[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ftr_3UlIj07E7jQxdi54oJ7arvn0F8oi9IkrUZTZZqnk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":8,"yearPublishedTranslation":16,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},768,"Koskenlaskijan morsian","Kataja, Väinö",1867,1914,"768-kataja-vaino-koskenlaskijan-morsian","768__Kataja_Väinö__Koskenlaskijan_morsian","Romaani Perä-Pohjolasta","romaani",[],[],"fi",null,26705,167513,false,14161,[22],"Finnish fiction -- 20th century",[24],"Novels","\"Koskenlaskijan morsian\" by Väinö Kataja is a novel set in the early 20th century, specifically during the year 1914. The story takes place in Northern Finland and centers around the interactions of various characters, particularly focusing on themes of faith, community, and personal conflict. As the narrative unfolds, we get a glimpse into the life of Iisakki, a grieving father, and his daughter Hanna, as they prepare for the arrival of a renowned preacher, Kero-Pieti, whose presence stirs a mix of hope and inner turmoil within the local community.  At the start of the novel, the reader is introduced to the setting of Nuottaniemi, bustling in anticipation of Kero-Pieti's arrival. The local inhabitants are busy arranging their home for the preacher and his entourage. We learn about Iisakki's recent losses, including his wife and son, which have left him grieving and distant. Hanna is depicted as a hardworking daughter, trying to maintain the household while grappling with her feelings towards a neighbor's son named Juhani. The atmosphere thickens with suspense as the community awaits the preacher, whose arrival promises both spiritual renewal and the revival of old tensions, particularly concerning Iisakki's hidden resentments towards Heikki from Paloniemi—whom he blames for his son's tragic death. The opening sets the stage for unfolding interpersonal dramas steeped in faith and familial obligations. (This is an automatically generated summary.)",[],423,"Perä-Pohjolaan ja Tornionjokivarteen sijoittuva romaani kuvaa elämää tukkiliikkeen ja uskonnollisten herätysten keskellä. Teos kertoo Nuottaniemen isännästä, koskenlaskun vaaroista sekä kyläyhteisön ihmissuhteista.","Väinö Katajan 'Koskenlaskijan morsian' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 768. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KOSKENLASKIJAN MORSIAN\n\nRomaani Perä-Pohjolasta\n\n\nKirj.\n\nVÄINÖ KATAJA\n\n\n\nArvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1914.\n\n\n\n\n\n\n1.\n\n\nElettiin vuoden pimeintä aikaa, sillä joulukuu oli alkanut.\nNuottaniemessä, Korpikosken niskassa, oli vilkasta liikettä, kun taloon\nvarrottiin kuuluisaa saarnamiestä Kero-Pietiä, joka ei ollut moneen\nvuoteen joutanut poikkeamaan näille seuduille. Pohjois-Ruotsissa ja\nlaajoissa Suomen Lapin pitäjissä hän oli kierrellyt vuosikausia lepoa\nnauttimatta.\n\nMonet kerrat oli häntä, kuuluisinta kristittyä ja lahjakkainta\nsaarnamiestä, näille seuduille kutsuttu, mutta nyt vasta hän jouti\ntulemaan. Jo viikkoja ennen oli saapunut tieto, että saarnamies oli\nNuottaniemeen päin tulossa. Matka kului kuitenkin hitaasti, sillä joka\nkylässä pidettiin seuroja, syntisiä heräsi ja tuli kristityiksi, ja\nentisten usko voimistui. Hänen tulonsa Lapista päin oli ollut\nyhtämittaista riemukulkua, sillä hänen kanssaan saapui valoa pimeyteen,\nja hän opasti horjuvat ja vähäuskoiset oikealle tielle, joka vei\niankaikkiseen iloon.\n\nMyöhään edellisenä iltana oli Nuottaniemeen tullut tieto, että\nsaarnamies seurueineen oli saapunut Paloniemeen Ruotsin puolelle.\nViestin oli tuonut Peura-Joopi, joka oli sattunut silloin käymään\nPaloniemessä. Tämän isäntä Heikki oli pyytänyt Joopia viemään\nNuottaniemeen sanan, että kauan kaivattu saarnamies oli jo tullut.\n\nNuottaniemen isäntä Iisakki tiesi, mitä se merkitsi. Ei ollut koko\nTorniojoki-varrella missään muussa talossa niin kookasta ja tilavaa\npirttiä kuin Nuottaniemessä nykyisen isännän Iisakin laittama.\nSenvuoksi olikin seuroja aina pidetty Nuottaniemessä, milloin\njoku kuuluisampi saarnamies oli liikkeellä joko etelästä päin\nsaarnaretkiltään palaamassa tai sinne päin menossa. Silloin kerääntyi\nsanankuulijoita monesta kylästä sekä Ruotsin että Suomen puolelta, ja\nsilloin täyttyivät aina kaikki suojat tungokseen asti.\n\nVuosikymmen oli melkein kulunut siitä, kun Kaaressuvannon Kero-Pieti\noli Nuottaniemen suuressa pirtissä pitänyt seuroja. Viikon päivät hän\noli silloin näillä paikoin viipynyt, vuoroiltoina Nuottaniemessä ja\nPaloniemessä. Mutta siitä ajasta olivat olot ja elämä paljon\nmuuttuneet. Tukkiliikkeet olivat kasvaneet suuriksi, ja vierasta väkeä\noli saapunut paljon Pohjan perälle. Tavat olivat raaistuneet, nuoret\nvietteli maailman ilo, eivätkä vanhatkaan jaksaneet uskossaan\nkilvoitella. Yhteiset kylänkeskiset seura-illatkin näyttivät\nmenettäneen merkityksensä. Sillä niininkään ei saapunut kuin jokunen\nvanha kristitty virtensä veisaamaan ja kuulemaan Laestadiuksen\npostillasta jonkun luvun.\n\nMutta milloin joku kauttakulkeva saarnamies oli sattunut liikkeelle ja\npiti seuroja, kokoontui kuulijoita pirtti ahdinkoon asti. Ja vaikkei\nsemmoinen yksi-iltainen saarnamies, joka saattoi olla hyvinkin\nlahjaton, saanut paatuneita heräämään eikä muutenkaan saarnallaan\nerinomaista vaikutusta tehnyt, saivat häneltä vanhemmat kristityt\nkuitenkin lohdun sanoja ja virvoitusta alakuloiselle uskolleen.\nKero-Pietin tuloa oli jo varrottu syystalvi. Ja kulkijain matkassa tuli\ntietoja, että siellä ja siellä hän oli tulossa, siellä ja siellä nyt\nkokoonnuttiin.\n\nNuottaniemessä oli aamusta alkaen oltu hommassa. Suuresta pirtistä oli\nkannettu liiat huonekalut muihin huoneisiin ja asetettu penkkejä\nsijalle. Huoneen perällä, kahden ison ikkunan välissä, oli jykevä\npöytäkaappi, johon oli kannettu talon uskonnolliset kirjat. Huone oli\nmuutenkin siistitty ja seinillä riippuvat työkapineetkin viety\nulkohuoneisiin.\n\nSillä aikaa kun isäntä Iisakki puuhaili ja asetteli penkkejä taattujen\npölkkyjen varaan, puuhaili talon tytär Hanna muissa huoneissa,\npihasalla ja keittiössä.\n\nSaarnamiehen matkassa näet oli valiojoukkue, joka oli seurannut häntä\npitkin Lappia niin Ruotsin kuin Suomenkin puolella ja nyt aikoi jatkaa\nmatkaa pitkin Perä-Pohjolan pitäjiä. Heillä oli, samoin kuin\nsaarnamiehellä itsellään, vapaat kyydit ja seurataloissa kestitykset ja\nyösijat. Nyt olikin tiedossa, että saarnamiehen matkassa oli tavallista\nlukuisampi saattue.\n\nTyötä ja hommaa oli siis talossa, johon muutaman tunnin kuluttua\nkokoontuisi saarnamies joukkoineen ja sanankuulijoita kaukaa\nmetsäkylistä asti. Ruokaa piti varata ja huolehtia yösijoista.\n\nKun isäntä oli saanut kaikki penkit paikoilleen, oikaisihe hän ja pani\npiippuunsa. Saisivat tulla nyt, pirtti oli penkitetty!\n\nIisakki isäntä oli keskikokoinen, vaaleaverinen mies, leveähartiainen\nja tanakkaa tekoa. Kasvojen ilme oli hyväntahtoinen, ja sinisissä\nsilmissä näytti ilo aina pysyvän. Mutta tänään hän oli vähäpuheinen, ja\nusein hän oli näyttänyt olevan pitkissä mietteissä.\n\nOikeastaan hän ei ollut näinä viime vuosina päässytkään entiseen\niloiseen mielentilaansa. Kovaa oli talossa koettu näinä aikoina. Talon\ntoimelias, kaikkien rakastama emäntä oli kuollut kolmantena talvena, ja\nseuraavana kesänä hukkui ainoa poika Korpikoskeen.\n\nIsännän mieli oli siitä saakka ollut lamaannuksissa. Varsinkin oli\npojan hukkuminen häneen kovasti koskenut, vaikkei hän koskaan\nmurheitaan muille huutanut. Mutta suru löi häneen leimansa. Hän oli\nparina vuonna käynyt harmaahiuksiseksi, ja hänen ennen vilkkaat, voimaa\nja notkeutta osoittavat liikkeensä olivat kangistuneet ja ikäänkuin\nveltostuneet. Hän tunsi sen itsekin ja puhui usein tyttärelleen, että\nvanhuus alkoi häntä vaivata. Mutta itse hän kyllä tiesi, ettei häntä\nvielä ikä painanut, vaan muu raskas murhe hänen voimiaan nakerteli. Ja\naavisti sitä tytärkin, vaikkeivät he olleet asiasta monta sanaa\nvaihtaneet.\n\nHän istahti nyt, Iisakki, penkille ja katseli peräikkunasta ulos joen\ntoiselle rannalle Paloniemeen päin. Joulukuun päivä oli jo alkanut\nhämärtää, mutta Nuottaniemen ikkunaan näkyi vielä selvästi, että\nPaloniemen pihassa liikkui ihmisiä tavallista enemmän ja että huoneiden\nseinillä oli hevosia valjaissa. Ne olivat kaikki kristittyjen roikkaa,\njotka pian ajaisivat poikki tänne Suomen puolelle. Iisakin katse\nsynkkeni, kun hän katseli Paloniemeen...\n\nSe se oli, tuo Paloniemen Heikki, perämiehenä, kun lautta jyskähti\nkallioon ja kaikki jälkipäänmiehet hukkuivat, joukossa Nuottaniemen\nainoa poika Niilo Iisakki...\n\nIsäntä veti piipustaan savuja äkäisesti, ikäänkuin nielläkseen karvaan\npalan, joka oli kurkkuun tarttunut...\n\nMutta samassa hän kuuli poronkellojen kalkatusta pihalta, ja kun hän\nnousi sivuikkunaan katsomaan, näki hän useita poroja saapuneen\nkelkkoineen. Ne olivat järvikyläläisiä, jotka olivat Peura-Joopilta\nsaaneet kuulla saarnamiehen tulosta ja kiireesti poroillaan lähteneet\nNuottaniemeen rakasta kristittyä kuulemaan. Jokaisen poron kelkassa oli\npari henkeä, mies ja vaimo. Nuorempaa väkeä ei vielä näkynyt, mutta\nkyliltäkin oli jo jokunen hevonen saapunut, reki kukkuroillaan\nsanankuulijoita.\n\nIsäntä katsahti ikkunasta pihalle ja lähti sitten keittiöön, johon ovi\nvei pirtistä.\n\nSiellä hääräsi Hanna, talon ainoa tytär. Hän oli nuori, parinkymmenen\nikäinen, vaaleahiuksinen nainen, jonka kasvot olivat hyvin herttaiset\nja miellyttävät. Silmät olivat samanlaiset kuin isällä, mutta suun\nympärillä oli jotakin kovempaa, ikäänkuin rautaisempaa luontoa. Otsa\noli matalahko ja hiukset tuuheat, ja vaikka ne olivat sileäksi\nkammatut, oli koko pää pieninä kiharalaineina. Vikkelästi hän liikkui,\nkasvojen punoittaessa, ja oli juuri nostamassa tavattoman isoa\nkahvipannua tulelle, kun isäntä tuli.\n\n\"Kuinka täällä ehdit?\" kysyi isäntä. \"Pian kai tulevat... Olisiko\npitänyt pyytää kylältä enemmän apulaisia?\"\n\n\"Kyllä minä ehdin\", vastasi Hanna. \"Ja onhan Maija-muori ollut koko\npäivän apunani.\"\n\n\"Eikö Paloniemestä ole mitään kuulunut?\" kysyi isäntä taas ja istahti\ntuolille, melkein kuin olisi hyvin väsyksissä.\n\n\"Tuli sieltä sana, että ne lähettävät piika Ulriikan avukseni, mutta\nminä käskin sanoa terveiset, etten tarvitse...\"\n\nTytär silmäsi isäänsä ja näki hänen silmistään, että niin juuri pitikin\ntehdä: ei tarvinnut huolia Paloniemen avusta...\n\nPirttiin oli sillä aikaa tullut ihmisiä. Talon parhaat tuttavat\nkäskettiin vierashuoneisiin, jotka pian täyttyivät paksuista turkeista\nja muista villaisista talvitamineista.\n\nHannalla ei ollut aikaa monta sanaa vaihtaa vierasten kanssa, mutta\nisäntä kävi tervehtimään ja puheli pitempimatkaisten kanssa.\n\nPäivä kului, hämy muuttui pimeäksi, ja Nuottaniemen pihaan ajoi yhä\nhevosia, ja joka kujasta pyörähti poro- ja suksimiehiä.\n\nTulet sytytettiin, ja silloin kuultiin joelta monen hevosen tiu'ut.\nSiinä tuli saarnamies valiojoukkoineen, ja muita Ruotsin puolen\nkyläläisiä seurasi perässä, kaikki reet täpösen täynnä väkeä. Edellä\najoi saarnamies, istuen reessä Paloniemen isännän Heikin kanssa, ja\najajana oli talon poika Juhani.\n\nIisakki riensi kuistin eteen vastaanottamaan.\n\n\"Tervehdin sinua, veljeni Iisakki, Jeesuksen Kristuksen nimessä!\nSyntisi anteeksi ja rauha talossasi!\"\n\nKero-Pieti oli jo ikämies, lyhyenläntä; pienet, mustat silmät\nkiiluivat, ja hyväntahtoiset kasvot hymyilivät. Hän oli rivakka\nliikkeissään, ja hänen äänessään oli miellyttävä sointu. Tervehdittyään\nIisakkia laestadiolaisten tavoin laskien kätensä toisen olkapäälle hän\nhyppäsi ketterästi reestä ja lähti nousemaan sisälle. Mutta ennenkuin\nhän ehti kuistiinkaan, ympäröivät hänet kristityt, jotka huutaen ja\nitkien tarttuivat hänen peurapeskiinsä ja riuhtoivat joka puolelle. Hän\nojenteli käsiään heitä kohti, todisteli heidän syntejään anteeksi ja\nnauraa hökerteli heidän riemulleen...\n\nPaloniemen Heikki oli pitkä, mustaverinen mies. Hänen kasvonsa olivat\nkylmät ja ilmeettömät, ja musta parta antoi hänen muodolleen villin\nnäön. Hänen poikansa Juhani oli vielä pitempi isäänsä, mustaverinen\nhänkin ja isänsä muotoinen.\n\nNaapuritkin tervehtivät toisiaan kristittyjen tavoin, ja Iisakki\nvirkkoi Juhanille:\n\n\"Viehän sinne talon luo hevosesi, kyllä renki Aukusti siitä huolehtii.\"\n\nNuottaniemen suuren rakennuksen tilavat huoneet täyttyivät. Pirtti oli\njo ahdinkoon asti täynnä, ja suuressa salissa, jossa saarnamies istui\nkeinutuolissa keskilattialla, oli niinikään jo tungosta. Ja yhä karttui\nväkeä.\n\nSaarnamiehen ympärille kokoontuivat vanhimmat kristityt ja kuuntelivat\nhänen puheitaan, sillä varsinainen saarna ei vielä ollut alkanut.\nJotkut vanhemmista naisista alkoivat jo ääneensä iloita, toiset itkien,\ntoiset nauraen. Kaikki, mitä saarnamies sanoi, oli ihmeellistä,\nkirkastettua totuutta, niinkuin Jumalan omasta suusta suoraan tullutta.\n\nPaloniemen isäntäkin oli päässyt saarnamiehen viereen ja raskaasti\nhuokaillen hän ilmaisi suuren kunnioituksensa.\n\nNuottaniemen Iisakki ei vielä joutanut saarnamiehen puheita\nkuuntelemaan. Hänellä oli sekä pirtissä että pihasalla minkä mitäkin\njärjestämistä. Mutta kulkiessaan salin läpi hän näki naapurinsa,\nPaloniemen Heikin, istuvan saarnamiehen vieressä...\n\nJa silloin hän tunsi omituisen piston sydämessään. Hän kiirehti ulos ja\ntunsi tällä hetkellä olevansa loitolla sekä saarnamiehestä että\nnaapuristaan.\n\nHanna kulki kahvitarjotin käsissään pitkin ja poikin salissa ja hänen\njäljessään joku kylän tyttäristä vehnäistarjotinta kantaen.\n\nKun hän tuli saarnamiehen luokse, virkkoi tämä:\n\n\"Nuori sisareni... Onko Jeesus sydämessäsi? Vai onko perkele sinne\npesänsä tehnyt ja sikiönsä synnyttänyt?\"\n\nHän tähtäsi pienine, liukkaine silmineen Hannaa, mutta Hanna katsoi\nhäneen pitkään ja totisesti, niin että toisen katse kilpistyi syrjään.\n\n\"Olen kuullut, että maailman ilossa ja lihansa himossa elää täälläkin\nnuori väki. Senvuoksi on iloni suuri nähdessäni tämän ihanan Saaronin\nruusun olevan Jeesuksen morsiamen...\"\n\nSaarnamiehen ääni oli lempeä, ja hän laski lihavan kätensä veltosti\nHannan olkapäälle.\n\n\"Sinun äiti-vainajasi oli totinen Jumalan lapsi\", sanoi hän sitten,\nnähtävästi liikutettuna.\n\nSe koski Hannaan niin, että hän pillahti itkuun.\n\n\"Äitisi kuoleman kautta Jeesus kutsuu sinua morsiamekseen...\"\n\nHän painoi kätensä Hannan kaulaan, ja hänestä löyhkäsi hien ja\npikanellin lemu.\n\nHanna kuivasi kyyneleensä. Hänelle teki pahaa saarnamiehen musta,\nkiiluva silmä, joka paloi kuin hiili. Kun hän silmäsi toisaalle, seisoi\nPaloniemen Juhani melkein hänen vieressään. Hän tarttui tarjottimeensa\nja riensi keittiöön lisää kahvia hankkimaan.\n\nKahvia juotaessa osui Iisakki taas saliin.\n\n\"Veljeni Iisakki\", sanoi saarnamies, isännän puoleen kääntyen. \"Kuinka\non uskosi laita? Kuinka olet jaksanut kilvoitella?\"\n\nSaarnamies tiesi, mitä Nuottaniemessä oli näinä vuosina tapahtunut,\ntiesi emännän kuoleman ja ainoan pojan, Niilo Iisakin, hukkumisen. Ja\nhänelle oli kerrottu, että Paloniemen Juhani kosiskeli Hannaa. Senkin\nhän tiesi, ettei naapurusten rakkaus ollut nyt sen lämpimämpi kuin\nentisinä aikoina.\n\nKaikki syy oli nyt, samoin kuin ennenkin, pantu Nuottaniemen isännän\nlaskuun. Häntä ei pidetty niin totisena kristittynä kuin Paloniemen\nHeikkiä, joka oli saarnamieskin ja kulki talvisin saarnamatkoilla.\nIisakkia vaivasi kateuden piru, sillä Paloniemen Heikki oli yhtä\nkysytty perämies kuin hänkin! -- Niin arveltiin.\n\nKaiken sen ja paljon muutakin tiesi maailma ja saarnamieskin.\nSemmoisiakin puheita oli, että Paloniemen Heikillä oli nuorempana ollut\ntapana lähennellä Nuottaniemen pulskaa emäntää, ja että naapurien\nsuhteet olivat siitä rikkoutuneet. Se oli kuitenkin vain huhupuhetta,\njoka ei koskaan ollut saanut vahvistusta.\n\nSaarnamies uudisti kysymyksensä Iisakille ja puhui kehoittavasti:\n\n\"Syntisiä olemme kaikki ja joka hetki saamme olla varuillamme sydämemme\npahuuden vuoksi... Jumala on nähnyt hyväksi lähettää sinun osallesi,\nveljeni Iisakki, raskaita koettelemuksia, ettäs nöyrtyisit ja\npolvistuisit vanhurskaan Herran edessä. Puolisosi temmattiin pois\nparhaana työpäivänään. Herra tahtoi näyttää sillä, että olet Hänestä\nloitonnut ja maallista hyvyyttä himoitset! Et vielä nöyrtynyt! Et\nhuutanut avuksesi Herraa, et Golgatan veristä tietä muistanut. Paadutit\nsydämesi ja Herra lähetti toisen raskaan murheen: ainoa poikasi\nhukkui ... hukkui uskottomana...\"\n\nIisakin kasvot värähtelivät, rinnasta tuntui nousevan karvas pala,\nmutta hän sai sen niellyksi takaisin.\n\n\"Mutta Herra rakastaa sinua ja omaksensa tahtoo... Naapurisi, tämä\nPaloniemen Heikki, on kaikki sinulle anteeksi antanut ja tahtoo kylmän\nystävyytesi unohtaa\", jatkoi saarnamies.\n\nIisakki silmäsi Heikkiin, joka istui saarnamiehen vieressä. Heikin\nkasvojen ilmeessä hän oli lukevinaan: \"Siinä nyt kuulet ... niin\njalomielinen minä olen...\"\n\nIisakki alkoi ymmärtää, mitä saarnamies oikeastaan tahtoi sanoa, ja\nhäntä inhotti. Niin kauan kuin Heikissä ei tapahtuisi suurempaa\nmuutosta, ei hän voisi näin äkkiä antaa kaikkea anteeksi ja unhottaa!\nHeikin omallatunnolla pitäisi olla hyvinkin raskasta...\n\nJa kesken saarnamiehen puheen hän nousi ja lähti ulos. Pirtin ovi\nporstuaan oli auki, ja sieltä tunki kuumaa hikistä höyryä, niin että\nvesi tippui katosta.\n\nUlkona oli himmeä kuutamo ja lauha pakkanen. Korpikosken pauhu\nkuului selvästi, tohisten ja ulvomalla huutaen. Silloin tiesi koski\nsuoja-ilmoja.\n\nPiha oli täynnä hevosia, joka kujalla poroja, joiden kellot kajahtivat\nsilloin tällöin, ja rakennuksen seinämät täyttyivät pystyyn nostetuista\nsuksista.\n\nIisakki nousi kuistiin ja meni keittiöön. Hanna puuhasi\ntaloustoimissaan, ja keittiökin oli täynnä väkeä. Iisakki näki\nPaloniemen Juhaninkin siellä istuvan.\n\nSilloin kuului kuiske, että saarnamies aloittaa seurat.\n\nVerkkaan ja juhlallisesti astui Kero-Pieti läpi vettä tippuvan\nporstuan, ja väkijoukko jakaantui, niin että peräpöydän luo ilmestyi\nkuja. Hän oli puseroisillaan, jätettyään paksun villaisen\nkaulahuivinsakin saliin. Hänen perässään käveli Paloniemen Heikki, ja\nmuita vanhempia kristittyjä tuli heidän jäljestään niin sakeana\njoukkona kuin mahdollista.\n\nHuoneessa oli hiljaista, ja kuulijakunta katsoi saarnamieheen, joka\nryiskeli ja siveli sileitä, parrattomia kasvojaan.\n\nPaksu-Olli selaili virsikirjaa, hänkin kurkkuansa korjaten.\n\n\"Jospa veisaamme virren\", sanoo Kero-Pieti.\n\nOlli aloitti virren kimakalla naisäänellään, ja Paloniemen Heikki yhtyi\nsiihen heti ulkomuististaan. Joku nainenkin kirkui joukkoon, ja\nvaivaloisesti ja surkean väärässä äänessä loppui vihdoin ensi värssy.\n\nSitten veisattiin vielä toinenkin värssy.\n\nVirren loputtua Olli luki virsikirjasta monta eri kohtaa, ja kun hän\nvihdoin oli sanonut aamen, oli suuressa pirtissä niin hiljaista, ettei\nkuulunut hiiskaustakaan.\n\nSaarnamies silmäili ihmisiä, ja hänen tutkiva, kiiltävä katseensa\ntunkeutui kuin nuoli toisen sydämeen. Moni vanhempikin kristitty väisti\ntätä tutkistelua, ja ruti uskottomat istuivat allapäin kuin jostakin\nsyytettyinä.\n\n\"Jospa katsomme, mitä rakastettu opettajamme sanoo\", puhui Kero-Pieti\nhetken päästä. Ja vaikka hän puhui hyvin matalalla äänellä, kuulivat\nsen nekin, jotka seisoivat porstuassa.\n\nOlli avasi Laestadiuksen postillan, ryki ja alkoi lukea:\n\n\"_Ja merkit pitää oleman auringossa ja kuussa ja tähdissä_. Vapahtaja\npuhuu tämän päivän evankeliumissa viimeisistä ajan merkeistä, jotka\nilmestyvät taivaassa ennenkuin tämä maailma loppuu; ja nämä merkit\npitää oleman auringossa, kuussa ja tähdissä. Meidän pitää nyt ensinnä\ntietämän, että auringon kanssa ymmärretään hengellisessä tarkoituksessa\nkristillisyyden valkeus, joka on niinkuin aurinko niille, jotka\nmatkustavat iankaikkisuuteen; jos tämä aurinko pimenee, silloin tulee\nhengellinen pimeys maan päälle niin, että matkustavaiset ei näe enää\nmistä tie menee taivaaseen. Aurinko ei pimenisi muutoin, mutta kun kuu\nmenee auringon eteen, silloin tulee aurinko pimeäksi. Mutta kuun kanssa\nymmärretään hengellisessä tarkoituksessa se luonnollinen järki, joka on\nsuurena esteenä niille, jotka aikovat katumuksen ja parannuksen tehdä;\nluonnollinen järki on sokea ja pimitetty synnin himoilta, niinkuin myös\nse luonnollinen kuu on itsestänsä musta ja pimeä; mutta tulee hänestä\nsentähden vähän valoa, koska aurinko paistaa kuun päälle: niin tulee\nmyös siitä hengellisestä auringosta ylösvalaistus järjelle, että\nihminen ymmärtää joltisesti järjellä toimittaa ne maalliset askareet ja\nniin asettaa elämän, että hän tulis tässä maailmassa joltisesti aikaan.\nMutta ei ihmisen järjellä eikä viisaudella näe, mistä tie menee\ntaivaaseen. Järjen eli pääkallon tieto on se kuutamo, jonka\nhimminlaisessa valossa ihminen näkee kulkea sitä laveata tietä, joka\nviepi kadotukseen. Mutta sitä kaitaista tietä ei näe kukaan kuutamolla\neli järjen viisaudella; se pitää oleman täysi päivä eli täydellinen\nylösvalaistus Jumalan sanasta, ennenkuin ihminen näkee, mistä tie menee\ntaivaaseen...\"\n\nOlli piti hetken väliä, korjasi kurkkuaan, ja kun hän jatkoi lukuaan,\nmuuttui hänen äänensä surkean laulavaksi nuotiksi, ikäänkuin\nvalitukseksi. Ollin lukiessa Kero-Pieti silmäili ympäri pirttiä,\nlähetellen tulisia katseita. Ovenpieleen ja porstuaan, jossa hän tiesi\npahimpain uskottomien piilevän, lensivät hänen silmäyksensä kuin\nsalamat.\n\nIisakkikin oli joutunut sisälle ja saanut paikan lähellä saarnamiehen\npöytää. Hanna oli istuutunut karsinan puolelle jonkun metsäkylän\nemännän viereen.\n\nOllin lukua kuuntelivat kaikki, vaikka he olivatkin saarnan joko itse\npostillasta lukeneet tai kuulleet muiden lukevan.\n\nJa Olli jatkoi:\n\n\"Koska Vapahtaja tämän evankeliumin alussa puhuu viimeisistä ajan\nmerkeistä, varoittaa hän viimein opetuslapsiansa niistä synneistä,\njotka erinomattain ovat hallitsevaiset silloin, koska viimeisen ajan\nmerkit rupeavat näkymään. _Kavahtakaa teitänne ylensyömisestä,\njuopumisesta ja elatuksen murheesta, ettei se päivä tule äkisti\npäällenne_. Me näemme, että ylönsyöminen ja juopumus ovat maailmassa\nhallitsevaiset synnit; maailman herrat käyvät edellä hyvillä\nesimerkeillä, ja talonpojat seuraavat perässä. Koska yksi ihminen\nsyntyy, niin ne palvelevat sitä Jumalata, joka on peräsuolessa; jos\nihminen kuolee, silloin taas palvellaan samaa peräsuolen Jumalaa;\nnimipäivät ja syntymäpäivät pyhitetään peräsuolen Jumalalle\nhuvitukseksi. Onkos sitte Jumala luonut ihmisen syömään ja\npaskantamaan, juomaan ja tappelemaan? Vai mitä varten ihminen on luotu\ntähän maailmaan? Maailman herrat voitelevat kurkkunsa vuotavalla\npirunpaskalla, ja talonpojat seuraavat heidän esimerkkiänsä. Niin\neletään nyt maailmassa, ja sillä elämällä he luulevat kelpaavansa\nJumalalle.\"\n\nOllin lukiessa alkoi naisten penkeistä kuulua nyyhkytyksiä ja raskaita\nhuokauksia. Hannan vieressä istuva metsäkylän emäntä itki ääneensä.\nHanna silmäsi isäänsä, joka istui aivan häntä vastapäätä. Iisakin\nkasvot olivat vakavat, ja silmäin välissä oli ryppy, joka siihen\nilmestyi aina silloin, kun hän oli tyytymätön.\n\nOllin ääni häipyi, niin etteivät lähellä olevatkaan kuulleet eri\nsanoja.\n\nIhan lopulla saarnaa Olli koetti korottaa ääntänsä niin kuuluvaksi kuin\nvoi, ja nyt kajahti ympäri pirtin:\n\n\"Olkaa siis valppaat ja valmiit rukoilemaan, että se suuri\nristinkantaja, joka teissä hyvän työn alkanut on, auttaisi teitä vielä\nviimeisessä hengen kilvoituksessa, ja koska nämä luonnolliset silmät\nkiinni pannaan, ne kirkkaat silmät aukenisivat, jotka näkevät Jumalan\nja kaikki pyhät enkelit. Aamen!\"\n\nOlli painoi kirjan kiinni ja hengitti helpotuksesta.\n\nKero-Pieti silmäili ympäri pirttiä.\n\n\"Että se suuri ristinkantaja, joka teissä hyvän työn alkanut on,\nauttais teitä\", toisti hän verkkaan. Mutta jo hänen äänensä sointu,\nsilmäin ilme ja ojentuvan käden siunaava liike vaikutti, että naisten\npuolelta alkoi kuulua itkua ja voivotuksia...\n\n\"Tehkää parannus\", kuului Kero-Pietin ääni. \"Tehkää parannus, koska\narmon aurinko vielä paistaa ja suuri ristinkantaja apua lupaa!... Lyhyt\non armon aika. Kuolema kolkuttaa jo monen rintoja, monessa on hyvä työ\naloitettu.\"\n\nHannan vieressä istuva metsäkylän emäntä alkoi uikuttaa ja huutaa,\nhyppäsi seisomaan, roivi käsiään yhteen ja kirkui, niin että korvia\nviilsi:\n\n\"Kiitetty olkoon Jeesus Kristus!\"\n\nHän pyrki pois paikaltaan, loikkasi kuin taikavoimalla yli penkkien ja\nriensi saarnamiehen kaulaan...\n\nKero-Pieti lohdutteli, todisti syntejä anteeksi ja puhui jotakin, mitä\nHanna ei kuullut.\n\nMuutkin naiset alkoivat kirkua, ja kaikki pyrkivät pois paikoiltaan.\n\nValtava liikutus käy miestenkin puolella. Paloniemen Heikki innostui\nmyös ja alkoi saarnata...\n\nPaksu Olli oli joutunut pois pöydän takaa, ja hänenkin kaulassaan\nriippui neljä tai viisi emäntää...\n\nHanna työnnettiin syrjemmäksi. Joku tarttui hänen kaulaansa ja huusi:\n\n\"Herra Jeesus, ole kiitetty!\"\n\nIisakkikin oli noussut seisaalle, ja kun Hanna katsoi isäänsä silmiin,\nnäki hän, että ryppy silmäin välissä oli yhä syventynyt.\n\n\"Te paatuneet uskottomat\", kuului Kero-Pietin ääni, \"tehkää parannus,\nkoska aika vielä on...\"\n\nNuoria naisia ja miehiä tunkeutui lähelle saarnamiestä. Joku itki\nkatkerasti, pyytäen anteeksi pahoja tekojaan...\n\nHanna näki isänsä kaulassa riippuvan jonkun naisen, ja kun nainen\nkäänsi kasvonsa Hannaan päin, tunsi Hanna, että se oli Paloniemen vanha\nemäntä. Iisakin kasvojen ilmeessä Hanna ei huomannut tapahtuneen\nmuutosta...\n\nÄkkiä, -- Hanna ei ymmärtänyt millä liikkeellä, -- saarnamies sai äänet\nja liikutukset vaikenemaan ja alkoi saarnata vähäuskoisille ja\nuskostaan langenneille. Hänen äänensä kuului porstuaan ja pihalle asti,\nja hänen sanansa tunkeutuivat luihin ja ytimiin.\n\nTotuutta, suoraa totuutta puhui saarnamies, -- sen myönsi Hannakin,\nmutta hän ei jaksanut nousta niin väkevään tunnelmaan kuin muut.\n\nHän kuunteli miettiväisenä saarnamiehen puhetta, joka vähitellen taas\nlakkasi kuulumasta yleisten liikutusten enetessä.\n\nPaloniemen Heikki selitti joillekuille nuorille, vastaheränneille\nautuuden oppia. Hanna tunsi ne samoiksi, jotka joka talvi suurempina\nseurailtoina tekivät parannuksen ja kesän tullen lankesivat entiseen\nuskottomuuteensa. Hänen katseensa haki isää, mutta tätä ei enää\nnäkynyt. Iisakki oli liikutusten aikana poistunut.\n\nHannakin alkoi pyrkiä ovea kohden.\n\nKoko pirtti oli täynnä hikistä ilmaa. Ihmiset olivat liikkeellä. Toiset\nitkivät, toiset rukoilivat syntejään anteeksi.\n\nHanna pääsi vähitellen ovensuuhun, veti huivin päähänsä ja saattoi\nhengittää helpommin. Mutta porstuassakin oli väkeä, ja raskas ilma oli\nsielläkin, ja välikatosta tippui vettä. Hanna riensi ulos.\n\nPilvien takaa valaisi kuu himmeällä valolla pihamaata. Koski kuului\npauhaavan.\n\nHannan sydämessä hytkähti kummasti. Hänen eteensä ilmestyi Paloniemen\nHeikki, joka totisin kasvoin ja merkillisin katsein saarnasi parannusta\nnuorille.\n\nSaattaisiko niin puhua muille, ellei itse uskoisi ja ellei itse olisi\nvalmis kuolemaan? kysyi Hanna itseltään. Puhdas omatunto Heikillä kai\nsittenkin oli. Isä ja hän epäilivät syyttä Heikkiä Niilo Iisakin\nhukkumisesta...\n\nHannan tuli melkein paha olla, ja hänestä tuntui kuin jokin ääni\nsydämessä soimaisi häntä...\n\nOli tullut olluksi niin tyly Juhanillekin, joka saattoi olla totinen\nkristitty! Syyttä hän ja isä paloniemeläisiä epäilivät!\n\nTalvinen ilma raitisti Hannan kuumia ohimoita. Hän alkoi virkistyä, ja\npolttava sydämentuska vaimeni.\n\nKun hän lähti takaisin sisälle, seisoi Paloniemen Juhani melkein hänen\nvieressään.\n\n\"Hanna\", sanoi Juhani omituisen pehmeällä äänellä.\n\nHanna pysähtyi ja vastoin entistä tapaa antoi kätensä olla Juhanin\nkourassa pitkän aikaa.\n\n\"Onko sinulla mitään erityisempää minua vastaan, kun usein olet niin\ntyly ... nyt tänä iltana varsinkin?\" puhui Juhani, ja ihmeellisen\npehmeältä kajahti hänen äänensä. Koko olennossa oli jotakin\nalakuloista, mitä Hanna ei ollut hänessä ennen huomannut.\n\nHanna katseli hänen kasvoihinsa, jotka kuun kalpeassa valossa olivat\nvaljut ja totiset.\n\n\"Isä ei jaksa uskoa sitä Niilo Iisakin hukkumista\", alkoi Hanna puhua.\n\"Se on niin kummallista... Isä epäilee, ettei sinun isäsi tahtonut\nlaskea paremmin sitä lauttaa, jossa velivainaja oli...\"\n\nJuhani ymmärsi, mitä Hanna tarkoitti, ja hänen kasvonsa kävivät yhä\nkalpeammiksi.\n\nPihalle asti kuului pirtistä ruikutusta ja huutoja, ja kuistin ovesta\ntuli höyryä sakeana.\n\nHanna tunsi Juhanin käden omassaan vapisevan ja kuuli hänen sanovan:\n\n\"En minä siitä asiasta mitään tiedä... Hukkuivathan muutkin jälkipään\nmiehet...\"\n\nHanna katsoi Juhanin tummiin silmiin, joihin hänen mielestään ilmestyi\nkummallinen kiilto.\n\n\n\n\n2.\n\n\nNuottaniemen talo oli korkean niemen nenässä, jossa joki teki kaarevan\npolven kuin hevosenkengän. Talon ikkunoista näkyi suoraan pohjoisesta\ntuleva väylä, joka lankasuorana laski jyrkkien rantojensa välissä\nvirtaavaa uomaansa pitkin taloon päin. Se oli kuin läikkyvä tie, joka\nlähti kaukaa ikäänkuin tunturin huipulta ja suuntaansa muuttamatta vei\nNuottanientä kohti. Mutta taloa lähestyessään se näytti remahtavan\nsuureen nauruun, leveten vähävirtaiseksi, korkearantaiseksi suvannoksi.\nSiinä se levähti vauhdistaan ja kokosi uusia voimia.\n\nNuottaniemen suvanto oli mainio lauttasatama.\n\nMutta vähän alempana taloa, toisella puolen niemen nenää, suvanto äkkiä\nkapeni, muuttuen väkeväksi virraksi, joka kiihtyen ja vauhtiaan\nenentäen riensi vaahtoisin harjoin mutkistaan kuuluisaan Korpikoskeen.\n\nPaloniemi oli alempana Nuottanientä joen länsipuolella, missä väkevä\nvirta kulki pitkin jyrkkää ja kivikkoista rantaa. Senvuoksi eivät\nylempää tulevat lautat koskaan uskaltaneet Ruotsin puoliselle rannalle,\nmissä kosken virta jo alkoi niellä, vaan laskivat maihin Nuottaniemen\nsuvannon kohdalla, ja täällä ne varustettiin kosken kuohuja varten.\n\nKylän talot olivat loitompana näistä molemmista Korpikosken taloista,\njotka kumpikin olivat manttaaliltaan pitäjän suurimpia. Nuottaniemen\nmaita oli koko idänpuolinen metsärikas Korpikosken ranta, samoin kuin\nRuotsin puolinen ranta oli Paloniemen aluetta. Mutta Paloniemen maat\nolivat kuitenkin pienemmät ja laadultaan karummat, ja talon metsät\nolivat entiset isännät joko myyneet tai muuten raiskanneet.\n\nNuottaniemi oli metsärikas.\n\nHeti Korpikosken rannalta ja talon vainion takaa alkoivat äärettömät\nmäntymetsät, jotka ulottuivat penikulman leveydeltä synkkiin\nsydänmaihin päin. Maanlaatu oli talon ympäristöllä hyvää, lihavaa\nsavimultaa ja koko niemi seudun parasta peltomaata.\n\nMolempien talojen isännät olivat monta miespolvea olleet\nkoskenlaskijoita, verrattomia perämiehiä. Ne olivat uskaltaneet lähteä\njuonikkaalle Korpikoskelle silloinkin, kun koski oli pahimmillaan. Eikä\nmuistanut tämä polvi, että entisten isäntäin lauttoja ohjatessa olisi\nsattunut onnettomuuksia. Raskaat tukkilautat viilsivät hyrskyissä,\nvilahtivat vaarallisten kallioiden ohi ja notkistivat kankeita kylkiään\nperämiesten tahdon mukaan äkkimutkissakin.\n\nPaloniemen isännät olivat aina olleet rajumpia ja rohkeampia kuin\nNuottaniemen miehet. Ulkomuodoltaankin olivat nämä naapurit kovin\nerinäköisiä. Paloniemen miehet olivat pitkiä ja mustaverisiä, joiden\nkantaisän sanottiin muuttaneen tänne Kolarin kylmistä korvista. He\nolivat olleet rajuja miehiä, sydämettömiä ja raakoja. Tämän nykyisen\nisännän isoisä oli ollut maankuulu juoppo ja tappelija, joka oli\nLapinretkelleen iäksi jäänyt.\n\nNuottaniemeläiset taas olivat hiljaisia, lyhytkasvuisia, vaaleaverisiä\nmiehiä, jotka rakastivat kotiaan ja olivat innokkaita maanviljelijöitä.\nHeidän kantaisänsä kerrottiin olleen kotalappalaisen, jolla oli\nNuottaniemen juurella ollut kota ja joka kalasteli sekä koskessa että\nsuvannolla. Hän oli sitten nainut suomalaisen tytön, ja heistä\npolveutuivat nuottaniemeläiset.\n\nRohkeita perämiehiä olivat nämä nykyisetkin isännät, Heikki ja Iisakki.\n\nMutta Nuottaniemen Iisakkiin luotettiin kuitenkin paremmin, vaikkei\nHeikinkään perämiehenä ollessa ollut sattunut vahingoita.\n\nVaikka naapurit olivatkin niin erilaisia luonteeltaan, oli heidän\nkesken aina vallinnut sovinto ja naapurirakkaus. Ei ollut tullut\ntinkoja kalastuspaikoista, jotka molemmilla olivat yhtä hyvät.\nNuottaniemeläiset olivat ymmärtäneet vaieta silloin, kun\npaloniemeläisten villi veri alkoi kiehua.\n\nSovinnossa olivat nämä nykyisetkin isännät eläneet ja näennäisesti\nvieläkin elivät, vaikka silloin tällöin lauttojen laskuaikana olikin\nsattunut pieniä kinoja.\n\nMutta sen tiesi jo monta kylää, että Paloniemessä kadehdittiin\nNuottaniemen rikkauksia. Satumaisia summia oli Iisakille jo tarjottu\nmetsistä, mutta Iisakki ei ollut myynyt. Mitäpä hänen tarvitsikaan\nmyydä, jolla oli yllin kyllin maallista hyvyyttä muutenkin!\n\nEikä ollut kuin kaksi lasta perimässä!\n\nNäinä parina viime vuonna olivat naapurien suhteet kuitenkin\nkylmenneet.\n\nJa Nuottaniemen Iisakin syyksi se pantiin. Iisakki ei ollut pariin\nvuoteen käynyt Paloniemessä, ei siitä päivästä saakka, jolloin Niilo\nIisakki hukkui.\n\nJa siitä päivästä alkaen oli isäntä alkanut tuntuvasti vanheta.\n\nNiilo Iisakki oli ollut reipas nuorukainen, tarkkasilmäinen ja\nrohkeamielinen. Hänestä toivottiin yhtä taitavaa perämiestä kuin oli\nollut hänen isoisänsä, Nuottaniemen Mooses, joka osasi laskea kaikki\nTornionjoen kosket. Mutta toisin oli kova kohtalo määrännyt. Kesän\nkirkkaimmillaan ollessa oli Niilo Iisakkikin lähtenyt lauttaa soutamaan\nkosken alle. Miehistä oli puute, sillä lauttoja oli paljon odottamassa.\nNiilo Iisakki sattui sille lautalle, jossa Palonimen Heikki oli\nperämiehenä...\n\nHetkeä ennen oli rannasta lähtenyt lautta, jossa Nuottaniemen Iisakki\noli perämiehenä. Koski oli pahalla päällä, ja Varsankalliossa, joka oli\nKorpikosken vaarallisin paikka, hipaisi Iisakinkin ohjaama lautta\nkallion kylkeä...\n\nToiset viilettivät perästä...\n\nOli valoisa juhannusyö. Jälkipään miehet, joihin Niilo Iisakkikin\nkuului, olivat etelänpuolen väkeä, mutta etupäässä siinä oli\npaikkakuntalaisia. Silloin, kun lähestyttiin Varsankalliota, kääntyi\nlautta äkkiä kalliota kohden, ja jälkipää jysähti siihen niin, että\npohja hajosi yksin puin...\n\nKaikki jälkipään miehet joutuivat koskeen, ja raskas lautta painoi\nheidät kuohuihin. Etupään miehet pääsivät onnellisesti kosken alle...\n\nKukaan ei pannut sitä onnettomuutta perämiehen syyksi. Parastansa oli\nPaloniemen Heikki koettanut, mutta raskas lautta ei totellut, sillä\nväkevä virta painoi Varsankalliota kohti. Ja ensi kertaa nyt semmoinen\nonnettomuus Heikillekin sattui.\n\nSen ymmärsi Nuottaniemen Iisakkikin, mutta sittenkin jäi hänen mielensä\npohjalle kummallinen epäluulo, jota hän ei saanut kitketyksi pois,\nmutta joka ajan kuluessa yhä vahvistui. Oliko Heikki tehnyt sillä\nkerralla kaikki, mitä olisi voinut tehdä?\n\nEtupään miehet vakuuttivat, ettei se ollut Heikin syytä. Kaikki miehet\nolivat soutaneet niin, että silmät tulta iskivät. Mutta taitavana\nperämiehenä Iisakki ymmärsi, ettei tarvinnutkaan enempää kuin jonkun\nsekunnin viivytys soutukäskyn antamisessa ... silloin oli varmaa, ettei\nlautta ehtisi ohi Varsankallion.\n\nHän ei ollut koskaan ilmaissut epäluulojaan, mutta siitä asti hän ei\nenää käynyt Paloniemessä, vaikka Heikki puolestaan lauttojen laskun\naikana oleskeli Nuottaniemessä viikonkin päivät yhtä mittaa.\n\nSamana kesänä syyspuolella alkoi Paloniemen Juhani lähennellä Hannaa,\nja siitä saivat Iisakin epäilykset uutta vauhtia.\n\nIlokseen hän kuitenkin huomasi, ettei Hanna näyttänyt paljonkaan\nvälittävän Juhanista.\n\nNyt viime syksynä oli Juhani kosinut, mutta Hanna oli pyytänyt vielä\nmiettimisen aikaa. Hän tahtoi vielä olla nuorena ja huolettomana.\n\nPoikansa kosinnasta ei Paloniemen Heikki ollut tietävinäänkään, mutta\nIisakki arvasi, että Heikki sittenkin ohjaili ja neuvoi poikaansa.\nPaloniemen asioiden tiedettiin olevan huonolla tolalla. Jos saamamiehet\nryhtyisivät omaansa ottamaan, menisi talo ja irtaimisto velkamiehille.\nMutta Paloniemen Heikki oli kristitty mies, joka kulki saarnamatkoilla\nja uhrasi paljon kristittyjen hyväksi. Siksi velkojat, jotka olivat\nkristittyjä, eivät ruvenneet ulosotolla hätyyttelemään.\n\nNuottaniemen Iisakki oli kyllä kristittyjen kirjoissa, ja heränneenä\nmiehenä häntäkin pidettiin, mutta moitittiin liian itaraksi ja\nmaallisen tavaran himoojaksi. Hän ei koskaan riemuinnut silloinkaan,\nkun valitut saarnamiehet pitivät seuroja, ei tunnustanut syntejään eikä\nniitä anteeksi pyytänyt. Senvuoksi häntä pidettiin huonompana\nkristittynä kuin hänen naapuriansa, Paloniemen Heikkiä.\n\nNyt hän oli kuitenkin, kun tiesi Kero-Pietin taloonsa tulevan,\npäättänyt runsain käsin kestitä sekä saarnamiestä että muitakin\nkristityitä. Häntä ei saataisi moittia itaraksi, sillä sitä hän ei\nollut koskaan ollut eikä liioin maallista tavaraa himoinnut. Senkö\nvuoksi häntä itaraksi uskottiin, että hän hoiti taloansa parhaan\nymmärryksen mukaan eikä suostunut puulaakeille metsiään myymään?\n\nIisakki hymähti koko jutulle ja palveli Jumalaansa sydämensä äänen\nmukaan.\n\nSeurat olivat loppuneet. Yö oli puolessa, ja seuramiehet tekivät lähtöä\nkukin kotiinsa. Kaikille oli ilmoitettu, että vielä seuraavanakin\niltana kokoonnuttaisiin Nuottaniemessä.\n\nSaarnamies joukkoineen jäi taloon yöksi.\n\nSuuri ja ihmeellinen oli tämä ilta ollut. Paljon nuoria oli herännyt,\nja vähäuskoiset ja langenneet olivat uudistaneet uskonsa. Kero-Pieti\nsaattoi olla kaikin puolin tyytyväinen. Hänen tulinen, nuhteleva ja\nsydämeenkäypä saarnansa ei ollut sattunut kuuroille korville.\n\nKun muut jo olivat käyneet nukkumaan, juttelivat saarnamies ja Iisakki\nkahden kesken pienessä pihanpuolisessa salinkamarissa.\n\n\"Minun tapani on aina puhua suoraan ja peittelemättä\", jatkoi\nsaarnamies sikaria poltellen. \"Ihmisen viat ja sydämen pahuus eivät\nlähde pois, ellei korva saa kuulla suoraa totuutta, sitä totuutta, joka\non Jumalasta. Sen vuoksi nyt sinultakin kysyn, veljeni Iisakki: Miksi\nkannat kainia veljeäsi Paloniemen Heikkiä kohtaan, jonka uskon\nvilpittömäksi kristityksi?\"\n\nKero-Pieti teki kysymyksensä äkkiä ja esipuheitta, niin että Iisakki\nhätkähti. Hän ei ollut odottanut niin suoraa puhetta. Mitä hän\nvastaisi? Sanoisiko suoraan saarnamiehelle, mitä oli ruvennut ensin\nepäilemään ja sitten uskomaan? Mutta eihän hänellä, kun oikein asiaa\najatteli, ollut minkäänlaista tukea otaksumisilleen!\n\nHän pysyi vaiti ja saarnamies jatkoi:\n\n\"Veljesi Heikki puhui minulle, että olet muuttunut kummallisen kylmäksi\nhäntä kohtaan. Kaiketi luulet itselläsi olevan siihen syytä. Mutta\noletkos tunnustellut oman sydämesi kovuutta? Oletkos antanut anteeksi\nniin monta kertaa kuin taivaallinen isä neuvoo? Katso omaan poveesi ja\ntutkistele! Oletko lähtövalmis, kun arkkienkeli pasuunaansa puhaltaa\nsuurena lähtöpäivänä?\"\n\nIisakki tuijotti lattiaan eikä vastannut mitään.\n\n\"Herra on sinua kovasti koetellut, mutta kaikki me tarvitsemme\ntulivasaraa tässä elämässä... Pian me unhotamme taivaallisen isämme,\njolta kaikki hyvyys vuotaa, ellei Hän pane päällemme väkeviä murheita,\njotka meitä saattavat Häntä rukouksilla lähenemään.\"\n\nMutta Iisakki ei vieläkään virkkanut mitään. Kerran jo nousi sana\nsuuhun, ja hän aikoi kertoa saarnamiehelle kaikki. Jos Heikki voisi\nvanhurskaan Jumalan kasvojen edessä vakuuttaa, ettei hänessä ollut\npienintäkään syytä Niilo Iisakin kuolemaan, anoisi hän anteeksi kaiken,\nepäilyksensä ja sydämensä pahat ajatukset -- ja alkaisi taas\nsydämestään saakka rakastaa naapuriaan. Mutta kun sana oli noussut\nsuuhun, nielaisi Iisakki sen takaisin ja virkkoi melkein kuin pakosta:\n\n\"Enpä minä tällä kertaa haluaisi meidän suhteestamme haastella.\"\n\n\"Tee kuin tahdot\", arveli saarnamies. \"Mutta raskasta on sinunkin\nkantaa pahaa sydäntä veljeäsi vastaan...\"\n\n\"Niin onkin. Enkä mitään niin toivoisi kuin sitä, että naapurisuhteemme\ntulisivat entiselleen\", sanoi Iisakki.\n\n\"No ehkäpä Jumalan avulla tulevat. Katso: Paloniemen Heikillä on nuori\nuljas poika, totinen kristitty ja hiljaluontoinen Juhani, joka\nneitsykäistä, tytärtäsi Hannaa, rakastaa... Ehkä se on viittaus\nHerralta, että sovintoon ja rakkauteen kävisitte!\"\n\n\"Saattaa olla viittaus\", myönsi Iisakki. \"Muuten minä en tiedä siitä.\nSe olkoon heidän oma asiansa.\"\n\nSaarnamies herkesi hetkeksi. Hän oli kyllin tarkka ihmistuntija\nhuomatakseen, ettei Iisakki pitänyt siitä puheesta.\n\n\"Juhani on nuhteeton nuorimies\", sanoi Kero-Pieti. \"Ja työtätekevä ja\ntyötärakastava.\"\n\n\"Mitä varten häntä minulle kehut?\" kysyi nyt Iisakkikin vuorostaan\näkkiä. \"Paloniemeläisetkö ovat käskeneet häntä täällä kehumaan?\"\n\nNyt oli Kero-Pietin vuoro hämmästyä. Eikä hän heti pystynytkään\nIisakille vastaamaan.\n\n\"Paha on sydämesi\", sanoi hän vain ja arveli sitten haukotellen:\n\"Taitaa olla jo aamuyö.\"\n\n\"Aamupuoli jo on\", vastasi Iisakki, nousi, toivotti Herran rauhaa ja\npoistui pirttiin omaan vuoteeseensa.\n\nHanna makasi valveilla ja tiesi isän olevan kahdenkesken saarnamiehen\nkanssa. Mitä he siellä puhuivat? Puhuivatko taivaallisia vai\nvelivainajan hukkumisesta?\n\nMitähän jos isä selitti koko asian Kero-Pietille! Ja Kero-Pieti todisti\nkaikki isän ja hänen epäilyksensä turhiksi, vakuutti, että Paloniemen\nHeikki oli viaton, ja olivat pahaa sydäntä kantaneet syyttömästi\npaloniemeläisiä vastaan!\n\nJa huomenna isä menisi Paloniemeen, ja sitten tulisi suuri sovinnon\npäivä...! Juhani ehkä tulisi tänne... Hanna muisti Juhanin kalpeat\nkasvot ja tummat silmät, jotka kiilsivät niin kummasti tuon pitkän\nmiehen päästä...\n\nHän tunsi kuin sääliä Juhania kohtaan. Mutta rakkautta hän ei jaksanut\nkuvitellakaan. Sillä sydämen pohjalla pyrkivät esille nuoren, reippaan\nja vaaleaverisen miehen lempeät silmät ja naurava suu ... leveät\nhartiat ja tanakat kädet... Se kuva oli siellä ollut jo kauan, ja hyvin\nusein se sieltä tuli näkyviin ... silloin varsinkin, kun tuntui jotakin\nolevan ikävä...\n\nNyt hän ilmestyi ilmielävänä, niinkuin syyskierän aikana oli, kun ylös\nLappiin, tukkimetsään, lähti. Tästä kodin kautta he menivät, monta\nnuorta miestä yhdessä roikassa, hiihtäen, laukut selässä. Kuistissa hän\nsai kahden kesken puhutella.\n\n\"No muista sitten minua!\" sanoi hän ja puristi sormia.\n\n\"Muistan minä ... aina muistan.\"\n\n\"Ensi lauttojen matkassa palaan ... silloin on kevät.\"\n\n\"Varron ensimmäisiä lauttoja...\"\n\nPuristi kättä lämpimästi... Tuntui siltä kuin riemu halkaisisi\nsydämen...\n\nSitten he lähtivät. Hän ja isä katselivat pirtin ikkunasta, kuinka he\nlaskivat korkeaa törmää alas jäälle ja lähtivät taivaltamaan pitkin\nvähälumista joenuomaa ylöspäin. Reippaasti he hiihtivät, vaikka vinkeä\npohjoinen puski vastaan.\n\n\"On se hiihtomies, tuo Koskenalustan Antti\", sanoi isä.\n\nHänelle teki hyvää isän sana. Edelle muista oli Antti lykännyt. Hän\nnäki pitkän hiihtäjärivin yhä pienenevän, kunnes ei enää näkynyt muuta\nkuin musta viiru halkaisemassa ylöspäin kapenevaa joen uomaa. Lopulta\nkatosi viirukin, nousi kuin tuntureille siellä, missä joenuomakin\nkatosi näköpiiristä...\n\nHanna makasi valveilla ja mietti. Kuinka kauan isä viipyisi\nsaarnamiehen luona?\n\nSinne oli Antti mennyt tukkimetsään, eikä Hanna ollut hänestä mitään\nkuullut. Ja kevääseen ja jäänlähtöön oli vielä pitkän pitkiä talven\nkuukausia...\n\nSilloin kuuli Hannan odottava korva, että porstuassa kulki joku, ja hän\narvasi, että isä palasi saarnamiehen luota. Hänen teki mieli mennä\nisältä kysymään, mutta kun hän kuuli isän rykäisevän samaan tapaan kuin\niltaisin levolle mennessä, otaksui hän, ettei isälle ollut mitään\noudompaa tapahtunut. Ja Hannakin vaipui levottomaan uneen. Aamulla,\nennenkuin puolipimeä talvinen päivä alkoi tuntua, rupesi väkeä jo\nkarttumaan taloon.\n\nKaikki tahtoivat puhutella kauan kaivattua ja odotettua saarnamiestä ja\nsaada häneltä lohdun sanoja. Ja kaikille oli hänellä ystävällinen sana\nvarastossa, suurimmallekin syntiselle hän neuvoi tien armoon ja\nKristuksen luo.\n\nHän ei pitänyt aamupäivällä mitään erityistä saarnaa, vaan puheli vähän\nkunkin kanssa, todistaen vähäuskoisuutta ja syntejä anteeksi.\n\nIsännällä ja Hannalla oli paljon hommaa, sillä talon piha oli kuin\nmarkkinapaikka ja joka huone täynnä väkeä.\n\nHanna päätti isänsä kasvojen ilmeestä, ettei saarnamiehen ja isän\nkesken ollut sattunut mitään erinomaista. Isän otsaryppy oli hyvin\nsyvä, ja siitä Hanna tiesi, että isää vaivasi väen paljous ja kuhina.\nVäsyneeltäkin hän näytti. Tuskin oli nukkunut koko yönä.\n\nAamiaista syödessä saarnamies puhui siitä, kuinka vaikea on maallista\ntavaraa rakastavan ihmisen tulla Jumalan valtakuntaan. Ja kuitenkin\nneuvoo Jeesus jättämään kaikki ja seuraamaan häntä. Hän kertoi monta\nesimerkkiä. Puhuessaan hän silmäili Iisakkiin, ja Iisakki ymmärsi, että\nsaarnamies rikkaalla miehellä tarkoitti häntä. \"Jättää kaikki ja\nseurata Jeesusta\", jatkoi saarnamies. \"Se on raskasta syntiselle\nihmiselle, ja kuitenkin se on tehtävä, jos Jeesusta seurata tahtoo.\nHyvä on maallinenkin tavara, mutta siihen ei saa sydäntään\nkiinnittää...\" Ja kääntyen Iisakin puoleen hän jatkoi: \"Kuinka on sinun\nsydämesi irti maallisesta tavarasta, jota Jumala on sinulle yllin\nkyllin suonut?\"\n\n\"En ole sitä vääryydellä enkä minkään varjon alla kerännyt\", vastasi\nIisakki vakavin kasvoin. \"Mutta en ole tahtonut myöskään sitä tuhlata\nenkä joutavaan kuluttaa, kun elämässäni olen vähemmälläkin toimeen\ntullut. Olen koettanut hoitaa maatani ja metsiäni ja uskon varmaan,\nettä taivaallinen isä on töitäni siunannut...\"\n\nSaarnamies ei ehtinyt vastata, sillä samassa ajoi pihaan niitä\nkristityitä, jotka olivat olleet Paloniemessä yötä.\n\nSiinä roikassa oli Paloniemen Heikki emäntineen ja myös hänen poikansa\nJuhani.\n\nHanna näki Paloniemen Heikin katseesta, että se tähysteli kuin olisi\njotakin erinomaisempaa odottanut.\n\nIisakki näytti tervehtivän Heikkiä melkein kylmästi, ja Hanna huomasi,\netteivät he katsoneet toisiaan silmiin.\n\nJuhani tervehti Hannaa lämpimämmin kuin ennen, mutta Hanna tunsi, että\njotakin kylmää liikkui hänen sydämessään.\n\nAamiainen oli syöty, ja saarnamies istui keinutuoliin ja alkoi puhua\nJumalan sanaa.\n\nIisakki ja Hanna poistuivat taloustoimiinsa.\n\nPäivä kului, ja väkeä karttui yhä lisää, niin että ennenkuin\nvarsinainen selitys alkoi, oli Nuottaniemen kookas pirtti kuin sullottu\nväkeä täyteen.\n\nToista viikkoa viipyi Kero-Pieti Nuottaniemen ja Paloniemen taloissa,\nvuoro-illoin kummassakin seuroja pitäen.\n\nIhmeitä oli tapahtunut. Lukuunottamatta monia nuoria, jotka tulivat\nherätykseen, oli monta vanhaa paatunutta, uppo uskotonta pehminnyt ja\ntehnyt totisen parannuksen. Kero-Pieti oli parhaansa koettanut\nsaadakseen Nuottaniemen Iisakin ja Paloniemen Heikin suhteet\nentiselleen. Alussa hän uskoi kaiken syyn olevan Iisakissa, mutta kuta\nuseammin hän kumpaakin naapuria puhutteli, sitä enemmän hän alkoi\nepäillä, ettei Heikkikään voinut olla aivan viaton. Mutta Iisakki\nvaikeni siitä, mistä oli pahan sydämen Heikkiä kohtaan ottanut, ja\nHeikki puolestaan vakuutti, ettei hän tiennyt tehneensä mitään pahaa\nnaapurilleen. Niin jäi saarnamiehelle epäselväksi, kummassako miehessä\nvika oli. Mutta syvällä omassa sydämessään hän tunsi, ettei kumpikaan\nollut vielä kylliksi nöyrtynyt. Hyvästellessään hän sanoi Paloniemen\nHeikille:\n\n\"Jos tunnet loukanneesi naapuriasi ja veljeäsi Iisakkia ... käy kohti,\npuhu puhtaaksi tuntosi, tunnusta vikasi ja rukoile anteeksi!\"\n\nJa Iisakkia hyvästellessään hän puhui:\n\n\"Minä kiittäisin Jumalaani vielä enemmän tästäkin armon ajasta, jonka\nolen viettänyt näiden naapurusten vieraanvaraisissa kodeissa, jos\nsaisin viedä tiedon kanssani, että olisin rakkauden siteet lujittanut\nheidän kesken. Mutta nyt lähden luotanne mustin mielin. Rukoilen armon\nja valkeuden Herraa, että hän avaisi teidän sydämenne näkemään ja\ntuntemaan, että ainoastaan rakastaen toisiamme me toinen toistamme\nturvaamme matkatessamme täältä murheen laaksosta ijankaikkisuuden\nihanalle rannalle.\"\n\n\"Niin on tosi\", sanoi Iisakki liikutettuna.\n\n\"Puhu tuntosi puhtaaksi!\" kehoitti Kero-Pieti ja laski kätensä Iisakin\nolkapäälle.\n\nIisakille nousi sana suuhun, mutta hän nielaisi sen takaisin.\n\n\"Ellei Heikki ensin puhu, on minun mahdotonta mitään sanoa\", virkkoi\nhän.\n\nKero-Pieti katsoi Iisakkiin pitkään, ja nyt hän oli ymmärtävinään, että\nIisakki oli syvällä sydämessään loukkaantunut naapuriinsa.\n\nJa niin hän lähti Nuottaniemestä, eikä hänelle ollut valjennut se asia,\njosta Iisakki piti Heikkiä kohtaan pahaa sydäntä.\n\nPeninkulmien päähän toiseen pitäjään hän matkusti valiojoukkoineen.\nSinne oli häntä jo viikkomääriä varrottu.\n\nNuottaniemessä alkoi arkielämä kulua entistä latuaan, kun kaikki paikat\nja kompeet oli saatu kuntoon seurojen loputtua.\n\nIisakki-isäntä pysyi yhtä totisena, niinkuin oli näinä vuosina ollut.\nHanna huomasi, ettei saarnamiehen käynti ollut isässä mitään muutosta\nvaikuttanut. Hän ei enää koskaan ollut niin iloinen kuin silloin, kun\nNiilo Iisakki eli. Silloin hän laski leikkiä, ja joskus iltaisin he\nkoettelivat voimiaan.\n\nMutta erinomaisen hellä hän oli Hannalle ja puhui lempeällä äänellä.\nHanna arvasi isän murehtivan Niilo Iisakkia, mutta hän ei koskaan\npuhunut siitä Hannalle.\n\nSydäntalvella sattui sentään päiviä, että hän innostui työhön ja läksi\naamuvarhaisella metsään. Mutta sieltä palatessaan hän valitti väsymystä\nja päänkipua.\n\nHanna hoiti taloutta jäntevästi, huolehti isännänkin asioista, ja\ntalossa kävi työ ja toimi mainiosti.\n\nNuottaniemen palvelusväki oli myös tullut herätykseen. Nuoret piiat\nheittivät joutavat koristukset puvuistaan pois, eikä renkipoikia enää\ntavattu iltaisin korttia lyömässä. Hanna kertoi muutoksesta isälleen.\nIisakki hymähti: \"Semmoistahan se on aina ennenkin ollut\", sanoi hän.\n\"Jonkun viikon ne ovat totisia, mutta ennenkuin käki kukkuu, ovat he\nentisenlaisia. Ne parannuksen teot eivät ole sydämestä lähteneitä.\nJospa heidän mielensä muuttuisikin!\"\n\nJa totta olikin Iisakki puhunut. Jo parin viikon päästä juoksivat piiat\nkylälle, ja renkipojat laulelivat rivoja rekilauluja metsään\nmennessään.\n\nNiin kuluivat viikot, ja talven pitkät pimeät alkoivat lyhetä.\n\nIisakki istui etelänpuolisen ikkunan luona, kun päivä oli\nkirkkaimmillaan, ja lueskeli raamattua. Hän syventyi lukemiseensa niin,\nettei kuullut, mitä hänen ympärillään tapahtui.\n\nMutta luettuaan hän nousi ja meni peräikkunan luo, josta näkyi\nkorkearantainen Ruotsin puoli ja Paloniemen punainen talo kivisine\nnavettoineen.\n\nHanna pani merkille, ettei hänen katseensa kauan viipynyt Paloniemessä,\nvaan siirtyi pian Korpikoskelle päin, josta nousi vaaleaa usvaa\ntaivasta kohti, metsän yli näkyen.\n\nSaarnamiehen lähdettyä oli Paloniemen Juhani joka sunnuntai hiihtäen\nkäynyt Nuottaniemessä. Silloin hän puheli pirtissä renkien ja Iisakin\nkanssa kaikenlaisista asioista, viipyi pari kolme tuntia ja hiihteli\nsitten takaisin kotiansa. Hyvin monena sunnuntaina sattui, ettei Juhani\ntavannut Hannaa ollenkaan. Näytti ikäänkuin Hanna olisi vasiten\nvälttänyt tulemasta Juhanin puheille.\n\nVähäpuheinen oli Iisakkikin. Ja sattui niinkin, että kun Juhani tuli\ntaloon ja Iisakki istui yksin pirtissä raamattua lukien, hän ei ollut\nnäkevinäänkään Juhanin tuloa. Ja kun Juhani jostakin aloitti puheen, ei\nIisakki arvellut siihen mitään, joten Juhanin oli lopetettava.\n\nNiin oli eletty helmikuuhun, jolloin päivät jo Perä-Pohjolassakin\nalkavat pidetä.\n\nOli kirkas päivä, ja etelänpuolisista ikkunoista paistoi aurinko kuin\nriemuiten suuren pirtin lattialle. Iisakki istui tavallisella\npaikallaan raamattua lukien, Hanna hommaili jotakin karsinan puolella,\nja talossa oli muuten talvisen pakkassunnuntain jäykkä jykevä rauha.\nPalvelusväki oli mennyt kylälle, niin ettei ollut muita kotona kuin\nisäntä ja Hanna.\n\nIsän lukiessa Hanna unohtui katselemaan pohjoisenpuolisesta ikkunasta\npitkin valkoista joen uomaa, jolle päivä paistoi, niin että hanki\nkimmelsi. Kapenevana nauhana se painui suoraan pohjoiseen ja katosi\nnäköpiirin rajassa kaukaiseen, lumivalkoiseen kiveliöön.\n\nHiljaisena, kylmän jään peitossa oli nyt välkkyvä, virtaisa joki, joka\nkesäisin juoksi uljaana ja voimakkaana, raskaita tukkilauttoja\nkuljetellen kuin kuivia lastuja selässään... Siellä oli joen latvoilla,\ntuonnimmaisten tunturien takana Anttikin...\n\nHanna nojasi ikkunaa vasten, ja hänen ilmeikkäissä silmissään kuvastui\nikävä. Liikahtamatta hän katseli pohjoista taivaanrantaa, ja ajatukset\nliitelivät kauas tunturien taakse... Oli vielä pitkiä kuukausia\nkevääseen, siihenkin, kunnes ensimmäiset poreet nousisivat\nkotirantaan... Mutta pian sitten sulaisi, rutosti nousisi tulva,\npauhinalla ja ryskien väylä loisi jäänsä, ja Korpikoski murentaisi ne\npieniksi hilseiksi...\n\nSilloin saisi jo lauttoja odottaa!\n\nKoko pitkänä sydäntalvena hän ei ollut mitään kuullut Antista. Ei ollut\nsattunut sieltäpäin yhtään tulevaa eikä kauttakulkijaa! Eläneekö?\nTerveiset lupasi laittaa ... ei mitään ole kuulunut. Mutta varmaankaan\nei ole unhottanut, jos on elävien joukossa...!\n\nKun Iisakki nosti katseensa kirjasta, näki hän tyttärensä seisovan otsa\nkiinni ikkunassa ja katselevan pohjoiseen päin. Hän arvasi Hannan\najatukset, oli nähnyt, että tytön silmät loistivat kirkkaammin aina\nsilloin, kun Koskenalustan Antti tuli saapuville. Nyt viimeksi, kun\nAntti syyskierällä miesjoukossa meni Lappiin, hän oli huomannut\ntyttärensä ilmeistä, että Antti oli hänelle mieluinen.\n\nIsä ja tytär eivät olleet keskenään tunnonasioistansa puhuneet; tuntui\nsiltä kuin kumpaakin olisi ujous estänyt, vaikka kumpikin kyllä tiesi,\nmitä toinen ajatteli. Äidin kuoleman ja veljen hukkumisen jälkeen isä\nja tytär olivat tulleet lähemmäksi toisiaan, mutta heille molemmille\noli luonteenomaista, etteivät he saattaneet ilmaista sitä, mikä oli\nsydäntä lähinnä. Mutta nyt tuntui isästä, että Hannan varmaankin oli\nhyvin ikävä, muistellessaan Anttia, reipasta miestä. Iisakki ajatteli\nomaa nuoruutensa aikaa...\n\nHän rykäisi ja nousi ottamaan piippuaan pöydältä.\n\nIsän äänen kuultuaan Hanna säpsähti ikäänkuin olisi ollut pahanteossa.\nHän katsahti isää silmiin ja näki tämän hymyävistä kasvoista, että isä\naavisti jotakin. Hanna punastui ja alkoi jotakin puuhata.\n\nOnneksi ei isä virkkanut mitään, mutta hänen otsaryppynsä oli sileä, ja\nhän sytytti piippunsa kuin hyvillään.\n\n\"Pian tässä alkaa kevättalvi\", puheli hän. \"Mattiin ei enää ole kuin\nviikko.\"\n\n\"Ja siitä neljä Maarianpäivään\", lisäsi Hanna. \"Ja sitten se jo\nalkaakin olla kevät!\"\n\nKeskustelu jäi siihen, sillä Hanna sattui katsomaan joelle, jonka\npoikki viitoitettu tie vei Nuottaniemestä Paloniemeen päin.\n\n\"Tuleeko sieltä ketään?\" kysäisi Iisakki, kun näki tyttärensä\nkatselevan joelle.\n\n\"Ellen väärin tunne, on tuo hiihtäjä Paloniemen Juhani.\"\n\nIisakki ei siihen puhunut mitään, rykäisi kerran, kaksi ja meni maata\nomaan sänkyynsä, jossa hänen oli päivälläkin tapana levähtää.\n\nPois siirtyi Hannakin ikkunasta ja painui keittiöön. Tuntui kuin jokin\nkylmä viima olisi puhaltanut sydämeen ja hän joutui siinä huokaamaan:\njospa joella hiihtävä mies olisi Antti eikä Juhani!\n\nMutta kun hän juuri sitä parhaillaan oli miettimässä, kuuli hän Juhanin\nkolistelevan kuistissa ja tulevan pirttiin rohkeammin askelin kuin\ntavallisesti.\n\nUteliaana hän aukaisi pirttiin vievän oven ja tervehdittyään Juhania\nhuomasi tämän hiihtäneen kiivaasti.\n\n\"Läksin tuomaan uutisia\", alkoi Juhani puhua. \"Ja terveisiä\nKero-Pietiltä... Hän makaa kovin sairaana Torniossa... Lähetti sanan,\nettä isän pitäisi tulla sinne aivan heti, ja tähän taloon oli pyytänyt\nterveisensä viemään...\"\n\nJuhani kertoi uutista hätäilevällä äänellä ja ikäänkuin pakosta niin\nnopeasti kuin ehti.\n\nIisakki nousi sängystään.\n\n\"Vai makaa Kero-Pieti sairaana!\" sanoi hän hyvin vakavana. \"Lieneekö\nkovakin taudintapaus?\"\n\n\"Sitä en tiedä\", selitti Juhani. \"Mutta terveisiä lähettäessään hän oli\nmaininnut, että ne voivat olla hänen viimeisensä. Isälle oli lisäksi\npyyntö tulla heti hänen luokseen. Hänellä olisi paljon puhumista.\"\n\n\"No mitä isäsi?\" kysyi Iisakki vilkkaammin.\n\n\"Viime yönä isä läksi ja käski tänne viemään Kero-Pietin terveiset.\"\n\nJuhani oli istunut penkille ja pyyhki hikeä otsaltaan. Iisakki seisoi\nkeskellä lattiaa miettiväisenä, ja Hanna nojasi keittiön ovea vasten\nentistään vähän kalpeampana.\n\n\"Johan se alkaakin Kero-Pieti olla ikämies ja on kai talvisilla\nmatkoilla rasittunut ja vilustunut\", alkoi Iisakki puhua. \"Ja ehkäpä\nHerra jo tahtoo pois omansa, joka on Hänen pyhää sanaansa suruttomille\nesittänyt ja loppuun asti kilvoitellut... Pieti on totinen kristitty,\nja hänen poismenonsa on valon sammuminen pohjan perältä. Herra, ole\nmeille kaikille armollinen!\"\n\nIisakki oli nähtävästi liikutettu, enemmän kuin pitkiin aikoihin.\nHannallekin tulivat kyyneleet silmiin.\n\nMutta hetken päästä Iisakki vaipui omiin mietteisiinsä. Juhani poistui\npirtistä keittiöön, ja talon muu väki alkoi palata kylältä.\n\nVasta iltamyöhällä Juhani läksi kotiinsa. Hannan kanssa hän oli\npuhellut useita tunteja. Iisakki oli koko illan istunut omissa\nmietteissään eikä ollut näyttänyt välittävän Juhanin läsnäolosta.\n\nMutta Juhanin mentyä Hanna alkoi muistella, mitä he olivat puhelleet.\nJuhani oli ensiksi kääntänyt puheen siihen. Ei ollut isän syytä, että\nNiilo Iisakki hukkui, niin oli Juhani vakuuttanut. Hän oli isänsä\nkanssa puhunut asiasta, ja isä oli vakuuttanut, ettei hän itsekään\nymmärtänyt, kuinka onnettomuus niin sattui, sillä kaiken taitonsa ja\nkokemuksensa hän oli silläkin kerralla käyttänyt...\n\nJuhani itse oli varma isänsä viattomuudesta ja koetti saada Hannankin\nuskomaan.\n\nMutta vuoteessaan Hanna mietiskeli vielä, ja silloin hänelle äkkiä\nmuistui mieleen eräs tapaus, joka oli aivan unohtunut, mutta nyt\nsukelsi esiin selvänä kuin eilinen päivä. Saman päivän iltapäivänä,\njona Niilo Iisakki hukkui, he olivat kosken alla ruumiita naaraamassa.\nKaikki ruumiit oli jo löydetty ja viety rannalle...\n\nHanna muisti nyt selvästi, että kun hän istui veneessä, jossa oli\njälkipään miehiä, niiden joukossa Koskenalustan Anttikin, tämä oli\nsanonut, veneen töksähtäessä rantaan:\n\n\"Jos soutumääräys olisi annettu ennemmin, ei lautta olisi\nVarsankallioon ehtinyt.\"\n\nSitä eivät kai toiset miehet ottaneet huomioon, sillä Hanna ei\nmuistanut, että Antin puheeseen olisi kukaan mitään virkkanut. Mutta\ntörmällä, jolle hukkuneet oli kannettu, hän kyllä kuuli monen\nvakuuttavan, ettei siinä olisi auttanut mikään, sillä koski oli\nvaarallisella vedellä ja virta hirvittävän voimakas... Mutta Antti?\n\nHanna tiesi, että Antti oli taitava koskimies ja tunsi Korpikosken\nmutkat ja väkevät korvat yhtä hyvin kuin vanhemmatkin miehet. Mistä\nAntti olisi muuten huomannut, että soutumääräys annettiin liian\nmyöhään!\n\nHannalta oli siinä surun ja murheen keskellä unohtunut koko asia. Ei\ntullut Antinkaan kanssa jälestäpäin siitä puhutuksi. Nyt vasta se taas\nmuistui.\n\nHannan tuli paha olla, ja kun hän muisti, että vielä oli pitkä aika\nkevääseen, jolloin hän saisi Anttia puhutella ja tarkoin tiedustella,\nkuinka Antti oli tuon tapauksen ymmärtänyt, tuntui hänestä, ettei hän\njaksaisi siihen asti elää. Isä ei tiennyt mitään siitä, mitä Antti oli\narvellut.\n\nMutta nyt hänen sopisi kertoa isälle! Tahi jos sentään jättäisi\nkertomatta siihen asti, kunnes Antti saapuisi!\n\nHanna oli jo sammuttanut tulen. Mutta kun hän ei saanut unta, sytytti\nhän lampun ja mietti.\n\nHänen mieleensä muistui Niilo Iisakki, ainoa rakas veli, josta isä piti\nniin paljon. Hyvä poika hän oli ollutkin, vankka ja rohkea. Hän oli\näiti-vainajan näköinen ja lempeäluonteinen, ystävällinen kaikille...\nEipä ollut kumma, että isä murehti Niilo Iisakista, josta piti tulla\ntämän talon isäntä...\n\nMutta sitten Hannan ajatukset siirtyivät seura-iltoihin ja Juhanin\npuheisiin. Hän muisti, mitä saarnamies oli puhunut keskinäisestä\nrakkaudesta, ja taas alkoi tunto soimata siitä, että kenties he\nsittenkin syyttömästi pitivät paloniemeläisiä vastaan pahaa sydäntä...\n\nIsästä se oli häneenkin tarttunut, tuo kylmyys paloniemeläisiä kohtaan.\nVaikkei isä itse tapauksesta ollut monta sanaa sanonut, ymmärsi Hanna\nvallan hyvin isän ajatukset. Kun se Juhanin kosintakin tapahtui vasta\nsen jälkeen!\n\nHän käänteli vuoteessaan, ja hänen oli paha olla. Kunpa joutuisi kevät!\nLähtisivät jäät ja saapuisivat ensimmäiset lautat! Silloin hän saisi\ntietää, mitä Antti asiasta arveli!\n\nSamassa hän kuuli, että ovi kävi, ja Iisakki astui Hannan huoneeseen.\n\n\"Näin, että sinulla vielä oli tulta, ja tulin puheillesi\", sanoi\nIisakki ja istuutui lampun ääreen. \"Tuli tässä yhtä ja toista mieleen,\nkun tuo Juhani kulkee täällä ... ja muutenkin...\"\n\nIisakin näytti olevan paha sanoa, mitä oikein ajatteli. Mutta nyt\ntuntui sekä isästä että tyttärestä, että kummankin täytyi toisilleen\nkertoa sydämensä mietteet.\n\nIisakki ryki vähän ja sanoi:\n\n\"Kaiketi hän sinun vuoksesi käy. Olemme ehkä turhaan epäilleet\npaloniemeläisiä... Tulin äsken ajatelleeksi, kun kuulin, että\nPaloniemen Heikki oli matkustanut sairaan Kero-Pietin luo...\"\n\n\"Niinkö, ettei olisi hänen syytään Niilo Iisakin hukkumiseen?\"\nkeskeytti Hanna. \"Kuinka siihen uskoon tulitte?\"\n\n\"En tiedä. Joskus se tuntuu mahdottomalta, ja taas toisin vuoroin on\nasia mielestäni aivan selvä\", sanoi Iisakki huoaten.\n\n\"Semmoista on minunkin mielessäni\", tunnusti Hanna. \"Joskus uskon,\njoskus en.\"\n\n\"Yhtä minä ajattelen\", jatkoi isä. \"Miksi ei Heikki koskaan ota sitä\nasiaa puheeksi, ja miksi hän ei uskalla oikein katsoa silmiin?\"\n\n\"Mitä te muuten Heikki-isännästä arvelette?\" kysyi Hanna.\n\nIisakki huokasi.\n\n\"Jos hänellä ei olisi jumalanpelkoa, uskoisin hänestä hyvin pahaa...\nOnhan heidän suvussaan ollut niin monenlaisia rikoksentekijöitä. Mutta\nkuinka lieneekään! Ehkä olen ihan erehtynyt. Mitä hyötyä Heikillä olisi\nollut Niilo Iisakin kuolemasta? Ja niin olen arvellut, että kun Heikki\ntulee kotiin, kysyn suoraan ja sanon epäilykseni...\"\n\nHanna näki, että isän mieli oli muuttunut.\n\n\"Sittenhän saisi varmuuden, ettei syyttömästi heitä vihaisi\", sanoi\nHanna, mutta hänen äänensä oli epävarma, ja hän oli juuri\nsanomaisillaan, mitä muisti Koskenalustan Antin kertoneen, mutta\nIisakki sanoi samassa itseään nuhdellen:\n\n\"On tullut olluksi niin tyly sille Juhanillekin... Siivohan se on mies,\neikä hänestä ole kenelläkään pahaa puhumista...\"\n\n\"Siivohan se on mies, Juhani\", myönsi Hanna, mutta näytti miettivän\nkokonaan muuta.\n\nIisakki oli sytyttänyt piippunsa ja istui pitkissä mietteissä.\n\n\"Kerran olin ymmärtävinäni Kero-Pietin puheista, että hän oli\nHeikiltäkin vaatimassa puhtaampaa sydäntä, mutta aina sattui niin,\nettei tullut Niilo Iisakin hukkumisesta puhetta\", jatkoi Iisakki hetken\npäästä. \"Niinpä luulen, ettei Kero-Pieti aavistanut, kuinka minä\nHeikkiä epäilin...\"\n\n\"Jos ei tahtonut sanoa?\" tuumi Hanna.\n\n\"Sitä en usko. Siksi suora kristitty on Kero-Pieti, että olisi sanonut,\njos olisi tiennyt. Mutta rauhaan pitää minun siitä asiasta päästä, ei\nole muuten minun elämäni semmoista kuin omatuntoni vaatii. Suoraan nyt\ntunnustan epäilykseni Heikille ja rukoilen anteeksi pahaa sydäntäni...\nRauhaan tarvitsee minun päästä! Ties koska Jumala elämänlankani\nkatkaisee...\"\n\nHanna ei muistanut koskaan ennen nähneensä isää niin liikutettuna ja\navomielisenä.\n\n\"Sillä syntiä minä olen tehnyt Heikkiä vihatessani, ja synnilliset ovat\najatukseni olleet. Kiitetty olkoon Herra, joka nyt vihdoin on silmäni\navannut\", puhui hän semmoisella äänellä kuin tahtoisi itkuun laueta.\n\nHanna katsoi häneen pitkään, ja Iisakki jatkoi:\n\n\"Kuinka kummasti se paha osaa ihmisen silmät sokaista ja kuvailla hänen\neteensä asiat. Kun Niilo Iisakki hukkui, ajattelin minä: Tahallaan se\nkettu laski lautan Varsankallioon, kun Niilo Iisakki oli jälkipään\nmiehenä, tahallaan teki ja uskoi siten valmistavansa isännän paikkaa\nomalle pojalleen. Sillä tavalla hänkin pääsisi veloistaan, kun hänen\nJuhaninsa saisi Nuottaniemen metsiä myydä! Edeltäpäin oli kaikki\nmietittyä! Mutta Niilo Iisakki oli ensin tuhottava!\"\n\n\"Semmoisia ajatuksia ja uskoja minulle piru mieleen toi, ja vielä\nseura-iltoina ajattelin: Se kettu on olevinaan kristitty ja pettää\nKero-Pietinkin. Kummako se olisi häneltä! Neljännessä polvessa on hänen\nesi-isänsä, Aaro-niminen, Lapin matkalla tappanut oman veljensä ja\nryöstänyt rahat...\"\n\n\"Sillä tavalla piru on minua riivannut ja kiusannut yötä päivää siitä\nsaakka, kun Niilo hukkui... Mutta nyt tahdon päästä rauhaan!\"\n\nIisakki hengitti kuin helpommin. Hän laski kätensä Hannan olkapäälle ja\nkysyi:\n\n\"Eikö niin, lapseni ... tahdothan sinäkin, että isäsi pääsee rauhaan?\"\n\n\"Tahdon... Rauhaan tahtoisin itsekin\", vastasi Hanna, tullen hänkin\nliikutetuksi isänsä mielenmuutoksesta.\n\n\"Niin lapseni... Ainoastaan silloin, kun meillä on hyvä omatunto, on\nmeillä rauha Jumalassa.\"\n\nJa hetken päästä, kun Iisakki jo alkoi poistua, hän lisäsi:\n\n\"Ja ole Juhania kohtaan minun puolestani niinkuin itse tahdot!\"\n\nHän läksi, vetäen oven hiljaa kiinni, ja Hanna kuuli hänen tasaisten\naskeliensa äänen, kun hän verkkaan käveli salin ja keittiön läpi\npirttiin.\n\nMutta Hannalta katosi uni kerrassaan.\n\nHän mietti isän äkillistä mielenmuutosta ja avomielisyyttä ja ymmärsi,\nettä isä oli näinä vuosina hirveästi kärsinyt. Ja ehkä olivatkin isän\nolettamukset ja uskot olleet aivan vääriä! Ehkä paloniemeläiset olivat\nyhtä hyviä kristityitä kuin he itse, parempiakin!\n\nMutta kun hän muisteli sekä isän että pojan pitkää vartta, kulmikkaita\nkasvoja ja mustien silmien kiiltoa, joka varsinkin muutamina hetkinä\ntuntui niin viistolta ja ilkeältä, ei hän omasta puolestaan vieläkään\ntäydellisesti jaksanut uskoa isä-Heikin viattomuutta.\n\nEikä hän siihen uskoon päässyt vielä aamulla eikä seuraavinakaan\npäivinä. Mutta hän ei isälleen kuitenkaan mitään puhunut\nepäilyksistään.\n\n\n\n\n3.\n\n\nParin viikon päästä saapui Nuottaniemeen tieto, että Kero-Pieti, joka\nyhä makasi huonona sairaana, oli toivonut Iisakkia puheilleen.\n\nSe oli Iisakille mieluinen uutinen, sillä hän tiesi Paloniemen\nHeikinkin vielä viipyvän saarnamiehen vuoteen ääressä.\n\n\"Jumala auttaa minua tuskassani\", sanoi hän tyttärelleen. \"Herra\nkaikkitietävä tuntee ja näkee, että sydämestäni tippuu katumuksen\npisaroita ja että tuntoni on sairas.\"\n\nJa iloisin mielin Iisakki läksi sairaan saarnamiehen luokse, tunnolleen\nrauhaa etsimään.\n\nHanna jäi yksin talonhoitajaksi.\n\nHän oli näinä päivinä miettinyt isänsä mielenmuutoksen syytä ja\nymmärsi, että isällä oli totinen, katuvainen mieli. Mutta itse hän ei\njaksanut ruveta uskomaan isän lailla, vaikka kuinka olisi koettanut.\nAina hän muisti Paloniemen isännän kavalan, kiiltävän katseen, ja\nsilloin hän tunsi kylmiä väreitä ruumiissaan. Ja samalla vahvistui\nhänen epäluulonsa.\n\nIisakin poissaollessa kävi Paloniemen Juhani joka sunnuntai\nNuottaniemessä. Mutta sattui usein, että hän viikon muinakin päivinä\nhiihteli Hannan puheille. Pitkiin puheisiin Hanna ei kuitenkaan\nantautunut, ja kun Juhani koetti aloittaa keskustelua naima-aikeistaan,\njohdatti Hanna sen muihin asioihin.\n\nKylällä puhuttiin jo, että Kero-Pieti oli saanut sovinnon aikaan Heikin\nja Iisakin kesken, ja sen tuloksena huhuttiin Paloniemen Juhanin naivan\nNuottaniemen rikkaan perijättären. Eikä siihen ollut mitään sanomista.\nHyvin he sopivat toisilleen, ja Nuottaniemessä tarvittiinkin jo\nnuorempaa isäntää, kun Iisakki oli alkanut käydä kivuloiseksi.\n\nHanna sai siitä kuulla kylällä käydessään, ja hänelle toivotettiin\nonnea, sillä Juhani oli tunnettu vireäksi ja toimeliaaksi työmieheksi,\njoka varmaan jatkaisi kunnialla Iisakin aloittamia uutisviljelyksiäkin.\nHanna ei myöntänyt, mutta ei myöskään kieltänyt.\n\nNiin oli eletty jo huhtikuuhun, ja kevään kirkkaat päivät olivat\nalkaneet. Iisakki ja Heikki viipyivät vielä Kero-Pietin luona, josta\noli kuulunut sanomia, että hän oli toipumaan päin. Kerran oli Iisakki\nkirjoittanut Hannalle kirjeen, mutta ei ollut siinä maininnut muista\nkuin maallisista asioista.\n\nHannan päivät eivät olleet hauskat. Hän ei ollut kuullut mitään\nAntista, joka oli koko pitkän talven ollut tukinhakkuussa. Ja häntä\nväsytti Juhanin käynti ja kosinta.\n\nEräänä heleänä huhtikuun sunnuntaina, jolloin keväiset hanget\nkimmelsivät silmää ilahduttaen, sydäntä virvoittaen, tuntui Hannastakin\nelämä hauskemmalta. Hän oli varhain aamulla käynyt, hankea pitkin\nhiihtäen, Koskenalustassa Antin kotona. Oli tehnyt tikusta asian, mutta\ntarkoitus oli saada tietää, oliko Antista sinne mitään kuulunut. Mutta\nvanhemmatkaan eivät tienneet mitään. Joulun aikana tosin olivat\nkuulleet, että Antti oli Sodankylässä Sotatunturilla tukinhakkuussa.\n\nMutta vaikka Hanna ei saanutkaan sen parempia uutisia, hiihteli hän\ntakaisin reippain mielin ja oli kotiin saapuessaan kuin toinen ihminen.\nKevään maailma oli virkistänyt hänen alakuloista mieltään, ja kesän\ntoivo vahvisti hänen sydäntään. Kosken virta iloitsi jo, railot olivat\nlevenneet, ja rantakalliot kiiltelivät aamukylmän kynsissä! Kevät ja\nkesä oli tulossa.\n\nHän oli Koskenalustassa käydessään noudattanut joen rantatörmää,\nkatsellen kosken kuohuja. Varsankallion kohdalla hän oli seisahtunut ja\nkatsellut. Kallio kiilteli kosken öisen mellastuksen jälkeen, ja virta\npuski sitä vastaan kuin vihapäissään. Kesäisiä iloja hän siinä muisteli\nja veli-vainajan surullista kohtaloa. Viuhkuraisen virrasta alkaen,\njohon Iso-Korpikoski loppui, hän oli hiihtänyt pitkin rantaa\nKoskenalustaan asti.\n\nKun hän hiihti kotipihaan, näki hän tallin luona poron, jolla oli\nvastikään saavuttu pihaan. Poron ajoneuvoista Hanna tunsi, ettei se\nollut oman kylän poroja.\n\n\"Se on outo nuori mies, joka sanoi itsellään olevan asiaa Hannalle\",\nselittivät karjapiiat, jotka vielä antoivat viimeisiä aamiaisvihkoja\nlehmille.\n\n\"Vasta tuli, ja me neuvoimme menemään pirttiin vartomaan ja sanoimme,\nettä Hanna tulee pian.\"\n\nIloinen aavistus täytti Hanna mielen. Ehkäpä oli viesti Antilta!\n\nHänen silmänsä loistivat ja poskilla hohtivat kauniit punat.\nNuottaniemessä ei ollut sitten saarnamiehen käynnin ollut yhtään\npitempiaikaista vierasta, ja se jo itsestään tuntui hauskalta.\n\nKun Hanna tuli pirttiin, tapasi hän oudon nuoren miehen, joka pauloitti\nkenkiään ja näytti matkasta väsyneeltä.\n\n\"Tekö olette tämän Nuottaniemen talon tytär Hanna?\" kysyi hän.\n\nHanna myönsi.\n\n\"Minulla on terveisiä tukkimetsästä ja kirjekin teille\", kertoi nuori\nmies, tähystellen Hannaa suoraan silmiin.\n\nHanna pysyi kuitenkin levollisena, vaikka tunsikin, että sydän tahtoi\nrinnasta pulpahtaa, ja vaikka hänen teki mieli kuulla enemmän.\n\n\"Vai niin\", vastasi hän niin levollisella äänellä kuin voi.\n\n\"Niin on\", jatkoi mies ja hymyili. \"Ehkäpä ne ovat hyvinkin odotettuja\nterveisiä!\"\n\nHän tähtäsi Hannaa silmiin, mutta Hannan kasvojen ilme ei muuttunut\nvähääkään.\n\n\"Onhan siellä tämänkin kylän poikia tukkimetsissä\", sanoi Hanna, mutta\nmeni kiireesti keittiöön ja alkoi toimittaa tulta hellaan.\n\nNuori mies näytti tahallaan viivyttelevän pääasiaa. Hän kertoi olevansa\ntyönjohtaja, jolla oli asioita kaupunkiin asti, ja sen vuoksi hän oli\nostanut poron, jotta taival nopeammin katkeisi...\n\nKiire oli.\n\n\"No niin. Koskenalustan Antti laittoi terveisiä\", sanoi hän vihdoin.\n\nHän katsoi Hannaan ja hymyili. Hanna tunsi nyt punastuvansa.\n\n\"Ja kirjeen\", lisäsi hän sitten ja kaivoi povitaskustaan rutistuneen\nkuoren.\n\n\"Kiitoksia\", sanoi Hanna ja otti nopeasti kirjeen toisen ojennetusta\nkädestä, työnsi sen taskuunsa.\n\n\"Hyvin siellä Antti jaksaa\", jatkoi nyt työnjohtaja pyytämättä.\n\"Miesten parhaita hän on ja onkin ansainnut enimmän. Ja siitä hyvä\nmies, ettei hukkaa ansioitaan viinaan eikä muuhun joutavaan... Hyvä\nmies.\"\n\nTyönjohtaja oli saanut paulat paremmin kiinni ja virkkoi:\n\n\"Olisipa tätä aamukylmässä vielä ehtinyt jonkun matkaa.\"\n\n\"No totta kai vieras sentään ensin levähtää ja syö talossa!\" pyysi\nHanna eikä osannut iloaan salata.\n\n\"Ähä ... taisivatpa olla hyviä terveisiä!\" ilveili työnjohtaja nähtyään\nHannan riemuisat katseet.\n\n\"Taisivat olla\", myönsi Hanna suu naurussa ja hommaili keittoa tulelle.\n\nHyvänä Hanna piti viestintuojaa ja parhaansa mukaan kestitsi. Mutta\nniin ujo hän oli, ettei itse Antista sanaakaan kysynyt, ja päätti lukea\nkirjeenkin vasta yksin jäätyään.\n\nTyönjohtaja oli lähtenyt porollaan, jonka oli aikonut jättää\nKoskenalustaan levähtämään, jatkaen siitä matkaansa hevoskyydillä,\nsillä poro alkoi jo päivillä pitää kevättä.\n\nKun vieras oli kujasta kadonnut, riensi Hanna omaan huoneeseensa ja\nalkoi lukea Antin kirjettä.\n\nSe oli likainen ja kirjoitettu kankealla käsialalla, mutta Hanna tunsi\nsen Antin kirjoitukseksi.\n\nEipä kumma, että se oli mustunut!\n\n\"... Tätä kirjoitan mustassa maakodassa, ja miehet tarinoivat\nympärilläni. Saanetko selvää tästä, jos käteesi sattuisikin...\" luki\nHanna.\n\nAntti kertoi olostaan tukkimetsässä ja hyvästä ansiostaan. Terveenä oli\npysynyt, vaikka työ olikin raskasta ja yösijat kurjanlaiset.\n\n\"... Sinua muistan ja ihanaa kesän aikaa. Jospa vielä saisimme iloita\nViuhkuraisen rannassa ensi juhannusyönäkin... Silloin, viime kesänä,\noli hauskin hetkeni, kun tunsin kätesi puristuksen...\"\n\nAntti kuvaili kirjeessään mennyttä kesää ja sen iloja, jotka kaikki\nolivat hänen mieleensä painuneet.\n\n\"... Kun tulen, niin kyllä uskallan lähteä perämieheksi Korpikoskelle,\nvaikka sattuisi pahemmalla vedelläkin olemaan...\"\n\nVasta kolmannessa arkissa Antti kertoi, että hän oli puhutellut erästä\nLaukku-Matti nimistä miestä, joka oli sattunut olemaan Nuottaniemessä\nsilloin, kun Kero-Pieti piti siellä seuroja. Matti oli tiennyt kertoa\npaljon, oli sanonut nähneensä Hannankin ja oli kertonut siitäkin, että\nvuoro-illoin pidettiin seuroja Paloniemessä ja Nuottaniemessä.\n\n\"... Niin siitä päätin, että isäsi ja Paloniemen Heikki ovat sopineet.\nKaiketi on Heikki tunnustanut tekonsa. Minä kysyin Matilta, mutta\nniistä asioista Matti ei tuntunut tietävän mitään. Mutta siinä uskossa\nolen aina ja siihen uskoon kuolen, että jos ei Heikki olisi viivyttänyt\nsoutumääräystään, ennenkuin lautta Varsankallion virtaan joutui, eläisi\nveljesi Niilo Iisakki tänäkin päivänä. Minä kyllä näin, että lautan\netupää oli virrassa ja huusin ja tartuin airoon, mutta silloin oli jo\nmyöhäistä. Nyt on asia minullekin selvinnyt, kun täällä olen oikein\nmuistellut. No niin, itsehän Heikki parhaiten tietää...\"\n\nHannan posket paloivat kuumina, ja hänen mielensä kipinöitsi. Tuskin\nhän malttoi kirjeen loppua lukea.\n\n\"... Muistanetko minua niinkuin lupasit? Ja odottanetko kesää ja\nensimmäisiä lauttoja? Silloin tulen, Nuottaniemen rantaan lautat\nlaskemme...\"\n\nHanna luki sitten kirjeen moneen kertaan ja kätki sen vihdoin salaiseen\npaikkaan.\n\nPäivä olikin jo puolessa, ja talon väki oli syönyt päivällistä. Hanna\nei ollut koko päivänä muistanut Paloniemen Juhania. Merkillistä, ettei\nJuhani ollut jo tullut. Hänen oli tapana joka sunnuntai saapua ennen\npuoltapäivää ja viipyä iltaan asti. -- Kunpa ei tulisikaan tänä\nsunnuntaina! -- toivoi Hanna, -- eikä tulisi koskaan! -- Häntä inhotti\nkoko mies! Hän tunsi vihaavansa koko Ruotsin rantaa ja erittäin\npaloniemeläisiä.\n\nArkana hän vilkaisi joelle, näkyisikö ketään hiihtämässä. Mutta ei\nnäkynyt, ja tunnit kuluivat, tuli ilta.\n\nSilloin tiesi joku kertoa, että Paloniemen Juhani oli mennyt noutamaan\nisäänsä Kero-Pietin luota, joka oli taudistaan parantunut ja kykeni jo\nseurojakin pitämään.\n\n-- Varmaan saapuu isäkin sitten pian -- toivoi Hanna.\n\nNäyttäisikö hän Antin kirjeen isälle?\n\nSitä hän oli miettinyt koko päivän ja mietti vielä seuraavana yönäkin.\n\nOlivatko isä ja Heikki sopineet! Ja kuinka Heikki oli asian selittänyt?\n\nMitä isä sanoisi, kun näkisi Antin kirjeen?\n\nMutta sitten hän muisti, ettei hän ollut isälle ennen puhunut Antista\nmitään erityisempää. Voisihan isä ruveta ajattelemaan, että Antti\noli erehtynyt taikka _muista syistä_ koettaisi kääntää asiaa\npaloniemeläisille epäedulliseksi.\n\nNiissä mietteissä Hanna kulki koko seuraavan päivän. Mutta mielessään\nhän päätti, että vaikka isä olisikin muuttunut paloniemeläisiä kohtaan,\nhän sittenkin pitäisi oman uskonsa, luottaen siihen, mitä Antti sanoi.\nJa isäkin piti Antista, vaikkei Antti ollutkaan kristitty. Piti\nsenvuoksi, että tiesi ja tunsi Antin kelpo mieheksi, joka pyrki elämään\nrehellisellä työllä.\n\nNiin kului päivä, ja iltapuolella Hanna alkoi mietteissään selvitä,\ntehden päätöksiään. Juhanille hän ei koskaan menisi vaimoksi,\nvaikka isäkin tahtoisi. Ja vaikka Paloniemen Heikki vannoisikin\nsyyttömyytensä, uskoisi hän sittenkin paremmin Anttia... Mutta jos isä\nalkaisi hylkiä Anttia? Se pelko tuli äkkiä hänen mieleensä ja toi\nmukanaan kipeän tuskan.\n\n-- Mutta lupauksestani en sittenkään luovu, -- sanoi hän itselleen\npäättävästi, ja hänen kasvoilleen ilmestyi ankaran totinen ilme, ja\njotakin kivenkovaa välähti syvissä silmissä. Hän nousi päättävästi ja\nryhtyi taas toimiinsa. Silloin hän osui katsomaan joelle ja näki\nhevosen laskeutuvan Paloniemen jyrkästä rantatörmästä joen jäälle. Hän\ntunsi sen heti Paloniemen vanhaksi raudikoksi. Mutta miehiä hän ei\nvielä tuntenut. Kaksi istui reessä, kolmas ajajana kuskipallilla. Kun\nhevonen ehti puolijokeen, tunsi Hanna tulijat varmasti. Perässäistuvat\nolivat Paloniemen Heikki ja isä, ja ajajana Juhani!\n\nHeti kun Hanna heidät tunsi, ymmärsi hän, että sovinto oli tehty.\nVierekkäin istuivat nyt samassa reessä Heikki ja isä!\n\nJa kun hän lisäksi tunsi Juhanin, kylmeni hänen katseensa, ja suun\nympärille ilmestyi jäykkä piirre.\n\n-- Mitähän ne nyt niin miehissä tänne tulevat! -- ajatteli hän niin\nkylmästi, että häntä itseäänkin pelotti. -- Varmaankin ne saivat isän\nuskomaan!\n\nHän ei ollut tulijoista millänsäkään, toimitteli asioitaan eikä ollut\nhuomaavinaan, vaikka hevonen ajettiin kuistin eteen.\n\nIisakki-isäntä oli erinomaisen hyvällä tuulella eikä pannut merkille,\nettä Hanna kohteli paloniemeläisiä kylmemmin kuin seurailtoina.\n\nSovinto oli tehty. Heikki ja Iisakki olivat sairaan saarnamiehen\nvuoteen ääressä sopineet keskinäiset asiansa, toinen toiselleen\ntunnustaneet ja anteeksi antaneet.\n\nNaurusuin he nyt juttelivat olostaan saarnamiehen luona, joka\nsairasvuoteellaankin puhui erityisesti heille. Oli rukoillut Herraa\nantamaan hänen elää niin kauan, että hänen silmänsä näkisivät Heikin ja\nIisakin keskinäisen rakkauden tulevan heille itselleen siunaukseksi ja\nHerralle otolliseksi.\n\nSuuri oli hänen ilonsa ollut, ja sinä päivänä, jolloin Heikki ja\nIisakki toisilleen avasivat sydämensä, hän rupesi paranemaan ja\nvirkistyi siitä alkaen ihmeen nopeasti.\n\nNiin juttelivat vanhat isännät, ja Juhani istui heidän luonaan\nkuunnellen. Mutta harvasanaisena toimitti Hanna vieraille kahvia eikä\nnäyttänyt erityisesti ilostuvan tästä uutisesta.\n\nKahvia tarjotessaan hän katsoi Paloniemen Heikkiä silmiin, mutta niissä\npäilyi Hannan mielestä vieläkin sama ilkeä kiilto kuin ennenkin, ja\npian Heikki käänsi katseensa muualle.\n\nJuhaninkin silmät kiilsivät samalla tavalla. Ja Hannasta tuntui, että\nhän nyt inhosi sekä isää että poikaa enemmän kuin koskaan ennen.\n\nKoko iltapäivän viipyivät paloniemeläiset Nuottaniemessä ja lähtiessään\nsanoivat rakkaat hyvästit. Molemmin puolin luvattiin usein käydä\ntervehtimässä.\n\nKun Paloniemen hevonen oli painunut törmästä alas joen jäälle ja Hanna\njäi kahden isänsä kanssa, sanoi hän:\n\n\"Viattomasti taisimmekin vihata paloniemeläisiä!\"\n\n\"Aivan viattomasti\", vastasi Iisakki. \"Heikki selitti koko asian: hän\nei ollut ymmärtänyt, että lautan tukit olivat niin isoja, eikä ottanut\nhuomioon, että vesi oli noussut... Samalla kerrallahan meidänkin lautta\nhipaisi Varsankallioon...\"\n\nHanna katsoi isäänsä ja huomasi, että tämän epäilykset olivat\nhaihtuneet.\n\n\"Minun on nyt hyvä olla ja minulla on rauha Herrassa\", jatkoi isä\ntyynen näköisenä.\n\nHanna oli hetken hiljaa ja sanoi sitten:\n\n\"Entäs jos sitä Heikin selitystä eivät muut usko kuin saarnamies ja\nte?\"\n\nIisakki kalpeni ja virkkoi:\n\n\"Ei Heikki voisi sillä tavalla puhua ... ja Heikki on kristitty...\"\n\n\"Kristittyhän se on ollut koko elinaikansa!\" huomautti Hanna. \"Niinkuin\nhänen poikansakin\", lisäsi hän, kun isä ei virkkanut mitään.\n\n\"Jumala hänen sydämensä näkee! Itsensä pettää, ellei oikein puhu. Ei\nHerraa Jumalaa petetä!\"\n\nIisakin ääni oli pehmeä.\n\n\"Minä olen pyytänyt anteeksi pahaa sydäntäni, ja hän on anteeksi\nantanut. Herra taivaassa tietää, että minun tuntoni on puhdas!\"\n\nJa Iisakki otti vanhan, tutun raamattunsa hyllyltä ja istui\ntavalliselle paikalleen sitä lukemaan.\n\nMutta illallisen aikana, kun he olivat kahden kesken kysyi Hanna:\n\n\"Puhuiko Heikki mitään Juhanista?\"\n\nHän tunsi, että hänen sydämensä sykki tavallista kovemmin, kun hän\nodotti isänsä vastausta.\n\n\"Puhui\", vastasi Iisakki verkkaan. \"Niin hän sanoi: Minun poikani on\nherännyt ja rakastaa tytärtäsi. Meidän molempain ilo olisi suuri, jos\nHerra heidät yhteen liittäisi...\"\n\nHanna kalpeni ja loi isäänsä pitkän, pelästyneen silmäyksen.\n\nKun Iisakki ei jatkanut, kysyi Hanna.\n\n\"Niin ... sehän on meidän kahden asia?\"\n\n\"Niin minäkin sitä arvelen\", vastasi Iisakki.\n\nMutta sitten hän huokasi kuin väsymyksestä ja rupesi riisuutumaan\nmakuulle.\n\n\n\n\n4.\n\n\nKevät teki tuloaan.\n\nJoka aamu, kun Hanna meni pihalle, kuului kosken pauhu kovemmalta,\nvaikkeivät sen vaahtoiset laineet näkyneetkään pihalle. Joka päivä\nlevenivät rantaporeet, jään valkoinen pinta muuttui ensin\nharmaantäplikkääksi ja sitten kevätsoseen väriseksi. Paloniemestä\ntuovan tien varrelta kaatuivat viitat molemmin puolin tietä, ja korkeat\njokitörmät paljastuivat.\n\nLuonnossa alkoi riemun ja ilon aika. Yöt loppuivat ja valot väikkyivät\nnyt sieltä, mistä talvinen pimeäkin oli tummuutensa saanut. Kuta\npohjoisemmaksi päivä laski, sitä valoisammaksi kävi taivaankansi ja\nsitä kuultavammaksi yön verho.\n\nEräänä aamuna kuului jo ryskettä koskelta, ja Hanna tiesi siitä, että\nrantajäät lohkeilivat paikoiltaan ja huristivat alas Isoonkoskeen,\nmurskaantuen Varsankallioon.\n\nElämä muuttui muutenkin. Nuottaniemessä liikkui joka päivä ihmisiä,\njoilla kaikilla oli tekemistä tukkiliikkeen kanssa. Milloin kävi\ntyönjohtajia, milloin suurempia puulaakin herroja. Milloin toivat\nkyläläiset lauttavitsoja kuormittain, milloin kaskia, runkkia, airoja.\nIisakki-isäntä hoiti sellaiset asiat, -- oli jo vuosikymmeniä hoitanut.\nHän osti puulaakin puolesta kaikkia lauttatarpeita, joita lauttausta\nvarten talven aikana keräiltiin koskenniskaan. Joen törmällä törrötti\njo mahtavia läjiä airoja ja runkkia, ja laaja halkovaja oli täynnä\nvitsakimppuja.\n\nNe kaikki olivat kevään ja kesän enteitä. Ja kesän tuloa ennusti sekin,\nettä ihmisten mielet virkistyivät ja kaikille tuli kuin kiire johonkin.\nTalven uneliaisuus katosi sitä mukaa kuin päivä piteni. Kaikki virkosi\nuuteen eloon.\n\nHannan mieli oli nyt raskas, vaikka hän aina keväisin oli ollut kaikkia\nmuita iloisempi.\n\nJuhani oli tavantakaa käynyt Nuottaniemessä, ja Hannan oli täytynyt\nhänen pyyntöönsä vihdoin vastata, että hän tahtoi vasta syksyllä antaa\nvarman vastauksen. Hän oli selittänyt syyksi, ettei hän hennonnut erota\nisästä, joka kävi vanhaksi ja kivuloiseksi, ja jolla ei ollut ketään\nmuuta läheistä hoitajaa.\n\nSiihen oli Juhanin täytynyt tyytyä. Mutta Hanna oli silloin nähnyt\nhänen silmissään semmoisen ilmeen, joka häntä puistatti, melkein\npeloittikin. Ja silloin varmistui hänen uskonsa, että Juhanissakin oli\nsamaa raivoluontoa, josta koko hänen sukunsa oli tunnettu, ja yhä\nlujemmiksi kävivät hänen epäilyksensä. Hanna oli niinikään pannut\nmerkille, että joka kerta, kun Paloniemen Heikki kävi isän puheilla,\nhän hyvin harvoin puhui uskonasioista, jutellen sensijaan maallisia ja\naina siihen suuntaan, että Iisakkikin jo tarvitsisi avukseen nuoremman\nmiehen. Joskus tuntui Hannasta, että Heikki jo pyrki talossa\nisännöimään. Häntä suututti, ja hän ymmärsi, ettei isäkään pitänyt\nHeikin puheista. Isän otsaryppy syveni silloin, eikä hän Heikin\npuheisiin vastannut sitä eikä tätä.\n\nTakavuosina oli ollut tapana, että kiireisimpänä lauttojen laskuaikana\nPaloniemen Heikki oli asumassa Nuottaniemessä, sillä hankalaksi olisi\nkäynyt sekä lauttamiehille ja perämiehille itselleen, jos joka kerta\nolisi pitänyt soutaa Paloniemeen perämiestä hakemaan. Kaikki lautat\nnäet otettiin maihin Nuottaniemen rantaan ja kosken alta palattiin\nSuomen puolta, niin että Korpikosken lauttaliike ei varsinaisesti\nliikuttanut Ruotsin puolta. Joskus oli sattunut keväitä ja kesiä,\njolloin Heikki oli majaillut Nuottaniemessä monta viikkoa eikä ollut\nehtinyt koko sinä aikana käydä kotonaan kuin pikimältään.\n\nTänä kesänä kai kävisi samoin, sillä Iisakki oli arvellut, ettei hän\nenää rupeisi perämieheksi.\n\n\"Ei ole silmä enää niin tarkka kuin nuorempana, ja väsymyskin vaivaa\",\nsanoi hän.\n\nKorpikosken lasku jäisi siis Paloniemen Heikin ja Juhanin niskoille,\nsillä muita perämiehiä ei ollut. Ei ainakaan sellaisia, jotka kosken\nollessa pahalla päällä olisivat siitä uskaltaneet laskea.\n\n-- Tähän ne siis tulevat viikkomääriksi, sekä isä että poika! --\najatteli Hanna, kun näki porevesien levenevän joka päivä ja kuuli\nkoskelta ryskettä, joka kovenemistaan koveni.\n\nJa eräänä päivänä lohkesi suuri jääteli Paloniemeen menevän tien\nvierestä, ja silloin tiedettiin, ettei enää ollut kuin kolme päivää\njäänlähtöön.\n\nTalvi oli tullut paksuluminen, ja vanhat miehet ennustivat korkeaa\nkevättulvaa.\n\nIisakki-isäntä tarkasteli vanhoja merkkejään joka päivä rannassa käyden\nja kuulostellen, millä äänellä koski kulloinkin ulvoi. Tiesikö kylmiä\npohjatuulia vai lauhoja eteläisiä? Hän kuuli sen kosken pauhusta.\n\nEräänä iltana, kun hän oli käynyt koskella asti, virkkoi hän sieltä\npalatessaan:\n\n\"Jos entiset merkkini eivät petä, pitäisi jäiden huomenna liikkua\nsuvannolla.\"\n\nIsä ei ollut koskaan erehtynyt jäiden lähdön ajasta, sen Hanna tiesi.\nJa hän alkoi laskea pitkäkö aika olisi vielä siihen, kunnes ensimmäiset\nlautat tulla huristaisivat.\n\n\"Tulevathan ne joskus heti jäiden perästä, seuraavana päivänä\",\nhuomautti Iisakki.\n\nKun Hanna tiesi olevansa yksin, katseli hän pitkän aikaa kevätharmaalle\njäälle ja joen uomaa pitkin tuntureille, joissa vielä ilta-auringon\nvalossa välkkyivät lumen peittämät huiput. Ja hän toivoi jäiden lähtöä\nniinkuin ei koskaan ennen, toivoi lauttojen heti perässä tulevan ja\nAntin saapuvan!\n\nKun hän ajatteli sitä hetkeä, jolloin Antti isälle kertoisi Niilo\nIisakin hukkumisesta, -- ja se oli Antin kerrottava, -- vavahteli hänen\nsydämensä; hänellä oli ollut monta hetkeä, jolloin hän oli aikonut\nlukea isälle Antin kirjeen. Mutta lopulta hän sittenkin päätti: -- Ei,\nkertokoon itse, omin sanoin, kun omin silmin on nähnyt ja omin korvin\nkuullut!\n\nKun Hanna seuraavana aamuna heräsi, vilkaisi hän vuoteestaan heti\nsuvannolle...\n\nKoko suvanto oli melkein ihan sulana. Päivä paistoi jo sinertäville\nlaineille, ja jääteleitä kulki ylempää.\n\nHän nousi kiireesti aamuvirkkuna. Nyt oli vielä niin varhaista, että\ntalon muu väki nukkui. Hän ei herättänyt ketään, vaan meni hiljaa ulos.\n\nAamuaurinko paistoi yli vaaran ja metsäin, ja koskelta kuului\nriemullinen pauhu. Se soi kuin yhtä säveltä Hannan sydämen riemun\nkanssa.\n\nKesä! Kesä!\n\nPitkästä aikaa Hannan valtasi lapsellinen ilo, ja hän lähti rientäen\nkoskelle, jonka jyrkänkorkealta rantatörmältä oli monena keväänä\nvelivainajan kanssa katsellut jäiden lähtöä. Talosta vei polku koskelle\nhauskan männikön poikki, joka oli elättipuistoksi siihen jätetty ja\njota Iisakki hoiti kuin silmäteräänsä. Kosken rannalla, Varsankallion\nkohdalla, polku alkoi painua pitkin törmää, väliin poiketen metsään,\nväliin taas käväisten kosken törmällä niissä paikoin, missä se oli\ntasaisempaa.\n\nHanna ei ollut käynyt koskella sitten viime syksyn. Raitis ja rohkea\ntunne puhalsi häntä vastaan, kun hän törmälle päästyään näki hyrskyävät\nlaineet ja aamuauringossa kimaltelevan Varsankallion, joka keskellä\nkovinta koskea halkaisi veden voimat ja listi jäätelit hilseiksi. Tulva\noli jo noussut, ja suurimmat kuohut rynnistivät hirveällä voimalla\nVarsankallion kiiltävää kylkeä vasten ja roiskahtivat takaisin kuin\nvihapäissään. Ylempää tulevat jäätelit painoi väkevä virta suoraan\nkalliota kohti ... ja kun ne siihen jyskähtivät, tömisi törmällä maa,\nja Hanna näki suurien jääpuikkojen koettavan loikata kallion yli...\n\nKosken väkevät voimat saivat hänenkin lannistuneen rohkeutensa\nuudestaan eloon. Tuntui kuin joka hetki olisi rinnan riemu kasvanut ja\nluottamus omaan voimaan enentynyt. Noin vain! Tuolla tavalla!\n\nHän istui ihan törmän kamaralle, johon ulottui vaahtojen vesi, ja\nkatseli luonnon rohkeaa elämää. Noin koski riemuitsi kesän tullen, noin\nroimasti vaahto roivi, kun jään alta vapauteensa pääsi! -- Noin\nriemuitsee kerran minunkin mieleni, kun rakkain ystäväni vierelläni\nistuu ... noin!\n\nMutta Varsankallion kyljeltä hänen katseensa siirtyi vastaiselle\nrannalle, joka siltä kohdalta oli jyrkkärantainen ja kivinen. Siitä\ntaas eteni Paloniemeen päin, jonka asuinrakennuksen punainen pääty ja\nvalkoinen ikkuna näkyivät tänne asti.\n\nHän nousi, taittoi kepin, jonka oli männiköstä käteensä ottanut, ja\nheitti molemmat palaset kuohuihin. Ja hänestä tuntui, kuin hän olisi\ntehnyt erinomaisen päätöksen, vaikkei itsekään tiennyt minkä.\n\nKun hän palasi kotiin, oli muu talon väki jo toimissaan.\n\nJa Paloniemen Heikki, joka ei kelirikon takia ollut viikkoon päässyt\nNuottaniemessä käymään, oli heti käyttänyt suvannon aukeamista\nhyväkseen ja saapunut veneellä Nuottaniemen rantaan.\n\nHanna näki hänen päivettyneet kasvonsa ikkunan läpi, kun hän penkillä\nistuen jutteli Iisakin kanssa. Ei sentään näkynyt Juhania!\n\nViikon verran oli heistä kumpaisestakin saanut olla rauhassa!\n\nHeikki vilkaisi pihalle, ja Hanna huomasi hänen katseensa, mutta ei\nmennyt pirttiin, vaan keittiöön. Sinne hän kuuli miesten juttelevan\nlautoista.\n\nHeikki tiesi kertoa, että tavattoman paljon oli lauttoja odotettavissa.\nTuskin oli koskaan heidän -- hänen ja Iisakin -- eläessä yhtenä kesänä\nollut niin paljon.\n\n\"Laskumiehistä tulee nyt puute, kun sinäkin aiot perämiehen viran\nheittää\", kuuli Hanna Heikin sanovan. \"Koko Korpikosken lasku jää minun\nja Juhanin niskoille. Sillä eipä taitaisi olla miestä, joka\nuskaltaisi...\"\n\n\"Tuskinpa on, kun tämänkään kylän nuoret miehet eivät näy perämieheksi\npyrkivän, vaikka niiden olisi kesäkaudet soutumiehinä ollen pitänyt\noppia, kuinka Korpikoski lasketaan\", sanoi siihen Iisakki.\n\n\"Sepä se. Koski se on meidätkin opettanut. Mutta niillä ei ole\nuskallusta eikä haluakaan. Ei ole kylässä yhtään nuorta miestä, josta\nolisi toivetta perämieheksi.\"\n\nHanna seisoi hiljaa ja kuunteli. Mitä isä sanoisi? Isä oli viikko\nsitten sanonut, että hän Koskenalustan Antista toivoi kelpo perämiestä.\n\n\"Se Koskenalustan Antti-poika on mielestäni rohkea ja tarkkasilmäinen\",\nkuuli Hanna isän sanovan. \"Hänestä minä uskon perämiehen tulevan.\"\n\n\"Koskenalustan Antistako?\" ihmetteli Heikki.\n\n\"Niin\", vakuutti Iisakki. \"Minä olen nähnyt, että hän on hyvin hoksaava\nkoskella.\"\n\n\"Jopa puhut joutavia\", sanoi Heikki.\n\nHanna teki samalla asiaa pirttiin. Katsahtaessaan Heikkiin hän näki\ntämän silmissä oudon ilmeen, joka oli melkein samanlainen kuin\nJuhanilla silloin, kun Hanna antoi hänelle vastauksensa. Heikki\ntuijotti eteensä, ja hänen suupielessä roikkuva piippunsa oli sammunut.\nMustat silmät kiilsivät.\n\n\"No koettakoonpa nyt tänä kesänä\", sanoi Heikki vihdoin. \"Mutta minä\nluulen, että siitä ei tule mitään.\"\n\n\"Ensi kerta se on ollut meilläkin\", sanoi Iisakki.\n\nHeikki ei enää jatkanut, vaan kysyi sensijaan:\n\n\"No saanen kai minä taas tulla taloon laskun ajaksi?\"\n\nHän kysyi sen sillä äänellä, että vastaus oli selvä, muodon vuoksi vain\noli kysynyt.\n\n\"Tietysti saat olla kuin kotonasi. Ja samat terveiset vie Juhanillekin,\njonka tietenkin tulee olla yötä päivää liikkeellä\", vastasi Iisakki.\n\nSitten he alkoivat taas jutella lautoista ja lopulta tukkimetsistä.\n\nSillä välin oli joen jää ylempää katkennut niin, että kun he katsoivat\nsuvannolle, oli se ihan sakeanaan jäätelejä. Ja tulva yhä nousi.\n\nNuottaniemen rannassa oli vesi jo niin korkealla kuin menneinä vuosina\noli ollut korkeimman tulvan aikana. Vihaista vauhtia soluivat jäätelit\nkivistä rantatörmää vasten ja jatkoivat sitten matkaansa kapenevalle\nväylälle, jossa virta alkoi niitä painaa koskelle päin.\n\nPaloniemen Heikin vene oli vedetty kauas törmälle, ja hän itse oli kuin\narestissa, sillä poikki suvannon ei ollut yrittämistäkään, ennenkuin\njäiden kulku vähenisi.\n\nKoskelta kuului kauhean kova pauhu, semmoinen jyske ja tohina, että\nkorkea rantatörmä tuntui tärisevän.\n\nNäin mahtavaa ja pikaista jäänlähtöä ei ollut sattunut moneen vuoteen.\nHanna ei muistanut kuin yhden, ennen pienenä tyttönä ollessaan, jolloin\näitikin vielä eli.\n\nIllalla, kun aurinko jo paistoi melkein suoraan pohjoisesta, alkoi\njäiden kulku suvannolla harveta. Ja joki virtasi tulvasta väkevänä niin\nkaukaa kuin silmä kantoi.\n\nHanna seisoi muiden seurassa rantatörmällä ja katseli pohjoiseen jokea\npitkin, joka välkkyi kultaisena kenttänä ilta-auringon ihanassa\npaisteessa, ja hänestä näytti, kuin se virtaisi suoraan päivän juurelta\nvoimakkaana ja kevätriemuissaan.\n\nMutta vielä tiedettiin tulevan jäitä, sillä ylempänä oli joki yhä jään\npeitossa. Mutta kun jäätelit suvannolta vähenivät, työnsi Paloniemen\nHeikki venheensä vesille ja läksi soutamaan kotirannalleen.\n\nOttaen tulvan voiman lukuun hänen täytyi ensin soutaa suvantoa ylöspäin\nja sitten vasta kääntää Ruotsin puolen rantaa kohti.\n\nIisakki ja Hanna seisoivat rantatörmällä Heikin menoa katsellen. Hyvin\nmeni. Heikki tunsi kevättulvan voimat ja arvasi soutaa kylliksi ylös,\nettei kosken virta ulottunut puoleensa vetämään.\n\n\"Koskimies se on tuo Heikki!\" kehui Iisakki, kun näki Heikin veneen\nlähenevän Paloniemen rantaa.\n\nMutta kun hän katsoi tytärtään silmiin, näki hän, että Hannan katse oli\njääkylmä ja silmäin ilme melkein eloton.\n\n\n\n\n5.\n\n\nNuottaniemessä kävi liike yhä vilkkaammaksi. Vaikkei lauttoja vielä\nollutkaan ylhäältä saapunut, oli kylään jo alkanut karttua tukkilaisia.\nKerrottiin olevan etelänpuolen miehiä, jotka korttia lyöden kuluttivat\naikaansa lauttoja odottaessaan.\n\nNuottaniemessä ei sallittu minkäänlaista jumalatonta menoa. Senvuoksi\nei taloon tullutkaan kuin tuttuja miehiä, joiden tavat entisestään\ntiedettiin. Useimmat heistä olivatkin paikkakuntalaisia.\n\nIisakki-isäntä toimitteli asioitaan niinkuin ennenkin. Mutta kaikki\nhuomasivat, että hänessä oli tapahtunut kummallinen muutos. Vaikka hän\nnyt oli ystävyydessä naapuriensa kanssa, ei hän enää kuitenkaan päässyt\nentiseen pirteyteensä. Kukaan ei tiennyt, mikä häntä oikeastaan\nvaivasi. Mutta raskasmielinen hän oli, ja silmien ennen iloinen ilme\noli kuin lakastunut ja himmennyt. Eikä häntä näyttänyt mikään suuresti\nliikuttavan.\n\nKun tukkilaiset kertoivat hänelle, että se ja sekin, joka talvellisissa\nseuroissa oli syntinsä tuntoon tullut, herännyt ja uskonut itsensä\nkristityksi, nyt jo oli langennut, maistellen viinaa ja lyöden korttia\netelänpuolen miesten kanssa, ei hän siihen mitään sanonut, hymähti\nvain. Sen verran hän kuitenkin oli jollekulle sanonut, että hän jo\nseurailtoina oli samaa itsekseen odottanut. Sillä olihan sellaista aina\ntapahtunut.\n\nNäinä päivinä oli ruvettu todenteolla odottamaan lauttoja. Sanomia oli\nkuulunut, että niitä jo oli valmiiksi lautattuina metsäjokien suilla.\n\nHanna teki usein asiaa rantatörmälle siihen, mistä näki pisimmän matkaa\njokea pitkin pohjoiseen. Iisakki oli monta kertaa tavannut hänet siellä\nistumasta syvissä mietteissä. Mutta isän ja tyttären kesken ei ollut\nnäinä aikoina puhetta Antista eikä isä liioin ollut paloniemeläisiäkään\nmaininnut.\n\nEräänä aamuna, kun Iisakki puuhaili rannassa, hän huomasi kaksi\ntukkilauttaa, jotka vinhaa vauhtia laskivat suvantoa kohden.\n\nMelkein samalla hetkellä havaitsi ne Hannakin, joka ei unhottanut\nkatsella joelle. Hän riensi rantaan, johon kokoontui joutilaita\ntukkilaisiakin.\n\n\"Jo tulevat ensimmäiset lautat!\" huudettiin.\n\n\"Päivälleen viikkoa ennen kuin viime keväänä\", sanoi Iisakki, ja\nkääntyen miesten puoleen hän lisäsi:\n\n\"Mutta tulva on nyt niin korkea, ettei sovi mennä Korpikoskelle. Tässä\nsaavat odottaa niin kauan, että tulva laskee.\"\n\nNe miehet, jotka tiesivät ja ymmärsivät asian, vastasivat:\n\n\"Eipä ole tämmöisessä tulvassa Korpikoskea laskettu.\"\n\nHanna tähysteli tulevia lauttoja jännittynein silmin ja mielin. Hän\neroitti jo miehet, jotka pitkien airojen avulla koettivat ohjata\nlauttojansa Nuottaniemen rantaan päin. Jo ylempänä heidän oli ohjattava\nrantavesille, ettei suvanto, joka sekin näin korkean tulvan ollessa oli\nvirtava, pääsisi lauttoja painamaan Ruotsia kohti, jolloin virta\nvuorostaan olisi vetänyt koskeen.\n\nMutta nöyrästi tottelivat raskaat, kankeakylkiset tukkilautat pitkien\nairojen komentoa, ja niin ne rantavesiä pitkin hiljakseen lipuivat\nNuottaniemen lauttapaikkaa kohden.\n\nHanna tunsi pitkän matkan päähän, ettei Antinlaista miestä ollut näiden\nlauttojen päällä. Hänen kauniissa silmissään vilahti katkera pettymys,\nja kuin vihassa hän pyyhkäisi vaalean kiharan huivinsa alle.\n\nAntti ei ollutkaan ehtinyt ensimmäisten lauttojen mukaan!\n\nKun lautat saapuivat likemmäksi, syntyi jätkälaumassa liikettä, ja\nhuutoja alkoi kuulua.\n\n\"Laskekaa maihin sinne ylemmäksi, siellä on virrattomampaa\", huusi\nIisakki, ja hänen käskyään toteltiin heti.\n\nKun lautat iskivät rantaan, juoksi mies köysi sylissä jyrkälle törmälle\nja ehti kietoa köyden paksuun vaajaan, jollaisia sitä varten oli\npystytetty pitkä jono. Mutta vaikka virta siinä olikin vähäinen, vinkui\nkäsivarren vahvuinen köysi kuin viulunjänne, kun lautta irtaantui\nmaasta ja yritti eteenpäin.\n\n\"Pysyy se ... kyllä vaajat kestävät!\" huudettiin.\n\nLauttamiehet eivät olleet paikkakuntalaisia, mutta Iisakki tunsi heidät\nja kyseli kuulumisia ylimaista.\n\nHannan teki mieli kysyä Antista, mutta malttoi mielensä ja käveli\npettyneenä pihaan.\n\nHetken perästä palasi Iisakkikin lauttamiesten kanssa, jotka aamiaista\nsyötyään vetäytyivät suureen karjataloon nukkumaan. Siellä oli viileä\nja hyvä maata; he olivatkin valvoneet yhteen menoon monta vuorokautta.\n\n\"Kuuluivat sanovan, että jo tänä iltana saapuu lisää lauttoja\", virkkoi\nIisakki tyttärelleen.\n\n\"Niinkö?\" sanoi Hanna aivan arvaamattaan vilkkaammin kuin hänen tapansa\noli. Mutta samalla hänelle johtui mieleen kysymys, minkävuoksi isä\nhänelle sen nyt juuri mainitsi. Hän ei kuitenkaan sen pitemmälti\ntiedustellut.\n\n\"Taisit jo odottaa Anttia?\" sanoi isä hetken päästä.\n\nHanna rohkaisi mielensä ja vastasi:\n\n\"Odotin kyllä ... monestakin syystä!\"\n\nHän pani painoa viimeisille sanoilleen, mutta Iisakki ei näyttänyt sitä\nhuomaavan. Sensijaan hän alkoi puhua:\n\n\"Kun minulle tänä aamuna muistui Koskenalustan Antti mieleen ... kuinka\nminusta se Antin kävely ja muutkin liikkeet tuntuivat muistuttavan niin\nihmeesti Niilo Iisakki-vainajata... En tiedä, oliko minun paha vai\nhyvä, kun semmoinen mieleen juolahti ... se oli niin kummallista...\nOnko sinusta siltä näyttänyt... Muistelehan Antin kävelyä ja\npäänliikkeitä!\"\n\nHanna säpsähti isänsä puheesta. Isä ei ollut sentapaisista asioista\nkoskaan puhunut. Ja rajatonta riemua Hanna tunsi sydämessään.\n\nHän seisoi hetkisen ja mietti, silmät loistavina ja suu hiukan hymyssä.\n\n\"Kun nyt oikein muistelen, niin kyllä niin onkin. Antti kävelee aivan\nniinkuin Niilo Iisakki-vainajakin! Mutta en minäkään ole ennen sitä\najatellut...\"\n\n\"Kummasti se johtui minunkin mieleeni, aivan kesken muiden ajatusten\",\nsanoi Iisakki.\n\nHe olivat jutelleet pihalla ja lähtivät nousemaan sisälle. Silloin he\nhavaitsivat, että Paloniemen rannasta lähti vene Nuottanientä kohti.\nSiinä istui kaksi miestä, toinen soutaen, toinen pitäen perää.\n\nJa Iisakki ja Hanna arvasivat, että ne olivat paloniemeläisiä, isä ja\npoika, jotka olivat tulossa taloon lauttojen laskun ajaksi.\n\nMutta kumpikaan ei virkkanut näkemästään mitään.\n\nIllalla ja seuraavana yönä saapui lisää lauttoja. Nuottaniemessä oltiin\nvalveilla koko yö. Kevätkesällä, lauttojen kulun aikana, ei ollutkaan\neroa yöllä ja päivällä. Liikettä ja humua oli öisin niinkuin\npäivinäkin, öisin melkein vielä enemmän. Kiire oli, ja Pohjolan kesä on\nlyhyt. Mutta alkukesästä ovat yöt yhtä valoisia kuin päivätkin, ja\nihmiset nukkuvat silloin vain nimeksi.\n\nHannakin oli valvonut koko yön. Paloniemeläiset olivat hekin olleet\nlauttoja vastaanottamassa; ainoastaan Iisakki oli aamupuolella yötä\nmennyt nukkumaan.\n\nEräiltä tuttavilta lauttamiehiltä Hanna oli saanut kuulla, että Antti\noli tulossa; aamupäivällä hänen arveltiin saapuvan. Se tieto lohdutti\nHannaa, ja nyt hän odotti Antin tuloa verrattain levollisena. Hän ei\nkuitenkaan juossut rantaan, kun näki taas uuden lautan tulevan, vaan\nkatseli ikkunasta, josta näki yhtä kauas ja yhtä hyvin kuin\nrantatörmältäkin. Paloniemeläisten silmät seurasivat häntä ja hänen\nliikkeitään; siltä hänestä ainakin tuntui.\n\nHuh, kuinka hänestä oli ilkeätä, kun hän arveli sekä isän että pojan\nmustankiiltävien silmien häntä katselevan! Vastenmieliseltä oli\ntuntunut sekin, kun Juhani, tietäessään, ettei ollut ketään näkösällä,\nkoetti tarttua häneen pitkällä luisevalla kädellään, jonka sormet\nolivat suipot kuin talikonpiikit. Se puistatti, ja kylmät väreet\ntuntuivat sydämessä asti.\n\nMitähän ne miettivät!\n\nJa mitä sitten miettinevät...!\n\nHanna oli toivonut, että paloniemeläisetkin menisivät nukkumaan\nhuoneeseensa, joka oli heitä varten lauttojen laskun ajaksi varustettu.\nMutta yhä he hommailivat lautoilla, vaikka päivä jo oli korkealla.\n\nEivätkö he poistuisikaan, ennenkuin Antti saapuisi? Kerran hän jo kävi\nrannassa ikäänkuin jollakin asialla ja sanoi heille sivumennen, että\nvuoteet olivat molemmille valmiina.\n\nMutta tulva oli alkanut laskea, eikä sen tarvitsisi enää paljoa\npudotakaan, että uskaltaisi lähteä koskelle.\n\nMiehet viipyivät siinä ja kyhnäilivät soutukantoja paikoilleen! Aivan\nkuin tietäisivät, että hän odotti Anttia!\n\nHannaa suututti. Mutta hän päätti mielessään olla sen enempää\nujostelematta, jos he olisivat siinä lautalla vielä silloinkin, kun\nAntti ilmestyisi.\n\nYhä uusia lauttoja tuli, niin että koko suvannon ranta oli tukkien\nvallassa.\n\nJa vihdoin nousivat Heikki ja Juhani törmälle ja läksivät astumaan\npihaan. Hanna kuuli heidän menevän huoneeseensa keskenään jutellen.\n\nSamalla hän silmäsi joelle ja näki taas lautan kulkevan juuri siinä\nkohden, jossa joki leveni suvannoksi. Kolme oli siinä miestä, ja Hanna\ntunsi jo näin pitkän matkan päähän Antin. Tunsi siitä, että Antin\nasento lautan airoa painaessaan oli miehekkäämpi kuin toisten.\n\nHänen sydämensä alkoi sykkiä riemusta, ja vaikka lautta vielä olikin\nverrattain kaukana, ei hän malttanut olla sisällä, vaan läksi törmälle.\n\nOnneksi oli paloniemeläisten huoneen ikkuna pihalle päin. He eivät\nnäkisi Antin tuloa.\n\nKun Hanna ilmestyi rantatörmälle, heilautti yksi miehistä lakkiaan\nsinne päin...\n\nSe oli Koskenalustan Antti!\n\nHanna heilautti huiviaan.\n\nKoskenalustan Antti oli miesten komeimpia. Hänen vartalonsa tosin ei\nollut pitkä, mutta voimakas ja siro. Kasvot olivat miehekkäät, ja\nsinisissä silmissä oli lempeä ilme. Hän oli niin ahavoittunut, että iho\noli ruskea kuin solanahka. Puhuessa välkkyivät hänen lujat, valkoiset\nhampaansa, ja hänen hymynsä oli miellyttävää.\n\nHanna painoi hänen kättänsä lujasti ja katsoi syvälle silmiin. Antin\nsinisilmissä leimahti ilo, ja kasvoille ilmestyi kuin päiväpaiste.\n\nKun heidän lauttansa oli saatu kiinni, läksivät he nousemaan törmälle.\n\nSiinä tuli Iisakki vastaan.\n\n\"Terveisiä ylimailta!\" tervehti Antti.\n\n\"Niinpä sieltä pojat taitavat hengissä palata\", tervehti Iisakkikin\nnähtävästi hyvällä tuulella. Hanna huomasi, että isän otsaryppy oli\nkokonaan kadonnut ja että hän katseli Anttia tyytyväisenä.\n\n\"Lienetkö ajatellut, että Jumala on vaaroissasi sinua varjellut ja\nvielä armon aikaa sinulle antanut?\" sanoi Iisakki hetken päästä, kun\nAntti oli kertonut, minkälaisista vaaroista hän oli sattunut\npelastumaan.\n\nKysymys koski Anttiin, sillä hänen kasvojensa ilme kävi vakavaksi. Hän\nei kuitenkaan ehtinyt mitään vastata, sillä samalla tulivat siihen\npaloniemeläiset, isä ja poika, kuin rantaan menossa.\n\n\"No käskehän nyt Antti sisälle ja tarjoa ruokaa. Arvatenkin hän tahtoo\ntalossa levähtää.\"\n\nIisakki sanoi sen erinomaisella äänenpainolla, vuoroin Hannaan, vuoroin\nAnttiin katsahtaen.\n\nPaloniemeläiset seisoivat vieressä, ja kun Hanna silmäsi heihin,\npälyivät molempain miesten silmät samalla tavalla kuin Hanna joskus\nennenkin oli nähnyt niiden tähystelevän, kylmänilkeästi. Heikin\nkatseessa varsinkin oli kuin pirullista vihan liekkiä.\n\nLieneekö isä sitä huomannut?\n\nHän itse koetti olla levollinen niinkuin tavallisesti, mutta sittenkin\nnäkivät paloniemeläiset, että Hannan kasvot loistivat ja että hän äkkiä\noli kuin muuttunut nuoremmaksi ja vilkkaammaksi.\n\nIisakkikin näytti pirteältä kuin nuoret miehet.\n\nHanna ja Antti menivät taloon, mutta paloniemeläiset ja Iisakki\nkävelivät rantaan.\n\n\"Onko vesi kääntynyt menemään?\" kysyi Iisakki, joka oli yöllä nukkunut.\n\n\"Toista korttelia on mennyt sitten eilisillan, ja kun toisen korttelin\nvielä menee, niin...\" vastasi Heikki.\n\n\"Ei, ei vielä\", varoitti Iisakki. \"Nyt on Varsankallion virta\nväkevimmillään... Eiköhän virta paina vielä kallioon...\"\n\n\"On niitä lauttoja tällä vedellä ennenkin laskettu\", sanoi Heikki.\n\"Mutta saisihan tulva vielä laskea.\"\n\nLauttamiehet, jotka kuulivat perämiesten keskustelun, sanoivat:\n\n\"On vainkin näin korkean tulvan ollessa ennenkin Korpikoskelle\nuskallettu.\"\n\nJa muun puheen puutteessa he alkoivat leikillään syyttää Iisakkia\narkuudesta, kun ei enää uskaltanut perämieheksi lähteä.\n\n\"Vanhuus tulee\", sanoi Iisakki, \"eivätkä silmäni enää ole niin tarkat\nkuin ennen. Jo saavat nuoremmat miehet minun puolestani laskea\nlautat...\"\n\n\"Tottahan sentään jonkun lautan laskette\", toivoivat lauttamiehet.\n\n\"No niin olen ajatellut, että minulta se jo jää\", vastasi Iisakki.\n\nPaloniemen Heikki ja Juhani olivat sillä aikaa menneet niiden lauttojen\npäälle, joita jo oli koskea varten varattu. Kumpikaan ei puhunut\nmitään, mutta molemmat ymmärsivät, että se, mitä huhuna olivat\nkuulleet, olikin totta ja että heidän toiveensa olivat varsin vähäiset.\nHannan käytös Anttia kohtaan ja Iisakin erinomainen iloisuus\ntodistivat, että Antti oli tervetullut mies taloon.\n\nIsään näytti asia koskevan vielä kipeämmin kuin poikaan, sillä hän\nkäsitti nyt hyvin, minkä vuoksi Hanna oli vastauksensa antamisen\nlykännyt syksyyn. Mutta pojalleen hän ei ilmaissut ajatuksiaan.\n\nHänen mustissa silmissään syttyi vain outo palo, ja hänen sieraimensa\nlevenivät tuontuostakin. Hänen ajatuksissaan poltti, ja hän alkoi\npelätä, että hänen viisaasti laskettu verkkonsa sattuikin väärin päin.\nSillä hän se oli toimittanut Iisakin sairaan Kero-Pietin viereen ...\nsiinä ensin vakuuttaakseen syyttömyyttään Niilo Iisakin kuolemaan ...\nja saadakseen saarnamiehen puhumaan Juhanin ja Hannan naimisesta, josta\npiti tulla heidän ikuisen ystävyytensä merkki...\n\nJa myöntynythän olikin Iisakki, toivonut samaa kuin hänkin...\n\nMutta nyt Iisakki käyttäytyi Koskenalustan Anttia kohtaan kuin tämä\nolisi ollut hänen paras poikansa! Sillä jo keväällä hän kehui Anttia,\nvanha kelmi!\n\nHeikki puri hammasta ja käänteli mälliä suussaan, mutta koetti pysyä\ntyynenä, ettei poika mitään huomaisi. Kun hän oli panemassa airoa\npaikoilleen, kirkastuivat kuitenkin äkkiä hänen kasvonsa, ja mustissa\nsilmissä leimahti tuli. Hänen aivoissaan oli syntynyt rohkea tuuma, ja\njos se menestyisi, -- ja sen täytyi menestyä, -- ei mikään olisi\nesteenä hänen toiveittensa toteutumiselle. Siihen mennessä oli\nkärsittävä ja nieltävä kaikki karvaat palat, teeskenneltävä, niinkuin\nei Antin olo heihin mitään vaikuttaisi, ikäänkuin eivät ymmärtäisi,\nettä Antti...\n\nMutta Juhanille oli asia valaistava!\n\nHän oli jo ehtinyt miettiä, kuinka kaikki tapahtuisi ja pitikin\ntoimittaa. Niin vain! Juhanin tuli olla samalla lautalla, sitten ei\nmitään epäiltäisi ... eikä osattaisi epäillä...\n\n\"Elä sinä ole milläsikään, vaikka Hanna näyttää pitävän Koskenalustan\nAntista\", alkoi hän puhua Juhanille. \"Isänsä tahtoa täytyy Hannan\nnoudattaa, ja Iisakin kanssa olemme asian sopineet. (Itsekseen hän\nmietti: Mainio mies se Kero-Pieti! Hän se sai Iisakin suostumaan!)\nOlehan vain, niinkuin et Antista mitään tietäisi... Ja kun Kero-Pieti\nsyksyllä kulkee tämän kautta, toimitan minä, että pannaan\nkuulutuksille...\"\n\nPoika ei vastannut isän puheisiin, mutta sen hän kyllä tunsi, että\nHanna nyt oli loitommalla hänestä kuin koskaan ennen. Mutta hän ei\nmyöskään käsittänyt, mitä isä tarkoitti.\n\nHeikki oli nähtävästi tyytyväinen äsken tekemäänsä päätökseen, sillä\nhänen synkät ilmeensä muuttuivat iloisemmiksi, ja mälli pysyi pitemmän\naikaa paikoillaan.\n\nSaatuaan lauttansa koskikuntoon molemmat lähtivät pihaan. He eivät\nvieläkään menneet nukkumaan, vaan astuivat pirttiin.\n\nAntti oli jo syönyt ja istui nyt pirtissä Iisakin ja muutamien muiden\nlauttamiesten seurassa juttelemassa.\n\nHeikki ja Juhani istuivat joukkoon, ja siinä puheltiin koskenlaskusta.\nHanna kuului puuhailevan keittiössä.\n\nPaloniemen Heikki tuntui olevan erinomaisen puheliaalla ja hyvällä\ntuulella.\n\n\"Äsken kun juteltiin, että Korpikosken perämiehiä ei enää ole muita\nkuin me, Juhani ja minä, tämän talon Iisakki kun ei enää aio\nperämieheksi ruveta, niin nyt hoksaankin, että tässähän on nuori\nperämies, tämä Koskenalustan Antti...\"\n\nHeikki katsoi sitä sanoessaan Anttiin. Iisakki vaikeni ihmetyksestä,\nmutta lautankuljettajista sanoivat jotkut:\n\n\"No, Antista kyllä Korpikosken perämieskin tulee, jos tahtoo. Muoniosta\nasti on laskenut kaikki kosket!\"\n\nAntti itse ei virkkanut mitään, mutta Iisakki sanoi:\n\n\"Miksi ei? Tarkkasilmäinenhän se on Antti, ja onhan hän pienestä\npojasta asti Korpikoskea alas viiltänyt...\"\n\n\"Sepä se\", sanoivat lauttamiehet. \"Ei siinä muuta ole kuin että ensi\nkerta on ensi kerta ... ja ensin käy joitakuita lauttoja soutamassa,\nkun Paloniemen Heikki on perämiehenä...\"\n\n\"Uskaltaisikohan koettaa\", sanoi nyt Anttikin.\n\n\"Kyllä sinä uskallat. Ensi kerta on ollut meidänkin Juhanilla ja niin\nIisakilla ja minullakin\", sanoi Antin puheeseen Paloniemen Heikki. \"Ja\nperämiehiä nyt tarvitaan!\"\n\n\"Ensi kerta oli meilläkin\", myönsi myös Iisakki.\n\nJa lauttamiehet selittivät, että näillä lautoilla, jotka jo olivat\ntalon rannassa, oli tavaton kiire, ja toisia varisi alaa ylimaista.\nElleivät nämä edestä ehtisi, syntyisi Nuottaniemen suvannossa semmoinen\ntungos, että pian tulisi tiukka paikka...\n\n\"Niinkuin kerran tuli\", muisteli Paloniemen Heikki. \"Oli samanlainen\ntulva kuin nyt, ja koskessa kovasti vettä. Lauttoja karttui suvantoon\nyhä lisää. Tämä Iisakki makasi silloin sairaana enkä minäkään\nuskaltanut lähteä laskemaan, vaan odottelimme tulvan alenemista...\nSilloin eräänä yönä tuli kova pohjatuuli, repi lautat irti ja vei\nkoskeen, yksin puin hajoittaen... Se maksoi puulaakeille tuhansia...\"\n\n\"Niin kävi\", vakuutti Iisakki. \"Kyllä minäkin muistan, minkälaista se\noli.\"\n\nSen olivat nämäkin lauttamiehet kuulleet, ja siitä asti oli koetettu\nkaikin voimin semmoista ääretöntä vahinkoa estää. Mutta voisihan niin\nvieläkin tapahtua tulvan ollessa näin korkealla, jos lauttoja paljon\nkarttuisi.\n\n\"Voi hyvinkin!\" myönsi Paloniemen Heikki.\n\nNiin siinä juteltiin, mutta vähitellen poistuivat lauttamiehet mikä\nminnekin levähtämään. Heikki ja Juhanikin menivät huoneeseensa, ja\nedellinen arveli veden jo vuorokauden kuluttua alkavan olla sillä\nmäärällä, että uskaltaisi ryhtyä lauttoja koskesta laskemaan.\nSillä tulva oli hyvää vauhtia vähenemässä. Iisakki poistui myös\nulko- hommiinsa, ja Hanna ja Antti jäivät kahden. Heillä oli paljon\nselittämistä toisilleen.\n\nHanna oli kuullut heidän äskeisen keskustelunsa ja kysyi nyt Antilta:\n\n\"Uskallatko omin päin ruveta perämieheksi?\"\n\n\"Uskallan. Olisin tahtonut jo viime kesänä ja sitäkin ennen.\"\n\nHannan silmät loistivat.\n\n\"Saisi niille paloniemeläisille näyttää, että on niitä muitakin kuin\nhe, jotka perämieheksi pystyvät. Jos minä olisin mies, uskaltaisin\nmilloin hyvänsä\", puhui hän innoissaan.\n\n\"Koetan minä\", sanoi Antti.\n\nHanna istuutui hänen viereensä penkille.\n\nHe olivat hetken hiljaa.\n\n\"Kaiketi olet kuullut huhuja Paloniemen Juhanista ja minusta?\" sanoi\nsitten Hanna, katsoen Anttia suoraan silmiin.\n\n\"Olen minä kuullut...\"\n\n\"Uskoitko?\"\n\n\"Ajattelin: isänsä tytär on Hanna, ei saata valehdella, ei tahdo\npettää! Ei olisi kättä pusertanut erotessa, ei olisi sanonut: muista\nminua! jos toista ajatteli...\"\n\n\"Ei petäkään eikä tahdo valhetta puhua...\"\n\nJa Hanna laski pehmeän käsivartensa Antin kaulaan.\n\n\"Minun olet, jos et muita muista!\" sanoi hän.\n\n\"En koskaan ole muita ajatellutkaan!\"\n\nHe katsoivat toisiaan syvälle silmiin, ja molempien sydän täyttyi\npuhtaan lemmen tunteilla.\n\n\"Et vielä isälle puhunut Niilo Iisakin asiasta?\" kysyi Hanna hetken\npäästä.\n\n\"En vielä. Mutta puhun, kun kahden kesken pääsemme!\"\n\n\"Sinun se onkin puhuttava, sinua hän parhaiten uskoo.\"\n\nAntti mietti hetken ja sanoi sitten:\n\n\"Ja Paloniemen Heikkikö vakuuttaa syyttömyyttään?\"\n\n\"Niin tekee ... ja isä uskoo Heikkiä, he ovat tehneet sovinnon..:\"\n\nJa Hanna kertoi Iisakin talvellisesta matkasta sairaan saarnamiehen\nluokse.\n\n\"Jo on kummaa!\" arveli Hannan puheisiin Antti, sinisissä silmissään\nmiettivä ilme.\n\nSamassa aukeni pirtin vankka ovi, ja Iisakki tuli sisälle. Antti\npunastui, mutta Hanna ei liikahtanutkaan, siinä kun istui Antin\nvieressä. Eikä Iisakki näyttänyt olevan tietävinänsäkään siitä, että he\nniin vierekkäin istuivat.\n\n\"Jopa kuulin hyvän uutisen\", sanoi Iisakki, kun oli kävellyt\npuoliväliin pirtin lattiaa. \"Kero-Pieti on kotiinsa päin menossa tätä\njokivartta ja kuuluu pitävän seuroja täällä, ainakin parina iltana...\"\n\n\"Kuka kertoi?\" kysyi Hanna, uutisen johdosta vilkastuen.\n\n\"Tuohon saapui äsken pihalle kaksi Alakylän miestä, lautansoutajia, ja\nne kertoivat. Alakylässä kuuluu jo olevan tulossa.\"\n\nKun Paloniemen Heikki heräsi nukkumasta, meni Iisakki hänelle hyvänä\nuutisena kertomaan Kero-Pietin tulosta.\n\nMutta Heikki murjotti synkkänä, ja uutinen näytti vaikuttavan häneen\npäinvastoin kuin Iisakkiin.\n\n\"Tuleepa sopimattomaan aikaan näin kiireellisimmän lauttojen laskun\npäivinä\", sanoi hän.\n\n\"Ei hän täällä kauan jouda viipymään\", sanoi Iisakki nuhtelevalla\näänellä.\n\n\"Enpä joutaisi nyt minäkään\", vastasi Heikki tyytymättömin ilmein, \"en\njoutaisi seuroissa istumaan...\"\n\n\"Ei Herra katso aikaa eikä paikkaa silloin, kun Hän meidät pois\nkutsuu\", sanoi Iisakki.\n\nNyt Heikkikin vasta heräsi omista mietteistään ja myönsi Iisakin olevan\noikeassa.\n\nMutta Iisakin tuntoon jäi kummallinen pistos, ja hänkin huomasi, että\nHeikin silmissä oli erinomaisempi kiilto.\n\n\n\n\n6.\n\n\nTulva alkoi aleta. Joki oli luonut jääpeitteensä jo tuntureilta asti,\nja kesä kiirehti tuloaan. Nuottaniemessäkin oli kevätkylvöjen teko\nnäinä päivinä lopetettu, ja varsinainen lauttojen lasku alkoi.\n\nPaloniemen Heikin ollessa perämiehenä oli jo parina yönä laskettu\nlauttoja, vaikkei koski vielä ollutkaan hyvällä vedellä. Juhani ei\nollut vielä omin päin laskenut, ja Antti oli vasta jonkun kerran\nsoutumiehenä käynyt kosken alla. Mutta yhä karttui lauttoja.\n\nOli ilta.\n\nPaloniemen Heikki oli esitellyt, että Juhani ja Antti lähtisivät nyt\nkosken alle samalla lautalla. Silloin he saisivat yhdessä tarkata,\nkuinka oli laskettava, jotta lautta ei iskisi Puurnunleukaan eikä\nsyöksisi Varsankallioon. Sitten heidän sopisi kummankin ominpäin\nlaskea. Heikkiäkin alkoi jo väsyttää.\n\nNuottaniemessä oli paljon väkeä, sillä Kero-Pietin odotettiin samana\niltana tulevan. Oli kokoontunut kristityitä etäämpääkin, ja Ruotsin\npuolelta oli paljon kansaa soutanut. Ei ollut koskaan ennen tapahtunut,\nettä kukaan saarnamies olisi näin lauttojen laskun aikana osunut\nseuroja pitämään Nuottaniemeen. Eikä suinkaan olisi nytkään niin\nkäynyt, ellei Kero-Pietin, huonontuneen terveytensä takia, olisi ollut\npalattava aikomaltaan pitkältä saarnamatkalta.\n\nLauttamiesten mieliin ei Kero-Pietin tulo näyttänyt vaikuttavan. Heillä\nei ollut aikaa ajatella Kero-Pietin saarnoja eikä odottaa seura-iltoja,\nsillä tukeilla oli kiire maailman markkinoille. Eivätkä he juuri\nvälittäneetkään. Useimmat heistä olivat uppo uskottomia, joihin Jumalan\nsanan kuuleminen ei näin kesän aikana vähääkään tehonnut. Iisakki tunsi\nheidät jo entisestään. Eikä siitä heille paljon puhunutkaan. Mainitsi\nkuitenkin, että Kero-Pieti aikoi täällä saarnata.\n\nJoukossa oli sentään joku, joka kunnioituksesta vanhaa perämiestä\nkohtaan aikoi tulla kuuntelemaan.\n\n\"Ellei teillä itsellänne ole halua, elkää tulko... Ei Jumala anna\nitseänsä pilkata\", sanoi heille Iisakki.\n\nSiihen eivät suulaimmatkaan vastanneet mitään.\n\nLaskettava lautta oli jo lähtövalmiina rannassa. Siihen oli varustettu\nuudet soutukannot ja pantu vankimmat airot. Kyllä se nyt Korpikosken\nkuohutkin kestäisi!\n\nMiehet olivat myös valmiina, ja suuri joukko seuramiehiäkin kokoontui\nrantatörmälle.\n\nHanna ja Antti olivat jääneet muista jälkeen.\n\n\"Huomenna, kun sinä olet perämiehenä, lähden minäkin kosken alle\",\nkuiskasi Hanna Antille. \"Nytkin lähtisin, mutta en jouda... Kero-Pieti\non kai pian talossa...\"\n\n\"Uskallatko lähteä minun ollessani perämiehenä?\" kysyi Antti, ja hänen\nsilmänsä säteilivät riemusta.\n\n\"Sinun kanssasi uskallan mihin hyvänsä!\"\n\nHannan ääni oli varma.\n\n\"Tulen koskentaipaleelle vastaasi, jos joudan\", lupasi hän.\n\n\"Tule! Poikkeamme Viuhkuraiseen kahvia juomaan\", sanoi Antti iloisesti.\n\nAnttia kiirehdittiin lautalle. Muut soutumiehet olivat jo paikoillaan.\n\nKun Hanna ja Antti joutuivat törmälle, osuivat Hannan silmät Paloniemen\nHeikkiin, joka seisoi jo etupäässä lauttaa, perämiehen paikalla. Heikin\nsilmät pälyivät niin kummasti. Hanna yritti jotakin sanoa Antille,\nmutta tämä meni jo törmän alle.\n\n\"Löysätkää köydet\", kuului Paloniemen Heikin komento.\n\nLautta irtaantui pian jyrkästä törmän kupeesta ja lähti hitaasti\nkulkemaan loitoten rannasta.\n\nJuhani oli etupään miehenä, mutta jälkipäässä oli Antti ja kolme muuta\npaikkakuntalaista.\n\nIlta-auringon valaisemaa suvantoa pitkin kulki lautta verkkaan niemen\nohi ja painui sen kohdalla Ruotsin puoliselle rannalle, jossa virta jo\nalkoi olla voimakkaampi, vieden lauttaa mukanaan. Miehet seisoivat\njouten airoissaan, mutta niemen kohdalla käännettiin etupäästä Ruotsin\npuolen virtaan, josta oikea reitti veti koskelle.\n\nRannalla seisojat poistuivat vähitellen pihaan, ja lauttamiehet\nalkoivat varustella toisia lauttoja koskea varten.\n\nHanna seisoi rantatörmällä niin kauan kuin näki lautan joutuvan Ruotsin\nvirtaan, josta alkoi vihaisempi vauhti. Mutta sitten se katosi\nnäkyvistä rantatörmän ja männikön taakse.\n\nHanna katseli hetken aikaa nuoressa lehdessä olevia puita, jotka\nkesäisen ihanina seisoivat männikön laidassa ja vaarojen kupeilla.\nTuntui olevan tämän alkukesän kaikkein ihanin ilta.\n\nKoski ulvoi, sen pauhu kuului merkillisen hyvin kuin männikön yli\nlentäen.\n\nHannan teki mieli lähteä koskelle nähdäkseen, kuinka lautta huristi\nhyrskyissä. Olihan hän nähnyt lauttojen satoja kertoja vilahtavan\nKorpikosken alle, kun rannalta katseli. Mutta nyt tuli erikoinen halu,\nvaikkei olisi aikaakaan ollut.\n\nHän ei mennyt enää sisälle, vaan käveli suoraan polulle, joka männikön\nhalki vei kosken rannalle.\n\nHanna saapui Varsankallion kohdalle. Kallio seisoi yhtä vankkana kuin\nennenkin keskellä kovimpia hyrskyjä. Vaikka tulva olikin alentunut,\nroiskahteli vieläkin sen kylkiin iskevistä laineista vaahto kallion\nräystäälle saakka...\n\nSen kallion kupeella oli nuoren miehen hauta!\n\nHannaa vähän puistatti, kun hän muisti Niilo Iisakkia ja niitä toisia,\njotka lautan hajotessa painuivat kallion kyljessä pohjaan.\n\nHän katseli ylöspäin, mutta lauttaa ei vielä näkynyt. Ruotsin virrassa\nse kulki verrattain hitaasti, sen hän tiesi. Hän lähti huvikseen\nkävelemään kosken törmää ylöspäin. Nyt hän oli vihaisimpien hyrskyjen\nkohdalla.\n\n... Hän muisti, kuinka he menneenä kesänä, hän ja joukko toisia kylän\ntyttöjä, juhannusyönä kävivät lautalla kosken alla. Tulva oli silloin\nnäin korkea kuin nytkin. Antti oli ollut samalla lautalla. Aallot\nlöivät heitä vastaan niin, että heiltä kastuivat kaikki vaatteet...\nTukkilaiset nauroivat... Se oli hauska juhannusyö. Hän palasi kosken\nalta kahden kesken Antin kanssa...\n\nSilloin he puhuivat ensi kerran lämpimämmin, Viuhkuraisen luona\nistuessaan...\n\nHän oli jo ehtinyt Puurnunleuan luo, joka pitkänä, teräväkärkisenä\nkielekkeenä pistää Ruotsin puolen korkeasta rantatörmästä melkein\npuolikoskeen. Siinä on vaarallinen paikka. Sen luota virta syöksee kuin\nvihainen peto suoraan Varsankalliota kohti. Senvuoksi oli lautat näin\nkorkealla vedellä jo Puurnunleukaa ylempänä saatava kääntymään siihen\nvirtaan, joka painoi Suomen rantaa vasten, ja siitä ohjattava Suomen\npuolista reittiä ohi Varsankallion... Mutta tulvan laskettua vei\nsyvempi väylä Varsankallion ohi Ruotsin puolista rantaa pitkin...\n\nPuurnunleuka välkkyi ilta-auringon valossa ja vaahdot myllersivät sen\nterävää kärkeä vasten. Koko koski oli kuin monipäinen peto, joka\nvihansa vimmassa kiiti alas tuntureilta, sieraimistaan vaahtoa\npärskyen.\n\nPuurnunleukaa ylempänä näkyi Paloniemen talo, jonka kohdalta vasta\noikea koski alkoi...\n\nMutta lautta oli vieläkin niemen takana, niin ettei Hanna sitä nähnyt.\nMutta hän tiesi, että se pian tulisi näkyviin talon rannassa, loitoten\nkeskiväylälle, jossa vauhti kiihtyi, niin että rannat vilkkuivat.\n\nHanna ei mennyt enää ylemmäksi. Hän istahti kivelle ja varjosti kädellä\nsilmiään nähdäkseen, milloin lautta tulisi Paloniemen näkyviin. Siitä,\nmissä Hanna nyt istui, näkyi parhaiten koko väkevin koski. Uhkaavana\nnäkyi terävä Puurnunleuka, Varsankallion tummanruskea, koloinen kylki\nja alempana Viuhkuraisen mutka, joka väkisten kiskoi lauttoja\nrantakallioita vasten. Mutta Viuhkuraisen mutkassa silisivät kosken\nkyljet, ja veden voimat vilistivät valkoisena harjana kapenevaan\nkorkearantaiseen uomaan, joka näytti painuvan kuin maan alle.\n\nHanna joutui siinä vielä jatkamaan mietteitään, niitä, joita oli näinä\npäivinä mielessään hautonut. Hänelle oli johtunut mieleen montakin\nkysymystä, joihin hän oli koettanut löytää vastausta ja selvitystä,\nmutta jotka yhä tuntuivat epäselviltä ja kummallisilta.\n\nHän oli odottanut paloniemeläisten puolelta jotakin erinomaisempaa, kun\nnämä saivat tietää ja nähdä hänen suhteensa Anttiin. Oli kuvitellut,\nettä isä ainakin viime tingassa kallistuisi paloniemeläisten puolelle\nja rupeisi häntä kehoittamaan... Hän oli Antin tuloa odottanut pelon ja\ntoivon vallassa ... ja nyt!\n\nPaloniemeläisissä hän ei ollut huomannut muuta erinomaisempaa kuin että\nisä-Heikin silmät päilyivät niin oudosti. He olivat niinkuin eivät\nolisi aavistaneetkaan, että hänen ja Antin suhteet olivat niin\nläheiset ... niinkuin olisi muitta mutkitta selvää, että Juhani ja hän\nsyksyn tullessa menisivät naimisiin...\n\nSe tuntui kummalliselta, eikä Hanna osannut sitä selittää. Hän ei siitä\nkuitenkaan suuresti huolehtinut. He saisivat sen kyllä tietää aikanaan,\njollei ennen, niin ainakin syksyllä. Hän oli varma itsestään ja Antista\nmyöskin!\n\nSen hän kuitenkin oli selvästi nähnyt, että Antti oli isästäkin\nmieluinen. Hän oli monta kertaa näinä päivinä pannut merkille, että isä\naina tuli hyvälle tuulelle, kun Antti sattui olemaan näkösällä...\n\nMitä isä sanoisi kuullessaan, kuinka Antti uskoi velivainajan\nhukkuneen? Alkaisiko uudestaan epäillä Paloniemen Heikkiä vai\notaksuisiko Antin erehtyneen?\n\nHanna oli hetkeksi unohtanut katsoa koskelle, niemelle päin. Mutta kun\nhän nyt, kesken kuumimpia mietteitänsä, sinne päin silmäsi, näki hän\nlautan tulevan vihaista vauhtia jo tällä puolen niemen ... näki miesten\nsoutavan voimansa takaa kauemmaksi rannasta.\n\nHän nousi istumaan kiveltä, huivi valahti hartioille ja hänen\naaltoilevat hiuksensa välkkyivät ilta-auringossa. Hänen silmiinsä\nilmestyi tarkkaava, melkein tuima ilme, kun hän tähysti lautan tuloa.\n\n\"Nyt he herkesivät soutamasta!\"\n\n-- Sepä kummaa! -- mietti Hanna. -- Liian varhain heittivät\nsoutamasta ... edemmäksi olisi pitänyt lautan päästä!\n\nHanna muisti, kuinka isä laski ... niemen nenän kohdalla melkein\npoikittain... Nyt se menisi ehkä liian likeltä Puurnunleukaa, joutuisi\nvirtaan ja äkkiä painaisi etupään leuan nokkaan...\n\nVaromattomasti he laskivat!\n\nHannan jännitys kasvoi, hermot jäykistyivät, katse kirkastui.\n\nNyt vesi jo vaahtosi lautan etupäässä, se keinui keveänä kuin\npärekori ... nyt oltiin jo Puurnun virrassa...\n\nHannasta näytti, että etupää viilsi suoraan Puurnunleukaa kohti ...\nlautta keinui, miehet seisoivat airojen ponsissa, valkoisiin hyrskyihin\npaistoi päivä...\n\nHanna tunsi miehet lautalla, mutta sieltä ei voitu huomata häntä eikä\nkenelläkään ollut aikaa maalle päin silmäillä...\n\nKoski ulvoi. Puurnunleuassa roivi valkoinen vaahto, ja kuohut\nviskautuivat keskellä lauttaa.\n\nNyt he olivat jo ihan likellä Puurnunleukaa... Hyvä Jumala, kuinka\nlikellä! Näytti siltä, että etupää oli menossa suoraan leukaan, ainakin\nleuanpuolinen nurkka... Jälkipään miehet näyttivät soutavan ... etupään\nmiehet peittyivät äkkiä Puurnunleuan vaahtoon. Vähään aikaan Hanna ei\nnähnyt yhtään miestä eikä lauttaa... Hän ymmärsi siitä, että etupää oli\nkoskenut Puurnunleukaan...\n\nHänen ajatuksensa paloivat kuin tulessa... Koski huusi ja ulvoi, vaahto\nroivi...\n\nÄkkiä virta heitti lautan jälkipään selälle päin ... lautta kääntyi\nsilmänräpäyksessä, ja äskeinen jälkipää viilsi hirmuista vauhtia\netupäänä siihen vuolteeseen, joka vei suoraan Varsankallioon...\n\nMiehille tuli silloin hätä ja hoppu. He juoksivat edestakaisin...\nJotkut soutivat... Hanna ei eroittanut heistä muuta kuin vilkkuvat\npuserot ja lakit, ei tuntenut ketään varmasti...\n\nMaailma alkoi musteta hänen silmissään... Hirveä hätä oli pakahduttaa\nsydämen, ja hän syöksyi törmän alle ikäänkuin avuksi rientäen...\n\nMutta siinä hän tuli tajuihinsa ... hän ymmärsi, etteivät\nmitkään ihmisvoimat enää pystyisi estämään lauttaa törmäämästä\nVarsankallioon...\n\nHän nousi juosten törmälle, koetti huutaa, mutta koski nieli hänen\näänensä, niin ettei hän sitä itsekään kuullut.\n\nNyt hän tunsi Antin, joka seisoi ihan etupäässä...\n\nHyvä Jumala! Armahda heitä!\n\nMutta koski nieli, lautta kiiti nyt nuolena suoraan Varsankalliota\nkohti... Pian oli etupää yksin puin hajallaan ... miehet koskessa...\n\nSilmänräpäys vielä...\n\nHanna koetti sulkea silmänsä, huusi ja painoi molemmin käsin rintaansa,\nmutta hän näki kuitenkin...\n\nLautan etupää jyskähti hirmuisella vauhdilla kallion kylkeen, niin että\ntukit syöksyivät pystyyn kalliota vasten...\n\nÄkkiä hän näki, että miehiä nousi oravina tukkeja myöten kallion\nlaelle... Lautan etupää halkesi samalla, tukit hajosivat molemmin\npuolin kalliota ja painuivat koskeen. Toinen pää kääntyi oikealle\nreitille ja lähti painumaan Viuhkuraisen mutkaa kohden...\n\nYksi ainoa mies seisoi lautalla. Hanna tunsi hänet. Se oli Paloniemen\nHeikki, yksin airo kädessä vääntäen minkä jaksoi...\n\nHanna tunsi myös Varsankalliolle pelastuneet miehet, jotka siinä\nyhdessä rykelmässä kuohujen keskellä värjöttivät liukkaalla kivellä.\n\nSiellä seisoivat Antti ja Paloniemen Juhani ja kaikki muutkin.\n\nEi ollut yksikään vielä joutunut koskeen!\n\nHän alkoi huutaa, ja hänestä näytti, että miehet huomasivat hänet.\nMutta yksikään ihmisääni ei sinne kuulunut, sillä koski huusi kuin\nriemuissaan, vaahto roivi kalliolla seisoviin miehiin asti.\n\nHanna juoksi pitkin rantaa kuin apua hakien. Mutta yhtään ihmistä ei\nnäkynyt kummallakaan puolen koskea.\n\nMutta äkkiä Hanna taas alkoi käsittää, kuinka tässä kävisi.\n\nSitä voimaa ei ollut saatavissa, joka miehet pelastaisi!\n\nSilloin vasta hänet valtasi villi tuska. Hän koetti viittoa, että hän\naikoi rientää apua hakemaan!\n\nMutta yksikään miehistä ei vastannut minkäänlaisella merkillä\nymmärtävänsä... Hanna huomasi nyt, että he olivat avopäin ja pitelivät\ntoinen toisestaan kiinni.\n\nSilloin hän oli huomaavinaan, että joku käsi nousi ja ikäänkuin\nmerkiksi viittasi häneen päin...\n\nHän kerkisi vielä silmätä, että hajonnut lautta painui hirmuista\nvauhtia Viuhkuraisen mutkaa kohti, ja eroitti, että mies seisoi\ntanakkana airon ponnessa...\n\nHän kokosi kaiken voimansa ja mielensä maltin, viittasi vielä kerran\nmiehille, huiskutti huiviaan ja lähti avopäin juoksemaan taloon,\nhiusten hulmutessa...\n\nKero-Pieti oli sillä välin saapunut taloon, ja kristittyjen seura oli\njo kokoontunut suureen pirttiin.\n\nSilloin Hanna saapui läähättäen koskelta päin ja huusi pihalla:\n\n\"Apuun! Apuun! Miehet ovat pelastuneet Varsankalliolle...\"\n\nJa hän painoi rintaansa, ikäänkuin sydän olisi sieltä pulpahtaa.\n\nÄkkiä tulvahti koko pirtillinen väkeä pihalle. Jotkut juoksivat paljain\npäin poikki metsän koskelle...\n\n\n\n\n7.\n\n\nViimeisinä tulivat pirtistä Kero-Pieti ja Iisakki.\n\nVäkijoukko oli kokoontunut Hannan ympärille, kysyen ja siunaten.\n\nHanna oli vähän tyyntynyt ja kertoi nyt lyhyesti kuinka lautan ja\nmiesten oli käynyt.\n\n\"Liian likeltä laski Puurnunleukaa\", sanoi Iisakki koettaen olla\nlevollisena. \"Siinä käänsi lautan, ja silloin on selvä matka\nVarsankallioon.\"\n\nKero-Pieti kuunteli mitä toiset puhuivat, mutta ei osannut sanoa\nmitään.\n\nHetken päästä olivat kaikki seuramiehet juosseet koskelle ja jotkut\nvieneet pitkiä köysiä matkassaan.\n\nHanna, Iisakki ja Kero-Pieti seisoivat vielä pihalla.\n\n\"Onko mitään mahdollisuutta heitä pelastaa?\" kysyi Hanna isältään\nväräjävällä äänellä, silmän omituisesti leimutessa.\n\n\"Sitä en osaa vielä sanoa, mutta koetetaan.\"\n\nIisakin ääni oli epävarma, ja Hanna huomasi hänessä outoa\nmielenliikutusta. Iisakki ymmärsi parhaiten miesten vaaran ja tiesi,\nettä Varsankalliolta oli melkein mahdotonta ketään pelastaa.\n\nKerran ennen oli käynyt samalla tavalla, mutta siitä oli aikaa jo lähes\nkuusikymmentä vuotta. Iisakin isävainaja oli siitä tapauksesta\nkertonut. Silloin joutui kalliolle kaksi miestä. Kaksi vuorokautta he\njaksoivat siinä pysytellä. Toinen koetti pelastua uimalla, mutta hukkui\nheti koskeen hypättyään, toinen värjötti vielä vähän aikaa, mutta\nputosi sitten hänkin kuin pyörtyneenä koskeen. Kaikkiin mahdollisiin\npelastukeinoihin oli ryhdytty, mutta mikään ei ollut onnistunut.\nIisakin isä-vainaja oli laskenut lautalla niin läheltä kalliota, kuin\nmahdollista oli, ja koettanut huutaa miehiä pysyttelemään kivellä,\njotta ehdittäisiin ryhtyä toimiin. Mutta kosken pauhu nieli äänen, ja\nmiehet kai tulivat siinä kuohujen keskellä lopulta mielenvikaan...\n\nIisakki ei ollut siitä tapauksesta kertonut, eikä siitä tiennyt\nHannakaan ja tuskin kukaan muu nyt elävistä kuin Paloniemen Heikki, jos\nhänkään.\n\nIisakki muisti sen nyt ja mitä muuta isä-vainaja oli siitä kertonut ...\nkuinka oli yritetty... Oli laskettu lauttoja niin läheltä kalliota kuin\nmahdollista oli, koetettu Puurnunleuasta löysätä lautta omin valloin\nVarsankalliota kohti... Se menikin, mutta hajosi kallioon iskeytyessään\nyksin puin...\n\nMutta Hannan hätä pakotti Iisakin lähtemään koskelle, vaikka hän\ntiesikin, että rannoilta päin oli mahdotonta minkäänlaista apua\nmiehille saada...\n\nHe menivät kolmisin rantaan, Kero-Pieti aivan puhumattomana. Siellä oli\npaljon väkeä. Ruotsin puoleltakin oli huomattu onnettomuus ja riennetty\nVarsankallion kohdalle.\n\nMiehet värjöttivät kalliolla, ja muutamat suurimmat kuohut viskoivat\nheihin vaahtoa. Koski pauhasi vimmatusti. Joku miehistä huusi ja\nviittasi kuin apua pyytäen. Hirmuinen hätä oli kaikilla.\n\nYksi esitti yhtä, toinen toista. Lauttamiehistä koetti joku heittää\nköyttä kalliota kohti: hullun yritystä, köysi ei jaksanut lentää kuin\npalasen matkaa rannasta.\n\nKun kuultiin Iisakilta, että kallion läheltä oli mahdotonta lautalla\nlaskea niin, ettei se paiskautuisi kallion kylkeen, ja kun oli selvää,\nettä se, joka semmoista uskaltaisi yrittää, olisi epäilemättä kosken\noma, alkoi väki ymmärtää, että pelastus taisi olla mahdotonta.\n\nUimalla!\n\nVaikka rohkenisikin antautua kosken valtaan, ei ollut semmoista\nuimaria, joka Varsankallion pyörteistä hengissä pääsisi. Kuohut\nlöisivät heti upoksiin tai murskaisivat kalliota vasten...\n\nNaiset itkivät ja voivottelivat.\n\nKero-Pieti tointui lamaannuksestaan ja alkoi puhua. Nyt olikin\nerinomainen aihe ja tilanne.\n\nJa vaikka Pietin saarnat tavallisesti olivat jyrkkiä ja ankaran\ntuomitsevia ja vaikka hän tiesi, että onnettomuuden uhrit olivat kaikki\nsuruttomia, ei hän heitä tuominnut helvettiin.\n\n\"Emme tiedä, mitä Herra tällä kauhealla onnettomuudella tarkoittaa\",\npuhui hän hyvin liikutettuna. \"Emme myöskään tiedä, mitä noiden\nsielussa liikkuu, noiden kovaonnisten, jotka nyt katsovat kuolemaa\nvasten silmiä. Herra armahtaa! Hänen pitkämielisyytensä on suuri. Ei\nollut ristin-ryövärilläkään monta tuntia aikaa parannuksen tekoon...\nEhkä Herra heidät noin kutsuu omikseen...\"\n\nYleinen liikutuksen hyrskinä kävi väkijoukossa, ja moni uskoton halaili\nsaarnamiestä.\n\nRuotsin puolelta, Puurnunleukaa alempaa, työnnettiin Paloniemen\nkookkainta venettä vesille.\n\n\"Hullun yritystä!\" sanoi Iisakki. \"Se on yhtä kuin pärekori,\ntuommoinenkin vene...\"\n\nJa niin näkyi olevankin. Ennenkuin vene oli kunnollisesti irti\nrannasta, löi kosken vimma sen rantakiviin, niin että laitalaudat\nkatkesivat.\n\nIisakki rupesi Hannan kehoituksesta perämieheksi, ja kaikkein\ntottuneimmat ja vankimmat miehet lupautuivat soutajiksi. Tarkoituksena\noli laskea lautalla Varsankallion ohi ja heittää köysi hätään\njoutuneille.\n\nIisakki tiesi sen kyllä mahdottomaksi: kukaan ei ehtisi siinä vauhdissa\nköyttä heittää; jos sen kalliolle saisikin, olisi lautan vauhti siksi\nnopea, ettei sille ketään ehtisi pelastaa.\n\nIisakki lähti miehineen, mutta muut jäivät vielä kosken rannalle\nlauttaa odottamaan.\n\nMiehille koetettiin huutaa ja viittoilla, että lautta oli tulossa... He\nnäyttivätkin ymmärtävän, sillä heidän liikkeensä tasaantuivat, eivätkä\nhe enää reuhtoneet niin epätoivoisina kuin äsken.\n\nHanna kulki edestakaisin pitkin rantaa. Hän tunsi kyllä joukosta Antin,\nmutta ei tiennyt, oliko Antti häntä huomannut. Siitä hän kuitenkin\ntahtoi päästä selville, ja kun hän laskeutui rantatörmän hyrskyjen\npartaalle, näki hän, että Antti viittoi kädellään ikäänkuin varoittaen.\n\nAntti oli hänet huomannut!\n\nHänen tuli kuin helpompi olla, ja pieni toivo alkoi viritä hänen\nsydämessään.\n\nHänen toimelias luonteensa voitti sydämen tuskat, ja hän riensi isänsä\nja äsken lähteneiden lauttamiesten jäljestä.\n\nIsä oli jo vanha... Entä jos hän viime tingassa peräytyisi! Mutta jos\nei isä lähtisi perämieheksi, päätti hän lähteä itse!\n\nNiin hän mietti juostessaan kotiinsa päin.\n\nRannassa olivat miehet jo lähtövalmiina. Iisakki liikkui notkeasti\nniinkuin ennen nuorena. Hänen kasvoilleen oli noussut heleä\nvanhanmiehen puna, ja silmät loistivat. Lautta oli parhaiten\nvarustettuja, ja soutumiehet, jotka lähtivät mukaan, olivat kaikki\nkokeneita koskimiehiä, Iisakille hyvinkin tuttuja, jotka olivat satoja\nkertoja soutaneet Korpikoskea, Iisakin ollessa perämiehenä. Vielä he\nvarustivat kaikkia tarpeita entistä lujemmiksi, kun Hanna juosten\ntörmältä alas tuli lautalle.\n\n\"Kuinka lienee käynyt Heikin?\" sanoi Iisakki, kun Hanna ehti hänen\nviereensä.\n\n\"Kaiketi pääsi hengissä kosken alle, sillä yksi lautan pohja näytti\nolevan eheänä.\"\n\nIsä ja tytär katsoivat samalla toisiaan silmiin, ja tuntui siltä kuin\nkumpikin ymmärtäisi toisensa ajatukset.\n\n\"Minä lähden mukaan\", sanoi Hanna varmalla äänellä.\n\n\"Minä teen mitä voin... Tällä kertaa elä lähde!\" vastasi Iisakki. \"Jos\nJumala ei ole Anttia eikä toisia vielä määrännyt kuolemaan, pelastuvat\nhe kyllä, vaikken ymmärrä, millä lailla...\"\n\nLauttamiehet olivat myös liikutettuja, vakava ilme silmissä. Kaikki\npitivät kovaa kiirettä.\n\n\"Jumala kanssanne!\" sanoi Hanna ja palasi isäänsä totellen törmälle.\n\nLautta loittoni rannasta, ja Hanna lähti oikaisemaan läpi männikön\nkoskelle. Sieltä kuului jo metsään asti naisten uikutuksia ja\nKero-Pietin saarnaava ääni.\n\nHannan silmät osuivat ensiksi Varsankallioon, jolla miehet nyt\nkyyröttivät istuvassa asennossa.\n\nOli jo tullut myöhäinen ilta, tuuli oli kääntynyt pohjoiseen, ja veden\nvoimat työnsivät vielä kylmää usvaa, viimeisiä talven jäännöksiä öiseen\nilmaan...\n\nHanna jaksoi olla merkillisen levollinen. Yksi ainoa ajatus poltti\nsydäntä. Laskiko Paloniemen Heikki tahallaan ensin Puurnunleukaan, että\nsaisi lautan kääntymään, kun tiesi sen siten joutuvan Varsankallion\nvirtaan?\n\nIsän silmissä oli Hanna nähnyt kummallisen ilmeen. Anttiko aiottiin\nhukuttaa ja oma poika pelastaa?\n\nHannan rintaa poltti, hirmuinen viha leimusi sydämessä. Hän muisti\nHeikin ilkeän kiiltävät silmät, ja kamala aavistus johtui mieleen.\n\nTotta se oli sittenkin! Tosi oli Antin sanoma Niilo Iisakin\nhukkumisesta!\n\nMutta sitten Hanna muisti, että Juhani oli joukossa. Kuinka Heikki\naikoi oman poikansa pelastaa?\n\nHanna ei saanut kysymyksilleen vastausta, mutta nyt hän ainakin oli\ntäydessä tajussaan. Häntä hermostutti Kero-Pietin saarnaava ääni ja\nnaisten uikutus.\n\nEipä siinä kuitenkaan senvuoksi uikutettu, että nuo onnettomat tuolla\ntaistelivat kylmää ja kuolemaa vastaan, vaan naiset valittivat omaa\nsyntisyyttään, jonka nyt taas tunsivat paremmin, kun Kero-Pieti heidän\nmustia mieliään kolkutti!\n\nKunpa miettisivät pelastusta eivätkä tuossa huutaisi!\n\nYö oli jo ehtinyt, valoisa kevätkesän yö, kylmähkö ja kirkas.\nVesipisarat jäätyivät koskikiviin...\n\nMiehet värjöttivät kylmän kosken keskellä...\n\nSilloin näkyi Iisakin ohjaama lautta jo tällä puolen Puurnunleuan.\n\n\"Jo tulee lautta!\" kuului huudettavan.\n\nRannalla olijat koettivat viittoilla miehille, jotta nämä\nhuomaisivat...\n\nJopa miehet huomasivatkin ja nousivat seisomaan.\n\nLautta tuli oikeaa reittiä. Hannan silmät seurasivat sen tuloa kuin\ntähdenlentoa. Hän tiesi, että jos se tuota suuntaa pitäisi, se ei\npääsisi lähellekään Varsankalliota, vaan painuisi Suomen rantaa\nvasten... Mutta Iisakin ainoa toivo oli ollut, että miesvoimalla\nsaataisiin lautan suunta lähellä kalliota muuttumaan, jolloin se\nkallion kohdalla joutuisi pois maihin päin vetävästä virrasta ... ja\nsiten sivuuttaisi sen niin läheltä kuin mahdollista. Tällöin ehtisivät\nmiehet hypätä lautalle...\n\nNiin oli Iisakki soutumiehille ja Hannalle selittänyt. Se oli kyllä\nuhkarohkea yritys, joka voisi onnistuakin, mutta samalla siinä olivat\nkaikki hengenvaarassa, niin pelastajat kuin pelastettavatkin.\n\nHanna näki miesten rupeavan soutamaan... Iisakki seisoi vakavana\nperämiehen paikalla, vaikka vaahto roiskui vasten silmiä.\n\nNyt he pyrkivät pois oikealta reitiltä, koettaen saada lauttaa\nkääntymään Varsankallioon päin. Mutta rantaan vetävä virta oli väkevä,\nlautan vauhti hirmuisen nopea... Silmänräpäykset kuluivat... Rannalla\nolijat seisoivat kuin tuomitut, mutta kalliolla värjöttävien miesten\nhätä näytti kasvavan.\n\nVähän vain lautta notkisti kankeita kylkiään, etupää kääntyi vain\nnimeksi kalliota kohti, vaikka miehet kiskoivat airoista kuin\nkuolemantuskassa... Kuohut pärskyivät soutumiesten silmille ... lautta\nkiiti nuolena Varsankallion ohi ja virta veti sitä maihin päin...\n\nJännitys ja hätä oli hirmuinen...\n\nÄkkiä muuan kalliolla seisovista miehistä heittäytyi koskeen, kädet\nlevällään kuin lentoon pyrkien, uskoen osuvansa lautalle... Mutta\nlautta viilsi jo kaukana, ja kun mies oli koskeen pudonnut, ei hänestä\nenää näkynyt mitään...\n\nPettymyksen ja tuskan huudot parahtivat rannalta, ja kalliolla\nviittoivat miehet kuin hyvästiä jättäen... Lautta painui nyt oikeaa\nreittiä alas Viuhkuraisen mutkaa kohti...\n\nKostea kiilto oli Hannankin silmissä, mutta vieläkään hän ei näyttänyt\nepätoivoiselta. Hän tiesi kyllä, että isä ja lauttamiehet olivat\nkoettaneet parastaan, mutta se ei auttanut... Onnistuisiko vielä\ntoisella tai kolmannellakaan kerralla...\n\nMutta kaikesta huolimatta hän viittoi kalliolle. Antti heilautti\nkättään reippaasti, niinkuin Hannasta näytti.\n\nMutta sen ymmärsivät kaikki, että miesten tila kävi joka hetki\nkamalammaksi. Toivoton asema, kosken kova pauhu, kylmähkö ja kostea yö\n-- kaikki ne lamauttivat hermoja, ja päässä alkoi pyöriä, korvissa\ntohisi ja pian siinä menetti tajuntansakin...\n\nNiin arveltiin käyneen sen, joka epätoivoisena hyppäsi koskeen, vaikka\nnäki kuohut allaan, ja lautan kiitävän kaukana.\n\nYö kului, päivä alkoi nousta, ja sen ensimmäiset kultaiset säteet\nosuivat Varsankalliolla kuolemaan tuomittuihin miehiin.\n\nAamuauringon heleässä valossa näytti miesten tila vielä surkeammalta.\n\"Ei ole enää kuin viisi miestä kalliolla! Herra Jumala! Katsokaa!\"\n\nNiin olikin laita. Kaksi miestä oli kadonnut. Hanna huiskutti huiviaan.\nAntti nosti vieläkin kättään, nosti reippaasti... Hanna lähti\njuoksemaan taloon. Uusi yritys oli tehtävä...\n\nVäsyneenä istui Kero-Pieti kivellä, ja hänen kasvoillaan oli kärsivän\nmiettivä ilme... Suurin joukko seuramiehiä oli poistunut, jotkut\nnaisista olivat pyörtyneet.\n\nSamalla kun Hanna katosi polulle, joka vei taloon, ilmestyi kosken alta\ntulevaa polkua pitkin Paloniemen Heikki kalpeana, läähättäen, silmissä\nlevoton palo. Kun Kero-Pieti katsahti häneen, käänsi hän silmänsä\npoispäin... Hänelle kerrottiin kaikki, ja naisväki ruikutti hänen\nympärillään.\n\nHän näki poikansa Juhanin seisovan toisten kanssa kalliolla ja tunsi\nsiellä myöskin Antin. Hänen sieraimensa kohoilivat levottomasti, silmät\nkiiluivat, ja rinnasta kohosi kamala huokaus.\n\n\"Uusi yritys ... uusi yritys\", hoki hän. \"Lautta on laskettava suoraan\nkallioon ... muu ei auta... Onko täällä soutumiehiä?\" kysyi hän ja\nvilkuili ympärilleen.\n\nMutta soutumiehiä ei näkynyt, ja joku tiesi, että he olivat menneet\ntaloon.\n\nHeikki kiskaisi itsensä irti naisista, jotka pidättivät häntä käsistä\nja takinpielestä.\n\n\"Pois siitä!\"\n\nHeikki oli kuin vihassa ja näytti menettäneen kaiken entisen malttinsa.\nMutta naiset seurasivat hänen perässään polkua pitkin, itkivät ja\nuikuttivat.\n\nKero-Pieti oli vaipunut omiin ajatuksiinsa. Hän rukoili niiden sielujen\npuolesta, jotka tuolla kalliolla odottivat kuolemaansa. Hän kuvitteli\nitse olevansa tuolla...\n\n-- Olenko otollinen sinulle, Herra? -- kysyi hän itseltään. -- Sinun\naamuaurinkosi paistaa ja lämmittää... Sinun kätesi lepää päällämme...\n\nHän tunsi syntisyytensä, tunsi syvällä sydämessään, että raskas, kovin\nraskas oli hänenkin syntitaakkansa. Eipä ollut hänkään jaksanut elää\nHerran tahdon mukaan... Suuri syntinen, suurempi, riettaampi hän oli\nkuin yksikään muu...\n\n-- Herra, armahda minua! Herra, anna minulle raskaat syntini anteeksi!\n\nHänen rintansa rauhottui, ja silmät loistivat taas. Ja hänen mieleensä\njohtui, että Jumala kaikella tuolla vain tahtoi huutaa kivikoviin\nsydämiin: Olkaa valmiit, kuolema kolkuttaa rintojanne!\n\nSilloin kuului huuto:\n\n\"Yksi miehistä lähti uimaan ... ei näy ... koskeen painui...\"\n\nNyt ei enää ollutkaan monta henkeä kosken rannalla. Ei siedetty olla\nkatsomassa, kuinka toiset kuoleman kanssa kamppailivat. Mutta\nKero-Pietin katse yhä kirkastui, hänen rinnassaan oli ihana rauha, hän\ntunsi, että häntä varten ... juuri häntä varten Jumala oli tämän kovan\nkuolemanmuodon näyttänyt ... että hänenkin, syntisen, silmät\naukenisivat oman sielunsa mustuutta näkemään...\n\nSilloin juuri Iisakki palasi miehineen kosken alta. Iisakki näki heti\nkalliolle katsottuaan, kuinka oli käynyt. Sitä hän oli ajatellutkin.\nSiinä eivät kestäneet kenenkään hermot: kosken pauhu lumosi korvat,\nkuolemanpelko ahdisti, silmissä alkoi välähdellä, jäsenet kangistuivat,\ntahto herposi, ja silloin ihminen oli kosken oma...\n\nIisakin nähtyään Kero-Pieti riensi hänen kaulaansa ja itki ... omaa\nsyntisyyttään.\n\n\"Muille tietä Jumala luo neuvoin ... itse, raukka, parhaiten opasta\ntarvitsisin... Iisakki veljeni, anna minulle kaikki anteeksi... Herra,\nkuule nöyrä rukoukseni!\"\n\nLiikutettu oli Iisakkikin, mutta hänen selvä järkensä sanoi, että vielä\noli toivoa pelastaa nuo neljä, jotka miehuullisesti kestivät kalliolla.\n\nHe koettivat antaa miehille merkkiä, nostaen riu'un päähän nenäliinan.\n\nAntti näytti ymmärtävän, viittasi kädellään ylös koskelle päin,\nikäänkuin tarkoittaisi, että sieltä oli apu tulossa. Paloniemen\nJuhanikin nosti kättään. Toiset kaksi istuivat kuin herpaantuneina,\ntoivottomina...\n\nIisakki sai Kero-Pietin innostumaan pelastushommiin. Hän itse oli\nvirkku ja selitti, että jos olisi arvannut vähää ennen antaa\nsoutumääräyksen Varsankalliolle päin, olisi lautan toinen sivu\nepäilemättä joutunut hyvin likelle kallion kylkeä, vaikkei olisikaan\nihan viereen päässyt.\n\nHe lähtivät nopein askelin pitkin polkua taloon, ja Iisakki viittoi yhä\nkalliolle päin: -- Vielä koetamme!\n\nJa Antti nosti hänelle kättään merkiksi, että oli ymmärtänyt.\n\n\n\n\n8.\n\n\nKun Kero-Pieti ja Iisakki saapuivat Nuottaniemeen, oli siellä\nPaloniemen Heikki koskelle lähdössä. Olisi jo lähtenytkin, mutta ei\nollut saanut soutumiehiä. Ei kukaan tahtonut lähteä henkeään\nmenettämään, sillä Heikin aikomus oli laskea suoraan Varsankallioon ja\npelastaa miehet. Mutta soutumiehet eivät luottaneet Heikkiin\nmuulloinkaan, ja nyt heistä tuntui kuin suoraan kuolemaan menemiseltä,\njos Heikin matkaan lähtisivät.\n\n\"Raukkoja olette!\" sanoi Heikki heille tylysti. \"Toiset ovat kuoleman\nhädässä, ettekä uskalla.\"\n\nLauttamiehet näkivät, että Heikin villi veri kiehui; hänen\njättiläisvartalonsa oikeni suoraksi, ja mustat silmät iskivät tulta.\nPelottavan näköinen hän oli, kasvot kalpeina, musta parta liehumassa.\n\n\"Raukkoja ja lurjuksia te olette!\"\n\nMutta ylhäällä oli Nuottaniemen suvantoon vasta saapunut kaksi lauttaa,\njoilla oli kiire alas merensuulle. Heikki tunsi miehet ylimaan\nrohkeiksi pojiksi, jotka eivät pelänneet kosken kuohuja. Hän meni\nmiesten puheille. He lupasivat lähteä, ja Heikki puolestaan lupasi\nlaskea heidän kuljettamansa lautat ensi vuoroilla kosken alle, vaikka\ntoiset olivat jo vuorokausia odotelleet.\n\nKiire oli, eikä lauttaa joudettu oikein varustelemaan.\n\nKun Kero-Pieti ja Iisakki ehtivät rantatörmälle, loittoni lautta jo\nRuotsin virtaan päin. Heikki miehineen oli menossa pelastamaan.\n\n\"Liian vähällä voimalla läksi!\" sanoi Iisakki. \"Kumma mies!\"\n\n\"Ei se näyttänyt olevan entisellään koko mies\", sanoivat lauttamiehet.\n\nIisakki huusi Heikille, että piti soutaa maihin, varustettaisiin lautta\nuudestaan. Mutta Heikki ei näyttänyt kuulevan Iisakin huutoa, vaikka\ntoiset lautalla olijat sen kuulivat.\n\nSillä välin oli Hannan päähän johtunut uusi tuuma. Ja hän oli saanut\nmuutamia nuoria miehiä siihen suostumaan ja innostumaan.\n\nHanna hääräsi siellä miesten joukossa, lauttojen selkäpuolella, ja\nmiehet näyttivät olevan kovassa touhussa.\n\nKero-Pieti ja Iisakki menivät tukkilauttoja pitkin paikalle.\n\nNyt he saivat kuulla, mitä Hanna oli toimittanut. Kaksi pohjaa siroja\ntukkeja piti koota lujiksi lautoiksi ja sitten laskea Varsankallioon.\nJos toinen pohja särkyisi, jäisi toinen eheäksi, ja silloin oli se\nmahdollisuus, että miehet ehtisivät hypätä lautalle. Köysiä ja\nvara-airoja oli otettava mukaan.\n\nHanna kertoi isälle aatteestaan loistavin silmin, vaikka tuska ja\nepätoivo viilsivätkin rintaa.\n\nIisakki mietti hetkisen, katsellen, kuinka nuoret miehet sitoivat\nvitsoilla tukkeja. Hän ymmärsi hyvin, että hengenvaara siinä oli,\nolkoon lautta kuinka luja tahansa. Mutta parhaassa tapauksessa voisi\njälkimäinen pohja pysyä koossa ja siten olisi mahdollista pelastaa\nmiehet. Kuitenkin hän hyväksyi Hannan tuuman, hyvin tietäen, kuinka\nvähän toiveita oli muutenkaan Varsankallion luokse päästä.\n\nHanna joudutti miehiä. Joka minuutti oli kallis. Eiväthän enää jaksaisi\nkauan kestää nekään, jotka vielä kalliolla taistelivat! Nuoret miehet\nymmärsivät sen hyvin ja panivat parastaan. Eräs heistä, Koskenalustan\nAukusti, Antin vanhempi veli, joka vasta aamulla oli lautalla ylimaasta\nsaapunut ja nyt Nuottaniemen rannassa kuullut, kuinka onnettomasti oli\nkäynyt, ja keitä onnettomuuden uhrit olivat, hääri muita vikkelämpänä\nja neuvoi ja kannusti toisiakin.\n\n\"Kuka teistä rupeaa perämieheksi?\" kysyi Iisakki, sillä hän oli\nymmärtänyt miesten puheista, etteivät he ottaisi eivätkä tahtoneet\nottaa vanhaa Iisakkia hengenvaaraan.\n\n\"Minä aion ohjata lautan suoraan Varsankallioon\", vastasi Aukusti,\nrohkea ilme kasvoillaan.\n\nIisakki tiesi Aukustin olevan taitavan koskimiehen, jonka kyllä voi\nuskoa osaavan, jollei mielensä malttia menettäisi.\n\nIisakki nyökäytti päätänsä, ikäänkuin sanoen: En voi kieltää\nlähtemästä, vaikka järki sanoo, että pitäisi kieltää ja varoittaa.\n\nKaikki alkoi jo vihdoin olla kunnossa. Päivä oli puolessa, ja aurinko\npaistoi pilvettömältä taivaalta.\n\nÄsken lähtenyt pelastuslautta oli jo painunut näkyvistä ja ehkä,\nIisakin luulon mukaan, sivuuttanut Puurnunleuan, saattoipa olla\nVarsankalliolla asti...\n\n\"Jos heille onnistuukin... Jos Heikki osaakin laskea niin taitavasti,\nettä pääsevät Varsankallion kylkeen!\" sanoi Hanna, ja merkillinen toivo\nsyttyi hänen sydämessään.\n\n\"Sitä en jaksa uskoa\", sanoi Iisakki. \"Eikä Heikki ole sitä voinut\nitsekään uskoa ... siksi tarkoin hän tuntee kosken voiman...\"\n\nKero-Pieti oli taas lamautunut. Hän puhui hiljaisella äänellä ikäänkuin\nrukoilisi. Onnettomuusuhrien kova kohtalo oli häntä niin järkyttänyt,\nettä hän oli kuin suunniltaan.\n\nHannan posket hehkuivat, ja silmät loistivat. Iisakki huomasi vasta\nnyt, että hän oli muuttanut pukua ja vetänyt jalkaansa varsikengät,\njoita hänen oli kesäisin tapana pitää, kun huvikseen lautalla huristi\nkosken alle.\n\n\"Aiotko mukaan?\"\n\nIisakki kalpeni.\n\n\"Aion. Minun henkeni ei ole sen kalliimpi kuin toistenkaan!\"\n\nIisakki ymmärsi Hannan äänestä, että vastaansanominen ei auttaisi. Hän\ntunsi Hanna-tyttärensä: tämä oli yhtä päättävä kuin hän itsekin oli\nnuorena.\n\nEikä hän virkkanut sanaakaan. Mutta silloin hän muisti\npoika-vainajansa, ja raskaana huokauksena nousi hänen rinnastaan:\n\n\"Koskiko, jota itse rakastan, vie molemmat lapseni?\"\n\nMutta hän ei sanonut sitä ääneen, vaan koetti huokaustaankin\ntukehduttaa.\n\nSilloin juoksi eräs lauttamiehistä, joka oli ollut kosken rannalla\nPaloniemen Heikin pelastuslautan kohtaloa katsomassa, suoraan sinne ja\nhuusi:\n\n\"Onnettomasti kävi... Heikin lautta hajosi yksin puin... Sinne suistui\nkoskeen Heikkikin...\"\n\nKun hän kerkisi vähän hengähtää ja aikoi jatkaa, riensi Hanna kysymään:\n\n\"Entäs miehet?\"\n\nHanna oli kalvennut, ja hänestä tuntui kuin jalat vapisisivat.\n\n\"Kaksi niistä katosi juuri silloin, kun Heikin lautta iski kallioon...\nEmme nähneet, mihin he joutuivat, kun tukit myllersivät sinne tänne...\nJuhani ja Antti ovat vielä jäljellä...\"\n\nTaas nousi puna Hannan vaalenneille poskille, silmät loistivat kuin\nennen, ja jalat seisoivat tanakasti.\n\n\"Pian, pian!\" hoki hän, ja hänen tarmokas kätensä hellitti köysiä\nvieressä olevasta lautasta, jossa heidän pelastuslauttansa oli kiinni.\nMutta sillä aikaa hän ehti selittää isälleen: \"Menkää koskelle ...\nviittokaa ... viittokaa ... että me tulemme...\"\n\nIisakki lähti, ikäänkuin hänen nyt olisi pakko totella tyttärensä\nmääräyksiä, nousi nopeasti rantatörmälle ja katosi männikön polulle.\n\nKaksiosainen pelastuslautta lähti liikkeelle. Hanna ja Koskenalustan\nAukusti olivat reippaalla tuulella ja rohkaisivat toistenkin mieliä.\n\nKero-Pieti oli jäänyt yksin rantalautan nurkalle, airon ponnelle,\nistumaan käsi silmällä.\n\nVasta kun pelastuslautta oli pitkän matkan päässä, näytti hän\nymmärtävän, mitä oli tekeillä. Ja hän ojensi kättään heitä kohden ja\nhuusi jotakin, mitä lautalla olijat eivät kuulleet.\n\nHe joutuivat Ruotsin virtaan. Hanna oli avopäin, hiukset liehuivat\nepäjärjestyksessä. Nuoret miehet näyttivät luottavan tähän uskaliaaseen\nnaiseen paremmin kuin Aukustiin.\n\nHe puhuivat kaikki seikat selviksi. Lautta oli Puurnunleuan kohdalla\nkäännettävä suoraan Varsankallion virtaan... Kaikkien piti olla\njälkimäisellä lautalla, johon oli kiinnitetty lujat köydet poikki ja\npitkin ja varattu kaksi lisäairoa. Kun etumainen pohja jyskähtäisi\nkallioon, silloin juuri heitettäisiin köysi hädässä oleville.\nJälkimäisen lautan täytyisi -- jos se pysyisi hajoomatta, -- kääntyä\nSuomen rantaan päin... Jos Juhani ja Antti saisivat köydestä kiinni,\nohjaisi vain yksi miehistä lauttaa Viuhkuraisen mutkaa kohti, ja toiset\nkoettaisivat pelastaa molemmat miehet...\n\nHanna selitti jokaiselle, mitä oli tehtävä, ja kun koski alkoi vetää,\nkasvoi heidän jännityksensä niin, etteivät he kuulleet pauhujenkaan\nääntä. Kukaan ei joutanut katsomaan rannalle, missä jännitys oli\nmelkein yhtä suuri. Väkevä koski nieli kuin vihassa vaahdoten, lautta\npysyi ohjaamatta Varsankallion uomalla, johon Puurnunleuan luona\nsuunnattiin, heilahteli, keinui, rotkui ja liitteissään lotkahteli...\n\nVauhti kiihtyi yhä hurjemmaksi. Kaikki olivat asettuneet jälkimäiselle\nlautalle, pitäen köysistä kiinni. Hannan silmät leimusivat, posket\nhehkuivat, jalka oli varma... Hän katsoi rohkaisevasti Aukustiin, joka\nseisoi valmiina ratkaisevan hetken varalta.\n\nHirveän pitkä silmänräpäys vielä!\n\nHanna näki aurinkoa vasten kaksi miestä seisomassa Varsankalliolla. Ne\nolivat kuin haamuja, joita kuohut kastelivat... Lautta kiiti hirveää\nvauhtia suoraan kalliota kohti... Sydäntä kouristi, silmissä musteni...\n\nKuului hirmuinen rytinä ... etupää halkesi kahtia, tukit levisivät\nmolemmin puolin kalliota...\n\n\"Nyt!\" huusi Hanna, jonka mielenmaltti oli pysynyt järkkymättä.\n\nKöydet heitettiin kalliolle, mutta heitto epäonnistui, kalliolla\nseisovat eivät niihin ulottuneet...\n\nSilmänräpäys vielä!\n\nJälkimäinen lautta ei ehtinytkään kääntyä niin nopeasti virtaan, sillä\netupään tukit eivät kohta irtaantuneet kalliosta... Se kulki samaan\nsuuntaan.\n\nSilloin Antti loikkasi kalliolta lautalle, jotakin Juhanille huutaen.\nJuhani hyppäsi perässä, ja melkein yhtaikaa he putosivat lautan\nlaidalle, josta heidät vedettiin keskemmälle.\n\nMuutamia silmänräpäyksiä myöhemmin oli jälkimäinen lautta, joka oli\njäänyt eheäksi, joutunut omia aikojaan Suomen puolen virtaan ja kiiti\nhirveää vauhtia Viuhkuraisen mutkaa kohti.\n\n\"Ohjatkaa oikealle väylälle!\" kuului Hannan ääni.\n\nHyrskyt kävivät yli koko lautan. Toiset pitivät köysistä kiinni, toiset\nhoitelivat Anttia ja Juhania.\n\nAukusti pääsi vihdoin pitelemään airoa, veti rivakasti jonkun kerran,\nja lautta kääntyi oikealle kulkuväylälle. Mutta vettä ryöppysi joka\ntaholta, niin että miehet ja Hanna kastuivat likomäriksi.\n\nOnnellisesti lautta huristi Viuhkuraisen mutkassa ja painui Aukustin\nohjaamana Sarvonränniin, jossa virta taas kiihtyi... Rantojen metsät\nvilahtivat ohi, väylä alkoi levitä, virran voima väheni, hyrskyt\nloppuivat... Sitten tuli äkkiä vähävirtainen suvanto, edessä näkyi\nkorkea rinne ja sen juurella lauttoja, joilla liikkui ihmisiä.\n\nSilloin vasta laukesi miesten ja Hannan mielenjännitys, ja ääretön\nelämänilo pulpahti sydämeen.\n\n\"Pelastetut!\"\n\nHanna silmäsi rannalle, missä näkyi pienoinen punainen talo, Antin\nkoti... Joku juoksi pihasta rantatörmälle, jolla jo ennestään seisoi\npaljon väkeä.\n\nAntti toipui ensiksi. Hän oli kalpea kuin palttina, mutta hänen\nkatseensa kirkastui, kun hän tarttui Hannan käteen.\n\nJuhani makasi vielä kuin tiedottomana, kasvot vaaleina, vaatteet\nläpimärkinä.\n\nHänkin avasi rantaan tullessa silmänsä ja hetken päästä hän tajusi\npelastuneensa ja vielä olevansa elossa.\n\nLauttamiehet riensivät vastaan. Juhania piti tukea, kun he lähtivät\nrinnettä ylös taloon. Mutta Antti käveli omin voimin Hannan vieressä.\nHannan silmät loistivat, posket punoittivat, tukka oli yhä\nepäjärjestyksessä, ja likomärät vaatteet olivat repeentyneet.\n\nKukaan ei puhunut, mutta joku itki.\n\nVaivoin Antti sai selitetyksi Hannalle:\n\n\"Ne eivät jaksaneet enää ... joutuivat suunniltaan ja menivät väkisten\nkoskeen... Me toivoimme, vaikka vähissä oli meidänkin voimamme... Mutta\nkun näin, että sinä olit lautalla, sain ihmeellisen voimanpuuskan,\njärkeni ja tahtoni oli kunnossa. Kannustin Juhania... Elämä ja pelastus\non edessämme, sanoin...\"\n\nKun he jo nousivat pihaan, kysyi Hanna:\n\n\"Tiedätkö, että Paloniemen Heikki on hukkunut?\"\n\n\"Minä näin sen omin silmin, ja näki sen Juhanikin... Kallion vieressä\npainui koskeen eikä enää noussut.\"\n\nHe menivät sisälle, mutta niin kova oli ollut mielenjännitys, niin\nsuuri tuska oli sydämen lamauttanut, etteivät he vielä oikein\nkäsittäneet onnensa suurta päivää.\n\nRannassa juttelivat lauttamiehet järkyttävästä tapauksesta. Heidän\njoukossaan oli paljon sellaisia miehiä, jotka olivat nähneet toveriensa\nhukkuvan, putoavan koskeen ihan silmäinsä edessä. Mutta se ei ollut\nheitä liikuttanut. He olivat jatkaneet hurjaa elämäänsä niinkuin\nennenkin. Eikä kuolema ollut heitä koskaan kammottanut. He olivat vain\nilveilleet, kun kuulivat miehen hengenhädässä apua rukoilevan.\n\nMutta nyt he eivät laskeneet leikkiä, ja kuolema herätti kauhua.\nVarsankallion uhrien perikato koski mieliin niin, että ohimot\njyskyivät. Hannan maltti ja rohkeus pani heidät ihmettelemään.\n\n\"Isänsä tytär se on\", puhui eräs vanhempi mies. \"Niin on ollut rohkea\nIisakkikin... Olisipa pojaksi syntynyt tämä Hanna, niin olisi\nKorpikoskessa mainio perämies...\"\n\n\"Niin olisi... Mutta kuka nyt lautat laskee, kun Heikki hukkui eikä\nIisakki enää lähde perämieheksi?\" arveli joku.\n\nMutta toiset, jotka jo olivat saaneet lauttansa kosken alle, sitoivat\nirtipäässeitä tukkeja kiinni lauttaan ja aikoivat lähteä matkaansa\njatkamaan alas meren suulle, vielä monen muun kovan koetuksen lävitse.\n\nSiellä odotti lauttamiehiä iloinen satama, jossa monen hikisen päivän\nansiot pian menetettäisiin.\n\n\"Mitäpä siitä\", puheli nuori tukkilainen, jonka lautta alkoi olla\nlähtövalmiina. \"Mitäpä siitä, yksi koski vie niin monta, toinen näin\nmonta... Monta on vielä kovaa kuohua edessä... Kenpä tietää, kuka\nmeistä niihin jää ... vaikka ei yhtään tästä joukosta kaupungin\nviinoille joutuisi. Niin miehiä menee, ja toisia astuu sijaan ... niin\nvirtaa elämä eteenpäin, eikä meitä kauan missään kaivata. Työnnetäänpä\nvesille, miehet!\"\n\nHe saivat lauttansa vesille. Joki oli tyven, ilta kaunis, väylä\nparhaiksi virtava ja mutkaton.\n\nPäästyään vähän matkaa rannasta he alkoivat rallatella.\n\n\n\n\n9.\n\n\nNuottaniemen Iisakki ja Kero-Pieti tekivät lähtöä kosken alle, josta jo\nkuului löydetyn parin hukkuneen ruumiit.\n\nKero-Pieti ei ollut jaksanut jatkaa matkaansa vaan oli jäänyt\nlevähtämään. Häneen oli Varsankallion onnettomuus kovasti koskenut, ja\nIisakki oli monta kertaa tavannut hänet itkemässä.\n\nOli jo yö, ennenkuin he pääsivät liikkeelle. Sillä aikaa, kun Iisakki\nvielä viipyi rannassa lauttamiehiä puhuttelemassa, ehti Kero-Pieti\nmietiskellä sitä, mikä oli alkanut kummallisella voimalla painaa hänen\nmieltään. Yhä uusia kysymyksiä nousi eteen, ja monta kertaa tuntui\nhänestä, että hän itse oli meren selälle joutunut hylky, jolla ei ollut\nminkäänlaista pelastuksen mahdollisuutta. Mutta äsken tapahtuneessa\nonnettomuudessa hän näki Kaikkivaltiaan sormen jäljet ja alkoi\nymmärtää, että siinä oli annettu opetusta hänellekin. Herran tiet\nolivat tutkimattomat, eivätkä ihmisen parhaatkaan pyyteet olleet Hänen\nmieleensä, mietiskeli hän. Kenet Herra aikoi hävittää, sen Hän löi\nsokeudella... Sokeudella oli Herra Heikin lyönyt ja pannut hänet\nvartavasten omaa hautaansa hakemaan...\n\nOliko hän suuresti erehtynyt Paloniemen Heikistä, jonka oli uskonut\nkristityksi ja jonka synnit hän oli todistanut anteeksiannetuiksi?\nErehtynyt oli Heikistä, niin hän nyt myönsi. Oli ehkä erehtynyt monesta\nmuustakin, joiden sydämeen luuli näkevänsä eikä nähnytkään kuin silmiin\nasti! Iisakkia hän oli pitänyt vähäuskoisena, joskus heräämättömänäkin,\njoka vain kunnian vuoksi koetti näytellä kristittyä...\n\nEikö hän ollut puhunut ja opettanut, niinkuin raamattu neuvoi ja\nomatunto opasti? Olivatko kaikki hänen opetuksensa langenneet huonoon\nmaahan? Olivatko kaikki seura-illat ja suuret liikutukset olleet\nnarripeliä?\n\nKummalliset keskinäiset suhteet oli ollut näillä naapureilla. Hän oli\ntoivonut voivansa molempiin vaikuttaa ... saada molempien miesten\nsydämet vertavuotaviksi ja rakkauden paisumaan heidän keskensä suureksi\nja kaikkikestäväksi.\n\nNiin hän oli itse uskonutkin, kun naapurit hänen vuoteensa vieressä\npuhuivat...\n\nHän oli silloin itse sanonut, että se olisi merkki Jumalalta, jos\nheidän lapsensa Juhani ja Hanna kristillisellä avioliitolla\nvahvistaisivat heidän sovintonsa... Oliko semmoinen toivo ollut Jumalan\nkiusaamista?\n\nSillä nyt hän tunsi selvästi pitäneensä paremmin Heikin puolta ja\nsamalla ajatelleensa myös Heikin maallista etua...\n\nYhdellä iskulla oli Herra hajoittanut sekä Heikin että hänen\nsuunnitelmansa.\n\nHän tunsi sen nyt ja uskoi varmasti, että tässä oli Herra tahtonut\nhäntä nuhdella ja oikealle tielle, Herran omalle tielle, ohjata.\n\nSillä vaikkei hän vielä tiennytkään kaikkea, oli hän Iisakin\nkatkonaisista puheista päässyt siihen käsitykseen, että Heikin pyyteet\nolivat olleet rikollisia...\n\nKyllä hänelle nyt, kun hän muisteli talvellisia iltoja, molempien\nmiesten istuessa hänen vuoteensa vieressä, johtui mieleen, että hän oli\njoinakin hetkinä epäillyt Heikin sieluntilaa. Joskus oli myös sattunut,\nettä hän oli Heikin kasvojen ilmeessä ollut näkevinään vilahduksen,\nilon leimun, joka ei ollut Jumalasta. Mutta silloin hän luulotteli,\nettä piru toi hänen mieleensä sellaisia epäluuloja.\n\nNyt oli Heikki, kuin tahallaan kuolemaa hakien, uhkarohkeana hukkunut\nkoskeen, ja hänen poikansa oli pelastunut.\n\nIisakki tuli kuistille, missä Kero-Pieti istui. Nyt piti jo lopultakin\nlähdettämän liikkeelle.\n\nValoisa oli yö.\n\nIisakki käveli edellä männikköön vievälle polulle, Kero-Pieti köpitti\nperässä, harmaa villapusero yllään, takki käsivarrella. Iisakin jalka\nnousi vielä keveästi, ja hän käveli joutuisasti. Saarnamiehen askel oli\nlyhyt ja epävarma.\n\n\"Elähän kävele niin nopeasti\", pyysi Kero-Pieti.\n\nIisakki hiljensi kulkuaan.\n\nHe saapuivat kosken rannalle, sille kohdalle, josta näki suoraan\nVarsankalliolle.\n\n\"Siinä se on\", sanoi Iisakki.\n\n\"Siinä se on\", vastasi saarnaaja omituisella äänenpainolla.\n\nHe jatkoivat matkaansa pitkin polkua, joka Varsankallion kohdalla\nseurasi rantatörmän lakea, mutta painui jonkun matkan päästä metsään.\n\nKosken pauhu kuului tohisten ja valittaen.\n\nKero-Pieti oli aikonut kysyä Iisakilta montakin asiaa. Nyt hän ei\nkuitenkaan tiennyt, mitä ensiksi kysyisi. Hänestä tuntui kuin ei voisi\noikein puhua näin kävellessä. Jospa saisi istahtaa, silloin sopisi\nparemmin keskustella.\n\n\"Mitähän, jos istahdamme levähtämään\", esitteli hän, kun he olivat\nmetsän peitosta taas tulleet lähelle törmää, josta näkyivät\nViuhkuraisen mutkan vaahtolaineet ja synkkä, jyrkkärinteinen kosken\nranta.\n\nHe istuivat kivelle vierekkäin, Kero-Pieti pyyhkien hikeä kasvoiltaan.\n\n\"Mitä sinä ajattelet Heikki-vainajasta?\" kysyi hän.\n\n\"Pääsikö autuaasti pois?\" Iisakki vastasi vältellen: \"Itse lienet hänet\nparemmin tuntenut. Anteeksi minä hänelle kaikki annoin, mutta lieneekö\nhän antanut minulle...?\"\n\n\"Toivoi poikaansa vävyksesi, kuten minäkin toivoin... Taisi olla\nsynnillinen ajatus. Kerro, mitä tiedät ... ja arvelet!\"\n\n\"Omia luulojani ne ovat ja ajatuksiani. Herran kasvojen edessä hän\ntehnee nyt tiliä töistään...\"\n\n\"Mitä luulet?\" tiedusteli yhä Kero-Pieti ikäänkuin hakien Iisakilta\nomille ajatuksilleen tukea.\n\n\"En tahtoisi hänestä enää uskoa pahaa ... kuolleesta, joka ei saata\npuolestaan puhua. Mutta raskas on sentään tuntoni, ja uskoksi\nepäilykseni käyvät ... niin entiset kuin nykyisetkin. Niiltä en enää\nkoskaan pääse rauhaan ... sen tunnen. Eloni loppuun ne minua vaivaavat.\nKertoisin sinulle, ehkä voisit minua oikeaan opastaa. Tiedät: raskasta\non epäillä naapuria, jonka uskoi olevan kristityn ja jolle on\npuolestaan kaikki anteeksi antanut...\"\n\n\"Kerro minulle! Sokea olen ollut ja pinnalta vain ihmisiä tuntenut.\nKoskaan en nähnyt Heikin sieluun. Salaperäinen, itseensä sulkeutunut\nmies hän oli. Pettynyt olen... Kerro siis meille molemmille opiksi...\"\n\n\"Salaperäinen hän oli... Kun poika-vainajani hukkui, epäilin sitä hänen\ntyökseen, ja siitä tuli vuosikausien katkeruus välillemme. Mutta\nvuoteesi vieressä uskoin erehtyneeni, oman pahan sydämeni tunsin...\nKatumus vaivasi, kaikki annoin anteeksi ja uskoin pahoin erehtyneeni.\nNiin silloin. Mutta vähitellen alkoivat epäilykseni taas kasvaa, ja\nrukoilin Jumalalta voimia ne karkoittaakseni... En onnistunut. Näin\ntaas hänen omituisissa kiiltävissä silmissään palon, jota en saattanut\nkärsiä, ja jonka epäilin niihin silloin ilmenevän, kun hänellä oli paha\nmielessä...\"\n\n\"Se on sitä samaa, mitä minäkin olen nähnyt\", sanoi saarnamies\nhuokaisten. \"Se on koko hänen sukukunnalleen ominaista...\"\n\n\"Niinkö lienee\", jatkoi Iisakki, kerran päästyään tuntoaan keventämään.\n\"Silloin minä näin, kun Koskenalustan Antti ylhäältä saapui lautalla...\nPahoin järkytti mieltäni, tuntooni iski kuin kirveellä, mutta en\nkenellekään osannut sanoa, mitä ajattelin. Eipä ymmärtänyt Hannakaan...\nOlisi Anttia sillä kerralla kieltänyt kosken alle lähtemästä...\"\n\nSaarnamies säpsähti ja katsoi Iisakkia pitkään.\n\n\"Tarkoitatko, että hän aikoi Antinkin tuhota niinkuin\npoikavainajasikin?\" kysyi hän ja vapisi mielenliikutuksesta.\n\n\"Semmoiseen uskoon jäin\", vastasi Iisakki.\n\n\"Mutta olihan Juhanikin samalla lautalla\", muistutti saarnamies.\n\n\"Olipa kyllä\", sanoi Iisakki. \"Se oli kaikki mietittyä. Minä ymmärsin\nkaikki, kun lautta rannasta irtaantui...\"\n\n\"Etkä sanonut Heikille!\"\n\n\"En... En tiedä, uskoinko itsekään silloin vai luulinko ainoastaan...\nPahan sisuni syyksi ne epäilykseni silloin panin...\"\n\n\"Mutta nyt uskot?\"\n\n\"Uskon, Jumala minua auttakoon!\"\n\nSaarnamies oli hetken hiljaa, sitten hän nosti katseensa ja virkkoi:\n\n\"Ja minä olin aina uskonut Heikin totiseksi kristityksi. Semmoistako\nolikin hänen heräämisensä! Mutta jos kuitenkin olet erehtynyt! Olisiko\nHeikki kuitenkaan niin ... kun tiesi oman ja poikansa hengen olevan\nvaarassa!\"\n\nKumpikin oli hetken vaiti, omissa mietteissään.\n\n\"Muistan hänet siltä ajalta, jolloin olimme nuoria\", alkoi Iisakki taas\npuhua, \"Muistan, kun suuri herätys kulki Lapista päin... Heikki oli\nsilloin jo valmis kristitty, ja minä vielä elelin suruttomana... Kuinka\nlieneekään? Hän oli kuin syntynyt kristittynä...\"\n\nSaarnamies istui synkissä mietteissä. Hänestä tuntui, että kaikki se\ntyö, jota hän oli Jumalan kunniaksi tehnyt, olikin ollut itsepetosta.\n\nHän tarttui Iisakkia kaulaan ja puhui pakahtuvan sydämensä puhtaaksi.\nHeikin puolta hän oli pitänyt... Heikki oli häntä pyytänyt vaikuttamaan\nIisakkiin.\n\n\"Maallisen elämän ... maallisen onnen vuoksi!\"\n\nSenvuoksi Herra oli kätensä väliin pannut, tahtonut näyttää hänelle,\nettä hän oli väärällä tiellä.\n\nMiehet olivat istuneet niin kauan tärkeässä keskustelussa, että heidän\nhavahtuessaan aurinko alkoi jo nousta, metsän yli idän taivaalta\npaistaen.\n\nHe nousivat ja läksivät jatkamaan matkaansa kosken alle.\n\n\"Luulin tuntevani ihmissydämet\", puhui saarnamies Iisakin perässä\nkävellen.\n\n\"En ole mitään tuntenut. Perkele on ollut omassa povessani, sokaissut\nsilmäni ja tuntoni... Kuinka kaukana lienenkään ollut elävästä\nJumalasta...\"\n\n\"Ja kuinka paljon lieneekään niitä, jotka huulillaan tunnustavat,\nollakseen kristityn nimessä, vaikka sydämessä on epäuskon ja vilpin\npesä\", sanoi Iisakki.\n\nHe saapuivat kosken alle ja näkivät naarausveneitä olevan liikkeellä,\nsuvannolla edestakaisin soudellen.\n\nKun he ehtivät Koskenalustan pihalle, tuli emäntä siinä vastaan ja\nkutsui heidät aamukahville.\n\nAntti ja Juhani nukkuivat kamarissa. Hanna oli myös vihdoin nukahtanut\nemännän sänkyyn.\n\n\"Kaikki muut ruumiit on löydetty, paitsi Paloniemen Heikin\", selitti\nemäntä itkusilmin.\n\nIisakki ja Kero-Pieti noudattivat emännän kutsua ja menivät sisälle.\n\nHanna nukkui rauhallisesti. Iisakki katsoi häneen iloisena ja ylpeänä.\nHänestä tuntui, että nyt vasta hän rakasti lastaan. Hanna oli hänen\nluontoisensa, rohkea ja päättävä...\n\n\"Häntä saavat Antti ja Juhani kiittää hengestään\", sanoi emäntä\nIisakille. \"Oli se jotakin nuoren naisen työksi! Mutta isänsä tytär\ntaitaa olla muutenkin...\"\n\n\"Lienenkö ollut niinkään rohkea!\" arveli Iisakki.\n\nHe joutuivat rantaan, jossa lajiteltiin irrallisia tukkeja ja\nkorjattiin kosken repimiä.\n\nSilloin saapui rantaan vene, jonka väki oli ollut Ruotsin rannalla\nnaaraamassa. Joku lauttamiehistä oli soutamassa, ja Koskenalustan\nPetteri, Antin isä, istui perässä.\n\nKorkealla rantatörmällä seisoen näkivät Iisakki ja Kero-Pieti, että\nveneen pohjalla makasi mies, ja arvasivat, että Paloniemen Heikin\nruumis nyt oli löydetty.\n\nVene sivuutti lautat ja laski maihin. Iisakki ja Kero-Pieti menivät\nkatsomaan.\n\nHeikki makasi selällään. Pitkästä parrasta tippui vielä vettä. Aurinko\npaistoi hänen kalpeille kasvoilleen. Kädet olivat nyrkissä, ja toinen\nsilmä puoliummessa. Sen kiiltävä palo oli tosin sammunut, mutta\nelottoman lasimaisena se vieläkin välähteli. Jättiläisvarsi oli kuin\nlyhentynyt, toinen saapas oli poissa.\n\n\"Korpikoskesta löysi hautansa tämäkin koskimies\", puhui se tukkilainen,\njoka oli Petterillä kumppanina. \"Sanotaan, että koski ottaa viimein\nomakseen sen, jota on aikansa hoivannut...\"\n\nKero-Pieti katsahti Iisakkiin. Tämän kasvoissa hän näki säälin ja\nmurheen ilmeen. Ja hänelle itselleen tuli mieleen, ettei hänen asianaan\nollut päätellä, kuinka vanhurskas tuomari Heikin kohtalon oli\nmäärännyt. Mutta Heikin vääntyneistä piirteistä ja nyrkkiin\npuserretuista käsistä hän otaksui ja uskoikin, että Heikki oli kovasti\nkuolemaa vastaan tapellut.\n\nIisakin silmään nousi kyynel, mutta Kero-Pietin kasvot olivat kovat ja\nsilmäin ilme kylmä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuli taas kirkas yö, kevättuoksuinen, lauha kuin kesällä. Korpikosken\nrannat hymyilivät, tuomet olivat jo kukkaan puhkeamassa. Koski vaahtosi\nja pauhasi, mutta siinä oli jo kesäveden pehmeä sointu. Metsässä\nhuhuili kaiku, hypellen riemuisena kukkulalta toiselle.\n\nHiekkapolkua käveli viisihenkinen joukko kosken alta Nuottaniemeen\npäin. Yö oli valoisa, rastas ruikutti, käet kukkuivat.\n\nEdellä astui Iisakki ja hänen jäljessään Paloniemen Juhani, jota\nseurasivat Hanna ja Antti, Kero-Pieti viimeisenä vähän matkan päässä.\n\nHeidän keskensä ei oltu monta sanaa vaihdettu, sittenkun oli\nKoskenalustasta lähdetty.\n\nPaloniemen Juhani käveli synkkänä ja oli pysynyt merkillisen\nvähäpuheisena. Isänsä ruumiiseen hän oli vain vilkaissut, kääntäen heti\nkatseensa syrjään. Kummallisesti olivat hänen silmänsä palaneet, eikä\nhän näyttänyt osaavan iloita siitä, että oli kuolemasta pelastunut.\nHanna, joka kulki hänen jäljessään, ihmetteli hänen käytöstään. Hän\nnäki takaapäin pitkän, hoikan varren ja mustat hiukset, jotka osaksi\npeittivät kapeaa, mustanlaihaa niskaa. Takaapäin Juhani oli kuin\nisävainajansa...\n\nKun polku teki mutkan, katsahti Juhani taakseen Hannaan. Hänen\nsilmissään oli kumma kiilto, ja kasvot olivat kalpeat. Suukin oli kuin\nväärässä. Hän näytti aikovan sanoa jotakin Hannalle, mutta ei\nsanonutkaan, vaan kääntyi jatkamaan matkaa Iisakin perässä.\n\nHannaa puistatti. Tuntui kuin pelko ahdistaisi rintaa. Nyt hän ei\ntahtoisi kahden kesken Juhanin kanssa kävellä tätä polkua. Siinä johtui\nmieleen entisten paloniemeläisten villi veri... Ja melkein kuin\ntietämättään Hanna jäi isästänsä ja Juhanista jälkeen.\n\nKero-Pieti ja Antti, jotka kävelivät viimeisinä, olivat alkaneet\nkeskustella, ja kun saarnamiehen kävely oli hidasta, jäivät he pitkän\nmatkaa toisista.\n\n\"Kuinka oli sitten sinun laitasi, nuori ystäväni?\" jatkoi Kero-Pieti\nkyselyjään. \"Etkö arvannut viimeisen hetkesi tulleen? Etkö tiennyt\nolevasi pian Herran kasvojen edessä tiliä töistäsi tekemässä?\"\n\n\"En pelännyt kuolemaa\", vastasi Antti ja kääntyi katsomaan\nsaarnamiestä, joka astui hänen perässään. \"En muista, että\nyhtenäkään hetkenä olisin uskonut hukkuvani ... olin niin varma\npelastumisestani...\"\n\n\"Vaikka näit toisten koskeen katoavan?\" kysyi saarnamies kummissaan.\n\n\"Vaikka, ja vaikka jo viimeisillä tunneilla tunsin voimani vähenevän\",\nvakuutti Antti.\n\n\"Kuinka ja mistä arvelit pelastuksen tulevan?\" uteli saarnamies.\n\n\"En sitä ajatellut, mistä ja kuinka tulisi ... uskoin vain, että\njotakin tulee ... etten vielä kuole...\"\n\nSaarnamies mietti. Hänen mieleensä oli johtunut niin monta merkillistä\narvoitusta, ettei hän tuntunut niistä pääsevän selville.\n\n\"Mutta olithan sinä heräämätön, uskoton mies?\" ihmetteli hän yhä.\n\"Rukoilitko Jumalaa auttamaan?\"\n\nAntti oli hetken vaiti ja sanoi sitten liikutettuna:\n\n\"Ei tiedä toinen, mitä toinen silloin tekee, kun kuoleman näkee\nsilmäinsä edessä... Ei tiedä muut kuin Jumala, miten ne taistelivat,\njotka koskeen joutuivat. Jumala on armollinen, minun hetkeni ei ollut\ntullut... Mutta jos elänen, niin kerron teille kaikki kerran. Sanon\nvain: pieni, vähäpätöinen on ihmisten apu silloin, kun Herra kätensä\nojentaa...\"\n\nKun saarnamies kuuli Antin näin puhuvan, nousi hänen mieleensä taas\nuusia kysymyksiä. -- Herra näkee ja kuulee muuallekin kuin kuumaan\nseurapirttiin, mietti hän.\n\nNuoren miehen katse oli kirkas, ja silmästä loisti riemu.\n\n\"Ketä kiität pelastuksestasi?\" kysyi saarnamies.\n\n\"Jumalaani kiitän. Hän on ennenkin kuullut rukoukseni... Häneen luotin,\nen ihmisiin\", vastasi Antti varmana.\n\nHe kävelivät hetkisen äänettöminä.\n\n\"Aavistitko, että Paloniemen Heikki-vainajalla oli paha mielessä, kun\nkoskelle lähditte?\" tiedusti sitten Kero-Pieti.\n\n\"Luulin niin olevan, näin Heikin katseesta myös, silmien kiiluvasta\npalosta... Tiesin myös miksi hän minut tuhota tahtoi. Hänen tielleen ja\nhänen poikansa tielle olin joutunut...\"\n\n\"Etkä pelännyt!\"\n\n\"En. Tunsin jo silloin, ettei hän mitään voisi minulle. En ole hänelle\ntehnyt enkä toivonut pahaa. Hän ei voi minua hukuttaa, jos Jumalani\nminua suojelee, niin itseäni lohduttelin...\"\n\n\"Ja uskossasi pysyit Varsankalliollakin?\"\n\n\"Loppuun asti, ja aina siinä uskossa pysyn ... siihen uskoon\nkuolenkin...\"\n\nSaarnamies ei ymmärtänyt Anttia. Mistä tämä uskoton mies oli semmoisen\nuskonvoiman saanut?\n\nSiinä oli taas arvoitus, jolle hän koetti etsiä selitystä.\n\nEdellä menevät olivat jo kadonneet näkyvistä, Kero-Pieti ja Anttikin\njouduttivat kulkuaan.\n\n\"Vielä kysyn yhtä\", puhui saarnamies perässä läähättäen. \"Eikö\ntunnollasi ole, että toisen morsiamen itseesi suostutit? Kysyn sitä\nsenvuoksi...\"\n\n\"Hanna ei ole koskaan ollut Juhanin morsian\", vastasi Antti hiukan\njäykemmällä äänellä. \"Vaikka semmoinen taisi olla Iisakin ja\nHeikki-vainajan toivo...\"\n\nSilloin he jo saapuivat sille aukealle törmälle, johon Varsankallio\nalkoi näkyä. Iisakki ja Juhani istuivat kivellä, mutta Hanna seisoi\nheidän vieressään ikäänkuin odotellen. Muut puhelivat jotakin, mutta\nJuhani istui ääneti selkä Varsankallioon päin...\n\n\n\n\n10.\n\n\nKoskenalustan pojat, Antti ja Aukusti, olivat ruvenneet Korpikosken\nperämiehiksi, pakostakin. Lauttoja kasaantui Nuottaniemen suvantoon,\neikä kukaan muu uskaltanut lähteä laskemaan. Tiedettiin, että ainoat,\njotka siihen pystyisivät, olivat Koskenalustan veljekset.\n\nAntti toipui pian entiselleen. Kun hän ensi kertaa omin päin laski\nlauttaa, vavahteli sydän vähän, mutta silmä oli tarkka ja käsi\ntarmokas. Notkeana totteli lautta. Puurnunleuka kyllä viskoi\nvaahtojaan, Varsankallion kyljet kiiltelivät, mutta uljaana seisoi\nAntti perämiehen paikalla, ja oikeita vesiä pitkin lautta osasi kosken\nalle.\n\nIisakki meni huvikseen Varsankallion kohdalle nähdäkseen, kuinka lautta\ntotteli, osaisiko poika oikealla hetkellä antaa soutumääräyksen. Hyvin\nnäytti käyvän. Iisakki hymähti, ja hänen silmissään loisti ilo. Hänestä\nnäytti kuin olisi Niilo Iisakki-vainaja ollut lautalla... Ja hymysilmin\nhän palasi ja kertoi Hannalle havainnoistaan.\n\nKun Antti ensi kertaa lähti perämieheksi ja lautta oli jo kaukana\nNuottaniemen rannasta, oli Iisakki sanonut tyttärelleen:\n\n\"Eikö Anttia pelottanut lähteä samalle retkelle, jossa kuolema oli\nhäntäkin vaaninut? Eikö sanonut Varsankallion puistattavan?\"\n\n\"Ei se olisikaan Antti, jos pelkäisi\", oli Hanna siihen rohkeasti\nvastannut.\n\nJa Iisakki ymmärsi, minkä vuoksi Hanna rakasti Anttia. Ehkä rakasti nyt\nenemmän kuin koskaan ennen. Ja Iisakki itse mieltyi Anttiin yhä\nlujemmin.\n\nLauttojen lasku alkoi käydä niinkuin ennenkin. Aukusti oli kyllä yhtä\ntaitava perämies kuin Anttikin, mutta hänessä ei ollut Antin ryhtiä\neikä päättäväisyyttä. Sattui joskus, että Aukustin laskiessa\nPuurnunleuka hipaisi lautan nurkkaa ja vaahto kasteli miehet.\n\nYötä päivää laskettiin lauttoja. Olipa saatu vanha Iisakkikin joskus,\nkun Antti ja Aukusti levähtivät, perämieheksi. Mutta ainoastaan Iisakin\nvanhat tuttavat rohkenivat häntä siihen pyytää.\n\nViikon päivät oli Kero-Pieti vielä viipynyt Nuottaniemessä, pitäen\nseuroja Paloniemessäkin ja puhuen Heikin kuolemasta ja toisten\nhukkuneiden kovasta kohtalosta.\n\nMutta vähän kerääntyi kuulijoita. Kesän aikana oli kaikilla kiire,\neivätkä tukkilaiset joutaneet kertaakaan seuroihin. Sillä työtä riitti\nvuorokaudet umpeensa. Jokainen tiesi, että pohjolan kesä on lyhyt kuin\nunelma. Se on kuin lentävä lintu, joka kerran irti päästyään jatkaa\nmatkaansa pysähtymättä eikä ehdi kiertää tai kaartaa, vaan lentää\nsuoraan muille maille. Linnunlentoa oli ihmisten kiire, valoisan kesän\nriemuisa kulku.\n\nKero-Pieti lähti Lappiin päin viettämään kesän kuuminta aikaa. Mutta\nhänen valiojoukkonsa oli nyt supistunut kolmeen henkeen, jotka\nuskollisesti seurasivat saarnamiestä Lapin vilpoisille kesälaitumille.\nNuottaniemestä lähtiessään hän ei tällä kertaa tuntenut rinnassaan sitä\nvoitonvarmuutta, joka hänellä oli aina ennen ollut, kun hän\nsaarnamatkoiltaan palasi. Oli tapahtunut paljon sellaista, mitä hän ei\nkäsittänyt, jopa hänessä itsessäänkin. Hänestä tuntui kuin hän nyt\nvasta olisi löytänyt sielunsa pohjalta rikkaläjän, jota ei ennen\ntiennyt siellä olevan, ja nyt ensi kerran näkisi Herran tien, joka oli\nyksinkertainen totuuden tie. Ja mielessään hän päätti, että kaikki,\nmitä Nuottaniemessä oli sattunut, oli kuin hänen sielunsa pelastukseksi\nsallittu. Ja lähtiessään hän sanoi Iisakille tarvitsevansa\nyksinäisyyttä ja lepoa Jumalansa kanssa keskustellakseen. Jumala veti\nhäntä sormesta, kolkutti sydämeen. Ja niin hän lähti.\n\nPäivät kuluivat.\n\nÄkkiä oli juhannus mennyt, kosken tulva painui hyville vesille, ja\nlauttojen lasku oli vaivatonta ja vaaratonta.\n\nPaloniemen Juhani ei näyttänyt toipuvan entiselleen. Pari viikkoa hän\nmakaili kotonaan synkkänä ja vähäpuheisena. Mutta sittenkun voimia\nkarttui, souti hän Nuottaniemeen, jossa lauttojen lasku oli\nparhaillaan.\n\nHän istui törmällä, katsellen alas suvantoon.\n\nKoskenalustan veljekset puuhasivat siellä, vuoroin perämiehinä koskelle\nlähtien.\n\nIisakin kanssa Juhani jutteli milloin mitäkin, mutta kun Iisakki kysyi,\neikö hänkin rupeisi perämieheksi, pudisti hän päätänsä, ja hänen\nsilmissään leimusi omituinen palo.\n\nHanna vältti häntä, koettaen hänen törmällä istuessaan pysytellä\nsyrjässä.\n\nJotakin outoa oli Juhanin katseessa. Hanna oli pannut merkille, että\nhänen silmänsä paloivat, sieraimet kohosivat levottomina ja\nkasvolihakset värähtelivät silloin, kun hän näki Antin painuvan\nlauttoineen koskelle.\n\nMitä hänellä olikaan mielessä? Ja miksi hän oli niin muuttunut? Kun\nKero-Pieti oli häntä puhutellut, oli hän itsepäisesti vaiennut, vaikka\nsaarnamies olisi tehnyt minkälaisia kysymyksiä hyvänsä.\n\nJotakin pahaa Hanna arveli olevan hänen mieltään painamassa. Sentähden\nhän nyt oli tuommoinen, mustien silmien palo kuin polttava hiillos,\nposkilihakset värähtelivät, ja hartiat vääntyivät vinoon...\n\nVihasiko Juhani Anttia vai häntä? Mitähän jos koettaisi puhutella ja\nlepyttää! Ehkä siitä tasaantuisi ja alkaisi rauhoittua!\n\nEräänä aamuna hyvin varhain, kun Antti juuri oli koskelle lähdössä,\nilmestyi Juhani äkkiä törmälle. Illalla oli Hanna nähnyt hänen soutavan\nkotiinsa päin... Mistä hän nyt niin äkkiä ilmestyi?\n\nTuntui melkein siltä kuin hän olisi jostakin huoneiden takaa tullut...\n\nSiihen hän istahti nytkin törmälle entiselle paikalleen ja katseli alta\nkulmain suvannolle ja Ruotsin virralle.\n\nIisakki saapui sinne myös ja rupesi juttelemaan. Sillä kerralla hänkin\nhuomasi Juhanin suuresti muuttuneen. Mihinkään kysymyksiin ei häneltä\nsaanut vastausta.\n\nHän tuijotti vain eteensä ja lähti sanaa puhumatta soutamaan joen\npoikki kotiinsa.\n\n\"Mitä se tuo Juhani sairastelee ... ei se vain entiselleen näytä\ntoipuvan\", sanoi Iisakki sisälle tultuaan. \"Taitaa hyvinkin murehtia\nisäänsä ... eikä kummakaan.\"\n\n\"Niin, jos ei sillä muuta ole mielessä\", virkkoi Hanna.\n\nIisakki katsahti tyttäreensä. Mutta kumpikaan ei siitä sen pitemmälti\npuhunut.\n\nSaatuansa aamutyöt tehdyiksi Hanna lähti huvikseen koskenrannan polkua\npitkin Anttia vastaan. Heillä oli ollut niin vähän aikaa puhella kahden\nkesken, että oli mennyt monta päivää, jolloin he tuskin tapasivat\ntoisiaan.\n\nMutta nyt hän päätti koettaa, sattuisiko kohtaamaan Antin. Oli montakin\nasiaa, joista teki mieli kertoa.\n\nOhut kesäpuku yllään Hanna käveli reippaasti suoraan männikköön ja\njoutui siitä polulle.\n\nNämä viikot olivat olleet Hannan mielestä niin kummallisia. Siihen\nriemun ja onnen tunteeseen, joka Antin pelastumisesta oli pulppuavana\nlähteenä virkistänyt hänen sydäntään, sekaantui muutakin, epäilyksiä ja\notaksumisia. Hän oli heti, kun Antti ja Juhani hädästä päästyään\ntoipuivat, huomannut Juhanin silmissä oudon ilmeen, joka koski sieluun\nasti, ja jonka hän luulotteli tietävän pahaa. Sensijaan että Juhani\nolisi iloinnut vältettyään läheltä uhkaavan kuoleman, näytti siltä kuin\nhän ei siitä lainkaan välittäisi... Murjotti vain synkkänä ja milloin\nhän katsoi Anttiin, tuli hänen silmiinsä selvä vihan ilme.\n\nHanna oli jälestäpäin itsekin kummastellut, mistä oli tuona\nhetkenä saanut ne voimat, että uskalsi kuohuvaan koskeen lähteä\npelastustoimiin, joita miehiset miehetkin pitivät melkein mahdottomina,\njopa järjettöminä... Nyt kun jännitys oli lauennut, tuntui siltä, ettei\nhänestä olisi enää toistamiseen lähtijää.\n\nKun hän saapui kosken partaalle ja katseli Varsankalliota, kammotti\nhäntä, ja sydämessä tuntui vihlaisu. Vaikka tulva oli jo laskenut eikä\nkallio nyt ollutkaan niin uhkaavan näköinen kuin silloin, kun hyrskyt\nsen yli hyppelivät, hirvittivät häntä sen kiiltävä kylki ja syvät\npyörteet, jotka näyttivät yhä nielevän...\n\nHän istahti kivelle ja katseli hyrskyihin. Mietti siinä elämäänsä,\nkuvitteli tulevia päiviä.\n\nEipä ollut hänen elämänsä hauskaa kuten pienenä tyttönä, -- silloin,\nkun äiti ja veli vielä olivat elossa ja päivät huolettomia. Ikävä oli\nsiitä asti vaivannut. Yhden ystävän hän tuli tuntemaan, mutta tämänkin\nkanssa sai harvoin yksissä olla ja vain joskus puhella... Ja toista\nhänelle toimitettiin, tylyä miestä, jota ei koskaan voisi rakastaa.\nMutta isä alkoi nyt ymmärtää, piti Anttia nyt hyvänä, oli hänelle\nystävällinen... Ottaisi Antin pojakseen...\n\nSitä hän ei enää epäillytkään. Ja se ilo lievitti kaikki murheiset\nmietteet.\n\nMutta juuri näinä päivinä oli johtunut mieleen pelko, joka jäyti yötä\npäivää. Juhani vaani Antin henkeä. Niin hän oli Juhanin silmistä\nlukenut. Senvuoksi kulki Juhani synkkänä, kierteli täällä ja odotti\nsopivaa hetkeä... Ensin toimitti Heikki Anttia hautaan, nyt taas Juhani\nuhkasi hänen henkeään.\n\nMutta kesken mustien mietteitten elpyi Hannan luonto jälleen täysiin\nvoimiin, ja häneen tuli luja usko, ettei Juhanikaan mahtaisi Antille\nmitään, ei niin kauan kuin hän itse oli lähellä ja lämmin veri kierteli\nhänen rinnassaan. Hänen tuli hauskempi olla, ja pirteänä hän käveli\nedelleen Anttia vastaan.\n\nSiinä, missä näkyi Viuhkuraisen vaarallisin mutka ja vaahto roivi\nkorkeaa rantaa, tuli Antti puiden takaa esille. Molempien ilo oli\nsuuri.\n\n\"Lähdin ... kun ei kotona ehdi monta sanaa puhua. Paljon on mieltäni\npainamassa, yksi asia sentään kaikkein kamalin\", sanoi Hanna.\n\nHe istuivat polun viereen.\n\n\"Juhaniako tarkoitat?\" kysyi Antti.\n\n\"Häntä. Sinun henkeäsi hän vaanii ... siitä olen varma...\"\n\n\"Kumma mies\", virkkoi Antti. \"En ymmärrä lainkaan. Kun Varsankalliolla\nyhdessä tappelimme kuolemaa vastaan, lupasi hän itse ikuista\nystävyyttä. Monta kertaa hän olisi suistunut koskeen, mutta aina\ntartuin kiinni, rohkaisin ja sanoin: pelastus tulee... Mutta minulle\nhän ei mitään voi ... minä en häntä pelkää...\"\n\n\"Kauhea ilme hänellä on, ja muutenkin hän on muuttunut...\"\n\n\"Niinpä olkoon...\"\n\n\"Mutta varuillasi saat olla ... ties mitä ja milloin yrittää. Hän on\nniin raakaa sukua, että voi puukollakin iskeä...\"\n\n\"Elähän ole levoton! Minun on nyt hauska olla. Isäsi sanoi...\"\n\n\"Isä! Onko isä mitään sanonut?\" kysyi Hanna vilkastuen ja tarttui Antin\nkovaan känsäiseen käteen.\n\n\"On\", vastasi Antti, ja hänen silmissään oli kujeellinen välke. \"Tänä\naamuna hän sanoi: 'Olen tässä ajatellut, että jäisit meille kesäksi...\nHeinäaikakin lähestyy, eikä tässä ole täyttä miestä niitylle ... ja\npianhan lauttojen laskukin loppuu'...\"\n\n\"Niinkö sanoi?\" ihmetteli Hanna ja unohti äskeiset mietteensä. Hän\nkatsoi Anttia silmiin, ja sydämessä tuntui niin sanomattoman\nsuloiselta. Kuinka Antilla olikin hieno, päivettynyt hipiä ja kauniit\nsilmät, vaikka kämmenet olivatkin kovat ja känsäiset!\n\n\"Sanoi muutakin\", jatkoi Antti hyvillä mielin. \"Puhui kuin leikillään:\n'Jospa hyvinkin rupeat olostasi pitämään, olisi tässä työtä muulloinkin\nkuin kesällä ... kun Hannan kanssa sopinette ... se on tiukka\nvaatimaan...' Niin hän virkkoi ja naureskeli...\"\n\nHe purskahtivat kumpikin nauramaan.\n\n\"Voi, voi sitä hyvää isää!\"\n\nMutta hetken päästä Hanna kysyi vakavana:\n\n\"Oletko mitään puhunut Niilo-vainajan hukkumisesta?\"\n\n\"En ole ... näyttää jo tietävän. En ole tahtonut... Kero-Pieti tietää\nkaikki...\"\n\n\"Semmoinen se oli hänen kristittynsä!\"\n\nHanna sanoi sen katkerin mielin, melkein kuin Kero-Pietiä syyttäen.\n\nAntti ei virkkanut siihen mitään, mutta raskas huokaus nousi hänen\nrinnastaan.\n\n\"En ole heille pahaa pyytänyt\", sanoi hän sitten. \"En heitä vihannut,\nvaikka kuulin, mitä hommailivat Kero-Pietin kanssa. Mutta sille en\nmitään voi, että sinua rakastan ja aina tahdon rakastaa. En olisi\nheittänyt, vaikka isäsikin olisi heidän puolelleen mennyt. Luulivatko\nminun himoitsevan sinun rikkauksiasi! Siinä he pettyivät. Yhtä rakas\nolet minulle, vaikka olisin sinut löytänyt tunturin takaa. Tuntuuko\nsinusta samalla tavalla?\"\n\n\"Niin minustakin tuntuu\", rohkeni Hanna nyt sanoa, \"ja niin on aina\ntuntunut. Voi, talvella ja keväällä ikävöin sinua ... öisinkin olit\nunissani...\"\n\nHe menivät yhdessä taloon. Hetken aikaa viipyessään Varsankallion\nkohdalla he olivat vannoneet ikuisen valan ja kumpikin tunteneet nuoren\nonnensa olevan lujalla pohjalla.\n\nPuolipihassa tuli Paloniemen Juhani heitä vastaan.\n\nHänen katseensa oli maahan luotuna, eikä hänessä huomannut muuta\nmerkillistä kuin että poskilihakset värisivät. Kun Hanna kääntyi\nkatsomaan taakseen, näki hän Juhanin kävelevän sitä kujaa kohti, josta\npolku lähti viemään koskelle.\n\nHän puristi Antin kättä, ja Antti katsahti hänen silmiinsä, ikäänkuin\nolisi tahtonut sanoa: \"Yhtä miestä en pelkää, vaikka olisi vieläkin\npitempi!\"\n\n\n\n\n11.\n\n\nKuumat keskikesän päivät olivat alkaneet. Lauttojen tulo Lapista päin\noli vähentynyt niin, että vain silloin tällöin joku saapui Nuottaniemen\nrantaan. Ja sekin laskettiin melkein heti kosken alle, eikä niitä enää\nollut ainoatakaan odottamassa vuoroaan.\n\nJoen ja kosken vesi oli laskenut kesäkuivalle, ja reitti oli käynyt\nniin kapeaksi, että lautat mennessään hipaisivat kalliota. Varsankallio\nnäkyi melkein kokonaan, ja lautat laskettiin nyt pitkin sen Ruotsin\npuolista uomaa. Liike ja hyörinä hiljeni. Tukkilaiset katosivat\nlauttojen matkassa alas myötävirralle, ja Nuottaniemen suvannossa\nsaivat kalat rauhassa leikkiä lyödä.\n\nHeinänteon aika oli käsissä.\n\nViikkomäärin oli riittänyt poutia, ja kuivuus rasitti. Metsäjoet\nkuivuivat, ja kiveliöiden kanervakankaat ruskottivat. Iltasin peitti\ntaivaanrantoja sakea usva, ja ilmassa lemusi palaneen metsän käry.\nSanomia oli kuulunut Lapista päin, että kulovalkea raivosi siellä\näärettömissä kiveliöissä, joissa ei ollut yhtään ihmisasuntoa. Olipa jo\nsattunut pienempiä metsäpaloja rantamaillakin, mutta suurempaan\nvauhtiin ne eivät olleet päässeet. Kuivuutta riitti yhä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kulunut pari viikkoa, eikä Paloniemestä ollut kukaan käynyt\nNuottaniemessä. Täältä päin ei myöskään oltu Paloniemessä käyty.\nJuhanin sanottiin sairastelevan. Mutta huhut kertoivat, että hän oli\nöisin liikkeellä ja yksin toimitteli, mitä lienee toimitellut.\n\nAntin ja Hannan päivät vierivät hauskasti, niinkuin virran juoksu.\nIisakkikin alkoi kuin nuortua. Hän saattoi jo laskea leikkiä ja\npuuhaili töissä mukana kuten ennenkin. Ja ympäri pitäjää oli jo\ntietona, että Hanna, Nuottaniemen rikas, ainoa perillinen, rakasti\nKoskenalustan uljasta poikaa. Hän ei huolinut Paloniemen Juhanista,\nvaikka Kero-Pietikin kuului asiaan sekaantuneen... Liikkuipa\nkuiskeita siitäkin, että Heikki-vainaja oli tahallaan koettanut saattaa\nAnttia kosken omaksi. Mutta kummasti kävi: oma poikakin joutui\nVarsankalliolle, ja itse koskeen hukkui...\n\nSiinä eivät auttaneet Kero-Pietin rukoukset!\n\nNiin arveltiin kylällä. Ja monenlaiset huhut sekaantuivat toisiinsa.\n\nAnttia suosi Iisakkikin, kaikesta se näkyi. Nuottaniemessä oli Antti\nkoko lauttojen laskuajan viipynyt ja sitten jäänyt kesämieheksi. Jopa\nymmärrettiin, miksi Hanna oli itsensä hengenvaaraan pannut. Oikean\nomansa tahtoi pelastaa! Kuohujen keskeltä, kuoleman partaalta, omansa\notti! Ja nyt se asia oli päätetty.\n\nYksi ainoa huoli himmensi Hannan onnea. Usein hänelle muistui mieleen\nPaloniemen Juhani, ja silloin hän aina kuvitteli vaikka mitä. Kaikkia\nnäitä mietteitään hän ei puhunut Antillekaan, kun itsekin käsitti ne\nlapsellisiksi. Mutta hän ei sittenkään jaksanut niistä irtaantua.\n\nKun hän joskus otti ne puheeksi, lohdutteli Antti ja nauroi sellaiselle\npelolle. Mutta Hanna piti sittenkin uskonsa.\n\nEräänä iltana Hanna valvoi myöhään. Seuraavana aamuna oli määrä lähteä\njokivarsiniitylle, joka oli talosta penikulman päässä. Hanna valmisteli\nniittyeväitä, täyttäen kontteja ja leilejä. Muu talon väki oli mennyt\nnukkumaan.\n\nPäivä oli ollut kuuma ja illan tullessa täyttyi ilma taas niin sakeasta\nkulovalkean savusta, ettei joelle astikaan nähnyt. Pihallakin oli kuin\nsäkissä.\n\nSaatuaan kaikki niittyeväät valmiiksi ja kannettuaan ne kesäkellariin,\njoka oli joen puolella rakennuksen alla, aikoi Hannakin käydä levolle.\nMutta hän seisahtui vielä törmälle. Silloin hän kuuli, että suvannolla\nsoudettiin, mutta sakean sumun vuoksi ei erottanut mitään. Hänestä\ntuntui, että soutaja oli lähestynyt Nuottaniemen rantaa, sillä soutu\nkuului yhä selvemmin. Äkkiä Hanna oli kuulevinaan, että vene muutti\nsuuntaa ja pyrki maihin paljoa ylemmäksi...\n\nSiellä päin ei ollut venevalkamia, eikä sinne yleensä kukaan Ruotsin\npuolelta tuleva poikennut, vaan laski suoraan talon rantaan. Omituinen\nuteliaisuus valtasi Hannan, ja hän lähti törmää pitkin kävelemään sinne\npäin, missä kuului hiljaista loisketta.\n\nNyt hän eroitti selvästi, että vene iski kiinni rantaan. Pian sitten\nkalahtelivat airot, kun niitä nostettiin hangoista, ja veneen pohja\nraapi kivikkorantaa. Hanna käveli tasaista törmänkamaraa pitkin ääntä\nkohden.\n\nSilloin hän näki maata vasten, missä sumu ei ollut niin sakea, miehen\njalat, mutta muu ruumis oli peitossa.\n\nEnempää hänen ei tarvinnutkaan nähdä. Hän pyörähti takaisin kuin\npelästyneenä, sillä hän oli tuntenut Paloniemen Juhanin pitkävartiset\npieksut, jotka polven alta olivat kintturemmeillä kiinni. Ihan varmasti\noli se Juhani. Kenelläkään muulla miehellä ei ollut niin pitkiä\nsääriä...\n\nMutta Juhani ei ollut häntä huomannut, eikä Hannakaan ehtinyt nähdä,\nmihin päin Juhani meni, usvan sekaan kadottuaan.\n\nMitä täällä nyt yöllä haettiin ja hommattiin? Mitä Juhanilla nyt oli\ntällä rannalla tekemistä?\n\nSekavin tuntein Hanna riensi pihaan.\n\nHän muisti, että Antti nukkui latopuodissa, joka oli tallin vieressä.\nSiellä oli vilpoisempaa näin kesän aikana. Hän seisahtui hetkiseksi\npuodin oven eteen, mutta sisältä ei kuulunut mitään.\n\n-- Entä jos Juhani vaanii, -- mietti Hanna yksin pihalla seisoessaan.\n-- Jos hän kiertää ... tulee metsästä päin ja tietää, missä Antti\nnukkuu ... rynnistää sisälle ... ja iskee nukkuvaa...\n\nHän tunnusteli ovea. Se oli lukossa. Hän aikoi jo koputtaa saadakseen\nAntin hereille, mutta malttoi kuitenkin mielensä ja meni huoneeseensa\nnukkumaan.\n\nAamulla hän oli valveilla ennenkuin muut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuuma päivä tuntui tänäänkin tulevan. Aurinko paistoi pitkäksi\nkasvaneelle pihanurmelle, niin että öinen kaste höyrysi. Ilmasta oli\nusva ja savu kadonnut, ainoastaan korkeiden vaarain liepeillä viipyi\nvielä vaaleaa savua, joka ei näyttänyt jaksavan nousta mihinkään päin.\n\nHanna oli päättänyt heti aamulla kertoa Antille yöllisen havaintonsa.\nMutta niitylle lähtemisen hommassa hän ei saanut aikaa, ja sitäpaitsi\nhän oli alkanut epäillä, tokko hänen näkemänsä miehen jalat olivatkaan\nJuhanin. Olihan niitä muitakin pitkiä miehenroikaleita...\n\nMutta sitten hän kesken muun toimen muisti, että kintturemmit olivat\nolleet samanlaiset kuin Juhanilla...\n\nAamu kului lähtöpuuhissa, aurinko paistoi jo kuumasti, eikä koskelta\nkuulunut muuta kuin hiljaista, valittavaa pauhua ikäänkuin\ntukehtumaisillaan olevan rinnasta.\n\nAntti oli vielä ennen lähtöään kiivennyt aitan ullakolle. Siellä\nsäilytettiin viikatteiden siipiä, jotka jänkkäniittyä niittäessä\nkiinnitettiin varsiin. Kun hän oli avannut ullakon ikkunan, näki hän\ntalon takalistolta, Tievanperän paikoilta, nousevan hirveän mustaa\nsavua ja ymmärsi heti, että siellä oli syttynyt kulovalkea. Hän tiesi,\nettä niillä mailla olivat talon parhaat metsät, siroimmat männiköt...\n-- Ja tämmöisenä kuivana aikana! -- huudahti hän itsekseen.\n\nSamassa hän huomasi pihalla kävelevän Iisakin ja ilmoitti, mitä oli\nnähnyt.\n\n\"Suoraan idästäkö savu nousee?\" kysyi Iisakki.\n\n\"Aivan suoraan idästä!\" vastasi Antti kiirehtien pois aitasta.\n\n\"Sitten on tuli syttynyt meidän Tievanperässä\", sanoi Iisakki. \"Näin\nkuivana aikana, ja koko kylä on niityllä!\"\n\nTalossa syntyi hälinä ja hätä. Sillä kaikki ymmärsivät, että\ntämmöisellä poutasäällä, kun metsä jo ennestään oli kuiva kuin pakkula,\ntuli leviäisi tavattoman nopeasti. Niitylle lähtö jäi sikseen.\n\nAntti riensi suoraan metsän halki Tievanperään päin, ja Iisakki kylälle\nhakeakseen ihmisiä apuun.\n\nTievanperän metsän jakoi kahtia luikerteleva Koirajoki. Taloon oli\nnäyttänyt, että kulovalkea riehui kiveliön puolella jokea, joten oli\ntoiveita, että sen vauhti saataisiin pysähtymään Koirajokeen, joka ei\nkuivinakaan kesinä ollut kokonaan vedetön.\n\nSiinä toivossa juoksi Antti kulovalkeaa kohti. Metsässä tuntui jo\nkitkerää savunhajua, päivä paistoi kuumasti, eikä tuulenhenki käynyt\nmistään päin...\n\nSavu tuprusi yhä sakeampana, kun Antti lähestyi Koirajokea. Kuului jo\nkorpikuusien pahaa rätinää, kun tuli nuolena kiiti oksia pitkin latvaan\nasti... Outo tohina yltyi metsässä, ja savu kietoi tämänkin puolen\nKoirajokea sakeaan peittoon. Vihdoin Antti ehti joelle, jossa oli vielä\nmelkoisen paljon vettä, ja ruohoisilla rantatörmillä kasvoi lehtipuita.\nAntista näytti kuin kulovalkea olisi syttynyt keskeltä korpea, sillä\nitse Tievanperä, pulskin männikkökangas, oli ylempänä loivan vaaran\nlaidassa, eikä tuli ollut vielä sinne ehtinyt.\n\nMuutamin paikoin oli palo jo päässyt Koirajoen törmälle asti, jonne se\nkaiketi pysähtyisi. Antti kiersi tulen, tunkeakseen Tievanperän\npuolelle.\n\nKuinka korpeen oli syttynyt tulipalo? Sitä hän mietti kuumana ja\nhikisenä eteenpäin pyrkien. Hän tiesi korven olevan märkäpohjaista,\neikä Tievanperän kautta mennyt kesäpolkuja mihinkään päin. Kuka oli\nliikkunut täällä niin varomattomasti ja jättänyt tulen, joka voisi\nlevitä kylään ja Korpikoskelle asti?\n\nKun Antti joutui sille kohtaa, missä korpi loppui, antaen tilaa\nkuivalle mäntymetsälle ja kanervikolle, kauhistui hän oudosta näystä,\nja veri oli pysähtyä hänen suonissaan.\n\nHän näki pitkän miehen, jonka heti tunsi Paloniemen Juhaniksi, liehuvan\nkanervakangasta pitkin, roihuva terva käsissään, ja sytyttävän tulta\nkuivimpiin puihin ja katajapensaisiin... Siinä hän hääri kuin hullu,\navopäin, musta tukka kuin peikon päässä, kasvot noen peittäminä.\n\n\"Onneton! Mitä sinä olet tekemässä!\" huusi Antti.\n\nJuhani kääntyi häneen päin, purskahti hirveään, kaiuttomaan mielipuolen\nnauruun, niin että kylmä karmi Antin selkäpiitä pitkin.\n\nÄkkiä Juhani heilautti palavaa tervasta ympäri ilmassa ja rynnisti\ntäyttä vauhtia Anttia kohti.\n\nTervas lensi hänen käsistään kuivaan metsään. Hän sai kiinni Antin\nkurkusta ... karjui kuin peto ja paiskasi Antin alleen ... nokinen\nnaama Antin kasvoissa kiinni ja mustat silmät villeinä kiilumassa.\n\nAntti käsitti kauhean kohtalonsa... Kulo levisi heidän ympärilleen...\n\nPonnistaen kaikki voimansa hän kuitenkin sai vainoojansa rautakouran\nkurkustaan irti ja henkeä keuhkoihinsa. Hän veti polvensa koukkuun,\nJuhanin raskas ruumis kohosi hänen päältään, sitten hän potkaisi\nmolemmin jaloin rinnan alle niin, että mielipuoli suistui ulvahtaen\nselälleen.\n\nKulo oli saartanut heidät. Antti näki jo tulta Juhanin hiuksissa ja\ntunsi oman takkinsa palavan.\n\nSilloin hän kuuli huutoja vierestään, ja läähättäen ilmestyivät Hanna\nja Aukusti savun seasta.\n\n\"Pois ... pois tästä! Palamme kaikki!\" huusi Hanna tarttuen Antin\nkäteen.\n\nHe rynnistivät savun halki männikköön päin. Aukusti oli tarttunut\nJuhaniin ja laahasi häntä mukaansa.\n\n\"Nyt ymmärrän asian ... näin hänet yöllä liikkeellä!\" ehti Hanna sanoa.\n\nJuhani ulvoi kuin susi. Hänen hiuksensa olivat palaneet, ja kauhea\nmielipuolen ilme leimusi hänen silmissään.\n\n\"Ja yksi hyppäsi koskeen ja toiset huusivat, että voi meitä, pojat!\"\nkirkui hän hirveällä äänellä. \"Ja tuli ehtoosta ja aamusta ensimmäinen\npäivä...\"\n\nHetken päästä oli koko kylän väki sammutushommissa. Onneksi pysyi ilma\ntyynenä. Kulo kierrettiin ja saatiin vähitellen pysähtymään, ennenkuin\nse ehti Tievanperän männikköön.\n\nJuhani oli viety loitolle suuren kuusen alle, missä oli viileä varjo.\n\n\"Ja yksi hyppäsi koskeen ja toiset huusivat, että voi meitä, pojat!\"\nhoki hän niin kauan kuin jaksoi. Sitten hän sulki silmänsä ja makasi\nkuin kuollut, laihat kasvot nokisena, rinta raskaasti koristen.\n\nSiitä tapasi Iisakki naapuri-vainajansa pojan mielenvikaisena. Tätä\nolivat jotkut odottaneetkin, kun sellaisia oireita alkoi Juhanissa yhä\ntiheämmin näkyä. -- Varsankalliolla se vika jo tuli, -- pääteltiin. --\nSiitä saakka hän on ollut erilaisempi...\n\nIisakki seisoi pitkän aikaa miettiväisenä Juhanin vieressä kuusen alla.\nSääli hänen tuli Juhania. -- Isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen\nja neljänteen polveen!\n\nSe johtui Iisakille mieleen, ja raskas tunne painoi hänen sydäntään.\n\nVäkeä oli karttunut yhä lisää, ja rivakasti jatkettiin sammutustoimia.\nEnnen iltaa oli tulen voima saatu rajoitetuksi ja syvä oja kaivetuksi\npalaneen alan ympärille.\n\nYöksi jätettiin vartijoita palopaikalle. Mutta nuottaniemeläiset\npalasivat kotiin. Juhania kuljetti kaksi miestä.\n\nHänen raivonsa oli loppunut. Nyt hän vain naureskeli, ja vaikka hän\nnäki Antinkin, ei hän ollut milläänkään, vaan höpisi jotakin, mitä ei\nkukaan ymmärtänyt.\n\nMutta kun tultiin niin likelle valtaväylää, että kosken pauhu alkoi\nkuulua, huusi Juhani:\n\n\"Ja yksi hyppäsi koskeen ja toiset huusivat, että voi meitä, pojat...\"\n\nHanna ja Antti kävelivät jäljessä.\n\n\"Mitä nyt sanot epäluuloistani?\" kysyi Hanna. \"Näin hänen villistä\nilmeestään, että paha hänellä oli mielessään.\"\n\nAntti katseli miettiväisenä eteensä.\n\n\"Ei hän olisi kaikkea tätä tehnyt, mutta hänen järkensä pimeni. Tunsin\nhänen sydämensä lämmön, kun Varsankalliolle kahden jäimme, enkä\nvieläkään osaa häntä vihata.\"\n\nNyt Hanna ei oikein ymmärtänyt Anttia.\n\n\"Sääli on häntä, kovaonnista, joka on kaikki menettänyt\", puhui Antti\nHannalle, joka oli kysyvän näköinen. \"Kaikki hän menetti: isänsä, sinut\nja nyt lopuksi järkensä...\"\n\n\"Eipä säälinyt hänen isänsä sinua, kun aikoi kuohuvaan koskeen upottaa.\nYhteinen tuuma on isällä ja pojalla ollut!\"\n\nAntti mietti hetken ja sanoi sitten varmalla äänellä:\n\n\"En usko pojan tietäneen isän aikeista!\"\n\nHanna ei väittänyt vastaan, mutta kysyi vuorostaan:\n\n\"Mutta nyt olisi polttanut elävältä... Eikö hän sittenkin ole vaaninut\nsinun henkeäsi, vaikkei ole ennen uskaltanut...?\"\n\nNyt oli Antin vuoro vaieta, ja raskain miettein he saapuivat\nkotipihalle.\n\nKosken pauhu kuului nyt kovemmalta kuin aamulla.\n\nJohtuiko se ehkä siitä, että vene, jossa Juhania vietiin Paloniemen\npuolelle, oli joutunut melkein kosken niskalle?\n\n\n\n\n12.\n\n\nJoulunpyhiksi oli Kero-Pieti saapunut Nuottaniemeen, jossa aikoi viipyä\nviikon tai kaksi, sitten taas jatkaakseen saarnamatkaansa etelään päin.\nVäkeä täynnä oli Nuottaniemen kookas pirtti, piha puolillaan hevosia ja\nporoja, seinämät suksia.\n\nAntti puuhaili nyt talossa niinkuin isäntä ainakin, ja taloustoimissa\nhyöri Hanna, talon nuori emäntä.\n\nMutta salin keinustuolissa istui Kero-Pieti, vihreä villainen pusero\nyllään ja musta silkkihuivi kaulassa, ja selitti kuulijoille Jumalan\nsanaa. Joukossa istui Iisakkikin, pirteänä ja hyväntuulisen näköisenä.\n\nKun muu väki oli jo poistunut pirttiin, jäivät Kero-Pieti ja Iisakki\nkahden kesken suureen saliin.\n\nKero-Pieti oli kuullut sanomia täältä Nuottaniemestä. Hän tiesi, että\nJuhani mielenvikaisena yritti tahallaan polttaa talon parhaan metsän ja\ntappaa Antin. Senkin hän oli kuullut, että Paloniemi, joka oli\nylimuistoisista ajoista ollut saman suvun hallussa, nyt oli myyty.\nVanha emäntä ja Juhani olivat saaneet eläkkeen. Uusi isäntä oli kaukaa\nLapista, uskoton, viinaan menevä mies.\n\nNyt ei Kero-Pietin sopinut siihen taloon mennä, ei käynyt päinsä pitää\nvuoro-illoin seuroja Paloniemessä ja Nuottaniemessä. Entiset ajat\nolivat muuttuneet.\n\nNiistä asioista ja paloniemeläisten kovasta kohtalosta he nyt puhelivat\nja Kero-Pieti tiedusteli yksityiskohtia.\n\n\"Ja mitä Juhaniin nykyään tulee\", jatkoi Iisakki tietojaan, \"on hän nyt\ntasaantunut, eikä hänellä ole sitten metsäpalon ollut minkäänlaista\nraivokohtausta. Itsekseen höpisee ja vuoleskelee puulusikoita. Usein\nhän käy Nuottaniemessä, mutta ei näytä muistavan entisestä mitään.\nHannaa hän sanoo Maria-emännäksi ja Anttia Niilo-Iisakiksi... Kun vain\nsemmoisena pysyisi, ei hänestä olisi kenellekään haittaa...\"\n\n\"Joo-joo, joo-joo\", huokaili Kero-Pieti, ja Iisakista näytti siltä,\nettä Juhanin kohtalo koski häneen kovasti.\n\n\"Minkähän pani pahimmaksi, isänsä hukkumisen vaiko sen, ettei vävyksesi\npäässyt?\" kysyi Kero-Pieti ikäänkuin omille teoilleen selvitystä\nhakien.\n\n\"Kuinka lienee. Antti arvelee hänen saaneen vian jo Varsankalliolla ...\nja siitä alkaen se kävi viikko viikolta huonommaksi.\"\n\n\"Niinpä saattaa olla ... ja onhan siinä suvussa ollut ennenkin\npäävikaisia\", virkkoi saarnamies.\n\nHartaushetki alkoi. Paksu-Ollikin oli taas liittynyt saarnamiehen\nvaliojoukkoon ja aikoi seurata mukana etelään päin.\n\nKun ensimmäinen virrenvärssy oli loppunut, ilmestyi Paloniemen Juhani\novensuuhun väkijoukkoon. Hän höpisi jotakin itsekseen, silmät paloivat\nlevottomasti ja laihat kasvot värisivät. Kun hänelle toimitettiin sija\npenkille, istui hän siihen varovasti, ympärilleen tähyillen.\n\nSitten veisattiin toinenkin värssy. Juhani ei liikkunut paikaltaan,\nmutta katseli yhä eri tahoille.\n\nKun Kero-Pieti alkoi lukea rukousta, sai Juhani kuin sähköiskun. Hän\nhyppäsi pystyyn penkille, jolla oli istunut, ja huusi niin, että seinät\ntärisivät:\n\n\"Ja yksi mies hyppäsi koskeen, ja toiset huusivat, että voi meitä\npojat...\"\n\nHän huitoi käsillään kuin uintia tavoitellen... Loikkasi sitten\nnopeasti kuin orava yli penkkien pöydän luo saarnamiehen eteen, löi\nnyrkkiä pöytään, niin että kynttilät sammuivat ja kirjakasa kaatui, ja\nhuusi hirvittävällä äänellä:\n\n\"Sinä saatana... Oletkos uskomassa...\"\n\nSitten hän kääntyi väkijoukkoon päin ja sanoi hiljempää:\n\n\"Ja maaksi pitää sinun tuleman, vaikka olet koskeen hukkunut!\"\n\nHirmuinen hälinä ja hätä syntyi ihmisjoukossa.\n\n\"Sillä on puukko ... puukko ... se tappaa!\" huudettiin.\n\nNyt tuli hirmuinen tungos, ovet remahtivat auki, ikkunat helisivät...\nJoka reiästä pyrki ihmisiä ulos.\n\nJuhani kirkui, yritti tarttua kurkusta Kero-Pietiin... Tämä hyökkäsi\nikkunaan, jonka ruudut oli jo särjetty, ja loikkasi pihalle huutaen:\n\n\"Ottakaa kiinni ... pankaa köysiin...\"\n\nKero-Pieti pakeni navetan puolelle, jonne muitakin riensi turvaan.\n\nVihdoin ehti Antti paikalle, kun Juhani juuri oli hypännyt ikkunasta.\n\n\"Niilo Iisakki\", hoki mielipuoli Antin nähtyään. \"Minne se katosi?\nNäitkö saatanaa? Koskeenko juoksi?\"\n\n\"Koskeen se juoksi\", myönsi Antti häntä tyynnyttääkseen. \"Elä huoli\nsiitä ... anna olla, tule sisälle ... saat pikanellia...\"\n\nMutta Juhani ei tällä kertaa huolinut pikanellista. Hänen silmänsä\nnäyttivät kauheilta, ja kasvot olivat tuhkanharmaat.\n\n\"Niilo Iisakki... koskeenko se juoksi...? Voi meitä pojat...\"\n\nÄkkiä hän lähti juoksemaan rantaan päin ja huusi yhä.\n\nAntti alkoi aavistaa pahaa, kutsui muutamia nuoria miehiä avukseen, ja\nniin lähdettiin yhdessä ajamaan Juhania takaa.\n\nMaassa oli lunta, niin että takaa-ajajat voivat valjun kuutamon valossa\nseurata jälkiä, jotka veivät rantatörmälle ja siitä jäälle.\n\n\"Juoksiko se koskelle?\" kysyivät he toinen toiseltaan.\n\n\"Kero-Pietillekö se niin suuttui?\" utelivat toiset.\n\nJäljet näyttivät tietä koskelle jäätä pitkin.\n\nMiehet riensivät läähättäen, mutta eivät erottaneet edellä menevää:\nKosken pauhu alkoi kuulua. Puurnunleuan terävä kärki pohotti mustana\nvalkoista jokea vasten...\n\n\"Juhani, hoi!\" huusi Antti niin kovaa kuin jaksoi.\n\nKaukaa, Varsankallion luota, kuului Juhanin huuto:\n\n\"Ja yksi mies hyppäsi koskeen, ja toiset huusivat, että voi meitä,\npojat...\"\n\n\"Koskeen se hyppää!\" hätäili Antti, ja kaikki kääntyivät juoksemaan\nVarsankalliolle päin.\n\nKoski oli siellä päin aivan sula, ja Varsankallion molemmin puolin\nkuohuivat hyrskyt niinkuin kesälläkin.\n\n\"Juhani, hoi!\"\n\nHe huusivat kaikki ja menivät niin likelle sulan laitaa kuin suinkin\nuskalsivat.\n\nSilloin kuului sulan takaa, Varsankallion alapuolelta katkonainen,\nläähättävä huuto:\n\n\"... ja toiset huusivat, että...\"\n\nSamassa pilvi katosi kuun edestä. Ja Antti näki sulan perässä ihmisen\npään, jota virta painoi jään alle...\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamulla varhain valmisteli Kero-Pieti lähtöänsä. Hän ei millään ehdolla\nsuostunut enää jäämään seuroja pitämään.\n\nHän ei selittänyt syytä kiireeseensä, mutta hänellä oli semmoinen hätä\npäästä pois tästä talosta, ettei ehditty hankkia hevosia valjaisiin.\nIisakillekaan hän ei ollut monta sanaa puhunut. Juhanin hyppäämisestä\nkoskeen hän ei sanonut sanaakaan.\n\nMutta Iisakki oli huomaavinaan hänessä semmoista hätää, jota ei koskaan\nennen ollut hänessä nähnyt. Hän ei siitä kuitenkaan saarnamiehelle\npuhunut, ennenkuin tämä jo istui reessä.\n\n\"Niinkö otit pahaksesi sen Juhanin itsemurhan?\"\n\n\"En ymmärrä Herran tarkoitusta\", vastasi saarnamies murheellisesti.\n\"Herran tiet ovat käsittämättömät... Onko kaikki paloniemeläisten\nonnettomuus minun syyni, kun en...\"\n\n\"Sinunko syysi!\"\n\n\"Niin, kun en Heikki-vainajalle uskaltanut oikeaa totuutta julistaa,\nvaikka kyllä tiesin...\"\n\nHevonen lähti. Kero-Pieti nosti kättään hyvästiksi reen vieressä\nseisoville.\n\nIisakki sanoi:\n\n\"Jumalan rauha kanssasi!\"\n\nTalvinen aamu oli vielä pimeä. Tähdet kiiluivat, ja koski pauhasi.\n\nHanna ja Antti seisoivat hetken aikaa pihalla, katsellen poistuvien\njälkeen.\n\nMutta kun hevosen tiu'ut lakkasivat kuulumasta, katsahtivat he\ntoisiinsa.\n\nÄärettömän onnen tunne täytti kummankin sydämen. Molemmista tuntui kuin\nvasta nyt heidän onnensa olisi kirkas ... ikäänkuin ne painajaiset,\njotka olivat heitä öin ja päivin ahdistaneet, nyt vasta kaikkoisivat\nheidän rakkautensa pyhätöstä.\n\nJa melkein kuin villinä riemusta sulki Antti Hannan syliinsä ja kantoi\nhänet korkeita kuistin portaita ylös.\n\n\"Nyt olen varma omastani\", kuiskasi hän.\n\nIisakki rykäisi tyytyväisenä, hänen otsaryppynsä silisi, niinkuin sitä\nei olisikaan koskaan ollut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta reessä, aamukylmässä istuessaan laukesi Kero-Pietin\nmielenjännitys, ja hän purskahti itkuun... Vähän tyynnyttyään hän\npainoi päänsä rukkaan, risti kätensä ja lähetti palavimman rukouksensa\nHerran luo... Ja siltä hänestä tuntui kuin suurin totuus olisi hänessä\nkirkastunut. Ja hän nyt näkisi oikean autuuden tien paljoa suorempana\nkuin ennen. Hänen oman mielensä mustuus oli sitä ennen himmentänyt,\nmutta nyt Herra oli hänen sielunsa valaissut.\n\nJa äskeinen raudanraskas paino tuntui vähitellen kevenevän, ja vanhan\nsaarnamiehen silmään tuli kirkas ilme, kun hän nosti päänsä ja katsoi\naamunsarastusta.\n\n\"Herra! Herra! Kaukana, kovin kaukana olen Sinun oikealta tieltäsi\nvaeltanut!\" huokasi hän.\n\nMutta kun oli sivuutettu Korpikoski ja tie kääntyi suurta kylää kohti,\njosta aamupakkaseen nousi savuja, tuntui saarnamiehestä, että hänellä\nnyt vasta oli itselläänkin selvillä kaikki se, mitä hän oli totuutena\nsaarnannut.\n\nEikä hänellä enää ollut epäilyksiä siitä, että hän nyt oli kutsumustaan\ntäyttämässä.\n\n\n\n"]