[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fkgyDVHchphzNGl-FFGurRTALh9DtuHFm2QBsjQ9UK_U":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},772,"Savu-uhri","Jotuni, Maria",1880,1943,"772-jotuni-maria-savu-uhri","772__Jotuni_Maria__Savu-uhri","Kolminäytöksinen huvinäytelmä","naytelma",[],[],"fi",1915,null,12917,72653,false,47101,[23],"Finnish drama -- 20th century",[25],"Plays/Films/Dramas","\"Savu-uhri: Kolminäytöksinen huvinäytelmä\" by Maria Jotuni is a drama written in the early 20th century. The play features a diverse array of characters, including Aappo, a young man returning home with his fiancée, Hilda, and explores themes of love, identity, and the clash between city life and provincial roots. The narrative revolves around Aappo's relationship with his family and his fiancée, as well as the comedic and dramatic situations arising from the dynamics of the local community.  The opening of the play introduces a rural setting bustling with characters, each with their own relationships and conflicts. Aappo's joyful return is met with excitement and curiosity from his family, while conversations unfold that highlight the social dynamics of the village. Riikka, Aappo's mother, is caught up in the preparation for his arrival, while characters like Isaksson and Ville engage in witty banter, revealing nuances of village life. As Aappo navigates his return, the tension between his past and his future unfolds, particularly concerning his love for Hilda, illustrating the complexities of love and expectations within a close-knit community. (This is an automatically generated summary.)",[],244,"Kolminäytöksinen huvinäytelmä sijoittuu maaseudun kahvila-leipomon pihapiiriin. Teos kuvaa kansanihmisten välisiä suhteita, rahahuolia ja avioliittoaikeita huumorin keinoin.","Maria Jotunin 'Savu-uhri' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 772.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SAVU-UHRI\n\nKolminäytöksinen huvinäytelmä\n\n\nKirj.\n\nMARIA JOTUNI\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1915.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\n ISAKSSON, kisälli, pelimanni.\n RIIKKA, mökkiläinen, vehnäkauppias.\n VILLE VEHVILÄINEN, mökinmies.\n SERUKKA, Villen akka.\n AAPPO, heidän poikansa, kyyppari.\n HILDA MUSTIKKAMAA, Aapon morsian.\n ANNA, piika.\n JAHVETTI, Mäen isäntä.\n JEREMIAS, hänen poikansa.\n KATTAISKA, leskivaimo, talollinen.\n KALLE, Vehviläisen poika.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN NÄYTÖS\n\n\nNurminen pihamaa, jonka vasemmalla puolen on mökki. Mökin nurkkaan on\nkiinnitetty lautakyltti, johon on maalattu rinkelin ja kahvipannun kuva\nja kirjaimilla sanat: KAHVILA JA PAKARI. Rakennuksen keskiosassa on ovi\nportaineen, vasemmalla lautaeteinen, oikealla tuvan ikkuna. Ikkunan\nalla on penkki. Taampana on lehtipuita ja ranta. Pihalla kaivo.\nOikealla taustalla ovat aitat. Oikealla etualalla kukkivia pihlajoita,\nniiden alla pöytä ja pari penkkiä.\n\nOn aurinkoinen aamupäivä. Tupa lämpiää. Taampaa kuuluu viulunsoittoa ja\ntieltä aitan takaa tulee pihamaalle Isaksson reppu selässä laulaen:\n\n    \"Minä vaivainen mato ja matkamies\n    Mont' vaarallist' vaellan retkee\n    Isänmaat' etsiessän täsä ties\n    Ja odotan ehtoon hetkee.\n    Ei levollist', surutoint' majaa mull' täällä;\n    Sinn' riennän, kiiruhdan kaikell' väellä,\n    Kus' lepo ja rauha mun kätkee.\"\n\nRiikka ilmestyy portaille tuvasta, hänellä on silmälasit nenällä ja\nkirje kädessä.\n\nRIIKKA: Voipa kuitenkin. (Pistää kirjeen taskuunsa, ottaa silmälasit\npois ja ojentaa kätensä.) Minä kuuntelen ja kuuntelen, että joko tässä\nuneksin, enhän uneksi, Isaksson itsehän se on kuin onkin. Tulipas\nnäille main juhannukseksi taas.\n\nISAKSSON: Ihminenhän sitä olen minäkin ja sydänhän se on rinnassa\nminullakin.\n\nRIIKKA: Ja työtä on vain maakunnissa ollut?\n\nISAKSSON: On ollut, on tinattu, on toinenkin kello korjattu, on sitä\nmaallista puolta paranneltu. Kunnossa ne nyt ne puolet maailmata\nlienevät, hee.\n\nRIIKKA: Ja rahaa tuli?\n\nISAKSSON: Rahaa tuli ja rahaa meni. Tästä lähikylästä sinulle säästin\n(kaivaa taskujaan). No, otapas (ammentaa rahaa Riikan esiliinaan).\nSiinä on kaikki.\n\nRIIKKA: Elä kaikkia.\n\nISAKSSON: Kaikki, kaikki roskat (puistelee taskujaan), ei sitten ole\nenää huolta niiden hävittämisestä.\n\nRIIKKA (huutaa tupaan): Kalle.\n\n    Kalle tulee ulos kädet taikinassa, huivi päässä,\n    Riikan vanha nuttu päällä ja esiliina edessä.\n\nKALLE: Ka, setäpappa (tarjoaa taikinaista kättään).\n\nISAKSSON: Kalleko se on nyt piikana tässä?\n\nKALLE: Leipurimestarina vain. Sitä kun menen leipurin oppiin, kunhan\ntässä vaaterahat tienaan ensin. Leipuri, näes, on herra, sillä se syö\nvehnäleipää aina.\n\nRIIKKA (on ottanut viinalekkerin aitasta, antaa sen ja rahan Kallelle):\nJuoksepas Mäelle, näkyy Jahvetti juuri aittaan menevän, ja pyydä siltä\ntämän kaksimarkkasen edestä sitä parasta.\n\nKALLE: Sitä, joka on tehty nurmikukkasista, kesäheinistä kerätty.\n\nISAKSSON: Kas, kas poikaa.\n\nKALLE: Ja sanonko Kattaiskalle, jos taas veräjällä vahtii, että tässä\nne ovatkin ne Kattais-vainaan kadonneet housut eikä mikään lekkeri? (On\npistänyt lekkerin esiliinansa alle piiloon.)\n\nRIIKKA: No mene, mene.\n\nKALLE: Mentiin (menee).\n\nISAKSSON: Vieläkö nämä naapurukset (osoittaa veräjän taakse) niistä\nhousuista riitelevät?\n\nRIIKKA: No, nythän ne vasta riitelevätkin, kun Kattaiska veti käräjiin\nsen Jahvetin housunvarkaudesta ja saikin väärästä ilmiannosta sakot.\nLiekö tuo ukko koko noita housuja pimittänytkään, jos lie joku muu. No\neläpähän, ukkokos pääsi ähittelemään, ja ei muuta kuin Kattaiska kävi\ntaas keväällä poppamieheltä kysymässä ja niitä housuja perustamassa.\n\nISAKSSON: Mitä poppa sanoi?\n\nRIIKKA: Oli vuoden sisään luvannut ne takaisin toimittaa.\n\nISAKSSON: Eivät tulleet, jos Jahvetilla olivat, hee.\n\nRIIKKA: Elä sano, jos vaikka nai Kattaiskan, niin tottahan silloin.\n\nISAKSSON: No, mitenkä nai --?\n\nRIIKKA: No, kun kuoli Mäen emäntä tässä talvella. Emännättähän se talo\non, Anna on tästä ollut siellä auttelemassa ja minä otin tähän taas\navukseni Kallen.\n\nISAKSSON: Mutta johan se Jeremiaskin on siinä iässä, jotta menisi\nnaimisiin.\n\nRIIKKA: Olikinhan se Jeremias uhannut, että kyllä hän nai, ei ukon\ntarvitse enää vaivautua, vaan liekö Jeremiaksessakaan sen vaivan\nnäkijää, vaikka onhan se ajelevinaan tätä Annaa.\n\n    Kalle tulee lekkerittä.\n\nKALLE: Sanoi ukko, juokse pois, tottapahan lähetän, kun tuo\nnaapurinrouva tuossa portinpieltään pitelee. Näet siinä se Kattaiska\nkökötti kuin hautova kana. (Kalle menee tupaan.)\n\nRIIKKA: Nythän tuo kesältä tuntuukin, kun sinä kotiin tulit. Vaan\nniinpä, niinpä se on, että kesä tulee ja kesä menee -- (jää\najattelemaan).\n\nISAKSSON: Ja kesä kukkansa karistaa, ja vielä meillä on tekemättä se\nteko, jotta pappiloihin --\n\nRIIKKA: Kun pysyisit yhdenkään talven tässä. Kesäkelillä on sinne pitkä\nmatka.\n\nISAKSSON: No, Riikka, suotta sinua säikähytin. Parempihan onkin näin.\n\n    Kalle tulee ulos.\n\nRIIKKA: Tokko leipäsi onnistuvat ja kohoavat?\n\nKALLE: Piti onnistua. Aina muistan, että mitäs teet, tee tervan kanssa.\n\nISAKSSON: Onpa kunnia jo tainnut päähäsi kohota?\n\nKALLE: En ole ylpiä, sillä tyhjä pää on ylpiällä.\n\nISAKSSON: Ja mitenkäs kotona jaksavat?\n\nKALLE: Eletään kun voidaan, syödään kun saadaan. Ja paremminkin\nelettäisiin, mutta ei iljetä häväistä rikkaampia.\n\nRIIKKA: Mutta unohtuipa tässä pääasia (ottaa taskustaan kirjeen). Sen\nVillen poika, se Aappo, kirjoitti minulle kirjeen ja kertoo tässä, että\non tänne tulossa.\n\nKALLE: Ja sillä on kaupunkilaismorsian Aapolla nyt, ihan mamseli tai\nmikä lie hienoinen hiputin.\n\nISAKSSON: No, johan ihmettä.\n\nRIIKKA: Ja tämän päivän laivassa niinkuin pitäisi niiden kirkonkylään\ntulla, kirje on viipynyt.\n\nISAKSSON: Sittenhän ne ovat kohta täällä.\n\nRIIKKA (Kallelle): No, menepäs sinä nyt tuohon kotimökillesi ja sano,\nettä tulevat tänne Serukka ja Ville, tähän se Aappo kuitenkin ensiksi\ntulee, ja pianhan ne ovat täällä, jos ollakseen.\n\nKALLE (heittää esiliinansa): Lähteä pitää, kun kapteeni käskee. (Menee\nvielä tupaan.)\n\nRIIKKA (lukee kirjeestä): Kauniisti se Aappo kirjoittaa: \"Ja ennenkuin\nsidon itseni niillä siteillä, jotka ovat ihanimmat kaikista siteistä,\najattelen tyydyttää sen kaipauksen, että saada nähdä kotipesä, saada\nunelmoida siellä vielä vaikka lyhyt kesäinen unelma ja unohtaa hetkeksi\ntämä sivistys ja kehitys ja palata taas sinne, minne elämänkutsumus\nkutsuu.\"\n\nISAKSSON: Kauanhan se on Aappo jo poissa ollutkin.\n\nRIIKKA: Kymmenen vuotta ja enemmänkin, kun poika kerjuumatkalleen\nkatosi. Vaan tulipas herra ja tulipas oikea syyppari minun\nkummipojastani.\n\nKALLE (tulee tuvasta): Ja vaikka on syyppari, ei ole ylpiä, niinkuin\nvähäoppiset ovat, ei kulje silmät selässä eikä niinkuin kukko\nkannuksissa.\n\nRIIKKA: Niin, jotta piti sanoa, että on se Luoja noita Vehviläisiä\nviskonut eteenpäin ihan paiskelemalla.\n\nKALLE: Ja kun se minua viskelee, niin minä hihkaisen ilosta, ja täti\narvaa, että paakari se siellä siivittä arvoon lentää, jalat edellä, pää\nperässä ja täysi kukkaro kädessä.\n\nISAKSSON: Tarpeen se on liukas kieli kaupungissa.\n\nKALLE: Ja tarpeen liukas mieli.\n\nRIIKKA: Selvät kaikki riitingit ja päärateeringit niinkuin Aapollakin.\nVaan siinä sinä yhä seisot, etkö ala jo kippaista.\n\nKALLE: Kippaisen, kippaisen enkä taakseni katso (menee).\n\nRIIKKA: No, ei ole suuri Aapon kotimökki, patsahitta se siinä seisoo,\nturvekuoppa vain, vaan kasvattaapas maa ihmistä, kun on kasvattaakseen,\neikä ole Villen lapikas työssä kulunut. Se mies se tämän maallisen\nmatkansa teki tavallisen huolettomissa housuissa.\n\nISAKSSON: Viisas mies on Ville.\n\nRIIKKA: Vaan palukkaahan sinun pitäisi puraista.\n\nISAKSSON: Jospa puraisisi vähän.\n\n    Menevät tupaan, kohta tulee Riikka kahvipannu kädessä\n    kaivolta vettä ottamaan. Veräjältä tulee Anna lekkeriä\n    tuoden. Antaa sen Riikalle.\n\nRIIKKA: Aappokin tulee nyt tänne.\n\nANNA (riemuissaan): Tuleeko Aappo?\n\nRIIKKA: Mutta ei se ole enää se Aappo, jonka kanssa pienenä leikitte\nisää ja äitiä.\n\nANNA (hämillään): Ei, ei tietenkään.\n\nRIIKKA: Se on herra nyt ja sillä on morsian mukana.\n\nANNA (levottomana): Morsian, onko Aapolla morsian?\n\nRIIKKA: Eikös Jeremias tuolta tule? Se sinun perässäsi näkyy pyörivän\naina.\n\nANNA: Niinhän tuo näkyy.\n\nRIIKKA: Niitäkö se kihloja?\n\nANNA: Niitähän se.\n\nRIIKKA: Et taida välittää?\n\nANNA: Enhän noista tähän asti ole välittänyt. Ja kun se Kattaiskakin\nottaisi ne, joutaa hänen saada. Mihin minä nyt menen, ettei se tapaisi?\n\nRIIKKA: Pistäydy tuonne aittaan, niin minä sanon, että rantapolkua\nminne lienet mennyt.\n\n    Anna pujahtaa aittaan. Jeremias tulee piikkosillaan pihaan.\n\nJEREMIAS (katselee ympärilleen): Onkos täällä ketään meikäläisiä\nnäkynyt?\n\nRIIKKA: Ketäs se Jeremias etsii?\n\nJEREMIAS: Eipähän ketä (ojentaa kätensä, antaa rahan). Saisikohan tämän\nkymmenpennisen edestä nisua -- nisua?\n\nRIIKKA: Saapihan sitä (ottaa porstuassa olevasta vakasta pullan, antaa\nsen Jeremiakselle, joka pistää sen povelleen).\n\nJEREMIAS: Ja olisi minulla asiaakin (ottaa poveltaan paketin). Te kun\nnäitä tämän kylän asioita olette ennenkin setvineet, niin jos nytkin.\nOlisi tässä mummovainaan silkki ja tämä kaksimarkkanen olisi sille\nAnnalle ollut jätettävänä.\n\nRIIKKA: Taitaa olla kihlojen merkitys näillä?\n\nJEREMIAS: Hee, miksipä heidät sitten ottaisi.\n\nRIIKKA: Jos olisi tuolle Kattaiskalle nämä jättääkin?\n\nJEREMIAS: Sehän se olisi, ja onhan se siitä puhunut, vaan kun se ukko\nei sen housujupakan tähden siihen aatokseen mielisty, arvelen, ja\nsitten, pahanko työtä tuo lienee, vaan on kohonnut se mieliteko, jotta\nsaada pois vain tämä Anna --\n\nRIIKKA: Voipihan se olla pahankin työtä.\n\nJEREMIAS: Jos se elämän koreus, arvelen, ettei vanha muka\nkelvatakseenkaan, minut syntiin langettanee, jos tuo kauneus, se kun\ntätä maallista silmää viehättää, tähän hekumaan johtaa. Mene tiedä.\nMutta sen vain tiedän, että Anna se olla pitäisi sen paidan\npaikkaajaksi, arvelen.\n\nRIIKKA: Voipihan näitä Annalle tarjota, vaikka suotta taitaa olla,\nkyllä se Kattaiska sinut viepi, kun on sen päähänsä saanut, ja lienet\nluvannutkin naida sen.\n\nJEREMIAS: Lienenkö tuota? Voi kuitenkin, jos se tapahtuman pitää, niin\nsaan niistä isäukon synneistäkin tuomiopäiville asti kuulla. Ja pahanko\nnenällä nämä talot ovatkin ihankuin nokatusten, että on kuin tuomittu\nyhdessä elämään? Siinä se äskenkin veräjällään vahti.\n\nRIIKKA: Ja eikös tule nytkin kuin kutsuttu.\n\nJEREMIAS: Tätä se on, nyt minä olen hukassa, ah, minne kurja kulkenen\n(pujahtaa äkkiä aittaan).\n\n    Kattaiska tulee.\n\nKATTAISKA: Tulikos se Jeremias tänne?\n\nRIIKKA: Taisi se tässä olla, mutta olisiko minne nyt kadonnut, kun ei\nsitä tässä näy.\n\nKATTAISKA: Näet, sentähden kysynkin, kun on meillä Jeremiaksen kanssa\nollut niinkuin yhteisiä asioita.\n\nRIIKKA: Vai on.\n\nKATTAISKA: Sitä kun on nuori vielä, niinkuin minä, niin ne aatokset\neivät rauhaa anna. Mutta on minulla se tunto, etten miestä väkisin ota,\nellei se omasta puolestaan omaa hyväänsä tunne ja ellei se Luojankin\najatus ole. Mutta kaipa se on. Mitäs varten hän Kattais-vainaan olisi\npois kutsunut, ellei hän jotakuta sijalle suunnitellut?\n\nRIIKKA: Voihan se olla niinkin.\n\nKATTAISKA: Paljon olen ajatellut. Tämän maailman asiat kaikki. Kaiken\nturhuuden tiedän. Tämän naimisenkin. Mies naitua on toinen kuin ennen\nnaimista. Elä odotakaan, että se sinulle iloa tuottaa.\n\nRIIKKA: No, minkä tähden emäntäkin sitten sinnepäin puuhailee?\n\nKATTAISKA: Mies on rinnalla kuitenkin parempi kuin ei mitään. Kattainen\noli mieheksi mitätön, ja aina ajattelinkin, että jos Luoja tuon tuosta\npois korjaa, ei tuo tunnu kummemmalta, kuin jos kämmenpäähänsä puhaltaa\n(puhaltaa kämmenelleen). Mutta nyt kun paikan perijää ei ole siihen\ntullut, olen ajatellut, että olisi tuo Kattainenkin saanut olla elossa,\nolisi taloon työtä tehnyt.\n\nRIIKKA: Onhan Jeremias työmies.\n\nKATTAISKA: On, onhan se. Olisihan Jeremiaskin kuin rauhan satamassa,\nkun olisi minun sylissäni. Ja Annan nenän edestä sen otan. On minulla\nse luonto, että jos oma etu on kysymyksessä, jaksan minä puoltani\npitää. Ja jos nyt Riikka vielä puhuu Jeremiakselle puolestani, niin\nmarkan maksan. Ja Riikka sanoo vain, että on minulla rahaa, vaikka\nköyttä hänestä vääntäisi, on toistakin tuhatta tuohikerän sisässä aitan\nnaulassa. Ja kun alttarille astutaan, uudet verkahousut laitatan\nniinkuin Kattais-vainaallekin, vaikka se ukko (näkee maantieltä\ntulevat) -- kats, mikäs juhlakulkue tässä tulee?\n\n    Serukka huonoissa vaatteissa, huiviriepale päässä, musta\n    vanha, liian lyhyt nuttu ja takaa riippuva hame päällä.\n    Ville, parhaissa repaleissaan, ja Kalle tulevat ja\n    kättelevät pihassa olijoita.\n\nSERUKKA: No, Aappoko se kuuluu tulevan ja morsiamenkin tuovan?\n\nKATTAISKA: Ähää --\n\nRIIKKA: Niinhän se kirjoitti.\n\nKATTAISKA: Loppunee tuo nälkä nyt teiltä.\n\nKALLE: Tottahan, aamen se on aina virren päässä, tikku makkaran\nnenässä.\n\nKATTAISKA: Pääset nyt puremaan makkaraa kerta sinäkin.\n\nKALLE: Päästään, ja sitten se on aina kesä ja aina pyhä, vaikkei\npyhähousuja olekaan.\n\nKATTAISKA: Mitä, mitä sinä, sanos uudestaan.\n\nSERUKKA: Kalle!\n\nKALLE: Mieletön, kieletön kahdesti toden sanoo.\n\nKATTAISKA: Ihan sillä on suu korviin asti tuolla pojalla.\n\nKALLE: En väitä sitä, mitä en tiedä, enkä käräjiin tyhjästä vedä.\n\nSERUKKA: Kalle, hupenetko siitä --\n\nKATTAISKA: Piiskaa minä antaisin.\n\nKALLE: Elä, elä puhu niin, minä pelkään.\n\nSERUKKA: Kalle, menetkö, no, joutuun!\n\nKALLE: Mennään (tekee lähtöä, vaan ei tahdo raskia mennä).\n\nKATTAISKA: Kun on suu sellainen, mitähän ne tuollaisetkin suulla --\n\nKALLE: Sitä minä mitä muutkin, syötän suuta elääkseni, elän kerran\nkuollakseni ja verkapöksyissä naidakseni.\n\nKATTAISKA: Hoo -- sinä (lähtee ajamaan. Kalle pakenee.)\n\nVILLE: Se poika, hee, totteleekos se meitä esivaltaansakaan!\n\nKATTAISKA: Senkin koirikas.\n\nKALLE (ovelta pilkistäen): Vale kiinni, ennenkuin leviää. (Menee.)\n\nKATTAISKA (ähkää): On sitä surua tuollaisista lapsista.\n\nVILLE: On, onpa on surua.\n\nKATTAISKA: Eipä sitä vielä tiedä Aapostakaan, sillä ei se omena kauas\npuusta putoa.\n\nVILLE: Niinhän ne sanovat.\n\nRIIKKA: Mutta tuleepa morsiamelleen vanhempiaan näyttämään.\n\nSERUKKA: Voi, voi tokiinsa sitäkin.\n\nVILLE: No, mitä nyt?\n\nSERUKKA: Kun hävettää, mitä meissä on näyttämistä, näyttelisi ulkomaan\neläviä ja muita kummituksia.\n\nVILLE: Eikös sitä olla saman Luojan luomia kuin ulkomaan eläimetkin? Ja\njos minun puolestani ja itsesi puolesta häpeät, niin Luojan itsensä\npuolesta häpeilet. Hyvät koetti hän tehdä, pitäisikö sinulle kummemmat\nolla? Ei, elä sinä niin, mamma --\n\nSERUKKA (hätäissään): Ja yhtäkaikki hävettää, kun vaan tällainen äiti\non herralla (tahtoo itku päästä) -- hoh-hoi -- en tahtoisi tässä äitinä\nolla, mitä, mitä minussa on katselemista kenellekään. On hyvä, kun\ntiedän, että siellä on poika maailmalla, minun poikani, minun omani.\nVaan että pitää vielä näyttäytyä ja se häpeä hänelle tehdä (itkee) --\nei, ennen minä vaikka kuolen.\n\nKATTAISKA: Jo höpsyttää.\n\nVILLE: Mamma, no mamma.\n\nRIIKKA: Elä hätäile.\n\nSERUKKA (itkien): En ole eläessäni vielä valittanut, nyt valitan. Minä\nolen onneton. Ei ole huivinriepua tavallista, ei hametta, ei paitaa, ja\nminun poikani, minun parhaani tulee ja näkee minut tällaisena, jos maa\nminun allani aukeaisi ja peittäisi minut, -- ah (itkee) --\n\nRIIKKA: Elä itke, mene aittaan, ota sieltä huivi ja hame, mene sisään,\nota sieltä paita, ota omiksesi (työntää Serukkaa tupaan päin).\n\nKATTAISKA: En minä lapseni tähden koristautuisi.\n\nSERUKKA (mennessään): Aapon tähden ojennan ensi kertaa käteni toisen\nvaateortta kohti, Aapon tähden vaikka kerjään, oman, oman poikani\ntähden (menee sisään).\n\n    Riikka menee perästä.\n\nKATTAISKA: Sekö kyyppari kuului se Aappo olevan? Mikä virkamies se\nsellainen on?\n\nVILLE: Se on sama kuin pormestari tahi vahtimestari, pulskimpia miehiä\nsiihen virkaan otetaan. Vaan osasikin tuo Serukka sen Aapon tehdä kuin\nvaletun, komian, missä lie ne opit käynyt.\n\nKATTAISKA: Tottahan siihen opit tarvittiin. En välittäisi.\n\nVILLE: Et näistä autuuden asioista välitä. Mitä enemmän lapsia, sitä\nenemmän enkeleitä talossa, sanotaan.\n\n    Riikka on puheen aikana tullut tuvasta, tuopi lekkerin.\n    Serukka tulee paita käsivarrella aittaan mennäkseen.\n\nSERUKKA: Elä sinä, isä, ryypi nyt.\n\nVILLE: Ei, mamma. Juonti vaikuttaa sisällisiin ruokaelimiimme, kuin on\nmakoon, maksaan ja keuhkoihin, mutta jos Aappo tarjoaa, mamma, ei minun\nsovi kieltää häneltä sitä iloa.\n\nSERUKKA: No, jos Aappo -- se on toista.\n\nVILLE: Elä hätäile, mamma, enkö aina ole sanonut, elä hätäile, eläkä\nkatsele aina niitä puolia, jotka meidät murheellisiksi tekevät, vaan\nopi sinä parempi puoli päälle kääntämään. Niin olen minä tehnyt, ja\nelämä on ollut kuin silkkiä vain. No, mamma, avaapas kohta silmäsi ja\nkatsasta käsialojasi, kun astuu poika eteesi kuin Johanneksen ilmestys.\n\nKATTAISKA: Liekö tuo mikä se morsiankaan?\n\nSERUKKA: On se jokin, ei se Aappo vähäistä otakaan.\n\nRIIKKA (askarten lomassa): Ompelija se oikein kuuluu olevan.\n\nVILLE (kehuvasti): Noo?\n\nSERUKKA (aittaan mennessään): Sitä minä. Kuin kukka oli itse Aappokin,\nkuin linnunpoika pesässänsä tässä piiperteli (aukaisee aitan oven,\njosta pyrähtää häpeissään ensin Anna sitten Jeremias).\n\nSERUKKA: Hyvänen aika (on säikäyksissä, mutta pujahtaakin sitten\naittaan pukeutumaan Riikan vaatteisiin).\n\nKATTAISKA (raivoissaan): Linnun, linnunpojatpa sielläkin piipattavat\npe-pesässään. Haa, sinä Jeremias Jahvetin poika, nyt, nyt pasuunat\npauhaavat.\n\nVILLE: Elkäähän.\n\nKATTAISKA: Vai elkäähän. Että annetaan vain mennä näin siveetöntä menoa\n(Jeremiakselle kädet nyrkissä). Että, että -- o, sinä suruinen\nSuomenmaa, kats ettei sinun käy kuin Sodoman!\n\nJEREMIAS (peloissaan): Minä, mitä minä?\n\nKATTAISKA: Sinä, sinä, jos olisit vihitty mieheni, aut' armias, jaa --.\nJa sinä Anna, että ilkiät.\n\nANNA (päättävästi): Jeremias kosi minua.\n\nKATTAISKA: Mitä, tämä minun sulhaseni, kosi sinua? Ääh, mohamettiko\nsinä olet, Jeremias?\n\nJEREMIAS: Minäkö mohametti?\n\nKATTAISKA: Etkö ole kosinut minua?\n\nJEREMIAS: Emäntähän se minua.\n\nKATTAISKA: Elä vikuroi.\n\nJEREMIAS: Minä olen kosinut teitä, joo, muistelenpa sitä.\n\nANNA: Mutta minä otan kihlat ja Jeremiaksen.\n\nKATTAISKA (Jeremiakselle): Jeremias, uskallapas vain, niin pyryää.\n\nJEREMIAS: En, en minä uskalla.\n\nKATTAISKA: Siinä sen kuulette, ei hän uskalla eikä siinä mitään perää\nollutkaan.\n\nANNA (Jeremiakselle): Kiellätkö sinä sen, mitä äsken sanoit?\n\nJEREMIAS: En, enhän minä kiellä.\n\nKATTAISKA: Mutta sinä kiellät!\n\nJEREMIAS: Minä kiellän, minä kiellän.\n\nVILLE: Kiellä, kiellä veikkonen, niin minäkin tekisin.\n\nJEREMIAS (Villelle): Kun tämän olisi tiennyt, ei olisi pahennuksena\nollut ihmisten välillä. Samahan minulle kumpi, ja vaikka molemmat, kun\nvain keskenään sopivat. Ja vaikka minua tässä manattiin mohametiksi,\nniin vaikka molemmat -- sillä sitä rauhanaatetta minä rakastan.\n\nKATTAISKA: Elä rupata enää, mars nyt pois vain, Jeremias. Etkö tiedä,\nettä olet hyvityksen velkaa?\n\nJEREMIAS (ottaa vehnäsen poveltaan, aikoo ojentaa sen ensin\nKattaiskalle, vaan koettaakin salaa antaa sen Annalle. Kattaiska\nnäkeekin sen ja Jeremias antaa sen hänelle.) So -- sovitaan pois.\n\nKATTAISKA (puraisee hyvillään vehnästä): Ettäs tästä opit jotakin, Anna\n(tarttuu Jeremiaksen käsipuoleen ja lähtee häntä viemään). Kun joku\nsinun sulhasesi vasta vie, niin peri pois vain. (Menevät.)\n\nVILLE: Ha-ha haa, sitä eukkoa, tämän kylän keisarinnaa, erehtyy, joka\nheikoksi astiaksi tätäkin sanoo.\n\nRIIKKA: Mutta mitä sinä, Anna, joko sinä mieltäsi muutit?\n\nANNA: Eipä tiedä, kun on tarjottu, otan ne kihlat.\n\nRIIKKA: Siinä ne ovat piirongin ylälaatikossa, ota jos tahdot, oma\nasiasi.\n\n    Anna menee tupaan. Isaksson tulee sieltä ulos.\n\nVILLE: Vai sinä näillä main?\n\nISAKSSON (kätellen): Kun on huonekuntaasi kohdannut sellainen onni.\nAnnapas, Riikka, tähän nyt lasit, kun on lekkerikin.\n\n    Riikka hakee. Serukka menee tupaan puettuna Riikan vaatteisiin.\n\nISAKSSON (lasit saatuaan): Parempi viina maassa kuin tyhmän miehen\npäässä, sanotaan, mutta jos ei päät niin tyhmiä olisikaan.\n\nSERUKKA (tuvan ovelta): Pappa --\n\nISAKSSON: Mene sinun rauhaasi, mamma, ja muista, on ensimmäinen pikari\ntuskan ja tarpeen --\n\nVILLE: Ja pikari toinen on terveyden lähde, se tyhjennä huoleti\nkotiväen nähden.\n\nISAKSSON: Mut' jos mulle kiusaaja tois' pikarin vielä: \"En huoli, vie\npois se\", ma huudan.\n\nVILLE: Näin synnin mä voitan ja olla koitan, ettei tule häpiä ja olo on\nkepiä --\n\nSERUKKA: Kun Aappokin on herra.\n\nVILLE: Herrojahan tässä ollaan itsekukin, mammakulta.\n\n    Serukka poistuu ovelta.\n\nVILLE (leikkisästi): Vai onko herraa, joka on herrempi minua, rikasta,\njoka on rikkaampi?\n\nISAKSSON: \"Niinkuin savu tuuless' hajoo, kunnia ja korkeus, äkist'\nkäsist' poijes vajoo tavara ja rikkaus.\" Vaan mitäs sinä, kun sinun\nrikkautesi ei ole näitä maallisia, mikäs niitä hävittää taitaa.\n\nVILLE: Totta sanot vaikka piloillasi. Enkös ole rikas? Kukas voi\nriistää minun omaisuuttani, näitä päiviäni, näitä ilojani? Eikö ole\ntuolla metsät kuin parhaat riista-aitat, eikö järvet kalaa täynnä? Ota\nmitä tahdot, vaan etpä tahdo, suotta et tätä elinaikaasi ahnehtimalla\npilaile. Kenen sanot sinä vielä maailman olevan? Eikös tämä ole meidän?\n\nISAKSSON: Meidän se on, meille perintönä annettu, että iloita\ntaitaisimme.\n\n    Riikka ja Serukka liikkuvat pihalla.\n\nVILLE: Mamma, tules nyt tänne -- (Serukka ei ole kuulevinaan) --\n(Isakssonille.) Tämän Serukankin laittoi Luoja minun varaltani. Siinä\non aarre, ja lapsia on siunautunut -- (Serukalle.) Montakos niitä\nonkaan lapsia meillä, mamma?\n\nSERUKKA: Mene tuossa.\n\nVILLE: Kuin santaa meren rannalla on. Ne kun maat allensa laskevat ja\nne kansoittavat --\n\nSERUKKA: Voi, voi, nyt ne tulevat ja minkä punaisen lipun lienevät\nilmaan nostaneet.\n\n    Tieltä aitan takaa tulee Aappo tuoden käsipuolessaan Hildaa,\n    joka on monikirjavissa vaatteissaan ja punainen päivänvarjo\n    kädessä. Aapolla on vapaassa kädessä kapsäkki.\n\nAAPPO: Terve, terve, kotijoukot.\n\nISAKSSON: Terve, terve, Aappo.\n\nVILLE: Terve, terve.\n\nAAPPO: Terve, pappa, terve, mamma, terve, täti ja setä. Saanko luvan\nesittää: morsiameni neiti Mustikkamaa, minun mammani, rouva Vehviläinen\n(Serukka luo pelästyneen silmäyksen Aappoon), minun pappani, vapaaeläjä\nelikkä vapaaherra Ville Vehviläinen, tämän kahvilan omistaja, rouva\nRiikka Pekkarinen, ja tehtailija ja taiteilija, herra Isaksson.\n\nISAKSSON: Kisälli, kisälli vain.\n\nHILDA (kaikille, alamaisesti): Hauskaa tutustua.\n\nAAPPO: Ja kiitos nyt kaikille tästä vastaanotosta. (Suutelee Riikkaa\nkädelle ja syleilee äitiään.)\n\nVILLE: Ja nyt pienet juhlat pystyyn.\n\nAAPPO: Jaa-a, pappa.\n\n    Aappo aukaisee kapsäkkinsä, latoo pöydälle tuomisensa,\n    asettaa tarjoilijan tottumuksella tuolit pöydän luo,\n    lyö nenäliinallaan pölyt niistä.\n\nAAPPO: Suvaitkaa, hyvät naiset ja herrat, istuutua.\n\nSERUKKA (joka on näppösillään salaa koetellut Hildan hamekangasta):\nAinapahan tuota istua saa.\n\nVILLE: Yli kaksikymmentä vuotta on oltu huonetovereita tämän Serukan\nkanssa, enkä vielä ole nähnyt hänen istualtaan syövänkään. Voit siksi\nistua nyt, mamma, kun Aappo tahtoo.\n\n    Aappo painaa äitiään istumaan, sitten Hildaa ja Riikkaa.\n\nAAPPO: Olkaat ystävälliset.\n\nVILLE: Jaa-a, se on oikein, olkaat ystävät kaikki vain.\n\n    Riikka nousee hakemaan tuvasta kahvipannua ja kuppeja.\n\nAAPPO: Ja tässä sinä näet, pappa, taas poikasi ihan onnenpoikana.\n\nVILLE: Onnenpoika sitä minäkin olen. Sama, sama vain, ei huolenpäivää.\n\n    Aappo, ruumis notkeassa kaaressa menee Riikkaa vastaan, ottaa\n    häneltä tarjottimen ja kasvoilla onnellinen hymy laittaa tavarat\n    tottuneesti pöydälle, kaataa kahvit ja tuomaansa likööriä laseihin.\n    Toiset seuraavat ihaillen hänen liikkeitään. Aappo kohottaa\n    sitten lasiaan.\n\nAAPPO: Rakas isäni, rakas äitini.\n\nVILLE: Minun rakas oma poikani.\n\nISAKSSON: Ja koko seurakunta, terve (ryyppäävät).\n\nAAPPO: Ja yhä te kotimökille olette sopineet.\n\nVILLE: Kun minä nukun penkillä ja Serukka penkin alla ja kaksi riviä\nlapsia lattialla, eipä -- hee, eipä jalansijaa siihen jää.\n\nAAPPO: Kun minä laitan joskus oman hotellin, tulevat pappa ja mamma\nmeille asumaan.\n\nVILLE: Sehän tuo olisi. Ja mamma saisi vissiin kahvit joka aamu.\n\nAAPPO: Sänkyyn tarjotaan.\n\nSERUKKA (häpeissään): Ei, eihän toki sitä häpeää, etten itse saisi.\nPappilassa kun kerran tarjottimella toivat, ikäni olen saanut sitä\nhävetä.\n\nHILDA: Oh-hoh, kuitenkin.\n\nSERUKKA (Hildalle): Vanha on utelias: ollaanko rikasta perua ja onko\npappa siellä kauppias vai muu virkamies?\n\nHILDA: Aappo --\n\nAAPPO: Enemmän niinkuin hantvärkkäri --\n\nSERUKKA: Hantvärkkäri on hyvä virkamies ja rikaskin tiettävästi osaa\nolla?\n\nVILLE: No, no, mamma, tietysti, (huomaa Kallen taampana) no, Kalle --\n\nAAPPO: Velimies on kasvanut.\n\nKALLE: Jotain joutava tekeepi, (kun Ville nykäisee häntä tulemaan\nkauemmas, jatkaa Kalle huolettomasti) vaikka ei tuo näy isä tuotakaan\ntekevän.\n\nAAPPO (vakavasti): Arvaapas Kalle, mitä on tehtävä, että menestyisi ja\nkauan eläisi maan päällä?\n\nKALLE: Syötävä, kerta päivässä kuitenkin, eikä kerta viikossa niinkuin\nVehvilässä.\n\nSERUKKA: Muistele tarkemmin, aina meillä kerta päivässä on syöty.\n\nAAPPO: Kunnioita isääs ja äitiäs, ettäs kauan eläisit maan päällä,\nsanoo sana.\n\nKALLE: Sana ei silloin tiennyt mitään Vehvilän pesueesta. Eikä isä ole\nmilloinkaan vielä käskenyt kunnioittamaan.\n\nVILLE: En minä ole kieltänytkään, ähää, äitiä kuitenkaan\nkunnioittamasta, ähää (Villeä naurattaa).\n\nSERUKKA: Menepä taemmaksi siitä, poika.\n\n    Riikka työntää taempaa Annaa.\n\nRIIKKA: Ja tämä on Anna, lapsuutesi leikkitoveri.\n\nAAPPO: Anna, lapsuuteni ystävä, oletpa kasvanut kauniiksi. Muistatkos\nvielä, kun olit leikkimorsiameni?\n\nANNA: Kaikkia se herra muisteleekin.\n\nAAPPO: Ha-ha-haa (pyörähyttää Annaa) herra, sanoo herra\n(miettivämmin), vaikka onhan se totta, että olen herra, väärin olisi ja\nkiittämättömästi, jos en sitä nimeä omaksuisi. Olenhan saanut\nsivistyksen ja laajemman elämänkatsomuksen. Tiedän paljon, olen nähnyt\npaljon, mutta en ole ylpeä, sillä tunnen elämän liian hyvin. Siksi,\nvaikka ylempi ulkonaisesti, lähestyn omia vanhempiani avoimin sydämin\nkuin lapsi, joka on vanhemmille velkaa kiitokset kaikesta!\n\nVILLE (Serukalle): Siinä sen kuulit. (Pyyhkii silmiään.)\n\nSERUKKA: Aappo, Aappo --\n\nHILDA: Ush -- kun puhuu joutavia.\n\nAAPPO: Vaikka tietysti kaikista näistä omaisista tässä, ymmärrettävistä\nsyistä, morsiameni on nyt paras ja rakkain.\n\nHILDA: Elä nyt smikraa.\n\nVILLE: Mikraa, mikraa vain, akkaväelle ei sitä viimeistä totuutta\ntarvitsekaan sanoa.\n\n    Anna, Serukka ja Riikka vievät pois kupit. Isaksson on vienyt\n    lekkerin, iskenyt Villelle silmää ja kadonnut näkyvistä.\n\nVILLE: Menenpä auttamaan tuonne, luulen että äiti laittaa siellä vähän\nsuuhunpantavaa. (Menee Isakssonin jälkeen.)\n\nHILDA: Osh, tätä elämää.\n\nAAPPO: Mitä?\n\nHILDA: Täällähän sinä olet kuin kotonasi.\n\nAAPPO: Niinhän olenkin.\n\nHILDA: Ja näitä ihmisiä!\n\nAAPPO: Ne ovat vanhempani ja sukuni.\n\nHILDA: Mikä vempele tuo isäsi.\n\nAAPPO: Sitä olen minäkin.\n\nHILDA: Ja kuin värttinä äitisi.\n\nAAPPO: Toinen osa minua. Ja mitä heiltä sitten puuttuu?\n\nHILDA: Ei sivistystäkään.\n\nAAPPO: He eivät tarvitse sitä tuon enempää.\n\nHILDA: Asuessaan variksenpesässään.\n\nAAPPO: Variksen pojasta on pesänsä kaunis. (Syventyy muistoihinsa.) Se\non kaunis rinne tämä Vehvilän rinne tuossa (viittaa). Siihen kun päivä\npaistaa ja isä onnellisena pihanurmellaan köllöttää ja katsoo, kuinka\nsavu räppänäpahasesta kohoaa, kuinka äiti askareillaan ahertaa ja\nlapset pihalla paitasillaan piehtaroivat --\n\nHILDA: Sanon suoraan, minä en voi sietää sivistymättömyyttä enkä\nmaalaisia, en voi alentua heidän tasalleen, miten ne elävät --\ntuollaiset lapsilaumat, aina lankeavat --\n\nAAPPO: Mutta kun sinä itsekin --\n\nHILDA: Vertaatko minua heihin? Minulla on rakkauteni ja minähän\nuhraudun.\n\nAAPPO: Ah, Hilda, siksipä rakastan sinua niin.\n\nHILDA: Sinun tähtesi olen kärsinyt paljon. Ja näin sinä kohtelet minua,\nsinä vertaat minua noihin. Eikö riitä, että olen alentunut täällä\nkäymään ja nöyrästi kärsin kaikki ristiriidat? Oo, olkoon kohtaloni\nkuinka synkkä tahansa, minä kärsin, kärsin kaikki, vaikka koko elämä\nsiihen suoltuisi. Oo, että näin piti minulle käydä, näin matalaksi\nlitistyivät kaikki korkeat haaveeni.\n\nAAPPO (loukkaantuneena): Minunko syyni se on?\n\nHILDA: Sinä kysyt vielä. Että sinä viitsit.\n\nAAPPO: Mutta syy ei ole minun.\n\nHILDA: Minunkos?\n\nAAPPO: Sinun.\n\nHILDA: Minun?\n\nAAPPO: Sinun.\n\nHILDA (itkien): Oo, että sinä voit yksinäistä naisraukkaa näin loukata.\n\nAAPPO: Enkö sinulle sanonut, että kunnon miehenä menen kanssasi\nkihloihin? Ja että minun niin täytyi tahtoa, se ei ollut minun syyni.\n\nHILDA: Minunkos?\n\nAAPPO: Sinun. Sinähän ensin sanoit minua rakastavasi ja tulit luokseni\nja --\n\nHILDA: Niin sanoin ja sen teinkin. Taivas tietää, että puhuin totta.\nMinä rakastin sinua, niinkuin puhdas nainen voi miestä rakastaa.\n\nAAPPO: No, sitähän tarkoitin.\n\nHILDA (raivoissaan): Mutta elä luule, että enää rakastan. Minä en sinua\nrakasta. Minua on petetty, sinä et ole se, joksi sinua kuvittelin. Sinä\nolet sivistymätön, petturi. Näin epähieno sinä voit olla, tällaista\ntuskaa tuottaa. Eikö oltu sovittu, ettei siitä, _siitä_ välisestämme\nkoskaan enää puhuta?\n\nAAPPO: Itsehän sinä aloit.\n\nHILDA: Siinä se on. Aina sinä olet viaton. (Itkee.) Oo, mikä lienenkään\nminä mielestäsi, kun et enää minua rakasta?\n\nAAPPO (lämmeten): Minä rakastan, kas noin, pyyhitään pois kyyneleet\n(pyyhkii Hildan silmiä). Noin, sinun silmäsi ovat niin kauniit ja\nrakkaat. Anna minulle anteeksi, rakas, jos olen sinua pahoittanut.\nMinun syytäni se oli kaikki, koeta unohtaa. Sinähän jo hymyilet, miten\nsinä olet kaunis. Sano, että minua vielä rakastat.\n\nHILDA (hyvitettynä): Rakastanhan minä sinua.\n\n    Aappo suutelee Hildaa.\n\nAAPPO: Ja nyt pyydän sinulta uhrausta, menepäs nyt äidin avuksi\naamiaista laittamaan. Koeta olla ystävällinen. Äiti on niin hyvä,\noikea nainen.\n\nHILDA (loukkaantuneena): Tietysti hän on, paljoa parempi kuin minä,\njohan sen kuulin.\n\nAAPPO: Hilda --\n\nHILDA (kohoavassa raivossa): Johan sen kuulin, sanon, elä kuitenkaan\nminua narriksi luule, näen minä, mikä tästä keitoksesta kypsyy. Ja jos\njoku nöyristyykin, ei ollut se Hilda Mustikkamaa (menee tupaan ja\nSerukan kanssa koria kantaen kohta pois).\n\n    Isaksson on seisonut veräjällä jonkin aikaa ja pistäytynyt tupaan.\n    Aappo korjailee pöytää. Sisältä tulee siihen kohta Riikka.\n\nRIIKKA: Onko Aapolle ikävää tapahtunut?\n\nAAPPO; Voi, täti, en tiedä, mitä sanoisin.\n\nRIIKKA: Voithan minulle puhua suoraan.\n\nAAPPO: Voinhan tädille puhua. Minä olen murheissani. Aina olen asiat\nselvästi nähnyt ja tiennyt, mitä pitää tehdä, nyt en näe enkä tiedä.\nOlenko menetellyt epäpuhtaasti ja väärin, kun sydämeni ei minulle\nmitään puhu? Sanon tämän tädille, vaan tämä on salaisuus: me emme\nHildan kanssa oikein sovi, meillä ei ole yhteisymmärrystä, enkä minä\nvoi siis tehdä häntä onnelliseksi.\n\nRIIKKA: Sinun pitää jättää hänet ajoissa.\n\nAAPPO: Sitä en voi, ellei hän tahdo. Olenhan sivistynyt, ja vaikka olen\nnuori, en ole kitsas oman onneni suhteen, sillä minäkin olen jo\nkeksinyt, mikä ihminen on onnellisempi kuin onnellinen, se on se, joka\nvoittajana ja puhdassydämisenä päänsä lepoon laskee.\n\nRIIKKA (syleillen Aappoa): Sinä kultapoika. Ja jos -- ja jos -- arvelin\ntuosta Annasta kertoa, että tuo Mäen Jeremias jätti sille kihlat ja\nAnna leikillään ne otti. Se näet Anna, jos suoraan sanon, on sinua\nmuistellut. Ja nyt kun kuuli sinun kihlautuneen, niin -- otti ne.\n\nAAPPO: Anna ei saa. Hänellä voi olla mikä tulevaisuus tahansa. Minä\nvien hänet kaupunkiin, minä hankin hänelle työtä.\n\nRIIKKA: Ja tuumittiin Isakssonin kanssa, kun tässä tämän kylän asioita\nsetvitään --\n\nAAPPO (keskeyttäen): Ha, ha, vieläkö ne tätiä ja setää puhemiehinään\npitävät?\n\nRIIKKA: No ainahan ne, jos ei toista, niin toista. -- Tuumittiin äsken\ntuolla, jotta ukko itse olisi naitettava, ja Isaksson sanoi hankkivansa\nmorsiamen, mutta ei tarkemmin ehtinyt kertoa tuumistaan, mutta ei\nhaittaa, jos sinä puhut siihen suuntaan, kun ukko näkyy tännepäin\ntulevan.\n\nAAPPO: Minä puhun.\n\nRIIKKA: Sillä tavalla se sievemmin järjestyisi. Jos puhuttelet sinä\nensin ukkoa, niin minä pistäydyn tupaan (menee tupaan).\n\n    Jahvetti tulee kirves kainalossa.\n\nJAHVETTI: Päivää (kättelee).\n\nAAPPO: Päivää.\n\nJAHVETTI: Onpa se Aapraham muuttunut, herrautunut ihan.\n\nAAPPO: Ainahan sitä. Mitäs isännälle kuuluu?\n\nJAHVETTI: Se on sitä viimeistä uutta, jotta eukko otti ja kuoli tässä\ntalvella.\n\nAAPPO: Mikäs sen tappoi?\n\nJAHVETTI: Laakiko sen lienee pannut. Ei tuo tunnu olevan tauti eikä\nmikään pitää se laaki, mutta poika tappamaan. Toista on se horkka, joka\nminua rytyytti toissa vuonna.\n\nAAPPO: Vai on rytyyttänyt?\n\nJAHVETTI: Rytyyttihän se kuin uhalla, eihän sitä tilassakaan pysynyt.\nSidoin itseni jo kangaspuihin, vaan se kun pieksi minua, niin\nkangaspuut perässäni räiskyivät vain katosta lattiaan.\n\nAAPPO: Ha-ha-haa.\n\nJAHVETTI: Eipä Aappo taida uskoakaan, vaan niin se oli. Menin sitten\ntuonne heinäniitylle, siellä oli sattumalta kolme lihavaa kasakka-akkaa\nniittämässä, ja kun se alkaa rytyyttää, komennan akat päälleni istumaan\nja sekös pahus pieksää, niin että akat ilmassa lentelivät, vaan siihen\nse horkkakin jäi.\n\nAAPPO: No, ei ole taudin vaivaaman näköinen isäntä, ihan nuori mies\nvielä.\n\nJAHVETTI: Vai ei ole? Kestäähän tämä pykninki, se kun on niistä\nvanhanaikaisista rakennustarpeista tehty.\n\nAAPPO: Pitäisi toinen emäntä vain ottaa.\n\nJAHVETTI: Hee, vai toinen. Sitä kun ei lykästänyt oikein se\nensimmäinenkään. Kiukkuisa oli se Maija. Kukas täällä vikoja vailla,\nmutta ei sen silmään olisi saanut pienellä tikullakaan pistää. Hee. Ja\nsalata synnillisyyttänsä tältä -- siinä oli urakkaa, hee, jotta totta\ntuolla ne samaiset syntinsä edes kuitatuiksi saanee.\n\nAAPPO: Vaan onhan niissä naisissa laajempisydämisiäkin.\n\nJAHVETTI: Voi, voihan niitä olla laajojakin hameniekkoja. Mutta niinkö\nse Aapraham tätä puhetta vain kampeaa, jotta muka minun hullaantua\nvielä, jotta muka ihan sen Itsensä käskyn mukaan käyttäytyä, Hän kun\nnäet pykälän pani, jotta lisäännypäs ja täytä tämä maa? No, vieläköhän\ntuota yrittäisi?\n\nAAPPO: Onhan se pykälä sellainen.\n\nJAHVETTI: Sellainen ja kova onkin. Sitä kun ei muuten taitaisi tätä\nasiaksi ymmärtääkään. No, sanonpa Aaprahamille, etten minä niin huono\nsanankuulija ole, etten olisi jo havainnut sitä, ettei tässä näin\notollinen ole, joo, mutta kun tämä nurkkakunta on niin paljas\nakkaväestä. Akka se on täällä ihan sinivärin hinnassa!\n\nAAPPO: Hankitaan muualta.\n\nJAHVETTI: Mistäpä sen ja kukapa tuota nuo kaupatkaan välittäisi?\nRiikkakin on jo vanhaksi tullut.\n\nAAPPO: Onpa tullut kylälle se oikea puhemies, tämä Isaksson, joka on\nmonen asiat ennenkin järjestänyt.\n\nJAHVETTI: Mutta jos se sitä Kattaiskaa tyrkyttää, sitä ampiaista, hee,\nniin elinaikuisia käräjiä saa käydä, se näet tässä syksyllä käräjöi\nmulta housuja, yksiä miesvainaansa vanhoja pöksyjä, vaan herrat sille\nrapsun antoivat, kun ei mulla siellä käräjätuvassa niitä jalassa ollut,\nniin, ja kukapa tietää, eipä tainne minulta niitä löytyäkään.\n\nAAPPO: Sillä on tiedossa joku, Isakssonilla. Odottakaahan, kysyn, minne\nse meni. (Menee tupaan.)\n\nJAHVETTI: Ei tässä hätää, eikä se tähän hätään valmiiksi tulisikaan.\n\n    Isaksson tulee.\n\nISAKSSON: Pannaanko puuhat käymään, kun näillä main kuljen\n(kättelevät)?\n\nJAHVETTI: Mitäkös vielä, ilman aikojaan tuon pojan kanssa suuta\nsoittelin.\n\nISAKSSON: Taidat pojallesi vuoron jättää. Mutta tuollainen visainen\nmies elää vielä monet vuosikymmenet uhallakin.\n\nJAHVETTI: Hee, hyvähän täällä on valmiissa maailmassa elellä. Eleleehän\nsitä toki, kun ei ole häijyä akkaakaan, vaikkei sekään haittaisi.\nMinkälainen se on se kaupittavasi?\n\nISAKSSON (katsoen ympärilleen): Se on hyvä ja rikas on ja kaupungista\non, se on tämän Aapon morsian.\n\nJAHVETTI: Ha-ha-haa, ja saatavissa olisiko?\n\nISAKSSON: Niinkuin naulattu. Uskon sen paljaaksi katsovan tämän Aapon\nkotitalon!\n\nJAHVETTI: Ha-ha-haa, vai paljaaksi, ja minä hänet ottaa kaappaiseisin.\nSe olisi sutkaus. Jo tässä olen ajatellutkin, jotta jokin kepponen se\nolisi vielä tehtävä, ennenkuin ruumiista katoaa tämä tomun tuoksu ja\nkokonaan taukoaa tään virran juoksu, ja sittenpähän tuota en suotta\nolisi ähitellytkään Maija-vainaalle, mitä aina ähittelin, hee.\n\nISAKSSON: Pannaan asia alulle vain.\n\nJAHVETTI: Lupa leikkiä laskea. Kats, pakana, kun ampiainen lentää.\n\n    Kattaiska lennähtää siihen, katsoo myrkyllisesti Jahvettiin.\n\nKATTAISKA: Kas, housunkantajoita.\n\n    Isaksson pujahtaa tupaan.\n\nJAHVETTI: Muistelepas, mitä käräjätuvassa sinulle opetettiin: Puhu\ntosisanoja, vaikka yksi päivässä.\n\nKATTAISKA: Housunvaras, ke-ke-, siinä on tosisana tälle päivälle.\n\nJAHVETTI: Voisin vetää sinut käräjiin, vaikka ei ne pysty tukkimaan\nsielläkään akkojen suita, eihän niitä tuki ei sammalillakaan.\n\nKATTAISKA: Housunvaras, ke-ke.\n\nJAHVETTI: Näyttäisin minä sinuna toteen tuon.\n\nKATTAISKA: Kyllä näytän sulle vielä todet, keiskut sulle vielä kerta\nteen, ja silloin sitä naurettiin kapakkamassille.\n\nJAHVETTI: Elä huuda, äänes kuuluu taivaaseen, Jumala luulee\nluontokappaleeksi ja pistää hännän selkään. Eihän sinusta ole sitten,\nei minun miniäksenikään, heh-heh-hee -- eihän sinusta kuka huoli -- ei\nmuut, jos en minä -- hee, jää ne häät sinun kohdaltasi.\n\nKATTAISKA: Eipä jääneet, ne pidettiin. Tulehan pois niihin vaikka\nniissä Kattais-vainaan housuissa.\n\nJAHVETTI: Niihin häihin tulen minä vaikka -- housuitta, he-hee.\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS\n\n\nRiikan tupa. Peräseinällä ovi. Oikeassa peränurkassa leivinuuni,\noikealla seinällä ikkuna, sen alla pöytä. Vasemmalla myös ikkuna, jonka\nedessä pitkä pöytä penkkeineen. Uuni lämpiää. Ovi perällä on auki,\nsiitä näkyy pihamaata.\n\nAnna kirnuaa voita. Riikka leipoo piirakaisia. Ulkoa kuuluu Aapon\nlaulu:\n\n    Tuoksuupa, tuoksuupa tuomenkukka\n    Pellon pientareella.\n    Mieless' on, mieless' on tummatukka\n    Neitonen poikasella.\n\nRIIKKA: Se on meidän Aappo, siinä on poika. Viskaapa joku puu uuniin.\n(Anna viskaa.) Sanonpa vielä, että pakkokos sinun on enää ollenkaan\nmennä Jahvettilaan, jäät tähän nyt, niin et tarvitse enää kuulla ukon\ntorailua.\n\nANNA: Mentävä sinne on kuitenkin.\n\nRIIKKA: Emännäksikö?\n\nANNA: Miksipä ei, koska Jeremias kerta --\n\nRIIKKA: Siksi ei, että piloillasi otit kihlat, eikä Jeremias kuitenkaan\nKattaiskan käsistä pääse.\n\nANNA: Jeremias tuli eilen minun luokseni ja sanoi, ettei hän sille\nlähde. Ja samahan minulle on, missä olen, ei sillä väliä.\n\nRIIKKA: Aappo lupasi sinulle hankkia paikan kaupungista.\n\nANNA: Ei tarvitse vaivautua. Mitä minä kaupungissa, tämmöinen. Kyllä\nJeremias minulle riittää, eikö kelvatakseen talollinen palvelijalle.\n\nRIIKKA: Ole vaiti.\n\n    Aappo tulee sisään kädessään tuomenkukkia. Hän antaa ne\n    Riikalle, joka on lopettanut leipomisensa ja ottaa putelin,\n    johon aikoo panna kukat.\n\nRIIKKA: Pesaistava tuo näkyy olevankin.\n\n    Menee ulos sitä pesemään.\n\nAAPPO: Kokon tein siellä valmiiksi. Iltasilla tanssitaan, tanssitaanko,\nAnna?\n\nANNA: Minä olen tanssinut jo tanssittavani.\n\nAAPPO: En tahtoisi puhua sinulle sellaista, joka loukkaa sinua, enkä\nsellaista, joka viettelisi sinun puhdasta sydäntäsi, mutta minunkin\ntäytyy kuulla tunteitani. Minä olen eilisestä tutkinut niitä ja\ntarkastanut niiden kulkua, enkä minä sille mitään taida (lämmeten).\nAnna, minä rakastan sinua!\n\nMinä olen rakastanut sinua kauan, tietämättäni. Sinun näköisesi nainen\non ollut ihanteenani jo lapsuudesta asti. Anna, minä rakastan sinua! Ah\n-- jospa tietäisit!\n\nANNA: Te teette vain pilkkaa köyhästä piikatytöstä.\n\nAAPPO: Piikatytöstä -- se sana syyttää minua. Sellaiseltako minä\nnäytän, niin turhalta, jonka tunteet syttyvät tuon jaon mukaan? Ei,\nAnna. Piikatyttö tahi ruhtinatar -- mikä vain on lähinnä ihmisen\nihannetta. En ole vielä antanut maailman pettää itseäni, enkä pilata\nsydäntäni. Minä pystyn vielä rakastamaan sitä, jonka Luoja oli minulle\nluonut.\n\nANNA: Päivässäkö Aappo unohtaa jo entisen morsiamensa?\n\nAAPPO: Minäkö unohtaisin? En koskaan mitään unohda. Yksi elämä ei riitä\ntuskiani pois pyyhkimään. Minun elämäni on selvä kuin yksi ainoa päivä.\nMinäkö eilisen unohtaisin?\n\nANNA: Ei ole mies, joka tänäpäivänä ottaa morsiamen ja huomenna jättää\nsen.\n\nAAPPO: Minäkö Hildan jättäisin? Ei, Anna käsittää minua väärin. Minä\notan hänet. Ah, vaikka kadotuksen kuilu sen kautta eteeni aukeaisi,\nminä astun siihen -- mutta rakastettuni kuva sydämessä. Sen verran\ntuomitullakin on oikeuksia. Siksi, salli minun puhtain sydämin saada\nlähetä sinua kerta, vaikka ikuisiksi jäähyväisiksi.\n\n    Ottaa Annaa vyötäisiltä. Anna työntää hänet kiivaasti pois.\n\nAAPPO (nuhtelevasti): Kun minä olen kohtelias ja näin tunnetta täynnä,\nei sinun sovi käyttäytyä noin.\n\nANNA: Jospa minäkin olen tunnetta täynnä.\n\nAAPPO (väärinkäsittäen): Silloin on Annan annettava valta tunteillensa.\n\nANNA (yrittäen lyödä): Ja jos se tunne käskee minun vieläkin\nponnahuttamaan sinua, narri.\n\nAAPPO (loukkaantuneena): Narri -- (miettii ja löytää aatoksen) narri,\nse on totta. Minä olen narri. Mikä elämänviisaus puhuu sinun suusi\nkautta, Anna. Narri! Miltä narreilta näytämme sen Luojan edessä,\njolta ei mikään ole salattu. Narri, niin, ehkäpä olen se tunteitteni\ntähden, näiden alati kuohuvien ja muuttelevien, ehkäpä olenkin se\nrehellisyyteni ja velvollisuudentuntoni tähden, kuka tietää. (Painaa\nkädellä rintaansa.)  Ja kuitenkin, Anna, tunnen vain tuskaa, ah, vain\nkipeätä tuskaa (sulkee silmänsä). Minä, joka luulin äsken olevani\nmaailman herra, omistavani kaikki, olenkin vain narri, narri, jolta\npuuttuu kaikki, kun puuttuu se, joka yksin voi kaiken antaa. Rakkaus,\nsinä julma opettaja, ah, millä kivulla aatoksen synnytät!\n\nANNA (iloisesti): No, nyt ihmeitä, enhän minä tahtonut loukata, enkä\ntiennyt, että --\n\nAAPPO: Mitä et tiennyt?\n\nANNA: Että Aappo -- se on niin hassua sanoakin. No, jos Aappo niin\ntahtoo, ei minun kannata siitä tyhjää meluta, saahan minulle tehdä,\nmitä tahtoo (tarjoutuu Aapolle).\n\nAAPPO: Ei, et saa käsittää minua väärin, etkä saa -- mitenkä sanoisin\n-- siksi, että minä olen herra -- et siksi, mutta jos tunteesi ovat\nsellaiset (lähentyy) -- silloin vasta --\n\nANNA (reippaasti): Onhan minulla tunteet sellaiset (naurahtaa).\n\nAAPPO: Onko sinulla, armas, armas (suutelee Annaa, joka ihaillen\nkatselee Aappoa).\n\nANNA: Kyllähän minusta tämä on somaa.\n\nAAPPO: Se on somaa, ei, se on pyhää, ihanaa. Ah, jos sinä minua\nrakastat, muuttuu koko maailma edessäni, noin, se on nyt toinen. Puut,\nnurmet, kukat, ne ovat minua varten, minun silmääni ilahduttaakseen,\nminun rakkauttani koristaakseen. Ja niinkuin unelma on rajaton, niin\nminun oloni ja ajatukseni. Mikä kirkkaus kaikkialla! Minne haihtui nyt\nminun tuskani -- (ylös katsoen) hoi, minun murheeni, hoi -- (suutelee\nAnnaa).\n\nANNA: Kiitos, sepä oli vieläkin somempaa.\n\nAAPPO: Oi, sinä tyttö, jospa tietäisit, miten kaunis olet, kuin\nmetsäkukka.\n\n    Samassa tulee Hilda.\n\nHILDA: Pääsettekö, haa, sen koiravillat.\n\nAAPPO: Rauhoitu, Hilda.\n\nHILDA: Kyllä minä rauhoitun, kun eksamineeraan ensin.\n\nANNA: Aappo-herra näytti minulle vain, minkälaista kaupungissa on\nrakasteleminen.\n\nHILDA: Vai niillä opetusmatkoilla sinä täällä liikutkin?\n\nAAPPO: Rakas Hilda.\n\nHILDA: Ähää, vai rakas, elä usko, että sika lentää.\n\nAAPPO: Tämä on viatonta.\n\nHILDA: Yhtä viatonta kuin siveytesi, ymmärrän, mutta sitä soppaa ei\nminulle enää serveerata, hyvä kyyppari.\n\nAAPPO: Hilda?\n\nHILDA: Minä pesen käteni kuin Pilatuksen Ponttius. Onpahan sitten\npuhdas toisen ja paremman sormusta vastaan ottamaan, jos niikseen. Ja\nsinä pidä hempukkasi.\n\nANNA (on ottanut vettä vatiin): Tässä on vettä.\n\n    Hilda heittää sen Annan päälle.\n\nHILDA: Tuossa on.\n\n    Anna poistuu puistellen vaatteitaan.\n\nAAPPO: Sinä et saa.\n\nHILDA: Vai en saa -- tätä neitokaista, en opettaakaan, tätä satakieltä.\n\nAAPPO (pahastuen): Sinä loukkaat, sinun sanasi kuolettavat minussa\njotakin, elä mene liian pitkälle, Hilda rakas.\n\nHILDA: Ähäpäs taas, vai rakas? Vaahtoa se on sellainen puhe, ja totta\non se, että sinä olet maailman kehnoin mies ja narri niinkuin isäsikin.\n\nAAPPO: Vaimo!\n\nHILDA: Vaimo en ole, en sittenkään, vaikka kymmenen tuollaista miestä\nolisi. Hullu olinkin, kun kelkkaasi istuin, kun parempiakin olisin\nsaanut.\n\nAAPPO: Senkö liikkaavan suutarin?\n\nHILDA: Miehen, jolla on talo. Mitäs sinulla on? Suu sinulla on ja\nsiitäkös suuria sanoja höyryää kuin mitä savu-uhria. Ei sitä eletä\nrunolla, kun ei ole muuta särvintä. Vai vaimonko sinua pitäisi elättää\nniinkuin isääsikin?\n\nAAPPO: Hilda (aikoo lyödä, pidättyy, mutta ei voi kokonaan jättää),\nisäni puolesta, ah, täytyykö minun -- oh, sinä, mihin johdatat minua!\n\nHILDA: Tämäkö on palkkani kaikesta, ah, miten katkerata on tämä elämä,\nmihin kuiluun olen syössyt? Aina olen pyrkinyt korkealle, kauas ja\nkorkealle, ja nyt, oo, tätä pettymystä (itkee).\n\nAAPPO (säälien ja sovittaen): Hilda, jos koetetaan yhdessä vielä,\npyritään yhdessä sinne -- kauas ja korkealle.\n\nHILDA (säikähtäen): Äläst, vai yhdessä, voiko kyypparin kanssa lentää,\nvoiko tuollaisesta maasta muuta kuin myrkkymarjoja kasvaa?\n\nAAPPO (hypähtää Hildaa kohti): Vaikene jo. (Hilliten itsensä.) Katso,\ntässä on herra, kasvanut tästä maasta -- ja sinun pitää nähdä,\nennenkuin kuolet, ketä olet loukannut. Nyt alan minä elämäni ja\ntoimintani ja näytän, mikä ihminen on töllin poika. Minä hankin rahaa,\nminä annan ihmisten kumartaa käsissäni tuota roskaa, kultaa, jota he\npalvelevat. Minä suojelen kultamuurilla tätä myrkkymarjaa, niin, ja\nsilloin itket sinä, totisesti itket.\n\nHILDA (arvellen ja sovitellen): Aappo --. Mitä sinä nyt -- kultani?\n\nAAPPO: En, kaikella on aikansa ja kaikella määrätty rajansa, aika\nsyntyä ja aika kuolla. Ja tällä on aika kuolla. Sinä itse sanelit äsken\nhautaluvun meidän rakkautemme haudalle, enkä minä pysty kuolleita ylös\nherättämään.\n\nHILDA (hiukan peloissaan): Sinä olet sitten oikein vihainen?\n\nAAPPO: Ei. Vaan kun sinä sanoit ei, sanon minäkin ei, enkä tingi enää\ntunnoillani.\n\nHILDA (räjähtäen): Vai et, no ei, kun ei. Nyt sanon minä ei ja usko se.\nEi, ei, ei. Pthyi, mitä nämä Vehviläiset ovat, viheliäisiä\nkotalappalaisia, pthyi, pthyi.\n\n    Aappo poistuu juhlallisena.\n\n    Anna tulee hiilikoukku ja uuninluutimavasta kädessä\n    laittamaan uunia. Alkaa työnsä epäröiden. Hilda katsoo\n    häneen ja alkaa nyyhkyttää.\n\nHILDA: Voi, mitä sinä olet tehnyt.\n\nANNA: Mitä minä olen tehnyt?\n\nHILDA: Erottanut kaksi rakastavaista.\n\nANNA: Tyhjäähän se oli, loruilua se äskeinen.\n\nHILDA: Ja minä kun rakastan häntä niin, nyt sen vasta tunnen, kun hän\non jättänyt minut.\n\nANNA: Ei hän koskaan jätä neitiä, niin hän äskenkin sanoi.\n\nHILDA (ilostuen): Sanoiko? Mitä hän sanoi?\n\nANNA: Sanoi, enhän minä ymmärtänyt, mitä hän sanoi, sanoi vain, että te\nolette rakkaita (muistelee) ja että hän on rikas.\n\nHILDA: Jaa, hänestä tulee rikas. No, jospa hän suotta oli suuttuvinaan,\nkun minäkin --. No, vielä hänkin itkeä saa.\n\nANNA: Elkää, hän on niin (etsii sanaa) -- pehmeä -- kyllä minä neitinä\nolisin iloinen vain.\n\nHILDA: Kuule, juoksepas Aapon luo ja käske hänen pyytää minulta\nanteeksi käytöstään, sano, että se itkee siellä nyt, raukka.\n\nANNA: Jos se ei minun sanoistani välitä?\n\nHILDA: Koetahan.\n\nANNA: Voipihan koettaa (viepi hiilikoukun mukanaan).\n\n    Riikka tulee pesty pullo kädessä, asettaa siihen kukat.\n\nRIIKKA (epäröiden): No, tottako se oli, mitä Aappo kertoi, että teistä\njo ero tuli?\n\nHILDA: Vai jo se sitä kertoi.\n\nRIIKKA: Luvalla sanoen: ei Aappo Hildalle sovikaan. On sitä kotijoukkoa\nsiinä, ja nekin kun se aikoo ottaa luokseen.\n\nHILDA: Ei minun luokseni olisi ottanut.\n\nRIIKKA: Ei, se on tietty.\n\nHILDA: Ja siksipä sanoin minä Aapolle äsken: ei, minun hermoni eivät\nsitä siedä.\n\nRIIKKA: Saapihan Hilda mieleisiäänkin.\n\nHILDA: Eihän se ole sanottu sekään.\n\nRIIKKA: Onhan kaupungissa toki ihmistä.\n\nHILDA: Vaan sopiiko minun mennä kadulle ja sanoa: ottakaa, tässä on\nihminen. Ei silloin semminkään kävisi kaupaksi.\n\nRIIKKA: Se on tietty, tarvitaanhan siinä puhemies.\n\nHILDA: Ei, siinä tarvitaan rakkautta.\n\nRIIKKA: Mitä?\n\nHILDA: Rakkautta.\n\nRIIKKA: Niin, sitten jälkeenpäin, se on tietty.\n\nHILDA: Niin, eihän ennen toki, kun ei kosia voi. Siinäpä se naisen\naseman pahin kohta, ettei kosia voi. Koettaa vain salaisin keinoin\nsyntymästä asti suositella miestä, kun ei tiedä, milloin ja kenen\nsattuu saamaan. Tämä se on ammoisista ajoista turmellut naisen luonnon.\nJa sitten rakastua niinkuin piili, jos joku kysyy, muuten onni livahtaa\nkäsistäsi. Vaan onko siinä kohtuutta, minä kysyn? Rakastuuko sitä\ntarpeen vaatiessa? Roskaa sitä rakastuu. Mutta olepas siitä\ntietävinäsi, et miestä ikinä saa. Rehellinen ja järkevä nainen jää\nnaimattomaksi, niinkuin raita rannalle, usko pois, olen minä siksi jo\nelämässä nähnyt.\n\nRIIKKA: Pitää pysyä sitten yksinään.\n\nHILDA: Mutta ei ole varaa, kun ei ole ammatti hyvä. Ei ole muuta keinoa\nkuin tämä keinottelu, säälittää paiskautua siihen ryöppyyn, josta et\nenää koskaan, itseäsi ehyenä löydä, naimisiin, jossa elämä on yhtä\npyykkiä: taivu, suutu, hyökkää päälle, anna anteeksi, itke, hyökkää\nsamassa. Ja ole tähän aina valjastettu. Sitä se on. Olen minäkin siksi\njo nähnyt.\n\nRIIKKA: Näitä hankkimisvaivoja huojentaakseen voisi antaa asian\npuhemiehelle.\n\nHILDA: Sehän se olisi, mutta kun on niinkuin sivistynyt olevinaan, on\ntuttavapiiriä ja niin poispäin, niin ihan ne epäsiveellisenä sitä\npitäisivät. Se on sellaista peliä ihan koko tämä elämä, ettei siitä\noikein rehelliselle ihmiselle ilkiä puhuakaan. Se on petospeliä,\nteeskentelyä koko sivistys, mätää sydämeen asti. Mutta ei saa olla\nnäkevinään sitä, minkä lapsikin jo näkee. Ei saa puhua siitä, mikä\ntodelle haiskahtaa. Sivistymättömäksi minut leimaisivat, jos\ntietäisivät, mitä nytkin puhun.\n\nRIIKKA: Mutta kuka siitä tietäisi, jos tapaisi täältä maalta nyt hyvän\nsulhasen.\n\nHILDA: Rikasta ei täältä saa, enkä köyhää huoli.\n\nRIIKKA: On täällä joku rikaskin. Rikas voisi ostaa talon kaupungista.\n\nHILDA: Sehän tuo olisi.\n\nRIIKKA: Ja muovailee sitten miehen mieleisekseen.\n\nHILDA: Vaan ei ne rikkaat huoli, jos tietävät, että olen köyhä. Ei\nRiikka huoli siitä muille puhua.\n\nRIIKKA: Vai on Hilda köyhä tyttö.\n\nHILDA: Melkeinpä kuin tuo Aapon mökki on kotimökkini. Ja siksipä\ntiedänkin, miltä pii haisee. Omalla nerollani olen siitä pois\nponnistanut. Olin piikana, olin kuuraajana hotellissa ja rupesin sitten\ntähän ompeluoppiin Aapon tavattuani, ja siinä koko juttu.\n\nRIIKKA: On tässä tämän kylän puhemies, tämä Isaksson, jolla on rikas\nsulhanen tiedossa, eiköhän kysäistä häneltä, kuka se on?\n\nHILDA: Ihanko totta se, emäntä? -- No, eipähän ottaisi, jos ei\nantaisikaan.\n\nRIIKKA: Minäpä käsken. (Menee ulos. Kohta tulee Isaksson.)\n\nISAKSSON: Onhan se minulla tiedossa sulhanen, isäntämies, sen kanssa\ntuossa nurmikolla juttusin, kun oli kokon laittoon tullut.\n\nHILDA: Sanoin jo emännälle, että voipihan tuosta jututa, eihän sana\nmitään maksa.\n\nISAKSSON: Talossa, tässä Mäellä, on kaksikin emännätöntä isäntää, nuori\nja vanha. Nuori ei liene mikään nero eikä viisaustieteen tohtorikaan.\n\nHILDA: Mitä minä viisaalla, minulla on viisautta itselläni yhden talon\ntarpeeksi. Onko talo varakas?\n\nISAKSSON: On tavallisen varakas.\n\nHILDA: Sehän sopii.\n\nISAKSSON: Isä on kuudennellakymmentä.\n\nHILDA: Sehän sopii.\n\nISAKSSON: Mutta jos ukko nai itse, käy hullusti, eikä se pojan anna\nsilloin emäntää tuoda.\n\nHILDA: Mitenkäs sitten?\n\nISAKSSON: Mutta jos naisikin ukon.\n\nHILDA: Tokkopa tuota.\n\nISAKSSON: Vanhasta vara parempi. Ja kun on, niinkuin tämä ukko,\nvikkeläpäinen ja sievä, oikea vehnäpulla mieheksi. Ja luja rakennus on\nkuin honkapuusta koko mies. Mitä se haittaa se muutama vuosi?\n\nHILDA: Eikä haittaa, jos oikeelleen ottaa.\n\nISAKSSON: Tietenkin, synnitön tuskin lienee ukkokaan ihmissilmällä\nkatsottuna, mutta Luojan silmään näkyy siinä mies täynnä vikkelyyttä ja\nviatonta koirikkuutta.\n\nHILDA: Sellaisesta minä pidän.\n\nISAKSSON: Tämä Kattaiskakin, naapurin emäntä, siihen pojalle tulisi,\nmutta ukko ei huoli siitä. No, asia on selvä?\n\nHILDA: Ei sikaa säkissä, en minä mielipidettä muodosta, ennenkuin\nmiehen näen.\n\nISAKSSON: Odotahan. (Menee ulos.)\n\n    Kattaiska tulee.\n\nKATTAISKA: Tämäkö se on nyt se ihmemorsian? (Kättelee.)\n\nHILDA: Ihmekö lienee.\n\nKATTAISKA: Tulin tätä jalansyten katsomaan.\n\nHILDA: Katsoo pois, eihän silmä osaa ota. Vaan lienenkö tuota muita\nmustempi?\n\nKATTAISKA: No, sattuu sitä jotakin, minkä sittapörri seipääseen, kun\nnäin hienoon morsiameen yhtyy Aappokin.\n\nHILDA: Ei tuota tiedä.\n\nKATTAISKA: Mitä ei tiedä?\n\nHILDA: Mitään ei ihminen tiedä.\n\nKATTAISKA: Kas niin, siinäpä on oikea ihminen, niin pitääkin ajatella,\nnöyrästi vain (pahaa tarkoittavasti), sillä ei täällä toinen toistaan\npetä. Onko pappa rikaskin?\n\nHILDA: Mitäpäs sillä tiedolla tekisitte?\n\nKATTAISKA: No, kun ihmettelen, oletko lintu vai kala, kun tuollaiseen\nmökkiin naitiin kuin Vehvilään.\n\nHILDA: Mutta jos menisikin suurempaan, hoviin sellaiseen, johon muutkin\npyrkivät.\n\nKATTAISKA: Ahaa, vai sitä ne nyt, sitä pelkäsinkin, kun Mäkeläiset\ntuossa supattelivat -- mutta ehei -- ei variksenpelätit tämän kylän\nakkoja peloita.\n\nKALLE (ovesta): Sika.\n\nKATTAISKA: Mitä?\n\nKALLE: Mäen suuri sika on taas emännän pellossa.\n\nKATTAISKA (kaapaisee hameitaan, lähtee kiireesti, ovessa kääntyy ja\nsanoo Hildalle): Kysynpä, tiedätkö, mikä oli puku ensimmäinen: ei se\nollut kallis kiiltäväinen, Adam kantoi nahkoja. (Paiskaa oven kiinni.)\n\nKALLE (kuiskaa Hildalle): Ha-ha-haa. Jahvetti käski toimittamaan tämän\nampiaisen pois.\n\nHILDA: Ha-ha-haa.\n\nKALLE: Jahvetti -- no sanon vain: luusta koira unta näkee. (Menee.)\n\n    Jahvetti tulee.\n\nJAHVETTI (lyöpi kättä): Morjekset pois vain.\n\nHILDA: Morjekset pois.\n\nJAHVETTI: Sitä ollaan kaupungista? (Asettaa tuolin Hildan kiikkutuolin\nluokse.)\n\nHILDA: Sieltähän sitä.\n\nJAHVETTI: Sieltähän se kaikki hyvä tulee, tämä sivistys, siirappi ja\nsikaritupakka, hee. Ja neiti on neitinä aina vain?\n\nHILDA: Ehkäpä ei aina, siksi vain kun rouvaksi tulen.\n\nJAHVETTI: Vai rouvaksi! Sepä kuulostaa. Eipä taitaisi emännänvirka\nkelvatakaan?\n\nHILDA: Mikä ettei, jos hyvän virkapaikan saa.\n\nJAHVETTI: Minulle se kävi, niinkuin ihmiselle usein käy, täällä surun\nlaaksossa, jotta leskeksi jäin.\n\nHILDA: Eipähän se ole lystiä.\n\nJAHVETTI: Eipä, eipä ole lystiä, vaan eipä ole ikävääkään. Mikä tässä\non köllöttäessä. Ja jos niikseen sattuu, ottaa toisen, toisen rouvan.\n\nHILDA: Ainahan se on oma ihminen oma.\n\nJAHVETTI: Puhui tämä puhemies, jotta neitikin on virkapaikkaa vailla.\n\nHILDA: Paikkoja olisi --\n\nJAHVETTI: Tottahan, noin nuorella ja pulskilla, ja rikaskin vielä\nlienee?\n\nHILDA: Noo -- miten ottaa, onhan niitä joitakuita köyhempiäkin.\n\nJAHVETTI: Näkee tuon ihmisen päältäkin, kuka on rahoja liikutellut. No,\net Vehvilän hoviin kuulu mieltyneen. Leikkihovihan se onkin. Pientä\nsiinä on kaikki, jouluporsaskin haravalla nostetaan, mikä piin väliin\njääpi, se tapetaan ja karussahan ne aina on siat. Sido hännästä yhteen,\netteivät aidan raosta pois pääse, neuvoin Villeä kerran. Ne on niin\npieniä, ettei niillä näe häntääkään, sanoi Ville, leikkisä, leikkisä\nmies.\n\nHILDA: Suoraan sanoen, en välitä heidän leikinteostaan.\n\nJAHVETTI: Suoraan sanoen, se on oikein. Niin, jospa puhunkin tässä\nsuoraan yksin tein. Minä, näet, jos suoraan sanonkin, en rikkauksiisi\nperusta -- ei sinulla varoja ole, jos olisi, naitaisiin sinut\nkaupungissakin.\n\nHILDA (suuttuneena): Niin naidaankin.\n\nJAHVETTI: Eikä naida, eläkä kainostele turhan tähden. Jos olit rikas,\noli sinussa vika, kun tänne pyrit, tahi olit rutiköyhä, sanopas\nkumminko oli?\n\nHILDA: Oli miten oli, niin kysyn minäkin (mahtavasti), eikö tältäpuolen\nmaailmaa siihen taloon emäntää enää saadakaan, kun ulkopitäjäläisiä\noikein kysytään.\n\nJAHVETTI: Sa-sanon suoraan, ei ole saatu, kun lähikylästä tuolta tuota\njo yhdellä kupparilla kysytin --\n\nHILDA: Ei se talo silloin ole viatta, kun toisenpuolelaisia --\n\nJAHVETTI: Sanon vain sen, että jos omanpuolelaisia olisi, en minä\ntoisenpuolelaisia kysyisikään, vielä vähemmän kaupunkilaisia, minkä\nmaineisia kulkureita lienevätkään.\n\nHILDA: Ja sanon minä sen, en minä niin huonoon taloon tulekaan, johon\nkulkureita kysytään (nousee äkäisenä lähteäkseen).\n\nJAHVETTI: Elähän siltä, setvitään, setvitään, jos mitenkuten saataisiin\ntasan käymään.\n\nHILDA: Itselleenkö se isäntä kysyisikin?\n\nJAHVETTI: Se se olisi mieliteko.\n\nHILDA (ylpeästi): Sitten ei muuta kuin morjekset pois vain (aikoo\nlähteä).\n\nJAHVETTI: Jottako morjekset pois vain? Elä, elähän, tyttö --\n\nHILDA: Ja totta puhuen kuulinkin jo, että teillä viinoja poltetaan.\n\nJAHVETTI: Se ei ole totta, kun ei ole todistettu. Ja jos olisi totta --\ntuonvertainen, hee, niin juokse, juokse Jortaniin, jos sinä sen\nvirhiksi katsot. Ja jos virhinkin arvonimen sille antaisi, niin niinhän\nse on, jottei maakaan ota sitä omakseen, joka virhitön on, taivaalle,\ntaivaalle se sen pois työntää, vaan kun maasta on tullut, maaksi,\nmaaksi sitä pitää päästä jälleen -- hee, että jokin järjestys siinä on.\n\nHILDA: Vaan minä sanon, ei tainnut tulla mitään, on minulla se ajatus\njo.\n\nJAHVETTI: No, jos on, eipä, eipä sitten tule.\n\nHILDA: Näes, tyhmä minä en ole, mutta köyhä ja perin suora ihminen minä\nolen ja sisuksiltani hyvä. Eikä papinkirjassa ole rikkuakaan liikaa,\nniin kaupungista kuin olenkin. Eikös siinä ollutkaan nuorta isäntää\nteillä?\n\nJAHVETTI: Senkö sinä sitten etuisammaksi katsot?\n\nHILDA: Ainahan nuoren.\n\nJAHVETTI: No, aatospa on. Onhan se meillä Jeremias, ota sitten se.\n\nHILDA: Lieneekö halukas hän puolestaan?\n\nJAHVETTI: Sitäkös tässä kysytään?\n\nHILDA: Tottahan tuo oman etunsa ymmärtää.\n\nJAHVETTI: Näyt olevan viisas tyttö. Jos kaupoista mitä tulee, niin\nelähän päätä vielä kumpiko, ehdithän tuon vielä. Sanoin sille pojalle,\nodota tuossa rappusilla, niin minä sinulle emäntää katsastan, hee\n(katsoo ovesta ulos).\n\nJAHVETTI (ärjäisee ulos): Mitä sinä siinä, poika, riitoja rakennat,\ntuletko tänne, no!\n\nJEREMIAS (ovessa, puhuu ovesta ulos): Kun lienet herra, pysy herrana,\neläkä piikoja suosi. Anna on minun morsiameni, sillä on kihlat, tahi\nantakoon pois ne --\n\nJAHVETTI: Ähää, vai niin, ne asiat selvitän minä. Ovi kiinni. (Jeremias\nsulkee oven.) Täällä minä toimin puolestasi. Katso, tässä on vasta\noikea tyttö.\n\nJEREMIAS (peloissaan): Ei, mitäs sitä --\n\nJAHVETTI: Kun minä puhun, ei sinun tarvitse ääntä päästää.\n\nJEREMIAS: Enhän minä.\n\nJAHVETTI: Ei sanaakaan, osaatko totella isääsi, joka on pantu sinun\npäämieheksesi tänne maan päälle?\n\nJEREMIAS: Osaan --\n\nJAHVETTI: Tässä se nyt on, katsastapas. Se on toisen näköinenkin\nemännäksi.\n\nHILDA: Ei tarvitse suositella. Tavara itse suosittaa itsensä.\n\nJAHVETTI (Jeremiakselle): Siinä näet, pahenee jo käytöstäsi.\n(Hildalle.) Tämä on niin poikanen vielä. (Jeremiakselle.) Ja jos ei\nkelpaa, otan minä tämän itse ja sinä saat lähteä talosta. No, kelpaako?\n\nJEREMIAS: Kelpaa --\n\nJAHVETTI: Sillä katso, tämä on sinulle sopiva.\n\nJEREMIAS: Jos niin on, niin mikä --\n\nJAHVETTI (Hildalle): Siinä sen kuulit, ehkäpä tämä ei ole pilakalu\npoikakaan. (Jeremiakselle.)  Ja tee sinä vain niinkuin neuvotaan ja\nniinkuin näet muidenkin tekevän. Kun Aappo itselleen tytön valitsi ja\nminä sen nyt valitsin, niin luota sinä vain meihin.\n\nJEREMIAS: Minä luotan.\n\nJAHVETTI: On tämä aina isäänsä totellut. Ja nyt sanon sinulle,\nJeremias, uuden opin. Yhtä huonekappaletta tulee sinunlaisesi miehen\nkunnioittaa: kunnioita vaimoa, jonka Jumala sinulle antoi, ja kuule\nhänen ääntänsä joka pykälässä. Ymmärrätkö?\n\nJEREMIAS: Ymmärrän.\n\nJAHVETTI: Ja nyt se on selvä.\n\nHILDA: Tokkos kihloja annetaankaan?\n\nJAHVETTI: Niin rahassako?\n\nHILDA: Miten maan tapa on, sittenhän siitä on varma.\n\nJAHVETTI: Nämä tytöt kaupungista ne kuuluvat usein kihlojen kanssa\nkarkaavan.\n\nJEREMIAS: Niin he tekevät.\n\n    Hilda suuttuu.\n\nJAHVETTI: Vaan tulehan siihen meille, niin tarkistellaan asiata.\n\nHILDA: En tule, jos en kihloja saa.\n\nJAHVETTI: Sitä ei kaikkien kiertelevien kanssa kihloihin, kukapaties --\nuskalla.\n\nHILDA: Enkä minä kihloitta rupea. Otatteko vai ettekö sitten? Maine on\nmennyttä.\n\nJAHVETTI: Kun tuonet ensin muuttokirjasi tänne, saat kihlat.\n\nJEREMIAS: Sitten saat.\n\nHILDA: En minä kihloitta kirjojani tänne tuo.\n\nJAHVETTI: Tee tahtosi. Ei noita monesti liene tällaisia miehiä\ntarjollakaan.\n\nHILDA: Viinanpolttajoita.\n\nJEREMIAS: Vastaatko puheesi, tyttö?\n\nJAHVETTI: Vaiti poika. Leikkiähän se puhuu. Tämäpä nyt kiveräksi\npanihen. Mikä on, kun et kirjojasi uskalla tuoda, ja mikä on, kun et\ntuolla iällä jo muita ole saanut, tietäisi sen?\n\nHILDA: Sulhasia olisin saanut vaikka kymmenen.\n\nJAHVETTI: Vale tuli.\n\nJEREMIAS: Vale ja aika pitkä.\n\nHILDA (äkäisenä nousee ylös): Ja nyt minä sanon, etten ole tässä\nhuutokauppatavarana huudettavana --\n\nJAHVETTI (kieloitellen): Elä, elähän vielä. No, pannaan nyt niin, että\ntulet siihen meille nyt, niin annetaan ne kihlat rahassa?\n\nHILDA: Jospa tämä sulhasmies on kovin -- viaton?\n\nJAHVETTI (naurahtaa): Viaton, viaton poikahan se on. Vaan pianhan\nsiihen synnin tartuttaa, ja viallinen on silloin niinkuin muutkin.\n\nHILDA: Jospa synti ei tartukaan?\n\nJAHVETTI: Hee, onhan tässä mies toinen, hee, no niin, annetaan nyt\nhyvät rahakihlat.\n\nJEREMIAS: Annetaan.\n\nJAHVETTI: Ja minä haen vieraatmiehet, niin ei mitään jälkijuttuja tule.\n(Menee.)\n\nHILDA: Tämäpä vasta kaupantekoa on. Mutta olkoon nyt.\n\nJEREMIAS: Isä on viisas mies, ei sitä petetä.\n\nHILDA: Sinäkö nyt olet se sulhaseni?\n\nJEREMIAS: Mikä, mikä tuota lienen.\n\nHILDA: Etkö sinä vielä tiedä, mikä olet?\n\nJEREMIAS: Niin minäkö? Mikäkö olen? Je-Jeremiashan minä olen.\n\nHILDA: Kyllähän monenlaisista miehiä tehdään, eipä siltä, mutta --\n\n    Kattaiska tulee Hildan huomaamatta sisään.\n\nHILDA (jatkaa): -- lupaatko sitten totella minua?\n\nJEREMIAS: Lupaan.\n\nKATTAISKA: Vai lupaat ja lupaatko totella minua?\n\nJEREMIAS (säikähtäen): Lupaan, lupaanhan minä.\n\nKATTAISKA (vetää käsipuolesta Jeremiasta pois): Ja nyt sitä mennään\ntaas.\n\nHILDA (ottaa toisesta kädestä): Ei mennä.\n\nJEREMIAS: Ei mennä, ei mennä.\n\nKATTAISKA: Tämä on minulle lupautunut.\n\nHILDA: Minullepa kihlautui.\n\nKATTAISKA: No, Jeremias, eikö sana suju suustasi.\n\nJEREMIAS: Sujuuhan se. --\n\nKATTAISKA: Sano, kenen olet --\n\nJEREMIAS: Sanoisinhan minä, mutta en tiedä.\n\nHILDA: Etkö tiedä!\n\nKATTAISKA: Sano --\n\nJEREMIAS: Isän --\n\nKATTAISKA: Hää?\n\nHILDA: Isänsä se on vielä. No, minnekä asti meni se isäntäkään?\n\nKATTAISKA (vie Jeremiasta): No tulehan häihin, niin torttua tarjotaan.\n\n    Ovessa tulevat Kattaiskaa ja Jeremiasta vastaan\n    Jahvetti, Isaksson ja Serukka.\n\nJAHVETTI: Hei, hei, ottakaa varas kiinni (ottaa Jeremiaksen pois).\n\nKATTAISKA: Ähää, sanoit sen sanan, jota kerta kadut iankaikkisessa\ntulessa.\n\nJAHVETTI: Pysähdypäs tähän, niin näet mitä tässä tapahtuu. (Ottaa\nsetelin, näyttää sitä ensin Serukalle, antaa sen sitten Isakssonille.)\nTässä tämä on, puhemies.\n\nKATTAISKA: Voi te turkkilaiset ja konnat kaikki.\n\nJAHVETTI: Eipäs, eipäs vielä muista, ettei totta saa puhua, ei\nvahingossakaan.\n\nKATTAISKA: Ei totuus huku vedessä, eikä pala tulessa se totuus, että\nvaras olet, viinanpolttaja, naura, naura, vielä sitä minäkin nauran.\n(Menee.)\n\nJAHVETTI: Mutta se se nauraa, joka viimeksi nauraa, hee (viittaa\npuhemiehelle).\n\nISAKSSON: Tämän seurakunnan kuullen kysyn minä sinulta -- mikä sinun\nnimesi olikaan?\n\nHILDA: Hilda Mustikkamaa.\n\nISAKSSON (jatkaa): Kysyn minä sinulta Hilda Mustikkamaa, otatko vastaan\ntämän Jeremias Jahvetinpojan kihlat?\n\nHILDA: Otan.\n\nISAKSSON: Ja vastaat tästä satamarkkasesta kuin lainasta ja vieraan\nrahasta.\n\nHILDA: Vastaan.\n\nISAKSSON: Ota siis tämä ja talleta se siksi, kunnes miehesi sen sinulta\nperii. (Hilda ottaa rahan.) Ja nyt olet sinä kihlattu ja ole rauhassa.\nOsaksesi koituu kyllä se onni, joka sinun osaksesi on tuleva.\n\nSERUKKA (kuin havahtuen): Mitä, mitä tämä oikein on, peliä vai mitä?\nTämä on Aapon morsian, toiselleko te sitä?\n\nISAKSSON: Elä, elähän nyt, mamma.\n\nSERUKKA: Mutta minä en anna tehdä Aapolle vääryyttä. Minua pyydetään\nvieraaksimieheksi, minä tulen, minä en aavista, mitä on tekeillä.\nMorsian on Aapon. Sitä eivät saa Aapolta viedä. (Hildalle.) Tokko sinä\ntiedät, mikä se paikka on, johon sinua vievät, koko kyläkunnan huudossa\non talo, (itsekseen) voi mitä on tehty minun pojalleni, minun omalleni?\n\nISAKSSON: Elkää, elkää nyt.\n\n    Serukka menee pois.\n\nHILDA: Minä tahdon kysyä, onko tämän vaimon puheessa perää?\n\nISAKSSON: Elä ole milläsikään. Kun taloon menet, näet, mikä talo on.\n\nJAHVETTI: Kyllä kaikki näet.\n\nJEREMIAS: Näet enemmänkin kuin kaikki.\n\nHILDA: Vaan totta siinä jotakin oli, kun molemmat samaa.\n\nJAHVETTI: No, se siinä on, minä en sitä kiellä, että annahan akalle\nasian nenää, hyvä tulee. Anna jouhi, tekee hännän, anna häntä, tekee\nhevosen. Tämä Kattaiska minulta niin paljon kuin miesvainaansa vanhoja\npöksyjä kaipailee.\n\nHILDA: Onko ne teillä?\n\nJAHVETTI: Minulla? (Hiukan hymyillen.) -- Mitenkä ne minulle olisivat\njoutuneet? Olisiko ne miten? En minä usko.\n\nKATTAISKA (samassa avaa oven, silmät pyörivinä sanelee):\n\n    Kun kuolo minut korjaa\n    Ja hautan' valmis on,\n    Niin muista silloin minua\n    Ja tuo housut hautani pääll'.\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS\n\n\nRiikan pihamaa. Juhannuksen aatto-ilta. Sauna on lämminnyt, sieltä\nkuuluu vastan läiskettä.\n\nAuringonlaskun aika.\n\nRiikka istuu tuvan portailla ja sukii saunasta tultua hiuksiaan.\nIsaksson aitan portailla soittelee.\n\nRIIKKA: Ei ole vielä kokon polttajoita tullut.\n\nISAKSSON: Illastavat ja kylpevät ensin.\n\nRIIKKA: Sanoi ukko Jahvetti päivällä lähtiessään, että laita vain\njuhlat, niin pidetään Jeremiaksen ja Hildan kihlajaiset ja tanssataan\nniin vanhat kuin nuoretkin.\n\nISAKSSON (on noussut ylös, ryyppää pöydällä olevasta haarikasta sahtia\nja istuutuu penkille): Tule nyt tännemmäksi, Riikka, tulehan suotta.\n\nRIIKKA (on laittanut tukkansa ylös, siirräiksen penkille): Hyvältäpä\ntuo nyt tuntuukin, juhlalta ihan.\n\nISAKSSON: Hyvältähän se tuntuu -- kun ei ole pahaakaan tehnyt.\n\nRIIKKA: Pahastako tuo sitten suru tulisikin?\n\nISAKSSON: Kun pyrkii irti tästä, tästä maallisesta niinkuin, voittaa\nilon, mistä tuo tullee, niinpä tuo on elo nykyään helppoa aina.\n\nRIIKKA: Lieneekö tuo helppoa vierasten luona kulku ja työn kerjuu,\ntylyyttä saat vain kokea.\n\nISAKSSON: Tylyyttä? No. Niinkuin lapset ovat tylyjä, niin ihmiset,\njoilla on varaa olla tyhmiä. Mitäpä siitä. Yhtä rakkaita ovat. Mutta\nolenpa kierrellessäni löytänyt paljon muutakin.\n\nRIIKKA: Mitä olet löytänyt?\n\nISAKSSON: No, sinutkin ja kaiken muun.\n\nRIIKKA: Paljonpa olet löytänyt kun minut, vanhan mummon.\n\nISAKSSON: Etpä vanha ollut, kun sinut tapasin. Ja vanha et ole nytkään,\nkomea kuin seetripuu. (Laulaa.)\n\n    Sinä olet niinkuin seeteripuu,\n    Joka kukkii lähellä vettä.\n    Sinä olet aina naurusuu,\n    Ja huules tiukkuvat mettä.\n    Ja äänes soi\n    Kun käki toi,\n    Joka kukkuu kuivassa puussa.\n\nSamassa juoksee Anna Aapon takaa-ajamana pihamaalle.\n\nANNA: Aappo, jätä minut.\n\nAAPPO: Niinpä ei sanassa käsketä. Sinun pitää jättää isäsi ja äitisi ja\nvaimoon sidottu oleman, sanotaan.\n\nANNA: Hui --\n\nAAPPO: Ja tämän kristillisen seurakunnan läsnäollessa julistan minä\nsinut morsiamekseni.\n\nANNA: Mutta jos minä sanon: ei.\n\nAAPPO: Hilda sanoi: tulen, tulen, eikä tullut. Anna sanoo: en tule, ja\nsilloin tulee. (Isakssonille.) Miehet kerta elämässään kuuntelevat,\nmitä nainen sanoo, ja silloinkaan ei se vastaa oikein, vai mitä, setä.\n\nISAKSSON: Onko tämä tosi aatos, Aappo? Mitä aiot?\n\nAAPPO (ottaa Annan syliinsä, reippaasti): Näin aion, rakastaa,\ntulimmaisesti rakastaa.\n\nRIIKKA: Sitä myöhemmin.\n\nANNA (riuhtaisten itsensä irti): Hyi tuota, hävetä saa --\n\nAAPPO: Sitä myöhemmin ja sitä ennemmin, sitä aina ja iankaikkisesti.\n\nRIIKKA: Ei se riitä.\n\nAAPPO: Yli iankaikkisuuden sitten.\n\nRIIKKA: Ja nait Annan?\n\nAAPPO: Enemmänkin kuin nain, rakastan ja nain ja naituakin rakastan.\nNo, olenko nyt narri, Anna?\n\nANNA: Olet, nythän sinä vasta narri oletkin. Annat pettää itseäsi.\n\nAAPPO: Tahdon tulla petetyksi, olla narri, kuolla narrina sinun\nsyliisi, Anna. Tehköön nainen kolttosensa meille, setä, me teemme myös\nkolttosemme.\n\nRIIKKA: Ei toinen toistaan vähemmällä pääse.\n\nISAKSSON: Olkoon sitten pettymyksesi täydellinen, poika.\n\nAAPPO: Setä, minä kun rakastan -- ah, -- maailma on vain jalkani\nastinlauta.\n\nRIIKKA: Tulepa, Anna, rakennetaan pöytää.\n\n    (Menevät tupaan.)\n\nAAPPO (meneville): Rakennetaan -- (Isakssonille) vaikka maailma ja\nuudet taivaat.\n\nISAKSSON: Se nuoruus.\n\nAAPPO: Hulluus, ajatteli setä. Tahdon olla hullu ja kuolla hulluna.\n\n    Riikka ja Anna tuovat laseja ja kuppeja sekä jonkin pullon.\n\nAAPPO (ottaa lasin): Anna, rauha meidän välillämme -- vaikka koko\nmaailma tulessa palaisi, veli veljeä vastaan sotisi -- rauha meidän\nvälillämme.\n\nRIIKKA: No, nythän Anna pääsee näkemään kaupungin.\n\nANNA: Onko se ihmeellinen, Aappo?\n\nISAKSSON: Se se ihme onkin.\n\nAAPPO: Jos maailma on yrttitarha, on se kaunis, valkea kukka siinä,\nsuuri ja huumaava.\n\nRIIKKA: Eivät kuulu asunnot vierekkäin sopivan, päällekkäin ne on\npitänyt tehdä.\n\nANNA: Jos Ville narrasi tätiä?\n\nAAPPO: Totta se on.\n\nISAKSSON: Kuin yhdestä suuresta kivestä on kaupunki tehty, talot\nkorkeat kuin kirkot. Ja elämä siellä --. Ja mikä elämä!\n\nAAPPO: Kuin unta. Ja ihmiset -- ja ne naiset! Ne ovat kuin tähdet\ntaivaalla, kuin enkelit paratiisin kultaisilla kentillä, ei ne synnistä\nmitään tiedä, siellä kukkii viattomuus, siellä ihminen on täydellisyys,\nsiellä helppo on hyvänä olla. Anna, sinne, sinne ikävöi nyt minun\nsieluni --\n\nISAKSSON: Elähän, Aappo --\n\nAAPPO: No, ei siltä, onhan täälläkin elämää, täällä on sukuni, isäni ja\näitini --\n\n    Samassa tulevat Serukka ja Ville. Aappo juoksee\n    syleilemään äitiään Serukkaa.\n\nAAPPO: Kuinka äitini unohtaisin? Ei, vaikka minä pyrkisin kuinka kauas\nja korkealle, äitiä kiitteleisin --\n\n    Isaksson menee tupaan. Kalle on tullut saunasta vasta kädessä.\n\nKALLE: Voi näitä aikoja, kun eivät pahene, vaan paranevat, kun täällä\nvain kiitellen eletään kuin kissat kallioilla.\n\nVILLE (leikillään): Etpähän sinä kiitelle.\n\nKALLE (mennen luo): Isääkö? Sekös se on isä tämä mies, eikös se ole\nvain suutari, kun sillä on harjaksia leuassa?\n\nSERUKKA: Taas Kalle ja isä.\n\nKALLE (äidille sovitellen): Minä ylen puhdas ja valkia ja isäni on\nminusta sangen ylpiä.\n\nVILLE: Ähää, elä usko Eskoa. Anna on hakenut kahvipannun -- kaatanut\nväelle kahvia ja menee tupaan. Samoin Riikka.\n\nAAPPO: Isä ja äiti, minulla on ilmoitettava teille ilosanoma.\n\nVILLE: Kyllä pappa ja mamma muistavat sen eilisestäkin.\n\nKALLE: Hyvän aina muistaa, paha ei mene mielestä koskaan.\n\nSERUKKA: Et sinä tiedäkään, pappa kulta (pyyhkii silmiään), mikä\nonnettomuus --\n\nAAPPO: Onni.\n\nSERUKKA: Voi, voi kuitenkin tätä surua!\n\nKALLE: Mamma, mitä auttaa ajaton suru, kullakin päivällä on murheensa\nmuru.\n\nAAPPO: Olen mennyt kihloihin --\n\nKALLE: Niin minäkin menisin, pappa, mutta mistä avun löydän, joka on\nminulle sopiva?\n\nVILLE: Sitä vartenhan Aatamista luotiin vaimo, joka oli sangen kaino.\n\nSERUKKA (Aapolle): Ja kihlaus on purkautunut, tiedetään tuo, lapsi\nparka (pyyhkii silmiään).\n\nAAPPO: Vaan nyt --\n\nVILLE (aikoo sanoa jotakin) --\n\nKALLE: Elä sotke nyt, pappa --\n\nAAPPO: Olen mennyt kihloihin Annan kanssa.\n\nSERUKKA: Annan? Eihän Aappo toki? (Nousee ylös.) Se raukka houreissa\nhourii. Otapas palvelustyttö. Ei. Minä menen sen virsselin, sen viulun\nluo ja sanon ne sanat, että se Mäeltä lähtee.\n\nAAPPO: Ei äiti, minä rakastan rauhaa yli kaiken.\n\nSERUKKA: Veivät toisen morsiamen. Ja se morsian, maailman viimeisin\nihminen tuo olikin, et tuolla olisi tehnyt mitään, Aappo raukka, et\nmitään -- vaan kyllä minä näytän vielä, minä toimitan sen sinulle\ntakaisin, ihan tänä iltana, Aappo parka. (Itsekseen.) Hoh, hoo, kuivuu,\nkuivuu kuusen juuret, vaan ei kuivu kyyneleeni.\n\nAAPPO: Rauhoittukaahan, mamma.\n\nKALLE (suussa kahvileipää, ryyppää kahvia): Rauhoitu, rauhoitu!\n\nVILLE: Rauhoitu, kun Aappo ja Kalle käskevät.\n\nKALLE (yhä hörpäten kahviaan): Etsi lohdutusta sanasta, äiti, (panee\npois kupit) on kauneutensa kuin multa maalattu, ja tavaransa kuin savi\nsilattu, mitä me niistä.\n\nSERUKKA: En ole ennen taikoja tehnyt, nyt ne teen, Aapon, Aapon ja\nhänen onnensa tähden. (Mennä hyypertää pois.)\n\nAAPPO: Äiti!\n\nVILLE: Anna hänen mennä. Sen ylpeyttä loukkasi, kun muka niin komean\njälkeen vain Annan otit. Vaan minusta nainen kun nainen, kunhan on\njonkunlainen, millä suppelmentti millä muu äppelmentti --\n\nKALLE: Millä Serukka, millä Marukka.\n\nVILLE (ryypäten): Hoi, hoi vain!\n\nAAPPO: Kiitos, pappa.\n\nKALLE (ottaa kahvin jälkeen epäröiden lasin, kysyy isältään):\nRyyppäänkö ma?\n\nVILLE: Ka, ryyppää, ryyppää, ei se sinua tapa.\n\nKALLE: Vaan jos kaataa tämän temppelin huipulleen? (Ryyppää.) Äkäistä\nkuin tuli, huh -- en tuota konstia pienestä rahasta tekisi.\n\nKATTAISKA (tullen): Jopa täällä on ruotsi ruualla. Kalle, mitä sinä\nsiitä siasta? Annahan olla!\n\nKALLE: Eikös se ollutkaan totta, että Jahvetti, se sika, teidän\nJeremiastanne -- halmemaatanne --\n\nKATTAISKA: Vaiti siitä. Et sinä sitä kuitenkaan.\n\nKALLE: Sitä. Vaan eihän valkiannäyttäjä kiitosta saa. (Pistäytyy tupaan\nja menee kohta Jahvettilaan päin)\n\nKATTAISKA: Enkä sinua, Aappo, malta olla manaamatta.\n\nAAPPO: Mitä olen tehnyt?\n\nKATTAISKA: Kun toit sen -- tokan -- en paremmin sano --, mitenkä sinä\nsen verkkoihin jouduitkaan. Kaipa se oli noita-akka, joka osasi noitua\nitsensä viehättäväksi sinulle. Sanopas totuus?\n\nVILLE: Tottahan se noita, eihän se akka muuten olisi ollutkaan.\n\nKATTAISKA: Ei puheella ole puolta, kun ei huolta haastajalla. Vaan\nsanoi Serukkakin tuossa kujalla, että noita se on, näkee sen, ei se\nAappoon muuten olisi yhtynyt. Vaan vielä ne on konstit minullakin.\nVielä minä sen tältä kylältä pois ajan ja teen taian sellaisen, että\ntepsii. Ja taian se Serukkakin tekee, on ne tämän kylän eukoilla ne\nmahdit, että tipahtaa täältä liikalaiset.\n\nAAPPO: Ajatellaan, ajatellaan nyt sovinnollisesti.\n\nKATTAISKA: Vai sovinnollisesti. Tietääkös Aappo, missä hinnassa on\ntyöväki nyt, ja mitä miehinen mies talossa maksaa? Tarvitset miehen ja\nlöydät sen. Mutta miten käy? Tulee noita, tekee tepposet sellaiset,\njotta pintaa karmii.\n\nVILLE (naurahtaen): Teki, tekihän tuo tepposen meillekin -- akka.\n\nKATTAISKA: Mitäs mökkiläisistä -- mutta kun teki talollisellekin.\n\nVILLE: Onpa Aappo tainnut voittaa kaupassa. On vaihtanut noidan\nenkeliin, tähän Annaan.\n\nKATTAISKA: No voi mun päiviäni. Niinkö puute siellä kaupungissa on\nnaisväestä?\n\nVILLE: Jos emäntäkin sinne menee, ei tiedä vaikka pormestarinnaksi\npääsisi! Tulepas tänne, pelimanni! (Huutaa sen Isakssonille, joka\nasettautuu aitan portaille.) Soitas meille vaikkapa polska, niin\nkevennetään sydäntä suruista.\n\nISAKSSON: Jos lupaatte tanssia, soitan.\n\nAAPPO (Kattaiskalle): Me kaksi hyljättyä -- saanko luvan pyytää?\n\nKATTAISKA: Ei -- eihän toki, ei jalat enää kestäkään näin vanhalla\njupitterilla -- hee.\n\nAAPPO: Ei saa sanoa niin, kun on nuori ja kaunis vielä.\n\nKATTAISKA: Eikö -- he hee -- vai ei (nousee lähteäkseen) --\nilkiäisiköhän tuota -- no, jos Aapon tähden, kun Aappo on niin\nkohtelias.\n\n    Isaksson soittaa. Ville hakee Annan tuvasta. Aappo ja\n    Kattaiska, Anna ja Ville tanssivat ja Riikka katsoo tuvan\n    ovelta. Ville pyörähtelee vielä yksin ja rallattelee:\n\n        \"Vaarin vanhan takissa,\n        iloisessa sakissa,\n        elän niinkuin häissä.\"\n\n    Tanssin loputtua tulee Kalle juosten.\n\nKALLE (Aapolle): Nyt se oli melu Mäellä.\n\nAAPPO: Mikä siellä oli?\n\nKALLE: Äiti mitä lienee Hildalle taikoja tehnyt ja mikä paha lienee\npujahtanut häneen, hänkös alkoi ukon kanssa riidellä, kihlarahan\nviskasi maahan, pisti tavaransa nyyttiin ja lähetti sinulle ne sanat,\nettä lähdet heti pois, hän odottaa nyt tuolla veräjällä vastaustasi.\n\nAAPPO: Pois? Minä? Ei ole tässä se mies, joka kaikkien tuulien mukaan\nheiluu.\n\nKALLE: Annanko sille lähtöpassit?\n\nKATTAISKA: Anna, anna.\n\nKALLE (Kattaiskalle): Monta syytä porsahalla, maa kylmä, kipeä kärsä,\njuosta näiltä main.\n\nAAPPO: Muista, että olet mies, olet gentlemanni.\n\nKALLE: Niin pelimanni? Kyllä ymmärrän, soittaa suulla. (Lähtee\nriemuissaan, mennessään Kattaiskalle.) Ei millään niin hyvin juokse\nkuin jaloilla. (Menee.)\n\nKATTAISKA: Ha haa, sano hellät terveiset (nauraa katketakseen) Phee --\nhehee -- hehee -- se on poika tuo Kalle, se osaa, sanoinhan minä, tekee\nne tämän kylän akat ne taiat, phe-he-hehee.\n\nVILLE: No, jopa nähtiin näköiset.\n\nKATTAISKA: Phe he hee -- nostakoon vain purjeet ylös, kyllä tuuli\ntäältä pois lennättää.\n\nISAKSSON: Kävipä Mäen isännälle pahasti. Nyt se minut solmuun vetää.\n\nVILLE: Hanki toinen morsian vain.\n\nKATTAISKA: Ja nyt minä ukolle nauran ja kysyn, että kuka meistä\nviimeksi nauraa. Ha-ha-haa.\n\nVILLE: Mitä sitä merta edemmä kalaan mentiinkään. Tässä on Mäen emäntä.\nPuhemies, sinulla on riitingit sekaisin olleetkin. Tässä on kuin luotu\nemäntä, tässä Kattaiskassa.\n\nKATTAISKA: Niinkö ukolle he, he, hee?\n\nVILLE: Ukollepa ukolle.\n\nKATTAISKA: Meistä pari -- phe-he-hee, nyt saan minä vain nauraa, niin\nettä mahani halkiaa, phe he-hee -- kun on riidelty, me, me kaksi --\nkäräjätupia myöten --\n\nVILLE: Riidasta se aina rakkaus alkaa.\n\nAAPPO: Se on tosi, jos ketä pitää vähäpätöisenä, ei sille riitele, eikä\nsitä rakasta.\n\nISAKSSON: Mitä riidasta, sen sopii. En ukon rinnalta poikaa ottaisi. Ja\narvelenpa, että ukko itse nyt aisoihin astuukin, kun poikaa ei\nonnistanut. Sovi pois ja koko kyläkunnan elämä on kohta toinen.\n\nVILLE: Itsepäisyys ja perisynti on tarttunut meihin kuin spitaali --\nvaro sitä.\n\nISAKSSON: Kavahtakaamme vihaa ja vainoa enemmän kuin karhua tai sutta,\npahemmin kuin pedot ruumistamme raatelevat ne sieluamme. Sanotaanhan:\n\n    \"Sonnit suuret minua ympär' ovat,\n    Mullit lihavat minua puskevat,\n    Henkeni perään karkaavat\n    Kuin jalopeura.\"\n\nKATTAISKA (liikutuksissaan): Jos ihmisen on viha voitettava, voitan\nminä sen, minkä joku toinenkin, en tämän kylän enkä maailman\npahennuksena tahdo olla.\n\n    Serukka tulla hynttäisee.\n\nSERUKKA (hengästyneenä): No, nyt se meni, että helisi.\n\nVILLE: Mitä sinä sitä hätyytit?\n\nSERUKKA: Vähäkös hän meitä hätyytti? Vähäkös on sitten eilisen koettu\nja nähty? (Aapolle.) Ja olisi hän sinulle tullut takaisin, vaan kun et\nsinä tullut, läksi hän. Ja Kalle sanoi, ettet häntä enää tahtonut.\n(Hyvillään.) Luojan kiitos. Voipipa ollakin, että hän oli vain\npahanhengen kiusaus, joka oli tiellesi asetettu.\n\nAAPPO: Tavallaan, äiti. Ja minä lankesin. Mutta vihaan me emme saa\nlangeta enää. Joka tapauksella on näet hyväkin tarkoituksensa.\n\nKATTAISKA: Niin, Serukka, jos tämä noita-akka oli pantu Aapon tielle\nsiksi, ettei hän liikoja itsestään luulisi, etkä sinäkään hänen\ntähtensä ylpeyteen lankeaisi, vaan että te muistaisitte, miten alasti\nme maailmaan tullaan ja miten alastomia aina ollaan sen silmään, joka\nkaikki näkee.\n\nSERUKKA (mennen itseensä): Alasti? Olenko minä komeudella puettu, tahi\nolenko ylpeyden vaipalla verhoitettu? Olen. Totta on, että Aapon tähden\nolen langennut ylpeyteen, olen ollut valmis vihaan ja raivoon ja\nunohtanut kaikki korkeamman käskyt. Taivaan lintu syöttelee poikasensa,\nmaan matonenkin hoitelee omiansa, vaan minä olen syntisempi heitä, en\nansaitse äidiksi kutsuttaa. Rakkaus lyö minut sokeaksi kuin pimeys, --\nminne pakenen tätä omaa lihaani?\n\nAAPPO (ottaa äidin rinnoilleen): Äiti, tänne paetkaatte. Jos te\ntietäisitte, miten rakas olette, ette itkisi.\n\nSERUKKA: Siksipä, siksipä -- en ansaitse -- en siedä tätä --\n\nVILLE: No, mamma, ei se pahaa tee, itke vain. Mamma on väsynyt ja\nsekoittunut tässä, kyllä se ohi menee.\n\nKATTAISKA: Kahvilla se parhaiten menee. Minäpä puistan. (Puistaa\nkahvia.)\n\n    Kalle tulee juosten.\n\nKALLE: No, nyt se meni, niin ettei hyvästiä joutanut sanomaan. Ei ne\nyhden ihmisen jäljet pitkät ole.\n\nKATTAISKA: Sanoitko terveiset?\n\nKALLE: Hellät ja lämpimät.\n\nAAPPO: Kalle!\n\nKALLE: Kotonansa koirakin kopea, kukko omalla tunkiolla. Ja siksi\ntoisekseen, Aappo, elä pelkää, olenhan minä kentlemanni.\n\nKATTAISKA: Eikö ne Mäen isännät kokolle tulekaan?\n\nKALLE: Lähtöä tekivät. Tuossa tulevat jälessäni.\n\nSERUKKA (joka on juonut kahvinsa, nousee ja horjuu): Sydänalaani ihan\nviepoittaa ja maailma vipajaa vain silmissäni.\n\nVILLE: Pistäydy pitkällesi tupaan.\n\n    Serukka menee Kallen taluttamana tupaan. Jeremias ja Jahvetti\n    tulevat. Isaksson siirtyy aitan portailta keskemmälle.\n\nJAHVETTI: Ei tuota ollut sinun puuhistasi nyt, puhemies.\n\nISAKSSON: Ei tainnut olla.\n\nJAHVETTI: Mitä taikoja lienee tuo Serukkakin tehnyt, kun sille ihan\nmustat veret päähän kohosi.\n\nKATTAISKA: Vai taikoja sille tarvitsi tehdä, osasi se tien muutenkin\ntakaisin.\n\nJAHVETTI: Hää -- tässähän se tämän kylän kuulukin on.\n\nKATTAISKA: Eikö saisi olla? Nauramassa toki olen, phe-he-hee näille\nsulhasille.\n\nJEREMIAS: Nauraa, nauraa se nyt kyläkunta.\n\nJAHVETTI: Et olisi antanut morsiamesi karata. Etsin tälle akan, ei\nmiehessä miestä pitämään sitä.\n\nJEREMIAS: Enhän tuota suutakaan avannut, jottei se kuitenkaan minun\ntuhmuuttani nähnyt, arvelen.\n\nJAHVETTI: Ole vaiti nyt. Jotakin se näki, jossakin.\n\nJEREMIAS: Nyytillään tuo minua lyödä muksahutti vain ja sanoi, että\nennen hän neekerin naipi, ennenkuin minut -- vaan ei suinkaan tuo toki\npakanaa?\n\nJAHVETTI: Siinä sen näet, et sinä vaimoväelle kelpaa, vai olisiko joku\n-- hee --?\n\nKATTAISKA: Ei näillä main.\n\nJAHVETTI: Siinä sen kuulet, Jeremias. Sanoivatko ne, jotta kaupungissa\non asukkaita, niin jotta päällekkäinkin on asunnot?\n\nAAPPO: Onhan sitä.\n\nJAHVETTI: Ja puolet on akkoja?\n\nAAPPO: Naisväkeä.\n\nJAHVETTI: Sieltä sitä jonkun itselleen löytääkin.\n\nKATTAISKA: Kun ei kotikylältä saa.\n\nJAHVETTI: Ehkä saisi, vaan ei oteta.\n\nKATTAISKA: Eikö kelvatakseen?\n\nJAHVETTI: Kovin taitaisi mielesi tehdä, mutta ei talituilla suksilla\ntaivaaseen mennä, hee, eikä Mäellekään tulla.\n\nKATTAISKA: Ei tullakaan. Ähää! Sillä taivasta ja autuutta aina\najattelen. Autuus on minulle tärkeä asia, en sitä yksistä\nverkahousuista möisikään.\n\nJAHVETTI: En minäkään -- yksin niistä -- he-hee.\n\nKATTAISKA: Oli yksi mies Kampyyses nimeltä --\n\nJAHVETTI: Ja nainen Sipyllä.\n\nISAKSSON: Ja he kohtasivat toisensa.\n\nVILLE: Viheriäisessä laaksossa, täällä.\n\nAAPPO: Ja sopivat keskenänsä.\n\nKATTAISKA: Ei sovittu niin kauan kuin ketunhäntä tuolla takana\n(osoittaa Jahvettia) perää pitää.\n\nVILLE: No, no, tuuli lahden liikuttaapi, tora vihan virittääpi.\n\nAAPPO: Jätetäänpäs riita. Jos maailma olisi joka paikassa yhtä\nriitaisaa, mitä tapahtuisi? Suuri sota pauhaisi, kansat kansoja\nhävittäisi. Miten turhaa puhe olisi sivistyksestä ja ihmisyydestä,\nsillä itsensä irvikuvaksi kääntyisi koko ihminen ja olisi häpeäksi vain\ntekijälleenkin.\n\nISAKSSON: Niin, poishan se Luoja silloin kasvonsa kääntäisi\nluoduistansa ja antaisi heidän toistensa miekkoihin hukkua. Ja kun he\nhukkuneet olisivat, siroitteleisi Hän heidän tomunsa avaruuteen ja\npainaisi murheisen päänsä alas. Sillä katso, kaikki mitä Hän oli\ntehnyt, oli erhe, kaikki mitä Hän oli rakennellut, kantoi häpeän\nleiman. Siksi parempi, että yö sen peitti ja ikuinen kuolema varjonsa\nsen päälle langetti.\n\nAAPPO: Mutta eipä niin käy, sillä ihminen on toki Luojan kuva.\n\nKATTAISKA: Kurja, kurja on kuitenkin tämä syntisparka.\n\nJAHVETTI: Hän, tuota, Luoja näet, antaa ihmisen näyttää huonoltakin,\nsuotta, Hän näet ei ole niin kiitoksen kipeä.\n\nVILLE: Sinäpä sen sanoit.\n\nJAHVETTI: Se näet jokaisessa on kuitenkin tämä henki, joka on altis.\n\nVILLE: Liha, liha vain on heikko. Mutta mitä me lihasta, olipa tuo liha\nnyt mitä tahansa.\n\nJAHVETTI: Joo, tehtykin kun on vain mullan murusesta.\n\nVILLE: Tahi paakkusesta.\n\n    Kattaiska menee tupaan.\n\nJAHVETTI: Siinä on lystikäs ihminen, hee.\n\nVILLE: Ihminen ihan parasta lajia.\n\nJAHVETTI: Elähän pajunköyttä syötä.\n\nAAPPO: Siinä olisi hyvä emäntä, kun kuka osaisi ottaa. Pitääkin päänsä.\n\nISAKSSON: Paha vikako se? Jaa, Jahvetti, onhan se kuin luotu sinulle.\n\nJAHVETTI: Minulle? Hee, sinäpä, helkkarissa, et suuria sanoja puhukaan.\nEtpä, koira vieköön, vähäisiä haaveita haaveksikaan. Hee --\n\nISAKSSON: Eikö kelvatakseen?\n\nJAHVETTI: Mikä ettei, ei sen puolesta.\n\nISAKSSON: Taidat pelätä?\n\nJAHVETTI: Ei, hee, ei sen puolesta. En pelkää perhosia.\n\nISAKSSON: Jos se käkenä joskus kukkuu, säikähtäisit varmaan?\n\nJAHVETTI: Sopiihan ääntä ilmaan, ei sen vuoksi, mutta pirkko vie,\nampiainen on akaksi.\n\nVILLE: Sopikaa pois, naapurit, se on hyvä tapa.\n\nAAPPO: Ja tänä iltana jo.\n\nISAKSSON: Olikos siinä mitä perää koko siinä housujutussakaan?\n\nJAHVETTI: Perääkös niissä eukkojen puheissa tarvitsee olla.\n\nVILLE: Mutta anna ne kuitenkin sille pois.\n\nJAHVETTI: Eipä tainnut olla -- jos oli, käräjiin se veisi.\n\nISAKSSON: Sillä välin ottaisit koko ihmisen omaksesi.\n\nAAPPO: Ja tänä iltana jo kaupat on tehtävä.\n\nJAHVETTI: Hee, sehän tuo olisi vikkelä temppu. Hee. Lähdepäs, Ville,\nniin pistäytään tuossa pensaikossa. Siinä on minunkin tavaroitani.\n\n    Menevät, Isaksson mukana. Kuuluu naisten laulu tuvasta.\n\n        Kullassa häilyvät viidakon puut,\n        peilinä päilyvät salmien suut:\n        hohtavi auringon helo.\n\n        Kaunis on taivas, min Luoja loi,\n        kaunis on maa, min meille hän soi:\n        ihana inehmon elo.\n\n    Anna tulee.\n\nAAPPO: Vieläkö sinä epäröit?\n\nANNA: Ihmetteletkö sitä?\n\nAAPPO: Ihmettelen. Eihän tässä mitään ihmettä ole, johan se lapsena\nmeille oli selvää.\n\nANNA: Silloin, niin --\n\nAAPPO: Huomenna me lähdemme yhdessä ja sitten järjestän kaikki. Anna,\nsano nyt kerran vain, että rakastat minua.\n\nANNA: Kun uskaltaisi.\n\nAAPPO: Sano hiljaa vaikka, kuiskaa korvaan.\n\nANNA: Minä rakastan -- olen lapsesta asti -- aina sinua, Aappo -- ah\nsinua, sinua vain -- no?\n\n    Aappo sulkee Annan syliinsä.\n\n    Jeremias tulee ulompaa.\n\nJEREMIAS: Siinä se meni minun onneni.\n\nANNA: Ei mennyt sinulta mitään.\n\nJEREMIAS: Meni.\n\nANNA: Usko vain, niin ei mennyt.\n\nJEREMIAS: Pitäisikö uskoa?\n\nAAPPO: Luojahan nämä asiat määrää, ei ihminen.\n\nJEREMIAS: No, jos niin on, ja Anna sen sanoo, niin pitänee, pitänee\nuskoa.\n\n    Isaksson, Jahvetti ja Ville tulevat nassakat käsissä.\n    Isakssonin käsi on Jahvetin kaulalla.\n\nISAKSSON: No?\n\nJAHVETTI: No, mikäs siinä, tartu kampeen vain.\n\nISAKSSON: Minä haen sen toisen.\n\n    Ville pistäytyy tupaan ja Anna ja Aappo menevät kokolle päin.\n\n    Isaksson tuo Kattaiskan ja menee tupaan takaisin.\n\nJAHVETTI: Noo?\n\nKATTAISKA: Olisiko sitä asiaa muka?\n\nJAHVETTI (räpäyttää hiukan epätietoisena silmiään): Olisikohan,\nolisikohan tuota ollut.\n\nKATTAISKA: Enhän minä elävältä ihmistä syö. (Istuutuu vierelle.)\n\nJAHVETTI: En sitä minäkään ole pitänyt tapoinani.\n\nKATTAISKA: Ettehän tuota ole pitänyt.\n\nJAHVETTI: En, enpä olekaan.\n\nKATTAISKA: Enkä minäkään mikään ampiainen ole.\n\nJAHVETTI: Ei, ettehän tuota olekaan.\n\nKATTAISKA: Vaikka jotkut -- no, en ole niin ahdashenkinen, että turhia\nmuistelen -- enkä niin paatunut, etten vielä, jos niikseen tulee, ole\notollinen sopimaan -- riitaveljen kanssa.\n\nJAHVETTI: Hee, onhan sitä riidelty.\n\nKATTAISKA: On, sitä kun on vain ihminen.\n\nJAHVETTI: Oikein sanottu.\n\nKATTAISKA: Ja on minulla se luonto, jotten valhetta hyväksy.\n\nJAHVETTI: Ihan niinkuin minullakin.\n\nKATTAISKA (unohtuen): Pysynpähän ennen sen köyhempänä, jos en jotakin\nrehellisillä keinoilla saa.\n\nJAHVETTI: Niin minäkin. Ja olen minä sen sanonut, että jos ei oltaisi\nvihollisia tuon naapurin emännän kanssa, niin vielä hupsahtaisin, totta\nvie, niin on pulski ja mieleinen ihminen siinä.\n\nKATTAISKA: Hee, vai pulski. Pakkokos meidän on vihoitella. Myöttelen\nsitä minä, silloin kun toinenkin.\n\nJAHVETTI: Niin minäkin.\n\nKATTAISKA: Enkä minä mikään lohikäärme ole, niin etten inhimillistä\nmenoa, jopa syntiäkin ymmärtäisi.\n\nJAHVETTI: Etenkin jos synti olisi niinkuin oman, kotoisen ihmisen,\neiköhän tuota helpompi olisi unohtaakin, hee?\n\nKATTAISKA: Oman, hee, kotoisen jos olisi, silloin sitä vasta\nymmärtäisikin, synnin ja muun.\n\nJAHVETTI: Ja kun olisi sitä ymmärrystä, olisi hyvä. Näet rauhan, rauhan\nposket on sileät.\n\nKATTAISKA: Onhan ne. Vaan valhe on pahasta.\n\nJAHVETTI: Pahastahan se on.\n\nKATTAISKA: Mitä varten sitten valehdella?\n\nJAHVETTI: Suotta, mitäs sitä muuten. Valhe puheen kaunistaa, niinkuin\nvaate ruumiin. Senpä tähden. Senpä tähden, eipä muuten.\n\nKATTAISKA: No, sanopa nyt, valehtelitko sinä silloin käräjillä?\nSinullako ne housut on?\n\nJAHVETTI: Minulla? Mitkäpä housut minulla olisi? Ei niin housuja\nmitään. -- Vaan mikähän oli Luojalla ajatuksena siinä, kun luopas mies\nja nainen, mitähän tuo tuossa?\n\nKATTAISKA: Totta tuo ajatteli, voittakoot lihansa ja koettakoot, vaikka\novatkin kuin tuli ja ja vesi, yhdessä kimmerrellä.\n\nJAHVETTI: Totta tuo sitä. Se se on sen päässä pyörinyt. Ja kun ne\nmeidän maatkin pani ihan rajatusten --\n\nKATTAISKA: Hee, ne on sitten niin rajatusten, ettei sen enemmän\nrajatusten voi olla.\n\nJAHVETTI: Ajattelikohan tuo, jotta jos ihmisetkin --\n\nKATTAISKA: Hee, olisiko tuo -- kun tietäisi kuka, mitä tuo?\n\nJAHVETTI: Sitä se. Joutivat riidellä, ajatteli kai, tottapahan\nselviävät siitä. Tarkoituksen, tarkoituksen, se on kaikkeen pannut.\n\nKATTAISKA: Niin, ja jos se siksi Matinkin pois kutsui, että minut\nkypsyttää pehmeämmäksi, ennenkuin toisen onnen antaa.\n\nJAHVETTI: Hee, no niin, sitä pappiloihinko sitten? (Kaivaa kukkaroaan.)\n\nKATTAISKA: Jokohan sitä nyt naimaan? Pois, poishan se linnunpoikakin\npesästään lentää, saati sitten tämä ihminen, jolla aina on lento\nmielessä. Tietäisi nyt, onko tämä sitä rakkautta, joka on otollinen?\n\nJAHVETTI: Tottahan, mitäpä se muuta. Ja sanotaanhan, että\nkavahtakaamme, ettemme niitä asioita liiaksi järjellämme tutkistele ja\nkurkistele, siihen johtaa meitä ei enempi eikä vähempi kuin se yksi\npäämies, se Pelsepup. (Antaa rahan.)\n\nKATTAISKA (ottaa rahan): Näinkö suuren paperin se, satamarkkasen ihan\n-- ai-ai, jos putoaisi? Nyt pöksytkin saisit pitää.\n\nJAHVETTI (tempaisee yhtäkkiä nuttunsa auki, kiskaisee kaulahuivina\nolleet miesten housut): Tuossa on pöksysi, hee, ota ne nyt kihloiksi.\n\nKATTAISKA (katketen nauramaan): Ha-haa-ha-haa, voi, voi, sitä\nJahvettia, sitä Jahvettia, se kun on visapää, ha-haa --\n\nJAHVETTI: He-he-hee, suotta, suotta olen niitä tallessa pitänyt.\n\nKATTAISKA: Ovatpahan valmiit, kun vihille mennään, voi sun\ntapernaakkeli, oli, olipas tarkoitus silläkin, ja syvällisempi olikin,\nkuin mitä ihmissilmillä nähtiin --\n\nJAHVETTI: Ihan pilanpäiten, piruillessani ne kaappasin, enkä\npiloillanikaan niitä pois antanut, kun tiesin niihin itse hyppääväni\n(viskaa housut pihlajan oksalle).\n\nKATTAISKA: He-he-hee -- korkeammat tarkoitukset, he-he, hee, ihan tuo\nilo sydämen nyt sulaksi tekee.\n\n    Väkeä tulee. Isaksson soittaa viulullaan.\n\nISAKSSON: Tässäkö se on nyt se rauhan lippu? (Osoittaa housuja.)\n\nJAHVETTI: Ei se vieraalta ota, joka omaltaan ottaa. Tässä joskus ne --\nlöysin, löysin.\n\nKALLE: Pikemmin se lyhyt rikan maasta löytää kuin pitkä tähden\ntaivaalta.\n\nKATTAISKA: Niinhän se nyt kävi, niinkuin määrättykin oli.\n\nVILLE (kättelee): Onneksi olkoon.\n\nJEREMIAS (kätellen Kattaiskaa): Onneksi olkoon -- vaikka ei tämä\nminulle onneksi ollut.\n\nKALLE: Ei, pimeäksihän se nyt Jeremiakselle käy, sillä mies on vaimotta\nkuin päivä auringotta.\n\nJAHVETTI: Elä ole pahoillasi, kun minusta aika jättää, nait lesken,\nhee.\n\nKALLE: Äitisi.\n\nJEREMIAS: Ei tämä poika nai, minä jo pelkään naista ja arvelen,\narvelen, taitaa ollakin parempi ilman.\n\nKALLE: Yks se sama suutarille, oliko sata markkaa velkaa tahi saalista,\najattelee Jeremias.\n\nJAHVETTI: Se on oikein, poikani. (Nostaa nassakat pöydälle.) Ja nyt ei\nmuuta kuin kemuitsemaan ja kokko palamaan vain.\n\nAAPPO (toimittaen tarjousta): Olkaat hyvät.\n\nVILLE: Olkaat hyvät. (Jahvetille.) No, terve, terve.\n\nJAHVETTI: Terve, terve, ystävät (ryyppää lasinsa loppuun). Hei vain,\nviha riidan saattaa, mutta rakkaus peittää kaikki rikokset.\n\nKATTAISKA: Nyt Jahvetti sen näkee.\n\nAAPPO: Terve, terve, isäni!\n\nVILLE: Terve, terve, poikani!\n\nKALLE: Terve, pappa. Mut elkäämme mässätkö kuin Filisteassa.\n\nVILLE (Kallelle): Sinä silmäteräni -- terve, terve. \"Huomenn' oonko\nelossa, sitä tiedä en. Mutta jos oon elossa, että olen pätkässä,\nvarmaan tiedän sen.\"\n\nISAKSSON: Kaikki, kaikki me samoin -- hik, hik vain (ryyppää).\n\nKALLE: Hik, hek, hok, setäpappa!\n\nAAPPO: Kiitos kaikille ja kiitos kaikesta! Kiitos siitä, että elän ja\nhengitän, kiitos siitä, että synnyin ja kasvoin ja kuolen kerta. Kiitos\nsinulle, äiti.\n\nVILLE: Minulle siitä suurempi kiitos lankeaa. Serukka itki, kun sinä jo\npapan ja mamman vihkiäisiin olit tulla, mutta minä sanoin, että elä\nhäpeä, kun et tiedä vielä, mitä olet tehnyt.\n\nAAPPO: Miten pyyhkisin pois muistot sinun tuskistasi?\n\nSERUKKA: Onpa, on itketty.\n\nVILLE: Enkö sinulle silloinkin sanonut, Serukka, elä itke, iloitse pois\nvain?\n\nJAHVETTI (tupruttaa sikaria): Se on oikein: iloita, iloita vain pitää,\npuhtain sydämin iloita, ilo puhdistaa sinun sydämesi.\n\nISAKSSON (lasi kädessä): Sillä ei mikään ole parempi kuin iloita ja\nhyvää tehdä aikanansa. Autuaat ovat ne, jotka viattomasti elävät,\neivätkä tiedä, mitä he ovat ja mitä heidän jälkeensä tuleva on, eivätkä\ntunne itseänsä, eikä heitä tunneta omiltansa, vaan maa tuntee heidät\ntomuksensa, ja riemuitsee heidän iloissansa.\n\nAAPPO: Ja he hänen unestansa, joka on tämä elämä, täynnä ihmettä ja sen\nsuuren kunnian kauneutta.\n\nJAHVETTI: Eläpäs suutu, vaikkapa se ei niin suuren kunnian\nkauneuttakaan -- hee. Mitäpä tämä, tämä elämä, mitäpä se -- onpahan\nnäin vähäinen, lystikäs savu-uhri vain.\n\n\n\n"]