[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fCMItsGI9905Hv9ssSvNrPTZaSXiQfY9-Zl-38PS7wck":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},77,"Pokanoket'in Filip","Irving, Washington",1783,1859,"77-irving-washington-pokanoket-in-filip","77__Irving_Washington__Pokanoket'in_Filip",null,"tietokirja",[14],"sota",[],"fi",1814,1876,4587,32420,false,36652,[24],"Philip, Sachem of the Wampanoags, -1676",[26,27,28],"History - American","History - Early Modern (c. 1450-1750)","History - Warfare","\"Pokanoket'in Filip\" by Washington Irving is a historical account written in the late 19th century. The book delves into the life and legacy of Filip, an Indigenous warrior and chief, during the time of early colonial America. It addresses themes of conflict between Native Americans and European settlers, exploring both the personal and broader societal impacts of this tumultuous period.  The narrative focuses on the character of Filip, also known as King Philip, who rises to prominence as a leader of the Wampanoag people. The text recounts the historical backdrop of his leadership during a time when his people faced encroachment and cultural erosion from colonizers. As tensions escalate, Filip attempts to unify various Indigenous tribes against the settlers in a desperate fight for survival and sovereignty. However, the account also illustrates his eventual downfall, portraying the tragic consequences of betrayal, loss, and the relentless struggle against colonial forces. Irving evokes a sense of empathy towards Filip, highlighting his dignity and the nobility of his struggle, while also critiquing the brutal dynamics of power and conquest that characterized this era in American history. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Churberg, Waldemar",300,"Historian ja elämäkerran piirteitä yhdistelevä teos kuvaa wampanoag-intiaanien päällikön Metacometin, eli kuningas Filipin, elämää ja taistelua. Se kertoo hänen johtamastaan sodasta Uuden-Englannin siirtolaisia vastaan 1600-luvulla ja pyrkii tarjoamaan aikansa valtavirrasta poikkeavan, ymmärtäväisemmän näkökulman alkuperäiskansojen kohtaloon.","Irving Washingtonin 'Pokanoket'in Filip' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 77. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","POKANOKET'IN FILIP\n\nIndianilainen muistelma\n\n\nKirj.\n\nWASHINGTON IRVING\n\n\nEnglannin kielestä suomentanut Waldemar Churberg\n\n\nHelsingissä,\nSuomalaisen Kirjallisuuren Seuran Kirjapainossa,\n1876.\n\n\n\n\n\n\nValitettava asia on, että ne varhaiset kirjailiat, jotka puhuivat\nAmerikan löydöstä ja asuttamisesta, eivät ole antaneet meille tarkempia\nja oikeampia tietoja niistä merkillisistä luonteista, jotka\nvihannoitsivat metsä-elämässä. Ne harvat tarinat, jotka ovat säilyneet\nmeille, ovat varsin omituisia ja viehättäviä; ne sallivat meidän\nlikemmältä katsahtaa ihmisluontoon ja näyttävät, mikä ihminen on\njotenkin alkuperäisessä tilassa ja mistä hänen tulee sivistystä\nkiittää. Melkein yhtä suloiselta, kuin löytäisimme jotakin uutta,\ntuntuu meistä, kun valaisemme noita jylhiä ja urkkimattomia\nihmisluonnon jälkiä; kun havaitsemme, niinkuin todella laita on,\nsiveyden tunnon ensi itämistä; ja huomaamme, kuinka samat jalot ja\nromantilliset avut, joita on taiteenmukaisesti viljelty yhteiskunnassa,\nkasvavat itsenäisessä uljuudessa ja yksinkertaisessa suuruudessa.\n\nSivistyneessä elämässä, jossa ihmisen onni ja ehkäpä oleminenkin\nsuuresti riippuu lähimmäisten ajatuksesta, hän alinomaa menettelee\nniinkuin harjaantunut näytteliä. Syntyperäisen luonnon rohkeat ja\nomituiset piirteet ovat hientyneet pois tai tylstyneet sen tasoittavan\nvaikutuksen kautta, jota sanotaan hyväksi kasvatukseksi; ja ihminen\ntekee niin monta pientä petosta ja osottelee niin monta jaloa tunnetta\nyleisen suosion vuoksi, että on vaikea eroittaa hänen tosi- ja\nvalheluontoansa toisistaan. Indiani sen sijaan, joka on vapaa\nsivistyneen elämän pidäkkeistä ja sievistelyistä ja suuressa määrässä\nyksinäinen ja itsenäinen olento, tottelee vaan taipumustensa vaatimusta\ntaikka järkensä käskyä; ja niinmuodoin hänen luontonsa omituisuudet,\nkun hän alttiisti noudattaa niitä, varttuvat erittäin suuriksi ja\nkummastuttaviksi. Yhteiskunta on niinkuin nurmi, jossa kaikki\nryhmyiset paikat ovat silitetyt, kaikki pensaat poistetut, ja jossa\nsametti-pinnan hymyilevä viheriäisyys ilahuttaa silmiä; mutta se, joka\naikoo tutkia luontoa sen tuimuudessa ja moninaisuudessa, hänen täytyy\nlähteä saloille, käydä laaksoja, kohota virtoja ylös ja uskaliaasti\nlaskea jyrkänteitä alas.\n\nNämät mietteet syntyivät minussa, kun sattumalta silmäilin yhtä\nvanhan siirtolaishistorian vihkoa, jossa suurella katkeruudella\nkerrotaan Indianein väkivallasta ja sodista Uuden Englannin\nuutis-asukkaita vastaan. Meitä melkein tuskastuttaa, kun näistä\npuolueellisistakin kirjoituksista näemme, kuinka sivistyksen jäljet\nvuotavat alkuväestön verta; kuinka helposti uutis-asukkaat tarttuivat\naseisin valloittamisen halusta; kuinka armoton ja hävittäväinen heidän\nsodankäyntinsä oli. Mieltä kammottaa, kun ajattelee, kuinka monta\njärjellistä olentoa karkoitettiin maan päältä! kuinka monta urhoollista\nja jaloa sydäntä, joihin luonto oli pannut puhtaimman kultansa,\nsärjettiin ja poljettiin maahan!\n\nTämmöisen kohtalon alaiseksi joutui _Pokanoketin Filip_, eräs\nindianisoturi, jonka nimi kerta oli Massachusettsin ja Connecticutin\nkauhistuksena. Hän oli etevin useista samanaikuisista sachem'eistä\n[indiani-päälliköistä], jotka hallitsivat Pequodeja, Narrhagansetejä,\nWampanoageja ja muita itäisiä heimokuntia siihen aikaan, jolloin Uutta\nEnglantia ensiksi asutettiin; etevin näistä itsealtaan kohonneista,\nkoulun käymättömistä sankareista, jotka taistelivat mitä jalointa\ntaisteloa ihmisluonto kykenee taistelemaan; jotka sotivat viimeiseen\nhengenvetoon asti isänmaansa asiata varten, vaikka ei ollut mitään\nvoiton toivoa eikä maineen ajatusta. He olisivat ansainneet elää\njonakin runollisena aikakautena ja sopineet paikkakunnallisten\nkertomusten ja romantillisten kuvausten esineiksi, mutta he ovat tuskin\njättäneet yhtäkään todeksi taattua jälkeä historian lehtiin, vaan\nliikkuvat, ikäänkuin jättiläishaamut, tarinain himmeässä hämärässä.\n\nKun pilgrimit, jolla nimellä Plymouthin uutis-asukasten jälkeläiset\nnimittivät esi-isiänsä, ensiksi etsivät turvaa uuden mailman rannoilla\nvanhan mailman uskonvainomuksia vastaan, oli heidän asemansa erittäin\nkolkko ja kamala. He olivat harvat luvultaan, ja tämä luku väheni\nnopeasti tautien ja vaivojen kautta; heitä ympäröitsi ulvova korpi ja\nvillikansat; he saivat kokea pohjoisen talven ankaruutta ja yhä\nmuuttelevan ilman-alan vaiheluksia; heidän mielensä täyttyi synkeillä\naavistuksilla eikä mikään muu estänyt heitä vaipumasta epätoivoon kuin\nuskonnollisen innon voimakas kiihdytys. Kun he olivat tässä\nonnettomassa tilassa, tuli heidän luokseen Wampanoagein etevin sagamori\n[indiani-päällikkö] Massasoit, mahtava päällikkö, jonka hallussa suuri\nosa maasta oli. Hänen olisi sopinut käyttää hyödykseen vieraitten\nvähäistä lukumäärää ja karkoittaa heidät aluskunnastaan, johon he\nolivat tunkeuneet, mutta hän näytti kerrassaan ruvenneen jaloon\nystävyyteen heitä kohtaan ja ulottaneen heihin alkuperäisen\nvieraanvaraisuuden pyhiä tapoja. Hän tuli varhain keväällä heidän\nasutuspaikkaansa Uuteen Plymouthiin, ainoastaan kymmenkunta seuralaista\nmuassaan; solmi julkista rauhan ja ystävyyden liittoa heidän kanssaan;\nmöi heille osan maasta ja lupasi hankkia heille muitten heimokuntien\nhyvän-suonnin. Sanottakoon mitä tahansa Indianein petollisuudesta,\nvarma on, ettei Massasoitin vilpittömyyttä ja rehellisyyttä ole koskaan\nepäilty. Hän pysyi aina lujana ja ylevämielisenä ystävänä valkoisille\nmiehille; salli heidän laventaa alustaansa ja vaurastua maassa; eikä\nosoittanut minkäänlaista kateutta heidän karttuvan valtansa ja\nvarallisuutensa suhteen. Vähäistä ennen kuolemaansa kävi hän kerran\nvielä Uudessa Plymouthissa poikansa Alexanderin kanssa rauhan liittoa\nuudistaakseen ja säilyttääksensä sitä jälkeläisilleen.\n\nTässä neuvottelussa koetti hän suojella esi-isiensä uskontoa\nlähetys-saarnaajien anastavalta innolta ja ehdoitteli, etteivät sen\nkoommin yrittäisi houkuttelemaan pois hänen kansaansa heidän vanhasta\nuskostaan; mutta kun hän huomasi, että Englantilaiset jyrkästi panivat\nvastaan, heitti hän leppeästi vaatimuksensa silleen. Hänen elämänsä\nmelkein viimeinen teko oli se, että hän toi molemmat poikansa,\nAlexanderin ja Filipin (joksi Englantilaiset olivat nimittäneet\nheidät), erään etevän uutis-asukkaan luo, neuvoi heitä keskinäiseen\nsuosioon ja luottamukseen ja pyysi, että sama rakkaus ja ystävyys, joka\noli ollut valkoisilla miehillä ja hänellä itsellä, jatkaantuisi\njälestäpäin hänen lapsillensa. Hyvä vanha sachem kuoli ja koottiin\nonnellisesti isiensä luo, ennenkuin suru ennätti hänen heimokuntansa;\nhänen lapsensa jäivät valkoisten miesten kiittämättömyyttä kokemaan.\n\nHänen vanhin poikansa, Alexander, astui hänen sijaansa. Hänellä oli\nvilkas ja kiihkeä luonto, ja hän piti ylpeästi kiinni peritystä\noikeudestaan ja arvostaan. Vieraitten loukkaava menetystapa ja käskevä\nkäytös sytytti hänen vihansa; ja hän katsoi levottomuudella heidän\ntuhoisia sotiaan naapuriheimoja vastaan. Hän joutui ennen pitkää heidän\nvainottavakseen, koska häntä syytettiin siitä, että hän Narrhagansetien\nkanssa vehkeili yhteistä kapinaa Englantilaisia vastaan, jotka\nolivat maasta ajettavat. Mahdoton on ratkaista, tukivatko tosi-asiat\ntätä kannetta vai perustuiko se ainoastaan tyhjiin luuloihin.\nUutis-asukasten väkivaltaisista ja röyhkeistä toimista näkee kuitenkin\nselvään, että he olivat tähän aikaan alkaneet huomata, kuinka heidän\nvaltansa nopeasti eneni. He olivat muuttuneet tylyiksi ja\nsietämättömiksi alkuväestön suhteen. He lähettivät aseilla varustetun\njoukon suoraa päätä ottamaan kiinni Alexanderia ja tuomaan häntä heidän\ntuomioistuimensa eteen. He tavoittivat häntä hänen saloiltaan ja saivat\nhänet kiinni jostakin majasta, jossa hän metsästyksen vaivoista lepäsi\naseetonna muutamien seurakumppaniensa kanssa. Hänen vangitsemisensa\näkillisyys ja se häväistys, jota hänen hallitsia-arvonsa oli kärsinyt,\nkalvoivat tämän ylpeän päällikön sydäntä niin, että hän sairastui\nankaraan kuumetautiin: hänen sallittiin palata kotiin sillä ehdolla,\nettä hän antaisi poikansa heille takaisintulonsa pantiksi; mutta isku,\njoka oli sattunut häneen, oli turmiollinen, ja ennenkuin hän ehti\nkotiin, sortui hän pahoitetun mielen tuskiin.\n\nAlexanderia seurasi Metamocet eli kuningas Filip, joksi uutis-asukkaat\nsanoivat häntä hänen ylevän henkensä ja kunnianhimoisen luontonsa\nvuoksi. Nämät ynnä hänen hyvin tunnettu jäntevyytensä ja\nyritteliäisyytensä olivat saattaneet hänet suuren kateuden ja epäluulon\nalaiseksi, ja häntä syytettiin siitä, että hän oli pitänyt salaista ja\nleppymätöntä vihaa valkoisille miehille. Hyvin arvattavaa ja\nluonnollista on, että niin olikin laita. Hänen mielestään\nEnglantilaiset olivat alusta vaan liikavieraita hänen maassaan, jotka\nolivat luottaneet siihen, että heitä suvaittaisiin, mutta paraikaa\nlavealta ja haitallisesti vaikuttivat metsä-elämään. Hän näki koko\nsukukuntansa riutuvan pois maan kasvoilta heidän edestään; näki, kuinka\nIndianein alueet joutuivat muukalaisten käsiin ja he itse heikkonivat,\nhajosivat ja hävisivät. Sopii väittää, että uutis-asukkaat alusta\nostivat maan; mutta onko ketään, joka ei tunne, kuinka ensi asutuksen\naikoina Indianien kanssa kauppoja tehtiin? Suuremman taitonsa vuoksi\nEuropalaiset aina osasivat hyötyä; ja he voittivat melkoisia lisiä\naluskuntiinsa helposti nostettujen sotien kautta. Sivistymätön\nmetsäläinen ei ole koskaan omainen tutkimaan hienoja laki-pykäleitä,\njoitten nojalla voi vähitellen ja lakia rikkomatta vääryyttä\nharjoittaa. Hän päättää vaan tärkeimpiä tapahtumia myöten; ja Filipin\noli siinä kyllin, kun hän tiesi, että ennen Europalaisten tultua hänen\nomaisensa olivat maan isäntinä, vaan että he nyt muuttuivat\nkulkiaimiksi isiensä maassa.\n\nMutta olivat hänen taipumuksensa yleiseen sotaan mitkä olivatkaan, ja\nkyti hänen rinnassaan mikä erityinen suuttumus tahansa veljen kohtelun\nvuoksi, hän tukahutti ne silloin; uudisti sovinnon siirtolaisten kanssa\nja eleskeli rauhassa monta vuotta Pokanoket'illa elikkä, niinkuin\nEnglantilaiset nimittivät sitä, Toivon Vuorella [nyt Bristol, Rhode\nIsland], joka oli hänen heimokuntansa vanha asuntopaikka. Epäluulo,\njoka ensiksi oli vaan häilyväinen ja umpimähkäinen, alkoi kuitenkin\nsaada sekä muotoa että sisältöä; häntä syytettiin vihdoin, että hän\nkoetti yllyttää noita moninaisia itäistä heimokuntia kerrassaan\nnousemaan ja yhdenaikaisella ponnistuksella luomaan pois sortajien\niestä. Vaikea on tältä kaukaiselta aikakaudelta määrätä, minkä verran\nsopii luottaa noihin varhaisiin syytöksiin Indianeja vastaan\nEuropalaiset olivat niin herkät kaikenlaisiin luuloihin ja niin valmiit\nväkivaltaisiin töihin, että jokaiseen joutavaan juttuun pantiin jo\nsiitäkin syystä arvoa. Päällekantajia löytyi kosolta, missä\nkielitteliöitä suosittiin ja palkittiin; ja miekka paljastettiin pian\nmissä sen voitto oli varma ja sillä valtakuntia lohkaistiin.\n\nAinoa suora todistus Filipiä vastaan, joka on pysynyt tallella, on\nSausamanin, erään uskostansa luopuneen Indianin kanne. Tämän\nluonnollinen viekkaus oli teroittunut siitä osittaisesta kasvatuksesta,\njonka hän oli uutis-asukkailta saanut. Hän muutti uskontoa ja\nuskollisuuden valaa pari kolme kertaa semmoisella helppoudella, joka\nosoitti, kuinka höllät hänen perus-aatteensa olivat. Hän oli jonkun\naikaa ollut Filipin yksityisenä sihteerinä ja neuvonantajana ja\nnauttinut tämän vieraanvaraisuutta ja suojelusta. Kuitenkin, kun hän\nhuomasi, että vastoinkäymisen pilvet kokoontuivat hänen hallitsiansa\nympärille, jätti hän tämän palveluksen ja meni valkoisten puolelle; ja\nnäitten suosiota saavuttaaksensa soimasi hän entistä hyväntekiäänsä\nsiitä, että tämä laski juonia heidän turvallisuuttansa vastaan. Tarkka\ntutkinto tapahtui. Filip ja useat hänen alamaisensa myöntyivät\ntutkintoon, mutta ei mitään saatu toteen heitä vastaan. Uutis-asukkaat\nolivat nyt kuitenkin menneet liian pitkälle, etteivät enää voineet\nperäytyä; he olivat ensin päättäneet, että Filip oli vaarallinen\nnaapuri; he olivat julkisesti näyttäneet epäluuloansa ja tehneet kyllin\nhänen vihansa virittämiseksi; noudattaen siis tuota tavallista\npäätelmätapaa tämmöisissä tiloissa, he katsoivat tarpeelliseksi\nkukistaa hänet ja niin päästä kaikista vaaroista. Sausaman, tuo\npetollinen päällekantaja, löydettiin vähä aika tämän jälkeen kuolleena\njostakin lammikosta. Hän oli joutunut heimokuntansa koston uhriksi.\nKolme Indiania, joista yksi oli Filipin ystävä ja neuvonantaja,\nvangittiin, tutkittiin ja jokseenkin epäiltävän todistajan lausunnon\njohdosta tuomittiin ja teloitettiin niinkuin murhaajat.\n\nKun hänen alamaisiansa tällä tapaa kohdeltiin ja hänen ystävänsä niin\nkunniattomalla tavalla rangaistiin, loukkaantui Filipin ylpeys kovasti\nja hänen vihansa paisui. Ukkosen nuoli, joka oli näin iskenyt maahan\nhänen jalkainsa eteen, herätti häntä nousevaan myrskyyn, ja hän päätti\ntästälähin olla valkoisten miesten valtaan luottamatta. Hänen häväistyn\nja sydämestä murtuneen veljensä kohtalo kalvoi vielä hänen mieltään.\nToiseksi häntä varoitti Miantonimo'n surkea loppu. Tämä suuri\nNarrhagansetien sachem oli ensin miehuullisesti kumonnut vastustajiensa\nkanteet uutis-asukasten tuomio-istuimen edessä ja puhdistanut itsensä\nsalaliiton syytöksestä sekä vastaanottanut ystävyyden vakuutuksia,\nmutta surmattiin kuitenkin kavalasti heidän toimestaan. Filip kokosi\nsentähden taistelevat miehensä; kehoitti kaikkia vieraita, ketä hän\nvaan voi, yhtymään asiaansa; lähetti naiset ja lapset Narrhagansetien\nturviin ja piti aina, missä hyvänsä hän ilmestyi, aseellisia sotureita\nluonansa.\n\nKun molemmat puolueet näin olivat joutuneet epäluulon ja kiihtymyksen\ntilaan, oli vähäisin kipinä kylläinen sytyttämään heidät tuleen. Aseet\nkäteensä saatuaan kävivät Indianit vallattomiksi ja harjoittivat\nsilloin tällöin ryöstelemistä. Eräällä tämmöisellä hävitysretkellä\nampui joku uutis-asukas yhden soturin kuoliaaksi. Tämä oli julkisen\nsodan alku; Indianit riensivät kumppaninsa kuolemaa kostamaan ja käsky\naseisin kaikkui pitkin Plymouthin uutis-asutusta.\n\nNäitten sumeain ja surullisten aikojen ensi kertomuksissa kohtaa meitä\nmonta merkkiä, kuinka kivulloinen yleinen mieliala oli. Se\nsynkkämielisyys, joka uskonnollisesta miettimisestä syntyi\nsiirtolaisissa, ja heidän kolkko asemansa, koska elivät keskellä\ntiettömiä saloja ja villikansoja, olivat tehneet heidät taipusaksi\ntaikauskoon ja täyttäneet heidän mielensä kaikenlaisilla kummituksilla.\nHe olivat myöskin hyvin alttiit uskomaan aaveita. Taistelu Filipiä ja\nhänen Indianejansa vastaan, niin on meille kerrottu, ilmoitettiin\nuseilla semmoisilla kammoittavilla varoituksilla, jotka käyvät suurten\nja yleisten vaurioin edellä. Kokonainen indianijoutsen kuva näkyi\nilmassa Plymouthin kohdalla, ja tätä pitivät asukkaat pahaa tietävänä\nenteenä. Hadley'ssa, Northamptonissa ja muissa niitten läheisissä\nkaupungeissa \"kuului ison kanunan ääni yhdessä maan järinän ja vahvan\nkaikun kanssa\". Toisia säikäytti jonakin hiljaisena päivän-valaisemana\naamuna kiväärien ja muskööttien laukaukset; oli juuri kuin kuulat\nolisivat vingahtaneet heidän ohitsensa ja sotatorvien toitotukset\nväräyttäneet ilmoja, mennen länteen päin; muutamat luulivat kuulevansa,\nkuinka hevoset neljästivät heidän päänsä päällitse, samalla kuin\nmoniaat epäluomat, joita saatiin nähdä siihen aikaan, täyttivät\ntaikauskoiset muutamissa kaupungeissa pahoilla aavistuksilla. Useat\nnäistä ennustavista näyistä ja äänistä lienevät olleet luonnon\nilmaumia: revontulia, jotka palavat varsin vilkkaasti näillä\nleveys-asteilla; raanakiviä, jotka räjähtävät rikki ilmassa;\nsatunnainen suhina, kun tuuli kiitää metsän latvalehtien lävitse;\nkaatuvien puitten taikka lohkeavain kallioin ryske; taikka noita muita\noutoja ääniä ja kaikuja, jotka toisinaan aivan omituisella tavalla\nkohtaavat korvaa keskellä metsäisen erämaan syvää hiljaisuutta. Näitä\nkenties muutamat synkkämieliset henget olivat säpsähtäneet, näitä oli\nrakkaus kummallisiin tapauksiin ehkä liioitellut ja näitä kuunneltiin\nsillä halulla, jolla me hahmimme kaikkia, mikä on pelottavaa taikka\nsalamyhkäistä. Näitten taika-uskon kuvitelmien yleisyys ja ne vakavat\nkertomukset, jotka yksi sen ajan oppineista miehistä on laatinut\nniistä, ovat hyvin omituiset niille ajoille.\n\nNyt alkavan taistelon luonto oli samanlainen, kuin usein kyllä sodat\nsivistyneitten kansojen ja villien välillä ovat. Valkoiset puolestansa\ntoimittivat sitä suuremmalla taidolla ja menestyksellä, mutta\nvuodattivat suunnattomasti verta ja ylenkatsoivat peräti vastustajiensa\nluonnollisia oikeuksia; Indianit kannattivat sitä sillä rajulla\nuskaliaisuudella, joka asuu miehissä, jotka eivät pelkää kuolemaa\neivätkä rauhalta odota kuin nöyrtymistä, alamaisuutta ja häviötä.\n\nEräs sen-aikainen arvoisa pappismies en saattanut tämän sodan tapaukset\ntietoihimme. Hän kuvailee innolla ja suuttumuksella jokaista Indianien\nharjoittamaa vainomusta, olipa se kuinka oikeutettu tahansa, samalla\nkuin hän hyväksyen mainitsee valkoisten julmimpia veritöitä. Filipiä\nsoimataan murhamieheksi ja petturiksi; eikä ajatella, että hän oli\nsyntyään todellinen ruhtinas, joka miehuullisesti taisteli alamaistensa\netupäässä, jotta hän kostaisi perheensä kärsimän vääryyden, asettaisi\nkuntoihin heimokuntansa horjuvan vallan ja vapauttaisi isänmaansa\nanastavien vieraitten sorrosta.\n\nLavean ja yhden-aikaisen vastarinnan tuuma, jos semmoinen todella oli\nsommiteltu, olisi hyvin vastannut Filipin suuri-aatteista mieltä ja\nväkevään pyörteesensä temmannut kaikki, jollei se ennen aikojaan olisi\ntullut ilmi. Se sota, joka nyt syttyi, oli vaan partioretkien sota; oli\nvaan jakso satunnaisia sankaritöitä ja yksinäisiä yrityksiä. Kuitenkin\nse asettaa näkyviin Filipin soturin-neron ja uhkean urhoollisuuden; ja\nmissä hyvänsä me noissa ennakkopäätteisissä ja kiihkoisissa\nkertomuksissa tapaamme suoria teko-asioita, näemme hänen osoittavan\nvoimakasta mieltä, runsaskeinoisuutta, ylenkatsetta kärsimisten ja\nvaivojen suhteen ja kukistumatonta uskaliaisuutta, joka vaatii meiltä\nmieltymystä ja hyväksymistä.\n\nKarkoitettuna isänsä alueilta Toivon Vuorelta heittäysi hän noihin\näärettömän suuriin ja jäljettömiin korpimaihin, jotka ympäröivät\nuutis-asuntoja ja joihin oli muitten kuin metsän pedon tai Indianin\nmahdoton tunkea. Tänne hän kokosi sotajoukkojansa, niinkuin myrsky,\njoka kerää turmiovarojansa ukkospilvien poveen, ja saatti yhtäkkiä\nhyökätä esiin semmoiseen aikaan ja semmoisesta paikasta, kuin vähimmin\nodotettiin, häviötä ja kauhua kyliin levittämään. Tuon tuostakin\nsaatiin noista uhkaavista hävityksistä ilmoituksia, jotka täyttivät\nuutis-asukkaitten mielen kammolla ja pelolla. Kaukaisen pyssyn pamaus\nehkä välisti kuultiin yksinäisestä erämaasta, jossa tiettävästi ei\nyhtäkään valkoista miestä löytynyt; karja, joka oli kulkenut metsässä,\nkoteutui toisinaan haavoissa; taikka joku Indiani tai pari nähtiin\nväijyvän metsän liepeillä ja yhtäkkiä katoavan; niinkuin salama, joka\nvälisti näkyy hiljaisesti leikkivän sen pilven reunalla, joka rajuilman\nrakentaa.\n\nVaikka uutis-asukkaat toisinaan ajoivat häntä takaa, vieläpä aivan\nkiersivät hänet, pääsi Filip kuitenkin yhtä usein melkein ihmeellisellä\ntavalla välttymään heidän ansoistaan ja sukeltaen erämaahan katosi\nkaikilta etsiöiltä ja tiedustelioilta, kunnes hän ilmestyi jälleen\njostakin etäisestä kulmasta ja pani maan autioksi. Hänen linnojansa\nolivat nuot suuret nevat, jotka siihen aikaan ulottuivat muutamiin\nUuden Englannin maakuntiin ja olivat syntyneet muheista ja\nmustamutaisista rämeistä. Nämät nevat olivat täynnä viitoja, pensaita,\nrehottavia rikkaruohoja ja kaatuneitten puitten hajallansa makaavia,\nmäteneviä runkoja; surullisen näköiset katkot loivat varjonsa niitten\nylitse. Pettävän pohjan ja sekasäyräisten polkujen vuoksi valkoisten\nmiesten oli tuiki työläs kulkea noita pörhöisiä korpia, samalla kuin\nIndiani osasi metsäkauriin nopeudella puikkia niitten labyrintejä.\nYhdelle tämmöiselle, isolle Pocasset Neck'in suolle, syöstiin kerta\nFilip ynnä joukko hänen sotureitansa. Englantilaiset eivät uskaltaneet\nseurata häntä, koska pelkäsivät pyrkimästä näihin pimeihin ja kauheihin\npiilopaikkoihin, jossa he ehkä uppoisivat hetteisin ja lietteisiin\nkuiluihin taikka joutuisivat väijyvien vihollisten ammuttavaksi.\nSentähden he piirittivät suon suun ja alkoivat rakentaa vallituksia,\nnäin vastustajiansa nälkään näännyttääksensä; mutta sydän-yön aikana\nFilip ja hänen soturinsa laskivat lautalla lammen yli, jättäen naiset\nja lapset jälkeensä; ja pakenivat länteen päin, jossa he sytyttivät\nsodan liekkejä Massachusettsin ja Nipmuckin heimokunnissa ja uhkasivat\nConnecticutin uutis-asuntoa.\n\nTällä tapaa ruvettiin Filipiä kaikkialla pelkäämään. Se salamyhkäisyys,\njossa hän liikkui, suurensi hänen todellista kammottavaisuuttansa. Hän\noli paholainen, joka hyöri pimeydessä, jonka tuloa ei kukaan voinut\nodottaa ja jota vastaan ei kukaan tietänyt milloin olla varoillaan.\nKoko maa oli täynnä kulkupuheita ja hämmästystä. Filip näytti olevan\nläsnä melkein joka paikassa; sillä mistä hyvänsä noitten avarain\nrajamaitten loukosta joku hyökkäys metsästä tapahtui, Filip sanottiin\nolevan sen johdattaja. Uskottiinpa hänestä paljon yliluonnollisiakin\nasioita. Kerrottiin, että hän nostatti henkiä ja että häntä seurasi\nvanha indianilainen noita-akka eli profetissa, jonka kanssa hän piti\nneuvoa ja joka autti häntä lumouksillaan ja lohduillansa. Niin oli\ntosiaankin usein indianipäällikköjen laita; joko sen vuoksi,\nettä itse olivat herkkäluuloisia taikka koettivat vaikuttaa muitten\nherkkäluuloisuuteen. Kuinka suuri profeettain ja haaveksijain valta on\ntaikauskoisten Indianein suhteen, todistaa täydellisesti moni kohtaus\näskeisissä villikansojen sodissa.\n\nSiihen aikaan, jolloin Filip pakeni Pccassetista, oli hänen tilansa\nkovin vaikea. Hänen joukkonsa olivat useista tappeluista harvenneet ja\nhän oli tyhjentänyt melkein kaikki apulähteensä. Tänä vastusten hetkenä\nsai hän uskollisen ystävän Sanonchet'ista, joka oli kaikkein\nNarrhagansetien korkein päällikkö. Tämä oli Miantonimo'n poika ja\nperillinen, tuon suuren päällikön, jolle, niinkuin jo mainittiin,\nuutis-asukkaat petollisesti hankkivat kuoleman, kun hän oli\nluonnollisella tavalla suoriunut salaliiton syytöksestä. \"Hän peri\",\nkuuluu vanhassa aikakirjassa, \"kaiken isänsä röyhkeyden ja\nylläpäisyyden niinkuin myöskin hänen vihansa Englantilaisia vastaan: --\nhän oli todellakin isän häväistyksen ja vääryyden perillinen sekä hänen\nmurhansa laillinen kostaja.\" Vaikka hän ei ollut millään lailla ryhtynyt\ntähän toivottomaan sotaan, vastaan-otti hän kuitenkin Filipin ja hänen\nhajotetut joukkonsa avoimin sylin ja antoi heille mitä jaloimmalla\ntavalla apua ja suojaa. Tämä tuotti hänelle kohta Englantilaisten vihan\nja nämät päättivät iskeä ankaran iskun, joka sysäisi molemmat päälliköt\nyhteiseen perikatoon. Suuri sotajoukko koottiin sentähden\nMassachusettsista, Plymouthista ja Connecticutista ja vietiin\nNarrhagansetien maahan sydäntalvella, jolloin suot olivat jäässä ja\nlehdettöminä eivätkä enää tarjonneet Indianeille pimeitä ja poluttomia\nturvapaikkoja, koska niitä sopi verrattain helposti kulkea.\n\nPäällekarkausta varoen Canonchet oli kuljettanut suurimman osan\nvaroistansa ynnä heimokuntansa ikäpuolet, vähäväkiset, vaimot\nja lapset lujaan linnaan, johon hän ja Filip olivat samoin ikään\nasettaneet parhaat soturinsa. Tämä linna, jota Indianit katsoivat\nkukistamattomaksi, siaitsi keitaalla, joka saaren kaltaisena kohosi\nkeskeltä suota ja käsitti viisi kuusi acre'a (tynnyrinalaa) maata. Se\noli rakennettu paljoa suuremmalla järkevyydellä ja taidolla, kuin mitä\nIndianein varustukset tavallisesti osoittivat, ja toi näkyviin näitten\nmolempain päällikköjen soturin-neron.\n\nJoku luopio-indiani oppaana, tunkesivat Englantilaiset joulukuun\nkinosten lävitse näitten varustusten luo ja kävivät äkki-arvaamatta\nlinnaväen kimppuun. Taistelo oli kiivas ja raju. Päällekarkaajat\nviskattiin takaisin ensimäisessä ryntäyksessään, ja monta heidän\nurhoollisinta upseeriansa ammuttiin, kun he miekka kädessä hyökkäsivät\nlinnaa vastaan. Ryntäys uudistettiin suuremmalla menestyksellä. Osa\nvarustuksista valloitettiin. Indianit karkoitettiin toisesta asennosta\ntoiseen. He puollustivat maatansa askelesta askeleen, taistellen\nepätoivon tuimuudella. Suurin osa heidän veteraneistaan ruhdottiin\nmaahan; ja pitkän ja verisen tappelun perästä Filip ja Canonchet ynnä\nkymmenkunta henkiin jääneitä sotureita heittivät linnan ja peräytyivät\nympäröivien metsien kätköön.\n\nVoittajat pistivät wigwamit ja linnan palamaan; kaikki oli pian\nilmitulessa; monta ijäkästä miestä, monta naista ja lasta hukkui\nliekkeihin. Tämä viimeinen väkivaltaisuus voitti Indianeinkin\nkylmäkiskoisuuden. Läheiset metsät kaikkuivat vimman ja epätoivon\närjynästä, jonka pakenevat soturit laskivat, kun näkivät, kuinka heidän\nmajansa hävitettiin, ja kuulivat vaimojensa ja lastensa tuskan-huudot.\n\"Wigwamien palaminen\", sanoo joku sen-aikainen kirjoittaja, \"naisten ja\nlasten parkuna ja itku ja soturien riekuna synnyttivät niin kauhean ja\nliikuttavan näyn, että se salvasi syvästi muutamien sotamiesten\nsydämeen\". Sama kirjoittaja lisää varovaisesti, \"heitä epäilytti\nkovasti ja he tutkistelivat totisesti jälestäpäin, sopiko vihollisten\nelävältä polttaminen yhteen ihmisyyden ja evankeliumin lempeäin\nperusaatteiten kanssa\".\n\nUrhoollisen ja jalomielisen Canonchet'in kohtalo ansaitsee erityistä\nmainitsemista: hänen elämänsä viimeiset tapaukset ovat mitä ihanimpia\nesimerkkejä Indianein ylevämielisyydestä, mitkä ovat säilyneet meille.\n\nVaikka tämä täydellinen tappio oli musertanut hänen voimansa ja\nhävittänyt hänen apukeinonsa, pysyi hän kuitenkin uskollisena\nliittolaisellensa ja sille onnettomalle asialle, jota hän oli ottanut\npuollustaaksensa. Hän hylkäsi kaikki rauhan tarjomukset, joita\nesiteltiin sillä ehdolla että hän pettäisi Filipin ja hänen\nseuraajansa, ja lausui, että \"hän mieluisammin taistelisi viimeiseen\nmieheen saakka kuin rupeisi Englantilaisten palveliaksi\". Kun\nvalloittajat olivat hävittäneet hänen kotinsa ja partioretkillänsä\nrasittaneet hänen maatansa sekä ryöstäneet sen paljaaksi, täytyi hänen\nvetäytyä pois Connecticutin rannoille, jotka hän määräsi kokouspaikaksi\nkaikille Länsi-Indianeille ja josta käsin hän pani useat\nEnglantilaisten uutis-asunnot autioksi.\n\nVarhain keväällä lähti hän vaaralliselle retkelle ainoastaan\nkolmenkymmenen valitun soturin kanssa. Hän koetti tunkea Seaconck'in\nluo Toivon Vuoren seuduille hankkiaksensa siemenjyviä, joita hän aikoi\nkylvää väkensä elatukseksi. Tämä pikkuinen uskalikkojoukko oli\nturvallisesti päässyt Pequodin maan lävitse ja piti paraikaa lepoa\nNarrhagansetin keskipaikoilla jossakin wigwamissa likellä Pawtucket'in\nvirtaa, kun sanoma tuli, että viholliset lähestyivät. Koska\nCanonchet'illa ei ollut sillä haavaa kuin seitsemän soturia luonansa,\nlähetti hän kaksi näistä läheisen kunnaan kukkulalle tuomaan tietoa\nvihollisista.\n\nSäikähtyneinä, kun näkivät joukon englantilaista ja indianilaisia\nsotamiehiä joutuisasti likenevän, pakenivat he kovassa pelossaan\npäällikkönsä ohitse eivätkä seisahtuneet varoittamaan häntä vaaran\nsuhteen. Canonchet lähetti uudestaan toisen vakoajan, joka teki\nsamaten. Nyt hän pani kaksi vielä menemään. Hämmästyneenä ja\nkauhistuksissaan riensi toinen näistä takaisin ja kertoi, että koko\nbrittiläinen armeija oli tulossa. Canonchet havaitsi, ettei ollut muuta\nneuvoa kuin pikanen pako. Hän yritti kiertämään kunnasta, mutta\nkeksittiin. Vihollis-indianit ja muutamat nopeimmat Englantilaiset\nalkoivat ajaa häntä rajusti takaa. Huomaten, että kerkein ahdistaja oli\naivan hänen kintereissään, heitti hän ensiksi vaippansa yltään, sitten\nhopeanauhaisen takkinsa ja vyönsä, josta viholliset tunsivat hänen\nCanonchet'iksi ja heidän intonsa eneni.\n\nKun hän viimein pyrki jonkun joen yli, livistyi hänen jalkansa joltakin\nkiveltä, ja hän upposi niin syvälle, että hänen pyssynsä kastui. Tämä\ntapaus täytti hänet semmoisella epätoivolla, että, niinkuin hän\njälestäpäin tunnusti, \"hänen sydämensä ja sisällyksensä vääntyivät ja\nhän kävi heikoksi kuin lahonnut puu\".\n\nSiinä määrässä oli hän rauennut, että, kun joku Pequodi-Indiani otti\nhänet kiinni vähän matkan päässä joesta, hän ei vastustanut, vaikka\nhänellä oli sekä suuri ruumiin voima että sydämen uskallus. Mutta kun\nhän oli joutunut vangiksi, koko hänen luontonsa ylpeys nousi;\nja tästä hetkestä alkain me niitten kertomusten mukaan, jotka hänen\nvihollisensa ovat jättäneet meille, näemme vaan alinomaista ylevän ja\nruhtinaankaltaisen uljuuden leimauksia. Kun yksi Englantilainen, joka\noli ollut hänen ensimäisiä saavuttajiansa, vaan joka ei ollut täyttänyt\nkahdetta kolmatta vuottansa, kysytteli häntä, vastasi tämä korskea\nsoturi, silmäillen ylevällä ylenkatseella toisen nuorekkaita kasvoja:\n\"te olette lapsi -- te ette ymmärrä sodan askareita -- tulkoon teidän\nveljenne taikka päällikkönne -- hänelle minä vastaan\".\n\nVaikka hänen henkeänsä ehtimiseen luvattiin säästää niillä ehdoilla,\nettä hän ynnä hänen kansakuntansa antautuisivat Englantilaisten\nvaltaan, hylkäsi hän ne kuitenkin halveksimalla ja kielsi lähettämästä\nmitään tämänkaltaista tarjoumusta suurelle alamaistensa joukolle,\nsanoen, että hän ei tuntenut heistä ketään semmoista, joka suostuisi\nsiihen. Kun häntä syytettiin, että hän oli rikkonut lupauksensa\nvalkoisten suhteen; että hän oli kehunut, ettei hän antaisi heille\nyhtäkään Wampanoagia eikä edes Wampanoagin kynnen vertaa; ja että hän\noli uhannut polttaa Englantilaiset elävältä heidän huoneisinsa; hän ei\nviitsinyt puhdistaa itseään, vaan vastasi ylpeästi, \"että muut olivat\nolleet yhtä valmiit sotaan kuin hän, ja ettei häntä haluttanut kuulla\nsen enempää siitä\".\n\nNiin jalo ja järkähtämätön luonto, niin luja uskollisuus asiatansa ja\nystäväänsä kohtaan, olisivat varmaan vaikuttaneet kaikkien kunnollisten\nja miehuullisten tunteisin: mutta Canonchet oli Indiani, oli semmoinen\nolento, jonka suhteen sodalla ei ollut mikään suosio, ihmisyydellä ei\nmikään laki, uskonnolla ei mikään sääli -- hänen täytyi kuolla. Hänen\nviimeiset sanansa, jotka ovat muistoon kirjoitetut, vastaavat hyvin\nhänen mielensä suuruutta. Kun kuolemantuomio julistettiin hänelle,\nlausui hän, \"että hän oli hyvillään siitä, sillä hän sai kuolla,\nennenkuin hänen sydämensä pehmeni taikka hän puhui jotakin, joka ei\nsopinut hänelle\". Hänen vihollisensa antoivat hänelle soturin kuoleman,\nsillä hän ammuttiin Stonington'issa. Kolme nuorta sachemia hänen omasta\nsäädystään toimitti työn.\n\nNarrhagansetin linnan tappio ja Canonchetin kuolema järkyttivät juuria\nmyöten kuningas Filipin asemaa. Hän koetti turhaan koota jotakin\nsota-armeijaa ja yllyttää Mohawkeja tarttumaan aseisin; mutta vaikka\nhänellä oli valtiomiehen syntyperäiset luonnonlahjat, ehkäisivät hänen\nsivistyneitten vihollistensa viisaammat vehkeet hänen tuumiensa\ntoimeen-panemista, ja heidän sotataitonsa pelko alkoi lannistaa\nläheisten heimokuntien rohkeutta. Kova-osainen päällikkö näki, kuinka\nhänen valtansa päivästä päivään väheni ja hänen rivinsä nopeasti\nharvenivat hänen ympäriltänsä. Englantilaiset lahjoivat muutamat\npuolellensa; toiset kaatuivat nälkään ja vaivoihin ja niitä lukuisia\npäällekarkauksia torjuessaan, joilla heitä hätyytettiin. Hänen varansa\nolivat kaikki menneet; hänen valitut ystävänsä temmattiin pois hänen\nsilmiensä edestä; hänen setänsä ammuttiin hänen vierestänsä; hänen\nsisarensa kuljetettiin vankeuteen ja jollakin hätäisellä pakomatkalla\ntäytyi hänen jättää rakastettu puolisonsa ja ainoa poikansa vihollisten\narmon nojalle. \"Kun hänen perikatoansa\", lausuu historioitsia, \"näin\nvähitellen joudutettiin, hänen onnettomuutensa ei sen kautta estynyt,\nvaan kasvoi suuremmaksi: koska hän itse sai kokea lasten vankeuden\nvaikutusta ja tiettyjä tunteita, ystävien katoa, alamaisten teurastusta\nja kaikkien heimolaistensa tuhoa ja häneltä itseltä riistettiin kaikki\nmaalliset lohdutukset, ennenkuin hänen oma henkensä vietiin.\"\n\nMuun onnettomuuden lisäksi alkoivat hänen omat seuralaisensa sommitella\njuonia hänen henkeänsä vastaan; he mielivät hänen myymisellään ostaa\nitselleen kunniattoman turvallisuuden. Kavalluksen kautta suuri joukko\nhänen uskollisista puolenpitäjistään, Wetamoe'n -- Pocassetin\nindianilaisen ruhtinattaren ja Filipin läheisen sukulaisen ja\nliittolaisen alamaiset houkuteltiin vihollisten käsiin. Wetamoe oli\nsilloin heidän joukossaan ja yritti pakoon jonkun läheisen virran yli.\nJoko hän uupui uidessansa taikka nääntyi nälkään ja kylmään, hän\nlöydettiin kuolleena ja alastomana joenrannalta. Mutta ei kuolemakaan,\ntuo onnetonten turvapaikka, jossa ei pahantekiöitäkään tavallisesti\nenää häiritä, antanut mitään suojaa tälle maanpakolaiselle, tälle\nnaiselle, jonka suuri rikos oli harras uskollisuus sukulaistansa ja\nystäväänsä kohtaan. Hänen ruumiinsa joutui miehuuttoman ja viheliäisen\nkoston alttiiksi; pää eroitettiin vartalosta, pistettiin seipään päähän\nja asetettiin näin Taunton'iin hänen kahletettujen alamaistensa\nkatseltavaksi. Nämät tunsivat kohta onnettoman kuningattarensa kasvot\nja tulivat niin liikutetuksi tästä kauheasta näystä, että, niinkuin\nkerrotaan meille, he puhkesivat \"mitä hirveimpiin ja huikeimpiin\nvalitushuutoihin\".\n\nVaikka Filip oli kestänyt niitä monenkaltaisia vastuksia ja vaurioita,\njotka ympäröivät häntä, näytti kuitenkin hänen seuralaistensa\nkavaltaminen viiltävän hänen sydäntänsä ja saattavan hänet epätoivoon.\nOn sanottu, että \"hän ei koskaan sen jälkeen ollut iloinen eikä\nmenestynyt missään toimessaan\". Toivon jänne oli katkennut --\nyrittämisen into sammunut -- hän katsoi ympärillensä, mutta kaikki oli\nvaaraa ja pimeyttä; ei löytynyt yhtäkään säälivää silmää eikä\nkäsivartta, joka olisi kyennyt auttamaan. Muutamien harvojen\nseuralaisten kanssa, jotka vielä pysyivät uskollisina hänen perin\nvaikealle asiallensa, kova-osainen kuningas lähti takaisin Toivon\nVuoren lähitienoille, esi-isiensä entisille asuinmaille. Täällä hän\nkulki ympäri, ikäänkuin kummitus, keskellä menneen valtansa ja\nvarallisuutensa autio-sijoja, nyt koditonna, perheetönnä ja ystäviä\nvailla. Parempaa kuvausta hänen turvattomasta ja surkeasta tilastaan ei\ntarvitse kuin sen, jonka historioitsian yksinkertainen kynä on\npiirtänyt ja joka huomaamatta suostuttaa lukian tunteita sen onnettoman\nsoturin puoleen, jota hän soimaa. \"Filip\", hän sanoo, \"kun\nEnglantilaisten joukot olivat ajaneet häntä halki metsien toista sataa\npeninkulmaa edestakaisin, ikäänkuin petoa, tungettiin vihdoin oman\nluolansa tykö Toivon Vuorelle, josta hän vetäytyi muutamien parasten\nystäviensä kanssa eräälle suolle, joka muuttui vaan vankihuoneeksi\nhänelle, siksikuin kuoleman sanansaattajat toivat jumalallisen luvan\nharjoittaa kostoa hänen suhteensa\".\n\nTässäkin viimeisessä epätoivon turvapaikassa äkillinen suuruus\nkokoontuu hänen muistonsa ympärille. Ajatelkaamme häntä, kun hän istuu\nkeskellä suruun vaipuneita seuralaisiansa, ääneti miettien kadonnutta\nonneansa ja saaden jylhää ylevyyttä lymypaikkansa kolkkouden ja\nauteuden kautta. Voitettuna, mutta et hätääntyneenä -- maahan\nsorrettuna, mutta ei nöyrtyneenä -- näytti hän käyvän ylpeämmäksi\nvastusten taakan alla ja nauttivan kiivasta tyydytystä, kun hän joi\nkatkeruuden viimeiset pisarat. Pikku mielet masentuvat ja murtuvat\nvastoinkäymisistä; mutta suuret mielet kohoavat niitten yli. Jo paljas\nantaumisen ajatuskin saatti Filipin raivoon, ja hän ampui kuoliaaksi\nyhden seuralaisensa, joka esitteli jotakin rauhan keinoa. Ammutun veli\nkiirehti pakoon ja ilmoitti kostonhimosta päällikkönsä olopaikan.\nJoukko valkoisia miehiä ja Indianeja lähetettiin heti sille suolle,\njossa Filip piileksi vimmassaan ja epätoivossaan. Ennenkuin hän\nhuomasi, että he lähenivät, alkoivat he jo saartaa häntä. Vähän ajan\nkuluessa näki hän viisi uskollisinta kumppaniansa kaatuvan jalkainsa\njuureen; aivan mahdoton oli tehdä vastarintaa; hän syöksi ulos\nkätköstään ja yritti päätähavin pakenemaan, mutta joku luopio-indiani\nampui häntä sydämeen.\n\nTämmöinen on tuon urhoollisen, mutta onnettoman kuningas Filipin\nvajanainen kertomus; häntä vainottiin, kun hän eli, häntä herjattiin ja\nhäväistiin, kun hän oli kuollut. Kuitenkin, jos tarkastamme vaikkapa\nniitä puolueellisia tarinoita, joita hänen vihollisensa ovat hankkineet\nmeille, huomaamme niissä semmoisen rakastettavan ja ylevän luonnon\njälkiä, joka on kylläinen synnyttämään myötätunteisuutta hänen\nkohtalonsa ja kunnioitusta hänen muistonsa suhteen. Me näemme, että\nkeskellä kaikkia alinomaisen sodankäynnin väsyttäviä huolia ja julmia\nintohimoja hän oli altis aviollisen rakkauden ja isällisen hellyyden\nlempeille tunteille ja ystävyyden jalostuttavalle vaikutukselle. \"Hänen\nrakastetun puolisonsa ja ainoan poikansa\" vangitsemista mainitaan\nriemulla, koska se tuottaa hänelle haikeata sydämen kipua; ilolla\nkehutaan likeisen ystävän kuoleman uudestaan haavoittavan hänen\nherkkätunteisuuttansa; mutta useitten niitten hänen seuralaistensa\npetos ja karkaaminen vihollisten puolelle, joitten uskollisuuteen hän\noli luottanut, sanotaan tekevän hänen sydämensä autioksi ja ryöstävän\nhäneltä kaikki lohdutukset. Hän oli isänmaan ystävä, joka innolla\nrakasti kansaansa -- ruhtinas, joka oli uskollinen alamaisillensa ja\npahoillaan heidän kärsimästänsä vääryydestä -- soturi, joka oli uljas\ntappelussa, luja vastoinkäymisessä, kärsivällinen vaivoissa, nälässä ja\nkaikenlaisissa ruumiillisissa vammoissa, ja valmis kuolemaan sitä asiaa\nvarten, jota hän oli ottanut puollustaaksensa. Ylpeänä sydämestänsä\nrakasti hän niin hiltymättömästi vapauttansa, että hän mieluisammin\nnautti sitä metsänpetojen joukossa taikka soitten ja rämeitten\nkauheissa ja nälänhaltuisissa kätköissä kuin taivutti korskeata\nmieltänsä antaumiseen ja eli vallanalaisena ja ylenkatsottuna\nuutis-asuntojen rauhassa ja hekumassa. Vaikka hänellä oli urhoollinen\nluonto ja hän toimitti semmoisia sankaritöitä, jotka olisivat\nkaunistaneet sivistynyttäkin soturia ja saattaneet hänet runoilian ja\nhistorioitsian esineeksi, eli hän kulkiaimena ja pakolaisena omassa\nmaassa ja katosi niinkuin yksinäinen haahti hukkuu pimeään ja myrskyyn\n-- eikä ollut yhtäkään säälivää silmää itkemässä hänen kuolemaansa eikä\nyhtäkään ystävän kättä hänen kohtaloansa kuvaamassa.\n\n\n\n"]