[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fkX4raLHrdvzh7skFUyYn1b9SYuVoRYScDw8DQDXr3y8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},770,"Miehen kylkiluu","Jotuni, Maria",1880,1943,"770-jotuni-maria-miehen-kylkiluu","770__Jotuni_Maria__Miehen_kylkiluu","Kolminäytöksinen huvinäytelmä","naytelma",[],[],"fi",1914,null,17262,94010,false,46612,[23],"Finnish drama -- 20th century",[25],"Plays/Films/Dramas","\"Miehen kylkiluu: Kolminäytöksinen huvinäytelmä\" by Maria Jotuni is a play written in the early 20th century. The narrative revolves around themes of love, freedom, and the complexities of human relationships, particularly through the experiences of Jussi Ollenberg, a pharmacist, and his interactions with various characters, including his wife Elli and his apprentice Aina.   At the start of the play, we are introduced to a lively summer morning at the home of Jussi Ollenberg. The scene unfolds with a flirtatious exchange between Jussi and Aina, where Jussi expresses his desire for freedom and excitement amidst marital constraints, questioning traditional gender roles and expectations. Other characters, such as Topias, Amalia, and Tuomas, add to the comedic yet poignant atmosphere as they navigate their personal dilemmas related to love and societal pressures. Jussi's discussions with Aina reveal a struggle against societal norms that dictate fidelity and domestic responsibilities, setting the tone for a deeper exploration of the characters' relationships throughout the play. (This is an automatically generated summary.)",[],284,"Kolminäytöksinen komedia sijoittuu apteekkarin kotiin ja kuvaa pikkukaupungin asukkaiden välisiä mutkikkaita rakkaussuhteita. Tarinassa seurataan useita rinnakkaisia lemmenjuonia, joissa niin herrasväki kuin palvelijatkin etsivät itselleen sopivaa kumppania.","Maria Jotunin 'Miehen kylkiluu' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 770.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MIEHEN KYLKILUU\n\nKolminäytöksinen huvinäytelmä\n\n\nKirj.\n\nMARIA JOTUNI\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\n JUSSI OLLENBERG, apteekkari.\n ELLI, hänen rouvansa.\n AINA ZINCK, apteekkioppilas.\n YRJÖ KALLIO, tohtori.\n TUOMAS LUKASSON, apteekkirenki.\n AMALIA OLJANDER, apteekin emännöitsijä.\n MIINA SALOKANNEL, tohtorin emännöitsijä.\n TOPIAS KINKKUNEN, suutari, Amalian veli.\n TIINA, hieroja.\n MUMMO.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN NÄYTÖS\n\n\nKaunis, hyvinkalustettu arkihuone. Takana laajat ikkunat ja ovi\nlasiverannalle, jonka ikkunoista näkyy metsää ja kauppalaa. Oikealla\nnurkassa pianiino, enemmän etualalla sohvaryhmä. Huoneen keskellä,\nhiukan vasemmalla ruokapöytä tuoleineen. Vasemmalla kaksi ovea, joiden\nvälissä kaappi. Oikealla ovi. Vasemmassa nurkassa telefooni.\n\nOn kaunis kesäaamu.\n\n\nI KOHTAUS.\n\nAPTEEKKARI JUSSI OLLENBERG (tullen oikealta, tervehtii vasemmalta\ntulevaa Aina Zinckiä): Huomenta, neiti Zinck.\n\nAINA ZINCK: Huomenta, apteekkari.\n\nJUSSI: Ei kynnyksen yli, tulkaa tänne. (Ojentaa kättään, tervehtivät;\nvetää Ainaa kädestä.) Uimaanko jo menossa -- menkää vain rauhassa.\n\nAINA: Uimaanko, apteekkari?\n\nJUSSI: Uimaan. Mutta minä odotan. Kas, minkälainen teillä on uusi\npusero, enhän tätä ole ennen nähnyt. Kaikki teillä on sievää. Ja\nkäsivarsi -- saanko suudella tuohon, tuohon pitsin rajaan?\n\nAINA: Ette saa.\n\nJUSSI: Saanhan. Kun on puhdas sydän, saa. Puhtaalle on kaikki puhdasta.\n\nAINA: Ei saa. (Koettaa koketisti vetäytyä pois.)\n\nJUSSI: Tiedättehän, että on minun syntymäpäiväni.\n\nAINA: Toivotan onnea.\n\nJUSSI: Ei niin. (Vakavasti.) Aina, minä tahdon toisin. (Tarttuu Ainan\nvyötäisiin.)\n\nAINA: Ei, ette saa.\n\nJUSSI: Saa, kerran vain. Mitä se kehenkään kuuluu? Olenhan minä vielä\nnuori, kolmenkymmenen vanha vasta ja onhan minulla sydän ja silmä\nnauttimaan kauneudesta. Vai eikö saisi enää mitään nähdä, kun on\nnaimisissa? Ei saa enää mitään huomata, ei mistään nauttia,\nyksinkertaisesti: ei enää elää. Luuletteko, että ihminen jaksaa\nsillä tavalla kauankaan elää?\n\nAINA: Miksi ei? Mikä on jaksaessa?\n\nJUSSI: Ei, sanon, en jaksa. Minulla on vapauteni. Ja minkä minä taidan,\njos jostakusta pidän. (Koettaa tarttua Ainaan.)\n\nAINA: Mitä te, mitä te nyt --\n\nJUSSI: Minä -- minä --\n\nAINA: Vaiti! Ei mitään sopimattomuuksia. Sanon suoraan, minä en\nsellaisesta pidä.\n\nJUSSI: Oletteko kihloissa?\n\nAINA: Jospa olisinkin -- niin mitä se tähän kuuluu?\n\nJUSSI: Sepä kuuluu, sillä minä --\n\nAINA: Vaiti!\n\nJUSSI: Tällainen kesäaamu -- tulee hulluksi elämänilosta, kuvittelee,\nettä on vielä nuori, että onni tulee tuossa vastaan, tulee teidän\nhahmossanne. Ja että on vapaa vielä avaamaan sylinsä sille ja\nnauttimaan ja rakastamaan. -- Sanokaa, onko synti tuntea kaikkea sitä,\nmitä tuntee?\n\nAINA: On, muita kohtaan paitsi vaimoaan kohtaan.\n\nJUSSI: Vaimoaan, vaimoaan. Siinäkö on koko maailma?\n\nAINA: Siinä se on, ja siinä sen täytyy olla.\n\nJUSSI: Siitä näen, että ajatuksenne on jonkun luona. Kun mennään\nkihloihin ja naimisiin, muututaan vanhanaikuisiksi, ahtaiksi ja\ntyperiksi, aivan mahdottomiksi enää elämään. Mutta minäpä en tahdo\nkadottaa sydäntäni enkä haudata sitä yhden naisen ompelurasiaan.\n\nAINA: Onhan se onni.\n\nJUSSI: Kadottaa vapautensa? Ei minusta, eikä Ellistäkään. Elli ei sitä\ntahdo. Hän on sivistynyt ja ymmärtää yhtä ja toista vapaudestakin. Hän\njättää minulle vapauden ja minä jätän hänelle vapautensa.\n\nAINA: En usko. Niissä seikoissa ei nainen salli väljyyttä.\n\nJUSSI: Vapaamielisyyttä, tarkoitatte. Naiset eivät tiedä mitään\nelämästä.\n\nAINA: Pelkäävät tietääkin, se kun särkisi heidän onnensa ja uskon\nmiehiin.\n\nJUSSI: Ai, ai, minä kostan sananne. (Yrittää ottaa kiinni Ainaa, joka\njuoksee ulos. Jussi juoksee perästä, vaan töytää ovessa Kinkkusta\nvasten, joka on juuri sisään tulossa.)\n\n\nII KOHTAUS.\n\nTOPIAS KINKKUNEN: Ka, päivää.\n\nJUSSI (kätellen): Mitäs Topiakselle kuuluu?\n\nTOPIAS: Mitäpä sitä.\n\nJUSSI: Istukaa. Terveenäkö ollaan?\n\nTOPIAS: Ka, mitäpä sitä muutakaan viitsi, terveenähän sitä näin nuoret.\n\nJUSSI: Sattuuhan sitä tautiakin.\n\nTOPIAS: Ka, sattuu, sattuu. Jos oikein äkeisiinsä paneutuu, niin\npotemaan heittäytyy, niinkuin se Riittastiina siinä mökillä, se akka.\n\nJUSSI: Se Topiaksen emäntä?\n\nTOPIAS: Se, se sama kapine.\n\nJUSSI: Vai potemaan panihe. Onko se sairas?\n\nTOPIAS: Kukapa hänet tiennee, kun ei ole niitä tietovehkeitä, niin\nmenepäs ja tiedä, siitä akkaväestä etenkin. Sanoihan ne siinä, jotta\nsairas se muka, mutta menepäs sitten ja tiedä, mitä se on milloinkin,\nse rouvasväki näet.\n\nJUSSI: Mikä sille tuli?\n\nTOPIAS: Mitä ne sanoi? Sanoivatkohan ne, jotta muka tämä kuumeko oikein\nolisi tullut.\n\nJUSSI: Vai kuume?\n\nTOPIAS: Kuume, se keuhkojen kuumetus.\n\nJUSSI: No, ja Topias tuli tohtoriin?\n\nTOPIAS: Noo -- maksaisiko tuo vaivan? Jospa se ei eläne enää.\n\nJUSSI: Mutta pitää sitä siltä --\n\nTOPIAS: Ka, jos pitänee, niin pitänee. Sitähän minäkin, jotta jos\npitänee, niin pitänee. Ja tämä atteikkari kun ne keitoksensa on\nkeittänyt ja ne tietää, niin jos sitten niille kuumille keuhkoille\njoitakin tippoja, tippoja tiputtaisi vaikkapa kymmenisen pennin\nedestä.\n\nJUSSI: Ei se tipoilla parane enää.\n\nTOPIAS: Vai ei parane. No, paraneisiko tuo ryypyllä? Jos koko ryypyn\nropsauttaisi?\n\nJUSSI: Ei se enää.\n\nTOPIAS: No, -- minkäpä taisi. Johan minä, jotta jos on täältä pois\npäästäkseen, niin pääseehän sitä ilman rohtojakin. Jos ei, niin eihän\nsitä äkeissään jaksane äksykään koko ikäänsä maata.\n\nJUSSI: Vai on äkeissään.\n\nTOPIAS: Kukas hupsu se muuten kuumeeseen? Äksyyttähän se oli kaikki,\näksyyksissään se siinä potemaan panihe.\n\nJUSSI: Vai äksyyksissään?\n\nTOPIAS: Tuntenee tuo atteikkari tuon akkasen olion. Minkä se päähänsä\nsaa, et sitä sieltä pois ota. No, tämä oli saanut päähänsä sen, että\nkuolla pois, kun ei kahvia kyllikseen saanut, ja hyppääpäs kiusoillasi\njärveen. Märkäähän se on vesi, se on tietty, niin totta ne keuhkot\nsiitä itseensä otti. No, ovatpa, ovatpa akan keuhkot samaa maata kuin\nakkakin. No, sitäpähän sieltä hakikin, kuolemataan.\n\nJUSSI: Joudupas sitten tohtoriin.\n\nTOPIAS: Vaan jos se siitä elämään kuontuu, niin se ähittelemään, jotta\ntulipas ukolle hätä. Ei, ehei, ei sitä tohtoriin toki. Ja voipipahan se\nolla siellä selvinnyt jo ilman tohtoriakin.\n\nJUSSI: No?\n\nTOPIAS: No, mikäs, sitten ei siihen tohtoriloita kaivata, pappi vain.\nEi siinä sitten kupparikaan auta, jos se niille markkinamatkoilleen\nläksi.\n\nJUSSI: Etkö sure?\n\nTOPIAS: Mitä se surulla paraneisi. Ja johan se ähitteleisi, jos sen\ntietäisi.\n\nJUSSI: Voisi ähitellä.\n\nTOPIAS: Ja eipähän se maailma yhden vaimon varassa liene. Kovin tämä\noli terhakka, kovin terhakkata se oli. Ja äkeissään se kuolee, jos\nkuolee, niinkuin se uhkasikin. Ja aina se on Riittastiina sen päänsä\npitänyt, ei se muita kuule.\n\nJUSSI: Otatko sitten toisen?\n\nTOPIAS: Tottahan sitä toisen. Se lehmäkin sen tahtoo.\n\nJUSSI: Kenenkäpä otat?\n\nTOPIAS: Jonkun, jonkun naiseläjän, mitäpä sitä muusta, naiseläjähän se\nsiksi olla pitää. Sitä kun se kangaskin siihen kesken jääpi, niin se\nsitä kutojata.\n\n\nIII KOHTAUS.\n\nAMALIA OLJANDER (tulee sisään): Katsos, eikös ole Topiastakin siihen\nlennättänyt.\n\nTOPIAS (hitaasti nousten, pyyhkii kätensä housunkupeeseen): Lennätti,\nlennättihän se.\n\nJUSSI (menee): Anna tupakka veljellesi. Kuului tällä vaimo potevan.\n\nTOPIAS (hyvillään): He, vai jotta tupakka -- hee. (Nykäisee hattuaan.)\n\nAMALIA: Riittastiinako se? No, mikä sille tuli. (Antaa sikarin.)\n\nTOPIAS: Mikäpä, äissään siinä sen keuhkot kuumeeseen lyöttihit.\n\nAMALIA: Vie kiireesti lääkäriä.\n\nTOPIAS: Hee -- jos tuo paranee --\n\nAMALIA: Niin, no, sitä varten.\n\nTOPIAS: Antaa ihmisen kuolla rauhassa. (Vetelee tupakkaa.)\n\nAMALIA: Ihanhan siitä lakikin rankaisee --\n\nTOPIAS: Mistäpä se laki sen tietää, ei sano sille.\n\nAMALIA: Ei se lääkäri paljoa -- ottaisikoon tuo markan --\n\nTOPIAS: Ei sitä markkaakaan toki yhdestä eukosta ja sen metkuista.\n\nAMALIA: Minä maksan sen.\n\nTOPIAS: Onpas liikaa rahaa maailmassa. Höö. Vaan sitten se akka kehuu,\nkun paranee, että olipas ukolla hätä. -- Ei, hyvä ihminen, anna olla.\n\nAMALIA (kiirehtien): Lähde, hyvä veli, elä siinä enää viroittele.\n\nTOPIAS: Kehuu, kehuu se pakana. Hee. Eikös tehnyt minulle viimeistä\ntepposta, teki, tekipähän tepposet akka. (Menee Oljanderskan työntämänä\nulos.)\n\nAMALIA (huutaa ovesta): Joutukaa, joutukaa, Tuomas.\n\n\nIV KOHTAUS.\n\n    Tuomas Lukasson tulee kantaen kaksikorvavakkaa, jossa on\n    seppeleitä. Oljanderska hakee portaat, alkavat asetella\n    seppeleitä ikkunoiden yläpuolelle.\n\nTUOMAS: Ottakaas tästä, Amalia hyvä.\n\nAMALIA: Hyvä -- sanoo: \"Amalia hyvä.\"\n\nTUOMAS: Sanoo, ja sanoo vielä, että oma Amalia.\n\nAMALIA: Hee -- \"oma Amalia\". Todellako?\n\nTUOMAS: Todella. Omaltahan nyt kaikki tuntuu. Katsokaapas ulos Luojan\nkaunista maailmaa. Kaikki on omaa, ei ole rajaa, mikä on minun, mikä\non toisen. Kaikki on minun -- eikä kuitenkaan mitään minun. Sillä\ntällaisena kesäaamuna en minä olekaan minä, en mikään Lukasson, vaan\njokin vain, jokin osa tuosta hyvästä ja ystävällisestä elämästä.\n(Viittaa ulos.)\n\nAMALIA: Ystävällistähän se on elämä, kun on itse vain ystävällinen.\n\nTUOMAS: Miksi ei olisi?\n\nAMALIA: Siinäpä se. Siinä koko vika. Tuomas tahtoo kaikkia hyvitellä.\n\nTUOMAS: Kaikki kun hyvittelevät minua.\n\nAMALIA: Miksi toisesta pitää enemmän pitääkin kuin toisesta,\nsanokaapas, Tuomas, kun Tuomas on kouluakin käynyt.\n\nTUOMAS: On koulut käynyt.\n\nAMALIA: On lyseoita ja muita.\n\nTUOMAS: Onko se hyvä vai paha asia Amaliasta?\n\nAMALIA: Hyvä. Tietäähän Tuomas, että se on hyvä minusta.\n\nTUOMAS: Etten pilalla ole siksi. No, hyvähän se on sekin.\n\nAMALIA: Ja kuitenkin Tuomas tänne rengiksi joutui. Se entinen\napteekkari se oli mies, kun Tuomaan tänne otti. Sitä kun --\n\nTUOMAS (jatkaa): Sitä kun samaa penkkiä koulussa uskolla painettiin ja\nyhtenä toveruutta harjoitettiin. (On ryyppäävinään.) Niks -- naks.\n\nAMALIA (jatkaa): Ja kuoli sitten apteekkari ja tämä tuli sijaan.\n\nTUOMAS (jatkaa): Vaan minä jäin tänne kauppalaan ja tähän. Ja nyt olen\nraitis poika kuin kirkas vesi. Sanokaapa, enkö ole hyvä mies?\n\nAMALIA: Hyvä. Olisi vieläkin parempi, jos ei olisi yhtä vikaa. Saanko\ntaas sanoa suoraan?\n\nTUOMAS: Totuus, Amalia, totuus ennen kaikkea, vaikka olkoon karvas kuin\nkorpijunkkari.\n\nAMALIA: Jos Tuomas ei olisi niin naisiin menevä.\n\nTUOMAS: Ai, ai Amalia. Kuinka Amalia taas niin puhuu. Eikös siinä ole\nerehdys. Minäkö naisiin menevä? Minä kun pelkään naisia.\n\nAMALIA: Eihän Tuomas minuakaan pelkää.\n\nTUOMAS: Enhän toki yhtä, enkä sitä, joka minua miellyttää. Mikä mies\nminä olisin, jos mieluistani pelkäisin. (Putoaa alas portailta, joiden\npäällä seisoo seppeltä kiinnittämässä, putoaa suoraan Amalian selkään.)\n\nTUOMAS: Anteeksi, Amalia.\n\nAMALIA: Tuomas on hyvä. (Ojentaa kätensä, piirittää niillä Lukassonia.)\nHee -- kun kerta siihen putosi.\n\nTUOMAS (nykäisee sormellaan Amalian suuta): Amalia!\n\nAMALIA: Kyllästyisiköön Tuomas, jos Tuomas siihen luokseni iäksi jäisi?\n\nTUOMAS: Tähän!? Ei, hyvähän tässä olisi.\n\nAMALIA: Minä en olisi yksitoikkoinen. Minä pitäisin niin hyvänä, ettei\nehtisi kyllästyä. Entinen miesvainajani kuoli, ennenkuin kyllästyi.\nVaan ei Tuomaan tarvitse kuollakaan, ei ehdikään, annan minä sen verran\ntekemistä itsessäni. (Ei laske pois Lukassonia, joka koettaa paeta.)\n\nTUOMAS (surkeana): En minä kyllästyisi.\n\nAMALIA: Sitähän minä. Ei Tuomas kyllästyisi. (Ottaa kiinni Tuomaan\nnutun napista.) Ja kun ansaitseekin niinkuin minä. Minä kävisin\nkylillä, tuskinpa minua paljon kotona näkyisikään. Laitteleisin pitoja\nihmisille. Ja mies vain makaileisi kuin makkara päivänpaisteessa ja\nminä sitä rakasteleisin, että se olisi aina sulana sydänjuuriaan myöten.\n\nTUOMAS: Olisipa, olisipa se elämää.\n\nAMALIA: Mutta usein nykyään olen minä surullinen.\n\nTUOMAS: Miksi?\n\nAMALIA: Jos Miina ottaa ja viepi -- minun omani.\n\nTUOMAS: Kunhan teidän omanne ei ota ja vie Miinaa.\n\nAMALIA: Kun Tuomas on ruvennut välttämään minua ja käy tohtorilan\nkyökissä joka ilta.\n\nTUOMAS: Miina kutsuu. Eikä sen mieltä voi pahoittaa Miinankaan,\nsovinnossahan ne asiat selviävät.\n\n\nV KOHTAUS.\n\n    Miina Salokannel tulee samassa. Hän on puettu ahtaaseen,\n    lyhytselkäiseen röijyyn ja erinäköiseen kirkkaaseen hameeseen.\n    Päässä vanhanaikainen hattu, jossa on punainen rusetti edessä.\n\nMIINA: Hyvää huomenta, Tuomas, ja huomenta, Amalia. Pistäysin\nkatsomaan, joko seppeleet on saatu.\n\nAMALIA (harmissaan): Saadaanhan ne tässä omin joukoin.\n\nMIINA: Ostin apteekista hajuvettä. (Panee sitä Amalian rintaan.)\nJa neiti pani parasta. Ja kun olen tohtorin emännöitsijä, niin\nkannattaakin.\n\nAMALIA: Elä usko. Tohtorilla on omat juttunsa, ei se apteekkineidistä\nvälitä, vaikka kyllä kelpaisi. Mutta teidän tohtorinne se on koko vötys\nmieheksi.\n\nMIINA: Olisipa saanut vaikka apteekkarskan ennen, jos olisi ottanut.\n\nAMALIA: Ähää. Meidän apteekkarskan? Ei kuuna kullan valkeana. Ei\napteekkarska sellaisesta miehestä viittä penniä maksaisi, olkoot vaikka\nkuinka rakastuneita.\n\nMIINA: Meidän tohtori rakastunut? Ja teidän rouvaanne muka?\n\nAMALIA: Kun mies ei välitä ruoasta, on sydämessä vika. Laitoin niin\nhyvää lohta, mutta ei kelvannut. Tietää sen jokainen itsestäänkin mikä\non, kun ei ruoka sydämeen sovi.\n\nMIINA: Vaan kun minä laitan lohen, syöpi se.\n\nAMALIA: Vaan jos minä laitan sapuskan sydäntunteiden juurista ja annan\nTuomaan sitä hämmentää, ettei kesken pohjaan pala, ja syötän sen\nsinulla, niin eronkyyneleet silmistäsi tipahti, usko se. Niin katkeran\nkeiton siitä saapi, kun toisten pataan hierimensä työntää. Mutta minäpä\nnäytän, että nainen saapi omansa, jos nerokas on.\n\nMIINA: Tuomas, kuunnelkaapas tätä ihmistä, kun suuttuu suotta.\nMiellyttääkö tämä teitä, Tuomas?\n\nTUOMAS: Mitä, mitäpä -- miksikäpä se ei miellyttäisi?\n\nMIINA: Vaan muistaakos Tuomas, mitä Tuomas eilen minulle sanoi ja\nvannoi?\n\nTUOMAS: Mitäpä, mitäpä minä --\n\nAMALIA: Ha-ha-haa. -- Ei mitään. Mitä se Tuomas olisi sinulle vannonut.\nKun on vanha, niin höpsii. Näkee näkyjä ja unissa elää.\n\nMIINA: Eikö Tuomas muista, mitä eilen sanoi?\n\nTUOMAS: Sanoin, sanoinhan minä -- että on niin kauniit ilmat.\n\nAMALIA: Ah-hah-haa. Ja kärpäsiä paljon.\n\nTUOMAS (pakenee): Ja sanani kokoinen olen.\n\nMIINA: Odottakaahan -- (Tuomas koettaa pujotellaida pois.)\n\nAMALIA: Odottakaahan. Emmehän me elävältä teitä syö. (Ottaa kiinni\ntakin liepeestä.) Odottakaapas. (Tuomas pääsee irti.) Selvitetään tämä\nasia nyt ensin. Kahta ei yksi mies tarvitse, ei Aatamillakaan kahta\nollut. Jaksan minä tässä yksiksenikin yhtä miestä tarpeeksi rakastaa.\n(Ryntää Tuomasta kohti, joka pääsee pakoon.)\n\n\nVI KOHTAUS.\n\nMIINA: Ha-ha-haa. Sinähän pelotat ihmiset pakoon -- ha-ha-haa --\nSäikähtipä se sinun rakkauttasi -- ha-ha-haa --\n\nAMALIA: En minä joka miehen syliin juoksekaan, omani syliin jos juoksen.\n\nMIINA: Kainous kaunistaa. Ja kainot ihmiset saavat kauniita jälkeläisiä.\n\nAMALIA: Niinkö kauniita kuin isäsikin sai?\n\nMIINA: Niin, isäni? Sai jälkeläisikseen kaupunkilaisia kuitenkin.\nMeidän suku on vanhaa porvarissäätyä, tiedä se. Minun isäni oli\nsuutarimestari ja sen isä suutari ja isänisä suutari.\n\nAMALIA: Jos kaikki teidän suvussanne ovat olleet suutareita, niin\nAatamikin on ollut suutari ja sehän se on minunkin esi-isäni. Että yhtä\nvanhoja ne ovat kaikki suvut ja sama on kaikkien kristillisten sukujen\nesi-isä. Vai eikö Aatami olekaan sinun esi-isäsi?\n\nMIINA: Tiettävästi.\n\nAMALIA: Vaan tiedätkös kukas oli sitten?\n\nMIINA: Näiden Salokanneltenko?\n\nAMALIA: Niiden kannelten ja muiden kannelten.\n\nMIINA: No se Pekka Parviainen, joka nimensä suomensi.\n\nAMALIA: Ei, Noak se on varmin esi-isä. Pekasta ei raamattu mitään\npuhu. No, kun on yhtä vanhat esi-isät, elä kersku. Vai kauneudellasiko\nylpeilet?\n\nMIINA: Olenkos minä ruma?\n\nAMALIA: Et, et. Thyh! Kaunis on harakkakin, kun harvoin näkee. Johan\nolen sanonut, pysyisit kauempana etkä toisen kalavesille verkkojasi\nlaskisi.\n\nMIINA: Tuomas on minun sulhaseni.\n\nAMALIA: On, jos ei ole minun.\n\nMIINA: En minä sinun miestäsi rahoillani elättäisi ja vaatettaisi.\nUuden puvun nytkin tilasin.\n\nAMALIA: Tarpeen se onkin. Saapipa siten vihkivaatteet, kun tästä\nvihille käydään.\n\nMIINA: Niin, eihän sinulla olisi miehelle housujakaan antaa.\n\nAMALIA: Annathan sinä, mitä se kaksilla tekee. Pue pois siitä mies\nminulle.\n\nMIINA: Voipi pukea. Joillakuilla onkin rahaa enemmän kuin muuta paperia.\n\nAMALIA: Pieniä ne ovat noin pienen linnun munat, usko se.\n\nMIINA: Ahaa, taisipa harmittaa rikasta kun köyhän tasku on pullollaan.\nMies se kurkistaakin ensin taskuun ja sitten vasta sydämeen. Vaikka\ntokkopa sinusta sydäntä löytyisikään, kun olet mahana koko ihminen.\n\nAMALIA: Itse olen vielä mahani kantanut. Vaan eipähän sinun mahassasi\nliene kantamista. Thyh! Kapahauki. Ei tuota mahaa sinulla liene\nnimeksikään.\n\nMIINA: Vaan sydäntäpä on. Ja niin lämmin onkin, että vaikka nauris sen\nkohdalla paistuisi.\n\nAMALIA: Miestä ei vain ole tullut siihen nauriita paistattamaan.\nEikä niin hulluja taida ollakaan, jotta tulisivat.\n\nMIINA: Hullu onkin se mies, joka ei ymmärrä tulla. Hullu on Tuomaskin,\nvaikka sillä onkin niin viisas järki.\n\nAMALIA: Vaan mitä sinä miehellä teet, kun et osaa sitä kurittaa. Tokko\nsinä edes miehen tukkaan ylettyisit. Vaan näin minä miestä kuritan.\n(Yrittää tarttua Miinaan.)\n\n    Kinkkunen tulee samassa.\n\n\nVII KOHTAUS.\n\nTOPIAS: Ka-ka -- akat tappelevat -- sö-sö -- Mikäs se tämä elävä on?\n(Katselee Miinaa, jonka tukka on päässyt irti.)\n\nAMALIA: Mitäs sinä siihen tulet?\n\nTOPIAS: Tämän kylän eläjöitäkö se tämä -- he-hee? Somia, somiapa ovat.\n\nAMALIA: Elä toimita! Mitä se tohtori sanoi?\n\nTOPIAS: Mitä lienee sanonut.\n\nAMALIA: Etkös sinä käynyt?\n\nTOPIAS: Ei tullut käydyksi. Kallista lystiä se on, jos hautajaisetkin\nsiinä vielä tulevat, niin mikäpä häntä monenlaista virkamiestä sinne\nkulettelemaan.\n\nAMALIA: Ala mennä.\n\nTOPIAS: Tulin kysymään, että oliko siinä perää, jotta sinä sen markan\nniinkuin maksat --\n\nAMALIA (antaa markan): Tuossa. Voi sun vempelettä. -- Vie, Miina, tämä\nsinne teille tohtorin puheille.\n\nMIINA: Mikäs tällä miehellä on vaivana?\n\nTOPIAS: Akkahan sen on vaivana.\n\nAMALIA (työntää veljeään): Menetkö, juntsikka.\n\nTOPIAS: Vaan ähittelee se, pakana, jos paranee. (Menevät.)\n\n\nVIII KOHTAUS.\n\n    Apteekkarska tulee oikealta. Hän on puettu uuteen aamupukuun.\n    Asettaa nuotteja pianiinolle.\n\nELLI: Missä apteekkari on?\n\nAMALIA: Rannalle näkyi menevän, tuon neidin kanssa tuolla kävelevät.\nTohtori näkyy tulevan. Eipä se Topias tavannut sitä. No, odottakoon.\nTuodaanko kahvi sisään jo?\n\nELLI: Tuo vain. Tahi odotahan, kunnes apteekkari tulee.\n\n\nIX KOHTAUS.\n\n    Amalia menee.\n\n    Tohtori Yrjö Kallio tulee verannalta.\n\nYRJÖ: Saako tulla sisään?\n\nELLI: Ei, ei. Odota vähän, minä juoksen ensin pakoon.\n\nYRJÖ: Elä minun tähteni, Elli. Olenhan minä sinut ennenkin noin nähnyt.\n\nELLI: Jussin läsnäollessa.\n\nYRJÖ: Oletpa sinä pikkusievä tyttö.\n\nELLI (nyrpeissään): Pikkusievä.\n\nYRJÖ: Se Jussi on poika.\n\nELLI: Ei Jussi minua enää huomaa.\n\nYRJÖ: Ketäs? Tottahan, kun sinut sai. Kauanhan hän sai sinua\ntavoittaakin.\n\nELLI: Silloin olin nuori.\n\nYRJÖ: Vuodessakos sinä nyt olet vanhentunut?\n\nELLI: Vuodessa elää paljon ja kokee paljon, kun sattuu.\n\nYRJÖ: Sehän kuulostaa joltakin. Mitä sinulta nyt puuttuu?\n\nELLI: Sanonko?\n\nYRJÖ: Sano.\n\nELLI: Rakkautta.\n\nYRJÖ: Puhutpa sinä kuin pienet tytöt ainakin.\n\nELLI: Soisinpa, että Jussistakin olisin pieni tyttö vielä. Vaan ei,\nvanhahan minä olen jo hänelle.\n\nYRJÖ: Sinä hupsu, sinä tyhmä.\n\nELLI (naiivisti): Sano, olenko sinusta tyhmä, Yrjö. Sano, ethän pidä\nminua tyhmänä, Yrjö.\n\nYRJÖ: Sinä, sinä, sinä olet niin -- rakas.\n\nELLI: Hyi, Yrjö. Hyi sinua! Kun minä sinulle leikilläni puhelen, niin\nsinä olet niin tahditon, että sinä toimessasi --\n\nYRJÖ: Enhän minä toimessani, leikillänihän minä --\n\nELLI: Ha-ha-ha-haa, sinä vekkuli! Leikkiähän se oli. Vaan elä vasta\nsellaista leikkiäkään. Minä voisin erehtyä. Ethän?\n\nYRJÖ: En, en koskaan. Missäs Jussi viipyy?\n\nELLI: On uimassa.\n\n    Amalia tulee.\n\n\nX KOHTAUS.\n\nAMALIA: Tohtorilassa on kaksi miestä. -- Sillä toisella, vieraalla,\ntuntuu olevan kiire. (Menee.)\n\nYRJÖ: Hyvästi, tulen pian.\n\nELLI: Oh, niitä sairaita aina.\n\n\nXI KOHTAUS.\n\n    Yrjö menee. Elli asettautuu soittamaan.\n\n\nXII KOHTAUS.\n\n    Apteekkari ilmestyy ovelle, kuuntelee Ellin soittoa ihastuneena.\n\nJUSSI: Soitatpa taas sievästi.\n\nELLI: Huomaatko sen? Kun ajattelen sinua, lämpenee rinnassani -- ja\nparemmin soitan. Sinä olet minusta nykyään niin kaukana, en tavoita\nsinua, kuin mikä väikkyvä ajatus, joka tahtoo karata luotani.\n\nJUSSI: Elli rakas, eihän toki --\n\nELLI (alakuloisena): Rakastatko sinä minua vielä?\n\nJUSSI: Kuinka sinä puhut.\n\nELLI: Niin, kun pelkään, ettet enää --\n\nJUSSI: Oma, pieni vaimoni. Ketä minä sitten, ellen omaani ja ainoaani?\nJa toivon, että minäkin sinun ainoasi olisin.\n\nELLI: Olethan nyt. Mutta aina et ole ollut, senhän tiedät. Olen monesti\nsanonut, ettet ole ollut ainoa etkä ensimmäinen. Ensimmäinen suuri\nkyllä.\n\nJUSSI: Se riittää minulle.\n\nELLI: Ja mitäpä niistä toisista.\n\nJUSSI: Tiedän ne, enkä ole mustasukkainen.\n\nELLI: Siinäpä se ikävä. Et ole mustasukkainen. Tahi onhan tavallaan\nhyvä, että luotat uskolliseen vaimoosi. Olenhan onnellinen siitä.\n\nJUSSI: Sitä toivoisin.\n\nELLI (harmissaan): Vaan sinä et saa luottaa, siinäpä se. Minä voin\nvielä rakastuakin. Mitä silloin teet?\n\nJUSSI: Jos vakavasti rakastut, annan sinulle vapauden.\n\nELLI: Annat vapauden, annat vapauden minulle. Voi, voi minua onnetonta!\n\nJUSSI (saamattomasti): Mutta, Elli, sitähän sinä silloin kaipaat.\nSinun parastasihan minun pitää ajatella.\n\nELLI: Ei, sinä et saa silloin ajatella minun parastani.\n\nJUSSI (samoin): Näet, jos todellakin vakavasti rakastuisit, jos\nitse niin tahdot, jos se on elämänehto.\n\nELLI (hermostuneena): Et sittenkään. Sinä et saa antaa vapautta. Etkä\nanna, jos rakastat. Sinun velvollisuutesi, aina, aina, on pitää minusta\nkiinni, ymmärrätkö, sinun velvollisuutesi on pitää minusta kiinni.\n\nJUSSI: Minähän pidän sinusta kiinni. Minä olen aina täyttänyt sinun\ntahtosi, ja minähän siitä nytkin kärsimään jäisin.\n\nELLI: Et ajattele minun kärsimyksiäni.\n\nJUSSI: Sinähän minut ensin hylkäisit ja sinullahan olisi toinen.\n\nELLI: Vaan että sinä sen hyväksyisit ja laskisit minut kylmin sydämin\nluotasi. -- Oh -- kuinka se koskee. Minä olen uhrannut sinulle koko\nelämäni. Minä en koskaan ole ajatellut muita kuin sinua. Kaikkeni minä\nolen antanut saadakseni sinun rakkautesi -- ja nyt annat sinä minun\nmennä.\n\nJUSSI: Enhän minä anna. Leikilläsihän sinä kysyit, ja pitihän minun\njotakin vastata.\n\nELLI: Siitä näen, ettet enää rakasta minua. Et ole sitä koskaan\ntehnytkään.\n\nJUSSI: Sehän oli leikkikysymys tuo sinun kysymyksesi. Eihän sinulla\nole, kestä pidät -- Vai olisiko? -- Eihän ole?\n\nELLI: Olisiko se sinusta niin mahdotonta? Olenko minä jo niin ruma ja\nvanha mielestäsi?\n\nJUSSI: Et, et suinkaan. (Käy totiseksi.)\n\nELLI: Ja luuletko, että tähän tyydyn? Kun sinä et välitä minusta, olen\npakotettu muualta etsimään rakkautta. Olen nuori vielä ja kaipaan.\nSyytä itseäsi -- jos jotakin sattuu, jos kiinnyn toiseen.\n\nJUSSI (istuu synkkänä): Elli, puhutko totta?\n\nELLI: Puhun.\n\n    Äänettömyys.\n\nJUSSI: Voi minua onnetonta!\n\nELLI (käy neuvottomaksi kun näkee Jussin onnetonna. Kiihkeästi): Ei,\nrakas. Elä ole pahoillasi. Ei siinä ole perää. Kuka se olisi? Ei kukaan.\n\nJUSSI: Yrjöä pelkäsin.\n\nELLI: Yrjöä -- ha-haa. Otaksumahan se oli, leikkipuhetta kaikki.\nTiedäthän, etten muista pidä.\n\nJUSSI (riemuiten): Tiedän.\n\nELLI (syleillen): Ja jos olisi jotakin -- tämäkin on otaksuma, huomaa\nse -- jos olisi, olisi se viatonta lajia, pieni ihastus vain. Ethän\nsinä siitä välittäisi? Sinähän olet vapaamielinen ja sivistynyt ja\ntiedät, että sellainen pieni ihastus, viaton syrjäajatus, voisi olla\nmahdollinen kenelle tahansa. Ymmärräthän?\n\nJUSSI: Ymmärrän, hyvin ymmärrän.\n\nELLI: Ymmärränhän minäkin, että sinullakin voisi olla sellainen. Enkä\nminä ollenkaan siitä välittäisi? Voisihan jossakussa ihastuttaa jokin\nmitätön seikkanen enemmän kuin sama seikka omassa vaimossa.\n\nJUSSI: Nyt sinä puhut taas järkevästi kuin viisas vaimo ainakin.\n\nELLI (iloissaan pyörähtäen): Sano, että olen viisas, hiukan viisaampi\nja vapaamielisempi kuin moni muu.\n\nJUSSI: Olet, olet, rakas.\n\nELLI: Olen. Kiitos, oma mies.\n\n\nXIII KOHTAUS.\n\n    Jussi ottaa Elliä vyötäisiltä ja pyörähyttää korkealle. Samassa\n    tulee Amalia kahvitarjotinta kantaen ja Ellin hame humahuttaa\n    kuppeja maahan.\n\nAMALIA: Sus siunatkoon -- kun ilmassa lennetään.\n\nJUSSI: Ei se ole kun häiksi. Amalian häiksi.\n\nAMALIA: He-he-hee, mistäpä ne minulle sulhaset.\n\nJUSSI: Eikös kaupat jo ole päätetty?\n\nAMALIA: No, koska apteekkari tietää, niin -- tavallaan, minun\npuolestani ne ovat päätetyt, mutta, mutta ei käy sitä asiaa\nyksipuolisesti päätteleminen, kun on kahden kauppa. Ja se viivyttelee\npäätöstään se vastapelaaja.\n\nJUSSI: Pitääpä sanoa pojalle kova sana.\n\nAMALIA: Jos apteekkari on hyvä. Ja sanoo, että älköön peljätkö, en minä\npuraisematta kuitenkaan häntä nielaise. On minulla ollut mies ennenkin\nkäsissäni ja siihen asti eli, kunnes kuoli. (Menee, tuo toiset kupit.)\n\nJUSSI: Sanotaan, sanotaan.\n\nAMALIA: Ja ettei uskoisi naisten vehkeilyihin, naisväki, se koettaa\nkiehtoa miestä jos miten saisi verkkoihinsa, vaan ettei uskoisi. Se tuo\ntohtorilan Miina näet, se kummitus, se kun kummittelemaan panihe. No,\nhyi kuitenkin, millä hänet irroittaisi.\n\nJUSSI: Minä irroitan.\n\nAMALIA: Kiitoksia, apteekkari. Kun on noin hyvä isäntä, eipä pitäisi\nomaa miestä kaivatakaan. (Menee.)\n\n\nXIV KOHTAUS.\n\nELLI: Elä sotkeudu heidän asioihinsa, jos heistä ei tule onnellisia.\n\nJUSSI: Ei onnellisia? Mikä heitä estäisi onnellisina olemasta? Kun\ntahtoo, onhan sitä onnellinen.\n\nELLI: Jospa ilmaantuu suuria vaaroja, jospa vaikka ihastuu toisiin.\n\nJUSSI: Menettelee viisaasti aikanaan. Estää itsensä ihastumasta.\nHullujahan ne ovat.\n\nELLI: Hulluja. Niille voi nauraa ja niistä voi puhua. Mitättömiä ne\novat olleet minunkin ihastukseni. Minäpä kerron.\n\nJUSSI: Tiedän ne.\n\nELLI: Kerron sittenkin. Niin näet, ettei niissä mitään ole ollut.\nAlfredia minä rakastin koulusta päästyäni vain siksi, että hänen\nkravattinsa oli aina väärässä. Se liikutti minua. Ja valkeita rihmoja\nriippui hänen nutussaan. Hänen äitinsä näet ompeli kylille. Se saattoi\nminut kyyneliin. Sillä minun tunteeni olivat platoonista laatua.\n\nJUSSI: Tiedän sen. Eihän hänellä, köyhällä ylioppilaalla, olisi ollut\nvaraa naida sinua.\n\nELLI: Miksi ei? Minä olisin antanut varoja naida. Mutta en rakastanut.\nKertapa hän suuteli puutarhassa. --\n\nJUSSI: Tiedän, tiedän.\n\nELLI: Mutta en sittenkään syvemmin rakastanut. En rakastanut häntä\nenempää kuin niitä nutussa riippuvia rihmoja voi rakastaa ja sitten\nsamaan aikaan rakastuin hänen veljeensä oikein kovasti. Mutta ethän\nloukkaannu?\n\nJUSSI: Kerro vain -- tahi jätä.\n\nELLI: Enkä jätä. Minä kerron, niin näet, että olen vapaa niistä. Ei\nniissä ole mitään, ei tuon näppösen vertaa perää.\n\nJUSSI: Ei ole, tiedän sen. Katsos, kun sinun kätesi on pieni ja sievä.\nOnpa se totta tosiaan sievä.\n\nELLI: Hauska. Etkö ole sitä ennen huomannut?\n\nJUSSI: Olen, ennen naimista, mutta sitten ei ole tullut katselluksi\nniillä silmin. Pienet, pienet kätöset.\n\nELLI: Niin, Jussi. Kätöset ovat sinun. Ja minä olen sinun, en kenenkään\nmuiden. Tahdotko sinäkin olla minun? (Silittelee Jussin tukkaa.)\n\nJUSSI: Tahdon.\n\nELLI: Hullua, kun täytyy olla mieheensä niin rakastunut. Tyhmää, niin\ntyhmää. Vaan kun on sellainen tukka ja sellainen suu. (Suutelee.)\nTunnen, että sinun täytyy olla minun. Ja jollet ole, sinun täytyy tulla\nomakseni.\n\nJUSSI: Mutta Elli.\n\nELLI: Ymmärrän, näetkös, että sinulla on ollut pienet ihastuksesi, enkä\nole niille mustasukkainen.\n\nJUSSI: Tietysti on ollut.\n\nELLI: Ja tiedänhän ne kaikki, enkö tiedäkin?\n\nJUSSI: Tiedät.\n\nELLI: Vaikka voi olla, etten tiedäkään ihan kaikkia. (Viehkeillen.) En\naivan pienimpiä, en niitä ihan vaarattomimpia.\n\nJUSSI: Sinä velho, mistä sen tiedät?\n\nELLI: Kun olen velho. On eräskin pieni pitäminen sinulla ollut, aivan\nmitätön, siitä et ainakaan ole mitään maininnut.\n\nJUSSI: Ei, mutta sitäpä en tiedä. Mikäs se olisi?\n\nELLI: Arvaa itse.\n\nJUSSI: Meijerin konttoristineiti?\n\nELLI: Ei se.\n\nJUSSI: No, se opettajatar?\n\nELLI: Siitähän olet puhunut.\n\nJUSSI: Ai, sisäkkö Manda?\n\nELLI: Ei.\n\nJUSSI: Mutta muitahan ei ole. Meijerin konttoristineiti, opettajatar,\nsisäkkö Manda --\n\nELLI: Mandasta elä puhu. Se oli erehdys. Ethän häntä olisi voinut ottaa\nkuitenkaan. Ja olihan se Mandankin syy, että antoi asian kehittyä niin\npitkälle. Ai, kirjakaupan Eeva.\n\nJUSSI: Mutta eihän se ollut mitään. Ostin sieltä vain kirjekuoria\nsuuret ko'ot -- ja oli vielä serkkusi Iida --\n\nELLI (harmissaan): No, ei se ollut mitään. Se oli tyhmyyttä. Köyhä ja\nruma. Ethän toki olisi ollut niin yksinkertainen, että hänet olisit\nnainut.\n\nJUSSI: En toki. Vaan muita ei ole.\n\nELLI: Ha-ha-haa. Vaan näin minä nauran niille kaikille. Minä ymmärrän\nmiestä. Ja avio-onnen pääehto onkin keskinäinen ymmärrys, eikö olekin?\nHa-ha-haa. --\n\nJUSSI: Ha-ha-haa. Vaan harvalla onkin sellaista vaimoa, joka osaa\nnauraa noille mitättömyyksille. Rakentavat niistä ristiriitoja. Vaan me\nemme, me nauramme. Ha-ha-haa --\n\nELLI: Ha-ha-haa --\n\nJUSSI: Ja olihan minulla sitten tosiaankin aivan pieni, joutava\njuttunen. Jokohan sinä sitä tarkoitit?\n\nELLI: Aivan äskettäin? (Odottaa.)\n\nJUSSI: Äskettäin. Sanon sen vain siksi, että näet, kuinka puhdas olen.\nEn mitään peitä. Ja onhan se sillä kuitattu, kun sen sanon?\n\nELLI: On.\n\nJUSSI: Ne toiset ihastukset ovat ennen naimista. Tämä on jälkeen.\n\nELLI: Jälkeen?\n\nJUSSI: Jälkeen. Vaan ethän sinä suutu? En ensin ajatellut sanoa sitä,\nmutta kun sinä olet niin hyvä ja niin järkevä -- etkä loukkaannu?\n\nELLI: En loukkaannu.\n\nJUSSI: Se oli tuo -- tämä Aina Zinck.\n\nELLI: Tiesin sen.\n\nJUSSI: Tiesitkö?\n\nELLI (hilliten raivoansa): No, onhan minulla silmät ja hermot myöskin.\nVaan kerrohan kaikki!\n\nJUSSI: Ethän suutu?\n\nELLI: Kun sanon, että tiesin sen, pitääkö muuta sanoa?\n\nJUSSI: Ei. No, minä kerron, koska olet noin järkevä. Kun hän tuli\nHelsingistä -- eikö sinustakin tunnu, että kaikki helsinkiläiset ovat\naivan toista kuin me maalaiset täällä --?\n\nELLI: Tuntuu.\n\nJUSSI: Ja hän oli viehkeä ja nuori -- vaan nyt sinä suutut?\n\nELLI: Kerro. Ja mainitse myös, mihinkä te ihmisessä yleensä ihastutte?\n\nJUSSI (ei huomaa Ellin nousevaa raivoa): Kaikkeen voi ihastua, milloin\nmihinkin. Siihenkin, ettei ole mihin ihastua. Miehet ovat sellaisia.\nMitä ne henkevyydestä tahi muusta. Kun on rahaa tahi kun on sievä ja\nviehättää.\n\nELLI: Tahi kun ei ole mitään mikä viehättää --\n\nJUSSI: Niin, kun ei ole mitään, mikä viehättää. Ensin pitää sievästä\njalasta tahi jostakin sellaisesta, huomaapa vaikka kauniit\nlankkinahkakengät. Huomaa sitten kauniin lantioviivan -- niin, muuta\nei tarvitakaan. Kenkä tahi lantioviiva. Sitten jo katsoo, miten se\nnainen liikkuu. Ja niinkuin Aina -- mikä hänessä kiehtonee -- ei hän\nole mitään -- mutta annas, kun häneen voi rakastua, mikä siinä lienee.\n\nELLI (katkerana): Nuoruus kai.\n\nJUSSI: Niin, nuoruus. Ja se, kun ei tunne häntä. Niin leikkisi siksi,\nkunnes oppii tuntemaan. Mies on sellainen.\n\nELLI (vaivoin hilliten raivoansa): Ja tietääkö hän rakkautesi?\n\nJUSSI: Hän ei tiedä, se tahtoo sanoa, kyllä hän tietää kai --\n\nELLI: Olette puhelleet siis?\n\nJUSSI: Vähän mitätöntä. En ole oikein uskaltanut, kun pelkäsin, että\npuhellessaan voisi enemmän rakastua.\n\nELLI: Mitä puhelitte? Sano kaikki.\n\nJUSSI: Pientä kohteliaisuutta vain.\n\nELLI (raivoissaan): Kohteliaisuutta, sitä sinun kohteliaisuuttasi.\nVoi häpeätä!\n\nJUSSI: Mutta sinähän kiivastut.\n\nELLI: En ehkä saisi?\n\nJUSSI: Sinähän lupasit.\n\nELLI: Ja minä pidän lupaukseni, niin, etten lyö sinua, etten juokse\nmaantielle ja huuda kaikille, että sinä olet kurjin, kurjin ja\nkelvottomin aviomies, petturi, uskoton raukka, konna --\n\nJUSSI (saamattomasti): Elli, Elli, elä kiivastu!\n\nELLI: En, en minä kiivastu.\n\nJUSSI: Tiesithän sinä sen ennenkin.\n\nELLI: Tiesin, vaan tahdoin yhtäkaikki urkkia ja kuulla sen omasta\nsuustasi.\n\nJUSSI: Sinä siis äsken tekeytymällä tekeydyit vapaamieliseksi.\nHalpamaista!\n\nELLI: Tekeydyin. Saadakseni kuulla sen, minkä aavistin. Urkin.\nMiten muuten olisin saanut tietää. Urkin. Koska se ei ollut mikään\nmitättömyys, vaan ratkaiseva elämänkysymys.\n\nJUSSI: Ratkaiseva? Elli, minä vakuutan, ettei se ollut mitään? Kerroin\nvain, päästäkseni vaarasta.\n\nELLI: Siinä oli siis vaara!\n\nJUSSI: Kaikkialla on vaara, kuten näet.\n\nELLI: Kun ei ole, missä olisi kiinni.\n\nJUSSI: Kehuit, että tunnet miehet.\n\nELLI: Alan tuntea.\n\nJUSSI: Tiedät siis, ettei sellainen kiintyminen merkitse mitään.\n\nELLI: Oh -- kuinka minä olen onneton, kuinka olen katkeroitunut, ja\npettynyt, kaikki, mihin uskoin, on mennyttä.\n\nJUSSI: Sanoinhan ettei se merkitse mitään. Se ei saa merkitä, koska\nmitään ei ole tapahtunut.\n\nELLI: Muuta kuin mielikuvituksessasi.\n\nJUSSI: Niin, muuta kuin mielikuvituksessani.\n\nELLI: Haa -- ikäänkuin se ei olisi sama kuin tapaus.\n\nJUSSI: Se ei ole sama.\n\nELLI: Se on sama. Mahdollisuus on sama kuin tapaus! Jos sinulle on\nmahdollista varastaa, vaan ei ole tilaisuutta siihen, etkö ole varas\ntahi samanarvoinen kuin varas?\n\nJUSSI: Enhän minä ole aikonut varastaa.\n\nELLI: Et. Vaan tehdä aviorikoksen ja törkeän. Se sinulle olisi ollut\nmahdollinen.\n\nJUSSI: Mutta, Elli rakas --\n\nELLI: Ei mitään rakkaaksi mainitsemisia, pyydän. En tahdo olla sen\nyleisen rakkauden esineenä. Sanoithan, ettet henkisestä puolesta välitä.\n\nJUSSI: Mutta oletko sinä sitten niin henkinen, Elli?\n\nELLI: Onhan minulla ainakin erikoisuuteni. Ja kuvittelin, että minun\nerikoisuuteni sinua tyydyttäisi. Sitähän aina ennen vannoit. Ja minä\nhullu uskoin. Uskoin, että juuri minä sinua tyydytin. Kuvittelin, ettei\nmuut pystyisi kilpailemaan sinun rakkaudestasi, kuvittelin, että aina\nsaisimme elää rauhassa noilta eroajatuksilta ja sivurakkauksilta.\n\nJUSSI: Elli --\n\nELLI (itkee): Kuvittelin -- kuvittelin --\n\nTussi: Rakas Elli.\n\nELLI: Kuvittelin, että iankaikkisesti saisimme olla naimisissa.\n\nJUSSI: Kuulehan --\n\nELLI: Ja että minä olisin ollut siksi sieväkin, mutta oo-ooh -- (Itkee.)\n\nJUSSI (langeten polvilleen): Pyydän anteeksi. Olethan sinä sievä.\n\nELLI: Vaan katunainen on sievempi.\n\nJUSSI (suuttuneena): Katunainen on sievempi, katunainen on halvempi.\n\nELLI (kauhuissaan): Katunainen on halvempi. Nytpä sen sanoit. Ikuisiksi\najoiksi poltan ne sanat mieleeni. Nytpä sen näet, että ellei minulla\nolisi ollut rahoja, et minua olisi nainut.\n\nJUSSI: Sinäpä sen sanoit.\n\nELLI: Oo, nyt sen kuulen. Kun olet saanut apteekin rahoillani, viskaat\nminut syrjään kuin käytetyn kappaleen.\n\nJUSSI: Itsehän sinä viskaudut.\n\nELLI (kylmänä): Niin viskaudun. Muuta kun en voi. (Istuu synkkänä.) Ei,\nmuuta en voi. Ero, ero vain --\n\nJUSSI (pelästyen): Ero, Elli? Elli, leikkiähän tämä oli.\n\n    Elli vaikenee.\n\nJUSSI: Elli, mitä ajattelet. Olehan järkevä toki!\n\nELLI: Niin olenkin. (Katsoo synkkänä ja vihaisena.)\n\nJUSSI: Hulluhan sinä olet.\n\nELLI: En tiedä, minäkö vai muutko lienevät. (Itku tahtoo pyrkiä, mutta\nhän taistelee sitä vastaan.)\n\nJUSSI (taas polvistuen): Elli, rakas Elli.\n\nELLI (kahdenvaiheilla, leppyykö vai ei): Niinkö sinä hänellekin sanot.\nRakas hän mahtaa sinusta ollakin. Onhan hän nuori, onhan hänellä\nkiiltokengät, onhan hänellä lantioviiva. -- Ei, ei, en luullut elämää\nnäin kammottavan kurjaksi --\n\nJUSSI: Elli, minä tunnustan vikani.\n\nELLI: Vai tunnustat sinä vikasi. (Ivallisesti.) No, eihän sellainen ole\nvika eikä mikään. Ainahan sellainen pienillä neularahoilla kuitataan.\nEhkä nytkin hyödyn neularahat edes.\n\nJUSSI (keksien): Suo anteeksi, etten huomannut -- (ottaa lompakkonsa)\n-- että tässä yhteydessä muistan. Sinä tietysti tarvitset (ojentaa\nrahoja).\n\nELLI: Ei kiitos. Säästä ne vain uudelle vaimollesi.\n\nJUSSI (pannen rahat pöydälle): Panen ne tähän.\n\nELLI: Elä minua varten. Maksa sitten virallisia teitä, kun ero on\ntapahtunut. En koske niihin.\n\nJUSSI: Jos kuitenkin koskisit.\n\nELLI: En koske. Koska niin kalliiksi tulen, koska katunainen tulee\nhalvemmaksi. Vaikka kyllä ansaitseisin ne. Tässä hoidan talouttasi,\nkatson, että mieliruokiasi saat. Eikö ole ollut nytkin kotletteja\nmelkein jokikinen päivä? Ja sittenkin sinusta kotirakkaus ei riitä.\nMinä en riitä. Jokainen katunainen, jokainen lantioviiva korvaa minut.\n\nJUSSI: Niin korvaakin, kun olet tuollainen.\n\nELLI: Niin, ja katunainen tulee halvemmaksi. Vaan ansaitseepa se\nenemmän kuin minä. Se saa plyymin, se saa silkkipuvun, se saa\nvärjäämättömiä nahkoja. Vaan milloin minä saan? Joka neularahasta\npitää ensin käydä riita.\n\nJUSSI: Ahaa, sinä paljastat nyt itsesi. Siitäkö ne huokaukset ja\nristiriidat ovat?\n\nELLI: Siitä. Etten ole tiennyt, millä miestä kiinni pitää, en tiennyt\nmitään lantioviivasta, en kiiltokengästä --\n\nJUSSI: Tästä lähtien --\n\nELLI: Ei, kiitos, säästä ne nuoremmalle vaimollesi.\n\n\nXV KOHTAUS.\n\n    Lukassonin laulu: \"Minä narri, kun mä nain\" kuuluu ulkoa.\n\nAMALIA (tulee): Neiti pyysi apteekkarin olemaan hyvän ja tulemaan\napteekkipuolelle.\n\nJUSSI (katsoo Elliin säikähtyneenä, sanoo sitten Amalialle äkäisenä):\nMitä sillä siellä taas?\n\nAMALIA: Mistä minä heidän asiansa tiedän -- paremmin tietänette itse.\n\nJUSSI: Varmaan resepti. Hyvästi, Elli, siksi.\n\n    (Menee.)\n\nAMALIA: Sen resepti se on heidänkin mielessään.\n\nELLI: Mitä, Amalia. Amalia pitää huolta vain omista resepteistään.\nNo, kuulkaa, Amalia (ottaa satamarkkasen pöydältä), -- vaihtakaa\ntämä satamarkkanen pieniksi ja tuokaa minulle, minulle kaikki, ei\napteekkarille yhtään, ymmärrättekö?\n\nAMALIA: Hulluhan olisin, jos en ymmärtäisi. En minä ole ensi kertaa\npappia kyydissä. Tämän talonkin vihjeet kaikki tiedän, vaikken ole\ntietävinäni. Ja tiedän, missä vihollinen piilee --\n\nELLI: No?\n\nAMALIA: Hameessa -- hameväkeä ne ovat -- ja sanon suoraan, jos mies\nolisi minulle uskoton, niin --\n\nELLI: Mitä!?\n\nAMALIA: Minä miestä kurittaisin. -- Mutta en minä asiaa niin pitkälle\nlaskisikaan. Pitää vain ajoissa huolta, että miehellä on paljon\nkärsimistä vaimonsa tähden. -- Silloin se ei jouda toisten perässä\njuoksemaan. -- Ruveta tässä kärsimään -- hyh -- Kun on kerran kärsinyt\nsen vaivan, että on miehen ensin saanut, joutaa sen saada tuta, kenen\nkäsiin joutui, -- niin se on. Pitää ymmärtää vaan elämää. Se ei tee\nminulle muuta kuin oikeutta, jos minä teen sille vääryyttä. Pitää vain\npitää puoliaan eikä välittää muista.\n\nELLI: Niin se taitaa olla.\n\nAMALIA: Niin se on. (Menee.)\n\n\nXVI KOHTAUS.\n\nELLI (tarttuen päättävästi telefoonin kuulotorveen): Saanko 14? Kiitos!\nOnko se Yrjö? Tämä on Elli. Ethän sinä tullutkaan. Sairasmatkalleko\nlähdet? Ei. Minulle on jotakin vakavaa tapahtunut. Minä olen onneton,\nhyvin onneton. Minun sydämeni on särkynyt --\n\n-- -- -- Ei, elä laske leikkiä, Yrjö.\n\n-- -- -- Enhän minä itke enää, vaan elämä on niin julmaa, niin julmaa.\nMinua on petetty, tiedätkö. Petetty? Rauhoitunhan minä jo. Joudutkos\npian sairaskäynniltäsi? Minä tarvitsen sinua. Yrjö, minulla ei ole\nketään muita, kehen turvata. -- Kyllä, hyvästi, hyvästi siksi. (Soittaa\ntelefoonin kiinni ja silmäilee ympärilleen voitonvarmana ja kun lähtee\nliikkeelle, on törmätä yhteen Ainan kanssa, joka tulee ulkoa.)\n\n\nXVII KOHTAUS.\n\nAINA: Huomenta.\n\nELLI: Huomenko lie vai ylihuomen, minä olen jo niin vanha, etten\nnäekään.\n\nAINA: Ettekö näe? Mikä teillä on?\n\nELLI: Kysy sitä, mitä minulla ei ole. Minulla ei ole lankkinahkakenkiä,\nei lantioviivaa.\n\nAINA: Ha-ha-haa, oletteko te hullu, rouva?\n\nELLI: Rouva on se, jolla on mies. Minulla ei ole miestä -- --\n\nAINA: Neiti sitten.\n\nELLI: Neiti on se, jolla on hameensa takana toisen mies, minulla ei\nsitä ole.\n\nAINA (katsoo taakseen): Ha-ha-haa!\n\nELLI: Menkää, menkää ihanteenne luo.\n\nAINA: Ha-ha-haa.\n\nELLI: Ja sanon teille. Hän ei ole rakkauden arvoinen. Jo aikoja olen\nhänet hylännyt ja rakastanut jo aikoja toista, paljon parempaa.\n(Uhaten.) Uh, minkälainen hän on! Pitäkää, pitäkää toki omanne.\n\nAINA: En ymmärrä --\n\nELLI: Ette, siinä te oikein sanoitte. Te ette ymmärrä mitään. Siinä te\nolette oikea nainen.\n\n    Aina menee pois jo vakavasti ihmetellen.\n\n\nXVIII KOHTAUS.\n\nELLI (tarttuu kuulotorveen taas): Saanko kahdeksantoista? Kiitos. Tämä\non apteekkarska Ollenberg. Olkaa hyvä ja lähettäkää minulle niitä uusia\nkiiltonahkakenkiä -- numerot 36 ja 37 koetteeksi. Kiitos. (Miettii ja\ntempaa kuulotorven taas.) -- Saanko yksitoista? -- Onko se Lindströmin\nmuotikaupassa? Tämä on apteekkarska Ollenberg. Teillä on siellä\nturkkilainen helmihuivi. Ovatko sellaiset varmasti muodissa Helsingissä?\nVai niin. Lähettäkää se sitten. Ja se silkkipusero, jota katsoin. Kyllä,\npyytäisin heti lähettämään. Kiitos. (Soittaa kiinni): Ah, kuinka\nraskasta, kuinka raskasta tämä elämän taistelu.\n\n\nXIX KOHTAUS.\n\nAMALIA (tuo rahat): Kun kauppalaiset tulevat kohta kaikki tänne\nsyntymäpäiville ja apteekkarskalla ei ole päälläkään vielä.\n\nELLI: Ai, se on totta. Pianhan minä -- (Lähtee, pysähtyy): Vaikka en\ntiedä, jos minä olisin sairas?\n\nAMALIA: Käyhän se päinsä, sairastuu vain, minä laitan kahvit ja viinit.\n\nELLI: Laita hyvin kaikki, ettei häpeää tule. (Osoittaa\nikkunanpäällysseppeltä, joka on pudonnut.) Ja laitata tuo paremmin\nkiinni. (Menee.)\n\n\nXX KOHTAUS.\n\nAMALIA (huutaa ulos): Tuomas, Tuomas, tulkaahan tänne.\n\nTUOMAS (tulee): Tuomaaksi sitä on minua kutsuttu, kun ei muuksikaan ole\nosattu.\n\nAMALIA: Ha-ha-haa. Tiesivätpäs parhaalle parhaan nimen antaakin.\n(Ottaa pullon senkistä, kaataa viiniä.) Minäpä annan Tuomaalle mielen\nvirikettä. Onhan se tosin ihmisen vihollinen.\n\nTUOMAS: Vaan sanassa sanotaan, jotta tulee rakastaa vihollistaan\nniinkuin itseäänkin. Itseäni pidän omassa nahassani -- (ryyppää) -- ja\nvihollisenikin pistän sinne -- hihhei -- ne siellä armaassa syleilyssä\nmyllertävät -- näin -- (ottaa Amaliaa kaulasta ja pyörittää) -- ne\niloitsevat toistensa olemisesta niinkuin sulho ja morsian. Heh-helei.\n(Pyöräyttää Amaliaa.)\n\nAMALIA: Helei!\n\nTUOMAS: Helei. Pyöri iankaikkisuus ja sulata nämäkin kaksi onnellista\nkappaletta laajaan syliisi. Minä avaan sinulle köyhän ja nöyrän\nsydämeni ja sulan syntineni sinun iki-iloosi. Hei, minua ei enää ole,\nsinä vain -- (katselee yhä ylös).\n\nAMALIA: Minä vain. Nyt sinä olet avioon kelvollinen, kun sen tunnet,\nettä mies on mitättömyys naisen rinnalla, kuin hyypiö hävitetyssä.\nSopii nyt elämää alkaa. No -- (tarjoaa suutansa).\n\nTUOMAS: No, no, oma mamma. Prosit.\n\nAMALIA: Prosit oma pappaherra. -- Ai, kun on kiire. Pitäjäläisiä tulee\nkohta. Pankaapas, Tuomas, tuo seppeleenpää ylös. Ja ollaanhan nyt\nystäviä elämän loppuun asti.\n\nTUOMAS (lyö kättä): Ystäviä elämän loppuun, jos ei viha väliin tule\neikä elämä ole loppumaton.\n\n    Amalia menee.\n\n\nXXI KOHTAUS.\n\nTUOMAS (nousee ylös portaille ja korjailee seppelettä ja laulaa):\n\n    Niinkuin narri minä nain.\n    Vanhan kompuran mä sain.\n    Hän oli rikas, minä köyhkö,\n    vaikka työtä tein kuin löyhkö.\n\n    Hoki sitä päivät, yöt:\n    Kukas täss' on tehnyt työt --\n    Tokko leivot, tokko paistat,\n    vaikka parhaat palat maistat.\n\n\nXXII KOHTAUS.\n\nMIINA (tulee, tirkistää ikkunasta): Ai, Tuomas, nyt Tuomas putoaa.\nAi, armias, minua ihan pyörryttää.\n\nTUOMAS: Elkää pyörtykö, ennenkuin kerkiän syliini ottamaan.\n\nMIINA: Arvatkaapas, Tuomas, mistä sain kirjeen?\n\nTUOMAS: Postista, tiettävästi, sieltähän kirjeet tulevat.\n\nMIINA: No, arvatkaapa, mitä siinä oli?\n\nTUOMAS: Mitäs sitä nuorten tyttöjen kirjeessä on.\n\nMIINA: Ei, ei. He-he. Siinä oli synkempiä asioita. -- Oli, että tätini\noli sairastunut.\n\nTUOMAS: Sepä ikävää.\n\nMIINA: Ei se niinkään ikävää. -- Hän voi kuollakin.\n\nTUOMAS: Sepä hauskaa on.\n\nMIINA: Hui, mitäs hauskaa se on se. Mutta se on hauskaa, että saan\nsilloin periä talon. Tulkaa, lukekaa itse, mitä tässä sanotaan.\n\nTUOMAS: Minä lentää liihoittelen (hyppää) Oman kullan kaulaan.\n\nMIINA: Oma Lukasson.\n\nTUOMAS: Oma ruusunnuppuni.\n\nMIINA: Oma enkelini Lukasson, itse lensi minun syliini.\n\nTUOMAS: Itse, itse rynnistän paraikaa kohti kuolemaa.\n\nMIINA: Ja kohti autuasta avioelämää, oman ruusunnuppunsa kanssa.\n\nTUOMAS: Kohti onnen höyhenpolsteria.\n\nMIINA: Onko siis todellakin totta, että Tuomas hyväksyy minut.\n\nTUOMAS: Hyväksyn toki Miinan.\n\nMIINA: Kiitos. En minä jokaista nyt enää ottaisikaan, mutta oman\nLukassonini minä toki otan. Sitäpaitsi onhan niitä toki maailmassa\npaljonkin vielä miehiä, joita en ole kosinut.\n\n    Tuomas ottaa pullon pöydältä, tarjoaa Miinalle,\n    joka varovasti maistaa.\n\n    Miina katselee ihaillen Tuomasta.\n\nTUOMAS (laulaa):\n\n    Pässille Luoja sarvet loi,\n    karhulle hirmuhampaat soi,\n    jänölle nopsat jalat.\n\n    Loi linnut pienet liitämään,\n    kuun, tähdet kilvan kiitämään\n    kaikk' avaruuden alat.\n\n    Sai kukka puvun puhtahan\n    ja miehet mielen rohkean --\n    Vaan mitä naiset saivat?\n\n    He saivat katseen kiehtovan\n    ja poven tulta-liehtovan --\n    Sen tunnen poltteen vaivat.\n\n\nXXIII KOHTAUS.\n\n    Amalia tulee luuta kädessä sisään.\n\nAMALIA: Ai, ai tätä maailman lopun elämätä. (Ojentaa luudalla.)\nPääsettekö!\n\nTUOMAS: Kun tuossa panin köyttä, putosin, niin jalkani ihan taittui,\nniin Miinan syliin putosin, niin -- minkäs minä sille taisin, että\nMiina sattui siinä olemaan?\n\nAMALIA (uhkaa Miinaa): Miina!\n\nMIINA: Minkäs Tuomas sille taisi?\n\nTUOMAS: Niin, minkäs minä sille taisin, että Miinan syli on Miinan\nsylissä -- ja minkäs minä, että minun iloni on olla ihmisten lasten\nkanssa?\n\nMIINA: Jos Amalia on vihainen, niin sydän halkiaa ja kuolema tässä ihan\ntulee Tuomaalle ja minulle.\n\nAMALIA: Pääsettehän yhdessä taivaan valtakuntaan.\n\nTUOMAS: Jumala meitä siitä varjelkoon.\n\nAMALIA (ottaa Tuomasta käsipuolesta): Ja nyt mennään.\n\nTUOMAS: Ai, minun kipeä jalkani -- (jalka ei näytä ottavan päälleen) ja\nkipeä sydämeni -- en minä ole luotu tällaista touhua varten.\n\nMIINA: Voi Tuomas kultani.\n\nAMALIA (vie ankarana Tuomasta käsipuolesta): Järjestys kaikessa. Kun\nminä olen valinnut ja omani saanut, valitse sinä sitten vasta ja etsi\nomaasi, elä ennen.\n\nMIINA: Tuomaan kanssa on meidät kuin luotu yhdeksi lihaksi ja vereksi.\n\nAMALIA (mennessään): Olkoon mitä on, vaan luuainespa sen määrää Luojan\nlaatimien sääntöjen mukaan. Kenen kylkiluusta olen, sen omaksi tulen,\nvaikken rikkaa ristiin pane, saati sitten kun montakin rikkaa ristiin\npanen.\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS\n\n\nApteekkipuoti. Oikealla taampana ovi, etualalla sohva, pöytä ja\ntuoleja. Vasemmalta oikealle tiski. Takaseinällä pari ovea. Seinät\nmuuten purkkihyllyjen peittämät. Vasemmalla etualalla ovi ja\nalasmenevät portaat ulos, taampana tiskin kohdalla ikkuna.\n\n\nI KOHTAUS.\n\nAINA ZINCK (hakkaa jotakin huhmarissa ja haaveillen sulhasestaan\nlaulaa):\n\n    Jos oisin pääsky pieni,\n    niin luokses lentäisin,\n    ja sulle visertäisin\n    mä kielin lempivin.\n\n    On kolkko päivän koite\n    ja ilta iloton,\n    kun poissa kaukomailla\n    se ainut, armas on.\n\n    Vaan armas aamun koite\n    ja ilta ihana,\n    kun näen kullan kasvot,\n    sen kuulen kuisketta.\n\n\nII KOHTAUS.\n\n    Akka tulee sisään ostoksille. Kaivaa poveltansa ensin jonkin\n    riepunyytin, sitten pullon, eväskannikan ja löytää lopuksi\n    rahakukkaron. Aukaisee sen ja panee tiskille rahaa sekä pullon.\n\nAKKA: Panepas tuohon sitä Antin pyritystä vai Pekan pyritystäkö se oli?\n\nAINA: Anttipyriniä, ne ovat lippuja.\n\nAKKA: Vai lippuja. Auttaakos ne liput mitä?\n\nAINA: Auttaa ne.\n\nAKKA: Jos niitä kaksi niitä Antinlippuja panet, vaan jos eivät auta,\nelä petä, ne on sille Kaisalle näet, sillä on ollut sitä pääpuolen\nsairautta yhä. Vaikka eihän ne pyritykset mitä auta, olet sitä oppinut\nsinäkin, vaan autapas, jos osaat.\n\nAINA: Eihän sitä osaa. Tohtorithan ne paremmin.\n\nAKKA: Vielä mitä. Ihmisten rahat vain kiskovat. -- Vaan mitäs minä\nsille Hellulle tekisin? Mitäs rintaroppia sille antaisi? Tokko sitäkään\ntiedät?\n\nAINA: Onko siinä rintatauti?\n\nAKKA: Olisikoon tuo rintatauti? Sinäpä sen paremmin tiennet.\n\nAINA: Rykiikö se pahasti?\n\nAKKA: No, -- ähkiihän se.\n\nAINA: Teidänkö se on?\n\nAKKA: Minun nimissänihän se on kulkenut.\n\nAINA: Ei ole muita lapsia?\n\nAKKA: Onhan niitä lapsia, vaan ei ole muita lehmiä kuin tämä Hellu.\n\nAINA: Lehmäkös se oli?\n\nAKKA: No, eikös sitä tiedä -- kun kirjoja on lukenut?\n\nAINA: Kysykää eläinlääkäriltä.\n\nAKKA: Joo, joo, heillä on kai heidän ajatuksensa, vai lääkäriltä,\njo, jopa, ne nyt muka. -- (Höpisee ja menee.)\n\n\nIII KOHTAUS.\n\nTUOMAS (tulee ulko-ovesta kantaen terveyspullokoria, jonka panee\ntiskille. Laulaa):\n\n    Ei ne kysyneet toisiltansa\n    Rakastatkos? Rakastatkos?\n    Ensi silmäyksestä heti\n    toinen toistansa luokseen veti.\n    Missä liikkuivat, siellä heillä\n    linnut lauloivat kukkateillä.\n    Missä toisensa toinen näki,\n    siellä kevät, siellä käki.\n\n    Ei ne kysyneet toisiltansa:\n    Näitkös minut? Saankos sinut?\n    Syli aukeni, toinen täytti,\n    rakkauttansa työssä näytti.\n    Missä yhtyivät, siellä koti.\n    Toinen toisensa tähden soti.\n    Nainehiksi ne tiettiin mistä? --\n    Hedelmistä, hedelmistä.\n\nAINA: Mitä se Tuomas taas!\n\nTUOMAS: Mitä Tuomas! Erkon runohan se on, kiltin Erkon. Eilenpä oli\noikeat ilojuhlat ja kunnialla ne vietettiin.\n\nAINA: Missä ne vietitte?\n\nTUOMAS: Lopuksi pahnojen päällä tuolla tallin pilttuussa. Siellä\nuinailin autuaissa unelmissa ja nautin vapaudestani.\n\nAINA: Pilttuussa?\n\nTUOMAS: Kun on mieli näin vapaa vielä, ei piltukaan ole piltu, se on\nkultainen palatsi, ja minä en ole renki, vaan yhtähyvin kaikkien maiden\nhallitsija, ja hyvä olisi hallitsijan hallita, jos ei sitä itseään niin\nkovasti hallittaisi.\n\nAINA: Vai hallitsevat.\n\nTUOMAS: Hallitsevat ja pakolla pakottavat.\n\nAINA: Mihin ne pakottavat?\n\nTUOMAS: Etenkin naimisiin.\n\nAINA: Eihän pakolla pidä. Elkää menkö.\n\nTUOMAS: Ne hirttävät, jos en mene. Mitä tehdä?\n\nAINA: No, menkää --\n\nTUOMAS: Ne hirttävät mentyäkin.\n\nAINA: No kuvitelkaa, ettette olekaan mennyt, kun menette.\n\nTUOMAS: Jaa-a. Se on kultainen neuvo. Jos selkää kirpelöittää,\nkuvittelee, ettei se olekaan sinun selkäsi, vaan jonkun muun. Ja pahan\nmielellään toiselle suopi. Niin pettyy kauniisti ja elää kauniisti\nelämänsä, vapaana ja arvollisena, vaikka olisi kuin epävapaata ja\narvotonta elämä. Ja kun hauta on edessä, hyppää siihen, on kaikelta\nturvassa. Niin, lyhyt kuvitelma se on elämä ja samaa kuvitelmaa\nkärsimyskin, mitäpä tuosta -- heleijaa vain, hyvä, että elämä yhä\neteenpäin vyöryy.\n\nAINA (katsoen ulos): Vyöryypä tuollakin jotakin. Miina vyöryy tännepäin.\n\nTUOMAS (peloissaan): Voi kauhistuksen kuilu -- kaiken maailman tuskat\npäälleni vyöryy -- minne minä nyt pääsen -- eilen menivät tilini\nnaisväen kanssa sekaisin. (Katselee ympärilleen.)\n\nAINA: Ha-ha-haa. Huono kirjanpito, kun tilit on sekaisin. Menkää tiskin\nalle. Ettäpä naista pelkää!\n\nTUOMAS (ryömien tiskin alle): En pelkää, vaan on maailmassa hetkiä,\njolloin sankarikin vapisee -- öh -- (rykäisee).\n\n\nIV KOHTAUS.\n\nMIINA (tulee): Hyvää päivää, neiti. Neiti on yksin, sepä hyvästi\nsattui. Saapi vähän puhella ja keventää sydäntään, se on niin surun\nsuosikki. Ja kaksi samanlaista naista ymmärtää niin hyvin toisensa. No,\nensiksi apteekkiasiat.\n\nAINA: Mitä neiti Salokannel haluaisi?\n\nMIINA: Jos minä saan ensin minkkiä ja tuota -- sitä (tekee liikkeen) --\nnoo, vitliiminkiä tahi mitä se taas oli? --\n\nAINA: Puuderia.\n\nMIINA: Niin, sitä just.\n\nAINA (laittaa pakettia): Vai puuderoipi Miina itseään.\n\nMIINA: Jo aikoja sitten. On parempi aikanansa katsoa kuin katua.\n(Tuomas rykäisee.)\n\nMIINA: Hyi, mikä se oli!\n\nAINA: Mikä lienee kellarissa.\n\nMIINA: Sanon neidille suoraan, sillä minä olen suora ihminen, että\nminä, näettekös, en ole eilisen teeren poikia, niinkuin sanotaan,\nvaikka näin nuorelta näytän. On minulla jo hartioilla vuosia enemmän\nkuin vuodessa päiviä -- ei, enemmän kuin viikossa, ei, enemmän kuin\nkuukaudessa päiviä, tarkoitin. Jumalan ne ovat antamia vuodetkin,\nmitäpä niistä näin kahdenkesken häpeäisi.\n\nAINA: Mitäpä niistä häpeäisi.\n\nMIINA: Vaan kun minulla on sydän sitä lajia, että minä rakastan\nkauneutta ja elämän koreutta ihan hulluuteen asti. Olla nuoria ja\nkomeita, olla kaikki ihmiset kuin Luojan kuvia. Olla elämä kuin\nsilkkiä ja samettia. Vaan onkos se niin? Vielä kissanhäntä. Mitä\nvielä se on. Rehki, rehki näin ja ota huomioon senkin seitsemät\nseikat, jos mieli miestä miellyttää. Ja miellyttääkö sittenkään?\nVielä kissanhäntä.\n\nAINA: Niinhän se on.\n\nMIINA: Niin se on. Minä olen suora ihminen ja puhun suoraan, kun\nvertaiseni ystävän tapaan. Onko tämä elämää, sanokaa, onko tämä muuta\nkuin ihmisrääkkiä, kun totta puhutaan? Tahdot rakkautta, tahtoisit\nmiehen, niinkuin kunniallisen ja puhtaan naisen tulee tahtoakin,\nkoska Luoja sen niin asetti, että puhdas nainen etsii innostuksella\npuolisoansa siksi kunnes sen löytää. Mutta ei haukkuvan koiran suuhun\nlintu lennä, sanotaan. Ja kun uuvut etsimästä, odotat ja odotat,\nottaisit jo, kunhan on olio. Seisot kuin vahdissa aina vaikka jalkoja\npaahtaa kuin tulella, laitat kasvojasi, ryppyynhän ne tahtoo kasvotkin\nkäydä paljaasta jännityksestä ihan. Ja kun ajattelet: tuossa on mies,\njonka voit saada, jos viisaasti pelaat, hyökkääkin toinen sen kimppuun\nkuin kiljuva jalopeura -- ei, sanon minä, oikeutta ei ole. Ihan minä jo\nuuvun, ihan epäilyttää, tokko ollenkaan saan levätä sen rinnoilla, jota\nrakastan.\n\nAINA: Toivotaan nyt vielä.\n\nMIINA: Toivotaan nyt vielä. Se on lohduttava sana. Minä koetan vielä\ntoivoa ja tehdä kaiken mitä voin, ettäs aikani hyvin käytän, koska\nihmiselle on tärkein tämä rakkaus. Minä tilasin äskenkin postineidin\nkanssa itselleni otsatukan Helsingistä. Siellä kuuluivat ne olevan\nmuodissa. (Kaivaa poveltaan silkkipaperisen paketin, aukaisee sen ja\nnäyttää Ainalle.) Eikös se ole sievä siihen virkaan?\n\nAINA: Sievähän se on.\n\nMIINA: Ei sattunut oikein samaa väriä. (Kiinnittää sen otsalleen.) Se\non niin suojaisa otsalla talvella etenkin, ja minulla kun on niin usein\npäänkivistystäkin. Olen saanut surra paljon. Minulla oli sulhanen,\ntuo Tuomas, minä rakastin häntä, mutta Amalia ei anna häntä minulle.\nJos Tuomas tietäisi, miten mielelläni hänet ottaisin, sulaisi hänen\nsydämensä, vaikka se olisi kivestä. Vaan nyt, turhaa taitaa olla\nkaikki. (Katselee peiliinsä.) Voi sinä Miina raukka, ajattelen usein,\ntokko ylkäsi milloinkaan näkee sinua.\n\nTUOMAS (kohoaa yhtäkkiä ylös): Näkee, näkee. Onhan minulla silmät\nnähdäkseni ja korvat kuullakseni.\n\nMIINA: Hyi, hirveätä!\n\nTUOMAS: Onko niin hirveätä, että minulla on silmät?\n\nAINA: Ha-ha-haa.\n\nMIINA: Nyt se viimeinen vahinko sattui. Nyt on kaikki iäksi rauennut.\n\nTUOMAS: Ei, on vain sydän sydämelle auennut. (Levittää sylinsä.) Tule\ntänne, rakas Miina. Ei minun sydämeni ole kivestä eikä puusta, vielä\nvähemmin norsun luusta. (Syleilevät.)\n\nTUOMAS (laulaa):\n\n    Ei sydän ole puusta veistetty\n    eikä luusta kaiverrettu;\n    se on lemmen leikistä syntynyt\n    ja tunteilla tuuditettu.\n\n    Elä moiti, vaikka se värjyykin\n    ja heikkona horjahtelee\n    ja kohti povea korkeaa\n    niin kummasti norjahtelee.\n\nMIINA (epäillen): Kuulikos Tuomas kaikki?\n\nTUOMAS: Enemmän kuin kaikki.\n\nMIINA: Oh, minua niin hävettää.\n\nTUOMAS: Ei ole häpeä olla hyvänä ihmisenä. Minua liikutti ja ihastutti\nse, mitä Miina sanoi.\n\nMIINA: Että Tuomas ei tuomitse tätä naisen olemusta?\n\nTUOMAS: Eikös se ole Luojan luoma kuten kaikki muukin. Miksi minä\ntoisen käsialoja moittisin, kun en tiedä vielä, pystynkö itsekään\nparempaa luomaan?\n\nMIINA (ihastuneena): Niin puhelee oikea mies.\n\n\nV KOHTAUS.\n\n    Apteekkari tulee.\n\nJUSSI: Jos Miina pyytäisi tohtoria tulemaan pian tänne.\n\nMIINA: Pyydetään. (Menee.)\n\nAINA: Onko apteekkarska sairas vielä?\n\nJUSSI: On. Hän on sairas, ehkä vilustunut. Neiti voi mennä nyt\naamiaiselle, minä olen täällä.\n\n    Aina menee.\n\nJUSSI: Mitenkäs nyt ovat Tuomaan asiat?\n\nTUOMAS: Huonosti, huonosti ovat Tuomaan asiat. Ahdistus on kova --\nhengellinen näet, naisen hameessa kulkeva.\n\nJUSSI: Pois pilapuheet nyt, lurjus. Enhän minä voi nähdä talossa tätä\nhälyytystä aina.\n\nTUOMAS: Mitäs tehdä?\n\nJUSSI: Tee niinkuin hyvä tulee.\n\nTUOMAS: Jos vaimon otat, on paha, jos et ota, on paha,\n\nJUSSI: Siis otat.\n\nTUOMAS: Jos Miinan otat, on paha, jos Amalian, on paha.\n\nJUSSI: Ja molemmille olet luvannut.\n\nTUOMAS: Just', herra kapteeni.\n\nJUSSI: Ja miksi molemmille?\n\nTUOMAS: Hädissäni, minä syntisäkki.\n\nJUSSI: Mutta ethän molempia voi ottaa, sen laki kieltää.\n\nTUOMAS: En molempia voi ottaa, sen laki kieltää.\n\nJUSSI: Ota toinen.\n\nTUOMAS: Ja jätä toinen? Ei, sitä en kunniallisena miehenä voi. Pettää\nnaista! Ei. Ja kumpaa pettää?\n\nJUSSI: Petä huonompaa.\n\nTUOMAS: Voi maailman pahennusta -- vai huonompaa, sehän väärin olisi.\nJa mistä minä tiedän, kuka toistansa huonompi on? Minä katselen\nihmistä, ja minä ihmettelen hänen sisälle- ja uloskäyntiänsä ja minä\ntulen levottomaksi ja minä pelkään. Ja niin suljen minä silmäni ja\nsuljen sydämeni, ja kun avaan ne taas, riemuitsen siitä, mitä näen,\nihastun siitä, mitä ihmisellä on, ja vielä enemmän siitä, mitä häneltä\npuuttuu.\n\nJUSSI: Ei lörpötystä -- nyt määrään siis minä.\n\nTUOMAS: Ai, armoa, armoa!\n\nJUSSI: Ei -- mitäs tyhjää.\n\nTUOMAS: Voi, voi. Ei mikään ole niin pelottavaa kuin päätöksen teko.\nTee päätös, myö kultainen vapautesi. Päätös viepi tekoon, teko toiseen\nja se taas toiseen. Syntyy himmetin sotku. Elämä kuin lumivyöry hautaa\nsinut alleen etkä siitä sekamelskasta itseäsi koskaan enää löydä.\nSinulla ei ole enää valitsemista, olet ikuiseksi mennyttä.\n\nJUSSI: Mutta ethän aina voi vain valita ja valita.\n\nTUOMAS: Niin kauan kuin on vapaus, voin.\n\nJUSSI: Vapaus, ethän sitä kuitenkaan käytä.\n\nTUOMAS: Mutta kunhan se on. Ajatuksissani sitä tarvitsen. Onhan\ntimanttikin hiili, eikä sitä kuitenkaan polteta uunissa.\n\nJUSSI: Tuomaan lörpötystä! Nyt ei se auta. Nyt pidän minä kiirettä.\n\nTUOMAS: Ei kiirettä. Ei Jumalakaan yhtenä päivänä maailmaa luonut, meni\nhänellä niitä ainakin neljä. (Koettaa viroitetta.) Kun loi miehen, kun\nloi vapauden, kun loi kuoleman, kun loi naisen. Ja niin rupesi Luoja\nneljäntenä pelkäämään, että taisi tulla tyhmä työ, ja niin jäi nainen\nkeskeneräiseksi ja Aatamille tuli siitä ainainen vastus.\n\nJUSSI: No, päätetään, kumpi heistä vastuksiksesi sattuu, kumpi ensiksi\ntänne tulee, se on sinun.\n\nTUOMAS: Ei, ei saa tehdä pilaa vakavassa asiassa.\n\n\nVI KOHTAUS.\n\n    Amalia tulee samassa oikealta ja Miina vasemmalta sisään.\n\nAMALIA: Thyi -- (peräytyy).\n\nMIINA: Thui -- (peräytyy).\n\nJUSSI: So, So.\n\nMIINA: Tohtori käski sanoa, että hän tulee, kun sairas on sieltä mennyt.\n\nJUSSI: Hyvä, saat mennä.\n\n    Miina menee.\n\nJUSSI (viittaa Amaliaa tulemaan, osoittaen Tuomasta): No, Amalia, kuka\ntämä on?\n\nAMALIA: Itse Lukassonhan se on -- hee -- itse persoona -- hee -- onko\nhän kertonut jo apteekkarille, mitkä tuumat hänen päätänsä vannehtivat?\n\nJUSSI: Niistähän se tässä jutteli.\n\nTUOMAS (tehden kieltäviä merkkejä, joita apteekkari ei ota huomioon):\nHm, hym, onpa kuiva ja kuuma päivä -- (pyyhkii otsaansa).\n\nAMALIA: Niinhän sitä me tämän Lukassonin kanssa sitä yhtä köyttä,\nsitä rakkauden punaista köyttä -- olemme vetäneet, niin jotta ihan --\nhiottamaan pyrkii. Ja nostanhan minä Lukassonin vaikka kämmenelläni\nilmaan puhtaasta rakkaudesta, jos niikseen tulee. Ja nostaahan\nLukassonkin minut.\n\nTUOMAS (joka on lopulta kuunnellut ihastuneena, nostaa housujaan):\nNo, no, onhan sitä miehuutta minussakin. Onhan tässä mies ripeä eikä\nmistään kipeä. Nostanhan minä toki yhden vaimon vaikka päälaelleni, jos\nse ei mitään paina.\n\nAMALIA: Nostaa se pappa.\n\nTUOMAS: Niin ettei tämä poika pelkää, kun on onnesta kysymys.\n\nAMALIA: No, ethän nyt enää tee tenää.\n\nTUOMAS: Pelkohan se pahimmat tenät tekee, en minä.\n\nJUSSI: Ei kuin pappiloihin siis.\n\nTUOMAS (epäillen): No, jokohan niin pitkälle -- jospa sentään\nkatsastellaan. -- Ikävätä, jos Amalia katuisi kauppojaan.\n\nAMALIA: Minä en kadu, minä näet tiedän mitä teen. Ja tietäähän\nTuomaskin, ettei hullun kelkkaan istu, kun minun kelkkaani. Osaan minä\nohjata laivani, osaan minä kaita karjani ja osaan minä hoitaa pappani,\noman ainoan pappaherrani toki.\n\nTUOMAS (lämmeten): Oman ainoan pappaherrani -- juu, mamma, osaahan se\nhallita huoneensa, eihän sitä voi kieltää. Saanko luvan? (Muiskaavat,\nAmalia pyyhkii suutaan.)\n\nAMALIA: Kiitos, kylläpä se jännitti. Ihan kuin säikähti, että sydän\nläikähti, ja veret läksivät kiertämään toiseen suuntaan. Vaan Luojan\nkiitos, se on sitä myöten valmista. Kiitos, Tuomas vieläkin. (Ojentaa\nsupistettua suutaan. Juuri pahimmalla hetkellä tulee Kinkkunen sisään.)\n\n\nVII KOHTAUS.\n\nTOPIAS: No helkkarissa. (Sylkäisee.) Thyi.\n\nAMALIA: Mikäs sinut siihen lennätti?\n\nTOPIAS: No, ka --\n\nAMALIA: Tämä on sulhaseni, herra Lukasson.\n\nTOPIAS: He Luukasa -- elä -- mikä herra tuo on -- täähän tuo on\napteekin renki, jos eivät silmäni valehtele.\n\nTUOMAS (ojentaa kättään): Terve, terve, tuttu mieshän se on.\n\nTOPIAS: No, ka -- jotta tään sisarenkos verkkoon jouduit, paikkaanpa\njouduit, no, helkkarissa, enpä kiitä. (Sylkäisee.)\n\nAMALIA (ravistaa veljeään): Oletko vaiti, senkin köriläs.\n\nTOPIAS: Hä --\n\nJUSSI: Nämät ovat kihlattuja jo, elä asioita sotke.\n\nTOPIAS: No, jos -- niin ka --\n\nJUSSI: Mitäpä sitä teille kuuluu?\n\nTOPIAS: Mitäpä sitä muuta kuin tavallista.\n\nJUSSI: Mitenkä se emäntä jaksaa?\n\nTOPIAS: Mikäpä lienee hänellä jaksaessa.\n\n    Tuomas pyyhkii pulloja. Amalia koettaa auttaa häntä.\n\nJUSSI: Tuohan on hauska.\n\nTOPIAS: Hauska, ka --\n\nAMALIA: Se parani -- eukkosi?\n\nTOPIAS: Vieläkö mitä. Mitäpä se paranemaan. Pois, poishan se läksi\nnäiltä main.\n\nJUSSI: Vai pois?\n\nAMALIA: Kuoli?\n\nTOPIAS: No tottahan, teki minkä uhkasikin. Ei siinä tohtorit --\nhukkareissut ne ovat sellaiset, tyhjät kulungit vain. Suoriaa sitä\nilmankin. Ja niin kiire tuli, että ei, ei kahvitippaa olisi odottanut,\nei malttanut, kun paahtamatta olivat ne kahvit.\n\nAMALIA: Elä tuossa, voi sinua, kun paukuttelee kuin paukkuja noita\nsanoja.\n\nTUOMAS: Etkö sinä sure sitä?\n\nTOPIAS: Hee -- oletkos sinä ollut akallisna?\n\nTUOMAS: En.\n\nTOPIAS: No, mistäpä sinä sitten -- naihan ensin tämä Amalia -- sittenpä\nnäet.\n\nAMALIA: Voi tuota poksuttelijaa, mikähän sinutkin perinee?\n\nTOPIAS: Mikäs? Mikäpä minua muu perimään kuin toinen akka.\n\nJUSSI: Ha-ha-haa.\n\nTUOMAS: Ha-ha-haa.\n\nTOPIAS: He-he --\n\nAMALIA: Nytkös sinä jo toista?\n\nTOPIAS: Enhän minä nyt. Onhan siinä kuluja kerrakseen, vaan kun on\nse mökki ja on se lehmä.\n\nAMALIA: Lehmä!\n\nTOPIAS: Lehmä. Ja tottahan sitä olen minäkin -- niin saatava,\nsaatavahan siihen on akka.\n\nAMALIA: Voi tuota oppimatonta ihmistä, ei se tästä sivistyksestä mitään\ntiedä. Nyt se jo toista. Antaisit nyt vielä olla.\n\nTOPIAS: Jouti olla, nousviikolle sitten.\n\nAMALIA: Tahtoohan se lakikin pitemmän väliajan.\n\nTOPIAS: Hoitaakos se laki lehmän?\n\nTUOMAS: Ei, ei se hoida. Oikeassa tämä Topias on.\n\nTOPIAS: Sitä minä. Ja kun on sitä suutarintyötä, että ei muuta kuin ota\nja paina päälle vain.\n\nAMALIA: No, annahan olla, kun minä nyt katsastan mieleiseni sinulle sen.\n\nTOPIAS: On siellä se Kellin leski, se kankuri, jos lie mieleisesi, jos\nsitä niinkuin kysäiseisi -- mitä häh? (Sylkäisee.)\n\nAMALIA: Sitä Kelliäkö?\n\nTOPIAS: Sitä Kelliä. Jäi siihen se kangas, sen siinä loppuun\nlopsuttaisi. Ja eihän se paljas se Kellikään ole, liekö liki kolmatta\nsataa niitä rahoja kempuralla.\n\nAMALIA: Jätä, mitäs tuosta.\n\nTOPIAS: No, ka --\n\nAMALIA: Kyllä minä sinulle toisen hankin. Tuumataan sitten, kun tulen\nhautajaisiin. Mitäpä vaatimuksia sinulla itselläsi lienee?\n\nTOPIAS: Niin sen akan suhteen? Niin mitäkö vaatimuksia? Ei muita kuin\nse, mikä entisellekin, ettei meillä sitä kahvia viljellä, kun ei ole\nniitä omia kahviviljelyksiä. Siitähän se tämäkin julmistui ja otti ja\nkuoli.\n\nAMALIA: Vai ei kahvia! Elä sitten eukkoa haekaan, mokoma mies,\ntapettavaksesi siihen. Et sinä sellaista saa, joka kahvitta. Mitättömiä\nretuksia ne ovat sellaiset, jotka siihen peliin -- ja kahvin\npuutteeseen kuolevat, niinkuin tämäkin.\n\nTOPIAS: Vahinkokos siitä tuli?\n\nAMALIA: Ja jos on eukolla rahoja, anna juoda, kun omiaan juo.\n\nTOPIAS: Ka, mitäpä --\n\nAMALIA: Kohtele sinä siivosti ihmisiä.\n\nTOPIAS: Siivosti. En minä hihnaa heilauta, jos en suutu. Enkä suutu,\njos ei akka suututa. (Nousee ylös, pyyhkii kättään housuihinsa ja\nheittää hyvästit.) No, tule pois, Tuomas-poika, niin hierotaan\ntuttavuutta.\n\nTUOMAS: Hierotaan, sinäpä näytkin olevan oikeita ihmisiä.\n\nJUSSI: Ha-ha-haa --\n\nAMALIA: Kuule, kas pakanaa, kun ei ole kuulevinaan, elkää nyt toki\nryyppysille ruvetko, voi, voi. (Menee perästä ulos.)\n\nJUSSI: He, siinä on poika. Tuomas, viepäs tuo tyhjä kori kellariin\nmennessäsi.\n\n    Tuomas ottaa tyhjän korin tiskin alta ja menee.\n\n\nVIII KOHTAUS.\n\n    Elli tulee kohta hermostuneena, tilaamissaan uusissa vaatteissa,\n    sekä aikoo kääntyä takaisin, kun näkee Jussin.\n\nJUSSI: Kuinka jaksat nyt?\n\nELLI (halveksien): Kiitos kysymästä.\n\nJUSSI: Oliko sinulla asiaa?\n\nELLI: Luulin, ettei täällä ollut ketään.\n\nJUSSI: Tahdotko jotain?\n\nELLI: Päätäni kivistää.\n\nJUSSI: Ymmärrän. Käskin Yrjön tulemaan tänne. Hän antaa sinulle jotakin\nrauhoittavaa. (Lähestyen.) Elli, rakas Elli -- (Jussi ottaa Elliä\nkädestä, Elli antaa väsyneenä sen tapahtua.) Jos sinä voisit antaa\nminulle anteeksi?\n\nELLI (kiihkotonna): Minä en voi. Antaa anteeksi, unohtaa -- ei, se on\nmahdotonta!\n\nJUSSI: Jos sinä aluksi koettaisit sopia vain.\n\nELLI: En tuomitse sinua, eikö se riitä? Ymmärrän, ettet tunteillesi\ntaida mitään. Et siis ole syyllinen. Ja siksi juuri on minun\nväistyttävä. -- Vaan minne, minne minä menen! Kotia ei ole missään.\nKaikki on minulta viety, olen kuin kerjäläinen, joka turhaan etsii\npaikkaa, mihin päänsä kallistaisi.\n\nJUSSI: Rakas Elli, sano, millä voin sinulle vakuuttaa.\n\nELLI: Sanoin jo, et millään.\n\nJUSSI: Sana ei auta, teko ei auta?\n\nELLI: En luota sanaan, en luota tekoon. Teot valehtelevat kuten\nsanatkin.\n\nJUSSI (tuskissaan): Mutta sinuahan minä rakastan --\n\nELLI (heikkona): Et, et --\n\nJUSSI (tarttuen häneen melkein raivoisasti): Sinun pitää rakastaa minua\nvieläkin, Elli, sinun pitää rakastaa minua, sinä et saa jättää minua,\nkuuletko. Sinä teet minut hulluksi. Sinun hulluutesi tarttuu, kuule,\nsinä olet minun -- minä rusennan sinut kuoliaaksi, minä tukahdutan\nsinut -- ah -- sinä, sinä --\n\nELLI (joka on taistellut alussa vastaan, antautuu): Jussi, Jussi rakas.\n\nJUSSI: Elli, oma vaimo.\n\nELLI: Kuinka minä olen kaivannut ja ikävöinyt sinua.\n\nJUSSI: Ja minä sinua -- enemmän kuin ikinä olisin luullut -- minä,\nminä en voi elää sinutta --\n\nELLI: Enkä minä sinutta --\n\nJUSSI: Että saan sinut vielä.\n\nELLI: Saat, kun rakastat. Sinun rakkauttasi ei voi vastustaa. Vie\nminut näin väkivallalla aina. Vie vasten tahtoani. Vakuuta minulle,\nettä rakastat, niin minä uskon -- on suloista kun vakuutat, kun näin\nväkisin viet. (Painuvat toistensa syliin. Äänettömyys.)\n\nJUSSI: Ja nyt et jätä minua enää?\n\nELLI: En koskaan.\n\nJUSSI: Nyt tiedän vasta, mitä on onni, kun sain sinut, rakas, rakas\naina -- --\n\nELLI (kiljahtaen eroaa): \"Aina\" --\n\nJUSSI (kalpeana horjuen): Käsität väärin --\n\nELLI (jähmettyneenä): Unohdit, kuka oli sylissäsi. Sinähän sotket jo\nmolemmat vaimosi. Minä olen vain se vanha vaimosi Elli -- Ainasi,\nAinasi ei ole täällä --\n\nJUSSI: Rakas Elli, usko minua. Minun piti sanoa: Aina, aina olen\nrakastanut sinua. Pilkku siitä vain puuttui.\n\nELLI: Minä asetan siihen sen pilkun. Asetan niin suuren, ettei mitään\nentisestä elämästämme näy sen takaa. Mene rauhassa sen pilkun taakse\nrakkauksinesi ja kulje rauhassa Ainasi kanssa --\n\nJUSSI: Voi tätä hulluutta. Eikö tämä koskaan selviä? Jos soittaisin\nYrjölle, että hän antaisi sinulle jotakin rauhoittavaa --\n\nELLI (murhaavasti): Mene, minä rauhoitun, saat nähdä, rauhoitun\nitsestänikin --\n\nJUSSI: Sinun hermosi menevät piloille, jos tätä jatkuu --\n\nELLI (väsyneenä): En tarvitse hermoja enää, en mitään --\n\n    Jussi menee oikealle.\n\n    Elli menee nopeasti tiskin taakse, ottaa pienen pullon, kaataa\n    jotakin myrkkyä siihen ja koettaa piilottaa sitä, kun Yrjö\n    tulee ulkoa.\n\n\nIX KOHTAUS.\n\nYRJÖ: Elli, mitä sinä --\n\nELLI: En mitään.\n\nYRJÖ: Anna se tänne.\n\nELLI: En anna.\n\nYRJÖ: Sinä annat. (Ottaa pullon pois väkisin.)\n\nELLI (hermostuneesti): No, olkoon, saanhan toiste joskus.\n\nYRJÖ: Et saa. Minä lähetän sinut hullujenhuoneeseen vartioitavaksi.\n\nELLI: Lähetä, jos tahdot. Pyysin sinua eilen, että ottaisit minut\nluoksesi. Sinä et tahtonut. Vastaa nyt seurauksista. Minä en jaksa\nolla täällä. Minä en vastaa enää teoistani. Minä tulen hulluksi. Jussi\nrakastaa häntä. -- Heidän täytyy saada toisensa. Ja minä, minä lupaan\nrakastaa sinua, oppia sinua rakastamaan. Sinun täytyy ottaa, ottaa\nminut luoksesi.\n\nYRJÖ: Oletko hullu! Miten minä voisin ottaa sinut luokseni? Eihän siinä\nole mitään järkeä.\n\nELLI: Ihmisten tähdenkö sinä et voi?\n\nYRJÖ: En ihmisten, en sinun, en itseni, enkä Jussin. Sinähän olet\nhullu, ihan lapsellinen päähänpistoinesi.\n\nELLI: Kaikkien erojen, kaikkien onnettomuuksien syynä ei ole kummempia\npäähänpistoja.\n\nYRJÖ: Mutta tämäpä lääkitään ajoissa.\n\nELLI: Kuka lääkitsee?\n\nYRJÖ: Jussi.\n\nELLI: Ei ikinä. Uskotko nyt, kun minä sanon, että ei ikinä. Ei millään\ntule elämä enää entiselleen. Yrjö, sinun täytyy auttaa minua, ottaa\nminut luoksesi. Minä lupaan olla sinulle hyvä. Sinä kaipaat vaimoa,\nsinä olisit ottanut minut ennen, ja sinä sanoit minua eilen vahingossa\nrakkaaksi. Sinä pidät minusta, elä tingi. Minä olenkin oikeastaan hyvä.\nMinä en ole vain päässyt kehittymään vierasten käsissä -- näethän,\nkuinka minä olen avuton, kuinka minä tarvitsen sinua, minä tarjoudun\nsinulle, sinulla ei ole sydäntä työntää minua luotasi. (Painautuu Yrjön\nsyliin, joka vastustaa ensin, vaan ei voi sitten Ellille enää mitään.)\n\nELLI: Yrjö, sinä olet ainoa turvani. Näin, Yrjö, näin on niin hyvä\nolla. Jos sinä minut jätät surmaan itseni. Vaan ethän jätä, et koskaan\nminua jätä?\n\n\nX KOHTAUS.\n\nJUSSI (tulee): Mitä sinä teet, Yrjö?\n\nYRJÖ: Kysy vaimoltasi, mitä hän tekee.\n\nELLI: En ole Jussin vaimo, olen sinun.\n\nYRJÖ: No, eikö sinulla ole mitään siihen sanottavaa?\n\nJUSSI (raivoissaan): On, että sinä olet konna -- ja -- ja saat mennä\ntäältä!\n\nELLI: Minä menen silloin hänen kanssansa.\n\nJUSSI (Yrjölle): Viettelijä!\n\nYRJÖ: Hänhän tuo viettelee minua. Mitäs hylkäsit hänet.\n\nJUSSI: Minä -- hänet?\n\nELLI: Sinä -- minut. Ja nyt minä sinut. Taikka tunnustan sinulle nyt\nsen, jota jo kauan olen sinulta salannut, sen, että rakastan Yrjöä,\nolen pettänyt sinua jo kauan, anna minulle anteeksi.\n\nJUSSI: Anteeksi? En, en koskaan! Minä luulin sinun puhtaaksi -- ah --\nsinä olet valehdellut -- ah.\n\nYRJÖ: No, veli, näethän nyt --\n\nJUSSI: En, en näe mitään. Menkää, menkää!\n\nELLI (Yrjölle): Tule. (Vetää Yrjöä, joka estelee. Menevät.)\n\nJUSSI (vaipuu epätoivoissaan istualleen, hänen raivonsa lauhtuu,\nsupisten): Menivät, rakastavat toisiansa, voi, voi minua onnetonta.\n\n\nXI KOHTAUS.\n\nAINA (tulee): Mikäs taloa on kohdannut?\n\nJUSSI: Ei mikään.\n\nAINA rallattelee.\n\nJUSSI: Mitä te rallattelette?\n\nAINA: Olen iloinen. (Rallattaa.)\n\nJUSSI: Ah, vaietkaa!\n\nAINA: Mutta --\n\nJUSSI: Vaietkaa.\n\nAINA: Sain kirjeen, ettepä arvaa, hyvä apteekkari?\n\nJUSSI: Jättäkää tuo koketeeraaminen. Mikä hyvä minä olen! Te puhutte\nsanoja, joita ette ajattele. Te ette tiedä elämän vakavuudesta, te\najattelette omaa miellyttäväisyyttänne vain. Te olette oikea nainen, te\nturmelette ympäristönne!\n\nAINA (arasti): En ymmärrä.\n\nJUSSI (kavahtaen): Tarkoitukseni ei ollut teitä loukata, Aina.\nYmmärtäkää, minulle on sattunut onnettomuus. Minun vaimoni -- kuinka\nsanoisin -- ei, eihän siitä voi puhua.\n\nAINA: Elkää puhuko. Ymmärrän. On tapahtunut väärinkäsitystä. Sattuuhan\nsellaista aina. Ei se ole niin vaarallista kuin näyttää.\n\nJUSSI (reipastuen): Jospa se ei olisikaan niin vaarallista, jospa se\nvielä selviäisi.\n\nAINA: Selviää varmaan.\n\nJUSSI: Jospa selviäisi, vaan ei --\n\nAINA: Uskokaa vain.\n\nJUSSI: Kuinka te olette kuitenkin ymmärtäväinen ja hyvä -- ja niin\nnuori --\n\n    Elli tulee samassa, kuulee Jussin sanat ja kääntyy loukkaantuneena\n    pois. Samassa tulee myös hieroja apteekkiin. Hänellä on huivi pään\n    ympärillä, päällyshame nostettuna ylös, saappaat jalassa ja piippu\n    suussa.\n\n    Jussi poistuu.\n\n\nXII KOHTAUS.\n\nTIINA: Päivää.\n\nAINA: Päivää. Milläs matkoilla se Tiina?\n\nTIINA: Milläs, virkamatkoillapa se Tiina. Sanoi tuo Miina: \"Kuules,\nTiina, tules hieromaan noita kävelyvehkeitä, ei niissä enää veren\nvirekään käy.\" \"Tullaan\", sanoin minä... \"Vieläkö sinulla on\njaloissasi se sama veri, joka viime kerralla sinne jäi?\" \"Sama\non\", sanoi Miina. \"Kupataan pois\", sanoin, \"eivät ne vanhan jalat\nverta enää siedä\". \"Vanhan\", kivahti Miina, \"kun morsiankin olen\";\nsitten se kertoi tämän rengin kihloissa olevansa. \"No annas\", sanoin\nminä, \"minäpä sinut nuorennan, kupataan sydämestä kaikki veri pois,\nvetäistään sarvi sydämen kohdalle ja pari keuhkoihin, niin kevenet ja\nliika ikä häviää veren mukana\". \"Vetäistään\", sanoi Miina. \"Ja hae\nsinä linjamenttiä, niin hierotaan niitä tunnepaikkoja, kovin tämä\nelämän humu väsyttää\", sanoi Miina. (Ainalle.) No, paneppas tuohon\nlinjamenttiä vaikka suutarinmarkalla, ropsauta runsaasti, ei tämä\natteikkari itse ole tarkka, annettiin minulle kahvit, kun viime täällä\nkävin, ei ne tässä talossa tarkkoja. No, pane, pane vielä.\n\nAINA: Ei sitä liikaa saa tahtoa.\n\nTIINA: Saituruus on synti, ja se asuu mahassa, maha se on niitä\nsynninpesäpaikkoja täynnä. No, näytäpäs, paljonko panit, no, pane nyt\npaperiin, kun paperin ilmaiseksi saa, -- niin, kahvit viime kerralla\nannettiin.\n\nAINA: Ei ole rouva nyt kotona.\n\nTIINA: Vai ei, pistäynpä sitten toisen kerran. Ei ole perillistä?\n\nAINA: Ei ole.\n\nTIINA: Synnin huitaleesta se ihminen maailmaan tulee. Synnistä,\nsynnistä vain. Ilmankos on sellainen -- saita -- (kääntyy ovelta) --\nniin kun oli tuo kyökin ovi säpissä, sille Amalialle olisi vielä ollut\nasiata -- mitenkä tuota tapaisi -- pitäisi tuota tavata.\n\nAINA (harmissaan): No, minä käsken tänne.\n\nTIINA: Käske. (Lisää tupakkaa piippuunsa.)\n\n    Aina poistuu.\n\n\nXIII KOHTAUS.\n\nAMALIA (tullen): Päivää.\n\nTIINA: Päivää. Kun kuului veljesi eukko kuolleen.\n\nAMALIA: Kuolluthan tuo oli. Hyvähän tuo oli, että tuo ajoissa --\n\nTIINA: Jos vaimoista ihmistä siihen tahtoo, niin tässä on, jotta\nsanopas sille --\n\nAMALIA: Vaan eihän Tiinasta --\n\nTIINA: Mikäs minulla on vikana?\n\nAMALIA: Niin morsiameksiko se Tiina?\n\nTIINA: Vaikkapa morsiameksi. Omilla jaloilla minä vielä kirkkoon kuljen.\n\nAMALIA: Elkää höpsikö --\n\nTIINA: No, jos ei eukoksi, niin loiseksi. Onhan siinä lehmä, totta se\nvaimon tahtoo. Jotta ottakoon loiseksi, niin näkeepähän sitten.\n\nAMALIA: Se on toista, sanotaan. Tarpeenhan siihen ihminen on. Vaan\ntoinen vaimohan siihen on tuotava.\n\nTIINA: Tottapahan toinen. Ja onpahan niitä, jotka sen viran täyttävät.\nJa markan jos antaa, niin minä hankin siihen eukon --\n\nAMALIA: Mitäpä tuohon vieraat sormiaan pistelemään, kahden kauppa,\nsattuu vielä onnettomuus.\n\nTIINA: Höpsis, sitä sitä kuulee, kun vanhaksi elää -- vai onnettomuus\nmuka -- mitäs se semmoinen?\n\nAMALIA: Se on sitä rakkautta. Näet, kun loppuu tunteet väliltä -- ja\ntulee tunteettomuus.\n\nTIINA: He-hee -- jopa --\n\nAMALIA (sopottaa Tiinalle): Sitä se on koko onnettomuus, ja se voipi\ntalot nurin kääntää. Jos ei herra rakastakaan rouvaa --\n\nTIINA: Rakasta, mitä, mitähän se nyt höpsii -- onpas sillä nyt sanat,\nleikkisät, eihän niitä tämä talonpoikaiskansa tajua -- kovin, kovin\nherrasmuotiloita -- ei rakasta, no, mitäs siinä on?\n\nAMALIA: Tunteettomuutta, niin että rouva eroaa ja muuttaa pois.\n\nTIINA: Elä höpsi.\n\nAMALIA: Muuttaa -- monet nykyään. Ja kuuluvat toisten luokse menevän.\n\nTIINA: Eikö se entinen anna eukolleen ruokaa?\n\nAMALIA: Voi toki, vaikka viisi mahaa olisi.\n\nTIINA: Mitäs se sitten. Eikös kahvia?\n\nAMALIA: Vaikka ei muuta kuin yötä päivää joisi --\n\nTIINA: Mitä ne sitten etsivät, kun on vapaaruuat ja kahvit ja muut,\ntuskinpa lyöneekään? Mitä ne sitten tahtovat?\n\nAMALIA: Rakkautta.\n\nTIINA: Hah-hah -- suakkunoita, vieköön, nyt juttelet, jos herrat\novatkin höpsyjä, ei nuo ihan rutihulluja liene --\n\nAMALIA: Ne on niin hellätunteisia, kun loppuu rakkaus -- käypi se\nluonnolle.\n\nTIINA (suuttuu): Elä narraa vanhaa. En minä niin typerä ole kuin\nnäytän --\n\nAMALIA (kieloitellen): No elkäähän, elkäähän. Tiina ei ymmärrä, vaan\nminä ymmärrän. Sitä ymmärtää tällaista vain se, joka on itse rakastunut\nja niin edespäin ja kihloissa ja niin poispäin, niinkuin minä.\n\nTIINA: Jottako kihloissa -- sinä, ja oikein jo toisen miehen kanssa?\n\nAMALIA: En suinkaan naisen kanssa.\n\nTIINA: Voi sun sokrotin --\n\nAMALIA: Tämän herra Lukassonin kanssa.\n\nTIINA: No, kaksi vaimoako se tämä Tuomas ottaa, sepä turkkilainen,\npakana. Se tämä Miinahan se jutteli sen Tuomaan saavansa.\n\nAMALIA: Valehdellut on harakka. Menköön ensi sunnuntaina kirkkoon, niin\nkuulee.\n\n\nXIV KOHTAUS.\n\nMIINA (tulee ulkoa): No, tännekö sinä jäitkin, Tiina?\n\nTIINA: Kuuntelenpa tässä suakkunoita -- kuuluvat sulhastasi ensi\nsunnuntaina kuuluttavan.\n\n\nXV KOHTAUS.\n\nMIINA: Ei ole totta. Minun sulhastani ei koskaan kuuluteta. Se on valhe.\n\nAMALIA: On valhe, jos ei ole tosi. Vai sulhastasi.\n\nMIINA: Tuomas puhui minulle eilen --\n\nAMALIA: Ja puhui minulle tänään --\n\nTIINA: Oh-hoh -- voi, voipa sun sokrotin.\n\nAMALIA (huutaa ikkunasta): Lukasson, Lukasson, tulkaahan tänne,\nTuomas kulta -- (kuuntelee). Ei täällä vaaraa, pistäytykää vain --\n(Toisille.) Nyt sen kuulette, ja kun olet, Miina, kuullut, kirjoita\nmuistiisi mitä kuulit.\n\n\nXVI KOHTAUS.\n\n    Tuomas tulee ja aikoo peräytyä, vaan Amalia syöksyy hänen\n    kimppuunsa ja raahaa portaita ylös. Miina tarttuu myös Tuomaaseen.\n\nAMALIA (hengästyneenä): Tahdotko ottaa minut vai Miinan?\n\nTUOMAS: Tahdonhan minä, tahdon, tahdon.\n\nMIINA: Elä jätä minua, Tuomas.\n\nTUOMAS: Enhän minä jätä.\n\nAMALIA: Rakastathan sinä minua?\n\nTUOMAS: Rakastan, rakastan.\n\nMIINA: Ja rakastathan minua?\n\nTUOMAS: Rakastan, rakastan.\n\nAMALIA: Etkö ole kihloissa minun kanssani? (Ravistelee Tuomasta.)\n\nTUOMAS: Olenhan minä kihloissa.\n\nMIINA: Ja minun kanssani?\n\nTUOMAS: Ja sinun kanssasi.\n\nAMALIA: Vaan seisotkos puheesi panttina?\n\nTUOMAS: Puheeni panttinahan minä tässä seison.\n\nMIINA (itkien): Ja kun tätikin kuoli ja talo on isäntää vailla,\nmitä minä nyt teen?\n\nTUOMAS (neuvotonna): Ota, ota sinä siihen mies.\n\nMIINA: Voi, ei kukaan huoli minua, jos sinä jätät.\n\nTUOMAS: Enhän minä.\n\nAMALIA: Mutta sinä jätät.\n\nTUOMAS: Jätän, jätänhän minä.\n\nMIINA: Tuomas.\n\nAMALIA (rytyyttää): Tuomas!\n\nTUOMAS: Ai, ai, elkäähän hyvät, rakkaat vaimot.\n\nAMALIA: Vai rakkaat. Ei nyt siitä ole kysymys. Nyt vastaa, olenko minä\nsinun morsiamesi?\n\nTUOMAS: Olet, olet.\n\nMIINA: Ja minut sinä unohdat --\n\nTUOMAS: En, Miina. Näethän, minun tilani -- eihän tällaisessa\nrakkaudesta puhuta.\n\nAMALIA: Opetanko, opetanko minä sinua jo, Tuomas?\n\nTUOMAS: Elä opeta, ollaan, ollaan levollisia.\n\nAMALIA: Ei, ei mitään enää sappeni siedä.\n\nTUOMAS: Ehkä tämä vielä selviää.\n\nAMALIA: Nyt heti pitää sen selvitä.\n\nTUOMAS (saaden rohkeutensa, sovittelee): Tyst, tyst. Ajatellaan,\nodotetaan, mitä on tehtävä. Sitäkö varten Luoja olisi maailman luonut\nja valtaistuimeltaan sitä hallitseisi, ettei meitäkin ohjaisi ja\npulassa neuvoisi, mitä meidän on tehtävä ja miten meneteltävä?\nAjatellaan nyt jokainen lujasti ja kuunnellaan sisäistä ääntä.\n\nMIINA (pyyhkien silmiään): Kuunnellaan.\n\nAMALIA: En minä kuuntele mitään --\n\nTUOMAS: Tyst, tyst. (Vakuuttaen.) Meidän ei pidä pyrkiä itsemme\ntapauksia ohjaamaan. Näkee, ettei sillä mihinkään pääse. Me olemme kuin\nleikkikaluja kohtalon kädessä, solusia ikuisessa elämässä, -- tyst --\nmeidän on kuljettava, minne meitä viedään, tyst, Amalia, kuunneltava,\nmitä meiltä tahdotaan. (Tukkeaa Amalian suuta.)\n\nAMALIA: Vaan minä --\n\nTUOMAS: Tyst, Amalia. Eikö kukaan ole kuullut vielä mitään vihjausta\nylhäältä, vihjausta siitä, mitä meidän on tehtävä, meidän kolmen, jotka\nrakastamme toisiamme?\n\nAMALIA: Minä --\n\nTUOMAS: Tyst, Amalia, tyst --\n\nAMALIA (riuhtaisten itsensä irti): Minä olen kuullut, minä tiedän\nvihjauksen.\n\nTUOMAS: Tiedätkö, sinä enkeli?\n\nAMALIA (riemuissaan): Tiedän vihjaukset ja ohjaukset ja kaikki.\n\nMIINA: No?\n\nTUOMAS: No?\n\nAMALIA: Miinalle toinen mies.\n\nMIINA: Mistä?\n\nTUOMAS: Mistä?\n\nMIINA: Ei minua kukaan huoli -- ei ainakaan niistä, joita tunnen.\n\nAMALIA: Joo, huolii, nyt minulle selvisi kaikki. Ensiksi: Suutari sen\nolla pitää, ettäs takaisin sukuusi pääset -- (syleilee). Miina, Miina,\nrakas kälyni, etkö jo ymmärrä?\n\nMIINA: Mitä, mitä, kälysi -- miten? Selitä, minun rintani halkeaa.\n\nTUOMAS: Ja minun mahani.\n\nTIINA: Amalia, anna olla. Mitäs Kinkkusta kaupittelet, vierasta\ntavarata? (Miinalle.) Eläkä osta sikaa säkissä sinäkään. (Amalialle.)\nKatso, ennenkuin rukkasesi poroon lyöt. Saat siihen eukkoja -- vaikka\nsatoja --\n\nAMALIA: Vaan ei sellaisia, joilla on taloja.\n\nTIINA: Ei, talon päässä on mieltä.\n\nMIINA: Vaan ei vanhan ämmän päässä (tarkoittaa Tiinaa).\n\nTIINA: Kuten sinun -- eipä näy, kun talollinen suutarille.\n\nTUOMAS: No, sopikaatte. Vanhahan Tiina on siihen leikkiin.\n\nAMALIA: Mitä riitelette. Olen oikeastaan aina tuntenut, että Miina on\nsukua.\n\nTIINA: Niinpä tuntuu riidoistanne.\n\nAMALIA: Vieraan kanssa ei viitsi riidelläkään. Mitä läheisempi, sitä\nriitaisempi sille -- se on rakkautta.\n\nTUOMAS: Varjele, ai-ai!\n\nTIINA: Vai se se nyt sitä on. Ähää!\n\nAMALIA: Sukua se on Miina, muuten ei meitä olisi samanne vetänyt.\nVeljeni kylkiluusta sinä olet tehty.\n\nMIINA (epäröiden): Voin olla. Vaan olisi se Tuomaskin --\n\nAMALIA: Nyt jätä hyvällä Tuomas rauhaan.\n\nTUOMAS: Jätä minut.\n\nTIINA: Eikö sinun ole parempi katsoa kuin katua, Miina?\n\nAMALIA: Ja niin kunnon miehen kun saat. Ei ryypi, ei rahoja tielle\nvisko. No, ei siinä ole mitään miettimistäkään enää. En minä miettisi.\n\nMIINA: No, jos on niin --\n\nAMALIA: Niin se on. Onnea, onnea vain.\n\nMIINA (ilostuen): Kiitos, kiitos, vai on kunnollinen? No, sitä minä,\nettä jonkun kunnollisen miehen kylkiluusta sitä olen, -- ja minä annan\nTiinalle sovittajaisia (kaivaa kukkaron) niin ei enää väliin tule.\n\nTIINA: No -- jos niinkuin sovittajaisia -- no, hoidanpahan siinä nyt\nsitä lehmää (ottaen rahan), kun oikein kaksi vasikannahkaista antoi.\n\nTUOMAS: Nyt on Kinkkunen Miinan, kymmenen markkaa se maksoi -- Tiina,\nTiina, kun möit hyvän miehen (rallattaa).\n\nTIINA (pistää voitonvarmana tupakaksi): Saisin joka miehestä saman\nhinnan, kaikki maailman miehet moisin.\n\nTUOMAS: He, hee, ilon, autuuden päivä. Rakastan sovintoa (ottaa Tiinan\nolkapäälleen, Tiina lyödä napsauttaa häntä piippunsa varrella) -- ja\nvain sopuisaa elämää. Ja nyt kun minulla oli onni saada sinut, Amalia,\nikuiseksi aarteekseni. (Miina on marssinut Tuomaan jäljessä.) Ja onni\nsaada sinut, Miina, (viskaa pois Tiinan, ottaa Miinan käsivarrelleen)\nomaksi kälykseni.\n\nAMALIA: Voi, voi, tätä onnen humakkata. Tuntuu pitkin ruumistani, kuin\noikea hääjuhla olisi tulossa.\n\nMIINA: Voi sinä Tuomas, että minä sain sinut kälykseni ja saan rakastaa\nsinua kuitenkin.\n\nTUOMAS: Mutta vain myötäkäymisessä, et vastoinkäymisessä, sitä saa vain\ntämä Amalia-kultaseni.\n\nMIINA: Kunhan myötäkäymisessäkin, kunhan sukulaisenakin, kunhan\nsynnittömälläkin rakkaudella. Minun luontoni se on hellä ja kaipaa\nsaada olla sulana aina.\n\nAMALIA: No nyt sinä saat olla sulana kuin hyhmä varissa vedessä.\nPitikin käydä hyvästi. Ihan tätä onnea kaikille tahtoo.\n\nTIINA: Mitä, ihanhan tuo syrjäistäkin lämmittää.\n\nTUOMAS: Ja niin vaikea kun meidän oli sitä saavuttaa. Kaksi niin hyvää\nihmistä oli, vaikea oli valita, kummaistako kuuleminen (laulaa):\n\n    Kukkuipa käkeä kaksi\n    kahen puolen korpinotkon,\n    satuin noita kuulemahan,\n    hyv' oli kuulla kummaistakin.\n\n    Lauloi kaksi laulajata,\n    kahen puolen pöytälaian,\n    satuin noita kuulemahan.\n    Hyv' oli kuulla kummaistakin.\n\n    Riiteli kälystä kaksi\n    kahen puolen kaalimaljan.\n    Kummaistako kuuleminen?\n    Lemmon kuultavat molemmat.\n\nMIINA: Se kun on leikkisä, se Tuomas rakas. (Tanssivat, vievät Tiinaa\nväkisin, kertaavat laulun loppusäkeitä.)\n\nAMALIA: Tuomas kultani, leiki sinä vielä, kun on oma tahto, vaan kohta\nalkaa uusi ajanjakso ja voipi olla, että muuttuu leikin tahti.\n\n    Esirippu.\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS\n\n\nI KOHTAUS.\n\n    Huone sama kuin ensimmäisessä näytöksessä.\n\nLUKASSON (laittelee katajoita uunin ympärille ja laulaa):\n\n    Tule tänne kultaseni,\n    tule minun luoksen'\n    illan suussa iloisesti\n    kävellen tai juosten!\n\n    Missä vieno viivyttelet\n    synkeällä säällä?\n    Kun jo toivoin, kun jo vuotin\n    olevan sun täällä.\n\n    Moni tyttö kavalasti\n    ystävänsä pettää.\n    Ethän toki hennonne\n    minua sä jättää.\n\n    Kun sa vihdoin saavut tänne,\n    silloin riemu raikuu,\n    tanner tanssii, hiekka helkkää,\n    ilma kaikki kaikuu.\n\nAmalia tulee sisään vaaleanpunaisessa hääpuvussaan, huntu päässä.\nKäsivarrellaan on hänellä vanha frakki ja kädessä silinteri ja harja.\n\nAMALIA: No, no kultaseni. Näin se nyt kävi. Niinkuin Luoja on säätänyt,\nniin se käypi. Meidän tahtoamme ei siinä kysytä. (Harjaa ja kääntelee\nTuomasta. Auttaa sitten Tuomaan päälle frakkia ja päähän silinterin.\nTuomas katselee itseänsä peilistä.)\n\nTUOMAS: Niinkuin lumi suvella ja sade elonaikana, niin ei sovi tyhmälle\nkunnia.\n\nAMALIA: Tyhmä on se, joka naipi tyhmän vaimon, vaan et sinä.\n\nTUOMAS (katsellen itseään yhä): Eikös tämä istu vinosti, Amalia?\n\nAMALIA: Ei se istu. Jos pidätte vielä itseänne toisinpäin vinossa, on\nse suorassa kuin seipään päällä (näyttää): Olkaa noin. Täytyy ne panna\npäälle, kun apteekkari itse ne omiksenne antoi, ja ollaanhan sitä\nniinkuin herrassäätyä nyt, pitää ihmisten tavalla toki olla omissa\nhäissään puettu. Odottakaapas, Tuomas. (Pujahtaa toiseen huoneeseen,\ntulee samassa takaisin, märkiä, pitkävartisia lumpeita kädessä,\npuistelee niitä, taittaa varsia.) Ja tästä rintaan. Se on viattomuuden\nja puhtauden merkki -- niinkuin minulla nämä myrtit ja huntu.\n\nTUOMAS: Leskihän Amalia on.\n\nAMALIA: Vaan sitä on jo niin monta vuotta yksinänsä kitunut, että on jo\nentisistään puhdistunut, ai, ai, sitäkin aikaa. Nyt se alkaa taas --\nihan se sydän käydä jyskää kuin paras höyrykone -- eikö Lukasson kuule.\n\nTUOMAS: En kuule.\n\nAMALIA: No, no, kuuntelee sitten --\n\n    Tuomas ottaa Amaliaa vyötäisistä.\n\nAMALIA: Ai, ai, ei Tuomas ole nyt niin kiihkeä, rutistuu harsot vielä.\nNo, kirkosta tultua sitten lemmitään enemmän, kun tämä leninki pois\npannaan. Alkaa ollakin kiire. Rovasti soitti, että olla varmasti saarnan\nloputtua sakastissa, niin hän siinä heti vihkii, oi-oij-joi -- kun yhtä\nkaikki pelottaa tämä askel.\n\nTUOMAS: Ja minua, voi, voi Amalia, voi-voi-voi, tuhannesti voi-voi\ntämän elämän kulkua --\n\nAMALIA: Elkää nyt noin.\n\nTUOMAS: Voi-voi ja voi-voi-voi.\n\nAMALIA: Elkää nyt noin, Tuomas kulta, pelätkö. Enhän minä Tuomasta\ntapa, enhän omaa kultaani toki. Ymmärränhän minä, että naitu mieskin\non ihminen vielä ja ihmisen luonnolla varustettu, ja annan joskus\nhengittääkin -- kun ei liiaksi --\n\nTUOMAS (puristaa kurkkuaan, niinkuin tukehtuisi): Ai, ai, ai --\n\nAMALIA: Mitä, Tuomas, ahdistaako Tuomasta?\n\nTUOMAS: Ahdistaa, niin himmetisti, ah ahah --\n\nAMALIA: Ja ihan se vapisee raukka, pelkääkö Tuomas tosiaankin?\n\nTUOMAS: Enhän minä pel-pel-pelkää -- minua niin vi-vi-vilustaa vaan.\n\nAMALIA: Katsos, katsos -- ihanhan sitä puistattaa.\n\nTUOMAS: Pu-pu-puistattaa.\n\nAMALIA: Mikäs se puistattaa?\n\nTUOMAS: Vi-vi-vilu --\n\nAMALIA: Minua tuo rakkaus kuumalla enemmän särisyttää. Se kun\nsurauttelee pitkin selkääni kuin tulisella ryykkiraudalla. Ai, ai,\nnoinko pahasti se Tuomasta vilustaa?\n\nTUOMAS: Näin, näin. (Vapisee.) Pi-pi-pitäisi ruveta sä-sänkyyn.\n\nAMALIA: Ei. Ehdit sinä sängyssä olla, kun on vihittykin.\n\nTUOMAS: Kun, kun jaksaisi tästä sinne kirkolle, vaan ei tiedä --\n\nAMALIA: Minä vaikka kärrillä työnnän. Ja minäpä annan Tuomaalle\nvahvistusryypyn (ottaa kaapista pullon ja kaksi lasia, kaataa).\nNo, kippis.\n\nTUOMAS (katsellen lasiaan): Elä katsele poika nyt viinaa, ehkä se\npunoittaa ja huokiasti menee alas. Vaan viimeiseltä puree se niinkuin\nkäärme ja pistää niinkuin kyykäärme. (Kaataa ryypyn, juo.) O, sinä\nAmalia, koska minun henkeni on ahdistuksessa, niin sinä tiedät minun\nkäymiseni: Tiellä, jota minä vaellan, asettavat he paulat minun eteeni.\n(Ryyppää.) Voi, voi niitä teitäni, minne vievät ne ihmistä. Vaan miksi\nhuokaan. (Katselee Amaliaa.) Oletpa sinä kaunis kuin kukkanen kedolla.\n\nAMALIA: Oma poikani. Katso nyt vain, ettes juo niin ettet omilla\njaloillasi kirkkoon pääse. Minä kävin apteekkarskan luona ja\nkieloittelin sitä tänne vieraikseni, kun apteekkari näin hääjuhlatkin\nlaittoi. Minä koettelin sanat jos toisetkin, sanoin, että apteekkari\non ikävästä ihan laihtunutkin, kun apteekkarska pois kotoaan läksi,\nja pyysin itkusilmin, että tulisi nyt vain uskollisen palvelijansa\nhäihin. Eihän se ilo muuten ilolta tunnukaan. Ja viimein se lupasi.\nSaisi ne nyt vain yhteen, niin ehkä siitä selviäisivät vielä. Tyhjää\nse on, että jättää kunnon miehensä ja on kulkusalla, missä lienee\nraukka kuljeksinut -- taas on tullut siihen tohtorilan sivurakennukseen\nasumaan. Vaan häpeätä tuo on. Ai, katsos, Miinakin sieltä jo tulee.\n\n\nII KOHTAUS.\n\n    Miina tulee hienoksi laitettuna, jätettyään tavaroita verannalle,\n    astuu sisään syli täynnä kirjavia kukkasia, jotka panee pöydälle.\n    Kättelee.\n\nAMALIA: Tervetulemaan, rakas käly-kulta.\n\nTUOMAS: Tervetulemaan, rakas kulta käly.\n\nMIINA: Saapihan toivottaa iloista onnea herrasväelle. (Kättelee.) Nyt\non se kallis hääpäivä, joita on vain yksi elämässä oikealla puhtaalla\nnaisella.\n\nAMALIA: Miina, oliko tämä vihjaus, minähän olen leski ja on jo toinen\nhääpäivä.\n\nMIINA: Neidillä, piti sanomani, neidillä ei ole kuin yksi hääpäivä.\nEi, Amalia, miten minä Amaliaa uskaltaisin loukata. Amalian kädessä on\nminun elämäni onni.\n\nAMALIA: Noh, noh -- onhan se tavallaan. Käsihän se antaa ja käsihän se\nottaa. Ja oikea nainen ei ole kättään käyttämättä.\n\nMIINA (kaivaa taskustaan hajuvesipullon, käärii silkkipaperista\nkirjavan vahakukkavihon ja panee hajuvettä siihen): Ja saanko panna\ntämän puketin Lukassonin rintaan (lukee värsystä):\n\n    Ruusuinen tervehdys armaallein\n    Omalle kalliille kullallein.\n\nAMALIA: Mutta rinnassa on morsiamen kukka jo.\n\nTUOMAS: Ikävä, mutta siinä on morsiamen kukka jo.\n\nMIINA: Mihinkäs minä sen panen?\n\nTUOMAS: Pannaan hattuun. Se on siellä viileämmällä paikalla sopivana\nvertauskuvana meidän ystävyydestämme.\n\nMIINA: Pannaan hattuun.\n\nTUOMAS (ottaa kukan, haistaa sitä, aivastelee ja panee sen hattuunsa):\nKiitos, kiitos.\n\nMIINA (panee Amalialle ruusuja rintaan. Amalia aivastaa myös\nhaisteltuaan niitä): Amalia on kuin vasta puhjennut ruusu itsekin.\n\n    Amalia asettaa maljakkoon muita Miinan tuomia kukkia.\n\nMIINA: Ja sitten ostin pari pientä häälahjaa. (Pistäytyy verannalle ja\ntuo mahdottoman suuren kahvipannun, antaa Amalialle.) Tämä on sinulle,\ntätä ilman et tule toimeen.\n\nAMALIA: Kiitos, kiitos. Onpa se kaikki ajatellut.\n\nMIINA (pistäytyy verannalle ja kantaa kätkyen sisään): Ja tämä on\nsinulle, Tuomas, tätä ilman et tule toimeen.\n\nTUOMAS: Varjele jumala.\n\nAMALIA: He-hee-he-hee --\n\nMIINA: Ei se voi varjella. Tilasin sen ajoissa, hee.\n\nAMALIA (loistaen): Kun nainen on pelkkää sydäntä, on se nerokas.\nSaapipa, saapipa veli Topias nerokkaan vaimon.\n\nMIINA: Ei se itse Topias ole vielä tullut?\n\nAMALIA: Ei. Ei siitä ole muuta kuulunut kuin se, minkä Tiina jo sanoi,\nettä tänä päivänä hän tänne tulee, ja jos on meidän puheissa perää,\nniissä talopuheissa näet, niin ei hänen puolestaan ole estettä, sanoi,\npantakoon paperille vain.\n\nMIINA (näyttää kättään): Voi, voi, minä ostin sormuksen ja ostinpa\nvielä Topiaallekin.\n\nAMALIA: Se on oikein. (Ajaa kätkyestä pois Tuomaan, joka on siihen\nistuutunut, panee kahvipannun kätkyeen.) Sietää raikota vielä seutuja\nja katsastaa kyökin puolella, että kaikki on paikoillaan.\n\nMIINA: Siellä ne lähtöä tekivät jo tohtori ja apteekkarskakin.\n\nAMALIA: Voi, voi, pitää neitiä pyytää laittamaan tuota kahvipöytääkin\nvielä. (Tuomaalle.) Pitäkää nyt seuraa Miinalle. Ja Tuomas katsoo nyt\nsitten vain, että on läsnä, kun Tuomasta lähden alttarille viemään.\n\nTUOMAS: Katsotaan. Katso Miinakin.\n\nMIINA: Minä katson Tuomasta kuin omaa silmäterääni.\n\nAMALIA: Hyvästi nyt siksi, oma pappa.\n\nTUOMAS: Hyvästi, oma mamma. (Lähettää lentomuiskun.)\n\nAMALIA (mennessään kätkyt kainalossa): Tämä päivä on niin kallis että\nse pimentää koko elämäni. (Menee.)\n\n\nIII KOHTAUS.\n\nTUOMAS (kerskuen, kohottaen housujansa): Minkä olen luvannut, sen\npidän. (Kaataa pullosta molempiin laseihin.) Voiko kukaan tämän taivaan\nalla tulla ja sanoa, ettei Tuomas olisi ollut sanansa kokoinen, voiko\n-- voiko sanoa, että sankari enempää jaksaa -- mitä -- risteilkööt mitkä\ntunteet tahansa läpi ruumiini ja sieluni, minä seison sanassani, seison\npaikallani kuin härkä, kuin Bileamin aasi -- ja uskallan, uskallan --\nvaikka tähden taivaalta ryöstää --\n\nMIINA: Se on oikein.\n\nTUOMAS: Se on oikein. Sillä, tässä on se poika, joka ei jaloakaan\nvaimoa pelkää. Kun siitä ei muuten pääse, ottaa sen omakseen ja\nlepyttelee sitä -- ha-haa.\n\nMIINA: Se on oikein.\n\nTUOMAS (ryyppää): Ja tarpeenhan se on vaimo. Kun rikkoo, on keneltä\nanteeksi pyytää. Ja kuka tarpeen tullessa tukistaisi --\n\nMIINA: Kyllähän Amalia siihen pystyy. Vaan miten sinä, Tuomas, jaksat,\nkun olet niin hellä? Ja jos avioliitto on kovaa sinun hellälle\nluonnollesi.\n\nTUOMAS: Etkö ole nähnyt, mikä rohkeus minussa asuu? Söisin ennen\ntynnörin suoloja, ennenkuin vaimon naisin, mutta nain kuitenkin,\nennenkuin suolat syön. Mitä siihen sanot?\n\nMIINA: Se on tosi miehekkyyttä.\n\nTUOMAS: Jukoliste, Miina.\n\nMIINA: Ai, ai, Tuomas. Minä olen suora ihminen, minä sanon suoraan,\nminä ihan rakastin Tuomasta.\n\nTUOMAS: Niinhän minäkin Miinaa. Vaan ei puhuta siitä. Joka hillitsee\nmielensä, on parempi kuin se, joka kaupungin voittaa.\n\nMIINA: Mutta, jos Tuomas joskus katuu.\n\nTUOMAS: Miksi katua? Onhan minulla järki, joka valvoo askeleitani,\nja on sydän, joka ymmärryksellä seuraa taivaltamistani näillä elämän\nkaltaisilla poluilla. Ei. Enkö minä tietäisi niitä? Eikö ole sama,\nminne ne menevät ja mistä ne tulevat, sama mikä sinä olet ja mikä on\nse, jonka kanssa aikaasi kulutat? Pian on se mennyttään. Puhdista\nsiis sydämesi ilolle ja avaa silmäsi ja katso ja nauti aikanasi. Ja\nsinä näet ihmeellisen leikin, kirjavan ja viehättävän. Minkä leikin\nsinä näet, Miina? Elämän leikin sinä näet. Jos katsot ajatuksissasi\nkauas, kauas taaksepäin, niin näet, kuinka vuoret perustettiin ja\nsyvyydet mitattiin, kuinka meren ääret määrättiin ja tähdet taivaalle\nsiroiteltiin ja maan perustukset laskettiin ja kaikkinaiset siitä\nkasvatettiin. Ja katso, silloin minä jo maan mullassa olin ja elin\nja vaikutin ja iloitsin joka päivä ja odotin, milloin leikkini\naloittaisin. Ja kun aloitin, niin niinkuin vasikka niityllä minä\njuoksin ja kirmasin ja unohdin, kuka ja mistä olin ja minne minun\nmatkani kävi. Niin minä leikitsin ja iloitsin ihmisten lasten kanssa,\njoita minun sydämeni rakasti, kaikkia, erotuksetta, koska kaikki saman\nLuojan luomia olivat. (Nostaa lasiaan.)\n\nMIINA: Kaikkia Tuomas rakasti. Ei, sehän menee päähän.\n\nTUOMAS: Jalkoihin minun menee, katso kun astun, heijadi, heijadi --\n\nMIINA: Minun painuu suru jalkoihin, vaan ilo kohoaa yläruumiiseen,\nniin, että se tahtoo ihan lentää ja huijuttaa, huijuttaa. Jätetään jo,\nTuomas, tässähän ihan sortuu.\n\nTUOMAS: Sortuvat miehetkin, miksi et sinä sortuisi.\n\nMIINA: Miksi en minä sortuisi? Mutta ei, en saa sortua, minulla on\nTopias.\n\nTUOMAS (panee kätensä Miinan kaulaan): Katso tätä ihmistä, Miina.\n\nMIINA: Oma enkelini, Lukasson --\n\nTUOMAS: Heleijaa, iloitaan, kerta sitä vain ihmistä vihitään.\n\nMIINA: Minä muistelen Tuomasta aina.\n\nTUOMAS: Muistelen minäkin sinua, mutta en saa enää rakastaa. Kaikella\non aikansa ja kaikella määrätyt rajansa, aika syntyä ja aika kuolla,\naika istuttaa, aika repiä istutettua alas.\n\nMIINA: Niin on. Pois on mennyt meistä toinen.\n\nTUOMAS (laulaa):\n\n    Kaks oli meitä kaunokaista\n    täällä saarella kanoa,\n    yhenmuotoiset molemmat.\n\n    Käsikkähä me kävimmä,\n    sormikkaha me sovimma,\n    rinnan riihihuonehesen.\n\n    Kaks oli meitä kaunokaista,\n    oli kuin kananpojaista.\n    Pois on mennyt meistä toinen,\n\n    toinen suuresti surevi,\n    itkevi ikänsä kaiken,\n    aian kaiken kaihoavi.\n\nMIINA: Elä, elä ole surullinen, onhan nyt ilon hetki.\n\n\nIV KOHTAUS.\n\nAINA (tulee): Täälläkös iloitaan.\n\nTUOMAS: Tässä hyvästejä heitettiin.\n\nAINA: Amalia siellä kyökkipuolella puuhailee.\n\nMIINA: Lähdetään mekin sinne.\n\n    Aina koristelee tuomillaan lehdillä kahvipöytää.\n\nTUOMAS: Lähdetään. Ikävä minulle jo tulikin häntä.\n\n\nV KOHTAUS.\n\n    Menevät.\n\n    Topias Kinkkunen tulee samassa ulkoa. Tarkastaa Ainaa\n    ja tulee ja tökkäisee kättä.\n\nTOPIAS: Päivää.\n\nAINA: Päivää.\n\nTOPIAS: Ja terveeksiä.\n\nAINA: Kiitoksia.\n\nTOPIAS: Eikös se ole nyt se neiti?\n\nAINA: On --\n\nTOPIAS: Sitähän minä, jotta neiti se tämä on eikä -- akka vielä. No --\nyhyy. (Rykii.) Yh-yh -- tuota, juu.\n\nAINA: No, istukaa.\n\nTOPIAS: Jaksaa tuota seistakin. (Pyörittelee hattuaan ja seisoo hetken,\nsitten istuutuu.) Niin, tuota, se Amalia höpsykkä kun se, tuota,\nhöpsytteli, jotta sitä neiti niinkuin sitä tuttavuutta haluaisi. No,\njospa häntä teen sitten jonkun kysymyksen, alkajaisiksi ikäänkuin,\njotta onkos sitä kangasta kudottu?\n\nAINA: On.\n\nTOPIAS: Sitä kun on siinä vielä se kangas, niin tulisitteko tuota\nkutomaan sen?\n\nAINA: Mitä?\n\nTOPIAS (huutaa kovemmin, kun luulee kuuroksi): Sitä kangasta. Ja onkos\nsulla se talo?\n\nAINA: Mitä?\n\nTOPIAS (huutaa): Talo onko?\n\nAINA: Ei.\n\nTOPIAS: No, perhana. Mitäs se eukko? Onkos niitä sulla rahojakaan?\n\nAINA: Mitä rahoja?\n\nTOPIAS (huutaa): Perintö, perintö- ja säästörahoja, en suinkaan minä\nsinusta muuten, noin laihakin kun olet, ettei kun luu ja nahka, lienet\nkivulloinen. Vaan jos oikea ihminen lienet, annan aluksi ruokaa ja\nsärvintä, jotta tuosta kuontumaan kykenet, jos näet niissä rahajutuissa\nperää oli -- noin, tuota, oliko tuota mitä rikettä papinkirjassasi,\noletko, tuota, onko jo perillistä?\n\nAINA: Hui --\n\nTOPIAS: No, jos ei, niin ei. Sama minusta. Olisi tuo hoidettu, ka.\nKun arvelin, jotta mitenkäs se varakas muuten varattomalle pyrkii,\nkun höpsivät ne Tiina ja Amalia niitä varoja olevan ja talonkin\nvalehtelivat, pakanat. Liekö totta ne rahatkaan? Paljonkos niitä oli\nsinulla?\n\nAINA: Viisi markkaa.\n\nTOPIAS: Kats' pakanat. No, tuota, ei sitten kaupoista taida tulla\nmitään. Jouti tulla siihen sen Kellin lesken sitten. Ei, ei tämä\nkävele. Jo minä sanoin, että kun on akka puhemiesnä, niin on piru\nkonttimiesnä.\n\n\nVI KOHTAUS.\n\nAMALIA (tulee): Ka, täälläkö se Topias jo oleilee. (Kättelevät.)\n\nTOPIAS: Ei tästä tytöstä ole, paljas tää on kovin ja vähällä ujutettu,\nmitäpä hänestä tyhjiä tyrkyttelit.\n\nAMALIA: Herra-jestas, kosiko se neitiä, haha-haa?\n\nAINA: Ha-ha-haa.\n\nTOPIAS: Kylläpä se eukkoja kikatuttaa.\n\nAMALIA: Eihän tämä ole se.\n\nTOPIAS: Ei minun silmäni täällä muitakaan keksi. Ainoaksi vieraaksi\nsinä sanoit, jotta se tulee.\n\nAMALIA: Köntsykkä -- talon väkeähän tämä on. Miinahan se on morsian.\n\nTOPIAS: No, mistä minä tiesin?\n\nAMALIA: Ha-ha-haa.\n\nTOPIAS: Vahinkokos tuosta, kun tästä ei kuitenkaan olisi siihen\ntarpeeseen ollut.\n\nAINA: Ei vahinkoa mitään. (Menee.)\n\nAMALIA: Odota nyt, niin näet omasi. (Menee.)\n\n\nVII KOHTAUS.\n\n    Kohta tulee Miina kainona.\n\nTOPIAS: No?\n\nMIINA: No?\n\nTOPIAS: Päivää sitten. (Nousee, kättelee, istuutuu takaisin.)\n\nMIINA: Päivää.\n\nTOPIAS: Onkos se tämä nyt -- se oikea, se neiti?\n\nMIINA: Neitihän minä vielä.\n\nTOPIAS: Ka, tuttu ihminen, tunnenhan minä tämän, tämän tohtorilan piian.\n\nMIINA: Tunnenhan minäkin Topiaan.\n\nTOPIAS: Ähää, vai niin, vai tämä se nyt on, ähää.\n\nMIINA: Minähän sitä.\n\nTOPIAS: Niinpä, niinpä näkyy -- sen ymmärtää, jotta sitä niinkuin sen\nmiehen puutteessa olet.\n\nMIINA: Noo --\n\nTOPIAS: Noo, noo, joo, ähää -- Mitäpä tuosta sitten --\n\nMIINA: Ettäkö ei mitään?\n\nTOPIAS: Mitä, mitäpä tekisi, arvelen. Onkos se talo?\n\nMIINA: On, onhan se talo toki. Mitenkäs muuten.\n\nTOPIAS: Puhui se Amalia --\n\nMIINA: Niin, Amaliahan se puhui minullekin.\n\nTOPIAS: Se, sehän se sitä höpötti, jotta ota siitä akka, jotta kun\nsillä on talo.\n\nMIINA: On, on talot.\n\nTOPIAS: Ja paljonkos oli niitä rahoja?\n\nMIINA: Oli liki toista tuhatta rahoja toki, eihän sitä ilman.\n\nTOPIAS: Sehän kuulostaa, joo, sehän tuo jo joltakin kuulostaakin. Ja\nsitä olet sinä niiden rahojen oikia omistaja?\n\nMIINA: Jaa-a.\n\nTOPIAS: Ja olet nyt miehen tarpeessa?\n\nMIINA: No --\n\nTOPIAS: Ja mikäpä tuossa. Akan tarpeessahan sitä minäkin. Olikos niitä\nperillisiä, niitä lapsia sinulla?\n\nMIINA: Mitäs se mestari --\n\nTOPIAS: Kysyn, jotta tiedän. Vai ei, noo, eikä muuta rikettä\npapinkirjassa?\n\nMIINA: Eihän mestari, ei toki. Ja vaatetta on.\n\nTOPIAS: Mikäs siinä sitten.\n\nMIINA: Ja sormukset on.\n\nTOPIAS: Mikä siinä sitten.\n\nMIINA: Minä olen suora ihminen --\n\nTOPIAS: Ethän tuota pahasti kumarakaan näy olevan.\n\nMIINA: Minä puhun näet suoraan: En huonoa tavaraa nyt mestarille\nkaupittele, kun itseäni kaupittelen. Ihmiseksi minut on tunnettu, ja\nminulla on hellä sydän.\n\nTOPIAS: Vai on hellä. No, kuppuuta sitä. Näet, minulla kanssa tuo selkä\npyrkii jo helläksi, sitä on sitä vikaa itsekussakin, kun on ikää. Vaan\njos imaseisi siihen parikymmentä sarvea, niin ehkä se vielä selkänä\nmenisi.\n\nMIINA: Menee se.\n\nTOPIAS: No, jos siihen saapi nyt sen eukon, sen omituisen käskyläisen,\nniin vetäköön sarvet. Näet, sitä kun minäkin sanon suoraan, niin onhan\nse saatava se akka, kun on se lehmä.\n\nMIINA: Sitä kaikkea puuttuu, jos vaimoa puuttuu.\n\nTOPIAS: Joo -- ähää --\n\n\nVIII KOHTAUS.\n\nAMALIA (tulee): No, jokos täällä on puheltu asiat suoriksi?\n\nMIINA: Jo on puhuttu.\n\nAMALIA: Mitäs sanot, Topias?\n\nTOPIAS: On, onhan se sievoinen ihminen tämä eläjä, mikäpä siinä.\n\nAMALIA: On. Piti sen kelvata. Hullu se, joka ei tätä ihmistä nai.\nNainen ei tule paremmaksi, etsi vaikka maailman ääret.\n\nTOPIAS: Vai ei tule, noo, mikäpä tuossa.\n\nMIINA (pistää kätensä Topiaan käsikoukkuun): Noo, Topias.\n\nTOPIAS: Joo --\n\nAMALIA: Minnehän karkasi se Lukasson, on jo kiire kirkkoon, voi, voi,\nkun sen jätin silmistäni.\n\nMIINA (Topiaalle): Ja jos saan esittää itseäni lähempään tuttavuuteen,\nminä olen Miina --\n\nTOPIAS: Ka, tottahan, kukas muu?\n\nMIINA: Ja sinä Topias.\n\nTOPIAS: Mitenkäs, tottahan sitä Topias Topiaksen pöksyissä, en minä\neukoksi tule, vaikka sanan mukaan pitäisi tulla vaimon kanssa yhdeksi\nlihaksi. Vaan ei, ei se kävele.\n\nAMALIA: Voi, voi, tulkaa kyökkiin ryyppäämään kahvit, niin ei pöytää\ntöhritä vielä, niin minä katselen sitä sulhasta. Jokohan, jokohan se\nminne karkasi?\n\n    Menevät.\n\n\nIX KOHTAUS.\n\n    Tohtori ja apteekkarska tulevat kohta verannalta.\n\nELLI: Kuinka täällä on hauskaa, niin toisenlaista kuin kolme viikkoa\nsitten ja kuitenkin samanlaista.\n\nYRJÖ: Ihan samanlaista.\n\nELLI: Tuntuu kuitenkin vieraan käden jäljet. Ihan tekee kipeätä. Miksi\nsinä vaadit minua tulemaan tänne?\n\nYRJÖ: Amaliallehan sinä lupasit. Ja täytyyhän sinun liikkua jo\nihmistenkin tähden. Mitä se merkitsee se huoneessa istuminenkaan?\nSairaaksihan sinä siitä tulet. Asia täytyy jo ottaa kylmemmin, jos sinä\nvielä hullussa ajatuksessasi kiinni pysyt. Kun Jussikin kävi jo minun\nluonani, on sinunkin jo hillittävä itseäsi.\n\nELLI: Hillitsenhän minä.\n\nYRJÖ: Arkahan tuota olet. Ja yhä sinä kuitenkin uhkaat jäädä sinne,\nja muuttaa minun huoneisiini muka. Sanon sinulle, oletpa sinä\nyksinkertainen, Elli.\n\nELLI (suuttuen): Sano mitä sanot, minä jään kuitenkin. Kun ero on\nselvä, vihitään meidät.\n\nYRJÖ (hiukan hyvillään): Vihitään noin vaan? Minulta kysymättä?\nKaunistapa se olisi.\n\nELLI: Vihitään.\n\nYRJÖ (pehmeästi): Mutta jos minä sanon, että ei vihitä.\n\nELLI: Vihitään sittenkin. Nyt olen ollut siellä. Nyt kaikki tietävät\nsen. Nyt kaikki pitävät minua sinun vaimonasi. Hyvä. Minä kärsin\nkaiken. Minä olen kaikkien ennakkoluulojen yläpuolella, siksi kunnes\nsaan korvauksen. Ja, Yrjö, sinä et peräydy!\n\nYRJÖ: En ole vielä kertaakaan mitään luvannut.\n\nELLI: Et, kun olet raukka. Mutta minulla on valtit kädessä. Minä\ntiedän, että rakastat minua. Olisithan minut ennenkin ottanut.\n\nYRJÖ (hiukan epävarmana): En koskaan. Mistähän sellaisia päähänpistoja\nlienet saanut?\n\nELLI: Hulluhan olisit ollut, jos et olisi minua rakastanut. Katsele\nminua. Sievä? No, ja silloin oli rahojakin -- etkö olisi ottanut? Ahaa,\nkatso suoraan silmiin!\n\nYRJÖ: Elä väitä sitä, mikä ei ole totta.\n\nELLI: Se on totta. Luuletko, ettei minulla ole hermoja, etten tuntisi,\nmitä ympärilläni ajatellaan? Katsos, Jussin ja Ainan jutussakin miten\noikeaan osuin. Tunsin hermoillani, ettei Jussi minusta enää pitänyt ja\nettä oli uskoton.\n\nYRJÖ: Aina sinä tuota samaa. Säästä minua jo!\n\nELLI: Olkoon, en siitä enää puhu. Vaan ymmärräthän, että minulla täytyy\nolla joku paikka, johon pääni kallistaa.\n\nYRJÖ: Ja armollisesti olet sinä nyt keksinyt minun sylini.\n\nELLI: Kun minulla ei ole muita.\n\nYRJÖ: Uhriksi. Hyvä. Minä kiitän kunniasta. Mieluummin näkisin, että se\nolisi nytkin Jussi.\n\nELLI (hermostuneesti): Sinä et puhu totta. Sinä kiusaat minua. Et saa\npuhua enää niin. Asia on jo päätetty. Yrjö, Yrjö, minulla ei ole ketään\nmuuta maailmassa kuin sinä. (Itkee.) Ei, ei ketään -- Ja jos sinä minut\njätät, niin minä, minä. -- Lupaa, rakas Yrjö, ettet jätä minua.\n(Syleilee väkisin Yrjöä.) Lupaa, lupaathan?\n\nYRJÖ: Minkä ihmeen minä nyt taidan, minä yksinäinen miespoloinen, joka\nsinun tiellesi osuin. Hupsuahan tämä on. Voi teitä naisia. Järkeä ei\nteihin saa luotiakaan.\n\nELLI: Eihän tarvitse järkeä, nyt enää. Ja onhan sinulla järkeä, mitä\nminä sillä teen. Olen ilman järkeäkin hyvin, hyvin kiltti. En tee\nhankalaksi elämääsi. Tännekin tulin sinun tähtesi. Tahdoin näyttää,\nettä tämä koti ei minulle enää mitään merkitse.\n\nYRJÖ: Tämä koti!\n\nELLI: Tämä apteekki. Eikä mieheni -- Jussi -- eikä itse apteekkari\nOllenberg. Eikös se ilahduta sinua?\n\nYRJÖ: Ilahduttaa suuresti.\n\n\nX KOHTAUS.\n\nAMALIA (tulee. Hän kättelee ja niiaa): Tervetulemaan, tervetulemaan.\nApteekkarska oli kovin ystävällinen, kun luvalleen tuli. Nythän se ilo\nilolta tuntuukin. Ja apteekkari, kylläpä se on nyt iloinen. Täällä\nonkin kaivattu teitä. Nyt ei enää pois lasketakaan. Vaan minä olen\netsinyt sulhasta -- ei koko talosta Lukassonia löydy, minnehän se on\nmennyt -- ja nyt olisi jo kiire kirkkoon.\n\nYRJÖ: Kuinkas sitten?\n\nAMALIA: Ei hätää, kun sen löydän, vaikka selässäni vihille vien. (Menee\nvasemmalle.)\n\nYRJÖ: Ha-ha-haa, siinä on mies, joka ei hevillä antaudu.\n\nELLI: Ja sinä naurat.\n\nYRJÖ: Toivonpa, ettei häntä löytyisi.\n\nAMALIA (tulee vasemmalta, vetäen mukanaan Lukassonia): Siellähän\ntämä minun sängyssäni jo köllötti. Ha-ha-haa. No, tervehdipäs nyt\nherrasväkeä. (Lukasson tervehtii.) No, ja joudupas, lähdetäänpäs nyt\npapin pakinoille. Sitä on sitten tehty sekin.\n\nTUOMAS: Jaa, jaa. On tehty sitten se, mitä ei tekemättömäksi koskaan\ntehdä. -- Leikkiin, leikkiin syntyi ihminen.\n\nYRJÖ: Voi mies parka, enkö minä varoittanut sinua?\n\nTUOMAS: Ehkäpä samassa kadotuksessa ollaan. Luojanhan ne ovat säätämiä\nniin ilot kuin kärsimyksetkin. Kestä pois vain.\n\nAMALIA: Jaa-a. Kestettävä on. No, joudupas. Minä käsken apteekkaria ja\ntoimitan kahvia.\n\nELLI: Odotetaan hääväkeä kirkosta toki.\n\n\nXI KOHTAUS.\n\n    Amalia kutsuu oikealta ovesta Miinaa ja Topiasta, jotka tulevat.\n\nYRJÖ: Jahaa, tämäkö se nyt on Miinan sulhanen?\n\nTOPIAS: Jos tohtori ei pahakseen pane, niin minähän sitä virkaa nyt\nhoitelen. Se kun näet otti ja kuoli se vaimo, niin luonto pyrkii toista\ntahtomaan.\n\nYRJÖ: Se on tietty.\n\nTOPIAS: Jotta jos tohtorille sopii tämä naiminen?\n\nMIINA: Sopii, johan sanoin, kun häätkin tohtori lupasi.\n\nTOPIAS: Vai häät, eikö vähemmällä tarttuakseenkaan.\n\nYRJÖ: Hyvän emännän sinä nyt saat.\n\nTOPIAS: Hee, vai hyvän, vai sattui tuo toki hyvä. Jokohan sitten kävi,\njotta kaupat paremmin onnistui kuin ensi kerralla.\n\nYRJÖ: Onnistui ne nyt.\n\nAMALIA (joka on puhutellut Elliä): Sanoinhan minä, että anna kun minä\nkatsastan.\n\nTUOMAS: Ja kun minäkin olin jo katsastanut.\n\nAMALIA (ottaa Tuomasta kädestä): Voi, voi, kiire taitaa jo tulla.\n\nELLI: Joutukaa vain ja onnea matkalle.\n\nTUOMAS: Onnellisin matkahan se tämä on.\n\nAMALIA (niiaa): Kiitoksia, kiitoksia apteekkarska.\n\n\nXII KOHTAUS.\n\n    Menevät.\n\n    Yrjö kävelee ja tupakoi.\n\nELLI (kävelee, joutuu pianiinon luo, koskettelee sen kieliä): Kauanpa\non, kun olen saanut soittaa!\n\nYRJÖ: Soita, mikäs sinua estää.\n\nELLI: Kuuluu apteekkiin. Jos se häiritsee.\n\nIstuutuu kuitenkin, näppäilee, sitten innostuu laulamaan:\n\n    Värjötellen varpapuussa\n    pieni lintu vaikertaa,\n    kun on kylmä pohjantalvi,\n    routaan käynyt kaikki maa.\n\n    Pois on mennyt ystäväinen\n    taakse aavain merien,\n    pettänyt on kumppaninsa\n    viehtyessään vieraaseen.\n\n    Lohduton on lintu raukan\n    vaikerrella yksinään,\n    kolkko korpi hyljätyllä\n    menehtyä ikävään.\n\n\nXIII KOHTAUS.\n\n    Jussi tulee, kuuntelee Ellin soittoa ensin ovella,\n    sitten lähestyy arasti Elliä.\n\nJUSSI: Tervetulemaasi, Elli.\n\nELLI: Kiitos.\n\nJUSSI: Kuinka voit nyt, Elli?\n\nELLI: Kiitos, hyvin.\n\nJUSSI: Sepä hauskaa.\n\nELLI: Kuinkas sinä?\n\nJUSSI: Kiitos, hyvin. Oletko saanut jo hyvin unta?\n\nELLI: Kiitos, olen. Yrjö on ollut minulle niin hyvä.\n\nJUSSI: Kiitos siitä, Yrjö. Ja vieläkin, suo anteeksi, että silloin\nkiivastuin.\n\nYRJÖ: Ei mitään.\n\nJUSSI: On niin hauskaa, että olet ollut hyvä vaimolleni -- (hätäisesti)\nVaimollesi.\n\nELLI: Miten kauniita keltaisia ruusuja sinulla on tässä. (Painaa päänsä\nkukkiin.)\n\nJUSSI (katselee Elliä arasti ja ihaillen): Niin --\n\nELLI: Ainanko ne ovat?\n\nJUSSI: Ei. Tilasin ne eilen, kun Amalia kertoi, että sinä olit luvannut\ntulla tänne hänen häihinsä. Tilasin ne sinua varten. Sinähän pidät\nkeltaisista -- Oliko se pahasti?\n\nELLI: Ei suinkaan.\n\nJUSSI: Pidätkö niistä?\n\nELLI: Ihania.\n\nJUSSI: Elli, rohkenenko toivoa -- saako tarjota ne sinulle ehkä? Olisin\nennenkin lähettänyt sinulle kukkia -- en ole uskaltanut.\n\nELLI: Kiitos.\n\nJUSSI: Kun ne otat, tuotat minulle suuren ilon.\n\n    Elli pyyhkii salaa kyyneleitä silmistänsä; kun ei\n    voi salata liikutustaan, menee verannalle.\n\nYRJÖ: Hän tahtoo väkisinkin jäädä sinne.\n\nJUSSI: Tietysti.\n\nYRJÖ: Etkö sinä todellakaan tiedä mitään keinoa?\n\nJUSSI: En.\n\nYRJÖ: Onpa se kauniisti. Saattaa minut sellaiseen asemaan. No, totta\nsinä et enää välitä hänestä.\n\nJUSSI: Välitä?!\n\nYRJÖ: Hän väittää, ettet koskaan ole välittänytkään. Rahoja nait.\nTaisihan se niin ollakin. Apteekin tarvitsit -- mutta mitä se tähän\nkuuluu.\n\nJUSSI: En kiellä totuutta. Rahojen tähden nain. Tahi ei. Ne\nkiinnittivät minun huomiotani ensin häneen. Se avioliitto oli minulle\nedullinen. Mutta sitten rakastuin häneen toimessani. Oli hänellä\nrahoja tahi ei, ei se olisi minulle enää mitään merkinnyt. Olin\ntodella rakastunut. Sen Jumala yksin tietää, kuinka silmittömästi olin\nhäneen rakastunut. Hän täytti koko elämäni. Hän oli oikea nainen pikku\noikkuinensa. Et aavista, miten hän on joskus tyhmä ja -- suloinen. Ja\nminä hullu, kun laskin hänet käsistäni. Katsos, en itsekään huomannut,\nmiten rakkauteni vähitellen haihtui, tulin välinpitämättömäksi, kun\nolin varma hänen suhteensa. En ollut enää huomaavainen ja olin valmis\nkatselemaan toisia ja unohdin vaimoni -- sinun vaimosi.\n\nYRJÖ: No, no veli.\n\nJUSSI: Minä hullu, hullu, mitä olen minä tehnyt!\n\nYRJÖ: Sinä rakastat häntä vielä, vaimoasi?\n\nJUSSI: Rakastan kuin koira ja pelkään, että teen tyhmyyksiä vaimoni --\nvaimosi tähden --\n\nYRJÖ: Tee sinä vain.\n\nJUSSI: Ooh, Jumala, enhän minä häntä ansainnut -- ja kuitenkaan en voi\nnähdä, että hän, vaimosi, muuttaa sinun luoksesi, ei, en voi nähdä.\n(Lyyhistyy epätoivoissaan istualleen.)\n\nYRJÖ: Puhuttele nyt häntä edes. Odota. (Hän hakee sikarilaatikon, menee\nverannalle polttamaan tupakkaa ja viittaa Ellille, että Elli menisi\npitämään seuraa Jussille. Elli tulee arkaillen sisään.)\n\n\nXIV KOHTAUS.\n\nELLI: Enhän häiritse?\n\nJUSSI (kavahtaen ylös): Et, et suinkaan. (Ojentaen tuolia.) Etkö tahdo\nistua?\n\nELLI (epäröiden): Ehkä häiritsemme sinua.\n\nJUSSI (katsoen kelloaan): Ei, ette, kohtahan tulevat kirkostakin. On\noikein hauska, että herrasväet olivat ystävällisiä ja tulivat.\n\nELLI (istuutuu väsyneenä): Ooh.\n\nJUSSI: Oletko väsynyt? Jos tahtoisit levähtää, niin sinun kamarisi on\nentisessä kunnossaan. Olen vienyt sinne kukkia joka päivä.\n\nELLI: Kiitos. Mutta jos sinua vaivaa, että olemme täällä?\n\nJUSSI: Ei. Olen oikein iloinen, tavallaan.\n\nELLI: Sehän hauskaa. Missäs Aina on? Apteekissa tietysti.\n\nJUSSI: Apteekissa. (Jussi painuu synkkänä istumaan, unohtuen\ntuijottamaan yhteen kohti.)\n\nELLI (epäröiden): Jussi, etkö olekaan onnellinen?\n\nJUSSI: Miksi puhut niin sydämettömästi! Eikö riitä jo se, mitä olet\ntehnyt?\n\nELLI: Ansaitsemattasi tehnyt?\n\nJUSSI: Olen ansainnut kaikki, tunnustan sen.\n\n    Elli käy pahoilleen.\n\nJUSSI: En sinua ansainnut. En ymmärtänyt silloin, mikä aarre minulla\noli kädessäni.\n\nELLI (punastuen ilosta): Jussi, sinä puhut vain. (Käy taas pahoilleen.)\nSinä puhut vain niin, että minulla olisi helpompi erota ja tottua tähän\n-- uuteen asemaan ja uuteen mieheeni. Hän onkin mainio, hän, paremmaksi\nei mies voisi tulla.\n\nJUSSI (synkkänä): Onhan Yrjö hyvä. Ethän sinä menettänyt.\n\nELLI: Etkä sinä.\n\nJUSSI: Minä?\n\nELLI: Kun Ainan valitsit ja minut jätit.\n\nJUSSI (kiivaasti): Elli, elä puhu, et saa.\n\nELLI: Miksi?\n\nJUSSI: Siksi, että se oli vain tekosyy, jonka nojalla tahdoit päästä\ntahtosi perille. Etsit minussa vian, ettei isku niin kovasti sattuisi.\n\nELLI: Ja sinussa ei ollut syytä?\n\nJUSSI: Oli, tietysti oli.\n\nELLI (kylmänä): Siinäpä se.\n\nJUSSI: Vaan ei sitä syytä, minkä sinä syyksi väität.\n\nELLI (ivallisena): Vai ei, uusia, muita syitä siis?\n\nJUSSI: Muita. Se, että vaikka sinua rakastin, huoletonna tosin\nmyöhemmin, en ymmärtänyt siitä puhua, en joka päivä sitä vakuuttaa.\nNiin että itsekin olin sen unohtaa. Vaan en ole koskaan ketään sinuun\nverrannut, enkä koskaan tule vertaamaan.\n\nELLI: Et Ainaakaan.\n\nJUSSI: Sanoin, sinä et saa puhua Ainasta enää. (Lujasti.) Minä kiellän\nsen! Täytyyhän minullakin, syytetyllä, olla oikeus vastaansanoa siinä,\nmissä minulle vääryyttä tehdään.\n\nELLI: Eihän kukaan tee sinulle väärin.\n\nJUSSI: Sinä, sinä teet, kun sinä puhut aina siitä, missä ei ole perää.\n\nELLI (hiljaa): Onko se totta?\n\nJUSSI: Vieläkö epäilet?\n\nELLI: Vielä.\n\nJUSSI: Rakas, rakas Elli. Nyt kun olet erossa ja olet toisen, nyt kun\nasia ei merkitse sinulle enää mitään, kun se ei enää vaikuta väliimme,\nniin vakuutan pyhästi, ettei meillä ole Ainan kanssa ollut mitään\ntekemistä sen enempää kuin jo sanoin -- eikä se ole mitään.\n\nELLI (katsoo kiitollisena Jussiin): Minä uskon nyt.\n\nJUSSI (pyyhkii silmiään): Kiitos. Minä olen iäti kiitollinen sinulle\nrakkaudestasi (korjaa) -- siitä, että minulla oli kerran onni\n(taistelee itkua vastaan) -- onni saada kutsua sinua omakseni.\n\n\nXV KOHTAUS.\n\nAINA (tulee, epäröi, pysähtyy ovella): Pyydän anteeksi. Olisin kysynyt,\nsopiiko päivällistä siirtää puoli tuntia, vieraani tulee vasta\npostihevosessa.\n\n    Elli katsoo alas, istuu kalpeana ja kärsivänä.\n\nJUSSI: Kuinka vain on parasta, Elli?\n\nELLI (hermostuneena): Ainahan sen määrää --\n\nJUSSI: Odotamme siis.\n\n    Aina menee.\n\nELLI (vaitiolon jälkeen): Tulee siis vieraita?\n\nJUSSI: Tulee Ainalle.\n\nELLI: Ehkä täällä on kihlajaiset siis, (synkkänä) koska tänne jo hänen\nvieraansa tulevat.\n\nJUSSI: Niin, voi olla. Vaan jos sinä et tahdo, että vieraat tänne\ntulevat, niin --\n\nELLI (katkerana): Minä! Enhän minä saa täällä määrätä.\n\nJUSSI: Miksi et? Teen miten sinä vaan tahdot.\n\nELLI: Ei --\n\nJUSSI: Teen. Jos tahdot, sanon Ainalle, että hänen sulhasensa voi mennä\nkievariin.\n\nELLI (kohoten kalpeana): Hänen sulhasensa!\n\nJUSSI: Niin, hänen sulhasensa. Sanoinhan, että heillä voi olla aikomus\njulaista kihlauksensa.\n\nELLI (huutaen): Jussi, rakas Jussi! (Paiskautuu Jussin syliin.) Oma,\nrakas, rakas Jussi.\n\nJUSSI: Elli!\n\nELLI: Te ette siis --?\n\nJUSSI: Sanoinhan --\n\nELLI: Ei siis kihloissa sinun -- ei minun mieheni kanssa, tämän oman,\ntämän rakkaan --\n\nJUSSI: Ei. Mutta sinä ja Yrjö?\n\nELLI: Ei se ollut mitään, se oli keksittyä, usko, se ei ollut mitään.\n(Painautuu lujemmin Jussin rintaa vastaan.)\n\nJUSSI: Sinä oma! Ja nyt minun pitäisi kosia sinua uudelleen.\n\nELLI: Kosi. Tässä olen, enkä koskaan lähde tästä, en koskaan tältä\nomalta paikaltani -- ja ethän, ethän laske minua enää?\n\nJUSSI (puristaen häntä): En, en koskaan omaa, omaa armasta laske.\n\nELLI: Ja nyt minä pyydän sinulta kaikki anteeksi.\n\nJUSSI: Minä pyydän sinulta.\n\nELLI: Ja nyt en tätä kotia enää koskaan jätä. Kulkemaan ja kokeilemaan\nei minusta ole. Ennen kärsin tässä kotona, jos surua sattuu.\n\nJUSSI: Jos on syytä -- ja vaikka ei olisikaan, riitele minulle ajoissa,\nettei rike suureksi kasva.\n\nELLI: Niin, riidellään ennen keskenämme.\n\nJUSSI: Ja sitten sovitaan. Sovitaan myöskin. Elli, Elli, oma vaimo --\n\nELLI: Kaipasin sinua siellä yötä päivää.\n\nJUSSI: Ja minä sinua!\n\nELLI: Niinkö?\n\nJUSSI (leikillään): Niin. Mutta mitähän Yrjö nyt sanoo, kun vien hänen\nvaimonsa?\n\nELLI: Kun viet vaimosi. En ole hänen, elä puhu siitä enää. Meillä ei\nole Yrjön kanssa mitään tekemistä keskenämme. (Leikillään.) Hän ei\ntahtonut minua, ajattele. Vaikka tunkeilin hänen syliinsä, ei hän\nhuolinut.\n\nJUSSI: Ha-ha-haa.\n\nELLI: Ha-ha-haa. Niin huono maku. Ja koetin tunkeilla näyttääkseni\nsinulle, että tulen toimeen sinuttakin, että on niitä miehiä\nmuuallakin. Vielä mitä, ei se ymmärrä hyvää. -- Tuolla se nytkin\nmurjottaa -- Yrjö -- hyi, hän vasta on ikävä, hyi, niin kunnollinen,\nettä suututtaa. Hänen kanssaan sanoisi elävänsä. Ikävään hän vaimonsa\ntappaisi, mutta sinä -- sinä armas, olet niin toista maata. Sinä osaat\nrakentaa ristiriitoja ja sinä osaat juhliakin.\n\nJUSSI (jättäen Ellin): Juhlia, sinäpä sen sanoit, nyt on juhlittava,\nonhan siellä samppanjaakin vielä. (Ottaa ruusun, antaa sen Ellille.\nSuutelevat. Jussi poistuu.)\n\nELLI (kävelee riemuissaan, laulaa):\n\n    Ei huolta murhetta rahtuakaan,\n    kun jällehen saan\n    sua nähdä mä vaan\n    ja armaana taas halaella.\n\n    Nyt lauluni helky ja raikuen soi,\n    kun lemmestä, oi,\n    mun syömeni voi\n    ja riemusta taas vavahdella.\n\nYRJÖ (tulee verannalta): Siis sovinto vihdoinkin?\n\nELLI: Sovinto, täydellinen!\n\nYRJÖ: Sanoinhan minä.\n\nELLI (nousten ylös): Yrjö, elä ole minulle vihainen. Olen tehnyt väärin\nsinua kohtaan.\n\nYRJÖ: Vihainen, sitä sinä vielä ansaitseisit.\n\nELLI: Emme ole ehkä täydellisyyksiä me naiset.\n\nYRJÖ: Kyllä, kyllä te olette.\n\nELLI: Meidän sielumme on aivan erilainen.\n\nYRJÖ: Ihastuttava -- niin on.\n\nELLI: Taidat puhua pilkkaa?\n\nYRJÖ: Kuinka raskisin.\n\nELLI (hyppien ilosta, Yrjön luo): Sinä olet niin tarkkanäköinen ja\nviisas. Minä ihailen sinua ja rakastan sinua -- ai (vetäytyy takaisin,\nmutta palautuu päättävästi) -- Yrjö, saat sinä palkaksesi kerran\nsuudella minua. (Tarjoaa suutaan.) -- Noo --\n\nYRJÖ: En halua.\n\nELLI: Hyi sinua. Et halua. Yrjö, sinä et rakasta minua!\n\nYRJÖ: En. Enkö ole tuhannesti sitä sanonut?\n\nELLI: Kun et käsitä minua. Nainen voi olla niin käsittämätön. Mutta\nsano, olethan minusta vähän edes pitänyt. Olethan oikein pitänyt? Se\nsinun pitää sanoa, nyt, kun vielä tohdit.\n\nYRJÖ: Mikäs minua estäisi vaikka milloin sitä sanomasta.\n\nELLI: Jussi. Kun minä menen nyt Jussin kanssa uudelleen naimisiin,\nsilloin et sinä saa tulla likellekään rakkauksistasi puhumaan.\n\nYRJÖ: Enhän ole tullut ennenkään.\n\nELLI: Siinä oletkin tehnyt tahdittomasti. Suorastaan. Sillä etpä tiedä,\njos -- -- --\n\nYRJÖ: Mitä?\n\nELLI: Enpä sano.\n\nYRJÖ: Kananpää!\n\nELLI: Et saa!\n\nYRJÖ: Yhden seikan olet minulle opettanut. Nyt tiedän, mitä te naiset\nolette.\n\nELLI (ihastuen): No?\n\nYRJÖ (aikoen ensin muuta sanoa, sanookin vain): Kananpäitä.\n\nELLI: Ja te miehet, te olette kaikki --\n\nYRJÖ: Pettureita, uskottomia. No, paitsi Jussi.\n\nELLI: Elä ole yhtään mustasukkainen Jussille nyt. Hän ansaitsee minut.\nJa sinä saat nyt etsiä jonkun toisen -- kernaasti minun puolestani, jos\nrakkaudeltasi voit.\n\nYRJÖ: Kiitos.\n\nELLI: Sillä nyt en minä enää koskaan tarjoudu sinulle.\n\nYRJÖ: Vahinko.\n\n    Jussi ja Aina tulevat vasemmalta tuoden samppanjavehkeet pöytään.\n\nELLI (Ainalle): Anna kun minä autan sinua, Aina.\n\nAINA: Kiitos. Apteekkari kertoi minulle hauskan ihmeen.\n\nELLI: Ihmeenkö? Ihmekö se, jos ihminen omansa löytää? Onpa Ainakin\nomansa löytänyt. Onnea vain!\n\nAINA: Kiitos.\n\nELLI: Ilo loistaa jokaisen kasvoilta.\n\nYRJÖ: Jos hyvin teet, katsantos on iloinen, sanotaan.\n\nELLI: Ja sieltähän hääväetkin jo tulevat.\n\nJUSSI: Soita sinä, Elli, häämarssia niille nyt.\n\nYRJÖ: Kun on kahdet häät näin yhtaikaa vielä.\n\n    Elli soittaa. Jussi kaataa laseihin. Kirkkoväki saapuu. Ensin\n    tulee Amalia liikutettuna Tuomaan käsikoukussa, sitten Miina\n    Topiaan ja lopuksi Tiina. Kätellään ja onnitellaan. Aina tarjoaa\n    samppanjaa.\n\nAMALIA: Ja niin sitä vihittiin, että paukahti. Voi kuitenkin, kun se\nhyvää teki.\n\nTUOMAS: Oikein se virkisti mieltä näin muutteesta. Nythän se elämä\nvasta alkaakin, kun pääsi uudestasyntyneeksi.\n\nYRJÖ: Kumpaanko sinut nyt vihittiin, Tuomas?\n\nTUOMAS: Vaimooni, morsiameni kälyyn (viittaa ensin Amaliaa, sitten\nMiinaa).\n\nMIINA (Topiakselle): Näkeekö Topias, luulin ensin, että tämä Tuomas\nolisi minua varten luotu, vaan sitten selvisi, ettei se Tuomas olekaan,\nvaan Topias itsehän se on. Ihmistieto ei aina ole täydellinen.\n\nTOPIAS: Joo, se tieto ihmisessä on, mikä siihen mahtuu. Ja pahanko\nmerkki tuo, jos kunnonkin miehelle olisit kelvannut?\n\nAINA (muistellen Topiaan kosimista): Ha-ha-haa.\n\nTIINA (joka on tarkastellut huonetta, keskeytyy työssään): Hupsukos ei\nhyvää tuntisi ja talollista naisi. Saati vielä kun on nuori ja pulski\nniinkuin tämä Miina, joka kukkii kuin paras ruusu.\n\nAMALIA: Sanoinhan minä, selviäähän tässä seikat.\n\nAINA (Amalialle): Ja apteekkarskakin tulee kotiin.\n\nAMALIA (ilostuen): Tiesinhän minä sen, että routa porsaan kotiin ajaa.\nNo nyt ei surra Suomessa. (Menee, kättelee apteekkarskaa, niiailee.)\nTervetulemaan vain.\n\nJUSSI (kilistäessään Tuomaan kanssa): No, terve, avioon-astuja. Tännepä\ntulit.\n\nTUOMAS: Ja sinulla olisi vaikka linnun siivet, et varjoasi pakeneisi.\n\nYRJÖ: Tai vaikka sinä tyhmän huhmarossa survot niinkuin kryynit, ei\nkuitenkaan hänen hulluutensa hänestä erkane.\n\nTUOMAS: Luojaanipa syytän, jos itseäni syytän ja hänen antiansa\nväheksyn, jos en hänen käsialoistansa ihannettani ja elämäni kruunua\nlöydä.\n\nTOPIAS (joka on seurannut Tuomaan ajatusta): Mikä ettei, jos nainen ei\nole tyhjä terpentikkeli, vaan järki kuje, voihan se mukiinkin mennä.\n\nAMALIA: Tottahan. Mitenkä muuten valtakunnatkaan pystyssä pysyisivät?\n(Kääntyen Elliin.) Olen aina sanonut, että kun nainen on nerokas,\nomansa se ottaa ja omansa pitää ja hallitsee.\n\nTUOMAS: Vaan kukas häntä hallitsee? Muistelepas vihkikaavaa, mamma.\n\nAMALIA: No, sanoi tuo pappi siellä äsken, jotta mies on vaimon pää,\nsen kylkiluustakin kun muka on tehty. Vaan minä sanon: Ei ole ollut\nnäkijää, paremmin tuo vaimon kylkiluusta lienee koko mies tehty.\n\n    Esirippu.\n\n\n\n"]