[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fT1n70yo4rdPIcr_06OwdYn5mDNWDZcmypnGeCfYmgO8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},767,"Vanha koti","Jotuni, Maria",1880,1943,"767-jotuni-maria-vanha-koti","767__Jotuni_Maria__Vanha_koti","Kolminäytöksinen näytelmä","naytelma",[],[],"fi",1910,null,12263,71490,false,46554,[23],"Finnish drama -- 20th century",[25],"Plays/Films/Dramas","\"Vanha koti: Kolminäytöksinen näytelmä\" by Maria Jotuni is a three-act play written in the early 20th century. The narrative unfolds within the walls of the Jynkkä manor, centering around the complex dynamics of the Jynkkä family and their relationships, particularly as they confront the arrival of Teresia, a daughter returning to her childhood home. The play seems to delve into themes of familial duty, generational conflict, and the challenges posed by changing societal values.  The opening of this play introduces us to several characters in the Jynkkä household, including Ukko Jynkkä, a merchant with a strong hold on tradition, and his son Iisakki, who is struggling with personal demons. The conversation reveals family tensions, particularly regarding Iisakki’s drinking habits and their expectations for the next generation. Teresia’s imminent return sets off discussions about marriage prospects for Iisakki’s children and the future of their family, contrasting old values with modern realities. As relationships develop and secrets emerge, the characters face the struggle between fulfilling family obligations and pursuing individual desires amidst societal changes. (This is an automatically generated summary.)",[],234,"Kolminäytöksinen näytelmä sijoittuu maaseudulle Jynkän kartanoon. Teos kuvaa iäkkään kauppias Jynkän ja hänen alkoholisoituneen poikansa Iisakin välistä suhdetta sekä suvun sisäisiä jännitteitä ja kodin rappeutuvaa ilmapiiriä.","Maria Jotunin 'Vanha koti' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 767.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","VANHA KOTI\n\nKolminäytöksinen näytelmä\n\n\nKirj.\n\nMARIA JOTUNI\n\n\n\nAgricola kustannus-o.y., Helsinki, 1910.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\nUKKO JYNKKÄ, kauppias.\nIISAKKI, hänen poikansa.\nTERESIA, Iisakin tytär, tohtorinna FRANK.\nARTTURI, Iisakin poika.\nFIINA EKBOM, emännöitsijä.\nELIINA, hänen tyttärensä.\nEEVERTTI, Jynkän lanko.\nAKSELI FRIMAN, tohtori.\nMIINA PIRI, hieroja.\nKALLE HALLINEN, tehtaalainen.\n\nMaaseutu. Jynkän kartano. Aika nykyinen.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN NÄYTÖS\n\n\nSuuri, vanhanaikuisesti kalustettu arkihuone. Peräseinällä vanha\nnahkasohva, sen yläpuolella pari taulua, kaksi puutuolia sohvan\nmolemmin puolin. Vasemmalla etualalla pöytä, pari nahkalla\npäällystettyä nojatuolia ja kiikkutuoli. Taempana vasemmalla ovi.\nOikealla etualalla kirjoituspöytä ikkunan kohdalla, taempana ovi.\nSamoin ovi perällä sohvan ja oikealla olevan nurkkakaapin välissä. Muu\nkalusto vanhaa. Lattialla leveäraitaiset, vanhanaikuiset kesämatot.\nJoku kukka ikkunan edessä.\n\nKAUPPIAS JYNKKÄ (istuu kiikkutuolissa paitahihasillaan, kiikkua\nnyökyttää ja polttaa pitkävartista piippuaan hyräellen): Hy-hyy hy-hyy.\n(Hän nousee ylös vaivalloisesti. Toinen jalka on jäykkä. Hän katselee\nympärilleen, menee ja tarkastaa, ovatko taulut suorassa, korjaa niitä\nja nyökäyttää päätään.)\n\nFIINA EKBOM (lihava ja hyvinvoivan näköinen ihminen) tulee oikealta ja\nasettaa pöydälle tarjottimen, jolla on kahvipannu kuppeineen.\n\nJYNKKÄ (osoittaen): Suorasepas samalla tuo matonpää tuolla.\n\nEKBOMSKA: No nyt ei kiitetä. Eipä ole kohta viiteenkolmatta vuoteen\nsattunut, että ulkonaiset seikat meillä olisi vinossa. Ja kaikkea se\ntarkastaakin. Ihan kuin nuori sulhasmies. Ja terävä silmä on. Onpa ihan\nkuin jotakin odottaisi, kun noin juhlallinen on ja tuollaisia huomioita\ntekee.\n\nJYNKKÄ. Jospa odottaisi. Mene tiedä.\n\nEKBOMSKA: Olkaa vaiti. On ne niitä odotuksia -- noo, (lähennellen,\nleikillään tuupaten) noo, elkää tyhjää.\n\nJYNKKÄ (osoittaen kahvipannua): Eiköhän tuota olisi ruttoisampi yhdessä\ntässä tyhjennellä? Mitä?\n\nEKBOMSKA: Jo toki. Minä haen kupit. (Menee.)\n\nJYNKKÄ (vetelee savuja, kiikkua nyökyttelee hyrähdellen): Hy-hyy hy-hyy.\n\nEKBOMSKA (tuoden kupit): Jo toki ruttoisampi tavallaankin. (Kaataa\nkahvia?) Me siellä Miinan kanssa äsken pari kuppia härpättiin. Tuota,\npiti sanoakseni: Miina arveli, että joutaakohan se kauppias nyt\nhierottavaksi?\n\nJYNKKÄ: Joutaapahan olla, tuumataan tuonnempana. Miten kuten sitten\nnähdään, ei tässä nyt, tuskin näinä päivinä ollenkaan, niille\npuuhille --\n\nEKBOMSKA: Tehtaallako tulee kiireet vai sahalla?\n\nJYNKKÄ: Niissäkin. Vaan ne nyt enemmän niinkuin perheelliset -- joo,\nperheelliset olosuhteet kiinni pitelevät.\n\nEKBOMSKA: Vai perheelliset. Eihän tuo Iisakki ole nyt pitkiin aikoihin\nhyvin pahasti juopotellut, paitsi tässä toissa päivänä. Ne tuolla\nkyökin rappusissa Eevertin kanssa yötäkin nukkuivat. Etteihän se nyt\ntaas asioita liene sekoitellut?\n\nJYNKKÄ: Ei, mitäpä se.\n\nEKBOMSKA: Noo? Kukas?\n\nJYNKKÄ: Ei kukaan. (Juovat kahviansa.) Vaan, Viina, eiköhän tuo olisi\nnyt aika jo ajatella meidänkin tuon nuoren sukupolven kohtaloita? Tokko\ntuota olet edes tyttärellesi Eliinalle sulhasta katsastanut? Eiköhän\ntuo olisi jo aika?\n\nEKBOMSKA: Jo aika tavallakin. Ja jo olen vähän niinkuin katsastanutkin.\n\nJYNKKÄ: Hee, vai olet. Ketä olet?\n\nEKBOMSKA: Olenpahan vain. Vaan olen odotellut, että asiat kulkisivat\nluonnollisia teitänsä, kun näkyvät jo kululla olevan.\n\nJYNKKÄ: Hee. Naita tyttö, se on järkevintä. Vaan minun tuosta\nArtturista, mitä pitäisi minun siitä ajatella? Eikö olisi jo aika\nhänenkin kotiutumaan päästä? He, kovin on hentoista tuon nykyisen\nnuoren polven olento. Ei itsestään mitään ymmärretä. Ja kun ne sitten\nvanhenevat, velvoituksitta elävät ja jos vielä ryyppytavoille tottuvat,\nniin elä enää vankkaa olijaa odota. Käy kuin Iisakin. Siinä työ\ntehtiin, kun se naitetuksi saatiin ja niinpäs kävi, että se vieraaksi\nkaikelle tälle kotiololle jäi. Elää kuin käypäläinen kotonaan. Ja mitä\nhyötyä siitä elämästä? Lyö risti koko sen sukupolven perään. Hyötyä\nsiitä ei ollut.\n\nEKBOMSKA: Surua vain.\n\nJYNKKÄ: Surua vain. Siksipä on nyt toisin ladut laadittavat. Katsopas,\nnäin ajattelin.\n\nEKBOMSKA: Noo?\n\nJYNKKÄ: Laittaisiko sinne pääkaupunkiin tuon Artturin? Sen vaimovainaan\nyksi sukuhaara on siellä varakasta perua vielä ja kouluutettua koko\nsuku tätä Eeverttiä myöten. Niin että etsiköön nyt Artturi sieltä\nmieleisensä, ketäpä sitä täällä maalla naimaan pystyisikään.\n\nEKBOMSKA: Ei niin ketään.\n\nJYNKKÄ: Ja kun Artturista lukumiestä ei tullut, ottakoon ja asettukoon\nsitten tänne ja pitäköön sahat ja tehtaat, kun minusta aika jättää,\nisänsä ei siinä tielle pyri. Jotta ei tuota sukua huonoille pohjille\njättäisi. Sitä kun on tuota maallista kerännyt, tahtoisi nähdä, kenelle\nsitä oikein kerännyt on. Ja tahtoisipa senkin nähdä, Viina, miten suku\nleviää ja vankistuu ja jälessäsi kansoittuu ja osaltaan maan turvaksi\nkasvaa. Mikä on sitten pois lähtiessäkään, kun tietää, että joskin\ntulvat tulevat ja lahot rakennukset lyyhistyvät, niin sinun vankalla\nperustallaan yhä seisoo.\n\nEKBOMSKA: Niin, niin.\n\nJYNKKÄ: Niin, että näistä on neuvoteltava nyt, kun Teresia kotiin\ntulee. Olet kait kuullut, että Teresia, minun tyttäreni, tohtorinna --\nmikä tuo nyt olikaan?\n\nEKBOMSKA: Tohtorinna Frank.\n\nJYNKKÄ: Niin, niin Rankki -- kirjoitti, kirjoitti, että tässä nyt ovat\nkotiin tulot, siihen vanhaan kotiin, sanoi. Jotta tarkastapas sinä sitä\nkyökinpuolta, Viina.\n\nEKBOMSKA: Olkaa huoletta. Vai tulee se nyt tohtorinna. Viisi vuotta\ntuosta jo onkin, kun läksi. Vai nyt se tulee? Kyllä muistan, kun läksi.\nJa tämän tohtori Frimanin kanssa vähän niinkuin väliä näytti olevan.\n\nJYNKKÄ: Ole vaiti. Mitä väliä?\n\nEKBOMSKA: Ystävyyttä, mitäpä muuta. Vaan siitähän se olisi voinut\nalkaa, jos ei toiselle meno ollut. Vai nyt se tänne tulee? No,\nsanokaapas, kauppias, Eevertille sitten tiukka sana, että vieraan\naikana nyt toki varansa pitäisi. Siellä se tuntuu tulla kompuroivan.\n(Ottaa tarjottimen, menee oikealle.)\n\nEEVERTTI kurkistaa sisään.\n\nJYNKKÄ: Eevertti, tulepas tänne.\n\nEEVERTTI (joka näyttää viiden-, kuudenkymmenen vanhalta, elähtäneeltä\nkulkurityypiltä, pyörittelee hattua käsissään ja astuu hiukan\nkeikarimaisesti ja huolettomasti Jynkän eteen): Huomenta, huomenta.\n\nJYNKKÄ: Sanon sinulle, Eevertti, jotta rappusilla ei ole makuupaikat\nminun talossani, pane se mieleesi.\n\nEEVERTTI: Mitä se veli?\n\nJYNKKÄ: Kuuluit toissa yönäkin kyökin rappusilla olleen. Se ei sovi.\nKun on sänkyjäkin talossa. (Kiivastuen.) Ja kun minä sanon, ettei se\nsovi, niin se ei sovi.\n\nEEVERTTI: Tyhjää kiivastelet, veli, miksi tyhjää taas kiivastelet?\n\nJYNKKÄ: Syyttäkö ehkä?\n\nEEVERTTI: Eipä suinkaan. Kiivastele, kiivastele sitten.\n\nJYNKKÄ: Nähdä sinuakin aina, tuon elämäsi pitäjää.\n\nEEVERTTI: Anna tulla. Koetan jaksaa syytöksesi kepeästi kantaa.\n\nJYNKKÄ: Jaksaa. Mitä sinä jaksat. Alamäkeen mennä vain, se on sinun\ntyösi. Suvun pahennuksena olla.\n\nEEVERTTI: Ystävälliset sanat, hyväätekevät ja ymmärtäväiset sanat, ne\nsiunausta ja sopua rakentavat.\n\nJYNKKÄ (lauhempana): Olisi kirjanpitoa, olisi muuta, vaan ei, että\nihmisestä vähääkään apua olisi. Olisi oppia kyllä.\n\nEEVERTTI: Olisi oppia, veliseni. Ja yhä ihminen uutta oppii, kun\nkärsii. Vaan käyttää sitä hyödykseen, syödä sydänverestään, siinäpä\ntaitoa tarvitaan.\n\nJYNKKÄ: Mene sydänverinesi. Eipähän sinua työhön saane kuitenkaan.\n\nEEVERTTI: Työ, se ei ole kaikkia varten.\n\nJYNKKÄ: Vaan leipä ja koti, ne ovat kaikkia varten.\n\nEEVERTTI (leikillä): Vaan missä on sinun kotisi, ihminen? Siinäkö,\njohon huoneesi rakensit? Siinäkö, jossa ajatuksesi asuivat, siinäkö,\njossa sukukuntasi kukoistivat? Katoavaa on kaikki. Kun ilmojen tuulet\ntulevat ja puhaltavat, katso, maahan jaottuvat sinun rakennustesi\nhauraat seinät ja tyhjiin häviävät sinun töittesi tyhjät jäljet.\nAjattele tätä, lanko, eläkä ole suotta viattomille vihainen.\n\nJYNKKÄ (lauhempana): Mitä minä sinulle vihainenkaan. Vaan katsos,\ntuossa on nyt Iisakki ollut tasaantumaan päin. Työhönkin on jo\nryhtynyt. Jos tuo tuosta ajattelemaan jo oppisi ja kotiutumaan ja ne\nkiertolaistapansa jättämään. Johan tuo taitaisi olla aikakin, kun\nviisissäkymmenissä mies. Vaan eläs, jo olitte taas tässä toissa yönä\notelleet. Sitä en salli.\n\nEEVERTTI: Sanoinhan minä Iisakille: Holhoojasi ei salli.\n\nJYNKKÄ (kiivastuen): Holhoojasi -- vai ivaat siinä vielä. Minä en\nsalli, minä.\n\nEEVERTTI: Minä, minä -- kaikki ne ovat minuja vain --.\n\nJYNKKÄ: Mikäs sinä olet?\n\nEEVERTTI (pehmeästi): Vain muoto, vain osa yhdestä, itsessäni en mitään.\n\nIISAKKI (kärsineen näköinen, kumarahartiainen ja harmahtava) tulee\npoikansa Artturin kanssa tuoden tilikirjoja, jotka he asettavat\npöydälle.\n\nIISAKKI (katsoo aina puhuessaan alas, eikä koskaan isänsä silmiin):\nTilit ovat tarkastetut.\n\nJYNKKÄ: Kaikkiko olette läpi käyneet?\n\nARTTURI: Kaikki.\n\nJYNKKÄ: Hyvä. (Äänettömyys, jolloin Iisakki aikoo lähteä.)\n\nJYNKKÄ: Mitä minun pitikään? Niin, olet kaiketi kuullut, että tyttäresi\nTeresia, Teresia tulee vanhaa kotiaan katsomaan.\n\nARTTURI: Teresia?\n\nIISAKKI: Teresia? En ole kuullut.\n\nEEVERTTI (matkien Jynkkää mennessään): Teresia, tyttäresi, tohtorinna,\nmikä tuo nyt olikaan?\n\n    Iisakki katsoa vihjauttaa kieltävästi Eeverttiin, joka menee\n    oikealle. Artturi ottaa sanomalehden pöydältä ja selailee sitä.\n\nIISAKKI (tukahtuneesti): Milloinka hän tulee?\n\nJYNKKÄ: Kirjoitti kohta niinkuin tulevansa. Matkalta kirjoitti.\n\nIISAKKI (pyyhkii kädellä otsaansa, jatkaa keskustelua vaivautuneen\nnäköisenä): Pankkikorko on noussut.\n\nJYNKKÄ: Niistäkö lehdistä luit?\n\nIISAKKI: Niistä. Näyttää kuin vaikeammat raha-ajat koituisi. Metsien\nosto on lakkautettu ja lankkujen vienti voi keskeytyä.\n\nJYNKKÄ: Vaikeat, vaikeatpa ajat sitten koituu.\n\nIISAKKI: Mitenkä olisi niiden meidän uusien varastohuoneiden ja\nkatosten? Olisiko syytä niitä kiirehtiä?\n\nJYNKKÄ: Tottahan. Joutaa tulla varastoa vain. Eihän väkeä sovi\ntyöttömäksi jättää. Sehän olisi maan turmioksi.\n\nARTTURI (heittäen lehden kädestään): Vaan jos ne itse itsensä\ntyöttömäksi jättävät.\n\nJYNKKÄ: Mitä?\n\nARTTURI: Kun tuntuu lakkopuuhat olevan.\n\nJYNKKÄ (kiivastuen): Lakkopuuhat? Minun sahallani ja minun tehtaallani,\nkoettakoot, koettakoot sitten. -- Vai lakko -- Mitä ne ovat tahtovinaan?\n\n    Iisakki pujahtaa pois.\n\nARTTURI: Mitä. Tuntipalkan korotusta tietysti.\n\nJYNKKÄ: Koko viime vuosi toi tappiota. Tokko tietävät sitä? Vielä mitä.\nVaaditaan, vaaditaan vain, vaan mistä se rahakaan enää tulee, joka\nheidän tarpeensa tukkii. Enkö jo sanonut, että hyvä tulee, hyvä tulee,\nkun piti niille sinne kirjastot, sanomat ja kaikki saada.\n\nARTTURI: Vaan lakkohan on meille eduksi tällä kertaa.\n\nJYNKKÄ: Minä vähät eduista. Vaan kun ei ymmärrystä näe, ei kuin\nkoiramaisuutta. Se on nyt sitä uutta aikaa: kunnottomuutta,\nkevytmielisyyttä ja häpeämättömyyttä. -- Ja kuka siellä nyt sitä\nvillitystä johtaa?\n\nARTTURI: Kuka muu kuin Hallinen.\n\nJYNKKÄ: Annahan olla. -- Tokko olet koettanut estää niiden ryhmittelyä\nsiellä tehtaalla edes?\n\nARTTURI (hiukan väsyneesti): Minkä niille taitaa. Enhän minä yksin\nmitään mahda. Enkä minä jaksa tapella.\n\nJYNKKÄ (kiivastellen): Vaan sitä pitää jaksaa. Vaan tyhjää jo puhun.\nEihän nykyinen polvi tahdo työtä tehdä, ei mitään jaksaa. Valmista\nniille olla pitää. Vaikeata on omilla jaloilla seista, nelinryömin\npitäisi saada mennä. Ja niinkuin väärin vaadin, jos oikeutta vaadin.\nJa niinkuin itseni tähden sitä vaadin. Oikeuden tähden sitä vaadin.\nOikeuden tähden usein ennen kärsin, kun sain tyhjästä aloittaa, työtä\nraataa. Vaan ei, kaikki oli turhaa. Tehtaat häviävät täten maasta. Jo\ntullaan työttä toimeen. Kunhan varastaa osataan ja ryöstää ja sitä\nkorkeinta oikeutta jakaa.\n\nARTTURI: Elkää liioitelko, ukko.\n\nJYNKKÄ: Puolustatko sinä niitä, puolustatko pahaa? Ja minuako sinä\nneuvot? Nyt tässä se ihme, että lapset neuvovat ja elämänohjeita antavat.\nKyllä tuota jo ilmankin näen, että liikaa, liikaa ne ovat vanhat ja\nnuorten tiellä. (Heltyen itsekseen.) Näen, kaikki näen. Vaan, vaikka\nhuono olen, en voi olla ajattelematta sinunkin kohtaasi. Kun nämä asiat\nselviävät, on sinulla kaupunkiin lähtö. Ja kotiin elä tule, ennenkuin\nolet sieltä vaimon löytänyt. Jos on huonoa tämä vanha polvi, kasvakoon\nparempi uusi. (Menee ähkyen huoneeseensa.)\n\nARTTURI. Mitä se nyt? Vaimon!\n\nELIINA (vaalea ja hento tyttönen) tulee sisään ja panee tuomansa\nvesikarahviinin pöydälle.\n\nARTTURI: En ole saanut tavata sinua, Eliina. Miten pitkät ovat päivät\nolleet.\n\nELIINA: Niin ovat olleet. Vaan nyt, mitä teemme, Artturi?\n\nARTTURI: Miten niin?\n\nELIINA: Kun Teresia, tohtorinna, tulee.\n\nARTTURI: Antaa hänen tulla.\n\nELIINA: Pelkään häntä. (Torjuva liike kädellä.)\n\nARTTURI: Elä pelkää (hyväillen). Ei hän muita kummempi ole. Ei hetikään\nniin suloinen kuin sinä, armas. Hän on kylmä. Täällä kotona rakastavat\nhäntä vain siksi, kun hän on ainoa nainen koko suvussa.\n\nELIINA: Voi Artturi, minulla on paha olla, niin vaikea.\n\nARTTURI: Tyhmä tyttö, (hyväillen) eihän enää ole?\n\nELIINA: Ei.\n\nARTTURI: Olet itkenyt? (Eliina vaikenee.) Miksi olet itkenyt? (Ottaa\nhäntä käsistä.) Miksi olet itkenyt?\n\nELIINA: En tiedä. Omaa ikävääni itkin. On niin kolkkoa joskus.\n\nARTTURI: Ajattele kauniita asioita. (Levottomana.) Ukko puhui jotakin,\nettä minun pitäisi lähteä. Tahtovat laittaa minut pois täältä. Oletko\nvarma, ettei äitisi tästä mitään tiedä?\n\nELIINA: En tiedä. Hän sanoi --\n\nARTTURI: Mitä?\n\nELIINA: Kauppiaan sanoneen, että -- olisi aika --\n\nARTTURI: Naittaa sinut. Niinkö?\n\nELIINA nyökäyttää päätään.\n\nARTTURI: Ja sinä itkit. (Valoisasti.) Lapsi. (Miettien, otsa hiukan\nrypyssä.) Miksi sitä itkit, eihän sinun silti tarvitse mennä?\n\nELIINA: Ei -- (tuskallisemmin) Tulin vain ajatelleeksi, että kuitenkin\npitäisi tehdä jotakin.\n\nARTTURI: Miksi? (Pitelee lujasti Eliinan käsiä.) Miksi?\n\nELIINA vaikenee.\n\nARTTURI: Sano Jumalan tähden, miten ovat asiat?\n\nELIINA painaa päänsä alas.\n\nARTTURI: Ovatko sillä kannalla, sano?\n\nELIINA: Ovat.\n\nARTTURI (ponnahtaa erilleen): Herra Jumala, mitä on tehtävä, johan\nminä pelkäsin. Mitä on nyt tehtävä?\n\nELIINA: En tiedä.\n\nARTTURI (kävelee edestakaisin): Voi tätä elämää.\n\nELIINA: Olen koettanut ajatella, vaan en voi, en voi auttaa asiaa,\nArtturi. Elä ole minulle vihainen siksi.\n\nARTTURI: Rakas lapsi (syleillen Eliinaa). Mitä sinä puhut! Vaan\njärkevästi pitää asiaa ajatella. Ei ole sinun eikä minun syyni tämä,\nJumala sen tietää. Jos ne antaisivat meidät toisillemme -- vaan ne\neivät anna --\n\nELIINA: Noin, sinä olet pahoillasi.\n\nARTTURI: Mitä siitä. Kun vain tietäisin keinon miten selviytyä tästä.\n(Pyyhkii hikeä otsaltansa.)\n\nELIINA (hiljaa lohduttaen): Minä tiedän yhden.\n\nARTTURI: Minkä?\n\nELIINA: Kuolla.\n\nARTTURI (taistelee itkuissaan): Voi, sinä lapsi. Ei -- ei --\n\nELIINA: Sitten tiedän minä toisen, vaan pahemman.\n\nARTTURI: Minkä?\n\nELIINA: Mennä jollekulle -- niinkuin äitikin tahtoo.\n\nARTTURI: Kenelle?\n\nELIINA: Jollekulle, joka ottaa, eikä välitä, jos --. Eikä ajattele\nasioita niinkuin toiset -- mennä Halliselle.\n\nARTTURI: Taasko hän on sinua pyytänyt? Ja sitäkö sinä nyt ehdotat?\nMinun tähteni sen tekisit, että minun rauhani säilyisi. Ei --\n\nELIINA: Niin, Artturi. Sinun tähtesi sen tekisin. Sinun tähtesi tekisin\nvaikka mitä. Ettei sinulle mitään ikävyyttä tapahtuisi, tekisin senkin,\njos sinä sallit. Vaan ei sitten, jos sinä et salli etkä tahdo.\n\nARTTURI: Tahdo. Kuinka voisin sitä tahtoa? Ei, en voi. (Tuskissaan.) Ja\nkuitenkin on se ainoa keino, kun ajattelen. Vaan ei, en voi, (silmät\nummessa) en voi sitä nähdä.\n\nELIINA painaa alakuloisena päänsä alas ja on vaiti.\n\nARTTURI: Eliina, minulla on ikävä olla (syleilee häntä). Miten elämä\non ikävää ja kurjaa! Jos sinä minut jätät, ei minulla ole ketään, ei\nketään koko maailmassa, ja minulla on niin vaikea olla.\n\n    Itkee, itkevät kuin lapset.\n\nELIINA: Lähde pois täältä, tee niinkuin tahtovat.\n\nARTTURI: En voi, ikävä on. Ei missään ole minulla hyvä olla.\n\nELIINA: Kun löydät jonkun -- jonkun sitten.\n\nARTTURI: En koskaan.\n\nHALLINEN (nuori työmies tulee sisään): Artturi-herraa kutsutaan. Siellä\nyksi kone reistaa.\n\n    Artturi lähtee, katsoo Eliinaan. Hallinen on lähtevinään\n    perästä, vaan pysähtyy ovessa, kääntyy takaisin.\n\nHALLINEN: Ei tahdo tavata teitä missään. Onko Eliina nyt ajatellut?\nVaan ehkä kiusaan taas teitä?\n\nELIINA (hiljaa, raskaasti): Ette kiusaa. Vaan eihän minusta Halliselle\nole.\n\nHALLINEN: Miksi ei?\n\nELIINA: Ei vain ole.\n\nHALLINEN: Jos olisikin toiselle lupa annettu?\n\nELIINA: Ei ole.\n\nHALLINEN: Niin että jos vapaa on ja tahtoa on --\n\nELIINA: Vaan minä olen huono ihminen Halliselle. Olen pitänyt\ntoisestakin.\n\nHALLINEN: Et huono silti ole, Eliina. Sekö siinä vain olikin? Elä\nluule, että siihen kompastelen, jos jotakin väliä on sinulla ollut.\n\nELIINA: Kuinka te olette hyvä.\n\nHALLINEN: Ei sinne päinkään. (Tarttuen Eliinan käsiin.) Ja saanko nyt\nkatsoa niin, että omani tunnen?\n\nELIINA: Te syytätte minua sitten.\n\nHALLINEN: En. Kaikilla on joskus omat haaveensa, ymmärränhän minä\nsiksi. Eliina, saanko pitää sinut omanani?\n\nELIINA: Ei vielä. Kunhan selitän joskus.\n\nHALLINEN: Elä anna enää kaukaa odottaa -- kuule -- (Vetää häntä\nluoksensa.)\n\nELIINA: Elkää -- joku tulee -- ah -- kun säikähdin!\n\n    Ekbomska tulee sisään ja huomaa nuorten hämmästyksen,\n    vaan ei ole näkevinään. Hallinen väistyy ja menee ulos.\n\nEKBOMSKA: Mitä hän täällä teki?\n\nELIINA: Artturi-herraa haki.\n\nEKBOMSKA: Vaan mitä hän kanssasi puheli? Kosiko sinua? Näinhän minä.\nNoo? Ja silloin sano sinä: jaa. Sanoitko sinä: jaa?\n\nELIINA: Elkää, äiti.\n\nEKBOMSKA: Kaikkea muuta katuu, vaan ei nuorra naimistansa. Niin on\nferskin maku elämällä silloin. (Menee, katsoo ovesta.) Tuossapa tuo\nHallinen vasta menee -- (Huutaa huitoen kädellään.) Ihminen, ihminen,\nte siellä. (Vilkuttaa Hallista sisään.)\n\nELIINA: Äiti, elkää.\n\n    Hallinen tulee sisään.\n\nEKBOMSKA: Eliina kertoi minulle jo kaikki. Onneksi olkoon. (Kättelee ja\ntaputtaa Hallista.) Niin olin hyvilläni. No, ei muuta kuin pusut päälle\nvain. Eliina -- noo. (Työntää Eliinaa.) Noo, en katso. (Kääntyy pois.)\n\nELIINA: Elkää, äiti.\n\nEKBOMSKA: Kaino on vielä. Ei pidä Hallisen sitä viaksi lukea. Ennen oli\nniin, että kuta kainompi, sen parempi. Nyt on aika toisenlainen.\n\nHALLINEN: Eliina on minun mieleiseni.\n\nEKBOMSKA: Sehän onkin pääasia, jos tyttö on mieleisenne. Ja jos saan\nluvan esittää itseni lähempään tuttavuuteen. Ole sinä sinä, Kalle, ja\nminä olen minä, Fiina-täti, faster, sanovat ruotsiksi, vaan minä suomea\nkaikin puolin enemmän suosin. Ja se, että sinä olet sosialisti, Kalle,\non sinussa pahinta. Muuta pois uskoa.\n\nHALLINEN: Ei ole muutettavissa.\n\nEKBOMSKA: Olkoon, minun puolestani ihminen kuin ihminen, vaan kauppiaan\npuolesta --\n\nHALLINEN: Enhän minä kauppiasta nai.\n\nEKBOMSKA: Ha-ha-haa, oikein vastattu. Etpä tietenkään. Ja minun\npuolestani usko mitä uskot. Olen minä siksi vapaasukuinen, että minä\ntätä yleistä vapausaatetta enin hyväksyn. Etten minä muille härski, kun\neivät muutkaan minulle härski. Ja se on sivistyksen kaunein perusta,\nettä sopiutua ja ymmärtää kaikkea. Noo? Hee, tulehan iltasilla sitten,\nniin kihlajaisia juodaan.\n\nHALLINEN: Ja jos toisi kihlat?\n\nEKBOMSKA: Tuo ne vain, on varmempikin sitten.\n\nELIINA: Ei vielä, äiti.\n\nHALLINEN: Antaa olla sitten.\n\nEKBOMSKA: Rohkea rokan syöpi, kaino ei kaaliakaan. Vaan en pakottaa\ntahdo. Olen minä siksi vapaasukuinen. Vaan voi, ihan se ilosta\nsydäntäni kääntää, kun kaikkea tätä ajattelen.\n\nHALLINEN: Pitää joutua, hyvästi.\n\nEKBOMSKA: Hyvästi iltaan, hyvästi.\n\n    Hallinen menee.\n\nEKBOMSKA: Noin se tyttö mennä suikahti kaupaksi kuin ei mitään. Vasta\nsitä naitu ihminen tietää ihminen olevansakin. Kokemus se oli, joka\nminulle opetti, että lainmukainen naiminen se on elämän ensi peruste.\nSille pohjalle kun rakennat, mitäpä rakennat, hyvä tulee.\n\nELIINA (joka on syrjässä seisonut, väistynyt vähitellen ovelle,\nkuuntelee, sanoo hätääntyen): Äiti, maantieltä kuuluu kärryjen rätinää.\n(Menee.)\n\nEKBOMSKA (kuuntelee, sitten mennen Jynkän kamarin ovelle vasemmalle):\nMaantieltä kuuluu kärryjen rätinää.\n\nJYNKKÄ (tullen): Mitä! Sanoitko mitä?\n\nEKBOMSKA: Maantieltä kuuluu kärryjen rätinää.\n\nJYNKKÄ: Taidat kuulla kuulumattomia. (Kuulostaa.) Kun minä en mitään\nkuule. Vanhapa olet sinäkin jo, Viina. Kaikki tässä vanhetaan.\n(Istuutuu kiikkutuoliin.) Vaan ei nykypolvi jaksa enää sitä, mitä\nmeidän on pitänyt. Tässä sitä on yhtenä kemmerretty, kemmerretty ja\nmonet koetukset koettu. Eikä sinulla helpointa ole ollut. Ja noin\npulski olet vielä ja aina nurkumaton. Ei ne nykyaikaiset naiset enää\nmitään jaksa.\n\nEKBOMSKA: No nyt sitä kauppiasta, kun ihan kuin ennenkin.\n\n    Teresia tulee sisään. Hän on pitkä, solakka ja joustavan näköinen,\n    alle kolmenkymmenen. Iho kalpea ja tukka väliväriä. Puettu rikkaasti.\n\nTERESIA (rynnäten Jynkän luo, syleillen): Ukki, rakas ukki. Siinä se\nistuu entisellä paikallaan vielä, vanha pesäkarhu. Siinä yhä istuu,\nmiksi et liiku pesästäsi.\n\nJYNKKÄ (liikutettuna): Hautaan sitten, kun on vuoro.\n\nTERESIA: Elä niin puhu. (Katsellen ympärilleen.) Miten hauskaa ja\nkodikasta ja turvallista on tässä vanhassa pesässä.\n\nJYNKKÄ pyyhkii kädenselällä silmiään.\n\nTERESIA (kuin yksin): Miten tätä kaikkea rakastan ja kaipaan -- ja\nöillä uneksin usein -- niin usein -- -- (Hän seisoo kuin muistellen\njotakin ikävää, kääntyy sitten iloisesti Ekbomskaa tervehtimään.)\nJa Ekbomska on yhtä nuori yhä, hauskaa taas nähdä. (Antaa\npäällysvaatteensa, jotka Ekbomska niiailtuaan vie mennessään)\n\nTERESIA (istuutuu Jynkän viereen, ottaa häntä kädestä): Niin ovat\nvuodet menneet kuin uni vain.\n\nJYNKKÄ: Niin, niin, aika rientää vain ja sivulle vanhat viskaa.\n\nTERESIA: Sinä pysyt kuitenkin terveenä ja vankkana. Niin sitä pitää\nnuorille näyttää.\n\nJYNKKÄ (ilostuen): Mitä minusta. Vaan sinäpä vasta itse kukoistus olet.\nSopiipa miehesi olla tyytyväinen. Miehesi, mikä hän nyt taas olikaan --\nniin, Rankki. Miksi ei se Rankki itse tullut?\n\nTERESIA (kevyesti): Se työ.\n\nJYNKKÄ: Se työ. Kuuluihan hän jotakin aikaankin saaneen, oli sanomissa,\njotakin tieteellistä.\n\nTERESIA: Niin.\n\nJYNKKÄ: Tieteet ne ovat tieteitä, sitä korkeampaa oppia. Ne eivät ole\ntavallista kuolevaista varten. -- Noo, sittenhän teillä on hyvin kaikin\npuolin. Varoja vankasti? (Hän katsoo Teresiaan ja Teresia myöntää\näänettömästi.) Varat, ne ovat maan tuki ja turva. Näes, ilman niitä\nmitä on elämä, mitä ihminen? Kuin tuulessa heiluva rihma.\n\nTERESIA: Vaan onhan paljon sitäkin, jota varat eivät anna.\n\nJYNKKÄ: On. Vaan köyhyys, se tuopi ensin toran perheeseen.\n\nTERESIA: Köyhyyttä on vain niin monenlaista.\n\nJYNKKÄ: Kärsitkö sinä, Teresia, minkäänlaista?\n\nTERESIA: En minä.\n\nJYNKKÄ: Sitä minäkin. Kun minulla oli vain tuo yksi poika -- noo -- en\nmoiti sinulle isääsi -- niin kiinnyin minä tähän nuoreen polveen. Te\nolitte kuin omia lapsiani, sekä sinä että veljesi. Teidän parastanne\ntahtoisin. (Peläten liikoja sanovansa.) Noo, ja kuulepa, mitä\najattelin. Ajattelin Artturinkin laittaa nyt sinne pääkaupunkiin.\nMitäs sanot? Minulla on omat tarkoitukseni siinä. Hee --\n\nTERESIA: Se on oikein. Onhan aika.\n\nJYNKKÄ: Onhan aika. Vaan siitä toiste, siitä toiste. Sitten oikein\nrauhassa pakisemme.\n\nTERESIA: Niin pakisemme. Mitenkäs tehdasasiat ovat?\n\nJYNKKÄ: Kiitos kysymästä. Hyvin ovat. Paremmin vielä olisivat, ellei\ntämä nykyinen työkansa -- (nousee ylös, ähkää) työkansa olisi --\n\nTERESIA: Työkansakin on herännyt ja vaatimukset kasvaneet.\n\nJYNKKÄ (kävelee): Niin näkyy kaikki kasvaneen. Ehkä olet sinäkin sen\nkasvamisen puolella?\n\nTERESIA: En vastaan.\n\nJYNKKÄ: Et vastaan? Vai et vastaan? Vaan minun, minun pitää olla\nvastaan. Jos en olisi vastaan, ei tätä kotia tässä olisi. -- Vai et\nvastaan. -- No niin. (Huutaa ovesta oikealle kiivaasti.) Eikö se\naamiainen ala olla jo kohta valmis? Vai niin. Lähettäkää sana sitten\ntehtaalle tai konttooriin, että vieraita on tullut. (Katsoo toisesta\novesta.) Kas tohtori, huomenta, huomenta.\n\n    Tohtori Friman, kalpea, pitkänlainen mies, tulee sisään.\n\nTOHTORI: En tiennyt, että on vieraita. Suokaa anteeksi. Tohtorinna on\nvihdoinkin tullut vanhaa kotiaan katsomaan.\n\n    Tervehtivät.\n\nTERESIA: Vihdoinkinko?\n\nTOHTORI: Vihdoinkin. Pitkien vuosien perästä.\n\nTERESIA: Vuosi on lyhyt aika.\n\nTOHTORI: Onnessa unohtaa ajan ja kaikki.\n\nJYNKKÄ: Siinä tohtori on oikeassa. Onnessa unohtaa, unohtaapa kaikki.\n\nTERESIA: Ei kaikkea koskaan unohtaa voine.\n\nJYNKKÄ: Unohtaa ja kasvaa irti, irti näistä vanhoista, vanhasta kodista\nja vanhoista tavoista.\n\nTERESIA: Ei irti kodista. Vaan tavathan voivat muuttua kyllä.\n\nTOHTORI: Aina ajan mukana.\n\nJYNKKÄ: Ja etenkin kun tämä työväki ja kehitys rupeavat tunkeilemaan.\n\nTERESIA: Ukki ei rakasta työväkeä eikä kehitystä.\n\nJYNKKÄ: En sellaista ryntäilemistä.\n\nTERESIA: Kuitenkin se on välttämätöntä ja pahalta tuntuvanakin joskus\nterveellistä.\n\nJYNKKÄ: Lieneekö tuo?\n\nTOHTORI: Verratkaamme vain entisiä ja nykyisiä aikoja.\n\nJYNKKÄ (hilliten kiivastumistaan): Pahastipa, pahastipa taitaisi saada\npettyä silloin.\n\n    Eevertti kurkistaa ovesta. Jynkkä katsoo muiden huomaamatta\n    tuimasti häneen. Eevertti katoaa. Jynkkä vetää oven kiinni.\n\nTERESIA (kuunnellen): Isä sieltä tulee, tunnen askeleista. (Nousee\nvastaan, taluttaa isää käsipuolesta.)\n\nJYNKKÄ (tohtorille): Jospa me sillä aikaa tämän maallisen linnan\nvarustuksia tarkastaisimme. (Huutaa ovesta.) Miina, tulepas vähän\nauttamaan.\n\n    Tohtori ja Jynkkä poistuvat, ja Miina, vanhanpuoleinen, laiha\n    hieroja, jolla on niskaan solmittu huivi päässä ja ylöskäärityt\n    hihat, kulkee varpaisillaan toisten huomaamatta huoneen läpi\n    vasemmalle.\n\nTERESIA: Rakas isä, (silittää hänen harmaita hiuksiaan) oma isä.\nSellainen hiljainen isä. (Painaa päänsä isän olkapäätä vasten.)\n\nIISAKKI (arkana): Että sinä tulit vihdoinkin.\n\nTERESIA: Ikävä sinua on ollut.\n\nIISAKKI (estellen): Ei --\n\nTERESIA (arasti): Paljon enemmän kuin oman tyttösi ikävöinnit\nansaitseisit.\n\nIISAKKI: Ei, Teresia. Vaan kiitos sinulle hyvästä ajatuksestasi.\n\nTERESIA: Tämä vanha koti on paikka, jonka veroista ei ole toista maan\npäällä.\n\nIISAKKI: Minä toivon, että olisi -- olisi koti kaikkialla, missä kuljet.\n\nTERESIA: Olen kuullut, että sinä, isä, olet ryhtynyt töitäkin nyt\njohtamaan. Että olet kiinni nyt tässä -- elämässä. Isä, sinä et usko,\nminkä ilon minulle sillä tuotit.\n\nIISAKKI (raskaasti, hiljaa): Vähänpä olen iloa sinulle tuottanut.\n\nTERESIA (ikäänkuin aueten omille ajatuksilleen): Vaan, isä, minkä\nsurua olet tuottanut, on tärkeämpää ollutkin. Suo anteeksi. Surua ei\nse ole ollutkaan. Vaan ajatuksia, ehkä ilottomia siksi, kun ne eivät\nole liikaa luvanneet, eivät enempää kuin mitä pitää ovat jaksaneet. Jo\nsiinä, isä, olen suurimman perinnön saanut.\n\nIISAKKI (tuskallisempana): Teresia -- aina vaadit sinä minut tilille.\nVaan kuinka usein sitä itsekseni teenkin, huomaan, että, että mitään ei\nolisi voinut muuttaa.\n\nTERESIA: Ymmärrän sinua, isä. Elä luule, että -- -- (voimakkaasti)\nRakastan sinua juuri sellaisenaan ja iloitsen kaikesta siitä ihanasta,\ntuskaa tuottavasta, jota minulle antanut olet.\n\n    Äänettömyys. Tohtori tulee vasemmalta, pysähtyy.\n\nTOHTORI: Häiritsen varmaan?\n\nIISAKKI (joka levottomana on siirtynyt oven suuhun): Ette mitenkään.\nOlin juuri lähtemässäkin. Jäi konttooriin asiamies. Tehkää hyvin,\ntohtori, istukaa. (Kumartaa hätäisesti, menee.)\n\nTERESIA (istuutuu ja osoittaa viereistä tuolia): Kuinka isoisä oikein\nvoipi?\n\nTOHTORI: Heikko sydän, ja veren kalkkiutumaa -- heikko hän on.\n\nTERESIA: Niin, niin. Kuinka viihdytte nyt täällä, tohtori?\n\nTOHTORI: Kiitos. Kuten ennenkin.\n\nTERESIA: Kauan todellakin, kun olen teidät nähnyt.\n\nTOHTORI: Kauemmin siitä vielä, kun minä teidät.\n\nTERESIA: Kuinka niin?\n\nTOHTORI: Aika kuluu onnessa nopeaan. Yksinäisyydessä vierivät hetket\nhitaasti.\n\nTERESIA: Noo -- onnessa? Eikö se ukki äsken niin sanonut? Hän on sen\najan lapsia, jolloin onni vielä eli.\n\nTOHTORI: Eikö se enää eläisikään?\n\nTERESIA: Oletteko nähnyt?\n\nTOHTORI: Olen nähnyt sen vilahtavan editseni.\n\nTERESIA (leikitellen): Ehkä ojentanut kättänne, vaan ette kiinni saanut?\n\nVanha koti\n\nTOHTORI: En. Todellakaan en. Aina se on pujahtanut pakoon. Luvannut ja\nhoukutellut.\n\n    Äänettömyys.\n\nTOHTORI: Aavistin, että te täällä olisitte. Tahi ei, ajattelin juuri\ntullessani teitä. Ja kun kuljin tuota lehtikujaa -- unohtuiko vuodet\n-- tuntui kuin olisin teidät eilen nähnyt. Puut, nurmet ja kukat ovat\nminulle samat kuin viisi vuotta sitten. Niin unohtuu aika, kun mennyttä\nkuvittelee. Ja joskus tuntuu kuin se, jota kuvittelee, olisikin vain\ntotta ja elämää, ja muu ei mitään.\n\nTERESIA: Ja kuitenkin kuviteltu on vain kuviteltua.\n\nTOHTORI: Vaan se elämämme arvon määrää.\n\nTERESIA: Kun kaikki elämänarvot ovat samaa kuvittelua.\n\nTOHTORI: Kaikkiko?\n\nTERESIA: Kaikki.\n\nTOHTORI: Niin ei aina tunnu. Tahi ehkä ei ole teille mikään syvästi\nkipeää tehnyt?\n\nTERESIA: Moni seikka, uskokaa, moni erehdys.\n\n    Vaikenevat.\n\nTOHTORI: Tarkoitan kiinteästi, pysyvästi kipeää.\n\nTERESIA: Mikään ei ole pysyvää. Kaikki on haihtuvaa, kipeäkin.\n(Leikitellen.) Nyt tunnen suurta maailmantuskaa, kohta en tunne mitään.\nEikö se ole naurettavaa?\n\nTOHTORI: Ei, se ei ole naurettavaa. Ette vain tiedä, mikä oikea kipeä\non. Ettehän te ole koskaan ketään kipeästi -- rakastanut. Vaan mitä\npuhummekaan! Suokaa anteeksi. Tarkoitan --\n\nTERESIA: Ei mitään. Kuinka en olisi --?\n\nTOHTORI: Mitä puhummekaan!\n\nTERESIA: Puhukaamme. Siitä on kauan, kauan, kun olen tyhjästä puhunut.\nEttenkö ole \"rakastanut?\" (Hymyilee.) Ensikseenkin voi rakastaa\nonnellisesti ja onnettomasti. (Suljetusti.) Jälkimmäinen on onnellinen,\nsillä se kestää kauemmin. Ja sitten voi rakastaa monesti. Tuhannesti.\nJa eri tavalla. Teihinkin, uskokaa, olen ollut kerran oikein, oikein\ntodella (tekee kädellään lieventävän liikkeen) rakastunut.\n\nTOHTORI: Te leikitte sanoillanne.\n\nTERESIA: En. Vaan eikö se ole naurettavaa! Ja kaikki nämä rakkaudet!\nVaan pikku sydänraukalle siinä on tekemistä kerrakseen. (Tohtori\nnousee, kävelee levottomana.)\n\nTERESIA: Istukaa. Jutelkaamme järkevämmistä asioista, eikä näistä\nlasten seikkasista.\n\nTOHTORI (synkkänä): Ei. Jutelkaamme näistä kerta, näistä naurettavista.\nSiitähän on kauan, kun olette tyhjästä puhunut.\n\n    Teresia naurahtaa kevyesti. Äänettömyys.\n\nTOHTORI (pakotetusti): Te tiedätte sen kuitenkin, tiedätte, että,\nettä (tahtomattaan ratkeaa hän sanomaan välittömästi) -- kuinka olen\nkaivannut teitä. Jos te tietäisitte, kuinka --\n\nTERESIA (seuraten tohtorin tuskaa, heijastaen sitä, myös puhkeaa\nsanomaan välittömästi): Ja jos te tietäisitte, kuinka kauan,\n(ummistaen silmänsä) kauan sitten kaipasin teitä kerran.\n\nTOHTORI (tuskallisesti): Teresia!\n\n    Teresia painaa päänsä käsien varaan. Äänettömyys.\n\nTOHTORI: Katkerata on ollut. Ei mitään sovitusta elämällä.\n\nTERESIA: Elämä on huono lastensa holhooja.\n\nTOHTORI: Miksi en tavannut teitä ennen? Miksi tapasin liian myöhään,\nkun jo toiselle menemään valmistauduitte?\n\nTERESIA: Niin, miksi? Sattuma on sokea. Se tekee meistä naurettavia.\n\nTOHTORI: Muistatteko, kun kävelimme ja puhelimme tuolla kujalla\nennen? Siitä on kuitenkin jo kauan, kuin iäisyys. Se oli teidän\nhääaattoinanne, kun te toista tänne jo odotitte. Muistatteko ne illat?\nNiiden muisto voi sairaaksi tehdä.\n\nTERESIA: Muistan.\n\nTOHTORI: Siitä saakka ei koko maailmassa ole minulle muita ollut kuin\nte. Siitä saakka, nämä pitkät vuodet, olen sitä sairautta katkeruudetta\nkantanut.\n\nTERESIA: Ja minä. Luuletteko, että helpommalla olen ollut? Ei kukaan\nvoi aavistaa, minkä tappion tunsin kärsineeni.\n\nTOHTORI: Miksi ette mitään sanonut?\n\nTERESIA: Mitä olisin voinut sanoa? Enkä minä tiennyt vielä, kuinka\noikein oli. Ja jos olisin tiennyt, enhän minä voinut aavistaa, että\nse tunto niin sitkeässä oli. Mitä tietää ihminen tunnoistaan? Ja jos\ntietää, luottaa voiko? Sitten jälestäpäin huomasin vasta, että\najatukseni tänne jäivät.\n\nTOHTORI (tuskallisena): Kipeätä.\n\n    Äänettömyys.\n\nTERESIA (kohoten ylös, hillityssä, salatussa riemussaan): Jos sanon\nsinulle totuuden. Sinua varten tänne tulin. Tiesin löytäväni täältä\nsitä, jota missään muualla ei ollut. Tiesin löytäväni rakkautta, tiesin\nlöytäväni sinut, sinut, jota nämä vuodet olen kipeästi kaivannut.\n\n    Tohtori on kohonnut kalpeana ylös. Teresia seisoo äänetönnä,\n    katkera, kärsinyt piirre ilmaantuu hänen suupieliinsä ja katoaa\n    vähitellen. Kirkas hymy valaisee hänen kasvonsa. Hän kulkee\n    ajatuksissaan ikkunan luo, vetää verhot syrjään, niin että\n    auringonpaiste lankeaa hänen kasvoilleen. Tohtori tulee hänen\n    luokseen, ottaa arasti hänen kätensä.\n\nTERESIA: Katso, taivaan ikuinen valo kylvää siunaavia säteitään yli\nkoko luonnon. Onnellinen ihminen, joka katoavan hetken ihanuutta\nnauttia saapi, nauttia autuuden kultaisista ikiunelmista. Vaan onni\nhäipyy. Kuinka jaksaisimmekaan sen autuutta kauan kantaa?\n\nTOHTORI (sairaasti): Niin kipeätä ajatella, kipeätä --\n\nTERESIA (hiljaa, kuin anteeksi pyytäen): Ystäväni, niin on. Niin\nkipeätä -- elämää ajatella.\n\n    Esirippu\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS\n\n\nLasiveranta, jonka takaseinän muodostavat köynnöskasveilla ja kukilla\nkoristetut ikkunat. Verantakoristukseksi hakatut tuuheat koivut\njakavat ikkunaseinän osastoihin. Oikealta taustalta kohoavat ulkoa\nportaat. Oikealla sivuseinällä on ovi kyökkiin. Vasemmalla kaksi\novea. Verantakalusto korkeaselkäisine korituoleineen. Ikkunoista\nnäkyy puutarha, kauempana tehdas ja kesäinen järvimaisema. Valaistus\naurinkoisen iltapäivän.\n\nTeresia istuu vaaleassa kesäpuvussa hypistellen kukkaa. Kauempana\nikkunasyvennyksessä seisoo tohtori Friman, ja tuijottaa vähäväliin\najatuksissaan Teresiaan.\n\nTERESIA: Mitä ajattelet?\n\nTOHTORI: Sinua.\n\nTERESIA: Minkä tähden?\n\nTOHTORI: Autuuteni tähden.\n\nTERESIA (leikillään): Puhu hiljempaa, kohtalottaret suuttuvat, jos\nkuulevat.\n\nTOHTORI: Pahemmin eivät kuitenkaan voi kohdella kuin jo ovat kohdelleet.\n\nTERESIA: Jos paljon vaadimme, otetaan meiltä pois sekin vähä, mikä\nmeillä on.\n\nTOHTORI: Ne ovat sanoja vain.\n\nTERESIA (jota puistattaa): Hui -- kylmä.\n\nTOHTORI: Mikä sinua värisytti?\n\nTERESIA: En tiedä, syksyn tunto.\n\nTOHTORI: Vaan sinähän olet kuin aurinko, joka lämpöä hehkut.\nTodellakin. Ja kuinka kaikki sinua rakastavat ja kaikilla on oikeus\nrakastaa.\n\nTERESIA: Onko se niin synkkä asia mielestäsi?\n\nTOHTORI: On.\n\nTERESIA: Lapsi.\n\nTOHTORI: Kerro minulle kotoasi.\n\nTERESIA: Mitä sieltä? Sieltä ei ole mitään kerrottavaa. Siellä on\nikävää ja harmaata. Illat pitkät ja sydän raskas. Niin, mitään muuta ei\nolekaan.\n\nTOHTORI: Oletko onneton?\n\nTERESIA (kevyesti): Miksi onneton? Ikävä ja yksitoikkoisuus ei ole sama\nkuin onnettomuus. Ei. Onneton en ole.\n\nTOHTORI: Ja miehesi?\n\nTERESIA: Mitä hänestä. Hän on kunnon mies. Olen häneen tavallaan\ntyytyväinen.\n\nTOHTORI: Mitä sanot?\n\nTERESIA (hymyillen): Mitä minun pitäisi sitten sanoa?\n\n    Äänettömyys.\n\nTERESIA: Mitä ajattelit, kun otsasi yli kulki synkkä pilvi?\n\nTOHTORI: Sinua. Miksi kiusaat?\n\nTERESIA: Ymmärrä minua.\n\nTOHTORI: Näenhän ymmärtämättäkin. Nainen rakastaa vain omaa rakkauttaan.\n\nTERESIA: Niin se on. Rakastaa vain omaa rakkauttaan. Omia unelmiaan.\nVaan puhukaamme liioittelematta. En ole enää nuori. Siinä se.\n\nTOHTORI: Minulle pysyt sinä aina nuorena.\n\nTERESIA: Siis vain ajatuksena. Vaan en itselleni. Olen vain ihminen.\n\nTOHTORI: Ja julma.\n\nTERESIA: Kuinka sinä olet vielä nuori ja malttamaton.\n\nTOHTORI (kävellen): Elä sano niin --\n\nTERESIA (seuraa hänen kulkuansa, vaipuu ajatuksiinsa, nousee ylös ja\npuhuu hellästi kuin lapselle): Lupaan ajatella -- olla mieleisesi.\nOletko siis tyytyväinen?\n\nTOHTORI: Vien sinut kauas, täältä pois, niinhän?\n\nTERESIA (ajatuksissaan): Niin, ehkä --\n\nTOHTORI: Kiitän sinua. Kiitän ikuisesti lainehtivaa elämää, kun se\nminutkin loi ja sinun lähellesi saattoi.\n\nTERESIA (katsoen kauas ajatuksissaan): Niin.\n\nTOHTORI: Kasvosi ovat kuumeiset, vaan katseesi on kirkas. Sinä olet\nihana.\n\nTERESIA (nousten): Ei, tule, kävelkäämme tuonne. Ilta on viileä ja\nranta on tyyni. Tule, menkäämme sinne hetkeksi, unohtakaamme oma\nitsemme.\n\n    Laskeutuvat portaita.\n\n    Ekbomska kurkistaa kohta kyökin ovesta ja katoaa heidän jälkeensä.\n    Hän viittilöi kädellä ajatuksissaan. Sitten puhelee hän\n    porraskaiteen yli Miinalle, joka on puutarhassa, vaan jota ei näy.\n\nEKBOMSKA: Muuttunut on tuo tohtori. Herranen aika, sanon minä.\nEnnen ajattelin, että heistä pari olisi tullut. Vaan ei. Ihminen\npäättää, Jumala säätää. Miina, katsos nukkuuko tuo Eevertti tuossa\npuutarhapenkillä. He-hee -- vai nukkuu. Aina huoletonna kuin taivaan\nlintu. Elä herätä, anna olla. Ha-haa. Eikö se nukkunutkaan, säikäyttipä\nsinua. Tulkaa vain. Tulkaa vain -- ha-ha-haa.\n\n    Miina ja Eevertti tulevat käsikoukussa. Eevertti vie Miinan istumaan.\n\nEEVERTTI: Kuin kesän hengetär liiteli tämä luokseni ja suikkasi suuta.\n\nEKBOMSKA: Ha-ha-haa.\n\nMIINA: He-he-hee.\n\nEKBOMSKA: Vaan mitäs herrasväki sanoo, jos me tässä eklateeraamme?\n\nEEVERTTI: Me eklateeraamme ja jubileeraamme -- hei (viskaa hattuansa\nilmaan).\n\nEKBOMSKA: Eliinan kihlausta. Sillä, jos saan luvan ilmoittaa, on\nristityttönne jo kihlattu miehelle.\n\nMIINA: Kihlattu, ristityttöni kihlattu?\n\nEKBOMSKA: Kihlattu Halliselle.\n\nEEVERTTI: Sääli on. Lapsenko sinä naitat? Kuin kukka on hento vielä.\n\nEKBOMSKA: Ajallansa työn teko, hetkellänsä ilon pito.\n\n    Asettuvat istumaan.\n\nEKBOMSKA (kyökin ovelta): Eliina, tuopas niitä viinipulloja joku tänne.\nKummit täällä vain ovat. Tuohan, lapsi. (Toisille.) Ei tässä pitäisi\nliikettä ennen illallista olla. Ja omaa viiniähän se on. Kauppiaan\nitsensä antamaa.\n\nEEVERTTI: Sinua rakastan.\n\nEKBOMSKA: Aina sinä osaat sopivassa tilaisuudessa oikean sanan löytää.\n\nEEVERTTI: Mitä tunsi mieleni, sanoiks' ei saa kieleni.\n\nEKBOMSKA: Vaan on kuin kuorma olisi pois päältäni pudonnut, kun tyttö\non turvattu.\n\nMIINA: Hyvä mieskin sattui, paras koko tällä paikkakunnalla.\n\nEKBOMSKA: Ja kymmenen peninkulman alalla.\n\nMIINA: Vaan kauppias siitä elämän nostaa, kun sosialistille annat.\n\nEKBOMSKA: Ptsit -- ei hölyksi nosteta asiaa vielä, ennenkuin lakko on\nloppunut. Sitten julki kihlaus julaistaan.\n\n    Eliina tuo tarjottimen, jolla on pullo ja lasit. Eevertti kaataa.\n\nEEVERTTI (kohottaen lasiaan): Toivotan sopuisaa sydäntä!\n\nMIINA: Joka onkin toista kuin onni.\n\nEKBOMSKA: Vaan koska tämä ilonpäivä koitti --. Eikös katsottaisi\nkorteista nyt elämän juoksua eteenpäin?\n\nMIINA: Katsotaanpa vain. (Kaivaa kortit poveltaan, sotkee. Toiset,\npaitsi Eliina, joka istuu syrjässä neuloen sukkaa, kurottavat katsomaan\npovausta.) -- Katsos, häähuone hyppäsi ja mikä iloinen trahteeraus\nkiirehtii tässä mamma-rouvalle. Rahoja syliisi nostat, ai sen tuhannen\nseteleitä. -- Vaan pois muuttavat tältä paikkakunnalta nuoret. Eivät\nkasva nämä ahot marjoja heitä varten, eivät kuku tämän puolen käet\nheidän kuherruksillensa. Pois menevät -- ja katso, heidän teilleen\nlankeaa kyyneleitä, aamupäivän kyyneleitä, keveitä kuin aamukaste.\nVaan mikä on tuo nuori poikanen, joka lemmenliittoa tarjoaisi? Kaunis\nse on kuin metsänhirvi. Vaan katso, senkin sydänajatus on synkkä.\nKatsokaa, mustaa, pelkkää mustaa. Ikävää tapahtuu sinulle, Eliina. Niin\nikävää, ettet aavistaa voi. Ei, pois panen kortit. Ne eivät puhu totta,\nlevottomiksi kävivät. Ah, suuta jo kuivaa. (Ryyppää lasistaan.)\n\nEEVERTTI (hyvitellen): Jos ikävää tapahtuu, mitä siitä. Kuin palavin\nrukous on ihmisrinnan puhtaan tuskan tunto. Ja kenelle tapahtuu muuta\nkuin ikävää? Kuka voi kerskata saaneensa, mitä halasi? Vain houkkio ja\nsokea, joka mitään ei nähnyt ja jonka elämä suurinta jumalanpilkkaa oli.\n\n    Miina nyökäyttää päällään.\n\nEKBOMSKA: Laulapas sinä, Miina, Eliinalle nyt jotakin.\n\nMIINA: Mitä minä laulaisin? No kuulepas, miten ennen morsianta\nopasteltiin. (Laulaa kiehauttaa vanhaa morsiamen opastuslaulua.)\n\n    Hoi mutso, sisar hyväni,\n    Elä anna armoasi,\n    Heinäsistä hempeyttäsi,\n    Rahasista rakkauttasi.\n\n    Sano:\n\n    'Ei nyt joua lempimähän\n    Kesäisiltä kiirehiltä;\n    Kala kultainen kutevi,\n    Lohenkala karkeloivi.'\n\nEKBOMSKA: Kaunista. Niin, niin, tässä samalla paikalla David-vainajan\nkanssa kihlat juotiin. Ai, Eliina, katsopas, ettei tuli hellasta putoa.\nJa tuo se toinen pullo tullessasi.\n\n    Eliina menee.\n\nEEVERTTI: Tässä kihlat juotiin. Ero vain, että kauppias itse oli\npuhemiehenä.\n\nEKBOMSKA: Niin toki olikin.\n\nEEVERTTI: Ja luvalla sanoen, kiire tuli, häät ja ristiäiset samassa\nkuussa.\n\nEKBOMSKA: Niin. Tyttö syntyi, tottahan sen syntyä piti.\n\nMIINA: Niinkuin Eevertinkin on kerran pitänyt.\n\nEEVERTTI: Vaan kenen se oli, isän vai isän sijoillisen!\n\nEKBOMSKA: He. Se kun leikittelee. Olipa lapsi vaikka itsensä\nkuvernöörin, ei Ekbomskan suusta se tieto ulos tulisi. On sitä toki\nsiksi ihmisyyttä ja naisellisuutta.\n\nMIINA: Ja kuntoa vielä tämän ajan naisissakin. Ja niin kauniisti kun\nEkbomska usein sanoo, että moni asia ei puhuen parane.\n\n    Hallinen kohoaa portaita, paperikäärö kädessä.\n\nEEVERTTI: Mitä nyt?\n\nHALLINEN: Lakosta ilmoitan.\n\nEEVERTTI: Sinä sitä liikut vain maailmanparannuspuuhissa. Vaan mikä on\npahinta, on täällä. (Painaa rintaansa.) Mitenkäs sen ajattelit parantaa?\n\nHALLINEN: Se paranee vähitellen, kun olot paranevat.\n\nEEVERTTI: Jaksatko odottaa, kun et jaksa pienempien seikkojen parannusta\nodottaa?\n\nHALLINEN: En jaksa.\n\nEEVERTTI: Vaan piru se nauraa teille, ja Jumala on vanhoillinen. Ketä\non sitten puolellanne?\n\nHALLINEN: Ihmisyys.\n\nEEVERTTI: Mikä suuruus!\n\nHALLINEN: Ja oikeus.\n\nEEVERTTI: Toinen suuruus! 'Suurin oikeus on suurin vääryys', sanotaan\njossakin.\n\nHALLINEN: Oikein sanottu sekin.\n\nEKBOMSKA: Jos Hallisella on kauppiaalle asiaa, on hyvä ja menee sisään.\n\nHALLINEN: Nämä ehdot olisi jätettävä vain. (Ojentaa paperit\nEkbomskalle, joka ne ottaa.) Tänä iltana julistetaan lakko.\n\nEKBOMSKA: Ikävyyttä vain laitatte.\n\nMIINA: Ja paikkakunnan pahennukseksi muututte.\n\nHALLINEN: Asia ei ole yksin meidän. Muidenkin maiden työväki pyrkii\nvapautumaan. (Katsoen Eliinaan, joka tulee kyökistä tuoden toisen\npullon pöydälle.) Yhteisen hyvän vuoksi on uhrattava aikansa ja\ntoimeentulonsa ja onnensa, jos siitä on kysymys.\n\nEKBOMSKA: Voittaakseen.\n\nHALLINEN: Niin, voittaakseen elämisen ja kehityksen mahdollisuudet\ntuleville.\n\nELIINA: Vaan kun pahalla ja väkivallalla tahtovat --\n\nHALLINEN: Olosuhteet pakottavat. Eikä pahuutta aina hyvyydellä saa\nvoitetuksi. Eikä oikeudellakaan. Olemmehan nähneet kurjuutta. Mitä\nse oikeudesta tietää ja mitä se oikeudesta kertoo! Vaan yläpuolella\noikeuden on ihmisyys, ikuisesti taisteleva ja oikeuksiansa etsivä.\nKuin nälkäinen ja kahlehdittu eläin kohottaa se päätään, ja sen\ntuskanhuuto kajahtaa yli maanpiirin.\n\nEKBOMSKA: Ei, ei ole hyväksi tällaiset sanat.\n\nHALLINEN: Lakkorahasto on pieni ja lähden täältä kaupunkiin tovereilta\napua saamaan. Eliina, tule minun omakseni. Ehkä puutettakin kärsimään.\nSe meidät yhteen vihkiköön!\n\nEKBOMSKA: Mitä! Eikö vihitettäisi?\n\nHALLINEN: Eikö ole meidän oma asiamme, milloin toisiimme suostumme?\nMitä sillä asialla on papin kanssa tekemistä?\n\nEKBOMSKA: Ei, sanon minä. Kihlaus on sillä purettu. Etkös häpeä,\nkunniallisille ihmisille mokomaa sanoa. Häpeä, sanon minä. Kaikkien\nkanssa sitä tekemisiin sattuukin. Luulin teitä ihmisiksi, koiria olette.\n\nHALLINEN: Annamme anteeksi erehdyksenne. Joskus keskustelemme\njärkevämmin.\n\nEKBOMSKA: Et minun kanssani. Etkä tyttöäni saa, et eläissäni.\n\nHALLINEN: Hyvästi, Eliina. (Antaa kättä.) Matkustan, vaan tulen\ntakaisin.\n\n    Menee.\n\nEKBOMSKA: Mitä sinä itket, Eliina? Häpeätä tuo onkin. Kaikkea sitä\npitää kuulla. Että vihkimättä. Onko Eevertti kummempaa kuullut?\n\nEEVERTTI: Olen kummempaa nähnytkin.\n\nEKBOMSKA: Ettäkö vihkimättä?\n\nEEVERTTI: Niin.\n\nEKBOMSKA: Vaan ettäkö julkisesti? Ei. Vihittiin minutkin ennen, ja niin\non koko ihmispolvi vihitty aina Aatamista tänne asti. Eihän sitten\nkoira koiran hännälle astu. Vaan olkoon. Ei sanaakaan tästä enää.\nEliina, elä itke, kyllä minä sinulle toisen löydän. Kaikkiakin.\n\n    Menee papereineen oikealle. Eevertti työntää täyden pullon\n    housuntaskuunsa, ottaa toisenkin ja menee. Eliina pyyhkii\n    silmiään ja kerää laseja.\n\nMIINA: Mitä sinä oikein itket?\n\nELIINA: Enhän minä itke.\n\nMIINA: Sitäkö, kun kihlaus raukesi? Kuule, sanon sinulle, et sitä itke.\nSinun asiasi eivät ole oikein, Eliina. Kyllä vanhan silmä näkee.\n\n    Eliina ei vastaa.\n\nMIINA: En pahalla kysy. Onko niin, sano?\n\nELIINA: On. (Hän painaa päänsä alas.)\n\nMIINA: Voi sinua! Vaan minkä sille taitaa. Hallisenko se on?\n\n    Eliina vaikenee tuskallisena.\n\nMIINA: En pahalla kysy. Hyvää tarkoitan. Sano, senkö se on?\n\nELIINA: Ei.\n\nMIINA: Enkö jo arvannut! Kuka se oli?\n\nELIINA: Antakaa minun olla. Olen niin onneton.\n\nMIINA: Tyhjästä olla onneton. Niinkuin se ansaitseisi. Ja kiittämätöntä\nse on Jumalaakin kohtaan olla onneton. Ihmisasioita ne ovat kaikki ja\njärjestää kaikki voi. Kyllä kummi auttaa. Niin, (kuiskaa) ei suinkaan\nse Artturi-herra ollut?\n\n    Eliina painaa päänsä alas.\n\nMIINA: Sano ei, niin minä uskon.\n\n    Eliina vaikenee vaivautuneena ja kalpeana.\n\nMIINA: Lapseni, luuletko, ettei maailma ole murhetta täynnä? Se on\nmurhetta täynnä. Ei maailmassa ole niin onnellista kuin näyttää.\nJokainen luulee olevansa onnettomin, kun jotakin sattuu. Vaan toisia on\naina onnettomampia vielä. Vaan mistään ei tiedetä, kun lapsellinen ja\nnuori on ihmisajatus vielä. Elä pelkää, kyllä kummi auttaa.\n\nELIINA: Ette te voi.\n\nMIINA: Pitää voida. Lapset, ette te tienneet --\n\n    Eliina on vaiti.\n\nMIINA: Elä pelkää, en pahaa tahdo. Elä sano vain äidillesi tästä. Elä\nkenellekään, niin on asia autettavissa. Sillä tässä on se paikka, jossa\nihmisen velvollisuus on Luojan töitä noin niinkuin vähän korjailla.\nNiin, lapsukainen, koeta olla iloisempi hiukan ja kunnialla kuormasi\nkantaa.\n\n    Eevertti ja Iisakki tulevat juovuksissa käsikoukussa oikealta.\n\nMIINA: Ai, elkää tulko. Kauppias tuntuu olevan jalkeilla.\n\n    Eliina menee pelästyneenä pois.\n\nIISAKKI (juopuneen tavoin): Antakaa minun olla. Missä on minun\ntyttäreni, Teresia, minun iloni?\n\nMIINA: Ukko on vihainen, kuulkaa. Siellä se tepastaa kuin ärsytetty\npeto, kun lakot ja kaikki sattui.\n\nEEVERTTI (laulaen): \"Edistys, valistus.\"\n\n    Miina koettaa houkutella Iisakkia pois, Iisakki vastustelee ja\n    Teresia, kuultuaan ääniä, tulee puutarhasta isäänsä asettamaan.\n\nTERESIA (ei ole huomaavinaan isän tilaa): Isän ääntä kuulin.\n\nIISAKKI: Kuulitko, lapseni? Katsos, taas olen minä näin. Anna minulle\nanteeksi, Teresia, tämä lepo, tämä ilo.\n\nTERESIA: Ei mitään, isä.\n\nIISAKKI: Raskasta on olla. Kun on joutunut toisen tahdon alle. En syytä\nketään. Voimakkaammalle valta kuuluu.\n\nEEVERTTI: Voimakkaammalle valta kuuluu, ei meille, Iisakki. Meidän\nvoimamme on meidän heikkoudessamme.\n\nIISAKKI: Totta on, että minä olen heikko ja huono ihminen, minä, sinun\nisäsi, Teresia. Vaan sinä olet minun iloni, minun ainoa iloni tässä\nelämässä. Itketkö sinä, Teresia? Kyynel välkkyi silmässäsi. Minunko\ntähteni, Teresia? Olen niin pahoillani, kaikesta pahoillani. Sillä\nsyvästi minä, Teresia, sen tunnen, että olen kehno eikä minulla ole\noikeutta elämään eikä oikeutta ihmisnimeä kantamaan.\n\nTERESIA: Ei, isä.\n\nEEVERTTI: Poikani.\n\nMIINA: Antakaa hänelle anteeksi hänen huonoutensa, tohtorinna.\nTuletteko Iisakki pois nukkumaan, vaivaatte vain tohtorinnaa?\n(Koettaa vetää Iisakkia mukanaan, kun Iisakki ei lähde, menee yksin.)\n\nIISAKKI: Ei, en tule. Anna minun olla. Kuules yhtäkaikki, Eevertti.\nEmmekö ole olleet narreja koko ikämme, emmekö enemmän narreja kuin\nne, joita narreina olemme pitäneet ja joiden edessä ihmisyytemme\npaljastaneet?\n\nEEVERTTI: Menkäämme, ystäväni. Ymmärräthän sinä elämän ja tiedät,\nmiten sitä syvimmin halveksitaan: Kun et ole näkevinäsi mitä näet, et\nkuulevinasi mitä kuulet, et elävinäsi mitä elät. Siten säilyt sinä\npuhtaana, poikani.\n\nTERESIA (joka tuskallisena on seurannut keskustelua, sanoo hellästi):\nIsä, isä, ei kukaan pakota sinua, istu täällä, istukaamme molemmat, me\nmolemmat, eikö niin? Ymmärrämmehän me toisiamme.\n\nIISAKKI: Kun sinä niin sanot, koskee sydämeeni. Ei, minä menen. Minun\npaikkani ei ole sinun vierelläsi.\n\nTERESIA: On, isä.\n\nIISAKKI: Kun sinä hymyilet noin, hymyilee koko maailma. Vaan jos sinä\nitket, (itkee) särkee rintaani ja murtaa sydäntäni. Maailman olisi\npitänyt olla toinen, vain sinun tähtesi, sinun tähtesi. Ja minun olisi\npitänyt olla toinen --\n\n    Iisakki tarttuu Eevertin käteen, menevät hoippuen pois.\n\n    Teresia on yksin, nojautuen verantapylvääseen, kun tohtori\n    kohoaa portaita. Tohtori pysähtyy hänen luoksensa.\n\nTOHTORI: Odotin sinua iäisyyden. -- Mitä, itketkö sinä, armas?\n\n    Teresia nyyhkyttää.\n\nTOHTORI: Miksi? Mitä on tapahtunut? Kuka on pahoittanut mieltäsi?\nMinäkö, minä olen tielläsi ehkä? Minä lähden. Eikö? Kas niin. Nyt olet\nsinä iloisempi, sinä hymyilet, armas. Ja miten hymyilet, sinä saatat\nminut itkemään. Ja sinun kyyneleesi -- (Ottaa hellästi Teresian pään\nkäsiensä väliin, suutelee kyyneleet hänen kasvoiltansa.)\n\nTERESIA (katsoen ulos avonaisesta verannan ikkunasta, saavuttaa viileän\nrauhan, viitaten ilta-aurinkoiselle taivaalle): Kauas lentäisi ajatus,\nkauas. -- Mitä on tämä ihminen täällä? -- Tuolla on loputon avaruus ja\navaruuksien kauneus.\n\nTOHTORI: Ja täällä samaa avaruutta ja samaa kauneutta. Minulle\nrakkaampaa vain ja läheisempää.\n\n    Teresia pudistaa päätään. Äänettömyys.\n\nTOHTORI: Sinun olentosi saattaa minut hulluksi. Sinun liikkeesi, sinun\nsanasi, sinun äänettömyytesi ennen kaikkea. (Tarttuu rajusti Teresian\nkäteen, vetää hänet luoksensa.)\n\nTERESIA: Ei, ystäväni, ei saa.\n\nTOHTORI: Miksi? Miksi? En voi --\n\nJYNKKÄ (tulee samassa sisään vasemmalta Hallisen jättämät paperit\nkädessään. Nähtyään nuoret jää hän seisomaan kuin kivettyneenä):\nTeresia! (Hänen äänensä jylisee.) Teresia!\n\n    Teresia ja tohtori eroavat. Tohtori painaa päänsä alas, vaan\n    Teresia katsoo lujana ja tyynenä kumpaakin. Heikko hymy kierii\n    hänen suupielissään, kun hän näkee tohtorin hämmästyksen ja\n    heikkouden.\n\nJYNKKÄ (viittaa kädellään, kun tohtori koettaa sanoa jotakin, ja painaa\ntoisella kädellä sydäntään): Ei mitään, ei mitään. Alan ymmärtää.\n\nTERESIA: Ukki --\n\nJYNKKÄ: Alan ymmärtää tätä uutta aikaa, tätä vapautta, tätä mätää, jota\njoka puolelta löyhkää.\n\nTERESIA: Minä pyydän, väärin käsitätte, ukki --\n\nJYNKKÄ: Ei mitään pyytämistä. Tokko tuota tiedät, miksi tätä pahetta\nennen sanottiin, tätä uuden ajan rutsaa ja löyhkää?\n\nTERESIA (levollisesti): Ettei se ole yksin uuden ajan, sen sinä\nitsestäsi tiedät. Ja ettei se kohdaltani ole pahetta, sen minä tiedän,\nja se riittää.\n\nJYNKKÄ: Uskallatko sinä --\n\nTERESIA: Uskallan.\n\nJYNKKÄ: Silmieni edessä siinä seista?\n\nTERESIA: Miksi en? Tunnemmehan me toisemme, niinkuin kaksi eri ihmistä\nvoi toisensa tuntea. Puhukaamme suoraan kerran. Syvällä on valhe\nmeissä, kun itsessämme emme mitään näe, vaan toisissamme kaikki paheet.\n\nJYNKKÄ: Valhe -- minussa?\n\nTERESIA: Sinussakin. Niin kauan kuin muistan, on sinulla peitettävää\nollut. Valheelle olet kaikki rakentanut.\n\nJYNKKÄ: Pois minun talostani!\n\nTERESIA: Tämä on isäni koti.\n\nJYNKKÄ: Maantie on hänen kotinsa.\n\nTERESIA: Kun olet hänestä kiertolaisen tehnyt ja kodin ryöstänyt.\nPakottanut hänet palvelukseesi, kun hänen opintonsa olivat kesken.\nEttä hänen elämästään olisi sinulle hyötyä. Pakottanut hänet naimisiin\ntalonpojan tyttären kanssa, että rahoja pesään ja omiin yrityksiisi\nsait. Hän on ollut heikko ja totellut. Ei sinulla silti ollut oikeutta\ntehdä sitä. Vaan sinä et ajatellut. Sinä et ajatellut kuin itseäsi ja\ntoisen täytyi unohtaa itsensä ja anteeksipyytää omaa olemistansa. Sinä\nolet ryöstänyt hänen elämänilonsa ja elämisen oikeutuksen tunnon. Ja\nonko kukaan sinua siitä vielä edesvastuuseen vetänyt?\n\nJYNKKÄ: Vaikene!\n\nTERESIA: Onko kukaan sinua edesvastuuseen vetänyt siitäkään, miten\nsinä työväkeäsi olet kiristänyt tänne saakka? Nyt ovat nousseet sinua\nvastaan. Hyvä. Lyyhistyköön se rakennus, jonka perustukset horjuvat\novat.\n\nJYNKKÄ: Vaikene, portto!\n\nTERESIA: En. En ole koskaan ennen kysynyt, montako vaimoa ja montako\nlasta sinulla on ollut.\n\nTOHTORI: Teresia!\n\nTERESIA: Ja miksi sinä lapsiasi, kuten Eliinaa, palvelijan asemassa\npidät, kun talon perijöitä ovat? Vai eikö sillä vanhalla, hyvällä\npolvella rehellisyyttä eikä kunniantuntoa sen syvemmältä ollutkaan?\n\nJYNKKÄ: Kirottu valheinesi!\n\nTERESIA: Kirottu on tämä sukupolvi, tiedän sen, kun se valheen alla\nsikisi ja teidän valheistanne ravintonsa imi.\n\nJYNKKÄ: En tee elämästäni tiliä sinulle.\n\nTERESIA: Et minulle. Teet kohta tilisi kuoleman kanssa. Ja minä\nkunnioitan sinua, jos silloin edes huomaat, että olet vain -- erehtyvä\nihminen.\n\nJYNKKÄ: Osaan kuolla kunniattasikin. (Ratketen heikoksi, katkerana.)\nAnna vain kasvaa ruohon haudalleni ja peittää valheen jäljet. Poissa\ntuo lienee silloin paha maailmasta, poissa, poissa. (Nyyhkyttää\nitkemättä kuten voimaton vanhus ja menee vaivalloisesti huoneeseensa.)\n\nTOHTORI: Ymmärtäkäämme vanhoja.\n\nTERESIA: Ja myöskin heikkoja.\n\nTOHTORI: Anteeksiantamattomuus on julmuutta.\n\nTERESIA: Suoruus on aina julmuutta.\n\nTOHTORI: Ei kukaan vaadi sinulta sitä suoruutta.\n\nTERESIA: Oikeudentuntoni vaatii, oma sydämeni ja rauhani vaativat. Tahi\nen tiedä -- Vaan olkoot sanat vääriäkin, ja vääriä ne aina ovat,\non sitten irti jostakin painavasta taakasta, tukahduttavasta\nläheisyydestä. On polttava tarve saada joskus olla yksin. Ajatella\nilman vihaa ja rakkautta, unohtaa ihmiset -- kohota ajatuksen\nsaavuttamattomaan yksinäisyyteen. Ja siihen tarvitaan vääriä sanoja.\n\nTOHTORI: Kuinka sinä puhut, Teresia, revit sydäntäni? Näinhän särkyy\nkaikki. Saavuttamattomaan yksinäisyyteen, sanot. Emme erillämme, vaan\nyhdessä saavutamme jotakin. Koossa pysyen kaikki.\n\nTERESIA: Ja näännyttäen toinen toisemme kuoliaiksi. Minä huomaan,\nettet ymmärrä minua, sinä hyvä sydän. Kuilu on välillämme. Sinä tuskin\ntuntisitkaan oikeutustasi, tuskin uskaltaisitkaan ottaa muuta kuin\nsalaa sitä, mitä sinulle voisi kuulua.\n\nTOHTORI: Myöskin kun laki oikeutuksen antaa?\n\nTERESIA: Laki on toinen, ankarampi tunnossansa sillä, joka ihmisyyden\nvelvoituksen tuntee.\n\nTOHTORI: Vahvistamaton laki.\n\nTERESIA: Voimakas ei kaipaa toisten vahvistusta. Se vahvistaa lait\nitse itsellensä. Vaan näinkö puhelemme, me vennonvieraat? Olisi ihme\nollutkin, jos ihminen ihmistä lähellä olisi seisonut ja ymmärtänyt\ntoinen toistansa.\n\nTOHTORI: Käsität minut väärin. Olet muuttunut toiseksi ja käsität minut\nväärin.\n\nTERESIA: Sitähän sanon, että aina toisiamme väärin käsitämme. Olen sen\ntiennyt. Yksin, yksin on ihminen ja yksin oltava. Olisin sen vain\njaksanut uskoa, jaksanut uskoa sitä tuntoa, jota povessani kannoin:\nelämän pohjattoman tyhjyyden ja kieltäymisen välttämättömyyden.\n\nTOHTORI: Kuinka raskasta -- raskasta tämä elämä. Vaan olette väsynyt.\nVelvollisuuteni on jättää teidät. Ja kuitenkin --\n\nTERESIA: Ja kuitenkin on se teistäkin vapauttava. Niinhän? Hyvästi,\nystäväni.\n\n    Tohtori menee. Teresia tuntee itsensä vapautuneeksi. Hän silmäilee\n    tyynenä maisemaa, kulkee hitaasti, ajatuksissaan vasemmalle.\n\n    Kohta kohoaa Artturi kaideportaita puutarhasta.\n\nARTTURI: Tiedätkö, mikä ukille on tullut? Hän kävelee kiivaasti\nhuoneessaan ja valittaa.\n\nTERESIA: Lähden täältä jo tänään.\n\nARTTURI: Miksi?\n\nTERESIA: Emme voi sopia isoisän kanssa.\n\nARTTURI: Mitä hänestä, hän kiivastelee ja riitelee aina.\n\nTERESIA: Hän on vanha ja sairas, olkaa varovaisia, hän ei siedä enää\nvastustusta. Parasta, että sinäkin lähdet pois, niinkuin hän toivoi.\n\nARTTURI: Minä en lähde nyt. Mikä oikeus hänellä on pakottaa?\n\nTERESIA: Parastasihan hän tahtoo.\n\nARTTURI: Vaan hän ei ymmärrä nyt minun parastani.\n\nTERESIA: Minä pyydän, ole varovainen.\n\nARTTURI: Ah tuota samaa aina.\n\nELIINA (tullen sisään vasemmalta): Kauppias kysyi, olisiko\ntohtorinnalla aikaa käydä vielä hänen luonansa. Hän taitaa olla sairas.\n\n    Teresia menee vasemmalle.\n\nARTTURI: Eliina, tule, minulla on asiaa. Minun täytyy puhua kanssasi.\n(Ottaen häntä kädestä.) Olen ajatellut -- ja minulle on selvinnyt nyt\nmoni seikka. En lähde täältä, en voi, en voi elää sinutta. Sinun täytyy\ntulla omakseni, vaikka kuolema tulisi. En välitä muusta. En osaa enää\najatella muuta kuin sinua.\n\nELIINA: Elä katsele -- elä katsele minua niin --\n\nARTTURI: Minä katselen, katselen sinua aina. Sinä olet omani. Ei kukaan\nmuu. Sinä olet ikuisesti omani. Anna anteeksi heikkouteni. Olen ollut\nkuin sairas ja sekaisin. Vaan nyt on selvinnyt minulle elämäni arvoitus.\n\nELIINA: Artturi, jätä minut. Onnettomuus vaanii meitä. Ukko on\nliikkeellä siellä. Kuule -- tulee tänne --\n\nARTTURI: Tahdon sanoa hänelle kaikki. Tahdon sanoa, mitä olen nyt\najatellut ja päättänyt. Ellei hän suostu, jätän kodin. Lähdemme yhdessä\nkauas, Eliina. Jos tämä sukupolvi on heikko, kasvakoon jäljestä toinen,\njoka tietää, mitä tahtoo, joka uskaltaa katkoa ne kahleet, jotka sen\ntahdon ja terveen elämänvoiman tukahduttavat, uskaltaa kerran nousta\nmeitä vastaan ja kulkea omia teitänsä.\n\nJYNKKÄ (tulee laahustaen huoneestaan. Puhuu vaivalloisesti): Artturi.\nTahdon puhella kanssasi. Eliina -- (viittaa, että Eliina poistuisi).\n\nARTTURI: Jää, Eliina.\n\nJYNKKÄ: On tullut seikkoja, että Teresian täytyy lähteä jo huomenna.\n\nARTTURI: Minä kuulin.\n\nJYNKKÄ: Kotoiset seikkansa pakottavat hänen lähtemään. Olen päättänyt\nnyt, huolimatta lakkoseikoista, jotka ilman sinuakin selviävät,\npäättänyt kysyä.\n\nARTTURI: Kysyä?\n\nJYNKKÄ: Sanoa, että sinun on samalla lähdettävä täältä, niinkuin puhe\noli, että tässä selviämään pääsisi --\n\nARTTURI: En voi lähteä.\n\nJYNKKÄ: Et voi? Sinun on voitava. (Lauhasti.) Katsopas, lapseni, kun\nsinulle selitän. Minun elämässäni, tuota, on ollut vikoja -- vikoja\nmonia. Minä tuota, huoneeni ikäänkuin hiedalle rakensin. Se, jonka\naviokseni otin, ei ollut varoja vailla. Mutta hän oli toista säätyä. Ja\nsitä on pitänyt sietää täällä sitä sivistystä (rypistäen silmäkulmiaan)\nkaikenmuotoisena. Sitä et saanut mieleiseksesi puhdistaa, et kyllin\nkiinteäksi rakentaa tätä kotia. Täällä ovat päässeet rehoittamaan\nkaikenlaiset rikkaruohot, täällä ovat päässeet puhaltamaan kaiken\nmaailman tuulet. (Kuin itsekseen.) Tyhjään haihtuvat sinun töittesi\njäljet -- (katkerasti) ja sinun elämäsi. (Vaikenee.) Ja kun se parhain\non ollut, on se tuska ja vaiva ollut. (Vaikenee.) Sinulle elköön käykö\nniin, lapsi. Lähde sinä täältä ja valitse vertaisesi.\n\nARTTURI: En voi lähteä.\n\nJYNKKÄ (kiivaammin): Et voi?\n\nARTTURI: En. Tahi jos minä lähden, jos pakotat, en enää tule tänne.\nSinä syytät aina voimattomuudesta. Ja sinä käytät kovinta pakkoa\n-- niinkuin isänkin suhteen olet käyttänyt. Vaan nyt tahdon minä\nastua omia teitäni. Tiedän, ettet sinä sitä salli. Vaan minä tahdon\nkuitenkin. Minä olen aikoja sitten tehnyt jo valintani (tarttuu Eliinan\nkäteen). Eliina on minun vaimoni Jumalan edessä, minä tahdon, että hän\non sitä ihmistenkin edessä.\n\nJYNKKÄ (katsoo heitä kauhistuneena. Hän koettaa nostaa kättänsä, saa\nvaivoin sanotuksi): Sinun vaimosi -- lapseni, lapseni -- Mikä kirous\npainaa meitä? (Vaipuu tuolille.)\n\nARTTURI: Valheen kirous. Vaan se ei paina tulevia, ei meidän lastamme,\njoka syntyy kohta.\n\nJYNKKÄ (voihkaisten kuin satutettuna, syyllisenä): Minä, -- minä, mitä\nolen tehnyt -- ah, aah -- (painaa sydäntään ja vaipuu kuolleena\npaikoilleen).\n\nELIINA: Kauppias kuolee. Voi, miksi sanoit sen hänelle?\n\nARTTURI (painuu isoisän eteen): Ukki, ukki, rakas ukki -- ei kuule.\n(Eliinalle.) Hae tohtoria! (Eliina menee.)\n\nARTTURI (tuskissaan): Mitä minä olen tehnyt? Mitä olen minä tehnyt,\nminä onneton, mitä olen tehnyt?\n\n    Esirippu.\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS\n\n\nKyökkikamari. Oikealla seinällä vanha, aukivedettävä sohva, perempänä\novi, nurkassa uuni. Peräseinällä uunin vieressä ovi, vasemmassa\nnurkassa Eliinan sänky uutimineen. Vasemmalla seinällä piironki.\nVieressä pieniruutuinen ikkuna, jonka edessä on yksinäinen verenpisara.\nKeskellä lattiaa suuri, pyöreä pöytä ja sen ympärillä vanhoja,\nerilaisia tuoleja. Pöydällä juomatavaroita. Muuten raskaan ja\npainostavan näköistä.\n\nIisakki nukkuu sohvalla. Miina ja Eevertti tanssivat ja laulavat:\n\n    \"Koska meillä on nyt joulu,\n    Ilo armas lapsien.\"\n\nSiirtyen toiseen lauluun pyörähtelevät ja laulavat:\n\n    \"Ole sinä vaan\n    Minun armahan,\n    Sinua minä rakastan.\"\n\nEEVERTTI:\n\n    \"Gaudeamus igitur,\n    Juvenes dum sumus.\"\n\nMIINA: Miten ihmeesti se ilo elähdyttää, kuin aurinko kevätkaritsaa.\n\nEEVERTTI: Vaan pientä on ilo yksin, pientä. Vapaus se on toista. Ja\nsuurin vapaus on mikä, Miina? On elämisen vapaus. Kun et olekaan\nkuollutta ainetta. Vaan lämmintä, sykkivää verta. Kun uneksit -- Ja\nmiten uneksit?\n\nMIINA: Ja rakastat. Nuorena etenkin. Nuori olin ennen minäkin (laulaa).\n\n    \"Moni katsoi muotohoni,\n    Iski silmät varteheni.\n    Vilmui katse viiden, kuuden,\n    Seuroi seitsemän sydämet.\"\n\nNiin se oli. Toinen oli ihminen silloin, toinen.\n\nEEVERTTI: Toinen. Kuori kuluu. Vaan sielu, Miina, syntymästä on sama.\n\nMIINA: Ihminen on kuin tuo kukka. Se kukoistaa ja vihannoi vain kerran,\n\nEEVERTTI: Kuin kukka on ihminen. Vaan pian se lakastuu ja maaksi\nmaatuu. Siinä kaikki. Siinä koko elämän palkka.\n\nMIINA: Siinä. Vaan olkoon. Huvittavaa kuitenkin.\n\nEEVERTTI: Huvittavaa aikanansa.\n\nMIINA: Huvittavaa he-he-hee.\n\nEEVERTTI: Huvittavaa ha-ha-haa.\n\nMIINA: Vaan kuule, kauppiaan vasen silmä jäi auki. Se toista perässään\nkutsuu. Kuolee joku.\n\nEEVERTTI: Ole vaiti.\n\nIISAKKI (nousten): Kuka kuolee?\n\nMIINA: Kuka kuolisi. Kuolee kuoleva, elää elävä. Mistä unta näitte?\n\nIISAKKI: Nukuinkos minä?\n\nMIINA: Koko illan kuin tukki.\n\nIISAKKI: Mikä päivä nyt on?\n\nEEVERTTI: Nyt on ensimmäinen päivä.\n\nMIINA: Toinen päivä.\n\nIISAKKI: Mistä?\n\nEEVERTTI: Siitä kun tulit täysi-ikäiseksi, poikani, ja holhoojasi\npudisti maan tomut jaloistansa Miinan avulla.\n\nIISAKKI (turruksissa, välinpitämättömästi): Niin, minä unohdin sen.\nSe se olikin. Minä kun ajattelin tuossa juuri, että mitä on äskettäin\ntapahtunut, jotakin uutta, vai näinkö unta. Ja muistelin, muistelin,\nenkä voinut muistaa. Vaan sehän se olikin.\n\nMIINA: Ja tehdas seisoo. Artturi-herra ei kuulu ryhtyvän\nneuvotteluihin. Isän asia on, sanoo. Vaan kuuluikin tyytymättömyyttä\nHallista kohtaan olevan. Kyllä ne siitä tulevat työhön pyrkimään.\n\nIISAKKI: Nyt muistan. Jahaa -- (väsyneesti). Niin se oli. Ei kannata\najatella. Mitätöntä.\n\n    Ryhmittyvät pöydän ympärille.\n\nMIINA: Ja Eliinan kihlaus purkautui. Olisi vihkimättä vienyt.\nAjatelkaas --\n\nEEVERTTI: Välikö tällä? Muoto kuin muoto.\n\nIISAKKI: Monella kaikki kaikessa, veli.\n\nEEVERTTI: Raukkapa olit, ihminen, jos muotojen varassa pystyssä pysyit.\n\nIISAKKI: Niin pysyit. Vaan miksi halveksia ihmistä sentähden? Katsele\nsellaisenaan. Jos et jaksa, ota värilasit, joiden läpi katsot, sinä kun\nmuutenkin värejä rakastat. (Osoittaa Eevertin punaisia kenkiä.)\n\nEEVERTTI: He-he. Ainakaan en lähde etsimään totuutta niinkuin sinä\npaljain jaloin ihmisten taivaltamilta teiltä, verille jalat käyvät,\nvaan vedänpä näin paksupohjaiset suojukset jalkaan, sillä totuuden\ntiet ovat likaiset, liejuiset ja pettäväiset.\n\nIISAKKI. Ja sinä puhdas pulmunen. Kysys maan matkailijoilta muiltakin,\nmitä olet!\n\nEEVERTTI: Kuule, annan anteeksi, he, ota. Sillä näes, en päätä,\nniinkuin matkailijat monet, sitä, mikä sinä olet, sen mukaan, mitä\nminusta luulet. Enkä sen mukaan, miltä minusta näytät. Sillä sinä näytät\nminusta aina siltä, mitä minusta luulet: lurjukselta. Vaan sanon\nsydämelleni: tutki tarkempaan vielä, eikö hän kuitenkin ole ihminen,\neikö kuulla ihmismerkit jo kuonan alta? Kuultaa, sanoo sydän. Hyvä.\nHän on minun sukuani silloin. Ja niin on koko maailma minun pieni\nkotipihani.\n\nMIINA: Niinpä on, niinpä on.\n\nIISAKKI: Vaan ei minun. Koska, tuota, käypäläinen olen, vieras -- ja\nkotia kohti kuljen.\n\nEEVERTTI (nostaen lasiaan): Vaan terve sinä, joka lämmin vielä olet!\n\nIISAKKI: Terve sinä, joka jäähtynyt jo olet.\n\nEEVERTTI: Terve, luonnon ihanin kaunistus: lämmin, sykkivä ihmisruumis\nja värähtävä ihmissielu!\n\nIISAKKI: Terve sen kaunistuksen tumma ja kylmä kivipohja: eloton,\nkivettynyt luonto!\n\n    Ekbomska tulee sisään.\n\nEKBOMSKA (käsiään yhteen lyöden): Täällä sitä vain juhlitaan ja ruumis\non talossa.\n\nIISAKKI: Tulkaa, istukaa! Ei suinkaan ruumis sitä pahakseen pane, että\nelävät elävät ja häntä muistelevat.\n\nEEVERTTI: Ja ilolla ajattelevat.\n\nEKBOMSKA: Jo tuota olenkin itkenyt ja surrut.\n\nEEVERTTI: Silloinpa pieni unohduksen pisara hyvää tekee. (Hakee\nlasin, johon kaataa Ekbomskalle.)\n\nMIINA: Ja olisiko kauppiaan Ekbomskan mielestä pitänyt yli ikänsä elää?\nEikö korkeimmassa paikassa ole säädetty näin, ja eikö itsekullekin ole\nparempi näin, että väljemmille tiloille muuttamaan pääsee?\n\nIISAKKI: Totta on sekin, että hän oli isäni. Vaan minkäs minä taidan,\nettä hän, minun isäni, kuoli. Hän kuoli, vaikka hän oli isäni, eipä\nsiltä, ja minä poika elän, vaikka olen vain poika, eipä siltä. Vaan\nniinhän useimmin käy, että poika on nuorempi ja jälemmä jää, niin ettei\nsille mitään taida.\n\nEEVERTTI: Ja luonnon järjestykseksi sitä sanovat.\n\nIISAKKI: Niin. Ja se on hyvä. Ja oikeus siinä vain tapahtuu. Sillä\nkuolema on lepoa ja vieläkin ihanampaa. Mitä sinä olit ennen\nsyntymääsi? Nichts, ei mitään. Ja oli hyvä olla. Minä sinä olet\nkuoltuasi? Samaa kuin ennen syntymääsi: Nichts, ei mitään. Ja on hyvä\nolla.\n\nEKBOMSKA: Vähätpähän muusta, kunhan autuutta saisi. Kovin olisi kurjaa\nikuinen kadotus.\n\nMIINA: Ei ole meidän asiamme pohtia näitä kysymyksiä. Vaan suorittakoot\nhe keskenään asiansa siellä taivaan portilla, jonne kuolevan katse ei\nulotu. Ja luottakaamme me ikuisien tuomiokirjojen järkähtämättömiin\nja kiveen kirjoitettuihin lakipykäliin. Vaan nämä asiat täällä olkoot\nmeidän asioitamme. Missäs menee kyökin puolella hautajaisvalmistukset,\nEkbomska?\n\nEKBOMSKA: Luojan kiitos, hyvällä alulla ollaan. Ehkä siitä selviää\ntavallisella kunnialla vielä. Vaan niin tuo suru päähän pakkaa, että on\nkuin sekaisin.\n\n    Miina nousee, tunnustelee Ekbomskan päätä ja alkaa sitä hieroa.\n\nMIINA: Antakaahan, kun minä hieron surut alemma. Tässä ovatkin suonet\nsellaisella solmulla, ettei ihme, jos suru ei alemma painumaan pääse.\nVai alulla ovat jo hautajaispuuhat. Pitää sitä ruokaa ja juomaa olla,\nihan haljetakseen kiskoa. Kiittää pitäisi suurta tekijää.\n\nEKBOMSKA: Kiittää, kiittää pitäisi.\n\nIISAKKI (Eevertille): Mistä he kiittävät?\n\nEEVERTTI: Kristinopin humala kohoaa heidän päähänsä.\n\nIISAKKI: Suvaitsevaisuutta, ystäväni, suvaitsevaisuutta ja\nmielenmalttia.\n\nEEVERTTI: Minultako mielenmalttia puuttuisi? Enkö aina sano, että\njos sinulle hyvin käy, mielenmalttia, ja jos sinulle ei hyvin käy,\nmielenmalttia. Minultako suvaitsevaisuutta puuttuisi? Enkö ole sanonut,\nymmärrä kaikkea ja vaikene? Äänettömyys yksin osoittaa ymmärrystä. Vaan\nvieläkin suurempaa ymmärrystä ja suurempaa inhimillistä sydäntä tyhjät\nsanasi. Niin, veljeni. Ja kuitenkin sanot sinä varoittavia sanoja,\njotka loukkaavat tunteitani. Kun sitä ajattelen, hellyn, hellyn siihen\npaikkaan.\n\nIISAKKI: Jos sinä sanoille sen arvon annat, eno, mihin joudummekaan?\nEi. Terve, sinä elämän lämminsydäminen katselija! (Kohottaa lasiaan,\nvaan käsi painuu alas, kun Teresia tulee sisään.)\n\nTERESIA: Täälläkö isä onkin? Olemme Artturin kanssa etsineet.\n\nIISAKKI: Etsineet minua! Ajatelkaas --\n\nTERESIA: Aikomukseni oli lähteä täältä ennen aamua.\n\nEKBOMSKA: Hautajaiset ovat ylihuomenna. Eihän tohtorinna toki.\n\nMIINA: Eihän tohtorinna toki? Tuleekin pulskat hautajaiset. Pitää olla\nruokaa ja juomaa.\n\nTERESIA: Olin ajatellut puhella kanssasi, isä.\n\nIISAKKI: Tulen sinne. (Koettaa nousta, vaan ei onnistu.)\n\nTERESIA (kärsivän näköisenä): Istukaamme täällä kuin perhe ainakin.\n\nMIINA: Suokaa anteeksi, tohtorinna, tätä kodikasta järjestystä.\nMiesväkeä kun on talossa, niin sitä se on, sitä se on.\n\nEEVERTTI: Teresia ymmärtää meitä.\n\nIISAKKI (huomaten Teresian peitetyn kärsimyksen): Elä ole minun tähteni\nmurheissasi, Teresia. En ole sen arvoinen. Ja jos sinä tietäisit, miten\nminulla on hyvä olla ja mikä rauha on täällä (painaa rintaansa).\n\nMIINA: Antakaa anteeksi tälle isäraukallenne, tohtorinna, hyvä hän\npohjaltaan on.\n\nEEVERTTI: Vaikene, vaimo!\n\n    Teresia viittaa kädellään vaivautuneena.\n\nIISAKKI: Minulla on niin hyvä olla, että vaikka elämäni tähän loppuisi,\ntahi se tuhat vuotta vielä kestäisi (hymyilee), niin minulle ei se\nmitään merkitseisi.\n\nMIINA: Sillä ihmiselämä on kummallista. Eikö tohtorinnakin ole sitä\nmieltä?\n\nTERESIA: Niin.\n\nMIINA: Niin. Minä olen vain oppimaton ihminen, enkä osaa vetää\nrajoja hyvän ja pahan välille, vielä vähemmän kauniisti ajatella ja\nseurustella, vaan saanko minä kuitenkin puhua yksityisesti tohtorinnan\nkanssa?\n\nTERESIA: Miina on hyvä. (Menevät syrjään.)\n\nMIINA (puoliksi kuiskaten): Ihmiselämä on kummallista. Siitä lähden,\nsiitä äsken läksin. Et tiedä, mistä tulet, minne menet, minkälaisia\nesi-isäsi olleet, minkälaista jälkipolvesi on, miten se maan päällä\nleviää ja kansoittuu. Siksi ajattelen, eikö sinun tule tehdä aikanasi\nsitä, mitä tehdä voit.\n\nTERESIA: Niin.\n\nMIINA: Sillä turvatonhan se oikeastaan on tyttörukka.\n\nTERESIA: Tyttö?\n\nMIINA: Niin, Eliina, luvalla sanoen. Eliinastahan minä tahdoin puhua.\nEikö tohtorinna ole tarkastanut kauppiaan ruumista? Ei. Eikö tohtorinna\ntahtoisi olla hyvä ja tarkastaa? Ei. Ei sitten. Vaan tietääkö tohtorinna,\nminkälainen kasvain kauppiaalla rinnassa oli? Ei. Ja tietääkö tohtorinna,\nettä Eliinalla on aivan samanlainen?\n\n    Teresia koettaa irtautua hänestä.\n\nMIINA: Voipiko tohtorinna pahoin? Vanha vaimo rupattaa mitä rupattaa.\nVaan ajattelin, että puhun, kun ruumis on vielä maan päällä\ntodistuskappaleena. Sillä, luvalla sanoen, samaa sukujuurtahan se\nEliina on herrasväen kanssa. Ja siksi käy tyttöä säälikseni,\nkihlauskin kun jäi ja Herra tiesi, miten heillä asiat olivat.\n\nTERESIA (väkisin): On ollut aikomus antaa Eliinalle osuutta muutenkin.\n\nMIINA: Kiitos, hyvä tohtorinna, kiitos. (Kohottaa ääntänsä.)\nSurkuttelen mielessäni monesti, kun noin ja noin piti käydä. Vaan\noikeastaan ei tiedä, missä vika, luoduissako vai Luojassako lienee. Ja\nsiksi sanoin, eikö elämä ole kummallista. Se kiertelee ja kaartelee\nsuonia, joita ihmissilmä ei näe eikä seuraa. Luvallisia ja luvattomia\nteitä. Kysymättä, näinkö on hyvä tahi näinkö on paha.\n\nTERESIA (irtautuen): Miina on oikeassa. Järjestän asian. (Mennen\nEkbomskan luo, joka keskustelun aikana on siivonnut tavarat pöydältä ja\npyyhkinyt jäljet esiliinallaan.) Ja Ekbomska jää paikoilleen. Kauppias\non muistanut teitä testamentissaan.\n\nEKBOMSKA: Voi sitä hyvää kauppiasta ja hyvää herrasväkeä. (Itkee.)\n\nTERESIA: Ja jos Ekbomska pyytäisi samalla Eliinaa tänne.\n\nEKBOMSKA: Minä pyydän.\n\n    Miina nyökäyttää salaa päätään Eevertille. Tekevät merkkejä ja\n    poistuvat ympäröiden Ekbomskan, joka loistaa huonosti salatusta\n    ilosta.\n\nEEVERTTI (puhuu mennessään ovessa Artturille, jota vielä ei näy):\nTäällä, täällä kaikki ovat.\n\nARTTURI (tullen sisään): Täälläkö te olette?\n\nIISAKKI: Täällä, tule, istu.\n\nARTTURI (Teresialle): Lähdetkö sinä siis?\n\nTERESIA: Lähden. Lähde mukaan. Olet niin sairaan näköinenkin. Lähde,\nsehän oli ukonkin toivo.\n\nARTTURI: Jään tänne.\n\nTERESIA: Tule sitten.\n\nARTTURI: En tiedä. Tokko tullen. Täällä on minun paikkani. Oli vain\nikävä, että satuit niin pahaan aikaan.\n\nTERESIA: Miksi kuolema olisi ikävämpi kuin muutkaan tapahtumat?\n\nARTTURI (hillittömänä): Kammottaa. Minua kammottaa hänen loppunsa.\nMinä vastustin häntä. Hän voihkaisi. Se ääni vaikeroi ja huutaa\nyhä korvissani.\n\nTERESIA: Lapsiraukka. Koeta ajatella selvästi. Hänhän oli vanha,\nlääkärikin sanoi sitä odottaneensa.\n\nARTTURI: Vaan että minä vastustin häntä juuri silloin. (Valittaen.)\nVaan minä en voinut sanoa muuta kuin mitä sanoin, minä en voinut.\nMinä olen syyttänyt itseäni -- vaan minä en olisi voinut välttää.\n\n    Hetken äänettömyys.\n\nIISAKKI (koettaa kääntää puhetta toisaalle): Menet siis pois, Teresia.\nSano, onko sinulla hyvä siellä olla?\n\nTERESIA: On, isä. Niin hyvä kuin ihmisellä yleensä voi olla.\n\nIISAKKI: Niin. Oman elämämme kannamme omassa rinnassamme. Toinen ei voi\nmeille onnea eikä onnettomuutta tuottaa. Kun sen tiedät, tiedät alun.\n\nARTTURI (kiihtyneenä): Voi tuottaa toinen onnen ja onnettomuuden. Uskon\nsen, olen sen nähnyt. (Kävellen edestakaisin.) Minulla on asioita\nsinulle, Teresia, asioita, joiden pitää selviytyä. Sinä voit halveksia\nminua. Minä en ole se, jolta olen näyttänyt.\n\nTERESIA: Sinä olet sairas.\n\nARTTURI: Ja sinä, isä. En ole ennen ymmärtänyt sinua. Olen syyttänyt\nsinua mielessäni aina -- kuitenkaan, ei olisi pitänyt. Voi tulla joku,\njoka syyttää taas minua. Minun tekoni voivat näyttää yhtä heikoilta ja\nrikollisilta. Mistä ymmärrän minä tätä elämää? Käy niin sekavaksi. Se,\njota on vääräksi luullut, voi ollakin oikeata.\n\nIISAKKI (lohduttaen): Ei ole oikeaa ja väärää, on vain suhteellisesti\noikeaa ja --\n\nARTTURI (keskeyttäen): On oikeaa ja väärää. Ja minä tahdon pyrkiä --\nrukoilla, että oikeus elämässäni voiton saisi.\n\nTERESIA: Niin, lapsi. Vaan sinua vaivaa jokin. Onko se se, että\nkun Ekbomska jää tänne vielä, tahi se, että häntä on testamentissa\nmuistettu?\n\nARTTURI (tyynemmin): Sehän oli oikeus ja kohtuus.\n\nTERESIA: Olihan hän enemmän kuin tavallinen emännöitsijä.\n\nARTTURI (ajatuksissaan): Olihan hän enemmän.\n\nTERESIA: Nuorena on arka ja kiivas tuomitsemaan. Erottaa jyrkästi\noikean ja väärän. Ajattelin vain, että jos sekin sinun ajatustasi\nloukkasi, että hän jää, kun hän nyt oli niin läheinen -- oli, kuten\nkaikki tiedämme, oli ukon vaimo.\n\nARTTURI (torjuen): Ei!\n\nTERESIA: Etkö sitä tiennyt? Luulin -- kun kaikki sen täällä tiesivät.\n\n    Iisakki myöntää äänettömästi. Artturi kävelee tuskissansa.\n\nTERESIA: Elä ota sitä niin raskaasti. Koettakaamme ymmärtää -- jo\nEliinankin vuoksi. Jos myöntäisimme hänelle perintöosaa?\n\n    Iisakki nyökäyttää päällään hyväksyvästi. Artturin tuska näyttää\n    yhä kasvavan.\n\nTERESIA: Luulen, että Artturikin voi siihen suostua?\n\n    Äänettömyys.\n\nTERESIA (lujemmin): Onhan hänellä sama oikeus, onhan hän samoja\njälkeläisiä.\n\nARTTURI: Ei, ei (huutaa avuttomana, vihlovasti) -- ei voi --\n\nTERESIA: Mielenmalttia. Onko se niin kauheata?\n\nARTTURI (väännellen käsiä tuskissaan): On, on, se on kauheata,\nkauheata!\n\n    Hän syöksyy ulos.\n\nTERESIA: Mikä lapsi hän vielä on. Ottaa niin raskaasti.\n\nIISAKKI: Hänen iällään.\n\nTERESIA: Voisiko isä mennä ja puhua hänelle -- selvittää jotakin --\nsanoa jotakin?\n\nIISAKKI (nousten): Minä koetan.\n\n    Menee.\n\nTERESIA (yksin): Kotona. Tämä oli minun kotini. Muuta kotia ei ollut.\nJos minä olen siellä taikka minä olen täällä, vieras olen, vieras, outo\nja yksin, yksin kaikkialla. En luullut sitä! (Valoisasti.) Mitä minä\nuneksinkaan elämästä! (Raskaasti.) -- Ja mitä se oli!\n\n    Eliina tulee arkana oikealta.\n\nTERESIA: Tule tännemmäksi, rakas lapsi. (Ottaa Elinaa kädestä, painaa\nhänet vierelleen istumaan.) Sinä olet niin kalpea, lapsi. Oletko tehnyt\nliian paljon työtä? Ei saa rasittaa itseänsä. (Silittää hänen kättänsä.)\nTahi oletko surrut jotakin?\n\nELIINA. Olen.\n\nTERESIA: Onko pikku ystävä surrut? Elämä on sellainen. Se ei ketään\njätä. Se vaatii paljon ja antaa vähän. Se vaatii meitä jättämään kaiken\nkalliin, luopumaan kaikesta rakkaasta, ennenkuin se rauhan antaa. Onko\nsinulle tapahtunut sellaista? Onko sinun ollut vaikea luopua?\n\nELIINA: On.\n\nTERESIA: Pikku ystävä. Minun pieni sisareni. Olet kärsinyt. Rakastanut\nja kärsinyt.\n\nELIINA: Kärsinyt hänen tähtensä.\n\nTERESIA: Kiitä Jumalaa siitä, että olet saanut rakastaa edes kerran.\nRakkaus, se on kuin unelma, taivaan laina, joka otetaan sinulta pois.\nSillä se ei ole ihmisiä varten. Anna se, elä säästä sitä. Vaan rukoile,\nettä jaksat köyhyytesi kantaa. Tahdotko?\n\nELIINA: Tahdon.\n\nTERESIA: Miten pienet ja hennot kädet sinulla on. Sydämeeni koskee.\n\nELIINA: Vaan minä olen paljon syntiä tehnyt.\n\nTERESIA: Kaikki olemme syntiä tehneet.\n\n    Eliina pudistaa surullisena päätänsä.\n\nTERESIA: Rakastat häntä. Se ei ole syntiä, jos rakkaudessasi olet\nantautunut hänelle. Ja kuka tietää, eikö näin pitänyt käydä oman\nparhaasi vuoksi? -- Täälläkö sinä nukut, ystäväni?\n\nELIINA: Täällä.\n\nTERESIA: Etkö tahdo lähteä täältä pois?\n\nELIINA: En voi.\n\nTERESIA: Et voi. Rakastan sinua kuin omaa pientä sisartani.\n\nELIINA: Etkö sinä ole siis vihainen minulle? Sitä niin pelkään.\n\nTERESIA: Vihainen? Miksi olisin?\n\nELIINA: Kun olen -- (nyökäyttää päällään).\n\nTERESIA: Minäkin olen -- samoin.\n\nELIINA (hymyilee): Vaan minä en voi ajatuksistani jättää häntä vielä\nnytkään. En sille mitään taida. En voi olla rakastamatta häntä. Ja\nArtturikin sanoi, ettei hänkään voi elää minutta. (Hymyilee.) Niin\nsanoi, ajattelehan.\n\nTERESIA: Artturi?\n\nELIINA: Niin, Artturi. Näinhän minä, että sen tiesit, (hymyilee) ja\nsanoit kuitenkin, ettei se ole synti. Minulle tuli siitä niin hyvä\nolla. Kuin rauha ja siunaus olisi ylitseni laskeutunut.\n\nTERESIA (nousee kauhuissaan, ojentaa, vääntää käsiänsä voivotellen):\nVoi teitä, voi, voi.\n\nELIINA (synkistyen): Vaan ei. Tiesinhän minä, että se oli synti, että\nse oli väärin.\n\nTERESIA: Voi, rakas lapsi. Voi, voi teitä. Voi kurjaa, kurjaa elämää.\n\nELIINA (ristien kätensä): Ei yksikään ihminen ymmärrä minua. Olen\nrikkonut, eikä kukaan voi anteeksi antaa.\n\nTERESIA (lankeaa maahan hänen eteensä, nyyhkyttää ja itkee): Voi, jos\nsinä tietäisit, miten kurjaa on elämä. Jos sinä tietäisit, voi jos sinä\ntietäisit, miten pohjattoman kurjaa, kurjaa kaikki -- (kiihkeästi,\nsekavasti). Vaan sinun täytyy lähteä täältä pois -- tahi Artturinko\non lähdettävä? En tiedä, mitä on tehtävä -- jotakin on tehtävä, kun\nlankeavat isäin pahat teot lasten päälle. (Nousee väsyneenä, allapäin.)\nEi -- ei -- lepää sinä, minä menen ja ajattelen, ajattelen yksin.\n(Hänen äänensä on kalsea ja suupielensä vääntyvät hervottomina.) --\nMenen ja ajattelen näitä asioita -- näitä asioita yksin ajattelen.\n\n    Hän laahustaa kuolemaan saakka väsyneenä, kumarassa pois.\n\n    Äänettömyys.\n\nELIINA (kädet ristissä): Minun sieluni on niin raskautettu ja sydämeni\nlevoton. Kuka tietää, ovatko nämä viimeiset päiväni, kun on käynyt\nniin vaikeaksi elää? Kuka tietää, jos surma on jo täällä? (Silmäilee\npeloissaan huonetta.) Kuka tietää, jos se minua jo odottaa ja (kuiskaa)\ntahtoo pois? (Äänettömyys.) Vaan minä en voi vielä lähteä -- minua\nkammottaa kuolla -- (kauhuissaan) -- ja jos se nyt minut viepi, olen --\nkadotettu!\n\n    Äänettömyys. Eevertti tulee kyökistä. Eliina ojentaa\n    kätensä torjuen.\n\nELIINA: Oi, kun säikähdin. (Rientää vastaan.) Hyvä, että tulitte, minä\nniin pelkäsin yksin.\n\nEEVERTTI: Mitä sinä pelkäsit?\n\nELIINA: Kun kuollutkin on talossa, kammottaa yksin. Ja minä näin viime\nyönä unta. Kauppias tuli ja viittasi minulle. Ja minä seurasin häntä\npitkin monia kukkivia niittyjä. Ja pieni metsälampi oli siellä, jonne\ntulimme. Ja hän hyppäsi lampeen ja veti minua mukanaan, ja minä painuin\nsinne syvälle. Ja sitten enää en muista. Mitähän se oli, sanokaa?\n\nEEVERTTI: Ei mitään.\n\nELIINA. Vaan miksi hän kutsui minua?\n\nEEVERTTI: Untahan se oli.\n\nELIINA: Niin unta. Untahan se oli.\n\nEEVERTTI: Tyhmyyksiä. Anna siis tyhmyyksien olla ajattelematta. Vaan\nminä kun näin unta, se oli toista.\n\nELIINA: Näittekö? Kertokaa!\n\nEEVERTTI: Alahan asettua nukkumaan sinäkin. (Riisuu nuttunsa.) Minä\ntässä viskaudun vain tuohon sohvan kannelle.\n\nELIINA: Minä otan kannen pois ja laitan tilan.\n\nEEVERTTI (heittäytyy sohvan kannelle ja viskaa nuttunsa peitteeksi):\nNäin on niin hyvä.\n\nELIINA: Jos te ette täällä nukkuisi, en minäkään yksin uskaltaisi. Olen\nniin kiitollinen teille, kun nukutte täällä. Minua kun pelottaa yksin.\nVaan mitä unta te näitte, kertokaa. (Istuutuu jakkaralle sohvan luokse.)\n\nEEVERTTI (pitkollaan): Kultainen kuun sirppi laskeutui taivaalta alas\nja minä istuuduin hajareisin sen selkään. Ja se alkoi kohota, se\nkohosi, se kohosi.\n\nELIINA: Mihin?\n\nEEVERTTI: Ylös avaruuksiin, jotka olivat kuin loputtomat meret -- ja\nmaa oli pieni pilkku allamme ja katosi näkyvistäni tuhansien toisten\ntähtien taakse. Tähdet loistivat kuin timantit, kimmelsivät kirkkaat\nauringot ja häikäisivät aurinkojen auringot, hehkuvina kuin suuret\ntulipallot ja säteilivät lämpöänsä kiertäessään ratojansa niissä\nmitattomissa äärettömyyksien merissä.\n\nELIINA: Eikö ollut siellä taivas?\n\nEEVERTTI: Se oli taivas.\n\nELIINA: Ja Jumala ja kaikki enkelit?\n\nEEVERTTI: Kaikki kaunis. Kaikki mitä on, ja kaikki mitä ei ole, kaikki,\nmistä emme mitään tiedä.\n\nELIINA: Ja sielut sinne joutuvat?\n\nEEVERTTI: Sinne.\n\nELIINA: Kuoltua. Vaan kuinka ne, jotka ovat pahaa tehneet? Ne eivät\nsinne joudu. Ne eivät näe Jumalaa.\n\nEEVERTTI: Kaikki näkevät, mitä nähdä voi. Kaikki nukkuvat samoin, yhtä\nkevyesti sitten, ilman pahoja unia. Ja kaikilla on hyvä olla.\n\nELIINA: Ei kaikilla. Ei niillä, jotka ovat syntiä tehneet ja paljon\npahaa ajatelleet, ei niillä. Eikä niillä, jotka ovat maailman\npahennuksena olleet ja paljon rikkoneet (ummistaa silmänsä), ei niillä.\nNe eivät koskaan lepoa löydä.\n\nEEVERTTI: Kaikki löytävät.\n\n    Äänettömyys.\n\nELIINA: Minä olen syntiä tehnyt ja rikkonut Jumalan tahtoa vastaan.\nSiksi on minulla vaikea olla.\n\nEEVERTTI: Ihminen tahtoo, että aina hyvin olisi, ei kärsimystä, ei\njaksettavaa.\n\nELIINA: Vaan kun on syyllinen, on mieli raskas.\n\nEEVERTTI: Opi erottamaan, mikä on sinun syysi ja mikä ei ole sinun\nsyysi. Ja miksi tuskistella? Eikö oppia kestämään tapauksia, mitä\ntahansa, eikö oppia köyhtymään ja nöyrtymään ja löytämään oikean\nitsensä ja oikean rikkautensa? Niin -- ja kyllä Hallinenkin kohta\ntakaisin tulee ja kaikki asiat selviävät. Menehän nukkumaan vain. Oh\nhoh -- (haukottelee) kun nukuttaa minuakin.\n\nELIINA (kuiskaa): Kuulkaa --\n\n    Äänettömyys.\n\nELIINA: Mitä te sanoitte?\n\n    Äänettömyys.\n\nELIINA: Mitähän se tarkoitti? (Äänettömyys.) Kun nukkui. (Panee kätensä\nristiin.) \"Kun Herra on mun paimenein, ei multa mitään puutu\" -- (Hänen\npäänsä painuu alas, levottomana.) Ei, ei. Minä en voi, minä en voi\nrukoilla.\n\n    Äänettömyys. Eliina tuijottaa peloissaan pimeihin nurkkiin\n    ja vilkuilee ympärilleen.\n\nEEVERTTI (unissaan): Miksi et mene nukkumaan?\n\nELIINA: En saa unta.\n\nEEVERTTI: Koettele.\n\nELIINA (valittaa lapsen tavoin): Uni ei helpota minua.\n\nEEVERTTI: Elä ajattele mitään.\n\nELIINA: Minun täytyy.\n\nEEVERTTI: Jos sinun täytyy ajatella, ajattele kauniita asioita.\nAjattele kauniita tarinoita, niitä on niin monenlaisia. Ihanoita.\nNiistä voi löytää lohdutuksen. Oli kerran eräs nuori äiti ja Jumala\nsiunasi hänet ja hän synnytti pojan maailmaan. -- Muistatko?\n\nELIINA: Synnytti pojan?\n\nEEVERTTI: Ja poika kasvoi ja vahvistui hengessä ja viisaudessa ja oppi\nrakastamaan maailmaa ja elämää ja sen kauneutta omalla tavallaan.\nVaan ihmiset eivät ymmärtäneet häntä, he pilkkasivat ja vainosivat\nhäntä. Hän kärsi paljon, vaan hän ei ollut katkera, hän rakasti heitä,\nsiunasi niitä, jotka häntä sadattelivat. Niin pitää oppia tyytymään ja\nymmärtämään ja kärsimään. Vaan ajattelehan, että hän oli herttainen,\npieni lapsi ensin. Ajattelehan sitä, ajattele ilolla. Lapsi, kenelle\nsellainen on uskottu, on siunattu maan päällä. Miten ihanaa, (unissaan)\neikö kaikkea kärsisi -- oh-hoh -- (Vaipuu unen horrokseen uudelleen.)\n\nELIINA: Niin, herttainen, pieni lapsi. Jos kaikki sitä sysivät,\näiti ei --\n\nEEVERTTI (unissaan): Niin -- äiti ei -- oh-hoh.\n\nELIINA: Jos kaikki vihaavat, äiti ei. Se sitä suojelee, se sitä\nvarjelee.\n\nEEVERTTI nukkuu.\n\nELIINA: Herttainen, pieni lapsi -- kuulkaa, sanoitteko te --\n(kuuntelee) -- Nukkui. (Mennen vuoteensa luo, riisuutuen hiukan.) Nyt\nvoin ehkä nukkua ja ajatella siten, kauniisti. (Istuallaan vuoteella,\nkädet ristissä.) Kun Herra on mun paimenein, ei multa mitään puutu.\nHän kaitsee minua ja vie minut virvoittavien vesien tykö. -- Kiitos,\nJumala, kun rauhan annoit. Varjele Sinä minua. Johda minua teillesi.\nAnna kärsiä, kun kärsittävä on. Koettele minua. Ja jos minun sydäntäni\nahdistaa ja mieleni on raskautettu, anna Sinä armosi ja käännä\nkasvosi minun puoleeni ja anna minulle iankaikkinen rauha. (Laskeutuu\npitkälleen rauhallisena.)\n\n    Äänettömyys.\n\nMIINA (kurkistaa ovesta ja kuiskaa): Joko täällä nukutaan?\n\nELIINA: Jo Eevertti-herra.\n\nMIINA (ääneen): Eevertti, Eevertti! (Hiljaa.) Jo nukkuu, Luojan kiitos.\nNyt, lapseni, nyt tulen avuksesi. Jo on aika, (katsoo ikkunasta) kuu\nkorkealla kumottaa, (kuuntelee) ja yksinäinen yökehrääjä rauhatonna\nharhailee, harhailee.\n\nELIINA: Mitä Miina ajattelee?\n\nMIINA: Pahasta lapsen päästän.\n\nELIINA: Vaan minulla on nyt hyvä olla.\n\nMIINA: Omaa parastasi et tiedä. (Kulkee pöydän luo, kaivaa poveltaan\npussin, jonka aukaisee ja josta levittää taikakaluja ja pulveripusseja\npöydälle. Tunnustelee yhtä pulverilippua ja supisee:)\n\n    \"Päästä, luoja, päästä, luonto,\n    Päästä, päähinen jumala,\n    Suuren mieron suuteloista,\n    Pahan sijan paisumoista.\"\n\nELIINA: Mitä Miina ajattelee?\n\nMIINA: Rohtoja lapselle annan. Yrttipölyä vain, se pahat mielet\npoistaa. Ei se ole myrkkyä edes. Vaikka on täällä sitäkin. Sitä\nkaatuvatautisten pulveriin pannaan. Kaikkea on Miinalla ja kaikkia\nMiina auttaa. Sääli on ihmisiä, sääli. Syntikö, kun kuorma on liian\nraskas, kevennellä sitä? Syntikö? Ihmisten keksinnöitä kaikki.\n\nELIINA: En minä voi ottaa.\n\nMIINA: Lämmintä maitoa haen, niin voit.\n\nELIINA: Ymmärrän, mitä te tahdotte. -- En tahdo lapsen kuolemaa!\n\nMIINA (kuiskaa): Kuolemaa? Eihän sillä vielä elämää ole. Ennenkö häpeän\nkärsit?\n\nELIINA: Ennen. Rakastan lasta.\n\nMIINA Ihmiset pilkkaavat sitä.\n\nELIINA: Jos kaikki pilkkaavat, äiti ei, se sitä suojelee, se sitä\nvarjelee.\n\nMIINA: Vaan se kärsii ja kiroaa sinua, kun kurjuuteen saatoit.\n\nELIINA: Minä rukoilen anteeksi siltä. Ajatelkaa, herttainen, pieni\nlapsi. Kenelle sellainen uskottu on, on siunattu maan päällä.\n\nMIINA: Kun et ymmärrä. Usko minua. Lepo synnittömän on parempi.\nKuolema on onni, lapsen onni.\n\nELIINA: Minä uskon sen. Lepo synnittömän on parempi kuin kärsimys\ntäällä. Lepo synnittömän on suloinen. -- Vaan minä en voi.\n\nMIINA: Et voi! Artturi-herrakin häpeää, pois matkustaa. Siellä\ntavaroita kokoon panivat, ennen aamua lähtee.\n\nELIINA (valittaen): Kaikki pakenevat minua. Artturi, Artturi!\n(Painautuu pitkälleen itkemään.)\n\nMIINA (lohdutellen): En pahaa sinulle tahdo, olet kuin oma lapseni,\nsiksi, siksi täytyy minun -- ja siksi täytyy sinun.\n\nELIINA: Ei, ei.\n\nMIINA: En olisi sinulle sanonut tätä, mitä nyt sanon: Kirous on\nkohdannut tätä sukua ja kirous on ankarampi, jos sen täyttyä annetaan.\n-- Sinun isäsi olikin kauppias ja sinun lapsesi saa kantaa suvun kirot,\n-- siksi -- (heikosti) -- ajattele vielä -- jotakin täytyy tehdä.\n\n    Menee kyökkiin.\n\nELIINA (kauhistuen): Ei, ei voi olla totta! -- Ja se on totta! Nyt näen\nkaikki. Se tieto murhasi -- isäni. Minä murhasin -- isäni! Nyt on minun\nkuoltava. Vaikka olisin -- kadotettu! Ja minä olen kadotettu! Armahda,\narmahda, Jumala! Et voi armahtaa. Lastani armahda, minua elä. Lastani\nsäästä. Hän on viaton. Anna hänelle armosi laupeutesi tähden. Eihän hän\nole mitään pahaa tehnyt. Eihän hän ole rikkonut. Minä vain, minua\nrankaise. (Tuijottaen äänettömänä, painuu köyryyn. Sitten kohottaa\npäätänsä, katsoo ylös.) Nyt tunnen sen. Sinä armahdat häntä. Sinä\nymmärrät ihmisten virheet ja sovitat ne. Sinun poikasihan sovitti ne.\n(Nousee vuoteeltaan. Valoisammin.) Niinpä menenkin pois sinne, jossa on\nlapsen hyvä olla, jossa on lepo. Lepo synnittömän on suloinen. --\n(Menee, ottaa Miinan pussista myrkkypulverin, tyhjentää sen, juo vettä\nja kulkee kuin unissakävelijä sänkynsä luo. Viittaa kädellään kuin\njollekin loittonevalle.) Hyvästi elämäni, tuskani, iloni. (Haikeasti.)\nIloni! Minne haihtuvatkaan ne kaikki? Niin ei ollutkaan elämä siis\nmitään? (Nyökäyttää hiljaa päätään.) Niin ei olleetkaan kärsimykset\nmitään. (Painaa kädellä rintaansa, tuntee polttoa.) -- Niin ei ollut\nmikään mitään. -- Lepo vain -- ihaninta. (Asettuu sänkyynsä.)\n\n    Kohta kuuluu heikkoa voivotusta vuoteelta. Miina tulee\n    lämmin maitolasi kädessään.\n\nMIINA: Mitä sinä otit?\n\n    Eliina voivottaa heikosti. Miina tarkastelee pulvereitaan,\n    huomaa tyhjennetyn paperin.\n\nMIINA: Voi sinua. Voi mikä piti tulla. Myrkkyä otti.\n\n    Eliinan voihkina hiljenee.\n\nMIINA: Eliina, Eliina -- ei kuule enää. Mitä minä teen? Voi kuitenkin\nminua kirottua! Kun en katsonut. Eliina, rakas lapsi. (Menee Eevertin\nluo.) Eevertti, Eevertti, kuulkaa, nouskaa.\n\nEEVERTTI: Mikä hätä?\n\nMIINA: Tohtoria hakekaa, Eliina kuolee.\n\nEEVERTTI: Mitä?\n\nMIINA: Joutukaa, myrkkyä sai.\n\nEEVERTTI: Myrkkyä?\n\nMIINA: Menkää, joutukaa, voi -- voi.\n\n    Eevertti menee, Miina jäljessä, tullen kohta\n    Ekbomskan kanssa takaisin.\n\nEKBOMSKA: Eliina, lapseni, mikä sinulle tuli? Ei vastaa.\n\nMIINA (tunnustellen): Ei se enää. Jo kylmenevät kädet.\n\n    Ekbomska painuu sängynlaitaa vasten nyyhkyttämään.\n    Teresia tulee laahustaen, kalpeana sisään.\n\nMIINA: Myrkkyä sai, lapsirukka.\n\nTERESIA: Lääkäriä.\n\nMIINA: Ollaan hakemassa. (Koettelee Eliinan käsiä ja rintaa\nuudestaan.) Vaan ei tässä nyt enää maalliset lääkärit auta. Kylmenevä\nruumis. Tuskin sydän riksuttaa -- noin -- hiljalleen heikkenee -- ei\nmitään enää tunnu. Rauhan sai.\n\n    Itkevät. Teresia seisoo kyynelettömänä, tuskan kivettämänä.\n\nMIINA: Voi minua poloista, kun en huolta pitänyt.\n\nEKBOMSKA: Ja voi minua, minua poloista!\n\n    Tohtori ja Eevertti tulevat. Menevät äänettöminä Eliinan luo.\n    Artturi ilmaantuu samassa, seisoo ovipieleen nojautuneena,\n    murtuneena, ja tuijottaa kuin tajuton.\n\nTOHTORI (tunnustelee): Kuollut.\n\nEEVERTTI: Kuollut?\n\nTOHTORI: Mitä myrkkyä se sai?\n\nMIINA: Tuossa on paperi. Minun syyni, minun syyni se oli.\n\nTOHTORI: Pitäisi tutkimusta kai toimittaa?\n\nTERESIA: Hän on tilinsä tehnyt ja tutkimuksensa toimittanut. Rauhassa\nlevätköön. Elkää itkekö, äiti. Kuka tietää, eikö lepo ollut hänelle\nparhain?\n\nEKBOMSKA: Vaan olisi hän elää saanut. Niin oli kauniskin.\n\nEEVERTTI (kuin yksin): Kaunis kuin unelma. -- Unelma uupui, lämmin satu\nsammui. Sammuivat silmät rakkaat, rakkaammat kuin muiden.\n\nMIINA: Kuin kukka oli kaunis. Minä pesen hänet ja puen arkkuun,\nmorsioksi lapsen laitan.\n\nTERESIA (ojentaa kätensä tohtorille, joka seisoo syrjempänä): Hyvästi,\nmatkustan kohta.\n\nTOHTORI: Hyvästi. Matkustatteko? (Epäröiden, hiljaa.) Eikö sanaakaan\nenää?\n\nTERESIA: Ystäväni, luuletteko, että meillä on sanoja toisiamme varten.\nYmmärtäkäämme sanoitta pienet erehdyksemme. Elämä on niitä täynnä.\n\nTOHTORI: Ymmärrän teitä.\n\nTERESIA: Ja toivon, ettei tämä tapaus täällä suurempia tutkimuksia\nsynnytä. Mikä on, se on. Hän lepoa kaipasi. Täällähän voi väsyä (painaa\nväsyneenä silmänsä kiinni) -- voi väsyä ihminen joskus, kun harhailee,\nharhailee yksin -- (Hänen sisäinen tuskansa nousee.) Harhailee yksin\nkoko elämänsä. Missä määrät tuskillensa? Missä sovitus?\n\n    Äänettömyys.\n\nEEVERTTI (unohtaen toiset, Eliinalle): Lepo ikuinen hellästi levitä\nrauhasi viileä syli. Yö ikuinen iäksi peitä lapsesi levoton uni.\n\nEKBOMSKA: Lieneekö poloinen saanut autuutta edes, kun niin äkkiä lähtö\ntuli?\n\nMIINA: Saanut on. Katsokaa. Rauha kaunis on kasvoillansa, kun elämän\nkruunua perimään kulkee.\n\nTERESIA: Elämän kruunua?\n\nARTTURI (joka ovipielessä on painunut voimatonna lattialle, huutaa\nmielipuolen karmivalla ja kolealla äänellä epäinhimillisen suuressa ja\nratkeavassa tuskassaan): Elämän kruunua, elämän kruunua, ha-ha-ha-haa.\n\n    Kuin kauhun humahdus kulkee läpi huoneen. Teresia painuu kyyryyn\n    ja painaa kädet kasvoilleen. Kuuluu vain Artturin vihlova,\n    epäinhimillinen nauru:\n\nHa-ha-ha-haa.\n\n    Esirippu.\n\n\n\n"]