[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fr1Hdeqi7DintF0yjpDukEQuLPJ5p3DGqeBZAsZe1zLg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},766,"Émile eli Kasvatuksesta","Rousseau, Jean-Jacques",1712,1778,"766-rousseau-jean-jacques-emile-eli-kasvatuksesta","766__Rousseau_Jean-Jacques__Émile_eli_Kasvatuksesta",null,"tietokirja",[],[],"fi",1762,1933,210315,1398080,false,46340,[23],"Education -- Early works to 1800",[25,26],"Philosophy & Ethics","Teaching & Education","\"Émile eli Kasvatuksesta\" by Jean-Jacques Rousseau is a treatise published in 1762. This controversial work explores how individuals might preserve their natural goodness while living in corrupt society. Through the fictional story of a boy named Emile and his tutor, Rousseau presents a revolutionary vision of education from infancy through adulthood. The book's radical ideas sparked immediate controversy—it was banned and publicly burned in Paris and Geneva. Yet it profoundly influenced educational systems during the French Revolution and shaped early American thinking about public schooling. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Hahl, Jalmari",509,"Rousseaun filosofinen teos esittelee luonnonmukaisen kasvatuksen periaatteet kuvitteellisen Émile-pojan kehityksen kautta. Kirjoittaja tarkastelee, miten lapsi voidaan kasvattaa vapaaksi ja onnelliseksi yksilöksi suojelemalla häntä yhteiskunnan turmelevilta vaikutuksilta ja ennakkoluuloilta. Teos tavoittelee uuden sukupolven luomista sisäisen, psykologisen kasvun avulla.","Jean-Jacques rousseaun 'Émile eli Kasvatuksesta' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 766. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ÉMILE ELI KASVATUKSESTA\n\nKirj.\n\nJean-Jacques Rousseau\n\n\nSuomentanut Jalmari Hahl\n\nAlkulauseen kirjoittanut V. A. Koskenniemi\n\n\n\nWSOY, Porvoo-Helsinki, 1933.\n\n\n\n\n\n\nJ. J. ROUSSEAUN \"ÉMILE\".\n\n\n1762 on niitä vuosilukuja kirjallisuudenhistoriassa, jotka kuin\nkellonosoitin näyttävät uutta vaihetta inhimillisen ajatuksen ja\nsosiaalisen kehityksen tiellä. Kirjallisuuden vaikutuksesta,\nvälillisestä ja välittömästä, uskonnolliseen, valtiolliseen,\nyhteiskunnalliseen elämään, sen kyvystä virittää tunteita ja ajatuksia,\njärkyttää vanhoja totuuksia ja herättää uskoa uusiin, sen ennen\ntuntemattomia elämänmuotoja luovasta voimasta on tuskin tarjolla\nloistavampaa esimerkkiä kuin minkä antavat ne kaksi kirjaa,\njotka Jean Jacques Rousseau tuona vuonna, nerokkaan, väsymättömän\nja rauhattoman päänsä ja uneksivan ja onnettoman sydämensä\nyhteistuotteina, lähetti maailmaan. Molemmat teokset, _Du contrat\nsocial_ (\"Yhteiskuntasopimuksesta\") ja _Émile ou de l'éducation_\n(\"Émile eli kasvatuksesta\"), pyrkivät muuttamaan ja muodostamaan\nsitä yhteiskuntaa, jonka keskellä niiden tekijä oli tuomittu\nelämään, mutta johon hän ei milloinkaan voinut täysin koteutua.\nKumpikin näistä kirjoista muodostaa elimellisen osan siitä valtavasta\nvälienselvittelystä 1700-luvun ranskalaisen yhteiskunnan kanssa, joka on\nRousseaun koko kirjailijatoiminnan lähtökohta ja lopputarkoitus ja josta\nsekä Ranskan vallankumous että kaikki myöhemmät yhteiskunnan-parantajat,\nsekä oikeat että väärät profeetat, ovat lainanneet henkisiä aseitaan.\n\nTeoksessaan _Du contrat social_ esittää Rousseau, vastakohtana Ludvig\nXV:n Ranskalle, sen demokraattisen ihannevaltion, joka hänen\nkäsityksensä mukaan voisi johtaa kansat takaisin niiden menetettyyn\nonnenaikaan, _Émile'ssä_ antaa hän yksityiskohtaisen kuvauksen siitä,\nmillä tavalla kasvatuksen avulla voidaan torjua niitä vaaroja, jotka\nuhkaavat jokaista ihmistaimea tässä pahassa maailmassa ainakin siihen\nsaakka, kunnes paratiisillinen tila on saatu palautetuksi maan\npinnalle. Edellinen teos tahtoo reformeerata yhteiskuntaa ulkoapäin,\nuuden valtiomuodon kautta, jälkimmäinen pyrkii sisäisempää,\npsykoloogisempaa tietä samaan päämäärään: kasvattamalla uuden\nsukupolven, joka kaikista vahingollisista vaikutuksista ja\nennakkoluuloista vapaana kerran astuisi turmeltuneen, itsekkään ja\nonnettoman ihmiskunnan tilalle.\n\nYmmärtääksemme sen vastustussuhteen luonteen, johon Rousseau oli\njoutunut omaan aikaansa ja ympäristöönsä ja josta nämä teokset ovat\nrunollis-filosofisia ilmauksia, on meidän palautettava mieleemme hänen\nelämänsä ulkonaiset vaiheet.\n\nRousseau syntyi Genevessä v. 1712, mutta hänen sukunsa oli isän\npuolelta ranskalainen. 1500-luvun puolivälissä oli protestanttinen\nviinikauppias Didier Rousseau Pariisista paennut uskonvainoja\nmaan rajojen ulkopuolelle ja oli v. 1555 otettu calvinistisen\nGeneven porvariksi. Myöhemmin näyttää kellosepän ammatti\ntulleen suvun varsinaiseksi elinkeinoksi. Niinpä olivat Jean Jacques\nRousseaun isä, isoisä ja isoisän isä kelloseppiä. Isoisä oli lisäksi\noman piirikuntansa rauhantuomari ja _citoyen de Genève_ (Geneven\nkansalainen), missä ominaisuudessa hän kuuluu niihin puoleentoista\ntuhanteen kaupungin asukkaaseen -- koko väkiluvun kohotessa noin 30.000\n-- joka valitsi kaupunkitasavallan hallituksen. Jean Jacques peri\nmyöhemmin tämän arvon isältään ja ylpeili siitä kuin jostakin\nkorkeamman asteen aateliskirjasta. Äiti kuoli kohta Jean Jacques'in\nsyntymän jälkeen ja poika jäi isänsä hoitoon, joka tuntuu, itse\nhaaveellisena, kehittäneen niitä romanttisia taipumuksia, jotka pian\nilmenivät varhaiskypsässä, mielikuvitusrikkaassa pojassa. Isällä oli\ntapana päivän työn päätyttyä sulkeutua poikansa kanssa huoneeseen\nlukemaan ajan tunteellisia paimen- ja seikkailuromaaneja tai\nPlutarkoksen elämäkertoja. Saattoi tapahtua, että isä ja poika niin\ninnostuivat luettavaan, etteivät he malttaneet lopettaa, ennenkuin aamu\nvalkeni ja pääskyset aloittivat lentonsa ikkunan takana. Idylliä ei\nkestänyt kuitenkaan kauan. Kun Jean Jacques oli kymmenen vuotias,\npakeni isä, joka tahtoi välttää erästä oikeudenkäyntiä, toiseen\nkanttooniin, meni siellä uusiin naimisiin eikä sen koommin näytä suuria\nvälittäneen pojastaan, joka aluksi joutui erään maalaispastorin\nhoiviin. Tämän luona harjoitteli Rousseau puutarhanhoitoa,\nkiintyen samalla maalaiselämään ja luontoon sillä haaveellisella\nrakkaudella, jonka yhtenä lyyrillisenä perusmotiivina tunnemme\nmyöhemmin miltei kaikissa hänen teoksissaan. Myöskin eroottiset vaistot\nsaivat 12-vuotiaassa poikkeuksellisen varhaiskypsiä ilmauksia.\nMaalaispastorin luota joutui nuori Rousseau ensin erään asianajajan\nkirjoitusapulaiseksi ja myöhemmin kaivertajan oppiin. Romaanien\nlukeminen ja tunteellinen haaveilu miellyttivät häntä kuitenkin enemmän\nkuin ammatin oppiminen, ja 15 vuotta täytettyään karkasikin hän\nmestarinsa luota ja aloitti seikkailevan maankiertäjäelämänsä. Eräs\nkatolilainen pappi otti hänet aluksi hoiviinsa ja toimitti hänet rouva\nde Warens'in, kauniin, älykkään ja kevytmielisen, miehestään eronneen\nnaisen luo, joka itse oli äsken kääntynyt katolilaisuuteen ja jonka\ntuli valmistaa myöskin Rousseauta luopumaan protestanttisesta\ntunnustuksestaan. Siinä tarkoituksessa lähetti rouva de Warens\nRousseaun erääseen torinolaiseen luostariin, missä Rousseau viipyi\nmuutamia kuukausia, kunnes kääntymys uuteen uskontunnustukseen oli\nsuoritettu. Vuoden ajan hankki Rousseau tämän jälkeen itselleen\ntoimeentulonsa lakeijana eräissä ylimysperheissä, kunnes hän palasi\nrouva de Warens'in luo, joka otti hänet äidillisiin hoiviinsa. Rouva de\nWarens'in aloitteesta teki Rousseau Annecy'n seminaarissa\nepäonnistuneen yrityksen papiksi valmistuakseen ja elätti senjälkeen\nmuutaman vuoden itseään musiikinopettajana ja tulkkina eri\npaikkakunnilla. Näin joutui hän myöskin Pariisiin, jossa hän ei\nkuitenkaan viihtynyt, vaan palasi v. 1732 rouva de Warens'in luo, joka\ntällä välin oli asettunut Chambéryn kaupunkiin Savoijissa. Osaksi\ntäällä osaksi Les Charmettes-nimisellä maatilalla, jonka rouva de\nWarens omisti, vietti Rousseau rauhassa muutamia vuosia, joita hänen\nomien tunnustustensa perusteella voi pitää hänen elämänsä\nonnellisimpina. Rousseau syventyi musiikin teoriaan ja saattoi nyt\nmenestyksellä antaa siinä toisille ohjausta. Hänen oppilaittensa\njoukossa oli kuitenkin eräitä nuoria naisia, jotka herättivät rouva de\nWarens'in mustasukkaisuuden, minkä johdosta _Les Charmettes'in_\nvaltijatar otti itse holhokkinsa rakastajakseen. Rousseau ei kuitenkaan\nollut ainoa, jolle rouva de Warens jakoi suosiotaan. Tämä seikka ja\naika-ajoin esiintyvä raskasmielisyys ja ihmiskammo eivät kuitenkaan\nestäneet Rousseauta syventymästä maalaiselämän idylliseen runouteen ja\nsiitä nauttimasta sillä syvällä persoonallisella tavalla, joka on hänen\nluonnontunteelleen ominainen, sekä lisäksi panemasta alulle\nsystemaattisia opintoja, jotka kohdistuivat etenkin matematiikkaan,\nhistoriaan ja filosofiaan. Myöskin latinankielen taidon hankki hän\nitselleen. Hän sai toisin sanoen tilaisuutta valmistua tulevaa\nelämänkutsumustaan varten, jonka laadusta hän kuitenkin vielä tällöin\noli täysin tietämätön.\n\nKun rouva de Warens'in taloudellinen asema huonontui ja kun Rousseau\nväsyi kilpailemaan emäntänsä suosiosta uuden holhokin kanssa, jätti\nRousseau vihdoin _Les Charmettes'in_, lähti ensin kotiopettajaksi\nLyoniin ja sieltä, 1741, Pariisiin, missä hän päätti koettaa onneaan\nkeksimällään uudella nuottikirjoituksella. Keksintö ei kuitenkaan\nvienyt toivottuun tulokseen ja Rousseau otti vastaan sihteeritoimen\nRanskan lähetystössä Veneziassa. Sieltä palasi hän pian\ntakaisin Pariisiin. Tällä kertaa koetti hän saavuttaa itselleen\nmaailmankaupungissa aseman oopperankirjoittajana, mutta epäonnistui.\nSensijaan joutui hän näihin aikoihin eräiden johtavien kirjailijain,\nmm. Voltaire'in, d'Alembert'in, Grimmin ja Diderot'in tuttavuuteen,\ntullen heidän välityksellään \"Encyklopedian\" avustajaksi. Hänen\ntaloudellinen asemansa pysyi kuitenkin huonona eikä suinkaan parantunut\nsiitä, että hän vuodesta 1745 lähtien oli alkanut elää vapaassa\navioliitossa sivistymättömän ja yksinkertaisen Thérèse Le Vasseurin,\nentisen palvelijattaren, kanssa. Ne viisi lasta, jotka syntyivät tästä\nsuhteesta, lähetti Rousseau -- jonka kasvatusopin perusajatuksia on\nvanhempien velvollisuuksien teroittaminen lapsiin nähden -- löytölasten\nkotiin. Keskellä taloudellista puutetta ja kotoista kurjuutta välähti\nkuitenkin tässä itseoppineessa miehessä piillyt alkuperäinen nerous\näkkiä täyteen liekkiin ja seuraavan puolentoistakymmenen vuoden aikana\nloi hän sarjan teoksia, jotka kuuluvat kirjallisuushistorian\nmerkillisimpiin ja joiden vaikutus tuli arvaamattoman suureksi.\n\nUlkonainen aihe tämän nerokkaan kirjallisen tuotteliaisuuden\npuhkeamiseen on yleisesti tunnettu. Kun Rousseau eräänä syyspäivänä\n1749 oli jalkamatkalla Pariisista Vincennes'iin tapaamaan ystäväänsä\nDiderot'ta, joka silloin istui viimemainitun paikkakunnan vankilassa,\nsattuivat hänen silmänsä erääseen _Mercure de France'issa_ julkaistuun\nDijonin akatemian kilpakysymykseen: \"Oliko tieteiden ja taiteiden\nelvyttäminen ollut omiaan edistämään tapojen puhdistamista?\" Luettu\nkysymys asetti hänet äkkiarvaamatta hänen elämänsä suuren probleemin\neteen ja mielikuvat ja ajatukset tulvimalla tulvivat hänen aivoihinsa,\nmuodostuen vastaukseksi akatemian kysymykseen. Rousseaun elämän suuri,\ninspiratoorinen hetki oli tullut. Hän on itse kuvannut sitä\nhaltioitunutta tilaa, johon Dijonin akatemian kysymys saattoi hänet,\nm.m. seuraavin sanoin: \"Minusta tuntui kuin tuhansien kynttiläin valo\nolisi häikäissyt sieluni, oli kuin kokonainen joukko eläviä ajatuksia\nolisi äkkiä syössyt ylitseni voimalla ja väkivaltaisuudella, mitkä\nsynnyttivät minussa sanomattoman levottomuuden.\" Se vastaus Dijonin\nakatemian kysymykseen, joka tämän järkytetyn sieluntilan tuloksena\nsyntyi Rousseaun mielessä, oli luonnollisesti kielteinen. Hänen koko\ntulevan kirjallisen toimintansa perusajatus oli hänelle selvinnyt:\ntieteet ja taiteet eivät olleet parantaneet tapoja eivätkä tehneet\nihmiskuntaa onnellisemmaksi. Ihminen on luonnostaan hyvä, mutta\nkulttuuri, yhteiskunta ja sen laitokset sekä niiden väärinkäyttö ovat\ntehneet ihmisen pahaksi. Tämän vakaumuksensa puki Rousseau\nkaunopuheiseksi vastaukseksi akatemian kysymykseen. Rousseaun vastaus\nilmestyi v. 1750, sai palkinnon ja herätti suunnatonta huomiota ja\nantoi aiheen lukuisiin vastakirjoituksiin. Yhdellä iskulla oli\nRousseau tullut kuuluisaksi ja Pariisin salongit alkoivat kilpailla\ntästä omituisesta luonnonprofeetasta ja kulttuurikriitikosta.\nHän sopi kuitenkin huonosti niihin, samoinkuin hoviinkin, jonka\nsuosionosoituksia hän suorastaan pakenemalla pakeni. Kun hän vielä oli\nvastannut Dijonin akatemian toiseenkin kilpakysymykseen, joka koski\nihmisten keskinäisen eriarvoisuuden alkuperää, kirjoituksella, joka oli\nliian rohkea voittaakseen palkinnon, mutta jonka hän v. 1755 julkaisi\nGeneven tasavallalle omistettuna, oli hänen nimensä kaikkien huulilla,\nherättäen ihailua ja kateutta. V. 1767 muutti Rousseau uuden\nsuojelijattarensa, rouva d'Épinay'n hänen käytettäväkseen asettamaan\npieneen maataloon Eremitage'iin, Montmorency-metsän laidassa. Sitä\nennen oli hän kuitenkin tehnyt matkan synnyinkaupunkiinsa Geneveen,\nkääntynyt siellä uudelleen isiensä uskoon ja vastaanottanut pienen\ntasavallan kansalaisten ihailun ja Geneven porvariarvon, jota hän\nsenjälkeen usein käytti kunnianimenään teoksissaan. Epäjärjestykseen\njoutuneet sydämen asiat ja vähitellen yhä kireämmiksi käyneet välit\nencyklopedistien kanssa, joiden läheinen ystävä rouva d'Ëpinay oli,\nkarkoittivat Rousseaun idyllisestä Eremitage'ista. Välien rikkoutuminen\nencyklopedistien, etenkin Voltaire'in kanssa, kehittyi eri vaiheineen\navoimeksi vihamielisyydeksi, joka oli omiaan ruokkimaan Rousseaun\nsynnynnäistä epäluuloisuutta, mikä hänen elämänsä loppuaikoina sai\nvainohulluutta lähenteleviä muotoja. Muutettuaan Eremitage'ista sai\nRousseau turvapaikan Luxemburgin herttuan omistaman Montmorencyn linnan\npuutarhasuojassa, missä hän, tosin ennen aikojaan vanhentuneena ja\nusein sairastellen, vietti muutamia suhteellisen rauhallisia vuosia.\nTäällä kirjoitti hän pääteoksensa, rakkausromaanin _La nouvelle\nHéloïse_, joka pian saavutti maailmanmaineen, valtioteoreettisen\nteoksensa _Du contrat social_ ja sen osaksi romaanin, osaksi\nkasvatusopillisen käsikirjan muotoon laaditun teoksen, joka nyt\ntarjotaan toisena, kieliasultaan uusittuna painoksena suomalaiselle\nyleisölle. (\"Émile\" ilmestyi ensi kerran suomenkielellä v. 1915\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran \"Filosoofisessa kirjastossa\").\n\nKun \"Émile\" oli ilmestynyt, oli idylli ja rauha lopullisesti tiessään\nRousseaun elämästä. Se luonnonuskonnon puolustus, joka savoijalaispapin\nuskontunnustuksen muodossa sisältyi tähän teokseen, antoi aiheen\nparlamentille, joka juuri valmistui taisteluun jesuiittoja vastaan,\nosoittaa oikeaoppista mieltään määräämällä tämän kerettiläisen teoksen\npoltettavaksi ja antamalla käskyn sen tekijän vangitsemisesta.\nViimemainittu määräys oli tuskin aivan vakavassa mielessä annettu,\nmutta kiihtynyt, epäluuloinen, mielikuvituksessaan kaikkia vaaroja\nsuurentava Rousseau ei ymmärtänyt leikkiä. Hän pakeni päätäpahkaa\nSveitsiin. Mutta myöskin Genevessä määrättiin \"Émile\" poltettavaksi ja\nRousseau karkoitettiin Bernin kanttoonista, mistä hän oli etsinyt\nturvaa. Neljättä vuotta oleskeli hän tämän jälkeen Neuchâtelin\nruhtinaskunnassa Fredrik II:n suojeluksen alaisena. Mutta kun pappien\nkiihoittama väestö osoitti hänelle täälläkin vihamielisyyttä, pakeni\nhän miltei asumattomaan pieneen Saint-Pierren saareen Biennen järvessä.\nSieltäkin oli hän kuitenkin pakoitettu lähtemään. Englantilaisen\nfilosoofin ja historiankirjoittajan David Humen kutsusta matkusti hän\nv. 1766 Englantiin, missä hän oleskeli jonkin aikaa Woottonin\nmaatilalla Derbyssä. Mutta vainohullujen päähänpistojensa ajamana --\nhän kuvitteli, luultavasti yksinkertaisen Thérèsensa inspiroimana, että\nenglantilainen filosoofi väijyi hänen henkeään -- palasi hän jo samana\nvuonna Ranskaan. Käyttäen nimeä Renou sai hän joksikin aikaa\nturvapaikan eräässä prinssi Contin omistamassa linnassa. Mutta\nsieltäkin hän pian pakeni ja tuli, muutettuaan maaseutukaupungista\ntoiseen, v. 1770 Pariisiin, missä hänen oli tarkoitus yrittää päästä\nniiden katalien salajuonien perille, joiden uhri hän kuvitteli\nolevansa. Mutta näihin aikoihin oli tässä levottomassa sielussa\nsyntynyt myöskin voimakas tarve ripittää itseään, eritellä tunteitaan,\nsilmätä taakseen, palauttaa mieleensä lapsuuden, nuoruuden ja miehuuden\nvuodet ja ehkä samalla halu puolustaa itseään, omaa laatuaan, omaa\nyksilöllistä erikoisuuttaan maailman ja itsensä edessä. Tämän\nitsetilityksen tuotteina syntyivät Rousseaun viimeisinä vuosina hänen\nautobiograafiset teoksensa, ennen kaikkea hänen \"Tunnustuksensa\",\n_Confessions_, joka ei ole vain erinomainen lähde tekijänsä\nsielunhistorian tuntemiseen, vaan yleensä yksi kaikkein merkitsevimpiä\ntodistuskappaleita onnettoman, ristiriitaisten vaistojen raateleman\nsielun koristelemattomasta ja syvällisestä itse-analyysistä, mitä\nmaailmankirjallisuus tuntee. Se muodostaa Rousseaun väkivaltaisen,\nnerokkaan-alkuperäisen kirjailijatoiminnan arvokkaan epiloogin.\nEnnenkuin se oli ilmestynyt, oli sen tekijän rauhaton sydän äkkiä\nväsähtänyt. Rousseau kuoli halvaukseen 2 p:nä heinäkuuta 1778.\n\nTasan puolitoista sataa vuotta on kulunut Rousseaun kuolinpäivästä,\nmutta siitä huolimatta on hän yhä edelleen niitä kirjallisuushistorian\nnimiä, joista käydään kiivaita taisteluja. Rousseaun elämäntyön ja\nRousseaun persoonallisuuden positiivisesta arvosta on historian tuomio\nvielä tänäpäivänä horjuva. Rousseaun yksipuolisessa vaikutuksessa\npiileviä vaaroja on usein ja syyllä tehostettu, erikoisen voimakkaasti\nyhteiskuntakriitikon omassa kotimaassa tämän vuosisadan alussa.\nRousseau on mahtavine, eri tahoille ulottuvine vaikutuksineen ollut\nuseinkin kuin vedenjakaja, joka on erottanut maailmankatsomuksia\ntoisistaan. Hän oli epäilemättä suurimpia individualisteja, mitä\nkirjallisuudessa milloinkaan on esiintynyt, tunneihminen ilman\nmäärätietoista tahtoa, hetkellinen ja oikukas, mielikuvituksessaan\nsyttyvä, älykäs ja kaunopuheinen, mutta ajattelussaan vailla\nloogillista kuria, epäharmooninen ja sairaalloinen luonne, jonka\nvälttämättä täytyi joutua sovittamattomiin ristiriitoihin sosiaalisen\nympäristönsä kanssa ja joka ei milloinkaan häikäillyt tehdä\nvälienselvittelyssään äärimmäisiä johtopäätöksiä. Ristiriita muodostui\nsitä syvemmäksi, kun se aikakausi, jonka puitteissa tämän suuren\nindividualistin ja tunneihmisen elämä suoritettiin, palveli ihanteenaan\njuuri loogillista järkeä, kirkasta älyllisyyttä, mitallisuutta ja\njärjestystä, niinkuin ei mikään aikakausi ennemmin tai myöhemmin\nRanskan historiassa. Niinpä tulikin tästä itseoppineesta miehestä,\njoka oli lähtöisin yhteiskunnan alimmista kerroksista, joka oli\nvastaanottanut jo lapsena kotikaupungissaan Genevessä ja nuoruutensa\nmonivaiheisina vaellusvuosina Savoijissa vaikutuksia, mitkä suuresti\npoikkesivat hallitsevan kansanluokan ja sitä henkisesti lähellä olevien\nkirjallisten piirien kokemuksista, niinpä tulikin Jean Jacques\nRousseausta syttyvine mielikuvituksineen ja sairaalloisuuteen saakka\nkehittyneine itsetuntoineen uusi tyyppi kirjallisuuteen, tyyppi, joka\nmonessa suhteessa ennusti uutta aikaa ja jolla on ollut paljon\njälkeläisiä meidän päiviimme saakka. Puolustaessaan, tietoisesti ja\ntiedottomasti, omaa yksilöllistä erikoisuuttaan, omaa elämänmuotoaan\nmaailmassa, oli hän valmis, Ibsenin sanoilla puhuaksemme, asettamaan\ntorpedon yhteiskunta-arkin alle: hänen koko kirjallisen tuotantonsa\npohjalla kulkee voimakas vallankumouksellinen pohjavirta. Huolimatta\nsiitä syvästi persoonallisesta yhteydestä, joka liittää Rousseaun\nteokset toisiinsa, saatamme kuitenkin havaita niihin sisältyvässä\nyhteiskuntakritiikissä eri kehitysasteita.\n\nJyrkimmässä muodossa tapahtuu Rousseaun välienselitys yhteiskunnan\nkanssa vastauksessa Dijonin akatemian ensimmäiseen kilpakysymykseen.\nIhminen on luonnostaan hyvä, mutta yhteiskunta on turmellut hänet. Vain\n\"luonto\" voi opettaa meille \"hyvettä\". Vain idyllinen luonnontila voi\ntarjota meille todellisen onnen. Tämän radikaalin yhteiskuntakritiikin\njälkeen saatamme Rousseaun myöhemmissä teoksissa tavata välillisesti\ntai välittömästi lausutun myönnytyksen, että paluu nykyisestä\nyhteiskunnasta alkuperäiseen luonnontilaan ei enää ole mahdollinen, ja\nhän asettaakin sentähden päämääräkseen osoittaa, miten ihminen\nkulttuuri-yhteiskunnassa voi elää niin luonnonmukaisesti kuin suinkin.\nTällöin joutuu Rousseau syventymään kasvatusprobleemiin, minkä piirissä\nhäntä erikoisesti askarruttaa kysymys, miten pedagoogista tietä\nvoitaisiin nuoressa ihmisessä säilyttää mahdollisimman paljon siitä\nalkuperäis-inhimillisestä, jota Rousseau pitää jokaisen kalleimpana,\nluonnolta saatuna perintöosana. Saint-Preux'n ja Julie'n tunteellinen\nrakkaustarina _La nouvelle Héloïse'ssa_ on jo tavallaan pedagooginen\nnäyte, joka kaunokirjallisesta muodostaan huolimatta antaa\nhyvinkin selvästi ymmärtää tekijän kasvatusopilliset tarkoitukset.\nMutta vasta \"Émile'ssä\" on Rousseau antanut meille kasvatusopillisen\njärjestelmänsä, vieläpä niin demonstratiivisen-havainnollisessa\nmuodossa, että siitä yksityiskohtia myöten tiedämme, miten ihmisalku\nhänen mielestään on valmistettava elämää varten, siitä lähtien kuin\nhän on ilmestynyt tähän maailmaan siihen saakka kunnes hän itse\nperustaen oman perheensä ryhtyy jatkamaan sukua. Se kasvatusopillinen\n\"tapaus\", jonka Rousseau teoksessaan esittää, on rakennettu niin\nerikoisille ulkonaisille edellytyksille, ettei se sellaisenaan ole\nsovellutettavissa yleiseen pedagoogiseen käytäntöön, mutta ne monet\nnerokkaat, syvälletunkevat ajatukset ja näkökohdat, joita teos on\ntulvillaan, ovat antaneet tälle \"kasvatuksen luonnonevankeliumille\"\nerinomaisen, ainoalaatuisen kunniapaikan pedagogiikan historiassa.\nSeuraavien aikojen kasvatusoppi on, kuten tunnettua, monella tavalla\nkäyttänyt hyväkseen ja kehittänyt edelleen niitä ajatuksia, jotka ensi\nkerran välähtivät Rousseaun aivoissa, hänen koettaessaan etsiä\nvastausta kysymykseen, miten voitaisiin kasvatuksen avulla säilyttää\nkeskellä turmeltunutta yhteiskuntaa jotakin siitä paratiisillisesta,\nalkuperäisestä luonnontilasta, joka ei lakannut olemasta hänen elämänsä\nsuuri haave.\n\nNiin kuuluu \"Émile\" vielä tänäpäivänä, puolitoista sataa vuotta\ntekijänsä kuoleman jälkeen, niihin kirjoihin, jotka elävät ja\nvaikuttavat. Eräiltä perusajatuksiltaan oli se paljon edellä omaa\nvuosisataansa, mutta useat sen aikoinaan paradoksimaisista lauseista ja\nväitteistä ovat siinä määrässä muuttuneet myöhempien sukupolvien\nyhteisomaisuudeksi, että vain harvat enää muistavat niiden palautuvan\n1700-luvun haaveellisen ja nerokkaan ihmistuntijan ja erakkomaisen\nmaailmanparantajan omituiseen, kiivaan persoonallisen vakaumuksen\nkannattamaan teokseen kasvatuksesta.\n\n                                            _V. A. Koskenniemi_.\n\n\n\n\nESIPUHE.\n\n\nAloin kirjoittaa tätä miete- ja havaintokokoelmaa, joka kaipaa\njärjestystä, melkeinpä yhtenäisyyttäkin, hyödyttääkseni erästä hyvää ja\narvostelukykyistä äitiä.[1] Alkusuunnitelmanani oli ainoastaan muutaman\nsivun pituinen kirjoitelma; mutta kun aineeni vasten tahtoani tempasi\nminut mukaansa, tämä kirjoitelma huomaamattani paisui kokonaiseksi\nteokseksi, joka epäilemättä on liiankin suuri siihen nähden, mitä se\nsisältää, mutta liian pieni käsittelemäänsä aineeseen nähden. Olin\nkauan kahden vaiheilla, julkaisisinko sen, vai en, ja usein olen tullut\nsitä kirjoittaessani ajatelleeksi, ettei vielä se, joka on kyhännyt\nmuutamia lentokirjasia, ole kykenevä kirjaa kirjoittamaan. Turhaan\nkoeteltuani teostani parannella, luulen olevani velvollinen\njulkaisemaan sen tämänkuntoisena, sillä pidän tärkeänä, että yleinen\nhuomio kääntyy näihin kysymyksiin; enkä luule, vaikka esittämäni\naatteet olisivatkin tehottomat, kokonaan hukanneeni aikaani, jos niiden\nkautta toisissa herätän hyviä aatteita. Miehen, joka syrjäisestä\nasemastaan levittää kirjoituksia yleisöön, ollen vailla ylistelijöitä\nja hengenheimolaisia, jotka niitä puolustaisivat, ja tietämättä edes\nmitä niistä ajatellaan tai sanotaan, ei tarvitse pelätä, että jos\nerehtyy, hänen erehdyksiään hyväksytään tutkimatta.\n\nEn aio puhua paljoa hyvän kasvatuksen tärkeydestä; en myöskään aio\npitkään viipyä todistelemassa, että nykyään käytännössä oleva kasvatus\non huono. Tuhannet muut ovat sen tehneet ennen minua, eikä minun\nollenkaan tee mieli täyttää kirjaa seikoilla, jotka kaikki tuntevat.\nTahdon vaan huomauttaa, että ammoisista ajoista on yleisesti moitittu\nkäytännössä olevaa kasvatustapaa ilman, että kukaan olisi ehdottanut\nparempaa. Vuosisatamme kirjallisuus ja tiede tähtää melkoisesti enemmän\nhajoittamiseen kuin rakentamiseen. Käytetään arvostelijan mahtipontista\nkieltä; mutta sen, joka tekee uusia ehdotuksia, tulee asettaa puheensa\ntoisin ja tavalla joka eroaa oppineisuuden ongelmista. Huolimatta\nsiitä, että on julaistu koko joukko kirjoitelmia, joiden yksinomainen\ntarkoitus muka on yhteishyödyn saavuttaminen, on kuitenkin unhotettu\nkaikista hyödyllisin seikka, nimittäin ihmisten kasvattamistaito.\nAineeni oli vallan uusi, huolimatta siitä, että jo Locke sitä oli\nkirjassaan käsitellyt, ja pelkään suuresti, että niin on oleva vielä\nsenkin jälkeen, kun minä olen julaissut kirjani.\n\nEmme ollenkaan tunne lapsen luontoa; siitä muodostamiemme väärien\nkäsitteiden nojalla joudumme, kuta pitemmälle koetamme päästä, yhä\nkauemmaksi harhateille. Viisaimmatkin henkilöt käsittelevät etupäässä\nsellaista, mikä on tärkeätä täysikasvuisten tietää, ottamatta huomioon\nsitä, mitä lapset kykenevät ymmärtämään. He hakevat aina lapsessa\ntäysikasvuisen ominaisuuksia, ajattelematta millainen lapsi on,\nennenkuin se kehittyy aikaihmiseksi. Juuri tätä lapsen tilaa olen mitä\nuutterimmin tutkinut, jotta voitaisiin hyötyä huomioistani, vaikkapa\nkoko metodini olisikin haaveellinen ja väärä. On mahdollista, että olen\nsuuresti erehtynyt sen suhteen, mitä pitää tehdä, mutta luulen\ntarkanneeni sitä alaa, johon meidän on kohdistaminen toimintamme.\nTutkistelkaa siis aluksi paremmin oppilaitanne; sillä varmaankaan ette\nheitä ollenkaan tunne. Jos siis tässä tarkoituksessa luette tätä\nkirjaa, luulen teillä voivan olla siitä jotakin hyötyä.\n\nMitä tulee siihen kirjani osaan, jota tullaan sanomaan\nsystemaattiseksi, mutta joka oikeastaan vaan kuvaa luonnon kulkua, niin\nse on enimmin antava lukijalle aihetta epäilyksiin; ja tältä puolen\nmyös epäilemättä tehdään hyökkäys minua vastaan ja ehkäpä syystäkin.\nPidetään kirjaani pikemmin uneksijan kasvatusta koskevina haaveiluina\nkuin kasvatusta käsittelevänä tutkimuksena. En mahda sille mitään. En\nesitä toisten aatteita, vaan omiani. Minun katsantokantani on vallan\nerilainen kuin muiden ihmisten; jo aikoja sitten on minua siitä\nmoitittu. Mutta riippuuko siis omasta vallastani muuttaa\nkatsantotapaani ja aatteitani? Ei suinkaan. Minun vallassani on vaan\nkarttaa oman arvostelukykyni ja aatteideni liiallista ihailua ja\nvälttää sitä luuloa, että minä muka olisin viisaampi kaikkia muita\nihmisiä; minä voin ainoastaan olla ehdottomasti luottamatta\nvakaumukseeni, mutta en voi sitä hylätä; siinä kaikki, minkä voin tehdä\nja minkä teen. Jos siis joskus puhun ehdottomaan tapaan, se ei tapahdu\nsiinä tarkoituksessa, että tyrkyttäisin mielipidettäni lukijalle;\ntahdonhan vaan hänelle lausua oman ajatukseni. Minkätähden esittäisin\nepäilyksen muodossa sellaista, jota omasta puolestani en ollenkaan\nepäile? Lausun tarkalleen ne ajatukset, jotka liikkuvat mielessäni.\n\nVapaasti esittäessäni mielipiteitäni, en suinkaan kuvittele niitä\nyleispäteviksi, minkä vuoksi aina mainitsen perusteeni, jotta niitä\nvoitaisiin punnita ja minua niiden mukaan arvostella: mutta vaikka en\nollenkaan aio itsepintaisesti puolustaa aatteitani, pidän itseäni\nkuitenkin velvollisena niitä julkaisemaan; sillä ne perusteet, joihin\nnojaan ja jotka eroavat muiden perusteista, eivät suinkaan ansaitse\nvälinpitämättömyyttä. Ne ovat senlaatuisia, että niiden todellisuutta\ntai epäpätevyyttä on perin tärkeä tuntea, ja niihin perustuu\nihmiskunnan onni tai onnettomuus.\n\nEhdottakaa vaan sellaista, mikä on toteutettavissa -- tätä kuulen\nitselleni lakkaamatta toistettavan. Tämä on samaa, kuin jos minulle\nsanottaisiin: ehdottakaa sellaista, mitä jo tehdään; tai ainakin\nehdottakaa jotakin hyvää, joka sopisi yhteen voimassa olevan pahan\nkanssa. Sellainen ehdotus on muutamassa suhteessa vielä paljoa\neriskummallisempi kuin minun ehdotukseni, sillä tässä hyvän\nja pahan sekoituksessa edellinen turmeltuu, ja jälkimäinen ei\nparane. Kernaammin minä puolestani kokonaan noudattaisin käytännössä\nolevaa menettelytapaa, kuin että vaan puoleksi omistaisin hyvän\nmenettelytavan; siten ihmisessä olisi vähemmän ristiriitaisuutta; sillä\nhän ei voi samalla kertaa tavoitella kahta vastakkaista päämäärää. Isät\nja äidit, mikä on toteutettavissa, on sama kuin mitä te tahdotte\ntoteuttaa. Pitääkö minun vastata teidän tahdostanne?\n\nJokaisen ehdotuksen toteuttamiseen ryhdyttäessä tulee ottaa huomioon\nkaksi seikkaa: ensiksi ehdotuksen taattu oivallisuus, ja toiseksi\nmitenkä helppoa tai vaikeata sitä on toteuttaa.\n\nMitä tulee edelliseen näkökohtaan, takaa riittävästi ehdotuksen\nluotettavaisuuden ja toteutettavaisuuden se seikka, että se hyvä, minkä\nse sisältää, piilee itse asian laadussa, kysymyksessä olevassa\ntapauksessa esimerkiksi se, että ehdotettu kasvatustapa on sovelias\nihmisluonnolle ja että se hyvin vastaa ihmissydämen vaatimuksia.\n\nJälkimäinen näkökohta riippuu erityisten asianhaarojen aiheuttamista\nsuhteista, jotka asiaan nähden ovat satunnaiset, ja jotka siis eivät\nollenkaan ole välttämättömiä ja jotka saattavat vaihdella äärettömiin.\nNiinpä joku kasvatustapa saattaa olla sovelias Schweitsissä, mutta\nsopimaton Ranskassa; toinen taas voi kelvata porvaripiireissä, mutta ei\nylhäisissä. Kasvatustavan suurempi tai vähempi sopivaisuus riippuu\nlukemattomista eri seikoista joita on mahdoton määrätä muuten kuin\nerityisesti sovittamalla metodia eri maihin ja eri olosuhteisiin. Koska\nkaikki nämä erityissovittelut eivät oleellisesti kuulu aineeseeni, en\nMyöskään aio niitä käsitellä. Toiset tutkistelkoot niitä, jos haluavat,\nkukin silmällä pitäen sitä maata tai valtiota, joka on hänen\nsilmämääränään. Minulle on tarpeeksi ainoastaan se tieto, että\nkaikkialla, missä ihmisiä syntyy, heitä voi kasvattaa ehdottamieni\nperusteiden mukaan ja että, jos heidät on saatu kasvatetuksi\nsellaisiksi kuin minä ehdotan, on paraiten hyödytetty sekä heitä että\nmuita. Jos en saa tätä tehtävää toteutetuksi, niin epäilemättä olen\nväärässä; mutta jos sen toteuttaminen minulle onnistuu, olisi myöskin\nväärin minulta enempää vaatia, sillä enhän lupaakaan enempää.\n\n\n\n\n\n\nÉMILE ELI KASVATUKSESTA.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN KIRJA.\n\n\nKaikki on hyvää, lähtiessään luojan käsistä: kaikki huononee ihmisen\nkäsissä. Hän pakottaa toisen maan kantamaan toisen maan kasveja, toisen\npuun kantamaan toisen hedelmiä; hän sekoittaa ja saattaa pois\nluonnollisesta järjestyksestään eri ilmanalat, alkuainekset,\nvuodenajat; hän silpoo koiraansa, hevostansa ja orjaansa; hän mullistaa\nkaikki, rumentaa kaikki; hän pitää muodottomasta ja hirviömäisestä; hän\nei tyydy mihinkään sellaisena, kuin luonto sen on tehnyt, ei edes\nihmiseenkään; ihmisenkin hän välttämättömästi tahtoo oppikurilla\ntaivuttaa kuin maneesi-hevosen; ihminenkin on taivutettava muodin\nmukaan kuten hänen puutarhansa puut.\n\nMutta ilman tätä kaikki kävisi vielä huonommin, eikä meidän sukumme\ntyydy puolinaisuuksiin. Asioiden nykyistilassa ihminen, joka\nsyntymästään alkaen jätettäisiin omin neuvoin elämään muiden\nkeskuudessa, olisi kaikista kunnottomin ja kurjin. Ennakkoluulot,\nvaikutuksenalaisuus, välttämättömyys, esimerkki ja kaikki ne\nyhteiskunta-laitokset, joihin olemme uponneet, tukahuttaisivat hänessä\nluonnon, antamatta mitään sijaan. Luonnon kävisi silloin kuin nuoren\npensaan, joka sattumalta on ruvennut kasvamaan keskellä tietä, missä\nvaeltajat pian kuihduttavat sen työkkäämällä sitä joka taholta ja\ntaivuttamalla sitä joka suuntaan.\n\nSinun puoleesi käännyn, hellä ja huoltapitävä äiti,[2] joka\nymmärtäväisesti kyllä olet vetäytynyt pois valtatieltä ja turvannut\nkasvavan vesan ihmismielipiteiden ristiriitaisuuksilta. Kasvata ja\nkastele nuorta taimea, ennenkuin se kuihtuu; sen hedelmät ovat kerran\ntuottavat sinulle suloista iloa. Rakenna aikaisin suojaava kehys\nlapsesi sielun ympärille; joku toinen saattaa määrätä sen laajuuden,\nmutta sinun itsesi on pystyttäminen suojaava aituus.[3]\n\nKasvit voidaan jalostaa puutarhataidon avulla ja ihmiset kasvatuksella.\nJos ihminen syntyisi suurena ja vahvana, hänen vartalonsa pituus ja\nhänen voimansa olisivat hänelle hyödyttömät siihen asti, kuin hän olisi\noppimat niitä hyväkseen käyttämään; jopa ne olisivat hänelle\nvahingolliset, estäen toisia ajattelemasta hänen auttamistaan;[4] ja\njos hänet jätettäisiin omaan huostaansa, hän kuolisi kurjuuttaan\nennenkuin olisi oppinut tuntemaan tarpeensa. Valitetaan lapsen avutonta\ntilaa; mutta ei oteta huomioon että ihmiskunta olisi kuollut\nsukupuuttoon, ellei ihminen olisi alkanut elämäänsä ollen lapsi.\n\nSynnymme heikkoina, tarvitsemme voimia; synnymme vailla kaikkea, ja\ntarvitsemme apua; synnymme typerinä ja tarvitsemme arvostelukykyä.\nKaiken sen, mitä meillä ei ole syntyessämme ja mitä tarvitsemme\ntäysikasvuisina, sen meille antaa kasvatus.\n\nTämän kasvatuksen tarjoaa meille joko luonto, ihmiset tai olot.\nKykyjemme ja elintemme sisäinen kehitys johtuu luonnon kasvatuksesta;\nse tapa, jolla meitä opetetaan hyväksemme käyttämään tätä kehitystä,\njohtuu ihmisten antamasta kasvatuksesta; ja oma kokemuksemme, jonka\nsaavutamme kaikesta siitä minkä kanssa tulemme kosketuksiin, on olojen\nkasvatuksen tulos.\n\nJokaista meitä siis kasvattavat kolmenlaiset opettajat. Se oppilas,\njossa näiden eri opettajien antamat opetukset ovat toisilleen\nristiriitaiset, on huonosti kasvatettu, eikä koskaan saavuta sisäistä\nsopusointuisuutta; se taas, jossa ne tasasuhtaisesti yhtyvät ja\ntavoittelevat samoja tarkoitusperiä, yksistään saavuttaa päämääränsä ja\nelää johdonmukaisesti. Ainoastaan sellainen henkilö on hyvin\nkasvatettu.\n\nNäistä kolmesta kasvatuslajista luonnon suorittama ei ollenkaan riipu\nmeistä ja olojen matkaansaama ainoastaan erityisissä suhteissa;\nihmisten antama kasvatus on ainoa, jota todella voimme hallita, mutta\nainoastaan puutteellisesti; sillä kukapa voisi toivoa voivansa kokonaan\nohjata kaikkien niiden henkilöiden puheita ja tekoja, jotka ympäröivät\nlasta?\n\nKasvatus on siis taito, ja sentähden on melkein mahdotonta, että se\ntuottaisi hyvää tulosta, kun ne olosuhteet, joiden sopusuhtaisuus on\nvälttämätön sen menestymiselle, eivät ole kenenkään ihmisen vallassa.\nKorkeintaan saattaa noudattamalla tarkkaa huolellisuutta enemmän tai\nvähemmän lähestyä päämäärää, mutta jotta se todella saavutettaisiin,\nsiihen vaaditaan perin suotuisaa onnea.\n\nMikä on tämä päämäärä? Se on, kuten juuri on osotettu, luonnon asettama\nkasvatus. Koska kolmen erilaisen kasvatuksen yhteisvaikutus on\nväittämätön, jotta täydellinen tulos saavutettaisiin, niin on meidän\nsovittaminen nuo kaksi kasvatuslajia sen kolmannen mukaan, joka ei ole\nvallassamme. Mutta kenties tällä luonto sanalla on liian epämääräinen\nmerkitys; täytyypä siis koettaa sitä tässä lähemmin määritellä.\n\nLuonto, näin meille sanotaan, ei ole muuta kuin tapa.[5] Mitä tämä\nmerkitsee? Eikö kenties ole tapoja jotka ainoastaan pakollisesti\nomistetaan ja jotka eivät koskaan tukahduta luontoa? Onpa kyllä, ja\nsellainen on esimerkiksi kasveilla, jotka on taivutettu pois\npystysuorasta asennostaan. Taas vapaaksi päästetty kasvi tosin pysyy\nkoukistuneena, joksi se on pakotettu vääntymään; mutta sen neste ei\nkuitenkaan silti ole lakannut virtaamasta alkuperäiseen suuntaansa, ja\njos se yhä jatkuvasti versoo, se palaa pystysuoraan asentoonsa. Samoin\non inhimillisten taipumuksien laita. Niin kauvan kuin ihminen on saman\ntilan alaisena, saattaa hänessä olla sellaisia taipumuksia, jotka\njohtuvat tavasta, vaikka ne eivät ollenkaan olisi luonnon mukaisia;\nmutta niinpian kuin tämä tila muuttuu, tapa lakkaa ja luonto palaa.\nKasvatus ei suinkaan ole muuta kuin tapa. Mutta on olemassa ihmisiä,\njotka unhottavat ja menettävät saamansa kasvatuksen, toisia taas, jotka\nsen säilyttävät. Mistä johtuu tämä erilaisuus? Jos rajoittaa käsitteen\n\"luonto\" luonnonmukaisiin tapoihin, voipi välttää tätä käsitteiden\nsekaannusta.\n\nSynnymme vaikutteille alttiina ja syntymästämme alkaen meitä ympäröivät\nesineet meihin eri lailla vaikuttavat. Heti kun, niin sanoaksemme,\ntajuamme aistimuksiamme, herää meissä taipumus joko tavoittelemaan tai\npakenemaan niitä esineitä, joista ne ovat aiheutuneet, ensin mikäli ne\novat meille mieluisia tai vastenmielisiä, sitten mikäli huomaamme\nsopusuhtaisuutta olevan tai puuttuvan meidän ja näiden esineiden\nväliltä ja lopuksi mikäli luulemme niiden vastaavan sitä onnen ja\ntäydellisyyden käsitystä, jonka järki meille antaa. Tämä taipumus\nlaajenee ja vahvistuu siinä määrin kuin tulemme vaikutteille enemmän\nalttiiksi ja kuin valistumme; mutta tapojemme pakosta ja\nmielipiteidemme vaikutuksesta se myöhemmin muuttuu enemmän tai\nvähemmän. Ennen tätä muuttumista se on se meissä piilevä ominaisuus,\njota sanon luonnoksi.\n\nTämän alkuperäisen taipumuksen mukaan pitäisi kaikki järjestää; ja tämä\nkävisi päinsä, jos nuo kolme kasvatuslajia olisivat ainoastaan\nerilaiset, mutta mitä tehdä, kun ne ovat ristiriitaiset keskenään, kun\nesim. tahdotaan kasvattaa joku ihminen toisia eikä häntä itseään\nvarten. Silloin on sopusointu mahdoton. On näet pakko vastustaa joko\nluontoa tai yhteiskuntalaitoksia, kun tulee kehittää joko ihminen tai\nkansalainen; sillä molempia ei voi yhdellä haavaa tehdä.\n\nJokainen pienois-yhteiskunta, kun se on rajoitettu ja hyvin\nkokoonpantu, erkanee suuresta yhteiskunnasta. Jokainen isänmaanystävä on\nankara ulkomaalaisille; nämä ovat hänen silmissään pelkkiä ihmisiä,\njopa vallan tyhjänarvoiset.[6] Tätä epäkohtaa ei voi välttää, mutta se\nei kuitenkaan ole varsin tuhoa tuottava. Pääasia on se, että kohtelee\nhyvin niitä henkilöitä, joiden keskuudessa elää. Ulkomaalaisia kohtaan\nspartalainen osottautui kunnianhimoiseksi, saidaksi ja väärintekeväksi;\nmutta hänen omien muuriensa sisällä vallitsi omanvoitonpyytämättömyys,\noikeudellisuus ja sopu. Älkää luottako niihin kosmopoliitteihin, jotka\nteoksiinsa hakevat kaukaa velvollisuuksia, joita halveksien\nkieltäytyvät täyttämästä omaan ympäristöönsä nähden. Sentapainen\nfilosofi pitää tataareista, päästäkseen naapureistaan pitämästä.\n\nLuonnollinen ihminen muodostaa itsekseen kokonaisuuden; hän on\nnumero-yksikkö, ehdoton kokonaisuus, joka suhtautuu ainoastaan itseensä\nja vertaiseensa. Yhteiskunnallinen ihminen on pelkkä murtoluku, joka\nriippuu nimittäjästään ja jonka arvon määrää sen suhde kokonaislukuun,\njoka on yhteiskunta. Juuri parhaat yhteiskuntalaitokset enimmin\nsaattavat ihmisen luonnosta poikkeavaksi, riistäen häneltä hänen\nehdottoman olemuksensa ja antaen hänelle sijaan riippuvaisen, ja\nsiirtäen _minän_ yleis-yhteyteen, niin ettei mikään erityisyksilö enää\npidä itseään kokonaisuutena, vaan yleis-yhteyden osana ja että sillä on\npelkkiä yhteisrientoja ja -tunteita. Rooman kansalainen ei ollut Caius\neikä Lucius, vaan pelkkä roomalainen. Jopa hän rakasti isänmaataan\nsyrjäyttäen itsensä. Regulus esiintyi kartagolaisena, kun muka oli\njoutunut voittajiensa omaisuudeksi. Ollen muukalainen hän kieltäytyi\nottamasta osaa Rooman senaatin istuntoihin; kartagolaisen täytyi se\nhänelle käskeä, ennenkuin hän sen teki. Hän paheksui sitä, että\ntahdottiin pelastaa hänen henkensä. Hänen vakaumuksensa pääsi voitolle,\nja riemuiten hän palasi kuolemaan kidutuskuoleman. Tämä ei mielestäni\nsuuresti ole niiden ihmisten kaltaista, jotka me tunnemme.\n\nLakedaimonilainen Phaidaretes pyrkii päästä kolmisatamiehisen neuvoston\njäseneksi, mutta hylätään. Hän palaa ollen vallan iloissaan siitä, että\nSpartassa on ollut kolme sataa miestä, jotka ovat häntä etevämmät.\nLuulen hänen lausuntoaan vilpittömäksi, ja on syytä uskoa, että niin\noli laita; siinä oikea kansalainen.\n\nEräällä spartalais-naisella oli viisi poikaa sodassa, ja hän odotti\ntaistelu-uutisia. Helootti saapuu; vaimo kysyy vavisten, miten on\nkäynyt. \"Viisi poikaanne ovat kaatuneet taistelussa.\" -- \"Halpa orja,\nolenko kysynyt sinulta tätä!\" -- \"Olemme voittaneet taistelun.\" -- Äiti\nrientää temppeliin ja kiittää jumalia. Siinä oikea kansalainen.\n\nSe, joka yhteiskuntajärjestyksen alaisena eläen tahtoo pysyttää\netusijalla luonnolliset tunteensa, ei tiedä, mitä tahtoo. Ollen alati\nsisäisen ristiriidan valloissa hän ei koskaan ole oleva oikea ihminen\neikä oikea kansalainen; hän ei ole kykenevä itselleen eikä muille hyvää\naikaansaamaan. Hänestä on tuleva tuollainen tavallinen nykyaikaisilmiö,\nranskalainen, englantilainen, poroporvari: sanalla sanoen ei yhtään\nmitään.\n\nSen, joka tahtoo olla jotakin, olla oma itsensä ja aina johdonmukainen,\ntulee toimia niinkuin puhuu, tulee aina varmasti tietää minkä päätöksen\naikoo tehdä, lisäksi avoimesti se tehdä ja johdonmukaisesti panna\ntäytäntöön. Tahtoisinpa nähdä sellaisen ihmeellisen ihmisen, jotta\ntietäisin, onko hän ihminen vai kansalainen, vai miten hän menettelee,\nollakseen kumpaakin yhdellä haavaa.\n\nNäistä kahdesta vastakohdasta johtuu kaksi toisilleen vastaista\nkasvatustapaa, joista toinen on julkinen, yhteiskunnallinen, ja toinen\nyksityinen, kotoinen.\n\nJos tahdotte saada käsityksen julkisesta kasvatuksesta, niin lukekaa\nPlaton teos \"Valtio\". Tämä ei ole mikään valtio-opillinen teos, kuten\nluulevat ne, jotka arvostelevat kirjoja yksinomaan niiden nimen mukaan.\nSe on kaunein kasvatusopillinen tutkimus, mikä koskaan on kirjoitettu.\n\nKun tahdotaan viitata haaveiden maailmaan, mainitaan Platon\nkasvatusoppi. Jos Lykurgos vaan olisi pannut oman kasvatusoppinsa\npaperille, pitäisin sitä vielä haaveellisempana. Plato näet on\nvaan puhdistanut ihmissydäntä: Lykurgos riistänyt siltä sen\nluonnonmukaisuuden. Julkista kasvatusta ei enää ole olemassa eikä enää\nvoi olla olemassa; sillä kun ei enää ole isänmaata, ei myöskään voi\nolla kansalaisia. Nämä kaksi sanaa _isänmaa_ ja _kansalainen_ ovat\npoispyhittävät uusista kielistä. Tiedän kyllä syyn siihen, mutta en\ntahdo sitä sanoa; se ei ollenkaan kuulu minun aineeseeni.\n\nEn pidä julkisena kasvatuksena sitä, jota tarjotaan noissa\nnaurettavissa laitoksissa, joita sanotaan oppikouluiksi.[7] En myöskään\npidä sellaisena maailman kasvatusta, sillä se tavoittelee kahta\ntarkoitusperää, eikä saavuta kumpaakaan. Se ei kelpaa muuhun, kuin\nkasvattamaan kaksinaisia ihmisiä, jotka näennäisesti tekevät kaikki\nmuita varten, mutta jotka itse teossa aina yksinomaan ajattelevat\nitseänsä. Ja kun tämä teeskentely on kaikkien yhteisomaisuutta, se ei\nkykene ketään pettämään. Se on siis pelkkää turhaa vaivaa.\n\nNäistä ristiriitaisuuksista syntyy sekin, jota alati tunnemme\nsisässämme. Luonnon ja ihmisten ajamina eri teille ja pakotettuina\njakamaan harrastuksemme eri suuntiin, käännymme keskitielle, joka ei\nvie meitä kumpaankaan päämäärään. Täten ollen koko elinaikamme\ntaistelun ja epäröimisen alaisina päätämme elämämme, ilman että olemme\npäässeet sisäiseen tasapainoon, ilman että olemme voineet hyödyttää\nitseämme tai muita.\n\nJäljellä on siis vaan kodin tai luonnon kasvatus. Mutta mitä on muille\nsellainen ihminen, joka on kasvatettu yksinomaan itseänsä varten? Jos\nnuo kaksi kasvatuksen päämäärää, joita tavoitellaan, voitaisiin\nyhdistää yhdeksi ja näin poistaa ihmisluonnon ristiriitaisuudet,\nsyrjäytettäisiin hänen onneltaan suuri este. Jotta voisi arvostella\ntämän mahdollisuutta, pitäisi nähdä ihminen vallan valmiiksi\nkehitettynä; olisi pitänyt tutkia hänen taipumuksiaan, nähdä hänen\nedistymistään ja seurata hänen elämänkulkuansa: pitäisi sanalla sanoen\ntuntea luonnonihminen. Luulen, että sittenkuin on luettu tämä kirja, on\nedistytty muutama askel tämänkaltaisten tutkimusten alalla.\n\nMitä tulee meidän tehdä kasvattaaksemme tällaisen erinomaisen ihmisen?\nPaljo, epäilemättä, nimittäin varoa ettei mitään tehtäisi. Kun on\nkysymyksessä vastatuuleen purjehtiminen, niin luovaillaan; mutta jos\naallot ovat rajut ja jos tahdotaan pysyä paikoillaan, täytyy laskea\nankkuri. Varo vaan nuori purjehtija, ettei ankkuritouvisi löyhdy, ettei\nankkuri laahaa jäljessä ja päästä alustasi tuuliajolle, ennenkuin olet\nsitä huomannutkaan.\n\nYhteiskuntajärjestyksen mukaisesti, joka on tarkasti määrännyt jokaisen\npaikan, kukin on kasvatettava omaa paikkaansa varten. Jos joku\nerityistä paikkaansa varten kasvatettu henkilö jättää tämän paikkansa,\nhän ei kelpaa mihinkään. Kasvatus on hyödyllinen ainoastaan silloin,\nkun onni suosii vanhempien lapselleen valitsemaa kutsumusta; kaikissa\nmuissa tapauksissa se on vahingollinen kasvatille, ainakin niiden\nennakkoluulojen vuoksi, joita se on terottanut hänelle mieleen.\nEgyptissä, jossa pojan täytyi valita isänsä sääty ja ammatti,\nkasvatuksella ainakin oli varma päämäärä; meillä taas, missä eri säädyt\nja ammatit yksistään ovat pysyviä, mutta niiden omistajat ja\nharjottajat lakkaamatta vaihtelevat, ei kukaan tiedä kasvattaessaan\npoikaansa omaan säätyynsä ja ammattiinsa, vahingoittaako hän häntä vai\nei.\n\nLuonnon järjestyksen mukaisesti kaikki ihmiset ovat yhdenvertaiset, ja\nheidän yhteinen kutsumuksensa on pelkästään olla ihminen; ken on hyvin\nkasvatettu sellaiseksi, täyttää hyvin kaikki siihen kuuluvat\nvelvollisuudet. Määrättäköön kasvatti sotilaaksi, kirkonpalvelukseen\ntai tuomarinvirkaan, se on yhdentekevää. Ennen vanhempien määräämää\nkutsumusta luonto kutsuu itse ihmiselämään. Eläminen on se ammatti,\njonka minä tahdon hänelle opettaa. Lopetettuaan minun antamani\noppijakson hän ei ole oleva virkamies, ei soturi eikä pappi, sen\nmyönnän; hän on oleva ennen kaikkea ihminen; hänellä on oleva kaikki\nihmisen välttämättömät ominaisuudet, ja tarvittaessa hän on osaava\nniitä käyttää vallan yhtä hyvin kuin kuka muu hyvänsä, ja vaikka\nkohtalon vaiheet saattavatkin hänet muuttamaan asemaansa, hän on aina\noleva omalla paikallaan. _Occupavi te, fortuna, atque cepi: omnesque\naditus tuos interclusi, ut ad me aspirare non posses_.[8]\n\nVarsinaisena tutkimuksemme esineenä ovat ihmiselämän ehdot. Se meistä,\njoka parhaiten osaa kestää tämän elämän myötä- ja vastoinkäymiset, on\nmielestäni parhaiten kasvatettu; siitä seuraa, että oikea kasvatus\ntapahtuu vähemmin ohjekäskyjen kuin harjotusten muodossa.\nKoulunkäyntimme alkaa syntymästämme. Kasvatuksemme alkaa samalla\nhetkellä kuin elämämme; ensimäinen opettajamme on imettäjämme. Sanalla\nkasvatus (educatio) olikin vanhaan aikaan toinen merkitys, kuin minkä\nme sille annamme; se merkitsi lapsenhoitoa. _Educit obstetrix_, sanoo\nVarro; _educat nutrix, instituit paedagogus, docet magister_.[9] Siis\nkasvatus, ohjaus ja opetus ovat kolme tarkoitukseltaan yhtä erilaista\nseikkaa kuin lastenhoitajatar, ohjaaja ja opettaja. Mutta näitä\nerotuksia on väärin käsitelty; saavuttaakseen hyvän kasvatuksen lapsen\ntulee seurata ainoastaan yhtä ohjaajaa.\n\nMeidän tulee siis laajentaa näkökantaamme ja pitää oppilastamme\nihmisenä yleensä, ihmisenä, joka on alttiina kaikille elämän vaiheille.\nJos ihmiset syntyisivät kiinnitettyinä yhden maan maaperään, jos samaa\nvuodenaikaa kestäisi koko vuoden, jos kukin alati nauttisi samoja\nkohtalon etuja, voimassa oleva kasvatustapa olisi erityisissä suhteissa\nhyvä; lapsi, joka olisi kasvatettu omaa säätyänsä ja ammattiansa\nvarten, joita ei koskaan vaihtaisi toisiin, ei voisi joutua kärsimään\ntoisenlaisen aseman tuottamia epäkohtia. Mutta kun otamme huomioon\nihmiselon vaihtuvaisuuden ja tämän vuosisatamme levottoman ja vilkkaan\nhengen, joka mullistaa jokaisen uuden sukupolven olot, niin saatammeko\nkuvitella mielettömämpää menettelyä kuin se, että kasvatetaan lapsi,\nkuin ei sen koskaan tarvitsisi astua ulos huoneestaan ja kuin sen alati\ntäytyisi olla lähimpiensä ympäröimänä? Jos tuollainen poloinen astuu\naskeleenkin tasaisella maalla, jos hän astuu askeleenkin alemmaksi, hän\non hukassa. Tuollainen kasvatustapa ei suinkaan opeta häntä kestämään\nkärsimyksiä, se päinvastoin harjottaa häntä niitä kahta kipeämmin\ntuntemaan.\n\nAjatellaan vaan lapsen suoranaista suojelemista; se ei riitä. Tulee\nopettaa sitä suojelemaan itse itseään varttuneena miehenä, kestämään\nkohtalon kolauksia, välttämään yltäkylläisyyttä ja voittamaan\nköyhyyttä, elämään, jos niin vaaditaan, Iislannin jääkentillä tai\nMaltan paahtavan kuumilla kallioilla. Turhaan olette varovainen\nsuojellaksenne lastanne kuolemalta; sen täytyy kuitenkin kuolla;\nja vaikka sen kuolema ei olisikaan seuraus hemmottelevasta\nhuolenpidostanne, niin tämä huolenpito kuitenkin on väärältä kannalta\notettu. Tärkeämpää kuin että estetään sitä kuolemasta on, että\nopetetaan sille elämisen taito. Eläminen ei ole hengittämistä, vaan\ntoimimista; se on elintemme, aistiemme, lahjojemme ja kaikkien\nolemassa-olon tietoisuutta herättävien ominaisuuksiemme käyttämistä.\nRunsaimmin elänyt ei ole se, joka on elänyt kauimmin, vaan se, joka on\ntuntenut vahvimmin elämän tunnetta. Moni on haudattu satavuotiaana,\nmutta on ollut kuollut jo syntyessään. Parempi hänen olisi ollut kuolla\nnuorena, jos hän todella olisi siihen asti elänyt.\n\nKoko viisautemme on orjamaisten ennakkoluulojen alaisuutta; kaikki\ntapamme osoittavat alistumista, epämukavuutta ja pakollisuutta.\nYhteiskuntaihminen syntyy, elää ja kuolee orjuudessa; kun hän on\nsyntynyt, hän nivotaan kapaloihin; kun hän on kuollut, hän suljetaan\nruumisarkkuun; eläessään ihmisen hahmossa, hänet vangitsevat\nyhteiskuntalaitoksemme.\n\nSanotaan useiden kätilöiden puristelevan vastasyntyneen lapsen päätä\nantaakseen sille paremman muodon; ja tämä sallitaan! Päämme, sellaisina\nkuin ne lähtevät Luojan kädestä, muka ovat huonosti muodostettuja;\nkätilöiden muka pitää muovailla niitä ulkonaisesti ja filosofien\nsisällisesti. Karaibit ovat puolta onnellisemmassa asemassa kuin me.\n\nTuskin on lapsi lähtenyt äidin kohdusta ja tuskin se ehtii nauttia\nvapaudestaan saada liikuttaa ja ojentaa jäseniään, kun se uudelleen\nsidotaan. Se kapaloidaan, se pannaan loikomaan pää liikkumattomana ja\njalat ojennettuina ja käsivarret puristettuina kylkiin; se kääritään\nkaikenlaisiin liinoihin ja siteihin, jotka eivät salli sen muuttaa\nasentoansa. Hyvä on vielä, jos ei sitä ole kapaloitu niin kireälle,\nettei se voi hengittää ja jos on oltu kyllin varovaisia ja pantu se\nloikomaan kupeelleen, niin että ne nesteet, joiden tulee poistua suun\nkautta, pääsevät itsestään valumaan ulos; sillä lapsi ei edes ole niin\nvapaa, että voisi kääntää päätänsä sivulle helpottaakseen niiden\nvalumista.[10]\n\nVastasyntyneellä lapsella on tarve ojentaa ja liikuttaa jäseniään,\nvapauttaakseen ne siitä jäykkyydestä, jonka alaisena, ikäänkuin kerään\nkäärittyinä, niiden on ollut pakko niin kauvan pysyä. Ne tosin\nojennetaan, mutta ne estetään liikkumasta; pääkin vangitaan myssyyn;\ntuntuu siltä kuin pelättäisiin lapsen näyttävän elonmerkkejä.\n\nNäin jokaisen ruumiin sisäosien tarve päästä kehittymään ehkäistään\nestämällä se liike, jota tuo kehitys vaatisi. Lapsi ponnistelee\nlakkaamatta turhaan ja täten uupuvat sen voimat tai hidastuu niiden\nvarttuminen. Äidin kohdussa sen oli vähemmin ahdas olla kuin\nkapaloissaan; en voi huomata mitä etua sillä on ollut syntymisestään.\n\nToimettomuus ja pakollisuus, jossa pidetään lapsen jäseniä,\nvälttämättömästi häiritsevät veren ja muiden nesteiden kiertoa ja\nestävät lasta voimistumasta, kasvamasta ja vahingoittavat sen ruumiin\nrakennetta. Niillä seuduin, missä ei ryhdytä tuollaisiin luonnottomiin\nvarokeinoihin, ihmiset ovat kaikki suuria, vahvoja ja sopusuhtaisesti\nkehittyneitä. Niissä maissa, missä lapset kapaloidaan, vilisee\nkyttyräselkäisiä, ontuvia, vääräsäärisiä, riisitautisia, raajarikkoja\nja kaikenlaisia vaivasia. Pelätään lapsen ruumiin tulevan viallisiksi,\njos annetaan sen vapaasti liikkua, ja sentähden kiireisesti puristetaan\nsen jäsenet kokoon, ja täten todella saatetaan se surkastumaan. Näyttää\nsiltä kuin tahdottaisiin tehdä lapset hervottomiksi, niin etteivät ne\nvoisi tulla raajarikoiksi.\n\nTäytyy olettaa, että sellainen julma pakkotila vaikuttaa lasten\nmielentilaan ja luonnonlaatuun. Heidän ensimäinen tunteensa on tuskan\nja kivun tunne; he kohtaavat estettä yrittäessään pienintäkin tarpeen\nvaatimaa liikettä; ollen onnettomammat kuin pahantekijä raudoissaan ne\nturhaan ponnistelevat, tuskaantuvat ja huutavat. Niiden ensi ääni, niin\nsanotaan, on itku? Tietysti; niitä kiihotetaan syntymästä alkaen; ensi\nlahjat, jotka niille annetaan, ovat kahleita; ensi kohtelu, joka niiden\nosaksi tulee, on kidutusta. Koska niillä ei ole mikään muu vapaana kuin\nääni, niin miksi eivät ainakin sitä käyttäisi hyväkseen valittaakseen.\nNe valittavat sitä kärsimystä, johon ne pakotetaan: jos teitä yhtä\npahoin pideltäisiin, huutaisitte kovemmin kuin ne.\n\nMistä tämä järjetön tapa johtuu? Luonnottomasta asianhaarasta.\nSiitäperin kuin äidit, unhottaen ensimäisen velvollisuutensa, ovat\njättäneet lastensa imettämisen toisten tehtäväksi, on sitten täytynyt\nuskoa ne palkatuille naisille, jotka täten joutuen vieraiden lasten\näideiksi ja kuulematta luonnon ääntä sisällänsä ovat koettaneet päästä\nniin vähällä vaivalla kuin suinkin. Täytyisihän lakkaamatta pitää\nsilmällä vapaana olevaa lasta; mutta kun se on hyvin nivottu\nkapaloihinsa, se työnnetään johonkin nurkkaan eikä välitetä sen\nhuudoista. Kunhan vaan ei ole olemassa todisteita imettäjän\nhuolimattomuudesta, kunhan pienokainen vaan ei taita käsivarttaan tai\njalkaansa, niin mitä siitä on väliä, jos se kuolee tai jos siitä tulee\nheikko potilas koko elinajakseen? Sen raajat säilytetään eheinä ruumiin\nkustannuksella; ja sattui mitä sattui, niin imettäjä on syytön.\n\nTietävätköhän nuo hellät äidit, jotka vapautuneina lastensa\nhoitamisesta antautuvat kaupungin iloisiin huvituksiin, minkä kohtelun\nkapalolapsi maalla saa osakseen? Pienimmänkin askareen tarjoutuessa,\nkapalolapsi ripustetaan naulaan kuin vaatemytty; ja sen ajan kuin\nimettäjä pitämättä kiirettä toimittaa askareensa, tuo poloinen riippuu\nsiinä ikäänkuin ristiinnaulittuna. Kaikki lapset, joita on havaittu\ntässä asemassa olevina, ovat olleet kasvoiltaan punasinervät; kun rinta\non ollut kovassa puristuksessa, ei veri ole päässyt kiertämään vaan on\nnoussut päähän; ja on luultu poloisen olevan vallan tyytyväisen, kun\nsillä ei ole ollut voimaa huutaa. En tiedä, montako tuntia lapsi voi\npysyä tässä tilassa menettämättä henkeänsä, mutta en suinkaan luule,\nettä sitä voi kestää pitkään. Siinä, luullakseni, suurimpia kapaloiden\ntuottamia mukavuuksia.\n\nVäitetään, että kapaloimatta jätetyt lapset voisivat asettua\nvaarallisiin asentoihin ja tehdä liikkeitä, jotka voisivat vahingoittaa\nniiden jäsenten oikeata kehittymistä. Tuo on väärän viisauden\njärkeilyjä, joita kokemus ei koskaan ole todeksi osottanut. Niistä\nmonista lapsista, joita meitä älykkäämmät kansat imettävät ja\nkasvattavat vallan vapaina kapaloista, ei yksikään saa vammaa tai tule\nrammaksi. Niillä ei ole tarpeeksi voimaa tehdä vaarallisia liikkeitä,\nja kun sattumalta asettuvat väkinäiseen asentoon, niin sen aiheuttama\nkipu heti panee ne sen hylkäämään.\n\nPäähämme ei vielä ole pälkähtänyt panna kapaloihin koiranpentuja ja\nkissanpoikasia; huomataanko tästä laiminlyömisestä niille olevan\njotakin vahinkoa? Ihmisten lapset ovat raskaammat ja kömpelömmät, se\nkyllä myönnetään; mutta ne ovat myös suhteellisesti heikommat. Tuskin\nne voivat liikkua, miten ne sitten voisivat vioittua rammoiksi? Jos ne\nkäännettäisiin selälleen loikomaan, ne kuolisivat tässä asennossa,\nkuten kilpikonna, kun eivät kykenisi kääntymään.\n\nNaiset eivät tyydy yksistään siihen, että ovat hylänneet lasten\nimettämisen, he lisäksi menettävät halun synnyttää lapsia; onhan tämä\nseuraus vallan luonnollinen. Niin pian kuin äiteys käy rasittavaksi,\nkeksitään kyllä keino vapautua siitä kokonaan: aviollista yhteyttä\ntahdotaan harjottaa niin, ettei kartu lapsia, jotta voitaisiin antautua\nnautintoon niin usein kuin suinkin, ja näin käytetään suvun vahingoksi\nse viehätys, joka on annettu sen kartuttamista varten. Tämä tapa ynnä\nmuut väkiluvun vähenemisen syyt osottaa meille mikä kohtalo läheltä\nuhkaa Europpaa. Tämän maanosan synnyttämät tieteet, taiteet, filosofia\nja tavat muuttavat sen ennen pitkää erämaaksi. Siinä tulee asumaan\nvillipetoja; eipä se silloin ole suuresti muuttanut asujamia.\n\nOlen joskus nähnyt sellaisten nuorten vaimojen pikkutemput, jotka\nteeskentelevät tahtovansa imettää lapsiaan. He osaavat järjestää asiat\nniin, että heidän muka on pakko luopua tästä mielijohteesta; taitavasti\nhe osaavat asettaa niin, että puoliso, lääkäri ja etenkin äiti kieltää\nheiltä tuon velvollisuuden täyttämisen. Aviomies, joka uskaltaisi\nsuostua siihen, että hänen vaimonsa imettäisi lastansa, olisi\nhuutavassa hukassa. Hänestä tehtäisiin murhaaja, joka muka tahtoo\npäästä irti vaimostaan. Olkaa siis varovaiset, hyvät aviomiehet ja\nuhratkaa kotirauhanne hyväksi isänrakkautenne! Onneksi sentään maalla\ntapaa kieltäytyvämpiä vaimoja kuin teidän vaimonne ovat! Vielä\nonnellisempi seikka olisi se, jos se aika, jonka nämä voittavat, tulisi\nkäytetyksi yksinomaan teitä varten!\n\nNaisen velvollisuuksista ei ole mitään epäilystä olemassa; kysymys on\nvaan siitä, onko, äitien halveksiessa velvollisuuttaan, yhdentekevää\nsaako lapsi ravintonsa äidin vai toisen maidosta. Puolestani pidän tätä\nkysymystä, jonka arvostelijoita lääkärit ovat, naisten eduksi\nratkaistuna.[11] Minä puolestani olen myöskin sitä mieltä, että lapsen\non parempi imeä terveen imettäjän kuin sairaan äidin maitoa, sillä sen\nkautta se voisi saada jonkun uuden taudin siitä verestä, josta se on\nsyntynyt.\n\nMutta onko kysymystä tarkastettava ainoastaan aineelliselta kannalta ja\ntarvitseeko lapsi vähemmin äidin huolenpitoa kuin hänen rintaansa?\nToiset naiset, jopa eläimet voivat antaa lapselle maitoa; jonka äiti\nsiltä kieltää; mutta äidin hoitoa ei mikään voi korvata. Se nainen,\njoka imettää toisen eikä omaa lastansa, on huono äiti; mitenkä hänestä\nsiis voisi tulla hyvä imettäjä? Tosin hän saattaa siksi kehittyä, mutta\nhitaasti, sittenkuin tottumus on muuttanut luonnon; mutta huonosti\nhoidettu lapsi ehtii kuolla sata kertaa, ennenkuin sen imettäjä on\nruvennut tuntemaan äidin hellyyttä sitä kohtaan.\n\nMutta jos näin edullinen asianlaita esiintyykin, nimittäin että\nimettäjä hellästi kiintyy hoidokkaaseensa, niin siitä kuitenkin johtuu\nepäkohta, jonka yksinään pitäisi riistää jokaiselta tunteelliselta\nvaimolta halu imetyttää lastansa toisella, nimittäin se seikka, että\ntoinen jakaa hänen kanssaan äidinvelvollisuuksia, tai oikeammin että\nhän luovuttaa ne pois, että näkee lapsensa rakastavan toista naista\nyhtä paljon ja enemmänkin kuin häntä itseään, että huomaa lapsen\näitiään kohtaan tunteman hellyyden armoksi, mutta kasvatusäitiään\nkohtaan tunteman hellyyden velvollisuudeksi. Sillä olenhan velkapää\ntuntemaan lapsen kiintymystä siihen henkilöön, joka on suonut minulle\näidin huolenpitävän hoidon.\n\nTapa, jolla koetetaan saada tämä epäkohta korjatuksi, on se, että\nherätetään lapsissa halveksimista niiden imettäjää kohtaan,\nkohtelemalla näitä tavallisina palvelijattarina. Kun heidän tehtävänsä\non täytetty, niin lapsi otetaan pois tai imettäjä erotetaan\npalveluksestaan: ja kohtelemalla häntä tylysti häneltä viedään halu\nkäydä katsomassa kasvattiaan. Jonkun vuoden kuluttua tämä ei enää näe\nhäntä eikä tunne häntä. Äiti, joka luulee astuvansa hänen sijalleen ja\nkorjaavansa laiminlyömisensä ankaruudella, erehtyy pahasti. Sen sijaan\nettä tekisi väärin kasvatetusta pienokaisesta hellän pojan, hän\nharjottaa häntä kiittämättömyyteen; ja tällä menettelyllään hän saattaa\nlapsensa halveksimaan häntä, joka hänelle on elämän antanut samoin kuin\nsitä henkilöä, joka on häntä maidollaan imettänyt.\n\nKovin kernaasti viipyisin vielä tarkastamassa tätä seikkaa, jos ei\nolisi niin lamauttavaa turhaan puolustaa näin hyödyllisiä asioita. Tämä\nriippuu useammasta seikasta kuin mitä ajatellaankaan. Jos tahdotte että\nkukin palaisi täyttämään ensimäiset velvollisuutensa, niin alkakaa\näideistä; olette hämmästyvät aikaansaamistanne muutoksista. Kaikki paha\njohtuu järjestänsä tästä ensimäisestä turmeluksesta; koko siveellinen\njärjestys mullistuu; luonto surkastuu jokaisessa sydämessä; kotien\nsisäinen elämä käy yksitoikkoisemmaksi; kasvavan perheen tarjoama\nliikuttava viehätys ei pääse vaikuttamaan perheen isiin eikä\nherättämään kunnioituksen tunnetta vieraissa; äitiä, jonka lapsia ei\nnäe, pitää vähemmässä arvossa; ei ole mitään koossapitävää\nyhtenäisyyttä perheissä; jokapäiväisen seurustelun synnyttämä tottumus\nei pääse vahvistamaan perhesiteitä; ei ole enää isiä, äitejä, lapsia,\nei veljiä eikä sisaria. Eiväthän nämä kaikki edes tarpeeksi tunne\ntoisiaan, mitenkä he sitten voisivat toisiaan rakastaa? Kukin ajattelee\nvaan itseään. Kun koti tarjoaa pelkkää surunomaista yksinäisyyttä,\ntäytyy tietysti mennä muualle huvittelemaan.\n\nMutta jos äidit suvaitsevat itse ruveta lapsiaan imettämään, niin tavat\nparanevat itsestään, ja luonnonmukaiset tunteet heräävät kaikissa\nsydämissä; valtion asukasluku on karttuva; tämä ensimäinen seuraus,\ntämä ainoa seuraus on liittävä kaikki sopusuhtaiseksi kokonaisuudeksi.\nKotielämän tarjoama viehätys on paras vastamyrkky huonoille tavoille.\nLasten meluavat leikit ja heidän aiheuttamansa vaivannäkö, joita alussa\npidetään häiritsevinä, muuttuvat miellyttäviksi; ne saattavat isän ja\näidin toisilleen tarpeellisemmiksi, rakkaammiksi, ne lujittavat\naviollisia siteitä. Kun kotielämä on vilkas ja iloinen, silloin\nkotoiset huolenpidot ovat vaimon rakkain tehtävä ja miehen viehkein\nhuvitus. Näin siis tämän ainoan epäkohdan korjaamisesta seuraisi\nyleinen parannustila ja luonto olisi pian palauttanut kaikki\noikeutensa. Niin pian kuin naisista taas on tullut äitejä, niin kohta\nmiehistä tulee isiä ja puolisoja.\n\nTurhaa puhetta! Ei edes kyllästyminen seuraelämän huvituksiin saata\npalauttaa tuota onnellista tilaa. Naiset ovat lakanneet olemasta\näitejä; he eivät enää siksi rupea, eivät tahdo ruveta. Vaikka\ntahtoisivatkin, niin tuskinpa voisivat enää. Tätä nykyä näet, kun nurja\nja luonnonvastainen tila vallitsee, jokaisen parempaa tavoittelevan\ntäytyisi taistella kaikkia niitä vastaan, joiden kanssa tulee\ntekemisiin ja jotka kaikki liittoutuisivat vastustamaan menettelytapaa,\njota toiset eivät ole noudattaneet ja toiset eivät tahdo noudattaa.\n\nOn kuitenkin joskus olemassa hyvänluontoisia nuoria naisia, jotka tässä\nsuhteessa rohkenevat vastustaa muodin valtaa ja sukupuolensa\nparjaushuutoja, täyttäen hyveisellä pelottomuudella tämän luonnon\nheille määräämän suloisen velvollisuuden. Oi jospa heidän lukunsa\nlisääntyisi sen siunauksen viehätyksestä, joka on suotu tuota jaloa\nmenettelytapaa noudattaville! Perustuen mitä yksinkertaisimman\njärkitoiminnan päätelmiin sekä tekemiini havaintoihin, joita en koskaan\nole vääriksi huomannut, rohkenen luvata tällaisille äideille vahvaa ja\npysyvää kiintymystä heidän miestensä puolelta, vilpitöntä ja todellista\nrakkautta heidän lastensa puolelta, kanssaihmisten kunnioitusta ja\narvossapitoa, onnellisia synnytyksiä ilman pahoja seurauksia, lujaa ja\njäntevää terveyttä ja lopuksi tuon ilon, että kerran näkevät omien\ntyttäriensä noudattavan heidän esimerkkiään ja että heitä mainitaan\nmuille esikuvana.\n\nJos äiti ei ole oikea äiti, ei hänen lapsensa myöskään ole oikea lapsi.\nHeidän velvollisuutensa ovat molemminpuoliset; jos toinen ne huonosti\ntäyttää, toinenkin ne laiminlyö. Lapsen tulee rakastaa äitiänsä\nennenkuin se tietää, että se on sen velvollisuus. Ellei veren ääni\nvahvistu tottumuksen ja huolenpidon kautta, se kuihtuu ensi vuosina ja\nsydän kuolee niin sanoakseni, ennenkuin se on syntynyt. Näin siis jo\nensi askeleemme johtavat meidät pois luonnosta.\n\nLuonnonmukaisuudesta poistutaan vielä toistakin vallan vastakkaista\ntietä, silloin nimittäin, kun nainen ei laiminlyö äidin\nvelvollisuuksiaan, vaan kun hän liioittelee niiden täyttämistä, kun hän\ntekee lapsensa epäjumalakseen, kun hän lisää ja ylläpitää sen\nheikkouksia, estääkseen sitä niitä tuntemasta ja kun hän toivoen\nvapauttavansa sen luonnonlakien alaisuudesta, poistaa siitä kaikki\nmielipahaa ja kipua tuottavat seikat, ajattelematta kuinka paljon juuri\nsen kautta, että suojelee lastansa hetken pienistä vastuksista, kasaa\nsen yli tulevaisuudessa kohtaavia vahinkoja, vaaroja, ja kuinka armoton\non sellainen huolenpito, joka panee jo varttuneen miehen, huolimatta\nikänsä vaatimista rasittavista velvollisuuksista, yhä vaan tuntemaan\nitsessään lapsen heikkoutta. Saattaakseen poikansa haavoittumattomaksi,\nnäin kertoo taru, Thetis huuhteli häntä Styx[12] joen vedessä. Tämä\nvertauskuvallinen taru on kaunis ja selvä. Ne sydämettömät äidit,\njoista olen puhunut, menettelevät toisin; upottamalla lapsensa\nhennokkuuteen, he tekevät ne kärsimykselle alttiiksi ja aukaisevat ovet\nkaikenlaiselle pahalle, jonka uhreiksi lapset varmasti joutuvat\nsuuriksi tultuaan.\n\nTarkatkaa luontoa ja seuratkaa sen osottamaa tietä. Se harjottaa\nlapsia lakkaamatta; se karkaisee niiden voimat kaikenlaisilla\nkoettelemuksilla; se opettaa niille aikaisin mitä tuska ja kärsimys on.\nHampaiden puhkeaminen synnyttää niissä kuumetta; kova vatsakipu tuottaa\nniille kouristuksia; vahva yskä on vähällä tukehduttaa ne; vatsamadot\nniitä vaivaavat; verenrunsaus turmelee niiden ruumiinnesteet; eri hapot\nkäyvät ja synnyttävät niiden ihoon vaarallisia vihoittumia. Melkein\nkoko tämä alkuikä on täynnä tauteja ja vaaroja. Puolet kaikista\nlapsista, jotka syntyvät maailmaan, kuolee ennen kahdeksatta ikävuotta.\nKun nämä koettelemukset ovat ohitse, lapsi on vahvistunut, ja niin pian\nkuin se oppii elinvoimiaan käyttämään, tulee elämän perustus\nvarmemmaksi.\n\nSellainen on luonnon järjestys. Miksi se rikotaan? Eikö huomata, että\nkun luullaan voitavan sitä parantaa, ehkäistään sen vaikutuksien hyvät\nseuraukset? Sen toteuttamista ulkoapäin, minkä luonto toteuttaa\nsisältä, pidetään vaaran kaksinkertaiseksi saattamisena, vaikka se\nolisi päinvastoin vaaran sivuuttamista tai vähentämistä. Kokemus\nosottaa, että lellittelemällä kasvatettuja lapsia kuolee enempi kuin\ntoisia. Kunhan vaan ei liiaksi rasiteta lasten voimia, on parempi niitä\nharjottaa kuin niitä säästää. Harjottakaa niitä siis niin, että ne\nkykenevät kestämään tulevia kohtalon kolauksia. Karkaiskaa lasten\nruumiit kestämään vuodenaikojen, ilmanalojen ja elementtien kovuutta,\nvieläpä nälkää, janoa ja vaivoja; huuhdelkaa niitä Styx virran vedellä.\nEnnenkuin ruumis on kehittynyt erityiseen suuntaan, se totutetaan\nvaaratta millaiseksi tahansa; mutta niin pian kuin se on saanut vahvat\ntottumuksensa, on jokainen muutos vaarallinen. Lapsi kestää sellaisia\nmuutoksia, joita mies ei kestäisi; lapsen jänteet, jotka ovat pehmeät\nja notkeat, taipuvat helposti taivuttajan tahdon mukaisesti; miehen\njänteet taaskin, jotka ovat jäykistyneet ja karaistuneet, saadaan\nainoastaan väkivaltaisesti muuttamaan kerran omistamaansa muotoa.\nSaattaa siis tehdä lapsen vahvaksi panematta sen henkeä ja terveyttä\nalttiiksi; ja jos tässä suhteessa olisikin joku vaara pelättävissä,\nniin tulisi vaan epäröimättä uskaltaa. Koska ihmiselämässä kerran\nvälttämättömästi on vaaroja, niin epäilemättä on parasta siirtää ne\nsiihen ikäkauteen, jossa ne ovat vähimmin vahingollisia.\n\nKuta vanhemmaksi lapsi tulee, sitä suurempiarvoiseksi se käy. Sen omaan\npersoonalliseen arvoon liittyy tietoisuus niistä vaivoista ja siitä\nhuolenpidosta, jotka sen kasvatus on vaatinut; kuta enemmän sille\nkarttuu ikää, sitä selvempänä siinä herää kuolemantunne. Kun siis\nkoetetaan suojella sitä pahoilta vaikutuksilta, tulee etupäässä pitää\nsilmällä sen tulevaisuutta. Siitä on häädettävä nuoruudeniän vaarat,\nennenkuin se on tämän iän saavuttanut. Sillä jos elämän arvo lisääntyy\nsiihen ikään asti, jolloin elämästä voi alkaa nauttia hyötyä, on varsin\nmieletöntä säästää lapsuudeniältä vähäisiä kärsimyksiä ja kasata niitä\nvarttuneemman iän niskoille. Onko tämä ehkä mestarin oppia?\n\nIhmisten kohtalo määrää, että he kaikkina aikoina ovat kärsimyksille\nalttiina. Itse huolenpito toimeentulosta liittyy kärsimyksiin.\nOnnellinen se, joka lapsuudessaan on tuntenut ainoastaan ruumiillista\nkipua! Tämä näet on paljon lievempi kärsimys kuin toisenlaiset ja se\nsaattaa paljon harvemmin ihmisen itsensä päättämään päivänsä. Ihminen\nei tee itsemurhaa esimerkiksi luuvalon tuottamien tuskien tähden;\nainoastaan henkiset kärsimykset matkaansaattavat epätoivon.\nSurkuttelemme lapsuudenikää, ja meidän tulisi päinvastoin surkutella\nomaa ikäämme. Suurimmat kärsimyksemme tuotamme itse itsellemme.\n\nLapsi parkuu syntyessään; sen alkuikä kuluu itkien. Milloin sitä\nkeinutetaan ja hyväillään, jotta se viihtyisi ja rauhoittuisi; milloin\nsitä uhataan ja lyödään, jotta se olisi ääneti. Joko me teemme, mitä se\ntahtoo, tai vaadimme siltä mitä itse tahdomme; joko mukaudumme sen\noikkuihin tai pakotamme sen mukautumaan omiin oikkuihimme. Keskitietä\nei seurata; lapsen täytyy joko itse jaella käskyjä tai olla\nkäskettävänä. Sen ensi käsitteet ovat siis valta ja orjuus. Ennenkuin\nse osaa puhua, se käskee; ennenkuin se voi toimia, se tottelee. Joskus\nsitä rangaistaan ennenkuin se käsittää pahaa tekoaan tai edes sellaista\nharjottaa. Tällä tavoin vuodatetaan aikaisin lapsen nuoreen sydämeen\nintohimoja, joista sitten syytetään luontoa, ja kun ensin kaikin tavoin\non koetettu saada lapsi kiukkuiseksi, valitetaan, että se on sellainen.\n\nLapsi viettää täten kuusi tai seitsemän vuotta naisten hoidokkaana,\nollen heidän ja omien oikkujensa uhrina; ja sittenkuin sille on\nopetettu yhtä ja toista, s.o. sittenkuin on rasitettu sen muistia joko\nsellaisilla sanoilla, joita se ei voi ymmärtää tai seikoilla, jotka\novat vallan hyödyttömiä, sittenkuin on tukahutettu sen luontaiset\ntaipumukset niillä intohimoilla, jotka siinä on herätetty, jätetään se\ntällaiseksi keinotekoiseksi olennoksi muuttuneena opettajan käsiin;\ntämä antaa lopullisen kehityksen niille keinotekoisuuden iduille, jotka\nhuomaa jo varsin reheviksi, ja opettaa sille kaikkea, paitsi\nitsetuntemusta, paitsi itsenäistä toimintakykyä, paitsi elämisen ja\nonnelliseksi tulemisen taitoa. Kun sitten tämä lapsi, ollen orja ja\ntyranni samalla, pää täyteen ahdettuna tietoja, mutta vailla\njärkevyyttä, yhtä heikkona ruumiiltaan kuin hengeltään, työnnetään ulos\nmaailmaan ja kun se silloin paljastaa kykenemättömyytensä, ylpeytensä\nja kaikki paheensa, niin silloin surkutellaan inhimillistä kurjuutta ja\nnurinkurisuutta. Mutta siinä erehdytään; sillä tuollainen ihminen on\nainoastaan meidän oikkujemme kasvattama; luonnon luomana ihminen on\nvallan toisenlainen.\n\nJos siis tahdotte, että lapsi säilyttäisi alkuperäisen luontonsa, niin\nylläpitäkää ja hoitakaa tätä lapsen syntymästä alkaen. Heti sen\nsynnyttyä ottakaa se huostaanne älkääkä päästäkö sitä, ennenkuin se on\nvarttunut täysikäiseksi; muuten ette ole onnistuva. Samoin kuin äiti on\nparas imettäjä, on isä paras opettaja. Heidän tulee keskenänsä\ntäydelleen sopia tehtävistään ja menettelytavastaan; siirtyköön lapsi\ntoisen käsistä toisen käsiin. Älykäs, jos kohta tiedoiltaan köyhempi\nisä on kasvattava lapsensa paremmin kuin mitä taitavin opettaja; sillä\nhyvä into korvaa pikemmin taitavuuden kuin taitavuus innon.\n\nEntä toimet ja velvollisuudet... Niin nuo siunatut velvollisuudet! Isän\nvelvollisuudet, niin kaiketi arvellaan, ovat viimeiseen sijaan\nasetettavat.[13] Älkäämme ihmetelkö että mies, jonka vaimo on\nylenkatsonut heidän avioliittonsa hedelmän imettämisen, halveksii\nsen kasvattamista. Ei ole olemassa viehättävämpää näkyä kuin se,\nminkä perhe tarjoaa, mutta yksi ainoa ruma piirre himmentää\nkokonaisvaikutuksen. Jos äiti pitää itseään liian heikkona imettääkseen\nlapsiaan, niin isällä on liian paljon toimia voidakseen olla\nniiden kasvattaja. Ollen kaukana vanhemmistaan, sijoitettuina\nkasvatuslaitoksiin, luostareihin ja kouluihin lapset tottuvat\nsuuntaamaan toisaalle synnyinkotiaan kohtaan tuntemansa rakkauden, tai\noikeammin sanottuna, tottuvat siellä olemaan kiintymättä mihinkään.\nTuskinpa veli ja sisar tuntevat toisensa. Kun kaikki perheenjäsenet\nkokoontuvat juhlatiloihin, saattavat he toisilleen olla hyvin\nkohteliaita; mutta he ovat kuitenkin vieraat toisilleen. Niin pian kuin\nei enää vanhempien kesken vallitse mitään sydämellisen herttaista\nsuhdetta, niin pian kuin perhepiiri ei enää ole elämän sulostuttaja,\nniin korvaukseksi turvaudutaan huonoihin tapoihin. Kuka olisi niin\ntyperä, ettei huomaisi, miten nämä seikat ovat välttämättömässä\nyhteydessä, vallan kuin ketjun renkaat.\n\nIsä, joka siittää ja elättää lapsensa, täyttää ainoastaan kolmannen\nosan velvollisuuksistaan. Hän näet on velkapää tarjoamaan suvulleen\nihmisiä, yhteiskunnalle yhteiskuntaelämään soveltuvia henkilöitä ja\nvaltiolle kansalaisia. Jokainen ihminen, joka voi maksaa tämän\nkolminkertaisen lainan ja joka ei sitä tee, on rikollinen ja ehkä vielä\nrikollisempi, jos hän sen maksaa ainoastaan puoleksi. Sillä, joka ei\nvoi täyttää isän velvollisuuksiaan, ei ole oikeutta isäksi tulla. Ei\nköyhyys, eivät toimet eivätkä mitkään inhimilliset arvelut vapauta isää\nelättämästä ja itse kasvattamasta lapsiaan. Uskokaa minua, lukijani.\nSanon jokaiselle, jolla on tunteellinen sydän ja joka laiminlyö niin\npyhiä velvollisuuksia, että hän kauvan on katkerasti itkevä erehdystään\neikä koskaan ole siltä saava rauhaa.\n\nMutta mitä sitten tekee tuo rikas mies, tuo toimissaan kokonaan\nkiinnioleva perheenisä, jonka kuten väittää, on pakko hylätä lapsensa.\nHän palkkaa toisen täyttämään niitä tehtäviä, jotka hänelle itselleen\novat hankalat. Oi sinä kaupitteluun altis sielu! Luuletko voivasi\nrahalla hankkia lapsellesi toisen isän? Siinäpä suuresti erehdyt; et\nsiten hanki hänelle edes opettajaa, vaan palvelijan. Ja hän on\nlapsestasi niinikään tekevä palvelijan.\n\nPuhutaan paljo hyvän kasvattajan ominaisuuksista. Ensimäinen\nominaisuus, jonka kasvattajalta vaatisin -- ja joka edellyttää useita\nmuita ominaisuuksia -- on se, ettei hän saisi olla mikään palkkalainen.\nOn näet niin jaloja ammatteja, ettei niitä voi hoitaa rahasta, olematta\narvoton niitä harjottamaan; sellaisia ovat sotilaan ja kasvattajan\nammatti. Kuka siis on kasvattava lapsesi? Olen sen jo sanonut: sinä\nitse. -- Minä en voi sitä tehdä. -- Vai et voi!... Hanki siis itsellesi\nsitä tehtävää varten ystävä. Minä en huomaa muuta keinoa.\n\nKasvattaja! -- oi mikä ylevä sielu!... Mutta totisesti, sen, joka\nmielii kasvatettavastaan tehdä ihmisen, tulee itsensä olla joko isä tai\nenempi kuin ihminen. Mutta tämän tehtävän te vallan levollisina uskotte\npalkkalaisille.\n\nKuta enemmän tätä asiaa ajattelee, sitä enemmän uusia vaikeuksia\nhuomaa. Olisi näet välttämätöntä, että kasvattaja itse olisi kasvatettu\noppilastansa varten, palvelijat isäntäänsä varten, ja että kaikki,\njotka tulevat tekemisiin lapsen kanssa olisivat vastaanottaneet\nsellaisia vaikutteita, kuin heidän tulee lapselle välittää; näin\npitäisi toisen kasvatuksen johtua toisesta vallan äärettömiin. Kuinka\nvoisi lapsi saada hyvän kasvatuksen henkilöltä, joka ei itse ole saanut\nhyvää kasvatusta.\n\nEikö tällainen harvinainen kuolevainen ole löydettävissä? Sitä en\ntiedä. Kukapa voisi sanoa kuinka suuren hyveellisyyden ihmissielu voipi\nsaavuttaa tähän turmeltuneeseen aikaan! Mutta olettakaamme, että\ntällainen ihme tapahtuisi. Tarkastaessamme kasvattajan tehtäviä\nhuomaamme millainen hänen pitäisi olla. Luulen voivani edeltäkäsin\nennustaa, että isä, joka täydelleen käsittäisi hyvän kasvattajan\nmerkityksen, päättäisi olla kasvattajaa vailla; sillä hän näkisi\nenemmän vaivaa sellaista itselleen hankkiessaan kuin itse siksi\nruvetessaan. Jos hän taas tätä varten tahtoo saavuttaa ystävän, niin\nkasvattakoon poikansa siksi. Siten häneltä säästyisi vaiva etsiä\nsellaista muualta, kun luonto näet jo on tehnyt toisen puolen.\n\nEräs henkilö, josta tiedän ainoastaan että hän on ylhäistä säätyä,\ntahtoi uskoa minulle poikansa kasvatettavaksi. Hänen ehdotuksensa\ntuotti minulle epäilemättä suurta kunniaa; mutta sen sijaan, että hän\nvalittaisi kieltäytymistäni, saattaa hän olla tyytyväinen epäävään\nvastaukseeni. Jos olisin suostunut hänen ehdotukseensa ja jos olisin\nkasvatustavassani erehtynyt, olisi tuo kasvatus ollut hukkaan mennyttä.\nJos taas siinä olisin onnistunut, niin olisi asianlaita ollut vielä\npahempi. Hänen poikansa olisi näet kieltänyt säätynsä eikä enää olisi\ntahtonut olla ruhtinas.\n\nMinulla on liian suuri ajatus kasvattajan velvollisuuksien\nmerkityksestä ja tunnen siis liiaksi kykenemättömyyteni voidakseni\nkoskaan vastaanottaa sellaista tointa, miltä taholta tahansa se minulle\ntarjottaneenkin; ystävyyssuhdekin olisi minulle vaan lisäaihe\nkieltäytymiseen. Luulen että harvat niistä, jotka ovat lukeneet tämän\nkirjan, ovat halukkaat minulle sellaista tarjousta tekemään ja pyydän\nniitä, jotka sitä mahdollisesti aikovat tehdä, säästämään itseltään\ntuon turhan vaivan. Olen aikaisemmin tarpeeksi kokeillut tämän ammatin\nalalla, ollakseni varma siitä, etten ole siihen kykenevä, ja jos\nminulta riittäisikin kykyä siihen, pitäisi minun asemani ja oloni minut\nsiitä vapauttaa. Olen pitänyt velvollisuutenani antaa tämän julkisen\nselityksen niille, jotka eivät näy tarpeeksi kunnioittavan minua\nluottaakseen vilpittömyyteeni, ja päätösteni vakavuuteen.\n\nOllen kykenemätön täyttämään kaikkein hyödyllisintä tehtävää rohkenen\nainakin yrittää kaikkein helpointa; niin useiden muiden esimerkkiä\nnoudattaen en ollenkaan käy käsiksi itse tehtävään, vaan kynään, ja sen\nsijaan että tekisin mitä pitää tehdä, olen koettava sitä sanoa.\n\nTiedän että tekijä tämänkaltaisissa yrityksissä aina hyvin helposti\nrakentelee systeemejä, joita hänen ei tarvitse käytännössä toteuttaa ja\nantaa vaivatta paljon kauniita ohjeita. Näitä on kuitenkin mahdoton\nnoudattaa, ja kun yksityisseikkoihin menevää käsittelyä ja esimerkkejä\npuuttuu, sekin, mikä niissä on käytäntöön kelpaavaa, jää käyttämättä,\nkun ei ole osotettu miten se on toteutettava.\n\nOlen siis päättänyt ottaa itselleni kuvitellun oppilaan, ja olettaa\nomistavani sen iän, terveyden, ne tiedot ja kaiken sen kyvyn, joka on\nminulle tarpeen johtaakseni hänen kasvatustaan, valvoakseni sitä,\nalkaen hänen syntymästään siihen asti, kuin hän aikamieheksi tultuaan\nei enää tarvitse muuta ohjaajaa kuin itseään. Tämä metodi tuntuu\nminusta hyödylliseltä siinä suhteessa, että se estää epäröivällä\nkannalla olevan tekijän eksymästä haaveiluihin; sillä niin pian kuin\nhän poikkeaa tavallisesta kasvattamismenettelystä, hänen tarvitsee vaan\npanna käytäntöön oma metodinsa oppilaansa suhteen. Hän on pian\nhuomaava, tai ainakin lukija on huomaava, seuraako hän lapsen\nedistymistä ja ihmissydämen luonnollista kehitystä.\n\nNäin olen koettanut menetellä välttääkseni kaikki esiintyneet\nvaikeudet. Jotta en tarpeettomasti paisuttaisi kirjaani liian laajaksi,\nolen tyytynyt edellyttämään niitä perusteita, joiden totuuden jokainen\ntuntee. Mitä taas tulee niihin ohjesääntöihin, jotka saattavat kaivata\ntodisteita, olen pannut ne kaikki käytäntöön joko Émileeni tai\nmuihin esimerkkeihin nähden, ja olen osottanut hyvin taajoilla\nyksityiskohdilla miten esittämiäni seikkoja saattaa käytännössä\ntoteuttaa. Tällainen on ainakin se suunnitelma, jota olen päättänyt\nnoudattaa. Lukija päättäköön, olenko siinä onnistunut.\n\nTästä on johtunut se, että alussa puhun varsin vähän Émilestä, kun\nensimäiset kasvatusperusteeni, jos kohta ovatkin vastaiset\ntavallisille, ovat niin ilmeisen selvät, ettei kukaan järkevä ihminen\nsaata kieltää niiden pätevyyttä. Mutta mikäli edistyn aineessani, ei\noppilaani, jonka kehitystä ohjataan toisella tavoin kuin muiden lasten,\nenää ole tavallinen lapsi; hän tarvitsee vallan erityistä johtoa.\nSilloin hän esiintyy yhä useammin, ja lopuksi en enää päästä häntä\nnäkyvistäni siihen hetkeen asti, jolloin hän, mitä itse sanoneekaan, ei\nollenkaan tarvitse minua.\n\nEn tässä lainkaan aijo puhua hyvästä kasvattajasta, edellytän kaikki\nkasvattajan hyvät ominaisuudet ja oletan, että ne on minulla kaikki. Se\njoka lukee kirjaani, on huomaava, millaista itseluottamusta siinä\nosotan.\n\nHuomautan ainoastaan seikasta, joka on yleiselle mielipiteelle\nvastainen, nimittäin että lapsen kasvattajan tulee olla nuori, jopa\nniinkin nuori kuin järkevä ihminen suinkin saattaa olla. Soisin että\nhän olisi itse lapsi, jos se olisi mahdollista, jotta hän voisi olla\noppilaansa toveri ja saavuttaa hänen luottamuksensa ottamalla osaa\nhänen leikkeihinsä. Ei näet ole tarpeeksi yhdyssiteitä lapsuuden ja\nvarttuneen iän välillä, jotta näin suuren ikäeron vallitessa voisi\nsyntyä lujaa kiintymystä. Lapset hyväilevät joskus vanhuksia, mutta\neivät heitä koskaan rakasta.\n\nVaaditaan ehkä, että kasvattaja jo olisi suorittanut yhden kasvatuksen.\nTämä on liikaa; yksi ihminen voi suorittaa ainoastaan yhden. Jos kaksi\nkasvatusta olisi välttämätöntä onnistumista varten, niin millä\noikeudella ryhdyttäisiin ensimäiseen?\n\nSe, joka tässä suhteessa olisi saavuttanut enemmän kokemusta, tosin\nvoisi onnistua paremmin, mutta hän ei enää voisi uudelleen ryhtyä\ntehtäväänsä. Jokainen, joka kerran on suorittanut tämän tehtävän siten,\nettä on oppinut tuntemaan kaikki siihen yhtyvät vaikeudet, ei ollenkaan\nhalua siihen palata, ja jos se hänelle on onnistunut huonosti ensi\nkerralla, ei tämä ennusta mitään hyvää toista kertaa varten.\n\nOn tietysti hyvin suuri ero, ohjataanko nuorukaista neljän vuoden vai\nkahdenkymmenenviiden vuoden aikana. Tavallisesti annetaan kasvattaja\nlapselle, joka jo on saavuttanut jonkun määrätyn kehityksen; minä\ntahdon, että se hänelle annetaan jo ennen kuin hän on syntynyt.\nTavallisesti opettaja joka viiden vuoden kuluttua saattaa vaihtaa\noppilasta; minun ehdottamallani opettajalla ei koskaan ole oleva\nenempää kuin yksi oppilas. Tavallisesti tehdään ero kasvattajan ja\nopettajan välillä: tämä on uusi järjettömyys! Teettekö siis eron\nkasvatin ja oppilaan välillä? On olemassa ainoastaan yksi tiede, joka\non lapsille opetettava, ja se on inhimillisten velvollisuuksien tiede.\nTämä tiede on yksi ja huolimatta siitä mitä Xenofon kertoo\npersialaisten kasvatuksesta, se on jakamaton. Muuten sanon kernaammin\nsellaista henkilöä, joka tätä tiedettä opettaa, kasvattajaksi kuin\nopettajaksi; sillä hänen tehtävänsä on pikemmin ohjaaminen kuin\nopettaminen. Hänen ei ollenkaan pidä antaa ohjemääräyksiä, vaan saattaa\noppilaansa itse niitä huomaamaan.\n\nJos kasvattajan valitsemisessa osotetaan näin suurta huolellisuutta,\nniin on hänen epäilemättä lupa puolestaan valita oppilaansa, varsinkin\nkun on kysymyksessä malliksi kelpaavan yksilön valitseminen. Tätä\nvalitsemista ei saata määrätä lapsen henkiset lahjat eikä luonne, sillä\ntunnetaanhan oppilaani vasta kasvatustyön päätyttyä, kun näet valitsen\nkasvattini jo ennen sen syntymää. Jos vapaasti voisin valita, ottaisin\nkasvatikseni tavalliset luonnonlahjat omistavan lapsen, jommoiseksi\njuuri kuvittelen oppilastani. Ainoastaan tavalliset ihmiset tarvitsevat\nkasvatusta; heidän kasvatuksensa yksin voi kelvata malliksi heidän\nvertaistensa kasvatukselle. Muut kasvattavat itse itsensä huolimatta\nsiitä kasvatustavasta, jota heihin nähden koetetaan toteuttaa.\n\nMaan asema vaikuttaa melkoisesti ihmisten kehitykseen. Ainoastaan\nlauhkeissa vyöhykkeissä saattavat he saavuttaa korkeimman\nkehitysasteensa. Liian kylmien tai kuumien ilmanalojen haitallinen\nvaikutus on päivänselvä. Ihminen ei ole puun tavoin istutettu yhteen\nmaahan aina siinä pysyäkseen, ja sen joka pyrkii toisesta\näärimäisyydestä toiseen, on pakko suorittaa kahta vertaa suurempi matka\nkuin sen, joka keskitiestä kulkee sen päähän. Oleskelkoon lauhkean\nvyöhykkeen asukas vaikkapa perätysten kummankin äärimäisen\nilmavyöhykkeen maissa, on ilmeisen selvää, että hän on edullisemmassa\nasemassa muiden ilmavyöhykkeiden asujamiin nähden. Sillä jos kohta hän\non yhtä paljon alttiina eri ilman-alan vaikutuksille kuin se, joka\nsiirtyy toisesta äärimäisestä ilmastovyöhykkeestä toiseen, hän\nkuitenkin poistuu kahta vertaa vähemmän niistä ilmanala-oloista, joihin\non tottunut. Ranskalainen saattaa elää Guineassa ja Lapinmaalla; mutta\nneekeri ei samoin voisi elää Torniossa eikä samojedi Beninissä. Muuten\naivojen muodostus näyttää olevan vähimmin täydellinen molemmissa\näärimmäisissä ilmastovyöhykkeissä. Eivät neekerit eivätkä lappalaiset\nhenkisiin lahjoihinsa nähden vedä vertoja europpalaisille. Koska siis\ntahdon että oppilaani saattaisi asustaa maapallon eri osissa, valitsen\nlauhkean ilmastovyöhykkeen asujamen ja ranskalaisen pikemmin kuin\nkenenkään muun.\n\nPohjoismaissa, missä maanlaatu on karua, ihmiset tarvitsevat runsasta\nravintoa. Etelän asujamet taas, joiden maa on viljavaa, tarvitsevat\nsitä vähän. Siitä johtuu uusi eroavaisuus: edelliset kehittyvät\ntyöteliäiksi ja jälkimmäiset mietiskeleviksi. Yhteiskunta tarjoaa\nmeille samalla paikkakunnalla kuvan näistä erovaisuuksista, nimittäin\nköyhien ja rikkaiden erilaisuuden muodossa. Edelliset asuvat karulla\nmaalla, jälkimäiset hedelmällisellä.\n\nKöyhä ei tarvitse kasvatusta. Hänen säätynsä pakottaa hänet\nitsekasvatukseen; muunlaista kasvatusta hän ei kykenisi itselleen\nhankkimaan. Se kasvatus taas, jonka rikas säädyltänsä saa, on sitä\nlaatua ettei se ollenkaan hyödytä häntä eikä yhteiskuntaa. Luonnollisen\nkasvatuksen tulee muuten saattaa ihminen soveliaaksi tulemaan toimeen\nkaikissa elämänoloissa. Niinpä on vähemmin järkevää kasvattaa köyhää\nsen mahdollisuuden varalle, että hänestä joskus tulisi rikas, kuin\nrikasta sen varalle, että hän voisi köyhtyä; on näet verrattain enemmän\nköyhtyneitä kuin nousukkaita. Valitkaamme siis kasvatiksi rikkaan\nlapsi; silloin on meillä ainakin se varmuus, että kasvatuksellamme\nolemme ihmiskunnalle lahjoittaneet yhden ihmisen lisää; köyhä näet voi\nitsestään kehittyä ihmiseksi.\n\nSamasta syystä ei minulla ole mitään sitä vastaan, että Émile on\nylhäistä sukua. Siten ainakin pelastuisi yksi uhri ennakkoluuloilta.\n\nÉmile on orpo. Jos hänen vanhempansa olisivat elossa, ei sillä seikalla\nolisi mitään merkitystä. Omistaessani heidän velvollisuutensa otan myös\nkaikki heidän oikeutensa. Jos he olisivat elossa, hänen tulisi heitä\nkunnioittaa, mutta totella hän ei saa ketään muuta kuin minua. Se on\nensimäinen tai oikeammin ainoa ehtoni.\n\nTähän lisään vielä toisen ehdon, joka kuitenkin on vaan sen\nluonnollinen seuraus, nimittäin ettei meitä koskaan saa erottaa\ntoisistamme ilman meidän suostumustamme. Tämä ehto on välttämätön, ja\nsoisin vielä lisäksi, että oppilas ja kasvattaja pitäisivät toinen\ntoistaan siihen määrään erottamattomina, että heidän kohtalonsa alati\nolisi heidän yhteisen huolenpitonsa esineenä. Niin pian kuin\nkaukaisessakin tulevaisuudessa näkevät eronhetkensä häämöttävän, niin\npian kuin aavistavat hetkeä, joka on tekevä heidät toisilleen\nvieraiksi, he jo ovat siksi muuttuneet. Kumpikin silloin muodostelee\nomia suunnitelmiaan, ja kumpikin ajatellessaan sitä aikaa, jolloin\neivät enää ole yhdessä, pysyy toisen seurassa vaan vastenmielisesti.\nOppilas pitää opettajaansa pelkkänä vartijana ja nuoren ikänsä\nvitsauksena; opettaja taas pitää oppilastaan raskaana taakkana, josta\nhän palavasti haluaa päästä erilleen. Kumpikin odottaa sitä hetkeä,\njoka vapauttaa toisen toisesta, ja kun heidän välillään ei koskaan\nvallitse todellista kiintymystä, on toinen osottava varsin vähän\nvalppautta, toinen yhtä vähän oppivaisuutta.\n\nMutta jos he katsovat elämäntiensä eroamattomasti yhtyneiksi, on\nkumpikin koettava saavuttaa toisen kiintymyksen, ja juuri tämän kautta\nhe tulevat toisilleen rakkaammiksi. Oppilas seuraa häpeämättä\nlapsuudessaan sen ystävän neuvoja, joka hänellä on oleva suureksi\nvartuttuaankin. Kasvattaja harrastaa sellaista huolenpitoa, jonka\nhedelmiä hän on niittävä. Kaikki ne ansiokkaat ominaisuudet, jotka hän\nistuttaa oppilaaseensa, muodostavat pääoman, jonka hän tallettaa\nvanhojen päiviensä varalle.\n\nTämä edeltäpäin tehty sopimus edellyttää onnellista synnyttämistä,\nhyvin muodostunutta, voimakasta ja tervettä lasta. Isä ei saa valikoida\neikä erityisesti suosia yhtä perheensä jäsenistä, perheen, jonka Jumala\nhänelle antaa. Kaikki hänen lapsensa ovat samassa määrin hänen\nlapsiaan; hän on velkapää omistamaan heille kaikille samaa huolenpitoa\nja hellyyttä. Olkootpa hänen lapsensa rampoja tai terveraajaisia,\nriutuvia tai rotevia, niin on kukin heistä isälle uskottua omaisuutta,\njosta hän on vastuunalainen antajalle, ja avioliitto on yhtä paljo\nsopimus luonnon kanssa kuin aviopuolisojen kesken.\n\nMutta sen, joka ottaa kannettavakseen velvollisuuksia, joita luonto\nei hänelle ole määrännyt, tulee edeltäkäsin olla varma keinoista\ntäyttää niitä. Muuten hän saattaa itsensä vastuunalaiseksi\nsellaisestakin, mitä ei ole kyennyt täyttämään. Ken ottaa kasvattaakseen\nheikkoa ja kivulloista oppilasta, muuttaa kasvattajan-toimensa\nsairaanhoitajan-toimeksi; hän hukkaa hoitamalla hyödytöntä elämää sen\najan, jonka hän oli määrännyt ihmiselämän arvon kohottamiseen. Hän panee\nitsensä alttiiksi vaaralle kuulla toivottoman äidin tulevaisuudessa\nsyyttävän häntä poikansa kuolemasta, poikansa, jonka elämää kasvattaja\nkauan on ylläpitänyt.\n\nMinä en ottaisi kasvattaakseni kivulloista ja sairauttaan kituvaa\nlasta, vaikkapa se eläisi kahdeksankymmenen vuotiaaksi. En huoli\noppilaasta, joka alati on hyödytön itselleen ja muille, joka yksinomaan\najattelee itsensä suojelemista ja jonka ruumis ehkäisee hengen\nkehittymistä. Mitä muuta saisinkaan aikaan tuhlailemalla hänelle\nturhaan huolenpitoani kuin sen, että tekisin yhteiskunnan vahingon\nkaksinkertaiseksi ja riistäisin siltä kaksi ihmistä yhden asemasta?\nOttakoon joku toinen minun asemastani hoitaakseen tätä raihnaista\nraukkaa; minulla ei ole mitään sitä vastaan; päinvastoin annan\ntunnustukseni hänen rakkaudenteolleen. Mutta minun kykyni ei siihen\nsovellu; minä en osaa opettaa elämään sellaista ihmistä, joka vaan\najattelee miten estäisi itsensä kuolemasta.\n\nRuumiin täytyy olla voimakas totellakseen sielua: hyvän palvelijan\ntulee olla roteva. Tiedän että kohtuuttomuus kiihottaa intohimoja; ajan\npitkään se lisäksi heikontaa ruumista. Ruumiin kuritus ja paastoaminen\ntekevät usein saman vaikutuksen, joskin päinvastaista tietä. Kuta\nheikompi ruumis on, sitä enemmän se hallitsee; kuta voimakkaampi se on,\nsitä enemmän se tottelee. Kaikki aistilliset intohimot piilevät\nveltostuneissa ruumiissa; ne kärsivät sitä enemmän niiden\nraivokkaisuudesta, kuta vähemmän ne voivat niitä tyydyttää.\n\nHeikko ruumis heikontaa sielua. Siitä johtuu lääkintätaidon valta, tuon\ntaidon, joka on ihmisille turmiollisempi, kuin kaikki ne kivut, jotka\nse väittää parantavansa. Minä puolestani en tiedä, mistä taudista\nlääkärit oikeastaan meitä parantavat, tiedän vaan, että he antavat\nmeille toisia, hyvin tuhoavia tauteja, kuten pelkurimaisuuden,\narkamaisuuden, herkkäluuloisuuden ja kuolemankauhun. Jos parantavatkin\nruumiin, niin tappavat rohkeuden. Mitä se meitä hyödyttää, jos he\nauttavat haaskoja jaloilleen? Me tarvitsemme ihmisiä, eikä niitä näe\nollenkaan lähtevän heidän käsistään.\n\nLääkkeiden käyttäminen on muotiasia meillä, ja niin täytyy olla. Se on\njoutilasten ja laiskurien ajanvietettä, nämä kun eivät tiedä miten\nsaisivat aikansa kulumaan ja sen vuoksi tuhlaavat sitä ruumiinsa\nhoitoon. Jos he onnettomuudekseen olisivat syntyneet kuolemattomiksi,\nhe olisivat kurjimmat kaikista olennoista. Elämä, jota eivät koskaan\npelkäisi menettävänsä, ei olisi heille minkään arvoinen. Moiset ihmiset\ntarvitsevat lääkäreitä, jotka tyydyttävät heitä saattamalla heidät\nlevottomiksi ja jotka joka päivä tuottavat heille ainoan huvin, jota\nkykenevät nauttimaan, nimittäin sen, etteivät ole kuolleet.\n\nAikomukseni ei suinkaan ole tässä pitkältä puhua lääketieteen\nturhuudesta. Tarkoitukseni on ainoastaan tarkastaa sitä siveelliseltä\nkannalta. En kuitenkaan malta olla huomauttamatta, että ihmiset sen\nkäyttämisessä muodostavat samoja vääriä johtopäätöksiä kuin totuuden\netsinnässä. He olettavat aina, että potilas paranee hoitamalla ja että\ntotuus aina löydetään, kun sitä vaan etsitään. He eivät huomaa, että on\npunnittava keskenään yksi ainoa lääkärin aikaansaama parannus ja sadan\nhänen tappamansa potilaan kuolema, ja samoin yhden löydetyn totuuden\ntuottama hyöty ja samaan aikaan esiintyvien erehdyksien aiheuttamat\nhaitat. Tiede, joka opettaa ja lääkintötaito, joka parantaa, ovat\nerinomaisen hyviä, epäilemättä; mutta tiede, joka pettää ja\nlääkintötaito, joka tappaa, ovat kovin pahoja. Oppikaamme siis\nerottamaan ne toisistaan. Siinä on kysymyksen ponsi. Jos hylkäisimme\ntotuuden etsinnän, emme koskaan joutuisi pettävien valheiden uhriksi;\njos osaisimme olla turvautumatta luonnonvastaisiin parannuskeinoihin,\nemme koskaan kuolisi lääkärin kädestä. Sellainen pidättäytyminen olisi\njärkevä; sen harjottaja epäilemättä suuresti hyötyisi. En siis väitä,\netteikö lääketiede voisi olla hyödyllinen muutamille ihmisille, sanon\nvaan, että se on turmiollinen ihmissuvulle yleensä.\n\nMinulle huomautetaan, kuten aina tapahtuu, että syy on lääkärin, mutta\nettä lääketiede itsessään on erehtymätön. Olkoon menneeksi; mutta\nauttaako se sitten meitä ilman lääkäriä; sillä kun nämä kaksi yhtyvät,\non sata kertaa enemmän pelättävä taitajaa kuin apua toivottava itse\ntaidolta.\n\nTämä valheellinen taito, joka on terveellisempi henkisille kuin\nruumiillisille taudeille, kykenee yhtä vähän parantamaan kumpaakaan. Se\nei paranna tautejamme, se vaan panee meidät kauhistuen niitä\npelkäämään. Se ei viivytä kuoleman tuloa, se vaan panee huomaamaan sen\nedeltäpäin; se riuduttaa elämää sen sijaan että sitä pitkittäisi. Ja\njos se sitä pidentäisikin, tapahtuisi tämä suvun vahingoksi, se kun\nriistää meidät yhteiskunnalta alituisen terveyden hoidon takia, johon\nse meidät pakottaa, sekä ehkäisee meitä täyttämästä velvollisuuksiamme\nherättämällä meissä pelkoa. Vaarojen tunteminen saattaa meitä niitä\npelkäämään; se, joka luulisi olevansa haavoittumaton, ei pelkäisi\nmitään. Tekemällä Akilleuksesta miehen, johon vaarat eivät pysty,\nrunoilija riistää häneltä rohkeuden hyveen. Kuka tahansa Akilleuksen\nasemassa olisi samoilla ehdoilla ollut hänen veroisensa.\n\nJos tahdotte löytää todella rohkeita ihmisiä, niin etsikää heitä\nseuduilta, missä ei ole ainoatakaan lääkäriä, missä ei tunneta tautien\nseurauksia ja missä ei ollenkaan ajatella kuolemaa. Luonnon ihminen\nosaa kärsiä kestäväisesti ja kuolla rauhassa. Lääkärit määräyksillään,\nfilosofit ohjeillaan ja papit kehotuksillaan huonontavat sydämen ja\nopettavat rauhattomana kuolemaan.[14]\n\nAnnettakoon minulle siis oppilas, joka ei tarvitse kaikkia noita\nihmisiä, muuten en hänestä huoli. En tahdo, että toiset pilaavat minun\ntyötäni; tahdon joko yksin kasvattaa hänet tai olla kokonaan hänen\nkasvatukseensa ryhtymättä. Viisas Locke, joka osan elämäänsä oli\ntutkinut lääketiedettä, varottaa pontevasti koskaan antamasta lapsille\nlääkkeitä, ei varokeinona eikä vähäisen pahoinvoinnin poistamiseksi.\nMinä menen pitemmälle ja selitän, etten itse koskaan itseäni varten\nkutsu lääkäriä, enkä myöskään Émileäni varten, ellei hän ole ilmeisessä\nhengenvaarassa, silloin näet lääkäri ei voi hänelle tehdä pahempaa kuin\nettä tuottaa hänelle surman.\n\nTiedän hyvin, ettei lääkäri jätä hyväkseen käyttämättä tätä viivytystä.\nJos lapsi kuolee, hän sanoo, että hänet on kutsuttu liian myöhään; jos\nse paranee, lääkäri tietysti on sen pelastanut. Olkoon niin:\nriemuitkoon lääkäri; mutta kutsuttakoon hän sairaan luo ainoastaan\ntämän ollessa viimeisillään.\n\nKoska lapsi ei osaa parantaa itseään, niin osatkoon ainakin olla\nsairas; tämä taito korvaa edellisen ja on usein vaikutuksiltaan paljon\nterveellisempi; se näet on luonnon taito. Kun eläin on kipeä, se kärsii\nääneti ja pysyy alallaan; emme kuitenkaan näe enemmän kipeitä eläimiä\nkuin ihmisiä. Kuinka monta ihmistä onkaan kuollut kärsimättömyydestä,\npelosta, levottomuudesta ja ennen kaikkea lääkkeistä; ja nämä ihmiset\nheidän tautinsa olisi säästänyt ja aika yksin olisi heidät parantanut.\nMinulle kenties huomautetaan, että eläimet, joiden elintapa on enemmän\nluonnonmukainen, joutuvat harvemmille taudeille alttiiksi kuin me.\nAivan niin, niiden elintapa on juuri se, minkä tahdon antaa\noppilaalleni; hän on siis siitä hyötyvä yhtä suuresti.\n\nAinoa lääketieteen hyödyllinen osa on terveydenhoito-oppi. Mutta sekin\non vähemmän tiede kuin hyve. Kohtuus ja työ ovat ihmisen kaksi oikeata\nlääkäriä. Työ lisää ruokahalua ja kohtuus estää sitä väärinkäyttämästä.\n\nTietääksemme mikä elintapa on hyödyllisin elämälle ja terveydelle,\ntulee meidän vaan tietää mitä elintapaa noudattavat ne kansat, joiden\nterveys on paras, jotka ovat rotevimpia ja elävät kauimman aikaa. Jos\nyleiset havainnot osottavat, ettei lääketiede tuota ihmisille lujempaa\nterveyttä tai pitempää ikää, niin yksistään sen tähden, ettei tämä\ntaito ole hyödyllinen, se on vahingollinen, se kun turhanpäiten vaatii\npalvelukseensa ajan, ihmiset ja asiat. Terveyttämme hoitelemalla se\naika, joka tähän kuluu on hukkaan mennyttä ja siis elinajasta\nvähennettävä; ja koska lisäksi kulutamme tämän ajan itseämme\nkiusataksemme, olisi parempi, ettei sitä ollenkaan olisi. Ja jos\ntasapuolisesti laskemme, niin se on vähennettävä loppuiästämme.\nIhminen, joka elää kymmenen vuotta ilman lääkärejä, elää enemmän\nitseään ja toisia varten kuin se, joka elää kolmekymmentä vuotta heidän\nuhrinaan. Koska olen kokenut kumpaakin, luulen olevani oikeutettu\nenemmän kuin kukaan muu tästä seikasta tekemään johtopäätöksiäni.\n\nNämä ovat ne syyt ja perusteet, joiden nojalla vastaanotan ainoastaan\nrotevan ja terveen oppilaan ja tahdon häntä pysyttää sellaisena.\nEn tahdo hukata aikaa pitkältä todistamalla käsitöiden ja\nruumiinharjoitusten hyödyllisyyttä terveyden vahvistajina. Sitä ei\nkukaan kiellä. Esimerkkejä kaikkein pisimmästä eliniästä tarjoavat\nmelkein yksinomaan henkilöt, jotka ovat enimmin harjottaneet\nruumiinliikkeitä ja jotka ovat kestäneet kaikkein enimmin vaivoja ja\ntyötä.[15] En myöskään ole esittävä lukuisia yksityisseikkoja siitä\nhuolenpidosta, jonka aion omistaa tälle yhdelle kysymykselle.\nLukija on huomaava, että ne niin välttämättömästi liittyvät minun\nkasvatusmetodiini, että vaan tarvitsee käsittää sen yleistä henkeä,\npäästäkseen kaipaamasta muita selityksiä.\n\nElämän kanssa alkavat tarpeet. Vastasyntynyt lapsi tarvitsee imettäjää.\nJos äiti suostuu täyttämään velvollisuutensa, on se sitä parempi;\nhänelle annetaan ohjeita kirjallisesti. Tämä etu ei näet ole haittoja\nvailla, se kun hieman erottaa kasvattajaa oppilaastaan. On kuitenkin\nluultavaa, että lapsen menestyksen harrastus ja kunnioitus sitä\nhenkilöä kohtaan, jolle hän tahtoo uskoa niin kalliin aarteen, saattavat\näidin tarkkaavasti noudattamaan opettajan antamia neuvoja. Saattaa olla\nvarma siitä, että hän on tekevä kaikki, minkä vaan tahtoo tehdä,\nparemmin kuin kukaan muu. Jos on turvauduttava vieraaseen imettäjään,\non ensi tehtävä tunnollisesti valita siksi kelpaava henkilö.\n\nEräs rikkaiden ihmisten onnettomuuksia on se, että heitä kaikessa\npetetään. Onko siis ihmeellistä, että heillä on huono ajatus ihmisistä?\nRikkaus turmelee heidät ja oikeutettuna kohtalonkostona he itse ensiksi\nkokevat ainoan tuntemansa vaikutuskeinon puutteellisuudet. Kaikki\nheidän talossaan on huonosti tehtyä, paitsi se, minkä itse tekevät,\nmutta he eivät melkein koskaan tee mitään. Jos on kysymys imettäjän\nhankkimisesta, niin annetaan kätilön valita. Mikä on seurauksena siitä?\nYksinkertaisesti se, että paras imettäjä on se, joka asiamiehelle on\nmaksanut enimmin. Minä en siis mene pyytämään kätilön neuvoa\nhankkiessani imettäjää Émilelle. Aion itse pitää huolta sen\nhankkimisesta. En ehkä siitä osaa pitää yhtä oppinutta esitelmää kuin\nkirurgi, mutta varmaankin olen onnistuva paremmin, ja hyvä intoni on\nminua pettävä vähemmin kuin hänen ahneutensa.\n\nTätä valitsemusta varten ei suinkaan tarvita mitään salaperäisiä\ntietoja. Sitä määräävät säännöt ovat tunnetut. Mutta en tiedä,\npitäisikö kenties kiinnittää vähän enempi huomiota maidon tuoreuteen ja\nlaatuun. Aivan nuori maito on vallan vetistä; sen täytyy melkein\nvaikuttaa ulostavasti puhdistaakseen äsken syntyneen lapsen sisälmykset\nsakean _meconiumin_ jäännöksistä. Vähitellen imettäjän maito muuttuu\nsakeammaksi ja tuottaa vahvempaa ravintoa lapselle joka on\ntarpeeksi voimistunut sitä sulattaakseen. Siinä piilee varmaankin\ntarkoituksenmukaisuutta, että luonto kaikissa erilaisissa naaraissa\nmuuttaa maidon laadun imetettävän iän mukaan.\n\nVastasyntynyt lapsi tarvitsisi siis imettäjän, joka itse hiljattain on\nsynnyttänyt. Tähän yhtyy vaikeuksia, sen tiedän; mutta niin pian kuin\npoiketaan luonnon järjestyksestä, jokainen seikka kohtaa vaikeuksia,\njos se on hyvin tehtävä. Ainoa mukava suoriutumistapa on hutiloiminen;\nse tavallisesti valitaankin.\n\nImettäjän tulisi olla terve sekä ruumiiltaan että sielultaan.\nHillittömät intohimot saattavat turmella hänen maitonsa samoin kuin\nhuonot ruumiinnesteet. Jos taas yksinomaan pannaan painoa imettäjän\nruumiillisiin ominaisuuksiin, katsellaan asiaa vaan toiselta puolelta.\nImettäjän maito saattaa olla hyvä, mutta hän itse häijy; hyvä luonne on\nyhtä tärkeä kuin hyvä ruumiinrakennus. Jos imettäjäksi valitaan\npaheinen nainen, niin en tahdo väittää, että imetettävä perii hänen\npaheensa, mutta ainakin se niistä kärsii. Onhan imettäjä velvollinen\nsille maitonsa ohella tarjoamaan huolenpitoa, joka vaatii intoa,\nkärsivällisyyttä, lempeyttä ja puhtautta. Jos hän on nautinnonhimoinen,\nkohtuuton, niin on hän pian turmeleva maitonsa; jos hän on huolimaton\ntai kiivasluontoinen, niin miten käy tuon pienokaisparan, joka on\njätetty hänen mielivaltaansa ja joka ei voi puolustautua eikä valittaa?\nHäijyt ihmiset eivät koskaan kelpaa aikaansaamaan minkäänlaista hyvää.\n\nImettäjän oikea valitseminen on kahta tärkeämpi sen vuoksi, ettei\nimetettävällä tule olla muuta kasvattajatarta kuin hän, samoin kuin\nsillä ei tule olla muuta opettajaa kuin kasvattajansa. Tämä oli tapana\nmuinaiskansoilla, jotka tuhlailivat vähemmän sanoja, mutta olivat meitä\nviisaammat. Imetettyään omaan sukupuoleensa kuuluvia lapsia imettäjät\neivät enää hylänneet niitä. Senpä tähden heidän näytelmäkappaleissaan\nesiintyvät uskotut naishenkilöt ovat imettäjiä. On mahdotonta että\nlapsi, joka joutuu toisista käsistä toisiin, voisi saada hyvää\nkasvatusta. Kunkin vaihtamisen jälkeen lapsi itsekseen vertailee, ja\nseuraus tästä vertailemisesta on se, että sen kunnioitus vähenee\nohjaajiaan kohtaan; ja luonnollinen seuraus taas siitä on, että heidän\nvaikutusvaltansa heikkenee. Jos kasvatti joskus johtuu ajattelemaan,\nettä on olemassa aikaihmisiä, joilla ei ole enemmän järkeä kuin\nlapsilla, niin kunnioituksen tunne kokonaan häviää ja kasvatus on\nhukkaan mennyttä. Lapsen ei tule tuntea muita esimiehiä kuin isänsä ja\näitinsä tai heidän puutteessa imettäjänsä ja kasvattajansa; ja näissä\nkahdessakin jo on liikaa. Mutta tämä kaksinaisuus on välttämätön, ja\nainoa seikka, joka voi lieventää tätä epäkohtaa on se, että nuo kaksi\nerisukupuolista henkilöä, jotka lapsen kasvatusta ohjaavat, siihen\nmäärään ovat yhtä mieltä sen suhteen, että nämä kaksi lapsen mielestä\nmuodostavat vaan kuin yhden ainoan henkilön.\n\nImettäjän tulee elää entistään hieman mukavammin, hänen ruokansa tulee\nolla vähän ravitsevampaa; mutta hän ei saa kokonaan muuttaa\nelintapaansa. Sillä äkillinen ja täydellinen muutos, silloinkin kun se\ntapahtuu pahasta parempaan, on aina vaarallinen terveydelle. Ja kun\nhänen tavallinen elintapansa on ylläpitänyt hänen terveyttään tai\ntuottanut sen hänelle, niin mitä hyödyttäisi sen muuttaminen?\n\nMaalaisnaiset syövät vähemmän lihaa ja enemmän vihanneksia kuin\nkaupunkilaisnaiset. Tämä ruokajärjestys näyttää olevan pikemmin\nhyödyllinen kuin vahingollinen heidän ja heidän lastensa terveydelle.\nKun maalaisnaisille tuodaan kaupunkilaisten lapsia imetettäväksi,\nannetaan heidän syödä kosolta lihalientä ja luullaan varmasti, että\nlihamehu tekee heidän maitonsa voimakkaammaksi ja runsaammaksi. Minä en\nollenkaan ole samaa mieltä, sillä minulla puolestani on se kokemus,\nettä sillä tavoin imetetyt lapset ovat enemmän vatsakivuille ja\nmadoille alttiina kuin muut.\n\nTämä ei ollenkaan ole ihmeellistä, kun näet eläimellisissä\nruoka-aineissa, niiden ollessa mätänemistilassa vilisee matoja,\nmikä ei ole yhtä suuressa määrin kasviaineiden laita. Maito, joskin se\non muodostunut eläimellisessä ruumiissa, on kasviaineksista\nkokoonpantu,[16] tämän todistaa sen kemiallinen tutkiminen. Se happanee\nhelposti; se ei osota merkkiäkään haihtuvasta lipeäsuolasta, kuten\neläimelliset ainekset, vaan erottaa kasvien tavoin oleellisesti\nneutraalista suolaa.\n\nKasvinsyöjien naarasten maito on makeampaa ja terveellisempää kuin\nlihansyöjien. Ollen muodostunut samanlaatuisista aineista se säilyy\nparemmin muuttumattomana ja on vähemmin altis mätänemiselle. Mitä tulee\nravintoaineen paljouteen, on yleisesti tunnettua, että jauhoruuat\nsynnyttävät enemmän verta kuin liharuuat; on siis luonnollista, että ne\nmyös tuottavat enemmän maitoa. En saata luulla että lapsi, jota ei\nliian aikaisin vieroteta pois imettäjästään, tai jota vierottamisen\njälkeen ravittaisiin pelkillä kasviksilla ja jonka imettäjä niinikään\nsöisi ainoastaan kasviksia, kärsii madoista.\n\nOn mahdollista että ravintona käytetyt kasvikset tuottavat maitoa, joka\nhelpommin happanee; mutta minä en millään muotoa pidä hapanta maitoa\nepäterveellisenä. Kokonaiset kansakunnat, jotka nauttivat pelkkää\nhapanta maitoa, voivat siitä sangen hyvin, ja minusta tuntuu kaikkien\nnoiden happoja kuluttavien aineiden käyttäminen täydelliseltä\nkujeilemiselta. On henkilöitä, joiden vatsa ei kärsi maitoa, eikä\nmikään happoja kuluttava aine voi saattaa sitä sille kärsittäväksi;\ntoiset taas kärsivät sitä ilman mainittuja aineita. Pelätään hapanta\nmaitoa, mutta se on järjetöntä, kun tiedetään, että maito aina happanee\nvatsassa. Siten siitä tulee tarpeeksi vahva ravinto lapsille ja\neläinten poikasille. Jos se ei happanisi, se valuisi vatsan kautta\nravitsematta.[17] Turhaan tehdään maitoa monella monituisella tavalla\nohuemmaksi ja käytetään lukemattomia happoja kuluttavia aineita, sillä\njokainen joka juo maitoa, sulattaa vatsassaan juustoa; tämä tapahtuu\npoikkeuksetta. Vatsa on siihen määrään sovelias juoksuttamaan maitoa,\nettä vasikan mahalla maitoa juoksutetaan juustoksi.\n\nLuulen siis ettei ole syytä muuttaa imettäjien tavallista ravintoa,\nvaan että on vallan riittävää, jos heille annetaan runsaampaa ja\nparempilaatuista ravintoa. Rasvattomat ruuat eivät luonnostaan\nole kiihottavia. Ainoastaan niiden valmistamistapa tekee ne\nepäterveellisiksi. Parantakaa keittotaitonne säännöt; älkää viljelkö\npaljon leivottuja ja paistettuja ruokia; älkää panko tulelle voita,\nsuolaa ja maitoruokia; älkää höystäkö vedessä keitettyjä vihanneksia\nennenkuin ne vallan kuumina tuodaan pöydälle. Rasvattomat ruuat eivät\nsuinkaan kiihota imettäjää, vaan tuottavat hänelle päinvastoin\nrunsasta ja laadultaan parempaa maitoa.[18] Olisiko mahdollista että\nliharuokajärjestys olisi parempi imettäjälle, kun kasvisten syöminen\ntunnustetusti on parempi lapselle? Olisihan se ristiriitaista.\n\nEtenkin ensi ikävuosina ilma vaikuttaa lapsen ruumiinrakennukseen.\nHerkkään ja pehmeään ihoon se tunkee joka huokosesta, muodostelee\nkasvavia soluja ja jättää niihin vaikutuksia, jotka eivät häviä. En\nsiis neuvoisi ottamaan talonpoikaisnaista kylästään ja sulkemaan häntä\nkaupungin huoneeseen ja antamaan hänen siellä imettää lasta. Minun\nmielestäni on parempi, että lapsi pääsee hengittämään maaseudun\nraitista ilmaa, kuin että imettäjä tulee hengittämään kaupungin huonoa.\nLapsi siirtyköön uuden äitinsä säätyyn, asukoon hänen maalaismajassaan,\nja sen kasvattaja seuratkoon sitä sinne. Lukija suvaitkoon muistaa\nettei tämä kasvattaja ole palkattu henkilö, vaan että hän on lapsen\nisän ystävä. Mutta ellei tällaista ystävää ole löydettävissä, ellei\ntuollainen maallemuutto ole helppoa; ellei mitään siitä mitä olette\nneuvonut meille ole toteutettavissa, mitä silloin on tehtävä sen\nasemasta? -- näin kysyttäneen minulta. Olenhan sen jo teille sanonut:\ntehkää, kuten itse parhaaksi näette; sitä varten ei tarvita neuvoja.\n\nIhmiset eivät ole luodut elämään sullottuina muurahaispesiin, vaan\nelämään hajaantuneina ympäri maapalloa sitä viljelläkseen. Kuta enemmän\nhe sulloutuvat yhteen, sitä enemmän he turmeltuvat. Ruumiin heikkous\nja hengenvauriot ovat välttämättömiä seurauksia liiallisesta\nkokoonkerääntymisestä. Ihminen on kaikista eläimistä vähimmin sovelias\nelämään laumoissa. Lampaiden tavoin laumoittuneet ihmiset kuolisivat\nsukupuuttoon ennen pitkää. Ihmisen hengitys on kuolettavan turmiollinen\nhänen kaltaisilleen; tämä pitää, paikkansa niin alkuperäisessä kuin\nkuvaannollisessa merkityksessä.\n\nKaupungit ovat ihmissukukunnan turmionkuiluja. Muutaman sukupolven\nkuluttua rodut kuolevat tai huononevat; niitä täytyy uudistaa, ja\nmaaseutu toimittaa aina tämän uudistuksen. Lähettäkää siis lapsenne\nniin sanoakseni itse uudistamaan itseään ja saavuttamaan keskellä\nketoja sitä elinvoimaa, joka menetetään liian tiheään asuttujen\nseutujen epäterveellisessä ilmassa. Maalla oleskelevat raskaat vaimot\npalaavat kiireisesti kaupunkiin synnyttämään; heidän pitäisi menetellä\njuuri päinvastoin, varsinkin niiden jotka tahtovat hyvin ravita\nlapsiaan. He katuisivat sitä paljon vähemmin kuin mitä luulevat; ja\nihmissuvulle luonnollisemmassa olopaikassa luonnon velvollisuuksiin\nyhtyneet huvitukset pian karkottaisivat heistä halun sellaisiin\nhuvituksiin, jotka näille velvollisuuksille ovat vieraat.\n\nHeti synnytyksen jälkeen lapsi pestään haalealla vedellä, johon\ntavallisesti sekoitetaan viiniä. Tämä viinin lisääminen minusta tuntuu\njotenkin turhalta. Luonto kun ei tuota mitään käynyttä ainetta, on\nsangen epätodenmukaista, että keinotekoinen neste olisi tärkeä sen\nsynnyttämille olennoille.\n\nSamasta syystä se varokeino, että lämmitetään vesi haaleaksi, ei sekään\nole välttämätön; monet kansat pesevätkin vastasyntyneitä lapsiaan\npuroissa tai suorastaan meressä. Mutta meidän lapsemme, jotka ovat\nhemmoteltuja ennen syntymistään hemmoteltujen vanhempiensa vuoksi,\nsaavat kumppanikseen elämään tärvellyn terveyden, eikä sitä heti alussa\nsaa panna alttiiksi kaikille niille kokeiluille, joiden on määränä\nparantaa se. Ainoastaan asteittain saattaa niille hankkia alkuperäisen\nelinvoiman. Seuratkaa siis aluksi totuttua menettelytapaa ja poiketkaa\nsiitä vasta vähitellen. Peskää lapsia usein; niiden likaisuus osottaa,\nettä se kyllin on tarpeen. Kun lapsia vaan pyyhitään, kiihotetaan\nniiden ihoa. Mutta mikäli ne vahvistuvat, niin sikäli vähentäkää veden\nhaaleutta, kunnes viimein kesät talvet pesette niitä kylmässä jopa\njääkylmässäkin vedessä. Jotta lapsi ei joutuisi vilustumisen vaaraan,\non tärkeää että tämä väheneminen tapahtuu hitaasti, asteittain ja\nhuomaamatta, ja veden lämpötilaa saattaa tarkalleen mitata\nlämpömittarilla.\n\nNiin pian kuin tämä kylvyn käyttäminen on tullut tavaksi, ei sitä enää\npidä keskeyttää, vaan päinvastoin jatkaa koko elinaikansa. Pidän sitä\ntärkeänä sekä puhtauden ja nykyisen terveyden kannalta, että myös\nhyödyllisenä varokeinona saattamaan notkeammiksi jäntereiden kudokset\nja tekemään ne taitavammiksi vaivatta ja vaaratta mukaantumaan lämmön\nja kylmän eri määriin. Tämän vuoksi neuvoisin, että kukin varttuessaan\nvähitellen totuttaisi itsensä kylpemään milloin kuumassa vedessä, jolla\non kaikki eri kärsittävissä olevat astemäärät, milloin taas samalla\ntavoin eri asteisessa kylmässä vedessä. Täten totuttuamme kärsimään\nveden eri lämpötiloja, veden, joka ollen tiviimpää ainetta koskettelee\nmeitä useammassa pisteessä ja vaikuttaa meihin enemmän kuin ilma, tämän\nvaikutukset menettäisivät melkein kaiken voiman meihin nähden.\n\nÄlköön sallittako että lapselle sinä hetkenä, kun se rupeaa\nhengittämään ja pääsee vapaaksi äidin kohdun muodostamista kapaloista,\nannetaan toisia kapaloita, jotka sitä puristavat entistään kireämmälle.\nPois kaikki myssyt, siteet ja kapalot ja niiden sijaan avarat ja\naallehtivat vaatteet, jotka jättävät lapsen kaikki jäsenet vapaiksi ja\njotka eivät saa olla liian raskaat estämään sen liikkeitä eivätkä liian\npaksut, niin että lapsi voi tuntea ilman eri vaikutukset.[19] Pankaa\nlapsi suureen kehtoon,[20] jonka laidat sisältäpäin on hyvin pehmeiksi\npäällystetty, jotta lapsi siinä itseään loukkaamatta vapaasti voi\nliikkua. Kun se alkaa vahvistua, niin antakaa sen ryömiä huoneessa;\nantakaa sen kehittää ja ojennella pieniä jäseniään, ja tulette\nhuomaamaan, miten se voimistuu päivä päivältä. Verratkaa sitä\nsamanikäiseen ja huolellisesti kapaloittuun lapseen, ja olette\nihmetellen huomaava erotuksen niiden edistymisessä.[21]\n\nSaattaa odottaa suurta vastustusta imettäjien puolelta, joille hyvin\nkapaloitu lapsi tuottaa vähemmän vaivaa kuin kapaloimaton, jota alati\ntäytyy valvoa. Sitäpaitsi näkyy paremmin milloin lapsi on likainen, kun\nsillä on yllä avoin kolttu; sitä täytyy useammin pestä. Lopuksi\ntottumus on todistusperuste, jota muutamissa maissa ei koskaan saata\nkumota kaikkien mieliksi.\n\nÄlkää ryhtykö selittämään imettäjille järkisyitä. Antakaa käskynne ja\npitäkää huolta siitä, että ne täytetään, älkääkä säästäkö vaivojanne\nsaattaaksenne antamanne määräykset helpoiksi käytännössä toteuttaa.\nMiksi ette ottaisi osaa tämän tehtävän suorittamiseen? Tavallista\nkasvatustapaa noudatettaessa, jolloin pidetään silmällä etupäässä\nruumiillista kehitystä, katsotaan pääseikaksi sitä, että lapsi elää\neikä riudu, ja kaikki muu on sivuseikkoja, mutta kysymyksessä olevassa\ntapauksessa, kun kasvatus alkaa syntymästä, on lapsi tästä hetkestä\nalkaen oppilas, ei kasvattajan, vaan luonnon oppilas. Kasvattajan\ntoimena on yksinomaan tutkia tämän ensimäisen opettajan tarkoituksia ja\nestää vastustamasta sen huolenpitoa. Hän pitää silmällä hoidokastaan,\nseuraa sitä, hän tähystelee valppaasti sen heikon ymmärryksen ensi\nvalonvälkettä, vallan kuin muhamettilaiset ensimäisen kuunneljänneksen\nlähestyessä tähystelevät kuun nousemista taivaalle.\n\nSynnymme omistaen oppimismahdollisuuden, mutta tietämättä mitään,\nosaamatta mitään. Sielu ollen kahlehdittu epätäydellisiin ja puoleksi\nkehittyneisiin elimiin ei ole itsetietoinen olemassaolostaan.\nVastasyntyneen lapsen liikunnot ja huudot ovat puhtaasti mekaanisia\nilmiöitä, vailla tietoisuutta ja tahtoa.\n\nOlettakaamme että lapsi syntyessään olisi yhtä vahva kuin aikamies,\nettä se, niinsanoakseni, astuisi ulos äitinsä kohdusta täysiaseisena,\nkuten Pallas Atene astui ulos Jupiterin päästä, niin tällainen\ntäysikasvuinen lapsi olisi täydellinen hölmö, automaatti, liikkumaton\nja melkein tunnoton kuvapatsas. Se ei näkisi mitään, ei kuulisi mitään,\nei tuntisi ketään ihmistä eikä osaisi kääntää silmiään siihen, mitä sen\nolisi tarve katsoa. Se ei huomaisi mitään ulkoesinettä eikä sen\naistimet kykenisi siinä aistimuksia synnyttämään; sen silmät eivät\nerottaisi värejä, sen korvat eivät kuulisi ääniä, se ei tuntisi\nesineiden kosketusta, se ei edes tietäisi, että sillä itsellään on\nruumis; käsiensä kosketuksen se havaitsisi aivoissaan; kaikki sen\naistimukset kokoontuisivat yhteen ainoaan pisteeseen. Sen olemassaolo\nilmenisi vaan yhdessä yhteisessä aistimuskyvyssä (sensorium), sillä\nolisi yksi ainoa mielle, nimittäin _minä_, johon se kohdistaisi kaikki\naistimuksensa, ja tämä mielle, eli oikeammin himmeä havaitsemus, olisi\nainoa seikka, mikä kohottaisi sen tavallista lasta ylemmäksi.\n\nTämä yhtäkkiä täysikasvuiseksi muodostunut ihminen ei myöskään osaisi\nnousta pystyyn jaloilleen, se tarvitsisi paljon aikaa oppiakseen\npystyasennossa pysymään tasapainossa; ehkei se sitä edes yrittäisikään,\nvaan nähtäisiin ehkä tämän suuren, vahvan ja rotevan ruumiin pysyvän\npaikallaan kuin kiven tai ryömivän ja laahaavan itseään eteenpäin kuin\nkoiranpenikan.\n\nSillä olisi mielipahan tunne tarpeistaan, niitä tuntematta ja voimatta\nkeksiä mitään keinoa niitä tyydyttääkseen. Ei ole olemassa mitään\nvälitöntä yhteyttä vatsa-, käsivarsi- ja jalkalihasten välillä, niin\nettä nämä, jos olisikin yltympäri ravintoaineita, eivät saattaisi sitä\nottamaan askeltakaan niitä lähestyäkseen eivätkä ojentamaan kättä\nniihin tarttuakseen; ja koska sen ruumis olisi täysikasvuinen ja kaikki\nsen jäsenet kehittyneet, ei se siis olisi lasten tavoin levoton ja\nalati liikkeessä, saattaisipa kuolla nälkään ennenkuin olisi\nliikahtanut ravintoa hankkimaan. Ken vähänkin on harkinnut tietokykymme\nasteittaista kehitystä, ei saata kieltää että jotenkin sellainen oli\nihmisen alkuperäinen tietämättömyyden ja saamattomuuden tila, ennenkuin\nhän oli oppinut mitään kokemukselta tai vertaisiltaan.\n\nTunnetaan siis, tai voidaan tuntea se kohta, josta kukin lähtee\nsaapuakseen yleiseen ymmärtämismäärään; mutta kukapa tuntee sen\näärimäiset rajat? Kukin edistyy enemmän tai vähemmän lahjojensa,\nmakunsa, tarpeidensa, taipumustensa, intonsa ja toimintatilaisuuksiensa\nmukaan. En tunne yhtään filosofia, joka olisi ollut kyllin rohkea\nsanomaan: kas tuossa se raja, jolle ihminen voipi saapua, mutta jonka\nyli hän ei voi astua. Me emme tiedä, kuinka laajan kehityksen luontomme\nmeille sallii; ei kukaan meistä ole mitannut sitä kehitys-etäisyyttä,\njoka saattaa olla olemassa kahden ihmisen välillä. Tokko lienee niin\nalhaista sielua, ettei tämä ajatus sitä innostaisi ja ettei se\nylpeydessään joskus itselleen sanoisi: kuinka monet olen jo jättänyt\ntaakseni, kuinka monen muun tasalle voin vielä päästä! miksi vertaiseni\nmenisi minusta edelle?\n\nToistan vielä kerran: ihmisen kasvatus alkaa hänen syntymästään;\nennenkuin hän puhuu ja ymmärtää, hän jo oppii. Kokemus käy opetuksen\nedellä; sinä hetkenä jolloin lapsi tuntee imettäjänsä, se on jo oppinut\npaljon. Ihmettelisimme mitä raaimmankin ihmisen tietoja, jos olisimme\nseuranneet hänen kehitystään hänen syntymästään nykyhetkeen. Jos koko\ninhimillinen tietämys jaettaisiin kahteen osaan, joista toinen olisi\nyhteinen kaikille ihmisille ja toinen erityisesti oppineiden omistama,\nolisi jälkimäinen hyvin vähäinen verrattuna edelliseen. Mutta me emme\nollenkaan ajattele yleistä tiedonsaavutusta, se kun tapahtuu ilman\nerityistä punniskelua, jopa ennen järkevän iän tuloa, ja kun tieto\nhuomataan vaan sen erilaisuudesta, ja koska, kuten algebrallisissa\nekvatsioneissa, yhtäsuuria suureita ei oteta lukuun.\n\nEläimetkin oppivat paljon. Niillä on aistimet, niiden tulee siis oppia\nniitä käyttämään, niillä on tarpeensa, niiden tulee siis oppia niitä\ntyydyttämään: niiden tulee oppia syömään, astumaan, lentämään.\nNelijalkaiset eläimet, jotka seisovat jaloillaan syntymästään alkaen,\neivät siltä osaa kävellä; niiden ensi askeleista huomaa, että ne ovat\nepävarmoja kokeiluja. Häkeistään päässeet kanarialinnut eivät osaa\nlentää, ne kun eivät ole koskaan ennen lentäneet. Kaikki on oppia\nelollisille ja tunteville olennoille. Jos kasveilla olisi kyky liikkua\npaikaltaan, täytyisi niillä olla aistimet, ja niiden tulisi saavuttaa\ntietoja, muuten suvut pian kuolisivat.\n\nLasten ensimäiset mielteet ovat tunnevaikutteita, ne eivät tajua muuta\nkuin mielihyvää ja mielipahaa. Koska ne eivät osaa kävellä eivätkä\nkäsin tarttua kiinni, tarvitsevat ne paljon aikaa muodostaakseen\nitselleen ne kuvittelevat aistimukset, jotka osottavat niille niiden\nulkopuolella olevat esineet; mutta sillä välin kuin nämä esineet heidän\nmielessään saavat ulottuvaisuutta, ikäänkuin etenevät heidän silmistään\nja saavat eri kokonsa ja muotonsa, usein toistuvat ulkoaistimukset\nalkavat alistaa niitä tottumuksen voiman alaiseksi. Näkee lasten\nsilmäin lakkaamatta kääntyvän valoa kohti, ja jos valo lankeaa sivulta,\nvaistomaisesti kääntyvän sinnepäin. Tulee siis kääntää niiden kasvot\npäivää kohti, muuten ne voivat tottua katsomaan kieroon. Lasten tulee\nmyös aikaisin tottua pimeään; muuten ne itkevät ja parkuvat niin pian\nkuin siihen joutuvat. Jos niille annetaan ruokaa ja jos ne pannaan\nnukkumaan liian säntillisesti, niin ruoka ja uni näiden määräaikojen\nkuluttua käyvät niille välttämättömiksi, ja kohta ne eivät enää halua\nniitä tarpeesta, vaan tottumuksesta, tai pikemmin: tottumus lisää uuden\ntarpeen luonnon vaatimaan, ja sitä tulee välttää.\n\nAinoa tottumus, joka on lapseen istutettava, on se, ettei se saa mitään\ntottumuksia; älköön sitä kannettako useammin toisella kuin toisella\nkäsivarrella, älköön sitä totutettako ojentamaan ennemmin toista kuin\ntoista kättä tai useammin käyttämään toista kättänsä, älköönkä siihen,\nettä se tahtoo syödä, nukkua ja olla hereillä samoina tunteina ja ettei\nse voi olla yksin yöllä eikä päivällä. Valmistettakoon sitä aikaisin\noikein käyttämään vapauttaan ja voimiaan jättämällä sen ruumiille\nluonnollinen ryhtinsä ja saattamalla se kykeneväksi aina hillitsemään\nitseänsä ja kaikessa käyttämään tahtoansa, niin pian kuin se siinä on\nherännyt.\n\nHeti kun lapsi alkaa erottaa esineitä toisistaan, on tärkeätä valita ne\nesineet, jotka sille näytetään. Luonnollisesti kaikki uudet esineet\nherättävät ihmisessä mielenkiintoa. Hän tuntee itsensä niin heikoksi,\nettä pelkää kaikkea, mitä ei tunne: tottumus nähdä uusia esineitä,\nilman että ne herättävät epämieluisia tunteita, karkottaa tämän pelon.\nSiisteissä taloissa kasvatetut lapset, missä ei kärsitä hämähäkkejä,\npelkäävät niitä, ja tämä pelko pysyy heissä usein vielä suureksi\ntultuansa. En koskaan ole nähnyt talonpoikaisihmisen, -miehen, -vaimon\ntai -lapsen pelkäävän hämähäkkejä.\n\nKuinka siis lapsen kasvatus ei alkaisi ennenkuin se puhuu ja ymmärtää,\nkun yksistään ne esineet, joita sille näytetään, ovat omansa saattamaan\nsen pelokkaaksi tai rohkeaksi? Minä neuvon totuttamaan lasta näkemään\nuusia esineitä, rumia, inhottavia, eriskummaisia eläimiä; mutta\ntapahtukoon se vähitellen ja kaukaa, kunnes lapsi on siihen tottunut ja\nkunnes se usein nähtyään muiden niitä koskettelevan itse niitä rohkenee\nkosketella. Jos se lapsuutensa aikana on tottunut pelotta näkemään\nrupisammakkoja, käärmeitä ja krapuja, on se suurena ilman kauhua\nkatseleva mitä eläimiä tahansa. Ken joka päivä näkee kauhistuttavia\nilmiöitä, ei lopulta enään tunne sellaisia.\n\nKaikki lapset pelkäävät naamareita. Näytänpä siis aluksi Émilelle\nmiellyttävän näköistä naamaria. Sitten joku hänen nähden panee tämän\nnaamarin kasvoilleen; minä alan nauraa, kaikki muut nauravat mukana, ja\nlapsi nauraa kuten muut. Vähitellen totutan sitä vähemmin miellyttäviin\nnaamareihin ja lopulta kamalannäköisiin. Jos olen taitavasti\ntoimittanut tämän asteittaisen muutoksen, niin ei lapsi ollenkaan\npelästy viimeisen naamarin ilmestyessä, vaan nauraa sille kuten\nensimäisellekin. Tämän jälkeen en enää pelkää, että sitä voidaan\npelottaa naamareilla.\n\nKun pikku Astyanax Hektorin ja Andromaken jäähyväishetkellä pelästyy\nisänsä kypärissä liehuvaa höyhentöyhtöä, oudoksuu sitä ja heittäytyy\nparkuen imettäjänsä povelle, saattaen äitinsä kyynelsilmin hymyilemään,\nniin mitä tekee Hektor karkottaakseen tämän kauhun? Hän menettelee\nvallan oikein, laskien kypärinsä maahan ja sitten hyväillen lasta.\nLevollisempana hetkenä ei pitäisi tyytyä siihen; tulisi lähestyä\nkypäriä, leikitellen kosketella höyheniä, antaisi lapsen kosketella\nniitä ja lopuksi imettäjä ottaisi kypärin ja painaisi sen nauraen omaan\npäähänsä, jos vaan naisen käsi uskaltaisi koskea Hektorin aseisiin.\n\nJos on kysymys Émilen totuttamisesta ampuma-aseen laukaukseen, niin\nensin laukaisen pelkällä nallihatulla ladatun pistoolin. Tämä äkillinen\nja haihtuva leimahdus, tämä pienoissalama häntä huvittaa; toistan saman\npannen pyssynpiippuun hieman ruutia; jonkun ajan kuluttua lataan\npistoolini heikosti ilman etupanosta, sitten vahvemmin; lopulta voin\ntotuttaa hänet pyssyn- ja kanuunanlaukauksiin, jopa mitä\nhirvittävimpiin pamauksiin.\n\nOlen huomannut että lapset harvoin pelkäävät ukkosta, elleivät sen\njyrähdykset ole kovin ankaroita ja koske korvakalvoihin; muuten ne\neivät pelkää sitä kuin silloin, kun ovat kuulleet, että salama\nhaavoittaa tai tappaa joskus. Jos lapsen saavuttama kokemus sille\ntuottaa pelontunteita, niin meneteltäköön siten, että tottumus sitä\ntaas rauhoittaa. Asteittain ja hitaasti tapahtuvalla totuttamisella\nsaatetaan sekä täysikasvuinen ihminen että lapsi pelottomaksi joka\nsuhteessa.\n\nAlkuiässä, jolloin muisti ja mielikuvitus vielä ovat toimimatta, lapsen\ntarkkaavaisuus kiintyy ainoastaan siihen, mikä hetkellisesti vaikuttaa\nsen aistimiin. Koska aistimukset ovat sen tiedon ensi aineksia, tulee\ntarjota ne sille sopivassa järjestyksessä, jotta sen muisti kehittyisi\nniitä samassa järjestyksessä kerran tarjoamaan sen ymmärrykselle; ja\nkoska lapsi tarkkaa ainoastaan aistimuksiaan, riittää että sille aluksi\nselvästi osottaa yhteyden näiden aistimusten ja niitä aiheuttavien\nesineiden välillä. Lapsi tahtoo tunnustella ja kosketella kaikkea;\nälkää estäkö sitä tästä levottomasta pyrkimyksestä; se tuottaa sille\nhyvin tärkeitä kokemuksia. Siten se oppii tuntemaan esineiden lämmön,\nkylmyyden, kovuuden, pehmeyden, niiden painavuuden ja keveyden,\nhavaitsemaan niiden suuruuden, muodon ja kaikki ulkonaiset\nominaisuudet, kaiken tämän katselemalla, tunnustelemalla,[22]\nkuuntelemalla, ennen kaikkea vertaamalla näköä kosketukseen ja silmällä\njo edeltäkäsin arvostellen aistimusta, minkä sormien kosketus\naikaansaisi.\n\nAinoastaan liikkeen kautta me opimme, että on olemassa ulkopuolella\nitseämme olioita, ja ainoastaan oman liikuntomme kautta saavutamme\nulottuvaisuuden käsitteen. Juuri sen vuoksi, ettei lapsella ole tätä\nkäsitettä, se samalla tavoin umpimähkään ojentaa kättänsä tarttuakseen\nvallan lähellä olevaan tai sadan askeleen päässä sijaitsevaan\nesineeseen. Tämä ponnistus, jonka se tekee, saattaa näyttää vallanhimon\nmerkiltä tai annetulta käskyltä, että esine lähestyisi tai että toiset\nsen lapselle noutaisivat; niin ei kuitenkaan ole laita; lapsen\nmenettely johtuu yksinkertaisesti siitä, että se näkee samojen\nesineiden, jotka ensin havaitsi aivoissaan ja sitten silmiensä edessä,\nolevan sormiensa päässä eikä saata mielessään kuvitella muuta\netäisyyttä kuin sellaista, joka on sen saavutettavissa. Pitäkää siis\nhuolta siitä, että se usein saa liikkua, että se siirtyy paikasta\ntoiseen, että se saa huomata paikan vaihdoksen, jotta se oppisi\narvostelemaan eri etäisyyksiä. Kun se alkaa niitä tuntea, tulee muuttaa\nmenettelyä, ja sitten panna se liikkumaan aikaihmisen tahdon mukaan,\neikä kuten se itse tahtoo; sillä niin pian kuin sen aistimet eivät enää\nvie sitä harhaan, johtuu sen ponnistus toisesta syystä. Tämä muutos on\nhuomattava ja kaipaa selitystä.\n\nLuonnollisten tarpeiden aiheuttama mielipaha näyttäytyy, lapsen\nkaivatessa toisten apua, ulkonaisissa liikkeissä ja ilmeissä. Siitä\nlasten parkuminen. Ne itkevät paljon, ja se on luonnollista. Kaikki\nniiden aistimukset ovat mielenliikutuksia: kun nämä ovat mieluisia, ne\nnauttivat niistä ääneti; kun ne taas ovat epämieluisia, ilmaisevat ne\nsen omalla kielellään ja pyytävät huojennusta. Ollen hereillä ne eivät\njuuri voi pysyä välinpitämättömyyden tilassa; joko ne nukkuvat tai ovat\nmielenliikutusten valloissa.\n\nKaikki kielet ovat keinotekoisia tuotteita. On kauvan tutkittu olisiko\nolemassa luonnollinen ja kaikille ihmisille yhteinen kieli. Epäilemättä\non olemassa yksi sellainen, nimittäin se kieli, jota lapset käyttävät,\nennenkuin osaavat puhua. Tämä kieli tosin on ääntämiseltään tolkutonta,\nmutta korollista, soinnukasta ja helppoa ymmärtää. Perehtymisemme\ntäysikäisten kieliin on saattanut meidät siihen määrään sitä\nlaiminlyömään, että olemme sen kokonaan unhottaneet. Tarkatkaamme\nlapsia ja pian taas olemme oppivat niiden kielen. Imettäjät ovat\nopettajamme tässä kielessä, he ymmärtävät kaiken, minkä heidän\nhoidokkaansa sanovat, he vastaavat niille ja pitävät niiden kanssa\nhyvin yhtenäisiä vuoropuheluja; ja vaikka imettäjät lausuvatkin sanoja,\nne ovat vallan turhia, sillä lapsi ei ymmärrä sanan merkitystä, vaan\näänen painon jolla se on lausuttu.\n\nÄänen välittämään kieleen yhtyy toinen, nimittäin ilmeiden välittämä,\njoka ei suinkaan ole heikompi. Nämä ilmeet eivät näyttäy lasten\nheikoissa käsissä, vaan niiden kasvoissa. On hämmästyttävää, kuinka\nilmehikkäät jo ovat nämä epätäydellisesti muodostuneet kasvot; niiden\nilmeet muuttuvat hetkestä toiseen käsittämättömän nopeasti. Näette\nniissä hymyn, halun ja kauhistuksen syntyvän ja haihtuvan yhtä monen\nsalamanvälkkeen tavoin; joka kerta luulette näkevänne uudet kasvot.\nKieltämättä niiden kasvolihakset ovat liikkuvammat kuin aikaihmisillä.\nSitävastoin niiden himmeät silmät eivät sano juuri mitään. Sellaisten\ntuleekin olla niiden ilmaisumerkkien, iässä, joka tuntee pelkkiä\nruumiillisia tarpeita; aistimukset näet kuvastuvat kasvojen ilmeissä,\ntunteet katseissa.\n\nKoska ihmisen alkutila on puute ja heikkous, sen ensi äänet ovat\nvalitus ja itku. Lapsi tuntee tarpeensa eikä voi niitä tyydyttää, se\nrukoilee toisten apua huudoillaan; jos sillä on jano, se itkee, jos\nsillä on liian kylmä tai kuuma, se itkee; jos se tarvitsee liikettä ja\nsitä pidetään paikallaan, se itkee; jos se tahtoo nukkua ja sitä\npidetään liikkeellä, se itkee. Kuta epämukavampi sen on olla, sitä\nuseammin se pyrkii muuttamaan asentoaan. Sillä on vaan yksi ainoa\npuhetapa, se kun ei juuri tunne muuta kuin yhdenlaista pahoinvointia,\nnimittäin epätäydellisten elintensä aiheuttamaa, joiden eri vaikutuksia\nse ei osaa erottaa; kaikki epämieluisat aistimukset muodostavat siinä\nyhden ainoan mielipahan tunteen.\n\nTästä itkusta, jonka luulisi ansaitsevan niin vähän huomiota,\nsyntyy ihmisen ensimäinen suhde kaikkeen siihen, mikä sitä ympäröi;\nsiinä taotaan sen pitkän ketjun ensi rengas, joka muodostaa\nyhteiskuntajärjestyksen.\n\nKun lapsi itkee, sen on paha olla, sillä on joku tarve, jota se ei voi\ntyydyttää; tätä tarvetta haetaan, tutkitaan, se löydetään ja\ntyydytetään. Kun sitä ei huomata, kun ei sitä siis tyydytetä, itku\njatkuu, ja tämä tuskastuttaa; hyväillään lasta, jotta se vaikenisi,\nsitä tuuditetaan, sille lauletaan, että se nukkuisi. Jos se vaan yhä\nitsepäisesti jatkaa, käydään kärsimättömäksi ja uhataan sitä;\nsydämettömät imettäjät lyövät sitä joskus. Tämä on omituinen kokemus,\njonka se saa mukaansa elämään.\n\nEn koskaan ole unhottava kuinka kerran näin erään imettäjän lyövän\nsellaista epämukavaa parkujaa. Pienokainen vaikeni heti, ja minä luulin\nettä se tapahtui pelosta. Ajattelin itsekseni: siitä on kehittyvä\norjallinen sielu, jota ei saada tekemään mitään ilman ankaruutta.\nErehdyin; tuo poloinen oli vähällä tukehtua kiukusta, se tavoitteli\nhengitystään, näin sen muuttuvan punasinerväksi kasvoiltaan.\nSeuraavassa tuokiossa kaikuivat korvia viiltävät huudot; kaikki tällä\niällä mahdolliset kostonhimon-, raivon- ja epätoivontunteet ilmenivät\nsen äänessä. Pelkäsin, että se kuolisi tästä mielenkiihotuksesta. Jos\nennen olisin epäillyt sitä, että oikean ja väärän tietoisuus on\nsynnynnäinen ihmissydämessä, niin tämä ainoa esimerkki olisi tehnyt\nvakaumukseni järkähtämättömäksi. Olen varma siitä, että lapsen kädelle\nsattumalta pudonnut palava kekäle olisi siihen koskenut vähemmin kuin\ntämä lyönti, joka tosin oli jotenkin vähäinen, mutta annettu selvästi\nloukkaavassa tarkotuksessa.\n\nTämä lasten herkkä taipumus suuttumiseen, kiukustumiseen ja\nvihastumiseen vaatii erityisen varovaista menettelyä. Boerhaave\narvelee, että lasten taudit enimmästi ovat kouristuksentapaisia; niiden\npää kun näet on verrattain suurempi ja hermosto laajempi kuin\naikaihmisillä, hermot helpommin kiihottuvat. Karkottakaa niiden luota\nmitä huolellisimmin kaikki palvelijat, jotka niitä kiusaavat,\nsuututtavat ja saattavat kärsimättömiksi; he ovat niille sata kertaa\nvaarallisemmat ja turmiollisemmat kuin ilman ja vuodenaikojen\naiheuttamat vahingot. Niin kauan kuin lapset kohtaavat vastustusta\nainoastaan esineissä, eivätkä ihmistahdoissa, ne eivät tule\nuppiniskaisiksi eivätkä äkäisiksi ja ne pysyvät paremmin terveinä.\nTässä piilee yksi syy siihen, että kansan lapset, jotka kasvavat\nvapaampina ja riippumattomampina, yleensä ovat vahvemmat, vähemmän arat\nja rotevammat kuin ne lapset, joita luullaan paremmin kasvatettavan\nsiten, että alituisesti vastustetaan niiden tahtoa. Mutta tulee aina\nhuomata, ettei siltä tarvitse lasta kaikessa totella, vaikka kohta ei\naina vastustella sen tahtoa.\n\nLapsen ensimäiset kyyneleet ovat pyyntöjä; jos emme ole varuillamme,\nne pian muuttuvat käskyiksi. Aluksi ne pyytävät apua, lopuksi ne\nvaativat palvelusta. Täten niiden omasta heikkoudesta, josta ensin\njohtuu niiden riippuvaisuudentunne, syntyy sittemmin käskemisen ja\nhallitsemisen käsitteet. Mutta koska tämä käsite aiheutuu vähemmin\nniiden tarpeista kuin meidän alttiista palveluksestamme, niin tästä\nalkavat näyttäytyä siveelliset vaikuttimet, joiden välitön syy ei piile\nluonnossa, ja on siis selvää, miksi on tärkeätä tästä ensi iästä alkaen\ntutkistella lapsen liikkeiden, ilmeiden ja huutojen salaista\ntarkoitusta.\n\nKun lapsi ojentaa kättänsä ponnistaen ja mitään sanomatta, se luulee\nsaavuttavansa esineen, se kun ei osaa arvostella etäisyyttä; se\nerehtyy. Mutta kun se valittaa ja parkuu kättään ojentaessaan, silloin\nse ei enää erehdy etäisyyden suhteen, se käskee esineen lähestyä tai\nlähellä olevia henkilöitä sitä sille tuomaan. Viekää se edellisessä\ntapauksessa hitaasti ja lyhyin askelin esineen luo; älkää jälkimäisessä\ntapauksessa edes olko kuulevinanne sen huutamista; kuta enemmän se\nparkuu, sitä vähemmän sitä tulee kuunnella. On tärkeätä aikaisin\ntotuttaa sitä luopumaan antamasta käskyjä ihmisille, se kun ei ole\nheidän valtiaansa, ja esineille, jotka eivät sitä kuule. Siis kun lapsi\ntahtoo saada jonkun esineen, jonka se näkee ja joka tahdotaan sille\nantaa, on parempi viedä lapsi tuon esineen luo kuin tuoda se lapselle;\nlapsi näet tekee tästä menettelystä johtopäätöksen, joka on sen iän\nmukainen, eikä tätä vaikutusta voida millään muulla tavoin aikaansaada.\n\nAbotti de Saint-Pierre sanoi ihmisiä suuriksi lapsiksi; saattaisi\npäinvastaisesti sanoa lapsia pieniksi ihmisiksi. Ajatelmina ovat\ntämänkaltaiset lauselmat päteviä; periaatteina ne kaipaavat selitystä.\nKun Hobbes sanoi häijyä ihmistä rotevaksi lapseksi, hän lausui vallan\nristiriitaisen seikan. Häijyys johtuu aina heikkoudesta; lapsi on häijy\nainoastaan sen vuoksi, että se on heikko; saattakaa se vahvaksi, niin\nse tulee hyväksi; se joka voisi tehdä kaikkea, ei koskaan olisi häijy.\nKaikkivaltiaan jumaluuden kaikista ominaisuuksista hyvyys on se, jota\nilman sitä vähimmin saattaa käsittää. Kaikki kansat, jotka ovat\nolettaneet kahta perusvoimaa, ovat aina pitäneet pahaa alhaisempana\nvoimana kuin hyvää, muuten heidän olettamuksensa olisi ollut vallan\nristiriitainen. Viittaan tämän johdosta kauempana tässä teoksessa\nesiintyvään Savoijilaisen papin uskontunnustukseen.\n\nJärki yksin opettaa meitä tuntemaan hyvää ja pahaa. Omatunto, joka\nsaattaa meidät rakastamaan hyvää ja vihaamaan pahaa, ei voi, vaikka se\nonkin riippumaton järjestä, kehittyä ilman sitä. Ennenkuin olemme\nsaavuttaneet järjen iän, teemme hyvää ja pahaa sitä tuntematta; eikä\nsilloin teoissamme ole mitään siveellisyyttä, vaikka sitä tosin joskus\nliittyy tietoisuuteen toisten teoista, joiden vaikutuksen alaisina\nolemme olleet. Lapsi tahtoo saattaa epäjärjestykseen kaiken, minkä\nnäkee, se särkee ja pirstoo kaiken, minkä ikinä saa käsiinsä, se\npuristaa kouraansa linnun samoin kuin puristaisi kiven, ja tukehduttaa\nsen tietämättä mitä se tekee.\n\nMiksi niin? Ensin filosofia koettaa selittää tämän ilmiön vetämällä\nesiin synnynnäiset paheet, ylpeyden, vallanhimon, itserakkauden ja\ninhimillisen pahuuden; se mainitsee kenties vielä, että heikkouden\ntietoisuus saattaa lapsen halukkaaksi tekemään voimanponnistuksia ja\nnäyttämään itselleen omaa valtaansa. Mutta tarkastakaa heikkoa ja\nraihnaista vanhusta, jonka inhimillisen elämän kiertokulku jälleen on\npalauttanut lapsuuden heikkoudentilaan. Vanhus ei yksistään itse pysy\nasemillaan ja levollisena, hän tahtoo myös, että kaikki muu hänen\nympärillään samoin pysyy alallansa; vähinkin muutos häntä häiritsee ja\nsaattaa hänet levottomaksi; hän tahtoisi, että yleinen levollisuus\nvallitsisi maailmassa. Kuinka sama heikkous yhtyneenä samoihin vikoihin\nja taipumuksiin aiheuttaisi niin erilaisia vaikutuksia näinä eri\nikävuosina, ellei alkusyy olisi muuttunut? Ja mistä voisikaan hakea\ntätä syiden erilaisuutta, ellei yksilöjen erilaisesta ruumiintilasta?\nKummallekin yhteinen toiminnanvaisto puhkeaa kehitykseensä lapsessa ja\non sammumaisillaan vanhuksessa; edellinen puhkeaa kukoistukseen,\njälkimäinen kuihtuu, edellinen rientää elämään, jälkimäinen kallistuu\nhautaa kohti. Heikkenevä toimintakyky sulloutuu vanhuksen sydämeen;\nlapsen sydämessä se kuohuu uhkuvana ja pyrkii levenemään ulospäin; se\ntuntee niin sanoakseni omistavansa tarpeeksi elämää elähyttääkseen\nkaiken, mikä sitä ympäröi. Joko se sitten rakentaa tai repii alas, on\nsille yhdentekevää; sille riittää, kun se vaan muuttaa asioiden tilan,\nsillä jokainen muutos vaatii toimintaa. Se, että lapsella näyttää\nolevan enemmän taipumusta hävittämään, ei johdu häijyydestä; se tulee\nsiitä, että luova eli rakentava toiminta aina on hidas, ja hajottava\ntoiminta on nopeampi, joten se paremmin sopii lapsen vilkkaudelle.\n\nSamalla kun Luoja istuttaa lapsiin tämän toiminnanvaiston, hän\njärjestää niin, että se vallan vähäisessä määrässä on vahingollinen,\nantamalla lapselle vaan vähäsen voimaa tuota vaistoa tyydyttämään.\nMutta niin pian kuin ne tottuvat pitämään ympäröiviä henkilöitä\nvälikappaleina, joita ne oman mielensä mukaan voivat käyttää hyväkseen,\nniin ne heidän avullaan panevat täytäntöön mielihalunsa, korvaten siten\nheikkouttaan. Siten ne ovat kiusaksi, tulevat tyranneiksi, käskeviksi,\nhäijyiksi, hillittömiksi; tämä muutos ei tapahdu niissä minkään\nsynnynnäisen vallanhimon vaikutuksesta, vaan se herättää heissä\nvallanhimoa. Sillä ei tarvita pitkää kokemusta, jotta huomaisi, kuinka\nmiellyttävää on saada toiset toimimaan omasta puolestaan ja kuinka vaan\ntarvitsee liikuttaa kieltänsä saadakseen kaiken liikkeelle.\n\nSuuremmaksi varttuessaan lapsi saa lisää voimia, tulee vähemmän\nlevottomaksi ja liikunnonhaluiseksi ja sulkeutuu enemmän itseensä.\nSielu ja ruumis ikäänkuin joutuvat keskinäiseen tasapainotilaan, eikä\nluonto enää vaadi muuta kuin itsesuojelemiselle välttämätöntä liikettä.\nMutta käskemishalu ei haihdu sen tarpeen mukana, joka sen on\nsynnyttänyt. Vallantunto herättää ja kiihottaa itserakkautta ja\ntottumus sitä vahvistaa. Siten oikullisuus astuu tarpeen sijaan, siten\njuurtuvat ensimäiset ennakkoluulot ja mielipiteet.\n\nKun nyt siis tunnemme periaatteen, näemme selvästi, missä kohdassa tie\nerkanee luonnollisuudesta. Katsokaamme mitä on tehtävä, jotta siinä\npysyttäisiin.\n\nKaukana siitä että lapsilla olisi liiaksi voimia, niillä ei niitä ole\nedes riittämään asti kaikkeen siihen, mitä luonto niiltä vaatii; tulee\nsiis antaa niiden käyttää kaikkia niitä voimia, jotka luonto niille\nantaa ja joita ne eivät saata väärinkäyttää. Tämä on ensimäinen\nperusohje.\n\nTulee auttaa niitä ja korvata se, mikä niiltä puuttuu, sekä mitä tulee\nhenkisiin että ruumiillisiin voimiin ja tarpeisiin. Tämä on toinen\nperusohje.\n\nTulee auttaessaan niitä yksinomaan rajoittua siihen, mikä todella on\nhyödyllistä, tekemättä mitään myönnytystä oikullisuudelle tai\njärjettömälle halulle; oikullisuus ei näet ollenkaan niitä vaivaa,\nellei sitä niissä ole herätetty, kun se ei niissä ole synnynnäinen.\nTämä on kolmas perusohje.\n\nTulee huolellisesti tutkia niiden kieltä ja merkkejä, jotta voisi\nniiden vielä ollessa siinä iässä, jolloin ei teeskennellä, erottaa\nniiden haluissa sen, mikä johtuu välittömästi luonnosta, ja sen, mikä\njohtuu niiden omista oikuista. Tämä on neljäs perusohje.\n\nNäiden sääntöjen päätarkotus on myöntää lapsille enemmän oikeata\nvapautta ja vähemmän valtaa, saattaa ne aikaansaamaan enemmän omin\nvoimin ja vaatimaan vähempää toisilta. Täten tottuen aikaisin\nsupistamaan halunsa voimiensa mukaisiksi, ne tuntevat varsin vähän\nsellaisten seikkojen puutetta, joita eivät kykene omin voimin\ntoteuttamaan.\n\nSiinä siis on uusi ja hyvin tärkeä syy jättää lasten ruumis ja jäsenet\nvallan vapaiksi, kunhan vaan noudatetaan sitä varovaisuutta, että ne\nturvataan putoamisen vaaralta ja että niiden käsistä poistetaan kaikki,\nmikä voi niitä vahingoittaa.\n\nKieltämättä lapsi, jonka ruumis ja kädet ovat vapaina, itkee vähemmän\nkuin kapaloon kääritty lapsi. Se, joka tuntee ainoastaan ruumiillisia\ntarpeita, itkee vaan silloin, kun se kärsii, ja tämä on suuri etu;\nsilloin näet tarkalleen tietää, milloin se tarvitsee apua, eikä saa\nhetkeksikään avun antamista lykätä, jos se vaan on mahdollista. Mutta\nellette voi sen kärsimystä lieventää, niin pysykää alallanne älkääkä\nsitä hyväilkö; hyväilynne eivät kuitenkaan paranna sen vatsakipua.\nSillä jos sitä silloin hyväilette, se on muistava, miten on meneteltävä\nhyväilyn saamiseksi, ja kun se kerran tietää, miten tulee kohdella\naikaihmistä taivuttaakseen häntä tahtonsa mukaan, niin tulee siitä\naikaihmisen käskijä; silloin kaikki on hukassa.\n\nJos lasten liikkeitä vähemmän estää, ne itkevät vähemmän; kun niiden\nitku meitä vähemmän häiritsee, me vähemmän kiusaamme itseämme\nkoettamalla saada ne vaikenemaan. Jos niitä uhataan tai hyväillään\nvähemmän, ne ovat vähemmän pelokkaita tai vähemmän itsepäisiä ja\npysyvät paremmin luonnollisessa tilassaan. Jos annetaan lasten itkeä,\non niillä paljon vähempi vaara saada tyrät, kuin jos hääritään niiden\nympärillä koettaen niitä rauhoittaa, ja todistukseksi siitä mainitsen,\nettä hoidon puolesta enimmin laiminlyödyt lapset ovat paljoa vähemmin\ntämän vaaran alaiset kuin muut. En siltä suinkaan neuvo niitä\nlaiminlyömään; päinvastoin tulee niitä varoittaa eikä antaa niiden\nilmaista hätäänsä huudoillaan. Mutta en myöskään tahdo, että se\nhuolenpito, joka niille omistetaan, sattuu väärään paikkaan. Miksi\nlapsi luopuisi kyyneleistään, jos se huomaa, että niistä on monessa\nsuhteessa hyötyä? Jos ne hyvin tietävät, millä hinnalla ne saadaan\nvaikenemaan, eivät ne vaiteliaisuudessa ole liian tuhlailevia. Lopulta\nne saattavat sen niin kallishintaiseksi, ettei siihen enään riitä\nvaroja, ja silloin ne itkien turhaan kiihottavat, uuvuttavat, jopa\ntappavatkin itsensä.\n\nSellaisen lapsen itku, joka ei ole kapaloitu eikä kipeä ja jolta ei\nanneta puuttua mitään, on pelkkää tottumusta ja itsepäisyyttä. Se ei\nole luonnon, vaan imettäjän aiheuttamaa, joka tuskaantuu lapseen ja\ntahtoo siitä päästä, mutta joka ei ajattele, että hän saamalla sen\ntänään hetkeksi vaikenemaan kiihottaa sitä huomenna itkemään kahta\nenemmän.\n\nAinoa keino parantaa tai ehkäistä tätä tapaa on se, ettei siihen\nkiinnitetä huomiota. Ei kukaan huoli turhasta vaivannäöstä, eivät edes\nlapset. Ne tosin ovat itsepäiset yrityksissään; mutta jos teidän\njärkähtämättömyytenne on suurempi kuin niiden itsepäisyys, ne väsyvät\neivätkä ala uudestaan. Täten niiltä säästetään turhia kyyneleitä ja\ntotutetaan ne vuodattamaan niitä ainoastaan silloin, kun kipu pakottaa.\n\nMuuten, kun ne itkevät oikullisuudesta tai itsepäisyydestä, on varma\nkeino estää niitä jatkamasta se, että niiden huomio käännetään johonkin\nmiellyttävään ja silmäänpistävään seikkaan, joka saattaa ne unhottamaan\nitkunhalunsa. Suurin osa lastenhoitajattarista loistaa tällä taidolla,\nja hyvin käytettynä se on sangen hyödyllinen; mutta on perin tärkeätä,\nettei lapsi huomaa tätä huvittamistarkotusta, ja että se saa tuon huvin\ntietämättä, että sitä erityisesti ajatellaan; tässä suhteessa kaikki\nlapsenhoitajat ovat taitamattomia.\n\nLapset totutetaan tavallisesti liian aikaisin pois imetyksestä. Tämän\nvierottamisen oikean ajan ilmaisee hampaiden puhkeaminen, ja se on\nyleensä vaivalloinen ja kipua tuottava. Koneellisen vaistomaisesti\nlapsi silloin usein panee suuhunsa kaiken, mikä sillä on käsissä, sitä\npureskellakseen. Luullaan voitavan helpottaa hampaiden saantia\nantamalla lapselle leikkikaluiksi kovia esineitä, kuten norsunluuta tai\nsudenhampaita. Luulen että siinä erehdytään. Kun tällaisia kovia\nesineitä painetaan ikeniä vastaan, eivät ne suinkaan tee niitä\npehmeämmiksi, vaan saattavat ne känsäisiksi ja koviksi ja tekevät\nhampaiden puhkeamisen kahta vaikeammaksi ja tuskallisemmaksi.\nOttakaamme aina vaisto esikuvaksemme. Ei koskaan näe koiranpenikkojen\nhiovan esiinpuhkeavia hampaitaan kiviin, rautaan tai luuhun, vaan\npuuhun, nahkaan, riepuihin ja yleensä pehmeihin aineisiin, joihin\nhammas pääsee pureutumaan.\n\nEi enää osata noudattaa yksinkertaisuutta missään, ei edes lasten\nympärillä. Hopea-, kulta- ja koralli-kulkusia, särmäkkäitä kristalleja,\nkaikenlaisia ja kaikenhintaisia leluja -- kuinka paljo turhaa ja\nvahingollista korukalua! Pois kaikki se! Pois kaikki kulkuset ja lelut;\npienet oksat hedelmineen ja lehtineen, unikon kota, jonka sisällä\nkuulee siementen kalisevan, lakritsitanko, jota lapsi voi imeä ja\npureskella, huvittavat sitä yhtä paljon kuin nuo komeat leikkikalut\neivätkä ole haitallisia siinä suhteessa, että totuttaisivat lasta\nylellisyyteen syntymästä alkaen.\n\nOn tunnustettu seikka, ettei velli ole varsin terveellistä ruokaa.\nKeitetty maito ja puolikypsät jauhot ovat raskaat ja epäterveelliset\nvatsalle. Vellissä jauhot ovat vähemmin kypsässä tilassa kuin leivässä\neivätkä edes ole nousseet; leivänmuru-liemi ja riisiryynipuuro tuntuvat\nminusta paremmilta. Jos välttämättömästi tahtoo keittää velliä, on\nparasta sitä ennen hieman paahtaa jauhoja. Synnyinseudullani tehdään\nnäin paahdetuista jauhoista hyvin hyvänmakuista ja terveellistä lientä.\nLihaliemet ovat nekin keskinkertaista ravintoainetta, jota tulee\nkäyttää niin vähä kuin mahdollista. Lasten tulee aluksi oppia ruokaa\npureksimaan; se on oikea keino helpottaa hammasten puhkeamista; ja kun\nne alkavat niellä ruokaansa, edistää ravintoaineisiin yhtynyt sylki\nniiden sulamista.\n\nMinä siis aluksi antaisin niiden pureksia kuivia hedelmiä tai\nleivänkuoria. Antaisin niille leikkikaluiksi kuivia leipäpalasia tai\nPiemontin leivän kaltaisia korppuja, joilla kotiseudullani on nimenä\n_griffes_.[23] Liottamalla tätä leipää suussaan ne lopulta nielisivät\nsiitä jonkun murun, niiden hampaat siitä puhkeaisivat esiin ja ne\nvierottuisivat maidosta melkein ennen kuin sitä huomaisikaan.\nMaalaisväestöllä on tavallisesti hyvin hyvä vatsa, eikä sen lapsia\ntotuteta pois imettämisestä millään muulla kuin tällä tavalla.\n\nLapset kuulevat syntymästään alkaen puhuttavan; niitä puhutellaan sekä\nennenkuin ne ymmärtävät, mitä niille sanotaan, että ennenkuin ne\nosaavat itse lausua niitä ääniä, joita kuulevat. Niiden jäykkä\npuhe-elin taipuu vasta vähitellen matkimaan niitä ääniä, jotka niille\nlausutaan, eikä edes ole varmaa, että nämä äänet alussa tunkevat niiden\nkorviin yhtä selvästi kuin meidän korviimme. Hyväksyn puolestani sen\nettä imettäjä huvittaa lasta lauluilla ja hyvin iloisilla ja\nvaihtelevilla sävelillä, mutta en hyväksy sitä, että hän lakkaamatta\npanee lapsen pään pyörälle puhumalla sille koko joukon joutavia sanoja,\njoista se ei ymmärrä muuta kuin sen äänenpainon, jolla ne on lausuttu.\nTahtoisin että ensimäiset puheäänet, jotka sille lausutaan, olisivat\nharvat, helpot, selvät, usein toistetut ja että niiden ilmaisemat sanat\nvastaisivat ainoastaan havainnollisia esineitä, jotka ensin voitaisiin\nnäyttää lapselle. Onneton taipumuksemme tuhlaillen käyttää sanoja,\njoita emme ollenkaan ymmärrä, alkaa aikaisemmin kuin luulemmekaan.\nKoulupoika kuuntelee luokalla opettaja-valtiaansa sanatulvaa samoin\nkuin kuunteli kapaloihin käärittynä imettäjänsä lörpötystä. Minun\nmielestäni olisi oppilaalle hyvin hyödyllistä, jos häntä opetettaisiin\nniin, ettei mokomasta mitään ymmärtäisi.\n\nMietteitä herää kosolta, kun rupeaa kiinnittämään huomiotansa lasten\nkieleen ja ensimäiseen puheluun. Meneteltäköön miten tahansa, niin ne\noppivat aina puhumaan samalla tavoin, ja kaikki filosofiset mietiskelyt\nsen johdosta ovat aivan turhat.\n\nAluksi lapsilla on niin sanoakseni ikänsä mukainen kielioppi, jonka\nlauseopilla on yleisemmät säännöt kuin aikaihmisten; ja jos sitä\ntutkisi tarkkaavaisesti, ihmettelisi, miten tarkasti ne noudattavat\nmuutamia analogioja (yhdenmukaisuuksia), jotka tosin ovat hyvin\nvirheellisiä, mutta hyvin johdonmukaisia, ja jotka loukkaavat korvaa\nainoastaan sen vuoksi, että ne ovat karkeita ja ettei yleinen käytäntö\nniitä salli. Kuulin hiljan erään isän suuresti toruvan lapsiparkaansa\nsiitä, että tämä oli sanonut: _mon père, irai-je-t-y_? (isäni, menenkö\nsinne?). Kuitenkin tämä lapsi noudatti paremmin analogiaa kuin meidän\nkielentutkijat; kun sille näet sanottiin: _vas-y_ (mene sinne), niin\nmiksi se ei olisi voinut sanoa: _irai-je-t-y_? Huomatkaa lisäksi,\nkuinka taitavasti se vältti muodoissa _irai-je-y_ tai _y-irai-je_\nesiintyvät hiatukset. Onko se lapsiparan syy, jos me aikaihmiset olemme\ntuosta lauseesta aiheettomasti jättäneet pois paikallisadverbin _y_,\nkun emme ole tietäneet, miten sijoittaa sitä? On sietämätöntä\nturhantarkkuutta ja joutavaa huolellisuutta ryhtyä korjaamaan lasten\npuheessa kaikkia noita pieniä virheitä kielenkäyttämisessä, jotka he\naina varmasti aikaa myöten itse korjaavat. Puhukaa aina virheettömästi\nlasten kuullen ja tehkää niin, etteivät ne viihdy kenenkään kanssa niin\nhyvin kuin teidän kanssanne, niin voitte olla varma siitä, että niiden\nkieli on korjaantuva teidän kielenne mukaan, ilman että koskaan olette\nsitä korjannut.\n\nToinen paljoa arveluttavampi erehdys, jota on vielä vaikeampi välttää,\non se, että liiaksi kiirehditään lasten puhumista, ikäänkuin\npelättäisiin, etteivät ne itsestään oppisi puhumaan. Tämä ajattelematon\njouduttaminen aikaansaa vallan päinvastaisen vaikutuksen, kuin mitä on\ntavoiteltu. Se vaikuttaa vaan sen, että lapsi myöhemmin puhuu\nsekavammin. Se ylenmääräinen tarkkaavaisuus, jolla kuunnellaan kaikkea\nmitä lapset sanovat, vapauttaa ne ääntämästä selvästi, ja kun ne tuskin\nsuvaitsevat avata suutansa, useat niistä säilyttävät koko ikänsä\npuutteellisen ääntämistavan ja sekavan puheen, joka tekee, että tuskin\nniitä ymmärtää.\n\nOlen paljon elänyt talonpoikien parissa, enkä ole koskaan kuullut\nyhdenkään heistä, en miehen, vaimon, en tytön enkä pojan puhuvan\nsorakielin. Mistä tämä johtuu? Ovatko talonpoikien elimet toisin luodut\nkuin meidän? Eivät, mutta toisin harjotettuja. Vastapäätä ikkunaani on\nkumpu, jolle seudun lapset kokoontuvat leikittelemään. Vaikka ne ovat\njotenkin etäällä minusta, erotan vallan selvästi kaiken, minkä ne\npuhuvat ja minä teen siitä usein hyviä johtopäätöksiä tätä kirjaani\nvarten. Joka päivä korvani pettää minua niiden iän suhteen; luulen\nkuulevani kymmenvuotisten lasten ääniä, katson ulos ja näen kolmi- tai\nnelivuotisten lasten vartalot ja kasvot. Tämä kokemus ei ole yksinomaan\nminun tekemäni. Kaupunkilaiset, jotka tulevat minua tervehtimään ja\njoille huomautan tätä seikkaa, joutuvat kaikki samaan erehdykseen.\n\nTämä saa selityksensä siten, että kaupungin lapset, joita kasvatetaan\nkamarissa ja kotiopettajattaren siipien suojassa, tulevat viidenteen\ntai kuudenteen ikävuoteensa asti toimeen mutisemalla epäselviä sanoja;\nheti kun ne liikuttavat huuliaan, koetellaan niitä kuunnella. Niille\nlausutaan sanoja, joita ne itse kykenevät huonosti ääntämään, ja aina\ntarkkaamalla niiden puhetta samat henkilöt, jotka alati ovat niiden\nympärillä, pikemmin arvaavat mitä ne ovat tahtoneet sanoa, kuin todella\nsitä ymmärtävät.\n\nMaalla on laita vallan toinen. Talonpoikaisnainen ei alati ole lapsensa\nympärillä; tämän täytyy siis oppia sanomaan hyvin selvästi ja hyvin\nääneen se, mitä tahtoo tehdä äidilleen ymmärrettäväksi. Ollen kedolla\nhajalla ja etäällä isästä, äidistä ja muista lapsista lapset\nharjaantuvat saattamaan äänensä kuuluviin kaukaa sekä sovittamaan\nääntänsä sen välin mukaan, joka erottaa ne niistä henkilöistä, joita\ntahtovat puhutella. Sillä tavoin todella oppii ääntämään, eikä suinkaan\nsopertelemalla muutamia äänteitä tarkkaavaisen kotiopettajattaren\nkorvaan. Tosin voipi sattua että kysyttäessä jotakin talonpojan\nlapselta ujous estää sitä vastaamasta, mutta minkä se sanoo,\nsen se sanoo selvästi. Sitävastoin lapsenhoitajan täytyy olla\nkaupunkilaislapsen tulkkina, muuten ei kuule mitään siitä, mitä se\nmutisee hampaiden välistä.[24]\n\nKasvaessaan suuremmiksi pitäisi poikien päästä tästä viasta kouluissa\nja tyttöjen luostareissa; ja todella he puhuvatkin yleensä selvemmin\nkuin ne, joita aina on opetettu kodissa. Mutta muudan seikka estää\nheitä koskaan saamasta niin selvää ääntämistapaa kuin talonpojat,\nnimittäin se, että heidän on välttämätöntä oppia ulkoa paljon asioita\nja ääneen toistaa ulkoa oppimansa. Ulkoa lukiessaan he tottuvat\nmutisemaan ja ääntämään huolimattomasti ja huonosti. Vastatessaan\nopettajalle he ääntävät vielä huonommin; he hakevat sanojaan\nvaivalloisesti, he venyttelevät ja pidentävät tavuita; onhan\nvälttämätöntä että kieli muistin pettäessä sopertelee. Siten syntyvät\ntai säilyvät ääntämisviat. Lukija on huomaava kauempana ettei\nÉmilelläni niitä ole, tai etteivät ne ainakaan johdu samoista syistä.\n\nMyönnän, että kansa ja maalaiset menevät toiseen äärimäisyyteen; he\nnäet puhuvat melkein aina kovemmalla äänellä kuin mitä on tarpeellista;\nääntäessään liian täsmällisesti he käyttävät liian kovaa ja karkeata\nääntä, panevat liiaksi painoa sanoihin, valitsevat huonosti\npuhetapansa, j.n.e.\n\nMutta joka tapauksessa tämä liiottelu tuntuu minusta paljoa\nanteeksiannettavammalta kuin tuo toinen, koska ensimäinen puhumisen\nlaki on se, että muut kuulevat mitä puhutaan, ja koska siis suurin\nvirhe tässä suhteessa on puhua niin, etteivät toiset sitä kuule. Ken\nkerskailee siitä, ettei puhuessaan painosta sanoja, kerskaa samalla\nsiitä, että riistää lauseiltaan niiden viehätyksen ja pontevuuden.\n\nPaino on puheen sielu; se luo siihen tunnetta ja totuutta. Paino\nvalhettelee vähemmin kuin sana; sentähden kenties niin sanotut hienosti\nkasvatetut henkilöt sitä niin suuresti pelkäävät. Tavasta sanoa kaikki\nsamaan ääneen on johtunut tapa ivata ihmisiä heidän sitä huomaamattaan.\nPainon laiminlyömistä seuraa naurettava, teeskennelty ja muodinmukainen\nääntämistapa, jommoista huomaa varsinkin nuorissa hovimiehissä. Tämä\npuheen ja käytöstavan teeskenteleväisyys tekee yleensä ranskalaisen\nesiintymisen epämiellyttäväksi toisille kansoille. Painon asemasta\nranskalainen värittää puhettaan ilmeillä ja liikkeillä. Tämä ei ole\nomansa tekemään edullista vaikutusta muihin. Kaikki nuo pienet\nääntämis- ja kielivirheet, joiden niin suuresti pelätään tarttuvan\nlapsiin, eivät merkitse mitään, ne vältetään tai korjataan erittäin\nhelposti. Mutta ne virheet, jotka niihin tartutetaan siten, että\nsaatetaan niiden puhe himmeäksi, sekavaksi, pelokkaaksi, alati\nmoittimalla niiden ääntä ja korjaamalla joka sanaa -- ne eivät koskaan\nole korjattavissa. Mies, joka on tottunut puhumaan ainoastaan\nmakuuhuoneessa, saa huonosti äänensä kuuluviin pataljoonan etunenässä\neikä voi saavuttaa mitään vaikutusta kapinoivaan kansajoukkoon.\nOpettakaa siis lapsia ensin puhumaan miesten kanssa: tarpeen vaatiessa\nhe kyllä oppivat naistenkin kanssa puhumaan.\n\nKasvatettuina maalla maalaisyksinkertaisuudessa lapsenne saavat\nsointuvamman äänen eivätkä kaupunkilaislasten sekavaa soperrusta; ne\neivät myöskään siellä opi talonpoikaisia puhetapoja ja murteellista\nääntämistä, tai vapautuvat siitä ainakin helposti, kun näet niiden\nopettaja, joka elää niiden seurassa niiden syntymästä alkaen, ja sitten\nmyöhemmin vähitellen yksinomaan, on ehkäisevä tai korjaamisella\npoistava niiden kielestä talonpoikaismurteen vaikutukset. Émile on\npuhuva yhtä puhdasta ranskaa kuin minä itse, mutta hän on puhuva sitä\npaljon selvemmin ja on ääntävä paljon paremmin kuin minä.\n\nLapsen, joka tahtoo puhua, ei tule kuunnella muita kuin sellaisia\nsanoja, joita se ymmärtää, eikä lausua muita kuin niitä, jotka se osaa\nääntää. Sen sitä varten tekemät ponnistukset saattavat sen kahdentamaan\nsaman tavun, ikäänkuin se siten tahtoisi ääntää sitä selvemmin. Kun\nlapsi alkaa soperrella, niin älkää niin kovin suuresti vaivatko\npäätänne arvaamalla mitä se sanoo. Se, joka vaatii, että häntä aina\nkuultaisiin, harjottaa siinäkin jossain määrin vallanpitoa, eikä lapsi\nsaa sitä ollenkaan tehdä. Riittäköön, että aikaihmiset hyvin tarkasti\npitävät huolen siitä, mikä on välttämätöntä; lapsen tehtävä on osottaa,\nmikä ei ole välttämätöntä. Paljon vähemmän tulee kiirehtiä lasta\npuhumaan; se on kyllä itsestään rupeava puhumaan, kun huomaa sen\nhyödylliseksi.\n\nHuomautetaan tosin etteivät ne, jotka alkavat puhua hyvin myöhään,\nkoskaan puhu niin selvästi kuin toiset. Mutta heidän puhe-elimensä\neivät ole tulleet kankeiksi sen tähden, että ovat alkaneet puhua\nmyöhään, vaan päinvastoin sen vuoksi, että he syntymästään ovat saaneet\nkankeat puhe-elimet, he ovat alkaneet puhua myöhään; sillä miksi he\nmuuten puhuisivat myöhemmin kuin toiset? Onko heillä vähemmän\ntilaisuutta puhua ja kehotetaanko heitä vähemmän puhumaan? Päinvastoin\ntämän viivytyksen aiheuttama levottomuus, niin pian kuin se huomataan,\nmatkaansaa sen, että kahta kiihkeämmin koetetaan saada tuollaiset\nlapset sopertelemaan kuin ne, jotka ovat alkaneet harjotella puhumista\naikaisemmin. Ja tämä varomaton hätäileminen saattaa suuressa määrin\ntehdä epäselväksi niiden puheen, jota niillä olisi ollut aikaa\nparannella, jos ei niitä olisi niin suuresti kiirehditty.\n\nLapset, joita liiaksi joudutetaan puhumaan, eivät ehdi oppia hyvin\nääntämään eivätkä hyvin käsittämään, mitä niiden annetaan sanoa. Jos\nniiden sitävastoin annetaan mennä omaa tietään, ne harjottavat itseään\nensin lausumaan kaikkein helpoimpia tavuja, yhdistäen niihin vähitellen\njonkun merkityksen, joka käy selville niiden ilmeistä, ja lausuvat\nteille sanansa, ennenkuin olette heihin niitä terottaneet; tästä johtuu\nettä lapset omistavat ne vasta ymmärrettyään ne. Kun ei niitä jouduteta\nnäitä sanoja käyttämään, ne ensin tarkoin huomaavat minkä merkityksen\nniille annatte ja saatuaan sen selville, rupeavat niitä käyttämään.\n\nSuurin epäkohta lapsia joudutettaessa puhumaan ennen aikaansa ei ole\nsiinä, ettei niihin kohdistetulla puheella eikä niiden lausumilla\nsanoilla ole mitään merkitystä niiden mielessä, vaan siinä, että\nsanoilla niistä on toinen merkitys kuin meillä, meidän voimatta sitä\nhuomata, joten lapset näyttävät vastaavan meille, mutta itse teossa\npuhuvat kanssamme ymmärtämättä meitä ja meidän ymmärtämättä niitä.\nTällaisesta kaksinaiskäsityksestä tavallisesti johtuu se hämmästys,\njoka meidät valtaa joskus kuullessamme lasten puheita, joiden luulemme\ntarkottavan vallan toista kuin mitä ne ovat ajatelleet. Tämä seikka,\nettemme huomaa sitä merkitystä, jonka lapset omistavat sanoille, tuntuu\nminusta olevan syynä niiden ensi erehdyksiin; ja nämä erehdykset\nvaikuttavat, sittenkin kun lapset ovat niistä vapautuneet, koko\nloppuiän niiden ajatussuuntaan. Minulla on oleva tuonnempana monasti\ntilaisuutta valaista tätä seikkaa esimerkeillä.\n\nRajoittakaa siis niin paljo kuin suinkin lapsen sanavarastoa. On hyvin\nhaitallista, jos sillä on enemmän sanoja kuin käsitteitä ja jos se osaa\nlausua enemmän seikkoja, kuin mitä se voi ajatella. Luulen yhdeksi\nsyyksi siihen, että maalaisasukkailla yleensä on tarkempi arvostelukyky\nkuin kaupunkilaisilla, sitä seikkaa, että heidän sanavarastonsa on\nrajoitetumpi. Heillä on vähän käsitteitä, mutta he vertaavat niitä\nhyvin toisiinsa.\n\nLapsen ensi edistysennätykset tapahtuvat melkein kaikki samaan aikaan.\nSe oppii puhumaan, syömään ja kävelemään jotenkin yhdenaikaisesti. Tämä\naika on sen elämän varsinainen ensimäinen kehityskausi. Sitä ennen se\nei ole mitään enempää kuin mitä se oli äitinsä kohdussa, sillä ei ole\nmitään tunnetta, ei mitään käsitettä, tuskinpa edes aistimustakaan; se\nei edes ole tietoinen omasta olemassaolostaan.\n\nVivit, et est vitae nescius ipse suae.[25]\n\n\n\n\nTOINEN KIRJA.\n\n\nToinen ikäkausi, josta nyt tulee puhe, on se, jonka alkaessa\nvarsinainen lapsuus päättyy; sanat _infans_ ja _puer_ eivät ole samaa\nmerkitseviä. Edellinen sisältyy jälkimäiseen ja merkitsee _puhumatonta,\npuhumistaitoa kaipaavaa_, mistä johtuu, että _Valerius Maximus_ käyttää\nmuotoja _puerum infantem_. Mutta minä käytän edelleen sanaa _lapsuus_\nkielemme käytännön mukaisesti, kunnes alan käsitellä sellaista ikää,\njota varten kielessämme on toisia nimiä.\n\nAlkaessaan puhua lapset itkevät vähemmän. Tämä edistys on luonnollinen;\ntoinen kieli on tullut toisen sijaan. Niin pian kuin ne sanoin voivat\nilmaista kärsivänsä, niin miksi ne ilmaisisivat sitä huudoilla,\nmuulloin kuin tuskan ollessa liian ankara voidakseen sanoin saada\ntäyden ilmauksensa? Jos ne silloin jatkavat itkemistään, on syy niitä\nympäröivissä henkilöissä. Niin pian kuin Émile on sanonut: _voin\npahoin_, täytyy hänen tuskiensa olla hyvin kovat jotta hänen olisi\npakko itkeä.\n\nJos lapsi on heikko, herkkätuntoinen ja luonnostaan rupeaa parkumaan\ntyhjästä ja valittaa tarpeettomasti, niin kuivatan pian näiden\nkyynelten lähteen. Niin kauvan kuin se itkee, en ollenkaan mene sen\nluo; riennän sinne heti kun se on vaiennut. Pian sen tapa kutsua minua\non oleva vaikeneminen, tai enintään yhden ainoan huudon päästäminen.\nAinoastaan silminnähtävän vaikutuksen mukaan lapset arvostelevat\nantamiensa merkkien arvoa; niillä ei ole muuta menettelytapaa.\nSatuttakoon lapsi itseään kuinka pahasti tahansa, niin on hyvin\nharvinaista, että se itkisi yksin ollessaan, ellei se toivo toisten\nsitä kuulevan.\n\nJos se kaatuu kumoon, jos se saa kuhmun päähänsä, jos sen nenästä\nvuotaa verta, jos se saa haavan sormeensa, en hääri levottoman\nnäköisenä sen ympärillä, vaan pysyn alallani ainakin hetkisen. Vahinko\non tapahtunut, on välttämätöntä, että lapsi sen kärsii; koko häärivä\nintoni vaan pelästyttäisi sitä enemmän ja lisäisi sen arkuutta.\nPohjalta itse haava tuottaa vähemmän mielipahaa kuin pelko. Säästän\nlapselta ainakin tämän pelon; sillä aivan varmaan se on arvosteleva\nvammaansa samalla tavoin kuin huomaa minun sitä arvostelevan; jos se\nnäkee minun rientävän luokseen levottomana sitä lohduttamaan ja\nsurkuttelemaan, niin se luulee olevansa hukassa. Jos se näkee minun\npysyvän kylmäverisenä, on se itse tekevä samoin ja luulee vamman\nparantuneeksi, kun se ei enää tunne kipua. Tässä iässä lapsi saa\neusimäisen opetuksen rohkeuteen, ja silloin opettamalla sitä pelotta\nkärsimään vähäisiä tuskia, se opetetaan asteittain kärsimään suuria.\n\nKaukana siitä että varoisin Émileä haavoittumasta, olisin hyvin\npahoillani, jos ei hän koskaan saisi haavaa ja jos hän kasvaisi\nsuureksi tuntematta kipua. Kärsiminen on ensimäinen seikka, joka hänen\non oppiminen ja jota hänen enimmin tarvitsee osata. Näyttää siltä kuin\nlapset olisivat pieniä ja heikkoja ainoastaan sen vuoksi, että voisivat\nvaaratta saada tämän tärkeän opetuksen. Jos lapsi kaatuu maahan\npitkälleen, se ei taita jalkaansa; jos se lyö itseään sauvalla, se ei\ntaita käsivarttaan; jos se tarttuu terävään aseeseen, se ei purista\nsitä kovasti käteensä eikä saa syvää haavaa. Minä en tiedä että koskaan\nolisi nähty omiin hoteisiinsa jätetyn lapsen tuottavan itselleen\nsurmaa, saattavan itseään rammaksi tai tuottavan itselleen huomattavaa\nvammaa, ellei sitä olla varomattomasti jätetty korkeaan paikkaan, yksin\ntulen ääreen, tai ellei ole unhotettu vaarallisia aseita sen saataviin.\n\nMitä onkaan sanottava tuosta suojeluskoneistosta, joka järjestetään\nlapsen ympärille, jotta se kaikin tavoin löytäisi suojaa tuskalta,\nkunnes se suureksi tultuaan jää sille alttiiksi, ollen vailla rohkeutta\nja kokemusta ja luullen itseään kuolleeksi ensi naarmusta ja pyörtyen\nnähdessään ensi veripisaran?\n\nMeidän opetusraivoinen ja turhantarkka intomme saattaa meidät aina\nopettamaan lapsille sellaista, minkä ne paljon paremmin itsestään\noppisivat, ja unhottakaan sen, minkä ainoastaan me olisimme voineet\nniille opettaa. Onko mitään mielettömämpää kuin se vaiva, jota nähdään\nopettamalla niitä kävelemään, ikäänkuin oltaisiin nähty ketään, joka\nhoitajansa laiminlyömisen takia suurena ei osaisi kävellä? Kuinka usein\npäinvastoin näkee henkilöitä, jotka astuvat huonosti koko ikänsä sen\ntähden, että heitä on huonosti opetettu kävelemään?\n\nÉmilellä ei tule olemaan päätä suojelevia kiehkuroita, ei reikätuolia,\nei lastenvaunuja eikä talutusnauhoja; siitä hetkestä alkaen, kun hän\nosaa asettaa toisen jalan toisen edelle, häntä tuetaan korkeintaan\nkivetyissä paikoissa, joiden poikki kuljetaan joutuin.[26] Sen sijaan\nettä annetaan lapsen kuihtua huoneen ummehtuneessa ilmassa, vietäköön\nse joka päivä keskelle kenttää. Siellä se juoskoon ja keikahdelkoon ja\npudotkoon sata kertaa päivässä; kahta pikemmin se on oppiva jälleen\nnousemaan pystyyn. Vapauden aiheuttama mielihyväntunne korvaa monet\nvammat. Minun oppilaallani on usein oleva ruhjevammoja, mutta siitä\nhuolimatta hän on aina oleva iloinen. Jos teidän kasvateillanne niitä\non vähempi, niin ne ovat alati tyytymättömiä, sidottuja ja surullisia.\nEpäilen, tokko etu olisi heidän puolellaan.\n\nToinenkin edistys saattaa lapsille valittamisen tarpeettomammaksi,\nnimittäin voimien karttuminen. Saaden omin voimin enemmän aikaan niiden\nei niin usein tarvitse turvautua muihin. Voimien mukana kehittyvät ne\ntiedot, jotka saattavat ne kykeneviksi niitä ohjaamaan. Tällä toisella\nkehitysasteella alkaa varsinaisesti yksilön elämä; silloin se tulee\nitsetietoiseksi. Muisti ulotuttaa identiteetti-tunteen kaikkiin sen\nolemassa-olon hetkiin; se muuttuu todella yhdeksi, samaksi olennoksi,\nja kykenee siis jo tuntemaan onnea tai onnettomuutta. On siis tärkeätä\nnyt alkaa pitää sitä siveellisenä olentona.\n\nVaikka lasketaan ylimalkaisesti ihmisiän korkein määrä ja ne toiveet,\njotka kussakin iässä olevalla on lähestyä tätä määrää, ei ole mitään\nepävarmempaa kuin kunkin yksityisen ihmisen elämän pituus; hyvin harvat\nsaavuttavat tuon korkeimman määrän. Alkuiällä elämä on alttiina\nkaikkein suurimmille vaaroille; kuta lyhemmän aikaa on elänyt, sitä\nvähemmän voi toivoa vielä elävänsä. Kaikista lapsista, jotka syntyvät,\nenintään puolet saavuttaa nuorukaisiän, ja on todennäköistä, ettei\noppilaanne elä miehuudenikään.\n\nMitä siis tulee ajatella tuosta raakalaisesta kasvatustavasta, joka\nuhraa nykyisyyden epävarmalle tulevaisuudelle, ja joka sitoo lapsen\nkaikenlaisiin kahleisiin ja alkaa tekemällä siitä kurjan olennon\nvalmistaakseen sille kaukana tulevaisuudessa jonkunlaisen kuvitellun\nonnen, jota se luultavasti ei koskaan tule nauttimaan? Kuinka saattaisi\nsiinäkään tapauksessa, että tämä kasvatustapa olisi järkevästi\nsovitettu tarkoitustaan varten, paheksumatta katsella, miten\npienokaisparat on pakotettu kärsimättömään ikeeseen ja tuomittu\nalituiseen työhön kaleerivankien tavoin ilman mitään varmuutta, että\nkaikki tämä vaiva koskaan on tuottava niille hyötyä? Iloisuuden ikä\nkuluu keskellä itkua, rangaistuksia, uhkauksia ja orjuutta. Kiusataan\npoloista muka sen omaksi hyväksi, eikä huomata, että kutsutaan surmaa\nsaapumaan, jonka saaliiksi se joutuu keskellä tätä surkuteltavaa\nmellastamista. Kuka tietää kuinka monet lapset kuolevat isän tai\nkasvattajan hullunkurisen huolenpidon uhreina? Ne ovat onnellisia, jos\npääsevät vapaiksi sen julmuudesta, ja ainoa etu, jonka saavat\nkärsimyksistään, on se, että saavat kuolla kaihoamatta elämää, josta\novat tunteneet ainoastaan tuskia.\n\nIhmiset, olkaa inhimillisiä, se on ensimäinen velvollisuutenne; olkaa\ninhimilliset kaikille säädyille, kaikenikäisille, kaikelle, mikä ei ole\nvierasta ihmiselle. Mitä muuta viisautta voittekaan löytää kuin sen,\njoka piilee inhimillisyydessä? Rakastakaa lapsia, edistäkää niiden\nleikkejä, huveja ja rakastettavia vaistoja. Kuka teistä ei olisi joskus\nkaihonnut tuota ikää, jolloin hymy alituisesti lepää huulilla ja rauha\nlakkaamatta täyttää sielun? Miksi tahtoisitte estää nämä viattomat\npienokaiset nauttimasta niin lyhyestä ja eteenpäin rientävästä ajasta\nja niin arvokkaasta hyvästä, jota ne eivät osaa väärinkäyttää? Miksi\ntahtoisitte täyttää katkeruudella ja tuskilla nämä niin nopeasti\nkuluvat ensi vuodet, jotka eivät palaa enempää lapsille kuin\nteillekään? Isät, tiedättekö minä hetkenä kuolema odottaa lapsianne!\nÄlkää tuottako itsellenne tunnonvaivoja riistämällä niiltä ne lyhyet\nhetket, jotka luonto niille lahjoitti. Niin pian kuin ne voivat tuntea\nolemassaolon tuottamaa mielihyvää, niin antakaa niiden nauttia siitä;\ntehkää niin etteivät ne kuole ilman että ovat nauttineet elämästä, minä\nhetkenä tahansa Jumala ne kutsuneekaan.\n\nKuinka monet äänet tulevat kohoamaan minua vastaan! Kuulen kaukaa tuon\nväärän viisauden hälyhuudot, joka alati asettaa eteemme meille vieraita\npäämääriä, joka ei koskaan pidä nykyisyyttä minkään arvoisena ja joka\ntavoitellen lakkaamatta etenemisemme edestä poistuvaa tulevaisuutta\nsiirtää meidät meille vallan vieraisiin oloihin ja tutustuttaa siis\nmeidät olosuhteihin, joissa emme koskaan tule elämään.\n\nMinulle vastataan, että juuri tämä ikä soveltuu ihmisen huonojen\ntaipumusten korjaamiseen: lapsuuden iässä, jolloin kärsimys on vähimmin\ntuntuvaa, se muka tulee tehdä moninkertaiseksi, jotta se säästyisi\njärkevältä iältä. Mutta kuka takaa, että koko tämä suunnitelma on\nteidän toteutettavissanne ja etteivät kaikki nuo kauniit opetukset,\njoilla rasitatte lapsen heikkoa henkeä, joskus tuota sille enemmän\nvahinkoa kuin hyötyä. Kuka teille takaa, että kaikki tuo kärsimys,\njonka sille tuotatte, todella sille hankkii huojennusta? Miksi annatte\nsen kärsiä enemmän kuin mitä sen tila sallii, olematta varma siitä,\nettä nykyiset kärsimykset poistavat tulevia? Ja miten saatatte todistaa\netteivät nuo huonot taipumukset, joista luulette voivanne parantaa\nlapsen, juurru siihen nurinkurisesta kasvatustavastanne pikemmin kuin\nluonnosta? Mikä onneton huolenpito, joka nykyisyydessä tekee\nihmisolennon onnettomaksi siinä aiheellisessa tai aiheettomassa\ntoivossa, että se kerran tulisi onnelliseksi! Mutta kun nuo\npintapuoliset lavertelijat sekoittavat keskenään mielivallan ja\nvapauden, lapsen, jota koetetaan saattaa onnelliseksi, ja lapsen, jota\nhemmotellaan, tahdon opettaa heitä erottamaan ne toisistaan.\n\nÄlkäämme unhottako mikä sopii meille ihmisinä, jottemme tavoittelisi\nturhia harhakuvia. Ihmiskunnalla on paikkansa olioiden järjestyksessä;\nlapsuudella taas on paikkansa ihmiselämän järjestyksessä; tulee\nkohdella miestä miehenä ja lasta lapsena. Osottaa kullekin paikkansa ja\npysyttää hänet siinä, johtaa inhimillisiä viettejä suuntaan, joka on\nihmisluonnon mukainen -- siinä kaikki minkä voimme tehdä lapsen\nhyväksi. Muu riippuu tuntemattomista vaikuttimista, jotka eivät ole\nvallassamme.\n\nEmme tiedä, mitä ehdoton onni tai onnettomuus on. Kaikki on sekoitettua\ntässä elämässä, emme saa nauttia yhdestäkään puhtaasta tunteesta, emme\npysy kahta hetkeä vallan samassa tilassa. Sielumme ja ruumiimme tila on\nalituisen vaihtelun alaisena. Hyvä ja paha ovat yhteisiä meille\nkaikille, vaikka tosin erimäärin. Onnellisin on se, jolla on vähimmin\nvastuksia ja suruja; onnettomin se, jolla on vähimmin iloja. Kaikilla\non enemmän kärsimyksiä kuin iloja; siinä olemme kaikki yhtäläisiä. Onni\ntässä murheen laaksossa on siis vaan negatiivinen tila, ja sen arvo on\nlaskettava vähimmän kärsimysmäärän mukaan.\n\nJokainen mielipahantunne on erottamaton pyrkimyksestä päästä siitä\nvapaaksi; jokainen mielihyväntunne erottamaton pyrkimyksestä nauttia\nsiitä. Jokainen pyrkimys edellyttää puutetta, ja kaikki kokemamme\npuutteet ovat tuskallisia; pyrkimyksiemme ja niiden tyydyttämiskyvyn\nvälillä vallitsevassa epäsuhtaisuudessa piilee onnettomuutemme. Tunteva\nolento, joka kykenisi tyydyttämään kaikki pyrkimyksensä, olisi\nehdottomasti onnellinen olento.\n\nMissä siis piilee inhimillinen viisaus eli oikean onnen tie? Se ei ole\nvarsinaisesti siinä, että vähennämme pyrkimyksiämme, sillä jos niitä\nolisi vähemmän kuin meillä on voimia niitä tyydyttää, niin osa\nvoimiamme jäisi käyttämättä, emmekä, nauttisi olemuksestamme\nkokonaisena. Se ei ole myöskään siinä, että laajennamme kykyjämme,\nsillä jos pyrkimyksemme lisääntyisivät samassa määrin, tulisimme siitä\nvielä onnettomammiksi; vaan se on siinä, että saatamme pyrkimyksemme,\njos ne paisuvat ylenmääräisiksi, kykyjemme veroisiksi ja että saatamme\nvoimamme ja tahtomme täydelliseen sopusointuun. Silloin ainoastaan, kun\nkaikki voimamme ovat toimivina, sielu pysyy levollisena ja ihminen on\ntunteva itsensä tyytyväiseksi.\n\nTäten luonto, joka järjestää kaikki parhaiten, alkuperäisestä on\nsäätänyt. Välittömästi se antaa ihmiselle ainoastaan tarpeelliset\nitsensäsuojelemisvaistot ja tarpeellisen kyvyn niitä tyydyttää. Se on\nistuttanut kaikki muut kyvyt ikäänkuin varastoon sielun pohjalle, jotta\nne siellä tarvittaessa kehittyisivät. Ainoastaan tässä alkuperäisessä\ntilassa voiman ja pyrkimyksen tasapaino on olemassa ja siinä ihminen ei\nole onneton. Niin pian kuin ihmisen synnynnäiset kyvyt puhkeavat\ntoimintaan, mielikuvitus, tuo kaikista henkisistä kyvyistä vilkkain ja\ntoimekkain, herää ja rientää kaikista muista edelle. Mielikuvitus\nlaajentaa mahdollisuuden rajat, sekä mitä hyvään että pahaan tulee, ja\nkiihottaa ja ravitsee pyrkimyksiä toteutumisen toivolla. Mutta\npyrkimyksen esine, joka alussa näytti olevan vallan käsissä, pakenee\nnopeammin kuin sitä voi seurata; kun luulemme saavuttavamme sen, se\nmuuttuu toiseksi ja näyttäytyy kaukaa. Kun emme enää näe jo kulkemaamme\nmatkaa, emme ollenkaan ota sitä huomioon; se tie mikä vielä on\njäljellä, pitenee pitenemistään. Näin uuvumme voimatta saavuttaa\npäämäärää, ja kuta enemmän antaudumme nautintoon, sitä enemmän onni\nmeitä pakenee.\n\nPäinvastoin, kuta lähempänä ihminen on pysynyt luonnollista tilaansa,\nsitä vähempi on erotus hänen pyrkimystensä ja niitä toteuttavan kykynsä\nvälillä, ja siitä seuraa, että hän on lähempänä onnea. Hän ei koskaan\nole vähemmän onneton kuin silloin, kun näyttää olevan kaiken\npuutteessa. Onnettomuus näet ei piile itse puutteessa, vaan siinä, että\nsen itse kipeästi tuntee.\n\nTodellisuusmaailmalla on rajansa, mielikuvituksen maailma on rajaton.\nKun emme voi laajentaa edellistä, niin supistakaamme jälkimäistä, sillä\nniiden välisestä ristiriitaisesta erosta johtuvat kaikki ne\nkärsimykset, jotka saattavat meidät todella onnettomiksi. Paitsi\nvoimaa, terveyttä ja hyvää omaatuntoa kaikki tämän elämän hyvä johtuu\narvostelevasta mielipiteestämme; paitsi ruumiillista kipua ja\nomantunnonvaivoja, kaikki kärsimyksemme johtuvat mielikuvituksesta.\nTämä on yleisesti tunnettu totuus, niin kaiketi sanotaan; sen myönnän.\nMutta käytännössä se ei ole yleisesti tunnettu; ja tässä on yksinomaan\nkysymys käytännöstä.\n\nMitä tarkotetaan sillä, kun sanotaan, että ihminen on heikko? Sana\nheikkous ilmaisee suhdeominaisuutta siinä olennossa, josta sitä\nmainitaan. Olento, jonka voimat ovat suuremmat kuin sen tarpeet,\nolkoonpa se sitten hyönteinen tai mato, on vahva; se taas, jonka\ntarpeet ovat voimia suuremmat, olkoonpa se sitten norsu, jalopeura,\nvalloittaja, sankari tai jumala, on heikko olento. Kapinallinen enkeli,\njoka ylvästeli luonnostaan, oli heikompi kuin se onnellinen\nkuolevainen, joka elää rauhallisena noudattaen omaa luontoaan. Ihminen\non hyvin vahva, kun hän tyytyy olemaan se, mikä hän on: hän on hyvin\nheikko, kun hän tahtoo kohota yläpuolelle ihmiskuntaa. Älkää siis\nkuvitelko että laajentamalla kykyjänne myöskin laajennatte voimianne.\nPäinvastoin niitä supistatte, jos ylpeytenne saattaa teitä\ntavoittelemaan päämääriä, joihin voimanne eivät riitä. Mitatkaamme\nympyrämme säde ja pysykäämme sen keskipisteessä kuten hämähäkki\nverkkonsa keskustassa; silloin saatamme aina tyydyttää itseämme, eikä\nmeidän tarvitse valittaa heikkouttamme, sillä emme koskaan ole sitä\ntuntevat.\n\nKaikilla eläimillä on juuri sen verta kykyjä, kuin mitä tarvitsevat\npysyäkseen yllä. Ihmisellä yksin on lisäkykyjä. Onpa omituista, että\njuuri nämä lisäkyvyt ovat syynä hänen onnettomuuteensa. Kaikissa maissa\nihminen kättensä työllä ansaitsee enemmän kuin mitä tarvitsee\nvälttämättömään toimeentuloonsa. Jos hän olisi kyllin järkevä pitämään\ntuota toimeentulon lisämäärää turhana, hänellä aina olisi\nvälttämättömät toimeentuloneuvot, sillä hänellä ei koskaan olisi\nliikaa. \"Suuret tarpeet\", sanoi Favorinus,[27] \"syntyvät suurista\nomaisuuksista, ja usein paras keino hankkia itselleen semmoista, jota\nkaipaa, on se, että luopuu semmoisesta, jonka omistaa\". Sen kautta,\nettä aina ponnistelemme lisätäksemme onneamme, muutamme sen\nonnettomuudeksi. Jokainen ihminen, joka ainoastaan tahtoisi _elää_,\neläisi onnellisena; siitä seuraisi, että hän olisi hyvä, sillä mitä\netua hänellä olisi siitä, että olisi häijy?\n\nJos olisimme kuolemattomat, olisimme hyvin onnettomia olentoja. On\nepäilemättä raskasta kuolla; mutta on suloista toivoa, ettei tätä\nelämää kestä iäti ja että parempi elämä on tekevä lopun tämän elämän\nkärsimyksistä. Jos meille tarjottaisiin kuolemattomuus maan päällä,\nniin kukapa tahtoisi vastaanottaa tämän synkeän lahjan?[28] Mikä\napukeino, mikä toivo, mikä lohdutus meillä olisi kohtalon kovuutta ja\nihmisten vääryyttä vastaan? Typerä ihminen, joka ei katso kauemmaksi\neteensä ajassa, ei pane suurta arvoa elämään eikä suuresti pelkää sitä\nmenettävänsä; valistunut ihminen huomaa paljon arvokkaampaa hyvää, jota\npitää tätä elämää parempana. Ainoastaan puolinaistieto ja väärä viisaus\nlaajentavat näköpiirimme kuolemaan asti, mutta eivät sitä kauemmaksi,\nja panevat kuvittelemaan kuolemaa pahimmaksi onnettomuudeksi. Kuoleman\nvälttämättömyys ei viisaalle ole muuta kuin aihe kestää elämän\nkärsimyksiä. Ellei olisi varmuutta siitä, että se kerta on menetettävä,\nei se todellakaan ansaitsisi sitä hintaa, joka sen ylläpitämisestä\nmaksetaan.\n\nHenkiset kärsimykset -- paitsi yhtä ainoaa, nimittäin rikoksen\naiheuttamaa omantunnonvaivaa, joka riippuu itsestämme -- johtuvat\nmielikuvituksesta; ruumiilliset kärsimyksemme tekevät lopun joko\nitsestään tai meistä. Aika tai kuolema ovat lääkkeitämme; mutta me\nkärsimme sitä enemmän, kuta vähemmän osaamme kärsimystä kantaa ja\nkiusaamme itseämme enemmän koettamalla parantaa tautejamme kuin mikä\nolisi laita, jos kärsien niitä kestäisimme. Elä luonnon mukaisesti, ole\nkärsivällinen ja karkota lääkärit; et tosin vältä kuolemaa, mutta olet\ntunteva sen iskun vaan yhden ainoan kerran, kun sitävastoin lääkärit\njoka päivä panevat sen kummittelemaan arassa mielikuvituksessasi, ja\nheidän valheellinen taitonsa riistää sinulta elämännautinnon, sen\nsijaan että pidentäisi ikääsi. Aina minun tulee uudelleen ihmetellen\nkysyä, mitä todellista hyvää tämä taito on tuottanut ihmisille?\nMuutamat niistä, jotka se parantaa, tosin ilman sitä kuolisivat; mutta\nmiljoonat, jotka se tappaa, jäisivät eloon. Jos olet järkevä, niin älä\nollenkaan ota osaa näihin arpajaisiin, missä sinulla on niin vähän\nvoiton toiveita. Kärsi, kuole tai parane; mutta ennen kaikkea, elä\nviime hetkeen asti.\n\nKaikki on mieletöntä ja ristiriitaista inhimillisissä laitoksissa.\nKäymme yhä levottomammiksi elämämme suhteen, kuta enemmän se menettää\narvoaan. Vanhukset valittavat sen haihtuvaisuutta enemmän kuin\nnuorukaiset; he eivät tahdo menettää niiden valmistuksien hedelmiä,\njotka he ovat tehneet elämästä nauttiakseen; on hyvin raskasta kuolla\nkuudenkymmenen vuotiaana ennenkuin on alkanut elää. Luullaan ihmisellä\nolevan hyvin suuren rakkauden elämään, ja tämä on totta; mutta ei\nhuomata, että tämä rakkaus, sellaisena kuin sitä tunnemme, on suureksi\nosaksi ihmisten tekoa. Luonnostaan ihminen on huolissaan itsensä\nsuojelemisen suhteen ainoastaan siinä määrin kuin hänellä siihen on\nvoimia; niin pian kuin hän ne menettää, hän tyyntyy ja kuolee turhaan\nkiusaamatta itseään. Ensimäinen luonnon julistama laki on kohtaloomme\nalistuminen. Villit ihmiset ja eläimet vastustavat sangen vähäisessä\nmäärin kuolemaa ja antautuvat sen alaisiksi melkein valittamatta. Kun\ntämä laki häviää, siitä muodostuu toinen järjen välityksellä. Mutta\nharvat osaavat tehdä siitä oikeita johtopäätöksiä, eikä tämä\nkeinotekoinen kohtaloon alistuminen koskaan ole niin eheä kuin\nensimäinen.\n\nHuolehtiminen tulevaisuudesta! se se aina vie meidät vieraille aloille\nja saattaa meidät usein tavoittelemaan päämäärää, jota emme voi\nsaavuttaa; siinä on kaikkien kärsimyksiemme varsinainen lähde. Kuinka\nmieletön onkaan niin katoavaisella olennolla kuin ihminen tuo kiihko\naina luoda katseensa tulevaisuuteen, jonka hän niin harvoin saavuttaa,\nja laiminlyödä nykyisyys, joka on varma! Tuo kiihko on kahta\nturmiollisempi sen tähden, että se lakkaamatta kiihtyy iän karttuessa\nja että vanhukset, ollen aina epäluuloisia, varovaisia ja saitoja,\nkernaammin kieltävät itseltään tänään välttämättömän, peläten että se\nheiltä sadan vuoden iässä puuttuisi. Sentähden panemme arvoa kaikkeen,\ntakerrumme kiinni kaikkeen; aika, paikka, ihmiset, asiat, sanalla\nsanoen kaikki, mikä on olemassa nykyisyydessä ja tulevaisuudessa, on\nmeistä jokaisesta tärkeätä; siitä seuraa, ettei oma minämme ole muuta\nkuin vähäpätöinen osa itseämme. Jokainen leviää, niin sanoakseni, yli\nmaanpinnan ja tulee herkkätuntoiseksi koko tämän suuren pinnan suhteen.\nOnko ihmeellistä että kärsimyksemme monistuvat joka pisteessä, mistä\nmeitä voi haavoittaa? Kuinka moni ruhtinas on epätoivoissaan maan\nmenettämisestä, jota ei koskaan ole nähnyt! Kuinka monet ovat ne\nkauppiaat, joiden etuihin vaan tarvitsee koskea Intiassa, saadakseen\nheidät päästämään kauhunhuudon Pariisissa!\n\nLuontoko täten vierottaa ihmiset kauas pois heistä itsestään? Luontoko\ntahtoo, että kukin toisilta kokee millainen kohtalonsa on ja että hän\njoskus kokee sen liian myöhään, niin että moni on kuollut onnellisena\ntai onnettomana koskaan sitä tietämättä? Näen edessäni pirteän,\niloisen, reippaan ja terveen miehen; hänen läsnäolonsa herättää iloa;\nhänen silmänsä ilmaisevat tyytyväisyyttä, hyvinvointia; häneen on\npainunut onnellisuuden kuva. Postista saapuu kirje; tuo onnellinen mies\nkatselee sitä; se on osotettu hänelle, hän avaa ja lukee sen. Heti\npaikalla hänen kasvojensa ilme muuttuu; hän kalpenee ja pyörtyy.\nTultuaan taas tajuihinsa, hän itkee, raivoaa, huokailee, raastaa\ntukkaansa, kaiuttaa ilmoille huutojaan ja näyttää saaneen kauhean\nkouristuskohtauksen. Mieletön mies, mitä pahaa onkaan tuo paperi\nsinulle tehnyt? Minkä raajan se sinulta on temmannut irti? Minkä\nrikoksen se on saattanut sinut tekemään? Sanalla sanoen, mitä se on\nsinussa muuttanut, jotta olet joutunut tuohon tilaan, jossa sinut näen?\n\nJos kirje olisi mennyt hukkaan, jos armahtava käsi olisi viskannut sen\ntuleen, niin tuon samalla onnellisen ja onnettoman kuolevaisen kohtalo\nolisi mielestäni ollut omituinen probleemi. Hänen onnettomuutensa, niin\nsanottaisiin, oli todellinen. Aivan oikein; mutta hän ei siitä tietänyt\nmitään; mitä se siis merkitsi? Hänen onnensa muka oli kuviteltua, näin\nhuomautetaan. Mutta eivätkö siis terveys, iloisuus, hyvinvointi ja\nmielen tyytyväisyys ole muuta kuin harhaluuloja? Emmekö siis enää elä\ntodellisuudessa, vaan harhakuvien maailmassa! Kannattaako siis niin\nsuuresti pelätä kuolemaa, kun edellyttää että kaikki se pysyy, mikä on\nelinkeskuksenamme.\n\nOi ihminen! etsi oikeata olemustasi omasta itsestäsi, niin et enää ole\ntunteva itseäsi onnettomaksi. Pysy siinä paikassa, minkä luonto sinulle\nolentojen sarjassa on määrännyt, eikä mikään voi saada sinua sitä\nhylkäämään. Älä kapinoi välttämättömyyden kovaa lakia vastaan: äläkä\nuuvuta, koettamalla sitä vastustaa, voimiasi, joita taivas ei ole\nantanut sinulle laajentaaksesi tai pidentääksesi olemassaoloasi, vaan\nyksinomaan sitä ylläpitääksesi siten kuin se tahtoo ja niin kauvan kuin\nse tahtoo. Vapautesi ja valtasi ei ulotu kauemmaksi kuin luonnolliset\nvoimasi; kaikki muu on orjuutta, harhaluuloa ja häikäisevää korua.\nHallitseminenkin on orjamaista, kun se on riippuvainen yleisestä\nmielipiteestä; sillä olet riippuvainen niiden ennakkoluuloista, joita\nennakkoluulojen avulla hallitset. Voidaksesi heitä ohjata mielesi\nmukaan, täytyy sinun itsesi käyttäytyä heidän mielensä mukaan. Jos he\nvaan muuttavat ajatuskantaansa, on sinun pakko muuttaa toimintatapasi.\nNiiden, jotka ympäröivät sinua, tarvitsee vaan hallita kansan\nmielipiteitä, joita sinä luulet hallitsevasi, suosikkein mielipiteitä,\njotka sinua hallitsevat, tai perheesi mielipiteitä tai sinun omia\nmielipiteitäsi; kaikki nuo visiirit, hovimiehet, papit, soturit,\npalvelijat ja juoruämmät, jopa lapsetkin tulevat sinua johtamaan kuin\nlasta, huolimatta ympäröivistä legionistasi ja vaikka olisit nerokas\nkuin Themistokles.[29] Vaikka kuinka ponnistaisit, ei mahtiarvosi pääse\ntodellista valtaasi etemmäksi. Niin pian kuin sinun täytyy nähdä\ntoisten silmillä, täytyy tahtosikin mukautua heidän tahtonsa mukaan.\nKansani ovat alamaisiani, näin sanot ylpeänä. Olkoon menneeksi. Mutta\nmikä sinä itse olet? Ministeriesi alamainen; ja mitä ministerisi\nvuorostaan ovat? Virkamiestensä ja rakastajattariensa alamaisia,\npalvelijainsa palvelijoita. Valloittakaa kaikki, anastakaa kaikki, ja\njaelkaa sitten rahoja täysin käsin, pystyttäkää kanuunapattereita,\nhirsipuita, pitäkää teiliä ja pyöriä varalla, julistakaa lakeja ja\nsäädöksiä, lisätkää urkkijoita, sotureita, telottajia, vankiloita ja\nkahleita; te kurjat ihmislapset, mitä tämä kaikki teitä hyödyttää? Ei\nteitä siltä paremmin palvella, ei teiltä vähemmin varasteta, ei teitä\nvähemmin petetä eikä jätetä vapaammiksi. Sanotte aina: me tahdomme,\nmutta teette aina niinkuin muut tahtovat.\n\nSe yksinään on tahtonsa herra, jonka ei tarvitse sitä käytäntöön\npannakseen turvautua toisten käsivarsiin. Siitä seuraa, ettei\nmahtivalta ole paras hyvä, vaan vapaus. Todella vapaa ihminen tahtoo\nvaan sitä, minkä voi toteuttaa ja tekee oman mielensä mukaan. Se on\nensimäinen periaatteeni. Se tulee vaan toteuttaa lapsiin nähden, ja\nsilloin voi helposti johtaa siitä kaikki kasvatusta koskevat säännöt.\n\nYhteiskunta on tehnyt ihmisen heikommaksi ei ainoastaan riistämällä\nhäneltä hänen käyttämisoikeutensa omiin voimiinsa, vaan etupäässä\nsaattamalla nämät riittämättömiksi. Tämän tähden hänen pyrkimyksensä\nlisääntyvät heikkouden mukana, ja sen vuoksi lapsuuden heikkous niin\nsuuresti pistää silmään verrattuna varttuneeseen ikään. Se, että mies\non vahva olento ja lapsi heikko, ei johdu siitä, että edellisellä olisi\nenempi itsenäisesti vaikuttavaa eli ehdotonta voimaa kuin\njälkimäisellä, vaan siitä, että edellinen luonnostaan tulee omin\nneuvoin toimeen, jälkimäinen ei. Miehellä tulee siis olla enempi tahtoa\nja lapsella enempi mielikuvitusta, jolla sanalla tarkotan kaikkia\nmielihaluja, jotka eivät ole todellisia tarpeita ja jotka ainoastaan\ntoisten avulla voi tyydyttää.\n\nOlen jo maininnut tämän heikkoudentilan syyn. Luonto koettaa sitä\nparantaa vanhempien kiintymyksellä; mutta tämä kiintymys saattaa olla\nliioiteltu, puutteellinen, nurinkurinen. Vanhemmat, jotka elävät\njärjestetyn yhteiskunnan oloissa, siirtävät niihin lapsensa, ennenkuin\nsen ikä sitä sallii. Tuottamalla sille tarpeita, jotka eivät sille ole\nvälttämättömiä, he eivät huojenna sen heikkoutta vaan lisäävät sitä. He\nlisäävät sitä vielä vaatimalla siltä, mitä luonto ei vaadi, saattamalla\ntahtonsa alaiseksi sen vähäisen voiman, jonka lapsi omistaa omaa\ntahtoansa käyttääkseen, muuttamalla joko omaksi tai lapsen\norjuudentilaksi sen molemminpuolisen riippuvaisuussuhteen, jota\nylläpitää toiselta puolen lapsen heikkous ja toiselta heidän\nkiintymyksensä.\n\nYmmärtäväinen mies osaa pysyä oikeassa asemassaan; mutta lapsi, joka ei\nomaa asemaansa tunne, ei osaa siinä pysyä. On olemassa tuhansia teitä,\njoita myöten lapsi voi siitä poistua; sen kasvattajien tehtävä on\npysyttää sitä alallaan, ja tämä tehtävä ei ole helppo. Lapsi ei saa\nolla eläin eikä mies; sen tulee olla lapsi; sen tulee tuntea\nheikkoutensa, mutta sen ei tule siitä kärsiä; sen tulee olla\nriippuvainen, mutta ei orjallisesti kuuliainen; sen tulee pyytää eikä\nkäskeä. Se on toisten tahdon alaisena ainoastaan tarpeidensa vuoksi ja\nkoska toiset paremmin kuin se huomaavat mikä sille on hyödyllistä, mikä\nedistää tai vahingoittaa sen kehitystä. Ei kenelläkään, ei edes isällä,\nole oikeutta vaatia lapselta sellaista, mikä sitä ei ollenkaan hyödytä.\n\nEnnenkuin inhimilliset ennakkoluulot ja laitokset ovat turmelleet\nluonnolliset taipumuksemme, on lasten ja aikaihmisten onni vapauden\noikeassa käyttämisessä; mutta lasten vapautta rajoittaa niiden\nheikkous. Jokainen, joka tekee minkä tahtoo, on onnellinen, jos hän\nriittää itselleen; näin on laita luonnontilassa elävän ihmisen.\nJokainen, joka tekee minkä tahtoo on onneton, jos hänen tarpeensa ovat\nhänen voimiansa suuremmat; näin on lapsen laita, silloinkin, kun se\nelää luonnontilassa. Lapsi näet tässäkin tilassa eläen nauttii\nainoastaan puutteellisesti tahdostaan, ollen siinä yhteiskunnassa\nelävien aikaihmisten kaltainen. Jokainen meistä, kun ei enää voi olla\nriippumaton toisista, tässä suhteessa muuttuu jälleen heikoksi ja\nonnettomaksi. Meidät oli luotu kehittymään miehiksi; lait ja\nyhteiskunta ovat syösseet meidät takaisin lapsuuteen. Rikkaat,\nylhäiset, kuninkaat ovat kaikki lapsia, jotka nähdessään että hääritään\nheidän ympärillään karkottaen heidän ikävyyksiään, siitä muuttuvat\nlapsellisen itserakkaiksi ja ovat ylpeitä huolenpidosta, jota heille ei\nomistettaisi, jos olisivat miehiä.\n\nNämä mietteet ovat tärkeät ja niiden avulla käy päinsä ratkaista\nkaikki yhteiskuntajärjestelmän ristiriitaisuudet. On kahdenlaista\nriippuvaisuutta, nimittäin olojen aiheuttamaa, eli luonnosta johtuvaa\nja ihmisten aiheuttamaa, eli yhteiskunnasta johtuvaa. Riippuvaisuus\noloista, se kun ei koske siveelliseen luonteeseen, ei vahingoita\nvapautta eikä synnytä paheita; riippuvaisuus ihmisistä ollen\njärjestystä ja suhtaa vailla,[30] synnyttää kaikki paheet, ja sen\nvaikutuksesta isäntä ja palvelija molemminpuolisesti turmeltuvat. Ainoa\nmahdollinen keino tämän yhteiskunnallisen epäkohdan poistamiseksi on\nse, että lukuunottamatta yksilön yksityistä tahtoa annetaan lain\nvallita, ja että yleistahdolle annetaan todellinen vaikutusvoima, joka\non ylempänä ja vahvempi jokaista yksityistahtoa. Jos kansojen lait\nvoisivat olla yhtä järkähtämättömät kuin luonnonlait ja ellei koskaan\nmikään ihmisvoima voisi niitä voittaa, niin riippuvaisuus ihmisistä\nmuuttuisi samaksi kuin riippuvaisuus oloista; tasavallassa\nyhdistettäisiin kaikki luonnontilan edut yhteiskuntatilan etuihin;\nliitettäisiin vapauteen, joka suojelee ihmistä paheista, siveellisyys,\njoka kohottaa hänet hyveeseen. Pysyttäkää lasta yksinomaan\nriippuvaisuudessa oloista; täten sen kasvatuksessa tulette seuranneeksi\nluonnon järjestystä. Pankaa sen oikullisille mielijohteille ainoastaan\nfyysillisiä esteitä tai ehkäiskää ne rangaistuksilla, jotka johtuvat\nitse sen teoista ja jotka se uuden tilaisuuden sattuessa taas on\nmuistava. Ei tarvitse kieltää lasta pahoin tekemästä, riittää, että se\nsiitä estetään. Kokemus tai heikkous olkoot lapsen ainoat lait. Älkää\ntäyttäkö sen pyyntöjä sen vuoksi että se pyytää, vaan sen vuoksi että\nsillä on joku todellinen tarve. Älköön lapsi tietäkö mitä totteleminen\non, kun se täyttää toisen tahdon, älköönkä mitä käskeminen on, kun muut\nsille jotakin tekevät. Tuntekoon se vapautta niin hyvin omissa kuin\nmuiden teoissa. Jos siltä puuttuu voimia, niin auttakaa sitä juuri niin\npaljo kuin se tarvitsee ollakseen vapaa, mutta ilman että se muuttuu\nvallanhimoiseksi. Osottakoon se vastaanottamalla palveluksenne\njonkunmoisella nöyryydellä miten se ikävöi sitä hetkeä, jolloin se voi\nolla apuanne vailla ja jolloin sillä on kunnia tulla omin neuvoin\ntoimeen.\n\nLuonnolla on ruumiin vahvistamista ja varttumista varten keinonsa,\njoita ei koskaan saa ehkäistä. Ei pidä pakottaa lasta pysymään\npaikallaan, kun se tahtoo liikkua, eikä liikkumaan, kun se tahtoo pysyä\npaikallaan. Kun me emme ole pilanneet lasten tahtoa, se ei koskaan pyri\nturhaan vaikuttamaan. Niiden tulee saada hyppiä, juosta ja huutaa\nsilloin kun niitä haluttaa. Kaikki niiden liikkeet ovat niiden\nruumiinrakennuksen tarpeita, se kun näet pyrkii vahvistumaan. Mutta sen\nsuhteen, mitä ne haluavat tehdä niiden omien voimien siihen riittämättä\nja mikä toisten on toimitettava niiden asemesta, tulee olla varuillaan.\nSilloin tulee huolellisesti erottaa todellinen, luonnollinen tarve\noikullisuuden synnyttämästä tarpeesta, joka alkaa näyttäytyä, tai\nsiitä, joka johtuu mainitsemastani kuohahtavasta elontunteesta.\n\nOlen jo sanonut mitä tulee tehdä kun lapsi itkee saadakseen jotakin.\nLisään vaan, että niin pian kuin lapsi puhuen osaa pyytää mitä haluaa\nja kun se saadakseen pyytämänsä seikan nopeammin tai välttääkseen\nkieltoa tukee pyyntöänsä kyyneleillä, on tuo seikka järkähtämättä siltä\nkiellettävä. Jos todellinen tarve on saattanut sen pyytämään, tulee\nteidän se tietää ja heti tehdä mitä se pyytää. Mutta tekemällä\nmyönnytyksiä sen itkun johdosta sitä vaan kiihottaa runsaampia\nkyyneleitä vuodattamaan ja opettaa sitä epäilemään teidän hyvää\ntahtoanne ja luulemaan että vaativaisuus teihin vaikuttaa enemmän kuin\nsävyisyys. Jos lapsi ei luule teitä hyväksi, niin se pian muuttuu\nhäijyksi; jos se luulee teitä heikoksi, se muuttuu itsepäiseksi. On\ntärkeätä heti paikalla myöntää sille se, mitä ei voi siltä kieltää.\nKieltäkää niin harvoin kuin suinkin mahdollista, mutta älkää koskaan\npalauttako kerran lausumaanne kieltoa.\n\nVarokaa, ettette lapselle opeta turhanpäiväisiä kohteliaisuuslauseita,\njoita se tarvitessaan voi käyttää taikasanoina saattaakseen tahtonsa\nalaiseksi koko ympäristönsä ja saavuttaakseen heti paikalla kaiken\nsen mikä sitä miellyttää. Rikkaiden kursaileva kasvatustapa\nvälttämättömästi aina saattaa lapset kohteliaan komenteleviksi, se kun\nterottaa niihin ne puhetavat, joita niiden tulee käyttää, jotta ei\nkukaan voisi niitä vastustaa. Heidän lapsensa eivät pane mitään nöyrää\näänenpainoa eikä puheenkäännettä pyyntöönsä, vaan ovat pyytäessään yhtä\nvaativaiset jopa vaativaisemmatkin kuin käskiessään, ne kun ovat vallan\nvarmat siitä, että niiden tahtoa noudatetaan. Huomaa heti että _jos\nsuvaitsette_ niiden suussa merkitsee _jos minä suvaitsen_, ja _minä\npyydän_ merkitsee _minä käsken_. Ihmeellistä kohteliaisuutta, joka vaan\nsaattaa lapset muuttamaan sanojen merkityksen ja opettaa heitä aina\nesiintymään komentavina! Minä, joka vähemmin pelkään sitä, että Émile\ntulisi epäkohteliaaksi, kuin että hän muuttuisi röyhkeän vaativaksi,\ntahdon paljoa kernaammin että hän pyytäessään sanoo _tehkää tämä_, kuin\nettä hän käskiessään sanoisi _minä pyydän_. Hänen käyttämällään\nlausetavalla ei ole pääpaino, vaan merkityksellä, jonka hän siihen\nyhdistää.\n\nSekä ankaruus että lempeys saattaa mennä liiallisuuteen, ja tätä on\nvältettävä. Jos annetaan lasten kärsiä, pannaan alttiiksi niiden\nterveys ja henki ja saatetaan ne todella onnettomiksi; jos niiltä liian\nhuolellisesti säästetään kaikennäköinen vastus ja ikävä, niin lasketaan\nperustus suuriin onnettomuuksiin, lapset tehdään herkiksi ja\nhemmotelluiksi, ne karkotetaan pois inhimillisistä elinehdoista, joihin\nne kaikesta huolimatta kerran palaavat takasin. Poistaaksenne niistä\nmuutamat luonnon tuottamat kärsimykset, hankitte niille toisia, jotka\novat luonnolle vieraat. Huomautatte minulle kenties että joudun samaan\nerehdykseen kuin ne huonot isät, joita moitin siitä että uhraavat\nlastensa nykyisen onnen jonkun kaukaisen tulevan onnen hyväksi, joka\nehkä ei koskaan tule.\n\nNiin ei ole laita. Se vapaus, jonka myönnän oppilaalleni, näet yllin\nkyllin korvaa hänelle sen vähäisen epämukavuuden, jolle jätän hänet\nalttiiksi. Näen pienokaisten leikkivän lumessa, kasvot sinertää,\njäsenet kylmästä värisevinä ja voiden tuskin liikuttaa sormiaan. Heidän\ntarvitsisi vaan mennä sisälle lämmittelemään, mutta eivätpä sitä tee.\nJos heidät siihen pakotettaisiin, he kärsisivät monta kertaa enemmän\npakon ankaruudesta kuin kylmästä. Miksi siis valitatte? Teenkö minä\nlapsenne onnettomaksi kun annan sen kärsiä pieniä haittoja ja\nvastuksia, joita se itse tahtoo kärsiä? Edistän sen menestystä\nnykyhetkellä myöntämällä sille sen vapauden ja edistän sen tulevaa\nonnellisuutta varustamalla sitä välttämättömiä kärsimyksiä kestämään.\nJos se saisi valita, ruvetako minun vai teidän oppilaaksenne,\nluuletteko että se ollenkaan epäröitsisi?\n\nLuuletteko että yksikään olento voisi olla onnellinen poistumalla\nluonnollisista elinehdoistaan? Tällainen poistuminen kuitenkin tapahtuu\nkun ihmiseltä säästetään kaikki ihmissuvulle olennaiset kärsimykset.\nMinä ainakin olen varma siitä; tunteakseen mitä elämässä on todella\narvokasta ja hyvää, tulee ihmisen oppia tuntemaan pieniä kärsimyksiä;\nsellainen on hänen luontonsa. Jos ruumis voi liian hyvin, siveelliset\nominaisuudet turmeltuvat. Ihminen, joka ei koskaan olisi kokenut\ntuskaa, ei voisi tuntea hellää ihmisrakkautta eikä säälin viehkeyttä;\nhänen sydämensä ei voisi heltyä mistään, hän olisi yhteiskunnan\nvihollinen ja hirviö vertaistensa joukossa.\n\nTiedättekö mikä on varmin keino saattaa lapsenne onnettomaksi? Se on,\njos totutatte sen saamaan kaikki, mitä se tahtoo. Sen mielihalut\nkasvavat lakkaamatta jos ne helposti löytävät tyydytyksensä; viimein\nhuomaatte olevanne kykenemätön niitä täyttämään, teidän on pakko\nkieltää, ja tämä odottamaton kielto tuottaa lapselle enemmän mielipahaa\nkuin jos sen kokonaan pitäisi olla haluamaansa esinettä vailla. Ensin\nse tahtoo saada kepin, jota pidätte kädessänne; pian se tahtoo saada\nkellonne, sitten linnun lennosta, sitten taivaalla tuikkivan tähden; se\ntahtoo saada kaiken minkä näkee. Jollette ole jumala, miten luulette\nvoivanne sitä tyydyttää?\n\nIhmisellä on luontainen taipumus pitää omanaan kaikki, mikä on hänen\nvallassaan. Tässä suhteessa Hobbesin lause: \"Lisätkää mielihalujemme\nohella niiden tyydyttämiskeinoja, ja kukin on kohoova kaikkeuden\nvaltiaaksi\", on jossakin määrin tosi. Lapsi, jonka vaan tarvitsee\ntahtoa saadakseen haluamansa seikan, luulee olevansa maailman\nkaikkeuden herra. Se pitää kaikkia ihmisiä orjinaan; ja kun lopulta on\npakko kieltää lapselta jotakin, se, ollen tottunut pitämään kaikkea\nmahdollisena, kun se vaan käskee, katsoo tätä kieltoa kapinallisuuden\nmerkiksi. Kaikki järkisyyt, jotka sille tuodaan esiin iässä, joka ei\nkykene järkevästi ajattelemaan, ovat sen mielestä pelkkiä verukkeita.\nSe näkee kaikkialla vastahakoisuutta; luulotellun vääryyden tunne\nkatkeroittaa sen luonnetta, se rupeaa vihaamaan kaikkia ihmisiä, se ei\nkoskaan ole kiitollinen sille tehdystä ystävällisestä teosta, ollen\nkarvasmielinen vähimmästäkin vastustuksesta.\n\nMiten voisinkaan kuvitella että tällainen lapsi, jota hallitsee viha ja\nraatelevat mitä ärtyisimmät mielenliikutukset, koskaan voisi olla\nonnellinen! Onnellinen, sellainen lapsi! Se on hirmuvaltias, se on\nsamalla halpamielisin orja ja mitä kurjin luontokappale, olen nähnyt\ntällä tavoin kasvatettuja lapsia, jotka vaativat että muudan talo oli\nsyöstävä kumoon olkapään nykäyksellä, että niille oli annettava\nkellotapulin huipussa sijaitseva kukko, että oli pysäytettävä marssiva\nrykmentti, jotta ne olisivat kuulleet kauemmin rummun pärinää; nämä\nlapset päästivät ilmoille korvia viilteleviä huutoja, kuuntelematta\nkenenkään järkeviä huomautuksia, niin pian kuin huomasivat ettei niiden\ntahtoa noudatettu. Kaikki panivat turhaan parastaan tehdäkseen niille\nmieliksi; koska ne siihen asti helposti olivat saaneet mielihalunsa\ntyydytetyiksi, nämä kiihtymistään kiihtyivät niin että ne itsepäisesti\ntahtoivat saada vallan mahdottomia seikkoja ja luulivat kaikkialla\nlöytävänsä ristiriitaisuutta, esteitä, tuskaa ja surua. Ollen aina\ntoraisia, itsepäisiä ja täynnä kiukkua ne päivät pitkät parkuivat ja\nvalittivat. Olivatko nämä onnellisia olentoja? Heikkous yhtyneenä\nvallanhimoon tuottaa vaan mielettömyyttä ja kurjuutta. Kahdesta\nhemmotellusta lapsesta toinen piiskaa pöytää, toinen ruoskittaa merta;\nne saavat kyllä kauan piiskata ja ruoskittaa ennenkuin elävät\ntyytyväisinä.\n\nKun tällaiset vallanhimoiset ja hirmuvaltaiset taipumukset saattavat ne\njo lapsuudesta alkaen onnettomiksi, niin miten onkaan laita, kun ne\nvarttuvat ja kun niiden suhteet toisiin ihmisiin alkavat laajeta ja\nlisääntyä? Miten suuri tuleekaan olemaan niiden hämmästys kun ne,\ntottuneina näkemään kaiken taipuvan niiden tahdon edessä, astuessaan\nelämään huomaavat että kaikki heitä vastustaa ja että heidät musertaa\ntuon maailman paino, jota luulivat voivansa mielin määrin panna\nliikkumaan! Heidän röyhkeä tapansa ja poikamainen itserakkautensa\ntuottavat heille pelkkiä nöyryytyksiä, ylenkatsetta ja ivaa; solvauksia\nsatelee kaikkialla heidän ylitsensä; säälimättömät kokemukset opettavat\nheille pian, etteivät tunne tilaansa eivätkä voimiansa; kun eivät voi\nkaikkea, eivät luule voivansa mitään aikaansaada: niin monet\nodottamattomat esteet lamauttavat heidät, niin runsas ylenkatse riistää\nheiltä itseluottamuksen; he tulevat pelkureiksi, arkamielisiksi,\nmateleviksi ja vajoovat sitä syvemmälle, kuta korkeammalle luulivat\nkohoavansa.\n\nPalatkaamme perussääntöömme. Luonnon tarkoitus lasten suhteen on se,\nettä niitä rakastettaisiin ja autettaisiin, eikä suinkaan, että niitä\ntoteltaisiin ja pelättäisiin. Onko luonto antanut niille kunnioitusta\nherättävän ulkonäön, ankaran katseen, karkean ja uhkaavan äänen, joiden\npitäisi meissä herättää pelkoa? Käsitän, että jalopeuran kiljunta\npelästyttää eläimiä ja että ne vapisevat nähdessään sen hirvittävän\npään. Mutta jos tahtoo nähdä inhottavan, vastenmielisen ja naurettavan\nnäyn, niin tulee katsella virkamiesjoukkoa, joka johtaja etunenässä,\njuhlapukuisena kumartuu kapaloidun pienokaisen edessä, pitäen sille\nmitä koreimpia ja korkeaolentoisimpia puheita, joihin se osaa vastata\nainoastaan parkumalla ja kuolaamalla.\n\nJos tarkastaa lapsuutta sellaisenaan, onko maailmassa heikompaa,\nonnettomampaa ja ympäristönsä mielivallalle alttiimpaa, sääliä, hoitoa\nja suojelusta tarvitsevampaa olentoa kuin lapsi? Näyttäähän siltä kuin\nsen kasvot olisivat niin lempeät ja sen ulkonäkö niin liikuttava vaan\nsen vuoksi, että kaikki jotka sitä lähestyvät säälisivät sen heikkoutta\nja rientäisivät sitä auttamaan. Onko siis mitään vastenmielisempää ja\nluonnottomampaa kuin nähdä omavaltaisen ja itsepäisen lapsen\nkomentelevan koko ympäristöänsä ja häpeämättä puhuttelevan kuin herra\nainakin niitä henkilöitä, joiden vaan tarvitsisi hylätä se, jotta se\nmenehtyisi?\n\nToiselta puolen taas ei voi olla huomaamatta että alkuiän heikkous\nkietoo lapsia niin monella tavalla, että olisi raakamaista enentää\ntätä pakkotilaa oikkujemme kautta, riistämällä niiltä suuresti\nrajoitettua vapautta, jota voivat niin vähän väärinkäyttää ja jonka\nriistäminen niin vähän hyödyttää niitä ja meitä. Vaikka ei ole mitään\nnaurettavampaa kuin ylpeä lapsi, ei myöskään ole mitään, joka\nansaitsisi enempää sääliä, kuin arka ja pelokas lapsi. Aikaahan\njärkisyyden iästä yhteiskunnallinen orjuus, miksi siis tahdottaisiin\nettä ennen sitä vallitsisi yksityiselämän orjuus? Antakaamme\nainakin yhden elämän kohdan olla vapaa tästä ikeestä, joka\nei ole luonnon tuottama ja myöntäkäämme lapsuudelle luonnollisen\nvapauden harjottaminen, joka ainakin joksikin ajaksi poistaa orjuudesta\naiheutuvat paheet. Tulkoot siis nuo ankarat kasvattajat sekä\nlastensa orjuuttamat isät ja tuokoot esiin erikantaiset\najattelemattomat mielipiteensä, mutta oppikoot, ennenkuin ylistävät\nomaa kasvatustapaansa, ensin tuntemaan luonnon kasvatustavan.\n\nPalaan käytäntöön. Olen jo sanonut, ettei lapsellenne saa antaa mitään\nsen tähden, että se sitä pyytää, vaan sen vuoksi, että se sitä\ntarvitsee,[31] ja ettei saa tehdä sille mitään tottelevaisuudesta, vaan\nvälttämättömyyden vaatimuksesta. Siis sanat _totella_ ja _käskeä_\nkarkotetaan sen sanakirjasta, ja vielä suuremmalla syyllä sanat\n_velvollisuus_ ja _sitouminen_; mutta sanat _voima, välttämättömyys,\nheikkous ja pakko_ saavat siinä huomattavan paikan. Ennen järkisyyden\nikää emme saata muodostaa itsellemme mitään oikeata käsitystä\n\"siveellisistä olennoista\" ja \"yhteiskunnallisista suhteista\". Tulee\nsiis niin paljo kuin mahdollista välttää sellaisten sanojen\nkäyttämistä, jotka ilmaisevat näitä käsitteitä, jotta ei lapsi ensin\nyhdistäisi noihin sanoihin väärää käsitystä, josta ei osata tai ei\nvoida sitä myöhemmin vapauttaa. Ensimäinen väärä käsitys, joka juurtuu\nlapsen päähän, on siinä erehdyksen ja paheen siemen; tätä ensi askelta\ntulee ennen kaikkea pitää silmällä. Menetelkää niin että kaikki sen\nkäsitteet, niin kauvan kuin ainoastaan havainnolliset esineet sen\nhuomiota kiinnittävät, pysähtyvät aistimuksiin; menetelkää niin, että\nse näkee joka taholta itseään ympäröivän ainoastaan fyysillisen\nmaailman. Muuten voitte olla varma siitä, ettei se teitä ollenkaan\nkuuntele tai että se on muodostava itselleen sen siveellisen maailman\nsuhteen, josta sille puhutte, sekavia käsitteitä, joita ette koskaan\nsaa poistetuksi.\n\nJärkisyiden esilletuominen lapsille oli Locken pääohje; sitä meidän\npäivinämme enimmin kannatetaan. Sen tuottamat tulokset kuitenkin\nmielestäni sangen vähän ovat omiaan sitä puolustamaan, enkä puolestani\ntunne mitään typerämpää kuin ne lapset, joille on liiaksi puhuttu\njärkeä. Kaikista inhimillistä kyvyistä järki, joka niin sanoakseni on\nkaikkien muiden sielunkykyjen yhteinen tulos, kehittyy vaikeimmin ja\nhitaimmin ja sitä tahdotaan käyttää noiden muiden kykyjen\nkehittämiseksi! Hyvän kasvatuksen pääpyrkimys on luoda järjellinen\nihminen; ja nyt väitetään, että järjen avulla lapsi on kasvatettava!\nTämä on lopusta alkamista, tämä on työn käyttämistä välikappaleena. Jos\nlapset ymmärtäisivät sitä, mikä on järkevää, eivät ne kaipaisi\nkasvatusta. Mutta jos niille alkaen niiden hennosta iästä puhutaan\nkieltä, jota ne eivät ymmärrä, ne oppivat tyytymään tyhjiin sanoihin,\narvostelemaan kaikkea, mitä niille sanotaan, luulemaan itseään yhtä\nviisaiksi kuin opettajansa, tulemaan väitteleviksi ja itsepäisiksi; ja\nkaiken, minkä luulee saavansa ne tekemään järkevien vaikuttimien\nnojalla, saakin ne tekemään ainoastaan herättämällä niissä mielihalua,\npelkoa tai itserakkautta, mitkä keinot käyvät vallan välttämättömiksi.\n\nSeuraavaan kaavaan saattaa supistua melkein jokainen siveellinen\nopetus, jota annetaan ja jota voidaan antaa lapsille:\n\n_Opettaja_. Ei saa tehdä tätä.\n\n_Lapsi_. Ja miksi ei saa tätä tehdä?\n\n_Opettaja_. Sillä se olisi väärin tehty.\n\n_Lapsi_. Väärin tehty! Mitä se merkitsee?\n\n_Opettaja_. Se on väärin tehty, mikä sinulta on kielletty.\n\n_Lapsi_. Mitä pahaa on siinä, että tekee sen, mikä on kielletty?\n\n_Opettaja_. Sinua rangaistaan, koska olet ollut tottelematon.\n\n_Lapsi_. Teen niin, ettei siitä tiedetä mitään.\n\n_Opettaja_. Sinua pidetään silmällä.\n\n_Lapsi_. Aionpa piilottautua.\n\n_Opettaja_. Sinua kuulustellaan.\n\n_Lapsi_. Aionpa valhetella.\n\n_Opettaja_. Ei saa valhetella.\n\n_Lapsi_. Miksi ei saa valhetella?\n\n_Opettaja_. Sillä se on väärin tehty, j.n.e.\n\nTällainen kehä on välttämätön. Jos siitä poistutte, ei lapsi teitä enää\nymmärrä. Siinä sangen hyödyllisiä opetuksia. Olisin hyvin utelias\ntietämään, mitä voisi panna tämän vuoropuhelun sijaan. Locke itse\nvarmaankin olisi siitä saanut paljon päänvaivaa. Hyvän ja pahaa\ntunteminen, inhimillisten velvollisuuksien perustuksen käyttäminen käy\nyli lapsen voimien.\n\nLuonto tahtoo, että lapset ovat lapsia ennenkuin niistä tulee miehiä.\nJos tahdomme muuttaa tämän järjestyksen päinvastaiseksi, kasvatamme\nhedelmiä, jotka eivät ole tarpeeksi tuuleentuneita eivätkä mehukkaita\nja jotka ennen pitkää mätänevät; kasvateistamme tulee nuoria oppineita\nja vanhoja lapsia. Lapsilla on oma omituinen tapansa käsittää, ajatella\nja tuntea; ei mikään ole mielettömämpää kuin koettaa niiden sijalle\ntyrkyttää meidän käsitys-, ajatus- ja tuntemistapaamme. Minä puolestani\nyhtä suurella syyllä voisin vaatia, että kymmenvuotias lapsi olisi\nviiden jalan pituinen, kuin että sillä olisi arvostelukykyä. Ja\ntodella, mitä se tekisi järjellä tässä iässä? Se on voiman hillike,\neikä lapsi tällaista hillikettä tarvitse.\n\nKoettaessanne juurruttaa oppilaihinne, että kuuliaisuus on\nvelvollisuus, turvaudutte sen ohella voimaanne ja uhkauksiin tai vielä\npahempaan: imarteluun ja lupauksiin. Joskohta siis itse teossa lasten\noma etu niitä houkuttelee tai väkivalta niitä pakottaa, ne\nteeskentelevät saaneensa järjen avulla vakaumuksen. Ne käsittävät\nvarsin hyvin että kuuliaisuus niitä hyödyttää ja tottelemattomuus\nvahingottaa, niin pian kuin jompikumpi tulee teidän tietoonne. Mutta\nkun vaadimme niiltä yksinomaan sellaista, mikä niille on epämieluista,\nja kun niille aina on vastenmielistä täyttää toisen tahto, tekevät ne\nsalassa oman tahtonsa, ollen varmat siitä, että menettelevät hyvin, jos\nniiden tottelemattomuus jää toisilta huomaamatta, mutta ollen valmiit\ntunnustamaan tehneensä väärin, jos niiden teko tulee ilmi pelosta, että\nniitä voi kohdata kovempi rangaistus. Koska velvollisuuden järkisyy\ntässä iässä ei ole niiden tajuttavissa, ei ole ainoatakaan ihmistä\nmaailmassa, joka voisi saada sen niille todella käsitettäväksi.\nSitävastoin rangaistuksen pelko, anteeksiannon toivo, hellittämätön\nkuulusteleminen ja vastausta estävä ujous on saattava ne tekemään mitä\ntunnustuksia tahansa, ja luullaan niiden saaneen vakaumuksen asian\noikeudesta, vaikka ne onkin vaan väsytetty tai pelästytetty.\n\nMitä tästä seuraa? Ensiksi, tyrkyttämällä niille velvollisuutta,\njonka merkitystä ne eivät käsitä, saatatte ankaruutenne niille\nvastenmieliseksi ja vierotatte ne pois teitä rakastamasta; sitten\nopetatte ne teeskenteleviksi, valheellisiksi ja petollisiksi, ne kun\nkoettavat kiristää teiltä palkintoja tai välttää rangaistusta; lopuksi\ntotuttamalla niitä aina peittämään näennäisellä vaikuttimella salaista\nvaikutintaan, annatte itse niille keinon alati toimia selkänne takana,\nriistää teiltä niiden oikean luonteen tuntemuksen ja tilaisuuden\ntarjoutuessa tylyillä verukkeilla toimittaa luotaan sekä teidät että\nmuut. Lait, näin sanotte kenties, vaikka ovatkin sitovia omantunnon\nsuhteen, harjottavat samanlaista pakkoa aikaihmisiin nähden. Sen\nmyönnän. Mutta mitä muuta nämä ihmiset ovat kuin kasvatuksen\nhemmottelemia lapsia? Juuri tämä on vältettävä. Kohdelkaa lapsia pakkoa\nja miehiä järkeä käyttäen. Sellainen on luonnon järjestys. Viisas ei\ntarvitse lakeja.\n\nKohdelkaa oppilastanne hänen ikänsä mukaisesti. Osottakaa sille\nalustapitäen sen paikka ja pysyttäkää sitä siinä, niin ettei sen enää\ntee mieli sitä jättää. Silloin se, ennenkuin tietää, mitä viisaus on,\non noudattava sen ensimäistä sääntöä. Älkää antako lapselle koskaan\nmitään käskyä, älkää edes mitään käskyntapaistakaan. Älkää antako sen\nedes aavistaa, että tahdotte harjottaa jotakin vaikutusvaltaa sen\nsuhteen. Tietäköön se vaan, että se on heikko ja että te olette vahva,\nettä sen tilasta ja teidän tilastanne välttämättömästi seuraa sen\nriippuvaisuus teistä; sen lapsi tietäköön, oppikoon ja tuntekoon;\ntuntekoon se jo aikaisin ylpeää päätänsä painavan sen raskaan ikeen,\njonka luonto ihmisen kannettavaksi laskee, tuon välttämättömyyden\npainavan ikeen, jonka alle jokaisen kuolevaisen täytyy alistua.\nHuomatkoon lapsi tätä välttämättömyyttä oloissa älköönkä koskaan\nihmisten oikuissa;[32] olkoon se hillike, joka sitä rajoittaa, voima\neikä ihmistahto. Älkää kieltäkö lasta tekemästä sitä mistä sen tulee\npidättäytyä, vaan estäkää se siitä, antamatta selityksiä ja\nperusteluja; minkä taas sille myönnätte, antakaa se sille heti sen\npyydettyä, sen sitä anomatta ja rukoilematta, ennen kaikkea\nmyöntymykseen liittämättä ehtoja. Myöntäkää iloisesti, kieltäkää\nvastenmielisesti; mutta olkoon jokainen kieltonne järkähtämätön, älköön\nlapsen väsymätön kiusaaminen saattako teitä horjumaan. Olkoon\nlausumanne kielto vaskinen muuri, jota vastaan lapsen vaan tarvitsee\nviisi tai kuusi kertaa uuvuttaa voimiaan menettääkseen halun yrittää\nsitä kumota. Siten saatatte lapsen kärsivälliseksi, tasaiseksi,\nkohtaloonsa alistuvaksi ja rauhalliseksi silloinkin, kun se ei saa\nhaluamaansa seikkaa. Sillä on ihmisen luonnon mukaista kärsivällisesti\nkestää olojen välttämättömyyttä, mutta vastustaa toisen pahaa tahtoa.\nLause: _ei ole enää jäljellä mitään_ on vastaus, jota ei yksikään lapsi\nole itsepäisesti vastustanut, ellei ole luullut sitä valheeksi. Muuten\ntässä suhteessa ei ole keskitietä; tulee joko olla lapselta mitään\nvaatimatta tai heti alusta taivuttaa se täydelliseen kuuliaisuuteen.\nPahin kasvatus on jättää lapsi häälymään oman tahtonsa ja teidän\ntahtonne välillä ja alati kiistellä siitä kumpi teistä on oleva\nhallitseva; sata kertaa ennemmin soisin että lapsi sinä pysyisi alati.\n\nOn sangen omituista, että siitä perin kuin on ryhdytty lapsia\nkasvattamaan, ei ole keksitty muuta keinoa niiden ohjaamiseksi kuin\nkilpailu, kateus, itserakkaus, ahneus, halpamielinen pelko ja kaikki\nmitä vaarallisimmat intohimot, jotka helpoimmiten joutuvat kuohuksiin\nja jotka ovat enimmin omiaan turmelemaan sielun, ennenkuin ruumis edes\non täysin kehittynyt. Jokainen ennenaikainen opetus, joka tahdotaan\npainaa niiden päähän, istuttaa paheen niiden sydämeen. Typerät\nkasvattajat luulevat tekevänsä ihmeitä, kun itse asiassa saattavat\nlapset häijyiksi, yrittäessään niille opettaa mitä hyvyys on. Ja sitten\nhe sanovat juhlallisesti: sellainen on ihminen. Aivan oikein, sellainen\non ihminen, jonka te olette kehittäneet.\n\nOn koeteltu kaikkia keinoja, paitsi yhtä ja juuri ainoata, joka voi\ntuottaa hyviä tuloksia, nimittäin oikein järjestettyä vapautta. Ei pidä\nollenkaan ryhtyä lapsen kasvatukseen, jollei osaa ohjata sitä\nyksinomaan mahdollisuuden ja mahdottomuuden lakien avulla. Koska näiden\nmolempien lakien piiri lapselle on yhtä tuntematon, voidaan sitä mielin\nmäärin laajentaa ja supistaa lapsen ympärillä. Lapsi ehkäistään,\npannaan liikkeelle ja pidätetään yksinomaan välttämättömyyden siteillä,\nilman että se napisee. Se saatetaan taipuisaksi ja oppivaiseksi\nainoastaan olojen pakosta, ilman että mikään pahe on päässyt siinä\nitämään; paheet näet eivät koskaan pääse syttymään, jos ne jäävät\nvaikutuksiltaan tehottomiksi.\n\nÄlkää antako kasvatillenne mitään suusanallista opetusohjetta; tämän\nhän saakoon vaan kokemuksesta; älkää millään tavoin sitä rangaisko,\nsillä se ei ymmärrä mitä syyllisyys merkitsee. Älkää koskaan käskekö\nsen pyytää anteeksi, sillä se ei osaa teitä loukata. Ollen vailla\nkaikkea siveellistä toimintaa, se ei voi tehdä mitään siveellisesti\npahaa eikä siis ansaitse rangaistusta eikä soimausta.\n\nNäen jo lukijan pelästyvän ja arvostelevan tätä lasta meidän lastemme\nmukaan; mutta hän erehtyy. Se alituinen pakollisuus, jossa pidätte\nlapsia, kiihottaa kahta enemmän niiden vilkkautta. Kuta suuremman pakon\nalaisia ne ovat teidän silmienne edessä, sitä rajummat ne ovat\npäästessään vapaiksi; täytyyhän niiden tilaisuuden tarjoutuessa korvata\nsiitä kovasta pakkotilasta kärsimänsä vahinko, jossa niitä pidätte.\nKaksi kaupunkilais-koulupoikaa tekee enemmän vahinkoa maalle tultuaan\nkuin koko kylän nuoriso. Jos samaan huoneeseen suljetaan pieni\nherraslapsi ja maalaispoika, edellinen on ehtinyt panna kaikki mullin\nmallin ja pirstaleiksi, ennenkuin jälkimäinen on liikahtanut\npaikaltaan. Minkätähden? Yksinkertaisesti sentähden, että toisella on\nkiire väärinkäyttää hetken hillitöntä vapautta, kun sitävastoin\ntoisella, joka aina on varma vapaudestaan, ei ole mitään kiirettä sitä\nkäyttääkseen. Kuitenkin maalaislapset, joita usein vuoroon lellitellään\ntai kovuudella kohdellaan, vielä ovat kaukana siitä tilasta, jossa minä\ntoivoisin niiden olevan.\n\nAsettakaamme kumoamattomaksi periaatteeksi, että luonnon ensimäiset\nvaistot aina ovat hyvät; ihmissydämessä ei ole mitään synnynnäistä\nhäijyyttä. Siinä ei ole yhtään pahetta, josta ei voisi sanoa miten ja\nmistä se siihen on tullut. Ainoa luonnon ihmiseen istuttama intohimo on\nrakkaus itseensä, tai itserakkaus laajassa merkityksessä käsitettynä.\nTämä itserakkaus itsessään tai suhteessaan meihin on hyvä ja\nhyödyllinen, ja kun se ei välttämättömästi suhtaudu muihin, on se tässä\nsuhteessa luonnostaan välinpitämätön. Se muuttuu hyväksi tai pahaksi\nainoastaan tavasta, jolla sitä käytetään ja niistä olosuhteista, joissa\nse kehittyy. Ennenkuin itserakkauden opas, joka on järki, saattaa\nherätä, on tärkeätä ettei lapsi tee mitään sentähden, että se nähdään\nja kuullaan, sanalla sanoen ei mitään, joka tarkottaa toisia, vaan että\nse tekee ainoastaan sen, minkä luonto siltä vaatii, ja silloin se tekee\nainoastaan hyvää.\n\nEn väitä, ettei se koskaan tekisi mitään vahinkoa, ettei se\nhaavoittaisi itseään ja ettei se rikkoisi jotakin kallisarvoista\nhuonekalua, jos se pääsee siihen käsiksi. Se voisi tehdä paljon\nvahinkoa tarkottamatta mitään pahaa, sillä teko muuttuu pahaksi vasta\n_tarkotuksesta_, joka tähtää vahinkoon, ja sellaista tarkotusta\nlapsella ei koskaan ole. Jos se sillä olisi vaan yksi ainoa kerta,\nkaikki olisi hukassa; lapsi olisi silloin auttamattomasti häijy.\n\nSeikka, joka saiturin silmissä on paha, ei ole paha järkevän\nihmisen mielestä. Jos antaa lasten täysin vapaasti antautua\nleikintemmellykseen, on sopivaa, että poistetaan niiden läheisyydestä\nkaikki, mikä voisi saattaa sen kalliiksi ja ettei jätetä niiden\nsaataviin mitään helposti särkyvää ja kallisarvoista. Olkoon niiden\nhuone sisustettu jykevillä ja vahvoilla huonekaluilla; älköön siellä\nolko mitään peilejä, porsliineja ja ylellisyysesineitä. Mitä tulee\nÉmileeni, jota kasvatan maalla, ei hänen huoneensa ollenkaan eroa\ntalonpoikaistuvasta. Mitä hyödyttäisi sitä koristella niin\nhuolellisesti, kun hän kuitenkin oleskelee siinä niin vähän? Mutta\nerehdyn; hän on itse koristava sitä, ja pian saamme nähdä millä tavoin.\n\nJos lapsi huolimatta varokeinoistanne kuitenkin sattuisi tekemään\nepäjärjestystä ja särkemään jonkun hyödyllisen esineen, niin älkää\nollenkaan rangaisko sitä oman huolimattomuutenne tähden, älkääkä sitä\ntoruko; älköön se kuulko ainoatakaan moitesanaa, älkää antako sen edes\naavistaa, että se on tuottanut teille mielipahaa ja menetelkää vallan\nkuin tuo huonekalu olisi särkynyt itsestään; sanalla sanoen, uskokaa,\nettä olette tehnyt paljon, jos olette voinut hillitä itsenne niin,\nettette ole mitään sanonut.\n\nRohkenenko tässä esittää suurimman, tärkeimmän ja hyödyllisimmän\nkaikista kasvatussäännöistä? Se määrää: älä koeta voittaa, vaan koeta\nhukata aikaa. Pintapuoliset lukijat antakoot minulle anteeksi\nparadoksini; kun rupeaa järkevästi ajattelemaan, pakostakin niitä tulee\ntehneeksi. Ja mitä tahansa sanottaneenkin, tahdon kernaammin esittää\nparadokseja kuin olla ennakkoluuloihin takertunut. Vaarallisin aika\nihmiselämässä on se, jota kestää syntymästä kahdenteentoista\nikävuoteen. Se on aika, jolloin erehdykset ja paheet itävät, ilman että\nolisi keinoja niitä kitkeä pois; ja kun keino on saatavissa, ovat\njuuret jo niin syvässä, ettei niitä enää voi nyhtää irti. Jos lapset\näkkiä äidin rinnoilta hypähtäisivät järjen ikään, nykyinen kasvatustapa\nvoisi niille soveltua. Mutta luonnollista kehityskulkua seuraten ne\ntarvitsevat vallan vastaista kasvatustapaa. Vasta silloin kun niiden\nsielu on saanut kaikki kykynsä, niiden pitäisi ruveta sen kykyjä\nkäyttämään. On näet mahdotonta, että sielu, niin kauan kuin se on\nsokea, havaitsisi osottamaanne soihtua ja että se seuraisi poikki\naatteiden ääretöntä kenttää kulkevaa tietä, jolle järki opastaa niin\nepämääräisesti, että tarkimmatkin silmät sen vaivoin löytävät.\n\nEnsimäisen kasvatuksen tulee siis olla puhtaasti negatiivista laatua.\nSe ei ole siinä, että opetetaan hyvettä tai totuutta, vaan siinä, että\nsydäntä suojellaan paheesta ja ymmärrystä erehdyttävistä käsitteistä.\nJos tässä alkukasvatuksessa ette itse tekisi mitään ettekä antaisi\ntoisten tehdä, jos voisitte saattaa kasvattinne terveenä ja rotevana\nkahdentoista vuoden ikään, ilman että hän osaisi erottaa oikeaa\nkättänsä vasemmasta, niin hänen ymmärryksensä silmät aukenisivat\njärkevyyteen heti ensi opetuksen annettuanne. Koska hän olisi vailla\nennakkoluuloja ja tottumusta, hänessä olisi mitään, joka vastustaisi\nhuolenpitonne vaikutuksia. Pian hänestä tulisi teidän käsissänne mitä\nviisain ihminen, ja vaikka aluksi ette olisi tehnyt mitään hänen\nkasvatuksensa suhteen, olisitte kuitenkin tehnyt kasvatusopillisen\nihmeen.\n\nJos menettelemme vallan päinvastoin kuin mikä on tavallista, osumme\nmelkein aina oikeaan. Kun lapsesta ei tahdota tehdä lasta vaan\noppinutta, eivät isät ja kasvattajat luule koskaan alkavansa tarpeeksi\naikaisin sitä soimata, korjata, moittia, hemmotella, uhata, houkutella\nlupauksilla, opettaa ja sille puhua järkeä. Menetelkää paremmin, olkaa\njärkevät älkääkä vedotko oppilaanne järkeen; ennenkaikkea älkää\nkoettako saada lasta mieltymään sellaiseen, mikä sille on\nvastenmielistä, sillä alituinen vetoaminen järkeen, kun on\nkysymys epämieluisista seikoista, saattaa nämä sille vaan kahta\nvastenmielisemmiksi ja heikontaa jo aikaisin niiden arvon mielessä,\njoka ei vielä kykene niitä ymmärtämään. Harjottakaa sen ruumista, sen\nelimiä, sen aistimia, sen voimia, mutta pitäkää sen henkeä joutilaana\nniin kauan kuin suinkin on mahdollista. Pelätkää kaikkia tunteita,\njotka ovat aikaisemmat kuin niitä punnitseva ymmärrys. Ehkäiskää ja\npoistakaa vieraat vaikutelmat, ja välttääksenne pahan syntymistä älkää\nollenkaan kiirehtikö hyvän harjottamista. Sillä hyvä on hyvä vasta\njärjen valaisemana. Pitäkää jokaista lykkäystä etuna; siinä on suuri\nvoitto, jos kompastumatta voi lähestyä päämääräänsä; antakaa lapsuuden\nkypsyä lapsissa. Sanalla sanoen, jos jonkun opetuksen antaminen niille\nkäy välttämättömäksi, niin älkää suinkaan antako sitä tänään, jos sen\nvaaratta voi lykätä huomiseen.\n\nToinen seikka, joka todistaa tämän metodin hyödyllisyyttä, on se, että\nlapsilla on erilaiset henkiset lahjat, jotka tulee hyvin tuntea, jotta\nvoisi tietää mikä siveellinen johto kullekin niistä sopii. Kukin luonne\nvaatii että se on erityisellä tavalla ohjattava; ja jos kasvatuksesta\ntoivoo hyviä tuloksia, on kukin luonne kasvatettava juuri tuolla omalla\nomituisella tavalla. Jos siis tahdotte olla varovainen, tarkastakaa\nensin kauan luontoa ja pitäkää kauan oppilastanne huomionne esineenä,\nennenkuin sanotte sille ensimäisen sanan. Antakaa ensin sen luonteen\niduille täysi vapaus näyttäytyä, älkää saattako niitä missään suhteessa\npakonalaisiksi, oppiaksenne tuntemaan ne perinpohjin. Luuletteko että\ntämä vapauden aika on lapselta hukkaan mennyttä? Eipä suinkaan;\npäinvastoin se on mitä parhaiten käytettyä; siitä näet saatte sen\nopetuksen, ettette hukkaa ainoatakaan hetkeä kasvatusaikana, joka on\nmerkitykseltään paljon tärkeämpi. Jos taas alatte kasvatustoimenne\nennenkuin tiedätte miten on meneteltävä, toimitte umpimähkään; ollen\nalttiina erehdyksille on teidän alkaminen alusta ja olette kauempana\npäämäärästä kuin jos olisitte koettanut saavuttaa sen vähemmin\nhätäisesti. Älkää siis menetelkö kuten saituri, joka menettää paljon\nvalvoessaan sitä, ettei mitään menettäisi. Uhratkaa lapsen\nalaikäisyydestä aika, jonka korkoineen voitatte takaisin sen\nvarttuneemmassa iässä. Viisas lääkäri ei anna umpimähkään määräyksiään\nniin pian kuin vaan on nähnyt sairaan, vaan tutkii ensin sairaan\nruumiin tilaa, ennenkuin määrää mitään lääkkeitä; hän lykkää itse\nparantamisen tuonnemmaksi, mutta hän parantaa todella potilaansa; liian\nhätäinen lääkäri sitävastoin hänet tappaa.\n\nMutta minne asetamme tämän lapsen kasvattaaksemme sitä tunteettomana\nolentona, koneena? Siirrämmekö sen kuuhun tai autioon saareen?\nPoistammeko sen kaikkien ihmisten parista? Eikö se kohtaa kaikkialla\nmaailmassa toisten intohimojen näkyä ja esimerkkiä? Eikö se koskaan ole\nnäkevä ikäisiään lapsia? Eikö se ole näkevä vanhempiaan, naapureitaan,\nimettäjäänsä, kotiopettajatartaan, palvelijataan ja itse\nkasvattajataan, joka ei missään tapauksessa ole mikään enkeli?\n\nTämä vastahuomautus on varsin painava. Mutta olenko sitten väittänyt\nettä luonnollinen kasvatus on jotakin helppoa? Oi ihmiset, onko minun\nsyyni, että te olette tehneet vaikeaksi kaiken, mikä on hyvää? Myönnän\nettä huomaan nämä vaikeudet; ne ovat kenties voittamattomat. Mutta joka\ntapauksessa on varmaa että, jos alati koettaa niitä syrjäyttää, ne saa\njossakin määrin syrjäytetyiksi. Minä näytän sen päämäärän, johon on\npyrittävä; en väitä että se todella olisi saavutettavissa. Sanon vaan\nettä se, joka on päässyt sitä lähimmäksi, on saavuttanut parhaan\ntuloksen.\n\nMuistakaa että ennenkuin rohkenee ryhtyä kehittämään lapsesta ihmistä,\non välttämätöntä että itse on kehittynyt ihmiseksi; tulee omasta\nitsestään löytää esikuva, joka kelpaa lapselle malliksi. Niin kauan\nkuin lapsi vielä on vailla itsetietoisuutta, on aika valmistaa kaikki,\nminkä kanssa se tulee kosketuksiin ja pitää huolta siitä että sen ensi\nkatseet kohtaavat ainoastaan sellaisia esineitä, jotka ovat soveliaat\nsen nähdä. Hankkikaa itsellenne kaikkien silmissä kunnioitusta ja\nkoettakaa aluksi saavuttaa kaikkien rakkaus, niin että kukin koettaa\ntehdä teille mieliksi. Ette koskaan saata hallita lasta, ellette\nhallitse kaikkea mikä sitä ympäröi, eikä tämä vaikutusvalta koskaan ole\ntehoisa, ellei se perustu kunnioitukseen hyvettä kohtaan. Tässä ei ole\nkysymys kukkaron tyhjentymisestä eikä rahojen tuhlailemisesta täysin\nkäsin. En ole koskaan nähnyt rahan saattavan ketään rakastetuksi. Ei\nmyöskään sovi olla saita eikä kovasydäminen eikä tyytyä vaan\nvalittamaan kärsimystä, jota voi lieventää. Mutta turhaan avaatte\nrahakirstunne, ellette samalla avaa sydäntänne, sillä muutoin\ntoistenkin sydämet pysyvät suljettuina.\n\nTeidän tulee uhrata aikanne, huolenpitonne, kiintymyksenne, koko\nolentonne; sillä mitä tahansa voinettekin rahallanne aikaansaada,\nhuomataan kuitenkin aina, ettei lahjanne lähde sydämestä. On olemassa\ntodisteita sellaisesta osanotosta ja hyväntahtoisuudesta, joka\nvaikuttaa paljon enemmän ja todella on palhon hyödyllisempi kuin kaikki\nlahjat. Kuinka moni onneton ja sairas on enemmän lohdutuksen kuin\nalmujen tarpeessa! Kuinka monta sorrettua suojeleminen hyödyttää\nenemmän kuin raha! Sovittakaa keskenään eripuraisia, ehkäiskää\nriitajuttuja, terottakaa lasten mieliin velvollisuuden täyttämistä,\nkehottakaa isiä lempeyteen, edistäkää onnellisten avioiden solmimista,\nestäkää vainoa, käyttäkää runsaasti oppilaiden vanhempien tykönä\nsaavuttamaanne suosiota auttaaksenne sitä heikkoa lähimmäistä, jolta\nkielletään oikeus ja jota mahtava sortaa. Ilmottakaa julkisesti\nolevanne onnettomien suojelijoita. Olkaa oikeamieliset, inhimilliset,\nhyväntekevät. Älkää yksistään antako almuja, vaan tehkää myös\nrakkaudentekoja; armeliaisuudenteot lieventävät enemmän kärsimyksiä\nkuin raha. Rakastakaa toisia, ja hekin ovat teitä rakastavat; palvelkaa\nheitä, ja hekin ovat teitä palvelevat; olkaa heidän veljiään, ja he\ntulevat olemaan lapsianne.\n\nMainitsen tässä vielä yhden syyn, miksi tahdon kasvattaa Émileä maalla,\nkaukana noista palvelijakonnista, jotka isäntiensä jälkeen ovat\nmaailman kurjimpia ihmisiä, kaukana kaupungin synkistä tavoista, joita\npeittävä kiille saattaa ne lapsille houkutteleviksi ja tarttuviksi,\njotavastoin talonpoikien paheet, ollen raakoja ja vailla ulkonaista\nkorua, ovat enemmän omiaan herättämään inhoa kuin houkutusta, kun ei\nniiden matkiminen tuota mitään etua.\n\nMaaseudulla kasvattaja paljon enemmän voi hallita niitä oloja, joissa\nsoisi lapsen liikkuvan; hänen maineensa, hänen puheensa, hänen\nesimerkkinsä hankkivat hänelle muiden silmissä arvon, jota hän ei\nkaupungissa voisi saada. Koska hän on kaikille hyödyllinen, on kukin\nkoettava tehdä hänelle mieliksi, saavuttaa hänen kunnioituksensa ja\nnäyttäytyä hänen oppilaalleen sellaisena, kuin hän tahtoo, että todella\noltaisiin. Ja elleivät ihmiset maalla luovukaan vioistaan, he ainakin\nvälttävät julkista häväistystä; ja tämä on pääasia meidän tehtävämme\nsuhteen.\n\nLakatkaa syyttämästä toisia omista vioistanne; se paha, minkä lapset\nnäkevät, niitä turmelee vähemmin kuin se paha, jonka itse niihin\nistutatte. Jos aina saarnaatte, jos aina terotatte siveellisyyttä ja\nolette turhantarkka istuttaaksenne niihin hyväksi luulemaanne aatetta,\nannatte niille samalla kaksikymmentä muuta aatetta, jotka eivät ole\nminkäänarvoisia. Ollen kokonaan niiden ajatusten valloissa, jotka\npyörivät omassa päässänne, ette ollenkaan ajattele, minkä vaikutuksen\naikaansaatte lapsen päässä. Ettekö luule, että siinä sanatulvassa,\njolla lapsia lakkaamatta rasitatte, ei ole ainoatakaan sanaa, jota ne\neivät väärinkäsittäisi? Ettekö luule että lapset omalla tavallaan\ntulkitsevat pitkäveteisiä selityksiänne ja etteivät muka niistä\nmuodosta oman käsityskantansa mukaista järjestelmää, jonka nojalla\nsopivan tilaisuuden tarjoutuessa tulevat teitä vastustamaan?\n\nKuunnelkaapa pienokaista, jolle täten on syötetty opetuksia; antakaa\nsen lörpötellä, kysellä ja mielinmäärin laverrella; hämmästytte sitä\noutoa sekamelskaa, joksi järkevä puheenne on muuttunut sen aivoissa; se\nnäet sekoittaa kaikki, muuttaa kaikki nurinkuriseksi, saattaa teidät\nkärsimättömäksi jopa joskus epätoivoiseksikin odottamattomilla\nhuomautuksillaan. Se pakottaa joko teidät vaikenemaan tai käskemään\nsitä itseään vaikenemaan, ja mitähän se ajatteleekaan siitä, että\nhenkilö, joka muuten on ollut niin puhelias, äkkiä näin on ääneti! Jos\nlapsi vaan kerrankin saa teistä tällaisen voiton ja huomaa sen, hyvästi\nsilloin kasvatus: tästä hetkestä kaikki on hukassa; lapsi ei enää\nahkeroi oppimista, vaan koettaa teitä vastustella.\n\nTe liian innokkaat opettajat, olkaa yksinkertaiset, maltilliset ja\nvarovaiset; älkää koskaan muulloin toimiko kiireisesti, kuin milloin\ntahdotte estää toisia kasvatukseen väärällä tavalla sekaantumasta.\nToistan yhä vielä: lykätkää, jos suinkin on mahdollista, hyvän\nopetuksen antaminen, peläten, että voisittekin sen asemasta antaa\nhuonon. Varokaa ettette täällä maan päällä, jonne luonto on sijoittanut\nihmisten ensi paratiisin, harjota viettelijän ammattia antamalla\nviattomuudelle tiedon hyvästä ja pahasta. Kun ette voi estää lasta\nsaamasta ulkoa opetusta esimerkeistä, niin rajoittakaa koko\nvalppautenne siihen, että johdatte nämä esimerkit lapsen mieleen sille\nsopivassa muodossa.\n\nRajut mielenliikutukset tekevät suuren vaikutuksen lapseen, joka niitä\nhavaitsee, niillä kun on hyvin selvät tuntomerkit, jotka ovat silmään\npistävät ja pakottavat lapsen niihin kääntämään huomionsa. Varsinkin\nvihankuohahdus on niin raju, että on mahdotonta olla sitä huomaamatta,\njos vaan on lähellä. Turhaa on kysyä, tarjoutuuko tässä kasvattajalle\ntilaisuus pitää kauniita puheita. Minä sanon: ei mitään puheita, ei\nyhtään mitään, ei ainoatakaan sanaa! Antakaa lapsen lähestyä; se\nhämmästyy näkemäänsä ja tekee aivan varmaan teille sen johdosta\nkysymyksiä. Vastaus on yksinkertainen; se johtuu lapsen tekemistä\nhavainnoista. Se näkee punottavat kasvot, säihkyvät silmät, uhkaavat\nkädenliikkeet ja kuulee huutoa; nämä kaikki ovat merkkejä siitä, ettei\nihmisruumis ole tasapainotilassa. Sanokaa lapselle yksinkertaisesti,\nsievistelemättä ja ilman salamyhkäilyä: tuo miesparka on sairas,\nhänellä on kuumekohtaus. Tätä tilaisuutta voitte käyttää hyväksenne\nantaaksenne, tosin muutamin sanoin, sille käsityksen taudeista ja\nniiden vaikutuksista; sillä ovathan ne luonnon aiheuttamia ja ovat\nniitä välttämättömyyden kahleita, joiden sitomaksi lapsen tulee tuntea\nitsensä.\n\nOn luultavaa että lapsi tämän käsityksen nojalla, joka ei ole väärä, on\naikaisin oppiva tuntemaan jonkunmoista vastenmielisyyttä kiihkeitä\nmielenliikutuksia kohtaan, joita se pitää tauteina. On myöskin hyvin\nluultavaa että sellainen sopivassa tilaisuudessa herätetty käsitys\non oleva ainakin yhtä terveellinen kuin mitä ikävystyttävin\nsiveellisyyssaarna. Ajatelkaa mikä tästä käsityksestä voi seurata\ntulevaisuudessa. Teillä tulee olemaan oikeus, jos asianhaarat\njoskus niin vaativat, kohdella itsepäistä lasta sairaana, sulkea\nse huoneeseen, jopa vuoteeseenkin, vaatia sitä erityiseen\nruokajärjestykseen, pelottaa sitä sen kasvavista huonoista\ntaipumuksista ja saattaa ne sille vihatuiksi ja kammottaviksi, sen\nvoimatta koskaan pitää rangaistuksena sitä ankaruutta, johon teidän\nehkä täytyy turvautua sitä oikaistaksenne. Ja jos itse kiivastuksen\nhetkenä satutte unhottamaan tyyneytenne ja malttinne, jota teidän tulee\npyrkiä noudattamaan, ei teidän ollenkaan pidä peittää erehdystänne;\nsanokaa lapselle suoraan hellä moitteenväre äänessä: ystäväni, olet\ntehnyt minut kipeäksi.\n\nMuuten on tärkeätä ettei sitä lapsellisuutta, jonka lapsen omistamat\nyksinkertaiset käsitteet saattavat synnyttää, koskaan paljasteta sen\nläsnäollessa eikä mainita tavalla, joka kääntäisi sen huomion siihen.\nSopimaton naurunhohotus saattaa tärvellä puolen vuoden työn ja tuottaa\nelinajaksi korvaamattoman vahingon. En saata tarpeeksi usein toistaa\nettä sen, joka tahtoo hallita lasta, tulee osata hallita itseään.\nKuvittelen mielessäni miten pikku Émileni, nähdessään kahden\nnaapurivaimon pahimmassa riidankahakassa, lähestyy raivokkaampaa heistä\nja sanoo hänelle säälien: \"Vaimo hyvä, olette sairas, se minua suuresti\npahoittaa.\" Varmaankin tämä sutkaus on vaikuttava katselijoihin, ehkäpä\nitse riitelijöihinkin. Nauramatta, torumatta ja kiittämättä vien hänet\nsitten joko hänen tahtoen tai tahtomattaan pois tästä paikasta,\nennenkuin hän on havainnut minkä vaikutuksen tuo huomautus on tehnyt,\ntai ainakin ennenkuin hän sitä ajattelee ja koetan heti johtaa hänen\nhuomionsa toisiin seikkoihin, jotka saattavat hänet sen hyvin pian\nunhottamaan.\n\nTarkotukseni ei ole kosketella kaikkia yksityiskohtia, vaan ainoastaan\nesittää yleiset periaatteet ja antaa vaikeiden tapausten varalle\nesimerkkejä. Pidän mahdottomana keskellä nykyistä yhteiskuntaa ohjata\nlasta kahdentoista vuoden ikään, antamatta sille jotakin käsitystä\nihmisten välisistä suhteista ja inhimillisten tekojen siveellisyydestä.\nRiittää että nämä käsitteet sille opetetaan niin myöhään kuin suinkin,\nja että silloin, kun ne käyvät välttämättömiksi, ne supistetaan\nnykyisen hyödyllisyyden vaatimuksiin, ainoastaan sentähden, ettei lapsi\npidä itseään kaikkien valtiaana ja ettei se tee muille pahaa\ntunnottomasti ja tietämättänsä. On olemassa lempeitä ja rauhallisia\nluonteita, joita kauan vaaratta voi pysyttää lapsellisessa viattomuuden\ntilassa; mutta on myöskin rajuja luonteita, joiden hurjuus jo aikaisin\nkehittyy ja joiden varttuvaa kehitystä tulee jouduttaa, jotta ei\ntäytyisi niitä pitää pakonalaisina.\n\nEnsimäiset velvollisuutemme ovat velvollisuuksia itseämme kohtaan;\nalkuperäiset tunteemme keskittyvät meihin itseemme, kaikki luonnolliset\nvaistomme tarkottavat alussa itsesuojelustamme ja hyvinvointiamme.\nNiinpä ensimäinen oikeuskäsite ei meissä herää velvollisuuksistamme\ntoisia kohtaan vaan oikeuksistamme, ja siis on sekin tavallisen\nkasvatuksen erehdyksiä, että lapsille ensin puhutaan niiden\nvelvollisuuksista, eikä koskaan niiden oikeuksista ja että täten niille\nensin sanotaan vallan vastaista kuin mitä pitäisi, sellaista mitä ne\neivät voi ymmärtää ja mikä ei herätä niiden mielenkiintoa.\n\nJos minulla siis olisi kasvatettavana sellainen lapsi, josta äsken\npuhuin, ajattelisin: lapsi ei ahdista ihmisiä,[33] vaan esineitä; ja\npian se on oppiva kokemuksesta kunnioittamaan jokaista, joka on sitä\nvanhempi ja voimakkaampi, mutta esineet eivät itse voi puolustaa\nitseään. Sille ei siis ensiksi ole annettava vapaus-käsitettä vaan\npikemmin omistus-käsite; ja jotta tämä käsite siinä voisi herätä, tulee\nsen omistaa jotakin. Jos lapselle sanoo että sen vaatteet, huonekalut\nja lelut ovat _sen_ omia, on tämä vallan vailla merkitystä, koska se,\nvaikka käyttääkin mielensä mukaan näitä seikkoja, ei tiedä miksi ja\nmiten se on ne saanut. Jos sille taas sanoo että se omistaa ne\nsentähden, että ne on sille annettu, ei tämä ollenkaan paremmin selitä\nasiaa, sillä sen, joka antaa, täytyy itse omistaa jotakin. On siis\nolemassa omistusoikeutta, joka on lapsen omistamista aikaisempi ja\nkuitenkin tahdotaan sille selittää omistusoikeuden syntyä ja perustaa.\nTähän tulee lisäksi se seikka että lahjoittaminen on sopimusta ja ettei\nlapsi vielä voi ymmärtää mitä sopimus on.[34] Huomatkaa siis, arvoisat\nlukijani, tästä ja lukemattomista muista esimerkeistä, miten sullomalla\nlasten päähän sanoja, joiden merkitystä ne eivät kykene ymmärtämään,\nluullaan niitä kasvatetun oivallisesti.\n\nTulee siis palata omistusoikeuden alkuperään; sillä tästä on ensi\nkäsitys noudettava. Lapsi, joka elää maalla, on varmaankin saanut\njonkun käsityksen maatöistä; sitä varten tarvitaan ainoastaan silmiä ja\njoutoaikaa, joita kumpiakaan siltä ei puutu. Joka iässä, etenkin\nlapsuudessa, tahdomme luoda, jäljitellä, tuottaa, antaa voiman- ja\ntoiminnanmerkkejä. Tuskin lapsi on pari kertaa nähnyt muokattavan,\nkylvettävän puutarhaa ja sen vihannesten itävän ja kasvavan, kun se\nitse tahtoo ryhtyä puutarhanviljelykseen.\n\nYllä esittämieni periaatteiden mukaisesti en suinkaan vastusta tätä sen\npyrkimystä, päinvastoin sitä kannatan, otan osaa sen harrastukseen,\ntyöskentelen sen kanssa, en sen huviksi, vaan omaksi huvikseni; niin se\nainakin luulee. Minusta tulee sen puutarharenki; kunnes sen käsivarret\nvahvistuvat, minä itse muokkaan maata sen asemesta. Se ryhtyy sitä\nomistamaan istuttaessaan siihen pavun; ja varmaankin tämä\nhaltuunsaattaminen on pyhempi ja kunnioitettavampi kuin se, jonka Nuñez\nBalbao toimeenpani julistaessaan Etelä-Amerikan Espanjan kuninkaan\nomaksi ja pystyttäessään hänen lippunsa Etelä-Jäämeren rannalle.\n\nKäymme joka päivä katselemassa papuja ja näemme ihastuneina niiden\nkohoavan maasta. Lisään tätä iloa sanomalla Émilelle: tämä on sinun\nomaasi; selitän hänelle siten omaisuuskäsitteen merkityksen ja\nhuomautan, että hän siihen on pannut aikaansa, työtänsä, vaivaansa,\nsanalla sanoen omaa itseään, että tuossa mullassa on osa häntä itseään,\nja että hän kenen edessä tahansa voi väittää omistavansa sen, samoin\nkuin voisi vetää pois käsivartensa toisen kädestä, joka tahtoisi häntä\nsiitä vasten hänen tahtoansa pidättää.\n\nEräänä päivänä Émile tulee saapuville kiireisin askelin ja ruiskukannu\nkädessä. Oi, mikä näky, mikä suru häntä kohtaa! Kaikki pavut on\nnyhdetty pois, koko multalava on ylösalaisin pengattu, itse paikkaa ei\nenää tunne entiseksi. \"Voi, mitä on tullut työstäni, teostani,\nvaivojeni ja hikeni suloisista hedelmistä? Kuka on ryöstänyt minulta\nomaisuuteni, kuka on riistänyt minulta papuni?\" Näin tämä nuori sydän\npurkaa paheksumistaan; ensimäinen vääryyden tietoisuus on siihen\nvuodattanut surullista katkeruuttaan. Hänen kyyneleensä vuotavat\ntulvinaan; epätoivoinen lapsi täyttää ilman huokauksillaan ja\nvalitushuudoillaan. Otetaan osaa sen suruun, sen paheksumiseen;\ntiedustellaan syyllistä, kuulustellaan ja pannaan toimeen tarkastus.\nLopulla huomataan, että puutarhuri on tämän pahan toimeenpanija; hän\nkutsutaan saapuville.\n\nMutta asia ei suinkaan selviä tähän. Kun puutarhuri saa kuulla mistä\nvalitetaan, hän alkaa valittaa vielä kovemmin kuin me. Mitä, hyvät\nherrat! Tekö olettekin turmelleet minun työni hedelmät? Olin kylvänyt\nsiihen Maltan melooneja, joiden siemenet oli annettu minulle\nkallisarvoisena lahjana, ja joilla toivoin kestitseväni teitä, kun ne\nolisivat kypsyneet. Mutta nyt te kylvitte siihen kurjat papunne ja\nhävititte jo idulla olevat meloonini, joita en koskaan saa korvatuiksi.\nOlette tehneet minulle korvaamattoman vahingon ja olette itse\nriistäneet itseltänne huvin syödä oivallisia melooneja.\n\n_Jean-Jacques_. Antakaa meille anteeksi, Robert parka. Olitte pannut\nsiihen työtänne ja vaivaanne. Myönnän kyllä, että olemme tehneet\nväärin, kun olemme turmelleet työnne. Mutta tilaamme teille Maltasta\ntoisia siemeniä, emmekä enää viljele maapalstaa tietämättä, onko joku\ntoinen siihen kajonnut ennen meitä.\n\n_Robert_. Hyvä, herraseni! Voitte siis asettua lepoon; sillä ei enää\nole ollenkaan viljelemätöntä maata. Minä viljelen maata, jonka isäni on\nmuokannut; kukin tekee samoin omalla tahollaan, ja kaikki maapalstat,\njotka näette, ovat aikoja sitten saaneet viljelijänsä.\n\n_Émile_. Herra Robert, meneekö teiltä usein meloonin siemeniä hukkaan?\n\n_Robert_. Anteeksi, nuori herra; luoksemme ei usein tule niin\najattelemattomia pikku herroja kuin te. Ei kukaan kajoa naapurinsa\npuutarhaan; jokainen kunnioittaa toisten työtä, jotta hänen oma työnsä\nturvassa menestyisi.\n\n_Émile_. Mutta minulla ei ole mitään puutarhaa.\n\n_Robert_. Mitä se minua liikuttaa? Jos te turmelette puutarhani, en\nenää anna teidän siinä kävellä; sillä nähkääs, minä en tahdo nähdä\nturhaa vaivaa.\n\n_Jean-Jacques_. Emmeköhän voisi Robert ystävämme kanssa tehdä\nsopimusta? Suostukoon hän antamaan pienelle ystävälleni ja minulle\nkulman puutarhaansa viljeltäväksemme sillä ehdolla, että saa puolet\nsadosta.\n\n_Robert_. Annan sen teille ilman ehtoja. Mutta muistakaa että kuokin\npois papunne, jos koskette melooneihini.\n\nTästä kokeesta, jonka tarkotus on näyttää, miten lapsille on opetettava\nensi käsitteet, huomaa, että omistuskäsite luonnollisesti johtuu sen\noikeudesta, joka ensimäisenä kiinnittää työnsä omistettavaan seikkaan.\nTämä on selvää, tarkoin määrättyä, yksinkertaista ja aina lapsen\nkäsityskyvyn mukaista. Tästä on vaan yksi askel omistusoikeuteen ja sen\nvaihtamiseen, ja siihen tulee pysähtyä.\n\nTämän lisäksi tullaan huomaamaan, että selitys, jonka tässä annan\nparilla sivulla, on käytännössä toteutettaessa ehkä vievä kokonaisen\nvuoden ajan; siveellisten käsitteiden kehitysalalla ei saata edistyä\nliian hitaasti eikä tuntea liiaksi vankkaa pohjaa jalkojensa alla joka\naskeleella, jonka astuu eteenpäin. Nuoret opettajat, ajatelkaapa tätä\nesimerkkiä ja muistakaa, että mitä tahansa opetatte, opetuksenne\ntapahtukoon enemmän tekojen kuin suullisten neuvojen muodossa. Sillä\nlapset helposti unhottavat, mitä ovat sanoneet ja mitä niille on\nsanottu, mutta eivät unhota sitä, minkä ovat tehneet tai mikä niille on\ntehty.\n\nTällaisia opetuksia tulee antaa, kuten olen sanonut, aikaisemmin tai\nmyöhemmin, riippuen siitä, vaatiiko lapsen tyyni tai rajunvilkas luonne\nniiden viivyttämistä tai kiirehtimistä. Niiden hyöty on ilmeisen selvä\nja silmäänpistävä. Mutta jotta emme näin vaikeissa kysymyksissä\njättäisi mitään huomioon ottamatta, antakaamme vielä yksi esimerkki.\n\nItsepäinen lapsenne turmelee kaikki, mihin se koskee; älkää siitä\nsuuttuko, vaan poistakaa sen läheisyydestä kaikki esineet, jotka se\nvoisi särkeä. Jos se rikkoo ne talousesineet, joita se joka päivä\ntarvitsee, älkää pitäkö kiirettä hankkiaksenne sille uusia; kärsiköön\nse puutteen tuottamia hankaluuksia. Jos se särkee huoneensa ikkunat,\nantakaa tuulen puhaltaa sen päälle öin ja päivin, älkääkä huoliko\nsiitä, että se saa nuhaa. On parempi, että se saa nuhaa, kuin että\nsiitä tulee houkkio. Älkää koskaan valittako sitä epämukavuutta, jonka\nse teille tuottaa, vaan tehkää niin, että se ensiksi saa siitä kärsiä.\n\nLopuksi korjaatte ikkunalasit, yhä vaan mitään sanomatta; jos lapsi ne\nrikkoo vielä kerran, muuttakaa silloin menettelytapanne. Sanokaa sille\nkuivasti, mutta ilman vihaa: ikkunalasit ovat minun, minä olen\ntoimittanut ne siihen ja tahdon suojella niitä vahingolta. Sitten\nsuljette lapsen ikkunattomaan pimeään huoneeseen. Tätä uutta\nmenettelytapaa kokiessaan se rupeaa parkumaan ja pauhaamaan; ei kukaan\nsitä kuuntele. Pian se väsyy ja muuttaa äänilajia, se valittaa ja\nhuokailee. Palvelija lähestyy, ja itsepäinen pienokainen pyytää tätä\nhäntä vapauttamaan. Hakematta muuta tekosyytä palvelija vastaa:\n\"minullakin on ikkunaruutuja suojeltavana\", ja menee tiehensä. Viimein,\nkun lapsi on ollut siinä monta tuntia, tarpeeksi kauvan ikävystyäkseen\nja sitä muistaakseen, joku ehdottaa sille, että se sopisi kanssanne\nehdoista, joiden nojalla te vapauttaisitte sen ja se lupautuisi\nvastedes olemaan ikkunoita rikkomatta; lapsi ei toivo mitään parempaa.\nSe pyytää teitä tulemaan luokseen, te tulette, se tekee teille\nehdotuksensa, ja te suostutte siihen heti paikalla sanoen: \"se on hyvin\najateltu, hyödymme siitä kumpikin; miksi tämä hyvä tuuma ei aikaisemmin\njohtunut mieleesi?\" Ja sitten, pyytämättä siltä lupauksensa toistamista\ntai vahvistamista, syleilette sitä iloisena ja viette sen heti sen\nhuoneeseen, pitäen tätä sopimusta pyhänä ja loukkaamattomana, aivan\nkuin se olisi valalla vahvistettu. Panoin erehtyisin, jos maan päällä\nolisi ainoatakaan lasta, lukuunottamatta huonon kasvatuksen turmelemia,\njoka tällä tavoin kohdeltuna olisi halukas tahallaan särkemään\nikkunoita.[35] Seuratkaa hyvin tarkoin kaiken tämän yhtenäisyyttä.\nPahanilkinen pienokainen ei ollenkaan ajatellut, tehdessään maahan\nreiän istuttaakseen siihen papunsa, että se samalla kaivoi itselleen\nvankikuopan, johon sen saavuttama tieto pian oli sen sulkeva.\n\nTäten olemme astuneet siveelliseen maailmaan, ja samalla on ovi avoinna\npaheelle. Sopimusten ja velvollisuuksien ohella herää petollisuus ja\nvalhe. Niin pian kuin voi tehdä, mitä ei pitäisi tehdä, tahtoo salata\ntämän velvollisuuden vastaisen teon. Niin pian kuin joku etu aiheuttaa\nlupauksen, saattaa vielä suurempi etu aiheuttaa tämän lupauksen\nrikkomisen; kysymys on vaan siitä, miten se rankaisematta voi käydä\npäinsä. Tähän soveltuva keino on luonnollinen; toimitaan salassa ja\nvalhetellaan. Sentähden, ettemme ole voineet ehkäistä pahetta, olemme\njo joutuneet siihen tilaan, että meidän tulee sitä rangaista. Näin\nalkavat ihmiselämän kärsimykset samaan aikaan kuin sen hairahdukset.\n\nOlen jo tarpeeksi ymmärrettävästi huomauttanut, ettei koskaan pidä\nantaa lasten tuntea rangaistusta rangaistuksena, vaan aina pahan\ntekonsa luonnollisena kurituksena. Älkää siis pitäkö tuomitsemispuheita\nvalhetta vastaan älkääkä rangaisko lapsia yksinomaan itse valheen\nvuoksi. Mutta asettakaa niin, että kaikki valheen pahat seuraukset,\nkuten esim. se, ettei valhettelijaa uskota silloinkaan, kun hän puhuu\ntotta, että häntä syytetään pahasta teosta, vaikka ei ole sitä tehnyt\nja vaikka puolustautuu syytökseltä, kokoontuvat hänen ylitseen, kun hän\non valhetellut. Mutta selittäkäämme, mitä valhe on lapsiin nähden.\n\nOn kahdenlaisia valheita: tosiseikkoja koskeva valhe, joka viittaa\nmenneisyyteen, ja lupauksia koskeva, joka tarkottaa tulevaisuutta.\nEdellinen syntyy silloin, kun kieltää tehneensä sen, minkä on tehnyt,\ntai kun väittää tehneensä sellaista, mitä ei ole tehnyt, ja yleensä kun\ntahallaan puhuu väärin tosiseikoista. Jälkimäinen taas syntyy kun\nlupaa, mitä ei aio täyttää ja yleensä kun teeskentelee tarkotuksia,\njoita ei todella ole. Nämä molemmat valheet saattavat joskus yhtyä\nsamaksi,[36] mutta tarkastan niitä tässä niiden erilaisuuden kannalta.\n\nSillä, joka tuntee tarvitsevansa toisten apua ja joka lakkaamatta kokee\nheidän hyväntahtoisuuttaan, ei ole mitään hyötyä siitä, että heitä\npettäisi; päinvastoin hänellä on tuntuva hyöty siitä, että he näkevät\nasiat ja olot niiden oikeassa valossa, sillä jos he erehtyisivät, tämä\nvoisi häntä vahingoittaa. On siis selvää, ettei tosiseikkojen suhteen\nvalhetteleminen ole lapsille luonnollista. Tottelemisen laki niissä\nherättää valhettelemisen tarpeen, totteleminen näet kun on tuskallista;\nlapsi vapautuu siitä salassa niin paljon kuin voi, sillä läheisempi\npyrkimys välttää rangaistus tai moite voittaa etäisemmän pyrkimyksen\nsanoa totuus. Minkä tähden siis lapsi luonnollisesti ja vapaasti\nkasvatettuna valhettelisi? Mitä sillä olisi salattavaa? Ettehän sitä\nmoiti mistään, ette rankaise mistään, ettekä vaadi siltä mitään. Miksi\nse siis ei sanoisi teille kaikkea, minkä on tehnyt, yhtä lapsellisen\npeittelemättömästi kuin pienelle toverilleen? Se ei huomaa tällaisesta\ntunnustuksesta voivan syntyä suurempaa vaaraa toisella kuin\ntoisellakaan taholla.\n\nLupausta koskeva valhe on lapselle vielä luonnottomampi, koska lupaus\ntehdä tai jättää tekemättä jotakin on sovinnainen teko, joka on vieras\nluonnon tilalle ja joka rajoittaa vapautta. Lisäksi kaikki lasten\nsopimukset ovat itsessään kaikkea arvoa vailla, niiden rajoitettu\nkäsityskyky kun ei voi ulottua nykyhetkeä kauemmaksi ja ne kun\nlupauksen tehdessään eivät tiedä mitä tekevät. Tuskin voi sanoa lapsen\nvalhettelevan, kun se rikkoo lupauksensa; sillä se ajattelee\nainoastaan, miten se suoriutuisi nykyhetkellä, joten jokainen keino,\njonka vaikutus ei ole nykyhetkinen, on sille yhdentekevä. Tehden siis\nlupauksen tulevaa aikaa varten se itse asiassa ei lupaa mikään; sen\nvielä uinaileva mielikuvitus ei voi ulottua sen olennosta kahteen eri\naikaan. Jos se voisi välttää vitsaa tai saisi makeistötterön lupaamalla\nhuomispäivänä heittäytyä alas ikkunasta, se tekisi heti paikalla tämän\nlupauksen. Tämän vuoksi lait eivät ollenkaan ota huomioon lasten\nsitoumuksia; ja jos tavallista ankarammat isät ja opettajat vaativat\nniitä lapsilta, eivät he saa vaatia tässä suhteessa muuta kuin\nsellaista, mikä lapsen tulisi täyttää lupauksettakin.\n\nLapsi, joka ei tiedä, mitä se tekee, antaessaan lupauksensa, ei siis\nsitä antaessaan voi valhetella. Toisin on laita, kun se rikkoo\nlupauksensa, mikä on sekin valheen laji, joka vaikuttaa takaisinpäin;\nlapsi näet varsin hyvin muistaa antaneensa tämän lupauksen, mutta\nseikka, jota se ei käsitä, on, että lupauksen pitäminen on jotakin\ntärkeätä. Ollen kykenemätön laskemaan tulevia asioita se ei voi arvata\ntekojen seurauksia eikä rikkoessaan lupaustaan menettele ikänsä\nymmärtämiskykyä vastaan.\n\nTästä seuraa, että kaikki lasten valheet ovat niiden kasvattajien\naiheuttamia ja että opettamalla niitä puhumaan totta niitä päinvastoin\nopetetaan valhettelemaan. Kun pidetään niin suurta kiirettä niiden\nohjaamisen, hallitsemisen ja opettamisen suhteen, ei koskaan löydetä\ntarpeeksi keinoja päämäärän saavuttamista varten. Tahdotaan yhä enemmän\nhallita niiden henkeä tyrkyttämällä perusteettomia ohjeita ja\njärjettömiä määräyksiä, ja nähdään kernaammin, että ne osaavat läksynsä\nja valhettelevat, kuin että pysyisivät tietämättöminä ja puhuisivat\ntotta.\n\nMe taaskin, jotka opetamme oppilaitamme ainoastaan hyvällä\nkäytännöllisellä tavalla ja jotka pidämme parempana, että he ovat hyviä\nkuin oppineita, emme nimenomaan vaadi heiltä totuutta, peläten että he\nvoisivat sitä peitellä, emmekä saata heitä mitään lupausta antamaan,\njota heidän voisi tehdä mieli rikkoa. Jos poissaollessani on tehty\njotakin pahaa, jonka aikaansaajaa en tunne, en suinkaan syytä Émileä,\nenkä sano: \"Sinäkö tämän teit?\"[37] Sillä mitäpä muuta tällä\naikaansaisin, kuin että opettaisin hänet kieltämään tekonsa. Jos hänen\nitsepäinen luonteensa pakottaa minut tekemään hänen kanssaan jonkun\nsopimuksen, menettelen aina niin varovasti, että tuo ehdotus aina\nlähtee hänestä eikä koskaan minusta, ja että hänellä aina, kun on\njotakin luvannut, on nykyinen ja tuntuva etu lupauksensa täyttämisestä\nja että, jos hän kerrankin rikkoo sen, tämä valhe tuottaa hänelle\nikävyyksiä, joiden hän näkee johtuvan asioiden luonnollisesta kulusta\neikä kasvattajansa kostonhimosta. En kuitenkaan ollenkaan luule\ntarvitsevani turvautua niin ankaroihin keinoihin, vaan olen melkein\nvarma siitä, että Émile oppii varsin myöhään, mitä valhe merkitsee, ja\nettä hän sen oppiessaan on oleva suuresti ihmeissään siitä, mitä hyötyä\nvalheesta voi olla. On selvää, että kuta riippumattomammaksi saatan\nhänen menestymisensä toisten ihmisten sekä tahdosta että arvosteluista,\nsitä enemmän ehkäisen hänessä kaiken halun valehtelemiseen.\n\nKun ei pidä kiirettä opettamisella, ei myöskään kiirehdi vaatimistaan,\nja odottaa sopivaa aikaa, jotta ei tarvitse vaatia mitään kohtuutonta.\nSilloin lapsen kehitys edistyy sen turmeltumatta. Mutta kun\najattelematon opettaja, joka ei tunne oikeata menettelytapaa, joka\nhetki pakottaa oppilaansa lupaamaan sitä tai tätä, vallan ilman\nerotusta, valitsemusta ja arvostelukykyä, niin ikävystynyt lapsi,\nlupaustaakkansa rasittamana laiminlyö, unhottaa lupauksiaan ja lopulta\nylenkatsoo niitä; ja kun se pitää niitä turhina kaavalauseina, se\nivaten lupaa ja rikkoo lupauksensa. Jos siis tahdotte, että se\nuskollisesti pitäisi lupauksensa, niin vaatikaa niitä siltä\nsäästäväisesti.\n\nNe yksityiskohtaiset seikat, joita olen tarkastanut valheesta\npuhuessani, soveltuvat monessa suhteessa kaikkiin muihin\nvelvollisuuksiin, jotka määrätään lasten täytettäväksi siten, ettei\nniitä tehdä ainoastaan vihattaviksi, vaan myöskin mahdottomiksi\nkäytännössä toteuttaa. Vaikka näennäisesti saarnataankin niille\nhyvettä, niihin itse teossa juurrutetaankin kaikenlaisia paheita.\nNäitä istutetaan lapsiin juuri siten, että kielletään niitä\nharjottamasta. Tahdotaan tehdä lapset hurskaiksi ja viedään ne kirkkoon\nhaukottelemaan; panemalla ne lakkaamatta mutisemaan rukouksia saatetaan\nne toivomaan sitä onnentilaa, ettei ollenkaan tarvitsisi rukoilla\nJumalaa. Jotta lapsissa herätettäisiin lähimäisen rakkautta, annetaan\nniiden jakaa almuja, ikäänkuin itse halveksittaisiin niiden jakamista.\nEikä lapsen tule niitä antaa vaan kasvattajan; kuinka suuresti tämä\nlieneekään kiintynyt oppilaaseensa, hänen tulee vaatia itselleen tämä\nkunnia ja antaa oppilaansa ymmärtää, ettei hänen iässään vielä olla\nalmunannon arvoisia. Almunanto on aikaihmisen tehtäviä, hän kun tuntee\nantamansa almun arvon ja missä määrin lähimäisensä sitä tarvitsee.\nLapsi, joka ei näistä seikoista ymmärrä mitään, ei ole ollenkaan\nansiokas antamaan, se kun antaa ilman hyväntekeväisyyden tarkotusta; se\nmelkein itse häpeää antaessaan, jos se nojaten omaansa ja teidän\nesimerkkiinne luulee että yksistään lapset antavat ja etteivät\naikaihmiset annakaan almuja.\n\nHuomatkaa, että aina pannaan lapsi antamaan yksinomaan sellaista, jonka\narvoa se ei tunne, nimittäin metallikolikoita, joita se kantaa\ntaskustaan ja joita se käyttää ainoastaan tuohon tarkotukseen. Lapsi\nantaisi ennemmin pois sata kultarahaa kuin sokerileivoksen. Käskekääpä\ntämän anteliaan pienen almujenjakajan antaa jotain, josta se itse\npitää, kuten leluja, makeisia, välipalansa, ja pian saamme nähdä,\noletteko todella tehnyt sen anteliaaksi.\n\nTässä suhteessa turvaudutaan vielä toiseenkin keinoon; annetaan\nnimittäin hyvin pian lapselle takaisin se, minkä se on antanut, niin\nettä se tottuu antamaan kaiken, minkä varmaan tietää saavansa takaisin.\nEn ole ollenkaan nähnyt lapsissa muuta kuin tätä kahdenlaista\nanteliaisuutta, nimittäin että ne antavat sellaista, millä niiden\nmielestä ei ole mitään arvoa, tai sellaista, minkä varmasti tietävät\nsaavansa takaisin. Menetelkää siten, sanoo Locke, että lapset\nkokemuksesta saavat sen vakaumuksen, että anteliain ihminen aina saa\nparhaan palkan. Täten saatettaisiin lapsi anteliaaksi ainoastaan\nnäennäisesti, mutta saidaksi itse asiassa. Hän lisää, että anteliaisuus\ntäten muuttuisi lapsissa toiseksi luonnoksi; epäilemättä, mutta se\nolisi tuota koronkiskurin anteliaisuutta, joka lahjoittaa murusen\nsaadakseen takaisin leivän. Mutta kun sitten tulee kysymys\nrehellisestä, epäitsekkäästä antamisesta, silloin antamisen tottumus\näkkiä on unhotettu. Niin pian kuin lakataan lapsille antamasta\nlahjastaan korvausta, ne pian herkeävät antamasta. On otettava\nhuomioon, että anteliaisuus enemmän perustuu sielun kuin käsien\ntottumukseen. Samoin kuin tämän hyveen, on kaikkien muidenkin hyveiden\nlaita, joita lapsille saarnataan. Juuri näitä vankkoja hyveitä\nsaarnaamalla katkeroitetaan lasten nuori ikä. Onko tämä viisasta\nkasvatusta!\n\nOpettajat, jättäkää nämä ilveet, olkaa itse hyveiset ja hyvät;\npainukoot antamanne esimerkit oppilaidenne muistiin, kunnes ne voivat\ntunkea heidän sydämiinsä. Sen sijaan, että minun olisi kiire vaatia\noppilaaltani anteliaisuuden tekoja, harjotan niitä hänen läsnäollessaan\nja estän hänet vielä lisäksi minua matkimasta, jotta hän ei omaksuisi\nkunniaa, joka ei ole hänen ikäiselleen tuleva. On näet tärkeätä, ettei\nlapsi opi pitämään aikaihmisten velvollisuuksia pelkkinä lapsen\nvelvollisuuksina. Jos oppilaani, nähdessään minun auttavan köyhiä,\nkysyy sen johdosta, ja jos hän jo on tarpeeksi kehittynyt,[38] vastaan\nminä: \"Ystäväni, kun köyhät suostuivat siihen, että olisi rikkaita,\nnämä lupautuivat elättämään kaikkia niitä, jotka eivät voisi elää\nvaroistaan eivätkä työstään.\" \"Oletteko tekin tehnyt tämän lupauksen?\"\nkysyy oppilaani. \"Epäilemättä; minä omistan kaiken, mikä kulkee kätteni\nkautta, ainoastaan tällä yhdellä ehdolla, joka liittyy jokaiseen\nomistusoikeuteen.\"\n\nJokaisen toisen lapsen, paitsi Émilen, tekisi mieli tämän puheeni\nymmärrettyään -- ja olen osottanut, miten voi saada lapsen ymmärtämään\n-- minua matkia ja menetellä rikkaan miehen tavoin. Tässä tapauksessa\nkoettaisin ainakin estää sitä tapahtumasta kerskaavalla tavalla.\nNäkisin mieluummin, että hän anastaisi tämän oikeuteni ja salaa antaisi\nalmuja. Se olisi hänen ikänsä mukaista petosta, ja samalla ainoa, jonka\nhänelle antaisin anteeksi.\n\nTiedän, että kaikki nämä hyveen matkimiset ovat apinanhyveitä ja ettei\nmikään hyvä teko ole siveellisesti hyvä, ellei sitä tehdä itse hyvän\nteon vuoksi, eikä sentähden, että toiset sen tekevät. Mutta lasten\nollessa iässä, jolloin sydän vielä kokonaan uinailee, kuitenkin täytyy\nantaa niiden matkia tekoja, joihin tahdotaan niitä totuttaa, kunnes ne\nvoivat harjottaa niitä arvostelukykyisesti ja rakkaudesta hyvään.\nIhmisellä on taipumus matkimiseen, samoin eläimellä. Luonnostaan on\nmatkimishalu järkevä, mutta se huononee yhteiskunnassa paheeksi. Apina\nmatkii ihmisiä, joita se pelkää, vaan ei matki eläimiä, joita se\nhalveksii; se pitää hyvänä sellaista, minkä sitä parempi olento tekee.\nIhmisistä puhuen taas kaikennäköiset ilveilijät matkivat kaunista\nsitä alentaakseen ja saattaakseen sen naurettavaksi; tuntien\nhalpamielisyytensä he koettavat vetää alas omaan viheliäisyyteensä sen,\nmikä on heitä parempaa, tai jos koettavat matkia sellaista, mitä\nihailevat, huomaa matkimisen esineen valinnasta matkijan huonon maun;\nheidän silmämääränään on pikemmin tehdä vaikutusta muihin tai saattaa\ntaitonsa ihailtavaksi, kuin itse tulla paremmiksi ja viisaammiksi.\nSyvempi syy ihmisten matkimishaluun piilee aina pyrkimyksessä päästä\nhuomiota herättämään. Jos minun kasvatusyritykseni onnistuu, Émilellä\nei suinkaan tule olemaan tätä pyrkimystä. Kernaasti siis luovumme siitä\nnäennäisestä hyvästä, minkä se mahdollisesti voi matkaansaattaa.\n\nJos lähemmin tarkastatte kaikkia kasvatussääntöjänne, huomaatte, että\nne kaikki ovat nurinkuriset, etenkin mitä hyveiden ja tapojen\nopettamiseen tulee. Ainoa siveellisyyden ohje, joka soveltuu lapselle\nja joka on tärkein joka iälle, on se, ettei koskaan saa tehdä pahaa\nkenellekään. Itse käsky: tee hyvää, on vaarallinen, väärä ja\nristiriitainen, ellei se alistu edelliseen ohjeeseen. Kukapa ei tekisi\nedes jotakin hyvää? Kaikki sitä tekevät, häijy kuten muutkin; mutta\nhän saattaa vain yhden ihmisen onnelliseksi sadan onnettoman\nkustannuksella, ja siitä johtuvat kaikki onnettomuutemme. Ylevimmät\nhyveet ovat negatiivista laatua; ne ovat myöskin vaikeimmat toteuttaa,\nollen julkisuutta karttavia ja yläpuolella tuota ihmissydämelle\nniin suloista mielihyvää, jota tunnemme nähdessämme lähimäisemme\nmenevän tyytyväisenä luotamme. Kuinka suurta siunausta tuottaisi\nvälttämättömästi lähimäisilleen se ihmisistä, joka ei koskaan tekisi\ntoiselle pahaa, jos sellaista ihmistä yleensä olisi olemassa! Kuinka\nsuurta pelottomuutta, kuinka suurta luonteen jäntevyyttä hän sitä\nvarten tarvitsisi! Ei oppineesti pohtimalla tätä periaatetta, vaan\nkoettamalla sitä toteuttaa, huomataan, kuinka vaikeata on siinä\nonnistua.[39]\n\nSiinä muutamia vähäisiä viittauksia niihin varokeinoihin, joita\nnoudattamalla soisin lapsille annettavan ne opetukset, joita välistä ei\nvoi laiminlyödä panematta niitä alttiiksi vaaralle vahingoittaa itseään\nja muita ja ennen kaikkea saada pahoja tapoja, joista niitä myöhemmin\nainoastaan suurella vaivalla saa luopumaan. Mutta olkaamme varmat\nsiitä, että tämä välttämättömyys esiintyy harvoin lapsiin nähden, jotka\non kasvatettu niinkuin pitää! On näet mahdotonta että ne tulisivat\njäykkäoppisiksi, häijyiksi, valheellisiksi, ahneiksi, kun ei olla\nkylvetty niiden sydämiin paheita, jotka tekisivät ne sellaisiksi. Siis\nse, minkä tässä suhteessa olen sanonut, koskee enemmän poikkeuksia kuin\nsääntöjä; mutta nämä poikkeukset käyvät sitä lukuisammiksi, kuta\nenemmän lapsilla on tilaisuutta poiketa ikänsä oloista ja omaksua\naikaihmisten paheita. Välttämättömästi lapset, joita kasvatetaan\nkeskellä suurta maailmaa, tarvitsevat aikaisemmin laajempaa opetusta,\nkuin ne lapset, joita kasvatetaan yksinäisyydessä. Tämä jälkimäinen\nkasvatustapa olisi siis etusijaan asetettava, vaikkei se tuottaisi\nmuuta etua, kuin että antaisi lapsuudelle tarpeeksi aikaa kypsyneeseen\nvarttumiseen.\n\nEsiintyy vielä toisenlaisia ja päinvastaisia poikkeuksia, nimittäin ne\nlapset, jotka erinomaisilta luonnonlahjoiltaan kohoavat yläpuolelle\nikäänsä. Samoin kuin on ihmisiä, jotka eivät koskaan pääse\nlapsellisuudestaan, on toisia, jotka niin sanoakseni eivät koskaan ole\nlapsia, vaan jotka heti syntymästään ovat aikaihmisen tapaisia.\nValitettavasti viimemainittu poikkeus on hyvin harvinainen ja vaikea\ntuntea, ja kaikki äidit, ajatellen että on olemassa ihmelapsia,\nkuvittelevat omaa lastaan sellaiseksi. He menevät vielä pitemmälle,\npitäen erinomaisina merkkeinä vallan tavallisia ilmiöitä, kuten\nvilkkautta, äkillisiä mielijohteita, ajattelemattomuutta,\nsilmäänpistävää lapsellisuutta -- jotka kaikki vaan ovat tämän iän\nolennaisia ominaisuuksia ja jotka parhaiten osottavat, että lapsi ei\nole muuta kuin lapsi. Onko mitään hämmästyttävää siinä että olento,\njonka annetaan paljo puhua ja jonka sallitaan sanoa mitä tahansa, jota\nei mikään huomioonottavaisuus eikä sopivaisuusarvelu ehkäise, joskus\numpimähkään lausuu sattuvan mielijohteen? Olisi paljon ihmeellisempää,\njos ei niin olisi laita, samoin kuin jos tähdistäennustaja tuhansien\nvalheellisten ennustuksiensa ohella ei koskaan lausuisi ainoatakaan\noikeata. \"He valhettelevat niin paljon\", sanoi Henrik IV, \"että lopulta\npuhuvat totta.\" Ken tahtoo löytää jonkun sukkeluuden, hänen tarvitsee\nvaan puhua paljon tyhmyyksiä. Jumala varjelkoon niitä muotiin tulleita\nihmisiä, jotka eivät muunlaisten ansioiden nojalla ole saavuttaneet\nihmisten ihailua.\n\nMitä loistavimmat ajatukset saattavat sattumalta herätä lasten aivoissa\ntai oikeammin mitä sattuvimmat sanat tulla niiden kielelle, samoin kuin\nmitä kalleimmat timantit voivat joutua niiden käsiin, ilman että nämä\najatukset tai timantit todella ovat niiden omia; lapseniällä ei ole\nmissään suhteessa varsinaista omaisuutta. Sanoilla, jotka lapsi lausuu,\nse ei tarkota samaa kuin me, se ei niihin yhdistä samoja käsitteitä\nkuin me. Näillä käsitteillä, jos niitä yleensä on olemassa, ei sen\npäässä ole loogillista järjestystä ja yhtenäisyyttä; sen ajatuksissa ei\nole mitään määrättyä eikä varmaa. Tutkistelkaapa kerta luuloteltua\nihmelastanne. Muutamina hetkinä havaitsette kyllä siinä erinomaista\ntoiminnan joustavaisuutta ja henkistä terävyyttä, joka tunkee halki\npilvien. Mutta useimmiten ovat sen henkiset ominaisuudet teistä\ntuntuvat löyhiltä, raukeilta ja ikäänkuin sankan sumun verhoamilta.\nMilloin se rientää teistä edelle, milloin jää liikkumattomaksi\npaikoilleen. Tänä hetkenä voitte sanoa: se on nero, ja seuraavassa\ntuokiossa: se on hölmö. Erehdytte aina sen suhteen, sillä se on lapsi.\nSe on kotkanpoikanen, joka hetken halkaisee ilmaa siivillään ja\nseuraavassa tuokiossa putoaa takasin pesään.\n\nKohdelkaa siis lasta sen iän mukaisesti, huolimatta näennäisyyksistä,\nja varokaa ettette uuvuta sen voimia niitä liiaksi harjottamalla. Jos\nnuo nuoret aivot lämpenevät, jos ne rupeavat kuohahtamaan, antakaa\nniiden ensin vapaasti kiehua ja kuohua, mutta älkää niitä koskaan\nkiihottako, vaan pelätkää, että siten kaikki voisi haihtua ilmaan; ja\nkun ensi höyryt ovat haihtuneet, pidättäkää ja kytkekää toisia, kunnes\nne vuosien vieriessä kaikki muuttuvat lämmöksi ja todelliseksi\nvoimaksi. Muuten hukkaatte aikanne ja voimanne; hävitätte oman työnne\ntulokset ja sitten kun hetken ajan olette huumautuneet kaikista näistä\nsyttyvistä höyryistä, jää jäljelle pelkkä mehuton pohjaneste.\n\nHuomiota herättävistä lapsista kasvaa vallan tavallisia ihmisiä; en\ntunne yleisempää enkä varmempaa huomiota kuin tämä. Ei mikään ole\nvaikeampaa kuin lapsissa erottaa todellinen typeryys siitä\nnäennäisestä ja pettävästä typeryydestä, joka on vahvojen sielujen\ntunnusmerkkejä. Näyttää ensi katseella oudolta, että näillä kahdella\nvastakohdalla on samanlaiset tunnusmerkit, ja kuitenkin täytyy niin\nolla; sillä iässä, jossa ihmisellä ei vielä ole mitään todellisia\nkäsitteitä, on koko ero nerokkaan ja typerän välillä se, että\njälkimäisellä on pelkkiä vääriä käsitteitä, ja että edellinen,\nhuomatessaan olevan tarjona pelkkiä vääriä käsitteitä, kernaammin\nhylkää ne kaikki. Lahjakas on siis typerän kaltainen siinä, ettei\njälkimäinen kykene mihinkään ja että edellinen ei pidä mitään\nkelpaavana. Ainoa seikka, joka saattaa ne erottaa toisistaan on\nsattuman varassa, joka saattaa tarjota edelliselle jonkun hänen\nkäsityskykyään vastaavan aatteen, jotavastoin jälkimäinen aina pysyy\nyhtä typeränä. Nuori Cato näytti lapsena kodissa hölmöltä. \"Hän on\nhiljainen ja itsepäinen\", näin kuului yleinen arvostelu hänestä. Vasta\nSullan eteisessä hänen enonsa oppi hänen kyvykkäisyytensä tuntemaan.\nEllei hän olisi astunut tähän eteiseen, hän ehkä olisi saanut käydä\nhölmöstä varttuneeseen ikään asti. Jos Caesar ei olisi elänyt, olisi\nehkä aina pidetty haaveilijana tätä samaa Catoa, joka oivalsi hänen\nturmiota tuottavan neronsa ja paljon aikaisemmin havaitsi kaikki hänen\ntuumansa. Kuinka suuresti ne, jotka liian hätäisesti arvostelevat\nlapsia, saattavat erehtyä! He ovat usein suuremmassa määrässä lapsia\nkuin lapset itse. Olen nähnyt melkoisesti varttuneenikäisen miehen,[40]\njoka kunnioitti minua ystävyydellään, perheensä ja ystäviensä\nkeskuudessa käyvän typerästä ihmisestä; mutta tämän miehen erinomaiset\nhengenlahjat kypsyivät hiljaisuudessa. Äkkiä hän näyttäytyi\nfilosofiksi, enkä epäile, että jälkimaailma hänelle myöntää kunniakkaan\nja huomattavan paikan vuosisatansa parhaiden ajattelijain ja syvimpien\nmetafyysikkojen joukossa.\n\nKunnioittakaa lapsuutta älkääkä hätäillen arvostelko sitä, olkoon\nsitten hyvän tai pahan suhteen. Jos luulette lapsessa olevan\npoikkeuksellisia ominaisuuksia, antakaa niiden selvästi ilmetä,\nvakaantuneesti ja pysyvästi tulla esiin, ennenkuin omistatte niitä\nvarten erityisen menettelytavan. Antakaa luonnon toimia kauan,\nennenkuin ryhdytte toimimaan sen asemesta, sillä muuten voitte ehkäistä\nsen vaikutusta. Sanotte ehkä tuntevanne ajanarvon, ettekä tahdo hukata\naikaa. Ette huomaa, että ajan hukkaaminen on paljon suurempi, jos sitä\nkäytetään huonosti, kuin jos ei sitä ollenkaan käytettäisi, ja että\nhuonosti opetettu lapsi on kauempana viisaudesta kuin lapsi, joka ei\nole saanut mitään opetusta. Olette levottomat nähdessänne niiden\nkuluttavan ensi vuotensa mitään tekemättä. Kuinka? eikö onnellisuus ole\nminkään arvoinen? Eikö se mielestänne ole mitään, että lapsi hyppii,\nleikkii ja juoksee koko päivän? Koko elinaikanaan se ei ole oleva\nvilkkaammassa toiminnassa. \"Valtiossaan\", jota luullaan niin ankaraksi,\nPlato kasvattaa lapsia ainoastaan juhlien, leikkien ja laulujen\nmuodossa; saattaisi luulla hänen täyttäneen koko lasten kasvatuksen\nopetettuaan niitä oikein huvittelemaan itseään. Kun Seneca puhuu\nmuinais-roomalaisesta nuorisosta, hän sanoo, että se alati oli\nseisoallansa ja ettei sille opetettu mitään, jota sen olisi tullut\noppia istuen.[41] Olivatko nämä nuorukaiset siltä kelvottomampia\nmiehiksi vartuttuaan! Älkää siis ollenkaan pelätkö tätä näennäistä\ntoimettomuutta. Mitä sanoisitte miehestä, joka hyödyllisesti\nkäyttääkseen koko elämänsä ajan, ei koskaan tahtoisi nukkua?\nSanoisitte: tuo mies on mieletön; hän ei siten ollenkaan voita aikaa,\nvaan hukkaa sitä päinvastoin; paeten unta hän suistuu surman kitaan.\nAjatelkaa että sama on laita tässä suhteessa ja että lapsuus on järjen\nuni.\n\nNäennäinen helppous vastaanottaa oppia on lasten turmio. Ei huomata\njuuri tämän helppouden todistavan, etteivät ne opi mitään. Niiden\nsileät ja vielä koskemattomat aivot kuvastavat peilin tavoin niitä\nesineitä, joita niille näytetään; mutta ei mikään tee pysyvää, syvälle\ntunkevaa vaikutusta. Lapsi oppii sanat; itse käsitteet ja aatteet\nponnahtavat takaisin; ken sitä kuuntelee, ymmärtää mitä se sanoo, mutta\nse itse ei sitä ymmärrä.\n\nJoskohta muisti ja arvostelukyky ovat kaksi olennaisesti erilaista\nhenkistä ominaisuutta, ei kuitenkaan toinen todella kehity ilman\ntoista. Ennen järki-ikää lapsi ei vastaanota käsitteitä ja aatteita,\nvaan ainoastaan mielteitä; ja näiden molempien välillä on se ero, että\nmielteet ovat ainoastaan havainnollisten esineiden ehdottomia kuvia, ja\nettä käsitteet ovat suhteiden määräämien ja rajoittamien esineiden ja\nseikkojen tajuamista. Mielle saattaa olla yksin sielussa, joka sen on\nvastaanottanut; mutta jokainen käsite edellyttää toisia. Mieltäessämme\nhavaitsemme ainoastaan; mutta käsittäessämme vertaamme. Mielteemme ovat\nkokonaan toimimatonta, vaikutuksenalaista laatua, jotavastoin kaikki\nkäsitteemme syntyvät toimivasta ja arvostelevasta perustasta. Tämän\naion alempana todistaa.\n\nVäitän siis ettei lapsilla, ne kun eivät kykene arvostelemaan, vielä\nole varsinaista muistia. Ne muistavat ääniä, kuvioita, aistimuksia,\nharvoin käsitteitä ja vielä harvemmin niiden keskinäistä yhteyttä.\nVäitetään kenties minua vastaan, että lapset oppivat muutamia\ngeometrian alkeita, ja luullaan siten saatavan kumotuksi minun\nväitteeni, mutta päinvastoin niitä siten tuetaan. Siten todistetaan\nettä lapset, kaukana siitä, että itse omistaisivat arvostelukykyä, eivät\nedes kykene omaksumaan ja muistamaan toisten arvostelupäätelmiä. Jos\nnäet lähemmin tarkastaa näiden pienten matematikkojen metodia, huomaa\nheti, että heidän muistiinsa on painunut ainoastaan tarkka kuva\nkuviosta sekä todistuksen sanamuoto. Pienintäkin vastaväitettä\ntehtäessä he joutuvat vallan ymmälle, ja jos kuvio käännetään ylös\nalaisin, he ovat vallan hukassa. Koko lasten tieto on aistimuksessa, ei\nmikään ole tunkenut ymmärrykseen asti. Niiden muistikaan ei ole\nollenkaan täydellisempi kuin muut henkiset kyvyt, sillä melkein aina\nniiden täytyy täysikäisinä uudelleen oppia ne seikat, joita vastaavat\nsanat ne lapsuudessaan ovat oppineet.\n\nOlen kuitenkin kaukana siitä, että luulisin lasten olevan vailla\nkaikkea arvostelukykyä.[42] Päinvastoin huomaan niiden arvostelevan\nvarsin hyvin kaikkea, minkä käsittävät ja mikä koskee niiden nykyistä\nja tuntuvaa etua. Niiden tietojen suhteen erehdytään, olettamalla\nniillä olevan sellaisia tietoja, joita niillä ei ole ja panemalla niitä\narvostelemaan sellaista, mitä ne eivät voi ymmärtää. Erehdytään vielä\nkun tahdotaan, että lapset ottaisivat huomioon seikkoja, jotka eivät\nniitä liikuta missään suhteessa, kuten esim. niiden tuleva hyöty,\nniiden onni aikaihmisinä, kunnioitus niitä kohtaan, kun ne ovat\nvarttuneet suuriksi; nämä ovat kaikki puheita, jotka pidettyinä kaikkea\nhuomisenhuolehtimista vailla oleville olennoille, eivät näiden mielestä\nole minkäänarvoisia. Kaikki näiden poloisten pakolliset oppimiskokeet\ntähtäävät seikkoja, jotka niiden hengelle ovat vallan vieraat. Saattaa\nsiis päättää tästä, kuinka suurta tarkkaavaisuutta ne voivat siihen\nkiinnittää.\n\nOpettajat, jotka kerskaillen luettelevat ne tiedot, joita tarjoovat\noppilailleen, saavat maksua, ja heidän on senvuoksi pakko puhua toisin;\nmutta heidän omasta käytöksestään näkee, että he ajattelevat vallan\nsamoin kuin minä. Sillä mitä he oikeastaan opettavat? Sanoja, taaskin\nsanoja, ja yhä vaan sanoja. Niistä eri tieteistä, joita kehuvat\nopettavansa, he kyllä karttavat sellaisten valitsemista, jotka olisivat\nlapsille todella hyödylliset, sillä nämä hyödylliset tieteet\nsisältäisivät asiallisia tietoja, ja näitä he eivät kykenisi\nopettamaan. Sentähden he valitsevat sellaisia tieteitä, joihin\nnäennäisesti ollaan perehtyneitä, kun osataan niiden oppisanasto,\nsellaisia kuin: vaakunatieto, maantieto, hallitsijaluettelot, kielet\nj.n.e. -- kaikki ihmiselle ja etenkin lapselle niin kaukaisia tietoja,\nettä on ihme, jos mitään tästä kaikesta voi olla sille hyödyllistä\nainoatakaan kertaa sen elämässä.\n\nIhmetellään kaiketi, että luen kielet kasvatuksessa esiintyviin\nhyödyttömiin oppiaineisiin; muistettakoon, että tässä puhun ainoastaan\nalkuiän opinnoista; ja sanottakoon mitä tahansa, en luule, että\nyksikään lapsi kahdentoista tai viidentoistavuoden ikään asti todella\non oppinut kahta kieltä, jos ihmelapsia ei oteta lukuun.\n\nMyönnän, että jos kielten oppiminen olisi pelkkää sanojen oppimista,\ns.o. niiden äännemerkkien ja äänteiden oppimista, tämänlainen oppiaine\nsoveltuisi lapsille. Mutta kun eri kielillä on erilaiset äännemerkit,\nne muuttelevat myös niitä käsitteitä, joita ilmaisevat. Henki muodostuu\nkielen mukaan, ajatukset saavat kieliomituisuuksien ja murteiden\nvärityksen. Järki yksin on yhteinen; kunkin kielen hengellä on oma\nomituinen muotonsa -- eroavaisuus, joka osaksi saattaa olla syynä\nkansallisluonteisiin tai seuraus niistä. Seikka, joka näyttää tukevan\ntätä olettamusta, on se, että kaikissa maailman kansakunnissa kieli\nnoudattaa tapojen eri vaiheita, pysyy tai muuttuu niiden mukana.\n\nKaikista näistä eri muodoista jokapäiväinen käytäntö juurruttaa lapseen\nyhden ainoan, ja yksistään sen se säilyttää varttuneeseen ikään. Jotta\nse omistaisi niitä kaksi, pitäisi sen osata vertailla toisiinsa eri\nkäsitteitä, mutta miten se niitä vertaisi, kun se tuskin kykenee niitä\ntajuamaan? Kullakin esineellä voi lapsen mielestä olla lukemattomia eri\ntunnusmerkkejä; mutta kullakin käsitteellä voi olla vaan yksi muoto,\neikä lapsi siis voi oppia puhumaan useampaa kuin yhtä kieltä. Se oppii\nkuitenkin useampia kieliä -- näin ehkä väitetään. Minä jyrkästi\nvastustan tätä väitettä. Olen nähnyt sellaisia ihmelapsia, jotka\nluulivat osaavansa puhua viittä tai kuutta kieltä. Olen kuullut niiden\nperätysten puhuvan saksaa, siihen sekottamalla latinalaisia,\nranskalaisia ja italialaisia lausetapoja; niiden puheessa esiintyi\nsanoja viidestä kuudesta sanakirjasta, mutta ne puhuivat kuitenkin koko\najan saksaa. Sanalla sanoen, opettakaa lapsille vaikka kuinka monta\nerikielistä, samoja käsitteitä ilmaisevaa sanaa: ne eivät kuitenkaan\nkoskaan ymmärrä muuta kuin yhtä ainoata kieltä.\n\nJotta voitaisiin peittää niiden kyvyttömyys tässä suhteessa, niille\nparhaasta päästä opetetaan vanhoja kieliä, sillä tarpeen vaatiessa\nvoidaan niiden suhteen hylätä jokainen arvostelija. Kun nämä kielet\naikoja sitten ovat lakanneet olemasta puhekieliä, tyydytään matkimaan\nkirjoissa esiintyvää kieltä; ja täten muka niitä osataan puhua. Jos\nopettajien latinan ja kreikan laita on tällainen, saattaa helposti\narvostella millaista se lapsilla on! Tuskin ne ovat oppineet ulkoa\nkielen alkeet, joista eivät ymmärrä yhtään mitään, kun niille opetetaan\nranskalainen puhelu latinalaisin sanoin; kun ne sitten ovat hieman\nedistyneet, opetetaan niitä kyhäämään kokoon Ciceron tapaisia\nsuorasanaisia lauseita ja Virgiliuksen tyylisiä runomuotoisia\nkatkelmia. Silloin ne luulevat puhuvansa latinaa, ja kukapa ryhtyisi\ntodistamaan, että tämä on kaikkea muuta.\n\nKaikissa opiskeluissa ovat käsitemerkit ilman niitä vastaavien\nkäsitteiden ymmärtämistä vallan kaikkea arvoa vailla. Kuitenkin aina\ntyrkytetään lapselle näitä merkkejä, ilman että koskaan voidaan sille\nsaattaa ymmärrettäviksi niitä seikkoja, joita ne ilmaisevat. Kun\nluullaan, että sille annetaan kuvaus maapallon laadusta ja\nominaisuuksista, se itse asiassa vaan tutustutetaan karttoihin; sille\nopetetaan kaupunkien, maiden ja jokien nimiä, eikä se käsitä, että\nniitä on olemassa muualla kuin sillä paperilla, jota sille näytetään.\nMuistelen jossakin nähneeni maantiedon, joka alkoi seuraavasti; _Mikä\non maailma_? Vastaus: _Se on pahvinen pallo_. Juuri tämäntapainen on\nlasten maantieto. Minä puolestani olen varma siitä ettei yksikään\nkymmenvuotias lapsi, kaksi vuotta luettuaan matemaattista ja\nluonnonopillista maantietoa, oppimiensa sääntöjen avulla löytäisi tietä\nPariisista Saint-Denis'iin. Olen varma siitä, ettei yksikään lapsi\nisänsä puutarhan asemakartan johdolla kykenisi eksymättä kulkemaan sen\npolkuja. Näin on noiden pikkuoppineiden laita, jotka tarkalleen osaavat\nmainita, missä Pekin, Ispahan, Meksiko ja kaikki maapallon maat\nsijaitsevat.\n\nOlen kuullut sanottavan, että olisi sopivata antaa lasten harjottaa\nainoastaan sellaisia opintoja, joihin ei tarvita muuta kuin silmiä;\ntämä saattaisi käydä päinsä, jos olisi olemassa opintoala, jonka\nharjottamiseen ei tarvitsisi käyttää muuta kuin silmiä; mutta minä en\nsellaista tunne.\n\nVielä naurettavampi erehdys on se, että niiden annetaan oppia\nhistoriaa; luullaan, että ne kykenevät historiaa käsittämään, se kun\nmuka ei ole muuta kuin kokoelma tosiseikkoja; mutta mitä tarkotetaan\nsanalla tosiseikka? Luullaanko, että ne olosuhteet, jotka määräävät\nhistoriallisia tosiseikkoja, ovat niin helpot käsittää, että niiden\nymmärtäminen ilman vaikeutta herää lapsen mielessä? Luullaanko, että\ntosiseikkojen todellinen tuntemus olisi erotettavissa niiden syiden ja\nseurauksien tuntemisesta, ja että historioitsija niin vähän on\nriippuvainen moraalista, että voitaisiin tutustua toiseen, tuntematta\ntoista? Jos ihmisten toiminnassa näkee ainoastaan ulkonaista ja\npuhtaasti fyysillistä liikettä, mitä silloin voi oppia historiasta? Ei\nollenkaan mitään. Ja tämä mielenkiintoa herättämätön opiskelu ei tuota\nmielihyvää eikä rikastuta tietoja. Jos tahdotte punnita näitä\ntosiseikkoja niiden siveellisen arvon nojalla, koettakaa selvitellä\ntätä oppilaillenne ja tulette silloin huomaamaan kykenevätkö he lapsen\niässä sitä ymmärtämään.\n\nLukijat, muistakaa alati, että se, joka teille tässä puhuu, ei ole\noppinut eikä filosofi, vaan yksinkertainen ihminen, totuuden ystävä,\nvailla puoluetta ja opinjärjestelmää, yksineläjä, joka vähän kun\noleskelee ihmisten parissa, vähemmin joutuu vaaraan omaksua heidän\nennakkoluulojaan ja paremmin ehtii ajatella ja arvostella kaikkea, mikä\nseurustelussa heidän kanssaan pistää silmään. Johtopäätökseni\nperustuvat vähemmin periaatteisiin kuin tosiseikkoihin; ja luulen\nparhaiten antavani teille tilaisuuden sitä asiaa arvostella usein\nmainitsemalla esimerkkejä tekemistäni huomioista, jotka ovat minulle\nilmaisseet nuo tosiseikat.\n\nVietin kerran muutaman päivän maalla hyvän perheenäidin luona, joka\nhyvin huolellisesti hoiti ja kasvatti lapsiaan. Eräänä aamuna, kun olin\nläsnä hänen vanhimpaa poikaansa opetettaessa, tämän opettaja, joka oli\noppilaalleen antanut hyvät tiedot vanhanajan historiassa, otti puheeksi\nAleksanteri Suuren ja mainitsi tuon tunnetun kertomuksen Aleksanterin\nlääkäristä Filippoksesta[43] -- tapaus, joka on kuvanakin esitetty ja\njoka epäilemättä sen on ansainnutkin. Opettaja, muuten hyvin ansiokas\nmies, lausui Aleksanterin pelottomuudesta sangen monta mietettä, jotka\neivät minua ollenkaan miellyttäneet. En kuitenkaan ruvennut niitä\nvastustelemaan, jotta en olisi heikontanut opettajan arvoa oppilaansa\nsilmissä. Ruokapöydässä annettiin ranskalaisen tavan mukaan pienokaisen\nmielin määrin lörpötellä. Sen iän luonnollinen vilkkaus, ja\nsuosionosoitusten niittämisvarmuus kiihottivat sitä laskettelemaan\nlukemattomia tyhmyyksiä, joiden ohella silloin tällöin tuli esiin\njoku sukkela sutkaus, joka pani unhottamaan nuo tyhmyydet. Lopuksi se\nkertoi jutun lääkäri Filippoksesta, tehden sen aivan tarkasti ja\nmiellyttävästi. Kun oli jaettu tavanmukaista ylistelyä, jota äiti\nnäytti vaativan ja poika odottavan, puheltiin sen johdosta, mitä tämä\noli sanonut. Useimmat moittivat Aleksanterin huimaa rohkeutta;\nmuutamat, noudattaen opettajan esimerkkiä, ihailivat hänen lujuuttaan\nja uskaliaisuuttaan, mikä pani minut ajattelemaan, ettei yksikään\nläsnäolijoista tajunnut, missä piili tuon piirteen todellinen kauneus.\nMinun mielestäni, minä sanoin, Aleksanterin teko, jos siinä on vähänkin\nrohkeutta ja jäntevyyttä, on pelkkää vallatonta liiottelua. Silloin\nkaikki yhtyivät siihen mielipiteeseen, että se oli vallatonta\nliiottelua. Olin vastustamaisillani ja kiivastumaisillani, kun\nmuudan nainen, joka istui vieressäni ja joka ei ollut lausunut\nsanaakaan, kumartui korvani juureen ja virkkoi vallan hiljaa: vaikene,\nJean-Jacques; he eivät kuitenkaan sinua ymmärrä. Katsoin häneen,\nsäpsähdin ja vaikenin.\n\nEpäillen useista seikoista päättäen, ettei tuo oppinut pienokainen\nollut ymmärtänyt mitään niin hyvin esittämästään kertomuksesta, tartuin\npäivällisen jälkeen hänen käteensä ja läksin hänen kanssaan kävelemään\npuutarhaan; ja kun omalla tavallani olin häneltä kysellyt, huomasin\nettä hän enemmän kuin kukaan muu ihaili Aleksanterin uskaliaisuutta.\nMutta tiedättekö, missä hänen mielestään tämä uskaliaisuus piili?\nYksinomaan siinä, että hän yhdellä siemauksella nielaisi pahanmakuisen\njuoman, epäröimättä ja osottamatta vähintäkään vastenmielisyyttä! Lapsi\nparalla, jolle tuskin kaksi viikkoa sitten oli annettu lääkettä, jonka\nse oli niellyt hyvin vastenmielisesti, oli vielä karvas jälkimaku\nsuussa. Kuolema ja myrkytys häämöttivät pojan mielessä ainoastaan\nepämiellyttävinä aistimuksina, eikä hän voinut kuvitella muuta myrkkyä\nkuin sennaa.[44] Kuitenkin on myöntäminen, että sankarin mielenlujuus\noli tehnyt syvän vaikutuksen hänen nuoreen sydämeensä ja että hän oli\nvahvasti päättänyt seuraavalla kerralla lääkettä nauttiessaan olla\nAleksanteri. En ryhtynyt hänelle antamaan selityksiä, jotka ilmeisesti\nolisivat käyneet yli hänen käsityskykynsä; kannatin täydellisesti hänen\nkiitettävää päätöstään ja palasin kävelyltä nauraen itsekseni isien ja\nopettajien korkeata viisautta, he kun luulevat voivansa opettaa\nhistoriaa lapsille.\n\nOn helppoa panna lasten suuhun sellaisia sanoja kuin kuninkaat,\nvaltakunnat, sodat, valloitukset ja lait. Mutta kun pitää näihin\nsanoihin yhdistää selviä käsitteitä, käy asia paljoa hankalammaksi kuin\nkeskustelumme puutarhuri Robertin kanssa.\n\nMuutamat lukijoistani, ollen tyytymättömät tuohon: _vaikene,\nJean-Jacques_, kysynevät varmaankin, mikä minun mielestäni oikeastaan\non niin kaunista Aleksanterin teossa. Te poloiset, jos se ensin on\nteille sanottava, miten sen sitten ymmärrätte! Katsokaas, Aleksanteri\nuskoi hyveeseen; tämän uskonsa edestä hän pani alttiiksi oman henkensä,\nsillä hänen suuri henkensä oli luotu sellaista uskoa varten. Mikä\nkaunis uskontunnustus oli tuo lääkkeen nauttiminen! Eipä kukaan\nkuolevainen ole niin ylevätä tehnyt. Jos on olemassa uudenaikuista\nAleksanteria, niin osutettakoon minulle hänessä tämän vertainen piirre.\n\nKoska ei ole olemassa tiedettä, jonka muodostaisivat pelkät sanat, ei\nmyöskään ole olemassa erityistä lapsille soveltuvaa tiedettä. Koska\nniillä ei ole oikeita käsitteitä, ei niillä ole varsinaista muistia;\nsillä en sano muistiksi sellaista sielun kykyä, joka palauttaa mieleen\npelkkiä aistimuksia. Mitä hyödyttää kasata niiden päähän luettelo\nmerkeistä, jotka eivät niiden tajunnassa edusta mitään käsitteitä? Kun\nne oppivat ymmärtämään itse seikat, oppivat ne samalla niiden merkit.\nMitä hyödyttää panna lapset oppimaan ne kaksi kertaa? Mitä vaarallisia\nennakkoluuloja niihin aletaankaan istuttaa opettamalla niitä pitämään\ntieteenä sisällykseltään käsittämättömiä sanoja! Niin pian kun lapsi\ntyytyy ensimäiseen sanaan sitä ymmärtämättä, ja kun se oppii ensimäisen\nseikan kuulemalla sen toiselta ja itse ymmärtämättä sen hyödyllisyyttä,\nsen arvostelukyky on hukassa. Se on kauan loistava houkkioiden\nsilmissä, ennenkuin se kykenee korjaamaan sellaisen tappion.[45]\n\nJos luonto onkin antanut lapsen aivoille tuollaisen joustavuuden, joka\nsaattaa ne kykeneviksi vastaanottamaan kaikenlaisia vaikutteita, ei sen\ntarkotus voi olla se, että niihin sullotaan sanoja sellaisia kuin\nkuninkaat, päivämäärät sekä vaakunatieteellisiä, avaruustieteellisiä,\nmaantieteellisiä ja kaikkia noita muita nimiä, joilla ei ole mitään\nmerkitystä sen ikään nähden, jotka eivät hyödytä minkään ikäisiä, ja\njommoisilla rasitetaan lapsuutta, tehdään se ilottomaksi ja\nvoimattomaksi. Päinvastoin luonnon tarkotus on se, että kaikki ne\nkäsitteet ja aatteet, jotka lapselle ovat hyödylliset ja jotka\nedistävät sen onnea ja kerran selvittävät sille sen velvollisuuksia,\naikaisin painuvat sen mieleen häviämättömin piirtein ja opettavat sitä\nelämänsä aikana käyttäytymään sen olemukselle ja kyvylle soveliaalla\ntavalla.\n\nVaikka lapsi ei tutkikaan kirjoja, ei se muistin laatu ja määrä, joka\nsillä yleensä voi olla, silti jää toimettomaksi. Kaikki, minkä se näkee\nja kuulee, tekee siihen tuntuvan vaikutuksen ja se muistaa sen. Se\nmuodostaa itselleen ikäänkuin luettelon ihmisten teoista ja puheista,\nja kaikki, mikä sitä ympäröi, on se kirja, jota lukemalla se\nhuomaamattaan rikastuttaa muistiaan, kunnes herännyt arvostelukyky voi\nsitä käyttää hyväkseen. Tällaisten kokemusesineiden valinnassa,\nalituisessa huolenpidossa, millä osoitetaan sille sellaisia seikkoja,\njoita se voi tajuta, ja peitetään sellaiset, joita sen ei pidä tuntea,\npiilee todellinen taito viljellä sen alkuiän kykyjä. Siten on\nkoetettava sille muodostaa tietovarasto, joka edistäisi sen nuoruuden\nkasvatusta ja sen toimintatapaa kaikkina aikoina. Tämä metodi tosin ei\nkasvata ihmelapsia eikä anna opettajattarille ja kasvattajille\ntilaisuutta loistamaan kyvyllään. Mutta se kasvattaa arvostelukykyisiä,\nrotevia, ruumiiltaan ja ymmärrykseltään terveitä ihmisiä, joita ei ole\nihailtu heidän nuoruudessaan, mutta joita aikaihmisinä kunnioitetaan.\n\nÉmile ei saa oppia mitään ulkoa, ei satuja, eipä edes La Fontainen\neläinsatuja, niin luontevia ja miellyttäviä kuin ne ovatkin; sillä\nsadun sanat ovat yhtä vähän itse satua kuin historian sanat ovat itse\nhistoriaa. Kuinka saatetaankaan arvostella niin sokeasti, että sanotaan\nsatuja lasten siveysopiksi! Ei oteta huomioon että siveellistä opetusta\nsisältävä satu lapsia vie harhaan samalla kuin se niitä huvittaa, että\nlapset mieltyvät siinä esitettyyn valheeseen, joten totuus jää huomioon\nottamatta ja että se seikka, jonka avulla koetetaan tehdä niiden opetus\nhuvittavaksi, estää niitä siitä hyötymästä. Sadut saattavat olla\nopettavaisia ihmisille, mutta lapsille on sanottava totuus paljaanaan;\njos se peitetään verholla, ne eivät vaivaa itseään tätä verhoa\nnostamalla.\n\nLuetetaan La Fontainen eläinsatuja kaikille lapsille, eikä yksikään\nniitä ymmärrä. Jos ne niitä ymmärtäisivät, olisi laita vielä\narveluttavampi; sillä näissä saduissa siveellisyys on niin sekoitettua\nmuuhun sisällykseen ja niin outoa niiden iälle, että se johtaisi niitä\npikemmin paheeseen kuin hyveeseen. Nämäkin väitteet ovat paradokseja --\nnäin joku huomauttanee -- olkoon niin; mutta katsokaamme, sisältävätkö\nne totuuksia.\n\nSanon ettei lapsi ymmärrä mitään eläinsaduista, joita annetaan sen\nopittaviksi; sillä, vaikka opettaja panee parastaan saattaakseen\nne yksinkertaisiksi, se opetus, joka tahdotaan niistä saada,\nvälttämättömästi vaatii turvautumaan käsitteisiin, joita lapsi ei voi\nymmärtää, ja itse runomuoto ja runolliset käänteet, jotka helpottavat\nulkoaoppimista, saattavat ne vaikeammiksi ymmärtää; näin hankitaan\nhupaisuutta selvyyden kustannuksella. Jättäen huomioon ottamatta\nnuo lukuisat sadut, jotka eivät missään suhteessa ole lapsille\nymmärrettäviä ja hyödyllisiä, ja jotka niille ajattelemattomasti\nannetaan ulkoa luettavaksi muiden mukana, ne kun ovat painettuna\nsamassa nidoksessa, koskettelemme ainoastaan niitä, jotka tekijä\nnäyttää erityisesti kirjoittaneen lapsille.\n\nTunnen koko La Fontainen kokoelmassa ainoastaan viisi tai kuusi satua,\njoista erityisen suuressa määrässä loistaa esiin lapsellinen\nluonnollisuus; näistä otan esimerkiksi kaikkein ensimäisen,[46] sillä\nsen sisältämä moraali soveltuu kullekin iälle, sen lapset käsittävät\nparhaiten ja sen ne oppivat halukkaimmin, minkä vuoksi tekijä onkin\npannut sen kirjansa alkuun. Jos edellyttää hänen tarkotuksensa olleen,\nettä lapset häntä ymmärtäisivät, että hän heitä huvittaisi ja\nopettaisi, tämä satu epäilemättä on hänen mestariteoksensa.\nSallittakoon minun siis säe säkeeltä läpikäydä se ja tarkastaa sitä\nlyhyesti.\n\n    _Korppi ja Kettu_.[47]\n\n    (_Le corbeau et le renard_.)\n\n              Satu.\n\n  Mestari korppi, puun oksalla istuen.\n  (Maître Corbeau, sur un arbre perché.)\n\nMestari! Mitä tämä sana itsessään merkitsee? Mitä se merkitsee\nominaisnimen edellä? Mikä merkitys sillä on tässä tapauksessa?\n\n    Mikä on korppi?\n\nMitä tietää: _puun oksalla istuen_? Näin ei sanota suorasanaisessa\nkielessä, vaan: _istuen puun oksalla_. Tulee siis puhua runokielen\npoikkeavasta sanajärjestyksestä; tulee selittää mitä tarkotetaan\nproosalla ja mitä runoilla.\n\n    Piti nokassaan juustoa.\n    (Tenait dans son bec un fromage.)\n\nMinkälaista juustoa? Sveitsiläistä, Brie-juustoa, vai hollantilaista\njuustoa? Jos ei lapsi ole nähnyt korppia, ei sen mainitseminen hyödytä\nmitään. Jos se taas on nähnyt korpin, miten on se ymmärtävä että nämä\nlinnut pitävät juustoa nokassaan? Valitkaamme aina kuvamme luonnon\nmukaisesti.\n\n    Mestari kettu, hajun houkuttelemana.\n    (Maître Renard, par l'odeur alléché.)\n\nVieläkin mestari! Mutta tässä se sopii hyvin: sillä kettu on todella\nammattinsa kaikkiin juoniin perehtynyt mestari. Tulee selittää mikä\nkettu on ja tehdä eroa sen oikean luonnon ja sen sovinnaisen luonteen\nvälillä, joka sille omistetaan eläinsaduissa.\n\n_Alléché_ (houkuttelema). Tämä ranskalainen sana on harvinainen\nkäytännössä. Se on selitettävä, ja on huomautettava, ettei sitä enää\nkäytetä muualla kuin runoissa. Lapsi varmaankin kysyy miksi puhutaan\ntoisin runoissa kuin proosassa. Mitähän sille vastaatte? _Hajun\nhoukuttelemana!_ Tämä puussa istuvan korpin nokassaan pitämä juusto\nepäilemättä haisi hyvin vahvasti, kun repo metsän tiheiköstä tai\npesästään sen voi tuntea! Silläkö tavoin harjotetaan oppilasta tuohon\npunniskelevaan arvostelutaitoon, joka ei hevillä anna itseään\nhäikäistä, ja joka auttaa erottamaan toisten puheissa valheen todesta?\n\n    Puhui sille jotenkin tähän tapaan:\n    (Lui tint à peu près ce langage:)\n\n_Puhui!_ Puhuvatko siis ketut? Puhuvatko ne siis samaa kieltä kuin\nkorpit? Jos opettaja on viisas, hän hyvin punnitsee vastauksensa\nennenkuin sen lausuu. Se on tärkeämpi kuin mitä ajatellaankaan.\n\n    Kas! päivää, herra korppi!\n    (Hé! bonjour, Monsieur le Corbeau!)\n\n_Herra!_ Tämä on arvonimi, jota lapsi huomaa käytetyn ivallisessa\nmerkityksessä, ennenkuin se tietää, että se on kunnioitusta osottava\npuhuttelu-sana. Niiden, jotka toisten painosten mukaisesti sanoisivat:\n_jalosukuinen herra (Monsieur du Corbeau)_ tulisi vielä enempi vaivata\npäätään selittämällä merkitystä ja ranskalaisen _du_ sanan käyttämistä.\n\n    Kuinka olette viehättävä! Kuinka olette mielestäni kaunis!\n    (Que vous êtes charmant! que vous me semblez beau!)\n\nTurhaa liikasanaisuutta! Kuullessaan samaa seikkaa toistettavan toisin\nsanoin, lapsi tottuu puhumaan huolimattomasti. Jos sanotte, että tämä\nsanarikkaus on tekijän varta vasten valitsemaa keinotekoisuutta, ja\nettä se edistää ketun tarkotuksia, se kun tahtoo luulotella\nrunsassanaisuudella lisäävänsä ylistelyjään, niin huomautan että tämä\nselitys kelpaa minulle, mutta ei oppilaalleni.\n\n    Valehtelematta, jos äänenne\n    (Sans mentir, si votre ramage)\n\n_Valehtelematta_. Tapahtuu siis niin, että joskus valehdellaan. Minkä\nhaitallisen käsityksen onkaan lapsi saava, jos sille selitetään, että\nkettu sanoo: _valehtelematta_ juuri sentähden, että se valehtelee.\n\n    On höyhenpukunne kaltainen.\n    (Répondait à votre plumage.)\n\n_On kaltainen_. Mitä tämä merkitsee? Jos panette lapsen vertailemaan\nniin erilaisia seikkoja kuin ääntä ja höyhenpukua, saatte nähdä kuinka\npaljon se niitä ymmärtää.\n\n    Olisitte tämän metsän vieraiden joukossa feenikslintu.\n    (Vous seriez le Phénix des hôtes de ces bois.)\n\n_Feenikslintu!_ Mikä on feenikslintu? Täten suistumme äkkiä suin päin\nharhakuvaiseen muinaistarustoon, melkein mytologiaan.\n\n_Tämän metsän vieraiden joukossa!_ Mikä kuvallinen lausetapa!\nImartelija kaunistelee puhettaan tehden sen arvokkaammaksi,\nsaattaakseen sen lumoavammaksi. Ymmärtääkö lapsi tällaista hienostelua?\nTokko se tietää ja edes voi tietää, mitä ylevä ja mitä alhainen tyyli\nmerkitsee?\n\n    Nämä sanat kuullessaan, korppi on ilmi-ihastuksissaan.\n    (A ces mots, le Corbeau ne se sent pas de joie.)\n\nOn täytynyt tuntea jo hyvin vilkkaita mielenliikutuksia ymmärtääkseen\ntällaista sananlaskun tapaista lausepartta.\n\n    Ja saattaakseen kuultaviin kauniin äänensä.\n    (Et pour montrer sa belle voix.)\n\nÄlkää unhottako että lapsen, ymmärtääkseen tämän säkeen ja koko sadun,\ntulee tietää, miten korpin kauniin äänen laita oikeastaan on.\n\n    Se aukaisee leveän nokkansa ja pudottaa saaliinsa.\n    (Il ouvre un large bec, laisse tomber sa proie.)\n\nTämä säe on ihmeellisen onnistunut. Pelkkä sanojen sointuisuus antaa\nhavainnollisen kuvan. Näen suuren ruman nokan avoinna; kuulen juuston\nputoavan oksien lomitse. Mutta tämänkaltaiset kauneudet menevät\nlapsilta hukkaan.\n\n    Kettu sieppaa sen ja sanoo: hyvä herraseni,\n    (Le Renard s'en saisit et dit: mon bon Monsieur,)\n\nTässä tietysti _hyvä_ merkitsee samaa kuin _tyhmä_; tietysti ei pidä\nhukata aikaa selittämällä sitä lapsille.\n\n    Tietäkää että jokainen imartelija\n   (Apprenez que tout flatteur)\n\nYleinen totuus, joka ei herätä mielenkiintoa.\n\n    Elää sen kustannuksella, joka sitä kuuntelee.\n    (Vit aux dépens de celui qui l'écoute.)\n\nEipä koskaan kymmenvuotinen lapsi ole tätä säettä ymmärtänyt.\n\n    Tämä opetus on epäilemättä juuston arvoinen.\n    (Cette leçon vaut bien un fromage, sans doute.)\n\nTämä on selvää, ja siinä piilevä ajatus on varsin hyvä. Kuitenkin on\nsangen harvoja lapsia, jotka osaavat verrata opetusta juustoon ja jotka\neivät pitäisi juustoa opetusta parempana. Niille tulee siis selittää,\nettä tämä puhe on pelkkää ivaa. Todella paljo sukkeluutta lapsen\nkäsityskykyyn nähden.\n\n    Korppi, häveten ja hämillään,\n    (Le Corbeau, honteux et confus,)\n\nTaas liikasanaisuutta ja lisäksi puolustamatonta.\n\n    Vannoi, vaikka liian myöhään, ettei sitä enää petettäisi.\n    (Jura, mais un peu tard, qu'on ne l'y prendrait plus.)\n\n_Vannoi!! Kuka opettaja olisi niin mieletön, että koettaisi selittää\nlapselle mitä vala merkitsee?\n\nSiinä on paljo yksityisseikkoja; mutta paljon vähempi kuitenkin kuin\nmitä tarvittaisiin selittämään kaikki tämän sadun käsitteet ja\npalauttamaan ne yksinkertaisiin ja alkuperäisiin käsitteisiin, joista\njokainen on kokoonpantu. Mutta kukapa luulee tarvitsevansa tällaista\nanalyseerausta selittääkseen nuorisolle asioita? Ei yksikään meistä ole\ntarpeeksi filosofi, voidakseen asettua lasten kannalle. Siirtykäämme\nnyt sadun moraaliin.\n\nKysyn onko kuusivuotiaille lapsille opetettava että on olemassa\nihmisiä, jotka imartelevat ja valehtelevat oman etunsa vuoksi. Enintään\nvoisi niille opettaa, että on olemassa veijareita, jotka ivaavat pikku\npoikia ja jotka salaa nauravat niiden tyhmää turhamielisyyttä. Mutta\njuusto pilaa kaiken. Lapsia opetetaan vähemmän välttämään juuston\npudottamista omasta nokasta kuin pudotuttamaan sitä toisen nokasta.\nTämä on toinen paradoksini, joka ei suinkaan ole merkitykseltään\nmitättömin.\n\nJos tarkkaa lapsia niiden lukiessa ulkoa satuja, huomaa että ne\nkyetessään saduista tekemään johtopäätöksiä, aina tekevät tämän\npäinvastaisesti kuin tekijä ja että ne sen sijaan että välttäisivät\nsitä vikaa, josta niitä varoitetaan, pikemmin kallistuvat rakastamaan\nsitä pahetta, jonka muodossa käytetään hyväkseen toisten heikkouksia.\nEdellä tarkastettua satua lukiessaan lapset pilkkaavat korppia, mutta\nmieltyvät kaikki kettuun. Kun luetatte seuraavaa satua, luulette lasten\nsaavan varoittavan esimerkin heinäsirkasta, mutta siinä erehdytte; ne\nvalitsevat esikuvakseen muurahaisen. Ei kukaan mielellään nöyrry; ne\nvalitsevat sentähden aina kauniimman osan itselleen; tämä valinta\naiheutuu itserakkaudesta, ja se on hyvin luonnollinen valinta. Mutta\nmikä hirvittävä opetus lapsille! Kaikista vihattavin hirviö olisi saita\nja kovasydäminen lapsi, joka hyvin tuntisi apua anovan tarpeen, mutta\njoka kuitenkin kieltäisi avunannon. Muurahainen menee vielä pitemmälle,\nse opettaa lasta kieltämään ivaten.\n\nLukiessaan kaikkia niitä satuja, joissa jalopeura esiintyy, lapsi\nsäännöllisesti noudattaa sen esimerkkiä, se kun on kaikista eläimistä\nmuhkein. Jos sitten on kysymyksessä joku jakaminen, lapsi esikuvansa\nmukaisesti tekee minkä voi, anastaakseen koko saaliin. Mutta kun\nhyttynen saattaa jalopeuran turmioon, ei lapsi enää tahdo näytellä\njalopeuraa, vaan hyttystä. Sitten se kerran vielä oppii neulanpistoilla\ntappamaan ne, joita se ei uskalla ilmeisesti hätyyttää.\n\nLukiessaan satua laihasta sudesta ja lihavasta koirasta[48] lapsi ei\nopi kohtuutta, jota luullaan siihen sen avulla voitavan terottaa, vaan\nhillittömyyttä. En koskaan unhota, miten näin erään pikku tytön\nkatkerasti itkevän tämän sadun johdosta, kun sille sen ohella\nsaarnattiin nöyrää oppivaisuutta. Ihmeteltiin suuresti, miksi hän niin\nitki, ja vihdoin se saatiin selville. Lapsi parka kuvitteli olevansa\nkoira ja kyllästyi olemaan kahlehdittuna; se tunsi kaulansa hankautuvan\nverille ja itki sitä, ettei ollut susi.\n\nSiis ensimäisen sadun sisältämä moraali opettaa lapselle mitä\nalhaisinta imartelua, toisen kovasydämisyyttä, kolmannen\nvääryydentekoa, neljännen ivaa ja viidennen riippumattomuutta. Tämä\nviimemainittu opetus on yhtä tarpeeton minun oppilaalleni kuin se on\nsopimaton teidän oppilaallenne. Kun lapsille annatte ristiriitaisia\nohjeita, niin mitä hedelmiä toivotte huolenpidostanne? Mutta ehkäpä\njuuri tämä moraali, jonka tähden pidän noita satuja arveluttavina,\ntoisten mielestä on yhtä suuressa määrin pätevä ja siis säilytettävä.\nYhteiskunnassa tarvitaan erityistä moraalia toimintaa varten, ja nämä\nmolemmat moraalit ovat vallan erilaiset. Edellinen on löydettävissä\nkatkismuksesta, johon se jätetään rauhallisesti paikoilleen;\njälkimäinen La Fontainen lapsille kirjoittamista saduista ja äideille\nkirjoittamista kertomuksista. Sama kirjailija kelpaa kaikkeen.\n\nSopikaamme keskenämme, herra La Fontaine. Mitä minuun itseeni tulee,\nlupaan lukea teoksianne valikoiden, lupaan pitää niistä ja ottaa oppia\nsaduistanne; sillä toivon etten erehdy niiden tarkoitusten suhteen.\nMutta sallikaa etten anna oppilaani oppia niistä ainoatakaan, ennenkuin\nolette todistanut minulle että hänelle on hyödyllistä oppia seikkoja,\njoista ei ymmärrä neljännestäkään, että hän niitä satuja, jotka ovat\nhänen käsityskykynsä mukaiset, todella aina ymmärtää oikealla tavalla\nja ettei hän, sen sijaan että ottaisi petetystä varoittavaa opetusta,\nota esikuvakseen petturia.\n\nVapauttamalla siis lapset kaikesta läksyjen luvusta, poistan samalla\nniiden suurimman kärsimyksen välikappaleet, nimittäin kirjat. Lukeminen\non lasten vitsaus, ja se on melkein ainoa askaroitseminen joka niille\nosataan antaa. Tuskin Émile kaksitoistavuotiaanakaan saa tietää mikä\nkirja on. Mutta täytyyhän hänen ainakin -- sanottaneen -- osata lukea.\nTietysti hänen täytyy osata lukea, silloin kuin lukeminen on hänelle\nhyödyllistä; siihen asti sillä ei ole muuta merkitystä kuin että se\nhäntä ikävystyttää.\n\nJos hyväksyn sen menettelytavan, ettei lapsilta vaadita mitään pelkän\nkuuliaisuuden vuoksi, johtuu siitä, ettei niiden pidä oppia mitään,\njonka todellista ja nykyhetkellistä hyötyä eivät huomaa, olkoon se\nsitten huvia tai hyötyä; mikä seikka muuten voisi herättää niiden\nopinharrastusta? Taito vaihtaa ajatuksia poissaolevien kanssa ja\nymmärtää heitä, taito kaukana olevalle henkilölle ilman välittäjää\nilmaista tunteitamme, tahdonilmauksiamme ja toivomuksiamme, on sitä\nlaatua, että sen hyödyllisyys voidaan tehdä selväksi jokaikäiselle\nhenkilölle. Minkä ihmeen kautta siis tämä niin hyödyllinen taito on\nmuuttunut lasten kiusanhengeksi? Sen tähden, että niitä pakotetaan sitä\nharjottamaan vasten tahtoansa ja että sitä käytetään tarkoitukseen,\njoita lapset eivät vähintäkään ymmärrä. Lapsi ei ollenkaan ahkeroitse\nsellaisen välikappaleen täydentämistä, jonka avulla sitä rasitetaan.\nMutta jos asetatte niin, että joku välikappale tuottaa sille huvia,\nniin se pian kehottamattannekin on sitä ahkerasti käyttävä.\n\nIhmiset vaivaavat suuresti päätään hakemalla parhaita lukemisen\nopetuksen metodeja; keksitään lukemiskoneita, seinätauluja;\nlastenkamari muutetaan kirjapainoksi. Locke ehdottaa, että lapsi oppisi\nlukemaan noppakuutioiden avulla. Tämä on muka oiva keksintö! Herra\nvarjelkoon mokomasta! Keino, joka on kaikkia näitä varmempi ja joka\naina unhotetaan, on lapsen lukuhalu. Herättäkää lapsessa tämä halu ja\nhylätkää kaikki lukemiskoneet ja nopat; silloin joka metodi on oleva\nhyvä.\n\nNykyhetkellinen harrastus on se suuri ja ainoa yllytin, joka johtaa\nvarmasti ja kauas. Niinpä Émile joskus saa isältään, äidiltään ja\nsukulaisiltaan kutsukirjeen tulemaan päivällisille, kävelylle,\nveneretkelle tai johonkin julkiseen juhlaan. Nämä kirjeet ovat lyhyet,\nselvät, täsmälliset ja hyvin kirjoitetut. Hänen on löytäminen joku,\njoka ne hänelle lukee. Tuo joku ei aina ole ajoissa tavattavissa tai on\nyhtä vähän palvelukseen altis kuin lapsi itse oli hänelle edellisenä\npäivänä. Täten tilaisuus ja oikea hetki menee käsistä. Viimein hänelle\nluetaan kirje, mutta aika on jo ohitse. Oi, jospa hän itse olisi\nosannut lukea! Hänelle tulee toisia kirjeitä; ne ovat aivan lyhyet!\nNiiden sisällys on niin mieltäkiinnittävä! Hän tahtoisi ottaa siitä\nselkoa; milloin hän saa apua, milloin taas ei saa. Hän panee kaiken\nkykynsä liikkeelle ja saa lopulta selvän puolesta kirjeen\nsisällyksestä. Siinä pyydetään huomenna syömään kermakiisseliä ...\nmutta hän ei saa selvää minne ja kenen luo ... kuinka suuresti hän\nponnisteleekaan osatakseen lukea kirjeen loppupuolenkin! En luule\nÉmilen tarvitsevan lukemiskonetta. Onko minun nyt puhuminen\nkirjoitustaidosta? Ei suinkaan; häpeisin kuluttaa aikaani niin\njoutaviin seikkoihin kasvatusopillista tutkistelua kirjoittaessani.\n\nLisään ainoastaan sanasen, joka sisältää tärkeän periaatteen,\nnimittäin, että tavallisesti saavutetaan hyvin varmasti ja nopeasti se,\nmitä ei hätiköiden tavoitella. Olen melkein varma siitä, että Émile\nosaa täydellisesti lukea ja kirjoittaa ennen kymmenettä ikävuottaan\njuuri siitä syystä, ettei minusta ole ollenkaan tärkeätä, että hän sitä\nosaa ennenkuin on viisitoistavuotias. Mutta mieluummin tahtoisin ettei\nhän sitä koskaan oppisi kuin että ostaisi tämän taidon kaiken sen\nkustannuksella, mikä voi saattaa sen hänelle hyödylliseksi.\nMitä häntä hyödyttää lukutaito, jos se ainaiseksi on tehty hänelle\nvastenmieliseksi! _Id in primis cavere oportebit, ne studia, qui amare\nnondum potest, oderit, et amaritudinem semel perceptam etiam ultra\nrudes annos reformidet_.[49]\n\nKuta enemmän puolustan toimettomuutta vaativaa metodiani, sitä enemmän\nhuomaan sitä vastustavien väitteiden lisääntyvän. \"Jos oppilaanne ei\nopi mitään teiltä, hän on oppiva toisilta. Ellette ehkäise erehdystä\ntotuuden avulla, hän on oppiva valheita; ne ennakkoluulot, joita\npelkäätte häneen istuttavanne, hän on saava kaikesta, mikä häntä\nympäröi; ne tunkevat sisälle kaikista aistimista; joko ne turmelevat\nhänen järkensä ennenkuin se vielä on kehittynyt, tai hänen\npitkällisestä toimettomuudesta veltostunut henkensä on vajoava\naineellisuuteen. Ajatusvoiman laiminlyöminen lapsuudeniässä herpaisee\ntämän voiman jälki-ikänäkin.\"\n\nLuulen helposti voivani vastata tähän. Mutta mitä hyödyttävät alituiset\nvastaukset? Jos metodini itsestään kumoaa vastaväitteet, se on hyvä.\nJos ei se kykene sitä tekemään, se ei ole minkäänarvoinen; minä siis\njatkan.\n\nJos edellä osottamani suunnitelman mukaisesti noudatatte käytännössä\nvakaantuneille vallan vastakkaisia sääntöjä, jos sen sijaan että\nkiinnitätte oppilaanne huomion etäisiin seikkoihin, toisiin\nilmanaloihin, toisiin vuosisatoihin, maailman ääriin, jopa taivaaseen\nasti, koetatte aina pysytellä häntä omalla alallaan ja tarkkaamaan\nsellaista, mikä häntä välittömästi koskee, niin huomaatte hänet\nkykeneväksi havaitsemaan, muistamaan, jopa asioita arvostelemaankin.\nTämä on luonnon järjestys. Mikäli tunnevoittoinen olento muuttuu\ntoimivaksi, sikäli se saa voimiinsa suhtautuvan arvostelukyvyn; ja\nvasta siitä ylimääräisestä voimasta, joka ei ole tarpeellinen sen\nylläpysymiseen, siinä kehittyy se spekulatiivinen kyky, joka on omansa\nkäyttämään tuota ylimääräistä voimaa muihin tarkoituksiin. Jos siis\ntahdotte viljellä lapsen henkisiä kykyjä, niin viljelkää niitä voimia,\njoita näiden kykyjen tulee hallita. Harjottakaa alati sen ruumista,\nsaattakaa se rotevaksi ja terveeksi, jotta se tulisi viisaaksi ja\njärkeväksi. Tehköön se työtä, olkoon se toimessa, juoskoon, huutakoon\nja olkoon alati liikkeellä; tulkoon siitä ensin mies ruumiinvoimien\npuolesta, ja pian siitä tulee mies järjenkin puolesta.\n\nTosin tylsistyttäisitte sen tällä metodilla, jos sitä alati ohjaisitte,\nsanoen sille lakkaamatta: mene, tule, jää tänne, tee sitä, älä tee\ntätä. Jos teidän päänne alati ohjaa sen käsivarsia, käy sen oma pää\nsille hyödyttömäksi. Mutta muistakaa sopimustamme; jos olette pelkkä\npedantti, ei maksa vaivaa lukea teostani.\n\nOn hyvin surkuteltava erehdys luulla, että ruumiinharjoittaminen\nvahingoittaa henkistä toimintaa; ikäänkuin näitä kahta toiminnanlajia\nvoisi harjottaa samanaikuisesti ja ikäänkuin toisen niistä ei aina\npitäisi ohjata toista!\n\nOn olemassa kahdenlaisia ihmisiä, joiden ruumis on alituisen\nharjotuksen alaisena, ja joista toiset yhtä vähän kuin toisetkaan\najattelevat sielunsa viljelemistä, nimittäin talonpojat ja\nraakalaiskansat. Edelliset ovat raakoja, törkeitä, taitamattomia;\njälkimäiset taas ovat tunnetut aistimiensa terävyydestä ja vielä\nsuuremmassa määrin viekkaudestaan. Yleensä ei ole kömpelömpää ihmistä\nkuin talonpoika eikä vilkasälyisempää kuin villi-ihminen. Mistä johtuu\ntämä ero? Siitä että edellinen tekee aina sen, mikä sille käsketään,\ntai sen, minkä on nähnyt isänsä tekevän, tai minkä on tehnyt\nnuoruudestaan, eikä siis koskaan toimi muuten kuin tottumuksesta; ja\nhänen melkein koneellisessa elämässään, jonka alati täyttävät samat\naskareet, tottumus ja kuuliaisuus ovat astuneet järjen sijalle.\n\nVilli-ihmisen laita on toisin; hän kun ei ole kiintynyt mihinkään\npaikkaan, eikä ole velvollinen täyttämään mitään päivätyötä, hän kun ei\ntottele ketään, tunnustaen oman tahtonsa ainoaksi laikseen, huomaa\nvälttämättömäksi edeltäkäsin tarkoin punnita jokaista tekoaan; hän ei\nliikahda, ei astu askeltakaan laskematta sen seurauksia. Kuta enemmän\nhän harjoittaa ruumistaan, sitä enemmän hänen ymmärryksensä kehittyy.\nHänen voimansa ja järkensä kasvavat samanaikuisesti ja kehittävät\ntoinen toistansa.\n\nViisas opettaja! Ottakaamme selville, kumpi meidän oppilaistamme on\nvilli-ihmisen ja kumpi talonpojan kaltainen. Ollen kaikessa alituisen\nopastelevan mahtiarvon alaisena teidän oppilaanne ei tee mitään muuten\nkuin käskystä. Hän ei rohkene syödä silloin kun hänen on nälkä, ei\nnauraa, kun on iloinen, ei itkeä kun on suruissaan, ei ojentaa toista\nkättä toisen asemesta eikä liikuttaa jalkaansa muuten kuin määräyksen\nmukaisesti; pian hän ei rohkene hengittää muulla tavoin kuin teidän\nsääntöjenne mukaisesti. Mitä hänen tarvitsisi ajatella, kun te\najattelette kaikki hänen puolestaan? Ollen varma huolenpidostanne,\nhänen ei tarvitse sillä itseään vaivata. Huomatessaan, että te pidätte\nhuolta hänen toimeentulostaan ja hänen hyvinvoinnistaan, hän katsoo\nitsensä vapaaksi tästä huolesta; hänen arvostelukykynsä nojaa teidän\narvostelukykyynne. Kaiken, mitä ette häneltä kiellä, hän tekee sitä\npunnitsematta, hyvin tietäen tekevänsä sen vaaratta. Mitäpä hänen\ntarvitsisi oppia tuntemaan sateen enteitä? Hän tietää, että te hänen\nasemestaan tarkastatte taivasta. Mitäpä hänen tarvitsisi lähteä\nmääräaikoina kävelyilleen? Hän ei pelkää, että te antaisitte hänen\nlaiminlyödä päivällisaikaa. Hän syö niin kauan kuin ette sitä häneltä\nkiellä; kun sen häneltä kiellätte, hän lakkaa syömästä; hän ei kuuntele\nvatsansa vaatimuksia, vaan teidän vaatimuksianne. Miten suuressa määrin\nveltostutattekin hänen ruumistaan toimettomuudella, ette siltä saata\nhänen ymmärrystään joustavammaksi. Päinvastoin saatatte hänet panemaan\ntuiki vähän arvoa ymmärrykseensä, kun annatte hänen käyttää vähäistä\nymmärrysmääräänsä seikkoihin, jotka hänen mielestään ovat kaikkein\nhyödyttömimmät. Kun hän ei koskaan huomaa sen tuottamaa hyötyä, hän\nlopulta päättää, ettei siitä ole ollenkaan mitään hyötyä. Pahinta, mikä\nhänelle voi tapahtua väärän johtopäätöksen tekemisestä, on moite teidän\npuoleltanne, ja sitä hän on tottunut kuulemaan niin usein, ettei hän\nenää sitä ajattele; niin tavallinen vaara ei enää häntä pelota.\n\nHänellä on kuitenkin mielestänne älykkäisyyttä, ja todella hänellä sitä\non lörpötelläkseen naisten kanssa siihen tapaan kuin olen maininnut.\nMutta jos häneltä kysytään omintakeista toimintaa, jos hänen vaikeassa\nasemassa ollen tulee tehdä ratkaiseva päätös, huomaatte hänen olevan\nsata kertaa typerämmän ja saamattomamman kuin mitä kömpelöimmän\nmaalaisen poika.\n\nMitä minun oppilaaseeni tulee, tai oikeammin luonnon oppilaasen, hän on\naikaisin tottunut turvautumaan omiin apukeinoihinsa, mikäli mahdollista\non, eikä hän siis lakkaamatta vetoa toisiin, vielä vähemmin hän heille\nlavertelee suuria tietojaan. Sen sijaan hän arvostelee, arvaa asioita\nedeltäkäsin ja lausuu järkeviä mielipiteitä kaikesta, mikä välittömästi\nkoskee häntä itseään. Hän ei tiedä sanaakaan siitä, mikä tapahtuu\nmaailmassa, mutta hän osaa vallan hyvin tehdä sen, mikä hänelle sopii.\nKoska hän on lakkaamatta liikkeellä, hänen on pakko huomata paljon\nseikkoja ja tuntea paljon vaikutuksia; hän saa aikaisin suuren\nkokemuksen, sillä hän saa opetuksensa luonnolta eikä ihmisiltä. Hän\noppii kahta paremmin, kun ei missään huomaa opettamistarkotusta. Siten\nhänen ruumiinsa ja sielunsa harjaantuvat samanaikuisesti. Toimien aina\noman ajatuksensa, eikä toisten ajatusten mukaan, hän lakkaamatta\nharjottaa kahdenlaista toimintaa; kuta vahvemmaksi ja rotevammaksi hän\nitsensä tekee, sitä ymmärtäväisemmäksi ja arvostelukykyisemmäksi hän\ntulee. Sillä keinoin voipi kerran omistaa kaksi seikkaa, joita pidetään\nyhteensopimattomina, ja jotka melkein kaikki suuret miehet ovat\nomistaneet, nimittäin ruumiin ja sielun voimakkuuden, viisaan miehen\njärkevyyden ja atleetin ruumiinvoimat.\n\nNuori opettaja, saarnaan teille vaikeata taitoa, nimittäin ohjata\nkasvatusta ilman käskyjä ja toimeenpanna kaikki mitään tekemättä.\nMyönnän, ettei tämä taito ole ikäisellenne helppo; se ei ole omansa\nantamaan lahjojenne loistaa heti alusta eikä hankkimaan teille suosiota\nkasvattinne isän tykönä; mutta se on ainoa onnistumisen ehto. Ette\nkoskaan onnistu kasvattamaan oppilaistanne viisaita ihmisiä, ellette\nensin anna heidän olla raakalaisia. Se oli spartalaisten kasvatustapa.\nSen sijaan, että heidän lapsiansa olisi kahlehdittu kirjoihin,\nannettiin niiden aluksi oppia varastamaan päivällisruokansa. Olivatko\nspartalaiset siltä suuriksi vartuttuaan henkisesti kehittymättömiä?\nKukapa ei tuntisi heidän vastauksiensa pontevuutta ja sukkeluutta!\nOllen aina voittajiksi kehittyneitä he masensivat vihollisensa\nkaikenlaisessa sodankäynnissä, ja puheliaat atenalaiset pelkäsivät yhtä\npaljon heidän terävää kieltään kuin heidän iskujaan.\n\nMitä huolellisintakin kasvatusta harjottaen opettaja käskee ja luulee\nhallitsevansa; mutta itse asiassa lapsi hallitsee. Se näet käyttää\nhyväkseen sitä, mitä siltä vaaditte, saadakseen teiltä, mitä se vaan\nhaluaa, ja se panee aina teidät maksamaan sen osoittaman yhden päivän\nahkeruuden viikon kestävällä myöntyväisyydellä. Joka hetki on tehtävä\nsopimus lapsen kanssa. Nämä sopimukset, joita te ehdotatte mielenne\nmukaan, mutta jotka lapsi täyttää oman mielensä mukaan, edistävät aina\nsen oikkuja, etenkin, jos opettaja varomattomasti asettaa sille\nedullisesti ehdoksi sellaista, jonka se varmaan tietää saavansa, joko\nse sitten täyttää osotetun ehdon tai on sitä täyttämättä. Lapsi\ntavallisesti oivaltaa paremmin opettajan mielen kuin opettaja lapsen\nsydämen; ja niin pitääkin olla. Sillä kaiken sen älyn terävyyden, jota\nlapsi omiin hoteisiinsa jätettynä olisi käyttänyt itsensä ylläpitoon ja\nvarjelemiseen, se nyt käyttää pelastaakseen luonnollisen vapautensa\ntyranninsa kahleista. Sitävastoin tälle jälkimäiselle, jolle ei ole\nvälttämättömän tärkeätä oivaltaa oppilaansa sisäisiä tarkotuksia,\njoskus on edullisempaa jättää sen laiskuus ja itserakkaus\nhätyyttämättä.\n\nNoudattakaapa päinvastaista menettelyä oppilaanne suhteen; luulkoon hän\naina olevansa se, joka määrää, vaikka te varsinaisesti sen asian\nteette. Ei ole olemassa mitään täydellisempää alistumistilaa kuin se,\njoka säilyttää vapauden varjon; sillä tavoin kahlehditaan itse\ntahtokin. Eikö lapsi parka, joka ei tiedä mitään, joka ei osaa mitään,\nei tunne mitään, ole mielivaltanne alainen? Ettekö siihen nähden\nhallitse kaikkea, mikä sitä ympäröi? Eikö teillä ole valta vaikuttaa\nsiihen mielenne mukaan? Eivätkö sen työt, leikit, ilot, surut, kaikki\nlepää teidän käsissänne sen tietämättä? On totta, ettei sen tule tehdä\nmuuta kuin mitä se tahtoo; mutta sen ei tule tahtoa muuta kuin mitä te\ntahdotte, että sen pitää tehdä; sen ei tule astua askeltakaan, ilman\nettä te olette sen arvannut edeltä, sen ei tule avata suutansa, ilman\nettä te tiedätte mitä se aikoo sanoa.\n\nSilloin se voi antautua niihin ruumiinharjotuksiin, joita sen ikä\nvaatii, tylsentämättä henkeänsä; silloin se ei terota viekkauttaan\nvapautuakseen epämukavasta riippuvaisuudesta, vaan sen sijaan tulette\nnäkemään miten se yksinomaan ponnistaa voimansa saadakseen koko\nympäristöstään niin suurta hyötyä kuin suinkin nykyhetkiselle\nhyvinvoinnilleen. Silloin hämmästytte sen hienoa kekseliäisyyttä,\nomistaakseen kaikki sen saavutettavissa olevat seikat ja todella niistä\nnauttiakseen, turvaamatta niitä arvostelevaan mielipiteeseen.\n\nAntamalla lapsen tällä tavoin olla oman tahtonsa herra ei vähääkään\nanneta yllykettä sen oikuille. Tekemällä aina sitä, mikä sille on\nsopivaa, lapsi pian on tekevä ainoastaan sen, mitä sen tulee tehdä. Ja\nvaikka sen ruumis alituisesti on liikkeessä, huomaamme, mikäli on\nkysymys sen nykyhetkellisestä ja tuntuvasta edusta, koko sen älymäärän,\njoka lapsessa voi esiintyä, kehittyvän sille paljon soveliaammalla\ntavalla, kuin jos se antautuisi puhtaasti järkiperäisiin opintoihin.\n\nKun se näin ollen ei huomaa teidän tahtovan vastustaa sen tahtoa,\nkun se ei ole epäluuloinen teitä kohtaan ja kun ei sillä ole teiltä\nmitään salattavaa, se ei valehtele ja se näyttäytyy pelotta sellaisena\nkuin se on. Voitte mielin määrin tutkia sen ominaisuuksia ja luonnetta\nja järjestää kaikki opetusohjeet, jotka tahdotte sille antaa,\nyhtäpitävästi sen ympäristön kanssa, sen koskaan huomaamatta niitä\nteiltä saavansa.\n\nLapsi ei silloin myöskään uteliaasti ja pahansuovasti ole urkkiva\nkasvattajansa tapoja, eikä ole salaista vahingoniloa tuntien vakoileva\nhänen vikojaan. Tämä epäkohta, joka täten on syrjäytettävissä, on\nvarsin painava. Lasten ensimäisiä pyrkimyksiä on, kuten jo olen\nsanonut, saada selville kasvattajiensa heikkoudet. Tämä taipumus johtaa\nhäijyyteen, mutta ei itse johdu siitä; se näet syntyy tarpeesta\nvapautua rasittavasta ohjausvallasta. Niiden hartioille lasketun ikeen\nvaivaamina ne koettavat ravistaa sen pois, ja niiden opettajissaan\nlöytämät viat hankkivat niille parhaat keinot tämän päämäärän\nsaavuttamiseksi. Täten juurtuu lapsiin tapa pitää silmällä ihmisten\nvikoja ja iloita näiden löytämisestä. On selvää, että tässä suhteessa\ntaaskin paheen lähde on tukittu Émilen sydämessä; kun hänellä ei ole\nmitään etua minun vikojeni löytämisestä, ei hän niitä ole etsivä; vielä\nvähemmin hän on tunteva halua etsiä niitä muista ihmisistä.\n\nKaikki nämä kasvatusohjeet näyttävät vaikeilta toteuttaa, sentähden\nettei niille omisteta tarpeeksi huomiota, mutta itse asiassa niiden ei\npitäisi olla niinkään vaikeita. Sopii olettaa, että kasvattajalla on\ntarpeellinen taitavuus ryhtyäkseen valitsemaansa tehtävään; sopii\nolettaa, että hän tuntee ihmissydämen luonnollisen kehityskulun, että\nhän osaa tutkistella ihmistä ja yksilöä, että hän edeltäkäsin tietää,\nmihin oppilaansa tahto taipuu, niin pian kuin hän tilaisuuden\ntarjoutuessa antaa tämän tutustua kaikkiin samanikäisten\nmieltäkiiinnittäviin seikkoihin. Mutta eivätkö välikappaleiden\nomistaminen ja taito niitä hyvin käyttää saata meitä varmoiksi hyvän\ntuloksen saavuttamisesta?\n\nVedätte ehkä vastatodistukseksi lapsen oikut; siinä olette väärässä.\nLapsen oikullisuus ei koskaan ole luonnon tuote, vaan huonon\nkasvatuksen aiheuttama; syy tuohon oikullisuuteen on se, että lapsia on\ntotutettu joko tottelemaan tai käskemään; ja olen monta monituista\nkertaa sanonut, että kumpikin on nurinkurista. Oppilaallanne ei siis\nole muita oikkuja kuin ne, jotka te olette sille antaneet; on\noikeudenmukaista, että kannatte erehdyksenne seuraukset. Mutta sanotte,\nmiten on tämä paha poistettavissa? -- Parempaa menettelyä noudattaen ja\nsuurta kärsivällisyyttä osottaen se vielä voi käydä päinsä.\n\nOlin kerran sitoutunut muutaman viikon kuluessa ohjaamaan erään lapsen\nkasvatusta, joka oli tottunut menettelemään oman tahtonsa mukaan, jopa\nsaamaan kaikki muutkin noudattamaan tätä tahtoa, sanalla sanoen lapsen,\njoka oli täynnä oikkuja. Heti ensi päivänä se tahtoi, koettaakseen\nmyöntyväisyyttäni, nousta jo puoliyön aikaan. Nukkuessani sikeintä\nuntani pienokainen hypähtää vuoteestaan, pukeutuu yönuttuunsa ja huutaa\nminua. Nousen vuoteeltani ja sytytän kynttilän. Sitäpä hän juuri\ntahtoikin. Neljännestunnin kuluttua hänen taas on uni ja hän panee\njälleen maata tyytyväisenä kokeiluunsa. Kaksi päivää myöhemmin hän\ntoistaa saman tempun samalla menestyksellä ja ilman että minä näytän\nvähintäkään kärsimättömyyden merkkiä. Kun pienokainen syleili minua\nennenkuin taas paneutui vuoteeseensa, sanoin aivan kuivasti: pikku\nystäväiseni, olkoon tämä menneeksi, mutta älä enää tee näin. Nämä sanat\nkiihottivat hänen uteliaisuuttaan, ja seuraavana yönä hän, nähdäkseen\nrohkenisinko olla häntä tottelematta, nousi aivan samaan aikaan ja\nkutsui minua. Kysyin häneltä, mitä hän tahtoi. Hän sanoi, ettei saanut\nunta. \"Varsin ikävä seikka\", minä sanoin, ja olin sitten ääneti. Hän\npyysi minua sytyttämään kynttilää. \"Mitä se hyödyttäisi?\" minä sanoin\nja vaikenin sen jälkeen. Nämä lyhyet vastaukseni tuntuivat\nhämmästyttävän häntä. Hän läksi pimeässä hapuillen etsimään tuluksia,\njoista oli iskevinään tulta, enkä voinut olla naurahtamatta\nkuullessani, miten hän satutti sormiaan. Kun hän lopulta varmasti\nhuomasi, ettei siitä yrityksestä tullut mitään, hän toi minulle\ntulukset vuoteeseeni; sanoin hänelle, etten niillä tehnyt mitään ja\nkäännyin toiselle kyljelleni. Silloin hän rupesi huimasti\njuoksentelemaan huoneessa, huutaen, laulaen, suuresti meluten\nsurvaisten pöytää ja tuolia, ja huolellisesti välttäen itseään\nsatuttamasta, mutta kuitenkin äänekkäästi huutaen, herättääkseen\nminussa levottomuutta. Kaikki tämä ei tehnyt mitään vaikutusta minuun,\njoka huomasin, ettei hän ollenkaan osannut mukaantua kylmäverisyyteeni,\nkun näet oli odottanut kauneita kehotussanoja tai vihanpurkausta.\n\nMutta hän oli kuitenkin päättänyt voittaa kärsivällisyyteni\nitsepäisyydellään ja jatkoi meluamistaan niin vahvasti, että minä\nlopulta suutuin, mutta kun käsitin, että kiivaudella olisin pilannut\nkoko asian, päätin menetellä toisella tavoin. Nousin mitään sanomatta\nja hain tuluksia, joita en löytänyt; pyydän niitä häneltä, hän antaa ne\nminulle osottaen ilmeistä iloa siitä, että viimeinkin oli saanut voiton\nminusta. Isken tuluksista tulen ja sytytän kynttilän, tartun juropäisen\npienokaisen käteen ja vien hänet vallan tyyneesti viereiseen\nhuoneeseen, jonka ikkunaluukut oli tarkoin suljettu ja jossa ei ollut\nmitään rikottavaa; jätän hänet siihen pimeään, lukitsen sitten tämän\nhuoneen oven ja palaan huoneeseeni, ilman että hänelle olen sanonut\nsanaakaan. Luonnollisesti siellä ensin syntyi kauhea melu; sitä olin\nodottanut enkä ollut siitä millänikään. Lopulta melu lakkaa, minä\nkuuntelen ja huomaan, että hän mukautuu välttämättömään kohtaloonsa, ja\nrauhoitun. Seuraavana päivänä päivän valjetessa astun tuohon huoneeseen\nja näen pienen huimapääni nukkuvan sohvalla vajonneena syvään uneen,\njoka niin väsyttävän mellastamisen jälkeen epäilemättä oli hyvin\ntarpeellinen.\n\nJuttu ei päättynyt siihen. Äiti sai tietää, että hänen lapsensa oli\nviettänyt kaksi kolmannesta yöstään poissa vuoteestaan. Nyt oli kaikki\nhukassa; äidin mielestä pienokainen jo oli mennyttä kalua. Tämä huomasi\ntilaisuuden soveliaaksi kostolle ja tekeytyi sairaaksi, älyämättä,\nettei sen kautta mitään voittaisi. Noudettiin lääkäri. Äidin\nonnettomuudeksi tämä lääkäri oli veitikka, joka ivatakseen äidin\nlevottomuutta koetti sitä lisätä. Hän kuiskasi korvaani: \"Antakaa minun\nvaan hoitaa asiaa, lupaan, että lapsi pitkäksi aikaa on menettävä\nhalunsa näytellä potilasta.\" Nyt määrättiin erityinen ruokajärjestys ja\nhuoneessa pysyminen ja lääkkeitä tilattiin apteekista. Surkuttelin tätä\näiti parkaa, jota täten koko hänen ympäristönsä petti paitsi minua,\njota hän rupesi vihaamaan juuri senvuoksi, etten häntä pettänyt.\n\nLausuttuaan minulle jotenkin ankaria moitesanoja hän virkkoi minulle,\nettä poikansa terveys oli heikko, että hän oli perheensä ainoa\nperillinen, että hän oli pidettävä elossa mistä hinnasta tahansa ja\nettei hän sallinut pienokaista pahotettavan. Siinä olin aivan samaa\nmieltä kuin hän; mutta hän tarkotti tuolla pahottamisen välttämisellä\npienokaisen tahdon täydellistä noudattamista. Huomasin, että äitiä oli\nkohteleminen samoin kuin hänen lastansa. \"Rouvaseni\", sanoin jotenkin\nkylmästi, \"minä en ollenkaan osaa kasvattaa perillistä, enkä edes tahdo\nsitä oppia: menetelkää siis sen mukaisesti.\" Minua kuitenkin tarvittiin\nvielä joku aika; isä sovitti asiat ja äiti kirjoitti vakituiselle\nkotiopettajalle kiirehtien häntä palaamaan ja lapsi, joka huomasi ettei\nsillä ollut mitään hyötyä minun uneni häiritsemisestä eikä myöskään\npotemisesta, päätti viimein sekä ruveta nukkumaan että voimaan hyvin.\n\nTuskin saattaa kuvitella, kuinka monella tämänkaltaisella oikulla tuo\npikku tyranni oli kiusannut kasvattajaansa; kasvatus näet tapahtui\näidin valvonnan alaisena, eikä hän kärsinyt, että perillisen tahtoa\nmissään suhteessa vastusteltiin. Milloin vaan pojan päähän pisti lähteä\nkävelemään, täytyi olla valmis hänelle seuraa tekemään tai oikeammin\nhäntä saattamaan, ja hän valitsi aina juuri sen hetken, jolloin hänen\nkasvattajallaan oli kovin kiire. Lapsi tahtoi minun suhteeni harjottaa\nsamaa komentoa ja päivällä kostaa minulle siitä, että sen yöllä täytyi\nantaa minun nukkua rauhassa. Suostuin alttiisti kaikkeen ja annoin\nhänen aluksi ilmeisen selvästi huomata mielihyvän, jota tunsin siitä,\nettä voin tehdä hänelle mieliksi. Sittemmin, kun häntä oli oikaistava\noikullisuudestaan, menettelin toisin.\n\nEnsin oli hänelle osotettava, että hän oli väärässä, eikä tämä ollut\nvaikeata. Kun tiesin, etteivät lapset koskaan pidä silmällä muuta kuin\nnykyhetkellisyyttä, saatoin oppilaani helposti alakynteen edeltäpäin\nlaskemallani menettelytavalla: toimitin hänelle kotona huvituksen,\njonka tiesin olevan erityisesti hänen mieleensä; ja hetkenä, jolloin\nnäin hänen mitä innokkaimmin antautuvan siihen, ehdotin hänelle, että\nlähtisimme kävelemään. Hän kieltäytyi jyrkästi. Toistin ehdotukseni,\nmutta hän ei minua kuunnellut. Minun täytyi mukautua hänen tahtoonsa ja\nhän pani iloiten merkille tämän todisteen alistumisestani.\n\nSeuraavana päivänä oli minun vuoroni. Olin asettanut niin, että hänellä\noli ikävä: minä taas olin olevinani suuressa työn touhussa. Muuta ei\ntarvittu, jotta pienokainen päättäisi toimia kuten olin ajatellut. Hän\ntulikin luokseni ja tahtoi keskeyttää työni, saadakseen minut mitä\npikimmin kävelemään kanssaan. Minä kieltäydyin; hän piti itsepäisesti\nkiinni tuumastaan. \"Minäpä en tulekkaan\", sanoin hänelle, \"seuraamalla\nomaa tahtoasi, olet opettanut minua seuraamaan omaani; minä en tahdo\nlähteä kävelemään.\" \"Vähät siitä\", hän virkkoi vilkkaasti, \"lähden siis\nyksin.\" \"Kuten tahdot.\" Ja minä jatkan työtäni.\n\nHän pukeutuu, ollen hieman levoton huomatessaan, että minä annoin sen\ntapahtua itse tekemättä samoin. Valmiina lähtöön hän tulee sanomaan\nminulle hyvästi; vastaan hänen hyvästiinsä. Hän koettaa saada minut\nlevottomaksi kertomalla mitä teitä aikoo kulkea; hänen puheestaan\npäättäen olisi luullut hänen menevän maailman ääreen. Osottamatta\nvähintäkään levottomuutta toivotan hänelle onnellista matkaa. Hänen\nneuvottomuutensa yhä vaan lisääntyy. Kuitenkin hän säilyttää malttinsa\nja käskee juuri ennen lähtöään palvelijan seurata häntä. Palvelija,\njonka menettelytapa jo edeltäkäsin on määrätty, vastaa ettei hänellä\nole aikaa ja että hän on saanut työtä minulta, jota hänen tulee totella\nenempi kuin häntä. Tämä on pienokaiselle kova isku. Miten ymmärtää,\nettä hänen annetaan lähteä yksin ulos, hänen, joka luulee olevansa\ntärkein henkilö talossa ja joka ajattelee taivaan ja maan harrastavan\nhänen suojelemistaan! Vähitellen hän rupeaa huomaamaan heikkoutensa;\nhän ymmärtää joutuvansa yksin keskelle ihmisiä, jotka eivät häntä\ntunne; hän huomaa edeltä ne vaarat, joihin hän voi joutua. Itsepäisyys\nnyt enää pitää hänen rohkeuttaan yllä; portaita hän astuu alas hitaasti\nja alakuloisena. Viimein hän astuu kadulle lohduttaen itseään jossakin\nmäärin sillä ajatuksella, että minut saatetaan vastuunalaiseksi siitä\npahasta, mikä saattaa häntä kohdata.\n\nTätä juuri olin tarkottanut. Kaikki oli edeltäpäin valmistettua; ja kun\nasian ratkaisu oli käyvä jonkun verran julkiseksi, olin hankkinut isän\nsuostumuksen. Tuskin poika oli astunut muutaman askeleen, kun hän\noikealla ja vasemmalla kuuli eri huomautuksia itsensä johdosta.\n\"Naapuri, katsoppa tuota näppärää nuorta herraa! Minnehän hän menee\naivan yksin? Hän varmaankin eksyy, pyydänpä häntä tulemaan meille.\"\n\"Älkää toki, naapuri hyvä. Ettekö näe, että se on tottelematon\npoikanulikka, joka on ajettu pois kodistaan, kun hän ei tahtonut\nkäyttäytyä niin kuin pitää! Tyhjäntoimittajia ei pidä kutsua luokseen,\nantakaa hänen mennä minne tahtoo.\" \"No, ohjatkoon häntä Herra, minua\npahoittaisi, jos hänelle tapahtuisi joku onnettomuus.\" -- Vähän\nkauempana hän kohtaa jotenkin yhdenikäisiään katupoikia, jotka häntä\nkiusottavat ja ilkkuvat. Kuta kauemmaksi hän kulkee, sitä enemmän\nvastuksia hän kohtaa. Ollen yksin ja vailla suojelijaa hän huomaa\nolevansa kaikkien pilkan esineenä ja huomaa suureksi hämmästyksekseen,\nettei hänen olkanauharuusunsa ja kultapäärmeinen pukunsa tuota hänelle\nsuurempaa kunnioitusta.\n\nTällävälin muudan ystävistäni, jota hän ei tuntenut ja jolle olin\nantanut toimeksi valvoa häntä, seurasi häntä askel askeleelta hänen\nhuomaamattaan ja meni häntä sopivan hetken tultua puhuttelemaan. Tämä\ntehtävä, joka vivahti Sbriganin osaan kappaleessa \"Monsieur de\nPourceaugnac\",[50] vaati älykästä henkilöä ja ystäväni täyttikin sen\nmestarillisesti. Pelottamatta lasta siinä äkillistä kauhua herättämällä\nhän saattoi sen niin hyvin käsittämään, miten varomaton sen uhkayritys\noli, että hän puolen tunnin kuluttua toi jälleen luokseni pienokaisen,\njoka nyt oli nöyrä ja häpeissään ja joka ei rohjennut nostaa katseitaan\nmaasta.\n\nSaattaakseen tähän kävelyyn yhtyneen ikävyyden oikein tuntuvaksi, pojan\nisä muka oli lähtemässä ulos, juuri sinä hetkenä, kuin pienokainen\nastui sisälle; isä tapasi pojan portilla. Pojan täytyi nyt sanoa, mistä\ntuli ja miksi minä en ollut hänen mukanansa.[51] Lapsi parka olisi\ntahtonut vajota sata jalkaa maan alle. Huolimatta pitää sille pitkää\nnuhdesaarnaa isä sanoi sille välinpitämättömämmin kuin mitä olin\nodottanut: \"Kun tahdot vastedes lähteä yksin kävelemään, olkoon se\nsinulle sallittu; mutta koska en kärsi maankulkijaa talossani, niin\nlaita niin, jos tämä vielä kerran tapahtuu, ettet enää palaa kotia.\"\nMinä puolestani vastaanotin pojan lausumatta moitteen tai ivan sanaa,\nmutta hieman juhlallisesti. Ja peläten, että hän voisi epäillä tätä\nkaikkea toimeenpannuksi ilveilyksi, en sinä päivänä suostunut menemään\nhänen kanssaan kävelemään. Seuraavana päivänä näin suureksi\nmielihyväkseni, että hän minun seurassani kulki voittoriemuisen\nnäköisenä samojen henkilöiden ohi, jotka edellisenä päivänä olivat\nhäntä ilkkuneet kohdatessaan hänet yksin. On luonnollista, ettei\npienokainen enää uhannut lähteä yksin kävelemään.\n\nNäillä ja tämänkaltaisilla keinoilla onnistui minun siinä vähässä\najassa, jonka vietin hänen kanssaan, saada hänet tekemään kaikki, minkä\ntahdoin, hänelle mitään nimenomaan määräämättä, häneltä mitään\nkieltämättä, saarnaamatta, kehottamatta ja kiusaamatta turhilla\nopetuksilla. Ja kun minä puhuin, hän oli tyytyväinen, mutta vaitioloni\nsaattoi hänet levottomaksi; hän ymmärsi silloin, että joku seikka oli\nhullusti, ja aina hän sai opetusohjeen itse asiasta. Mutta palatkaamme\naineeseemme.\n\nNämä alituiset harjotukset, jotka on jätetty luonnon yksinomaisen\nohjauksen varaan, eivät suinkaan tylsytä henkeä ruumista\nvahvistaessaan, vaan kehittävät päinvastoin meissä sitä ainoanlaista\njärkevyyttä, jota alkuikä kykenee omaksumaan ja joka on kaikkein\ntärkein joka iälle. Ne opettavat meitä hyvin tuntemaan voimiemme\nkäyttämisen, ruumiimme suhteet ympäröiviin esineisiin, meidän\nkäytettävinämme olevat luonnolliset välikappaleet, jotka sopivat\nelimillemme. Onko sen suurempaa typeryyttä kuin se, jota alati\nkamarissa ja äitinsä silmien alla kasvatettu lapsi osottaa, joka\ntietämättä, mitä paino ja vastustusvoima merkitsee, tahtoo nyhtää irti\nsuuren puun tai vierittää liikkeelle kallion? Ensi kerran lähtiessäni\nulkopuolelle Geneven tahdoin ottaa kiinni nelistävän hevosen ja\nviskelin kiviä Salève vuorta vastaan, joka oli kahden ranskanpenikulman\npäässä minusta. Olin kaikkien kylän lasten pilkan esineenä ja olin\nheidän mielestään täydellinen hölmö. Oppiin vivun käyttämisestä\ntutustutaan kahdeksantoista vuotiaana ylemmissä oppikouluissa; ei ole\nainoatakaan kahdentoistavuotiasta maalaispoikaa, joka ei osaisi käyttää\nvipua paremmin, kuin Akatemian ensimäinen mekanikko. Se oppi, minkä\nkoululaiset saavat keskinäisestä seurustelusta koulupihalla, on sata\nkertaa hyödyllisempää kuin kaikki, mikä niille sanotaan luokalla.\n\nTarkastakaa kissaa, kun se ensikerran tulee sisälle huoneeseen; se\ntutkistelee, katselee, nuuskii, ei jää hetkeksikään paikoilleen, se ei\nluota mihinkään, ennenkuin on tutkinut kaikki ja tutustunut kaikkeen.\nSamoin menettelee lapsi, alkaessaan kävellä ja astuessaan niin\nsanoakseni ulos avaraan maailmaan. Koko ero on siinä, että paitsi\nnäköä, joka molemmille on yhteinen, lapsi käyttää luonnon antamina\ntunnusteluvälikappaleinaan käsiä, ja kissa synnynnäistä hienoa\nhajuaistiaan. Tämän taipumuksen hyvästä tai huonosta kehittämisestä\nriippuu, ovatko lapset taitavia vai kömpelöitä, hitaita vai vilkkaita,\nvaromattomia vai varovaisia.\n\nKoska siis ihmisen ensimäisten luonnollisten liikkeiden tarkotus on\nmitata voimiansa kaiken ympäröivän suhteen ja ottaa selville kaikki ne\nhavainnolliset ominaisuudet, jotka hän löytää kustakin esineestä ja\njotka voivat vaikuttaa häneen, on hänen ensimäinen opiskelunsa\njonkunlaista kokeilevaa fysiikkaa, joka tarkottaa hänen omaa\nylläpitämistään, ja josta hänen huomionsa käännetään pois\nmieteperäisillä opinnoilla, ennenkuin hän on huomannut oikean asemansa\nmaailmassa. Niin kauan kuin hänen hennot ja taipuvat elimensä voivat\nmukautua niiden esineiden mukaan, joihin niiden tulee kohdistaa\nvaikutuksensa, niin kauan kuin hänen himmentymättömät aistinsa ovat\nvapaat harhamielteistä, on aika harjotella kumpiakin niille ominaisiin\ntoimituksiin ja oppia tuntemaan niitä havainnollisia suhteita, jotka\nvallitsevat meidän ja ulkomaailman välillä. Koska kaikki, mikä joutuu\nihmisymmärrykseen, tulee siihen aistien välityksellä, on ihmisen ensi\nymmärtäminen aistihavainnollista ymmärtämistä; se on järkiperäisen\najatustoiminnan pohja. Ensimäiset filosofian opettajamme ovat jalkamme,\nkätemme ja silmämme. Jos näiden sijaan pannaan kirjoja, ei täten\nopeteta meitä järkevästi ajattelemaan; siten meitä opetetaan käyttämään\ntoisen järkeä; siten meitä opetetaan paljon uskomaan, mutta ei koskaan\ntietämään mitään.\n\nSen, joka tahtoo harjottaa jotakin taidetta, tulee ensin hankkia\nitselleen tarpeelliset työkalut. Ja jotta näitä työkaluja voisi\nhyödyllisesti käyttää, tulee niiden olla tehdyt tarpeeksi vahvoiksi\nkestämään käyttämisen aiheuttamaa kulumista. Oppiaksemme ajattelemaan,\nmeidän siis tulee harjottaa jäseniämme, aistimiamme, elimiämme, jotka\novat ymmärryksen välikappaleita; ja jotta voisimme näiden\nvälikappaleiden käyttämisestä saada mitä suurimman hyödyn, tulee niiden\nkannattajan, ruumiin, olla terve ja vahva. Siis, kaukana siitä, että\nihmisen todellinen ymmärtämiskyky kehittyisi riippumattomasti\nruumiista, päinvastoin hyvä ruumiinrakennus saattaa henkisen toiminnan\nhelpoksi ja varmaksi.\n\nOsottaessani miten on käytettävä lapsuuden pitkää joutilaisuutta,\nkoskettelen yksityisseikkoja, jotka saattavat tuntua naurettavilta.\nMikä sukkela opetus, huudahtanee joku minulle, joka oman kritiikkinne\nmukaan rajoittuu neuvomaan sellaista, jota ei kenenkään tarvitse oppia!\nMitä hyödyttää hukata aikaa, antamalla ohjeita, jotka aina tarjoutuvat\nitsestään ja jotka eivät maksa vaivaa eivätkä huolenpitoa? Mikä\nkahdentoistavuotias lapsi ei tee kaikkea sitä, minkä tahdotte opettaa\nkasvatillenne, jopa sitä, minkä se on oppinut opettajiltaan?\n\nErehdytte, hyvät herrat! Minä opetan kasvatilleni pitkään aikaan\nkysyvää ja hyvin vaivalloista taitoa, jota teidän oppilaillanne\nvarmaankaan ei ole, nimittäin tietämättömyyden taitoa; sillä niiden\nhenkilöiden tietomäärä, jotka eivät kuvittele tietävänsä enempää, kuin\nsen, minkä tietävät, rajoittuu hyvin harvoihin seikkoihin. Te sanotte\ntarjoavanne oppilaillenne tiedettä; olkoon menneeksi; minä puolestani\nharrastan niiden välikappaleiden hankkimista, joiden avulla tiedettä\nvoidaan omaksua. Kerrotaan venetsialaisten muinoin suurella komeudella\nnäyttäneen Espanjan lähettiläälle P. Markuksen aarretta; tämä ei\nlausunut yhtään ihailun sanaa, katsahti vaan pöytien alle ja virkkoi:\n_Qui non c'è la radice_.[52] Aina kun kuulen jonkun opettajan panevan\noppilaansa laskettelemaan tietojaan, on minulla halu huudahtaa hänelle\nsamoin.\n\nKaikki, jotka ovat ajatelleet muinaiskansojen elintapoja, johtavat\nvoimisteluharjotuksista tuon ruumiin ja sielun reippauden, joka\ntuntuvimmin erottaa nuo kansat nykyajan ihmisistä. Se tapa, jolla\nMontaigne kannattaa tätä mielipidettä, osottaa, että hänellä siitä oli\nvahva vakaumus; hän palaa siihen alinomaa ja tuhannella eri tavalla.\nPuhuessaan lapsen kasvatuksesta hän sanoo, että sen sielun\nkarkaisemista varten on välttämätöntä vahvistaa sen lihaksia;\ntotuttamalla sitä työhön se totutetaan kärsimystä kestämään;\ntotuttamalla sitä ruumiinharjotusten ponnistuksiin, se karaistaan\nkestämään nyrjähtymistä, vatsakipua ja kaikkia tauteja. Viisas Locke,\nhyvä Rollin, oppinut Feury ja pedanttinen de Crousaz, joiden\nmielipiteet kaikessa muussa ovat suuresti toisistaan eroavat, ovat\nkaikki yhtä mieltä siinä, että lasten ruumiilliselle kehitykselle on\nomistettava suurta huolta. Tämä on järkevin kaikista heidän ohjeistaan;\nsitä kuitenkin enimmin laiminlyödään ja tullaan aina laiminlyömään.\nOlen jo tarpeeksi puhunut sen tärkeydestä; ja kun sen suhteen ei voi\ntuoda esiin parempia perusteita ja järkevämpiä osviittoja kuin ne,\njotka tapaa Locken teoksessa,[53] tyydyn viittaamaan siihen, omasta\npuolestani lisättyäni muutamia näkökohtia hänen huomautuksiinsa.\n\nKasvavan ruumiin jäsenten tulee olla vapaina, avaroiden vaatteiden\npeittäminä; ei mikään saa estää niiden liikettä ja kasvamista; älköön\nyksikään vaatekappale olko liian ahdas, liiaksi ihomyötäinen, älköön\nkäytettäkö mitään puristavia vöitä. Ranskalainen puku, joka jo miehille\non epämukava ja epäterveellinen, on haitallinen varsinkin lapsille.\nRuumiinnesteet, jotka täten tukkeutuvat ja pysähtyvät kiertokulussaan,\nturmeltuvat, varsinkin, jos tämän lisäksi tulee toimeton ja\npaikallaan-istujan elämä, jopa ne mätänevät ja synnyttävät keripukkia;\ntämä tauti käy päivä päivältä meillä yhä yleisemmäksi, jotavastoin\nvanhat kansat sitä tuskin tunsivat, kun niiden vaatetus- ja elintavat\nsuojelivat niitä siltä. Käytännössä oleva husaarinpuku ei suinkaan\npoista pahaa, vaan päinvastoin lisää sitä; se tosin säästää lapsilta\nmuutamia nauhoja ja vöitä, mutta rutistaa sen sijaan niiden koko\nruumista. Parasta on antaa niiden käydä lapsenhameessa, niin kauan kuin\nmahdollista, ja sitten antaa niille hyvin avara puku panematta\nollenkaan painoa siihen, että niiden vartalon muoto tulisi näkyviin,\nsillä tämä vaan saattaisi sen muodottomaksi. Lasten henkiset ja\nruumiilliset viat johtuvat melkein kaikki samasta syystä; tahdotaan\nniistä tehdä aikaihmisiä ennen aikaa.\n\nOn olemassa iloisia värejä ja synkkiä värejä; edelliset miellyttävät\nlapsia enemmän; ne pukevatkin niitä paremmin, enkä käsitä miksi ei\ntässä suhteessa otettaisi huomioon niin luonnollista maun määrääjää;\nmutta niin pian kuin ne suosivat jotakin kangasta vaan sentähden, että\nse on komeata, on niiden sydän jo ylellisyyden ihailuun antautunut,\ntakertunut yleisen mielipiteen kaikkiin oikkuihin, eikä tuo maku\nvarmaankaan niissä ole herännyt niiden omasta taipumuksesta. Melkoinen\nmerkitys kasvatukseen nähden on vaatteiden valinnalla ja tämän valinnan\nvaikuttimilla. Eivätpä ainoastaan sokeasti menettelevät äidit lupaa\nlapsilleen palkinnoksi upeita vaatteita, näkee älyttömien\nkasvattajienkin uhkaavan oppilaitaan, sanomalla heille rangaistukseksi\nantavansa karkeamman ja yksinkertaisemman vaatetuksen. \"Ellet lue\nparemmin, ellet varo paremmin vaatteitasi, sinut vaatetetaan pian tuon\nmaalaispojan tavoin.\" Tämä tietää samaa kuin että sanottaisiin: \"Tiedä,\nettei ihminen ole mitään ilman pukuaan, että sinun koko arvosi piilee\nvaatteissasi.\" Onko ollenkaan ihmeellistä, että näin viisaat opetukset\nnuorison mielessä löytävät kiitollisen maaperän, että nuoret niistä\noppivat panemaan arvoa ainoastaan puvun koreuteen ja punnitsemaan\nihmisarvoa yksistään ulkomuodon mukaan!\n\nJos minun tehtäväkseni tulisi oikaista täten pilatun lapsen mieli,\nasettaisin niin, että sen upeimmat vaatteet olisivat epämukavimmat. Ne\nhäntä lakkaamatta vaivaisivat, pitäisivät pakollisena ja lukemattomilla\ntavoilla häirittynä. Karkottaisin vapauden ja iloisuuden pienokaisen\nupeuden takia. Jos se tahtoisi ottaa osaa toisten yksinkertaisemmin\npuettujen lasten leikkeihin, täytyisi näiden heti lakata ja leikkivien\nhajaantua. Sanalla sanoen, ikävystyttäisin sitä ja kyllästyttäisin sen\nsiihen määrin komeuteensa, saattaisin sen siihen määrin kultapäärmeisen\nnuttunsa orjaksi, että siitä tekisin sille vitsauksen ja että se\nkatselisi vähemmin kauhistuneena pimeintä vankilakoppia kuin loistavaa\npukuansa. Niin kauan kuin lasta ei ole saatettu ennakkoluulojemme\norjaksi, sen hartain toivomus on aina elää mukavasti ja vapaana;\nyksinkertaisin ja mukavin puku, sellainen, joka vähimmin rajoittaa sen\nvapautta, on aina sen mielestä paras.\n\nRuumis tottuu liikuntoon ja harjotuksiin, mutta vielä helpommin\ntoimettomuuteen. Kun jälkimäinen tapahtuu, virtaavat ruumiinnesteet\ntasaisesti ja yhdenmukaisesti, ja silloin tulee suojella ruumista\nilmanmuutoksilta; edellisessä tapauksessa taas ruumis siirtyy alinomaa\nliikkeestä lepoon, lämmöstä kylmään, ja silloin tulee sitä totuttaa\nkaikkiin eri ilmanvaihdoksiin. Siitä seuraa, että kaikkien henkilöiden,\njotka toimiensa vuoksi ovat asuinhuoneeseensa sidotut, tulee aina\npukeutua lämpimästi, pysyttääkseen kaikkina vuodenaikoina ja\npäivänhetkinä ruumiinlämmön jotenkin samana. Niiden päinvastoin, jotka\nmenevät ulos ja taas palaavat sisälle, tehden sen tuulisäällä,\nauringonpaisteella, sateella, joilla on paljo ruumiinliikettä ja jotka\nviettävät suurimman osan aikaansa taivasalla, tulee aina pukeutua\nkevyesti, jotta tottuisivat kaikkiin ilmanmuutoksiin, kaikkiin\nilmalämmön eri asteisiin, ilman että nämä seikat heihin vaikuttavat\nhaitallisesti. Neuvon kaikkia käyttämään samoja vaatteita eri\nvuodenaikoina; niin on ainakin Émileni säännöllisesti tekevä. Tällä en\ntarkota, että hänen kesällä tulisi käyttää talvivaatteitaan, kuten\npaikallaan-istujan elämää viettävät henkilöt tekevät, vaan että hän\ntalvella käyttää kesävaatteitaan, kuten työmiehet tekevät. Tätä\njälkimäistä tapaa noudatti Newton koko elinaikansa, ja saavutti\nkahdeksankymmenen vuoden iän.\n\nJoka vuodenaikana tulee käyttää kevyttä päähinettä tai olla sitä\nkokonaan käyttämättä. Muinaiset egyptiläiset olivat aina avopäin;\npersialaiset peittivät päänsä suurilla hiippahatuilla ja käyttävät\nvieläkin paksuja turbaaneja, joiden käyttämisen, Chardinin mukaan, maan\nilmanala tekee välttämättömäksi. Olen toisessa paikassa[54] kosketellut\nsitä eroa, jonka Herodotos taistelukentällä huomasi persialaisten ja\negyptiläisten pääkallojen välillä. Koska siis on tärkeätä, että\npäänluut kehittyvät kovemmiksi, tiviimmiksi ja lujemmiksi ja vähemmin\nhuokoisiksi, jotta ne paremmin suojelisivat aivoja vammoilta,\nvilustumiselta, kuumenemiselta ja kaikilta ilmanvaihdon vaikutuksilta,\nniin totuttakaa lapsianne olemaan kesät ja talvet, päivällä ja yöllä\navopäin. Jos taas pitääksenne lasten hiukset puhtaina ja järjestyksessä\ntahdotte niille yöksi antaa päähineen, niin olkoon tämä ohut, hieno\nmyssy, sentapainen verkkopäähine, jolla baskit peittävät hiuksensa.\nTiedän kyllä, että useimmat äidit, joihin Chardinin huomautus tekee\nsyvemmän vaikutuksen kuin minun järkisyyni, luulevat kaikkialla\nvallitsevan persian ilmanalan. Mutta minä en ole valinnut kasvatikseni\neuroppalaista, tehdäkseni hänestä aasialaisen. Yleensä annetaan\nlapsille liian lämpimät puvut, varsinkin alkuiässä. Niitä pitäisi\npikemmin totuttaa kylmään kuin lämpimään; suuresta kylmästä ne eivät\nkoskaan kärsi haittaa, jos ne siihen totutetaan aikaisin. Niiden iho on\nherkkähuokoinen ja ohut, ja sallii hyvin runsaan hikoilemisen, joten\nliian suuri lämpimyys välttämättömästi vaikuttaa uuvuttavasti. Onpa\ntunnettu asia, että lapsia kuolee enemmän elokuussa kuin missään muussa\nkuussa. Muuten selviää ilmeisesti verrattaessa pohjoismaiden kansoja\netelämaiden kansoihin, että ylenmääräisen kylmän kestäminen saattaa\nkarkaista enemmän kuin liian lämmön kärsiminen. Mutta mikäli lapsi\nkasvaa ja sen jäntereet vahvistuvat, tulee sitä vähitellen totuttaa\nkestämään auringon säteitä. Jos tässä suhteessa menettelee asteittain,\nsaattaa lopulta vaaratta totuttaa lasta kuuman vyöhykkeen helteeseen.\n\nKeskellä miehekkäitä ja järkeviä ohjeitaan Locke lankeaa\nristiriitaisuuksiin, joita ei odottaisi niin tarkkajärkiseltä\najattelijalta. Tämä sama mies, joka neuvoo, että lapset kesällä uisivat\njääkylmässä vedessä, varoittaa antamasta niiden lämminneinä juoda\nkylmää vettä ja panna pitkäkseen kosteaan paikkaan.[55] Mutta koska hän\ntahtoo, että lasten jalkineet aina päästävät läpi vettä, niin eikö tämä\nsiis tapahdu, kun niiden on kuuma, ja eikö voi jalkojen vaikutuksesta\nruumiiseen tehdä samaa johtopäätöstä kuin hän tekee käsien suhteesta\njalkoihin ja ruumiin suhteesta kasvoihin. Jos vaaditte, huomautan\nhänelle, että ihmisruumiin tulee olla aivan yhtä vähässä määrin arka\nkuin kasvojen, miksi moititte minua siitä, jos vaadin, että sen tulee\nolla yhtä vähän arka kuin jalat?\n\nEstääkseen lapsia juomasta, kun niiden on kuuma, hän määrää, että pitää\ntotuttaa niitä syömään pala leipää ennen juomista. Tuntuu hyvin\nkummalliselta, että tulee antaa lapsen syödä, kun sen on jano; pikemmin\ntahtoisin antaa sen juoda, kun sen on nälkä. Minua ei koskaan saada\nuskomaan, että luonnolliset tarpeemme ovat niin kohtuuttomat, ettei\nniitä voisi tyydyttää joutumatta hengenvaaraan. Jos niin olisi laita,\nihmissuku olisi aikoja sitten kuollut sukupuuttoon, ennenkuin se olisi\noppinut, mitä sen elinehdot vaativat.\n\nAina kun Émilen on jano, tahdon antaa hänen juoda. Hänelle on annettava\npuhdasta vettä, siihen mitään sekottamatta, jopa ollenkaan sitä\nlämmittämättä, vaikka hänen olisi niin kuuma, että hiki valuisi ja\nvaikka oltaisiin keskellä talvea. Ainoa seikka, joka on otettava\nhuomioon, on itse veden laatu. Jos hänelle annetaan jokivettä, hän\njuokoon sitä heti sellaisenaan. Jos taas annetaan lähdevettä, tulee\nantaa sen joku aika ennen juomista olla vapaan ilman vaikutuksen\nalaisena. Lämpiminä vuodenaikoina jokivesi on lämmintä; mutta niin ei\nole lähdeveden laita, joka ei ole ollut vapaan ilman yhteydessä. Tulee\nsiis odottaa, kunnes sillä on ilman lämpömäärä. Talvella päinvastoin\nlähdevesi tässä suhteessa on vähemmän vaarallista kuin jokivesi. Mutta\neipä ole luonnollista eikä tavallista, että talvella kuumenemme ja\nhiestymme taivasalla. Kylmä ilma näet, joka lakkaamatta koskettelee\nihoa, tunkee hien sisälle ruumiiseen ja estää huokoset aukenemasta\ntarpeeksi päästääkseen hien vapaasti valumaan ulos. En näet tahdo, että\nÉmile harjottelisi ruumistaan talvella huoneessa lämmittävän\ntakkavalkean ääressä, vaan ulkona kentällä keskellä lunta ja jäätä. Jos\nei hänen ruumiinsa lämpene muusta kuin lumipallojen tekemisestä ja\nheittelemisestä, juokoon hän vettä milloin tahtoo, jatkakoon juotuaan\nruumiinliikettään, eikä siitä tarvitse pelätä mitään haittaa. Jos hän\njonkun toisenkin ruumiinliikkeen johdosta hiestyy ja tuntee janoa,\njuokoon vaan kylmää vettä talvellakin. Pitäkää ainoastaan huolta siitä,\nettä hän matkan päästä ja hitaasti astuen noutaa vettä itselleen.\nArvattavasti on kylmä, joten hän tarpeeksi jäähtyy saapuessaan perille\nja voi juoda kylmää vettä vaaratta. Ryhtykää ennen kaikkea näihin\nvarokeinoihin hänen huomaamattansa. Parempi on, että hän joskus olisi\nsairaana, kuin että aina tarkoin pitäisi silmällä terveyttään.\n\nLapset tarvitsevat paljon unta, ne kun harjottavat tavattoman paljon\nruumiinliikettä. Toinen näistä seikoista on toisen vastapainona;\nkokemus osottaa että molemmat niille ovat yhtä tärkeät. Levon aika on\nyö, se on luonnon järjestys. On yleisesti tunnettu asia, että uni on\nlevollisempi ja makeampi auringon ollessa taivaanrannan alapuolella ja\nettei auringonsäteiden lämmittämä ilma salli meidän nauttia yhtä\nrauhallista ja virkistävää unta. Terveellisin tapa on epäilemättä\nnousta ja panna maata auringon mukana. Siitä seuraa, että ihmisten ja\neläinten meidän ilmanalassamme tarvitsee nukkua kauemmin talvella kuin\nkesällä. Mutta kansalaisen elämä ei ole tarpeeksi yksinkertainen ja\nluonnollinen eikä tarpeeksi vapaa muutoksista ja satunnaisuuksista,\njotta voisi totuttaa ihmistä tuollaiseen yhdenmukaisuuteen siinä\nmäärässä, että se hänelle muuttuisi välttämättömäksi. Tietysti tulee\nnoudattaa määrättyjä sääntöjä; mutta ensimäinen sääntö on se, että\nniistä voi poiketa kun tarve vaatii. Älkää siis ajattelemattomasti\nhemmotelko oppilastanne totuttamalla sitä yhtämittaiseen levolliseen\nuneen, joka ei koskaan keskeydy. Antakaa hänen ensin seurata luonnon\nlakia, mutta älkää unhottako, että hänen eläessään keskellä\nyhteiskuntaamme tulee kohota yläpuolelle tätä lakia, että hänen tulee\nosata panna maata myöhään, nousta aikaisin, tulla äkkiä herätetyksi ja\nvalvoa yönsä siitä kärsimättä. Jos tämä alotetaan jo aikaisin ja jos\njatketaan hitaasti ja asteittain, totutetaan ruumis kestämään\nsellaista, mikä tuottaisi sille perikadon, jos se täysin kehittyneenä\njoutuisi sen alaiseksi.\n\nNiinikään on tärkeätä alusta pitäen tottua kovaan vuoteeseen; täten\nlopulta ei pidä mitään vuodetta epämukavana. Yleensä ankara elintapa,\nkun se on muuttunut tavaksi, lisää mielihyvän aistimuksia; veltto\nelintapa taas tuottaa lukemattomia mielipahantunteita. Liian\nhemmotellut henkilöt eivät enää saa unta muuten kuin nukkuen untuvilla;\nne henkilöt, jotka ovat tottuneet nukkumaan laudoilla, saavat unta\nmissä tahansa. Sille, joka heti maata pantuaan vaipuu uneen, ei mikään\nvuode ole kova.\n\nPehmeä vuode, jossa nukkuja vajoaa höyheniin ja untuviin, veltostuttaa\nja ikäänkuin hajottaa ruumiin. Liian lämpimän peitteen verhoomat\nmunuaiset kuumenevat. Siitä johtuu usein kivitauti ja toisenlaisia\nkipuja ja välttämättömästi herkkä ruumiintila, joka tarjoaa\nhedelmällisen maaperän kaikille taudeille.\n\nParas vuode on se, joka tuottaa parhaan unen. Sellaisen me, Émile ja\nminä, hankimme itsellemme päivän kuluessa. Me emme tarvitse\npersialaisia orjia vuodettamme kohentamaan; tekemällä maatyötä\nparhaiten kohennamme makuusijamme.\n\nTiedän kokemuksesta, että kun lapsi on terve, sen voi mielensä mukaan\nnukuttaa ja pitää valveilla. Kun lapsi on pantu vuoteeseen ja kun se\nlörpötyksellään väsyttää hoitajaa, tämä sanoo sille: _nuku!_ Se\nvaikuttaa yhtä vähän kuin jos hän lapsen ollessa sairaana sanoisi:\n_tule terveeksi_. Paras keino saada lapsi nukkumaan on se, että sitä\nitseä ikävystytetään. Jos puhuu siksi, kunnes sen on pakko vaieta, se\non nukkuva pian. Saarnat ovat aina jossakin suhteessa hyödylliset; on\nparempi puheella nukuttaa lapsi kuin tuudittamisella. Mutta jos illalla\nkäytätte tätä nukutuskeinoa, varokaa sen käyttämistä päivällä.\n\nJoskus herätän Émilen, en juuri peläten, että hän voisi tottua\nnukkumaan liian kauan, vaan totuttaakseni hänet kaikkeen, siihenkin,\nettä hänet äkkiä herätetään. Minulla olisi varsin vähän kykyä tähän\ntehtävääni, ellen osaisi totuttaa häntä heräämään itsestään ja\nnousemaan niin sanoakseni minun mieleni mukaan, ilman että hänelle\nsanon sanaakaan. Jos hän ei nuku tarpeeksi kauan, viittaan siihen, että\naamupäivä on oleva ikävä, joten hän itse pitää voittona kuta enemmän\ntätä aamupäivää hän voi kuluttaa uneen. Jos hän taas nukkuu liian\nkauan, osotan hänelle herätessään jotakin, joka häntä erityisesti\nhuvittaa. Jos tahdon, että hän herää määrähetkellä, sanon hänelle:\nhuomisaamuna kello kuusi lähdetään kalaan, tai tehdään huviretki siihen\ntai siihen paikkaan; tahdotko tulla mukaan? Hän sanoo lähtevänsä ja\npyytää minua herättämään. Lupaan tahi olen lupaamatta, miten katson\nasianhaarojen vaativan. Jos hän herää liian myöhään, olen jo lähtenyt.\nOlisipa kummallista, ellei hän pian oppisi itsestään heräämään.\n\nJos muuten tapahtuisi niin, mikä on harvinaista, että veltto lapsi\nnäyttäisi taipumusta vajota laiskuuteen, ei pidä antaa sen seurata tätä\ntaipumustaan, josta se tuiki veltostuisi, vaan tulee hankkia sille\njotain kiihotinta, joka sen siitä herättää. Luonnollisesti tässä ei ole\nkysymys sen pakottamisesta vilkkaaseen toimintaan, vaan tulee kiihottaa\nsitä siihen jollakin sopivalla yllykkeellä, joka yllyke, jos se on\nhyvin valittu ja luonnon järjestyksen mukainen, tuottaa meille yhtaikaa\nkaksi etua.\n\nEn saata kuvitella mitään, johon ei voisi, taitavasti menetellen, saada\nlapsia mielistymään, jopa intohimoisesti kiintymään, ilman että niiden\nitserakkautta, kilpailuhalua tai kateutta kiihotetaan. Niiden vilkkaus\nja matkimishalu riittävät; varsinkin niiden luonnollinen iloisuus\ntarjoaa hyvän keinon, jonka käyttäminen tuottaa varmat tulokset, mutta\njonka hyötyä ei vielä yksikään opettaja ole huomannut. Aina\nleikkiessään, jos ne vaan varmasti tietävät, että leikki on\nkysymyksessä, ne kärsivät valittamatta, jopa nauraen, tuskia, joita\neivät koskaan muulloin kestäisi vuodattamatta runsaita kyyneltulvia.\nPitkät paastoamiset, iskut, palohaavat ja kaikenlaiset väsyttävät\nretket ovat nuorten raakalaisten mielestä huvituksia; tämä todistaa,\nettä kärsimykselläkin on höysteensä, joka voi poistaa siltä\nkatkeruuden. Mutta eivätpä kaikki opettajat kykene valmistamaan täten\nhöystettyä ruokaa eivätkä kaikki oppilaat sitä nauttimaan\nirvistelemättä. Mutta eksynpä uudelleen poikkeuksiin, ellen ole\nvaruillani.\n\nPoikkeuksetta kuitenkin ihminen on tuskien, sukunsa kärsimysten,\ntapaturmien, hengenvaarojen ja vihdoin kuoleman alainen. Kuta enempi\nhänet totutetaan näihin ajatuksiin, sitä enempi hänestä häädetään tuo\ntuskallinen herkkätuntoisuus, joka kärsimättömyyttä synnyttäen lisää\ntuskan kestämisen vaikeutta. Kuta enempi hänet tutustetaan niihin\nkärsimyksiin, jotka saattavat häntä kohdata, sitä enempi, kuten\nMontaigne olisi sanonut, niiltä katkaistaan tuo outouden kärki ja sitä\nenempi hänen sielunsa karkaistaan. Hänen ruumiinsa on oleva se\npanssari, josta kaikki henkeä uhkaavat nuolet kimpoavat pois. Koska\nkuoleman lähestyminen ei vielä ole itse kuolema, on tämä menettävä\nkauhunsa; hän ei niin sanoakseni kuole ollenkaan. Hän on oleva joko\nelävä tai kuollut, eikä mitään muuta. Hänestä sama Montaigne olisi\nvoinut sanoa, kuten on sanonut eräästä Marokon kuninkaasta, ettei\nkukaan ole elänyt niin täydesti viime hetkeen asti. Mielen jäntevyys ja\nlujuus, kuten kaikki muut hyveet, ovat juurrutettavat lapsuudessa.\nMutta niitä ei opeteta lapsille terottamalla niiden nimet lasten\nmuistiin, vaan siten, että ne saatetaan niihin mieltymään, ennenkuin\ntietävät, että ne ovat hyveitä.\n\nKuolemasta puhuessani kysyn, miten on menetteleminen oppilaamme suhteen\nrokkotaudin vaaraan nähden. Onko rokko siihen istutettava aivan\nalkuiässä, vai onko odotettava kunnes se saa luonnolliset rokot?\nEdellinen tapa, joka nykyaikana on yleinen käytännössä, suojelee\nvaarasta sen osan ihmisikää, jossa elämällä on suurin arvonsa. Sen\nsijaan se panee alttiiksi vaaralle sen iän, jolla on vähin arvo, jos\nhyvin toimitettu rokotus yleensä voi tuottaa mitään vaaraa.[56]\n\nJälkimäinen menettelytapa on enemmän sopusoinnussa yleisten\nperiaatteidemme kanssa, nimittäin, että annamme luonnon kaikessa\nseurata omia ohjeitaan, jotka se heti hylkää, kun ihminen niihin\nsekaantuu. Luonnonihminen on aina valmis: antakaamme siis luonnon, tuon\nsuuren lääkärin, itse toimeenpanna istutus; se on paremmin valitseva\nsopivan hetken kuin me.\n\nÄlköön tästä tehtäkö sitä johtopäätöstä, että minä en hyväksy\nrokottamista, sillä ne perusteet, joiden nojalla minä vapautan\nkasvattini siitä, eivät olisi ollenkaan käytännölliset teidän\nkasvatteihinne nähden. Teidän kasvatustapanne ei kehitä niitä kestämään\nrokkoa, kun saavat tämän taudin; jos sen puhkeaminen jätetään sattuman\nvaraan, kasvattinne luultavasti siihen kuolevat. Olen huomannut, että\neri maissa vastustetaan rokotusta sitä enempi, kuta tärkeämmäksi se\nkäy, ja syy tähän on helposti huomattavissa. Tuskin katson tätä\nkysymystä sen arvoiseksi, että Émileeni nähden rupeaisin sitä\npunnitsemaan. Hänet rokotetaan tai jätetään rokottamatta, riippuen\najasta, paikasta ja olosuhteista: häneen nähden tämä on melkein\nyhdentekevää. Jos häneen istutetaan rokkoa, on siitä se etu, että\nedeltäpäin huomataan ja tunnetaan hänen tautinsa; tällä on arvonsa.\nMutta jos hän saa luonnollisen rokon, on hän pelastunut lääkärin\nkäsistä, ja se on paljon tärkeämpää.\n\nErityiskasvatus, jonka yksinomaisena päämääränä on saattaa eroamaan\nrahvaasta tämän kasvatuksen saaneet, valitsee aina etupäässä kalliimmat\noppialat ja hylkää tavallisimmat, jotka juuri ovat hyödyllisimmät.\nNiinpä kaikki huolellisesti kasvatetut nuorukaiset oppivat\nratsastamaan, tämä opetus kun maksaa paljon rahaa. Mutta eipä melkein\nyksikään heistä opi uimaan, se kun ei maksa mitään, ja kun työmies voi\noppia uimaan yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa. Ja kuitenkin matkustaja,\njoka ei ole käynyt ratsastuskoulua, nousee hevosen selkään, pysyy siinä\nja ratsastaa sen verran kuin tarve vaatii; veteen joutunut taas hukkuu\nuimatta, sillä uida ei osaa sitä erityisesti oppimatta. Muuten ei\nkenenkään ole pakko harjottaa hengenvaarallista ratsastustaitoa,\njotavastoin ei kukaan ole varma siitä, eikö hänen pidä uimalla pelastua\nhukkumisvaarasta, jolle ihminen niin usein on alttiina. Émile on\ntunteva itsensä yhtä kotiutuneeksi vedessä kuin maalla. Jospa ihminen\nvoisi elää joka elementissä! Jos voisimme oppia lentämään, tekisin\nhänestä kotkan, ja salamanterin, jos voisimme kestää tulta.\n\nPelätään, että lapsi hukkuu opetellessaan uimaan. Jos se hukkuu\nopetellessaan uimaan tai uimataidon puutteessa, on syy kummassakin\ntapauksessa kasvattajan. Ainoastaan turhamielisyys saattaa\nuhkarohkeaksi; emme ole uhkarohkeita, kun ei kukaan meitä näe. Émile ei\ntätä ominaisuutta osottaisi, vaikka koko maailma häntä katselisi.\nHarjotus kun ei riipu vaarasta, on hän isänsä puutarhassa oppiva uimaan\nHellespontin yli. Mutta täytyypä valmistua vaarankin varalle, jotta ei\nsen ilmaannuttua menetä malttiaan. Tämä on huomattava puoli\npuheenaolevassa harjottelemisessa. Muuten tarkoin punniten vaaraa pojan\nvoimien mukaan ei minun tarvitse pelätä mitään varomattomuuden\naiheuttamaa vaaraa, kun aina sovitan niin, että hän pitää yhtä paljon\nhuolta turvallisuudestaan kuin minä omasta turvallisuudestani.\n\nLapsi ei tietysti vedä vertoja aikaihmiselle; sillä ei ole samoja\nvoimia eikä samaa ymmärrystä; mutta se näkee ja kuulee yhtä hyvin tai\nmelkein yhtä hyvin. Sillä on yhtä herkkä makuaisti, vaikka ei yhtä\nhieno, ja se erottaa yhtä hyvin hajut, vaikka sen aistillinen halu ei\nniistä kiihotu yhtä suuressa määrin. Ensimäiset kyvyt, jotka meissä\nmuodostuvat ja kehittyvät, ovat aistit. Niitä siis pitäisi ensiksi\nviljellä, mutta ne ovat juuri ainoat, jotka unhotetaan ja joita enimmän\nlaiminlyödään.\n\nAistien harjottaminen ei ole niiden pelkkää käyttämistä, vaan se on\nopettelemista niiden avulla oikein arvostelemaan, niin sanoakseni\nhavaitsemaan; emme näet osaa kosketella, nähdä emmekä kuulla muulla\ntavoin, kuin miten olemme oppineet.\n\nOn olemassa puhtaasti luonnollista ja koneellista harjotusta, joka on\nomansa tekemään ruumiin vahvaksi, vaikuttamatta mitään arvostelukykyyn.\nUinti, juoksu, hyppy, hyrrällä leikkiminen, kivien heitto -- kaikki\ntämä on sangen hyvää. Mutta onko meillä ainoastaan käsivarret ja jalat?\nEikö meillä ehkä ole silmiä, korvia ja ovatko kenties nämä elimet\ntarpeettomat edellämainittuja käyttäessämme? Älkää siis harjottako\nainoastaan voimianne, vaan harjottakaa myöskin kaikkia niitä ohjaavia\naisteja, koettakaa niistä jokaisesta saada niin paljo hyötyä kuin\nsuinkin ja verratkaa kunkin aistin välittämää aistimusta toiseen.\nMitatkaa, laskekaa, punnitkaa, verratkaa! Älkää käyttäkö voimaanne,\nennenkuin olette punninneet vastustusta. Menetelkää aina niin, että\nvaikutuksen laskeminen käy keinojen käyttämisen edellä. Totuttakaa\nlapsi siihen, ettei se koskaan tee riittämättömiä tai tarpeettomia\nponnistuksia. Jos täten totutatte sen arvaamaan kaikkien liikkeidensä\nvaikutukset ja korjaamaan erehdyksensä kokemuksen avulla, niin on\nvallan selvää, että se tulee sitä arvostelukykyisemmäksi, kuta enemmän\nse toimii.\n\nOlettakaamme, että pitäisi saada liikkeelle joku raskas esine. Jos\nlapsi ottaa liian pitkän kangen, se tuhlaa liiaksi liikettä, jos se\ntaas ottaa liian lyhyen, ei sillä ole tarpeeksi voimaa. Kokemus saattaa\nopettaa sitä valitsemaan juuri sellaisen kangen, joka on sopiva. Tämä\nviisaus siis ei mene yli sen iän käsityskyvyn. Jos on kysymyksessä\ntaakan kantaminen ja jos lapsi aikoo kantaa niin suuren taakan kuin sen\nvoimat sallivat, ja jos se ei edeltä nostelemalla tunnustele sen\npainoa, on sen kieltämättä silmämitalla edeltäpäin laskeminen tuon\ntaakan paino. Jos on valitseminen yhtä kookkaiden, mutta eriaineisten\nesineiden välillä, niin tulee lapsen oppia erottamaan niiden\nominaispaino. Olen tavannut hyvin kasvatetun nuoren miehen, joka vasta\nitse koeteltuaan uskoi, että tammilastuilla täytetty saavi oli kevyempi\nkuin vedellä täytetty.\n\nKaikkien aistiemme käyttäminen ei ole yhtä suuressa määrin hallussamme.\nYhden niistä, nimittäin tuntoaistin, toiminta ei koskaan keskeydy\nhereillä ollessamme; se on levinneenä yli koko ruumiimme ainaisen\nvartijan tavoin ilmottaen meille kaiken, mikä voisi meitä vahingottaa.\nTunto on se aisti, joka meissä tahtomattammekin ensiksi kehittyy tuon\nalituisen harjaantumisen kautta, ja jota meidän siis vähemmin tarvitsee\nerityisesti viljellä. Kuitenkin huomaamme, että sokeilla on varmempi ja\nhienompi tunto kuin meillä; heidän näet, kun eivät ole näön opastamia,\non pakko yksinomaan tuntoaistin nojalla muodostaa ne arvostelut, jotka\nme muodostamme näköaistin välityksellä. Miksi ei siis meitä opeteta\nheidän tavoin astumaan pimeässä ja pimeässä tuntemaan niitä esineitä,\njotka ovat käsiemme saavutettavissa ja oikein arvostelemaan meitä\nympäröiviä esineitä, sanalla sanoen tekemään yöllä ja ilman valoa\nkaiken sen, minkä sokeat tekevät päivällä kaivaten näköä? Niin kauan\nkuin aurinko paistaa, olemme heitä edullisemmassa asemassa; pimeässä he\nvuorostaan ovat oppaanamme. Me olemme sokeat puolet ikäämme, ero on\nvaan se, että varsinaisesti sokeat aina tulevat toimeen ja että me emme\nrohkene astua askeltakaan sydänyöllä. Mutta onhan meillä tulta,\nhuomauttanee joku. -- Aina vaan turvauduttava koneisiin! Kuka takaa,\nettä nämä tarvittaessa seuraavat teitä kaikkialle? Minä puolestani suon\nkernaammin, että Émilellä on silmät sormien päässä, kuin kynttilän\ntekijän puodissa.\n\nJos olette suljettu huoneustoon keskellä yötä, lyökää kätenne yhteen,\nniin huomaatte huoneen kaiusta, onko se suuri vai pieni, oletteko\nkeskellä huonetta vai nurkassa. Jos olette puolen jalan päässä\nseinästä, niin edessänne oleva ohuempi, mutta samalla voimakkaammin\nvirtaava ilmapatsas on tekevä erilaisen vaikutuksen kasvoihinne.\nPysykää alallanne ja kääntykää vuoroin joka taholle; jos joku ovi on\nauki, ilmanveto on sen ilmaiseva. Jos kuljette laivalla, voitte siitä,\nmillä tavoin ilma koskettelee kasvojanne, päättää sekä mihin suuntaan\nkuljette että millä vauhdilla, hitaalla vai nopealla, rantavirta teitä\nkuljettaa eteenpäin. Näitä ja tämänlaisia havaintoja voimme tehdä\nainoastaan yöllä; kuinka tarkkaavaisia koetammekin olla päivällä, eivät\nne meille onnistu, sillä silmämme yhtä paljon hajottavat kuin tukevat\nhuomiotamme. Kuitenkaan emme näitä havaintoja tehdessämme ole\nkäyttäneet käsiämme emmekä sauvaa. Kuinka monta tietoa, jotka muuten\novat näköaistin välittämiä, voimme saavuttaa tuntoaistilla, ilman että\nedes mitään koskettelemme.\n\nPaljo leikkejä yön aikaan! Tämä neuvo on tärkeämpi kuin miltä puusta\nkatsoen näyttää. Yö luonnollisesti pelottaa ihmisiä, jopa välistä\neläimiäkin.[57] Järki, tiedot, nerokkaisuus ja rohkeus vapauttavat\nainoastaan harvoja tästä heikkoudesta. Olen nähnyt sivistyneiden\nmiesten, vapaa-ajattelijoiden, filosofien ja päiväsaikaan pelottomien\nsotilaiden vapisevan yöllä naisten tavoin, kuullessaan lehden\nkahisevan. Selitetään tämän pelon johtuvan imettäjien saduista, mutta\nsiinä erehdytään; sillä syy on vallan luonnollinen. Mikä on tämä syy?\nSama, joka tekee kuurot epäluuloisiksi ja rahvaan taikauskoiseksi,\nnimittäin se, ettemme tunne meitä ympäröiviä seikkoja emmekä sitä, mikä\nympärillämme tapahtuu.[58] Tottunut kun olen jo kaukaa näkemään esineet\nja edeltäkäsin arvaamaan niiden tekemän vaikutuksen, on luonnollista\nettä pimeässä, missä en enää näe mitään siitä, mikä minua ympäröi,\noletan piilevän tuhansia olentoja ja tuhansia liikkeitä, jotka voivat\nminua vahingoittaa ja joilta minun on mahdoton turvata itseäni. Turhaan\ntiedän olevani turvissa siinä paikassa, missä olen; en kuitenkaan\nkoskaan tiedä olevani yhtä turvallinen, kuin jos sen silmilläni\nnäkisin. Minulla on siis aina pelon aihe, jota minulla ei ole\npäivänvalon vallitessa. Tosin tiedän, ettei mikään vieras olento voi\nruumistani vahingoittaa, jonkin kahinan tai melun sen lähestymistä\nilmaisematta. Senpä vuoksi ovatkin korvani lakkaamatta erittäin\ntarkkaavaiset. Kun kuulen vähintäkin kahinaa, jonka aiheuttajaa\nen voi erottaa, itsenisuojelemisvaisto panee minut olettamaan\ntuoksi aiheuttajaksi jotain kaikkein vaarallisinta, mikä vaatii\nvarovaisuuttani ja siis juuri sellaista, joka on enimmin omansa minua\npelästyttämään.\n\nJos en kuule yhtään mitään, en siltä ole vallan levollinen, sillä\nvoihan minut yllättää mitään melua synnyttämättä. Minun on pakko\nkuvitella olosuhteita sellaisiksi kuin ne olivat sitä ennen,\nsellaisiksi kuin niiden vielä tulee olla, minun on pakko asettaa\nsilmieni eteen sellaista, mitä en näe. Koska minun näin ollen täytyy\nturvautua mielikuvitukseeni, en kohta enää voi sitä hillitä, ja se,\nminkä tein itseäni rauhoittaakseni, saattaa minut vaan entistä\nlevottomammaksi. Jos kuulen melua, luulen ryövärien lähestyvän; jos en\nkuule mitään, näen hahmoja. Itsesuojelemisintoni aiheuttama valppaus\ntuottaa minulle vaan uutta pelon aihetta. Kaikki, mikä voi minua\nrauhoittaa, piilee järjessäni, mutta sitä voimakkaampi vaisto puhuu\nvallan toista kieltä. Mitä hyödyttää ajatella, ettei ole mitään pelon\naihetta; sillä silloinhan ei ole mitään tehtävänä!\n\nJos tämän pahan alkusyy on löydetty, niin se itsestään viittaa\nparannuskeinoon. Kaikkialla tottumus voittaa mielikuvituksen;\nainoastaan uudet seikat sen jälleen herättävät. Ne seikat, joita joka\npäivä huomaamme, eivät pane mielikuvitusta, vaan muistin toimimaan.\nTämän nojalla lause: _ab assuetis non fit passio_[59] on tosi;\nintohimot näet syttyvät ainoastaan mielikuvituksen hehkusta. Älkää siis\njärkisyillä koettako parantaa henkilöä, joka pelkää pimeätä. Viekää\nhänet usein pimeään ja olkaa varma siitä, etteivät mitkään filosofiset\ntodistelut ole tämän keinon arvoiset. Katonkattajien päätä ei pyörrytä,\nemmekä näe kenenkään pelkäävän pimeätä, joka on siinä tottunut\noleskelemaan.\n\nTässä siis vielä toinen seikka, joka suosittaa ehdottamiamme yöllisiä\nleikkejä. Mutta jotta nämä leikit onnistuisivat, en voi tarpeeksi\nsuosittaa hilpeyttä. Ei ole mitään kolkompaa kuin pimeä: älkää siis\nsulkeko lastanne koppiin. Sen tulee nauraa astuessaan pimeään ja taas\nnauraa siitä poistuessaan. Lapsen ollessa pimeässä tulee sen jättämien\nhuvituksien ja sitä odottavan hauskuuden karkottaa sen mielestä ne\nmielikuvituksen aaveet, jotka muuten pimeässä voisivat sitä ahdistaa.\n\nOn olemassa elämässä raja, josta käännymme takaisin, huolimatta ikämme\njatkumisesta. Tiedän, että minä olen saapunut tälle rajalle, ja alan\nnyt, niin sanoakseni, astua uutta elinuraa. Kypsyneen iän tyhjyys, jota\nitsessäni olen tuntenut, luo jälleen silmieni eteen nuoren iän suloiset\najat. Vanhetessani muutun taas lapseksi ja muistelen halukkaammin sitä,\nmitä olen tehnyt kymmenvuotiaana, kuin mitä tein kolmekymmenvuotiaana.\nLukijat, antakaa minulle siis anteeksi, että joskus otan esimerkkini\nomista kokemistani. Voidakseni näet hyvin kirjoittaa tämän kirjan,\ntulee minun tehdä se mielihyvällä.\n\nAsuin lapsena maalla erään pastori Lambercierin perheessä. Minulla oli\ntoverina muudan minua rikkaampi serkku, jota kohdeltiin kuin perillistä\nainakin, kun minä taas, ollen kaukana isäni luota, kävin köyhästä\norvosta. Iso serkkuni Bernhard oli suuri pelkuri, etenkin yöllä. Minä\nivasin siihen määrään hänen pelkuruuttaan, että herra Lambercier, joka\noli kyllästynyt kerskailemiseeni, päätti koetella rohkeuttani. Eräänä\nsyysiltana, jolloin oli hyvin pimeä, hän antoi minulle kirkon avaimen\nja käski minun mennä sieltä noutamaan raamattua, joka oli unhottunut\nsaarnatuoliin. Kiihottaakseen kunniantuntoani hän lisäsi muutaman\nsanan, jotka tekivät minulle kieltäymisen mahdottomaksi.\n\nLäksin ottamatta valoa mukaani; jos minulla olisi ollut sitä mukanani,\nyritys olisi ehkä ollut vielä vaikeampi. Täytyi kulkea kirkkomaan\nhalki; kuljin siitä iloisena, sillä ollessani vapaassa ilmassa en\nkoskaan yöllä pelännyt.\n\nAvatessani kirkon ovea kuulin holvikatosta kajahduksen, joka minusta\ntuntui äänien huminalta ja joka alkoi järkyttää roomalaista\npelottomuuttani. Oven avattuani aioin astua sisälle; mutta tuskin olin\nastunut pari askelta, kun pysähdyin. Huomatessani tässä avarassa\nrakennuksessa vallitsevan syvän pimeyden, minut valtasi kauhu, joka\nnosti tukkani pystyyn. Käännyn ympäri, poistun kirkosta ja pötkin\nvavisten pakoon. Pihalla kohtasin pienen Sultan-nimisen koiran, jonka\nhyväily minua rauhoitti. Häveten pelkoani palasin takaisin, koettaen\nkuitenkin saada kumppanikseni Sultanin, joka ei ollut halukas minua\nseuraamaan. Kuljen nopeasti kynnyksen yli ja astun sisälle kirkkoon.\nTuskin olin sisällä, kun kauhu uudelleen minut valtasi niin rajusti,\nettä menetin kaiken malttini. Vaikka saarnatuoli oli oikealla ja minä\nsen hyvin tiesin, käännyin huomaamattani vasemmalle, missä sitä kauan\nhain, eksyen penkkirivien väliin ja tietämättä enää missä olin. Ja kun\nen löytänyt saarnatuolia enkä ovea, jouduin selittämättömään\nhäiriötilaan. Viimein huomaan oven, pääsen ulos kirkosta ja poistun\nkuten ensi kerrallakin, vahvasti päättäen, etten koskaan astuisi sinne\nsisälle muulloin kuin päiväsaikaan.\n\nPalaan asuintaloon asti. Ollessani juuri astumassa sisään kuulen herra\nLambercierin äänen ja äänekästä naurua. Luulen tämän tarkottavan minua\nja häveten, että olen saattanut itseni sen alaiseksi, epäröin avata\novea. Tällä välin kuulen miten neiti Lambercier on levoton minun\ntähteni, miten hän käskee palvelijattaren ottamaan lyhdyn ja miten\nherra Lambercier valmistautuu lähtemään minua hakemaan, ollen\npelottoman serkkuni seuraama, jolle jäljestäpäin epäilemättä olisi\nomistettu koko kunnia retkikunnasta. Samassa hetkessä koko pelkoni\nlakkaa; pelkään vaan että minut paossani yllätetään; juoksen, kiidän\nkirkkoon, eksymättä ja hapuilematta löydän saarnatuolin, kiipeän ylös\nsiihen, tartun raamattuun, keikahdan alas ja muutamin hyppäyksin\nriennän ulos kirkosta, jonka oven kiireessä unhotan lukita, astun\nhuoneeseen hengästyneenä ja paiskaan raamatun pöydälle, ollen tosin\npelästyneen näköinen, mutta tuntien sydämeni ilosta sykkivän siitä,\nettä olin välttänyt minulle aiotun avunannon.\n\nKysyttäneen, olenko maininnut tämän tapauksen noudatettavana\nesimerkkinä ja esimerkkinä siitä hilpeydestä, jota vaadin\ntämäntapaisissa harjotuksissa. Se ei ole tarkotukseni; mutta mainitsen\nsen todisteena siitä, ettei mikään tehokkaammin rauhoita yön varjojen\npelottamaa kuin se, että kuulee viereisessä huoneessa koolla olevan\nseuran nauravan ja rauhallisesti keskustelevan. Neuvoisin siis, ettei\nkasvattaja näin vaan kahden kesken oppilaansa kanssa hauskuuttaisi\niltahetkiä, vaan että hän sen sijaan kokoaisi paljon iloisia lapsia ja\nettei niitä aluksi päästettäisi kotia yksitellen, vaan useampia\nyhdessä, ja ettei päästettäisi ainoatakaan lasta aivan yksin menemään,\nennenkuin aivan varmasti tiedettäisiin, ettei se kovin pelkää.\n\nEn tiedä mitään huvittavampaa ja hyödyllisempää kuin tuollaiset leikit,\njos ne vaan taitavasti järjestetään. Suuressa huoneessa laatisin\njonkunmoisen sokkelon pöydistä, nojatuoleista, tuoleista ja\nvarjostimista. Tämän sokkelon harhakäytäviin panisin kahdeksan tai\nkymmenen tyhjän paperirasian keskelle rasian, joka olisi melkein\nedellisten näköinen, mutta täytetty makeisilla. Sitten huomauttaisin\nselvin, mutta lyhyin sanoin tarkalleen, missä paikassa oikea rasia\nolisi. Tiedonantoni olisi riittävän selvä henkilöille, jotka ovat\ntarkkaavaisempia ja vähemmän hajamielisiä kuin lapset.[60] Sitten arvan\nmukaan lähettäisin pienet kilpailijat yksitellen tuohon huoneeseen\nkunnes makeisilla täytetty rasia olisi löydetty. Tämän tehtävän\nasettaisin helpommaksi tai vaikeammaksi riippuen kilpailevien\ntaitavuudesta.\n\nKuvitelkaa tuollaista pikku Herkulesta, kun hän palaa rasia kädessä\nvallan ylpeänä retkeltään. Tämä rasia pannaan pöydälle ja avataan\njuhlallisesti. Kuulenpa jo mielikuvituksessani tuon iloisen joukon\nnauravan ja laskevan pilaa, kun odotettujen makeisten asemesta\nhuomataan puhtaasti pantuna sammalille tai pumpulille koppakuoriainen,\nnäkinkenkä, hiilipala, tammenterho, nauris tai joku muu senkaltainen\nherkkupala. Toiste ripustetaan huoneessa, jonka seinät on äsken\nmaalattu, lähelle seinää joku lelu tai pieni huonekalu, joka sitten on\nnoudettava koskettamatta seinää. Heti kun sen noutaja on palannut, ja\njos hän vähänkin on poikennut asetetusta ehdosta, hänen valkeaksi\ntahrautunut hattunsa tai saappaansa kärki, takin lieve tai hiha on\nilmaiseva hänen taitamattomuutensa. Siinä jo kylliksi, ehkäpä\nliiaksikin sanottu, jotta lukija huomaa, mihin suuntaan nämä leikit on\njärjestettävä. Jos vaaditaan, että minun pitää sanoa kaikki, on parasta\nluopua kirjaani lukemasta.\n\nMikä etu täten kasvatetulla ihmisellä on oleva yöllä muihin nähden?\nHänen jalkansa, jotka ovat tottuneet varmasti astumaan pimeässä, ja\nhänen kätensä, jotka ovat harjaantuneet helposti tunnustelemaan\nympäröiviä esineitä, ohjaavat häntä vaivatta mitä sankimmassa pimeässä.\nHänen mielikuvituksensa, joka on täynnä nuoruuden ajan yöllisten\nleikkien muistoja, ei hevillä kiinny pelottaviin seikkoihin. Jos hän\nluulee kuulevansa naurunhohotusta, niin ei hän pidä niitä kummituksien\npäästäminä, vaan entisten toveriensa. Jos hän kuvittelee seuraa, ei hän\najattele noitajoukkoa, vaan siirtyy mielikuvituksessaan kasvattajansa\nhuoneeseen. Yö kun palauttaa hänen mieleensä pelkkiä iloisia kuvia, ei\nse koskaan ole tuntuva hänestä kammottavalta; hän ei sitä pelkää, vaan\nrakastaa sitä. Jos hänen tulee ottaa osaa johonkin sotilasretkikuntaan,\non hän oleva valmis siihen mihin vuorokauden aikaan tahansa, sekä yksin\nettä joukon mukana. Hän on hiipivä Saulin leiriin ja kulkeva sen läpi\neksymättä ja on tunkeva aina kuninkaan teltalle asti ketään\nherättämättä ja on palaava ilman että kukaan on häntä huomannut. Jos\ntulee ryöstää Rhesoksen hevoset,[61] sopii empimättä kääntyä hänen\npuoleensa. Toisin kasvatettujen henkilöiden joukossa vaivoin löydetään\ntällaista Odysseusta.\n\nOlen huomannut muutamien henkilöiden yllätyksien avulla koettavan\ntotuttaa lapsia siihen, etteivät pelkäisi mitään yöllä. Tämä metodi on\nhyvin huono; se tekee vallan vastaisen vaikutuksen, kuin mitä on\ntavoteltu ja saattaa vaan lapset kahta pelokkaammiksi. Ei järki eikä\ntottumus voi rauhoittaa nykyhetkistä vaaraa ajatellessamme, jonka\nsuuruutta ja laatua emme voi tuntea, eikä poistaa sitä pelkoa, jota\ntunnemme usein kokemiamme yllätyksiä kohtaan. Mutta miten voi saada\nvarmuutta siitä, että kasvattimme aina olisi vapaa tämänkaltaisista\nvaaroista? Mielestäni paras keino tämän epäkohdan poistamiseksi olisi\nseuraava: \"Oletpa tuollaisessa tapauksessa -- näin sanoisin Émilelleni\n-- oikeutettu itsepuolustukseen; sillä päällehyökkääjä ei tarjoa\ntilaisuutta päättää, tahtooko hän tehdä pahaa vai peljättää, ja kun hän\nedeltä on ryhtynyt varokeinoihinsa, et edes pakenemalla voi turvata\nitseäsi. Käy siis rohkeasti yöllisen häiritsijäsi kimppuun, olkoon se\nihminen tai eläin; ravista häntä ja tartu häneen kiinni kaikin voimin.\nJos hän tekee vastustusta, niin lyö sinä vaan, äläkä säästä iskujasi,\nja sanokoon tai tehköön hän mitä tahansa, älä kuitenkaan koskaan\nhellitä ennenkuin tiedät, mistä on kysymys. Sytytettyäsi valon ja\nasiasta lähemmän tiedon saatuasi luultavasti olet huomaava, ettei ollut\nsuurta pelon aihetta, ja tämä tapa kohdella tuollaisia pilantekijöitä\nluonnollisesti vie heiltä halun toiste tehdä samoin.\"\n\nVaikka tunto on se aisteistamme, jota lakkaamatta käytämme ja\nharjotamme, sen välittämät aistimukset ovat, kuten olen huomauttanut,\nepätäydellisemmät ja pintapuolisemmat kuin minkään muun aistin\nvälittämät. Me näet lakkaamatta sitä käyttäessämme samalla turvaudumme\nnäköön, ja koska silmä saavuttaa esineen pikemmin kuin käsi, ymmärrys\ntekee melkein aina johtopäätöksensä ilman jälkimäisen ohjausta.\nSitävastoin kosketuksen välittämät aistimukset ovat kaikkein varmimmat,\njuuri sen vuoksi että ovat kaikkein enimmin rajoitetut. Ne ulottuvat\nainoastaan yhtä pitkälle kuin käsi ja korjaavat toisten aistien\nerehdykset; nämä näet kaukaa muodostavat mielteensä esineistä, joita\ntuskin erottavat, jotavastoin tuntoaisti erottaa hyvin kaiken, minkä se\nerottaa. Tähän tulee lisäksi, että voimme jos tahdomme, samanaikuisesti\nkun hermomme toimivat, käyttää lihasvoimaa, joten yhdistämme\naistimukseen lämpötilasta, esineiden suuruudesta ja muodosta\naistimuksen painosta ja tiviydestä. Täten siis tunto ollen kaikista\naisteistamme se, joka meille paraiten ilmaisee sen vaikutuksen, jonka\nvieraat esineet tekevät ruumiiseemme, on useimmin käytetty ja se antaa\nmeille kaikkein välittömimmin itsesuojeluksellemme tarpeelliset\ntiedot...\n\nKoska harjotettu tuntoaisti täydentää näköä, miksi se ei voisi jossakin\nmäärin täydentää kuuloakin. Synnyttäväthän äänet soinnullisissa\nkappaleissa värähdyksiä, jotka ovat kosketuksella tajuttavissa.\nLaskemalla kätensä sellolle, saattaa silmien ja korvien avutta\nainoastaan puun väräjämisestä päättää, onko sitä aiheuttava ääni matala\nvai korkea, ja lähteekö se kvintistä vai basso-kielestä. Jos tuntoa\nharjotetaan tämänlaisiin erottamisiin, en epäile että ajan pitkään\ntäten voi harjaantua niin, että sormilla voi kuulla koko sävelmän. Jos\ntämä olettamus on tosi, on selvää että musiikin muodossa voisi puhua\nkuurojen kanssa; sillä säveleet ja tahdit, jotka yhtä hyvin soveltuvat\nsäännöllisiin yhdistelmiin kuin ihmisääni, saattavat samoin kelvata\nkielen aineksiksi.\n\nOn olemassa harjotuksia, jotka tylsyttävät ja ja heikontavat\ntuntoaistia; toiset taas sitä vahvistavat ja saattavat sen herkemmäksi\nja hienommaksi. Edelliset, jotka kovien esineiden alituisen painamisen\nohella harjottajalta vaativat paljon liikettä ja voimaa, tekevät ihon\nkovaksi ja nystyrämäiseksi ja riistävät siltä sen luonnollisen\ntunnokkaisuuden. Jälkimäiset taas ovat senlaatuiset, että ne\nvaihtelevaisesti kehittävät tuntokykyä kevyen ja usein tapahtuvan\nkosketuksen muodossa, niin että ymmärrys tarkkaamalla lakkaamatta\ntoistuvia aistimuksia saavuttaa taidon erottaa kaikki niiden eri\nmuunnelmat. Tämä erotus havaitaan etenkin soittimia käyttäessä; sellon,\nbassoviulun, jopa viulunkin kova ja kuluttava kosketteleminen tosin\nsaattaa sormet notkeiksi, mutta koventaa niiden päät. Pianon sileä ja\npehmeä kosketteleminen tekee niinikään sormet notkeiksi, mutta\ntunnokkaammiksi samalla. Tässä suhteessa siis piano on asetettava\netusijaan. On tärkeätä, että iho karaistuu kestämään ilman vaikutusta\nja sen muutoksia; sillä iho suojelee koko ruumista. Vaikka kokonaan\nolen tätä mieltä, en kuitenkaan soisi, että käsi liian orjallisesti\ntoimittaessaan samaa työtä kovettuisi ja että sen iho muuttuen melkein\nkänsäiseksi menettäisi tuota hienoa tuntokykyä, jonka avulla tunnemme,\nmitkä ne esineet ovat, joiden pintaa kädellämme kosketamme ja joka,\nriippuen kosketellun esineen laadusta, saattaa meidät pimeässä kauhusta\nvärisemään.\n\nMiksi olisi oppilaani pakko aina käyttää jalkojensa anturoina\nhärännahkaa? Mitä pahaa siinä olisi, jos hänen oma ihonsa joskus olisi\nhänen anturanahkanaan? On selvää ettei tässä suhteessa ihon herkkyys\nole ollenkaan hyödyllinen, vaan että se päinvastoin usein voi olla\nhyvin vahingollinenkin. Kun vihollinen kerran talvisydämellä keskiyön\naikaan yllätti geneveläiset heidän kaupungissaan, nämä löysivät\npikemmin pyssynsä kuin jalkineensa. Jos ei kukaan heistä olisi oppinut\nkäymään avojaloin, on hyvin mahdollista, että Geneve olisi valloitettu.\n\nVarustakaamme aina ihminen odottamattomien tapahtumien varalle.\nJuoskoon Émile aamuisin ja joka vuodenaikaan avojaloin huoneessa,\nportaissa, puutarhassa; kaukana siitä, että häntä tämän takia\nnuhtelisin, päinvastoin itse teen samoin; kuitenkin pidän huolta siitä,\nettä lasisirut poistetaan. Pian olen puhuva niistä töistä ja leikeistä,\njoihin käytämme käsiämme. Muuten tulee oppilaani oppia kaikki ne\naskeleet ja asennot, jotka edistävät ruumiin kehittymistä sekä tottua\njoka asennossa ylläpitämään mukavaa ja vankkaa ryhtiä. Hänen tulee\noppia pituus- ja korkeushyppyä, kiipeämään puuhun ja muurin yli; hänen\ntulee aina tämän ohella osata ylläpitää tasapainoaan; määrätköön ja\njärjestäköön painolaki kaikki hänen liikkeensä paljoa ennen kuin\nstatiikka[62] tunkeutuu niitä hänelle selittämään. Siitä tavasta, miten\nhänen jalkansa tallaa maata ja miten hänen ruumiinsa on jalkojen\nvarassa, hänen tulee tuntea, onko hänen asentonsa mukava vai epämukava.\nVarmalla ryhdillä on aina viehätyksensä ja vankimmat ruumiinasennot\novat aina pulskimmat. Jos minä olisin tanssinopettaja, en opettaisi\nnoita houkkiomaisia ilveilyjä, joita Marcel[63] opettaa, ja jotka\nsaavuttavat suosiota siinä maassa, jota varten ne ovat aiotut.\nSen sijaan että alituisesti opettaisin kasvatilleni joutavia\ntanssiaskeleita, veisin hänet kallion juurelle. Siellä näyttäisin\nhänelle mihin asentoon on asetuttava, miten tulee pitää ruumista ja\npäätä, mitä liikkeitä tulee tehdä, millä tavoin tulee asettaa milloin\njalka, milloin käsi notkeasti seuratakseen jyrkkiä, epätasaisia ja\nvaikeakulkuisia polkuja, sekä miten pitää keikahtaa kallionkielekkeeltä\ntoiselle sekä kiivetessä ylöspäin että alas tullessa. Kernaammin\ntekisin hänestä vuorikauriin kuin balettitanssijan kilpailijan.\n\nYhtä paljon kuin tuntoaisti keskittää toimintansa ihmisen lähimpään\nläheisyyteen, näköaisti ulotuttaa sen kauas hänestä. Tämä seikka\nsaattaa näkömme niin pettäväksi. Yhdellä katseella ihminen käsittää\npuolet näköpiiriään. Kuinka olisi mahdollista, ettemme näin lukuisien\nsamanaikuisten aistimusten ja niiden herättämien mielteiden ja\narvostelujen tarjoutuessa erehtyisi yhdenkään ainoan suhteen! Todella\nnäkö onkin kaikista aisteistamme pettävin juuri senvuoksi, että sen ala\non laajin ja että se ennättäen edelle kaikkia muita aisteja,\ntoiminnassaan on liian kiireinen ja laaja, jotta muut aistit sen\nhavaintoja voisivat oikaista. Tämän lisäksi perspektiivin synnyttämät\nharhakuvat ovat meille välttämättömät voidaksemme arvostella\npaikallisuuden laajuutta ja verrata sen eri osia toisiinsa. Elleivät\nesineet kaukaa näyttäisi silmällemme niin todellisuudesta poikkeavassa\nmuodossa, emme voisi etäisyydessä nähdä mitään. Ilman koon ja valon\neriasteista suuruutta emme voisi arvostella ainoatakaan välimatkaa, tai\ntoisin sanoen sellaista ei ollenkaan olisi olemassa tietoisuudessamme.\nJos kahdesta yhtä korkeasta puusta toinen, joka olisi sadan askeleen\npäässä meistä näyttäisi yhtä korkealta ja selvältä kuin kymmenen\naskeleen päässä oleva, luulisimme niiden olevan vallan toinen toisensa\nvieressä. Jos havaitsisimme esineiden kaikki ulottuvaisuudet\noikeankokoisina, emme näkisi mitään paikallisuutta ja kaikki näyttäisi\nmeistä olevan omassa silmässämme.\n\nNäköaistilla ei ole, arvostellakseen esineiden suuruutta ja etäisyyttä,\nmuuta kuin yksi ainoa mittakaava, nimittäin näiden esineiden silmäämme\nluoma kulma; ja kun tämä kulma on monipuolisen syyn yksinkertainen\nseuraus, sen meissä herättämät mielteet jättävät kunkin yksityisseikan\nepämääräiseksi, tai niiden kokonaisvaikutus muodostuu välttämättömästi\nerehdyttäväksi. Sillä miten pelkän näön avulla voin erottaa onko se\nsilmäkulma, josta päätän toisen esineen olevan toista pienemmän,\nkokoisensa juuri siitä syystä, että se on toista etäisempi?\n\nSentähden tulee tässä seurata toista, edelliselle vallan\nvastaista menettelyä. Sen sijaan että saattaisimme näön tuloksen\nyksinkertaisemmaksi, meidän päinvastoin tulee saattaa se\nmoninkertaiseksi ja aina oikaista sitä toisen aistin avulla, alistaa,\nnäköaistimemme tuntoaistimme alaiseksi ja niin sanoakseni masentaa\nedellisen vilkkautta jälkimäisen hitaalla ja säännöllisellä kululla.\nEllemme noudata tätä menettelyä, ovat arviolaskumme hyvin\nepätäsmälliset. Me emme ollenkaan kykene silmämitalla tarkasti\narvostelemaan korkeutta, pituutta, syvyyttä ja etäisyyttä. Ja todiste\nsiitä, ettei syy ole niin suuressa määrin aistissa kuin sen väärässä\nkäyttämisessä, on se, että insinööreillä, maanmittareilla,\narkkitehdeillä, muurareilla ja maalaajilla yleensä on paljon tarkempi\nsilmä kuin muilla ja että he silmämitalla paljon paremmin laskevat\netäisyyksiä ja laajuutta; heidän ammattinsa näet tässä suhteessa\nhankkii heille kokemusta, jonka hankkimisen me laiminlyömme, ja heihin\nnähden näkökulma menettää epäselvyytensä siihen yhtyneiden ilmiöiden\nvaikutuksesta, jotka heidän silmässään tarkalleen määräävät tämän\nkulman synnyttämän kahden syyn keskinäiset suhteet.\n\nKaikkea, mikä tuottaa ruumiinliikettä ilman pakkoa, on helppo saada\nlapsia tekemään. On olemassa tuhat eri keinoa herättää heidän\nharrastustaan mittailemaan, tuntemaan ja arvaamaan etäisyyksiä. Tuossa\non sangen korkea kirsikkapuu; miten tulee meidän menetellä poimiaksemme\nsiitä kirsikkoja? Ylettyvätköhän ladon tikapuut siihen? Tuossa on\nmelkoisen leveä puro, miten pääsemme sen yli? Ylettyykö pihalla oleva\nlauta sen toisesta reunasta toiseen? Meitä haluttaa ikkunoistamme onkia\nlinnan vallihaudasta kaloja; kuinka monen sylen pituinen pitää siimamme\nolla? Tahtoisin näiden kahden puun väliin kiinnittää kiikun; onko parin\nsylen pituinen köysi siihen riittävä? Kerrotaan, että toisessa talossa\noleva huoneemme on kahdenkymmenen viiden neliöjalan laajuinen. Onko se\nmeille tarpeeksi tilava, ja onko se nykyistä huonettamme suurempi?\nMeidän on kovin nälkä, edessämme on kaksi kylää; kumpaan niistä\nsaavumme pikemmin päivällistä syömään? ... j.n.e.\n\nOlin kerran saanut toimekseni opettaa juoksua veltolle ja laiskalle\nlapselle, joka ei itsestään antautunut tähän eikä mihinkään muuhunkaan\nharjotukseen, vaikka tuo lapsi oli määrätty sotilasammattiin. Tämä\nlapsi oli saanut päähänsä, en tiedä miten, ettei sen säätyisen ihmisen\ntarvinnut tehdä eikä tietää mitään ja että sen jalosukuisuuden tuli\nkorvata käsivarsia ja sääriä sekä kaikkia avuja. Itse Keironinkaan\ntaitavuus tuskin olisi riittänyt tekemään sellaisesta nuoresta\naatelisherrasta nopeajalkaista Akilleusta. Vaikeus oli kahta suurempi,\nkun en tahtonut hänelle määrätä mitään käskyn muodossa. Olin\nkokonaan hylännyt oikeuden käyttää kehotuksia, lupauksia, uhkauksia,\nkilpailu- ja loistamis-halun herättämistä. Miten siis hänessä herättää\nharrastusta juoksu-urheiluun, hänelle mitään sanomatta? Jos itse olisin\nruvennut juoksemaan, tämä olisi ollut sangen epävarma ja epämukava\nkeino. Sitäpaitsi piti tästä harjotuksesta saada joku lisäopetus\nhänelle, jotta henkinen toiminta olisi tottunut käymään rinnan\nruumiillisen toiminnan kanssa. Tässä minä menettelin seuraavasti --\nminä, se on se, joka seuraavassa esimerkissä johtaa keskustelua.\n\nMennessäni hänen kanssaan kävelemään iltapäivinä panin joskus\ntaskuuni kaksi sellaista sokerileivosta, joista hän paljon piti.\nKävelyllämme[64] kumpikin meistä söi niistä yhden ja me palasimme kotia\nhyvin tyytyväisinä. Eräänä päivänä hän huomasi, että minulla oli kolme\nleivosta; hän olisi voinut syödä niitä kuusi kappaletta vatsaansa\nvahingoittamatta. Hän syö nopeasti leivoksensa, pyytääkseen minulta\nkolmatta. \"Ei niin\", sanoin hänelle, \"syönpä sen itsekin, tai jaamme\nsen. Mutta kernaammin näen että nuo kaksi pientä poikaa juoksulla siitä\nkilpailevat.\" Kutsuin pojat luokseni, näytin heille leivoksen ja esitin\nehdon. He olivat siihen kovin ihastuneet. Leivos pantiin suurelle\nkivelle, joka oli kilpajuoksun päämäärä. Juoksun lähtökohta määrättiin\nja me menimme istumaan. Merkin saatuaan pikku pojat lähtivät\nliikkeelle. Voittaja tarttui leivokseen ja söi sen säälittä katsojien\nja voitetun nähden.\n\nTämä huvi oli leivosta arvokkaampi. Mutta se ei heti tuottanut\ntoivottua tulosta eikä tehnyt mitään vaikutusta. En siltä lannistunut\nenkä hätäillyt. Lasten kasvatus on ammatti, jota harjottaessa tulee\nosata menettää aikaansa, sitä myöhemmin voittaakseen. Jatkoimme\nkävelyjämme. Usein otin mukaani kolme leivosta, joskus neljäkin, ja\nsilloin tällöin yhden, jopa kaksikin juoksijoille. Palkinto tosin ei\nollut suuri, mutta eivätpä kilpailijatkaan olleet vaativaisia. Sitä,\njoka sen voitti, kiitettiin ja ylistettiin; kaikki tapahtui hyvin\njuhlallisesti. Aikaansaadakseni vaihtelua ja lisätäkseni jännitystä,\nmääräsin pitemmän juoksumatkan ja sallin useamman ottaa kilpailuun\nosaa. Tuskin he olivat asettuneet lähtökohdalle, kun kaikki ohikulkijat\npysähtyivät heitä katselemaan. Kehotukset, huudot ja käsien\ntaputukset kiihottivat heidän intoaan. Näinpä usein pikku kasvattini\nvavahtelevan, nousevan ja huutavan, kun joku oli lähellä päämäärää tai\njuoksemaisillaan toisen ohi. Nämä kilpailut olivat hänen mielestään\nolympialaisia kilpaleikkejä.\n\nJoskus kilpailijat käyttivät petosta. He estivät toisiaan juoksemasta,\nkaatoivat kanssakilpailijansa kumoon tai vierittivät kiviä toistensa\ntielle. Tämä antoi minulle aihetta erottaa heidät toisistaan ja panna\nheidät juoksemaan eri lähtöpaikoista, jotka olivat yhtä kaukana\npäämäärästä. Pian lukija saa huomata tämän toimenpiteen merkityksen;\nminun näet on käsitteleminen tätä tärkeätä seikkaa tarkoin\nyksityiskohtiaan myöten.\n\nKyllästyneenä yhä näkemään toisten edessään syövän leivoksia, joita\nitse suuresti halusi saada, nuori herra aatelismiehemme lopulta rupesi\naavistamaan, että hyvä juoksutaito saattoi olla jossakin suhteessa\nhyödyllinen. Ja nähdessään, että hänelläkin oli kaksi jalkaa, hän\nrupesi niitä salassa harjottamaan. Minä tietysti en ollut mitään\nhuomaavinani; mutta ymmärsin, että sotajuoneni oli tepsinyt. Kun hän\nluuli olevansa tarpeeksi harjaantunut (luin tämän jo edeltäpäin hänen\najatuksistaan), hän teeskenteli suuresti haluavansa viimeistä leivosta\nja kiusasi minua pyynnöillään. Kieltäydyin sitä antamasta; hän on\nitsepäinen ja sanoo viimein suuttuneen näköisenä: \"No, pankaa se sitten\nkivelle ja määrätkää matkan pituus, niin saamme nähdä.\" \"Hyvä\", sanoin\nnauraen, \"osaako aatelismies juosta? Kiihotathan täten vaan\nruokahaluasi, etkä kuitenkaan saa sellaista, millä sitä tyydyttäisit.\"\nIvani yllyttämänä hän ponnistelee kahta enemmän ja saavuttaa palkinnon\nvarsin helposti, minä kun olin määrännyt hyvin lyhyen juoksumatkan ja\npoistanut kilpailusta parhaan juoksijan. On selvää kuinka helppoa minun\noli tämän ensi askeleen jälkeen pitää häntä lämpimänä. Pian hän siihen\nmäärään mieltyi tähän urheiluun, että hän saamatta erityistä palkintoa\noli melkein varma siitä, että voittaisi poikaset juoksukilpailussa, oli\nmatka sitten kuinka pitkä tahansa.\n\nTämä saavutettu menestys tuotti toisenkin edun, jota en ollut\najatellut. Kun hän alussa harvoin saavutti voiton, hän söi melkein aina\nyksin leivoksen kuten hänen kilpailijansakin tekivät, mutta kun hän\nharjaantui voittajaksi, hän muuttui jalomieliseksi ja jakoi usein\npalkintonsa kilpailijoiden kesken. Tämä tarjosi minulle itselleni\nsiveellisen huomion ja opin täten tuntemaan jalomielisyyden oikean\nsynnyn.\n\nJatkoin hänen kanssaan eri kohtien määräämistä, joista samaan aikaan\noli lähdettävä juoksemaan, ja menettelin hänen huomaamattaan niin, että\nmatkat olivat eri pitkät. Täten toisella oli pitempi matka juostavana\nsamaan päämäärään saapuaksensa, ja tämä hänelle nähtävästi tuotti\nhaittaa. Ja vaikka annoin oppilaani vapaasti valita matkansa, ei hän\nosannut käyttää tätä vapautta hyväkseen. Hän ei välittänyt matkan\npituudesta, vaan valitsi aina tasaisimman tien; minun oli siis helppo\nedeltäpäin arvata hänen valitsemisensa ja minusta jotenkin riippui,\nannoinko hänen menettää vai voittaa leivoksensa, ja tämä menettely oli\nmonessa suhteessa hyödyllinen. Mutta koska tarkoitukseni oli saada\nhänet arvostelemaan matkojen pituutta, koetin saada sen hänelle\nhavainnolliseksi. Mutta vaikka hän muuten oli veltto ja hidas, oli hän\nleikeissään niin vilkas ja epäili minua niin vähän, että minun oli\nkovin vaikeata saada hänet huomaamaan, että hänet petin. Viimein siinä\nonnistuin, huolimatta hänen hajamielisyydestään; nyt hän soimasi minua.\nSanoin hänelle: miksi valitat? Kun tahdon antaa lahjan, on minulla\nkaiketi oikeus määrätä ehdot. Kuka sinua pakottaa juoksemaan? Olenko\nluvannut määrätä juoksumatkat yhtä pitkiksi? Voithan valita. Valitse\nlyhyin matka, ei kukaan sinua siitä estä. Etkö huomaa, että juuri sinua\nsuosin ja että matkojen eri pituus kokonaan on sinulle edullinen, jos\nvaan osaat sitä käyttää hyväksesi. Tämä oli selvää, hän sen ymmärsi ja\noikein valitakseen hän ensin tutki asiaa lähemmin. Ensin hän askelin\ntahtoi mitata tiet, mutta lapsi mittaa tällä tavoin hitaasti ja väärin.\nLisäksi olin päättänyt lisätä juoksujen lukua samana päivänä, ja\nsilloin tämä huvi kävi jossain määrin intohimoksi, joten hän ei\nkernaasti tahtonut hukata juoksuun määrättyä aikaa matkojen\nmittaamiseen. Lasten vilkkaus mukautuu vastenmielisesti tämänlaiseen\nhitauteen; senpä vuoksi hän harjotti itseään paremmin näkemään ja\narvostelemaan etäisyyttä silmämitalla. Silloin oli minun varsin helppo\nlaajentaa ja ylläpitää tätä harrastusta. Lopulta muutaman kuukauden\nkestäneet harjotukset ja korjatut erehdykset kehittivät siihen määrään\nhänen silmämittaansa, että kun ajatuksissani asetin leivoksen jollekin\nkaukaiselle esineelle, hänen silmänsä erotti tämän välin pituuden\nmelkein yhtä varmasti kuin maanmittarin vitjat.\n\nKoska näkö on kaikista aisteista se, josta kaikkein vähimmin voi\nerottaa ymmärryksen arvostelut, tarvitsemme paljon aikaa oppiaksemme\noikein näkemään. On täytynyt kauan verrata näköä kosketukseen,\ntotuttaakseen edellistä näistä aisteista meille tarjoamaan täsmällisiä\nkuvia kuvioista ja etäisyyksistä. Ilman kosketusta ja jatkuvaa liikettä\neivät maailman kaikkein tarkimmat silmät voisi meissä herättää\nulottuvaisuuden käsitettä. Koko maailmankaikkeus ei näyttäne\nruokasimpukasta muunlaiselta kuin pisteeltä, eikä laita olisi toinen,\nvaikka ihmisymmärrys tätä simpukkaa neuvoisi. Ainoastaan astumalla,\nkoskettelemalla, laskemalla ja mittaamalla ulottuvaisuuksia opimme\nniiden suuruutta arvostelemaan. Mutta vaikka alituisesti\nmittailisimmekin, eivät aistimme nojaten pelkkään mittausaseeseen\nsaavuttaisi mitään säntillisyyttä. Ei lapsen myöskään pidä yhtäkkiä\nsiirtyä mittaamisesta arvioimiseen. Ensin sen tulee, jatkaessaan osien\nvertailemista, kun ei voi verrata kokonaisuutta, panna tarkasti\nmitattujen osien sijaan arvioimalla saavutettuja osien mittoja, ja sen\nsijaan että aina käsillä toimittaisi mittauksen, tottua siihen\nkäyttämään ainoastaan silmiä. Neuvoisin kuitenkin että todellisten\nmittojen avulla tutkittaisiin ovatko nämä ensi kokeilut oikeat, joten\nvoitaisiin korjata niiden aiheuttamat erehdykset ja jotta aisti, jos\nsiihen on tarttunut joku harhakäsitys, oppisi korjaamaan sen\ntarkemmalla arvostelulla. On olemassa luonnollisia mittoja, jotka ovat\njotenkin samat kaikkialla: ihmisen askel, hänen levitettyjen\nkäsivarsiensa ja hänen vartalonsa pituus. Kun lapsi arviolta määrää\ntalon korkeuden, saattaa se käyttää kasvattajaansa mittanaan; jos se\narvostelee kellotapulin korkeutta, käyttäköön taloja mittayksikkönä.\nJos se tahtoo tietää tien pituuden, laskekoon montako tuntia se sitä\nastuu. Ennen kaikkea ei pidä tässä yleensä tehdä mitään sen puolesta,\nvaan tehköön se itse kaikki.\n\nEmme voi oppia tarkoin silmällä laskemaan etäisyyttä ja esineiden\nsuuruutta, ellemme opi tuntemaan niiden ulkonaista muotoa ja ellemme\nlisäksi opi niitä piirustamaan. Sillä pohjalta tämä kuvan piirustaminen\nyksinomaan riippuu perspektiivi-laeista, emmekä osaa arvostella\nulottuvaisuutta pelkän silmämitan nojalla, ellemme jossakin määrin\ntunne näitä lakeja. Lapset, nuo suuret matkijat, koettavat kaikki\npiirustella; tahtoisin että minun oppilaani viljelisi tätä taitoa, ei\nvarsinaisesti itse taidon vuoksi, mutta saattaakseen silmänsä tarkaksi\nja kätensä notkeaksi. Yleensä ei ole ollenkaan tärkeätä, että lapsi\noppii sen tai sen taidon, kunhan se vaan saavuttaa sen aistiterävyyden\nja ruumiin notkeuden, jonka tämän taidon harjoittaminen tuottaa. Enpä\nsiis ollenkaan hanki oppilaalleni piirustuksen opettajaa, joka panisi\nhänet ainoastaan kopioimaan kopioita ja piirustamaan toisia jo valmiita\npiirustuksia. Tahdon, että hänellä olisi silmiensä edessä itse\npiirustettava esine eikä sitä esittävä kuva. Hänen tulee piirustaa talo\ntodellinen talo mallinaan, samoin puu ja ihminen, niin että tottuu\ntarkoin havaitsemaan esineitä ja niiden havainnollista ulkomuotoa ja\nettei opi pitämään vääriä ja sovinnaisia kuvia oikeina piirustuksina.\nLisäksi olen estävä häntä mitään piirustamasta muistista ja esinettään\nnäkemättä; sillä täten olisi se vaara tarjona, että hän esineiden\ntodellisen muodon asemesta piirtäisi outoja ja haaveellisia kuvioita ja\nmenettäisi käsityksensä tasasuhtaisuudesta ja arvonpanon luonnon\nkauneuteen.\n\nTiedän varsin hyvin, että hän tällä tavoin on töhrivä paljon paperia,\naikaansaamatta mitään sellaista esineen kuvaa, jota voisi oikeaksi\ntuntea, ja että hän vasta pitkän ajan kuluttua on oppiva piirustamaan\nyhtä hienosti ja pehmeäviivaisesti kuin varsinaiset piirustajat;\nehkäpä hän ei koskaan ole saavuttava taitoa arvostella oikeita\nmaalaustaiteellisia vaikuttavaisuuksia. Mutta sen sijaan hän on\nkehittävä katseensa tarkemmaksi, kätensä varmemmaksi ja on\nsaavuttava tiedon eläinten, kasvien ja luonnossa olevien esineiden\nkeskinäisistä suuruus- ja muoto-suhteista ja varmemman käsityksen\nperspektiivi-omituisuuksista. Tähän olenkin tähdännyt; olen vähemmin\ntavoitellut sitä, että hän osaisi kuvata esineitä, kuin sitä, että hän\noppisi ne tuntemaan. Tahdon kernaammin, että hän osaa minulle näyttää\nakantuskasvin, kuin että hän osaisi piirustaa pilarin päähän kuvatut\nakantuksenlehden kuviot.\n\nMuuten en vaadi, että oppilaani tätä taidetta tai muita taiteita\nharjottaessaan yksin nauttii sen tarjoamaa huvia. Tahdon tehdä sen\nhänelle vielä miellyttävämmäksi siten, että aina itse otan siihen osaa.\nEn tahdo että hänellä olisi muuta kilpailijaa kuin minä, mutta vaikka\nolenkin hänen alituinen kilpailijansa, ei hänellä siitä ole mitään\nvahinkoa. Tämä vaan kohottaa hänen toimintaintoansa synnyttämättä\nmeidän välillämme kateutta. Tartun piirustuskynään hänen tapaansa ja\nkäytän sitä alussa yhtä taitamattomasti kuin hän. Vaikka olisin yhtä\ntaitava kuin Apelles, menettelisin kuin mitä typerin tuhrija. Aluksi\npiirustaisin miehen kuvan samoin kuin palvelijat sen piirustavat\nseinään; viiva kuvaisi kumpaakin kättä, samoin suora viiva kumpaakin\njalkaa, ja sormet piirtäisin käsivartta paksummiksi. Paljoa myöhemmin\nkumpikin meistä huomaisi tämän epäsuhtaisuuden; tekisimme sen\nhavainnon, että säärellä on määrätty paksuutensa, ettei se joka\npaikasta ole yhtä paksu ja että käsivarren pituus suhtautuu ruumiin\npituuteen, j.n.e. Tässä edistyskulussa minä enintään pysyn hänen\nrinnallansa, tai menen hänestä niin vähän edelle, että hänen aina on\nhelppo minut saavuttaa, vieläpä voittaakin. Meillä tulee olemaan värejä\nja siveltimiä; koetamme jäljitellä esineiden värejä ja koko niiden\nulkomuotoa ja ääripiirteitä. Väritämme, maalaamme ja tuhrimme; mutta\nkaikessa tässä tuhrimisessamme emme herkeä tutkien tarkastamasta\nluontoa; emme koskaan tee mitään ilman tämän mestarin opastusta.\n\nOlimme epätietoiset miten koristaisimme huonettamme; nyt olemme\nlöytäneet sopivat koristeet. Teetän kehykset piirustuksillemme; annan\npeittää ne somilla laseilla, jotta ei niihin voisi enää koskea ja että\nkumpikin karttaisi piirustuksensa hutiloimista, kun näkee niiden\npysyvän alkuperäisessä kunnossaan. Ripustan ne määrättyyn järjestykseen\nhuoneen seinille, kukin aihe kahdenkymmenen, jopa kolmenkymmenen eri\npiirustuksen muodossa ja siten, että jokainen piirustus osottaa\ntekijänsä edistymistä, alkaen siitä, joka esittää taloa vaan melkein\nmuodottomana nelikulmiona, ja päättyen siihen, jossa sen pitkäpuoli,\nsen pääty, sen suuruussuhteet ja sen varjot on kuvattu aivan tarkkaan\ntodellisuuden mukaan. Nämä eri asteet tietysti lakkaamatta tarjoavat\nmeille mieltäkiinnittäviä, toisille omituisia tauluja, ja ovat omansa\naina kiihottamaan kilpailuamme. Ensimäisiin ja kömpelöimpiin näistä\npiirustuksista teetän hyvin loistavat ja kullatut kehykset, jotka niitä\nkohottavat. Mutta kun kuva on uskollisempi ja piirustus todella hyvä,\nannan sille vain hyvin yksinkertaisen mustan kehyksen. Se ei enää\ntarvitse muuta koristusta, kuin mitä siinä itsessään on, ja olisi\nvahinko, jos kehys saisi osakseen sen huomion, jonka itse taulu\nansaitsee. Siten kumpikin meistä pyrkii saamaan kuvalleen koruttoman\nkehyksen. Ja kun jompikumpi tahtoo moittia toisen piirustusta, hän\ntuomitsee sen pantavaksi kullattuun kehykseen. Ehkä nämä kullatut\nkehykset vielä kerran meidän kesken antavat aihetta sananlaskuun, ja\ntulemme ihmettelemään kuinka moni ihminen saavuttaa oikean palkkansa\nkehystämällä taulunsa tällä tavoin.\n\nOlen sanonut etteivät lapset kykene käsittämään geometriaa; mutta tämä\non meidän oma vikamme. Emme näet huomaa, ettei heidän metodinsa ole\nsama kuin meidän, ja että sen, mikä meillä on päättelemistaitoa, heillä\ntulee olla pelkkä taito nähdä. Sen sijaan että annamme heille oman\nmetodimme, tekisimme paremmin omaksumalla heidän metodinsa. Sillä\nmeidän tapamme oppia geometriaa riippuu yhtä paljo mielikuvituksesta\nkuin ymmärryksen toiminnasta. Kun väittämä on lausuttu, tulee\nmielikuvituksen avulla keksiä todistus, nimittäin ottaa selville, mistä\njo todistetusta väitteestä se johtuu ja kaikista tuon väitteen\nseurauksista valita juuri se, josta on kysymys.\n\nNäin ollen terävinkin ajattelija jää neuvottomaksi, ellei ole\nkekseliäs. Mikä tästä seuraa? Siitä seuraa se, ettei meitä kehitetä\nkeksimään todistuksia, vaan että nämä meille sanellaan; ja ettei\nopettaja opeta meitä itseämme tekemään johtopäätöksiämme, vaan että hän\ntekee sen meidän puolestamme ja kehittää täten ainoastaan muistiamme.\n\nPiirtäkää tarkkoja kuvioita, verratkaa niitä toisiinsa, asettakaa ne\npäälletysten, tutkikaa niiden keskinäisiä suhteita, ja täten olette\nlöytävä koko alkeisgeometrian siirtyen huomiosta toiseen, ilman että\non kysymys määritelmistä tai probleemeista tai mistään muusta\ntodistusmuodosta kuin kuvioiden asettamisesta päälletysten, Minä\npuolestani en ollenkaan aio opettaa Émilelle geometriaa; hän\npäinvastoin on sitä minulle opettava. Minä olen etsivä eri suhteita, ja\nhän ne löytää; sillä etsin niitä sillä tavoin, että hän ne löytää.\nNiinpä esim. en käytä harppia piirtääkseni ympyrää, vaan teen tämän\nkäyttämällä langan päähän kiinnitettyä ja kiintokohdan ympärillä\nkääntyvää lyijykynää. Kun tämän tehtyäni yritän verrata toisiinsa\nympyrän säteitä, Émile on naurava minulle ja on huomauttava, ettei sama\nrihma, joka koko ajan on pingotettuna, salli kynän piirtää viivaa,\njonka eri pisteet olisivat eri etäisyydessä keskipisteestä.\n\nJos tahdon mitata kuudenkymmenen asteen suuruista kulmaa, piirrän tämän\nkulman huippu keskipisteenä koko ympyrän enkä pelkkää kaarta; lapsia\nopettaessa näet ei saa olettaa mitään, sitä mainitsematta. Huomaan nyt,\nettä kulman kylkien välillä oleva kaari on kuudes osa koko ympyrän\nkaarta. Sitten piirrän, pitäen samaa kulmahuippua keskipisteenä,\nsuuremman ympyrän ja luulen että täten saatu toinen kaari niinikään on\nkuudes osa ympyränsä kehää. Piirrän kolmannen konsentrisen ympyrän,\njosta lausun saman havainnon, ja näin jatkan tällaisten ympyröiden\npiirustamista, kunnes Émile, hämmästyen typeryyttäni huomauttaa että\njokainen kaari, suuri tai pieni, joka vastaa samaa kulmaa, on aina\noleva kuudes osa ympyränsä kehää, j.n.e. Täten voimme heti ruveta\nkäyttämään kulmamittaria.\n\nJos tahdotaan todistaa, että oikokulma on yhtä suuri kuin kaksi suoraa\nkulmaa, piirretään ympyrä. Minä taaskin menettelen siten, että Émile\ntämän itse huomaa ensin ympyrää tarkastamalla, ja sitten sanon: jos\nympyrä poistetaan ja suorat viivat jätetään paikoilleen, muuttuuko\nsiitä kulmien suuruus? j.n.e.\n\nTavallisesti laiminlyödään kuvioiden tarkkuus ja pannaan pääpaino\ntodistamiseen. Meidän kesken päinvastoin ei koskaan tule olemaan\nkysymystä todistamisesta. Meidän tärkein tehtävämme tulee olemaan hyvin\nsuorien, täsmällisten ja yhtäsuurien viivojen piirtäminen, täydellisen\nnelikulmion ja hyvin pyöreän ympyrän kuvaaminen. Tutkiaksemme onko\nkuvio oikea, tulemme tarkastamaan kaikkia sen havainnollisia\nominaisuuksia, ja tämä on antava meille tilaisuuden löytää siitä joka\npäivä yhä uusia. Taitamme paperin ympyrän halkaisijaa pitkin ja neliön\nlävistäjää pitkin ja vertaamme sitten näitä kuvionpuoliskoja toisiinsa,\nkatsoen minkä kuvion puoliskojen ääriviivat parhaiten käyvät yhteen ja\nmikä niistä siis on parhaiten tehty. Tutkimme, voiko samoin tasan jakaa\nkahtia suunnikasta ja puolisuunnikasta, j.n.e., joskus koetamme\nedeltäpäin arvata kokeilumme tuloksen ja löytää syyt siihen j.n.e.\n\nGeometria ei ole minun oppilaalleni muuta kuin taito hyvin käyttää\nviivoitinta ja harppia; sitä ei hänen ollenkaan pidä sekoittaa\npiirustukseen, missä hän ei käytä kumpaakaan välikappaletta. Viivoitin\nja harppi suljetaan lukon taakse, ja hänelle sallitaan niiden\nkäyttäminen ainoastaan harvoin ja vähäksi aikaa, jotta hän ei tottuisi\ntuhrimaan. Mutta saatamme joskus kävelyillemme ottaa mukaamme kuviomme\nja puhella siitä, minkä olemme tehneet ja mitä aiomme tehdä.\n\nEn koskaan unhota miten Torinossa näin nuorukaisen, jolle lapsena oli\nopetettu ääriviivojen ja tasapintojen keskinäiset suhteet siten, että\nhänen valittavakseen joka päivä annettiin kaikenlaisten geometrillisten\nkuvioiden muotoisia leivoksia, jotka olivat isoperimetrisiä.[65] Tuo\npieni herkkusuu oli syventynyt Arkimedeksen taitoon, tietääkseen, missä\nleivoskuviossa oli enimmin syötävää.\n\nKun lapsi heittelee höyhenpalloa, se harjottaa silmäänsä ja\nkäsivarttaan tarkaksi; kun se piiskalla pyörittää hyrrää, se tosin\nsen kautta lisää voimiaan, mutta ei opi mitään. Olen joskus kysynyt,\nmiksi ei lapsille anneta samoja taitavuutta kysyviä pelejä kuin\naikaihmisille, nimittäin pallo-, puupallo-, biljardi-, jousiammunta-,\nilmapallo-peliä ja soittimien käyttämistä. Minulle on vastattu, että\nmuutamat näistä peleistä käyvät yli lasten voimien ja etteivät lasten\njäsenet ja elimet ole kyllin kehittyneet toisia niistä harjottamaan.\nMinun mielestäni nämä syyt ovat epäpätevät. Lapsella ei tosin ole\nmiehen vartaloa, mutta sillä on kuitenkin samankuosinen puku kuin\nmiehellä. En tietysti tarkoita, että lapsi pelaisi aikaihmisen\nbiljardisauvalla kolmen jalan korkuisella biljardipöydällä, en tahdo\nettä se kävisi meidän pallohuoneissamme ja että se väsyttäisi pientä\nkättänsä pallomestarin verkolla, vaan että se heittää palloa salissa,\njonka ikkunat on turvattu. Annettakoon sille aluksi pehmeitä palloja;\nolkoot sen ensi palloviskelimet puusta, sitten pergamentista ja viimein\nsuolikielistä, jotka pingotetaan niin vahvasti kuin lapsen voimat\nsallivat. Te pidätte höyhenpalloa parempana, se kun väsyttää vähemmin\nja on vaaraton. Te olette väärässä kahdesta syystä. Höyhenpallo-peli on\nnaisten peli; ette kuitenkaan näe ainoatakaan naista, joka ei lähtisi\npakoon kun pallo lentää häntä kohti. Heidän valkea ihonsa ei siedä\nmustelmia eikä kovettumia. Mutta me miehet, jotka olemme luodut\nvahvoiksi kehittymään, luulemmeko siksi tulevamme vaivatta? Ja\nkykenemmekö koskaan puolustautumaan, ellei meitä koskaan ahdisteta? Se,\njoka pelissä voi vaaratta olla taitamaton, pelaa aina veltosti. Putoava\nhöyhenpallo ei satuta ketään; mutta ei mikään tee käsivarsia\nnotkeammiksi kuin pakko käsin suojella päätään, eikä mikään tee\nkatsetta niin tarkaksi kuin täytymys suojella silmiään. Hypähtäminen\nsalin toisesta päästä toiseen, vielä ilmassa olevan pallon kulun\nlaskeminen ja pallon heittäminen voimakkaasti ja varmasti -- sellaiset\npelit ovat enemmän omiaan kehittämään nuorukaisista miehiä, kuin ne\nsoveltuvat jo varttuneille miehille.\n\nLapsen jäntereet ovat liian pehmeät, näin sanotaan. Tosin ne ovat\nvähemmän jäntevät, mutta sen sijaan notkeammat; lapsen käsivarsi on\nheikko, mutta se on kuitenkin käsivarsi. Suhteellisesti sen tulee voida\ntehdä kaikki se, minkä toinen samanlainen välikappale aikaansaa. Lasten\nkäsillä ei ole taitavuutta; senvuoksi tahdon että sitä niille annetaan;\nmiehellä, joka olisi harjottanut itseään yhtä vähän kuin ne, olisi yhtä\nvähä taitoa. Emme voi tuntea elimiemme kelpaavaisuutta, ennenkuin\nolemme niitä käyttäneet. Ainoastaan pitkällinen kokemus opettaa meitä\nitsestämme noutamaan hyötyämme, ja tämän kokemuksen saavuttaminen on\npäämäärä, jota tavoittelemaan meitä ei voida liian aikaisin totuttaa.\n\nKaikki mikä tapahtuu, on toteutettavissa. Ei mikään ole tavallisempaa\nkuin se, että näkee taitavia ja hyvin kehittyneitä lapsia, joiden\njäsenet ovat yhtä notkeat kuin aikaihmisillä. Melkein kaikilla\nmarkkinoilla näkee lapsia, jotka tekevät voimistelutemppuja, kävelevät\nkäsillään, hyppivät ja tanssivat köydellä. Kuinka monena vuotena\nlapsiseurueet baletti-tansseillaan ovat vetäneet katsojia italialaisiin\nteattereihin! Kuka ei Saksassa ja Italiassa olisi kuullut puhuttavan\nkuuluisan Niccolinin pantomiimista?[66] Kuka on koskaan näillä lapsilla\nhuomannut vähemmän kehittyneitä liikkeitä, vähemmän sulavia asentoja,\nvähemmän tarkkaa korvaa ja vähemmän kevyttä tanssia kuin jo täysin\nkehittyneillä tanssijoilla? Joskohta lapsilla aluksi onkin paksut,\nlyhyet ja kömpelöt sormet, pulleat ja tarttumiseen taitamattomat kädet,\nei tämä estä useita lapsia osaamasta kirjoittaa ja piirustaa iässä,\njolloin toiset eivät vielä osaa pitää kädessään lyijy- eikä teräskynää.\nKoko Pariisi muistelee vielä pientä englantilaista tyttöä, joka\nkymmenvuotiaana pianolla teki ihmeitä.[67] Erään virkamiehen perheessä\nolen nähnyt miten hänen kahdeksanvuotias poikansa pantiin seisomaan\npöydälle keskelle lautasia jälkiruokaa syötäessä ja miten hän siinä\nsoitti viulua, joka oli melkein yhtä suuri kuin hän itse, tehden sen\nniin hyvin, että hänen soittonsa hämmästytti taiteilijoitakin.\n\nKaikki nämä esimerkit ja lukemattomat muut todistavat mielestäni, että\nlasten kykenemättömyys meidän ruumiinharjotuksiin on kuviteltua, ja\nettä jos ne eivät ole onnistuneet joitakin suorittamaan, tämä riippuu\nsiitä, ettei niitä koskaan ole tarpeeksi harjotettu.\n\nHuomautetaan kenties minun tässä lankeavan siihen erehdykseen, että\nsuositan lasten ruumiiseen nähden ennenaikuista kehitystä, jota niiden\nhenkeen nähden moitin. Mutta ero on hyvin suuri, sillä toinen näistä\nedistyksistä on vaan näennäinen, toinen taas todellinen. Olen\nnäyttänyt, ettei heillä itse teossa ole niitä henkisiä kykyjä, joita\nnäyttävät omistavan, jotavastoin ne todella tekevät kaiken, mitä\nnäyttävät tekevän. Muuten tulee aina ottaa huomioon, ettei kaikki tämä\nole eikä saa olla muuta kuin leikkiä, luonnon niiltä vaatimaa\nhelpposuuntaista ja vapaaehtoista liikettä, taitoa vaihdella niiden\nhuveja ja saattaa ne niille miellyttävämmiksi, ilman että mikään pakko\nkoskaan muuttaa ne työksi. Sillä mikä seikka onkaan lasten huvin\nesineenä, jota en voisi saattaa niille opin esineeksi? Ja ellen\nvoisikaan sitä tehdä, kunhan ne vaan vahingotta huvittelevat itseään ja\naika kuluu, ei ole väliä siitä edistyvätkö missään suhteessa tässä\nalkuiässään. Jos sitävastoin pakollisesti pitää opettaa niille sitä tai\ntätä, niin meneteltäköön miten tahansa, on mahdotonta saavuttaa\ntarkoitustaan ilman väkinäisyyttä, harmia ja ikävyyksiä.\n\nSe, minkä olen sanonut niiden kahden aistin kehittämisestä, joiden\nkäyttäminen useimmiten tulee kysymykseen ja on tärkein, voi kelvata\nesimerkiksi muidenkin aistien kehittämisestä. Näkö ja tunto\nkiinnittävät huomionsa sekä lepo- että liiketilassa oleviin esineisiin;\nmutta koska ainoastaan ilman väräjäminen voi panna kuuloaistin\ntoimimaan, synnyttää ainoastaan liiketilassa oleva esine melua tai\nääntä, ja jos kaikki olisi lepotilassa, emme koskaan kuulisi mitään.\nYöllä siis, jolloin me liikumme ainoastaan niin paljon kuin meitä\nhaluttaa, ja jolloin meidän ei tarvitse pelätä muita kuin liikkuvia\nesineitä ja olentoja, on tärkeätä, että korvamme pysyy valppaana, jotta\nkuulemastamme äänestä voimme päättää, onko sen aiheuttaja suuri vai\npieni, etäinen vai läheinen, onko sen väräjäminen raju vai heikko.\nVärähtelevä ilma kohtaa esteitä, jotka palauttavat äänen ja synnyttävät\nkaikua, mikä toistaa kuuloaistimuksen, ja jotka vaikuttavat, että ääni\ntuntuu lähtevän toisesta paikasta kuin mistä se todella lähtee. Jos\ntasangolla tai laaksossa kallistamme korvamme maan tasalle, kuulemme\nihmisäänen ja hevoskavioiden kopseen paljon kauempaa kuin pysyessämme\npystyssä.\n\nSamoin kuin olemme verranneet näköä kosketukseen, sopii sitä myös\nverrata kuuloon ja tietää kumpi näiden molempien aistien välittämistä\naistimuksista pikemmin saapuu elimeen, jos ne samaan aikaan lähtevät\nsamasta esineestä. Kun näkee kanuunan tulen, on vielä aikaa väistää\nkuulaa; mutta niin pian kuin laukaus kuuluu, ei siihen enää ole aikaa,\nsilloin kuula jo on perillä. Saatamme päättää kuinka kaukana ukkonen\non, siitä ajasta, joka kuluu salamasta jyrähdykseen. Opettakaa lapselle\nkaikki nämä kokemukset; ottakoon hän selvän niistä, jotka ovat hänelle\ntarjona ja perehtyköön muihin johtopäätösten avulla. Mielestäni on\nkuitenkin monta vertaa parempi, että lapsi kokonaan on tietämättä nämä\nseikat, kuin että aikaihminen pelkillä sanoilla ne sille selittää.\n\nMeillä on elin, joka vastaa kuuloa, nimittäin puhe-elin; meillä ei ole\nnäköä vastaavaa elintä, emmekä voi värejä ilmaista samoin kuin ääniä\nsynnytämme. Tämä on lisäsyy, joka aiheuttaa meitä kehittämään edellistä\nelintä ja antaa aktiivisen ja passiivisen elimen keskinäisesti tointaan\nharjottaa.\n\nIhmisellä on kolmenlaista ääntä, nimittäin puheääni, lauluääni ja\nintoinen eli korollinen ääni, joka ilmaisee mielenliikutuksia ja joka\nelähyttää laulua ja puhetta. Lapsella on nämä kolme äänen lajia, samoin\nkuin miehellä, jos kohta se ei osaa niitä samalla tavoin yhdistää.\nLapsi osaa, kuten aikaihmiset, nauraa, huutaa, valittaa, huudahtaa,\nmutta se ei osaa niihin sekoittaa kahden muun äänen lajin soinnun\nvaihdosta. Täydellinen musiikki on se, joka paraiten yhdistää nämä\nkolme äänen lajia. Lapset eivät kykene sellaista musiikkia\nharjottamaan, eikä niiden laulussa ole sielua. Niiden puheäänikään ei\nole sointuvasti painotettua; lapset huutavat, mutta eivät oikein\npainota sanoja. Ja samoin kuin niiden puheessa on vähä painokkuutta,\nniiden äänessä on vähä pontevuutta. Meidän oppilaamme on puhuva vielä\nvärittömämmin ja yksinkertaisemmin, hänessä kun eivät intohimot vielä\nole heränneet, joten ne eivät voi sekoittaa väreitään hänen ääneensä.\nÄlkää siis vaatiko, että hänen pitäisi lausua osia murhe- ja\nhuvinäytelmistä, älkääkä myöskään yrittäkö hänelle opettaa niin\nsanottua deklamoimista. Hän on oleva liian järkevä lausuakseen\npainottamalla seikkoja, joita hän ei kykene ymmärtämään, ja lausetapoja\nja tunteita, joita hän ei koskaan ennen ole kuullut ja kokenut.\n\nOpettakaa häntä puhumaan yksinkertaisesti ja selvästi, hyvin\nmuodostamaan puheäänteensä, ääntämään tarkasti ja teeskentelemättä,\ntuntemaan ja noudattamaan paino- ja laajuussuhteita, aina lausumaan niin\nkovalla äänellä, että se kuuluu, mutta välttämään liian äänekästä\nlausumista; tämä on tavallinen vika kouluissa kasvatetuilla lapsilla.\nVältettäköön kaikessa liiallisuutta.\n\nSaattakaa samoin hänen lauluäänensä tarkaksi, tasaiseksi ja sointuvaksi\nja hänen korvansa herkäksi tahdille ja harmonialle, mutta tämä\nriittäköön. Jäljittelevä sekä teattereissa esitetty musiikki ei ole\nhänen iälleen sovelias; enpä edes tahtoisi että hänen lauluunsa\nliittyisi sanoja. Jos hän taas tahtoisi laulaa tällaisia lauluja,\nkoettaisin sepittää lauluja varta vasten hänelle, nimittäin sellaisia,\njotka huvittaisivat hänen ikäistänsä, ja yhtä yksinkertaisia kuin hänen\najatusmaailmansa.\n\nOn luonnollista että minä, joka en ollenkaan pidä kiirettä opettaakseni\nhäntä kirjoitettua lukemaan, en myöskään jouduta hänen nuottien\noppimistaan. Pitäkäämme kaukana hänen aivoistaan kaikki seikat, jotka\nvaativat vaivalloista tarkkaavaisuutta, ja älkäämme kiirehtikö hänen\nhuomionsa kiinnittämistä sovinnaisiin merkkeihin. Myönnän että tämä\nseikka näyttää kohtaavan vaikeuksia. Sillä vaikka nuottien tunteminen\naluksi ei näytä olevan tärkeämpi laulutaitoa varten kuin kirjainten\nosaaminen puhumista varten, on kuitenkin eroa siinä, että puhuessamme\nlausumme omia ajatuksiamme, mutta laulaessamme ainoastaan toisen\najatuksia. Ja jotta näitä voisi ilmaista, täytyy osata niitä lukea.\n\nMutta ensiksikin voi niitä kuulla, sen sijaan että niitä lukisi, ja\nlaulun opimme korvan avulla vielä helpommin kuin silmän. Lisäksi, jotta\nhyvin ymmärtäisi musiikkia, ei riitä, että sitä ainoastaan esittää,\ntulee myöskin osata säveltää; toinen näistä on opittava toisen avulla,\nmuuten emme koskaan hyvin perehdy musiikkiin. Harjottakaa pientä\nmusiikinharrastajaanne ensin säveltämään hyvin säännöllisiä ja\ntarkkatahtisia säkeitä ja sitten liittämään ne yhteen hyvin\nyksinkertaisella modulatsionilla ja lopuksi osottamaan niiden eri\nsuhteita oikealla jaoituksella, mikä tapahtuu oikean rytmin ja oikeiden\npaussien valitsemisella. Ennen kaikkea tulee välttää teeskenneltyjä,\nintohimoisia ja liian tunteellisia lauluja. Olkoon melodia aina laulava\nja yksinkertainen, johtukoon se aina äänilajin pääsävelistä ja\nkaikukoon siitä aina perussävel niin selvästi, että pikku laulaja sen\nkuulee ja että hän vaivatta voi sitä säestää. On näet tärkeätä että\nhän, kehittääkseen äänensä ja korvansa tarkaksi, aina laulaa pianon\nsäestyksellä.\n\nVoidakseen panna painoa säveliin, ne äännetään selvästi esitettäessä;\nsiitä on johtunut se tapa, että laulaessa nuotit merkitään erityisillä\ntavuilla. Jotta voitaisiin erottaa eri sävelet, tulee antaa erityiset\nnimet niille ja niiden välisille ääniaskelille. Siitä johtuvat\nintervallien nimet ja pianon koskettimien ja skaalan nuottien niminä\nkäytetyt kirjaimet. C ja A osottavat määrättyjä, muuttumattomia ja aina\nsamojen koskettimien synnyttämiä säveliä. _Ut_ ja _la_[68] nimien laita\non toisin. _Ut_ on säännöllisesti duur-skalan toonika tai moll-skaalan\nmediantti. _La_ on säännöllisesti moll-skaalan toonika tai duur-skaalan\nkuudes sävel. Siis kirjaimet osottavat musiikki-järjestelmämme\nsävelsuhteiden muuttumattomia rajoja, tavuut eri äänilajien\nsamanlaatuisten sävelsuhteiden vastaavia rajapisteitä. Kirjaimet\nilmaisevat pianon koskettimia ja tavuut äänilajin ääniaskeleita.\nRanskalaiset säveltaiteilijat ovat eriskummaisella tavalla sekoittaneet\nnämä eri käsitteet; he ovat sekoittaneet tavuiden merkityksen\nkirjainten merkitykseen ja turhaan antaen koskettimille kaksinkertaiset\nmerkit, eivät ole jättäneet mitään merkkejä, jotka osottaisivat skaalan\nsäveliä. Heistä siis _ut_ ja _c_ aina on sama seikka, mikä on väärin,\nsillä mikä merkitys siis olisi c:llä? Tämän vuoksi heidän solfezhin\nharjottamisensa on äärettömän vaikeata, olematta samalla hyödyllinen ja\nantamatta mitään selvää käsitystä ymmärrykselle; tämän metodin mukaan\nnäet esim. tavuut _ut_ ja _mi_ voivat yhtä hyvin ilmaista suurta,\npientä, ylinousevaa tai vähennettyä terssiä. Mikähän surkea sallimus on\nsäätänyt että juuri siinä maassa, jossa kirjoitetaan kauneimmat\nmusiikkia käsittelevät teokset, sitä on kaikkein vaikein oppia.\n\nNoudattakaamme oppilaamme kanssa yksinkertaisempaa ja selvempää\nmenettelyä; hänen ei tarvitse tuntea muuta kuin kaksi äänilajia, joiden\nsävelsuhteet aina ovat samat ja samojen tavuiden nimiset. Joko hän\nlaulaa tai soittaa, tulee hänen aina osata jokaisesta kahdestatoista\nsävelestä, joita hän voi pitää perussävelenä, muodostaa äänilaji; ja\nmoduleeratkoon hän sitten d:stä, c:stä tai g;stä j.n.e., tulee\nloppusävelen aina olla _ut_ tai _la_, riippuen äänilajista. Tällä\ntavoin menettelemällä aina saatte oppilaanne ymmärtämään; äänilajin\noleelliset sävelsuhteet sekä mitä lauluun että soittoon tulee, ovat\naina hänelle ilmeisen selvät, hänen esittämisensä on oleva\ntäsmällisempää ja hänen edistymisensä nopeampi. Ei ole mitään\nhullunkurisempaa kuin se, mitä ranskalaiset sanovat luonnonmukaiseksi\nsolfeesiksi; tämä näet estää oikean käsityksen itse asiasta ja tarjoaa\nsen sijaan oudon käsityksen, joka vaan on omansa viemään harhaan. Ei\nmikään ole luonnollisempaa kuin solfesoiminen äänilajia muuttamalla,\nniin pian kuin äänilaji on transponeerattu. Mutta onpa tässä jo\nliiaksikin puhuttu musiikista. Opetettakoon sitä miten tahansa, kunhan\nse vaan aina pysyy pelkkänä huvina.\n\nOlemme nyt siis hyvin oppineet tuntemaan vierasten esineiden\nominaisuudet meidän ruumiiseemme nähden, niiden painon, muodon, värit,\ntiiviyden, suuruuden, etäisyyden, lämpötilan, lepo- ja liiketilan.\nTiedämme mitkä niistä ovat senlaatuiset, että meidän sopii niitä\nlähestyä tai niistä poistua, miten meidän tulee menetellä voittaaksemme\nniiden vastustusvoiman tai asettaaksemme niitä vastaan sellaisen\nvoiman, joka meitä suojelee niiden vahingolliselta vaikutukselta. Mutta\ntämä ei riitä; meidän oma ruumiimme kuluu lakkaamatta ja sen voimat\novat siis alati uudistettavat. Joskohta ruumiillamme on kyky muuttaa\ntoisia aineita niiksi aineiksi, joista ruumiimme on kokoonpantu, ei\nnäiden aineiden valinta ole yhdentekevä. Kaikki aineet eivät tarjoa\nihmiselle ravintoa; ja ravinnoksi kelpaavista aineista ovat toiset\nihmiselle soveliaampia ja toiset sopimattomampia, riippuen hänen\nsuvustaan, siitä ilmanalasta, jossa hän asuu, hänen erityisestä\nruumiinlaadustaan ja hänen yhteiskunnallisen asemansa määräämästä\nelintavasta.\n\nKuolisimme nälkään tai myrkytykseen, jos meidän, valitaksemme sopivat\nravintoaineet, täytyisi odottaa kunnes kokemus olisi opettanut meitä\nniitä tuntemaan ja valitsemaan. Mutta kaikkihyvä kaitselmus, joka on\njärjestänyt niin, että tuntevien olentojen mielihyväntunteet edistävät\nheidän itsesuojelemistaan, ilmoittaa meille sen avulla, mikä on\nmieluista makuaistillemme, mikä sopii ravinnoksi vatsallemme. Ihmisellä\nei olekaan luonnontilassa luotettavampaa lääkäriä kuin hänen oma\nruokahalunsa; enkä epäile hetkeäkään että ihmisen pysyessä\nluonnontilassa ne ravintoaineet, joita hän piti hyvänmakuisimpina,\nmyöskin olivat hänelle terveellisimmät.\n\nTämän lisäksi Luoja ei ainoastaan tyydytä niitä tarpeita, jotka hän on\nmeille antanut, vaan myös niitä jotka itse itsellemme hankimme. Ja\nantaakseen halumme aina käydä tarpeidemme rinnalla hän on säätänyt,\nettä makumme vaihtelee ja muuttuu elintapojemme mukana. Kuta enemmän\npoistumme luonnontilasta, sitä enemmän menetämme luonnollista makuamme;\ntai tottumus muuttuu meille toiseksi luonnoksi, joka meissä siihen\nmäärään astuu alkuperäisen sijaan, ettei yksikään meistä enää sitä\ntunne.\n\nTästä seuraa että luonnollisin maku välttämättömästi myöskin on\nyksinkertaisin; sillä se helpoimmiten muuttuu; jos se sitävastoin\nhienostuu ja kiihottuu mielikuvituksemme vaikutuksesta, se kehittyy\nmuuttumattomaksi. Ihminen, joka ei pysyvästi asu missään maassa, tottuu\nvaivatta minkä maan tapoihin tahansa; mutta yhteen maahan kiintynyt\nihminen ei enää voi tottua toisiin maihin.\n\nTämä näyttää minusta todelta joka suhteessa, mutta erittäinkin mitä\nvarsinaiseen makuun tulee. Ensimäinen ravintoaineemme on maito; vasta\nvähitellen totumme karkeampimakuisiin ruokiin, jotka alussa ovat meille\nvastenmieliset. Hedelmät, vihannekset, yrtit ja lopuksi vähän\nhöysteetöntä, paistettua lihaa muodostivat ensimäisten ihmisten\njuhla-ateriat.[69] Kun villi ihminen ensi kerran juo viiniä, hän\nvetää suunsa väärään ja työntää viinilasin luotaan; meidänkään parissa\nei kukaan, joka on elänyt kahdenkymmenen vuotiaaksi maistamatta\nkäyneitä juomia, voi niihin tottua; olisimme kaikki ehdottomasti\nraittiita, ellei meille nuoruudessamme olisi annettu viiniä. Kuta\nyksinkertaisempi makumme on, sitä yleisempi se on; yleisimmin tunnetaan\nvastenmielisyyttä eri aineista sekoitettuja ruokalajeja kohtaan. Onko\nkoskaan nähty kenenkään ihmisen inhoavan leipää ja vettä? Siinä on\nluonnon viittaus, se on myös meidän ojennusnuoramme. Säilyttäkäämme\nlapsessa sen alkuperäinen maku mikäli mahdollista; olkoon lapsen\nravinto tavallista ja yksinkertaista, ja tottukoon sen kitalaki\nainoastaan vähäisessä määrin höystettyihin ruokiin, älköönkä se\nmuodostako itselleen omaa omituista makua.\n\nEn tässä tutki onko tämä elintapa terveellisempi vai ei; sillä tämä\nseikka ei yhdy tässä noudattamaani tarkoitusperään. Minulle riittää\npitääkseni sitä muita parempana että se on enimmin luonnon mukainen ja\nettä se helpoimmin saattaa mukautua toiseen elintapaan. Ne, jotka\nväittävät että tulee totuttaa lapset sellaisiin ruokiin, joita ne\nsuurina tulevat nauttimaan, eivät mielestäni puhu järkevästi. Miksi\npitäisi niiden ravinnon olla sama, kun niiden elintapa on niin\nerilainen? Mies, joka on väsynyt työstä, huolista ja vaivoista,\ntarvitsee voimakasta ruokaa, joka antaa hänen aivoilleen uutta\nelinvoimaa. Lapsi, joka on iloisesti temmeltänyt ja jonka ruumis yhä\nvielä kasvaa, tarvitsee ainoastaan runsaasti ruokaa, mistä siihen\nsyntyy paljo ravinto-mehua. Muuten täysi-ikäisellä miehellä on jo\nasemansa, virkansa ja kotinsa; mutta kuka voi varmasti sanoa mitä\nkohtalo tarjoaa lapselle? Älkäämme missään suhteessa totuttako sitä\nniin määrättyihin muotoihin, että sen on ylen vaikeata tarpeen\nvaatiessa niistä vapautua. Älkäämme menetelkö niin, että lapsi kuolee\nnälkään toisissa maissa, ellei se laahaa mukanaan ranskalaista\nkeittiömestaria ja että se jonakin päivänä sanoo ainoastaan Ranskassa\nosattavan syödä hyvää ruokaa. Ohimennen sanoen, mikä epäilyttävä\nylistely! Minä päinvastoin sanoisin, että ranskalaiset yksin eivät osaa\nsyödä, he kun tarvitsevat erityistä keittiötaitoa, jotta ruoat heille\nkelpaisivat.\n\nKaikista eri aistimuksistamme maku yleensä vaikuttaa meihin\nvälittömimmin. Meille onkin paljon tärkeämpää hyvin tuntea ja\narvostella niitä aineita, joiden tulee muodostaa osa omasta\nruumiistamme, kuin niitä aineita, jotka ainoastaan sitä ympäröivät.\nTuhannet seikat ovat yhdentekevät kosketukselle, kuulolle ja näölle;\nmutta ei ole juuri mitään välinpitämätöntä maulle. Lisäksi tämän aistin\ntoiminta on vallan fyysillinen ja aineellinen, se on ainoa aisti, joka\nei pane mielikuvitusta toimimaan tai johon mielikuvitus ainakin\nvähimmin yhtyy, jotavastoin jäljittely ja mielikuvitus usein\nsekoittavat henkisyyttä kaikkien muiden aistien toimintaan. Yleensä\nherkkäsydämiset ja hekumalliset ja intohimoiset ja todella tunteelliset\nluonteet, joita muut aistit helposti kiihottavat, ovat jotenkin kylmät\nmaun vaikutuksille. Mutta juuri sen kokemuksen nojalla, joka näyttää\nasettavan makuaistin muita alemmaksi ja tekevän sen orjuuteen\njoutumisen niin halveksittavaksi, minä puolestani teen sen\njohtopäätöksen, että sopivin keino hallita lapsia on ohjata niitä sen\navulla, mikä niille maistuu hyvin. Jos tahdomme käyttää ulkonaista\nvaikutinta, on parempi antaa valtaa niiden herkuttelevaisuudelle kuin\nturhamielisyydelle, sillä edellinen on luonnollinen vietti, joka\nvälittömästi johtuu makuaistista, jotavastoin jälkimäinen johtuu\nmielikuvituksesta ja on ihmisoikkujen ja kaikenlaisten väärinkäytösten\nalainen. Hetkuttelevaisuus on lapsuuden intohimo; mutta se ei voi\nvastustaa ainoatakaan toista intohimoa, vaan haihtuu niin pian kuin\nmuita kiihottimia ilmaantuu. Ja uskokaa minua: lapsi on varsin pian\nlakkaava ajattelemasta sitä, mitä se syö, ja kun sen sydän kiintyy\nmuuhun, ei se enää ajattele sellaista, mikä hivelee sen kitalakea. Kun\nse varttuu suureksi, tuhannet raivokkaat tunteet syrjäyttävät\nherkuttelevaisuuden ja kiihottavat turhamielistä itserakkautta: sillä\nviimemainittu intohimo kehittyy kaikkien muiden intohimojen\nkustannuksella ja valtaa lopulta ne kaikki. Olen joskus tarkannut\nsellaisia ihmisiä, jotka panevat hyvin suurta arvoa herkullisiin\nruokiin ja jotka aamulla herätessään ajattelivat mitä tulisivat syömään\npäivän kuluessa ja kuvailivat ateriaa tarkemmin kuin Polybius on\nkuvannut taistelua. Minusta kaikki nämä niin sanotut miehet eivät ole\nolleet muuta kuin neljänkymmenvuotiaita lapsia, vailla voimaa ja\nlujuutta, _fruges consumere nati_.[70] Herkuttelevaisuus on sellaisten\nsydänten pahe, joilla ei ole mitään ryhdikästä vakavuutta. Herkkusuun\nsielu piilee kokonaan hänen kitalaessaan, eikä hän ole luotu muuta\nvarten kuin syömään. Ollen typerä ja kyvytön on hän oikealla paikallaan\nainoastaan ruokapöydässä, eikä hän osaa arvostella muuta kuin\nruokalajeja. Suokaamme hänelle kadehtimatta tämä virka; se näet on\nhänelle sopivin kaikista, onneksi meille ja hänelle itselleen.\n\nSe osottaa suurta kokemattomuutta, joka pelkää herkuttelevaisuuden\nvoivan juurtua kyvykkääseen lapseen. Lapsena emme tosin ajattele muuta\nkuin syömistä; nuoruuden iässä emme sitä enää ajattele, kaikki meille\nkelpaa ja meillä on paljo muuta tehtävää. En kuitenkaan neuvo\nvaromattomasti käyttämään niin alhaista kiihotinta enkä herkkupalojen\nmuodossa kehottamaan lapsia kauniin teon tuottamaa kunniaa\ntavoittelemaan. Mutta en huomaa miksi ei puhtaasti ruumiillisia\nharjotuksia voisi rohkaista aineellisilla ja makua hivelevillä\npalkinnoilla, koska lapsuus ei ole tai koska sen ainakaan ei pitäisi\nolla muuta kuin leikkiä ja reipasta huvia. Kun joku Mallorca-saaren\npoikasista näkee puun latvassa riippuvan korin ja lingollaan heittää\nsen siitä alas, on kaiketi vallan oikein, että hän taitavuudestaan saa\npalkan ja että hyvä aamiainen korvaa ne voimat, jotka hän on käyttänyt\nsitä hankkiakseen.[71] Kun spartalainen nuorukainen alttiina vaaralle\nsaada sata raipanlyöntiä, taitavasti hiipii kyökkiin, mistä varastaa\nelävän revonpoikasen, kun hän kätkee sen nuttuunsa viedäkseen sen pois\nja kun se häntä raapii ja puree verille, ja kun tuo poika, peläten\nyllätyksen tuottamaa häpeää, silmiä räpäyttämättä antaa repiä\nsisälmyksiään päästämättä ainoatakaan tuskan ääntä, on vallan oikein ja\nkohtuullista, että hän lopuksi hyötyy saaliistaan ja saa syödä sen,\nsittenkuin se melkein on syönyt hänet. Älköön hyvää ateriaa koskaan\ntarjottako palkkana, mutta miksi se ei voisi olla niiden vaivojen\ntulos, joita on nähty sitä hankittaessa; Émile ei suinkaan ole pitävä\nkivelle panemaani kakkua palkkana siitä, että hän on hyvin juossut; hän\nainoastaan tietää, että ainoa keino saada tuo leivos on se, että hän\nsaa sen käteensä ennen toisia.\n\nTämä ei ollenkaan vastusta niitä mielipiteitä, jotka äsken lausuin\nruokalajien yksinkertaisuuden puolesta. Ei näet vedotessaan lasten\nruokahaluun tarvitse kiihottaa niiden aistillisuutta, vaan tulee\nainoastaan tyydyttää luonnontarvetta. Ja tämä saavutetaan mitä\nyksinkertaisimmilla keinoilla, ellei tahallansa koeteta hienostaa\nlasten makua. Niiden alituinen ruokahalu, jonka niissä nostaa\nvarttumisen tarve, on varma höyste, joka korvaa monen muun. Hedelmät,\nmaitoruuat, joku leivos, joka on tavallista leipää maukkaampi, ja\netenkin taito sopivan suuruisina annoksina jaella tätä kaikkea -- siinä\non meille keino johtaa kokonaisia lapsijoukkoja maailman ääriin, ilman\nettä on tarpeellista niissä herättää makua kitalakea hiveleviin ruokiin\ntai turmella niiden makuaistia.\n\nSeikka, joka todistaa, ettei mieltymys lihaan ole ihmiselle\nluonnollinen, on se, että lapset ovat välinpitämättömät tämän\nruokalajin suhteen ja että ne kaikki enemmän pitävät kasviruuista,\nmaitoliemistä, leivoksista, hedelmistä, j.n.e. On hyvin tärkeätä, ettei\ntätä alkuperäistä makua johdeta harhaan ja ettei lapsia tehdä\nliharuokia himoitseviksi. Ellei niiden terveys tästä kärsikään, niiden\nluonne siitä kärsii. Miten tahansa tätä kokemusta selitettäneenkin, on\nvarma, että suuret lihansyöjät yleensä ovat julmemmat ja raaemmat kuin\nkaikki muut ihmiset. Tämä huomio on tehty kaikilla seuduilla ja\nkaikkina aikoina. Englantilaisten raakuus on tunnettu.[72] Persialaiset\ntulenpalvelijat ovat mitä lempeimpiä ihmisiä.[73] Kaikki villit ovat\njulmia; mutta heidän tapansa eivät tätä julmuutta aiheuta, vaan heidän\nravintonsa. He menevät sotaan samoin kuin menisivät metsästysretkelle\nja kohtelevat ihmisiä kuin karhuja. Englannissa eivät teurastajat\nkelpaa todistajiksi,[74] eivätkä edes kirurgit. Suuret pahantekijät\nkarkaisevat itseään murhatekojaan varten juomalla verta. Homeros kuvaa\nkyklooppeja, jotka olivat lihansyöjiä, kauheiksi ihmisiksi ja\nlotofaageja niin ystävälliseksi ja rakastettavaksi kansaksi, että\njokainen, joka oli tullut kosketukseen heidän kanssaan, unhotti oman\nisänmaansa ja jäi asumaan heidän pariinsa.\n\n\"Kysyt minulta\", sanoi Plutarkos, \"miksi Pytagoras pidättäytyi syömästä\neläinten lihaa, mutta minä päinvastoin kysyn sinulta: miten rohkea oli\nse ihminen, joka ensiksi pani suuhunsa teurastetun eläimen lihaa, joka\nhampaillaan musersi äsken tapetun elukan luita, joka antoi kantaa\neteensä pöytään kuolleita ruumiita ja upotti vatsaansa niiden eläinten\njäseniä ja elimiä, jotka muutama hetki sitä ennen määkivät, mylvivät,\nastuivat ja näkivät? Miten hänen kätensä saattoi pistää rauta-asetta\ntuntevan olennon sydämeen? Miten hänen silmänsä saattoivat kestää\nmurhan näkyä? Miten hän saattoi nähdä tuota eläinparkaa teurastettavan,\nnyljettävän ja kappaleiksi leikeltävän? Miten saattoi hän katsella\nvielä vavahtelevia lihapalasia? Kuinka niiden haju ei pannut häntä\nvoimaan pahoin? Eikö hän tuntenut inhoa, vastenmielisyyttä ja kauhua\nkosketellessaan näiden haavojen likaa ja pestessään pois mustaa\nhyytynyttä verta joka niitä peitti.\"\n\n    \"Nyljetty vuota se matavi maassa,\n    Liha jo mylvivi vartahassa.\n    Syödä sit' ei voi ihminen vapisematta,\n    Eikä sen valitushuutoa kuuntelematta.\"\n\n\"Tuollaiset epäilemättä olivat hänen tunteensa kun hän ensi kerran\nvoitti luonnon syödäkseen tämän kamalan aterian, kun hän tahtoi\ntyydyttää nälkäänsä elävän eläimen lihalla, eläimen, joka vielä kävi\nlaitumella, ja kun hän epäröi, miten piti teurastaa, leikellä palasiksi\nja paistaa karitsa, joka nuoleskeli hänen käsiään. On syytä oudoksua\nniitä, jotka panivat alkuun tällaiset ateriat, eikä niitä, jotka niistä\npidättäytyvät. Edelliset voisivat vielä puolustaa raakalaisuuttaan\nsyiden avulla, jotka puuttuvat meiltä, joten me olemme sata kertaa\nsuurempia raakalaisia kuin he.\"\n\n\"Te onnelliset kuolevaiset, jumalien lemmikit -- voisivat meille sanoa\nnuo ensimäiset ihmiset -- verratkaa aikoja toisiinsa ja huomatkaa\nkuinka onnellisessa asemassa te olette, ja kuinka kurjassa tilassa me\nolimme! Täyttä kehitystään saavuttamaton maa ja sumujen täyttämä ilma\neivät vielä olleet vuodenaikojen vaikutuksen alaisina. Jokien säännötön\nvirtaus uursi rantoja joka taholta. Lammet, järvet, syvät suot\npeittivät tulvien kolme neljännestä maan pinnasta; jäljellä oleva\nneljännes oli pienten metsikköjen tai hedelmättömien metsien\npeittämänä. Maa ei tuottanut mitään hyviä hedelmiä. Meillä ei ollut\nmitään kyntöaseita, emme tunteneet sellaisten käyttämistä, ja kun emme\nolleet mitään kylväneet, ei meillä ollut odotettavissa mitään\nelonkorjuuta. Nälkä ei siis ollenkaan hellittänyt. Talvella sammal ja\npuiden kaarna olivat tavallisia ravintoaineitamme. Jotkut vihreät\njuolasheinän ja kanervan juuret tarjosivat meille juhla-aterian,\nja kun ihmiset olivat löytäneet pähkinöitä, tammen tai pyökinterhoja,\nhe tanssivat riemuiten tammen tai pyökin ympärillä laulaen\nmaalaissävelmää, mainiten maata imettäjäkseen ja äidikseen. Tämä oli\nheidän ainoa juhlansa ja ainoa huvinsa. Kaikki muu heidän elämässään\noli pelkkää surua, vaivaa ja kurjuutta.\"\n\n\"Kun viimein hävitetty ja alaston maa ei enää tarjonnut meille mitään,\noli meidän pakko solvaista luontoa, ylläpitääksemme henkeämme, ja me\nsöimme onnettomuustovereitamme ennemmin kuin itse kuolimme heidän\nkanssaan. Mutta kuka pakottaa teitä, julmat ihmiset, vuodattamaan\nverta? Katsokaa mikä onnellisuuden yltäkylläisyys teitä ympäröi! Kuinka\npaljon hedelmiä maa teille tuottaa! Kuinka paljon rikkauksia pellot ja\nviinitarhat teille antavat! Kuinka monet eläimet tarjoavat teille\nmaitonsa ravinnoksenne, villansa pukimiksenne! Mitä enempää te niiltä\nvaaditte, Ja mikä raivo saattaa teidät tekemään niin monta murhaa,\nvaikka teillä on yllin kyllin omaisuutta ja ravintoaineita! Miksi\nvalehtelette maaemollemme syyttäen sitä siitä, ettei se muka voi teitä\nelättää? Miksi teette syntiä Cerestä, pyhien lakien keksijää ja\nsuopeata Bakhosta, ihmisten lohduttajaa kohtaan, ikäänkuin heidän\ntuhlailevat lahjansa eivät riittäisi ylläpitämään ihmissukua? Miten on\nteillä sydäntä kantaa heidän makeiden hedelmiensä sekaan pöydälle\neläinten luita ja juoda maitoa ja samalla niiden eläinten verta, jotka\novat teille tuon maidon antaneet? Pantterit ja jalopeurat, joita\nsanotte raateleviksi pedoiksi, seuraavat vaistoaan pakosta, tappaen\ntoisia eläimiä elääkseen. Mutta te olette sata kertaa niitä julmemmat,\npoljette pakotta oikean vaistonne antautuaksenne veriseen\nherkullisuuteenne. Ne eläimet, joita te syötte, eivät ole sellaisia,\njotka syövät muita eläimiä. Raatelevia eläimiä ette syö, vaan matkitte\nniitä. Te himotsette ainoastaan viattomien ja lempeiden eläinten lihaa,\njotka eivät tee pahaa kellekään, jotka kiintyvät teihin ja palvelevat\nteitä, ja jotka te ahmitte suuhunne palkaksi niiden palveluksesta.\"\n\n\"Oi sinä luonnoton murhaaja, jos itsepäisesti väität luonnon tehneen\nsinut ahmien syömään kaltaisiasi, olentoja, jotka ovat lihaa ja luuta,\ntunteellisia, ja elolliset kuten sinä itse, niin tukahuta ainakin se\nkauhu, jonka se sinussa herättää näitä kamaloita aterioita kohtaan.\nTapa nuo eläimet itse omin käsin, ilman rauta-asetta; leikkele ne\nkappaleiksi kynsilläsi, kuten jalopeurat ja karhut tekevät. Pure tuota\nhärkää ja raatele se kappaleiksi, paina kyntesi sen nahkaan. Syö tuo\nkaritsa elävältä, syö sen liha vallan lämpimänä ja juo sen sielu sen\nveren mukana. Vapiset, et rohkene tuntea hampaittesi välissä vielä\nelävän lihan vavahdusta. Mikä kurja olento oletkaan! Ensin tapat\neläimen ja sitten syöt sen, ikäänkuin kuolettaaksesi sen kaksi kertaa.\nMutta tämäkään ei vielä riitä; kuollut liha on sinulle vastenmielistä,\nsisälmyksesi eivät sitä kestä, se on muutettava tulen avulla, se on\nkeitettävä, paistettava ja valmistettava höysteillä, jotka salaavat sen\nalkuperäisen maun. Sinä tarvitset makkarakauppiaita, keittäjiä ja\npaistajia, sanalla sanoen henkilöitä, jotka poistavat murhan kauhun ja\nverhoavat kuolleet ruumiit, jotta ei näiden muuttelujen pettämä\nmakuaisti pitäisi vastenmielisenä sitä, mikä sille on outoa, ja jotta\nse pitäisi hyvänmakuisina kuolleita ruumiita, joiden näkyä silmä\nvaivoin kestäisi.\"\n\nJoskohta tämä pala on vieras aineelleni, en ole voinut vastustaa\nhaluani julkaista sitä tässä, ja luulen että harvat lukijoistani minua\nsiitä ovat moittivat.\n\nMuuten, minkä elintavan määrännettekin lapsillenne, kunhan vaan\ntotutatte ne yleisiin ja yksinkertaisiin ruokiin, niin antakaa niiden\nsyödä, juosta ja leikkiä niin paljo kuin niitä haluttaa. Voitte olla\nvarmat siitä, etteivät ne koskaan syö liiaksi ja etteivät ne saa\nvatsakipuja. Mutta jos puolet päivästä annatte niiden kärsiä nälkää, ja\njos ne sitten pääsevät välttämään valvontaanne, hankkivat ne itselleen\ntarmon takaa korvausta ja syövät vatsansa piloille, jopa niinkin\npaljon, että halkeavat. Ruokahalumme muuttuu kohtuuttoman suureksi\nainoastaan sentähden, että tahdomme antaa sille muita sääntöjä kuin\nmitkä luonto on määrännyt. Kun alati sovittelemme, määräämme, lisäämme\nja vähennämme, emme toisin sanoin hellitä vaakaa kädestämme. Mutta\ntämän vaa'an mittana ei ole vatsamme, vaan mielijohteemme. Mutta palaan\nesimerkkeihini. Talonpojilla on leipäkaappi ja hedelmä-aitta alati\nauki. Eivätkä heidän lapsensa ja aikaihmisensä tunne vatsakipuja.\n\nJos kuitenkin sattuisi niin, että joku lapsi söisi liiaksi, mitä en\nluule mahdolliseksi, jos seurataan minun metodiani, niin on helppo\nhuvittaa sitä sille mieluisilla seikoilla siihen määrin, että se\nhuomaamattaan voisi nälästä uupua. Kuinka monet tällaiset varmat ja\nhelpot keinot jäävät kaikilta kasvattajilta käyttämättä; Herodotos\nkertoo että lydialaiset äärimäisen nälänhädän ahdistamina saivat\npäähänsä panna toimeen leikkejä ja muita huvituksia, jotka saattoivat\nheidät unhottamaan nälkänsä, joten viettivät päiväkausia ajattelematta\nsyömistä.[75] Oppineet kasvattajanne ovat ehkä lukeneet sata kertaa\ntämän kertomuksen, huomaamatta millä tavoin sitä voi käyttää lasten\nkasvattamisessa. Joku heistä kenties huomauttaa minulle ettei lapsi\nkernaasti hylkää päivällistään mennäkseen lukemaan läksyänsä. Arvoisa\nopettaja! siinä olet oikeassa; minä en ajatellutkaan moista huvia.\n\nHajuaisti suhtautuu makuun samoin kuin näkö kosketukseen. Haju\nilmoittaa maulle edeltäpäin millä tavoin se tai se aine on siihen\nvaikuttava ja panee joko sitä pakenemaan tai tavoittelemaan, riippuen\ntuosta edeltäpäin saadusta vaikutuksesta. Olen kuullut sanottavan, että\nvilleillä on vallan toisin toimiva hajuaisti kuin meillä ja että heidän\nmielipiteensä hyvästä ja huonosta hajusta on vallan erilainen kuin\nmeillä. Minä puolestani sen hyvin uskon. Hajuaistimukset ovat itsessään\nheikkoja aistimuksia. Ne kiihottavat enemmän mielikuvitusta kuin\naisteja, eivätkä vaikuta niin paljoa sillä, minkä ne todella tarjoavat,\nkuin sillä, mitä panevat odottamaan. Jos tämä on totta, on selvää, että\ntoisten ihmisten maku, joka heidän elintapansa kautta on muuttunut\npaljoa erilaisemmaksi kuin toisin elävien ihmisten, saattaa heidät\ntuntemaan vallan toisin maun edelläkävijää, hajua. Tattari varmaankin\nyhtä halukkaasti haistelee hevosraadon reittä, kuin joku meidän\nmetsästäjistä puoleksi mädännyttä peltopyytä.\n\nPuhtaasti ulkonaiset aistimukset, kuten esim. se, että sieraimissa\ntuntuu kukkalavan tuoksu, varmaankin jäävät kokematta sellaisilta\nihmisiltä, jotka astuvat liiaksi, pitääkseen kävelemistä hauskana, tai\nsellaisilta, jotka eivät tee tarpeeksi työtä, jotta lepo tuntuisi\nheistä suloiselta. Alati nälkäiset ihmiset eivät luultavasti suuresti\nnauttisi tuoksuista, jotka eivät ilmaise mitään syötävää. Haju on\nmielikuvituksen aisti. Koska se saattaa hermot kovempaan ponnistukseen,\nse varmaankin hyvin tuntuvasti vaikuttaa aivoihin. Tämän vuoksi se\nhetkeksi elähyttää, mutta väsyttää ajan pitkään. Sen vaikutukset lemmen\nalalla ovat jotenkin tunnetut. Naisen pukuhuoneen hieno tuoksu ei ole\nmikään heikko ansa. Enkä tiedä, pitääkö onnitella vai surkutella sitä\nviisasta miestä, joka on niin vähässä määrin hyvien tuoksujen\nvaikutukselle altis, etteivät hänen lemmittynsä povelle kiinnitetyt\nkukat koskaan ole saaneet hänen sydäntään nopeammin sykkimään.\n\nHajuaisti ei liene alkuiässä varsin vahva; silloin näet mielikuvitus,\njota vasta harvat intohimot ovat vilkastuttaneet, tuskin vielä on\nkiihotuksille altis, ja silloin ei vielä ole tarpeeksi kokemusta arvata\ntoisen aistin nojalla, mitä toinen lupaa. Tämän johtopäätöksen osottaa\nkokemus vallan oikeaksi; ja on varma että tämä aisti vielä on epäselvä\nja melkein tylsä useimmilla lapsilla. Tosin lasten aistimuskyky on yhtä\nhieno, ehkäpä hienompikin kuin aikaihmisillä. Mutta ne kun eivät siihen\nyhdistä mitään muuta käsitystä, eivät ne helposti siitä tunne\nmielihyvää eivätkä mielipahaa, joten haju ei vaikuta niihin\nmiellyttävästi eikä vastenmielisesti, kuten meihin. Luulen että\npitämättä kiinni tästä järjestelmästä ja tarvitsematta turvautua eri\nsukupuolien vertailevaan anatomiaan, voi helposti löytää syyn siihen,\nmiksi naiset yleensä tuntevat vahvempaa vaikutusta hajuista kuin\nmiehet.\n\nSanotaan Kanadan villien nuoruudestaan alkaen kehittävän hajunsa niin\ntarkaksi, että he, vaikka heillä onkin metsäkoirat, eivät huoli niitä\nkäyttää metsästäessään, vaan tekevät itse metsäkoiran virkaa.\nMielestäni on selvää, että voisi kehittää lasten hajuaistia yhtä\ntarkaksi, jos totuttaisi ne vainuten löytämään ateriansa, samoin kuin\nkoira vainullaan löytää saaliinsa. Mutta en huomaa, mitä hyötyä niillä\nitse teossa olisi siitä, paitsi että oppisivat tuntemaan haju- ja\nmakuaistin keskinäistä suhdetta. Luonto on pitänyt huolta siitä, että\nmeidän on pakko tuntea tämä suhde. Se on saattanut viimemainitun aistin\ntoiminnan melkein erottamattomaksi edellisen toiminnasta asettamalla\nniiden elimet vieretysten ja sijoittamalla niille suuhun suoranaisen\nvälittäjän, niin ettemme tunne minkään aineen makua samalla tuntematta\nsen hajua. Soisin vaan, ettei sekoitettaisi tätä luonnollista suhdetta\nsiten, että lapselle annetaan lääkettä jonka pahaa makua on koetettu\nlieventää jollakin hyvänhajuisella aineella, sillä molempien eri\naistimusten ristiriita on liian suuri, jotta lasta voisi pettää. Kun\nnäet toiminnaltaan vahvempi aisti hävittää toisen aistin vaikutuksen,\nlapsi nielee lääkkeen yhtä vastenmielisesti. Tämä vastenmielisyys\nulottuu kaikkiin samanaikuisiin aistimuksiin. Niin pian kuin heikoinkin\nniistä jälleen herää, mielikuvitus palauttaa toisenkin niistä. Täten\ntuollainen itsessään sangen hyvä haju on hänestä peräti vastenmielinen,\nja näin varomaton huolenpitomme vaan lisää epämieluisten aistimusten\nlukua miellyttävien kustannuksella.\n\nSeuraavissa kirjoissa aion puhua kuudennen aistin, niin sanotun\nyleisaistin (sens commun) kehityksestä, vähemmän sentähden, että se on\nyhteinen kaikille ihmisille kuin sentähden, että se on tulos muiden\naistien hyvin järjestetystä kehittymisestä ja että se ilmaisee meille\nolioiden luonnon, yhdistämällä niiden kaikki ulkonaiset ominaisuudet.\nTällä kuudennella aistilla ei siis ole mitään erityistä elintä. Se\nsijaitsee vaan aivoissa ja sen puhtaasti älyperäisiä aistimuksia\nsanotaan mielteiksi tai mielikuviksi. Näiden mielikuviemme lukuisuuden\nmukaan mitataan tietojemme laajuus. Niiden selvyys ja tarkkuus\nmuodostaa ymmärryksen terävyyden. Taitoa verrata niitä toisiinsa\nsanotaan inhimilliseksi järjeksi. Siis se, mitä olen sanonut\naistimukselliseksi tai lapselliseksi järjeksi, on siinä, että\nmuodostetaan yksinkertaisia mielikuvia useiden aistimusten avulla, ja\nse mitä sanon älylliseksi eli inhimilliseksi järjeksi on siinä, että\nmuodostetaan kokoonpantuja mielikuvia useiden yksinkertaisten\nmielteiden avulla.\n\nJos oletamme, että minun metodini on luonnonmukainen ja etten ole\nerehtynyt sen käyttämisen suhteen, olemme siis johtaneet oppilastamme\naistimusten maailman läpi aina nuoruuden iän järkevyyden rajoille.\nEnsimäinen askel, minkä tästä astumme eteenpäin, on oleva miehen askel.\nMutta ennenkuin siirrymme tähän uuteen kehitysjakoon, luokaamme vielä\nlyhyt katse jättämäämme kauteen. Kullakin iällä ja säädyllä elämässä on\noma omituinen kehitystäydellisyytensä ja kypsymistilansa. Olemme usein\nkuulleet puhuttavan täysin kehittyneestä miehestä, mutta tarkastakaamme\nmyöskin täysin kehittynyttä lasta. Tämä tarkastus on tarjoava meille\njotakin uutta, ja ehkei ollenkaan vähemmin mieltäkiinnittävää.\n\nÄärellisten olentojen olemassaolo on niin köyhä ja rajoitettu, ettei\nmielemme koskaan helly, jos havaitsemme ainoastaan olevata.\nMielikuvitus kaunistaa olioita, ja ellei se luo viehätystä\nhavaitsemaamme, supistuu tämän tarjoama tehoton mielihyvä pelkkään\naistimukseen ja jättää aina sydämen kylmäksi. Syksyn aarteiden\nkoristama maa levittää eteemme rikkauksia, joita silmä ihailee, mutta\ntämä ihailu ei saata meitä heltymään. Se johtuu enemmän harkinnasta\nkuin tunteesta. Keväällä melkein alaston maaseutu kaipaa kaikkea\nkoristusta; metsät eivät levitä siimestä ja ruoho vasta alkaa puhjeta\nmaille; kuitenkin sydän heltyy tätä nähdessämme. Nähdessämme luonnon\nnäin uudelleen elpyvän, tunnemme oman mielemmekin virkoavan; ilon leima\nmeitä ympäröi kaikkialla. Nuo viehkeiden tunteiden seuralaiset,\nilokyyneleet, jotka ovat valmiit liittymään jokaiseen hellään\nmielenliikutukseen, ilmestyvät jo silmäripsillemme. Vaikka sitävastoin\nelonkorjuun aika onkin vilkas, eloisa ja hupaisa, katselemme sitä\nkuitenkin aina kuivin silmin.\n\nMistä johtuu tämä ero? Siitä, että mielikuvitus yhdistää kevään kuvaan\nsitä seuraavien vuodenaikojen kuvan. Noihin hentoihin nuppuihin silmä\nlisää kukkia, hedelmiä, varjoja ja joskus näiden verhoamia\nsalaperäisyyksiä. Se yhdistää yhteen kohtaan tulevia aikoja, eikä näe\nesineitä sellaisina kuin ne todella tulevat esiintymään, vaan\nsellaisina, joiksi itse ne toivoo, sillä riippuu mielikuvituksesta\nitsestään valita ne. Syksyllä taas emme voi nähdä muuta kuin\ntosi-oloja. Jos ajatuksissa tahdomme siirtyä kevääseen, talvi meidät\npysäyttää, ja jähmettynyt mielikuvitus kuolee hallaan ja lumikinoksiin.\n\nTästä johtuu se viehätys, jota tunnemme tarkastaessamme kaunista\nlapsuudenikää, viehätys, joka on paljon suurempi kuin mitä varttuneen\niän kehityskypsyyden tarkastaminen tarjoaa. Milloinka tunnemme\ntodellista mielihyvää nähdessämme edessämme varttuneen miehen?\nEpäilemättä silloin, kun hänen elämäntyönsä antaa aihetta luomaan\nsilmäyksen hänen aikaisempaan elämäänsä ja kun tämän silmäyksen\nluominen ikäänkuin nuorentaa hänet meidän silmissämme. Jos meidän tulee\ntarkastaa häntä sellaisena kuin hän on tai kuvailla häntä sellaiseksi\nkuin hän tulee olemaan vanhuudessaan, on riutumisen ajatus karkottava\nkaiken mielihyväntunteen. Ei näet ole mitään iloa siitä, että\najattelemme ihmisen suurin askelin rientävän hautaansa kohti; kuolon\nkuva rumentaa kaikki.\n\nMutta kun kuvittelen kymmen- tai kaksitoista vuotiasta lasta, joka on\nvoimakas ja ikäisekseen hyvin kehittynyt, niin ei se minussa herätä\nyhtään epämieluista ajatusta, ei nykyajan eikä tulevaisuuden suhteen.\nNäen sen edessäni telmivänä, vilkkaana, iloisena, ilman kalvavia huolia\nja pitkällistä ja vaivalloista varokeinojen noudattamista. Se elää\nkokonaan hetkeä varten ja nauttii elämän täyteläisyyttä, joka näyttää\npyrkivän laajenemaan ulkopuolelle itseään. Kuvittelen mielessäni\nmillainen se on oleva varttuneemmassa iässä, kun se saavuttaa\narvostelukykyä ja älykkäisyyttä, kun sen voimat päivä päivältä\nlisääntyvät ja kun siinä hetki hetkeltä ilmenee tästä merkkejä. Näen\nsen edessäni pienokaisena, ja se minua miellyttää; näen sen edessäni\nmiehenä, ja se miellyttää minua vielä enemmän. Sen hehkuva veri tuntuu\nlämmittävän minun vertani. Luulen eläväni sen elämää, ja sen vilkkaus\nnuorentaa minua.\n\nKello lyö; mikä muutos! Heti paikalla pienokaisen silmä himmenee, sen\nhilpeys haihtuu. Hyvästi ilo, hyvästi vallattomat leikit! Ankara ja\näkäinen mies tarttuu hänen käteensä, sanoo hänelle: menkäämme,\npoikaseni, ja vie hänet pois. Siinä huoneessa, johon he astuvat, näen\nkirjojen häämöttävän. Kirjoja! Mikä surullinen huoneenkoristus hänen\nikäiselleen. Lapsi parka antaa johtaa itsensä lukuhuoneeseensa,\nkatselee surullisena kaikkea, mikä sitä ympäröi, vaikenee, ja lähtee\ntyöhönsä, silmät täynnä kyyneleitä, joita se ei uskalla vuodattaa ja\nsydän täynnä huokauksia, joita ei uskalla ilmoille päästää.\n\nSinä, jonka ei tarvitse pelätä mitään tämänkaltaista, sinä, jolle ei\nyksikään elämän aika ole tarjoava pakkoa ja ikävää, sinä, joka\nlevollisena näet päivän lähestyvän ja kärsivällisenä yön tulevan ja\njoka luet hetkiä ainoastaan huvituksiesi mukaan, tule, onnellinen ja\nsiivo oppilaani, läsnäolollasi lohduttamaan meitä tuon poloisen\npoistumisesta, tule joutuin ... hän tuleekin jo, ja minä tunnen hänen\nlähestyessään iloa, jonka näen hänenkin jakavan kanssani. Tuleehan hän\nystävänsä, toverinsa ja leikkikumppaninsa luo. Hän on nähdessään minut\nvarma siitä, ettei kauan ole pysyvä vailla hupaisaa ajanvietettä. Me\nemme koskaan ole riippuvaiset toisistamme, mutta tulemme aina hyvin\ntoimeen, emmekä viihdy kenenkään muun seurassa niin hyvin kuin kahden\nkesken toistemme kanssa.\n\nHänen kasvonsa, pukunsa ja ryhtinsä ilmaisevat varmuutta ja\ntyytyväisyyttä. Terveys loistaa hänen kasvoistaan. Hänen varmat\naskeleensa ilmaisevat jäntevyyttä. Hänen kasvonvärissään, joka tosin\nvielä on hieno, olematta silti kivulloinen, ei ole mitään naisellisen\nhemmoteltua; ilma ja aurinko ovat jo siihen painaneet hänen\nsukupuolensa kunniakkaan leiman. Hänen vielä pyöreät lihaksensa\npäästävät jo näkyviin säännöllisen muodon. Hänen silmissään, joita ei\ntunteen tuli vielä vilkastuta, on ainakin koko synnynnäinen kirkkaus.\nPitkälliset surut eivät ole niitä himmentäneet, eivätkä loppumattomat\nkyyneleet ole murtaneet hänen poskiansa. Huomatkaa hänen ripeissä,\nmutta varmoissa liikkeissään hänen ikänsä vilkkautta, riippumattomuuden\ntuottamaa lujuutta ja hänen toistuneiden harjotustensa hankkimaa\nkokemusta. Hän on avomielisen ja vapaan näköinen siltä olematta röyhkeä\ntai turhamielinen. Hänen kasvonsa, joita ei ole liimattu kiinni\nkirjoihin, eivät riipu alas rinnalle. Hänelle ei tarvitse sanoa: _nosta\npääsi pystyyn_, sillä ei häpeä eikä pelko ole koskaan saattanut häntä\npainamaan sitä alas.\n\nAntakaamme hänen tulla seurapiiriin. Tutkikaa häntä ja tehkää\nhänelle luottamusta osottavia kysymyksiä. Älkää pelätkö hänen\ntungettelevaisuuttaan, lörpötyksiään ja varomattomia kysymyksiään.\nÄlkää pelätkö, että hän kokonaan saattaa teidät valtaansa tai vaatii,\nettä kääntäisitte huomionne yksistään häneen niin, ettette enää pääsisi\nvapaaksi hänestä.\n\nÄlkää liioin odottako häneltä miellyttävää puhetta tai että hän teille\nlaskettelisi sitä, mitä olen hänelle opettanut. Häneltä ei voi odottaa\nmuuta kuin teeskentelemätöntä ja yksinkertaista totuutta, joka on vapaa\nkoristuksista, keinotekoisuudesta ja turhamielisyydestä. Hän on kertova\nteille sen pahan, minkä on tehnyt tai mitä ajattelee, yhtä vapaasti\nkuin hyvänkin, ollenkaan huolimatta siitä, minkä vaikutuksen hänen\npuheensa teihin tekee. Hän käyttää sanoja niiden alkuperäisessä\nyksinkertaisessa merkityksessä.\n\nLapsista muodostetaan aina kernaasti edullinen mielipide ja ollaan siis\npahoillaan niistä monista tyhmyyksistä, jotka aina tekevät tyhjiksi ne\ntoiveet, mitkä aiheutuvat jostakin sattumalta niiden kielelle\neksyneestä älykkäästä sanasta. Joskin minun oppilaani harvoin antaa\naihetta sellaisiin toiveisiin, ei hän ainakaan koskaan aiheuta\ntuollaista pettymystä. Hän näet ei koskaan sano turhaa sanaa eikä\nväsytä itseään lörpötyksillä, joita ei kukaan kuuntele. Hänen aatteensa\nja mielipiteensä ovat rajoitetut, mutta selvät. Vaikkei hän osaa paljoa\nulkoa, hän osaa paljon kokemuksesta. Vaikka hän lukee kirjoja huonommin\nkuin muut lapset, hän lukee paremmin luonnon kirjaa. Hänen älynsä ei\npiile kielessä, vaan hänen päässään. Hänellä on vähemmän muistia kuin\narvostelukykyä. Hän osaa puhua yhtä ainoaa kieltä, mutta hän ymmärtää\nmitä puhuu, ja jos ei hän osaakaan ilmaista ajatuksiaan yhtä sujuvasti\nkuin muut, hän sen sijaan toimii paremmin kuin he.\n\nHän ei tiedä mitä tottumus ja tapa on. Se, minkä hän teki eilen ei\nollenkaan vaikuta siihen, mitä hän tänään tekee.[76] Hän ei koskaan\nseuraa mitään kaavaa, ei noudata auktoriteettia eikä esimerkkiä, vaan\ntoimii ja puhuu niin kuin hänelle sopii. Älkää siis häneltä odottako\nopittuja puheita ja tutkittua menettelytapaa, sillä hän lausuu aina\nuskollisesti mitä ajattelee ja toimii aina taipumustensa mukaan.\n\nHuomaatte hänellä olevan ainoastaan muutamia moraalisia käsitteitä,\njotka koskevat hänen nykyistä tilaansa, mutta ette ainoatakaan, joka\nkoskisi ihmisiä. Mitä nämä häntä hyödyttäisivätkään, kun lapsi näet ei\nvielä ole mikään toimiva yhteiskunnan jäsen? Jos puhutte hänelle\nvapaudesta, omistusoikeudesta, jopa sopimuksestakin, niin hän saattaa\nymmärtää nämä käsitteet. Hän tietää miksi hänen omansa on hänelle\nkuuluvata ja miksi muiden omaisuus ei ole hänen omaansa. Jos menette\npitemmälle, ei hän enää tiedä mitään. Jos puhutte hänelle\nvelvollisuudesta, kuuliaisuudesta, ei hän puhettanne ymmärrä. Jos\nkäskette häntä tekemään jotakin, ei hän ole teitä totteleva. Mutta\nsanokaa hänelle: jos nyt teet minulle mieliksi, olen toiste tekevä\nsinun mieliksesi. Heti paikalla hän on oleva halukas teitä palvelemaan.\nHän näet ei mitään hartaammin toivo, kuin että saa vaikutusalansa\nlaajennetuksi ja että teihin nähden saa oikeuksia, joiden tietää olevan\nrikkomattomia. Ehkäpä hän myös on oleva mielissään siitä, että hänet\nhuomataan, että hänetkin otetaan lukuun ja tunnustetaan joksikin. Mutta\njos viimemainittu vaikutin häntä johtaa, on hän jo poikennut luonnosta,\nettekä ole tarpeeksi edeltäkäsin tukkineet turhamielisyyden ovia.\n\nHän puolestaan tarvitsee apua, ja tätä hän on valitsematta pyytävä\nensimäiseltä vastaantulijalta, yhtä hyvin kuninkaalta kuin\npalvelijaltaan. Kaikki ihmiset ovat yhdenarvoisia hänen silmissään.\nHänen kasvojensa ilmeestä hänen pyytäessään huomaatte, ettei hän pidä\nteitä velvollisena häntä auttamaan. Hän tietää, että hänen pyyntönsä\ntäyttäminen johtuu hyväntahtoisuudesta ja hän tietää myös että ihmiset\novat taipuvaiset sitä osottamaan. Hänen lausetapansa on yksinkertaista\nja lyhyttä. Hänen äänensä, katseensa ja liikkeensä osottavat, että hän\non yhtä paljon tottunut myöntyväisyyteen kuin kieltäytymiseen. Hänessä\nei ilmene orjan mateleva ja alamainen nöyryys eikä valtiaan käskevä\näänenpaino, vaan vaatimaton luottamus lähimäiseensä, vapaan, mutta\ntunteellisen ja heikon olennon liikuttava lempeämielisyys, olennon,\njoka rukoilee apua toiselta niinikään vapaalta, mutta vahvalta ja\nhyväntekeväiseltä olennolta. Jos täytätte hänen pyyntönsä, ei hän teitä\nsiitä ole kiittävä, mutta hän tuntee ottaneensa velan. Jos kieltäydytte\nhäntä auttamasta, ei hän sitä valita eikä toista pyyntöään, tietäen\nettä se olisi turhaa. Hän ei ole ajatteleva: pyyntöni on hylätty, vaan\non ajatteleva: sitä ei voitu hyväksyä. Ja kuten olen jo sanonut, ei\nihminen napise välttämättömyyttä vastaan, jonka kerran on huomannut\njärkähtämättä vallitsevaksi.\n\nJättäkää hänet yksin vapauteensa ja antakaa hänen toimia mitään\nsanomatta hänelle. Katselkaa vaan syrjästä mitä hän tekee ja miten hän\nmenettelee. Kun hänen ei tarvitse itselleen todistaa että on vapaa, hän\nei koskaan tee mitään kevytmielisesti ja yksinomaan osottaakseen\ntoimintavapauttaan. Tietäähän hän aina olevansa oma herransa. Hän on\nhilpeä, nopealiikkeinen ja notkeajäseninen. Hänen liikkeissään ilmenee\nhänen ikänsä koko vilkkaus, mutta ette ole huomaava ainoatakaan\ntarkoituksetonta liikettä. Yrittäköön hän mitä tahansa, ei hän koskaan\nryhdy mihinkään sellaiseen, joka käy yli hänen voimiensa, sillä näitä\nhän on hyvin koetellut, joten hän ne tuntee. Hänen keinonsa ovat aina\nhänen tarkoitustensa mukaiset, ja harvoin hän toimii olematta varma\nonnistumisesta. Hänen silmänsä on oleva tarkkaavainen ja punnitseva.\nHän ei ole typerän neuvottomana kyselevä toisilta miten on kaiken sen\nlaita, minkä näkee, vaan on itse sitä tutkiva ja näkee ensin suurta\nvaivaa ottaakseen selville, minkä tahtoo tietää, ennenkuin kysyy\nmuilta. Jos hän joutuu odottamattomaan pulaan, hän hämmästyy vähemmin\nkuin muut. Esiintyvät vaaratkin häntä vähemmin pelottavat. Kun hänen\nmielikuvituksensa vielä lepää, sitähän ei vielä ole millään tavoin\nelvytetty, näkee hän kaikki sellaisena kuin se on, arvostelee vaaroja\nniiden todellisen vaarallisuuden mukaan ja säilyttää aina\nkylmäverisyytensä. Välttämättömyys laskeutuu liian usein painokkaana\nhänen hartioilleen, jotta hän kapinoisi sitä vastaan. Onhan hän\nkantanut sen iestä syntymästään asti, ollen siis siihen tottunut. Hän\non sentähden aina valmis kaikkien mahdollisten tapahtumien varalle.\n\nOlkoon hän työssä tai huvitelkoon, molemmat ovat hänelle yhdenarvoisia;\nhänen leikkinsä ovat hänen toimiaan, ei hän näissä huomaa mitään eroa.\nKaikessa, mitä hän tekee, hän osottaa harrastusta, joka saattaa meidät\nhymyilemään, sekä miellyttävää vapautta, samalla ilmaisten älynsä\nlaatua ja tietojensa ulottuvaisuutta. Onhan tämän iän tarjoama näky\nviehättävä ja suloinen, kun nimittäin huomaa soman lapsen, silmä\nvilkkaana ja iloisena, kasvot tyytyväisinä ja kirkkaina, avomielisenä\nja hymyilevänä leikkien toimittavan mitä vakavimpia asioita, tai mitä\nvakavimmin häärivän mitä vähäpätöisimmissä leikeissä.\n\nJos nyt tahdotte arvostella häntä vertaamalla muihin lapsiin, niin\npäästäkää hänet heidän pariinsa ja antakaa hänen siinä liikkua\nvapaasti. Pian huomaatte kuka heistä on todella parhaiten kehittynyt,\nkuka enimmin lähenee tämän iän täydellisyyttä. Kaupungin lapsista ei\nyksikään ole häntä taitavampi, hän puolestaan on heitä kaikkia\nvahvempi. Nuorten maalaislapsien joukossa hän on yhtä vahva kuin he,\nmutta heitä taitavampi. Kaikkea, mitä lapsi voi ymmärtää, hän\narvostelee ja punnitsee sekä arvaa edeltäpäin paremmin kuin he kaikki.\nJos tulee toimia, hypätä, siirtää raskaita esineitä, nostaa painoja,\nsilmämitalla arvata etäisyyksiä, keksiä leikkejä ja saada palkintoja,\nluulisi luonnon olevan hänelle kuuliaisen, niin helposti kaikki taipuu\nhänen tahtonsa mukaan. Hän on omansa ohjaamaan ja hallitsemaan\nvertaisiaan. Kyky ja kokemus ovat hänessä oikeuden ja auktoriteetin\nveroiset. Antakaa hänelle mikä puku tai mikä nimi tahansa, hän on\nkaikkialla kohoava muiden johtajaksi, ja nämä ovat aina tuntevat hänen\netevämmyytensä. Tahtomatta käskeä hän on oleva muiden valtias, ja muut\ntottelevat häntä, sitä ollenkaan huomaamatta, matta.\n\nHän on saavuttanut kypsyneen lapsuudeniän, hän on elänyt lapsen elämää,\neikä hän ole ostanut kehitystään onnensa kaupalla; päinvastoin ne\nmolemmat ovat tukeneet ja täydentäneet toinen toistaan. Sillä välin\nkuin hänen henkiset kykynsä ovat saavuttaneet hänen iälleen mahdollisen\nkehityksen, hän on ollut niin onnellinen ja vapaa kuin hänen asemansa\nsuinkin on sallinut. Jos surma niittäisi ne toiveidemme kukat, joiden\nolemme nähneet hänessä versovan, ei meidän samalla kertaa tarvitse\nitkeä hänen elämäänsä ja kuolemaansa, eikä suruumme ole sekaantuva\nkatkeruutta siitä, että olisimme hänelle tuottaneet surua. Saatamme\nsanoa: hän on ainakin nauttinut lapsuudestaan, emmekä me ole saattaneet\nhäntä menettämään mitään siitä, mitä luonto hänelle oli antanut.\n\nEpäkohta tässä alkukasvatuksessa on se, että ainoastaan tarkkanäköiset\nihmiset huomaavat sen hyödyllisyyden. Tavalliset silmät sitävastoin\npitävät näin huolellisesti kasvatettua lasta tietämättömänä nulikkana.\nOpettaja ajattelee omaa etuansa enemmän kuin oppilaansa etua. Hänen\nsilmämääränään on osottaa, ettei hän hukkaa aikaansa turhaan, vaan että\nhän hyvin on ansainnut ne rahat, jotka hänelle maksetaan. Hän hankkii\noppilaalleen varaston kevyttä korutavaraa, jota tarvittaessa voi panna\nnähtäviin. Hän ei ollenkaan välitä siitä, onko hänen opettamansa\nhyödyllistä, kun se vaan helposti huomataan. Hän sulloo erotuksetta ja\nvalikoimatta senkin seitsemän tyhmyyttä oppilaansa päähän. Kun\nvaaditaan tutkimaan hänen oppilastaan, tämän käsketään levittää\ntavaransa, sen hän tekee, ollaan tyytyväisiä, sitten hän käärii\ntavaransa jälleen myttyyn ja poistuu. Minun oppilaani ei ole niin\nrikas, hänellä ei ole mitään korutavaramyttyä aukaistavana, hänellä ei\nole mitään muuta näytettävää kuin hän itse. Muuten ei lasta, samoin\nkuin ei aikaihmistäkään, osaa ensi silmäyksellä arvostella. Missä\novatkaan ne havaitsijat, jotka ensi katseella voisivat löytää lapsen\nkehityskannalle olennaiset piirteet? Niitä tosin on olemassa, mutta\nhyvin vähän, eikä sadasta tuhannesta isästä yksikään ainoa kuulu niiden\nlukuun.\n\nLiian lukuisat kysymykset ikävystyttävät ja väsyttävät lapsia. Jonkun\nhetken kuluttua niiden tarkkaavaisuus uupuu, ne eivät enää kuuntele\nmitä itsepäinen kyselijä puhuu, eivätkä vastaa muuten kuin umpimähkään.\nTämä tapa kysellä niiltä on tehoton ja turhan tarkka. Usein sattumalta\nlausuttu sana paremmin kuvailee niiden arvostelukykyä ja älyä, kuin\nmitä pitkät puheet voisivat tehdä. Mutta tulee tarkata, ettei tuo sana\nole niille opetettu eikä umpimähkäinen. Sillä, joka tahtoo arvostella\nlapsen kehitysastetta, tulee itsellään olla paljo arvostelukykyä.\n\nOlen kuullut lordi Hyde-vainajan kertovan miten muudan hänen\nystävistään palattuaan Italiasta kolmen vuoden poissaolon jälkeen\ntahtoi tutkia yhdeksän- tai kymmen-vuotiaan poikansa edistystä. Isä ja\npoika ynnä mainittu lordi menivät eräänä iltapäivänä pojan kasvattajan\nseurassa kävelemään kentälle, missä koulupojat huvittelivat päästämällä\nilmaan paperileijoja. Kulkiessaan leikkijöiden ohi isä sanoi pojilleen:\nmissä liitelee se paperileija, jonka varjon näet tuossa? Epäröimättä ja\npäätään nostamatta sanoi poika: valtatien yläpuolella ilmassa. Ja\ntodella, lisäsi lordi, valtatie oli auringon ja meidän välillämme.\nKuultuaan nämä sanat isä syleili poikaansa, lopetti kuulustelunsa ja\npoistui mitään sanomatta. Seuraavana päivänä hän lähetti kasvattajalle\nasiapaperin, jossa lupasi hänelle elinkautisen eläkkeen palkan lisäksi.\n\nMikä mies, tuo isä, ja mitä toiveita herätti tuo poika![77]\nYllämainittu kysymys on tietysti lapsen iän mukainen, ja vastaus sangen\nyksinkertainen. Mutta huomattavaa on, mitä lapsen arvostelukyvyn\nselvyyttä se edellyttää! Siten Aristoleen oppilas kesytti tuon ratsun,\njota ei yksikään ratsumies ollut voinut hillitä.\n\n\n\n\nKOLMAS KIRJA.\n\n\nJoskohta koko se aika elämää, jota kestää nuoruudenikään asti, on\nheikkouden aika, on olemassa tässä alkuiän kulussa kohta, jolloin\nkasvava olento, huolimatta ehdottomasta heikkoudestaan, on verrattain\nvahva, kun lisääntyvien voimien määrä on tarpeita suurempi. Koska\nkaikki sen tarpeet eivät vielä ole kehittyneet, ovat sen jo saavuttamat\nvoimat ylenmääräiset noita tarpeita tyydyttämään. Mieheksi tuollainen\nolento olisi hyvin heikko, lapseksi se on hyvin vahva.\n\nMistä johtuu miehen heikkous? Siitä epäsuhtaisuudesta, joka vallitsee\nsen voimien ja halujen välillä. Meidän intohimomme saattavat meidät\nheikoiksi, sillä tyydyttääksemme niitä tarvitsemme enemmän voimia kuin\nmitä luonto on meille antanut. Jos siis vähennämme näitä haluja,\nikäänkuin lisäämme voimiamme. Se, joka voi aikaansaada enempää kuin\nmitä haluaa, on kieltämättä hyvin voimakas olento. Nyt on siis\nedessämme lapsen kolmas ikäkausi, josta tässä aion puhua. Sanon sitä\nedelleen lapsuudeksi, kun puuttuu erityistä sopivaa nimeä; tämä\nikäkausi näet lähenee nuoruudenikää, mutta ei vielä ole saavuttanut\nmieskuntoisuutta.\n\nKahden- tai kolmentoista vuoden iässä lapsen voimat kehittyvät paljon\nnopeammin kuin sen tarpeet. Rajuin ja hirvittävin tarve ei siinä vielä\nole herännyt; itse elinkin pysyy kehittymättömänä ja näyttää\nkehittymättömyydestään päästäkseen odottavan tahdon aiheuttamaa pakkoa.\nLapsi ei silloin juuri ollenkaan ole herkkä ilman ja vuodenaikain\nvahingollisille vaikutuksille, vaan kestää ne helposti. Sen heräävä\nruumiinlämpö korvaa vaatteita, sen ruokahalu korvaa ruokien\nhyvänmakuisuutta. Kaikki mikä vaan ravitsee, kelpaa sen iälle. Jos sen\non uni, se panee pitkäkseen maahan ja nukkuu. Kaikkialla sitä ympäröi\nsellaista, mikä on sille tarpeellista. Ei mikään kuviteltu tarve sitä\nkiusaa; yleinen mielipide ei ollenkaan vaikuta siihen. Sen halut eivät\nulotu sen käsivarsia kauemmaksi. Se ei ainoastaan kykene tyydyttämään\ntarpeitaan; sillä on vielä voimia runsaammaltakin. Tämä on sen elämän\nainoa aika, jolloin se on tässä tilassa.\n\nArvaan jo mitä vastaväitteitä minulle tehdään. Tosin ei sanota, että\nlapsella on enempi tarpeita kuin mitä minä sanon sillä olevan, mutta\nvarmaankin väitetään ettei sillä ole niin paljon voimia kuin olen\nsanonut. Silloin ei oteta huomioon, että puhun oppilaastani enkä noista\nvaeltavista nukeista, jotka kulkevat toisesta huoneesta toiseen, jotka\nharjottavat puutarhanviljelystä kukkaruukussa ja jotka kantavat\npahvitaakkoja. Minulle ehkä huomautetaan että miehen voima ilmestyy\nvasta miehuuden iässä, että ainoastaan sopivissa soluissa kehittyneet\nelinnesteet levittyään ympäri koko ruumista voivat antaa lihaksille sen\njäntevyyden, toimintakyvyn, vahvuuden ja joustavuuden, josta oikea\nvoima johtuu. Tämä on kamariviisautta; minä puolestani vetoan\nkokemukseen. Näen maatiloillanne suurten poikien tekevän maatyötä,\nmuokkaavan, kyntävän, sälyttävän rattaille viinitynnyreitä ja ajavan\nvallan kuin heidän isänsä. Luulisi heitä miehiksi, ellei äänen kaiku\nilmaisisi heidän oikeata ikäänsä. Kaupungeissammekin nuoret\nkäsityöläisensepät, hevosenkengittäjät ovat melkein yhtä rotevat kuin\nisäntänsä eivätkä myöskään olisi taitamattomammat, jos heitä olisi\najoissa harjotettu. Jos tässä suhteessa on olemassa eroa, ja myönnän,\nettä sitä on, on se -- toistan tämän vielä kerran -- paljon vähäisempi\nkuin ero miehen rajujen halujen ja lapsen rajoitettujen pyrkimysten\nja tarpeiden välillä. Muuten ei tässä ole yksinomaan kysymys\nruumiillisista voimista, vaan etenkin henkisistä kyvyistä ja voimista,\njotka niitä korvaavat ja ohjaavat.\n\nTämä aika, jolloin yksilö aikaansaa enemmän kuin mitä se haluaa,\njoskohta se ei olekaan sen ehdottomasti suurimman voimakkaisuuden aika,\non, kuten olen sanonut, sen suhteellisesti suurimman voimakkuuden\naikaa. Se on elämän arvokkain aika, joka esiintyy vaan kerran ja joka\non hyvin lyhyt ja kahta lyhyempi, koska, kuten kauempana tullaan\nhuomaamaan, on tärkeätä sitä hyvin käyttää.\n\nMitä siis Émile on tekevä tuolla kykyjen ja voimain liialla\nrunsaudella, joka hänellä nyt on, mutta joka häneltä myöhäisemmällä\niällä on puuttuva? Hän on koettava käyttää niitä siten, että\ntulevaisuudessa tarpeen vaatiessa voi niitä hyväkseen käyttää. Hän on,\nniin sanoakseni, tulevaisuuden varalle säästävä nykyisen olentonsa\nliiallista sisällystä. Roteva lapsi on kokoava varastoja heikolle\nmiehelle. Mutta hän ei ole kokoava varastojaan kirstuihin, jotka\nhäneltä voidaan varastaa, eikä vieraisiin latoihin. Todella\nomistaaksensa täten voittamansa tulokset, hän on sijoittava ne\nkäsivarsiinsa, päähänsä, itseensä. Nyt meillä siis on edessämme työn,\nopetuksen ja opiskelun aika. Tämä on luonnon omaa ohjausta, eikä minun\nmielivaltaisuuttani.\n\nIhmisymmärryksellä on rajansa; yksi ihminen ei voi tietää kaikkea eikä\nedes täydelleen tietää sitä vähäistä, minkä muut ihmiset tietävät.\nKoska jokaisen väärän väitteen vastakohta on oikea, on totuuksien luku\nyhtä rajaton kuin erehdyksien. Tulee siis opetettavaisista aineista\nvalita muutamia määrättyjä, samoin kuin on valittava niiden oppimiselle\nsovelias aika. Niistä tiedoista, joita kykenemme itsellemme hankkimaan,\ntoiset ovat väärät, toiset hyödyttömät ja toiset taas ovat omiaan\nylläpitämään ylpeyttämme. Se vähäinen määrä tietoja, joka todella\nedistää menestymistämme, ansaitsee yksin tulla ymmärtäväisen ihmisen\ntutkimisen esineeksi ja siis myös lapsen opiskelun esineeksi, jos lapsi\ntahdotaan kasvattaa ymmärtäväiseksi ihmiseksi. Ei tarvitse yleensä\ntietää kaikkea, vaan ainoastaan sitä mikä on hyödyllistä.\n\nTästä vähäisestä tietojen määrästä tulee vielä jättää pois sellaiset,\njotka vaativat jo vallan kehittynyttä ymmärrystä, ne jotka edellyttävät\nsuhteiden tuntemista ja joita lapsi ei voi saavuttaa, ja lopuksi ne\ntiedot, jotka tosin itsessään ovat todet, mutta jotka voivat saavuttaa\nkokemattoman sielun tekemään vääriä johtopäätöksiä muiden seikkojen\nsuhteen.\n\nMeidän on siis sulkeutuminen sangen ahtaaseen tietopiiriin mitä\nolioihin tulee; mutta tämä piiri muodostaa kuitenkin äärettömän\ntietoalan lapsen tietämiskykyyn nähden. Mikä uhkarohkea käsi\nuskaltaisikaan koskea inhimillisen tietämyksen pimeyden verhoon! Kuinka\npaljo kuiluja näen turhien tieteidemme kaivavan onnettoman nuoren\nkasvattimme ympärille! Sinä, joka lähdet häntä opastamaan noilla\nvaarallisilla poluilla ja nostamaan hänen silmiensä edestä luonnon\npyhää esirippua, vapise! Tutki ensin tarkoin hänen päätänsä ja omaa\npäätäsi; pelkää, ettei se joudu jommaltakummalta pyörälle, tai ehkäpä\nkummaltakin. Pelkää valheen pettävää houkutusta ja ylpeyden huumaavaa\nviekotusta. Muista alati ettei tietämättömyys koskaan ole\nmatkaansaattanut pahaa, vaan että erehdys yksin on turmiollinen, ja\nettemme erehdy sentähden, ettemme tiedä, vaan sentähden, että luulemme\ntietävämme.\n\nOppilaanne edistys geometriassa voisi tarjota teille todisteen ja\nvarman mittakaavan hänen ymmärryksensä kehityksestä. Mutta niin pian\nkuin hän voi eroittaa mikä on hyödyllistä ja mikä hyödytöntä, tulee\nmenetellä hyvin taitavasti ja varovasti saadakseen hänet harrastamaan\nspekulatiivisia opintoja. Jos esim. tahdotte saada hänet hakemaan\nkahden viivan keskiproportsionaalia eli keskisuuruutta, niin pankaa\nhänet aluksi piirtämään neliö, joka on yhtä suuri kuin määrätty\nsuorakaide. Jos olisi kysymyksessä kahden keskiproportsionaalin\nhakeminen, tulisi ensin saattaa hänelle huvittavaksi probleemi kuution\nkaksinkertaiseksi tekemisestä, j.n.e. Huomatkaa, miten asteittain\nlähestymme siveellisiä käsitteitä, jotka erottavat toisistaan\nhyvän ja pahan. Tähän asti emme ole tunteneet muuta lakia, kuin\nvälttämättömyyden lain; nyt otamme huomioon sen, mikä on hyödyllistä.\nPian johdumme siihen, mikä on sopivaa ja hyvää.\n\nSama luonnonvaisto panee ihmisen eri kyvyt toimimaan. Ruumiin\ntoimintaa, joka pyrkii kehittymään, seuraa henkinen toiminta, jonka\ntarkoitus on tietojen hankkiminen. Alussa lapset ovat ainoastaan alati\nliikkeellä; sitten ne muuttuvat uteliaiksi, ja jos tätä uteliaisuutta\nhyvin ohjataan, tulee siitä kysymyksessä olevan iän pääkiihotin.\nErottakaamme aina ne taipumukset, jotka johtuvat luonnosta,\nihmismielipiteistä johtuvista. On olemassa opinintoa, joka ainoastaan\nperustuu haluun saavuttaa oppineen mainetta; mutta on myöskin olemassa\ntoisenlaista opin intoa, joka syntyy ihmiselle luonnollisesta\nuteliaisuudesta kaikkeen siihen nähden, mikä läheltä tai kaukaa saattaa\nherättää hänen mielenkiintoaan. Synnynnäinen onnellisuuden kaipuu ja\nmahdottomuus täydelleen tätä kaipuuta tyydyttää, saattavat ihmisen\nalati tavottelemaan uusia keinoja, jotka sitä edistäisivät. Se on\nuteliaan tiedonhalun ensimäinen perustus, joka on ihmissydämelle\nluonnollinen, mutta jonka kehitys kulkee rinnan intohimojemme ja\ntietojemme kehityksen kanssa. Olettakaamme että joku filosofi olisi\nkoneineen ja kirjoineen karkotettu autioon saareen, missä hän\nvarmasti tietäisi yksin viettävänsä loppuikänsä. Hän ei silloin enää\nvaivaisi päätänsä tutkimalla maailmanjärjestelmää, painolakia ja\ndifferentsiaalilaskua; hän ehkä ei elinaikanaan enää avaisi ainoatakaan\nkirjaa. Mutta hän ei varmaankaan jättäisi tutkistelematta saartansa sen\nviime sopukkaa myöten, olipa se sitten kuinka suuri tahansa.\nHylätkäämme siis vielä ensi opinnoista niiden tietojen hankkiminen,\njotka eivät luonnostaan herätä ihmisen mielenkiintoa, ja rajoittukaamme\nniihin, joita vaistomme saattaa meitä tavoittelemaan.\n\nIhmissuvun autio saari on maailma; se seikka, joka enimmin pistää\nsilmään, on aurinko. Niin pian kuin alamme kääntää pois huomiomme\nitsestämme, on se aluksi kiintyvä näihin molempiin esineihin. Melkein\nkaikkien villien kansojen filosofia käsitteleekin yksinomaan maan\nhaaveellista jakoa ja auringon jumalallisuutta.\n\nMikä hyppäys! sanonee joku. Äsken puhuimme ainoastaan siitä, mikä\nkoskee ihmistä itseään ja mikä häntä välittömästi ympäröi; ja nyt äkkiä\nlähdemme samoilemaan ympäri maanpintaa ja teemme harppauksen\nuniversumin ääriin! Tämä hyppäys on seuraus voimiemme lisääntymisestä\nja henkemme taipumuksesta. Heikkouden ja riittämättömyyden tilassa\nollessamme pyrkimys suojelemaan itseämme keskittää huomiomme itseemme;\nvahvuuden ja voimakkuuden tilassa halu laajentaa olentoamme kääntää\nhuomiomme ulkopuolelle itseämme ja johtaa meidät niin kauas kuin\nsuinkin on mahdollista. Mutta kun henkinen maailmamme vielä on meille\ntuntematon, ei ajatuksemme kulje kauemmaksi kuin silmämme kantavat, ja\nymmärryksemme ulottuu vaan sen avaruuden halki, jota se kykenee\nmittaamaan.\n\nMuuttakaamme aistimuksemme käsitteiksi, mutta älkäämme yhtäkkiä hypätkö\nhavainnollisista esineistä henkisiin olioihin. Sillä edellisten avulla\nmeidän tulee päästä jälkimäisiin. Olkoot hengen ensimäisissä\ntoimituksissa aistit alati sen oppaina. Maailma olkoon ainoa kirja,\ntosiseikat ainoat opinesineet. Lapsi, joka lukee, ei ajattele; hän\nainoastaan lukee. Hän ei todella kerää tietoja, hän oppii pelkkiä\nsanoja.\n\nJos saatatte oppilaanne tarkkaamaan luonnon ilmiöitä, teette hänet pian\ntiedonhaluiseksi. Mutta voidaksenne ylläpitää hänen tiedonhaluaan, ei\nteidän koskaan pidä jouduttaa sen tyydyttämistä. Saattakaa kysymykset\nhänen kehityskantansa mukaisiksi ja antakaa hänen itsensä ne ratkaista.\nÄlköön hän omistako tiedokseen mitään sen nojalla, että te sen olette\nsanoneet, vaan sen nojalla, että hän sen itse on ymmärtänyt. Älköön hän\noppiko jo valmista tiedettä, vaan keksiköön hän oman tieteensä. Jos\nkerran juurrutatte hänen mieleensä auktoriteettiuskon järkiperäisen\narvostelun asemesta, ei hän ole kykenevä asioita järkevästi\narvostelemaan, vaan on oleva toisten mielipiteiden leikkikaluna.\n\nKun tahdotte tälle lapselle opettaa maantietoa, noudatte esiin\nkarttapalloja, tähtitaivaan ja maapallon karttoja. Mitä joutavia\nvälineitä! Mitä hyödyttävät kaikki nämä kuvalliset esitykset! Miksi\nette ala osottamalla oppilaallenne itse esineitä, jotta hän ainakin\ntietäisi, mistä puhutte?\n\nKauniina iltana mennään kävelemään paikkaan, jolla on edullinen asema\nja missä pilvettömällä taivaalla täydellisesti näkee laskevan auringon,\nja pannaan merkille ne esineet joista auringonlaskun paikka voidaan\ntuntea. Seuraavana aamuna palataan raitista ilmaa hengittämään samaan\npaikkaan ennenkuin aurinko nousee. Näkee sen ilmoittavan tuloaan jo\nkaukaa niillä tulinuolilla, jotka se kiidättää edellään. Taivas leimuaa\nyhä punaisempana, itäinen taivaankansi näyttää olevan kokonaan liekkien\nvallassa; niiden loiston levitessä odotamme aurinkoa paljoa ennen kuin\nse näyttäyy. Joka hetki luulemme sen ilmestyvän; vihdoin sen näemme.\nSäteilevä kehä välkähtää salaman tavoin ja täyttää heti koko avaruuden;\npimeyden verho hajoaa ja lankeaa. Ihminen tuntee jälleen olopaikkansa\nja huomaa sen kaunistuneeksi. Vihannuus on yöllä virkistynyt. Nouseva\npäivä, joka sitä valaisee, ensimäiset säteet, jotka sitä kultaavat,\nnäyttävät sen olevan kimaltelevan kasteverkon peitossa, johon valo ja\nvärit taittuvat. Linnut kokoontuvat kuoroksi ja tervehtivät yhdessä\nelämän Isää; sinä hetkenä ei yksikään niistä vaikene. Niiden vielä\nhiljainen viserrys on hitaampi ja vienompi kuin myöhemmin päivällä ja\nsiitä kajahtaa esiin levollisen heräämisen mielihyvä. Kaikki nämä\nseikat yhteensä johtavat mieleen virkeyden tunteen, joka tuntuu\ntunkevan sielun syvyyteen. Tämä neljännestunti on niin lumoava ettei\nkukaan voi sitä vastustaa; niin suuri, kaunis ja suloinen näky ei voi\njättää ketään kylmäksi.\n\nOllen täynnä kokemaansa innostusta opettaja tahtoo sitä jakaa\noppilaalleenkin: hän koettaa saada hänen mielensä heltymään koettamalla\nsaada hänet tarkkaamaan niitä aistimuksia, jotka ovat liikuttaneet\nhänen oman mielensä. Sulaa mielettömyyttä! Ainoastaan sitä kokeneen\nmiehen sydämessä elää tämän luonnonnäyn kauneus; jotta sen voisi\nhavaita, tulee sitä tuntea. Lapsi tosin huomaa esineet, mutta se\nei voi huomata niitä yhteenliittäviä suhteita eikä kuulla niiden\nyhteisvaikutuksen vienoa sopusointua. Tulee olla kokemus, jota lapsi ei\nvielä ole saanut ja tunteita, joita se ei vielä ole kokenut, jotta\nvoisi tuntea sitä moninaista vaikutetta, joka yhtä haavaa johtuu\nkaikista näistä aistimuksista. Jos se ei ole kauan kulkenut karun\nkuivia kankaita, ellei kuuma hieta ole polttanut sen jalkoja, ellei\nkallioista takaisin heijastuvat tukehuttavat auringonsäteet koskaan ole\nsitä ahdistaneet, miten voi se silloin nauttia kauniin aamun raittiista\nilmasta? Miten kukkien tuoksu, vihannuuden viehkeys, kasteen viileä\nutu, pehmeä ja miellyttävä astunta nurmikolla silloin voivat lumota sen\naistit? Miten lintujen laulut voivat siinä nostaa ihastuksen tunteita,\njos rakkauden ja ilon sävelet sille vielä ovat vieraat? Miten suurta\nihastusta se voisikaan tuntea nähdessään niin kauniin päivän alun,\nellei sen mielikuvitus osaa luoda sen eteen niitä ilon tunteita, joilla\ntuon päivän voi täyttää? Sanalla sanoen, miten se voisi heltyä tästä\nluonnon ihanasta näystä, jos se ei tiedä, mikä käsi sen on näin\nkauniiksi koristanut?\n\nÄlkää suinkaan pitäkö lapselle puheita, joita se ei voi ymmärtää.\nPois kaikki selitykset, kaunopuheisuus, kuvalauseet ja runous. Ei nyt\nvielä ole kysymys tunteista ja mausta. Pysykää yhä vielä selvänä,\nyksinkertaisena ja tyynenä. Se aika on liiankin pian tuleva, jolloin\nvoipi käyttää lämpimämpää kieltä.\n\nOllen kasvatettu minun periaatteideni mukaisesti ja ollen tottunut\nitsestään löytämään kaikki apukeinonsa ja vasta silloin turvautumaan\ntoisiin, kun on huomannut oman kykenemättömyytensä, on oppilaani\njokaisen uuden eteensattuvan esineen ilmaantuessa sitä kauan tutkiva\nmitään sanomatta. Hän on asioita punnitseva eikä kyseliäs. Malttakaa\nsiis aluksi vaan näyttää hänelle esineitä. Kun sitten näette että hänen\nuteliaisuutensa on tarpeeksi kiihottunut, tehkää hänelle joku lyhyt\nkysymys, joka johtaa hänet tyydyttämään tiedonhaluaan.\n\nKun yllämainitussa tilaisuudessa hänen kanssaan olette tarkoin\nkatselleet auringon nousua, ja kun olette huomauttaneet hänelle samalla\ntaholla olevia vuoria ja muita läheisiä esineitä ja kun olette antaneet\nhänen kaikesta tästä mielin määrin puhella, vaietkaa muutama hetki\nkuten mies, joka on ajatuksiinsa vaipunut ja sanokaa hänelle sitten:\nAjattelen, että aurinko eilisiltana laski tuohon ja että se tänä aamuna\nnousi tuossa. Mitenhän tämä on selitettävissä? Älkää sanoko enempää;\njos hän teiltä jotakin kysyy, älkää siihen vastatko; puhukaa jostakin\nmuusta. Jättäkää hänet omiin ajatuksiinsa ja olkaa varma siitä, että\nhän tätä asiaa ajattelee.\n\nJotta lapsi tottuisi tarkkaavaiseksi ja jotta joku havainnollinen\ntotuus tekisi siihen tuntuvan vaikutuksen, on välttämätöntä että tämä\ntotuus, ennenkuin lapsi sen löytää, jonkun päivän aikana saattaa sen\nlevottomaksi. Jos se ei sitä löydä tällä tavoin, voi sen saattaa sille\nvielä helpommin tajuttavaksi siten, että käännetään kysymys\npäinvastaiseksi. Jos lapsi ei tiedä miten aurinko laskupaikastaan tulee\nnousupaikkaansa, se ainakin tietää miten se joutuu nousupaikastaan\nlaskupaikkaan; johan sen silmät tämän sille opettavat. Valaiskaa siis\nensimäistä kysymystä toisella; joko oppilaanne on ehdottomasti typerä,\ntai on yhdenmukaisuus liian selvä, että se voisi häneltä jäädä\nhuomaamatta. Siinä hänen ensimäinen maailmanselitys-oppituntinsa.\n\nKoska siirrymme aina hitaasti toisesta havainnollisesta käsitteestä\ntoiseen ja aina panemme paljon aikaa perehtyäksemme yhteen niistä,\nennenkuin siirrymme toiseen ja koska lisäksi emme koskaan pakota\noppilastamme olemaan tarkkaavainen, on tästä ensimäisestä oppitunnista\nvielä pitkältä auringon kiertoon ja maan muotoon. Mutta koska kaikki\ntaivaankappaleiden näennäiset liikkeet johtuvat samasta perussyystä ja\nkoska ensimäinen havainto vie kaikkiin muihin, vaaditaan vähemmän\nvaivaa, joskin enemmän aikaa, jotta voisi vuorokautisesta kiertokulusta\njohtua laskemaan auringon- ja kuunpimennykset, kuin mitä tarvitaan\npäivän ja yön vaihteen ymmärtämiseen.\n\nKiertäessään avaruutta aurinko muodostaa ympyrän, ja jokaisella\nympyrällä täytyy olla keskipisteensä, sen jo tiedämme. Tätä\nkeskipistettä emme voi nähdä, sillä se on maan keskustassa, mutta\nsaatamme maapallon pinnalla merkitä kaksi pistettä, jotka sitä\nvastaavat. Jos pannaan näiden kolmen pisteen kautta kulkemaan suora\nviiva, ja jos sitä kummallekin taholle pitkitettäisiin avaruuteen, se\nmuodostaisi maailman ja samalla auringon vuorokautisen liikunnon\nakselin. Pyöreä hyrrä, joka pyörii kärkensä ympäri, esittää\ntaivaanavaruutta, joka kiertää akselinsa ympäri, ja hyrrän molemmat\nkärjet vastaavat kahta napaa. Lasta on suuresti huvittava tutustuminen\ntoiseen näistä navoista. Osotan hänelle Vähän Otavan pyrstössä olevaa\nnapaa. Täten saamme hauskaa tointa yön ajaksi. Vähitellen tutustumme\ntähtiin ja siitä herää ensi halu tuntea kiertotähdet ja havaita\ntähdistöjä.\n\nOlemme nähneet auringonnousun juhannuksena; menemme sitten katsomaan\nsitä joulunakin tai jonakin toisena kauniina talvipäivänä; on näet\ntunnettua, ettemme ole laiskoja ja että hauskuudeksemme kestämme\npakkasta. Asetan niin, että tämä toinen huomio tehdään samassa paikassa\nkuin ensimäinen, ja jos vaan hiukankin taitavasti valmistan\njohtopäätöstä, on jompikumpi varmaankin huudahtava: Kas kuinka\nomituista! Aurinko ei enää nousekaan samassa paikassa! Vanhojen\nmerkkiemme mukaan se nousi tuossa, ja nyt se nousikin tuossa, j.n.e. On\nsiis toinen auringonnousun paikka kesällä kuin talvella, j.n.e....\nNuori opettaja, nyt olette oikealla tiellä. Nämä esimerkit riittäkööt\nosottamaan, miten vallan selvästi voi opettaa tähtitiedettä, johtamalla\nitse maailmasta ja auringosta tiedon maailmasta ja auringosta.\n\nÄlkää yleensä koskaan muulloin käyttäkö merkkiä itse olion asemesta,\nkuin silloin kun on mahdotonta tätä näyttää. Merkki näet vetää lapsen\nkoko huomion puoleensa ja saattaa sen unhottamaan itse sen asian, jota\ntuo merkki esittää. Planetaario eli taivasta esittävä pallo on\nmielestäni huonosti kokoonpantu ja huonosuhtaisesti suoritettu\nopetusväline. Siihen kuvattujen kehien ja omituisten kuvioiden sekavuus\ntekee sen noitakalun näköiseksi, joka outoudellaan pelästyttää lapsen\nmieltä. Maa on siinä liian pieni, ympyränkehät liian suuret ja\nmonilukuiset; muutamat niistä, kuten esim. vuodenaikoja osottavat\nympyräviivat, ovat vallan tarpeettomat. Jokainen kehä on maata\nlaveampi. Pahvipallon paksuus tekee että ne näyttävät kappaleilta, mikä\ntaas panee luulemaan niitä todellisiksi liereänmuotoisiksi kappaleiksi,\nja kun sanotte lapselle, että nämä kehät ovat ainoastaan kuviteltuja,\nei se enää tiedä mitä se oikeastaan näkee edessään eikä lopulta ymmärrä\nmitään.\n\nEmme koskaan osaa asettua lasten kannalle, emme koeta mukautua niiden\najatustapaan, vaan oletamme niissä omaa ajatustapaamme, ja kun aina\nnoudatamme omia johtopäätöksiämme, pänttäämme lasten päähän pelkkiä\nhullunkurisuuksia ja erehdyksiä, koettaessamme niihin terottaa\nkokonaisia totuuksien sarjoja.\n\nOllaan eri mieltä siitä, onko käytettävä analyyttistä vai synteettistä\nmetodia tieteitä tutkittaessa. Ei aina ole välttämätöntä valita toista\ntai toista. Joskus saattaa käyttää kumpaakin metodia samassa\ntieteellisessä tarkastuksessa ja ohjata lasta opettavan metodin avulla,\nsilloin kuin lapsi luulee ainoastaan analyseeraavansa. Kun näitä\nmetodeja täten käytettäisiin rinnan, ne molemminpuolisesti\ntodistaisivat toinen toisensa pätevyyden. Lähtiessään samalla kertaa\nvastakkaisista lähtökohdista lapsi vallan hämmästyisi nähdessään\nkummankin tien sattuvan yhteen, ja tämä hämmästys epäilemättä olisi\nmiellyttävää laatua. Tahtoisin esim. maantieteen alalla valita kaksi\ntällaista lähtökohtaa ja ottaa ensi lähtökohdaksi sen paikan, missä\nasumme. Sen ohella että lapsi tutkii tähtitiedettä ja täten siirtyy\nikäänkuin taivaaseen, tuotakoon se takaisin maan päälle, näytettäköön\nsille eri maiden asemat ja sen oma asuinpaikka.\n\nEnsimäiset maantieteelliset tukikohdat olkoot se kaupunki, jossa lapsi\nasuu, ja sen isän maatalo; sitten siirryttäköön näiden välillä oleviin\npaikkoihin ja lähistön jokiin. Vasta viimeksi huomautettakoon auringon\nasemaa ja tapaa löytää ilmansuunnat. Tässä on yhdyspiste. Piirtäköön\nlapsi itse kaikesta tästä kartan. Olkoon tämä kartta hyvin\nyksinkertainen ja kuvatkoon lapsi siihen aluksi ainoastaan nuo kaksi\nmainittua lähtökohtaa, joihin sitten vähitellen voi lisätä muita,\nmikäli se tuntee tai oppii laskemaan niiden etäisyydet toisistaan sekä\nniiden asemat. Tästä huomaa mikä etu lapsella on siitä, että jo\naikaisemmin olemme kehittäneet sen silmämittaa.\n\nTästä huolimatta lasta epäilemättä tulee vähän johtaa, mutta hyvin\nvähän ja sen sitä huomaamatta. Jos se erehtyy, niin älkää sanoko mitään\nälkääkä korjatko tuota erehdystä. Odottakaa ääneti kunnes se itse\nkykenee erehdyksiään huomaamaan ja korjaamaan tai menetelkää enintään\nsopivan tilaisuuden tarjoutuessa niin, että se tulee niitä\nhavainneeksi. Ellei lapsi koskaan erehtyisi, se ei oppisi niin hyvin\nkuin se oppii. Muuten ei ole niin tärkeätä, että se oppii maansa\ntopografian, vaan että se oppii tavan, millä siihen voi perehtyä. Vähät\nsiitä, jos sillä on karttoja päässä, kunhan se vaan hyvin käsittää mitä\nne esittävät ja kun se tarkoin tuntee niiden piirtämistaidon. Huomatkaa\nsiis mikä on ero teidän oppilaidenne tietojen ja minun oppilaani\ntiedottomuuden välillä! Edelliset tuntevat karttoja ja jälkimäinen osaa\nitse niitä piirtää. Näistä hän saa uusia seinäkoristeita huoneeseensa.\n\nMuistakaa aina, ettei minun opetustapani periaate ole opettaa lapselle\npaljo seikkoja, vaan aina antaa ainoastaan oikeiden ja selvien\nkäsitteiden juurtua sen päähän. Vaikka se ei tietäisi mitään, ei se\nhaittaa, kunhan se vaan ei saa vääriä tietoja. Terotan sen mieleen\ntotuuksia ainoastaan torjuakseni siitä ne erehdykset, jotka se oppisi\nnoiden totuuksien asemesta. Järkevyys ja oikea arvostelukyky kehittyy\nhitaasti, ennakkoluulot sitävastoin tunkevat laumoittain esiin, ja\nniistä lapsi on varjeltava. Mutta jos käännetään huomio itse tieteeseen\nsinänsä, syöksytään pohjattomaan mereen, jolla ei ole ääriä ja joka on\nsalakareja täynnä; siitä ette koskaan vapaudu. Kun näen ihmisen, joka\non ihastunut tietojen hankkimiseen, hurmautuvan niiden viehätyksestä ja\nrientävän toisesta toiseen voimatta pysähtyä, luulen näkeväni edessäni\nlapsen, joka poimii näkinkenkiä rannalla ja kokoaa niitä syliinsä,\nmutta joka sitten nähdessään uusia näkinkenkiä, viskaa pois jo\npoimimansa ja noukkii toisia, kunnes se, kyllästyen niiden paljoudesta\nja tietämättä mitä enää valitsisi, lopulta heittää pois kaikki ja\npoistuu tyhjin käsin.\n\nAlkuiällä aika oli liian pitkä; koetimme vaan saada sen menemään,\npeläten että sitä huonosti käyttäisimme. Tällä iällä on laita\npäinvastainen; meillä näet ei ole tarpeeksi aikaa tehdäksemme kaikkea,\nmikä olisi hyödyllistä. Ajatelkaa että intohimot lähestyvät ja\noppilaanne, niin pian kuin ne kolkuttavat ovelle, ei tarkkaa muuta kuin\nniitä. Heränneen ymmärryksen levollista ikää kestää niin vähän aikaa,\nse kuluu niin nopeasti ja sitä täytyy käyttää niin moneen muuhun\ntärkeään seikkaan, että olisi mieletöntä toivoa että se riittäisi\ntekemään lapsen oppineeksi. Ei ole kysymys siitä, että sille\nopetettaisiin tieteitä, vaan siitä, että siinä herätetään halua ja\nrakkautta niihin ja että sille tarjotaan oikeita metodeja niiden\noppimiseksi, kun tämä halu siinä on kehittynyt. Tämä on epäilemättä\njokaisen hyvän kasvatuksen pääperiaatteita.\n\nTällä iällä on myöskin sopiva aika totuttaa lasta jatkuvasti\nkiinnittämään huomiotaan samaan esineeseen. Mutta tätä tarkkaavaisuutta\nei saa koskaan aiheuttaa pakko, vaan aina huvi tai harrastus. Tulee\ntarkoin karttaa, ettei tämä tarkkaavaisuus lasta rasita ja ettei se\nsitä koskaan ikävystytä. Olkoon siis silmänne aina valpas, seuraten\nkaikkea, mitkä voi sattua, ja luopukaa kaikesta ennemmin kuin lasta\nikävystytätte. Sillä on aina tärkeätä ettei lapsi tee mitään\nvastahakoisesti, tärkeämpää kuin että se jotakin oppii.\n\nJos lapsi itse teille tekee kysymyksiä, niin vastatkaa sille sen verta,\nmikä on tarpeen sen uteliaisuuden herättämiseksi, mutta ei sen\ntyydyttämiseksi. Etenkin kun huomaatte että oppilaanne sen sijaan että\nkysyisi oppiakseen, rupeaa lörpöttelemään ja vaivaamaan teitä\njoutavilla kysymyksillä, keskeyttäkää heti vastaamisenne, sillä voitte\nolla varma siitä, ettei hän enää huoli itse asiasta, vaan koettaa\nkysymyksillään teitä ahdistaa. Silloin on vähemmin otettava huomioon ne\nsanat, jotka lapsi lausuu, kuin se vaikutin, joka panee sen niitä\nlausumaan. Tämä varoitus, joka tähän asti ei ole ollut tärkeä, on\nmerkitykseltään hyvin painava, niin pian kuin lapsi rupeaa järkeviä\njohtopäätöksiä tekemään.\n\nOn olemassa yleisten totuuksien ketju, joka yhdistää kaikki tieteet\nyhteisiin periaatteisiin, joista ne sitten kaikki vuorostaan\nkehittyvät. Tämä ketju on filosofien metodi. Mutta siitä ei tässä ole\nkysymys. On olemassa toinen ja vallan erilainen yhdysketju, nimittäin\nse, jonka avulla jokainen yksityisaine liittyy toiseen, viitaten aina\nseuraavaan. Tätä järjestystä, joka alituisen uteliaisuuden muodossa\nylläpitää kaikkien eri oppiaineiden vaatimaa tarkkaavaisuutta,\nuseimmat ihmiset noudattavat, ja sitä on etenkin lasten seurattava.\nSelvittääksemme tehtävämme esim. karttoja suunnitellessamme meidän on\npiirtäminen meridianeja. Kaksi leikkauspistettä aamulla ja illalla\nyhtäsuurten varjojen välillä tuottavat tuolle kolmentoistavuotiaalle\nastronomille oivallisen meridianin.\n\nMutta tällaiset meridianit kuluvat aina uudelleen pois; tarvitaan\naikaa, jotta ne uudestaan piirrettäisiin. Ne vaativat työskentelemään\naina samassa paikassa. Siitä on liiaksi vaivaa, joka ajan pitkään\noppilasta ikävystyttäisi. Tämän olemme edeltäpäin aavistaneet ja\nryhtyneet varokeinoihin.\n\nOlenpa taas joutunut pitkiin ja tarkkoihin yksityisseikkoihin. Lukijat,\nkuulen napinanne, mutta kuuntelen sitä pelotta. En tahdo\nkärsimättömyytenne takia uhrata kirjani hyödyllisintä osaa. Päättäkää\nte puolestanne mille kannalle asetutte minun pitkäveteisyyteeni nähden;\nminä näet jo olen päättänyt, miten menettelen valituksienne suhteen.\n\nAikoja sitten minä ja oppilaani olimme huomanneet, että meripihka,\nlasi, lakka ja muutamat muut esineet, kun niitä oli hierottu, vetivät\npuoleensa oljenkorsia, ja ettei toisilla esineillä taas ollut tätä\nvetovoimaa. Sattumalta löysimme toisen esineen, jolla oli vielä\ntavattomampi ominaisuus, nimittäin se, että se veti puoleensa jonkun\nmatkan päästä ja ilman että sitä hierottiin, rautaisia viilajauhoja ja\nmuita pieniä rautapalasia. Kauan aikaa tämä ilmiö meitä huvitti, ilman\nettä saatoimme siinä huomata mitään muuta. Viimein havaitsimme että\ntämä voima siirtyy itse rautaan, jota magneetilla on hivuteltu\nmäärättyyn suuntaan. Eräänä päivänä menemme markkinoille.[78] Siellä\neräs silmänkääntäjä panee leipäpalan vetämään vesiammeessa uivaa\nvahasta tehtyä ankkaa. Vaikka tämän johdosta olemmekin suuresti\nhämmästyneet, emme kuitenkaan sano: hän on noita, sillä emme tiedä mikä\nnoita on. Koska alati kohtaamme ilmiöitä, joiden syitä emme tunne, emme\nyleensä hätäile tekemällä johtopäätöksiä, vaan pysymme levollisina\ntietämättömyydessämme, kunnes löydämme tilaisuuden siitä vapautua.\n\nPalaamme kotia ja olemme niin paljon puhuneet markkinoilla näkemästämme\nankasta, että päätämme jäljitellä tätä koetta. Otamme magneetilla hyvin\nhierotun neulan, jonka ympärille panemme valkoista vahaa, tehden tämän\nparhaan taitomme mukaan ankan muotoiseksi, niin että neula kulkee läpi\nsen ruumiin ja että neulan kärki on sen nokkana. Panemme ankan veteen,\npanemme avainrenkaan lähelle sen nokkaa ja huomaamme helposti\nymmärrettävällä ilolla että ankka seuraa avainrengasta aivan samoin\nkuin markkina-ankka seurasi leipäpalaa. Toiseen kertaan lykkäämme sen\nhuomion tekemisen, mihin suuntaan ankka vedessä pysähtyy, kun se\njätetään lepoon. Tällä hetkellä kokeilumme esine vetää kaiken huomiomme\npuoleensa, emmekä ehdi ajatella muuta.\n\nVielä samana iltana palaamme markkinoille pannen taskuumme erityisesti\nvalmistettua leipää, ja heti kun silmänkääntäjä on tehnyt temppunsa,\npikku oppinut herraseni, joka vaivoin on voinut hillitä itseään, sanoo\nhänelle ettei tuo temppu ole ollenkaan vaikea, ja että hän itse on\ntekevä vallan samoin. Hänen sanastaan pidetään kiinni. Heti paikalla\nhän vetää esiin taskustaan leivän, johon on kätketty rautapala.\nLähestyessään pöytää hän tuntee sydämensä sykkivän. Hän ojentaa\nleipäänsä melkein vapisten. Ankka lähestyy ja seuraa sitä. Lapsi\nhuudahtaa ja vavahtaa ilosta. Kun läsnäolijat taputtavat käsiään ja\nhuutavat suosiotaan, hänen päänsä menee pyörälle, ja hän on vallan\nsuunniltaan ilosta. Taikatemppujen tekijä on vallan hämillään, mutta\nsyleilee kuitenkin pienokaista, onnittelee häntä ja pyytää häntä vielä\nseuraavana päivänä kunnioittamaan häntä läsnäolollaan, lisäten että hän\nsiksi on kokoava vielä enemmän väkeä osottamaan suosiotaan hänen\ntaitavuudelleen. Pikku luonnontutkijani, jonka ylpeys on herännyt,\ntahtoo ilmaista salaisuutensa. Mutta minä tukin heti hänen suunsa ja\nvien hänet pois ylistysten peittämänä.\n\nPienokainen laskee, ollen naurettavan levoton, minuutit, jotka ovat\nkuluvat seuraavaan päivään. Hän kutsuu tuohon tilaisuuteen kaikki,\njotka kohtaa, hän tahtoisi että koko ihmissuku olisi hänen kunniansa\ntodistajana. Tuskin hän jaksaa odottaa tuota hetkeä ja hän tahtoisi\nasettaa kellonsa edelle. Sitten riennämme saapuville; sali on jo täynnä\nväkeä. Sisään astuessaan hän tuntee nuoren sydämensä ilosta\nsykähtelevän. Silmänkääntäjä tekee ensin muita temppuja; hän onnistuu\nverrattoman hyvin ja tekee vallan hämmästyttäviä taidonnäytteitä.\nPienokainen ei huomaa mitään tästä kaikesta; hän on levoton, hikoilee,\nhengittää tuskin ja hypistelee koko ajan kärsimättömyydestä vapisevalla\nkädellä taskussaan olevaa leipäpalaa. Viimein tulee hänen vuoronsa.\nMestari ilmoittaa tämän juhlallisesti. Pienokainen lähestyy häpeissään,\nvetää esiin leipäpalansa ... mutta oi inhimillisten seikkojen\nvaihtelevaisuutta! Ankka, joka edellisenä päivänä oli niin kesy, on\ntänään tullut vallan kesyttömäksi. Sen sijaan että se ojentaisi\nnokkansa leipää kohti, se kääntää pyrstönsä ja pakenee. Se välttää\nleipää ja sitä ojentavaa kättä yhtä huolellisesti kuin se ennen niitä\non seurannut. Koeteltuaan monta monituista kertaa turhaan ja saatuaan\nnaurunhohotuksia palkakseen, lapsi rupeaa valittamaan, sanoo että sitä\npetetään, että ensimäisen ankan sijaan on pantu toinen ja vaatii\nsilmänkääntäjää itseä vetämään tätä ankkaa leivän kärjellä.\n\nSanaakaan vastaamatta temppujentekijä ottaa leipäpalan ja ojentaa sitä\nankkaa kohti. Heti paikalla ankka seuraa leipäpalaa ja kättä, joka sitä\nkuljettaa. Lapsi ottaa saman leipäpalan, mutta ei ollenkaan onnistu\nparemmin kuin yllä. Hän huomaa ankan tekevän hänestä pilkkaa ja\nkiertävän ympäri ammetta. Hän poistuu viimein aivan häpeissään eikä\nrohkene enää panna itseään alttiiksi ivanaurulle.\n\nSilloin silmänkääntäjä ottaa käteensä pienokaisen tuoman leipäpalan ja\nkäyttää sitä yhtä suurella menestyksellä kuin omaansa. Hän vetää siitä\nkaikkien nähden raudan pois. Tästä nousee uusi meitä ivaava\nnaurunremahdus. Sitten hän tämän näin tyhjennetyn leipäpalan avulla\npanee ankan liikkumaan kuten ennen. Hän tekee saman tempun toisella\nleipäpalalla, jonka kaikkien nähden kolmas henkilö on leikannut. Saman\nhän tekee hansikkaallaan ja sormensa päällä. Lopuksi hän poistuu ammeen\nluota ja asettuu keskelle lattiaa ja selittäen juhlallisella\näänenpainolla, joka tämäntapaisille ihmisille on omituinen, että ankka\non totteleva yhtä hyvin hänen ääntänsä kuin kädenliikettään, hän\npuhuttelee sitä ja se tottelee häntä. Hän käskee sen mennä oikeaan, ja\nse menee, palaamaan, ja se palaa, kääntymään ja se kääntyy; liike\nseuraa aina välittömästi käskyä. Kiihtyvät kättenpaukutukset meitä yhä\nvaan loukkaavat. Poistumme salista huomaamatta ja sulkeudumme\nhuoneeseemme, emmekä mene kertomaan menestystämme kaikille, kuten\nolimme aikoneet.\n\nSeuraavana aamuna kolkutetaan ovellemme; avaan. Sisään astuu\nsilmänkääntäjä. Vaatimattomasti hän valittaa käytöstämme. Mitä pahaa\nhän oli meille tehnyt, että rupesimme saattamaan epäluulonalaisiksi\nhänen näytteitään ja riistämään häneltä hänen leipäansionsa! Mitä niin\nmerkillistä saattoi tarjota tuo taito panna liikkumaan vaha-ankka, että\ntahdottiin ostaa tämä kunnia kunniallisen miehen toimeentulon\nkustannuksella? -- \"Totta tosiaan, hyvät herrat, jos minulla olisi\ntoinen kyky, jonka avulla voisin elää, en ollenkaan pitäisi kunnianani\nharjottaa tätä kykyäni. Olisihan teidän pitänyt tietää, että mies, joka\non tuhlannut elämänsä tämän viheliäisen ammatin harjottamiseen, osaa\nsen paremmin kuin te, jotka sitä harjotatte vaan muutaman hetken. Se,\netten heti alussa näyttänyt teille mestaritemppujani, johtuu siitä\netten pidä sopivana hätäillen tuoda esiin kaikkea, minkä tietää.\nMinulla on aina ollut tapana säästää parhaat temppuni sopivaan\ntilaisuuteen, ja paitsi viimeksi näyttämääni, minulla on vielä\ntarpeeksi muita, estääkseni uteliaita lapsukaisia asioihini\nsekaantumasta. Muuten, hyvät herrat, tahdon vallan kernaasti ilmaista\nteille sen salaisuuden, joka saattoi teidät niin ymmälle, kuitenkin\npyytäen ettette sitä vahingokseni väärinkäytä ja että toiste olette\nvarovaisemmat.\"\n\nSenjälkeen hän näyttää meille koneistonsa, ja huomaamme suuresti\nhämmästyneinä, että tämä on yksinkertaisesti hyvin vahva magneetti,\njota pöydän alle piiloitettu lapsi liikutteli, ilman että sitä huomasi.\n\nMies piiloittaa taas koneensa. Kiitettyämme häntä ja pyydettyämme\nhäneltä anteeksi, tahdomme antaa hänelle lahjan; hän kieltäytyy sitä\nvastaanottamasta. \"Ehei, hyvät herrat; ettepä ole käyttäytyneet siten\nminua kohtaan, että tahtoisin vastaanottaa lahjojanne. Vasten\ntahtoannekin tulette jäämään minulle kiitollisuuden velkaan. Tämä on\nainoa kostoni. Huomatkaa, että jalomielisyyttä on olemassa joka\nsäädyssä. Otan maksua tempuistani, mutta en opetuksistani.\"\n\nLähtiessään hän kääntyy suoraan minun puoleeni, lausuen minulle aivan\nääneen moitesanoja. \"Annan kernaasti tälle pienokaiselle anteeksi\",\nsanoo hän, \"sillä hän on rikkonut ainoastaan tietämättömyydestä. Mutta\nte, hyvä herra, jonka olisi pitänyt huomata hänen erehdyksensä, miksi\nette häntä oikaissut? Koska elätte yhdessä, olette te vanhempana\nvelvollinen pitämään hänestä huolta ja häntä neuvomaan. Teidän\nkokemuksenne on oleva hänen ojennusnuoransa. Kun hän suureksi\nvartuttuaan moittii itseään nuoruutensa erehdyksistä, on hän\nepäilemättä soimaava teitä siitä, mitä ette ole neuvonut häntä\nkarttamaan.\"[79]\n\nHän poistuu ja jättää meidät molemmat mitä suurimman hämmästyksen\nvaltoihin. Minä soimaan itseäni leväperäisestä alttiudestani ja lupaan\ntoiste luopuvani siitä ja paremmin katsovani oppilaani etua ja\nvaroittavani häntä erehdyksistä, ennenkuin hän joutuu niiden alaiseksi.\nNyt näet lähestyy se aika, jolloin opettajan ankaruus on astuva toverin\nystävällisyyden sijaan. Tämän muutoksen tulee tapahtua asteittain.\nTulee edeltäpäin ottaa huomioon kaikki, ja tulee tehdä se sangen\nkaukaa.\n\nSeuraavana päivänä palaamme markkinoille uudestaan nähdäksemme tempun,\njonka salaisuuden olemme saaneet tietää. Lähestymme syvästi\nkunnioittaen silmänkääntäjä-Sokratestamme; tuskin rohkenemme kohottaa\nkatseitamme häneen. Hän kohtelee meitä ylen ystävällisesti ja osottaa\nmeille paikkamme niin kohteliaasti, että siitä vaan yhä enemmän\nnöyrrymme. Hän tekee tavalliset temppunsa; mutta häntä huvittaa etenkin\nkauan panna vaha-ankkaa liikkumaan ja sitä tehdessään hän usein\nylpeästi katselee meitä. Ymmärrämme kaiken emmekä hiisku sanaakaan. Jos\noppilaani uskaltaisi avata suutaankaan, ansaitsisi hän, että hänet\nmuserrettaisiin.\n\nTämän esimerkin jokainen yksityiskohta on tärkeämpi, kuin miltä\nnäyttää. Tämä yksi ainoa opetus tarjoaa useampia opetuksia. Mitä\nnöyryyttäviä seurauksia turhamielisyyden ensi puuskaus tuottaa! Nuori\nopettaja, tarkkaa tätä huolellisesti. Jos osaat asettaa niin, että\nsiitä on seurauksena nöyryytys ja ikävyyksiä,[80] voit olla varma\nsiitä, ettei oppilastasi pitkään aikaan haluta toistamiseen tyydyttää\nturhamielisyyttään. Miten paljo vaivaa ja vastuksia! huudahtanee\nlukija. Sen myönnän kyllä ja vielä lisäksi, että kaikki tämä tapahtuu\nsitä varten, että saisimme magneettineulan, jota voimme käyttää\nmeridianina. Opittuamme että magneetti vaikuttaa toisten esineiden\nläpi, koetamme mitä pikimmin tehdä itsellemme samanlaisen koneen kuin\nnäkemämme kone. Tätä varten teemme pöytään syvennyksen, asetamme tähän\nsen kokoisen hyvin matalareunaisen ammeen, johon kaadamme vettä\nmuutaman linjan korkealta, ja siihen panemme uimaan hieman\nhuolellisemmin muodostetun ankan j.n.e. Usein tarkattuamme ammeen\nääressä tämän ankan liikkeitä, huomaamme että se lepotilaan jouduttuaan\naina kääntyy melkein samaan suuntaan. Kiinnitämme jatkuvasti huomiomme\ntähän ilmiöön ja tutkimme tätä suuntaa, jolloin huomaamme sen käyvän\netelästä pohjoiseen. Enempää emme tarvitse; olemme löytäneet\nmagneettineulamme, tai melkein löytäneet. Näin olemme siirtyneet\nfysiikan alalle.\n\nMaan päällä on eri ilmanaloja ja näissä ilmanaloissa on erilämpöisiä\nseutuja. Vuodenaikojen vaihdos on tuntuvampi kuta enemmän lähestytään\nnapaa. Kaikki kappaleet vetäytyvät kokoon kylmässä ja paisuvat\nlämpimässä. Tämä ilmiö on paraiten mitattavissa kun se esiintyy\nnesteissä ja on tuntuvin väkiviinan-pitoisissa nesteissä. Tähän ilmiöön\nperustuu lämpömittari. Tuuli pieksee kasvoja; ilma on siis kappale,\njuokseva aine, sen ruumiimme tuntee, vaikka ei ole mitään keinoja sitä\nnähdä. Jos ylösalasin käännetty lasi upotetaan veteen, ei vesi sitä\ntäytä, ellei ilma pääse siitä pois. Ilma on siis vastustusvoimainen.\nJos lasin upottaa vielä syvemmälle, vesi nousee siinä korkeammalle,\nkuitenkaan voimatta sitä täyttää. Ilmaa voidaan siis jossakin määrin\npuristaa kokoon. Puristetulla ilmalla täytetty pallo hyppelee paremmin\nkuin millään muulla lailla täytetty pallo. Ilma on siis joustavaa\nainetta. Ollessanne kylpyammeessa, ojentakaa käsivarttanne\nvaakasuorasti ulos vedestä, niin tunnette siinä suunnattoman painon.\nIlma on siis painavaa ainetta. Punnitsemalla ilmaa muiden veteläin\naineiden avulla voidaan mitata sen paino. Tähän perustuu ilmapuntari,\njuoksutuspilli, ilmapyssy ja -pumppu. Kaikki statiikan (tasapaino-opin)\nja hydrostatiikan (vedentasapaino-opin) lait voidaan johtaa yhtä\nyksinkertaisista kokeista. En siis ollenkaan tahdo, että tätä varten\nmennään kokeilevan fysiikan laboratorioon. Kaikki nuo kalut ja koneet\novat minulle vastenmieliset. Oppineisuus tappaa tieteen. Joko kaikki\nnämä koneet pelästyttävät lasta, tai niiden muoto heikontaa ja kääntää\npois tarkkaavaisuutta, joka olisi kiinnitettävä niiden vaikutuksiin.\n\nMinä tahdon että itse keksimme kaikki koneemme, enkä tahdo että kone\ntehdään ennen koetta. Tahdon että vasta sitten kun olemme ikäänkuin\nsattumalta saaneet aavistuksen kokeesta, vähitellen keksimme koneen,\njonka tulee toteennäyttää se. Ei ole ollenkaan vaarallista, jos eivät\nkoneemme ole vallan täydelliset ja täsmälliset, kunhan meillä\nvaan on selvä käsitys siitä, millaiset niiden tulee olla ja mitä\ntuloksia niillä suoritetuista kokeista tulee saavuttaa. Ensimäistä\nstatiikan-tuntiani varten en mene noutamaan vaakaa, vaan asetan sauvan\npoikittain tuolin selkänojalle, mittaan tasapainossa olevan sauvan\nmolemmat osat ja lisään kummallekin puolelle milloin eriraskaita,\nmilloin taas yhtä raskaita painoja. Siirtäen sauvaa tarpeen mukaan\nhuomaan lopuksi että tasapainotila on tulos painojen raskauden ja\nvipuvarsien keskinäisestä suhteesta. Täten siis pikku fyysikkoni jo\nkykenee arvostelemaan vaa'an kelpoisuutta, ennenkuin hän sitä on\nnähnytkään.\n\nKieltämättä saamme asioista paljon selvemmät ja varmemmat tiedot\noppimalla ne itsestämme kuin johtumalla niihin toisten opetuksesta.\nSiitä on sitäpaitsi se hyöty, ettemme alista järkeämme orjallisesti\nauktoriteetin alaiseksi ja että lisäksi kekseliäämmin löydämme eri\nsuhteita, yhdistämme eri seikkoja, keksimme koneita, jotavastoin\nomaksuessamme kaikki sellaisena kuin se meille annetaan, annamme\nhenkemme vajota välinpitämättömyyteen, vallan kuin sellaisen ihmisen\nruumis, jota hänen palvelijansa aina pukevat, lämmittävät ja palelevat\nja jota hevoset aina vetävät, lopulta menettää jäsentensä voiman ja\nkäyttämiskyvyn. Boileau kerskasi siitä, että oli opettanut Racinea\nkäyttämään vaikeita loppusointuja. Koska on olemassa niin paljon\nerinomaisia metodeja, jotka helpottavat meille tieteiden oppimisen,\nolisi ylen tärkeätä, että joku meille antaisi vaikeitakin metodeja.\n\nTuntuvin etu näistä hitaista ja vaivalloisista opinnoista on se, että\nniitä harjottamalla ruumis keskellä mieteperäisiä tutkimuksia pysyy\ntoiminnassa, että jäsenet tulevat notkeiksi ja että kädet alati\nkehittyvät työhön ja ihmiselle hyödyllisiin toimituksiin. Kun on\nkeksitty niin paljon koneita helpottamaan kokeidemme tekemistä ja\nkorvaamaan aistiemme puuttuvaa tarkkuutta, matkaansaavat ne sen, että\nlaiminlyömme aistiemme kehittämisen. Kulmamittari vapauttaa meidät\nlaskemasta kulmien suuruutta; sen sijaan että silmä tarkoin arvioisi\netäisyydet, turvaamme ketjuihin, jotka mittaavat välit meidän\nasemestamme; puntari vapauttaa minut kädellä punnitsemasta esineiden\npainoa, jonka sen avulla saan tietää. Kuta tarkotuksenmukaisemmat\nkoneemme ja työaseemme ovat, sitä kehittymättömämmiksi ja kömpelömmiksi\njäävät elimemme. Kun yhä kokoamme koneita ympärillemme, emme niitä enää\nlöydä itsestämme.\n\nMutta kun tällaisten koneiden valmistamiseen käytämme sen taidon, joka\nsitä ennen meille niitä korvasi, kun niiden tekemiseen käytämme sen\nälykkäisyyden, johon meidän täytyi turvautua ollessamme niitä vailla,\nemme menetä mitään, vaan voitamme päinvastoin. Liitämme taidon luontoon\nja tulemme älykkäämmiksi menettämättä kätevyyttämme. Jos sen sijaan,\nettä kahlehdin lapsen kirjoihin, panen sen työskentelemään johonkin\ntyöpajaan, työskentelevät sen kädet hengen hyödyksi, siitä tulee\nfilosofi, vaikka se luulee olevansa pelkkä työmies. Tällaisesta\nharjotuksesta on vielä muutakin hyötyä, josta aion puhua alempana, ja\ntullaan huomaamaan, miten filosofisista harjotusleikeistä johdutaan\ntodellisiin inhimillisiin toimiin ja tehtäviin.\n\nOlen jo sanonut, etteivät puhtaasti spekulatiiviset tiedot sovellu\nlapsille, edes niillekään, jotka lähestyvät nuoruudenikää. Mutta\nvaikkei niitä perehdytetäkään liian syvältä systemaattiseen fysiikkaan,\ntulee kuitenkin menetellä niin, että kaikki niiden kokemukset liittyvät\ntoisiinsa jonkunmoisen deduktsionin avulla, jotta ne tämän yhtenäisen\ntietoketjun avulla voisivat niitä mielessään järjestää ja niitä muistaa\ntarvittaessa. Sillä on sangen vaikeata kauan pysyttää muistissaan\nyksityisseikkoja, jopa yhteyttä kaipaavia johtopäätöksiäkin, ellei ole\nsitovia tukikohtia, joihin nojaten niitä voi muistiin palauttaa.\n\nKun etsitte luonnonlakeja, alkakaa aina yleisimmistä ja\nhavainnollisimmista ilmiöistä ja totuttakaa oppilaanne siihen, ettei\nhän pidä näitä ilmiöitä perusteina, vaan tosiseikkoina. Otan käteeni\nkiven ja olen muka asettavinani sen ilmaan, niin että se siinä pysyy\npaikoillaan; avaan käteni, ja kivi putoaa maahan. Huomaan Émilen\ntarkkaavasti seuraavan tätä temppuani ja kysyn häneltä: miksi tuo kivi\nputosi?\n\nMikä lapsi olisikaan tähän vastaamatta? Ei yksikään, ei edes Émile,\nellen hyvin huolellisesti ole kasvattanut häntä niin, ettei hän siihen\nvoi vastata. Kaikki sanoisivat että kivi putoaa sentähden, että se on\nraskas. Mikä on raskasta? se mikä putoaa. Kivi putoaa sentähden, että\nse putoaa. Siihen pikku filosofini pahasti takertuu. Tämä on hänen\nensimäinen systemaattinen fysiikan oppituntinsa, ja olkoon hänellä\nsiitä itse aineeseen nähden hyötyä tai ei, niin saahan hän siinä\nainakin opetusta järkevyydessä.\n\nMikäli lapsen henkinen kehitys edistyy, sitä enemmän syitä ilmestyy,\njoiden nojalla meidän tulee valita sen toimet ja askareet. Niin pian\nkuin se oppii tarpeeksi tuntemaan itseään, tajutakseen missä sen\nmenestys piilee, niin pian kuin se kykenee käsittämään tarpeeksi\nmonipuolisia suhteita, arvostellakseen mikä sille on edullista, mikä\nepäedullista, se samalla kykenee huomaamaan koko eron työn ja huvin\nvälillä ja pitämään jälkimäistä ainoastaan virkistävänä lepona\nedellisestä. Silloin todella hyödylliset seikat voivat tulla sen\nopiskelun esineeksi ja velvottaa sitä niitä harrastamaan uutterammin\nkuin pelkkiä huvituksia. Välttämättömyyden yhä uudelleen esiintyvä laki\nopettaa ihmistä aikaiseen tekemään sellaista, mikä ei häntä miellytä,\njotta hän voisi välttää jotakin pahaa seikkaa, joka hänelle olisi vielä\nvastenmielisempi. Tämä etu on seuraus varovaisuudesta, ja siitä,\njärjestetäänkö tämä varovaisuus hyvin tai pahoin johtuu koko\ninhimillinen viisaus tai kurjuus.\n\nJokainen ihminen tahtoo olla onnellinen; mutta jotta voisi saavuttaa\nonnellisuuden, pitäisi ensin tietää, mitä onni on. Luonnonihmisen onni\non yhtä yksinkertainen kuin hänen elämänsä. Se on siinä, että hän on\nvapaa kärsimyksestä; terveys, vapaus ja välttämättömien tarpeiden\ntyydyttäminen sen muodostavat. Siveellisen ihmisen onni on\ntoisenlainen; mutta siitä ei tässä ole kysymys. En saata tarpeeksi\ntoistaa, että ainoastaan puhtaasti fyysilliset ilmiöt voivat\nherättää lapsissa mielenkiintoa, ainakin niissä lapsissa, joiden\nturhamielisyyttä ei ole herätetty ja joita ei aikaisemmin ole turmeltu\nyleisen mielipiteen myrkyllä.\n\nKun lapset huomaavat tarpeensa, ennenkuin niitä tuntevat, on niiden\nhenkinen kehitys jo sangen pitkälle edistynyt ja ne alkavat tuntea ajan\narvon. Silloin on tärkeätä totuttaa niitä käyttämään sitä hyödyllisiin\nseikkoihin, mutta niiden tulee olla hyödylliset juuri niiden iälle ja\nsoveltua niiden käsityskykyyn. Kaikki, mikä koskee siveellistä\njärjestystä ja yhteiskunnan tapoja on vielä jätettävä niille\nopettamatta, sillä ne eivät kykene näitä asioita ymmärtämään. On\nmieletöntä vaatia niitä harrastamaan seikkoja, joiden epämääräisesti\nsanotaan edistävän niiden parasta, niiden tietämättä mikä tämä paras\non, ja josta niiden sanotaan suurina nauttivan etua, ilman että niillä\nnykyhetkenä on mitään etua tuosta ymmärtämättömästä seikasta.\n\nÄlköön koskaan saatettako lasta tekemään mitään pelkästä käskystä tai\nkehotuksesta. Ei mikään muu sen mielestä ole hyvää kuin se, minkä se\nitse huomaa hyväksi. Kun alati pakotatte sitä menemään ulommaksi\nkäsityskykyään, luulette menettelevänne viisaasti ja varovaisesti,\nmutta siinä suuresti erehdytte. Antaaksenne sille käteen muutamia\nturhia aseita, joita se ei kenties koskaan voi käyttää, riistätte siltä\nihmiselle tärkeimmän aseen, nimittäin terveen järjen. Totutatte sen\naina olemaan toisten ohjattavana ja alati olemaan pelkkä kone toisten\nkäsissä. Tahdotte että lapsi olisi tottelevainen ja oppivainen pienenä,\nsamalla tahdotte että se suurena tulee herkkäuskoiseksi ja toisten\npetettäväksi. Sanotte sille alati: _kaikki, minkä sinulta vaadin, on\nomaa etuasi varten; mutta et kykene sitä ymmärtämään. Mitä minua\nliikuttaa, jos sinä ymmärrät tai et ymmärrä sitä, mitä sinulta vaadin.\nTeethän työtä yksinomaan itseäsi varten_. Kaikilla näillä kauniilla\npuheilla, joita oppilaallenne nyt pidätte, saattaaksenne sen viisaaksi,\nvalmistatte hedelmällistä maaperää niille puheille, jotka hänelle\nkerran tulevaisuudessa on pitävä joku haaveilija, petturi,\njuonittelija, joku konna tai mikä houkkio tahansa, joka tahtoo saada\nhänet ansaansa tai tyrkyttää hänelle hulluja mielipiteitään.\n\nOn tärkeätä että aikaihminen tietää paljon seikkoja ja sellaisia,\njoiden hyödyllisyyttä lapsi ei kykene tajuamaan. Mutta onko\nvälttämätöntä ja edes mahdollista että lapsi tietää mitä aikaihmisen\ntulee tietää? Koettakaa opettaa lapselle kaikkea, mikä sen ikäiselle on\nhyödyllistä, ja huomaatte että koko sen aika on täyttyvä toimista.\nMiksi tahdotte, että se niiden opintojen vahingoksi, jotka soveltuvat\nsen iälle, harrastaisi varttuneemman iän opintoja, iän, jonka\nsaavuttamisesta sillä on niin vähän takeita? Mutta, sanonette, onko\naikaa oppia sitä, mikä on tiedettävä, silloin kuin se hetki on tullut,\njolloin tuota tietoa tulisi käyttää? Sitä en tiedä. Tiedän ainoastaan,\nettä sitä on mahdoton oppia aikaisemmin. Oikeat opettajamme näet ovat\nkokemus ja tunne, eikä ihminen koskaan hyvin tiedä mikä hänelle on\nsopivaa ja edullista, ellei hän ole siitä saanut kokemusta niistä\nelämäntiloista, joissa itse on ollut. Lapsi tietää syntyneensä\ntullakseen aikaihmiseksi. Kaikki sen käsitteet aikaihmisen tilasta\nvoivat tarjota sille tilaisuutta oppimiseen. Mutta niiden käsitteiden\nsuhteen, jotka koskevat tätä tilaa ja jotka käyvät yli sen\nkäsityskyvyn, sen tulee pysyä mitä täydellisimmässä tietämättömyydessä.\nKoko kirjani on alituinen todiste tästä kasvatusopillisesta\nperiaatteesta.\n\nNiin pian kuin saatamme mainita oppilaallemme sanan _hyödyllinen_, on\nmeillä hallussamme lisäkeino häntä ohjataksemme. Tämä sana näet tekee\nhäneen suuren vaikutuksen, jos nimittäin tämä käsite oikein suhtautuu\nhänen ikäänsä ja jos hän selvästi tajuaa missä yhteydessä se on hänen\nnykyisen etunsa kanssa. _Teidän_ lapsiinne tämä sana ei tee mitään\nerityistä vaikutusta, kun näet ette ole niissä siitä herättänyt niiden\ntajuntakyvyn mukaista käsitystä ja kun muut aina pitävät huolta siitä,\nmikä niille on hyödyllistä, joten niiden ei itsensä koskaan tarvitse\nsitä ajatella eikä tietää mitä hyödyllinen on.\n\n_Mikä hyöty tästä on?_ Siinä se pyhä sana, joka tästälähin on oleva\nratkaisevana minun ja hänen välillä kaikissa elämämme toimissa. Se on\nse kysymys, jonka minä ehdottomasti teen jokaisen muun kysymyksen\njälkeen ja joka on ehkäisevä nuo monet tyhmät ja väsyttävät kysymykset,\njoilla lapset lakkaamatta ja turhanpäiten väsyttävät kaikkia, jotka\nniitä ympäröivät, tehden sen enemmän ylläpitääkseen vaikutusvaltaansa\nheihin kuin aikeessa niistä saada hyötyä. Se ihminen, johon tärkeimpänä\nopetuksena on terotettu, ettei pidä koettaa oppia mitään muuta kuin\nhyödyllistä, kysyy Sokrateen tavoin. Hän ei tee ainoatakaan kysymystä\nolematta sitä ennen selvillä kysymyksen syystä, sillä hän tietää, että\ntätä häneltä kysytään, ennenkuin vastataan.\n\nHuomatkaa minkä voimakkaan välikappaleen olen antanut teille\nvaikuttaaksenne oppilaaseenne. Kun hän näet ei juuri tunne mitään\nsyitä, on hänen melkein pakko vaieta milloin vaan tahdotte. Mutta minkä\nsuuren edun tuottaakaan kasvattajalle hänen tietonsa ja kokemuksensa,\njoiden avulla hän voi todistaa kaikkien niiden seikkojen tuottaman\nhyödyllisyyden, joita ehdottaa! Sillä on luonnollista, että tekemällä\nhänelle tämän kysymyksen opetamme häntä vuorostaan tekemään sen meille.\nVoimme olla varmat siitä että hän kaiken johdosta, mitä hänelle\nehdotamme, noudattaen esimerkkiämme on sanova: _Mitä hyötyä on tästä?_\n\nTämä on ehkä se ansa, jota kasvattajan on kaikkein vaikeinta välttää.\nJos hän näet lapsen kysyttyä jotakin, koettaa ainoastaan päästä asiasta\nja mainitsee sille vaan yhdenkin syyn, jota se ei kykene ymmärtämään,\nniin lapsi, huomatessaan että hän mittakaavanaan käyttää omaa\nkäsityskykyään, eikä lapsen ymmärrystä, arvelee hänen syitään päteviksi\nhänen ikäiselleen, mutta ei lapselle. Silloin lapsi ei enää luota\nkasvattajaan, ja kaikki on hukassa. Mutta kukahan opettaja tahtoisi\njäädä oppilaalleen vastausta velkaa ja myöntää hänelle olevansa\nväärässä? Ei yksikään tahdo tunnustaa edes niitä vikoja, jotka hänellä\ntodella on. Minä taas pitäisin velvollisuutenani tunnustaa olevani\nväärässä silloinkin, kun itse teossa olisin oikeassa, mutta kun en\nvoisi oppilaalleni saattaa perusteitani ymmärrettäviksi. Täten olisi\nmenettelytapani aina selvä ja johdonmukainen hänen mielestään, eikä\nkoskaan herättäisi hänessä epäluuloa. Täten minä säilyttäisin enemmän\nluottamusta omistamalla itselleni luuloteltuja vikoja, kuin mitä muut\ntekevät peittämällä vikojaan.\n\nAjatelkaa ennen kaikkea että hyvin harvoin on teidän tehtävänne\nehdottaa oppilaallenne mitä hänen tulee oppia; _hänen_ tehtävänsä on\nhaluta, etsiä ja löytää se; teidän on saatettava se hänelle\ntajuttavaksi, taitavasti herätettävä tämä halu ja annettava hänelle\nkeinot tyydyttää tuota tiedonhaluaan. Siitä seuraa, että teidän tulee\ntehdä ainoastaan muutamia kysymyksiä, mutta valita ne hyvin. Koska\nhänellä on oleva paljon enemmän kysyttävää teiltä kuin teillä häneltä,\ntarvitsee teidän paljoa vähemmin paljastaa itseänne ja teillä on oleva\npaljon useammin tilaisuus sanoa hänelle: _mitä hyötyä on siitä, mitä\nminulta kysyt?_\n\nKoska lisäksi on sangen vähän tärkeätä oppiiko hän sitä vai tätä, kun\nhän vaan käsittää hyvin sen, minkä oppii ja mikä hyöty siitä on, niin\nsiinä tapauksessa, ettette voi antaa hänelle esille otetusta seikasta\nhänen käsityskyvylleen sopivaa selitystä, on parasta ettette anna\nmitään selitystä. Sanokaa hänelle suoraan: en voi antaa sinulle hyvää\nvastausta; erehdyin, jättäkäämme tämä seikka. Jos se, mitä aioitte\nopettaa, todella oli epäonnistunutta, ei ole vahinko, että se hylätään.\nEllei, saatte vähällä vaivalla tilaisuuden selvittää hänelle sen\nhyödyllisyyden.\n\nMinä en ollenkaan pidä pitkien puheiden ja esitelmien muodossa\nannetusta opetuksesta; nuoret niitä sangen vähän seuraavat eivätkä\npaina niitä mieleensä. Itse asia ennen kaikkea! En koskaan tarpeeksi\nsaata huomauttaa että panemme liiaksi painoa sanoihin. Lörpöttelevällä\nja puheliaalla opetustavallamme kasvatamme pelkkiä lörpöttelijöitä.\n\nOlettakaamme että oppilaani, tarkastaessamme auringon kulkua ja tapaa\nlöytää ilmansuunnat, äkkiä keskeyttää minut kysyen mitä tämä kaikki\nhyödyttää. Minkä komean puheen nyt voisin hänelle pitää! Kuinka monen\nseikan opettamiseen voisin käyttää tätä tilaisuutta vastaten hänen\nkysymykseensä, etenkin jos meillä olisi kuuntelijoita![81] Voisin\npuhua hänelle matkojen hyödystä, kaupan tuottamista eduista, kunkin\nilmanalan erityisistä tuotteista, eri kansojen tavoista, kalenterin\nmerkityksestä, siitä, miten tärkeätä on maanviljelykselle laskea\nvuodenaikojen vaihtumiset, purjehdustaidosta, taidosta tarkoin\ntuntea matkansa suunta merellä, vaikkei tiedä missä kohdin laiva\non. Politiikka, luonnonhistoria, tähtitiede, jopa moraali ja\nihmistenvälinen oikeus voitaisiin tässä selityksessäni ottaa puheeksi,\njotta oppilaassa heräisi suuri ajatus kaikista näistä tieteistä sekä\nsuuri halu niitä oppia. Jos kaiken tämän olisin sanonut, olisin\nladellut todellisen pedantin tietoja, joista oppilas ei olisi\nymmärtänyt mitään. Hänellä olisi suuri halu kysyä minulta, kuten\nedellä, mitä hyötyä on siitä, että oppii ottamaan selville\nilmansuunnat; mutta hän ei rohkene, peläten että voisin suuttua. Hän\npitää sopivampana teeskennellä ymmärtävänsä, mitä häntä on pakotettu\nkuuntelemaan. Näin suoritetaan niin sanottu hyvä kasvatus.\n\nMutta Émilemme, joka on saanut talonpoikaisemman kasvatuksen ja jota\nsuurella vaivalla olemme koettaneet kehittää niin, että hän ainoastaan\nvaikeasti ymmärtää asioita, ei kuuntelisi sanaakaan tuosta kaikesta.\nNiin pian kuin hän kuulisi ensi sanan, jota ei ymmärtäisi, hän rupeisi\njuoksentelemaan ympäri huonetta ja antaisi minun yksin pitää puhettani.\nOn siis etsittävä tehoisampi ratkaisu; minun tieteelliset keinoni eivät\nhänen mielestään ole minkään arvoiset. Tarkastimme paraikaa metsän\nasemaa pohjoispuolella Montmorencita, kun oppilaani keskeytti minut\ntuolla ikävällä kysymyksellä: _mitä hyötyä on tästä?_ Olet oikeassa,\nsanoin hänelle, tämä työ ei hyödytä mitään, emme enää ryhdy siihen,\nsillä meiltä ei puutu hyödyllisiä huvituksia. Harrastimme sitten muuta,\neikä sinä päivänä enää puhuttu maantiedosta.\n\nSeuraavana aamuna ehdotan hänelle kävelyä ennen aamiaista. Hän suostuu\nhyvin halukkaasti. Lapset ovat aina valmiit juoksemaan, ja oppilaallani\non hyvät jalat. Menemme metsään, kuljemme niittyjen ja peltojen poikki,\neksymme emmekä enää tiedä missä olemme, ja kun on palaaminen kotia,\nemme enää löydä tietä. Aika kuluu, tulee kuuma. Meidän on nälkä,\njoudutamme askeleitamme ja harhailemme turhaan sinne tänne, mutta\nlöydämme kaikkialla vaan metsää, kivilouhimoita ja ahoja, mutta emme\nmitään sellaista, mikä opastaisi meidät tielle. Märkinä hiestä,\nväsyneinä ja nälkäisinä eksymme näin kulkiessamme yhä kauemmaksi.\nViimein istuudumme lepäämään ja neuvottelemaan. Émile, jonka tällä\nkertaa oletan kasvatetuksi muiden lasten tavoin, ei neuvottele, vaan\nitkee. Hän ei tiedä että olemme vallan lähellä Montmorencita ja että\nainoastaan pensaikko meiltä sen peittää. Mutta tämä pensaikko on hänen\nmielestään kokonainen metsä ja hänen kokoisensa ihmisolento on jo\nvallan kuin haudattu tuollaiseen pensaikkoon.\n\nHetken vaitiolon jälkeen sanon hänelle levottoman näköisenä: Rakas\nÉmile, mitä meidän on tekeminen päästäksemme pois täältä?\n\n_Émile_ (märkänä hiestä ja vuodattaen runsaita kyyneleitä): Mistä minä\nsen tietäisin. Olen väsynyt; minun on nälkä ja jano; en enää jaksa\nmitään.\n\n_Jean-Jacques_: Luuletko minun tilaani paremmaksi ja luuletko että\nolisin itkemättä, jos voisin kyyneleistäni saada suurusta? Ei tässä\nauta itku, täytyy löytää tie. Katsotaanpa kelloasi, paljonko se on?\n\n_Émile_: Kello on kaksitoista, enkä vielä ole saanut aamiaista.\n\n_Jean-Jacques_: Se on totta, kello on kaksitoista, enkä minäkään vielä\nole syönyt aamiaista.\n\n_Émile_: Kylläpä teidän sitten on nälkä!\n\n_Jean-Jacques_: Ikävä kyllä ei aamiaiseni tule minua täältä etsimään.\nKello on kaksitoista. Juuri samaan aikaan tarkastimme eilen\nMontmorencissa metsän asemaa. Jospa nyt samoin voisimme metsästä\ntarkastaa Montmorencin asemaa...\n\n_Émile_: Se olisi hyvä. Mutta eilen näimme metsän, ja täältä emme näe\nkaupunkia.\n\n_Jean-Jacques_: Se on paha... Mutta jos voisimme sitä näkemättämmekin\nlöytää sen suunnan...\n\n_Émile_: Miten se kävisi päinsä?\n\n_Jean-Jacques_: Emmekö sanoneet että metsä oli...\n\n_Émile_: Pohjoiseen Montmorencista.\n\n_Jean-Jacques_: Siis täytyy Montmorencyn olla...\n\n_Émile_: Etelään metsästä.\n\n_Jean-Jacques_: Onhan meillä keino kello kahdentoista aikaan löytää\npohjoinen.\n\n_Émile_: On kyllä, varjon suunnasta.\n\n_Jean-Jacques_: Mutta miten löydämme etelän?\n\n_Émile_: Niin, mitä tehdä?\n\n_Jean-Jacques_: Etelä on päinvastaiseen suuntaan pohjoisesta.\n\n_Émile_: Se on totta. Meidän tarvitsee vaan hakea varjon vastakkainen\nsuunta. Kas, tuossa on etelä, tuossa on etelä! Varmaankin Montmorenci\non tuolla päin. Menkäämme tuohon suuntaan.\n\n_Jean-Jacques_: Saatatpa olla oikeassa. Seuratkaamme tuota polkua\nmetsikön läpi.\n\n_Émile_ (lyöden kätensä yhteen ja päästäen ilohuudon): Oi! näen\nMontmorencin! Sehän on vallan edessämme, aivan avonaisella paikalla.\nRientäkäämme aamiaiselle, juoskaamme nopeasti. Tähtitieteestä on kyllä\nhyötyä.\n\nOlkaa varma siitä, että, jos hän ei sano viimemainittuja sanoja, hän\nniitä ajattelee. Vähät siitä, kunhan vaan minä en niitä lausu. Olkaa\nmyös varma siitä ettei hän elämässään ole unhottava sinä päivänä\nsaamaansa opetusta. Jos sen sijaan olisin antanut hänen huoneessa vaan\nolettaa kaikkea tätä, olisi hän unhottanut puheeni jo seuraavana\npäivänä. Tulee puhua niin paljon kuin suinkin tekojen muodossa ja\nsanoin selittää vaan mitä ei voi teoilla osottaa.\n\nMinulla ei ole lukijan käsityskyvystä niin huonoa ajatusta, että\nrupeaisin hänelle antamaan jokaisesta oppiaineesta esimerkkejä. Mutta\nolkoon kysymys mistä tahansa, en saata tarpeeksi kehottaa kasvattajaa\naina asettamaan todisteensa oppilaansa käsityskyvyn mukaisiksi. Sillä,\nsanon sen vielä kerran, paha ei ole siinä, ettei oppilas ymmärrä, vaan\nsiinä, että hän luulee ymmärtävänsä.\n\nMuistan miten kerran tahdoin eräässä lapsessa herättää harrastusta\nkemiaan, minkä vuoksi näytin sille useita metallisaoksia ja selitin,\nkuinka kirjoitusmustetta tehdään. Sanoin että sen musta väri johtuu\nhyvin hienoksi jauhetusta raudasta, joka liuoitetaan vihtrillissä ja\nsaostetaan lipeisessä nesteessä. Keskellä oppinutta selitystäni\npienokainen viekkaasti keskeytti minut sillä kysymyksellä, jonka\nhänelle olin opettanut. Jouduin siitä hyvin hämilleni.\n\nHieman asiaa mietittyäni keksin seuraavan keinon. Lähetin noutamaan\nviiniä talon viinikellarista sekä neljälläkymmenellä pennillä toista\nviiniä viinikauppiaalta. Otin esille pienen pullon, joka sisälsi\nalkali-liuosta, ja kun sitten vielä olin kaatanut kahteen lasiin\nkumpaankin erilaista viiniä,[82] puhuin seuraavasti:\n\n\"Väärennetään useita ravintoaineita, jotta ne näyttäisivät paremmilta,\nkuin mitä ne ovat. Nämä väärennykset pettävät silmää ja makua. Mutta ne\novat vahingolliset ja saattavat väärennetyt aineet, huolimatta\nkauniista ulkonäöstään, huonommiksi kuin mitä ne alkuperäisesti\nolivat.\"\n\n\"Väärennetään etenkin juomatavaroita ja ennen kaikkea viinejä, sillä\ntätä väärennystä on vaikeampi huomata ja se tuottaa väärentäjälle\nsuuremman edun. Happamia viinejä väärennetään lyijyhappeutuman avulla.\nTämä valmistetaan lyijystä. Happoihin yhdistetty lyijy tuottaa hyvin\nmakeata ainetta, joka poistaa viinin mausta happamuuden, mutta joka on\nmyrkkyä niille, jotka tuollaista viiniä juovat. On siis tärkeätä\ntietää, ennenkuin juo viiniä, onko siihen sekoitettu lyijyhappeutumaa,\nvai ei. Saadakseni tämän selville menettelen seuraavalla tavalla.\"\n\n\"Viini ei sisällä ainoastaan polttoaineeksi kelpaavaa väkiviinaa, kuten\nolet huomannut paloviinasta, joka siitä tehdään; mutta se sisältää\nvielä happoa, minkä huomaa siitä, että siitä myöskin saadaan etikkaa ja\nviinikiveä.\"\n\n\"Happo on metalliaineiden sukua ja yhdistyy niiden kanssa liuokseksi,\nmuodostaen kokoonpantua suolaa. Niin on esim. ruoste, yksinkertaisesti\nilman ja veden sisältämän hapon liuvottamaa rautaa ja vaskiruoste\nainoastaan etikan liuvottamaa vaskea.\"\n\n\"Mutta tämä happo on enemmän sukua aikalisille kuin metalliaineille,\nniin että, jos edellisiä sekoitetaan yllämainittuihin kokoonpantuihin\nsuoloihin, täytyy hapon erottautua metallista, johon se on yhtynyt ja\nyhtyä alkaliin.\"\n\n\"Silloin haposta eronnut ja tuon hapon aiheuttamasta liuvostilasta\nvapautunut metalli vajoo pohjaan ja tekee viininesteen sameaksi.\"\n\n\"Jos siis jompikumpi näistä viineistä sisältää lyijyhappeutumaa, pitää\nsen happo tämän happeutuman liuvostilassa. Jos siihen kaadan\nlipeäainetta, tämä pakottaa hapon eroamaan lyijyhappeutumasta ja\nyhtymään lipeäaineeseen. Lyijy, joka ei enää pysy liuvostilassa,\nnäyttäytyy, tekee nesteen sameaksi ja painuu viimein lasin pohjaan.\"\n\n\"Jos viinissä ei ole lyijyä,[83] eikä mitään muuta metallia, alkali\nsekoittuu rauhallisesti[84] happoon, koko neste pysyy liuenneena, eikä\npohjalle kokoonnu mitään metallia.\"\n\nSitten kaadoin alkali-nestettä molempiin viinilaseihin; talon oma viini\npysyi selkeänä ja läpikuultavana, ostettu taas muuttui hetken kuluttua\nsameaksi, ja tunnin kuluttua näki selvästi viinistä eronneen lyijyn\nlasin pohjalla.\n\n\"Tuossa nyt näet\", sanoin hänelle, \"luonnollista ja puhdasta viiniä,\njota voi vaaratta juoda ja väärennettyä viiniä, joka myrkyttää. Tämän\nsaa selville saman taidon avulla, jonka hyödyllisyyttä äsken kysyit\nminulta. Se, joka hyvin osaa tehdä mustetta, osaa myöskin tuntea\nväärennetyt viinit.\"\n\nOlin hyvin tyytyväinen antamaani esimerkkiin, ja kuitenkin huomasin\nettei se tehnyt mitään vaikutusta pienokaiseen. Tarvitsin hieman aikaa\nkäsittääkseni että olin tehnyt tyhmyyden. Puhumattakaan siitä, ettei\nkahdentoistavuotiaan lapsen olisi mahdollista seurata sellaista\nselitystä, jonka olin antanut, ei se edes voinut käsittää tämän kokeen\nhyötyä. Se näet oli maistanut kumpaakin viiniä ja oli pitänyt niitä\nmolempia hyvänmakuisina, minkä vuoksi sille ei ollenkaan selvinnyt tuo\nsana \"väärennys\", jonka luulin niin hyvin selittäneeni. Nuo muut sanat\n\"epäterveellinen\" ja \"myrkky\", eivät myöskään sen mielestä merkinneet\nmitään. Se oli niiden suhteen samalla kannalla kuin yllämainittu poika,\njoka kertoi lääkäri Filippoksesta. Näin on kaikkien lasten laita.\n\nSellaisten syiden ja seurausten suhteet, joiden yhteyttä emme\ntajua, se hyvä ja paha, jota emme käsitä, tarpeet, joita me emme\nkoskaan ole tunteneet, eivät meistä ole minkään arvoiset. On mahdotonta\nherättää meissä harrastusta mihinkään, mikä on niiden yhteydessä.\nViidentoistavuotiaana arvostelemme viisaan miehen onnellista tilaa yhtä\nsuureksi kuin kolmekymmenvuotiaana paratiisin ihanuutta. Ja kun ei\nkumpaakaan hyvin käsitä, tekee varsin vähän niitä itselleen\nhankkiakseen. Ja jos niitä käsittäisikin, sittenkin tekisi varsin vähä\nniitä saavuttaakseen, ellei niitä halua, ellei tunne niiden olevan\nitselleen soveliaita. On helppo selittää lapselle että se, minkä tahtoo\nsille opettaa, on hyödyllistä; mutta tämä ei merkitse mitään, ellei\nsiinä voi herättää todellista vakaumusta siitä. Turhaan tyyni järki\nsaattaa meitä hyväksymään tai hylkäämään. Ainoastaan intohimo saattaa\nmeidät toimimaan, ja miten voimmekaan intohimoisesti tavoitella\nsellaista, jota emme harrasta!\n\nÄlkää koskaan kiinnittäkö lapsen huomiota sellaiseen, jota se ei kykene\nkäsittämään. Niin kauan kuin ihmiskunta on sille melkein vieras, ei\nsitä voi kohottaa miehen kannalle, vaan tulee esittää sille miehen\ntilaa ja oloja sen omalta kannalta. Vaikka pidättekin silmällä sitä,\nmikä sille voi olla hyödyllistä varttuneemmassa iässä, älkää puhuko\nsille muusta kuin sellaisesta, minkä hyötyä se jo kykenee käsittämään.\nMuuten ei koskaan pidä verrata sitä toisiin lapsiin; älköön\nsillä olko mitään kilpailijoita, ei edes juoksussa, niin pian\nkuin se alkaa järkevästi ajatella. On monta vertaa parempi, että se on\nvallan oppimatta sellaista, mitä oppisi ainoastaan kateuden ja\nturhamielisyyden vaikutuksesta. Sen sijaan olen huomauttava sille joka\nvuosi sen saavuttamaa edistystä ja olen vertaava sitä aina seuraavan\nvuoden edistykseen. Olen sanova sille: olet kasvanut niin tai niin\nmonta linjaa, tuon ojan yli olet kerran hypännyt, tuollaisen taakan\nkantanut, noin pitkälle heitit kiven ja tuon matkan juoksit lepäämättä.\nSaammepa nähdä mitä nyt kykenet tekemään. Näin innostutan oppilastani\nsaattamatta häntä kellekään kateelliseksi. Hän tahtoo kunnostaa itseään\nentistään enemmin. En huomaa mitään haittaa siitä, että hän on oma\nkilpailijansa.\n\nVihaan kirjoja; ne opettavat meitä vaan puhumaan asioista, joita emme\ntunne. Sanotaan Hermeksen kaivertaneen patsaisiin tieteiden alkeet,\nsuojatakseen nämä keksintönsä uudelta vedenpaisumukselta. Jos hän hyvin\nolisi terottanut niitä ihmisten mieliin, ne olisivat säilyneet\nperintötietona. Hyvin kehitetyt aivot ovat ne muistopatsaat, joihin\nkaiverrettuina inhimilliset tiedot varmimmin pystyvät.\n\nEiköhän voitaisi koota eri kirjoihin sirotettuja tietoja siten, että ne\npalvelisivat samaa tarkoitusperää, joka helposti olisi käsitettävissä\nja joka voisi innossa tätäkin ikää? Jos voitaisiin keksiä tila, jossa\nkaikki ihmisen luonnolliset tarpeet ilmeisesti selviäisivät lapselle,\nja jossa keinot tyydyttää näitä tarpeita vähitellen yhtä helposti\nkehittyisivät, niin kuvaamalla vilkkaasti ja yksinkertaisesti tätä\ntilaa tulisi antaa lapsen mielikuvitukselle ensimäinen herätys ja\nharjotus.\n\nIntomielinen filosofi! Huomaan jo sinun mielikuvituksesi leimuavan.\nMutta älä turhaan vaivaa päätäsi: tämä tila on jo löydetty, se on jo\nkuvattukin, ja tämä on tehty -- en tahdo tätä väittäen sinua loukata --\npaljoa paremmin kuin sinä itse sen tekisit, ainakin enemmän\ntodellisuuden mukaisesti ja yksinkertaisemmin. Koska välttämättömästi\ntarvitsemme kirjoja, on olemassa yksi sellainen, joka mielestäni\ntarjoaa mitä onnistuneimman esityksen luonnollisesta kasvatuksesta.\nTämä kirja on oleva ensimäinen, jonka Émileni on lukeva; se on kauan\naikaa yksin muodostava koko hänen kirjastonsa ja on aina siinä pysyvä\nkunniasijalla. Se on oleva se teksti, johon kaikki luonnontieteitä\nkoskevat keskustelumme ainoastaan tarjoavat kommentarioita. Se on\nedistyessämme oleva arvostelukykymme mittaajana, ja sitä olemme aina\nmielihyvällä lukevat, niin kauan kuin makumme ei ole turmeltunut. Mikä\non siis tämä merkillinen kirja? Onko se joku Aristoteleen, Pliniuksen\nvai Buffonin teos? Ei. Se on Robinson Crusoe.\n\nRobinson Crusoe saaressaan, yksin, kaivaten lähimmäistensä apua ja\nkaikenlaisia työaseita ja kuitenkin tullen toimeen, pysyen yllä jopa\nhankkien itselleen jonkunlaista elämän mukavuutta -- kas siinä aihe,\njoka huvittaa kutakin ikää ja joka lukemattomin tavoin voidaan tehdä\nlapsille miellyttäväksi. Tässä siis kohtaamme todella tuollaisen aution\nsaaren, johon aikaisemmin viittasin. Tämä tila ei ole, sen myönnän,\nyhteiskuntaihmisen tila; on todenmukaista ettei Émilekään sellaiseen\njoudu. Mutta tämän tilan mukaan hänen tulee arvostella kaikkia muita\nelämäntiloja. Varmin keino kohota yläpuolelle ennakkoluuloja ja tehdä\noikeita johtopäätöksiä olojen oikeista suhteista on asettua tuollaisen\nyksinäisen ihmisen asemaan ja arvostella kaikkea niin kuin tuo ihminen\nitse arvostelisi oman hyötynsä kannalta.\n\nJos tästä romaanista jätetään huomioon ottamatta sivuseikat, niin on\nse, alkaen Robinsonin lähellä saartaan tapahtuneesta haaksirikosta ja\npäättyen sen laivan tuloon, joka hänet sieltä vie pois, tarjoava\nÉmilelle sekä huvia että oppia kysymyksessä olevassa iässä. Tahdon että\nhänen päänsä siitä on joutuva pyörälle, että hän alati ajattelee\nlinnaansa, vuohiaan, istutuksiaan; hän saa oppia, ei kirjoista, vaan\nkäytännössä yksityisseikkoja myöten, kaikki mitä sellaisessa tilassa\nollen tulee oppia. Hän kuvitelkoon itse olevansa Robinson. Kuvitelkoon\nettä on puettu vuotiin, että hänellä on suuri lakki päässä,\nvyöllä suunnaton miekka, sanalla sanoen että on kirjan sankarin\neriskummaisissa tamineissa, lukuunottamatta päivänvarjostinta, jota hän\nei tarvitse. Tahdon että hän on levoton niiden toimenpiteiden suhteen,\njoihin on ryhdyttävä, jos tämä tai tuo sattuisi puuttumaan häneltä, ja\nettä hän arvostelee sankarinsa menettelyä. Hän tutkikoon, eikö hän ole\nlaiminlyönyt mitään, eikö jotain voisi tehdä paremmin. Pankoon hän\ntarkoin merkille hänen erehdyksensä, jotta ei itse samanlaisessa\ntilassa niihin joutuisi. Sillä aivan varmaan hän päättää itse lähteä\nsamanlaiselle seikkailuretkelle. Tämä on ainoa oikea tuulentupa tuossa\nonnellisessa iässä, jossa ei tunneta muuta onnea kuin se, minkä\nvälttämättömien tarpeiden tyydyttäminen ja vapaus tuottaa.\n\nMinkä oivallisen apulähteen tarjoaa tämä lapsen into taitavalle\nmiehelle, joka on herättänyt sen juuri kasvatustarkoituksiaan varten!\nLapsi näet, joka palaa halusta hankkia itselleen täyden varaston\nsaartansa varten, on oleva innokkaampi oppimaan kuin opettaja\nopettamaan. Se tahtoo tietää kaikki, mikä on hyödyllistä, eikä\ntahdokaan muuta tietää. Sitä ei enää tarvitse kehottaa, päinvastoin\ntulee sitä pidättää. Muuten tulee meidän joutuin saattaa se\nkotiutuneeksi tässä saaressa, niinkauan kuin se siellä löytää onnensa.\nSillä se päivä lähestyy, jolloin se, jos tahtookin elää siinä, ei\nainakaan tahdo elää yksin, ja jolloin _Perjantai_, jota se nyt ei\nollenkaan ajattele, ei sille enää tarjoa riittävää seuraa.\n\nLuonnontarpeiden vaatima taidokkaisuus, johon yhden ihmisen työ voi\nriittää, johtaa etsimään ja harjottamaan teollisuuden vaatimaa taitoa\nja siihen tarvitaan useiden käsien yhteistyötä. Edellistä saattavat\nharjottaa erakot ja villi-ihmiset; jälkimäinen taas saattaa syntyä\nainoastaan yhteiskunnassa ja tekee tämän välttämättömäksi. Niin kauan\nkuin tunnetaan ainoastaan fyysillisiä tarpeita, kukin ihminen riittää\nitselleen. Ylimääräisten varojen ja apukeinojen ilmaantuminen tekee\nvälttämättömäksi työn jaon. Sillä vaikka yksi ihminen yksin työtä\ntehdessään ansaitsee yhden ainoan ihmisen toimeentulon, ansaitsee sata\nyhdessä työtä tekevää ihmistä kahdensadan hengen toimeentulon. Niin\npian kuin osa ihmisiä lepää, täytyy työtä tekevien käsivartten korvata\njoutilasten työttömyyttä.\n\nKasvattajan suurimpana huolena tulee olla pitää kaukana oppilaastaan\nkaikki tiedot niistä yhteiskuntasuhteista, joita hän ei kykene\nkäsittämään. Mutta kun tietojen keskinäinen yhteys pakottaa kasvattajaa\nhänelle osottamaan ihmisten keskinäistä riippuvaisuutta, älköön hänelle\nniitä osotettako siveelliseltä kannalta, vaan käännettäköön hänen\ntarkkaavaisuutensa aluksi teollisuuteen ja mekaaniseen taitoon, jotka\nsaattavat ihmiset toisilleen hyödyllisiksi. Kun viette oppilaanne\nverstaasta verstaaseen, älkää koskaan salliko hänen nähdä mitään työtä\ntehtävän, itse omin käsin siihen ryhtymättä, älkääkä antako hänen\nlähteä pois verstaasta ilman että hän täydelleen käsittää siinä\nesiintyvän menettelytavan syyt tai ainakin niiden työtapojen syyt,\njoita hän on tarkastanut. Tätä varten on kasvattajan itsensä tekeminen\ntyötä ja kaikkialla antaminen oppilaalleen esimerkkiä; jotta hänestä\ntulisi mestari, tulee kasvattajan kaikkialla olla oppipoika. Tulee näet\nottaa huomioon että tunnin työnteko on lapselle opettava enemmän kuin\nkoko päivän kestänyt selittely.\n\nSe arvo, joka yleisesti pannaan eri ammattitaitoihin ja taiteisiin, on\npäinvastaisessa suhteessa niiden hyötyyn. Tämän arvon määrää suorastaan\nniiden hyödyttömyys, ja niin pitääkin olla. Hyödyllinen taidokkaisuus\non se, jolla ansaitsee vähimmin, kun näet työntekijöiden luku on\nsuhteessa ihmisten tarpeisiin ja kun sellaisten työn tulosten, joita\nkaikki tarvitsevat, täytyy olla sen hintaiset, että köyhäkin jaksaa\nniitä itselleen hankkia. Sitävastoin nuo tärkeät henkilöt, joita ei\nsanota käsityöläisiksi tai taitureiksi, vaan taiteilijoiksi, tekevät\ntyötä yksinomaan joutilaita ja rikkaita varten ja panevat vallan\nmielivaltaiset hinnat tekemilleen leluille. Ja kun näiden turhien\naikaansaannosten arvo perustuu yksinomaan mielipiteeseen, muodostaa\nniiden hintakin osan niiden arvoa, eikä niitä arvostella muun kuin\nniiden hinnan mukaan. Se arvo, jonka rikas niihin panee ei johdu niiden\nhyödyllisyydestä, vaan siitä ettei köyhä voi niitä itselleen hankkia.\n_Nolo habere bona, nisi quibus populus inviderit_.[85]\n\nMitä tulisikaan oppilaistanne, jos annatte heihin juurtua tämän\nmielettömän ennakkoluulon, jos itse sitä suositte ja jos he esim.\nnäkevät teidän astuvan kultasepän puotiin suurempaa kunnioitusta\nosottaen kuin rautapuotiin? Mikä on oleva heidän arvostelunsa taidon ja\nesineiden oikeasta arvosta, kun kaikkialla näkevät mielivallan\nmääräämän hinnan olevan ristiriidassa todellisen hyödyn määräämän\nhinnan kanssa ja kun huomaavat että kuta enemmän esine maksaa, sitä\nvähempiarvoinen se on? Jos vaan päästätte nämä väärät käsitteet heidän\npäähänsä, voitte luopua heitä enempää kasvattamasta; huolimatta\nkaikista ponnistuksistanne he tulevat saamaan samanlaisen kasvatuksen\nkuin kaikki muut. Silloin on teiltä neljäntoista vuoden työ mennyt\nhukkaan.\n\nÉmile, joka ajattelee saarensa varustamista, on katseleva asioita\ntoisin silmin. Robinson olisi pannut paljon enemmän arvoa rautapuotiin\nkuin kaikkiin Saiden korutavaroihin. Edellinen olisi hänen mielestään\nollut hyvin kunnioitettava mies, jälkimäinen viheliäinen keinottelija.\n\n\"Poikani on luotu elämään maailmassa. Hän ei elä viisaiden, vaan\nhoukkioiden parissa. Hänen tulee siis tuntea heidän hulluutensa, he kun\ntahtovat, että heitä sen avulla on johdettava. Oikea tieto asioista ja\noloista on hyvä, mutta ihmisten ja heidän mielipiteidensä tuntemus on\ntärkeämpi; yhteiskunnassa näet ihmisen paras välikappale on ihminen, ja\nviisain on se, joka parhaiten osaa käyttää tätä välikappaletta.\nMitä hyödyttää terottaa lapsiin käsitystä kuvitellusta olojen\njärjestyksestä, joka on vallan päinvastainen kuin olevat olot, joiden\nmukaan sen kuitenkin täytyy asettaa toimintansa? Opettakaa ne ensin\ntulemaan viisaiksi ja sitten voitte opettaa niitä arvostelemaan missä\nsuhteessa muut ovat hulluja.\"\n\nSellaisia ovat ne harhasyyt, joihin nojaten isät väärässä\nvarovaisuudessaan koettavat saattaa lapsensa niiden ennakkoluulojen\norjiksi, joilla heitä ravitsevat, sekä sen mielettömän joukon\nleikkipalloiksi, josta tahtovat tehdä intohimojensa välikappaleita.\nKuinka paljo seikkoja on opittava ensin, ennenkuin voi oppia tuntemaan\nihmistä! Ihminen on viisaan viimeisen tutkimisen esine, ja kuitenkin\ntahdotaan hänet tehdä lapsen ensimäisen opiskelun esineeksi! Ennenkuin\nlapselle selvitellään aikaihmisten tunteita, tulee opettaa sitä\npanemaan niihin arvoa. Oppiiko ehkä tuntemaan mielettömyyttä, jos sitä\nluulee järkevyydeksi! Sen, joka tahtoo olla viisas, tulee erottaa, mikä\nei ole viisasta. Miten lapsenne oppisi tuntemaan ihmisiä, ellei se opi\narvostelemaan heidän mielipiteitään ja erehdyksiään? On varsin\nvahingollista tietää mitä ihmiset ajattelevat, jos ei tiedä onko se,\nmitä he ajattelevat, oikeata vai väärää. Opettakaa siis lapselle ensin\nmitä asiat ja olot ovat itsessään; jäljestäpäin opetatte sille mitä ne\novat meidän silmissämme. Siten lapsi on oppiva vertaamaan ihmisten\nmielipiteitä totuuteen ja kohoamaan rahvaan mielipiteitä korkeammalle;\nse näet ei huomaa ennakkoluuloja, joka ne omaksuu, eikä se voi johtaa\nkansaa, joka on sen kaltainen. Mutta jos oppilaallenne ensin terotatte\nyleistä mielipidettä, ennenkuin opetatte häntä sitä arvostelemaan, niin\nvoitte olla varma siitä, että mitä tehnettekään, tuo mielipide on\ntuleva hänen omakseen ettekä enää voi sitä karkottaa. Lopputuloksena\nmainitsen että sen, joka tahtoo tehdä nuorukaisen arvostelukykyiseksi,\ntulee kehittää hänen omaa arvostelukykyään eikä tyrkyttää hänelle\ntoisen mielipiteitä.\n\nKuten lukija huomaa, en ole oppilaalleni ollenkaan puhunut ihmisistä;\nhänellä olisi ollut liiaksi tervettä järkeä kuunnellakseen minua. Hänen\nsuhteensa sukuunsa ei vielä ole tarpeeksi selvä, jotta hän voisi\narvostella muita itsensä mukaan. Hän ei tunne muuta ihmisolentoa kuin\nitsensä, ja itseäänkin hän tuntee varsin puutteellisesti. Mutta jos hän\nitsestään lausuukin ainoastaan harvoja arvosteluja, ne ainakin ovat\noikeita. Hän ei tunne toisten asemaa, mutta hän tietää oman asemansa ja\npysyy siinä. Emme ole sitoneet häntä yhteiskunnallisilla siteillä,\njoita hän ei voi tuntea, vaan välttämättömyyden siteillä. Hän on\nmelkein pelkkä fyysillinen olento; kohtelemme häntä edelleen\nsellaisena.\n\nHänen tulee arvostella kaikkia luonnossa esiintyviä esineitä ja\nihmisten töitä niiden hänelle tuottaman, selvästi havaittavan hyödyn,\nturvallisuuden ja hyvinvoinnin mukaan. Siten on hänen pitäminen\nrautaa paljon kallisarvoisempana kuin kultaa, ja lasia timanttia\narvokkaampana. Samoin hän kunnioittaa paljoa enemmän suutaria ja\nmuuraria kuin Lempereuria, Le Blancia ja kaikkia Europan kultaseppiä.\nSokerileipuri on ennen kaikkea hänen mielestään hyvin tärkeä\nhenkilö, ja hän vaihtaisi koko tiedeakatemian Rue des Lombards'in\nvähäpätöisimpään sokerileipuriin. Kultasepät, kaivertajat ja kultaajat\neivät hänen mielestään ole muita kuin tyhjäntoimittajia, jotka\nhuvittelevat itseään vallan joutavalla ammatilla; hän ei edes pane\nsuurta arvoa kellosepän ammattiin. Onnellinen lapsi nauttii ajastaan,\nolematta sen orja; hän käyttää sitä hyödyllisesti, vaikka ei tunne sen\narvoa. Se seikka, että intohimot vielä lepäävät, saattaa ajan\ntasaisesti kulumaan ja saattaa tarpeettomaksi erityisen aikaa mittaavan\nkoneen.[86] Kun puhuin Émilen kellosta ja kun oletin että hän itki,\nkuvittelin häntä tavalliseksi lapseksi, antaakseni täten hyödyllisen ja\nvalaisevan esimerkin. Mitä oikeaan Émileen tulee, ei tällainen muista\nniin suuresti eroava lapsi kelpaisi mainittavaksi tavallisissa\nesimerkeissä.\n\nOn olemassa yhtä luonnollinen ja vielä järjellisempi järjestys, jonka\nmukaan arvostellaan kätevyyttä ja ammatteja niitä yhdistävien\nvälttämättömyyssuhteiden nojalla, jolloin asetetaan ensi sijalle\nkaikkein riippumattomimmat ja viimeiseen sijaan ne, jotka riippuvat\nuseammista muista ammateista. Tämä järjestys, joka tarjoaa tärkeitä\nnäkökohtia koko yhteiskunnan arvostelemista varten, on edellisen\nkaltainen ja on saman väärentämisen alaisena ihmisten arvosteluissa.\nNiinpä raaka-aineiden valmistamista suorittavat ammattikunnat, jotka\neivät nauti mitään kunniaa, ja joiden raha-ansiokin on varsin vähäinen.\nSitävastoin jokainen käsityö saavuttaa sitä suurempaa kunnioitusta,\nkuta useampi käsi on ollut sitä suorittamassa. En tässä aio tutkia onko\nteollisuus suurempi ja ansaitseeko se suurempaa palkkaa hienon\nkätevyyden alalla, joka antaa viimeisen hiotun muodon raaka-aineille,\nvai sen alku-työn alalla, joka muokkaa nuo aineet sellaisiksi, että\nihmiset voivat niitä käyttää. Sanon vaan että joka alalla se\nammattitaito, jonka merkitys on yleisin ja jonka hyöty on\nvälttämätön, kieltämättä ansaitsee enimmin kunnioitusta, ja että se\nammattitaitavuus, joka vähimmin kaipaa muiden ammattien apua, kaikkein\nsuurimmassa määrin sitä ansaitsee, se kun on vapaampi ja lähempänä\nriippumattomuutta. Siinä oikeat näkökohdat ammattitaidon ja\nteollisuuden arvostelemiseksi. Kaikki muu on mielivaltaista ja riippuu\nennakkoluuloista.\n\nEnsimäinen ja kunnioitettavin kaikista ammateista on maanviljelys.\nToiseen sijaan asetan puolestani sepän ammatin, kolmanteen puusepän\nj.n.e. Lapsi, jota eivät vielä yleiset ennakkoluulot ole kietoneet,\nolisi vallan samaa mieltä. Kuinka paljon tärkeitä mietteitä tässä\nsuhteessa Émilemme on saava Robinsonista! Mitä hän on ajatteleva\nnähdessään että eri ammattitaidot kehittyvät ainoastaan jakautuessaan\nalaosiin ja luomalla äärettömän monta työasetta? Hän on virkkava:\nKaikkien noiden ihmisten taitavuudessa ilmenee suuri järjettömyys; he\npelkäävät etteivät heidän käsivartensa ja sormensa kelpaa mihinkään,\nkun keksivät niin paljon työaseita ja koneita, voidakseen olla niitä\nkäyttämättä. Voidakseen harjottaa yhtä ammattia on heidän pakko\nturvautua lukemattomiin muihin; jokainen yksityinen käsityöläinen\ntarvitsee koko kaupungin työalakseen. Mitä minuun ja toveriini tulee,\nkäytämme kaiken kekseliäisyytemme enentääksemme omaa kätevyyttämme.\nValmistamme itsellemme sellaiset työkalut, jotka voimme ottaa mukaamme\nkaikkialle. Kaikki nuo henkilöt, jotka niin suuresti ylpeilevät\ntaidostaan Pariisissa, eivät saisi mitään aikaan meidän saaressamme,\nvaan olisivat vuorostaan meidän oppipoikiamme.\n\nÄlköön lukija kiintykö tarkastamaan tässä ilmenevää oppilaamme ruumiin\nharjotusta ja kätevyyttä, vaan tarkastakoon minkä suunnan annamme hänen\nlapselliselle uteliaisuudelleen; pitäkää silmällä hänen älyänsä,\nkekseliäisyyttään, arvaamiskykyään ja pankaa merkille, miten aiomme\nkehittää hänen päätänsä. Kaikesta, minkä hän näkee ja tekee, hän on\ntahtova tuntea kaikki ja tietää kaiken alkusyyt. Hän on johtuva\ntyökalusta toiseen, kunnes on päässyt ensimäiseen työkaluun. Hän ei ole\nhyväksyvä mitään olettamusta. Hän kieltäytyisi oppimasta jotakin, joka\nedellyttäisi sellaisia tietoja, joita hänellä ei ole. Jos hän näkee\njoustimen, hän tahtoo tietää miten teräs on noudettu kaivoksesta; jos\nhän näkee kyhättävän kokoon kirstua, hän tahtoo tietää miten puu on\nmetsässä kaadettu. Tehdessään itse veistotyötä, on hän sanova kutakin\ntyökalua käyttäessään: jos minulla ei olisi tätä asetta, niin miten\nminun tulisi menetellä tehdäkseni itselleni sellaisen tai tullakseni\nilman sitä toimeen?\n\nMuuten on vaikea välttää erästä erehdystä, johon opettaja joutuu itse\ninnostuessaan lapselle valitsemaansa käsityöhön, nimittäin sitä, että\naina olettaa lapsen olevan siihen yhtä innostuneen. Varokoon hän siis\nettei, kun työinto valtaa hänet itsensä, lapsi ole tuohon työhön\nkyllästynyt, kehtaamatta kyllästymistään osottaa. Lapsen tulee\ntäydellisesti olla kiintynyt käsillä olevaan askareeseen, mutta\nopettajan tulee myös täydelleen kiinnittää huomionsa lapseen, pitää\nhäntä lakkaamatta silmällä, sitä kuitenkaan lapselle näyttämättä,\nedeltäpäin arvata sen ajatukset ja ehkäistä tarpeettomien ajatusten\nsyntyminen, hänen tulee sanalla sanoen pitää lasta työssä ja toimessa\nsillä tavoin, että se pitää työtään hyödyllisenä, mutta että se samalla\nsitä miellyttää, koska se hyvin käsittää työnsä hyödyllisyyden.\n\nAmmattien yhdyssiteenä on teollisuustuotteiden vaihtaminen, kauppiaiden\nyhdysside on tavarain vaihto ja pankkien on arvopapereiden ja rahan\nvaihetus. Kaikki nämä seikat ovat yhteydessä keskenään, ja alkeistiedot\nniistä on jo oppilaamme mieleen kylvetty. Perustuksen tähän kaikkeen\nÉmilen mielessä olemme laskeneet jo hänen alkuiällään puutarhuri\nRobertin avulla. Nyt on meidän vaan yleistäminen nämä käsitteet ja\nulotuttaminen ne useampiin esimerkkeihin, selvittääksemme\nhänelle kaupan merkityksen. Jos hänelle vielä selvitetään ne\nluonnonhistorialliset yksityisseikat, jotka koskevat kullekin\nmaalle omituisia tuotteita, ne taitavuutta ja tiedettä koskevat\nyksityisseikat, jotka tulevat kysymykseen merenkulussa ja lopuksi\ntavarain kuljetuksen eri vaikeudet, jotka johtuvat maiden, merten ja\njokien j.n.e. asemasta, on hän saava havainnollisen kuvan siitä.\n\nEi mikään yhteiskunta voi olla olemassa ilman vaihtoa, ei mikään vaihto\nvoi syntyä ilman niittoja eikä mikään yleinen mitta voi tulla\nkysymykseen ilman yhtäläisyyttä. Niinpä kunkin yhteiskunnan ensimäisenä\nlakina on joku sovinnainen yhtäläisyys joko ihmisissä tai oloissa.\n\nIhmisten sovinnainen yhtäläisyys, joka suuresti eroaa luonnollisesta\nyhtäläisyydestä, saattaa välttämättömäksi säätöisen oikeuden, nimittäin\nhallituksen ja lait. Lapsen valtiota koskevien tietojen tulee olla\nselvät ja rajoitetut. Sen ei tarvitse tietää hallituksesta yleensä\nmuuta kuin mikä koskee omistusoikeutta, josta sillä jo on vähä\nkäsitystä.\n\nSovinnainen yhtäläisyys oloissa on ollut syynä rahan keksimiseen. Raha\nnäet vaan on erilaisten tavaroiden arvon mittaaja, ja tässä suhteessa\nse on yhteiskunnan todellinen yhdysside. Saattaapa rahana käyttää mitä\nhyvänsä. Muinoin sinä käytettiin karjaa, monet heimot vielä tänäkin\npäivänä käyttävät rahana simpukankuoria; Spartassa lyötiin rahaa\nraudasta, Ruotsissa tähän tarkoitukseen on käytetty kuparia, ja meillä\nRanskassa käytetään kultaa ja hopeaa.\n\nMetalleja, ollen helpommat kuljettaa kuin muut aineet, on yleensä\nvalittu kaikkien vaihtojen välittäjäksi, ja niistä on tehty rahaa,\njotta kutakin erityistä vaihtoa tehdessä säästyisi mittaaminen. Rahan\nleima näet on vain merkintä siitä, että leimattu metallipala on sen ja\nsen painoinen, ja hallitsijalla yksin on oikeus lyödä rahaa, koska\nhänellä yksin on oikeus vaatia, että kansa hyväksyy hänen\nvahvistuksensa.\n\nTyhminkin ihminen epäilemättä on käsittävä tämän keksinnön merkityksen,\njos se tällä tavoin selitetään. On vaikeata heti paikalla verrata\ntoisiinsa erilaatuisia tavaroita, kuten esim. verkaa ja viljaa. Mutta\nkun niille keksitään yhteinen arvonmitta, nimittäin raha, on\ntehtailijan ja maanviljelijän helppo tämän yhteisen mittaajan avulla\nlaskea niiden tavaroiden arvo, joita tahtovat vaihtaa. Jos joku määrä\nverkaa maksaa määrätyn rahasumman ja joku määrä viljaa on saman\nhintainen, seuraa tästä että kauppias, joka tuosta verasta saa mainitun\nviljamäärän, on suorittanut oikeata arvoa vastaavan vaihtokaupan. Siten\nerilaatuiset tavarat tulevat yhteismitallisiksi, ja niitä voi arvoltaan\nverrata toisiinsa.\n\nTätä pitemmälle ei pidä mennä eikä selittää tämän järjestelmän\nsiveellisiä vaikutuksia. Mitä seikkaa tahansa käsitellessämme tulee\nmeidän ensin selittää mikä hyöty siitä on, ja sitten vasta näyttää\nmiten sitä väärinkäytetään. Jos tahtoo selittää lapsille miten\nleimamerkit saattavat unhottamaan esineiden oikean arvon, miten raha on\naiheuttanut kaikki yleisen mielipiteen harhaluulot, miten raharikkaat\nmaat kaiketi ovat köyhät kaikesta muusta, niin kohtelisi lapsia ei\nainoastaan filosofeina, vaan myös viisaina ihmisinä, ja kuvittelisi\nvoivansa niille selittää sellaista, mitä harvat filosofitkaan ovat\nkäsittäneet.\n\nKuinka monta mieltäkiinnittävää seikkaa siis voi ottaa puheeksi ja\nniiden avulla herättää oppilaansa uteliaisuutta, ilman että koskaan\ntarvitsee poiketa niistä todellisista ja aineellisista olosuhteista,\njoita hän voi käsittää ja ilman että päästää hänen mieleensä\nainoatakaan väärää käsitystä. Opettajan taito on siinä, ettei hän\nkoskaan anna huomautuksiensa kiintyä arvottomiin yksityisseikkoihin,\nvaan että hän tutustuttaa oppilaansa niihin suuriin olosuhteisiin,\njotka hänen kerta tulee tuntea, voidakseen oikein arvostella\nyhteiskunnan hyvää ja huonoa järjestystä. Opettajan tulee osata asettaa\nse keskustelu, jonka muodossa hän opettaa ja huvittaa oppilastaan,\ntälle antamansa mielensuunnan mukaiseksi. Moni kysymys, joka ei\nnimeksikään nostaisi toisen mielenkiintoa, voi vaivata Émileä puolen\nvuotta.\n\nLähdemme päivällisille rikkaaseen taloon; tapaamme siinä\njuhlavalmistuksia, paljon väkeä, paljon palvelijoita, paljon\nlautasia ja komeita ja hienoja pöytäastioita. Kaikessa tässä huvi- ja\njuhla-asussa on jotakin huumaavaa, joka nousee päähän, kun ei siihen\nole tottunut. Arvaan jo minkä vaikutuksen tämä kaikki on tekevä nuoreen\noppilaaseeni. Aterian jatkuessa, eri ruokalajeja tarjottaessa ja\nmeluavan puheen vallitessa pöytävieraiden piirissä lähestyn oppilastani\nja kuiskaan hänelle korvaan: Monenko käden kautta luulet kaiken tämän\nkulkeneen, minkä näet tässä pöydällä, ennenkuin se on tähän joutunut?\nMinkä joukon ajatuksia herätän hänen aivoissaan näillä muutamilla\nsanoilla! Heti paikalla hänen ilonhuumauksensa on haihtunut. Hän rupeaa\nmiettimään, punnitsemaan, laskemaan ja tulemaan levottomaksi.\nSillävälin kuin filosofit viinistä hilpeinä, ehkäpä myös innostuneina\nvieressään istuvien naistensa seurasta, lörpöttelevät ja käyttäytyvät\nlapsellisesti, oppilaani vallan yksinään sopessaan filosofeeraa. Hän\ntekee minulle huomautukseni johdosta kysymyksiä; minä kieltäydyn\nvastaamasta ja sanon lykkääväni vastaukseni toiseen aikaan. Hän\ntuskaantuu, unhottaa syödä ja juoda ja palaa halusta päästä pois\npöydästä, saadakseen rauhassa jutella kanssani. Mikä erinomainen esine\nhänen uteliaisuudelleen! Mikä hyvä tilaisuus oppimiseen ja\nkehittymiseen! Hänellä kun on tervejärkinen arvostelukyky, jota ei\nmikään ole voinut turmella, niin mitä onkaan hän ajatteleva tästä\nylellisyydestä, huomatessaan että kaikki maailman seudut ovat olleet\navullisina sitä aikaansaamaan, että kenties kaksikymmentä miljoonaa\nkättä kauan on tehnyt työtä, että tämä työ ehkä on maksanut hengen\nmonelle tuhannelle, ja että kaikki tämä on tapahtunut sitä varten, että\nhänelle päivälliseksi komeasti tarjottaisiin sitä, mistä hän sitten\nillalla luopuu ulkohuoneessa?\n\nKoettakaa huolellisesti saada selville, mitä salaisia johtopäätöksiä\nhän mielessään tekee kaikista näistä huomioista. Jos hänen kehitystään\nesim. on valvottu huolimattomasti, saattaa hän olla taipuvainen\nsuuntaamaan arvostelunsa toisaalle ja pitämään itseään hyvin tärkeänä\nhenkilönä, kun huomaa niin paljo vaivaa pantavan hänen päivällisensä\nvalmistamiseen. Jos arvaa että hän on tekevä moisia johtopäätöksiä,\nsaattaa helposti ehkäistä ne, ennenkuin hän tulee niitä tehneeksi tai\nainakin heti karkottaa niiden jättämän vaikutuksen. Ollen tähän asti\noppinut hyväkseen käyttämään oloja ainoastaan mikäli ne tuottavat\naineellista nautintoa, hän ei voi arvostella niiden edullisuutta tai\nepäedullisuutta itseensä nähden muusta, kuin niiden havainnollisista\nsuhteista. Jos hän vertaa toiselta puolen yksinkertaista\nmaalaisateriaa, jonka edellä on harjotettu ruumiinliikettä ja jota\nhöystää nälkä, vapaus ja ilo, tuollaiseen komeaan ja jäykkään\njuhla-ateriaan, on hän siitä riittävästi huomaava etteivät kaikki nämä\njuhlavarustukset ole tuottaneet hänelle mitään erityistä huvia. Ja kun\nhän käsittää että hän yhtä kylläisenä nousee talonpojan kuin pohatan\npöydästä, huomaa hän myös ettei kummankaan pöydässä ollut mitään, jota\nhän voisi sanoa todella omakseen.\n\nKuvitelkaamme mitä kasvattaja tuollaisessa tilaisuudessa sanoisi.\n\"Muistele hyvin näitä kahta ateriaa ja ratkaise, kumpi on tuottanut\nsinulle suurempaa mielihyvää. Kummassa huomasit suuremman ilon\nvallitsevan? Kummassa syötiin suuremmalla ruokahalulla, juotiin\niloisemmin ja naurettiin sydämellisemmin? Kumpaa kesti kauemmin ilman\nettä vieraat ikävystyivät ja ilman että ateria oli uusien ruokalajien\navulla ikäänkuin aina uudestaan alettava. Otappa huomioon seuraava ero:\nRuisleipä, jota pidät kovin maukkaana, on tehty tuon talonpojan\nkorjaamasta viljasta; hänen tumma ja karkea viininsä, joka kuitenkin on\nvirkistävää ja terveellistä, on saatu hänen viinisadostaan. Pöytäliina\non tehty hänen kasvattamastaan hampusta, jonka talvella ovat kehränneet\nhänen vaimonsa, tyttärensä ja palvelijattarensa. Eivät mitkään muut\nkuin hänen oman perheensä jäsenten kädet ole tätä ateriaa valmistaneet.\nLähin mylly ja toripaikka muodostavat hänen mielestään maailman äären.\nMitä huvia sinulla siis itse teossa on ollut kaikista niistä\nylellisistä ruuista, joita kaukaisista maista on hankittu tuohon\ntoiseen pöytään? Koska tämä kaikki ei ole sinulle hankkinut parempaa\nateriaa, niin mitä hyötyä sinulla on ollut tästä ylellisyydestä? Mitä\nsiinä oikeastaan erityisesti oli tehty sinua varten? Jos olisit ollut\ntuon rikkaan talon isäntä -- saattaisi hän vielä lisätä -- olisi kaikki\ntuo ollut sinulle vielä vieraampaa. Sillä pyrkimys muiden edessä oikein\nkomeilemaan tuolla herkuttelemisella, lopulta olisi vienyt itseltäsi\nkaiken nautinnon. Sinulla vaan olisi ollut vaivaa ja muilla huvia.\"\n\nTällainen puhe saattaa kylläkin olla hyvä, mutta Émilen suhteen sillä\nei ole mitään merkitystä, se kun käy yli hänen ymmärryksensä, ja koska\nhänelle ei ole helppo tyrkyttää vieraita mielipiteitä. Hänelle tulee\npuhua yksinkertaisemmin. Sittenkuin hän on punninnut molempien\naterioiden arvoa, voi hänelle sanoa joku aamu: Missä syömme päivällistä\ntänään? Tuollaisenko pöydän ääressä, jonka pinnasta kolmeneljännestä\npeittää hopeavuori, noidenko paperikukka-kasojen keskellä, joita\njälkiruuan aikana tarjotaan säteilevillä lautasilla? Noidenko\njäykkähameisten naisten parissa, jotka kohtelevat sinua nukkena ja\njotka tahtovat että puhuisit sellaista, mitä et ymmärrä. Vai\ntahtoisitko syödä tuossa kylässä, joka on parin peninkulman päässä\ntäältä, noiden hyvien ihmisten luona, jotka niin iloisina\nvastaanottavat meidät ja joilta saamme niin hyvää kermaa? Émilen\nvalinta ei ole epätietoinen. Hän ei ole lörpöttelevä eikä\nturhamielinen. Pieninkin pakollisuus on hänelle vastenmielinen, eikä\nhän pidä hienoista ruokalajeistamme. Mutta hän on aina valmis\njuoksentelemaan maalla ja pitää paljon hedelmistä, hyvistä\nvihanneksista, hyvästä kermasta, hyvistä ihmisistä.[87] Matkalla on\nseuraava ajatus itsestään heräävä hänessä: Huomaa että nuo monet\nihmiset, jotka puuhaavat suurien kemuaterioiden valmistuksissa, vaan\nhankkivat itselleen turhan vaivan, tai eivät ainakaan ajattele meidän\nhuviamme.\n\nEsimerkkini, jotka toiseen yksilöön nähden kenties ovat hyvät,\nsaattavat lukemattomiin muihin nähden olla huonot. Mutta jos on\noivaltanut niiden syvimmän tarkoituksen, saattaa niitä tarpeen mukaan\nmuunnella. Niiden valitseminen riippuu kunkin lapsen eri luonteen\ntuntemuksesta ja tämä taas perustuu niihin tilaisuuksiin, jotka\ntarjotaan lapsille erityisluonteensa näyttämiseen. Älköön luultako että\nsillä kolmen tai neljän vuoden ajalla, josta tässä on kysymys,\nvoitaisiin mitä lahjakkaimmallekaan lapselle antaa riittävää käsitystä\nkaikista taiteista ja luonnontieteistä, niin että se sitten itse voisi\nne oppia. Mutta kun annamme kaikkien sellaisten seikkojen, joita on\ntärkeä tuntea, kulkea hänen silmiensä editse, saatamme hänet\nkykeneväksi kehittämään makuansa, taitoansa, astumaan ensi askeleensa\nsitä päämäärää kohti, jota hänen neronsa tavoittelee, ja osottamaan\nmeille sen tien, joka sille on aukaistava, jotta sen kehitys jatkuisi\nluonnon määräämään suuntaan.\n\nToinen etu tällaisten rajoitettujen, mutta oikeiden tietojen sarjasta\non se, että lapsille voidaan osottaa niiden yhtenäisyys, keskinäiset\nsuhteet ja että voi saattaa lapset antamaan niille kullekin niille\ntulevaa kunnioitusta ja täten karkottaa niistä ne ennakkoluulot, jotka\nuseimmilla ihmisillä on niitä kykyjä kohtaan, joita laiminlyövät,\nantaen kaiken arvon viljelemilleen kyvyille. Se, joka huomaa hyvin\nkokonaisuuden järjestyksen, käsittää mille paikalle kukin erityisosa on\nasetettava. Se taas, joka hyvin käsittää yksityisosan ja tuntee sen\nperinpohjin, saattaa olla oppinut mies. Mutta edellinen on\narvostelukykyinen mies, ja lukija muistanee että päämääränämme on\nvähemmin oppineisuuden kuin hyvän arvostelukyvyn hankkiminen.\n\nOli miten oli, niin minun metodini on riippumaton esimerkeistäni. Se\nperustuu ihmisen eri iällä esiintyviin erimääräisiin kykyihin ja näitä\nkykyjä vastaavan toiminnan valitsemiseen. Luulen että helposti\nkeksittäisiin toinen metodi, joka näyttäisi tuottavan parempia\ntuloksia. Mutta jos se vähemmin vastaisi yksilön ominaisuuksia, ikää ja\nsukupuolta, epäilen, tokko se tuottaisi yhtä hyviä tuloksia.\n\nTämän toisen ikäkauden alussa olemme käyttäneet hyväksemme tarpeistamme\nyli jäänyttä voimavarastoamme suunnataksemme toimintamme ulkopuolelle\nitseämme. Olemme kohonneet taivaisiin, olemme mitanneet maanpinnan,\ntutustuneet luonnonlakeihin. Sanalla sanoen: olemme tutkistellen\nsamoilleet yli koko saaremme. Nyt palaamme itseemme. Lähestymme\nhuomaamattamme omaa asuntoamme. Olemme onnelliset siihen palatessamme,\nkun huomaamme ettei se vielä ole vihollisen valloissa, joka meitä uhkaa\nja joka valmistautuu sitä anastamaan.\n\nMitä on meidän nyt tekeminen tarkasteltuamme kaikkea, mikä meitä\nympäröi? Käyttää hyödyksemme kaikkea, mikä vaan on käytettävissämme ja\nsuunnata tiedonhalumme vaurastumisemme palvelukseen. Tähän asti olemme\nkoonneet kaikenlaisia työaseita, tietämättä mitä niistä tulemme\ntarvitsemaan. Jos ne kenties ovat meille hyödyttömät, saattavat ne olla\nmuille hyödylliset. Ja ehkä me vuorostamme tulemme tarvitsemaan heidän\ntyökalujaan. Täten olisi meille kaikille hyötyä tästä vaihdosta. Mutta\nvoidaksemme sitä suorittaa, tulee meidän tuntea molemminpuoliset\ntarpeet. Jokaisen tulee tietää mitä kelvollista muilla on hänelle\nannettavaa, ja mitä hän puolestaan voi muille tarjota. Olettakaamme\nettä kymmenellä eri henkilöllä jokaisella on kymmenen erilaista\ntarvetta. Jokaisen tulee siis, tyydyttääkseen nämä tärkeät tarpeensa,\nharjottaa kymmentä eri työtä. Mutta kun nerokkaisuus ja kyky ovat\nerilaiset, toinen jossakin näistä töistä onnistuu huonommin, toinen\ntaas jossakin toisessa. Koska kukin heistä erityisesti kykenee johonkin\nniistä töistä ja kuitenkin kaikki ryhtyvät samoihin töihin, ovat\ntulokset huonot. Jos nämä kymmenen henkilöä muodostavat yhteiskunnan ja\njos kukin heistä tekee työtä itseään ja yhdeksää muuta varten,\nharjottaen juuri sellaista tointa, joka hänelle sopii paraiten, niin\njokainen hyötyy toisen taidosta, ikäänkuin hänellä itsellään olisi\nkaikkien taito. Jokainen kehittää omaa taitoansa alituisen\nharjotuksen kautta, ja lopulta käy niin, että nuo kymmenen henkilöä\ntäydellisesti tyydyttävät tarpeensa, jopa voivat muillekin tarjota\nyltäkylläisyydestään. Tähän perusteeseen ilmeisesti nojaavat kaikki\nyhteiskuntalaitoksemme. Käsillä olevaan tehtävääni ei kuulu tutkia sen\nseurauksia. Sen olen jo tehnyt toisessa tutkimuksessani.[88]\n\nTämän perusteen mukaan ihminen, joka tahtoisi pitää itseään muista\nerotettuna olentona, joka ei liittyisi mihinkään, vaan joka pitäisi\nitseään itselleen riittävänä, olisi ehdottomasti onneton. Jopa hänen\nolisi mahdoton tulla toimeen. Koska hän huomaisi maailman olevan täynnä\nvierasta omaisuutta eikä itse varsinaisesti omistaisi mitään muuta kuin\nruumiinsa, niin mistä hän ottaisi välttämättömät tarpeensa?\nHylätessämme luonnontilan pakotamme vertaisemmekin hylkäämään sen, ei\nkukaan näet siinä voi pysyä vastoin muiden tahtoa. Ja se todella\nhylkäisi sen, joka tahtoisi siinä pysyä, voimatta kuitenkaan tulla\ntoimeen. Ensimäinen luonnonlaki näet on huolenpito itsensä\nsuojelemisesta.\n\nSiten vähitellen muodostuvat lapsen mielessä yhteiskunta-suhteiden\nkäsitteet, ja tämä tapahtuu jo ennen, kuin se voi olla varsinainen\nyhteiskunnan jäsen. Émile käsittää, että hänen, saadakseen sellaisia\ntyökaluja, joita tarvitsee, on hankkiminen toisiakin, joita muut\ntarvitsevat, sillä niitä vaihtamalla hän voi saada välttämättömiä\nesineitä, jotka ovat noiden muiden hallussa. Helposti saatan hänet\nhuomaamaan tuollaisen vaihtamisen tarpeellisuuden ja tekemään itsensä\nkykeneväksi sitä hyödykseen käyttämään.\n\n\"Armollinen herra, minun täytyy elää\", sanoi muudan onneton satiirinen\nkirjailija eräälle ministerille, joka moitti häntä tuosta halpamaisesta\nammatista. \"Minun ymmärtääkseni se ei ole välttämätöntä\", vastasi\nvaltiomies kylmästi. Tämä vastaus kyllä sopi hyvin ministerin suuhun,\nmutta se olisi ollut raaka ja väärä kenenkä muun suussa tahansa.\nJokaisen ihmisen täytyy elää. Tämä syy, johon kukin liittää enemmän tai\nvähemmän pätevyyttä, riippuen siitä missä määrin hänessä on\ninhimillisyyttä, on mielestäni kumoamaton sen esittäjään nähden,\nkatsoen häneen itseensä. Koska kaikista niistä kauhuntunteista, jotka\nluonto meissä herättää, kuolemankauhu on voimakkain, seuraa siitä, että\nluonto sallii meidän turvautua mihin keinoihin tahansa ylläpitääksemme\nelämäämme. Ne periaatteet, joiden nojalla hyveinen ihminen lopulta\noppii halveksimaan elämäänsä, jopa uhraamaankin sen velvollisuudelleen,\novat hyvin kaukana tuosta alkuperäisestä yksinkertaisuudesta.\nOnnelliset ne kansat, jotka voivat olla hyviä ponnistuksetta ja\noikeutta harjottavia ilman hyvettä! Jos jossakin maailmassa olisi niin\nkurja valtio, ettei kukaan siinä voisi elää pahaa tekemättä ja että\nkaikki kansalaiset olisivat välttämättömyyden pakosta konnia, eivät\npahantekijät olisi hirtettävät, vaan ne jotka pakottavat heidät\npahantekijöiksi tulemaan.\n\nNiin pian kuin Émile käsittää mitä elämä on, on ensimäinen huoleni\noleva opettaa häntä sitä ylläpitämään. Tähän asti en ole puhunut mitään\neri säädyistä, arvoluokista ja omaisuussuhteista, enkä ole niitä tuova\nesille tästälähinkään, koska ihminen on sama joka säädyssä. Rikkaalla\nnäet ei ole suurempaa vatsaa kuin köyhällä, eikä hän sulata ruokaansa\nparemmin kuin köyhä. Ei herralla ole pitempiä ja vahvempia käsivarsia\nkuin orjalla. Ei ylhäinen ole pitempi kasvultaan kuin kansan mies.\nLopuksi luonnolliset tarpeet ovat kaikkialla samat, joten niiden\ntyydyttämiskeinotkin välttämättömästi kaikkialla ovat samat. Saattakaa\nkasvatus ihmisen olennaisten älkääkä hänelle vieraiden ominaisuuksien\nmukaiseksi. Ettekö huomaa että koettaessanne kehittää häntä yksinomaan\nyhtä elämän kutsumusta varten, saatatte hänet kelpaamattomaksi\njokaiseen muuhun kutsumukseen, ja että, jos kohtalo niin suo, vaan\nolette työskennellyt tehdäksenne hänet onnettomaksi? Mitä\nnaurettavampaa onkaan kuin kerjäläiseksi vajonnut ylhäinen mies, joka\nkurjuudessaan säilyttää syntymästään alkaen omistamansa ennakkoluulot?\nMikä onkaan halveksittavampaa kuin köyhtynyt pohatta, joka säilyttää\nmuiston siitä, että köyhyys on jotakin ylenkatsottavaa, ja joka siis\ntuntee vajonneensa yhteiskunnan alimmalle portaalle! Edellisellä on\nainoana toimeentulon keinona ruveta ilmeisen veijarin ammattia\nharjottamaan, jälkimäisellä taas antautua matelevaksi palvelijaksi,\njoka nojaa tuohon kauniiseen lauseeseen: \"Minun täytyy elää\".\n\nLuotetaan yhteiskunnan nykyiseen tilaan, ajattelematta että se on\nalttiina välttämättömille vallankumouksille, ja ottamatta huomioon että\non mahdotonta arvata ja ehkäistä niitä kohtalon iskuja, jotka voivat\nkohdata lapsiamme. Ylhäinen vajoaa alhaiseksi, rikas tulee köyhäksi,\nhallitsija alamaiseksi; ovatko kohtalon kolhaukset niin harvinaisia,\nettä te luulette pääsevänne niistä vapaaksi? Me lähestymme\nmullistuksien ja vallankumousten vuosisataa.[89] Kuka silloin varmasti\nvoi sanoa, minkä kohtaloiden alaiseksi kukin saattaa joutua? Kaiken,\nminkä ihmiset ovat tehneet, ihmiset saattavat hävittääkin.\nKumoamattomia ovat ainoastaan ne arvoasemat, jotka luonto asettaa, eikä\nse luo prinssejä, ei rikkaita eikä ylhäisiä. Mitä siis arvostansa\nalenneena on tekevä tuo satraappi, joka on kasvatettu yksinomaan\nylhäistä asemaansa varten? Mitä on köyhäksi tultuaan tekevä tuo\npublikaani, joka vaan osaa elää kullasta? Mitä on tekevä, menetettyään\nkaiken omaisuutensa, tuo komeileva houkkio, joka ei ollenkaan osaa\ntulla toimeen omin päin, vaan suuntaa olemuksensa kaikki voimat\nsellaiseen, mikä on hänelle vierasta? Onnellinen se, joka osaa luopua\nasemastaan, silloin kun tämä hänet hylkää, ja pysyä ihmisenä huolimatta\nkohtalosta! Kiitettäköön kuinka paljo tahansa tuota voitettua\nkuningasta, joka raivoten tahtoo haudata itsensä valtaistuimensa\npirstaleiden alle. Minä puolestani häntä halveksin, sillä huomaan että\nhän elää yksistään kruunuansa varten, ja ettei hän ole mitään, ellei\nole kuningas. Mutta mies, joka menettää kruununsa ja osaa olla ilman\nsitä, on sitä ylempänä. Kuninkaan arvosta, jonka omistaa pelkuri, ilkiö\ntai hölmö yhtä hyvin kuin joku muu, hän siis on siirtynyt ihmisen\narvoon, jonka aniharvat osaavat täyttää. Silloin hän voittaa kohtalon,\nosottaa sille uhkaa, eikä hän ole velkapää kiittämään ketään muuta kuin\nitseään. Ja kun ei hänellä ole näytettävänä mitään muuta kuin itsensä,\nei tämä kuitenkaan ole mitätöntä, sillä hän on jotakin. Minäpä pidän\nsata kertaa enemmän Syrakusan kuninkaasta, josta tuli koulunopettaja\nKorintissa, ja Makedonian kuningasta, josta tuli kirjuri Roomassa,\nkuin onnettomasta Tarkviniuksesta, joka ei tietänyt mihin ruveta, kun\nei enää ollut hallitsija, ja kuin kolmen valtakunnan omistajan\nperijästä, joka oli kaikenlaisten kurjuutensa ilkkujoiden leikkikaluna,\nja joka harhaili hovista hoviin, kaikkialla etsien apua, mutta kohdaten\nkaikkialla pelkkiä solvauksia, kun ei osannut harjottaa muuta ammattia\nkuin sellaista, joka häneltä oli riistetty.[90]\n\nIhmisellä ja kansalaisella, olkoon hän kuka tahansa, ei ole\nyhteiskunnalle annettavaa muuta kuin itsensä, sillä kaikki muu\nyhteiskunnalla on ilman häntäkin. Ja kun joku ihminen on rikas, joko\nhän on nauttimatta rikkauksistaan tai nauttii niistä muiden\nkanssaihmistensä mukana. Edellisessä tapauksessa hän varastaa muilta\nsen, minkä nauttimisen kieltää itseltään, jälkimäisessä tapauksessa hän\nei anna heille mitään. Näin hänen yhteiskunnallinen velkansa pysyy\nmaksamatta, niin kauan kuin hän sitä maksaa ainoastaan ulkonaisella\nomaisuudellaan. \"Mutta\" -- huomauttanee joku -- \"isäni on tuota\nomaisuutta kootessaan hyödyttänyt yhteiskuntaa\"... Se myönnetään; mutta\nhän on maksanut oman velkansa, eikä sinun velkaasi. Sinä olet enemmän\nvelkaa toisille, kun olet syntynyt kohtalon suosimissa oloissa, kuin\njos olisit syntynyt köyhissä oloissa. Ei ole oikeuden mukaista, että\nse, minkä joku ihminen on tehnyt yhteiskunnan hyväksi, vapauttaisi\ntoisen maksamasta velkaansa yhteiskunnalle. Sillä kun jokainen maksaa\nvaan koko oman velkansa, ei siis voi maksaa muiden puolesta,\neikä yksikään isä voi antaa pojalleen oikeutta olla hyödytön\nkanssaihmisilleen. Kuitenkin hän niin tekisi, jos hän, kuten ylempänä\non puhuttu, pojalleen jättää perinnöksi rikkautensa, jotka ovat hänen\ntyönsä palkintoja ja todisteita. Se, joka joutilaana syö sellaista,\nmitä ei itse ole ansainnut, tekee varkauden. Ja henkilö, joka ei tee\nmitään, mutta joka valtiolta kantaa korkoja palkkiona, ei minun\nmielestäni ollenkaan eroa rosvosta, joka elää ryöstämiensä matkustajien\nkustannuksella. Yhteiskunnasta erillään elävä ihminen ei ole\nkenellekään mitään velkaa, ja hänellä on oikeus elää, niinkuin häntä\nitseään haluttaa. Mutta yhteiskunnassa elävä ihminen, joka\nvälttämättömästi elää toisten kustannuksella, on velkapää heille työn\nmuodossa maksamaan toimeentulonsa. Tästä ei ole ainoatakaan poikkeusta.\nTyö on siis yhteiskunnallisen ihmisen välttämätön velvollisuus.\nJokainen toimeton kansalainen, olkoon sitten rikas tai köyhä, mahtava\ntai heikko, on pahantekijä.\n\nKaikista toimista, jotka saattavat tuottaa ihmiselle toimeentulon, se,\njoka häntä enimmin lähentää luonnontilaan, on kätten työ. Kaikista\nammattilaisista käsityöläiset ovat riippumattomimmat kohtalon vaiheista\nja ihmisistä. Käsityöläinen on riippuvainen ainoastaan työstään. Hän on\nyhtä suuressa määrin vapaa kuin maanviljelijä on orja. Sillä\ntämä on sidottu turpeeseensa ja hänen viljelyksensä riippuu osaksi\ntoisten työstä. Vihollinen, hallitsija, voimakas naapuri tai\nkäräjäjuttu saattaa riistää häneltä hänen viljelysmaansa; tämän\nmaanviljelijänammatin nojalla voidaan hänelle tuottaa monta monituista\nharmia. Mutta kaikkialla, missä käsityöläiselle tahdotaan tehdä harmia,\nhän helposti pistää pillit pussiin, vie käsivartensa mukanaan ja menee\nmuille markkinoille. Kuitenkin maanviljelys on ihmisen ensimäinen\nammatti. Se on rehellisin, hyödyllisin ja siis jaloin ammatti, mitä hän\nvoi harjottaa. Minä en sano Émilelle: Opi maata viljelemään. Hän sitä\nosaa. Kaikki maatyöt ovat hänelle tutut. Niillä hän on alkanut; niihin\nhän lakkaamatta palaa. Sanon hänelle siis: Viljele isiesi perintöä.\nMutta jos menetät tämän perinnön tai jos sinulla sitä ei ollenkaan ole,\nniin mitä tehdä? Opi joku ammatti.\n\n\"Minun pojalleni ammatti! Minun poikani rupeaisi käsityöläiseksi! Hyvä\nherra, mitä ajattelettekaan?\" -- Minäpä ajattelen oikeammin kuin te,\nhyvä rouva, joka tahdotte kasvattaa hänet niin, ettei hänestä koskaan\nvoi tulla muuta kuin lordi, markiisi tai ruhtinas tai niin että hänestä\neräänä päivänä ei tule yhtään mitään. Minä tahdon antaa hänelle aseman,\njota hän ei voi menettää, aseman, joka kaikkina aikoina tuottaa hänelle\nkunniaa. Minä tahdon kasvattaa hänet mieheksi, ja sanokaa mitä tahansa,\non hänellä siinä arvossaan oleva vähemmän kilpailijoita kuin kaikissa\nniissä arvoissa, jotka hän teiltä saa perinnöksi.\n\nPuustavi kuolettaa, mutta henki tekee eläväksi. On vähemmän tärkeätä\noppia joku ammatti senvuoksi, että sen osaisi, kuin sentähden, että\nvoittaisi ne ennakkoluulot, jotka sitä halveksivat. Jos joku\nhuomauttaisi, ettei sinun koskaan tule olemaan pakko tehdä työtä\nelääksesi, niin sen pahempi sinulle! Mutta vähät siitä; älä tee työtä\npakosta, vaan kunnian vuoksi. Alennu käsityöläisen ammattiin, jotta\nkohoaisit yli oman ammattisi. Voittaaksesi kohtalon ja olot, tee itsesi\naluksi niistä riippumattomaksi. Voidaksesi kerran hallita yleisen\nmielipiteen kautta, tulee sinun ensin hallita sitä.\n\nMuistakaa etten vaadi mitään erityistä lahjakkaisuutta, vaan ammattia,\ntodellista ammattia, puhtaasti mekanista taitoa, jota harjotettaessa\nkädet työskentelevät enemmän kuin pää, ja joka ei johda rikkauteen,\nmutta jonka avulla voi olla sitä vailla. Olen tuntenut sellaisten\nperheiden isiä, joilla ei ollut mitään vaaraa joutua leivän\npuutteeseen; he ovat kuitenkin menneet niin pitkälle varovaisuudessa,\nettä ovat lapsilleen antamansa huolellisen kasvatuksen ohella antaneet\nheille tietoja, joiden avulla tarpeen vaatiessa voisivat hankkia\nitselleen toimeentulonsa. Nämä huoltapitävät isät luulevat tekevänsä\npaljon; itse teossa eivät heidän toimenpiteensä hyödytä mitään. Sillä\nne varokeinot, jotka he luulevat tarjoavansa lapsilleen, riippuvat\nsamoista onnen vaihteista, joista tahtovat saattaa lapsensa\nriippumattomiksi. Niinpä se, jolla on kaikki nuo kauniit lisäkeinot,\nmenehtyy kurjuuteensa, ellei hän ole niin suotuisissa oloissa, että voi\nkäyttää niitä hyväkseen, vallan kuin hänellä niitä ei olisikaan.\n\nJos kerran käyttää viekkautta ja juonia, ei ole ollenkaan eroa,\nkäyttääkö niitä pysyttääkseen yltäkylläisyyttään, vai turvautuuko\nkurjuuteen vajonneena niihin kohotakseen edelliseen tilaansa. Jos\nharjotatte taidetta, jonka menestys riippuu taiteilijan maineesta;\njos tavoittelette virkaa, joka ainoastaan suosion nojalla on\nsaavutettavissa, niin mitä kaikki tämä teitä hyödyttää, jos mielenne\ntäyttää oikeutettu paheksuminen maailmaa kohtaan, ja jos siis hylkäätte\nne keinot, joita ilman noita seikkoja ei voi saavuttaa? Olette ehkä\ntutkinut politiikkaa ja ruhtinaiden etuja; sangen hyvä asia. Mutta mitä\nteette näillä tiedoilla, ellette osaa päästä ministerien, hovinaisten,\nvirastopäällikköjen suosioon, ja ellei teillä ole salaisuutta\nmiellyttää heitä, ja elleivät kaikki huomaa teidän olevan sellaisen\nkonnan, jota tarvitsevat? Olette ehkä arkkitehti tai maalaaja; se on\nkyllä hyvä. Mutta teidän tulee tehdä kykynne tunnetuksi. Luuletteko\nettä asia on ratkaistu sillä, että suoraa päätä panette taideteoksenne\njulkisesti näytteille? Niin helposti se ei kuitenkaan käy. Tulee olla\nAkatemian jäsen ja tulee olla suosijoita, jotta saisi jossakin\nnäyttelysalin pimeässä sopessa paikan. Pankaa syrjään viivoitin ja\nsivellin, ottakaa ajuri ja ajakaa ovelta ovelle. Sillä tavoin\nkuuluisuus saavutetaan. Tietäkää, että kaikkien näiden kuuluisien ovien\nedessä on vartijoita tai kamaripalvelijoita, jotka kuulevat ainoastaan\nsilloin, kun heille puhutaan määrättyjen kädenliikkeiden muodossa, ja\njoiden korvat piilevät käsissä. Jos tahdotte opettaa muille sitä,\nmitä itse olette oppinut, jos tahdotte ruveta esim. maantiedon,\nmatematiikan, kielten, musiikin tai piirustuksen opettajaksi, niin sitä\nvarten teidän tulee hankkia oppilaita ja siis myöskin suosijoita.\nOttakaa huomioon, että on edullisempaa olla taitava kerskuri, ja että\naina tulette käymään tietämättömästä, ellei teillä ole muunlaista\ntaitoa kuin ammattitaitonne.\n\nHuomatkaa siis kuinka löyhät kaikki nämä loistavat lisä-apukeinot ovat\nja että tarvitsette muita apukeinoja voidaksenne niitä käyttää\nhyväksenne. Ja miten teidän kävisikään tässä halpamielisessä\nalennuksentilassa? Vastoinkäymiset eivät teitä opettaisi vaan\nturmelisivat. Ollen entistä enemmän yleisen mielipiteen leikkikaluna,\nolisi teidän mahdoton kohota yläpuolelle ennakkoluuloja, noita\nkohtalonne ehdottomia määrääjiä. Miten voisittekaan halveksia\nhalpamielisyyttä ja paheita, joita tarvitsisitte tullaksenne toimeen?\nEnnen olitte riippuvainen rikkauksista, ja nyt olette riippuvainen\nrikkaista; täten on orjuutenne vaan vahvistunut ja saanut\nlisätaakakseen köyhyyden. Nyt olette köyhä, olematta vapaa; se on\nkurjin tila, johon ihminen voi joutua.\n\nMutta jos sen sijaan, että toimeentuloanne varten turvautuisitte noihin\nkorkeisiin tietoihin, jotka ovat omansa ravitsemaan sielua eivätkä\nruumista, turvaudutte hädässänne kättenne taitavuuteen, kaikki\nvaikeudet katoavat ja kaikki juonittelu käy turhaksi. Apukeino on\nsilloin aina tarvittaessa valmis. Rehellisyys ja kunniantunto eivät\nenää ole toimeentulon esteenä. Teidän ei enää tarvitse olla pelkuri ja\nvalhettelija ylhäisten edessä, ei notkea ja mateleva konnien edessä, ei\nhalpamaisen kohtelias kaikille eikä lainanottaja tai varas, mikä on\njotenkin sama asia, jos ei omista mitään. Toisten mielipiteet eivät\nteitä liikuta, teidän ei tarvitse saavuttaa kenenkään suosiota, ei\ntarvitse imarrella houkkioita, ei taivuttaa mitään ovenvartijaa eikä\nmaksaa mitään rakastajatarta eikä tehdä, mikä on vielä pahempaa: häntä\nylistellä. Vähän teitä liikuttaa se, että konnat johtavat valtion\nasioita. Se ei ole estävä teitä vaatimattomassa elämässänne olemasta\nrehellinen mies ja ansaitsemasta leipäänne. Astutte vaan sisälle\nensimäiseen oppimaanne ammattia harjottavan mestarin verstaaseen ja\nsanotte: Mestari, tarvitsen työtä. Hän on vastaava: Toveri, istu tuohon\nja tee työtä. Ennenkuin päivällishetki saapuu, olette ansainnut\npäivällisenne. Jos olette ahkera ja kohtuullinen, olette ennenkuin\nviikko on lopussa ansainnut niin paljon, että sillä voitte elää viikon\nedelleen. Olette elänyt vapaana, terveenä, totuutta noudattavana,\nahkerana ja oikeamielisenä. Se, joka täten ansaitsee toimeentulonsa, ei\nhukkaa aikaansa.\n\nTahdon välttämättömästi, että Émile oppii jonkun ammatin. Ainakin\njonkun kunniallisen ammatin, sanonette. Mitä tämä sana merkitsee? Eikö\nehkä jokainen yleisölle hyödyllinen ammatti ole kunniallinen? Minä en\ntahdo että hänestä tulisi koruompelija, ei kultaaja eikä lakeeraaja,\nkuten Locken aatelismies. En myöskään tahdo että hänestä tulisi\nsoittotaiteilija, näyttelijä eikä kynäilijä.[91] Lukuunottamatta\nmainittuja ja niiden kaltaisia ammatteja hän saa valita minkä ammatin\ntahtoo, minä en ollenkaan aio häntä estää. Näen mieluummin että hän on\nsuutari kuin runoilija ja että hän laskee kivillä teitä kuin että\ntekisi porsliini-kukkia. Mutta, huomauttanee joku, ovathan poliisit,\nurkkijat ja pyövelit hyödyllistä väkeä. Minä sanon että syy on\nyksinomaan hallituksen, että niin on laita. Mutta jättäkäämme tämä\nseikka, tunnustan olleeni väärässä. Ei riitä, että valitaan hyödyllinen\nammatti; on välttämätöntä ettei se vaadi harjottajiltaan halpamaisen\nsielun ominaisuuksia eikä sellaista, mikä sotii inhimillisyyttä\nvastaan. Palatkaamme siis ensiksi käyttämiini sanoihin: valitkaamme\nkunniallinen ammatti. Mutta muistakaamme aina, ettei ole olemassa\nkunniallisuutta, joka ei samalla ole hyödyllinen.\n\nEräs kuuluisa tämän vuosisadan kirjailija,[92] jonka teokset ovat\ntäynnä suuria tuumia ja pieniä näkökohtia, oli kuten kaikki muutkin\nhänen uskontunnustukseensa kuuluvat papit, tehnyt lupauksen olla\nottamatta itselleen omaa vaimoa. Mutta ollen muita herkkätuntoisempi\naviorikoksen suhteen, hän, kuten kerrotaan, piti talossaan kauniita\npalvelijattaria, joiden seurassa hän parhaimman taitonsa mukaan hyvitti\ntuolla ajattelemattomalla päätöksellä solvaamaansa ihmissukukuntaa. Hän\npiti kansalaisen velvollisuutena lahjoittaa isänmaalle toisia\nkansalaisia, ja tämänlaisella verolla, jota sille maksoi, hän lisäsi\nkäsityöläisten säätyluokkaa. Niinpian kuin nämä lapset olivat tarpeeksi\nvanhat, hän antoi niiden kaikkien oppia mieleisensä ammatin ja jätti\npois luvusta ainoastaan vähempää työtä kysyvät, hyödyttömät tai muodin\nvaihtelusta riippuvat ammatit, kuten esim. parturin ammatin, joka ei\nkoskaan ole välttämätön ja joka milloin tahansa voi käydä\ntarpeettomaksi, niin kauan kuin luonto ei lakkaa antamasta meille\nhiuksia.\n\nTämmöisten näkökohtien tulee ohjata meitä valitessamme ammattia\nÉmilelle. Tai oikeastaan ei ole meidän tehtävä sitä valita, vaan hänen\nitsensä. Sillä ne periaatteet, jotka häneen on istutettu, ylläpitävät\nhänessä hyödyttömien seikkojen ylenkatsetta, niin ettei hän koskaan\ntahdo hukata aikaansa työhön, jolla ei ole mitään arvoa, eikä hän tunne\nmitään muuta arvon määrääjää kuin todellinen hyöty. Hän haluaa\nsellaista ammattia, joka olisi voinut hyödyttää Robinsonia hänen\nsaaressaan.\n\nTutustuttaessamme lasta luonnon ja taidon tuotteisiin, nostaessamme sen\ntiedonhalua ja seuratessamme minne tämä tiedonhalu sen vie, on meillä\ntilaisuus tutkia sen harrastuksia, taipumuksia ja kykyä ja nähdä sen\nälyn ensi säkenen välkähtävän, jos sillä nimittäin on erityisesti\nhuomattavaa älykkäisyyttä. Mutta yleinen erehdys, joka on vältettävä,\non se, että luullaan kyvyn ansioksi sellaista, mikä vaan on tilapäistä\naikaansaannosta, ja se, että luullaan selväksi taipumukseksi siihen tai\nsiihen ammattiin matkimisälyä, joka on yhteinen ihmiselle ja apinalle\nja joka saattaa nämä molemmat vaistomaisesti tekemään kaikki, mitä\nnäkevät tehtävän, oikein tietämättä mitä se hyödyttää. Maailma on\ntäynnä ammattilaisia ja etenkin taiteilijoita, joilla ei ole luontaista\ntaipumusta harjottamaansa taiteeseen; tämä on niille tyrkytetty\nlapsuudeniästä alkaen, joko erityisistä syistä tai sen näennäisen innon\njohdosta, jota lapset ovat osottaneet, ja joka olisi saattanut ne\nkiintymään mihin toiseen taiteeseen tahansa, jos ne vaan olisivat\nnähneet muiden sitä harjottavan. Niinpä moni kuullessaan rummun pärinää\nluulee olevansa kenraali; toinen taas näkee rakennusta rakennettavan ja\ntahtoo olla arkkitehti. Jokainen tuntee vetovoimaa siihen ammattiin,\njota näkee harjotettavan, kun luulee sitä arvossa pidetyksi. Tunsin\nerään palvelijan, joka nähdessään herransa maalaavan ja piirustavan sai\npäähänsä itse ruveta maalaajaksi ja piirustajaksi. Tehtyään tämän\npäätöksen hän heti tarttui piirustimeen, josta luopui ainoastaan\ntarttuakseen siveltimeen, mitä ei ole hylkäävä elinaikanaan.\nNauttimatta opetusta ja noudattamatta mitään sääntöjä hän rupesi\npiirtämään kaikkea, mikä vaan sattui hänen eteensä. Kokonaista kolme\nvuotta hän hukkasi, istuen nenä kiinni noissa tuhrauksissaan, ilman\nettä mikään muu kuin hänen palveluksensa voi häntä niiden äärestä saada\npoistumaan, ja koskaan menettämättä harrastustaan, huolimatta siitä\nvähäisestä edistyksestä, jonka hänen keskinkertainen kykynsä salli.\nNäin hänen hyvin kuumana suviaikana kokonaista kuusi kuukautta\nperätysten istuvan päiväkaudet kuin kiinninaulattuna tuolillaan\npienessä etelään päin olevassa huoneessa, missä oli tukehtua\nkuumuuteen, kun vaan kulki sen läpi, ja siinä piirustavan ja yhä\nuudelleen piirustavan edessään olevaa karttapalloa. Hän alkoi työnsä\nyhä vaan uudelleen ja uudelleen voittamattoman itsepäisesti, kunnes oli\nsaanut piirustuksensa niin hyväksi, että saattoi olla siihen\ntyytyväinen. Viimein hän herransa suosion ja erään taiteilijan\nopastuksen kautta on päässyt niin pitkälle, että on voinut jättää\npalvelijatoimensa ja elää siveltimensä tuotteilla. Järkähtämätön\nahkeruus korvaa johonkin määrään kykyä. Hän on tuon määrän saavuttanut,\nmutta ei koskaan ole pääsevä sen pitemmälle. Tämän kunnon miehen sitkeä\nuutteruus ja eteenpäinpyrkiminen on kiitosta ansaitseva. Hän on aina\nsaavuttava kunnioitusta uutteruudellaan, uskollisuudellaan ja hyvillä\ntavoillaan. Mutta hän ei ole koskaan maalaava suurempia taideteoksia\nkuin kylttejä. Kuinka moni muu on pettynyt intonsa takia, luullen sitä\ntodelliseksi kyvyksi! Vallan eri seikkoja ovat mieltymys johonkin\ntyöhön ja todellinen kyky siihen. Tarvitsemme hienompaa huomiokykyä\nkuin mitä ajatellaankaan, tarkoin huomataksemme lapsen oikean älyn ja\ntaipumuksen, lapsen, joka pikemmin näyttää mielihalujaan kuin\ntodellisia taipumuksiaan ja jota aina arvostellaan edellisten nojalla,\nkun ei osata tutkia jälkimäisiä. Toivoisin että joku arvostelukykyinen\nhenkilö tekisi tutkimuksen taidosta havaita lapsia. Olisi hyvin\ntärkeätä tuntea tämä taito. Isillä ja äideillä ei ole edes sen\nalkeitakaan.\n\nMutta ehkä tässä panemme liiaksi painoa ammatin valitsemiseen. Koska on\nkysymys ainoastaan käsityön harjottamisesta, tämä valitseminen menettää\nmerkityksensä Émilen suhteen. Hän on jo suorittanut enemmän kuin puolet\noppiajastaan niiden harjotusten muodossa, jotka olemme valinneet hänen\ntehtäväkseen tähän asti. Mihin soisitte hänen ryhtyvän? Hän on valmis\nkaikkeen. Hän osaa jo käyttää lapiota ja kuokkaa. Hän osaa käyttää\nsorvituolia, vasaraa, höylää ja viilaa. Hän tuntee jo kaikkien\nammattien työkalut. On tarpeellista ainoastaan, että hän oppii\nkäyttämään jotakin näistä työkaluista niin taitavasti ja helposti, että\nvetää vertoja eteville työmiehille, jotka sitä käyttävät. Tässä\nsuhteessa hänellä on paljon etuja muihin nähden, nimittäin että hänen\nruumiinsa on notkea, hänen jäsenensä ovat taipuvat, niin että hän\nhelposti saattaa asettua monenlaisiin eri asentoihin ja että hän\nrasittumatta voi jatkuvasti harjottaa erilaista liikettä. Lisäksi hänen\nelimensä ovat tarkat ja hyvin harjotetut. Koko ammattien koneisto on\nhänelle jo tuttu. Voidakseen tehdä työtä kuin mestari ainakin, hän\ntarvitsee ainoastaan tottumusta, ja tämä saavutetaan ainoastaan aikaa\nmyöten. Mille ammatille, jonka valinta on meidän tehtävämme, hän siis\non omistava tarpeeksi aikaa, siihen täysin perehtyäkseen? Ainoastaan\ntästä on nyt enää kysymys.\n\nAnnettakoon ihmiselle sellainen ammatti, joka sopii hänen\nsukupuolelleen, ja nuorukaiselle sellainen ammatti, joka sopii hänen\niälleen. Jokainen toimi, joka pakottaa istumaan ja joka kiinnittää\nhuoneeseen, veltostuttaen ja heikontaen ruumista, on hänelle sopimaton.\nEipä nuori poika koskaan itsestään ole halunnut ruveta räätäliksi.\nTäytyy menetellä taidokkaasti taivuttaakseen tähän naisten ammattiin\nsukupuolta, jolle se ei sovellu.[93] Neulaa ja miekkaa ei samojen\nkäsien pitäisi pidellä. Jos minä olisin hallitsija, en sallisi muiden\nkuin naisten ja rampojen, joiden on pakko elättää itseään naisten\ntavoin, harjottaa neulomis- ja ompeluammattia. Jos oletamme että\neunukit ovat tarpeellisia, on mielestäni aivan mieletöntä että\nitämaalaiset sellaisiksi varta vasten muodostavat ihmisiä. Miksi eivät\nhe tyydy luonnon muodostamiin, noihin lukuisiin veltostuneisiin\nmiehiin, joiden sydämen luonto on surkastuttanut; näitä on niin paljo,\netteivät he edes voisi kaikkia käyttää. Jokainen heikko, herkkä ja\npelokas mies on luonnon tuomitsema paikallaan-istujan elämään; hän on\nluotu elämään naisten parissa tai heidän tapaansa. Harjottakoon hän\njotakin naisten ammattia. Ja jos välttämättömästi tarvitaan todellisia\neunukkeja, niin tuomittakoon tähän tilaan miehiä, jotka häpäisevät\nsukupuoltaan valitsemalla sille sopimattomia ammatteja. Heidän\nvalintansa tässä suhteessa todistaa luonnon erehdystä. Se, joka\njollakin tavalla korjaa tätä erehdystä, epäilemättä tekee hyvää.\n\nKiellän oppilaaltani epäterveelliset ammatit, mutta en vaivalloisia\nenkä edes vaarallisia. Ne näet samalla harjottavat voimia ja rohkeutta.\nNe sopivat yksinomaan miehille; naiset eivät niitä valitse. Miksi eivät\nmiehet häpeä sekaantua naisten ammatteihin?\n\n    Luctantur paucae, comedunt colliphia paucae...\n    Vos lamam trahitis, calathisque peracta refertis\n    Vellera...[94]\n\nItaliassa ei näe naisia puotien myyjättärinä. Eivät ne, jotka ovat\ntottuneet Ranskan ja Englannin vilkkaaseen katuelämään, voi kuvitella\nmitään surullisempaa näkyä kuin se, jonka Italian kadut tarjoavat.\nNähdessäni muotitavarain-kauppiaiden myyvän naisille nauhoja,\nhiuskoristeita ja -verkkoja ja silkkinukka-punoksia, pidin kaikkea tätä\nhienoa korutavaraa hyvin oudon näköisenä noin karkeissa suurissa\nkäsissä, jotka olivat luodut painamaan palkeita ja takomaan alasinta.\nAjattelin itsekseni: tässä maassa naisten puolestaan pitäisi avata\nmiekkaseppä- ja aseliikkeitä. Ei niin! Jokainen valmistakoon ja myyköön\noman sukupuolensa aseita. Mutta jotta niitä tuntisi, tulee niitä\nkäyttää.\n\nNuori mies, paina töihisi miehen käden leima! Opi voimakkaalla\nkäsivarrella liikuttelemaan kirvestä ja sahaa, veistelemään sileäksi\ntukkia, nousemaan katon harjalle, kattamaan taloja ja kiinnittämään\nkattoparret ja -palkit. Huuda sitten luoksesi sisaresi auttamaan sinua\ntyössäsi samoin kuin hän pyysi sinua auttamaan itseään kutomatyössään.\n\nHuomaan vaativani liikoja arvoisilta aikalaisiltani. Mutta annanpa\njohtopäätösten vastustamattoman voiman joskus temmata itseni mukaansa.\nJos kuka tahansa tuntisi häpeää siitä, että julkisessa paikassa tekisi\ntyötä kirves kädessä ja nahkainen vyöliina edessä, pitäisin häntä\nyleisen mielipiteen orjana, joka olisi valmis häveten punastumaan\nhyvästä teostaan, niin pian kuin kunnon ihmisiä ruvettaisiin ilkkumaan.\nKuitenkin sopii meidän tehdä myönnytyksiä isien ennakkoluuloille\nkaikissa niissä seikoissa, jotka eivät voi vahingoittaa lasten\narvostelukykyä. Ei ole tarpeellista harjoittaa kaikkia hyödyllisiä\nammatteja, jotta niitä kaikkia kunnioittaisi. Riittää, ettei pidä\nainoatakaan niistä arvoansa alempana. Jos on valitsemisen varaa ja jos\nei mikään muu seikka aiheuta valintaamme, niin miksi emme valitessamme\nsamanarvoisten ammattien välillä ottaisi huomioon huvia, mieltymystämme\nja taipumustamme? Metallityöt ovat hyödyllisimmät kaikista. En\nkuitenkaan ilman erityisen painavaa syytä aio tehdä pojastanne hevosen\nkengittäjää, en lukkoseppää enkä muunlaista seppää. Minua ei ollenkaan\nhuvittaisi nähdä häntä pajassaan kyklopin muotoisena. En myöskään\ntekisi hänestä muuraria, vielä vähemmin suutaria. Tietysti näillä\nammateilla tulee olla harjottajansa. Mutta sen, joka voi valita, tulee\nottaa huomioon puhtaus; tämä näet ei ole mitään ennakkoluuloa, vaan on\naistien ratkaisema asia. Lopuksi mainitsen vielä etten myöskään\nvalitsisi noita kaikkea ajatustoimintaa kaipaavia ammatteja, joiden\nharjottajat, ollen vailla kaikkea aistikkaisuutta melkein koneellisesti\nkäyttävät käsiään yhä vaan samaan työhön. Mitä hyödyttää käyttää\nkutojien ja kivenhakkaajien ammattiin järjellisiä ihmisiä? Sillä\novathan nämä ammattilaiset oikeastaan pelkkiä koneita, jotka panevat\ntoisen koneen liikkeelle.\n\nKaikkea tätä tarkoin punnittuani pidän sinä ammattina, jonka soisin\noppilaani valitsevan, puusepän ammattia. Se on siisti ja hyödyllinen\nja sitä voi harjottaa kodissa. Se antaa ruumiille riittävää liikettä.\nSe vaatii harjottajaltaan taitoa ja aistikkaisuutta, ja vaikka\nhyödyllisyys määrää valmistettavien esineiden muodon, se ei estä siihen\nyhdistämästä somuutta ja hyvää makua.\n\nJos oppilaanne harrastus sattumalta huomattavasti kohdistuisi\nspekulativisiin tieteisiin, ei minulla puolestani olisi mitään sitä\nvastaan, että hänelle annettaisiin taipumustensa mukainen ammatti, että\nhän esim. saa oppia tekemään matemaattisia koneita, silmälaseja,\nteleskooppeja y.m.\n\nKun Émile alkaa harjotella ammattiansa, minä tahdon oppia sitä hänen\nkanssansa. Olen näet varma siitä, ettei hän koskaan ole oppiva hyvin\nmuuta kuin mitä me yhdessä opimme. Menemme siis molemmat oppiin, emmekä\nsuinkaan vaadi että meitä on kohdeltava herroina, vaan todellisina\noppipoikina, jotka eivät hae huvitusta. Miksi emme ottaisi asiaa aivan\nvakavalta kannalta? Tsaari Pietari harjotti laivanrakentajan ammattia\nja rumpalin tointa omassa sotajoukossaan. Eikö tämä ruhtinas kenties\nollut kenen arvoinen tahansa mitä syntyperään ja avuihin tulee? On\nluonnollista etten sano tätä Émilelle, vaan kasvattajalle, olkoon hän\nsitten kuka tahansa.\n\nValitettavasti emme voi viettää kaikkea aikaamme höyläpenkin\nääressä. Emme näet ole yksinomaan oppipoikia ammatissamme, vaan\nmyöskin ihmisiksi kehittymisessä; ja tämän viimemainitun ammatin\noppiminen on vaivalloisempi ja pitempi kuin edellisen. Miten meidän\nsiis on menetteleminen? Palkkaammeko joka päivä tunnin ajaksi\nveistotyön-opettajan, samoin kuin palkataan tanssinopettaja? Emme\nsilloin olisi oppipoikia, vaan oppilaita. Kunnianhimomme esineenä ei\nole niin suuressa määrin oppia puusepän ammattia, kuin kohota puusepän\nsäätyyn. Mielestäni on siis sopivaa, että ainakin kerran tai pari\nviikossa menemme viettämään koko päivän opettajamme luo, että nousemme\naamulla samaan aikaan kuin hän, että olemme työssä ennen häntä, että\nsyömme samassa pöydässä kuin hän ja että teemme työtä hänen johdollaan\nja että, sen jälkeen kuin meillä on ollut kunnia syödä illallista hänen\nperheensä kanssa, palaamme, jos niin haluamme, lepäämään koviin\nvuoteisiimme. Täten saattaa oppia useita ammatteja samanaikuisesti sekä\nharjaantuu käsitöihin, ilman että toista oppimisalaa sen kautta\nlaiminlyödään.\n\nMenetelkäämme oikein ja samalla yksinkertaisesti. Varokaamme ettemme\nturhamielisyyttä vastustaessamme anna sille vaan uutta ravintoa. Se,\njoka ylpeilee siitä, että on voittanut ennakkoluulot, tavallaan niihin\nalistuu. Kerrotaan, että ottomaanien hallitsijasuvussa vallitsevan\nvanhan tavan mukaan sulttaanin tulee harjottaa jotakin käsityötä, ja\njokainen tietää, etteivät kuninkaallisten käsien suorittamat työt voi\nolla muuta kuin mestariteoksia. Hän siis jakaa komeiden menojen ohella\nnäitä mestariteoksia Turkin ylhäisille. Ja työ maksetaan työntekijän\nkorkean arvon mukaan. Mikä mielestäni tässä on pahaa, ei piile siinä,\nettä tämä tapa lopulta tarkottaa vaan rahankiskomista, se kun\npäinvastoin on hyvä teko. Pakottaessaan valtakuntansa ylhäisiä kanssaan\njakamaan kansalta ryöstettyjä varoja, hallitsijan ei tarvitse\nsuorastaan ryöstää kansalta niin paljoa. Tämä helpotus liittyy\nvälttämättömästi yksinvaltaan, joka ilman sitä ei voisi pysyä yllä.\n\nTodellinen epäkohta, joka liittyy tuollaiseen tapaan, on että se antaa\ntuolle hallitsija paralle liian suuren ajatuksen omasta kyvystään.\nKuningas Midaksen tavoin hän näkee muuttuvan kullaksi kaiken mihin\nkajoo, mutta hän ei huomaa aasinkorvia, jotka hänelle siitä\nkasvavat.[95] Jotta Émilen korvat pysyisivät luonnollisen kokoisina,\nsuojelkaamme hänen käsiään tästä niin tuottavasta kyvystä. Älköön hänen\ntyönsä saako hintaansa työntekijän, vaan itse työn mukaan. Älkäämme\nkoskaan salliko että hänen aikaansaannoksiaan arvostellaan muun kuin\netevien mestarien tuotteiden mukaan. Hänen työnsä on arvosteltava sen\noman arvon nojalla, eikä siitä syystä, että se on hänen tekemänsä.\nSanokaa siitä, mikä on hyvin tehty: tuopa on hyvin tehty; mutta älkää\nlisätkö: kuka sen on tehnyt? Jos hän itse ylpeän ja itsetietoisen\nnäköisenä sanoo: minä sen olen tehnyt, niin sanokaa kylmästi: sinä tai\njoku muu, se on vallan yhdentekevää; se olisi joka tapauksessa hyvin\ntehty.\n\nArvoisa äiti, ole varuillasi etenkin niiden valheiden suhteen, joita\nsinulle valmistetaan. Jos poikasi tietää paljon asioita, epäile kaikkia\nhänen tietojaan. Jos hän onnettomuudekseen on kasvatettu Pariisissa ja\njos hän on rikas, hän on hukassa. Vaikka siellä onkin niin paljo\nkäteviä taitureita, hänellä on oleva jokaisen niiden taito, mutta\npoistuttuaan heidän luotaan, on hän kadottava kaiken tuon taidon.\nPariisissa rikas tietää kaikki; siellä ainoastaan köyhä on tietämätön.\nTämä pääkaupunki on täynnä tekotaiteilijoita ja ennen kaikkea\ntekotaiteilijattaria, jotka suorittavat työnsä samalla tavoin kuin\nGuillaume keksi värinsä. Miesten joukossa tunnen tässä suhteessa\nainoastaan kolme kunnollista poikkeuksen tekevää henkilöä, ja ehkäpä\nheitä saattaa olla enempikin. Mutta naisten joukossa en tunne yhtään\ntällaista poikkeusta, ja epäilen tokko sellaista onkaan. Yleensä\nsaavutetaan nimi taiteiden alalla samoin kuin oppineiden uralla;\ntullaan näet taiteilijaksi ja taiteenarvostelijaksi samalla tavoin kuin\nlakitieteen tohtoriksi ja virkamieheksi.\n\nJos kerran pääsisi vallalle se käsitys, että on kaunista osata jotakin\nammattia, niin lapset sen osaisivat pian oppimattansakin. Heistä tulisi\nammatissaan mestareita samoin kuin Zürichissä tullaan raatiherroiksi.\nOlkoot nämä juhlalliset temput kaukana Émilestä; pois kaikki\nulkonaisuus, ja sen sijaan aina todellisuus. Älköön puhuttako siitä,\nmitä hän tietää, vaan annettakoon hänen oppia edelleen kaikessa\nhiljaisuudessa. Tehköön hän edelleen mestariteoksiaan, saamatta mitään\nmestarinkirjaa. Älköön hän osottautuko työmieheksi arvoltaan, vaan\ntyöltään.\n\nJos minun on onnistunut tähän asti ymmärrettävästi esittää perusteeni,\nniin epäilemättä huomataan miten ruumiinharjotuksen ja käsitöiden\nohella oppilaassani hänen huomaamattansa herätän harrastusta\narvostelemiseen ja mietiskelyyn, täten antaakseni hänelle\nvastapainon sitä laiskuutta vastaan, joka voisi hänessä syntyä\nvälinpitämättömyydestä ihmisten mielipiteitä kohtaan sekä hänen\nintohimojensa levosta. Hänen tulee tehdä työtä talonpojan tavoin ja\najatella filosofin tavoin, jotta ei olisi yhtä suuri tyhjäntoimittaja\nkuin villi-ihminen. Kasvatuksen suuri salaisuus piilee siinä, että\nannetaan ruumiinharjotusten ja henkisen toiminnan aina olla toistensa\nvirkistyksenä.\n\nMutta varokaamme sellaista opettamasta, mikä vaatii kypsyneempää\nhenkistä kehityskantaa. Émile ei tule kauan olemaan käsityöläinen itse\nhuomaamatta eri säätyjen erilaisuutta, jota alussa ei ollut huomannut.\nNiiden periaatteiden nojalla, jotka olen häneen istuttanut ja jotka\novat hänen käsityskantansa mukaiset, hän on asettava minutkin\ntutkistelunsa esineeksi. Kun hän saa kaikki yksinomaan minulta ja\nhuomaa olevansa vallan lähellä köyhyyttä, hän luultavasti tahtoo\ntietää, miksi minä olen siitä niin kaukana. Ehkä hän odottamatta tekee\nminulle vallan kietovia kysymyksiä. \"Te olette rikas, olette sanonut\nsen minulle, ja sen huomaan. Rikaskin on velkapää suorittamaan työtään\nyhteiskunnalle, koska hän on ihminen. Mutta mitä te teette sen\nhyväksi?\" -- Mitähän tähän vastaisi joku meidän aikamme arvossa pidetty\nkasvattaja? Sitä en tiedä. Kenties hän olisi niin typerä, että puhuisi\nlapselle siitä vaivasta, jota näkee sitä kasvattaessaan. Mitä minuun\ntulee, on työpaja pelastava minut pulastani. \"Tuo oli, rakas Émile,\noiva kysymys. Lupaan vastata siihen omasta puolestani, kun itse\npuolestasi osaat siihen vastata tavalla, joka sinua tyydyttää.\nVastaiseksi olen antava köyhille ja sinulle sen, mikä jää tarpeistani\njäljelle ja tekevä valmiiksi pöydän tai tuolin viikossa, jotta en olisi\naivan hyödytön.\"\n\nNyt olemme palanneet itseemme. Kasvattimme on jättämäisillään taakseen\nlapsuuden ajan ja palaamaisillaan omaan yksilöyteensä. Nyt hän enemmän\nkuin koskaan ennen tuntee sen välttämättömyyden, joka kiinnittää hänet\nolioihin ja oloihin. Aluksi olemme harjottaneet hänen ruumistaan ja\naistejaan ja sitten hänen älyänsä ja arvostelukykyään. Lopuksi olemme\nyhdistäneet hänen jäsentensä käyttämisen hänen henkisten kykyjensä\nkäyttämiseen. Olemme kehittäneet hänet toimivaksi ja ajattelevaksi\nolennoksi.\n\nJäljellä on vaan se tehtävä, jotta hänestä kehittyisi täysi ihminen,\nettä kehitämme hänet rakastavaksi ja tunteelliseksi olennoksi, s.o.\nettä saatamme hänen järkensä täyteen kehitykseensä tunteen avulla.\nMutta ennenkuin siirrymme tätä uutta kehitysaikaa tarkastamaan,\nluokaamme silmäys jättämäämme ikäkauteen ja katsokaamme, niin tarkoin\nkuin suinkin on mahdollista, mihin asti olemme ennättäneet.\n\nOppilaallamme ei alussa ollut muuta kuin aistimuksia; nyt hänellä on\nkäsitteitä. Silloin hän ainoastaan havaitsi, nyt hän arvostelee. Sillä\nuseiden toisiaan seuraavien tai samanaikuisten aistimusten\nvertaamisesta sekä siitä arvostelusta, jonka niiden suhteen\nmuodostamme, syntyy eräänlainen yhdysperäinen sisäinen havainto, jota\nsanon käsitteeksi.\n\nSe tapa, jolla käsitteitä muodostetaan, antaa ihmisälylle erityisen\nluonteen. Sellaisella ihmisellä, joka muodostaa käsitteensä yksinomaan\ntosioloisten suhteiden mukaan, on vankka äly. Sillä taas, joka tyytyy\nnäennäisiin suhteisiin, on pintapuolinen äly. Sillä joka näkee\nolosuhteet sellaisina kuin ne todella ovat, on oikea arvostelukyky.\nSillä taas, joka niitä väärin arvostelee, on puutteellinen äly. Se,\njoka keksii kuviteltuja olosuhteita, joilla ei ole mitään vastinetta\ntai edes todennäköisyyttä, on houkkio; se, joka ei ollenkaan vertaile,\non hölmö. Suurempi tai vähempi taito verrata toisiinsa käsitteitä ja\nhuomata eri suhteita on perustana ihmisten suuremmalle tai vähemmälle\nälykkäisyydelle, j.n.e.\n\nYksinkertaiset käsitteet eivät ole muuta kuin toisiinsa verrattuja\naistimuksia. Arvostelukykyä yhtyy yhtä hyvin yksinkertaisiin\naistimuksiin kuin aistimusyhtymiin, joita sanon yksinkertaisiksi\nkäsitteiksi. Aistimuksessa arvostelu on puhtaasti passiivinen; se\nainoastaan vahvistaa sitä tietoisuutta, että todella koemme sitä, mitä\nkoemme. Käsitteessä taas arvosteleva toiminta on aktiivinen; se\nlähentää toisiinsa, vertailee ja määrää ne suhteet, joita aisti ei\ntarkoin määrää. Siinä on koko ero, mutta se onkin suuri. Luonto ei\nkoskaan meitä petä; me itse aina petämme itseämme.\n\nNäen lapselle tarjottavan jäätynyttä ruokaa. Se vie lusikan suuhunsa,\ntietämättä mitä se sisältää, ja huutaa kärsien kylmästä: \"Oi, tämä\nminua polttaa!\" Sillä näet on hyvin vahva aistimus, eikä se tunne\nvahvempaa aistimusta, kuin minkä tulen kuumuus herättää, ja siksipä se\nluulee tuntevansa juuri sitä. Kuitenkin lapsi erehtyy, tuon ruuan\nkylmyys tekee siihen vastenmielisen vaikutuksen, mutta se tietysti ei\nsitä polta, eivätkä nämä kaksi aistimusta ole samanlaisia; ne henkilöt\nnäet, jotka ovat kokeneet molempia, eivät sekota niitä toisiinsa. Itse\naistimus ei siis petä lasta, vaan lapsen siitä muodostama arvostelu.\n\nSamoin on sen laita, joka ensi kerran näkee peilin tai optillisen eli\nnäköopillisen koneen, tai joka keskellä talvea tai kesää astuu syvään\nkellariin, tai joka pistää kätensä hyvin lämpimänä tai hyvin kylmänä\nhaaleaan veteen, tai joka kahden ristiin pannun sormen välissä\npyörittää pientä kuulaa, j.n.e. Jos hän tyytyy mainitsemaan ainoastaan\nsen, minkä silloin todella kokee, hänen arvostelunsa on puhtaasti\npassiivinen ja hänen on mahdotonta erehtyä. Mutta jos hän pelkän\nulkonäön mukaan arvostelee jotakin seikkaa, hän on aktiivinen, hän\nvertailee, ja johtuu induktsionin avulla suhteisiin, joita ei itse\nasiassa huomaa, ja silloin hän erehtyy tai voi erehtyä. Korjatakseen\ntai välttääkseen erehdystä, hän tarvitsee kokemusta.\n\nJos yöllä huomautatte oppilaallenne pilvistä, jotka kulkevat kuun ja\nhänen välillään, niin hän luulee, että kun kulkee päinvastaiseen\nsuuntaan ja että pilvet ovat paikoillaan. Tämä luulo herää hänessä\nhätäisen induktsionin johdosta, hän kun tavallisesti huomaa pienten\nesineiden liikkuvan nopeammin kuin suuret, ja kun hänestä pilvet\nnäyttävät suuremmilta kuin kuu, jonka etäisyyttä häh ei osaa\narvostella. Ollessaan vesillä liikkuvassa veneessä hän katsoessaan\nrantaa loitommalta joutuu päinvastaiseen erehdykseen ja luulee rannan\njuoksevan taaksepäin; tämä johtuu siitä, ettei hän huomaa itse\nliikkuvansa, vaan pitää venettä, merta tai jokea ja koko näköpiiriään\nliikkumattomana kokonaisuutena, josta taaksepäin rientävä ranta tuntuu\nolevan vaan osa.\n\nKun lapsi ensi kerran näkee puoleksi veteen upotetun sauvan, tämä\nnäyttää olevan taitettu, ja tämä havainto on vallan oikea. Se olisi\noikea, vaikkemme tuntisikaan tämän ilmiön syytä. Jos siis kysytte\nlapselta mitä se näkee, se sanoo: taitetun sauvan, ja sen vastaus on\noikea, sillä se on varma siitä että on nähnyt taitetun sauvan. Mutta\njos se havaintonsa pettämänä menee pitemmälle ja jos se sanottuaan\n_nähneensä_ taitetun sauvan vielä lisäksi väittää että näkemänsä\ntodella _on_ taitettu sauva, niin silloin se väittää jotakin aivan\nväärää; ja miksi? Sentähden, että se silloin muuttuu aktiiviseksi ja\nettei sen arvostelu enää johdu pelkästä aistillisesta havainnosta, vaan\ninduktsionin kautta tehdystä johtopäätöksestä, se kun näet väittää\nsellaista, mitä ei suorastaan ole havainnut, olettaen että toisen\naistin on vahvistaminen toisen aistin välittämä aistimus.\n\nKoska kaikki erehdyksemme johtuvat arvosteluistamme on selvää, että jos\nmeidän ei koskaan tarvitsisi tehdä arvostelmia, ei meidän koskaan\ntarvitsisi oppia mitään. Emme koskaan joutuisi alttiiksi erehdykselle.\nOlisimme onnellisemmat tietämättömyydestämme, kuin mitä voimme olla\ntietoja omistaen. Kukapa kieltäisi oppineiden tuntevan tuhansia\ntotuuksia, joita oppimattomat eivät koskaan tule tietämään! Ovatko\noppineet siltä lähempänä totuutta? Päinvastoin; edistyessään he siitä\nyhä vaan poistuvat. Sillä heidän turhamielinen arvostelemisintonsa\nlisääntyy suuremmassa määrin kuin heidän tietonsa, ja jokaiseen heidän\noppimaansa totuuteen liittyy sata väärää arvostelmaa. On ilmeisen\nselvää, että Europan oppineet seurat ovat pelkkiä julkisia valheen\nkouluja, ja aivan varmaan tiedeakatemiassa on enemmän erehdyksiä kuin\nkoko villikansassa.\n\nKuta enemmän ihmiset tietävät, sitä enemmän he erehtyvät. Ainoa keino\nvälttää erehtymistä on tietämättömyys. Jos ette koskaan muodosta\narvostelmia, ette myöskään koskaan erehdy. Tätä opettaa sekä luonto\nettä järki. Lukuunottamatta varsin vähälukuisia ja varsin tuntuvia\nvälittömiä suhteita, jotka kiinnittävät meitä olioihin, tunnemme\nluonnostamme mitä syvintä välinpitämättömyyttä kaikkia muita suhteita\nkohtaan. Villi-ihminen ei vaivaisi itseään ottamalla askeltakaan\nnähdäkseen mitä täydellisintä käynnissä olevaa konetta tai kaikkia\nsähkön ihmeitä. \"Mitä se minua liikuttaa?\" -- siinä kysymys, jonka\nuseimmiten kuulee tietämättömien lausuvan, mutta joka parhaiten sopisi\noppineelle.\n\nMutta onnettomuudeksemme tämä lause ei enää sovi meille. Kaikki\nliikuttaa meitä, me kun olemme riippuvaiset kaikesta; ja tiedonhalumme\nlisääntyy luonnollisesti tarpeidemme mukana. Siitä syystä minä\npuolestani huomaan, että filosofeilla on hyvin suuri tiedonhalu ja että\nvilleillä ei ole sitä ollenkaan. Jälkimäiset näet eivät tarvitse\nketään. Filosofi taas tarvitsee kaikkia ja etenkin ihailijoita.\n\nMinulle kenties tehdään se vastaväitös, että poikkean luonnosta; sen\nväitöksen kiellän jyrkästi. Luonto näet valitsee välikappaleensa ja\njärjestää ne tarpeen, eikä yleisen mielipiteen mukaan. Mutta tarpeet\nvaihtelevat ihmisten eri asemien mukaan. On suuri ero luonnollisen,\nluonnontilassa elävän ja yhteiskunnassa elävän ihmisen välillä. Émile\nei ole mikään villi, jonka tulee vetäytyä asumaan erämaahan; hän on\nvilli, jonka tulee asua kaupungeissa. Hänen tulee osata siellä hankkia\nitselleen mitä tarvitsee, käyttää hyödykseen niiden asukkaita ja elää,\njoskaan ei heidän tavoin, niin ainakin heidän kanssansa.\n\nKoska hänen keskellä niin monia uusia olosuhteita, joista hän tulee\nriippuvaiseksi, täytyy vasten tahtoaankin arvostella asioita, niin\nopettakaamme hänelle oikeata arvostelutapaa.\n\nParas keino oppia hyvin arvostelemaan on se, joka enimmin pyrkii\nsaattamaan kokemuksiamme yksinkertaisiksi ja joka lisäksi saattaa\nmeidät kykeneviksi olemaan kokonaan vailla kokemuksia, silti joutumatta\nerehdyksiin. Siitä seuraa että meidän, kauan aikaa korjattuamme toisen\naistin välittämää aistimusta toisen aistin välittämällä aistimuksella,\ntulee vielä oppia tutkimaan kunkin aistin välittämää aistimusta itse\naistin avulla, turvaamatta toiseen aistiin. Silloin on jokainen\naistimuksemme muuttuva käsitteeksi, ja tämä käsite on oleva yhtäpitävä\ntotuuden kanssa. Tämänlaiset ovat ne kokemukset, joilla olen koettanut\ntäyttää tämän kolmannen ikäkauden.\n\nTämä menettelytapa vaatii kärsivällisyyttä ja huolellisuutta, jota\nnoudattamaan ainoastaan harvat opettajat kykenevät, mutta jota ilman\noppilas ei koskaan opi oikein arvostelemaan. Jos esim. oppilaanne\nerehtyessä taitetulta näyttävän sauvan suhteen tahdotte huomauttaa\nhänelle hänen erehdyksestään ja sitä varten joutuin vedätte sauvan pois\nvedestä, tosin poistatte häneltä tuon erehdyksen, mutta mitähän hänelle\nsamalla oikeastaan opetatte? Ette mitään muuta kuin minkä hän itse pian\nolisi oppinut. Tällainen menettely on vallan väärä. On vähemmin\ntärkeätä opettaa hänelle jotakin totuutta kuin osottaa, miten on\nmeneteltävä, jotta aina saisi selville totuuden. Jotta voisitte\nperinpohjaisesti antaa hänelle opettavaa ohjaustanne, ei teidän pidä\nniin pian poistaa hänen erehdystänsä. Tarjotkoon esimerkin se tapa,\njota tässä suhteessa noudatan Émileen nähden.\n\nEnsiksikin, toiseen edellytetystä kysymyksestä, on jokainen tavallisen\nkasvatuksen saanut lapsi epäilemättä vastaava myöntävästi. Tuo sauva on\naivan varmaan taitettu -- näin on hän sanova. Minä suuresti epäilen\ntokko Émile vastaisi näin. Hän kun ei ollenkaan pidä tärkeänä olla\noppinut tai käydä oppineesta, hän ei koskaan hätäile arvostelujaan\ntehdessään. Hän tekee johtopäätöksensä yksinomaan ilmeisen selvyyden\nnojalla, jota ei suinkaan huomaa kysymyksessä olevassa tapauksessa,\nsillä hän tietää kuinka suuresti silmämme voivat pettää, vaikkapa vaan\nmitä perspektiiviin tulee.\n\nMuuten hän tietää kokemuksesta että kaikkein mitättömimmilläkin\nkysymyksinäni aina on joku tarkoitus, jota hän ei heti huomaa, eikä hän\nsiis ole tottunut vastaamaan ajattelemattomasti. Päinvastoin hän\nepäilee itseään, punnitsee kysymyksiäni tarkoin ja tutkii niitä\nhuolellisesti, ennenkuin vastaa. Hän ei koskaan anna minulle sellaista\nvastausta, johon ei olisi itse tyytyväinen, ja hän on tässä suhteessa\nitse hyvin vaativainen. Muuten emme me kumpikaan pidä ylen tärkeänä\ntietää itse totuutta, vaan koetamme ennen kaikkea pysyä vapaina\nerehdyksestä. Meitä pahottaisi paljon enemmän jos huomaisimme tulleemme\njohtopäätökseen, joka ei meitä tyydyttäisi, kuin jos emme olisi tehneet\nmitään johtopäätöstä. \"En tiedä\" on lause, joka meille molemmille sopii\nniin hyvin ja jota toistamme niin usein, että se jo kummastakin tuntuu\nvallan luontevalta. Mutta jos oppilaani tulisi vastanneeksi\najattelemattomasti tai jos hän välttäisi vastausta tuolla mukavalla\nlauseellamme: \"en tiedä\", huomautan hänelle aina samaa: tarkastakaamme,\ntutkikaamme.\n\nTuo puoleksi veteen upotettu sauva on kohtisuorassa asennossa.\nTietääksemme, onko se taitettu, jommoiselta se näyttää, tulee meidän\ntehdä paljo ennenkuin otamme sen pois vedestä tai ennenkuin tartumme\nsiihen käsin.\n\n1. Ensin kierrämme sauvan ympäri, ja huomaamme että taittunut osa\nkiertää meidän mukanamme. Siis ainoastaan meidän silmämme sen asentoa\nmuuttaa, ja kuitenkaan eivät katseet pane esineitä liikkumaan.\n\n2. Katsomme yhdensuuntaisesti kohtisuoraa sauvaa pitkin, veden\nyläpuolella oleva pää lähtökohtana. Silloin sauva ei enää näytä\ntaittuneelta, lähellä silmäämme oleva sauvan pää peittää tarkalleen sen\ntoisen pään.[96] Onko silmämme oikaissut sauvan suoraksi?\n\n3. Panemme veden pinnan liikkumaan ja huomaamme sauvan taittuvan\nuseampaan osaan, liikkuvan taittoviivaisena ja seuraavan veden\naaltoliikkeitä. Saattaako meidän huljuttamamme veden liike näin\ntaittaa, pehmentää ja panna juoksevaan muotoon tuon sauvan?\n\n4. Panemme veden vuotamaan pois astiasta ja huomaamme sauvan tulevan\nsuoraksi sitä myöten kuin vesi alenee. Eiköhän tämä jo riitä\nselittämään lapselle valon taittumisen ilmiötä? Ei siis ole totta että\nsilmä meitä pettää, koska tarvitsemme ainoastaan sen apua korjataksemme\nne erehdykset, joita sanomme sen aiheuttamiksi.\n\nJos oletamme lapsen olevan niin typerän, ettei se huomaisi näiden\nkokeiden tulosta, niin on meidän ottaminen kosketus näön avuksi. Emme\nsilloin ota sauvaa pois vedestä, vaan jätämme sen siihen paikoilleen.\nKoetelkoon lapsi kädellään tuota sauvaa toisesta päästä toiseen, ja se\non tunteva, ettei sauvassa olekaan mitään taitekulmaa; se ei siis\nolekaan taitettu.\n\nMinulle kenties huomautetaan, ettei tässä ole kysymys pelkistä\narvosteluista, vaan todellisista päätelmistä. Se on totta; mutta eikö\nhuomata että, niin pian kuin äly on ruvennut käsitteitä muodostamaan,\njokainen arvostelma on johtopäätöksen tekemistä. Jokaisen aistimuksen\ntietoisuus on lause, arvostelma. Siis, niin pian kuin vertaamme toista\naistimusta toiseen, teemme päätelmiä. Taito arvostella ja päätellä on\npohjaltaan vallan sama.\n\nÉmile ei ole koskaan oppiva dioptriikkaa (valontaittumis-oppia), ellei\nhän opi sitä tuota veteen upotettua sauvaa tarkastamalla. Hän ei ole\nleikellyt hyönteisiä, ei ole laskenut auringon pilkkuja eikä tiedä mitä\nmikroskooppi ja teleskooppi ovat. Teidän oppineet oppilaanne tulevat\nivaamaan hänen tietämättömyyttään. He eivät ole väärässä; sillä\nennenkuin Émile käyttää näitä koneita, vaadin että hän itse ne keksii,\nja on luonnollista, ettei tämä mene niin pian. Tämä osa sisältää koko\nmetodini hengen. Jos lapsi kahden ristiin pannun sormen välissä\npyörittää pientä kuulaa ja jos se luulee pyörittävänsä kahta kuulaa, en\nsalli sen katsoa siihen, ennenkuin se on varma siitä, että sen sormien\nvälissä on yksi ainoa kuula.\n\nNämä selitykset, toivoakseni, riittävät tarkoin osottamaan oppilaani\nälyn tähänastisen kehityksen sekä sen tien, jota tämä kehitys on\nkulkenut. Mutta lukija ehkä pelästyy sitä asioiden paljoutta, jonka\nolen antanut kulkea oppilaani silmien ohi. Lukija kenties pelkää että\nrasitan häntä liioilla tiedoilla. Laita on kuitenkin päinvastoin.\nOpetan häntä näet pikemmin tulemaan toimeen ilman noita tietoja kuin\nniitä omistamaan. Osotan hänelle tien, joka suoraan johtaa totuuteen,\nmutta se on äärettömän pitkä ja hidas kulkea. Annan hänen astua ensi\naskeleensa, jotta hän oppisi tuntemaan alkutien; mutta en koskaan salli\nhänen mennä kauas.\n\nKoska Émilen on pakko itsensä oppia, häh käyttää omaa järkeään eikä\nturvaudu muiden järkeen. Sillä välttääkseen ennakkoluulojen\nvaikutusta hän ei saa antaa auktoriteetille mitään valtaa; useimmat\nerehdyksistämme näet etupäässä johtuvat muista eivätkä meistä\nitsestämme. Tästä alituisesta harjotuksesta välttämättömästi johtuu\nhenkinen joustavuus, joka on sen jäntevyyden kaltainen, minkä ruumiille\ntuottaa työ ja vaivannäkö. Toinen etu on se, että edistys tapahtuu\nainoastaan mikäli voimat sallivat. Henki, kuten ruumis, voi kestää\nainoastaan sellaista, mihin sillä on riittävät voimat. Kun ymmärrys\nomistaa esineensä, ennenkuin se uskoo ne muistin huostaan, se\njäljestäpäin todella ammentaa omaansa muistin kätköistä. Jos sen sijaan\nrasitamme muistiamme seikoilla, joita ei ymmärrys ole omistanut, emme\nmuististamme koskaan nouda esille kelpaavaa omaisuutta.\n\nÉmilellä on vähä tietoja; mutta ne, jotka hänellä on, ovat todella\nhänen omansa. Hän ei tiedä mitään ainoastaan puoleksi. Niiden harvojen\nseikkojen joukossa, jotka hän tietää ja jotka hän tietää hyvin, on\ntärkein, että on paljo sellaista, mitä hän ei tiedä, mutta minkä hän\nkerran tulevaisuudessa voi tietää, että on olemassa paljon enempi\nseikkoja, jotka muut ihmiset tietävät ja joita hän ei elämässään ole\ntietävä, ja että on lukemattomia muita seikkoja, joita ei yksikään\nihminen koskaan ole tietävä. Hänellä on yleistajuinen äly, ei\nsaavuttamiensa tietojen puolesta, vaan sen kyvyn puolesta, jonka\nnojalla hän osaa niitä itselleen hankkia. Hänellä on avoin, älykäs,\nkaikkeen altis henki, ja jollei hän olekaan, kuten Montaigne sanoo,\noppinut, on hän ainakin oppimiseen kykenevä. Minulle riittää, jos hän\nkaikesta, mitä tekee, tietää, mitä se hyödyttää, ja että hän kaikkeen,\nminkä uskoo, löytää riittävän perusteen. Sanon vielä kerran, ettei\ntarkoitukseni ole opettaa hänelle tiedettä, vaan taidon sitä\ntarvitessaan omistaa, antaa hänelle oikea käsitys tieteen arvosta ja\nsaattaa hänet rakastamaan totuutta ennen kaikkea. Tätä metodia\nnoudattaen edistyy hitaasti, mutta ei koskaan astu turhaa askelta eikä\nkoskaan tarvitse astua takasinpäin.\n\nÉmilellä on tietoja ainoastaan luonnontieteiden ja puhtaan fysiikan\nalalla. Hän ei edes nimeltä tunne historiaa eikä tiedä mitä\nmetafysiikka ja moraali on. Hän tuntee ihmisen olennaiset suhteet\nolioihin, mutta ei ainoatakaan ihmisten välisistä moraalisista\nsuhteista. Hän osaa varsin vähän yleistää ja abstraheerata käsitteitä.\nHän huomaa muutamissa esineissä samoja ominaisuuksia, punnitsematta\nmitä nämä ominaisuudet ovat itsessään. Hän tuntee abstraktisen\npaikallisuuden geometrian kuvioista ja abstraktiset lukusuhteet\nalgebran merkeistä. Nämä kuviot ja merkit ovat hänen abstraktsioniensa\ntukia, joihin hänen aistinsa nojaavat. Hän ei ollenkaan pyri tuntemaan\nolioita niiden oikean luonnon puolesta vaan ainoastaan niiden suhteiden\npuolesta, jotka herättävät hänen mielenkiintoaan. Hän arvostelee sitä,\nmikä on hänelle vierasta ainoastaan mikäli se suhtautuu häneen\nitseensä; mutta tämä arvostelu on tarkka ja varma. Haaveelliset ja\nsovinnaiset näkökohdat ovat siitä vallan poissuljetut. Hän panee\nenimmin arvoa siihen, mikä on hänelle hyödyllistä, ja kun hän ei\nkoskaan poikkea tästä menettelytavastaan, ei yleinen mielipide\nollenkaan vaikuta hänen toimintaansa.\n\nÉmile on työteliäs, kohtuullinen, kärsivällinen, lujaluontoinen ja\ntäynnä rohkeutta. Hänen vielä kokonaan kiihottumaton mielikuvituksensa\nei koskaan suurenna hänen vaarojaan. Hän tuntee varsin vähän\nkärsimystä, ja kestää sen lujana, hän kun ei ole tottunut napisemaan\nkohtaloa vastaan. Mitä kuolemaan tulee, hän ei vielä oikein tiedä\nmitä se on. Mutta ollen tottunut vastustamatta noudattamaan\nvälttämättömyyden lakia, on hän kuolinhetken tultua vaikeroimatta ja\nnurkumatta kuoleva; ja tämähän on kaikki, minkä luonto sallii tuona\nkaikkien kammoamana hetkenä. Vapaana eläminen ja riippumattomana\npysyminen inhimillisistä seikoista opettaa paraiten kuolemaa kestämään.\n\nSanalla sanoen: Émilellä on hyvettä sen verta, mikäli se koskee häntä\nitseänsä. Jotta hän voisi omistaa yhteiskunnalliset hyveet, tarvitsee\nhänen ainoastaan tuntea niitä vaativat suhteet, joten häneltä siis vaan\npuuttuu tietoja, joita hänen henkensä on vallan valmis vastaanottamaan.\n\nHän arvostelee itseään riippumattomana muista ja on tyytyväinen, jos\neivät muut sekaannu hänen asioihinsa. Hän ei vaadi keneltäkään mitään\neikä luule olevansa kenellekään mitään velkaa. Hän on yksin\ninhimillisessä yhteiskunnassa ja luottaa yksinomaan itseensä. Hänellä\nonkin enemmän kuin muilla oikeutta luottaa itseensä, sillä hänessä on\nkaikki se, mitä hänen ikäiseltään voi odottaa. Hänellä ei ole\nerehdyksiä, tai on ainoastaan sellaisia, jotka meille kaikille ovat\nvälttämättömät. Hänellä ei ole vikoja, tai ainakin on hänellä vaan\nsellaisia, joista ei yksikään ihminen ole vapaa. Hänellä on terve\nruumis, notkeat jäsenet, tarkka ja ennakkoluuloista vapaa äly, sydän\nvapaa ja vailla intohimoja. Itserakkaus, ensimäinen ja luonnollisin\nniistä kaikista, tuskin vielä ollenkaan on herännyt. Häiritsemättä\nkenenkään rauhaa hän on elänyt niin tyytyväisenä, onnellisena ja\nvapaana kuin luonto on sallinut. Onko kenties mielestänne lapsi, joka\nnäin on saavuttanut viidennentoista ikävuotensa, menettänyt edelliset\nvuotensa?\n\n\n\n\nNELJÄS KIRJA.\n\n\nKuinka pian kuluukaan elämämme täällä maan päällä! Sen ensimäinen\nneljännes, on kulunut, ennenkuin tunnemme sen oikeata käyttämistä, ja\nsen viimeinen neljännes kuluu, sittenkuin olemme lakanneet siitä\nnauttimasta. Alussa emme osaa elää; eikä aikaakaan, emme enää voi elää.\nJa siitä ajasta, joka on näiden kahden hyödyttömän äärikauden välillä,\nkolme neljännestä kuluu uneen, työhön, pakonalaisuuteen ja\nkaikenlaisiin vaivoihin ja kärsimyksiin. Elämä on lyhyt, vähemmin\nsenvuoksi, että sitä kestää verrattain lyhyen aikaa, kuin senvuoksi,\nettei tästä lyhyestä ajasta meille jää juuri mitään jäljelle elämästä\nnauttiaksemme. Joskohta kuolinhetki onkin kaukana synnyinhetkestä,\nelämä on kuitenkin aina liian lyhyt, kun tuota aikaa huonosti\ntäytetään.\n\nSynnymme niin sanoakseni kaksi kertaa: ensin olemassaoloa ja toiseksi\nelämää varten, s.o. ensin sukuamme, toiseksi sukupuoltamme varten. Ne,\njotka pitävät naista joka suhteessa kehittymättömänä ihmisenä,\nepäilemättä erehtyvät. Tosin ulkonainen vertailu puoltaa heidän\nmielipidettään. Mieskuntaisuuden ikään asti erisukupuolisissa lapsissa\nei ole mitään, joka ilmeisesti erottaisi ne toisistaan. Niillä on\nsamanlaiset kasvot, samanlainen vartalo, samanlainen ihonväri,\nsamanlainen ääni, sanalla sanoen, ne ovat kokonaan toistensa kaltaiset.\nTytöt ovat lapsia, pojat ovat lapsia; sama nimi siis riittää näille\nmolemmille niin suuressa määrin toistensa kaltaisille olennoille. Ne\nmieshenkilöt, joiden sukupuolen täydellinen kehitys ehkäistään,\nsäilyttävät tuon yhtäläisyyden koko elinikänsä. He ovat aina suuria\nlapsia. Naiset eivät sitä ollenkaan menetä eivätkä monessa suhteessa\nkoskaan näytä olevan muuta kuin lapsia.\n\nMutta mies ei yleensä ole luotu aina pysymään lapsena. Hän vapautuu\nlapsuuden tilasta luonnon määräämänä aikana, ja tämä käänneaika, vaikka\nonkin varsin lyhyt, jättää sangen pitkällisiä vaikutuksia seuraavaan\nikäkauteen.\n\nAivan kuin meren kohina jo kauan edeltäpäin ennustaa myrskyä, tätä\nmyrskyisää mullistusta ilmaisee heräävien intohimojen ääni: kumea\nkuohunta ennustaa vaaran lähenemistä. Lapsen mielialassa tapahtuu\nmuutos; usein toistuvat kiivauden purkaukset ja alituinen\nmielenkiihotus saattavat miltei mahdottomaksi hillitä lasta. Se on\nkuuro sille äänelle, joka ennen saattoi sen tottelevaiseksi; siitä on\ntullut raivoava jalopeura, joka ei enää tottele kesyttäjäänsä ja joka\nei enää tunnusta mitään ohjausta.\n\nNäihin muuttuvan mielialan merkkeihin liittyy selvästi huomattavia\nmuutoksia lapsen kasvoissa. Nämä näet kehittyvät ja saavat omituisen\nleimansa. Leuvan harvat ja pehmeät haivenet tummenevat ja jäykistyvät.\nLaulunääni muuttuu tai oikeammin katoaa joksikin aikaa. Tällä\nkehitysasteella oleva ei ole lapsi eikä mies, eikä se voi käyttäytyä\nkummankaan tavoin. Hänen silmänsä, nuo sielun kuvastimet, joissa ei\ntähän asti ole ollut mitään erityistä ilmettä, muuttuvat puhuviksi ja\ntuntehikkaiksi. Heräävä hehku niitä vilkastuttaa; niiden katseet\nmuuttuvat eloisammiksi, säilyttäen pyhän viattomuutensa, mutta\nmenettäen aikaisemman typeryytensä. Hän tietää jo että ne voivat\nilmaista liian paljon, hän alkaa osata niitä luoda maahan ja punastua.\nHän muuttuu tunteikkaaksi, ennenkuin tietää mitä tuntee, hän on levoton\nilman syytä. Kaikki tämä saattaa käydä hitaasti ja jättää kasvattajalle\ntoimimisaikaa. Mutta jos hänen vilkkautensa käy liian kärsimättömäksi,\njos kiivastuminen muuttuu raivoksi, jos hän vuoroin ärtyy ja heltyy,\njos hän syyttä vuodattaa kyyneleitä, jos henkilöiden läheisyydessä,\njotka alkavat käydä hänelle vaarallisiksi, hänen valtasuonensa sykkii\nkiivaammin ja hänen silmänsä säihkyy, jos naisen käsi, tarttuessaan\nhänen käteensä, panee hänet värähtämään, jos hän on hämillään tai\npelokas naisen läheisyydessä, silloin Odysseus, viisas Odysseus, ole\nvaruillasi! Ne säkit, jotka niin huolellisesti suljit, ovat auki.\nTuulet ovat jo irtipäästetyt; älä enää hetkeksikään luovu peräsimestä,\nmuuten kaikki on hukassa.\n\nNyt tapahtuu se uudestasynty, josta olen puhunut. Nyt näet ihminen\ntodella syntyy elämää varten, ja silloin ei mikään inhimillinen seikka\nole hänelle vieras. Tähän asti kasvattajan huolenpito on ollut pelkkää\nlastenleikkiä; nyt vasta se saa varsinaisen merkityksensä. Tämä\najankohta, jolloin tavallinen kasvatus lakkaa, on varsinaisesti se,\njolloin meidän kasvattavan toimintamme tulee alkaa. Mutta hyvin\nvoidaksemme esittää tätä uutta suunnitelmaa, tulee meidän korkeammalta\nnäkökohdalta tarkastaa niitä seikkoja, jotka ovat sen yhteydessä.\n\nVaistot ja vietit ovat ihmisen itsensä säilyttämisen tärkeimpiä\nylläpitäjiä. On siis sekä tehotonta että naurettavaa koettaa niitä\nperin pohjin hävittää; se olisi luonnon korjailemista, Jumalan\nluomakunnan parantelemista. Jos Jumala käskisi ihmisen hävittää ne\nvietit, jotka hän itse on ihmiselle antanut, Jumala tahtoisi eikä\ntahtoisi; hänen tahtonsa olisi ristiriitainen. Hän ei koskaan ole\nantanut niin mieletöntä käskyä, ei mitään sellaista ole kirjoitettu\nihmissydämeen. Sitä näet, minkä Jumala määrää ihmisen tehtäväksi, hän\nei ilmoita toisen ihmisen kautta, vaan sanoo sen itse, piirtää sen itse\nsydämen pohjaan.\n\nMinä puolestani pitäisin sitä, joka tahtoisi estää viettien ja niistä\njohtuvien intohimojen kehittymistä yhtä mielettömänä kuin sitä, joka\ntahtoisi ne tukahuttaa. Ne, jotka luulevat tähänastisen tarkoitukseni\nolleen tämän, ovat minua kovin väärin käsittäneet.\n\nMutta menettelisikö se järkevästi, joka sen nojalla että ihmisellä\nluonnostaan on intohimoja, tekisi sen johtopäätöksen, että kaikki\nintohimot, joita itsessämme tunnemme, ja jotka havaitsemme muissa, ovat\nluonnolliset? Niiden alkulähde tosin on luonnollinen, mutta tuhannet\noudot purot ovat sitä lisänneet. Siitä on paisunut suuri virta, joka\nlakkaamatta kasvaa, ja josta vaivoin löytäisi muutaman pisaran sen\nalkuperäistä vettä. Luonnolliset viettimme ovat sangen rajoitetut. Ne\novat vapautemme välikappaleita ja niiden tarkoitus on ylläpitämisemme.\nKaikki ne vietit, jotka meitä orjuuttavat ja voimiamme riuduttavat,\novat ulkoa tulleita. Luonto ei meille niitä anna, me omaksumme ne\nluonnon vahingoksi.\n\nIntohimojemme alkujuuri, joka samalla on kaikkien muiden intohimojen\nalkusyy ja perustus, ollen ainoa ihmiselle synnynnäinen ja pysyen\nhänessä koko elämän ajan, on rakkaus itseemme. Se yksin on\nalkuperäinen, syntymästä peritty ja aikaisempi kaikkia muita\nintohimoja, nämä kun näet kaikki tavallansa vaan ovat sen muunnelmia.\nTässä suhteessa siis kaikki intohimot ovat luonnolliset. Mutta\nsuurimmalla osalla näitä muunnelmia on vieraat ja oudot syyt, joita\nilman ne eivät koskaan esiintyisi. Mainitut muunnelmat eivät suinkaan\nole meille hyödylliset, vaan päinvastoin vahingolliset. Ne näet\nmenettävät alkuperäisen merkityksensä ja muuttuvat epäsuhtaisiksi.\nSilloin ihminen poistuu luonnosta, ja joutuu ristiriitaan itsensä\nkanssa.\n\nRakkaus itseemme on aina jotakin hyvää ja luonnon järjestyksen\nmukaista. Koska jokaisen erityisesti on pitäminen huolta\nitsensäsuojelemisesta, on ja tulee jokaisen tärkeimpänä huolena olla\nsitä alati valvoa, ja miten sitä muuten näin voisi valvoa, ellei sitä\nkaikista enimmin harrastaisi?\n\nOn siis välttämätöntä, että rakastamme itseämme, jotta itseämme\nsuojelisimme; on välttämätöntä, että rakastamme itseämme enempi kuin\nmitään muuta. Välitön seuraus tästä samasta tunteesta on se, että\nrakastamme sitä, joka meitä suojelee. Jokainen lapsi kiintyy\nimettäjäänsä. Romulus varmaankin oli kiintynyt siihen naarassuteen,\njoka häntä imetti. Alussa tämä kiintymys on vallan vaistomainen. Se,\nmikä edistää jonkun yksilön mielihyvää, vetää sitä puoleensa, se taas\nmikä yksilöä vahingoittaa, työntää sitä luotaan; tuo johtuu sokeasta\nvaistosta. Se seikka, joka muuttaa tämän vaiston tunteeksi, nimittäin\nkiintymyksen rakkaudeksi ja vastenmielisyyden vihaksi, on ilmeinen\ntarkoitus meitä vahingoittaa tai hyödyttää. Emme kiinny lämpimästi\ntunteettomiin olentoihin, jotka yksinomaan seuraavat muilta saamiaan\nvaikutteita; mutta ne, joilta odotamme hyvää tai pahaa, riippuen heidän\nsisäisestä mielenlaadustaan ja tahdostaan, ne, joiden näemme vapaasti\ntoimivan hyödyksemme tai vahingoksemme, herättävät meissä samanlaisia\ntunteita kuin ne, joita itse meille osottavat. Sitä, joka on meille\nhyödyllinen, haemme; mutta sitä, joka _tahtoo_ meitä hyödyttää,\nrakastamme. Sitä, joka meitä vahingoittaa, pakenemme; mutta sitä, joka\nmeitä _tahtoo_ vahingoittaa, vihaamme.\n\nLapsen ensimäinen tunne on rakkaus itseensä; toinen tunne, joka johtuu\ntuosta ensimäisestä, on rakkaus niihin, jotka sitä ympäröivät. Sillä\nsiinä heikkoudentilassa, jossa lapsi on, se ei tunne ketään muusta kuin\nsaamastaan huolenpidosta ja hoidosta. Ensin lapsen kiintymys\nimettäjäänsä ja opettajattareensa johtuu pelkästä tottumuksesta. Hän\nhakee heidän seuraansa sentähden, että tarvitsee heitä ja että heidän\nhuolenpitonsa hänelle tuottaa mielihyvää. Tätä suhdetta saattaa\npikemmin sanoa tuttavuudeksi kuin hyväntahtoisuudeksi. Kestää kauan,\nennenkuin lapsi ymmärtää, että nuo henkilöt ovat hänelle hyödylliset ja\nettä he tahtovat häntä hyödyttää. Silloin vasta hän alkaa heitä\nrakastaa.\n\nLapsi on siis luonnostaan taipuvainen hyväntahtoisuuteen, se\nkun huomaa että kaikki, jotka sitä lähestyvät ovat halukkaat sitä\nauttamaan, ja kun se tämän kokemuksen nojalla tottuu saamaan edullisen\najatuksen ihmisistä. Mutta mikäli sen suhteet, sen tarpeet ja\nkaikenlainen riippuvaisuus laajenevat, siinä herää tietoisuus tästä\nriippuvaisuussuhteesta muihin, ja siitä syntyy käsitys velvollisuuksista\nja oikeuksista. Silloin lapsi muuttuu vallanhimoiseksi, kateelliseksi,\nvilpilliseksi ja kostonhimoiseksi. Jos se taivutetaan kuuliaisuuteen,\nse ei huomaa annetun käskyn tuottamaa hyötyä, vaan arvelee sitä\noikullisuuden tai vahingoittamishalun aiheuttamaksi ja rupeaa\ntenäilemään. Jos taaskin lasta tottelee, niin se, niin pian kuin joku\nseikka sen tahtoa vastustaa, huomaa siinä aikeellista vastustusta; se\nlyö tuolia tai pöytää siitä, että se on sitä vastustanut. Rakkaus\nitseemme, joka kohdistuu ainoastaan omaan yksilöömme, tulee\ntyydytetyksi, kun varsinaiset tarpeemme tyydytetään. Mutta itse\nrakkaus, joka vertailee, ei koskaan tyydy eikä saata tyytyä; tämä tunne\nnäet, joka saattaa meitä pitämään itseämme muita parempana, vaatii että\nmyöskin muut pitäisivät meitä itseään parempina, ja tämä on mahdotonta.\nSiis lempeät ja hellät tunteet syntyvät rakkaudesta itseensä,\njotavastoin vihamieliset ja ärtyisät tunteet saavat alkunsa\nitserakkaudesta. Sentähden ihmisen saattaa olennaisesti hyväksi se\nominaisuus, että hänellä on vähä tarpeita ja että hän vähän vertaa\nitseään muihin; olennaisesti pahaksi taas hänet saattaa se seikka, että\nhänellä on paljo tarpeita ja että hän paljon ottaa huomioon muiden\nmielipiteitä. Nojaten tähän periaatteeseen helposti huomaa, miten\nsaattaa ohjata hyvään tai pahaan kaikki lasten ja aikaihmisten\nmielenliikutukset. On totta että lasten on vaikea elämässä aina pysyä\nhyvinä, koska eivät voi aina elää yksin, ja tämä vaikeus lisääntyy\nvälttämättömästi mikäli heidän suhteensa laajenevat. Ja etenkin tässä\nsuhteessa yhteiskunnan tarjoamat vaarat saattavat kasvattajan taidon ja\nhuolenpidon kahta tärkeämmäksi, jotta voisi estää ihmissydämestä sen\nturmeluksen, joka syntyy uusien tarpeiden vaikutuksesta.\n\nSopivin tutkimusala ihmiselle ovat hänen omat olosuhteensa. Niin kauan\nkuin hän yksinomaan tuntee olemuksensa fyysillisen puolen, tulee hänen\ntutkia itseänsä suhteissaan olioihin. Tämä on hänen lapsuutensa\ntehtävä. Kun hän rupeaa tuntemaan siveellistä persoonallisuuttaan,\ntulee hänen tutkia suhteitaan ihmisiin. Tämä on koko hänen elämänsä\ntehtävä, joka alkaa sillä kehitysasteella, mihin tarkastuksemme nyt on\nennättänyt.\n\nNiin pian kuin nuorukainen tuntee naistoverin tarvetta, hän ei enää ole\nerillään elävä olento, eikä hänen sydämensä ole yksin. Kaikki hänen\nsuhteensa sukuunsa, kaikki hänen sielunsa hellät tunteet heräävät\ntuosta tarpeesta. Hänen ensimäinen intohimonsa panee pian kaikki hänen\nmuut intohimonsa kuohuksiin.\n\nVaiston pyyteet ovat epämääräiset. Toinen sukupuoli tuntee vetovoimaa\ntoisen puoleen; siinä ilmenee luonnon vietti. Valitseminen, parempana\npitäminen, persoonallinen kiintyminen ovat tietojen, ennakkoluulojen ja\ntottumuksen aiheuttamia. Tarvitsemme aikaa ja tuttavuuksia kyetäksemme\nrakkautta tuntemaan. Saatamme rakastaa vasta silloin kun olemme\narvostelleet, ja pitää jotakin henkilöä muita parempana vasta silloin,\nkun olemme vertailleet. Nämä arvostelmat suoritamme huomaamattamme,\nmutta siltä me todella ne teemme. Todellista rakkautta ihmiset aina\ntulevat kunnioittamaan, mitä tätä vastaan väitettäneenkin; sillä vaikka\nsen liian kiihkeät ilmaukset vievät meitä harhaan, ja vaikka se ei\nsulje pois rakkautta tuntevasta sydämestä pahoja ominaisuuksia, joita\nse suorastaan voi synnyttääkin, se kuitenkin edellyttää myöskin\nkunnioitusta ansaitsevia ominaisuuksia, joita ilman ihminen ei\nollenkaan voisi rakkautta tuntea. Se rakkauden esineen valitsemus, joka\nnäyttää olevan ristiriidassa järjen kanssa, johtuu kuitenkin järjen\ntoiminnasta. On sanottu rakkauden jumalaa sokeaksi, vaikka hänellä on\nparemmat silmät kuin meillä ja vaikka hän näkee sellaisia\nominaisuuksia, joita me emme kykene erottamaan. Siitä, jolla ei olisi\nmitään käsitystä etevyydestä ja kauneudesta, kaikki naiset olisivat\nyhtä hyvät, ja ensimäinen vastaan tullut olisi aina kaikkein\nmiellyttävin. Kaukana siitä, että rakkaus olisi luonnon synnyttämä, se\npäinvastoin on luonnollisten viettien ojennusnuora ja hillitsijä. Se\nmuun muassa vaikuttaa sen, että, lukuunottamatta rakastettua henkilöä,\ntoinen sukupuoli tulee vallan välinpitämättömäksi toiseen sukupuoleen\nnähden.\n\nMutta kohdistaessamme erityisen suosiomme ja kiintymyksemme johonkin\nhenkilöön, tahdomme että hän samoin tekisi meille. Rakkauden tulee olla\nmolemmanpuoleinen. Jotta saavuttaisi rakkautta, tulee tehdä itsensä\nrakastettavaksi. Jotta minua pidettäisiin muita parempana, tulee minun\nsaattaa itseni toista rakastettavammaksi, jopa rakastettavammaksi\nkaikkia muita, ainakin rakkauteni esineen silmissä. Siitä johtuu se,\nettä rupeamme vertaamaan itseämme heihin; siitä johtuu kilpailu ja\nmustasukkaisuus. Sydän, joka on täynnä uhkuvia tunteita, kernaasti\ntahtoo jaella muille sydämensä yltäkylläisyyttä. Tarpeesta omistaa\nlemmitty syntyy pian tarve omistaa ystävä; se, joka on kokenut, miten\nviehkeätä on olla rakastettu, tahtoo että kaikki häntä rakastaisivat.\nMutta kun kaikki tavoittelevat tällaista etusijaa, on välttämätöntä,\nettä monen toiveet jäävät tyydyttämättä. Rakkauden ja ystävyyden mukana\nsyntyvät erimielisyydet, vihamielisyys ja viha. Näin monen intohimon\nhelmasta yleinen mielipide kohottaa järkähtämättömän valtaistuimensa,\nja sen vallan alle taipuneet typerät kuolevaiset perustavat oman\nolemuksensa yksinomaan muiden mielipiteille.\n\nJos näitä näkökohtia laajennamme, huomaamme mistä johtuu se\nitserakkauden muoto, jota luulemme luonnolliseksi, ja miten rakkaus\nitseemme, kun se lakkaa olemasta ehdoton tunne, suurissa sieluissa\nmuuttuu ylpeydeksi ja pienissä turhamielisyydeksi ja miten se kaikissa\nihmisissä saavuttaa ravintonsa lähimmäisen kustannuksella.\nTämäntapaisilla intohimoilla ei ole alkujuurta lasten sydämessä eikä\nvoi siinä syntyä itsestään. Me yksin ne siihen istutamme, yksistään\nmeidän syymme on se, että ne siihen juurtuvat. Mutta näin ei enää ole\nnuorukaisen sydämen laita; miten tahansa menettelemmekään, ne siinä\nsyntyvät meidän toimenpiteistämme huolimatta.\n\nAluksi mainitsemme muutamia tärkeitä mietteitä puheena olevasta\nkriitillisestä tilasta. Siirtymistä lapsuuden iästä mieskuntoisuuden\nikään ei luonto ole niin tarkasti määrännyt, ettei se vaihtelisi eri\nyksilöissä, riippuen eri luonnonlaadusta, ja eri kansoissa, riippuen\nilmanaloista. On yleisesti tunnettua, mitä eroavaisuuksia tässä\nsuhteessa on huomattu kuumien ja kylmien maiden asukkaiden välillä, ja\njokainen on huomannut, että hehkuvaluontoiset ihmiset kehittyvät\naikaisemmin kuin muut. Mutta saattaapa erehtyä tässä suhteessa\nvaikuttaviin syihin nähden ja luulla fyysillisten seikkojen\naiheuttamaksi sellaista, minkä alkusyy onkin etsittävissä henkisen\nelämän alalla. Tämä on meidän vuosisatamme filosofian tavallisimpia\nerehdyksiä. Luonnon tarjoama opetus on myöhäinen ja hidas, ihmisten\nantama taas on melkein aina ennenaikainen. Edellisessä tapauksessa\naistit herättävät mielikuvituksen, jälkimäisessä mielikuvitus herättää\naistit; se antaa niille liian aikaisen toiminnan, joka ehdottomasti\nhermostuttaa ja heikontaa ensin yksilöitä ja sitten ajan pitkään koko\nsukua. Yleisempi ja varmempi huomio, kuin että eri ilmanaloilla on eri\nvaikutus, on se, että mieskuntoisuus ja sukupuolen kypsyminen aina\ntapahtuu aikaisemmin sivistyneillä kansoilla kuin sivistymättömillä ja\nraakalaisilla kansoilla.[97] Lapsilla on erityinen tarkka vaisto\nhuomaamaan ulkonaisen säädyllisyyden teeskentelyn takaa haamoittavia,\ntuon säädyllisyyden verhoamia huonoja tapoja. Tuo hienosteltu kieli\njota niille opetetaan, niille annetut hyvän käytöstavan ohjeet, se\nsalaperäisyyden harso, jota koetetaan levittää niiden silmien eteen,\novat pelkkiä yllykkeitä niiden uteliaisuudelle. Siitä tavasta, jolla\ntässä kohdin menetellään, johtuu ilmeisen selvästi, että juuri sitä,\nmitä tahdotaan lapsilta salata, niille opetetaan, ja tämän opetuksen ne\nkaikista saamistaan opetuksista parhaiten painavat mieleensä.\n\nJos vetoaa kokemukseen, huomaa missä määrin tämä mieletön menettely\njouduttaa luonnon työtä ja tärvelee luonnonlaadun. Tämä on pääsyitä\nsiihen, että rotu kaupungissa huononee. Nuorukaiset, jotka ennen aikaa\nuupuvat, jäävät pieniksi, heikoiksi ja huonokasvuisiksi ja vanhenevat\nsen sijaan että varttuisivat, samoin kuin viiniköynnös, joka pannaan\nkantamaan hedelmiä keväällä, surkastuu ja kuihtuu ennen syksyä.\n\nOn tarpeellista elää sivistymättömän ja tavoiltaan yksinkertaisen\nkansan keskuudessa, jos mielii tietää mihin ikään asti onnellinen\ntietämättömyys saattaa pidentää lasten viattomuudentilaa. On samalla\nliikuttavaa ja naurettavaa nähdä miten eri sukupuoliset henkilöt siellä\nantautuvat sydämensä huolettomuuteen ja jatkavat huolimatta ikänsä ja\nkauneutensa kukoistusajasta lapsuuden yksinkertaisia leikkejä, sekä\nmiten heidän tuttavallinen seurustelunsa parhaiten todistaa heidän\nyhteisten huviensa viattomuutta. Kun sitten nämä miellyttävät nuoret\nihmiset menevät naimisiin, tulevat he, antaessaan toinen toiselleen\nturmelemattoman olentonsa, toisilleen kahta rakkaammiksi. Taaja joukko\nterveitä ja rotevia lapsia yhä lujemmin tukee liittoa, jota ei mikään\nhäiritse, ja tarjoaa heille hedelmiä palkkana viisaasti vietetyistä\nalkuvuosista.\n\nKoska se ikämäärä, johon päästyään ihminen tulee tietoiseksi\nsukupuolestaan, vaihtelee yhtä paljon kasvatuksen kuin luonnon\nvaikutuksesta, seuraa siitä, että voimme sen saavuttamista jouduttaa\ntai viivyttää noudattamalla vastaavaa lasten kasvatustapaa. Ja koska\nruumis voittaa tai menettää voimakkaisuuttaan riippuen siitä,\nviivytetäänkö vai joudutetaanko tätä kehitystä, on luonnollista, että\nkuta enempi sitä koetetaan viivyttää, sitä enemmän nuorukainen saa\nvirkeyttä ja voimaa. Tässä puhun ainoastaan puhtaasti ruumiillisista\nvaikutuksista; mutta pian saamme nähdä, että ne ovat laajemmatkin.\n\nNäistä mietteistä johdan vastauksen tuohon niin usein tehtyyn\nkysymykseen, sopiiko lapsille aikaisin selvitellä niiden uteliaisuuden\nesinettä, vai onko parempi viedä niitä tässä suhteessa harhaan\nviattomien erehdyksien muodossa. Mielestäni ei pidä tehdä kumpaakaan.\nEnsiksi on näet otettava huomioon, ettei tämä uteliaisuus niissä herää,\nellei siihen ole annettu aihetta. On siis meneteltävä niin, ettei se\nherää. Toiseksi sellaiset kysymykset, joihin ei ole pakko vastata,\neivät vaadi pettämään kysymyksen tekijää; parempi on olla kokonaan\nvastaamatta sellaisiin kysymyksiin, kuin vastata valehtelemalla. Lapsi\nei ole sanottavasti hämmästyvä tällaisesta menettelystä, jos sitä sen\nsuhteen on noudatettu välinpitämättömissä seikoissa. Jos taas päätetään\nantaa lapselle vastaus, niin tapahtukoon tämä hyvin yksinkertaisesti,\nilman salaperäisyyttä, ilman pulmallista epäröimistä ja ilman hymyilyä.\nOn paljon vähemmän vaarallista tyydyttää lapsen jo herännyttä\nuteliaisuutta kuin sitä herättää.\n\nOlkoot lapselle annetut vastaukset aina vakavat, lyhyet ja täsmälliset,\nälköönkä niissä ilmaantuko mitään epäröimistä. Tuskin tarvitsee minun\nlisätä, että niiden tulee olla totuuden mukaiset. Emme saata\nhuomauttaessamme lapsille miten vaarallista on valhetella\naikaihmisille, olla tuntematta, että vaara on vielä suurempi jos\naikaihmiset valhettelevat lapsille. Yksi ainoa valhe, jonka oppilas\nopettajassaan huomaisi, turmelisi ainaiseksi kasvatuksen hedelmät.\n\nTäydellinen tietämättömyys muutamien seikkojen suhteen ehkä olisi\nlapsille soveliainta. Mutta oppikoot aikaisin sen, mitä on mahdoton\nniiltä aina salata. On välttämätöntä, ettei lasten uteliaisuus herää\nmissään suhteessa, tai että se tyydytetään ennen sitä ikää, jolloin se\nkäy vaaralliseksi. Kasvattajan menettely kasvattinsa suhteen riippuu\nsuuressa määrin hänen erityisestä asemastaan, häntä ympäröivästä\nseurasta, niistä olosuhteista, joihin hänen luullaan joutuvan, j.n.e.\nOn tässä suhteessa tärkeätä, ettei jätetä mitään sattuman varaan, ja\njos ei luulla että hän kuudenteentoista ikävuoteensa asti voi olla\ntuntematta sukupuolten eroa, opetettakoon se hänelle jo ennenkuin hän\non täyttänyt kymmenen vuotta.\n\nMinä en pidä siitä, että lasten kanssa puhuttaessa käytetään liian\nhuolellista kieltä ja että käytetään pitkiä mukailevia lauseita, minkä\nlapset huomaavat, tämä kun tapahtuu siinä tarkoituksessa, että\nvältettäisiin mainitsemasta asioita niiden omalla nimellään.\nSiveillä tavoilla niissä asioissa on aina tunnusmerkkinään suuri\nyksinkertaisuus. Mutta mielikuvitus, joka on läpeensä paheen tahraama,\nsaattaa korvan herkäksi ja pakottaa lakkaamatta hienostelemaan\npuhetapaa. Karkea ja teeskentelemätön puhetapa ei ole vahingollinen,\nmutta rivoja ajatuksia tulee välttää.\n\nVaikka häveliäisyys on luonnonmukainen ihmisessä, ei se lapsissa\nole synnynnäinen. Sillä häveliäisyys syntyy yksinomaan pahan\ntietoisuudesta. Ja kun lapsilla ei ole eikä saa olla tätä tietoisuutta,\nmiten voisi niillä olla se tunne, joka on sen aiheuttama? Jos rupeaa\nniille opettamaan, mitä häveliäisyys ja säädyllisyys on, opettaa niille\nsamalla että on olemassa häpeällisiä ja säädyttömiä seikkoja ja antaa\nniille salaisen halun saavuttaa nuo seikat. Ennemmin tai myöhemmin ne\ntyydyttävät tuon halun, ja ensimäinen kipinä, joka iskee niiden\nmielikuvitukseen, ehdottomasti jouduttaa aistillisuuden heräämistä. Se,\njoka punastuu, on jo syyllinen. Todellinen viattomuus ei häpeä mitään.\n\nLapsilla ei ole samoja haluja kuin aikaihmisillä. Mutta ollen\naikaihmisten tavoin eräiden luonnontarpeiden alaiset, jotka\nepäsiisteydellään loukkaavat puhtaudenaistia, voipi niissä jo tämän\nriippuvaisuuden yhteydessä antaa ohjausta säädyllisyyteen. Seuratkaamme\nluonnon viittausta, joka sijoittaen samaan ruumiin kohtaan salaisten\nnautintojen ja inhottavan epäsiistien luonnontarpeiden elimet, meissä\neri ikäasteilla herättää samanlaista häveliäisyyden tunnetta,\nkulloinkin eri käsitteiden muodossa, nimittäin miehessä kohtuullisuuden\nja lapsissa siisteyden muodossa.\n\nMinun mielestäni on olemassa vaan yksi ainoa tehoisa keino säilyttää\nlapsissa niiden viattomuus, nimittäin se, että kaikki lapsia ympäröivät\nhenkilöt sitä kunnioittavat ja rakastavat. Ellei niin ole laita, on\nkoko se pidättäytyminen, jota koetetaan ylläpitää niissä, ennemmin tai\nmyöhemmin raukeava. Hymyily, silmien räpäyttäminen ja kuvaava liike\nsaattaa lapsille ilmaista kaiken, mitä on tahdottu salata. Ei muuta\ntarvita kuin että ne huomaavat, että sitä on tahdottu salata, jotta ne\nsen oppivat. Ne hienostuneet puhetavat ja käänteet, joita sivistyneet\nihmiset keskinäisessä keskustelussa käyttävät, eivät ollenkaan sovi\nkeskustellessa lasten kanssa, ne kun edellyttävät arvostelukykyä ja\nkehitystä, joita lapsilta ei saa vaatia. Mutta jos todella panee arvoa\nlasten luonnolliseen yksinkertaisuuteen, oppii helposti sen puhetavan,\njota keskustellessa niiden kanssa sopii käyttää. Puhetavassa voi\nnoudattaa eräänlaista teeskentelemättömyyttä, joka sopii viattomuudelle\nja joka viattomia olentoja miellyttää. Tällainen puhetapa poistaa\nlapsesta vaarallisen uteliaisuuden. Kun sille puhuu kaikki\nyksinkertaisesti, ei se epäilekään, että on jäänyt jotakin sille\nsanomatta. Jos karkeihin sanoihin yhdistämme lasten käsityspiiristä\nnoudettuja vastenmielisyyttä herättäviä käsitteitä, tukahutamme\nmielikuvituksen ensi leimahduksen. Emme kiellä lasta lausumasta näitä\nsanoja tai näitä käsitteitä omistamasta, mutta herätämme siinä sen\nhuomaamatta vastenmielisyyttä niiden palauttamista kohtaan. Ja kuinka\npaljon päänvaivaa tämä luonteva vapaus säästäisi niiltä, jotka\nsydämensä pakosta aina avoimesti sanovat sanottavansa ja sanovat sen\nniinkuin todella ovat sen itsessään tunteneet.\n\n_Miten lapset tulevat maailmaan?_ Tämä on sangen pulmallinen kysymys,\njonka lapset vallan luonnollisesti tulevat tehneiksi; siitä annetaanko\ntähän kysymykseen varomaton vai varovainen vastaus, joskus\nratkaisevasti riippuvat niiden tavat ja terveys koko elämän aikana.\nMukavin tapa, minkä äiti huomaa soveliaaksi päästäkseen pulmastaan\npoikaansa pettämättä, on se että hän panee hänet asiasta vaikenemaan.\nTämä olisi hyvä keino, jos lapsi jo pienestä pitäen olisi siihen\ntotutettu välinpitämättömien seikkojen suhteen, niin ettei se tässä\nkohtelussa epäilisi mitään salaperäisyyttä piilevän. Mutta harvoin äiti\npysähtyy tähän. \"Se on naineiden ihmisten salaisuus\", näin hän esim.\nsanoo; \"pikku poikien ei pidä olla niin uteliaita.\" Täten äiti kyllä\nitse hyvin pääsee pulmastaan; mutta tietäköön hän, että pienokainen\ntuon ylenkatseellisen kohtelun loukkaamana ei ole hetkeäkään lepäävä\nennenkuin on saanut tietää naineiden ihmisten salaisuuden, ja että hän\npian on saava sen tietääkin.\n\nSallittakoon minun mainita eräs vallan toisenlainen vastaus, jonka\nkuulin annettavan samaan kysymykseen ja joka kahta enemmän herätti\nhuomiotani, se kun oli naisen antama, joka oli yhtä kaino puheissaan\nkuin tavoissaan, mutta joka tarvittaessa osasi polkea väärät arvelut\nilkkuvien ihmisten moitteiden ja turhien puheiden suhteen, kun tiesi\npoikansa menestyksen sekä hyveen edistämisen olevan kysymyksessä. Hänen\npikku pojaltaan oli vähää ennen virtsaa heittäessä lähtenyt sen mukana\npieni kivi, joka oli haavoittanut virtsaputkea; mutta tämä kipu oli jo\nunhottunut. \"Äiti\", sanoi tuo pieni kyseliäs veitikka, \"miten lapset\ntulevat maailmaan?\" \"Poikani\", vastaa äiti epäröimättä, \"äidit\npäästävät ne virtsansa mukana ulos itsestään ja tuntevat samassa usein\nkipuja, jotka maksavat heille hengen.\" Houkkiot tälle naurakoot ja\nhölmöt tuntekoot siveellisyytensä loukatuksi. Mutta ymmärtäväiset\npunnitkoot, keksinevätkö koskaan järkevämpää ja tarkoituksenmukaisempaa\nvastausta.\n\nEnsinnäkin luonnollisen ja lapselle tunnetun tarpeen käsite kääntää\npois ajatukset salaperäisistä asianhaaroista. Tähän tulee lisäksi, että\nkivun ja kuoleman mainitseminen luovat koko kysymykseen surumielisyyden\nverhon, joka ehkäisee mielikuvituksen vilkkaan toiminnan ja tukahuttaa\nuteliaisuuden. Kaikki johtaa ajatukset synnyttämisen seurauksiin, eikä\nsen syihin. Ihmisluonnon heikkous, inhottavat seikat, kärsimyksen kuvat\n-- siinä ne lähemmän tiedonannon tulokset, joihin tämä vastaus johtaa,\njos sen herättämä vastenmielisyys sallii lapsen tuollaisia lähempiä\ntietoja pyytää. Mitenkä tähän suuntaan käyvissä keskusteluissa\nlevottomat intohimot pääsisivätkään syntymään! Kuitenkin tulee huomata,\nettei totuutta ole poljettu ja ettei ole tarvittu pettää oppilasta, sen\nsijaan että häntä olisi opetettu.\n\nLapsenne lukevat kirjoja ja ammentavat niistä tietoja, joita heillä ei\nolisi, jos eivät olisi niitä lukeneet. Lukiessa mielikuvitus kiihottuu\nja terottuu lukuhuoneen hiljaisuudessa. Jos he ottavat osaa\nseuraelämään, he kuulevat kaksimielistä puhetta ja näkevät esimerkkejä,\njotka heitä hämmästyttävät. Heihin on siihen määrään istutettu se\nkäsitys, että ovat aikaihmisiä, että he kaikesta, minkä aikaihmiset\ntekevät heidän läsnäollessaan, hakevat esiin sen, mikä heille itselleen\nsopii. Onhan välttämätöntä, että he pitävät muiden tekoja kaavanaan,\nkun muiden arvostelut ovat heidän lakeinaan. Ne palvelijat,\njotka tehdään riippuvaisiksi lasten tahdosta ja jotka siis pitävät\nedullisena miellyttää heitä, huvittavat heitä heidän hyvien\ntapojensa kustannuksella. Kevytmieliset lastenhoitajattaret puhuvat\nnelivuotiselle lapselle sellaista, mitä ei edes julkein heistä kehtaisi\nsanoa viidentoistavuotiaalle. Pian nämä naiset unhottavat minkä ovat\nsanoneet; mutta lapset eivät unhota sitä, minkä ovat kuulleet. Rivot\npuheet valmistavat siveettömyyttä. Turmeltunut palvelija saattaa lapsen\nirstaaksi, ja yhteinen etu saattaa molemmat asiasta vaikenemaan.\n\nLapsi, joka on kasvatettu ikänsä vaatimusten mukaisesti on yksinäinen\nolento. Se ei tiedä muunlaisesta kiintymyksestä kuin sellaisesta, joka\njohtuu tottumuksesta. Se rakastaa sisartaan samoin kuin kelloaan, ja\nystäväänsä kuin koiraansa. Se ei tunne olevansa mitään erityistä\nsukupuolta eikä mitään erityistä sukua. Mies ja nainen ovat sille yhtä\nvieraita. Se ei sovita itseensä mitään siitä, mitä he tekevät ja\nsanovat; se ei sitä huomaa eikä kuule, tai ei ollenkaan kiinnitä siihen\nhuomiotaan. Heidän puheensa eivät sitä huvita enempää kuin heidän\ntekonsa. Kaikki tämä on sille vallan välinpitämätöntä. Tätä metodia\nnoudattamalla ei lapseen istuteta mitään keinotekoista erehdystä, vaan\nylläpidetään siinä luonnollista tietämättömyyttä. Se aika tulee,\njolloin luonto itse ottaa toimekseen opettaa oppilastaan, ja vasta\nsilloin se saattaa hänet kykeneväksi vahingotta omistamaan tuota\nopetusta. Tässä ovat metodini pääpiirteet. Tarkoitukseni ei ole antaa\nyksityiskohtaisia sääntöjä; mutta kuitenkin ne keinot, joita ehdotan\nmuita tarkoituksia varten, valaisevat vielä lisäksi tätäkin kysymystä.\n\nJos tahdotte saattaa järjestystä ja säännöllisyyttä herääviin\nintohimoihin, niin pidentäkää niiden kehitysaikaa, jotta ne ehtivät\nsaada keskinäistä tasasuhtaisuutta, sitä myöten kuin ne syntyvät.\nSilloin ei ihminen niitä säädä, vaan luonto itse. Kasvattajilla ei ole\nmuuta tehtävää kuin antaa luonnon järjestää omaa työtänsä. Jos kasvatti\nolisi yksin, ei kasvattajalla tässä suhteessa olisi mitään tehtävää;\nmutta kaikki, mikä edellistä ympäröi, kiihottaa hänen mielikuvitustaan.\nEnnakkoluulojen tulva tempaa häntä mukaansa; jotta voitaisiin häntä\npidättää, tulee häntä voimakkaasti johtaa päinvastaiseen suuntaan.\nTunteen pitää hillitä mielikuvitusta ja järjen saattaa ihmisten\nmielipiteet vaikenemaan. Kaikkien intohimojen lähde on tunne-elämän\nvaikutustenalaisuus; mielikuvitus määrää niiden suunnan. On\nvälttämätöntä, että jokainen olento, joka tietää suhteensa muihin,\ntuntee mielipahaa huomatessaan näiden suhteiden huononevan ja kun hän\nkuvittelee tai luulee kuvittelevansa olevan olemassa toisia suhteita,\njotka paremmin sopivat hänen luonnolleen. Mielikuvituksen erehdykset\nmuuttavat kaikkien äärellisten olentojen, enkeleidenkin intohimot, jos\nniillä niitä on,[98] paheiksi. Niiden pitäisi näet tuntea kaikkien\nolentojen luonto, tietääkseen mitkä suhteet paraiten soveltuvat niiden\nomalle luonteelle.\n\nKaiken inhimillisen viisauden ydin intohimojen kohteluun nähden on\nlyhyesti seuraava: 1:ksi tulee tuntea ihmisen oikeat suhteet sekä mitä\ntulee sukuun että yksilöön. 2:ksi tulee järjestää kaikki\nmielenliikutukset näiden suhteiden mukaan.\n\nMutta onko ihmisen vallassa järjestää näitä mielenliikutuksia\nerityisten suhteiden mukaisesti? Epäilemättä, jos hän osaa ohjata\nmielikuvitustaan johonkin määrättyyn suuntaan tai saattaa sitä\ntottumaan erityiseen toimintatapaan. Muuten ei ole niin paljoa kysymys\nsiitä, mitä ihminen tässä suhteessa voi aikaansaada itseensä nähden,\nkuin siitä, missä määrin kasvattaja voi vaikuttaa oppilaaseensa,\nvalitsemalla ne olosuhteet, joihin hän hänet asettaa. Esittämällä\nsoveliaat keinot oppilaan pysyttämiseksi luonnon järjestyksen rajoissa\nsamalla tarpeeksi osotetaan miten hän niistä voi poistua.\n\nNiin kauan kuin oppilaan vaikutuksenalaisuus rajoittuu hänen omaan\npersoonaansa, ei hänen toimintansa ole siveellistä laatua. Vasta\nsilloin, kun tämä vaikutuksenalaisuus alkaa ulottua häntä itseään\nulommaksi, hän ensin saa ne aavistukset ja sitten ne selvät käsitteet\nhyvästä ja pahasta, joiden nojalla hän todella kehittyy ihmiseksi ja\nsukunsa olennaiseksi osaksi. Tähän ensimäiseen näkökohtaan meidän siis\nensin tulee kiinnittää huomiomme.\n\nSe on vaikeata, sillä sitä varten täytyy hylätä ne esimerkit, jotka\novat meitä lähinnä ja hakea sellaisia, jotka osottavat luonnon\njärjestyksen mukaisesti tapahtuvaa asteittaista kehitystä.\n\nLapsi, joka on kaavamaisesti kasvatettu, hienosteltu ja sivistetty, ja\njoka vaan odottaa milloin on saavuttava kyvyn panna käytäntöön saamansa\nennenaikaiset tiedot, ei koskaan erehdy sen hetken suhteen, jolloin se\ntuon kyvyn saavuttaa. Sen tuloa se ei suinkaan kärsivällisesti odota,\nvaan jouduttaa sitä; se saattaa verensä liian aikaiseen kuohuntaan. Se\ntietää mikä on oleva sen halujen esine jo paljoa ennen kuin se niitä\nkokee. Luonto ei sitä kiihota, se itse päinvastoin pakottaa luontoa.\nKun luonto tekee siitä miehen, ei sillä enää ole sille mitään\nopetettavaa. Lapsi näet jo oli ajatuksissaan mies paljoa ennen, kuin se\ntodella oli mieheksi varttunut.\n\nLuonnon oikea kulku on asteittainen ja hitaampi. Vähitellen veri\nkuumenee, elonhenget elpyvät ja aistillisuus herää. Se viisas työmies,\njoka ohjaa konepajaa, pitää huolta siitä, että kaikki työkalut ovat\ntäydelliset, ennenkuin niitä ruvetaan käyttämään työssä. Pitkällinen\nlevottomuus käy ensi halujen edellä, pitkällinen tietämättömyys niitä\npettää; halutaan jotakin tuntematonta, epämääräistä. Veri kuohuu ja\nläikkyy; elämän yltäkylläisyys pyrkii leviämään ulommaksi omaa\npersoonaa. Silmä vilkastuu ja tähystelee muita olentoja. Harrastus\nympäröiviä henkilöitä kohtaan herää sekä se tunne, ettemme ole luodut\nelämään yksin. Näin sydän aukenee inhimillisille tunteille ja kykenee\ntuntemaan kiintymystä.\n\nEnsimäinen tunne, jota huolellisesti kasvatettu nuorukainen voi tuntea,\nei ole rakkaus vaan ystävyys. Hänen heräävän mielikuvituksensa\ntoiminnan ensi ilmauksia on se, että se huomauttaa hänellä olevan\nvertaisiaan, suku näet kiinnittää hänen huomiotansa aikaisemmin\nkuin sukupuolet. Siinä piilee toinen pidennetyn viattomuudenajan\ntuottama etu, nimittäin se, että voimme käyttää hyväksemme heräävää\ntunne-elämää, kylvääksemme nuorukaisen sydämeen inhimillisyyden ensi\nsiemenet. Tämä etu on kahta arvokkaampi sentähden, että tämä on ainoa\nelämän ikäkausi, jolloin tällaisilla yrityksillä voi olla todellista\nmenestystä.\n\nOlen aina huomannut että nuorukaiset, jotka aikaisin ovat turmeltuneet\nja joutuneet alttiiksi naisille ja irstailulle, ovat olleet\nepäinhimillisiä ja julmia; aistillisuuden kiivaus on saattanut\nheidät kärsimättömiksi, kostonhimoisiksi ja hurjiksi. Heidän\nmielikuvituksensa, jonka yksi ainoa seikka täytti, sulkeutui kaikilta\nmuilta harrastuksilta; he eivät tunteneet sääliä tai armahtavaisuutta;\nhe olisivat voineet uhrata isänsä, äitinsä, jopa koko maailman\npienimmällekin huvilleen. Sitävastoin onnellisessa tapojen\nyksinkertaisuudessa kasvatettu nuorukainen tuntee jo luonnon ensi\nliikahdusten johtavan häntä helliin ja kiintymystä uhkuviin\nmielenliikutuksiin. Hänen sääliväinen sydämensä heltyy lähimäisensä\nkärsimyksistä. Hän vavahtaa ilosta nähdessään jälleen toverinsa; hänen\nkäsivartensa avautuvat vaistomaisesti hyväilevään syleilyyn ja hänen\nsilmänsä osaavat vuodattaa heltymyksen kyyneliä. Hän tuntee häpeää, jos\non pahottanut toisten mieltä, ja hän katuu, jos tieten on jotakin\nloukannut. Jos kuohahtavan veren hehku saattaa hänet kiivastumaan,\närtymään ja vihastumaan, huomaa seuraavassa tuokiossa hänen sydämensä\nkoko hyvyyden hänen perinpohjaisessa katumuksessaan. Hän itkee ja\nhuokailee iskemästään haavasta ja tahtoisi omalla verellään jälleen\nlunastaa vuodattamansa veren. Koko hänen kiivautensa haihtuu ja hänen\nylpeytensä nöyrtyy syyllisyytensä tietoisuudesta. Jos joku on loukannut\nhäntä itseään, niin hänen raivonsa ollessa ylimmillään pieni anteeksi\npyyntö, yksi ainoa sana hänet täydelleen lepyttää. Hän antaa anteeksi\nmuiden väärät teot yhtä kernaasti kuin hyvittää omansa. Nuoruudenikä ei\nole koston eikä vihan, vaan on sääliväisyyden, lempeyden ja\njalomielisyyden ikä. Rohkenenpa väittää -- enkä pelkää että kokemus\nkumoaa väitettäni -- että lapsi, joka ei ole turmeltunutta sukua ja\njoka on säilyttänyt viattomuutensa kahdenteenkymmenenteen ikävuoteensa\nasti, tuossa iässä on mitä jalomielisin, paras, helläsydämisin ja\nrakastettavin ihminen. Tällaista kaiketi teille ei ole koskaan ennen\nsanottu; sen kyllä uskon, sillä koulujen perinpohjaisessa turmeluksessa\nkasvatetut filosofit eivät kykene tätä tietämään.\n\nIhmisen heikkous saattaa hänet yhteiskunnalliseksi; yhteiset\nkärsimyksemme kiinnittävät sydämemme ihmiskuntaan. Emme olisi velkapäät\nsitä kohtaan tuntemaan mitään kiitollisuutta, ellemme olisi ihmisiä.\nJokainen kiintymys on merkki omasta riittämättömyydestämme. Jos ei\nkukaan meistä tarvitsisi toisia, ei kukaan ajattelisi liittymistä\nheihin. Näin itse voimattomuudestamme syntyy heikko onnemme. Todella\nonnellinen olento on yksinään elävä ihminen. Jumala yksin nauttii\nehdotonta onnea, mutta kuka meistä sitä kykenee käsittämään? Jos joku\nepätäydellinen olento voisi riittää itselleen, niin mistä hän, meidän\nkäsityksemme mukaan voisi nauttia? Hän olisi yksin, hän olisi perin\nonneton. Minä en voi käsittää että henkilö, joka ei tarvitsisi mitään,\nvoisi rakastaa jotakin. En voi käsittää että se, joka ei rakastaisi\nmitään, voisi olla onnellinen.\n\nTästä johtuu, että kiinnymme kanssaihmisiimme vähemmin sen nojalla,\nettä ottaisimme osaa heidän iloihinsa, kuin sen nojalla, että säälimme\nheidän kärsimyksiään; sillä jälkimäisistä huomaamme paljoa paremmin\noman luontomme yhtäläisyyden ja ne ovat samalla takeina heidän\nkiintymyksestään meihin. Kun yhteiset tarpeemme liittävät meidät yhteen\nedun nojalla, yhteiset kärsimyksemme taas yhdistävät meidät lähimäisen\nrakkauden siteillä. Onnellisen ihmisen näkeminen herättää muissa\nvähemmän rakkautta kuin kateutta. Tekisipä mieli syyttää häntä oikeuden\nanastamisesta, joka ei ole hänelle tuleva, hän kun näin nauttii\nerikoista onnellisuutta. Lisäksi itserakkautemme kärsii, kun se panee\nmeidät ajattelemaan ettei tuo ihminen ollenkaan tarvitse meitä. Mutta\nkukapa ei säälisi onnetonta, jonka näkee kärsivän? Kukapa ei tahtoisi\nvapauttaa häntä hänen kärsimyksestään, jos se ei maksaisi enempää kuin\ntoivomuksen? Mielikuvitus saattaa meidät helpommin asettumaan\nonnettoman kuin onnellisen ihmisen kannalle. Tunteemme sanoo meille\nettä edellisen tila meitä liikuttaa paljon lähemmin kuin jälkimäinen.\nSääli on mieluisa tunne, sillä asettuessamme kärsivän kannalle tunnemme\nkuitenkin samalla mielihyvää ajatellessamme ettemme ole hänen\nkärsimyksensä alaisena. Kateus taas on katkera tunne, kun näet\nkateellinen ihminen nähdessään onnellisen henkilön ei suinkaan\nmielikuvituksessaan asetu hänen asemaansa, vaan pahottelee sitä ettei\nitse ole tuossa asemassa. Tuntuu siltä kuin kärsivän näkeminen\nvapauttaisi meidät hänen kärsimyksistään, ja onnellisen näkeminen taas\nriistäisi meiltä sen onnellisuuden, jota hän nauttii.\n\nJos siis tahdotte herättää ja ylläpitää nuorukaisen sydämessä\nalkavan tunne-elämän ensi ilmauksia ja taivuttaa hänen luonteensa\nhyväntekeväisyyteen ja hyvyyteen, niin älkää näyttämällä hänelle\ninhimillisen onnen pettävää kuvaa saattako hänessä itämään ylpeyttä,\nturhamielisyyttä ja kateutta. Älkää heti aluksi luoko hänen silmiensä\neteen hovien komeutta, palatsien upeutta ja teatterin houkuttelevia\nnäytöksiä; älkää viekö häntä seurapiireihin ja loistaviin pitoihin;\nälkää näyttäkö hänelle suuren maailman ulkokuorta, ennenkuin olette\nsaattanut hänet kykeneväksi arvostelemaan sen ominaista sisäistä arvoa.\nJos hänelle näytetään maailmaa, ennenkuin hän tuntee ihmisiä, ei häntä\nsiten suinkaan kehitetä, vaan turmellaan; häntä ei opeteta, vaan\npetetään.\n\nIhmiset eivät luonnostaan ole kuninkaita, ylhäisiä, eivät hovimiehiä\neivätkä rikkaita; kaikki ovat syntyneet alastomina ja köyhinä, kaikki\novat alttiina elämän kärsimyksille, suruille, onnettomuuksille,\ntarpeille ja kaikenlaisille kivuille; lopuksi kaikkien on pakko kuolla.\nSellainen on ihminen todellisuuden valossa; sitä kohtaloa ei kukaan\nvältä. Kun siis alatte tutkia ihmisluontoa, niin kiinnittäkää ensin\nhuomionne siihen, mikä ihmisluonnosta on erottamatonta, siihen mikä\nihmiskunnalle on olennaista.\n\nKuudentoista-vuotiaana nuorukainen tietää mitä kärsimys on, sillä hän\non jo itse kärsinyt; mutta tuskinpa hän tietää, että muutkin olennot\nkärsivät. Pelkkä kärsimyksen näkeminen ilman että itse sitä kokee ei\nole kärsimyksen tuntemista; ja, kuten olen sanonut monta monituista\nkertaa, lapsi, joka ei osaa mielessään kuvitella mitä muut ihmiset\ntuntevat, tuntee ainoastaan omat kärsimyksensä. Mutta niin pian kuin\naistillisuuden ensi kehitys siinä puhaltaa liekkiin mielikuvituksen\ntulen, se rupeaa tuntemaan kanssaihmisten tunteita, heltymään heidän\nvalituksistaan ja kärsimään heidän tuskistaan. Silloin kärsivän\nihmiskunnan tarjoama surullinen näytelmä epäilemättä hänen sydämessään\nherättää ensimäisen ihmisrakkaudentunteen, jota hän koskaan on kokenut.\n\nKenen on syy siihen, ettei ole helppoa lapsissanne huomata tätä\nkehityskohtaa? Opetattehan niitä jo niin aikaisin teeskentelemään\ntunteita ja tutustutatte ne niin aikaisin tunteita ilmaisevaan kieleen,\nettä ne, yhäti käyttäen samaa puhetapaa, kääntävät teiltä saamansa\nopetukset teitä vastaan, eikä teille jää mitään keinoa huomata, milloin\nniiden teeskentely lakkaa ja milloin ne todella alkavat tuntea sitä,\nmitä sanovat. Tarkastakaa sitä vastoin Émileäni; siihen ikään asti,\njohon olemme häntä seuranneet, ei hänellä ole ollut noita tunteita,\neikä hän ole valehdellut. Ennenkuin hän on tietänyt mitä rakastaminen\nmerkitsee hän ei ole sanonut kellekään: \"Pidän sinusta hyvin paljon.\"\nHänelle ei ole määrätty miten hänen tulee käyttäytyä isänsä ja äitinsä\ntai sairaan kasvattajansa huoneessa. Hänelle ei ole neuvottu taitoa\nteeskennellä surullisuutta, jota hän ei ole tuntenut. Hän ei ole\nteeskennellyt itkemistä kenenkään ihmisen kuolon johdosta, sillä hän ei\nymmärrä mitä kuolema on. Sama tunteettomuus, joka on hänen sydämessään,\nilmenee hänen käytöstavassaankin. Ollen välinpitämätön kaiken, paitsi\nitsensä suhteen, kuten kaikki muutkin lapset, hän ei kiinnitä\nharrastustaan kehenkään. Ainoa seikka, joka hänet erottaa muista\nlapsista, on se, ettei hän ollenkaan tahdo näyttää omaavansa tuollaista\nharrastusta ja ettei hän siis ole teeskentelevän vilpillinen kuten ne.\n\nÉmile, joka on varsin vähän ajatellut tuntevien olentojen tilaa, on\nvasta myöhään tietävä mitä kärsimys ja kuolema on. Valitukset ja\nhuudot alkavat silloin nostaa hänen säälintunteitaan, nähdessään veren\nvuotoa hän on kääntävä pois silmänsä. Kuolevan eläimen viimeiset\nkouristusliikkeet ovat hänessä herättävät epämääräistä tuskaa,\nennenkuin hän vielä tietää, mistä nämä oudot tunteet hänessä heräävät.\nJos hän olisi jäänyt alkuperäiseen tietämättömyyden ja raakuuden\ntilaan, hän ei noita tunteita tuntisi; jos hänellä olisi enempi\ntietoja, hän tuntisi niiden alkusyyn; nyt hän on jo liiaksi verrannut\ntoisiinsa eri käsitteitä, ollakseen mitään tuntematta, mutta ei ole\ntehnyt sitä tarpeeksi käsittääkseen mitä tuntee.\n\nTäten syntyy sääli, tuo ensimäinen yhteyden tunne, joka luonnon\njärjestyksen mukaisesti liikuttaa ihmissydäntä. Tullakseen\ntunteelliseksi ja sääliväiseksi lapsen on tietäminen että on olemassa\nsen kaltaisia olentoja, joilla on samat kärsimykset, jotka lapsella on\nollut, jotka tuntevat sen tuntemia tuskia ja lisäksi toisia tuskia,\njoita lapsi voi kuvitella vielä joskus kärsivänsä. Sillä mitenkä muuten\nvoisimmekaan heltyä säälintunteista, ellemme siirtyisi ulkopuolelle\nomaa itseämme ja ellemme asettuisi kokonaan kärsivän olennon sijaan,\nhyläten, niin sanoakseni, oman olemuksemme, vaihtaen sen tuon toisen\nolemukseen? Kärsimme ainoastaan siinä määrin kuin tiedämme hänen\nkärsivän; kärsimyksemme aihe ei ole meissä itsessämme, vaan hänessä. Ei\nsiis kukaan kykene sääliä tuntemaan ennenkuin mielikuvitus herää ja\nalkaa siirtää ihmistä ulkopuolelle itseään.\n\nMitä muuta voimmekaan tehdä herättääksemme ja ylläpitääksemme tätä\nversovaa tunteellisuutta, ohjataksemme ja seurataksemme sitä sen\nluonnolliseen kehityssuuntaan, kuin että toiselta puolen tarjoamme\nnuorukaiselle sellaista, mihin hänen sydämensä paisuvat voimat voivat\nkiintyä, mikä laajentaa hänen tunteellisuuttaan ja ulotuttaa sen muihin\nolentoihin, mikä saattaa hänet kaikkialla ulkopuolella itseään\nlöytämään itseänsä, ja että toiselta puolen huolellisesti poistamme\nkaiken, mikä saattaa hänen sydämensä ahtaaksi, umpinaiseksi ja mikä\nkehittää inhimillistä itsekkäisyyttä. Meidän tulee toisin sanoin\nherättää hänessä hyvyyttä, inhimillisyyttä, sääliä, hyväntekeväisyyttä\nja kaikkia puoleensa vetäviä ja lempeitä tunteita, jotka luonnostaan\novat ihmisille niin miellyttäviä. Toiselta puolen tulee meidän estää\nsyntymästä kateutta, ahneutta, vihaa ja kaikkia vastenmielisiä ja\njulmia mielenliikutuksia, jotka eivät ainoastaan niin sanoakseni vedä\ntunteellisuutta alas nollapisteeseen, vaan vielä sitä alemmaksikin,\ntuottaen kärsimystä ja tuskaa itse sille henkilölle, joka niitä tuntee.\nLuulen voivani supistaa kaikki edellä mainitut mietteeni pariin kolmeen\nmäärättyyn, selvään ja helppotajuiseen ohjesääntöön:\n\n\nEnsimäinen perusohje.\n\n_Ei ole ihmissydämelle olennaista asettua onnellisempien ihmisten, vaan\nniiden sijaan, jotka ovat meitä itseämme surkuteltavammat_.\n\nJos tavataan poikkeuksia tästä säännöstä, niin ne ovat enemmän\nnäennäisiä kuin olennaisia. Niinpä emme asetu sen rikkaan tai ylhäisen\nhenkilön sijaan, johon olemme kiintyneet ystävyyden siteillä; ja vaikka\nkiintymyksemme tuohon henkilöön onkin vilpitön, ei se kuitenkaan\npohjaltaan ole muuta kuin että omistamme itsellemme hänen\nvarallisuutensa tuottamia etuja. Joskus pidämme hänestä silloin kun\nonnettomuus on häntä kohdannut. Mutta niin kauan kuin hän on\nonnellinen, ei hänellä ole muuta oikeata ystävää kuin se, joka ei anna\nnäennäisten seikkojen pettää itseään ja joka häntä enemmän säälii kuin\nkadehtii, huolimatta hänen onnellisista oloistaan.\n\nTunnemme mielemme heltyvän liikutuksen tunteista tarkastaessamme\nmuutamien säätyluokkien kuten esim. maalaisten ja paimenten onnellista\nelämää. Sitä mielihyvää, jota tunnemme nähdessämme näiden kunnon\nihmisten nauttivan onneansa, ei myrkytä mikään kateus, sillä tunnemme\ntodellista myötätuntoisuutta heitä kohtaan. Miksi? Sentähden, että\ntunnemme kykenevämme astumaan alas tähän rauhalliseen ja viattomaan\ntilaan ja nauttimaan samaa onnellisuutta. Tämä on meille tarjona oleva\nviimeinen turva, joka herättää pelkkiä miellyttäviä ajatuksia, kun\nmeidän näet ainoastaan tarvitsee tahtoa nauttia sen tuottamaa\nmielihyvää. On aina mieluista huomata omaa voimaansa ja\nkykeneväisyyttään sekä tarkastaa apukeinojaan, silloinkin, kun emme\ntahdo niitä käyttää.\n\nTästä seuraa että, jos tahdomme kasvattaa nuoren miehen\nihmisystävälliseksi, ei meidän suinkaan pidä saattaa häntä ihailemaan\nmuiden ihmisten loistavaa asemaa, vaan tulee päinvastoin osottaa tämän\naseman varjopuolia ja saattaa nuorukaista pelkäämään tuollaisen\nkohtalon alaiseksi joutumista. Silloin hän luonnollisesti on raivaava\nitselleen sellaisen onnentien, jota ei kukaan muu ennen ole astunut.\n\n\nToinen perusohje.\n\n_Emme koskaan surkuttele toisissa muita kärsimyksiä kuin sellaisia,\njoilta emme luule olevamme itse turvatut_.\n\n_Non ignara mali, miseris succurrere disco.[99]\n\nEn tunne mitään niin kaunista, syvää, liikuttavaa ja totta kuin tämä\nsäe.\n\nMiksi kuninkaat eivät tunne sääliä alamaisiaan kohtaan? Sentähden,\netteivät koskaan pidä itseään muiden ihmisten kaltaisina. Minkä tähden\nrikkaat ovat niin kovat köyhiä kohtaan? Sentähden, etteivät pelkää\nköyhtyvänsä. Miksi aateliset niin suuresti halveksivat kansaa? Siksi\nettä aatelismies ei koskaan tule kansanmieheksi. Miksi turkkilaiset\nyleensä ovat inhimillisemmät ja vieraanvaraisemmat kuin me?\nSentähden, että heidän kokonaan mielivaltaisen hallituksensa vuoksi\nyksityisihmisten suuruus ja onni alati on epävarma ja horjuva, joten he\neivät pidä alenemista ja onnettomuutta tilana, johon eivät voisi\njoutua.[100] Jokainen saattaa huomenna saada osakseen saman kohtalon\nkuin se, jota tänään on auttanut. Tämä huomio, joka esiintyy alati\nitämaalaisissa romaaneissa, aiheuttaa sen, että niitä lukiessamme\ntunnemme jonkunmoista liikuttavaa heltymystä, jota ei koko meidän kuiva\nja teennäinen moraalimme voi herättää.\n\nÄlkää siis totuttako oppilastanne oman edullisen asemansa korkeuksista\ntarkastamaan onnettomien kärsimyksiä ja kovaosaisten työtä, älkääkä\ntoivoko hänessä herättävänne sääliä heitä kohtaan, jos hän pitää noita\nkärsimyksiä itselleen vieraina. Selittäkää hänelle että noiden\npoloisien kohtalo voi hänetkin kohdata, että kaikki heidän\nonnettomuutensa uhkaavat häntäkin ja että tuhannet odottamattomat ja\nvälttämättömät tapaukset minä hetkenä tahansa voivat saattaa hänet\nniiden uhriksi. Totuttakaa hänet olemaan luottamatta syntyperäänsä,\nterveyteensä ja rikkauteensa; osottakaa hänelle kaikki onnen\nvaihtelut ja hakekaa hänelle noita alati liiankin usein esiintyviä\nesimerkkejä ihmisistä, jotka hänen omaa asemaansa ylhäisemmältä\nyhteiskunta-asteelta ovat vajonneet mitä kurjimpaan tilaan. Onko tämä\ntapahtunut heidän omasta vai muiden syistä, ei tässä tule kysymykseen.\nEihän hän edes tiedä mitä syyllisyys merkitsee. Älkää koskaan häiritkö\nhänen tietojensa järjestystä ja opastakaa häntä ainoastaan sellaisilla\nohjeilla, jotka soveltuvat hänen käsityskykyynsä. Hänen ei tarvitse\nolla suuresti oppinut ymmärtääkseen ettei koko inhimillinen oppineisuus\nvoi hänelle vastata, onko hän tunnin kuluttua oleva elävien vai\nkuolleiden joukossa, eikö munuaisvaiva vielä ennen yön tuloa tuota\nhänelle hampaiden-kiristystä, onko hän kuukauden kuluttua rikas vai\nköyhä, onko hän kenties vuoden päästä ruoskanlyöntien pakottamana\nsoutava galeerilaivaa Algeriassa. Mutta älkää suinkaan sanoko hänelle\ntätä kylmästi, ikäänkuin olisi kysymys katkismuksen ulkoluvusta.\nHuomatkoon ja tuntekoon hän itse inhimillistä kärsimystä. Saattakaa\nhänen mielikuvituksensa järkkymään ja pelosta vapisemaan niiden\nvaarojen johdosta, jotka lakkaamatta ympäröivät jokaista ihmistä.\nAuetkoot hänen silmänsä näkemään kaikkia noita ammottavia kuiluja, ja\ntakertukoon hän kiinni teihin, kuullessaan teidän niitä kuvailevan,\npeläten että niihin suistuisi. Mutta tätenhän teemme hänestä aran\npelkurin -- huomautatte kenties. Tämän saa tulevaisuus osottaa; mutta\nkaikkein tärkeintä on, että nykyhetkellä teemme hänet inhimilliseksi.\n\n\nKolmas perusohje.\n\n_Sitä sääliä, jota tunnemme lähimäisemme kärsimystä kohtaan, emme\nmittaa tämän kärsimyksen suuruuden mukaan, vaan sen nojalla, mikäli\nluulemme kärsivän kykenevän kärsimystänsä tuntemaan_.\n\nSurkuttelemme onnetonta ainoastaan siinä määrin kuin luulemme hänen\nitsensä pitävän itseään säälittävänä. Kärsimyksiemme fyysillinen\ntietoisuus on rajoitetumpi kuin miltä näyttää; mutta muisti, joka panee\nmeidät tuntemaan niitä jatkuvina, ja mielikuvitus, joka ulotuttaa ne\ntulevaisuuteen, vasta saattavat meidät säälittäviksi. Tässä mielestäni\npiilee yksi syy siihen, että olemme tunnottomammat eläinten kuin\nihmisten kärsimyksiä kohtaan, joskohta eläinten yhtä suuren\nkärsimismahdollisuuden pitäisi yhtä suuressa määrin asettaa meidät\nniiden sijaan. Emme surkuttele tallissa olevaa ajohevosta, kun näet\nemme oleta että se heiniään syödessään ajattelee saamiaan ruoskaniskuja\ntai niitä vaivoja jotka sitä odottavat. Emme liioin surkuttele\nlammasta, jonka näemme syövän laitumella, vaikka tiedämme että se pian\nteurastetaan; arvelemme näet ettei se tiedä tulevaa kohtaloaan. Kun\ntämä edellytys laajenee, muutumme tunnottomiksi ihmiskohtaloidenkin\nsuhteen; niinpä rikkaat lohduttavat itseään ajatellessaan sitä pahaa,\njonka tekevät köyhille olettamalla heitä niin tylsämielisiksi, etteivät\nollenkaan tuota pahaa huomaa. Yleensä luullakseni se arvo, jonka kukin\npanee vertaistensa onneen, riippuu siitä arvosta, jossa hän heitä\npitää. On luonnollista, että pidämme vähäarvoisena sellaisten\nhenkilöiden onnea, joita halveksimme. Älkää siis enää ihmetelkö, että\nvaltiomiehet puhuvat kansasta niin ylenkatseellisesti ja että useimmat\nfilosofit tahallansa kuvaavat ihmistä niin häijyksi.\n\nKansa se varsinaisesti muodostaa ihmiskunnan; mikä ei ole varsinaista\nkansaa, se on niin vähäarvoista, ettei maksa vaivaa ottaa sitä lukuun.\nIhminen on sama kaikissa säädyissä; jos siis tämä on totta, ansaitsevat\nväkirikkaammat säädyt enintä kunnioitusta. Sen mielestä, joka asioita\najatellen osaa punnita, kaikki säätyerotukset katoavat; hän näet näkee\nsamat intohimot ja samat tunteet karkeassa työmiehessä kuin miehessä,\njolla on kuuluisa nimi; hän ei huomaa eroa muussa kuin heidän\npuheissaan ja enemmän tai vähemmän keinotekoisessa ulkokuoressa. Ja jos\nheidän välillään ilmenee joku oleellinen ero, niin tämä näyttää\nepäedullisemman puolen siinä, joka enemmän teeskentelee. Rahvas\nesiintyy sellaisena kuin se on, eikä se ole rakastettava; mutta onpa\nvälttämätöntä, että seuraelämän ihmiset teeskentelevät; jos he näet\nnäyttäytyisivät sellaisina kuin todella ovat, he herättäisivät\nkauhua...\n\nMeidän aikamme viisaat sanovat, että muka on olemassa yhtä suuri määrä\nonnea ja kärsimystä joka säädyssä. Tämä väitös on yhtä turmiollinen\nkuin perätön. Sillä jos kaikki ovat yhtä onnellisia, mitäpä minun\nsilloin tarvitsee vaivata itseäni kenenkään menestymistä edistääkseni!\nJääköön siis kukin entisiin oloihinsa: rääkättäköön orjaa, tuntekoon\nsairas yhä edelleen kipua ja kuolkoon kerjäläinen nälkään. Eihän heillä\nole mitään voitettavissa tilansa muutoksesta. He muka luettelevat\nrikkaiden kärsimykset ja huomauttavat miten tehottomat heidän ilonsa\novat; mikä karkea viisastelu! Rikkaan kärsimykset näet eivät suinkaan\njohdu hänen säädystään, vaan hänestä itsestään, joka tuota säätyään\nväärinkäyttää. Vaikkapa hän olisi köyhääkin onnettomampi, hän ei\nansaitse mitään sääliä, koska kaikki hänen kärsimyksensä ovat hänen\nitsensä aiheuttamia ja koska riippuu ainoastaan hänestä itsestään olla\nonnellinen. Köyhän kärsimys taas johtuu oloista, sen kohtalon\nkovuudesta, joka lepää hänen hartioillaan. Ei edes pitkäkään tottumus\nvoi hänestä poistaa ruumiillista väsymyksen, uupumisen ja nälän tuntoa.\nSuuri nerokkaisuus ja viisauskin ovat voimattomat vapauttamaan häntä\nsäätynsä kärsimyksistä. Mitä hyötyä on Epiktetoksella[101] siitä että\nedeltäpäin arvaa, että hänen herransa on ruhjova hänen jalkansa?\nJättääkö tuo herra hänen jalkansa silti ruhjomatta. Paitsi muuta\nkärsimystään hänellä siis on vielä se, että edeltäpäin arvaa uuden\nkärsimyksen. Jos kansalla olisi yhtä paljo järkevyyttä, kuin huomaamme\nsiinä järkevyyden puutetta, niin kuinka suuressa määrin se voisi\nmuuttua toisenlaiseksi kuin mitä se nyt on ja kuinka paljon muuta se\nvoisi aikaansaada kuin mitä se nyt aikaansaa! Jos tutkitte kansaa,\nhuomaatte että sillä tosin on toiset puhetavat, mutta että sillä silti\non yhtä paljo henkevyyttä ja selvää järkeä kuin teillä itsellänne.\nKunnioittakaa siis omaa sukuanne; ottakaa huomioon, että sen\nolennaisesti muodostaa kansan suuri joukko, ja että, vaikka kaikki\nkuninkaat ja filosofit siitä poistettaisiin, ei huomattaisi mitään\naukkoa ja että maailma kulkisi kulkuaan yhtä hyvin kuin ennenkin.\nSanalla sanoen: opettakaa oppilastanne rakastamaan kaikkia ihmisiä,\nniitäkin, jotka kanssaihmisiään halveksivat. Menetelkää niin,\nettei oppilaanne sijoita itseään mihinkään erityiseen kansanluokkaan,\nvaan että hän huomaa kuuluvansa jokaiseen. Puhukaa hänen\nkuullensa ihmissuvusta hellästi jopa säälienkin, älkääkä koskaan\nylenkatseellisesti. Ihminen, ällös koskaan saata toista ihmistä häpeään!\n\nTällaisin ja tämäntapaisin keinoin, jotka ovat vallan vastaiset\ntähänastisille, on soveliasta tunkea nuorukaisen sydämeen siinä\nherättääkseen ensimäiset luonnon tunteet, kehittääkseen sitä ja\nsaattaakseen sen sykkimään myötätuntoisuuden tunteita vertaisiaan\nkohtaan. Tähän lisään, että on tärkeätä näihin tunteisiin sekoittaa\nniin vähän personallista harrastusta kuin suinkin; ennen kaikkea: pois\nkaikki turhamielisyys, kilpailu, kunnian tavoittelu, pois kaikki nuo\ntunteet, jotka pakottavat meitä vertaamaan itseämme muihin. Tällainen\nvertaaminen näet ei koskaan tapahdu ilman että tunnemme jossakin määrin\nvihaa niitä kohtaan, jotka kilpailevat kanssamme etevämmyydestä, vaikka\nvaan omassa arvostelevassa mielessämme. Silloin täytyy joko ummistaa\nsilmänsä tai suuttua, olla joko häijy tai tyhmyri; koettakaamme välttää\nnäitä vastaehtoja. Nämä niin vaaralliset mielenliikutukset heräävät\nkuitenkin vasten tahtoammekin ennemmin tai myöhemmin, näin minulle\nhuomautettaneen. Sitä en kiellä, joka seikalla on aikansa ja paikkansa.\nMinä vaan sanon, ettei pidä jouduttaa niiden syntymistä.\n\nTämä on sen metodin henki, joka on seurattava. Tässä esimerkit ja\nyksityisseikat ovat turhat; sillä tästä alkaa melkein ääretön\nluonteiden erilaisuus, ja jokainen antamistani esimerkeistä ehkä ei\nsoveltuisi yhteen sadasta tuhannesta. Tästä kasvatin iästä alkaa\ntaitavalle opettajalle varsinainen havaitsijan ja filosofin toimi,\njohon liittyy taito syvyyksiään myöten tutkia ihmissydäntä, samalla\nkuin tuo tutkija koettaa sitä muodostella ja kehittää. Niin kauan\nkuin nuorukainen ei vielä ajattele teeskentelyä eikä sitä vielä ole\noppinut, huomaa hänelle mitä esinettä tahansa osotettaessa hänen\nkasvonilmeistään, silmistään ja liikkeistään minkä vaikutuksen tuo\nesine häneen tekee. Hänen kasvoissaan ilmenevät kaikki hänen sielunsa\nliikkeet. Niitä tarkkaamalla totumme niitä edeltäpäin arvaamaan ja\nlopulta niitä ohjaamaan.\n\nOn yleisesti tunnettua, että veri, haavat, huudot, huokaukset,\ntuskallisten leikkausten valmistukset ja kaikki, mikä aiheuttaa\nruumiillisen kärsimyksen ulkoaistillista havaitsemusta, nopeimmin ja\nyleisimmin valtaa kaikkien ihmisten mielet. Täydellisen hävityksen\najatus, ollen monipuolisempi, ei tee samaa vaikutusta. Kuoleman ajatus\nvaikuttaa myöhemmin ja heikommin; sillä ei kenelläkään ole itsellään\nkokemusta kuolemasta; on täytynyt nähdä kuolleita ruumiita, voidakseen\nkuvitella kuoleman kanssa kamppailevien tuskia. Mutta kun tämä kuva\nkerran on täysin muodostunut mielessämme, eivät silmämme voi nähdä\nmitään sen kammottavampaa näytelmää. Tämä johtuu joko siitä, että\nkuolema tarjoaa täydellisen hävityksen kuvan, tai siitä, että\najattelemme tämän hetken olevan välttämättömän joka ihmiselle ja että\nsellainen tila tekee meihin syvemmän vaikutuksen, koska emme mitenkään\nvoi sitä paeta.\n\nNäillä eri vaikutelmilla on tietysti eri vivahduksensa ja asteensa,\nriippuen jokaisen yksilön erityisestä luonteesta ja hänen aikaisemmin\nsaaduista tavoistaan. Mutta muuten ne ovat yleiset, eikä kukaan ole\nniistä kokonaan vapaa. On olemassa myöhemmin esiintyviä ja vähemmän\nyleisiä mielivaikutteita, jotka erityisesti huomataan tunteellisissa\nsieluissa. Nämä johtuvat moraalisista kärsimyksistä, sisäisistä\nsuruista, alakuloisuudesta, masentumisesta tai surumielisyydestä. On\nihmisiä, jotka heltyvät ainoastaan huudoista ja itkusta. Epätoivon\nkouristaman sydämen pitkät ja kumeat huokaukset eivät koskaan ole\nsaattaneet heitä päästämään myötätuntoisuuden huokausta; ei koskaan\nkumartunut selkä, kuihtuneet, kalpeat kasvot, sammunut silmä, jonka\nkyyneleet ovat kuiviin vuotaneet, ole saattanut heitä kyyneleitä\nvuodattamaan. Sielun kärsimykset eivät heistä merkitse mitään; tämä on\nheidän tuomionsa; heidän oma sielunsa on vallan tunnoton. Heiltä ei voi\nodottaa muuta kuin järkähtämätöntä ankaruutta, kovuutta ja julmuutta.\nHe saattavat kyllä olla tunnollisia ja oikeamielisiä, mutta eivät\nkoskaan ole lempeitä, jalomielisiä ja sääliväisiä. Sanoin, että he\nvoivat olla oikeamielisiä, jos yleensä ihminen voi olla oikeamielinen,\nolematta sääliväinen.\n\nMutta älkää olko hätäiset tuomitsemaan nuorukaisia tämän säännön\nnojalla, varsinkaan niitä, jotka on kasvatettu kuten pitää ja joilla\nsiis ei ole mitään käsitystä henkisistä kärsimyksistä, joita heidän ei\nole annettu koskaan kokea. Sanon sen vielä kerran: he voivat sääliä\nainoastaan sellaisia kärsimyksiä, joita itse ovat kokeneet. Tämä\nnäennäinen tunnottomuus, joka johtuu pelkästä tietämättömyydestä,\nmuuttuu pian hellyydeksi, kun he alkavat huomata, että ihmiselämässä on\ntuhansia kärsimyksiä joita eivät ennen ole tunteneet. Mitä tulee minun\nÉmileeni, olen varma siitä, että, koska hänellä lapsena on ollut\nyksinkertaisuutta ja hyvää arvostelukykyä, hänellä nuoruudeniässä on\noleva henkevyyttä ja tunteellisuutta; sillä tunteiden totuus riippuu\npaljon siitä, ovatko käsitteet oikeat.\n\nMutta miksi taas tässä huomautan tätä seikkaa? Epäilemättä hyvin moni\nlukijoistani on moittiva minua siitä, että olen unhottanut aikaisemmat\npäätökseni ja sen alituisen onnen, jonka lupasin oppilaalleni.\nOnnettomia, kuolevia, tuskan ja kurjuuden näkyjä! Kaunis onni! oiva\nnautinto nuorelle sydämelle, joka juuri herää elämään! Tuo\nsurunvoittoinen kasvattaja, joka tahtoi antaa kasvatilleen niin\nmielihyvää uhkuvan kasvatuksen, avaakin hänen mielensä yksinomaan\nkärsimyksille. Näin varmaankin sanotaan. Minua tämä puhe ei liikuta;\nolen näet luvannut tehdä kasvattini todella onnelliseksi enkä\nnäennäistä onnea nauttivaksi. Onko minun syyni, että aina annatte\nharhakuvien pettää itseänne ja että luulette niitä todellisuudeksi?\n\nKuvitelkaamme kahta nuorukaista, jotka ensi kasvatuksensa päätyttyä\nastuvat ulos maailmaan kahdesta toisilleen vallan vastakkaisesta\novesta. Toinen kohoaa äkkiä Olympokselle ja yhtyy mitä loistavimpaan\nseuraan. Hän viedään hoviin, ylhäisten, rikkaiden, kauniiden naisten\nluo. Oletan että häntä kaikkialla juhlitaan enkä ota huomioon, minkä\nvaikutuksen tämä kohtelu tekee hänen järkeensä; oletan että se voi tuon\nkohtelun vaikutuksia vastustaa. Hän rientää huvista toiseen, joka päivä\ntarjoaa hänelle uusia huvituksen esineitä. Hän antautuu tähän kaikkeen\nosottaen harrastusta ja intoa, joka teitä häikäisee. Huomaatte hänen\nolevan tarkkaavaisen, innokkaan ja uteliaan; hänen alussa ilmenevä\nihailunsa herättää huomiotanne. Luulette häntä tyytyväiseksi, mutta\ntarkatkaa lähemmin hänen tilaansa. Te luulette hänen nauttivan; minä\ntaas luulen hänen kärsivän.\n\nMitä hän ensiksi huomaa, kun hänen silmänsä aukenevat asioita näkemään?\nJoukon niin sanottuja hyviä seikkoja, joita hän ei ole tuntenut ja\njoista useimmat ainoastaan hetken ovat hänen käytettävänään ja\nnäyttävät tarjoutuvan hänelle ainoastaan pannakseen häntä niitä\nkaihoamaan silloin kun hän ei enää niitä omista. Jos hän kulkee\npalatsissa, näette hänen levottoman uteliaana kysyvän miksi hänen\nisänsä talo ei ole samanlainen. Kaikki hänen kysymyksensä osottavat,\nettä hän koko ajan vertaa itseään tämän talon isäntään. Ja tämä\nvertailu on nöyryyttävä hänen omiin oloihinsa nähden, siten kiihottaen\nja loukaten hänen turhamielisyyttään. Jos hän kohtaa nuoren miehen,\njoka on paremmin puettu kuin hän itse, huomaan hänen itsekseen\nnapisevan vanhempiensa saituutta vastaan. Jos hän taas on paremmin\npuettu kuin toinen, pahoittaa häntä nähdessään tuon toisen asettavan\nhänet varjoon joko syntymänsä tai nerokkaisuutensa nojalla ja koko\nkullalla kirjaillun pukunsa himmenevän yksinkertaisen verkatakin\nrinnalla. Jos hän yksin loistaa seurapiirissä ja jos hän kohoaa\nvarpailleen, jotta hänet paremmin nähtäisiin, niin kellähän muista\nläsnäolijoista ei olisi salainen halu nolata tuota ylpeän ja\nitserakkaan näköistä nuorta keikaria? Kaikki liittyy kohta häntä\nvastaan; jonkun vakavan miehen levottomuutta herättävät katseet ja\njonkun pilkkakirveen ivapuheet saapuvat ennen pitkää hänen korviinsa.\nJa vaikkapa yksi ainoa henkilö häntä ylenkatsoisi, niin tuon yhden\nylenkatse sinä hetkenä myrkyttää toisten suosionosotukset.\n\nOlettakaamme hänessä kaikkia edullisia ominaisuuksia; tulkoon hänen\nosakseen runsaasti huvia, olkoon hänessä paljo etevyyttä; olkoon hän\nhyvin kasvanut, henkevä, rakastettava. Naiset tulevat hänen seuraansa\netsimään. Mutta suosiessaan häntä ennenkuin hän heitä rakastaa, he\ntekevät hänestä pikemmin houkkion kuin rakastajan. Hänen menestyksensä\nheidän luonaan on oleva hyvä, mutta hänellä ei ole oleva innostusta\neikä intohimoa siitä nauttiakseen. Koska hänen mielihalunsa aina\nedeltäpäin tyydytetään, ennenkuin ne itsestään ovat saaneet vapaasti\nsyntyä, on hän keskellä huvien yltäkylläisyyttä tunteva pelkkää\nikävystymistä ja riippuvaisuutta. Se sukupuoli, joka on luotu hänen\nonneansa varten, herättää hänessä vastenmielisyyttä ja kyllästymistä\nennenkuin hän edes sitä tuntee. Jos hän vielä hakee tiaisten seuraa,\ntämä tapahtuu pelkästä turhamielisyydestä. Ja jos hän heihin todellisen\ntunteen siteillä kiintyisi, niin ei hän yksin ole nuori, erinomainen,\nrakastettava eikä aina ole huomaava rakastajattariaan uskollisuuden\nihmeolennoiksi.\n\nEn tässä puhu niistä selkkauksista, petoksista, juonista ja\nkaikenlaisista pettymyksistä, jotka välttämättömästi liittyvät\ntuollaiseen elämään. Se kokemus, jonka saavutamme yhteydestä maailman\nkanssa, herättää meissä inhoa sitä kohtaan, se on tunnettu asia. Mutta\ntässä puhun ainoastaan ensimäisen pettymyksen tuottamista ikävyyksistä.\n\nMikä vastakohta esiintyykään sille, joka, elettyään perheensä ja\nystäviensä piirissä ja huomattuaan olevansa heidän huomaavaisuutensa\nyksinomaisena esineenä, äkkiä astuu uusiin oloihin, missä hänestä\npidetään varsin vähä lukua ja missä hän ikäänkuin katoaa vieraaseen\nilmapiiriin, oltuaan niin kauan oman piirinsä keskuksena! Kuinka monta\nsolvausta ja nöyryytystä hänen täytyykään kokea, ennenkuin vapautuu\nnoiden outojen ihmisten parissa niistä ennakkoluuloista omaan\netevyyteensä nähden, jotka ovat syntyneet ja joita on ylläpidetty hänen\nomaistensa parissa! Lapsena kaikki tekivät hänelle mieliksi ja häärivät\nhänen ympärillään; tultuaan nuorukaiseksi täytyy hänen noudattaa\nkaikkien muiden tahtoa. Tai jos hän unhottaa uuden asemansa ja\nsäilyttää entisen käytöstapansa, niin mitkä kovat opetukset pakottavat\nhäntä itseään tutkimaan! Hänen tottumuksensa helposti saavuttaa\nhaluamansa esineet saattaa hänet haluamaan paljoa ja panee hänet\ntuntemaan alituista kaipausta. Kaikki, mikä häntä miellyttää, herättää\nhänessä halua; kaiken, mikä toisilla on, hän tahtoisi saada. Hän\nhimoitsee kaikkea, kadehtii kaikkia, hän tahtoisi olla kaikkialla,\nhallitsevana. Turhamielisyys häntä kalvaa, hillittömien halujen hehku\npolttaa hänen nuorta sydäntään. Niitä seuraavat mustasukkaisuus ja\nviha. Kaikki riuduttavat intohimot kiihtyvät yhtä haavaa. Keskellä\nmaailman meluavaa hyörinää hän tuntee niiden riehuvan; joka ilta se\nseuraa häntä hänen kotiansa, johon hän palaa tyytymättömänä itseensä ja\nmuihin. Hän vaipuu uneen täynnä tuhansia turhia tuumia, ollen\nlukemattomien mielijohteiden valloissa. Ja hänen ylpeytensä maalaa\nhänen eteensä unissakin ne petolliset mielipyyteet, joiden\ntoteuttaminen häntä houkutellen kalvaa ja jotka eivät koskaan toteudu.\nTällainen on teidän kasvattinne. Tarkastakaamme nyt minun kasvattiani.\n\nJos ensimäinen hänen tekemänsä havainto aiheuttaakin mielipahaa, niin\nsen ensimäinen vaikutus häneen itseensä onkin mielihyväntunne.\nHuomatessaan miten monesta kärsimyksestä hän on vapaa, hän tuntee\nolevansa onnellisempi kuin mitä oli luullutkaan. Hän ottaa osaa\nvertaistensa kärsimyksiin, mutta tämä osanotto on vapaaehtoinen ja\nmieluisa. Samalla hän nauttii heidän kärsimystään kohtaan tuntemastaan\nsäälistä ja siitä onnentunteesta, että itse on tuosta kärsimyksestä\nvapaa. Hän tuntee olevansa tuossa voiman tilassa, joka panee meidän\nvoimamme uhkuen paisumaan ulkopuolelle itseämme ja kohdistamaan\ntoisaalle omalle menestymiselle tarpeettoman toimintakyvyn. Voidaksemme\nsääliä toisten kärsimystä, tulee meidän epäilemättä tuntea se, mutta ei\nsamalla itse olla sen alaisena. Kun olemme kärsineet tai kun pelkäämme\njoutuvamme kärsimään, säälimme niitä, jotka paraikaa kärsivät; mutta\nkun itse kärsimme, säälimme ainoastaan itseämme. Koska me siis kaikki\nolemme alttiina elämän kärsimyksille ja koska jokainen myöntää toiselle\nainoastaan sen määrän sääliä, jota hän nykyhetkellisesti ei itseään\nvarten tarvitse, on selvää, että sääli on hyvin mieluisa tunne, se kun\ntodistaa että olemme edullisemmassa tilassa. Sitä vastoin kovasydäminen\nihminen aina on onneton, kun hänen sydämensä tila ei suo hänelle mitään\nylimääräistä säälintunnetta, jonka voisi kohdistaa muiden ihmisten\nkärsimyksiin.\n\nArvostelemme yleensä liiaksi onnea ulkokuoren mukaan; oletamme sen\npiilevän siinä, missä sitä on kaikkein vähimmin; etsimme sitä sieltä,\nmissä sitä ei ollenkaan voi olla. Iloisuus on hyvin epäilyttävä onnen\nmerkki. Iloiselta näyttävä ihminen ei useinkaan ole muuta kuin\nonneton, joka koettaa viedä toisia harhaan ja pettää itseään. Nuo\nhenkilöt, jotka seurapiirissä paljon nauravat ja ovat avomielisiä ja\nhilpeitä, ovat melkein kaikki alakuloisia ja ärtyisiä kotonaan, ja\nheidän palvelijansa saavat kärsiä siitä huvituksesta, jonka he\nseurustelutovereilleen tarjoavat. Todella tyytyväinen mieli ei ole\niloinen eikä vallattoman riemukas; sellainen mieli on arka niin\nsuloisesta tunteesta ja pysyy siitä nauttiessaan tästä nautinnosta\ntietoisena, nauttien täysin määrin ja peläten, että se voisi haihtua.\nTodella onnellinen ihminen ei juuri puhu eikä hymyile; hän ikäänkuin\nkäärii onnensa sydämensä ympärille. Meluavat leikit ja pauhaava ilo\nverhoavat inhoa ja ikävää. Surumielisyys sitävastoin soveltuu yhteen\ntodellisen sisäisen ilon kanssa. Heltymys ja kyyneleet seuraavat\nviehkeimpiä mielenliikutuksia, ja ylenmääräinen ilo aiheuttaa pikemmin\nitkua kuin naurua.\n\nVaikka huvien paljous ja vaihtelevaisuus puusta katsoen näyttää\nsynnyttävän onnellisuutta ja sitävastoin tasaisesti soluvan elämän\nyksitoikkoisuus tuntuu ikävystyttävän, huomaamme päinvastoin, asiaa\nlähemmin tarkastettuamme, että miellyttävin sieluntila johtuu\nnautintojen kohtuullisuudesta, joka ei synnytä himoa eikä\nkyllästymistä. Halujen aiheuttama levottomuus synnyttää uteliaisuutta\nja huikentelevaisuutta; rajujen nautintojen tyhjyys herättää inhoa.\nEmme koskaan kyllästy tilaamme, kun emme tunne parempaa tilaa. Kaikista\nmaapallon ihmisistä villit ovat vähimmin uteliaita ja oloihinsa\nvähimmin kyllästyneitä. Kaikki on heille yhdentekevää. He eivät nauti\nolioista, vaan omasta itsestään. Vaikka he eivät tee juuri mitään, ei\nheillä koskaan ole ikävä.\n\nSeuraihminen esiintyy aina vieraassa naamarissa. Hän kun ei juuri\nkoskaan ole luonnollinen, tuntee hän itsensä aina oudoksi ja kankeaksi\nkun hänen on pakko olla oma itsensä. Se, millainen hän todella on, ei\nhänestä merkitse mitään, ulkokuori on hänelle pääasia.\n\nMinun on mahdoton kuvitella sellaista nuorukaista, josta juuri olen\npuhunut, ilman röyhkeätä, hemmoteltua ja teeskenneltyä piirrettä\nkasvoissa, joka on vastenmielinen teeskentelemättömän yksinkertaisille\nihmisille. Oman oppilaani kasvoja taas kuvittelen mieltäkiinnittäviksi\nja vilpittömiksi sekä niissä kuvastuvan tyytyväisyyttä ja oikeata\nsielun rauhaa, joka herättää kunnioitusta ja luottamusta ja joka\nnäyttää ainoastaan odottavan ystävyydentunteiden puhkeamista,\nlahjoittaakseen oman ystävyytensä niille, jotka häntä lähestyvät.\nLuullaan, että kasvot kehittyvät sen muotoisiksi, kuin luonto\nalunpitäen on kaavaillut niiden piirteet. Minä puolestani luulen että\nkasvojemme piirteet tämän luonnon määräämän kehityksen ohella vallan\nhuomaamattamme saavat usein toistuvien ja tavaksi tulleiden\nsieluntilojen leiman. Nämä sieluntilat kuvastuvat kasvoissa, se on\nvallan varma; muututtuaan pysyviksi, ne välttämättömästi painavat\nkasvoihin pysyvän leimansa. Tämän nojalla päätän, että kasvojen ilme\nilmaisee luonnetta ja että joskus toisen nojalla voi tehdä\njohtopäätöksiä toisen suhteen, menemättä etsimään salaperäisiä\nselityksiä, jotka edellyttävät meille saavuttamattomia tietoja.\n\nLapsella ei ole muuta kuin kaksi selvää mielenliikutusta: ilo ja suru.\nSe joko nauraa tai itkee; sieluntilojen väliasteita sillä ei ole.\nLakkaamatta se siirtyy toisesta mainituista mielenliikutuksista\ntoiseen. Tämä alituinen vaihtelu estää lapsen kasvoihin painumasta\npysyvää leimaa, erityistä perusilmettä. Mutta siinä iässä, jolloin se\non tullut rikastunteisemmaksi, on sillä vilkkaammat ja pysyvämmät\nmielenliikutukset, ja silloin sen vastaanottamat syvemmät vaikutteet\njättävät jälkiä, jotka eivät hevin katoa, ja sen tavaksi tulleesta\nsieluntilasta johtuu erityinen kasvojen juonne, joka aikaa myöten\nvakaantuu häviämättömäksi. Kuitenkaan ei ole tavatonta, että ihmisten\nkasvojen sävy muuttuu eri ikäkausina. Olen nähnyt useita sellaisia\nhenkilöitä ja olen aina huomannut että ne näistä henkilöistä, joiden\nkehityskulkua olen voinut tarkata ja seurata, ovat muuttuneet sielun\ntaipumuksilta ja pääpyyteiltä. Yksistään tämä huomio, jos sen kokemus\nvahvistaa, tuntuu minusta ratkaisevan tärkeältä ja olevan paikallaan\nkasvatusopillisessa tutkimuksessa, jonka tulee osottaa miten\nulkonaisten merkkien avulla voi arvostella sisäistä sieluntilaa.\n\nMinun kasvattini ei ole oppinut matkimaan sovinnaisia tapoja eikä\nteeskentelemään tunteita, joita hänellä ei ole; en luule, että hän\nsiltä on oleva vähemmin rakastettava. Mutta siitä ei tässä olekaan\nkysymys. Ainakin olen varma siitä, että hänellä on oleva enemmän\ntodellista kiintymyksen tunnetta; ja minun on vaikea uskoa, että se,\njoka rakastaa ainoastaan itseään, voisi niin hyvin teeskennellä, että\nmiellyttäisi yhtä paljon kuin se, joka kiintymyksen ja hellyyden\ntunteista muita ihmisiä kohtaan itse kokee täyteläisempää onnen\ntunnetta. Mutta mitä tulee itse tähän tunteeseen, luulen siitä\ntarpeeksi puhuneeni, jotta arvostelukykyinen lukija siitä saa oikean\nkäsityksen sekä huomaa, etten ole tuonut esiin ristiriitaisia\nväitteitä.\n\nPalaan siis metodiini ja sanon: kun tähdellinen aika lähenee, antakaa\nnuorukaisten nähdä ainoastaan sellaista, mikä viivyttää, eikä suinkaan\nkiihottaen jouduta heidän sukupuoli-kehitystään. Kytkekää heidän\nheräävä mielikuvituksensa sellaisilla seikoilla, jotka eivät suinkaan\nkiihota heidän aistillisuuttaan, vaan päinvastoin ehkäisevät sen\ntoimintaa. Pitäkää heitä erillä suurista kaupungeista, missä naisten\nkomeilu ja säädytön tungettelevaisuus jouduttaa luonnon opastusta, jopa\nennättää sen edelle, missä kaikki tarjoaa heidän katseilleen huveja,\njotka heidän sopii tuntea vasta silloin, kun heillä on tarpeeksi\narvostelukykyä niistä valita sellaiset, jotka ovat oikeat.\nViekää heidät heidän ensimäiseen olopaikkaansa, missä maaelämän\nyksinkertaisuus sallii heidän ikänsä intohimojen hitaammin kehittyä;\ntai jos heidän taideharrastuksensa vielä kiinnittää heitä kaupunkiin,\nniin koettakaa juuri tuon harrastuksen avulla heistä karkottaa\nvaarallista toimettomuutta. Valitkaa huolellisesti heidän seuransa,\ntoimensa ja huvinsa ja asettakaa heidän eteensä liikuttavia, mutta\nsäädyllisiä kuvia, jotka heitä liikuttavat houkuttelematta ja jotka\nantavat ravintoa heidän tunne-elämälleen, aistillisuutta kiihottamatta.\nHuomatkaa myös, että kaikkialla tulee välttää liiallisuutta ja että\nylen kiihkeät mielenliikutukset matkaansaavat enemmän vahinkoa, kuin\nmitä niiden avulla on tahdottu välttää. Kuitenkaan ei ole tarkoitus\noppilaastanne tehdä sairaanhoitajaa eikä laupeuden veljeä, ei lamauttaa\nhänen silmiään alituisten surujen ja kärsimysten näyllä eikä viedä\nhäntä toisen potilaan luota toisen luo, sairashuoneesta toiseen,\nmestauspaikkoihin ja vankiloihin. Hänet tulee saattaa heltymään eikä\npaatumaan inhimillisen kurjuuden näkemisestä. Jos kauan näemme saman\nilmiön, ei se lopulta enää tee meihin mitään vaikutusta; aikaa myöten\ntotumme kaikkeen. Se, minkä näemme liian usein, ei enää vaikuta\nmielikuvitukseemme, ja ainoastaan mielikuvitus panee meidät tuntemaan\ntoisten kärsimystä. Niinpä papit ja lääkärit yhä nähdessään kuolevia ja\nkärsiviä lopulta menettävät säälintunteensa. Tutustukoon siis\noppilaanne ihmisten kohtaloon ja lähimäisensä kärsimyksiin; mutta\nälköön hän niitä nähkö liian usein. Yksi ainoa hyvin valittu ja\noikeassa valossa osotettu seikka on hänelle kuukauden ajaksi tuottava\nheltymyksen ja tuumiskelun aihetta. Hänen ratkaiseva arvostelunsa\njostakin näkemästään johtuu vähemmin itse näkemästä kuin sen\njäljestäpäin tapahtuvasta punnitsemisesta, ja se pysyvä vaikutus, jonka\nhän saa jostakin esineestä, johtuu vähemmän itse tuosta esineestä, kuin\nsiitä näkökohdasta, joka aiheuttaa häntä tuota esinettä muistelemaan.\nTäten, viisaasti valiten ja rajoittaen esimerkit, opetukset ja kuvat\ntylsistytätte pitkiksi ajoiksi aistillisuuden kärjen ja estätte\nseuraamalla luonnon omaa suuntaa, luontoa kulkemasta harhaan.\n\nMikäli kasvattinne saavuttaa tietoja, valitkaa sellaisia käsitteitä,\njotka vastaavat niitä; ja mikäli hänen halunsa heräävät, valitkaa\nsellaisia mielikuvituksen esineitä, jotka ovat omansa niitä polkemaan.\nEräs vanha soturi, joka oli yhtä puhdas tavoiltaan kuin urhoollinen,\nkertoi minulle että hänen isänsä, hyvin järkevä, mutta samalla hyvin\njumalinen mies, huomatessaan poikansa jo varsin nuorena tuntevan\nsuurta intohimoista vetoa naisiin, oli ponnistanut kaikki voimansa\npidättääkseen häntä. Mutta kun isä huolimatta kaikista ponnistuksistaan\nhuomasi poikansa olevan vähällä pujahtaa pakoon isän valvontaa, oli\nhänen mieleensä johtunut tuuma viedä poika kuppatautisten sairaalaan,\nmissä aiettaan ilmaisematta äkkiä oli vienyt hänet saliin, jossa joukko\nnoita poloisia, hirvittävän parannuskeinon muodossa sai hyvittää\nsäännötöntä elämäänsä. Nähdessään tämän inhottavan näyn, joka yhdellä\nhaavaa järkytti kaikkia aisteja, oli nuori mies vähällä pyörtyä. \"Mene,\nkurja irstailija\", sanoi isä silloin hänelle rajusti, \"ja seuraa sitä\nalhaista viettiä, joka sinut tempaa mukaansa; pian olet tunteva itsesi\nylen onnelliseksi, jos pääset tähän saliin, jossa mitä inhottavimpien\ntuskien uhrina olet pakottava isäsi kiittämään Jumalaa kuolemastasi.\"\n\nNämä muutamat sanat sen voimakkaan kuvan yhteydessä, joka täällä äkkiä\ntarjoutui nuorelle miehelle, tekivät häneen vaikutuksen, joka ei\nkoskaan haihtunut. Kun hänen sitten oli pakko viettää nuoruutensa\nvaruskuntakaupungeissa, kärsi hän mieluummin toveriensa ivailun, kuin\nettä olisi noudattanut heidän irstasta elintapaansa. \"Olenhan minäkin\nollut ihminen\", sanoi hän, \"ja minulla on ollut heikkouteni; mutta aina\ntähän korkeaan ikääni asti en ole voinut koskaan kauhistumatta nähdä\nporttoa.\" Opettaja! Käytä vähä sanoja; mutta opi valitsemaan paikka,\naika ja henkilöt; anna sitten koko opetuksesi esimerkkien muodossa, ja\nvoit olla varma siitä, että saavutat tarkoituksesi.\n\nEi ole suurta merkitystä sillä, miten lapsuudenikää on käytetty. Se\npaha, mikä siihen on pujahtanut, on poistettavissa ja se hyvä, mikä sen\naikana on saavutettu, on myöhemminkin saavutettavissa. Mutta niin ei\nole sen alkuiän laita, jolloin ihminen alkaa todella elää. Tätä ikää ei\nkoskaan kestä tarpeeksi kauan, siihen nähden, mitä sen kuluessa on\ntoteutettava, ja sen tärkeys vaatii alituista tarkkaavaisuutta. Senpä\nvuoksi panen erityistä painoa siihen, että tätä kehityskautta\npidennetään. Hyvän kasvatustavan parhaita sääntöjä on se, että pitää\nviivyttää kaikkea niin paljon kuin suinkin. Saattakaa edistyminen\nhitaaksi ja varmaksi; estäkää nuorukaista tulemasta mieheksi sinä\nhetkenä, jolloin hänen puoleltaan ei puutu mitään miehistyäkseen.\nSillävälin kuin ruumis kasvaa, ne elonhenget, joiden on määrä antaa\nmehua verelle ja voimaa jänterille, muodostuvat ja kehittyvät. Jos nämä\nsaavat toisen vaikutussuunnan ja jos siis se, jonka on määrä vahvistaa\ntoisen yksilön kehittymistä, käytetään toisen yksilön muodostamiseen,\nniin nuo molemmat olennot jäävät heikoiksi ja luonnon työ jää\nkeskeneräiseksi. Henkisetkin toiminnat kärsivät tästä heikkoudesta, ja\nsielu, joka silloin on yhtä huono kuin ruumis, kykenee vaan heikosti ja\nveltosti toimimaan. Suuret ja rotevannäköiset raajat eivät takaa\nrohkeutta eivätkä neroa. On luonnollista ettei sielun voima yhdy\nruumiin voimakkuuteen, jos sielua ja ruumista yhdistävät elimet ovat\nhuonossa kunnossa. Mutta olkootpa ne kuinka hyvässä kunnossa tahansa,\non niiden vaikutus heikko, jos niillä on ravintona huono ja köyhtynyt\nveri, josta puuttuu tuo mehu, joka antaa voimaa ja joustavuutta\nkaikille ruumiinkoneiston pontimille. Yleensä huomataan enemmän hengen\nvirkeyttä niissä ihmisissä, jotka nuoressa iässään ovat välttäneet\nennenaikaista turmelusta, kuin niissä, joiden irstaileva elämä on\nalkanut siitä perin, kun he siihen ovat kyenneet. Tässä epäilemättä\nyksi syy siihen, että tavoiltaan puhtaat kansat tavallisesti\njärkevyydessä ja urhoollisuudessa voittavat tavoiltaan irstaat kansat.\nViime mainitut loistavat yksinomaan jonkunlaisilla hienostelluilla\npikku-ominaisuuksillaan, joita sanovat henkevyydeksi, terävyydeksi ja\nälykkäisyydeksi. Mutta noita suuria ja jaloja henkisiä avuja: viisautta\nja järkevyyttä, jotka kunnostavat ihmistä kauniiden tekojen, hyveiden\nja todella hyödyllisen toiminnan muodossa, on tavattavissa ainoastaan\nedellisissä.\n\nOpettajat valittavat, että nuoruuden tuli saattaa vaikeaksi sitä\nohjata, ja myönnän heidän olevan oikeassa. Mutta eiköhän syy ole itse\nopettajien? Eivätkö he tiedä, että, niin pian kuin ovat päästäneet\ntämän tulen leimuamaan aistillisuuden alalla, on mahdoton antaa sen\nliekeille toista suuntaa? Tokkohan ylen intomielisen kasvattajan pitkä\nja kylmä nuhdesaarna voi hävittää pois kasvattinsa mielestä siihen\npainuneen nautinnon kuvan? Tokko hän hänen sydämestään voi karkottaa\nsitä kalvavaa himoa? Voiko hän sammuttaa sen aistillisuuden hehkun,\njonka kasvatti jo käytännöstä tuntee? Eikö tämä ole ärtyisenä kohoava\nniitä esteitä vastaan, jotka erottavat hänet ainoasta käsittämästään\nonnesta. Ja eikö tuo nuorukainen ole pitävä tuota hänelle säädettyä\nankaraa lakia, jota ei ymmärrä, sen miehen oikkuna ja vihan ilmauksena,\njoka ainoastaan koettaa häntä kiusata? Onko ihmeellistä että\nnuorukainen on uppiniskainen ja vuorostaan vihaa häntä?\n\nKäsitän hyvin, että kasvattaja käyttäytymällä lempeästi saattaa itsensä\nsiedetymmäksi ja säilyttää näennäisen vaikutusvallan kasvattiinsa\nnähden. Mutta en saata käsittää mitä tuo vaikutusvalta hyödyttää, joka\nylläpidetään ainoastaan siten, että ravitaan niitä paheita, jotka sen\npitäisi tukahuttaa; tämä on samaa kuin jos ratsumies rauhoittaakseen\ntulista hevostaan kiihottaisi sitä hyppäämään kuiluun.\n\nTämä nuoruuden tuli ei suinkaan ole mikään kasvatuksen este; sen avulla\npäinvastoin kasvatus kehittyy ja saavuttaa täytäntönsä; sen avulla\nsaavutatte mahdin nuorukaisen sydämen yli, kun hän lakkaa olemasta\nteitä vahvempi. Hänen intohimonsa ensi ilmaukset ovat ne ohjat, joiden\navulla hallitsette kaikki hänen ensi liikkeensä. Hän oli vapaa, ja nyt\nhän onkin sidottu. Niin kauan kuin hän ei rakastanut mitään, oli hän\nriippuvainen ainoastaan itsestään ja tarpeistaan; niin pian kuin hän on\nruvennut rakastamaan, on hän riippuvainen kiintymyksestään. Näin\nsyntyvät ensi siteet, jotka yhdistävät hänet hänen sukuunsa.\nKoettaessanne suunnata hänen herääviä kiintymyksentunteitaan\nihmissukuun älkää kuvitelko että se alussa on käsittävä kaikkia ihmisiä\nja että sanalla \"ihmiskunta\" hänen mielessään on oleva jotakin\nmerkitystä. Siinä pettyisitte; tämä kiintymys on aluksi rajoittuva\nhänen vertaisiinsa. Ja vertaisinaan hän ei ole pitävä tuntemattomia\nihmisiä, vaan niitä, joihin hän tuntee ystävyyssuhdetta, niitä jotka\ntottumuksesta ovat käyneet hänelle rakkaiksi tai välttämättömiksi;\nniitä, joiden hän selvästi huomaa ajattelevan ja tuntevan samoin kuin\nhän itse; niitä, joiden huomaa olevan alttiina samoille kärsimyksille,\njoita itse on kokenut, sekä jotka ovat alttiit tuntemaan samoja iloja\nkuin hänkin; sanalla sanoen niitä, joiden luonteen ilmeisen selvä\nyhtäpitäväisyys hänen oman luonteensa kanssa hänessä herättää melkoista\ntaipumusta kiintymykseen. Vasta silloin, kun hän monella monituisella\ntavalla on kehittänyt luonnettaan, kun hän on paljon punninnut omia ja\nmuiden ihmisten tunteita, hän voi yleistää yksilöllisiä käsitteitään,\nniin että ne käsittävät abstraktisen ihmiskunta-aatteen ja että hänen\nyksityiset taipumuksensa ja pyyteensä yhtyvät hänen sukunsa\ntaipumuksiin ja pyyteisiin.\n\nNiin pian kuin hän itse kykenee tuntemaan kiintymystä, hän on myös\naltis vastaanottamaan toisten kiintymystä[102] ja samalla hän rupeaa\ntarkkaamaan tämän kiintymyksen ulkonaisia merkkejä. Huomatkaa nyt minkä\nuuden vaikutusvallan voitte saavuttaa häneen nähden! Kuinka monta\nkahletta olettekaan nivonut hänen sydämensä ympäri, ennenkuin hän sitä\non huomannutkaan! Mitä hän onkaan tunteva kun hän, silmiensä auettua\nnäkemään omaa olemustaan, huomaa mitä te olette tehnyt hänen hyväkseen,\nkun hän voi verrata itseään toisiin ikäisiinsä nuorukaisiin ja teitä\ntoisiin kasvattajiin! Sanon: kun hän huomaa. Varokaa nimittäin, ettette\nsitä hänelle huomauta; jos sen itse hänelle sanotte, hän ei sitä\nhuomaakaan. Jos häneltä vaaditte kuuliaisuutta hänelle omistamanne\nhuolenpidon palkkana, luulee hän teidän viekkaudella koettaneen sitä\nhäneltä saavuttaa. Ja hän on ajatteleva, että olette teeskennellyt\nhyödyttävänne häntä, siitä mitään palkkaa vaatimatta, mutta että itse\nteossa olette laskenut hänen niskoilleen velvollisuustaakan ja sitonut\nhänet sopimuksella, johon hän puolestaan ei ole suostunut. Turhaan\nlisäätte, että se, minkä häneltä vaaditte, tapahtuu yksinomaan hänen\nomaksi hyväkseen. Sanalla sanoen, te vaaditte häneltä jotakin ja\nvaaditte sellaisen nojalla, minkä olette tehnyt ilman hänen\nsuostumustaan. Kun joku onneton tarvitsevainen saa rahoja, jotka\nhänelle muka lahjoitetaan, mutta joiden avulla hän itse teossa\nvelvotetaan johonkin erityisessä tarkoituksessa, huudetaan, että\nhänelle on vääryys tapahtunut. Mutta ettekö te tee itseänne syypääksi\nvielä suurempaan vääryyteen, kun vaaditte oppilaaltanne palkkaa\nsellaisesta huolenpidosta, jota hän ei ole vapaaehtoisesti\nvastaanottanut? Kiittämättömyys olisi paljoa harvinaisempi, jos\nhyväntekijän omaan etuun tähtäävät hyvät teot eivät olisi niin yleisiä.\nOn vallan luonnollista, että rakastamme sitä, joka tekee meille hyvää.\n\nKiittämättömyys ei ole ihmissydämelle olennainen pahe, itsekkäisyys\ntaas on. On olemassa paljon vähemmän sellaisia epäkiitollisia ihmisiä,\njoilla olisi syytä olla kiitollisia, kuin on itsekkäitä hyväntekijöitä.\nJos peittämättä tarjoatte minulle kaupaksi lahjojanne, olen tinkivä\nniiden hinnasta. Mutta jos teeskentelette lahjottavanne, myöhemmin\nvaatiaksenne lahjastanne mielivaltaisen hinnan, harjotatte petosta.\nAinoastaan se lahja, joka annetaan ilman minkäänlaista kiitollisuuden\nvaatimusta, on arvaamattoman kallis. Sydän alistuu ainoastaan niihin\nlakeihin, jotka johtuvat siitä itsestään. Jos tahdomme sitä kahlehtia,\nteemmekin sen vapaaksi, ja jos jätämme sen vapaaksi, kahlehdimme sen.\n\nKun kalamies heittää ongen veteen, kala ilmestyy ja uiskentelee sen\nympärillä mitään pahaa aavistamatta. Mutta kun se on tarttunut syöttiin\nkätkettyyn koukkuun ja tuntee siimaa vedettävän ylös, se koettaa paeta.\nOnko kalastaja ehkä hyväntekijä ja kala kiittämätön? Onko koskaan\nnähty, että hyväntekijänsä unhottama ihminen unhottaa hyväntekijänsä?\nPäinvastoin hän hänestä aina puhuu kernaasti, eikä koskaan ajattele\nhäntä heltymättä. Jos hän saa tilaisuuden tuolle hyväntekijälleen\njollakin odottamattomalla palveluksella osottaa että hän muistaa\nhänelle tehdyt palvelukset, niin miten suurta sisäistä tyydytystä\ntuntien hän silloin ilmaisee kiitollisuuttaan! Miten suloista iloa\ntuntien hän silloin paljastaa tämän kiitollisuutensa! Miten ihastuneena\nhän on sanova hänelle: Nyt on minun vuoroni! Totisesti tämä on luonnon\nääni. Oikea hyvä työ ei koskaan ole synnyttänyt kiittämättömyyttä.\n\nKoska siis kiitollisuus on luonnollinen tunne ja jos ette itse tärvele\nsen vaikutuksia, voitte olla varma siitä, että oppilaanne ruvetessaan\nymmärtämään huolenpitonne merkitystä, on paneva siihen arvoa, ellette\nitse ole hänelle tuota merkitystä huomauttanut, ja että se on hankkiva\nteille hänen sydämessään vaikutusvallan, jota ei mikään voi hävittää.\nMutta ennenkuin olette varma siitä, että omistatte tämän edun, varokaa,\nettette sitä menetä koettamalla antaa itsellenne erityistä arvoa hänen\nsilmissään. Jos hänen kuullen kehutte palveluksianne, saatatte ne\nhänelle sietämättömiksi; jos itse ne unhotatte, saatatte hänet niitä\nmuistamaan. Ennenkuin on aika kohdella häntä miehenä, älköön koskaan\nolko puhetta siitä, mitä hän on teille velkaa, vaan mitä hän on\nvelvollinen tekemään itselleen. Saattaaksenne hänet mukautuvaksi ja\ntaipuisaksi niin myöntäkää hänelle täysi vapautensa, syrjäytykää itse,\njotta hän teitä etsisi, kohottakaa hänen henkensä kiitollisuuden jaloon\ntunteeseen puhumalla hänelle ainoastaan hänen omasta edustaan. En ole\npitänyt sopivana että hänelle olisi sanottu sen, mikä on tehty,\ntarkoittaneen hänen etuansa, ennenkuin hän kykenee sitä ymmärtämään.\nHän näet tuosta puheestanne olisi tehnyt sen johtopäätöksen, että te\nolette hänestä riippuvainen ja olisi pitänyt teitä palvelijanaan. Mutta\nnyt kun hän alkaa tuntea mitä kiintymys merkitsee, hän tuntee myöskin\nmikä suloinen side voi liittää ihmistä kiintymyksensä esineeseen. Ja\nsitä intoa, jolla alati harrastatte hänen edistymistään, hän ei enää\nole pitävä orjan alamaisuutena vaan ystävän hellyytenä. Eipä mikään\nvaikuta syvemmin ihmissydämeen kuin ilmeisen ystävyyden ääni; sillä\ntiedämme ettei se koskaan tähtää muuhun kuin omaan menestymiseemme.\nSaatamme luulla ystävän erehtyvän, mutta emme, että hän tahallaan meitä\npettää. Joskus vastustamme hänen neuvojansa; mutta emme koskaan niitä\nylenkatso.\n\nNyt astumme vihdoin siveellisyyden alalle; olemme näet astuneet\neteenpäin toisen askeleen miehen kehitysuralla. Jos tässä olisi oikea\nkohta, koettaisin näyttää miten sydämen ensi tunteista heräävät\nomantunnon ensi äänet ja miten rakkauden- ja vihantunteista syntyy\nensimäinen hyvän ja pahan tuntemus. Osottaisin miten _oikeus_ ja\n_hyvyys_ eivät ole pelkkiä abstraktisia sanoja eivätkä järjen\nmuodostamia pelkkiä siveellisiä käsitteitä, vaan että ne ovat\ntodellisia järjen valaiseman sielun tunteita ja kehittyneitä luonnon\njärjestyksen mukaisesti alkuperäisestä sieluntilastamme. Lisäksi\nosottaisin, ettei yksinomaan järjen avulla, riippumatta omastatunnosta,\nvoi säätää mitään luonnollista lakia ja että koko n.s. luonnonoikeus on\npelkkää harhaluuloa, ellei se perustu ihmissydämen luonnolliseen\ntarpeeseen.[103] Mutta tarkoitukseni ei ole tässä kirjoittaa\nmetafyysillistä tai siveysopillista tutkimusta eikä yleensä mitään\noppijärjestelmää. Aion vaan kosketella tunteidemme ja tietojemme\nkehitysjärjestystä ja edistystä ja niiden suhdetta meidän\nyleistilaamme. Toiset kenties perinpohjin tutkivat ja esittävät sen,\nmihin minä tässä ainoastaan viittaan.\n\nÉmileni ei tähän asti ole tarkannut ketään muuta kuin itseään, mutta nyt\non ensi katse, jonka hän luo lähimäisiinsä, saattava hänet vertaamaan\nitseään heihin. Ja ensimäinen tunne, jonka tämä vertailu hänessä\nherättää, on oleva halu asettua ensi sijalle. Täten rakkaus itseensä\nmuuttuu itserakkaudeksi ja nyt syntyvät kaikki sen yhteydessä olevat\nintohimot. Mutta jotta me voisimme päättää ovatko ne näistä\nintohimoista, jotka tulevat olemaan hallitsevia nuorukaisen luonteessa,\ninhimillisiä ja lempeitä, vai julmia ja vahingollisia, tavoittelevatko\nne hyväntekeväisyyttä ja sääliä, vai kateutta ja himoa, tulee meidän\ntietää mihin asemaan hän aikoo asettua ihmisten parissa ja minkälaisia\nesteitä hän luulee olevan voitettavina, ennenkuin saavuttaa tuon\naseman.\n\nOpastaaksemme häntä tässä tutkistelussa tulee meidän, osotettuamme\nhänelle ihmissuvulle yhteisiä ominaisuuksia, tästä alkaen näyttää\nhänelle ihmisten erilaisuuksia. Nyt kohtaa meitä luonnollisen ja\nyhteiskunnallisen erilaisuuden ja koko yhteiskuntajärjestelmän kuva.\n\nTulee tutkia yhteiskuntaa tarkastamalla ihmisiä, ja ihmisiä\ntarkastamalla yhteiskuntaa. Ne, jotka tahtoisivat käsitellä erikseen\npolitiikkaa ja moraalia, eivät koskaan kummastakaan ymmärtäisi mitään.\nJos ensin kiinnitämme huomiomme alkuperäisiin olosuhteisiin, huomaamme\nmiten ne vaikuttavat ihmisiin ja mitkä intohimot niistä syntyvät.\nHuomaamme lisäksi miten intohimojen kehittyessä nämä olosuhteet\nlaajenevat tai rajoittuvat. Käsivarsien voimakkuus saattaa ihmiset\nvähemmän riippumattomiksi ja vapaiksi kuin sydämen halujen kohtuus.\nJokainen, joka haluaa vähää, on harvoista ihmisistä riippuvainen. Mutta\nkun aina sekoitamme turhia halujamme ruumiillisiin tarpeisiimme, niin\nne, jotka ovat arvelleet viimemainittuja yhteiskunnan perustaksi, ovat\naina pitäneet seurauksia syinä ja ovat kaikesta järkeilystään tehneet\nvääriä johtopäätöksiä.\n\nLuonnontilassa vallitsee todellinen ja kumoamaton yhdenvertaisuus,\nkoska tässä tilassa esiintyvä ainoa erotus ihmisten välillä ei\nmitenkään voi olla niin suuri, että se saattaisi toisen ihmisen\nriippuvaiseksi toisesta. Yhteiskuntaoloissa vallitsee oikeuteen\nperustuva yhdenvertaisuus, joka kuitenkin vaan on kuviteltu ja häälyvä,\nkoska ne keinot, joiden pitäisi sitä ylläpitää, itse teossa ovat omansa\nsitä hävittämään ja koska julkinen valta, jonka vahvempi anastaa\nheikompaa sortaakseen, murtaa jonkunmoisen tasapainotilan, minkä\nluonto heidän välilleen on asettanut.[104] Tästä ensimäisestä\nristiriitaisuudesta johtuvat kaikki muut ristiriidat, jotka\nyhteiskuntaoloissa ovat huomattavissa ulkokuoren ja ytimen välillä.\nAina uhrataan kansan enemmistön edut vähemmistön eduille, yleishyöty\nyksityishyödylle. Aina tulemme huomaamaan miten nuo näennäisarvoiset\nsanat oikeus ja kuuliaisuus ovat väkivallan ja vääryyden\nvälikappaleita. Tästä on seurauksena, että ne ylhäisarvoiset\nsäätyluokat, jotka väittävät olevansa olemassa hyödyttääkseen muita,\nitse teossa hyödyttävätkin yksinomaan itseään muiden kustannuksella.\nTästä taas voi päättää mikä arvo heille oikeuden ja järjen mukaan on\ntuleva. Meidän on vaan vielä tarkastaminen, tokko heidän anastamansa\nylhäinen asema todella on edullinen heidän onnelleen, jotta tietäisimme\nmillä tavoin kunkin meistä tulee arvostella omaa kohtaloaan. Tämä olisi\nmeidän nyt ottaminen selville; mutta hyvin onnistuaksemme on meidän\naluksi hyvin tutustuminen ihmissydämeen.\n\nJos meidän olisi näyttäminen nuorukaiselle ainoastaan ihmisen naamaria,\nei sitä ollenkaan tarvitsisi hänelle näyttää, sillä hän sen aina näkee\nedessään. Mutta koska naamari ei näytä ihmistä sellaisena kuin hän on\nja koska tuo pettävä ulkokuori ei saa häntä viedä harhaan, niin tulee\nkasvattajan esittää ihmiset hänelle sellaisina kuin he ovat, ei siinä\ntarkoituksessa, että hän heitä vihaisi, vaan että hän heitä säälisi ja\nettei hän olisi heidän kaltaisensa. Tämä näet on mielestäni paras\ntunne, mikä ihmisellä voi olla sukuansa kohtaan.\n\nTässä tarkoituksessa on tärkeätä nyt ruveta seuraamaan vallan\nvastakkaista tietä, kuin mitä tähän asti on kuljettu ja opastaa\nnuorukaista ennemmin toisten kokemuksen kuin hänen oman kokemuksensa\nnojalla. Jos ihmiset häntä pettävät, hän rupeaa heitä vihaamaan; mutta\njos hän huomaa heidän kunnioittavan häntä, mutta samalla pettävän\ntoinen toistaan, rupeaa hän heitä säälimään. Maailman näytelmä, sanoo\nPythagoras, on Olympian kisojen kaltainen; toiset avaavat puoteja ja\najattelevat ainoastaan omaa etuaan; toiset panevat henkensä alttiiksi\nsaavuttaakseen kunniaa; toiset taas tyytyvät katselemaan leikkejä, ja\nnämä eivät ole huonoimpia ihmisiä.\n\nMinä tahtoisin, että niin hyvin valittaisiin nuorukaisen\nseurustelutoverit, että hänellä kaikista heistä olisi hyvä ajatus ja\nettä hän oppisi niin hyvin tuntemaan maailman, että hänellä olisi huono\najatus kaikesta mikä siinä tapahtuu. Tietäköön hän, että ihminen\nluonnostaan on hyvä, tuntekoon ja arvostelkoon hän lähimäistään itsensä\nmukaan. Mutta nähköön hän myöskin miten yhteiskunta turmelee ja\npahentaa ihmisiä; huomatkoon, että heidän ennakkoluulonsa ovat kaikkien\nheidän paheidensa lähde. Olkoon hän taipuvainen kunnioittamaan kutakin\nyksityisihmistä, mutta ylenkatsokoon laumaa. Huomatkoon hän että\nkaikilla ihmisillä on jotenkin sama naamari; mutta tietäköön hän myös,\nettä on olemassa kauniimpia kasvoja kuin se naamari, joka niitä\npeittää.\n\nTällä metodilla on, myöntäkäämme se, varjopuolensa eikä se ole helppo\nkäytännössä toteuttaa. Sillä jos nuorukainen liian aikaisin rupeaa\nhavaitsijaksi, jos hän totutetaan liian läheltä tähystelemään toisten\ntekoja, hän muuttuu ivaajaksi ja pilkalliseksi, jyrkäksi ja kärkkääksi\narvostelemaan. Hän on pitävä huvinaan kuvailla kaikkea synkin värein\neikä ole näkevä hyvää siinäkään, mikä on hyvää. Ainakin hän on tottuva\nilman kauhua näkemään pahetta ja häijyjä ihmisiä, samoin kuin ihminen\ntottuu säälittä näkemään onnettomia. Pian yleinen turmelus ei enää ole\noleva hänen varotuksenaan, vaan esimerkkinään. Hän on ajatteleva, että\nkoska ihminen kerran on niin huono, ei hänenkään tarvitse koettaa olla\nparempi.\n\nJos taaskin tahdotte opettaa häntä periaatteiden avulla ja tutustuttaa\nhänet sekä ihmissydämen laatuun että niiden ulkonaisten syiden\nvaikutukseen, jotka muuttavat taipumuksemme paheiksi, niin täten,\nsiirtyen äkkiä havainnollisista seikoista järkiperäisiin, turvaudutte\nmetafysiikkaan, jota hän ei kykene ymmärtämään. Takerrutte siihen\nhankaluuteen, jota tähän asti olette niin huolellisesti välttänyt,\nnimittäin että annatte hänelle opetuksia, joilla on opetusten muoto, ja\nettä hänen oman kokemuksensa ja kehityksen alaisen järkensä sijaan\nasetatte opettajan kokemuksen ja mahtisanan.\n\nJotta voitaisiin samalla kertaa poistaa nämä molemmat esteet ja saattaa\nhänet kykeneväksi ymmärtämään ihmissydäntä, ilman että hänen oma\nsydämensä joutuu turmeltumisen vaaran alaiseksi, neuvoisin näyttämään\nhänelle ihmisiä kaukaa, näyttämään heitä toisina aikoina ja toisissa\nseuduin elävinä ja sillä tavoin, että hän voi nähdä edessään tuon\nnäytelmän, voimatta itse siihen toimivana ottaa osaa. Tässä tulee siis\nhistorian opetuksen alkaa. Historian avulla on hän lukeva sydänten\nkirjaa turvautumatta filosofian opetukseen. Historian avulla on hän\nnäkevä sydämet, ollen itse pelkkä katsoja, ilman oman edun tavoittelua\nja ilman intohimoa, niiden arvostelijana, eikä niiden kanssarikollisena\neikä syyttäjänä.\n\nOppiaksemme tuntemaan ihmisiä tulee meidän nähdä heidän toimivan.\nMaailmassa kuulemme heidän puhuvan; he tuovat ilmi puheensa, mutta\npeittävät tekonsa. Mutta historiassa ovat he paljastetut ja heitä\narvostellaan tekojensa mukaan. Heidän puheensakin auttavat meitä heitä\noikein arvostelemaan; vertaamalla näet heidän tekojansa heidän\npuheisiinsa, näemme samalla kertaa mitä he tekevät ja mitä\nteeskentelevät tekevänsä. Ja kuta enemmän he teeskentelevät, sitä\nparemmin heidät tunnemme.\n\nValitettavasti tälläkin tutkistelulla on vaaransa ja monenlaiset\nvarjopuolensa. On vaikeata asettua sellaiselle kannalle, jolta voi\narvostella ihmisiä tasapuolisesti. Eräs historian suuria vikoja on se,\nettä se kuvaa ihmisiä paljon enemmän heidän huonojen kuin heidän hyvien\nominaisuuksiensa valossa. Koska se on kirjoitettu siten, että se\nherättää mielenkiintoamme ainoastaan kuvaamillaan vallankumouksilla ja\nmullistuksilla, ei se puhu mitään kansan elämästä sen kukoistaessa\nrauhallisen hallituksen tarjoamissa levollisissa oloissa, vaan alkaa\npuhua tuosta kansasta vasta kun se ei enää tyydy omiin oloihinsa, vaan\nottaa osaa naapuriensa asioihin, tai antaa niiden sekaantua omiin\nasioihinsa. Historia ylistää kansaa vasta silloin, kun se jo on lähellä\nperikatoaan. Kaikki meidän historialliset teoksemme alkavat siitä,\nmissä niiden pitäisi lopettaa. Meillä on hyvin tarkkoja historiallisia\nselontekoja kansoista, jotka raukeavat, mutta meiltä puuttuu teoksia,\njotka käsittelisivät lisääntyvien ja varttuvien kansojen historiaa.\nNämä kansat ovat niin onnellisia ja viisaita, ettei historialla ole\nmitään niistä sanottavaa. Todella näemme meidänkin päivinämme, että\nniistä valtioista, jotka parhaiten menestyvät, puhutaan kaikkein\nvähimmin. Tiedämme siis vaan mitä pahaa tapahtuu; hyvä tuskin herättää\nmitään huomiota. Ainoastaan häijyt ovat kuuluisia; hyvät unhotetaan\npois tai joutuvat naurun alaisiksi. Näin siis sekä historia että\nfilosofia lakkaamatta parjaa ihmiskuntaa.\n\nLisäksi on tässä vielä huomattava se epäkohta, ettei se kuva, jonka\nhistoria antaa tapauksista, tarkalleen vastaa noita tapauksia,\nsellaisina kuin ne todellisuudessa ovat esiintyneet. Ne muuttavat\nmuotoaan historioitsijan päässä, mukautuvat hänen tarkoituksensa mukaan\nja saavat hänen ennakkoluulojensa värityksen. Kukapa voisi asettaa\nlukijan juuri kuvaamansa tapauksen tapahtumapaikalle, jotta hän voisi\nnähdä tuon tapauksen vallan sellaisena kuin se on sattunut?\nTiedottomuus tai puolueellisuus väärentävät kaiken. Kuinka erilaisen\nleiman voikaan historiallinen tapaus saada, jos, tarkoittamatta\nvarsinaista väärentämistä, esitetään laajemmin tai niukemmin sen\nyhteydessä olevia sivuseikkoja! Jos tarkastamme samaa seikkaa eri\nnäkökannoilta, se tuskin enää näyttää samalta, eikä kuitenkaan mikään\nmuu ole muuttunut kuin tarkastajan tapa katsella. Onko totuuden\nkunniaksi riittävää mainita minulle tositapaus vallan toisin kuin mitä\nse on tapahtunut? Kuinka usein on joku eteen sattunut puu, jonka tiellä\noloa ei ole huomattu, joku oikealla tai vasemmalla oleva kallio tai\ntuulen nostama tomupyörre ratkaissut taistelun päätöksen, ilman että\nkukaan sitä on huomannut! Tämä ei kuitenkaan estä historioitsijaa\nmainitsemasta tappion tai voiton syitä niin varmasti, kuin olisi hän\nitse ollut kaikkialla mukana. Mitä siis liikuttavat minua tapahtumat,\nkun niiden syyt ovat minulle tuntemattomat; ja minkä opetuksen voin\nsaada tuollaisesta tapahtumasta, jonka oikea syy on minulta salattu?\nHistorioitsija tosin mainitsee minulle yhden syyn, mutta itsensä\nkuvitteleman; eikä edes kritiikki, josta tehdään niin paljo melua, ole\nmuuta kuin arvaamistaitoa, eli taitoa useista valheista valita se, joka\nenimmin vivahtaa totuuteen.\n\nEttekö koskaan ole lukenut \"Kleopatraa\" tai \"Cassandraa\" tai muita\ntämänkaltaisia kirjoja? Tuollaisten kirjojen tekijä valitsee tunnetun\ntapauksen; sitten hän sovittaa sen tarkoituksiinsa, koristaa sitä\nkeksimillään yksityiskohdilla ja henkilöillä, joita ei koskaan ole\nollut olemassa sekä kyhäämillään kuvauksilla, täten liittäen\ntoisen mielikuvituksensa tuotteen toiseen, tehdäkseen teoksensa\nlukemisen miellyttäväksi. Minä huomaan tuskin muuta eroa tällaisten\nromaanien ja tavallisten historiallisten teosten välillä kuin että\nromaaninkirjoittaja antautuu enemmän oman mielikuvituksensa valtoihin,\nhistorioitsija taas enemmän mukautuu toisten mielikuvitukseen. Tähän\nvoisin vielä lisätä, että edellinen asettaa itselleen jonkun\nsiveellisessä suhteessa hyvän tai huonon päämäärän, jonka jälkimäinen\nkokonaan sivuuttaa.\n\nJoku saattaa huomauttaa, että historiallisen esityksen tarkkuus\nherättää vähempää mielenkiintoa kuin tapojen ja luonteiden tarkka\nkuvaaminen; kunhan vaan ihmissydän on hyvin kuvattu, ei muka merkitse\njuuri mitään, onko tapahtumat tarkoin todellisuuden mukaan kerrottu;\nsillä -- näin arvellaan -- mitä meitä liikuttavat kaksi tuhatta vuotta\nsitten sattuneet tapaukset? Se, joka näin arvelee, saattaa olla\noikeassa, kunhan nuo kuvat on esitetty luonnon mukaisesti; mutta jos\nsuurin osa niistä perustuu yksistään historioitsijan mielikuvitukseen,\njoudumme saman epäkohdan alaiseksi, jota juuri olemme tahtoneet välttää\nja teemme kirjailijoiden määräysmahdille myönnytyksen, jota emme ole\ntahtoneet tehdä opettajalle. Jos oppilaani ei saa nähdä muita kuin\nmielikuvituksen hiomia kuvia, pidän parempana, että ne ovat minun oman\nkäteni kuin muiden piirtämiä; ainakin ne silloin soveltuvat hänelle\nparemmin.\n\nHuonoimmat historioitsijat nuorukaiselle ovat ne, jotka aina lausuvat\noman arvelunsa. Esittäkööt ennemmin tosiseikkoja, jotta hän itse saa\nniitä arvostella; siten hän oppii tuntemaan ihmisiä. Jos tekijän\narvostelu häntä alati opastaa, näkee hän kaikki yksinomaan toisen\nsilmällä; ja kun tämä silmä häneltä puuttuu, hän ei enää näe mitään.\n\nSivuutan meidän ajan historian, ei ainoastaan sentähden, että se on\nvailla omintakeista luonnetta ja että sen ihmiset kaikki ovat toistensa\nkaltaiset, vaan myös sentähden, että historioitsijamme, yksinomaan\nkoettaessaan loistaa, laativat vahvavärisiä kuvia, jotka useinkaan\neivät esitä mitään.[105] Yleensä muinaisajan historioitsijat tekevät\nvähemmän muotokuvia ja osottavat vähemmän sattuvaa sukkeluutta kuin\narvostelujensa järkevyyttä. Kuitenkin tulee heidänkin joukostaan\nhuolellisesti valita muutamia, eikä aluksi valita niitä, joilla on\ntarkin arvostelukyky, vaan ne, jotka ovat yksinkertaisimmat. Minä\npuolestani en tahtoisi panna nuorukaisen käsiin Polybiosta enkä\nSallustiusta. Tacitus on vanhuksien kirja, nuoret eivät sitä kykene\nymmärtämään. On tärkeätä, että ensin oppii ihmisten teoista tuntemaan\nihmissydämen ensi piirteet, ennenkuin voi tunkea sen syvyyksiin; tulee\nosata ensin käsittää tosiseikkoja, ennenkuin ymmärtää periaatteita.\nPeriaatteita käsittelevä filosofia kuuluu kokemuksen alaan. Nuorison ei\npidä yleistää; koko sen opetuksen tulee tapahtua yksityissääntöjen\nmuodossa.\n\nTukydides on mielestäni historioitsijoiden todellinen peruskuva. Hän\nkertoo tosiseikat niitä arvostelematta; mutta hän ei laiminlyö\nainoatakaan sivuseikkaa, joka on omansa helpottamaan meille noiden\ntosiseikkojen arvostelemista. Hän asettaa kaiken, mistä kertoo, lukijan\nsilmien eteen; kaukana siitä, että itse asettuisi tapausten ja lukijain\nväliin, hän päinvastoin itse kokonaan väistyy syrjään; emme luule\nlukevamme, luulemme näkevämme. Valitettavasti hän aina puhuu sodista,\nemmekä näe hänen teoksissaan juuri mitään muuta kuin sellaista, mikä on\nvähimmin opettavaista, nimittäin taisteluja. \"Kymmenen tuhannen\npalausretki\" ja Caesarin historialliset teokset osottavat melkein\nsamoja avuja ja vikoja. Kelpo Herodotos, joka ei tee muotokuvia eikä\nperiaatteellisia huomautuksia, joka on sujuva, teeskentelemätön ja\ntäynnä yksityisseikkoja, mitkä mitä suurimmassa määrin ovat omansa\nmieltä kiinnittämään ja huvittamaan, olisi kenties paras kaikista\nhistorioitsijoista, elleivät nuo samaiset yksityisseikat usein eksyisi\nyksinkertaisiin lapsellisuuksiin, jotka pikemmin tärvelevät nuorison\nmaun, kuin ne sitä kehittävät. Sillä, joka hänen teoksiaan lukee, tulee\njo olla arvostelukykyä. En tässä tahdo pitemmältä puhua Liviuksesta,\nhänenkin vuoronsa on vielä tuleva; mainitsenhan vaan, että hän on\npolitikoitsija ja puhuja, sanalla sanoen kaikkea muuta kuin mikä sopii\nkysymyksessä olevalle iälle.\n\nHistoria on yleensä puutteellinen siinä, ettei se mainitse muita kuin\nhavainnollisia ja huomattavia tapauksia, jotka saattaa muistiin\nkiinnittää nimien, paikkojen, vuosilukujen ja päivämäärien muodossa;\nmutta näiden tapausten hitaat ja vähitellen toteutuvat syyt, joita ei\nsamalla tavoin voi panna merkille, jäävät aina tuntemattomiksi.\nLuullaan usein, että joku taistelukentällä saavutettu voitto tai\nkärsitty tappio on syynä johonkin vallankumoukseen, joka jo ennen tuota\ntaistelua oli välttämätön. Sota näet vaan tuo ilmi sellaisia tapauksia,\njotka jo ovat sisäisten siveellisten syiden aiheuttamia, mutta joita\nhistorioitsijat harvoin kykenevät huomaamaan.\n\nFilosofisen tutkimuksen henki on tosin kääntänyt monen tämän vuosisadan\nkirjailijan punnitsevan huomion tähän suuntaan; mutta minä epäilen,\ntokko totuus on saavuttava voittoa heidän työstään. Järjestelmä-raivo\nnäet on vallannut heidät kaikki, eikä kukaan koeta nähdä olioita\nsellaisina kuin ne ovat, vaan sellaisina kuin ne sopivat heidän\njärjestelmäänsä.\n\nNäihin muistelmiin voi lisätä, että historia paljon enemmän osottaa\ntekoja kuin itse ihmisiä, se kun kuvaa viimemainittuja ainoastaan\nmuutamina erityisinä hetkinä, heidän ollessaan paraatipuvuissaan; se\nnäyttää ainoastaan julkiseen elämään osaaottavan ihmisen, joka on\nvalmistautunut sen varalle, että häntä huomattaisiin. Se ei seuraa\nhäntä hänen taloonsa, työhuoneeseensa, perheeseensä, hänen ystäviensä\npariin, se kuvaa häntä ainoastaan sellaisena, kuin hän on edustavana,\nsanalla sanoen enemmän hänen pukuansa kuin häntä itseään.\n\nMinä puolestani aluksi valitsisin elämäkertoja tutkiakseni\nihmissydäntä; sillä niissä ihminen ei voi peittää itseään,\nhistorioitsija seuraa häntä kaikkialle, jättämättä hänelle yhtään\nvapaata hetkeä, yhtään ainoata piilopaikkaa, missä voisi välttää\ntarkastajan terävää silmää, ja juuri kun toinen luulee parhaiten\npiilottuneensa, toinen parhaiten hänet paljastaa. \"Ne\", sanoo\nMontaigne, \"jotka kirjoittavat elämäkertoja, miellyttävät minua\nkaikkein enimmin, he kun enemmän kiinnittävät huomionsa päätöksiin kuin\ntapahtumiin, enemmän sisäiseen kuin ulkonaiseen toimintaan; senvuoksi\nPlutarkos on minun miehiäni.\"\n\nOn totta, että joukkoon liittyneiden ihmisten tai kansojen luonne\nsuuresti eroaa yksityisihmisen luonteesta ja että se tuntisi\nihmissydäntä hyvin puutteellisesti, joka ei tutkisi sitä sellaisena\nkuin se esiintyy ihmispaljoudessa. Mutta yhtä totta on, että tulee\nalkaa tutkimalla yksityisihmistä voidakseen arvostella ihmisiä ja että\nse, joka täydelleen tuntisi kunkin yksilön taipumukset, voisi arvata\nniiden kaikki kansan yhteiskuntaruumiissa tapahtuvat monipuoliset\nvaikutukset.\n\nMinun on taaskin tässä turvautuminen muinaisajan ihmisiin\nmainitsemistani syistä sekä sentähden, että nykyajan kirjoitustyylistä\non karkotettu kaikki perhe-elämästä noudetut, näennäisesti\nvähäpätöiset, mutta itse teossa todet ja kuvaavat yksityispiirteet.\nTästä syystä meidän kirjailijamme esittävät ihmisiä heidän\nyksityiselämässään yhtä upeapukuisina kuin he esiintyvät maailman\nnäyttämöllä. Säädyllisyys, jota noudatetaan yhtä ankarasti\nkirjoituksissa kuin teoissa, ei enää salli julkisesti lausua sellaista,\nmitä se sallii julkisesti tehtävän. Ja kun siis ei voida kuvata ihmisiä\nmuuten kuin julkisesti esiintyvinä, ei heitä opi tuntemaan sen enempää\nkirjoista kuin näyttämöiltämme. Turhaan siis uudelleen ja yhä uudelleen\nkirjoitetaan kuninkaiden elämäkertoja, uutta Suetoniusta ei kuitenkaan\nole syntyvä.[106]\n\nPlutarkos on mestari juuri tuollaisten yksityispiirteiden\nkuvaamisessa, joita me emme enää rohkene tuoda esiin. Hän osottaa\nvallan jäljittelemätöntä luontevuutta kuvatessaan suuria miehiä\npienoispiirteiden muodossa, ja hän on onnistunut niin hyvin näiden\npiirteiden valinnassa, että usein sana, hymyily tai kädenliike riittää\ntuomaan esiin hänen sankarinsa luonnetta. Leikkisällä sanalla Hannibal\nrauhoittaa pelästyneen sotajoukkonsa, niin että se hymyillen seuraa\nhäntä siihen taisteluun, joka saattaa Italian hänen valtoihinsa.\nKun näen Agesilauksen kuvattuna keppihevosen selässä, tunnen\ntodellista mieltymystä tähän suuren kuninkaan voittajaan. Kun Caesar\nkulkee kurjan kylän läpi ja keskustelee ystäviensä kanssa, paljastaa\nhän huomaamattaan vilpillisyytensä sanoessaan että korkein päämäärä,\njota hän tavotteli, oli tulla Pompejuksen vertaiseksi. Aleksanteri\nSuuri tyhjentää lääkepikarin sanomatta sanaakaan; tämä on hänen\nelämänsä kaunein hetki. Aristides kirjoittaa oman nimensä\nmaanpakoonajo-liuskalle, täten vahvistaen liikanimensä.[107] Filopoimen\nriisuu yltään vaippansa ja pilkkoo puita kestiystävänsä keittiössä.\nTällaisissa esityksissä ilmenee todellinen kuvaustaito. Luonteen\nperuskuva ei ilmene suurissa piirteissä eikä itse luonne suurissa\nteoissa, vaan se paljastaa itsensä pienoispiirteissä. Se, mikä tapahtuu\njulkisessa elämässä, on joko liian jokapäiväistä tai liian\nvalmisteltua. Ja melkein yksinomaan sellaiseen uuden ajan historian\nkirjoituksen arvokkaisuus sallii historioitsijoidemme kiinnittää\nhuomionsa.\n\nKuluneen vuosisadan suurimpia miehiä oli kieltämättä Turenne. Hänen\nelämäkertansa kirjoittajalla on ollut uskallusta tehdä hänen\nelämäkertansa mieltäkiinnittäväksi mainitsemalla pienoispiirteitä,\njotka saattavat meitä häntä tuntemaan ja rakastamaan. Mutta kuinka\nmonta niistä on pidetty välttämättömänä jättää mainitsematta, vaikka ne\nolisivat saattaneet meitä tuntemaan ja rakastamaan häntä vielä enemmän.\nMainitsen tässä niistä vaan yhden, jonka olen saanut luotettavasta\nlähteestä ja jota Plutarkos ei suinkaan olisi jättänyt mainitsematta,\nmutta jonka Ramsai epäilemättä olisi sivuuttanut teoksessaan, jos olisi\nsaanut sen tietää.\n\nEräänä hyvin kuumana kesäpäivänä vikomtti Turenne, lyhyet valkoiset\nliivit yllä ja yömyssy päässä, nojasi ulos eteisensä ikkunasta. Eräs\nhänen palvelijoistaan astuu sisään ja luulee, puvun erehdyttämänä,\nhäntä kyökkipalvelijaksi, joka oli hänen hyvä toverinsa. Sisään astunut\npalvelija lähestyy hiljaa ja antaa herralleen takapuoleen lyönnin\nkädellä, joka ei suinkaan ollut kevyt. Lyönnin esine kääntyy heti\nympäri. Palvelija huomaa pelosta vavisten herransa kasvot. Hän\nheittäytyy vallan masentuneena polvilleen: \"Armollinen herra, luulin\nteitä Yrjöksi\"... \"Vaikkapa olisinkin ollut Yrjö\", huudahtaa\nTurenne, hieroen takapuoltaan, \"et olisi saanut lyödä niin kovasti.\"\nTällaista eivät nykyajan kirjailijat rohkene kertoa. Te kurjat\nihmiset! olkaa alati vailla luonnollisuutta ja sydäntä; paaduttakaa\nmielenne arvottomassa säädyllisyydentunteessanne ja saattakaa\nitsenne ylenkatsotuiksi jäykässä arvokkaisuudessanne! Mutta\nsinä, kelpo nuorukainen, joka luet kertomuksen tästä piirteestä, ja\njoka heltyen tunnet tuota lempeyttä, mitä Turenne osotti ensi\nvihankuohahduksessakin, lue edelleen miten tuossa suuressa miehessä oli\npieniä heikkouksiakin, niin pian kuin oli kysymys hänen syntyperästään\nja nimestään. Huomaa, että tämä sama Turenne aina alttiisti itse astui\nsyrjään veljensäpojan edestä, jotta selvästi olisi nähty, että tämä\nlapsi oli hallitsevan suvun pää. Vertaa toisiinsa näitä vastakohtia,\nrakasta luontoa, halveksi yleistä mielipidettä ja opi tuntemaan\nihminen.\n\nHyvin harvat ihmiset kykenevät käsittämään minkä vaikutuksen täten\nohjattu lukeminen voi tehdä nuorukaisen kokemattomaan mieleen. Oltuamme\nkumartuneina kirjojen yli lapsuudesta alkaen ja tottuneina lukemaan\najattelematta, lukemamme tekee meihin varsin vähän vaikutusta, etenkin\nsentähden, että meillä itsellämme jo on samat intohimot ja\nennakkoluulot kuin historian ja elämäkertojen kuvaamilla ihmisillä.\nKaikki, minkä he tekevät, tuntuu meistä luonnolliselta, me kun olemme\npoikenneet luonnollisuuden tilasta ja kun arvostelemme muita itsemme\nmukaan. Mutta kuvitelkaapas minun periaatteideni mukaan kasvatettua\nnuorukaista, esimerkiksi minun Émileäni, jonka kahdeksantoista vuotta\nkestänyt tunnollisen huolellinen kasvatus on pitänyt pääsilmämääränään\nkehittää hänen arvostelukykynsä tervejärkiseksi ja säilyttää hänen\nsydämensä turmeltumattomana. Kuvitelkaa häntä, esiripun noustessa ensi\nkertaa, luomassa katseensa maailman näyttämölle tai ennemmin seisovana\nnäyttämön takana ja nähden näyttelijöiden pukeutuvan ja riisuutuvan\nsekä laskien ne köydet ja väkipyörät, joiden liikuttama karkea koneisto\nhäikäisee katsojien silmiä. Pian on hän ensi hämmästyksestä\ntoinnuttuaan tunteva häpeää ja ylenkatsetta sukuansa kohtaan. Hän on\nnärkästyen huomaava koko ihmiskunnan pettävän itseään ja alentuvan\ntällaisiin lasten leikkeihin. Hän on sureva sitä, että veljet\nraatelevat toisiaan turhien haaveiden vuoksi ja että he muuttuvat\nvillipedoiksi, kun eivät ole tyytyneet olemaan ihmisiä.\n\nJos oppilaalla vaan on luonnollista taipumusta, jos opettaja varovasti\nvalitsee hänelle aiottua kirjallisuutta ja jos hän ohjaa häntä siihen\nsuuntaan kuin hänen ajatuksenjuoksunsa tulee käydä, on varmaa, että\ntämäntapainen lukeminen on tarjoava oppilaalle oppijakson\nkäytännöllistä filosofiaa, joka epäilemättä on parempi ja helpommin\ntajuttavissa kuin kaikki ne turhanpäiväiset filosofeeraukset, joilla\nnuorukaisten päät sekotetaan kouluissamme. Seurattuaan Pyrrhuksen\nseikkailunomaisia tuumia Kineas kysyy häneltä, minkä sellaisen\ntodellisen edun hänelle voipi tuottaa maailman valloitus, jota etua hän\nei jo nykyhetkestä nauttisi ilman niin suurta vaivannäköä. Meistä tämä\nkysymys tuntuu sukkeluudelta, joka pian haihtuu mielestämme. Mutta\nÉmile on pitävä sitä hyvin viisaana huomautuksena, jonka hänkin heti\nolisi tehnyt ja joka ei koskaan ole haihtuva hänen mielestään, siinä\nkun ei ole mitään vastaista ennakkoluuloa, joka voisi estää sen\nvaikutusta. Kun Émile sitten lukee tämän huimapäisen miehen elämää, on\nhän huomaava miten kaikki hänen suuret tuumansa lopulta johtivat hänet\nsiihen, että hän sai surmansa naisen kädestä, eikä hän ole ihaileva\ntuota näennäistä sankarillisuutta, vaan on tuon suuren sotapäällikön\nkaikissa urotöissä ja tuon suuren valtiomiehen kaikissa juonissa\nainoastaan huomaava toimenpiteitä ja askeleita, jotka saattoivat hänet\ntuon tuhoatuottavan tiilikiven alle, joka halvan kuoleman muodossa teki\nlopun hänen päivistään ja tuumistaan.[108]\n\nTosin eivät kaikki valloittajat ole suistuneet surman suuhun, eivätkä\nkaikkien vallananastajien yritykset ole rauenneet mitättömiin.\nMonet heistä saattavat näyttää onnellisiltakin niiden mielestä,\njotka ovat takertuneet yleisiin ennakkoluuloihin. Mutta se, joka\nkiintymättä ulkokuoreen, arvostelee ihmisten onnea ainoastaan heidän\nsydämensä tilan mukaan, on pitävä heidän menestymistäänkin heidän\nonnettomuutenaan, sillä hän huomaa miten heidän halunsa ja kalvavat\nhuolensa laajenevat ja kasvavat heidän onnensa mukana, hän huomaa miten\nhe hengästyvät yhä pyrkiessään eteenpäin, ilman että kuitenkaan koskaan\nsaavuttavat päämääräänsä. Hän on pitävä heitä noiden kokemattomien\nmatkailijoiden kaltaisina, jotka ensi kerran kulkevat alpeilla ja\nluulevat joka rinnettä kiivetessään pääsevänsä alppien yli, mutta jotka\nsaavuttuaan huipulle näkevätkin edessään vielä korkeampia\nalppihuippuja.\n\nSittenkuin Augustus oli masentanut omat kansalaisensa ja kukistanut\nkilpailijansa, hän hallitsi neljäkymmentä vuotta suurinta valtakuntaa,\nmikä koskaan on ollut olemassa. Mutta estikö koko tämä ääretön valta\nhäntä survaisemasta päätään palatsinsa muuriin ja täyttämästä avarata\nlinnaansa huudoillaan, kun hän Varukselta vaati takaisin hävitettyjä\nlegioniansa? Vaikka hän olisikin voittanut kaikki vihollisensa, niin\nmitä nämä turhat voitot olisivat häntä hyödyttäneet, kun kaikenlaiset\nvastukset lakkaamatta versoivat hänen ympärillään, kun hänen rakkaimmat\nystävänsä väijyivät hänen henkeänsä ja kun hän sai itkeä kaikkien\nomaistensa häpeää tai kuolemaa? Tuo poloinen tahtoi hallita maailmaa\neikä osannut hallita omaa huonettaan. Mikä oli seuraus tästä\nlaiminlyömisestä? Hän näki veljenpoikansa, ottopoikansa ja vävynsä\nkuolevan näiden parhaassa iässä. Hänen tyttärenpoikansa joutui niin\nahtaalle, että hänen täytyi syödä patjansa täytettä pitkittääkseen\nmuutamaksi tunniksi kurjaa elämäänsä; hänen tyttärensä ja\ntyttärentyttärensä kuolivat peitettyään hänet häpeällään, toinen\nkurjuuteen ja nälkään autiolla saarella, toinen vankilassa mestaajan\nkädestä. Hän itse, onnettoman perheensä viimeksi elävä jäsen, antoi\noman vaimonsa taivuttaa hänet jälkeläisekseen määräämään ihmishirviön.\nTämä oli tuon maailmanhallitsijan kohtalo, jota niin suuresti on\nylistelty maineensa eikä onnensa vuoksi. Tokkohan yksikään hänen\nmaineensa ja onnensa ylistäjistä tahtoisi sitä saavuttaa samasta\nhinnasta?\n\nOlen tässä ottanut esimerkiksi kunnianhimon. Mutta kaikkien\ninhimillisten intohimojen temmellys tarjoaa samanlaista opetusta sille,\njoka tahtoo tutkia historiaa oppiakseen itseään tuntemaan sekä tulla\nviisaaksi vainajien kustannuksella. Nyt lähenee se aika, jolloin\nAntoniuksen elämä on tarjoava nuorukaiselle paljon lähemmältä\nomaksuttavaa opetusta kuin Augustuksen elämä. Émile on tuskin osaava\nselvittää itselleen kaikkia noita vieraita seikkoja, jotka kohtaavat\nhänen huomiotaan tällä hänen uudella tutkimusalallaan. Mutta hän on\nosaava karkottaa intohimojen harhakuvat, jo ennenkuin ne syntyvät. Ja\nkun hän huomaa, että ne kaikkina aikoina ovat soaisseet ihmisiä, hän\nkäsittää jo edeltäpäin millä tavoin ne tulisivat häntä sokaisemaan, jos\nhän antautuisi niiden valtoihin. Nämä opetukset eivät tosin ole hänelle\nsoveliaat, sen hyvin tiedän; ehkä ne tarvittaessa ovat liian myöhäiset\nja riittämättömät; mutta muistakaa, ettei tarkoitukseni ole ollutkaan\nniitä johtaa tästä historian lukemisesta. Sitä alettaessa asetinkin\ntoisen päämäärän; ja jos se ei ole täydelleen saavutettu, on syy\nopettajan.\n\nOttakaa huomioon että itserakkauden kehityttyä vertailunalainen _minä_\nalati toimii ja ettei nuorukainen koskaan tarkkaa muita palaamatta\nomaan itseensä ja vertaamatta itseään muihin. Tulee siis tietää mille\nsijalle hän asettuu vertaistensa parissa, heitä tutkittuaan. Olen\nhuomannut siitä tavasta, jolla nuoriso pannaan lukemaan historiaa,\nettä annetaan nuorten itsensä ikäänkuin muuttua kaikiksi niiksi\nhenkilöiksi, joista lukevat, että annetaan heidän vuoroin olla\nCicerona, Trajanuksena, Aleksanterina; täten heidät estetään tunkemasta\nitseensä ja kukin huomaa haikeudekseen, ettei olekaan muuta kuin mitä\nitse on. Tällä menettelytavalla on kieltämättä edulliset puolensa.\nMutta jos Émileni vaan kerrankin tuollaista vertailua tehdessään\ntahtoisi olla toinen kuin mikä hän itse on, olkoonpa tuo hänen\nihannekuvansa sitten vaikka Sokrates tai Cato, niin kaikki on hukassa.\nSe, joka rupeaa tulemaan vieraaksi itselleen, lopulta unhottaa itsensä\nkokonaan.\n\nFilosofit eivät suinkaan tunne ihmisiä parhaiten; sillä he näkevät\nheitä ainoastaan filosofian ennakkoluulojen valossa, enkä minä tunne\nainoatakaan tiedettä, jolla niitä olisi niin paljo. Villi-ihminen\narvostelee meitä paljon tervejärkisemmin kuin mikään filosofi. Tämä\nnäet tuntee omat vikansa, paheksuu meidän vikojamme ja sanoo itsekseen:\n\"me olemme kaikki häijyjä.\" Villi taas tarkastaa meitä ollen vapaa\nmielenliikutuksesta ja sanoo: \"te olette mielettömiä.\" Hän on oikeassa,\nsillä ei kukaan tee pahaa itse pahan vuoksi. Minun oppilaani on tuon\nvillin kaltainen, ero on vaan se, että Émile, joka on enemmän ajatellut\nja verrannut toisiinsa käsitteitä sekä nähnyt lähempää erehdyksiämme,\non enemmän varuillaan itsensä suhteen ja tekee johtopäätöksiään\nainoastaan siitä minkä tuntee.\n\nMeidän omat intohimomme ovat syynä siihen, että paheksumme toisten\nihmisten intohimoja; oma etumme panee meitä vihaamaan häijyjä. Jos he\neivät tekisi meille mitään pahaa, tuntisimme heitä kohtaan enemmän\nsääliä kuin vihaa. Se paha, minkä häijyt ihmiset meille tekevät,\nsaattaa meidät unhottamaan sen pahan, jonka he tekevät itselleen.\nAntaisimme heille helpommin anteeksi heidän paheensa, jos voisimme\ntietää kuinka suuresti heidän oma sydämensä heitä rankaisee. Heidän\nsyyllisyytensä me kyllä huomaamme, mutta heidän rangaistustaan emme\nnäe; edut ovat ilmeiset, mutta rangaistus toteutuu sisällisesti. Se,\njoka luulee nauttivansa paheidensa hedelmistä, on itse teossa yhtä\nsuuren sisäisen levottomuuden ahdistama kuin jos hän ei olisi\naikeissaan onnistunut. Levottomuuden esine tosin on muuttunut, mutta\nitse levottomuus on yhtä suuri. Turhaan sellainen ihminen kerskaa\nonnestaan ja salaa sydämensä tilan; hänen käytöksensä paljastaa sen\nhänen tahtomattansakin. Mutta jotta sitä voisi huomata, tulee itse olla\nvapaa tästä tilasta.\n\nNe intohimot, jotka meillä ovat yhteiset muiden kanssa, miellyttävät\nmeitä; ne taas, jotka ovat ristiriidassa omien taipumustemme kanssa,\nherättävät paheksumistamme. Ja niistä johtuvalla epäjohdonmukaisuudella\nmoitimme sellaista, jota kernaasti jäljittelisimme, jos olisimme\ntoisten asemassa. Vastenmielisyys ja harhaluulo ovat välttämättömät,\njos meidän on pakko toisen puolelta kärsiä sellaista pahaa, minkä itse\ntekisimme, jos olisimme hänen sijassaan.\n\nMitä siis on tarpeen jotta voisi oikein arvostella ihmisiä?\nSuuri harrastus oppia heitä tuntemaan ja suuri puolueettomuus\narvostelemisessa, kyllin tunteellinen sydän käsittämään kaikki\ninhimilliset intohimot ja tarpeeksi tyyneyttä niitä välttämään. Jos\nelämässä yleensä on tähän tutkimukseen soveltuvaa ajankohtaa, se on\ntämä, jonka olen valinnut Émilelle. Aikaisemmin ihmiset olisivat olleet\nhänelle vieraat, myöhemmin hän olisi ollut heidän kaltaisensa. Yleinen\nmielipide, jonka vallan hän näkee edessään, ei vielä ole saanut valtaa\nhäneen nähden, ne intohimot, joiden vaikutuksen hän huomaa, eivät vielä\nole päässeet riehumaan hänen sydämessään. Hän on ihminen, hän harrastaa\nveljiensä menestystä; hän on oikeamielinen, hän arvostelee vertaisiaan.\nMutta jos hän arvostelee heitä oikein, ei hän suinkaan tahtoisi olla\nkenenkään sijassa; sillä kun kaikkien heidän itsensä aiheuttamien\nkärsimysten tarkoitus perustuu sellaisiin ennakkoluuloihin, joita\nhänellä ei ole, tuntuu tuo tarkoitus hänestä joutavalta ja tyhjältä.\nKaikki, mitä _hän_ haluaa, on hänen saavutettavissaan. Kenestä hän\nolisikaan riippuvainen, hän kun riittää itselleen ja on vapaa\nennakkoluuloista? Hänellä on vahvat käsivarret ja hyvä terveys;[109]\nhän on kohtuuden ystävä, hänellä on vähän tarpeita ja kyky niitä\ntyydyttää. Ollen ehdottoman vapauden ravitsema hän kuvittelee orjuutta\nsuurimmaksi onnettomuudeksi. Hän surkuttelee noita poloisia kuninkaita,\njotka ovat alamaistensa orjia; hän surkuttelee noita raukkoja, jotka\nkuvittelevat olevansa viisaita, mutta jotka kuitenkin laahaavat\narvottoman maineensa kahleita; hän surkuttelee noita houkkiomaisia\nrikkaita, jotka ovat ylellisyytensä marttyyreitä; hän surkuttelee noita\nkerskailevia irstailijoita, jotka teeskentelevät tuntevansa mielihyvää,\nvaikka koko elinaikansa ikävästyvätkin. Hän surkuttelisi sellaista\nvihamiestäkin, joka tekisi hänelle pahaa, sillä hän huomaisi hänen\nhäijyydestään, että hän olisi onneton. Hän ajattelisi näin: koska tuo\nmies on katsonut tarpeelliseksi vahingoittaa minua, hän on saattanut\nkohtalonsa riippuvaiseksi minun kohtalostani.\n\nVielä askel eteenpäin, niin olemme saavuttaneet päämäärän. Itserakkaus\non hyödyllinen, mutta samalla vaarallinen ase; usein se haavoittaa\nkättä, joka sitä käyttää, ja harvoin se tekee hyvää samalla tekemättä\npahaa. Kun Émile ajattelee asemaansa ihmiskunnassa ja huomaa sen niin\nonnelliseksi, saattaa hänelle tulla se kiusaus, että lukee oman\njärkensä kunniaksi sen, minkä kasvattajan järkevä huolenpito on\naikaansaanut, ja että lukee onnensa omaksi ansiokseen. Hän on sanova\nitsekseen: \"minä olen viisas, ja ihmiset ovat hulluja.\" Samalla\nkun hän heitä säälii, hän heitä halveksii; pitäen itseään onnellisena\non hän arvaava onnensa liian korkeaksi, ja luullen itseään muita\nonnellisemmaksi luulee hän sitä paremmin ansainneensa. Tämä erehdys\non enimmin pelättävissä, se kun on vaikein syrjäyttää. Jos hän\nsäilyttäisi tällaisen vakaumuksen, olisi hän varsin vähän hyötynyt\nkasvatuksestamme; ja jos pitäisi valita kahden pahan välillä, luulen\nmelkein, että valitsisin ennakkoluulot harhakuvineen kuin tämäntapaisen\nylpeyden.\n\nSuuret miehet eivät erehdy etevämmyytensä suhteen; he sen huomaavat ja\ntuntevat ja ovat siitä huolimatta vaatimattomia. Kuta suuremmat\nhenkiset lahjat heillä on, sitä enemmän he tuntevat kuinka paljo heiltä\npuuttuu. He eivät ylpeile siitä, että ovat meitä etevämmät, vaan ovat\npikemmin nöyrät siitä, mikä heiltä puuttuu, ja mitä tulee heidän\nyksinomaisiin luonnonlahjoihinsa, ovat he liian järkevät kopeillakseen\nlahjoista, joita eivät itse ole itselleen antaneet. Rehellinen mies\nvoipi olla ylpeä hyveestään, se kun on jotakin hänestä itsestään\naiheutunutta; mutta mistä lahjakas mies oikeastaan olisi ylpeä? Oliko\nkenties Racinen ansio, ettei hän ollut Pradon'in kaltainen ja Boileaun\nansio, ettei hän ollut Cotin'in[110] kaltainen.\n\nTässä on vielä otettava huomioon vallan toinen seikka. Pysykäämme alati\ntavallisuuksien alalla. En ole edellyttänyt oppilaassani harvinaista\nneroa enkä myöskään täydellistä lahjattomuutta. Olen valinnut hänet\nkeskinkertaisesti lahjakkaiden joukosta, osottaakseni mitä kasvatus voi\nvaikuttaa ihmiseen. Kaikki harvinaiset tapaukset ovat poikkeuksia\nsäännöistä. Kun siis Émile, johtuen kasvatustavastani, pitää omaa\nkatsantotapaansa, käytöstään ja tunne-elämäänsä muiden vastaavia\nominaisuuksia parempina, hän on oikeassa. Mutta jos hän tämän vuoksi\nluulee olevansa luonnonlahjoiltaan etevämpi sekä enemmän luonnon\nsuosima kuin muut, hän on väärässä. Hän erehtyy, hänen erehdyksensä on\npoistettava tai edeltäpäin ehkäistävä, muuten on syytä pelätä, että on\nliian myöhäistä sitä karkottaa.\n\nEi ole ainoatakaan mielettömyyttä, josta ei voisi parantaa ihmistä,\nellei hän ole täysi hullu, paitsi turhamielisyyttä. Tästä näet voi\nparantaa ainoastaan kokemus, jos yleensä mikään keino siitä parantaa;\nainakin saattaa sen syntyessä estää sitä kasvamasta. Älkää siis\nyrittäkökään tuhlailla nuorukaiselle kauniita järkeviä puheita,\ntodistaaksenne hänelle, että hän on ihminen kuin muutkin ja samojen\nheikkouksien alainen. Antakaa hänen itsensä sitä kokea, muuten hän ei\nkoskaan ole sitä huomaava. Tässä on taas sellainen tapaus, että minun\non poikkeaminen omista säännöistäni, nimittäin se tapaus, että\ntahallisesti panen oppilaani alttiiksi sellaisille tapahtumille, jotka\novat omansa todistamaan hänelle, ettei hän ole meitä viisaampi.\nEdellämainitun silmänkääntäjän seikkailuja voisi monella tavoin\ntoistaa. Antaisin imartelijoiden häneen nähden käyttää koko taitoaan;\njos huimapäät viekottelisivat hänet johonkin ajattelemattomaan tekoon,\nantaisin hänen kärsiä sen tuottamat ikävät seuraukset; jos veijarit\nhoukuttelisivat hänet pelaamaan, jättäisin hänet heidän käsiinsä ja\nantaisin heidän pettää häntä.[111] Antaisin heidän suitsuttaa hänelle\nylistysuhria, vetää häntä nenästä ja peijata häneltä hänen rahansa. Ja\nkun he olisivat ryöstäneet hänet puti puhtaaksi ja lopuksi nauraisivat\nhänelle, minä vielä päälle päätteeksi hänen läsnäollessaan kiittäisin\nheitä siitä opetuksesta, jonka ovat suvainneet hänelle antaa. Ainoa\nansa, johon joutumasta häntä tarkoin suojelisin, olisi portot. Ainoa\nhuojennus, jonka hänelle myöntäisin olisi se, että hänen kanssaan\njakaisin kaikki ne vaarat, joiden alaiseksi antaisin hänen joutua, sekä\nkaikki solvaukset, jotka tulisivat hänen osakseen. Kärsisin kaikkea\ntätä vaieten, valittamatta ja soimaamatta, koskaan hänelle sanomatta\nsanaakaan. Saattaa olla varma siitä, että tämä johdonmukainen\nhienotunteisuus ja kaikki ne kärsimykset, joita hän on nähnyt minun\nkestävän hänen tähtensä, tekevät suuremman vaikutuksen hänen sydämeensä\nkuin hänen omat kärsimyksensä.\n\nEn malta olla tässä huomauttamatta kasvattajien väärästä arvokkuudesta,\nhe kun turhanpäiten näyttelevät oppineen osaa, alentaen oppilaitaan ja\nkohdellen heitä aina lapsina ja koettaen aina olla yläpuolella heitä\nkaikessa, minkä antavat heidän tehdä. Sen sijaan, että näin masennetaan\nheidän nuorta rohkeuttaan, ei pitäisi säästää mitään kohottaakseen\nheidän itseluottamustaan. Kasvattajan tulee kohdella heitä\nvertaisinaan, jotta heistä todella tulisi hänen vertaisensa; ja jos he\neivät vielä kykene kohoamaan hänen tasalleen, tulee kasvattajan\nhäpeättä ja empimättä alentua heidän tasalleen. Hänen tulee ajatella,\nettei hänen kunniansa enää ole hänessä itsessään, vaan hänen\noppilaassaan; hänen tulee jakaa hänen vikansa, poistaakseen ne. Hänen\ntulee noudattaa tuon uljaan roomalaisen esimerkkiä, joka nähdessään\nsotajoukkonsa pakenevan ja voimatta jälleen koota sitä, asettui\nsoturiensa etunenään ja huusi: \"he eivät pakene, vaan seuraavat\npäällikköänsä.\" Menettikö hän tämän kautta kunniaansa? Kaikkea muuta.\nTäten uhraten kunniansa hän sitä vaan lisäsi. Velvollisuudentunnon\nvoima ja hyveen kauneus nostavat tahtomattammekin hyväksymisemme ja\nihailumme ja kumoavat mielettömät ennakkoluulomme. Jos minä saisin\nkorvapuustin täyttäessäni niitä velvollisuuksia, jotka Émilen kasvatus\nminulle asettaa, niin en suinkaan kostaisi tuota korvapuustia, vaan\nolisin siitä kaikkialla ylpeä, ja epäilen suuresti, voisiko missään\nmaailmassa olla niin halpamielistä ihmistä, ettei hän minua siitä\nentistä enemmin kunnioittaisi.[112]\n\nKuitenkaan ei oppilas saa olettaa opettajansa arvostelukykyä ja\nkokemusta yhtä rajoitetuksi kuin hänen omansa on eikä luulla että\nopettaja on yhtä helposti petettävissä kuin hän itse. Sellainen käsitys\non luonnollinen lapsessa, joka ei osaa havaita ja vertailla ja joka\nluulee kaikkien ihmisten olevan hänen kannallaan ja joka ei anna\nluottamustaan kellekään, joka ei osaa asettua sen kannalle. Mutta\nÉmilen ikäinen nuorukainen, joka jo on melkoisen järkevä, ei enää ole\nniin hölmö, että noin suuresti erehtyisi, ja varsin paha olisi, jos\nniin olisi laita. Se luottamus, jota hänen tulee tuntea kasvattajaansa,\non toisenlainen. Sen tulee perustua järjen vaikutus voimaan, tietojen\netevämmyyteen, sanalla sanoen etevyyksiin, joita nuorukainen kykenee\ntuntemaan ja joiden hyödyn häneen itseensä nähden hän käsittää. Pitkä\nkokemus on tuottanut hänelle sen vakaumuksen, että hänen kasvattajansa\nhäntä rakastaa, että tämä kasvattaja on viisas ja valistunut mies, joka\ntahtoo hänen onneaan ja tekee sellaista, mikä voi tuottaa hänelle tuon\nonnen. Hän siis epäilemättä tietää, että hänen oman etunsa vuoksi tulee\nkuunnella hänen neuvojansa. Jos siis opettaja antaisi pettää itseään\nkuten oppilas, hän menettäisi oikeuden oppilaaltaan vaatia\nkuuliaisuutta ja hänelle jaella opetusta. Vielä vähemmin oppilas saa\nolettaa, että opettaja tahallaan antaa hänen langeta ansoihin tai että\nhän itse virittää ansoja hänen yksinkertaisuudelleen. Mitä siis tulee\ntehdä, jotta samalla vältettäisiin nämä kaksi vaikeutta? Parasta ja\nluonnollisinta on olla teeskentelemätön ja totuutta harrastava kuten\noppilaskin, huomauttaa hänelle häntä uhkaavia vaaroja, ja lisäksi\nnäyttää ne hänelle selvästi, havainnollisesti, mutta liiottelematta,\nilman äreyttä ja turhantarkkaa pitkäveteisyyttä, ennen kaikkea\nantamatta neuvoja käskyjen muodossa, ainakaan ei ennen kuin neuvonne\novat käskyiksi muuttuneet ja käskevä äänenpaino on tullut\nvälttämättömäksi. Jos hän sitten itsepäisesti pitää kiinni omasta\ntahdostaan, kuten hyvin usein saattaa tapahtua, niin älkää enää sanoko\nhänelle mitään. Jättäkää hänet vapaaksi, seuratkaa häntä ja menetelkää\nsamoin kuin hän, vieläpä päälle päätteeksi iloisesti, teeskentelemättä,\nantautukaa huvin valtoihin jos suinkin mahdollista yhtä\nhilpeämielisesti kuin hän. Jos tämän menettelytavan seuraukset käyvät\narveluttaviksi, niin olettehan te läsnä niitä ehkäisemässä; kieltämättä\nnuorukainen, nähdessään sekä kokemukseen perustuvan arvostelukykynne\nettä ystävällisyytenne, on tunteva kunnioitusta edellistä ja\nkiitollisuutta jälkimäistä kohtaan. Kaikki hänen vikansa ovat siteitä,\njotka hän itse tarjoaa teille, voidaksenne tarvittaessa häntä niiden\navulla pidättää. Tässä kohdin on opettajan suurin taito siinä, että\nosaa aiheuttaa opettavia tilaisuuksia ja ohjata kehotuksiaan niin, että\nedeltäpäin tietää milloin nuorukainen myöntyy ja milloin hän tekee\nvastarintaa, jotta voi alati tarjota hänelle kokemuksen antamaa\nohjausta, koskaan panematta häntä alttiiksi liian suurille vaaroille.\n\nHuomauttakaa hänelle niitä vikoja, joihin hän osottaa taipumusta,\nennenkuin hän joutuu niiden valtoihin. Jos hän jo on niiden alaiseksi\njoutunut, niin älkää moittiko häntä niistä, siten näet vaan\nkiihottaisitte ja paaduttaisitte hänen itserakkauttaan. Opetus, joka\nherättää närkästystä, ei tuota hyötyä. En tiedä mitään sopimattomampaa\nsoimausta kuin tämä: \"Olinhan sen sinulle sanonut.\" Paras keino\nmuistuttaa oppilaallenne mitä olette hänelle sanonut on se, että\nnäytätte unhottaneenne sen. Päinvastoin, kun huomaatte hänen olevan\nhäpeissään siitä, ettei ole teitä uskonut, haihduttakaa lempeästi nuo\nhänen häpeäntunteensa sydämellisillä sanoilla. Hän on epäilemättä\nhellästi kiintyvä teihin, huomatessaan että te unhotatte itsenne hänen\ntähtensä, ettette häntä mahtipontisesti vielä lisäksi nolaa, vaan että\nhäntä lohdutatte. Mutta jos hänen oman mielipahansa lisäksi vielä häntä\nsoimaatte, rupeaa hän teitä vihaamaan ja on pitävä sääntönään olla\nkuuntelematta neuvojanne, ikäänkuin näyttääkseen, ettei hän pidä niitä\nyhtä tärkeinä kuin te.\n\nSitäpaitsi lohdutuksenne muoto saattaa häntä hyödyttää, ja sen se tekee\nvielä suuremmassa määrin, jos hän ei sen vilpittömyyttä epäile. Jos\nesimerkiksi sanotte hänelle, että lukemattomat muut ovat syypäät\nsamoihin vikoihin kuin hän, panette hänen aikeilleen aika salvan ja\noikaisette häntä, vaikka näytätte häntä ainoastaan säälivän. Siihen\nnäet, joka luulee olevansa muita ihmisiä parempi, kehotus hakea\nlohdutusta heidän esimerkistään epäilemättä vaikuttaa hyvin\nmasentavasti, sillä se johtaa siihen ajatukseen, että hän enintään voi\nväittää, että he eivät ole häntä paremmat.\n\nTähän vikojen aikaan soveltuvat hyvin tarut ja sadut. Arvostelemalla\nsyyllistä vieraan naamarin muodossa oikaisemme häntä loukkaamatta. Ja\nhän ymmärtää silloin, ettei tuo satu ole valhetta, huomatessaan minkä\ntotuuden se sisältää häneen itseensä nähden. Lapsi, jota ei koskaan ole\npetetty imartelevalla ylistelyllä, ei ymmärrä mitään ylempänä\ntutkistelemastani eläinsadusta. Mutta se ajattelematon nuorukainen,\njoka juuri on joutunut imartelijan petoksen uhriksi, käsittää ihmeen\nhyvästi, että korppi oli suuri hölmö. Täten hän yksityistapauksesta\njohtaa yleisen ohjesäännön; ja hänen saavuttamansa kokemus, jonka\nmuuten pian unhottaisi, painuu sadun avulla hänen mieleensä. Ei ole\nainoatakaan moraalista tietoa, jota ei voisi saavuttaa muiden tai oman\nkokemuksen nojalla. Niissä tapauksissa, jolloin on vaarallista itse\nsaavuttaa tällainen kokemus, johdettakoon se historiasta. Mutta jos\nomalla kokeilulla ei ole vahingollisia seurauksia, on parasta että\nnuori mies siihen antautuu; sitten saattaa satujen avulla muodostaa\nhänen tuntemistaan yksityistapauksista yleisiä ohjesääntöjä.\n\nEn kuitenkaan tarkoita, että näiden ohjesääntöjen tulee olla täysin\nkehitettyjä tai edes sanoin lausuttuja. Ei mikään ole niin turhaa ja\nnurinkurista kuin se moraalinen opetus, joka asetetaan useimpien\neläinsatujen loppuun, ikäänkuin tämä moraali ei selviäisi tai ikäänkuin\nsen ei ainakin pitäisi selvitä itse sadusta, niin että lukija sen\nhuomaa. Miksi siis liittämällä tämä moraali loppuun riistetään häneltä\nhuvi itse löytää se. Opettamistaito piilee siinä, että oppilas tuntee\nhuvia opetuksesta. Jotta se siis häntä huvittaisi, ei hänen oma\njärkensä saa jäädä siihen määrään toimettomaksi puheenne suhteen, ettei\nhänellä ole mitään tekemistä ymmärtääkseen teitä. On tärkeätä että\nopettajan itserakkaus aina antaa sijaa oppilaankin itserakkaudelle; on\ntärkeätä, että oppilas voi itsekseen sanoa: minä käsitän, tajuan,\ntoimin ja opin. Syynä siihen, että italialaisen komedian ilveilijä\ntekee ikävystyttävän vaikutuksen on muun muassa se että hän yhä\nselittelee katsojille kömpelöitä sukkeluuksia jotka kaikki ilman\nsitäkin liian hyvin ymmärtävät. Minä puolestani en ollenkaan tahdo,\nettä opettaja ja vielä vähemmin kirjailija, olisi tuollainen ilveilijä\nTulee aina saattaa itsensä ymmärrettäväksi; mutta ei pidä sanoa\nkaikkea: se näet, joka sanoo kaiken, sanoo itse teossa sangen vähän,\nsillä lopulta ei kukaan häntä kuuntele. Mitä merkitsevät nuo neljä\nsäettä jotka La Fontaine liittää sen satunsa loppuun joka kertoo\npöyhistelevästä sammakosta? Pelkääkö hän ettei häntä olla ymmärretty?\nTarvitseeko tämän suuren maalaajan kirjoittaa nimet niiden esineiden\nalle joita kuvaa? Kaukana siitä, että hän täten yleistäisi moraaliansa,\nhän yksityistää sitä ja ikäänkuin rajoittaa sen mainitsemiinsa\nesimerkkeihin ja estää ulotuttamasta sitä muihin. Minä neuvoisin\nennenkuin lasketaan tämän verrattoman tekijän sadut nuorukaisen käteen,\njättämään niistä pois nuo johtopäätökset, joiden avulla tekijä vaivaa\nitseään selittämällä sellaista, minkä jo on sanonut yhtä selvästi kuin\nmiellyttävästi. Jos ei oppilaanne ymmärrä noita satuja ilman\nloppuselitystä, voitte olla varma siitä, ettei hän niitä ymmärrä edes\ntämän avulla.\n\nOlisi varsin tärkeätä, että mainitun kirjailijan sadut luettaisiin\njärjestyksessä, joka enemmän vastaisi kasvattavaa tarkoitusta ja\nnuorukaisen tunne-elämän ja tietojen kehitysmäärää. Saattaako kuvitella\nmitään järjettömämpää kuin se, että seurataan satukokoelman\nnumerojärjestystä, ottamatta huomioon tarpeen ja tilaisuuden\nvaatimusta! Ensin siinä on satu korpista, sitten heinäsirkasta,[113]\nsitten sammakosta, sitten kahdesta muulista j.n.e. Mieleeni johtuu\netenkin satu muuleista, muistellessani nuorukaista, joka oli kasvatettu\npankkialaa varten ja jonka päähän oli ahdettu mitä kummallisimpia\najatuksia tämän uran erinomaisuudesta. Tämä nuorukainen luki, oppi\nulkoa, lausui ja lausui toistamiseen tätä satua lukemattomat kerrat,\nsiitä koskaan saamatta epäedullista käsitystä urasta, jolle hän oli\nmäärätty. Enpä koskaan ole nähnyt lasten kelvollisesti käytännössä\ntoteuttavan lukemansa sadun opetusta, enkä edes koskaan ole tavannut\nketään, joka olisi koettanut heitä saattaa sitä toteuttamaan. Tällaisen\nulkoluvun verukkeena on siveellinen opetus; mutta sekä äidin että\nlapsen todellinen tarkoitus onkin se, että lukuisa koolla oleva seura\nkääntäisi huomionsa pienokaiseen, kun hän lausuu satujaan. Hän\nunhottaakin ne kaikki suuremmaksi tultuaan, silloin kun ei enää kysytä\nniiden esittämistä, vaan niiden opetuksien noudattamista. Sanon siis\nvielä kerran, että ainoastaan aikaihmiset voivat tuollaisista saduista\noppia, ja nyt on se aika käsissä, jolloin Émilen tulee niihin ryhtyä.\n\nTarkoitukseni ei suinkaan ole kajota kaikkiin yksityiskohtiin, ja sen\nvuoksi osotan yleispiirtein mitkä tiet johtavat pois oikealta tieltä,\njotta opittaisiin niitä välttämään. Luulen että oppilaanne seuraten\nminun osottamaani tietä on ostava itselleen ihmisten ja itsensä\ntuntemusta mahdollisimman halvalla hinnalla ja että te saatatte hänet\nkykeneväksi tarkastamaan onnen vaiheita, ilman että kadehtii sen\nsuosikkeja, sekä tyytymään itseensä, ilman että luulee olevansa muita\nihmisiä viisaampi. Aluksi olette hänestä tehnyt toimivan henkilön,\nsittemmin tehdäksenne hänestä katsojan; nyt on työnne vietävä perille\nsaakka; katsojien istuimilta näet havaitsemme esineet sellaisina, kuin\nne näyttävät olevan; itse näyttämöllä näemme ne sellaisina kuin ne\novat. Saadaksemme yleiskatsauksen jostakin, tulee meidän asettua\nmäärämatkan päähän: mutta nähdäksemme yksityiskohdat tulee meidän\nlähestyä tarkastuksemme esinettä. Mutta millä oikeudella nuorukainen\nastuu sisään maailman hyörinään? Mikä oikeus hänellä on perehtyä näihin\nsynkkiin mysteerioihin? Pelkät huvitukset täyttävät hänen ikänsä\nharrastukset; tähän saakka on hänen määräysvaltansa rajoittunut\nyksistään häneen itseensä, ja tämä määräysvalta ei merkitse juuri\nmitään. Ihminen on arvottomin kaikista tavaroista; ja tärkeistä\nomistamisoikeuksistamme on oman persoonamme omistaminen aina kaikkein\nvähäpätöisin.\n\nKun näen miten vilkkaimman toiminnan iässä annetaan nuorukaisten\nharjottaa puhtaasti mieteperäisiä opintoja, ja miten he sitten ilman\nvähintäkään kokemusta sysätään ulos maailmaan ja toimiin, loukataan\nmielestäni yhtä paljo järkeä kuin luontoa, enkä enää ihmettele että\nniin harvat ihmiset tietävät, miten heidän tulee menetellä ja\nkäyttäytyä. Mikä eriskummainen ajatussuunta saattaakaan meidät oppimaan\nniin paljon hyödyttömiä seikkoja, kun toiminnan taitoa sitävastoin\npidetään vallan arvottomana! Väitetään, että meitä kasvatetaan\nyhteiskunta-elämää varten, mutta itse teossa meitä opetetaan kuin\njokaisen meistä tulisi koko ikänsä yksin mietiskellä kopissaan tai\nvälinpitämättömien ihmisten kanssa pohtia ilmasta temmattuja\nkysymyksiä. Luullaan opetettavan elämisen taitoa lapsille, kun niille\nopetetaan muutamia ruumiin väänteitä ja muutamia puhetapoja, jotka ovat\nvailla kaikkea merkitystä. Minäkin olen opettanut Émilelle elämisen\ntaitoa, sillä olen opettanut häntä elämään oman itsensä seurassa ja\nlisäksi ansaitsemaan leipänsä; mutta tämä ei riitä. Elääkseen\nmaailmassa tulee osata kohdella ihmisiä, tulee tuntea ne keinot, joiden\navulla heihin voi vaikuttaa, tulee osata laskea yksityisetujen\nvaikutukset ja vastavaikutukset yhteiskuntaelämässä ja niin tarkoin\nedeltäpäin arvata tapahtumia, että harvoin erehtyy yrityksissään tai\nettä kumminkin aina on valinnut parhaat keinot onnistuakseen. Lait\neivät salli nuorukaisten hoitaa omia asioitaan ja vapaasti määrätä\nomaisuutensa käyttämistä. Mutta mitä nämä varokeinot heitä\nhyödyttäisivät, jos he eivät täysi-ikäisyyden aikaan asti voisi koota\nmitään kokemusta? He eivät olisi voittaneet mitään tällä odotusajalla\nja olisivat yhtä kokemattomia kahdenkymmenen viiden vuoden ikäisinä\nkuin viisitoistavuotiaina. Epäilemättä tulee estää nuorta miestä, jota\ntietämättömyytensä sokaisee tai intohimonsa vievät harhaan,\nvahingoittamasta itseään. Mutta joka iässä on sopivaa olla hyväntekevä\nja viisaan miehen ohjatessa tukea onnettomia, jotka ovat avun\ntarpeessa.\n\nImettäjät ja äidit kiintyvät lapsiin sen huolenpidon nojalla, jota\nomistavat niille. Yhteiskunnallisten hyveiden harjottaminen painaa\nihmissydämen syvimpään rakkauden ihmiskuntaan; hyvää tekemällä tulemme\nitse hyviksi, sen varmempaa keinoa en tunne. Totuttakaa oppilastanne\nkaikkiin niihin hyviin tekoihin, jotka ovat hänelle tarjona. Olkoon\ntarvitsevien etu aina myös hänen oma etunsa. Älköön hän auttako heitä\nainoastaan kukkarollaan, vaan myöskin huolenpidollaan. Palvelkoon ja\nsuojelkoon hän heitä ja uhratkoon heille oman persoonansa ja aikansa ja\nhoitakoon heidän asioitaan; koko elämässään ei hän ole hoitava sen\njalompaa virkaa. Kuinka monet sorretut, joita ei koskaan olisi kuultu,\nsaavuttavat oikeutta, kun hän sitä pyytää heille, osottaen tuota\npelotonta lujuutta, jonka hyveen harjoittaminen tuottaa, kun hän\npakottaa suurten ja rikkaiden ovet aukenemaan, kun hän, jos niin\ntarvitaan, menee valtaistuimen juurelle asti saattamaan kuuluviin\nonnettomien äänen, joilta kaikki tiet ovat heidän kurjuutensa takia\ntukitut ja joita pelko tulla rangaistuksi muiden heille tekemistä\nvääryyksistä estää valittamastakin.\n\nMutta teemmekö siis Émilestä harhailevan ritarin, vääryyksien\npoistajan, maankulkijan? Pitääkö hänen sekaantua yleisiin asioihin,\nesiintyä viisaana ja lakien suojelijana ylhäisten virkamiesten ja\nhallitsijan edessä, syyttäjänä tuomarin tykönä ja asianajajana\noikeudessa? Tämä kaikki on minulle yhdentekevää. Leikkisät ja\nnaurettavat nimet eivät muuta asioiden luonnetta. Émile on tekevä\nkaikkea, minkä tietää hyödylliseksi ja hyväksi. Sen enempää hän ei ole\ntekevä, ja hän tietää, ettei hänelle mikään muu ole hyödyllistä ja\nhyvää tehdä, kuin se mikä sopii hänen iälleen. Hän tietää, että hänen\nensimäinen velvollisuutensa kohdistuu häneen itseensä, että\nnuorukaisten tulee olla varuillaan itseensä nähden, olla varovaisia\nkäytöstavassaan, osottaa kunnioitusta vanhempia ihmisiä kohtaan, olla\nujoja ja hienotuntoisia, niin etteivät aiheettomasti puhu,\nvaatimattomia välinpitämättömissä seikoissa, mutta uskaliaita tekemään\nhyvää ja rohkeita sanomaan totuutta. Sellaisia olivat nuo mainehikkaat\nroomalaiset, jotka ennenkuin pääsivät julkisiin virkoihin viettivät\nnuoruutensa päivät ahdistaen rikosta ja puolustaen viattomuutta,\ntavoittelematta muuta etua kuin sitä, että oppisivat ja kehittyisivät\npalvelemalla oikeutta ja suojelemalla hyviä tapoja.\n\nÉmile ei pidä torasta ja riidasta, ei ihmisten[114] eikä edes eläinten\nkesken. Hän ei koskaan ole ärsyttänyt kahta koiraa tappeluun eikä\nhärnännyt koiraa ajamaan takaa kissaa. Tämä rauhallinen luonnonlaatu on\nhänen kasvatuksensa tulos, se kun ei ole ollenkaan kiihottanut hänessä\nitserakkautta eikä liian suurta luuloa itsestään, vaan on taivuttanut\nhänet pois hakemasta mielihyvää hallitsemisesta ja toisten\nonnettomuudesta. Hän kärsii nähdessään toisten kärsivän; tämä on\nluonnollinen tunne. Se että nuori mies paatuu jopa nauttii nähdessään\ntuntevan olennon kärsivän, johtuu hänen turhamielisyydestään, joka\nsaattaa hänet luulemaan olevansa joko viisautensa tai etevämmyytensä\nnojalla vapaa tuosta kärsimyksestä. Sellainen henkilö, jonka henki on\npidetty vapaana tällaisesta nurinkurisuudesta, ei myöskään lankea sen\ntuottaman paheen uhriksi. Émile on siis rauhaa rakastava. Onnen kuva\nhäntä miellyttää ja kun hän voi olla osallisena sen aikaansaamisessa,\ntuottaa tämä hänelle lisäkeinon itse tuntemaan onnellisuutta. Minulla\nei ole syytä olettaa, että hän nähdessään onnettomia osottaisi heitä\nkohtaan tuota tehotonta ja julmaa sääliä, joka tyytyy surkuttelemaan\nniitä kärsimyksiä, mitkä voisi parantaa. Hänen toiminnanhaluinen\nhyväntekeväisyytensä on pian antava hänelle sellaisen auttamistaidon,\njota kovasydämisempi ei voisi saavuttaa tai jonka saavuttaisi vasta\nmyöhemmin. Jos hän näkee toveriensa kesken vallitsevan eripuraisuutta,\nkoettaa hän sovittaa heidät keskenään. Jos hän näkee murheellisia,\nottaa hän selvän heidän huolistaan. Jos hän näkee kahden ihmisen\nvihaavan toinen toistaan, tahtoo hän tietää heidän vihamielisyytensä\nsyyn. Jos hän näkee jonkun poloisen kituvan mahtavan tai rikkaan\nsorrosta, hän tutkii ne salaiset juonet, jotka tätä sortoa verhoavat.\nJa hänen näin osottaessaan myötätuntoisuutta kaikkia onnettomia\nkohtaan, eivät ne keinot, joiden avulla heidän kärsimyksensä ovat\nlopetettavissa, ole hänelle yhdentekevät. Mitä on meidän siis\ntekeminen, jotta tästä hänen taipumuksestaan saavuttaisimme hänen\niälleen soveltuvan hyödyn? Meidän tulee järjestää hänen toimenpiteensä\nja tietonsa ja turvautua hänen intoonsa näitä molempia lisätäksemme.\n\nEn väsy toistamiseen terottamasta tätä ohjettani: antakaa kaikki\nopetuksenne nuorukaisille ennemmin tekojen kuin puheiden muodossa.\nÄlkööt he oppiko kirjoista mitään sellaista, minkä kokemus voi heille\nopettaa. Kuinka mieletöntä on harjottaa heitä puhujiksi, ennenkuin\nheillä on mitään puhuttavaa ja luulla että, heidän vielä istuessaan\nkoulunpenkillä, voi saada heidät omistamaan intohimoisen puheen voimaa\nja koko kehottelutaidon pontevuutta, heillä kun ei ole mitään halua\nketään kehotella. Kaikki kaunopuheisuuden säännöt tuntuvat pelkältä\nlorulta siitä, joka ei osaa sitä käyttää hyväkseen. Mitä hyödyttää\nkoulupoikaa tietää kuinka Hannibal menetteli taivuttaakseen soturinsa\nkulkemaan alppien yli? Jos näiden korupuheiden asemesta opetatte\nhänelle, miten hänen tulee taivuttaa opettajansa myöntämään hänelle\nlomaa koulusta, voitte olla varma siitä, että hän tarkkaavammin seuraa\nosviittojanne.\n\nJos tahtoisin opettaa kaunopuheisuutta nuorukaiselle, jonka kaikki\nintohimot jo olisivat kehittyneet, osottaisin hänelle lakkaamatta\nesineitä, jotka olisivat omansa näitä hänen intohimojaan kiihottamaan\nja tutkisin hänen kanssaan millaista kieltä hänen tulisi käyttää\npuhuessaan toisten ihmisten kanssa saadakseen heidät edistämään hänen\nomia pyyteitään. Mutta minun Émileni ei ole niin edullisessa asemassa\nkaunopuheisuuteen nähden. Hänellä kun on melkein yksinomaan aineellisia\ntarpeita, tarvitsee hän vähemmin muita kuin muut tarvitsevat häntä. Ja\nkun hänellä ei ole mitään heiltä pyydettävää itseään varten, ei se,\nmihin hän tahtoo heitä kehottaa, niin läheltä koske häntä, että hän sen\njohdosta suuresti innostuisi. Siitä seuraa, että hän yleensä puhuu\nyksinkertaisesti ja ilman kuvalauseita. Hän jättää puheestaan pois\nkaiken koristelun, sillä hänen tarkoituksensa on yksistään se, että\nhäntä ymmärretään. Hänellä on sangen vähän ajatelmia, sillä hän ei ole\ntottunut yleistämään käsitteitään; hän käyttää ainoastaan harvoja\nvertauskuvia, sillä hän on harvoin intohimoisessa mielentilassa.\n\nKuitenkaan hän ei ole vallan tyvenmielinen ja kylmä. Hänen ikänsä,\ntapansa ja harrastuksensa eivät sitä sallisi. Nuoruuden hehkuaikana\nhänen veressään pidättyneet ja puhdistuneet elonhenget johtavat hänen\nsydämeensä lämmön, joka loistaa hänen katseistaan, jonka huomaa hänen\npuheistaan, jonka näkee hänen teoissaan. Hänen puheessaan ilmenee\nerityinen paino, jopa joskus kiivauskin. Häntä innostava jalo tunne\nantaa hänelle voimaa ja mielen lentoa. Hän kun on ihmisrakkauden\nläpitunkema, kuvastuu hänen sieluntilansa hänen puheessaan. Hänen\njalossa avomielisyydessään on jotakin selittämättömän lumoavaa, joka\npuuttuu muiden ihmisten keinotekoisesta kaunopuheisuudesta. Hän näet\noikeastaan onkin kaunopuheinen, hänen kun vaan tarvitsee näyttää mitä\ntuntee, herättääkseen kuulijoissaan samoja tunteita.\n\nKuta enemmän asiaa ajattelen, sitä enemmän huomaan että, jos täten\nsaatamme hyväntekeväisyysvaiston toimimaan ja jos onnistumisemme tai\nepäonnistumisemme johdosta punnitsemme näiden syitä, on olemassa varsin\nvähän hyödyllisiä tietoja, joita ei voisi viljellä nuorukaisen\nmielessä. Lisäksi huomaan, että hän kaikkien todellisten tietojen\nlisäksi, jotka voidaan saavuttaa kouluissa, on kokoava vielä tärkeämpiä\ntietoja, nimittäin saavuttamansa tietomäärän käyttämistaidon elämään\nnähden. On mahdotonta, ettei hän, näin harrastaessaan kanssaihmistensä\nparasta, aikaisin oppisi punnitsemaan ja arvostelemaan heidän tekojaan,\nharrastuksiaan, huvejaan, ja yleensä antamaan oikeampaa arvoa sille,\nmikä on omansa vahingoittamaan ihmisonnea, kuin mitä ne ihmiset voivat\ntehdä, jotka eivät harrasta kenenkään menestystä eivätkä koskaan tee\nmitään muiden hyväksi. Ne, jotka eivät koskaan hoida muita kuin omia\nasioitaan, ovat liian intohimoisia tervejärkisesti arvostellakseen\nasioita. He kun kohdistavat kaiken itseensä ja katsovat hyvää ja pahaa\nyksistään oman etunsa valossa, täyttävät he mielensä lukemattomilla\nnaurettavilla ennakkoluuloilla, ja kaikkea mikä vastustaa heidän\npienintäkin etuaan, he oitis pitävät maailmanlopun merkkinä.\n\nJos laajennamme itserakkautemme niin, että se ulottuu muihinkin\nihmisolentoihin, muutamme sen hyveeksi. Ei ole ainoatakaan sydäntä,\njossa tämä hyve ei voisi versoa. Kuta vähemmän huolenpitomme esine\nvälittömästi yhtyy meihin itseemme, sitä vähemmän tarvitsee pelätä\nyksityisedun harhakuvaa. Kuta enemmän yleistämme tuota etua, sitä\nkohtuullisemmaksi se tulee, ja rakkautemme ihmiskuntaan ei ole muuta\nkuin rakkautta oikeuteen. Jos siis tahdomme, että Émile rakastaisi\ntotuutta ja sitä tuntisi, niin asettakaamme niin, ettei hän itse\nsuinkaan ole toimiensa keskipisteenä. Kuta enemmän hän omistaa toimensa\nmuiden ihmisten onnelle, sitä valistuneemmat ja viisaammat nämä toimet\novat ja sitä vähemmin hän on erehtyvä hyvän ja pahan suhteen. Mutta\nälkäämme koskaan salliko hänen sokeasti suosivan jotakin erityistä\nihmistä, sillä tällainen erityissuosinta perustuu yksinomaan\npersoonalliseen mieltymykseen tai vääriin ennakkoluuloihin. Ja miksipä\nhän vahingoittaisi toista, hyödyttääkseen toista? Varsin vähän hän\nhuolii siitä, kenen osaksi suurempi onni tulee, kunhan se vaan edistää\nmahdollisimman suurta yhteisonnen määrää, Tämä on viisaan ensimäinen\nharrastus, omien harrastusten jälkeen; sillä jokainen on sukunsa jäsen\neikä osa toista yksilöä.\n\nVoidaksemme estää sääliä huononemasta heikkoudeksi, tulee meidän siis\nyleistää se ja ulotuttaa se koko ihmiskuntaan. Silloin emme antaudu sen\nvaltoihin kuin mikäli se on sopusuhtainen oikeuden kanssa, sillä\nkaikista hyveistä oikeus on se, joka enimmin edistää ihmisten\nyhteishyvää. Sekä järki että rakkaus itseemme käskee meitä säälimään\nkoko sukuamme enemmän kuin yksityisihmisiä, ja häijyjen sääliminen on\nhyvin suurta julmuutta koko ihmiskuntaa kohtaan.\n\nMuuten tulee muistaa, että nämä keinot, joiden avulla näin käännän\noppilaani huomion pois itsestään, kuitenkin ovat suoranaisessa\nyhteydessä hänen kanssaan; niistä näet johtuu sisäinen mielihyväntunne,\nja saattamalla oppilaani hyväntekeväksi ja siis toisten etua\nharrastavaksi edistän hänen omaa oppimistaan ja kehitystään.\n\nOlen ensin näyttänyt keinot ja nyt osotan niiden vaikutukset. Mitä\nsuuria näkökohtia vähitellen avautuu hänen sielussaan! Mitkä ylevät\ntunteet tukahuttavat hänen sydämessään alhaisten intohimojen idut!\nMinkä tarkan arvostelukyvyn ja järkevyyden huomaan syntyvän hänessä\nhänen kehitetyistä hyvistä harrastuksistaan ja siitä kokemuksesta, joka\npanee suuren sielun rajoittamaan toivomuksensa mahdollisuuden ahtaaseen\nalaan ja joka matkaansaa, että muita etevämpi ihminen, kun ei voi\nkohottaa heitä omalle kehitysalalleen, osaa alentua heidän kannalleen.\nKun oikeuden todet periaatteet, kauneuden oikeat esikuvat ja\nihmisolentojen kaikki siveelliset suhteet ja järjestyksen tuntemus\njuurtuvat hänen mieleensä, hän näkee jokaisen olion oikean paikan ja\nsyyn, joka hänet siitä erottaa. Hän näkee mikä voi tuottaa hyvää ja\nmikä sitä voi ehkäistä. Ilman että hän itse on kokenut inhimillisiä\nintohimoja, hän tuntee niiden harhakuvat ja pettävän temmellyksen.\n\nAineeni valtaamana jatkan, vaikka minulla ei suinkaan ole korkeata\najatusta lukijoiden mielipiteistä aatteideni suhteen. Ovathan he jo\nkauan olleet sitä mieltä, että minä harhailen mielikuvituksen\npilvientakaisissa maissa; minä puolestani huomaan heidän yhä\nharhailevan ennakkoluulojen maassa. Poiketessani niin kauas yleisistä\nmielipiteistä en kuitenkaan päästä niitä silmistäni; tutkin ja pohdin\nniitä, en siinä tarkoituksessa, että niitä seuraisin tai pakenisin,\nvaan punnitakseni niitä järjen vaa'alla. Joka kerta kun se pakottaa\nminut niistä poikkeamaan, tiedän kokemuksesta aivan varmasti, etteivät\nlukijani noudata esimerkkiäni. Tiedänhän että he itsepäisesti pitävät\ntotena ainoastaan sellaista, minkä itse näkevät, ja katsovat siis minun\nesittämääni nuorukaista haaveolennoksi, hän kun eroaa niistä, joihin he\nhäntä vertaavat. He eivät ollenkaan ota huomioon, että hänen\nvälttämättömästi täytyy olla erilainen, koska hän on kasvatettu vallan\neri lailla, koska hän tuntee vallan toisenlaisia tunteita ja koska hän\non saanut vallan toisen opetuksen kuin he. Olisi paljon kummallisempaa,\njos hän olisi heidän kaltaisensa kuin että hän on sellainen, joksi\nhäntä kuvaan. Hän ei ole ihmisen, vaan luonnon kasvattama ihminen.\nTietysti hän on hyvin kummallinen heidän mielestään.\n\nTämän teoksen alussa en esittänyt mitään, jota eivät kaikki olisi\nvoineet nähdä samassa valossa kuin minä; sillä lähtökohta, nimittäin\nihmisen syntymä, on meille kaikille yhteinen. Mutta kuta kauemmaksi\netenemme, minä viljelläkseni luontoa, te sitä turmellaksenne, sitä\nenemmän tiemme eroavat toisistaan. Minun oppilaani erosi kuusivuotiaana\nvarsin vähän teidän oppilaistanne, joita ette vielä olleet ehtineet\nnurjasti kasvattaa. Nyt heillä ei enää ole mitään samanlaista, ja\nmiehuudenikä, jota oppilaani lähenee, on osottava hänet vallan\nerilaiseksi, ellen ole turhaan hukannut vaivaani. Tietomäärä on ehkä\nyhtä suuri kummallakin puolella; mutta tietojen laatu on vallan\nerilainen. Ihmettelette kenties löytäessänne minun oppilaassani yleviä\ntunteita, joista toisissa ei vielä ole ituakaan; mutta ottakaapa\nhuomioon, että nuo muut jo kaikki ovat filosofeja ja teologeja,\nennenkuin Émile edes tietää mitä filosofia on ja ennenkuin hän edes on\nkuullut puhuttavan Jumalasta.\n\nJos siis joku sanoisi minulle: ei millään siitä, jota oletat, ole\nvastinetta todellisuudessa; eivät nuorukaiset ole sellaisia, heillä on\nse tai se intohimo, he tekevät sitä tai tätä -- niin tämä tuntuisi\nsamalta kuin joku kieltäisi että päärynäpuu koskaan voisi kasvaa\nsuureksi puuksi, kun siitä meidän puutarhoissamme nähdään pelkkiä\nkääpiömuotoja.\n\nPyydän noita niin alttiita arvostelijoita ottamaan huomioon, että minä\ntiedän kaikki heidän vastaväitteensä yhtä hyvin kuin he itse ja että\nniitä luultavasti olen punninnut kauemmin kuin he. Ja koska minulla ei\nole mitään etua heidän pettämisestään, on minulla oikeus vaatia, että\nhe ainakin malttaisivat tutkia, missä kohdin minä erehdyn. Seuratkoot\nsydämen ensi kehitystä siinä tai siinä tilassa, voidakseen huomata\nkuinka paljon toinen yksilö saattaa erota toisesta, riippuen\nerilaisesta kasvatuksesta; verratkoot sitten minun antamaani kasvatusta\nniihin tuloksiin, joita siitä odotan ja sanokoot missä kohdin olen\ntehnyt vääriä johtopäätöksiä. Vasta silloin minulla ei ole mitään\nvastattavaa.\n\nMinut saattaa varmemmaksi väitteissäni ja tätä varmuuttani puolustaa se\nseikka, etten antaudu järjestelmä-innon valtoihin ja että turvaudun\nniin vähän kuin suinkin todisteluun, vaan että luotan ainoastaan\ntekemiini huomioihin. En ollenkaan nojaa sellaiseen, mitä olen\nkuvitellut, vaan sellaiseen, mitä olen nähnyt. On totta, etten ole\nrajoittanut kokemuksieni esineitä yhden ainoan kaupungin alaan tai\nainoastaan yhteen ihmisluokkaan. Mutta verrattuani toisiinsa kaikkia\neri säätyluokkia ja kansoja, tehden sen elämässä, jota olen viettänyt\nniitä havaitsemalla, olen sivuuttanut epäolennaisena kaiken sen, minkä\nhuomasin toisessa kansassa enkä toisessa, toisessa säätyluokassa enkä\ntoisessa, enkä ole pitänyt ehdottomasti olennaisena ihmiselle muuta\nkuin mikä on yhteistä kaikille, lukuunottamatta ikää, säätyä ja\nkansallisuutta.\n\nJos siis seuraten tätä metodiani lapsuudesta alkaen tarkkaatte\nnuorukaista, joka ei ole pakotettu mihinkään erityiseen muotoon ja joka\nniin vähän kuin suinkin on riippuvainen mahtivallasta ja toisten\nmielipiteistä, niin kenen kaltainen hän enemmän on, minunko oppilaani,\nvai teidän? Tämä kysymys on mielestäni ratkaistava voidaksemme tietää,\nolenko minä väärässä.\n\nIhminen ei helposti ala ajatella: mutta niin pian kuin hän on alkanut,\nhän ei enää lopeta. Ken kerran on ajatellut, on aina ajatteleva; jos\nymmärrys kerran on harjaantunut mietiskelyyn, se ei enää voi pysyä\ntoimettomana. Saattaisi siis luulla, että minä, koska ihmisäly ei\nluonnostaan ole niin altis toimimaan, oletettuani siinä kykyjä, joita\nsillä ei ole, pidän sitä liian kauan suljettuna käsite- ja aatepiiriin,\njoka sen jo olisi pitänyt jättää.\n\nMutta otettakoon ensiksikin huomioon, että vaikka tahtoo kasvattaa\nluonnonihmistä, ei sillä ole tarkoitus hänestä tehdä villiä ja\nkarkottaa häntä korven syvyyteen, vaan että riittää kun hän suljettuna\nyhteiskuntaelämän pyörteeseen osaa vastustaa intohimojen mukaansa\ntempaavaa virtaa ja ihmisten mielipiteiden valtaa, että hän näkee omin\nsilmin, tuntee omalla sydämellään ja ettei mikään muu mahti häntä\nhallitse kuin hänen oma järkensä. Hänen ollessaan tässä tilassa on\nselvää, että nuo monet ulko-oliot, jotka häneen vaikuttavat, hänen\nmielessään syntyvät monenlaiset tunteet ja eri keinot tyydyttää\nvarsinaisia tarpeitaan välttämättömästi hänessä synnyttävät paljon\nkäsitteitä, joita hänellä muuten ei koskaan olisi ollut tai jotka hän\nolisi saanut vasta myöhemmin. Täten älyn luonnollinen kehitys tulee\nnopeammaksi eikä raukea. Saman ihmisen, jonka metsissä asuen täytyisi\njäädä typeräksi, täytyy tulla järkeväksi ja ymmärtäväiseksi eläessään\nkaupungeissa, vaikkapa hän siellä olisikin pelkkä katsoja. Ei mikään\nole enemmän omansa tekemään viisaaksi kuin sellaisten mielettömien\ntekojen näkeminen, joihin emme ota osaa; ja sekin, joka niihin ottaa\nosaa, voi niistä saada opetusta, ellei hän anna niiden viedä itseään\nkokonaan harhaan ja ellei hän niistä johdu samoihin erehdyksiin, kuin\nniiden varsinaiset harjottajat.\n\nLisäksi tulee ottaa huomioon, että meillä, jotka olemme kykyjemme\nrajoittamat havainnollisia seikkoja tajuamaan, ei ole mitään kykyä\nomistamaan filosofian abstraktisia käsitteitä ja puhtaasti\njärkiperäisiä aatteita. Niitä saavuttaaksemme meidän tulee joko\nvapautua ruumiistamme, johon olemme niin lujasti kiinnitetyt, tai\nläpikäydä hidas kehitys toiselta asteelta toiselle, tai myöskin siirtyä\nnopeasti, melkein hypähtäen yli tuon kuilun, ottaen jättiläisaskeleen;\ntähän lapsi ei kykene ja siihen aikamieskin tarvitsee varta vasten\ntehtyjä portaita. Mutta minun on hyvin vaikea käsittää, miten nämä\nvoitaisiin rakentaa.\n\nSe käsittämätön olento, joka käsittää kaiken ja joka antaa maailmalle\nliikunnon ja muodostaa kaikki eri olennot, ei ole silmiemme nähtävissä\neikä kättemme kosketeltavissa; hän pakenee kaikkeja aistejamme. Työ on\nnäkyvissä, mutta tuon työn mestari on piilossa. Ei ole mikään pieni\nseikka edes tuntea, että hän on olemassa; ja kun olemme päässeet niin\npitkälle, kun itseltämme kysymme kuka hän on, missä hän on, silloin\nhuimaa päätämme emmekä enää tiedä mitä ajatella.\n\nLocke kehottaa ensin kiintymään hengen tutkimiseen ja sitten siirtymään\naineellisten esineiden tutkimiseen. Mutta tämä metodi johtaa\ntaikauskoon, ennakkoluuloihin ja erehdyksiin eikä järkevyyteen ja\nluonnon järjestettyyn kehitykseen, se on samaa kuin jos sitoisi verhon\nsilmilleen silloin kun tahtoisi nähdä. On täytynyt kauan tutkia\naineellisia esineitä voidakseen saada todellisen käsityksen hengistä ja\nedes aavistaa niiden olemassaoloa. Päinvastainen menettely on omansa\nainoastaan johtamaan materialismiin.\n\nKoska aistimme ovat tietojemme ensimäiset välikappaleet, ovat\nhavainnolliset esineet ensimäisiä, joita välittömästi tajuamme. Sanalla\n_henki_ ei ole mitään merkitystä sen mielessä, joka ei ole\nfilosofeerannut. Henki on pelkkä aistillinen esine rahvaan ja lasten\nmielestä. Kuvittelevathan he, että on olemassa henkiä, jotka huutavat,\npuhuvat, lyövät ja meluavat. Myönnettäneen siis, että henget,\njoilla on käsivarret ja kieli, ovat suuresti esineiden kaltaisia.\nSentähden kaikki maailman kansat, paitsi juutalaiset, ovat\ntehneet itselleen ruumiillisia jumalia. Me itse, käyttäessämme\nsanoja henki, kolminaisuus, persoona, olemme suurimmaksi osaksi\nantropomorfisteja.[115] Myönnän, että meitä opetetaan sanomaan Jumalan\nolevan kaikkialla; mutta uskomme myöskin ilman olevan kaikkialla,\nainakin meidän ilmakehässämme, ja sana henki merkitsee alkuperäisesti\nhenkäystä, tuulen henkäystä. Niin pian kuin totutetaan ihmisiä\nlausumaan sanoja niitä ymmärtämättä, on sittemmin helppo saada heidät\nsanomaan mitä vaan tahtoo.\n\nTietoisuus omasta vaikutusvoimastamme muihin esineisiin on arvattavasti\nalussa pannut ihmisen luulemaan että, kun nämä esineet vaikuttavat\nmeihin, tämä tapahtui samalla tavoin kuin meidän vaikutuksemme niihin.\nTäten siis ihminen alussa rupesi olettamaan elämää kaikissa olennoissa,\njoiden vaikutuksen alaiseksi joutui. Huomatessaan itsensä heikommaksi\nuseimpia noista olennoista, kun ei tuntenut niiden voiman rajoja,\nihminen luuli sitä rajattomaksi ja teki niistä jumalia heti kun oli\nhuomannut ne ruumiillisiksi olennoiksi. Alkuaikoina ihmiset jokaisen\nkohtaamansa ilmiön pelästyttäminä, eivät pitäneet mitään luonnossa\nelottomana. Aineellisuuden käsite ei ole kehittynyt sen nopeammin kuin\nhenkisyyden käsite, kun näet edellinen on myöskin abstraktsioni.\nAlkuihmiset täten täyttivät maailmanavaruuden aistein havaittavilla\njumalilla. Tähdillä, tuulilla, vuorilla, joilla, puilla, kaupungeilla,\ntaloillakin, sanalla sanoen kaikella oli henkensä, jumalansa, elämänsä.\nLabanin kuvat, villien henkiolennot, neekerien taikakalut, kaikki siis\nihmisten luomaa, olivat kuolevaisten ensimäisiä jumaluuksia.\nMonijumalaisuus oli heidän ensimäinen uskonnonmuotonsa ja kuvien\nkumartaminen heidän ensimäinen jumalanpalveluksensa. He ovat voineet\nkohota yhden ainoan Jumalan käsitykseen vasta silloin, kun ovat\nruvenneet yhä enemmän yleistämään käsitteitään ja ovat kyenneet\nhakemaan ensimäistä syytä, kokoamaan olentojen eri sarjat yhden ainoan\nkokonaiskäsitteen alaan ja antamaan merkitystä käsitteelle\n_substanssi_, joka on kaikista abstraktsioneista suurin. Jokainen\nlapsi, joka uskoo Jumalaan, on siis epäjumalanpalvelija tai ainakin\nantropomorfisti. Ja jos ensin mielikuvitus on luonut kuvan Jumalasta,\non harvinaista, että ymmärrys häntä käsittää. Tähän vaaraan johtaa\nLocken metodi.\n\nKoska näin vallan huomaamattani olen tullut kosketelleeksi abstraktista\nsubstanssi-käsitettä, huomautan lisäksi että meidän olettaessamme yhtä\nainoata substanssia, tulee omistaa sille yhteensopimattomia\nominaisuuksia, jotka ovat keskenään ristiriitaiset, kuten ajatus ja\nulottuvaisuus, joista jälkimäinen on olennaisesti jaollinen ja joista\nedellinen on vailla kaikkea jaollisuutta. On muuten selvää, että\najatus, tai jos niin tahdotaan, tunne-elämä, on alkuperäinen ja\nerottamaton ominaisuus substanssissa, johon se kuuluu, ja että\nulottuvaisuuden laita on sama substanssiin nähden. Tästä teemme sen\njohtopäätöksen, että ne olennot, jotka menettävät toisen näistä\nominaisuuksista, menettävät substanssinkin, johon tuo ominaisuus\nkuuluu, että siis kuolema yksinkertaisesti on substanssien eroamista ja\nettä ne olennot, joissa nuo molemmat ominaisuudet esiintyvät\nyhdistyneinä, ovat kokoonpannut noista kahdesta substanssista,\nmainittujen ominaisuuksien kannattajista.\n\nPunnittakoon nyt kuinka suuri ero vielä on olemassa kahden substanssin\nja jumalallisen luonnon käsityksen välillä, sen selvyyttä kaipaavan\nkäsityksen välillä, joka meillä on sielumme vaikutuksesta ruumiiseemme\nja Jumalan vaikutuksesta kaikkiin olentoihin. Miten käsitteet luominen,\ntyhjiinraukeaminen, kaikkialla-läsnäolo, iankaikkisuus, kaikkivalta,\nJumalan ominaisuudet, sanalla sanoen kaikki nuo käsitteet, jotka ollen\nniin epämääräisiä ja himmeitä, ovat ainoastaan harvojen tajuttavissa,\nja jotka rahvaan mielestä eivät ollenkaan ole himmeitä, se kun ei\nniistä ymmärrä mitään, miten kaikki nämä käsitteet tulevatkaan\ntäysivoimaisina, s.o. täydessä himmeydessään, tarjoutumaan nuorille\nmielille, jotka vielä ovat ensimäisten aisti-toimintojen valloissa ja\njotka eivät tajua muuta kuin sellaista, mihin käsin voi koskea? Turhaan\navataan ympärillämme äärettömyyden kuilut; läpsi ei niistä kauhistu,\nsillä sen heikot katseet eivät voi tunkea niiden syvyyteen. Kaikki on\nlapsille ääretöntä, ne eivät osaa asettaa ääriä millekään. Tämä ei\njohdu siitä, että ne käyttäisivät liian pitkiä mittoja, vaan siitä,\nettä niiden ymmärrys on niin lyhyt. Olenpa huomannut, etteivät ne\nkuvittele äärettömyyttä läheisemmäksi eivätkä etäisemmäksi tuntemiansa\nulottuvaisuusmittoja. Ne arvostelevat rajatonta alaa enemmän jalkojensa\nkuin silmiensä avulla; niiden mielestä se ei ulotu kauemmaksi kuin\nminne ne jaksavat kulkea. Jos niille puhuu Jumalan voimakkaisuudesta.\nluulevat ne häntä jotenkin yhtä vahvaksi kuin isäänsä. Joka seikassa on\nlapsilla niiden oma kokemus mahdollisuuden mittana ja senvuoksi ne\npitävät kaikkea, mistä kuulevat puhuttavan pienempänä kuin mitä omasta\nkokemuksestaan tuntevat. Sellainen on tiedottomuuden ja henkisen\nkehittymättömyyden langettama arvostelu. Aias pelkäsi ottelua\nAkilleuksen kanssa, mutta vaati Jupiteria taisteluun, hän kun tunsi\nAkilleuksen, mutta ei Jupiteria. Muuan sveitsiläinen talonpoika, joka\nluuli olevansa rikkain kaikista ihmisistä ja jolle koetettiin selittää\nmikä mies kuningas on, kysyi ylpeän näköisenä, olikohan kuninkaalla\nsata lehmää vuorilaitumella.\n\nArvaan monen lukijoistani ihmettelevän, etten koko oppilaani alkuikänä\nole puhunut hänelle mitään uskonnosta. Viisitoistavuotiaana hän ei\ntietänyt että hänellä yleensä on sielu, ja ehkei hänen vielä ole aika\noppia sitä edes kahdeksantoistavuotiaana. Jos hän näet saa tietää sen\nliian aikaiseen, on se vaara tarjona, ettei hän sitä koskaan ole\nkäsittävä.\n\nJos minun tulisi kuvata mitä vastenmielisintä typeryyttä, niin tekisin\nsen esittämällä pedanttimaisen opettajan, joka ahtaa lasten päähän\nkatkismusta. Jos tahtoisin tehdä lapsen hulluksi, pakottaisin sen\nselittämään ulkoa lukemaansa katkismusläksyä. Minua vastaan kaiketi\nväitetään, että useimmat kristinuskon dogmeista ovat mysterioita ja\nettä jos pitäisi odottaa kunnes ihmisäly kykenisi niitä käsittämään, ei\nriittäisi odottaa kunnes lapsi varttuisi mieheksi, vaan pitäisi odottaa\nkunnes mies jo olisi muuttanut manalle. Tähän vastaan ensiksi, että on\nolemassa mysterioita, joita ihmisen on mahdoton sekä ymmärtää että\nuskoa, enkä huomaa niiden opettamisesta lapsille muuta hyötyä kuin sen,\nettä aikaisin oppivat valhettelemaan. Lisäksi huomautan, että sen,\njoka hyväksyy mysteriat, tulee ainakin käsittää, että ne ovat\nkäsittämättömiä; ja lapset eivät edes kykene tätä ajatusta omistamaan.\nSiinä iässä jolloin kaikki on mysterioita, ei oikeastaan olekaan mitään\nvarsinaisia mysterioita.\n\n\"Täytyy uskoa Jumalaan tullakseen autuaaksi.\" Tämän dogmin\nväärinkäsittäminen on syynä verenhimoiseen suvaitsemattomuuteen ja\nkaikkiin noihin turhiin oppeihin, jotka antavat kuoliniskun\nihmisjärjelle totuttamalla sitä tyytymään tyhjiin sanoihin. Epäilemättä\nei tule hukata hetkeäkään ansaitakseen iankaikkista autuutta; mutta jos\nsen saavuttamiseksi riittää, että toistetaan muutamia sanoja, en huomaa\nmikä estäisi täyttämästä taivasta kottaraisilla ja harakoilla lapsien\nasemesta.\n\nUskomisen velvollisuus edellyttää sen mahdollisuutta. Filosofi, joka ei\nusko, tekee väärin, hän kun käyttää väärin viljelemäänsä järkeä, ollen\nkykenevä tajuamaan hylkäämiänsä totuuksia. Mutta mitä uskoo lapsi, joka\ntunnustaa kristinuskoa? Se uskoo minkä ymmärtää, ja se ymmärtää niin\nvähän mitä se pannaan sanomaan, että se hyväksyy yhtä kernaasti vallan\npäinvastaista, minkä sille sanotte. Lasten ja useiden aikaihmisten usko\non niin sanoakseni maantieteellinen kysymys. Onko luettava niiden\nansioksi että ovat syntyneet Roomassa eivätkä Mekassa? Jos toiselle\nlapsista sanoo, että Muhammed on Jumala profeetta, niin hän on\ntoistava: Muhammed on Jumala profeetta, jos toiselle taas sanoo, että\nMuhammed on petturi, se on toistava: Muhammed on petturi. Kumpikin\nnäistä lapsista olisi väittänyt sitä mitä toinen väitti, jos sen\nasumapaikka olisi ollut siellä, missä toisen. Saattaako siis kahden\nnäin samankaltaisen taipumuksen nojalla olettaa toisen pääsevän\nparatiisiin ja toisen joutuvan helvettiin? Kun lapsi sanoo uskovansa\nJumalaan, se ei itse teossa usko häneen, vaan Paavoon ja Pekkaan, jotka\nsille sanovat että on olemassa olento, jota sanotaan Jumalaksi. Ja\nlapsi uskoo sen Euripideksen tavoin, joka tunnustaa:\n\n    \"Oi Zeus, min nimeltä mä tunnen vaan\".[116]\n\nMeidän vakaumuksemme on se, ettei yksikään ennen järki-ikää kuollut\nlapsi jää vaille iankaikkista autuutta. Tätä samaa uskovat katolilaiset\nkaikista lapsista, jotka ovat kastetut, vaikka ne eivät olisikaan\nkoskaan kuulleet puhuttavan Jumalasta. On siis tapauksia, jolloin voi\ntulla autuaaksi uskomatta Jumalaan, ja nämä tapaukset esiintyvät joko\nlapsuudessa tai hulluissa ihmisissä, kun ihmismieli on kykenemätön\nsellaiseen toimintaan, joka kohoaa Jumalan tuntemukseen. Koko ero minkä\nhuomaan teidän ja minun mielipiteeni välillä on, että te väitätte\nlapsilla jo seitsenvuotisina olevan tämän taipumuksen ja että minä en\nluule heillä sitä olevan edes viidentoistavuotiaina. Olin minä väärässä\ntai oikeassa, niin ei tässä ole kysymys mistään uskonkappaleesta, vaan\nyksinkertaisesta luonnonhistoriallisesta havainnosta.\n\nSamalla perusteella on selvää, että henkilö, joka on saavuttanut\nvanhuudeniän uskomatta Jumalaan, ei siltä tule karkotetuksi hänen\nkasvojensa edestä tulevassa elämässä, jos hänen sokeutensa ei ole\ntahallinen, ja minä väitän ettei se aina ole tahallinen. Myönnättehän\ntämän ainakin mielenvikaisiin nähden, joilta tauti riistää henkiset\nkyvyt, riistämättä heiltä heidän ihmisominaisuuttaan; ei se siis\nmyöskään voi riistää heiltä heidän oikeuttaan nauttia Luojansa hyvistä\nteoista. Miksi ei siis myönnetä samaa niiden suhteen, jotka,\nerotettuina yhteiskunnasta lapsuudestaan alkaen, ovat viettäneet vallan\nraakalaista elämää vailla kaikkia niitä tietoja ja sitä valistusta,\njoka saavutetaan ainoastaan ihmisten parissa.[117] Sillä onhan\nkokemus todistanut mahdottomaksi, että sellainen raakalainen koskaan\nvoisi ajatuksineen kohota tuntemaan oikeata Jumalaa. Järki sanoo\nmeille, ettei ihminen ole syyntakeinen muusta kuin tahallisista\nhairahduksistaan, ja ettei hänelle siis voi lukea rikokseksi\nauttamatonta tietämättömyyttä. Tästä seuraa, että iäisen oikeuden\nedessä jokaista ihmistä, joka uskoisi, jos hänellä olisi uskoon\nvaadittavat edellytykset, pidetään uskovaisena, ja että rangaistavaan\nepäuskoon tekevät itsensä syypäiksi ainoastaan ne, jotka ummistavat\nsydämensä totuudelta.\n\nVarokaamme julistamasta totuutta niille, jotka eivät kykene sitä\nymmärtämään, sillä siten istuttaisimme erehdyksen totuuden sijaan.\nOlisi parempi ettei olisi mitään käsitystä Jumaluudesta, kuin että\nsiitä olisi alhainen, sekava, sitä alentava ja sen ylevää arvoa\nvastaamaton käsitys. On näet vähempi erehdys olla sitä kokonaan\ntuntematta, kuin että siitä on arvoton käsitys. \"Tahtoisin mieluummin\",\nsanoo kelpo Plutarkos,[118] \"ettei luultaisi Plutarkosta olevankaan\nmaailmassa, kuin että sanottaisiin Plutarkoksen olevan väärämielisen,\nkateellisen ja niin tyrannimaisen, että vaatii enempää, kuin mitä\nihmiskyky voi aikaansaada.\"\n\nSuuri epäkohta johtuu siitä, että vääriä Jumaluuden kuvia painetaan\nlasten mieleen, sillä ne pysyvät siinä koko elämäniän ja lapset eivät\nenää aikaihmisinäkään voi kuvitella Jumalaa toisenlaiseksi, kuin mitä\nlapsina kuvittelivat. Olen tavannut Sveitsissä hyvän ja hurskaan äidin,\njoka oli niin varma tämän periaatteen oikeudesta, ettei hän ollenkaan\nopettanut pojalleen uskontoa tämän lapsena ollessa, peläten että hänen\npoikansa tyytymättömänä tähän saamaansa puutteelliseen tietoon\nmenettäisi halun järkevyyden ikään vartuttuaan hankkia itselleen siitä\nparempaa tietoa. Tämä lapsi kuuli aina ympäristönsä puhuvan Jumalasta\nhartaudella ja kunnioittavasti, ja niin pian kuin hän itse tahtoi\nJumalasta puhua, vaadittiin häntä vaikenemaan, ja huomautettiin, että\ntämä aine oli liian ylhäinen ja suuri hänelle. Tämä varovaisuus\nkiihotti hänen uteliaisuuttaan, ja hänen itserakkautensa saattoi hänet\nhartaasti halajamaan sitä hetkeä, jolloin saisi tuntea tuon syvän\nhäneltä niin huolellisesti salatun mysterion. Kuta vähemmin hänelle\npuhuttiin Jumalasta, sitä vähemmin sallittiin hänen itsensä Jumalasta\npuhua, ja sitä enemmän hän Jumalaa ajatteli. Tämä lapsi näki Jumalaa\nkaikkialla. Minä puolestani pelkään, että jos liioitellaan tällaisen\nsalaperäisyyden ylläpitämistä, siten nuorukaisen mielikuvitus liiaksi\nkiihottuu, että hänen päänsä menee pyörälle ja että hänestä lopulta\nuskovaisen asemesta voi tulla uskonkiihkoinen.\n\nMutta mitään tällaista ei meidän tarvitse pelätä Émileni suhteen, hän\nkun alati kääntää pois tarkkaavaisuutensa kaikesta, mikä käy yli hänen\nkäsityskykynsä, kuunnellen mitä syvimmällä välinpitämättömyydellä\nsellaista, mitä ei ymmärrä. Hän on kuullut niin paljon seikkoja, joiden\njohdosta on tottunut sanomaan: tämä ei ollenkaan liikuta minua, että\nyksi seikka lisää ei tuota hänelle mitään päänvaivaa. Ja kun hän\nlevottomana rupeaa pohtimaan näitä suuria kysymyksiä, ei tämä johdu\nsiitä, että hän olisi kuullut niitä esitettävän, vaan siitä, että hänen\noman järkensä edistyminen kääntää hänen tutkimushalunsa niihin.\n\nOlemme nähneet mitä tietä varttunut ihmishenki lähestyy näitä\nsalaisuuksia ja myönnän kernaasti ettei se luonnon järjestystä seuraten\nedes keskellä yhteiskuntaoloja pääse sen perille ennen kuin\nvarttuneessa iässä. Mutta koska samaisessa yhteiskunnassa\nvälttämättömäsi piilee syitä, jotka jouduttavat intohimojen kehitystä,\nniin todella poikettaisiin luonnon järjestyksestä ja tasapainotila\nhäiriytyisi, ellei samanaikaisesti joudutettaisi niiden tietojen\nkehkeytymistä, jotka ovat omansa hillitsemään intohimoja. Kun ei ole\nmeidän vallassamme hillitä liian nopeata kehitystä, tulee yhtä nopeasti\nkoettaa edistää kaikkea sellaista, joka on tuon kehityksen\nluonnollisessa yhteydessä, jotta ei järjestys häiriytyisi ja jotta\nsellaiset kehitysvirtaukset, joiden on määrä kulkea rinnan, eivät\neroaisi eri tahoille, ja jotta ihminen, joka jokaisena elämänsä hetkenä\non yksi ainoa jakamaton kokonaisuus, ei olisi yhteen kykyynsä nähden\ntoisella ja muihin nähden toisella kannalla.\n\nMutta mitä vaikeuksia näen tässä kohoavan eteeni! Ja nämä vaikeudet\novat kahta suuremmat senvuoksi, että ne piilevät vähemmän itse olioissa\nkuin niiden ihmisten raukkamaisuudessa, jotka eivät rohkene niitä\nvoittaa. Minä ainakin aluksi rohkenen esittää nuo vaikeudet. Lapsi on\nkasvatettava isänsä uskontoon; sille todistetaan aina hyvin tarkasti\nettä tämä uskonto, oli se mikä tahansa, on aina oikea ja että kaikki\nmuut uskonnot ovat pelkkää hullutusta ja mielettömyyttä. Mutta\ntodistusperusteiden pätevyys on ehdottomasti riippuvainen siitä\nmaasta, missä todistelu tapahtuu. Lähteköön turkkilainen, joka\nKonstantinopolissa asuen pitää kristinuskoa niin naurettavana,\nPariisiin, huomatakseen, mitä siellä arvellaan muhamettilaisuudesta.\nVarsinkin uskonnon alalla ennakkoluulot rehottavat. Mutta me, jotka\npidämme silmämääränämme joka suhteessa ravistaa pois niiden ikeen, me,\njotka emme tahdo tehdä mitään myönnytyksiä piintyneelle yleiselle\narvovallalle, me, jotka emme tahdo opettaa Émilellemme mitään, mitä hän\nei itsestään voisi oppia missä maassa tahansa -- niin, mihin uskontoon\nme kasvatamme hänet? Mihin uskonlahkoon päästämme tämän luonnonihmisen?\nVastaus on hyvin yksinkertainen, kuten luulen. Emme kiinnitä häntä\nmihinkään erityiseen uskontoon tai lahkoon, vaan teemme hänet\nkykeneväksi valitsemaan sen, jonka hänen järkensä paras käyttäminen\nhänelle osottaa.\n\n    Incedo per ignes\n    Suppositos cineri doloso.[119]\n\nMutta vastuksista huolimatta, rohkeasti eteenpäin! Intoni ja hyvä\ntarkoitukseni ovat tähän asti korvanneet varovaa viisautta. Toivon\netteivät nämä tukeni minua vastedeskään tarvittaessa petä. Lukijat,\nälkää pelätkö, että minä tekisin itseni syypääksi varovaisuuteen,\njoka on arvoton totuuden ystävälle. En koskaan ole unhottava\nmielilausettani; mutta sallittakoon minun epäillen kohdella omia\narastelujani. Sen sijaan, että omasta puolestani tässä sanoisin\nteille mitä ajattelen, mainitsen mitä asiasta ajatteli eräs mies,\njoka oli minua etevämpi. Takaan niiden tapausten ja seikkojen\ntotuudenmukaisuuden, jotka nyt aion kertoa. Ne ovat todella sattuneet\nsen selonteon kirjoittajalle, jonka tähän kopioituna liitän. Päättäkää,\nlukijat, voiko niistä tehdä tutkimuksenalaiseen kysymykseemme nähden\nhyödyllisiä johtopäätöksiä. En tahdo teille tyrkyttää toisen enkä omaa\nmielipidettäni ojennusnuoraksi; tarjoan sen teidän arvosteltavaksenne.\n\n\"Siitä on kolmekymmentä vuotta, kun muuan maastaan karkotettu nuori\nmies eräässä Italian kaupungissa huomasi joutuneensa äärimäiseen\nkurjuuteen. Hän oli synnyltään kalvininuskoinen, mutta jouduttuaan\najattelemattoman teon kautta avuttomana pakolaisena oleskelemaan\nvieraassa maassa hän leipää saadakseen kääntyi toiseen uskoon. Siinä\nkaupungissa oli vastakääntyneiden koti; hän otettiin siihen.\nOpettamalla häntä tuntemaan erimielisyyksiä uskonnon asioissa hänessä\nherätettiin epäilyksiä, joita hänellä ei ennen ollut ollut, ja\nsaatettiin hänet tuntemaan paha, jota hän sitä ennen ei ollut tuntenut.\nHän kuuli puhuttavan uusista dogmeista, hän näki tapoja, jotka\ntuntuivat vielä oudommilta; hän näki ne ja oli joutua niiden uhriksi.\nHän koetti paeta, mutta teljettiin sisään; hän valitti, mutta\nrangaistiin siitä. Ollen sortajiensa mielivallan alaisena hän huomasi\nitseään kohdeltavan rikollisena siitä syystä, ettei ollut taipunut\nrikollisuuteen. Ne, jotka tietävät kuinka ensimäistä kertaa koettu\nväkivalta ja vääryys kiihottaa nuorta kokematonta sydäntä, kuvitelkoot\nhänen sydämensä tilaa. Raivonkyyneleet vuotivat hänen silmistään,\npaheksumisen tunteet tukehuttivat häntä. Hän rukoili apua taivaalta ja\nihmisiltä, hän uskoi itsensä kaikille, eikä kukaan häntä kuullut.\nHän näki ainoastaan halpamielisiä palvelijoita, jotka alistuivat\nkärsimään sitä häpeällistä kohtelua, millä häntä loukattiin, tai tuohon\nsamaan rikollisuuteen osallisia, jotka tekivät pilkkaa hänen\nvastustelemisestaan ja jotka yllyttivät häntä tekemään kuten he itse.\nHän olisi ollut hukassa ilman erästä kunnon pappia, joka jossakin\nasiassa oli tullut vastakääntyneiden kotiin. Hän sai tilaisuuden kysyä\ntältä salaa neuvoa. Tämä pappi oli köyhä ja tarvitsi itse kaikkien\napua; mutta sorrettu tarvitsi hänen apuansa vielä enemmän, eikä hän\nsiis epäröinyt auttaa häntä pakenemaan, vaikka pelkäsikin siten\nvoivansa hankkia itselleen vaarallisen vihamiehen.\"\n\n\"Päästyään rikosta pakoon, uudestaan joutuakseen köyhyyteen, nuori mies\ntaisteli menestyksettä kohtaloansa vastaan. Kerran hän kuitenkin jo\nluuli sen voittaneensa. Ensimäinen onnenvälke sai hänet unhottamaan\nsekä kärsimyksensä että suojelijansa. Pian hänet kohtasi rangaistus\ntästä kiittämättömyydestä. Kaikki hänen toiveensa raukesivat. Hänen\nnuoruutensa ei voinut häntä auttaa, sillä hänen haaveileva mielensä\npilasi kaiken. Omaamatta tarpeeksi lahjoja ja kykyä helposti tullakseen\ntoimeen, osaamatta olla tarpeeksi vaatimaton tai tarpeeksi häijy hän\nkuitenkin ajatteli niin monenlaista, ettei voinut päästä mihinkään\ntulokseen. Jouduttuaan taas yhtä kurjaan tilaan kuin ennen ja ollen\nvailla leipää ja kotia ja nälkään kuolemaisillaan hän muisti\nhyväntekijänsä.\"\n\n\"Hän palaa hänen luoksensa, löytää hänet ja otetaan hyvin vastaan.\nPappi muistaa hänet nähdessään hyvän tekonsa. Sellainen muisto tuottaa\naina iloa. Tämä mies oli luonnoltaan ihmisystävällinen ja sääliväinen;\nhänen omat kärsimyksensä saattoivat hänet ymmärtämään toisten\nkärsimyksiä, eivätkä hyvät olot vähääkään olleet koventaneet hänen\nsydäntään. Sitäpaitsi viisaat opit ja valistunut hyveisyys olivat\nlujentaneet hänen luontaista hyvyyttään. Hän ottaa turviinsa nuoren\nmiehen, toimittaa hänelle asunnon, antaa hänelle suosituksensa ja jakaa\nhänen kanssaan vähät varansa, jotka tuskin riittävät kahdelle. Hän\ntekee vielä enemmän: hän opettaa ja lohduttaa häntä ja neuvoo hänelle\ntuon vaikean taidon kärsivällisesti kestää vastoinkäymisiä. Te\nennakkoluuloiset ihmiset, olisitteko odottaneet tätä kaikkea papilta ja\nitalialaiselta?\"\n\n\"Tämä kunnon hengellinen mies oli köyhä savoijilainen apulaispappi,\njoka nuoruuden-seikkailun tähden oli joutunut piispansa epäsuosioon ja\njoka oli kulkenut vuorten yli hakemaan toimeentuloa, mikä häneltä\nkotimaassaan puuttui. Hän ei ollut vailla henkevyyttä ja kirjallista\nsivistystä. Nämä ominaisuudet sekä miellyttävä ulkomuoto olivat\ntuottaneet hänelle suosijoita, jotka olivat hankkineet hänelle paikan\nerään ministerin perheessä tämän pojan kasvattajana. Mutta hän piti\nköyhyyttä riippuvaisuutta parempana, eikä tietänyt miten on\nkäyttäytyminen ylhäisten parissa. Hän ei pysynyt kauan mainitun\nhenkilön luona, mutta ei siltä lähtiessään pois hänen luotaan\nmenettänyt hänen kunnioitustaan. Ja kun hän vietti moitteetonta elämää\nja sai kaikki itseensä mieltymään, eli hän siinä toivossa, että vielä\nuudelleen oli pääsevä piispansa suosioon ja että tältä oli saava\nvuoristossa jonkun pienen pappilan, missä voisi viettää loppuikänsä. Se\noli hänen kunnianhimonsa viimeinen päämäärä.\"\n\n\"Luonnollinen vaisto veti häntä nuoren pakolaisen puoleen ja saattoi\nhänet häntä tarkoin tutkistelemaan. Hän huomasi, että onnettomuus jo\noli kuihduttanut hänen sydämensä, että solvaukset ja ylenkatse olivat\nmasentaneet hänen mielensä ja että hänen ylpeytensä muuttuneena\nkatkeraksi harmiksi saattoi hänet pitämään ihmisten tekemää vääryyttä\nja heidän kovuuttaan luontaisena rikollisuutena ja hyveen valhekuvana.\nHän oli huomannut uskonnon olevan ainoastaan omanvoiton pyyntiä\nkätkevän naamarin sekä jumalanpalveluksen ainoastaan tukevan\nulkokullaisuutta. Hän oli huomannut miten turhanpäiväisissä\nviisastelevissa väittelyissä paratiisi ja helvetti joutuivat\nsanasutkausten esineeksi. Hän oli huomannut alkuperäisen ja ylevän\njumaluus-käsitteen ihmisten outojen mielihaaveilujen vääristelemäksi.\nJa arvellen että täytyy, voidakseen uskoa Jumalaan, luopua käyttämästä\njärkeä, jonka kuitenkin on häneltä saanut, hän piti naurettavia\nhaaveilujamme yhtä paljon ylenkatsetta ansaitsevina kuin sitä esinettä,\njohon ne kohdistamme. Ollenkaan tuntematta olevia oloja ja voimatta\nvähääkään kuvitella olioiden alkuperää, hän vajosi tyhmään\ntietämättömyyteensä, syvästi halveksien kaikkia, jotka näistä seikoista\nluulivat tietävänsä enemmän kuin hän.\"\n\n\"Kaiken uskonnon hylkääminen johtaa inhimillisten velvollisuuksien\nunhottamiseen. Tällainen kehitys oli tämän vapaa-ajattelijan sydämessä\njo edistynyt puolitietä kauemmaksi. Ja kuitenkaan hän ei ollut\nluonnostaan pahuuteen taipuva; mutta uskon puute ja kurjuus, jotka\nvähitellen olivat tukahuttaneet hänen luontaiset taipumuksensa, vetivät\nhäntä nopeasti perikatoa kohti, niin että hän tavoiltaan vajosi\nkerjäläiseksi ja siveellisiltä käsitteiltään jumalankieltäjäksi.\"\n\n\"Joskohta tämä paha melkein välttämättömästi näytti vievän onnettomaan\nloppuun, ei se vielä ollut kehittynyt huippuunsa. Tuolla nuorella\nmiehellä oli tietoja, eikä hänen kasvatustaan oltu laiminlyöty. Hän\noli siinä onnellisessa iässä, jolloin veren kuohuminen alkaa kiihottaa\nsielua, saattamatta sitä aistillisuuden orjaksi. Hänen sielunsa oli\nvielä säilyttänyt kaiken joustavuutensa. Luontainen häveliäisyys ja ujo\nluonne syrjäyttivät hänestä pakollisuuden tunteen ja pidensivät hänen\nelämässään tuota aikaa, jossa te niin huolellisesti koetatte pidättää\noppilastanne. Raa'an turmeluksen ja vastenmielisen paheen esimerkki ei\nsuinkaan ollut vilkastuttanut hänen mielikuvitustaan, vaan oli\npäinvastoin sitä tylsistyttänyt. Pitkät ajat inho hänessä korvasi\nhyvettä, säilyttäen hänen viattomuutensa; tämän hän oli menettävä vasta\nviehättävämpien viettelysten ilmaannuttua.\"\n\n\"Pappi huomasi vaaran sekä keinot sen poistamiseksi. Vaikeudet eivät\nhäntä pelästyttäneet; hänen tehtävänsä häntä miellytti, ja hän päätti\npanna sen täytäntöön ja palauttaa hyveen tielle häpeällisestä\nkohtalosta pois tempaamansa nuorukaisen. Hän menetteli varovaisesti\ntuumaansa toteuttaessaan; tehtävän ylevyys kannusti hänen rohkeuttaan\nja innosti häntä keksimään jalon pyrkimyksensä arvoisia keinoja.\nMenestyi asia miten tahansa, hän oli varma siitä, ettei hänen aikansa\nollut kulunut turhaan. Ken tahtoo tehdä vaan hyvää, onnistuu aina\nyrityksissään.\"\n\n\"Aluksi hän hankki itselleen vastakääntyneen luottamuksen siten, ettei\nvaatinut mitään palkkaa hyvistä teoistaan, ettei tehnyt itseään\nkiusalliseksi, ettei pitänyt mitään saarnoja, vaan että aina asettui\ntoisen kannalle ja esiintyi nöyränä ja vähäarvoisena, ollakseen enemmän\nhänen vertaisensa. Oli mielestäni sangen liikuttavaa nähdä, miten\nvakava mies rupesi harhateille joutuneen nuorukaisen toveriksi ja miten\nhyveisyys alentui käyttämään säädyttömyyteen vivahtavaa puhetapaa,\nkarkottaakseen sen kahta varmemmin. Kun tuo kevytmielinen nuori mies\ntuli papille tekemään mielettömiä tunnustuksiaan ja purkamaan hänelle\nsydäntään, pappi kuunteli häntä ja teki hänen tunnustuksensa helpoksi.\nHyväksymättä pahetta hän osotti harrastavansa kaiken selville saamista.\nSopimaton moite ei koskaan keskeyttänyt nuoren miehen sanatulvaa eikä\nsaattanut hänen sydäntään raskaaksi. Se mielihyvä, jolla hän luuli\nitseään kuunneltavan, lisäsi hänen omaa nautintoansa saada sanoa\nkaikki. Ja niin nuori mies teki täydellisen tunnustuksensa,\najattelematta, että mitään tunnusti.\"\n\n\"Tarkoin tutkittuaan nuoren miehen tunteita ja luonnetta pappi huomasi\nselvästi että hän, vaikka ei ollut tiedoton ikäänsä nähden, oli\nunhottanut kaiken, mikä hänen oli tärkeätä tietää ja että se\nhäpeällinen tila, johon kohtalo oli hänet saattanut, hänessä tukahutti\nkaiken oikean tiedon hyvästä ja pahasta. On olemassa sellainen\ntylsistymisen aste, joka riistää sielulta koko sen eloisuuden; sisäinen\nääni ei voi päästä sen kuuluviin, joka yksinomaan ajattelee miten saisi\nitsensä ravituksi. Turvatakseen tuon onnettoman nuorukaisen häntä niin\nläheltä uhkaavalta siveelliseltä kuolemalta pappi aluksi herätti\nhänessä itserakkautta ja -kunnioitusta. Hän osotti hänelle miten hänen\ntulevaisuutensa oli tuleva nykyisyyttä onnellisemmaksi, jos hän hyvin\nkäytti lahjojaan. Hän elvytti hänen sydämessään jalomielistä intoa,\nkertomalla muiden kauniita tekoja. Antamalla hänen ihailla noiden\ntekojen toimeenpanijoita hän herätti hänessä halun tehdä samanlaisia\ntekoja. Vierottaakseen hänet hänen huomaamattaan joutilaasta ja\nkuljeskelevasta elämästään antoi hän hänen kopioida otteita arvokkaista\nteoksista; ollen tarvitsevinaan näitä otteita hän piti vireillä hänessä\nkiitollisuuden jaloa tunnetta. Hän opetti häntä välillisesti näiden\nkirjojen avulla. Hän saattoi hänet taas kohoamaan omissa silmissään,\njotta hän ei olisi luullut olevansa kokonaan kykenemätön hyvää tekemään\nja ettei hän enää suorastaan olisi itseään halveksinut.\"\n\n\"Muuan pikkuseikka tarjoaa tilaisuuden arvostella miten taitavasti tuo\nhyväntekevä mies vallan oppilaansa huomaamatta kohotti hänen sydämensä\nalennuksen tilasta, ilman että hän ilmaisi tahallansa tahtovansa häntä\nopettaa. Tuon papin rehellisyys oli niin yleisesti tunnettu ja hänen\narvostelukykynsä niin varma, että useat henkilöt kernaammin jakoivat\nalmunsa hänen kättensä kautta kuin kaupunkien rikkaiden pappien\nvälityksellä. Kun hänelle eräänä päivänä oli annettu vähän rahoja\nköyhille jaettavaksi, nuori mies, lukien itsensä köyhiin kuuluvaksi,\noli kyllin heikko pyytämään niistä itselleen osan. 'Ei toki', sanoi\npappi, 'mehän olemme veljiä, te kuulutte talooni, enkä minä voi koskea\nnäihin minun huostaani uskottuihin rahoihin, kun on kysymys omista\ntarpeistani.' Sitten hän antoi hänelle omista rahoistaan sen verran\nkuin hän oli pyytänyt. Tämäntapaiset opetukset harvoin menevät hukkaan\nnuorukaisten sydämiltä, jotka eivät vielä ole aivan turmeltuneet.\"\n\n\"Olenpa kyllästynyt puhumaan kolmannessa persoonassa, ja tämähän onkin\nvallan turha vaiva; sillä epäilemättä olette arvannut, rakas\nkansalainen, että tuo onneton pakolainen olen minä itse. Luulen olevani\ntarpeeksi kaukana nuoruuteni säännöttömästä elämästä rohjetakseni sitä\ntunnustaa. Ja se käsi, joka minut siitä pelasti, ansaitsee kyllin,\njoskin hieman itse saan hävetä, että ainakin jossakin määrin kunnioitan\nsen hyviä tekoja.\"\n\n\"Syvimmän vaikutuksen minuun teki se, että näin arvoisan opettajani\nyksityiselämässä ulkokullaisuudesta vapaata hyvettä, heikkoudesta\nvapaata inhimillisyyttä, että kuulin aina suoraa ja yksinkertaista\npuhetta ja huomasin että elämä ja toiminta aina vastasi tätä puhetta.\nEn koskaan huomannut hänen ottavan lukuun sitä, menivätkö hänen\nauttamansa henkilöt iltakirkkoon vai eivät, kävivätkö usein ripillä,\npaastosivatko määräpäivinä ja pidättyivätkö liharuuista, enkä kuullut\nhänen velvottavan heitä tuollaisiin ehtoihin, joita ilman, vaikka\nkuolisi nälkään, ei voi toivoa mitään apua tekopyhiltä ihmisiltä.\"\n\n\"Nämä huomiot minua rohkaisivat, mutta en kuitenkaan millään muotoa\nhänen edessään kopeillen näyttänyt vastakääntyneen teeskenneltyä intoa.\nPäinvastoin en ollenkaan häneltä salannut mitä ajattelin, eikä hän\nsiitä näyttänyt ollenkaan loukkautuvan. Joskus olisin voinut ajatella\nnäin: hän antaa minulle anteeksi välinpitämättömyyteni sitä uskoa\nkohtaan, johon olen kääntynyt, ottaen huomioon että olen yhtä\nvälinpitämätön sen uskon suhteen, jossa olen syntynyt; hän tietää ettei\nnykyinen välinpitämättömyyteni ole puolueellinen. -- Mutta en oikein\ntietänyt mitä minun piti ajatella, kun joskus kuulin hänen hyväksyvän\ndogmeja, jotka olivat roomalais-katolisen kirkon opin vastaisia ja kun\nhän näytti pitävän vähäarvoisina kaikkia tämän kirkon ulkonaisia\nmenoja.\"\n\n\"Olisin luullut häntä salaiseksi protestantiksi, ellen olisi huomannut\nhänen uskollisesti noudattavan noita samoja menoja, joihin näytti\npanevan jotenkin vähän arvoa; ja kun olin nähnyt hänen täyttävän\npapinvelvollisuuksiaan yhtä täsmällisesti silloinkin, kun ei kukaan\nhäntä tarkannut, kuin seurakunnan edessä, en enää tietänyt mitä\najatella näistä ristiriitaisuuksista. Lukuunottamatta sitä ainoata\nhairahdusta, joka aikaisemmin oli aiheuttanut hänen epäsuosioon\njoutumisensa ja jonka seurauksista hän yhä vielä sai kärsiä, oli hänen\nelämänsä mallikelpoinen, hänen tapansa nuhteettomat, hänen puheensa\nrehellistä ja älykästä. Eläen mitä tuttavallisimmin hänen luonaan opin\njoka päivä kunnioittamaan häntä enemmän. Kun näin runsas minua kohtaan\nosotettu hyvyys kokonaan oli vallannut sydämeni, odotin levottoman\nuteliaasti sitä hetkeä, jolloin olin saava tietää mihin periaatteeseen\nnojasi näin yhtenäinen mutta samalla omituinen elämä.\"\n\n\"Tämä hetki ei tullut aivan pian. Ennenkuin hän avasi sydämensä\noppilaalleen, hän koetti hänen mielessään saada itämään ne järkevyyden\nja hyvyyden siemenet, jotka siihen oli kylvänyt. Vaikeinta oli minusta\nhävittää jonkunmoinen ylpeä ihmisviha, jonkunmoinen katkeruus maailman\nrikkaita ja onnellisia kohtaan, ikäänkuin olisivat saaneet rikkautensa\nja onnensa minun kustannuksellani. Tuo nuoruuden mieletön turhamaisuus,\njoka pakenee kaikkea nöyrtymistä, vielä kiihotti minussa tätä karsasta\nmielialaa. Ja itserakkauteni, jota opettajani koetti minussa pitää\nvireillä, saattoi minut ylpeäksi ja ihmiset vielä halpamaisemmiksi\nminun silmissäni, täten lisäten heitä kohtaan tuntemaani vihaan\nylenkatsetta.\"\n\n\"Suoranaisesti vastustamatta tätä ylpeyttä opettajani esti sitä\nmuuttumasta kovasydämisyydeksi, ja riistämättä minulta itsekunnioitusta\nhän lievensi siihen yhtynyttä lähimmäiseni halveksimista. Poistamalla\npettävän ulkokuoren ja näyttämällä minulle sen peittämät todelliset\nkärsimykset hän opetti minut surkuttelemaan kanssaihmisteni erehdyksiä,\nheltymään heidän kurjuudestaan ja enemmän heitä säälimään kuin\nkadehtimaan. Häntä liikuttivat inhimilliset heikkoudet, hän kun näet\nsyvästi tunsi omat heikkoutensa, ja senvuoksi hän kaikkialla huomasi\nihmisten olevan omien ja muiden paheiden uhreja; hän näki köyhien\nkituvan rikkaiden ikeen, ja rikkaiden omien ennakkoluulojensa ikeen\nalla. Usko minua, sanoi hän, että harhaluulomme eivät suinkaan peitä\nkärsimyksiämme, vaan päinvastoin niitä lisäävät, saattamalla meidät\npitämään itsessään arvottomia seikkoja suuriarvoisina ja pannen meitä\nluulemaan että meillä on lukemattomia tarpeita, joita emme ilman noita\nharhaluuloja huomaisikaan. Sielunrauha on siinä, että halveksimme\nkaikkea, mikä voisi sielua häiritä. Se ihminen, joka enimmin panee\narvoa elämään, osaa siitä vähimmin nauttia, ja se joka innokkaimmin\ntavoittelee onnea, on aina kaikkein onnettomin.\"\n\n\"Oi mitä surullisia kuvia! huudahdin katkerana; jos täytyy itseltään\nkieltää kaikki, mitä hyödyttää, että on syntynyt, ja jos täytyy\nhalveksia itse onneakin, kuka silloin osaa olla onnellinen? Minä,\nvastasi pappi eräänä päivänä, ja hänen äänenpainonsa minua hämmästytti.\nTekö onnellinen! Te, joka elätte niin huonoissa oloissa, köyhänä,\nmaanpakolaisena ja sorrettuna, tekö voisitte olla onnellinen! Mitä\nsitten olette tehnyt tullaksenne onnelliseksi? -- Lapseni, hän virkkoi,\nsanon sen teille kernaasti.\"\n\n\"Tämän jälkeen hän ilmoitti minulle, että hän aikoi tehdä minulle\ntunnustuksensa, sittenkuin minä olin hänelle tehnyt tunnustukseni. Olen\nteille avaava koko sydämeni -- näin hän sanoi minua syleillen. Olette\nnäkevä minut, jollette aivan sellaisena kuin olen, ainakin sellaisena\nmiltä itsestäni näytän. Kun olette kuullut koko uskontunnustukseni,\nkun täydelleen tunnette sieluntilani, olette huomaava miksi pidän\nitseäni onnellisena, ja miten itse voitte tulla onnelliseksi, jos\najattelette kuten minä. Mutta tämänkaltaiset tunnustukset eivät ole\nhetken työtä. Tarvitsen aikaa esittääkseni teille kaiken, mitä\najattelen ihmiskohtalosta ja elämän oikeasta arvosta. Valitkaamme\nsopiva hetki ja paikka voidaksemme kaikessa rauhassa antautua tähän\nkeskusteluun.\"\n\n\"Ilmaisin erityistä harrastusta häntä kuullakseni. Kohtaustamme ei\nlykätty seuraavaa aamua kauemmaksi. Oli kesä; nousimme aamun\nkoittaessa. Hän vei minut ulkopuolelle kaupunkia korkealle kummulle,\njonka juurella virtasi Po-joki; sen vesi välkkyi kastelemiensa\nviljavien rantojen välillä. Etäisyydessä alppien ääretön jono kehysti\nmaisemaa. Nousevan auringon säteet kiiltelivät jo tasangoilla; puut,\nkummut ja talot loivat kentille pitkiä säteitään, ja näin tuo mitä\nihanin taulu, jota ihmissilmä saattaa nähdä, kaunistui vielä\nvivahdusrikkaammaksi lukemattomista eri valovaikutuksista. Tuntui siltä\nkuin luonto olisi eteemme luonut koko suuremmoisen upeutensa,\ntarjotakseen meille aihetta keskusteluumme. Täällä tuo rauhan mies,\njonkun aikaa ääneti katseltuaan edessään olevaa näkyä, rupesi puhumaan\nminulle seuraavaan tapaan.\"\n\n\nSavoijilaisen apulaispapin uskontunnustus.\n\nLapseni, älkää odottako minulta oppineita puheita älkääkä syviä\ntutkisteluja. En ole suuri filosofi, enkä pyrikään pääsemään filosofin\nkirjoihin. Mutta saatanpa välistä luottaa terveeseen järkeeni ja\nrakastan aina totuutta. En tahdo kanssanne väitellä enkä koettaa teille\ntyrkyttää vakaumustani, minulle on tarpeeksi saada teille esittää mitä\nsydämeni yksinkertaisuudessa ajattelen. Tutkistelkaa minun puhuessani\nomaa sydäntänne; siinä kaikki mitä pyydän. Jos erehdyn, teen sen\nainakin vailla kaikkea vilppiä; tämä riittänee turvaamaan minua siitä,\nettä erehdykseni luettaisiin minulle rikokseksi. Jos taas te samalla\ntavoin erehtyisitte, ei siinä olisi mitään pahaa. Jos taas ajatukseni\novat oikeat, niin onhan meillä molemmilla järki ja kummallekin on\nhyödyllistä sitä kuunnella. Miksi ette muuten te voisi ajatella samoin\nkuin minä?\n\nOlen syntynyt köyhistä talonpoikaisvanhemmista, ja säätyni määräsi\nminut maata viljelemään. Mutta pidettiinpä sopivampana, että\nansaitsisin leipäni pappina, ja keksittiin keinoja, jotka tekivät\nminulle opiskelemisen mahdolliseksi. Vanhempani eivät suinkaan, sen\nparemmin kuin minä itse, ajatelleet, että minun opinnoillani tulisi\netsiä sitä mikä on hyvää, totta ja hyödyllistä, vaan oli minun\ntutustuminen ainoastaan siihen, mitä vaadittiin papin arvon\nsaavuttamiseksi. Opin sen, mitä tahdottiin minun oppivan, ja sanoin\nniin kuin tahdottiin minun sanovan; tein vaaditut lupaukset, ja minusta\ntehtiin pappi. Mutta ennen pitkää huomasin, että sitoutuessani elämään\ntoisin kuin mies olin luvannut enemmän kuin mitä voin täyttää.\n\nKoetetaan luulotella meitä, että omatunto on ennakkoluulojen tulos;\nkuitenkin tiedän omasta kokemuksesta, että se huolimatta kaikista\nihmisen säätämistä laeista vaatii seuraamaan luonnon järjestystä.\nTurhaan meiltä kielletään sitä tai tätä; omatunto moittii meitä aina\nvarsin heikosti, jos olemme tehneet sellaista, minkä luonto sallii, ja\netenkin mitä se meille määrää. Oi, kelpo nuorukainen, se ei vielä ole\nsanonut mitään aisteillenne, eläkää vielä kauan siinä onnellisessa\ntilassa, jonka kestäessä sen ääni on viattomuuden ääni. Muistakaa aina,\nettä luontoa loukataan vielä enemmän, kun koetetaan ennättää sen edelle\nkuin silloin, kun sen vaatimuksia vastustetaan. Aluksi pitää oppia\nvastustamisen taito, jotta sitten tietäisi milloin voi myöntyä\ntekemättä rikosta.\n\nNuoruudestani alkaen olen kunnioittanut avioliittoa luonnon\nalkuperäisenä pyhimpänä säädöksenä. Luovuttuani oikeudesta siihen\nastua päätin olla sitä häpäisemättä. Olin näet huolimatta\nkoulusivistyksestäni ja luvuistani aina viettänyt säännöllistä ja\nvaatimatonta elämää ja olin siten säilyttänyt muuttumattoman kirkkaana\nalkuperäisen arvostelukykyni. Maailmalla kuulemani perusohjeet eivät\nolleet himmentäneet sitä ja köyhyyteni poisti minusta ne viettelykset,\njotka meille sanelevat paheen viisasteluja.\n\nMutta juuri tuo päätökseni tuotti minulle turmion. Kunnioitukseni\ntoisten vuodetta kohtaan paljasti minun hairahdukseni. Häväistys oli\nsovitettava: minut vangittiin, pantiin viralta pois ja karkotettiin, ja\nolin siis paljon enemmän tunnollisuuteni kuin hillittömyyteni uhri. Ja\nne nuhteet, joita epäsuosioon jouduttuani sain kuulla, antoivat minulle\naihetta tehdä sen johtopäätöksen, ettei useinkaan tarvitse muuta kuin\ntehdä hairahduksensa raskauttavammaksi päästäkseen kärsimästä\nrangaistusta.\n\nMuutamat tämänkaltaiset kokemukset riittävät johtamaan ajattelevan\nmiehen pitkälle. Nähdessäni kaikki käsitteeni oikeudesta,\nkunniallisuudesta ja kaikista ihmisvelvollisuuksista surullisten\nhuomioideni johdosta kumotuiksi, menetin joka päivä jonkun aikaisemmin\nmuodostuneista mielipiteistäni; jäljellejääneet mielipiteeni eivät enää\nriittäneet muodostamaan yhtenäistä kokonaisuutta, joka olisi voinut\nomin voimin pysyä pystyssä, ja niin tunsin vähitellen periaatteideni\nkirkkauden himmenevän. Ja kun lopulta en enää tietänyt mitä ajatella,\nolin joutunut samaan tilaan, jossa te nyt olette; ero oli vaan se, että\nepäuskoisuuteni, ollen kypsyneemmän iän myöhäinen hedelmä, oli saanut\nalkunsa suuremmista kärsimyksistä ja tuli sen kautta vaikeammaksi\nhävittää.\n\nOlin tuossa epävarmuuden ja epäilyksen tilassa jota Descartes vaatii\ntotuuden etsimisen lähtökohdaksi. Tämä tila ei ole omiaan kestämään\nkauan; se on sekä levottomuutta herättävä että tuskallinen. Ainoastaan\nrikokseen viehättyminen ja hengen tylsistyminen voivat meitä siinä\npidättää. Minun sydämeni ei suinkaan vielä ollut niin turmeltunut, että\ntuo tila olisi minua miellyttänyt; eikä mikään paremmin säilytä tapaa\npohtia asioita kuin että on tyytyväisempi itseensä kuin kohtaloonsa.\n\nTuumin siis kuolevaisten surullista kohtaloa, jotka ajelehtivat\ninhimillisten mielipiteiden merellä, vailla peräsintä ja kompassia,\nollen myrskyisten intohimojensa vallassa, ilman muuta opasta kuin\nkokematon merimies, joka ei tunne reittiä ja joka ei tiedä mistä tulee\nja minne menee. Sanoin itselleni: rakastan totuutta, etsin sitä enkä\nsitä löydä; näytettäköön se minulle, ja minä olen siihen kiintyvä.\nMinkätähden täytyykään sen karttaa hehkuvaa sydäntä, joka on luotu sitä\nihailemaan?\n\nVaikka usein olen kärsinyt raskaampia kärsimyksiä, en koskaan ole\nviettänyt niin hellittämättömän epämiellyttävää elämää kuin noina\nlevottomina ja tuskaisina aikoina, jolloin lakkaamatta harhaillen\nepäilyksestä epäilykseen pitkistä mietiskelyistäni sain tallelle\npelkkää epävarmuutta, hämäryyttä, ja ristiriitaisia käsityksiä\nolemukseni alkusyystä ja velvollisuuksieni laadusta.\n\nMitenkä voi järjestelmällisesti ja täydestä vakaumuksesta olla\nepäilijä, sitä en käsitä. Sellaisia filosofeja joko ei ole olemassa,\ntai jos sellaisia on, ovat he kaikkein onnettomimpia ihmisten joukossa.\nEpäilys sellaisten seikkojen suhteen, jotka meidän on tärkeätä tuntea,\non ihmishengelle sietämättömän tukala tila; se ei sitä jaksa kauan\nkestää. Tahtomattansakin se tekee päätöksen toiseen tai toiseen\nsuuntaan ja se kernaammin pettyy kuin on mitään uskomatta.\n\nMinun pulaani vielä suurensi se seikka, että olin syntynyt kirkon\nhelmassa, joka itse päättää kaikki ja joka ei siedä mitään epäilystä,\nettä yhden ainoan uskon kohdan hylkääminen saattoi minut hylkäämään\nkaikki muutkin ja että mahdottomuus hyväksyä niin monta järjetöntä\nuskon asiaa vierotti minut pois järjellisistäkin. Sanomalla minulle:\nusko kaikki, minut estettiin mitään uskomasta, enkä lopulta enää\ntietänyt mihin olin pysähtyvä.\n\nNyt hain neuvoja filosofien teoksista, selailin heidän kirjojaan ja\ntutkin heidän eri mielipiteitään. Huomasin heidät kaikki ylpeän\nitsetietoisiksi, varmoiksi ja dogmaattisiksi, niin epäilevällä kannalla\nkuin väittivätkin olevansa. He muka tiesivät kaikki, vaikka eivät\nosanneet mitään todistaa, tehden lisäksi pilkkaa toinen toisestaan, ja\ntämä kohta, yhteinen heille kaikille, näytti minusta ainoalta, missä\nkaikki olivat oikeassa. Hyökätessään he ovat voitonvarmoja, mutta\npuolustautuessaan vailla tarmoa. Jos punnitsette heidän perusteitaan,\nhuomaatte että ne kelpaavat ainoastaan repimään alas. Jos tarkastatte\nheidän mielipiteitään, huomaatte ettei kahdella ole samaa mielipidettä.\nHe ottavat lukuun toisten näkökohdat ainoastaan voidakseen väitellä.\nKuuntelemalla heitä en suinkaan olisi vapautunut epävarmuudestani.\n\nKäsitin, että ensimäinen syy tuohon hämmästyttävän suureen\nmielipiteiden erilaisuuteen on ihmishengen rajoitettu kyvykkäisyys ja\nettä toinen syy on ylpeys. Meiltä puuttuu kokonaan mittapuu tälle\näärettömän suurelle koneistolle, emmekä voi laskea sen osien välisiä\nsuhteita; emme tunne sen peruslakeja emmekä sen lopputarkoitusta. Emme\ntunne itseämme, emme omaa luontoamme emmekä meissä toimintaa\nvaikuttavaa perusta. Tuskin tiedämme onko ihminen yksi- vai\nmoniolioinen olento; läpitunkemattomat salaisuudet ympäröivät meitä\njoka taholla ja ne ovat ulkopuolella aistien havaintopiiriä. Luulemme,\nettä meillä on älyä niitä käsittämään, mutta itse teossa meillä ei ole\nmuuta kuin mielikuvitusta. Kukin raivaa itselleen tien tämän kuvitellun\nmaailman läpi ja luulee tuota tietänsä hyväksi; mutta ei kukaan voi\ntietää viekö hänen tiensä perille. Kuitenkin tahdomme tunkea kaiken\nytimeen, tuntea kaikki. Mieluummin päätämme asioista umpimähkään ja\nuskomme olematonta kuin tunnustamme ettei yksikään meistä tunne\nolevaista. Jos kohta olemme vaan vähäinen osa suurta kokonaisuutta,\njonka ääret meiltä häipyvät käsittämättömiin ja jonka luoja antaa olla\nmielettömien väittelyjemme esineenä, olemme kuitenkin niin turhamaiset,\nettä tahdomme päättää mitä tuo kokonaisuus itsessään on ja mikä on\nmeidän suhteemme siihen.\n\nVaikka filosofit kykenisivätkin löytämään totuuden, niin kuka heistä\nharrastaisi totuutta itse totuuden vuoksi? Kukin tietää varsin hyvin,\nettei hänen järjestelmänsä ole paremmin perusteltu kuin muut\njärjestelmät; mutta hän puolustaa sitä sentähden, että se on hänen oma\njärjestelmänsä. Ei heidän joukossaan ole ainoatakaan, joka, tultuaan\ntietämään toden ja väärän, ei pitäisi tutkiessaan huomaamaansa valhetta\ntoisen löytämää totuutta parempana. Missä on se filosofi, joka ei oman\nkunniansa vuoksi olisi valmis pettämään ihmiskuntaa? Missä on se, joka\nsydämensä syvyydessä pyrkisi muuhun kuin huomatuksi tulemiseen? Kunhan\nhän vaan kohoaa yläpuolelle rahvasta ja himmentää kilpailijainsa\nloiston, niin mitä enempää hän kaipaisi? Pääasia on ajatella toisin\nkuin muut. Uskovaisten parissa hän esiintyy jumalankieltäjänä;\njumalankieltäjäin parissa hän taas esiintyisi uskovaisena.\n\nEnsimäinen hyödyllinen tulos, jonka saavutin näistä mietteistä, oli se,\nettä opin rajoittamaan tutkisteluni siihen, mikä välittömästi herätti\nmielenkiintoani ja pysymään kaikesta muusta syvästä tietämättömänä ja\nantamaan epäilyksen levottomuuden vaivata itseäni ainoastaan sellaisten\nseikkojen suhteen, jotka minusta olivat erityisen tärkeät tietää.\n\nKäsitin lisäksi että filosofit, kaukana siitä, että olisivat\nvapauttaneet minut turhista epäilyksistäni, päinvastoin olisivat\ntehneet moninkertaisiksi minua jo ennestään vaivaavat epäilykset,\nvoimatta haihduttaa niistä ainoatakaan. Valitsin siis itselleni toisen\noppaan; ajatellen: tahdon vedota sisäisen valaisijan neuvoihin, se vie\nminua vähemmin harhaan kuin nuo, tai jos viekin, on erehdykseni ainakin\noleva minun oma erehdykseni ja turmellun vähemmin seuratessani omia\nmielihaaveitani kuin pannen itseni alttiiksi noiden valheille.\n\nKun sitten palautin mieleeni ne eri mielipiteet jotka syntymästäni\nalkaen vuorotellen olivat temmanneet minut mukaansa, huomasin, että,\nvaikka ei yksikään niistä ollut tarpeeksi selvä minussa herättämään\nvälitöntä vakaumusta, niissä kuitenkin piili eri totuuden asteita ja\nettä sisäinen hyväksymiseni niiden suhteen ilmeni tai jäi ilmenemättä\nsuuremmassa tai vähemmässä määrässä. Kun tämän ensimäisen huomion\ntehtyäni vertailin kaikkia näitä eri mielipiteitä toisiinsa, samalla\ntukahuttaen ennakkoluulojen äänen, huomasin, että ensimäinen ja yleisin\nniistä myöskin oli yksinkertaisin ja järjellisin ja että se vaan oli\nesitettävä viimeiseksi, saavuttaakseen yleisen hyväksymisen.\nKuvitelkaa mielessänne kaikkia näitä vanhan ja uuden ajan\najattelijoita, jotka olivat äärimäisyyksiin kehittäneet järjestelmänsä,\nperustellen ne silloin voimaan, sattumukseen, sokeaan kohtalokkuuteen,\nvälttämättömyyteen, atomeihin, maailmansieluun, aineen elollisuuteen ja\nkaikenlaiseen materialismiin, ja sitten kuuluisaa Clarkea, joka valaisi\nmaailmaa ja lopuksi teki selkoa olioiden olemuksesta ja kaikkien\nolioiden alkuunpanijasta. Millä yleisellä ihastuksella ja\nyksimielisellä hyväksymisellä olisikaan otettu vastaan tuo uusi\njärjestelmä, joka on niin suuremmoinen, niin lohduttava, niin ylevä,\nniin omansa mieltä ylentämään, antamaan hyveelle perustuksen, ja\nsamalla niin sattuva, niin kirkas, niin yksinkertainen, ja mielestäni\nsellainen, että se ihmisjärjelle tarjoaa verrattain vähän\nkäsittämätöntä, kun sitävastoin kaikissa muissa järjestelmissä on\nrunsaasti järjettömyyksiä! Sanoin itsekseni: ratkaisemattomia seikkoja\nkohtaa jokainen, kun ihmisjärki näet on liian rajoitettu voidakseen\nniitä ratkaista. Ne eivät siis erityisesti todista ketään vastaan.\nMutta mikä ero suoranaisten todistuksien välillä! Eikö sillä pidä olla\netusija, joka selittää kaikki, kun asia ei hänelle tarjoa enempiä\nvaikeuksia kuin muillekaan.\n\nKun minä nyt siis rakastan ennen kaikkea totuutta, enkä filosofiaa, ja\nkun kokonaisen metodin asemesta olen omistanut itselleni helpon ja\nyksinkertaisen ohjesäännön, joka vapauttaa minut todistelujen turhista\nsanansaivarruksista, ryhdyn tämän sääntöni ohjaamana tutkimaan\nsellaisia tietoja, jotka mieltäni kiinnittävät, ja olen päättänyt pitää\nilmeisen selvinä kaikkia näitä tietoja, joilta vilpittömän tutkimisen\njälkeen en voi kieltää hyväksymistäni, ja tosina kaikkia niitä, jotka\nnäyttävät olevan välttämättömässä yhteydessä edellisten kanssa. Lisäksi\nolen päättänyt pitää epävarmoina kaikkia muita, niitä hylkäämättä tai\nhyväksymättä ja vaivaamatta itseäni niitä selvittämällä silloin, kun\nniistä ei ole saavutettavissa mitään käytännöllisesti hyödyllistä\ntulosta.\n\nMutta mikä minä olen? Mikä oikeus minulla on arvostella asioita ja mikä\nmäärää arvosteluni? Jos ne johtuvat saamistani vaikutteista, väsytän\nitseäni turhaan niitä tutkimalla. Tutkimukseni joko kokonaan raukeavat\ntai niiden tulokset toteutuvat itsestään, ilman että minun tarvitsee\nryhtyä niitä ohjaamaan. Minun tulee siis ensin kääntää huomioni itseeni\noppiakseni tuntemaan sen välikappaleen, jota aion apunani käyttää ja\ntietääkseni missä määrin voin sitä käyttäessäni siihen luottaa.\n\nOlen olemassa, ja minulla on aistit, joiden avulla saan vaikutuksia\nulkomaailmasta. Siinä ensimäinen minua kohtaava totuus, joka minun on\npakko tunnustaa. Onko minulla oma itsenäinen tunne olemassaolostani,\nvai tunnenko sen ainoastaan aistimuksieni kautta? Siinä ensimäinen\nepäilykseni aihe, jota minun vastaiseksi on mahdoton selvittää. Kuinka\nsaatan tietää, ollen yhtenään joko välittömästi tai muistin\nvälityksellä aistimusten alaisena, onko tietoisuus minästä jotakin\nulkopuolella näitä aistimuksia olevaa, ja voiko se olla riippumaton\nniistä?\n\nAistimukseni ovat jotakin minussa tapahtuvaa, ne kun saattavat minut\ntietoiseksi olemassaolostani. Mutta niiden syy on minulle tuntematon,\nne kun syntyvät minussa tahtomattanikin ja kun ei ole minun vallassani\nniitä synnyttää tai tyhjäksi tehdä. Tajuan siis selvästi että\naistimukseni, joka on minussa itsessäni ja sen syy eli esine, joka on\nulkopuolella minua, eivät ole sama asia. Siis en ainoastaan minä ole\nolemassa, vaan on olemassa vielä muitakin olioita, nimittäin\naistimuksieni esineet. Ja vaikka nämä esineet olisivatkin pelkkiä\nmielteitä, niin on se tosiseikka kumoamaton, etteivät nuo mielteet ole\nminä itse.\n\nNyt sanon kaikkea, minkä havaitsen ulkopuolella itseäni ja mikä\nvaikuttaa aisteihini, aineeksi; ja kaikkia niitä ainemääriä, joiden\nhuomaan yhtyneen yksityisolioiksi, sanon kappaleiksi. Siten kaikki\nidealistien ja materialistien väittelyt kadottavat minun suhteeni\nkaiken merkityksensä. Heidän tekemänsä erotus näennäisten ja\ntosioloisten kappaleiden välillä on pelkkää mielikuvituksen harhailua.\n\nNyt olen jo päässyt yhtä suureen varmuuteen maailmankaikkeuden\nolemassaolosta kuin omastanikin. Nyt rupean tutkistelemaan\naistimuksieni esineitä, ja kun huomaan itsessäni kyvyn niitä verrata\ntoisiinsa, tunnen omaavani toiminta-voiman, jota en ennen tietänyt\nomistavani.\n\nHavaitseminen on aistimista, vertaileminen on arvostelemista.\nArvosteleminen ja aistiminen ei ole sama asia. Aistiessani esineet\nesiintyvät minulle erotettuina, yksinään, sellaisina kuin ne ovat\nluonnossa; vertaillessani liikuttelen, siirtelen niitä niin sanoakseni\ntoistensa päälle, voidakseni muodostaa arvosteluni niiden\nerilaisuudesta ja yhtäläisyydestä ja kaikista niiden suhteista yleensä.\nMinun mielestäni toimivan ja järjellisen olennon kyky erottaa olioita\ntoisistaan on siinä, että se osaa antaa merkitystä sanalle _on_.\nTurhaan etsin puhtaasti aistimuksellisessa oliossa tuota järjen lahjaa,\njoka ensin vertaa ja sitten arvostelee; sen luonnosta en sitä voi\nlöytää. Tuollainen vaikutuksenalainen olio havaitsee jokaisen esineen\nerotettuna tai on tajuava kokonaisuutena esineen, joka on kokoonpantu\nkahdesta. Mutta koska sillä ei ole mitään kykyä tarkastella eri osia\nniiden keskinäisiin suhteisiin nähden, ei se koskaan tule niitä\nverranneeksi eikä lausuneeksi niistä arvostelua.\n\nKahden esineen samanaikuinen näkeminen ei ole niiden keskinäisten\nsuhteiden näkemistä eikä niiden eroavaisuuksien arvostelemista; useiden\nesineiden perätysten tapahtuva havaitseminen ei ole niiden\nluettelemista. Minulla voi samalla kertaa olla mielle suuresta kepistä\nja pienestä kepistä, ilman että niitä vertaan toisiinsa tai että\narvostelen toisen olevan suuremman toista aivan samoin kuin voin\nsamalla kertaa nähdä koko käteni laskematta sen sormia.[120]\nVertailevat käsitteet _suurempi, pienempi_, kuten myös lukukäsitteet\n_yksi, kaksi_ j.n.e., eivät varmaankaan ole aistimuksia, jos kohta,\nhenkeni ei muodosta niitä muuten kuin aistimusten yhteydessä.\n\nSanotaan, että aistimuksellinen olento erottaa toisistaan aistimukset\nniiden eroavaisuuksien kautta, jotka ovat olemassa niiden välillä. Tämä\nkaipaa selitystä. Kun aistimukset ovat erilaiset, aistiva henkilö\nerottaa ne niiden eroavaisuuksien nojalla; kun ne ovat samanlaiset,\nhän erottaa ne toisistaan sen kautta, että havaitsee ne kunkin\nerityisolioina. Mitenkä hän muuten yhtaikaisen aistimuksen avulla voisi\nerottaa toisistaan kaksi samanlaista esinettä? Hänen täytyisi\nvälttämättömästi sekoittaa nämä kaksi esinettä ja pitää niitä samana,\netenkin jos seurataan järjestelmää, joka väittää, että ulottuvaisuuden\naistimukset ovat ulottuvaisuutta vailla.\n\nNiin pian kuin kaksi vertailevaa aistimusta on tajunnassa, ovat ne\ntehneet vaikutuksensa, kumpikin esine erikseen on aistittu ja samoin\nmolemmat yhdessä. Mutta niiden suhde ei siltä ole havaittu. Jos ei\ntämän suhteen aiheuttama arvostelma olisi muuta kuin aistimus ja siis\njohtuisi yksinomaan esineestä, eivät arvostelmani minua koskaan\npettäisi, koska se seikka ei koskaan petä, että aistin sitä, mitä\naistin.\n\nMinkätähden siis erehdyn näiden kahden kepin keskinäiseen suhteeseen\nnähden? Miksi sanon, esimerkiksi, että pienempi niistä on kolmasosa\nsuurempaa, vaikka se ei olekaan kuin neljäsosa? Minkätähden mielikuva,\ns.o. aistimus, ei ole mallinsa, s.o. esineen kanssa yhtäpitävä?\nSentähden, että arvostellessani olen toimivana ja että vertaillessani\nerehdyn ja että ymmärrykseni, joka arvostelee suhteita, sekoittaa\nerehdyksiä aistimusten ilmaisemaan totuuteen, aistimusten, jotka\nnäyttävät esineet semmoisinaan.\n\nTähän liittyy vielä yksi miete, joka epäilemättä tulee teitä\nhämmästyttämään, jos asiaa tarkemmin ajattelette, nimittäin se,\nettä jos me aistiemme käyttämiseen nähden olisimme yksinomaan\nvaikutuksenalaisia, ei niiden välillä olisi mitään yhteyttä; meidän\nolisi mahdotonta tietää, että kappale, jota koskemme, ja esine, jonka\nnäemme, ovat sama. Joko emme koskaan havaitsisi mitään ulkopuolella\nitseämme, tai olisi mielestämme olemassa viisi eri perusainetta, joiden\nyhteellisyyttä emme mitenkään voisi päästä huomaamaan.\n\nAnnettakoon tuolle henkeni kyvylle voida lähentää ja toisiinsa verrata\naistimuksiani mikä nimi tahansa, sanottakoon sitä huomiokyvyksi,\nmietiskelyksi, harkinnaksi tai miksi vaan tahdotaan, aina pitää\npaikkansa se seikka, että se on minussa eikä olioissa, että minä yksin\nsen panen toimeen, jos kohta panen sen toimeen ainoastaan sen\nvaikutuksen yhteydessä, jonka esineet minuun tekevät. Vaikka ei riipu\nminun tahdostani aistia tai olla aistimatta, kykenen kuitenkin enemmän\ntai vähemmän tutkimaan aistimaani.\n\nEn siis ole ainoastaan aistiva ja vaikutuksenalainen olento, vaan myös\ntoimiva ja järjellinen olento, ja sanokoon filosofia mitä tahansa,\nrohkenen omistaa itselleni kunnian osata ajatella. Tiedänpä nyt ainakin\nsen seikan, että totuus on itse olioissa, eikä ole minun arvostelevassa\nhengessäni ja että minä, kuta vähemmin annan oman itseni vaikuttaa\narvosteluihini olioista, saatan olla sitä varmempi pääseväni lähemmäksi\ntotuutta. Siis ohjesääntöni antautua enemmän tunteen kuin järjen\nohjattavaksi on itse järjen vahvistama.\n\nSaatuani täten niin sanoakseni varmuuden omasta itsestäni, alan\nkatsella ympärilleni ja näen kauhunsekaisen tunteen valtaamana olevani\nheitetty ja upotettu tuohon rajattomaan kaikkeuteen ja ikäänkuin\nhukkunut olioiden äärettömään mereen, ollenkaan tietämättä mitä ne ovat\nsuhteissa toisiinsa ja minuun. Tutkin niitä, havaitsen niitä, ja\nensimäinen esine, joka tarjoutuu verrattavakseni niihin, olen minä\nitse.\n\nKaikki, minkä aisteillani havaitsen, on ainetta, ja minä johdan kaikki\naineen olennaiset ominaisuudet noista aistimuksien avulla havaituista\nominaisuuksista, jotka tekevät minulle mahdolliseksi ainetta havaita ja\njotka ovat siihen erottamattomasti yhdistetyt. Näen sen milloin\nliikkeessä, milloin levossa,[121] mistä päätän, ettei liike eikä lepo\nole sille olennainen. Mutta liike, ollen toimintaa, on sellaisen syyn\nseuraus, jonka puuttuminen juuri aiheuttaa levon. Kun siis ei mikään\nseikka vaikuta aineeseen, se ei ollenkaan liiku. Ja juuri sentähden,\nettei se itse aiheuta liikettään, sen luonnollinen tila on\nliikkumattomuus.\n\nHuomaan kappaleissa kahdenlaista liikettä, nimittäin siirrettyä ja\nitseperäistä eli vapaaehtoista. Edellisen liikkeen vaikuttava syy on\nvieras liikkuvalle kappaleelle, jälkimäisen syy piilee itse liikkuvassa\nkappaleessa. Tästä en tee sitä johtopäätöstä, että esim. kellon liike\nolisi itseperäinen; sillä ellei mikään vieterin ulkopuolella oleva\nseikka siihen vaikuttaisi, ei se pyrkisi ponnahtamaan takaisin eikä\nvetäisi ketjua. Samasta syystä en myöskään hyväksy nesteiden\nomaperäisyyttä, en edes tulenkaan, joka synnyttää niiden juoksevan\nmuodon.[122]\n\nKysytte minulta ovatko eläinten liikkeet omaperäisiä; vastaan etten\nsiitä tiedä mitään, mutta että yhdenmukaisuuden nojalla olisin taipuva\nvastaamaan myöntävästi. Kysytte minulta edelleen mistä tiedän että\nyleensä on olemassa omaperäistä liikettä. Vastaan tietäväni sen, koska\ntunne sen minulle sanoo. Tahdon liikuttaa kättäni ja liikutan sitä,\nilman, että voi löytää muuta välitöntä liikkeen syytä kuin minun\ntahtoni. Turhaa olisi koettaa järkisyillä minusta hävittää tätä\ntunnetta. Se on vahvempi kuin mitä ilmeisin todistus. Se olisi yhtä\nturhaa kuin koettaa minulle todistaa, etten ole olemassa.\n\nEllei olisi olemassa mitään omaperäistä ihmisten toiminnassa eikä\nmissään kaikesta siitä, mikä tapahtuu maan päällä, niin oltaisiin vielä\nsuuremmassa pulassa, kun tahdottaisiin ymmärtää liikunnan alkusyytä.\nMinä puolestani olen siihen määrään varma siitä, että aineen\nluonnollinen tila on olla levossa ja ettei aineella ole mitään kykyä\ntoimia, että nähdessäni kappaleen liikkuvan, heti päätän sen olevan\njoko elollisen tai saaneen liikkeensä siirron kautta muualta. Minun\nmieleni hylkää jokaisen ajatuksen epäorgaanisesta aineesta, joka\nliikkuisi itsestään tai aikaansaisi jotain toimintaa.\n\nTämän näkyväisen kaikkeuden muodostaa aine, hajallinen, kuollut[123]\naine, jolta sen kokonaisuuteen nähden puuttuu läpikäyvä yhteys ja\njärjestys sekä elollisen yhteyden tunne eri osien välillä. Onhan näet\nvarmaa, ettei meillä, jotka olemme osia siitä mekin, suinkaan ole\nkaikkeustunteita. Tämä sama kaikkeus on liikkeessä, ja ollen\nsäännöllisen, yhdenmukaisen, yhtämittaisista laeista riippuvan\nliikunnon alaisena siltä kokonaan puuttuu se vapaus, joka ilmenee\nihmisten ja eläinten omaperäisissä liikkeissä. Maailma ei siis ole\nmikään suuri eläin, joka itsestään liikkuu ja sen liikunnon aiheuttaa\nniinmuodoin joku sen ulkopuolella oleva syy, jota en havaitse. Mutta\nsisäinen varmuus saattaa minulle tämän syyn olemassaolon niin ilmeisen\nselväksi, etten voi nähdä auringon kiertävän rataansa ajattelematta\njotakin liikkeelle panevaa voimaa, ja että tietäessäni maan pyörivän\nolen tuntevinani käden, joka sen panee pyörimään.\n\nJos täytyy olettaa yleisiä lakeja, joiden olennaisia suhteita aineeseen\nen ollenkaan voi huomata, niin mitä etua siitä on? Näihin lakeihin,\njotka eivät suinkaan ole todellisia olioita, substansseja, vaikuttaa\nsiis joku toinen minulle tuntematon syy. Kokemuksen ja havaintojen\navulla olemme oppineet tuntemaan liikunnon lait. Nämä lait määräävät\nseuraukset, näyttämättä syitä; ne eivät ollenkaan riitä selittämään\nmaailman järjestystä ja kaikkeuden kulkua. Descartes rakensi\narpanoppasista taivaan ja maan, mutta ei kyennyt antamaan noppasilleen\nensimäistä liikkeelle panevaa työntöä eikä saamaan sentrifugaalivoimaa\nvaikuttamaan muulla tavalla kuin rotatsioniliikkeen avulla. Newton on\nkeksinyt painovoiman-lain, mutta painovoima tekisi yksin vaikuttaen\npiankin kaikkeudesta liikkumattoman ainemöhkäleen. Paitsi tätä lakia\noli vielä löytäminen poistava voima, jotta taivaankappaleet saataisiin\nkulkemaan avaruudessa kaarevia ratojaan. Sanokoon meille Descartes mikä\nfyysillinen laki on aiheuttanut hänen pyörreliikkeensä; näyttäköön\nmeille Newton sen käden, joka sinkautti kiertotähdet niiden ratojen\ntangenteille.\n\nLiikunnon alkusyyt eivät ole aineessa. Se saa liikunnon muualta ja\nantaa sitä muualle, mutta se ei itse sitä synnytä. Kuta enemmän tutkin\nluonnonvoimien vuorovaikutusta, sitä enemmän vakaannun siinä\nmielipiteessä, että siirtyen toisesta säännöllisestä seurauksesta\ntoiseen aina lopuksi täytyy tulla johonkin tahtoon, joka on alkusyy.\nSillä jos oletamme, että on olemassa loppumattomiin ulottuva syiden\nsarja, tämä on sama kuin emme olettaisi mitään sellaista olevan.\nSanalla sanoen: Kaikki liikunto, joka ei ole toisen aiheuttama, ei voi\njohtua muusta kuin omaperäisestä vapaaehtoisesta toiminnasta.\nElottomissa esineissä toiminta ilmenee pelkkänä liikuntona, eikä\ntodellista toimintaa voi olla ilman tahtoa. Siinä ensimäinen\nperusajatukseni. Uskon siis, että tahto panee kaikkeuden liikkeelle ja\nelähyttää luontoa. Siinä ensimäinen dogmini eli ensimäinen\nuskonkappaleeni.\n\nMutta kuinka tahto voi synnyttää fyysillistä ja ruumiillista liikuntoa?\nSitä en tiedä, mutta tunnen itsessäni, että se sen synnyttää. Tahdon\ntoimia, ja toimin. Tahdon liikuttaa ruumistani, ja ruumiini liikkuu.\nMutta että eloton ja levossa oleva kappale itsestään joutuisi\nliikkeeseen tai synnyttäisi liikuntoa, on käsittämätöntä, eikä siitä\nole esimerkkejä. Tunnen tahdon sen aikaansaannoksista, enkä sen\nluonnosta. Tunnen tahdon liikunnon vaikuttavana syynä; mutta jos\nkäsittää ainetta liikunnon aiheuttajaksi, tämä on selvästi samaa kuin\nkäsittäisi seurausta ilman syytä, eli kuin ei käsittäisi ollenkaan\nmitään.\n\nYhtä vähän kuin voin käsittää kuinka tahtoni liikuttaa ruumistani, yhtä\nvähän käsitän kuinka aistimukseni voivat vaikuttaa sieluuni. En edes\nymmärrä miten toinen näistä salatuista seikoista on voinut näyttää\nhelpommalta selittää kuin toinen. Mitä minuun tulee, olenpa sitten joko\nvaikutuksenalainen tai itse vaikuttavana, näyttää minusta aivan\nkäsittämättömältä voida yhdistää molempia substansseja. On sangen\noutoa, että lähdetään juuri tästä käsittämättömyydestä, kun tahdotaan\nsulattaa molemmat substanssit yhdeksi, ikäänkuin niin erilaatuiset\nilmiöt paremmin voitaisiin selittää yhden esineen suhteen kuin kahden.\n\nJuuri esittämäni dogmi on tosin hämärä, mutta sillä on lopulta\nkuitenkin merkityksensä. Se ei sodi järkeä eikä havaintoa vastaan.\nVoiko nyt materialismista sanoa samaa? Eikö ole selvää, että liikunto,\njos se olisi aineelle olennainen, olisi siitä erottamaton, esiintyisi\nsiinä aina yhtä vahvana, aina samana aineen jokaisessa osassa, että se\nolisi muualle siirtymätön ja ettei se voisi lisääntyä eikä vähentyä. Ei\nvoisi silloin ajatellakaan ainetta lepotilassa olevana. Kun minulle\nsanotaan, että liikunto ei ole aineelle olennainen, vaan että se on\nsille välttämätön, tahdotaan minua pettää sanoilla, joita olisi\nhelpompi kumota, jos niissä olisi hieman enemmän järkeä. Sillä aineen\nliikunto on joko aineesta itsestään peräisin ja siinä tapauksessa sille\nolennainen, tai siirtyy se aineeseen tuntemattoman syyn vaikutuksesta,\nollen siinä tapauksessa aineelle välttämätön ainoastaan mikäli\nvaikuttava syy siihen vaikuttaa, ja siten olemme tulleet taas\nensimäiseen vaikeuteen.\n\nYleiset abstraktiset käsitteet ovat ihmisten suurimpien erehdysten alku\nja juuri. Metafyysillinen sekasotku ei vielä koskaan ole auttanut\nlöytämään ainoatakaan totuutta; se on vaan täyttänyt filosofian\njärjettömyyksillä, jotka panevat häpeämään, niin pian kuin niiltä on\nriistänyt niiden suurisanaisen muodon. Sanokaa, ystäväni, herätetäänkö\nteissä mitään tosi käsitettä, kun teille puhutaan sokeasta voimasta,\njoka on hajallaan koko luonnossa? Luullaan, että lausumalla nuo hämärät\nsanat \"yleinen voima\", \"välttämätön liikunto\" todella sanotaan jotakin,\neikä itse teossa sanota niin mitään. Liikunnon käsite ei ole muuta kuin\nkäsite siirtymisestä toisesta paikasta toiseen. Ei ole mitään liikuntoa\nilman suuntaa, sillä yksilö ei saata samalla kertaa liikkua kaikkiin\nsuuntiin. Mihin suuntaan nyt siis aine välttämättömästi liikkuu? Onko\naineella kokonaisuudessaan yhdenkaltainen liikunto, vai onko kullakin\natomilla erityinen liikuntonsa? Edellisen käsityksen mukaisesti aineen\npitäisi muodostaa luja jakamaton möhkäle; jälkimäisen käsityksen mukaan\nsen pitäisi muodostaa pelkkä hajallinen, koossapysymätön neste, eikä\nkoskaan olisi mahdollista, että kaksi atomia yhtyisi. Mihin suuntaan\nkäy tämä koko aineelle yhteinen liikunto? Käykö se suoran viivan, vaiko\nympyränkehän suuntaan, ylöspäin vai alaspäin, oikealle vai vasemmalle?\nJos kullakin aineen molekyylillä on erityinen suuntansa, niin mitkä\novat kaikkien näiden suuntien ja näiden eroavaisuuksien syyt? Jos\njokainen aineen atomi ja molekyyli vaan pyörisi keskipisteensä\nympärillä, ei koskaan mikään esine siirtyisi toiseen paikkaan, eikä\nolisi olemassa mitään siirtynyttä liikettä. Ja silloinkin täytyisi tuon\nkiertoliikkeen suunta olla määrätty. Sanoa abstraktisesti, että\naineessa on liikuntoa on sama kuin lausua sanoja, jotka eivät merkitse\nmitään. Ja sanoa siinä olevan suunnaltaan määrätyn liikkeen on sama\nkuin olettaa, että on olemassa syy, joka tuon liikkeen määrää. Kuta\nmoninaisemmiksi oletan erityiset voimat, sitä enemmän uusia syitä\nminulla on selitettävänä, ilman että koskaan löydän mitään johtavaa,\nkaikille yhteistä vaikuttajaa. Kaukana siitä, että voisin mielessäni\nkuvailla esiintyvän järjestystä alkuaineiden satunnaisessa yhtymisessä,\nen edes saata ajatella niiden kesken vallitsevan taistelua; ja niin on\nkaikkeuden kaaos minulle vielä käsittämättömämpi kuin sen\nsopusuhtaisuus. Ymmärrän, että maailmanrakenne ei voi olla ihmishengen\nkäsitettävissä; mutta jos joka ihminen ottaa sitä selittääkseen, tulee\nhänen puhua sillä tavalla, että hänen puhettaan voi ymmärtää.\n\nJos nyt liikkeessä oleva aine osottaa, että on olemassa tahto, niin\nerityisten lakien mukaan liikkuva aine puolestaan osottaa minulle, että\non olemassa järki. Siinä minun toinen uskonkappaleeni. Toimiminen,\nvertaaminen, valitseminen ovat toimivan ja ajattelevan olennon työtä.\nSiis tuo olento on olemassa. Missä sen näette? Kysytte minulta. En\nainoastaan kiertävissä taivaankappaleissa ja auringossa, joka antaa\nmeille valon, en ainoastaan minussa itsessäni, vaan lampaassa\nlaitumella, linnussa, joka lentää, kivessä, joka putoaa, lehdessä, jota\ntuuli kuljettaa. Arvostelen maailmanjärjestystä, vaikka en tunne\nsen lopputarkoitusta, koska minun, arvostellakseni tätä järjestystä,\nvaan tarvitsee verrata yksityisosia keskenään, tutkia niiden\nyhteisvaikutusta ja niiden suhdetta ja ottaa huomioon niiden\nsopusuhtaisuus. En tiedä miksi kaikkeus on olemassa, mutta en voi olla\nnäkemättä miten se on muodosteltu; alati huomaan sen hartaan\nyhdyssuhteen, jonka mukaisesti oliot tukevat toisiaan. Olen kuin\nihminen, joka ensikerran näkee avatun kellon eikä herkeä ihmettelemästä\nsen koneistoa, vaikka ei tiedä mihin sitä käytetään eikä ole nähnyt\nkellon taulua. En tiedä, sanoisi hän, mihin tuo kaikki kelpaa; mutta\nhuomaan, että jokainen osanen on tehty muita varten. Ihmettelen tekijää\nhänen yksityiskohtia myöten tarkan työnsä tähden ja ja olen aivan varma\nsiitä, etteivät kaikki nuo rattaat kulje tuolla tavoin sopusuhtaisesti\nmuun kuin jonkun lopputarkoituksen vuoksi, jota minun on mahdoton\nhuomata.\n\nVertailkaamme eri tarkoitusperiä, keinoja, kaikenlaisia määrättyjä\nsuhteita ja kuunnelkaamme sitten sisäistä tunnettamme. Mikä terve\nhenki voisi olla kuulematta sen todistusta? Onko olemassa sitä\nennakkoluuloista vapaata ihmistä, jolle kaikkeuden selvästi havaittava\njärjestys ei todistaisi korkeimman järjen olemassaoloa? Kuinka paljo\nviisasteluja tarvitaankaan, kun ei tahdota tunnustaa olioiden kesken\nvallitsevan sopusointua ja jokaisen osan ihmeteltävää vaikutusta muiden\nsäilymiseksi? Puhuttakoon minulle mielin määrin yhdistelmistä ja\nsattumuksista. Mitä teitä hyödyttää saada minut vaikenemaan, ellette\nminussa saa heräämään vakaumusta, ja miten minulta voitte riistää\nehdottoman tunteen, joka tahtomattanikin aina puhuu teitä vastaan? Jos\nelimelliset ruumiit ovat syntyneet sattuman vaikutuksesta tuhansilla\neri tavoilla, ennenkuin ovat saaneet pysyväisen muodon; jos ensin on\nmuodostunut vatsoja ilman suita, jalkoja ilman päitä, käsiä ilman\nkäsivarsia, kaikenlaisia epätäydellisiä elimiä, jotka ovat hävinneet\nkun eivät ole voineet pysyä olemassa, niin miksi ei yksikään tuollainen\nmuodoton yritelmä enää ole nähtävissä? Minkätähden luonto on laatinut\nitselleen lakeja, joiden alaisena se alunpitäen ei ole ollut? Minua ei\nollenkaan hämmästytä, että se, mikä itsessään on mahdollista tapahtuu,\nkun muodostumisen vaikeuden ovat syrjäyttäneet sen vaatimat\nmonilukuiset koeyhtymät, sen myönnän. Mutta jos minulle tultaisiin\nsanomaan, että sattumalta yhteenliitetyt kirjasimet ovat muodostaneet\nEneidin aivan sen muotoiseksi kuin se on, niin en panisi tikkua ristiin\ntodistaakseni, ettei se ole valhe. Te unohdatte, sanotaan minulle,\nyhdistymiskokeiden moninaisuuden. Mutta miten monta tuollaista koetta\ntäytyy minun olettaa saadakseni lopullisen yhtymisen mahdolliseksi?\nMinä puolestani, joka en tunne muita kuin yhden, panen äärettömyyden\nyhtä vastaan, että sen tulos ei ole sattuman tuottama. Ottakaa tämän\nlisäksi huomioon, että nuo yhdistymiset ja satunnaisuudet eivät koskaan\njohtaisi muihin kuin yhdistyneiden alkuaineiden laatuisiin tuloksiin,\nettä elimistö ja elämä eivät ole atomien satunnaisen yhtymisen seuraus\nja että kemisti yhdistellessään seoksiaan ei saa niitä tuntemaan eikä\najattelemaan sulatusahjossaan.[124]\n\nOlen lukenut hämmästyksen, melkeinpä harmin valtaamana Nieuventit'iä!\nKuinka tämä mies on voinut ryhtyä kirjoittamaan kirjaa luonnon\nihmeistä, jotka osottavat luojansa viisautta? Vaikka hänen kirjansa\nolisi koko maailman kokoinen, ei hän sittenkään voisi siinä käsitellä\nkoko aihettaan. Niinpian kuin tahtoo syventyä yksityisseikkoihin, jää\nsuurin ihme, kaiken sopusointu ja -suhtaisuus huomaamatta. Ja elävien,\nelimellisten olentojen syntyminen on ihmishengelle syvä salaisuus. Se\nylipääsemätön juopa, jonka luonto on asettanut eri lajien väliin,\njotta ne eivät sekoittuisi, näyttää mitä selvimmällä tavalla sen\ntarkoitukset. Se ei ole tyytynyt säätämään järjestystä, se on vielä sen\nlisäksi ryhtynyt erityisiin toimenpiteisiin, ettei mikään voisi tätä\njärjestystä hämmentää.\n\nKaikkeudessa ei ole sitä oliota, jota ei voisi jossakin suhteessa pitää\nkaikkien muiden yhteisenä keskuksena, minkä ympärille ne kaikki ovat\njärjestetyt niin, että ne molemminpuolisesti ovat keinona ja\ntarkoitusperänä toistensa suhteen. Ajatus ei voi sekaantumatta ja\nharhailematta syventyä noihin loppumattomiin suhteisiin, joista ei\nyksikään sekaannu eikä häviä tuossa suuressa joukossa. Kuinka monien\nmielettömien olettamien avulla onkaan koetettu selittää tämä sopusointu\njohtuvaksi sattuman varassa liikkuvan aineen sokeasta rakenteesta! Ne,\njotka kieltävät tarkoituksenmukaisuuden, joka ilmenee tämän suuren\nkokonaisuuden kaikkien osien välillä, koettavat turhaan peittää\nlaverruksiaan abstraktsioneilla, rinnastuksilla, yleiskäsitteillä ja\nkuvakielellä. Mitä tehnevätkin, minun on mahdoton käsittää niin\npysyväisesti järjesteltyä oliojärjestelmää, ajattelematta samalla sitä\njärjestävää järkeä. Ei riipu minusta uskoa, että vaikutuksenalainen\nkuollut aine on voinut synnyttää eläviä ja tuntevia olentoja, että\nsokea sattuma on voinut synnyttää järjellisiä olentoja, että se, mikä\nei ajattele, on voinut synnyttää olentoja, jotka ajattelevat.\n\nUskon siis, että maailmaa hallitsee voimakas ja viisas tahto. Minä sen\nhuomaan, tai ennemmin sen tunnen, ja se tieto on minulle tärkeä. Mutta\nonko tämä samainen maailma iankaikkinen vai luotu? Onko olemassa koko\nolemistolle yhteinen alkuperus? Onko niitä kaksi vai useampia ja\nminkäluontoisia ne ovat? Siitä en tiedä mitään, enkä huolikaan tietää.\nMikäli nämä tiedot alkavat minua huvittaa, olen tekevä parastani\nhankkiakseni ne itselleni. Mutta siihen saakka pidättäydyn\nturhanpäiväisistä kysymyksistä, jotka kyllä voivat häiritä\nitserakkauttani, mutta ovat hyödyttömät minun elämäntavalleni ja liian\nkorkeat minun järjelleni.\n\nMuistakaa aina, etten suinkaan opeta tuntemaani vakaumusta, vaan\nettä sitä esitän. Olkoon aine ikuinen tai luotu, olkoon sillä\nvaikutuksenalainen perustus tai olkoon se tätä perustusta vailla,\nvarmaa on aina, että kaikki muodostaa ykseyden ja ilmaisee yhtä järkeä.\nSillä en voi havaita mitään, mikä ei olisi järjestettynä tähän samaan\njärjestelmään ja mikä ei puolestaan auttaisi pyrkimään samaan\ntarkoitusperään, nimittäin kaiken säilyttämiseen määrätyn järjestyksen\nrajoissa. Tätä olentoa, joka tahtoo ja voi, tätä itsetoimivaa olentoa,\ntätä olentoa, minkälainen lieneekin, joka panee kaikkeuden liikkeeseen\nja määrää kaiken, sanon Jumalaksi. Yhdistän tähän nimeen ne käsitykset\njärjestä, voimakkuudesta ja tahdosta, jotka minulla on ja lisäksi\nkäsityksen hyvyydestä, joka on niiden välttämätön seuraus. Mutta en\nsiltä tunne sen paremmin sitä olentoa, jolle olen tuon nimen antanut.\nSe pysyy saavuttamattomana sekä havainnolleni että järjelleni. Kuta\nenemmän sitä ajattelen, sitä enemmän joudun ymmälle. Tiedän vallan\nvarmaan, että se on olemassa ja että se on olemassa itsensä kautta;\ntiedän, että minun olemassaoloni on alistettu riippuvaiseksi sen\nolemassaolosta ja että kaikki tuntemani oliot ovat vallan samassa\nasemassa. Näen Jumalan kaikkialla hänen teoissaan, tunnen hänet\nitsessäni, näen hänet ympärilläni. Mutta heti kun tahdon tutkia mitä\nhän on itsessään, missä hän on, mikä hän on, minkälainen hänen\nolemuksensa on, silloin hän minulta häviää ja sekaisin menneet\najatukseni eivät enää tajua mitään.\n\nOllen puutteellisuuteni tietoisuuden läpitunkemana en aio koskaan\nryhtyä pohtimaan Jumalan olemuksen laatua, ellei tunne hänen\nsuhteestaan minuun minua siihen pakota. Sellaiset pohtimiset ovat aina\nliian uskallettuja. Ymmärtäväisen ihmisen ei pidä koskaan vapisematta\nantautua niihin, sillä olkoon hän varma siitä, ettei hän ole luotu\ntunkemaan niiden syvyyteen. Sillä Jumaluutta ei loukkaa niin paljon se,\nettei sitä ollenkaan ajatella, kuin se, että sitä ajatuksissa\nvääristellään.\n\nSaatuani selville ne Jumaluuden ominaisuudet, joiden kautta voin\nkäsittää sen olemassaolon, palaan takaisin itseeni ja alan tutkia mikä\narvoaste minulla on siinä järjestetyssä olemistossa, jota korkein\nolento ohjaa ja jota minä kykenen tutkimaan. Huomaan kieltämättä\nolevani ensimäisiä lajiini nähden. Sillä vallassani olevien\ntahdonkeinojeni kautta, joilla panen tahtoni täytäntöön, minulla on\nenemmän voimaa vaikuttaa kaikkiin muihin minua ympäröiviin olioihin,\nmielin määrin antautua niiden vaikutuksen alaiseksi tai vetäytyä siitä\npois kuin yhdelläkään niistä on vaikuttaa minuun vasten tahtoani ja\npelkän fyysillisen kiihotuksen kautta; järkeni nojalla minä olen ainoa,\njoka voin luoda yleissilmäyksen kaikkeen. Mikä olento täällä maan\npäällä, paitsi ihmistä, saattaa tehdä huomioita kaikkien muiden\nsuhteen, mitata, laskea ja edeltäpäin nähdä niiden liikkeet ja\nvaikutukset ja yhdistää yhteisen olemassaolon tunteen oman yksityisen\nolemassaolon tunteeseen? Mitä naurettavaa siinä on, että ajattelen\nkaiken olevan luodun minua varten, jos minä nyt kerran olen ainoa\nolento, joka osaan asettaa sen suhteeseen itseeni?\n\nOn siis totta, että ihminen on asumansa maapallon kuningas. Sillä hän\nei ainoastaan lannista kaikkia eläimiä eikä ainoastaan taitonsa avulla\nkäytä hyväkseen luonnonvoimia, vaan on ainoa maailmassa, joka voi niin\ntehdä. Vieläpä hän anastaa itselleen mietiskelynsä avulla tähdetkin,\njoita hän ei voi lähestyä. Näytettäköön minulle maan päällä elävä\neläin, joka osaisi käyttää tulta ja ihailla aurinkoa. Kuinka! Minä voin\ntehdä huomioita, tuntea oliot ja niiden suhteet; voin tajuta mitä on\njärjestys, kauneus, hyve; voin mietiskellen tarkastaa kaikkeutta,\nkohota havaitsemaan sitä ohjaavaa kättä, voin rakastaa hyvää ja sitä\ntehdä; minäkö antaisin verrata itseäni eläimiin? Alhainen sielu, surkea\nfilosofiasi sinut tekee niiden kaltaiseksi, tai ennemmin: tahdot\nturhaan alentaa itseäsi. Henkiset kykysi todistavat periaatteitasi\nvastaan, hyväntahtoinen sydämesi väittää oppisi vääräksi, ja itse\nlahjojesi väärinkäyttäminen todistaa vasten tahtoasi näiden lahjojen\nerinomaisuutta.\n\nMinä, jolla ei ole mitään järjestelmää tuettavana, minä yksinkertainen,\nvakava ihminen, jota ei mikään puoluekiihko tempaa mukaansa, joka en\ntavoittele kunniaa saada olla minkään oppilahkon päämiehenä, minä olen\ntyytyväinen siihen asemaan, johon Jumala minut on asettanut, enkä\nlähinnä häntä näe mitään, joka olisi parempaa kuin se laji, johon\nkuulun. Ja jos saisin valita asemani olioiden sarjassa, niin minkä\nparemman voisin valita kuin ihmisenä olemisen?\n\nTämä miete saattaa minut heltymään sen sijaan että tekisi minut\nylpeäksi, sillä tämä asema ei ole minun oma valitsemani, se ei ole\nvoinut olla olennon ansio, jota ei vielä ollut olemassakaan. Voinko\nnähdä olevani niin huomatussa asemassa onnittelematta itseäni niin\nkunniakkaasta paikasta ja siunaamatta sitä kättä, joka minut siihen on\nasettanut. Heti kun menen itseeni, herää sydämessäni kiitollisuuden ja\nsiunaamishalun tunne sukuni luojaa kohtaan, ja tästä tunteesta johtuu\nensimäinen kunnianosotukseni hyväntekevälle jumaluudelle. Hartaasti\nihailen ylintä valtiutta, sen hyvät teot saattavat mieleni heltymään.\nMinulle ei tarvitse opettaa tätä jumalanpalvelusta, sen on minulle\nluonto itse opettanut. Eikö ole luonnollinen seuraus rakkaudestamme\nitseämme kohtaan, että kunnioitamme suojelijaamme ja että rakastamme\nsitä, joka tahtoo meidän parastamme.\n\nMutta kun minä, saadakseni lopultakin tietää yksilöllisen asemani\nlajiini nähden, tarkastelen tämän lajin eri arvoasteita ja ihmisiä,\njoilla niitä on, niin mikä minusta oikeastaan tulee? Mikä näky! Missä\non havaitsemani järjestys? Luonnon kuva näytti minulle pelkkää\nsopusointua ja tasasuhtaisuutta, ihmissuvun kuva näyttää pelkkää\nhämmennystä ja epäjärjestystä. Elementtien kesken vallitsee järjestys,\nihmisten kesken sekasorto. Eläimet ovat onnellisia, niiden kuningas\nyksin on onneton! Oi viisaus, missä ovat lakisi? Oi kaitselmus, niinkö\nsinä hallitset maailmaa? Hyvää tekevä olento, mihin on voimasi\njoutunut? Näen pahan maailmassa.\n\nVoitteko uskoa, hyvä ystävä, että nämä surulliset mietteet, nämä\nilmeisen selvät ristiriitaisuudet synnyttivät minun mielessäni sen\nylevän käsityksen sielusta, johon tähänastiset tutkimukseni eivät\nolleet johtaneet. Mietiskellessäni ihmisen luontoa, luulin löytäväni\nsiinä kaksi toisistaan selvästi eroavaa perusjohdetta, joista toinen\nkohottaa ihmisen tutkimaan ikuisia totuuksia, rakentamaan oikeutta ja\nsiveellisesti kaunista, kohottaa henkiseen maailmaan, jonka\ntutkisteleminen on viisaan suurin nautinto, toinen taas vajottaa hänet\nhäneen itseensä, orjuuttaa hänet riippuvaksi aisteista ja niitä\npalvelevista intohimoista ja estää näiden kautta kaiken sen, johon\nensimäinen perusjohde häntä innosti. Tuntiessani olevani näiden kahden\nvastakkaisen voiman vaikutuksen ja ristiriidan esineenä, sanoin\nitselleni: ei, ihminen ei ole mikään ykseys. Minä tahdon, ja en tahdo,\nminä tunnen itseni samalla kertaa orjaksi ja vapaaksi. Huomaan hyvän,\nrakastan sitä, mutta teen pahaa. Olen toimivana kuunnellessani järjen\nääntä ja olen vaikutuksenalainen, kun intohimot tempaavat minut\nmukaansa. Ja pahin tuskani langetessani on se tietoisuus, että olisin\nvoinut vastustaa.\n\nNuori mies, kuunnelkaa minua luottamuksella; olen alati puhuva vallan\nvilpittömästi. Jos omatunto on ennakkoluulojen tulos, olen epäilemättä\nväärässä, eikä todistettavaa moraalia ole olemassa. Mutta jos se\nseikka, että asettaa itsensä kaiken muun edelle, on ihmisen\nluonnollinen taipumus ja jos kuitenkin ihmisen sydämessä on\nsynnynnäinen oikeuden tunne, niin poistakoon se, joka tekee ihmisestä\nyksinkertaisen olennon, nämä ristiriitaisuudet, ja minäkin olen valmis\ntunnustamaan, että hänet muodostaa yksi ainoa substanssi.\n\nHuomaatte, että tällä sanalla substanssi ymmärrän yleensä olioita,\njoilla on joku alkuperäinen ominaisuus, jättäen kaikki erityiset ja\ntoissijaiset muodostelut sikseen. Jos nyt kaikki alkuperäiset\nominaisuudet, jotka tunnemme, voivat yhdistyä yhdeksi samassa oliossa,\nniin ei saa olettaa muita kuin yhtä ainoata substanssia. Mutta jos on\nominaisuuksia, jotka keskenään sulkevat pois toisensa, on myöskin yhtä\nmonta substanssia kuin noita poissulkemisia. Tulette miettimään tätä\nseikkaa; minun ei puolestani tarvitse, sanokoon Locke mitä tahansa,\nmuuta kuin tuntea aine ulottuvaiseksi ja jakautuvaiseksi, ollakseni\nvarma siitä, ettei se voi ajatella. Ja jos joku filosofi tulee minulle\nsanomaan puiden tuntevan ja kallioiden ajattelevan,[125] niin turhaan\nhän koettaa saada minut hämmennyksiin rikkiviisailla todisteluillaan;\nminä en voi huomata häntä muuksi kuin sangen vähän luotettavaksi\nviisastelijaksi, joka mieluummin antaa tunteen kiville, kuin myöntää,\nettä ihmisellä on sielu.\n\nKuvitelkaamme mielessämme kuuroa ihmistä, joka kieltää äänen\nolemassaolon, se kun ei koskaan ole kajahtanut hänen korvaansa. Asetan\nhänen eteensä kielisoittimen, jonka panen soimaan koskettamalla toisen\nyhdenmukaiseksi viritetyn soittimen kieliä. Kuuro näkee kielen\nvärähtelevän ja minä sanon hänelle: \"Ääni vaikuttaa tämän.\" \"Ei\nsuinkaan\", vastaa hän, \"syy kielen värähtelemiseen on siinä itsessä.\nTuo värähteleväisyys on kaikille kappaleille yhteinen ominaisuus.\" \"Jos\nniin on\", väitän minä, \"niin näyttäkää minulle tuo värähteleväisyys\nmuissa kappaleissa tai ainakin syy tämän kielen värähtelemiseen.\" \"Sitä\nen voi\", vastaa kuuro, \"mutta koska en voi käsittää, miten tämä kieli\nvärähtelee, niin miksi minun täytyy mennä selittelemään sitä juuri\nteidän mainitsemanne äänen avulla, josta minulla ei ole vähintäkään\nkäsitystä? Sehän on samaa, kuin selittää hämärä seikka vielä hämärämmän\nsyyn avulla. Tehkää siis nuo 'äänenne' minulle havaittaviksi, muuten\nväitän, etteivät ne ollenkaan ole olemassa.\"\n\nKuta enemmän tutkistelen ihmishengen ajatusta ja luontoa, sitä enemmän\nhuomaan materialistien päätelmien olevan tämän kuuron ihmisen\npäätelmien kaltaisia. He ovat todellakin kuurot sisäiselle äänelle,\njoka varsin selvästi ja tajuttavasti heille huutaa: kone ei ajattele;\nei ole sitä liikuntoa eikä muotoa, joka synnyttäisi punnitsevaa\najattelemista. Sinussa on jotakin, joka pyrkii murtamaan ne siteet,\nmitkä sitä puristavat. Paikallisuus ei ole sinun mittasi, koko\navaruus, ei ole tarpeeksi suuri sinulle. Tunteillasi, haluillasi,\nrauhattomuudellasi, ylpeydelläsikin on toinen perusta, kuin tämä ahdas\nruumis, johon tunnet itsesi kahlehdituksi.\n\nEi mikään aineellinen olio ole itsestään toimiva, ja minä, minä olen.\nTurhaan minua vastaan väitellään tässä suhteessa, minä tunnen, että\nniin on, ja tämä tunne puhuu minulle vakuuttavammin kuin sitä vastaan\ntaisteleva järki. Minulla on ruumis, johon muut oliot vaikuttavat ja\njoka puolestaan vaikuttaa niihin. Tämä molemminpuolinen vaikutus on\nepäilemätön. Mutta tahtoni on riippumaton aisteistani, myönnän tai\nvastustan, sorrun tai voitan, ja tunnen aivan täydellisesti itsessäni\nmilloin teen mitä olen tahtonut tehdä tai milloin vaan antaudun\nintohimojeni valtaan. Minulla on aina valta tahtoa, mutta ei voimaa\npanna tahtomaani täytäntöön. Kun antaudun viettelemyksien valtaan,\ntoimin ulkonaisten esineiden kiihotuksen alaisena. Kun moitin itseäni\ntästä heikkoudestani, kuuntelen ainoastaan tahtoani. Olen orja\npaheideni suhteen ja vapaa tunnonvaivojeni suhteen. Vapaudentunto\nminussa sammuu vaan siinä tapauksessa, että turmellun ja että lopuksi\nestän sielun äänen nousemasta ruumiin lakia vastaan.\n\nTunnen tahdon ainoastaan sen tunteen kautta, joka minulla on omasta\ntahdostani, enkä järkeäkään paremmin tunne. Kun minulta kysytään mikä\nsyy määrää tahtoani, kysyn minä vuorostani mikä syy määrää järkeäni.\nSillä on selvää, että nämä kaksi syytä ovatkin vaan yksi ainoa syy. Ja\njos tarkoin ymmärtää ihmisen olevan vapaan arvostellessaan hänen\njärkensä olevan ainoastaan kyvyn vertailla ja lausua johtopäätöksiä,\nniin huomaa, ettei hänen vapautensa ole muuta kuin samankaltainen\ntai siitä johtunut kyky. Ihminen valitsee hyvän sen mukaan,\nmitä hän pitää oikeana; jos hän arvostelee väärin, niin hän valitsee\npahasti. Mikä siis on se syy, joka määrää hänen tahtoaan? Se on\nhänen arvostelukykynsä. Ja mikä on se syy, joka määrää hänen\narvostelukykynsä? Se on hänen henkinen kykynsä, hänen voimansa\narvostella. Määräävä syy on hänessä itsessään. Siitä, mikä menee\nkaiketi tämän ulkopuolelle, en enää ymmärrä mitään.\n\nEpäilemättä minulla ei ole vapautta olla tahtomatta omaa hyvääni, enkä\nole vapaa tahtomaan että minun kävisi pahoin. Mutta vapauteni on juuri\nsiinä, etten voi tahtoa muuta kuin sitä, mikä minulle on soveliasta tai\nmitä minä pidän soveliaana, ilman että mikään minulle vieras seikka\nminua rajoittaisi. Onko siitä, ettei minulla ole valtaa olla muuta kuin\nmitä olen, seurauksena se, etten ole oma herrani?\n\nKaiken toiminnan perusta on vapaan olennon tahdossa, kauempaa ei\nvoitane sitä etsiä. Sana vapaus ei ole merkitystä vailla, vaan sana\nvälttämättömyys. Olettaa, että joku toiminta, joku seuraus ei johtuisi\ntoimivasta perusvaikutteesta, on todella aivan samaa kuin olettaa\nseurauksia, jotka ovat ilman syytä; se on joutumista kehäpäätelmiin.\nJoko ei ole olemassa mitään ensimäistä vaikutinta, tai kaikilta\nensimäisiltä vaikuttimilta puuttuu edelläkäypä syynsä, ja silloin ei\nole mitään tosi tahtoa ilman vapautta. Ihminen on siis vapaa\ntoimintansa suhteen ja semmoisena aineettoman substanssin elähyttämä.\nSiinä kolmas uskonkappaleeni. Näistä kolmesta ensimäisestä tulette\nhelposti johtamaan muut, ilman että minun enää tarvitsee jatkaa niiden\nluettelemista.\n\nJos ihminen on toimiva ja vapaa, hän toimii itsestään. Ei mikään\nkaikesta siitä, minkä hän tekee vapaasta tahdostaan, sovellu\nkaitselmuksen järjestettyyn järjestelmään, eikä sitä voida pitää sen\naiheuttamana. Kaitselmus ei tahdo sitä pahaa, minkä ihminen tekee\nväärin käyttäen sitä vapautta, jonka se hänelle antaa, mutta se ei estä\nhäntä sitä tekemästä, ehkä siksi, että tämä paha niin heikon olennon\npuolelta sen silmissä on mitätön, tai ettei se voi ehkäistä ihmistä\nhäiritsemättä hänen vapaata toimintaansa ja siten aiheuttamatta vielä\nenemmän pahaa huonontamalla hänen luonnettaan. Se on tehnyt ihmisen\nvapaaksi siinä tarkoituksessa, että hän ei tekisi pahaa, vaan hyvää\noman valintansa mukaan. Se on luonut hänet kykeneväksi tekemään tämän\nvalintansa niitä ominaisuuksia oikein käyttämällä, jotka se hänelle on\nantanut. Mutta se on siihen määrään rajoittanut hänen voimansa, että\nsen hänelle suoma tilaisuus vapauden väärinkäyttämiseen ei voi häiritä\nyleistä tapahtumain kulkua. Paha, jonka ihminen tekee, lankeaa hänen\nomille hartioilleen, missään suhteessa muuttamatta maailmanjärjestystä\nja estämättä ihmissukua olemasta olemassa vasten tahtoaankin. Ken\nnapisee siitä, ettei Jumala estä tekemästä pahaa, napisee siitä, että\nJumala on antanut ihmiselle niin erinomaiset luonnon lahjat, että hän\non ihmissuvun toiminnan yhteyteen liittänyt siveellisyyden, joka sitä\nylentää, ja että hän on antanut ihmiselle oikeuden hyveeseen. Korkein\nnautinto on tyytymys itseensä ja juuri tätä tyytymystä ansaitaksemme\nja sen saavuttaaksemme olemme asetetut maan päälle, vapaudella\nvarustettuina, juuri sentähden intohimot meitä johtavat kiusaukseen ja\nomatunto meitä pidättää. Mitä muuta itse jumalallinen kaikkivalta olisi\nvoinutkaan tehdä meidän hyväksemme? Olisiko se voinut painaa luontoomme\nristiriitaisuuden ja palkita hyvästä teosta sitä, jolla ei ollut\nvaltaa, joka ei kyennyt pahaa tekemään? Kuinka, olisiko pitänyt\nrajoittaa ihmisen toiminta vaistosta riippuvaksi ja tehdä hänet\neläimeksi, estääkseen hänet pahasta? Ei, henkeni Jumala, minä en\nkoskaan moiti sinua siitä, että olet tehnyt henkeni kuvaksesi, että\nvoisin olla vapaa, hyvä ja onnellinen kuten sinä.\n\nLuontaisten ominaisuuksiemme väärinkäyttäminen meidät tekee\nonnettomiksi ja pahoiksi. Murheemme, huolemme ja tuskamme johtuvat\nmeistä itsestämme.\n\nHenkinen paha on kieltämättä oma tekomme ja ruumiillinen paha ei olisi\nmitään ilman paheitamme, jotka sen ovat tehneet meille tuntuvaksi. Eikö\nluonto anna meidän tuntea tarpeitamme olemassaolomme vuoksi? Eikö\nruumiillinen kipu ole merkkinä siitä, että koneisto on joutumassa\nepäkuntoon, ja huomautus siitä, että se on korjattava? Entä sitten\nkuolema ... eivätkö häijyt ihmiset myrkytä meidän elämäämme ja omaa\nelämäänsä? Mutta kukapa tahtoisi elää aina? Kuolema on niiden vaivojen\nlääke, jotka itse itsellenne hankitte; luonto on tahtonut, ettette\nalituisesti kärsisi. Kuinka vähässä määrässä onkaan alkuperäisessä\nyksinkertaisuuden tilassa elävä ihminen alttiina kärsimyksille! Hän\nelää melkein vapaana taudeista ja intohimoista, hän ei aavista eikä\ntunne kuolemaa. Ja kun hän tuntee sen lähestyvän, tekevät hänen kurjat\nolonsa sen hänelle toivotuksi, ja silloin se ei enää ole hänelle paha.\nJos tyytyisimme olemaan mitä olemme, ei meillä olisi mitään\nvalittamista kohtalomme suhteen. Mutta sen kautta, että etsimme\nkuviteltua onnea, hankimme itsellemme tuhansia todellisia ikävyyksiä.\nSen, joka ei osaa kestää pientä kärsimystä, tulee varustautua paljon\nkärsimään. Kun on pilannut terveytensä epäsäännöllisellä elämällä,\ntahtoo saattaa sen entiselleen lääkkeillä; silloin lisää tuntemaansa\nonnettomuuteen vielä toisen, jota pelkää. Kuoleman edeltäpäinnäkeminen\ntekee sen hirvittäväksi ja jouduttaa sitä. Kuta enemmän sitä tahtoo\npaeta, sitä enemmän tuntee sen lähestyvän. Ja niin ihminen elämänsä\naikana kuihtuu ja kuolee pelosta, napisten luontoa vastaan niiden\nvaivojen vuoksi, jotka itselleen on hankkinut loukkaamalla luontoa.\n\nIhminen, älä etsi pahan aiheuttajaa; se olet sinä itse. Ei ole\nolemassa mitään muuta pahaa kuin minkä sinä teet tai mikä sinulle\ntehdään, ja kumpikin tulee sinulle sinusta itsestäsi. Yleinen paha voi\nesiintyä ainoastaan epäjärjestyksen yhteydessä, ja minä näen\nmaailmanjärjestelmässä järjestyksen, joka ei muutu. Yksityinen paha\npiilee yksistään kärsivän olennon tunteissa, ja näitä tunteita hän ei\nole saanut luonnolta, vaan on ne itse antanut itselleen. Tuskalla on\nainoastaan vähän valtaa semmoiseen ihmiseen nähden, olipa kuka tahansa,\njoka ei paljon pohdi asioita, jolla siis ei ole muistoja ja joka ei\nedeltäpäin ajattele. Poistakaa meidän turmiollinen edistymisemme,\npoistakaa erehdyksemme ja paheemme, poistakaa se, mikä on ihmisen\naikaansaamaa, ja kaikki on oleva hyvin.\n\nSiinä, missä kaikki on hyvin, ei ole mitään vääryyttä. Oikeus ja hyvyys\novat eroamattomasti toisiinsa yhdistyneet. Hyvyys on välttämätön\nseuraus rajattomasta voimasta, rakkaudesta itseemme; tämä on olennainen\njokaiselle olennolle, joka sitä itsessään tuntee. Se, joka voi tehdä\nkaiken, laajentaa niin sanoakseni olemassaoloaan muiden olentojen\nolemassaolon yhteydessä. Voiman alituisena toimena on synnyttää ja\nsäilyttää; se ei vaikuta muuhun kun siihen, mikä on olemassa. Jumala ei\nole mikään kuolleiden Jumala, hän ei voisi hävittää ja olla paha\nvahingoittamatta itseään. Se, joka voi tehdä kaikkea, ei voi tahtoa\nmuuta kuin hyvää.[126] Siis kaikki hyvän olennon, ollen kaikkivoipa,\ntulee myöskin olla korkeimmassa määrässä oikeudellinen, muuten hän\nolisi ristiriidassa itsensä kanssa. Sillä rakkaus järjestykseen, josta\njärjestys syntyy, on hyvyys, ja se rakkaus taas, jonka kautta\njärjestyksen olemassaolo säilyy, on oikeus.\n\nJumala, sanotaan, ei ole luoduilleen mitään velkaa. Minä taas luulen,\nettä hän on heille velkaa kaiken sen, minkä on heille luvannut,\nantaessaan heille elämän. Antaessaan heille käsityksen hyvästä ja\nsaattaen heidät tuntemaan, että he sitä tarvitsevat, hän on luvannut\nsuoda sen heille. Kuta enemmän syvennyn itseeni, kuta enemmän tutkin\nitseäni, sitä selvemmin luen sieluuni kirjoitetut sanat: \"Ole\noikeudellinen, niin olet onnellinen.\" Siitä ei kuitenkaan näy\nmerkkiäkään, jos katselee asioiden nykyistä tilaa. Paha ihminen\nmenestyy, ja oikeamielistä sorretaan. Mutta huomatkaa myöskin, mikä\npaheksumisen tunne meissä syttyy, kun tässä odotuksessamme petymme!\nOmatunto nousee ja napisee luojaansa vastaan; se huokaa hänelle: sinä\nolet minut pettänyt.\n\nMinä sinut pettänyt, sinä röyhkeä ihminen! Kuka sen on sinulle sanonut?\nOnko sielusi tehty olemattomaksi? Oletko lakannut olemasta? Oi Brutus!\nOi poikani! Älä häpäise ylevää elämääsi tekemällä siitä loppu! Älä\nheitä toivoasi ja mainettasi Filippin kentille! Miksi sanot: \"hyve ei\nmaksa mitään\", jos kerran menet nauttimaan palkkaa omasta hyveestäsi?\nLuulet kuolevasi. Päinvastoin vasta alat elää, ja silloin, silloin minä\nolen pitävä kaikki, minkä sinulle olen luvannut.\n\nPäättäen kärsimättömien kuolevaisten napisemisista luulisi, että Jumala\non heille velkaa palkinnon, ennenkuin se on ansaittu ja että hän on\nvelvollinen maksamaan heille edeltäkäsin heidän hyveensä. Oi, olkaamme\nensin hyviä, niin sitten olemme olevat onnellisia! Älkäämme vaatiko\npalkintoa, ennenkuin olemme voittaneet, älkäämmekä palkkaa, ennenkuin\nolemme tehneet työn. \"Meidän pyhitetyissä leikeissämme voittajiksi\ntulleita\", sanoo Plutarkos, \"ei seppelöidä kilparadalla, vaan vasta\nsilloin, kun he ovat sen kiertäneet.\"\n\nJos sielu on aineeton, voi se elää kauemmin kuin ruumis. Ja jos se elää\nkauemmin kuin ruumis, on kaitselmus puhdistettu syyllisyydestä. Vaikka\nminulla ei olisi muuta todistusta sielun aineettomuudesta kuin häijyjen\nvoitto ja oikeamielisten sortaminen tässä maailmassa, niin yksin sekin\nestäisi minua tuota aineettomuutta epäilemästä. Niin räikeä epäsointu\nyleisessä sopusointuisuudessa panisi minut etsimään selvitystä.\nSanoisin itsekseni: Kaikki ei meiltä ole loppunut elämän loputtua;\nkaikki palaa jälleen kuoleman kautta järjestykseen. Todella tuntisin\nolevani pulassa kysyessäni itseltäni missä ihminen olisi, kun kaikki\nse, minkä hän aistimillaan havaitsi, olisi hävitetty. Tämä kysymys ei\nenää tuota minulle vaikeuksia, kun olen tunnustanut olevani kaksi\nsubstanssia. On selvä asia että, kun ruumiillisen elämäni aikana en\nhavaitse muuten kuin aistimieni avulla, se, mikä ei niihin vaikuta, jää\nminulta huomaamatta, Kun yhteys ruumiin ja sielun välillä on katkennut,\nkäsitän toisen niistä voivan haihtua, toisen säilyä. Sillä miksikä\ntoisen häviäminen aiheuttaisi toisen häviämisen? Päinvastoin olivat ne,\nollen laadultaan niin erilaiset, yhdistettyinä pakollisessa tilassa ja\npalaavat tämän yhdistymisen lakattua kumpikin luonnolliseen tilaansa.\nToimiva ja elävä substanssi saa takaisin kaiken sen voiman, jota se\nkäytti pannakseen vaikutuksenalaisen, kuolleen substanssin liikkeeseen.\nOi, paheeni saattavat minut liiankin hyvin tuntemaan, että ihminen\neläessään elää vaan puoleksi ja että sielun elämä alkaa vasta ruumiin\nkuoltua.\n\nMutta minkälainen on tämä elämä? Ja onko sielu luonnostaan kuolematon?\nSitä en tiedä. Rajoitettu ymmärrykseni ei käsitä mitään rajoitettua.\nKaikki se, jota sanotaan äärettömäksi, ei ole minun käsitettävissäni.\nMitä voin minä kieltää tai myöntää, mitä mietiskellä sen suhteen, jota\nen voi käsittää? Luulen sielun elävän ruumiin jälkeen tarpeeksi kauan\njärjestyksen säilyttämiseksi; mutta kenpä tietää, riittääkö se\nikuisuutta varten. Sen ainakin käsitän miten ruumis kuluu ja häviää\nsen eri osien hajoamisen kautta, mutta en voi käsittää mitään\nsamankaltaista häviämistä mitä ajattelevaan olioon tulee. Ja koska en\nsaata kuvitella miten se voisi kuolla, oletan, ettei se kuole\nollenkaan. Ja koska kerran tämä olettama minua lohduttaa, eikä ole\nmitenkään järkeä vastaan sotiva, niin miksi pelkäisin antautua sen\nvaltaan?\n\nOlen tietoinen sielustani; tiedän sen olemassaolon tunteen ja ajatuksen\nkautta. Tiedän sen olevan olemassa, tietämättä mikä sen olemus on. En\nvoi mietiskellä sellaisia käsitteitä ja niistä tehdä johtopäätöksiä,\njoita minulla ei ole. Tiedän hyvin, että tietoisuus _minästä_ jatkuu\nainoastaan muistin avulla ja että minun, voidakseni todella olla sama,\ntäytyy muistaa olleeni olemassa. Mutta nyt minä kuolemani jälkeen en\nvoisi muistaa mikä olen eläessäni ollut, ellen samalla muistaisi mitä\nolen tuntenut ja siis myöskin mitä olen tehnyt. Enkä ollenkaan epäile,\nettei tämä muisto vielä kerran aiheuttaisi hyvien onnea ja pahojen\ntuskantunteita. Täällä maan päällä tuhannet palavat intohimot imevät\nitseensä sisäisen tunnon ja johtavat harhaan omantunnon äänen.\nNöyrtyminen ja vastoinkäymiset, jotka hyveen harjoittaminen tuo\nmukanaan, estävät tuntemasta sen viehätyksiä. Mutta kun vapautuneina\nniistä pettävistä kuvista, joita ruumis ja aistit aiheuttavat, pääsemme\nylevää nautintoa tuntien katselemaan kaikkein ylintä olentoa ja\ntuntemaan niitä ikuisia totuuksia, joiden lähde hän on, kun\njärjestyksen kauneus valtaa hämmästyksellä kaikki sielunvoimamme, ja\nkun yksinomaan vertaamme sitä minkä olemme tehneet, siihen, mikä meidän\nolisi pitänyt tehdä, silloin omantunnon ääni saa takaisin voimansa ja\nvaltansa. Silloin on puhdas sisäisen tyytyväisyyden synnyttämä nautinto\nja itsensä alentamisen tunteesta johtunut katkera katumus\nloppumattomien tunteiden kautta ilmaiseva sen kohtalon, jonka kukin on\nitselleen valmistanut. Älkää kysykö minulta, hyvä ystävä, onko muita\nonnen ja vaivan lähteitä. Sitä en tiedä. Mutta jo ne, jotka kuvittelen\noleviksi, riittävät minua lohduttamaan tämän elämän suhteen ja\ntoivomaan toista elämää, En sano, että hyvät tulevat palkituiksi, sillä\nmitä muuta hyvää etevä olento voi odottaa, kuin saada olla olemassa\nluonteensa vaatimusten mukaisesti. Mutta sanon heidän tulevan\nonnellisiksi, koska heidän luojansa, kaiken oikeuden luoja, ollen\ntehnyt heidät tunteellisiksi olennoiksi, ei ole luonut heitä kärsimään\nja koska he maan päällä eivät ole väärinkäyttäneet vapauttaan eivätkä\nsiten ole antaneet vikojensa pettää itseään heidän tarkoitusperänsä\nsuhteen. Mutta he ovat kärsineet tässä elämässä ja he tulevat sen\nvuoksi palkituiksi tulevassa. Tämä käsitys perustuu enemmän\ntietoisuuteen hyvyydestä, joka hyvyys minusta näyttää jumalallisesta\nolemuksesta erottamattomalta, kuin tietoisuuteen ihmisen ansiosta. Minä\nvaan oletan, että maailmanjärjestyksen lait huomataan ja että Jumala on\nmuuttumaton.[127]\n\nÄlkää myöskään kysykö minulta ovatko pahojen vaivat ikuiset ja\nosottaako hyvyyttä heidän luojansa puolelta tuomita heidät ainaisesti\nkärsimään. Minä olen tässäkin suhteessa tietämätön enkä ole turhaan\nniin utelias, että rupeaisin selittämään tarpeettomia kysymyksiä. Mitä\nminä huolin siitä, miten pahojen käy? Vähät minä välitän heidän\nkohtalostaan. Minun on kuitenkin vaikea uskoa, että heidät\ntuomittaisiin ikuiseen vaivaan. Jos ylin oikeus kostaa, niin sen kosto\nalkaa jo tämän elämän aikana. Te ja teidän erehdyksenne, oi\nkansakunnat, olette sen toimeenpanijoita. Ylin oikeus käyttää teidän\ntoisillenne tuottamia onnettomuuksia rangaistakseen rikoksia, jotka\nnoita onnettomuuksia ovat aiheuttaneet. Teidän kateuden, ahneuden ja\nkunnianhimon kalvamissa kyllästymättömissä sydämissänne kostavat\nintohimot rankaisevat pahoja tekojanne keskellä luuloteltua onneanne.\nMitä tarvitsette mennä etsimään helvettiä toisesta elämästä? Se on jo\ntässä elämässä pahojen sydämessä.\n\nSiellä, missä meidän haihtuvat tarpeemme ja mielettömät pyrkimyksemme\nloppuvat, siellä pitää myöskin intohimojemme ja rikostemme loppua.\nMihin turmelukseen voisivatkaan puhtaat, ruumiista vapaat henget olla\nkykeneviä? Miksi he olisivat pahoja, kun eivät mitään tarvitse? Jos he\nvapaina törkeistä intohimoistamme ovat täydelleen onnelliset\ntarkatessaan olentoja, niin he eivät voi tahtoa muuta kuin mikä on\nhyvää. Ja onko mahdollista, että jos ken lakkaa olemasta paha, hän\nvoisi olla ainaisesti onneton? Siinä seikka, jota olen taipuvainen\nuskomaan, vaivaamatta itseäni koettamalla sitä lopullisesti ratkaista.\nOi, laupias ja hyvä Olento! Minkälaiset sinun päätöksesi lienevätkin,\nminä niitä ihailen! Jos rankaiset iankaikkisesti pahoja, minä tunnustan\nheikon järkeni mitättömyyden sinun oikeutesi edessä. Mutta jos noiden\nonnettomien tunnonvaivat tulevat aikanaan lakkaamaan, jos heidän\nvaivansa loppuvat ja jos sama rauha kerran on odottava meitä kaikkia,\nsilloin sinua siitä ylistän. Onhan paha ihminen veljeni. Kuinka monasti\nolen ollut kiusauksessa tulla hänen kaltaisekseen. Vapautukoon hän\nkurjuutensa ohella myöskin ilkeydestään, joka sitä seuraa; olkoon hän\nonnellinen kuten minä. Kaukana siitä, että hänen onnensa minussa\nherättäisi kateutta, se päinvastoin vaan lisää minun onneani.\n\nTällä tavoin, tutkistellen Jumalaa hänen teoissaan ja tutkien häntä\nniiden hänen ominaisuuksiensa suhteen, jotka minun oli tärkeätä tuntea,\nminun on onnistunut asteittain laajentaa ja täydentää sitä aluksi\nepätäydellistä ja rajoitettua käsitystä, jonka olin itselleni\nmuodostanut tästä äärettömästä olennosta. Mutta joskin tämä käsitys on\ntullut ylevämmäksi ja suuremmaksi, niin se samalla on vähemmän\nsopusoinnussa inhimillisen järjen käsityskyvyn kanssa. Sitä myöten kuin\nhengessäni lähestyn iankaikkista valkeutta, sen loisto minua häikäisee,\nminua hämmentää, ja minun on pakko luopua kaikista maallisista\ntiedoistani, joiden avulla olen voinut sitä mielessäni kuvitella.\nJumala ei ole ruumiillinen eikä aisteilla havaittava. Ylin järki, joka\njohtaa maailmaa, ei enää ole maailma itse. Turhaan kohotan ja väsytän\njärkeäni käsittääkseni tuon järjen olemusta. Kun ajattelen sen antavan\nelämää ja toimintakykyä elävälle substanssille, joka hallitsee eläviä\nolentoja, kun kuulen sanottavan, että sieluni on olemukseltaan henkinen\nja että Jumala on henki, niin tunnen närkästyväni tuosta jumalallisen\nolemuksen alennustilasta, ikäänkuin jos Jumala ja minun sieluni\nolisivat samaa laatua, ikäänkuin Jumala ei olisikaan ainoa ehdoton\nolento, ainoa, joka todella on itsestään toimiva, tunteva, ajatteleva,\ntahtova, ainoa, jolta saamme ajatuksen, tunteet, toimintakyvyn, tahdon,\nvapauden ja koko olemuksemme. Olemme vapaat ainoastaan sentähden, että\nhän sen tahtoo, ja hänen selittämätön substanssinsa on meidän\nsielullemme se, mikä meidän sielumme on ruumiillemme. Onko hän luonut\naineen, oliot, henget, maailman, siitä en tiedä mitään. Luomisen\najatteleminen mieltäni hämmentää ja menee yli ymmärrykseni. Uskon sitä\nmikäli sitä voin käsittää. Mutta tiedän, että hän on muodostanut\nkaikkeuden ja kaiken, mitä on olemassa, että hän on kaiken tehnyt,\nkaiken järjestänyt. Jumala on ikuinen, ilman epäilystä, mutta voiko\nhenkeni tajuta ikuisuuskäsitettä? Miksi tyytyä sanoihin, jotka ovat\nvailla käsitettä? Minä käsitän vain, että hän on olemassa ennen\nluomakuntaa, että hän on olemassa niin kauan kuin se kestää ja että hän\non vielä sittenkin, jos kaikki kerran loppuu. Että olento, jota en\nkäsitä, antaa olemassaolon toisille olennoille, se vaan on hämärää ja\nkäsittämätöntä. Mutta että oleminen ja olemattomuus itsestään\nvaihtuisivat toinen toiseksi, se on ilmeinen ristiriitaisuus, se on\nselvä järjettömyys.\n\nJumala on järkiolento, mutta miten? Ihminen on järkiolento kun hän\ntekee järjellisiä johtopäätöksiä, mutta ylimmän järjen ei tarvitse\ntehdä johtopäätöksiä. Sille ei ole olemassa premissejä ja\njohtopäätöksiä, ei edes pohdittavia seikkoja. Se on puhtaasti\nintuitiivinen, se näkee kaiken, mikä on olemassa samalla kuin kaiken,\nmikä voi olla olemassa. Kaikki totuudet muodostuvat sille yhdeksi\nainoaksi käsitteeksi, kuten myös kaikki paikat yhdeksi kohdaksi ja\nkaikki ajanjaksot yhdeksi hetkeksi. Inhimillinen mahti vaikuttaa\nvälikappaleiden avulla, jumalallinen mahti vaikuttaa itsestään. Jumala\nvoi sentähden, että hän tahtoo, hänen tahtonsa muodostaa hänen\nvoimansa. Jumala on hyvä, ei mikään ole selvempää. Mutta inhimillinen\nhyvyys ilmenee rakkautena lähimäistä kohtaan, Jumalan hyvyys rakkautena\njärjestykseen, sillä järjestyksen avulla hän ylläpitää koko olemiston\nja sitoo joka osan kokonaisuuteen. Jumala on oikeudellinen, siitä olen\nvarma, sillä oikeus on seuraus hänen hyvyydestään. Inhimillinen vääryys\non ihmisten oma teko, eikä Jumalan. Siveellinen epäjärjestys, joka\nfilosofien mielestä todistaa kaitselmusta vastaan, on minun silmissäni\npäinvastoin todistus sen puolesta. Mutta inhimillinen oikeus ilmenee\nsiinä, että annetaan kullekin mikä hänelle kuuluu ja Jumalan oikeus\nsiinä, että hän vaatii tilille jokaisen vastaamaan siitä, minkä hän on\nhänelle antanut.\n\nJoskohta minun onnistuu asteittain löytää nämä ominaisuudet, joista\nminulla ei ole mitään ehdotonta käsitystä, niin tapahtuu se vaan\nkeinotekoisten johtopäätösten, järkeni oikean käyttämisen avulla. Mutta\nvakuutan ne tosiksi, vaikka en niitä ymmärrä, ja oikeastaan se ei ole\nmitään vakuuttamista. Turhaan sanon itselleni: Jumala on semmoinen,\ntunnen sen, minussa on todistuksia siitä; en kuitenkaan sen paremmin\nymmärrä kuinka Jumala voi olla sellainen.\n\nSanalla sanoen, mitä enemmän ponnistelen tutkien hänen ääretöntä\nolemustaan, sitä vähemmin sitä käsitän. Mutta se on olemassa, ja tämä\ntieto minulle riittää. Kuta vähemmän sitä ymmärrän, sitä enemmän sitä\nihailen. Nöyrtyen sanon sille: olentojen olento, minä olen, koska sinä\nolet. Kun alituisesti kohdistan ajatukseni sinuun, kohoan olemukseni\nlähteille. Viisaimmin käytän järkeäni kun tunnustan sen mitättömyyden\nsinun edessäsi. Henkeni riemuitsee, heikkouteni on suloinen, kun tunnen\nsinun suuruutesi painavan minut maahan.\n\nJohdettuani täten aisteilla havaittavista esineistä saamani vaikutuksen\nja sisäisen tuntoni avulla, joka saattaa minut arvostelemaan syitä\nluonnollisen ymmärrykseni mukaan, ne päätotuudet, jotka minulle olivat\ntärkeät tuntea, on minun vielä tutkiminen mitkä perusjohteet minun\ntulee niistä saada käytökselleni ja mitä sääntöjä minun tulee itselleni\ntehdä täyttääkseni tarkoitukseni maan päällä sen aivoituksen\nmukaisesti, joka minut on tänne asettanut. Seuraten yhä edelleen omaa\nmenettelytapaani en johda näitä sääntöjä oppineen filosofian\nperiaatteista, vaan löydän ne syvältä sydämestäni, kirjoitettuina\nluonnon häviämättömillä kirjaimilla. Minun tarvitsee vaan kysyä\nitseltäni mitä tahdon tehdä. Kaikki, minkä tunnen hyväksi on hyvä,\nkaikki, minkä tunnen pahaksi, on paha. Paras ratkaisija omantunnon\nasioissa on omatunto, ja ainoastaan silloin, kun sen kanssa tinkii,\ntäytyy turvautua järkeilemisen viisasteluihin. Ensimäinen kaikista\nhuolista on huoli itsestämme. Mutta kuinka usein kuitenkin sisäinen\nääni sanoo meille, että teemme pahoin, kun muiden kustannuksella\nhankimme itsellemme tyydytystä! Luulemme noudattavamme luonnon\nvaikutusta, mutta itse teossa sitä vastustamme. Kuunnellessamme mitä se\nsanoo aisteillemme, emme pane arvoa siihen, mitä se sanoo sydämellemme.\nToimiva olento tottelee, vaikutuksenalainen olento käskee. Omatunto on\nsielun ääni, intohimot ovat ruumiin ääni. Onko ihme, että nämä kaksi\nääntä usein vastustavat toisiaan? Ja kumpaa silloin tulee kuulla?\nLiiankin usein järki meidät pettää, ja meillä on täydellinen oikeus\nolla sen neuvoja seuraamatta. Mutta omatunto ei petä koskaan, se on\nihmisen oikea opas; se on sielulle samaa, mitä vaisto on\nruumiille.[128] Ken sitä tottelee, tottelee luontoa eikä pelkää\neksyvänsä. Tämä kohta on tärkeä, jatkoi hyväntekijäni, huomatessaan,\nettä tahdoin häntä keskeyttää; sallikaa minun hiukan laajemmin sitä\nselittää.\n\nKaiken toimintamme siveellinen arvo on riippuvainen siitä miten itse\nsitä arvostelemme. Jos on totta, että hyvä on hyvää, tulee näin olla\nsyvimmässä sydämessämme, samoin kuin teoissamme. Ja oikeudellisuuden\nensimäinen palkinto on se, että tuntee sitä harjottavansa. Jos\nsiveellinen hyvyys on luontomme mukainen, ei ihminen voi olla\ntervehenkinen eikä terveruumiinen muussa tapauksessa kuin että hän on\nhyvä. Ellei niin ole, jos ihminen on luonnostaan paha, ei hän voi\nlakata olemasta paha, joutumatta turmioon. Hyvyys on siinä tapauksessa\nhäneen nähden pelkkä rikos luontoa vastaan. Ihminen, joka olisi luotu\nvahingoittamaan lähimäisiään, kuten susi on luotu kuristamaan\nsaaliinsa, olisi ihmisenä yhtä paljon väärään suuntaan kehittynyt kuin\nsääliä tunteva susi eläimenä, ja ainoastaan hyve silloin meissä\nherättäisi omantunnonvaivoja.\n\nMenkäämme itseemme, nuori ystävä! Tutkikaamme, syrjäyttäen kaikki omat\netumme, mihin taipumuksemme meidät vievät. Kumpi näky meitä enemmän\nmiellyttää, vaivojen, vaiko onnen? Kumpi teko meitä enemmän viehättää\nja jättää meihin miellyttävämmän vaikutuksen, kun se on tehty, hyvä vai\npaha teko? Kenen kohtaloon te teattereissamme otatte osaa? Rikoksetko\nteitä miellyttävät, vuodatatteko kyyneliä niiden tekijäin puolesta?\nKaikki on meille yhdentekevää, sanotaan, paitsi oma etumme. Ja\nkuitenkin päinvastoin ystävyyden ja inhimillisyyden suloisuus lohduttaa\nmeitä tuskissamme, ja nauttiessammekin olisimme liian yksinäisiä ja\nkurjia, ellei meillä olisi ketään, jonka kanssa niitä jakaisimme. Ellei\nihmisen sydämessä ole mitään siveellistä, niin mistä johtuu tuo\nsankarillisten tekojen valtaava ihaileminen, tuo innostusta uhkuva\nrakkaus suuriin henkiin? Missä suhteessa tämä hyveeseen innostuminen on\nmeidän yksityiseen etuumme? Miksi tahtoisin mieluummin olla Cato, joka\nraatelee sisälmyksiään, kuin voittava Caesar? Poistakaa sydämistämme\ntuo rakkaus kauniiseen, ja poistatte samalla koko elämän viehätyksen.\nSe, jonka alhaiset intohimot hänen ahtaassa mielessään ovat\ntukahuttaneet nämä suloiset tunteet, se, joka aina keskittämällä kaikki\nitseensä on lopuksi joutunut pitämään ainoastaan itsestään, ei enää voi\ninnostua, hänen jäinen sydämensä ei enää syki ilosta, viehkeä\nheltyminen ei koskaan saa hänen silmiään kostumaan, hän ei nauti enää\nmistään. Tuo onneton ei enää tunne, ei enää näe; hän on jo kuollut.\n\nMutta kuinka paljon lieneekin pahoja ihmisiä maan päällä, on kuitenkin\nvähän noita raadollisia sieluja, jotka omia etujaan lukuunottamatta\novat tulleet välinpitämättömiksi kaikelle, mikä on oikeata ja hyvää.\nVääryys voi meitä miellyttää ainoastaan siinä tapauksessa, että siitä\nhyödymme; muuten aina tahdomme, että viatonta suojeltaisiin. Jos\nkadulla tai tiellä näemme väkivallan- tai vääryydenteon, niin heti\nsisimmässä sydämessämme syttyy vihan ja paheksumisen tunne, joka\nsaattaa meidät pitämään sorretun puolta. Mutta mahtavampi voima\npidättää meitä; laki ottaa meiltä oikeuden suojella viattomuutta. Jos\ntaas päinvastoin joku laupeuden- tai jalomielisyydenteko tapahtuu\nsilmiemme edessä, niin minkä ihailun, minkä rakkauden se meissä\nherättää! Ken ei silloin sanoisi itsekseen: minä olisin tahtonut tehdä\nsamoin. Meihin nähden on varmaan yhdentekevää, onko joku ihminen\nkaksituhatta vuotta sitten ollut paha tai hyvä, ja kuitenkin vanhanajan\nhistoria meitä liikuttaa aivan kuin sattuisivat sen tapaukset meidän\npäivinämme. Mitä minun on tekemistä Catilinan rikosten kanssa?\nTarvitseeko minun ehkä pelätä joutuvani hänen uhrikseen? Miksi siis\nkammoan häntä aivan yhtä suuresti kuin olisi hän aikalaiseni? Emme\nvihaa pahoja ainoastaan sentähden, että he voivat meitä vahingoittaa,\nvaan sentähden, että he ovat pahoja. Emme ainoastaan itse tahdo olla\nonnellisia, tahdomme myöskin muut onnellisiksi. Ja kun tuo onni ei\nmitenkään haittaa meidän onneamme, se sitä vaan lisää. Sanalla sanoen\ntunnemme vasten tahtoammekin sääliä onnettomuuteen joutuneita kohtaan;\nkun näemme heidän onnettomuutensa, kärsimme siitä. Turmeltuneimmatkaan\neivät voi kokonaan kadottaa sitä ominaisuutta; usein se saattaa heidät\nristiriitaan oman itsensä kanssa. Ryöväri, joka ryöstää ohikulkevia,\npoistaa siitä huolimatta köyhän miehen puutteita, ja raain murhamies\ntukee tainnoksiin mennyttä ihmistä.\n\nPuhutaan omantunnon äänestä, joka salaisesti rankaisee salatut rikokset\njopa usein saattaa ne ilmi. Oi, ken meistä ei olisi koskaan kuullut\ntuota häiritsevää ääntä! Puhutaan kokemuksen perusteella ja\ntahdottaisiin tukahuttaa tuo tyrannimainen tunto, joka meille tuottaa\nniin paljon vaivoja. Totelkaamme luontoa; olemme silloin oppivat\ntuntemaan miten lempeästi se hallitsee ja miten suloiselta tuntuu, kun\nsitä toteltuaan voi antaa itselleen hyvän todistuksen itsestään. Paha\nihminen pelkää itseään ja koettaa itseään paeta. Hän on iloinen\nkohdistaessaan huomionsa ulkopuolelle itseään. Hän kääntää levottomat\nkatseensa ympärilleen ja etsii jotakin seikkaa, joka häntä huvittaisi.\nIlman katkeraa ivaa, ilman loukkaavaa pilkkaa hän olisi alati\nsurullinen. Rienaava nauru on hänen ainoa huvinsa. Kunnon ihmisen\nhilpeys sitävastoin on sisäistä laatua. Hänen naurunsa ei ole\npahanilkistä, vaan iloista; hänellä on hilpeytensä lähde itsessään, hän\non yhtä iloinen yksinään kuin seurassa. Hän ei ota tyytyväisyyttään\nniiltä, jotka häntä lähestyvät, vaan jakaa sitä heille.\n\nLuokaa silmänne kaikkiin maailman kansakuntiin, lukekaa läpi kaikki\nhistoriat. Noissa niin monissa epäinhimillisissä ja oudoissa tavoissa\npalvella Jumalaa, tuossa tapojen ja luonteiden tavattomassa\nerilaisuudessa huomaatte kauttaaltaan vallitsevan samojen siveellisten\nperiaatteiden, saman tiedon hyvästä ja pahasta. Vanha pakanallinen\nmaailma synnytti inhottavia jumalia, joita täällä maan päällä olisi\nrangaistu rikollisina ja jotka tarjosivat ylimpänä onnellisuutena\nrikoksilla ja tyydytetyillä intohimoilla saavutettua onnea. Mutta\nturhaan oikeaksi pyhitetty rikos astui ikuisesta olopaikastaan maan\npäälle; siveellinen vaisto ajoi sen pois ihmissydämistä. Samalla\nkun ylistettiin Jupiterin irstailuja, ihailtiin Ksenokrateen\nkohtuullisuutta. Siveä Lukretia ihaili siveetöntä Venusta.\nSankarillinen roomalainen uhrasi pelon Jumalille; hän palveli jumalaa,\njoka oli silponut isäänsä ja kuoli nurisematta oman isänsä käden\nkautta. Mitä suurimmat miehet kunnioittivat mitä halveksittavimpia\njumaluuksia. Luonnon pyhä ääni, jumalien ääntä voimakkaampana, teki\nitsensä kunnioitetuksi maan päällä ja näytti siirtävän rikoksen ja\nrikolliset taivaaseen.\n\nIhmisen sisimmässä sielussa siis on synnynnäinen oikeuden ja hyvyyden\nperiaate, jonka mukaan me omista perusohjeistamme huolimatta\ntuomitsemme omat ja muiden teot hyviksi tai pahoiksi. Tälle perukselle\nannan omantunnon nimen.\n\nMutta tätä sanaa lausuessani kuulen niin sanottujen viisaiden joka\ntaholla nostavan suuren huudon: Lapsuuden erehdyksiä, kasvatuksesta\njohtuneita ennakkoluuloja; näin he kaikki yhdessä huutavat.\nIhmishengessä muka ei ole mitään, mikä ei olisi kokemuksen kautta\nsaatua, ja me teemme johtopäätöksemme joka asiasta ainoastaan\nomaksumiemme käsitteiden nojalla. Eivätkä he vielä pysähdy tähän. He\nuskaltavat edelleen kieltää tuon ilmeisen ja yleisen yhtäläisyyden eri\nkansakuntien välillä, ja ihmisten päättelemistavan aivan päivänselvää\nyhdenkaltaisuutta vastustaakseen he noutavat pimeydestä jonkun\nsalaperäisen heille yksin tunnetun esimerkin, ikäänkuin kaikki\nluontaiset taipumukset olisivat tyhjäksi tehdyt yhden kansan\nturmeltumisen tähden ja ikäänkuin koko suku olisi kelvoton, niin pian\nkuin siinä on muutama epäsikiö. Mitä hyötyä on kaikkea epäilevällä\nMontaignella siitä, että vaivaa itseään kaivamalla esiin jostakin\nmaailman kolkasta tavan, joka on vastainen oikeuden käsitteelle? Mitä\nhäntä hyödyttää uskoa mitä epäilyttävimpien matkailijoiden\nauktoriteettiin ja kieltää tuo auktoriteetti mitä kuuluisimmilta\nkirjailijoilta? Kumoaisivatko muutamat tuskin uskottavat, paikallisiin\nja meille tuntemattomiin syihin perustuvat omituiset tavat yleisen\njohtopäätöksen, joka on tehty kaiken muun suhteen toisilleen\nvastaisten, mutta tässä ainoassa suhteessa yhtäpitävien kansojen\nyhdenkaltaisuuden perusteella. Oi Montaigne, sinä joka ylpeilet\nsuoruudestasi ja totuudenrakkaudestasi, ole suora ja tosi, jos tämä on\nfilosofille mahdollista, ja sano minulle onko maailmassa maata, jossa\nvakaumuksestaan kiinnipitäminen, lempeys, hyväntekeväisyys,\njalomielisyys katsottaisiin rikokseksi, missä kunnon miestä\nhalveksittaisiin ja petollista kunnioitettaisiin?\n\nKukin, sanotaan, auttaa yhteishyvää oman etunsa vuoksi. Mistä sitten\njohtuu se seikka, että oikeamielinen ihminen auttaa sitä omaksi\nvahingokseen? Mitä merkitsee mennä kuolemaan omaksi edukseen?\nEpäilemättä ei kukaan toimi muun vuoksi kuin omaksi edukseen. Mutta\nellei ole olemassa siveellistä hyvää, joka on otettava lukuun, ei voida\noman edun avulla koskaan selittää muita kuin pahojen ihmisten tekoja.\nOnpa uskottavaa, ettei koetetakaan mennä pitemmälle. Olisipa liian\nkatala sellainen filosofia, joka joutuisi pulaan hyveellisten tekojen\nsuhteen, jonka harrastajat eivät voisi niistä muuten selviytyä kuin\nkeksimällä niille alhaisia tarkoitusperiä ja hyveettömiä aiheita ja\njonka olisi pakko halventaa Sokratesta ja parjata Regulusta. Jos joskus\nmokomat opit voisivat ruveta itämään meidän keskuudessamme, niin\nluonnon ja järjen ääni heti nousisi niitä vastaan, eikä se sallisi\nyhdenkään niiden tunnustajan puhdistaa itseään sillä, että hän on\nvakaumuksesta, mikä on.\n\nMinun tarkoitukseni ei ole tässä ryhtyä metafyysillisiin selittelyihin,\njotka menevät sekä minun ymmärrykseni että teidän ymmärryksenne yli ja\njotka lopulta eivät johda mihinkään tulokseen. Olen jo teille sanonut,\netten tahdo filosofeerata kanssanne, vaan että tahdon auttaa teitä\nneuvottelemaan sydämemme kanssa. Jos tunnette, että olen oikeassa, niin\nse minulle riittää, vaikka kaikki filosofit näyttäisivät toteen, että\nolen väärässä.\n\nNäyttääkseni olevani oikeassa, minun vaan tarvitsee saattaa teidät\nerottamaan hankkimamme käsitteet synnynnäisistä, luontaisista\nkäsitteistämme. Sillä tunnemme, ennenkuin opimme tuntemaan, ja koska\nemme opi tahtomaan omaa hyväämme ja karttamaan omaa pahaamme, vaan\nomaamme tuon vaiston luonnostamme, niin samoin rakkaus hyvään ja viha\npahaa kohtaan ovat meille yhtä luontaiset kuin rakkaus itseemme.\nOmantunnon toiminta ei ole johtopäätöksien tekemistä, vaan se on\ntuntemista. Joskohta kaikki mielteemme tulevat ulkoapäin, ovat ne\ntunteet, jotka määräävät noiden mielteiden arvon, meissä itsessämme, ja\nainoastaan tunteiden kautta meillä on tieto sopivaisuudesta ja\nsopimattomuudesta meidän ja olioiden välillä sekä siitä, pitääkö meidän\nniitä etsiä, vai karttaa.\n\nOlemassaolo on meille samaa kuin tunteminen. Tunteemme ovat kieltämättä\naikaisemmat kuin älyllisyytemme; meillä on ollut tunteita, ennenkuin\nmeillä oli käsitteitä.[129] Mikä tahansa lieneekin syy olemassaoloomme,\nse syy on huolehtinut säilymisestämme antaen meille luontomme mukaiset\ntunteet, eikä voitane kieltää, etteivät ainakin ne olisi synnynnäisiä.\nMitä yksilöön tulee, nämä tunteet ovat: rakkaus itseämme kohtaan, kivun\npelko, kuoleman kauhu, hyvinvoinnin halu. Mutta jos ihminen on\nluonnostaan yhteiskuntaoloihin taipuva, jota seikkaa ei voi epäillä,\ntai ainakin yhteiskunnalliseksi tarkoitettu, on hän se ainoastaan\nmuiden synnynnäisten, sukuunsa suhteutuvien tunteiden kautta. Sillä jos\nvaan tarkastelee ruumiillista tarvetta, huomaa että se kaiketi enemmän\nvierottaa ihmisiä toisistaan, kuin heitä lähentää toisiinsa. Nyt syntyy\nomantunnon vaikuttava ääni tästä kaksinaisesta suhteesta itseensä ja\nlähimäisiinsä. Se, että tietää mikä on hyvää, ei vielä ole samaa kuin\nettä sitä rakastaisi. Ihmisellä ei ole hyvästä synnynnäistä tietoa.\nMutta heti kun järki tekee sen ihmiselle tunnetuksi, hänen omatuntonsa\nsaattaa hänet sitä rakastamaan. Ja tämä tunne on synnynnäinen.\n\nEn näin ollen luule, ystäväiseni, olevan mahdotonta selittää omantunnon\nvälitöntä, itse järjestä riippumatonta perustaa luonnostamme johtuvien\nseurauksien avulla. Ja joskin se olisi mahdotonta, niin se toiselta\npuolen ei ole tarpeellistakaan. Sillä koska ne, jotka kieltävät tämän\nkoko ihmissuvun tunteman ja tunnustaman peruksen, eivät millään tavalla\ntodista sen olemattomuutta, vaan tyytyvät ainoastaan tätä\nolemattomuutta väittäen puolustamaan, niin me, vakuuttaessamme sen\nolevan olemassa seisomme yhtä vankalla pohjalla kuin he ja meillä on\nvielä sisäinen todistus, omantunnonääni, joka todistaa omasta\npuolestaan. Joskin arvostelukykymme ensi valossa aluksi häikäistymme ja\noliot näyttäyvät meille hämärinä, sekavina, niin odottakaamme siksi,\nkunnes heikot silmämme uudelleen aukenevat ja vahvistuvat, ja pian\nnäemme nuo samat oliot järjen valossa semmoisina, kuin luonto ne meille\nalusta asti on näyttänyt. Tai olkaamme yksinkertaisempia ja vähemmän\nturhamielisiä, tyytykäämme niihin alkuperäisiin tunteihin, jotka\nhuomaamme itsessämme, koska kerran tutkimisemme, ellei se johda meitä\nharhaan, aina johtaa meidät niihin. Omatunto, omatunto! Jumalallinen\nvaisto! Kuolematon, taivaallinen ääni, tietämättömän, rajoitetun, mutta\njärjellisen ja vapaan olennon erehtymätön opas! Pettämätön hyvän ja\npahan tuomari, sinä, joka teet ihmisen Jumalan kaltaiseksi! Sinä olet\nihmisen luonnon täydellisyyden, hänen tekojensa siveellisyyden\naiheuttaja. Ilman sinua en itsessäni tunne olevan mitään muuta, joka\nkohottaisi minut eläintä ylemmäksi, kuin tuo surkea etuoikeus harhailla\nerehdyksestä erehdykseen säännöttömän ymmärryksen ja perustaa vailla\nolevan järjen avulla.\n\nOlemme täten, Jumalan kiitos, päässeet vapaiksi koko tuosta\npelottavasta filosofiasta. Voimme olla ihmisiä olematta oppineita.\nVapautettuina kuluttamasta elämäämme moraalin tutkimisessa meillä on\nmitä vähimmillä kustannuksilla saatavissa varmempi opas tässä\näärettömässä inhimillisten mielipiteiden sokkelossa. Mutta se ei vielä\nriitä, että tämä opas on olemassa. Tulee osata tunnustaa se ja seurata\nsitä. Jos se puhuu joka sydämelle, niin miksi on niin vähän niitä,\njotka sitä kuuntelevat? Siksi, että se puhuu meille luonnon kielellä,\njonka kaikki on saattanut meidät unhottamaan. Omatunto on ujo; se\nrakastaa yksinäisyyttä ja rauhaa. Maailma ja melu sitä pelästyttävät.\nEnnakkoluulot, joista sen väitetään syntyneen, ovat sen pahimmat\nviholliset; se pakenee niitä tai vaikenee niiden edessä. Niiden meluava\nääni tukehuttaa sen äänen ja estää sitä pääsemästä kuuluviin.\nInnottelevaisuus rohkenee sitä matkia ja kehottaa sen nimessä\nrikokseen. Tuntien itsensä hylätyksi se vihdoin menettää rohkeutensa.\nSe ei enää puhu, se ei enää meille vastaa. Ja kun niin kauan on sitä\nhalveksinut, on yhtä vaivalloista taas saada se takaisin kuin oli saada\nse karkotetuksi.\n\nKuinka usein olen tutkiessani väsynyt, kun olen tuntenut rintani\nkylmyyttä! Kuinka usein surumielisyys ja ikävä, vuodattaen myrkkyään\nensimäisiin mietiskelyihini, tekivät ne minulle sietämättömiksi!\nKuivettunut sydämeni omisti totuudenrakkaudelle ainoastaan heikon,\nlaimean innon. Sanoin itsekseni: Miksi vaivata itseään etsimällä\nsemmoista, jota ei ole olemassa. Siveellinen hyvä on pelkkä haave. Ei\nole mitään muuta hyvää kuin aistilliset nautinnot. Oi jos kerran on\nkadottanut henkisten nautintojen maun, kuinka silloin on vaikeata saada\nse takaisin! Kuinka paljon vaikeampaa kuitenkin on saada sitä, ellei\nsitä koskaan ole ollut! Jos olisi olemassa ihminen, niin kurja, ettei\nhän elämänsä aikana olisi tehnyt mitään, jonka muisto saattaisi hänet\ntyytyväiseksi itseensä ja iloiseksi siitä, että on elänyt, niin tämä\nihminen ei koskaan kykenisi tuntemaan itseään. Ja voimatta tuntea, mikä\nhyvyys piilee hänen luonnossaan, hän olisi pakosta paha ja ikuisesti\nonneton. Mutta luuletteko, että maan päällä olisi ainoatakaan ihmistä,\nniin turmeltunutta, ettei hän koskaan olisi tuntenut sydämessään\ntaipumusta tehdä hyvää? Tuo taipumus on niin luonnollinen ja niin\nsuloinen, että on mahdotonta sitä aina vastustaa, ja muisto siitä\nilosta, jonka se kerran on aiheuttanut, riittää elvyttämään sitä yhä\nuudelleen. Ikävä kyllä, sitä on alussa vaikea tyydyttää, on tuhansia\nsyitä olla noudattamatta sydämen taipumusta. Väärä viisaus pidättää\nsitä inhimillisen minän ahtaiden rajojen sisällä, ja tuhansia\nmiehuullisia ponnistuksia tarvitaan, ennenkuin uskaltaa mennä noiden\nrajojen yli. Hyvän teon palkinto on sen tekemisen tuottama mielihyvä,\nja tämän palkinnon saa vasta kun on sen hyvin ansainnut. Ei mikään ole\nviehättävämpää kuin hyve, mutta siitä täytyy nauttia, jotta sen\nhuomaisi. Kun sitä tahtoo itselleen saada, se ensin muuttaa itsensä\ntuhansiin pelottaviin muotoihin, kuten tarun Proteus, ja näyttäytyy\nlopuksi omassa muodossaan vaan niille, jotka eivät ole väsyneet sitä\ntavoittelemasta.\n\nAlituisesti taistellen luontaisten tunteiden kanssa, jotka puhuivat\nminulle yhteishyvän puolesta, ja järkeni kanssa, joka kohdisti kaikki\nminuun itseeni, olisin koko elämäni ajan häälynyt näiden kahden seikan\nvälillä, tehden pahaa, rakastaen hyvää, aina vasten omaa itseäni, ellei\nuusi selkeys olisi valaissut sydäntäni ja ellei mielipiteitäni\nvarmistava totuus olisi edelleen vakaannuttanut elämäntapaani ja\nsaattanut minua sopusointuun itseni kanssa. Turhaan koetetaan\nperustella hyvettä yksistään järjen pohjalla. Mikä varma perusta sille\nsiten voitaisiin antaa? Hyve, sanotaan, on järjestyksen rakkautta.\nMutta voiko sitten tämä rakkaus minussa olla voimakkaampi kuin oman\nhyvinvointini rakkaus? Annettakoon minulle selvä ja riittävä syy, jonka\nnojalla voisin edelliselle antaa etusijan. Pohjaltaan tuo heidän luultu\nperustuksensa on pelkkää sanaleikkiä, sillä minä puolestani voin sanoa,\nettä pahe on järjestyksen rakkautta, vaikka toiseen suuntaan.\nKaikkialla, missä on tunnetta ja älyllisyyttä, on olemassa jonkunmoinen\nsiveellinen järjestys. Ero on siinä, että hyvä ihminen järjestyy\nsuhtautuen kokonaisuuteen, mutta paha järjestää kokonaisuuden\nsuhtautumaan itseensä. Jälkimäinen tekee itsensä olemiston keskukseksi,\nedellinen mittaa säteensä ja pysyy kehässä. Silloin hyvä ihminen on\njärjestynyt oikeaan suhteeseen Jumalaan, joka on yhteinen keskus, ja\nluotuihin, jotka kaikki muodostavat konsentrisia ympyröitä. Ellei\nJumaluutta ole, on ainoastaan paha järjellinen; hyvä ihminen toimii\nsilloin järjettömästi.\n\nOi lapseni, jospa kerran voisitte tuntea mistä raskaasta taakasta on\nvapautunut, kun tyhjennettyään inhimillisten mielipiteiden turhuuden\nkalkin ja maistettuaan intohimojen katkeruutta, vihdoin löytää niin\nläheltä itseään viisaudentien, tämän elämän vaivojen palkinnon ja sen\nonnenlähteen, jonka suhteen on ollut epätoivoisa. Kaikki luonnonlain\nsäätämät velvollisuudet, jotka ihmisten vääryys melkein oli hivuttanut\npois sydämestäni, painuvat siihen uudelleen, kun kuulen mainittavan\niankaikkista oikeutta, joka ne minulle määrää ja joka näkee, täytänkö\nne. Tunnen itsessäni enää vaan suuren hyvää tahtovan olennon työn ja\nvälikappaleen, olennon, joka tekee hyvää ja tekee minullekin hyvää, jos\ntahtoni mukautuu hänen tahtonsa mukaan ja jos minä oikein käytän\nvapauttani. Suostun hänen säätämäänsä järjestykseen, varmana siitä,\nettä itse kerran tulen täydellisesti siitä nauttimaan ja siinä olemaan\nonnellinen. Sillä mikä onnellisuus on suloisempi kuin se, että tuntee\nitsensä kuuluvaksi järjestelmään, jossa kaikki on hyvin. Kun kipu minua\nahdistaa, kannan sitä kärsivällisesti ajatellen, että se on ohimenevä\nja että sen aiheuttaa ruumis, joka ei ole minulle olennainen. Jos ilman\ntodistajia teen hyvän työn, tiedän, että se kuitenkin huomataan, ja\nhuolehdin käytöksestäni tässä elämässä tulevaa varten. Kärsiessäni\nvääryyttä sanon itselleni: Oikeamielinen olento, joka ohjaa kaikkea,\nkyllä tietää antaa minulle hyvitystä. Ruumiini tarpeet, elämäni\nkärsimykset tekevät minulle ajatuksen kuolemasta siedettävämmäksi.\nMinulla on vaan vähemmän siteitä katkaistavana, kun kerran täytyy\njättää kaikki.\n\nMinkätähden sieluni on aistimieni alainen ja kahlehdittu tähän\nruumiiseen, joka sitä orjuuttaa ja kiusaa? En siitä tiedä mitään.\nOlenko minä tunkenut Jumalan salaisuuksiin? Mutta saatan olematta\njulkean rohkea tehdä yksinkertaisia olettamia. Ajattelen itsekseni,\nettä jos ihmishenki olisi jäänyt vapaaksi ja puhtaaksi, mitä ansiokasta\nsiinä silloin olisi, että se rakastaisi ja noudattaisi järjestystä,\njonka se huomaisi ja jonka rikkomisesta sillä ei olisi mitään etua. Se\nolisi onnellinen, se on totta, mutta sen onnesta puuttuisi korkein\naste: hyveen kunnia ja hyvä todistus omasta itsestään. Se olisi\nainoastaan enkelien kaltainen, mutta epäilemättä hyveellinen ihminen on\nkerran oleva jotakin enempää kuin ne. Koska sielu on yhtä voimakkailla\nkuin käsittämättömillä siteillä yhdistetty kuolevaiseen ruumiiseen,\npanee tämän ruumiin säilyttämisen huoli sielun asettamaan kaiken\njohonkin suhteeseen sen kanssa ja saattaa sielun harrastamaan\nsellaista, mikä on vastaista yleiselle järjestykselle, jota sielu\nkuitenkin kykenee havaitsemaan ja rakastamaan. Näin ollen vapauden\noikea käyttäminen koituu sielulle samalla sekä ansioksi että\npalkinnoksi, ja se valmistaa itselleen ainaisen onnen taistelemalla\nmaallisia intohimoja vastaan ja ylläpitämällä alkuperäistä tahtoansa.\n\nJos nyt siinäkin alennustilassa, jossa tämän elämän aikana olemme,\nkaikki alkuperäiset taipumuksemme ovat oikeutettuja, kaikki paheemme\njohtuvat meistä itsestämme, niin miksi valitamme olevamme niiden ikeen\nalaisia? Miksi moitimme kaiken luojaa niistä vaivoista, jotka itse\nhankimme itsellemme ja niistä vihollisista, joita itse asestamme\nitseämme vastaan? Oi, älkäämme turmelko ihmistä! Silloin hän aina on\noleva hyvä, vailla kärsimyksiä ja aina onnellinen, vapaana\nomantunnonvaivoista. Rikokselliset, jotka sanovat pakosta tehneensä\nrikoksensa, ovat yhtä valheellisia kuin kurjia ihmisiä. Mitenkä he\neivät ollenkaan huomaa, että heikkous, joka panee heidät valittamaan,\non heidän oma aiheuttamansa, että heidän ensimäinen turmeltumisensa\njohtuu heidän omasta tahdostaan, että tahtomalla ensin antautua\nviettelemyksien valtaan lopuksi sen tekevät vasten tahtoansakin ja\ntekevät ne siten vastustamattomiksi? Epäilemättä ei enää riipu heistä,\ntahtovatko olla pahoja ja heikkoja, vai eivätkö, mutta heidän\nvallassaan oli olla tulematta sellaisiksi. Oi miten helposti olisimme\nitsemme ja intohimojemme valtiaat tämänkin elämän kestäessä, jos\nymmärtäisimme silloin, kun meillä ei vielä ole mitään pysyväisiä\ntottumuksia ja kun henkemme alkaa varttua, kiinnittää huomiomme niihin\nseikkoihin, jotka tulee tuntea, voidaksemme oikein antaa arvonsa\nniille, joita emme tunne, jos vakavasti tahtoisimme kehittää henkisiä\nlahjojamme, emme loistaaksemme muiden silmissä, vaan ollaksemme hyviä\nja viisaita luontomme mukaisesti ja tehdäksemme itsemme onnellisiksi\ntäyttämällä velvollisuutemme. Tämä harrastus tuntuu meistä ikävältä ja\nvaivalloiselta, koska ajattelemme sitä vasta silloin, kun jo olemme\npaheen turmelemat ja kokonaan intohimojemme vallassa. Muodostamme\nitsellemme varmat mielipiteet, ennenkuin vielä tunnemme hyvän ja pahan.\nJa käyttämällä sitten kaiken suhteen tätä väärää mittaa, emme anna\nyhdellekään seikalle sen oikeata arvoa.\n\nOn erittäinkin yksi ikäkausi, jolloin vielä vapaa, mutta palava,\nlevoton, tuntematonta onnea halajava sydän etsii tätä arvoa uteliaana,\nepävarmana, aistien pettämänä ja kiintyy lopuksi sen valhekuvaan,\nluullen löytävänsä sen sieltä, missä se ei ole. Nämä harhanäöt ovat\nmitä minuun tulee kestäneet liiankin kauan. Oi, olen liian myöhään\noppinut ne tuntemaan enkä ole voinut niitä kokonaan karkottaa. Ne\nkestävät yhtä kauan kuin tämä kuolevainen ruumis, joka on niiden\naiheuttaja. Mutta ainakin ne turhaan viettelevinä minulle näyttäytyvät;\nne eivät enää minua petä. Tunnen ne siksi, mitä ne ovat ja halveksin\nniitä, vaikkakin niitä seuraan. Kaukana siitä, että niissä näkisin\nonneni lähteen, näen niissä sen ehkäisijän. Kaihoan sitä hetkeä,\njolloin ruumiinnesteistä vapaana olisin minä itse, jolloin olisin vapaa\nristiriidasta, jakautumisesta, jolloin en tarvitsisi muuta kuin\nitseäni, ollakseni onnellinen. Tosin olen onnellinen jo tässä elämässä,\nminä kun pidän kaikkia sen vaivoja vähäpätöisinä ja katson sitä melkein\nvieraaksi olemukselleni, ja kun kaikki tosihyvä, jonka siitä voin\nsaada, riippuu itsestäni.\n\nKohotakseni jo edeltäpäin niin paljon kuin mahdollista tähän onnen,\nvoiman ja vapauden tilaan, harjotan henkeäni mietiskelemällä yleviä\nasioita. Mietiskelen kaikkeuden järjestystä, en selittääkseni sitä\nturhilla järjestelmillä, vaan lakkaamatta ihaillakseni siinä\nilmaantuvaa viisasta luojaa. Keskustelen hänen kanssaan, annan hänen\njumalallisen olemuksensa läpitunkea kaikki henkiset lahjani. Hellyn\nhänen hyvistä teoistaan, siunaan häntä hänen antimistaan, mutta en\nhäntä rukoile. Mitä häneltä pyytäisin? Ettäkö hän minun tähteni\nmuuttaisi kaiken olevaisen järjestyksen, ettäkö hän minun hyväkseni\ntekisi ihmeen? Minä, jonka ennen kaikkea tulee rakastaa hänen\nviisautensa säätämää ja hänen kaitselmuksensa ylläpitämää järjestystä,\nminäkö tahtoisin, että tämä järjestys minun tähteni häiriytyisi? Ei,\nsellainen julkea anominen ansaitsisi ennemmin rangaistusta kuin että se\ntäytettäisiin. En myöskään häneltä pyydä voimaa tehdä hyvää; miksi näet\nhäneltä pyytäisin sellaista, jonka hän on minulle antanut? Eikö hän ole\nantanut minulle omaatuntoa, voidakseni rakastaa hyvää, ja järkeä,\nvoidakseni sen tuntea, sekä vapautta, voidakseni sen valita? Jos teen\npahoin, en voi itseäni millään puhdistaa, sillä teen niin sentähden,\nettä niin tahdon. Jos pyydän häntä muuttamaan tahtoni toiseksi, se on\nsamaa, kuin pyytäisin häneltä mitä hän pyytää minulta. Se on samaa kuin\ntahtoa, että hän tekisi minun tehtäväni ja minä siitä saisin palkan.\nOlla tyytymätön tilaansa on sama kuin tahtoa, ettei enää olisi ihminen,\ntahtoa muuta kuin olevaista, s.o. tahtoa epäjärjestystä ja pahaa.\nOikeuden ja totuuden lähde, laupias, hyvä Jumala! Luottamuksessani\nsinuun on sydämeni ylin toivo se, että sinun tahtosi tapahtuisi.\nYhdistämällä oman tahtoni sinun tahtoosi teen minkä sinä teet, mukaudun\nsinun hyvyyteesi. Jo ennakolta luulen olevani osallinen ylimmästä\nonnellisuudesta, joka on hyvyytesi palkka.\n\nSen oikeutetun epäilyksen tähden, joka minulla on itseni suhteen,\npyydän häneltä tai oikeammin odotan hänen oikeudellisuudeltaan yhtä\nainoata seikkaa, nimittäin sitä, että hän, jos erehdyn, korjaa\nerehdykseni, jos tämä on minulle vaarallinen. Olen rehellinen ihminen\nja tunnustan sentähden, etten ole erehtymätön. Minun mitä varmimmilta\ntotuuksilta näyttävät mielipiteeni ovat ehkä kaikki vääriä. Sillä mikä\nihminen ei pitäisi kiinni omista mielipiteistään ja kuinka monet\nihmiset ovat yhtä mieltä joka asian suhteen? Minua pettävät harhaluulot\njohtuvat kyllä minusta itsestäni, mutta hän yksin voi minut niistä\nparantaa. Olen tehnyt kaiken, minkä olen voinut, päästäkseni tuntemaan\ntotuuden, mutta sen lähde on liian korkealla. Jos voimani eivät riitä\nmennäkseni etemmäksi, niin mistä voidaan minua syyttää? Silloin tulisi\ntotuuden lähestyä minua.\n\nKunnon pappi oli puhunut innokkaasti. Hänen mielensä oli liikutuksen\nvallassa, ja niin oli minunkin mieleni. Luulin kuulevani jumalallisen\nOrpheuksen laulavan ensimäisiä hymnejään ja opettavan ihmisille miten\njumalia on palveltava. Siitä huolimatta minulla oli koko joukko\nvastaväitteitä tehtävänä, sen huomasin. Mutta minä en tehnyt\nainoatakaan, koska ne olisivat olleet omiaan enemmän hämmentämään kuin\nvakuuttamaan ja koska minulla oli sama sisäinen vakaumus kuin\nhänelläkin. Mikäli hän omantuntonsa mukaisesti minulle puhui, minun\nomatuntoni tuntui vahvistavan hänen sanojaan tosiksi.\n\nNe mielipiteet, jotka juuri olette minulle esittänyt, sanoin hänelle,\nnäyttävät minusta uudemmilta siihen nähden, mitä ette sano tietävänne,\nkuin siihen nähden, mitä näytätte uskovan. Huomaan niissä, melkein\nkauttaaltaan teismiä eli luonnollista uskontoa, jonka kristityt\nmielellään tahtovat sekoittaa ateismiin eli uskonnottomuuteen, vaikka\nse on sille vallan päinvastainen oppi. Mutta katsoen siihen tilaan,\nmissä tällä hetkellä olen uskoon nähden, minun tulee siinä enemmän\nvahvistua kuin heikontua, ja minusta tuntuu vaikealta olla vallan\nteidän kannallanne, kun en ole yhtä viisas kuin te. Ollakseni kuitenkin\nyhtä vakava-aikeinen, tahdon asiaa itsekseni pohtia. Minuakin tulee\nsisäinen tunne johtamaan, kuten teitä, ja te olette itse minulle\nhuomauttanut, että ei ole hetken asia saada sitä vaikuttamaan, kun\nkauan on pakottanut sen vaikenemaan. Olen painanut sananne sydämeeni;\nminun täytyy niitä miettiä. Jos tarkan mietiskelyn jälkeen saan saman\nvakaumuksen kuin te, olette te minun viimeinen apostolini ja minä olen\nteidän proselyyttinne kuolemaan asti. Opettakaa kuitenkin minua\nedelleenkin. Olette sanonut minulle vasta puolet siitä, mikä minun\ntulee tietää. Puhukaa minulle ilmestyksestä, pyhästä raamatusta, noista\nhämäristä dogmeista, joiden suhteen lapsuudestani saakka olen ollut\nepätietoinen, voimatta niitä käsittää ja niihin uskoa, ja tietämättä\nhylätäkö vai hyväksyä ne.\n\nPyyntösi täytän kernaasti, poikani, sanoi hän syleillen minua, tahdon\nsanoa kaikki, mitä ajattelen. En suinkaan aio avata sydäntäni\nainoastaan puoleksi, mutta se toivomus, jonka juuri minulle ilmaisitte,\noli välttämätön, ennenkuin saatoin tuntea olevani oikeutettu puhumaan\nteille peittelemättä. Tähän asti en teille ole sanonut mitään, josta en\nluulisi teillä olevan hyötyä ja josta minulla sydämessäni ei olisi\ntäydellinen vakaumus. Sen tutkistelun laita, joka vielä on tekemättä,\non aivan toinen. Näen siinä vaan hämmennystä, salaperäisyyttä,\nhämäryyttä; en siihen tuo lisäksi muuta kuin epävarmuutta ja\nepäilystä. Vapisten teen päätökseni ryhtyä siihen ja tulen puhumaan\nteille pikemmin epäilyksistäni kuin mielipiteistäni. Jos teidän\nmielipiteillänne olisi lujempi pohja, niin epäröisin esittää teille\nomia mielipiteitäni, mutta siinä tilassa, missä nyt olette, on teille\nhyödyllistä ajatella kuten minä.[130] Älkää muuten antako sanoilleni\nmuuta arvoa kuin minkä järkenne sallii. En näet tiedä, vaikka olisin\nerehtynyt. On vaikeata asioita pohtiessa olla toisinaan käyttämättä\nvarmuuteen vivahtavia sanoja, mutta muistakaa, että kaikki minun varmat\nväitteeni tässä kohden ovat pelkkiä epäilemisen aiheita. Etsikää itse\ntotuutta. Minä puolestani lupaan teille ainoastaan puhuvani ilman\nvilppiä.\n\nNäette minun esityksessäni ainoastaan luonnonuskonnon. Tuntuu sangen\noudolta ajatella, että kaipaisimme muuta uskontoa. Miten voin tietää,\nettä minulla olisi se tarve? Missä suhteessa olen syyllinen, kun\npalvelen Jumalaa niiden tiedonlahjojen mukaisesti, jotka hän suo minun\nhengelleni ja niiden tunteiden mukaisesti, jotka hän sydämessäni\nherättää? Mikä on se siveellinen puhtaus, mikä se ihmiselle hyödyllinen\nja säätäjälleen kunniaa tuottava dogmi, jonka saatan johtaa\npositiivisesta opista, mutta en, tuota oppia tuntematta, luontaisten\ntaipumusten oikeasta käyttämisestä? Näyttäkää minulle mitä pitää lisätä\nluonnonlain säätämiin velvollisuuksiin Jumalan kunniaksi, yhteiskunnan\nhyväksi ja omaksi edukseni ja minkä semmoisen hyveen te johdatte\nuudesta uskosta, ettei se olisi seuraus minun opistani. Ylevimmät\najatuksemme Jumalasta saamme ainoastaan järjen kautta. Katselkaa\nluonnon vaihtelevaa näkyä, kuunnelkaa sisäistä ääntä. Eikö\nJumala ole ilmaissut kaikkea silmillemme, omalletunnollemme ja\narvostelukyvyllemme? Mitä ihmiset voivat meille ilmaista lisäksi?\nHeidän selityksensä vaan alentavat Jumalan arvoa, sillä niiden kautta\nJumalalle annetaan inhimillisiä intohimoja. Kaukana siitä, että\nerityiset dogmit tekisivät käsityksen suuresta olennosta selvemmäksi,\nne sitä vaan hämmentävät. Ne eivät jalosta sitä, vaan halventavat\nsitä ja lisäävät sitä peittävään salaperäisyyteen mielettömiä\nristiriitaisuuksia, tehden ihmiset ylpeiksi, suvaitsemattomiksi ja\njulmiksi sekä saattaen rauhan asemesta tulen ja miekan raivoten\nvallitsemaan maan päällä. Kysyn itseltäni mitä tämä kaikki hyödyttää,\nosaamatta siihen vastata. Näen siinä vaan ihmisten rikokset ja\nihmissuvun onnettomuudet.\n\nMinua vastaan väitetään ilmestyksen olevan välttämättömän, jotta\nihmiset oppisivat oikean tavan palvella Jumalaa hänen tahtonsa\nmukaisesti; todistuksena mainitaan ne erilaiset, sangen omituiset tavat\npalvella Jumalaa, joita ihmiset ovat panneet käytäntöön. Mutta ei\nollenkaan huomata syynä tähän erilaisuuteen olevan juuri sen\nharhaluulon, että muka olisi ilmestyksiä. Siitä perin kun kansat ovat\nkeksineet sen, että ovat panneet Jumalan puhumaan, ovat ne panneet\nhänet puhumaan, kukin omalla tavallaan, ja ovat antaneet hänen sanoa\njuuri sitä, mitä ovat tahtoneet. Ellei oltaisi kuultu muuta kuin mitä\nJumala sanoo ihmissydämelle, ei koskaan olisi ollut maan päällä muuta\nkuin yksi ainoa uskonto.\n\nTarvittiin yhdenmukaista jumalanpalvelusta, sitä en kiellä. Mutta\noliko tämä seikka niin tärkeä, että sitä varten täytyi panna liikkeelle\nkoko jumalallisen mahdin komeus? Älkäämme sekoittako keskenään\nuskonnonmenoja ja uskontoa. Jumala vaatii sydämen palvelusta, ja se on\naina samanlainen, jos se vaan on vakavaa laatua. Mieletöntä\nturhamaisuutta todistaa se, että kuvitellaan Jumalan panevan niin\nsuurta arvoa papin vaatetuksen muotoon, hänen lausumiensa sanojen\njärjestykseen, alttarin ääressä tehtyihin liikkeisiin ja kaikkiin hänen\npolvistumisiinsa. Oi ystäväni, vaikka tahtoisitte olla kuinka\nylevämielinen tahansa, olisitte aina kuitenkin maassa matava. Jumala\ntahtoo, että häntä palveltaisiin hengessä ja totuudessa. Tämä on\nkaikkien uskontojen, kaikkien maiden ja kaikkien ihmisten velvollisuus.\nMitä tulee ulkonaisiin menoihin, niin on aivan poliisivallan asia,\npitääkö niissä noudattaa yhdenmukaisuutta hyvän järjestyksen vuoksi.\nSitä varten ei tarvita ilmestystä.\n\nNämä mietteet eivät olleet minun ensimäisiäni. Ollen kasvatuksen\naiheuttamien ennakkoluulojen vallassa ja täynnä tuota vaarallista\nitserakkautta, joka aina pyrkii johtamaan ihmistä ulkopuolelle hänen\npiiriään, ponnistelin alentaakseni ylimmän olennon minun käsitysalaani,\nkun en itse ollut kyllin vahva ylentämään heikkoja käsitteitäni hänen\nluokseen. Koetin saattaa ne äärettömän kaukana toisistaan olevat\nsuhteet, jotka hän on luonut oman luontonsa ja minun luontoni välille,\nlähemmäksi toisiaan. Halusin saada välittömämpiä ilmauksia,\nyksityiskohtaisempia tietoja, ja tyytymättä tekemään Jumalaa ihmisten\nkaltaiseksi tahdoin saada yliluonnollisia selityksiä, siten ollakseni\nsamalla lähimäisiäni etevämpi. Tahdoin itselleni erityistä\njumalanpalvelusta; tahdoin, että Jumala minulle ilmoittaisi, mitä hän\nei ollut muille ilmoittanut tai mitä eivät olisi kyenneet ymmärtämään\nkuten minä.\n\nPitäen sitä näkökantaa, joka minulla oli, yhteisenä näkökantana, josta\nkaikki uskovaiset lähtivät pyrkimään selkeämpään jumalanpalvelukseen,\nlöysin luonnonuskonnon dogmeista ainoastaan uskonnon alkeet yleensä.\nTarkastelin noita maan päällä olevia eri uskonlahkoja, jotka syyttävät\ntoisiaan valheellisuudesta ja erehtymisestä ja kysyin: _mikä niistä on\noikea?_ Jokainen vastasi: \"minun lahkoni on se oikea\", jokainen sanoi:\n\"minä yksin ja minun kannattajani ajattelemme oikein, kaikki muut ovat\nerehtyneet.\" _Ja miten tiedätte, että teidän lahkonne on oikea?_ Koska\nJumala sen on sanonut.[131] Ja kuka teille takaa, että Jumala sen on\nsanonut? Pastorini, joka sen hyvin tietää. Pastorini käskee minua sitä\nuskomaan, ja minä sen uskon. Hän vakuuttaa minulle, että kaikki ne,\njotka väittävät toisin kuin hän, valehtelevat, enkä minä sentähden\nkuuntele mitä he sanovat.\n\nKuinka, ajattelin minä, eikö totuus olekaan yksi? Voiko se, mikä minun\nmielestäni on totta, teidän mielestänne olla väärää? Jos se, joka on\noikealla tolalla, seuraa samaa menettelytapaa kuin se, joka on väärällä\ntolalla, niin mitä ansioita tai vikoja on toisella enemmän kuin\ntoisellakaan? Heidän valintansa on sattuman varassa; olisi kohtuutonta\nantaa heidän vastata siitä. Se olisi samaa kuin palkita tai rangaista\nheitä siitä, että ovat syntyneet siinä tai siinä maassa. Mutta\nken julkeaa sanoa Jumalan näin tuomitsevan, loukkaa hänen\noikeudellisuuttaan.\n\nKaikki uskonnot ovat oikeat ja Jumalalle otolliset, tai jos on olemassa\nyksi erityinen uskonto, jonka hän ihmisille määrää ja josta\ntietämättömiä hän rankaisee, niin hän on varustanut sen varmoilla,\nselvästi huomattavilla tunnusmerkeillä, jotta se erotettaisiin ja\ntunnustettaisiin ainoaksi oikeaksi uskonnoksi. Nämä tunnusmerkit ovat\nkaikkina aikoina, kaikkialla yhtä selvästi huomattavissa kaikille\nihmisille, suurille ja pienille, oppineille ja oppimattomille,\neurooppalaisille, intialaisille, afrikkalaisille ja raakalaisille. Jos\nolisi olemassa maan päällä sellainen uskonto, jota tunnustamattomat\nkaikki joutuisivat iankaikkiseen vaivaan, ja jos jossakin paikkaa\nmaailmaa olisi joku kuolevainen, vaan yksi ainoakin, jolle tuo uskonto\nei olisi voinut antaa varmuutta oikeudestaan, niin olisi tämän uskonnon\nJumala kohtuuttomin ja julmin kaikista tyranneista.\n\nEtsimmekö siis vakavasti totuutta? Älkäämme tehkö mitään myönnytyksiä\nsyntymälle, isiemme ja pappien auktoriteetille, vaan alistakaamme\nkaikki, minkä he lapsuudestamme asti ovat meille opettaneet,\nomantuntomme ja järkemme punnittavaksi. Turhaan minulle huudetaan:\nPolje järkesi. Mutta tätä saattaa minulta vaatia sekin, joka minua\npettää. Todistettakoon minulle järkisyillä, että minun on sokeasti\nalistaminen ja polkeminen järkeni.\n\nKaikki jumalantuntemus, jonka voin saavuttaa tarkastamalla\nmaailmankaikkeutta ja oikein käyttämällä tietolahjojani, rajoittuu\nsiihen, mitä teille jo yllä olen selittänyt. Jos tahtoo tietää enemmän,\ntäytyy turvautua erityisiin keinoihin. Mutta inhimillinen auktoriteetti\nei voi olla näitä keinoja, sillä koska ei mikään ihminen ole toiseen\nlajiin kuuluva kuin minä, saatan minä oppia tuntemaan kaiken sen, minkä\nkuka ihminen tahansa luonnollista tietä on tullut tuntemaan; toinen\nihminen saattaa erehtyä yhtä hyvin kuin minäkin. Jos minä uskon sen,\nmitä hän sanoo, ei se tapahdu senvuoksi, että hän sen sanoo, vaan\nsentähden että hän sen todistaa. Ihmisten todistukset eivät siis\npohjaltaan ole muuta kuin minun oman järkeni todistuksia, eivätkä ne\nole minään lisänä niihin luonnollisiin keinoihin, jotka Jumala on\nminulle antanut oppiakseni tuntemaan totuuden.\n\nTotuuden apostoli, mitä teillä siis on minulle sanottavaa sellaista,\njonka suhteen minä en voisi olla tuomari? Jumala itse on puhunut,\nkuulkaa hänen ilmestystään. Se on toinen asia. Jumala on puhunut, kas\nsiinä tosiaan suuri sana. Ja kenelle hän on puhunut? Hän on puhunut\nihmisille. Minkätähden siis en siitä ole mitään kuullut? Hän on antanut\nmuille ihmisille tehtäväksi ilmoittaa teille hänen sanansa. Minä\nymmärrän, ne ovat siis ihmisiä, jotka minulle tulevat sanomaan sen,\nminkä Jumala on sanonut. Mieluummin olisin kuullut Jumalan itsensä\npuhuvan. Se ei olisi tuottanut hänelle sen enempää vaivaa, ja minä\nolisin ollut turvassa petoksilta. -- Hän turvaa teidät petoksilta\njulistamalla palveiijoidensa kutsumuksen. -- Millä tavoin? Ihmeidenkö\nkautta? Ja missä ovat nuo ihmeet? Kirjoissa. Ja kuka on tehnyt nuo\nkirjat? Ihmiset. Ja kuka on nähnyt nuo ihmeet? Ihmiset, jotka niistä\ntodistavat. Kuinka! Aina vaan inhimillisiä todistuksia, aina vaan\nihmisiä, jotka minulle kertovat mitä muut ihmiset heille ovat\nkertoneet. Kuinka paljon ihmisiä Jumalan ja minun välilläni!\nKatsastakaamme kuitenkin, tutkikaamme, verratkaamme, tarkastakaamme\nasiain todellisuutta. Oi, jos Jumala olisi suvainnut päästää minut\ntekemästä kaikkea tätä, olisinko häntä siltä palvellut vähemmän\nhartaalla sydämellä?\n\nPunnitkaa, hyvä ystävä, mihin kauheaan väittelyyn täten olen joutunut,\nmiten suunnattoman paljon tarvitsen tietoja, voidakseni perehtyä\nharmaimpaan muinaisuuteen, tutkiakseni, punnitakseni ja verratakseni\nkeskenään ennustuksia, ilmestyksiä, tekoja ja kaikkia maailman kaikissa\nmaissa tavattavia uskon muistomerkkejä, määrätäkseni niiden ajan,\npaikan, perustajat ja muut niitä koskevat seikat. Kuinka tarkka\narvostelukyky minulle onkaan välttämätön, voidakseni erottaa\ntodenperäisen siitä, mikä on arvelua, verrata vastaväitteitä ja niihin\nannettuja vastauksia, käännöksiä ja alkuperäisiä tekstejä, arvostella\ntodistajien puolueettomuutta, tervettä järkeä ja tietoja, tietää, eikö\nole jätetty mitään mainitsematta, eikö mitään lisäämättä, eikö ole\nmitään sovitettu väärään paikkaan, eikö mitään muutettu ja vääristelty,\npoistaa jäljellä olevat ristiriitaisuudet, päättää mikä paino on\npantava vastustajien vaikenemiseen heitä vastaan tuotujen tosiseikkojen\nsuhteen, lisäksi päättää, ovatko nämä tosiseikat tulleet heidän\ntietoonsa, ovatko he katsoneet niitä sen arvoisiksi, että kannattaisi\nniihin vastata, olivatko kirjat niin yleisesti levinneitä, että meidän\naikaamme säilyneet olisivat voineet joutua heidän luettavikseen,\nolemmeko me olleet tarpeeksi rehellisiä antaaksemme heidän kirjojensa\nvapaasti levitä keskuudessamme ja antaaksemme heidän pontevimpien\nvastaväitteidensä olla siinä muodossa, johon he ne ovat pukeneet.\n\nJos nyt kaikki nämä kirjalliset todistuskappaleet on saatu\nuskottaviksi, täytyy ryhtyä etsimään todistuksia niiden\nalkuunpanijoiden kutsumuksesta. Täytyy hyvin tuntea kohtalon lait ja\nsatunnaiset näennäisyydet, voidakseen päättää mitkä ennustukset eivät\nvoi käydä toteen ilman ihmeen tapahtumista. Täytyy täydellisesti tuntea\nalkukielten omituisuudet ja luonne, ymmärtääkseen mikä niissä on\nennustusta, mikä pelkkä puhetaidollinen käänne. Täytyy edelleen tietää\nmitkä tapaukset ovat sopusoinnussa luonnon järjestyksen kanssa ja mitkä\neivät ole, voidakseen sanoa, mihin määrään taitava ihminen voi lumota\nyksinkertaisten silmät ja hämmästyttää valistuneitakin ihmisiä.\nTäytyy tutkia mitä laatua ihmeen tulee olla ja mikä on oleva sen\ntodellisuusarvo, jotta siihen ei ainoastaan pitäisi uskoa, vaan että\nlisäksi olisi rangaistuksen alainen, jos sitä epäilisi. Täytyy verrata\nväärien ja oikeiden ihmeiden todistuksia ja löytää varmoja sääntöjä,\njoiden avulla ne erottaa toisistaan. Sanalla sanoen, täytyy saada\nselville, miksi Jumala valitsee sanansa, todistukseksi keinoja, jotka\nitse niin suuresti kaipaavat todistusta, ikäänkuin hän tekisi pilkkaa\nihmisten heikkouskoisuudesta ja tahallaan karttaisi oikeita keinoja,\nsaadakseen heidät varmoiksi asiasta.\n\nOlettakaamme jumalallisen majesteetin suvaitsevan alentaa itsensä\nsiihen määrään, että tekisi ihmisestä pyhän tahtonsa ilmaisijan. Onko\nedes siinä tapauksessa järjellistä ja onko oikein vaatia, että koko\nihmiskunta kuuntelisi tuon palvelijan ääntä, ellei sille olisi\nilmaistu, että hän todella on se palvelija? Onko oikein ja\nkohtuullista, ettei hänelle todistuskappaleiksi anneta muuta kuin\nmuutamia erityisiä merkkejä harvojen tuntemattomien ihmisten\nläsnäollessa, joista kaikki muut ihmiset eivät koskaan saa tietää\nmuulla tavalla kuin kulkupuheen kautta? Jos tämän maailman kaikissa\nmaissa pidettäisiin tosina kaikkia kansan ja heikkopäisten ihmisten\nnäkemiä ihmeitä, olisi jokainen lahko oikea, ja olisi olemassa enemmän\nihmeitä kuin luonnollisia tapauksia. Ja suurin ihme kaikista olisi se,\nettä siellä, missä innottelijoita vainotaan, ei tapahtuisi ollenkaan\nihmeitä. Luonnon muuttumaton järjestys parhaiten saattaa tuntemaan\nsen viisaan käden, joka sitä ohjaa. Jos tapahtuisi paljon\npoikkeavaisuuksia, en enää tietäisi mitä ajatella. Mitä muuten minuun\ntulee, uskon liian vahvasti Jumalaan, voidakseni uskoa niin monia\nhänelle niin vähän arvoa tuottavia ihmeitä.\n\nOlettakaamme, että joku ihminen tulee puhumaan meille seuraavaan\ntapaan: \"Kuolevaiset, minä julistan teille Korkeimman tahtoa. Tuntekaa\nminun sanoistani se, joka minut lähettää. Minä käsken auringon muuttaa\nrataansa, tähtien ryhmittyä toisin, vuorten tasoittua, virtojen nousta,\nmaan muuttaa muotoa.\" Kuka ei kaikkien näiden ihmeiden tapahtuessa heti\ntuntisi luonnon herraa? Luonto ei tottele pettureita. Heidän ihmeensä\ntapahtuvat kadunkulmissa, erämaissa ja huoneissa. Siellä heidän on hyvä\nmenestyksellä toimia pienen katselijajoukon edessä, joka jo edeltäkäsin\non taipuvainen uskomaan kaikki. Ken rohkenee minulle sanoa kuinka\npaljon silminnäkijöitä tarvitaan, jotta ihme saataisiin uskottavaksi?\nJos oppinne todistukseksi tehdyt ihmeenne itse tarvitsevat\ntodistamista, niin mitä ne hyödyttävät? Olisi yhtä hyvä, jos ne\njäisivät tekemättä.\n\nTärkein tutkimus kysymyksessä olevan opin suhteen on vielä\nsuorittamatta. Jos kerran ne, jotka sanovat Jumalan tekevän ihmeitä\ntäällä maan päällä, väittävät paholaisenkin niitä toisinaan\njäljittelevän, emme mitä parhaimminkaan todistettujen ihmeiden suhteen\nole tulleet sen pitemmälle kuin ennen. Ja koska Faraon noidat\nrohkenivat itse Mooseksen läsnäollen tehdä samat merkit, mitkä hän teki\nJumalan käskystä, niin miksi he hänen poissaollessaan eivät samalla\noikeudella vaatisi itselleen samaa auktoriteettia? Tulemme siis siihen,\nettä todistettuaan oppinsa ihmeiden avulla täytyy todistaa ihmeet\noppinsa[132] avulla, jotta ei tarvitse pelätä paholaisen töitä\npidettävän Jumalan töinä. Mitä ajattelette tästä kehäpäätelmästä?\n\nKoska tämä oppi on Jumalasta, täytyy sillä olla jumalallisuuden\nleima. Sen ei ainoastaan tule selvittää niitä sekavia käsitteitä,\njotka mietiskellessämme olemme siitä muodostaneet, vaan sen tulee\nmyöskin säätää meille jumalanpalveluksen ja siveellisyyden\nperusohjeita, jotka ovat sopusoinnussa niiden ominaisuuksien kanssa,\njoiden kautta käsitämme sen olemuksen. Mutta jos se opettaisikin\nmeille vaan järjettömiä asioita, jos se herättäisi meissä vaan\nvastenmielisyydentunteita lähimäistämme ja pelkoa itseämme kohtaan, jos\nse kuvailisi meille vaan vihaisen Jumalan, luulevaisen, kostonhimoisen,\npuolueellisen ja ihmisiä vihaavan, sodan ja taistelujen Jumalan, joka\naina on valmis hävittämään ja musertamaan, joka aina puhuu tuskista ja\nvaivoista, kerskaillen rankaisevansa viattomiakin, niin minä en\nsydämessäni tuntisi tämän hirvittävän Jumalan vetävän minua puoleensa\nja varoisin jättämästä luonnonuskontoa, omistaakseni tuon toisen.\nYmmärrättehän hyvin, että välttämättömästi täytyisi valita. Teidän\nJumalanne ei ole meidän Jumalamme, sanoisin noille lahkolaisille. Se,\njoka heti alusta valitsee itselleen yhden kansan ja hylkää koko muun\nihmiskunnan, ei ole kaikkien ihmisten yhteinen isä. Se, joka määrää\niankaikkiseen vaivaan suurimman osan luomistaan olennoista, ei ole se\nlaupias ja hyvä Jumala, jonka järkeni on minulle näyttänyt.\n\nDogmien suhteen järki minulle sanoo, että niiden tulee olla selvät ja\nilmeisen todet. Jos luonnonuskonto on riittämätön, tämä riittämättömyys\njohtuu siitä epäselvyydestä, johon se jättää meille opettamansa suuret\ntotuudet. Ilmoituksen tehtävä on selittää meille nämä totuudet\nihmishengelle käsitettävällä tavalla, saattaa ne sen käsityspiiriin,\nsaattaa se ymmärtämään ne niin, että se niihin uskoisi. Usko lujentuu\nja vakaantuu ymmärryksen avulla. Paras kaikista uskonnoista on se, joka\non kaikista ehdottomasti selvin. Se, joka täyttää salaperäisyydellä ja\nristiriitaisuuksilla minulle saarnaamansa opin, saa minut juuri sen\nkautta sitä epäilemään. Jumala, jota minä palvelen, ei ole mikään\npimeyden Jumala; hän ei ole antanut minulle ymmärrystä kieltääkseen\nminua sitä käyttämästä. Sanoa minulle, että alistaisin järkeni, on sama\nkuin loukata tämän järkeni luojaa. Totuuden palvelija ei tahdo\nkahlehtia järkeäni, vaan valaisee sitä.\n\nOlemme jättäneet syrjään kaiken inhimillisen auktoriteetin, mutta ilman\nsitä en voi ymmärtää, miten ihminen voisi toisessa herättää vakaumusta\nsaarnaamalla hänelle järjetöntä oppia. Asettakaamme hetkeksi nuo kaksi\nihmistä vastakkain ja ottakaamme selville mitä he voivat toisilleen\nsanoa tuolla terävällä tavalla, joka on molemmille omituinen.\n\n_Uskonintoilija_. \"Järki teille sanoo, että kokonainen on osaansa\nsuurempi, mutta minä opetan teille Jumalan nimessä että osa on\nkokonaista suurempi.\"\n\n_Järkeilijä_. \"Ja kuka te olette, että uskallatte minulle sanoa Jumalan\nolevan ristiriidassa itsensä kanssa? Ja ketä minä paremmin uskon,\nhäntä, joka järkeni kautta minulle opettaa ikuisia totuuksia, vai\nteitä, joka hänen nimessään minulle puhutte järjettömyyksiä?\"\n\n_Uskonintoilija_. \"Minua, sillä minulle annettu tehtävä on varmempi.\nMinä todistan teille heti järkähtämättömästi, että hän minut lähettää.\"\n\n_Järkeilijä_. \"Kuinka! Te aiotte todistaa minulle, että Jumala lähettää\nteidät todistamaan itseään vastaan? Ja minkälaisia tulevatkaan\ntodistuksenne olemaan, jotta ne voisivat minulle todistaa olevan\nuskottavampaa, että Jumala puhuu minulle teidän suunne kautta kuin\nminulle antamansa ymmärryksen kautta?\"\n\n_Uskonintoilija_. \"Ymmärrys, jonka hän teille on antanut! Oi teitä, te\nmitätön, viheliäinen ihminen! Ikäänkuin te olisitte ensimäinen\njumalaton, joka erehtyy synnin turmeleman järkensä suhteen!\"\n\n_Järkeilijä_. \"Jumalan mies, te ette myöskään ole ensimäinen konna,\njoka todistaa kutsumuksensa pätevyyden röyhkeydellään.\"\n\n_Uskonintoilija_. \"Kuinka! Osaavatko filosofitkin sanoa loukkauksia!\"\n\n_Järkeilijä_. \"Osaavat toisinaan, kun pyhimykset näyttävät heille hyvää\nesimerkkiä.\"\n\n_Uskonintoilija_. \"Oh, minulla on oikeus loukata; minä puhun Jumalan\nnimessä.\"\n\n_Järkeilijä_. \"Olisi hyvä, jos näyttäisitte valtakirjanne, ennenkuin\nalatte puhua etuoikeuksistanne.\"\n\n_Uskonintoilija_. \"Minun oikeuteni on epäämätön. Taivas ja maa\ntodistavat minun puolestani. Seuratkaa tarkoin ajatuksenkulkuani, sitä\nteiltä pyydän.\"\n\n_Järkeilijä_. \"Teidän ajatuksenkulkuanne! Semmoinen on teille\ntuntematon asia. Kun näytätte minulle, että järkeni johtaa minua\nharhaan, samalla teette tyhjäksi kaiken, minkä se mahdollisesti olisi\nvoinut tuoda esiin teidän puolustukseksenne. Ken tahtoo hylätä järjen\npätevyyden, sen täytyy osata vakuuttaa nojaamatta itse järkeen. Kuinka\nminä voin tietää, ett'ei se olekin vaan minun synnin turmelema järkeni,\njoka saattaa minut myöntämään tosiksi teidän sananne, jos näet\noletamme, että teidän onnistuisi järkisyillä saada minut uskomaan sitä,\nmitä sanotte? Ja sitäpaitsi, minkä todistuksen, mitä syitä te luulette\nvoivanne tuoda esiin, jotka olisivat ilmeisemmin todet kuin se aksiomi,\njoka niiden tulisi todistaa erehdykseksi? On aivan yhtä uskottavaa,\nettä oikea johtopäätös on valheellinen, kuin että osa on kokonaista\nsuurempi.\"\n\n_Uskonintoilija_. \"Mikä suuri ero! Minun todistuksiani vastaan ei voi\nmitään huomauttaa. Ne ovat yliluonnollista laatua.\"\n\n_Järkeilijä_. \"Yliluonnollista! Mitä se sana merkitsee? Minä en sitä\nymmärrä.\"\n\n_Uskonintoilija_. \"Muutoksia luonnonjärjestyksessä, ennustuksia,\nihmeitä, kaikenlaisia ihmetöitä.\"\n\n_Järkeilijä_. \"Ihmetöitä, ihmeitä! Minä en ole semmoisia koskaan\nnähnyt.\"\n\n_Uskonintoilija_. \"Muut ovat niitä nähneet teidän puolestanne.\nJoukoittain todistajia on olemassa ... kansojen todistus...\"\n\n_Järkeilijä_. \"Onko kansojen todistus yliluonnollista laatua?\"\n\n_Uskonintoilija_. \"Ei, mutta koska se on yksimielinen, ei sitä voi\nväittää vääräksi.\"\n\n_Järkeilijä_. \"Ei ole mitään epäämättömämpää kuin järjen perusteet,\neikä voi vaatia järjettömyyttä uskottavaksi ihmisten todistusten\nnojalla. Vielä kerran siis: antakaa meidän nähdä yliluonnollisia\ntodistuskappaleita, sillä ihmiskunnan todistus ei ole sitä laatua.\"\n\n_Uskonintoilija_. \"Oi paatunutta sydäntä. Armo ei vielä puhu teille\nmitään.\"\n\n_Järkeilijä_. \"Se ei ole minun vikani. Sillä teidän mukaanne on jo\ntäytynyt vastaanottaa armo, jotta voisi sitä itselleen pyytää. Puhukaa,\nte siis minulle sen asemesta.\"\n\n_Uskonintoilija_. \"Oi sitähän juuri teen, mutta te ette minua kuuntele.\nMutta mitä te sanotte ennustuksista?\"\n\n_Järkeilijä_. \"Sanon ensiksikin, etten ole kuullut ennustuksia enempää\nkuin olen nähnyt ihmeitäkään. Sanon edelleen, ettei mikään ennustus\nminusta voi olla uskomista vaativa asia.\"\n\n_Uskonintoilija_. \"Pahanhengen palvelija! Miksi ennustukset teistä\neivät voi olla uskottavia?\"\n\n_Järkeilijä_. \"Siksi, että siihen tarvittaisiin kolme seikkaa, jotka\neivät voi tapahtua samaan aikaan, nimittäin että minä olisin ollut\nennustuksen todistajana, että samoin olisin ollut sen täyttymyksen\ntodistajana ja että minulle olisi todistettu, ettei tämä täyttyminen\nsattumalta olisi sopinut yhteen ennustuksen kanssa. Sillä vaikka\nennustus olisi täsmällisempi, selvempi ja ilmeisempi kuin geometrinen\naksiomi, ei sen täyttyminen, jos se täyttyisi, ankarasti ajateltuna,\ntodistaisi mitään ennustuksen lausujasta, koska sattuman varaan\nlausutun ennustuksen selvyys ei tee sen täyttymistä mahdottomaksi.\n\n\"Nähkää siis, mihin teidän luullut yliluonnolliset todistuksenne,\nennustuksenne ja ihmeenne vievät. Ne johtavat uskomaan kaikkea tuota\nmuiden uskon nojalla ja alistamaan ihmisten auktoriteetin alle Jumalan\nauktoriteetin, joka vetoaa järkeeni. Jos ne ikuiset totuudet, jotka\nhenkeni käsittää, voisivat jollakin tavoin järkkyä, ei minulla enää\nolisi mitään totuudellista, ja kaukana siitä, että varmasti tietäisin\nteidän puhuvan Jumalan nimessä, en edes olisi varma siitä, että hän on\nolemassa.\"\n\nKas siinä paljon vaikeuksia, poikani, eikä siinä vielä kaikki. Niin\nmonesta erilaisesta toinen toistaan tuomitsevasta ja poissulkevasta\nuskonnosta on vaan yksi ainoa oikea, jos sellaista yleensä on.\nPäästäkseen tietämään, mikä on oikea, ei riitä tutkia yhtä noista\nuskonnoista, vaan täytyy tutkia kaikki uskonnot. Eikä saa missään\nsuhteessa tuomita, ennenkuin on saanut selväksi vastaväittäjien\nkannan.[133] Tulee verrata vastaväitteitä todistuksiin, tulee tietää\nkaikki, mitä kukin muiden suhteen huomauttaa ja mitä hän heille vastaa.\nKuta enemmän joku mielipide meistä näyttää todistetulta, sitä enemmän\nmeidän tulee ottaa selville, mihin kaikki ne ihmiset perustavat\nvakaumuksensa, jotka eivät pidä sitä todistettuna. Hyvin yksinkertainen\nolisi jokainen, joka luulisi riittävän, että kuuntelee oman puolueen\njohtajia, oppiakseen tuntemaan vastapuolueen perusteet. Missä on\nsemmoisia teologeja, jotka voivat kehua rehellisyyttään? Missä on\nniitä, jotka tehdäkseen tyhjiksi vastustajiensa perustelut, ensin\neivät koettaisi niitä huonontaa. Jokainen loistaa oman puolueen\nkeskuudessa. Mutta moni, joka omien puoluelaistensa parissa on ylpeä\ntodisteluistaan, tekisi hyvin tyhmän henkilön vaikutuksen noilla\nsamoilla todisteluillaan toisen puolueen kannattajien parissa. Jos taas\ntahdotte saada tietoja kirjoista, niin mikä oppineisuus teidän onkaan\nhankkiminen itsellenne, kuinka monta kieltä opittava, kuinka monta\nkirjastoa läpikäytävä, kuinka suunnattoman paljo luettava! Ja kuka\nsitten minua ohjaisi oikein valitsemaan luettavani? Tuskinpa voisi\nyhdestä maasta löytää vastapuolueen paraimpia kirjoja, saatikka sitten\nkaikkien puolueiden. Ja jos ne löytäisi, kumottaisiin ne pian.\nPoissaoleva on aina väärässä, ja vakaumuksella lausutut huonot\nperusteet kumoavat helposti hyvät perusteet, jotka taas esitetään\nylenkatseellisesti. Sitäpaitsi kirjat usein johtavat meidät harhaan,\neivätkä ne aivan tarkoin ilmaise kirjoittajiensa mielipiteitä. Jos\nolette koettanut muodostaa itsellenne käsitystä katolisesta uskosta\nBossuetin[134] kirjan mukaan, niin elettyänne meidän keskuudessamme\nolette tullut huomaamaan, ettette suinkaan ole saavuttanut toivottua\ntulosta. Olette tullut huomaamaan, että se oppi, jolla vastataan\nprotestanttien vastaväitteisiin, ei ollenkaan ole sama kuin se, jota\nopetetaan kansalle, ja ettei Bossuetin kirja ollenkaan ole saarnatuolin\noppien mukainen. Jos tahtoo hyvin oppia arvostelemaan jotakin uskontoa,\nei pidä tutkia sitä sen tunnustajien kirjoittamista kirjoista, vaan\ntulee mennä sitä oppimaan heidän itsensä luo. Täten saamme vallan\ntoisen käsityksen. Kullakin tunnustajalla on omat perusluulonsa, omat\nmielipiteensä, tapansa ja ennakkoluulonsa, jotka muodostavat hänen\nuskonsa yleisen laadun; ja jotka ovat otettavat huomioon, jotta voisi\ntuosta uskosta tehdä johtopäätöksiä.\n\nKuinka monta suurta kansaa onkaan, jotka eivät ollenkaan painata\nkirjoja ja jotka eivät lue meidän kirjojamme. Miten he voivat saada\nkäsitystä meidän mielipiteistämme? Ja miten me puolestamme heidän\nmielipiteistään? Me teemme heistä pilkkaa ja he meistä. He eivät tunne\nmeidän perusteitamme emmekä me heidän perusteitaan. Ja jos meidän\nmatkustajamme tekevät niistä pilkkaa, ei heidän tarvitse muuta kuin\nmatkustaa meidän maahamme, maksaakseen meille samalla mitalla. Missä\nmaassa ei olisi järkeviä, rehellisiä ja kunnon ihmisiä, totuuden\nystäviä, jotka sitä tunnustaakseen eivät pyydä muuta kuin että\noppisivat sen tuntemaan. Mutta kuitenkin jokainen luulee löytävänsä sen\nainoastaan omasta uskonnostaan ja pitää muiden kansakuntien uskontoja\nmielettömyyksinä. Eivät siis nuo vieraat uskonnot ole niin nurinkurisia\nkuin miltä ne meistä näyttävät, tai sitten se järjellisyys, jota me\nhuomaamme omassa uskonnossamme, ei todista mitään.\n\nMeillä on Euroopassa kolme pääuskontoa. Yksi uskoo yhteen ainoaan\nilmestykseen, toinen kahteen, kolmas kolmeen. Kukin kammoaa ja kiroaa\nnoita toista kahta, syyttää niitä sokeudesta, paatumuksesta,\nitsepäisyydestä ja valheesta. Kuka puolueeton ihminen uskaltaa mennä\nratkaisemaan niiden välistä riitaa, ellei hän ensin tarkoin ole\npunninnut niiden todistuksia ja kuunnellut niiden perusteluja? Se\nniistä, joka uskoo yhteen ainoaan ilmestykseen, on vanhin ja näyttää\nolevan varmin; se, joka uskoo kolmeen, on nykyaikaisin ja tuntuu\njohdonmukaisimmalta; se, joka uskoo kahteen ilmestykseen ja hylkää\nkolmannen, voi kyllä olla paras kaikista, mutta sillä on varmaan kaikki\nennakkoluulot vastassaan. Sen epäjohdonmukaisuus on silmäänpistävä.\n\nKaikkea kolmea ilmestystä esittävät pyhät kirjat ovat kirjoitetut\nvierailla kielillä, joita näihin ilmestyksiin uskovat kansat eivät\nymmärrä. Juutalaiset eivät enää ymmärrä hepreankieltä, kristityt eivät\nymmärrä hepreaa eivätkä kreikkaa, turkkilaiset ja persialaiset eivät\nymmärrä arabiankieltä, ja nykyiset arabialaiset itse eivät enää puhu\nMuhammedin kieltä. Eikö ole todellakin yksinkertainen tuo tapa opettaa\nihmisiä, puhua heille aina nojautumalla kieleen, jota he eivät\nollenkaan ymmärrä? Käännetäänhän nuo kirjat, näin minulle sanotaan.\nKauniisti sanottu! Kuka voi minulle vakuuttaa, että nuo kirjat on\noikein käännetty ja että edes on mahdollista niitä oikein kääntää? Ja\nkoska Jumala kerran niin paljon tekee, että puhuu ihmisten kanssa, niin\nmiksi hän tarvitsee tulkkia?\n\nMinä en koskaan pääse käsittämään, että se, minkä jokainen ihminen on\nvelvollinen tietämään, olisi suljettuna kirjoihin ja että se ihminen,\njolla ei ole tilaisuutta oppia tuntemaan näitä kirjoja eikä niitä\nymmärtäviä henkilöitä, saisi kärsiä rangaistuksen tietämättömyydestään,\njoka ei ole tahallinen. Aina vaan kirjoja! Mikä vimma! Siitä syystä,\nettä Eurooppa on täynnä kirjoja, eurooppalaiset pitävät niitä\nvälttämättöminä, ajattelematta, että on olemassa kolme neljäsosaa\nmaapallosta, joissa semmoisia ei koskaan ole nähty. Eivätkö kaikki\nkirjat ole ihmisten kirjoittamia? Mitenkä siis ihminen niitä tarvitsisi\noppiakseen tuntemaan velvollisuutensa ja miten hän on oppinut tuntemaan\nne ennenkuin nuo kirjat olivat kirjoitetut? Hän joko itsestään oppii ne\ntuntemaan tai on vapaa niitä tuntemasta.\n\nMeidän katolilaisemme pitävät suurta melua kirkon mahtivallasta. Mutta\nmitä he sillä voittavat, jos heillä pitää olla yhtä paljon todistuksia\nlujentaakseen samaista mahtivaltaa kuin muilla opeilla niitä on\nhankkiakseen opetuksilleen luottamusta. Kirkko määrää, että sillä on\nmääräämisvalta. Eikö se ole oikein erinomaisesti todistettu\nauktoriteetti? Jos ette pysähdy tähän, palaatte takaisin kaikkeen,\nmistä äsken olemme keskustelleet ja väitelleet.\n\nTunnetteko monta kristittyä, jotka olisivat vaivanneet itseään tarkoin\ntutkimalla sitä, mitä juutalaiset tuovat esiin heitä vastaan? Jos\nmuutamat siltä ovat saaneet vihiä, on tämä tapahtunut kristittyjen\nkirjoittamien teosten kautta. Todella oiva tapa oppia tuntemaan\nvastustajiensa perusteluja! Mutta mitä tehdä? Jos joku uskaltaisi\nmeidän keskuudessamme julkaista kirjoja, joissa peittelemättä\nsuosittaisiin juutalaisuutta, niin rankaisisimme tekijää, kustantajaa\nja kirjakauppiasta.[135] Tällainen poliisivalta on mukava ja voi aina\nolla varma siitä, että on oikeassa. On sangen miellyttävää nolata\nsellaisia ihmisiä, jotka eivät uskalla puhua.\n\nNe meistä, joilla on tilaisuus keskustella juutalaisten kanssa, eivät\npääse sen pitemmälle. Sillä nuo ihmisparat tuntevat olevansa meidän\nmielivallastamme riippuvaisia. Se sorto, jota heitä kohtaan\nharjotetaan, tekee heidät pelokkaiksi. He tietävät kuinka helppo\nkristillisen rakkauden on tehdä vääryyttä ja olla julma. Mitä he\nrohkenisivat sanoa panematta itseänsä alttiiksi sille vaaralle, että me\njulistamme heidät jumalanpilkkaajiksi? Ahneus kannustaa intoamme, ja he\novat liian rikkaat, voidakseen meidän silmissämme olla oikeassa.\nOppineimmat ja valistuneimmat ihmiset ovat aina sangen varovaisia,\nVoitte käännyttää jonkun kurjan raukan, joka maksua vastaan herjaa\nlahkolaisiaan; voitte saada jonkun viheliäisen vanhojen vaatteiden\nkaupustelijan keskustelemaan kanssanne, ihmisen, joka teitä\nimarrellakseen siihen suostuu. Ja te voitatte, sillä tuollaiset ihmiset\novat joko tietämättömiä tai halpamielisiä. Mutta heidän oppineet\nuskonveljensä hymyilevät hiljaa itsekseen tyhmyydellenne. Mutta\nluuletteko että siellä, missä tuntisivat itsensä turvallisiksi, olisi\nyhtä helppo tulla toimeen heidän kanssaan? Sorbonnessa, se on\npäivänselvä, koskevat Messiaasta lausutut ennustukset Jeesusta\nKristusta. Mutta on yhtä selvä, että niillä Amsterdamin rabbiinien\nkeskuudessa ei ole mitään yhteyttä hänen kanssaan. Minä en luule\nkoskaan saavani tarkalleen tietää juutalaisten perusteluja, ellei\nheillä ole vapaata valtiota, kouluja ja yliopistoja, joissa vaaratta\nvoisivat puhua ja väitellä. Silloin vasta voimme saada tietää mitä\nheillä on sanottavaa.\n\nKonstantinopolissa turkkilaiset vapaasti lausuvat perustelunsa, mutta\nme emme siellä rohkene tuoda esiin meidän perustelujamme. Siellä on\nmeidän vuoromme madella. Onko vääryys turkkilaisten puolella, jos he\nvaativat meiltä samaa kunnioitusta Muhammetia kohtaan, johon me emme\nollenkaan usko, kuin me vaadimme juutalaisilta Jeesusta Kristusta\nkohtaan, johon he eivät usko sen enempää? Ovatko turkkilaiset väärässä\nja olemmeko me oikeassa? Minkä oikeudellisuuden perusteen mukaan meidän\ntulee ratkaista tämä kysymys?\n\nKaksi kolmannesta ihmisistä ei ole juutalaisia, ei muhamettilaisia\neikä kristittyjä, ja kuinka monta miljoonaa ihmistä onkaan, jotka\neivät koskaan ole kuulleet puhuttavan Mooseksesta, Jeesuksesta\nKristuksesta ja Muhammedista? Mutta sitä ei uskota. Väitetään, että\nlähetyssaarnaajamme kulkevat kaikkialla. Se on helposti sanottu. Mutta\novatko he käyneet vielä tuntemattoman Afrikan sydänosissa, joihin tähän\nasti ei yksikään eurooppalainen ole tunkenut? Ovatko he käyneet\ntataarien maan sisäosissa, seuraamassa ratsain kuljeskelevia heimoja,\njoita ei muukalainen koskaan pääse lähestymään, ja jotka kaukana\nsiitä, että olisivat kuulleet puhuttavan paavista, tuskin tuntevat\nSuur-Lamaa?[136] Ovatko he käyneet Amerikan suunnattomilla mantereilla,\njoissa kokonaiset kansakunnat eivät vielä tiedä, että toisen maanosan\nihmiset ovat panneet jalkansa heidän manterelleen? Menevätkö he vielä\nJapaniin, josta heidät juoniensa vuoksi iäksi on karkotettu ja jossa\ntulevat sukupolvet eivät heidän edeltäjistään saa muuta tietää, kuin\nettä he olivat viekkaita juonittelijoita, jotka teeskennellen pyhää\ninnostusta olivat tulleet vähitellen anastamaan maan hallinnon?\nMenevätkö he Aasian ruhtinasten haaremeihin julistamaan evankeliumia\ntuhansille orjaraukoille? Mitä pahaa ovat tämän maanosan naiset\ntehneet, ettei yksikään lähetyssaarnaaja voi heille saarnata oikeata\nuskoa? Joutuvatko he kaikki helvettiin siksi, että ovat sisään\nsuljetut?\n\nJa vaikka olisikin totta, että evankeliumia julistettaisiin yli\nkoko maailman, niin mitä sillä voitettaisiin? Kun ensimäinen\nlähetyssaarnaaja jonakin päivänä on tullut maahan, on edellisenä iltana\nvarmaan joku kuollut, ilman että on voinut häntä kuulla. Sanokaa\nminulle mitä tuon jonkun suhteen on tehtävä? Ja vaikka koko maailmassa\nei olisi kuin yksi ainoa ihminen, jolle ei koskaan olisi saarnattu\nJeesuksesta Kristuksesta, niin olisi hänen suhteensa tehty huomautus\nyhtä sattuva kuin jos se olisi tehty ihmiskunnan neljänneksen suhteen.\n\nKun evankeliumin palvelijat ovat puhuneet vieraille kansoille, niin\nmitä he ovat niille sanoneet semmoista, minkä järjellisesti voisi\nhyväksyä heidän sanojensa nojalla ja joka ei vaatisi mitä tarkinta\ntutkimista. Julistatte minulle Jumalaa, joka on syntynyt ja kuollut\nkaksi tuhatta vuotta sitten toisessa päässä maailmaa jossakin pienessä\nkaupungissa, ja sanotte minulle, että kaikki ne, jotka eivät usko tätä\nsalaperäistä asiaa, joutuvat kadotukseen. Kas siinä todella liian\noutoja asioita, jotta niitä niin vaan heti voisi uskoa nojaten yhden\nihmisen auktoriteettiin, ihmisen, jota ei tunne! Miksi Jumalanne on\nantanut näiden tapausten, joita tahtoo velvottaa minua tietämään,\ntapahtua niin kaukana minusta? Onko se rikos, ettei tiedä mitä\nantipodeille tapahtuu? Voinko minä arvata, että toisella\npallonpuoliskolla on ollut heprealainen kansa ja Jerusalemin kaupunki?\nYhtä hyvin voisi velvottaa minut tietämään mitä tapahtuu kuussa.\nSanotte tulevanne minulle siitä puhumaan. Mutta miksi ette ole tullut\npuhumaan siitä isälleni tai miksi tuomitsette vanhuksen kadotukseen\nsiitä, ettei hän ole noista asioista koskaan mitään tietänyt? Pitääkö\nhänen ikuisesti kärsiä rangaistusta teidän hitautenne tähden, hänen,\njoka oli niin hyvä, niin hyväätekeväinen ja joka ei muuta etsinyt kuin\ntotuutta? Olkaa rehelliset, asettukaa minun sijaani. Sanokaa minulle,\npitääkö minun todella vaan teidän todistuksenne nojalla uskoa kaikki ne\nuskomattomat asiat, joista minulle puhutte, ja pitääkö minun osata\nymmärtää ne monet väärät teot sen oikeamielisen Jumalan yhteydessä,\njota minulle julistatte? Pyydän teitä, antakaa minun mennä näkemään tuo\nkaukainen maa, jossa nuo niin monet ihmeet ovat tapahtuneet, mutta\njoista tässä maassa ei ole kuultu mitään; antakaa minun mennä\nkuulemaan, miksi tuon Jerusalemin asukkaat ovat kohdelleet Jumalaa kuin\nrosvoa. He eivät ole tunnustaneet häntä Jumalaksi, näin sanotte. Mitä\npitäisi siis minun tehdä, joka en koskaan ole kuullut puhuttavan\nhänestä muuten kuin teidän kauttanne? Jatkatte huomauttaen, että heitä\non rangaistu, että he ovat hajotetut, sorretut ja orjuutetut, ettei\nkukaan heistä enää lähesty tuota samaa kaupunkia. Aivan niin, he ovat\nvarmaan ansainneet kaiken tämän. Mutta mitä sanovat nykyiset asukkaat\nesi-isiensä jumalanmurhasta? He sen kieltävät, eivät hekään tunnusta\nJumalaa Jumalaksi. Aivan sama ajettiinko heidät pois tai ei.\n\nKuinka! Tuossa samassa kaupungissa, jossa Jumala on kuollut, eivät\naikaisemmat eivätkä myöhäisemmät asukkaat ole tunnustaneet häntä, ja te\ntahdotte, että minä hänet tunnustaisin, minä, joka olen syntynyt\nkaksituhatta vuotta myöhemmin ja tuhannen peninkulman päässä sieltä.\nEttekö käsitä, että minun, ennenkuin voin uskoa tuota kirjaa, jota te\nsanotte pyhäksi, ja josta en ymmärrä mitään, täytyy muiltakin kuin\nteiltä saada tietää, milloin se on tehty ja kuka sen on tehnyt, miten\nse on säilynyt, miten se on joutunut teidän luettavaksenne, mitä tässä\nmaassa tuovat esiin ne, jotka sen pyhyyden kieltävät, vaikka tietävät\nyhtä hyvin kuin te kaiken sen, mitä te minulle opetatte. Käsittänette\nhyvin, että minun välttämättömästi täytyy lähteä Eurooppaan, Aasiaan,\nPalestiinaan, ja että minun täytyy tutkia itse kaikki. Minun pitäisi\nolla hullu, jos sitä ennen teitä kuuntelisin.\n\nNämä sanat tuntuivat minusta järkeviltä, ja väitän vielä lisäksi, että\njokaisen järkevän ihmisen saman tilaisuuden sattuessa tulee puhua\nsamoin ja karkottaa hyvin kauas sellainen jumalansanan julistaja, joka,\nennenkuin on näyttänyt todistustensa luotettavaisuuden, kiireisesti\npyrkii opettamaan ja kastamaan. Mutta minä väitän edelleen, ettei ole\nsitä ilmestystä, jonka suhteen nämä samat vastaväitteet tai toiset\nsamanlaiset eivät olisi yhtä päteviä tai pätevämpiä kuin kristinuskon\nsuhteen. Ja siitä seuraa, että, ellei ole muuta kuin yksi ainoa oikea\nuskonto ja jos jokainen ihminen on velvollinen kadotuksen uhalla sitä\nnoudattamaan, niin täytyy panna koko elämänsä kaikkien uskontojen\ntutkimiseen, niihin syventymiseen, niiden ymmärtämiseen; täytyy\nmatkustella niissä maissa, joissa ne ovat saaneet alkunsa. Ei kenkään\nole vapaa tästä ihmisen ensimäisestä velvollisuudesta, ei kenelläkään\nole oikeutta luottaa toisen johtopäätöksiin. Yksinomaan työstään elävän\nkäsityöläisen, lukutaitoa vailla olevan maanviljelijän, nuoren hennon\nja heikon tytön, joka tuskin voi nousta vuoteeltaan, kaikkien täytyy\npoikkeuksetta tutkia, mietiskellä, pohtia, matkustaa, kulkea halki\nmaailman. Silloin ei enää ole olemassa ainoatakaan kansaa, jolla olisi\nvakituiset asuinsijansa. Koko maailma on oleva täynnä pelkkiä\npyhiinvaeltajia, jotka suurilla kustannuksilla ja monta kovaa kokien\nkulkevat omin silmin näkemään, vertaamaan ja itse tutkimaan niitä eri\nuskontoja, joita maailmassa noudatetaan. Hyvästi silloin ammatit,\ntaiteet, inhimilliset tieteet ja kaikki yhteiskunnalliset toimet!\nSilloin ei enää voisi olla muuta harrastusta kuin uskonnon tutkiminen.\nJa suurella vaivalla saa se, jolla on vankin terveys, joka on parhaiten\nkäyttänyt aikaansa ja järkeänsä ja joka on elänyt useampia vuosia kuin\nmuut, vihdoin vanhoilla päivillänsä tietää mistä hänen on kiinni\npitäminen, ja paljon hän tietää, jos ennen kuolemaansa saa selville\nmitä uskontoa hänen elämässään olisi pitänyt tunnustaa.\n\nJos tahdotte lieventää tätä menettelytapaa ja antaa hiukankin valtaa\nihmisten auktoriteetille, niin silloin heti annatte sille kaikki. Jos\nkristityn isän poika tekee oikein noudattaessaan ilman mitään\nedelläkäypiä perusteellisia ja puolueettomia tutkimisia isänsä\nuskontoa, niin miksikä turkkilaisen poika tekisi väärin samoin\nnoudattaessaan oman isänsä uskontoa? Rohkenen vaatia kaikkia maailman\nsuvaitsemattomia ihmisiä koettamaan vastata tähän jotakin semmoista,\nettä se tyydyttäisi järkevää ihmistä.\n\nNoiden perustelujen ahdistamina toiset mieluummin tekevät Jumalan\nvääryyden Jumalaksi ja saattavat hänet ennemmin rankaisemaan viattomia\nheidän isiensä pahoista teoista, kuin luopuvat raa'asta dogmistaan.\nToiset pääsevät pälkähästä siten, että kohteliaasti lähettävät\nenkelin valistamaan ketä tahansa, joka, joskohta mitä syvimmässä\ntietämättömyydessä, on elänyt siveellistä elämää. Kaunis keksintö tuo\nenkeli! Tyytymättä kahlehtimaan meitä juonittelemalla, he tekevät\njuonittelemisen välttämättömäksi itse Jumalallekin.\n\nHuomaatte, hyvä ystävä, mihin järjettömyyteen ylpeys ja\nsuvaitsemattomuus vievät, kun jokainen tahtoo itsepäisesti pitää kiinni\nomasta mielipiteestään ja luulee itse olevansa oikeassa ja muun\nihmiskunnan väärässä. Minä otan sen rauhan Jumalan, jota palvelen ja\njosta teille puhun, todistajaksi siitä, että kaikki tutkimiseni ovat\nolleet vakavia. Mutta huomatessani, että ne eivät johtaneet eivätkä\nkoskaan tulisi johtamaan mihinkään suotuisaan tulokseen ja että olin\nvajoamaisillani rannattomaan mereen, käännyin takaisin ja sovitin\nuskoni alkuperäisten käsitteideni ahtaisiin puitteisiin. En ole koskaan\nvoinut uskoa Jumalan kadotuksen uhalla määräävän, että minun pitäisi\nolla niin oppinut. Olen siitä syystä paiskannut kaikki kirjat kiinni.\nOn olemassa vaan yksi kirja, joka on auki, jokaisen silmän luettavana,\nja se on luonnon kirja. Tätä suurta ja ylevää kirjaa lukiessani opin\npalvelemaan ja kunnioittamaan sen jumalallista tekijää. Ei voi\nkenellekään antaa anteeksi sitä, ettei ole tätä kirjaa lukenut, sillä\nse puhuu kaikille ihmisille kieltä, jota jokainen ymmärtää. Vaikka\nolisin syntynyt autiolla saarella, vaikka en olisi nähnyt muita ihmisiä\nkuin itseni, vaikka en koskaan olisi saanut tietää mitä on tapahtunut\neräässä kolkassa maailmaa, niin voisin kuitenkin harjottamalla järkeäni\nja sitä viljelemällä sekä oikein käyttämällä niitä välittömiä\nominaisuuksia, jotka Jumala minulle antaa, oppia itsestäni hänet\ntuntemaan, häntä rakastamaan ja häntä miellyttääkseni täyttämään kaikki\nvelvollisuuteni maan päällä. Mitä opettaa minulle koko ihmisten tieto\nenempää?\n\nMitä ilmestykseen tulee, tuntisin ehkä, jos olisin parempi ajattelija\nja jos olisin enemmän oppinut, sen totuuden ja sen hyödyn, mikä sen\nonnellisilla tunnustajilla on. Mutta joskin huomaan olevan sitä\npuolustavia todistuksia, joita en voi kumota, niin huomaan myöskin\nolevan sitä vastaan tehtyjä huomautuksia, joita en voi kumota. On\nolemassa niin paljo päteviä syitä sitä vastaan ja sen puolesta, että\nminä, kun en tiedä mille puolelle kallistuisin, en sitä hyväksy enkä\nhylkää. Hylkään ainoastaan velvotuksen sitä tunnustaa, koska tämä\nluultu velvotus minusta näyttää mahdottomalta ymmärtää Jumalan\noikeamielisyyden yhteydessä ja koska hän kaukana siitä, että olisi sen\nkautta poistanut esteet autuaaksi tulemisen tieltä, päinvastoin sen\nkautta olisi lisännyt niiden lukua ja tehnyt ne ylitsepääsemättömiksi\nsuurimmalle osalle ihmiskuntaa. Muuhun nähden tässä suhteessa olen\nkunnioittavasti epäilevällä kannalla. En ole itsestäni niin suuria\nluuleva, että pitäisin itseäni erehtymättömänä. Muut ihmiset ovat ehkä\nvoineet tehdä päätelmiä siinä, missä minä olen neuvoton. Minä ajattelen\nomasta puolestani, enkä heidän puolestaan. En heitä moiti enkä\njäljittele. Heidän arvostelukykynsä voi olla parempi kuin minun. Mutta\nminun vikani ei ole, ettei heidän arvostelukykynsä ole minun.\n\nTunnustan teille myöskin, että raamatun-kirjojen majesteetillisuus\nminua hämmästyttää ja että evankeliumin pyhyys liikuttaa sydäntäni.\nKatsokaa filosofien kirjoja kaikkine suurine sanoineen. Kuinka ne ovat\npieniä tämän rinnalla! Onko mahdollista, että samalla niin ylevä ja\nyksinkertainen kirja olisi ihmisten tekemä? Onko mahdollista, että se,\njonka historian se kertoo, olisi vaan ihminen? Onko se esitystapa, joka\nsiinä kirjassa ilmenee, innottelijan tai kunniaa himoitsevan\nlahkolaisen? Mikä lempeys, mikä tapojen puhtaus! Mikä liikuttava\nviehkeys hänen opetuksissaan, mikä ylevyys hänen periaatteissaan! Mikä\nsyvä viisaus hänen sanoissaan, mikä mielenmaltti, mikä hienous ja\nsattuvaisuus hänen vastauksissaan ja mikä valta intohimojen yli! Missä\non se ihminen, missä se oppinut, joka ymmärtää toimia, kärsiä ja kuolla\nosottamatta heikkoutta ja teeskentelemättä rohkeutta. Kun Plato\nkuvailee oikeamielisen ihmisen ihannetta,[137] rikoksen ja häväistyksen\nuhrina, mutta kuitenkin hyveen kaikkia palkintoja ansaitsevana,\nkuvailee hän piirre piirteeltä Jeesusta Kristusta. Yhtäläisyys on niin\nsilmäänpistävä, että kaikki kirkkoisät sen ovat huomanneet ja ettei ole\nmahdollista erehtyä sen suhteen. Kuinka täytyykään ihmisen olla sokea\nja ennakkoluulojen vallassa, voidakseen verrata Sophroniskuksen poikaa\nMarian poikaan? Mikä ero näiden molempien välillä! Sokrates, joka kuoli\ntuskitta ja häpeättä, suoritti osansa helposti loppuun asti. Ja ellei\ntuo helppo kuolema olisi tuottanut kunniaa hänen elämälleen, voisi\nluulla, että Sokrates, niin henkevä kuin olikin, oli pelkkä sofisti.\nHän keksi moraalin, sanotaan. Mutta muut olivat sitä jo käytännössä\nharjottaneet ennen häntä. Hän vaan sanoi mitä he olivat tehneet; hän\nvaan johti oppinsa heidän näyttämistään esimerkeistä. Aristeides oli\nollut oikeamielinen, ennenkuin Sokrates oli sanonut mitä oikeamielisyys\non. Leonidas oli kuollut isänmaansa edestä, ennenkuin Sokrates oli\ntehnyt isänmaanrakkauden ihmisen velvollisuudeksi. Sparta oli kohtuutta\nrakastava, ennenkuin Sokrates oli ylistänyt sen kohtuutta. Ennenkuin\nhän oli määritellyt hyveen, oli Kreikassa kosolta hyveellisiä ihmisiä.\nMutta mistä Jeesus oli omien kansalaistensa keskuudessa saanut tuon\nylevän ja puhtaan moraalin, jota hän yksin on opettanut ja josta hän\nyksin on antanut esimerkin?[138] Mitä rajuimman uskonkiihkoisuuden\nhelmassa tekee korkein viisaus itsensä huomatuksi, ja mitä\nsankarillisimmat hyveet ja niiden koristelemattomuus tuottivat kunniaa\nhalveksittavimmalle kaikista kansoista. Ystäviensä kanssa rauhallisesti\najatuksia vaihtavan Sokrateen kuolema on helpoin, mitä saattaa toivoa.\nJeesuksen kuolema, hänen, joka kuoli kidutettuna, häväistynä,\npilkattuna, koko kansan kiroamana, on kauheinta, mitä saattaa pelätä.\nSokrates, ottaessaan vastaan myrkkymaljan, siunaa sitä henkilöä, joka\nsen itkien hänelle ojentaa. Jeesus rukoilee petomaisten pyöveliensä\npuolesta keskellä kauheimpia tuskiaan. Jos Sokrateen elämä ja kuolema\novat viisaan elämä ja kuolema, on Jeesuksen elämä ja kuolema Jumalan.\nPitäisikö meidän ehkä sanoa evankelistain kertomusten keksityn huvin\nvuoksi? Hyvä ystävä, semmoista ei keksitä, ja Sokrateen elämäntyö on\nvähemmin todistettavissa kuin Jeesuksen Kristuksen elämäntyö.\nPohjaltaan siten vaan työnnettäisiin vaikeus syrjään, mutta sitä ei\nvoitettaisi. Olisiko vielä käsittämättömämpää, että useat ihmiset\nyhdessä olisivat tehneet tuon kirjan kuin että yksi ainoa olisi antanut\nsiihen aihetta? Juutalaiset kirjailijat eivät koskaan olisi voineet\nkäyttää sellaista kirjoitustapaa eivätkä luoda sellaista moraalia, ja\nevankeliumi sisältää niin suuria, niin valtaavia totuuksia ja niin\ntäydellisesti mukailemattomia, että niiden keksijä olisi vielä\nhämmästyttävämpi ilmiö kuin itse kirjan sankari. Mutta kaiken tämän\nohella on evankeliumi täynnä uskomattomia, järkeä vastaan sotivia\nseikkoja, joita jokaisen järjellisen ihmisen on mahdoton käsittää ja\nhyväksyä. Mitä tehdä keskellä kaikkia näitä ristiriitaisuuksia? Aina\nolla, lapseni, vaatimaton ja varovainen, hiljaa itsekseen kunnioittaa\nsitä, mitä ei voi hylätä eikä ymmärtää, nöyrtyä suuren olennon edessä,\njoka yksin tietää totuuden.\n\nKas siinä se epäilevä kanta, jolla vastoin tahtoanikin olen pysynyt.\nMutta tämä epäileminen ei suinkaan minua kiusaa, sillä se ei ulotu\nolennaisesti vaikuttamaan toimintaani, ja olen hyvin varma\nvelvollisuuksien peruslaadun suhteen. Palvelen Jumalaa sydämeni\nyksinkertaisuudessa. Pyrin tietämään vaan sen, mikä on tärkeätä\ntoiminnalleni. Mitä niihin dogmeihin tulee, jotka eivät vaikuta\ntekoihini eivätkä siveellisyyteeni ja joiden suhteen niin monet ovat\nahdistuksessa, minä en anna niiden huolestuttaa itseäni. Pidän kutakin\neri uskontoa hyödyllisenä laitoksena, joka itsekukin maassaan määrää\nyhden ja saman tavan kunnioittaa Jumalaa yleisten menojen kautta. Ja\nniillä voi mielestäni jokaisella olla oikeutuksensa, katsoen\nilmanalaan, hallitukseen, kansanhenkeen tai johonkin muuhun\npaikalliseen seikkaan, jotka kaikki tekevät toisen uskon suositummaksi\nkuin toisen, sen mukaan mikä paikka ja aika on kysymyksessä. Sydämen\nvilpittömyys on olennaisinta jumalanpalveluksessa. Jumala ei hylkää\nniiden kautta hänelle osotettua kunnioitusta, jos se on sydämestä\nlähtenyt, tapahtukoon se missä muodossa tahansa. Kun se uskonnonmuoto,\njota minä seuraan, kutsuu minua kirkkoon jumalanpalvelukseen, täytän\nsiellä mahdollisimman tarkasti minulle määrätyt menot, ja omatuntoni\nnuhtelisi minua, jos ehdollani jättäisin jonkun kohdan noudattamatta.\nTiedätte että pitkän kirkonkirouksen jälkeen herra Mellareden\nvälityksellä sain luvan jälleen ryhtyä virkaani, voidakseni ansaita\nelatukseni. Ennen luin messun välinpitämättömästi, kuten ajanpitkään\ntekee mitä arvokkaimpia seikkoja, jos niitä toistaa liian usein,\nSenjälkeen, kuin olen saanut uudet periaatteeni, toimitan sen\nsuuremmalla hartaudella. Annan korkeimman olennon majesteettiuden,\nhänen läsnäolonsa ja ihmishengen riittämättömyyden vallata itseni,\nihmishengen, joka niin vähän ymmärtää sitä, mikä on yhteydessä sen\nluojan kanssa. Ajatellen, että kannan hänen eteensä kansan rukoukset\nmäärättyä tapaa noudattamalla, seuraan tarkoin kirkkosääntöjen\nmääräyksiä. Lausuessani olen tarkkaavainen; pidän tarkasti huolta\nsiitä, etten unhota ainoatakaan sanaa, etten jätä täyttämättä\nainoatakaan menoa. Kun pyhän ehtoollisen siunaamisen hetki lähenee,\nvajotan mieleni hartauteen, tehdäkseni sen sillä mielellä, jota kirkko\nja sakramentin ylevyys vaatii. Koetan saada oman järkeni vaikenemaan\nylimmän järjen edessä. Sanon itselleni: Kuka sinä olet, että\nuskaltaisit mitata ääretöntä valtiutta? Lausun kunnioittavasti\nasetussanat ja lisään niiden vaikuttavaisuutta kaikella sillä uskolla,\njohon suinkin olen kykenevä. Niin paljo käsittämätöntä kuin tässä\nsalaperäisessä toimituksessa onkin, en pelkää, että minua tuomiopäivänä\nrangaistaan siitä, että olisin sitä sydämessäni saastuttanut.\n\nSaatuani kunnian toimittaa pyhää virkaa, joskin alimmalla asteella, en\ntee enkä sano koskaan mitään, joka saattaisi minut arvottomaksi\ntäyttämään pyhiä velvollisuuksiani. Tulen aina saarnaamaan hyvettä\nihmisille ja kehottamaan heitä tekemään hyvää. Ja mikäli voin, näytän\nheille hyvää esimerkkiä. Ei ole ehkä minun vallassani saada heitä\nrakastamaan uskontoa ja vahvistaa heidän uskoaan dogmeihin, jotka\ntodella ovat hyödyllisiä ja joihin jokainen ihminen on velvollinen\nuskomaan, mutta varjelkoon Jumala minua koskaan heille saarnaamasta\nsuvaitsemattomuuden raakaa dogmia, yllyttämästä heitä kammoamaan\nlähimäisiään ja sanomaan toisille: Te olette kadotuksen omat,\nulkopuolella kirkkoa ei ole mitään autuutta.[139] Jos minulla olisi\nkorkeampi arvo, niin tämä seikka tuottaisi minulle ikävyyksiä, mutta\nolen liian huomaamaton, jotta minun tarvitsisi juuri paljoa pelätä enkä\nenää voi arvossa joutua alemmaksi kuin mitä olen. Ja mitä\ntapahtuneekin, en napisemisellani loukkaa jumalallista oikeutta enkä\nrupea valhettelijaksi pyhää henkeä vastaan.\n\nOlen kauan halunnut kunniaa päästä kirkkoherraksi ja haluan sitä\nvieläkin, mutta olen jo lakannut sitä toivomasta. Hyvä ystävä, ei\nmikään ole minusta niin kaunista kuin olla sielunpaimen. Hyvä\nsielunpaimen on hyvyyden palvelija, aivan niinkuin hyvä esivalta on\noikeuden palvelija. Sielunpaimenella ei koskaan ole mitään pahaa\ntehtävänä. Ellei hän aina itse voi tehdä hyvää, niin hän kuitenkin aina\noikein täyttää tehtävänsä, kehottaessaan muita hyvää tekemään, ja usein\nhän siinä onnistuu, jos hän voi saada muut kunnioittamaan itseään. Oi\njospa kerran saisin pienen seurakunnan vuoristossamme ja kunnon ihmisiä\nhoidettavakseni! Miten onnellinen silloin olisin! Sillä minusta tuntuu\nkuin voisin tehdä seurakuntalaiseni onnellisiksi. En tekisi heitä\nrikkaiksi, mutta ottaisin osaa heidän köyhyyteensä. Vapauttaisin heidät\nköyhyyden seuralaisesta: häpeästä ja ylenkatseesta, joka on\nsietämättömämpää kuin itse puute. Saattaisin heidät pitämään sovusta ja\nyhdenarvoisuudesta, jotka usein poistavat kurjuuden ja aina tekevät\nkykeneväksi sitä kestämään. Kun he huomaisivat, ettei minun ole missään\nsuhteessa parempi olla kuin heidän ja että kuitenkin eläisin\ntyytyväisenä, he oppisivat tyytymään kohtaloonsa ja elämään\ntyytyväisinä kuten minäkin. Opettaessani panisin vähemmän painoa kirkon\nhenkeen kuin evankeliumin henkeen, jonka dogmit ovat yksinkertaisemmat\nja jonka moraali on ylevämpi, jossa huomaa vähän uskonnollisia menoja\nja paljon laupeudentöitä. Ennenkuin heille opettaisin mitä on\ntekeminen, pyrkisin esimerkilläni näyttämään sen, jotta he hyvin\nhuomaisivat minun todella ajattelevan samoin kuin puhun. Jos minulla\nolisi protestantteja naapureina tai seurakunnassani, en tekisi mitään\nerotusta heidän ja varsinaisten seurakuntalaisteni välillä sen suhteen,\nmikä koskee kristillisiä laupeudentöitä. Koettaisin saada heidät kaikki\nrakastamaan toisiaan yhtä paljon, pitämään toisiaan veljinä,\nkunnioittamaan kaikkia uskontoja ja elämään rauhassa, kukin omaa\nuskontoaan tunnustaen. Olen sitä mieltä, että yllyttää jotakin ihmistä\nluopumaan siitä uskosta, johon hän syntymästään asti on kuulunut, on\nsama kuin yllyttää häntä pahaan tekoon ja siis myös samaa kuin itse\ntehdä pahoin. Säilyttäkäämme asiain yleinen järjestys sinällään, kunnes\nolemme enemmän valistuneet. Kunnioittakaamme kaikkien maiden lakeja,\nälkäämme häiritkö niiden meille määräämää jumalanpalvelusta älkäämmekä\nyllyttäkö kansalaisia tottelemattomuuteen. Sillä emme ollenkaan\nvarmasti voi tietää tuottaako heille onnea se, että vaihtavat entiset\nmielipiteensä toisiin, ja tiedämme toiselta puolen aivan varmaan, että\ntottelemattomuus lakeja kohtaan on paheksuttava.\n\nOlen nyt, nuori ystävä, suullisesti tehnyt teille uskontunnustukseni\nsellaisena kuin Jumala sen lukee minun sydämessäni. Te olette\nensimäinen, jolle sen olen tehnyt. Te olette ehkä myöskin ainoa. Niin\nkauan kuin on olemassa luja usko ihmisten keskuudessa, ei pidä häiritä\nrauhallisia sieluja eikä saattaa levottomiksi yksinkertaisia ihmisiä\nesittämällä heille vaikeuksia, joita eivät voi poistaa ja jotka\nhäiritsevät heidän rauhaansa voimatta heitä valistaa. Mutta jos kerran\nkaikki on alkanut horjua, tulee säilyttää runko oksien kustannuksella.\nKiihottuneet, epävarmat, melkein sammuneet omattunnot, jotka ovat siinä\ntilassa, missä olen huomannut teidän omantuntonne olleen, tarvitsevat\nvahvistusta ja herätystä. Ja jotta voisi rakentaa ne ikuisten\ntotuuksien pohjalle, täytyy täydellisesti repiä alas ne huojuvat\npilarit, joiden nojassa ne vielä luulevat lepäävänsä.\n\nOlette siinä tähdellisessä iässä, jolloin mieli avautuu saamaan\nvarmuutta kaikesta, jolloin sisällinen ihminen muodostuu ja luonne\nsyntyy ja jolloin ihminen koko elämänsä ajaksi valitsee joko hyvän tai\npahan. Myöhemmässä iässä olemussubstanssimme on kovettunut, ja siihen\npainuneet uudet vaikutukset eivät enää jätä mitään jälkeä. Nuori mies,\nsulkekaa sydämeenne, joka vielä on taipuisa, totuuden leimamerkki. Jos\nolisin varmempi omien mielipiteiden suhteen, olisin kanssanne\npuhellessani käyttänyt dogmaattista ja päättävää puhetapaa. Mutta olen\nihminen, tietämätön, erehtyväinen ihminen, mitä siis olisin voinut\ntehdä? Olen peittelemättä avannut teille sydämeni. Olen esittänyt\nteille varmana sen, mitä pidän varmana. Olen esittänyt epäilykseni\nepäilyksinä, arveluni arveluina. Olen sanonut teille epäilyksieni ja\nuskoni syyt. Nyt on teidän tekeminen johtopäätöksenne. Olette ottanut\nitsellenne ajatusaikaa. Tämä varovaisuus on viisasta ja saattaa minut\najattelemaan teistä hyvää. Alkakaa saattamalla omatuntonne siihen\ntilaan, että se haluaa valistusta. Olkaa vilpitön itseänne kohtaan.\nOmaksukaa itsellenne minun mielipiteistäni ne, jotka teissä ovat\nherättäneet vakaumusta, ja hylätkää loput. Ette vielä ole niin paheen\nturmelema, että tarvitsisi pelätä teidän valitsevan väärin. Ehdotan\nteille, että keskenämme siinä suhteessa pohtisimme asiaa, mutta heti\nkun alkaa väitellä jostakin, kiivastuu. Turhamielisyys ja itsepäisyys\nsekottuvat asiaan ja vilpittömyys katoaa. Hyvä ystävä, älkää koskaan\nväitelkö, sillä väittelemällä ei valista itseään eikä muita. Mitä\nminuun tulee, niin olen mietiskellyt monta vuotta, ennenkuin olen\nsaanut vakaumukseni. Minä pidän kiinni siitä, omatuntoni on\nrauhallinen, sydämeni tyytyväinen. Jos tahtoisin uudestaan ryhtyä\ntutkimaan mielipiteitäni, en voisi tehdä sitä sen puhtaammalla\ntotuudenrakkaudella, ja minun jo toimintakykyään menettänyt henkeni ei\nenää kykenisi niin hyvin totuutta tuntemaan. Pysyn sinä, mikä olen,\nsillä pelkään että huomaamattani intohimoksi kehittyvä taipumukseni\nmietiskelyyn jäähdyttäisi intoani hyveenharjoittamiseen ja että voisin\njoutua takaisin entiseen epäilemistilaani, enää löytämättä keinoa\npäästä siitä pois. Enemmän kuin puolet elämääni on kulunut; minulla on\njäljellä juuri tarpeeksi aikaa käyttää hyväkseni sen kestäessä saamaani\nkokemusta ja hyvittää hairahduksiani hyveellisellä elämällä. Jos\nerehdyn, tapahtuu se vastoin tahtoani. Hän, joka lukee sydämeni\nsalaisuudet, tietää hyvin, etten rakasta sokeuttani. Ollen kykenemätön\nomien voimieni avulla siitä pääsemään, ei minulla ole muuta keinoa\nsiitä vapautuakseni kuin nuhteeton elämä. Ja jos Jumala kivistäkin voi\nherättää Abrahamille lapsia, on myöskin jokaisella ihmisellä oikeus\ntoivoa valistuvansa, kun hän tekee itsensä sitä ansainneeksi.\n\nJos minun mietiskelyni johtavat teitä ajattelemaan samoin kuin minä\najattelen, jos minun mielipiteeni tulevat teidänkin mielipiteiksenne ja\njos meillä tulee olemaan sama uskontunnustus kummallakin, niin tässä\nneuvo, jonka teille annan: Älkää enää panko elämäänne kurjuuden ja\nepätoivon tuottamille kiusauksille alttiiksi, älkää enää häpeällisesti\neläkö muiden mielivallasta riippuvana älkääkä enää syökö armoleipää.\nPalatkaa isänmaahanne, omistakaa esi-isienne usko, tunnustakaa sitä\nvilpittömällä sydämellä, älkääkä enää siitä luopuko. Se on hyvin\nyksinkertainen ja hyvin pyhä. Minä pidän sitä kaikkien maailman\nuskontojen joukossa ainoana, jonka moraali on puhdas ja joka parhaiten\ntyydyttää järkeä. Mitä matkakustannuksiin tulee, älkää niistä\nhuolehtiko; ne teille kyllä hankitaan. Älkää liioin antako valtaa\nväärälle häpeälle, ikäänkuin paluunne teitä halventaisi. Pahasta, vaan\nei hyvästä teosta, nouskoon häpeänpuna poskillenne. Olette vielä siinä\niässä, jolloin kaikki annetaan anteeksi, mutta jolloin ei enää\nrankaisematta tehdä syntiä. Jos vaan tahdotte kuulla omantuntonne\nääntä, niin tuhannet turhat esteet poistuvat sen puhuessa. Tulette\nhuomaamaan, että katsoen siihen epävarmuuteen, jonka vallassa olemme,\non anteeksiantamattoman itseviisasta tunnustaa muuta uskontoa kuin\nsitä, jota syntymästään asti on joutunut tunnustamaan, ja että se\nihminen menettelee kavalasti, joka ei noudata vilpittömällä sydämellä\ntunnustamansa uskonnon vaatimuksia. Jos hän erehtyy, niin hän riistää\nitseltään suuren anteeksisaamisen mahdollisuuden korkeimman tuomarin\nistuimen edessä. Eikö Jumala ennemmin anna anteeksi erehdystä, joka on\nkasvatuksen seuraus, kuin erehdystä, jonka itse on valinnut?\n\nPoikani, säilyttäkää sielunne semmoisena, että aina voitte toivoa\njumalan olevan olemassa, niin ette koskaan tule sitä epäilemään. Ja\nmuuten, minkä uskonnon omaksuttekin, muistakaa, että tosiuskonnolliset\nvelvollisuudet ovat riippumattomat inhimillisistä laitoksista, että\nvilpitön sydän on Jumaluuden todellinen temppeli, että kaikissa maissa\nja kaikissa uskonnoissa lain huippuna pidetään sitä, että rakastaa\nJumalaa yli kaiken ja lähimäistään niinkuin itseään. Muistakaa vielä,\nettä ei ole ainoatakaan uskontoa, joka vapauttaisi siveellisistä\nvelvollisuuksista, että nämä ovat uskonnon olemus, että niistä tärkein\non sydämessään palvella Jumalaa ja että ilman uskoa ei ole mitään\ntodellista hyvettä.\n\nKarttakaa niitä, jotka teeskennellen selittävänsä luontoa kylvävät\nihmisten sydämiin lohduttomia oppeja ja joiden näennäinen skeptillisyys\non sata kertaa ratkaisevampi kuin heidän vastustajiensa päättävät\nsanat. Ylimielisinä teeskennellen yksin olevansa valistuneita,\nrehellisiä ja vilpittömiä, he käskevästi pakottavat meitä alistumaan\nheidän muka ratkaiseviin johtopäätöksiinsä ja koettavat uskotella\nantavansa meille olemiston todelliset perussyyt niiden käsittämättömien\njärjestelmien muodossa, jotka he ovat mielikuvituksessaan rakentaneet.\nKumoamalla, hävittämällä ja polkemalla maahan kaiken sen, mitä ihmiset\nkunnioittavat, he riistävät surevilta viimeisen lohdutuksen heidän\nkurjuudessaan, poistavat rikkailta ja mahtavilta heidän intohimojensa\nainoan esteen ja hävittävät sydämistä rikoksen seuralaiset:\nomantunnonvaivat ja hyveen toivon, sekä kerskaavat vielä olevansa\nihmiskunnan hyväntekijöitä. Totuus, sanovat he, ei koskaan ole\nihmiselle vahingollinen. Minä sen uskon kuten hekin, ja se mielestäni\nparhaiten todistaa, että heidän opetuksensa eivät ole yhtäpitäviä\ntotuuden kanssa.[140]\n\nHyvä nuorukainen, olkaa vakaa ja vilpitön ja samalla nöyrä. Ymmärtäkää\nolla tietämätön, niin ette petä itseänne ettekä muita. Jos sitten\nkehitetyt lahjanne tekevät teidät kykeneväksi puhumaan ihmisille, niin\npuhukaa heille aina vaan omantuntonne mukaisesti, huolimatta siitä,\nsaatteko tunnustusta, vai ettekö saa. Tietojen väärinkäyttäminen\nherättää epäilyksiä. Kaikki oppineet halveksivat yhteisen kansan\nmielipiteitä. Jokainen tahtoo omata oman mielipiteensä. Ylpeilevä\nfilosofia johtaa vapaa-ajattelemiseen, samoin kuin sokea usko\npuolestaan vie uskonkiihkoon. Karttakaa äärimäisyyksiä. Pysykää aina\nlujana totuuden tiellä tai siinä, mikä teistä teidän sydämenne\nyksinkertaisuudessa näyttää olevan totta, siitä koskaan poikkeamatta\nturhamielisyyden tai heikkouden vuoksi. Rohjetkaa tunnustaa jumalaa\nfilosofien keskuudessa, rohjetkaa saarnata inhimillisyyttä\nsuvaitsemattomille. Saatte ehkä olla yksin tukemassa mielipidettänne,\nmutta kannatte sydämessänne tunnustusta, joka teille korvaa ihmisten\nantamaa tunnustusta. Rakastakoot he teitä tai vihatkoot, lukekoot tai\nhalveksikoot teidän kirjoituksianne, se on samantekevää. Puhukaa sitä,\nmikä on totta; tehkää sitä mikä on hyvää. Ihmiselle on etupäässä\ntärkeätä täyttää velvollisuutensa maan päällä, ja vasta silloin kun hän\nunhottaa itsensä, hän tekee työtä oman itsensä hyväksi. Poikani,\nyksityiset edut meitä pettävät; mutta oikeamielisen ihmisen toivo ei\npetä koskaan. Amen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlen tähän liittänyt tämän tunnustuksen mutta en ole tehnyt sitä\nsiinä tarkoituksessa, että sitä pitäisi käyttää ojennusnuorana\nuskonnollisissa asioissa, vaan esimerkkinä siitä tavasta, miten voi\njärkevästi käsitellä tätä ainetta oppilaansa kanssa, poikkeamatta siitä\nmetodista, jota olen koettanut esittää. Niin kauan kuin ei ollenkaan\nota vaikutuksia ihmisten auktoriteetista eikä synnyinmaansa\nennakkoluuloista, ei järjen tietokyky saata viedä meitä kauemmaksi\nluonnon tuntemuksessa kuin luonnonuskontoon, ja siihen aion pysähtyä\nÉmileni suhteen. Jos hänellä vielä tulee olla toinen uskonto, ei\nminulla enää ole oikeutta tässä suhteessa häntä opastaa, vaan on hänen\nitsensä se valitseminen.\n\nTeemme työtä sopusuhtaisesti luonnon kanssa ja sillävälin kuin se\nmuodostaa fyysillistä ihmistä, me koetamme muodostaa moraalista\nihmistä. Mutta meidän edistymisemme eivät käy rinnan. Ruumis on jo\nroteva ja vahva, kun sielu vielä on voimaton ja heikko, ja mitä\ninhimillinen taito saaneekaan aikaan, ruumiin kehitys käy aina järjen\nkehityksen edellä. Tähän asti olemme kaikin tavoin ponnistelleet\nviivyttääksemme edellistä ja jouduttaaksemme jälkimäistä, jotta ihminen\naina pysyisi niin eheänä kuin suinkin on mahdollista. Kehittämällä\nluonnetta olemme koettaneet syrjäyttää heräävää aistillisuutta; olemme\nlieventäneet sitä viljelemällä järkeä. Henkiset esineet ovat hillinneet\naistillisten esineiden vaikutuksen; johtamalla nuorukaisen olioiden\nalkujuureen, olemme vapauttaneet hänet aistien vallasta; olihan\nluonnollista kohota luonnon tutkimisesta sen luojaan.\n\nKun olemme tulleet näin pitkälle, olemme saavuttaneet melkoisesti uutta\nvaikutusvaltaa oppilaaseemme nähden ja paljon uusia keinoja puhuaksemme\nhänen sydämellensä. Nyt vasta hän huomaa varsinaista etua siitä, että\non hyvä, että tekee hyvää kaukana ihmisten katseista ja ilman että lait\nhäntä siihen pakottavat, että on oikeamielinen jouduttuaan jumalallisen\ntahdon ja oman tahtonsa väliseen ristiriitaisuuteen, että täyttää\nhenkensäkin uhalla velvollisuutensa ja että sydämessään ylläpitää\nhyveellisyyttä, ei ainoastaan rakkaudesta järjestykseen, joka aina\njokaisessa ihmisessä on vähäisempi kuin rakkaus itseensä, vaan myöskin\nrakkaudesta olemuksensa alkuunpanijaan, joka rakkaus sulaa yhteen\ntuohon samaan oman olemuksen rakkauteen, niin että hän toivoo saavansa\nnauttia tuota pysyväistä onnea ja rauhaa, jota hyvä omatunto ja ylimmän\nolennon havaitseminen hänelle lupaavat toisessa elämässä, sittenkuin\nhän hyvin on käyttänyt tätä elämää. Jos tämä usko häviää, en näe enää\nmuuta kuin vääryyttä, ulkokullaisuutta ja valhetta ihmisten\nkeskuudessa. Yksityisetu, joka kilpailun vallitessa välttämättömästi\npääsee kaikesta muusta voitolle, opettaa jokaista verhoamaan pahetta\nhyveen naamarilla. Kaikkien muiden ihmisten tulee hyödyttää minua\nomalla kustannuksellaan, kaikki kohdistukoon yksinomaan minuun;\nkuolkoon koko ihmiskunta, jos se on tarpeellista, vaivoihin ja\nkurjuuteen, kunhan minulta vaan säästyy tuskan ja nälän hetki: tuolla\nlailla puhuu jokainen uskoa vailla oleva henkilö, joka yksistään turvaa\njärkeensä. Minä olen koko elinaikani väittävä: Ken sydämessään sanoo,\nettei Jumalaa ole olemassa ja kuitenkin muiden kuullen puhuu toisin,\nhän on joko valhettelija tai mieletön.\n\nLukija huomaa, että kaikista ponnistuksistani huolimatta te ja minä\nemme koskaan näe Émileäni samassa valossa. Te kuvittelette häntä aina\nmuiden nuorten miesten kaltaiseksi, aina huimapäiseksi, rajun\ntungettelevaksi, häälyväksi ja harhailevaksi toisesta juhlasta toiseen,\ntoisesta huvista toiseen, koskaan kiintymättä varmasti mihinkään.\nHymyilette nähdessänne minun tekevän tulisesta, vilkkaasta ja elämän\nkuohuvimmassa iässä olevasta kiivaasta nuoresta miehestä filosofin ja\nteologin. Sanotte: tuo haaveilija tavoittelee alati harhakuviaan.\nEsittämällä meille omituista oppilastaan hän ei ainoastaan kasvata\nhäntä, vaan suorastaan luo hänet, takoo hänet ulos aivoistaan. Ja\nluullessaan seuraavansa luontoa hän siitä poistuu joka hetki. Mutta\nminä, kun vertaan oppilastani teidän oppilaisiinne, en voi huomata mitä\nyhteistä heillä voisi olla. Koska minun oppilaani on kasvatettu niin\neri lailla, olisi sula ihme, jos hän jossakin suhteessa olisi heidän\nkaltaisensa. Hän kun on viettänyt lapsuutensa nauttien koko sitä\nvapautta, jota he nauttivat nuoruudessaan, alkaa hän nuoruudessaan\nalistua siihen säännöllisyyteen, joihin heidät on pakattu lapsina. Tämä\nsäännöistä riippuminen muuttuu noille muille vitsaukseksi, he rupeavat\nsitä kammoamaan, pitäen sitä yksinomaan opettajiensa pitkällisenä\ntyrannimaisuutena ja luulevat jättävänsä lapsuudeniän taakseen\nainoastaan siten, että ravistavat hartioiltaan jokaisen ikeen.[141] He\nkoettavat silloin korvata vahinkonsa siitä pitkästä pakkotilasta, jossa\nheitä on pidetty, kuten raudoistaan vapautunut vanki ojentaa, liikuttaa\nja taivuttaa jäseniään. Émile sitävastoin pitää kunnianaan tulla\nmieheksi ja alistua heräävän järjen ikeeseen. Hänen jo kehittynyt\nruumiinsa ei enää tarvitse noita tavallisia toistuvia liikkeitä ja\nrupeaa itsestään pysymään levollisena, kun sitävastoin hänen puoleksi\nkehittynyt henkensä vuorostaan pyrkii vapaasti ja täydesti kehittymään.\nNäin siis järjellisyyden ikä on noille toisille mielivaltaisen\nvallattomuuden ikä, Émilelle taas järjellisen harkinnan ikä.\n\nJos tahdotte tietää, hekö vai Émile tässä suhteessa paremmin seuraavat\nluonnon järjestystä, niin tarkatkaa niissä nuorukaisissa ilmeneviä\neroavaisuuksia, jotka ovat sitä lähempänä tai kauempana: tarkatkaa\nmaalaisnuorukaisia ja tutkikaa, ovatko he yhtä vallattomat kuin teidän\nnuorukaisenne. \"Lapsuudessaan,\" sanoo herra le Beau, \"huomaa villien\nalati olevan toimessa ja harjottavan eri leikkejä, jotka panevat\nruumiin liikkeeseen; mutta tuskin he ovat saavuttaneet nuorukaisiän,\nkuin muuttuvat levollisiksi ja haaveileviksi ja harrastavat ainoastaan\nvakavia tai vaaranalaisia leikkejä.\"[142] Émile, joka on kasvatettu\nkokonaan nuorten maalaisten ja villien vapaudessa, on muuttuva ja\ntyyntyvä vallan kuin he, vartuttuaan nuoreksi mieheksi. Koko ero on\nainoastaan se, ettei hän yksinomaan toimi leikkimistä ja ravinnon\nhankkimista varten, vaan että hän on oppinut työnsä ja leikkiensä\nohella ajattelemaan. Saavutettuaan siis tämän ikärajan seuraamalla\nosotettua tietä on hän oleva aivan valmis astumaan sille kehitysuralle,\njolle nyt hänet johdatan. Ne mietiskelyn aiheet, jotka hänelle osotan,\nkiihottavat hänen uteliaisuuttaan, ne kun ovat itsessään kauniit, ne\nkun ovat vallan uudet hänelle ja hän kun on kykenevä niitä ymmärtämään.\nOn luonnollista että taas teidän opettamanne nuorukaiset, joita on\nikävystytetty ja väsytetty äitelillä opetuksillanne, pitkäveteisillä\nmoraalisaarnoillanne ja iänikuisilla katkismuksillanne, kieltäytyvät\nkehittämästä henkeänsä, kun tämä kehitys on heille saatettu niin\nvastenmieliseksi, että he lisäksi kieltäytyvät noudattamasta niitä\ntuskallisia määräyksiä, joilla heitä alati on vaivattu ja\nmietiskelemästä luojaansa, joka on heille kuvattu heidän huvituksiensa\nviholliseksi. Kaikkea tätä kohtaan he ovat saaneet pelkkää\nvastenmielisyyttä ja inhoa; pakko on kääntänyt heidän mielensä siitä\npois. Millä keinoin siis saadaan heidät vastedes näitä asioita\nharrastamaan, kun he alkavat itse määrätä toimintaansa? He tarvitsevat\njotakin uutta, joka heitä miellyttäisi, he eivät enää huoli ollenkaan\nsiitä, mitä sanotaan lapsille. Samoin minä menettelen oppilaani\nsuhteen; kun hän on varttunut mieheksi, puhun hänelle kuin miehelle\nainakin, enkä sano hänelle mitään muuta kuin mikä hänelle on uutta. Ja\njuuri samasta syystä kuin muut sitä pitävät ikävänä, hän on pitävä sitä\nhuvittavana.\n\nTäten olen saattanut hänet kaksinkertaisesti voittamaan aikaa,\nviivyttämällä luonnon edistymistä järjen edistymisen hyväksi;\nmutta tokko itse teossa olen tuota edistystä viivyttänyt? En,\nolen vaan estänyt mielikuvitusta sitä jouduttamasta; olen pannut\ntoisenlaista opetusta vastapainoksi niille ennenaikaisille\ntiedoille, jotka nuorukainen saa muualta. Kun me, sillävälin kuin\nkasvatustoimenpiteidemme tulva tempaa hänet mukaansa, johdamme hänet\npäinvastaiseen suuntaan toisilla kasvatuskeinoilla, ei tämä menettely\nole hänen poistamistaan hänen oikeasta paikastaan, vaan hänen siinä\npysyttämistään.\n\nLuonnon oikea hetki saapuu viimein; täytyyhän sen saapua. Koska ihmisen\ntäytyy kuolla, täytyy hänen myöskin jatkaa sukuansa, jotta ihmissuku ja\nmaailmanjärjestys pysyisivät yllä. Kun niistä merkeistä, joista\naikaisemmin olen puhunut, huomaatte tämän tärkeän hetken lähestyvän,\nniin luopukaa heti käyttämästä entistä puhe- ja kohtelutapaanne. Hän on\ntosin vielä ohjattavananne, mutta ei enää ole suoranainen oppilaanne.\nHän on nyt ystävänne, hän on nyt mies. Kohdelkaa häntä tästälähin\nsellaisena.\n\nKuinka! Pitääkö minun luopua vaikutusvallastani hetkellä, jolloin se on\nminulle mitä tärkein? Pitääkö minun jättää varttunut nuorukainen omiin\nhoteisiinsa hetkellä, jolloin hän kaikkein vähimmin osaa ohjata omaa\ntoimintaansa ja jolloin hän on enimmin alttiina hairahduksille? Pitääkö\nminun luopua oikeuksistani juuri silloin, kun hänelle on tärkeintä,\nettä niitä käytän? Oikeuksista! Kuka käskee niistä luopumaan? Mutta nyt\nvasta hänen oikeutensa astuvat voimaan. Tähän asti ette ole hänen\nsuhteensa saavuttanut mitään ilman pakkoa tai viekkautta. Auktoriteetti\nja velvollisuuden laki olivat hänelle tuntemattomat. Saadaksenne hänet\ntottelemaan, oli teidän turvautuminen joko pakkoon tai pettämiseen.\nMutta ottakaapa huomioon, kuinka monella uudella siteellä nyt olette\nkahlehtinut hänen sydämensä. Järki, ystävyys, kiitollisuus ja monet\nmuut kiintymyksen tunteet puhuvat hänelle kieltä, jota hän ei voi\nväärinkäsittää. Pahe ei vielä ole saattanut häntä kuuroksi niiden\näänelle. Vastaiseksi hän kykenee tuntemaan ainoastaan luonnollisia\nintohimoja. Ensimäinen niistä kaikista, nimittäin rakkaus itseensä,\nsaattaa hänet vaikutuksenne alaiseksi; saman tekee myös tottumus. Jos\nhetken kuohahtava mielijohde hänet viekin pois luotanne, niin katumus\ntuo hänet pian takaisin luoksenne. Ainoa, mikä pysyy, on hänen\nkiintymyksensä teihin; kaikki muut tunteet ovat ohimenevää laatua ja\nhaihtuvat toistensa keskinäisestä vaikutuksesta. Jollette anna hänen\ntavoiltaan turmeltua, niin hän on aina oleva ohjaukseenne taipuvainen.\nVasta silloin kun hän jo on turmeltunut hän rupeaa vastahakoiseksi.\n\nMyönnän kernaasti että, jos peittelemättä rupeatte vastustamaan hänen\nherääviä halujaan ja jos varomattomasti kohtelette rikoksina niitä\nuusia luonnontarpeita, joita hän itsessään alkaa tuntea, hän ei teitä\nkauan kuuntele. Sillä niin pian kuin hylkäätte minun metodini, en enää\nvastaa teille mistään. Muistakaa aina, että olette luonnon palvelija,\nsilloin ette koskaan ole oleva sen vihollinen.\n\nMutta miten on nyt meneteltävä? Tavallisesti oletetaan, että tässä\nsuhteessa ainoastaan on olemassa kaksi mahdollisuutta, nimittäin joko\nnuorukaisen heränneiden taipumusten suosiminen tai niiden\nvastustaminen; joko hänen tyranninaan tai alttiina auttajanaan\noleminen. Mutta kummallakin on niin vaaralliset seuraukset, ettei voi\nkyllin varovaisesti valita niiden välillä.\n\nEnsimäinen keino, joka tarjoutuu tämän vaikeuden syrjäyttämiseksi on,\nettä nuori mies naitetaan niin pian kuin suinkin mahdollista. Tämä on\nkieltämättä varmin ja luonnollisin ratkaisu. Epäilen kuitenkin, tokko\nse on paras ja hyödyllisin. Sanon myöhemmin syyni. Vastaiseksi\nmainitsen vaan, että nuoret miehet ovat naitettavat mieskuntoisuuden\niässä. Mutta tämän iän he saavuttavat liian aikaisin. Me itse olemme\nsyynä siihen, että se on ennenaikainen; se olisi viivytettävä\ntäydelliseen varttumiseen asti.\n\nJos tarvitsisi ainoastaan kuunnella luonnollisia taipumuksia ja seurata\nniiden viittauksia, niin tämä kysymys olisi helposti ratkaistu. Mutta\non olemassa niin paljo ristiriitaisuutta luonnon oikeuksien ja\nyhteiskuntalakiemme välillä, että täytyy, voidakseen sovittaa ne\nyhteen, lakkaamatta turvautua mutkiin ja verukkeihin. Täytyy käyttää\npaljo taidokkaisuutta voidakseen estää yhteiskuntaihmistä muuttumasta\nkokonaan teeskennellyksi.\n\nTässä edellä esittämieni perusteiden nojalla luulen\nosottamieni keinojen ja muiden niiden kaltaisten avulla ainakin\nkahdenteenkymmenenteen ikävuoteen asti voitavan pysyttää\ntietämättömyyttä haluista sekä aistien puhtautta. Tämä on niin totta,\nettä germaaneille nuori mies, joka ennen mainittua ikää menetti\nviattomuutensa, ainaiseksi siitä menetti kunniansa. Ja historioitsijat\njohtavat syystä näiden kansojen nuoruuden aikana noudattamasta\npuhtaudesta heidän voimakkaan ruumiinrakenteensa ja lukuisat lapsensa.\n\nSaattaapa suurestikin pidentää tuota viattomuuden aikaa, ja muutama\nvuosisata sitten tämä oli Ranskassa hyvin tavallista. Mainitsen vaan\nyhden monista tunnetuista esimerkeistä, nimittäin Montaignen isän, joka\noli erittäin omantunnonmukainen ja totuutta rakastava sekä vahva ja\nhyvin terve mies; hän vannoi menneensä naimisiin siveytensä\nsäilyttäneenä kolmenkymmenenkolmen vuoden ikäisenä, ja sitä ennen hän\noli palvellut soturina Italian sodissa. Hänen poikansa kirjoituksista\nsaattaa nähdä minkä virkeyden ja hilpeämielisyyden tämä isä säilytti\nyli kuudennenkymmenennen ikävuotensa. Epäilemättä päinvastainen\nmielipide perustuu enemmän meidän tapoihimme ja ennakkoluuloihimme kuin\nsukumme tuntemukseen yleensä.\n\nVoin siis sivuuttaa meidän nuorisomme tässä suhteessa tarjoaman\nkokemuksen; se näet ei todista mitään nuorukaisen suhteen, joka on\nkasvatettu eri lailla kuin se. Ottaen huomioon, ettei luonnolla\nkysymyksessä olevassa suhteessa ole mitään määrärajaa, jota ei voisi\nlykätä lähemmäksi tai kauemmaksi, luulen voivani loukkaamatta sen\nlakeja olettaa, että Émile tähän asti minun huolenpitoni avulla on\npysynyt alkuperäisessä viattomuudentilassa, mutta nyt huomaan tämän\nonnellisen ajan päättyvän. Ollen yhä kasvavien vaarojen ympäröimänä,\nhän on pujahtava minulta pakoon, mitä tehnenkin. Ensimäisen tilaisuuden\nilmaantuessa (eikä tämä tilaisuus ole kauan viipyvä) hän on seuraava\naistiensa sokeata vaistoa. Saattaa panna tuhatta yhtä vastaan siitä,\nettä hän on syöksyvä turmioon. Olen tarpeeksi ajatellut inhimillisiä\ntapoja, tietääkseni, mikä voittamaton vaikutus tällä ensi askeleella on\nkoko elämän jälkiosaan. Jos teeskentelen ja olen kuin en mitään näkisi,\non hän käyttävä hyväkseen heikkouttani; luullen pettävänsä minua hän\nminua halveksii, ja minä olen kanssasyyllinen hänen turmioonsa. Jos\nkoetan saattaa hänet jälleen oikealle tielle, tämä on jo myöhäistä,\neikä hän enää minua kuule. Muutun hänelle epämukavaksi, vihatuksi,\nsietämättömäksi. Ennen pitkää hän on vapautuva minusta. Minulla ei siis\nole enää tarjona muuta kuin yksi ainoa järkevä keino, nimittäin se,\nettä teen hänet vastuunalaiseksi omista teoistaan, että ainakin turvaan\nhänet erehdyksen yllätyksiltä ja että peittelemättä osotan hänelle\nhäntä ympäröivät vaarat. Tähän asti olen häntä pidättänyt hänen\ntietämättömyytensä avulla; nyt tulee häntä pidättää hänen tietojensa\navulla.\n\nNämä uudet ohjaukset ovat tärkeät, ja tuntuu luontevalta tarkastaa\nnäitä asioita korkeammalta näkökohdalta. Nyt on tullut se hetki,\njolloin minun on, niin sanoakseni, tekeminen hänelle tiliä, osottaminen\nmiten hänen tulee käyttää aikaansa ja miten minun omaa aikaani,\nselittäminen mikä hän on ja mikä minä olen, mitä minä teen, mitä hän on\ntehnyt, mitä olemme toisillemme velkaa, kaikki hänen siveelliset\nsuhteensa, kaikki hänen muille antamansa sitoumukset ja muiden hänelle\nantamat, kuinka pitkälle hän on päässyt lahjojensa kehityksessä, mikä\nkehitys hänellä vielä on jäljellä, häntä kehitysurallaan kohtaavat\nvaikeudet, missä kohdin vielä voin häntä auttaa, missä taas hän yksin\nvastedes voi itseään auttaa, lopuksi missä tähdellisessä tilassa hän\nparhaillaan on, mitkä uudet vaarat häntä ympäröivät ja kaikki ne vankat\njärkisyyt, joiden pitää kehottaa häntä tarkoin valvomaan itseään,\nennenkuin kuuntelee herääviä halujaan.\n\nHuomatkaa, että aikaihmistä johtaessanne teidän tulee menetellä aivan\npäinvastoin kuin lasta ohjatessanne. Älkää ollenkaan epäröikö ilmaista\nhänelle noita vaarallisia salaisuuksia, jotka häneltä niin kauan ja\nniin huolellisesti olette peittänyt. Koska hänen vihdoinkin täytyy ne\ntuntea, on tärkeätä, ettei hän niitä saa tietää muilta eikä itsestään,\nvaan yksinomaan teiltä. Koska hänen tästälähin on pakko asettua\nsotajalalle niitä vastaan, tulee hänen, välttääkseen ikäviä yllätyksiä,\ntuntea vihollisensa.\n\nNuoret miehet, joiden huomaamme olevan hyvin perehtyneitä näihin\nasioihin, ilman että itse tietävät miten se on tapahtunut, eivät\nkoskaan ole rangaistuksetta saavuttaneet kokemustaan. Koska tämä\nsopimaton valaisu ei käsitä mitään kunniallista esinettä, se ainakin\nsaastuttaa niiden mielikuvituksen, joille se on tarjottu valmistaen\nheidät omaksumaan tuon valaisun antajien paheet. Tämä ei vielä ole\nkaikki. Antamalla tuollaisia tietoja palvelijat tunkeutuvat lapsen\najatusmaailmaan, saavuttavat hänen suosionsa ja saattavat hänet\npitämään kasvattajaansa synkkänä ja ikävänä henkilönä, ja heidän\nsalaisten keskustelujensa lempiaiheita on tuon kasvattajan\npanetteleminen. Jos oppilas on saatettu näin pitkälle, voi opettaja\nempimättä vetäytyä syrjään, sillä hän ei enää voi aikaansaada mitään\nhyvää.\n\nMutta miksi lapsi valitsee itselleen erityisiä uskottuja? Aina niiden\ntyranniuden vuoksi, jotka johtavat sen kasvatusta. Miksi hän salaisi\nheiltä mitään, ellei hänen olisi pakko jotakin salata? Miksi lapsi\nvalittaisi heidän menettelyään, ellei sillä olisi mitään syytä\nvalituksiin? Luonnollisesti kasvattajat ovat lapsen ensi uskotuita.\nHuomaa siitä innosta, jolla lapsi rientää heille kertomaan mitä\najattelee, että se luulee ajatelleensa vaan puoleksi, ennenkuin on\nheille kertonut mitä ajattelee. Olkaa varma siitä, että, jos lapsi ei\nteidän puoleltanne pelkää nuhdesaarnoja ja moitetta, se on aina sanova\nteille kaiken, ja ettei sille rohjeta uskoa mitään sellaista, jota sen\npitäisi salata teiltä, jos varmaan tiedetään, ettei se teiltä salaa\nmitään.\n\nMikä enimmin saattaa minut luottamaan metodiini, on se, että, kun mitä\ntarkimmin tutkin sen tuloksia, en voi nähdä oppilastani ainoassakaan\nelämän tilassa, jolloin hän ei näyttäisi minulle jotakin miellyttävää\npuolta. Sinäkin hetkenä, jolloin intohimon raivokkaisuus tempaa hänet\nmukaansa ja jolloin hän napisee sitä kättä vastaan, joka häntä\npidättää, jolloin hän tekee vastarintaa ja alkaa solua pois käsistäni,\njolloin hän on kuohuvan mielenliikutuksen tai kiivauden alaisena,\nhuomaan hänessä hänen alkuperäistä vilpittömyyttään. Hänen sydämensä,\njoka on yhtä viaton kuin hänen ruumiinsakin, ei tunne sen enempää\nteeskentelyä kuin pahettakaan. Moite ja ylenkatse eivät ole tehneet\nhäntä raukkamaiseksi. Halpamainen pelko ei koskaan ole opettanut häntä\nteeskentelemään. Hän on varomattoman ajattelematon kuin viattomuus\nainakin, hän on epäröimättä luonnollinen eikä vielä tiedä mitä\npettäminen hyödyttää. Hänen sielussaan ei ole mitään liikettä, jota\neivät hänen suunsa ja silmänsä ilmaise; ja usein minä huomaan hänessä\nliikkuvat tunteet, ennenkuin hän itse.\n\nNiin kauan kuin hän näin avomielisesti ilmaisee minulle sisimpänsä ja\nmielellään sanoo minkä itsessään tuntee, ei minulla ole mitään\npelättävää. Mutta jos hän muuttuu pelokkaaksi, varovammaksi puheissaan\nja jos huomaan hänen puheissaan häpeän tuottamaa ensimäistä noloutta,\nniin silloin hänen vaistonsa jo on kehittymässä, eikä enää ole\nhetkeäkään hukattavana. Ja ellen kiireisesti anna hänelle kysymystä\nkoskevia tietoja, on hän pian vasten tahtoani saava nuo tiedot.\n\nVarsin moni lukijoistani, vaikka hyväksyykin minun periaatteeni,\nluultavasti arvelee, että tässä kohdin ei tarvita muuta kuin sattumalta\ntarjoutuva keskustelu, jotta koko seikka saisi hyvän ratkaisun. Mutta\nkuinka suuresti erehtyvät ne, jotka luulevat, että ihmissydäntä täten\nvoisi ohjata! Se, minkä nuorukaiselle sanomme, ei merkitse mitään,\nellemme ole valmistaneet sitä hetkeä, jolloin tuomme sanottavamme\nesiin. Ennen kylvämistä on pelto kynnettävä: hyveen siemenet itävät\nhitaasti, ja vaaditaan pitkällisiä valmistuksia, ennenkuin sen idut\njuurtuvat. Yksi seikka, joka saattaa saarnat niin kovin hyödyttömiksi,\non se, että niitä pidetään kaikille erotuksetta ja valinnatta. Kuinka\nvoidaankaan luulla että sama saarna sopii niin erilaisissa\nmielentiloissa oleville kuulijoille, joilla on erilaiset lahjat, eri\nluonne, ikä, sukupuoli, sääty ja erilaiset mielipiteet? Tuskin on\nkahta, joille se, mikä kaikille sanotaan, täydelleen sopisi. Ja\nkaikilla mielentiloillamme on niin vähä pysyväisyyttä, että tuskin on\nkahta hetkeä kunkin ihmisen elämässä, jolloin sama puhe tekisi häneen\nsaman vaikutuksen. Tästä voitte päättää, onko sovelias aika kuunnella\nviisauden vakavaa opetusta, kun leimuava aistillisuus hämmentää\nymmärryksen ja panee tahdon hirmuvaltansa alaiseksi. Älkää siis koskaan\npuhuko järkeä nuorille miehille, edes heidän saavutettua järkevyyden\niän, ellette aikaisemmin ole saattanut heitä kykeneviksi sitä\nkäsittämään. Suurin syy siihen, että niin monet puheet menevät hukkaan\noppilailta on opettajissa eikä oppilaissa. Pedantti ja kasvattaja\nsanovat jotenkin samaa; mutta edellinen sanoo sanottavansa umpimähkään,\njälkimäinen taas ainoastaan silloin kun hän on varma ohjeensa\nvaikuttavaisuudesta.\n\nNiin kuin unissakävijä, harhaillessaan unensa aikana, kulkee\nnukuksissaan syvyyden partaalla, johon syöksyisi, jos hänet äkkiä\nherätettäisiin, samoin minun Émileni, vaeltaen tietämättömyyden unessa,\nvälttää vaaroja, joita ei huomaa; jos äkkiä hänet herätän, hän on\nhukassa. Koettakaamme siis ensin poistaa hänet kuilun partaalta ja\nsitten herätämme hänet näyttääksemme hänelle tuon kuilun kauempaa.\n\nKirjat, yksinäisyys, toimettomuus, veltto ja paikoillaan-istujan elämä,\nseurustelu naisten ja nuorten miesten kanssa -- siinä ne hänen iälleen\nvaaralliset polut, joita myöten voitokkaasti on kulkeminen ja jotka\nalati johtavat häntä vaarojen partailla. Muiden aistiesineiden muodossa\nkoetan eksyttää pois hänen aistillisuutensa; antaen hänen\nelonhengilleen toisen suunnan, vierotan ne pois siltä uralta,\njota myöten ne jo alkoivat virrata. Harjottamalla nuorukaista\nvaivalloisiin ruumiillisiin ponnistuksiin ehkäisen häntä viekottelevan\nmielikuvituksen toiminnan. Kun käsivarret tekevät paljon työtä,\nmielikuvitus lepää. Kun ruumis on hyvin väsynyt, sydän ei rupea\nhehkumaan. Pikimmin vaikuttava ja helpoin varokeino on temmata hänet\npois siitä vaarasta, minkä eräät paikkakunnat tarjoavat. Vien hänet\nensin pois kaupungista ja kauas niistä esineistä, jotka voivat häntä\nhoukutella. Mutta tämä ei riitä; missä erämaassa, missä korven\nsynkeikössä hän voisikaan vapautua takaa-ajavista viekottelevista\nkuvista! Ei näet hyödytä mitään poistaa itse vaaran aiheet, ellei\nmyöskin poista niiden muistoa, ellei taitavasti osaa nuorukaista\nerottaa kaikesta; ellei hänen ajatuksiaan saa johdetuiksi pois hänen\nomista mielikuvituksistaan, olisi yhtä hyvin voinut jättää hänet\nsiihen, missä hän sitä ennen oli. Émile on oppinut käsityön, mutta\nsiihen emme tällä kertaa turvaudu. Hän on perehtynyt maanviljelykseen\nja pitää siitä, mutta maanviljelys ei meille riitä. Ne toimet, joihin\nhän jo on hyvin perehtynyt, muuttuvat hänelle pelkäksi ulkonaiseksi\ntottumukseksi, ja kun hän niitä harjottaa, niin tällainen toiminta ei\nole juuri minkään arvoinen. Hän näet ajattelee vallan muuta, pää ja\nkäsivarret toimivat erikseen. Hän tarvitsee uutta tointa, joka\nuutuudellaan hänen mieltään kiinnittää, joka pitää häntä jännityksessä,\njoka miellyttää, joka vaatii uutteruutta ja joka synnyttää\nruumiinliikettä, sanalla sanoen tointa, johon hän antautuu\nintohimoisesti ja täydesti. Ainoa, joka minusta näyttää yhdistävän\nkaikki nämä ehdot on metsästys. Jos metsästys yleensä on viatonta\nhuvia, jos se yleensä sopii ihmiselle, niin nyt jos koskaan on siihen\nturvauduttava. Émilellä on kaikki ne ominaisuudet, joita vaaditaan\nhyvältä metsästäjältä; hän on roteva, taitava, kärsivällinen ja\nväsymätön. Epäilemättä hän on mieltyvä tähän urheiluun; hän on siihen\npaneva ikänsä koko hehkun ja hän on sitä harjottaessaan ainakin\njoksikin aikaa vapautuva niistä vaarallisista taipumuksista, jotka\nsyntyvät veltosta elintavasta. Metsästys karkaisee sydäntä yhtä paljon\nkuin ruumistakin. Se totuttaa näkemään verta ja tekee julmaksi. On\nkuvailtu Dianaa lemmen viholliseksi, ja tämä vertauskuva on hyvin\nsattuva: lemmenkaiho herää ainoastaan viehkeässä lepotilassa, mutta\nraju urheilu tukahuttaa hempeät tunteet. Ulkona metsissä ja kedoilla\nrakastaja ja metsästäjä saavat niin erilaisia vaikutelmia, että he\nsamoihin esineihin kiinnittävät vallan eri mielikuvia. Viileät\nvarjopaikat, lehdot ja miellyttävät lymypaikat, jotka ovat edellisen\nhaaveilujen esineitä, ovat jälkimäisen mielestä pelkkiä metsäriistan\nlaitumia, aidoilla turvattuja metsäaloja, metsälintujen piilopaikkoja.\nMissä edellinen kuulee ainoastaan satakieliä ja linnunlauluja, siellä\ntoinen kuulee vaan metsätorven toitotusta ja koirien haukuntaa;\nedellinen kuvittelee pelkkiä puuttaria ja keijukaisia, jälkimäinen taas\nmetsämiehiä, koiraparvia ja hevosia. Jos maalla kuljette kahden\ntämänlaisen erilaatuisen ihmisen seurassa, huomaatte pian heidän\npuheistaan, ettei maailma heidän molempien mielestään ole\nsamannäköinen, ja että heidän ajatusmaailmansa on yhtä erilainen kuin\nheidän huvituksiensa valinta.\n\nSaatan ymmärtää, miten nämä molemmat harrastussuunnat voivat yhtyä ja\nkuinka lopulta voi saada aikaa kaikkeen. Mutta nuoruuden intohimoiset\nharrastukset eivät niin hevin jakaudu; jos annatte nuorukaiselle yhden\nainoan toimen, joka häntä miellyttää, niin hän pian unhottaa kaiken\nmuun. Haluamiemme seikkojen vaihteleva monilukuisuus johtuu tietojen\nmonilukuisuudesta, ja ensimäiset tuntemamme huvittavat seikat ovat\nkauan aikaa ainoat, joita etsimme. En tahdo että Émile viettäisi koko\nnuoruutensa eläimiä surmaamalla, enkä edes kaikin puolin rupea\npuolustamaan tätä julmaa intohimoista urheilua. Mielestäni sitä\npuolustaa riittävästi se seikka, että se on omansa ehkäisemään\nvaarallisemman intohimon puhkeamista, niin että nuorukainen\nkylmäverisesti voi kuunnella, kun puhun siitä ja että minä voitan aikaa\nkuvaillakseni sitä hänelle, sitä kuitenkaan eleille kiihottamatta.\n\nIhmiselämässä on kehityskohtia, jotka ovat senlaatuiset, ettei niitä\nkoskaan unhota. Sellainen on Émilen elämässä se aika, jonka\nohjaamisesta tässä puhun; tämän ohjauksen tulisi jättää vaikutuksensa\nkoko hänen loppuikäänsä. Koettakaamme siis piirtää ohjeemme hänen\nmuistiinsa niin syvälle, etteivät ne koskaan siitä kulu pois. Eräs\naikamme erehdyksiä on se, että liiaksi käytetään paljasta järkeä,\nikäänkuin ihmiset olisivat pelkkiä ajattelevia olentoja. Laiminlyömällä\nmerkki- ja kuvakieltä, joka puhuu mielikuvitukselle, on menetetty mitä\ntehokkain kaikista kielistä. Sanan aikaansaama vaikutus on aina heikko,\nja puhuja tunkee sydämeen paljon paremmin silmiensä avulla, kuin\nkuulijansa korvien kautta. Kun kaikessa turvaudumme pelkkään\njärkiperäiseen perusteluun, olemme supistaneet ohjeemme sanoihin,\nantamatta niille eloa toiminnan muodossa. Pelkkä järki ei ole\ntoimintakykyinen, se tosin joskus pidättää jostakin teosta, harvoin se\nkiihottaa toimimaan, eikä se yksinään koskaan ole tehnyt mitään suurta.\nAlituinen järkeileminen on pikkusielujen piintynyt tapa. Vahvoilla\nsieluilla on vallan toinen kieli; tämän kielen avulla ihmisissä\nherätämme vakaumuksia ja saamme heidät toimimaan.\n\nOlen tehnyt sen huomion, että ihmisillä nykyaikana on vaikutusvaltaa\ntoisiinsa ainoastaan voiman ja itsekkäiden etujen nojalla, kun\nsitävastoin muinaiskansat vaikuttivat toisiinsa paljon enemmän\nvakuuttavaisuudella ja tuntehikkaisuudella, he kun eivät laiminlyöneet\nmerkki- ja kuvakieltä. Kaikki sopimukset tehtiin ennen muinoin\njuhlallisia menoja noudattaen, jotka tekivät nuo sopimukset\nloukkaamattomammiksi. Ennenkuin väkivalta pääsi voimaan, jumalat olivat\nihmiskunnan esivalta. Heidän edessään yksityisihmiset tekivät\nsopimuksensa, solmivat liittonsa ja antoivat lupauksensa; maan pinta\noli se kirja, johon he merkitsivät asiakirjansa. Kalliot, puut,\nkiviröykkiöt, jotka näillä menoilla oli pyhitetty ja saatettu\nalkuasukkaiden kunnioituksen esineeksi, olivat tämän kirjan lehtiä, ja\nnämä lehdet olivat alati avoinna kaikkien katseille. \"Valakaivo\",\n\"Elävän ja näkevän kaivo\", \"Mamren vanha tammi\", \"todistajan\nkiviröykkiö\",[143] -- tuollaisia olivat ne tosin jykeänmuotoiset,\nmutta kunnianarvoiset muistomerkit, jotka olivat todisteina sopimusten\npyhyydestä; ei yksikään käsi olisi uskaltanut häiväisten koskea näihin\nmuistomerkkeihin, ja ihmisten uskollisuutta takasivat paljon varmemmin\nnämä mykät todistajat kuin meidän päivinämme lakien koko ankaruus.\n\nMitä tulee hallitukseen, teki ennen muinoin kuninkaallisen mahdin\nmajesteetillinen komeus valtavan vaikutuksen ihmisiin. Ulkonaiset\narvonmerkit, valtaistuin, valtikka, purppuravaippa, kruunu, diadeemi\nolivat heidän mielestään pyhiä esineitä. Nämä heidän kunnioittamansa\nmerkit saattoivat sen miehenkin kunnioituksen esineeksi, jota ne\nkoristivat. Ilman sotureja, ilman uhkauksia häntä toteltiin, niin pian\nkuin hän puhui. Tätä nykyä, kun tahallisesti poistetaan nämä\narvonmerkit,[144] -- niin mikä seuraakaan tästä ylenkatseesta? Se, että\nkuninkaallisen majesteettiuden tietoisuus haihtumistaan haihtuu\nkaikista sydämistä, että kuninkaat ainoastaan asestetuilla\nsotalaumoilla voivat hankkia itselleen alamaistensa kuuliaisuutta ja\nettä alamaisten kunnioitus yksinomaan supistuu heidän rangaistuksen\npelkoonsa. Kuninkaat eivät enää vaivaa itseään pitämällä diadeemia\neivätkä ylhäiset arvonmerkkejään, mutta heillä täytyy alati olla\nsatatuhatta käsivartta valmiina toimeenpanemaan heidän käskyjään.\nVaikka tämä heistä voikin tuntua mukavammalta, saattaa helposti\nhuomata, ettei tämä vaihetus ajan pitkään ole kääntyvä heidän\nhyödykseen.\n\nMuinaiskansojen kaunopuheisuuden avulla saavuttamat tulokset ovat\nkerrassaan ihmeteltävät; mutta tämä kaunopuheisuus ei ollut yksinomaan\nkaunista ja hyvin sovitettua puhetta, vaan saavutti suurimmat\ntuloksensa juuri silloin, kuin puhuja puhui kaikkein vähimmin. Syvin\nvaikutus aikaansaatiin merkeillä eikä sanoilla; esitettävää ei sanoin\nlausuttu, se osotettiin. Se esine, joka tarjotaan silmän nähtäväksi,\nkiihottaa uteliaisuutta, panee mielen jännityksellä odottamaan sitä,\nmitä tullaan sanomaan, ja usein tämä esine yksinään on jo sanonut\nkaiken. Kun Trasybulos ja Tarqvinius leikkasivat poikki unikkoja, kun\nAleksanteri painoi sinettiään lemmikkinsä huulille ja kun Diogenes\nlähti astumaan Zenon edestä, niin he kaikki ilmaisivat ajatuksensa\npaljoa paremmin kuin jos olisivat pitäneet pitkiä puheita. Mitkä pitkät\nlauseet ja käänteet olisivat voineet yhtä hyvin tuoda esiin samoja\najatuksia! Kun Dareios sotajoukkoineen on hyökännyt skyyttalaisten\nmaahan, lähettää skyyttalaisten kuningas hänelle linnun, sammakon,\nhiiren ja viisi nuolta. Lähetti antaa hänelle lahjansa ja palaa mitään\nsanomatta. Meidän päivinämme tuo mies olisi käynyt hullusta. Mutta\nsiihen aikaan tämä hirvittävä puhe ymmärrettiin, ja Dareios palasi niin\nnopeasti kuin suinkin saattoi omaan maahansa. Pankaapa näiden merkkien\nsijaan sanoja; kuta uhkaavammat nämä sanat ovat, sitä vähemmän ne\npelottavat; ne olisivat kaikuneet kerskailulta, ja Dareios olisi vaan\nnauranut niille.\n\nKuinka suurta tarkkaavaisuutta roomalaiset omistivat merkkikielelle!\nEri iän ja säädyn mukaiset vaatteet, toogat, sotilasvaippa, ylimysten\npurppurapäärmeinen mekko, bullat, senaattorinpuvut, sella curulis,\nliktorit, liktorien vitsakimput, kirveet, kultaseppeleet, yrtit,\nlehdet, suosionhuudot, riemukulut -- kaikki heillä oli ulkonaista\nupeutta, edustusta ja juhlamenoa, ja kaikki vaikutti kansalaisten\nsydämiin. Valtiolle oli tärkeätä, että kansa kokoontui johonkin\nerityiseen paikkaan, että se näki Capitoliumin tai oli sitä näkemättä,\nettä se oli kääntyneenä senaattiin päin tai siitä poispäin, että se\nneuvotteli jonakin erityisenä päivänä. Syytetyt muuttivat pukua, samoin\nviranhakijat; soturit eivät kerskanneet urotöistään, vaan näyttivät\nhaavojaan. Kuvitellessani meidänaikaista puhujaa Caesarin kuoleman\njohdosta koettelemassa liikuttaa kansan mieltä, luulen että hän\ntyhjentäisi kaikki taiteen tavalliset apulähteet ja antaisi ylen\nintomielisen kuvauksen vainajan haavoista, verestä ja ruumiista.\nAntonius, joskohta onkin kaunopuheinen ei sano mitään tuollaista; hän\nantaa tuoda kansan nähtäviin Caesarin ruumiin. Mikä kaunopuheisuus!\n\nMutta tämä aineesta poikkeamiseni vie minut siitä liian kauas, kuten on\nuseiden muidenkin laita. Mutta nämä minun poikkeamiseni toistuvat liian\nusein, jotta niitä voisi, pitkät kun ovat, kärsiä. Palaan siis asiaan.\n\nÄlkää koskaan ladelko nuorisolle kuivia järkeilyjä. Jos tahdotte saada\njärkiseikat nuorten ymmärrettäviksi, niin pukekaa ne johonkin\nhavainnolliseen muotoon. Antakaa hengen kielen tunkea sydämeen, niin\nsilloin se ymmärretään. Toistan sen vielä kerran: kylmät järkisyyt\nvoivat määrätä mielipiteidemme laadun, mutta ne eivät määrää\ntoimintaamme; ne panevat meidät uskomaan, mutta ne eivät pane\ntoimimaan; meille näytetään mitä meidän tulee ajatella, mutta ei\nnäytetä mitä meidän pitää tehdä. Jos tämä on totta aikaihmisiin nähden,\non se kahta todempaa nuorisoon nähden, tämä kun vielä on aistimaailman\nkahleissa ja ajattelee ainoastaan mitä se havainnon nojalla voi\nkuvitella.\n\nVaikka olen ryhtynyt edellä mainittuihin valmistaviin varokeinoihin,\nolen siis tarkoin varova äkkiä menemästä Émilen huoneeseen ja pitämästä\nhänelle taitamattomasti pitkäveteistä puhetta siitä kysymyksestä,\njota tahdon hänelle valaista. Aluksi koetan herättää hänen\nmielikuvitustaan; olen valitseva ajan, paikan ja esineet, jotka\nparhaiten soveltuvat siihen vaikutelmaan, minkä tahdon aikaansaada.\nOlen kutsuva niin sanoakseni koko luonnon keskustelujemme todistajaksi.\nOlen iäiseltä olennolta, jonka tekoa luonto on, anova puheeni totuuden\nvahvistusta ja olen ottava hänet ratkaisijaksi Émilen ja minun\nvälilläni, Olen osottava sitä paikkaa, missä olemme, kallioita, metsiä,\nympäröiviä vuoria hänen ja minun lupauksien muistomerkeiksi. Olen\nkatseihini, äänenpainooni ja kättenliikkeisiini paneva sen innon ja\nhehkun, jota tahtoisin hänessäkin herättää. Silloin olen puhuva, ja hän\non minua kuunteleva. Liikutus on valtaava mieleni, ja hänkin on\nheltyvä. Ollen itse velvollisuuksieni läpitunkema olen saattava hänen\nomat velvollisuutensa hänelle arvokkaammiksi. Olen elähyttävä ja\nvahvistava perusteluni kuvilla ja vertauksellisilla lauseilla. En ole\neksyvä pitkiin, sekaviin ja tehottomiin perussääntöihin, vaan olen\nvapaasti ilmaiseva uhkuvat tunteeni. Järkeni on tekevä puheeni\nvakavaksi ja aaterikkaaksi, mutta sydämeni ei ole koskaan saava\nsisällystään kyllin ilmaistuksi. Kun silloin osotan hänelle kaiken,\nminkä olen hänen hyväkseen tehnyt, osotan sen siinä valossa kuin olisin\nsen tehnyt omaksi hyväkseni. Hän on silloin huomaava hellän\nkiintymykseni olevan syynä kaikkiin huolenpitoihini. Kuinka\nhämmästyneeksi ja liikutetuksi hän käy minun näin äkkiä muuttaessani\npuhettani! Sen sijaan että masentaisin hänen mieltänsä alati puhumalla\nhänelle hänen edustaan, olen tästälähin puhuva hänelle ainoastaan minun\nedustani, ja täten saan hänen mielensä vielä enemmän heltymään. Olen\nhänen nuoressa sydämessään puhaltava entistä leimuavampaan liekkiin\nkaikki ne ystävyyden, jalomielisyyden ja kiitollisuuden tunteet, jotka\naikaisemmin olen herättänyt ja joiden ravitseminen on niin mieluisaa.\nOlen painava häntä poveani vastaan, vuodattaen heltymyksen kyyneleitä\nja olen sanova: sinä olet minun hyväni, lapseni, minun tekojeni tulos,\nsinun onnestasi odotan omaa onneani; jos sinä petät toiveeni, riistät\nminulta kaksikymmentä vuotta elämääni ja aiheutat vanhojen päivieni\nonnettomuuden. Täten saa nuoren miehen kuuntelemaan ja piirtää hänen\nsydämensä pohjaan muiston siitä, mitä on puhunut.\n\nTähän asti olen antanut esimerkkejä siitä, miten kasvattajan tulee\nohjata oppilastaan vaikeissa tiloissa. Viimeksi koskettelemani\nkysymyksen suhteen olen koettanut samaa; mutta monen kokeen jälkeen\nluovun siitä varmaan tietäen, että ranskankieli on liian teeskennelty,\njotta se kirjassa soveltuisi ilmaisemaan sitä yksinkertaista\nluontevuutta, jota eräänlaiset kysymykset vaativat.\n\nRanskankieli, näin sanotaan, on sivein kaikista kielistä; minun\nmielestäni se on kaikkein säädyttömin kieli. Sillä luullakseni kielen\nsiveys ei ole siinä, että huolellisesti vältetään säädyttömiä\nkäänteitä, vaan siinä, että tällaiset käänteet kokonaan puuttuvat.\nTodella täytyy koettaessaan niitä välttää, niitä ajatella; eikä\ntodellakaan ole toista kieltä, jota käyttäen olisi vaikeampi puhua\npuhtaasti -- mikä merkitys tälle sanalle annettaneenkin --, kuin\nranskankieli. Lukija kun aina on taitavampi huomaamaan epäsiveätä\nmerkitystä kuin mitä tekijä on sitä poistamaan, hän alati loukkaantuu\nkaikesta. Mitenkä se, mikä käy sisään saastaisista korvista voisi olla\nitseensä tartuttamatta tätä saastaa? Sitävastoin kansalla, jolla on\nhyvät tavat, on myöskin jokaista käsitettä vastaava sovelias sana, ja\nnämä sanat ovat aina säädylliset; sillä niitä käytetään aina\nsäädyllisellä tavalla. On mahdotonta kuvitella siveämpää kieltä kuin\nraamatun kieli, juuri senvuoksi, että kaikki siinä on sanottu luontevan\nyksinkertaisesti. Jos tahtoo saada samat seikat säädyttömiksi,\ntarvitsee ainoastaan kääntää ne ranskaksi. Se minkä aion sanoa\nÉmilelleni on kaikuva kokonaan säädylliseltä ja siveältä hänen\nkorvissaan. Mutta jotta lukija siitä saisi saman vaikutuksen, pitäisi\nhänellä olla yhtä puhdas sydän kuin Émilellä.\n\nOlenpa lisäksi sitä mieltä, että mietteet puheen todellisesta\npuhtaudesta ja paheen väärästä hienostelusta voisivat hyvin puolustaa\npaikkaansa ja olla hyödylliset niissä moraalia käsittelevissä\nkeskusteluissa, joihin tämä aine johtaa; sillä oppiessaan\nsiveellisyyden kieltä tulee oppilaani myöskin oppia ulkonaisen\nsäädyllisyyden kieltä, ja hänen tulee samalla saada tietää, miksi nämä\nkaksi kieltä ovat niin erilaiset. Miten liekään, väitän puolestani\nseuraavaa: jos niiden tehottomien määräysten asemesta, joita ennen\naikaa lakkaamatta saarnataan nuorisolle, ja joille se nauraa\nsaavutettuaan iän, jolloin ne olisivat paikallaan, jos sanon minä,\nodottaa ja valmistaa sitä hetkeä, jolloin nuoriso kykenee ymmärtämään,\nja jos silloin nuorukaiselle esittää luonnon lait täyden totuuden\nvalossa, jos hänelle osottaa niitä ruumiillisia ja henkisiä\nkärsimyksiä, jotka näiden lakien rikkominen matkaansaa, mikä seikka\ntodistaa niiden oikeuden; jos puhuen synnytyksen käsittämättömästä\nmysteeriosta huomauttaa nuorukaiselle sitä viehätystä, jonka luoja\nyhdistää tähän toimitukseen, tuota kaikkia muita poissulkevaa\nkiintymystä, joka saattaa sen niin suloiseksi ja vielä lisäksi\nuskollisuuden ja siveyden velvollisuuksia, jotka tuota toimitusta\nympäröivät ja jotka kohottavat sen viehätystä toteuttamalla sen\ntarkoitusta; jos kuvaa avioliittoa ei ainoastaan mitä suloisimpana\nliittona, vaan myös loukkaamattomana ja pyhimpänä sopimuksena ja jos\npontevasti panee painoa kaikkiin niihin perusteihin, jotka saattavat\nniin pyhät siteet kaikkien ihmisten kunnioitusta ansaitseviksi ja jotka\ntuottavat vihaa ja kirouksia sen päälle, joka uskaltaa niiden puhtautta\nsaastuttaa; jos hänen eteensä luo vaikuttavan ja todellisuuden mukaisen\nkuvan irstauden kauheudesta, sen järjettömästä tylsyttäväisyydestä, ja\nsiitä vähitellen ja huomaamatta yltyvästä vietistä, jonka vaikutuksesta\nensimäinen harha-askel johtaa yhä uusiin hairahduksiin, lopulta syösten\nuhrinsa turmioon; jos, sanon minä, hänelle ilmeisen selvästi osottaa\nmiten terveys, voima, rohkeus, hyveet, jopa itse rakkauskin ja kaikki\nihmisen tosihyvä perustuu siveään mieleen, niin olen varma siitä, että\nhänet täten saatetaan tavoittelemaan ja rakastamaan tuota siveyttä ja\nettä hän on oleva taipuvainen omaksumaan ne keinot, jotka hänelle\ntarjotaan tuon siveyden säilyttämiseksi. Sillä niin kauan kuin sitä\nsäilyttää, sitä myös kunnioittaa. Sitä ylenkatsoo vasta silloin, kun\nsen on menettänyt.\n\nOn vallan väärä käsitys, että taipumus pahaan olisi kukistamaton ja\nettei ihminen kykenisi sitä voittamaan, ennenkuin on tottunut\nlankeamaan sen pauloihin. Aurelius Victor kertoo,[145] että useat\nmiehet tunsivat niin hehkuvaa rakkautta Kleopatraan, että\nvapaaehtoisesti hengellään ostivat yhden hänen seurassaan vietetyn yön,\neikä tällainen uhraus ole mahdoton miehelle, joka on intohimon\nhuumaama. Mutta olettakaamme, että mitä raivokkaimman intohimon\nvaltaama mies, joka mitä vähimmin osaisi hillitä aistillisuuttaan,\nnäkisi mestauksensa valmistukset ja välikappaleet, ollen varma että hän\nnäiden kautta neljännestuntia myöhemmin olisi saava surmansa. Aivan\nvarmaan tämä mies tästä hetkestä alkaen voittaisi kiusauksensa, jopa\nhän vallan helposti sitä voisi vastustaa. Pian se kauhea kuva, joka\nliittyisi tuohon viettelykseen, haihduttaisi itse viettelyksen, ja kun\nse näin alati kohtaisi vastustusta, se lopulta väsyisi palaamasta.\nAinoastaan tahtomme laimeus aiheuttaa kaiken heikkoutemme, ja meillä on\naina voimaa tehdä sitä, mitä voimakkaasti tahdomme: _Volenti nihil\ndifficile_.[146] Oi, jospa kammoaisimme pahetta yhtä paljon kuin\nrakastamme elämää, niin pidättäytyisimme yhtä helposti houkuttelevasta\nrikoksesta kuin houkuttelevasta myrkystä, jota tarjotaan herkkupalassa!\n\nKuinka ei huomata, että, jos kaikki tässä suhteessa nuorukaiselle\nannetut ohjaukset ovat tehottomat, ne eivät vastaa hänen ikänsä\nkäsityskykyä ja että on ylen tärkeätä annettaessa ohjeita minkä\nikäisille ihmisille tahansa pukea nuo ohjeet muotoon, joka miellyttää.\nPuhukaa nuorukaiselle vakavasti, kun niin vaaditaan; mutta olkoon\nsanottavallanne aina sellainen viehätys, että se pakostakin panee teitä\nkuuntelemaan. Älkää kuivasti vastustako nuoren miehen mielihaluja,\nälkää tukahuttako hänen mielikuvitustaan, ohjatkaa sitä peläten, että\nse muuten synnyttää hirviöitä. Puhukaa hänelle rakkaudesta, naisista,\nhuvituksista, puhukaa niin, että hän puheessanne havaitsee sellaista\nviehätystä, joka hyväilee hänen nuorta sydäntään. Älkää laiminlyökö\nmitään saavuttaaksenne hänen luottamuksensa. Ainoastaan ollen hänen\nuskottunsa olette hänen ohjaajansa. Silloin ei teidän enää tarvitse\npelätä, että häntä ikävystytätte. Hän on antava teille enemmän aihetta\npuhumaan, kuin mitä itse haluattekaan.\n\nEn hetkeäkään epäile, että Émile itsestään on tuleva siihen, minne\nhäntä tahdon johtaa, jos seuraamalla yllä mainittuja periaatteita olen\nosannut ryhtyä kaikkiin tarpeellisiin varokeinoihin ja jos olen osannut\nÉmilelleni puhua tavalla, joka vastaa hänen ikänsä saavuttamaa\nkäsityskantaa. Enkä myöskään epäile, että hän varsin mielellään on\nalistuva minun huolenpitooni ja että hän, häntä ympäröivien vaarojen\nsyvästi järkyttämänä, on sanova minulle palavan innokkaasti kuin hänen\nikäisensä nuori mies ainakin: \"Oi ystäväni, suojelijani, opettajani,\nkäyttäkää edelleen sitä täysivaltaisuutta, josta aiotte luopua juuri\nsillä hetkellä, jolloin minulle on tärkeintä, että sitä harjotatte.\nTähän asti se on johtunut minun heikkoudestani, nyt on se teillä oleva\nsen nojalla, että minä sitä tahdon, ja se on oleva minulle kahta\npyhempi. Puolustakaa minua kaikilta minua piirittäviltä vihollisilta,\nja etenkin niiltä vihollisilta, jotka ovat omassa sydämessäni ja jotka\nminua pettävät. Valvokaa omien tekojenne tulosta, jotta se olisi teidän\narvoisenne. Tahdon totella teidän lakejanne ja olen aina tahtova. Jos\njoskus olisin teitä kohtaan tottelematon, se tapahtuisi tahtomattani.\nSaattakaa minut vapaaksi suojelemalla minua intohimoiltani, jotka\npakolla minut valtaavat. Estäkää minua olemasta niiden orjana ja\npakottakaa minua olemaan oma valtiaani, niin etten tottele aistejani,\nvaan järkeäni.\"\n\nKun olette johtanut oppilaanne näin pitkälle (ja jos tämä ei onnistu,\non se teidän vikanne), niin varokaa liian pian ottamasta hänen\nsanoistaan kiinni peläten, että, jos valtanne joskus voisi tuntua\nhänestä raskaalta, hän voisi luulla olevansa oikeutettu siitä\nvapautumaan syyttäen teitä hänen lupauksensa pakollisesta\nanastamisesta. Tällaisella hetkellä varomus ja arvokas vakaumus ovat\npaikallaan. Ja tällainen kanta on vaikuttava häneen kahta syvemmin, kun\nhän nyt ensi kerran huomaa teidän sille asettuvan.\n\nTeidän tulee siis sanoa hänelle: \"Nuori mies, teet ajattelemattomasti\nvaikeita sopimuksia; pitäisi ne ensin hyvin tuntea, ennenkuin on oikeus\nniitä tehdä. Et tiedä kuinka raivokkaasti aistillisuus tempaa ikäisesi\npaheiden kuiluun, tehden sen nautinnon houkuttelevaa kuvaa näyttämällä.\nSielusi ei suinkaan ole halpamielinen, sen tiedän; et koskaan söisi\nsanaasi, mutta kuinka monasti ehkä katuisit sen antaneesi! Kuinka\nmonasti kiroisit sitä miestä, joka sinua rakastaa, kun hänen on pakko\nraadella sydäntäsi pelastaakseen sinut uhkaavista vaaroista!\nOdysseuksen tavoin, joka seireenein laulun lumoamana huusi\ntovereilleen, että he irrottaisivat hänen kahleensa, sinä nautintojen\nhurmaamana olet tahtova murtaa sinua ehkäisevät siteet. Olet väsyttävä\nminua valituksillasi, olet soimaava minua hirmuvallastani silloin, kun\nmitä hellimmin harrastan parastasi. Vaikka yksinomaan ajattelen miten\nsaattaisin sinut onnelliseksi, vedän puoleeni sinun vihasi. Oi Émileni!\nen koskaan voi kestää sitä surullista tietoisuutta, että sinä minua\nvihaat; sinun onnesikin on liian kallis siitä hinnasta. Rakas nuori\nmies, etkö huomaa, että velvottamalla itseäsi minua tottelemaan,\nsamalla velvotat minua sinua ohjaamaan, unhottamaan itseni omistaakseni\nkaiken huolenpitoni sinulle, olemaan kuuntelematta sinun valituksiasi,\nnapinaasi, alati vastustamaan sinun ja minun toivomuksia? Panet\nhartioilleni ikeen, joka on raskaampi kuin oma ikeesi. Ennenkuin me\nmolemmat alistumme siihen, punnitkaamme voimiamme. Ota mietintäaikaa,\nanna samoin minulle aikaa asiata ajatellakseni, ja tiedä, että se, joka\non kaikkein hitain lupaamaan, on uskollisin antamaansa lupausta\npitämään.\"\n\nTietäköön myös lukija itse, että kuta enemmän hän epäröi ennenkuin\nsitoutuu lupaukseen, sitä helpompi on oleva sen lupauksen täyttämystä\ntoteuttaa. On tärkeätä, että nuori mies tietää lupaavansa paljon ja\nettä te lupaatte vielä enemmän. Kun hetki on tullut ja kun hän on niin\nsanoakseni allekirjoittanut kontrahdin, muuttakaa silloin puhetapaanne,\nluokaa niin paljo lempeyttä valtaanne, kuin olette ilmaissut\nosottavanne ankaruutta. Sanokaa hänelle: \"Nuori ystäväni, kokemusta\nsinulta puuttuu, mutta minä olen menetellyt niin, ettei sinulta puutu\njärkevyyttä. Nyt kykenet kaikkialla näkemään minun menettelyni\nvaikuttimet; sinun tarvitsee ainoastaan odottaa kunnes tulet\nkylmäverisemmäksi. Tottele minua aina ensin ja kysy sitten käskyni\nsyytä; tähän olen aina oleva valmis, niin pian kuin kykenet tyynesti\nminua kuuntelemaan, enkä koskaan ole epäröivä valita sinua tuomariksi\nmeidän välillämme. Sinä lupaat olla taipuvainen ja tottelevainen, ja\nminä lupaan käyttäväni tätä tottelevaisuutta ainoastaan tehdäkseni\nsinut onnellisimmaksi kaikista ihmisistä. Takeena lupaukseni\ntäyttämyksestä on minulla se menestyminen, joka tähän asti on tullut\nosaksesi. Jos voit löytää jonkun ikäisesi, joka olisi viettänyt yhtä\nonnellista elämää kuin sinä, niin en enempää lupaa mitään.\"\n\nKun täten olen perustellut valtani, on ensimäinen huoleni oleva\nsyrjäyttää välttämättömyyttä sitä käyttää. En ole säästävä mitään\nvaivaa, yhä enemmän saavuttaakseni hänen luottamustaan ja tullakseni\nyhä enemmän hänen sydämensä uskotuksi ja hänen huviensa hallitsijaksi.\nKaukana siitä, että tukahuttaisin hänen ikänsä taipumukset, olen\npäinvastoin niihin tutustumalla koettava saada keinon niitä hillitä.\nOlen perehtyvä hänen mielipiteisiinsä voidakseni niitä ohjata enkä\nsuinkaan ole etsivä hänelle kaukaista onnea nykyisen kustannuksella. En\ntahdo, että hän joskus tulevaisuudessa on oleva onnellinen, vaan aina,\njos tämä on mahdollista.\n\nMonet, jotka viisaalla menettelyllä tahtoisivat ohjata nuorisoa siten,\nettä se olisi turvattu aistillisuuden pauloilta, herättävät siinä\nkammoa rakkautta kohtaan ja tahtoisivat kernaasti saada nuorukaista\npitämään rikoksena pelkkää rakkauden ajattelemistakin, ikäänkuin\nrakkaus olisi ainoastaan vanhuksia varten. Kaikilla näillä\nerhetyttävillä opetuksilla, joita sydän ei hyväksy, ei ole mitään\nvakuuttavaa voimaa. Nuori mies, jota varmempi vaisto johtaa, nauraa\nsalaa noille ikäville perusohjeille, joita teeskentelee noudattavansa,\nvaikka hän itse teossa vaan odottaa sitä hetkeä, jolloin saa osottaa,\nettä ne ovat turhia. Kaikki tämä on vasten luontoa. Seuraamalla\npäinvastaista tietä olen varmemmin saavuttava saman päämäärän. En\nsuinkaan jätä ravitsematta sitä viehkeätä tunnetta, jota hän palavasti\nhalajaa; olen päinvastoin kuvaileva sitä elämän ylimmäksi onneksi,\nsillä se se todella onkin. Ja koska tätä tunnetta hänelle kuvailen,\ntahdon, että hän antautuisi sen valtaan. Huomauttamalla hänelle minkä\nhurmauksen sydänten sopusointuinen liitto luo aistilliseen nautintoon,\nherätän hänessä inhoa irstailua kohtaan ja teen hänet viisaaksi\nherättämällä hänessä lemmentunteita.\n\nKuinka typerän yksipuolinen on se, joka pitää nuoren miehen herääviä\naistillisia haluja pelkkinä järkevyyden opetusten esteinä. Minä\npuolestani pidän niitä oikeana keinona saattaa hänet näitä samoja\nopetuksia halukkaasti omistamaan. Ei mikään muu voi hillitä intohimoja\nkuin intohimot itse. Niiden mahdin avulla tulee voittaa niiden\ntyrannius, ja luonnosta itsestä tulee aina noutaa soveliaat keinot\nluonnon järjestämiseksi.\n\nÉmile ei ole luotu sitä varten, että aina eläisi yksin; ollen\nyhteiskunnan jäsen on hänellä velvollisuuksia, jotka hänen on\ntäyttäminen. Luotuna elämään ihmisten parissa hänen tulee heidät\ntuntea. Hän tuntee ihmisen yleensä, hänen tulee vielä oppia tuntemaan\nyksilöt. Hän tietää mitä maailmassa tehdään; hänen on vielä ottaminen\nselville, miten siinä eletään. On aika näyttää hänelle tämän suuren\nnäyttämön ulkopuolet, jonka kaikki salaiset näytännöt hän jo tuntee.\nHän ei enää ole tarkastava sitä nuoren huimapään typerällä ihailulla,\nvaan arvostellen kuin terve- ja suorajärkinen mies ainakin. Tosin hänen\nintohimonsa voivat viedä häntä harhaan; milloin ne eivät johtaisi\nerehdyksiin niitä, jotka niiden valtoihin antautuvat? Mutta ainakaan\neivät muiden ihmisten intohimot tule häntä pettämään. Jos hän ne\nhuomaa, on hän näkevä ne viisaan silmällä, ilman että heidän\nesimerkkinsä on häntä villitsevä ja ilman että heidän ennakkoluulonsa\nviekottelevat häntä harhapoluille.\n\nSamoin kuin on olemassa ikä, joka soveltuu tieteisiin perehtymiseen, on\nmyöskin ikä, jolloin on sopiva perehtyä maailmantuntemukseen. Jokainen,\njoka sen saavuttaa liian nuorena, on koko ikänsä sen sitoma kykenemättä\nvalitsemaan, punnitsemaan, ja joskohta hän on itserakkaasti taitonsa\ntunteva, ei hän koskaan oikein tiedä mitä tekee. Mutta se, joka\nsaavuttaa saman tuntemuksen, sittenkuin kykenee käsittämään ne\nperusteet, joihin se nojaa, on seuraava sen ohjeita sitä suuremmalla\ntajulla ja siis myöskin tarkemmin ja luontevammin. Antakaa\nohjattavakseni kahdentoista vuotias lapsi, jolla ei ole mitään tietoja,\nniin olen antava sen teille takaisin viidentoistavuotiaana yhtä\ntiedokkaana kuin se lapsi on, jota te olette opettanut hennosta iästä\nalkaen ja erotus on oleva ainoastaan se, että teidän oppilaanne tiedot\novat ainoastaan hänen muistissaan, mutta minun oppilaani tiedot hänen\narvostelevassa ymmärryksessään. Tai päästäkää kahdenkymmenenvuotias\nnuori mies seuraelämään, ja jos hänellä on hyvä ohjaus on hän vuoden\nkuluttua oleva rakastettavampi ja arvostelevamman kohtelias kuin se,\njoka lapsuudestaan on liikkunut seuraelämässä. Edellinen näet kyeten\npunnitsemaan kaikkia seuraelämän eri muotojen syitä, jotka perustuvat\neri ikään, säätyyn ja eri sukupuoliin, voi niistä johtaa määrättyjä\nperusohjeita ja ulottaa nämä odottamattomiinkin tapahtumiin.\nJälkimäinen sitävastoin, jonka yksinomaisena ohjauksena on hänen\nseurustelutottumuksensa, on hämillään, kun outo tapaus esiintyy.\n\nKaikki Ranskan nuoret tytöt kasvatetaan luostareissa aina siihen ikään\nasti, jolloin heidät naitetaan. Huomaako siltä että heidän silloin on\nvaikea omaksua noita tapoja, jotka heille ovat niin uudet, ja voiko\nsyyttää Pariisin naisia siitä, että he muka olisivat kömpelön ja\nhämmästyneen näköiset ja että eivät tuntisi seurustelutapoja sentähden,\netteivät ole liikkuneet seuraelämässä lapsuudesta alkaen? Tämä\nennakkoluulo johtuu itse seuraihmisistä, jotka eivät tunne mitään\ntärkeämpää kuin tämä mitätön tietomäärä ja jotka erehtyen kuvittelevat,\nettei voi alkaa liian aikaisin sitä hankkiakseen.\n\nOn kyllä totta, ettei pidä odottaa liian kauan. Se, joka on viettänyt\nkoko nuoruutensa ajan kaukana suuresta seuraelämästä, on lopun\nelämäänsä siinä liikkuessaan oleva hämillään, pakollisen näköinen, on\npuhuva aina sopimattomalla hetkellä ja on käytöksessään tuova ilmi\nkömpelyyttä ja taitamattomuutta, joista ei seuraelämässä liikkuminen\nenää voi vierottaa pois ja joka muuttuu kahta naurettavammaksi, jos\nponnistelee siitä vapautuakseen. Jokaisella opiskelulla on sovelias\naika, joka on tunnettava, ja vaaransa, jotka tulee välttää. Varsinkin\nkysymyksessä oleva opiskelu niitä tarjoaa kosolta, mutta minä en\npanekaan oppilastani niille alttiiksi ryhtymättä varokeinoihin noiden\nvaarojen torjumiseksi.\n\nJos metodini joka suhteessa saavuttaa tarkoituksensa, jos se väistäen\nyhtä epäkohtaa, välttää toisenkin, on se mielestäni hyvä ja minä olen\nosunut oikeaan. Tämän luulen huomaavani siitä apukeinosta, jonka\nmetodini minulle tässä kohdin tarjoaa. Jos tahdon olla ankara ja\nkylmänkiskoinen oppilaalleni, menetän hänen luottamuksensa ja hän on\npian salaava tarkoituksensa minulta. Jos taas tahdon olla kohtelias ja\nsuvaitsevainen tai ummistaa silmäni, mitä häntä silloin hyödyttää olla\njohtoni alaisena? Siinä tapauksessa suorastaan hyväksyn hänen\nsäännöttömän elintapansa ja huojennan hänen omaatuntoaan oman\nomantuntoni kustannuksella. Jos vien hänet seuraelämään siinä\nyksinomaisessa tarkoituksessa, että hän siellä saavuttaisi kokemusta,\non hän saavuttava enemmän kokemusta kuin mitä tahdonkaan. Jos taas\npidän hänet siitä erillään aina viimeiseen hetkeen asti, niin mitä hän\nsilloin on oppinut minulta? Kaiken, paitsi ihmisille tärkeimmän taidon,\nnimittäin sen, että osaisi elää kanssaihmistensä parissa. Jos\nhuolenpidollani koetan hänelle hankkia liian etäistä etua, ei hän ole\npaneva siihen mitään arvoa; hän näet panee arvoa ainoastaan\nnykyisyyteen. Jos tyydyn hankkimaan hänelle huvituksia, niin mitä hän\nsillä voittaa? Hän veltostuu, sen sijaan että siitä saisi oppia.\n\nPois kaikki tämä. Minun keinoni poistaa kaikki nämä vaikeudet.\nSydämesi, näin sanon nuorelle miehelle, tarvitsee naistoveria;\nmenkäämme etsimään sellaista naista, joka sinulle sopii. Hän kenties ei\nole niin helposti löydettävissä, sillä oikea ansiokkaisuus on aina\nharvinainen. Mutta älkäämme hätäilkö älkäämmekä väsykö etsimästä.\nEpäilemättä sellainen nainen on olemassa, ja lopulta hänet löydämme,\ntai ainakin löydämme naisen, joka tuota ihannettamme enimmin\nlähentelee. Annettuani nuorelle miehelle tämän päämäärän, joka kylläkin\nhivelee hänen itserakkauttaan, vien hänet ulos maailmaan. Mitä muuta\nminun tarvitseekaan asiasta sanoa? Ettekö huomaa, että jo olen tehnyt\nkaikki?\n\nJokainen saattaa kuvitella onnistuuko minun, kuvatessani Émilelle hänen\nlemmittyään, hänessä herättää mielenkiintoa, osaanko hänelle tehdä\nmiellyttäviksi ja rakkaiksi ne ominaisuudet, joita hänen tulee\nrakastaa, ja kykenenkö kääntämään hänen tunteensa siihen, mitä hänen\ntulee tavoitella, ja kääntämään ne pois siitä, mitä hänen tulee paeta.\nOlisinpa taitamattomin kaikista ihmisistä, ellen jo edeltäpäin voisi\nsaattaa häntä rakastuneeksi, ennenkuin hän tuntee erityistä rakkautensa\nesinettä. Se ei merkitse mitään, että se rakkauden esine, jota hänelle\nkuvailen, on minun mielikuvitukseni luoma; riittää että tämä kuva panee\nhänet inhoamaan muita, jotka voisivat häntä viekotella ja että hänelle\nkaikkialla tarjoutuu vertauskohtia, jotka antavat hänen pitää omaa\nihannettaan parempana hänen elämässä kohtaamiaan muita naisia, jotka\nhäneen tekevät jonkun vaikutuksen. Mitäpä todellinen rakkaus muuta on\nkuin harhakuva, vaihe, luulotelma? Rakastamme paljon enemmän luomaamme\nihannetta kuin sitä esinettä, johon tuon ihanteemme liitämme. Jos\nnäkisimme rakkauden esineemme juuri sellaisena kuin se on, ei maan\npäällä olisi rakkautta. Kun lakkaamme rakastamasta, on rakastamamme\nhenkilö sama kuin ennenkin, mutta me emme enää näe häntä samanlaisena.\nLumouksen verho lankeaa ja rakkaus haihtuu. Kun siis luon Émilelle\nmielikuvituksen ihannekuvan, on minun vallassani vertailla, minun on\nhelppo karkottaa todellisuusolioiden synnyttämät harhakuvat.\n\nSilti en tahdo, että nuorta miestä petettäisiin hänelle kuvaamalla\nsellaista täydellisyyden perikuvaa, jota ei ole olemassa. Mutta olen\nsuorittava valintani siten, että hänen tulevalla lemmityllään on\nsellaiset viat, jotka Émilelle soveltuvat ja häntä miellyttävät ja\njotka ovat omansa korjaamaan hänen vikojaan. En myöskään tahdo, että\nhänelle valheteltaisiin, väittämällä että se rakkauden esine todella on\nolemassa, joka hänelle kuvataan. Mutta jos tämä kuva häntä miellyttää,\nhän pian on haluava sen vastinetta todellisuudessa. Toivomuksesta\nolettamukseen siirtyminen on helppo; tätä varten tarvitaan ainoastaan\nmuutamia taitavia selityksiä, jotka havainnollisten piirteiden muodossa\nantavat tuolle kuvitellulle esineelle selvemmän totuudenleiman. Minä\npuolestani tahtoisin mennä niinkin pitkälle, että antaisin tuolle\nnaiselle nimen. Sanoisin hymyillen: Olkoon tulevan morsiamesi nimi\nSophie, tämä on hyväenteinen nimi;[147] jos sillä naisella, jonka tulet\nomaksesi valitsemaan, ei ole tätä nimeä, hän ainakin on oleva ansiokas\nsitä kantamaan. Voimmehan siis jo edeltäpäin osottaa hänelle tätä\nkunniaa. Kun on noudattanut kaikkia näitä yksityisseikkoja ja jos\nviisaasti osaa kiertäen välttää vastaamasta hänelle myöntävästi ja\nkieltävästi, ovat hänen epäilyksensä muuttuvat varmuudeksi. Hän on\nluuleva, että häneltä tahallisesti salataan hänen tuleva puolisonsa,\njonka hän aikanansa on näkevä. Jos on päästy näin pitkälle ja jos hyvin\nvaliten on näytetty hänelle tarvittavat luonnepiirteet, kaikki muu on\noleva helppoa. Hänet saattaa melkein vaaratta viedä ulos maailmaan.\nHäntä tulee vaan suojella aistillisuuden houkutuksilta, hänen sydämensä\non kyllä turvissa.\n\nJoko Émile nyt kuvittelee minun luomaani rakastettavaa mallikuvaa\ntodellisen henkilön muotoisena tai ei, niin tämä kuva, jos se on hyvin\ntehty, on yhtä suuresti saattava hänet mieltymään kaikkeen, mikä on\ntuon kuvan näköistä ja on vierottava hänet kaikesta, mikä ei ole sen\nnäköistä, aivan kuin hän mielessään kätkisi todellisen henkilön kuvaa.\nTässä siis on hyvin edullinen keino turvata hänen sydämensä niiltä\nvaaroilta, jotka häntä välttämättömästi tulevat kohtaamaan, ja\nhillitsemään hänen aistillisuuttaan mielikuvituksen avulla, ja se on\nennen kaikkea pelastava hänet noiden \"kasvattajattarien\" käsistä, jotka\nkiskovat niin kalliin palkan ja jotka kasvattavat nuoren miehen\nkohteliaaksi riistämällä häneltä kaiken hänen kunniallisuutensa! Sophie\non niin kaino! Millä silmin siis Émile on katseleva noiden mainittujen\nnaisten tungettelevan houkuttelevaa käytöstapaa. Sophie on niin\nyksinkertaisen teeskentelemätön. Miten siis noiden naisten tavat\nvoisivat häntä miellyttää? Hänen ihanteensa ja noista naisista\nsaavuttamiensa kokemuksien välillä on liian suuri juopa, jotta he\nkoskaan voisivat käydä hänelle vaarallisiksi.\n\nKaikki ne, jotka puhuvat lasten kasvatuksesta, ovat samojen\nennakkoluulojen ja periaatteiden johtamia, heillä kun on huono\nhuomio- ja vielä huonompi harkintakyky. Nuorison hairahtuminen ei synny\nluonnonlaadusta eikä aistillisuudesta, vaan edeltäpäin saadusta\nväärästä käsityksestä. Jos tässä olisi kysymys pojista, joita\nkasvatetaan oppikouluissa, ja tytöistä, joita kasvatetaan luostareissa,\nosottaisin, että tämä väitteeni on tosi heihinkin nähden. Sillä\nensimäinen opetus, jonka sekä edelliset että jälkimäiset saavat, ja\njoka samalla on ainoa hedelmiä tuottava, on opetus paheeseen; luonto ei\nkuitenkaan heitä turmele, vaan esimerkki. Jos koulujen ja luostarien\noppilaat jätetään pahojen tapojensa valtaan, niin on heidän\nturmeluksensa muuttuva parantumattomaksi. Puhun ainoastaan kodin\nkasvatuksesta. Jos tarkastatte isänkodissaan maaseudulla järkevästi\nkasvatettua nuorukaista sinä hetkenä, jolloin hän saapuu Pariisiin tai\nastuu suureen maailmaan, huomaatte silloin että hänellä kaikesta, mikä\non kunniallista, on oikeat ajatukset ja että hänen tahtonsa on yhtä\nterve kuin hänen järkensä. Huomaatte hänen halveksivan pahetta ja\nkammoavan irstaisuutta. Porttoa vaan mainittaessakin näette hänen\nsilmissään loistavan viattomuuden paheksuvan välkkeen. Minä väitän\nettei yksikään tuollainen nuori mies voisi voittaa kammoaan niin että\nastuisi noiden onnettomien synkkiin asuntoihin, vaikka tietäisikin\nheidän tarkoituksensa ja tuntisi aistillisuuden tyydytyksen halua.\n\nJos puolen vuotta myöhemmin jälleen tarkastatte samaa nuorta\nmiestä, ette enää häntä tunne. Hänen vapaat puhetapansa, hänen\nmaailmanmiehen ylvästelevät mielipiteensä ja hillitsemättömät tapansa\nsaattaisivat luulemaan häntä vallan toiseksi, ellei hänen entiseen\nyksinkertaisuuteen kohdistuva pilkkansa, hänen häpeänsä, kun tuota\nyksinkertaisuuden tilaa hänelle muistutetaan, osottaisi, että hän on\nsama ja että hän siitä punastuu. Oi kuinka suuresti hän on vähässä\najassa muuttunut! Mistä johtuu niin suuri ja äkillinen muutos?\nLuonnonlaadunko kehityksestä? Mutta eikö hänen luonnonlaatunsa hänen\nkodissaan olisi samoin kehittynyt; mutta varmaankaan hän ei siellä\nolisi saanut noita puhetapoja eikä noita mielipiteitä. Vai olisiko se\njohtunut ensimäisistä aistillisista nautinnoista? Ei suinkaan. Kun\nalkaa niihin antautua, on pelokas, levoton, pakenee päivänvaloa ja\nmelua. Ensimäiset aistilliset nautinnot ovat aina salaperäisyyteen\nverhottuja; häveliäisyys kohottaa niiden viehätystä samalla kun se\nniitä peittelee. Ensimäinen rakastajatar ei saata nuorukaista\nröyhkeäksi, vaan ujoksi. Kokonaan ollen hänelle niin uuden aseman\nherättämien ajatusten valloissa nuori mies täydelleen vajoa siitä\nnauttimiseen ja pelkää alati sen menettävänsä. Jos hän esiintyy\nmeluavana, ei hän ole intohimoinen eikä rakastunut; niin kauan kuin hän\nkerskailee, hän ei vielä ole nauttinut.\n\nToisenlainen ajatustapa on yksin aiheuttanet tämän muutoksen. Hänen\nsydämensä on vielä sama kuin ennen, mutta hänen mielipiteensä ovat\nmuuttuneet. Hänen tunteensa, jotka hitaammin muuttuvat, ovat vähitellen\nnekin muuttuvat noiden mielipiteiden vaikutuksesta, ja vasta silloin\nhän on oleva todella turmeltunut. Tuskin hän on astunut maailmaan, kun\nhän siinä saa osakseen toisen kasvatuksen, joka on vallan päinvastainen\nhänen ensimäiselle kasvatukselleen, ja sen nojalla hän oppii\nylenkatsomaan sellaista, mitä ennen kunnioitti, ja panemaan arvoa\nsellaiseen, mitä ennen ylenkatsoi. Saatetaan hänet pitämään\nvanhempiensa ja opettajiensa antamia ohjeita turhantarkkoina loruina ja\nheidän saarnaamiaan velvollisuuksia poikamaisena moraalina, jota hänen\nsuureksi vartuttuaan tulee halveksia. Hän pitää nyt kunnianasianaan\nmuuttaa käytöstapaansa; hän rupeaa yritteliääksi, tuntematta halua, ja\nitserakkaan houkkiomaiseksi väärän häpeän takia. Hän ivaa hyviä tapoja\nennenkuin on saanut huonojen tapojen makua, ja kerskailee elävänsä\nirstaasti, ennenkuin edes on oppinut irstailemaan. En koskaan ole\nunhottava erään nuoren sveitsiläiskaartin upseerin tunnustusta. Hän\nnäet sanoi pitävänsä toveriensa meluavia huvituksia ikävinä, mutta ei\nrohjennut vetäytyä niistä pois, peläten, että olisi joutunut heidän\npilkkansa esineeksi. \"Harjottelen itseäni niihin, samoin kuin tupakan\nkäyttämiseen, huolimatta vastenmielisyydestäni; mieltymys niihin on\ntuleva tottumuksesta. Eihän aina voi olla lapsi.\"\n\nTulee siis enemmän suojella maailmaan astuvaa nuorta miestä\nturhamielisyydestä kuin aistillisuudesta; hän näet enemmän noudattaa\nmuiden taipumuksia kuin omiaan, ja itserakkaus tuottaa enemmän\nirstailijoita kuin rakkaus.\n\nJos tämä hyväksytään, kysyn onko koko maailmassa ainoatakaan\nnuorukaista, joka olisi paremmin turvattu kaikelta, mikä voi turmella\nhänen tapojaan, tunteitaan ja periaatteitaan, kuin minun kasvattamani\nnuori mies? Onko ainoatakaan, joka paremmin kykenisi vastustamaan\nviettelemysten tulvaa? Miltä houkutukselta hän siis ei voisi\npuolustautua. Jos hänen halunsa vetävät häntä toisen sukupuolen\npuoleen, hän ei siinä löydä, mitä hakee, ja hänen muiden tunteiden\ntäyttämä sydämensä on häntä pidättävä siitä erillä. Jos hänen\naistillisuutensa häntä kiihottaa niin mistä hän on löytävä sille\ntyydytystä? Aviorikoksen ja irstailun kammo on karkottava hänet yhtä\nkauas portoista kuin naineista naisista, sillä läheisestä seurustelusta\ntällaisten naisten kanssa aina alkaa nuorten miesten säännötön elämä.\nNaimahaluinen tyttö saattaa olla kiemaileva; mutta hän ei ole rivo ja\njulkea. Hän ei heittäydy nuoren miehen kaulaan, joka ehkä voisi hänet\nnaida, jos hän pitää häntä siveänä. Muuten on joku pitämässä silmällä\nsellaista naista. Émile puolestaan ei myöskään ole jätetty kokonaan\nomiin hoteisiinsa. Kummallakin on oleva suojelevana vartijana ainakin\npelko ja häpy, jotka ovat erottamattomat ensi haluista. He eivät heti\nole antautuvat mitä läheisimpään tuttavallisuuteen, eikä heillä ole\noleva aikaa siihen johtua ilman asteittain tapahtuvaa lähenemistä ja\nilman esteitä. Jos Émile tässä kohden menettelisi toisin, olisi hänen\njo pitänyt saada opetusta tovereiltaan ja olisi hänen pitänyt heiltä\noppia ilkkumaan pidättäyväisyyttään ja tulla julkeaksi kuten he. Mutta\nkukahan ihminen lienee vähemmän taipuva matkimiseen kuin Émile? Kukahan\nottaa vähemmän vaikutusta ilkkuvista puheista kuin se, jolla ei ole\nennakkoluuloja ja joka ei pane mitään arvoa toisten ennakkoluuloihin?\nOlenhan työskennellyt kaksikymmentä vuotta suojatakseni hänet\nilkkujoilta, he tarvitsevat siis useamman kuin yhden päivän voidakseen\nhäntä pettää. Naurettavaisuus näet Émilen silmissä on pelkkä\nhoukkioiden todistelu, eikä mikään tee välinpitämättömämmäksi ivan\nsuhteen kuin se, että on yläpuolella yleistä mielipidettä. Ivan\nasemesta Émile vaatii todistusperusteita, ja kun hän on näin pitkälle\nkehittynyt, ei minun tarvitse pelätä, että jotkut nuoret huimapäät\nvoisivat häntä minulta riistää. Minulla on omatunto ja totuus\npuolellani. Jos ennakkoluulot kuitenkin tunkisivat hänen mieleensä,\nniin merkitseehän kahdenkymmenenvuotinen kiintymys jotakin. Häntä ei\nikinä saada uskomaan, että minä muka olisin häneen ahtanut ikäviä ja\ntehottomia opetuksia. Ja rehellisestä ja tunteellisesta sydämestä\nuskollisen ja todellisen ystävän ääni kyllä on osaava karkottaa\nkahdenkymmenen houkuttelijan äänet. Koska silloin vaan tarvitsee\nhänelle osottaa, että he häntä pettävät ja että he teeskennellessään\nkohtelevansa häntä miehenä, itse teossa kohtelevatkin häntä lapsena,\nolen aina koettava olla teeskentelemätön, mutta vakava ja selvä\nperusteluissani, jotta hän huomaisi, että juuri minä häntä kohtelen\nmiehenä. Olen sanova hänelle: \"Huomaat että ainoastaan sinun etusi,\njoka samalla on minun etuni, aiheuttaa tämän puheeni; muuta\ntarkoitusperää sillä ei suinkaan ole. Mutta miksi nämä nuoret miehet\ntahtovat sinua kehotella? Sen tähden, että tahtovat sinua houkutella;\nhe eivät sinua rakasta, he eivät ollenkaan harrasta parastasi. Heillä\non pääasiallisena vaikuttimenaan salainen kateudentunne siitä, että\nsinä olet heitä parempi. He tahtovat saada sinut vajoamaan omalle\nalhaiselle kannalleen, ja kun he moittivat sinua siitä, että sinä annat\njohtaa itseäsi, tämä tapahtuu yksinomaan sentähden, että he tahtovat\nitse sinua johtaa. Luuletko että sinä mitään voittaisit tällä\nvaihetuksella? Onko heidän viisautensa ehkä niin suuri, ja onko heidän\npäivän vanhuinen ystävyytensä vahvempi kuin minun ystävyyteni?\nVoidaksemme panna painoa heidän ivailulleen pitäisi olla syytä panna\narvoa heidän auktoriteetilleen, ja mikä kokemus heillä olisi, jotta\nvoisivat väittää kasvatusohjeitaan meidän periaatteitamme paremmiksi?\nEivät he ole tehneet muuta kuin matkineet toisia huimapäitä, samoin\nkuin tahtovat vuorostaan, että heitä matkittaisiin. Vapautuakseen\nisiensä luulotelluista ennakkoluuloista, he alistuvat toveriensa\nennakkoluuloihin. En saata huomata mitä he täten voittavat, mutta\nvarmaankin he menettävät kaksi suurta etua, nimittäin isän\nkiintymyksen, isän, jonka neuvot ovat helliä ja vilpittömiä ja isän\nkokemuksen, joka saattaa tunnettujen seikkojen nojalla tekemään\njohtopäätöksiä. Isät näet ovat olleet lapsia, mutta lapset eivät ole\nolleet isiä.\"\n\n\"Mutta luuletko heitä vilpittömiksi ainakin huimapäisten\nmielipiteidensä suhteen? Eivätpä edes tässä kohdin ole vilpittömiä,\nrakas Émile. He pettävät itsensä sinua pettääkseen, he eivät edes ole\nsovussa oman itsensä kanssa. Heidän sydämensä ilmaisee lakkaamatta\nheidän valheellisuuttaan ja monasti heidän oma suunsa pettää heitä.\nNiinpä joku heistä tekee naurunalaiseksi kaiken, mikä on kunniallista,\nmutta hän joutuisi epätoivoon, jos hänen vaimonsa ajattelisi samoin\nkuin hän. Toinen taas menee niin pitkälle että on välinpitämätön sen\nnaisen siveellisyyden suhteen, joka ei vielä ole hänen vaimonsa, toinen\non jo niin tuiki turmeltunut, että on välinpitämätön oman vaimonsa\nsiveellisyyden suhteen. Mutta ottakaamme askel vielä kauemmaksi ja\npuhukaamme hänelle hänen omasta äidistään, niin saamme nähdä tahtoisiko\nhän mielellään käydä aviorikoksen hedelmästä ja huonomaineisen naisen\npojasta, riistääkseen luonnolliselta perilliseltä hänen perintönsä,\nsanalla sanoen tokko hän on suostuva siihen, että häntä kohdellaan\näpäränä! Kukapa heistä tahtoisi että hänen oma tyttärensä tahrattaisiin\nsellaisella häpeällä, jolla hän peittää toisten tyttäriä? Ei ole\nainoatakaan heistä, joka ei uhkaisi henkeäsikin, jos hänen suhteensa\nkäytännössä rupeaisit toteuttamaan kaikkia niitä periaatteita, joita\nhän sinulle tyrkyttää. Täten siis he paljastavat epäjohdonmukaisuutensa\nja näin huomaa, ettei yksikään heistä usko mitä sanoo. Tässä ovat\nperusteeni, rakas Émile, punnitse heidän perusteitaan, jos heillä niitä\non, ja vertaa. Jos minä heidän tapaansa tahtoisin käyttää ylenkatseen\nja ivan aseita, niin huomaisit, että he olisivat paljon enemmän\nalttiina ivalle, kuin konsanaan minä. Vakavaa tutkistelua en pelkää.\nPilkkaajien voittoriemu on lyhytaikainen; totuus pysyy mutta heidän\nmieletön naurunsa kajahtaa kuulumattomiin.\"\n\nEtte saata kuvitella kuinka tottelevainen Émile on\nkaksikymmenvuotiaana. Kuinka eri lailla me ajattelemme, lukija ja minä.\nMinä en käsitä miten Émile saattoi olla tottelevainen kymmenvuotiaana.\nSillä mikä vaikutusvalta minulla silloin oli häneen? Minun on täytynyt\nkäyttää viidentoista vuoden huolta ja työtä hankkiakseni itselleni tuon\nvaikutusvallan. Silloin en häntä kasvattanut, vaan valmistin häntä\nkasvattamista varten. Nyt hän on tarpeellisen valmistuksen läpikäynyt\nollakseen tottelevainen. Hän tuntee ystävyyden äänen, hän osaa totella\njärkeä. Tosin näennäisesti myönnän hänelle riippumattomuuden; mutta hän\nei koskaan ole ollut minusta riippuvaisempi, sillä tämä riippuvaisuus\non vapaaehtoinen. Niin kauan kuin en voinut hallita hänen tahtoansa,\nhallitsin hänen persoonaansa; en päästänyt häntä hetkeäkään silmistäni.\nTätä nykyä jätän hänet joskus omiin hoteisiinsa, sillä hallitsen häntä\nalati. Jättäessäni hänet syleilen häntä ja sanon hänelle luottavaisen\nnäköisenä: \"Émile, uskon sinut ystäväni haltuun, uskon sinut hänen\nrehellisen sydämensä ohjattavaksi; hän on minulle vastuunalainen\nsinusta.\"\n\nHetken vaikutus ei kykene turmelemaan terveitä tunteita, joita ei\nmikään aikaisemmin ole järkyttänyt, eikä hävittämään vakaumuksia, jotka\nvälittömästi johtuvat järjen heränneestä tietämyskyvystä. Jos niissä\nminun poissaollessani tapahtuukin joku muutos, ei se koskaan ole oleva\nkestävää laatua, eikä oppilaani koskaan voi tarpeeksi hyvin peittää\ntunteitaan, niin etten minä huomaisi vaaraa ennenkuin paha on\ntapahtunut ja etten ajoissa olisi sitä häätämässä. Samoin kuin\nei ihminen yhtäkkiä turmellu, ei hän myöskään yks kaks opi\nteeskentelemään. Ja mitä taitamattomin ihminen tässä suhteessa on\nÉmile, jolla koko elämässään ei ole ollut ainoatakaan tilaisuutta\nteeskentelyyn.\n\nNäiden ja tämänkaltaisten huolenpitojen kautta luulen niin hyvin\nturvanneeni hänet vierailta vaikutuksilta ja rivoilta mielipiteiltä,\nettä kernaammin näkisin hänet mitä huonoimmassa seurassa Pariisissa\nkuin yksin huoneessaan tai jossakin puistossa, alttiina kaikille\nlevottoman ikänsä vaikutuksille. Mitä sanottaneenkin, niin kaikista\nvihollisista, jotka voivat vahingottaa nuorta miestä vaarallisin ja\nainoa, jota ei voi karkottaa, on hän itse; mutta jos tämä vihollinen on\nvaarallinen, on se yksinomaan meidän syymme. Sillä kuten olen monta\nmonituista kertaa sanonut, aistillisuus herää ainoastaan\nmielikuvituksen vaikutuksesta. Aistillisuus nuorukaisissa ei\nvarsinaisesti ole fyysillinen tarve; se ei edes ole mikään todellinen\ntarve. Ellei aistillisuutta kohottava esine koskaan olisi kohdannut\nsilmiämme, ellei koskaan siveetön ajatus olisi tunkenut mieleemme, ei\ntuo luultu tarve ehkä koskaan olisi esiintynyt meissä, ja olisimme\npysyneet siveellisesti puhtaina ilman koettelemuksia, ilman\nponnistuksia, mutta myös ilman omaa ansiotamme. Ei tiedetä, minkä\nsalaisen aistillisuuden kuohunnan nuorison veressä herättävät muutamat\nkohtaukset ja näyt, ilman että nuoret itse osaavat itselleen selvittää\ntämän ensi levottomuuden syytä, jota levottomuutta ei ole helppo\nasettaa ja joka pian on uudelleen heräävä. Minä puolestani, kuta\nenemmän ajattelen tätä tärkeätä käännekohtaa ja sen läheisiä tai\netäisiä syitä, sitä enemmän pidän varmana, että erakko, joka olisi\nkasvanut korvessa ilman kirjoja, ilman erityistä opetusta ja joutumatta\ntuntemaan naisia, siellä kuolisi siveässä viattomuudentilassa, vaikka\nhän olisi minkä ikäinen tahansa.\n\nMutta tässä ei ole kysymys tuollaisesta villistä erakosta. Kun\nkasvatamme ihmistä hänen vertaistensa keskuudessa ja yhteiskuntaa\nvarten, on mahdotonta, jopa mieletöntäkin aina ylläpitää hänessä\ntuollaista terveellistä tietämättömyyttä. Viisauden pahimpia esteitä on\npuolitiedokkaisuus. Niiden seikkojen muisto, jotka meihin ovat tehneet\ntuntuvan vaikutuksen, saamamme vaikutelmat seuraavat meitä\nyksinäisyyteen ja täyttävät sen, vastoin tahtoamme, viehättävämmillä\nkuvilla kuin mitä niiden aiheuttajat ovat, ja tekevät yksinäisyyden\nyhtä turmiolliseksi sille, joka nuo kuvat siihen on tuonut mukaansa,\nkuin yksinäisyys on hyödyllinen sille, joka aina siinä seuratta\noleskelee.\n\nValvokaa siis huolellisesti nuorta miestä. Hän itse on osaava turvata\nitsensä kaikelta muulta, mutta teidän on turvaaminen hänet häneltä\nitseltään. Älkää jättäkö häntä yksin päivällä älkääkä yöllä, nukkukaa\nainakin hänen makuuhuoneessaan. Älköön hän panko maata ennenkuin on\nväsymyksen valtaama, ja nouskoon hän vuoteeltaan heti kun herää. Olkaa\nvaruillanne vaiston suhteen, niin pian kuin ette enää ole tekemisissä\nyksinomaan vaiston kanssa; se on hyvä niin kauan kuin se vaikuttaa\nyksin, se on epäiltävä, niin pian kuin se sekaantuu ihmislaitoksiin.\nVaistoa ei pidä hävittää, se on vaan järjestettävä, mikä kenties on\nvaikeampaa kuin sen täydellinen kukistaminen. Olisi hyvin vaarallista,\njos se opettaisi oppilastanne pettämään aistillisuuttaan ja hankkimaan\nmuunlaista korvausta menettämistään tilaisuuksista sitä tyydyttää. Jos\nhän kerran on oppinut tällaisen vaarallisen korvauskeinon, hän on\nhukassa. Siitä alkaen hänen ruumiinsa ja sydämensä on oleva alati\nhermostunut ja hän on hautaan asti kantava tämän tavan surullisia\nseurauksia, joka tapa on turmiollisimpia, minkä vallan alaisena nuori\nmies voi olla. Epäilemättä olisi parempi... Jos tulisen luonteen\nraivokkaisuus käy voittamattomaksi, niin sinua surkuttelen, rakas\nÉmile; mutta en hetkeäkään ole epäröivä, enkä ole salliva, että luonnon\ntarkoitus tyhjäksi tehdään. Jos on välttämätöntä, että joudut tyrannin\nvaltoihin, niin kernaammin jätän sinut sen tyrannin käsiin, josta taas\nvoin sinut vapauttaa. Miten käyneekään, voin aina helpommin temmata\nsinut naisten vallasta, kuin omien salaisten tapojesi kahleista.\n\nKahdenteenkymmenenteen ikävuoteen asti ruumis kasvaa ja tarvitsee\nkaikki vastaanottamansa ravintoaineet. Pidättäytyväisyys on\nsilloin luonnon vaatimus, jota ei laiminlyö vahingoittamatta\nruumiinrakennettaan. Kahdenkymmenvuotiaasta alkaen sama\npidättäytyväisyys on siveellinen velvollisuus; on tärkeätä, että nuori\nmies oppii hillitsemään itseään ja himojaan. Mutta moraalisilla\nvelvollisuuksillakin on sovittelunsa, poikkeuksensa ja sääntönsä. Kun\ninhimillinen heikkous saattaa vuoroehdon valinnan välttämättömäksi,\nniin valitkaamme kahdesta pahasta vähempi. Jokaisessa tapauksessa on\nparempi joutua hairahdukseen kuin tottua paheeseen.\n\nMuistakaa, etten tässä enää puhu minun oppilaastani, vaan teidän\noppilaastanne. Hänen intohimonsa, jotka olette päästäneet kuohumaan,\ntekevät teidät vallan voimattomaksi. Tyytykää siis niihin\npeittelemättä, älkääkä häneltä salatko hänen voittoaan. Jos osaatte\nhänelle näyttää tuota hänen voittoaan sen oikeassa valossa, hän on sitä\npikemmin häpeävä kuin siitä ylpeilevä ja te pidätätte itsellenne\noikeuden johtaa häntä hänen hairahdustilassaan, niin ettei hän ainakaan\nkokonaan syöksy turmeluksen kuiluun. On tärkeätä, ettei oppilas tee\nmitään, jota ei opettaja tiedä ja tahdo, ei edes sitä, mikä on pahaa;\nja on sata kertaa parempi, että kasvattaja hyväksyy vian ja että hän\nsiinä erehtyy, kuin että oppilas häntä pettäisi ja että hän antautuisi\nhairahdukseensa, ilman että kasvattaja siitä tietää mitään. Ken luulee\nvelvollisuudekseen ummistaa silmänsä jollekin seikalle, huomaa pian,\nettä hänen täytyy ummistaa ne kaikelle. Ensimäinen väärinkäytös, joka\nsiedetään, synnyttää toisenkin, ja näin syntynyt väärinkäytösten sarja\npäättyy vasta kumoamalla kaiken järjestyksen ja halveksimalla kaikkia\nlakeja.\n\nToinen erehdys, jota jo olen vastustellut, mutta joka ei koskaan ole\nhellittävä pikkusieluja, on se, että aina koetetaan ylläpitää\nopettajanarvokkaisuutta ja että tahdotaan oppilaan silmissä käydä\ntäydellisestä. Tällainen menettely on vallan järjetön. Kuinka ei\nkäsitetä, että koettamalla tuota arvokkaisuutta ylläpitää sen juuri\nkarkottaa, ja että sen, joka tahtoo että häntä kuunneltaisiin, tulee\nasettua niiden kannalle, joille puhuu, ja että tulee olla ihminen\nvoidakseen vaikuttaa ihmissydämeen? Ei yksikään tuollaisista\ntäydellisistä ihmisistä liikuta toisen mieltä eikä siinä herätä\nvakaumusta; sillä se, jota kehottelevat, ajattelee aina, että heidän on\nhyvin helppo vastustella intohimoja, joita eivät itse tunne. Näyttäkää\noppilaallenne heikkouksianne, jos tahdotte parantaa hänet hänen omasta\nheikkouksistaan. Nähköön hän teissä samojen taistelujen riehuvan, jotka\nhän omassa itsessään tuntee, ja oppikoon hän hillitsemään itsensä kuten\ntekin. Älköönkä hän sanoko kuten muut: \"Nuo vanhukset, joita harmittaa,\netteivät enää ole nuoria, tahtovat kohdella nuoria miehiä vanhuksina,\nja kun kaikki heidän halunsa ovat sammuneet, he tahtovat lukea meidän\nhalumme rikoksiksi.\"\n\nMontaigne kertoo eräänä päivänä kysyneensä herra de Langeyltä, kuinka\nmonta kertaa hänen Ranskan lähettiläänä Saksassa oli ollut pakko tulla\npäihinsä kuningastaan palvellessaan. Minä puolestani kernaasti kysyisin\nerään nuoren herran kasvattajalta, montako kertaa hän on astunut\nhuonomaineiseen taloon palvellakseen oppilastaan. Montako kertaa?\nErehdyn. Ellei ensi kerta riistä nuorelta irstailijalta halua sinne\npalata, ellei hän sieltä palatessaan saa seuralaisekseen katumusta ja\nhäpeää, ellei hän teidän povellanne vuodata kyyneltulvia, niin hylätkää\nhänet heti paikalla. Joko hän on hirviö, tai te olette hölmö;\nkummassakaan tapauksessa ette voi häntä ollenkaan hyödyttää. Mutta\njättäkäämme nämä äärimäiset apukeinot, jotka ovat yhtä synkät kuin\nvaarallisetkin, ja jotka eivät ole missään yhteydessä kasvatusmetodimme\nkanssa.\n\nVarsin moneen varokeinoon on ryhtyminen hyväsukuisen nuoren miehen\nsuhteen, ennenkuin voi jättää hänet alttiiksi tämän vuosisadan\nirstaille tavoille. Nämä varokeinot ovat vaivaloisia, mutta ne ovat\nvälttämättömiä. Laiminlyöminen tässä suhteessa saattaa koko nuorison\nturmioon. Nuoren iän säännöttömän elämän kautta ihmiset huononevat ja\nkehittyvät sellaisiksi kuin he tätä nykyä ovat. He ovat paheissaankin\npikkumaiset ja pelokkaat, ja heillä on pikkusielut, sentähden, että\nheidän kuluneet ruumiinsa ovat aikaisin turmeltuneet; tuskin heissä on\ntarpeeksi elinvoimaa liikkuakseen. Heidän sisällystä kaipaavat\najatuksensa ilmaisevat heidän henkensä tyhjyyttä, eivätkä he osaa\najatella mitään suurta ja jaloa; he ovat vailla teeskentelemättömyyttä\nja voimakkuutta. Ollen joka suhteessa halpamieliset ja alhaisen ilkeät\nosottavat he pelkkää turhamaisuutta, petollisuutta ja valheellisuutta;\nheillä ei edes ole tarpeeksi rohkeutta olla huomattuja pahantekijöitä.\nSellaisia ovat ne ylenkatsetta ansaitsevat ihmiset, jotka kehittyvät\nnuoruuden irstailusta. Jos nuorissa olisi yksi ainoakin, joka osaisi\npysyä kohtuullisena ja raittiina ja joka keskellä noita muita\nturmeltuneita voisi säilyttää sydämensä, verensä ja tapansa\npuhtaina heidän antamansa esimerkin saastutuksesta, niin hän\nkolmenkymmenvuotiaana kykenisi maahan polkemaan koko tuon\nhyönteisparven ja hallitsisi sitä helpommin kuin on hillinnyt itsensä.\n\nJos syntyperä ja suotuisat olot olisivat olleet Émileä tukemassa, hän\nvoisi jos tahtoisi olla tuo mies: mutta hän halveksii tuollaisia\nihmisiä liiaksi, tehdäkseen heidät orjikseen. Tarkatkaamme nyt miten\nhän heidän ympäröimänään astuu maailmaan, ei sitä varten, että siinä\nomistaisi hallitsevan aseman, vaan oppiakseen sitä tuntemaan ja sieltä\nlöytääkseen arvoisensa naistoverin.\n\nMissä säädyssä tahansa hän on syntynyt, mihin seurapiiriin hän aluksi\nastuneekin, on hänen ensi esiintymisensä oleva yksinkertainen ja vailla\nulkonaista loistoa. Jumala suokoon, ettei hän ole niin onneton, että\nsiinä rupeaisi loistelemaan. Noita ominaisuuksia, jotka ensi katseella\nherättävät huomiota, hänellä ei ole, eikä hän niitä huoli hankkiakaan.\nHän panee liian vähän arvoa ihmisten mielipiteihin, pannakseen\narvoa heidän ennakkoluuloihinsa, eikä hän ollenkaan huoli siitä,\nettä häntä kunnioitettaisiin, ennenkuin hänet tunnetaan. Hänen\nesiintymistapansa ei ole ujoa eikä turhamielistä; se on luonnollista ja\nteeskentelemätöntä. Pakollinen jäykkyys ja teeskentely ovat hänelle\nyhtä vieraita, ja hän on keskellä seurapiiriä sama kuin yksinään ja\nilman todistajia. Onko hän siltä raaka, ylimielinen ja tarkkaamaton\nkenenkään puheelle? Päinvastoin; koska hän ei yksinäisyydessään pidä\nkanssaihmisiään vähäarvoisina, miksi hän heitä ylenkatsoisi ollessaan\nheidän parissaan? Tosin hän ei käytöstavassaan anna heille etusijaa\nitseensä nähden, hän kun ei sydämessään pidä heitä itseään parempana;\nmutta hän ei myöskään osota heille välinpitämättömyyttä, jota hän ei\nollenkaan tunne heitä kohtaan. Vaikka hän ei olekaan perehtynyt\nhienoihin kohteliaisuuksiin, osottaa hän sitä huomaavaisuutta, joka\naiheutuu ihmisrakkaudesta. Hän ei tahdo nähdä kenenkään kärsivän, hän\nei ole teeskennellystä kohteliaisuudesta tarjoava paikkaansa toiselle,\nmutta on kernaasti antava sen hänelle luontaisen hyvyytensä nojalla,\njos hän huomaa hänet unhotetuksi ja jos hän luulee tämän syrjäyttämisen\nhäntä surettavan. Sillä minun kasvattamalleni nuorukaiselle on oleva\nhelpompaa itse seisoa kuin nähdä toisen pakosta seisovan.\n\nJoskohta Émile yleensä ei suuresti kunnioita ihmisiä, ei hän ole heitä\nkohteleva ylenkatseellisesti, hän kun heitä säälii ja surkuttelee. Kun\nhän ei voi saattaa heitä kiintymään todelliseen hyvään, antaa hän\nheidän jäädä pitämään siitä kuvitellusta hyvästä, johon he tyytyvät,\nsillä hän pelkää, että jos sen heiltä riistäisi, voimatta antaa muuta\nsijaan, täten saattaisi heidät entistään onnettomammiksi. Hän siis ei\nole väittelijä eikä vastustuksenhaluinen; mutta hän ei myöskään ole\nkohtelias imartelija. Hän sanoo oman mielipiteensä, vastustamatta\nmuiden mielipiteitä. Hän näet rakastaa vapautta enemmän kuin kaikkea\nmuuta, ja sen kauneimpia oikeuksia on suoruus.\n\nHän puhuu vähänlaisesti, hän kun ei huoli siitä, että huomio kääntyisi\nhäneen. Samasta syystä hän puhuu ainoastaan sellaista, mikä on\nhyödyllistä; mikä muuten aiheuttaisi hänen puhettaan? Émile on liiaksi\nhyvin kasvatettu ollakseen lörpöttelijä. Kielevyys johtuu\nvälttämättömästi halusta näyttää sukkelalta, josta kauempana olen\npuhuva, tai siitä, että pannaan arvoa pikkuseikkoihin, joihin,\ntyperästi kyllä, luullaan muiden panevan yhtä paljon arvoa. Se, jolla\non tarpeeksi arvostelukykyä, antaakseen kullekin oliolle sen oikean\narvon, ei koskaan puhu liiaksi. Hän näet myöskin osaa arvostella missä\nmäärin häntä tarkataan ja mitä mielenkiintoa hänen puheensa voi\nherättää. Yleensä ne ihmiset, jotka tietävät vähän, puhuvat paljon, ja\nne ihmiset, jotka tietävät paljon, puhuvat vähän. On helppo ymmärtää,\nettä vähätietoinen pitää tärkeänä kaikkea, minkä tietää, ja että hän\nsen sanoo kaikille. Mutta tiedokas ja valistunut mies ei helposti\naukaise tietojensa kammiota: hänellä olisi ylen paljo sanottavaa, ja\nhän tietää, että vielä hänenkin jälkeensä olisi paljo sanottavaa; hän\nsiis vaikenee.\n\nKaukana siitä, että Émile panisi pahaksensa toisten ihmisten tapoja,\nhän päinvastoin sangen mielellään mukautuu niihin; sitä hän ei tee\nnäyttääkseen tapoihin perehtyneeltä tai kohteliaalta, vaan päinvastoin\npeläten, että eroaisi muista, että häntä huomattaisiin. Hän ei koskaan\nole tyytyväisempi kuin silloin, kun ei kiinnitetä huomiota häneen.\n\nJoskohta hän astuessaan maailmaan täydelleen on tuntematta sen tapoja,\nei hän siltä ole ujo ja arka. Jos hän pysytteleikse taustalla, tämä ei\ntapahdu ujoudesta, vaan sentähden, että hän itse paremmin tehdäkseen\nhuomioita tahtoo olla huomaamattomassa paikassa. Se näet, mitä hänestä\najatellaan, ei ollenkaan häntä liikuta, ja naurunalaiseksi joutuminen\nei häntä ollenkaan pelota. Tästä johtuu se, että hän aina on levollinen\nja kylmäverinen ja ettei väärä häpeäntunne häntä rasita. Tarkattakoon\nhäntä tai älköön tarkattako, niin hän aina tekee kaiken tehtävänsä\nparhaan taitonsa mukaan; ja kun hänellä aina on huomiokykynsä\nvallassaan hyvin tarkatakseen muita, niin hän osaa omistaa heidän\ntapojaan monta vertaa helpommin kuin ennakkoluulojen orjat. Saattaa\nsanoa, että hän omistaa seurustelutottumuksen niin helposti juuri\nsentähden, että hän panee siihen niin vähän arvoa.\n\nÄlkää kuitenkaan saako liian suuria ajatuksia hänen\nesiintymisryhdistään älkääkä verratko häntä teidän niin suuresti\nmiellyttäviin nuoriin seuraihmisiinne. Hän on vakava ja luja, mutta ei\nitserakas; hänen käytöksensä on vapaata, mutta ei ylenkatseellisen\nylvästelevää. Röyhkeä esiintyminen kuuluu ainoastaan orjille, vapaa\nihminen on kaukana teeskentelevästä käytöstavasta. En vielä koskaan ole\nnähnyt miehen, jolla on oikeata ja jaloa ylpeyttä sielussaan, sitä\nilmaisevan käytöksessään. Tämä taipumus on pikemmin olennainen\nhalpamaisille ja turhamielisille sieluille, jotka ainoastaan sillä\ntavoin luulevat voivansa vaikuttaa ihmisiin. Luin eräästä kirjasta,\nettä kuuluisan Marcelin saliin kerran tuli vieras, jolta Marcel kysyi\nmistä maasta hän oli kotoisin. \"Olen englantilainen\", vastaa vieras.\n\"Tekö englantilainen?\" huomauttaa tanssimestari. \"Olisitteko te\nkotoisin tuolta saarelta, missä kansalaiset ovat osallisina maan\nhallituksessa, ollen osana esivaltaa.[148] Hyvä herra, tuo kumartunut\notsa, tuo pelokas katse, tuo epävarma käynti ilmaisevat ainoastaan\narvonimen saanutta vaaliruhtinaan orjaa.\"\n\nEn tiedä osottaneeko tämä arvostelu suurta taitoa huomaamaan ihmisen\nluonteen ja hänen ulkomuotonsa välistä suhdetta. Minä puolestani, jolla\nei ole kunnia olla tanssinopettaja, olisin ajatellut vallan\npäinvastoin. Olisin sanonut: \"Tuo englantilainen ei ole mikään\nhovimies; en ole koskaan kuullut sanottavan, että hovimiehillä olisi\notsa kumarassa ja epävarma käynti. Mies, joka esiintyy epävarmana\ntanssimestarin luona, saattaa esiintyä hyvinkin varmana alihuoneessa.\"\nVarmaankin tuo herra Marcel luulee omia maalaisiaan pelkiksi\nroomalaisiksi!\n\nSe, joka rakastaa, tahtoo itse olla rakastettu; Émile rakastaa ihmisiä,\nhän tahtoo siis heitä miellyttää. Kahta suuremmalla syyllä hän tahtoo\nmiellyttää naisia. Hänen ikänsä, hänen tapansa ja tuumansa, kaikki\nyhdessä ylläpitää hänessä tätä halua. Sanon hänen tapansa, sillä niillä\non tässä suhteessa suuri merkitys. Ne miehet, joilla on hyvät tavat,\novat naisten oikeita ihailijoita. He eivät ole, kuten muut, naisten\nseurassa noin keikistelevän kohteliaita, mutta he osottavat harrastusta\nja huomaavaisuutta, joka on todempi ja tuntehikkaampi ja joka lähtee\nsydämestä. Tuntisin siinä piirissä, joka ympäröi nuorta naista\nsellaisen miehen, jolla on hyvät tavat ja joka voi hillitä luontonsa,\nsadan tuhannen irstaan nuoren miehen joukosta. Voitte siis päättää\nmiten Émile on käyttäytyvä, jonka aistilliset tunteet vasta ovat\nheränneet ja jolla on niin monta järkisyytä, mitkä neuvovat häntä niitä\nvastustamaan! Luulenpa että hän naisten seurassa joskus on oleva ujo ja\npelokas; mutta tämä ujous ei suinkaan ole oleva heille epämiellyttävä,\nja vähimminkin veitikkamaiset heistä varmaankin usein osaavat nauttia\ntuosta hänen ujomaisuudestaan, jopa sitä lisätäkin. Muuten\nhänen kohtelias huomaavaisuutensa on tuntuvasti vaihteleva eri\nasianhaarojen mukaan. Naimisissa olevien naisten seurassa hän on oleva\nvaatimattomampi ja kunnioittavampi, nuorten naimaikäisten naisten\nparissa taas vilkkaampi ja hellämielisempi. Hän ei koskaan hylkää\netsintänsä silmämäärää, ja sille naiselle, joka muistuttaa hänen\nihannettaan, hän aina on osottava enimmin huomaavaisuutta.\n\nEi kukaan ole oleva täsmällisempi kaiken sen\nnoudattamisessa, mikä perustuu luonnon järjestykseen, jopa hyvään\nyhteiskuntajärjestykseenkin, mutta edellisen hän aina asettaa\njälkimäisestä edelle; niinpä hän on enemmän kunnioittava\nyksityisihmistä, joka on häntä vanhempi, kuin ikäistään virkamiestä.\nKoska hän on oleva nuorimpia mieshenkilöitä niissä seuroissa, joissa\ntulee liikkumaan, on hän aina oleva vaatimattomimpia, ei sentähden,\nettä hän turhamielisesti tahtoisi näyttää nöyrältä, vaan sentähden,\nettä tuo vaatimattomuus johtuu luonnollisesta tunteesta ja että se\nperustuu järkeen. Hän ei ole matkiva nuoren houkkion seurustelutapoja,\njoka, huvittaakseen seurapiiriä, puhuu äänekkäämmin kuin viisaat\nihmiset ja keskeyttää vanhojen ihmisten puheet. Hän puolestaan ei\nhyväksy sitä vastausta, jonka eräs vanha aatelismies antoi Ludvig\nXV:lle; tämä kysyi häneltä kumpaa vuosisataa hän piti parempana, omaa,\nvaiko kulunutta vuosisataa. Aatelismies näet vastasi: \"Sir, olen\nnuoruudessani oppinut kunnioittamaan vanhoja ihmisiä, nyt tulee minun\nvanhuudessani oppia kunnioittamaan nuoria.\"\n\nÉmilellä kun on hellä ja tunteellinen mieli, vaikka hän ei pane arvoa\nyleiseen piintyneeseen mielipiteeseen, on hän, joskohta hän kernaasti\nmiellyttää muita, kuitenkin varsin vähän välittävä siitä, pitävätkö he\nhäntä arvossa. Tästä seuraa, että hän on oleva enemmän sydämellinen\nkuin kohtelias, ettei hän ole oleva ylpeä eikä komeileva ja että häntä\nliikuttaa enemmin yksi ainoa hyväily kuin tuhannet ylistelyt. Samasta\nsyystä hän ei kuitenkaan ole laiminlyövä esiintymistapojaan eikä\nryhtiään, jopa hän on pitävä silmällä sitä, että hänen pukunsa on\nhuolellinen; tätä hän ei tee sentähden, että näyttäisi hienomakuiselta\nmieheltä, vaan tehdäkseen ulkomuotonsa miellyttävämmäksi. Eipä hän\nkuitenkaan koskaan ole esiintyvä kullalla kirjaillussa puvussa, eikä\nkomeuden ja rikkauden leima ole saastuttava hänen ulkoasuaan.\n\nHuomattaneen, ettei kaikki tämä minun puoleltani vaadi mitään\nlaajojen käskyjen terottamista, vaan että se on pelkkä seuraus\nalkukasvatuksestani. Tavallisesti meille kuvataan seurustelutaitoa\nhyvin suurena salaperäisyytenä, ikäänkuin siinä iässä, jolloin se\nhankitaan, sitä ei saavutettaisi luonnollisesti ja ikäänkuin ei tulisi\nhakea sen ensi lakeja kunniallisesta sydämestä. Oikea kohteliaisuus on\nsiinä, että osotamme ihmisille hyväntahtoisuutta; se näyttäytyy\nhelposti siinä ihmisessä, jolla sitä on. Ainoastaan niitä varten,\njoilla sitä ei ole, on täytynyt keksiä taito, joka teeskentelee\nhyväntahtoisuutta.\n\n\"Opitun kohteliaisuuden turmiollisin vaikutus on se, että se opettaa\nolemaan vailla niitä hyveitä, joita se teeskennellen jäljittelee.\nIstutettakoon meihin kasvatuksen kautta ihmisrakkautta ja\nhyväntekeväisyyttä, niin ei meiltä ole puuttuva kohteliaisuutta, tai,\noikeammin sanoen, emme sitä enää tarvitse.\"\n\n\"Jos ei meillä olekaan sellaista kohteliaisuutta, joka ilmenee\nulkonaisissa miellyttävissä seurustelutavoissa, niin on meillä sen\nsijaan oleva sellainen käytöstapa, joka ilmaisee kunnon miestä ja\nkansalaista: silloin meidän ei tarvitse turvautua valheellisuuteen.\"\n\n\"Sen sijaan, että olisimme teeskenteleviä miellyttääksemme, riittää,\nettä olemme hyvät; sen sijaan, että olisimme valheelliset\nimarrellaksemme toisten heikkouksia, riittää, että olemme\nsuvaitsevaisia.\"\n\n\"Ne henkilöt, joita kohtelee tällä tavoin, eivät siitä tule ylpeiksi\neivätkä pilaannu; he siitä vaan tulevat kiitollisiksi ja\nparemmiksi.\"[149]\n\nMinusta tuntuu kuin, jos jokin kasvatustapa on omansa tuottamaan\nsentapaista kohteliaisuutta, jota Duclos tässä vaatii, sellaista olisi\nminun tähän asti suunnittelemani kasvatus.\n\nMyönnän kuitenkin että Émile, noudattamalla näin eroavia periaatteita,\nei ole oleva muiden ihmisten kaltainen, ja Jumala suojelkoon häntä\nkoskaan tulemasta sellaiseksi. Mutta se, mikä erottaa hänet muista, ei\nole herättävä vastenmielisyyttä eikä pilaa. Ero on oleva tuntuva,\nolematta epämiellyttävä. Émile on oleva, niin sanoakseni, rakastettava\nmuukalainen. Aluksi annetaan hänelle anteeksi hänen omituisuutensa ja\nsanotaan: \"Hän kyllä vielä on kehittyvä.\" Sitten totutaan hänen\nseurustelutapoihinsa, ja kun huomataan, ettei hän niitä muuta,\nannetaan ne hänelle toistamiseen anteeksi ja sanotaan: \"Hän on\nomituinen ihminen, mutta se ei tee mitään.\"\n\nHäntä tosin ei juhlita kuin rakastettavaa miestä, mutta hänestä\npidetään, ilman että tiedetään miksi. Ei kukaan ole kehuva hänen\nhenkevyyttään, mutta hänet valitaan kernaasti mielipiteiden tuomariksi\nlahjakkaiden ihmisten välillä. Hänen oma älykkäisyytensä on oleva\nselkeä ja määrärajojen sisällä liikkuva; hänen mielensä on oleva suora\nja hänen arvostelukykynsä terve. Hän kun ei koskaan tavoittele uusia\naatteita, ei hän koskaan ole tunteva halua loistaa nerokkaisuudellaan.\nOlen hänelle selittänyt, että kaikki terveelliset ja ihmisille todella\nhyödylliset aatteet ovat kauimmin olleet tunnettuja, että ne ammoisista\najoista ovat olleet ainoat oikeat yhteiskunnalliset siteet, ja että\nerinomaisen etevillä henkilöillä ei enää ole muuta tarjona kääntääkseen\nihmisten huomion puoleensa kuin levitellä vahingollisia ja ihmissuvulle\nturmiollisia aatteita. Tämä tapa tulla huomatuksi ei ollenkaan viehätä\nÉmileä: hän näet tietää, mistä löytää elämänsä onnen ja miten hän voi\nedistää lähimäisensä onnea. Hänen tietojensa piiri ei ulotu kauemmaksi\nhyödyllisyyden rajoja. Hänen tiensä on kaita ja tarkoin viitottu; hänen\nkun ei tee mieli siltä poiketa, hän huomaamattomana sekaantuu samaa\npolkua kulkeviin, eikä tahdo eksyä, eikä myöskään loistaa. Émile on\ntervejärkinen mies, eikä tahdo olla mikään muu; turhaan koetetaan tätä\nhänen ominaisuuttaan moittia, hän on aina pitävä sitä kunnianaan.\n\nJoskohta halu olla muille miellyttävä ei täydelleen jätä häntä\nvälinpitämättömäksi muiden ihmisten mielipiteiden suhteen, hän on\nomaksuva noista mielipiteistä ainoastaan sen, mikä välittömästi koskee\nhänen persoonaansa, huolimatta mielivaltaisesta arvon panosta, jonka\nlakina ovat ainoastaan muoti ja ennakkoluulot. Hän on pitävä\nkunnianasiana tehdä hyvin kaiken, minkä tekee, jopa tehdä sen\nparemminkin kuin moni muu. Juoksussa hän tahtoo olla keveäjalkaisin,\npainissa vahvin, työssä taitavin, urheiluleikeissä notkein. Mutta hän\non varsin vähän tavoitteleva sellaisia etevämmyyksiä, jotka eivät ole\nitsestään ilmeisen selvät ja jotka vaativat jonkun toisen arvostelun\ntunnustusta, kuten esim. suurempaa nerokkaisuutta kuin toisella,\nparempaa puhelahjaa, suurempaa oppineisuutta, ja vielä vähemmin\nsellaisia, joilla ei ole mitään tekemistä persoonallisuuden kanssa,\nkuten esim. ylhäisempää sukua, suurempana pidettyä rikkautta, suurempaa\nluottoa, suuremman arvossapidon nauttimista ja suurempaa komeilua\nulkonaisessa esiintymisessä.\n\nHän rakastaa ihmisiä sentähden, että he ovat hänen vertaisiaan ja pitää\netenkin niistä ihmisistä, jotka enimmin ovat hänen kaltaisiaan sydämen\nhyvyydessä, ja kun hän arvostelee tätä yhtäläisyyttä yhdenmukaisuuden\nnojalla siveellisien asioiden punniskelussa, on hän iloitseva\nsaadessaan tunnustusta kaikesta, mikä koskee hyvää luonnetta. Hän ei\nsuorastaan ole ajatteleva: iloitsen siitä, että minulle annetaan\ntunnustusta; vaan on ajatteleva: olen iloinen siitä, että tunnustetaan\nse hyvä, minkä olen tehnyt; iloitsen siitä että ne ihmiset, jotka minua\nkunnioittavat, samalla tuottavat kunnioitusta itselleen; niin kauan\nkuin he arvostelevat asioita niin tervejärkisesti, on hyvä saada\nosakseen heidän kunnioituksensa.\n\nTutkistellessaan ihmisiä heidän tapojensa ja esiintymisensä muodossa\nsamoin kuin hän aikaisemmin tutki heitä heidän historiassa ilmaantuvien\nintohimojensa muodossa, on hänellä usein oleva aihetta tuumia sitä,\nmikä tekee miellyttävän tai vastenmielisen vaikutuksen ihmissydämeen.\nHän pohtii nyt filosofisesti maun perusteita, ja tämäntapainen henkinen\ntyö hänelle sopii tämän kehitysajan kuluessa.\n\nKuta kauempaa etsii maun määritelmiä, sitä kauemmaksi eksyy. Maku ei\nole muuta kuin taito arvostella mikä miellyttää suurta laumaa ja mikä\ntaas sille on vastenmielistä. Jos siirtyy ulkopuolelle näitä rajoja, ei\nenää tiedä mitä maku on. Tästä ei seuraa, että olisi enemmän\nhyvämakuisia ihmisiä kuin huonomakuisia, sillä vaikka enimmät ihmiset\narvostelevat tervejärkisesti jokaista seikkaa, on kuitenkin harvoja,\njotka kaikissa seikoissa olisivat samaa mieltä kuin tuo enemmistö. Ja\nvaikka yleisimpien makuarvostelujen yhtyminen muodostaa hyvän maun, on\nkuitenkin vähän ihmisiä, joilla todella on makua, samoin kuin on\nolemassa ainoastaan vähän kauniita ihmisiä, vaikka kauneus on tulos\nyleisimpien kasvonpiirteiden yhtymästä.\n\nOn otettava huomioon, ettei tässä ole kysymys siitä, mikä meitä\nmiellyttää sentähden, että se on meille hyödyllistä, eikä siitä, mitä\nvihaamme, sentähden, että se meitä vahingoittaa. Maku kohdistuu\nainoastaan välinpitämättömiin seikkoihin tai korkeintaan sellaisiin\nseikkoihin, jotka herättävät mielenkiintoa huvittavaisuutensa tähden,\neikä sellaisiin, jotka ovat tarpeidemme yhteydessä. Tällaisten\nseikkojen arvostelemiseen ei tarvita makua, pelkkä vaisto on riittävä.\nTämä tekee niin vaikeiksi ja mielivaltaisiksi puhtaat makukysymykset;\nsillä paitsi vaistoa, joka määrää niiden rajat, emme huomaa muuta\njärkevää syytä maun päätelmiin. Tulee lisäksi erottaa sen lait\nsiveellisissä asioissa sen laeista aineellisissa asioissa. Jälkimäiset\nnäyttävät vallan selittämättömiltä. On tärkeätä ottaa huomioon, että\nmoraalia yhtyy kaikkeen, mikä koskee jäljittelyä.[150] Täten saattaa\nselittää kauneuksia, jotka näyttävät olevan ruumiillista laatua, mutta\njotka itse teossa eivät ole sellaisia. Tähän lisään, että maulla on\npaikallisia lakeja, jotka saattavat sen lukemattomissa seikoissa\nriippuvaiseksi ilmanalasta, tavoista, hallituksesta, asetuksista, että\ntoiset maun lait taas perustuvat ikään, sukupuoleen, luonteeseen ja\nettä tässä suhteessa ei pidä mauista väitellä.\n\nMaku on luonnollinen kaikille ihmisille; mutta kaikilla ei ole samaa\nmaun määrää, se ei kehity kaikissa yhtä voimakkaaksi, ja jokaisen\nihmisen maku saattaa muuttua eri syiden vaikutuksesta. Sen maun mitta,\njoka kullakin voi olla, riippuu kunkin tunteellisuudesta; mutta sen\nkehitys ja esiintymismuoto riippuu niistä seurapiireistä, joissa kukin\non elänyt. Ensiksikin tulee elää monessa eri seurassa, voidakseen\ntoimeenpanna useita vertailuja; toiseksi tulee noiden seurojen olla\nsellaisia, jotka harrastavat huvittelua, ja sellaisia, jotka ovat\njoutilaina, sillä seuroissa, jotka kokoontuvat liiketoimia varten, ei\nole päämääränä huvi, vaan etu. Kolmanneksi tulee liikkua seuroissa,\njoissa eriarvoisuus ei ole varsin suuri, joissa ennakkoluulojen\ntyrannius on lievempi ja joissa nautinnolla on huomattavampi sija kuin\nturhamielisyydellä. Sillä päinvastaisessa tapauksessa, muoti tukehuttaa\nmaun, emmekä tavoittele sitä, mikä miellyttää, vaan sitä, mikä tekee\nhuomatuksi.\n\nJälkimäisessä tapauksessa ei enää ole totta, että hyvä maku on\nenemmistön maku. Miksi? Siksi, että esineet vaihtuvat. Silloin suurella\nyleisöllä ei enää ole omaa arvosteluaan; se näet silloin enää\narvostelee vaan niiden mukaan, joita luulee itseään valistuneemmiksi;\nse ei hyväksy sitä, mikä itsessään on hyvää, vaan sen, minkä nuo muut\novat hyväksyneet. Pitäkää siis aina huolta siitä, että kukin ihminen\nvoi muodostaa oman mielipiteensä makuasioissa; silloin se, mikä\nitsessään on miellyttävintä, on aina saavuttava useimmat äänet.\n\nIhmiset eivät teoissaan tee mitään kaunista muuten kuin\njäljittelemällä. Kaikki todella hyvät makumallit ovat noudetut\nluonnosta. Kuta enemmän poistumme tästä mestarista, sitä sameammiksi\nkäyvät maalauksemme. Silloin valitsemme malleiksemme rakastamiamme\nesineitä, ja se kauneus, jonka mielikuvitus luo ja joka on mielivallan\nja auktoriteetin alainen, on yksinomaan sellaista, joka on miellyttänyt\nohjaajiamme.\n\nOhjaajiamme taas ovat taiteilijat, ylhäiset, rikkaat; ja näiden ohjaaja\non heidän etunsa tai turhamielisyytensä; jälkimäiset hakevat\nhalukkaasti uusia rahankulutus-keinoja, voidakseen komeilla\nrikkauksillaan, toiset taas koettavat käyttää hyväkseen noita\nrikkauksia. Täten loistelias komeus perustaa valtansa ja saattaa meitä\npitämään sellaisesta, mikä on vaikeasti saavutettavissa ja mikä on\nkallista. Silloin niin sanottu kauneus on kaukana luonnonnäköisyydestä,\npäinvastoin se saa nimensä juuri siitä, että se on luonnonvastainen.\nTästä huomaamme miten kauneus ja huono maku ovat erottamattomat.\nKaikkialla, missä maku yhtyy tuhlailuun, se on väärä.\n\nEtenkin eri sukupuolien välisessä seurustelussa maku, oli se sitten\nhyvä tai paha, saa muotonsa; sen kehitys on välttämätön seuraus\ntämänlaisen seurustelun tarkoituksesta. Mutta kun nauttimisen helppous\nheikontaa miellyttämishalun, maku välttämättömästi huononee; ja tässä\npiilee mielestäni toinen ja hyvin todennäköinen syy siihen, että hyvä\nmaku on yhteydessä hyvien tapojen kanssa.\n\nKysykää naisten makua aineellisissa seikoissa sekä niissä, jotka\nriippuvat aistien arvostelusta, miesten makua taas siveellisissä\nasioissa sekä niissä kysymyksissä, jotka enemmän perustuvat\nymmärrykseen. Kun naiset ovat sellaisia kuin heidän tulee olla, he\nrajoittavat arvostelunsa käsityskykynsä alaan ja arvostelevat silloin\naina hyvin. Mutta niin pian kuin he tunkeutuvat kirjallisuuden\narvostelijoiksi, niin pian kuin rupeavat arvostelemaan kirjoja ja itse\ntarmon takaa niitä kyhäilevät, he eivät enää ymmärrä mitään. Ne\nkirjailijat, jotka teoksiensa suhteen pyytävät neuvoa oppineilta\nnaisilta, voivat aina olla varmat siitä, että saavat huonoja neuvoja.\nNe keikarit, jotka heiltä pyytävät neuvoa pukunsa suhteen, ovat aina\nnaurettavasti puetut. Minulla on pian oleva tilaisuus puhua tämän\nsukupuolen oikeista kyvyistä, tavasta miten näitä kykyjä voi kehittää\nja niistä seikoista, joihin nähden niiden arvosteluun tulee nojata.\n\nSellaiset ovat ne yksinkertaiset mietteet, jotka asetan perustukseksi\nniille keskusteluille, mitä aion pitää Émileni kanssa kysymyksestä,\njoka hänen nykyiseen tilaansa ja tutkisteluunsa nähden ei suinkaan ole\nyhdentekevää. Ja kelle se yleensä voisi olla yhdentekevä? Sen\ntunteminen, mikä voi olla ihmisille miellyttävää tai vastenmielistä ei\nole tärkeä sille henkilölle, joka heitä tarvitsee, vaan myöskin sille,\njoka tahtoo heitä hyödyttää. On tärkeätä silloinkin heitä miellyttää,\njos tahtoo heitä palvella. Ja kirjailemistaito on kaikkea muuta kuin\njoutilaan työtä sille, joka käyttää sitä totuuden julistamiseen.\n\nJos minun kehittääkseni oppilaani makua olisi valittava maiden välillä,\njoissa tämä kehitys vasta on kapaloissaan, ja toisten maiden, joissa se\njo olisi huonontunut, niin seuraisin takaperoista järjestystä, antaisin\nhänen ensin oleskella jälkimäisissä ja sitten edellisissä. Tämän\nvalitsemuksen syy on se, että maku turmeltuu ylenmääräisestä\nhienoudesta, joka saattaa herkkähuomioiseksi sellaiselle, mitä suuri\nyleisö ei ollenkaan huomaa. Tämä hienostuminen johtaa kiistelynhaluun;\nsillä kuta tarkemmin esineitä aprikoi, sitä moninaisemmiksi ne\nmuuttuvat. Tämä tarkka pohdinta tosin saattaa tunteen hienommaksi,\nmutta vähemmin yhdenmukaiseksi. Silloin syntyy yhtä monta eri makua\nkuin on ihmisiä. Väiteltäessä, mille on annettava etusija, laajenevat\nfilosofinen kyky ja tiedot, ja siten oppii ajattelemaan. Hienoja\nhuomioita saattavat ainoastaan hyvin kokeneet ihmiset tehdä, ne kun\ntarjoutuvat havaitsijalle vasta kaikkien muiden huomioiden jälkeen, ja\nkun ne henkilöt, jotka ovat tottumattomat suuriin seuroihin, niissä\nollessaan kiinnittävät huomionsa yksinomaan suuriin piirteisiin. Tätä\nnykyä ei ole kenties koko maan pinnalla toista sivistynyttä seutua,\nmissä maku olisi huonompi kuin Pariisissa. Kuitenkin juuri tässä\npääkaupungissa hyvä maku kehittyy; ja Euroopassa julkaistaan harvoja\neteviä kirjoja, joiden tekijät eivät olisi olleet Pariisissa itseänsä\nkehittämässä. Ne, jotka luulevat riittävän, että lukee tässä\nkaupungissa kirjoitetut kirjat, erehtyvät. Opimme paljon enemmän\nkeskustellessamme kirjailijoiden kanssa kuin lukemalla heidän\nteoksiaan. Eivätkä edes kirjailijatkaan ole niitä, joilta enimmin\noppii. Seurusteluelämän henki varsinaisesti kehittää ajattelevaa päätä\nja vie katseet niin kauas, kuin ne yleensä kantavat. Jos teillä on\nneron kipinä, niin oleskelkaa vuosi Pariisissa. Pian on teistä tuleva\nkaikki se, mikä teistä voi tulla, tai ei teistä koskaan tule mitään.\n\nSaattaa oppia ajattelemaan niilläkin paikkakunnilla, missä huono maku\nvallitsee; mutta ei saa ajatella samoin kuin ne, joilla on tuo huono\nmaku, ja tätä on hyvin vaikea välttää, jos kauan oleskelee heidän\nparissaan. Tulee heidän avullaan täydellisentää sitä välikappaletta,\njoka arvostelee, siten, että välttää käyttämästä sitä samoin kuin he.\nMinä olen varova kehittämästä Émilen arvostelukykyä niin hienoksi, että\nse siitä huononee; ja kun hänen arvostelemistaitonsa on tarpeeksi\nhienostunut, niin että hän osaa tuntea ja verrata ihmisten eri makuja,\nolen palauttava hänen oman makunsa kiintymään yksinkertaisempiin\nesineisiin.\n\nOlenpa hakeva vielä kaukaisempiakin keinoja säilyttääkseni hänen\nmakunsa puhtaana ja raikkaana. Keskellä huvitusten hyörinää olen osaava\nhankkia meille molemmille hyödyllistä keskustelun aihetta, ja alati\nkääntäen keskustelun seikkoihin, jotka häntä miellyttävät, olen\nkoettava saattaa nämä keskustelumme yhtä huvittaviksi kuin opettaviksi.\nNyt on hauskan lukemisen ja hauskojen kirjojen aika! Nyt on aika\nlopettaa häntä eritellen selvittämään puhetta ja saattaa häntä\nhuomaamaan kaikki puhetaidon ja lausetavan kauneudet. Kielten oppiminen\nnäiden kielten itsensä vuoksi on vähäarvoista, niiden tuottama hyöty ei\nole niin suuri kuin luullaan; mutta kielten tutkiminen johtaa yleisen\nkieliopin tutkimiseen. Tulee oppia latinaa, jotta oppisi hyvin ranskaa;\ntulee tutkia ja verrata niitä molempia, jotta ymmärtäisi puhetaidon\nsäännöt.\n\nOn muuten olemassa jonkinlaista maun yksinkertaisuutta, joka tunkee\nsydämeen ja jota tapaa ainoastaan muinaisten kirjailijain teoksissa.\nHän on kaunopuheisuudessa, runoudessa, kaikenlaisessa kirjallisuudessa,\nsamanlaisina kuin historia on kuvannut, jälleen huomaava nuo vanhat\nesikuvat täynnä asiallisia tietoja ja selvänjärkevinä arvosteluissaan.\nMeidän kirjailijamme taas sanovat varsin vähän, joskohta tuhlailevat\npaljon sanoja. Kun alituisesti asetetaan heidän arvostelmansa\nlaeiksemme, ei suinkaan kehitetä meidän omaa arvostelukykyämme. Ero\nvanhanajan ja meidän aikamme makujen välillä huomataan kaikista\nmuistomerkeistä, jopa hautakivistäkin. Meidän aikanamme hautapatsaat\npeitetään ylistelyillä; vanhojen hautakiviin piirrettiin tosiseikkoja.\n\n    _Sta, viator, heroem calcas.[151]\n\nVaikka olisin nähnyt tämän kirjoituksen jossakin vanhanajan\nhautakivessä, olisin heti arvannut, että se oli uudenaikainen, sillä ei\nmikään ole meillä tavallisempaa kuin sankarin nimi, mutta vanhaan\naikaan se oli harvinainen. Sen sijaan, että muinaiskansat olisivat\nsanoneet miestä sankariksi, he olisivat sanoneet mitä hän oli tehnyt\nansaitakseen tuon nimen.\n\nVerratkaa tämän sankarin hautakirjoitukseen veltostuneen\nSardanapaloksen hautakirjoitusta:\n\n_Olen rakentanut Tarsoksen ja Ankialoksen yhtenä päivänä, ja nyt olen\nkuollut_.\n\nKumpi näistä kahdesta hautakirjoituksesta teidän mielestänne\nsanoo enemmän? Meidän aikamme hautakirjoitus-tyyli kaikessa\nmahtipontisuudessaan kelpaa ainoastaan ylistelyllään pullistamaan\nkääpiöitä. Muinaiset ihmiset esittivät ihmisiä luonnollisin piirtein,\nja saattoi nähdä, että nuo ihmiset todella olivat ihmisiä. Xenofon\nylistää muutamien kymmenentuhannen paluuretkellä petoksen kautta\nsortuneiden soturien muistoa ainoastaan seuraavilla sanoilla: \"He\nkuolivat nuhteettomina sotureina ja ystävinä.\" Mutta ajatelkaa mitkä\ntunteet epäilemättä täyttivät tämän niin lyhyen ja yksinkertaisen\nylistyksen kirjoittajan sydämen. Se on todella surkuteltava, joka ei\npidä sitä ihastuttavan kauniina!\n\nTermopylain solan lähellä olevassa marmoripatsaassa oli seuraava\nkirjoitus:\n\n_Matkamies, mene kertomaan Spartaan, että me olemme kuolleet tähän\nuskollisina sen pyhille laeille_.\n\nHelposti huomaa ettei \"Académie des Inscriptions\"[152] ole tuota\nkirjoitusta tehnyt.\n\nOlisin pahasti erehtynyt, ellei oppilaani, joka panee niin vähän arvoa\nsanoihin, heti huomaisi tätä eroa ja ellei se vaikuttaisi hänen\nlukemisiensa valintaan. Ollen ihastunut Demostheneksen miehekkääseen\nkaunopuheisuuteen hän on sanova: Siinä oikea puhuja! Mutta lukiessaan\nCiceroa hän on sanova: Tuo mies on asianajaja.\n\nYleensä Émile on enemmän mieltyvä vanhanajan kuin meidän ajan\nkirjoihin, jo yksin siitäkin syystä, että muinaiskirjailijat, ollen\najassa aikaisemmat, ovat luontoa lähempänä ja että heidän neronsa on\nenemmän omintakeista. Sanokoot La Motte ja apotti Terrasson mitä\nsanonevatkin, niin ei ihmissuvulla ole mitään varsinaista järjen\nedistymistä, kun näet kaikkea, mikä toiselta puolen voitetaan,\nmenetetään toiselta puolen. Kaikki henget lähtevät aina samasta\nlähtökohdasta, ja kun se aika, joka käytetään sen selvilleottamiseen,\nmitä toiset ovat ajatelleet, menee hukkaan oman ajatuskyvyn\nkehittämiseltä, niin tosin on hankittu enemmän tietoja, mutta samalla\nsaavutettu vähemmän omintakeista hengenjoustavuutta. Henkemme on\nharjotettu, samoin kuin käsivartemme, tekemään kaikki työaseiden\navulla, eikä mitään omilla voimillaan. Fontenelle sanoi että koko\nväittely muinais- ja nykykansojen etevyyksistä supistuu siihen\nkysymykseen, olivatko puut ennen muinoin korkeammat kuin tätä nykyä.\nJos maan viljeleminen on muuttunut, ei tällainen kysymys olisi\nsopimaton.\n\nJohdettuani Émilen täten puhtaan kirjallisuuden alkulähteille olen\nhänelle myös näyttävä sen uudenaikaisten mukailevien lainailijoiden\nsäiliöihin johtavat lokaviemärit; s.o. käännän hänen huomionsa\nsanomalehtiin, käännöksiin, sanakirjoihin; hän on luova katseen\nkaikkeen tähän, sitten hän ne hylkää eikä koskaan enää niihin palaa.\nHuvittaakseni häntä annan hänen kuunnella akademioiden loruja.\nHuomautan hänelle, että kukin sen jäsenistä yksityisihmisenä on\narvokkaampi kuin tuollaisen seuran yhteydessä. Tästä Émile itsestään on\ntekevä johtopäätöksensä näiden kauniiden laitosten hyödyllisyyden\nsuhteen.\n\nOlen vievä Émilen teattereihin tutkimaan makua enkä tapoja; sillä\netenkin siellä maku näyttäyy niille, jotka osaavat tehdä havaintoja.\nJätä ohjeet ja moraali, sanon hänelle; tämä ei ole oikea paikka niiden\noppimiseen. Teatterin tehtävä ei ole saarnata totuutta, vaan miellyttää\nja huvittaa ihmisiä. Eipä missään koulussa opi niin hyvin taitoa\nmiellyttää ja huvittaa ihmissydäntä. Teatterin tutkiminen johtaa\nrunouden tutkimiseen; niillä on aivan sama päämäärä. Jos Émilellä vaan\non vähäinenkin harrastuksen kipinä runouteen, niin kuinka halukkaasti\nhän on tutkiva runoilijain kieliä, kreikkaa, latinaa, italiaa!\nTämänlaatuiset opinnot ovat hänelle vapaaehtoista huvitusta ja\ntuottavat juuri senkautta parempia hedelmiä. Ne ovat hänelle\nmiellyttäviä iässä ja olosuhteissa, jolloin sydän niin viehättävällä\nharrastuksella kiintyy kaikenlaiseen kauneuteen, joka on omansa sitä\nliikuttamaan. Kuvitelkaa miten minun Émileni ja toiselta puolen jonkun\nkoulun oppilas lukevat Eneidin neljättä kirjaa, Tibullusta tai Platonin\nteosta \"Pidot\". Mikä ero! Kuinka suuresti toisen sydän heltyy\nsellaisesta, joka toiseen ei tee mitään vaikutusta. Oi, hyvä nuori\nmies! Pysähdy, keskeytä lukusi, huomaan, että olet liiaksi liikutettu.\nNäen kernaasti, että rakkauden kieli sinua viehättää, mutta en soisi\nettä se sinua veisi harhateille. Ole vaan tunteellinen mies, mutta ole\nsamalla viisas. Jos olet vaan jompikumpi niistä, et ole mitään. Muuten\non minulle yhdentekevää, onnistuuko Émile hyvin vai ei vanhojen\nkielten, kirjallisuuden ja runouden lukemisessa. Hän on oleva yhtä hyvä\nmies, vaikka kaikesta tuosta ei tietäisi mitään, sillä kaikki\ntuollaiset huvittavat ajanvietteet eivät suinkaan ole pääasia hänen\nkasvatuksessaan.\n\nPäätarkoitukseni opettaessani häntä tuntemaan ja rakastamaan kauneutta\nsen kaikissa ilmenemismuodoissa, on se, että kiinnittäisin siihen hänen\ntaipumuksensa ja makunsa, että estäisin hänen luonnollisia pyyteitään\nhimmenemästä ja että estäisin häntä kerran pitämästä rikkauttaan\nonnellisuutensa keinona, sillä onhan hänen löytäminen onnensa lähempää\nitseänsä. Olen toisessa paikassa[153] sanonut, että maku on pelkkä\ntaito ymmärtää ja arvostella pikkuseikkoja, ja tämä on hyvin totta.\nMutta koska elämän miellyttäväisyydet johtuvat pikkuseikkojen\nkudoksista, niin ei niiden tuntemus suinkaan ole yhdentekevä. Niiden\navulla opimme täyttämään elämämme saatavissamme olevalla hyvällä, joka\non omansa meitä koko todellisuus-arvollaan viehättämään. En tässä\ntarkoita moraalista hyvää, joka perustuu hyvään sielunlaatuun, vaan\nkaikkea, mikä vapaana yleisistä ennakkoluuloista on yhteydessä\naistinautinnon, todellisen elinnautinnon kanssa.\n\nSallittakoon minun, paremmin kehittääkseni mielipidettäni, hetkeksi\njättää Émileni syrjään, jonka puhdas ja raikas sydän ei voi tarjota\nesimerkkiä muille tavallisille ihmisille, ja sallittakoon minun\nitsestäni noutaa esimerkki, joka on havainnollisempi ja lähempänä\nlukijan tapoja.\n\nOn olemassa asianhaaroja, jotka näyttävät muuttavan luontoa ja\nmuodostelevan paremmiksi tai pahemmiksi ne ihmiset, jotka ovat niiden\nalaisina. Niinpä pelkuri muuttuu urhoolliseksi astuessaan Navarran\nrykmenttiin. Kuitenkaan ei aina yksistään sotaväessä omisteta sen\nyhteisön henkeä, johon kuuluu, eivätkä tämän hengen vaikutukset aina\nkulje hyvään suuntaan. Olen monta kertaa kauhistuen ajatellut että,\njos minun onnettomuudekseni tänään täytyisi vieraassa maassa astua\nerääseen virkaan, joka minulla on mielessä, huomenna melkein\nvälttämättömästi olisin tyranni, nylkyri, kansan sortaja, hallitsijan\nvahingoittaja, asemani nojalla kaiken inhimillisyyden, kaiken oikeuden\nja kaiken hyveen vihollinen.\n\nSamoin olisin, jos olisin rikas, tehnyt kaiken tehtäväni rikkaaksi\ntullakseni. Olisin siis ylimielinen ja halpamainen, herkkä ja\nhienotunteinen ainoastaan itseäni kohtaan, säälimätön ja kova kaikille\nihmisille, roskaväen kurjuuden ivallinen katselija, sillä roskaväeksi\nsanoisin köyhiä, saattaakseni ihmiset unhottamaan, että itse ennen\nkuuluin heidän luokkaansa. Lopuksi käyttäisin omaisuuttani huvieni\nvälikappaleena, ja huvini olisivat yksinomaisen harrastukseni esineenä;\nnäin olisin vajonnut kaikkien muiden kehityskannalle.\n\nMutta luulen että heistä suuresti eroaisin siinä, että pikemmin olisin\naistillinen ja hekumallinen kuin kopea ja turhamielinen ja että\npikemmin antautuisin ylenmääräiseen ventouteen kuin komeilemiseen. Jopa\njossakin määrin häpeisin liiaksi komeilla rikkaudellani ja luulisin\naina näkeväni jonkun upeuteni himmentämän kadehtijan kuiskaavan\nnaapurinsa korvaan: \"Siinä veijari, joka pelkää, että hän veijariksi\ntunnettaisiin!\"\n\nNiiden hyvien seikkojen äärettömästä paljoudesta, jotka peittävät maan\npinnan, valitsisin sen, mikä minua enimmin miellyttäisi ja minkä\nparhaiten voisin itselleni omistaa. Tämän vuoksi olisi ensimäinen\nrikkauksieni käyttö se, että niiden avulla ostaisin itselleni\njoutoaikaa ja vapauden, joihin vielä lisäisin terveyden, jos se olisi\nostettavissa. Mutta koska sitä ei voi ostaa muulla kuin kohtuullisella\nelintavalla, ja koska ilman terveyttä ei ole mitään oikeata huvia\nmaailmassa, olisin kohtuullinen, voidakseni tyydyttää aistillisia\nhimojani.\n\nPysyisin aina niin lähellä luontoa kuin mahdollista, voidakseni\ntyydyttää siltä saamaani aistillisuutta; olisin näet varma siitä, että\nkuta luonnollisemmat nautintoni olisivat, sitä voimakkaampaa\ntodellisuutta niistä löytäisin. Valitessani jäljittelyn esineitä\nottaisin sen aina malliksi, halujeni suhteen antaisin sille aina\netusijan, makuasioissa kysyisin aina siltä neuvoa; mitä ruokiin tulee,\nvalitsisin aina sellaiset, joita se on enimmin höystänyt ja jotka\nkulkevat mitä harvimpien käsien kautta, ennenkuin saapuvat pöydällemme.\nEhkäisisin ne ruuan väärennykset, joilla koetetaan meitä pettää,\ntarttuisin käsin huvin pikariin. Typerä ja raaka mässäämishaluni ei\nrikastuttaisi ketään kyökkimestaria. He eivät kullastakaan saisi\nminulle myydä myrkkyä herkkupalojen muodossa. Ruokapöytäni ei olisi\npeitetty komealla lialla ja kaukaa tuoduilla haaskoilla. Tyydyttääkseni\naistillisuuttani en säästäisi mitään vaivaa, sillä siinä tapauksessa\nvaivakin olisi huvia ja lisää ainoastaan tavoitellun huvin voimaa. Jos\ntahtoisin nauttia jostakin maan ääristä tuodusta ruokalajista, menisin,\nkuten Apicius, kernaammin itse sitä sieltä etsimään, kuin että sen\nsieltä itselleni tilaisin. Sillä mitä harvinaisimmat ruuat ovat usein\nvailla höystettä, jota ei tuoda niiden mukana ja jota ei yksikään\nkyökkimestari niille voi antaa, nimittäin sen maan ilmaa, joka ne on\ntuottanut.\n\nSamasta syystä en matkisi niitä, jotka luulevat voivansa hyvin\nainoastaan siellä, missä eivät ole, ja jotka sentähden aina saattavat\nristiriitaan vuodenajat keskenään ja ilmanalat vuodenaikojen kanssa;\njotka, hakien kesää talvella, ja talvea kesällä, menevät kylmää\netsimään Italiaan ja lämmintä Pohjoismaihin, ajattelematta, että,\nolettaessaan pakenevansa vuodenajan ankaruutta, juuri joutuvat sille\nalttiiksi seuduilla, missä ei ole opittu siltä turvautumaan. Minä taas\njäisin siihen, missä olen, tai menettelisin vallan päinvastaisesti,\ntahtoisin näet kultakin vuodenajalta ja ilmanalalta voittaa kaiken,\nmikä niissä on miellyttävää ja omituista. Yhdistäisin koko joukon\nerilaisia huvituksia ja tapoja, jotka eivät ollenkaan olisi toistensa\nkaltaisia ja jotka aina versoisivat itse luonnossa. Viettäisin kesäni\nNapolissa ja talveni Pietarissa; milloin hengittäisin Tarenton\nviileissä luolissa lempeätä länsituulta ollen puoleksi loikovassa\nasennossa, milloin taas vetäytyisin ilotulituksen valaisemaan\njäälinnaan, hengästyneenä ja väsyneenä tanssikemujen huveista.\nTahtoisin pöytäastioissani ja huoneideni sisustuksessa hyvin\nyksinkertaisten koristekuosien muodossa jäljitellä vuodenaikojen\nvaihtelevaisuutta ja kustakin vuodenajasta saada esille juuri sen\nviehätykset, edeltäpäin kajoamatta seuraavan vuodenajan tarjoamaan\nnautintoon. Siitä on näet vaan vaivaa eikä nautintoa, jos täten\nhäiritsee luonnon järjestystä, riistämällä siltä väkinäisesti tuotteita\njoita se antaa vastenmielisesti ja kiroten riistäjää ja jotka eivät ole\nhyvänlajisia eivätkä maukkaita, eivätkä siis ravitse vatsaa tai hyväile\nkitalakea. Ei mikään ole mauttomampaa kuin ansarihedelmät. Ainoastaan\nsuurilla kustannuksilla jonkun Pariisin pohatan onnistuu uuniensa ja\nansariensa avulla tuottaa pitkin vuotta huonoja vihanneksia, ja huonoja\nhedelmiä ruokapöydälleen. Jos minulla olisi kirsikkoja pakkasella ja\ntuoksuavia meloneja talvisydämellä, niin mitä nautintoa minulla niistä\nolisi, kun ei kitalakeni kaipaa mitään viileätä virvoketta?\nVirvottaisiko mehuton kastanja minua mätäkuun paahtavassa helteessä?\nTokko pitäisin sitä suoraa päätä pannusta otettuna parempana\nkarviaismarjoja, mansikoita ja mehukkaita hedelmiä, joita maa minulle\nvaivatta tarjoaa? Ken tammikuussa peittää uuninlaitansa keinotekoisesti\nkasvatetuilla kasveilla, vaaleilla ja tuoksuttomilla kukilla, ei juuri\nkaunista talvea, vaan riistää keväältä sen kaunistukset; se riistää\nitseltään huvin mennä metsään poimimaan ensi orvokkia, tähystelemään\nensi nuppua ja huudahtaa ilmi ihastuksesta: kuolevaiset, ette ole\nylenannettuja, luonto elää vielä!\n\nJotta minua kodissani hyvin palveltaisiin, pitäisin ainoastaan harvoja\npalvelijoita; tämä on tosin jo kerran sanottu, mutta ei haittaa sitä\nvielä kerran toistaa. Porvari saa paljoa paremman palveluksen yhdeltä\nainoalta palvelijaltaan, kuin herttua kymmeneltä herralta, jotka\nauliina häntä ympäröivät. Olen monasti ajatellut miten minä lasi\nvieressäni pöydässä voin juoda milloin minua haluttaa; sitävastoin, jos\nminulla olisi suuri ja komeasti palveltu pöytä, täytyisi kahdenkymmenen\nhenkilön toistaa juomapyyntöni, ennenkuin voisin sammuttaa janoni.\nKaikki se, mikä annetaan muiden toimitettavaksi, tehdään huonosti,\nmiten tahansa menetteleekin. En lähettäisi palvelijoitani puotiin\nostamaan, vaan menisin sinne itse. Menisin sinne sentähden, etteivät\npalvelijani ennen minua tekisi sopimuksia kauppiaiden kanssa ja\nvoidakseni itse varmemmin valita ja maksaa huokeamman hinnan. Tämän\nkautta samalla saisin hyväntekevää ruumiinliikettä ja näkisin vähän\nmitä tapahtuu kotini ulkopuolella. Tämä näet virkistää ja on joskus\nopettavaistakin. Sanalla sanoen menisin sinne saadakseni tilaisuuden\nkävellä, ja onhan kävely aina jotakin. Ikävä johtuu liiaksi paikallaan\nolevasta elämästä; kun liikkuu paljon, ei ehdi tuntea ikävää.\nOvenvartijat ja lakeijat ovat huonoja tulkkeja. Enpä tahtoisi että\ntämäntapaiset ihmiset alituisesti olisivat välittäjiä minun ja muun\nmaailman välillä. Yhtä vähän tahtoisin liikkuessani ulkona aina kulkea\nrämisevissä vaunuissa, ikäänkuin pelkäisin, että minua tultaisiin\npuhuttelemaan. Sen ihmisen hevoset, joka liikkuu jalkapatikassa, ovat\naina valmiit. Jos nämä hevoset ovat väsyneet tai kipeät, hän sen tietää\nennen muita. Hänen ei tarvitse pelätä, että hänen on pakko tällä\nverukkeella jäädä kotia, jos hänen ajurinsa saa päähänsä ottaa vapautta\njuopotellakseen. Tiellä eivät tuhannet vastukset saata häntä\nepätoivoisen kärsimättömäksi eivätkä pakota häntä jäämään yhteen\npaikkaan, silloin kuin hän tahtoisi siivin päästä rientämään eteenpäin.\nSanalla sanoen, koska ei kukaan voi palvella meitä paremmin kuin me\nitse, vaikka olisimme mahtavammat kuin Aleksanteri tai rikkaammat kuin\nKroisos, niin ei pidä toisilta vastaanottaa muita palveluksia kuin\nsellaisia, joita emme itse voi itsellemme tehdä.\n\nEn tahtoisi linnaa asunnokseni; sillä asuisinhan ainoastaan yhdessä\nhuoneessa. Mikään yhteinen huone ei ole kenenkään oma, ja\npalvelijoideni huoneet olisivat minulle yhtä vieraat kuin naapurini\nhuoneet. Itämaalaiset, vaikka ovatkin hyvin nautintoon meneviä, asuvat\nkaikki hyvin yksinkertaisissa ja yksinkertaisesti sisustetuissa\nhuoneissa. He pitävät elämää matkana ja taloaan majatalona. Tällainen\nkatsantokanta ei hevin juurru meihin rikkaisiin länsimaalaisiin, jotka\njärjestämme ulkonaisen elämämme niin, kuin eläisimme täällä maan päällä\nijäti. Mutta tahtoisinpa esittää vallan erilaisen katsantokannan, joka\njohtaa vallan samaan tulokseen. Minusta tuntuu, että asettuminen niin\nmukavasti ja ylellisesti asumaan yhteen paikkaan tietäisi samaa kuin\nsulkeutuminen pois kaikista muista paikoista ja niin sanoakseni\nvangiksi sulkeutuminen omaan linnaansa. Avara maailma on kuitenkin\nvarsin kaunis linna. Onhan kaikki tarjona rikkaalle, jos hän vaan\ntahtoo siitä nauttia. _Ubi bene ibi patria_,[154] tämä on rikkaan\nmielilause. Hän asettaa kotilietensä siihen, missä hänen rahansa on\nkaikkivaltias. Hänen isänmaansa on kaikkialla, minne vaan hänen\nraha-arkkunsa voidaan kuljettaa, samoin kuin Filip piti valloitettuna\njokaista linnoitusta, johon rahasäkeillä lastattu muuli saattoi tunkea\nsisälle. Miksi siis ympäröidä itsensä muureilla ja porteilla, ikäänkuin\nei koskaan lähtisi niitä ulommaksi? Jos kulkutauti, sota tai kapina\nkarkottaa minut jostakin paikasta, niin menen toiseen paikkaan ja\ntapaan siellä huoneustoni valmiina. Miksi vaivaisin itseäni\nrakentamalla itselleni taloa, kun minulle rakennetaan taloja kaikkialla\nmaailmassa? Miksi minä, jolla on niin kiire nauttia elämästä, niin\nkaukaa edeltäpäin valmistelisin nautintoja, jotka voin löytää tästä\npäivästä alkaen? Emme voi saattaa kohtaloamme tyydytystä tuottavaksi,\njos lakkaamatta asetamme itsemme ristiriitaan itsemme kanssa. Sentähden\nEmpedokles moitti agrigentilaisia siitä, että he riensivät toisesta\nhuvista toiseen, ikäänkuin heillä ei olisi ollut muuta kuin yksi päivä\nelettävänä, ja siitä että rakensivat, ikäänkuin heidän ei koskaan olisi\ntarvinnut kuolla.\n\nMitä muuten minua hyödyttää niin avara huoneisto, kun minulla on niin\nvähän asujaimia siihen asetettavana ja vielä vähemmän korukaluja sitä\ntäyttääkseni? Olisivathan huonekaluni yksinkertaiset kuten makunikin.\nMinulla ei olisi taulukokoelmaa eikä kirjastoa varsinkaan siinä\ntapauksessa, että rakastaisin kirjallisuutta ja olisin maalauksien\ntuntija. Silloin tietäisin, etteivät sellaiset kokoelmat koskaan ole\ntäydelliset, ja se tieto, että ne ovat puutteelliset tuottaa enemmän\nmielipahaa kuin jos niitä ei olisi ollenkaan. Tässä suhteessa itse\nyltäkylläisyys synnyttäisi puutteen tietoisuuden; ei ole ainoatakaan\nkokoilijaa, joka ei sitä olisi kokenut. Oikea tuntija älköön hankkiko\nitselleen kokoelmaa. Se ei helposti pidä kokoelmiaan muiden nähtävinä,\njoka itse itseään varten niitä osaa käyttää.\n\nPeli ei ole rikkaalle soveltuva huvi; se on ainoastaan\ntyhjäntoimittajien ajanvietettä. Minun huvitukseni antaisivat minulle\nliiaksi työtä jättääkseen minulle aikaa niin joutavaan toimintaan. Minä\nen ollenkaan pelaa, ollen yksinäinen ja köyhä, lukuunottamatta shakkia,\njota vaan joskus pelaan, ja jo sekin on liikaa. Jos olisin rikas,\npelaisin vielä vähemmän, ja pelaisin aina hyvin alhaisesta summasta,\njotta en näkisi tyytymättömiä kasvoja ja jotta en itse olisi\ntyytymätön. Koska rikkaus ei voi olla pelihalun vaikuttimena, ei se voi\nmuuttua intohimoksi muissa kuin rappiolle joutuneissa henkilöissä. Se\nvoitto, jonka rikas mies voi saavuttaa pelissä, merkitsee hänelle aina\nvähemmän kuin hänen tappionsa, ja kun kohtuullisen korkeissa peleissä,\njoissa mahdollinen voitto uusista panoksista ajan pitkään kuluu, niin\nettä tappio yleensä kasvaa voittoa suuremmaksi, ei järkevästi\najatteleva ihminen suuresti voi innostua huvitukseen, jossa\nkaikenlainen vastuuvaara häntä kohtaa. Se, jonka turhamielisyyttä\nhyväilee myötäinen onni, voi tavoitella sitä paljon huvittavammista\nseikoista; ja onni esiintyy yhtä hyvin pienimmissä kuin suurimmissa\npeleissä. Pelihalu, ollen ahneuden ja ikävän hedelmä, saa vallan\nainoastaan tyhjässä mielessä ja sydämessä; ja minusta tuntuu kuin olisi\nminulla tarpeeksi tunnetta ja tietoja ollakseni vailla tuollaista\nteennäistä tyydytystä. Harvoin näkee ajattelijain välittävän pelistä,\nse kun keskeyttää heidän ajatustyönsä tai kääntää sen tehottomiin\najatusesineisiin. Tämä onkin niitä etuja ja ehkä ainoa etu, jonka\ntieteilynhalu on tuottanut, että se on jossakin määrin tukehuttanut\nalhaista pelihimoa, nimittäin siinä suhteessa, että pidetään\nmieltäkiinnittävämpänä todistella pelin hyödyllisyyttä kuin antautua\nitse peliin. Minä puolestani vastustelisin peliä pelaajien parissa, ja\nminua huvittaisi enemmän tehdä pilkkaa heistä nähdessäni heidän\nmenettävän kuin voittaa heiltä rahoja.\n\nOlisin sama yksityiselämässäni kuin seurustelussani ihmisten kanssa.\nTahtoisin, että rikkauteni levittäisi kaikkialla mielihyvää ja ettei\nse koskaan saattaisi huomaamaan ihmisten olojen epätasaisuutta.\nKeikarimainen komeilu puvuissa on epämukava hyvin monessa suhteessa.\nVoidakseni ihmisten parissa säilyttää mahdollisimman suuren vapauden,\ntahtoisin olla puettu siten, että kaikensäätyisten ihmisten seurassa\nnäyttäisin olevani paikallani ja etten missään seurassa eroaisi muista.\nTahtoisin että ilman teeskentelyä ja pukuani muuttamatta voisin käydä\nrahvaan miehestä jossakin ulkoravintolassa, ja Palais Royal'issa\nylhäiseen seuraan kuuluvasta henkilöstä. Ollen täten käytöstapani\nvaltias voisin aina paremmin hyväkseni käyttää kunkin säädyn\nhuvituksia. On olemassa naisia, näin sanotaan, jotka sulkevat ovensa\nmiehiltä, jotka käyttävät koruompeleisia kalvosimia, ja jotka eivät\nvastaanota muita herroja kuin sellaisia, joilla on pitsikalvosimet.\nMinä siis menisin viettämään päivääni muualle. Mutta jos nämä naiset\nolisivat nuoria ja kauniita, voisin ehkä joskus pukea päälleni\npitsikalvosimet viettääkseni heidän seurassaan enintään yhden yön.\n\nAinoa seurustelutovereitani yhdistävä side olisi keskinäinen kiintymys,\nharrastusten yhtäläisyys, luonteiden sopusointu; seurustelisin heidän\nkanssaan ihmisenä enkä rikkaana; en koskaan kärsisi, että itsekkäisyys\ntätä seurusteluani myrkyttäisi. Jos rikkauteni olisi sallinut minuun\njäädä hiukan inhimillisyyttä, olisin laajalti palvelevainen ja hyvän\ntekevä; mutta tahtoisin nähdä ympärilläni seurustelutovereita enkä\nhovia, ystäviä, enkä turvatteja. En suinkaan olisi vierasteni\nsuojelija, vaan isäntä. Riippumattomuus ja yhdenarvoisuus\nsäilyttäisivät ystävyyssuhteeni lahjomattoman puhtaina, ne\nkun aiheutuisivat yksinomaan hyväntahtoisuudesta. Ja missä\nvelvollisuuksilla ja itsekkäillä pyyteillä ei olisi mitään sijaa,\nsiinä huvi ja ystävyys yksinään säätäisivät lakejaan.\n\nEi ystävä eikä rakastajatar ole ostettavissa. On tosin helppoa saada\nnaisia rahalla; mutta tällä keinoin ei saavuta ainoankaan rakkautta.\nKaukana siitä, että rakkaus olisi rahalla ostettavissa, raha\npäinvastoin poikkeuksetta sen tappaa. Jokainen, joka maksaa, olkoonpa\nsitten vaikka rakastettavin ihminen maailmassa, ei voi kauan olla\nrakastettu, ainoastaan sentähden, että maksaa. Pian on hän maksava\ntoisen miehen puolesta, tai oikeammin tuo toinen on saava maksun hänen\nrahoistaan; ja tämän kaksinaisen suhteen vallitessa, jonka itsekkäisyys\nja irstaus solmii ilman rakkautta, ilman kunniaa, ilman todellista\nnautintoa, tuo ahne, uskoton ja kurja nainen, jota toinen halpamielinen\nja häneltä maksua kantava mies kohtelee samoin kuin tuo nainen kohtelee\nsitä miestä, jolta vastaanottaa rahoja, kuittaa täten velkansa\nkummallekin. Olisi varsin miellyttävää olla jalomielisen antelias\nrakkautensa esineelle, ellei siitä syntyisi jonkinmoista\nkauppasopimusta. Tunnen vaan yhden keinon tyydyttää tätä taipumusta\nlemmittynsä suhteen, myrkyttämättä rakkautta, nimittäin että lahjoittaa\nhänelle koko omaisuutensa ja sitten antaa hänen elättää itsensä. Toinen\nasia on sitten mistä tuo nainen olisi löydettävissä, jonka suhteen\ntuollainen menettely ei olisi mielettömyyttä.\n\nSe, joka sanoi: \"Lais on minun omani, mutta hän ei omista\nminua\",[155] lausui tyhjän sanan. Sellainen omistaminen, joka ei ole\nmolemminpuolinen, ei ole minkäänarvoinen; se voi enintään olla\nsukupuolen omistamista, mutta ei ole itse henkilön omistamista. Missä\nei siveellisyys ole rakkauden perustuksena, ei muu ole suuriarvoista.\nEipä mikään ole helpommin käsitettävissä. Tässä suhteessa on\nmuulinajaja lähempänä onnea kuin miljonanomistaja.\n\nOi, jos voisimme tarpeeksi paljastaa paheen epäjohdonmukaisuudet, niin\nkuinka selvästi huomaisi että se, joka on saanut himonsa tyydytetyksi,\nitse teossa on suuresti pettynyt! Mistä johtuu tuo raaka halu turmella\nviattomuus ja tehdä uhrikseen nuori olento, jota olisi pitänyt suojella\nja jonka tämän ensi askeleen kautta välttämättömästi vetää kurjuuden\nkuiluun, mistä hän vapautuu vasta kuollessaan? Se johtuu eläimellisestä\nhimokkaisuudesta, turhamielisyydestä, typeryydestä, erehdyksestä eikä\nmistään muusta. Eipä edes tämä huvi ole luonnollinen, vaan johtuu\nennakkoluulosta, jopa kaikkein alhaisimmasta ennakkoluulosta, se kun\nperustuu itsehalveksimiseen. Se, joka tuntee olevansa kurjin ihmisistä,\npelkää, että häntä muihin verrattaisiin, ja tahtoo sentähden käydä\nensimäisestä, jotta häntä vähemmin halveksittaisiin. Päättäkää itse\novatko ne, jotka tätä kuviteltua aistinautintoa himokkaimmin\ntavoittelevat, koskaan rakastettavia nuoria miehiä, tokko ansaitsevat,\nettä heistä pidetään ja onko heidän itsepäisyytensä puolustettavissa.\nEivät suinkaan; se, jolla on miellyttävä ulkomuoto, arvoa ja\ntunteellisuutta, pelkää varsin vähän lemmittynsä aikaisempaa kokemusta.\nOllen täynnä oikeutettua luottamusta hän sanoo hänelle: vähät siitä,\ntunnetko sinä huvin; minun sydämeni lupaa sinulle sellaista huvia, jota\net koskaan ole tuntenut.\n\nVanha, irstailun kuluttama naistenihailija, joka on vailla\nmiellyttämistaitoa, kohtuullisuutta, hienotunteisuutta ja kaikkea\nkunniallisuutta; joka on kykenemätön ja arvoton miellyttämään ketään\nnaista, joka on kotonaan miellyttävien ihmisten parissa, luulee nuoren\nviattoman naisen luona voivansa korvata kaikkea tätä käyttämällä\nhyväkseen hänen kokemattomuuttaan ja herättämällä tuon tytön vielä\nuinailevaa aistillisuutta. Hänen viimeinen toivonsa on miellyttää\nuutuuden viehätyksellä. Kieltämättä tämä on hänen taipumuksensa\nsalainen vaikutin; mutta hän pettyy. Hänen herättämänsä inho ei ole\nvähemmin luonnollinen kuin se himo, jota hän tahtoisi herättää. Mutta\nhän pettyy myöskin mielettömissä toiveissaan. Sama luonto pitää huolta\noikeuksiensa saavuttamisesta. Jokainen tyttö, joka myy itsensä, on jo\naikaisemmin antautunut toiselle, ja kun hän silloin on seurannut omaa\nvalintaansa, kykenee hän nyt siis vertailemaan nykyistä viettelijäänsä,\njota vertailua tämä juuri pelkää. Tämä ostaa siis itselleen kuvitellun\nhuvin ja saa siltä osakseen yhtä suuren halveksimisen.\n\nJos minä tulisin rikkaaksi ja jos muuttuisin kuinka suuresti tahansa,\nen kuitenkaan yhdessä suhteessa koskaan muuttuisi. Vaikka olisin\nmenettänyt hyvät tapani ja hyveeni, olisi minulla kuitenkin jäljellä\nvähän makua, älyä ja hienotunteisuutta, ja tämä estäisi minut\ntuhlaamasta omaisuuttani, juoksentelemasta houkkiona harhakuvia\ntavoittelemassa, se estäisi minut kuluttamasta kukkaroani ja\nelinvoimiani panemalla itseni alttiiksi lasten petokselle ja ivailulle.\nJos olisin nuori, hakisin nuoruuden iloja, ja nauttiakseni niistä\ntäysin määrin, en niitä tavoittelisi rikkaan miehen tavoin. Jos taas\npysyisin sinä, mikä olen, olisi laita tietysti toinen. Tyytyisin\nvarovasti ikäni huveihin; tyytyisin niihin nautintoihin, jotka ovat\nnauttimiskykyni mukaiset ja tukahuttaisin ne, jotka minulle\ntuottaisivat pelkkää mielipahaa. En menisi panemaan harmaata partaani\nalttiiksi nuorten tyttöjen ylenkatseelliselle ivalle; en voisi pakottaa\nitseäni näkemään inhottavien hyväilyjeni panevan heidät voimaan pahoin\nenkä kestäisi sitä, että he minusta kertoisivat mitä naurettavimpia\njuttuja ja että he kuvailisivat vanhan marakatin inhottavaa himoa,\ntehden sen kostaakseen hänelle tuon intohimon uhriksi joutumisensa. Jos\ntaas huonosti vastustetut tavat olisivat muuttaneet vanhat haluni\ntarpeiksi, tyydyttäisin niitä kenties, mutta tekisin sen häveten ja\npunastuen omaa heikkouttani. En ainakaan intohimoisesti tyydyttäisi\ntarvettani. Tyydyttäisin sen niin hyvin kuin voisin, siinä kaikki. En\nsen enempää kiinnittäisi huomiota heikkouteeni ja varsinkin tahtoisin,\nettä sillä olisi vain yksi ainoa todistaja. Ihmiselämällä on\ntoisenlaisia tyydytyksen lähteitä, kuin nuo tuollaiset kuivuvat. Kun\nturhaan tavoittelee niitä nautintoja, jotka pakenevat, riistää\nitseltään ne, jotka vielä ovat jääneet jäljelle. Antakaamme pyyteemme\nmuuttua vuosien mukana älkäämmekä muuttako ikää, enempää kuin\nvuodenaikoja. Ihmisen tulee olla oma itsensä kaikkina aikoina eikä\ntaistella luontoa vastaan; tämä turha ponnistus riuduttaa elämää ja\nestää meitä elämästä nauttimasta.\n\nRahvaalla ei ole koskaan ikävä; sen elämä on toimeliasta. Vaikka sen\nhuvitukset eivät ole vaihtelevia, ne ovat sen sijaan harvinaisia. Kun\nse on monta päivää tehnyt väsyttävää työtä, se tuntee suloista\nnautintoa muutaman vapaan päivän huveista. Pitkällisen työn ja lyhyiden\nvirkistyshetkien vaihteleminen höystää erityisesti tämän säätyluokan\nhuveja. Rikkaiden suuri vitsaus on ikävä. Keskellä niin lukuisia,\nsuurilla kustannuksilla hankittuja huveja, keskellä sitä suurta\nihmislaumaa, joka häärii heidän ympärillään heitä huvittaakseen, ikävä\nheitä riuduttaa ja kuolettaa. He kuluttavat elämänsä ikävää\npakenemalla, ja kuitenkin se heidät saavuttaa; ja sen kestämätön taakka\npainaa heidät maahan. Naisia varsinkin, jotka eivät enää tiedä mitä\ntoimittaa ja miten huvitella, ikävä kalvaa heikkohermoisuuden muodossa.\nSe muuttuu heissä hirvittäväksi taudiksi, joka joskus riistää heiltä\njärjen, viimein hengenkin. Minä puolestani en tunne kauheampaa kohtaloa\nkuin mikä on kauniin pariisilaisen naisen osana, jos en ota lukuun\nhänen rakastajansa kohtaloa; tämä näet kahlehtii itsensä häneen ja\nmuuttuu samoin toimettomaksi naissieluksi ja poistuu täten\nkaksinkertaisesti säädystään. Ainoastaan tuo turhamielinen tyydytys,\nettä tietää saavuttaneensa kaunottarensa suosion, saattaa hänet\nkestämään mitä surkeimman ikävien päivien pituutta, joita kuolevainen\nkoskaan on viettänyt.\n\nSäädyllisyyssäännöt, muodit ja tavat, jotka johtuvat ylellisestä\nkomeudesta ja ylhäisistä elintavoista, pakottavat koko elämän mitä\nikävimmän yksitoikkoisuuden puitteisiin. Se huvi, joka hankitaan siinä\ntarkoituksessa, että se muille näytettäisiin, menee kaikilta hukkaan;\neivät muut eikä itse sitä tunne miksikään huviksi.[156] Iva, jota\nyleensä kaikessa niin suuresti pelätään, on aina sen lähellä sitä\npakottamassa ja rankaisemassa. Ihminen on naurettava ainoastaan silloin\nkun hän takertuu jäykistyneisiin muotoihin; se, joka vaihtelee tilojaan\nja huvejaan, haihduttaa tänään eilen tekemänsä vaikutuksen. Hän vallan\nkatoaa muiden ihmisten ajatuksista, mutta hän nauttii itse; sillä hänen\noma itsensä on yhtenäinen joka hetki ja kaikessa mitä tekee. Minun\nainoa pysyvä menettelymuotoni olisi seuraava: joka tilaisuudessa olisin\nvälittämättä kaikista muista tilaisuuksista ja nauttisin kutakin päivää\nitsekseen, huolimatta eilispäivästä ja huomisesta. Olisin rahvaan mies\nrahvaan miehen parissa, maanviljelijä maanviljelijän seurassa, ja kun\npuhuisin maanviljelyksestä, ei talonpoika saisi tilaisuutta ilkkua\ntietämättömyyttäni. En menisi rakentamaan itselleni kaupunkia\nmaaseudulle enkä istuttaisi Tuileriain puistoa etäisessä maaseudussa\nsijaitsevan asuntoni eteen. Jonkun miellyttävän ja hyvin siimekkään\nkummun rinteelle rakentaisin itselleni pienen maalaistalon, valkean\ntalon vihreine ikkunaluukkuineen; ja vaikka olkikatto joka vuodenaikana\non paras, olisin kuitenkin niin komeudenhaluinen, että valitsisin, --\nen juuri synkkiä kattopaasia, -- vaan kattotiilet, ne kun ovat\npuhtaamman ja iloisemman näköiset kuin oljet, ja kun minun\nkotiseudullani ei käytetä muuta katonpeitettä, joten tuollainen\ntiilikatto hieman muistuttaisi minulle nuoruuteni onnellista aikaa.\nPihan asemesta minulla olisi karjapiha ja tallin asemesta navetta,\nmissä pitäisin lehmiä, saadakseni maitoa, josta paljon pidän.\nPuutarhani olisi minulla vihannestarha, ja puiston asemesta istuttaisin\nitselleni soman hedelmäpuutarhan, sentapaisen, josta kauempana tulen\npuhumaan. Hedelmät olisivat ohikulkevien tarjona, niitä ei laskisi eikä\npoimisi puutarhurini, enkä olisi niin saidan komeileva, että ympäröisin\ntuon tarhani muhkealla säleaidalla, johon tuskin rohkenisi kajota. Tämä\nvähäinen antelias tuhlailevaisuuteni ei tulisi minulle kalliiksi, sillä\nolisin valinnut turvapaikkani jostakin syrjäisestä maaseudusta, missä\non vähän rahaa, mutta paljon elintarpeita ja missä yltäkylläisyys ja\nköyhyys vallitsevat rinnan.\n\nSinne kokoisin seuran, joka olisi valitumpi kuin lukuisa ja johon\nkuuluisi huvia rakastavia ja ymmärtäviä ystäviä ja naisia, jotka\nosaavat nousta nojatuolistaan ja ottaa osaa maalaisleikkeihin sekä\njoskus sukkulan ja korttien asemesta ottaa käteensä ongen, liimasaitan,\nharavan ja viinirypälekorin. Siellä unhotettaisiin kaikki kaupungin\nhienot tavat, ja muuttuneina maalla maalaisiksi huomaisimme äkkiä\njoutuneemme keskelle kokonaista huvien sarjaa, eikä meitä joka ilta\nvaivaisi muu kuin valinnan vaikeus seuraavan päivän varalle.\nRuumiinliike ja vilkastoiminen elämä antaisivat meille uuden vatsan ja\nuuden maun. Kaikki ateriamme olisivat juhlapitoja, joissa ruokien\nrunsaus miellyttäisi enemmän kuin niiden hienous. Iloisuus,\nmaalaistyöt, vallattomat leikit ovat maailman ensimäisiä\nkyökkimestareita, ja hienot herkut tuntuvat naurettavilta ihmisistä,\njotka auringonnoususta alkaen ovat liikkeellä. Tarjoilussa ei olisi sen\nenempää järjestystä kuin komeuttakaan; ruokasali olisi kaikkialla,\npuutarhassa, venheessä, puun juurella. Joskus mentäisiin kauas virkeän\nlähteen partaalle, jota ympäröisi vihreä tuoksuva nurmikko ja jota\nsiimestäisivät tuuheat lepät ja pähkinäpuut. Sinne pitkä jono iloisia\njuhlijoita laulaen toisi kemutarpeet. Nurmikko olisi pöytänä ja\ntuolina, lähteen reunat olisivat tarjoilupöytänä, ja jälkiruoka\nkasvaisi puissa. Ruokalajeja tarjottaisiin ilman mitään erityistä\njärjestystä, sillä ruokahalu tekisi kaikki kursailemiset turhiksi. Kun\njokainen peittelemättä etusijassa pitäisi huolta itsestään, ei hän\npanisi pahakseen, että kaikki muutkin samoin tekisivät. Tästä\nsydämellisestä, mutta maltillisesta tuttavallisuudesta syntyisi, ilman\nraakuutta, valheellisuutta ja jäykkyyttä, mitä hilpein kahakka, joka\nolisi sata kertaa miellyttävämpi ja monta vertaa enemmän omansa\nlähentämään sydämiä toisiinsa kuin tavallinen kohteliaisuus. Ei mikään\nikävä palvelija kuuntelisi puheitamme, itsekseen arvostellen\nkäytöstapaamme, laskien himokkaan näköisenä suupalojamme, iloiten\nsiitä, että antaisi meidän odottaa juomatavaroita, ja napisten liian\npitkää ateriaa. Olisimme omia palvelijoitamme, voidaksemme olla omia\nisäntiämme, jokaista palvelisivat kaikki, aika kuluisi huomaamattamme,\nateria olisi samalla lepomme ja sitä kestäisi niin kauan kuin päivän\nhellettä. Jos ohitsemme kulkisi joku maalaismies palaten työhönsä\ntyökalut olalla, ilahuttaisin hänen sydäntään muutamilla hyvillä\nsanoilla, muutamalla hyvällä viininsiemauksella, jotka saattaisivat\nhäntä helpommin kantamaan vaivojaan. Minullakin olisi se ilo että\ntuntisin sisimmässä sydämessäni hieman liikutusta ja että voisin\nitsekseni sanoa: olen vielä ihminen.\n\nJos paikkakunnalla toimeenpantaisiin joku maalaisjuhla, olisin minä\nseurani kanssa sen ensimäisiä osanottajia. Jos minun taloni\nlähiseuduilla vietettäisiin häitä, -- maallahan niiden osaksi tulee\ntaivaan puolelta suurempi siunaus kuin kaupungeissa -- niin hyvin\ntiedettäisiin, että minä rakastan iloa; ja minut niihin kutsuttaisiin.\nToisin mukaani muutamia juhla-antimia, jotka olisivat yhtä\nyksinkertaisia kuin niiden vastaanottajat ja jotka kohottaisivat\njuhlanviettoa, saisin siellä vastalahjaksi arvaamattoman kalliita\nantimia, mitkä vertaisteni parissa ovat niin vähän tunnettuja,\nnimittäin teeskentelemätöntä suoruutta ja todellista huvia. Söisin\nillallista yhdessä heidän kanssaan heidän pitkän pöytänsä päässä;\nyhtyisin vanhan kansanlaulun loppusäkeeseen ja tanssisin heidän\nluuvassansa hilpeämpänä kuin suuren oopperan tanssiaisissa.\n\nTähän asti kaikki on hyvin -- huomauttanee joku --; mutta metsästys;\nonko tuo maalla-oloa, kun ei käy metsällä? Ymmärrän: minä en halunnut\nitselleni muuta kun maalaistaloa, mutta nähtävästi olin väärässä.\nOletanhan olevani rikas, minulla siis kaiketi pitää olla erityisiä\nhuvituksia, hävittäviä huvituksia. Se on jotakin vallan toista. Sitä\nvarten tarvitsen maa-alueita, metsiä, vartijoita, vuotuisia korkoja,\nylhäisiä arvonimiä ja ennen kaikkea pyhää savua ja vihkivettä.\n\nMainiota; mutta tällä maatilalla on oleva naapureita jotka kateellisina\novat pitävät kiinni oikeuksistaan ja halukkaasti ovat koettavat anastaa\ntoisten oikeuksia. Metsävartijamme joutuvat tukkanuottasille, ehkäpä\nheidän isäntänsäkin. Siitä syntyy koko joukko selkkauksia, riitoja,\nvihaa ja ainakin käräjöimistä; tämä ei juuri ole hauskaa. Alustalaiseni\neivät suinkaan suopein silmin katsele miten minun jänikseni syövät\nheidän eloansa ja miten villisikani ahmivat heidän papuaan. Kun ei\nkukaan heistä rohkene tappaa vihollista, joka hävittää hänen työnsä\nhedelmiä, tahtoo hän ainakin karkottaa sen pelloiltaan. Viljeltyään\nkoko päivän maitaan täytyy noiden ihmisten valvoa yönsä niitä\nvartioidakseen; he tulevat pitämään vahtikoiria, rumpuja, metsätorvia\nja kiliseviä kelloja. Kaikki tämä synnyttää pahan melun, joka häiritsee\nuntani. Olen vasten tahtoanikin ajatteleva näiden ihmisparkojen\ntukaluutta enkä voi pidättäytyä syyttämästä itseäni siitä. Jos minulla\nolisi kunnia olla ruhtinas, ei tämä kaikki minua ollenkaan liikuttaisi.\nMutta ollen nuori nousukas, äsken syntynyt pohatta, en vielä olisi\nvoinut kokonaan muuttaa porvarillista sydäntäni.\n\nEi vielä siinä kaikki. Metsänriistan runsaus houkuttelisi muita\nmetsästäjiä, ja pian saisin ruveta ahdistelemaan salametsästäjiä. Minun\npitäisi hankkia itselleni vankiloita, vanginvartijoita, poliiseja ja\nkaleereja: kaikki tämä tuntuu minusta jotenkin julmalta. Noiden\npoloisten vaimot asettuisivat jonoon oveni eteen ja häiritsisivät minua\nhuudoillaan, tai sitten täytyisi heidät ajaa pois ja heitä pahoin\npidellä. Ne poloiset taas, jotka eivät olisi salaa metsästäneet\nmaillani ja joiden laihoja minun metsäeläimeni olisivat syöneet,\ntulisivat puolestaan minulle valittamaan. Täten toisia rangaistaisiin\nsiitä, että olisivat tappaneet riistaani, toiset taas joutuisivat\nhäviölle siitä, että ovat tuota riistaa säästäneet. Mikä surullinen\nvalitsemisehto! Joka taholla näkisin kurjuutta ja kuulisin pelkkiä\nvalituksia. Tämä luullakseni suuressa määrin tärvelisi huvia mielin\nmäärin saada tuhota peltopyy- ja jänislaumoja melkein jalkojensa\njuuresta.\n\nJos tahdotte vapauttaa huvinne hankaluuksista, niin älkää pitäkö niitä\nyksinomaan itseänne varten. Kuta enemmän niistä nautitte yhdessä muiden\nihmisten kanssa, sitä puhtaampi on nautintonne oleva. En siis ole\ntekevä mitään sentapaista kuin ne epäkohdat ovat, joista juuri puhuin,\nvaan olen muuttamatta mielihalujani noudattava sellaisia, joita\nkuvittelen vähimpiä kuluja vaativiksi. Olen asettuva asumaan sellaiseen\nseutuun, missä metsästäminen on luvallinen kaikille ja jossa voin\nantautua tähän huviin ilman hankaluuksia. Tosin on riistaa oleva\nharvemmalta, mutta vaaditaan enemmän taitavuutta sitä etsittäessä, ja\nsen saavuttaminen tuottaa enemmän huvia. Muistan aina miten valtaavasti\nisäni sydän tykytti, kun hän lennosta ampui ensimäisen peltopyyn ja\nmiten ihastunut hän oli löytäessään jäniksen, jota koko päivän oli\netsinyt. Olenpa varma siitä, että hän yksin koiransa kanssa, pyssy\nolalla, metsästyslaukku kupeella, ruutisarvi vyöllään, ja vähäinen\nsaalis mukanaan palasi kotia illalla, tuiki väsyneenä ja vaatteet\norjantappuroiden repiminä, mutta ollen tyytyväisempi päiväänsä kuin\nkaikki teidän huvimetsästäjänne, jotka istuen hyvän hevosen selässä,\nkoko varasto ladattuja pyssyjä muassa, ottavat näistä toisen toisensa\njälkeen käteensä, laukaisevat ja tappavat ympärillä olevan riistan,\nilman että tämä vaatii taitoa, ilman että se tuottaa kunniaa tai juuri\nsanottavaa ruumiinliikettä. Huvi ei ole vähäisempi, mutta nuo hankalat\nepäkohdat vältetään, kun ei ole omia metsästysalueita vartioitavana\neikä salametsästäjiä rangaistavana eikä ihmisparkoja kiusattavana.\nTässä mielestäni kyllin aihetta valita minun menettelytapani. Eihän\nkukaan loppumatta voi kiusata rahvasta, siitä itse saamatta ikävyyksiä:\nkansan taukoamattomat kiroukset katkeroittavat ennemmin tai myöhemmin\nriistan tarjoaman nautinnon. Toistan vielä kerran: se, että\nyksinomaisesti itse tahdomme nauttia huveistamme, tappaa huvin. Oikeat\nhuvitukset ovat ne, jotka meille ovat yhteiset rahvaan kanssa; ne,\njoita tahdomme yksistään itsellemme, soluvat käsistämme. Jos ne muurit,\njotka rakennutan puistoni ympärille, muuttavat sen synkäksi\naitaukseksi, olen vaan menettänyt paljon rahaa riistääkseni\nitseltäni kävelypaikan; minun on pakko mennä sitä hakemaan muualta.\nOmistusoikeuden paha henki saastuttaa kaiken, mihin se kajoaa. Rikas\ntahtoo olla kaikkialla valtias, mutta hänen on hyvä olla ainoastaan\nsiellä, missä ei ole valtiaana; hänen on pakko alati paeta itseään.\nMinä puolestani olen tässä suhteessa menettelevä, rikkaudestani\nhuolimatta, samoin kuin köyhänä ollessani, ollen nyt rikkaampi toisen\nomaisuuden nojalla kuin mitä koskaan olen oman omaisuuteni nojalla,\nanastan kaiken, mikä minua ympäristössäni miellyttää. Ei yksikään\nvalloittaja ole esiintyvä jäntevämpänä kuin minä. Käytän hyväkseni\nruhtinastenkin omaisuutta. Otan huostaani erotuksetta kaikki avoimet\nmaa-alueet, jotka minua miellyttävät; annan niille nimet, toisesta teen\nitselleni puiston, toisesta pengertarhan, ja nyt olen niiden omistaja.\nTästälähin kävelen niissä vapaasti ja rangaistusta pelkäämättä. Palaan\nsinne usein ylläpitääkseni omistusvaltaani. Käytän maata hyväkseni niin\npaljon kuin tahdon, sitä kävelyilläni jaloillani polkemalla, eikä\nkukaan saa päähäni tyrkytetyksi, että tuon maa-alueen nimellinen\nomistaja, jonka minä täten itselleni anastan, saisi enemmän hyötyä sen\nhänelle tuottamista rahoista, kuin mitä minä saan suorastaan tuota\naluetta käyttämällä. Jos minua tullaan häiritsemään kaivamalla ojia ja\nistuttamalla pensasaitoja, en tästä säikähdä; otan puistoni\nhartioilleni ja sijoitan sen muualle. Sopivia paikkoja ei puutu\nlähistössä, ja voin täten kauan riistää alueita naapureiltani,\nennenkuin minulta turvapaikka on puuttuva.\n\nMikä tässä on sanottu olkoon koe osottaa oikeata makua todella\nmiellyttävien ajanvietteiden valinnassa. Sellainen on oikean nautinnon\nhenki. Kaikki muu on pelkkää harhaluuloa, mielikuvituksen houretta ja\nmieletöntä turhamaisuutta. Jokainen, joka poikkeaa näistä ohjeista,\nolkoon kuinka rikas tahansa, heittää kultansa tunkiolle eikä koskaan\nole tunteva elämän oikeata arvoa.\n\nMinua vastaan väitetään epäilemättä, että sellaiset huvitukset ovat\ntarjona jokaiselle ja ettei tarvitse olla rikas, niitä itselleen\nhankkiakseen. Siihen juuri olen tahtonut tullakin. Meidän on hauska\nsilloin kun tahdomme. Ennakkoluulot yksin tekevät kaiken vaikeaksi ja\nkarkottavat meiltä onnen, ja on sata kertaa helpompi _olla_ onnellinen,\nkuin _näyttää_ onnelliselta. Mies, jolla on makua ja joka tahtoo\nantautua oikeaan nautintoon, voi erinomaisen hyvin tulla toimeen ilman\nrikkautta; hänelle riittää, että on vapaa ja oma valtiaansa. Jokainen,\njolla on hyvä terveys ja jolta ei puutu tärkeimpiä elintarpeita, on\ntarpeeksi rikas: tämä on Horatiuksen _aurea mediocritas_.[157] Te,\njoiden raha-arkut ovat täydet, hakekaa siis joku muu käyttämistarkoitus\nrahoillenne; nautintoa se ei voi teille hankkia. Émile ei ole _tietävä_\ntätä kaikkea paremmin kuin minä; mutta kun hänen sydämensä on puhtaampi\nja terveempi, on hän sen _tunteva_ paljoa paremmin, ja jokainen\nmaailmassa tekemänsä havainto on hänessä tätä vakaumusta vahvistava.\n\nTäten viettäessämme aikaamme etsimme alati Sophieta; emmekä häntä\nlöydä. Onkin ollut tärkeätä, ettei häntä niin pian ole löydetty, ja\nolemmekin etsineet häntä sieltä, mistä varmasti tiesin, ettei hän\nollutkaan löydettävissä.[158]\n\nMutta nyt on viimein se hetki tullut, jolloin kiire tässä suhteessa on\ntarpeen. Nyt on aika etsiä häntä todenteolla, muuten on pelkääminen,\nettä Émile hankkii itselleen vaimon, jota luulee oikeaksi, mutta että\nhän vasta liian myöhään huomaa erehdyksensä. Hyvästi siis, Pariisi,\nsinä kuuluisa kaupunki, sinä nielun, savun ja loan kaupunki, jossa\nnaiset eivät enää usko kunniallisuuteen eivätkä miehet hyveeseen.\nHyvästi, Pariisi; me etsimme rakkautta, onnea, viattomuutta, emmekä\nsiis koskaan ole olevat tarpeeksi kaukana sinusta.\n\n\n\n\nVIIDES KIRJA.\n\n\nNyt olemme saapuneet nuoruudeniän viimeiseen kehityskauteen, mutta emme\nvielä ole päässeet vaikeuksien ratkaisuun.\n\nMiehen ei ole hyvä olla yksin. Émile on mies; olemme luvanneet antaa\nhänelle naistoverin; meidän on pitäminen lupauksemme. Tämä toveri on\nSophie. Mutta missä on hänen olopaikkansa? Mistä olemme hänet löytävät?\nLöytääksemme hänet, tulee meidän hänet tuntea. Kun ensin otamme\nselville millainen hän on, voimme saada paremman käsityksen hänen\nolopaikastaan. Ja kun viimein olemme hänet löytäneet, ei kaikki vielä\nsiltä ole tehty. \"Koska nuori jalosukuinen herramme\", sanoo Locke, \"on\nvalmis naimaan, on aika jättää hänet lemmittynsä luo.\" Tähän päättyy\nhänen teoksensa. Minulla puolestani ei ole kunnia kasvattaa nuorta\njalosukuista herraa, ja varon siis tässä suhteessa noudattamasta Locken\nesimerkkiä.\n\n\n_Sophie eli Nainen_.\n\nSophien tulee olla nainen, kuten Émile on mies; s.o. hänellä tulee olla\nkaikki ne ominaisuudet, jotka ovat sopivat ja olennaiset hänen\nsuvulleen ja sukupuolelleen, niin että hän sekä aineellisessa että\nhenkisessä suhteessa kykenee täyttämään paikkansa. Tutkikaamme siis\naluksi hänen ja meidän sukupuolen yhtäläisyyksiä ja erilaisuuksia.\n\nKaikessa, mikä ei koske sukupuolta, nainen on mies; hänellä on samat\nelimet, samat tarpeet, samat kyvyt. Hänen ruumiinkoneistonsa on\nrakennettu samalla tavoin, sen eri osat ovat samat ja niiden\nkäyttäminen on sama; ääripiirteet ovat samat; ja tarkastettakoon\nmolempia miltä kannalta tahansa, eroavat ne toisistaan ainoastaan\nenemmyyden tai vähemmyyden nojalla.\n\nKaikessa, mikä on yhteydessä sukupuolen kanssa, naisessa ja miehessä on\nkaikkialla yhtäläisyyksiä ja erilaisuuksia; vaikeus verrata niitä\ntoisiinsa johtuu vaikeudesta ratkaista mikä kummankin ominaisuuksissa\nkoskee sukupuolta, mikä ei. Vertailevan anatomian avulla, jopa\npintapuolisen tarkastuksen jälkeen huomaa yleisiä erilaisuuksia, jotka\neivät ollenkaan näy perustuvan sukupuoleen; mutta itse teossa ne siihen\nperustuvat, vaikka tämä yhteys johtuu syistä, joita emme kykene\nhuomaamaan. Emme edes tiedä kuinka pitkälle tämä yhteys voi ulottua;\nainoa, minkä voimme tietää, on se, että kaikki mikä heissä on\nyhdenlaista, johtuu suvusta ja että kaikki, mikä heissä on erilaista,\njohtuu sukupuolesta. Tarkastaessamme miestä ja naista tältä\nkaksinaiselta näkökannalta huomaamme heissä niin paljon yhtäläisyyttä\nja niin paljon päinvastaisia ominaisuuksia, että kenties on luonnon\nsuurimpia ihmeitä, että se on tuottanut kaksi niin yhtäläistä ja\nsamalla niin erilaista olentoa.\n\nOn välttämätöntä, että nämä yhtäläisyydet ja erilaisuudet vaikuttavat\nmoraaliin. Tämä johtopäätös on selvä ja kokemuksen kanssa yhtäpitävä.\nSe osottaa samalla miten mieletöntä on väitellä eri sukupuolien\netevämmyydestä tai yhdenarvoisuudesta. Onhan kumpikin sukupuoli siinä\nsuhteessa täydellisempi, että se noudattaen omaa omituista määräystään\ntoteuttaa luonnon tarkoituksia, kuin siinä, että se koettaisi olla\ntoisen sukupuolen kaltainen. Siinä, mikä niille on yhteistä, ne ovat\nyhdenveroiset, siinä, missä ne eroavat toisistaan, niitä ei ollenkaan\nvoi verrata toisiinsa. Täydellinen nainen ja täydellinen mies eivät saa\nolla toistensa kaltaiset enempää henkisiltä lahjoiltaan kuin\nkasvoiltaankaan; ja kun on täydellisyydestä kysymys, ei enemmyydestä\neikä vähemmyydestä voi olla puhetta. Yhdistyneinä kumpikin sukupuoli\ntoimii yhteistä tarkoitusperää varten, mutta kumpikin eri tavalla.\nTästä erilaisuudesta johtuu ensimäinen havaittava ero niiden\nsiveellisten suhteiden välillä. Toisen tulee olla toimiva ja vahva,\ntoisen vaikutuksenalainen ja heikko; on välttämätöntä, että toinen\ntahtoo ja voi panna tahtonsa täytäntöön, riittää, että toinen on\nmyöntyväinen.\n\nJos hyväksyy tämän periaatteen, seuraa siitä, että nainen on luotu\nerityisesti miellyttämään miestä. Se seikka, että miehenkin puolestaan\ntulee miellyttää naista, ei ole niin suoranaisesti välttämätöntä.\nMiehen ansio on hänen voimansa, ja hän miellyttää yksinomaan sen\nnojalla. Tosin ei tässä vielä ilmaannu rakkauden laki, mutta sen sijaan\nluonnon laki, joka on rakkauttakin aikaisempi.\n\nJos nainen on luotu miellyttämään ja alistumaan, tulee hänen tehdä\nitsensä rakastettavaksi miehelle eikä suinkaan häntä vastenmielisesti\nkiihottaa. Naisen mahti on hänen sulossaan, ja sulonsa avulla tulee\nhänen pakottaa miestä muistamaan ja käyttämään voimaansa. Varmin keino\nelähyttää tätä voimaa on kiihottaa sitä vastustuksen muodossa. Silloin\nitserakkaus yhtyy haluun, ja edellinen riemuitsee siitä voitosta, jonka\njälkimäinen on sille tuottanut. Siitä johtuvat hyökkäys ja puolustus,\ntoisen sukupuolen rohkeus ja toisen ujous ja lisäksi se siveys ja\nhäveliäisyys, jonka luonto antoi heikolle aseeksi, jotta hän sillä\nvoittaisi voimakkaan.\n\nKukapa voisi olla sitä mieltä, että luonto erotuksetta olisi\nkummallekin sukupuolelle määrännyt aivan samanlaisen lähenemisen ja\nettä se sukupuoli, joka ensiksi on tuntenut halua, myöskin ensiksi sitä\nosottaisi? Tämä olisi hyvin nurinkurinen johtopäätös. Koska yrityksellä\non niin erilaiset vaikutukset kumpaankin sukupuoleen nähden, niin\nolisiko luonnollista, että kumpikin siihen antautuisi yhtä rohkeasti?\nOn otettava huomioon, että kummankin osanotto on niin erilainen, ja\nettä, ellei pidättäyväisyys velvottaisi toista samanlaiseen\nkohtuullisuuteen kuin mihin luonto velvottaa toista, molempien perikato\nolisi seurauksena ja ihmissuku kuolisi sukupuuttoon juuri niiden\nkeinojen vaikutuksesta, joiden on määrä sitä ylläpitää. Sitäpaitsi on\nnaisten helppo kiihottaa miesten aistillisuutta ja puhaltaa heidän\nsydämessään liekki jo melkein sammuneen tunteen kipinästä. Jos nyt maan\npäällä olisi joku niin onneton ilmanala, jossa ajattelijat olisivat\nkarkottaneet tuon pidättäyväisyyden, niin varsinkin kuumissa\nilmanaloissa, missä syntyy enemmän naisia kuin miehiä, miehet naisten\norjuuttamina viimein joutuisivat heidän himonsa uhriksi ja huomaisivat\nheikkenevänsä ja syöksyvänsä kuolemaansa kohti, voimatta millään tavoin\npuolustautua.\n\nEläinten naarailla ei ole samaa häveliäisyyttä. Mutta niillä ei\nmyöskään ole tuota rajatonta himoa, jonka ehkäisijänä tuo häpy on.\nNiiden himo johtuu vaan niiden tarpeesta; niin pian kuin tämä tarve\non tyydytetty, himo lakkaa. Ne eivät karkota luotaan urosta\nteeskentelystä, vaan täydellä todella. Niiden menettely on vallan\npäinvastainen kuin Augustuksen[159] tyttären, ne eivät enää ota laivaan\nainoatakaan matkustajaa, kun laivalla jo on lastinsa. Kun ne ovat\nvapainakin, niiden myöntyväisyys on lyhytaikainen ja ohimenevä. Vaisto\nsekä niitä kiihottaa että pidättää. Mikähän naisissa korvaisi tätä\nnegatiivista vaistoa, jos heiltä riistetään heidän kainoutensa? Jos\nrupeaisi odottamaan siksi, kunnes he eivät enää huolisi miehistä, saisi\nodottaa siksi, kun eivät miehet heidän suhteensa enää voisi aikaansaada\nmitään.\n\nKorkein olento on tahtonut joka suhteessa antaa ihmissuvulle etusijan.\nAntaessaan miehelle rajattomia pyyteitä hän on samalla antanut hänelle\nniitä järjestävän lain, jotta hän olisi vapaa ja itse itseänsä\nhillitsisi; rajattomiin intohimoihin se yhdisti hallitsevan järjen.\nVirittäessään naisessa suunnattomia himoja, on hän näiden himojen\nohella antanut hänelle hävyntunteen, joka niitä hillitsee.\nPäällepäätteeksi hän vielä on määrännyt noiden taipumusten hyvästä\nkäyttämisestä todellisen palkinnon, nimittäin sen mielihyvän, jonka\nsiveellinen mieliala tuottaa, kun se on tullut tekojamme hallitsevaksi.\nKaikki tämä mielestäni täydelleen vastaa eläinten vaistoa.\n\nJoko sitten nainen tuntee samaa halua kuin mies tai ei, joko hän tahtoo\nsitä tyydyttää tai ei, niin hän kuitenkin aina työntää miestä luotaan\nja puolustautuu joskohta tämä ei aina tapahdu yhtä voimakkaasti, eikä\nsiis myöskään aina yhtä hyvällä menestyksellä. Jotta hyökkääjä pääsisi\nvoitokkaaksi, täytyy hätyytetyn sitä sallia tai suorastaan käskeä.\nSillä kuinka monta taitavaa keinoa naisella onkaan pakottaakseen\nhyökkääjää käyttämään kaikkia voimiaan. Vapain ja suloisin kaikista\ntoimituksista ei siedä mitään todellista pakollisuutta; luonto ja järki\nsitä vastustavat: luonto siten, että se on antanut heikommalle\nriittävästi voimaa tekemään tarpeen vaatiessa vastarintaa, järki taas\nsiten, että se pitää varsinaista väkivallantekoa mitä raaimpana tekona\nja samalla tarkoitusperäänsä vastustavimpana. Sillä sellaiseen\nryhtyessään mies julistaa sodan naistoverilleen ja oikeuttaa häntä\npuolustamaan persoonaansa ja vapauttansa ahdistajan hengenkin uhalla,\nja nainen toiselta puolen yksin on sen tilan arvostelija, jossa hän\nkulloinkin on. Ei yhdelläkään lapsella olisi isää, jos jokainen mies\nvoisi vaatia itselleen isänoikeuksia.\n\nKolmas seuraus molempien eri sukupuolten ominaisuuksista on se, että\nvahvempi on näennäisesti valtias, mutta että hän itse teossa on\nriippuvainen heikommasta. Ja tämä ei johdu säädyttömästä\nliehakoimishalusta eikä suojelijan ylpeämielisestä jalomielisyydestä,\nvaan luonnon muuttumattomasta laista, joka on tehnyt naiselle\nhelpommaksi kiihottaa haluja kuin miehelle niitä tyydyttää ja sentähden\nsaattaa jälkimäisen tahtoen tai tahtomattaan riippuvaiseksi edellisen\nsuostuvaisuudesta, niin että miehen täytyy vuorostaan koettaa naista\nmiellyttää, jotta nainen suostuisi siihen, että mies esiintyy\nvahvempana. Näin ollen on miehelle miellyttävintä hänen päästessään\nvoitolle se epäilys, onko heikkous väistynyt voiman edestä, vai onko\nnaisen tahto todella alistunut. Tavallisesti nainen on niin viekas,\nettä ylläpitää tätä epävarmuutta. Tämä naisten henkinen ominaisuus\nvastaa täydellisesti heidän ruumiinrakennettaan. Kaukana siitä, että\npunastuisivat heikkouttaan, he päinvastoin pitävät sitä kunnianaan.\nHeidän heikot lihaksensa ovat vastustusvoimaa vailla; he teeskentelevät\netteivät voi nostaa mitä keveimpiä taakkoja. He häpeisivät jos olisivat\nvahvemmat. Miksi? Ei ainoastaan sentähden, että tahtovat näyttää\nhennoilta, vaan viekkaan varovaisuuden vuoksi. He tahtovat jo\nedeltäpäin hankkia itselleen puolustussyitä ja oikeuden tarvittaessa\nolla heikkoja.\n\nPaheidemme kautta saavuttamamme kokemus on suuressa määrin tässä\nsuhteessa muuttanut meidän vanhastaan vakaantuneet mielipiteemme, eikä\nkukaan enää puhu väkisinmakaamisesta, siitä perin kun se on käynyt niin\nvähän tarpeelliseksi ja kun miehet eivät sitä enää ota lukuun.[160]\nSitävastoin väkisinmakaaminen on hyvin tavallinen kreikkalaisten ja\njuutalaisten muinaisuudessa. Siihen aikaan näet vallitsi mielipiteissä\nluonnollinen yksinkertaisuus, jonka ainoastaan irstailun tuottama\nkokemus on voinut kukistaa. Se että meidän päivinämme esiintyy\nharvemmin väkisinmakaamisia ei suinkaan johdu siitä, että miehet\nolisivat pidättäytyvämpiä, vaan siitä, että ihmiset tätä nykyä ovat\nvähemmän herkkäuskoisia, niin että sellainen valitus, joka ennen\nmuinoin olisi pannut yksinkertaisen kansan uskomaan valituksen\naiheeseen, ei meidän päivinämme voisi muuta kuin nostaa ivaajien\nnaurun; senvuoksi on edullisempaa vaieta. Viidennessä Moseksen kirjassa\nmainitaan laki, joka määräsi että raiskattu tyttö oli rangaistava\nyhdessä viettelijän kanssa, jos rikos oli tapahtunut kaupungissa; mutta\njos se oli tapahtunut maalla tai syrjäisissä paikoissa, oli mies yksin\nrangaistava. \"Sillä\", sanoi laki, \"tyttö huusi apua, mutta häntä ei\nkuultu.\" Tämä suosiollinen selitys opetti naisille, etteivät antaneet\nyllättää itseään julkisissa vilkasliikkeisissä paikoissa.\n\nTämä mielipiteiden erilaisuus ei ole ollut vaikuttamatta tapoihin.\nUudenaikuinen mielistely on seuraus siitä. Kun miehet ovat huomanneet\nettä heidän huvinsa on riippuvaisempi kauniin sukupuolen tahdosta, kuin\nmitä he olivat luulleetkaan, ovat he kietoneet tämän tahdon\nmielistelevällä kohteliaisuudella, josta kauniimpi sukupuoli on antanut\nheille runsaan korvauksen.\n\nNäette miten aineellisista seikoista huomaamattaan johtuu siveellisiin\nseikkoihin ja miten sukupuolten aistillisesta yhtymisestä vähitellen\nsyntyvät mitä viehkeimmät rakkaudenlait. Naiset eivät ole saavuttaneet\nvaltaansa sentähden, että miehet sitä ovat tahtoneet, vaan sentähden,\nettä luonto niin tahtoo; heillä oli jo tuo valta, ennenkuin näyttivät\nsitä harjottavankaan. Saman Herkuleksen, joka kuvitteli viettelevänsä\nThespitiuksen viisikymmentä tytärtä, oli pakko kehrätä Omfalen luona,\nja väkevä Simson ei ollut yhtä vahva kuin Delila. Tämä valta kuuluu\nnaisille, eikä sitä saata heiltä riistää silloinkaan, kun he sitä\nväärinkäyttävät. Jos he yleensä voisivat sen menettää, olisivat he jo\naikoja sitten sen menettäneet.\n\nMitä sukupuolen seurauksiin tulee, ei ole olemassa mitään yhtäläisyyttä\neri sukupuolten välillä. Mies on mies ainoastaan muutamina hetkinä,\nnainen taas on nainen koko elämänsä ajan tai ainakin koko nuoruutensa\najan. Kaikki kiinnittää hänet lakkaamatta hänen sukupuoleensa, ja\nvoidakseen hyvin täyttää sen vaatimukset, on hänellä tarpeen niitä\nvastaava ruumiinrakenne. Raskautensa aikana on hänen velvollisuutensa\nvaroa itseään, lapsivuoteessa ollen hän tarvitsee lepoa, hänen tulee\nviettää mukavaa, paikallaolijan elämää voidakseen imettää lapsiaan.\nVoidakseen niitä kasvattaa hänen tulee olla kärsivällinen ja lempeä,\nhänellä tulee olla intoa ja kiintymystä, jota ei mikään voi masentaa.\nHän on yhdyssiteenä lasten ja isän välillä, hän yksin saattaa isän\nlapsia rakastamaan ja luo häneen sen luottavaisuuden, että he todella\novat hänen omia lapsiaan. Kuinka paljon hellyyttä ja huolta pitää\nvaimolla olla ylläpitääkseen perheen yhteyttä! Ja päällepäätteeksi ei\ntämä kaikki saa olla hyveestä johtunutta, vaan vapaasta taipumuksesta,\njonka puuttuessa ihmissuku pian kuolisi sukupuuttoon.\n\nMolempien sukupuolten velvollisuuksien ankaruus ei ole eikä voi olla\nsama. Kun vaimo valittaa miehen tässä suhteessa harjottamaa vääryyttä,\nhän on väärässä. Sillä tämä erilaisuus ei ole inhimillisen laitoksen\ntulos, tai ainakaan se ei johdu ennakkoluuloista, vaan johtuu järjestä.\nSen sukupuolen, jolle luonto on uskonut lapset arvokkaana omaisuutena\nhoidettavaksi, tulee myös niistä vastata toiselle sukupuolelle. On\nkyllä totta ettei kenenkään ole lupa rikkoa uskollisuuttaan, ja\njokainen aviomies, joka riistää vaimoltaan hänen ainoan palkkansa\nankarista sukupuolensa velvollisuuksista, on vääryydentekijä ja raaka\nmies. Mutta uskoton vaimo menettelee vielä pahemmin, hän hajottaa\nperheen ja katkaisee kaikki luonnon siteet; antamalla miehelleen\nlapsia, jotka eivät ole hänen omiaan, hän pettää molempia ja lisää\nuskottomuuttaan valapattoisuudella. On vaikeata huomata mikä\nepäsäännöllisyys ja rikos ei johtuisi mainitusta rikoksesta. Tuskin on\nolemassa kauheampaa tilaa maailmassa kuin onnettoman perheenisän tila,\nhänellä kun ei ole luottamusta vaimoonsa ja hän kun ei rohkene antautua\nsydämensä viehkeimpien tunteiden valtoihin, epäillen syleillessään\nlastansa syleilevänsä toisen lasta, toisen, joka on hänen häpeänsä\ntakaaja ja hänen omien lastensa omaisuuden ryöstäjä. Mitä muuta silloin\non perhe kuin salaisten vihollisten seura, jonka jäsenet rikollinen\nvaimo yllyttää toisiaan vastaan pakottaen heidät toisiaan muka\nrakastamaan.\n\nEi siis riitä, että vaimo on uskollinen, vaan on tärkeätä että myöskin\nhänen miehensä, hänen läheiset sukulaisensa ja kaikki ihmiset pitävät\nhäntä uskollisena. On tärkeätä, että hän on huomaavainen, vaatimaton,\nsäädyllinen, ja että hänellä muiden tietoisuudessa samoin kuin\nomassatunnossaan on todiste hyveestään. Jos isän tulee rakastaa\nlapsiaan, on välttämätöntä, että hän kunnioittaa heidän äitiään.\nTästä syystä kuuluu hyveellisyyden ulkonainen mainekin naisen\nvelvollisuuksiin, tehden kunniallisuuden ja hyvän huudon yhtä\nvälttämättömiksi kuin siveydenkin. Näistä periaatteista sekä\nsukupuolten erilaisuudesta johtuu uusi velvollisuuden ja sopivan\nkäytöstavan aihe, joka etenkin naisille määrää käyttäymisen, tapojen ja\nryhdin mitä huolellisinta noudattamista. Se, joka umpimähkään väittää,\nettä molemmat sukupuolet ovat samanlaisia ja että niiden velvollisuudet\novat samat, eksyy turhiin laverteluihin eikä itse teossa väitä mitään\npätevää, ellei ole vastannut yllä esitettyihin seikkoihin.\n\nOn varsin mukava tapa järkeillä, kun tuo esiin poikkeuksia vastauksena\nniin yleisiin ja hyvin perusteltuihin lakeihin. Eiväthän naiset aina\nsynnytä lapsia, näin huomautetaan. Se on totta; mutta heidän\nvarsinainen kutsumuksensa on lasten synnyttäminen. Kuinka! Koska\nmaailmassa on satanen suuria kaupunkeja, joissa naiset irstaan elämänsä\nvuoksi synnyttävät ainoastaan vähän lapsia, väitätte naisten tehtävän\nyleensä olevan synnyttää vähän lapsia! Mitä tulisikaan kaupungeistamme,\nelleivät etäiset maaseudut, missä naiset elävät yksinkertaisemmin ja\nsiveämmin, korvaisi kaupunkilaisnaisten hedelmättömyyttä? Sangen\nmonessa maakunnassa pidetään vaimoja, jotka ovat synnyttäneet\nainoastaan neljä tai viisi lasta, varsin vähän hedelmällisinä.[161]\nMuuten se seikka ei muuta asiaa, että sillä tai sillä vaimolla on vähän\nlapsia. Nainen ei siltä ole vapautettu äidinvelvollisuudestaan ja\nluonnon ja tapojen tulee yleisten lakien muodossa tämän velvollisuuden\ntäyttämystä edistää.\n\nVaikka naisen raskaudentilojen välillä kuluisikin niin pitkä aika kuin\ntavallisesti oletetaan, niin voisiko nainen vaaratta niin äkkiä muuttaa\nelintapansa vallan päinvastaiseksi? Saattaako hän tänään olla imettäjä\nja huomenna sotijatar? Saattaako hän muuttaa luonnonlaatuaan ja\ntaipumuksiaan samoin kuin kameleontti muuttaa väriään? Voiko hän äkkiä\nhiljaisesta turvapaikastaan ja perheaskareistaan siirtyä pois ja panna\nitsensä alttiiksi raa'alle ilmalle, kovalle työlle, vaivoille, sodan\nvaaroille? Saattaako hän olla milloin pelokas,[162] milloin rohkea,\nmilloin taas heikko, ja milloin vahva? Kun jo Pariisissa kasvatetut\nnuoret miehet vaivoin voivat kestää sotapalvelusta, niin voivatko\nsilloin naiset, jotka eivät koskaan ole sietäneet auringon paahtavia\nsäteitä ja jotka tuskin osaavat marssia, kestää sota-ammatin vaivoja,\nvietettyään viisikymmentä vuotta hemmoteltua elämää? Astuvatko he tähän\nraskaaseen ammattiin iässä, jolloin miehet jo sen jättävät?\n\nOn maita, joissa vaimot synnyttävät lapsia melkein ilman kipuja ja\nravitsevat lapsiaan melkein vaivatta. Tämän myönnän; mutta näissä\nmaissa miehet joka säällä käyvät puolialastomina, kaatavat villipetoja,\nkantavat venettä kuin matkalaukkua, kulkevat metsästysretkillään\nseitsemän tai kahdeksan sadan peninkulman päässä kodistaan, nukkuvat\ntaivasalla ja paljaalla maalla, kestävät uskomattomia vaivoja ja ovat\nmonta päivää syömättä. Kun naiset tulevat vahvoiksi, miehet tulevat\nvielä vahvemmiksi. Kun miehet veltostuvat, naiset veltostuvat vielä\nsuuremmassa määrässä. Jos molemmat sukupuolet aina samalla tavoin\nmuuttuvat, on ero aina sama.\n\nTeoksessaan \"Valtio\" Plato määrää naisille samat ruumiinharjoitukset\nkuin miehille; tämän hyvin ymmärrän. Sillä kun hänen kuvittelemassaan\nvaltiossa ei pitänyt olla mitään yksityisiä perheitä, ja kun hän ei\nenää tietänyt mitä tehdä naisilla, oli hänen pakko tehdä heistä miehiä.\nTämä etevä nero oli kaiken laskenut ja edeltäpäin arvannut ja syrjäytti\nsiten vastaväitteen, jota kenties ei kukaan olisi ajatellutkaan hänelle\ntehdä; mutta hän on huonosti kumonnut sen vastaväitteen, joka\nhänelle todella on tehty. En tässä puhu tuosta luullusta naisten\nyhteisomistamisesta. Tämä moite on usein lausuttu Platosta, mutta se ei\ntodista muuta kuin että sen lausujat eivät koskaan ole lukeneet häntä.\nMinä puhun tässä tuosta yhteiskunnallisesta sekaannuksesta, joka\nkaikkialla toisiinsa sekoittaa eri sukupuolet kaikissa heidän\ntoimissaan ja töissään ja joka epäilemättä synnyttää mitä\nsietämättömimpiä väärinkäytöksiä. Puhun mitä viehkeimpien luonnollisten\ntunteiden tukehuttamisesta, jotka uhrataan teennäiselle tunteelle, mikä\nei ilman niitä ollenkaan voisi kestää. Onhan välttämätöntä että\nluonnolliset keinot solmivat sydämen sopimusten siteitä. Onhan se\nrakkaus, jota tunnemme omaisiamme kohtaan, sen rakkauden perustus, jota\nolemme velkapäät tuntemaan valtiota kohtaan. Kiintyyhän sydän tuon\npienen isänmaan kautta, joka on perhe, suureen isänmaahan. Ovathan hyvä\npoika, hyvä aviomies ja hyvä isä myöskin hyviä kansalaisia!\n\nNiin pian kuin on todistettu, etteivät mies ja nainen ole eivätkä voi\nolla samalla tavoin luodut, ei luonteen eikä ruumiinrakennuksen\npuolesta, seuraa tästä, ettei heillä pidä olla samanlaista kasvatusta.\nNoudattamalla luonnon ohjausta heidän tulee toimia sopusuhtaisesi\ntoistensa kanssa, mutta heidän ei pidä tehdä vallan samoja seikkoja.\nHeidän työnsä päämäärä on sama, mutta itse heidän työnsä ovat erilaiset\nja siis myös niitä ohjaavat harrastukset. Koetettuamme kehittää\nluonnonmukaista miestä, koettakaamme nyt tarkastaa miten on\nkasvatettava se nainen, joka tälle miehelle sopii, jotta tehtävämme ei\njäisi puolinaiseksi. Se, joka aina tahtoo saada hyvää opastusta,\nseuratkoon aina luonnon viittauksia. Kaikkea, mikä on sukupuolelle\nolennaista, on pidettävä luonnon tekona ja sellaisena kunnioitettava.\nToistatte yhtenään: naisilla on se ja se vika, jota meillä ei ole;\nmutta ylpeytenne teitä pettää. Nuo ominaisuudet olisivat todella\nmiehellä vikoja, naisilla ne ovat avuja. Kaikki kävisi huonommin,\nellei hänellä niitä olisi. Estäkää nämä luullut viat menemästä\nliiallisuuksiin, mutta varokaa niitä hävittämästä.\n\nNaiset omasta puolestaan eivät väsy huutamasta että me miehet\nkasvatamme heidät turhamielisiksi ja keikaileviksi ja että koetamme\nalati huvitella heitä lapsellisuuksilla, ollaksemme helpommin heidän\nvaltiaitaan. He tahtovat sälyttää meidän niskoillemme ne viat, joista\nheitä syytämme. Kuinka mieletöntä! Mistä ajasta alkaen siis miehet\nsekaantuvat tyttöjen kasvatukseen? Kukapa estää äitejä kasvattamasta\ntyttöjään niin kuin haluavat? Tytöillä ei ole ylempiä oppikouluja:\nsuuri vahinko! Suokoon Jumala ettei pojillakaan niitä olisi, silloin\nhekin saisivat järkevämmän ja kunniallisemman kasvatuksen. Kukapa\npakottaa tyttäriänne menettämään aikansa turhanpäiväisyyksiin? Kuka\npakottaa heitä vasten tahtoaan hukkaamaan puolet elämäänsä pukuhommiin,\nsamoin kuin heidän äitinsä tekevät? Kuka estää äitejä kasvattamasta\nheitä oman mielensä mukaan tai antamasta muiden heitä kasvattaa? Onko\nmeidän syymme, että he meitä miellyttävät, kun ovat kauniita, että\nheidän armaat katseensa meidät lumoavat, että heidän äideiltään\noppimansa taito meitä kiehtoo ja miellyttää, että kernaasti näemme\nheidät maukkaasti puettuina, että vastustamatta annamme heidän käyttää\nniitä aseita, joiden avulla he meidät valtaavat? No hyvä, päättäkää\nsitten kasvattaa heitä samoin kuin miehiä; he siihen kyllä kernaasti\nsuostuvat! Kuta enemmän he koettavat olla miesten kaltaisia, sitä\nvähemmän he miehiä voivat hallita; silloin vasta miehet tulevat olemaan\noikeita valtiaita.\n\nKaikki ne ominaisuudet, jotka ovat yhteiset molemmille sukupuolille,\neivät ole niille tasamääräisesti jaetut; mutta kokonaisuudessaan ne\ntoisiansa täydentävät. Naisella on suurempi arvo naisena, vähempi arvo,\nkun hän tahtoo näytellä miestä. Hän on kaikkialla etusijassa, missä hän\nsaattaa oikeutensa voimaan; kaikkialla, missä hän tahtoo anastaa\nmiesten oikeudet, hän on miestä alempana. Tätä yleistä totuutta saattaa\nainoastaan poikkeuksia esiintuomalla koettaa kumota, kuten kauniin\nsukupuolen ritarillisilla puolustajilla alituisesti on tapana tehdä.\n\nJos naisissa kehittää miehenominaisuuksia ja laiminlyö heille\nolennaiset ominaisuudet, ilmeisen selvästi heille tuottaa vahinkoa.\nViekkaat naiset tämän huomaavatkin liian hyvin, antaakseen itseään\ntässä suhteessa pettää. Koettaessaan omistaa miesten eteviä\nominaisuuksia he eivät luovu omista eduistaan. Mutta tästä seuraa,\netteivät he voi hyväkseen käyttää kumpiakaan, ne kun eivät ole\nyhdistettävissä, joten naiset menettävät puolet arvoaan, kun eivät\nkehitä tarpeeksi omia hyviä ominaisuuksiaan, eivätkä täydelleen voi\nkohota miesten kehityskannalle. Usko minua, sinä arvostelukykyinen\näiti, äläkä koeta tyttärestäsi kasvattaa kunnon miestä, ikäänkuin\ntahtoisit syyttää luontoa valheellisuudesta; kehitä hänet sitävastoin\nkunnialliseksi naiseksi, ja voit olla varma siitä, että tämä sekä\nhänelle että meille miehille on oleva edullisempaa.\n\nSeuraako tästä, että nainen on kasvatettava tiedottomuudessa ja että\nhänen kasvatuksensa on yksinomaan rajoitettava taloudenhoidon\ntehtäviin? Onko mies ehkä naistoveristaan tekevä palvelijattaren ja\nonko mies hänen seurassaan riistävä itseltään suloisimman yhteiskunnan\ntarjoaman viehätyksen? Onko mies ehkä, paremmin häntä hallitakseen,\nestävä hänet mitään tuntemasta ja tietämästä? Onko hän naisesta tekevä\ntodellisen koneen? Ei suinkaan; näin ei luonto ole määrännyt, se kun on\nantanut naisille niin miellyttävän ja taipuisan älyn. Päinvastoin se\ntahtoo, että he ajattelevat, arvostelevat, rakastavat, että saavuttavat\ntietoja ja viljelevät henkisiä lahjojaan, samoin kuin hoitavat\nulkomuotoaan. Nämä ovat ne aseet, jotka luonto antaa naiselle, jotta\nhän niiden avulla korvaisi puuttuvia voimiaan ja ohjaisi miehen voimia.\nNaisen tulee oppia paljon seikkoja, mutta yksinomaan sellaisia, joiden\ntunteminen on hänelle hyödyllinen.\n\nKiinnitinpä huomioni naisen sukupuolen erityiseen tehtävään,\ntarkastinpa sen taipumuksia, otinpa huomioon sen velvollisuudet, niin\nnäen kaiken osottavan minulle sitä kasvatuksen muotoa, joka naiselle on\nsopiva. Nainen ja mies ovat luodut toinen toistaan varten, mutta heidän\nmolemminpuolinen riippuvaisuutensa ei ole samanlainen. Miehet näet ovat\nriippuvaisia naisista halujensa tähden; naiset taas ovat riippuvaisia\nmiehistä sekä halujensa että tarpeidensa tähden. Me miehet tulisimme\npikemmin toimeen ilman heitä, kuin he ilman meitä. Jotta heillä olisi\nvälttämättömät tarpeensa, jotta heillä olisi asemansa, täytyy meidän ne\nheille antaa, täytyy meidän olla halukkaat ne heille antamaan ja\nlisäksi täytyy meidän pitää, heitä niiden arvoisina. He ovat\nriippuvaisia meidän arvostelustamme, siitä mielipiteestä, joka meillä\non heidän arvostaan, heidän kauneudestaan ja hyveistään. Itse\nluonnonlain nojalla naiset, omasta puolestaan, kuten myös lastensa\npuolesta, ovat alttiina miesten arvosteluille. Ei riitä, että he ovat\nkunnioitusta ansaitsevia, heidän tulee todella olla kunnioitettuja. Ei\nriitä, että he ovat kauniita, heidän tulee myöskin olla miellyttäviä.\nEi riitä, että he ovat viisaita, on välttämätöntä, että he viisaiksi\ntunnustetaan. Heidän kunniansa ei piile yksinomaan heidän\nkäytöstavassaan, vaan myöskin heidän maineessaan, eikä ole mahdollista,\nettä se nainen, joka suostuu olemaan kunniattomien naisten kirjoissa,\nkoskaan voisi olla kunniallinen nainen. Mies tehdessään oikein on\nriippuvainen ainoastaan itsestään ja saattaa uhmata yleistä\nmielipidettä. Mutta nainen toimiessaan oikein on täyttänyt ainoastaan\npuolet tehtävästään, ja se, mitä hänestä ajatellaan, on hänelle yhtä\ntärkeätä kuin se, mikä hän todella on. Tästä seuraa, että naisen\nkasvatuksen tässä suhteessa tulee olla vastainen miehen kasvatukselle.\nYleinen mielipide on hyveen hauta miehillä ja hyveen valtaistuin\nnaisilla.\n\nÄitien hyvästä ruumiinrakenteesta riippuu ensin lasten ruumiinrakenne.\nNaisten huolellisuudesta riippuu miesten ensi kasvatus. Naisista vielä\nlisäksi riippuvat miesten tavat, intohimot, harrastukset, huvit, jopa\nonnikin. Koko naisten kasvatuksen tulee siis tarkoittaa heidän\nsuhdettansa miehiin. Miesten miellyttäminen, heidän hyödyttämisensä,\nheidän rakkautensa ja kunnioituksensa saavuttaminen, heidän\nkasvattamisensa nuorina, heidän hoitamisensa suurina, heidän\nneuvomisensa ja lohduttamisensa, heidän elämänsä saattaminen\nmiellyttäväksi ja suloiseksi -- siinä naisten velvollisuudet kaikkina\naikoina, ja tämä on heille lapsuudesta alkaen opetettava. Ellei pidetä\nsilmällä tätä periaatetta, poistutaan päämäärästä, eivätkä mitkään\nohjeet, jotka naisille annetaan, vähintäkään edistä heidän eikä miesten\nonnea.\n\nVaikka jokainen nainen tahtoo miellyttää miehiä ja vaikka niin tulee\nolla, on suuri erotus, tahtooko hän miellyttää kunnon miestä ja todella\nrakastettavaa miestä, vai noita naisellisia miehiä, jotka häpäisevät\nomaa sukupuoltaan ja sitä sukupuolta, jota matkivat. Eipä luonto eikä\njärki saata johtaa naista pitämään miehissä esiintyvistä naisellisista\npiirteistä, eikä naisen myöskään omaksumalla miesten tapoja pidä\nkoettaa saavuttaa heidän rakkauttaan.\n\nKun siis naiset hylkäävät sukupuolensa vaatimattoman ja säädyllisen\nkäytöstavan ja omaksuvat noiden houkkiomaisten miesten tavat, niin he\nkaukana siitä että seuraisivat kutsumustaan, päinvastoin siitä luopuvat\nja riistävät itse itseltään ne oikeudet, joita luulevat anastavansa.\nJos me olisimme toisenlaiset -- näin he sanovat -- emme ollenkaan\nmiellyttäisi miehiä. Mutta siinä he täydelleen erehtyvät. Täytyy itse\nolla houkkio, voidakseen pitää houkkioista. Halu miellyttää tuollaisia\nnarreja todistaa sen naisen makua, joka pyrkii heitä miellyttämään.\nEllei olisi olemassa kevytmielisen säädyttömiä miehiä, tuollainen\nnainen kiireisesti koettaisi sellaisia kehittää, sillä miesten\nkevytmielisyys on paljon suuremmassa määrin naisten aiheuttamaa, kuin\npäinvastoin. Se nainen, joka rakastaa oikeita miehiä ja joka tahtoo\nheitä miellyttää, valitsee tätä tarkoitusperäänsä vastaavat keinot.\nNainen on luonnostaan keikaileva, mutta hänen keikailunsa muuttaa\nmuotoa ja esinettä hänen mielipiteidensä mukaan. Jos järjestämme nämä\nmielipiteet luonnon mukaisiksi, on nainen saava sen kasvatuksen, joka\nhänelle sopii.\n\nPikkutytöt pitävät jo melkein syntymästä alkaen koreista puvuista. He\neivät tyydy siihen, että ovat sieviä, he tahtovat lisäksi, että heidät\nsieviksi tunnustettaisiin. Huomaa heidän pienimmistäkin ilmeistään,\nettä tämä jo aikaisin on heidän huolensa esineenä. Ja tuskin he ovat\npäässeet siihen ikään, että kykenevät ymmärtämään mitä heille sanoo,\nkun heitä voi johtaa puhumalla heille siitä, mitä muut heistä\najattelevat. Jos tätä samaa vaikutinta koetettaisiin sovelluttaa\npoikienkin kasvatukseen, kuten ajattelemattomasti kyllä on ehdotettu,\nei se heihin vaikuttaisi yhtä voimakkaasti. Jos pojilla näet vaan on\nriippumattomuutensa ja huvinsa, he varsin vähän huolivat siitä, mitä\nheistä ajatellaan. Tarvitaan paljon aikaa ja vaivaa, ennenkuin\ntaivuttaa heidät saman lain alaiseksi.\n\nSaakoot tytöt miltä taholta tahansa tämän ensimäisen opetuksen, niin se\non hyvä. Sillä koska ruumis syntyy, niin sanoakseni, ennen sielua, on\nensimäinen kasvatus kohdistettava ruumiiseen. Tämä sääntö koskee tosin\nmolempia sukupuolia, mutta kasvatuksen tarkoitus on kummallakin\nerilainen. Toisessa sukupuolessa on kasvatettava voimaa, toisessa\nsuloutta. Tosin ei ominaisuuksien siltä tule olla yksinomaisia\nkummallekin sukupuolelle; niiden tulee vaan esiintyä suhteellisesti\nsuuremmassa määrässä toisessa kuin toisessa. Nainen tarvitsee niin\npaljon voimaa, että voi tehdä kaiken, minkä tekee sulokkaasti; mies\ntaas tarvitsee niin paljon taitavuutta, että tekee kaiken tehtävänsä\nhelposti.\n\nNaisten ylenmääräisestä hemmottelusta saa miestenkin veltostuminen\nalkunsa. Naisten ei tule olla niin vahvoja kuin miesten, mutta heidän\ntulee kuitenkin olla vahvoja voidakseen synnyttää vahvoja poikia. Tämän\nvuoksi on luostareille annettava etusija isänkodin rinnalla,\nedellisissä kun naisoppilailla on yksinkertainen ruoka, mutta paljon\nruumiinliikettä, kävelyjä ja leikkejä taivasalla kedolla ja\npuutarhoissa, kun sitävastoin kodissa tytöillä on hieno ruoka, ja kun\nheitä siellä alati vuoroin imarrellaan, vuoroin moititaan, ja he kun\nalati istuvat äidin valvonnan alaisina hyvin suljetussa huoneessa,\neivätkä rohkene nousta, kävellä, puhua, tuskin hengittää, eivätkä saa\nainoatakaan vapaata hetkeä leikkiäkseen, hypelläkseen, juostakseen,\nhuutaakseen ja antautuakseen ikänsä luonnollisen vilkkauden valtoihin.\nAina heitä joko kohdellaan seurauksiltaan vaarallisella lempeydellä tai\nväärässä tilassa harjotetulla ankaruudella; ei koskaan menetellä\nluonnon mukaisesti. Siten nuorison ruumis ja sydän turmellaan.\n\nSpartan tytöt harjottivat, samoin kuin pojat, sotilasleikkejä; heidän\ntarkoituksensa ei ollut mennä sotaan, vaan se, että kerran voisivat\nsynnyttää poikalapsia, jotka kykenisivät kantamaan sodan vaivoja. Tätä\nmenettelytapaa minä puolestani en hyväksy; ei näet sitä varten, että\näidit synnyttäisivät valtiolle sotureita, ole tärkeätä, että he ovat\nkantaneet kivääriä ja äkseeranneet preussilaiseen tapaan. Mutta yleensä\npidän kreikkalaista kasvatustapaa tässä suhteessa luontevana. Nuoret\ntytöt esiintyivät usein julkisesti, tosin eivät sekaantuneina poikiin,\nvaan erillään heistä muodostaen oman ryhmänsä. Ei vietetty juuri\nainoatakaan juhlaa eikä toimeenpantu uhria eikä muita juhlallisia\nmenoja ilman että nähtiin joukottain etevimpien kansalaisten tyttäriä\nkukkaseppeleet päässä, laulaen hymnejä, muodostaen tanssi-kuoroja,\nkantaen koreja, maljoja, uhriantimia, täten tarjoten kreikkalaisten\nturmeltuneille aisteille viehättävän näyn, joka oli omansa muodostamaan\nvastapainon heidän säädyttömille voimisteluliikkeilleen. Minkä\nvaikutuksen tämä tapa tekikään miesten sydämiin, niin se ainakin oli\nhyödyllinen siinä suhteessa, että se antoi naissukupuolelle hyvän\nruumiinrakenteen nuoruudeniässä, tarjoten sille miellyttäviä,\nkohtuullisia ja terveellisiä ruumiinliikkeitä, ja sen ohella terottaen\nja kehittäen sen makua alituisen miellyttämishalun kautta, koskaan\npanematta sen tapoja alttiiksi.\n\nNiin pian kuin nämä nuoret naiset joutuivat naimisiin, ei heidän enää\nnähty julkisuudessa esiintyvän. Sulkeutuen koteihinsa he omistivat\nkaiken huolensa taloudelleen ja perheelleen. Sellainen on se elintapa,\njonka luonto ja järki määrää naiselle. Näistä äideistä syntyivätkin\nmitä terveimmät, vahvimmat ja kaunismuotoisimmat miehet; ja\nlukuunottamatta muutamia pahamaineisia saaria, on kumoamatonta, että\nkaikista maailman kansoista, roomalaisetkin niihin luettuina, ei\ntunneta ainoatakaan, jonka naiset samalla olisivat olleet viisaammat,\nrakastettavammat, ja suuremmassa määrin yhdistäneet tapojen puhtauden\nruumiilliseen kauneuteen kuin muinaisen Kreikan naiset.\n\nTunnetaan, että avarat vaatteet, jotka eivät vaivanneet ruumista,\nsuuresti olivat omiaan säilyttämään sen kauniin ruumiillisen\ntasasuhdan, joka havaitaan kreikkalaisissa kuvapatsaissa, mitkä vielä\novat taiteilijain malleina, kun runneltu luonto on lakannut meidän\naikoinamme tuollaisia sopusuhtaisia muotoja luomasta. Kaikkia noita\ngoottilaisia siteitä ja noita monilukuisia kuristusvöitä, jotka joka\npuolelta pusertavat jäseniämme, he eivät laisinkaan tunteneet.\nKreikkalaiset naiset eivät tunteneet kureliivien käyttämistä, jolla\nmeidän naisemme pikemmin tärvelevät vartalonsa kuin sen oikeata muotoa\nosottavat. En saata käsittää kuinka tämä väärinkäytös, joka Englannissa\non yltynyt vallan uskomattomaksi, ei siellä lopulta saata sukua\nhuononemaan; on varmaa, ettei tämän tavan tuottama huvi todista mitään\nhyvää makua. Ei suinkaan ole miellyttävää nähdä naista, joka\nvyötäisiltään on hoikka kuin neuliainen; tämä loukkaa näköaistia ja\nmielikuvitusta. Vyötäisten hoikkuudella, kuten koko naisen ruumiilla,\non suhtansa, mittansa, ja jos siitä poiketaan, se on varmaankin vika.\nTämä vika epäilemättä pistäisi silmään alastomassa ruumiissa; kuinka se\nsiis vaatteiden verhoamana voisi olla kaunis?\n\nEn rohkene ruveta tutkimaan niitä syitä, joiden nojalla naiset täten\nitseään panssaroivat. Riippuvat rinnat, pöhöttynyt vatsa j.n.e. on\nsangen epämiellyttävää kahdenkymmenvuotiaalla naisella. Mutta\nkolmenkymmenvuotiaalla se ei enää herätä yhtä suurta huomiota. Ja koska\nihmisen vasten tahtoaankin joka iässään täytyy olla sellainen, joksi\nluonto hänet määrää, ja koska miehen silmä tässä suhteessa ei erehdy,\nnämä puutteellisuudet ovat vähemmän epämiellyttäviä, esiintykööt minkä\nikäisessä henkilössä tahansa, kuin neljänkymmenen vuoden ikäisen naisen\npyrkimys näyttää pikku tytöltä. Kaikki, mikä vaivaa ja pakottaa\nluontoa, on huonon maun merkki. Tämä pitää paikkansa niin hyvin\nvaatetukseen kuin henkiseen kehitykseen nähden. Elämän, terveyden,\njärjen ja hyvinvoinnin tunteen tulee käydä ennen kaikkea muuta. Sulo ei\nviihdy yhdessä pakollisuuden kanssa, hentous ei ole raukeutta, eikä sen\ntule olla sairas, joka tahtoo miellyttää. Kärsivä herättää sääliä,\nmutta ilo ja himotseva kiintymys kohdistuvat terveeseen ja kukoistavaan\nolentoon.\n\nErisukupuolisilla lapsilla on paljon yhteisiä huvituksia, ja tämä on\nluonnollista, sillä onhan aikaihmisilläkin samoja huvituksia. Mutta\nonpa niillä myöskin erilaiset harrastuksensa. Pojat hakevat liikettä ja\nmelua: rumpuja, hyrröjä ja pieniä rattaita. Tytöt taas pitävät enemmän\nsilmän huvituksista ja sellaisesta, mikä kelpaa koristukseksi:\npeileistä, jalokivistä, korutavaroista ja etenkin nukeista. Nukke on\nnaissukupuolen erityisen huvin esine. Täten tyttö selvästi osoittaa\nmakuaan, joka on hänen tarkoitusperänsä aiheuttama. Vastaiseksi se voi\nharjoittaa miellyttämisen taitoa ainoastaan ulkonaisen koristelun\nmuodossa; lapset näet eivät kykene tätä taitoa muulla tavoin\nviljelemään.\n\nKatsokaa miten pikkutyttö kuluttaa päivänsä häärien nukkensa ympärillä,\nmiten hän lakkaamatta muuttaa sille uusia pukuja, pukee ja riisuu sen\nvaatteet sata kertaa, hakee alati uusia koru-yhdistelmiä, jotka ovat\nonnistuneita tai epäonnistuneita -- vähät siitä. Hänen sormensa ovat\nvailla taitavuutta, hänen makunsa on kehittymätön, mutta taipumus\nnäyttäyy nyt jo. Tämän alituisen hyörinän ohella aika kuluu pienokaisen\nhuomaamatta, hetket kiitävät, hän vain ei sitä huomaa, unhottaen\nateriansakin. Hänellä näet on suurempi nälkä koristeluun kuin ruokaan.\nMutta, sanonette, koristaahan hän nukkeansa eikä itseään. Epäilemättä,\nhän näkee nukkensa, eikä itseään, hän ei voi tehdä mitään itseään\nvarten; hän kun ei vielä ole kehittynyt naiseksi, ei hänellä ole taitoa\neikä voimaa, hänellä ei sanalla sanoen ole itsellään vielä mitään\netevyyksiä. Kaikki hänen harrastuksensa keskittyvät nukkeen, hän luo\nsiihen kaiken keikailuhalunsa, mutta ei ole jättävä sitä siihen\nainaiseksi; hän näet odottaa sitä hetkeä, jolloin voi olla itse\nnukkenaan.\n\nTässä huomaamme siis ensi harrastuksen, joka on vallan selvä ja\nmäärätty. Sitä tulee ainoastaan tutkia ja järjestää. On varmaa, että\npienokainen mitä hartaimmin tahtoisi itse osata koristaa nukkeansa,\ntehdä hihojen nauharuusut, nukkehameen poimureunukset ja pitsit.\nMutta kaikessa tässä hän on ankarasti riippuvainen toisten\nhyväntahtoisuudesta, niin että hänelle olisi paljon mukavampaa\nturvautua yksistään omaan taitavuuteensa. Tästä johtuu sen opetuksen\nmerkitys, joka hänelle aluksi annetaan; pikkutytölle ei oikeastaan\nanneta mitään tehtäviä, hänelle päinvastoin osotetaan hyväntahtoista\nauttavaisuutta. Todellakin melkein kaikki pienet tytöt vastenmielisesti\noppivat lukemaan ja kirjoittamaan; mutta neulaa käyttämään he aina\noppivat mielellään. He jo edeltäpäin kuvittelevat olevansa suuria ja\najattelevat mielihyvällä, että heidän saavuttamansa taito kerran on\nauttava heitä koristamaan itseään.\n\nKun tämä ensi tie on raivattu, on helppo kulkea eteenpäin: ompelu,\nkoruompelu ja pitsien valmistaminen käy vallan itsestään. Mattojen\nvalmistaminen ja koristeleminen ei ole yhtä suuressa määrin heidän\nmieleensä. Huonekalut ovat näet ulkopuolella heidän harrastuspiiriään,\nne kun eivät liikuta heidän omaa persoonaansa, vaan ovat riippuvaiset\nmuiden ihmisten mausta. Mattojen valmistus on naisten työtä; nuoria\ntyttöjä se ei koskaan ole suuresti huvittava.\n\nNämä vapaaehtoiset harrastukset helposti voidaan ulotuttaa\npiirustukseenkin, sillä piirustustaito ei ole vieras aistikkaan\npukeutumisen taidolle. Minä puolestani vaan en kehottaisi heille\nopettamaan maisema- enkä muotokuvapiirustusta. Lehtien, hedelmien,\nkukkien, laskosverhojen piirustaminen, sanalla sanoen kaiken sellaisen\nkuvaaminen, joka on omansa koristamaan pukuja, ja lisäksi taito piirtää\nkoristekuoseja, kun ei muita miellyttäviä ole tarjona -- tämä\npiirustustaito mielestäni tytöille riittää. Onhan jo miehille tärkeätä\nrajoittaa tiedonhankintansa hyödyllisiin asioihin, mutta naisille se on\nvielä tärkeämpää. Naisten elämä näet, vaikka onkin vähemmän työlästä,\non, tai ainakin sen pitäisi olla vielä enemmän kiintynyt heidän\nerityisiin tehtäviinsä ja erilaisten huolenpitojen täyttämä, niin ettei\nheidän sovi huvikseen antautua mihinkään mieliyritykseen, joka on\nristiriidassa heidän velvollisuuksiensa kanssa.\n\nSanokoot ilkkujat mitä tahansa, niin on terve järki molemmille\nsukupuolille tasan jaettu. Tytöt ovat yleensä oppivaisemmat kuin pojat,\njopa heidän suhteensa on käytettävä enemmän auktoriteettia, kuten pian\nolen osottava. Mutta siitä ei seuraa, että heiltä pitäisi vaatia\nsellaista, minkä hyötyä he eivät käsitä. Äideiltä siis kysytään taitoa\nheille näyttää tuota hyötyä kaikessa, minkä heidän tehtäväkseen\nmääräävät. Tämä onkin helpompaa siihen nähden, että tytöissä kehittyy\naikaisemmin äly kuin pojissa. Älköön siis tytöille älköönkä pojille\nopetettako mitään hyödytöntä joka ei tuota mitään näkyviä hyviä\ntuloksia ja joka ei edes tee niitä, jotka sitä harjottavat, muille\nihmisille miellyttäviksi. Älköön myöskään opetettako sellaista, minkä\nhyötyä he eivät nuoressa iässään kykene huomaamaan, kun lapsi näet ei\nvoi edeltäpäin asettua myöhäisemmälle kehitysasteelle. Koska en tahdo\nettä poikien lukutaitoa joudutettaisiin, vielä vähemmän tahdon, että\nnuoria tyttöjä pakotetaan aikaisin lukutaitoa omistamaan. Ensin\nnäet tulee heille tarkoin selittää mikä hyöty lukutaidosta on.\nValitettavasti noudatetaan tätä selitystä annettaessa enemmän\naikaihmisten omaa käsitystä asiassa kuin lapsen käsityskykyä. Miksi\nmuuten olisi välttämätöntä, että nuori tyttö niin aikaisin osaisi lukea\nja kirjoittaa? Onko hänen heti ryhtyminen taloutta ohjaamaan? Varsin\nharvat tytöt ovat väärinkäyttämättä tätä arveluttavaa taitoa, Ja kaikki\ntytöt ovat liiaksi uteliaita ollakseen sitä pakotta oppimatta, silloin\nkun heillä sen oppimiseen on aikaa ja tilaisuutta. Ehkä heidän ennen\nkaikkea tulisi oppia laskentoa, sillä ei mikään yleensä tarjoa\ntuntuvampaa hyötyä, ei mikään vaadi pitkällisempää harjaantumista, eikä\nmikään jätä enempää tilaa erehdyksille kuin laskut. Jos jollekin\npikkutytölle annettaisiin kirsikkoja välipalaksi vasta silloin kun hän\nolisi suorittanut aritmeettisen laskuesimerkkinsä, takaan että hän pian\noppisi laskemaan.\n\nTunsin nuoren tytön, joka oppi kirjoittamaan aikaisemmin kuin lukemaan\nja joka alkoi kirjoittaa neulalla, ennenkuin osasi kirjoittaa kynällä.\nHän ei alussa kirjoittanut mitään muuta kuin O-kirjaimen. Hän kirjoitti\nlakkaamatta suuren ja pienen o:n, kaikenkokoisia o-kirjaimia, jopa\nniinkin, että kirjoitti pienemmän o:n suuren O:n sisään, ja aina alkaen\npaperilehden oikeasta reunasta. Onnettomuudeksi hän eräänä päivänä,\nollessaan tässä perin hyödyllisessä työssä, näki kuvansa peilissä ja\nhuomasi, ettei tämä pakollinen asento hänelle sopinut, minkävuoksi hän,\nniinkuin mikäkin Minerva, heitti pois kynänsä eikä enää tahtonut\nkirjoittaa O-kirjaimia. Hänen veljeänsä ei kirjoittaminen huvittanut\nenempää kuin häntä itseäänkään, mutta veljeä ei harmittanut\nulkomuodolle epäedullinen asento, vaan kirjoittamisen tuottama\nvaiva. Ryhdyttiin siis toiseen keinoon tytön kirjoittamis-innon\npalauttamiseksi. Hän oli herkkä- ja turhamielinen eikä kärsinyt, että\nhänen sisarensa käyttivät hänen liinavaatteitaan. Näihin oli ennen\nmerkitty hänen nimensä; nyt ne jätettiin merkitsemättä. Hänen täytyi\nsiis itsensä oppia tämä taito. On selvää mihin suuntaan asia nyt\nkehittyi.\n\nPerustelkaa aina ne toimet, jotka määräätte nuorten tyttöjen\ntehtäviksi, ja antakaa heille aina jotakin toimittamista. Toimettomuus\nja itsepäisyys ovat heidän vaarallisimpia vikojaan, ja niistä heidät\nparannetaan ylen vaikeasti, jos ne kerran ovat päässeet juurtumaan.\nTyttöjen tulee olla valppaita ja työteliäitä; mutta tämä ei vielä\nriitä: heidän tulee aikaisin oppia mukautumaan. Tämä onnettomuus, jos\nsitä siksi voi sanoa, kun on kysymys naisista, on erottamaton heidän\nsukupuolestaan, eivätkä he koskaan voi siitä vapautua muuten kuin\njoutumalla paljon suurempiin kärsimyksiin. Tulevathan he koko ikänsä\nolemaan mitä hellittämättömimmän ja ankarimman pakkotilan alaisia,\nnimittäin säädyllisyysvaatimusten alaisia. Heitä tulee siis jo aikaisin\nharjottaa tähän pakkotilaan, jotta he helposti siihen voisivat\nmukautua. Tulee aikaisin totuttaa heidät hillitsemään oikkunsa, jotta\nhe oppisivat alistumaan toisen tahtoon. Jos he esim. tahtoisivat alati\ntehdä työtä, tulisi joskus pakottaa heidät täydelliseen työttömyyteen.\nHajamielisyys, kevytmielisyys ja huikentelevaisuus ovat vikoja, jotka\nhelposti syntyvät siitä, että heidän lempiharrastuksensa saavat väärän\nsuunnan ja että he aina niitä voivat tyydyttää. Jotta saataisiin tämä\nerehdys häädetyksi, tulee ennen kaikkea opettaa heidät voittamaan\nitsensä.\n\nMeidän aikamme mielettömien laitosten takia kunniallisen naisen on\nlakkaamatta taisteleminen itseään vastaan. Kuitenkin onkin oikein, että\ntämä sukupuoli saa osansa niistä kärsimyksistä, jotka se tuottaa meille\nmiehille.\n\nTulee estää tyttöjä ikävystymästä töihinsä ja liiaksi innostumasta\nhuvituksiinsa, kuten tavallista kasvatusta nauttivien tyttöjen laita\naina on. He näet, kuten Fénelon sanoo, asettavat toiselle puolelle\nkaikki ikävät seikat, toiselle kaikki hauskat. Edellinen näistä\nepäkohdista esiintyy, jos noudatetaan edellämainittuja ohjeita,\nainoastaan silloin, kun ne henkilöt, joiden kanssa nuoret tytöt\nseurustelevat, heitä ikävystyttävät. Pikkutyttö, joka rakastaa äitiään\ntai ystävätärtään, on koko päivän työskentelevä heidän läheisyydessään\nollenkaan ikävystymättä. Pelkkä lörpöttely on korvaava hänelle hänen\nvaivannäkönsä. Mutta jos hänen kasvattajattarensa on hänelle\nvastenmielinen, on hän kyllästyvä kaikkeen, minkä näkee edessään. On\nhyvin harvinaista, että ne tytöt, jotka eivät ihaile äitiään enempää\nkuin ketään muutakaan maailmassa, kehittyisivät hyvään suuntaan. Mutta\nsen, joka tahtoo saada selville heidän oikean ajatuksensa, tulee heitä\ntutkia eikä luottaa siihen, mitä he sanovat; sillä he ovat imartelevia,\nviekkaita ja osaavat jo aikaisin teeskennellä. Eipä myöskään pidä\nkäskeä heitä rakastamaan äitiään; sillä kiintymys ei johdu\nvelvollisuudentunteesta ja alistuu kaikista vähimmin pakkoon. Äidin\nkiintymys ja huolenpito ja luonnollinen tottumus saattavat tyttären\näitiään rakastamaan, ellei tämä millään lailla herätä tyttäressään\nvihaa. Itse se pakollinen toimeliaisuuden tila, jossa äiti sopivalla\ntavalla pitää tytärtään, on vaan omansa tätä kiintymystä vahvistamaan,\nkun näet riippuvaisuus on naisille luonnollinen tila, ja kun jo tytöt\ntuntevat olevansa luodut tottelemaan.\n\nNaisilla on tai ainakin tulee olla ainoastaan rajoitettu määrä\nvapautta. Samasta syystä he liioittelevat sitä vapautta, joka heille\nmyönnetään. Ollen liioittelevia kaikessa he antautuvat huvituksiinsa\nvielä innokkaammin kuin pojat. Tämä on toinen niistä epäkohdista,\njoihin äsken viittasin. Tämä ylenmääräinen innostuminen on hillittävä;\nsillä se on syynä useimpiin naisille olennaisiin paheisiin, kuten esim.\noikullisuuteen ja ylenmääräiseen ihailuun, jotka saattavat naisen\ntänään hehkuvasti halajamaan esinettä, jota huomispäivänä eivät enää\nkatselekaan. Heidän mieltymyksensä häälyväisyys on yhtä turmiollinen\nkuin sen liiallisuus, ja kumpikin ominaisuus johtuu samasta alkusyystä.\nÄlkää riistäkö heiltä heidän hilpeyttään, nauruaan, meluamistaan ja\nvallattomia leikkejään, mutta estäkää heitä siitä, että kyllästyvät\ntoiseen ja sitten täynnä häälyväisyyttä syöksyvät toiseen seikkaan.\nÄlkää salliko, että he yhtenäkään elämänsä hetkenä unhottavat kohtuuden\nrajoja. Totuttakaa heidät siihen, että heitä keskellä heidän leikkejään\nkeskeytetään ja että he silloin napisematta ryhtyvät johonkin muuhun.\nPelkkä tottumus riittää tässä kohdin, sillä sehän vaan tukee luontoa.\n\nTästä pakollisuudesta, joka on tullut tottumukseksi, johtuu\nalistuvaisuus, jota naiset tarvitsevat koko ikänsä, he kun eivät\nkoskaan lakkaa olemasta joko miehistä tai heidän arvosteluistaan\nriippuvaisia ja kun heidän ei koskaan ole sallittu asettua yläpuolelle\nnäitä arvosteluja. Naisen ensimäinen ja tärkein ominaisuus on lempeys:\nollen luotu tottelemaan niin epätäydellistä olentoa kuin mies, jolla\nlisäksi usein on niin paljon paheita ja aina ylen paljon vikoja, tulee\nnaisen aikaisin oppia kärsimään vääryyttäkin ja valittamatta kestämään\nmiehensäkin tekemää vääryyttä. Vaimon tulee olla lempeä vähemmin\nmiehensä kuin itsensä vuoksi. Naisten katkeruus ja itsepäisyys aina\nvaan lisäävät heidän kärsimystään ja kiihottavat heidän miestensä pahaa\nmenettelyä; nämä näet varsin hyvin huomaavat, ettei naisten tällaisilla\naseilla tule heitä voittaa. Taivas ei ole tehnyt naisia kietoviksi ja\nvakuuttaviksi sen vuoksi, että he muuttuisivat toraisiksi; se ei ole\ntehnyt heitä heikoiksi siinä tarkoituksessa, että he sen avulla\nanastaisivat itselleen vallan; se ei ole antanut heille heidän vienoa\nääntänsä, jotta he sillä miestä parjaisivat; se ei ole muodostanut\nheidän piirteitään hennoiksi, jotta vihanpurkaus niitä rumentaisi. Kun\nhe suuttuvat, he menevät liian pitkälle; heillä on usein syytä\nvalituksiin, mutta ovat aina väärässä, kun rupeavat torumaan. Jokaisen\ntulee käyttäytyä sukupuolensa arvoisella tavalla. Liian lempeä mies voi\nsaattaa vaimonsa röyhkeäksi. Mutta ellei mies ole hirviö, niin hänen\nvaimonsa lempeys on saattava hänet jälleen järkiinsä ja ennemmin tai\nmyöhemmin voittava hänet.\n\nTytärten tulee aina olla kuuliaisia, mutta äitien ei siltä pidä aina\nolla leppymättömän ankaroita. Kun tehdään nuori tyttö tottelevaiseksi,\nei samalla tarvitse tehdä häntä onnettomaksi. Kun hänet tehdään\nvaatimattomaksi, ei siltä tarvitse häntä saattaa typeräksi. Päinvastoin\nminä puolestani en suuttuisi, jos tyttö käyttäisi hieman viekkautta,\njos ei suorastaan välttääkseen tottelemattomuutensa rangaistusta, niin\nainakin taitavasti välttääkseen itse tottelemispakkoa. Ei ole tarkoitus\nsaattaa hänelle hänen riippuvaisuustunnettaan tuskalliseksi; riittää,\nettä hän tuntee riippuvaisuutensa. Tuollainen taitava viekkaus on\nluontainen naisille; ja kun olen varma siitä, että kaikki luontaiset\ntaipumukset itsessään ovat hyvät ja oikeutetut, luulen sopivaksi\nviljellä tätä kuten kaikkia muitakin luontaisia taipumuksia. Tietysti\ntulee varoa, ettei se kehity liialliseksi.\n\nTämän huomautuksen oikeuteen nähden vetoan jokaisen tunnollisen\nhavaitsijan arvostelukykyyn. Tosin tässä suhteessa täysikäiset naiset\neivät ole lukuun otettavat; sillä pakolliset yhteiskuntaolomme tekevät\nheille välttämättömäksi älynsä terottamisen. Tarkattakoon sen sijaan\ntyttöjä, pikkutyttöjä siinä iässä, jolloin he ikäänkuin vasta alkavat\nelää. Jos heitä verrataan samanikäisiin poikiin, niin jälkimäiset\nepäilemättä edellisten rinnalla näyttävät kömpelöiltä, saamattomilta,\njopa typeriltä. Sallittakoon minun tästä mainita vaan yksi ainoa\nesimerkki, joka osottaa kokonaan teeskentelemätöntä lapsellista\nmenettelyä.\n\nOn yleistä, että kielletään lapsia ruokapöydässä mitään pyytämästä.\nLuullaan näet parhaaksi kasvatustavaksi sitä, että lasten päähän\nsullotaan koko joukko turhia käskyjä; ja kuitenkin kysymyksessä\nolevassa tapauksessa helposti joko myönnetään tai kielletään se\nruokalaji, jota lapsi on pyytänyt.[163] Silloin ei tarvitsisi\nkuolettavasti kiusata lasta, jonka halu tuohon ruokalajiin on toivon\nkiihottama. Kaikki tuntevat miten taitavasti menetteli eräs nuori\npoika, joka oli tuon ankaran lain alaisena ja joka sai päähänsä pyytää\nsuoloja, kun hänelle oli unhotettu antaa pöydässä ruokaa, j.n.e. En\ntahdo väittää, että häntä olisi pitänyt torua siitä, että hän suoraan\npyysi suolaa ja epäsuorasti lihaa. Tuo vanhempien ihmisten\nlaiminlyöminen oli niin julma, etten luule että häntä olisi rangaistu,\nvaikka hän olisi suorastaan rikkonut määräyksen ja peittelemättä\nsanonut, että hänen oli nälkä. Mutta mainitsenpa myöskin, miten minun\nläsnäollessani kuusivuotias tyttö menetteli paljoa vaikeammassa\ntapauksessa. Hänet näet oli ankarasti kielletty koskaan suoraan tai\nepäsuorasti mitään pyytämästä, eikä hänen tottelemattomuuttaan olisi\nlieventänyt se seikka, että hän oli syönyt kaikkia muita ruokalajeja,\npaitsi yhtä ainoata, jota oli unhotettu hänelle tarjota ja jota hän\nsuuresti halusi syödä.\n\nSaadakseen siis tämän laiminlyömisen korjatuksi pikkutyttö menetteli\nniin, ettei häntä voitu syyttää tottelemattomuudesta. Hän osotti\nsormellaan kutakin ruokalajia, sanoen ääneen jokaista niistä\nnäyttäessään: \"olen syönyt tuota, olen syönyt tuota.\" Mutta kun hänen\nolisi pitänyt osottaa sitä ruokalajia, jota hän ei ollut syönyt, jätti\nhän sen niin huomattavasti mainitsematta, että eräs pöydässäolijoista\ntämän poisjättämisen huomasi ja kysyi häneltä: \"entä oletko syönyt\ntuota?\" \"En ollenkaan\", virkkoi hiljaa pieni herkkusuu, luoden\nkatseensa alas. Minun on tarpeetonta lisätä mitään. Verratkaa: tämä\njuoni on tytön viekkautta; edellä mainittu taas pojan viekkautta.\n\nKaikki olevainen on hyvää, eikä mikään yleinen laki ole huono. Tämä\nerityinen naissukupuolelle annettu viekkaus on varsin kohtuullinen\nkorvaus hänen puuttuvista voimistaan, ja ilman sitä nainen ei voisi\nolla miehen toveri, vaan vajoaisi hänen orjakseen. Tässä suhteessa\nomistamansa etevämmyyden nojalla hän pysyy miehen vertaisena ja\nhallitsee häntä samalla kun häntä tottelee. Naisella on kaikki\nvastustamassa itseään: miesten viat, oma pelokkaisuutensa ja\nheikkoutensa; hänen ainoat aseensa ovat hänen viekkautensa ja\nkauneutensa. Onhan siis oikein ja kohtuullista, että hän niitä molempia\nkehittää. Mutta kauneus ei ole yleinen lahja; se kuihtuu lukemattomien\nsyiden vaikutuksesta, häviää vuosien mukana, ja lisäksi tottumus\nheikontaa sen vaikutuksia. Älykkäisyys on yksin tämän sukupuolen oikea\napukeino; ei tuo turhamainen älykkäisyys, johon maailmassa pannaan niin\npaljon arvoa, ja joka ei kykene tekemään elämää onnelliseksi; vaan tuo\nhänen sukupuolensa henkevä älykkäisyys, taito käyttää hyväkseen miesten\nälykkäisyyttä ja etevyyksiä. Ei tiedetä kuinka hyödyllinen tämä naisten\ntaito on meille miehillekin, kuinka paljon viehkeyttä se luo eri\nsukupuolten välisiin suhteisiin, kuinka suuressa määrin se on omansa\nehkäisemään lasten vallattomuutta, kuinka paljon se hillitsee raakoja\naviomiehiä, kuinka monta sellaista perhettä se pitää kunnossa, jotka\nmuuten hajaantuisivat eripuraisuudesta. Juonittelevat ja häijyt naiset\nsitä taitoa väärinkäyttävät, sen tiedän; mutta mitä pahe oikeastaan ei\nväärinkäyttäisi? Älkäämme siis hävittäkö onnen välikappaleita\nsentähden, että häijyt ihmiset joskus käyttävät niitä vahingoittaakseen\nmuita.\n\nNaiset voivat loistaa kauneilla puvuilla, mutta he voivat miellyttää\nainoastaan persoonallisilla ominaisuuksillaan. Kauneissa vaatteissa ei\nvielä ilmene ihmisen oikea arvo. Usein ne rumentavat sitä henkilöä,\njoka niihin on pannut liian paljon huolta, ja usein liian silmään\npistävät vaatteet saattavat niiden kantajan vähimmin huomatuksi.\nNuorten tyttöjen kasvatus on tässä suhteessa vallan nurinkurinen.\nHeille luvataan korutavaraa palkinnoksi, heidät saatetaan rakastamaan\nhuomiota herättäviä pukimia. \"Kuinka hän on kaunis!\" näin heille\nsanotaan heidän pukeuduttuaan. Päinvastoin tulisi huomauttaa heille,\nettä näin monet pukineet ja kaunistukset ovat tarpeelliset ainoastaan\npuutteellisuuksien peittämiseksi, ja että kauneuden oikea voittoriemu\njohtuu sen omasta, apukeinoista vapaasta säteilystä. Muotikiihko on\nhuonon maun tunnusmerkki; sillä eihän muoti voi muuttaa kasvoja, ja\nvartalo pysyy aina samana, joten se, mikä sille kerran sopii, aina\nsille sopii.\n\nJos näkisin nuoren tytön liiaksi koristelevan pukuaan, olisin\nnäyttävinäni levottomalta hänen näin ylenmäärin pyntätyn vartalonsa\nsuhteen ja siitä, mitä muut ihmiset hänestä saattaisivat ajatella.\nSanoisin: kaikki nämä korupuvut kaunistavat sinua liiaksi, se on\ntodella vahinko; tokkohan vartalosi sietäisikään yksinkertaisempaa\npukua? Tokko olet tarpeeksi kaunis, ollaksesi vapaa tuosta ja tuosta\npukineesta? Ehkäpä hän silloin on oleva ensimäinen pyytämään, että\nhäneltä riisuttaisiin nuo korupukineet, ja jos niin tapahtuu, luulen\nolevan syytä hänen menettelyään kiitoksella mainita. Minä puolestani en\nkoskaan kiittäisi nuorta tyttöä niin, kuin silloin, kun hän olisi\npukeutunut mitä yksinkertaisimmin. Kun hän on pitävä pukukoruaan\nainoastaan miellyttäväisyytensä kohottimena ja ikäänkuin äänettömänä\ntunnustuksena siitä, että hän miellyttääkseen tarvitsee apukeinoja, hän\nei ole oleva ylpeä puvustaan, vaan päinvastoin nöyrä. Ja jos hänellä on\ntavallista kauniimpi puku ja hän kuulee sanottavan: \"Kuinka hän on\nkaunis!\", on tämä arvostelu nostava paheksumisen punan hänen\nposkilleen.\n\nMuuten on olemassa vartaloja, jotka vaativat pukukorua, mutta sellaisia\nvartaloja ei ole, jotka vaatisivat ylen upeita koristuksia. Sellaiset\nkomeat puvut, jotka tuottavat vararikon, ovat säädyn eivätkä yksityisen\nhenkilön turhamielisyydestä aiheutuneita ja ne johtuvat yksinomaan\nennakkoluuloista. Todellinen keikailu tosin joskus hakee harvinaisia\nvaikuttavaisuuksia, mutta ei koskaan komeilua. Juno pukeutui paljoa\nkomeammin kuin Venus. \"Kun et ole voinut kuvata häntä kauniiksi, olet\nkuvannut hänet rikkaaksi\", sanoi Apelles huonolle maalaajalle, joka oli\nmaalannut Helenan ylen upeapukuisena. Minäkin olen huomannut, että mitä\nkomeimmat puvut ovat usein verhonneet mitä rumimpia naisia; eipä\nturhamielisyys siis voine löytää sen epäonnistuneempaa kaunistuskeinoa.\nAntakaa nuorelle tytölle, jolla on makua ja joka halveksii muotia,\nnauhoja, harsokangasta, musliinia ja kukkia, ja hän on ilman\nhohtokiviä, koristimia ja pitsejä[164] valmistava itselleen pukineet,\njotka saattavat hänet sata kertaa miellyttävämmäksi kuin kaikki\nmuotikauppiaan loistavat koruvaatteet.\n\nKoska se, mikä on hyvää, aina pysyttää arvonsa, ja koska aina tulee\nolla puettuna niin hyvin kuin suinkin, ne naiset, jotka ymmärtävät\nmillaiset puvut heille sopivat, valitsevat itselleen tuollaiset sopivat\npuvut eivätkä niitä hevin hylkää. Ja kun he eivät muuta vaatetustaan\njoka päivä, eivät he alati sitä ajattele, kuten ne, jotka eivät tiedä,\nminkälaiset vaatteet heidän tulee valita. Oikea huolenpito\nvaatetuksesta vaatii varsin vähän pukuhuonetemppuja. Nuorilla\nneitosilla onkin tavallisesti varsin vähän pukuhuone-vehkeitä. Työ ja\nkoulunkäynti täyttävät heidän päivänsä. Lukuunottamatta punaista\nihomaalia, jota eivät käytä, ovat he kuitenkin yleensä yhtä\nhuolellisesti, jopa usein aistikkaammin puetut kuin täysi-ikäiset\nnaiset. Pukeutumistaidon väärinkäyttämisestä on tavallisesti väärä\nkäsitys; se johtuu paljon useammin ikävästä kuin turhamielisyydestä.\nNainen, joka viettää kuusi tuntia peilinsä edessä, tietää varsin hyvin,\nettei hän ole paremmin puettu kuin se, joka siinä on hukannut\nainoastaan puoli tuntia. Mutta hän on siten saanut kulumaan melkoisen\nosan ikävää aikaansa, ja on parempi hukata aikaa oman persoonansa\nhoitamiseen kuin tuntea ikävää kaikesta muusta. Ellei olisi pukuhommia,\nniin miten saataisiin kulumaan aika päivällisestä kello yhdeksään\nillalla? Kokoamalla palvelijattaria ympärilleen pukeutumishommissa\nhäärivä nainen huvittelee itseään tuskaannuttamalla heitä; onhan se jo\njotakin. Siten hän myös pääsee näkemästä miestään, jota tapaa\nainoastaan tuona iltahetkenä, ja tämä on jo jotakin enempää. Tämän\nlisäksi tulevat kauppiaat, harvinaisuuksien myyjät, ihailijat,\npikkukirjailijat, runot, laulut ja lentokirjaset. Ilman pukuhommia ei\nkoskaan näin taitavasti voisi yhdistää näitä kaikkia seikkoja. Ainoa\nvarsinainen hyöty tästä hommasta on se, että tuollainen nainen saa\ntilaisuuden näyttää ruumistaan hieman enemmän kuin ollessaan puettuna.\nMutta tämä etu ei kuitenkaan ole niin suuri, kuin luullaan, ja peilinsä\nedessä häärivä nainen ei esiinny niin edullisessa valossa kuin hän\ntavallisesti luulee. Antakaa siis naisille epäröimättä naisen kasvatus;\nantakaa heidän harrastaa sukupuolensa harrastuksia, mutta kasvattakaa\nheidät myös siveiksi; oppikoot hoitamaan talouttaan ja olemaan\ntalossaan hyödyllisissä askareissa. Silloin ylellisen upeat puvut\nitsestään joutuvat unhotuksiin, ja tällaiset naiset pukeutuvat muita\naistikkaammin.\n\nEnsimäinen seikka, jonka nuoret tytöt suuremmiksi kasvaessaan huomaavat\non se, etteivät lainatut viehätyskeinot riitä, ellei heillä ole omia\nviehätyskeinoja. Kauneutta ei kukaan voi itselleen hankkia, eikä nuori\nihminen heti kykene omistamaan miellyttävää käytöstapaa. Mutta hän\nsaattaa ainakin koettaa omistaa miellyttäväisyyttä ulkonaisissa\nliikkeissään, panna ääneensä imartelevan kaiun, varoa ryhtiään, astua\nkevyesti, asettua siroihin asentoihin ja kaikkialla esiintyä\nedullisessa valossa. Ääni laajenee, varmistuu ja tulee sointuvaksi;\nkäsivarret käyvät täyteläiksi, käynti tulee varmemmaksi, ja huomaa,\nettä on olemassa taito tehdä itsensä huomatuksi, miten tahansa onkaan\npuettuna. Tästä alkaen eivät neula ja taidokkaisuus riitä; uudenlainen\ntaito tulee esiin ja saattaa jo hyödyllisyytensä tuntuvaksi.\n\nTiedän, että ankarat opettajat eivät sallisi opettaa nuorille tytöille\nlaulua, tanssia eikä mitään muuta miellyttävää taitoa. Tämä tuntuu\nminusta naurettavalta. Kelle he sitten tahtovat mainittuja seikkoja\nopetettavan? Ehkäpä pojille? Kummallehan on sopivampaa, miehelle vai\nnaiselle, omaksua tällaista taitavuutta? Ei kummallekaan, näin he\ntulevat vastaamaan: \"Kaikki maalliset laulut ovat rikoksia; tanssi on\npaholaisen keksintöä; nuorella tytöllä ei pidä olla muuta huvitusta\nkuin työnsä ja rukouksensa.\" Omituista huvia kymmenvuotiaalle tytölle!\nMinä puolestani suuresti pelkään, että kaikki nämä pienet pyhimykset,\njoita pakotetaan viettämään nuoruutensa rukoilemalla Jumalaa, viettävät\nnuoruutensa ajan tekemällä kaikkea muuta ja että naituina parhaimpansa\nmukaan korvaavat sitä aikaa, jonka luulevat tyttöinä menettäneensä.\nLuulenpa, että tulee ottaa huomioon yhtä hyvin se, mikä sopii kullekin\niälle, kuin se, mikä sopii kummallekin sukupuolelle, ja lisäksi ettei\nnuori tyttö voi elää kuten hänen isoäitinsä, vaan että hänen tulee olla\nvilkas, innostunut, vallaton, että hänen tulee laulaa, tanssia niin\npaljon kuin haluaa ja nauttia kaikkia ikänsä viattomia iloja. Liiankin\npian on tuleva aika olla hillitty ja omaksua vakavampi ryhti.\n\nMutta onkohan edes tämä muutos todella välttämättömyyden vaatima?\nVai liekö sekin ennakkoluulojemme hedelmä? Pakottamalla kunniallisia\nnaisia täyttämään yksinomaan vakavia velvollisuuksia on karkotettu\navioelämästä kaikki, mikä saattaisi tehdä sen miehille miellyttäväksi.\nOnko ihmeellistä, jos se hiljaisuus, jonka aviomiehet tuntevat\nvallitsevan ympärillään, heidät karkottaa perheen keskuudesta tai jos\nhe osottavat varsin vähäistä halua astua niin ikävään säätyyn?\nLuottelemalla kaikkia velvollisuuksia kristinusko saattaa ne\nmahdottomiksi täyttää ja turhiksi. Kieltämällä naisilta laulun, tanssin\nja kaikki seuraelämän tarjoamat huvitukset se saattaa heidät nyrpeiksi\nja toraisiksi, jopa sietämättömiksi perheessään. Ei ole ainoatakaan\nuskontoa, jonka tunnustajilla avioliitto olisi niin ankaroiden\nvelvollisuuksien alaisena ja tämä pyhä liitto niin ylenkatsottu kuin\nkristinusko. On näet niin suuressa määrin estetty naisia tulemasta\nrakastettaviksi, että on saatettu miehet välinpitämättömiksi. \"Näin ei\npitäisi olla\", kuulen vakuutettavan. Aivan oikein. Mutta minä\npuolestani väitän, että niin pitää olla, koska kristitytkin ovat\nihmisiä. Minä tahtoisin, että nuori englannitar yhtä huolellisesti\nviljelisi miellyttäviä taipumuksiaan voidakseen viehättää tulevaa\nmiestään, kuin nuori albanialaisnainen niitä viljelee Ispkhanin\nhaaremia varten. Miehet, näin huomauttanee joku, eivät suuresti välitä\nkaikista näistä taipumuksista. Tämän todellakin uskon, jos näitä\ntaipumuksia ei ollenkaan käytetä aviomiehen miellyttämiseksi, vaan\nviekoittelemiskeinona nuorille irstailijoille, jotka noita taipumuksia\nhäpäisevät. Mutta luuletteko todella, ettei rakastettava ja viisas\nnainen, jota mainitunlaiset taipumukset kaunistavat ja joka niitä\nkäyttää miehensä huvittamiseksi, lisäisi hänen elämänsä onnea ja ettei\nhän estäisi miestään, tämän astuttua ulos työhuoneestaan pää väsyneenä,\nmenemästä hakemaan huvituksia ulkopuolella kotiaan? Onko ketään, joka\nei olisi nähnyt täten koolla olevia onnellisia perheenjäseniä, joista\njokainen osaa kantaa oman kortensa yhteisen huvin kekoon? Jos sellaisia\nihmisiä on, sanokoot, eikö tuollaisiin perhehuviin yhdistynyt luottamus\nja kodikkaisuus, niiden tarjoama viaton ja tyyni ilo täydelleen korvaa\njulkisten huvittelupaikkojen pauhaavinta huvinriehunaa!\n\nOn liiaksi muutettu taiteeksi miellyttäviä seurustelu-taipumuksia.\nNiitä on liiaksi yleistytetty; kaikki on puettu periaatteiden ja\nsäädösten muotoon ja on nuorille tytöille tehty kovin ikäväksi kaikki\nse, jonka pitäisi olla pelkkää huvitusta ja vilkasta leikkiä. En voi\nkuvitella mitään naurettavampaa kuin vanhaa tanssin- tai\nlaulunopettajaa, joka tyytymättömänä rypistäen nenäänsä lähestyy nuoria\ntyttöjä, jotka jo muutenkin ovat naurunhaluisia, ja koettaa opettaa\nheille vähäpätöistä taitoaan, käyttämällä pedanttisempaa ja\nkoulumestarimaisempaa äänenpainoa kuin jos olisi kysymyksessä\nkatkismuksen opettaminen. Onko esim. laulutaito riippuvainen\nkirjoitetusta musiikista? Eikö kenties voi tehdä ääntään taipuisaksi ja\ntarkaksi, oppia laulamaan aistikkaasti, jopa itseään säestämäänkin\ntuntematta ainoatakaan nuottia? Sopiiko kenties sama laulutapa kaikille\näänille? Soveltuuko sama metodi jokaiselle kyvylle? Minua ei koskaan\nsaada uskomaan, että samat asennot, samat askeleet, samat liikkeet,\nilmeet ja tanssit sopivat pienelle, vilkkaalle ja pirteälle\nruskeanverevälle naiselle ja pitkälle vaaleaveriselle kaunottarelle,\njolla on haaveksivan kaihomieliset silmät. Kun siis näen opettajan\nnäille molemmille antavan vallan samanlaista opetusta, sanon: tuo mies\nharjottaa ammattiaan koneellisesti, mutta oikeasta taidosta hänellä ei\nole aavistusta.\n\nKysytään, tuleeko tytöillä olla mies- vai naisopettajia. Sitä en tiedä.\nMinä puolestani en soisi että heillä olisi kumpaakaan, vaan soisin,\nettä he vapaasti oppisivat sen, mitä he niin halukkaasti tahtoisivat\noppia, ja ettei nähtäisi alati kaupungeissamme niin paljon harhailevia\nkorupukuisia tanssimestareita. Olen varma siitä että seurustelu näiden\nihmisten kanssa nuorille tytöille on oleva yhtä vahingollinen kuin\nheidän antamansa opetus on hyödytön, ja että heidän kuluneet\npuhetapansa, heidän äänenpainonsa ja käytöksensä ovat heidän\noppilaissaan herättävät ensi mieltymisen tuohon kevytmieliseen\nturhamaisuuteen, joka noille opettajille on niin tärkeä ja johon nuoret\nneitoset taas, noiden opettajiensa esimerkkiä noudattaen, ennen pitkää\nyksinomaan kiinnittävät huomionsa ja harrastuksensa.\n\nSiinä taidokkaisuudessa, jonka esineenä on pelkkä huvi, saattavat\nkaikki olla nuorten tyttöjen opettajia: heidän isänsä, äitinsä,\nveljensä, sisarensa, ystävättärensä, ohjaajattarensa, peilinsä ja ennen\nkaikkea heidän oma aistinsa. Heille ei kuitenkaan pidä tarjota\nopetustaan, heidän itsensä tulee sitä pyytää. Siitä, minkä tulee olla\npalkintona, ei pidä tehdä säännöllistä ja velvollista tehtävää, ja\netenkin tämänkaltaisessa opiskelussa ensimäisen menestyksen tuottaa\nitse menestymisen halu. Jos muuten välttämättömästi halutaan sääntöjen\nmuodossa annettua opetusta, en minä puolestani tahdo ratkaista, kumpaa\nsukupuolta noiden sääntöjen antajan tulee olla. En tiedä tuleeko\ntanssinopettajan tarttua oppilaansa, nuoren neitosen, valkeaan ja\nhienoon käteen, pitääkö hänen käskeä häntä sirosti nostelemaan\nhamettaan, kohottamaan katseitaan, ojentamaan käsivarsiaan ja panemaan\npovensa aaltoilemaan; sen vaan tiedän, etten mistään hinnasta tahtoisi\nolla tuo opettaja.\n\nUutteruudella ja taipumusten kehittämisellä aisti muodostuu; aistin\navulla henki huomaamattaan aukenee käsittämään kaunista kaikilla\naloilla sekä lopulta niitä siveellisiä käsitteitä, jotka ovat sen\nyhteydessä. Tässä kenties piilee eräs syy siihen, että säädyllisyyden\nja siveyden käsitteet aikaisemmin juurtuvat tyttöihin kuin poikiin. Se\nnäet, joka luulee että nämä aikaisin syntyvät käsitteet ovat\nkotiopettajattarien ansioksi luettavat, hyvin huonosti tuntisi heidän\nopetustapaansa ja ihmishengen kehityskulkua. Puhumistaidolla on\netusijansa miellyttämistaidossa. Ainoastaan edellisen taidon avulla voi\nlisätä sitä miellyttäväisyyttä, johon tottumus jo puoleksi on\nkyllästyttänyt aistimme. Henki ei ainoastaan elähytä ruumista, vaan\nmyös jossakin määrin sitä uudistaa; toisiaan seuraavien tunteiden ja\najatusten avulla se vilkastuttaa kasvot; ja puheen avulla, jota\nkannattavia ajatuksia henki herättää, se kiinnittää tarkkaavaisuuden\npitkäksi ajaksi samaan esineeseen. Kaikki nämä syyt luullakseni\nvaikuttavat, että nuoret tytöt varsin pian omistavat tuon miellyttävän\njuttelemistaidon ja oppivat panemaan erityistä painoa puheeseensa,\nennenkuin vielä edes täysin käsittävät, mitä puhuvat, ja että\nmiehiä heti huvittaa heitä kuunnella, ennenkuin he edes kykenevät\nmiehiä ymmärtämään. Miehet sitten tarkkaavasti odottavat heidän\nälykkäisyytensä heräämistä käyttääkseen sitä hyväkseen nuoren neitosen\ntunne-elämään syventyessään.\n\nNaisilla on notkea kieli, he puhuvat aikaisemmin ja miellyttävämmin\nkuin miehet. Heitä moititaan siitä, että puhuvat enemmän kuin miehet;\nniin pitääkin olla, ja minä puolestani kernaasti muuttaisin tämän\nmoitteen kiitokseksi. Naisilla näet suu ja silmät toimivat samaan\naikaan, ja tämä tapahtuu samasta syystä. Mies sanoo sen, minkä tietää,\nnainen sen, mikä miellyttää; edellinen tarvitsee puhuakseen tietoja,\njälkimäinen aistia; edellisen päämääränä tulee olla hyödylliset seikat,\njälkimäisen taas miellyttävät seikat. Ainoa, minkä tulee olla yhteistä\nheidän puheissaan, on totuus.\n\nEi siis tule hillitä tyttöjen, eikä liioin poikien lörpötystä tällä\nankaralla kysymyksellä: \"mitä tuo hyödyttää?\" vaan tällä, johon ei\nsuinkaan ole helpompi vastata: \"minkä vaikutuksen tuo on tekevä?\" Koska\ntytöt tässä aikaisessa iässä eivät vielä osaa erottaa hyvää ja pahaa,\nminkä vuoksi eivät kohoa kenenkään tuomareiksi, tulee heidän pitää\nlakinaan sanoa ainoastaan miellyttäviä seikkoja niille henkilöille,\njoiden kanssa puhuvat. Seikka, joka saattaa tämän säännön noudattamisen\nsangen vaikeaksi, on se, että sen aina tulee alistua pääsäännön\nalaiseksi, nimittäin sen säännön, ettei saa valehdella.\n\nHuomaan muitakin vaikeuksia, mutta ne esiintyvät vasta varttuneemmassa\niässä. Mitä kysymyksessä olevaan ikään tulee, on pääasia, että tytöt\npitävät kiinni totuudesta olematta epäkohteliaita, ja kun on\nluonnollista että epäkohteliaisuus heille on vastenmielinen, he oppivat\nhelposti kasvatuksen avulla sitä välttämään. Olen seurustelun suhteen\nyleensä tehnyt sen huomion, että miesten kohteliaisuus on etupäässä\nalttiutta palvelevaisuuteen, naisten taas hyväilevää laatua. Tämä ero\nei ole seuraus kasvatuksesta, vaan perustuu luontoon. Mies näyttää\nparhaasta päästä koettavan tarjota palveluksiaan, nainen taas\nmiellyttää. Tästä seuraa, olkoon naisten luonteen laita miten tahansa,\nettä heidän kohteliaisuutensa on vähemmin viekas kuin miesten\nkohteliaisuus. Naisten kohteliaisuus näet vaan laajentaa heidän\nalkuperäistä vaistoaan. Mutta kun mies teeskentelee pitävänsä minun\netuani omaa etuansa parempana, niin verhotkoon hän valhettaan millä\nväreillä tahansa, olen varma siitä, että hän valehtelee. Ei siis\nnaisille ole ollenkaan vaikeata olla kohteliaita eikä siis myöskään\ntytöille oppia tulemaan kohteliaiksi. Ensimäisen opetuksen tarjoaa\nluonto, taito sitä sitten vaan seuraa ja ratkaisee tapojemme mukaisesti\nminkä muotoisena naisten kohteliaisuuden tulee ilmetä. Mitä tulee\nsiihen kohteliaisuuteen, jota tytöt seurustelussa toistensa kanssa\ntoisilleen osottavat, sen laita on vallan toinen. He näyttävät silloin\nniin väkinäisiltä ja ovat niin kylmän kohteliaita; koska tämä on\nkaikille toistensa seurassa oleville tytöille epämukavaa, he eivät edes\nsuuresti vaivaa itseään väkinäistä mielialaansa peittämällä. Heidän\nteeskentelynsäkin tässä suhteessa vivahtaa vilpittömyyteen, he kun\neivät ollenkaan koeta sitä salata. Kuitenkin nuorten tyttöjen kesken\njoskus syntyy aivan vilpittömiä ystävyyssuhteita. Heidän iässään mielen\nhilpeys korvaa hyvää luonnonlaatua. Jos he ovat tyytyväisiä itseensä,\nhe ovat tyytyväisiä koko maailmaan. On myöskin yleisesti tunnettu asia,\nettä he miesten läsnäollessa suutelevat toisiaan sydämellisemmin ja\nhyväilevät toisiaan miellyttävämmin, he kun tuntevat jonkunmoista\nylpeyttä siitä, että ilman rangaistusta voivat jaella hyväilyjä, joiden\ntietävät kiihottavan miesten halua ja siis herättävän heidän\nkateuttaan.\n\nKoska ei tule sallia, että nuoret pojat tekevät sopimattomia\nkysymyksiä, sitä suuremmalla syyllä tulee kieltää ne nuorilta tytöiltä.\nTyttöjen tyydytetyllä tai huonosti peitetyllä uteliaisuudella näet on\nvallan toiset seuraukset, heillä kun on hyvin tarkka äly arvaamaan\nheiltä kätkettyjä salaperäisyyksiä, jopa taito päästä niiden perille.\nVaikka siis ei pidä sallia heidän kyselyään, neuvoisin vanhempia\nihmisiä tekemään heille paljon kysymyksiä, antamaan heille paljon\naihetta keskustelemiseen, vaivaamaan heitä taivuttamalla heitä helposti\npuhumaan, jotta he saavuttaisivat taidon antaa nopeita ja sattuvia\nvastauksia, jotta he saisivat henkistä joustavuutta ja jotta heidän\nkielensä kävisi taipuisaksi, niin kauan kuin tämä vaaratta voi\ntapahtua. Tämäntapaiset keskustelut, jos ne parhaasta päästä ovat\nhilpeäluontoisia ja jos ne taitavasti valitaan ja ohjataan, tarjoisivat\nviehättävän huvin tälle iälle ja voisivat istuttaa näiden nuorten\nhenkilöiden viattomiin sydämiin ensimäiset ja ehkä hyödyllisimmät\nsiveelliset opetukset, joita elämä heille voi antaa. Tämä tapahtuisi,\njos hupaisuuden ja tyydytetyn miellyttämishalun muodossa heille\nhuomautettaisiin, mille ominaisuuksille miehet todella suovat\nkunnioituksensa ja mihin perustuu siveän naisen kunnia ja onni.\n\nOn luonnollista, että koska jo poikalapset ovat kykenemättömät\nmuodostamaan itselleen oikeata käsitystä uskonnosta, tämä suuremmalla\nsyyllä on yläpuolella tyttöjen käsityskykyä. Juuri tästä syystä\ntahtoisin aikaisemmin puhua tyttöjen kanssa uskonnosta. Sillä jos\npitäisi odottaa kunnes he kykenevät perusteellisesti keskustelemaan\nnäistä syvistä kysymyksistä, olisi se vaara tarjona, ettei heille\nkoskaan voisi niistä puhua. Naisten järki on käytännöllistä laatua, ja\nse saattaa heidät hyvin helposti löytämään keinot saavuttaakseen\ntunnetun päämäärän, mutta se ei saata heitä itseään tuota päämäärää\nlöytämään. Molempien sukupuolten yhteiskunnallinen suhde toisiinsa on\nihmeteltävä. Tästä suhteesta muodostuu siveellinen henkilö, jonka silmä\non nainen ja jonka käsivarsi on mies. Mutta molemmat ovat toisistaan\nsillä tavoin riippuvaiset, että nainen oppii mieheltä, mitä tulee nähdä\nja että mies oppii naiselta, mitä tulee tehdä. Jos nainen yhtä hyvin\nkuin mies voisi kohota alkuperuksiin ja jos miehellä olisi yhtä suuri\nyksityisseikkojen älyäminen kuin naisella, olisivat he alati toisistaan\nriippumattomat ja eläisivät ainaisessa epäsovussa, eikä mitään\nyhteyssuhdetta heidän välillään voisi olla olemassa. Mutta nytpä\nvallitseekin heidän välillään sopusointu, ja kaikki heissä pyrkii\nyhteiseen päämäärään. Ei tiedä kumman vaikutus tässä kohdin on\ntehoisampi. Kumpikin seuraa toisen mielivaikutteita; kumpikin tottelee,\nja kumpikin on hallitseva.\n\nYksistään sen nojalla, että naisen käytöstapa on yleisen mielipiteen\nalainen, tulee hänen uskonsa olla auktoriteetista riippuvainen.\nJokaisella tytöllä tulee olla äitinsä ja jokaisella vaimolla miehensä\nuskonto. Jos tämä uskonto huomattaisiin vääräksi, niin se\nmukautuvaisuus, joka saattaa niin hyvin äidin kuin tyttären alistumaan\nluonnon järjestykseen, on Jumalan edessä haihduttava tuon erehdyksen\nsynnin. Koska naiset eivät kykene itse näitä asioita arvostelemaan,\ntulee heidän pitää isien ja puolisojen ratkaisua vallan kuin kirkon\nratkaisuna.\n\nKoska naiset eivät kykene itsestään muodostamaan uskonsääntöjään, eivät\nhe myöskään osaa pysyä määrätyn selvyyden ja järjen rajoissa, vaan\nantavat tuhansien vierasten vaikuttimien johtaa itseään, joten joko\neivät saavuta sitä, mikä on totta, tai menevät toden päämäärästä ohi.\nOllen aina liioittelevia he ovat joko vapaa-ajattelijoita tai ylen\nhurskaita; eipä tapaa naisia, joissa viisaus yhtyisi jumalisuuteen. Syy\ntähän epäkohtaan ei piile yksistään heidän sukupuolensa liioittelevassa\nluonteessa, vaan myöskin miesten luonteen huonosti järjestetyssä\nauktoriteetissa. Tapojen irstaisuus saattaa miehen auktoriteetin\nhalveksituksi, katumuksen aiheuttama pelko taas tekee sen\ntyrannimaiseksi. Tämän vuoksi mies auktoriteetillaan aina vaikuttaa\njoko liian paljon tai liian vähän. Koska naisten uskonnollisuuden tulee\nnojata auktoriteettiin ei ole yhtä tärkeätä selvitellä heille uskon\nperusteita, kuin tarkoin esittää heille uskon sisällys. Sillä usko\nepäselviin ja himmeihin aatteisiin on fanatismin alkulähde, ja usko,\njota vaaditaan kokonaan järjettömiin seikkoihin, johtaa joko hulluuteen\ntai epäuskoon. En tiedä kumpaa meidän katkismuksemme suuremmassa määrin\naiheuttavat, mutta tiedän varmasti, että ne välttämättömästi\naiheuttavat jommankumman.\n\nEnsimäinen seikka, joka on huomioon otettava, kun nuorille tytöille\nopetetaan uskontoa, on se, ettei tämä opetus heille ole surunvoittoista\nja pakollista henkistä työtä, ettei se koskaan esiinny heille\nvarsinaisena tehtävänä ja velvollisuutena. Älköön heitä siis koskaan\npantako mitään uskontoon kuuluvaa ulkoa lukemaan, älköön edes\nrukouksia. Kasvattaja tyytyköön heidän läsnäollessaan säännöllisesti\nlukemaan rukouksensa, heitä pakottamatta niihin osaa ottamaan. Olkoot\nrukoukset lyhyet, kuten Jeesus Kristus itse säätää. Suoritettakoon ne\naina sopivalla hartaudella ja kunnioituksella. Otettakoon huomioon,\nettä, kun pyydämme korkeimmalta olennolta tarkkaavaisuutta kuuntelemaan\nmeitä, hän voi sitä suuremmalla syyllä vaatia, että me kiinnitämme\ntäyden tarkkaavaisuutemme siihen, mitä aiomme hänelle sanoa.\n\nOn vähemmän tärkeätä, että nuoret tytöt pian oppivat tuntemaan\nuskonnon; paljon tärkeämpää on, että he oppivat sen hyvin tuntemaan ja\nettä sitä rakastavat. Jos teette uskonnon opetuksen heille\nrasittavaksi, jos kuvittelette heille Jumalaa olennoksi, joka alati on\nheille vihainen, jos hänen nimessään velvotatte heitä lukemattomiin\nvaivalloisiin velvollisuuksiin, joita eivät näe teidän itsenne koskaan\ntäyttävän, niin mitä muuta he voivat ajatella, kuin että katkismuksen\nosaaminen ja rukoileminen ovat pikkutyttöjen velvollisuuksia, ja mitä\nmuuta he voivat toivoa kuin että kasvaisivat suuriksi, päästäkseen\nvapaiksi kaikesta tästä pakollisuudesta! käyttäkää ennen kaikkea hyvää\nesimerkkiä. Ilman sitä ei koskaan saavuta mitään lapsiin nähden.\n\nUskonkappaleita selittäessänne antakaa selityksenne suoranaisen\nopetuksen muodossa älkääkä suorittako opetustanne kysymysten ja\nvastausten muodossa. Tyttöjen tulee aina vastata ainoastaan sitä, mitä\najattelevat, eikä sitä, mitä heille on saneltu. Katkismuksen kysyvä\nmuoto on järjetön, sillä vastauksillaan oppilas itse teossa opettaa\nopettajaa. Jopa nämä ovat valheita lasten suussa, he kun selittävät\nsellaista, mitä eivät ymmärrä, ja vakuuttavat sellaista, jota eivät\nkykene uskomaan. Näytettäköön minulle kaikkein viisaimmista miehistä\nvaan yksikin, joka ei valhettelisi lausuessaan katkismustaan!\n\nMeidän katkismuksemme ensimäinen kysymys kuuluu: \"Kuka sinut on\nmaailmaan synnyttänyt?\" Tähän pieni tyttö, joka varsin hyvin tietää,\nettä se on hänen äitinsä, kuitenkin epäröimättä vastaa: Jumala. Ainoa,\nmikä pienokaiselle tässä kohdin on selvää, on se, että hän kysymykseen,\njoka hänelle on tuiki käsittämätön, antaa vastauksen, jota hän vielä\nvähemmin ymmärtää.\n\nMinä toivoisin, että mies, joka hyvin tuntisi lapsen henkisen\nkehityskulun, kirjoittaisi katkismuksen lapsia varten. Tämä olisi\nkenties hyödyllisin kirja, joka koskaan on kirjoitettu, eikä se,\nluullakseni, tuottaisi kaikkein vähintä kunniaa tekijälleen. Aivan\nvarmaa on, että jos tuollainen kirja olisi hyvä, se ei ollenkaan olisi\nmeidän nykyisten katkismuksiemme kaltainen.\n\nSellainen katkismus olisi hyvä ainoastaan sillä ehdolla, että lapsi\nsiinä asetettuihin kysymyksiin itsestään osaisi vastata, ilman että\nolisi oppinut ulkoa vastauksia. Luonnollisesti tulisi lapsella olla\ntilaisuus itsellään joskus tehdä vuorostaan kysymyksiä. Saattaakseni\nymmärrettäväksi mitä tässä tarkoitan, tulisi minun kirjoittaa\nmallikatkismus. Mutta tiedän varsin hyvin mitä minulta sitä tehdäkseni\npuuttuu. Koetan kuitenkin antaa siitä likimääräisen käsityksen.\n\nKuvittelen siis, että tekijän, tullakseen meidän katkismuksemme\nensimäiseen kysymykseen, olisi alkaminen jotenkin tähän tapaan:\n\n_Kasvattajatar_. Muistatko vielä sitä aikaa, jolloin äitisi oli tyttö?\n\n_Tyttö_. En muista.\n\n_Kasvattajatar_. Miksi et? Onhan sinulla niin hyvä muisti.\n\n_Tyttö_. Eihän minua silloin vielä ollut olemassa.\n\n_Kasvattajatar_. Et siis aina ole elänyt?\n\n_Tyttö_. En.\n\n_Kasvattajatar_. Tuletko aina elämään?\n\n_Tyttö_. Tulen.\n\n_Kasvattajatar_. Oletko nuori vai vanha?\n\n_Tyttö_. Olen nuori.\n\n_Kasvattajatar_. Entä isoäitisi, onko hän nuori vai vanha?\n\n_Tyttö_. Hän on vanha.\n\n_Kasvattajatar_. Onko hän ollut nuori?\n\n_Tyttö_. On.\n\n_Kasvattajatar_. Minkätähden hän ei enää ole nuori?\n\n_Tyttö_. Sentähden, että hän on vanhentunut.\n\n_Kasvattajatar_. Oletko sinäkin tuleva vanhaksi, kuten hän?\n\n_Tyttö_. En tiedä.[165]\n\n_Kasvattajatar_. Missä ovat viimevuotiset hameesi?\n\n_Tyttö_. Ne on ratkottu rikki.\n\n_Kasvattajatar_. Ja miksi ne on ratkottu rikki?\n\n_Tyttö_. Sillä ne olivat minulle liian pienet.\n\n_Kasvattajatar_. Ja miksi ne olivat sinulle liian pienet?\n\n_Tyttö_. Siksi, että olen kasvanut.\n\n_Kasvattajatar_. Oletko vieläkin kasvava?\n\n_Tyttö_. Tietysti!\n\n_Kasvattajatar_. Mitä tulee suurista tytöistä?\n\n_Tyttö_. Heistä tulee rouvia.\n\n_Kasvattajatar_. Ja mitä tulee rouvista?\n\n_Tyttö_. Heistä tulee äitejä.\n\n_Kasvattajatar_. Millaisiksi äidit lopulta tulevat?\n\n_Tyttö_. He tulevat vanhoiksi.\n\n_Kasvattajatar_. Tuletko sinäkin siis vanhaksi?\n\n_Tyttö_. Tulen, kun minusta tulee äiti.\n\n_Kasvattajatar_. Ja miksi tulevat vanhat ihmiset?\n\n_Tyttö_. En tiedä.\n\n_Kasvattajatar_. Miten on käynyt isoisäsi?\n\n_Tyttö_. Hän on kuollut.[166]\n\n_Kasvattajatar_. Minkätähden hän on kuollut?\n\n_Tyttö_. Sentähden, että hän oli vanha.\n\n_Kasvattajatar_. Miten siis käy vanhojen ihmisten?\n\n_Tyttö_. He kuolevat.\n\n_Kasvattajatar_. Entä sinä itse, kun olet tullut vanhaksi, miten si...\n\n_Tyttö_ (keskeyttäen). Oh! Minä en tahdo kuolla!\n\n_Kasvattajatar_. Lapseni, ei kukaan tahdo kuolla, ja kuitenkin kaikki\nihmiset kuolevat.\n\n_Tyttö_. Kuinka? Onko äitikin kuoleva?\n\n_Kasvattajatar_. On, kuten kaikki muutkin. Naiset tulevat vanhoiksi,\nsamoin kuin miehetkin, ja vanhuus johtaa kuolemaan.\n\n_Tyttö_. Mitä tulee tehdä, että tulisi hyvin myöhään vanhaksi?\n\n_Kasvattajatar_. Elää ymmärtäväisesti niin kauan kun on nuori.\n\n_Tyttö_. Minä olen aina oleva ymmärtäväinen.\n\n_Kasvattajatar_. Sen parempi sinulle. Mutta luuletko silti voivasi elää\naina?\n\n_Tyttö_. Kun tulen hyvin, hyvin vanhaksi...\n\n_Kasvattajatar_. No siis?\n\n_Tyttö_. Kun on niin vanha, niin täytyy, kuten sanotte, kuolla.\n\n_Kasvattajatar_. Sinäkin olet siis kerran kuoleva?\n\n_Tyttö_. Oi sentään, olen kerran kuoleva!\n\n_Kasvattajatar_. Kuka eli siis ennen sinua?\n\n_Tyttö_. Isäni ja äitini.\n\n_Kasvattajatar_. Kuka eli ennen heitä.\n\n_Tyttö_. Ennen heitä elivät heidän vanhempansa.\n\n_Kasvattajatar_. Kuka on elävä sinun jälkeesi?\n\n_Tyttö_. Lapseni ovat elävät minun jälkeeni.\n\n_Kasvattajatar_. Ja kuka heidän jälkeensä?\n\n_Tyttö_. Heidän lapsensa, j.n.e.\n\nJatkamalla tätä menettelytapaa, tulee huomaamaan, jos tekee selviä\njohtopäätöksiä, että ihmissuvulla, kuten kaikilla muilla olioilla, on\nalkunsa ja loppunsa, s.o. että sillä on isä ja äiti, joilla ei ollut\nisää ja äitiä, ja että lopulta tulee olemaan lapsia, joilla ei ole\nlapsia.[167] Ainoastaan esittämällä pitkän sarjan tämäntapaisia\nkysymyksiä voi tarpeeksi valmistaa katkismuksen ensimäistä kysymystä.\nVasta silloin voi tehdä tämän kysymyksen ja silloin vasta lapsi kykenee\nsitä ymmärtämään. Mutta mikä ääretön harppaus siitä toiseen\nvastaukseen, joka, niin sanoakseni, antaa määritelmän Jumalan\nolemuksesta! Milloin tämä kuilu on täytettävä? Jumala on henki? Pitääkö\nminun upottaa lapsen ymmärrys tuohon himmeän metafysiikan mereen,\njoista miestenkin on niin vaikea upottuaan pelastua? Pikkutytön tehtävä\nei ole ratkaista näitä kysymyksiä; hänen tehtävänänsä on korkeintaan\nasettaa ne. Jos tämä tapahtuu, olen vastaava hänelle yksinkertaisesti:\n\"Kysyt minulta, mikä Jumala on, mutta sitä ei ole helppo sanoa. Jumalaa\nei voi kuulla, ei nähdä eikä koskettaa; hänet tunnetaan ainoastaan\nhänen teoistaan. Voidaksesi kuvitella millainen hän on, sinun tulee\nensin tietää, mitä hän on tehnyt.\"\n\nVaikka meidän dogmimme kaikki sisältävät yhtä paljon totuutta, eivät\nkuitenkaan kaikki siltä ole yhtä tärkeitä. Jumalalle on aivan\nyhdentekevää, tunnemmeko hänen kunniansa joka suhteessa, mutta\ninhimilliselle yhteiskunnalle ja kaikille sen jäsenille on tärkeätä,\nettä jokainen ihminen tuntee ja täyttää ne velvollisuudet,\nlähimmäistään ja itseään kohtaan, jotka Jumalan laki hänelle säätää.\nTätä meidän tulee lakkaamatta toisillemme opettaa, ja etupäässä\nvanhemmat ovat velvolliset tätä opettamaan lapsilleen. Se, että muuan\nneitsyt on luojansa äiti, että tämä neitsyt on synnyttänyt Jumalan tai\nainoastaan ihmisen, johon Jumala on yhtynyt, se että Isällä on sama tai\nerilainen luonne, että Pyhä henki vuotaa ulos heistä jommastakummasta,\njotka ovat toistensa kaltaiset, tai molemmista yhteisesti -- tämä\nkaikki on sellaista, joka tosin on näennäisesti olennaista, mutta jonka\nratkaisu ei ole tärkeämpää ihmiskunnalle kuin mitä on tietää minä\npäivänä tulee viettää pääsiäistä, onko rukoiltava rukousnauhaa\nkäyttämällä, tuleeko paastota, olla lihaa syömättä, puhua latinaa vai\nranskaa kirkossa, koristaa seiniä kuvilla, lukea vai kuulla messua, ja\nsaavatko katolilaiset papit naida. Ajatelkoon kukin näistä asioista\nmitä tahtoo, se ei mielestäni liikuta muita. Mitä minuun tulee, se on\nminulle vallan yhdentekevää. Mutta se, mikä minulle ja kaikille\nkanssaihmisilleni on tärkeätä, on, että jokaisen tulee tietää olevan\nolemassa inhimillisten kohtaloiden Ohjaajan, jonka lapsia me kaikki\nolemme ja joka käskee meidän kaikkien olla oikeamielisiä, rakastaa\ntoinen toistamme, olla avuliaita ja armeliaita, täyttää lupauksemme\nkaikille, omille ja hänen vihollisilleenkin. Lisäksi on tärkeätä\ntietää, että tämän elämän näennäinen onni ei ole minkäänarvoinen, että\ntätä elämää seuraa toinen elämä, jossa tämä ylin Olento on palkitseva\nhyviä ja tuomitseva pahoja. Nämä ja tämäntapaiset opinkappaleet ovat\ntärkeät opettaa nuorisolle ja juurrutettavat kansalaisten vakaumukseen.\nJokainen, joka niitä vastustaa, ansaitsee rangaistuksen, se on\nkieltämätöntä. Sillä hän on järjestyksen häiritsijä ja yhteiskunnan\nvihollinen. Se, joka sivuuttaa ne ja tahtoo istuttaa meihin omia\nyksityisiä mielipiteitään, joutuu samaan lopputulokseen, joskin\nseuraten päinvastaista tietä. Hän kun tahtoo omalla tavallaan ylläpitää\njärjestystä, hän itse teossa häiritsee rauhaa. Uhkamielisessä\nylpeydessään hän esiintyy Jumaluuden tulkitsijana ja vaatii itselleen\nJumalan nimessä ihmisten ylistystä ja kunnioitusta, täten itse\ntekeytyen Jumalaksi, mikäli hänen asemansa sallii.\n\nSivuuttakaa siis kaikki nuo salaperäiset dogmit, jotka meille ovat\npelkkiä sanoja, ilman aatesisällystä, kaikki nuo omituiset opit, joiden\nturha tarkastaminen niiden harjottajissa korvaa hyvettä, saattaen\nheidät pikemmin mielettömiksi kuin hyviksi. Pysytelkää aina lapsianne\nsiinä ahtaassa dogmien piirissä, joka on moraalin yhteydessä. Koettakaa\nheissä synnyttää se vakaumus, ettei meille mikään muu ole hyödyllistä\nkuin se, mikä opettaa meitä oikein ja hyvin toimimaan. Älkää suinkaan\nkasvattako tyttäriänne teologeiksi ja filosofeiksi. Opettakaa heille\ntaivaallisista asioista ainoastaan sellaista, mikä edistää inhimillistä\nviisautta. Totuttakaa heitä tuntemaan alati olevansa Jumalan silmien\nedessä, pitämään häntä tekojensa, ajatustensa, hyveensä ja\nhuvituksiensa todistajana. Opettakaa heitä lisäksi tekemään hyvää ilman\nhuomionherättämisen halua ja yksistään siitä syystä, että Jumala hyvää\nrakastaa. Opettakaa heitä vielä napisematta kestämään kärsimystä\najatellen, että hän siitä on antava korvausta, sanalla sanoen aina\nelämässään käyttäymään tavalla, josta voivat iloita kun kerran astuvat\nhänen eteensä. Tämä on oikea uskonto; se on myös ainoa uskonnon muoto,\njoka ei siedä väärinkäytöstä ja joka ei aiheuta jumalattomuutta ja\nuskonkiihkoa. Saarnattakoon kuinka monta ylevämpää uskontoa tahansa,\nminä puolestani en kuitenkaan tule tunnustamaan mitään muuta uskontoa.\n\nMuuten on hyvä ottaa huomioon, että, siihen ikään asti, jolloin järki\nvalistuu ja heräävä tunne-elämä panee omantunnon puhumaan, hyvä ja paha\non nuorisolle se, mitä sitä ympäröivät henkilöt hyväksi ja pahaksi\narvostelevat. Se, mikä nuorille tytöille käsketään, on hyvää, se, mikä\nheiltä kielletään, on pahaa; sen enempää heidän ei tarvitse tietää.\nTästä huomaa, kuinka tärkeätä on -- tytöille vielä tärkeämpää kuin\npojille -- millaisia ihmisiä valitaan heidän kanssaan seurustelemaan ja\nheihin vaikuttamaan. Lopulta saapuu se hetki, jolloin tytöt itsestään\nalkavat arvostella asioita, ja silloin on aika muuttaa heidän\nkasvatussuunnitelmaansa.\n\nOlen kenties tästä tähän asti jo puhunut liiaksi. Millaisiksi\nkehittäisimmekään naiset, jos asettaisimme heidän laikseen yksinomaan\nyleiset ennakkoluulot! Älkäämme suinkaan siihen määrin alentako sitä\nsukupuolta, joka meitä hallitsee ja joka meille tuottaa kunniaa,\nellemme ole sitä halventaneet. On olemassa koko ihmissukua koskeva\nlaki, joka on aikaisempi yleistä mielipidettä. Tämän lain\njärkähtämättömään johtoon tulee kaikkien muiden lakien alistua. Se näet\ntuomitsee ennakkoluulotkin, ja ainoastaan siinä määrin kuin ihmisten\nkunnioitus on sopusoinnussa sen kanssa, tämä kunnioitus voi olla\nauktoriteettinamme.\n\nTämä laki on sisäinen tunteemme. En tässä toista mitä siitä aikaisemmin\nolen sanonut. Mainitsenhan vaan, että jos eivät nämä kaksi puheena\nolevaa lakia ole ohjaavina naisten kasvatuksessa, se on aina oleva\npuutteellinen. Tunne ilman yleistä mielipidettä ei ole heille antava\ntuota hengen herkkää hienoutta, joka hyville tavoille tuottaa maailman\nkunnioituksen, ja yleinen mielipide ilman tunnetta on saattava naiset\npetollisiksi ja siveettömiksi ja on paneva ulkokuoren todellisen hyveen\nsijaan.\n\nOn siis tärkeätä heissä viljellä henkistä kykyä, joka kelpaa\nratkaisijaksi noiden molempien ohjaajien välillä, kykyä joka ei päästä\nomaatuntoa eksymään ja joka oikaisee ennakkoluulojen väärät päätelmät.\nTämä kyky on järki. Mutta kuinka moni kysymys tunkee esiin tätä\nsanaa mainittaessa! Kykenevätköhän naiset vankkoja järkipäätelmiä\ntekemään? Onko siis todella tärkeätä, että he koettavat kehittää\narvostelukykyään? Onko tämä kehittäminen todella saavuttava toivottua\nmenestystä? Onko se hyödyllinen naiselle olennaisille tehtäville,\nsoveltuuko se yhteen sen yksinkertaisuuden kanssa, joka hänelle sopii?\n\nNäitä kysymyksiä pohditaan ja ratkaistaan eri tavoin, ja siinä\njoudutaan päinvastaisiin äärimäisyyksiin. Niinpä toiset säätävät, että\nnaisen yksinomaan tulee perheessään ommella ja kehrätä palvelijattarien\nkanssa, ja täten he hänestä tekevät talonisännän ensimäisen\npalvelijattaren. Toiset eivät taas tyydy lujentamaan naisen oikeuksia,\nvaan tahtovat, että he anastaisivat miestenkin oikeudet. Sillä jos\nheidän sukunsa olennaisissa oikeuksissa asetamme heidät yläpuolelle\nmiehiä ja kaikessa muussa teemme naisen miehen vertaiseksi, niin mitä\ntämä muuta on kuin siirtää naiselle se ylemmyyden ja etevämmyyden\nasema, jonka luonto on aviomiehelle antanut?\n\nSe järkevyys, jota mies tarvitsee tunteakseen velvollisuutensa, ei ole\nmonimutkainen. Se järkevyys, joka johtaa naista tuntemaan omia\nvelvollisuuksiaan, on vielä yksinkertaisempi. Se kuuliaisuus ja\nuskollisuus, jota hän on velkapää osottamaan miehelleen, se hellyys ja\nhuolenpito, jota hän on velvollinen omistamaan lapsilleen, ovat niin\nluonnollisia ja ilmeisen selviä seurauksia hänen asemastaan, ettei hän,\njos vaan on vilpitön, voi vastustaa sitä sisäistä tunnetta, joka häntä\nohjaa, eikä olla tuntematta velvollisuuttaan, jos hänen kiintymyksensä\nvielä on turmeltumaton.\n\nMinä puolestani en erotuksetta moittisi sitä, että vaimo yksinomaan\nharrastaisi sukupuolensa töitä ja että hänet kaiken muun suhteen\nannettaisiin olla mitä suurimmassa tietämättömyydessä. Mutta tätä\nvarten vaadittaisiin hyvin yksinkertaisia ja puhtaita julkisia tapoja\nja hyvin syrjäisiä elintapoja. Suurissa kaupungeissa ja turmeltuneiden\nmiesten seurassa tällainen nainen olisi liian helposti vieteltävissä.\nUsein hänen hyveensä jäisi pelkän sattuman varaan. Tällä filosofisella\nvuosisadalla naisella tulee olla hyve, joka kestää koettelemuksia.\nHänen tulee edeltäpäin tietää sekä mitä hänelle voidaan sanoa, että\nmitä hänen siitä tulee ajatella.\n\nOnhan nainen riippuvainen miesten arvosteluista, ja hänen tulee siis\nansaita heidän kunnioituksensa. Hänen tulee ennen kaikkea saavuttaa\nmiehensä kunnioitus. Hänen ei tule ainoastaan saattaa miestään\nrakastamaan hänen persoonaansa, vaan myös saamaan hänet hyväksymään\nhänen käytöksensä. Hän tulee muiden silmissä saattaa tunnustetuksi\nmiehensä valinta ja saattaa miehensä kunnioitetuksi sen kunnioituksen\nnojalla, jota osotetaan hänen vaimolleen. Mutta miten hän kaikessa\ntässä voi onnistua, jos ei tunne meidän laitoksiamme, ellei hän tiedä\nmitään tavoistamme, seurustelusäännöistämme, ellei hän tunne\ninhimillisten arvostelmien aiheuttajia eikä niitä intohimoja, jotka\nmääräävät noita arvostelmia? Juuri senvuoksi, että nainen on samalla\nkertaa riippuvainen omastatunnostaan ja toisten mielipiteistä, hänen\ntulee oppia toisiinsa vertaamaan näitä kahta ohjaajaa, niitä yhteen\nsovittamaan ja antamaan etusija edelliselle ainoastaan silloin, kun ne\nmolemmat ovat keskenään ristiriidassa. Täten hänestä tulee omien\ntuomariensa tuomari, ja hän ratkaisee itse, milloin hänen tulee alistua\nniiden tuomioihin, milloin ne hylätä. Ennenkuin hän hylkää tai hyväksyy\nniiden ennakkoluulot, hän niitä punnitsee. Hän oppii hakemaan niiden\nalkujuuren, niiden pahoja vaikutuksia välttämään ja antamaan niille\nedullisen käänteen. Hän pitää huolta siitä, ettei koskaan joudu\nmoitteen alaiseksi, jos hänen velvollisuutensa sallii hänen sitä\nvälttää. Mutta ei mitään kaikesta tästä voi tehdä, ellei kehitä hänen\nälyänsä ja järkeänsä.\n\nPalaan aina perusaatteeseeni, ja se tarjoaa minulle kaikkien\nvaikeuksieni ratkaisun. Tutkin olevaista, etsin sen syitä ja huomaan\nlopulta, että kaikki, mikä on olemassa, myöskin on hyvin. Astun\nvieraanvaraiseen taloon, jonka isäntä ja emäntä yhdessä täyttävät\nkestiystävyyden velvollisuuksia. Kummallakin on ollut samanlainen\nkasvatus, kumpikin on yhtä kohtelias, molemmilla on yhtä paljon aistia\nja henkevyyttä, kumpaakin elähyttää sama halu hyvin vastaanottaa\nvieraitaan ja päästää heidät luotaan menemään tyytyväisinä\nisäntäväkeen. Mies ei laiminlyö ainoatakaan huolenpitoa, vaan tarkkaa\nkaikkea: hän kulkee edestakaisin, kiertelee huoneissa ja vaivaa itseään\nlukemattomilla tavoin. Hän tahtoisi olla pelkkää tarkkaavaisuutta.\nVaimo pysyy paikallaan; pieni seurapiiri kokoontuu hänen ympärilleen ja\nnäyttää häneltä peittävän muut vieraat. Kuitenkaan ei vierashuoneessa\ntapahdu mitään, jota hän ei huomaisi, sieltä ei lähde pois kukaan,\njonka kanssa hän ei olisi puhunut. Hän ei ole laiminlyönyt mitään\nsellaista, joka on voinut huvittaa kaikkia, hän ei ole kellekään\nsanonut mitään sellaista, joka ei häntä olisi miellyttänyt. Ja\nollenkaan häiritsemättä seuraelämän järjestystä hän muistaa yhtä hyvin\nhuomaamattomimman vieraista kuin kaikkein huomatuimman. Pöytä on\nkatettu, käydään ruualle. Isäntä, joka tietää mitkä vieraat hyvin\nsoveltuvat yhteen, asettaa heidät istumaan pöydän ääreen, sen mukaan\nkuin katsoo sopivaksi. Emäntä, vaikka ei ollenkaan tuntisi noita\nseikkoja, ei erehdy vieraiden vieruskumppanien valinnassa. Hän näet jo\non heidän silmistään ja koko esiintymisestään huomannut, kuka sopii\nkunkin pöytäkumppaniksi, ja kukin on saava sen paikan, jota haluaa. En\nväitä, että joku vieraista ruokia tarjottaessa unhotettaisiin. Onhan\nisäntä kiertänyt ympäri, eikä hän siis unhota ketään. Mutta emäntä\narvaa mitä ruokalajia kukin mielihyvällä katselee ja tarjoaa kullekin\nsitä. Vaikka hän puhuu naapuriensa kanssa, luo hän katseensa pöydän\npäähän asti. Hän näkee, kuka ei syö siitä syystä, ettei hänellä ole\nnälkä ja kuka ei rohkene ottaa eteensä tai pyytää senvuoksi, että on\nkömpelö tai ujo. Noustessaan pöydästä jokainen luulee, että emäntä on\najatellut yksistään häntä. Ja kaikki luulevat, ettei hän ole itse\nehtinyt syödä ainoatakaan palaa. Mutta itse teossa hän on syönyt\nenemmän kuin kukaan muu.\n\nKun kaikki vieraat ovat menneet, isäntäväki puhuu pitojen\nyksityiskohdista. Mies kertoo mitä hänelle on sanottu, mitä ovat\nsanoneet ja tehneet ne, joiden kanssa hän on keskustellut. Vaimo tosin\nei tässä suhteessa aina tee tarkinta selkoa, mutta sen sijaan häneltä\nei ole jäänyt huomaamatta mitä hiljaa on kuiskattu salin toisessa\npäässä. Hän tietää mitä se ja se ajatteli, mistä se tai se puhe tai\nkädenliike johtui. Tuskin on ollut ainoatakaan kuvaavaa ilmettä, jonka\nmerkitystä hän ei heti osaisi selittää, melkein aina osuen oikeaan.\n\nSama älykäs taitavuus, joka saattaa hienon maailman naisen niin\nhuomattavan etevällä tavalla emännän tehtäviä suorittamaan, saattaa\nmyös keikailevan naisen ylen eteväksi taidossa huvittaa useita\nihailijoita. Se viekkaus, johon keikailun on turvautuminen, vaatii\nvielä hienompaa taitoa kuin kohteliaisuus. Kun näet kohtelias nainen\nvaan on kohtelias kaikille, niin hän on täyttänyt kaikkien vaatimukset;\nmutta keikaileva nainen tällaisella taitamattomalla yksitoikkoisuudella\npian menettäisi kaiken valtansa. Jos hän osottautuisi yhtä\nystävälliseksi kaikille ihailijoilleen, hän pian vierottaisi ne kaikki\npois luotaan. Seuraelämässä se kohtelutapa, jota kaikille osotetaan,\nluonnollisesti miellyttää ja tyydyttää kaikkia. Kunhan vaan saa\nosakseen hyvän kohtelun, ei juuri välitä siitä, että muutamia asetetaan\netusijaan. Mutta rakkausasioissa suosio, joka ei ole yksinomainen, on\nsolvaus. Arvonsa tunteva mies tahtoisi sata kertaa ennemmin että häntä\nyksinään pahoin kohdellaan, kuin että hänen osakseen tulevat samat\nhyväilyt kuin useille muille. Pahinta, mikä hänelle voi tapahtua on se,\nettei hänelle osoteta yksinomaista huomiota. Naisen, joka tahtoo\npysyttää useampia ihailijoita, tulee siis luulotella jokaiselle heistä,\nettä hän hänet asettaa etusijaan, ja tulee luulotella hänelle sitä\ntoisten läsnäollessa, joille hän taas hänen läsnäollessaan uskottelee\nheitä yksinomaan suosivansa.\n\nJos tahdotte nähdä pahassa pulassa olevaa miestä, niin asettakaa kahden\nnaisen seuraan mies, jolla on salainen suhde kumpaankin, ja tarkatkaa\nmiten nolon näköinen hän on. Asettakaa samoissa olosuhteissa oleva\nnainen kahden miehen seuraan (ja epäilemättä tällaiset tapaukset eivät\nole harvinaisemmat). Silloin ihmettelette sitä taitavuutta, jolla hän\nvetää kumpaakin nenästä ja menettelee niin, että kumpikin asettaa\ntoisen ivansa esineeksi. Jos tämä nainen osottaisi kummallekin\nrakastajalleen samaa luottamusta ja olisi kumpaakin kohtaan yhtä\ntuttavallinen, niin nämä eivät hetkeäkään antaisi itseään pettää. Jos\nhän kohtelisi heitä molempia yhtä hyvin, hän epäilemättä täten\nilmaisisi, että heillä molemmilla on samat oikeudet hänen suhteensa.\nMutta hänpä osaa tässä kohdin menetellä paljoa taitavammin. Kaukana\nsiitä, että kohtelisi heitä samalla tavoin, hän teeskentelee tekevänsä\neroa heidän välillään; hän tietää varsin hyvin, että se, jota hän\nimartelee, luulee tämän tapahtuvan hellyydestä ja että se, jota hän\nkohtelee kylmäkiskoisesti, luulee tämän kohtelun johtuvan loukatusta\nrakkaudesta. Täten kumpikin tyytyväisenä osaansa huomaa tuon naisen\nalati kääntävän huomionsa häneen, vaikka hän itse teossa koko ajan vaan\najattelee itseään.\n\nYleisessä miellyttämishalussaan keikailu keksii vielä muita samanlaisia\nkeinoja. Oikut herättäisivät pelkkää vastenmielisyyttä, ellei niitä\nosattaisi taitavasti käyttää. Mutta juuri senkautta, että keikaileva\nnainen niitä taitavasti käyttää tarkoituksiinsa, hän niistä tekee mitä\nvahvimmat kahleet orjilleen.\n\n    Usa ogn' arte la donna, onde sia colto\n    Nella sua rete alcun novello amante;\n    Ne con tutti, ne sempre un stesso volto\n    Serba, ma cangia a tempo atto e sembiante.[168]\n\nMihin muuhun perustuisikaan tämä taito kuin hienoon ja alituiseen\nhavaitsemiseen, joka saattaa naisen joka hetki huomaamaan, mitä\nliikkuu miesten sydämissä ja joka saattaa hänet jokaista salaista\nmielenliikutusta huomatessaan käyttämään tarvittavaa voimaa tuota\nmielenliikutusta ehkäistäkseen tai kiillottaakseen. Voidaanko tämä\ntaito oppia? Ei; se on naisilla synnynnäinen; se on heillä kaikilla,\neivätkä miehet koskaan voi sitä hankkia itselleen yhtä suuressa määrin.\nSe on naissukupuolen olennaisia ominaisuuksia. Mielenmaltti, tarkka,\nterävä tajuaminen ja hieno huomiokyky -- siinä naisen tiedot. Siinä,\nmiten taitavasti he osaavat käyttää näitä tietojaan, ilmaantuu heidän\nkykynsä.\n\nNäin on laita, ja olemme nähneet, miksi niin pitää olla. Naiset ovat\nviekkaita ja vilpillisiä, näin sanotaan; niin ei ole laita. Alunpitäen\nhe eivät sellaisia ole, vaan muuttuvat sellaisiksi lopulta. Heille\nolennainen kyky on taitavuus eikä vilpillisyys. Seuratessaan\nsukupuolensa todellisia taipumuksia he eivät edes valehdellessaan ole\nvilpillisiä. Miksi vaaditte vastausta heidän suultaan, kun sen ei\nolekaan määrä tätä vastausta antaa? Kysykää heidän katseiltaan,\nheidän kasvoväriltään, heidän hengitykseltään, heidän heikolta\nvastustukseltaan -- siinä se kieli, jonka luonto on antanut heille\nheidän vastatakseen miehille. Heidän suunsa sanoo aina: ei; ja niin sen\ntulee sanoa. Mutta siihen yhtynyt äänenpaino ei osaa valehdella. Eikö\nkenties naisella ole samoja tarpeita kuin miehellä, vaikka hänellä ei\nole samoja oikeuksia niitä ilmaista? Hänen kohtalonsa olisi liian kova,\nellei hän, halutessaan jotakin oikeutta, voisi toisella tavoin korvata\nsitä kieltä, jota ei rohkene käyttää. Pitääkö hänen kainoutensa saattaa\nhänet onnettomaksi? Eikö hän tarvitse taitoa ilmaista pyyteitään, niitä\npaljastamatta? Kuinka taitavasti hänen täytyykään menetellä jotta\nmiehen olisi pakko häneltä ryöstäen ottaa sellaista, minkä hän itse\nteossa palavasti myöntäisi! Kuinka tärkeätä hänelle onkaan oppia\nliikuttamaan miehen sydäntä, ilman että näyttää häntä ajattelevan!\nKuinka viehättävä on taru Galatean omenasta ja taitamattomasta paosta!\nMitäpä Galatealla olisi ollut lisättävää? Olisiko hänen pitänyt sanoa\npaimenelle, joka seurasi häntä pajujen suojaan, että hän pakeni sinne\nainoastaan siinä tarkoituksessa, että tahtoi houkutella häntä tulemaan\nperässä? Silloin hän oikeastaan olisi valehdellut, sillä silloin hän ei\nenää olisikaan houkutellut paimenta häntä seuraamaan. Kuta\npidättyväisempi nainen on, sitä taitavampi hänen tulee olla, jopa\nsuhteissaan mieheensäkin. Minä puolestani väitän, että pitämällä\nkeikailua sopivien rajojen sisällä, saatamme sen siveäksi ja toden\nluonnolliseksi, jopa luomme siitä kunniallisuuden lain.\n\n\"Hyve muodostaa jakamattoman ykseyden\", sanoi sattuvasti eräs\nvastustajistani. Eikä sitä saata jakaa, niin että hyväksyy toisen\npuolen ja hylkää toisen. Kun sitä rakastamme, rakastamme sitä\nkokonaisena ja eheänä. Tunteilta, joita emme saa tuntea, suljemme\nsydämemme, kun voimme, mutta aina suumme. Moraalinen totuus ei ole\nkaikki se, mikä on olevaista, vaan se, mikä on hyvää. Pahaa ei pitäisi\nolla olemassa, ainakaan sitä ei pidä tunnustaa, varsinkin kun se tämän\ntunnustuksen kautta saavuttaisi merkityksen, jota sillä muuten ei\nolisi. Jos joutuisin kiusaukseen varastaa, ja jos ilmaisemalla tämän\nkiusaukseni viekottelisin jotakin toista henkilöä rupeamaan\nrikostoverikseni, niin eikö kiusaukseni ilmaiseminen olisi samaa kuin\njoutuminen sen alaiseksi? Miksi sanotte, että häveliäisyys saattaa\nnaiset vilpillisiksi? Ovatko ne naiset, jotka enimmin menettävät\nhäveliäisyytensä, muita vilpittömämmät? Päinvastoin; he ovat tuhat\nkertaa vilpillisemmät. Tuollaiseen suureen turmeluksentilaan nainen\nvajoaa ainoastaan harjottamalla paheita, jotka kaikki luopumatta häneen\njuurtuvat ja jotka saattavat hallita ainoastaan juonien ja valheen\navulla.[169] Päinvastoin ne naiset, joilla vielä on hävyntunnetta,\njotka eivät ylpeile vioistaan, jotka osaavat peittää pyyteensä niiltä\nmiehiltä, mitkä heissä ovat herättäneet nuo pyyteet, jotka ainoastaan\nvaivoin ilmaisevat sydämensä salaisuudet, ovat muissakin suhteissa\nvilpittömimmät, suorimmat, kaikissa sitoumuksissaan uskollisimmat ja\nsellaisia, joihin yleensä voi enimmin luottaa.\n\nMinun tietääkseni on tässä suhteessa mainittu poikkeuksena ainoastaan\nneiti Lenclos. Häntä onkin pidetty ihmeenä. Hänen sanotaan vallan\nmiesten tavoin halveksineen sukupuolensa hyveitä. Kehutaan hänen\navomielisyyttään, suoruuttaan, varmaa seurustelutapaansa, hänen\nuskollisuuttaan ystävyydessä. Hänen ylistelynsä taulu maalataan\ntäydelliseksi sanomalla, että hän lopulta muuttui mieheksi. Olkoon\nmenneeksi. Mutta minäpä vaan en olisi huolinut tuota miesmäistä olentoa\nystäväkseni enkä rakastajattarekseni.\n\nKaikki tämä ei ole ollenkaan niin vierasta aineelleni, kuin miltä\nsaattaa näyttää. Näen hyvin minne tähtäävät nykyajan filosofian\nperiaatteet, jotka ivaavat naissukupuolen häveliäisyyttä ja kuviteltua\nvilpillisyyttä. Huomaan myöskin, että tämän filosofian varmin vaikutus\non oleva se, että se riistää vuosisatamme naisilta sen vähäisen\nkunniallisuuden, joka sille vielä on säilynyt.\n\nNäiden mietteiden jälkeen luulen voitavan yleisesti määrätä,\nminkälainen kasvatussuunta sopii naisen hengelle, ja millaisiin\ntiedonesineisiin tulee nuoruudesta alkaen kääntää heidän huomionsa ja\npunniskelunsa.\n\nOlen jo sanonut, että naissukupuolen velvollisuuksia on helpompi\nhuomata kuin täyttää. Ensimäinen seikka, joka naisten tulee oppia, on\nnoiden velvollisuuksien rakastaminen sen nojalla, että niiden\ntäyttäminen heitä hyödyttää. Tämä ainoa keino saattaa ne heille\nhelpoksi täyttää. Kullakin säädyllä ja iällä on omat velvollisuutensa.\nJokainen oppii pian tuntemaan velvollisuutensa, jos hän vaan niitä\nrakastaa. Naiset, kunnioittakaa ennen kaikkea naissäätyänne; mihin\nasemaan tahansa taivas teidät asettaakin, niin teistä silloin tulee\nhyviä aviovaimoja. Pääasia on se että tulemme sellaisiksi, joiksi\nluonto meidät on määrännyt. Liian usein tulemme sellaisiksi, joiksi\nihmiset meitä määräävät.\n\nAbstraktisten ja teoreettisten totuuksien etsintä, tieteiden perusteet\nja aksiomit, sanalla sanoen kaikki mikä pyrkii yleistämään käsitteitä\nja aatteita, ei kuulu naisten alaan. Heidän opintonsa tulee kokonaan\nrajoittua käytännöllisyyden alaan. Naisen tulee panna käytäntöön ne\nperiaatteet, jotka mies on löytänyt, ja hänen tulee tehdä ne huomiot,\njotka johtavat miestä toteuttamaan periaatteitaan. Kaikkien naisten\nälyllisten harrastusten, jotka eivät välittömästi liity heidän\nvelvollisuuksiinsa, tulee kohdistua miehen tutkimiseen ja sellaisten\nmieluisten tietojen hankkimiseen, jotka yksinomaan koskevat\nmakuasioita. Sillä mitä nerontuotteisiin tulee, ne käyvät yli heidän\nkäsityskykynsä. Heillä ei myöskään ole tarpeeksi säntillisyyttä ja\ntarkkaavaisuutta, voidakseen onnistua eksaktisten tieteiden alalla. Ja\nmitä tulee luonnontieteisiin, niin ne soveltuvat sille sukupuolelle,\njoka on toimivampi, enemmän ulkoilmassa liikkuva, joka näkee enemmän\nesineitä, jolla on enemmän voimaa ja joka tätä voimaansa enemmän\nharjottaa -- tälle sukupuolelle soveltuu tehtävä arvostella aisteilla\nhavaittavien esineiden suhteita ja luonnonlakeja. Nainen, joka on\nheikko ja joka ei kykene oikeassa valossa näkemään ulkomaailmaa, pitää\ntärkeinä ja arvostelee ainoastaan niitä käytinvoimia, jotka hän voi\nsaada vaikuttamaan, korvatakseen heikkouttaan, ja nämä vaikuttimet ovat\nmiehen intohimot. Hänen koneistonsa, jota hän tähän tarkoitukseen\nkäyttää, on vahvempi kuin miehillä, kaikki hänen vaikuttimensa\ntähtäävät ihmissydämen järkyttämiseen. Kaikkea sitä, mitä hänen oma\nsukupuolensa ei kykene omin voimin aikaansaamaan, mutta mikä hänelle on\ntärkeätä tai miellyttävää, hänen tulee osata saada miehet tekemään.\nHänen tulee siis perinpohjin tutkia miehen henkisiä ominaisuuksia; ei\nabstraktisesti näitä ominaisuuksia yleensä, vaan niiden miesten\nhenkisiä ominaisuuksia, jotka häntä ympäröivät, joista hän on\nriippuvainen joko lain tai mielipiteen nojalla. Hänen tulee oppia\ntunkemaan heidän tunteisiinsa heidän puheidensa, tekojensa, katseidensa\nja liikkeidensä avulla. Omien puheidensa, tekojensa, katseidensa ja\nliikkeidensä avulla hänen tulee osata ilmaista mitä tunteita tahansa,\nilman että edes näyttää sitä ajattelevan. Miehet filosofeeraavat\nparemmin ihmissydämen ominaisuuksia; mutta nainen lukee paremmin\nmiesten sydämen tunteita. Naisten tehtävä on, niin sanoakseni, löytää\nkokeileva moraali, miesten tehtävä on muodostaa se järjestelmäksi.\nNaisella on enemmän henkevyyttä, miehellä enemmän neroa. Nainen tekee\nhuomioita, mies järkeilee. Tästä yhteisvaikutuksesta johtuu mitä selvin\ntieto ja mitä täydellisin tiede, jonka ihmisjärki itsensä suhteen\nsaattaa saavuttaa, sanalla sanoen varmin itsensä ja muiden ihmisten\ntuntemus, joka sukumme tajuntakyvylle on mahdollinen. Täten taito\nlakkaamatta voipi pyrkiä täydellisemmäksi tekemään luonnon tarjoamia\nvälikappaleita.\n\nMaailma on naisten kirja. Jos he sitä väärin lukevat, se on heidän\nvikansa, tai joku intohimo heitä sokaisee. Kuitenkin oikea perheenäiti,\nkaukana siitä, että olisi seuramaailman nainen, on talossaan yhtä\nsuljettuna pois maailmasta kuin nunna luostarissaan. Tulisi siis niiden\nnuorten naisten suhteen, jotka naitetaan, menetellä samoin, kuin\nmenetellään tai pitäisi menetellä niiden nuorten neitosten suhteen,\njotka suljetaan luostareihin. Heille pitäisi näet osottaa ne\nhuvitukset, joita vailla tulevat olemaan, ja pitäisi osottaa ne heille,\nennenkuin heidät pakotetaan niistä luopumaan, jotta ei heille\ntuntemattomien huvien väärä kuva sittemmin vie harhaan heidän sydämiään\nja häiritse heidän syrjäisen tyyssijansa onnea. Ranskassa nuoret naiset\nelävät luostarissa, mutta mentyään naimisiin he esiintyvät kaikkialla\njulkisuudessa. Muinaiskansoilla laita oli vallan päinvastainen.\nTytöillä oli, kuten olen sanonut, paljon pelejä ja julkisia juhlia;\nvaimot elivät syrjässä. Tämä tapa oli järkevämpi ja ylläpiti paremmin\ntapoja. Jonkunmoinen keikailu on sallittu naimaikäisille neitosille,\nhuvitteleminen on heille varsin tärkeä asia. Vaimoilla on kotonaan\ntoisia huolia, heidän kun ei enää tarvitse hakea itselleen miestä.\nMutta tällaiseen reformiin he eivät olisi tyytyväiset, ja\nvalitettavasti he määräävät käytöstavan. Äidit, ottakaa ainakin\ntyttärenne mukaanne niihin seuroihin, joissa liikutte. Antakaa heille\nensin suora mieli ja kunniallinen sielu älkääkä sitten salatko heiltä\nmitään, mitä siveä silmä voi nähdä. Viekää heidät tanssiaisiin,\njuhliin, pelejä harjottamaan, jopa teatteriinkin. Kaikkea, mikä\npuutteellisen tiedon vallitessa voi kietoa kokematonta nuorisoa,\nsaattavat viattomat silmät vaaratta nähdä. Kuta lähempää nuoret näkevät\nnäitä meluavia huveja, sitä pikemmin he niihin kyllästyvät.\n\nAavistan jo mitä paheksumishuutoja nostetaan minua vastaan. \"Mikä nuori\nnainen saattaa vastustaa näin vaarallista esimerkkiä? Tuskin he ovat\nnähneet seuraelämän, kun heidän kaikkien pää menee pyörälle; eikä\nyksikään enää tahdo siitä luopua.\" Tämä on kylläkin mahdollista. Mutta\nennenkuin tarjoatte heille nämä pettävät kuvat, olettekohan\nvalmistaneet heitä niitä näkemään ilman mielenliikutusta? Oletteko\nnäyttäneet ne heille sellaisina kuin ne todella ovat? Oletteko\ntarpeeksi varustaneet heidät turhamielisyyden harhaluuloja\nvastustamaan? Oletteko heidän nuoriin mieliinsä istuttaneet todellisten\nhuvien harrastuksen, jota ei koskaan tavata tämän maailman melussa?\nMihin varokeinoihin, mihin toimenpiteisiin olette ryhtyneet\nsuojellaksenne heitä siltä väärältä maulta, joka heitä vie harhaan?\nKaukana siitä, että heidän mielissään olisitte panneet jotakin\nvastapainoksi julkisille ennakkoluuloille, olette päinvastoin noita\nennakkoluuloja heissä ravinneet. Olette edeltäpäin saattaneet heitä\nrakastamaan kaikkia niitä kevyenlaisia huveja, joita ovat kohdanneet.\nVielä silloinkin, kun he niihin antautuvat, olette lisänneet heidän\nkiintymystään niihin. Nuorilla neitosilla, jotka astuvat seuraelämään,\nei ole muuta ohjaajatarta kuin äitinsä, joka usein on heitä itseään\nhurjempi ja joka ei voi heille näyttää asioita muussa valossa kuin\nmissä niitä itse näkevät. Äidin esimerkki, joka on järkeäkin vahvempi,\noikeuttaa tyttären menettelytavan hänen omissa silmissään, ja äidin\nauktoriteetti on tyttären mielestä vastustamaton puolustus. Kun kehotan\näitiä viemään tytärtään seuraelämään, edellytän, että hän sen hänelle\nnäyttää sellaisena kuin se todella on.\n\nKoskettelemani epäkohta alkaa vielä aikaisemmin. Luostarit ovat\ntodellisia keikailun kouluja. Eivät tuon kunniallisen keikailun, josta\nolen puhunut, vaan tuon keikailun, joka synnyttää kaikki naisten\nnurinkuriset ominaisuudet ja kaikki hienon maailman naisten\noikullisuudet. Päästessään ulos luostarikoulusta siirtyäkseen äkkiä\nmeluaviin seurapiireihin nuoret naiset heti alusta alkaen tuntuvat\nniissä olevan paikallaan. Onhan heidät kasvatettu niissä liikkumaan;\ntarvitseeko ihmetellä, että he siellä hyvin viihtyvät? Sitä, mitä tässä\nnyt aion sanoa, en mainitse vapaana pelosta, että voin pitää pelkkää\nennakkoluuloa todellisena havainnon tuottamana kokemuksena. Mutta\nminusta näyttää, kuin protestanttisissa maissa olisi enemmän\nkiintymystä perheeseen, enemmän arvokkaita aviovaimoja ja hellempiä\näitejä kuin katolisissa maissa. Ja jos tämä on totta, ei tarvitse\nepäillä, että tämä ero osaksi johtuu luostarikasvatuksesta.\n\nJotta voisi rakastaa rauhallista ja kotoisaa elämää, tulee tuntea se,\non täytynyt lapsuudesta asti tuntea sen viehkeyttä. Ainoastaan\nsynnyinkodissaan oppii kiintymään omaan kotiinsa, ja kukaan nainen,\njota ei hänen oma äitinsä ole kasvattanut, ei ole pitävä omien lastensa\nkasvattamista mieluisena tehtävänä. Pahaksi onneksi ei suurissa\nkaupungeissa enää ole mitään yksityiskasvatusta. Yhteiskunta on siellä\nkokoonpantu niin erilaisista aineksista ja on niin sekoitettua, ettei\nkukaan voi edes hankkia itselleen syrjäistä tyyssijaa, vaan elää omassa\ntalossaankin kuin julkisuudessa. Kun on pakko elää niin monenlaisten\nihmisten parissa, vieraantuu vallan pois omasta perheestään; tuskin\nlopulta tuntee oman perheen jäseniä. Nämä muuttuvat vieraiksi, ja\nkotoisten tapojen yksinkertaisuus haihtuu sen suloisen tutunomaisuuden\nmukana, joka muodosti sen pääviehätyksiä. Näin äidinmaidon mukana\nimetään vuosisadan huvien ja siinä vallitsevien periaatteiden makua.\n\nNuoret naiset velvotetaan näennäisen pakon alaisiksi, jotta saataisiin\nkiedotuiksi typeriä miehiä, jotka naivat heidät heidän ulkonaisesti\nsäädyllisen käytöstapansa vuoksi. Mutta tarkatkaapa hieman noita nuoria\nnaisia. Pakollisen ulkonaisen levollisuuden verholla he varsin huonosti\npeittävät sitä himoa, joka heitä kalvaa, ja heidän silmissään saattaa\nhuomata palavan halun matkia äitejään. Heidän pyyteidensä päämäärä ei\nole aviomies, vaan avioliiton tuottama hillitsemätön vapaus. Mitä\nhyötyä olisikaan aviomiehestä, kun on niin paljon keinoja olla häntä\nvailla! Tuota miestä tarvitaan ainoastaan sitä varten, että paremmin\nvoitaisiin peittää noita keinoja.[170] Siveys verhoaa heidän kasvojaan,\nmutta hillitön irstaus lepää heidän sydämensä pohjalla. Tämä\nteeskennelty siveys ei ole muuta kuin lisätodistus tuosta irstailusta.\nHe teeskentelevät siveyttä ainoastaan kahta pikemmin voidakseen siitä\nvapautua. Te Pariisin ja Lontoon naiset, antakaa minulle anteeksi!\nOnhan totta, ettei mikään paikka maan päällä sulje pois ihmeitä, minä\nvaan en ole sellaista paikkaa tavannut. Ja jos yhdelläkin ainoalla\nteistä on todella siveä sydän, en minä ollenkaan ymmärrä meidän\nlaitoksiamme. Kaikki tällaiset eri kasvatustavat ovat yhtä suuressa\nmäärin syynä siihen, että nuoret naiset mieltyvät suuren maailman\nhuvituksiin ja että he kiintyvät niihin intohimoihin, jotka pian\nsyntyvät tuosta mieltymyksestä. Suurissa kaupungeissa turmelus alkaa\nsyntymästä, ja pienissä kaupungeissa se alkaa järkevyyden iästä.\nMaaseudulta kotoisin olevat nuoret naiset, joita on totutettu\nhalveksimaan tapojensa onnellista yksinkertaisuutta, rientävät kilvan\nPariisiin, yhtyäkseen pariisittarien turmelukseen. Paheiden\nomaksuminen, joille annetaan tuo kaunis nimi: _kyvykkäisyys_ on heidän\nmatkansa ainoa päämäärä. Saapuessaan he häpeävät vielä olevansa niin\nkaukana hienon maailman naisten tapojen vapaudesta; he niin pian kuin\nsuinkin koettavat muuttua suurkaupunkilaisiksi. Missä nyt mielestänne\nalkaa paha? Sielläkö, missä sen toteuttamista suunnitellaan, vai\nsiellä, missä se pannaan täytäntöön?\n\nEn pidä sopivana, että järkevä äiti maaseudulta tuo tyttärensä\nPariisiin hänelle näyttääkseen noita muille niin turmiollisia kuvia.\nMutta luulen, että jos tämä tapahtuukin, niin eivät nämä kuvat ole\ntuolle tytölle juuri vaarallisia, ellei hän ole huonosti kasvatettu.\nSe, jolla on makua, hyvää aistia ja rakkautta kunniallisuuteen, ei pidä\nnoita kuvia niin puoleensa vetävinä kuin ne, jotka antavat niiden\nvallata itsensä. Näkeehän Pariisissa nuoria arvostelukyvyttömiä naisia,\njotka kiireisesti omaksuvat tämän paikkakunnan tavat ja jotka kuuden\nkuukauden ajan herättävät ihailua muotinukkeina, ollakseen loppuikänsä\nmaailman ivan esineenä. Mutta kukapa huomaa niitä naisia, jotka tuntien\nvastenmielisyyttä kaikkea tätä melua kohtaan kääntävät sille selkänsä\nja ovat tyytyväisiä kohtaloonsa, verrattuaan sitä siihen kohtaloon,\njota muut kadehtivat? Olen nähnyt useita nuoria vaimoja, jotka heidän\nmiehensä heitä huvittaakseen ovat tuoneet Pariisiin, koska heidän\nvaransa ovat sallineet heidän asettua sinne asumaan. Mutta nämä vaimot\novat itse kehottaneet miehiään tästä tuumasta luopumaan ja ovat\npalanneet sieltä kernaammin kuin sinne matkustivat ja ovat liikutetuin\nmielin sanoneet lähtöpäivänsä aattona: oi, palatkaamme maalaistaloomme;\nsiellä elää onnellisempana kuin tämän kaupungin palatseissa! Ei tiedetä\nkuinka paljon kunniallisia naisia vielä on olemassa, jotka eivät ole\nnotkistaneet polveansa tuon epäjumalan edessä ja jotka ylenkatsovat sen\njärjetöntä palvelusta. Ainoastaan narrimaiset naiset pitävät suurta\nmelua; järkevät naiset eivät pyri herättämään huomiota.\n\nJos huolimatta yleisestä turmeluksesta, yleisistä ennakkoluuloista ja\ntyttöjen huonosta kasvatuksesta useat heistä kuitenkin säilyttävät\ntaatun arvostelukyvyn, niin kuinka paremmalla kannalla olisivat asiat,\njos tuota arvostelukykyä olisi ravittu sopivalla ohjauksella, tai\noikeammin sanottuna, ellei sitä olisi himmennetty väärällä ohjauksella.\nSillä tärkeintä on aina säilyttää tai palauttaa luonnolliset tunteet.\nSilti ei pidä ikävystyttää tyttöjä pitkillä saarnoilla eikä ladella\nheille kuivia siveellisiä ohjesääntöjä. Moraalisaarnat tuottavat\nkummallekin sukupuolelle kaiken hyvän kasvatuksen surman. Tuollaiset\nsurullisen ikävät opetukset ovat omansa saattamaan vihatuiksi sekä\nniiden jakajat että kaikkeen, mitä he sanovat. Kun ohjaa nuoria\ntyttöjä, ei pidä saattaa heitä pelkäämään velvollisuuksiaan eikä tehdä\nraskaammaksi sitä iestä, jonka luonto heidän hartioilleen on laskenut.\nKun heille selvitätte näitä velvollisuuksia, niin olkaa lyhyen\nsäntilliset ja selvät puheessanne. Älkää herättäkö heissä sitä luuloa,\nettä niiden täyttäminen on jotakin vaivalloista. Pois kaikki\nhappamet ilmeet, pois kaikki koulumestari-arvokkaisuus! Kaiken,\nminkä tulee liikuttaa sydämiä, tulee lähteä sydämestä. Tyttöjen\nmoraali-katkismuksen tulee olla yhtä lyhyt ja selvä kuin heidän\nuskonto-katkismuksensa, mutta se ei saa olla niin vakava. Osottakaa\nheille, miten heidän ilojensa ja heidän oikeuksiensa perustus piilee\njuuri heidän velvollisuuksiensa täyttämyksessä. Onko tukalaa rakastaa,\njotta itse saavuttaisi muilta rakkautta, onko tukalaa olla rakastettava\nollakseen onnellinen, tehdä itsensä kunnioitetuksi saavuttaakseen\nkuuliaisuutta, kunnioittaa itseään saavuttaakseen muiden kunnioitusta?\nKuinka kauniit nämä oikeudet ovat! kuinka kunnioitettavia ne ovat!\nKuinka rakkaita ne ovat miehen sydämelle, kun nainen osaa niitä käyttää\nhyväkseen. Ei naisen pidä odottaa vuosien lisääntymistä ja vanhuutta\nniistä nauttiakseen. Naisen valta alkaa hänen hyveistään. Tuskin hänen\nsulonsa vielä on kehittynyt, kun hän jo hallitsee luonteensa lempeyden\nnojalla ja herättää siveydellään kunnioitustamme. Mikä muuten tunnoton\nja raaka mies ei hillitsisi rajua luonnettaan eikä osottautuisi\nsävyisemmäksi ja tarkkaavaisemmaksi kuusitoistavuotiaan neitosen\nseurassa, joka on rakastettava ja ymmärtäväinen, joka puhuu vähän, joka\nkuuntelee, joka on siveä käytöksessään ja hillitty puheissaan, jonka\nkauneus ei saata unhottamaan sukupuoltaan eikä nuoruuttaan, joka\nherättää mielenkiintoa ujoudellaankin ja saavuttaa kunnioitusta, mitä\nitse kaikille osottaa?\n\nJoskohta nämä merkit ovat ulkonaisia, ne eivät silti ole arvoa vailla.\nNe eivät suinkaan perustu yksinomaan aistien viehätykseen. Ne johtuvat\ntuosta sisäisestä vakaumuksesta, joka meillä on kaikilla, että naiset\novat miesten arvon luonnollisia tuomareita. Kukapa tahtoisi olla\nnaisten halveksima? Ei kukaan; ei edes se mies, joka on päättänyt olla\nheitä enää rakastamatta. Ja luuletteko että minulle, joka sanon heille\nniin katkeria totuuksia, heidän arvostelunsa ovat välinpitämättömiä?\nEivät suinkaan, ne ovat minulle tärkeämmät kuin teidän arvostelunne,\nlukijat, jotka monasti olette paljon suuremmassa määrässä naisia kuin\nhe. Joskohta en kunnioita naisten tapoja, tahdon kuitenkin pitää heidän\noikeuttaan kunniassa. Minulle on yhdentekevää, vihaavatko he minua,\nkunhan vaan pakotan heidät minua kunnioittamaan.\n\nKuinka paljon suurta voisi näillä keinoilla aikaansaada, jos vaan\nosaisi niitä oikein käyttää! Onneton se vuosisata, jolloin naiset\nmenettävät kaiken vaikutusvaltansa ja jolloin heidän mielipiteensä\neivät enää miehistä merkitse mitään. Tämä on turmeluksen viimeinen\naste. Kaikki kansat, joilla on ollut hyvät tavat, ovat kunnioittaneet\nnaisia. Muistelkaa vaan Spartaa, germaaneja ja Roomaa -- tuota Roomaa,\njoka oli kunnian ja hyveen kehto, minkä veroista ei toista ole ollut\nmaan päällä. Siellä naiset osottivat kunniaa suurten sotapäällikköjen\nurotöille, siellä he julkisesti itkivät isänmaan isien kuolemaa, siellä\ntasavalta piti pyhinä ja mitä juhlallisimpina arvosteluina heidän\ntoivomuksiaan ja surunosotuksiaan. Kaikki Rooman suuret vallankumoukset\nolivat naisen aiheuttamia; naisen kädestä Rooma sai vapautensa, naisen\nkautta plebejit saavuttivat konsulaatin, naisen vaikutuksesta loppui\ndecemvirien tyrannius, naisten avulla piiritetty Rooma pelastettiin\nmaanpakoon ajetun käsistä. Te hienot ranskalaiset, mitä olisittekaan\nsanoneet nähdessänne tuon kulkueen, joka teidän ilkkuville katseillenne\nolisi ollut niin naurettava? Olisitte seuranneet sitä ivanauruin.\nKuinka eri lailla katselemmekaan samoja seikkoja; ja kenties olemme\nkaikki oikeassa. Jos tuon kulkueen muodostaisivat kauniit ranskalaiset\nnaiset, niin en voisi kuvitella sen vastenmielisempää näkyä. Mutta\nkuvitelkaa sitä roomalaisnaisten muodostamaksi, ja teillä on kaikilla\noleva volskien silmät ja Coriolanuksen sydän.\n\nEn vielä pysähdy tähän, vaan väitän, että hyve tuottaa yhtä paljon etua\nrakkaudelle kuin muille luonnon oikeuksille ja että rakastajattaren\narvo sen kautta kohoaa yhtä paljon kuin aviovaimojen ja äitien. Ei ole\nolemassa oikeata rakkautta ilman innostusta eikä innostusta ilman\ntodellista tai kuviteltua täydellisyyden esinettä, joka ainakin on\nolemassa rakastavan mielikuvituksessa. Mistä innostuisivatkaan\nrakastajat, joiden mielestä täydellisyys on haihtunut ja jotka\nrakkautensa esineessä näkevät pelkkää aistillisen nautinnon antajaa?\nEi, sillä lailla sydän ei lämpene eikä antaudu noiden ylevien\ninnonpurkausten valtoihin, jotka saattavat rakastajat autuaalliseen\nhuumaukseen ja luovat hänen intohimoonsa sen viehätyksen. Tosin kaikki\nrakkaudessa on harhaluuloa, sen myönnän. Mutta todellista siinä ovat ne\ntunteet, jotka innostavat meitä ihailemaan sitä tosikauneutta, mitä ne\npanevat meitä rakastamaan. Tämä kauneus ei piile rakkauden esineessä,\nvaan on erehdyksiemme tulos. Vähät siitä! Uhraammeko silti vähemmän\nkaikki alhaiset tunteemme tuolle kuvitellulle täydellisyyden\nesikuvalle? Täyttyykö sydämemme silti vähemmän niiden hyveiden\ntietoisuudella, joita oletamme lemmityssä olevan? Vapaudummeko vähemmin\ninhimillisen minän alhaisuudesta? Missä olisi se rakastaja, joka ei\nolisi valmis uhraamaan henkeänsä lemmittynsä puolesta, ja missä huomaa\naistillista ja raakaa intohimoa miehessä, joka on valmis kuolemaan?\nIvaamme vaeltavia ritareja! He kuitenkin tunsivat rakkauden, kun me\nsitävastoin emme enää tunne muuta kuin irstailua. Kun noita romanttisia\nperiaatteita ruvettiin pitämään naurettavina, tämä muutos aiheutui\nvähemmän järkevyydestä kuin huonoista tavoista.\n\nTarkastettakoon mitä vuosisataa tahansa, niin luonnolliset suhteet\neivät muutu. Niistä johtuvat epäkohdat ja sopusuhtaisuudet ovat aina\nsamat; ennakkoluulot, vaikka anastavatkin järkevyyden kauniin nimen,\nmuuttavat ainoastaan ulkokuorta. Itsehillitsemys on aina oleva jotakin\nsuurta ja kaunista, vaikka se ei johtaisikaan muuhun kuin haaveellisten\nvakaumusten toteuttamiseen. Ja todet kunniallisuuden vaikuttimet\nvaltaavat aina jokaisen arvostelukykyisen naisen sydämen, joka osaa\nasemastaan hakea onneaan. Siveys epäilemättä on suloinen hyve kauniille\nnaiselle, jolla on vähänkin sielun ylevyyttä. Nähdessään koko maailman\njalkojensa juuressa hän viettää riemuvoittoa kaikesta ja itsestään. Hän\npystyttää omaan sydämeensä valtaistuimen, jonka eteen kaikki tulevat\nkunnioittaen kumartamaan. Hellyyden tai mustasukkaisuuden tunteet,\njotka kuitenkin aina ovat kunnioittavaa laatua, ollen molempien\nsukupuolten tuntemia, yleinen ja oma arvonpano suorittavat hänelle\nlakkaamatta korvausverona kunniaa, joka yllin kyllin palkitsee\nmuutamien hetkien taistelun. Kieltäytymisen aiheuttama haikeus on\nhetkellinen, mutta sen palkka on pysyvä. Mikä nautinto jalolle\nsielulle, kun hyveen aiheuttama itsetietoisuus yhtyy kauneuteen. Miten\nyleviksi romaanisankarittaria kuvattaneenkin, niin tuollainen jalo\nnainen on tunteva puhtaampaa iloa kuin Lais ja Kleopatra. Ja kun hänen\nkauneutensa on haihtunut, on hänen kunniansa ja ilonsa kuitenkin\nvielä pysyvä. Ainoastaan sellainen nainen saattaa nauttia\nmenneisyydestäänkin.\n\nKuta suuremmat ja vaivalloisemmat velvollisuudet ovat, sitä selvemmät\nja painavammat tulee niiden järkisyiden olla, joihin ne perustetaan.\nKäytetään usein jonkunlaista jumalista puhetapaa, kun käsitellään mitä\nvakavimpia kysymyksiä, ja tuolla puhetavalla väsytetään nuorten naisten\nkorvat, voimatta heissä herättää toivottua vakaumusta. Tällaisesta\npuhetavasta, joka varsin vähän vastaa heidän ajatusmaailmaansa, sekä\nsiitä, että he itsekseen panevat siihen niin vähän arvoa, johtuu heidän\nherkkyytensä seuraamaan omia pyyteitään, heiltä kun puuttuu itse asiaan\nperustuvia järkisyitä. Nuorella naisella, joka on kasvatettu järkevästi\nja hurskaasti, on epäilemättä vahvoja aseita viettelemyksiä vastaan.\nMutta sellainen nuori nainen, jonka sydäntä tai oikeammin korvia\nyksinomaan ravitaan mystillisillä laverruksilla, joutuu aivan varmaan\nensimäisen taitavan viettelijän uhriksi, jonka tielle sattuu. Eipä\nnuori ja kaunis nainen koskaan ole halveksiva ruumistaan, eikä hän\nkoskaan ole toden teolla sureva niitä suuria syntejä, joihin hänen\nkauneutensa on saattanut hänet lankeamaan, hän ei koskaan ole\nvilpittömästi ja Jumalan edessä itkevä sitä, että on himon esineenä,\nhän ei koskaan ole itsekseen uskova että sydämen viehkein tunne on\nsaatanan keksintö. Antakaa hänelle toisia sisäisiä perusteita, joita\nhän käsittää, sillä nuo tuollaiset perusteet eivät häneen vaikuta.\nVielä pahemmalla kannalla ovat asiat, jos hänen käsitteensä saatetaan\ntoisilleen ristiriitaisiksi, kuten varsin usein tapahtuu, ja jos,\nsittenkuin on nöyryytetty häntä kuvaamalla hänen ruumistaan ja\nkauneuttaan synnin saastuttamiksi, koetetaan saada häntä kunnioittamaan\nruumistaan Jeesuksen Kristuksen temppelinä -- tuota samaa ruumista,\njoka hänelle on saatettu niin halveksittavaksi. Liian ylevät ja liian\nalhaiset käsitteet ovat molemmat yhtä tehottomat, eivätkä ne voi\nsoveltua yhteen. Tulee käyttää järkisyitä, jotka soveltuvat\nnaissukupuolelle ja nuorelle iälle. Velvollisuudelle myönnetty\nkunnioitus on voimakas ainoastaan siinä määrin, kuin siihen yhdistetään\nvaikuttimia, jotka innostavat meitä sitä täyttämään!\n\n    _Qvae quia non liceat non facit, illa facit_.[171]\n\nEipä luulisi Ovidiuksen langettavan näin ankaraa arvostelua.\n\nJos siis tahdotte nuorissa naisissa herättää rakkautta hyviin tapoihin,\nniin älkää lakkaamatta sanoko heille: olkaa siveitä, vaan synnyttäkää\nheissä suuri harrastus siveyteen, saattakaa heidät täydelleen tajuamaan\nsen arvo; siten saatatte heidät sitä rakastamaan. Ei riitä herättää\ntätä harrastusta vasta kaukaisen tulevaisuuden varalle. Osottakaa jo\nnykyhetkellä, miten tärkeä se on heille heidän ikäsuhteisiinsa ja\nheidän ihailijoidensa luonteeseen nähden. Kuvatkaa heille kunnon\nmiestä, ansiokasta miestä, opettakaa heitä häntä tuntemaan ja\nrakastamaan, ja rakastamaan omasta puolestaan. Todistakaa heille, että\ntuollainen mies yksin voi tehdä heidät onnellisiksi, olkoot he sitten\nhänen ystävättäriään, vaimojaan tai rakastajattariaan. Lähentäkää\nheihin hyvettä järkevyyden tietä pitkin: saattakaa heidät huomaamaan,\nettä heidän sukupuolensa valta ja kaikki edut eivät perustu ainoastaan\nheidän hyvään käytöstapaansa ja hyviin tapoihinsa, vaan myöskin miehen\nsamoihin ominaisuuksiin, että heillä on varsin vähän vaikutusvaltaa\nhalpoihin ja alhaisiin mieliin, että mies vasta silloin oikein osaa\nkunnioittaa ja ihailla lemmittyään, kun hän kunnioittaa hyvettä.\nSilloin voitte olla varma siitä, että kuvailemalla heille meidän\npäiviemme tapoja, heissä herätätte todellista inhoa niitä kohtaan.\nNäyttämällä heille millaiset muoti-ihmiset ovat, saatatte ne\nheille halveksituiksi. Jos vierotatte heidät pois tuollaisten\nihmisten periaatteista, jos esitätte heidän tunteensa niiden\nvastenmielisessä valossa ja herätätte ylenkatsetta heidän turhamaiseen\nkohteliaisuuteensa, viritätte heissä eloon jalomman kunnianhimon,\nnimittäin halun hallita suuria ja vahvoja sieluja, Spartan naisten\nkunnianhimon, joka tavotteli miesten johtamista. Rohkea, julkea,\njuonitteleva nainen, joka houkuttelee rakastajiaan ainoastaan\nkeimailullaan ja osaa pysyttää heitä luonaan ainoastaan suosionsa\nlahjottamisella, saa heitä tottelemaan ainoastaan palvelijoiden tavoin,\nkun on kysymys halpojen ja alhaisten palvelusten täyttämisestä; mutta\ntärkeissä ja vakavissa asioissa hän on vailla vaikutusvaltaa heidän\nsuhteensa. Mutta nainen, joka samalla on kunniallinen, rakastettava ja\nviisas, nainen, joka pakottaa ihailijansa häntä kunnioittamaan sanalla\nsanoen nainen, joka kunnioituksen nojalla ylläpitää rakkautta, lähettää\nyhden ainoan merkin annettuaan rakastajansa maailman ääriin,\ntaisteluun, kunniaan, kuoloon, minne vaan tahtoo. Tämä hänen\nhallitsemisensa on mielestäni kaunis ja ansaitsee kyllä, että sen\nsaavuttamiseksi tehdään uhrauksia.[172]\n\nTähän henkeen on Sophie kasvatettu, ja hänen kasvatuksensa on vaatinut\nenemmän huolellisuutta kuin vaivaa, kun näet pikemmin on seurattu hänen\nharrastuksiaan, kuin häntä on vaivattu. Mainitkaamme nyt sananen hänen\npersoonastaan sen kuvan mukaisesti, jonka hänestä olen Émilelle\ntarjonnut ja jonka hän itse mielikuvituksessaan on luonut puolisosta,\njoka voi tehdä hänet onnelliseksi.\n\nMainitsen yhä vielä toistamiseen, että jätän syrjään kaikki ihmeet.\nÉmile ei ole mikään ihme eikä Sophie liioin. Émile on mies ja Sophie\nnainen; siinä koko heidän kunniansa. Siinä sukupuoli-ominaisuuksien\nsekaannuksessa, joka meidän päivinämme vallitsee, on melkein ihme, jos\njoku kaikilta ominaisuuksiltaan kuuluu omaan sukupuoleensa.\n\nSophiella on hyvät taipumukset ja hyvä luonne. Hänellä on hyvin\ntunteellinen sydän, ja tämä suuri tunteellisuus antaa hänen\nmielikuvitukselleen joskus viekkauden, jota on vaikea hillitä. Hänen\nälynsä ei ole niin terävä kuin se on asioiden ytimeen tunkeva, hänen\nmielialansa ovat hilpeät, mutta kuitenkin vaihtelevat, hänen kasvonsa\novat tavalliset, mutta samalla miellyttävät. Hänen kasvojensa ilmeet\ntodistavat henkevyyttä, eivätkä ne valehtele. Saattaa lähestyä häntä\nvälinpitämättömänä, mutta ei voi lähteä hänen luotaan saamatta hänestä\nsyvää vaikutusta. Toisilla naisilla saattaa olla sellaisia hyviä\nominaisuuksia, jotka häneltä puuttuvat; toisilla taas on vielä\nsuuremmassa määrin hänen hyviä ominaisuuksiaan. Mutta ei yhdelläkään\nole parempaa ominaisuuksien yhtymää, joka muodostaa onnellisen\nluonteen. Hän osaa käyttää edukseen vikojansakin, ja jos hän olisi\ntäydellisempi, hän miellyttäisi paljon vähemmän.\n\nSophie ei ole kaunis, mutta hänen seurassaan miehet unhottavat kauniit\nnaiset, ja nämä ovat hänen seurassaan tyytymättömät itseensä. Ensi\nnäkemältä hän tuskin on sievä, mutta kuta useammin häntä näkee, sitä\nkauniimmalta hän tuntuu. Hänen persoonansa voittaa siinä, missä niin\nmonet muut menettävät, ja sitä, minkä hän kerran on voittanut, hän ei\nenää menetä. Toisella naisella saattaa olla kauniimmat silmät,\nkauniimpi suu, voimakkaamman vaikutuksen tekevä vartalo; mutta eipä\ntoisella ole sen miellyttävämpää kasvua, kauniimpaa ihoa, valkeampaa\nkättä, sirompaa ja pienempää jalkaa, lempeämpää katsetta,\nliikuttavampia kasvonpiirteitä. Häikäisemättä hän herättää\nmielenkiintoa ja hurmaa, ja vaikeata on sanoa miksi.\n\nSophie pitää sievistä puvuista ja ymmärtää niitä hankkia. Hänen\näidillään ei ole muuta kamarineittä kuin hän. Hänellä on sangen hyvä\npukeutumisaisti, mutta hän vihaa upeita pukimia. Hänen vaatteissaan\nhuomaa aina yksinkertaisuuden yhtyneen hienouteen; hän ei rakasta\nmitään loistokasta, vaan ainoastaan sellaista, mikä pukee. Hän ei tunne\nmuodissa olevia värejä, mutta tietää erinomaisen hyvin, mitkä värit\nhänelle sopivat. Ei ole ainoatakaan nuorta naista, joka näyttäisi\npanevan vähemmän huolta pukuunsa kuin hän ja jonka puku olisi\nvalitumpi. Joskohta ei yksikään hänen pukunsa osa ole sattumalta\nhankittu, ei se kuitenkaan ilmaise kuinka suurta taidokkaisuutta on\nkäytetty sen valinnassa. Hänen pukimensa on näennäisesti hyvin\nvaatimaton, mutta itse teossa hyvin soma ja miellyttävä. Hän ei\npaljasta sulouksiaan, vaan päinvastoin verhoaa niitä, mutta hän verhoaa\nniitä siten, että näkee niiden haamoittavan esiin verhon takaa. Kun\nhänet näkee, huudahtaa: \"tuossa on siveä ja viisas tyttö!\" Jos kauemmin\nviipyy hänen seurassaan, silmät ja sydän tarkastavat koko hänen\npersoonaansa, ilman että niitä voi kääntää hänestä pois, ja tekisi\nmieli sanoa, että koko tämä niin yksinkertainen vaatetus verhoaa häntä\nainoastaan sitä varten, että mielikuvitus sen kappale kappaleelta\nriistäisi pois.\n\nSophiella on luontaisia taipumuksia. Hän on tietoinen niistä eikä ole\nniitä laiminlyönyt. Mutta kun hänellä ei ole ollut tilaisuutta niitä\nerityisen taiteellisesti kehittää, hän on tyytynyt harjottamaan somaa\nääntänsä laulamaan puhtaasti ja tarkasti sekä aistikkaasti, pieniä\njalkojaan astumaan kevyesti, helposti, notkeasti, ja on lisäksi\nopetellut kumartamaan vapaan sulavasti ja ilman kömpelyyttä, tehden sen\nkaikenlaisissa eri tiloissa. Muuten hänellä ei ole ollut muuta\nlaulunopettajaa kuin isänsä, ei muuta tanssinopettajaa kuin äitinsä, ja\nläheisyydessä asuva urkuri on antanut muutamia pianotunteja säestystä\nvarten; tätä taitoa hän sittemmin on omin päin viljellyt. Alussa hän\nkoetti vaan saattaa valkean kätensä näyttämään sievältä mustilla\nkoskettimilla. Sitten hän huomasi että pianon kuiva ja terävä ääni teki\nihmisäänen kaiun pehmeämmäksi, ja vähitellen hänen korvansa tottui\nerottamaan soinnoksia. Tullessaan vanhemmaksi hän on alkanut tuntea\nesityksen tunteellisuuden viehätystä ja rakastaa musiikkia sen itsensä\ntähden. Mutta tämä on enemmän taideharrastusta kuin todellista\ntaipumusta; hän näet ei osaa nuottien mukaan soittaa sävelmää.\n\nParhaiten Sophie osaa, parhaiten hänelle on opetettu hänen sukupuolensa\ntöitä, jopa sellaisiakin, joihin tavallisesti ei kiinnitetä huomiota,\nkuten hameidensa leikkaamista ja ompelemista. Ei ole ainoataan\nompelutyötä, jota hän ei osaisi, ja jota hän ei tekisi mielellään.\nMutta enimmin kaikista käsitöistä hän pitää pitsien solmustelemisesta,\nsillä ei mikään muu käsityö aiheuta niin miellyttävää asentoa eikä\nniin siroa ja kevyttä sormienliikettä. Hän on myös perehtynyt\ntaloudenhoitoon yksityiskohtia myöten. Hän osaa hallita keittiötä ja\nruokakomeroa. Hän tuntee ruokatavaroiden hinnan ja laadun; hän osaa\nsangen hyvin kirjanpitoa, hän on äitinsä hovimestari. Koska hänen\nkutsumuksensa on kerran itse tulla perheenäidiksi, hän ohjatessaan\nsynnyinkotiaan oppii ohjaamaan omaa kotiaan. Hän osaa auttaa\npalvelijoita heidän töissään ja tekee sen aina kernaasti. Ainoastaan\nsitä voi hyvin neuvoillaan ohjata, minkä itse osaa toimittaa. Tämän\nvuoksi hänen äitinsä näin pitää häntä työssä ja toimessa. Sophien\najatukset eivät tosin vielä ulotu niin kauas tulevaisuuteen. Hänen\nainoana päämääränään on hänen äitinsä palveleminen ja hänen\nhuolitaakkansa huojentaminen. On kuitenkin totta, ettei hän kaikkia\ntehtäviään suorita yhtä suurella mielihyvällä. Niinpä hän, vaikka onkin\nherkkusuu, ei pidä keittiötoimista. Ruuanvalmistamiseen yhtyvät\naskareet ovat hänelle vastenmieliset, hänen mielestään ne eivät koskaan\nole tarpeeksi puhtaat. Hän on tässä suhteessa äärettömän herkkä, ja\ntästä hänen herkkämielisyydestään, joka on kehittynyt liiallisuuteen,\non tullut eräs hänen vikojaan. Kernaammin hän antaisi koko\npäivällisruuan pudota tuleen, kuin antaisi hihapitsiensä likaantua\nSamasta syystä hän on aina tuntenut vastenmielisyyttä puutarhanhoidon\nohjausta kohtaan. Multa on hänen mielestään likaista. Niinpian kuin hän\nnäkee lantaläjän, luulee hän tuntevansa sen pahan hajan.\n\nTähän hänen vikaansa on syynä hänen äitinsä opetus. Äidin mielestä\nensimäisiä naisen oikeuksista on puhtaus; se on erityinen, välttämätön,\nluonnon asettama velvollisuus. Ei ole maailmassa mitään inhottavampaa\nkuin likainen vaimo, ja mies, joka sellaista vaimoa inhoaa, on aina\noikeassa. Sophien äiti on niin paljon saarnannut tätä velvollisuutta\ntyttärelleen, hän on häneltä vaatinut niin suurta siisteyttä mitä omaan\npersoonaansa tulee, mitä tulee hänen vaatteisiinsa, huoneeseensa,\ntyöhönsä, pukeutumiseensa, että hänen tarkkaavaisuutensa tässä\nsuhteessa on muuttunut tavaksi ja anastaa suuren osan hänen aikaansa ja\nmuutenkin melkoisen sijan hänen huomiossaan. Sentähden kaikessa, minkä\nhän tekee, hänen ensimäinen huolensa on tehdä se puhtaasti; se, että\nhän sen hyvin tekee, astuu toiseen sijaan.\n\nKuitenkaan kaikki tämä ei ole muuttunut turhaksi teeskentelyksi ja\nheikoksi ylellisyyskiihkoksi. Komeilun hienostelu ei suinkaan ole hänen\npyyteidensä päämäärä. Hänen huoneeseensa ei koskaan tule muuta kuin\nyksinkertaista raitista vettä; hän ei tunne muuta hyvää hajua kuin\nkukkien tuoksua, eikä hänen miehensä koskaan ole vetävä sieraimiinsa\nsuloisempaa tuoksua, kuin hänen henkäyksensä. Lopuksi on mainittava,\nettei se tarkkaavaisuus, jonka hän omistaa persoonansa ulkonaiseen\nhoitoon, saata häntä unhottamaan, että hän on velkapää omistamaan\nelämänsä ja aikansa jalommille toimille. Hän ei tunne tai halveksii\ntuota ylenmääräistä ruumiillista puhtautta, joka saastuttaa sielun.\nSophie ei ainoastaan ole ruumiillista puhtautta harrastava, hänen\nsielunsakin on puhdas.\n\nSanoin, että Sophie on herkkusuu; se hän oli luonnostaan, mutta hän on\ntotuttanut itsensä kohtuulliseksi ruuassa, ja nyt hän harjottaa tätä\nkohtuullisuutta hyveenä. Tyttöjen laita ei ole sama kuin poikien, joita\nmelkoisessa määrin voi heidän herkullisuuttaan tyydyttämällä hallita.\nJos tämän taipumuksen sallitaan jäädä tyttölapsiin, sillä on\narveluttavat seuraukset; on suorastaan vaarallista olla sitä\npoistamatta. Kun Sophie pienenä yksin meni äitinsä huoneeseen, ei hän\naina sieltä palannut tyhjin käsin, eikä hänen omatuntonsa ollut vallan\npuhdas makeisiin nähden. Hänen äitinsä yllätti hänet, nuhteli ja\nrankaisi häntä ja antoi hänen paastota. Lopulta sai hän tyttärensä\nkäsittämään, että makeiset turmelevat hampaat ja liika syöminen\npöhöttää ruumiin. Näin Sophie teki parannuksen; tultuaan suuremmaksi on\nhänessä herännyt toisenlainen maku, joka on vierottanut hänet tästä\nalhaisesta aistillisesta mausta. Herkutteleminen menettää heti valtansa\nsekä naisiin että miehiin nähden, kun sydämen jalot tunteet alkavat\npaisua. Sophie on, mitä ruokalajeihin tulee, säilyttänyt sukupuolelleen\nominaisen maun, hän pitää maitoruuista ja makeista ruokalajeista; hän\npitää leivoksista ja väliruuista, mutta varsin vähän lihasta. Hän ei\nkoskaan ole maistanut viiniä eikä väkeviä liköörejä. Muuten hän kaikkea\nsyö varsin kohtuullisesti. Toimittaahan hänen sukupuolensa paljon\nvähemmän työläitä askareita kuin me miehet, ja hänen voimansa\ntarvitsevat siis vähemmän korvausta. Yleensä hän pitää kaikista hyvistä\nruuista ja panee niihin arvoa;  mutta hän osaa myös tyytyä vähemmän\nhyviin ruokiin, ilman että tämä puute häntä vaivaa.\n\nSophiella on miellyttävät, vaikkei loistavat henkiset kyvyt; hänen\nälykkäisyytensä on varma, joskaan ei syvä; sanalla sanoen hänen\nkyvyistään ei sanota mitään erityistä, sillä ne ovat samat kuin\ntavallisilla ihmisillä yleensä. Hänen henkensä, kykynsä miellyttävät\naina niitä henkilöitä, jotka puhuvat hänen kanssaan, joskohta niissä ei\nole mitään kaunistelevaa, mikä meidän käsityksemme mukaan kuuluu\nnaisten henkiseen kasvatukseen. Hänen sivistyksensä näet ei ole\nmuodostunut kirjojen luvusta, vaan hänen keskusteluistaan vanhempiensa\nkanssa, hänen omista mietteistään ja niistä havainnoista, jotka hän on\ntehnyt siinä vähäisessä seurustelupiirissä, jonka yhteyteen hänellä on\nollut tilaisuutta tulla. Sophie on luonnostaan iloinen; lapsena hän oli\nvallatonkin, mutta hänen äitinsä on vähitellen onnistunut hillitsemään\nhänen rajun luontonsa, peläten, ettei liian äkillinen käänne\naavistamatta olisi tehnyt selväksi, että tuollainen hillitseminen oli\nvälttämätön. Sophie on siis tullut siveäksi ja ennen aikaa hiljaiseksi;\nja nyt kun tuo aika on tullut, on hänen helpompi säilyttää omaksumansa\nryhti, kuin mitä olisi ollut, jos ei olisi annettu hänen käsittää\nmuutoksensa syytä. Nyt on miellyttävää nähdä kuinka hänessä joskus\nvielä heräävät vanhat tavat ja kuinka hän antautuu lapselliseen\nvilkkauteen, mutta sitten heti äkkiä muuttuu miettiväksi, vaikenee, luo\nalas katseensa ja punastuu. Onhan luonnollista, että hän ollessaan\ntällä kahden iän rajalla, jossakin määrin omistaa kummankin\nominaisuuksia. Sophie on liian tunteellinen, jotta hänen mielialansa\naina voisivat olla samanlaiset, mutta hänen mielensä on liian lempeä,\njotta tämä tunteellisuus voisi muille tuottaa ikävyyksiä; ainoastaan\nhänelle itselleen tuo tunteellisuus tuottaa ikäviä hetkiä. Yksi ainoa\nloukkaava sana riittää tekemään hänen mielensä raskaaksi, joskohta hän\nei näytä mielipahaansa; hän näet silloin koettaa päästä muiden seurasta\nmennäkseen itkemään. Jos keskellä hänen itkemistään isä tai äiti häntä\nkutsuu yhdelläkin ainoalla sanalla, hän tulee heti leikkimään ja\nnauramaan, taitavasti pyyhkien kyyneleet silmistään ja koettaen\ntukahuttaa nyyhkytyksensä.\n\nHän ei liioin ole kokonaan vapaa itsepäisyydestä. Jos hänen paha\ntuulensa kiihottuu, se muuttuu uhkamielisyydeksi, ja silloin hän\nsaattaa unhottaa malttinsa. Mutta jos antaa hänen tyyntyä, niin saa\nnähdä, että se tapa, jolla hän taas koettaa hyvittää ikävän tekonsa, on\nmelkein luettava hänelle ansioksi. Jos häntä rangaistaan, hän on\ntaipuisa ja nöyrä ja huomaa, ettei hänen häpeänsä niin paljoa johdu\nrangaistuksesta kuin hänen vikansa tietoisuudesta. Jos ei hänelle sano\nmitään, ei hän koskaan ole itsestään vikaansa katumatta, ja tämän hän\ntekee niin vilpittömästi ja niin miellyttävästi, että on mahdotonta\nolla hänelle suuttunut. Hän olisi valmis alhaisimmankin palvelijan\nläsnäollessa suutelemaan maata, eikä tämä alentuminen häntä ollenkaan\nsurettaisi, ja niin pian kuin hän on saanut anteeksi, hänen ilonsa ja\nhyväilynsä osottavat, mistä taakasta hänen sydämensä on vapautunut.\nSanalla sanoen, hän kestää kärsivällisesti toisten väärät teot, ja\nhyvittää alttiisti omat vikansa. Tällainen on hänen sukupuolensa\nrakastettava luonne, ennenkuin me olemme sen turmelleet. Nainen on\nluotu alistumaan miehen tahtoon, jopa kestämään vääryyttäkin hänen\npuoleltaan. Nuoria poikia taas ei koskaan voi samanlaiseen taivuttaa.\nSisäinen tunne heissä nousee ja kapinoi vääryyttä vastaan; luonto ei\nole tehnyt heitä sellaisiksi, että he sitä sietäisivät.\n\n                           gravem\n    Pelidae stomachum cedere nescii.[173]\n\nSophie on uskonnollinen, mutta hänen uskonnollisuutensa on järkevä\nja yksinkertainen; siinä on vähän dogmeja ja vielä vähemmän\nhartaudenharjotuksia, tai oikeammin sanoen: hän ei tunne muuta\nolennaista uskollisuuden ilmausta kuin moraalin harjoittamiseen, ja\nsenvuoksi hän omistaa koko elämänsä palvellakseen Jumalaa tekemällä\nhyvää. Koko se opetus, jonka hänen vanhempansa ovat hänelle tässä\nsuhteessa antaneet, on tähdännyt siihen, että he totuttaisivat hänet\nkunnioittavaan alistumiseen, minkä vuoksi he alati ovat sanoneet:\n\"Tyttäremme, nuo tiedot eivät ole ikäsi kehityksen mukaiset; miehesi on\nne sinulle selvittävä, kun sopiva aika tulee.\" Muuten he eivät pidä\nhänelle pitkiä saarnoja jumalisuudesta, vaan tyytyvät saarnaamaan sitä\nhänelle esimerkillään, ja tämä esimerkki on syvälle painunut hänen\nsydämeensä.\n\nSophie rakastaa hyvettä; tämä rakkaus on muuttunut hänessä vallan\nhallitsevaksi intohimoksi. Hän rakastaa hyvettä, koska ei ole mitään\nniin kaunista kuin se on; hän sitä rakastaa, se kun on naisen kunnia ja\nkun hyveinen nainen hänen mielestään on melkein enkelin arvoinen; hän\nrakastaa sitä onnen oikeana tienä ja sentähden, että hän näkee pelkkää\nkurjuutta, avuttomuutta, onnettomuutta ja häpeää siveettömän naisen\nelämässä. Hän rakastaa sitä vihdoin sentähden, että se on rakas hänen\nkunnianarvoiselle isälleen, hänen hellälle ja arvokkaalle äidilleen.\nHänen vanhempansa näet eivät tyydy tuntemaan onnellisuutta omista\nhyveistään, vaan tahtovat sitä tuntea tyttärensäkin hyveellisyyden\nnojalla, ja tyttären ensimäinen onnen ehto on saattaa vanhempansa\nonnellisiksi. Kaikki nämä tunteet herättävät hänessä innostuksen, joka\nylentää hänen mieltänsä ja joka alistaa kaikki hänen pikku pyyteensä\nniin jalon intohimon alaisiksi. Sophie on oleva sievä ja kunniallinen\nviimeiseen henkäykseensä asti; sen hän on vannonut sydämessään, ja\ntämän valan hän on vannonut iässä, jolloin hän jo käsitti, miten\nvaikeata on sellaista valaa täyttää; hän on sen vannonut silloin, kun\nhänen olisi pitänyt pidättäytyä sellaisesta sitoumuksesta, jos hänen\naistillisuutensa olisi näyttänyt vaativan herruutta hänen ylitsensä.\n\nSophie ei ole tuollainen rakastettava ranskatar, joka on\nluonnonlaadultaan kylmä ja turhamielisyydestä kiemaileva, tahtoen\nennemmin loistaa kuin miellyttää, hakien ennemmin huvittavaa\najanvietettä kuin todellista iloa. Sophien mieltä kalvaa ainoastaan\nrakastamisen halu; se tunkeutuu hänen mieleensä ja tekee hänet\nlevottomaksi keskellä kemuja. Hän on menettänyt entisen hilpeytensä;\nvallattomat leikit eivät enää häntä miellytä. Kaukana siitä, että hän\npelkäisi yksinäisyyden häntä ikävystyttävän, hän sitä päinvastoin\nhakee. Hän siellä ajattelee sitä miestä, joka on saattava sen hänelle\nsuloiseksi. Kaikki hänelle välinpitämättömät henkilöt ovat hänen\nvastuksenaan. Hän ei halua ihailijoita, vaan lemmittyä. Hän tahtoo\nkernaammin miellyttää yhtä ainoata kunnon miestä, ja häntä aina\nmiellyttää, kuin saavuttaa muotinaisen maineen, jota kestää päivän,\nmutta joka seuraavana päivänä saattaa ivanaurun alaiseksi.\n\nNaisten arvostelukyky kehittyy aikaisemmin kuin miesten, Koska näet\nnaiset melkein lapsuudesta alkaen ovat puolustautumistilassa ja koska\nheille on uskottu niin kalliin aarteen vaikea hoitaminen, heidän\nvälttämättömästi tulee aikaisemmin tuntea hyvä ja paha. Sophie on joka\nsuhteessa aikaisin kehittynyt, koska hänen luonnonlaatunsa tätä\nkehitystä jouduttaa, ja sentähden hänen arvostelukykynsäkin muodostuu\naikaisemmin kuin muilla hänen ikäisillään tytöillä. Tämä ei ole\nollenkaan kummallista: eihän henkinen kypsyys kaikissa esiinny samaan\naikaan.\n\nSophie tuntee hyvin oman sukupuolensa kuten myös miesten\nvelvollisuudet. Hän tuntee miesten viat ja naisten paheet. Hän tuntee\nmyöskin yhtä hyvin päinvastaiset ominaisuudet ja hyveet, ja on painanut\nne kaikki syvälle sydämeensä. Ei saata olla sen korkeampaa luuloa\nkunniallisesta naisesta kuin mikä hänellä on, eikä tämä käsitys häntä\npelota. Mutta tietenkin hän suuremmalla mielihyvällä kiinnittää\nhuomionsa kunnon mieheen. Hän näet tietää olevansa luotu sellaista\nmiestä varten, että hän on hänen arvoisensa, että hän hänelle voi antaa\nsamanlaista onnea, jota itse häneltä saa. Hän tietää varsin hyvin, että\nhän tuollaisen miehen on oikeaksi tunteva, kunhan hän vaan hänet\nkohtaa.\n\nNaiset ovat miesten ansioiden luonnollisia tuomareita, samoin\nkuin miehet ovat naisten ansioiden arvostelijoita. Tämä seikka\nperustuu molemminpuolisiin oikeuksiin, ja kumpikin puoli sen hyvin\ntietää. Sophie tuntee tämän oikeutensa ja käyttää sitä, mutta\nvaatimattomasti, kuten sopii hänen ikäiselleen nuorelle naiselle, hänen\nkokemattomuudelleen ja asemalleen. Hän arvostelee ainoastaan sellaisia\nseikkoja, joita kykenee käsittämään, ja harjottaa arvosteluansa\nainoastaan silloin, kun siitä voi kehittää jotakin hyödyllistä\nperiaatetta. Poissaolevista hän puhuu mitä varovaisimmin, varsinkin\nnaisista. Hän tietää että naiset tulevat parjaaviksi ja purevan\nivallisiksi, kun he rupeavat puhumaan omasta sukupuolestaan. Niin,\nkauan kuin he rajoittuvat arvostelemaan miehiä, he ovat aina\ntasapuolisia. Sophie rajoittaa siis arvostelunsa miehiin. Mitä naisiin\ntulee, hän puhuu heistä, vaan kaiken sen hyvän, minkä heistä tietää.\nHän arvelee olevansa velkapää osottamaan tätä kunniaa omalle\nsukupuolelleen. Niistä naisista taas, joista hänellä ei ole mitään\nhyvää sanottavaa, hän ei sano mitään, ja tämän hänen menettelynsä hyvin\nymmärtää.\n\nSophiella on varsin vähän hienon maailman seurustelutottumusta; mutta\nhän on kohtelias ja tarkkaavainen ja on käyttäymisessään aina\nmiellyttävä. Onnellinen luonto häntä auttaa paljon paremmin kuin kaikki\ntaidot. Hänellä on oma omituinen kohteliaisuutensa, joka ei johdu\nmistään kaavamaisista säännöistä, joka ei ole muodin orjuuden alainen,\njoka ei vaihtele eri muotien mukaan, joka ei tee mitään totutun tavan\nnojalla, vaan joka johtuu todellisesta halusta miellyttää ja joka\nmiellyttääkin. Hän ei ollenkaan tunne kuluneita jokapäiväisiä\nkohteliaisuuksia eikä myöskään itse keksi harvinaisempia. Hän ei sano,\nettä on \"syvästi kiitollinen\", että \"on hänelle suuri kunnia\", \"älkää\nvaivatko itseänne\", j.n.e. Vielä vähemmin hän käyttää korupuhetta. Kun\nhänelle osotetaan huomaavaisuutta ja kohteliaisuutta, hän vastaa\nkumartamalla tai sanomalla yksinkertaisesti: kiitos; mutta tämä sana\nhänen lausumanaan korvaa useita muita sanoja. Kun hänelle tehdään\ntodellinen palvelus, hän antaa sydämensä puhua, eikä tämä ilmaise\ntunteitaan kohteliaisuuksien muodossa. Hän ei koskaan ole ranskalaisen\ntavan mukaan alistuva sievisteleviin kujeisiin, kuten esim. mennessään\ntoisesta huoneesta toiseen laskemaan kätensä kuusikymmenvuotisen miehen\nkäsivarrelle, kun hänellä päinvastoin olisi halu tuota vanhusta tukea.\nJos meidän kohtelias nuori keikari tarjoaa hänelle samaa tungettelevaa\npalvelusta, hän jättää tämän palvelukseen alttiin herran portaisiin,\nkeikahtaa parilla askeleella huoneeseen ja sanoo, ettei hän ole ontuva.\nVaikka hän ei ole kasvultaan pitkä, hän ei koskaan ole huolinut\nkorkeista koroista; hänen pienet jalkansa ovatkin tarpeeksi somat, niin\nettei hänen tarvitse turvautua korkeihin korkoihin.\n\nHän ei pysy hiljaisena ja kunnioittavana ainoastaan naisten seurassa,\nvaan myöskin naineiden tai häntä paljon vanhempien miesten seurassa.\nHän ei koskaan ole asettuva heitä ylemmälle sijalle muun vaikuttimen\nkuin tottelevaisuuden nojalla, ja on niin pian, kuin suinkin voi, taas\nasettuva alemmalle sijalleen. Hän näet tietää, että iän oikeudet käyvät\nsukupuolen edellä; sillä vanhuudella on viisaus, jota on kunnioitettava\nennen kaikkea muuta.\n\nToisin hän taas käyttäytyy ikäistensä nuorten miesten seurassa.\nSiinä hänen on tarpeellista noudattaa toisenlaista käytöstapaa,\nsaavuttaakseen heidän kunnioituksensa, ja hän osaa sitä noudattaa,\nluopumatta siitä vaatimattomasta sävystä, joka hänelle sopii. Jos nuo\nnuoret miehet itse ovat vaatimattomia ja hiljaisia, on hän kernaasti\nseurustellessaan heidän kanssaan osottava nuoruuden rakastettavaa\ntutunomaisuutta. Heidän leikkisän vallattomat puheensa ovat kuitenkin\nviattomat ja pysyvät säädyllisyyden rajoissa. Jos heidän keskustelunsa\nsaa vakavan käänteen, hän tahtoo, että se samalla on hyödyllinen. Jos\nse taas muuttuu mauttomaksi, hän on pian lopettava sen. Sillä hän\nhalveksii etenkin tuota mitätöntä keikailevan kohteliaisuuden\nlavertelua, pitäen sitä hyvin loukkaavana sukupuolelleen. Hän tietää\nvarsin hyvin, ettei se mies, jota hän etsii, käytä tuollaista\nlavertelua, eikä hän koskaan kernaasti kärsi toisen miehen puolelta\nsellaista kohtelua, johon ei tekisi itseään syypääksi se mies, jonka\nkuva on syvälle painunut hänen sydämeensä. Se korkea ajatus, joka\nhänellä on sukupuolensa oikeuksista, se henkinen itsetietoisuus, jonka\nhänessä herättää hänen tunteidensa puhtaus, se hyveen voimakkuus, jota\nhän itsessään tuntee, ja joka tekee hänet varmaksi siitä, että hän\nansaitsee kunnioitusta, saattavat häntä paheksuen kuuntelemaan niitä\nimeliä puheita, joilla luullaan voitavan häntä huvittaa. Hän ei\nkuuntele niitä ilmeisellä vihastuksella, vaan ivallisella\nmyönnytyksellä, joka saattaa hämille, tai välinpitämättömän\nkylmäkiskoisesti, ja tätä viimemainittua menettelyä vähimmin odotetaan.\nJos joku kaunis salonki-leijona latelee hänelle kohteliaisuuksiaan, jos\nhän sukkelasti ylistää hänen älykkäisyyttään, kauneuttaan, suloaan, ja\narvaamatonta onnea saada häntä miellyttää, niin Sophie hyvin rohkenee\nhäntä keskeyttää, sanoen hänelle kohteliaasti: \"Hyvä herra, luulenpa\ntietäväni nuo seikat paremmin kuin te; jollei meillä ole toisillemme\nmitään merkillisempää sanottavaa, luulen, että voimme tähän päättää\nkeskustelumme.\" Silmänräpäyksessä hän sitten tämän sanottuaan kumartaa\nja on kahdenkymmenen askeleen päässä hänestä. Kysykääpä nyt noilta\nsalonki-leijonilta, onkohan helppoa ladella kohteliaita laverruksiaan\nnäin vastahakoiselle henkilölle!\n\nSilti ei pidä luulla, ettei hän pitäisi toisten kiitoksesta, jos se\nvaan on vilpitöntä ja jos hän voi uskoa että todella ajatellaan hänestä\nsitä hyvää, mitä sanotaan. Sillä, joka tahtoo näyttää ihailevansa hänen\netevyyksiään, tulee itselläänkin niitä olla. Sellainen kunnioituksen\nosotus, joka perustuu todelliseen arvonantoon, saattaa tehdä\nmiellyttävän vaikutuksen hänen arvostaan tietoiseen sydämeensä, mutta\njokainen kohtelias ivailu vaikuttaa häneen vastenmielisesti. Sophie ei\nole luotu antamaan houkkiolle aihetta kehittää taipumuksiaan.\n\nKoska Sophiella on näin kypsynyt arvostelukyky ja koska hän joka\nsuhteessa on niin kehittynyt kuin kaksikymmenvuotias nainen, eivät\nhänen vanhempansa kohtele häntä lapsena viisitoistavuotiaanakaan.\nTuskin he hänessä huomaavat tuota nuoruuden levottomuutta, kun he sen\nehkäisevät, ennenkuin se on ehtinyt yltyä. He puhuvat hänelle silloin\nhellästi ja järkevästi. Tällaiset hellät ja järkevät puheet soveltuvat\nerityisesti hänen iälleen ja luonteelleen. Jos tämä luonne on\nsellainen, joksi minä sitä kuvittelen, niin miksi hänen isänsä ei\nsaattaisi puhua hänelle jotenkin seuraavasti:\n\n\"Nyt sinä, Sophie, olet jo suuri tyttö. Iän karttuessa et aina voi\npysyä neitosena. Me, vanhempasi, tahdomme, että tulisit onnelliseksi;\nmeidän itsemme tähden sitä tahdomme, sillä meidän onnemme riippuu sinun\nonnestasi. Kunniallisen nuoren naisen onni on siinä, että hän perustaa\nkunnon miehen onnen. Meidän tulee siis ajatella, sinun naittamistasi.\nSitä tulee ajatella hyvissä ajoin, sillä aviosta riippuu elämän\nkohtalo, eikä koskaan ole liiaksi aikaa sitä ajatella.\"\n\n\"Ei mikään ole vaikeampaa kuin hyvän aviomiehen valinta, -- jollei\nkenties hyvän aviovaimon valinta. Sophie, sinä olet oleva tällainen\nharvinainen nainen, sinä olet oleva elämämme kunnia ja vanhojen\npäiviemme onni. Mutta olkoon sinulla mitä avuja tahansa, ei maailmasta\npuutu miehiä, joilla niitä on vielä enemmän kuin sinulla. Ei ole\nainoatakaan miestä, jolle sinun saavuttamisesi ei tuottaisi kunniaa, on\npaljon sellaisia, jotka tuottaisivat sinulle vielä suurempaa kunniaa.\nNyt tulee löytää sellainen mies, joka sinulle sopii, tulee tutustua\nhäneen ja saattaa hänet tutustumaan sinuun.\"\n\n\"Korkein avio-onni riippuu niin monista asianhaaroista ja ehdoista,\nettä olisi mieletöntä toivoa niitä kaikkia. Tärkeintä on ensin saada\nvarmuutta niistä, jotka ovat välttämättömiä. Jos nuo muutkin ehdot sen\nohella täyttyvät, on etu mahdollisimman suuri; jos ne taas eivät täyty,\nniin voipi olla niitä vailla. Täydellistä onnea ei ole maan päällä.\nMutta suurin onnettomuus ja samalla se, jota aina voimme välttää, on\nonnettomuus, joka on itsemme aiheuttama.\"\n\n\"On olemassa luonnollisia suhteita, on sellaisia, jotka perustuvat\ninhimillisiin laitoksiin ja lopuksi pelkkään yleiseen mielipiteeseen\nperustuvia. Molempia jälkimäisiä saattavat vanhemmat arvostella ja\nratkaista, edellisiä taas lapset yksin. Niitä avioita solmittaessa,\njotka aiheutuvat vanhempien määräyksestä, noudatetaan yksinomaan\ninhimillisiin laitoksiin ja yleiseen mielipiteeseen perustuvia\nsuhteita. Tällöin ei itse teossa naiteta itse henkilöitä, vaan\nsovitetaan yhteen olosuhteita ja omaisuuksia. Mutta kaikki tämä saattaa\nmuuttua, ainoastaan henkilöt pysyvät samoina, kaikkialle he vievät\nperusominaisuutensa mukaansa. Huolimatta omaisuudesta avio saattaa olla\nonnellinen tai onneton persoonallisten suhteiden nojalla.\"\n\n\"Äitisi oli ylhäistä sukua, minä olin rikas; nämä olivat ainoat\nvaikuttimet, jotka aiheuttivat meidän vanhempiamme meitä liittämään\ntoisiimme. Minä olen menettänyt omaisuuteni, hän on menettänyt nimensä.\nMitä häntä hyödyttää, että on syntynyt aatelisneitosena, kun hänen\nsukunsa hänet nyt kuitenkin on unhottanut? Sydäntemme yhteys on\nkuitenkin lohduttanut meitä kaikissa onnettomuuksissamme.\nHarrastustemme yhtäläisyys ja sopusuhtaisuus on saattanut meidät\nvalitsemaan itsellemme tämän syrjäisen olopaikan. Täällä elämme\nonnellisina köyhyydessä, saamme toinen toisestamme korvausta kaikesta.\nSophie on meidän yhteinen aarteemme. Siunaamme taivasta siitä, että se\non antanut meille tämän aarteen ja että se on riistänyt meiltä kaikki\nmuut. Katso, lapseni, minne kaitselmus on meidät johdattanut. Ne\nsuhteet, jotka aiheuttivat avioliittomme, ovat kadonneet. Onnemme\nperustuu ainoastaan sellaiseen, johon silloin ei pantu mitään arvoa.\"\n\n\"Naimisiin menevien tulee valita oikea puoliso itselleen.\nMolemminpuolisen kiintymyksen tulee olla heidän ensimäinen\nyhdyssiteensä; heidän silmänsä ja sydämensä tulee olla heidän\nensimäisiä oppaitaan. Heidän ensimäinen velvollisuutensa heidän avionsa\nsolmittuaan on toistensa rakastaminen, ja rakastaminen tai sen puute ei\nriipu meistä itsestämme, minkä vuoksi tuo ensimäinen velvollisuus\nvälttämättömästi edellyttää toista velvollisuutta, nimittäin sitä, että\nmolempien tulee rakastaa toisiaan jo ennen avion solmimista. Tämä on\nluonnon oikeus, jota ei mikään voi kumota. Ne, jotka tuota oikeutta\novat supistaneet niin monilla yhteiskunnallisilla laeilla, ovat enemmän\npitäneet silmällä näennäistä järjestystä kuin avio-onnea ja\nkansalaisten tapoja. Huomaat, tyttäreni, ettemme saarnaa sinulle mitään\nvaikeata moraalia. Se tähtää vaan siihen, että sinä pääsisit kokonaan\nomaksi valtiattareksesi ja että meidän olisi mahdollista laskea omiin\nkäsiisi puolisosi valinta.\"\n\n\"Mainittuani sinulle meidän syymme ja perusteemme, antaakseni sinulle\ntäyden vapauden, on sopivata ja kohtuullista myöskin puhua sinun omista\nperusteistasi, jotta voisit tuota vapauttasi viisaasti käyttää.\nTyttäreni, olet hyvä ja ymmärtäväinen, olet vilpitön ja hurskas,\nsinulla on sellaisia taipumuksia, jotka sopivat kunnialliselle\nnaiselle, eikä sinulta puutu miellyttäviä ominaisuuksia. Mutta olet\nköyhä, sinulla on mitä kunnioitettavinta omaisuutta, mutta sinulta\npuuttuu sellaista omaisuutta, jota pidetään suurimmassa arvossa.\nTavoittele siis ainoastaan sellaista, mikä sinulle on saavutettavissa,\näläkä aseta kunnianhimosi päämäärää oman mielipiteesi tai meidän\nmielipiteidemme, vaan ihmisten mielipiteiden mukaan. Jos olisi kysymys\nainoastaan etevyyksien yhdenarvoisuudesta, en tietäisi, en tahtoisi\npanna toiveillesi mitään rajoja; mutta älä ulota niitä varojesi rajoja\nulommaksi, äläkä unhota että ne ovat mitä ahtaimmat. Vaikka ei sinun\narvoisesi mies ole pitävä tätä varattomuuttasi esteenä, tulee sinun\ntehdä äitisi tavoin ja astua perheen jäseneksi, joka pitää kunnianaan\nvastaanottaa sinut keskuuteensa. Sinä et ole nähnyt varallisuutemme\npäiviä, olet syntynyt köyhdyttyämme: sinä saatat sen meille helpoksi ja\njaat sitä keveällä mielellä meidän kanssamme. Usko minua, tyttäreni,\näläkä tavoittele sellaista omaisuutta, jonka menettämisestä me\nsiunaamme taivasta. Olemmehan nauttineet onnea vasta menetettyämme\nrikkautemme.\"\n\n\"Olet liiaksi rakastettava, jotta et miellyttäisi ketään. Sinun\naineellinen tilasi ei myöskään ole sellainen, että kunnon mies pitäisi\nsitä esteenä naimatuumilleen. Sinua tullaan moneltakin taholta\nkosimaan, jopa saattaa ilmestyä kosijoita, jotka eivät ole sinun\narvoisiasi. Jos nämä näyttäytyisivät sinulle sellaisina kuin he todella\novat, näkisit heidän oikean arvonsa, eikä koko heidän ulkonainen\nupeutensa sinuun tekisi kauan vaikutusta. Mutta joskohta sinulla on\nhyvä arvostelukyky ja vaikka tunnet omat avusi, olet vailla kokemusta\netkä tiedä missä määrin miehet saattavat teeskennellä. Joku viekas\nkonna voi tutkia makuasi ja harrastuksiasi sinua viehättääkseen ja\nteeskennellä sinun edessäsi hyveitä, joita hänellä ei ole. Hän syöksisi\nsinut turmioon, ennenkuin olisit vaaraa huomannutkaan, ja sinä\nhuomaisit erehdyksesi vasta sitä itkeäksesi. Vaarallisin kaikista\nansoista ja ainoa, jota järki ei voi välttää, on aistillisuuden ansa.\nJos joskus olet niin onneton, että siihen lankeat, et enää ole näkevä\nympärilläsi muuta kuin harhaluuloja ja pettymyksiä, silmäsi\nhäikäistyvät, arvostelukykysi himmenee, tahtosi turmeltuu,\nerehdyksesikin käy sinulle rakkaaksi, ja kun viimein kykenet sitä\nhuomaamaan, et enää tahdo siitä luopua. Tyttäreni, jätän sinut\njärkevyytesi varaan enkä sydämesi pyyteiden ohjattavaksi. Niin kauan\nkuin tunteesi lepäävät, voit olla oma ohjaajasi; mutta niin pian kuin\nalat tuntea rakkautta, niin antaudu äitisi ohjattavaksi.\"\n\n\"Ehdotan sinulle sopimusta, joka sinulle osottaa meidän kunnioitustamme\nja joka on saattava tasapainoon meidän välillämme vallitsevan\nluonnollisen suhteen. Tavallisesti vanhemmat valitsevat tyttärensä\ntulevan puolison ja kysyvät ainoastaan muodon vuoksi tyttärensä\nmielipidettä; tällainen on yleinen tapa. Me taaskin menettelemme sinun\nsuhteesi vallan päinvastoin. Sinä saat valita ja kysyt sitte meidän\nmielipidettämme. Käytä hyväksesi tätä oikeuttasi, käytä sitä vapaasti\nja järkevästi. Sen puolison, joka on oleva sinulle sovelias, tulee olla\nsinun valitsemasi eikä meidän valitsemamme. Mutta meidän tehtävämme on\narvostella, etkö sinä mahdollisesti erehdy vallitseviin asianhaaroihin\nja suhteisiin nähden ja etkö tietämättäsi tee muuta, kuin mitä pohjalta\ntahdot. Syntyperä, omaisuus, yhteiskunnallinen asema, yleinen mielipide\neivät vähääkään määrää meidän perusteitamme. Valitse kunnon mies, jonka\npersoonallisuus sinua miellyttää ja jonka luonne vastaa vaatimuksiasi,\nolkoon hän sitten muuten kuka tahansa, niin me hyväksymme hänet\nvävyksemme. Hänen omaisuutensa on aina oleva riittävä, jos hänellä on\nlujat käsivarret, hyvät tavat ja jos hän rakastaa perhettänsä. Hänen\nsäätynsä on meidän mielestämme aina oleva tarpeeksi ylhäinen, jos hän\nsitä aateloi hyveellä. Me emme huoli, vaikka koko maailma moittisi\nvalintaamme. Me näet emme tavoittele yleistä hyväksymistä; meille\nriittää, että sinä tulet onnelliseksi.\"\n\nLukijat, en tiedä minkä vaikutuksen tällainen puhe tekisi teidän\ntavallanne kasvatettuun nuoreen neitoseen. Mitä Sophiehin tulee, ei hän\nole löytävä sanoja siihen vastatakseen. Häpy ja heltymys eivät salli\nhänen vapaasti ilmaista ajatuksiaan. Mutta olen aivan varma siitä, että\ntuo puhe on painuva syvälle hänen sydämeensä ja pysyvä siinä koko hänen\nelämänsä ajan ja että, jos yleensä voi luottaa inhimillisiin\npäätöksiin, voimme olla varmat siitä, että Sophie on koettava olla\nvanhempiensa kunnioituksen arvoinen.\n\nOlettakaamme kaikkien pahinta tapausta, nimittäin että Sophiella on\nhehkuva luonnonlaatu, joka saattaa hänelle pitkän odotuksen\ntuskalliseksi. Mutta silloinkin väitän, että hänen arvostelukykynsä,\nhänen tietonsa, harrastuksensa, hänen hienotunteisuutensa, ja ennen\nkaikkea ne tunteet, joilla hänen sydäntään on ravittu nuoruudesta\nalkaen, ovat muodostaneet aistillisuudelle vastapainon, joka on auttava\nhäntä sitä voittamaan tai ainakin kauan vastustamaan. Hän kuolisi\nennemmin tilansa marttyyrina, kuin saattaisi surua vanhemmilleen, kuin\nmenisi vaimoksi arvottomalle miehelle ja panisi itsensä alttiiksi\nepäonnistuneen avion tuottamille onnettomuuksille. Yksin se vapaus,\njoka hänelle on annettu, on lisäävä hänen sielunsa ylevyyttä ja on\nsaattava hänet vaativaisemmaksi miehensä ja valtiaansa valinnan\nsuhteen. Italialaisen naisen luonnonlaadun ja englantilaisen naisen\ntunteellisuuden ohella hänellä on sydämensä ja aistillisuutensa\nhillitsemiskeinona espanjattaren ylpeys, joka hakiessaan lemmittyä ei\nhelposti löydä arvoistansa miestä.\n\nTosin ei jokainen voi käsittää, mitä innostusta rakkaus siveyteen voi\nluoda sieluun ja mitä sisäistä voimaa se voi itsessään löytää, joka\ntahtoo vilpittömästi harjottaa hyvettä. On ihmisiä, joista kaikki, mikä\non suurta, näyttää harhaluulolta ja jotka alhaisessa ja halpamaisessa\njärkeilemisessään eivät koskaan käsitä, mitä ylenmääräinen rakkaus\nhyveeseen voi vaikuttaa inhimillisiin intohimoihin. Tuollaisille\nihmisille tulee puhua ainoastaan esimerkkien muodossa; he ovat\nsurkuteltavia, jos ovat niin itsepäiset, etteivät niitäkään usko. Jos\nheille sanoisin, ettei Sophie ole mikään kuviteltu olento, että\nainoastaan hänen nimensä on minun keksimäni, että hänen kasvatuksensa,\nhänen siveytensä, hänen luonteensa ja hänen kasvojensa piirteet ovat\njotakin, joka todella on ollut olemassa, ja että hänen muistonsa vielä\nsaattaa koko kunniallisen perheen vuodattamaan kyyneleitä, niin he\nepäilemättä eivät usko siitä sanaakaan. Mutta mitä vahinkoa voi olla\nsiitä, että minä rehellisesti kerron loppuun asti erään nuoren neitosen\ntarun, joka oli niin suuresti Sophien kaltainen, niin että tämä taru\nyhtä hyvin voisi olla Sophien elämäntaru, ilman että se ollenkaan\nherättäisi ihmetystä. Uskottakoon sitä todelliseksi tai ei, se on\nminulle yhdentekevää. Jos välttämättömästi niin tahdotaan, olen\nkertonut jotakin kuviteltua, mutta olen joka tapauksessa selvittänyt\nmetodiani ja olen kulkenut alati päämäärääni kohti.\n\nSillä nuorella neitosella, jonka luonnonlaadun olen omistanut\nSophielle, oli muuten joka suhteessa Sophien kaltainen luonne, niin\nettä hän ansaitsee tuon nimen, jonka yhä edelleen hänelle annan. Tuon\nkeskustelun jälkeen, jonka yllä esitin, hänen isänsä ja äitinsä, jotka\nkäsittivät, ettei aviotarjousta heidän tyttärelleen tultaisi tekemään\nsiihen majaan, jossa asuivat, lähettivät hänet viettämään talven\nkaupungissa erään tädin luo, jolle salaa ilmaisivat matkan\ntarkoituksen. Sillä tuo ylpeä Sophie kantoi sydämessään sitä jaloa\nitsetietoisuutta, että osasi voittaa itsensä; ja vaikka hän kaihosikin\npuolisoa, olisi hän ennemmin kuollut neitsyenä kuin mennyt miestä\nhaeskelemaan.\n\nTäyttääkseen Sophien vanhempien toivomukset hänen tätinsä esitti hänet\nperheissä, vei hänet seuraelämään ja juhliin ja antoi hänen nähdä\nhienoa maailmaa tai pikemmin näytti häntä sille, sillä Sophie varsin\nvähän välitti kaikesta tästä komeudesta. Huomattiin kuitenkin, ettei\nhän paennut miellyttävän näköisiä nuoria miehiä, jotka näyttivät\nsäädyllisiltä ja hyväntapaisilta. Hänellä oli varovan hiljaisessa\nesiintymisessäänkin jonkunmoinen viehätysvoima, joka veti puoleensa, ja\nse vivahti keikailuun. Mutta keskusteltuaan noiden nuorten miesten\nkanssa pari kolme kertaa, hän tunsi heitä kohtaan vastenmielisyyttä.\nPian hän vaihtoi tämän vaativaisen käytöstavan, joka näyttää\nvastaanottavan ylistelyä, nöyrempään ryhtiin ja kohteliaisuuteen, joka\npitää ihailijat matkan päässä. Ollen aina tarkkaavainen itsensä suhteen\nei hän enää antanut heille tilaisuutta tehdä hänelle vähintäkään\npalvelusta. Täten hän tarpeeksi osotti, ettei tahtonut olla heidän\nrakastajattarensa.\n\nTunteelliset sydämet eivät koskaan voi rakastaa meluavia huveja; nämä\nnäet ovat tylsätunteisten ihmisten turhamaisia ja tehottomia onnen\naiheita, he kun luulevat, että elämän huumaaminen on elämän\nnauttimista. Kun Sophie ei löytänyt mitä etsi ja kun hän oli hylännyt\nkaiken toivon löytää sitä täältä kaupungista, hän kyllästyi elämään\nsiellä. Hän rakasti hellästi vanhempiansa, ei mikään hänelle korvannut\nheidän seuraansa eikä mikään ollut omansa saattamaan häntä heitä\nunhottamaan. Hän palasikin heidän luokseen paljon ennen sitä aikaa,\njoka oli hänen paluutansa varten määrätty.\n\nTuskin hän oli jälleen ryhtynyt askareisiinsa synnyinkodissaan, kun\nhuomattiin hänen, huolimatta siitä, että käyttäytyi kuten ennen,\nmuuttuneen mielialoiltaan. Milloin hän oli hajamielinen, milloin\nkärsimätön, milloin surullinen ja haaveileva; toiste hän taas\npiilottautui itkemään. Luultiin alussa, että hän oli rakastunut ja että\nhän tätä häpesi. Mainittiin hänelle tämä, mutta hän kielsi niin olevan\nlaidan. Hän väitti, ettei ollut nähnyt ketään, joka olisi voinut\nliikuttaa hänen sydäntään, eikä hän koskaan valehdellut.\n\nTällävälin hänen alakuloisuutensa lisääntymistään lisääntyi, ja hänen\nterveytensä rupesi horjumaan. Hänen äitinsä, joka tämän muutoksen\njohdosta oli käynyt levottomaksi, päätti viimein ottaa selville sen\nsyyt. Hän vetäytyi kahden kesken hänen kanssaan syrjään ja puhui\nhänelle tuota vakuuttavan hellää kieltä ja peitti hänet noilla\nvastustamattomilla hyväilyillä, joita ainoastaan äidin hellyys osaa\nkäyttää. \"Tyttäreni, sinä, jota olen kantanut kohdussani ja jota\nlakkaamatta kannan sydämessäni, vuodata sydämesi salaisuudet äitisi\nhelmaan. Mitkä siis ovat nuo salaisuudet, joita ei äiti saa tietää?\nKukapa säälisi tuskiasi, kuka niihin ottaisi osaa? Kuka muu tahtoisi\nniitä huojentaa kuin isäsi ja minä? Oi, lapseni, tahdotko että minä\nmenehdyn sinun suruusi, sitä edes tuntematta!\"\n\nKaukana siitä, että olisi äidiltään salannut surunsa, nuori neitonen ei\nhalunnut mitään hartaammin kuin saada äidistään lohduttajan ja uskotun.\nMutta häveliäisyys esti häntä puhumasta, ja hienotunteisuudessaan hän\nei löytänyt sanoja kuvaillakseen tilaa, joka hänen mielestään oli\nhänelle niin arvoton, nimittäin sitä mielenliikutusta, joka vasten\nhänen tahtoansa pani hänen aistinsa kuohuksiin. Viimein hänen\nhäveliäisyytensäkin oli hänen äidilleen osviittana, ja äidin onnistui\nlopulta saada häneltä tuo nöyryyttävä tunnustus. Äiti ei suinkaan häntä\nmasentanut kohtuuttomilla soimauksilla, vaan päinvastoin lohdutti ja\nsääli häntä ja vuodatti kyyneleitä hänen tähtensä. Äiti oli liian\nälykäs sanoakseen rikokseksi kärsimystä, jonka ainoastaan tyttären\nhyveisyys saattoi esiintymään niin räikeänä. Mutta miksi pakotta kestää\nkärsimystä, jonka parannuskeino oli niin helppo ja oikeutettu? Miksi\nSophie ei käyttänyt hyväkseen sitä vapautta, joka oli hänelle annettu?\nMiksi hän ei hyväksynyt itselleen miestä, miksi hän ei häntä valinnut?\nEikö hän tietänyt, että hänen kohtalonsa riippui yksinomaan hänestä\nitsestään ja että, millainen hänen valintansa tulikaan olemaan, se\nhyväksyttäisiin, koska hän ei kuitenkaan voinut valita kunniatonta\npuolisoa? Hänet oli lähetetty kaupunkiin, mutta hän ei ollut tahtonut\njäädä sinne. Useita naimatarjouksia oli tehty, mutta hän oli hylännyt\nkaikki. Mitä hän siis odotti? Mitä hän halusi? Mikä selittämätön\nristiriitaisuus!\n\nVastaus oli yksinkertainen. Jos vaan olisi tarvinnut valita nuoruuden\najan ihailija, olisi valinta pian tapahtunut; mutta elämänaikuisen\nvaltiaan valitseminen ei ole yhtä helppo tehtävä. Ja koska ei näitä\nkahta valitsemista voi toisistaan erottaa, täytyy odottaa ja usein\nmenettää nuoruutensa, ennenkuin löytää sen miehen, jonka rinnalla\ntahtoo viettää elämänsä päivät. Näin oli Sophien laita. Hän kaipasi\nlemmittyä, mutta tämän lemmityn tuli olla hänen puolisonsa. Ja kun piti\nlöytää sellainen sydän, joka olisi vastannut hänen vaatimuksiansa, oli\nyhtä vaikea löytää lemmitty kuin aviomies. Kaikilla noilla niin\nhienoilla nuorilla miehillä ei ollut muuta sopivaa ominaisuutta kuin\nsamanikäisyys hänen kanssaan, muut ominaisuudet aina puuttuivat. Heidän\npintapuolisuutensa, heidän turhamielisyytensä, lavertelunsa,\nhillittömät tapansa, heidän säädyttömät matkimisensa saattoivat heidät\nhänelle inhottaviksi. Hän haki miestä ja löysi pelkkiä apinoita. Hän\nhaki sielua, mutta ei löytänyt ainoatakaan.\n\n\"Kuinka olen onneton\", hän sanoi äidilleen. \"Minun on tarvis rakastaa,\nenkä kohtaa ainoatakaan miestä, joka todella minua miellyttäisi.\nSydämeni sysää luotaan kaikki ne, joita aistillisuuteni vetää\npuoleensa. En näe ainoatakaan miestä, joka ei kiihottaisi aistillista\nhimoani, enkä myöskään ainoata, joka ei sitä jälleen karkottaisi.\nIntohimoinen kiintymyksen tunne, joka ei perustu kunnioitukseen, ei ole\npysyvää laatua. Oi, tuollainen ei ole se mies, jota tyttärenne kaipaa.\nTämän miehen ihannekuva on liian syvälle syöpynyt hänen sydämeensä.\nSophie voi rakastaa ainoastaan häntä, ainoastaan hänet hän voi tehdä\nonnelliseksi, ja itse hän voi olla onnellinen ainoastaan hänen\nkauttansa. Kernaammin Sophie tahtoo riutua ja lakkaamatta tukahuttaa\ntunteitaan, kernaammin hän tahtoo kuolla onnettomana ja vapaana, kuin\nepätoivoisena elää yhdessä miehen kanssa, jota ei rakasta ja jonka hän\npäällepäätteeksi tekisi onnettomaksi. Parempi olisi lakata elämästä\nkuin elää ainoastaan tällaista kärsimystä kantaakseen.\"\n\nHänen äitinsä tyrmistyi näin omituisesta tunnustuksesta ja piti sitä\nliiaksi eriskummaisena, jotta olisi voinut olla epäilemättä sen alla\npiilevän jonkun salaperäisen seikan. Sophie ei ollut sievistelevä eikä\nliioin mikään hupsu. Miten olikaan selitettävissä tämä hänen\nylenmääräinen herkkätunteisuutensa, hänen, jolle lapsuudestaan\nasti ei oltu muuta sen hartaammin opetettu kuin mukautumaan niiden\nhenkilöiden mukaan, joiden kanssa hänen oli eläminen sekä tekemään\nvälttämättömyydestä hyveen? Tuo rakastettavan miehen ihannekuva, johon\nSophie oli niin hurmaantunut ja joka niin usein ilmeni kaikissa hänen\npuheissaan, saattoi hänen äitinsä arvaamaan, että tyttären\noikullisuudella oli joku toinen syy, jota äiti ei vielä tuntenut, ja\nettei Sophie vielä ollut kaikkea tunnustanut. Tämä onneton neitonen,\nollen salaisen tuskansa ahdistamana, ei toivonut mitään hartaammin kuin\nsydämensä keventämistä. Hänen äitinsä häntä kehottelee; tytär epäröi,\nmutta myöntyy viimein, poistuu huoneesta mitään sanomatta ja palaa\nhetken kuluttua kirja kädessään. \"Surkutelkaa onnetonta tytärtänne,\nhänen surunsa on parantamaton, hänen kyyneleensä ovat kuivumattomat.\nTahdotteko tietää syyn tähän: no hyvä! tuossa se on.\" Näin sanoen hän\nheittää kirjan pöydälle. Äiti ottaa kirjan ja avaa sen. Se oli teos\n\"Telemakhoksen seikkailut\".[174] Ensin hän ei ollenkaan ymmärrä tätä\narvoitusta. Tehtyään useita kysymyksiä ja saatuaan himmeitä vastauksia,\nhän viimein älyää suuresti hämmästyen, kuten saattaa ymmärtää, että\nhänen tyttärensä on Euchariksen[175] kilpailijatar.\n\nSophie rakasti Telemakhosta ja hänen rakkautensa oli niin intohimoinen,\nettei mikään voinut sitä parantaa. Niinpian kuin hänen isänsä ja\näitinsä saivat tietää tämän hänen mielettömän tunteensa, he nauroivat\nhäntä ja koettivat järkisyillä saada hänet siitä luopumaan. Mutta he\nerehtyivät; oikeus ei ollut kokonaan heidän puolellaan. Sophie oli\npuolestaan hänkin oikeassa ja osasi oikeuttaan perustella. Monasti hän\nsai vanhempansa vaikenemaan käyttämällä todistusperusteinaan\nperussyitä, joita vanhemmat itse aikaisemmin olivat käyttäneet ja\nnäyttämällä, että he itse olivat aiheuttaneet koko onnettomuuden,\netteivät olleet kasvattaneet häntä hänen aikansa miehiä varten, että\nhänen välttämättömästi tuli omaksua miehensä katsantotapa tai saada\nmiehensä omaksumaan hänen katsantotapansa; että he kasvatustavallaan\nolivat saattaneet hänelle mahdottomaksi edellisen näistä keinoista ja\nettä jälkimäinen keino juuri oli se, jota hän tavoitteli. \"Antakaa\nminulle mies, joka on minun periaatteideni läpitunkema\", hän sanoi,\n\"tai mies, johon voi ne juurruttaa, ja minä olen rupeava hänen\nvaimokseen; mutta miksi minua soimaatte, ennenkuin sellainen on\nlöydetty? Säälikää minua. Olen onneton enkä mieletön. Ovatko sydämen\ntunteet riippuvaiset tahdosta? Onhan isäni itse sen sanonut. Onko minun\nvikani, että rakastan sellaista, mitä ei ole olemassa? En ole mikään\nhaaveilija, en halua miehekseni ruhtinasta enkä hae Telemakhosta.\nTiedänhän, että hän on pelkkä mielikuvitukseni luoma. Haen miestä, joka\nolisi hänen kaltaisensa. Ja miksi ei sellaista miestä voisi olla\nolemassa, koska minäkin olen olemassa, minä, joka tunnen sydämeni\nolevan niin suuresti hänen sydämensä kaltaisen? Älkäämme siihen määrään\nhalventako ihmiskunnan arvoa. Älkäämme luulko, että rakastettava ja\nhyveinen mies on pelkkä harhaluulon tuote. Hän on olemassa, hän elää,\nhän ehkä minua hakee; hän etsii sielua, joka voisi häntä rakastaa.\nMutta kuka hän on? Missä hän on? Sitä en tiedä; ainakaan hän ei ole\nkukaan näkemistäni miehistä; epäilemättä en koskaan ole häntä näkevä.\nOi, äitini! Miksi olette saattanut minut liiaksi rakastamaan hyvettä?\nJos en voi rakastaa muuta kuin hyvettä, se on vähemmin minun kuin\nteidän syynne.\"\n\nOlenko nyt johtava tämän surullisen tarinan loppuun saakka? Kerronko ne\npitkät taistelut, jotka kävivät tuon lopun edellä? Olenko kuvaava\ntuskaantuneen äidin, joka muuttaa alussa antamansa hyväilyt\nankaruudeksi? Olenko näyttävä närkästyneen isän, joka unhottaa alussa\ntekemänsä sopimukset ja kohtelee mielettömänä kaikkein hyveisintä\ntytärtä? Olenko lopuksi kuvaileva tätä onnetonta, joka kärsimästään\nkovistelusta yhä enemmän kiintyy harhaluuloonsa ja joka hitain askelin\nastuu kuoloansa kohti ja vaipuu hautaansa sinä hetkenä, kun luullaan\nhäntä vietävän alttarille? En, syrjäytän tällaiset synkät kuvaukset.\nMinun ei tarvitse mennä niin pitkälle näyttääkseni tarpeeksi kuvaavalla\nesimerkillä, kuten luulen, että, huolimatta vuosisadan tapojen\nsynnyttämistä ennakkoluuloista, rakkaus ja into kunniallisuuteen ja\nkauneuteen ei ole vieraampi naisille kuin miehillekään ja ettei ole\nmitään, jota ei luonnon järjestystä seuraten voisi saada heitä\ntoteuttamaan.\n\nJoku saattaa tässä keskeyttää minut kysyen, määrääköhän luonto meitä\nniin suuresti vaivaamaan itseämme voidaksemme tukahuttaa ylen rajuja\naistillisia pyyteitä. Minä vastaan kielteisesti, mutta huomautan,\nsamalla, ettei luonto myöskään istuta meihin niin rajuja himoja.\nKaikki, millä ei ole juuriaan luonnossa, on luonnon vastaista; tämän\nolen monta monituista kertaa kokenut.\n\nMutta palatkaamme Émilemme Sophiesta puhumaan. Luokaamme\nmielikuvituksessamme uudestaan tämä rakastettava neitonen ja\nkuvitelkaamme, että hänellä on vähemmin vilkas mielikuvitus ja että\nonnellisempi kohtalo häntä odottaa. Alkuperäinen tarkoitukseni oli\nkuvata tavallinen nainen; mutta kun olen antanut hänen sielulleen ylen\nsuuren aateluuden, olen pimittänyt hänen järkensä. Minä itse olen\nerehtynyt: Palatkaamme siis ensimäiseen lähtökohtaan. Sophiella ei ole\nmuuta kuin hyvä luonnonlaatu, mutta muuten vallan tavallinen henki.\nKaikki ne ominaisuudet, jotka hänellä ovat etevämmät muiden naisten\nominaisuuksia, hän on saanut kasvatuksen kautta.\n\nTarkoitukseni on ollut tässä kirjassa esittää kaikki, mikä kasvatukseen\nnähden on toteutettavissa, jättäen itsekullekin vapaus valita siitä,\nmikä mahdollisesti esityksessäni on hyvää, se, mikä kullekin on\nsopivaa. Alustapitäen oli tarkoitukseni ollut varhaisesta iästä alkaen\nkasvattaa Émilen naistoveria, kasvattaa heidät toinen toistaan varten\nja kasvattaa heidät molemmat yhdessä. Mutta asiaa lähemmin punnittuani\nolen huomannut että kaikki nämä liian varhaiset toimenpiteet eivät\nvastaa tarkoitustaan ja että on järjetöntä määrätä kaksi lasta\ntulevaisuudessa kuulumaan toisilleen, ennenkuin saattaa tietää, onko\ntällainen liitto luonnon järjestyksen mukainen ja onko noilla\nmolemmilla yksilöillä tuollaiseen liittoon soveltuvat ominaisuudet. Ei\npidä sekoittaa sitä, mikä on luonnollista raakalaisasteella ja sitä,\nmikä on luonnollista sivistysasteella. Edellisellä kehitysasteella näet\nkaikki naiset sopivat kaikille miehille, sillä niin hyvin naisilla kuin\nmiehillä on alkuperäinen yhteinen kehitysmuoto. Mutta jälkimäisellä\nasteella on jokainen luonne muodostunut yhteiskuntalaitosten\nvaikutuksesta, ja jokainen henki on saanut oman omituisen ja määrätyn\nkehitysmuotonsa sekä kasvatuksesta että hyvin tai pahoin kehittyneen\nluontaisen kyvyn ja kasvatuksen yhteisvaikutuksesta. Eri yksilöitä ei\nsiis voi toisiinsa liittää muuten kuin tutustuttamalla ne toisiinsa,\njotta saisi varmuutta siitä, sopivatko he toisilleen joka suhteessa,\ntai jotta tässä suhteessa ainakin voisi tehdä sellaisen valinnan, joka\nmitä useimmissa kohdin tarjoaa yhteen soveltuvia ominaisuuksia.\n\nSuuri epäkohta on siinä, että yhteiskuntaolot luonnetta kehitettäessä\ntekevät eroa eri säätyarvojen välillä. Ja koska nämä molemmat seikat\novat niin erisuhtaiset, on vaikutus luonteen kehitykseen sitä\nturmiollisempi, kuta enemmän eroa tehdään säätyjen välillä. Tästä\njohtuvat epäonnistuneet aviot ja kaikki niistä syntyvät siveelliset\nhäiriöt. Siitä huomaa ilmeisen selvästi, että kuta enemmän poistutaan\nyhdenarvoisuudesta, sitä enemmän tylsistyvät luonnolliset tunteet; kuta\navarammaksi ylhäisiä ja alhaisia erottava kuilu tulee, sitä enemmän\naviositeet höllenevät. Kuta enemmän rikkaita ja köyhiä on olemassa,\nsitä vähemmän on isiä ja aviomiehiä. Ei herralla eikä orjalla ole\noikeata perhettä, kumpikin näkee ainoastaan oman säätynsä. Jos tahdotte\nvälttää näitä epäkohtia ja solmia onnellisia avioliittoja, niin\ntukahuttakaa ennakkoluulot, unhottakaa inhimilliset laitokset ja\nkysykää neuvoa luonnolta. Älkää liittäkö toisiinsa henkilöitä, jotka\nsoveltuvat yhteen ainoastaan määrättyjen olosuhteiden vallitessa, mutta\njotka eivät enää sovi toisilleen, jos nämä olosuhteet muuttuvat; vaan\nliittäkää toisiinsa henkilöitä, jotka soveltuvat yhteen missä elämän\ntilassa tahansa, missä maassa tahansa ja missä säädyssä tahansa. En\nväitä, että sovinnaiset suhteet olisivat merkitystä vailla avioliittoon\nnähden, mutta sanon, että luonnollisten suhteiden vaikutus siihen\nmäärään vie edellisiltä voiton, että se yksin ratkaisee elämän kohtalon\nja että on olemassa niin suuri harrastuksien, luonnonlaatujen,\ntunteiden ja luonteiden sopusuhtaisuus, että sen pitäisi velvottaa\nviisasta isää, oli hän sitten vaikka ruhtinas tai hallitsija, empimättä\nantamaan pojalleen se nainen, jolla olisi kaikki nuo sopusuhtaiset\nominaisuudet, vaikka tämä nainen olisi syntyisin epäkunniallista\nammattia harjottavasta perheestä, vaikka hän olisi pyövelin tytär.\nVäitän lisäksi, että, vaikka kaikki mahdolliset kärsimykset\nlankeaisivat kahden sopusointuiseksi aviopariksi liittyneen puolison\nniskoille, he nauttisivat suurempaa onnea itkiessään yhdessä, kuin mitä\nvoivat tuntea eläessään mitä onnellisimmissa oloissa, joita kuitenkin\nmyrkyttäisi sydänten ristiriitainen eroavaisuus.\n\nSiis sen sijaan, että olisin lapsuudesta alkaen määrännyt Émilelleni\npuolison, olen odottanut siksi, kunnes olen oppinut tuntemaan hänelle\nsoveltuvan naisen. Minä en tätä seikkaa määrää, vaan luonto. Minun\ntehtäväni on vain löytää luonnon tekemä valinta. Minun tehtäväni, sanon\n_minun_, eikä Émilen isän. Sillä uskomalla poikansa minun huostaani hän\non luovuttanut minulle paikkansa, hän on myöntänyt minulle omat\noikeutensa. Minä olenkin Émilen oikea isä, minä olen kasvattanut\nhänestä miehen. Olisin kieltäytynyt häntä kasvattamasta, ellei minulla\nolisi ollut valta antaa hänen solmia avioliittoa oman valintansa, s.o.\nminun valintani mukaan. Ainoastaan se mielihyvä, jota tunnemme siitä,\nettä saatamme toisen ihmisen onnelliseksi, voi korvata siitä näkemämme\nvaivan, kun olemme koettaneet tehdä hänet kykeneväksi onnestaan\nnauttimaan.\n\nMutta älkää myöskään luulko minun viivytelleeni Émilen puolison\nhankkimista siihen asti, kunnes olen häntä velvottanut sellaista\nitselleen hakemaan. Tämä teennäinen hakeminen on pelkkä tekosyy, jotta\nhän sen kautta oppisi tuntemaan naiset ja huomaisi sen naisen arvon,\njoka hänelle on sovelias. Jo aikoja sitten Sophie on löydetty. Ehkä\nÉmile jo on hänet nähnytkin; mutta hän on hänet huomaava tuoksi\noikeaksi vasta silloin kun on aika.\n\nJoskohta säädyn yhtäläisyys ei ole välttämätön avioliitolle, niin tämä\nyhtäläisyys, liittyessään muihin sopusuhtaisiin ominaisuuksiin, lisää\nniiden arvoa. Sen tulee olla kaikkia huomioon otettavia seikkoja\nvähempiarvoinen, mutta on lisäetu siitä, että kaikki muut ominaisuudet\novat sopusuhtaiset.\n\nMies, ellei hän ole hallitsija, ei voi ottaa itselleen vaimoa mistä\nsäädystä tahansa. Sillä joskohta hän itse on vapaa ennakkoluuloista,\nhän on kohtaava niitä muissa. Ja niin olisi mahdollista, että monikin\nneitonen hänelle sopisi, mutta ettei hän siltä saa häntä vaimokseen. On\nsiis varovaisuussyitä, joiden tulee rajoittaa arvostelukykyisen isän\ntekemää valintaa. Hänen ei pidä koettaa solmia lapselleen aviota, joka\non yläpuolella tämän säätyä, sillä tämä ei riipu hänen vapaasta\ntahdostaan. Jos hän sen voisikin tehdä, niin ei hänen sittenkään\npitäisi sitä katsoa suotavaksi. Sillä mitä nuori mies, ja ainakin minun\nkasvattamani, huolii säätyarvosta? Jos hän kuitenkin kohoaa yläpuolelle\nsäätyään, panee hän itsensä alttiiksi tuhansille epäkohdille, joita on\ntunteva koko ikänsä. Väitänpä lisäksi, ettei hänen pidä koettaa\nkeskenään tasoittaa eriluontoisia arvoseikkoja, kuten jalosukuisuutta\nja rikkautta, sillä kumpikin näistä paljon vähemmän lisää toisen arvoa,\nkuin mitä se kadottaa omasta arvostaan. Vielä väitän, etteivät ihmiset\nyhteisessä arvonpanossa koskaan voi olla täysin yksimieliset ja että\nkumpikin panee suuremman arvon pesään tuomaansa omaisuuteen, mistä\naiheutuu eripuraisuus kahden perheen, jopa kahden aviopuolisonkin\nvälillä.\n\nAvioliittoon nähden on vielä suuri ero siinä, naiko mies ylemmästä vai\nalemmasta säädystä. Edellinen tapaus on vallan järjetön, jälkimäinen\ntaas on järkevämpi. Perhe liittyy yhteiskuntaan ainoastaan perheenisän\nkautta, joten tämän sääty ja asema määrää koko perheen aseman. Kun mies\nsiis ottaa vaimon alemmasta säätyluokasta, ei hän itse alennu, vaan\nkohottaa puolisonsa. Jos hän taas ottaa vaimon ylemmästä säätyluokasta,\nhän alentuu, voimatta itseään ylentää. Siis edellisessä tapauksessa\nhänellä on etua, ilman vahinkoa, jälkimäisessä vahinkoa, ilman etua.\nLisäksi on luonnon järjestyksen mukaista, että vaimo tottelee miestä.\nKun siis mies ottaa alempisäätyisen vaimon, luonnon järjestys ja\nyhteiskuntajärjestys ovat sopusuhtaiset ja kaikki on kuin olla pitää.\nMutta päinvastoin on laita, kun mies ottaa aviovaimon ylemmästä\nsäädystä, sillä silloin mies joko loukkaa oikeuttaan tai\nkiitollisuuttaan, osottautuu kiittämättömäksi tai tekee itsensä\nhalveksittavaksi. Silloin vaimo, vaatien itselleen auktoriteetin, kohoaa\nmiehensä tyranniksi; ja mies muuttuneena orjaksi on mitä naurettavin ja\nkurjin olento. Tämä on niiden onnettomien suosikkien kohtalo, joita\nAasian hallitsijat kunnioittavat ja kiduttavat aviositeillä perheensä\njäsenten kanssa. Nämä suosikit, niin kerrotaan, saavat maatakseen\nvaimojensa vuoteessa, nousta niihin ainoastaan jalkapuolesta.\n\nOdotan useiden lukijoiden, muistaen minun väittäneen naisella olevan\nluonnollisen kyvyn hallita miestä, syyttävän minua ristiriitaisten\nmielipiteiden esilletuomisesta tässä suhteessa; mutta jos he näin\ntekevät, he erehtyvät. On suuri ero, anastaako itselleen käskyvallan,\nvai hallitseeko itse käskijää. Naisen valta on lempeyden, taitavuuden\nja ystävällisyyden valta. Hänen käskynä ovat hyväilyjä, hänen\nuhkauksensa ovat kyyneleitä. Hänen tulee hallita talossa kuin\nministerin valtiossa; tämä näet asettaa niin, että hänelle annetaan\nkäsky tehdä se, mitä hän tahtoo tehdä. Tässä suhteessa saattaa pitää\nkieltämättömänä, että onnellisimmat perheet ovat ne, joissa vaimolla on\nenimmin sanottavaa. Mutta kun hän ei tunnusta perheenisän mielipidettä,\njos hän tahtoo anastaa hänen oikeutensa ja itse käskeä, tällaisesta\nnurinkurisuudesta ei koskaan johdu muuta kuin onnettomuutta, pahennusta\nja häpeää.\n\nMeidän on siis vielä kosketteleminen sitä tapausta, jolloin mies ottaa\nvaimon samasta tai alemmasta säädystä, ja mitä jälkimäiseen tapaukseen\ntulee, luulen olevan vähäisen rajoituksen tehtävänä. On näet vaikea\nalimmista kansankerroksista löytää vaimo, joka voisi tehdä kunnon\nmiehen onnelliseksi. Tällä en väitä, että näissä kansankerroksissa\nolisi enemmän paheellisuutta kuin ylhäisissä, mutta kieltämätöntä on,\nettä niissä on varsin vähän käsitystä kauneudesta ja kunniallisuudesta\nja että ylempien kansankerrosten vääryydet saattavat alhaisia\nkansanluokkia näkemään ylhäisempien paheitakin oikeuden valossa.\n\nLuonnostaan ihminen ei ollenkaan ole taipuvainen ajattelemaan.\nAjatteleminen on taito, jonka hän oppii kuten kaikki muutkin taidot,\njopa hän sen oppii vaikeamminkin. Molempien sukupuolten ihmiset minä\npuolestani jaan kahteen luokkaan, nimittäin henkilöihin, jotka\najattelevat, ja henkilöihin, jotka eivät ajattele. Ja tämä ero johtuu\nmelkein yksinomaan kasvatuksesta. Miehen, joka kuuluu edelliseen\nluokkaan, ei tule ottaa itselleen vaimoa jälkimäisestä. Sillä\nseurustelun suurin viehätys puuttuu hänen yhdyselämästään vaimonsa\nkanssa, jos hänen on pakko yksin ajatella. Henkilöillä, jotka viettävät\nkoko elämänsä tehden työtä toimeentuloa varten, ei ole muita ajatuksia\nkuin sellaisia, jotka koskevat heidän työtänsä tai etuansa, ja koko\nheidän henkevyytensä ja älykkäisyytensä tuntuu piilevän heidän\nkäsivarsissaan. Tämä tiedottomuus ei vahingoita rehellisyyttä eikä\nsiveellisyyttä, päinvastoin se usein niitä hyödyttääkin. Usein näet\ntinkii velvollisuuksista, kun niitä liiaksi pohtii, ja lopulta panee\nsovittelevia puheita itse velvollisuuden täyttämyksen sijaan. Omatunto\non kaikkein valistunein filosofeista. Ei ole tarpeellista tuntea\nCiceron kirjoittamaa velvollisuuksien tutkistelua voidakseen olla\nkunnon mies. Ja maailman kunniallisin nainen tietää kenties itse\nkaikkein vähimmin mitä kunniallisuus on. Mutta kuitenkin on yhtä totta,\nettä ainoastaan sivistynyt henkilö saattaa seurustelun miellyttäväksi;\nja surullista on perheenisälle, joka viihtyy kotonaan, jos hänen on\npakko sulkeutua itseensä ja jos häntä hänen kodissaan ei kukaan\nymmärrä.\n\nMiten muuten nainen, jolla ei ole mitään kykyä ajatella, voisi\nkasvattaa lapsiaan? Miten hän saattaa ratkaista, mikä heille on\nsoveliasta? Miten on hän valmistava heitä omistamaan hyveitä, joita hän\nei tunne, ja avuja, joista hänellä ei ole mitään käsitystä? Hän on\nosaava käyttää kasvatuskeinoinaan ainoastaan imartelua tai uhkauksia ja\nsiten tehdä heidät joko julkean röyhkeiksi tai pelokkaiksi. Hän on\ntekevä heistä joko koreilevia apinoita tai hurjia veitikoita, mutta ei\nkoskaan ole kasvattava heistä älykkäitä tai rakastettavia lapsia.\n\nEi siis sovi miehelle, jolla on hyvä kasvatus, ottaa vaimo, jolla ei\nole mitään kasvatusta, eikä siis myöskään hakea itselleen vaimoa\nsäädystä, jossa yleensä ei voi olla hyvää kasvatusta. Mutta minä\npuolestani pitäisin sata kertaa parempana yksinkertaista ja tavallisen\nkasvatuksen saanutta neitosta kuin oppinutta naista, kaunosielua, joka\nkotiinsa asettaisi kirjallisen tuomioistuimen, minkä ylituomariksi hän\nitse tekeytyisi. Tällainen kaunosieluinen nainen on miehensä, lastensa,\nystäviensä, palvelijoidensa, sanalla sanoen kaikkien vitsaus. Kauniin\nneronsa ylevistä korkeuksista hän katsoo alas halveksien kaikkia naisen\nvelvollisuuksiaan ja pääseikka on hänelle aina tekeytyä miesmäiseksi\nolennoksi, kuten neiti de Lenclos. Ulkopuolella taloaan hän on aina\nnaurettava ja syystä häntä ankarasti arvostellaan, eikä tätä voi\nvälttää niin pian kuin hylkää oman säätynsä eikä ole luotu sitä säätyä\nvarten, johon tahtoo astua. Kaikki nuo suurilahjaiset naiset saattavat\nherättää ihailua ainoastaan houkkioissa. Tunnetaan aina se taiteilija\ntai ystävä, joka on ohjannut kynää tai sivellintä, kun he ovat jonkun\ntaideteoksen valmistaneet. Tunnetaan, että joku hienotunteisen\nhiljainen kynäilijä on heille sanellut heidän oraakkeliennustuksensa.\nKoko tämä tyhjänkerskuruus on arvotonta kunnialliselle naiselle. Vaikka\nhänellä olisikin oikeita taipumuksia, niin niiden esilletuominen ei\nolisi hänen arvonsa mukainen. Hänen arvokkaisuutensa on olla\nhuomaamaton; hänen kunniansa piilee hänen miehensä kunnioituksessa;\nhänen ilonsa perustuu perheensä onneen. Lukija, vetoan sinuun itseesi;\nollos vilpitön. Mikä antaa sinulle paremman ajatuksen naisesta ja\nsaattaa sinut lähestymään häntä kunnioittavammin; sekö, että astuessasi\nhänen huoneeseensa näet hänen harrastavan sukupuolensa töitä ja\nkaikenlaisia talousaskareita ja olevan lastensa vaatteiden ympäröimänä,\nvai se, että huomaat hänen kirjoittavan runoja peilipöytänsä ääressä,\nollen kaikennäköisten lentokirjasten ja pienten eriväristen\npaperilehtien ympäröimänä? Kukaan oppinut ja kirjallisuutta harrastava\nnainen ei koskaan saisi miestä, jos maan päällä olisi pelkkiä järkeviä\nmiehiä:\n\n    Quaeris cur nolim te ducere, Galla? Diserta es.[176]\n\nNäiden näkökohtien jälkeen seuraa kysymys ulkomuodosta. Tämä on\nensimäinen seikka, joka kiinittää huomion, ja sen pitäisi olla\nviimeinen; mutta sitä ei myöskään tule pitää vallan mitättömänä. Suurta\nkauneutta minun mielestäni pikemmin tulee aviota varten karttaa kuin\nhakea. Kauneus kuluu pian omistuksesta; kuuden viikon kuluttua se ei\nenää merkitse omistajalle mitään, mutta sen tuottamat vaarat kestävät\nyhtä kauan kuin se itse. Ellei kaunis vaimo samalla ole enkeli, on\nhänen puolisonsa maailman onnettomin mies. Ja vaikka hän olisikin\nenkeli, niin miten hän voisi karkottaa ne vihamiehet, jotka alati\nympäröivät hänen miestään? Ellei äärettömän suuri rumuus herättäisi\ninhoa, pitäisin sitä harvinaista kauneutta parempana. Sillä lyhyen ajan\nkuluttua ei niistä kumpikaan merkitse aviomiehestä mitään, vaan kauneus\nmuuttuu hankaluudeksi, rumuus eduksi. Mutta rumuus, joka herättää\ninhoa, on mitä suurin onnettomuus. Tämä tunne näet, kaukana siitä, että\nhaihtuisi, kiihtyy lakkaamatta ja muuttuu lopulta vihaksi. Moinen avio\non sula helvetti; parempi olisi kuolla kuin elää sellaista yhdyselämää.\n\nHalutkaa kaikessa sitä, mikä on keskinkertaista, samoin kauneuteenkin\nnähden. Miellyttävä ja puoleensa vetävä ulkomuoto, joka ei herätä\nkiihkeätä rakkauden tunnetta, vaan tasaista kiintymystä, on asetettava\netusijaan. Siitä ei ole miehelle vahinkoa, päinvastoin etua, joka tulee\nmolempien aviopuolisojen hyväksi. Miellyttäväisyys ei kulu, kuten\nkauneus; se uudistuu lakkaamatta, ja kolmekymmenvuotisen avion kuluttua\nkunniallinen vaimo, joka samalla on miellyttävä, tekee mieheensä saman\nvaikutuksen, kuin heidän avionsa alussa.\n\nTällaiset ovat ne näkökohdat, jotka ovat saattaneet minut valitsemaan\nÉmilen vaimoksi Sophien. Ollen luonnon oppilas, samoin kuin Émile, hän\non soveliaampi Émilelle kuin kukaan muu; hän on oleva oikean miehen\nvaimo. Hän on Émilen vertainen syntyperäänsä ja avuihinsa nähden, mutta\non häntä varattomampi. Hän ei ensi katseella herätä mieltymystä, mutta\nmiellyttää päivä päivältä yhä enemmän. Hänen suurin suloutensa\nvaikuttaa ainoastaan asteittain; se näyttäytyy vasta läheisessä\nseurustelussa, ja hänen miehensä on sen huomaava enemmän kuin kukaan\nmuu. Hänen kasvatuksensa ei ole loistava, mutta ei myöskään\nlaiminlyöty. Hänellä on makua, ilman että on lukenut, taipumuksia,\nilman että on taiteilija, arvostelukykyä, ilman että omistaa tietoja.\nHänellä ei siis ole mitään oppineisuutta, mutta hänen älynsä on valmis\nvastaanottamaan tietoja. Se on hyvin muokattu maaperä, joka vaan\nodottaa siementä, kantaakseen runsasta satoa. Hän ei koskaan ole\nlukenut muita kirjoja kuin Barrêmen lastenkirjan ja \"Télémaque'n\", joka\njälkimäinen sattumalta joutui hänen käsiinsä. Mutta koska hän on\nneitonen, joka kykenee innostumaan \"Télémaque'een\", niin voiko hänen\nsydämensä olla kuivatunteinen ja hänen älynsä kömpelö? Oi tätä\nrakastettavaa tietämättömyyttä. Onnellinen se mies, jonka on määränä\nhäntä opettaa! Hän ei suinkaan ole oleva miehensä opettaja, vaan hänen\noppilaansa. Kaukana siitä, että tahtoisi pakottaa miestään alistumaan\nhänen makuunsa, hän päinvastoin on omaksuva miehensä maun. Hän on oleva\nmiehelleen suurempiarvoinen, kuin jos olisi oppinut; sillä hänen\nmiehellään on oleva huvi opettaa hänelle kaikki. Onpa vihdoin aika,\nettä he tutustuvat toisiinsa. Koettakaamme lähentää heitä toisiinsa.\nLähdemme Pariisista surullisina ja haaveillen. Tämä alituisen\nlavertelemisen kotipaikka ei ole meille mieluinen asuinsija. Émile luo\nylenkatseellisen silmäyksen tähän suureen kaupunkiin ja sanoo\nnärkästyneenä: kuinka monta päivää olemme siellä hukanneet turhaan\netsintään. Oi! siellä ei ole sydämeni puoliso; ystäväni, te sen hyvin\nolette tietänyt; mutta minun hukkaamani aika ei teitä ollenkaan\nliikuta, ja minun kärsimykseni teissä herättävät varsin vähän\nkärsimystä. Katson häntä suoraan silmiin ja sanon kiivastumatta: Émile,\najatteletko todella, mitä sanot? Heti paikalla hän vallan häpeissään\nkavahtaa kaulaani ja sulkee minut syliinsä mitään vastaamatta.\nTällainen on aina hänen vastauksensa, kun hän on väärässä.\n\nNyt kuljemme siis maita mantereita kuin todelliset harhailevat ritarit.\nTosin emme heidän tavoin hae seikkailuja; päinvastoin niitä pakenemme\nlähtiessämme Pariisista. Mutta matkustamistapamme vivahtaa heidän\nharharetkiinsä; matkustelemisemme näet on epätasaista, milloin annamme\nhevosen kulkea täyttä laukkaa, milloin taas käymäjalkaa. Ken on tarkoin\nseurannut minun metodiani, on epäilemättä jo älynnyt sen hengen. Enkä\nluule ainoankaan lukijoistani olevan niin suuresti voimassa olevien\ntapojen kahlehtimana, että olettaisi meidän molempien torkkuvan hyvin\nsuljetuissa kyytivaunuissa, matkustavan mitään havaitsematta, kokonaan\njättävän huomioon ottamatta lähtöhetken ja saapumisen välisen ajan ja\nnopeasti matkustaen luulevan ajan säästyvän, kun sen itse teossa\nhukkaamme.\n\nIhmiset sanovat, että elämä on lyhyt, ja minä puolestani huomaan heidän\ntekevän kaiken tehtävänsä saattaakseen sen lyhyeksi. Kun he eivät osaa\nsitä oikein käyttää, he valittavat ajan nopeutta, ja kuitenkin se\nheidän mielestään kuluu liian hitaasti. Alati kiihkeästi tavoitellen\npyrkimyksensä esinettä he mielipahakseen huomaavat sen välin, joka\nheidät siitä erottaa. Toinen tahtoisi, että jo huomispäivä, toinen,\nettä tuleva kuu olisi käsissä, ja vielä toinen, että kymmenen vuotta jo\nolisi kulunut.\n\nEi kukaan tahdo elää tänään; ei kukaan ole tyytyväinen nykyhetkeen,\njokaisesta se tuntuu kuluvan liian hitaasti. Kun ihmiset valittavat,\nettä aika kuluu liian nopeasti, he eivät puhu totta. He maksaisivat\nkernaasti mitä tahansa, kunhan saisivat sen joutuisasti rientämään\neteenpäin. He tuhlaisivat koko omaisuutensa, jos voisivat näin\npalotellen lyhentää elämäänsä, eikä kenties ole yhtään ihmistä, joka ei\nolisi täten supistanut ikäänsä hyvin harvaan tuntiin, jos olisi ollut\nhänen vallassaan poistaa iästään ikävät ja tuskalliset hetket tai ne,\njotka saattavat hänet kärsimättömänä odottamaan haluamaansa hetkeä.\nNiinpä joku kuluttaa puolet iästään matkustaakseen Pariisista\nVersailles'iin, ja Versailles'ista Pariisiin, kaupungista maalle,\nmaalta kaupunkiin ja toisesta kaupunginosasta toiseen. Tällainen\nihminen ei tietäisi, miten saisi aikansa kulumaan, ellei hänellä olisi\ntuota suurta salaista taitoa sitä hukata tällä tavoin; ja hän poistuu\ntoimistaan vaan senvuoksi, että saisi ajan kulumaan niihin jälleen\npalaamalla. Hän pitää ajanvoittona niitä hetkiä, jotka täten itse\nteossa häneltä menevät hukkaan, hän kun ei tiedä miten muuten saisi ne\nkulumaan. Tai sitten hän pitää kiirettä pelkästä kiirehtimisen halusta\nja saapuu kyydillä ajaen johonkin paikkaan, taas samalla tavoin\npalatakseen. Kuolevaiset, ettekö koskaan lakkaa parjaamasta luontoa?\nMiksi valitatte elämän lyhyyttä, kun se kuitenkaan mielestänne ei ole\ntarpeeksi lyhyt? Jos teistä vaan yksikin osaisi hillitä halunsa niin,\nettei koskaan toivoisi ajan kuluvan nopeammin, niin hän ei suinkaan\npitäisi elämää liian lyhyenä. Eläminen ja elämästä nauttiminen on\nhänestä oleva samaa; ja vaikka hän kuolisi nuorena, on hän ummistava\nsilmänsä tyytyväisenä elämänsä aikaan.\n\nVaikka minun metodistani olisi tämä ainoa etu, niin vaan tästäkin\nsyystä pidän sitä kaikkia muita metodeja parempana. Minä en ole\nkasvattanut Émileäni haluamaan ja odottamaan, vaan nauttimaan. Ja kun\nhänen halunsa tavoittelee jotakin tulevaa, ei se tapahdu niin\nintohimoisen rajusti, että ajan hitaus häntä tuskaannuttaisi. Hän ei\nole yksistään tunteva mielihyvää jonkun seikan toivomisesta, vaan\nmyöskin etenemisestä sen saavuttamista kohti. Ja hänen intohimonsa ovat\nsiihen määrin maltilliset, että hän aina enemmän on kiintynyt\nnykyhetkeen kuin tulevaisuuteen.\n\nMe emme siis matkustele pikakyydillä, vaan tavallisina matkailijoina.\nEmme ainoastaan kiinnitä huomiotamme matkamme molempiin äärikohtiin,\nvaan myöskin siihen mikä on näiden kohtien välillä, itse matkustaminen\ntuottaa meille huvia. Emme näet matkusta surullisina istuen vankien\ntavoin pienissä häkintapaisissa suljetuissa vaunuissa. Emme myöskään\nmatkusta hemmotellun mukavasti kuten naiset. Emme suojele itseämme\nvapaalta ilmalta emmekä ummista silmiämme ympäröiviltä esineiltä, vaan\nkatselemme niitä mieliksemme niin kauan kuin meitä suinkin haluttaa.\nÉmile ei koskaan nouse postikyytivaunuihin, eikä koskaan turvaudu tähän\nmatkustamistapaan, ellei hänellä ole kiirettä. Mutta mikä yleensä voisi\nÉmilelle tuottaa kiirettä? Yksi ainoa seikka, se nimittäin, että hän\ntahtoo nauttia elämästä. Tähän voin lisätä vielä yhden seikan: hyvän\ntekeminen, kun tilaisuus siihen tarjoutuu. Mutta tämän juuri onkin\nnauttimista elämästä.\n\nMinä voin kuvitella ainoastaan yhden matkustamistavan, joka on\nmiellyttävämpää kuin hevosella matkustaminen, nimittäin jalan\nkulkeminen. Jalan matkustava lähtee milloin häntä haluttaa, pysähtyy\nmilloin tahtoo, kulkee niin kauas kuin haluaa. Hän havainnoi koko\nseutua, hän kääntyy oikealle ja vasemmalle ja tutkii kaikkea, mikä\nhänen mielenkiintoansa herättää; hän pysähtyy joka paikkaan, mistä vaan\navautuu näköalaa. Jos hän näkee joen, hän seuraa sen rantoja, jos\nhuomaa tuuhean metsän, hän vetäytyy sen siimekseen. Jos hän kohtaa\nluolan, hän käy sitä tarkastamassa, jos taas kivilouhimo sattuu hänen\ntielleen, hän tutkii siinä olevia kivennäisiä. Joka paikkaan, missä\nviihtyy, hän pysähtyy. Niin pian kuin hänellä on ikävä, hän jatkaa\nmatkaansa. Hän ei ole riippuvainen hevosista eikä kyytimiehistä. Hänen\nei tarvitse valita valtateitä eikä mukavia maanteitä, vaan kulkee\nkaikkialla, missä ihminen suinkin pääsee kulkemaan. Hän näkee kaiken,\nminkä ihminen voi nähdä, ja koska hän on riippuvainen yksinomaan\nitsestään, hän nauttii niin täydellistä vapautta, kuin mikä suinkin voi\nihmisen osaksi tulla. Jos huono sää häntä pidättää ja jos hänet silloin\nikävä valtaa, hän ottaa hevosen. Jos hän on väsynyt ... mutta Émile ei\nollenkaan väsy; hän on vahva. Ja miksipä hän väsyisi? Eihän hänellä ole\nkiirettä. Vaikka hän keskeyttääkin vaelluksensa, ei hänelle tule ikävä.\nHänellä on kaikkialla keinonsa huvitella itseään. Hän menee esim.\njonkun mestarin luo ja ottaa häneltä työtä. Hän harjottaa käsivarsiaan,\nantaessaan jalkojensa levätä.\n\nJalan matkustaminen on filosofien, sellaisten kuin Thaleksen, Platonin\nja Pythagoraksen matkustamistapa. Minä en voi käsittää miten filosofi\nvoisikaan suostua toisin matkustamaan ja riistää itseltään kaikkien\nniiden rikkauksien näkemisen, joiden yli hän astuu ja joita maa\ntuhlaillen levittää hänen eteensä. Kukahan ihminen, joka hiemankin\nharrastaa maanviljelystä, ei tahtoisi tutustua niiden seutujen\nilmanalassa kasvaviin maantuotteisiin, joissa kulkee, sekä niiden\nviljelemistapaan? Kukahan ihminen, jota luonnonhistoria vähänkin\nhuvittaa, malttaisi kulkea paikkakunnan kautta, tutkimatta sitä,\nkiivetä kallioiden yli, niistä paloja lohkomatta, kulkea vuorien yli,\nkasveja keräämättä, nähdä kiviä, tutkimatta onko niissä kivettymiä.\nPikkutieteilijät tutkivat luonnonhistoriaa työhuoneessaan; heillä on\nkyllä kaikenmoisia pieniä kokoelmia, he tuntevat nimiä, mutta heillä ei\nole mitään käsitystä luonnosta. Mutta Émilen kokoelmahuone on rikkaampi\nkuin kuninkailla; se on nimittäin koko maanpinta. Jokainen esine on\nsiinä oikealla paikallaan. Se luonnontieteilijä, joka sitä hoitaa, on\npannut siinä kaikki hyvin kauniiseen järjestykseen; d'Aubenton[177] ei\ntässä suhteessa olisi taitavampi.\n\nKuinka monta erilaista hauskuutta saavuttaa tämän miellyttävän\nmatkustamistavan kautta! Lisäksi terveys vahvistuu ja mieli käy\nhilpeäksi. Olen aina huomannut, että ne, jotka matkustavat hyvissä\najoneuvoissa, ovat olleet hiljaisia, haaveksivia, surullisia,\nriidanhaluisia tai sairaita; jalanastujat taas olen huomannut alati\nhilpeiksi, huolettomiksi, kaikkeen tyytyväisiksi. Kuinka jalkamiehen\nsydän ilosta vavahtelee, kun hän lähestyy yömajaansa! Kuinka\nyksinkertainenkin ateria tuntuu maukkaalta! Kuinka suloista on asettua\nlepäämään pöydän ääreen! Kuinka makeasti nukkuu huonossakin vuoteessa!\nKen tahtoo kiireesti päästä perille, matkustakoon kyytivaunuissa; mutta\nken tahtoo todella matkustella, kulkekoon jalan.\n\nJollei Émile, ennenkuin olemme kulkeneet viisikymmentä Ranskan\npenikulmaa tällä kuvittelemallani tavalla, ole unhottanut Sophieta,\nolen joko minä perin taitamaton, tai Émile varsin vähäisessä määrin\nutelias. Koska hänellä on niin paljon alkeistietoja, on varsin\nluultavaa, että hän haluaa kartuttaa tietojaan. Olemme tiedonhaluiset\nsiinä määrin, kuin meillä jo on tietoja; ja Émile tietää juuri niin\npaljon, että oppimishalu hänessä on herännyt.\n\nTällävälin toinen seikka toisensa jälkeen vetää huomiomme puoleensa, ja\nme jatkamme yhä matkaamme. Olen asettanut ensimäisen retkemme päämäärän\netäiseksi. Syy siihen on selvä. Kun lähtee pois Pariisista, tulee mennä\netsimään naista kaukaa.\n\nEräänä päivänä olemme eksyneet tavallista kauemmaksi laaksoihin ja\nvuoristoon, missä ei ole nähtävissä yhtään tietä, emmekä enää tiedä\nmitä tietä palata. Tämä ei meitä huolestuta, sillä kaikki tiet ovat\nhyvät, kun ne vaan johtavat jonnekin perille. Mutta kun on nälkä, pitää\npäästä jonnekin, missä on syötävää. Onneksi kohtaamme talonpojan, joka\nvie meidät majaansa. Syömme hyvin halukkaasti hänen niukkaa ja\nyksinkertaista ruokaansa. Nähdessään meidät niin väsyneinä ja\nnälistyneinä, hän sanoo: \"Jos hyvä Jumala olisi johdattanut teidät\ntoiselle puolelle kukkulaa, niin olisi teidät otettu paremmin\nvastaan ... olisitte löytäneet niin ihmisystävällisiä ja hyviä\nihmisiä!... Tosin he eivät ole hyväsydämisempiä kuin minä, mutta he\novat rikkaammat, joskohta sanotaan, että he ennen olivat vielä\nrikkaammat... He eivät, Jumalan kiitos, kärsi puutetta; ja koko seutu\nsaa nauttia siitä, mikä heidän varoistaan ylettyy muille jaettavaksi.\"\n\nKuullessaan mainittavan näitä hyviä ihmisiä, Émile tuntee sydämensä\nilosta paisuvan. \"Ystäväni\", sanoo hän katsoen minuun, \"menkäämme tähän\ntaloon, jonka isäntiä ympäristö siunaa. Minua suuresti ilahuttaisi\nnähdä heidät; ehkäpä hekin mielellään tahtoisivat tutustua meihin. Olen\nvarma siitä, että he ottaisivat meidät hyvin vastaan. Jos he ovat\nmeidän aateveljiämme, me epäilemättä olemme liittyvät heihin.\"\n\nSaatuamme selvät ohjeet siitä, missä tuo talo sijaitsee, lähdemme\nliikkeelle ja rupeamme harhailemaan metsässä. Rankka sade yllättää\nmeidät tiellä ja hidastuttaa matkaamme, kuitenkaan pysäyttämättä meitä\nViimein huomaamme olevamme oikealla tolalla, ja illalla saavumme\nosotettuun taloon. Siinä kylässä, jonka keskellä tämä talo kohoaa, se\nyksin, joskohta onkin yksinkertainen, on ulkomuodoltaan jossain määrin\nhuomattava. Esitämme itsemme ja anomme vieraanvaraisuutta. Viedään\nmeidät puhumaan isännän kanssa. Hän tekee meille kysymyksiä, mutta\naivan kohteliaasti. Emme sano hänelle matkamme tarkoitusta, mutta\nmainitsemme hänelle tämän polvekkeemme aiheen. Entisiltä varakkailta\npäiviltään hän on säilyttänyt kyvyn helposti tuntea ihmisten säädyn\nheidän esiintymisestään. Jokainen, joka on elänyt suuressa maailmassa,\nharvoin tässä suhteessa erehtyy. Tämä passi päästää meidät sisälle.\n\nMeille annetaan hyvin pieni, mutta puhdas huone; takkaan sytytetään\ntuli; täällä on liinavaatteita ja tarpeelliset huonekalut, sanalla\nsanoen kaikki, mitä tarvitsemme. \"Mitä!\" sanoo Émile, \"luulisi että\nmeitä oli odotettu. Olipa talonpoika oikeassa! Mikä hyvyys,\nhuomaavaisuus ja kohteliaisuus! Ja kaikki tämä tuntemattomille!\nLuulenpa siirtyneeni Homeroksen aikoihin.\" \"Tunnusta kiitollisena\nkaikki tämä\", sanoin hänelle, \"mutta älä sitä oudoksu; kaikkialla missä\nvieraita käy harvoin, he ovat tervetulleet; ei mikään tee sen\nvieraanvaraisemmaksi kuin se seikka, ettei tarvitse usein osottaa\nvieraanvaraisuutta. Liika vierastulva tappaa vieraanvaraisuuden.\nHomeroksen aikana ei paljoa matkusteltu, ja sentähden otettiin\nmatkamiehet kaikkialla hyvin vastaan. Me olemme ehkä ainoat\nmatkustajat, jotka tänä vuonna on nähty täällä.\" \"Se on yhdentekevää\",\nvirkkaa Émile, \"sekin on isäntäväkemme ansioksi luettava, että he\ntulevat toimeen ilman vieraita ja että kuitenkin ottavat tulijoita\nhyvin vastaan.\"\n\nKuivattuamme vaatteemme ja saatettuamme ne joltiseen kuntoon ja\njärjestykseen, palaamme talonisännän luo; hän esittää meille vaimonsa.\nTämä vastaanottaa meidät ei ainoastaan kohteliaasti, vaan\nsydämellisesti. Päähuomionsa hän kiinnittää Émileen. Hänen oloissaan\noleva äiti harvoin näkee levottomuutta tai ainakin uteliaisuutta\ntuntematta tämänikäisen nuoren miehen astuvan taloonsa.\n\nMeidän tähtemme tarjotaan illallista aikaisemmin. Astuessamme sisään\nruokasaliin näemme viisi lautasta pöydällä. Istumme pöytään, yksi\nlautasista jää tyhjäksi. Nuori neitonen astuu sisään, kumartaa syvään\nja istuutuu vaatimattomasti, mitään puhumatta. Émile, jonka huomio\nkääntyy syömiseensä tai vastauksiinsa, tervehtii häntä, puhuu edelleen\nja syö. Hänen matkansa päätarkoitus on niin kaukana hänen mielestään,\nettä hän itse vielä luulee olevansa etäällä päämäärästä. Keskustelu\nkoskettelee meitä eksyneitä matkailijoita. \"Hyvä herra\", sanoo Émilelle\nisäntä, \"te näytätte minusta olevan miellyttävä ja älykäs nuori mies;\nja tämä panee minut ajattelemaan, että te olette saapunut tänne, te ja\nteidän kasvattajanne, väsyneinä ja kastuneina, vallan kuin Telemakhos\nja Mentor Kalypson saareen.\" \"On totta\", virkkaa Émile, \"että täällä\nkohtaamme yhtä suurta kestiystävyyttä, kuin mitä Kalypso osotti.\"\nJa Émilen seuralainen huomautti: \"Ja Eukhariksen suloa.\" Mutta Émile,\njoka tuntee Odysseian, ei ole lukenut \"Télémaque\" kirjaa; hän ei tiedä\nkuka Eukharis oli. Mitä nuoreen neitoseen tulee, huomaan hänen\npunastuvan hiusrajaan asti, luovan katseensa lautaselleen ja tuskin\nrohkenevan hengittää. Äiti, joka huomaa hänen pulansa, antaa isälle\nmerkin, ja jälkimäinen muuttaa puheaihetta. Puhuessaan nykyisestä\nyksinäisyydestään hän huomaamattaan kertoo mitkä tapaukset ovat sen\naiheuttaneet, nimittäin hänen elämänsä onnettomuudet, hänen vaimonsa\njärkähtämätön uskollisuus, heidän avioelämänsä tarjoamat lohdutukset,\nsyrjäisessä olopaikassa viettämänsä miellyttävä ja rauhallinen elämä.\nKaiken tämän hän kertoo, sanomatta sanaakaan nuoresta tyttärestään.\nKaikki tämä muodostaa miellyttävän ja liikuttavan kertomuksen, jota ei\nvoi kuunnella ilman mielenkiintoa. Émile, joka tulee liikutetuksi ja\nheltyy, lakkaa syömästä kuunnellakseen. Lopuksi hän sinä hetkenä,\njolloin tuo miesten jaloin mitä suurinta mielihyvää osottaen kuvaa\nvaimonsa, tuon naisten parhaimman, kiintymystä, nuori matkailija vallan\nsuunniltaan ihastuksesta tarttuu isännän toiseen käteen ja puristaa\nsitä ja samoin hänen vaimonsa käteen, jota kohti hän kumartuu,\nkastellen sitä kyynelillään. Nuoren miehen luonteva vilkkaus saa kaikki\nihastumaan. Mutta nuori neitonen on kaikista enimmin liikutettu tästä\nhänen hyvän sydämensä ilmauksesta ja luulee näkevänsä edessään\nTelemakhoksen, joka heltyy Filoktetoksen onnettomuudesta. Salaa\nneitonen luo häneen katseensa tarkemmin tutkiakseen hänen kasvojaan;\nhän ei niissä huomaa mitään, joka ei oikeuttaisi tuota vertailua.\nÉmilen pakollisuudesta vapaat kasvot ilmaisevat avomielisyyttä, mutta\neivät röyhkeyttä; hänen käytöstapansa on vilkasta, kuitenkaan olematta\najattelemattoman kevytmielistä. Hänen tunteellisuutensa saattaa hänen\nkatseensa lempeäksi ja hänen kasvojenilmeensä liikuttaviksi. Kun tuo\nnuori neitonen näkee hänen itkevän, hän on valmis niinikään\nvuodattamaan kyyneleitä. Mutta salainen häpy saattaa hänet ne\npidättämään. Ja jo hän soimaa itseään siitä, että on ollut vähällä\npuhjeta itkemään, ikäänkuin olisi väärin itkeä oman perheensä tähden.\n\nNeitosen äiti, joka aterian alusta pitäen koko ajan on häntä pitänyt\nsilmällä, huomaa hänen pakollisen tilansa ja vapauttaa hänet siitä\nlähettämällä hänet jollekin asialle. Hetken kuluttua neitonen palaa,\nmutta on niin huonosti osannut hillitä itseään, että kaikki ilmeisen\nselvästi huomaavat hänen hämmennystilansa. Äiti sanoo hänelle\nlempeästi: Sophie, toinnuhan toki; etkö siis ollenkaan voi lakata\nitkemästä vanhempiesi onnettomuutta? Sinä, joka heitä siitä lohdutat,\net saa antautua enemmän surun valtaan, kuin he itse.\n\nKuullessaan mainittavan Sophien nimeä, Émile ilmeisesti vavahtelee. Kun\nnäin rakas nimi tunkee hänen korvaansa, hän kavahtaa pystyyn ikäänkuin\nunesta ja luo siihen henkilöön, joka uskaltaa tuota nimeä pitää,\nuteliaan katseen. Sophie, oi Sophie! Sinuako sydämeni hakee, sinuako\nsydämeni rakastaa? Émile katselee häntä ja tarkastelee häntä\njonkunmoisen pelon ja epäluulon valtaamana. Hän ei selvästi näe, ovatko\nnuo kasvot sellaiset, joiksi hän niitä on kuvitellut. Hän ei tarkoin\ntunne onko tämä todellisuudessa esiintyvä muoto hänen kuvittelemaansa\nylempi vai alempi. Hän tutkii jokaista piirrettä, hän tähystelee joka\nliikettä, hän keksii kaikelle tuhat eri sekavaa selitystä. Hän antaisi\npuolet elämäänsä, jos Sophie vaan puhuisi ainoan sanan. Hän katselee\nminua levottomana ja hämmästyneenä. Hänen silmänsä tekevät minulle\nsamalla kertaa sata kysymystä, lausuvat sata soimausta. Hän näyttää\nsanovan minulle joka katseellaan: \"Ohjatkaa minua, niin kauan kuin\nvielä on aikaa. Jos sydämeni antautuu ja jäljestäpäin huomaa\nerehtyneensä, en saata koskaan tointua tästä onnettomuuden iskusta.\"\n\nÉmile on mies, joka kaikkein vähimmin osaa teeskennellä. Mitenkä hän\nvoisikaan peittää tunteitaan elämänsä suurimman hämmennyksen hetkenä,\nollen neljän havaitsijan välissä, jotka häntä tähystelevät ja joista\nse, joka näyttää hajamielisimmältä, itse teossa häntä kaikkein\ntarkkaavaisimmin havainnoi? Émilen pulmallinen hämmennys ei jää Sophien\ntarkoilta katseilta huomaamatta; Émilen silmät muuten ilmaisevat, että\nSophie on niiden esineenä. Sophie huomaa, ettei tämä levottomuus vielä\nole rakkautta, mutta siitä ei ole väliä. Hän kiinnittää huomionsa\nSophiehen ja ja ajattelee häntä, tämä riittää. Sophie tuntisi itsensä\nhyvin onnettomaksi, jos Émile rankaisematta näin kiinnittäisi huomionsa\nhäneen.\n\nÄideillä on yhtä tarkat silmät kuin tyttärillä, ja lisäksi heillä on\nkokemus. Sophien äiti hymyilee tyytyväisenä juonemme onnistumiselle.\nHän lukee molempien nuorten sydänten tunteet; hän tietää, että on aika\nainaiseksi voittaa tämän uuden Telemakhoksen sydän, minkä vuoksi hän\nantaa tyttärelleen aihetta puhua. Tämä vastaa luonnollisen vienosti,\ntehden sen pelokkaalla äänellä, joka vaan tekee paremman vaikutuksen.\nKuullessaan tämän äänen ensi kajahduksen Émile on ainaiseksi kiedottu.\nTuo neitonen on todella Sophie, sitä hän ei enää epäile. Vaikka niin ei\nolisikaan laita, niin nyt olisi liian myöhäistä näistä kahleista\nvapautua.\n\nSilloin tämän hurmaavan nuoren naisen sulo tulvien valtaa hänen\nsydämensä, ja hän alkaa pitkin siemauksin imeä sisäänsä tuota myrkkyä,\njolla hän hänet huumaa. Émile ei enää puhu, hän ei enää vastaa; hän\nkuulee ainoastaan Sophien puhetta. Jos Sophie sanoo yhdenkin sanan,\nhänkin aukaisee suunsa; jos Sophie luo katseensa alas, hänkin luo\nsilmänsä maahan. Jos hän näkee hänen huokaavan, hänkin huokailee.\nSophien sielu näyttää häntä elähyttävän. Kuinka suuresti hänen sielunsa\nmuutamassa hetkessä on muuttunut! Nyt ei enää ole Sophien vuoro\nvavista, vaan nyt on Émilen vuoro. Hyvästi nyt vapaus, luonteva\nyksinkertaisuus ja avomielisyys. Émile on hämillään, pulassa ja\npeloissaan, hän ei enää rohkene katsoa ympärilleen, peläten että häntä\nkatsellaan. Häveten sitä, että hänen tunteitaan arvataan, hän tahtoisi\nmuuttua kaikille näkymättömäksi, voidakseen kylläkseen katsella\nSophieta, ilman että häntä itseään pidettäisiin silmällä. Sophie\npuolestaan tulee varmemmaksi nähdessään Émilen pelokkuuden; hän näet on\ntietoinen omasta voitostaan ja nauttii tästä tietoisuudesta.\n\n    Nol mostra gia, ben che in suo cor ne rida.[178]\n\nSophie ei ole muuttanut ryhtiään; mutta huolimatta hänen\nvaatimattomasta ilmeestään ja maahan luoduista katseistaan, hänen hellä\nsydämensä sykkii ilosta ja sanoo hänelle, että Telemakhos on löydetty.\n\nJos tässä lähemmin kuvaan heidän viattoman rakkautensa ehkä ylen\nluontevaa ja yksinkertaista tarinaa, pidetään tätä yksityiskohtaista\nselontekoa kenties turhanpäiväisenä laverteluna; mutta mielestäni siinä\nollaan väärässä. Silloin näet ei tarpeeksi oteta huomioon mikä vaikutus\nmiehen ensi suhteella naiseen tulee olla kummankin koko elämänjuoksuun.\nEi huomata, että ensimäinen syvä tunne, joka on yhtä voimakas kuin\nrakkaus tai sitä korvaava kiintymys, ulotuttaa vaikutuksensa varsin\nkauas, joskohta ei havaita sen vuosien karttuessa jatkuvaa ketjua, joka\nei kuitenkaan katkea ennen kuolemaa. Kasvatusopillisissa tutkielmissa\nmeille annetaan suuria, tehottomia ja turhantarkkoja selontekoja lasten\nvelvollisuuksista; eikä sanota sanaakaan koko kasvatuksen tärkeimmästä\nja vaikeimmasta osasta, nimittäin siitä tähdellisestä kehityskohdasta,\njoka muodostaa sillan lapsuudeniästä miehuudenikään. Jos minun on\nonnistunut tällä tutkistelullani jossakin suhteessa aikaansaada jotakin\nhyödyllistä, niin se on tapahtunut sen nojalla, että olen perinpohjin\nkäsitellyt tätä tärkeätä kasvatuksen kohtaa, jonka muut ovat jättäneet\nhuomioon ottamatta, ja etten ole tässä yrityksessäni antanut\nturhanpäiväisen hienotunteisuuden enkä kielen tarjoomien vaikeuksien\nitseäni säikyttää. Jos olen saanut sanotuksi sen, mikä on sanottava,\nolen tehnyt velvollisuuteni; vähät siitä, olenko kirjoittanut romaanin.\nRomaani, joka käsittelee ihmisluontoa, on epäilemättä luettava\narvokkaisiin romaaneihin. Jos ei se toteudu muualla kuin tässä minun\nkirjassani, niin onko syy minun? Sen pitäisi esittää sukuni historia.\nTe, jotka nurjalla kasvatuksellanne turmelette ihmissuvun, te tahdotte\nkirjastani välttämättömästi tehdä romaanin.\n\nToinen näkökohta, joka vielä vahvistaa ensimäistä, on se, ettei tässä\nole kysymys nuorukaisesta, joka lapsuudestaan alkaen on ollut alttiina\npelolle, himoille, kateudelle, ylpeydelle ja kaikille niille\nintohimoille, joita käytetään tavallisten kasvatusmetodien\nvälikappaleina, vaan että tässä on kysymys nuoresta miehestä, joka nyt\ntuntee ei ainoastaan ensimäisiä rakkaudentunteitaan, vaan yleensä\nensimäisiä intohimontunteitaan, ja että tästä intohimosta, joka\nkenties on oleva ainoa hänen elämässään kokemansa voimakas tunne,\nriippuu se viimeinen muoto, jonka hänen luonteensa on saava. Hänen\nkatsantokantansa, hänen tunteensa ja hänen pysyvän kiintymyksen\nvakaannuttamat harrastuksensa tulevat saavuttamaan järkähtämättömän\nvakavuuden, jota ei mikään saa horjumaan.\n\nSaattaa helposti käsittää, että Émile ja minä tällaisen illan jälkeen\nemme voi kuluttaa yötämme pelkkään nukkumiseen. Kuinka? Voiko pelkkä\nsamannimisyys vaikuttaa näin vahvasti ymmärtäväiseen ihmiseen? Onko\nolemassa yksi ainoa Sophie mailmassa? Ovatko he kaikki toistensa\nkaltaiset niin hyvin sielultaan kuin nimeltään? Ovatko kaikki\nSophie-nimiset naiset, jotka hän kohtaa, hänen Sophiensa? Onko Émile\nhullu, kun näin innostuu tuntemattomaan naiseen, jonka kanssa ei\nkoskaan ennen ole puhunut? Odota, nuori mies, tutki ja havaitse. Ethän\nedes vielä tiedä, kenen talossa olet. Kun sinun kuulee puhuvan, luulisi\nsinun jo olevan omassa talossasi.\n\nMutta nyt ei ole sopiva aika antaa opetuksia; kaikkein vähimmän\ntällaiset ohjeet ovat omansa vakuuttamaan Émileä. Ne päinvastoin\nherättävät hänessä uutta mielenkiintoa Sophiehen nähden, hän kun näet\nhaluaa perustella ja puolustaa kiintymystään. Tämä samannimisyys, tämä\nkohtaaminen, jota hän pitää satunnaisena, minun epäröivä varovaisuuteni\n-- kaikki tämä vaan kiihottaa hänen levottomia pyyteitään. Sophie\ntuntuu jo hänestä liian arvokkaalta ja kunnioitusta ansaitsevalta,\njotta hän ei olisi varma siitä, että saa minutkin hänestä pitämään.\n\nTiesin jo edeltäpäin aivan varmaan, että Émile seuraavana aamuna oli\nkoettava pukeutua huonoon matkapukuunsa niin huolellisesti kuin\nsuinkin. Tämä tapahtuukin. Minä itsekseni nauran hänen innolleen\nkoettaa käyttää hyväkseen talon liinavaatteita. Arvaan hänen\najatuksensa; huomaan mielikseni, että hän lainaamalla näitä\nvaatekappaleita ja ajattelemalla niiden palauttamista tarkoittaa\nkirjevaihdon alkamista tämän talon asukkaiden kanssa, täten saadakseen\naihetta lähetyksiin, ehkäpä itsekin palaamaan tänne.\n\nOlin odottanut, että Sophiekin puolestaan olisi pukeutunut hieman\nhuolellisemmin; mutta siinäpä erehdyin. Tällainen jokapäiväinen\nkiemailu kelpaa niille, jotka tahtovat ainoastaan miellyttää.\nTodellinen rakkaus käyttää hienompia keinoja, sillä kun on vallan\ntoiset vaatimukset. Sophie on pukeutunut vielä yksinkertaisemmin kuin\nedellisenä iltana, jopa huolimattomammin, joskohta nyt kuten aina\nnoudattaen mitä tarkkatuntoisinta puhtautta. Tässä huolimattomuudessa\nnäen vaan sen verran kiemailua, kuin se on jotakin tavatonta. Sophie\ntietää hyvin, että huolellisempi puku on jonkunmoinen tunteiden\nilmaisu, mutta hän ei näy tietävän, että huolimattomampi puku niinikään\non tunteiden ilmaisua. Hän näet sen muodossa osottaa, ettei tyydy\nmiellyttämään puvullaan, vaan että tahtoo herättää mieltymystä\npersoonallaan. Mitä muuten rakastava mies välittää puvuista, kunhan\nvaan huomaa, että häntä ajatellaan. Ollen jo varma vallastaan Sophie ei\nhuoli sulollaan kahlehtia Émileä, vaan antaa Émilen itsensä sitä hakea.\nSophielle ei enää riitä, että Émile sen ilmeisesti huomaa, hän tahtoo,\nettä hän muutenkin olettaa sitä olevaksi. Onhan Émile muuten siitä\ntarpeeksi nähnyt voidakseen arvata muun.\n\nOn luultavaa, että Sophie ja hänen äitinsä meidän viimeisen\nkeskustelumme aikana eivät myöskään ole pysyneet ääneti. Epäilemättä\nsiinä on saatu tunnustuksia ja annettu neuvoja. Seuraavana aamuna\nkaikki kokoontuvat hyvin valmistuneina. Nuoret ystävämme eivät vielä\nole nähneet toisiaan kokonaista päivää eivätkä vielä ole sanoneet\ntoisilleen sanaakaan, ja jo näkee, että he toisiaan ymmärtävät. Heidän\nseurustelunsa ei ole tuttavallista; päinvastoin se on pakollista,\npelokasta. He eivät puhu toisilleen; heidän alas luodut katseensa\nnäyttävät välttävän toisiaan, ja tämäkin on vaan molemminpuolisen\nymmärtämyksen merkkejä. He välttävät toinen toistaan, mutta se\ntapahtuu kummankin suostumuksesta. He tuntevat jo salaperäisyyden\nvälttämättömyyden, ennenkuin ovat toisilleen sanoneet mitään.\nLähtiessämme pyydämme lupaa itse saada tuoda takaisin lainaamamme\nvaatteet. Émilen suu pyytää tätä lupaa isältä ja äidiltä, mutta hänen\ntyttäreen kääntämänsä katseet pyytävät sitä häneltä paljon\nrukoilevammin. Sophie ei sano mitään, ei anna mitään merkkiä; mutta hän\npunastuu, ja tämä punastuminen on vielä selvempi vastaus kuin hänen\nvanhempiensa antama.\n\nMeidän sallitaan palata, mutta meitä ei pyydetä tällä kertaa viipymään.\nTämä menettely on luonteva; tarjotaan vieraanvaraisuutta yömajaa vailla\noleville matkustajille, mutta ei ole sopivaa, että rakastaja on yötä\nlemmittynsä kodissa.\n\nTuskin olemme lähteneet tästä rakkaasta talosta, kun Émile ajattelee\nasettumista lähistöön; läheisinkin maja tuntuu hänestä jo liian\netäiseltä. Hän tahtoisi olla yötä linnan vallihaudassa. \"Nuori\nhoukkio!\" sanon hänelle surkuttelevalla äänenpainolla, \"kuinka, joko\nintohimo sinut sokaisee? Etkö enää huomaa, mikä on soveliasta ja\njärkevää? Sinä poloinen, luulet rakastavasi ja tahdot saattaa\nlemmittysi häpeään! Mitä sanottaisikaan hänestä, jos saataisiin kuulla,\nettä nuori mies, joka poistuu hänen kodistaan, on yötä lähistössä? Sinä\nsanot häntä rakastavasi. Aiotko siis pilata hänen maineensa? Onko tämä\npalkka siitä vieraanvaraisuudesta, jota hänen vanhempansa ovat meille\nosottaneet? Tahdotko sinä tuottaa häpeää sille, jolta odotat onneasi?\"\n\"Vähät minä\", näin hän vastaa, \"välitän ihmisten turhista puheista ja\nheidän vääristä epäilyistään. Olettehan itse opettanut minua niitä\nhalveksimaan. Kukapa paremmin tietää kuin minä itse, että kunnioitan\nSophieta ja kuinka suuresti tahdon panna häneen arvoa? Minun\nkiintymykseni ei ole tuottava hänelle häpeää, vaan kunniaa, se on oleva\nhänen arvoisensa. Kun sydämeni ja huomaavaisuuteni kaikkialla osottavat\nhänelle sitä kunnioitusta, jota hän ansaitsee, niin miten siis voin\nhänen mainettaan himmentää?\" \"Rakas Émile\", vastaan minä häntä\nsyleillen, \"sinä puhut omasta puolestasi; opihan puhumaan hänenkin\npuolestaan. Älä vertaa toisen sukupuolen kunniaa toisen sukupuolen\nkunniaan, niillä on vallan eri perusteensa. Nämä perusteet ovat yhtä\nvahvat ja järkevät, ne kun samalla tavoin johtuvat luonnosta; ja sama\nhyve, joka saattaa sinut mitä itseesi tulee halveksimaan ihmisten\npuheita, velvottaa sinua ottamaan ne huomioon rakastamaasi naiseen\nnähden. Sinun kunniasi riippuu itsestäsi, mutta hänen kunniansa ja hyvä\nmaineensa on myös riippuvainen muista. Jos sinä sen arvon ylläpitämistä\nlaiminlöisit, solvaisisit omaakin kunniaasi. Ja sinä et toimisi niin\nkuin olet velvollinen toimimaan, jos olet syynä siihen, ettei häntä\nkohdella niin kuin sopii ja tulee.\"\n\nSilloin selitän hänelle syyt tähän eroon ja saan hänet käsittämään,\nkuinka väärin olisi luulla, että ne ovat kokonaan vailla merkitystä.\nKuka muuten on Émilelle sanonut, että hänestä on tuleva Sophien\npuoliso, Sophien, jonka tunteita hän ei tunne, jonka sydän tai\nvanhemmat ehkä ovat tehneet aikaisempia sitoumuksia, jota hän ei\nsanalla sanoen ollenkaan tunne ja jolla kenties ei ole ainoatakaan\nniistä ominaisuuksista, mitkä tekevät avioliiton onnelliseksi? Eikö hän\ntiedä, että pieninkin pahennus on nuorelle tytölle poispyyhkimätön\nhäpeäpilkku, jota ei poista edes avio sen aiheuttajan kanssa? Kukapa\ntunteellinen mies tahtoisi syöstä turmioon sen naisen, jota rakastaa?\nKuka kunnon mies tahtoisi saattaa sen onnettoman naisen alati itkemään\nsitä onnettomuutta, että on häntä miellyttänyt?\n\nNuori mies, pelästyneenä esittämistäni johtopäätöksistä, hän, joka aina\nliikkuu äärimäisyyksissä, luulee jo, ettei hän voi poistua tarpeeksi\nkauas Sophien kodista. Hän jouduttaa askeleitaan, nopeasti rientääkseen\npois täältä. Hän katselee ympärilleen, eikö kukaan meitä kuuntele. Hän\nuhraisi tuhat kertaa oman onnensa sen henkilön kunnialle, jota\nrakastaa. Hän kernaammin olisi häntä koko elämässään näkemättä, kuin\ntuottaisi hänelle ainoatakaan mielipahaa. Tämä on ensimäinen hedelmä\nsiitä huolenpidosta, jolla olen koettanut hänen nuoruudestaan alkaen\nkehittää hänen sydäntään sellaiseksi, että se kykenisi oikealla tavoin\nrakastamaan.\n\nMeidän on siis löytäminen olopaikka, joka on tarpeeksi kaukana ja\ntarpeeksi lähellä. Etsimme, tiedustelemme. Viimein saamme tietää, että\nrunsaasti parin Ranskan peninkulman päässä sijaitsee kaupunki. Menemme\nsieltä etsimään itsellemme asuntoa, sillä jos asettuisimme lähellä\noleviin kyliin, voisi olomme tuntua epäiltävältä. Tuohon kaupunkiin\nsaapuu viimein nuori rakastaja täynnä lempeä, toivoa, iloa ja ennen\nkaikkea hyviä tunteita. Ja täten vähitellen ohjaten hänen heräävää\nintohimoaan sellaiseen, mikä on hyvää ja kunniallista, valmistan\nkaikille hänen muillekin taipumuksilleen samaan suuntaan menevän\nkehityksen.\n\nLähestyn tavoittelemaani päämäärää; se haamoittaa jo edessäni. Kaikki\nsuuret vaikeudet on voitettu, kaikki suuret esteet poistettu. Minulla\nei ole muuta jäljellä tehtävää kuin se, että varon pilaamasta työni\nhedelmiä, ennenaikaisesti jouduttamalla sen päättymistä. Koska\nihmiselämän kulku on jotakin niin epävarmaa, niin välttäkäämme ennen\nkaikkea tuota väärää varovaisuutta uhrata nykyisyys tulevaisuudelle,\ntämä on usein samaa kuin uhraisi sellaiselle, mitä ei koskaan tule\nolemaan. Jos joku aika on sovelias elämän nauttimiseen, niin se varmaan\non nuoruudeniän loppu, jolloin ruumiin- ja sielunvoimat ovat\nsaavuttaneet suurimman joustavuutensa ja jolloin ihminen, ollen\nkeskitiessä elämänuraansa varsin kaukaa näkee ne molemmat äärikohdat,\njotka saattavat hänet huomaamaan elämän lyhyyden. Jos varomaton nuoriso\nerehtyy, se ei johdu nautinnonhimosta, vaan siitä, että se hakee\nnautintoa sieltä, missä sitä ei ole löydettävissä, ja että se\nvalmistaen itselleen onnetonta tulevaisuutta ei edes osaa käyttää\nhyväkseen nykyisyyttä.\n\nTarkastakaapa nyt Émileäni, joka on täyttänyt kaksikymmentä vuotta.\nHänellä on hyvä kasvu, hänellä on hyvä ruumiillinen ja henkinen\nkehitys, hän on vahva, terve, kätevä, taitava, roteva, täynnä\ntunteellisuutta, järkevyyttä, hyvyyttä, ihmisrakkautta; hänellä on\nhyvät tavat ja aistia; hän rakastaa kaunista, tekee hyvää, hän on vapaa\njulmien intohimojen orjuudesta, lisäksi vapaa yleisen mielipiteen\nikeestä, mutta viisauden lain alainen, herkkä ystävyyden äänelle,\nomistaa kaikki hyödylliset taidot, jopa hänellä on monta miellyttävää\nseurustelutaipumusta. Hän välittää varsin vähän rikkauksista, hänellä\non toimeentulonsa mahdollisuus omissa käsissään, eikä hänen tarvitse\npelätä, että häneltä puuttuisi leipää, minne tahansa hän tuleekin. Nyt\nhäntä hurmaa alkava intohimo; hänen sydämensä aukee rakkauden ensi\nliekeille. Hänen suloiset harhaluulonsa aukaisevat hänelle uuden\nihanuuden ja nautinnon maailman. Hänen rakkautensa esine on\nmiellyttävä, ja vielä suuremmassa määrin miellyttävä luonteensa kuin\npersoonansa puolesta. Émile toivoo ja odottaa vastarakkautta, jota hän\ntuntee ansaitsevansa. Sydänten sopusoinnusta, kunniallisten tunteiden\nyhtäläisyydestä on syntynyt tämä ensi kiintymys. Se on oleva\npysyvää laatua. Émile antautuu luottamuksella jopa järkevällä\npunniskelulla tämän mitä ihanimman hurmauksen valtoihin; hän on vapaa\npelosta, katumuksesta ja tunnonvaivoista, eikä hänellä ole muuta\nlevottomuudentunnetta kuin se, josta onni on erottamaton. Mitäpä muuten\npuuttuisi hänen onnestaan? Tutkikaa, miettikää ja kuvitelkaa, mikä\nhäneltä vielä puuttuu ja mitä vielä voisi lisätä siihen, mitä hänellä\njo on. Onhan hänellä kaikki se hyvä, mitä voi saavuttaa. Siihen ei voi\nlisätä mitään toista hyvää muuten kuin jonkun hänen jo omistamansa\nhyvän kustannuksella. Hän on niin onnellinen kuin ihminen suinkin\nvoi olla. Lyhentäisinkö nyt näin suloista onnellisuuden aikaa?\nHimmentäisinkö niin puhdasta hurmaustilaa? Oi, koko elämän arvo on\nhänen mielestään siinä onnessa, jota hän nyt nauttii. Mitä muuta voisin\nhänelle antaa, joka korvaisi hänelle tätä onnea, jos sen häneltä\nriistäisin? Vaikkapa nyt johtaisin hänen onnensa sen huippuun,\nkarkottaisin sen suurimman viehätyksen. Tuota ylintä onnea on sata\nkertaa suloisempi toivoa kuin saavuttaa; siitä nauttii enemmän sitä\nodottaessaan kuin siitä osallisena ollessaan. Oi, hyvä Émile! rakasta\nja ollos rakastettu! Nauti kauan ennenkuin omistat; nauti samalla\nkertaa lemmestä ja viattomuudesta. Luo itsellesi paratiisi maan päällä\nodottaessasi toista paratiisia. Minä en suinkaan ole lyhentävä tätä\nelämäsi onnellista aikaa. Olen päinvastoin verhoava sen lumouksen\nharsolla ja olen sitä pidentävä niin kauan kuin suinkin. Oi! täytyyhän\nsen kuitenkin loppua, jopa piankin. Mutta olen ainakin tekevä sen\npysyväiseksi muistissasi, ja menettelevä niin, ettet koskaan ole katuva\nsitä nauttineesi. Émile ei unhota, että meidän tulee viedä takaisin\nlainaamamme vaatekappaleet. Heti kun ne ovat kunnossa, otamme hevoset\nja lähdemme matkaan hyvää vauhtia. Tällä kertaa Émile matkaan\nlähtiessään tahtoisi jo olla perillä. Kun sydän aukenee intohimoille,\nse samassa herää kärsimään elämän vastuksista ja ikävyyksistä. Ellen\nminä ole aikaani turhaan hukannut, ei Émile ole kuluttava elämäänsä\ntällä tavoin.\n\nPahaksi onneksi tie on hyvin mäkinen ja vaikeakulkuinen. Eksymme, hän\nsen ensiksi huomaa, ja tulematta kärsimättömäksi ja valittamatta hän\nponnistaa kaiken tarkkaavaisuutensa jälleen löytääkseen oikean tien.\nHän harhailee kauan, ennenkuin tämä onnistuu, mutta on yhä vaan yhtä\nkylmäverinen. Tämä ehkä lukijan mielestä on vailla kaikkea merkitystä;\nmutta minun mielestäni sillä on suuri merkitys, minä kun tunnen hänen\nhehkuvan luonteensa. Tässä nyt huomaan hedelmät niistä ponnistuksista,\njoita hänen lapsuudestaan asti olen tehnyt karaistakseni häntä\nkestämään välttämättömyyden kolhauksia.\n\nViimein saavumme perille. Meidät otetaan paljon yksinkertaisemmin mutta\nmyöskin paljon ystävällisemmin vastaan kuin ensi kerralla; olemmehan\nnyt vanhoja tuttavia. Émile ja Sophie tervehtivät toisiaan hieman nolon\nnäköisinä eivätkä yhä vielä puhu toistensa kanssa; mitäpä he juuri\nvoisivatkaan toisilleen sanoa meidän läsnäollessamme? Se keskustelu,\njoka heillä tulisi olla, ei siedä kuulijoita. Mennään kävelemään\npuutarhaan. Tässä puutarhassa on pengermällä laaja vihannestarha ja\npuistona hedelmätarha, johon on istutettu kaikenlaisia suuria ja\nkauniita hedelmäpuita. Tämän puutarhan läpi virtaa eri tahoille somia\npuroja ja siinä on kukkasarkoja täynnä kukkia. \"Mikä kaunis paikka!\"\nhuudahtaa Émile, jolla aina on Homeros mielessään ja jonka innostus on\nylimmillään. \"Luulenpa näkeväni edessäni Alkinouksen puutarhan.\"\nNeitonen tahtoisi tietää, mikä tuo Alkinous on, ja äiti sitä kysyy.\n\"Alkinous\", sanon minä heille, \"oli Korkyran kuningas. Homeros on\nkuvannut hänen puutarhaansa; ja henkilöt, joilta odottaisi\nhyvää aistia, ovat arvostelleet sitä liian yksinkertaiseksi ja\nkoruttomaksi.[179] Tällä Alkinouksella oli rakastettava tytär,\njoka sen päivän edellisenä yönä, jolloin muukalainen otettiin\nkestiystävällisesti vastaan hänen kodissaan, näki unta, että hän pian\noli saava itselleen miehen.\" Sophie hämmästyy suuresti; punastuu ja luo\nkatseensa alas, puree kieltänsä; hänen hämmennystilaansa ei voi\nkuvailla. Isää huvittaa sitä vielä lisätä, hän puuttuu puheeseen ja\nsanoo, että nuori kuninkaantytär itse pesi vaatteita joessa.\n\"Uskotteko, että hän ei edes pitänyt arvoansa alentavana kosketella\nlikaisia pöytäliinoja, vaikka ne levittivät pahaa ruuan hajua?\"\nSophie, johon tämä isku osuu, unhottaa luontaisen ujoutensa ja\npuolustautuu innokkaasti; hänen isänsä muka hyvin tietää ettei pientä\nliinavaatteiden pesua varten tarvittaisi ketään muuta kuin häntä, jos\nvaan olisi annettu tämä toimi hänelle,[180] ja että hän kernaasti\ntekisi vielä enemmänkin, jos hänelle vaan sitä uskottaisiin. Tätä\nsanoessaan Sophie katsoo minuun salaa ja osottaen levottomuutta, jolle\nen malta olla nauramatta, koska luen hänen viattomassa sydämessään sitä\npelokasta kuohuntaa, joka on saattanut hänet puhumaan. Hänen isänsä on\nniin armoton, että paljastaa tämän hänen ajattelemattomuutensa\nkysymällä häneltä ivallisesti mistä syystä hän oikeastaan kääntää\npuheen itseensä ja mitä yhteistä hänellä on Alkinouksen tyttären\nkanssa. Häveten ja vavahdellen hän vaikenee eikä juuri enää rohkene\nhengittää tai luoda kehenkään katseitaan. Suloinen neitonen! Nyt ei\nenää ole aika teeskennellä; vasten tahtoasikin olet paljastanut\ntunteesi.\n\nSophien onneksi tämä vähäinen kohtaus pian on unhotettu; Émile on\nainoa, joka siitä ei ole ymmärtänyt mitään. Kävelyä jatketaan, ja nuo\nnuoret ihmiset, jotka ensin olivat meidän rinnallamme, vaivoin\nmukautuvat meidän hitaaseen astuntaamme. Huomaamattaan he astuvat\nmeistä edelle, he lähestyvät toisiaan ja rupeavat viimein puhelemaan\nkeskenään, ja viimein huomaamme heidät hyvän matkan päässä itsestämme.\nSophie näyttää tarkkaavaiselta ja vakavalta; Émile puhuu ja viittoo\nkäsillään innokkaasti ja vilkkaasti. Heidän keskustelunsa ei suinkaan\nnäytä heitä ikävystyttävän. Runsaasti tunnin kestäneen kävelyn jälkeen\npalataan; heitä kutsutaan, he tulevat, mutta vuorostaan hitaasti, ja\nhuomaamme, että he käyttävät tätä aikaa hyväkseen. Lopulta heidän\nkeskustelunsa äkkiä lakkaa, ennenkuin ovat niin lähellä, että voisimme\nheidän puhettaan kuulla, ja he jouduttavat askeleitaan saapuakseen\nluoksemme. Émile puhuttelee meitä avomielisesti ja ystävällisesti;\nhänen silmänsä säteilevät ilosta. Kuitenkin hän levottomana kääntää\nkatseensa Sophien äitiin nähdäkseen, miten hän on häntä kohteleva.\nSophie ei osaa käyttäytyä yhtä huolettoman vapaasti. Lähestyessään\nmeitä hän näyttää olevan vallan häpeissään siitä, että kävelee kahden\nkesken nuoren miehen kanssa; ja kuitenkin hän usein näin on ollut\nmuiden nuorten miesten seurassa, siitä olematta hämillään ja ilman että\nsitä olisi pidetty sopimattomana. Hän rientää äitinsä luo hieman\nhengästyneenä, virkkaen muutaman sanan, joilla ei ole suurta\nmerkitystä, jotta näyttäisi siltä, kuin olisi hän jo kauan ollut meidän\nmuiden seurassa.\n\nSiitä tyytyväisyyden säteilystä, joka välkkyy näiden rakastettavien\nlapsukaisten otsilla, huomaa, että tämä keskustelu on vapauttanut\nheidän nuoret sydämensä raskaasta painosta. He ovat tosin\nyhtä vaiteliaat toistensa seurassa kuin ennen, mutta heidän\nvaiteliaisuutensa on vähemmin pakollinen. Se johtuu nyt enää vaan\nÉmilen kunnioituksesta ja Sophien kainoudesta ja molempien\nkunniallisuudesta. Joskus kuitenkin Émile rohkenee hänelle virkkaa\njonkun sanan, joskus hän siihen vastaa. Mutta Sophie ei koskaan tätä\ntehdäkseen aukaise suutansa katseillaan tutkistelematta äitinsä silmiä.\nEnimmin näyttää hänen käytöstapansa muuttuneen minuun nähden. Hän\nosottaa minulle hartaampaa kunnioitusta, hän katselee minua\nmielenkiinnolla, hän puhuu minulle sydämellisesti. Hän tarkkaa sitä,\nmikä voi minua miellyttää. Huomaan, että olen saavuttanut hänen\nkunnioituksensa ja että hän varsin mielellään tahtoisi saavuttaa minun\nkunnioitukseni. Ymmärrän, että Émile on hänelle puhunut minusta.\nLuulisi melkein heidän tehneen salaliiton voittaakseen minut\npuolelleen. Näin ei kuitenkaan ole laita, ja Sophieta itseään ei ole\nniin helppo voittaa. Émile kenties enemmän tarvitsee minun\nvaikutusvaltaani Sophiehen nähden, kuin Sophien vaikutusvaltaa minuun\nnähden. Oi tuota miellyttävää paria!... Ajatellessani että nuoren\nystäväni tunteellinen sydän on suonut minulle huomatun sijan ensi\nkeskustelussaan lemmittynsä kanssa, nautin vaivojeni palkkaa. Hänen\nystävyytensä on minulle kaiken maksanut.\n\nMeidän käyntimme toistuvat. Nuorten keskustelut käyvät laajemmiksi.\nÉmile, ollen lempensä hurmaama, luulee jo pian saavuttavansa onnensa.\nMutta hän ei saa mitään suoranaista tunnustusta Sophielta; tämä häntä\nkuuntelee, mutta ei sano mitään. Émile tuntee täydelleen hänen\nkainoutensa; sellainen varovainen vaiteliaisuus ei häntä ollenkaan\nihmetytä. Hän tietää miellyttävänsä Sophieta. Hän tietää, että isä\nnaittaa lapsensa. Hän siis olettaa Sophien odottavan vanhempiensa\nkäskyä. Hän pyytää Sophielta luvan tuota käskyä anoakseen hänen\nvanhemmiltaan; Sophie ei tätä vastusta. Émile puhuu minulle asiasta,\nminä puhun siitä Sophien vanhemmille Émilen nimessä, jopa hänen\nläsnäollessaankin. Mikä yllätys hänelle kuulla, että Sophie on\nriippuvainen yksistään omasta tahdostaan ja että hänen, tehdäkseen\nÉmilen onnelliseksi, ainoastaan tarvitsee sitä tahtoa. Nyt ei Émile\nenää ollenkaan ymmärrä Sophien menettelyä. Hänen luottamuksensa\nheikkenee. Hän käy levottomaksi, hän huomaa vähemmän edistyneensä, kuin\nmitä on luullut. Ja silloin hän käyttää mitä hellimmän rakkauden\nliikuttavimpia sanoja Sophieta taivuttaakseen. Émile ei ole kykenevä\narvaamaan sitä, mikä häntä vahingoittaa. Ellei sitä hänelle sanota, ei\nhän sitä koskaan ole tietävä, ja Sophie on liian ylpeä sitä hänelle\nsanoakseen. Ne vaikeudet, jotka Sophieta estävät päätöstään tekemästä,\nsaattaisivat toisen mitä innokkaimmin suostumaan; hän ei ole unhottanut\nvanhempiensa opetusta. Hän on köyhä; Émile on rikas, sen hän tietää.\nKuinka paljo siis on tarpeen, jotta Émile voisi saavuttaa hänen\nkunnioituksensa ja luottamuksensa! Kuinka paljo avuja häneltä\nvaaditaan, jotta tämä epätasaisuus poistettaisiin? Mutta mitenkä Émile\ntulisi ajatelleeksi näitä esteitä? Tietääkö hän edes olevansa rikas?\nHuoliiko hän edes siitä ottaa selkoa? Kiitos taivaan, hänen ei\nollenkaan tarvitsisi olla rikas, hän kun on hyväntekeväinen muutenkin.\nSen hyvän, minkä hän tekee, hän luo esiin sydämestään eikä\nkukkarostaan. Hän uhraa onnettomille aikansa, huolenpitonsa,\nhellyytensä, koko persoonansa. Ja arvostellessaan omia hyviä tekojaan\nhän tuskin rohkenee ottaa lukuun sitä rahaa, jota hän tarvitseville\njakelee.\n\nKun hän ei tiedä miten selittää Sophien epäsuosiota, hän lukee sen\nomaksi syykseen, sillä kuka rohkenisi syyttää oikullisuudesta ihailunsa\nesinettä? Hänen itserakkautensa nöyryytys kiihottaa tyytymättömän\nlemmen tuottamia tuskia. Hän ei enää lähesty Sophieta sen sydämen\nmiellyttävällä luottamuksella, joka pitää itseään hänen sydämensä\narvoisena; hän on pelokas ja epäröivä Sophien seurassa. Hän ei enää\ntoivo häntä taivuttavansa hellyydellä, vaan herättämällä hänessä\nsääliä. Joskus hänen kärsivällisyytensä väsyy; närkästys on vähällä\nastua sen sijaan. Sophie näyttää arvaavan uhkaavaa rajuilmaa ja katsoo\nhäneen. Tämä ainoa katse lauhduttaa ja masentaa hänet; hän on entistään\nnöyrempi.\n\nOllen suunniltaan tämän itsepäisen vastahakoisuuden ja voittamattoman\nvaiteliaisuuden tähden Émile avaa sydämensä ystävälleen. Hänelle hän\nuskoo epätoivoisesti alakuloisen sydämensä surut; hän rukoilee häneltä\napua ja neuvoja. Mikä läpitunkematon mysteerio! \"Sophie harrastaa minun\nkohtaloani, sitä en voi epäillä: kaukana siitä, että hän minua\nvälttäisi, hän viihtyy minun seurassani. Tullessani hän osottaa iloa,\nmennessäni surua. Hän vastaanottaa ystävällisesti huomaavaisuuteni.\nPalvelukseni näyttävät häntä miellyttävän. Hän suvaitsee antaa minulle\nneuvoja, joskus käskyjäkin. Siitä huolimatta hän hylkää kiihkeät\npyyntöni ja rukoukseni. Kun rohkenen puhua aviosta, hän ankarasti\nvaatii minua vaikenemaan, ja jos vielä sanon sanankin, hän jättää minut\nheti paikalla. Minkä kummallisen syyn perustuksella hän saattaakaan\ntahtoa, että minä olisin hänen omansa? Te, jota hän kunnioittaa,\njosta hän pitää ja jota hän ei rohkene käskeä vaikenemaan, puhukaa te\nhänelle ja saattakaa hänet puhumaan. Auttakaa ystäväänne, kruunatkaa\ntyönne; älkää antakaa näkemänne huolenpidon kääntyä oppilaanne\nonnettomuudeksi. Oi, se, minkä hän on teiltä saanut, on oleva syynä\nhänen onnettomuuteensa, ellette auta häntä onneansa saavuttamaan.\"\n\nPuhun Sophien kanssa ja vähällä vaivalla saan häneltä houkutelluksi\nsalaisuuden, jonka jo tiesin ennenkuin hän sen oli minulle sanonut.\nVaikeampi on minun saada häneltä lupa ilmaista se Émilelle. Viimein hän\nsiihen suostuu, ja minä käytän tätä lupaa hyväkseni. Ilmaisuni saattaa\nÉmilen hämmästykseen, josta hän ei tahdo voida tointua. Hän ei\nollenkaan käsitä sellaista hienotunteisuutta. Hän ei voi ymmärtää, mitä\nmuutama markka enempi tai vähempi voi vaikuttaa luonteeseen ja avuihin.\nKun huomautan hänelle, kuinka paljon ne vaikuttavat ennakkoluuloihin,\nhän purskahtaa nauruun. Ja ollen ilmi ihastuksissaan hän tahtoo heti\npaikalla lähteä repimään rikki kaiken, heittämään pois kaiken ja\nluopumaan kaikesta, mitä hän omistaa, jotta hänellä olisi kunnia olla\nyhtä köyhä kuin Sophie ja jotta voisi palata hänen luokseen sen\narvoisena, että kelpaisi hänelle puolisoksi.\n\n\"Mitä?\" sanon hänelle pysäyttäen hänet ja vuorostani nauraen hänen\nkiivauttaan; \"Eikö nuori älysi koskaan ole kypsyvä, ja etkö koskaan opi\ntulemaan järkeväksi, kun olet filosofeerannut koko ikäsi? Etkö huomaa,\nettä toteuttamalla mielettömän tuumasi vielä pahennat asiaasi ja teet\nSophien vallan taipumattomaksi? Se on vaan vähäinen etu, että olet\nhäntä varakkaampi, mutta se olisi liian suuri etu, jos hänen tähtensä\nolisit uhrannut koko omaisuutesi. Ja jos ei hänen ylpeytensä ole\nsallinut hänen vastaanottaa sinulta edellistä, miten hän voisi suostua\njälkimäistä vastaanottamaan? Jos hän ei saata sietää sitä, että hänen\nmiehensä voisi moittia häntä siitä, että häneltä on saanut rikkautensa,\nniin voineeko hän sen paremmin kärsiä, että hänen miehensä on hänen\ntähtensä köyhtynyt? Sinä poloinen, vapise pelosta, ettei hän epäilisi\nsinulla olleen tätä tuumaa. Rupea päinvastoin säästäväiseksi ja\nhuolelliseksi rakkaudesta häneen, jotta hän ei syyttäisi sinua siitä,\nettä koetat häntä viekkaudella saavuttaa ja että tahallisesti muka\ntahtoisit hänelle uhrata sen, minkä kuitenkin oman huolimattomuutesi\nkautta menettäisit.\"\n\n\"Luuletko muuten että suuri omaisuus häntä pelottaa ja että hänen\nvastahakoisuutensa johtuu itse sinun rikkaudestasi? Ei, rakas Émile;\nsillä on vanhempi ja painavampi syynsä siinä, että rikkaus painaa\nleimansa omistajansa sydämeen. Hän tietää että rikkaat aina antavat\netusijan varallisuussuhteiden eduille. Kaikki rikkaat pitävät kultaa\nsisäisiä avuja parempana. Verratessaan toisiinsa rahaa ja palveluksia\nhe eivät luule jälkimäisten koskaan korvaavan edellistä ja arvelevat,\nettä se on heille suuressa kiitollisuuden velassa, joka koko ikänsä on\nheitä palvellut, syöden heidän leipäänsä. Mitä sinun siis on tekeminen,\nÉmile, rauhottaaksesi Sophien näiden epäilyksien suhteen? Saata hänet\nhyvin tuntemaan itsesi; mutta se ei ole yhden päivän työ. Näytä\nhänelle, että jalossa sielussasi omistat aarteita, jotka täysin\nsaattavat hänet tyyntymään niiden aineellisten aarteiden suhteen, jotka\nonnettomuudeksi omistat. Voita hänen vastustuksensa kestävyydellä ja\nmieltäsi malttamalla; pakota hänet suurten ja jalomielisten tunteidesi\navulla unohtamaan rikkautesi. Rakasta häntä, palvele häntä ja palvele\nhänen kunnianarvoisia vanhempiansa. Todista hänelle, ettei\nkiintymyksesi ole mielettömän ja haihtuvan intohimon tulos, vaan\nsydämeesi häviämättömästi painuneiden tunteiden tulos. Anna\nonnenjumalattaren suosiollaan solvaiseman arvosi täysin päästä\noikeuksiinsa. Ainoastaan täten sisäinen arvosi ja varallisuutesi\ntulevat sopusointuisiksi!\"\n\nOn helppo arvata kuinka iloiseksi tämä puheeni saattaa nuoren miehen,\nkuinka suuresti se lisää hänen itseluottamustaan ja toivoaan, kuinka\ntyytyväinen hän on ajatellessaan, että hänen, tehdäkseen Sophielle\nmieliksi, tarvitsee tehdä aivan samaa, minkä hän tekisi, jos Sophieta\nei olisi olemassa, tai jos hän ei häntä rakastaisi. Sen, joka vaan on\noikein ymmärtänyt Émilen luonteen, on varsin helppo kuvitella, miten\nhän tässä tapauksessa menettelee.\n\nNäin olen siis päässyt molempien kelpo nuorten ihmisten uskotuksi ja\nheidän rakkautensa välittäjäksi. Mikä kaunis tehtävä kasvattajalle!\nniin kaunis, ettei minulla elämässäni ole ollut mitään muuta tehtävää,\njoka niin suuresti olisi minua kohottanut omissa silmissäni ja joka\nolisi tehnyt minut niin tyytyväiseksi itseeni. Muuten tämä tehtävä ei\nole vailla miellyttäviä puoliaan: olen aina tervetullut taloon; minuun\nluotetaan täydellisesti, kun näet toivotaan, että minä järjestelen\nrakastavien asiat. Émile ollen alati peloissaan siitä, että voisi minua\npahottaa, ei koskaan ole ollut niin nöyrä. Nuori, neitonen on minulle\nylen ystävällinen; minä vaan en anna tämän ystävällisyyden itseäni\npettää enkä siitä itselleni omaksu muuta kuin minkä tiedän minun\npersoonaani tarkoittavan. Siten hän välillisesti hankkii itselleen\nkorvausta siitä pelonsekaisesta kunnioittavuudesta, jota hän Émilessä\nylläpitää. Minun persoonani muodossa hän antaa Émilelle tuhansia helliä\nhyväilyjä; hän ennemmin kuolisi, kuin jakaisi niitä itse Émilelle. Ja\ntämä, joka tietää, etten minä hänen asiaansa tahdo vahingottaa, on ilmi\nihastuksissaan siitä, että minun välini Sophiehen ovat niin hyvät.\nÉmile siis lohduttaa itseään kun Sophie kävelymatkalla kieltäytyy\nantamasta hänelle käsivarttansa, kun tämä tapahtuu sen nojalla, että\nhän mieluummin vastaanottaa minun tarjoamani käsivarren. Émile poistuu\nnapisematta ja puristaen kättäni, sanoen minulle matalalla äänellä ja\nkatseellaan: ystävä, puhukaa minun puolestani. Hartaasti hän katsein\nmeitä seuraa; hän koettaa kasvoistamme lukea tunteemme ja liikkeistämme\narvata puheemme sisällyksen. Hän tietää, ettei mikään siitä, mitä me\nkaksi puhumme, ole hänelle yhdentekevää. Oi, hyvä Sophie! kuinka\nvilpitön sydämesi iloitsee, kun voit Telemakhoksen kuulematta\nkeskustella hänen Mentorinsa kanssa! Kuinka rakastettavaa suoruutta\nosottaen annat hänen lukea tuossa hellässä sydämessä kaiken mikä siinä\ntapahtuu. Kuinka suurella mielihyvällä paljastat kaiken kunnioituksesi\nhänen oppilastansa kohtaan! Kuinka liikuttavan luontevasti annat hänen\ntarkoin tutustua kaikkein hellimpiin tunteisiisi! Kuinka teeskennellyn\nvihaisena lähetät luotasi tuon tungettelevan nuoren miehen, kun\nkärsimättömyys pakottaa hänet meitä keskeyttämään. Kuinka viehättävän\nnärkästyneenä sinä häntä soimaat hänen kömpelyydestään, kun hän tulee\nestämään sinua sanomasta hänestä hyvää ja minua sitä kuulemasta sekä\nsinua minun vastauksistani saamasta yhä uutta aihetta häntä\nrakastaaksesi.\n\nÉmile, viimein päästyään niin pitkälle, että häntä siedetään ilmeisenä\nkosijana, osaa myöskin panna voimaan kaikki oikeutensa tässä suhteessa;\nhän puhuu, on kärsimätön, rukoilee, muuttuu rasittavan kehottelevaksi.\nVaikka Sophie puhuu hänelle ankarasti ja kohtelee häntä tylysti, hän ei\nsiitä välitä, kunhan hän vaan saa sanoa sanottavansa. Viimein hän\nsuurella vaivalla saa Sophien taipumaan siihen, että hän puolestaan\njulkisesti asettuu Émileen nähden lemmityn hallitsevaan asemaan, että\nmäärää hänelle mitä hänen tulee tehdä, että käskee sen asemesta että\npyytäisi, että ottaa vastaan, sen sijaan että kiittäisi, että määrää\nÉmilen käyntien luvun ja ajan, että kieltää häntä tulemasta ennen\nmääräpäivää ja viipymästä määrähetkeä kauemmin. Tätä kaikkea hän ei tee\npilalla, vaan hyvin vakavasti. Vaikka hän hyvin vastahakoisesti otti\nitselleen nämä oikeudet, hän sen sijaan niitä pannessaan käytännössä\ntäytäntöön osottaa ankaruutta, joka usein saattaa Émile paran katumaan,\nettä hän on ne hänelle myöntänyt. Mutta mitä tahansa Sophie käskeekin,\nÉmile ei pane vastaan, ja usein hän poistuessaan saamaansa käskyä\ntäyttämään luo minuun ilosta säteileviä katseita, jotka minulle\nsanovat: huomaatte, että hän on ottanut minut valtoihinsa. Tällävälin\ntuo ylpeä nuori nainen katsoo häneen salavihkaa ja nauraa itsekseen\norjansa ylpeyttä.\n\nAlbano ja Rafael, lainatkaa minulle siveltimenne kuvatakseni\nlemmenhurmausta. Jumalallinen Milton, opeta minun karkealle kynälleni\ntaito kuvata lemmen ja viattomuuden tuottamaa iloa. Mutta ei niin;\npeittäkää ennemmin valheellinen taitonne luonnon pyhän totuuden edessä!\nKunhan vaan sydämenne ovat tunteelliset ja sielunne vilpittömät, niin\nantakaa mielikuvituksenne pakotta leijailla kahden nuoren rakastavan\nlemmenonnen ympärillä, jotka vanhempiensa ja ohjaajiensa silmien edessä\nhäiritsemättä antautuvat tuon heitä hurmaavan suloisen harhaluulon\nvaltoihin ja jotka pyyteidensä huumauksessa hitaasti lähestyvät\npäämäärää, palmikoiden kukista ja kiehkuroista ne onnelliset siteet,\njotka ovat yhdistäneet heidät kuolemaan asti. Niin monet viehkeät kuvat\nhuumaavat minutkin; minä kokoan ne ilman järjestystä ja yhtenäisyyttä,\nsillä niiden minussa aiheuttama ihastus estää minua niitä yhtenäisesti\nesittämästä. Oi, kukapa ihminen, jolla on sydäntä, ei mielessään osaisi\nluoda eteensä kuvia niistä eri tiloista, joissa ovat isä, äiti, tytär,\nkasvattaja, kasvatti, ja heidän kaikkien yhteisvaikutuksesta tuon parin\navion solmimiseksi, parin, joka on mitä suloisin ja joka rakkautensa ja\nhyveensä vuoksi mitä parhaiten ansaitsee onnensa!\n\nNyt kun Émile ponnistaa kaikki voimansa miellyttääkseen, hän alkaa\ntuntea niiden huvittavien taitojen arvoa, jotka on itselleen hankkinut.\nSophie laulaa mielellään; Émile laulaa hänen mukanaan. Hän tekee vielä\nenemmän, hän opettaa hänelle soitantoa. Sophie on vilkas ja notkea ja\nhyppelee mielellään. Émile tanssii hänen kanssaan. Hän muuttaa hänen\nhyppelynsä tanssiaskeleiksi, hän kehittää hänen tanssitaitoaan. Nämä\noppitunnit ovat miellyttäviä; vallaton iloisuus niitä elähyttää ja\nlieventää rakkauden pelokasta kunnioitusta. Rakastajan on sallittu\nhurmaantuneena antaa tällaista opetusta; hänen on lupa esiintyä\nvaltijattarensa valtijaana.\n\nTalossa on vanha vallan rappiolla oleva piano. Émile korjaa ja virittää\nsen. Hän on yhtä taitava soitinten tekijä kuin puuseppä. Hän on aina\npitänyt periaatteenaan oppia olemaan vailla toisen apua kaikessa, minkä\nitse suinkin voi tehdä. Talo sijaitsee kauniissa seudussa. Émile\npiirtää paikkakunnalta monen näköalan, joiden piirustamiseen Sophie\njoskus ottaa osaa ja joilla hän koristaa isänsä työhuoneen seiniä.\nNähdessään Émilen piirustavan, Sophie jäljittelee häntä ja kehittyy\ntäten hänen taidostaan. Näin hän viljelee kaikkia kykyjään, ja hänen\nsulonsa kaunistaa niitä kaikkia. Hänen isänsä ja äitinsä muistavat\nentisen varallisuutensa nähdessään jälleen ympärillänsä taiteiden\nkukoistavan, jotka yksin saattoivat heille tuon varallisuuden\nrakkaaksi. Lempi on kaunistava koko heidän talonsa; lempi yksin siinä\nsaattaa kuluitta ja vaivatta vallitsemaan samat huvit, joita ennen\nolivat sinne koonneet ainoastaan rahoilla ja ikävyyksillä.\n\nSamoin kuin epäjumalanpalvelija aarreantimilla kunnioittaa\npalveluksensa esinettä ja koristaa ihailemansa jumaluuden alttaria,\nrakastaja ei tyydy lemmittynsä etevyyksiin, vaan tahtoo lakkaamatta\nhänelle lisätä uusia kaunistuksia. Tuo lemmitty tosin ei niitä tarvitse\nhäntä miellyttääkseen, mutta rakastajan on tarve häntä kaunistaa. Täten\nhän luulee osottavansa hänelle uutta kunnioitusta; täten hänen\nnautintonsa katsella lemmittyään saa uuden viehätyksen. Hänen\nmielestään ei mikään kauneus ole paikallaan, ellei se korista ylintä\nkauneutta. Se tarjoaa samalla liikuttavan ja naurettavan näyn, että\nhuomaa Émilen innokkaasti hommaavan opettaakseen Sophielle kaiken sen,\nminkä itse tietää, kysymättä, tokko se, mitä aikoo opettaa, on hänen\nmielensä mukaista tai hänelle sopivaa. Émile puhuu Sophielle kaikesta,\nhän selittää hänelle kaikki lapsellisella innolla. Hän luulee, että\nhänen vaan tarvitsee jotain sanoa, jotta Sophie sen heti ymmärtäisi. Jo\nedeltäpäin hän kuvittelee sitä huvia, jonka hänelle on tuottava\njärkeileminen, filosofeeraaminen Sophien kanssa. Hän pitää turhana\njokaista saavuttamaansa tietovarastoa, jota ei voi levittää Sophien\neteen. Hän melkein punastuu, kun tietää jotakin, jota Sophie ei tiedä.\n\nNyt siis Émile opettaa Sophielle filosofiaa, fysiikkaa, matematiikkaa,\nhistoriaa, sanalla sanoen kaikkea. Sophie seuraa mielellään hänen\ninnokasta opetustaan ja koettaa siitä hyötyä. Kuinka tyytyväinen Émile\non, kun hänellä on tilaisuus polvistuneena Sophien edessä jaella\nopetustaan. Hänen mielestään silloin taivas on auennut hänen eteensä.\nKuitenkin tämä asento, joka on oppilaalle vielä epämukavampi kuin\nopettajalle, ei ole edullinen opetukselle. Silloin näet ei tiedä minne\non kääntäminen silmänsä, välttääkseen niitä seuraavia katseita, ja kun\nmolempien katseet kohtaavat toisensa, ei opetus silti luista paremmin.\n\nAjattelemisen taito ei ole vieras naisille, mutta heidän tulee\nkosketella ainoastaan järkiperäisiä tieteitä. Sophie käsittää kyllä\nkaiken, mutta vaan vähän painuu hänen mieleensä. Enimmin hän edistyy\nmoraalin ja aistia kysyvien aineiden alalla. Mitä fysiikkaan tulee, hän\nsiitä painaa mieleensä ainoastaan jonkunmoisen käsityksen yleisistä\nluonnonlaeista ja maailmanjärjestelmästä. Joskus, kävelyillä\ntarkastaessaan luonnonihmeitä, heidän viattomat ja puhtaat sydämensä\nrohkenevat kohota sen luojaan asti. He eivät pelkää hänen läsnäoloaan,\nvaan paljastavat yhdessä sydämensä hartauden hänen edessään.\n\nKuinka! tuhlaako kaksi rakastavaa kukoistavan ikänsä aikana\nkahdenolonsa uskonnollisten kysymysten pohtimiseen? Viettävätkö he\naikaansa lausumalla katkismustaan? Mitäpä hyödyttäisi halventaa sitä,\nmikä on ylevää! Epäilemättä he sitä tavallaan lausuvat siinä\nharhaluulon hurmauksessa, joka viehättäen heidät valtaa; he näet\nhuomaavat toinen toisensa täydelliseksi, he rakastavat toisiaan, he\nkeskustelevat innostuneina siitä, mikä antaa hyveelle sen arvon. Se\nuhraus, jonka he sille tekevät, saattaa sen heille rakkaaksi. Niissä\nintohimon puuskauksissa, jotka heidän on voittaminen, he joskus yhdessä\nvuodattavat kyyneleitä, jotka ovat puhtaammat kuin taivaan kaste, ja\nnämä vienot kyynelet tarjoavat heidän elämälleen sen lumouksen. He ovat\nihanimman hurmaustilan alaiset, jota ihmissielut koskaan ovat kokeneet.\nHeidän kieltämyksensäkin lisää heidän onneaan ja saattaa heitä itseänsä\nkunnioittamaan uhrautumisensa takia. Te aistilliset ihmiset, te ruumiit\nilman sielua, kerran hekin tuntevat teidän nautintoanne, ja tulevat\nkoko ikänsä kaihoamaan sitä onnellista aikaa, jolloin tuon nautinnon\nitseltään kielsivät.\n\nHuolimatta tästä nuorten hyvästä sovusta ja toistensa ymmärtämyksestä,\nesiintyy kuitenkin joskus erimielisyyttä, jopa kinaakin. Neitonen näet\nei ole vailla oikkuja eikä nuorukainen vailla kiivautta. Mutta nämä\npienet rajuilmat menevät pian ohi ja ovat omansa vielä enemmän\nvahvistamaan heidän kiintymystään. Kokemus lisäksi opettaa Émilelle,\nettei hänen niitä enää tarvitse suuresti pelätä, kun näet sopiminen\nhänelle aina on enemmän hyödyllinen kuin mitä itse epäsopu on\nvahingollinen. Ensimäisen sovintokohtauksen hyvä menestys panee hänet\nseuraavistakin samaa toivomaan. Siinä hän erehtyy, mutta jos ei\nmenestys aina olekaan yhtä tuntuva, tuottaa hänelle mielihyvää se\nkokemus, että Sophien vilpitön harrastus hänen sydämensä suhteen yhä\nvaan lisääntyy. Joku kysynee mikä varsinainen hyöty tästä siis on.\nKernaasti tähän vastaan, olletikkin sentähden, että tämä esimerkki\nantaa minulle tilaisuuden esittää hyvin hyödyllisen perusohjeen ja\nvastustaa toista hyvin turmiollista.\n\nÉmile rakastaa, hän ei siis ole huimapää; ja vielä paremmin käsitämme,\nettei tuo hallitseva Sophie ole nainen, joka hänelle myöntää vapauksia.\nMutta kun varovaisella viisaudella kaikissa seikoissa on rajansa, olisi\ntaipuvampi syyttämään häntä liiasta ankaruudesta kuin liiasta\nlempeydestä; hänen isänsäkin joskus pelkää että hänen liiallinen\nylpeytensä voi muuttua kopeudeksi. Heidän salaisimmissa kohtauksissaan\nÉmile ei rohkenisi pyytää pienintäkään suosiota, ei edes sitä\ntoivoakaan; ja kun Sophie joskus heidän kävelyllään suvaitsee tarttua\nkädellään hänen käsivarteensa, niin Émile tuskin joskus rohkenee\nhuoaten painaa hänen kättään poveansa vastaan. Kuitenkin hän kauan\nepäröityään rohkenee salaa suudella hänen hamettaan, ja monasti hän on\nniin onnellinen, ettei Sophie ole tätä huomaavinaan. Eräänä päivänä,\nkun Émile hieman julkisemmin tahtoo harjottaa samaa vapautta, Sophie\nsiitä suuresti pahastuu. Émile on itsepäinen, Sophie ärtyy; närkästys\nsaattaa jälkimäisen lausumaan muutamia pisteleviä sanoja, joita Émile\nei siedä niihin vastaamatta. Lopun päivästä he kulkevat nyrpeinä huuli\nlerpassa ja eroavat toisistaan hyvin tyytymättöminä.\n\nSophie on pahalla tuulella. Hänen äitinsä on hänen uskottunsa; mitenkä\nSophie voisikaan häneltä peittää suruaan? Tämähän on hänen ensimäinen\nepäsopunsa ja kinastelunsa. Ja vaikka se on vaan tunnin kestävä, se on\nsilti niin vakavaa laatua. Hän katuu vikaansa. Äiti antaa hänelle luvan\nsen hyvittää, isä häntä siihen suorastaan käskee.\n\nSeuraavana päivänä Émile, ollen levoton, palaa tavallista aikaisemmin.\nSophie on auttamassa äitiään pukeutumaan; isäkin on samassa huoneessa.\nÉmile astuu sisään kunnioittavana, mutta surullisen näköisenä. Tuskin\nisä ja äiti ovat häntä tervehtineet, kun Sophie kääntyy; ja ojentaen\nhänelle kätensä hän kysyy hymyilevällä äänenpainolla, miten hän voi. On\nselvää, ettei hän ojenna tätä sievää kättä täten muussa tarkoituksessa,\nkuin että sitä suudeltaisiin. Émile tarttuu siihen, mutta ei sitä\nsuutele. Sophie, hieman hämillään, vetää kätensä pois, tehden sen niin\nsulavasti kuin suinkin. Émile, joka ei ole perehtynyt naisten juoniin\nja joka ei käsitä mitä oikut hyödyttävät, ei niin pian unhota eikä\nrauhoitu. Huomatessaan Sophien pulan hänen isänsä ivallaan saattaa\nhänen pulmallisen tilansa kahta vaikeammaksi. Tyttö parka, ollen\nhäpeissään ja nöyryytetty, ei enää tiedä mitä tehdä ja antaisi mitä\ntahansa, jos vaan voisi itkeä. Kuta enemmän hän koettaa itseään\nhillitä, sitä raskaammaksi käy hänen sydämensä. Hänen silmästään valuu\nviimein vastoin hänen tahtoaankin kyynel. Émile huomaa tämän kyynelen,\nlankee polvilleen, tarttuu hänen käteensä ja suutelee sitä moneen\nkertaan palavasti. \"Hiisi vieköön, olettepa liian hyvä\", sanoo isä\npurskahtaen nauruun; \"minä puolestani olisin ankarampi noille\nhupakoille ja rankaisisin sitä suuta, joka olisi minua loukannut.\"\nÉmile, jota tämä puhe on rohkaissut, luo äitiin rukoilevan katseen; ja\nluullen hänen antavan suostumuksen merkin, hän lähestyy vavisten\nSophien kasvoja, joka kääntää pois päänsä ja joka pelastaakseen suunsa,\nkääntää ruusunpunaisen poskensa häntä kohti. Mutta nyt Émile käy\ntungettelevaksi; Sophie tekee ainoastaan heikkoa vastarintaa. Mikä\nsuudelma, ellei se olisi ryöstetty äidin nähden! Ankara Sophie, ole\nvaruillasi. Hän on usein pyytävä saada suudella hamettasi toivoen, että\njoskus kiellät tämän pyynnön.\n\nTämän perin ankaran rangaistuksen jälkeen isä lähtee huoneesta jollekin\nasialle, äiti lähettää jollakin verukkeella Sophien pois; sitten hän\nkääntyy Émilen puoleen ja sanoo hänelle jotenkin vakavalla\näänenpainolla: \"Hyvä herra, minä luulisin, että nuori mies, joka on\nniin hyvästä perheestä ja niin hyvin kasvatettu kuin te, joka on sekä\njalotunteinen että hyväntapainen, ei tahtoisi palkinnoksi syöstä\nhäpeään perhettä, joka on hänelle osottanut ystävyyttään. Minä en vaadi\nliiallista jäykkyyttä ja pidättäytyväisyyttä; tiedänhän mitä tulee\nantaa anteeksi vilkkaalle nuorisolle, ja se, minkä silmieni edessä olen\nkärsinyt, teille sen tarpeeksi todistaa. Kysykää ystävänne mieltä\nvelvollisuuksienne suhteen, ja hän on teille sanova mikä ero on isän ja\näidin läsnäolon hyväksymän leikillisyyden ja sen vapauden välillä, joka\nanastetaan kaukana heistä, väärinkäyttämällä heidän luottamustaan ja\ntehden ansaksi sama suosio, joka heidän silmiensä edessä on kokonaan\nviatonta laatua. Hän on sanova teille ettei tyttäreni ole menetellyt\nväärin teitä kohtaan muussa kuin siinä, ettei ole heti ensi kerralla\nhuomannut mitä hänen ei olisi pitänyt koskaan kärsiä. Hän on sanova\nteille että kaikki se mitä suosiona pidetään, todella siksi muuttuu ja\nettä on kunnon miehen arvolle alentavaa hyväkseen käyttää nuoren\nneitosen yksinkertaisuutta ja salaisesti omaksua itselleen ne oikeudet,\njoita hänen sitten täytyy kärsiä kaikkien nähden. Sillä vaikka\ntiedetäänkin mitä säädyllisyys ja hyvä tapa voi julkisuudessa sietää,\nniin ei tiedetä mihin salaperäisyyden varjossa pysähtyy se, joka yksin\non päähänpistojensa arvostelija ja tuomari.\"\n\nTämän oikeutetun nuhdesaarnan jälkeen, joka paljon enemmän on suunnattu\nminuun kuin oppilaaseeni, tämä viisas äiti jättää meidät, ja minä jään\nihailemaan hänen harvinaisen viisasta varovaisuuttaan, joka katsoo\nvähäpätöiseksi sitä, että hänen nähtensä painetaan suutelo hänen\ntyttärensä huulille, mutta joka pelästyy sitä, että rohjetaan kahden\nkesken ollen suudella hänen hamettaan. Kun tämän johdosta ajattelen\ninhimillisten periaatteiden mielettömyyttä, käsitän, miksi kieli on\nkahta siveämpi, kuta turmeltuneempi sydän on, ja kuinka ihmiset kahta\ntarkemmin noudattavat ulkonaista säädyllisyyttä, kuta vilpillisemmät he\npohjaltaan ovat.\n\nTässä tilaisuudessani terottaessani Émilen mieleen velvollisuuksia,\njoihin minun jo aikaisemmin olisi pitänyt häntä tutustuttaa, minussa\nherää uusi miete, joka kenties tuottaa Sophielle enimmin kunniaa, mutta\njota kuitenkin varon ilmaisemasta häntä rakastavalle miehelle. Tämä\nmiete on se, että Sophien niin sanottu ylpeys ilmeisen selvästi ei ole\nmuuta kuin hyvin viisasta varovaisuutta, jonka muodossa hän turvaa\nitsensä omilta pyyteiltään. Hänellä kun onnetonta kyllä on hyvin\nherkästi leimahtava luonne, hän pelkää ensimäistä kipinää ja koettaa\nkaikin voimin sitä itsestään poistaa. Sophie ei ole ylpeydestä ankara,\nvaan nöyryydestä. Hän anastaa Émileen nähden vallan, jota ei toivo\nvoivansa ylläpitää itseensä nähden; hän siis ikäänkuin turvautuu\nÉmileen hillitäkseen itseään. Jos hänellä olisi enemmän luottamusta\nitseensä, hän olisi paljon vähemmin ylpeä. Jos ei siis ota lukuun tätä\nyhtä ainoata seikkaa, niin hän olisi mitä sovinnollisin ja lempein\nnainen. Kukapa kärsivällisemmin sietää loukkausta? Kukapa enemmän\npelkää loukkaavansa muita? Kellä on joka suhteessa vähemmän\nvaatimuksia, paitsi hyveeseen nähden? Eikä hän edes ole ylpeä itse\nhyveestään, vaan on ylpeä ainoastaan sitä varjellakseen; ja kun hän\nvaaratta voi antautua sydämensä tunteiden valtoihin, hän hyväilee\nrakastajaansakin. Mutta hänen varovainen äitinsä ei edes miehelleen\nilmaise kaikkia näitä yksityisseikkoja; ei miesten pidä kaikkea tietää.\n\nKaukana siitä, että Sophie olisi ylpeä valloituksestaan, hän siitä on\npäinvastoin tullut entistään ystävällisemmäksi ja vaatimattomammaksi\nkaikkia kohtaan, lukuunottamatta ehkä yhtä ainoata, joka on tämän\nmuutoksen aiheuttanut. Riippumattomuuden tunne ei enää paisuta hänen\njaloa sydäntään. Hän riemuitsee vaatimattomana voitosta, joka häneltä\nriistää vapauden. Hänen käytöksensä on pakollisempi ja hänen\npuhetapansa pelokkaampi siitä perin kun hän ei enää punastumatta kuule\nmainittavan rakastajan nimeä. Mutta tyytyväisyys pilkottaa esiin tämän\nhänen pakollisuutensa alta, eikä edes hänen häpynsä ole tuskallinen\ntunne. Etenkin silloin hänen käytöstapansa erilaisuus pistää silmään,\nkun äkkiarvaamatta nuorta väkeä tulee vieraiksi. Nyt kun hän ei enää\nheitä pelkää, se ylenmääräinen varovaisuus, jota hän heidän suhteensa\nennen noudatti, on suuressa määrin kadonnut. Kun hän nyt on tehnyt\nratkaisevan päätöksensä, hän epäröimättä osottautuu kohteliaaksi niille\nmiehille, jotka hänelle ovat yhdentekevät. Koska hän ei ole niin\nvaativainen heidän avujensa suhteen, hänellä kun ei enää ole\nharrastuksia heihin nähden, hän pitää heitä tarpeeksi rakastettavina\nhenkilöinä, jotka eivät koskaan tule hänelle olemaan mitään.\n\nJos todellinen rakkaus yleensä voi turvautua keikailuun, niin\nluulisinpä näkeväni siitä merkkejä siinä tavassa, jolla Sophie\nkäyttäytyy heidän seurassaan lemmittynsä läsnäollessa. Luulisi ettei\nhän tyydy siihen palavaan intohimoon, jonka hehkua hän hänessä\nylläpitää viehättävällä kylmäkiskoisuuden ja hyväilyn sekaisella\nmenettelyllä, vaan että hän lisäksi katsoo soveliaaksi kiihottaa tätä\nsamaa intohimoa herättämällä lemmityssään hieman levottomuutta. Olisi\ntaipuvainen luulemaan, että hän tahallaan saattaen nuoret vieraansa\niloisiksi tahtoisi kiusata Émileä antautumalla itseänsä niin pukevaan\nhilpeydenpurkaukseen, johon hän ei rohkene antautua Émilen seurassa.\nMutta Sophie on liian tarkkaavainen, liian hyvä ja ymmärtäväinen\ntodella Émileä kiusatakseen. Tätä vaarallista kiihotuskeinoa kuitenkin\nhänen rakkautensa ja kunniallisuutensa lieventävät, korvaten viisasta\nvarovaisuutta. Sophie osaa tehdä Émilen levottomaksi ja jälleen\nrauhoittaa häntä silloin, kun tämä on paikallaan. Jos hän joskus\nsaattaakin hänet hieman levottomaksi, hän ei kuitenkaan koskaan tuota\nhänelle surua. Antakaamme siis hänelle anteeksi se vähäinen huoli, jota\nhän tuottaa lemmitylleen, kun otamme huomioon, että hän sen tekee\npelosta, ettei voisi tarpeeksi lujasti kiinnittää häntä itseensä.\n\nMutta minkä vaikutuksen on tämä pieni juonittelu tekevä Émileen? Onko\nhän oleva mustasukkainen, vai ei? Tätä kysymystä meidän tulee\ntarkastaa. Tällaiset poikkeemukset sisältyvät myöskin kirjani\ntarkoitukseen ja vievät minua varsin vähän pois itse aineestani.\n\nOlen aikaisemmin osottanut miten sellaisissa seikoissa, jotka riippuvat\nyksinomaan yleisestä mielipiteestä, kateus valtaa ihmissydämen. Mutta\nrakkauden laita on toinen; sen herättämä mustasukkaisuus näyttää niin\nläheisesti perustuvan luontoon, että on hyvin vaikea olla uskomatta,\nettei se johtuisi siitä, ja eläintenkin tarjoama esimerkki, joista\nmonet ovat vallan raivokkaan mustasukkaiset, tuntuu kumoamatta sitä\ntodistavan. Ihmistenkö mielipide kenties opettaa kukkoja tappelussa\ntoisiaan raatelemaan ja härkiä puskemaan toisensa kuoliaaksi?\n\nVastenmielisyys kaikkea kohtaan, mikä häiritsee ja vastustaa meidän\nmielihyväntunteitamme, on luonnollinen, sitä ei voitane kieltää.\nJossakin määrin halu yksinomaan omistaa sellaista, mikä meitä\nmiellyttää, niinikään perustuu luontoon. Mutta kun tämä halu\nmuuttuneena intohimoksi kiihtyy raivoksi tai epäluuloiseksi ja\nriuduttavaksi päähänpistoksi, jota sanotaan mustasukkaisuudeksi,\nsilloin on laita toisin. Tällä intohimolla voi olla perustansa\nluonnossa, mikä kuitenkaan ei aina tapahdu; tässä suhteessa tulee siis\ntehdä eroa.\n\nEläinmaailmasta noudettua esimerkkiä olen aikaisemmin tarkastanut\ntutkistelussani \"Discours sur l'inégalité\". Ja kun nyt sitä uudestaan\npunnitsen, näyttää tarkastukseni tulos tarpeeksi vankalta, jotta voin\nkiinnittää siihen lukijan huomion. Siinä tekemiini erotuksiin lisään\ntässä ainoastaan, että luontoon perustuva mustasukkaisuus suuressa\nmäärin aiheutuu sukuvietin voimakkaisuudesta, joten tämän vietin\nollessa tai näyttäessä olevan rajaton mustasukkaisuus on ylimmillään.\nSilloin näet koiras mittaa oikeuksiaan tarpeidensa mukaan eikä koskaan\nvoi nähdä toista koirasta pitämättä sitä julkeana kilpailijana.\nTällaisissa eläinlajeissa naaraat antautuvat aina ensin eteen\nsattuvalle koiraalle, joten ne kuuluvat niille ainoastaan valloituksen\noikeuden nojalla, aiheuttaen alituisia taisteluja koirasten välillä.\n\nNiissä lajeissa taas, joissa koiras yhtyy yhteen ainoaan naarakseen,\njoissa parittelu muodostaa jonkunmoisen moraalisen siteen, jonkunmoisen\navioliiton, naaras kuuluu oman valitsemuksensa nojalla sille koiraalle,\njolle se on antautunut, ja kieltäytyy kaikilta muilta. Ja koska\nkoiraalla on takeena naaraan uskollisuudesta se seikka, että se\nkiintymyksestä on tehnyt valintansa, se on vähemmin levoton nähdessään\nmuita koiraita ja elää levollisemmin niiden kanssa. Tällaisiin\neläinlajeihin kuuluvat koiraat myöskin hoitelevat poikasia. Ja yhden\ntuollaisen luonnonlain nojalla, jota emme voi havaita ilman heltymystä,\nnäyttää naaras koiraalle korvaavan sitä hellyyttä, jota se osottaa\npoikasille.\n\nKaikki tehdyt havainnot siis yhdessä todistavat, ettei muutamien\neläinlajien koirasten raivokkaasta mustasukkaisuudesta voi tehdä sitä\njohtopäätöstä, että se muka olisi luonnollinen ihmisiin nähden. Ja\nvaikka ottaakin huomioon kuumat ilmanalat, joissa monivaimoisuus on\nvallalla, tämä seikka vaan vahvistaa juuri lausumaani mielipidettä.\nMonivaimoisuudesta näet johtuu noissa ilmanaloissa elävien aviomiesten\ntyrannillinen varovaisuus, koska näet heidän oman heikkoutensa\ntietoisuus saattaa heidät turvautumaan pakkokeinoihin, kiertääkseen\nluonnonlakeja.\n\nMeidän ajan ihmisissä, jotka tosin tässä suhteessa vähemmin\nkiertävät näitä lakeja, mutta jotka sen tekevät päinvastaisessa ja\ninhottavammassa suhteessa, saa mustasukkaisuus alkunsa enemmän\nyhteiskunnassa vallitsevista intohimoista kuin alkuperäisestä\nluonnonvaistosta. Useimmissa liehakoitsevissa lemmensuhteissa rakastaja\nenemmän vihaa kilpailijoita kuin mitä rakastaa lemmittyään. Hän pelkää,\nettei saavuta yksinomaista suosiota; tämä on sen itserakkauden\nvaikutusta, jonka synnyn olen osottanut ja hänen turhamielisyytensä\nkärsii siitä enemmän kuin hänen rakkautensa. Muuten meidän nurinkuriset\nyhteiskuntaolomme ovat saattaneet naiset niin teeskenteleviksi[181] ja\novat niin suuressa määrin kiihottaneet heidän himojaan, että tuskin voi\nluottaa mitä enimmin koeteltuun naiskiintymykseen ja että he tuskin\nenää voivat antaa sellaista uskollisuudentodistetta, joka poistaisi\npelon kilpailijoiden suhteen.\n\nOikean rakkauden laita on toinen. Olen äsken mainitussa tutkistelussani\nosottanut, ettei tämä tunne ole niin luonnollinen kuin luullaan. On\nsuuri ero miehen lemmittyänsä kohtaan tunteman tavaksi muuttuneen\nviehkeän kiintymyksen ja tuon hillittömän intohimon välillä, joka\nhuumautuu esineensä luulotellusta suloudesta, niin ettei tämä esine\nenää näyttäy sellaisena kuin se todellisuudessa on. Tällainen intohimo,\njoka vaatii itselleen yksinomaista etusijaa ja suosiota, eroaa tässä\nsuhteessa turhamielisyydestä ainoastaan siinä, että jälkimäinen vaatien\nkaikkea, itse mitään myöntämättä, aina on kohtuuton, kun sitävastoin\nrakkaus, antaen yhtä paljon kuin vaatii, on itsessään kohtuutta täynnä\noleva tunne. Kuta enemmän rakkaus antaa, sitä herkkäluuloisempi se on.\nSama harhaluulo, joka sen aiheuttaa, saattaa sen myös helposti\nherkkäuskoiseksi. Jos rakkaus onkin levoton, kunnioitus on täynnä\nluottamusta, eikä kunniallisessa sydämessä koskaan ole ollut rakkautta\nilman kunnioitusta, sillä ei kukaan rakasta lemmityssään muita\nominaisuuksia kuin sellaisia, joihin panee arvoa.\n\nSittenkuin kaikki tämä on tarkoin selvillä, saattaa varmasti sanoa,\nminkälaista mustasukkaisuutta Émile kykenee tuntemaan. Sillä koska\ntällä intohimolla tuskin on ituja ihmissydämessä, määrää yksinomaan\nkasvatus sen muodon. Kun Émile rakastaa ja jos silloin mustasukkaisuus\nhänet valtaa, hän ei ole oleva äkkipikainen, äreä ja epäluuloinen, vaan\nhiljainen, tunteellinen ja pelokas. Hän on tunteva itsensä enemmän\nlevottomaksi kuin kiihottuneeksi. Hän on paljon enemmän koettava\nvoittaa lemmittynsä kuin uhata kilpailijaansa. Hän on syrjäyttävä tämän\nkilpailijansa, jos voi, kuten esteen ainakin, häntä kuitenkaan\nvihamiehenään pitämättä. Jos hän häntä kuitenkin todella vihaisi, tämä\nviha ei johdu kilpailijan rohkeudesta koettaa riistää häneltä sydäntä,\njota hän tavoittelee, vaan siitä todellisesta tuon sydämen menettämisen\nvaarasta, johon tuo kilpailija hänet saattaa. Eipä hän ole niin\nmieletön, että tuntisi epäoikeutetun ylpeyden itsessään loukatuksi\nsiitä, että joku rohkenee hänen kanssaan kilpailla. Hän näet ymmärtää,\nettä lemmityn yksinomaisen suosion saavuttaminen perustuu yksistään\nansioon ja että sen on kunnia, jonka onnistuu tuo suosio saavuttaa;\ntämän vuoksi hän on paneva parastaan ollakseen rakastettava, ja\nluultavasti hän on onnistuva. Vaikka tuo jalomielinen Sophie on\nkiihottanut Émilen rakkautta saattamalla hänet hieman levottomaksi,\nniin hän varsin taitavasti osaa asettaa niin, ettei tuo levottomuus\npääse yltymään ja että hän siitä saa korvausta. Ja kilpailijoille,\njoita Sophie kärsi ainoastaan pannakseen Émilen koetukselle, ennen\npitkää toimitetaan läksijäiset.\n\nMutta minne olenkaan huomaamattani joutunut? Oi Émile! Mikä sinusta\nonkaan tullut? Tunnenko sinua enää oppilaakseni? Kuinka syvälle\nnäytätkään vajonneesi? Missä onkaan tuo ankarasti kasvatettu\nnuorukainen, joka uhmaili vuodenaikojen ankaruutta, joka karkaisi\nruumistaan mitä raskaimmilla töillä ja joka alisti sielunsa yksinomaan\nviisauden lakien alaiseksi, joka oli ennakkoluuloille ja intohimoille\nvoittamaton, joka ei rakastanut muuta kuin totuutta, joka väistyi\nainoastaan järjen edestä ja joka ei huolinut mistään muusta kuin siitä\nmikä oli hänen omaansa? Nyt kun toimeton elämä on häntä hemmotellut,\nhän antaa naisten ohjata itseään! Heidän huvinsa ovat hänen\nharrastuksensa esineenä, heidän tahtonsa on hänen lakinsa. Nuori\nneitonen on hänen kohtalonsa ratkaissut. Émile makaa tomussa hänen\nedessään ja nöyryyttää itsensä. Vakava Émile on lapsen leikkikaluna.\n\nNäin vaihtelevat elämän näyt. Joka elämäniällä on omat vaikuttimensa,\njotka panevat sen liikkeelle. Mutta ihminen on aina sama.\nKymmenvuotiaana häntä johtavat makeat leivokset; kaksikymmenvuotiaana\nhäntä ohjaa hänen lemmittynsä, kolmenkymmenvuotiaana hänen huvinsa,\nneljäkymmenvuotiaana kunnianhimo, viisikymmenvuotiaana saituus. Mutta\nmilloin hän yksinomaan tavoittelee viisautta? Onnellinen se, joka\nvasten tahtoaankin saatetaan viisauden ohjattavaksi! Vähät siitä, mikä\ntässä on oppaana, kunhan päämäärä vaan saavutetaan. Sankarit, jopa\nviisaatkin ovat maksaneet tämän veron inhimilliselle heikkoudelle. Onpa\nolemassa esimerkki miehestä, jonka kädet ovat kehrävartta kääntäneet ja\njosta kuitenkin on tullut suuri mies.\n\nJos tahdotte saada hyvän kasvatuksen ulotuttamaan vaikutuksensa koko\nelämään, niin ylläpitäkää nuoruudenaikana lapsen hyviä tapoja. Ja kun\noppilaanne on kehittynyt sellaiseksi, kuin hänen tulee olla, niin\npitäkää huolta siitä, että hän on sellainen kaikkina aikoina. Tämä on\nviimeinen täydellisyyden leima joka teidän on painaminen työhönne.\nEtenkin tästä syystä on tärkeätä jättää nuorille miehille edelleen\nheidän ohjaajansa; sillä muuten ei tarvitse pelätä, etteivät he ilman\nhäntäkin löytäisi vastinetta rakkaudelleen. Kasvattajat ja etenkin isät\nerehtyvät siinä, että toinen elintapa estää toista ja että,\nniinpiankuin on varttunut suureksi, heti tulee luopua kaikesta mitä\nteki pienenä ollessaan. Jos näin olisi laita, niin mitä hyödyttäisi\nhuolellisesti kasvattaa lapsia, koska ne hyvät tai huonot tavat, jotka\nniihin istutettaisiin, häviäisivät lapsuuden mukana, ja koska\nmuuttamalla elintapaa vallan toiseksi, välttämättömästi myöskin\najatustapa muuttuisi?\n\nSamoin kuin ainoastaan suuret taudit heikontavat muistikykyä, niin\nainoastaan suuret intohimot löyhentävät tapoja. Vaikka makumme ja\nharrastuksemme vaihtuvat, niin tätä vaihtumista, joskohta se joskus\nonkin sangen pikainen, voi vähitellen tapahtuva tottumattomuus saattaa\nvähemmin tuntuvaksi. Ohjaajan tulee menetellä harrastustemme\nvaihtumisen suhteen samoin kuin taitavan taiteilijan värivivahdusten\nvaihtelun suhteen, nimittäin, että siirtyminen toisesta toiseen\ntapahtuu huomaamatta; hänen näet tulee niin hyvin sekoittaa ja levittää\nvärit, ettei mikään liian räikeänä pistä esiin, ja lisäksi tulee hänen\nlevittää useita värejä yli koko maalauksensa. Tämän säännön vahvistaa\nkokemus. Kohtuuttomien ihmisten pyyteet, harrastukset ja tunteet\nvaihtuvat joka päivä; heidän ainoa pysyvä ominaisuutensa on juuri tämä\nvaihtelevaisuus. Mutta säännöllinen ihminen palaa aina vanhoihin\ntapoihinsa eikä edes vanhuudessaan menetä mieltymystä niihin\nhuvituksiin, joista hän lapsena piti.\n\nJos menettelette niin, että nuorukaiset astuessaan varttuneempaan ikään\neivät ylenkatso edellistä ikäänsä, etteivät he omistaessaan uusia\ntapoja hylkää entisiä tapojaan ja että he aina mielellään tekevät sitä,\nmikä on hyvää, lukuunottamatta aikaa, jolloin ovat sitä alkaneet, niin\nsiten ainoastaan olette pelastanut työnne ja voitte olla varmat\nkasvattienne suhteen heidän kuolinpäiväänsä asti. Sillä vaarallisin\nmullistus ja muutos tapahtuu juuri siinä iässä, jota teidän nyt tulee\nvalvoa. Aina kaihoamme tätä ikää, ja sentähden emme myöhemmin hevin\nmenetä niitä taipumuksia ja harrastuksia, jotka tuossa iässä olemme\nsaaneet; mutta jos ne keskeytyvät, eivät ne koko elämässä enää palaa.\n\nSuurin osa niistä tottumuksista, joita luulette juurruttavanne lapsiin\nja nuorukaisiin, eivät ole todellisia tottumuksia, koska he ovat\nainoastaan pakollisesti niihin alistuneet ja koska he, noudattaen niitä\nvastahakoisesti, ainoastaan odottavat hetkeä, jolloin voivat niistä\nvapautua. Olemalla vankeudessa ei totu siellä mielellään olemaan.\nSilloin tottumus, kaukana siitä, että vähentäisi vastenmielisyyttä,\nsitä päinvastoin lisää. Näin ei ole Émilen laita, joka on tehnyt\nlapsuudessaan kaiken vapaaehtoisesti ja huvikseen ja joka mieheksi\nvartuttuaan vaan tuntee tottumuksen valtaan liittyvän salaisen\nvapaudentunteen. Toimelias elämä, kätten työ, ruumiin harjotukset ja\nliike ovat hänelle käyneet niin tärkeiksi, ettei hän kärsimättä voisi\nniistä luopua. Jos hänet äkkiä pakottaisi hemmoteltuun ja\npaikallaolijan elämään, se olisi samaa kuin hänet vangitsisi,\nkahlehtisi ja saattaisi pakolliseen ja luonnottomaan tilaan.\nEpäilemättä siitä kärsisi yhtä paljon hänen mielialansa kuin hänen\nterveytensä. Tuskin hän voi vapaasti hengittää hyvin suljetussa\nhuoneessa; hän tarvitsee vapaata, raitista ilmaa, liikettä, väsyttävää\ntyötä. Silloinkin, kun hän on polvillaan Sophien edessä, hän ei malta\nolla joskus katsahtamatta ulos kentille ja haluamatta samoilla niiden\nhalki Sophien seurassa. Kuitenkin hän pysyy alallaan, silloin kun hänen\ntulee pysyä; mutta hän on levoton, kiihottunut, ja näyttää taistelevan\nitsensä kanssa. Sittenkin hän jää paikoilleen, sillä hän on\nkahlehdittu. \"Siinä sen nyt näkee\", huomauttanee joku, \"millaisten\ntarpeiden orjaksi olette hänet saattanut, millaisiin rajoituksiin\nolette hänet pakottanut.\" Kaikki tämä on totta; olen saattanut hänet\nalistumaan ihmistä rajoittavaan tilaan.\n\nÉmile rakastaa Sophieta, mutta mitkä jälkimäisen viehättävät\nominaisuudet ovat etupäässä hänet vallanneet? Tunteellisuus, hyve ja\nsiveyden rakkaus. Pannessaan arvoa tähän lemmittynsä siveyden\nrakkauteen, ei hän suinkaan itse siitä ole luopunut. Mihin Sophie\npuolestaan on kiintynyt? Kaikkiin niihin tunteisiin, jotka ovat hänen\nlemmittynsä sydämelle luontaiset, nimittäin todellisen hyvän\nkunnioitukseen, kohtuullisuuteen, yksinkertaisuuteen, jaloon\nepäitsekkyyteen, komeilun ja rikkauksien halveksumiseen. Émilellä oli\nnämä hyveet, ennenkuin rakkaus oli voinut häntä niihin innostaa. Missä\nsuhteessa Émile siis oikeastaan on muuttunut? Hän on vaan saanut\nlisäsyitä ollakseen sellainen kuin hän on; ainoastaan tässä suhteessa\nhän on entisestään erilainen.\n\nEn saata kuvitella, että se, joka jotenkin tarkkaavasti on lukenut tätä\nkirjaa, voisi luulla kaikkien Émilen nykyiseen tilaan yhtyvien\nasianhaarojen olevan sattuman kokoamia. Koska nyt kaupungeissa on\nkosolta rakastettavia neitosia, niin onko se pelkkä sattuma, että juuri\nse, joka häntä miellyttää, elää kaukana syrjäisessä tyyssijassa.\nSattumaltako Émile on hänet kohdannut? Sattumaltako he toisilleen ovat\nsopivat, sattumaltako he eivät voi asua samalla paikkakunnalla?\nSattumaltako Émile löytää olopaikan ainoastaan kaukana hänestä,\nsattumaltako Émile kohtaa Sophieta niin harvoin ja sattumaltako hänen\non pakko nähdä niin paljo vaivaa joskus häntä tavatakseen? Hän\nveltostuu, näin väittänee joku. Päinvastoin hän karaistuu. Hänen täytyy\nolla niin vahva, kuin miksi olen hänet kehittänyt, voidakseen vastustaa\nniitä rasituksia, jotka Sophie hänelle aiheuttaa.\n\nÉmile asuu runsaasti kahden Ranskan peninkulman päässä Sophien\nkodista. Tämä matka on kuin ahjon palkeet; sen avulla minä karkaisen\nlemmen nuolia. Jos he asuisivat naapureina tai jos Émile voisi käydä\nhäntä katsomassa, mukavasti istuen hyvissä vaunuissa, hänen\nrakkautensakin olisi hyvin mukavaa laatua, ja hän rakastaisi häntä\nkuten pariisilainen. Olisikohan Leander tahtonut kuolla Heron puolesta,\nellei meri olisi heitä toisistaan erottanut? Lukija, päästä minut tästä\nenempää puhumasta. Jos oikein ymmärrät oppiani, niin voit hyvin\nyksityisseikkoja myöten seurata ohjeitani.\n\nEnsi kertoina, jolloin kävimme Sophieta katsomassa, vuokrasimme\nratsuhevoset, päästäksemme pikemmin perille. Pidämme tätä\nmatkustustapaa mukavana, ja vielä viidennelläkin käynnillämme käytämme\nyhä vaan samaa tapaa. Nyt on meitä odotettu. Yli puolen peninkulman\npäässä matkamme päämäärästä huomaamme ihmisiä tiellä. Émile katselee,\nhänen sydämensä sykkii kiihkeästi; hän tuntee Sophien muiden joukosta,\nhän syöksyy alas ratsunsa selästä, lähtee juoksemaan, rientää hurjasti\neteenpäin ja saapuu tuon rakastettavan perheen luo. Émile pitää\nkauneista hevosista; hänen ratsunsa on hurja, ja huomatessaan olevansa\nvapaa se lähtee kiitämään karkuun halki kentän. Minä lähden sen jälkeen\nja saan sen vaivoin kiinni ja tuon sen saapuville. Pahaksi onneksi\nSophie pelkää hevosia, minä en siis hevosineni rohkene häntä lähestyä.\nÉmile ei huomaa mitään, mutta Sophie kuiskaa hänelle korvaan, minkä\nvaivan hän on tuottanut ystävälleen. Nyt Émile rientää vallan\nhäpeissään luokseni, tarttuu hevosten suitsiin ja jää meistä jäljelle;\non vallan oikein, että kummallakin on vuoronsa. Hän ratsastaa edelleen\nvapauttaakseen meidät hevosista. Kun hänen näin on pakko jättää Sophie,\nei hän enää pidä ratsastamista niin mukavana matkustuskeinona.\nHengästyneenä hän jalan palaa luoksemme ja kohtaa meidät puolitiessä.\n\nKun teemme seuraavan matkamme Sophien kotiin, Émile ei enää huoli\nhevosista. \"Miksi?\" kysyn häneltä. \"Voimmehan ottaa mukaamme rengin\nniistä pitämään huolta.\" \"Oi\", sanoo hän, \"tuottaisimmeko niin paljon\nvaivaa tälle arvoisalle perheelle? Huomaattehan, että se tahtoo ravita\nsekä vieraita että heidän hevosiaan.\" \"On totta\", sanon minä, \"että he\novat jalomielisen vieraanvaraisia, kuten köyhänpuoleiset ihmiset\nainakin. Rikkaat, jotka kaikessa komeilussaan ovat itaroita, ottavat\nvastaan ainoastaan ystäviään, kun sitävastoin köyhät suovat\nvieraanvaraisuutta ystäviensä hevosillekin.\" \"Menkäämme siis sinne\njalan\", hän sanoi; \"tottakai te sen uskallatte tehdä, te, joka niin\nmielellänne otatte osaa lapsenne väsyttäviin huvituksiin.\" \"Hyvin\nkernaasti\", minä heti virkan; \"mielestäni ei lemmittynsä luo kulkevan\nsovikaan mennä niin muhkean meluavasti.\"\n\nTullessamme lähemmäksi kohtaamme äidin ja tyttären vielä kauempana kuin\nensi kerralla. Nuolen nopeudella riennämme heidän luokseen. Émile on\nvallan kuin hikeen uitettu; rakas käsi suvaitsee nenäliinalla pyyhkiä\nhänen poskiaan. Ja vaikka kaikki maailman hevoset olisivat\nkäytettävänämme, ei meitä enää haluttaisi niitä käyttää.\n\nKuitenkin on sangen haikeata, ettemme koskaan voi viettää iltaa\nyhdessä. Kesä kuluu, päivät alkavat käydä lyhyemmiksi. Mitä tahansa\nsanonemmekin, ei meidän koskaan anneta palata kotiimme yöllä; ja\nellemme saavu jo varhain aamulla, täytyy meidän kohta tulomme jälkeen\ntaas lähteä matkaan. Kun meitä sitten suuresti säälitään ja\nsurkutellaan, äiti arvelee viimein, että kun ei sovi meitä pitää yötä\ntalossa, saattaa samasta kylästä löytää yömajan, jota joskus voimme\nkäyttää. Tämän kuultuaan Émile paukuttaa käsiään ja vavahtelee ilosta.\nJa Sophie vallan huomaamattaan sinä päivänä, jolloin hänen äitinsä on\nsaanut tämän onnellisen tuuman, suutelee häntä tavallista enemmän.\n\nVähitellen ystävyyden viehkeys ja viattomuuden aiheuttama\ntuttavallisuus vakautuu meidän välillämme. Sophien tai hänen äitinsä\nmäärääminä päivinä minä tavallisesti tulen ystäväni kanssa; välistä\nannan hänen mennä yksin. Luottamus ylentää mieltä, eikä enää sovi\nkohdella miestä lapsena. Mitä olisinkaan kasvatuksellani saavuttanut,\nellei oppilaani ansaitsisi kunnioitustani? Joskus sattuu niinkin, että\nminä menen ilman häntä; silloin hän on alakuloinen, mutta ei napise.\nMitäpä muuten hänen napinansa hyödyttäisi! Sitäpaitsi hän tietää, etten\nminä suinkaan hänen etujansa vahingoita. Jos menemme yhdessä tai\neriksemme, on luonnollista, ettei mikään sää meitä pidätä; me näet\nolemme ylen ylpeät saapuessamme surkuteltavassa tilassa perille.\nValitettavasti Sophie meiltä riistää tämän kunnian, kieltämällä meitä\ntulemasta huonolla säällä. Ainoastaan tässä suhteessa huomaan hänet\nhänelle salassa antamilleni ohjeille vastahakoiseksi.\n\nEräänä päivänä, kun Émile on mennyt yksin ja jolloin odotan häntä\npalaavaksi vasta seuraavana päivänä, hän kuitenkin saapuu jo samana\niltana. Minä sanon hänelle häntä syleillen: \"Kuinka, rakas Émile, sinä\njo palaat ystäväsi luo!\" Mutta sen sijaan että hän vastaisi hyväilyyni,\nhän sanoo minulle hieman nyrpeänä: \"Älkää luulko minun tulevan niin\npian vapaasta tahdosta; se tapahtuu toisen tahdosta. Sophie käski minun\npalata; palaan siis tehden Sophielle enkä teille mieliksi.\"\nLiikutettuna tästä luontevasta avomielisyydestä minä häntä uudelleen\nsyleilen, sanoen: \"Sinä suora sielu ja vilpitön ystävä, älä salaa\nminulta sitä mikä minulle kuuluu. Jos tuletkin hänen tahdostaan,\nniin sen kuitenkin tunnustat minun tähteni. Paluusi on hänen\naikaansaannostaan, mutta sinun suoruutesi ja vilpittömyytesi on minun\naikaansaannostani. Säilytä aina tuo jalojen sielujen ylevä\nvilpittömyys. Saatamme antaa välinpitämättömien ihmisten ajatella mitä\ntahtovat. Mutta olisi rikollista antaa ystävän pitää hyveellisenä\nansiona sellaista, mitä ei häntä varten ole tehnyt.\"\n\nVaron tarkoin hänen silmissään alentamasta tämän tunnustuksen arvoa,\nnimittäin huomauttamalla, että se osottaa suuremmassa määrin hänen\nrakkauttaan kuin jalomielisyyttään ja että hän vähemmin tahtoo\nitseltään riistää ansion tästä paluusta kuin lukea sitä Sophien\nkunniaksi. Mutta hänen palaamisensa laatu paljastaa hänen huomaamattaan\nminulle hänen sydämensä luonteen. Jos hän saapuu levollisesti ja hitain\naskelin, uneksien lemmestään, hän ei sinä hetkenä ole ollut muuta kuin\nSophien rakastaja. Jos hän taas saapuu pitkin askelin, hikisenä, joskin\nollen hieman huonolla tuulella, niin hän on Mentorinsa ystävä.\n\nKaikesta tästä huomaa, että nuori ystävä ei suinkaan vietä koko\nelämäänsä Sophien luona ja ettei hän käy häntä katsomassa niin usein\nkuin tahtoisi. Yksi tai pari matkaa viikossa -- siihen rajoittuu hänen\nsaamansa lupa. Ja hänen käyntinsä, jotka usein kestävät ainoastaan\npuoli päivää, jatkuvat harvoin seuraavaan päivään asti. Hän käyttää\npaljon enemmän aikaa toivoessaan Sophieta jälleen näkevänsä tai\niloitessaan hänen näkemisestään kuin yhdessäoloon hänen kanssaan.\nSiitäkin ajasta, jonka hän panee noihin matkoihinsa, hän viettää\nvähemmän Sophien luona, kuin meno- ja paluumatkalla. Hänen tuntemansa\nilo on tosi, puhdas ja suloinen, mutta versoo enemmän mielikuvituksessa\nkuin todellisuudessa, ja se kiihottaa hänen rakkauttaan,\nveltostuttamatta hänen sydäntään.\n\nNiinä päivinä, jolloin hän ei käy Sophien luona, hän ei ole\ntoimettomana eikä istu huoneessa paikallaan. Noina päivinä hän on\nentinen Émile; silloin hän ei ole entisestään ollenkaan muuttunut.\nSilloin hän useimmiten samoilee läheisellä maaseudulla, jatkaen\nluonnonhistoriallisia tutkimuksiaan. Hän havaitsee ja tutkii\nmaanlaatua, sen tuotteita, sen viljelystä. Hän vertaa täten kokemiansa\nuusia maatöitä jo tuntemiinsa; hän hakee erilaisuuksien syitä. Kun hän\nhuomaa toisenlaisen menettelytavan näille seuduille sopivammaksi, hän\nsen ilmaisee maanviljelijöille. Niinpä hän ehdottaa paremmanmuotoista\nauraa ja teettää sellaisen omien piirustustensa mukaan. Jos hän löytää\nhöystösavi-kerroksia, hän opettaa heille tällä paikkakunnalla\ntuntemattoman höystösaven käytännön. Usein hän itse ryhtyy raatamaan.\nKaikki hämmästyvät nähdessään hänen käyttävän heidän työaseitaan\ntaitavammin kuin he itse, kyntävän syvempiä ja suorempia vakoja kuin he\nitse, kylvävän tasaisemmin ja valmistavan taitavammin kevättaimilavoja.\nHe eivät tee hänestä pilaa kuten sellaisista, jotka ainoastaan pitävät\nkauniita esitelmiä maanviljelyksestä. He näet huomaavat, että hän sitä\ntodella itse osaa harjottaa. Sanalla sanoen, Émile ulotuttaa intonsa ja\nharrastuksensa kaikkeen, mikä tuottaa olennaista ja yleistä hyötyä.\nTähänkään hän ei pysähdy. Hän käy talonpoikien taloissa, ottaa selkoa\nheidän tilastaan, heidän perheistään, heidän lastensa luvusta, heidän\nviljelysmaidensa alasta, maantuotteiden laadusta, näiden menekistä,\nheidän varallisuudestaan, veroistaan, veloistaan, j.n.e. Hän ei jakele\npaljoa rahaa, tietäen, että sitä tavallisesti käytetään huonosti; mutta\nhän osottaa miten heidän tulee rahojaan käyttää, ja saattaa rahojen\nkäyttämisen huolimatta heidän kokemattomuudestaan raha-asioissa, heille\nhyödylliseksi. Hän hankkii heille työväkeä ja maksaa heille usein\nheidän päivätyönsä omista töistään. Yhdelle hän korjauttaa tai katattaa\nhänen puoleksi rappeutuneen majansa, toiselle hän muokkauttaa hänen\npeltonsa, joka varojen puutteessa on jätetty kesannoksi; toiselle hän\nostaa lehmän, hevosen ja kaikenlaista karjaa hänen menettämänsä karjan\nsijaan. Kaksi naapuria on vähällä alkaa käräjöidä keskenään, hän\nvoittaa heidän luottamuksensa ja saa heidät sopimaan. Muuan mies\nsairastuu; hän hankkii hänelle lääkärinhoitoa, jopa hoitaa häntä\nitse.[182] Toinen joutuu mahtavan naapurinsa sorron alaiseksi; Émile\nhäntä suojelee ja rupeaa hänen välittäjäkseen. Köyhille kihlatuille hän\nvalmistaa tilaisuuden mennä naimisiin. Muuan hyvä vaimo on menettänyt\nrakkaan lapsensa; hän menee hänen luokseen, lohduttaa häntä eikä heti\nlähde pois tultuansa. Hän ei ylenkatso köyhiä, hän ei kiireisesti lähde\nonnettomien luota. Usein hän syö niiden talonpoikaisihmisten luona,\njoita auttaa; hän jää myöskin niiden luo aterioimaan, jotka eivät hänen\napuansa tarvitse. Ollen toisten hyväntekijä ja toisten ystävä hän ei\nunhota, että pitää itseään heidän vertaisenaan. Sanalla sanoen, hän\ntekee aina omalla persoonallaan yhtä paljon hyvää kuin rahoillaan.\n\nJoskus hän suuntaa retkensä tuon onnellisen olopaikan tienoille. Onhan\nse toivo tarjona, että hän salavihkaa saisi nähdä Sophien, nähdä\nhänet hänen kävelyllään, ilman että hän Émileä näkisi. Mutta Émile\nvihaa kaikkea kieroutta käytöksessään, eikä hän osaa eikä tahdo\nmitään saavuttaa vilpillisesti. Hänessä on tuota rakastettavaa\nhienotunteisuutta, joka hyväilee ja ravitsee itserakkautta omantunnon\nantamalla hyvällä itsetodistuksella. Hän noudattaa ankarasti\nmaanpakolaisuuttaan, eikä koskaan tule niin lähelle Sophien kotia, että\nhän sattumalta saisi sellaista, josta tahtoo kiittää yksinomaan\nSophieta. Sen sijaan hän täynnä iloa harhailee lähistössä, etsien\nlemmittynsä jälkiä, heltyen hänen näkemästään vaivasta ja niistä\npitkistä kävelyretkistä, jotka hän on tehnyt häntä miellyttääkseen.\nKäyntiensä edellisinä päivinä Émile usein menee johonkin läheisyydessä\nolevaan meijeritaloon tilaamaan ruokatavaroita seuraavan päivän\naamiaista varten. Hän kääntää meidän kävelymme vallan kuin sattumalta\ntuohon suuntaan; sattumalta astumme sisälle ja huomaamme hedelmiä,\nleivoksia ja kermaa. Sophie, tuo herkkusuu, ei suinkaan ole kiittämätön\ntällaisesta huomaavaisuudesta ja tuottaa kernaasti kunniaa\nhankkimillemme herkuille. Minäkin aina saan osani hänen kiitoksistaan,\nvaikka en niitä ollenkaan olisi ansainnut. Tämä on pikku tytön\nsotajuonta, jotta hän kiittäessään olisi vähemmin hämillään. Isä ja\nminä syömme leivoksia ja juomme viiniä. Mutta Émilellä on naisten maku;\nhän vaanii aina jotakin kermalautasta, johon Sophie on kastellut\nlusikkaansa.\n\nKun leivoksia tarjotaan, puhun Émilelle niistä kilpajuoksuista, joihin\nhän lapsena otti osaa. Tahdotaan tietää mitä kilpajuoksuja ne olivat.\nMinä teen selkoa asiasta, ja se herättää hilpeyttä. Kysytään Émileltä,\nvieläkö hän osaa juosta. \"Paremmin kuin koskaan ennen\", hän vastaa.\n\"Olisinpa kovin pahoillani, jos olisin unhottanut tämän taidon.\" Joku\nseuraan kuuluvista henkilöistä mielellään haluaisi nähdä hänen\njuoksevan, mutta ei rohkene sitä hänelle sanoa. Joku toinen ottaa sen\nsanoakseen. Émile suostuu. Käsketään saapuville pari kolme lähiseudun\nnuorta miestä. Määrätään palkinto, ja paremmin matkiaksemme noita\nentisiä kilpaleikkejä, panemme leivoksen määräkohtaan. Kaikki\nkilpailevat ovat valmiina. Isä antaa lähtömerkin lyöden kätensä yhteen.\nNopsajalkainen Émile halkoo ilmaa ja on määrämatkan päässä, ennenkuin\nnuo kolme kömpelystä tuskin ovat lähteneet liikkeelle. Émile\nvastaanottaa palkinnon Sophien käsistä, ja yhtä jalomielisenä kuin\nAeneas hän jakelee siitä kaikille voitetuille.\n\nKeskellä suosionosotuksia ja voitonriemua Sophie rohkenee vaatia\nvoittajaa kilpailemaan ja kehuu juoksevansa yhtä hyvin kuin hän. Émile\nei kieltäydy astumasta kilpakentälle hänen kanssaan. Ja sillävälin kun\nneitonen valmistautuu kilpailuun, kun hän molemmilta kupeilta\nkiinnittää ylös hameensa ja kun hän, ollen halukkaampi paljastamaan\nÉmilen katseille pienen siron jalkansa kuin voittamaan häntä\nkilpajuoksussa, katselee ovatko hänen hameensa tarpeeksi lyhyet, Émile\nkuiskaa jotakin äidille korvaan; tämä hymyilee ja antaa suostumuksen\nmerkin. Silloin Émile asettuu kilpailijattaren viereen. Tuskin on\nlähtömerkki annettu, kun Sophie lähtee juoksemaan ja kiitää eteenpäin\nnopeana kuin lintu.\n\nNaiset eivät osaa juosta. Kun he lähtevät pakoon, saa heidät\naina kiinni. Juoksu ei ole ainoa urheilu, jota he harjottavat\ntaitamattomasti, mutta se on ainoa, jota he suorittavat vailla\nsuloutta. Heidän kyynäspäänsä kohoavat silloin taaksepäin ja ovat\nkiinni vyötäisissä; tämä saattaa heidät naurettavan näköisiksi. Ja\nheidän korkeat korkonsa, joilla he harppailevat eteenpäin, saattavat\nheidät heinäsirkkojen kaltaisiksi, jotka tahtovat juosta eteenpäin\nhyppimättä.\n\nÉmile, joka ei luule, että Sophie juoksee paremmin kuin muut naiset, ei\nviitsi edes liikkua paikaltaan, vaan antaa ivallisesti hymyillen hänen\nlähteä juoksemaan. Mutta Sophie on ketterä, ja hänellä on matalat\nkorot. Hänen ei tarvitse turvautua mihinkään keinotekoiseen, jotta\nhänen jalkansa näyttäisivät pieniltä. Hänen ehätyksensä on niin suuri,\nettä Émilen, saavuttaakseen tämän uuden Atalantan, on kiireisesti\nlähteminen juoksemaan: niin kaukana hän jo näkee Sophien edessään.\nÉmile lähtee siis vuorostaan liikkeelle, kiitäen edelleen kotkan\ntavoin, joka hyökkää saaliinsa kimppuun. Hän ajaa häntä takaa, on jo\nvallan hänen kintereillään ja saavuttaa viimein tuon vallan\nhengästyneen neitosen, panee varovasti vasemman käsivartensa hänen\nvyötäryksensä ympärille, nostaa hänet ilmaan kuin höyhenen, ja painaen\ntätä suloista taakkaa sydämelleen hän täten päättää kilpajuoksun ja\nantaa hänen ensin kosketella päämäärää. Sitten hän huutaa: Sophie on\nvoittanut, ja notkistaen toisen polvensa hänen edessään, hän tunnustaa\nitsensä voitetuksi.\n\nNäihin moninaisiin toimituksiimme liittyy oppimamme ammatin\nharjottaminen. Ainakin kerran viikossa ja kaikkina niinä päivinä,\njolloin huono sää ei salli meidän samoilla ulkona, menemme me, Émile ja\nminä, tekemään työtä käsityöläis-mestarin luo. Emme siellä työskentele\nmuodon vuoksi, henkilöinä, jotka ovat yläpuolella tätä ammattia, vaan\ntäydellä todella ja kuin oikeat käsityöläiset ainakin. Kerran Sophien\nisä tulee meitä tervehtimään ja tapaa meidät työssä eikä jätä\nihastuneena kertomatta vaimolleen ja tyttärelleen mitä on nähnyt.\nMenkääpä katsomaan tuota nuorta miestä työpajassa, ja saatte nähdä\nhalveksiiko hän köyhälistön oloja. Saattaa kuvitella kuinka iloisena\nSophie kuuntelee tätä puhetta. Asiasta puhutaan vielä toistamiseen, ja\nmuutkin tahtoisivat yllättää Émileä hänen työssään. Minulta kysellään\nasiata kuitenkin niin, kuin ei tarkoitettaisi mitään erityistä, ja\nsittenkuin äiti ja tytär ovat saaneet tietää työpäivämme, he tulevat\nsinä päivänä vaunuilla kaupunkiin.\n\nAstuessaan sisään verstaaseen Sophie huomaa sen toisessa päässä nuoren\nmiehen paitahihasillaan ja hiukset epäjärjestyksessä sekä niin työhönsä\nkiintyneenä, ettei hän ollenkaan huomaa häntä. Sophie pysähtyy ja antaa\näidilleen merkin. Émilellä on taltta toisessa kädessä ja toisessa\npuuvasaran pää, johon hän juuri on tekemässä reikää. Sitten hän sahaa\npoikki laudan ja panee poikkisahaamansa laudanpätkän höylälankkujen\nväliin sitä sileäksi höylätäkseen. Tämä näky ei saata Sophieta\nnauramaan; se päinvastoin häntä liikuttaa ja herättää hänessä\nkunnioitusta. Nainen, kunnioita herraasi; hän tekee työtä sinun\nedestäsi, hän ansaitsee sen leivän, joka sinua ravitsee; sellainen on\noikea mies.\n\nHeidän siinä katsellessaan häntä minä huomaan heidät ja vedän Émileä\nhihasta. Hän kääntyy, näkee heidät, heittää pois työkalunsa ja rientää\nheidän luokseen päästäen ilohuudon. Antauduttuaan ensi ilonhuumauksen\nvaltoihin hän pyytää heitä istumaan ja jatkaa työtään. Mutta Sophie ei\nmalta jäädä istumaan; hän nousee vilkkaana, kulkee läpi verstaan,\ntutkii työkaluja, koskettaa sileitä lautoja, ottaa höylänlastuja\npermannolta, katselee käsiämme ja sanoo sitten rakastavansa tätä\nammattia, se kun on puhdas. Tuo riehakko koettaa jäljitelläkin Émileä.\nValkealla ja heikolla kädellään hän lykkää laudalle höylän; höylä\nluistaa eteenpäin, mutta ei pysty puuhun. Luulen näkeväni lemmen\njumalan liitelevän ilmassa, nauravan ja räpyttävän siipiään; luulen\nkuulevani hänen päästävän iloisia huutoja ja sanovan: Herkules on\nkostettu.\n\nTällävälin äiti tiedustelee mestarilta: \"Paljonko annatte palkkaa\nnoille nuorille miehille?\" \"Rouvaseni, annan kummallekin kaksikymmentä\nsou'ta[183] päivässä sekä ruuan. Mutta jos tuo nuorukainen tahtoisi,\nniin hän ansaitsisi paljon enemmän, sillä hän on seudun paras työmies.\"\n\"Kaksikymmentä sou'ta päivässä ja ruoka!\" huudahtaa äiti hellästi.\n\"Niin on, rouvani\", sanoo mestari. Nyt äiti rientää Émilen luo,\nsyleilee häntä, painaa häntä povelleen vuodattaen kyyneleitä ja\nvoimatta sanoa muuta kuin toistaa moneen kertaan: poikani, poikani!\n\nJuteltuaan hetken meidän kanssamme, kuitenkaan häiritsemättä työtämme,\nsanoo äiti tyttärelleen: \"Lähtekäämme, on jo myöhä, eikä meidän sovi\nantaa itseämme odottaa.\" Sitten hän lähestyy Émileä, näpäyttää häntä\nposkelle sanoen: \"Kas niin, kelpo työmies, etkö tahdo tulla meidän\nkanssamme?\" Émile vastaa hänelle kovin surullisella äänellä: \"Olen\ntehnyt sopimuksen mestarin kanssa, kysykää häneltä.\" Mestarilta\nkysytään, tahtoisiko hän päästää meidät menemään. Hän vastaa, ettei\nvoi. \"Minulla on kiireisiä töitä\", sanoo hän, \"ja niiden tulee olla\nvalmiit ylihuomenna. Luottaen näihin herroihin, olen päästänyt pois\ntarjoutuneita työmiehiä. Jos nämäkin lähtevät luotani, en enää tiedä,\nmistä saan toisia, enkä silloin voi saada työtä valmiiksi luvatuksi\npäiväksi.\" Äiti ei tähän virka mitään; hän odottaa, että Émile puhuisi.\nMutta hän painaa päänsä alas ja vaikenee. \"Hyvä herra\", sanoo äiti\nhänelle, hieman oudoksuen tätä äänettömyyttä, \"eikö teillä ole mitään\ntähän sanottavaa?\" Émile katsoo hellästi hänen tyttäreensä ja sanoo\nainoastaan nämä sanat: \"Näettehän, että minun täytyy jäädä.\" Tämän\njälkeen naiset poistuvat jättäen meidät siihen. Émile saattaa heitä\novelle asti, seuraa heitä sitten katseillaan niin kauas kuin voi,\nhuokailee, ja palaa työhönsä mitään puhumatta.\n\nMatkalla äiti, joka on hieman loukkaantunut, puhuu tyttärelleen tästä\nomituisesta menettelystä. \"Kuinka\", hän sanoo, \"oliko ehkä niin\nvaikeata antaa mestarille korvausta ilman että he itse jäivät työhön,\nja eikö tuo niin tuhlaileva nuori mies, joka ilman pakkoa sirottelee\nrahojaan, enää raskitse niitä käyttää sopivissa tilaisuuksissa?\" \"Oi,\nhyvä äiti\", virkkaa Sophie, \"suokoon Jumala, ettei Émile panisi rahaan\nniin suurta arvoa, että käyttäisi sitä rikkoakseen antamansa lupauksen,\nsyödäkseen rankaisematta sanansa ja täten ollakseen syynä siihen, että\ntoinenkin sanansa syö! Tiedänhän, että hänen olisi helppo korvata\nmestarille se vahinko, joka aiheutuisi hänen poistumisestaan; mutta\nsiten hän saattaisi sielunsa rikkauden orjaksi ja tottuisi asettamaan\nsen velvollisuuksiensa edelle ja luulemaan, että on vapaa kaikesta,\nkunhan vaan maksaa. Émilen katsantokanta on toinen, ja minä toivon,\nettei hän sitä minun tähteni muuta. Luuletteko ettei jääminen ole\nmaksanut mitään itsehillitsemystä? Äiti, älkää pettykö; minun tähteni\nhän jäi työhön, näin sen hänen silmistään.\"\n\nSilti Sophie ei ole välinpitämätön lemmen oikeiden vaatimusten suhteen.\nPäinvastoin hän siinä suhteessa on ankara ja vaativainen; kernaammin\nhän ei tahtoisi ollenkaan olla rakastettu, kuin että häntä vaan\nlaimeasti rakastettaisiin. Hänessä on oman arvonsa ja kunnioituksen\ntietoisuuden herättämää ylpeyttä, ja se vaatii muilta samaa\nkunnioitusta, jota se itseään kohtaan tuntee. Hän ylenkatsoisi sydäntä,\njoka ei tuutisi hänen sydämensä koko arvoa ja joka ei rakastaisi häntä\nhänen hyveidensä vuoksi yhtä paljon ja enemmän kuin hänen suloutensa\nvuoksi; hän ylenkatsoisi sydäntä, joka ei asettaisi häntäkin edelle\nvelvollisuuttaan ja joka ei asettaisi häntä edelle kaikkea muuta\nmaailmassa. Hän ei ole toivonut itselleen lemmittyä, joka ei tuntisi\nmuuta lakia kuin hänen tahtonsa; hän näet tahtoo hallita miestä, joka\nei hänen kauttaan ole menettänyt miehenarvoaan. Niinpä Kirke halveksii\nOdysseuksen seuralaisia, jotka on noitunut halvoiksi eläimiksi, ja\nantautuu Odysseukselle, jota ei ole voinut noitumalla muuttaa.\n\nMutta lukuunottamatta tätä loukkaamatonta ja pyhää velvollisuutta\nSophie on äärettömän tarkka kaikista omista oikeuksistaan, hän pitää\nankarasti silmällä miten tunnollisesti Émile niitä kunnioittaa, kuinka\ninnokkaasti hän täyttää hänen toivomuksensa, kuinka taitavasti hän ne\narvaa, miten täsmällisesti hän saapuu määrähetkellä. Hän ei tahdo että\nÉmile tulisi myöhemmin eikä aikaisemmin; hän tahtoo että hän olisi\nsäntillinen. Jos hän tulisi aikaisemmin, hän asettaisi oman tahtonsa\nedelle, jos hän tulisi myöhemmin, se osottaisi laiminlyömistä. Hänkö\nlaiminlöisi Sophieta! tämä ei tapahtuisi kahta kertaa. Sophien\nepäoikeutettu epäilys oli kerran vähällä turmella kaiken, mutta onneksi\nhän on oikeudellinen ja kohtuullinen ja osaa jälleen hyvittää väärän\ntekonsa.\n\nEräänä iltana meitä odotetaan Sophien kodissa: Émile on saanut käskyn\ntulla. Meitä tullaan vastaanottamaan, mutta meitä ei ollenkaan näy.\n\"Mitä heille onkaan tapahtunut, mikä onnettomuus on heitä kohdannut? He\neivät edes ole lähettäneet mitään sanaa.\" Ilta kuluu heiltä heidän\nmeitä odottaessaan. Sophie parka luulee meitä kuolleiksi; hän on\nepätoivoissaan, mitä suurimman levottomuuden vallassa ja valvoo yönsä\nitkien. Jo illalla on lähetetty henkilö meistä tietoja noutamaan, ja\ntämän henkilön on määrä palata seuraavana aamuna. Hän palaa toisen\nseurassa, joka on meidän lähettämämme ja joka suusanallisesti meidän\npuolestamme pyytää anteeksi, sanoen, että voimme hyvin. Seuraavassa\ntuokiossa me itse saavumme paikalle. Silloin kohtaus äkkiä muuttuu.\nSophie pyyhkii kyyneleensä, tai jos hän vielä niitä vuodattaa, ne ovat\nvihankyyneleitä. Hänen ylpeälle sydämelleen ei tuota tyydytystä se\nvarmuus, että olemme elossa. Émile siis elää ja on turhaan antanut\nitseään odottaa.\n\nHeti tultuamme Sophie tahtoo vetäytyä huoneeseensa. Mutta vanhemmat\nvaativat, että hän jää meidän seuraamme; hänen täytyy totella. Mutta\nhän muuttaa heti paikalla menettelyä ja teeskentelee levollisuutta ja\ntyytyväisyyttä, joka toisiin epäilemättä olisi tehnyt todellisen\nvaikutuksen. Isä tulee luoksemme ja sanoo: \"Olette tuottaneet\nystävillenne levottomuutta; täällä on niitä, jotka eivät sitä teille\nhevin anna anteeksi.\" \"Kuka sitten? isäni?\" kysyy Sophie hymyillen niin\nystävällisesti kuin suinkin saattaa. \"Mitä se sinua liikuttaa\", vastaa\nisä, \"kunhan se vaan et ole sinä.\" Sophie ei vastaa vaan luo katseensa\nalas käsityöhönsä. Äiti vastaanottaa meidät kylmän ja pakollisen\nnäköisenä. Émile on hämillään eikä uskalla puhutella Sophieta. Tämä\npuhuttelee häntä ensiksi, kysyy häneltä miten hän voi, pyytää häntä\nistumaan ja osaa niin hyvin näytellä, että nuori mies, joka ei vielä\nymmärrä rajujen mielenliikutusten ääntä, antaa tämän kylmäverisyyden\nviedä itsensä harhaan ja on vähällä itse loukkaantua. Poistaakseni\nhänen erehdyksensä minä yritän tarttua Sophien käteen ja suudella sitä,\nkuten minun välistä on tapana. Mutta hän vetää kätensä pois rajusti ja\nsanoo: \"Hyvä herra\", niin omituisella äänenpainolla, että ehdoton liike\nheti paljastaa Émilelle hänen tunteensa.\n\nHuomattuaan ilmaisseensa tunteensa Sophie ei enää pakota itseään\nteeskentelyyn. Hänen näennäinen kylmäverisyytensä muuttuu ivalliseksi\nylenkatseeksi. Hän vastaa kaikkeen, mitä hänelle sanotaan,\nyksitoikkoisen lyhyesti ja hitaasti sekä epävarmasti, ikäänkuin\npeläten, että hänen äänensä ilmaisisi liiaksi närkästystä. Émile on\npuolikuollut kauhusta ja katselee häntä surevan näköisenä ja koettaa\nsaada Sophien katsomaan häneen, jotta hän hänen katseistaan voisi\nlukea, mitä hän oikein ajattelee. Sophie ärtyy hänen luottamuksestaan\nvielä enemmän ja luo häneen katseen, joka vie häneltä halun anoa\ntoista. Émile on vallan suunniltaan ja vapisee eikä onneksi rohkene\nhäntä puhutella eikä katsoa; sillä vaikka hän viattomanakin olisi\nvoinut kestää Sophien vihaa, ei jälkimäinen koskaan olisi antanut\nhänelle anteeksi.\n\nNyt minä huomaan, että on minun vuoroni ja että on aika selittää asia;\nmenen siis Sophien luo. Tartun jälleen hänen käteensä, jota hän nyt ei\nvedä pois, sillä hän on vähällä pyörtyä. Sanon hänelle lempeästi:\n\"Rakas Sophie, me olemme onnettomia, mutta te olette järkevä ja\noikeamielinen; te ette voi meitä tuomita meitä kuulematta. Kuulkaa\nsiis, mitä meillä on sanottavaa.\" Hän ei vastaa mitään, ja minä puhun\nseuraavasti:\n\n\"Läksimme matkaan eilen kello neljä. Meidän oli määrä saapua kello\nseitsemän, ja lähdemme aina aikaisemmin, kuin mikä olisi välttämätöntä,\nvoidaksemme tiellä levätä kun lähestymme taloanne. Olimme jo kulkeneet\nkolme neljännestä matkasta, kun surkeat valitushuudot kaikuivat\nkorvaamme. Ne läksivät eräästä vähän matkan päässä olevasta notkosta.\nRiennämme huutojen suuntaan ja huomaamme miesparan, joka, palatessaan\nhieman juopuneena ratsain kaupungista, oli pudonnut niin raskaasti\nhevosen selästä, että oli taittanut jalkansa. Huudamme apua; ei kukaan\nvastaa. Koetamme asettaa haavottuneen takaisin hevosen selkään, mutta\nse ei meille onnistu. Pienimmästäkin liikkeestä tuo onneton kärsii\nkauheita tuskia. Nyt ei meillä ole muu neuvona kuin köyttää hevonen\nkiinni syrjäisen metsikön puuhun, muodostaa käsivarsistamme paarit, ja\nnostaa niille haavottunut. Sitten kannamme häntä niin varovasti kuin\nsuinkin, seuraten hänen osottamaansa tietä, joka johtaa hänen kotiinsa.\nMatka oli pitkä ja meidän täytyi moneen kertaan levätä. Saavumme\nviimein perille uupuneina väsymyksestä. Meidät kohtaa katkera yllätys,\nkun huomaamme tuntevamme hänen talonsa ja että tuo poloinen on sama\nmies, joka niin sydämellisesti vastaanotti meidät sinä päivänä, jolloin\nensi kerran tulimme näille seuduille. Siinä mielen kiihtymyksessä\nollen, joka oli meidät kaikki vallannut, emme tähän hetkeen saakka\nolleet toisiamme tunteneet.\"\n\n\"Tällä miehellä oli vaan kaksi pientä lasta. Hänen vaimonsa, joka juuri\nmakasi synnytysvuoteessa, pelästyi siihen määrään nähdessään hänen\ntässä tilassa palaavan, että hän tunsi haikeata kipua ja muutaman\ntunnin kuluttua synnytti lapsensa. Mitä tehdä tällaisessa tapauksessa\nsyrjäisessä mökissä, jossa ei voinut toivoa mitään apua? Émile silloin\nläksi noutamaan metsikköön jättämäämme hevosta, nousi sinne saavuttuaan\nsen selkään ja ratsasti täyttä laukkaa hakemaan haavalääkäriä\nkaupungista. Hän antoi tälle hevosen, ja kun hän ei kyllin pian\nlöytänyt sairaanhoitajatarta, hän palasi jalan erään palvelijan\nseurassa, lähetettyään toisen palvelijan teidän luoksenne. Tällävälin\nminä olin suuressa pulassa, kuten saattaa arvata, minun kun oli\nyhtaikaa hoitaminen jalkansa taittanutta miestä ja lapsivuoteessa\nmakaavaa vaimoa. Hain kokoon talosta kaiken, mitä suinkin luulin\nvoivani käyttää auttaakseni molempia.\"\n\n\"En enää mainitse teille yksityiskohtia seikkailumme lopusta; siitähän\nei tässä ole kysymys. Kello oli kaksi aamulla, ennenkuin kumpikaan\nmeistä sai hetkeäkään lepoaikaa. Viimein, ennen päivänkoittoa saavuimme\ntässä lähellä olevaan majataloomme, jossa odotimme teidän heräämistänne\nkertoaksemme teille seikkailumme.\"\n\nVaikenen mitään lisäämättä. Mutta ennenkuin kukaan sanoo sanaakaan,\nÉmile lähestyy lemmittyään, kohottaa ääntänsä ja sanoo hänelle\njäntevämmin kuin mitä olin odottanut: \"Sophie, sinusta riippuu\nkohtaloni, sinä sen hyvin tiedät. Voit saattaa minut menehtymään\nsuruun; mutta älä luule, että voit saada minut unhottamaan\ninhimillisyyden oikeuksia. Ne ovat minulle pyhemmät kuin sinun\noikeutesi; niistä en koskaan luovu sinun tähtesi.\"\n\nTämän kuultuaan Sophie ei vastaa, vaan nousee, panee käsivartensa hänen\nkaulaansa ja suutelee häntä poskelle. Sitten hän ojentaa kättään\nverrattoman sulavasti ja sanoo: \"Émile, ota tämä käsi, se on sinun.\nOle, milloin vaan tahdot, puolisoni ja herrani. Olen koettava ansaita\ntätä kunniaa.\"\n\nTuskin on Sophie häntä suudellut, kun isä ihastuneena taputtaa käsiään\nhuutaen: vielä kerta, vielä kerta! Eikä Sophie anna toistamiseen\nitseään kehotella, vaan painaa heti kaksi suudelmaa Émilen toiselle\nposkelle. Mutta melkein samassa tuokiossa hän pelästyy kaikkea mitä\njuuri on tehnyt, pakenee äitinsä syliin ja peittää äidin povelle\nhäpeästä punottavat kasvonsa.\n\nJätän kuvaamatta yleisen ilon; onhan luonnollista, että kaikki sitä\ntuntevat. Päivällisen jälkeen Sophie kysyy olisiko kovin pitkä matka\nmennä katsomaan poloisia sairaita. Sophieta haluttaa sinne mennä, ja\ntämä on hyvä teko; lähdetään matkaan. Sairaat loikovat kumpikin\nvuoteessaan. Émile näet oli hankkinut toisen vuoteen. Heidän\nympärillään on henkilöitä, jotka heitä hoitavat. Émile oli tästä\npitänyt huolen. Mutta lisäksi molemmat potilaat ovat niin köyhissä\noloissa, että kärsivät yhtä paljon puutteestaan kuin sairaudestaan.\nSophie saa vaimoparalta esiliinan ja sijoittaa hänet mukavammin\nvuoteeseensa; samoin hän sitten tekee sairaalle miehellekin. Hänen\nhellä ja pehmeä kätensä osaa löytää kaiken, mikä voi koskea sairasten\nruumiiseen ja asettelee pehmeämmin heidän kivistäviä jäseniään. He\ntuntevat saavansa huojennusta, kun hän vaan heitä lähestyy, luulisi\nhänen arvaavan kaiken, mikä voi tuottaa heille kipua. Tämä niin hieno\nneitonen ei inhoa epäsiisteyttä eikä huonoa ilmaa, ja osaa poistaa\nmolemmat, häiritsemättä ketään ja tuottamatta sairaille vaivaa. Hän,\njoka aina muuten on niin siveän kaino, joskus ylpeäkin, hän, joka ei\nmistään hinnasta olisi sormenpäälläänkään koskenut miehen vuoteeseen,\nkääntelee ja muuttelee haavottunutta siitä ollenkaan välittämättä ja\npanee hänet mukavampaan asentoon, niin että hän siinä voi pysyä\nkauemmin. Armeliaisuuden into on hyvinkin siveyden arvoinen. Kaiken,\nminkä hän tekee, hän suorittaa niin kevyesti ja taitavasti, että\nmiesparka tuntee huojennusta, tuskin huomaamatta, että häneen on\nkoskettu. Vaimo ja mies siunaavat yhdessä tuota rakastettavaa neitosta,\njoka heitä säälii ja lohduttaa. Hän on taivaan enkeli, jonka Jumala on\nheille lähettänyt; ainakin hän on yhtä lempeä ja hyvä. Émile on\nheltynyt ja katselee häntä vaieten. Mies, rakasta naistoveriasi; Jumala\non antanut hänet sinulle sinua lohduttamaan vaivoissasi, huojentamaan\nkärsimyksiäsi, siinä todellinen nainen!\n\nVastasyntynyt kastetaan. Molemmat rakastavat ovat kummeina, ja heidän\nsisällään liikkuu palava toivomus antaa toisille tilaisuus samanlaiseen\npalvelukseen. He halajavat tuota toivottua hetkeä, he luulevat sen jo\nolevan sangen lähellä. Kaikki Sophien arvelut ovat haihtuneet, mutta\nnyt vasta minun arveluni alkavat. Rakastavat eivät vielä ole niin\npitkällä kuin ajattelevat; kaiken tulee tapahtua säännöllisessä\njärjestyksessä.\n\nEräänä aamuna, jolloin he eivät ole nähneet toisiaan kahteen päivään,\nminä astun Émilen huoneeseen kirje kädessä ja sanon hänelle katsoen\nhäntä lujasti silmiin: \"Mitä tekisit, jos sinulle kerrottaisiin, että\nSophie on kuollut?\" Hän huutaa ääneensä, nousee väännellen käsiään ja\nkatsoo minuun vaieten ja menehtynein katsein. \"Vastaahan toki\", minä\nsanon yhtä tyynenä. Silloin hän ärtyneenä kylmäverisyydestäni lähestyy\nminua silmät palaen vihasta ja pysähtyen melkein uhkaavassa asennossa.\n\"Mitäkö tekisin ... sitä en tiedä; sen ainakin tiedän, etten eläessäni\ntahtoisi jälleen nähdä sitä, joka olisi minulle tämän sanoman\nkertonut.\" \"Rauhoitu\", sanon hymyillen; \"hän elää ja voi hyvin, hän\najattelee sinua ja odottaa meitä tänä iltana. Mutta menkäämme ensin\nkävelemään ja jutelkaamme.\"\n\nSe intohimo, joka hänet on vallannut, ei enää salli hänen, kuten ennen,\nantautua puhtaasti järkiperäisiin keskusteluihin. Itse tuon intohimon\navulla tulee herättää hänen mielenkiintoaan, jotta hän tarkkaisi\nneuvojani. Tätä on tarkoittanut tuo kauhea johdantoni; nyt olen varma\nsiitä, että hän on minua kuunteleva.\n\n\"Meidän tulee olla onnellisia, rakas Émile; se se on jokaisen tuntevan\nolennon päämäärä; se on ensimäinen luonnon meihin istuttama halu, se on\nainoa, joka ei meitä koskaan hylkää. Mutta missä on onni? Ken sen\ntietää? Jokainen sitä etsii, eikä kukaan sitä löydä. Kulutamme elämämme\nsitä etsiessämme, ja kuolemme, ilman että olemme sitä saavuttaneet.\nNuori ystäväni, kun syntymäsi jälkeen otin sinut syliini ja kun huusin\nylintä Olentoa sen sitoumuksen todistajaksi, jonka rohkenin ottaa\ntäyttääkseni, ja kun pyhitin oman elämäni sinun onnellesi, niin\ntiesinkö itse mihin sitouduin? En; sen ainoastaan tiesin, että\nsaattamalla sinut onnelliseksi, itse varmasti tulisin onnelliseksi.\nTehdessäni sinun hyväksesi nämä hyödylliset ponnistukset, tiesin että\nne edistäisivät yhteistä onneamme.\"\n\n\"Niin kauan kuin emme tiedä, mitä meidän tulee tehdä, viisaus on siinä,\nettä olemme toimimatta. Tämä on perusohje, jota ihminen kaikkein\nenimmin tarvitsee ja samalla se, jota hän kaikkein vähimmin osaa\nseurata. Se, joka etsii onnea tietämättä missä se on, on alttiina\nvaaralle sitä paeta ja siitä poistua; jokaista eteen sattuvaa\nharhatietä pitkin. Mutta eipä joka mies osaa olla levollisena ja\ntoimimatta. Ollen täynnä levotonta intoa onnea etsiäksemme, erehdymme\nkernaammin etsinnässämme kuin suostuisimme kokonaan sen etsinnästä\nherkeämään. Ja jos kerran olemme poistuneet siltä oikealta\nnäkökannalta, jonka nojalla meidän olisi pitänyt sitä tuntea, emme enää\nvoi tätä näkökantaa palauttaa.\"\n\n\"Joskohta olin saman tietämättömyyden valloissa, koetin välttää\nmainittua erehdystä. Sitoutuessani sinusta huolta pitämään päätin olla\nastumatta ainoatakaan turhaa askelta ja sinuakin siitä estää. Pysyin\nluonnon tiellä odottaen, että se minulle näyttäisi onnen tien. Kävi\nselville, että nämä molemmat tiet lankesivat yhteen ja että siis\ntietämättäni olinkin seurannut onnen tietä.\"\n\n\"Ole sinä todistajani ja tuomarini; en koskaan ole sinulta tätä tointa\nkieltävä. Alkuvuosiasi ei koskaan ole uhrattu seuraaville vuosille;\nolet nauttinut kaikkea sitä hyvää, minkä luonto on sinulle antanut.\nNiistä kärsimyksistä, jotka se on pannut niskoillesi ja joita en ole\nvoinut sinusta torjua, olet tuntenut ainoastaan sellaisia, jotka ovat\nolleet omansa karkaisemaan sinua muilta kärsimyksiltä. Ainoastaan\nvälttääksesi suurempaa kärsimystä olet pienempää saanut kestää. Et ole\nkokenut vihaa etkä orjuutta. Olet ollut vapaa ja tyytyväinen ja\nsentähden olet pysynyt oikeamielisenä ja hyvänä. Sillä kärsimykset ja\npahe ovat toisistaan erottamattomat; ihminen näet ei koskaan muulloin\ntule häijyksi kuin silloin, kun hän on onneton. Oi jospa lapsuutesi\nmuisto pysyisi vanhuuteesi asti. Tuntien hyvän sydämesi en pelkää, että\nsydämesi koskaan muistelisi sitä aikaa siunaamatta sitä kättä, joka\ntuota ikääsi ohjasi.\"\n\n\"Astuttuasi järkevyyden ikään olen turvannut sinut ihmisten\nmielipiteiltä; sydämesi auettua tunteille, olen suojannut sinua\nintohimojen vallalta. Jos olisin voinut saada tuon sisäisen\nlevottomuutesi jatkumaan kuoloosi asti, olisi työni ollut varmasti\ntaattua, ja sinä olisit alati niin onnellinen kuin ihminen saattaa\nolla. Mutta, rakas Émile, turhaan olen kastellut sieluasi Styks virran\nvedessä, en kuitenkaan ole voinut saattaa sitä täydelleen\nhaavottumattomaksi. Eteesi kohoaa uusi vihollinen, jota et vielä ole\noppinut voittamaan, ja jonka vallasta en enää voi sinua vapauttaa. Tämä\nvihollinen olet sinä itse. Luonto ja kohtalo olivat jättäneet sinut\nvapaaksi. Sinä saatoit kestää puutetta ja ruumiillista tuskaa; mutta\nsielun tuskat olivat sinulle tuntemattomat. Et ollut riippuvainen\nmistään muusta kuin inhimillisten olojen suhteista. Nyt olet\nriippuvainen kaikista sinussa heränneistä ja kehittyneistä pyyteistäsi.\nOpittuasi haluamaan olet saattanut itsesi halujesi orjaksi. Kuinka\nmonet tuskat saattavatkaan raadella sieluasi, ilman että mitään sinussa\nmuuttuu, ilman että mikään sinua loukkaa, ilman että mikään sinun\nolemustasi koskettelee! Kuinka monta kärsimystä voitkaan tuntea,\nolematta sairas! Kuinka usein saatat kokea kuolontuskaa, siltä\nkuolematta! Valhe, erehdys, epäilys voi saattaa sinut epätoivoon.\"\n\n\"Olet teatterissa kuullut miten sankarit, äärettömien tuskien\nvaltaamina, ovat täyttäneet näyttämön mielettömillä huudoillaan, olet\nnähnyt heidän osottavan naisellista surua, itkevän lasten tavoin ja\ntäten niittävän yleisön suosionosotuksia. Muistelepa miten paheksuit\nnoita valitushuutoja, tuota voivotusta, se kun lähti miehistä, joilta\nsopi odottaa ainoastaan järkähtämättömyyttä ja lujuutta. 'Kuinka',\nsanoit täynnä paheksumista, 'ovatko nuo sellaisia esimerkkiä, jotka\ntarjotaan meidän seurattaviksemme, ne esikuvat, jotka annetaan meidän\njäljiteltäväksemme! Pelätäänkö, ettei ihminen olisi tarpeeksi pieni,\ntarpeeksi onneton ja heikko, ellei vielä hänen heikkoudelleen\nsuitsuteta hyveen pettävää uhrisavua?' -- Nuori ystäväni, ole vastedes\nleppeämpi näyttämöä kohtaan; nyt on itsestäsi tullut näyttämösankari!\"\n\n\"Sinä osaat kärsiä ja kuolla; osaat kestää välttämättömyyden lakia\nkärsimällä ruumiillista tuskaa, mutta et vielä ole alistanut sydämesi\npyyteitä lakien alaisiksi, ja kuitenkin elämämme häiriytyminen johtuu\npaljon enemmän sydämemme pyyteistä kuin todellisista tarpeistamme.\nHalumme ovat ylen laajat, voimamme taaskin tuiki riittämättömät.\nToivomuksineen ihminen kiintyy tuhansiin seikkoihin; itsestään hän ei\nole vankasti kiintynyt mihinkään, ei edes elämään. Kuta enemmän hänen\npyyteensä lisääntyvät, sitä enemmän myös hänen kärsimyksensä kasvavat.\nKaikki täällä maan päällä on katoavaista; kaiken sen, mitä rakastamme,\nolemme kerran menettävät, ja kuitenkin kiinnymme siihen, ikäänkuin sitä\nkestäisi iäti. Mikä kauhu sinussa heräsi kun vaan oletit, että Sophie\noli kuollut! Luuletko siis, että hän voisi elää alati? Eikö kukaan\nkuole hänen iässään? Hänen täytyy kerta kuolla, lapseni, ja kenties\nennen sinua. Kuka tietää, onko hän tällä hetkellä elävien joukossa?\nLuonto oli kahlehtinut sinut riippuvaiseksi ainoastaan yhdestä\nkuolosta; sinä itse teet itsesi toisestakin kuolemasta riippuvaksi; nyt\nolet siis joutunut siihen tilaan, että kahdesti tulet kuolemaan.\"\n\n\"Kuinka surkuteltava oletkaan, kun täten olet joutunut hillittömien\nintohimojesi orjaksi. Aina kaihoa, aina jotakin, jota menetät, aina\nlevottomuutta! Et voi nauttia edes siitä, mikä sinulle vielä on\njäljelle jäänyt. Pelko, että voit menettää kaikki, on estävä sinua\nmitään omistamasta. Kun olet suostunut yksinomaan noudattamaan\nintohimojesi ääntä, et voi niitä koskaan tyydyttää. Olet aina etsivä\nlepoa, ja se on aina pakeneva edestäsi. Tulet onnettomaksi ja sitten\ntulet häijyksi; kuinka tätä voisikaan välttää, kun sinulla ei ole muuta\nlakia kuin hillittömät halusi? Jos et voi kestää ulkoapäin sinussa\npakollisesti aiheutunutta kieltäymystä, miten kykenisit tahallasi\nalistumaan kieltämykseen? Miten voit uhrata sydämesi pyyteet\nvelvollisuudellesi ja vastustaa tunteitasi kuunnellaksesi järjen ääntä?\nSinä, joka et tahtoisi enää nähdä sitä, joka toisi sinulle sanoman\nlemmittysi kuolosta, miten voisit kärsiä sen henkilön näkyä, joka\nriistäisi hänet sinulta elävänä, sen, joka uskaltaisi sinulle sanoa:\nhän on sinulta kuollut, hyve erottaa sinut hänestä? Jos sinun joka\ntapauksessa on välttämätöntä elää Sophien kanssa, olkoonpa hän mennyt\nnaimisiin tai ei, olitpa sinä vapaa tai et, rakasti hän sinua tai ei,\nmyönnettiinpä häntä sinulle vai ei, -- vähät sinä kaikesta tästä\nvälität: sinä tahdot hänet saavuttaa, tahdot hänet omistaa mistä\nhinnasta tahansa. Sanoppa minulle siis, mitä rikosta on lopulta\nkammoksuva se, joka ei noudata muita lakeja kuin sydämensä pyrkimyksiä\nja joka ei voi vastustaa mitään mitä haluaa.\"\n\n\"Lapseni, ei ole onnea ilman rohkeutta eikä hyvettä ilman taistelua.\nKäsite hyve johtuu voimakkuuden käsitteestä; henkinen voima on kaiken\nhyveen perusta. Hyvettä tavataan ainoastaan olennoissa, joilla\nhuolimatta luonnollisesta heikkoudestaan kuitenkin on tahdonlujuutta.\nTässä piilee oikeamielisen ihmisen ansio. Vaikka sanomme Jumalaa\nhyväksi, emme sano häntä hyveiseksi, hänen kun ei tarvitse tehdä mitään\nponnistuksia, tehdäkseen hyvää. Selittääkseni sinulle sanaa _hyve_,\njota niin usein on väärinkäytetty, olen odottanut kunnes kykenisit\nminua ymmärtämään. Niin kauan kuin hyveen harjottaminen ei vaadi mitään\nponnistuksia, ei tarvitse sitä tuntea. Tämä tarve esiintyy intohimojen\nherätessä; sinussa se jo on ilmaantunut.\"\n\n\"Kasvattamalla sinua kaikessa luonnon yksinkertaisuudessa en ole\nsaarnannut sinulle tuskallisia velvollisuuksia, vaan olen suojellut\nsinua niiltä paheilta, jotka juuri saattavat velvollisuudet\ntuskallisiksi. Olen saattanut sinulle valheen vähemmin vihatuksi kuin\nhyödyttömäksi ja olen vähemmin opettanut sinua antamaan kullekin sen,\nmikä hänelle kuuluu, kuin pitämään huolta siitä, mikä sinulle kuuluu.\nOlen saattanut sinut pikemmin hyväksi kuin hyveiseksi. Mutta se, joka\nainoastaan on hyvä, pysyy sinä ainoastaan niin kauan kuin se hänelle on\nmieluista. Hyvyys raukeaa ja haihtuu inhimillisten intohimojen rajusta\npuuskauksesta. Ihminen, joka ainoastaan on hyvä, osottaa tätä hyvyyttä\nyksinomaan itseään kohtaan.\"\n\n\"Millainen siis on hyveinen ihminen? Hän on henkilö, joka osaa voittaa\nsydämensä pyyteet. Sillä silloin hän noudattaa järkeänsä ja\nomaatuntoansa, hän täyttää velvollisuutensa ja pysyy oikealla tiellä,\njolta ei mikään voi saada häntä poikkeamaan. Tähän asti sinä olet ollut\nainoastaan näennäisesti vapaa. Sinulla oli ainoastaan sellaisen orjan\nepävarma vapaus, jolle ei vielä ole annettu mitään käskyä. Ollos nyt\ntodella vapaa; opi olemaan oma herrasi, hallitse omaa sydäntäsi, Émile!\nSilloin olet oleva hyveinen.\"\n\n\"Täten sinulla siis on uusi opinjakso suoritettavana, ja tämä toinen\nopinjakso on vaivalloisempi kuin ensimäinen. Sillä luonto vapauttaa\nmeidät niistä kärsimyksistä, jotka se luo meidän hartioillemme, tai\nainakin opettaa meitä niitä kestämään. Mutta se ei ollenkaan puutu\nniihin, jotka johtuvat meistä itsestämme. Se jättää meidät omiin\nhoteisiimme. Se antaa meidän intohimojemme uhreina kukistua turhien\ntuskiemme taakan alle ja vielä lisäksi kerskata niistä kyyneleistä,\njoiden takia meidän olisi pitänyt häpeästä punastua.\"\n\n\"Nyt sinut valtaa ensimäinen intohimosi. Se on kenties ainoa, joka on\nsinun arvoisesi. Jos osaat sitä miehen tavoin hillitä, se on kenties\noleva viimeinenkin intohimosi. Olet silloin polkeva kaikki muut\nintohimot ja yksinomaan totteleva hyveen ääntä.\"\n\n\"Tämä intohimosi ei ole rikollinen, sen varsin hyvin tiedän; se on yhtä\npuhdas kuin ne sielut, jotka sitä tuntevat. Siveys sen synnytti ja\nviattomuus on sitä ravinnut. Oi, te onnelliset rakastavat! Hyveen\ntuottama viehätys puolestaan vaan lisää teissä lemmen viehkeyttä. Ja ne\nsuloiset siteet, jotka teitä odottavat, ovat yhtä paljon järkevyytenne\nkuin kiintymyksenne tulos. Mutta sanoppa minulle, sinä suora mies: onko\ntämä niin puhdas intohimo silti vähemmin sinua kahlehtinut? Oletko\nsilti vähemmin joutunut sen orjaksi, ja jos se huomispäivänä lakkaisi\nolemasta viaton, tukahuttaisitko sen jo huomenna? Nyt on se hetki\ntullut, jolloin sinun on koetteleminen voimiasi; silloin ei tätä aikaa\nenää ole, kun niitä tulee käyttää. Nämä vaaralliset kokeilut on\nsuorittaminen kaukana itse vaaran lähteestä. Vihollisen näkyvissä ei\nsuinkaan suoriteta valmistuksia ja harjotuksia taisteluun ja sitä\nvarten valmistaudutaan jo ennen sotaa, ja taisteluun ryhdytään vasta\ntäysin valmistautuneina.\"\n\n\"On suuri erehdys jakaa intohimot luvallisiin ja luvattomiin, jotta\nvoisi antautua edellisten valtaan ja pidättäytyä jälkimäisistä. Kaikki\nintohimot ovat hyviä, kun kykenee niitä hallitsemaan, kaikki intohimot\ntaas ovat pahoja, jos jättäytyy niiden orjaksi. Luonto kieltää meitä\nulotuttamasta pyyteitämme voimapiiriämme kauemmaksi; järki kieltää\nmeitä tavoittelemasta sellaista, jota emme voi saavuttaa. Omatunto taas\nei kiellä meitä olemasta kiusausten alaisina, vaan kieltää antamasta\nkiusausten itseämme voittaa. Meidän tahdostamme ei riipu, onko meillä\nintohimoja vai olemmeko niitä vailla, mutta tahdostamme on riippuvaa\nhillitsemmekö niitä vai emmekö. Kaikki ne tunteet, joita hillitsemme,\novat oikeutettuja, kaikki ne tunteet taas, jotka meitä hallitsevat,\novat rikollisia. Mies, joka rakastaa toisen vaimoa, ei ole rikollinen,\njos hän alistaa tämän onnettoman intohimonsa velvollisuuden lain\nalaiseksi. Mutta jos hän rakastaa omaa vaimoansa niin kiihkeästi, että\ntälle rakkaudelle uhraa kaiken, hän on syyllinen.\"\n\n\"Älä odota minulta pitkiä siveysopillisia ohjeita, sillä minulla on\nvaan yksi sinulle annettavana, ja se käsittää kaikki muut. Ollos mies\nja pidätä sydäntäsi ihmisasemasi rajojen sisällä. Tutki ja opi\ntuntemaan nämä rajat, kuinka ahtaat ne lienevätkin, sillä niin kauan\nkuin niiden sisällä pysyy, ei ole onneton. Onneton ihminen on silloin,\nkun mielettömien halujensa valtaamana pitää mahdollisena mahdotonta,\nhän on onneton, kun unhottaa ihmisasemansa muodostaakseen itselleen\nkuvitellun aseman, josta kuitenkin aina vajoaa takaisin todellisuuteen.\nAinoa minkä menettäminen on meille vaikeata, on kaikki sellainen, jonka\nomistamiseen luulemme itsellämme olevan oikeuden. Ilmeinen mahdottomuus\ntoivomaamme saavuttaa vierottaa meidät siitä; pyyteet, jotka ovat\nvailla kaikkea täyttymyksen toivoa, eivät mieltämme ahdista.\nKerjäläistä ei vaivaa halu päästä kuninkaaksi. Kuningas pyrkii Jumalan\narvoon vasta silloin, kun hän ei enää pidä itseään ihmisenä.\"\n\n\"Ylpeyden aiheuttamat harhaluulot tuottavat meille suurimpia\nkärsimyksiämme; mutta inhimillisen kurjuuden tarkastaminen saattaa\nsitävastoin aina viisaan ihmisen maltilliseksi. Hän pysyy alallaan eikä\nlevottomana pyri siitä pois; hän ei turhaan tuhlaa voimiaan\nnauttiakseen sellaisesta, jota ei kuitenkaan kykene pysyväisesti\nomistamaan. Ja koska hän käyttää hyvin kaikki voimansa todella\nomistamastaan hyvin nauttiakseen, hän on itse teossa voimakkaampi ja\nrikkaampi kuin me, juuri sen nojalla, että hän haluaa vähempää kuin me\nmuut. Voinko minä, ollen kuolevainen ja katoavainen olento, täällä maan\npäällä solmia iäisiä siteitä, täältä kun kaikki vaihtuu ja katoaa ja\nminäkin huomispäivänä voin muuttaa pois? Oi Émile, poikani, jos sinut\nmenettäisin, niin mitä minulle jäisi itsestäni? Ja kuitenkin minun\ntäytyy tottua siihen ajatukseen, että voin sinut menettää, sillä kukapa\ntietää milloin sinut minulta temmataan pois!\"\n\n\"Jos siis tahdot elää onnellisena ja järkevänä, niin älä kiinnitä\nsydäntäsi muuhun kauneuteen, kuin sellaiseen, joka on häviämätön.\nAsemasi rajoittakoon halujasi ja velvollisuutesi käykööt sydämesi\npyyteiden edellä. Ulotuta välttämättömyyden laki modaalisiin\nseikkoihin; totuta itsesi tyytymään siihen, että osaat olla vailla\nsellaista, mikä sinulta voidaan riistää. Opi luopumaan kaikesta,\nkun hyve niin käskee, opi asettumaan yläpuolelle tapahtumia,\nirrottamaan sydäntäsi, ilman että ne voivat sitä raadella; opi olemaan\nrohkea vastoinkäymisissä, jotta et koskaan olisi onneton; opi\njärkähtämättömästi täyttämään velvollisuutesi, jotta et koskaan olisi\nrikollinen. Silloin olet oleva onnellinen huolimatta kohtalosta ja\njärkevä huolimatta intohimoistasi. Silloin katoavaistenkin olioiden\nomistamisesta olet löytävä ylenpalttista mielihyvää, jota ei mikään\nkykene häiritsemään. Sinä olet omistava ne, ilman että sinä itse olet\nniiden hallussa, ja sinä olet huomaava, että ihminen, jonka käsistä\nkaikki soluu pois, nauttii ainoastaan sellaisesta, josta raskitsee\nluopua. Sinulla tosin silloin ei ole oleva kuvitellun nautinnon\ntuottamaa mielihyvää, mutta eipä sinulla myöskään ole oleva tuollaisen\nnautinnon tuottamia suruja. Olet voittava paljon tämän vaihdon kautta,\nsillä nuo surut ovat lukuisat ja todelliset, jotavastoin nautinto on\nharvoin esiintyvä ja turha. Kun olet voittanut niin monta harhaan\nmenevää mielipidettä, olet vielä voittava senkin, joka antaa elämälle\nniin suuren arvon. Olet viettävä omaa elämääsi, vailla levottomuutta,\nja olet päättävä sen kauhutta: olet siitä luopuva niinkuin kaikesta\nmuusta. Muut kauhistuksen valtaamina luulevat kuollessaan lakkaavansa\nolemasta; sinä taas, joka tunnet tämän elämän mitättömyyden, katsot\noikean elämän silloin vasta alkavan. Kuolema on häijyn ihmisen elämän\nloppu, mutta oikeamielisen elämän alku.\"\n\nÉmile kuuntelee minua levottomuuden sekaisella tarkkaavaisuudella. Hän\npelkää, että tätä johdantoa on seuraava joku surullinen johtopäätös.\nHän aavistaa, että minä, huomauttamalla hänelle miten tärkeätä on\nharjottaa sielun voimia, tahdon saattaa hänet tämän harjotuksen\nalaiseksi; ja kuten haavottunut, joka vapisee nähdessään kirurgin\nlähestyvän, hän jo luulee tuntevansa kipua tuottavan, mutta\nterveellisen käden koskettelevan haavaansa ja estävän häntä turmioon\njoutumasta.\n\nEpätietoisena, levottomana ja kärsimättömänä kuulemaan mihin minä\ntahdon päästä, hän ei vastaa, vaan tekee minulle pelokkaana kysymyksen:\n\"Mitä minun tulee tehdä?\" Näin hän sanoo melkein vavisten ja\nrohkenematta kohottaa katseitaan. \"Mitäkö tulee tehdä\", minä vastaan\nlujasti, \"tulee jättää Sophie.\" \"Mitä sanottekaan?\" hän huutaa\nkiivastuneena, \"jättää Sophie! Hylätä hänet, pettää hänet, olla\npetturi, konna, valapatto!...\" \"Mitä!\" minä virkan keskeyttäen häntä;\n\"minultako Émile pelkää oppivansa mokomia nimiä?\" \"En\", hän jatkaa yhtä\nrajusti; \"ette te eikä kukaan muu voi minua siihen pakottaa. Vasten\ntahtoannekin olen osaava työnne hedelmiä ylläpitää ja olen osaava olla\nnoita nimiä ansaitsematta.\"\n\nTätä ensimäistä raivonpurkausta olen odottanut: annan sen mennä ohi\njoutumatta itse mielenkiihkon valtaan. Ellei minulla itselläni olisi\nsitä malttia, jota hänelle saarnaan, turhaan näkisin vaivaa. Émile\ntuntee minut liian hyvin, voidakseen luulla, että minä häneltä\nsaattaisin vaatia mitään, mikä on pahaa; ja hän hyvin tietää, että\nolisi paha jättää Sophie, siinä merkityksessä kuin hän tämän sanan\nkäsittää. Hän odottaa siis että minä täydellisesti selitän asiani.\nSilloin minä jatkan puhettani.\n\n\"Luuletko, rakas Émile, että yksikään ihminen, olkoon sitten missä\nasemassa tahansa, voisi olla onnellisempi kuin mitä sinä olet ollut jo\nkolmen kuukauden ajan? Jos luulet, niin haihduta tämä harhaluulosi.\nEnnenkuin olet kokenut elämän nautintoa, olet täydelleen tuntenut sen\nonnea. Ei ole olemassa mitään sen korkeampaa kuin mitä sinä olet\ntuntenut. Aistillinen nautinto on ohimenevää. Sydämen olennainen tila\nsen kautta aina häiriytyy. Olet enemmän nauttinut toivojesi muodossa,\nkuin mitä koskaan tulet todellisuudessa nauttimaan. Mielikuvitus, joka\nkaunistaa sitä, mitä haluamme, hylkää sen, kun sen omistamme.\nLukuunottamatta yhtä ainoata olentoa, joka on olemassa itsensä kautta,\nei mikään muu ole kaunista kuin olemattomuus. Jos nykyistä tilaasi\nvoisi ainaisesti jatkua, olisit sinä löytänyt ylimmän onnen. Mutta\nkaikki mikä on inhimillistä, on katoavaista. Kaikki elämässä on\npäättyvää ja ohimenevää, ja vaikka sitä tilaa, joka saattaa meidät\nonnellisiksi, kestäisi alati, niin tottuminen siitä nauttimaan lopulta\nheikentäisi tätä nauttimista. Ellei tapahdukaan mitään ulkonaista\nmuutosta, niin sydän kuitenkin muuttuu. Joko onni meidät hylkää tai me\nhylkäämme onnen.\"\n\n\"Aika, jonka kulkua et mitannut, kului hurmaustilasi kestäessä. Nyt\nkesä on lopussa, talvi lähestyy. Vaikka voisimmekin tänä kylmänä\nvuodenaikana jatkaa jalkamatkojamme, eivät muut siihen suostuisi.\nVasten tahtoammekin meidän täytyy muuttaa elintapaamme; tätä nykyistä\nemme voi jatkaa. Näen sinun kärsimättömistä silmistäsi, ettei tämä\nvaikeus sinua ollenkaan huolestuta. Sophien tunnustus ja sinun omat\npyyteesi neuvovat sinulle helpon keinon välttää lumikinoksia ja matkaa\nhänen luokseen. Keinosi on epäilemättä mukava; mutta kevään tultua\nlumi sulaa, jotavastoin avio pysyy; täytyy kiintyä siihen joka\nvuodenajaksi.\"\n\n\"Tahdot naida Sophien etkä vielä ole tuntenut häntä viittä kuukautta!\nTahdot naida hänet siksi, että hän sinua miellyttää, etkä siksi, että\nhän sinulle sopii. Mutta et ota huomioon, että rakkaus varsin usein\nerehtyy soveliaiden ominaisuuksien suhteen, ja usein ne, jotka alussa\novat toisiaan rakastaneet, lopulta rupeavat toisiaan vihaamaan. Sophie\non hyveinen, sen tiedän; mutta riittääkö tämä? Riittääkö pelkkä\nhyveisyys saattamaan aviopuolisot toisilleen sopusuhtaisiksi? Minäpä en\nepäilekään Sophien hyveisyyttä, vaan hänen luonnettaan. Näyttäyykö\nnaisen luonne yhdessä päivässä? Tiedätkö kuinka monessa eri tilassa on\ntäytynyt nähdä naista, perinpohjin tunteakseen hänen mielenlaatuaan?\nTakaako neljän kuukauden kiintymys sinulle koko elämänaikaa? Ehkäpä\nparin kuukauden poissaolo saattaa hänet unhottamaan sinut; ehkäpä joku\ntoinen mies vaan odottaa sinun poistumistasi karkottaakseen sinut\nhänen sydämestään. Ehkä palatessasi huomaat hänen olevan yhtä\nvälinpitämättömän kuin hän tähän asti on ollut harrastunteinen. Tunteet\neivät riipu periaatteista; Sophie saattaa pysyä hyvin kunniallisena,\nmutta lakata sinua rakastamasta. Olen taipuvainen uskomaan, että hän on\noleva vakava ja uskollinen; mutta kuka sinulle takaa hänen puolestaan,\nja kuka hänelle takaa sinun puolestasi, niin kauan kuin tunteenne eivät\nole kestäneet koettelemusta? Odotatteko tätä koettelemusta siksi,\nkunnes se käy tarpeettomaksi? Odotatteko oppaaksenne toisenne tuntemaan\nsiihen asti, kun ette enää voi erota?\"\n\n\"Sophie ei vielä ole täyttänyt kahdeksaatoista vuotta, sinä olet tuskin\nkahdenkymmenen kahden vuoden ikäinen; tämä ikä on kyllä lemmen ikä,\nmutta ei vielä avion ikä. Mikä perheenisä ja -äiti! Voidaksenne\nkasvattaa lapsia, tulee teidän ainakin itse olla lakanneet olemasta\nlapsia. Tiedätkö kuinka monelta nuorelta naiselta aikaisen synnytyksen\naiheuttama rasitus on heikontanut ruumiin, turmellut terveyden ja\nlyhentänyt ikää? Tiedätkö kuinka moni lapsi on tullut kivulloiseksi ja\nheikoksi, kun se ei ole saanut ravintoa tarpeeksi kehitetystä äidin\nruumiista? Kun äiti ja lapsi kasvavat samalla kertaa, ja kun ne aineet,\njotka ovat välttämättömät kummankin ruumiilliselle kehitykselle, täten\njakaantuvat, ei kumpikaan saa sitä, minkä luonto niille on määrännyt.\nOnhan silloin mahdotonta, etteivät molemmat siitä kärsisi. Ellen tunne\nhyvin huonosti Émileä, niin hän on kernaammin haluava itselleen\nvoimakasta vaimoa ja vahvoja lapsia kuin tyydyttää kärsimättömyyttään\nheidän elämänsä ja terveytensä kustannuksella.\"\n\n\"Puhukaamme sinusta. Kun ajattelet astua puolison ja isän säätyyn,\noletko tarkoin punninnut siihen yhtyviä velvollisuuksia? Kun sinusta\ntulee perheen pää, tulee sinusta samalla valtion jäsen, ja tiedätkö\nmitä merkitsee valtion jäsenenä oleminen? Tiedätkö mitä hallitus, lait\nja isänmaa merkitsevät? Tiedätkö mistä hinnasta sinun on sallittu elää,\nja kenen puolesta sinun tulee kuolla? Luulet jo kaiken oppineesi, etkä\nvielä tiedä mitään. Ennenkuin valitset itsellesi paikan yhteiskunnassa,\ntulee sinun oppia sitä tuntemaan ja tietämään, mikä asema sinulle siinä\nsopii.\"\n\n\"Émile, täytyy jättää Sophie; en sano: hylätä. Jos tätä jälkimäistä\nnäet kykenisit tekemään, Sophie olisi ylen onnellinen, jos ei koskaan\nolisi mennyt naimisiin kanssasi. Sinun tulee jättää hänet, palataksesi\nhäntä ansaitsevana. Älä ole niin turhamielinen, että luulet nyt jo hänet\nansaitsevasi. Ylen paljo on sinulla vielä tehtävää! Ryhdy täyttämään\ntätä jaloa tehtävää: opi kestämään eroa hänestä. Opi ansaitsemaan\nuskollisuuden palkkaa, jotta palatessasi sinulla olisi joku ansio hänen\nsuhteensa, ja jotta voisit pyytää hänen kättänsä palkintona etkä\narmona.\"\n\nNuori mies, joka ei vielä ole harjaantunut taistelemaan itsensä kanssa,\njoka ei vielä ole tottunut haluamaan toista ja tavoittelemaan toista,\nei myönny; hän vastustaa ja väittelee. \"Miksipä hän kieltäytyisi siitä\nonnesta, joka häntä odottaa? Eikö se olisi sen käden halveksimista,\njoka on tarjonnut itsensä hänelle, jos hidastelee siihen tarttuakseen?\nMitä hyödyttää poistua hänen luotaan kokeakseen, mitä hänen tulee\ntietää? Ja jos tämä olisikin välttämätöntä, niin miksi ei Émile\njättäisi Sophielle katkomattomien siteiden muodossa varmoja takeita\npaluustaan? Kunhan hän vaan ensin olisi Sophien puoliso, hän olisi\nvalmis minua seuraamaan; olkoot he ensin avion siteillä yhdistyneet, ja\nhän on pelotta eroava hänestä... Yhdistää teidät teitä erottaakseen --\nrakas Émile, mikä ristiriitaisuus! On kaunista, jos rakastava voi elää\nerillä lemmitystään, mutta aviomiehen ei koskaan pakotta tule jättää\nvaimoaan. Poistaakseni sinun arvelusi pidän välttämättömänä että eronne\non väkinäinen. Sinun tulee voida sanoa Sophielle, että eroat hänestä\nvasten tahtoasi. Ollos siis tyytyväinen, ja koska et tottele järkeäsi,\nniin tunnusta toinen tahtosi ohjaaja. Ethän ole unhottanut minkä\nsopimuksen olet tehnyt minun kanssani. Émile, sinun täytyy ajaksi erota\nSophiesta, minä niin tahdon.\"\n\nTämän kuultuaan hän luo katseensa maahan, vaikenee, miettii hetken;\nsitten hän luottamuksella katsoo minuun ja sanoo: milloin lähdemme?\nViikon kuluttua, sanon hänelle; täytyy valmistaa Sophieta\nvastaanottamaan tätä tietoa. Naiset ovat heikompia, heitä tulee\nvarovammin kohdella, ja koska tämä ero ei ole hänelle mikään\nvelvollisuus, kuten sinulle, on hänen lupa kestää sitä vähemmin\nrohkeasti.\n\nMinua tosin suuresti haluttaisi aina eronhetkeen asti jatkaa tätä\nnuorten lemmen päiväkirjaa. Mutta, huomaan, että jo kauan olen pannut\nlukijoiden kärsivällisyyden koetukselle. Kerron siis lyhyesti\npääseikan, päästäkseni loppuun. -- Onkohan Émile lemmittynsä jalkojen\njuuressa oleva yhtä lujapäätöksinen kuin hän juuri on ollut ystävänsä\nedessä? Minä puolestani sen uskon; sillä hän on itse rakkautensa\nvakavuudesta saava tämän lujuuden. Hän olisi enemmän hämillään Sophien\nedessä, jos hänen olisi helpompi hänet jättää; silloin hän lähtisi\nhänen luotaan syyllisenä, ja tällaisen osan näytteleminen on aina\nvastenmielinen rehelliselle sydämelle. Mutta kuta vaikeampi tämä uhraus\nhänelle on, sitä suuriarvoisempi hän on sen silmissä, joka saattaa\nhänelle tuon uhrauksen tuskalliseksi. Hän ei pelkää, että Sophie\nerehtyy sen vaikuttimen suhteen, joka aiheuttaa hänen menettelynsä.\nÉmile näyttää sanovan Sophielle joka katseellaan: Oi Sophie, lue\nsydämeni sisimmät tunteet ja ole minulle uskollinen; lemmittysi ei ole\nhyvettä vailla.\n\nYlpeä Sophie puolestaan koettaa arvokkaasti kestää tuota odottamatonta\niskua. Hän ponnistelee näyttääkseen välinpitämättömältä. Mutta kun\nhänellä ei ole, kuten Émilellä, taistelun ja voiton tuottamaa kunniaa\nsaavutettavissa, hänen lujuutensa on horjuva. Vasten tahtoaankin hän\nitkee ja huokaa, ja se pelko, että Émile voi hänet unhottaa,\nkatkeroittaa eron tuottamaa surua. Mutta hän ei itke lemmittynsä edessä\neikä hänelle näytä kauhuntunteitaan. Ennemmin hän tukehtuisi, kuin\npäästäisi hänen läsnäollessaan huokaustakaan ilmoille. Minä olen se,\njoka kuulee hänen valituksensa ja näkee hänen kyyneleensä, minut hän\nkoettaa saada uskotukseen. Naiset ovat taitavia teeskentelemään. Kuta\nenemmän Sophie salaa napisee minun tyranniuttani vastaan, sitä\ntarkkaavaisempi hän on minua imartelemaan; sillä hän tuntee, että hänen\nkohtalonsa on minun käsissäni.\n\nMinä häntä lohdutan ja rauhoitan, takaan, että hänen sulhasensa, tai\noikeammin tuleva puolisonsa on oleva hänelle uskollinen. Jos Sophie\nvaan voi hänelle olla yhtä uskollinen, vannon että hän kahden vuoden\nkuluttua on oleva hänen puolisonsa. Sophie kunnioittaa minua tarpeeksi,\nvoidakseen luulla minun tahtovan häntä pettää. Minä olen kummankin\ntakaajana. Heidän sydämensä ja hyveensä, minun rehellisyyteni, heidän\nvanhempiensa luottamus -- kaikki tämä heitä rauhoittaa. Mutta mitä\nmahtaa järki heikkoudelle? He eroavat toisistaan sillä tavoin kuin\neivät enää koskaan saisi jälleen nähdä toisiaan.\n\nSilloin Sophie muistelee Eukhariksen kaihoa ja kuvittelee todella\nolevansa hänen asemassaan. Älkäämme heidän eronsa aikana antako\ntällaisen haaveellisen rakkaussuhteen syntyä. \"Sophie\", sanon hänelle\neräänä päivänä, \"vaihtakaa Émilen kanssa kirjoja. Antakaa hänelle\n'Télémaque' kirjanne, jotta hän oppisi tulemaan sen sankarin\nkaltaiseksi, ja antakoon hän teille Spectatorin,[184] jota te\nmielellänne luette. Tutkikaa siitä kunniallisten naisten\nvelvollisuuksia ja ajatelkaa, että nämä velvollisuudet kahden vuoden\nkuluttua ovat teidän.\" Tämä vaihto miellyttää kumpaakin ja lisää heidän\nluottamustaan. Viimein tulee tuo surullinen päivä: heidän täytyy erota.\n\nSophien kunnon isä, jonka kanssa olen sopinut kaikesta tästä, syleilee\nminua minun heittäessäni hänelle jäähyväiset. Sitten hän vie minut\nsyrjään ja sanoo minulle vakavasti ja painokkaasti: \"Olen suostunut\nkaikkeen tehdäkseni teille mieliksi, sillä tiesin, että olin\ntekemisissä kunnon miehen kanssa. Minulla on vaan sananen teille\nsanottavana: Muistakaa, että oppilaanne on vahvistanut aviosopimuksensa\ntyttäreni huulilla.\"\n\nMikä ero molempien rakastavien käytöksessä! Émile on raju, tulinen,\nlevoton, suunniltaan; hän pauhaa ja vuodattaa kyyneltulvia isän, äidin,\ntyttären käsille, syleilee nyyhkyttäen kaikkia talon ihmisiä ja toistaa\nmoneen kertaan samoja seikkoja, tehden sen niin sekavasti, että se\nmissä muussa tilaisuudessa tahansa herättäisi naurua. Sophie on synkkä,\nkalpea, silmä on himmeä, katse kolkko; hän pysyy levollisena, ei sano\nmitään, ei itke, ei katsele ketään, ei edes Émileä. Turhaan tämä\ntarttuu hänen käsiinsä ja painaa häntä käsivarsiinsa. Sophie pysyy\nliikkumattomana ja tunteettomana hänen kyynelilleen, hänen\nhyväilyilleen, kaikelle, minkä hän tekee; Sophien mielestä Émile jo on\nlähtenyt pois. Tämä neitosen käytös on paljoa liikuttavampi kuin hänen\nlempijänsä tuskalliset valitukset ja meluavat tuskanpurkaukset. Émile\nsen näkee, hän sen tuntee, ja on siitä masentunut. Vaivoin saan hänet\nviedyksi talosta pois. Jos vielä hetkeksi jättäisin hänet sinne, hän ei\nenää tahtoisikaan lähteä. Minä olen kovin tyytyväinen siihen, että hän\nvie mukanaan tämän surullisen kuvan. Jos hän joskus joutuisi\nkiusaukseen unhottaa, mitä hän on velkaa Sophielle, niin ei tarvitse\nmuuta kuin muistuttaa hänelle millainen Sophie oli eronhetkellä, ja\nsilloin hänellä todella pitäisi olla hyvin turmeltunut sydän, ellei\nminun onnistuisi häntä palauttaa hänen luokseen.\n\n\n_Matkoista_.\n\nKysytään onko hyvä, että nuoret miehet matkustavat, ja paljon\nväitellään tästä asiasta. Jos tälle kysymykselle annettaisiin hieman\ntoinen muoto, jos nimittäin kysyttäisiin onko hyvä, että nuoret miehet\novat matkustaneet, niin ei kenties väiteltäisi niin paljoa.\n\nKirjojen väärinkäyttäminen tappaa tieteen. Luullaan, että tiedetään se,\nmikä on luettu, ja täten luullaan päästyn vapaaksi oppimisesta. Liika\nlukeminen synnyttää usein vaan kopeilevaa tiedottomuutta. Ei yhtenäkään\nvuosisatana, jolloin on viljelty kirjallista sivistystä, ole luettu\nniin paljon kuin tällä meidän vuosisadallamme, eikä myöskään koskaan\nolla oltu vähemmin oppineita. Ei ole ainoatakaan Euroopan maata, jossa\npainatettaisiin niin paljo historiallisia teoksia ja matkakertomuksia\nkuin Ranskassa, eikä myöskään yhtään maata, jossa vähemmin\ntunnettaisiin muiden kansojen hengenominaisuuksia. Niin monet kirjat\nsaattavat meidät laiminlyömään maailman kirjaa, ja jos sitä vähin\nluemmekin, niin kukin pysyttelee omassa luvussaan. Jos en tuntisikaan\npuhetapaa \"Saattaako olla persialainen\", arvaisin, kuullessani sitä\nmainittavan, että se on syntynyt maassa, jossa kansalliset\nennakkoluulot enimmin ovat vallalla ja että se on lähtenyt siitä\nsukupuolesta, joka noita ennakkoluuloja enimmin levittelee.\n\nPariisilainen luulee tuntevansa ihmisiä eikä tunne muita kuin\nranskalaisia; synnyinkaupungissaan, joka aina on täynnä muukalaisia,\nhän pitää jokaista muukalaista erinomaisena ilmiönä, jolla ei ole\nmitään vastinetta koko maailmassa. On täytynyt läheltä nähdä tämän\nsuuren kaupungin porvareita, on täytynyt elää heidän parissaan,\nvoidakseen uskoa että he suuren älykkäisyytensä ja sukkeluutensa ohella\novat niin typeriä. Varsin kummallista tässä on se, että jokainen heistä\non ehkä lukenut kymmenen kertaa kuvauksen siitä maasta, jonka asukas\nherättää hänessä niin suurta ihmettelyä.\n\nSiinä on jo liikaa, kun meidän samalla kertaa tulee selvitellä\nitsellemme sekä kirjailijain että meidän omat ennakkoluulomme\npäästäksemme totuuteen. Olen kaiken ikäni lukenut matkakertomuksia,\nenkä ole koskaan tavannut kahta, jotka olisivat minulle antaneet saman\nkäsityksen samasta kansasta. Verrattuani sitä vähää, minkä itse olen\nvoinut havaita, siihen mitä olen lukenut, olen jättänyt sikseen kaikki\nmatkakertomukset ja olen pahotellut sitä aikaa, jonka olen hukannut\nniiden lukemiseen, ollen varma siitä, että kaikessa, mikä koskee\nhuomion tekemistä, ei pidä lukea, vaan itse havaita. Tämä väitteeni\npitäisi paikkansa, vaikka kaikki matkakertomusten kirjoittajat olisivat\nrehellisiä, vaikka he kertoisivat ainoastaan sitä, minkä ovat nähneet\nja minkä uskovat, ja vaikka verhoisivat totuutta ainoastaan niillä\nväärillä väreillä, joihin se heidän silmissään pukeutuu. Mutta sitä\npätevämpi on väitteeni, kun täytyy etsiä totuutta heidän valheidensa ja\nepäluotettavaisuutensa takaa.\n\nJättäkäämme siis kirjat, joita tässä suhteessa ylistellään erinomaisina\napukeinoina, niiden käytettäviksi, joiden henkiset kyvyt niistä saavat\ntyydytystä. Ne ovat yhtä hyviä kuin Raimund Lulluksen taito, joka\nopettaa lavertelemaan sellaista, mitä ei ollenkaan tunne. Ne voivat\nkorkeintaan kehittää viisitoistavuotiaita filosofeja, jotka pitävät\nesitelmiä iltamissa ja opettaa jollekin seuralle Paul Lucaksen ja\nTavernierin[185] tiedonantojen nojalla Egyptin ja Intian tapoja.\n\nMinä pidän kieltämättömänä tosiseikkana, että se, joka on nähnyt yhden\nainoan kansan, ei tunne ihmisiä yleensä, vaan ainoastaan ne henkilöt,\njoiden kanssa on elänyt. Tässä siis vielä toinen muoto asettaa yllä\nmainittu matkoja koskeva kysymys. Riittääkö, että hyvin kasvatettu\nhenkilö tuntee ainoastaan maamiehensä, vai onko hänelle tärkeätä tuntea\nihmisiä yleensä? Tämän johdosta ei tarvitse enää syntyä väittelyä eikä\nolla epäilystä. Tästä huomaa kuinka vaikean kysymyksen ratkaisu joskus\nsuuresti riippuu siitä muodosta, jossa se tehdään.\n\nMutta tuleeko tutkiakseen ihmisiä samoilla yli maanpinnan? Tuleeko\nmennä Japaniin havaitsemaan eurooppalaisia? Pitääkö, tunteakseen\nihmissuvun, tuntea kaikki yksilöt? Ei; on näet ihmisiä, jotka ovat niin\nsuuresti toistensa kaltaisia, ettei maksa vaivaa heitä tutkia erikseen.\nKen on nähnyt kymmenen ranskalaista, on nähnyt heidät kaikki. Joskohta\nei voi sanoa samaa englantilaisista ja muutamista muista kansoista, on\nkuitenkin varmaa, että kullakin kansalla on oma omituinen luonteensa,\njoka saadaan selville induktsionin kautta, ei havaitsemalla yhtä\nainoata sen jäsentä, vaan useampia. Se, joka on toisiinsa verrannut\nkymmentä eri kansaa, tuntee ihmiset, kuten se, joka on nähnyt kymmenen\nranskalaista, tuntee heidät kaikki.\n\nEi riitä, jos tahtoo oppia, että samoilee maasta maahan. Tulee osata\nmatkustaa. Sillä, joka tahtoo havaita, tulee olla silmät, ja hänen\ntulee osata kääntää ne siihen esineeseen, jota tahtoo oppia tuntemaan.\nOn paljo sellaisia ihmisiä, jotka matkoista oppivat vielä vähemmin kuin\nkirjoista. Heillä näet ei ole ajattelemisen taitoa; lukiessaan he\nsaavat johtoa ainakin tekijän älyllä, mutta matkustaessaan he eivät\nitsestään kykene mitään näkemään. Toiset taas eivät opi sentähden,\netteivät tahdo oppia. Heidän matkansa aihe on niin erilainen, että\noppiminen heiltä kokonaan jää syrjään. On suuri sattuma, jos he\ntarkalleen tulevat huomanneiksi sellaista, mikä ei heitä huvita.\nKaikista maailman kansoista ranskalaiset matkustelevat enimmin; mutta\nkoska he niin suuresti ihailevat omia tapojaan, he sekoittavat kaiken\nmikä eroaa noista tavoista. Ranskalaisia on joka maapallon sopukassa.\nEi missään maassa tapaa enemmän ihmisiä, jotka ovat matkustaneet, kuin\nRanskassa. Mutta siitä huolimatta se Euroopan kansoista, joka enimmin\nnäkee muita kansoja, tuntee niitä kaikkein vähimmin. Englantilainen\nmatkustelee myöskin, mutta toisella tavalla; näyttää siltä, kuin\nnäiden kahden kansan kaikessa pitäisi olla toisistaan erilaiset.\nEnglantilaiset ylimykset matkustavat, ranskalaiset ylimykset eivät\nmatkusta; Ranskan aatelittomat matkustelevat, Englannin aatelittomat\neivät matkustele. Tämä ero tuottaa mielestäni kunniaa jälkimäisille.\nRanskalaisten matkoilla on melkein aina joku etua tarkoittava aihe;\nmutta englantilaiset eivät lähde kokoamaan rahoja muilta kansoilta,\npaitsi silloin kun jo varakkaina kauppiaina liikkuvat ulkomailla. Kun\nhe matkustelevat, he täysin käsin sirottelevat rahojaan eivätkä\nsuinkaan kokoa niitä lisää. He ovat liian ylpeitä elääkseen ulkomailla\nsäästäväisesti. Tästä johtuu, että he ulkomailla oppivat enemmän kuin\nranskalaiset, joilla on vallan toinen tarkoitusperä matkustamisellaan.\nEnglantilaisilla on kuitenkin heilläkin kansalliset ennakkoluulonsa;\njopa heillä niitä on enemmän kuin kellään muulla; mutta nämä\nennakkoluulot perustuvat vähemmin tietämättömyyteen kuin jonkunmoiseen\nkiihkoon. Englantilaisella on ylpeyden ennakkoluuloja, ranskalaisella\nturhamielisyyden ennakkoluuloja.\n\nSamoin kuin vähimmin sivistyneet kansat tavallisesti ovat järkevimpiä,\nniin ne kansat, jotka matkustavat vähimmin, osaavat paraiten hyötyä\nmatkastaan. He kun eivät ole niin edistyneet meidän turhanpäiväisissä\ntutkimuksissamme, heitä myös vähemmän vaivaa meidän turha\nuteliaisuutemme, joten he kääntävät koko huomionsa sellaiseen, mikä on\ntodella hyödyllistä. Tunnen ainoastaan yhden kansan, nimittäin\nespanjalaiset, jotka täten matkustavat. Ranskalainen juoksentelee\nulkomailla ollessaan kaikkien taiteilijoiden luona, englantilainen\nantaa piirustaa itselleen jonkun muinaisen taide-esineen ja saksalainen\nvie muistoalbuminsa jokaisen oppineen luo, jotta hän siihen jotakin\nkirjoittaisi. Espanjalainen sitävastoin hiljaisuudessa tutkii\nhallitusta, tapoja, poliisilaitosta, ja hän näistä neljästä\nkansallisuuksista on ainoa, joka palatessaan tuo näkemästään jonkun\nmaalleen hyödyllisen kokemuksen mukanaan.\n\nMuinaiskansat matkustivat vähän, lukivat vähän, kirjoittivat harvoja\nkirjoja, ja kuitenkin heidän meille säilyneistä kirjoistaan näkee, että\nhe paremmin tekivät huomioita kuin mitä me teemme aikalaisistamme.\nEllemme kiinnitä huomiotamme Homeroksen teoksiin, joka on ainoa\nrunoilija, jonka teokset siirtävät meidät suorastaan siihen maahan,\njota hän meille kuvaa, niin emme voi kieltää Herodotokselta sitä\nkunniaa, että hän on historiassaan kuvannut tapoja, vaikka tämä on\ntapahtunut enemmän kertomusten kuin mietteiden muodossa, paremmin kuin\nkaikki meidän historioitsijamme, joitten kirjat ovat täyteen sullotut\nkuvauksia ja luonteenpiirteitä. Tacitus on paremmin kuvannut aikansa\ngermaaneja kuin kukaan kirjailija nykyajan saksalaisia. Kieltämättä ne,\njotka ovat perehtyneet vanhanajan historiaan, tuntevat paremmin\nkreikkalaisia, kartagolaisia, roomalaisia, gallialaisia ja persialaisia\nkuin mitä yksikään meidän aikamme kansoista tuntee naapurikansojaan.\n\nOn myös tunnustaminen, että kansojen alkuperäiset luontaiset\nominaisuudet päivä päivältä yhä enemmän katoavat, joten niitä on\nvaikeampi ymmärtää. Mikäli eri rodut sekaantuvat ja kansat sulautuvat\ntoisiinsa, näkee noiden kansallisten erilaisuuksien vähitellen\nhäviävän, jotka muinoin ensi katseella pistivät silmään. Ennen muinoin,\njolloin kukin kansa pysyi itseensä sulkeutuneena, oli vähemmän\nkulkuyhteyttä, vähemmän matkoja, vähemmän yhteisiä tai vastakkaisia\netuja, vähemmän poliittisia ja yhteiskunnallisia yhdyssiteitä eri\nkansojen välillä. Silloin ei tiedetty mitään noista kuninkaallisista\nkiihotuksista, joita sanotaan sopimuksenhieronnaksi, silloin ei ollut\ntavallisia lähettiläitä eikä alituisia residenttejä. Laajoja\nmerimatkoja tehtiin harvoin, samoin kaupparetket ulotettiin harvoin\nkaukaisille seuduille, ja se vähäinen kauppa, jota yleensä\nharjotettiin, oli itse ruhtinaan huostassa, joka hoidatti sitä\nmuukalaisilla, tai myöskin sitä harjottivat halveksitut henkilöt, jotka\nolivat vallan vailla vaikutusvaltaa ja jotka siis eivät ollenkaan\nkyenneet lähentämään eri kansallisuuksia toisiinsa. Nykyään on sata\nkertaa enemmän yhteyttä Euroopan ja Aasian välillä, kuin mitä ennen\nmuinoin oli Gallian ja Espanjan välillä. Yksistään Euroopan eri valtiot\nolivat toisistaan enemmän erillään kuin koko maapallon valtakunnat tätä\nnykyä.\n\nLisäksi on ottaminen huomion, että muinaisajan kansat enimmäkseen\npitivät itseään alkuasukkaina eli omasta maastaan polveutuvina, he kun\nolivat tarpeeksi kauan pitäneet sitä hallussaan, unhottaakseen ne\nkaukaiset vuosisadat, jolloin heidän esi-isänsä olivat heidän maahansa\nasettuneet ja ehtiäkseen saada ajalta ja ilmanalalta pysyviä\nvaikutuksia. Meillä taas roomalaisten maahantulo ja barbaarien\nsiirtymiset ovat sekoittaneet kaiken ja hävittäneet kaiken\nalkuperäisyyden. Nykyajan ranskalaiset eivät enää ole noita kauniita\nihmisiä, jotka olivat luodut taideteosten malleiksi. Roomalaistenkin\nulkomuoto, kuten myös heidän luonteensa, on muuttunut. Persialaiset,\njotka ovat tataarien maan alkuasukkaita, menettävät menettämistään\nalkuperäistä rumuuttaan tserkessiläisen veren vaikutuksesta.\nEurooppalaiset eivät enää ole gallialaisia, germaaneja, iberiläisiä\neivätkä allobrogeja; he ovat kaikki vaan eri lailla ulkomuodoltaan ja\nvielä enemmän tavoiltaan huonontuneita skyyttilaisia.\n\nTämän vuoksi vanhat erot rotujen välillä ja ilman ja maanlaadun\nerikoisluonne saattoivat selvemmin tuntuvaksi eri kansojen\nluonnonlaadun, ulkomuodon, tavat, luonteet, kuin mitä on laita meidän\naikoinamme jolloin Euroopan epävakaisuus ei salli yhdenkään\nluonnollisen syyn tehdä pysyvää vaikutustaan. Niinpä esim. metsiä\nkaadetaan, suot kuivataan, maata viljellään yhdenmukaisemmin, joskin\nhuonommin, joten ei edes ulkonaiseen maanlaatuun ja muotoon painu eri\nmaissa eri leimaa.\n\nSen, joka ottaa huomioon nämä näkökohdat, ei luullakseni tee mieli\nvarsin hätäisesti ivata Herodotosta, Ktesiasta ja Pliniusta siitä, että\nhe ovat kuvanneet eri maiden asukkaita alkuperäisin piirtein sekä\nniiden selvien erilaisuuksien valossa, joita me emme enää heissä\nhuomaa. Täytyisipä jälleen nähdä samat ihmiset, voidakseen heissä\nhuomata noiden kirjailijoiden esittämät piirteet; eikä mikään seikka\nolisi saanut heitä muuttaa, jotta he olisivat pysyneet samoina. Jos\nvoisimme asettaa havaintomme esineeksi yhdellä haavaa kaikki ihmiset,\njotka ovat eläneet, niin onko epäilemistäkään että huomaisimme eri\nvuosisatojen ihmisissä enemmän eroa kuin mitä nykyään huomaamme olevan\neri kansallisuuksien välillä?\n\nSamalla kun huomioiden tekeminen käy vaikeammaksi, niitä tehdään\nhuolimattomammin ja huonommin. Tämä on toinen syy huonoon\nmenestykseemme ihmiskunnan luonnonhistorian tutkimisessa. Se opetus,\njoka saadaan matkoista, liittyy siihen tarkoitusperään, joka on\naiheuttanut ne. Jos tämä tarkoitusperä on määrätyn filosofisen\njärjestelmän rakentaminen, ei matkustaja koskaan näe mitään muuta kuin\nsitä, mitä tahtoo nähdä. Jos tämä tarkoitus taas on edun saavuttaminen,\nse kokonaan valtaa matkustajan tarkkaavaisuuden. Kauppa ja taiteet,\njotka sekoittavat ja sulattavat yhteen eri kansoja, estävät myös\nihmisiä toisiaan tutkimasta. Kun he tietävät, mitä hyötyä heillä voi\nolla toisistaan, niin mitäpä muuta heidän enää tarvitsisi tietää!\n\nIhmiselle on hyödyllistä tuntea kaikki ne paikat, joissa voi elää,\njotta hän voisi valita sen paikan, missä voi mukavimmin elää. Jos kukin\ntulisi toimeen yksin, ei hänen tarvitsisi tuntea muuta maata kuin sen,\njoka voi häntä elättää. Villi-ihminen, joka ei tarvitse kenenkään apua\nja joka ei himoiten tavoittele mitään maailmassa, ei tunne eikä halua\ntuntea mitään muuta kuin omaa maatansa. Jos hänen toimeentullakseen on\npakko laajentaa toiminta-alaansa, niin hän pakenee ihmisten asumia\nseutuja; hän pyrkii ainoastaan tekemisiin eläinten kanssa ja tarvitsee\nainoastaan niitä ravinnokseen. Mutta meidän kaikkien, joille\nyhteiskuntaelämä on välttämätön ja jotka emme enää voi olla tuhoamatta\nkanssa-ihmisiämme, on perin tärkeätä käydä niissä maissa, joissa\nihmisiä asuu tiheimmässä. Sen vuoksi kaikki rientävät Roomaan,\nPariisiin, Lontooseen. Suurissa pääkaupungeissa ihmisveren hinta on\naina halvin. Täten opitaan tuntemaan ainoastaan suuret kansat, ja nämä\novat aina kaikki toistensa kaltaisia.\n\nMutta onhan meillä oppineita, sanonee joku, jotka matkustavat oppiansa\nkartuttaakseen; -- tämä on kuitenkin erehdys. Oppineetkin, kuten kaikki\nmuut, matkustavat edun vuoksi. Platon ja Pythagoraan kaltaisia miehiä\nei enää ole, tai jos sellaisia on, he asuvat hyvin kaukana meistä.\nMeidän oppineet matkustavat yksinomaan hallituksen käskystä. Heidät\nlähetetään kiireisesti matkaan, maksetaan heidän matkakulunkinsa ja\nannetaan heille palkkio siitä, että menevät ottamaan selkoa jostakin\nesineestä, joka varmaankaan ei ole moraalista laatua. He ovat velkapäät\nuhraamaan kaiken aikansa tälle yhdelle tutkimusesineelle, sillä he ovat\nliian rehellisiä kantamaan palkkiota sitä ansaitsematta. Jos jossakin\nmaassa jotkut uteliaat henkilöt matkustavat omalla kustannuksellaan, ei\ntämä koskaan tapahdu siinä tarkoituksessa, että tutkisivat ihmisiä,\nvaan siinä, että päinvastoin heille näyttäisivät mitä itse tietävät.\nHeidän silmämääränään ei ole tietojen kartuttaminen, vaan koreileminen\nomilla tiedoilla. Mitenkä he matkoillaan oppisivatkaan ravistamaan\nitsestään yleisen mielipiteen taakkaa. Matkustavathan he ainoastaan\npalvellakseen tuota mielipidettä.\n\nOn suuri ero, matkustaako nähdäkseen maita vai kansoja. Edellinen on\naina uteliaiden silmämääränä, jälkimäinen on heille pelkkä sivuseikka.\nFilosofin tulee menetellä päinvastoin. Lapsi havaitsee olioita, se kun\nei vielä kykene ihmisistä havaintoja tekemään. Miehen tulee alkaa\nvertaistensa havaitsemisesta; sitten hän havaitsee olioita, jos hänellä\nsiihen on aikaa.\n\nOn siis järjetöntä arvella matkoja hyödyttömiksi sentähden, että\nyleensä matkustetaan nurinkurisesti. Mutta vaikka tunnustetaankin\nmatkojen hyöty, seuraako siitä, että ne kaikille ovat hyödyllisiä? Ei\nsuinkaan. Päinvastoin niistä on aniharvoille hyötyä. Niistä on hyötyä\nainoastaan niille ihmisille, jotka ovat niin lujaluontoiset, että\nkuuntelevat harhaan vieviä opetuksia niistä itse viehättymättä ja että\nnäkevät paheen esimerkkiä, antamatta sen heitä viekotella. Matkat ovat\nomansa kehittämään luonnetta sen huippuun ja saattavat ihmisen\nlopullisesti hyväksi tai pahaksi. Se joka on palannut laajalta matkalta\nmaailmalta, on palatessaan sellainen, kuin hän on oleva koko ikänsä;\ntuollaisilta matkoilta palaa enemmän pahoja kuin hyviä, kun näet niille\nlähtee enemmän sellaisia, jotka ovat taipuvammat pahaan kuin hyvään.\nNuoret miehet, jotka ovat saaneet huonon kasvatuksen ja ohjauksen,\nomaksuvat matkoillaan niiden kansojen kaikki paheet, joiden parissa\novat eläneet, eivätkä omaksu ainoatakaan heidän hyveistään, jotka\nilmenevät noiden paheiden rinnalla. Mutta ne, joilla on hyvä\nsynnynnäinen luonnonlaatu, ne, joiden luonnetta on hyvin viljelty ja\njoiden todellinen tarkoitus matkallaan on oppiminen ja kehittyminen,\npalaavat kaikki parempina ja viisaampina kuin mitä olivat matkalle\nlähtiessään. Täten on minun Émileni matkustava; täten myös oli\nmatkustanut se nuori mies, joka oli paremman vuosisadan arvoinen, jonka\navuja Eurooppa ihmetellen ihaili, joka kukoistavassa iässä kuoli maansa\npuolesta, joka kuitenkin olisi ansainnut jäädä eloon ja jonka hautaa\nkaunistivat yksistään hänen hyveensä, jääden odottamaan sitä kunniaa,\nettä vieras sille sirottaisi kukkia.[186]\n\nKaikki, mikä järjellisesti tehdään, on tehtävä sääntöjen mukaisesti.\nNiinpä ne matkat, jotka tarkoittavat kasvatuksen täydentämistä, ovat\nnekin säännöllisesti järjestettävät. Ken matkustaa ainoastaan\nmatkustaakseen, samoilee ja harhailee päämäärättä. Ken matkustaa\noppiakseen, tavoittelee hänkin liian epämääräistä maalia: se\nopinhankkiminen, jolla ei ole varmaa päämäärää, ei hyödytä mitään. Minä\ntahtoisin antaa matkalle aikovalle nuorelle miehelle selvän\noppimistehtävän, ja jos tämä tehtävä hyvin valittaisiin, se saattaisi\nkasvatuksen laadun varmemmaksi. Tämä kaikki johtuu vaan siitä\nmetodista, jota olen koettanut noudattaa.\n\nKun siis Émile on oppinut tuntemaan aineelliset suhteensa muihin\nolentoihin ja moraaliset suhteensa muihin ihmisiin, tulee hänen vielä\nottaa selville. Mitkä ovat hänen yhteiskunnalliset suhteensa\nkansalaisiinsa. Tätä varten hänen ensin tulee tutkia hallituksen\nluonnetta yleensä, sitten hallituksen eri muotoja ja sitten sitä\nerityistä hallitusmuotoa, joka on vallalla hänen synnyinmaassaan, jotta\nhän tietäisi, voiko hän siinä elää. Sillä oikeuden nojalla, jota ei\nmikään voi kumota, on jokaisen ihmisen vallassa, hänen tultuaan\ntäysi-ikäiseksi ja omaksi valtiaakseen, myöskin luopua siitä\nsopimuksesta, joka liittää hänet erityiseen yhteiskuntalaitokseen,\nnimittäin muuttamalla pois siitä maasta, jossa tuo laitos on voimassa.\nAinoastaan siitä, että hän järkevyyden iän saavutettuaan vielä asuu\nisänmaassaan, saattaa päättää että hän itsekseen hyväksyy esi-isiensä\ntekemän sopimuksen. Hän nimittäin saa oikeuden luopua isänmaastaan\nkuten myös isänsä perinnöstä. Koska syntymäseutukin on luonnon antama\nlahja, hän saattaa tästäkin hänen osakseen tulleesta lahjasta luopua.\nAnkaran oikeuden nojalla jokainen ihminen on omalla vastuullaan vapaa,\noli hänen syntymäseutunsa missä tahansa, ellei hän vapaaehtoisesti\nalistu lakien alaiseksi, saavuttaakseen oikeuden nauttia niiden\nsuojelusta.\n\nOlen siis sanova Émilelle jotenkin näin: \"Tähän asti sinä olet elänyt\nminun ohjauksessani, sinä kun et ole kyennyt itse itseäsi ohjaamaan.\nMutta nyt sinä lähestyt sitä ikää, jolloin lait myöntävät sinulle\noikeuden vapaasti käyttää omaisuuttasi, täten saattaen sinut oman\npersoonasi valtiaaksi. Nyt tulet olemaan yksin yhteiskunnassa, ollen\nriippuvainen kaikesta, jopa perinnöstäsikin. Olet aikeissa naida. Tämä\non hyvin kiitettävä aie, onpa se eräs miehen velvollisuuksia. Mutta\nennenkuin astut aviosäätyyn, tulee sinun tietää mikä mies sinä tahdot\nolla, mitä aiot elämässäsi harrastaa ja mihin toimenpiteisiin aiot\nryhtyä tehdäksesi varmaksi toimeentulon niin hyvin itsellesi kuin\nperheellesi. Sillä vaikka näiden harrastustemme ei pidä olla\npäähuolinamme, ei niitä silti saa laiminlyödä. Tahdotko tulla\nriippuvaiseksi ihmisistä, nimittäin tuohon tilaan, jota halveksit?\nTahdotko vahvistaa taloudellisen tilasi sekä asemasi yhteiskunnallisten\nsuhteiden avulla, jotka alati saattavat sinut toisten tahdosta\nriippuvaksi ja jotka pakottavat sinut, vapautuaksesi veijarien\nvallasta, itsesi rupeamaan veijariksi?\"\n\nSitten selvitän hänelle kaikki mahdolliset keinot kartuttaa\nomaisuuttaan, joko kaupan, valtion virkojen tai pankkiliikkeen alalla.\nOlen lisäksi osottava hänelle, että jokaiseen näistä aloista liittyy\nvaaroja ja että jokainen niistä saattaa hänet epävarmaan ja\nriippuvaiseen asemaan ja pakottaa hänet järjestämään tapansa, tunteensa\nja käytöksensä toisten ihmisten ennakkoluulojen mukaan.\n\n\"On olemassa\", sanon hänelle vielä, \"toinen keino käyttää aikaansa ja\npersoonaansa, nimittäin astua sotapalvelukseen, joka tapahtuu siten,\nettä värväytyy vähäisestä palkasta ammattiin, jonka tehtävänä on lähteä\ntappamaan henkilöitä, jotka eivät ole tehneet meille mitään pahaa. Tätä\nammattia ihmiset pitävät suuressa arvossa ja he kunnioittavat suuresti\nniitä henkilöitä, jotka eivät muuhun ammattiin kykene. Lisäksi tämä\nammatti, kaukana siitä, että vapauttaisi sinut muita apukeinoja\nkäyttämästä, päinvastoin saattaa ne sinulle kahta välttämättömämmiksi;\nsillä tämän säädyn kunnia vaatii, että saatetaan vararikkoon ne, jotka\nsiihen astuvat. Tosin eivät kaikki joudu vararikkoon. Näyttääpä\npäinvastoin tulevan vallan huomaamatta muodiksi, että sotilassäädyssä\nrikastutaan, kuten muissakin säädyissä. Mutta jos rupeaisin sinulle\nselittämään, miten ne menettelevät, jotka tässä suhteessa onnistuvat,\nepäilen, että sinua haluttaisi noudattaa heidän esimerkkiään.\"\n\n\"Olet vielä saavuttava sen kokemuksen, ettei tässä ammatissa vaadita\nrohkeutta ja urhoollisuutta muussa kuin korkeintaan naisten\nvalloittamisessa, vaan että päinvastoin kaikkein matelevin,\nhalpamielisin ja orjamaisin aina saavuttaa enimmin kunniaa. Ja jos\nkaikesta huolimatta päätät hyvin täyttää tämän ammatin, niin sinua\nhalveksitaan, vihataan, sinut ehkä karkotetaankin, ainakin tulet\ntaantumaan virka-asteillasi ja toverisi karkaavat sinusta edelle, jos\nsinä näet olet täyttänyt vaivalloista tehtävääsi ampumahaudoissa kun he\nsitävastoin huolellisesti ovat hoitaneet pukeumistaan.\"\n\nOn runsaasti aihetta epäillä, etteivät mitkään näistä ammateista tule\nmiellyttämään Émileä. \"Kuinka!\" on hän sanova minulle, \"olenko minä\nehkä unhottanut lapsuudenleikkini? Olenko menettänyt vahvat\nkäsivarteni? Ovatko voimani tyhjentyneet? Enkö enää osaa tehdä työtä?\nMitä minä huolin kaikista teidän kauneista viroistanne ja kaikista\nihmisten nurinkurisista mielipiteistä? Minä en tunne muuta kunniaa kuin\nhyväntekevänä ja oikeamielisenä oleminen; minä en tunne muuta onnea\nkuin elää riippumattomana sen kanssa, jota rakastaa, hankkien itselleen\njoka päivä työllään ruokahalua ja terveyttä. Nuo pulmalliset arvelut,\njoista minulle puhuitte, eivät minua ollenkaan huolestuta. Ainoa\nomaisuuteni on oleva pieni maakartano, jossakin maailman syrjäisessä\nsopessa. Olen elävä vaikka kuinka kitsaasti saadakseni sen tuotteet\nkannattamaan, ja sitten olen elävä vapaana huolista. Kunhan minulla\nvaan on Sophie ja viljelysmaani, olen oleva rikas.\"\n\n\"Aivan oikein, ystäväni, viisaalle miehelle riittää, jotta hän voisi\nolla onnellinen, että hänellä on vaimo ja viljelysmaata. Mutta nämä\naarteet, vaikka ovatkin vaatimatonta laatua, eivät ole niin yleisiä\nkuin näyt luulevan. Tosin se niistä, joka on harvinaisempi, on sinulle\nlöydetty; puhukaamme toisesta.\"\n\n\"Haluat siis omaa viljelysmaata, rakas Émile! Miltä seuduin olet\naikonut sen itsellesi valita? Missä maapallon sopukassa voitkaan sanoa:\nTässä olen oma herrani ja sen maapalstan herra, joka on minulle\nkuuluva. On tunnettua, missä seuduin on helppo rikastua, mutta kuka\ntietää, missä voi elää ilman rikkauksia? Kuka tietää missä voi elää\nriippumattomana ja vapaana, ilman että tarvitsee tehdä kellekään pahaa\nja pelätä, että muut meille pahaa tekisivät? Luuletko että se maa,\njossa sopii alati pysyä rehellisenä miehenä, on niin helposti\nlöydettävissä? Jos yleensä on olemassa jotakin laillisesti\noikeutettua ja varmaa keinoa tulla toimeen ilman juonia, vastuksia ja\nriippuvaisuutta, niin epäilemättä tämä keino on eläminen omien kätten\ntyöllä, viljelemällä omaa maatansa. Mutta missä on se valtakunta, jossa\nvoisi sanoa: Se maa, jota perkaan, on minun omani? Ennenkuin valitset\nitsellesi tällaisen maapalstan, niin hanki itsellesi varmuutta siitä,\nettä siinä asuen löydät sitä lepoa ja rauhaa, jota etsit. Sinulla näet\non pelättävänä, että väkivaltaisen ankara hallitus, vainoava\nuskonnonmuoto tai turmeltuneet tavat tulevat sinua sinne häiritsemään.\nAsetu turviin ylenmääräisiltä veroilta, jotka nielisivät vaivojesi\nhedelmät, ja loppumattomilta käräjäjutuilta, jotka kuluttaisivat\nvarasi. Menettele niin, ettei sinun, noudattaessasi oikeutta,\ntarvitsisi liehakoida ylhäisten virkamiesten, näiden sijaisten,\ntuomarien, pappien ja mahtavien naapurien, sanalla sanoen kaikenlaisten\nveijarien edessä, jotka aina ovat valmiit sinua kiusaamaan, ellet tee\nheille mieliksi. Koeta ennen kaikkea turvata itsesi ylhäisten ja\nrikkaiden vainolta; ajattele, että heidän alueensa joka taholla voivat\nkoskea rajoineen Nabotin viinimäkeen. Jos onnettomuutesi säätää, että\njoku ylhäinen valtion virkamies ostaa tai rakennuttaa talon lähellä\nsinun majaasi, niin voitko olla varma siitä, ettei hän jollakin\nverukkeella ole anastava perintöäsi laajentaakseen aluettaan tai ettet\nehkä jo huomispäivänä näe koko maapalstaasi anastettavan leveän\nmaantien rakentamista varten? Jos sinun onnistuu säilyttää niin paljon\nvaikutusvaltaa, että vältät kaikki nämä vastukset ja ikävyydet, tulee\nsinun myös osata säilyttää rikkautesi; niiden säilyttäminen ei suinkaan\nole mikään helpompi asia. Varallisuus ja vaikutusvalta tukevat kumpikin\ntoistansa; toinen pysyy aina ainoastaan vaivoin yllä ilman toista.\"\n\n\"Minulla on suurempi kokemus kuin sinulla, rakas Émile, ja näen siis\nparemmin mitä vaikeuksia yhtyy tuumasi toteuttamiseen. Se on siitä\nhuolimatta kaunis ja kunniallinen, ja sen täyttyminen todella saattaisi\nsinut onnelliseksi; koettakaamme siis toteuttaa se. Minulla on muuan\nehdotus. Käyttäkäämme ne kaksi vuotta, joiden kuluttua vasta aiot\npalata kotiin, valitaksemme jostakin Euroopasta turvapaikan, missä sinä\nvoisit elää onnellisena perheesi kanssa; turvissa kaikilta niiltä\nvaaroilta, joista olen puhunut. Jos tässä onnistumme, sinä olet\nlöytänyt todellisen onnen, jota muut turhaan etsivät, etkä sinä ole\nkatuva uhraamaasi aikaa. Ellemme onnistu, olet ainakin vapautunut\nharhaluulosta, ja olet alistuva kantamaan välttämätöntä onnettomuutta\nja olet taipuva välttämättömyyden lakiin.\"\n\nEn tiedä älyävätkö kaikki lukijani kuinka pitkälle tämä näin\nsuunnittelemamme yritys on meidät vievä. Tiedän ainakin varmaan, että,\nellei Émile palatessaan tässä tarkoituksessa alotetuilta ja\nsuoritetuilta matkoilta, ole perehtynyt kaikkiin kysymyksiin, jotka\nkoskevat hallitusta, yleisiä tapoja ja kaikenlaisia valtiollisia\nperiaatteita, niin täytyy häneltä suuressa määrin puuttua älyä ja\nminulta arvostelukykyä.\n\nValtio-oikeus on vasta luotava, ja pelätä täytyy, ettei sitä koskaan\ntulla luomaan. Grotius, kaikkein tällä alalla työskentelevien\noppineiden mestari, on hänkin vaan lapsi, ja mikä pahempi on,\nepäluotettava lapsi. Kun kuulen Grotiusta ylistettävän pilviin asti ja\nHobbes'ia peitettävän parjauksilla, huomaan kuinka vähän järkevyyttä on\nnäiden kahden tekijän lukijoilla. Itse teossa näet heidän periaatteensa\novat samanlaiset, ainoastaan heidän esitysmuotonsa on erilainen.\nMyöskin kummankin metodi on erilainen. Hobbes nojaa sofismeihin ja\nGrotius runoilijoihin. Kaikessa muussa he ovat toistensa kaltaiset.\n\nAinoa meidän ajan miehistä, joka olisi kyennyt luomaan tätä suurta ja\nhyödytöntä tiedettä, olisi ollut kuuluisa Montesquieu. Mutta hän ei\npitänyt silmämääränään käsitellä valtiollisen oikeuden periaatteita;\nhän tyytyi käsittelemään jo voimassa olevien hallitusten säätöistä\noikeutta; eikä mikään maailmassa ole erilaisempaa kuin nämä kaksi\ntutkimusalaa.\n\nMutta sen, joka tahtoo tervejärkisesti arvostella hallitusmuotoja\nsellaisina kuin ne todellisuudessa esiintyvät, tulee yhdistää nuo\nmolemmat tutkimuslajit. Täytyy näet tietää miten jonkun seikan pitäisi\nolla, jotta voisi hyvin arvostella millainen se on. Suurin vaikeus, jos\ntahtoo valaista näitä tärkeitä kysymyksiä ja innostaa yksityishenkilöä\nniitä pohtimaan on siinä, voiko vastata näihin kahteen kysymykseen:\n\"Missä määrin ne minua liikuttavat?\" ja \"mitä minä voin tehdä niitä\nratkaistakseni?\" Olen saattanut Émilen kykeneväksi vastaamaan\nmolempiin.\n\nToinen vaikeus johtuu lapsuuden ennakkoluuloista, niistä\nmielipiteistä, joita nuoriin on istutettu ja ennen kaikkea tekijäin\npuolueellisuudesta, jotka aina puhuvat totuudesta, josta itse teossa\neivät ollenkaan välitä, vaan jotka yksinomaan ajattelevat omaa etuaan,\nmistä taas eivät ollenkaan puhu! Koska nyt kansa ei jakele yliopiston\nopettajanpaikkoja, ei eläkkeitä eikä akatemian jäsenyyttä, niin tästä\nsaattaa päättää missä määrin noiden paikkojen ja etujen saajat\npuolustavat ja perustelevat kansan oikeuksia! Minä olen menetellyt\nniin, ettei tämä vaikeus ollenkaan ilmaannu Émilelle. Tuskin hän\ntietää, mitä hallitusmuoto merkitsee. Ainoa, mikä hänelle tässä\nsuhteessa on tärkeä, on löytää paras hallitusmuoto. Hän ei ollenkaan\najattele kirjojen kirjoittamista. Ja jos hän joskus tulee\nkirjoittaneeksi kirjan, ei se tapahdu siinä tarkoituksessa, että hän\nliehakoitsisi maan mahtavien edessä, vaan että saisi inhimillisyyden\noikeudet tunnustetuiksi.\n\nOn jäljellä vielä kolmas vaikeus, joka onkin vaan näennäinen eikä\nvaikea syrjäyttää ja jota en tahdo poistaa enkä edes esittää: Minulle\nriittää, ettei se lamauta intoani; olen näet varma siitä, että\ntämänkaltaisissa tutkisteluissa älynlahjat ovat vähemmän tärkeät kuin\nrakkaus oikeuteen ja tosi kunnioitus totuutta kohtaan. Jos siis\nhallitusmuotoja koskevia kysymyksiä voi tasapuolisesti käsitellä, niin\non mielestäni siihen nyt tarjoutunut tilaisuutta, jos koskaan.\n\nEnnenkuin rupeaa asioita punnitsemaan, tulee muodostaa itselleen\nsäännöt punniskelutavalleen. Tulee muodostaa itselleen mittakaava,\njonka nojalla punnitsee havaintojaan. Meidän valtio-oikeudelliset\nperiaatteemme tarjoavat sellaisen mittakaavan. Ja havaintojemme esineet\novat kunkin maan valtiolliset lait.\n\nAlkeemme tulevat olemaan selvät, yksinkertaiset ja ammennetut itse\nolioiden luonnosta. Meidän pohdittavaksemme on tarjoutuva kysymyksiä,\njoita emme hyväksy periaatteiksi, ennenkuin ne ovat saavuttaneet\nriittävästi pätevän ratkaisun.\n\nKun esim. siirrymme tarkastamaan luonnontilaa, tutkimme syntyvätkö\nihmiset orjina vai vapaina, riippuvaisina vai riippumattomina;\nyhtyvätkö he toisiinsa vapaaehtoisesti vai pakosta ja saattaako se\nvalta, joka heidät toisiinsa liittää, muodostaa pysyvän oikeuden, jonka\nnojalla tämä aikaisemmin vaikuttanut valta on velvoittava silloinkin,\nkun jo toinen valta sen on syrjäyttänyt siten, että Nimrodin ajoista\nalkaen, joka, kuten sanotaan oli ensimäinen kuningas, joka pani\nvaltansa alaiseksi muita kansoja, jokaisen vallan, mikä on kukistanut\nNimrodin vallan, tulisi käydä oikeudettomasta ja väkivaltaisesta, ja\nettei siis olisi muita laillisia kuninkaita kuin Nimrodin jälkeläiset\ntai oikeudenperijät. Vai pitääkö olla se vakaumus, että kun tuo\nensimäinen valta on lakannut vaikuttamasta, sitä seurannut valta\nvuorostaan on velvottava, kukistaen edellisen pätevyyden, niin että\nsitä tarvitsee todella ainoastaan mikäli on pakko ja että siitä on\nvapaa, niin pian kuin kykenee sitä vastustamaan. Tämä oikeus ei\nmielestäni juuri lisäisi vallan arvoa eikä olisi muuta kuin\nsanaleikkiä.\n\nTulemme tutkimaan, eikö voi sanoa, että jokainen tauti on Jumalan\naiheuttama, ja onko siis rikos turvautua lääkäriin.\n\nTutkimme vielä velvottaako omatunto antamaan kukkaron rosvolle, joka\nvaatii sitä meiltä maantiellä silloinkin, kun voisimme sen häneltä\nsalata. Onhan näet se pistooli, jonka hän ojentaa meitä kohti, valta\nsekin.\n\nTutkimme vielä tietääkö tuo tässä kohdin käytetty sana valta laillista\nvaltaa ja onko se siis niiden lakien alainen, jotka ovat sen\nsynnyttäneet.\n\nOlettakaamme, että hylkäämme tämän vallanoikeuden ja että katsomme\nluonnonoikeutta tai isänauktoriteettia yhteiskunnan alkuperukseksi,\nniin olemme punnitsevat tämän auktoriteetin pätevyyttä, missä määrin se\nperustuu luontoon, ja onko sillä muuta perustusta kuin lapsen hyöty,\nsen heikkous ja se rakkaus, jota isä tuntee sitä kohtaan. Tarkastamme,\neikö lapsi, kun sen heikkoudentila on ohi ja sen järki on varttunut,\nole ainoa luonnollinen tuomari ratkaisemaan, mikä sopii sen\nmenestymiselle, eikö se sanalla sanoen silloin ole oma herransa ja\nriippumaton jokaisesta muusta ihmisestä, isästäänkin; onhan vielä\nvarmempaa, että poika rakastaa itseään kuin että isä rakastaa\npoikaansa.\n\nTutkistelemme onko lasten velvollisuus isän kuoltua totella vanhinta\njoukossaan tai jotakin toista henkilöä, joka ei ole heihin kiintynyt\nisän tavoin, ja onko sukupolvesta sukupolveen aina oleva vaan yksi\nainoa päämies, jota koko perheen tulee totella. Tässä tapauksessa\ntulisi ottaa selville, miten auktoriteetti koskaan voisi jakautua ja\nmillä oikeudella koko maailmassa on useampia kuin yksi hallitsija, joka\nhallitsisi ihmissukua.\n\nJos oletamme että ihmiset ovat liittyneet kansoiksi vapaan valinnan\nnojalla, niin tulee meidän erottaa oikeus tosiseikoista; ja jos nyt\nihmiset täten ovat alistuneet veljiensä, setiensä ja sukulaistensa\ntahtoon, ilman pakkoa, vallan vapaasta tahdosta, niin tarjoutuu se\nkysymys, eikö tällainen ihmisten yhteys aina ole luettava vapaaseen ja\nvapaaehtoiseen yhteiskuntaliittoon kuuluvaksi.\n\nSitten siirrymme orjuuden oikeuksiin ja tutkimme voiko ihminen lain\nmukaisesti myydä itsensä toiselle, vallan rajoituksitta, välipuheetta\nja minkäänlaisitta ehdoitta, s.o. voiko hän luopua omasta\npersoonastaan, elämästään, järjestään, _minästään_, kaikesta toiminnan\nsiveellisyydestä, voiko hän sanalla sanoen lakata olemasta ennen\nkuolemaansa, huolimatta luonnostaan, joka välittömästi velvottaa häntä\nitsesäilytykseen, ja huolimatta hänen omastatunnostaan ja järjestään,\njotka määräävät, mitä hänen tulee tehdä ja mistä hänen tulee\npidättäytyä.\n\nJos taas orjuudessa on jotakin välipuhetta, jotakin rajoitusta\nolemassa, punnitsemme eikö orjaksi antautuminen tässä tapauksessa muutu\ntodelliseksi sopimukseksi, jonka mukaan kummallakaan sopimuksen\ntekijällä ei ole esimiestä,[187] joten kumpikin on oma tuomarinsa\nsopimuksen ehtoihin nähden, ollen siis kumpikin vapaat rikkomaan tuon\nsopimuksen, niin pian kuin katsoo oikeuksiaan loukatuksi.\n\nJos ei orja siis rajoituksetta voi antautua herransa vallan alaiseksi,\nniin miten kansa rajoituksetta voi alistua hallitsijansa valtaan? Ja\njos orjalla on oikeus tuomita, noudattaako isäntä sopimuksen ehtoja,\nniin kuinka ei kansalla olisi oikeutta arvostella, noudattaako\nhallitsija sopimuksen ehtoja?\n\nKoska meidän näin on pakko palata lähtökohtaamme ja tarkastaa sitä\nmerkitystä, joka on ryhmäsanalla \"kansa\", niin tarkastamme, eikö kansan\nmuodostuminen edellytä sopimusta, ainakin äänetöntä, ja aikaisempaa\nkuin se sopimus, jota me oletamme.\n\nKoska kansa, jo ennenkuin se valitsee itselleen kuninkaan, on kansa,\nniin mikä sen olisi kansaksi tehnyt muu kuin yhteiskuntasopimus? Tämä\non siis kaiken yhteiskuntaelämän perusta ja tämän toimenpiteen\nluonnosta on etsittävä sen muodostaman yhteiskunnan olennaiset muodot.\nTutkimme mikä on tämän sopimuksen sisällys ja eikö sitä voisi\nmääritellä jotenkin tähän tapaan: _Jokainen meistä asettaa\nomaisuutensa, persoonansa, henkensä ja kaiken valtansa riippuvaksi\nyhteistahdon ylimmästä ohjauksesta ja me pidämme kaikki jokaista tämän\nyhteyden jäsentä kokonaisuuden erottamattomana osana_.\n\nEdellytettyämme tätä, tahdomme, määritelläksemme niitä käsitteitä,\njoita tarvitsemme, huomauttaa, että tämä yhtymis-toimenpide kunkin\nsopimuksentekijän sijaan asettaa moraalisen ryhmä-elimistön, jonka\nmuodostavat yhtä monet jäsenet kuin tuolla kokonaisryhmällä on ääniä.\nTätä yhteisolentoa sanotaan tavallisesti valtakunnaksi, ja sen jäsenet\nsanovat sitä _valtioksi_, kun se on passiivinen eli vaikutuksenalainen,\n_esivallaksi_, kun se on aktiivinen eli toimiva ja _vallaksi_, kun sitä\nverrataan muihin. Mitä itse jäseniin tulee, he saavat ryhmänä nimen\n_kansa_, yksityisinä jäseninä nimen _kansalaiset_, ollen yhteiskunnan\njäseniä tai ylimmän vallan jakajia, ja nimen _alamaiset_, ollen\nriippuvaisia tästä ylimmästä vallasta.\n\nTeemme sen huomion, että tämä yhteiskuntayhteydeksi liittyminen\nkäsittää molemminpuolisen sopimuksen valtion ja sen jäsenten välillä,\nja että jokainen yksilö, ikäänkuin tehden sopimuksen itsensä kanssa, on\nkaksinkertaisen sitoumuksen alainen, nimittäin esivallan jäsenenä\nyksityisjäseniä kohtaan ja valtion jäsenenä hallitsijaa kohtaan.\n\nPanemme vielä merkille, että koska ei kukaan ole velvollinen täyttämään\nsopimuksia, jotka on tehnyt yksinomaan itsensä kanssa, julkinen päätös\njoka voi velvottaa kaikkia alamaisia olemaan kuuliaisia esivallalle, ei\nvoi koskaan saattaa valtiota velvotetuksi itseään kohtaan, kun näet on\nhuomioon ottaminen kummankin sopimuksentekijän eri suhteet. Tästä\nnäkee, ettei ole eikä voi olla muuta varsinaista perustuslakia kuin\nyhteiskuntasopimus. Tämä ei kuitenkaan tiedä sitä, ettei valtakunta\nerityisissä suhteissa voisi tehdä sopimuksia muiden valtakuntien\nkanssa; sillä ulkomaihin nähden valtakunta silloin on pelkkä yksilö.\n\nKoska ei kummallakaan sopimuksen tekijällä, nimittäin ei valtiolla eikä\nsen jäsenillä, ole ketään ylintä riidanratkaisijaa, tutkimme, onko\nheistä kumpikin oikeutettu rikkomaan sopimuksen, milloin vaan haluaa,\ns.o. puolestaan siitä luopumaan, niin pian kuin hän luulee oikeuksiaan\nloukatun.\n\nValaistaksemme tätä kysymystä huomautamme, että esivalta\nyhteiskuntasopimuksen mukaan voi toimia ainoastaan yhteis- ja\nyleistahdon mukaisesti, joten sen toimet eivät myöskään saa kohdistua\nmuuhun kuin yleisiin ja yhteisiin tarkoitusperiin; tästä seuraa ettei\nesivalta voi loukata yksityiskansalaisen oikeuksia, loukkaamatta\nkaikkien oikeuksia, mikä on mahdotonta, se kun silloin tahtoisi\nvahingottaa itseään. Sentähden yhteiskuntasopimus ei koskaan tarvitse\nmuita takeita kuin yleisvaltaa; oikeuksien loukkaaminen ei koskaan voi\nlähteä muista kuin yksityiskansalaisista; eivätkä nämä siltä ole vapaat\nsitoumuksestaan, vaan heitä päinvastoin rangaistaan siitä, että ovat\nsen rikkoneet.\n\nVoidaksemme hyvin ratkaista kaikki tämäntapaiset kysymykset meidän\ntulee aina muistaa, että yhteiskuntasopimus on yksityistä ja ominaista\nlaatua, koska näet kansa vaan tekee sopimuksen itsensä kanssa, s.o.\nkansa ryhmänä ja esivaltana, yksityisjäsenten eli alamaisten kanssa.\nTämä suhde aiheuttaa koko keinotekoisen valtiollisen toiminnan ja on\nyksin omansa saattamaan laillisiksi, järkeviksi ja vaarattomiksi\nsitoumuksia, jotka muuten olisivat järjettömiä, tyrannillisia ja mitä\nsuurimpien väärinkäytösten alaisia.\n\nKoska yksityiset kansalaiset ovat alamaisia ainoastaan esivallalle ja\nkoska esivallan mahti ei ole muuta kuin yleistahto, niin käsitämme\nmiten kukin ihminen totellessaan esivaltaa itse teossa tottelee itseään\nja miten yhteiskuntasopimuksen turvissa elävät ihmiset ovat vapaammat\nkuin luonnontilassa elävät.\n\nSittenkuin olemme itse ihmisiin nähden verranneet toisiinsa\nluonnontilan vapautta ja yhteiskunnallista vapautta, niin vertaamme\nomaisuuteen nähden omistusoikeutta esivaltiuteen ja yksityisomaisuutta\nvaltion omaisuuteen. Jos esivallan auktoriteetti perustuu\nomistusoikeuteen, niin tulee esivallan kaikkein enimmin kunnioittaa\njuuri tätä oikeutta. Sen tulee sille olla loukkaamaton ja pyhä, niin\nkauan kuin se pysyy yksityisenä ja yksilöllisenä oikeutena; niin pian\nkuin se on katsottava yhteiseksi kaikille kansalaisille, se on\nyleistahdon alainen, ja tämä tahto saattaa kumota sen. Täten siis\nesivallalla ei ole mitään oikeutta koskea yksityisen eikä useampien\nomaisuuteen; mutta se saattaa lainmukaisesti anastaa kaikkien\nomaisuuden, kuten esim. tehtiin Spartassa Lykurgoksen aikana.\nSitävastoin Solonin toimeenpanema velkojen vapautus oli laiton teko.\n\nKoska ei mikään muu velvota alamaisia kuin yleistahto, otamme selville\nmiten tämä tahto ilmenee, mistä merkeistä se varmasti tunnetaan, mitä\nlaki merkitsee ja mitkä ovat lain olennaiset tunnusmerkit. Tämä kysymys\non vallan uusi: lain määritys on vielä tekemättä.\n\nSinä hetkenä, kun kansa rupeaa yksityisinä tarkastamaan yhtä tai\nuseampia jäseniään, se hajaantuu. Kokonaisuuden ja osan välille\nmuodostuu suhde, joka jakaa sen kahteen eri olentoon, joista toinen on\ntuo osa ja toinen tuota osaa vailla oleva kokonaisuus. Mutta jotakin\nosaa vailla oleva kokonaisuus ei ole mikään kokonaisuus; niin kauan\nkuin tällainen suhde vallitsee, ei siis enää ole kokonaisuutta, vaan\nkaksi epäsuhtaista osaa. Kun päinvastoin koko kansa tekee päätöksiä\nkoko kansan suhteen, se pitää silmällä ainoastaan itseään. Ja se suhde,\njoka silloin syntyy on kokonaisuuden suhde kokonaisuuteen, toiselta\nnäkökannalta katsottuna ja ilman että kokonaisuus jakautuu. Silloin on\nse esine, jonka suhteen tehdään päätös, yleinen, ja päätöksen tehnyt\ntahto on niinikään yleinen. Tarkastamme onko olemassa muunlaista\npäätöksen tekoa, jota voisi sanoa laiksi.\n\nJollei esivalta voi puhua muun kuin lakien muodossa ja jos lailla ei\nkoskaan voi olla muuta kuin yleinen esine, joka suhtautuu\nsamanarvoisesti jokaiseen valtion jäseneen, seuraa tästä, ettei\nesivallalla koskaan ole valtaa tehdä minkäänlaisia päätöksiä\nyksityisasioista. Mutta koska kuitenkin on tärkeätä valtion\nsäilymiselle, että yksityisasiainkin suhteen tehdään päätöksiä,\ntutkimme miten tämä voi käydä päinsä.\n\nEsivallan teot voivat olla ainoastaan yleistahdon, lakien ilmauksia.\nMutta tämän lisäksi tarvitaan vielä ratkaisevia toimenpiteitä, vallan\ntai hallinnon toimenpiteitä näiden samojen lakien täytäntöönpanoa\nvarten, ja nämä toimenpiteet kohdistuvat aina yksityisasioihin. Niinpä\nse toimenpide, jonka muodossa esivalta määrää, että on valittava joku\npäämies tai johtaja, on laki, ja se toimenpide, jonka avulla tämä\npäämies lakia täyttämällä valitaan, on pelkkä hallinnollinen\ntoimenpide.\n\nTässä ilmenee siis vielä kolmas näkökanta, jonka mukaan voi katsoa\nyhteydeksi ryhmittyneen kansan syntyneen: nimittäin kansa virkamiehinä,\neli niiden lakien toimeenpanijoina, jotka se esivaltana on\nsäätänyt.[188]\n\nTutkimme voiko kansa luopua esivaltaoikeudestaan, myöntääkseen sen\nyhdelle tai useammalle ihmiselle. Sillä koska vaalitoiminta ei ole laki\nja koska kansa sitä harjottaessaan ei ole esivaltana, ei saata\nkäsittää, miten se siis voisi myöntää toiselle oikeutta, jota sillä ei\nole.\n\nKoska esivallan olennainen toiminta ilmenee yleistahdossa, ei myöskään\nsaata käsittää miten yksityistahto aina voisi olla sopusoinnussa\nyleistahdon kanssa. Päinvastoin tulee olettaa, että se usein on oleva\nsille vastainen; sillä yksityisetu tavoittelee aina etevämmyyttä,\nyleisetu taas yhdenveroisuutta. Ja jos keskinäinen sopusointu olisikin\nmahdollinen, niin yksistään se seikka, ettei tuo sopusointu olisi\nvälttämätön eikä rikkomaton, riittäisi ehkäisemään esivallan oikeutta\nsyntymästä.\n\nTulemme tutkimaan ovatko kansan päämiehet, minkänimisinä heidät\nvalittaneenkin, rikkomatta yhteiskuntasopimusta muuta kuin kansan\nvirkamiehiä, joille se määrää tehtäväksi lakien toimeenpanon. Vielä\notamme selville, eivätkö nämä johtavat henkilöt ole velkapäät tekemään\ntiliä virkatoimistaan ja eivätkö he itse ole niiden lakien alaiset,\njoiden noudattamista heidän tulee valvoa.\n\nEllei kansa siis voi luopua esivaltaoikeudestaan, voiko se ainakin\njoksikin aikaa luovuttaa sen? Ellei se voi valita itselleen\nhallitsijaa, niin voiko se valita itselleen edustajia? Tämä kysymys on\ntärkeä ja ansaitsee pohtimista.\n\nEllei kansalla voi olla esivaltaa eikä edustajia, tutkimme miten se\nitse voi säätää lakinsa; tuleeko sillä olla paljo lakeja ja tuleeko sen\nusein niitä muuttaa ja onko edullista, että suuri kansa on oma\nlainsäätäjänsä;\n\n    oliko Rooman kansa suuri kansa;\n    onko hyvä, että on olemassa suuria kansoja.\n\nEdellä mainituista huomautuksista seuraa, että valtiossa on\nväliasteinen valta alamaisten ja esivallan välillä; ja tämän vallan,\njoka on yhden tai useampien jäsenten muodostama, on hoitaminen julkista\nhallintoa, toimeenpaneminen lait ja ylläpitäminen yhteiskunnallista ja\nvaltiollista vapautta.\n\nTämän vallan jäseniä sanotaan _virkamiehiksi_ tai _kuninkaiksi_, s.o.\nhallinnon pitäjiksi. Jos tämän vallan edustajia tarkastetaan\nerityishenkilöinä, heitä sanotaan _ruhtinaiksi_, ja toimintansa\npuolesta _hallitukseksi_.\n\nJos otamme huomioon koko valtiomahdin toiminnan suhtautuvana itseensä,\ns.o. kokonaisuuden suhteen kokonaisuuteen eli esivallan suhteen\nvaltioon, niin voimme verrata tätä suhdetta jatkuvan verrannon\näärimäisiin lukuihin, jonka keskussuureena on hallitus. Hallitus\nvastaanottaa esivallalta ne määräykset, jotka se antaa kansalle; ja kun\nkaikki tasan punnitaan, on hallituksen aikaansaannos ja valta samalla\ntasalla kuin kansalaisten aikaansaannos ja valta, nämä kun ovat\ntoiselta puolen alamaisia ja toiselta esivaltana. Ei saata muuttaa\nyhdenkään tämän verrannon jäsenen arvoa hajottamatta samalla verrantoa.\nJos esivalta tahtoo hallita tai jos ruhtinas tahtoo säätää lakeja tai\njos alamainen kieltäytyy tottelemasta, niin säännöllisiä oloja seuraa\nepäjärjestys, valtio hajoaa ja vajoaa hirmuvallaksi tai anarkiaksi.\n\nOlettakaamme, että valtioon kuuluu kymmenen tuhatta kansalaista.\nEsivaltaa ei saata ajatella muuten kuin ryhmänä, yhteytenä; mutta\nkullakin yksityisellä kansalaisella on alamaisena yksilöllinen ja\nriippumaton olemassaolonsa. Silloin siis esivalta suhtautuu alamaiseen\nkuten kymmenen tuhatta yhteen, s.o. kullakin valtion jäsenellä on\nainoastaan yksi kymmentuhannes osa esivallan valtaa, vaikka hän itse on\nkokonaan sen alainen. Jos kansaan kuuluu sata tuhatta ihmistä, ei\nalamaisten tila muutu, mutta jokainen heistä on lakien koko vallan\nalainen, kun sitävastoin hänen äänensä on vähentynyt satatuhannes\nosaksi ja voi kymmenen kertaa vähemmin vaikuttaa lakien säätämiseen.\nAlamaisen suhde siis aina pysyy samana, mutta esivallan suhde kasvaa\nsuhteellisesti kansalaisten lukuun nähden. Tästä seuraa, että kuta\nenemmän valtio kasvaa, sitä enemmän vapaus vähenee.\n\nKuta vähemmän siis yksityistahdot ovat sopusoinnussa yleistahdon\nkanssa, s.o. tavat lakien kanssa, sitä enemmän tulee ehkäisevän vallan\nkasvaa. Toiselta puolen taas, kuta suurempi valtio on, sitä enemmän\nyleistä valtaa se myöntää vallanpitäjille, sitä enemmän heillä on\nkiusauksia ja keinoja valtaansa väärin käyttää. Kuta enemmän siis\nhallituksella on valtaa pitää kansaa aisoissa, sitä suurempi valta\npitää esivallalla puolestaan olla hillitäkseen hallitusta.\n\nTästä kaksinaisesta suhteesta seuraa, että esivallan, hallituksen ja\nkansan välinen jatkuva verranto ei ole mikään mielivaltainen käsite,\nvaan johdonmukainen seuraus valtion laadusta. Siitä seuraa vielä että,\nkoska toinen äärimäisistä jäsenistä, nimittäin kansa, on arvoltaan\nmuuttumaton, joka kerta kun kaksistettu suhde lisääntyy tai vähenee,\nyksinkertainen suhde puolestaan lisääntyy tai vähenee, mikä ei voi\nmuuten tapahtua kuin että keskusluku yhtä usein muuttuu. Tästä voimme\ntehdä sen johtopäätöksen, ettei ole olemassa vaan yhdenlainen ja ainoa\nhallitusmuoto, vaan että täytyy olla yhtä monta eri hallitusmuotoa,\nkuin on erisuuruisia valtioita.\n\nJos jonkun kansan tavat sitä vähemmin ovat sopusoinnussa lakien kanssa,\nkuta lukuisampi kansa on, niin tutkimme eikö tästä jotenkin selvästi\nseuraa, että hallitus on sitä heikompi, kuta enemmän jäseniä siinä on.\n\nSelvittääksemme tämän mielipiteen erotamme jokaisen virkamiehen\npersoonassa kolme olennaisesti erilaista tahtoa. Ensiksi: yksilön oman\ntahdon, joka tähtää yksinomaan hallitsijan etuun; tahdon, jota voi\nsanoa joukko-tahdoksi ja joka on yleinen hallitukseen nähden ja\nyksityinen valtioon nähden, jonka osa hallitus on; kolmanneksi: kansan\ntahdon eli esivallan tahdon, joka on yleinen sekä valtioon nähden,\nkatsottuna kokonaisuudeksi, että hallitukseen nähden, katsottuna\nkokonaisuuden osaksi. Täydellisen lainsäädännön alalla yksityis- ja\nyksilöllistahdon tulee olla melkein mitätön, hallitukselle ominaisen\njoukkotahdon suuresti voimakkaampi, ja siis yleisen ja esivalta-tahdon\nkaikkien muiden tahtojen ojennusnuora. Luonnonjärjestyksen mukaan\npäinvastoin näiden eri tahtojen toiminta vilkastuu kuta enemmän ne\nkeskittyvät. Yleistahto on aina heikoin; joukko-tahto on toisessa\nsijassa, ja yksityistahto kaikista muista etusijassa. Täten siis\njokainen ensiksi on oma itsensä, sitten virkamies ja sitten vasta\nkansalainen. Tämä asteikko on vallan vastainen sille, jota\nyhteiskuntajärjestys vaatii.\n\nEdellytettyämme tämän oletamme että hallitus olisi yhden ainoan\nhenkilön käsissä. Silloin yksityistahto ja joukko-tahto olisivat\ntäydelleen yhtyneet, ja jälkimäisellä tässä tapauksessa olisi suurin\nmäärä voimakkuutta, mikä sillä voi olla. Koska tästä määrästä riippuu\nvallan käyttäminen, ja koska hallituksen ehdoton valta, ollen aina sama\nkuin kansan valta, ei vaihtele, niin siitä seuraa, että toiminnaltaan\ntehoisin on se hallitus, joka on yhden ainoan henkilön käsissä.\n\nJos päinvastoin oletamme hallituksen yhtyvän ylimpään valtaan,\nnimittäin, että hallitsija on esivalta ja kansalaiset virkamiehiä,\nsilloin joukko-tahdolla, joka on täydelleen sekaantunut yleistahtoon,\nei ole enempää vaikuttavaisuutta kuin tällä ja se myöntää\nyksityistahdolle koko sen vallan. Täten siis hallitus, joskohta sillä\nyhä vielä tällöinkin on sama ehdoton valta, kuitenkin on mitä\nvähimmässä määrin toimivana.\n\nNämä johtopäätökset ovat kieltämättömiä, ja vielä toiset mietteet ovat\nomansa niitä vahvistamaan. Saattaa siis esim. huomata, että virkamiehet\njoukkoyhteydessään harjottavat paljon laajempaa toimintaa kuin\nkansalainen omassa piirissään, ja sentähden yksityistahdolla\nedellisessä on paljon enemmän vaikutusvaltaa. Sillä jokaisella\nvirkamiehellä on melkein aina joku erityinen hallinnollinen tehtävä,\nkun sitävastoin kukin kansalainen, erityisyksilönä, ei ole osallinen\nmistään esivaltaistehtävästä. Muuten valtion laajetessa sen todellinen\nvalta kasvaa, vaikka se ei kasva suhteellisesti laajuuteensa. Mutta kun\nvaltio pysyy samana, ei hallitus saavuta suurempaa valtaa, vaikka\nvirkamiehistö kasvaa, sillä onhan hallitus valtion vallanpitäjä, ja\nonhan tämä valta aina samanlainen. Sentähden hallituksen toiminta tämän\nsuurilukuisuuden tähden vähenee, ilman että sen valta voisi lisääntyä.\n\nHuomattuamme, että hallitus heikkenee mikäli virkamiesten luku kasvaa,\nniin tulee siis kansan lisääntyessä kurissapitävän vallan enetä. Tästä\nteemme sen johtopäätöksen, että virkamiesten suhteen hallitukseen tulee\nolla päinvastainen kuin alamaisten suhteen hallitsijaan, s.o. kuta\nenemmän valtio kasvaa, sitä suuremmassa määrin hallituksen tulee\nkeskittyä siten, että esimiesten luku vähenee suhteellisesti kansan\nlisääntymiseen.\n\nAntaaksemme näille eri muodoille määrätyt nimet, huomautamme ensiksi,\nettä hallitsija voi uskoa hallituksen koko kansalle tai ainakin\nsuurimmalle osalle kansaa siten, että on olemassa enemmän kansalaisia,\njotka ovat virkamiehiä, kuin on yksinkertaisia yksityisihmisiä.\nTällaiselle hallitusmuodolle annetaan nimi kansanvalta.\n\nHallitsija voi myöskin uskoa hallituksen ainoastaan muutamien käsiin,\nniin että on enemmän yksinkertaisia kansalaisia kuin virkamiehiä, ja\ntällaista hallitusmuotoa sanotaan ylimysvallaksi.\n\nViimein hallitsija saattaa uskoa koko hallituksen yhden ainoan\nvirkamiehen käsiin. Tämä kolmas muoto on yleisin, ja sitä sanotaan\nyksin- tai kuningasvallaksi.\n\nHuomautamme, että kaikki nämä hallitusmuodot, varsinkin kaksi\nedellistä, saattavat alaltaan laajeta tai supistua ja että niiden\näärirajat saattavat laajeta hyvinkin avaroiksi. Kansanvalta näet voi\nkäsittää koko kansan tai supistua ainoastaan puoleen. Ylimysvalta\nvuorostaan saattaa puolesta kansan lukumäärästä rajattomasti supistua\nja lopulta tyytyä mitä pienimpään lukumäärään. Kuningasvaltakin joskus\nsallii jakoa, joko isän ja pojan tai kahden veljen välillä tai vielä\ntoisinkin. Spartassa oli aina kaksi kuningasta, ja Rooman valtakunnassa\nnähtiin samanaikuisesti kahdeksan keisaria, ilman että valtakunta siltä\noli jaettu. On olemassa yksi kohta, jossa jokainen hallitusmuoto\nsekaantuu seuraavaan hallitusmuotoon. Ja huolimatta mainitusta kolmesta\nominaisesta hallitusmuodosta saattaa hallitus itse teossa pukeutua yhtä\nmoneen muotoon kuin valtiossa on kansalaisia.\n\nLisäksi jokainen näistä hallitusmuodoista erityisessä suhteessa saattaa\njakautua eri alaosiin, joista toista hallitaan toisella, toista\ntoisella tavalla, ja näistä kolmen päämuodon eri yhdistelmistä saattaa\nsyntyä koko joukko sekamuotoja, joista kukin saattaa monistua\nyksinkertaisten muotojen kautta.\n\nKaikkina aikoina on paljon väitelty siitä, mikä on paras hallitusmuoto,\neikä ole otettu huomioon, että jokainen hallitusmuoto erityisissä\ntapauksissa on paras, toisissa taas huonoin. Koska nyt eri valtioissa\nvirkamiesten lukumäärän[189] suhteen tulee olla päinvastainen\nkansalaisten lukumäärälle, niin me puolestamme teemme sen\njohtopäätöksen, että kansanvaltainen hallitus yleensä sopii pienille,\nylimysvaltainen hallitus keskinkertaisen suurille ja yksinvalta\nsuurille valtioille.\n\nNäiden tutkistelujen johdolla saavutamme tiedon siitä, mitkä ovat\nkansalaisten velvollisuudet ja oikeudet ja voiko niitä toisistaan\nerottaa. Lisäksi saamme selville, mikä isänmaa on, mikä on sille\nolennaista ja mistä kukin saattaa tuntea, onko hänellä isänmaa vai ei.\n\nTäten tarkastettuamme jokaista yhteiskuntamuotoa erikseen tulemme niitä\nvertaamaan toisiinsa huomataksemme niiden eri keskinäiset suhteet.\nNäemme, miten toiset ovat suuria, toiset pieniä, toiset voimakkaita,\ntoiset heikkoja; miten toiset hätyyttävät, loukkaavat ja havittelevat\ntoisia ja miten ne tässä alituisessa vuorovaikutuksessaan aiheuttavat\nenemmän onnettomuutta ja riistävät hengen useammalta ihmiseltä, kuin\njos ne kaikki olisivat säilyttäneet alkuperäisen vapautensa. Tulemme\ntutkimaan, eikö yhteiskuntalaitoksessa ole tehty liian paljon tai liian\nvähän; lisäksi, eivätkö eri yksilöt, jotka ovat riippuvaiset laeista ja\nihmisistä, kun sitävastoin yhteiskuntaliitot elävät keskinäisessä\nluonnollisessa riippuvaisuudessa, joudu alttiiksi näiden kahden eri\ntilan vaikutuksille, omaamatta niiden tuottamia etuja, ja eikö kenties\nolisi parempi, ettei maailmassa olisi mitään yhteiskuntalaitosta, kuin\nettä siinä niitä on useampia, ja eikö juuri tämä sekatila, joka häälyy\nkahtaalle, turvaamatta kumpaakaan, ole se _per quem neutrum licet, nec\ntanquam in bello paratum esse, nec tanquam in pace securum?[190] Eikö\njuuri tuo osittainen ja epätäydellinen yhtyminen aiheuta tyranniutta ja\nsotaa? Ja eivätkö tyrannius ja sota ole ihmiskunnan suurimpia\nvitsauksia?\n\nTutkimme vielä niitä parannuskeinoja, joita on keksitty näiden\nepäkohtien poistamiseksi, kuten liittokuntia, jotka, jättäen kullekin\nvaltiolle sisäisen hallintonsa ohjat, asestavat sen jokaista ulkonaista\nväärää hyökkäystä vastaan. Tutkimme miten voi perustaa hyvän\nliittokunnan, mikä voi tehdä sen pysyväksi ja mitenkä laajalle voi\nulotuttaa liittokunnan oikeuden vahingoittamatta esivallan oikeutta.\n\nApotti Saint-Pierre oli ehdottanut, että kaikki Euroopan valtiot\nmuodostaisivat liittokunnan ylläpitääkseen keskenään alituista rauhaa.\nOlisikohan todella mahdollista perustaa sellainen liittokunta? Ja jos\noletamme sen jo perustetuksi, niin tokkohan se voisi olla pysyvää\nlaatua?[191] Nämä tutkistelut johtavat meidät suorastaan kaikkiin\nyleisoikeutta koskeviin kysymyksiin, jotka ovat omansa lopullisesti\nvalaisemaan valtio-oikeutta.\n\nLopuksi tarkastamme mitkä ovat sotaoikeuden varsinaiset perusteet ja\ntutkimme miksi Grotius ja muut ovat esittäneet ainoastaan vääriä\nperusteita.\n\nMinua ei ihmetyttäisi, jos keskellä kaikkia tutkistelujamme Émile,\njolla on oikea arvostelukyky, keskeyttäisi minut sanoen: \"Luulisi,\nettä kyhäämme kokoon rakennuksemme puusta emmekä ihmisistä,\nniin säntillisesti sovitamme joka osasen paikoilleen!\" \"Tämä on\ntotta, ystäväni, mutta ajattelehan, ettei oikeus taivu ihmisten\nintohimojen mukaan ja että meidän ensimäinen tehtävämme oli asettaa\nvaltio-oikeuden oikeat perusteet. Nyt, kun perustamme on laskettu, voit\ntarkastaa mitä ihmiset sille ovat rakentaneet, ja saatpa nähdä kauniita\nasioita!\"\n\nNyt annan hänen lukea \"Télémaque\" kirjan ja hengissä seurata tätä\nsankaria hänen retkelleen. Siirrymme onnelliseen Salentumiin ja hyvän\nIdomeneuksen luo, joka onnettomuuksistaan viisastui. Jatkaessamme\ntietämme kohtaamme monta Protesilausta, mutta emme ainoatakaan\nFiloklesta. Adrastos, daunialaisten kuningas, lienee hänkin\nlöydettävissä. Mutta antakaamme lukijoiden mielikuvituksessaan seurata\nmatkojamme tai tehdä ne meidän asemestamme \"Télémaque\" kirja kädessä,\nälkäämmekä heille tarjotko ikävystyttävää tehtävää, jota tekijäkin\nvälttää tai johon ryhtyy ainoastaan vastenmielisesti.\n\nMuuten, koska Émile ei ole kuningas enkä minä jumala, emme ollenkaan\nole huolissamme siitä, ettemme voi jäljitellä Telemakhosta ja Mentoria\ntekemällä ihmisille sellaista hyvää kuin he. Eipä näet kukaan paremmin\nkuin me oivalla pysyä asemassaan, eikä kukaan vähemmin kuin me pyri\nlentämään korkeammalle kuin minne siivet kantavat. Tiedämme, että sama\ntehtävä on annettu kaikille ihmisille ja että jokainen, joka koko\nsydämestään rakastaa hyvää, ja joka sitä voimiensa mukaan harjottaa,\non sen toteuttanut. Tiedämme, että Telemakhos ja Mentor ovat\nmielikuvituksen luomia. Émile ei matkustele joutilaana, ja hän tekee\nenemmän hyvää kuin jos olisi ruhtinas. Vaikka olisimme kuninkaita, emme\ntekisi enempää hyvää. Jos olisimme kuninkaita ja samalla hyväntekeviä,\naiheuttaisimme tietämättämme tuhansia todellisia kärsimyksiä yhtä\nainoata näennäistä hyvää tekoa toteuttaessamme. Jos olisimme kuninkaita\nja viisaita, olisi ensimäinen hyvä työ, jonka tahtoisimme tehdä, se,\nettä luopuisimme kuninkuudestamme ja palaisimme siihen säätyyn, jossa\nnyt elämme.\n\nOlen maininnut mikä saattaa matkat ihmisille hyödyttömiksi. Seikka,\njoka saattaa ne vielä hyödyttömämmiksi nuorisolle on se tapa, jolla\nannetaan heidän noita matkoja tehdä. Kasvattajat, jotka ovat\nhalukkaammat huvittelemaan itseään kuin hankkimaan oppilaalleen\nkehittävää opetusta, vievät oppilastaan kaupungista kaupunkiin,\nlinnasta linnaan, piiristä piiriin. Tai jos kasvattajat ovat oppineita\ntai kirjailijoita, panevat he oppilaansa kuluttamaan aikansa\nkirjastoissa, muinaiskalujen tutkijain luona, muinaisten muistomerkkien\nesille kaivamiseen tai vanhojen kaiverrettujen kirjoitusten\nkopioimiseen. Joka maassa he kiinnittävät huomionsa johonkin toiseen\nvuosisataan; tämä on samaa kuin jos tutkisivat toisen maan oloja. Kun\nhe sitten suurilla kuluilla ovat kulkeneet halki Euroopan, oltuaan joko\nkevytmielisyyden tai ikävän uhreina, he palaavat ilman että ovat\noppineet mitään, mikä voi heitä hyödyttää. Kaikki pääkaupungit ovat\ntoistensa kaltaiset, kaikki tavat niissä sekaantuvat; niihin ei pidä\nmennä kansoja tutkimaan. Pariisi ja Lontoo ovat minun silmissäni sama\nkaupunki. Niiden asukkailla tosin on muutamia erilaisia ennakkoluuloja,\nmutta kummallakin niitä on yhtä paljon, ja kaikki heidän käytännölliset\nperiaatteensa ovat samat. Tiedetään minkälaisten ihmisten tulee\nkokoontua hoveihin. Tiedetään millaisia tapoja liian tiheä ihmispaljous\nja varallisuuden epätasaisuus välttämättömästi kaikkialla matkaansaa.\nHeti kun minulle puhutaan kaupungista, jossa on kaksisataa tuhatta\nsielua, tiedän edeltäpäin, miten siinä eletään. Sitä, minkä voisin\ntietää lisää näistä paikkakunnista, ei maksa vaivaa lähteä oppimaan.\n\nKaukaisissa maakunnissa, missä on vähemmän liikettä ja kauppaa, missä\nulkomaalaiset matkustavat vähemmin, joiden asukkaat vähemmin muuttavat\nasuntoa ja joiden varallisuus ja asema vähemmin vaihtelee, tulee tutkia\nkansan luonnetta ja tapoja. Tutustukaa ohimennen pääkaupunkiin, mutta\nsiirtykää siitä kauas tutkimaan itse maata. Oikeat ranskalaiset eivät\nasu Pariisissa, vaan Tourainessa; englantilaiset ovat suuremmassa\nmäärin englantilaisia Merciassa kuin Lontoossa, ja espanjalaiset\nenemmän espanjalaisia Galiciassa kuin Madridissa. Ainoastaan näin\netäisissä osissa maata kansassa ilmenee sen oikea luonne ja se\nosottautuu sellaiseksi, kuin se vapaana sekoituksesta on. Siellä\nhallituksen hyvät ja huonot vaikutukset paremmin tulevat näkyviin,\nsamoin kuin pitemmän säteen päässä olevan kaaren mittaus on tarkempi.\n\nTapojen välttämätön suhde hallitukseen on niin hyvin esitetty teoksessa\n\"Lakien henki\" (l'Esprit des loix),[192] ettei saata näiden suhteiden\ntutkimista varten suosittaa mitään parempaa kuin tätä teosta. Yleensä\non olemassa kaksi helppoa ja yksinkertaista sääntöä, joiden johdolla\nsaattaa arvostella hallitusten suhteellista kelvollisuutta. Toinen\nniistä on väkiluku. Jokaisessa maassa, missä väkiluku vähenee, valtio\nlähestyy perikatoaan, ja siinä maassa, jossa asukasluku enimmin kasvaa,\nolkoonpa se sitten vaikka kaikkein köyhin, on ehdottomasti kaikkein\nparas hallitus.\n\nMutta jotta näin olisi laita, tulee väkilukuisuuden olla luonnollinen\nseuraus hallituksesta ja tavoista. Sillä jos se aiheutuisi\nsiirtokunnista tai muista teennäisistä ja ohimenevistä keinoista, niin\njuuri nämä apukeinot todistaisivat epäkohdan olemassaoloa. Kun Augustus\nsääsi lakeja naimattomuutta vastaan, niin nämä lait jo todistivat\nRooman vallan rappiotilaa. Hallituksen oivallisuuden tulee itsestään\njohtaa kansalaisia avioliittoja solmimaan, mutta lait eivät saa heitä\nsiihen pakottaa. Tässä ei voi ottaa lukuun sitä, mikä tehdään pakosta,\nsillä sellaista lakia, joka vastustaa olevia oloja, saattaa kiertää ja\nse muuttuu täten tehottomaksi, vaan meidän tulee tutkia sitä, mitä\ntehdään tapojen vaikutuksesta ja hallituksen luonnollista suuntaa\nnoudattamalla; ainoastaan näistä vaikutteista johtuvat pysyvät\ntulokset. Tuon kelpo apotti de Saint-Pierren poliitilliset mielipiteet\nolivat sellaiset, että hän aina haki pientä parannuskeinoa kullekin\nyksityiselle epäkohdalle, sen sijaan että olisi etsinyt niiden kaikkien\nyhteisen lähteen ja että olisi käsittänyt niitä voitavan poistaa\nainoastaan kaikki yhdellä haavaa. Ei ole tehokasta parannella erikseen\nkutakin mätähaavaa, joka näyttäytyy sairaan ruumiissa, vaan tulee\npuhdistaa koko veri, joka ne kaikki synnyttää. Kerrotaan, että\nEnglannissa jaetaan palkintoja maanviljelyksen kohottamista varten;\ntämä riittää minulle todistamaan, ettei maanviljelys siellä enää kauan\nole oleva kukoistavalla kannalla.\n\nToisen todisteen hallituksen ja lakien suhteellisesta kelvollisuudesta\ntarjoaa niinikään asukasluku, mutta toisella tavoin, nimittäin ei sen\nrunsaus, vaan sen sijoittuminen. Kaksi valtiota, jotka ovat yhtä suuret\nja joilla on sama asukasluku, saattavat mahtavuuteensa nähden olla\nhyvin erilaiset; ja voimakkaampi niistä on aina se, jonka asukkaat ovat\ntasaisemmin jakautuneet yli koko valtakunnan alueen. Se niistä, jolla\nei ole yhtä suuria kaupunkeja kuin toisella, ja joka siis on vähemmin\nloistokas, on aina voittava sodassa toisen. Suuret kaupungit näet\nuuvuttavat valtion ja aiheuttavat sen heikkouden. Niiden tuottama\nrikkaus on vaan näennäinen ja pettävä; tosin on paljon rahoja, mutta\nvähän todellista varallisuutta. Väitetään, että Pariisin kaupunki on\nRanskan kuninkaalle kokonaisen maakunnan arvoinen; minä puolestani\nluulen, että se hänelle maksaa useamman maakunnan, että maakunnat\nuseammassa kuin yhdessä suhteessa ylläpitävät Pariisia ja että suurin\nosa maakuntien tuloista tulvii tähän kaupunkiin, jääden siihen, koskaan\njoutumatta kansan ja kuninkaan huostaan. On käsittämätöntä, ettei\nkukaan tällä vuosisadalla, jolloin laskutaito on niin kehittynyt, saata\nhuomata, että Ranska olisi paljon mahtavampi, jos Pariisi häviäisi. Ei\nsiinä kyllin, ettei epätasaisesti jakautunut asutus ole edullinen\nvaltiolle, se on lisäksi vahingollisempi kuin itse asukasluvun\nväheneminen, jälkimäinen kun näet tuloksena tuottaa nollan, kun\nsitävastoin epäsuhtaisesti jakautunut asutus matkaansaa negatiivisen\ntuloksen. Kun kuulen ranskalaisen ja englantilaisen, vallan ylpeinä\npääkaupunkiensa suuruudesta, keskenään väittelevän kummassa, Pariisissa\nvai Lontoossa, on enemmän asukkaita, niin tämä minusta on samaa kuin\njos väittelisivät siitä, kummalla näistä kahdesta kansasta on huonompi\nhallitus.\n\nTutkikaa kansaa ulkopuolella sen kaupunkeja, ainoastaan siten opitte\nsitä tuntemaan. Ei hyödytä mitään nähdä hallituksen näennäistä muotoa,\njota koristavat hallinnon ulkonainen komeus ja virkamiesten kuluneet\npuhetavat, ellei samalla tutki tuon hallituksen luonnetta, mikäli se\nvaikuttaa kansaan, ja ellei tee tätä joka hallinnon asteella. Koska\nmuodon erilaisuus pohjaltaan jakautuneena käsittää eri asteet, oppii\ntuntemaan tämän erilaisuuden ainoastaan perehtymällä kaikkiin noihin\neri asteisiin. Niinpä toisessa maassa oppii tuntemaan hallituksen\nhengen alempien virkamiesten menettelystä; toisessa maassa taas on\ntärkeätä nähdä miten kansan eduskunnan jäsenet valitaan, voidakseen\npäättää onko totta, että kansa on vapaa. Missä maassa tahansa on\nmahdotonta tuntea hallitusta, jos ainoastaan on nähnyt kaupungit, sillä\nkansan henki ei koskaan ole sama kaupungeissa kuin maalla. Maaseutu\nonkin maan olennainen osa, ja maaseudun asukkaat muodostavat\nvarsinaisen kansan.\n\nTämä tapa tutkia eri kansoja syrjäisissä maakunnissa ja heidän\nalkuperäisten lahjojensa yksinkertaisuudessa vie yleiseen kokemukseen,\njoka on sangen edullinen minun mielilauseelleni ja hyvin lohduttava\nihmissydämelle. Tämä kokemus on se, että kaikki kansat tällä tavoin\ntarkastettuina näyttävät olevan paljon suurempiarvoiset. Kuta enemmän\nhe lähestyvät luontoa, sitä enemmän hyvyys on vallalla heidän\nluonteessaan. Ainoastaan sulkeutumalla kaupunkeihin ja joutumalla\nsivistyksen vaikutuksen alaisiksi he turmeltuvat ja muuttavat muutamat\nvikansa, jotka johtuvat enemmän sivistyksen puutteesta kuin\nhäijyydestä, paheiksi, mitkä puusta katsoen ovat miellyttäviä, mutta\nitse teossa ovat varsin turmiollisia.\n\nTämä kokemus opettaa, että siihen matkustustapaan, jota minä ehdotan,\nyhtyy uusi etu. Koska nuoret henkilöt oleskelevat ainoastaan vähän\naikaa suurissa kaupungeissa, joissa vallitsee kauhea turmelus, niin\novat he vähemmän alttiina sille, ja he säilyttävät, seurustellen\nyksinkertaisempien ihmisten kanssa ja pienemmissä piireissä, varmemman\narvostelukyvyn, terveemmän maun ja kunniallisemmat tavat. Mutta muuten\nei Émilen suhteen tarvitse pelätä tuota tarttumaa; hänellä näet on\nkaikki mikä tarvitaan sen välttämiseksi. Kaikista varokeinoista, joihin\ntätä varten olen ryhtynyt, pidän suuriarvoisena rakkaudentunnetta, joka\nhänellä on sydämessään.\n\nEipä enää tiedetä mitä todellinen rakkaus voi vaikuttaa nuorten\nhenkilöiden pyyteisiin, koska heidän kasvattajansa eivät sitä tunne sen\nenempää ja sentähden vierottavat kasvattinsa siitä. Kuitenkin tulee\nnuoren miehen osata rakastaa, muuten hän viettää irstasta elämää. On\ntosin helppoa tässä suhteessa pettyä ulkokuoren suhteen. Minulle\nmainitaan tuhansia nuoria miehiä, jotka tuntematta rakkautta elävät\nhyvin siveästi. Mutta mainittakoon minulle yksikin aikamies, todellinen\nvarttunut mies, joka voisi väittää viettäneensä kokonaan siveän\nnuoruudenajan ja joka todella on uskottava. Kaikkien hyveiden ja\nvelvollisuuksien suhteen koetetaan vaan ylläpitää ulkonaista\ntodennäköisyyttä. Minä taas etsin todellisesti olevaista ja olisin\npahan erehdyksen pauloissa, jos sitä voisi saavuttaa muilla keinoin\nkuin minun ehdottamillani.\n\nAjatus herättää Émilen sydämessä lemmentunteita ennenkuin hän lähtee\nmatkoille, ei ole minusta lähtenyt. Seuraava tapaus on sen minussa\naiheuttanut.\n\nOlin kerran Venetsiassa tervehtimässä erään nuoren englantilaisen\nkasvattajaa. Oli talvi ja me istuimme kaminitulen ääressä. Silloin tuo\nkasvattaja saa kirjeitä postista. Hän lukee ne ja lukee sitten yhden\nniistä ääneen oppilaalleen. Se oli kirjoitettu englanniksi; minä en\nsiitä ymmärtänyt mitään. Mutta kirjettä luettaessa näin miten nuori\nmies repi rikki hyvin sievät pitsikalvosimensa ja miten hän viskasi ne\ntuleen niin hiljaa kuin suinkin, jotta ei sitä olisi huomattu. Tämä\noikullisuus minua hämmästytti ja katsoin häntä silmiin odottaen niissä\nnäkeväni mielenliikutusta. Mutta joskohta intohimojen ulkonaiset merkit\novat jotenkin samat kaikilla ihmisillä, on tässä suhteessa eri\nkansoilla eroavaisuuksia, joiden suhteen helposti voi erehtyä. Eri\nkansoilla on eri ilmeet kasvoissa, samoinkuin heillä on eri\nkielensäkin. Odotan kirjeen lukemisen loppua; sitten osotan\nkasvattajalle hänen oppilaansa paljaita ranteita, joita hän kuitenkin\npeitti niin hyvin kuin suinkin saattoi, ja sanoin: mitähän tuo\nmerkitsee?\n\nKasvattaja huomasi mikä oli tapahtunut, purskahti nauruun, syleili\noppilastaan tyytyväisen näköisenä, ja oppilaansa suostumuksella hän\nantoi minulle toivomani selyksen.\n\n\"Ne kalvosimet\", sanoi hän, \"jotka herra John juuri on repinyt rikki,\novat erään tämän kaupungin naisen hänelle äsken antama lahja. Nyt on\nteidän tarpeellinen tietää, että herra John kotimaassaan on kihloissa\nnuoren neitosen kanssa, jota hän suuresti rakastaa ja joka todella\nansaitsee, että häntä suuresti rakastetaan. Tämä kirje on tuon hänen\nmorsiamensa äidin kirjoittama, ja minä käännän teille siitä paikan,\njoka aiheutti näkemänne hävitystyön.\"\n\n    \"Luci ei ollenkaan hellitä niitä kalvosimia, joita valmistaa\n    herra Johnille. Neiti Betty Roldham tuli eilen viettämään\n    iltapäivää hänen parissaan ja tahtoi kaikin mokomin olla\n    avullisena Lucin työssä. Kun sain kuulla, että Luci tänään oli\n    noussut tavallista aikaisemmin, tahdoin tietää mitä hän teki,\n    ja näin hänen purkavan kaiken sen, minkä neiti Betti eilen oli\n    tehnyt. Hän ei tahdo, että hänen lahjassaan olisi ainoatakaan\n    rihmaa, joka olisi toisen käden punoma.\"\n\nHerra John meni hetkisen kuluttua toiseen huoneeseen toisia kalvosimia\nnoutamaan, ja minä sanoin hänen kasvattajalleen: \"Teillä on oppilas,\njolla on oivallinen luonne. Mutta puhukaapa minulle totta. Eikö neiti\nLucin äidin kirje ole keinotekoinen? Eikö se ole teidän keksimänne\njuoni sitä naista kohtaan, joka on lahjoittanut oppilaanne repimät\nkalvosimet?\" \"Ei suinkaan\", sanoi hän, \"asia on aivan tosi; minä\nen ole saattanut huolenpitoani niin keinotekoiseksi; se on ollut\nyksinkertainen ja täynnä intoa, ja Jumala on siunannut työni.\"\n\nTämän nuoren englantilaisen luonteenpiirre ei ole haihtunut\nmuististani. Täytyihän sen tehdä vaikutuksensa sellaiseen haaveilijaan\nkuin minä.\n\nMutta onpa aika lopettaa. Saattakaamme herra John jälleen neiti Lucin\nluo, s.o. Émile Sophiensa luo. Émile on hänelle tuova aivan yhtä hellän\nsydämen kuin lähtiessään, mutta valistuneemman hengen, ja maahansa on\nhän palaava suurempaa hyötyä tuottavana, sillä hän on oppinut tuntemaan\neri hallitukset kaikkien heidän paheidensa puolesta ja eri kansat\nkaikilta heidän hyveiltään. Olenpa pitänyt huolta siitä, että Émile\nkussakin maassa on liittynyt johonkin ansiokkaaseen mieheen\nkestiystävyyden siteillä muinaiskansojen tapaan, ja olen oleva varsin\ntyytyväinen, jos hän ylläpitää näitä tuttavuuksia ahkeran\nkirjeenvaihdon muodossa. Lukuunottamatta sitä, että saattaa olla\nhyödyllistä ja että aina on hauskaa vaihtaa ajatuksia kaukaisissa\nmaissa asuvien henkilöiden kanssa, tarjoaa tällainen kirjeenvaihto\noivallisen varokeinon kansallisten ennakkoluulojen valtaa vastaan, ne\nkun koko elämänajan meitä ahdistavat ja lopulta panevat meidät\npauloihinsa. Ei mikään ole enemmän omansa riistämään noilta\nennakkoluuloilta niiden valtaa kuin tuollainen epäitsekäs ajatusten\nvaihto järkevien henkilöiden kanssa, joita kunnioitamme ja joilla ei\nole noita meidän ennakkoluulojamme, vaan jotka niitä haihduttavat\nomilla ennakkoluuloillaan, antaen meille lakkaamatta tilaisuuden\nasettamaan niitä toisilleen vastakohdiksi ja siten vapautumaan niistä\nkaikista. On suuri ero vaihtaako ajatuksia ulkomaalaisten kanssa heidän\nollessaan meidän maassamme vai sitten, kun he ovat palanneet omaan\nmaahansa. Edellisessä tapauksessa he ovat aina hienotunteiset sitä\nmaata kohtaan, jossa oleskelevat, ja tämä hienotunteisuus saattaa\nheidät peittelemään oikeata ajatustaan siitä tai saattaa ainakin heidän\najatuksensa siitä suosiollisemmaksi, niin kauan kuin siinä oleskelevat.\nPalattuaan kotimaahansa heidän ajatuksensa suosiollisuus vähenee, ja\nsiitä seuraa, että heidän arvostelunsa on oikea. Näkisin kernaasti,\nettä ulkomaalainen, jonka mielipidettä kotimaani suhteen kysyn, olisi\nkäynyt maassani: mutta hänen mielipidettään kysyisin vasta silloin, kun\nhän olisi palannut omaan maahansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKulutettuamme melkein kaksi vuotta matkustelemalla muutamissa Euroopan\nsuurissa valtakunnissa mutta paljoa useammissa pikkuvaltakunnissa,\nopittuamme kaksi tai kolme pääkieltä ja sitten kuin olemme nähneet sen,\nmikä on todella mieltäkiinnittävää luonnonhistorian, hallituksen,\ntaiteiden ja ihmistuntemuksen alalla, niin Émile kärsimättömyyden\nriuduttamana huomauttaa minulle, että matkustelemisemme loppu on\nedessä. Silloin sanon hänelle. No hyvä, ystäväni, muistanet kaiketi\nmikä on ollut matkojemme päätarkoitus; olet nähnyt paljon ja tehnyt\nhuomioita. Mikä nyt siis on huomioidesi lopullinen tulos? Minkä\npäätöksen aiot tehdä? Jos metodini on oikea, hän on vastaava minulle\njotenkin seuraavaan tapaan:\n\n\"Minkäkö päätöksen aion tehdä? Sen päätöksen, että pysyn sellaisena,\njoksi te olette minut tehnyt ja etten vapaaehtoisesti lisää mitään\nmuita kahleita niihin, jotka luonto ja lait minulle asettavat. Kuta\nenemmän tutkin ihmisten tekoja heidän laitoksissaan, sitä selvemmin\nhuomaan, että he, kuta enemmän ponnistelevat tullakseen vapaiksi, sitä\nenemmän orjuuttavat itsensä ja että he hukkaavat vapautensakin turhaan\nponnistellessaan sitä turvatakseen. Jotta heidän ei olisi pakko väistyä\nolioiden tulvan edestä, he sitovat itsensä tuhansiin velvotuksiin. Kun\nhe sitten tahtovat astua vaan askeleenkin, he eivät voi, ja ovat\nihmeissään siitä, että kaikki heitä pidättää. Minusta tuntuu siltä kuin\ntullakseen vapaaksi ei olisi tekeminen mitään; riittää ettei tahdo\nlakata olemasta vapaa. Te, opettajani, olette tehnyt minut vapaaksi,\nopettamalla minua mukautumaan välttämättömyyteen. Kohotkoon se eteeni\nmilloin hyvänsä; olen vastustamatta antava sen temmata itseni mukaansa,\nminä en kiinny mihinkään, mikä voisi minua pidättää. Olen matkoillamme\nkoettanut löytää jotakin syrjäistä paikkaa, missä voisin olla\nehdottomasti oma itseni. Mutta missä maailman kulmassa voisikaan\nihmisten parissa eläen olla riippumaton heidän intohimoistaan? Kun\nkaikkea tätä tarkoin punnitsin, huomasin että itse tämä toivomukseni\noli ristiriitainen. Sillä vaikka en kiintyisi mihinkään muuhun, niin\nolisin ainakin kiintynyt siihen turpeeseen, jolle asettuisin asumaan.\nElämäni olisi liittynyt tähän maaperään, samoin kuin metsänneitojen\nelämä oli liittynyt puihin. Olen saanut sen vakaumuksen, että, koska\nhallitseminen ja vapaus ovat kaksi yhteensopimatonta käsitettä, en\nvoisi olla mökin valtias lakkaamatta olemasta oma valtiaani.\"\n\n    Hoc erat in votis modus agri non ita magnus.[193]\n\n\"Muistan, että minun omaisuuteni oli ponniskelumme esineenä. Te\ntodistitte minulle hyvin vakuuttavasti etten samalla voisi säilyttää\nomaisuuttani ja vapauttani. Mutta kun tahdoitte, että minun samalla\npiti olla vapaa ja ilman tarpeita, vaaditte kahta seikkaa, joita ei voi\ntoisiinsa yhdistää, sillä en saata vapautua ihmisten riippuvaisuudesta\nmuuten kuin astumalla luonnon riippuvaisuuteen. Miten olen siis\nmenettelevä sen omaisuuden suhteen, jonka vanhempani ovat jättäneet\nminulle perinnöksi? Kaikkein ensiksi olen tekevä itseni siitä\nriippumattomaksi. Olen irrottava kaikki ne siteet, jotka minua siihen\nkiinnittävät. Jos se minulle jätetään, on se huostassani; jos se\nminulta riistetään, ei minua siltä syöstä turmioon. En ole vaivaava\nitseäni koettamalla sitä pysytellä, vaan olen pysyvä järkähtämättä\nalallani. Olin rikas tai köyhä, pysyn joka tapauksessa vapaana. En ole\noleva vapaa ainoastaan jossakin erityisessä maassa tai erityisellä\nseudulla, olen vapaa kaikkialla maan päällä. Minusta ovat kaikki\nyleisen mielipiteen kahleet katkotut, minä en tunne muita kuin\nvälttämättömyyden kahleita. Olen syntymästäni alkaen oppinut niitä\nkantamaan ja olen niitä kantava kuolooni asti, sillä olen ihminen. Ja\nmiksi en voisi niitä kantaa, kun olen vapaa, koska niitä täytyisi\nkantaa orjanakin, jopa päällepäätteeksi orjankin kahleita?\"\n\n\"Mitä merkitsee asemani maan päällä! Mitä merkitsee se, missä\noleskelen! Kaikkialla, missä on ihmisiä, olen veljieni luona;\nkaikkialla, missä heitä ei ole, olen yksin. Niin kauan kuin voin pysyä\nriippumattomana ja rikkaana, on minulla varoja, joilla voin elää, ja\nolenkin elävä. Jos menetän omaisuuteni, olen luopuva siitä surematta;\nonhan minulla käsivarret tehdäkseni työtä, ja olen elävä kätteni\ntyöstä. Jos käsivarteni kieltävät minulta palveluksensa, olen elävä,\njos joku minut elättää, mutta olen kuoleva, jos minut hylätään. Olenpa\nkuoleva, vaikka ei minua hylättäisikään, sillä kuolema ei ole mikään\nköyhyyden aiheuttama paha, vaan on luonnonlaki. Tulkoon kuolo milloin\nhyvänsä, niin olen uhmaten sitä kohtaava; se ei koskaan ole yllättävä\nminua keskellä valmistuksia elämää varten, eikä koskaan ole tekevä\ntyhjäksi edellistä elämääni.\"\n\n\"Tämä, isäni, on tekemäni päätös. Jos olisin vailla intohimoja, olisin,\nniin ihminen kuin olenkin, riippumaton kuin Jumala, koska minun,\ntahtoessani ainoastaan olevaista, ei koskaan tarvitsisi taistella\nkohtaloa vastaan. Minulla ei ainakaan ole muuta kuin yhdet kahleet, ja\nne ovat ainoat, joita koskaan tulen kantamaan, ja tämä on ylpeyteni.\nTulkaa siis, antakaa minulle Sophie, ja minä olen vapaa.\"\n\n\"Rakas Émile, olen hyvin iloinen kuullessani sinun puhuvan miehen\ntavoin ja huomatessani, että sinulla on sydämessäsi miehen tunteet. Tuo\nylenmääräinen epäitsekkyys on mielestäni varsin hyväksyttävä sinun\nikäisessäsi. Se on vähenevä kun saat lapsia, ja silloin olet oleva\njuuri sellainen kuin hyvän perheenisän ja viisaan miehen tulee olla. Ja\nennenkuin lähdit matkoillesi tiesin minkä vaikutuksen ne sinuun olivat\ntekevät. Tiesin, että sinä, läheltä tarkastettuasi meidän laitoksiamme,\nolisit kaukana siitä, että niille omistaisit sitä luottamusta, jota ne\neivät ansaitse. Turhaan pyrimme vapauteen lakien suojassa. Lakien!\nMissähän niitä oikeastaan on ja missä niitä noudatetaan? Olethan\nkaikkialla huomannut niiden varjossa vallitsevan pelkän yksityisedun ja\nihmisten intohimojen. Mutta luonnon ja järjestyksen iäiset lait ovat\nolemassa. Ne korvaavat viisaalle säädetyn lain. Omatunto ja järki ovat\nkirjoittaneet ne hänen sydämeensä. Noihin lakeihin hänen tulee alistua\nollakseen vapaa, eikä kukaan muu ole orja kuin se, joka tekee pahaa,\nsillä hän sen tekee aina vasten tahtoaan. Vapaus ei piile missään\nhallitusmuodossa, se piilee vapaan ihmisen sydämessä, joka kantaa sitä\nkaikkialla mukanaan. Häijy ihminen vie kaikkialle orjuutensa. Toinen\nheistä olisi orja Genevessä ja toinen vapaa Pariisissa.\"\n\n\"Jos puhuisin sinulle kansalaisen velvollisuuksista, kysyisit minulta\nkenties, missä on isänmaasi, ja luulisit saattaneesi minut hämilleni.\nErehtyisit kuitenkin, rakas Émile, koska sillä, jolla ei ole isänmaata,\nainakin on maa. Onhan aina olemassa jonkunmoinen hallitus ja lain\nharhakuvia, joiden suojassa olet elänyt turvissa. Vähät siitä, vaikka\nei yhteiskuntasopimusta ole noudatettu. Kunhan vaan yksityisetu on sitä\npuolustanut niin kuin yleistahto olisi sitä puolustanut, jos julkinen\nväkivaltaisuus on sitä turvannut yksityiseltä väkivaltaisuudelta, jos\nse paha, jota kansalainen on nähnyt tehtävän, on saattanut häntä\nrakastamaan hyvää ja jos yhteiskuntalaitoksemme ovat saattaneet häntä\nhuomaamaan ja vihaamaan niihin yhtyneitä vääryyksiä. Oi Émile! Missä on\nse kunnonmies, joka ei olisi mitään velkaa maallensa? Olkoon hän kuka\ntahansa, niin on hänen kiittäminen sitä ihmisen arvokkaimmasta hyvästä,\nnimittäin tekojensa siveellisyydestä ja hyveenrakkaudesta. Jos hän\nolisi syntynyt korven sydämessä, olisi hän tosin elänyt onnellisempana\nja vapaampana mutta kun hänellä ei olisi ollut mitään voitettavana\nseuratakseen taipumuksiaan, olisi hän ollut hyvä, ilman että hänen\nhyvyyttään voisi hänelle lukea ansioksi, eikä hän siis olisi ollut\nhyveellinen, ja nyt hän osaa olla hyveinen huolimatta intohimoistaan.\nPelkkä järjestyksen näennäisyys saattaa itse järjestystä tuntemaan ja\nrakastamaan. Yleishyvä, joka muille on pelkkänä verukkeena, on hänelle\ntodellinen toiminnan vaikutin. Hän oppii hillitsemään ja voittamaan\nitsensä ja uhraamaan oman etunsa yhteisedulle. Ei ole totta, ettei\nhänellä olisi mitään hyötyä laeista, ne näet antavat hänelle rohkeutta\nolla oikeamielinen häijyjenkin parissa. Ei ole totta, etteivät ne olisi\nsaattaneet häntä vapaaksi, sillä ovathan ne opettaneet häntä\nhillitsemään itseään.\"\n\n\"Älä siis sano: vähät siitä missä asustan. Sinulle näet on tärkeätä\nasustaa siellä, missä voit täyttää kaikki velvollisuutesi, ja eräs\nnäistä velvollisuuksista on kiintymys synnyinseutuusi. Maanmiehesi\nsuojelivat sinua ollessasi lapsi; mieheksi vartuttuasi sinun tulee siis\nheitä rakastaa. Sinun tulee elää heidän parissaan tai ainakin\nsellaisessa paikassa, missä voit heitä hyödyttää mikäli voimasi yleensä\nsallivat ja josta voivat sinut noutaa, jos sinua joskus tarvitsevat.\nOnpa olemassa sellaisiakin tapauksia, jolloin mies voi hyödyttää\nkansalaisiaan enemmän ulkomailla ollen kuin kotimaassa. Silloin hänen\ntulee kuunnella ainoastaan intonsa ääntä ja nurkumatta kestää\nmaanpakolaisuuttaan; sillä tämä maanpakolaisuuskin on hänen\nvelvollisuuksiaan. Mutta sinä, hyvä Émile, jonka niskoille ei mikään\nlaske näitä tuskallisia uhrauksen taakkoja, sinä, joka et ole valinnut\ntuota epäkiitollista tehtävää sanoa ihmisille totuutta, mennös elämään\nheidän pariinsa, ylläpidä ystävyyttä heidän kanssaan miellyttävän\nkanssakäymisen muodossa, ole heidän hyväntekijänsä, heidän esikuvansa.\nSinun antamasi esimerkki on heitä hyödyttävä enemmän kuin kaikki meidän\nkirjamme, ja se hyvä, minkä näkevät sinun tekevän, on liikuttava heitä\nenemmän kuin kaikki meidän turhat puheemme.\"\n\n\"En siltä kehota sinua asettumaan suuriin kaupunkeihin. Päinvastoin\neräs niitä esimerkkejä, jotka hyvien tulee antaa muille, on\npatriarkaalinen ja maalaiselämä, tuo alkuperäinen, rauhallisin ja\nluonnollisin elinmuoto, joka on kaikkien miellyttävin sille, jonka\nsydän on turmeltumaton. Onnellinen on se maa, nuori ystäväni, missä ei\ntarvitse mennä etsimään rauhaa erämaahan! Mutta missä on tämä maa?\nHyvän tekevä mies saattaa varsin puutteellisesti tyydyttää pyrintöjään\nkaupungeissa, joissa hän voi osottaa intoaan melkein vaan\njuonittelijoiden ja veijarien suhteen. Se, että kaupunkeihin otetaan\nvastaan tyhjäntoimittajia, jotka tulevat sinne etsimään onneansa,\nlopullisesti saattaa maan tyhjäksi asujaimista, ja kuitenkin olisi\nmaaseutu jälleen saatettava asutuksi kaupunkien kustannuksella. Kaikki\nne ihmiset, jotka vetäytyvät pois suuresta yhteiskunnasta, tuottavat\nhyötyä juuri senkautta, että vetäytyvät pois, koska kaikki yhteiskunnan\npaheet johtuvat siitä, että sen asukkaat ovat liian tiheään\nsullottuina. He tuottavat hyötyä vielä sitenkin, että voivat erämaihin\npalauttaa elämää, viljelystä ja rakkauden ihmisen alkuperäiseen tilaan.\nHellyn ajatellessani kuinka paljon hyviätekoja Émile ja Sophie\nyksinkertaisesta tyyssijastaan voivat levittää ympärilleen, kuinka\npaljon he voivat vilkastuttaa maaseutua ja jälleen elvyttää onnettoman\nmaalaisväestön sammunutta intoa. Luulen jo näkeväni miten kansa\nlisääntyy, maa muuttuu hedelmälliseksi, maa saapi uuden korupuvun,\nmiten lisääntyvä kansanpaljous ja yltäkylläisyys muuttavat työnteon\njuhlaksi, ja luulen kuulevani ilohuutojen ja siunausten kohoavan\nkeskeltä maalaisleikkejä tuon rakastettavan pariskunnan ympärillä, joka\nniitä elähyttää. Pidetään kultakautta mielikuvituksen harhaluomana, ja\nsellainen se on aina oleva sen mielestä, jonka sydän ja aisti ovat\nturmeltuneet. Eipä sitä edes kaihota, koska tämä kaiho aina on turha.\nMitä tulisi siis tehdä, jotta se jälleen heräisi? Yksi ainoa seikka,\njoka kuitenkin on mahdoton: sitä pitäisi rakastaa.\"\n\n\"Se näyttääkin jo jälleen virkoavan Sophien asunnon ympärillä. Teidän\nmolempien tarvitsee ainoastaan päättää se, minkä hänen arvoisat\nvanhempansa ovat alkaneet. Mutta, rakas Émile, älköön niin suloinen\nelämä saattako sinua kammoksumaan vaivalloisia velvollisuuksia, jos\nsellaisia sinulle esiintyy. Muista, että roomalaiset siirtyivät auran\nluota konsulinvirastoon. Jos ruhtinas tai valtio kutsuu sinut isänmaan\npalvelukseen, niin jätä kaikki ja mene täyttämään kunniakasta\nkansalaistehtävääsi sillä paikalla, joka sinulle osotetaan. Jos tämä\ntehtävä cm sinulle rasittava, niin on olemassa kunniallinen ja varma\nkeino siitä vapautua, nimittäin että täytät sen niin ankaran\ntunnollisesti, ettei sitä kauan uskota sinun huostaasi. Muuten ei sinun\ntarvitse pahasti pelätä sellaista vaikeata tehtävää; niin kauan kuin on\nelossa tämän vuosisadan miehiä, ei sinua tulla etsimään valtion\npalvelemista varten.\"\n\nMinun ei ole sallittu kuvata Émilen paluuta Sophien luo ja heidän\nlempensä päätöstä tai oikeammin, sen aviollisen rakkauden alkua, joka\nheidät yhdistää toisiinsa, rakkauden, joka perustuu kunnioitukseen ja\nkestää yhtä kauan kuin elämä ja joka vielä lisäksi perustuu hyveisiin,\njotka eivät haihdu kauneuden mukana, ja luonteiden sopusuhtaisuuteen,\nmikä saattaa yhdessäolon miellyttäväksi ja vanhuuteen asti jatkaa\nensimäisen avioajan viehätystä. Kaikki nämä yksityisseikat voisivat\nkyllä huvittaa, mutta ne eivät hyödyttäisi ja tähän asti olen esittänyt\nvaan sellaisia huvittavia yksityisseikkoja, joiden olen luullut samalla\ntarjoavan hyötyä. Pitäisikö minun luopua tästä menettelytavasta\ntehtäväni lopulla? Ei suinkaan; lisäksi tunnen, että kynäni on\nväsähtänyt. Ollen liian heikko toimeenpanemaan näin laajoja tehtäviä,\nluopuisin tästäkin, ellei se olisi jo näin pitkälle edistynyt. Jotta se\nei jäisi päättämättä, on parasta että lopetan.\n\nVihdoin näen valkenevan Émilen ihanimman päivän, joka samalla on minun\nonnellisin päiväni; näen huolenpitoni saavan paikkansa ja alan nauttia\nsen tuottamista hedelmistä. Tuo kelpo pari liittyy toinen toiseensa\nkatkaisemattomin sitein, heidän huulensa lausuvat ja heidän sydämensä\nvahvistavat valat, jotka eivät ole turhia: nyt he ovat aviopuolisoja.\nAstuessaan ulos kirkosta he antavat muiden johtaa heitä; he eivät tiedä\nmissä ovat, minne menevät, mitä heidän ympärillään tehdään. He eivät\nkuule, he vastaavat sekavia sanoja, heidän himmentyneet silmänsä eivät\nenää näe mitään. Oi, mikä hurmaus! Oi inhimillistä heikkoutta! Onnen\ntunne musertaa ihmisen; hän ei ole kyllin vahva sitä kestääkseen.\n\nAni harvat osaavat hääpäivänä sopivalla tavalla puhutella nuorta\npariskuntaa. Toisten ylen vakava säädyllisyys on minusta yhtä\nepäluonteva kuin toisten kevyt loruileminen. Minä puolestani pitäisin\nsoveliaana, että annettaisiin nuorten aviopuolisojen sulkeutua itseensä\nja antautua mielenliikutuksen valtoihin, joka ei ole vailla viehätystä,\nsen sijaan, että niin sydämettömästi käännetään heidän huomionsa\ntoisaalle joko ikävystyttämällä heitä väärällä säädyllisyydellä tai\nhäiritsemällä heitä epäonnistuneilla sukkeluuksilla, jotka, jos toiste\nvoisivatkin heitä huvittaa, aivan varmaan tuona päivänä ovat heille\nvarsin vastenmieliset.\n\nNäen, ettei kumpikaan nuorista ystävistäni, ollen suloisen hurmauksen\nvalloissa, kuuntele ainoatakaan niistä puheista, joita heille pidetään.\nMinä, joka tahdon, että oikein nauttisimme jokaisesta elämämme\npäivästä, en suinkaan soisi, että he menettäisivät näin ihanaa päivää.\nPäinvastoin tahdon, että he täysin tuntisivat sen ihanuutta, että se\nheidät täysin hurmaisi. Vien heidät pois tuon tungettelevan joukon\nkeskeltä, joka heitä kiusaa; vien heidät kävelemään syrjäteille ja\npalautan heidät heihin itseensä puhumalla heistä. En tahdo puhua\nyksistään heidän korvilleen, vaan myös heidän sydämilleen. Ja tiedän\nvarsin hyvin, mikä on se ainoa seikka, jota he tuona päivänä voivat\najatella.\n\n\"Lapseni\", sanon heille, tarttuen kummankin käteen, \"siitä on kolme\nvuotta kun näin syntyvän sen voimakkaan ja puhtaan liekin, joka tänään\naiheuttaa onnenne. Se on lakkaamatta kasvanut; huomaan teidän\nsilmistänne, että se nyt on rajuimmillaan, nyt se ei enää voi muuta\nkuin ruveta heikkenemään.\" Lukijat, saatatte varsin hyvin kuvitella\nÉmilen kiivastumista, hänen vakuutuksiaan ja Sophien ylenkatseellista\nilmettä, kun hän irrottaa kätensä minun kädestäni, sekä niitä helliä\nlupauksia, jotka heidän katseistaan välkkyvät ja jotka vakuuttavat,\nettä he tulevat ihailemaan toisiaan viimeiseen henkäykseensä asti. En\nheitä vastusta, vaan jatkan:\n\n\"Olen usein ajatellut, että jos voisi saada lemmenonnen jatkumaan koko\navion ajan, niin muuttaisi maailman paratiisiksi. Mutta tähän asti ei\ntällaista vielä ole nähty. Mutta ellei tuollainen onnen jatkuminen ole\nvallan mahdoton, olette te molemmat sen arvoiset, että tarjoatte\nesimerkin, jota ette ole keltään muulta oppineet ja jota aniharvat\naviopuolisot osaavat noudattaa. Tahdotteko, lapseni, että mainitsen\nteille keinon, jonka avulla luulen tätä seikkaa voitavan toteuttaa, ja\njota luulen ainoaksi?\"\n\nHe katselevat toinen toistaan hymyillen ja ilkkuvat minun\nyksinkertaisuuttani. Émile ei näytä ollenkaan välittävän minun\nkeinostani, hän kun luulee Sophiella olevan paremman keinon, joka\nhänelle puolestaan täysin riittää. Sophie on samaa mieltä ja näyttää\naivan yhtä luottavaiselta. Mutta huolimatta hänen ivallisesta\nilmeestään luulen huomaavani hieman uteliaisuutta. Tutkistelen Émileä:\nhänen hehkuvat katseensa ahmivat hänen puolisonsa suloa; tämä on ainoa\nseikka, joka hänen mieltänsä kiinnittää; eikä hän ollenkaan välitä\nminun puheestani. Minä hymyilen vuorostani ajatellen: herätänpä pian\ntarkkaavaisuutesi.\n\nNäiden salaisten sieluntilojen melkein huomaamaton ero viittaa hyvin\nluonteenomaiseen eroon, joka vallitsee molempien eri sukupuolien\nvälillä ja joka kokonaan on vastainen yleisille ennakkoluuloille. Se\nilmenee siinä, että miehet yleensä ovat vähemmän uskollisia kuin naiset\nja että he pikemmin kyllästyvät onnelliseen rakkauteen kuin naiset.\nNainen aavistaa jo kaukaa miehen epävakavuutta ja on siitä levoton;\ntämä seikka myös saattaa naisen mustasukkaisemmaksi. Kun miehen tunteet\nalkavat laimentua ja kun vaimon on pakko, pidättääkseen häntä, omistaa\nhänelle kaikki ne huolenpidot ja huomaavaisuudet, jotka hän ennen\nhänelle omisti häntä miellyttääksensä, niin vaimo itkee ja nöyrtyy\nvuorostaan, mutta tämä harvoin saavuttaa saman menestyksen kuin ennen.\nKiintymys ja huomaavaisuus voittavat sydämiä, mutta ne eivät niitä\njälleen valloita. Palaan aviorakkauden kylmenemistä vastaan\nehdottamaani varokeinoon.\n\n\"Se on yksinkertainen ja helppo\", jatkan. \"Se on siinä, että\naviopuolisot yhä edelleen ovat rakastavia.\" \"Totta tosiaan\", sanoo\nÉmile nauraen salaisuuttani, \"eipä tuo keino ole oleva meille tukala.\"\n\"Tukalampi sinulle, joka tuota väität, kuin mitä kenties ajatteletkaan.\nSallikaa minun, pyydän, lähemmin selvitellä tätä asiaa.\"\n\n\"Ne siteet, jotka nivotaan liian kireälle, murtuvat. Näin on\naviositeidenkin laita, jos ne tahdotaan solmia vahvemmiksi kuin mitä\nniiden tulee olla. Se uskollisuus, johon avioliitto velvottaa molemmat\npuolisot on pyhin kaikista oikeuksista, mutta se valta jonka se myöntää\nkummallekin toiseen nähden, on liikaa. Pakko ja rakkaus sopivat\nhuonosti yhteen, eikä lemmeniloa voida väkisin saavuttaa. Älä punastu,\nSophie, äläkä ajattele pakoon lähtemistä. Herra minua estäköön\ntahtomasta loukata kainouttasi; mutta tässä on kysymys koko elämäsi\nkohtalosta. Näin suuren tarkoituksen vuoksi voit kärsiä puolison ja\nisän välillä liikkuvaa keskustelua, jota et muuten voisi sietää.\"\n\n\"Kyllästymistä ei aiheuta niin suuressa määrin omistus kuin\nriippuvaisuus, ja siitä johtuu että kiintymys rakastajattareen kestää\npaljon kauemmin kuin kiintymys puolisoon. Miten onkaan voitu saattaa\nvelvollisuudeksi mitä hellimmät hyväilyt ja oikeudeksi viehkeimmät\nlemmen osotukset? Ainoastaan molemminpuolinen halu perustaa oikeuden,\nluonto ei muuta oikeutta tunne. Laki saattaa rajoittaa tätä oikeutta,\nmutta se ei voi sitä kukistaa. Lemmenhurmaus on niin suloinen\nitsessään; tuleeko sen ikävästä pakollisuudesta ammentaa sitä voimaa,\njota se muka ei voisi saada omasta viehätyksestään! Näin ei suinkaan\npidä olla, lapseni; aviossa sydämet ovat sidotut, mutta ruumiillisuus\nei ole orjuutettu. Te olette velkapäät olemaan toisillenne uskolliset,\nmutta ette ole velvolliset toisillenne osottamaan kohteliasta\nhuomaavaisuutta ja alttiutta. Kumpikin teistä on toisen oma; mutta\nkummankaan ei pidä olla toisen oma muuta kuin siinä määrin kuin itse\ntahtoo.\"\n\n\"Jos siis on totta, rakas Émile, että tahdot pysyä vaimosi rakastajana\nja että hän aina tahtoo olla sinun valtijattaresi ja samalla oma\nvaltijattarensa, niin ollos onnellinen, mutta samalla kunnioitettava\nrakastaja. Vastaanota kaikki rakkaudelta, vaatimatta mitään\nvelvollisuutena, älköötkä pienimmätkään suosiot koskaan olko\noikeuksiasi, vaan armonosotteita. Tiedän, että kainous karttaa ilmeisiä\ntunnustuksia ja vaatii, että se on voitettava. Mutta saattaakohan\nrakastaja, jos hänellä on hienotunteisuutta ja jos hän todella\nrakastaa, erehtyä salaisen tahdon suhteen? Tokko hän jää epätietoiseksi\nsiitä, minkä sydän ja silmät myöntävät, vaikka suu teeskentelee sitä\nkieltävänsä? Olkoon kummallakin, joka aina on oman persoonansa ja\nhyväilyjensä valtias, oikeus jaella niitä toiselle ainoastaan mielensä\nmukaan. Muistakaa aina, ettei edes avioliitossa nautinto ole oikeutettu\nmuulloin kuin silloin kuin halu on molemmille yhteinen. Älkää pelätkö,\nlapseni, että tämä laki teidät erottaisi toisistanne; se on päinvastoin\nsaattava teidät molemmat halukkaammiksi toisianne miellyttämään ja on\nehkäisevä kyllästymistä. Kun pysytte toisillenne uskollisina, on luonto\nja rakkaus lähentävä teidät tarpeeksi toisiinne.\"\n\nKuullessaan näitä ja tämän kaltaisia puheita Émile suuttuu ja\nvastustelee minua jyrkästi. Sophie on häpeissään, pitää viuhkaansa\nsilmiensä edessä, eikä sano mitään. Tyytymättömämpi näistä molemmista\nei kenties kuitenkaan ole se, joka enemmän valittaa. Minä vaan en\nhellitä, vaan jatkan armottomasti. Saatan Émilen punastumaan\nhienotunteisuuden puutteensa johdosta ja takaan, että Sophie puolestaan\non suostuva sopimukseen. Kehotan häntä lausumaan tästä mielipiteensä,\nja on luonnollista, ettei hän syytä minua valheellisuudesta. Émile\nkyselee levottomin katsein mitä hänen nuoren puolisonsa silmät\nilmaisevat. Huolimatta niiden ilmaisemasta hämmennystilasta hän näkee\nniissä kuvastuvan levotonta intohimoisuutta, joka rauhoittaa hänet\nhänen avomielisyytensä suhteen. Émile heittäytyy hänen jalkojensa\njuureen, suutelee kiihkeästi hänen ojentamaansa kättä ja vannoo, että\nhän, lukuunottamatta annettua uskollisuudenlupausta, luopuu jokaisesta\nmuusta oikeudesta häneen nähden. \"Ollos\", sanoo hän hänelle, \"rakas\npuoliso, nautintojeni valtiatar, samoin kuin olet elämäni ja kohtaloni\nvaltiatar. Vaikkapa ankaruutesi riistäisi minulta hengen, niin luovutan\nsinulle rakkaimmat oikeuteni. En tahdo vastaanottaa mitään\nsuosiollisuudeltasi; tahdon saada kaiken suorastaan sydämeltäsi.\"\n\nHyvä Émile, rauhoitu! Sophie on itse liian jalomielinen, antaakseen\nsinun kuolla jalomielisyytesi uhrina.\n\nIllalla, erotessani heistä, sanon heille niin vakavalla äänellä kuin\nsuinkin: \"Muistakaa molemmat, että olette vapaat ja ettei teihin nähden\nvoi olla kysymystä aviovelvollisuuksien täyttämisestä. Uskokaa minua\nälkääkä antako väärien luulojen viedä itseänne harhaan. Émile, tahdotko\ntulla kanssani?\" Sophie suostuu tähän. Émile on raivoissaan ja tahtoisi\nminua lyödä. \"Entä te Sophie, mitä te sanotte? Tuleeko minun viedä\nhänet luotanne?\" Tuo naisparka valhettelee ja myöntyy punastuen. Mikä\nviehättävä ja suloinen valhe, joka on arvokkaampi kuin itse totuus!\n\nSeuraavana päivänä ... saavutetun onnellisuuden kuva ei enää tuota\nihmisille iloa; paheen tuottama turmelus on yhtä suuressa määrin\npilannut heidän makunsa kuin sydämensä. He eivät enää kykene tuntemaan\nmikä on liikuttavaa eivätkä näkemään mikä on rakastettavaa. Te, jotka\nkuvataksenne lemmenhurmausta ette voi kuvitella muuta kuin onnellisia\nrakastavia, jotka venyvät hekuman helmassa, oi kuinka kuvauksenne\novat epätäydelliset! Te käsitätte ainoastaan raaemman puolen;\nlemmenhurmauksen viehkein tenho on teille tuntematon. Kukapa teistä ei\nolisi nähnyt kahden vastanaineen, jotka mitä suotuisimmissa oloissa\novat solmineet liittonsa, astuvan ulos morsiushuoneesta ja kantavan\nraukeissa ja siveissä katseissaan niiden suloisten nautintojen\nhurmausta, joita ovat kokeneet, sekä lisäksi viattomuuden aiheuttamaa\nvarmuutta sekä sitä järkähtämätöntä tietoisuutta, että ovat viettävät\nyhdessä lopun elämäänsä! Siinä viehättävin näky, joka saattaa tarjoutua\nihmiselle; siinä todellinen lemmenhurmauksen kuva! Olette nähneet sen\nmoneen monituiseen kertaan, sitä tuntematta; kovettuneet sydämenne\neivät enää kykene rakastamaan. Sophie onnellisena ja levollisena\nviettää päivänsä hellän äitinsä sylissä; se on hyvin miellyttävä lepo,\nsittenkuin on yönsä levännyt puolison sylissä.\n\nSitä seuraavana päivänä huomaan jo jonkunmoisen olojen muutoksen. Émile\nnäyttää hieman tyytymättömältä; mutta tämän teennäisen mielialan alla\nhuomaan hänessä niin hellää alttiutta jopa niin nöyrää alistumista,\netten hänen tilastaan pelkää mitään ikäviä seurauksia. Sophie taas on\niloisempi kuin edellisenä iltana; näen tyytyväisyyden säteilevän hänen\nsilmissään. Émilen seurassa hän on hurmaava. Tuntuu siltä kuin Sophie\nvallan hänen pyyteitään kiihottaisi, mikä vaan lisää hänen\nkärsimättömyyttään.\n\nJoskohta tämä muutos on jotenkin huomaamaton, ei se minulta jää\nhavaitsematta. Tulen levottomaksi ja kysyn Émileltä kahden kesken syytä\nsiihen; hän kertoo minulle, että hänen suureksi mielipahakseen ja\nhuolimatta kehotuksistaan, on täytynyt nukkua edellinen yö eri\nvuoteessa. Tuo jäntevä valtiatar on kiirehtinyt käyttämään hyväkseen\noikeuttaan. Heidän välillään syntyy selityksiä. Émile purkautuu\nkatkeriin valituksiin, Sophie taas on leikkisä. Mutta kun hän lopulta\nhuomaa, että Émile todenteolla on suuttuva, luo hän häneen katseen,\njoka on täynnä lempeyttä ja rakkautta, ja puristaen kättäni hän lausuu\ntämän ainoan sanan, mutta tekee sen sydämeen tunkevalla äänellä: tuo\nkiittämätön! Émile on niin ymmällään, ettei hän saata käsittää tämän\nsanan merkitystä. Mutta minä sen käsitän, käsken Émilen poistua ja\npuhun nyt kahden kesken Sophien kanssa. \"Ymmärrän kyllä\", sanon\nhänelle, \"mikä on aiheuttanut tämän päähänpistosi. Eipä saata olla\nsuurempaa hienotunteisuutta, mutta eipä myöskään saata sitä\nsopimattomammin osottaa kuin mitä sinä nyt olet tehnyt. Rauhoitu, rakas\nSophie. Sillä olen antanut sinulle miehen; älä siis epäröi häntä\nmiehenä kohdella. Hän on lahjoittanut sinulle turmelemattoman\nnuoruutensa, hän ei sitä ole kellekään muulle jaellut ja on kauan\nsäilyttävä sitä sinulle.\"\n\n\"Tahdonpa sinulle, rakas lapsi, selvitellä ne mielipiteeni, jotka\nsinulle esitin toissapäivänä keskustellessamme. Ehkä luulit minun\nneuvovan hillitsemään nautintoanne ainoastaan sen vuoksi, että niitä\nkestäisi kauemmin. Oi Sophie! tarkoitukseni oli toinen ja se oli\nenemmän huolenpitoni arvoinen. Tullessaan puolisoksesi Émile on samalla\ntullut valtiaaksesi; sinun velvollisuutesi on totella, niin on luonto\nsäätänyt. Mutta kun vaimo on sinun kaltaisesi, Sophie, on kuitenkin\nhyvä, että hän ohjaa miestään; tämäkin on luonnonlaki. Ja antaakseni\nsinulle yhtä suuren vaikutusvallan hänen sydämeensä, kuin minkä hänen\nsukupuolensa hänelle antaa sinun persoonaasi nähden, olen saattanut\nsinut hänen aistillisen nautintonsa määrääjäksi. Tämä on tuottava\nsinulle tuskallista itsekieltämystä, mutta olet hillitsevä häntä, jos\nvoit hillitä itsesi. Ja se, mikä on tapahtunut, todistaa minulle, ettei\ntämä vaikea taito käy yli voimiesi. Olet kauan hallitseva rakkauden\navulla, jos suosiosi on harvoin tapahtuva ja arvokas, jos osaat saada\nhänet tunnustamaan sen arvon. Jos tahdot nähdä miehesi alati jalkojesi\njuuressa, niin pidä häntä alati jonkun matkan päässä persoonastasi.\nMutta olkoon ankaruutesi sävyisä, älköönkä se olko oikullinen.\nOsottaudu pidättyväksi, mutta älä siltä itsepäiseksi. Varo, ettei hän\nrupea epäilemään rakkauttasi, kun harvoin antaudut hänen rakkautensa\nalaiseksi. Herätä hänessä rakkaudentunteita suosiollasi ja saata hänet\nkunnioittamaan kieltäymystäsi, menettele siten, että hän kunnioittaa\nvaimonsa siveyttä, ilman että hänellä on syytä valittaa hänen\nkylmäkiskoisuuttaan.\"\n\n\"Siten, lapseni, on hän sinuun luottava ja on kuunteleva neuvojasi, on\nkysyvä mielipidettäsi omissa asioissaan, mitään ratkaisematta ilman\nettä on neuvotellut kanssasi. Siten voit palauttaa hänet järkiinsä, jos\nhän hairahtuu, lempeällä kehottelulla jälleen johtaa hänet oikealle\ntielle, siten voit osottautua rakastettavaksi, häntä hyödyttääksesi,\nkäyttää keikailua hyveen palveluksessa ja rakkautta järjen eduksi.\"\n\n\"Älä kuitenkaan luule, että edes tämäkään taito aina voisi sinua\nhyödyttää. Mihin varokeinoihin ryhtynemmekin, niin nautinto kuluttaa\nmielihyvän tunteen, ennen kaikkea se kuluttaa rakkauden. Mutta kun\nrakkautta on kestänyt kauan, niin miellyttävä tottumus täyttää sen\njättämän tyhjyyden, ja luottamuksen viehkeys astuu intohimon hurmauksen\nsijaan. Lapset solmivat vanhempiensa välille yhtä suloiset ja usein\nvahvemmatkin siteet kuin itse rakkaus. Kun lakkaat olemasta Émilen\nlemmitty, olet oleva hänen vaimonsa ja ystävättärensä; olet oleva hänen\nlastensa äiti. Silloin tulee sinun entisen pidättäymisesi asemesta\nantaa välillänne vallita mitä läheisimmän tuttavallisuuden; silloin on\nluopuminen eri vuoteista, kieltäytymisestä, oikuista. Sinun tulee\nsiihen määrin muuttua hänen toiseksi puolekseen, ettei hän enää voi\ntulla toimeen ilman sinua, ja että hän, heti kun sinut hylkää, tuntee\nolevansa kaukana poissa itsestään. Sinä, joka niin hyvin saatoit\nkotoisen elämän sulouden vallitsemaan synnyinkodissasi, tee se samoin\nvallitsevaksi teidänkin elämässänne. Jokainen mies, joka viihtyy\nkodissaan, rakastaa vaimoaan. Muista, että olet onnellinen aviovaimo,\njos miehesi tuntee itsensä onnelliseksi kotonaan.\"\n\n\"Mitä nykyhetkeen tulee, niin älä ole niin ankara lemmityllesi. Hän on\nansainnut suurempaa ystävällisyyttä ja loukkautuisi varovaisuudestasi.\nÄlä säästä hänen terveyttään ylenmäärin hänen onnensa kustannuksella,\nja nauti myös sinä onnestasi. Ei pidä odottaa kyllästymistä, mutta ei\nmyöskään tukahuttaa halua. Ei pidä kieltäytyä kieltäymyksen vuoksi,\nvaan sentähden että se, minkä myöntää, saisi suuremman arvon.\"\n\nKun täten olen palauttanut sovun heidän välilleen, sanon Sophien\nläsnäollessa hänen nuorelle puolisolleen: \"Sitä iestä, jonka on ottanut\nhartioilleen, tulee kantaa. Saata itsesi ansaitsemaan sitä, että se\nsinulle tehdään kevyeksi. Ennen kaikkea tulee sinun uhrata\nsulottarille, äläkä luule, että juropäisyydellä teet itsesi\nrakastettavammaksi. Eihän ole vaikeata palauttaa rauhaa, ja kukin voi\nhelposti huomata, millä tavoin se on palautettavissa.\" Rauhansopimus\nvahvistetaan suudelmalla; senjälkeen sanon oppilaalleni: \"Rakas Émile,\nihminen tarvitsee koko ikänsä neuvoja ja ohjausta. Olen koettanut\nparastani tähän asti täyttääkseni tämän velvollisuuden teitä kohtaan.\nTähän päättyy minun pitkä tehtäväni; nyt alkaa toisen tehtävä. Luovun\ntänään siitä ohjausvallasta, jonka olet minulle uskonut; tuossa on\ntuleva ohjaajasi.\"\n\nVähitellen ensimäinen hurmaus tyyntyy ja he saavat rauhassa nauttia\nuuden tilansa tarjoamaa viehätystä. Oi te onnelliset rakastavat, te\nkelpo puolisot! Jotta voisi osottaa heidän hyveilleen niille tulevaa\nkunniaa ja kuvata heidän onneansa, pitäisi kirjoittaa heidän elämänsä\nhistoria. Monasti, kun tarkastan sitä työtä, jonka heihin nähden olen\ntoteuttanut, tunnen itseni ihastuksen valtaamaksi, joka panee sydämeni\nsykkimään! Monasti puristan heidän yhdistyneitä käsiään, siunaten\nkaitselmusta ja päästäen hehkuvia huokauksia. Kuinka monta suudelmaa\npainan noille yhteen liittyneille käsille! Kuinka usein he\ntuntevatkaan, että ilokyyneleeni niitä kostuttavat! He puolestaan\nheltyvät tuntien samaa iloa kuin minä. Heidän kunnianarvoiset\nvanhempansa nauttivat vielä kerran nuoruudesta, nähdessään lastensa\nnuoruuden; he alkavat, niin sanoakseni, uudelleen elää lapsissaan tai\noikeammin sanoen, he tuntevat ensi kerran elämän arvon. He kiroavat\nentisiä rikkauksiaan, jotka estivät heitä, heidän ollessa samassa\niässä, nauttimasta yhtä suloista onnea. Jos yleensä maan päällä on\nonnea, niin se on löydettävissä siitä tyyssijasta, jossa me elämme.\n\nMuutaman kuukauden kuluttua Émile eräänä aamuna astuu huoneeseeni ja\nsanoo minulle minua syleillen: \"Opettajani, onnitelkaa lastanne; hän\ntoivoo pian saavansa nauttia isäniloja. Oi kuinka suurta huolta ja\nintoa meiltä siiloin vaaditaan ja kuinka suuresti silloin kaipaamme\nneuvojanne. Jumala minua estäköön antamasta teille kasvatettavaksi\npoikaa, kun jo olette kasvattanut hänen isänsä! Jumala estäköön toista\nkuin minua täyttämästä niin pyhää ja mieluista velvollisuutta, vaikkapa\nminun onnistuisikin valita yhtä onnellisesti, kuin mitä minun suhteeni\non valittu. Mutta pysykää edelleen nuorten opettajien opettajana.\nNeuvokaa meitä, ohjatkaa meitä; me olemme olevat ohjauksellenne\nalttiit. Koko elinaikani olen tarvitseva teidän apuanne. Tarvitsen sitä\nenemmän kuin koskaan nyt, kun miehen-tehtäväni alkavat. Te olette\ntäyttänyt tehtävänne. Ohjatkaa minua, että voisin noudattaa teidän\nesimerkkiänne, ja levätkää, sillä onhan teidän jo aika levätä.\"\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] Rouva de Chenoncaux'ta. Suoment. huom.\n\n[2] Ensi vuosina tapahtuva kasvatus on tärkein; ja tämä ensimäinen\nkasvatus kieltämättä on naisten suoritettava. Jos Luoja olisi tahtonut\nsitä miesten tehtäväksi, hän olisi antanut heille maitoa lasten\nravitsemista varten. Puhukaa siis kasvatusopillisissa tutkimuksissanne\netupäässä naisille, sillä ensinnäkin heillä on parempi tilaisuus valvoa\nlasten kasvatusta lähempää kuin miehillä ja heillä on suurempi\nvaikutusvalta lapsiin nähden, ja lisäksi kasvatuksen hyvät tulokset\nheille ovat monta vertaa tärkeämmät, kun näet useimmat lesket ovat\nmelkein lastensa mielivallan alaisina, jolloin nämä antavat heidän\ntuntuvalla tavalla -- joko miellyttävällä tai vastenmielisellä -- kokea\nsaamansa kasvatuksen vaikutuksia, Lait, jotka aina niin paljon pitävät\nhuolta ihmisten omaisuudesta ja niin vähän itse ihmisistä, niiden\ntarkoituksena kun on turvallisuuden ylläpitäminen, eikä hyveen\nedistäminen, eivät anna äideille tarpeeksi valtaa. Ja kuitenkin äitiys\non jotakin paljon vahvempaa kuin isyys; äitien velvollisuudet ovat\nvaivalloisemmat: heidän huolenpitonsa on tärkeämpi perheen hyvän\njärjestyksen ylläpitämiselle; yleensä he ovat enemmän kiintyneet\nlapsiin. On olemassa asianhaaroja, joiden nojalla voi jossakin määrin\npuolustaa poikaa, joka ei isälleen osota hänelle tulevaa kunnioitusta;\nmutta jos minkä olosuhteiden vallitessa tahansa lapsi olisi kyllin\nluonnoton sitä kieltämään äidiltänsä, häneltä, joka on kantanut häntä\nkohdussaan, ravinnut häntä maidollaan, ja joka monina vuosina on\nunhottanut itsensä yksinomaan pitäessään huolta lapsestaan, niin\nkiireisesti pitäisi hankkia pois maailmasta tällainen kurja olento,\nhirviönä, joka ei ansaitse nähdä päivän valoa. Äidit, näin sanotaan,\nhemmottelevat lapsiaan. Siinä he epäilemättä menettelevät väärin; mutta\nvähemmin väärin ehkä kuin te, jotka heidät turmelette. Äiti tahtoo että\nhänen lapsensa olisi onnellinen, ja onnellinen nykyhetkestä alkaen.\nSiinä hän on oikeassa; kun hän erehtyy keinojensa suhteen, tulee häntä\nopastaa. Isän kunnianhimo, saituus, liika ankaruus, väärä huolenpito,\nhänen huolimattomuutensa ja kovasydäminen välinpitämättömyytensä ovat\nsata kertaa turmiollisemmat lapsille kuin äidin sokea hellyys. Muuten\nminun on tekeminen selkoa siitä, mitä tarkoitan käsitteellä äiti, ja\nsen olen myöhemmin tekevä.\n\n[3] Minulle vakuutetaan, että herra Formey on luullut minun tässä\ntahtoneen puhua omasta äidistäni, ja että hän sen on sanonut jossakin\nteoksessa. Tämä on julmaa pilantekoa joko herra Formeyn tai minun\nsuhteeni.\n\n(Heti Émilen ilmestyttyä Pariisissa v. 1762 julkaisi J. Neaulme siitä\nHaagissa tarkan kopion. Se herätti hollantilaisten vallanpitäjien\npaheksumisen, ja julkaisija oli vähällä saada ankaran rangaistuksen,\nmutta sai kuitenkin armahduksen sillä ehdolla, että heti julkaisisi\nuuden painoksen, joka \"olisi puhdistettu kaikesta, mikä saattaisi\nherättää pahennusta\". Hän kääntyi silloin Formeyn puoleen, joka jo 1763\noli julkaissut \"Anti-Émilen\", ja joka nyt suostui puhdistamaan itse\nÉmile kirjaa. \"Puhdistettu\" painos ilmestyi pian ja sen nimenä oli:\n\"Kristitty Émile, yleishyödyksi julkaissut M. Formey.\" Siinä tietysti\noli tehty koko joukko muutoksia. Suoment. huom.)\n\n[4] Ollen ulkomuodoltaan heidän kaltaisensa, mutta puhumisen taitoa\nsekä sen ilmaisemia käsitteitä vailla, hän olisi kykenemätön\nilmaisemaan tarvitsevansa heidän apuansa, eikä hän millään muullakaan\ntavalla voisi heille sitä selvittää.\n\n[5] Herra Formey vakuuttaa meille, ettei tahdota sanoa juuri tätä.\nMutta tämä ajatus näyttää olevan tarkoin lausuttuna seuraavassa\nsäkeessä, johon olen päättänyt vastata.\n\n    Ei luonto muuta oo, se uskokaa, kuin tapa vaan.\n\nHerra Formey, joka ei tahdo tehdä kanssaihmisiään ylpeiksi, mittaa,\nvaatimattomasti kyllä, inhimillistä järkeä omien aivojensa mukaan.\n\n[6] Tasavaltojen käymät sodat ovat tämän vuoksi julmemmat kuin\nyksinvaltojen. Mutta vaikka kuningasten sodat ovatkin maltillisia, niin\nheidän rauhansa on hirvittävä; on parempi olla heidän vihollisensa kuin\nheidän alamaisensa.\n\n[7] On olemassa useissa kouluissa ja etenkin Pariisin yliopistossa\nopettajia, joista pidän, joita suuresti kunnioitan, ja joiden luulen\nolevan hyvin kykeneviä etevästi opettamaan nuorisoa, ellei heidän olisi\npakko noudattaa voimassa olevaa opetustapaa. Kehotan yhtä heistä\njulkaisemaan suunnittelemansa parannusehdotuksen. Ehkäpä vihdoin\nviimeinkin ihmisissä herää halu parantaa vallitsevaa pahaa, kun\nhuomaavat ettei se ole auttamaton.\n\n[8] Tuscul. V. Merkitsee: olen päässyt valtiaaksesi, kohtalo ja olen\nsinulta sulkenut kaikki ovet, niin ettet voi päästä taokseni. Suoment.\nhuom.\n\n[9] Non. Marcell.\n\n[10] Buffon, Hist. Nat. IV, s. 190 in -- 12.\n\n[11] Naisten ja lääkärien välistä omituista liittoa olen aina pitänyt\nPariisin hullunkurisimpiin seikkoihin kuuluvana. Naisia lääkärit saavat\nkiittää maineestaan ja lääkärien avulla naiset toteuttavat haluamansa\nseikat. Tästä saattaa päättää mitä taitoa vaaditaan pariisilaiselta\nlääkäriltä, jotta hän tulisi kuuluisaksi.\n\n[12] Manalan kuuluisimpia jokia. Suoment. huom.\n\n[13] Kun lukee Plutarkoksen teoksista, miten sensori Cato, joka\nhallitsi Roomaa niin kunniakkaasti, itse kasvatti poikaansa kehdosta\nalkaen, jopa lisäksi niin huolellisesti, että hylkäsi kaikki toimensa\nollakseen läsnä, kun imettäjä, s.o. äiti sitä kapaloitsi ja pesi; kun\nSuetonius kertoo, että Augustus tuo maailman valtias, maailman, jonka\nhän itse oli valloittanut ja jota itse hallitsi, itse opetti\npojanpoikiaan kirjoittamaan ja uimaan ja perehdytti heidät tieteiden\nalkeisiin, ja että hän alati piti heitä luonaan, niin ei voi olla\nnauramatta noille menneiden aikojen pikkusieluille, jotka huvittelivat\nitseänsä moisilla lapsellisuuksilla; he olivat epäilemättä liian\ntyperät voidakseen harrastaa meidän aikamme suurten miesten suuria\nasioita!\n\n[14] \"Arcadie\" teoksensa esipuheessa kertoo kirjailija Bernardin de\nSaint-Pierre Rousseaun eräänä päivänä sanoneen hänelle: \"Jos\ntoimittaisin uuden painoksen teoksiani, keventäisin arvosteluni\nlääkäreistä. Ei ole yhtään säätyä, joka vaatisi niin perinpohjaisia\nopintoja kuin heidän säätynsä. Joka maassa tulevat he kuulumaan\noppineimpiin ja sivistyneimpiin miehiin.\" Suoment. huom.\n\n[15] Tässä seuraa muuan englantilaisista lähteistä noudettu esimerkki,\njota en malta olla mainitsematta, se kun tarjoaa niin paljon aiheita\nainettani koskeviin mietteisiin.\n\n\"Yksityishenkilö nimeltä _Patrice Oneil_, yntynyt v. 1647, on juuri\näsken, v. 1760, mennyt seitsemännen kerran uusiin naimisiin. Hän\npalveli rakuunana Kaarle II:n hallituksen 17:ntenä vuotena, ja sitten\neri sotaväenosastoissa aina vuoteen 1740, jolloin pyysi eron. Hän oli\nmukana kaikilla Wilhelm kuninkaan ja Marlboroughin herttuan\nsotaretkillä. Tämä mies ei koskaan ole juonut muuta kuin kaljaa; hän\nkäytti aina ravintonaan kasviksia ja söi lihaa ainoastaan muutamissa\nperheensä keskuudessa toimeenpanemissaan aterioissa. Hänellä on aina\nollut tapana nousta ja panna maata auringon mukana, elleivät hänen\nvelvollisuutensa ole häntä siinä estäneet. Hän käy nyt 113:tta\nvuottaan, kuulee hyvin, voi hyvin ja astuu ilman sauvaa. Huolimatta\nkorkeasta iästään hän ei pysy ainoatakaan hetkeä joutilaana, ja joka\nsunnuntai hän menee synnyinpitäjänsä kirkkoon lastensa, lastenlastensa\nja lastenlastenlastensa seurassa.\"\n\n[16] Vaimot syövät leipää, vihanneksia, maitoruokia; nartut ja\nnaaraskissat niinikään; naarassudetkin syövät ruohoa. Niistä ne saavat\nkasvinesteitä maitoansa varten. Lopuksi olisi vielä tutkittava\nsellaisten eläinlajien maitoa, jotka yksinomaan voivat ravita itseään\nlihalla, jos sellaisia on olemassa, jota epäilen.\n\n[17] Joskohta meitä ravitsevat ruokamehut ovat\njuoksevassa muodossa, niin täytyy niiden olla muodostuneita tiviistä\nruoka-aineista. Työmies, joka ravinnokseen käyttäisi pelkkää\nlihalientä, riutuisi pian. Hän pysyisi paljon paremmin voimissaan\njuomalla maitoa, se kun näet happanee.\n\n[18] Ne, jotka pitemmältä tahtovat punnita pytagoralaisen elintavan\netuja ja haittoja voivat tutustua niihin tutkimuksiin, jotka tohtori\nCocchi ja hänen vastustajansa tohtori Bianchi ovat tästä tärkeästä\nseikasta julaisseet.\n\n[19] Kaupungeissa tukehdutetaan lapset pitämällä niitä huoneeseen\nsuljettuina ja vaatteisiin käärittyinä. Niiden kasvattajien pitäisi\ntietää, ettei kylmä ilma suinkaan vahingoita, vaan että se päinvastoin\nvahvistaa niitä, ja että lämmin ilma niitä heikontaa, tuottaa niille\nkuumetta ja suorastaan tappaa ne.\n\n[20] Sanon _kehtoon_, käyttääkseni tunnettua sanaa paremman puutteessa;\nmuuten minulla näet on se varma vakaumus, ettei koskaan ole\ntarpeellista keinutellen tuudittaa lasta, vaan että tämä tapa sille\nusein on hyvin haitallinen.\n\n[21] \"Muinaiset perulaiset jättivät hyvin avaraan kapaloon käärittyjen\nlastensa käsivarret vapaiksi; päästettyään ne kapaloista panivat he ne\nvallan vapaina maahan kaivettuun ja liinavaatteella sisustettuun\nkuoppaan, johon lapsi upposi vyötäisiin asti; täten niillä oli\nkäsivarret vapaina ja ne saattoivat liikuttaa päätään ja taivuttaa\nruumistaan kaatumatta kumoon ja satuttamatta itseään. Niin pian kuin ne\noppivat ottamaan ensi askeleensa, näytettiin niille nisää matkan\npäästä, ikäänkuin kiihokkeena astumaan. Neekerilapset ovat joskus\npaljoa väsyttävämmässä asennossa nisää imiessään. Ne takertuvat\npolvillaan ja säärillään äidin toiseen kylkeen ja puristavat sitä niin\nlujasti, että pysyvät siinä ilman äidin käsivarren apua. Ne pitävät\nkäsillään kiinni nisästä ja imevät sitä lakkaamatta kaikessa\nmukavuudessa ja putoamatta, huolimatta äidin eri liikkeistä, joka\nsillävälin tekee työtä kuten muulloinkin. Nämä lapset alkavat kävellä\ntoisella kuukaudellaan tai oikeammin ryömiä polvilla ja käsillä. Tämä\nharjotus tuottaa niille myöhemmin taidon juosta tässä asennossa pysyen\nmelkein yhtä nopeasti kuin jos olisivat pystyssä jaloillaan.\" (Hist.\nNat. IV, 120, s. 192.)\n\nNäihin esimerkkeihin Buffon olisi voinut lisätä sen tosiseikan, että\nEnglannissa tuo järjetön ja raaka tapa kapaloida lapsia päivä päivältä\nyhä enemmän katoaa. Vertaa myös _La Loubère'n_ teosta: Matka Siamissa\nja _Le Beau'n_ teosta: Matka Kanadassa, y.m. Voisin täyttää\nkaksikymmentä sivua sitaateilla, jos olisi tarpeellista vahvistaa tätä\nkysymystä tosiseikoilla.\n\n[22] Haju on kaikista aisteista se, joka lapsissa kehittyy viimeksi.\nKahden tai kolmen vuoden ikään asti ne eivät näy kykenevän tuntemaan\nhyviä eivätkä pahoja hajuja. Ne ovat tässä suhteessa välinpitämättömät\ntai pikemmin tunnottomat, kuten useimmat eläimet.\n\n[23] = kynnet, käpälät. Suoment. huom.\n\n[24] Tämä ei ole poikkeuksetta totta; usein lapset, jotka alussa ovat\nolleet kaikkein hiljaisimmat, muuttuvat sitten kaikkein meluavimmiksi,\nkun ovat alkaneet kohottaa ääntänsä. Mutta jos minun tulisi syventyä\nkaikkiin näihin pikkuseikkoihin, en koskaan pääsisi loppuun. Jokainen\narvostelukykyinen lukija kyllä huomaa että saman väärinkäytöksen\naiheuttama liiottelu ja vika poistetaan samalla tavoin minun metodini\nmukaan. Pidän näitä kahta ohjesääntöä erottamattomina: _aina tarpeeksi_\nja _ei koskaan liiaksi_. Jos edellistä hyvin noudatetaan, niin\ntoisenkin noudattaminen siitä välttämättömästi johtuu.\n\n[25] Ovid. Trist. I. 3. (Elää, eikä ole tietoinen omasta elämästään).\n\n[26] Ei ole mitään naurettavampaa ja epävarmempaa kuin niiden\nhenkilöiden astunta, joita lapsina on liiaksi pantu astumaan\ntalutusnauhojen varassa. Tämäkin on noita huomautuksia, jotka ovat\njokapäiväisiä sen tähden, että ovat oikeat, ja oikeat useassa\nmerkityksessä.\n\n[27] Noct. Attic. Lib. IX, cap. 8.\n\n[28] On luonnollista, että puhun tässä järkevistä ihmisistä enkä\nyleensä kaikista.\n\n[29] Tuo pieni poika, jonka näette tuossa -- sanoi Themistokles\nystävilleen -- on Kreikan valtias; sillä hän hallitsee äitiänsä, hänen\näitinsä hallitsee minua, minä hallitsen atenalaisia ja atenalaiset\nhallitsevat kreikkalaisia. Mitkä pienet johtajat tapaisikaan usein mitä\nsuurimmissa valtioissa, jos ruhtinaasta asteittain astuttaisiin alas\nsitä ensimäistä kättä, joka panee valtiokoneiston liikkeelle!\n\n[30] \"Valtio-oikeuden periaatteissani\" olen todistanut, ettei mikään\nyksityistahto pääse oikeuksiinsa yhteiskuntajärjestelmässä.\n\n[31] Tulee huomata, että kuten mielipaha samoin joskus mielihyväkin\nusein on välttämätön. On siis oikeastaan yksi ainoa lasten haluama\nseikka, jota ei koskaan pidä tyydyttää, nimittäin se, että ne saavat\ntoiset tottelemaan itseään. Siitä seuraa, että joka kerta kun ne\njotakin pyytävät tulee etupäässä kiinnittää huomiotaan niiden pyynnön\nvaikuttimeen. Myöntäkää niille, mikäli mahdollista, kaikki, mikä voi\ntuottaa niille todellista mielihyvää, kieltäkää niiltä aina se,\nmitä ne pyytävät pelkästä oikullisuudesta tai halusta harjottaa\nitsevaltaisuutta.\n\n[32] Voi olla varma siitä, että lapsi pitää oikkuna jokaista\ntahdonilmausta, joka on vastainen sen tahdolle, ja jonka järkevää syytä\nse ei käsitä. Eikä se huomaa mitään järkevää vaikutinta yhdelläkään\nseikalla, joka vastustaa sen omia oikkuja.\n\n[33] Ei pidä koskaan kärsiä sitä, että lapsi loukkaa aikaihmisiä,\npalkollisia tai vertaisiaankaan. Jos se rohkenisi todenteolla lyödä\npalvelijaansa tai edes telottajaa, niin antakaa sen saada nämä iskut\nkorkoineen takaisin ja tavalla, joka riistää siltä halun toiste tehdä\nsamoin. Olen nähnyt varomattomien lastenhoitajattarien kiihottavan\nlapsen itsepäisyyttä, yllyttävän sitä lyömään, antavan sen lyödä heitä\nitseään ja sitten nauravan sen heikoille iskuille, ajattelematta että\nraivostunut pienokainen luuli antavansa murhaiskuja ja että se, joka\nlapsena tahtoo lyödä, suureksi vartuttuaan tahtoo tappaa.\n\n[34] Senpä tähden useimmat lapset tahtovat ottaa takaisin antamansa\nesineen ja itkevät, jos ei sitä niille tahdota antaa. Näin ne eivät\nenää menettele, kun hyvin käsittävät mitä lahja merkitsee; mutta\nsilloin ne eivät enää ole yhtä valmiita lahjaa antamaan.\n\n[35] Jos ei tämä lupauksiensa pitämisen velvollisuus olisi juurtunut\nlapsen sydämeen hyödyllisyyden pakosta, sisäinen tunne, joka alkaa\nherätä, tekisi sen sille välttämättömäksi omantunnon lakina, kuten\nsynnynnäinen taipumus ainakin, joka kehittyäkseen ainoastaan odottaa\ntarpeellisia tietoja. Tämä ensi piirre ei ole ihmiskäden painama, vaan\nsen on sydämiimme piirtänyt kaiken oikeuden Luoja. Lakkauttakaa\nalkuperäinen sopimusten laki ja sen synnyttämä velvollisuus, ja kaikki\ninhimillisessä yhteiskunnassa muuttuu horjuvaksi ja turhaksi. Ken pitää\nlupauksensa ainoastaan hyötynsä vuoksi, ei ole sen enempi\nsidottu, kuin jos ei olisi luvannut ollenkaan; tai enintään sen\nrikkomismahdollisuuden laita olisi sama kuin pelaajilla, jotka antavat\nvastapelaajalleen hiukan etumatkaa, salaten alussa taitonsa ainoastaan\nsaavuttaakseen sopivana hetkenä sen käyttämisestä suuremman edun. Tämä\nnäkökohta on erittäin tärkeä ja ansaitsee perinpohjaista tutkistelua.\nSillä juuri tässä suhteessa ihminen alkaa muuttua itselleen\nristiriitaiseksi.\n\n[36] Tämä sattuu, kun syyllinen, jota syytetään pahasta teosta, kieltää\nsen tehneensä, sanoen itseänsä kunnialliseksi mieheksi. Silloin hän\nvalhettelee sekä tosiseikkoihin että tarkotukseen nähden.\n\n[37] Ei mikään ole sopimattomampaa kuin tuollainen kysymys, etenkin jos\nlapsi on syyllinen. Jos se näet silloin luulee teidän tietävänne mitä\non tehnyt, se arvelee teidän virittävän sille ansan, ja tämä luulo\nehdottomasti saattaa sen katkeraksi teitä kohtaan. Jos ei se niin\nluule, se ajattelee: miksi ilmaisisinkaan vikani! Siten syntyy\nensimäinen kiusaus valheeseen varomattoman kysymyksenne johdosta.\n\n[38] On luonnollista etten ratkaise näitä kysymyksiä silloin kun sitä\nmiellyttää, vaan silloin kuin itse haluan. Muuten tekisin itseni\nriippuvaiseksi sen tahdosta ja saattaisin siis itseni vaarallisimpaan\nriippuvaisuuteen, johon kasvattaja voisi joutua oppilaaseensa nähden.\n\n[39] Käsky: älä koskaan vahingota lähimäistäsi, sisältää\ntoisenkin, nimittäin: kiinny yhteiskuntaan niin vähä kuin\nsuinkin; yhteiskuntaoloissa näet se, mikä toiselle tuottaa etua,\nvälttämättömästi toiselle tuottaa vahinkoa. Tämä johtuu olojen\nluonnosta, eikä sitä missään suhteessa voi muuttaa. Koetettakoon\ntämän periaatteen mukaan ratkaista kumpi on parempi ihminen,\nyhteiskunnallisessa elämässä liikkuva vai yksinäisyyteen antautuva.\nMuuan kuuluisa kirjailija sanoo, että ainoastaan häijy ihminen elää\nyksin; minä puolestani sanon, että ainoastaan hyvä ihminen on\nyksinänsä. Jos tämä väite kuuluukin vähemmin syvämietteiseltä, on se\nkuitenkin todempi ja järkevämpi kuin edellinen. Jos häijy olisi yksin,\nmitä pahaa hän silloin voisi tehdä? Yhteiskunnassa hän virittää\nansansa, jolla vahingoittaa toisia ihmisiä. Jos tahdotaan kohdistaa\ntämä todistusperuste hyvään ihmiseen, vastaan selityksellä, johon tämä\nmuistutus liittyy.\n\n[40] Abotti de Condillac. Suoment. huom.\n\n[41] \"Nihil liberos suos docebant, quod discendum esset iacentibus.\"\nSeneca, Epist. 88. Suoment. huom.\n\n[42] Olen monta monituista kertaa kirjoittaessani tullut huomanneeksi,\nettä laajassa teoksessa on mahdotonta aina antaa samaa merkitystä\nsamoille sanoille. Ei ole niin rikasta kieltä, että se voisi tarjota\ntarpeeksi sanoja, käänteitä ja lausetapoja ilmaisemaan kaikkia\nkäsitteidemme eri vivahduksia. Tapa määritellä kaikkien sanojen\nmerkitys ja aina panna määritys määritellyn sijaan olisi kyllä hyvä,\nmutta on mahdoton käytännössä toteuttaa. Sillä miten välttää\nkehäpäätelmää! Määritelmät voisivat olla hyvät, ellei niitä varten\nkäytettäisi sanoja. Kuitenkin olen varma siitä, että voi selvästi\nilmaista ajatuksensa, huolimatta kielemme köyhyydestä; tosin ei voi\naina antaa samaa merkitystä samalle sanalle, mutta tulee menetellä\nniin, että sitä merkitystä, joka sille kulloinkin annetaan, riittävästi\nmääräävät ne ajatukset, jotka ovat sen yhteydessä, ja että jokainen\nlause, jossa tuo sana esiintyy, ikäänkuin muodostaa sen määrityksen.\nMilloin sanon, että lapset ovat kykenemättömät arvostelemaan, milloin\ntaas sanon niiden olevan varsin tarkkoja arvostelultaan. En luule täten\najatuksieni olevan ristiriitaisia, mutta en voi kieltää, että\nsanontatapani usein on ristiriitaista.\n\n[43] Tässä tarkotetaan kertomusta siitä, miten Aleksanteri Suuri oli\nsaanut kirjeen, jossa häntä varotettiin lääkärinsä Filippoksen suhteen.\nTämän muka piti antaa Aleksanterille myrkynsekaista lääkettä.\nVarotuksesta huolimatta Aleksanteri tyhjensi lääkärinsä ojentaman\nlääkepikarin ja antoi samalla hänelle luettavaksi tuon kirjeen. --\nTapauksen on kertonut Quintus Curtius, lib. III. cap. 6. Suoment. huom.\n\n[44] Senna-pensaan (Cassia senna) lehtiä käytetään lääkkeenä ja niillä\non vahvasti ulostava vaikutus. Suoment. huom.\n\n[45] Suurin osa oppineita on tässä suhteessa lasten kaltaisia.\nHeidän laaja oppineisuutensa johtuu vähemmän aatteiden kuin\nmielikuvien paljoudesta. Päivämäärät, ominaisnimet, paikat ja kaikki\nerinäisesineet, joihin ei liity mitään aatteita, pysyvät muistissa\nainoastaan niiden sanamerkkien avulla, ja harvoin he muistavat jonkun\nnäistä seikoista, elleivät samalla muistele sen lehden etu- tai\ntakasivua, mistä sen ensin ovat lukeneet tai sitä muotoa, jossa sen\nensi kerran näkivät. Sen kaltaista jotenkin oli tiede viime kuluneilla\nvuosisadoilla; meidän vuosisatamme tiede on toisenlaista. Ei enää\ntutkita, ei enää tehdä havaintoja: uneksitaan ja tarjotaan meille\ntäydellä todella filosofian asemesta joitakin pahoja unia. Minulle\nkenties huomautetaan, että minäkin uneksin; sen myönnän; mutta mitä\nmuut varovat tekemästä, sen teen minä tarjoten unelmani pelkkinä\nunelmina, jättäen lukijan ratkaistavaksi, onko niissä jotakin\nhyödyllistä hereillä oleville.\n\n[46] Rousseau erehtyy tässä kysymyksessä olevan sadun järjestysluvun\nsuhteen, se näet on kokoelman toinen satu. Suomeni huom.\n\n[47] Suomentaja on tekijän yksityisiin sanoihin kajoovan kritiikin\nvuoksi luopunut runomittaisesti suomentamasta tätä satua sekä vertailun\nvaralle liittänyt suomennokseen alkukieliset säkeet. Suoment. huom.\n\n[48] Katso La Fontainen satuja, I kirja, 5:s satu. Suoment. huom.\n\n[49] Quintil. lib. I, cap. 1. [Ennen kaikkea tulee varoa sitä, ettei\nhän rupea vihaamaan opintoja, joita vielä ei kykene rakastamaan ja\nettei niitä kohtaan kerta saatu katkeruus jatku vielä alaikäisyyden\nlakattua.]\n\n[50] Molièren kirjoittama komedia. Suoment. huom.\n\n[51] Tällaisessa tapauksessa saattaa vaaratta vaatia lapselta totuutta,\nsillä se silloin hyvin tietää, ettei se voisi sitä peittää ja että, jos\nse uskaltaisi sanoa valheen, tämä heti näytettäisiin toteen.\n\n[52] Suomeksi: Tässä eivät ole sen juuret.\n\n[53] Rousseau tarkottaa tässä John Locken teosta: _Some thoughts\nconcerning education_ (Lontoo, 1693), jolla on ollut suuri vaikutus\nkoko uudempaan pedagogiikkaan. Suoment. huom.\n\n[54] D'Alembertille kirjotetussa näytelmiä käsittelevässä kirjeessä.\n(Lettre à M. d'Alembert sur les Spectacles.)\n\n[55] Eiväthän maalaislapset ulkona valitse kuivaa kohtaa istuutuakseen\ntai loikoakseen, eikä koskaan ole kuultu, että maaperän kosteus\nyhtäkään niistä olisi vahingottanut. Jos kuuntelee lääkärien\nmielipiteitä tässä suhteessa, luulisi villi-ihmisten olevan vallan\nvaivasia luuvalon potijoita.\n\n[56] Rousseau ei tässä tarkota nykyaikana käytännössä olevan\nvasikka-rokon, vaan hänen aikuisensa ihmisrokon istuttamista.\nSuoment. huom.\n\n[57] Tämä pelko näyttäytyy erittäin seivästi suurien\nauringonpimennysten aikana.\n\n[58] Tässä esitän vielä toisen syyn; sen on hyvin selittänyt eräs\nfilosofi, jonka teosta usein siteeraan ja jonka suuret näkökannat vielä\nuseammin minun omaa näköpiiriäni laajentavat.\n\n\"Kun erityisten asianhaarojen vallitessa emme voi saada tarkkaa\nkäsitystä etäisyydestä ja kun emme voi arvata esineiden suuruutta, tai\noikeammin niiden meidän silmiimme luomaa kuvaa, muun nojalla kuin\nnäkökulman, niin on välttämätöntä, että erehdymme esineiden suuruuden\nsuhteen. Jokainen on kokenut, että matkustaessamme yöllä luulemme\nlähellä olevaa pensasta kaukana olevaksi puuksi tai päinvastoin\nkaukaista puuta läheiseksi pensaaksi. Samoin, ellemme tunne esineiden\nmuotoa, ja koska siis tämän nojalla emme voi saada mitään käsitystä\nniiden etäisyydestä, on välttämätöntä, että erehdymme. Kärpänen, joka\nlentää nopeasti muutaman tuuman päässä silmiemme ohi, näyttäisi tässä\ntapauksessa hyvin pitkän matkan päässä olevalta linnulta. Hevonen, joka\nliikkumatta seisoisi keskellä kenttää ja joka olisi esimerkiksi\nsamanlaisessa asennossa kuin lammas, näyttäisi meistä lampaalta, niin\nkauan kuin emme tietäisi, että se on hevonen. Mutta heti kun saisimme\nsen tietää, se näyttäisi samassa tuokiossa hevoselta ja heti paikalla\ntorjuisimme ensimäisen käsityksemme.\"\n\n\"Joka kerta kun yöllä on tuntemattomissa seuduissa, missä ei voi tietää\netäisyyksiä ja missä ei pimeän vuoksi voi tuntea esineiden muotoa, on\nlakkaamatta vaarassa erehtyä esiintyvien seikkojen suhteen. Siitä\njohtuu pelko ja jonkunlainen sisäinen kauhu, jonka yön pimeys herättää\nmelkein kaikissa ihmisissä. Siitä johtuu myös usko aaveihin ja\njättiläismäisiin ja hirvittäviin hahmoihin, joita niin moni sanoo\nnähneensä. Heille vastataan tavallisesti, että nuo hahmot olivat\nainoastaan heidän mielikuvituksensa synnyttämiä. Mutta saattoivatpa\nheidän silmänsä todella sellaisia nähdä, ja onpa tämä hyvin\nmahdollista. Sillä joka kerta, kun voidaan arvostella jonkun esineen\nsuuruutta ainoastaan sen kulman nojalla, jonka se luo silmään, on\nvälttämätöntä, että tämä tuntematon esine suurenee siinä määrin kuin\nsitä lähestytään. Ja jos havaitsija, joka ei tunne näkemäänsä eikä voi\npäättää kuinka kaukana se on hänestä, on ensin ollessaan kahdenkymmenen\ntai kolmenkymmenen askeleen päässä siitä luullut sen olevan ainoastaan\nmuutaman jalan korkuisen, huomaa hän sen, tultuaan sitä niin lähelle,\nettä vaan on muutaman jalan päässä siitä, monen sylen korkuiseksi, mikä\nepäilemättä häntä hämmästyttää ja pelästyttää, kunnes hän viimein\nkoskettelee esinettä tai tuntee sen. Sinä hetkenä, kun hän huomaa, mikä\ntämä esine todella on, joka hänestä näytti suunnattoman suurelta, se\näkkiä pienenee ja näyttää luonnollisen suurelta. Mutta jos hän pakenee\neikä rohkene lähestyä, on varmaa, ettei hänellä ole muuta käsitystä\ntästä esineestä kuin se, minkä hänen silmässään syntynyt kuva tarjosi,\nja että hän todella on nähnyt sekä suuruudeltaan että kooltaan\njättiläismäisen ja hirvittävän esineen. Usko kummituksiin perustuu siis\nluontoon, eikä se riipu, kuten filosofit luulevat, yksinomaan\nmielikuvituksesta.\" (Buffon, Hist. Nat. IV, s. 22.)\n\nOlen koettanut tekstissä näyttää toteen, miten usko kummituksiin\nkuitenkin osaksi riippuu mielikuvituksesta; ja mitä tulee tässä kohdin\nesitettyyn syyhyn, on selvää, että tottumus liikkumaan yöllä on\nopettava meitä oikein erottamaan niitä harhanäkyjä, jotka ulkomuotojen\nsamankaltaisuus ja etäisyyksien erilaisuus pimeässä synnyttävät\nsilmissämme. Sillä vaikka vielä onkin tarpeeksi valoisa, jotta voimme\nerottaa esineiden ääripiirteet, ja koska ollessamme kauempana\nesineestä, sen ja meidän välillä on suurempi ilmakerros, näemme aina\ntämän esineen sitä himmeämpänä kuta kauempana se on meistä. Kun sen\ntiedämme, on tämä tieto ja saavutettu tottumus riittävä suojelemaan\nmeitä siitä erehdyksestä, jonka Buffon tässä on selvittänyt.\nAnnettakoon mille selitykselle tahansa etusija, on minun metodini\nkuitenkin aina tehoisa, minkä seikan kokemus täydesti todistaa.\n\n[59] Tottumus ei synnytä intohimoa.\n\n[60] Lasten harjoittamiseksi tarkkaavaisiksi ei pidä niille koskaan\nsanoa muuta kuin sellaista, minkä ymmärtäminen niille tuottaa\ntuntuvaa ja nykyhetkellistä hyötyä. Ennen kaikkea tulee välttää\npitkäveteisyyttä; älköön koskaan tuhlailtako turhia sanoja, mutta\npuheessa ei myöskään saa olla himmeyttä eikä väärinkäsitystä\naiheuttavaa.\n\n[61] Mytologinen viittaus taruun, joka kertoo, miten Diomedes ja\nOdysseus yöllä karkasivat trojalaisten liittolaisen Rhesoksen telttaan\nja ryöstivät hänen kauniit orhinsa. Suoment. huom.\n\n[62] Tasapaino-oppi. Suoment. huom.\n\n[63] Kuuluisa Pariisissa asuva tanssinopettaja, joka hyvin tunsi\nyleisönsä ja viekas kun oli, teki taitonsa luonnottoman teeskennellyksi\nsekä antoi sen käydä hyvinkin arvokkaasta, seikka, jota kyllä\nnäennäisesti pidettiin naurettavana, mutta josta häntä itse pohjalta\nmitä syvimmin kunnioitettiin. Toisen yhtä pintapuolisen taiteen\nalalla näkee vielä tänään vaeltavan näyttämötaiteilijan esittävän\nvaikutusvaltaista, mutta samaa houkkiomaista henkilöä, ja siinä\nonnistuvan aivan yhtä hyvin. Tämä menettelytapa onnistuu aina\nRanskassa. Oikea kyky, joka on vaatimattomampi ja kerskailematon, ei\nsiellä menesty. Vaatimattomuutta pidetään siellä tyhmyrien hyveenä.\n\n[64] Kävelimme maalla, kuten heti nähdään. Kävelyt kaupungin julkisissa\npuistoissa ovat turmiolliset kummankin sukupuolisille lapsille. Siellä\nne näet alkavat tulla turhamielisiksi ja haluta päästä huomatuiksi.\nLuxembourgin, Tuileriain ja etenkin Palais Royalin puistoissa Pariisin\nkaunis nuoriso saa tuon hävyttömän ja houkkiomaisen ulkonäön, joka\nsaattaa sen niin naurettavaksi sekä ivatuksi ja kammotuksi koko\nEuropassa.\n\n[65] Yhdenlaajuisia. Suoment. huom.\n\n[66] Elenäytelmästä. Suoment. huom.\n\n[67] Seitsenvuotias poika on tämän jälkeen tehnyt vielä suurempia\nihmeitä tässä suhteessa.\n\n[68] Ranskalaisia nuottien nimiä. Suoment. huom.\n\n[69] Vertaa: _Pausanias_, Arkadia; katso myöskin alempana mainittua\nkohtaa Plutarkoksesta.\n\n[70] Horatius, Ep. I: 2, 27 (syntyneet ainoastaan syömään maan\nhedelmiä). Suoment. huom.\n\n[71] Tosin on siitä jo monta vuosisataa kulunut, kun Mallorcan\nasujamilla oli tämä tapa; se oli yleinen niinä aikoina, jolloin he\nolivat kuuluisia linkoojina.\n\n[72] Tiedän että englantilaiset suuresti kehuvat kansansa\ninhimillisyyttä ja hyvää luonnetta; he sanovatkin kansaansa _Good\nnatured people_'ksi (hyvänluonteiseksi kansaksi). Mutta turhaan he tätä\nhuutavat, minkä jaksavat, ei kukaan sitä toista heidän jälkeensä.\n\n[73] Banianit, jotka pidättäytyvät kaikesta lihansyönnistä vielä\nankarammin kuin tulenpalvelijat, ovat melkein yhtä lempeät kuin nämä.\nMutta kun heidän siveellisyytensä ei ole yhtä puhdas ja kun heidän\njumalanpalveluksensa ei ole yhtä järkevä, eivät he ole heidän\nkuntoisiaan.\n\n[74] Toinen niistä henkilöistä, jotka ovat kääntäneet tämän kirjan\nenglannin kielelle, huomauttaa minun tässä kohden erehtyneeni, ja\nmolemmat ovat korjanneet erehdykseni. Sekä teurastajat että kirurgit\nkelpaavat todistajiksi, mutta edellisiä ei hyväksytä valamiehistöön\neikä rikostuomareiksi; kirurgit taas näihin toimiin hyväksytään.\n\n[75] Vanhojen historioitsijain teokset ovat täynnä näkökohtia, joita\nvoisi käyttää hyväkseen, joskin ne tapahtumat, joihin niiden sanotaan\nperustuvan, olisivat epätodet. Valitettavasti emme osaa hankkia\nitsellemme mitään oikeata hyötyä historian luvusta. Oppinut kritiikki\nnielee kaiken; ja kuitenkaan ei ole ollenkaan tärkeätä, että joku\nseikka todella on tapahtunut, kunhan siitä vaan saa hyödyllisen\nopetuksen. Järkevien ihmisten tulee pitää historiaa tarusarjana, jonka\nmoraali on hyvin ihmissydämen mukainen.\n\n[76] Tottumuksen valta johtuu ihmiselle olennaisesta velttoudesta, joka\nlisääntyy, kuta enempi antaudutaan siihen. Osataan helpommin se, mikä\njo kerran on tehty; kun tie kerran on raivattu, on sitä helppo kulkea.\nNiinpä huomaamme tottumuksen vallan olevan hyvin suuren vanhuksiin ja\nvelttoihin nähden, hyvin pienen nuorisoon ja vilkkaisiin ihmisiin\nnähden. Sen vaikutus soveltuu ainoastaan heikoille sieluille, jotka se\npäivä päivältä saattaa yhä heikommiksi. Ainoa tottumus, joka on\nlapsille hyödyllinen, on se että ne vaikeudetta mukautuvat olojen\nvälttämättömyyteen, ja ainoa aikaihmisille hyödyllinen tottumus on se,\nettä he vaikeudetta mukautuvat järjen vaatimuksiin. Jokainen muu\npiintynyt tottumus on ilmeinen epäkohta.\n\n[77] Tämä isä oli Belle-Islen marsalkka, ja hänen poikansa Gisors'in\nkreivi. Suoment. huom.\n\n[78] En ole voinut pidättäytyä nauramasta lukiessani herra de Formeyn\nkritiikkiä tästä pienestä jutusta. \"Tuo silmänkääntäjä\", näin hän\nsanoo, \"joka suuttuu lapsen kilpailusta ja joka vakavasti soimaa sen\nopettajaa, on Émilen piiriin kuuluva henkilö.\" Tuo sukkela herra de\nFormey ei ole voinut arvata, että tämä pieni kohtaus oli varta vasten\nvalmistettu ja että silmänkääntäjää oli edeltäpäin neuvottu, mitä osaa\nhänen piti näytellä; todellakaan en ole tätä tullut maininneeksi. Mutta\nkuinka monta kertaa olen sen sijaan selittänyt etten kirjoita\nhenkilöitä varten, joille pitää sanoa kaikki.\n\n[79] Olisiko minun pitänyt olettaa että joku lukijoistani olisi ollut\nkyllin typerä, jotta ei olisi huomannut tätä nuhdesaarnaa sanasta\nsanaan kasvattajan sanelemaksi erityisiä tarkoituksiaan varten? Olisiko\nvoitu pitää minua niin typeränä, että itse olisin kuvitellut\nsilmänkääntäjän luonnostaan näin puhuvan! Olenpa luullut ainakin\nomistavani tuon vaatimattoman taidon antaa ihmisten puhua säätynsä\nhengen mukaisesti. Katsokaa vielä seuraavan kappaleen loppua. Olisihan\ntässä jo pitänyt olla vallan tarpeeksi sanottu kelle muulle tahansa\nkuin herra de Formeylle.\n\n[80] Tämä nöyryytys ja nämä ikävyydet ovat siis minun aiheuttamiani\neikä silmänkääntäjän. Koska herra Formey tahtoi vielä eläessäni anastaa\ntämän kirjani ja painattaa sen yksinkertaisesti siten, että siitä olisi\npyyhkinyt pois minun nimeni ja pannut oman nimensä sijaan, olisi hänen\nainakin pitänyt vaivata itseään, en sano sitä kirjoittamalla, vaan\nlukemalla se.\n\n[81] Olen usein huomannut että se, joka lapsille laskettelee oppineita\nselityksiä, vähemmin ajattelee että ne häntä kuuntelisivat, vaan puhuu\netupäässä aikaihmisille, jotka ovat läsnä. Olen aivan varma tästä\nasiasta, sillä olen sen kokenut itseni suhteen.\n\n[82] Kun tahdomme antaa lapselle jonkun selityksen, on vähäinen asiaan\njohtava valmistus omansa kiinnittämään sen tarkkaavaisuutta.\n\n[83] Vaikka eivät kaikki ne viinit, joita _Pariisin_ viinikauppiaat\nvähittäin myyvät, ole lyijyhappeutuman sekaisia, ovat ne kuitenkin\nharvoin vapaat lyijystä. Näiden kauppiaiden astioiden reunat näet ovat\nlyijyllä päällystetyt, ja niissä säilytetty viini, ollessaan\nkosketuksessa tämän lyijyn kanssa, liuottaa siitä aina osan. On\nomituista että poliisi kärsii näin ilmeistä ja vaarallista\nväärinkäytöstä. Mutta on totta että varakkaat henkilöt eivät ollenkaan\njuo noita viinejä ja että he siis varsin vähän joutuvat vaaraan tulla\nmyrkytetyiksi.\n\n[84] Kasvishappo on hyvin heikkoa. Metallihappo taas, varsinkin väkevä,\nei sulaudu yhteen porisematta.\n\n[85] Petronius. (Haluan ainoastaan sellaista omaisuutta, jota kansa\nminulta kadehtii.)\n\n[86] Aika menettää oikean mittansa, kun intohimomme mielivaltaisesti\npyrkivät määräämään sen kulkua. Viisaan kellona on hänen mielialansa\ntasaisuus ja sielunrauhansa. Joka hetki on hänelle sopiva, eikä hän\nkoskaan laiminlyö määräaikaansa.\n\n[87] Mieltymys maaseutuun, jota oletan oppilaassani olevan, on\nluonnollinen seuraus hänen kasvatuksestaan. Muuten, kun ei hänessä ole\nvähääkään tuota itserakkautta ja komeilunhalua, joka niin suuresti\nmiellyttää naisia, nämä eivät häntä hemmottele yhtä paljon kuin muita\nlapsia. Siis hän ei viihdykään erittäin hyvin heidän seurassaan eikä\nsiitä tule hemmotelluksi, hän kun ei vielä kykene tuntemaan sen\ntarjoamaa viehätystä. Olen hyvin varonut opettamasta häntä suutelemaan\nnaisten kättä ja sanomaan heille mauttomia kohteliaisuuksia, jopa\nosottamaan heille suurempaa kunnioitusta kuin miehille. Olen näet\nasettanut rikkomattomaksi laikseni sen, etten vaadi häneltä mitään,\njota hän ei täysin perusteellisesti käsitä, eikä lapsella ole mitään\nsyytä kohdella toista sukupuolta paremmin kuin toista.\n\n[88] Kirjoituksessa: \"Discours sur l'inégalité\".\n\n[89] Pidän mahdottomana että Europan suuret monarkiat vielä kauan\nvoisivat pysyä pystyssä. Kaikilla niillä on ollut loistoaikansa, ja\njokainen valtio, jolla on loistoaikansa, lähenee häviötään. Tätä\nmielipidettäni tukevat vielä erityisemmät syyt. Mutta tässä ei ole\noikea paikka niitä esittää, varsinkin kuin jokainen erittäin hyvin ne\ntuntee.\n\n[90] Rousseau tarkoittaa tässä prinssi Kaarle Edvardia, Jaakko toisen\npojanpoikaa. Suoment. huom.\n\n[91] Mutta olettehan itse kirjailija, joku huomauttanee minulle. Paha\nkyllä, niin on laita, sen tiedän. Ja erhetykseni, jotka luulen\ntarpeeksi sovittaneeni, eivät anna aihetta muille samanlaisiin joutua.\nMinä en kirjoita puolustaakseni erehdyksiäni, vaan estääkseni\nlukijoitani niitä seuraamasta.\n\n[92] Apotti de Saint-Pierre. Suoment. huom.\n\n[93] Muinaiskansoilla ei ollut räätälejä; naiset valmistivat kodissa\nmiesten vaatteet.\n\n[94] Juven. Sat. II, 53. [Harvat (meistä naisista) painivat ja elävät\npainijan ravinnosta. Te (miehet) taas kehräätte villaa ja kokoatte\nkoreihin kehruut].\n\n[95] Muinaiskreikkalainen taru kertoo että fryygialainen kuningas\nMidas Bacchuksen opettajaa, Seilenosta kohtaan osottamastaan\nkestiystävyydestä mainitulta jumalalta sai palkinnoksi luvan toivoa\nitselleen mitä vaan halusi. Midas toivoi silloin että kaikki, mitä hän\nkosketti, muuttuisi kullaksi. Tämä toivomus toteutuikin, mutta hänen\ntäytyi pian anoa, että tämä toivomus raukeaisi; hän näet muuten olisi\nkuollut nälkään, kun ruokakin hänen käsissään muuttui kullaksi. Taru\nkertoo vielä että Midas kerran arvostellessaan Apollo jumalan ja Panin\nsoittoa, antoi etusijan jälkimäiselle; siitä Apollo niin pahastui, että\nantoi Midakselle kasvaa parin aasinkorvia, joita peittääkseen\npoloisella kuninkaalla oli paljo vaivaa ja harmia. Suoment. huom.\n\n[96] Sittemmin olen saavuttanut päinvastaisen kokemuksen, tehtyäni\ntarkemman kokeen. Säteiden taittuminen vaikuttaa kehänmuotoisesti, ja\nsauva näyttää paksummalta vedessä olevasta kuin sen yläpuolella\nolevasta päästä. Mutta tämä ei ollenkaan muuta perusteluni pätevyyttä,\nja johtopäätökseni on siltä yhtä oikea.\n\n[97] \"Kaupungissa asuvat\", sanoo Buffon, \"ja rikkaiden lapset, jotka\novat tottuneet runsaaseen ja vahvaan ruokaan, saavuttavat tämän\nkypsyneisyyden tilan aikaisemmin. Maalla asuvat sekä köyhän rahvaan\nlapset ovat tässä suhteessa myöhästyneitä, niiden ravinto kun on huonoa\ntai liian niukkaa; niiden kehitys kestää kaksi tai kolme vuotta\nkauemmin\". Hist. Nat. XV, s. 238. Myönnän että tämä huomio on oikea,\nmutta luulen itse ilmiöstä annettua selitystä vääräksi, sillä\nseuduissa, missä maalaisasukkaat syövät hyvää ruokaa ja paljon, kuten\nesim. Vallisin kanttonissa, jopa muutamissa Italian vuoriseuduissa,\nkuten Friaulissa, on sukupuolen kypsyys paljon myöhäisempi kuin\nkaupungeissa, missä ihmiset komeilunhaluaan tyydyttääkseen usein\nnoudattavat ruokansa suhteen mitä suurinta säästäväisyyttä ja missä\nuseimmilla on, kuten sananlasku sanoo, samettitakki, mutta tyhjä vatsa.\nIhmetellen näkee vuoriseuduissa suuria nuorukaisia, jotka ovat vahvoja\nkuin aikamiehet, mutta joiden ääni vielä on naisellisen kimakka ja\nleuka parraton, sekä täysikasvuisia tyttöjä, jotka muuten ovat hyvin\nkehittyneitä, mutta joissa ei ilmene mitään sukupuolen varttumisen\nmerkkiä. Tämä ero näyttää minusta johtuvan yksistään siitä, että heidän\ntapojensa yksinkertaisuudessa mielikuvitus pysyy kauemmin levollisena,\npannen vasta myöhemmin heidän verensä kuohuksiin ja tehden heidän\nvarttumisensa hitaammaksi.\n\n[98] Käsikirjoituksessa tämä kohta kuuluu: jos niitä (s.o. enkeleitä)\non olemassa. Tekijä on luultavasti ulkoa tulleen vaikutuksen johdosta\nmuuttanut tuon alkuperäisen lauseen. Petitain'in huom.\n\n[99] Vergilius, Aeneis, I. Itse hyvin tuntien kärsimyksen, olen oppinut\nauttamaan kärsiviä. Suoment. huom.\n\n[100] Nämä olosuhteet näyttävät tätä nykyä hieman vaihtuvan: valtioiden\ntila tuntuu käyvän varmemmaksi, ja ihmiset tulevat samalla\nkovasydämisemmiksi.\n\n[101] Epiktetos oli huomattava stoalainen filosofi, joka eli\nensimäisellä vuosisadalla j.Kr. Hän oli mahtavan Epafroditoksen orja.\nSuoment. huom.\n\n[102] Kiintymys voi olla vailla vastakiintymystä, mutta ystävyys ei\nkoskaan voi olla vailla vastaystävyyttä. Ystävyys näet on vaihto, on\nsopimus, kuten muut, mutta se on kaikkein pyhin sopimus. Sanalla\nystävä ei ole muuta vastinetta kuin se itse. Jokainen ihminen, joka\nei ole ystävänsä ystävä, on kieltämättä konna; ystävyys näet on\nsaavutettavissa ainoastaan todellisen tai taitavasti teeskennellyn\nystävyyden avulla.\n\n[103] Käskyllä kohdella toisia niin kuin tahdomme että he meitä\nkohtelisivat on oikea perustuksensa ainoastaan omassatunnossa ja\ntunteessa. Sillä mikä järkisyy saattaisikaan minua toimimaan vallan\nkuin olisin toinen ihminen, varsinkin kun olen varma siitä, etten\nkoskaan ole oleva vallan hänen tilassaan. Ja kuka minulle takaa, että,\nseuratessani aivan uskollisesti tätä ohjetta toiset noudattavat sitä\nminun suhteeni? Häijy ihminen käyttää hyväkseen oikeamielisen\nrehellisyyttä ja omaa epärehellisyyttään. Hän olisi hyvin mielissään\nsiitä, että kaikki muut olisivat oikeamielisiä, paitsi hän itse.\nSanottakoon mitä tahansa, niin ei tämä sopimus ole edullinen hyville.\nMutta toisin on laita, jos sielun uhkuva ulospäin pyrkivä voima saattaa\nminut asettumaan lähimäiseni sijaan, ja jos tunnen omia tunteitani\nikäänkuin ne olisivat hänen tunteitaan, niin koetan poistaa hänestä\nkärsimykset, jotta en itse kärsisi. Harrastan hänen parastaan\nrakkaudesta itseeni, ja tämän käskyn järkisyy piilee siis itse\nluonnossa, joka panee minut tavottelemaan omaa mielihyvän- ja\ntasapainontilaa, olkoon sitten olopaikkani missä tahansa. Tästä teen\nsen johtopäätöksen, ettei ole totta, että luonnonoikeuden säädökset\nperustuisivat yksistään järkeen; niillä näet on vankempi ja varmempi\npohja. Ihmisrakkaus, joka johtuu rakkaudesta itseemme, on inhimillisen\noikeuden perus. Kaiken siveellisyyden summa on annettu evankeliumissa,\njoka on lain täyttämys.\n\n[104] Kaikkien maiden lakien perusluonne on sellainen, että ne aina\nsuosivat vahvempaa heikomman kustannuksella ja varakasta varattoman\nkustannuksella. Tämä epäkohta on välttämätön ja vailla poikkeusta.\n\n[105] Tällaisia ovat esim. Davila, Guicciardini, Strada, Solis,\nMacchiavelli, jopa joskus de Thou. Vertot on melkein ainoa, joka on\nosannut maalata tekemättä muotokuvia.\n\n[106] Yksi ainoa meidän historioitsijoistamme, joka suurin piirtein on\njäljitellyt Tacitusta, on rohjennut jäljitellä Suetoniusta ja joskus\nComines'in pikkupiirteitä. Juuri tämä seikka, joka lisää hänen\nteoksensa arvoa, on hänelle tuottanut meidän maassa ankaroita\narvosteluja.\n\n[Se ranskalainen historioitsija, jota Rousseau tässä tarkoittaa, on\nDuclos, Ludvig XI:nen elämäkerran kirjoittaja. Suoment. huom.]\n\n[107] Lahjomattoman rehellinen. Suoment. huom.\n\n[108] Pyrrhus, Epeiroksen kuningas, kuoli siten, että muuan vanha\nnainen Arguksessa viskasi katolta hänen päähänsä tiilikiven. Suoment.\nhuom.\n\n[109] Luulen rohkeasti voivani lukea terveyden ja hyvän\nruumiinrakennuksen niihin etuihin, jotka hänen kasvatuksensa on\ntuottanut, tai pikemmin niihin luonnonlahjoihin, jonka hänen\nkasvatuksensa on hänelle säilyttänyt.\n\n[110] Pradon (s. 1698), ranskalainen traagillinen runoilija,\nkeskinkertainen lahjoiltaan, mutta niin ylpeä, että väitti olevansa\nRacinen veroinen. Cotin (s. 1682), ranskal. saarnaaja ja kirjailija.\nMolemmat olivat Boileaun purevan kritiikin ja ivan esineenä. Suoment.\nhuom.\n\n[111] Muuten minun oppilaallani on varsin vähän vaaraa joutua tähän\nansaan, häntä kun ympäröi niin paljon huvituksia, hänellä kun ei\nkoskaan ole ollut ikävä, ja hän kun tuskin tietää mitä rahalla\ntehdään. Mutta jos lapsia ohjataan noilla kahdella vaikuttimella,\nitsekkäisyydellä ja turhamielisyydellä, ovat myöhemmin portot ja\npetturit käyttävät niitä hyväkseen saattaakseen heidät käsiinsä. Kun\nnäkee lasten ahneutta kiihotettavan kilpapalkinnoilla, kun niille\nkymmenvuotisina julkisissa koulututkinnoissa jaellaan ylistelyä,\nsaattaa päättää, miten heiltä kahdenkymmenvuotiaina ryöstetään kukkaro\npelituvissa ja terveys huonoissa paikoissa. Saattaapa aina lyödä vetoa,\nettä luokan etevin oppilas kerran on oleva suurin peluri ja irstailija.\nNiitä keinoja, joita ei lapsuudeniässä ole ollenkaan käytetty, ei voida\nnuoruudeniässä yhtä suuressa määrin väärinkäyttää. Mutta muistettakoon,\nettä pysyvä periaatteeni on aina olettaa tapausta mitä pahimmaksi.\nEnsin koetan ehkäistä paheen syntymisen ja sitten oletan sen\nolemassaoloa, voidakseni sitä parantaa.\n\n[112] Erehdyin; olenpa kohdannut yhden sellaisen, nimittäin herra\nFormeyn.\n\n[113] Kuten jo kerran on ylempänä huomautettu, erehtyy Rousseau näiden\nsatujen järjestyksen suhteen; satu heinäsirkasta on kokoelman\nensimäinen, satu korpista toinen. Suoment. huom.\n\n[114] Mutta jos joku hakee riitaa hänen itsensä kanssa, miten hän\nsilloin on menettelevä? Vastaan, ettei hän koskaan ole ottava osaa\nriitaan, ettei hän koskaan ole saava tilaisuutta riitaan sekaantua.\nMutta -- huomauttanee joku -- kukapa voi olla turvattu korvapuustilta\ntai solvaukselta jonkun raa'an ihmisen, juopon tai vahvan konnan\npuolelta, joka ensin solvaisee meitä, lopuksi saadakseen huvin lyödä\nmeidät kuoliaaksi? Se on toista. Kansalaisten kunnia ja elämä ei\nsuinkaan saa olla alttiina raakalaisen, juopon tai väkevän konnan\nmielivallalle, ja kuitenkaan emme voi turvata itseämme tuollaiselta\nonnettomuudelta enempää kuin katolta päähämme putoavalta tiileltä.\nKärsitty ruumiillinen tai suusanallinen solvaus aikaansaa\nyhteiskuntaelämässä seurauksia, joita ei mikään viisaus voi ehkäistä ja\njoista ei mikään tuomioistuin voi hyvittää loukattua. Lakien\npuutteellisuus siis tässä suhteessa saattaa hänet riippumattomaksi; hän\non siis ainoa riidanratkaisuja tai tuomari solvaajan ja itsensä\nvälillä; hän on yksin luonnollisen lain tulkitsija ja toimeenpanija.\nHän on velvollinen hankkimaan itselleen oikeutta ja on itse se ainoa\nhenkilö, joka voi tuon oikeuden hankkia; eikä mikään hallitus\nmaailmassa voi olla niin mieletön, että rankaisisi häntä siitä, että\nhän tällaisessa tapauksessa hankkii itselleen oikeutta. En kehota häntä\nhakemaan tappelua, se olisi vallan nurinkurista; sanon vaan, että hän\non velvollinen hankkimaan itselleen oikeutta ja että hän itse tässä\ntapauksessa on ainoa oikeuden jakaja. Jos minä olisin hallitsija,\ntakaan, että ilman kaikkia noita lakimääräyksiä kaksintaisteluja\nvastaan, ei koskaan minun valtiossani annettaisi korvapuusteja eikä\nihmisiä solvattaisi, ja että tämä tapahtuisi hyvin yksinkertaisen\nkeinon avulla, johon tuomioistuimet eivät saisi sekaantua. Oli miten\noli, Émile tietää tuollaisessa tapauksessa millaista oikeutta hän on\nvelvollinen itselleen itse hankkimaan ja mikä esimerkki hänen on\nantaminen kunniallisten ihmisten turvallisuuden hyväksi. Eipä\nlujamielisinkään mies voi estää toista häntä solvaamasta, mutta hän voi\nainakin estää solvaajaa kauan kerskailemasta solvauksestaan.\n\n[115] S.o. omistamme Jumalalle ihmisominaisuuksia. Suoment. huom.\n\n[116] Plutarkos: Rakkauden tutkistelu. Noin alkoi murhenäytelmä\n\"Menalippos\". Mutta Ateenan kansan huudot pakottivat Euripideksen\nmuuttamaan tämän alkusäkeen.\n\n[117] Ihmisälyn luonnontilan ja sen kehityshitauden suhteen sopii\nverrata siihen mitä olen sanonut tutkistelussani: \"Discours sur\nl'inégalité.\"\n\n[118] Taikauskon tutkistelussaan, 527. Suoment. huom.\n\n[119] Astun yli hehkuvan hiiloksen, jota peittää pettävä tuhka.\nHoratius, Od. II, 1. Suoment. huom.\n\n[120] De la Condamine kertoo matkoillaan kohdanneensa kansan, joka ei\nosannut laskea pitemmälle kuin kolmeen. Ja kuitenkin nuo ihmiset,\njoilla tietysti oli kädet, usein olivat huomanneet sormensa, vaan eivät\nosanneet laskea viiteen.\n\n[121] Tämä lepo on tosin vaan suhteellinen. Mutta koska huomaamme\nsuurempi- ja vähempimääräistä liikettä, käsitämme sangen selvästi\ntoisen sen äärimäisistä loppupäistä, joka juuri on lepo, ja käsitämme\nsen niin hyvin, että olemme taipuvaiset pitämään ehdottomana\nsellaistakin lepoa, joka on vaan suhteellista. Ei siis suinkaan ole\ntotta, että liike olisi aineelle olennainen, kun ainetta voi käsittää\nlevossa olevana.\n\n[122] Kemistit arvelevat, että phlogiston eli tulen aines on\nhajaantuneena ja liikkumattomana niissä sekoituksissa, joista se\nmuodostaa yhden osan, kunnes ulkoapäin vaikuttavat syyt sen irrottavat,\nyhdistävät yhdeksi, panevat sen liikkeeseen ja tekevät sen tuleksi.\n\n[123] Olen tehnyt kaiken voitavani käsittääkseni elävää molekyyliä,\nmutta en ole päässyt mihinkään tulokseen. Ajatus aistimuksia\nvailla olevasta ja kuitenkin aistivasta aineesta näytti minusta\nkäsittämättömältä ja ristiriitaiselta. Jotta voisi hyväksyä tai hylätä\ntämän ajatuksen, täytyisi ensin ymmärtää se, ja minä tunnustan, etten\nole niin onnellinen.\n\n[124] Kuka voisi uskoa, ellei olisi todistuksia, että inhimillinen\nnarrimaisuus olisi mennyt näin pitkälle? Amatus Lusitanus vakuutti\nnähneensä pienen peukalon mittaisen miehen lasiin suljettuna. Julius\nCamillus oli muka, uuden Prometheuksen tavoin, muodostanut sen alkemian\navulla. Kirjassaan \"de natura rerum\" Paracelsus opettaa tavan tehdä\nnäitä pikkumiehiä ja väittää, että lintukotolaiset, tapiolaiset,\nsatyyrit ja luonnottaret ovat kemian avulla luodut. Todellakaan minä en\nnäe mitä enää olisi vastaisuuden varalle muuta tehtävänä, jos tahtoo\ntodistaa tuollaisten seikkojen mahdollisuuden, kuin väittää elimellisen\naineen voivan kestää tulen kuumuutta ja sen molekyylien voivan\nsäilyttää elämänsä hehkuvassa uunissakin.\n\n[125] Minusta tuntuu kuin uudenajan filosofia, kaukana siitä, että\nväittäisi kallioiden ajattelevan, päinvastoin on tehnyt sen huomion,\nettä ihmiset eivät ollenkaan ajattele. Se huomaa luonnossa pelkkiä\naistivia olentoja, ja koko ero ihmisen ja kiven välillä on sen mukaan\nsiinä, että ihminen on itsetietoinen aistiva olento, ja kivi\nitsetietoisuutta vailla oleva aistiva olento. Mutta jos nyt on totta,\nettä kaikki materia aistii, niin miten käsitän silloin aistivaa\nykseyttä tai yksilöllistä minää? Onko se löydettävissä jokaisesta\naineen molekyylistä vai aineyhtymistä? Onko minun sijoittaminen tämä\nykseys juokseviin vai jähmeihin aineisiin, seka- vai alkuaineisiin? Ei\nole luonnossa, niin sanotaan, muuta kuin yksilöjä, mutta mitkä nämä\nyksilöt sitten ovat? Onko tämä kivi yksilö vai yksilöiden yhtymä? Onko\nse yksi ainoa aistiva olio, vai onko siinä tuollaisia olioita yhtä\nmonta kuin hietajyviä? Jos jokainen alkuatomi on aistiva olento, niin\nmiten voin käsittää tuota sisäistä yhdenmukaisuutta, jonka nojalla\nniistä toinen tuntee vallan samaa kuin toinen, niin että kummankin minä\nsulaa yhdeksi ainoaksi? Vetovoima saattaa olla luonnonlaki, jonka\nsalaisuus on meiltä kätkössä, mutta käsitämme ainakin, että\nainepaljouksiin suhtautuen vaikuttavassa vetovoimassa ei ole mitään\nristiriitaista ulottuvaisuuden ja jakautuvaisuuden kanssa. Saattaako\najatella samaa aistimisesta? Aistivat osat ovat ulottuvaisia, mutta\naistiva olio on jakamaton, yksi. Sitä siis ei voida jakaa, se on\nkokonainen tai ei mikään: aistiva olio ei siis ole mikään kappale. En\ntiedä mitä materialistimme tästä sanovat; mutta minusta näyttää, että\nsamojen vaikeuksien, jotka ovat saattaneet heidät hylkäämään ajatuksen,\nolisi pitänyt saattaa heidät hylkäämään aistimisenkin. Enkä huomaa\nmiksi he, otettuaan ensi askeleen, eivät ottaisi toistakin. Eipä se\nheitä suuresti vaivaisi, ja koska ovat varmat siitä, etteivät ajattele,\nmiksi rohkenevat väittää aistivansa?\n\n[126] Kun muinaiset roomalaiset antoivat korkeimmalle jumalalleen nimen\n_Optimus Maximus_, käyttivät he vallan oikeata nimeä. Mutta jos\nolisivat sanoneet _Maximus Optimus_, olisi nimi ollut vielä tarkempi,\nkoska hänen hyvyytensä johtuu hänen voimastaan; hän on hyvä, koska hän\non suuri.\n\n[127] Ei meille, Herra, ei meille, vaan sinun nimelles anna kunnia,\nsinun armos ja totuutes tähden. 115:s psalmi, 1:nen v.\n\n[128] Uudenajan filosofia, joka hyväksyy ainoastaan sen, minkä se\nselittää, ei ollenkaan huoli ottaa lukuun tuota epämääräistä\nominaisuutta, jota sanotaan vaistoksi ja joka näyttää ajavan eläimiä\njotakin päämäärää kohti, ilman että ne ovat saavuttaneet mitään\nerityistä tietoa. Vaisto on erään etevimmän ajattelijamme mielipiteen\nmukaan harkintaa vailla oleva tottumus, joka kuitenkin on harkinnan\navulla saavutettu. Ja siitä tavasta, miten hän selittää tätä kehitystä,\ntulee tehneeksi sen johtopäätöksen, että lapset harkitsevat enemmän\nkuin aikaihmiset. Tämä on niin omituinen paradoksi, että se ansaitsee\ntulla tarkastelun esineeksi. Laajemmalta puuttumatta tähän kysymykseen\nkysyn, mikä nimi minun on antaminen sille innolle, millä koirani\nahdistelee maamyyriä, joita se ei syö, sille kärsivällisyydelle, jota\nosottaen se joskus tuntikausia niitä väijyy, sille taidolle, jolla se\nniihin tarttuu ja heittää ne ulos reiästään sinä hetkenä, jolloin ne\npistäyvät esiin mullasta, sitten tappaen ne ja jättäen ne siihen, ilman\nettä kukaan koskaan olisi tuota koiraani sellaiseen metsästykseen\nharjottanut tai sille ilmoittanut, että juuri siinä piili maamyyriä?\nKysyn vielä, ja tämä on tärkeämpää, miksi tuo sama koira ensi kerran,\njolloin uhkasin sitä lyödä, heittäytyi selälleen maahan, käpälät\nkippurassa, ollen täten rukoilevassa asennossa, joka oli suuresti\nomansa minua lepyttämään? Tässä asennossa se ei suinkaan olisi pysynyt,\njos minä en olisi antanut itseäni taivuttaa, vaan jos olisin sitä\nlyönyt. Mitä! Oliko vallan pieni koirani, jonka syntymästä ei ollut\nkulunut pitkää aikaa, jo saavuttanut moraalisia käsitteitä, ymmärsikö\nse mitä lempeys ja jalomielisyys tietää? Minkä saavutettujen tietojen\nnojalla se toivoi lepyttävänsä minut, täten antautuen kokonaan\nvaltaani? Kaikki maailman koirat menettelevät samanlaisessa tilassa\nollen jotenkin samoin, enkä tässä väitä mitään sellaista, jota ei\njokainen itse voisi huomata todeksi. Suvaitkootpa filosofit, jotka niin\nylenkatseellisesti hylkäävät vaiston, selittää tämän tosiseikan\npelkkien aistimusten meille hankkimien tietojen avulla. Selittäkööt sen\ntavalla, joka tyydyttää jokaista järkevää ihmistä: silloin minulla ei\nenää ole mitään sanottavaa, enkä enää puhu vaistosta.\n\n[129] Käsitteet ovat muutamissa suhteissa tunteita ja tunteet\nkäsitteitä. Nämä molemmat nimet sopivat jokaiselle mielteelle, joka\nkääntää huomiomme joko mielteen esineeseen tai meihin itseemme, joissa\nmielle syntyy. Ainoastaan tämänkaltaisten sielullisten vaikutelmien\njärjestys määrää kumpi nimi on sopivampi. Jos ensin käännämme huomiomme\nmielteen aiheuttajaan, emmekä ajattele itseämme muuten kuin vasta\nharkinnan johdosta, niin tuo mielle on käsite. Jos sitävastoin ulkoa\nsaamamme vaikutelma ensin kiinnittää meidän huomiomme ja jos ainoastaan\nharkinnan kautta ajattelemme sen aiheuttajaa, on tuo vaikutelma tunne.\n\n[130] Tämän luullakseni tuo kunnon apulaispappi voisi vielä tänäänkin\nsanoa yleisölle.\n\n[131] \"Kaikki\", sanoo muuan hyvä ja oppinut hengellinen\nmies, \"väittävät, että eivät ole saaneet uskontoaan ihmisiltä, vaan\nJumalalta, ja että he sentähden uskovat (kaikki käyttävät tätä\nkulunutta puhetapaa)\".\n\n\"Mutta jos pidämme kiinni totuudesta, jättäen syrjään kaiken imartelun\nja kaunistelun, ei laita ollenkaan ole niin. Eri lahkokuntien opit on,\nmitä sanottaneenkin, saatu aikaan ihmiskäsin ja -neuvoin. Todisteena\nsiitä on ensiksikin se tapa, miten uskontoja on omistettu maailmassa ja\nmiten yksityisihmiset niitä yhä vielä omistavat. Kansallisuus, maa,\npaikkakunta määrää uskonnon. Tunnustamme sitä uskontoa, jota opetetaan\nseudulla, missä olemme syntyneet ja saaneet kasvatuksemme. Olemme\nympärileikattuja, kastettuja, juutalaisia, muhamettilaisia tai\nkristittyjä, ennenkuin tiedämme olevamme ihmisiä. Uskontomme ei ole\noman valitsemisemme ja harkintamme määräämä. Lisätodistus siitä on se,\nettä elämä ja tavat niin vähän ovat sopusoinnussa uskonnon kanssa; ja\nlopullinen todistus on vielä se, että inhimillisissä ja vähäarvoisissa\nseikoissa toimimme uskontomme henkeä vastaan.\" Charron: De la sagesse,\nII, 5, 257:s sivu, Bordeaux'ssa v. 1601 julkaistu painos.\n\nTuntuu hyvin todennäköiseltä, että hyveellisen condomilaisen teologin\nuskontunnustus olisi varsin vähän eronnut savoijilaisen apulaispapin\nuskontunnustuksesta.\n\n(Tämä Rousseaun tarkoittama teologi on Bossuet, Condomin piispa.\nSuoment. huom.)\n\n[132] Tämä selviää monesta raamatunkohdasta, muiden muassa 5:nnen\nMooseksen kirjan XIII:sta luvusta, jossa sanotaan, että jos joku\nprofeetta, joka julistaisi vieraita jumalia, vahvistaisi puheensa\nihmeillä, niin pitäisi, vaikka hänen ennustuksensa toteutuisikin,\nkokonaan jättää hänen puheensa huomioon ottamatta ja vielä lisäksi\nsurmata itse profeetta. Kun siis pakanat surmasivat vierasta jumalaa\njulistavan apostolin, vaikka tämä vahvistikin kutsumuksensa ihmeellä,\nen huomaa mitä pätevää moitetta voisi heitä kohtaan lausua, jota he\neivät voisi kääntää meitä vastaan. Mitä siis tällaisessa tapauksessa on\ntekeminen? On vaan yksi mahdollisuus: palata järkevään harkintaan ja\njättää sikseen ihmeet. Parasta olisi, ettei niihin koskaan olisi\nturvautunut. Tätä opettaa mitä yksinkertaisin ihmisymmärrys, ellei\nsitä himmennetä mitä hienoimmilla viisasteluilla. Viisasteluja\nkristinuskossa! Onko siis Jeesus Kristus ollut väärässä, kun on\nluvannut taivaan valtakunnan yksinkertaisille? Onko hän ollut väärässä\nalkaessaan kauneimman puheistaan ylistämällä hengellisesti köyhiä,\nkoska muka tarvitsemme niin paljon älykkäisyyttä ymmärtääksemme hänen\noppiansa ja oppiaksemme häneen uskomaan. Kun olette todistanut minulle,\nettä minun täytyy alistua, niin olen luonnollisesti alistuva; mutta\nvoidaksenne minulle tuon todistaa, tulee teidän asettua minun\nkäsitykseni kannalle. Mitatkaa todistelunne hengellisesti köyhän kyvyn\nmukaisesti, muuten en tunnusta teidän olevan mestarinne oikea oppilas,\neikä julistamanne oppi ole hänen oppiansa.\n\n[133] Plutarkos kertoo, että stoalaiset muiden eriskummallisten\nparadoksien muassa väittivät ristiriitaisessa käräjäjutussa olevan\nturhaa kuulla molempia riitapuolia. Sillä, sanoivat he, joko toinen\nniistä on todistanut sanottavansa tai ei ole sitä todistanut. Jos se\nsen on todistanut, on kaikki selvää ja vastapuolesta on langetettava\ntuomio, jos se taas ei ole sitä todistanut, se on väärässä ja sen asia\non hylättävä. Mielestäni kaikkien niiden menettely, jotka tunnustavat\nerityistä jumalallista ilmoitusta, on suuresti stoalaisten menettelyn\nkaltainen. -- Niinpian kuin kukin väittää yksin olevansa oikeassa, niin\ntulee, valitakseen näin monen puolueen välillä, kuulla mitä kullakin on\nsanottavaa; muuten menettelee väärin.\n\n[134] Mainittu Bossuetin kirja on nimeltään \"Katolisen uskon esitys\".\nSitä ilmestyi kaksikymmentä painosta, ja se käännettiin melkein\nkaikille eurooppalaisille kielille. Paras painos on se, jonka apotti\nLequeux on toimittanut ja jonka apotti Fleury on varustanut\nmuistutuksilla ja kääntänyt latinaksi (v. 1761). Suoment. huom.\n\n[135] Lukemattomista tunnetuista tätä valaisevista tapauksista\nmainitsen tässä yhden, joka ei kaipaa lähempää selittelyä.\nKuudennellatoista vuosisadalla, kun katolilaiset teologit olivat\njulistaneet poltettaviksi kaikki juutalaisten kirjat, kysyttiin\nkuuluisalta ja oppineelta Reuchliniltä hänen mielipidettään tämän asian\nsuhteen, ja sen lausuttuaan hän joutui hirvittävän vainon alaiseksi,\njoka oli vähällä syöstä hänet turmioon. Ja hän oli ainoastaan lausunut\nsen mielipiteen, että saattoi säilyttää ne juutalaisten kirjoista,\njotka eivät vastustaneet kristinuskoa ja jotka käsittelivät uskonnon\nulkopuolella olevia aineita.\n\n[136] Lama = Buddhalainen pappi.\n\n[137] De republ. dial. 2.\n\n[138] Katsokaa sitä vertausta, jonka hän vuorisaarnassa itse tekee\nMooseksen siveysopin ja oman siveysoppinsa välillä. Matt. 5, 21 ja\nseur.\n\n[139] Velvollisuus seurata ja rakastaa maansa uskontoa ei ulotu hyvän\nmoraalin vastaisiin dogmeihin, kuten esim. suvaitsemattomuuden dogmiin.\nTämä kauhea dogmi asestaa ihmiset toisiaan vastaan ja tekee heidät\nkaikki ihmiskunnan vihollisiksi. Eron tekeminen yhteiskunnallisen ja\nkirkollisen suvaitsevaisuuden välillä on lapsellinen ja turha. Nämä\nmolemmat suvaitsevaisuuden lajit ovat erottamattomat, eikä voi toista\nhyväksyä, ellei hyväksy toista. Eivätpä edes enkelit voisi elää\nrauhassa ihmisten kanssa, joita pitäisivät Jumalan vihollisina.\n\n[140] Molemmat suunnat hätyyttävät toinen toistaan niin monilla\nsofismeilla, että olisi suunnaton ja uhkarohkea yritys ruveta niitä\nkaikkia luettelemaan. On jo melkoinen työ mainita muutama niistä, sitä\nmyöten kuin ne itsestään tarjoutuvat. Eräs niin sanotun filosofisen\nsuunnan tavallisimpia sofismeja on se, että asettavat luulotellun\nfilosofikansan huonojen kristittyjen vastakohdaksi, ikäänkuin kansa\nhelpommin olisi kehitettävissä tosifilosofeiksi kuin tosikristityiksi.\nEn tiedä kumpi, hyvä filosofi vai hyvä kristitty, on helpommin\nlöydettävissä eri yksilöiden keskuudessa. Mutta sen verran tiedän\nhyvin, että niin pian kuin on kysymys kansoista, täytyy olettaa\nsellaisia, jotka uskonnon puutteessa väärinkäyttävät filosofiaa, kuten\nnykyajan kansat filosofian puutteessa väärinkäyttävät uskontoa. Ja tämä\nseikka tuntuu minusta suuresti muuttavan kysymyksen laatua.\n\nBayle on varsin hyvin todistanut, että uskonkiihkoilu on turmiollisempi\nkuin ateismi, ja tämä on kieltämättä totta. Mutta sitävastoin hän on\njättänyt sanomatta seikan, joka on yhtä tosi, nimittäin että\nuskonkiihko, vaikka onkin verenhimoinen ja julma, kuitenkin on suuri ja\nvoimakas intohimo, joka ylentää ihmissydäntä, joka saattaa sen\nhalveksimaan kuolemaa, antaa sille suunnattoman pontevuuden ja että\nvaan tarvitsee sitä paremmin ohjata, siitä johtaakseen mitä ylevimpiä\nhyveitä. Sen sijaan uskonnottomuus ja yleensä järkeilevä ja filosofinen\nhenki kiinnittää elämään, veltostuttaa ja alentaa sielun, kohdistaa\nkaikki intohimoiset pyrinnöt yksityisedun ja inhimillisen minän\nalhaisiin öisiin pyyteisiin, täten pannen kaikessa hiljaisuudessa\nkaiken yhteiskuntajärjestyksen perusteet horjumaan. Sillä se mikä\nyksityiseduissa on yhteistä, on niin vähäpätöistä, ettei se koskaan\nkorvaa sitä, mikä siinä on yleisvahingollista. Se, ettei ateismi saata\nverta vuodattamaan, tapahtuu vähemmin rauhan rakkaudesta kuin\nvälinpitämättömyydestä hyvän suhteen. Kunhan niin sanottu oppinut vaan\nsaa olla rauhassa työhuoneessaan, hän varsin vähän välittää siitä,\nmiten muun maailman käy. Hänen periaatteensa eivät johda ihmisiä\nsurmaamaan, mutta ne vaikuttavat ehkäisten ihmisten lisääntymiseen,\nhävittämällä ne tavat, jotka tätä lisääntymistä edistävät,\nvierottamalla heidät pois vertaisistaan ja supistamalla kaikki heidän\nharrastuksensa salaiseen itsekkäisyyteen, joka on yhtä turmiollinen\nkansanlisääntymiselle kuin hyveelle. Filosofinen välinpitämättömyys\nvivahtaa siihen levollisuustilaan, joka vallitsee yksinvallan\nrasittamassa valtiossa; se on näet kuolonlepoa, ja se on tuhoavampi\nkuin sota.\n\nJoskohta siis uskonkiihko välittömiin vaikutuksiinsa nähden on\nturmiollisempi kuin se, mitä tätä nykyä sanotaan filosofiseksi\njärkeilyksi, on se paljon vähemmän turmiollinen seurauksiinsa nähden.\nMuuten on helppo tuoda esiin kirjoissa kauniita periaatteita; mutta\nkysymys on siitä, ovatko ne yhtäpitävät itse järjestelmän kanssa ja\njohtuvatko ne välttämättömästi siitä, ja tätä kysymystä ei vielä tähän\nasti ole voitu ratkaista. Tulee siis ottaa selville voisiko filosofia,\npäästyään vapaasti vaikuttamaan ja kohottuaan valtiaaksi, hillitä\nmaineen tavoittelua, itsekkäisyyttä, kunnianhimoa ja ihmisten\npikkumaisia intohimoja ja harjottaisiko se tuota lempeätä\ninhimillisyyttä, jota se kynä kädessä ylistelee.\n\nPelkillä periaatteillaan filosofia ei voi tehdä mitään hyvää, jota ei\nuskonto tekisi vielä paremmin, ja uskonto tekee paljon sellaista hyvää,\njota filosofia ei kykene tekemään.\n\nKäytännössä on laita kuitenkin toisin, mutta tässäkin suhteessa tulee\ntarkoin punnita. Ei yksikään ihminen, jolla on uskontonsa, seuraa sitä\njoka kohdassa, se on totta. Useimmilla ei ole uskontoa ollenkaan, tai\njos onkin, eivät sitä ollenkaan noudata; tämä on myöskin totta. Mutta\nonpa niitäkin, joilla on uskonto ja jotka sitä ainakin osaksi\nnoudattavat, ja on epäilemätöntä että uskonnolliset vaikuttimet usein\nestävät heitä tekemästä pahaa ja saattavat heidät harjottamaan hyvettä\nja kiitettäviä tekoja, joita ilman noita vaikuttimia eivät harjottaisi.\n\nOlettakaamme, että munkki kieltää vastaanottaneensa hänelle\nsäilytettäväksi uskottua omaisuutta. Minkä muun johtopäätöksen siitä\nvoi tehdä kuin että se ihminen oli tyhmä, joka hänelle uskoi tuon\nomaisuutensa. Jos Pascal esim. olisi samoin kieltänyt vastaanottaneensa\nsäilytettävää omaisuutta, olisi hän ollut ulkokullattu ihminen, eikä\nmitään muuta. Mutta munkki!... Ovatko ne henkilöt, jotka uskonnon\nverukkeella käyvät kauppaa todella uskonnollisia? Kaikki ne rikokset,\njoita papit yhtä hyvin kuin maallikotkin tekevät, eivät suinkaan\ntodista, että uskonto olisi hyödytön, vaan että hyvin harvoilla\nihmisillä on uskontoa.\n\nUuden ajan hallitukset saavat kieltämättä kiittää kristinuskoa vanhasta\nmahtivallastaan ja kapinallisten liikkeiden harvinaisuudesta. Uskonto\non saattanut niiden oman hengenkin vähemmän verenhimoiseksi. Tämän voi\ntodistaa vallan yksinkertaisesti vertaamalla vanhanajan hallituksiin.\nSelvempi käsitys uskonnosta on syrjäyttäen uskonkiihkon vuodattanut\nenemmän lempeyttä kristittyihin tapoihin. Tämä muutos ei suinkaan ole\nkirjallisuuden ja tieteen ansio, sillä missä tahansa ne ovatkin\nkukoistaneet, ei inhimillisyyttä ole sen suuremmassa määrin\nkunnioitettu. Parhaan todisteen tästä tarjoavat ateenalaiset,\negyptiläiset, Rooman keisarit ja kiinalaiset. Mutta kuinka monet\narmeliaisuudenteot ovat evankeliumin aiheuttamat! Kuinka monta\nvääryydenpoistoa ja vahingonkorvausta se saattaa katolilaiset\ntoimeenpanemaan! Kuinka monta leppymystä ja almunantoa aiheuttaa meillä\nehtoolliselle-menon lähestyminen! Kuinka suuressa määrin heprealaisten\nriemuvuosi lievensi vääryydellisten omistajien ahneutta! Kuinka paljon\nonnettomuutta se ehkäisi! Lain suojelema veljeys yhdisti koko kansan\njäsenet toisiinsa; heillä ei nähty ainoatakaan kerjäläistä; eipä\nkerjäläisiä näe turkkilaisillakaan, joilla on lukemattomia\nhurskaita laitoksia. Uskontonsa periaatteiden mukaisesti he ovat\nkestiystävällisiä uskontonsa vihollisillekin.\n\n\"Muhamettilaiset\", näin kertoo Chardin, \"sanovat, että ylösnousemusta\nseuraavan tutkinnon jälkeen kaikki ruumiit kulkevat yli sillan, nimeltä\n_Pul-Serrho_, joka on rakennettu iäisen tulen yläpuolelle; tätä siltaa\nsaattaa heidän puheidensa mukaan sanoa kolmanneksi ja viimeiseksi\ntutkistelun paikaksi, sillä tällä sillalla erotetaan hyvät pahoista\nj.n.e.\"\n\n\"Persialaiset -- jatkaa Chardin -- puhuvat alati tästä sillasta, ja kun\njoku kärsii loukkausta, josta ei millään tavoin eikä koskaan voi saada\nhyvitystä, hänen viimeinen lohdutuksensa on sanoa: 'No hyvä, kautta\nelävän Jumalan, saatpa maksaa pahantekosi kaksinkertaisesti viimeisenä\npäivänä, et pääse Pul-Serrho sillasta yli, ennenkuin olet minut\nhyvittänyt; olen tarttuva vaippasi liepeeseen ja heittäytyvä jalkojesi\njuureen; olen nähnyt paljon oivallisia ja kaikenammattisia ihmisiä,\njotka, peläten että heitä estettäisiin kulkemasta tuon hirvittävän\nsillan yli, pyysivät anteeksi niiltä, joilla oli aihetta valituksiin\nheidän suhteensa. Tämä sama on minulle itselleni tapahtunut hyvin monta\nkertaa. Ylhäissäätyiset henkilöt, jotka tungetellen olivat saattaneet\nminut ryhtymään toimenpiteisiin, jotka olivat minulle vastenmielisiä,\ntulivat luokseni jonkun ajan kuluttua, kun luulivat paheksumiseni siitä\njo lauhtuneen ja sanoivat: pyydän, _halal becon antchisra_, s.o. tee\nniin, että tämä tekoni muuttuisi minulle sallituksi ja oikeaksi. Jotkut\novat lisäksi antaneet minulle lahjoja ja tehneet palveluksia, jotta\nantaisin heille anteeksi ja selittäisin, että tein sen sydämestä. Syy\ntähän on vaan se luulo, ettei pääse yli manalan sillasta, ellei ole\nantanut viimeistä ropoa takaisin sille, jolle on tehnyt vääryyttä.\"\n7:s nidos, s. 50.\n\nEikö saata olettaa, että käsitys tästä sillasta, joka tasottaa niin\nmonet vääryydet, ehkäisee monen vääryydenteon? Jos persialaisilta\nriistäisi tämän käsitteen, vakuuttamalla heille ettei ole olemassa\nPul-Serrhoa eikä mitään senkaltaista, missä sorretut kuoleman jälkeen\nsaavat koston sortajistaan, niin on selvää että jälkimäiset joutuisivat\nhyvin mukavaan tilaan ja vapautuisivat huolesta lieventää onnettomien\nkärsimystä. Ei siis ole totta, ettei tuollaisessa opastelemisessa olisi\nmitään vahingollista, eikä se siis voi olla totuuden mukainen.\n\nFilosofi, moraaliset lakisi ovat hyvin kauniit, mutta ole niin hyvä ja\nnäytä minulle mikä oikeuttaa uskomaan niiden toteutettavaisuuteen.\nLakkaa hetkeksi julistamasta noita mielihoureitasi ja sano minulle\nsuoraan mitä asetat Pul-Serrhon sijaan.\n\n[141] Ei ole ketään, joka enemmän halveksisi lapsuudenikää\nkuin ne, jotka sen juuri jättävät taakseen, samoin kuin säätyeron\nhuomioonottaneen ei missään maassa ole suurempi kuin siellä, missä tuo\nero on vähäinen ja missä jokainen pelkää, että häntä sekoitettaisiin\nalempisäätyiseen.\n\n[142] Herra le Beaun, parlamentin asianajajan seikkailut, 2:nen nidos,\n70 s.\n\n[143] Katso I Mooseksen kirja, 16, 21 ja 31 luku. Suoment. huom.\n\n[144] Roomalainen papisto on viisaasti kyllä pysyttänyt nämä\narvonmerkit ja sen esimerkkiä ovat noudattaneet muutamat tasavallatkin,\nkuten esim. Venezian tasavalta. Tämän vuoksi Venezian hallitus,\nhuolimatta valtion rappiotilasta, nauttii kansan täydellistä\nkiintymistä ja kunnioitusta, ja siitä se saa kiittää vanhaa\nmajesteettiuden komeiluaan. Ja lähinnä hiippahattunsa koristamaa paavia\nei liene kuningasta, hallitsijaa eikä yhtään ihmistä maailmassa, jota\nniin kunnioitettaisiin kuin Venezian doodzia; ja kuitenkin hän on\nvailla valtaa, vaikutusmahtia, mutta hänelle tuottaa ulkonainen komeus\nja herttuanhatun alta esiinpistävä naisten tavoin käherretty tukka\njonkunmoisen pyhyyden leiman. Nuo Bucentaure-laivalla tapahtuvat\njuhlamenot, joille houkkiot niin paljon nauravat, saattaisivat Venezian\nväestön vuodattamaan verensä viimeiseen pisaraan tyrannimaisen\nhallituksensa edestä.\n\n[145] Aurelius Victor, De vir. ill., 86:s luku.\n\n[146] Suomeksi: tahtovalle ei mikään ole vaikeata.\n\n[147] Kreikkalainen sana sophia merkitsee viisautta. Suoment. huom.\n\n[148] Ikäänkuin olisi olemassa kansalaisia, jotka eivät olisi\nporvarisvallan (cité) jäseniä ja joilla siis ei sellaisina olisi\nosallisuutta korkeimpaan valtaan! Mutta ranskalaiset, jotka ovat\nanastaneet tuon kunnianarvoisen nimen \"kansalaiset\" (citoyens), joka\nmuinoin oikeuden mukaisesti kuului gallialaisten kaupunkien jäsenille,\novat siihen määrin hämmentäneet tämän käsitteen merkityksen, ettei se\ntätä nykyä enää merkitse mitään. Eräs mies joka äskettäin minulle\nkirjoitti paljon tyhmyyksiä romaanini \"La nouvelle Héloïse\" johdosta,\non koristanut nimikirjoituksensa arvonimellä \"Paimboeuf'in kansalainen\"\nja on täten luullut tekevänsä minusta erinomaista pilkkaa.\n\n[149] Duclos: Considérations sur les moeurs de ce siècle, 65:s sivu.\n\n[150] Tämän olen todistanut koelmassani kielten syntyperästä, joka on\nlöydettävissä kootuista teoksistani.\n\n[151] Suomeksi: Pysähdy, matkamies, poljet sankarin tomua. -- Näin\nkuuluu v. 1645 Nördlingenin taistelussa kaatuneen itävaltalaisen\nkenraalin Mercyn hautakirjoitus. Rousseau sen arvatenkin huomasi\nmainittuna Voltairen teoksessa \"Siècle de Louis Quatorze\", 3:nnessa luv.\nSuoment. huom.\n\n[152] Tämän akatemian perusti Colbert v. 1663. Sen täydellinen nimi\nkuului \"Académie des Inscriptions et Belles-Lettres\"; siihen kuului 40\njäsentä ja se harrasti etenkin historiallisia ja arkeologisia\ntutkimuksia. Suoment. huom.\n\n[153] D'Alembert'ille kirjoitetussa kirjeessä. Suoment. huom.\n\n[154] Suomeksi: missä on hyvä olla, siellä on isänmaa.\n\n[155] Kreikkalaisen filosofin Aristippoksen lause. Lais oli\nkauneudestaan kuuluisa irstas kreikkalaisnainen. Suoment. huom.\n\n[156] Kaksi hienon maailman naista, jotka tahtovat luulotella muille\nsuuresti huvittelevansa, pitävät muka sääntönään, etteivät koskaan pane\nmaata ennen kello viittä aamulla. Keskellä talvipakkasta heidän\npalvelijansa viettävät yönsä kadulla heitä odotellen, ollen alttiina\npaleltumisen vaaralle. Joku astuu eräänä iltana tai oikeammin eräänä\naamuna siihen huoneustoon, jossa nämä molemmat näin hupaista elämää\nviettävät naiset antoivat tuntien vieriä, niitä laskematta, ja tapaa\nheidät siellä vallan ilman seuraa kummankin nukkuneena nojatuoliin.\n\n[157] Kultainen kohtuus.\n\n[158] Mulierem fortem quis inveniet? Procul et de ultimis finibus\npretium eius. Sal. Sananl. 31, 10.\n\n[159] Olen jo huomauttanut, että kiemailun ja kiusanteon aiheuttama\nkieltäyminen on tavattavissa melkein kaikissa naaraissa, eläimilläkin,\nvaikka ne tuntevat mitä suurinta antautumisen halua. Ken sitä ei\nmyönnä, ei koskaan ole tarkannut naisten tapoja.\n\n[160] Kuitenkin saattaa esiintyä niin suuri ero iässä ja voimissa, että\ntodellinen väkisinmakaaminen tapahtuu. Mutta koska tässä tarkoitan\nluonnon järjestykseen perustuvaa molempien sukupuolten keskinäistä\nsuhdetta, tarkastan tässä kumpaakin tämän tavallisen suhteen valossa.\n\n[161] Ellei näin olisi laita, ihmissuku välttämättömästi kuolisi\nsukupuuttoon. Jotta se pysyisi yllä, tulee joka vaimon keskimäärin\nsynnyttää neljä lasta. Sillä kaikista lapsista, jotka syntyvät, kuolee\npuolet, ennenkuin ne itse voivat synnyttää lapsia, ja kaksi täytyy\nainakin jäädä eloon edustamaan isää ja äitiä. Kaupungit eivät kykene\ntällä tavoin asukaslukua lisäämään.\n\n[162] Naisten pelokkuus on sekin luonnonvaisto, joka turvaa heitä\nkaksinaiselta vaaralta heidän raskautensa aikana.\n\n[163] Lapsi tulee vaativaiseksi pyytäessään, jos se siten saavuttaa\ntarkoituksensa. Se ei kuitenkaan koskaan ole pyytävä kahta kertaa\nsamaa, jos ensimäinen vastaus on järkähtämättömästi kieltävä.\n\n[164] Ne naiset, joiden iho on tarpeeksi valkea, jotta he voivat olla\nvailla pitsejä, pian herättäisivät paheksumista toisissa naisissa,\nelleivät niitä käyttäisi. Melkein aina rumat naiset toimeenpanevat\nuusia muoteja, joihin kauniit typerästi kyllä alistuvat.\n\n[165] Jos tyttö niissä kohdin, joihin minä olen pannut: _en tiedä_\nvastaa toisin, tulee epäillä hänen vastaustaan ja tulee käskeä hänen\nhuolellisesti selittää se.\n\n[166] Pienokainen sanoo näin sen nojalla, mitä on kuullut muiden\nsanovan. Mutta tulee ottaa selville, onko hänellä oikea käsitys\nkuolemasta, sillä tämä käsite ei ole niin yksinkertainen ja lasten\nkehitysasteen mukainen, kuin luullaan. Pienessä \"Abel\" runossa voi\nnähdä esimerkin siitä, missä muodossa se on heille annettava. Tämä\nviehättävä runo huokuu miellyttävää yksinkertaisuutta, mitä ei koskaan\nvoi olla liiaksi sillä, joka tahtoo keskustella lasten kanssa.\n\n[167] Järki ei saata hyväksyä sitä ajatusta, että ihmissuku olisi\nikuinen. Jokainen todelliseksi muuttunut numerollinen järjestyssarja on\nyhteensopimaton tuon ajatuksen kanssa.\n\n[168] Torquato Tasso: La Gerusalemme liberata (Vapautettu Jerusalem),\nI Runo, 87 säkeistö. Suomeksi: Nainen käyttää kaikkia viekkaan taitavia\nkeinoja, kietoakseen verkkoihinsa uuden rakastajan. Eikä hän kaikille\neikä aina näytä samoja kasvoja, vaan muuttaa tilaisuuden mukaan\nmenettelyään ja kasvojen ilmettä. Suoment. huom.\n\n[169] Tiedän että naiset, jotka eräässä suhteessa julkisesti ovat\nrikkoneet, avomielisyytensä vuoksi vaativat itselleen tunnustusta ja\nettä he vannovat, tuota yhtä seikkaa lukuun ottamatta, olevansa kaikin\npuolin kunnioitusta ansaitsevia. Mutta minä tiedän myöskin, etteivät he\nkoskaan saa muita kuin houkkioita tätä uskomaan. Jos he kerran ovat\nvapautuneet sukupuolensa vahvimmasta hillikkeestä, niin mikä sitten\nenää heitä pidättää? Ja mihin kunniaan he sitten enää panevat arvoa,\nluovuttuaan siitä, joka heille on olennainen? Kun he kerran ovat\npäästäneet intohimonsa irti, eivät he enää ollenkaan halua sitä\nvastustaa. _Nec femina amissa pudicitia alia abnuerit_ (Tac. ann.\nIV, 3). Onko kirjailija koskaan tuntenut kummankin sukupuolen sydämiä\nparemmin kuin se, joka tuon lauseen on kirjoittanut?\n\n[170] Nuoren miehen tiet hänen nuoruudessaan olivat yksi noista\nneljästä seikasta, joita viisas Salomo ei sanonut ymmärtävänsä.\nViides hänelle ymmärtämätön seikka oli avionrikkojavaimon hävyn puute,\nhän kun ahmii, pyyhkii suunsa ja sanoo: En ole tehnyt mitään pahaa.\nSal. Sananl. XXX, 20.\n\n[171] Ovidius, Amor. III, 4. Suomeksi: Se. joka ainoastaan kiellon\nvuoksi on jotakin tekemättä, tekee sen kuitenkin. Suoment. huom.\n\n[172] Brantôme kertoo, että Frans I:n aikana eräällä nuorella naisella\noli hyvin puhelias rakastaja, jonka hän velvotti ehdottomaan ja\nrajattomaan vaiteliaisuuteen. Rakastaja pysyikin niin uskollisesti\nvaiti kahden vuoden ajan, että luultiin hänen sairauden takia tulleen\nmykäksi. Eräänä päivänä keskellä seurapiiriä tuo nainen, jonka siihen\naikaan ei tiedetty olevan nuoren miehen rakastajatar, heidän suhteensa\nkun vielä oli salainen, kehui heti paikalla voivansa parantaa nuoren\nmiehen mykkyyden ja teki sen lausumalla ainoastaan: _puhu_. Eikö tässä\nrakkaudessa ole jotakin suurta ja sankarillista? Mitähän suurempaa\nPythagoraan filosofia kaikkine muhkeine oppineen olisi voinut\naikaansaada? Mikä nykyajan nainen voisi toivoa saavuttavansa\nrakastajaltaan yhdenkään ainoan päivän vaiteliaisuutta, vaikka hän\nkoettaisi sitä saavuttaa mitä korkeimmalla mahdollisella\nponnistuksella?\n\n[173] Horatius, Od., lib. I, od. 6. Suoment. huom.\n\n[174] Fénelonin kirjoittama kreikkalaisaiheinen romaani. Suoment. huom.\n\n[175] Mainitussa kirjassa esiintyvä keijukainen. Suoment. huom.\n\n[176] Martialis, IX, 20; suomeksi: Kysyt, Galla, miksi en tahdo sinua\nnaida. Olet oppinut. Suoment. huom.\n\n[177] d'Aubenton oli etevä luonnontutkija; hän oli kuuluisan Buffonin\navustaja. Suoment. huom.\n\n[178] Torquato Tasso: Gerusalemme liberata, IV, 33. Suomeksi: Hän ei\nsitä vielä näytä, vaikka hänen sydämensä riemuiten siitä, hymyilee.\nSuoment. huom.\n\n[179] \"Astuessaan ulos linnasta näkee edessään avaran, neljän\ntynnyrinalan suuruisen puutarhan, joka yltympäriinsä on muurin sulkema;\nsiihen on istutettu suuria kukkivia puita, jotka kantavat päärynöitä,\ngranaattiomenia ja muita vielä kauniimpia hedelmäpuita, viikunapuita\nmakeine hedelmineen ja vihreitä oliivipuita. Nämä kauniit puut eivät\nyhtenäkään vuodenaikana ole ilman hedelmiä: talvella ja kesällä\nlänsituulen lempeä huokaus panee toiset hedelmät puhkeamaan, toiset\nkypsymään. Huomaa päärynän ja omenan vanhenevan ja kuivuvan puussa,\nsamoin viikunan viikunapuussa ja rypäleen köynnöksessä. Tyhjentymätön\nviiniköynnös ei lakkaa tuottamasta uusia rypäleitä. Toisia rypäleitä\nkuivatetaan avoimella paikalla auringonpaisteessa, sillävälin kuin\ntoisia korjataan ja jätetään köynnökseen kukat, raakilot ja ne, jotka\nalkavat kypsyä. Toisessa puutarhan päässä on kaksi hyvin hoidettua\nkukkalavaa, joita kukat peittävät pitkin vuotta ja joita koristaa kaksi\nlähdettä, joista toinen vuodattaa vettänsä koko puutarhaan ja toinen,\nvirrattuaan linnan läpi, kokoaa vetensä korkeaan kaupungin rakennukseen\nsammuttaakseen kansalaisten janoa.\"\n\nTämäntapainen on kuvaus Alkinouksen puutarhasta ja se on luettavana\nOdysseian seitsemännessä kirjassa. Siinä puutarhassa ei ollut\nnähtävänä, häpeä kyllä tuolle vanhalle haaveilijalle Homerokselle ja\nhänen aikansa ruhtinaille, ristikkokoristeita, ei kuvapatsaita, ei\nvesiputouksia eikä nurmikkoja.\n\n[180] Myönnän, että olen Sophien äidille kiitollinen siitä, ettei hän\nole antanut Sophien pilata saippualla hienoja käsiään, joita Émile niin\nusein on suuteleva.\n\n[181] Se teeskentelyn laji, jota tässä tarkoitan on vallan\npäinvastainen sille teeskentelylle, joka naisille sopii ja jonka he\novat oppineet itse luonnolta. Jälkimäinen on siinä, että he peittävät\nniitä tunteita, jotka heillä todella on, edellinen siinä, että\nluulottelevat omistavansa sellaisia tunteita, joita heillä ei ole.\nKaikki hienon maailman naiset koreilevat koko ikänsä niin sanotulla\ntunteellisella sydämellään, mutta itse teossa he rakastavat ainoastaan\nitseään.\n\n[182] Sen joka tahtoo hoitaa sairasta talonpoikaa, ei pidä antaa\nhänelle ulostavia aineita eikä muita lääkkeitä eikä lähettää hänen\nluokseen haavalääkäriä. Kaikkea tätä nuo ihmisparat eivät tarvitse\nsairaaksi tultuaan. Sitävastoin he tarvitsevat parempaa ja runsaampaa\nravintoa. Paastotkaa, te vallashenkilöt, kun teillä on kuume; mutta kun\nrahvaan miehellä on kuume, niin antakaa hänelle lihaa ja viiniä.\nMelkein kaikki rahvaan taudit johtuvat köyhyydestä ja uupumuksesta.\nHeidän paras lääkejuomansa on viinikellareissanne; heidän ainoa\nrohdoskauppiaansa tulee olla teidän teurastajanne.\n\n[183] Yksi sou = 5 penniä. Suoment. huom.\n\n[184] Englantilaisten kirjailijain Addisonin ja Steele'n julkaisema\naikakauskirja. Suoment. huom.\n\n[185] Molemmat kuuluisia ranskalaisia tutkimusmatkailijoita 17:nnellä\nvuosisadalla. Suoment. huom.\n\n[186] Petitain arvelee, että tämä nuori mies oli ylen lahjakas Gisorsin\nkreivi, joka Crefeldin taistelussa v. 1758 haavottui ja kohta sen\njälkeen kuoli yleistä surua herättäen. Suoment. huom.\n\n[187] Jos heillä olisi yhteinen esimies, ei tämä olisi muuta\nkuin heidän hallitsijansa, eikä orjuuden oikeus, perustuen\nesivalta-oikeuteen, muodostaisi sen perusta.\n\n[188] Nämä kysymykset ja näkökohdat on suurimmaksi osaksi otteina\nnoudettu teoksestani \"Yhteiskuntasopimus\" (Contrat social), joka\nitse on osa suurempaa teosta, mitä olen ryhtynyt kirjoittamaan\narvostelematta voimiani ja minkä valmiiksi kirjoittamisen aikoja sitten\nolen hylännyt. Sen lyhyen tutkistelun, jonka siitä olen erottanut ja\njosta tässä annan yleiskatsauksen, tulen erikseen julkaisemaan.\n\n[189] Huomattakoon, että tässä puhun ainoastaan ylimmistä virkamiehistä\neli kansan esimiehistä, sillä muuthan vaan ovat jossakin määrin heidän\nsijaisiaan tai edustajiaan.\n\n[190] Suomeksi: joka ei salli olla kuten sodassa varustettuna eikä\nkuten rauhan aikana turvassa. Seneca: De tranquil. animi, cap. I.\n\n[191] Sen jälkeen kuin olen tämän kirjoittanut, on tuon ehdotuksen\nsuunnitelmassa esitetty ne syyt, jotka puhuvat tuollaisen liittokunnan\npuolesta. Vastustavat syyt, ainakin ne, jotka minä olen pitänyt\npätevinä, on mainittu siinä kirjoitelmieni kokoelmassa, joka on\nliitetty tuohon suunnitelmaan.\n\n[192] Montesquieun kirjoittama teos\n\n[193] Horatius, Sat. II, 6. Suomeksi: Tämä on ollut toivomuksenani\nsaada pienehkö peltoala. Suoment. huom.\n\n\n\n"]