[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fulg_41kNqo8hMlLff2L_O1xFAtf5L45uxgYjCUL46Ws":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},773,"Myladyn poika","Dumas vanh., Alexandre",1802,1870,"773-dumas-alexandre-myladyn-poika","773__Dumas_Alexandre__Myladyn_poika","Historiallinen romaani","romaani",[14],"seikkailu",[16],"ranskalainen","fi",1845,1914,200414,1344631,false,47946,[25],"France -- History -- Louis XIV, 1643-1715 -- Fiction",[27,28,29],"Adventure","French Literature","Historical Novels","\"Myladyn poika: Historiallinen romaani\" by Alexandre Dumas is a historical novel likely written in the mid-19th century. The narrative follows the adventures of d'Artagnan and his friends, the legendary musketeers, in the tumultuous political landscape of France during the reign of Cardinal Mazarin. It touches on themes of loyalty, love, and treachery against the backdrop of historical events and court intrigues, focusing particularly on the enigmatic character known as mylady.  The opening of the novel introduces readers to the political unrest in France as d'Artagnan, now a seasoned musketeer, navigates the tension surrounding the court and the cardinal. It details d'Artagnan’s reflection on his past experiences and his current position, highlighting the sense of danger and intrigue as he prepares to accompany Cardinal Mazarin on a secretive mission. With references to past characters and events, the scene sets up the narrative that blends personal ambitions with overarching political machinations, enhancing the reader's anticipation for d'Artagnan's new challenges and adventures ahead. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Hämeen-Anttila, Väinö",359,"Seikkailuromaanissa D'Artagnan ja hänen ystävänsä palaavat yhteen kaksikymmentä vuotta aiempien tapahtumien jälkeen. He tempautuvat mukaan Ranskan sisäisiin hovijuonitteluihin ja Englannin sisällissodan dramaattisiin vaiheisiin, samalla kun menneisyyden teot ja Myladyn pojan kostonhimo uhkaavat heidän henkeään.","Alexandre Dumas'n 'Myladyn poika' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 773.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MYLADYN POIKA\n\nHistoriallinen romaani\n\n\nKirj.\n\nALEXANDRE DUMAS\n\n\n\nRanskankielestä suomentanut V. Hämeen-Anttila\n\n\n\nArvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1914.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     Johdanto.\n  1. Richelieun haamu.\n  2. Yöllinen kierros.\n  3. Vanhat kiistakumppanukset.\n  4. Itävallan Anna kuudenviidettä vanhana.\n  5. Gascognelainen ja italialainen.\n  6. D'Artagnan neljänkymmenen ikäisenä.\n  7. D'Artagnan on ymmällä, mutta muuan vanha tuttavamme tulee apuun.\n  8. Kuinka erilainen teho puolella pistolilla voi olla pedelliin ja\n     kuoripoikaan.\n  9. Miten d'Artagnan etsii Aramista kaukaa ja löytää hänet istumasta\n     hevosen lautasilla Planchetin takana.\n 10. Abbé d'Herblay.\n 11. Kaksi Gaspardia.\n 12. Herra Portos du Vallon de Bracieux de Pierrefonds.\n 13. Miten d'Artagnan Portoksen tavatessaan havaitsee, että rikkaus\n     ei tuo onnea.\n 14. Osoitetaan, että jos Portos olikin tyytymätön asemaansa, oli\n     sitävastoin Mousqueton peräti mieltynyt omaansa.\n 15. Kaksi enkelinpäätä.\n 16. Bragelonnen linna.\n 17. Atoksen valtiotaito.\n 18. Herra de Beaufort.\n 19. Beaufortin herttuan ajanviettoa Vincennesin linnantornissa.\n 20. Grimaud ryhtyy toimeensa.\n 21. Mitä ukko Marteaun seuraajan piirakat sisälsivät.\n 22. Muuan Marie Michonin seikkailu.\n 23. Abbé Scarron.\n 24. Saint-Denis.\n 25. Muuan herra de Beaufortin neljästäkymmenestä pakokeinosta.\n 26. D'Artagnan saapuu parahiksi.\n 27. Maantie.\n 28. Tapaaminen.\n 29. Neljä vanhaa ystävystä valmistautuu tapaamaan toisensa.\n 30. Place Royale.\n 31. Oise-virran lautta.\n 32. Kahakka.\n 33. Munkki.\n 34. Ripitys.\n 35. Grimaud puhuu.\n 36. Taistelun aatto.\n 37. Päivällinen entiseen aikaan.\n 38. Kaarlo I:n kirje.\n 39. Cromwellin kirje.\n 40. Mazarin ja madame Henriette.\n 41. Miten toisinaan onnettomat pitävät sattumaa sallimana.\n 42. Setä ja veljenpoika.\n 43. Isänsydän.\n 44. Taaskin apua pyytävä kuningatar.\n 45. Ensimmäinen vaikutelma on aina paras.\n 46. Te Deum Lensin voiton johdosta.\n 47. Saint-Eustachen kerjäläinen.\n 48. Saint-Jacques-la-Boucherien torni.\n 49. Mellakka.\n 50. Mellakka yltyy kapinaksi.\n 51. Vastoinkäyminen virkistää muistia.\n 52. Puheillepääsy.\n 53. Pako.\n 54. Herra koadjutorin vaunut.\n 55. D'Artagnan ja Portos tekevät oivallisia olkikauppoja.\n 56. Kirje Atokselta ja jälkikirjoitus Aramiilta.\n 57. Skotlantilainen petti valansa ja möi kuninkaansa.\n 58. Kostaja.\n 59. Oliver Cromwell.\n 60. Aatelismiehet.\n 61. Herra armahda.\n 62. Uljaat sydämet eivät tukalimmissakaan tilanteissa menetä\n     miehuuttansa eivätkä hyvät vatsat ruokahaluaan.\n 63. Tervehdys kukistuneelle majesteetille.\n 64. D'Artagnan keksii suunnitelman.\n 65. Peliseura.\n 66. Lontoossa.\n 67. Oikeudenkäynti.\n 68. Whitehall.\n 69. Työmiehet.\n 70. Remember!\n 71. Naamioitu mies.\n 72. Cromwellin talo.\n 73. Keskustelu.\n 74. Priki \"Salama.\"\n 75. Portviini.\n 76. Väistetty salahanke.\n 77. Sallimus.\n 78. Täpärästi päästyään paistumasta Mousqueton on silti\n     tulemaisillaan syödyksi.\n 79. Kotoisella maaperällä.\n 80. Paluu.\n 81. Lähettiläät.\n 82. Ylipäällikön kolme kenraaliluutnanttia.\n 83. Charentonin taistelu.\n 84. Picardien tie\n 85. Itävallan Annan kiitollisuus.\n 86. Mazarinin kuninkuus.\n 87. Varokeinoja.\n 88. Tyytymättömät kumppanukset.\n 89. D'Artagnan kuulee uutisia.\n 90. Järki ja jännervoima.\n 91. Jännervoima ja järki.\n 92. Mazarinin salaluolat.\n 93. Kardinaalilla on aavistamaton neuvottelu.\n 94. Alkaa jo näyttää varmalta, että Portoksesta vihdoinkin\n     tulee parooni ja d'Artagnanista kapteeni.\n 95. Odottamaton sanansaattaja.\n 96. Kynällä ja uhkauksella on joutuisampi ja parempi teho kuin\n     miekalla ja uhrautuvaisuudella.\n 97. Kuninkaitten on toisinaan vaikeampi palata pääkaupunkiinsa\n     kuin poistua sieltä.\n 98. Kahden rauhattoman loppu.\n     Loppusanat.\n\n\n\n\nJOHDANTO\n\n\nRomaani \"Myladyn poika\" kuuluu sarjaan, jossa on edellä ilmestynyt\n\"Kolme muskettisoturia.\" Lukijalle, joka ei ole tutustunut\nalkuromaaniin, saattaa lyhyt silmäys sen sisältöön olla suotava.\n\n\"Kolmen muskettisoturin\" toiminta alkaa kuvauksella nuoresta\nd'Artagnanista, maalaisaatelismiehen pojasta, joka 18-vuotiaana lähtee\nPariisiin onneansa tavoittamaan. Ranskan eteläisimmän maakunnan\nGascognen väki on yleensä tunnettu käytännöllisestä oveluudestaan ja\nhätääntymättömyydestään, joten nuorukaisella sieltä kotoisin olevana\nlähtiessään on älyllisten lahjojensa lisänä omaisuutta ainoastaan\nkulunut puku, isän pitkä miekka, noin 45 markkaa rahaa, suosituskirje\nisän vanhalle sotakumppanille herra de Trévillelle, josta on\nkunnollisuutensa takia tullut kuninkaan muskettisoturi-joukon kapteeni,\nja vanha kaltainen hevosluuska. Tämän elukan takia hän joutuu ikävään\nseikkailuun Meungin kauppalassa, poiketessaan Franc-Meunierin\nravintolaan virkistäytymään. Siellä nimittäin muuan ylhäiseltä näyttävä\nkeski-ikäinen pilkallinen aatelismies alkaa hänen kuultensa lasketella\nsaattolaisillensa leikkiä hevosen harvinaisesta karvasta. Köyhän ylpeys\nleimahtaa tulisessa nuorukaisessa, hän pakottaa aatelismiehen\nkaksintaisteluun kanssansa, mutta saattolaiset ja isäntä ryntäävät\nväliin ja peittoavat hänet pahanpäiväiseksi, suuren kansanjoukon\nrientäessä katselemaan katumeteliä.\n\nHäväistysjuttua peläten käskee isäntä viinuriensa kantaa pyörtyneen\nmatkalaisen keittiöönsä, missä hänelle suodaan jonkun verran hoitoa.\nTällöin huomaa isäntä suosituskirjeen; hän kertoo havainnostaan\naatelismiehelle. Tällä on erityisiä kardinaalin asioita toimitettavana,\njoten hän alkaa epäillä, että nuori tuulihattu onkin kenties herra de\nTrévillen lähettämä hänen kiusoikseen, sillä hovijuonitteluissa toimii\nkuninkaan muskettisoturien päällikkö Richelieun salaisia suunnitelmia\nvastaan. Käyttäen sopivaa tilaisuutta hän sieppaa tuon kirjeen ja\nrientää tapaamaan odottamaansa naista, joka on kardinaalin kätyreitä.\nSamassa virkoaa haavoittunut sen verran, että kykenee laahautumaan\nkeittiön ovelle. Hän näkee äskeisen vastustajansa puhuttelevan\nvaunuissa istuvaa nuorta vaaleaveristä kaunotarta ja kuulee tämän\nsaavan määräyksen lähteä \"hänen ylhäisyytensä\" asioilla Englantiin.\nItse sanoo tuntematon aatelismies palaavansa Pariisiin; kaunotarta\nhän nimittää \"myladyksi\", mikä on englantilaisen aatelisrouvan\npuhuttelusana. Kaunotar virkkaa jotakin halventavaa \"jolpista\", jonka\nkanssa sattuneesta kohtauksesta aatelismies on kertonut, ja tästä\nhetkestä alkaen vihaa d'Artagnan noita molempia, vaikka hän ei vielä\ntiedä, kuinka suuressa määrin he joutuvat vaikuttamaan hänen elämäänsä.\n\nNuori aatelismies yrittää uudestaan hyökätä vastustajaansa käsiksi,\nmutta tällä ei ole asioiltaan aikaa jäädä hoitelemaan riitojansa.\nTuntematon karauttaa tiehensä, myladyn vaunujen kiitäessä toiselle\nsuunnalle. Sen arvaa, että gascognelaisemme vimmastuu täyteen raivoon,\nkun huomaa tärkeän suosituskirjeensäkin kadonneeksi ja saa isännän\npuheista pätevän aiheen epäillä vastustajaansa sen anastajaksi.\n\nPariisissa hän vuokraa itselleen ullakkokamarin Rue des\nFossoyeurs-kadun varrella ja lähtee seuraavana päivänä pyrkimään\nherra de Trévillen puheille. Tämä on sen ajan olosuhteissa päässyt\nvarsin ylhäiseksi herraksi, ja tavaton kuhina vallitsee hänen\nasuntopalatsissaan. Reippaiden muskettisoturien vilinässä tuntee\nd'Artagnan itsensä kaikesta synnynnäisestä häikäilemättömyydestään\nhuolimatta ujoksi ja kömpelöksi. Erityisesti kohdistuu hänen huomionsa\nkolmeen nuoreen soturiin, joilla puhuttelussa on ilmeiset salanimet\nAtos, Portos ja Aramis. Atos on todellisuudessa hienoluonteinen ja\nylevä, mutta raskasmielisyyden painostama kreivi de la Fère, Portos on\nhieman yksinkertainen ja turhamainen, keksityillä lempiseikkailuilla\nkerskuva, mutta sydämeltään mitä kunnollisin ja voimiltaan peloittava\nmaalaisaatelinen du Vallon, ja Aramis hengelliseen säätyyn aikova,\nmutta lueskelustaan lempiseikkailun takia toistaiseksi muskettiväkeen\nsiirtynyt sievistelevä d'Herblay, joka varovaisesti välttelee\nlukuisien rakkausjuttujensa ilmituloa. Tämä kolmikko on keskenään\nsolminut lujan toveruuden. Muuan näiden herrasmiesten äskeinen\nkahakka kardinaalin vartiosoturien kanssa tulee kerrotuksi d'Artagnanin\nkuullen ja herättää hänessä rajatonta ihailua heidän uljuuttansa\nkohtaan. Nuori gascognelainen saa suosituksenkin puutteessa asiansa\njotenkuten onnistumaan; herra de Tréville toimittaa hänelle pääsyn\nkuninkaalliseen aatelismiesten harjoituskouluun, jolla tavoin hän\ntulee kuulumaan kuninkaan väkeen, vaikka häneltä vaaditaan parin\nvuoden kunnostautuminen, ennen kuin hän voi saada oikeuden kantaa\nkuninkaallisen muskettisoturin kadehdittua univormua.\n\nTapoihin ja ympäristöön tottumattomana ei nuori gascognelainen tänä\nensimmäisenä päivänä kuitenkaan menesty sen paremmin kuin että\ntulee tahtomattansa loukanneeksi kaikkia kolmea edellämainittua\nmuskettisoturia erikseen. Nämä haastavat hänet kukin kaksintaisteluun,\nja kun jokainen enemmittä selityksittä kutsuu molemmat toverinsa\ntodistajiksi, selviää vasta taistelupaikalla, millaisen urakan\nlannistumaton maalaisnuorukainen on heti ottanut niskoilleen.\nHänen käyttäytymisensä tässä tilaisuudessa herättää kokeneempien\npukarien myötätuntoa, ja d'Artagnan pääseekin kumppanuuteen\nneljänneksi. Tähän tulokseen vaikuttaa enimmin se seikka, että kesken\ntaistelupuuhien tulee paikalle herra de Jussacin johtama osasto\nkardinaalin henkivartiota ja alkaa kovistella muskettisotureja\nkaksintaistelukiellon rikkomisesta, jolloin kolmikko uhitellen\npaljastaa miekkansa viittä häiritsijäänsä vastaan ja gascognelainen\npäättäväisesti lyöttäytyy äskeisten haastajiensa puolelle. Verisestä\nkahakasta he suoriutuvat voitollisina, ja kun kuningas ja kardinaali\nkeskenään kateellisina toistensa vartioväen kunnollisuudesta salavihkaa\nkannattelevat näiden riitaisia kilvotteluja, herättää noiden neljän\nurhon urotyö sekä kapteeni de Trévillen että kuninkaan suurta\nmielihyvää.\n\nTäten kohdistuu Ranskan molempien valtiaitten -- Ludvig XIII:n ja\nRichelieun -- huomio näihin neljään tappelijaan, joskin hyvin erilaisin\ntuntein. Vielä seuraavana päivänä onnistuneesti suoriuduttuaan\ntaistelusta erään kardinaalin väkeen kuuluvan soturin kanssa ja\naiheutettuaan uuden metelin saa varaton tulokas kuninkaan omasta\nkädestä palkkiokseen kukkarollisen kultaa. Portos hankkii hänelle\npalvelijaksi järkevän pikardialaisen Planchetin. Neljän ystävyksen\nyhteisissä hommissa tullaan pian tuntemaan noiden kolmen muunkin\nlakeijat. Portoksella on saattolaisenaan pyylevä ja hiukan\narkaluonteinen Mousqueton, umpimielisellä Atoksella tavattomaan\nvaiteliaisuuteen kasvatettu ja enimmäkseen merkeillä puhuva, sokeasti\ntotteleva Grimaud, ja Aramiilla lakealuontoinen, hyvällä ruokahalulla\nvarustettu ja herransa mukaisesti kirkon palvelukseen ikävöitsevä\nBazin, joka käyttää joutohetkensä hartauskirjojen lueskeluun, mutta on\ntarpeen mukaan mykkä, sokea, kuuro ja kuuliainen, niinkuin tuollaisen\nkaksoisolennon palvelijan pitääkin. Jonkun ajan kuluttua hyväksytään\nnuori gascognelainen ritari Desessartsin kaartilaiskomppaniaan. Mutta\nkaikkiakin kumppanuksia hätyyttelee alituinen rahapula, vaikka kukin\nkäyttää kaikki mahdolliset keinot yhteisenä pidetyn kassan uudisteluun.\n\nEnglannin kuninkaan Kaarlo I:n kaikkivaltias suosikki, Buckinghamin\nherttua George Villiers, on rakastunut Ranskan kuningattareen,\nItävallan Annaan. Toivottoman tunteensa kannustamana on uskalikko\nrohjennut väärennetyn kirjelmän perusteella saapua vihollismaahan\ntapaamaan kuningatarta, siis asialle, joka muutenkin on tietysti tuiki\nvaarallinen yritys. Kardinaali se on juonen virittänyt kilpailijalleen\nja pitää lukemattomien palkattujen vakoojiensa avulla silmällä\nhanketta; hänen vaikutusvallalleen on tärkeätä saada kuningatar\nepäillyksi puolisonsa silmissä ja siepatuksi herttua valtoihinsa.\nKardinaalin ensimmäisenä keinona on ottaa kuningattaren käyttämä\nvälittäjä, sievä rouva Bonacieux vangiksi, jotta hänen katoamisensa\ntärvelisi herttuan turvallisuudeksi noudatetut varokeinot. Rouvan\narvoisa puoliso on yksinkertainen, keski-ikäinen porvari, jonka talossa\nd'Artagnan asuu. Rouvalla on ollut tapana tuolloin tällöin pistäytyä\nhovista tervehtimässä miestänsä, ja joutuessaan ymmälle aviokumppaninsa\nhukkaantumisesta pyytää talonisäntä neuvokkaan vuokralaisensa apua.\nKunnon porvari aavistelee valtiollista juonta ja epäilee miestä, jonka\non nähnyt väijyvän vaimoansa. Tuntomerkeistä huomaa gascognelainen tuon\nmiehen samaksi, joka toimitti hänet ikävään seikkailuun Meungissa.\nKerran jälkeenpäin on hän nähnyt tämän tuntemattoman kadulla ja\nhyökännyt hänen peräänsä, mutta haipunut jäljiltä. Hän innostuu\nselvittelemään juttua, tietäen toimivansa vihamiestään ja kardinaalia\nvastaan. Onhan varakkaalta porvarilta sitäpaitsi saatavissa rahoja\nhomman tarpeisiin.\n\nGascognelainen ottaa luonnollisesti kolme kumppaniansa avukseen, mutta\nhänen älykkyytensä se etupäässä tekee tyhjiksi kardinaalin juonet.\nRouva de Bonacieux, johon d'Artagnan ensi näkemällä tulisesti rakastuu,\npääsee saattamaan valepukuisen Buckinghamin herttuan kuningattaren luo\nLouvreen. Uskalikko on kyllä saanut tietää, että kuningattaren nimessä\nlähetetty sanoma on vihollisen ansa, mutta Englantiin palaamatta on hän\nkäyttänyt hyväkseen tilannetta ja antanut vakuuttaa Itävallan Annalle,\nettä hän ei matkusta pois ennenkuin on saanut tavata sydämensä\nvaltiattaren. Kuningatar ei olisi nainen, jos hän ei heltyisi näin\nuljaasta ja hartaasta rakkaudesta ja laskisi henkensä kanssa\nleikittelijää monien kieltojen jälkeen puheilleen, vakavasti\nkehoittaakseen häntä kiireimmiten lähtemään matkalle. Hallitsijatar on\nsilloin kauneutensa häikäisevimmässä kukkeudessa, herttua miehuutensa\nkomeimmassa loistossa; he ovat aikaisemmin kolmasti tavanneet toisensa,\nja englantilaisen ritarillinen kiihko on ehdottomasti jonkun verran\ntehonnut hänen sydämensä kiehtojattareen. Tuntien väkisinkin\nviehättyvänsä rakastamaan tätä uljasta ritaria suostuu kuningatar tämän\npyynnöstä antamaan hänelle muistoesineen, valiten siksi pienen\nruusupuisen lippaan, jossa on kuninkaan hänelle vastikään lahjoittamat\nkaksitoista koristetimanttia.\n\nKardinaali saa kohtauksesta seikkaperäisen selvityksen\nkätyriltään kreivi de Rochefortilta -- d'Artagnanin meungilaiselta\nkiistakumppanilta, -- joka on käyttänyt vakoojana erästä hovinaista. On\nliian myöhä yrittää ottaa Buckinghamin herttuaa enää kiinni; mutta\nkardinaali saa ensiksikin Bonacieuxin suostutelluksi vakoilemaan omaa\npuolisoansa, voidakseen edelleen paremmin pitää kuningatarta silmällä,\nja toisekseen hän lähettää myladylle Lontooseen määräyksen mennä\nensimmäisiin hovitanssiaisiin ja salavihkaa lähestyen leikata kaksi\nnoista timanteista, jotka Buckinghamin herttua epäilemättä kiinnittää\nihokkaaseensa.\n\nKardinaali herättää kuninkaan luulevaisuutta kuningatarta kohtaan,\nhuomauttaen Buckinghamin herttuan oleskelleen Pariisissa viisi päivää,\nrohkenematta kuitenkaan paljastaa, missä määrin hän on vakoillut\nkuningatarta. Mutta hän keksii ovelan keinon, esittäen kuninkaalle,\nettä tämä järjestäisi kuningattaren mieliksi suuret tanssiaiset ja\nvaatisi tätä niissä käyttämään noita timantteja. Aavistaen\nkardinaalilla olevan jotakin erityistä mielessä, suostuu kuningas\nlevottomasti. Myladylta tulee kardinaalille kirje salajuonen\nonnistumisesta, mutta hän tarvitsee rahaa, tullakseen Lontoosta tuomaan\nnoita kahta sieppaamaansa timanttia. Kardinaali lähettää varat, laskee\ntarkoin, milloin mylady kerkiää Pariisiin, ja neuvoo sitten\nkuninkaalle, miksi päiväksi nuo päätetyt tanssiaiset lopullisesti\nsovitetaan. Nyt vasta saa kuningatar puolisoltaan vaatimuksen, että\nhänen on niissä käytettävä timanttikoristeitansa. Onneton kuningatar\nluulee kaiken olevan hukassa; hänen kauhistuksensa herättää Ludvig\nXIII:ssa mitä mustimpia aavistuksia. Onneksi Anna tulee keskustelun\nlopulla huomanneeksi, että koko hanke onkin kardinaalin järjestämä;\nkuningas ei siis vielä tiedäkään asian oikeata laitaa, mutta julma\nkardinaali on saanut kuningattaren valtoihinsa, aikoinaan turhaan\nyritettyään lähestyä häntä rakastajana.\n\nKuningatar tietää, että joku hänen hovinaisistaan on kavaltanut hänet,\nja että häntä vartioidaan tarkoin. Huomaten hänen epätoivonsa tarjoutuu\nrouva Bonacieux auttajaksi. Hän arvaa kuningattaren salaisuuden ja\nkehoittaa tätä lähettämään jonkun perimään pois timantteja Buckinghamin\nherttualta. Epäröiden suostuu toivoton kuningatar kirjoittamaan siitä\nlyhyen määräyksen, joka vääriin käsiin joutuneena tuhoaisi hänet\nkerrassaan. Rouva Bonacieux aikoo käyttää lähetiksi miestänsä, esittää\nhänelle jo matkustamista hyvin korkean henkilön puolesta Lontooseen\nrunsasta korvausta vastaan, mutta huomaa viime hetkessä, että mies\nonkin kardinaalin viekoittelema puolelleen. Kuohuksissaan pidättyy\nrouva-parka ilmaisemasta enempää, mutta kangaskauppias aavistelee jo\nkylliksi, ja asiaa teeskennellen rientää hän ilmoittamaan kuulemastansa\nRochefortille. Rouva jää vielä huoneeseen tuskittelemaan, kun\nd'Artagnan katon läpi kuunneltuaan huutaa tätä avaamaan eteisen oven;\ngascognelainen on lattiaansa eräästä kohti ohentaneena saanut\ntarkatuksi, mitä isännän huoneessa juteltiin.\n\nD'Artagnan pääsee sisälle, kertoo kuulleensa miehen kehnouden ja\ntarjoutuu kuningattaren lähetiksi. Rouvan on pakko luottaa hänen\nkiihkeihin vakuutuksiinsa; matkakassaksi ojentaa hän nuorelle\nmuskettisoturille rahamassin, jonka hänen arvoisa miehensä on vastikään\ntuonut palkintonaan kardinaalilta. Tämän omilla varoilla ruvetaan siis\nkukistamaan hänen juoniaan. Samassa näkyy Bonacieux saapuvan\nRochefortin kanssa. Vaivoin pidättyy d'Artagnan hyökkäämästä\nvihollisensa kimppuun, mikä vaarantaisi kaiken, ja pari pujahtaa\nmuskettisoturin huoneeseen. Siellä he kuulevat kardinaalin kätyrien\nkeskustelun, josta selviää kuningattaren pelastamisen vaikeus.\n\nGascognelainen hankkii itselleen ja kolmelle kumppanilleen lomaa,\nkatsoen parhaaksi ottaa nämä auttajikseen. Palvelijoineen lähtevät he\nliikkeelle, noudattaen mitä suurinta varovaisuutta, jossa yhteisen\nkylmäverisyyden lisäksi d'Artagnanin neuvokkuus tulee kovaan\nkoetukseen. Chantillyn majatalossa saa muuan aatelismies Portoksen\nsekaannutetuksi kaksintaisteluun, jolloin muiden on viivyttelemättä\njätettävä hänet jälkeensä; nähtävästi on riidanrakentaja luullut\nvoimamiestä joukkueen johtajaksi. Beauvaisin tuolla puolen joutuvat\nmatkalaiset rettelöön valepukuisten työmiesten kanssa; Mousqueton saa\nluodin istumalihaksiinsa ja putoaa ratsailta, haavoittunut Aramis on\njätettävä palvelijan hoideltavaksi Crèvecoeuriin. \"Kultaisen liljan\"\nmajatalossa Amiensissa tahdotaan muu seurue vangita väärän rahan\nkauppaajina, Atos asettuu Grimaudin kanssa vastarintaan ja huutaa\nd'Artagnania rientämään eteenpäin.\n\nIhan lähellä Calaisin kaupunginporttia sortuu gascognelaiselta ja hänen\npalvelijaltaan ratsu. He rientävät jalkaisin satamaan. Kardinaali on\nantanut käskyn, että kukaan ei saa lähteä maasta hänen erityisettä\nlupakirjattaan. D'Artagnan huomaa pölyttyneen aatelismiehen vaativan\npikaista pääsyä lähtöhommissa olevaan laivaan juuri sellaisen\nlupakirjan perusteella. Se on kuitenkin tarkastutettava kuvernöörillä.\nAatelismiehen rientäessä kuvernöörin luo ärsyttää gascognelainen\nmatkalla hänet kaksintaisteluun, jättäen hänet virumaan verissään,\nottaa häneltä kreivi de Wardesin nimeen laaditun lupakirjan,\ntarkastuttaa sen ja rientää laivaan hoitelemaan haavojaan, sen\nlähtiessä merelle juuri ennen kuin kanuunanlaukaus ilmaisee koko\nsataman suljetuksi.\n\nTulisella kiireellä matkustaa d'Artagnan Doverista Lontooseen.\nBuckinghamin herttua ihailee muskettisoturien uljuutta. Kiireimmiten\netsii hän käsiinsä lippaan, mutta kauhistuu havaitessaan, että kaksi\ntimanttia puuttuu. Ainoastaan kreivitär Winter, jonka kanssa hän on\nollut epäsovussa ja joka jälleen lähenteli häntä äskeisissä\nhovitanssiaisissa, on voinut varastaa ne, ollen kardinaalin kätyri.\nViiden vuorokauden kuluttua pidetään Pariisissa ne tanssiaiset, joissa\nkuningattaren olisi käytettävä timanttejaan. Herttua pidättää\njalokivikauppiaansa hiomaan kaksi samanlaista timanttia valmiiksi\nkahdessa päivässä ja julistaa Englannin satamat sulkutilaan. Kreivitär\n-- mylady -- ei siten pääse lähtemään Pariisiin. Tämä katsotaan Ranskan\nja Englannin välillä puhkeavan sodan merkiksi. Niin paljon voi herttua\ntehdä Itävallan Annan tähden; tämän pyynnöstä on hän jo pidättynyt\nlähettämästä apua La Rochellen kapinallisille, piiritetyille\nhugenoteille.\n\nTimanttien hiominen onnistuu oivallisesti. D'Artagnanin paluuta\nhelpoittaa herttuan antama matkasuunnitelma, joka osoittaa herttualla\nolevan kätyreitä ranskalaisten ravintolaisäntäin keskuudessa. Matkan\njouduttamiseksi saa hän tunnussanan avulla uudet ratsut upeine\nvarustuksineen neljässä vaihtopaikassa. Hän päätyy onnellisesti\nperille, ja kuningatar suoriutuu voitollisesti kardinaalin ansasta.\nSuuri Richelieu on kohdannut mitä pahimman nolauksen, ja hän tietää,\nkeiden ansiosta se on tapahtunut. Sellaiset miehet hänen pitäisi\nvoittaa puolelleen! on hänen ajatuksenaan mieluummin kuin katkeran\nkoston toimittaminen näille. D'Artagnan saa verhon takaa suudella\nliikutetun kuningattaren kättä, joka jättää hänelle kallisarvoisen\nsormuksen palkkioksi. Mutta vielä suurempana palkkiona on hänelle, että\nrouva Bonacieux myöntää hänelle kohtauksen.\n\nUrkkiva aviopuoliso saa kuitenkin siitä vihiä ja toimittaa rouvan\nryöstetyksi pois juuri ennen kuin d'Artagnan saapuu kohtauspaikalle.\nLohduttomalle rakastajalle selviää ainoastaan, että ryöstö on\ntapahtunut Bonacieuxin toimesta ja \"Meungin miehen\" johdolla. Hänen\nasemansa on sitä tukalampi, kun hänen on viipymättä lähdettävä etsimään\ntaipaleelle jääneitä kumppaneitaan.\n\nPortos on haavoittunut kaksintaistelussaan, mutta hän ei kehtaa\ntunnustaa sitä, selittäen vain kärsivänsä suonenvenähdyksestä ja\nelellen ravintolanisännän kustannuksella, luokseen tulleen Mousquetonin\nkanssa. Hänellä on kyllä rakastettunaan äveriään ja saidan\npariisilaisen prokuraattorin vanhanpuoleinen rouva, mutta tältä ei\nheltinyt rahoja; Portos tietysti on ollut kirjoittelevinaan\nrahanpyyntöjään jollekulle ylhäiselle nuorelle kaunottarelle. Aramiilla\non rakastettunaan kaunis, kevytmielinen rouva de Chevreuse,\nkuningattaren entisiä seuranaisia, joka on karkoitettu Toursiin, mutta\nkäynyt sieltä viimeksi Buckinghamin herttuan matkaa järjestämässä\nPariisissa; hänelle kirjoittelee Aramis ompelijatar Marie Michonin\nosoitteella, mutta ei ole pitkiin aikoihin kuullut hänestä mitään.\nTästä on hän johtunut synkkämielisyyteen ja antautunut Crèvecoeurissa\njumaluusopillisiin opintoihin, jotka d'Artagnan kuitenkin Bazinin\nsuureksi mielipahaksi väleen keskeyttää tuomalla hänelle Aramiin\npariisilaisesta asunnosta löytämänsä hieno tuoksuisen kirjeen.\n\nAtos on palvelijansa kanssa kaiken aikaa pitänyt isäntänsä kellaria\nhallussaan, tehden sen viini- ja ruokavarastolle hirvittävää tuhoa,\nviranomaisten puuttumatta asiaan. D'Artagnanin tulo lopettaa rettelön.\nSuunnattomien juominkiensa tuottamassa sielullisessa ärtymystilassa\ntulee umpimielinen kreivi ystävälleen kertoneeksi elämänsä synkimmän\nmuiston; hän on ollut naimisissa viehättävän kuusitoistavuotiaan\nkaunottaren kanssa ja äkkiä havainnut että tämän olkapäähän on pyövelin\npoltinora painanut liljan merkinosoitukseksi siitä, että rangaistu on\njoutunut kiinni varkaudesta. Pettäjättären veljenä esiintynyt pappi on\nollut hänen rakastajansa. Häpeästään ja rakkautensa katkerasta\npettämisestä vimmastuneena on Atos raivopäissään hirttänyt vaimonsa\nmetsään. Se karvastuttaa hänen elämäänsä ja saa aikaan, ettei hän\nmilloinkaan puhu naisista, vaan on liiankin luontuva hakemaan unohdusta\nviinipikarista.\n\nMuskettisoturit ovat piankin kaikki koolla Pariisissa, vaikka\nBuckinghamin herttuan lahjoittamat ratsut varustuksineen menetetään\nmatkalla pelissä. Senvuoksi tulee kumppanuksille paha pula eteen, kun\nhe kuulevat kuninkaan lähtevän sotaretkelle La Rochellea vastaan, joten\nheidän on kiireimmiten saatava kunnolliset ratsut ja muut varukset\nitselleen ja palvelijoilleen; d'Artagnan on armollisesti otettu nyt\nmuskettiväkeen. Ylen vaikeasti ja kaikkea -- tosin verrattain vähäistä\n-- viekkauttaan käyttäen saa Portos prokuraattorinrouvalta heltiämään\ntarvitsemansa varat. Kesken omien tuumailujensa sattuu d'Artagnan\nnäkemään myladyn, jonka hän vaistomaisesti aavistelee voivan tietää\njotakin rouva Bonacieuxin yhä salaperäiseksi jääneestä katoamisesta,\nkoska mylady Meungissa puhutteli miestä, joka on ollut onnettoman\nrouvan ryöstöön osallisena, d'Artagnan saa selvän myladyn asunnosta ja\nhuomaa hänen alottavan kirjeenvaihtoa kreivi de Wardesin kanssa.\nPlanchet pääsee nimittäin erehdyksestä myladyn kirjeen viejäksi,\ngascognelainen avaa sen ja jättää sen toimittamatta perille, sillä\nkilpailijaa ei hän nyt halua. D'Artagnan joutuu myladyn liikkeitä\ntähyillessään kaksintaisteluun kaunottaren langon, englantilaisen\nloordi Winterin kanssa. Tästä jupakasta koituu sellainen kohtaus, että\nkaikki neljä muskettisoturia taistelevat neljää englantilaista\naatelismiestä vastaan. Ranskalaiset voittavat loistavasti, d'Artagnan\non loordi Winteria kohtaan niin jalomielinen, että heistä tulee\nystävykset, ja loordi esittelee hänet kälylleen. Siten pääsee\ngascognelainen paremmin yrittämään ottaa selvää tästä salaperäisestä\nenglannittaresta.\n\nGascognelaiseen rakastuu myladyn herttainen kamarineitonen Kitty,\njoutuen mitä vastahakoisimpiin tehtäviin, välittämään d'Artagnanin\njuonia hänen emäntäänsä vastaan, vieläpä yöllisen lemmenkohtauksenkin,\njossa mylady luulee armastelevansa de Wardesia. Näin katalaan\nvehkeeseen on d'Artagnanin houkutellut se seikka, että mylady on\ntuntenut hänet Rochefortin vastustajaksi ja alkanut juonitella hänelle\nkostoa, kuten Kittyn puheista selviää, samalla kun gascognelainen on\ntuntenut myladyn kauneuden väkisinkin hullaannuttavaksi. Lisäksi kuulee\nd'Artagnan, että myladylla tosiaan on vaikutusta viehkeän rouva\nBonacieuxin tuntemattomiin vaiheisiin.\n\nPetollisessa lemmenkohtauksessa on d'Artagnan saanut myladylta\nsormuksen, jonka Atos näkee kumppanillaan ja on tuntevinaan omakseen.\nSe herättää hänessä pahoja aavistuksia, hän varoittaa ystäväänsä\nantautumasta enempiin tekemisiin englannittaren kanssa. Mylady\nkysyy uutta lemmenkohtausta; Kittyn välityksellä saaden hänen\nkirjelmänsä vastaa d'Artagnan de Wardesin nimessä mitä loukkaavimmin.\nJulmaluontoinen kaunotar alkaa heti houkutella gascognelaista\nsurmaamaan de Wardesin; tämä on suostuvinaan lemmenkohtauksen hinnasta,\nja ilmaisee sen lopulla ilkeän voitollisesti koko petoksensa.\nHurjistunut mylady yrittää tikarilla surmata petturin, rynnistyksessä\nrepeää hänen liinavaatteensa hartioilta ja -- pyövelin polttama lilja\ntule näkyviin olkapäästä! Tämän salaisuutensa paljastuessa raivoaa\nmylady kuin villipeto, ja järkytettynä pakenee d'Artagnan, tietäen\nsaavansa odottaa hirveitä kostonhankkeita. Onhan mylady joutunut vielä\nkardinaalin epäsuosioon timanttihommansa raukeamisen tähden, ja\nkatkeroittaa myladya sekin, että d'Artagnan ei ole kaksintaistelussaan\nsurmannut loordi Winteria, jonka mylady tahtoisi periä, jäätyänsä\nnuoremman veljen leskeksi, pikku poika sen liiton hedelmänä. Tästä\nkaikesta gascognelainen on saanut tiedon Kittyltä, jonka hän on\nsallinut antautua itselleen, ensin seurusteltuaan tyttöparan kanssa\nvain rouva Bonacieuxin katoamista urkkiakseen.\n\nKitty karkaa d'Artagnanin mukana ja lähetetään rouva de Chevreusen\nkamarineidoksi Toursiin; rouva on Aramiille lahjoittanut varat uusiin\nvaruksiin. D'Artagnan kertoo kamalan havaintonsa Atokselle, tuntomerkit\nosoittavat englannittareksi tekeytyneen myladyn jokseenkin varmasti\nsamaksi ranskattareksi, jonka Atos on luullut surmanneensa. Molemmat\nmiehet tietävät nyt saavansa pelätä pahinta hänen taholtaan, sillä\ngascognelaisen seurassa voi Atoskin tulla ilmi. Onneksi on lähtö La\nRochellen piiritykseen juuri käsillä. Myladyn antama sormus myydään,\nrahat tasataan, ja Atos ja d'Artagnan saavat varustuksensa kuntoon.\n\nMylady on luonnollisesti heti vaatinut apua kostoonsa kardinaalilta.\nEnnen kumppanusten lähtöä La Rochelleen kutsuu Richelieu d'Artagnanin\nluoksensa. Epäröiden lähtee tämä, ystäviensä pitäessä vartiota\nulkopuolella. Kardinaali ilmaisee tietävänsä toverusten kaikki hommat\nja säästäneensä veikkosia sen johdosta, että he ovat osoittaneet niin\nsuurta urheutta, keinokkuutta ja uskollisuutta asialleen, että hänen\ntekee mieli saada heidät puolelleen. Hän tarjoaa d'Artagnanille\nloistavaa uraa; tämä kieltäytyy kierrellen, sanoen tahtovansa ensin\nvielä kunnostautua La Rochellessa, jonne kardinaalikin on tulossa\nottamaan osaa piirityksen johtamiseen. Kardinaali varoittaa häntä\njoutumasta epäsuosioonsa ja lupaa palata asiaan piirityksen päätyttyä.\n\nLa Rochellen luona muskettisoturit herättävät suurta huomiota\nuskaliaisuudellaan. Kaksi myladyn palkkaamaa salamurhaajaa tekee\nonnistumattoman yrityksen d'Artagnania vastaan. Gascognelaiselle\ntarkoitettu myrkytetty viini niinikään tuottaa tuhon syrjäiselle\nhenkilölle. Muskettisoturit tutustuvat nyt kaikki lähemmin siihen\nseikkaan, että kamala kostonhenki vaanii heidän ryhmäänsä. Sattumalta\njoutuu kolme vanhempaa heistä kardinaalin saattolaisiksi, tämän\nmennessä kohtaamaan myladya; Buckinghamin herttua on ryhtynyt\navustamaan piiritettyjä, ja kardinaali palkkaa myladyn hankkimaan\nEnglannissa salamurhaajan vihollistansa vastaan. Savutorven läpi\nkuulevat muskettisoturit keskustelun. Atos tuntee äänestä myladyn\nvarmasti vaimokseen. Mylady tinkii itselleen oikeuden saada kostaa\nd'Artagnanille ja saa kardinaalilta avoimen valtakirjan, joka oikeuttaa\nsen näyttäjän pääsemään vapaaksi teosta, jonka hän tulee suorittaneeksi\n\"valtion hyväksi.\"\n\nAtos osuttautuu sitten kahden kesken myladyn kanssa ja kovistaa\nitselleen kamalassa kohtauksessa tuon valtuutuksen; ritarina ei hän voi\ntoimia raivottaren suhteen muuta. Mylady ei uskalla ilmoittaa\ntapauksesta kardinaalille, peläten häpeällisen entisyytensä tulevan\nilmi. Hän lähtee Englantiin. Saadakseen rauhassa neuvotella kaikki\nneljä kumppanusta lyövät vetoa siitä, että he syövät aamiaisensa\nSaint-Gervaisin vallinsarvella, jonka piiritetyt ovat tilapäisesti\njättäneet tyhjilleen. Palvelijoista on ainoastaan Grimaud mukana, ja\nkylläpä hänen housunsa väkisinkin tutisevat, sillä vihollinen tekee\nhyökkäyksiä, jotka torjutaan mitä kylmäverisemmin. Välillä kumppanukset\naterioitsevat ja neuvottelevat. Kuningattaren vuoksi on koetettava\nsaada herttualle varoitus toimitetuksi. Aramis ottaa ilmoittaakseen\n\"Marie Michonille\", jotta tämä antaisi kuningattarelle tiedon, mikä\nvaara uhkaa hänen rakastajansa henkeä. Loordi Winterille, joka on\npalannut Lontooseen, päätetään kirjeellisesti kertoa hänen kälynsä\nentisyys, unohtamatta sitäkään Kittyn kautta ilmitullutta seikkaa, että\nmylady tavoittelee lankonsa henkeä, niinkuin hän arvattavasti on\nmiehensäkin toimittanut päiviltä. Loordin on siis korjattava tuo\nvaarallinen naarastiikeri talteen. Bazin ja Planchet valitaan\nsanansaattajiksi; matkakulut on kumpaisellekin hankittava siten, että\nd'Artagnan myy kuningattarelta saamansa sormuksen. Suunnattoman\nriemastuksen tervehtiminä muskettisoturit palaavat tulikasteestaan ja\npanevat päätöksensä täytäntöön.\n\nLoordi Winter saa ajoissa tiedon, sillä myladyn laiva on viivästynyt\nmatkalla. Havaitessaan, että mylady edellisen naimisensa takia ei ole\nollut laillisessa avioliitossakaan hänen veljensä kanssa ja että\nranskatar on katala pahantekijä, loordi lähettää vaununsa satamaan\nodottamaan myladya; tämä tuodaan hänen maalaislinnaansa ja pidätetään\nsinne vangiksi. Kamala nainen raivoaa aluksi kuin mieletön; hänen\nvartiotansa johtava nuori upseeri Felton osoittautuu horjumattomaksi\nhänen suloilleen, ollen kiihkeän uskonnollisen herätyksen saanut\npuritaani, ja moniaan päivän kuluttua aiotaan mylady lähettää\nrangaistussiirtolaan valtameren taa. Ja kuitenkin onnistuu tämän\nerinomaisen näyttelijän sitten uskottaa upseerille, Feltonille, että\nhänkin on vainottu protestantti, jonka Buckinghamin herttua on pannut\nkokemaan mitä törkeintä väkivaltaa, aikoen nyt lähettää hänet\nmaanpakoon, päästäkseen eroon oman rikollisuutensa todistajasta. Hän\nyllyttää luutnantti Feltonin vimmastuksen katolilaista herttuaa vastaan\npyhäksi isänmaalliseksi hurmiotilaksi, jossa hän päättää vapauttaa\nmyladyn, surmata herttuan ja sitten paeta myladyn kanssa maasta.\n\nFelton saa Wïnterilta toimekseen käydä noutamassa herttuan\nallekirjoituksen myladyn karkoituskäskyyn. Sitä ennen hän järjestää\npettäjättärensä paon. Myladyn pitäisi odottaa purrella määrähetkeen\nasti Feltonia ja tämän viipyessä lähteä Ranskaan siinä vakaumuksessa,\nettä uskonkiihkoinen luutnantti onkin joutunut vangiksi; mutta tosiaan\nsuoritettuaan tekonsa huomaa Felton mielenkarvaudekseen purren katoavan\nulapalle ennen määräaikaa, joten hänet on siis petetty. Felton on\nnimittäin tällävälin mennyt Buckinghamin luo, ja jos hän on epäröinyt\nverisessä aikeessaan, varmistuttaa hänet herttuan huolettomuus\nkarkoituskäskyn vahvistamisessa, kun Felton uskoo sen koskevan naista,\njolle herttua on tehnyt hirvittävää vääryyttä. Murhaajan tikari iskee\nherttuaan kuolettavan haavan, juuri kun loordi Winter ehtii paikalle.\nSamassa tulee myös Itävallan Annan varoittava sanoma. Liikutettuna\nkuulee kuoleva ylimys, mitä kuningatar kirjoittaa. Kuningatar rakastaa\nhäntä. Herttuan pyynnöstä lähetetään kuningattarelle se lipas, jonka\nkuoleva on Louvressa saanut, ja kuningattaren kaksi kirjettä sekä\ntikari, joka on vienyt rakastajalta hengen.\n\nMuskettisoturit kuulevat myladyn palanneen Ranskaan. D'Artagnan näkee\nRochefortin, ja aavistelee jotakin pahaa olevan tekeillä noiden kahden\njuonittelijan kesken. Myladyn ensimmäisenä kostotoimena on tavoittaa\nkäsiinsä rouva Bonacieux, joka on eräässä luostarissa; hän tietää\nd'Artagnanin olleen pääsyyllisenä viime kärsimyksiinsäkin ja tahtoo\nsiepata haltuunsa Rochefortin avulla nuoren naisen, jota tietää\ngascognelaisen rakastavan ja joka on pakenemalla saanut kardinaalin\nkätyreiltä tuon turvapaikan. Jäljille joutuneina pääsevät\nmuskettisoturit vehkeilijäin kintereille myladyn juuri tultua\nluostariin. Kiireissään myrkyttää mylady herttaisen rouvan, joka kuolee\nmyöhästyneen rakastajansa syliin.\n\nOn selvää, että tuollaisen hirmuhengen ei ole enää sallittava elää.\nKostonhankkeissa on myöskin loordi Winter saapunut paikalle lähteneenä\nEnglannista ajamaan murhaajatarta takaa. -- Kaikki viisi vannovat\nhellittämättömän tuomion. Mylady tavoitetaan; Atos pakottaa sillä\nkardinaalin valtakirjalla, jonka on ottanut myladylta, Béthunen\npyövelin mukaansa teloittamaan rikollista. Pyöveli tuntee hänet\nveljensä tuhoojaksi -- sen papin, joka on ollut myladyn mukana silloin\nkun Atos on häneen tutustunut. Itse on hän polttanut varkaan leiman\nrikolliseen naiseen ja saanut hänen tähtensä istua pitkät ajat\nvankilassa.\n\nTällaisessa seurassa eivät mitkään myladyn keinot auta. Keskiyön\nhetkenä katkaisee pyöveli häneltä miekalla kaulan Lys-virran rannalla.\nMatkalla La Rochelleen kohtaa d'Artagnan meungilaisen kiistakumppaninsa\nja paljastaa heti miekkansa, mutta tämä esittelee itsensä de\nRochefortina ja näyttää hänelle kardinaalin vangitsemiskäskyn.\nGascognelainen tuodaan kardinaalin eteen. Kardinaali syyttää häntä\nsekaantumisesta valtiosalaisuuksiin myladyn kantelun perusteella,\nd'Artagnan rohkeasti paljastaa myladyn kaiken kataluuden ja kertoo tätä\nkohdanneen tuomion. Kardinaali huomaa oikeastaan päässeensä eroon\nkovin vaarallisesta kätyristä; hän huomauttaa jättävänsä asian\noikeudellisesti tutkittavaksi, jolloin d'Artagnan vastaa, että hänelle\non täydellinen anteeksianto kardinaalilta, vaikka hän luovuttaa sen\ntakaisin. Ja ihmeekseen saa Richelieu käteensä sen avoimen valtakirjan,\njonka hän on antanut myladylle. Nuoren miehen sankaruus ja\nritarillisuus tuottaakin hänelle muskettiluutnantin arvon; tuollaisia\nmiehiä tahtoo kardinaali vieläkin koettaa suostutella puolelleen.\n\nLoppulauselmassa huomautetaan, että Rochefort ja d'Artagnan La\nRochellen antautumisen jälkeen olivat kolmasti kaksintaistelussa\nkardinaalin yritettyä lepyttää heitä ystävyksiksi. Joka kerta\nhaavoittui Rochefort, mutta sitten he jo tekivätkin täydellisen\naselevon. Planchetista teki Rochefort kaartinkersantin. Portos nai\nprokuraattorinlesken ja sai 800,000 livreä tämän mukana, eroten\nsotapalveluksesta. Aramis siirtyi kuin siirtyikin hengelliseen säätyyn.\nAtos muutti jollekulle perintötilalleen, palveltuansa vielä kolmisen\nvuotta d'Artagnanin päällikkyyden alaisena. Bonacieux muistutteli\nkardinaalille varomattomasti palveluksistaan ja pyysi jotakin\nkorvausta. Hänen ylhäisyytensä vakuutti, että hänestä kyllä pidetään\nhuolta ja kun Bonacieux lähti hyvillä mielin Louvreen, ei häntä sen\nkoommin kuulunutkaan takaisin. Arveltiin viisaan ja jalomielisen\nRichelieun toimittaneen hänet valtion täysihoitoon johonkin\nkuninkaalliseen säilöpaikkaan.\n\n_Suomentaja_.\n\n\n\n\n\n\nMYLADYN POIKA\n\nELI\n\nKAKSIKYMMENTÄ VUOTTA JÄLKEENPÄIN\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nRichelieun haamu\n\n\nEräässä Kardinaalipalatsin huoneessa, jonka jo tunnemme,[1] istui\npäätänsä molempiin käsiin nojaten mies paperien ja kirjojen peittämän\npöydän ääressä, jonka kulmat olivat kullattua hopeaa.\n\nHänen takanaan oli iso liesi, jonka loimuavasta tulennoksesta kekäleet\nmurenivat alas leveän, kullatun ristikon välitse. Takkavalkean hohde\nkirkasti takaa mietiskelijän upeata pukua, jota edestä valaisivat\nhaaraisen kynttiläjalan vahaliekit.\n\nKun näki pitkän punaisen levätin ja kalliit kutoukset, kalpean ja\nharkinnasta painostuneen otsan, -- kun tarkkasi tämän työhuoneen\nyksinäisyyttä ja odotushuoneiden hiljaisuutta, -- kun kuuli\nvartiosoturien säntilliset askeleet eteisestä, olisi voinut luulla,\nettä kardinaali de Richelieun haamu vielä oleili hänen huoneessaan.\n\nVoi, todenperään olikin siinä vain sen suuren miehen haamu! Ranska\nheikontuneena, kuningasvalta vaipuneena, isoiset jälleen päässeinä\nvoimakkaiksi ja rauhattomiksi, vihollinen edenneenä rajan yli, --\nkaikki todisti, että Richelieuta ei enää ollut olemassa.\n\nMutta vielä tuota kaikkea selkeämpiä osoituksia oli siinä, että\npunainen kauhtana ei kuulunut vanhalle kardinaalille: tämä eristyminen,\njoka pikemmin muistutti haamun kuin elollisen olennon läsnäoloa, kuten\njo huomautimme, -- nämä hovilaisista tyhjentyneet käytävät, nämä\nkaartilaisten täyttämät pihat, ivallinen kohu, jota kokonaisen\nministeriä vastaan liittoutuneen kaupungin myrsky kohotteli kadulta\ntunkeutumaan ikkunain läpi tähän huoneeseen, ja lopuksi etäinen,\nalituiseen uudistuva kumu laukauksista, jotka onneksi ammuttiin\ntähtäyksettä ja tehotta ainoastaan varmistuttamaan kansankin\naseellisuudesta kaartilaisia, sveitsiläisiä palkkasotureita,\nmuskettimiehiä ja jalkaväkeä, näiden ympäröidessä Palais-Royalia, sillä\nitse Kardinaalipalatsikin oli vaihtanut nimensä kuninkaalliseksi.\n\nTämä Richelieun haamu oli Mazarin. Mutta Mazarin oli yksinäinen ja\ntunsi itsensä heikoksi. \"Ulkomaalainen!\" hän jupisi; \"italialainen!\nSiinä niiden lentävä lauselma! Tällä sanalla he murhasivat, hirttivät\nja repivät Concinin, ja jos antaisin niiden pitää peliään, niin ne\nmurhaisivat, hirttäisivät ja repisivät minutkin, vaikken ole\nmilloinkaan tehnyt niille muuta pahaa kuin hiukan verottanut niiden\nkukkaroa. Niitä älyttömiä! Ne eivät siis oivalla, että niiden\ntodellinen vihollinen ei suinkaan ole tämä italialainen, joka puhuu\nkehnosti ranskaa, vaan paljoa enemmän se piiri, joka kykenee latelemaan\nniille mitä sukoilevinta mielistelyä puhtaimmalla ja sujuvimmalla\npariisilaismurteella.\"\n\n\"Niin, niin\", jatkoi ministeri ja kalpeilla huulilla näytti hänen\nviekas hymynsä tällä kertaa kummalliselta, \"niin, napinanne sanoo\nminulle, että suosikkien kohtalo on täpärä; mutta jos tiedätte tämän,\npitäisi teidän myös tietää, että minä en ole mikään tavallinen\nsuosikki, minä! Essexin kreivillä oli komea timanttisormus lahjana\nkuninkaalliselta rakastajattareltaan; minullapa on vain yksinkertainen\nsormus nimikirjaimineen ja päivämäärineen,[2] mutta tämä sormus on\nsiunattu Palais-Royalin kappelissa, ja sentähden eivät ne saa\nmuserretuksi minua, vaikka haluavat. Ne eivät huomaa, että kun\nyhtämittaa huutelevat: 'alas Mazarin!' panen minä heidät vuorotellen\nhuikkailemaan: 'Eläköön herra de Beaufort! Eläköön prinssi! Eläköön\nparlamentti!' No, niin, herra de Beaufort on Vincennesin tyrmässä,\nprinssikin joutuu sinne aikanaan, ja parlamentti...\"\n\nKardinaalin myhäily sai vihaisen ilmeen, jota ei olisi osannut odottaa\nhänen lempeiltä kasvonpiirteiltään.\n\n\"Niin, parlamentti ... saammehan nähdä, miten menettelemme parlamentin\nsuhteen; meillä on Orleans ja Montargis. Oh, kylläpä kerkiän; mutta\nniiden, jotka ovat alottaneet huutamalla alas Mazarinia, pitää lopettaa\nhuutamalla alas kaikkia näitä, kutakin vuorostaan. Richelieu, jota he\nvihasivat hänen elinaikansa, lakkaamatta puhuakseen hänestä kuoleman\njälkeen, on sortunut syvemmälle kuin minä, sillä hänet karkoitettiin\nmoneen kertaan, ja vielä useammin pelkäsi hän häätämistänsä. Minua ei\nkuningatar ikinä aja pois, ja jos näen pakolliseksi väistyä kansan\ntieltä, väistyy hän minun mukanani; jos pakenen, niin hänkin pakenee,\nja mitähän kapinoitsijat sitten tehnevät ilman kuningatartansa ja\nkuningastaan. Voi, jospa vain en olisi ulkomaalainen, jospa olisin\nranskalainen, jospa olisin aatelismies!\"\n\nJa hän vaipui jälleen mietteisiinsä.\n\nHänen asemansa oli tosiaan pulmallinen, ja nyt kulunut päivä oli tehnyt\nsen vielä sekavammaksi. Halvan ahneutensa alituiseen yllyttämänä\nrasitti Mazarin kansaa veroilla; kansalla oli enää pelkkä henki\njäljellä, kuten yliasianajaja Talon lausui, ja sekin vain syystä, että\nsitä ei voitu myydä huutokaupalla. Sille yritettiin saada\nkärsivällisyyttä sotaisilla voiton huhuilla, mutta se huomasi, että\nlaakerit eivät olleet ruokaa, josta saattoi elää.[3] Kansa oli siis jo\naikaa sitten alkanut nurkua.\n\nMutta siinä ei ollut vielä kaikki, sillä kun ainoastaan kansa napisee,\nei sen ääni kuulu hoviin, koska tämän eroittavat siitä porvarit ja\naatelisto. Mazarin oli varomattomasti ärsyttänyt virkamiehetkin\nvastaansa. Hän oli myynyt kaksitoista anomusasiain sihteerin\nvaltakirjaa; mutta kun nämä virkamiehet maksoivat paikoistaan hyvin\nkalliisti ja noiden kahdentoista uuden kilpaveikon lisääminen vähensi\npaikkojen arvoa, olivat entiset tulleet koolle, evankeliumin nimessä\nvannoneet, että he eivät suvaitse tätä lisäystä, vaan vastustavat\nkaikkia hovin vainoamisia, ja luvanneet toisilleen, että jos joku\nheistä tämän niskuroimisen takia menettää paikkansa, suorittavat toiset\nyhteisesti sen rahaerän, minkä hän on siitä maksanut.\n\nSeuraava oli tapahtunut näiltä kahdelta taholta.\n\nTammikuun 7 p:nä oli seitsemän-, kahdeksansataa Pariisin kauppiasta\nkokoontunut ja liittoutunut uutta veroa vastaan, joka tahdottiin säätää\ntalonomistajille, ja heidän puolestaan oli kymmenen edustajaa saanut\ntoimekseen puhua Orleansin herttuan kanssa, joka vanhaan tapaansa\ntavoitteli kansanomaisuutta. Herttua oli ottanut heidät vastaan, ja he\nolivat hänelle selittäneet päättäneensä olla kerrassaan suorittamatta\ntätä uutta veroa, vaikkapa heidän pitäisi ase kädessä puolustautua\nkuninkaan väeltä, tämän tullessa sitä perimään. Orleansin herttua oli\nkuunnellut heitä hyvin kohteliaasti, antanut heille toiveita jostakin\nkorjauksesta, luvannut puhua kuningattarelle ja selviytynyt heistä\nruhtinaitten tavallisin sanoin: \"Saammehan nähdä.\"\n\nYhdeksäntenä olivat anomusasiain sihteerit puolestaan saapuneet\nkardinaalin luo, ja toisten puhemies oli käyttänyt niin rohkeata ja\nlujaa kieltä, että kardinaali oli joutunut ihan ihmeisiinsä; hänkin oli\nhyvästellyt heidät samoin sanoin kuin Orleansin herttua: \"Saammehan\nnähdä.\"\n\n_Näkemistä_ varten oli kutsuttu koolle neuvosto ja lähetetty hakemaan\nraha-asiain ylivalvojaa d'Émeryä.\n\nTätä d'Ëmerya vihasi kansa katkerasti, ensiksikin koska hän oli\nraha-asiain ylivalvoja ja siinä asemassa ehdottomasti täytyy olla\nvihattu, ja toisekseen syystä, että -- meidän on se myönnettävä -- hän\ntosiaankin ansaitsi yrmeyttä.\n\nHän oli lyonilaisen pankkiirin poika, nimeltään Particelli, mutta oli\nvararikon tehtyään hienostunut d'Émeryksi. Kardinaali Richelieu oli\nhänessä keksinyt etevän valtiotaloudellisen kykymiehen ja esitellyt\nhänet herra d'Émeryna kuningas Ludvig XIII:lle; tahtoen ylentää\nsuosikkinsa raha-asiain valvojaksi, lausui hän tästä hyvin suotuisia\nsanoja.\n\n\"Mainiota!\" vastasi kuningas; \"olenpa hyvilläni siitä, että ehdotatte\nherra d'Émerya tähän toimeen, joka vaatii kunnon miestä. Minulle oli\nsanottu, että kannatitte sitä Particellin lurjusta, ja pelkäsin teidän\npakottavan minut ottamaan hänet.\"\n\n\"Teidän majesteettinne saa olla huoletta\", vakuutti kardinaali. \"Se\nParticelli, josta puhutte, on hirtetty.\"\n\n\"Kas, sen parempi!\" huudahti kuningas; \"ei minua siis syyttä sanota\nLudvig Oikeamieliseksi.\"\n\nJa hän vahvisti nimikirjoituksellaan herra d'Émeryn valtakirjan.\n\nSamasta d'Émerysta oli tullut raha-asiain ylivalvoja.\n\nHänet oli nyt toimitettu saapuville ministerin käskystä; hän oli\nrientänyt sinne ihan valjuna ja hirmustuneena sekä kertonut, että\nhänen poikansa oli samana päivänä ollut vähällä saada surman\nParlamenttitorilla. Väkijoukko oli tavannut hänet ja soimannut häntä\nvaimonsa ylellisyydestä, tällä kun oli kokonaisen huonekerran seinät\nverhottu punaisella kultatupsuisella sametilla. Rouvan isä oli Nicolas\nLe Camus, valtiosihteeri v:sta 1617, joka oli tullut Pariisiin 20\nlivreä[4] taskussaan ja äskettäin jakanut yhdeksän miljoonaa\nlapsilleen, vaikka pidätti itselleen vuotuiset neljänkymmenentuhannen\nlivren korot.\n\nD'Émeryn poika oli oltu likistää kuoliaaksi, kun joukosta oli muuan\nehdottanut, että häntä puserrettaisiin kunnes hänestä heltiäisi kaikki\nnielemänsä kulta. Neuvosto ei ollut ratkaissut mitään sinä päivänä, kun\ntapaus oli liiaksi järkyttänyt ylivalvojaa, hänen kyetäkseen\najattelemaan selkeästi.\n\nSeuraavana päivänä taasen oli katuyleisö hätyyttänyt ensimmäistä\npresidenttiä Mathieu Moléta, joka kardinaali de Retzin mukaan oli\nkaikkien näiden tapausten vilinässä yhtä miehuullinen kuin Beaufortin\nherttua ja Condén prinssi, Ranskan urheimmaksi pariksi ylistetyt\nmiehet. Väki uhkasi kostaa hänelle ne kärsimykset, joihin kansa\ntahdottiin alistaa; mutta ensimmäinen presidentti vastasi tyynenä kuten\ntavallista, ilman säikkyä tai ihmetystä, että jos rauhanhäiritsijät\neivät totelleet kuninkaan tahtoa, toimittaisi hän hirsipuita\npystytetyksi toreille ja ripustuttaisi uppiniskaisimmat. Tähän sanoivat\nahdistajat, että heidän teki mielensäkin nähdä valmiina hirsipuita,\njotta näitä voitaisiin sitten käyttää niille rikollisille tuomareille,\njotka ostivat hovisuosiota kansan sorrolla.\n\nEi siinä vielä kylliksi. Kun kuningatar oli 11 p:nä lähtenyt\nNotre-Damen tuomiokirkkoon kuuntelemaan messua, kuten hänen\nsäännöllisenä tapanaan oli joka lauantai, oli häntä saatellut hyvinkin\nkaksisataa naista kirkuen ja pyydellen oikeutta. Heillä ei kuitenkaan\nollut mitään pahaa mielessä; he tahtoivat ainoastaan heittäytyä\npolvilleen kuningattaren eteen, herättääkseen hänen sääliänsä. Mutta\nvartio esti häiritsijät, ja ylpeänä ja ylväänä pitkitti kuningatar\nkulkuansa heidän huutojaan kuuntelematta.\n\nIltapäivällä oli neuvosto jälleen kokoontunut, ja silloin oli päätetty\nyrittää pitää voimassa kuninkaan arvovaltaa. Sen johdosta kutsuttiin\nparlamentti koolle seuraavaksi päiväksi, kahdenneksitoista. Tämän\npäivän illasta alotamme uuden kertomuksemme. Kuningas, joka oli silloin\nkymmenen vuoden vanha ja vastikään päässyt rokosta, oli käyttänyt\nverukkeena, että hän tahtoi Notre-Damessa lausua Kaitselmukselle\nkiitoksensa tervehtymisestään, ja koonnut kaartilaisensa,\nsveitsiläisensä ja muskettisoturinsa. Ne hän oli asettanut\nPalais-Royalin ympärille, laiturille ja Pont-Neufille sekä messun\njälkeen lähtenyt parlamenttiin, missä hän hetkellisesti järjestetyssä\nistunnossa ei ainoastaan ollut vahvistanut edellisiä määräyksiään,\nvaan myöskin julkaissut viisi tai kuusi uutta, toinen toistaan\nturmiollisempia, kuten kardinaali de Retz sanoo. Tämän johdosta olikin,\nensimmäinen presidentti, jonka mainitsimme edellisinä päivinä olleen\nhovin puolella, nyt rohkeasti esiintynyt tuollaista tapaa vastaan, että\nkuningas tuotiin Parlamenttitaloon yllättämään ja loukkaamaan\näänestysvapautta.\n\nMutta kiihkeimmin vastustivat uusia veromääräyksiä presidentti\nBlancmesnil ja parlamenttineuvos Broussel.\n\nNäiden asetusten tultua julkaistuiksi lähti kuningas taas\nPalais-Royaliin. Suuri väenpaljous näyttäysi hänen tiellään, mutta kun\ntiedettiin hänen tulevan parlamentista eikä oltu selvillä, oliko hän\nkäynyt siellä antaakseen kansalle oikeutta vai yhätikö sortaakseen\nsitä, ei hänen taipaleellaan kuulunut ainoatakaan ilohuutoa\nonnittelemassa häntä paranemisestaan. Kaikkien kasvot olivat päin\nvastoin synkkiä ja levottomia, jotkut uhkaaviakin.\n\nKuninkaan palattuakin jäivät sotaväen osastot asemilleen; pelättiin\nmellakkaa kansan saadessa tietoonsa parlamentinistunnon tuloksen, -- ja\ntosiaan oli huhu tuskin levinnyt, että kuningas rasitusten keventämisen\nsijasta oli niitä lisännyt, kun väkeä alkoi parveilla ryhmiksi, ja\nkuului voimakkaita huutoja: \"Alas Mazarin! Eläköön Broussel! Eläköön\nBlancmesnil!\" sillä kansa oli saanut tietää, että molemmat jälkimmäiset\nolivat puhuneet sen hyväksi, ja vaikka heidän kaunopuheisuutensa oli\nmennyt hukkaan, oltiin siitä kuitenkin kiitollisia.\n\nKoetettiin hajoittaa väkiryhmiä ja vaientaa huutoja; mutta kuten\nsellaisissa tilanteissa usein tapahtuu, joukot kasvoivat ja huudot\nsaivat kaksin verroin kantavuutta. Määräyksiä annettiin parhaillaan\nsekä henkivartiokaartille että sveitsiläissotureille, jotta ne eivät\nainoastaan pitäisi puoliansa, vaan vielä lähettäisivät patrulleja\nSaint-Denisin ja Saint-Martinin kaduille, missä yleisö näytti\ntunkeilevan tiheimmässä ja kiihkeimmillään; juuri silloin ilmoitettiin\npalatsissa Pariisin pormestarin tulo.\n\nHänet tuotiin heti puheille; hän tuli ilmoittamaan, että jollei\nkiireesti herjettäisi näistä vihamielisistä liikkeistä, olisi koko\nPariisi kahden tunnin kuluttua aseissa.\n\nNeuvoteltiin juuri, miten menetellä, kun kaartinluutnantti Comminges\nastui sisään revityin vaattein ja verisin kasvoin. Hänet nähdessään\nhuudahti kuningatar kummastuksesta ja kysyi häneltä, mitä oli tekeillä.\n\nNiinkuin pormestari oli äsken ennustanut, mielet olivat katkeroituneet\nilmestymisestä. Katurahvas oli ottanut haltuunsa kaikki kirkonkellot ja\nalkanut kaiutella niitä. Comminges oli kuitenkin pysynyt lujana ja\npidättänyt miehen, joka näytti olevan pääyllyttäjiä, varoitukseksi\nkäskien hirttää hänet Trahoir-risteykseen.[5] Sotamiehet olivat\nlaahanneet hänet mukanaan, toteuttaakseen määräyksen; mutta hallien\nkohdalla oli heitä käyty ahdistelemaan kivillä ja piilukeihäillä.\nKapinoitsija oli käyttänyt tätä hetkeä pujahtaakseen pakoon, päässyt\nRue des Lombardsille ja syöksynyt taloon, jonka ovet oli heti lyöty\nmurskaksi.\n\nTämä rajuus oli ollut tarpeeton, sillä rikollista ei saatu käsiin.\nComminges oli jättänyt kadulle vartion ja palannut muun joukkonsa\nkanssa Palais-Royaliin, kertoakseen kuningattarelle, mitä oli\ntapahtunut. Pitkin matkaa oli häntä saateltu huudoin ja uhkauksin,\nuseat sotamiehet olivat saaneet vammoja peitsistä ja pertuskoista, ja\nhänen omaan silmäkulmaansa oli osunut kivi.\n\nCommingesin kertomus vahvisti pormestarin ilmoitusta. Ei voitu\nvastustaa vakavaa kapinaa; kardinaali antoi levittää yleisön keskuuteen\ntietoa, että osastot oli ainoastaan juhlamenojen vuoksi asetettu\nlaiturille ja Pont-Neufille ja että ne olivat vetäytymässä pois. Kello\nneljän tienoissa ehtoopäivällä ne koottiinkin kuninkaallisen palatsin\nlähettyville. Järjestettiin vartiopalvelus Barrière-des-Sergentsin\nkatupuomin ääreen, toinen Quinze-Vingtsin luo, kolmas Saint-Kochin\nampumavallin juurelle. Täytettiin pihat ja pohjakerrat sveitsiläisillä\nja muskettisotureilla ja oltiin valmiina.\n\nSillä kannalla olivat asiat, kun johdimme lukijamme kardinaali\nMazarinin työhuoneeseen, joka oli aikaisemmin kuulunut kardinaali\nRichelieulle. Tiedämme jo, millä mielellä Mazarin kuunteli kansan\nnurinaa, joka tunkeutui hänen korviinsa asti, ja kiväärinlaukausten\njumua, joka kaikui hänen kamariinsa saakka.\n\nÄkkiä kohotti hän päätänsä puolittain rypistetyin silmäkulmin niinkuin\npäätöksen tehneenä, katsahti tavattoman isoon seinäkelloon, joka juuri\nlöi kuusi, otti pienen kullatun hopeaviheltimen, joka oli asetettu\npöydälle käden ulottuviin, ja puhalsi siihen kahdesti.\n\nSeinäverhon peittämä ovi avautui äänettömästi, mustaan puettu mies\nläheni hiljaa ja pysähtyi nojatuolin taakse.\n\n\"Bernouin\", virkkoi kardinaali edes käännähtämättä, sillä kahdesti\nvihellettyään hän tiesi tulijan kamaripalvelijakseen, \"mitkä\nmuskettisoturit ovat vartiovuorolla?\"\n\n\"Mustat muskettisoturit, monseigneur.\"\n\n\"Mikä komppania?\"\n\n\"Trévillen komppania.\"\n\n\"Onko ketään komppanian upseeria etuhuoneessa?\"\n\n\"Luutnantti d'Artagnan.\"\n\n\"Lienee kelpo mies?\"\n\n\"Kyllä, monseigneur.\"\n\n\"Anna minulle muskettisoturin asu ja auta minua pukeutumaan.\"\n\nKamaripalvelija meni ulos yhtä hiljaa kuin oli tullutkin ja palasi\nhetkisen kuluttua tuoden pyydetyn vaatetuksen.\n\nVaiteliaana ja mietteissään alkoi nyt kardinaali riisua juhla-asua,\njohon oli pukeutunut parlamentin istuntoa varten, ja vetää yllensä\nasetakkia, jota hän varhaisemmin Italiassa sotaretkillä oltuaan käytti\njokseenkin luontevasti. Täysiin pukeisiin päästyään hän käski:\n\n\"Käy kutsumassa herra d'Artagnan.\"\n\nTällä kertaa meni kamaripalvelija ulos keskimmäisestä ovesta, mutta\nyhtä hiljaisena ja mykkänä kuin ennenkin. Olisi voinut luulla häntä\nvarjoksi.\n\nYksikseen jäätyänsä katseli kardinaali itseään jotenkin tyytyväisenä\nkuvastimesta. Hän oli vielä nuori, tuskin neljänkymmenenkuuden ikäinen,\nsorearyhtinen, hiukan alle keskimitan; hänellä oli terve ja kaunis\nhipiä, tulinen katse, iso, mutta hyvin suhdittunut nenä, leveä ja\nmajesteetillinen otsa, kastanjanruskea, hieman kihara tukka, parta\nhiuksia tummempi ja aina hyvin siistitty, joten hänen ulkomuotonsa sai\nerityistä komeutta. Hän sovitti nyt olalleen hankkiluksen, silmäili\nhyväksyvästi käsiänsä, jotka olivat hyvin kauniit ja joista hän pitikin\nmitä suurinta huolta, heitti sitten luotansa isot hirvennahkakintaat,\njotka oli jo ottanut univormuun kuuluvina, ja veti sensijaan käsiinsä\nsilkkisormikkaat.\n\nSamassa avautui ovi.\n\n\"Herra d'Artagnan\", ilmoitti kamaripalvelija.\n\nUpseeri astui sisälle.\n\nTulija oli kolmenkymmenenyhdeksän tai neljänkymmenen ikäinen,\nlyhytkasvuinen, mutta ryhdikäs, laiha, silmät eloisat ja kerkeät, parta\ntumma ja tukka harmahtava, kuten usein sattuu, kun ihminen on havainnut\nelämän joko liian hupaiseksi tai liian tukalaksi, ja olletikin kun hän\non hyvin tummaverinen.\n\nD'Artagnan eteni muutaman askeleen sisemmälle työhuoneeseen, jonka hän\ntunsi, kerran oltuaan siellä kardinaali de Richelieun aikana; ja kun\nhän ei tässä huoneessa nähnyt ketään parempaa kuin oman komppaniansa\nsoturin, loi hän tähän silmäyksen, joka heti keksi puvun alta\nkardinaalin.\n\nHän seisahtui kunnioittavaan, mutta arvokkaaseen asentoon, kuten sopi\nsäätyhenkilön, joka oli elämänsä varrella usein saanut seurustella\nylhäisten herrain kanssa.\n\nKardinaali tähtäsi häneen enemmän terävän kuin syvällisen katseen,\ntarkasteli häntä huomaavasti ja sanoi tovin vaiti oltuaan:\n\n\"Te olette herra d'Artagnan?\"\n\n\"Niin olen, monseigneur\", vastasi upseeri.\n\nKardinaali silmäili vielä hetkisen tätä ymmärtäväistä päätä ja näitä\nkasvoja, joiden tavattoman herkkyyden olivat vuodet ja kokemus\ntasaannuttaneet. Mutta d'Artagnan kesti tarkastuksen kuin mies, joka on\nennen ollut paljoa läpäisevämpienkin katseitten tutkimana.\n\n\"Hyvä herra\", virkkoi kardinaali, \"te seuraatte minua, tai oikeammin\nminä teitä.\"\n\n\"Palvelukseksenne, monseigneur\", vastasi d'Artagnan.\n\n\"Haluaisin itse katsastaa vartioita, jotka ympäröivät Palais-Royalin;\nluuletteko siitä olevan mitään vaaraa?\"\n\n\"Vaaraako, monseigneur?\" kysyi d'Artagnan hämmästyneenä, \"ja mitä?\"\n\n\"Sanotaan kansan olevan täydessä kapinassa.\"\n\n\"Kuninkaallisen muskettisoturin univormua pidetään suuressa kunniassa,\nmonseigneur, ja joka tapauksessa otan minä kolmen muun kanssa ajaakseni\nsata tuollaista tolvanaa pakosalle.\"\n\n\"Näitte tietenkin, miten kävi Commingesin.\"\n\n\"Herra de Comminges on henkivartiorykmentissä eikä muskettiväessä\",\nvastasi d'Artagnan.\n\n\"Toisin sanoen\", huomautti kardinaali hymyillen, \"ovat muskettimiehet\nparempia sotureita kuin kaartilaiset.\"\n\n\"Kukin pitää omaa univormuansa parempana, monseigneur.\"\n\n\"Paitsi minä, monsieur\", virkkoi Mazarin hymyillen, \"sillä te näette,\nettä olen riisunut omani ja omaksunut teidän asunne.\"\n\n\"Hitto vieköön, monseigneur\", vastasi d'Artagnan, \"sepä on\nvaatimatonta. Minä puolestani voin sanoa, että jos minulla olisi teidän\nylhäisyytenne asu, tyytyisin varmasti siihen ja tarpeen tullen\nsitoutuisin olemaan koskaan käyttämättä mitään muuta.\"\n\n\"Niin, mutta se ei kenties olisi oikein turvallinen, kun aikoo lähteä\nliikkeelle tänä iltana. Bernouin, hattuni!\"\n\nKamaripalvelija toi leveälierisen univormuhatun. Kardinaali pani sen\njokseenkin huolettomasti päähänsä ja sanoi d'Artagnaniin kääntyen:\n\n\"Onhan teillä satuloituja hevosia tallissa?\"\n\n\"On, monseigneur.\"\n\n\"No, lähtekäämme.\"\n\n\"Montako miestä haluatte, monseigneur?\"\n\n\"Sanoitte neljään mieheen ottavanne häätääksenne sata tolvanaa\npakosalle; koska kenties voimme tavata kaksisataa, niin ottakaa\nkahdeksan.\"\n\n\"Kuten monseigneur haluaa.\"\n\n\"Minä seuraan teitä, tai mieluummin\", muutti kardinaali, \"ei, tätä\nkautta. Valaise tietä, Bernouin.\"\n\nKamaripalvelija otti kynttilän, kardinaali sieppasi pienen avaimen\nkirjoituspöydältään, ja avattuaan salaportaitten oven hän oli hetimiten\nPalais-Royalin pihalla.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nYöllinen kierros\n\n\nKymmentä minuuttia myöhemmin lähti pikku osasto Rue des Bons-Enfantsia\npitkin, Teatteritalon taitse, jonka kardinaali de Richelieu oli\nrakennuttanut _Miramen_[6] näyttelemiseksi ja jossa kardinaali Mazarin\nenemmän soitannon kuin kirjallisuuden rakastajana oli äskettäin\ntoimittanut esitetyiksi Ranskan ensimmäiset oopperat.\n\nKaupunki oli kaikesta päättäen rajussa kuohumistilassa. Lukuisia\nväkijoukkoja kuljeskeli kaduilla, ja siitä huolimatta, mitä d'Artagnan\noli heistä sanonut, pysähtelivät he silmäämään patrullin kulkua\nuhkaavan ivallisina. Se osoitti, että porvarit olivat täksi kertaa\nvaihtaneet tavallisen säveytensä sotaisempaan mielialaan. Tuolloin\ntällöin kuului hälisevää melua kauppahallien ympäristöllä sijaitsevista\nkortteleista. Kiväärinlaukauksia räiskyi Saint-Denis-kadulta päin, ja\nsilloin tällöin moikui äkkiä -- kenenkään tietämättä hälytyksen aihetta\n-- joku kirkonkello, jonka oli kansan huumaannus pannut kajahtelemaan.\n\nD'Artagnan pitkitti kulkuansa huolettomana kuin ainakin mies, johon\nmokoma joutavoiminen ei vähääkään tehonnut. Kun joku väkiryhmä piti\nkadun keskiväylää hallussaan, kannusti hän kuitenkin ratsuansa\neteenpäin, huolimatta sanoa: \"varokaa!\" Ja ikäänkuin joukko --\nkapinallinen tai ei -- olisi tiennyt, kenen kanssa se oli tekemisissä,\nhajaantui se suomaan patrullille vapaan pääsyn. Kardinaali kadehti tätä\ntyyneyttä, jota hän piti vaaroihin tottumisesta johtuneena, mutta silti\nsai hän johtajakseen valitsemaansa upseeria kohtaan sitä lajia\nkunnioitusta, jota varovaisuuskin myöntää huolettomalle miehuudelle.\nBarrière des Sergentsia lähestyttäessä huusi etuvartija: \"Ken siellä?\"\nD'Artagnan vastasi kysyttyään kardinaalilta tunnussanaa, joka oli\nLudvig ja Rocroy, ja sai lähetä.\n\nTämän tervehdyksenvaihdon jälkeen kysyi d'Artagnan, eikö herra de\nComminges ollut tämän vartion päällikkönä. Etuvartija viittasi silloin\nupseeriin, joka seisoi puhelemassa jonkun kanssa, pitäen kättänsä\nkumppanin ratsun kaulalla. Siinä olikin kaivattu.\n\n\"Siellä on herra de Comminges\", ilmoitti d'Artagnan palatessaan\nkardinaalin luo.\n\nKardinaali ratsasti päin, d'Artagnanin hienotuntoisena pidättäessä\nhevosensa taammaksi; mutta nähdessään seisoskelevan upseerin ja tämän\nratsukumppanin paljastavan päänsä peräti kunnioittavasti huomasi hän,\nettä nämä olivat tunteneet hänen ylhäisyytensä.\n\n\"Oikein, Guitaut!\" virkkoi kardinaali ratsumiehelle; \"minä näen, että\nneljästäseitsemättä vuodestanne huolimatta olette yhäti yhtä valpas ja\nuskollinen. Mitä haastelette tälle nuorelle miehelle?\"\n\n\"Monseigneur\", vastasi Guitaut, \"huomautin hänelle, että me elämme\nkummallisena aikana ja että tämä päivä suuresti muistuttaa Liigan\nmelskeitä, joista nuoruudessani kuulin paljon puhetta. Tiedättekö,\nettei ollut kysymys vähemmästä kuin sulkujen rakentamisesta\nSaint-Denisin ja Saint-Martinin kaduille?\"\n\n\"No, mitä vastasi teille Comminges, hyvä Guitaut?\"\n\n\"Monseigneur\", tokaisi Comminges, \"minä vastasin, että niiltä Liigan\nperustamiseen puuttui vain yhtä, mikä minusta tuntui ylen tärkeältä,\nnimittäin jotakuta Guisen herttuaa; eipä muuten samaa temppua kahdesti\ntehdäkään.\"\n\n\"Ei, mutta sen sijaan ne tekevät niin sanotun _fronden_\", virkkoi\nGuitaut.\n\n\"Mitä se merkitsee?\" kysyi Mazarin.\n\n\"Sen nimen ne antavat puolueellensa, monseigneur.\"\n\n\"Ja mistä sellainen nimitys johtuu?\"\n\n\"Muutamia päiviä takaperin kuuluu parlamenttineuvos Bachaumont\nlausuneen Parlamenttitalossa, että kaikki kapinoitsijat muistuttivat\nkoulupoikia, jotka lingoilla[7] sinkauttelevat kiviä vallihautoihin,\nmutta hajaantuvat poliisiluutnantin nähdessään, kokoontuaksensa\nuudestaan hänen mentyään tiehensä. Silloin sieppasivat he sanan\nlennosta, kuten geusit[8] Brysselissä, ja nimittäysivät frondelaisiksi.\nTänään ja eilen oli kaikki frondelaista: leipä, hatut, hansikkaat,\nkäsipuuhkat, viuhkat; ja hei, kuulkaahan!\"\n\nSamassa avautuikin muuan ikkuna, joku mies asettui sen ääreen ja alkoi\nlaulaa:\n\n    \"Nous fronde-tuuli\n    nyt aamusella,\n    jo kardinaali\n    tais luimistella'.\n    Nous fronde-tuuli\n    nyt aamusella!\"\n\n\"Sitä hävytöntä!\" jupisi Guitaut.\n\n\"Monseigneur\", ehdotti Comminges, joka vammansa takia on huonolla\ntuulella ja halusi saada kostaa ja maksaa kuhmustaan, \"sallitteko minun\nlähettää tuolle veitikalle luodin, jottei hän toiste laulaisi niin\nväärin?\"\n\nJa hän laski kätensä enon ratsun pistoolinhuotralle.\n\n\"Ei, ei!\" huudahti Mazarin. \"_Diavolo_, paras ystävä, te pilaisitte\nkaikki! Asiat käyvät päin vastoin ihan mainiosti. Minä tunnen\nranskalaiset, niinkuin olisin ne itse luonut ensimmäisestä viimeiseen;\nkun he laulavat, maksavat he kyllä. Liigan aikoina, joista Guitaut\njuuri puhui, veisattiin ainoastaan messuja; kaikki kävikin hullusti.\nTulkaa, Guitaut, käykäämme katsomassa, pidetäänkö Quinze-Vingtsin luona\nyhtä hyvää vartiota kuin Barrière-des-Sergentsin edustalla.\"\n\nHän heilautti Commingesille kättänsä hyvästiksi ja ratsasti takaisin\nd'Artagnanin luo, joka jälleen asettui pikku osaston etunenään,\nlähimpinä saattolaisinaan Guitaut ja kardinaali, muun joukon tullessa\ntaampana.\n\n\"Se on totta\", mutisi Comminges nähdessään kardinaalin poistuvan, \"minä\nunohdin, että kun vain maksaa, on hän tyytyväinen.\"\n\nRatsastettiin taas Saint-Honoré-kadulle ja hajoitettiin yhäti\nväkijoukkoja pois tieltä. Näissä ryhmissä puhuttiin yksinomaan\ntämänpäiväisistä määräyksistä. Sääliteltiin nuorta kuningasta, joka\nsiten tietämättänsä toimitti kansaansa häviöön. Kaikki syy pantiin\nMazarinin niskoille; puheltiin Orleansin herttuaan ja prinssiin\nvetoamisesta; ylisteltiin Blancmesnilia ja Brousselia.\n\nD'Artagnan ratsasti näiden joukkojen keskellä niin huolettomana kuin\nolisivat sekä hän että hevonen olleet rautaa; Mazarin ja Guitaut\npakisivat hyvin hiljaa; muskettisoturit, jotka olivat lopulta tunteneet\nkardinaalin, seurasivat äänettöminä.\n\nTultiin Saint-Thomas-du-Louvre-kadulle, jonka varrella Quinze-Vingtsin\nvartiopaikka sijaitsi. Guitaut huusi nuorempaa upseeria, joka tuli\ntekemään ilmoitusta.\n\n\"No?\" kysäisi Guitaut.\n\n\"Herra kapteeni\", kertoi upseeri, \"kaikki on kunnossa tällä puolella,\njollei ehkä jotakin hommailla tuossa talossa.\"\n\nHän viittasi komeaan rakennukseen, jonka paikalle sittemmin\nrakennettiin Vaudeville-teatteri.\n\n\"Tuossa talossako?\" sanoi Guitaut; \"sehän on Hôtel de Rambouillet.\"\n\n\"Olkoon jos mikä\", tuumasi upseeri, \"mutta sen tiedän, että olen nähnyt\nuseita epäilyttävän näköisiä henkilöitä menevän sinne.\"\n\n\"Pyh!\" vähitteli Guitaut ja nauroi makeasti; \"ne ovat pelkkiä\nrunoilijoita.\"\n\n\"Hei, Guitaut\", puuttui puheeseen Mazarin, \"älkää puhuko noin\nhalventavasti niistä herroista. Ette siis tiedä, että minäkin olin\nrunoilija nuorina päivinäni ja sepittelin säkeitä samaan laatuun kuin\nherra de Benserade.\"\n\n\"Te, monseigneur!\"\n\n\"Niin, juuri minä. Tahdotteko, että lausuilen teille joitakuita\nsäkeitäni?\"\n\n\"Se sopii, monseigneur; minä en ymmärrä italiankieltä.\"\n\n\"Ette, mutta ranskaa te ymmärrätte, niinhän, hyvä ja urhea Guitaut?\"\njatkoi Mazarin ystävällisesti laskien kätensä hänen olalleen; \"ja\ntoteutattehan minkä hyvänsä määräyksen saatte tällä kielellä?\"\n\n\"Tietysti, monseigneur, kuten olen jo tehnyt, mikäli käsky tulee\nkuningattarelta.\"\n\n\"Niin\", sanoi Mazarin puraisten huultansa, \"minä tiedän, että te olette\nhäneen täydellisesti kiintynyt.\"\n\n\"Olen nyt ollut runsaasti kaksikymmentä vuotta kapteenina hänen\nhenkivartiossaan.\"\n\n\"Eteenpäin, herra d'Artagnan!\" virkkoi kardinaali, \"kaikki on kunnossa\ntällä taholla.\"\n\nD'Artagnan asettui jälleen joukkueen etummaiseksi hiiskumatta sanaakaan\nja osoittaen sitä sokeata kuuliaisuutta, joka on vanhoille sotureille\nominainen piirre.\n\nHän suuntasi kulun Saint-Rochin ampumavallille, jonka juurella kolmas\nvartiopaikka oli, ja ratsasti Richelieu- ja Villedot-katujen kautta.\nTämä oli yksinäinen vartioasema, sillä se sijaitsi ihan lähellä\nkaupungin ulkomuuria, ja tienoo oli tällä puolella harvaan asuttua.\n\n\"Kenellä on täällä päällikkyys?\" kysyi kardinaali.\n\n\"Villequierilla\", vastasi Guitaut.\n\n\"Hitto!\" tuumi Mazarin; \"puhukaakin sitten yksinänne hänen kanssaan.\nTiedättehän, että me olemme huonossa sovussa siitä saakka kuin saitte\ntoimeksenne vangita Beaufortin herttuan; hän väitti, että sen kunnian\nolisi pitänyt tulla hänelle kuninkaan henkivartion kapteenina.\"\n\n\"Sen tiedän hyvin, ja olen sataankin kertaan hokenut hänelle, että hän\noli väärässä; kuningas ei voinut antaa hänelle sitä käskyä, koska\nhallitsijamme siihen aikaan oli tuskin neljää vuotta täyttänyt.\"\n\n\"Niin kyllä, mutta minäpä olisin voinut antaa sen hänelle, Guitaut;\nmieluummin kuitenkin luovutin toimen teille.\"\n\nVastaamatta ratsasti Guitaut esille, ilmoittausi etuvartijalle ja pyysi\nsaada puhutella herra de Villequieria.\n\nTämä tuli ulos.\n\n\"Kas tekö siinä, Guitaut?\" ärisi hän tapansa mukaan huonotuulisesti,\n\"mitä lempoa täältä haette?\"\n\n\"Tulin kysymään teiltä, kuuluuko täällä päin mitään.\"\n\n\"Mitä sitten pitäisi kuulua? Hoilataan: 'Eläköön kuningas!' ja 'Alas\nMazarin!' Siinä ei ole mitään uutta; sellaisiin huutoihin olemme jo\njonkun aikaa olleet tottuneita.\"\n\n\"Ja te yhdytte niihin?\" sanoi Guitaut nauraen.\n\n\"Niin, totta tosiaan, kyllä toisinaan tekee hyvin mieleni, ja minusta\ntuntuu, että he menettelevät aivan oikein. Lahjoittaisin mielelläni\npois viiden vuoden palkan, jota minulle ei kuitenkaan makseta, jos vain\nkuningas olisi viittä vuotta vanhempi.\"\n\n\"Niinkö? Mutta mitä sitten tapahtuisi, jos kuningas olisi viittä vuotta\nvanhempi?\"\n\n\"Tulisi se muutos, että kuningas heti itsenäiseen ikään päästyänsä\nantaisi omin päin käskyjään, ja hauskempi olisi totella Henrik\nneljännen pojanpoikaa kuin Pietro Mazarinin poikaa. Kuninkaan puolesta\nminä, hiisi vieköön, antaisin ilomielin tappaa itseni, mutta jos\nkuolisin Mazarinin puolesta, kuten sisarenpojallenne oli vähällä käydä\ntänään, niin ei mikään paratiisi kykenisi minua siitä lohduttamaan,\nvaikka sielulleni tarjottaisiin kuinkakin autuas olosija.\"\n\n\"Hyvä, hyvä, herra de Villequier!\" sanoi Mazarin. \"Olkaa huoletta, minä\nmainitsen kiintymyksenne kuninkaalle.\"\n\nSitten hän kääntyi saattueeseen päin ja jatkoi: \"Kas niin, hyvät\nherrat, kaikki on kunnossa; pyörtäkäämme nyt takaisin.\"\n\n\"Ahaa\", virkkoi Villequier, \"Mazarin oli siis täällä! Sen parempi. Olen\nkauan halunnut sanoa hänelle päin naamaa, mitä hänestä ajattelen. Te\ntoimititte nyt minulle tilaisuuden, Guitaut, ja vaikka aikomuksenne ei\nkenties ollut minua kohtaan aivan kaunis, kiitän teitä siitä\nkuitenkin.\"\n\nHän käännähti pois ja meni jälleen vartiomajaan, viheltäen frondelaista\nsäveltä.\n\nMazarin lähti paluumatkalle hyvin miettiväisenä. Kaikki se, mitä hän\noli vähin erin kuullut Commingesilta, Guitautilta ja Villequierilta,\nvahvisti hänen ajatustaan, että hänellä jonkun vakavan vaaran uhatessa\noli ainoastaan kuningatar puolellaan; ja kuningatarkin oli niin usein\nhyljännyt ystäviänsä, että hänen tukensa toisinaan tuntui ministeristä\nperäti epävarmalta ja epäiltävältä, kaikista hänen noudattamistaan\nvarokeinoista huolimatta.\n\nKoko tämän yöllisen retkeilyn ajan eli siis noin tunnin verran oli\nkardinaali Commingesia, Guitautia ja Villequieria tutkistellessaan\nkoettanut saada selkoa eräästä muustakin miehestä. Tämä mies oli\nosoittautunut järkkymättömäksi kansan uhkaillessa, hän ei ollut\nhymyillyt Mazarinin leikkisyydelle eikä Mazariniin kohdistuneelle\npilalle, ja hän näytti kardinaalista muihin ihmisiin verraten\npoikkeukselta, joka oli karaistunut nykypäivien tuottamiin tapauksiin,\nmutta olletikin tulevaisia selkkauksia kestämään.\n\nD'Artagnanin nimi ei muuten ollutkaan hänelle aivan tuntematon, ja\nvaikka hän oli tullut Ranskaan vasta v. 1634 tai 1635, -- siis\nseitsemän tai kahdeksan vuotta jälkeen niiden tapausten, joita olemme\naikaisemmassa kertomuksessa kuvanneet, -- tuntui kardinaalista\nkuitenkin siltä, että hän oli kuullut sennimistä miestä mainittavan\nkunnostautuneeksi miehuuden, kekseliäisyyden ja uskollisuuden esikuvana\njossakin tilanteessa, jota hän ei kyennyt muistamaan.\n\nTämä aatos oli niin vallannut hänet, että hän päätti viipymättä ottaa\nsiitä selon; mutta d'Artagnanista kaipaamiansa tietoja ei hän voinut\npyytää tältä itseltään. Luutnantin virkkamista harvoista sanoista oli\nkardinaali havainnut hänen gascognelaisen syntyperänsä; mutta\nitalialaiset ja gascognelaiset tuntevat toisensa liian hyvin ja ovat\nliian suuresti toistensa kaltaisia, luottaakseen siihen, mitä he\nsanovat itsestään. Heidän tultuaan kuninkaallista palatsia ympäröivän\npuutarhan muurin juurelle kolkutti kardinaali pikku portille, joka\nsijaitsi jokseenkin samalla paikalla, missä Foy-kahvila nyt on, ja\nkiitettyään d'Artagnania ja käskettyään tämän odottaa Palais-Royalin\npihalla hän viittasi Guitautia tulemaan mukaansa. He laskeusivat\nmolemmin ratsailta, jättivät ohjakset lakeijalle, joka oli avannut\nportin, ja katosivat puutarhaan.\n\n\"Hyvä Guitaut\", virkkoi kardinaali, nojautuen vanhan\nkaartilaiskapteenin käsivarteen, \"sanoitte äsken, että tulette olleeksi\njo kaksikymmentä vuotta kuningattaren palveluksessa.\"\n\n\"Niin, niille main\", vastasi Guitaut.\n\n\"Ja minä olen huomannut, hyvä Guitaut\", pitkitti kardinaali, \"että\nteillä epäilemättömän miehuutenne ja kaikissa kokeissa kunnostautuvan\nuskollisuutenne ohella on ihmeteltävä muisti.\"\n\n\"Oletteko huomannut sen, monseigneur?\" sanoi kapteeni; \"hitto, sen\npahempi minulle!\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"No, hovilaisen etevimpiä ominaisuuksia on osata unohtaa.\"\n\n\"Mutta tepä ette ole hovimies, kunnon Guitaut; te olette urhoollinen\nsoturi, niitä harvoja kapteeneja, joita vielä on jäljellä Henrik\nneljännen ajoilta, mutta jotka valitettavasti piankin jo kuuluvat\nmenneisyyteen.\"\n\n\"Tuhannen tulimmaista, monseigneur! Oletteko ottanut minut mukaanne\nennustaaksenne kohtaloitani?\"\n\n\"En\", vastasi Mazarin nauraen, \"tahdoin kysyä, oletteko pannut merkille\nmuskettiluutnanttiamme.\"\n\n\"Herra d'Artagnania?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Häntä ei minun ole tarvinnut panna merkille, monseigneur, olen kauan\ntuntenut hänet.\"\n\n\"Mikä hän siis on miehiään?\"\n\n\"Hm!\" tuumi Guitaut hiukan ihmeissään kysymyksestä; \"hän on\ngascognelainen.\"\n\n\"Niin, sen tiedän; mutta tahdoin kysyä, onko hän mies, johon voi\nluottaa.\"\n\n\"Herra de Tréville pitää häntä suuressa arvossa, ja onhan herra de\nTréville kuningattaren hartaimpia ystäviä.\"\n\n\"Halusin tietää, onko häntä koeteltu.\"\n\n\"Jos tarkoitatte urheana soturina, niin luulen voivani vastata\nkysymykseen myöntävästi. La Rochellen piirityksessä, Suze-solassa\nja Perpignanissa kerrotaan hänen tehneen paljoa enemmän kuin\nvelvollisuutensa.\"\n\n\"Mutta te tiedätte, Guitaut, että me ministeri-poloiset usein\ntarvitsemme muunkinlaisia miehiä kuin urhoja. Me tarvitsemme ovelaa\nväkeä. Eikö herra d'Artagnan kardinaalin aikana ollut sotkeutunut\njohonkin juoneen, josta hän yleisen huhun mukaan suoriutui perin\ntaitavasti?\"\n\n\"Mitä siihen asiaan tulee, monseigneur\", sanoi Guitaut, joka huomasi,\nettä kardinaali tahtoi urkkia häneltä jotakin, \"niin minun täytyy sanoa\nteidän ylhäisyydellenne, etten tiedä enempää kuin mitä yleinen huhu on\nsiitä kertonut. Minä puolestani en ole milloinkaan sekaantunut\nvehkeisiin, ja jos olen joskus saanut luottamusta muilta, huomannee\nmonseigneur, että kun salaisuus ei ole omani, pitää minun säilyttää se\nniille, jotka ovat sen haltuuni uskoneet.\"\n\nMazarin pudisti päätänsä.\n\n\"Voi\", virkahti hän, \"on olemassa -- kautta kunniani -- ylen onnellisia\nministereitä, jotka tietävät kaikki, mitä tahtovat tietää!\"\n\n\"Monseigneur\", huomautti Guitaut, \"se johtuu siitä, että nämä eivät\npunnitse kaikkia ihmisiä samalla vaa'alla ja että he osaavat kääntyä\nsoturin puoleen, kun on kysymys sodasta, mutta vedota vehkeilijöihin\njuonia koskevissa asioissa. Käyttäkää jotakuta mainitsemanne ajankohdan\nsalaseikkailijaa; sellaiselta saatte luultavasti tietää kaikki, mitä\nhaluatte, -- maksua vastaan tietysti.\"\n\n\"Hitto!\" sanoi Mazarin irvistäen siihen tapaan kuin hän väkisinkin\ntuli tehneeksi, kun hänen kanssaan keskusteltaessa kosketeltiin\nrahakysymystä siinä tarkoituksessa kuin nyt Guitautin muistutuksessa;\n\"pitäneehän maksaa -- jollei muu auta.\"\n\n\"Ihan tosissaanko monseigneur pyytää minua osoittamaan itselleen\nmiehen, joka on ottanut osaa kaikkiin sen ajan hovijuoniin?\"\n\n\"_Per Baccho_!\" virkkoi Mazarin, joka alkoi käydä kärsimättömäksi,\n\"enhän ole kokonaiseen tuntiin pyytänyt teiltä mitään muuta, senkin\nrautakallo!\"\n\n\"On muuan, josta voin tässä suhteessa mennä takuuseen, mikäli hän\ntahtoo ilmaista tietonsa.\"\n\n\"Hänen suostuttamisensa jää minun huolekseni.\"\n\n\"Monseigneur, ei ole aina kovinkaan helppoa suostuttaa ihmisiä\nilmaisemaan, mitä he eivät tahdo sanoa.\"\n\n\"Kah, kun on vain kärsivällisyyttä, niin se kyllä onnistuu. No niin, se\nmies on...\"\n\n\"Kreivi de Rochefort.\"\n\n\"Kreivi de Rochefort!\"\n\n\"Pahaksi onneksi on hän kadonnut neljä tai viisi vuotta takaperin, ja\nminä en tiedä, mihin hän on joutunut.\"\n\n\"Sen tiedän kyllä minä\", huomautti Mazarin.\n\n\"Minkätähden valitti siis teidän ylhäisyytenne äsken\ntietämättömyyttänne?\"\n\n\"Luulette siis\", sanoi Mazarin, \"että Rochefort...\"\n\n\"Hän oli kardinaalin sokea välikappale, monseigneur. Mutta sanon teille\nennakolta, että se maksaa teille paljon; kardinaali oli antelias\napureitansa kohtaan.\"\n\n\"Niin, Guitaut\", myönsi Mazarin, \"hän oli suuri mies, mutta se vika\nhänellä oli. Kiitos, Guitaut, käytän neuvoanne, ja vielä tänä iltana.\"\n\nKun puhekumppanukset olivat samassa saapuneet Palais-Royalin pihalle,\njätti kardinaali kädenliikkeellä Guitautille hyvästi ja lähestyi\nupseeria, jonka näki astelevan edes takaisin.\n\nTämä oli d'Artagnan, käskyn mukaan odottamassa kardinaalin paluuta.\n\n\"Tulkaa, herra d'Artagnan!\" lausui Mazarin suloisimmalla\nhuiluäänellään; \"minulla on määräys annettavana teille.\"\n\nD'Artagnan kumarsi, seurasi kardinaalia ylös salaportaita ja joutui\ntuotapikaa jälleen työhuoneeseen, josta he olivat äskettäin lähteneet\nliikkeelle. Kardinaali istuutui kirjoituspöytänsä ääreen, otti\npaperiarkin ja kyhäsi muutamia rivejä.\n\nD'Artagnan seisoi hievahtamattomana ja odotti ilman vähäisintäkään\nmaltittomuutta tai uteliaisuutta. Hänestä oli tullut sotilaallinen\nautomaatti, joka toimi tai oikeammin vain totteli koneellisesti.\n\nKardinaali taittoi kokoon kirjeen ja painoi päälle sinettinsä.\n\n\"Herra d'Artagnan\", hän käski, \"te viette tämän asiapaperin Bastiljiin\nja tuotte sieltä mukananne sen henkilön, jota kirjelmä koskee. Otatte\nvaunut ja muutamia miehiä saattueeksi, ja vartioitsette vankia\nhuolellisesti.\"\n\nD'Artagnan otti kirjeen, kohotti kätensä hatun reunaan, kiepahti\nkannoillaan kuin taitavin opetuskersantti, astui ulos ja kuului parin\nsilmänräpäyksen kuluttua määräävän lyhyeen tapaansa ja yksitoikkoisella\näänellään:\n\n\"Neljän miehen saattue, vaunut ja hevoseni!\"\n\nViittä minuuttia myöhemmin kuultiin vaununpyöräin ratinaa ja\nhevosenkenkäin kopsetta pihakivitykseltä.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nVanhat kiistakumppanukset\n\n\nD'Artagnan saapui Bastiljiin juuri kun kello löi puoli yhdeksän.\n\nHän ilmoittausi kuvernöörille, joka kuultuaan hänen olevan ministerin\nasialla tuli häntä vastaan ulos porrassiltamalle asti.\n\nBastiljin kuvernöörinä oli siihen aikaan herra du Tremblay; tämän veli\noli kuuluisa kapusinimunkki Joseph, tuo Richelieun peloittava suosikki,\njota sanottiin \"Harmaaksi ylhäisyydeksi.\"\n\nSilloin kun marski de Bassompierre istui Bastiljissa, minne hän jäi\nkerrassaan kahdeksitoista vuodeksi, ja kun hänen kumppaninsa\nhaaveksiessaan vapaudesta sanoivat toisilleen \"minä pääsen pois\nsilloin, ja minä silloin\", huomautteli Bassompierre: \"Ja minä, hyvät\nherrat, saan vapauteni, kun herra du Tremblay joutuu pois täältä.\" Hän\ntahtoi sillä sanoa, että du Tremblay ei kardinaalin kuollessa voisi\nolla menettämättä paikkaansa Bastiljissa ja Bassompierre saamatta\njälleen sijaansa hovissa.\n\nHänen ennustuksensa olikin vähällä käydä toteen, vaikka toisella tavoin\nkuin Bassompierre oli odottanut, sillä kardinaalin kuoltua jatkuivat\nasiat vastoin luuloa ennallaan. Herra du Tremblayta ei eroitettu, ja\nBassompierre oli jäädä tyrmään edelleenkin.\n\nHerra du Tremblay oli siis vielä Bastiljin kuvernöörinä, kun d'Artagnan\nilmestyi sinne panemaan toimeen ministerin määräystä. Kuvernööri otti\nhänet vastaan erinomaisen kohteliaasti, ja aikoen juuri istuutua\npöytään pyysi hän d'Artagnania illastamaan kanssansa..\n\n\"Sen tekisin mitä mieluimmin\", vastasi d'Artagnan, \"mutta ellen erehdy,\non kirjeen osoitteessa: _hyvin tärkeä_\".\n\n\"Aivan oikein\", myönsi herra du Tremblay. \"Majuri hoi, toimittakaa alas\nnumero 256.\"\n\nBastiljiin tultua lakattiin olemasta ihminen; esiinnyttiin pelkkänä\nnumerona.\n\nD'Artagnania värisytti avainten kalina; hän istuikin yhä satulassa eikä\nsuostunut laskeutumaan ratsailta, vaan tarkasteli rautatelkiä, syviä\nikkunoita ja paksuja muureja, joita hän ei ollut koskaan ennen nähnyt\nmuutoin kuin vallikaivantojen toiselta puolen ja jotka parikymmentä\nvuotta takaperin olivat herättäneet hänessä suurta pelkoa.\n\nKuului kellon kilahdus.\n\n\"Minä jätän teidät\", virkkoi hänelle herra du Tremblay; \"minua\nkutsutaan vahvistamaan vangin lähtöpassitus. Näkemiin, herra\nd'Artagnan!\"\n\n\"Hiisi minut periköön, jos vastaan toivotukseen!\" jupisi d'Artagnan\nitsekseen, säestäen sadatustaan mitä herttaisimmalla hymyllä; -- \"minua\ntympäisee vain viisi minuuttia odoteltuani pihalla. Mieluummin kuolen\noljilla, niinkuin luultavasti koituu kohtalokseni, kuin keräisin\nkymmenentuhannen livren vuosikorot Bastiljin kuvernöörinä.\"\n\nHän oli tuskin lopettanut yksinpuhelunsa, kun vanki ilmestyi esiin.\nHänet nähdessään teki d'Artagnan kummastuneen liikkeen, jonka hän\nkuitenkin heti hillitsi. Vanki astui vaunuihin näköjään tuntematta\nd'Artagnania.\n\n\"Hyvät herrat\", huomautti d'Artagnan neljälle saattolaiselleen, \"minut\non velvoitettu visuun valppauteen vangin suhteen, ja kun vaununovissa\nei ole lukkoa, asetunkin hänen viereensä. Herra de Lillebonne, olkaa\nhyvä ja ottakaa hevoseni.\"\n\n\"Kernaasti, herra luutnantti!\" vastasi puhuteltu.\n\nD'Artagnan hyppäsi maahan, jätti hevosensa ohjakset muskettisoturille,\nnousi vaunuihin, istuutui vangin viereen ja käski äänellä, joka ei\nilmaissut vähäisintäkään liikutusta:\n\n\"Ajakaa ravia Palais-Royaliin.\"\n\nVaunut vierivät pois; d'Artagnan käytti hyväkseen porttiholvin pimeyttä\nja heittäysi vangin kaulaan.\n\n\"Rochefort!\" huudahti hän. \"Te! Te siinä tosiaankin olette! Minä en\nerehdy!\"\n\n\"D'Artagnan!\" ihmetteli vuorostaan Rochefort.\n\n\"Ystävä-parka!\" jatkoi d'Artagnan; \"kun en ole nähnyt teitä neljään,\nviiteen vuoteen, luulin teitä kuolleeksi.\"\n\n\"Minusta tuntuu\", virkkoi Rochefort, \"että eroitus ei ole suuri\nkuolleen ja haudatun välillä, ja minä olen jotenkin haudattu.\"\n\n\"Mistä rikoksesta istutte te Bastiljissa?\"\n\n\"Tahdotteko, että sanon teille toden?\"\n\n\"Tietysti.\"\n\n\"No niin, se kun on minulle ihan tietymätöntä.\"\n\n\"Te epäilette minua, Rochefort?\"\n\n\"En, niin totta kuin olen aatelismies! Sillä ihan mahdotonta on, että\nistun siitä rikoksesta, josta minua syytetään.\"\n\n\"Mistä niin?\"\n\n\"Yöllisestä katuryöstöstä.\"\n\n\"Katuryöstöstä, Rochefort! Laskettehan vain leikkiä?\"\n\n\"Kyllä ymmärrän. Se vaatii selitystä, eikö niin?\"\n\n\"Vaatii tosiaan.\"\n\n\"No niin, tapaus oli tällainen. Olimme eräänä iltana olleet\njuomingeissa Reinardin luona, Tuileries-palatsissa; mukana oli\nHarcourtin herttua, Fontrailles, de Rieux ja joitakuita muita.\nHerttua ehdotti, että lähtisimme tempomaan viittoja ihmisten yltä\nPont-Neufille; se huvitushan on, kuten tiedätte, Orleansin herttuan\najanviettona tullut suuresti muotiin.\"\n\n\"Olitteko hupsu, Rochefort! Teidän iällänne?\"\n\n\"En, vaan päissäni; ja kun minusta se huvi tuntui varsin\nkeskinkertaiselta, esitin ritari de Rieuxille, että me toimivien\nhenkilöiden sijasta lyöttäytyisimme katselijoiksi ja nousisimme\npronssihevosen selkään, voidaksemme etuaitiosta silmäillä kohtausta.\nSanottu ja tehty. Käytimme kannuksia jalustimina ja istuimme tuokion\nkuluttua hevosen lautasilla; meillä oli oivallinen paikka, ja näimme\nerinomaisen hyvin. Oli jo neljä tai viisi viittaa siepattu verrattoman\nnäppärästi ja riistettyjen uskaltamatta mukista sanaakaan, kun joku\nvähemmän kärsivällinen tolvana alkoi hoilata vartiota ja toimitti\nniskaamme kaupunginvartion patrullin. Harcourt, Fontrailles ja muut\nvilistivät käpälämäkeen; de Rieux tahtoi myös hiipiä pois, mutta minä\npidättelin häntä sanoen, että meitä ei voitaisi äkätä tältä\npaikaltamme. Hän ei noudattanut neuvoani, vaan laski jalkansa\nkannukselle, astuakseen alas; kannus taittui, hän putosi, katkaisten\ntoisen säärensä, ja sen sijaan että olisi pitänyt suunsa kiinni alkoi\nhän vimmatusti kirkua. Minä tahdoin nyt vuorostani hypätä alas, mutta\nliian myöhään; hyppäsin kaupunginvartijain syliin. He veivät minut\nChatelet-tyrmään, missä vaivuin rauhallisesti uneen vakuuttuneena\nsiitä, että pääsisin seuraavana päivänä lähtemään. Mutta päivä kului,\nvielä toinenkin, niin kahdeksan päivää meni siten; kirjoitin\nkardinaalille. Samana päivänä tultiin minua noutamaan, minut\nsiirrettiin Bastiljiin, ja siellä olen nyt istunut viisi vuotta.\nLuuletteko sen johtuneen siitä, että jumalattomana ratsastin hevosen\nlautasilla Henrik neljännen takana?\"\n\n\"Ei, te olette oikeassa, hyvä Rochefort, se ei voi olla syynä; mutta\nkyllähän saatte tietää aiheen.\"\n\n\"Niin, se on mahdollista, sillä minä olen unohtanut kysyä teiltä, minne\nminut viette.\"\n\n\"Kardinaalin luo.\"\n\n\"Mitä hän minusta tahtoo?\"\n\n\"Sitä en tiedä, kun en edes tiennyt, että olin juuri teitä noutamassa.\"\n\n\"Mahdotonta. Te -- suosikki!\"\n\n\"Minäkö suosikki!\" huudahti d'Artagnan. \"Voi, kreivi hyvä! Olen vain\nhalpa gascognelainen aatelismies, paljoa köyhempi nyt kuin silloin, kun\ntapasin teidät Meungissa lähes kaksikolmatta vuotta takaperin, kuten\nmuistatte. Oi, niin...\"\n\nRaskas huokaus täydensi hänen lauseensa.\n\n\"Tuotte kuitenkin määräyksen?\"\n\n\"Niin, syystä että olin sattumalta saapuvilla etuhuoneessa, ja\nkardinaali käytti minua niinkuin olisi kääntynyt kenen puoleen tahansa.\nEi, minä olen vieläkin pelkkä muskettisoturien luutnantti; siinä\nasemassa olen ollut lähes yksikolmatta vuotta.\"\n\n\"Mutta mitään onnettomuutta ei ole tapahtunut teille, ja se merkitsee\njo paljon.\"\n\n\"Mitä onnettomuutta minulle tapahtuisikaan? Kuten sanotaan\nlatinankielisessä säkeessä, jonka olen unohtanut tai jota en oikeastaan\nole koskaan kunnolleen osannut: salama ei iske alas laaksoihin; ja minä\nolen laakso, hyvä Rochefort, vieläpä kaikkein syvimpiä alhoja.\"\n\n\"Mazarin on siis vielä Mazarin?\"\n\n\"Enemmän kuin koskaan ennen, ystäväiseni; väitetään hänen olevan\nnaimisissa kuningattaren kanssa.\"\n\n\"Naimisissa!\"\n\n\"Jollei kardinaali ole hänen miehensä, niin on hän ainakin varmasti\nkuningattaren rakastaja.\"\n\n\"Vastustaa Buckinghamin kaltaista urhoa ja antautua Mazarinin\nlaiselle!\"\n\n\"Niin, sellaisia ovat naiset\", virkkoi d'Artagnan järkeilevästi.\n\n\"Naiset ehkä; mutta kuningattaret!\"\n\n\"Hyvä Jumala! Siinä suhteessa ovat kuningattaret kaksin verroin\nnaisia.\"\n\n\"Ja istuuko herra de Beaufort yhäti vankilassa?\"\n\n\"Aina vain; mutta miksi kysytte sitä?\"\n\n\"Ka, hän oli minulle suosiollinen, joten hän olisi voinut auttaa\nminua.\"\n\n\"Te olette luultavasti lähempänä vapautta kuin hän; te siis saattekin\navustaa häntä.\"\n\n\"No, mitä sodasta?\"\n\n\"Sen kyllä saamme.\"\n\n\"Espanjan kanssa?\"\n\n\"Ei, Pariisin kanssa.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Kuuletteko noita kiväärinlaukauksia?\"\n\n\"Kyllä; mitä sitten?\"\n\n\"Porvarit siellä harjoittelukseen lyövät palloa, odottaessaan\npelierää.\"\n\n\"Luuletteko, että porvareista voisi saada lähtemään mitään?\"\n\n\"Kyllä vainkin, lupaavilta he tuntuvat; jos heillä vain olisi johtaja,\njoka kykenisi liittämään joukkoja yhteen...\"\n\n\"On onnetonta, ettei ole vapaana.\"\n\n\"Oh, hyväinen aika, älkää olko toivoton! Kun Mazarin on käskenyt noutaa\nteidät, niin hän tarvitsee teitä; ja jos hän tarvitsee teitä, niin\nonnittelenpa. Siitä on monta vuotta, kun kukaan tarvitsi minua;\nnäettekin, kuinka pitkälle olen päässyt.\"\n\n\"Tehkää siis valitus, se on minun neuvoni.\"\n\n\"Kuulkaahan, Rochefort. Pikku sopimus...\"\n\n\"Mikä siis?\"\n\n\"Olemmehan hyviä ystävyksiä?\"\n\n\"Hiisi vieköön, kannan merkkejä ystävyydestänne: kolme\nmiekanpistoa!...\"\n\n\"No niin, jos pääsette jälleen suosioon, niin älkää unohtako minua.\"\n\n\"Sen lupaan, niin totta kuin nimeni on Rochefort, jos te vakuutatte\nminulle samaa.\"\n\n\"Sovittu, kättä päälle. Ensimmäisessä soveliaassa tilaisuudessa puhutte\nsiis minusta?\"\n\n\"Sen teen, ja te?\"\n\n\"Minä samaten.\"\n\n\"Mutta entä ystävänne -- puhunko heistäkin?\"\n\n\"Mitkä ystävät?\"\n\n\"Atos, Portos ja Aramis; oletteko unohtanut heidät?\"\n\n\"Melkeinpä.\"\n\n\"Mihin ovat he joutuneet?\"\n\n\"En ollenkaan tiedä.\"\n\n\"Onko se mahdollista?\"\n\n\"Voi, taivasten tekijä, onpa niinkin! Me erosimme toisistamme, kuten\nmuistatte; he ovat elossa, muuta en heistä tiedä; toisinaan kuulen\nheistä kuitenkin muilta. Mutta hiisi minut vieköön, jos tiedän missä\nmaanosassakaan he nyt ovat! Ei, kautta kunniani, te olette ainoa\nystäväni, Rochefort!\"\n\n\"Ja oiva ... mikä olikaan sen nuorukaisen nimi, josta minä tein\nPiemontin rykmenttiin kersantin?\"\n\n\"Planchet?\"\n\n\"Niin aivan. Mihin on oiva Planchet joutunut?\"\n\n\"Hän on nainut itselleen sokerileipurin myymälän Rue des Lombardsilta.\nSe poika on aina pitänyt paljon makeisista; nyt on hän siis porvarina\nPariisissa ja ottaa arvatenkin osaa meteliin. Saattepa nähdä, että\nsiitä veitikasta tulee neuvosmies ennen kuin minä olen kerinnyt\nkapteeniksi.\"\n\n\"Rohkeutta, hyvä d'Artagnan! Juuri kun ihminen on pyörän alimmassa\nkohdassa, kääntyy se nostamaan hänet ylös. Kenties jo tänä iltana\nmuuttuu kohtalonne.\"\n\n\"Aamen!\" virkkoi d'Artagnan pysähdyttäen vaunut.\n\n\"Mitä teette?\" kysyi Rochefort.\n\n\"Olemme jo pian perillä, ja minä en tahdo näyttäytyä astumassa ulos\nvaunuistanne; me emme tunne toisiamme.\"\n\n\"Olette oikeassa. Hyvästi!\"\n\n\"Näkemiin; muistakaa lupauksenne!\"\n\nJa d'Artagnan nousi jälleen hevosensa selkään ja ratsasti saattueen\netunenässä.\n\nViittä minuuttia myöhemmin tultiin Palais-Royalin pihalle.\n\nD'Artagnan vei vangin ylös pääportaita, eteishuoneen ja käytävän läpi.\nMazarinin työhuoneen ovelle saavuttuaan aikoi hän juuri ilmoittautua,\nkun Rochefort laski kätensä hänen olalleen.\n\n\"D'Artagnan\", virkkoi Rochefort hymyillen, \"tahdotteko, että tunnustan\nteille asian, jota ajattelin pitkin matkaa, kun näin väkijoukkojen\nkatselevan hehkuvin silmin teitä ja neljää kumppanianne?\"\n\n\"Sanokaa pois\", vastasi d'Artagnan.\n\n\"Ajattelinpahan, että minun olisi vain tarvinnut huutaa apua, jotta\nkoko saattueeni olisi revitty kappaleiksi, ja silloin olisin ollut\nvapaa.\"\n\n\"Miksette siis tehnyt sitä?\" sanoi d'Artagnan.\n\n\"Enhän toki!\" vastasi Rochefort. \"Vannottu ystävyys! Voi, jos minua\nolisi ollut joku muu viemässä, niin enpä tiedä...\"\n\nD'Artagnan nyökkäsi.\n\n-- Olisikohan Rochefortista tullut minua parempi -- ihmetteli hän\nitsekseen.\n\nJa hän ilmoittausi ministerille.\n\n\"Tulkoon herra de Rochefort sisälle\", kuului Mazarinin kärsimätön ääni\nheti kun hänelle oli mainittu molemmat nimet, \"ja jääköön herra\nd'Artagnan odottamaan; minulla on vielä puhuttavaa hänelle.\"\n\nNämä sanat ilahduttivat d'Artagnania suuresti. Niinkuin hän oli itse\nsanonut, ei kukaan ollut pitkään aikaan tarvinnut häntä, joten\nMazarinin harras takertuminen häneen nyt näytti onnelliselta enteeltä.\n\nRochefortiin ei se sitä vastoin tehonnut muuta kuin että hän oli\ntarkoin varuillaan. Hän astui työhuoneeseen ja tapasi Mazarinin\nistumassa pöytänsä ääressä tavalliseen tapaansa puettuna, monsignoriksi\nnimittäin eli jokseenkin kuin siihen aikaan _abbét_, arvoltaan\nluostarinjohtajaa vastaavat hengenmiehet, paitsi että hänen sukkansa ja\nkauhtanansa olivat sinipunaiset.\n\nOvet sulkeutuivat jälleen; Rochefort tähysti syrjäsilmäyksin Mazarinia\nja kohtasi ministerin katseen, joka vilahti häntä vastaan.\n\nMinisteri oli yhä ainiaan sama, tukka hyvin suorittu, parta hyvin\nsiistitty, puku hyvin pirskoiteltu hajuvedellä, ja keikarimaisuutensa\njohdosta ei hän näyttänyt ikäiseltänsä. Rochefortin laita taasen on\ntoinen; ne viisi vuotta, jotka hän oli viettänyt vankilassa, olivat\nsuuresti vanhennuttaneet tätä herra de Richelieun arvoisaa ystävää.\nHänen musta tukkansa oli käynyt ihan valkeaksi, ja pronssinkarvainen\nhipiä oli väistynyt kalpeuden tieltä, joka näytti ilmaisevan voimien\nheikontuneen. Hänet havaitessaan pudisti Mazarin huomaamattomasti\npäätänsä, ja hänen sävynsä tuntui ilmaisevan:\n\n-- Siinäpä mies, joka ei minusta enää näytä paljoonkaan kelpaavan.\n\nVaitiolon jälkeen, joka oli toden teolla varsin pitkällinen, mutta\ntuntui Rochefortista vuosisadalta, otti Mazarin eräästä paperitukusta\navoimen kirjeen ja näytti sitä aatelismiehelle:\n\n\"Olen tässä avannut kirjeen, jossa te pyydätte vapauttanne, herra de\nRochefort. Olette siis vankilassa?\"\n\nRochefort hätkähti kysymyksestä.\n\n\"Minusta tuntui siltä\", virkkoi hän, \"että teidän ylhäisyytenne tiesi\nsen paremmin kuin kukaan.\"\n\n\"Minäkö? En suinkaan. Bastiljissa on vielä joukko vankeja herra de\nRichelieun ajoilta sellaisia, joiden nimeäkään en tiedä.\"\n\n\"Mutta minun laitani on toisin, monseigneur! Minun nimeni te tiesitte,\nkoska minut teidän ylhäisyytenne käskystä siirrettiin Châteletista\nBastiljiin.\"\n\n\"Niinkö arvelette?\"\n\n\"Olen siitä varma.\"\n\n\"Niin, tosiaankin luulen jo muistavani; ettekö te aikananne\nkieltäytynyt matkustamasta kuningattaren asialla Brysseliin?\"\n\n\"Vai niin!\" virkahti Rochefort; \"siinäkö se todellinen syy onkin? Sitä\nolen etsinyt jo viisi vuotta. Mikä tomppeli olenkaan, kun en ole sitä\nkoskaan arvannut!\"\n\n\"Mutta enhän sano, että se oli vangitsemisenne aiheena. Ymmärtäkäämme\ntoisemme, minä kysyin teiltä vain: ettekö te kieltäytynyt lähtemästä\nBrysseliin kuningatarta palvellaksenne, vaikka olitte suostunut käymään\nsiellä kardinaalin asialla?\"\n\n\"Juuri sentähden, että olin ollut siellä kardinaali-vainajan\nasiamiehenä, en voinut palata sinne kuningattaren lähettinä. Asemani\nBrysselissä oli hirvittävä. Olin siellä Chalaisin salaliiton aikana\nurkkimassa hänen kirjevaihtoaan arkkiherttuan kanssa, ja minut oltiin\njo silloin repiä kappaleiksi, kun minut tunnettiin. Kuinka siis olisin\nvoinut uudestaan lähteä samaan kaupunkiin? Olisin vahingoittanut\nkuningatarta, enkä hyödyttänyt.\"\n\n\"No, nyt näette, kuinka pahoin voidaan useasti tulkita parhaatkin\naivoitukset, hyvä herra de Rochefort. Kuningatar näki epuutuksessanne\npelkästään kiellon; hänellä oli kardinaali-vainajan aikana paljon syytä\nvalittaa toimistanne, hänen majesteetillaan kuningattarella.\"\n\nRochefort hymyili halveksivasti.\n\n\"Juuri siitä syystä, että olin hyvin palvellut kardinaali de\nRichelieutä kuningattaren vastustajana, olisi teidän pitänyt huomata,\nmonseigneur, että minä hänen kuoltuansa olisin yhtä hyvin palvellut\nteitä koko maailmaa vastaan.\"\n\n\"Minuako, herra de Rochefort!\" sanoi Mazarin. \"Minäpä en herra de\nRichelieun lailla tavoittele korkeinta valtaa; olen pelkästään\nministeri, joka en tarvitse mitään apureita, koska itse olen\nkuningattaren palvelija. Hänen majesteettinsa on hyvin herkkä; hän sai\ntietää kieltäymisenne, otaksui sen sodanjulistukseksi, ja ylemmyytenne\noivaltaen käsitti hän vaarallisuutenne, hyvä herra de Rochefort, joten\nhän käski minun pitää teistä huolta. Siten jouduitte Bastiljiin.\"\n\n\"No niin, monseigneur\", muistutti Rochefort, \"minusta tuntuu, että jos\nolen siellä erehdyksestä...\"\n\n\"Aivan oikein\", keskeytti Mazarin, \"kaikki tuo voidaan tietysti laittaa\njälleen kuntoon. Te kykenette ymmärtämään erityisiä asioita ja kerran\nymmärrettyänne suorittamaan ne taitavasti.\"\n\n\"Sitä mieltä oli kardinaali de Richelieu ja ihailuni suurta miestä\nkohtaan lisääntyy yhäti siitä, että te suvaitsette sanoa samaa.\"\n\n\"Se on totta\", virkkoi Mazarin, \"kardinaali oli hyvin ovela. Se\nominaisuus tuotti hänen ylemmyytensä minuun nähden, joka olen\nyksinkertainen ja mutkittelematon mies. Minua vahingoittaa aito\nranskalainen vilpittömyyteni.\"\n\nRochefort puraisi huultansa, salatakseen hymynsä.\n\n\"Käyn senvuoksi asiaan. Tarvitsen luotettavia ystäviä, uskollisia\npalvelijoita; sanoessani tarvitsevani tarkoitan, että kuningatar\ntarvitsee sellaisia. En tee mitään muutoin kuin kuningattaren käskystä,\nymmärrättehän? Minä en ole kardinaali de Richelieun kaltainen valtias,\njoka kaikessa toimii omien oikkujensa mukaan. Eikä minusta koskaan\ntulekaan suurta miestä kuten hänestä, mutta sitä vastoin olen hyvä\nihminen, herra de Rochefort, ja minä toivon saavani teidät vakuutetuksi\nsiitä.\"\n\nRochefort tunsi tämän silkinpehmeän äänen, josta toisinaan lähti\njonkunlainen sähähdys, muistuttaen kyykäärmeen sihinää.\n\n\"Olen täydellisesti taipuisa uskomaan teitä, monseigneur\", vastasi hän,\n\"vaikka minä puolestani olen saanut vähäisiä todistuksia siitä\nsuopeudesta, josta teidän ylhäisyytenne puhuu. Älkää unohtako,\nmonseigneur\", jatkoi Rochefort nähdessään liikkeen, jota ministeri\nyritti pidättää, \"älkää unohtako, että minä olen viisi vuotta istunut\nBastiljissa ja että mikään ei niin pahasti hämmennä ajatuksia kuin\nasiain katseleminen vankilan ristikon takaa.\"\n\n\"Voi, herra de Rochefort, olen jo sanonut teille, että minulla ei ole\npienintäkään osuutta vankeuteenne! Kuningatar ... kuka mahtaa mitään\nnaisen, valtiattaren suuttumukselle! Se menee kuten on tullutkin, ja\nsitten ei sitä enää ajatella...\"\n\n\"Ymmärrän kyllä, monseigneur, että hän ei sitä enää ajattele, hän joka\non viettänyt viisi vuottansa Palais-Royalissa, juhlien ja hovilaisten\nkeskellä; mutta minä, joka olen sen aikaa virunut Bastiljissa...\"\n\n\"Voi, hyvä Jumala, parahin herra de Rochefort, luuletteko siis, että\nPalais-Royal on kovinkaan hauska olopaikka? Ei, eipä suinkaan.\nMeilläkin on ollut suuria vaikeuksia, vakuutan teille. Mutta älkäämme\nenää puhuko siitä. Minä pidän avointa peliä, nyt kuten aina. Sanokaahan\nminulle, oletteko meikäläisiä, herra de Rochefort.\"\n\n\"Voitte helposti ymmärtää, monseigneur, että minä en pyydä sen\nparempaa; mutta minä en nyt enää tunne asemia ja olosuhteita.\nBastiljissa ei puhuta valtiollisista asioista muiden kuin sotamiesten\nja vanginvartijain kanssa, ja te ette voi kuvitellakaan, monseigneur,\nkuinka vähän nämä tietävät tapauksista. Minä olen aina herra de\nBassompierren puolella, minä... Kuuluuhan kai hän vielä seitsemäntoista\nvaltakunnanherran joukkoon?\"\n\n\"Hän on kuollut, herraseni, ja se on suuri vahinko. Hän oli mies, joka\noli kuningattarelleen uskollinen, ja hartaat apulaiset ovat\nharvinaisia.\"\n\n\"Sen uskon hiivatin hyvin!\" tokaisi Rochefort. \"Kun teillä on\nsellaisia, lähetätte te heidät Bastiljiin.\"\n\n\"Mutta toiselta puolen\", huomautti Mazarin, \"mikä todistaa hartaan\nkiintymyksen?\"\n\n\"Toiminta\", vastasi Rochefort.\n\n\"Niin, toiminta kyllä\", toisti ministeri miettivästi; \"mutta mistä\ntapaa mitään toiminnan miehiä?\"\n\nRochefort pudisti päätänsä.\n\n\"Sellaisia ei koskaan puutu, monseigneur\", vastasi hän; \"te vain haette\nhuonosti.\"\n\n\"Haenko minä huonosti? Mitä sillä tarkoitatte, hyvä herra de Rochefort?\nNo, valaiskaahan minulle. Teidän on täytynyt oppia paljon\ntuttavallisista väleistänne kardinaali-vainajaan. Voi, hän oli kovin\nsuuri mies!\"\n\n\"Panisiko monseigneur pahakseen, jos ilmoittaisin teille erään\nsiveellisen säännön?\"\n\n\"Minäkö? En millään muotoa. Tiedättehän toki, että minulle voi sanoa\nkaikki. Minä koetan tehdä itseni rakastetuksi, en pelätyksi.\"\n\n\"No niin, monseigneur, vankihuoneeni seinään on naulalla piirretty eräs\nsananlasku.\"\n\n\"Miten se kuuluu?\" kysyi Mazarin.\n\n\"Näin, monseigneur. _Millainen isäntä_...\"\n\n\"Tunnen sananlaskun: ... _sellainen renki_.\"\n\n\"Ei: sellainen _palvelija_. Sen pikku muutoksen ovat ne uskolliset\nmiehet, joista äsken puhuin, tehneet yksityiseksi tyydytyksekseen.\"\n\n\"No, mitä se sananlasku siis merkitsee?\"\n\n\"Se merkitsee, että herra de Richelieu osasi tavata uskollisia\npalvelijoita, ja kymmenittäin.\"\n\n\"Hän, kaikkien tikarien maalitaulu! Hän, joka kaiken ikänsä väisteli\nhäneen tähdättyjä iskuja!\"\n\n\"Hänen onnistui kuitenkin väistää ne, vaikka ne olivat hyvinkin\nvaarallisia. Se johtui siitä, että jos hänellä oli kunnon vihollisia,\noli hänellä kunnon ystäviäkin.\"\n\n\"Mutta juuri sitä minäkin vain haluan.\"\n\n\"Minä tunsin henkilöitä\", jatkoi Rochefort, joka arveli nyt hetken\ntulleen d'Artagnanille antamansa lupauksen täyttämiseen, \"minä tunsin\nhenkilöitä, jotka oveluudellaan satakin kertaa johtivat kardinaalin\nterävän älyn harhateille, urheudellaan voittivat hänen henkivartijansa\nja vakoojansa, henkilöitä, jotka ilman rahoja, tukea, luottoa pitelivät\nkruunua kruunatussa päässä ja saivat kardinaalin pyytämään armoa.\"\n\n\"Mutta nämä henkilöt, joista puhutte\", huomautti kardinaali itsekseen\nhymyillen sille havainnolle, että Rochefort itsestään johtui siihen,\nmihin hän halusi vangin johtaa, \"nämä henkilöt eivät olleet kiintyneet\nkardinaaliin, kun taistelivat häntä vastaan.\"\n\n\"Eivät kyllä, sillä silloin olisi heidät palkittu paremmin: mutta\nonnettomuudekseen olivat he uskollisia samalle kuningattarelle, jolle\nte vastikään halusitte palvelijoita.\"\n\n\"Mutta miten voitte te tietää tuon kaiken?\"\n\n\"Tiedänhän vain, koska nuo henkilöt siihen aikaan olivat vihamiehiäni;\nkoska he taistelivat minua vastaan; koska minä tein heille niin paljon\npahaa kuin kykenin; koska he pyrkivät maksamaan minulle samalla\nmitalla; koska muuan heistä, jonka kanssa olin erityisesti tekemisissä,\nantoi minulle miekanpiston seitsemisen vuotta takaperin; se oli kolmas,\nminkä sain samasta kädestä ... vanhan laskun kuittaus.\"\n\n\"Voi\", huokasi Mazarin verrattomasti teeskennellen yksinkertaisuutta,\n\"jospa minä tuntisin sellaisia miehiä!\"\n\n\"Monseigneur, teillä on kuuden vuoden ajan ollut saatavissa eräs, jota\nte kuuden vuoden mittaan ette ole havainnut mihinkään kelvolliseksi.\"\n\n\"Kuka sitten?\"\n\n\"Herra d'Artagnan.\"\n\n\"Tuo gascognelainen!\" huudahti Mazarin oivallisesti teeskennellen\nkummastusta.\n\n\"Tuo gascognelainen on pelastanut kuningattaren ja saanut herra de\nRichelieun tunnustamaan olleensa oveluudessa, näppäryydessä ja\nvaltiotaidossa vain koulupoika häneen verraten.\"\n\n\"Tosiaanko?\"\n\n\"Niinkuin minulla on ollut kunnia sanoa teidän ylhäisyydellenne.\"\n\n\"Kertokaahan minulle siitä hiukan, hyvä herra de Rochefort.\"\n\n\"Se on hyvin vaikeata, monseigneur\", virkkoi aatelismies hymyillen.\n\n\"Sitten kertookin hän sen minulle itse.\"\n\n\"Sitäpä epäilen, monseigneur.\"\n\n\"Ja minkätähden?\"\n\n\"Syystä että salaisuus ei ole hänen; syystä että, kuten jo sanoin, se\nsalaisuus kuuluu mahtavalle kuningattarelle.\"\n\n\"Ja sellaisen yrityksen hän suoritti yksinään?\"\n\n\"Ei, monseigneur, hänellä oli kolme ystävää, kolme urheata ystävää\nauttajinaan, sellaisia urhoja, kuin te äsken toivottelitte itsellenne.\"\n\n\"Ja ne neljä miestä toimivat yhdessä, sanotte?\"\n\n\"Niinkuin olisivat ne neljä olleet yksi, kuin olisi neljä sydäntä\nsykkinyt samassa povessa; ja mitä kaikkea ne neljä tekivätkään!\"\n\n\"Hyvä herra de Rochefort, te yllytätte tosiaan uteliaisuuttani\nsanomattomasti. Ettekö voisi kertoa minulle sitä juttua?\"\n\n\"En, mutta voin kertoa teille sadun, todellisen haltiasadun, sen\ntakaan, monseigneur.\"\n\n\"Kas, tehkääpä se, herra de Rochefort; minä pidän saduista.\"\n\n\"Te siis tahdotte, monseigneur?\" sanoi Rochefort, yrittäen kardinaalin\nhienoista ja viekkaista kasvoista oivaltaa jotakin tarkoitusta.\n\n\"Niin.\"\n\n\"No hyvä, kuulkaahan siis? Oli kerran kuningatar ... mahtava\nkuningatar, maailman suurimpiin kuuluvan valtakunnan hallitsijatar,\njolle muuan suuri ministeri tahtoi paljon pahaa sentähden, että hän oli\naikaisemmin yrittänyt parhaansa mukaan miellyttää häntä. Älkää tutkiko,\nmonseigneur -- te ette pystyisi arvaamaan kuka. Kaikki tapahtui aikaa\nennen kuin te tulitte valtakuntaan, missä tämä kuningatar hallitsi.\nSaapuipa hoviin lähettiläs niin uljas, niin rikas ja komea, että kaikki\nnaiset hullaantuivat häneen ja että kuningatar itsekin, epäilemättä\ntunnustukseksi siitä tavasta, jolla hän oli hoitanut valtion asioita,\nvaromattomasti lahjoitti hänelle erään koristeen, niin erikoisen, ettei\nsitä voitu korvata. Koska tämä koriste oli tullut kuninkaalta, toimitti\nministeri jälkimmäisen vaatimaan, että kuningattaren piti seuraavissa\ntanssiaisissa käyttää sitä koristetta. Minun ei ole tarvis mainita\nteille, monseigneur, että ministeri varmasta lähteestä tiesi koristeen\njoutuneen lähettilään mukana hyvin kauas meren taakse. Mahtava\nkuningatar oli hukassa, syvempään vajonnut kuin halvinkaan alamaisensa,\nsillä hän lankesi koko suuruutensa korkeudesta.\"\n\n\"Niinkö!\" virkahti Mazarin.\n\n\"No niin, monseigneur, neljä miestä päätti pelastaa hänet. Nämä neljä\neivät olleet mitään ruhtinaita, mitään herttuoita, he eivät olleet\nisoisia eivätkä edes varakkaita: he olivat sotureita, joilla oli\nmiehuullinen sydän, vankat käsivarret ja kelpo säilät. He lähtivät\nmatkaan. Ministeri tiesi heidän aikeensa ja oli asettanut väkeänsä\ntolan varrelle estämään heitä pääsemästä perille. Lukuisat hyökkääjät\nsaivatkin kolme heistä taistelukyvyttömiksi: mutta yksi ainoa saapui\nsatamaan, surmasi tai haavoitti pidättelijänsä, purjehti meren yli ja\ntoi koristeen takaisin suurelle kuningattarelle, joka siten kykeni\nmääräpäivänä kiinnittämään sen olalleen, ja ministeri oli vähällä\nkukistua. Mitä sanotte sellaisesta piirteestä, monseigneur?\"\n\n\"Suurenmoista!\" virkkoi Mazarin mietteissään.\n\n\"No niin, tiedän kymmenen samanlaista.\"\n\nMazarin ei enää puhunut, hän aprikoitsi.\n\nKului viisi tai kuusi minuuttia.\n\n\"Te ette pyydä minulta sen enempää, monseigneur?\" kysyi Rochefort.\n\n\"Kyllä vielä -- sanottehan, että herra d'Artagnan oli yksi noista\nneljästä?\"\n\n\"Hän johti koko yritystä.\"\n\n\"Ja kutka olivat ne toiset?\"\n\n\"Monseigneur, sallikaa minun jättää heidän nimeämisensä herra\nd'Artagnanille. Ne olivat hänen ystäviään eivätkä minun; hänellä\nyksinään on vaikutusta heihin, ja minä en edes tunne heitä todellisilla\nnimillään.\"\n\n\"Te epäilette minua, herra de Rochefort. No niin, tahdon olla vilpitön\nloppuun asti; minä tarvitsen teitä, häntä, kaikkia.\"\n\n\"Alottakaamme siis minusta, monseigneur, koska olette haettanut minut\nja minä nyt olen täällä; sitten voitte pitkittää heidän kanssaan. Älkää\nkummeksuko uteliaisuuttani; kun on istunut viisi vuotta vankilassa,\ntahtoo mielellään tietää seuraavan määräpaikkansa.\"\n\n\"Te, hyvä herra de Rochefort, saatte luottamusaseman; te lähdette\nVincennesiin, missä herra de Beaufort istuu vankina; vartioitsette\nhäntä oman valvontanne alaisena. No, mikä on vikana?\"\n\n\"Te ehdotatte minulle mahdotonta\", vastasi Rochefort pudistaen\npäätänsä, ja hänen katseensa ilmaisi pettymystä.\n\n\"Kuinka, mahdotontako! Miksi on se muka mahdotonta?\"\n\n\"Siksi että herra de Beaufort on ystäviäni tai oikeammin minä hänen.\nOletteko unohtanut, monseigneur, että hän meni minusta takuuseen\nkuningattarelle?\"\n\n\"Herra de Beaufortista on sittemmin tullut valtion vihollinen.\"\n\n\"Paljon mahdollista, monseigneur, mutta kun minä en ole kuningas,\nkuningatar tai ministeri, ei hän ole minun viholliseni, enkä minä voi\nvastaanottaa tarjoustanne.\"\n\n\"Ja sitä sanotte kiintymykseksi? Kyllä on kaunista! Kiintymyksenne ei\ntuota teille suurtakaan pulaa, herra de Rochefort.\"\n\n\"Ja toisekseen, monseigneur\", pitkitti Rochefort. \"Käsittänette, että\nkun ihminen pääsee Bastiljista, joutuakseen Vincennesiin, hän vain\nvaihtaa vankilaa.\"\n\n\"Sanokaahan suoraan, että kuulutte herra de Beaufortin puolueseen; se\nolisi teidän taholtanne vilpittömämpää.\"\n\n\"Monseigneur, minä olen niin kauan istunut telkien takana, että kuulun\nainoastaan yhteen puolueeseen: vapaan ilman. Käyttäkää minua mihin\nhyvänsä muuhun, lähettäkää minut jollekin luottamusmatkalle, antakaa\nminulle joku tehtävä, joka vaatii toimellisuutta, mutta avoimilla\nteillä, jos mahdollista!\"\n\n\"Hyvä herra de Rochefort\", virkkoi Mazarin kömpelön leikkisällä\nsävyllään, \"intonne haltioittaa teidät: luulette vielä olevanne nuori\nmies, kun sydämenne on säilynyt sellaisena; mutta voimanne pettäisivät.\nUskokaa siis minua: te tarvitsette nyt lepoa. Hei, tänne joku!\"\n\n\"Te ette siis päätä mitään minun suhteeni, monseigneur?\"\n\n\"Päin vastoin, olen päättänyt.\"\n\nBernouin astui sisälle.\n\n\"Kutsukaa joku talonvartija\", käski kardinaali, \"ja jääkää luokseni\",\nhän lisäsi ihan hiljaa.\n\nTalonvartija saapui. Mazarin kyhäsi muutamia sanoja ja jätti kirjelmän\nhänelle; sitten lausui hän nyökäten:\n\n\"Hyvästi, herra de Rochefort!\"\n\nRochefort kumarsi kunnioittavasti.\n\n\"Minä näen, monseigneur\", hän sanoi, \"että minut viedään takaisin\nBastiljiin.\"\n\n\"Älykäs olettekin.\"\n\n\"Minä palaan sinne, monseigneur; mutta vakuutan teille vielä kerran,\nettä olette väärässä, kun ette osaa käyttää minua.\"\n\n\"Teitä, vihollisteni ystävää!\"\n\n\"Minkä sille voi! Minut pitäisi suostuttaa vihollistenne vihamieheksi.\"\n\n\"Luuletteko olevanne ainoa mahdollinen, herra de Rochefort? Uskokaa\nminua, kyllä minä löydän miehiä, jotka vetävät vertoja teille.\"\n\n\"Sitä toivotan teille, monseigneur.\"\n\n\"Hyvä on. Menkää, menkää! Teidän on muuten turha enää kirjoittaa\nminulle, herra de Rochefort; kirjeenne olisivat hukattua vaivaa.\"\n\n\"Olen kahmaissut kantajat tulesta toiselle\", mutisi Rochefort\nperäytyessään, \"ja jollei d'Artagnan ole tyytyväinen minuun, kun\nhetimiten kerron hänelle kaiken sen ylistelyn, mitä olen häneen\ntuhlannut, niin onpa häntä työläs miellyttää. Mutta mihin hittoon minut\nviedäänkään?\"\n\nRochefort ohjattiinkin salaportaille, sallimatta hänen mennä\neteishuoneen läpi, missä d'Artagnan odotti. Pihalla hän tapasi vaununsa\nja neljä saattolaistansa, mutta turhaan etsi hän ystäväänsä.\n\n-- Ahaa! -- tuumi Rochefort itsekseen; -- tämäpä muuttaakin asiaa\naikalailla, ja jos kaduilla on yhäti yhtä runsaasti väkeä, niin\nkoetamme todistaa Mazarinille, että me Jumalan kiitos kelpaamme vielä\nmuuhunkin kuin vanginvartijaksi.\n\nJa hän hyppäsi vaunuihin niin keveästi kuin olisi hän ollut vasta\nviidenkolmatta ikäinen.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nItävallan Anna kuudenviidettä vanhana\n\n\nJäätyään kahden kesken Bernouinin kanssa seisoi Mazarin tovin\nmietteissään; hän tiesi paljon, muttei kuitenkaan vielä kylliksi.\nMazarin juonitteli pelissä vääryyttä; sen piirteen on meille\nsäilyttänyt Brienne: hän sanoi sitä etujensa käyttämiseksi. Hän päätti\nolla ryhtymättä otteeseen d'Artagnanin kanssa ennen kuin tunsi hyvin\nkaikki vastustajansa kortit.\n\n\"Monseigneur ei käske mitään?\" kysyi Bernouin.\n\n\"Kyllä\", vastasi Mazarin, \"valaise minulle, menen kuningattaren luo.\"\n\nBernouin otti kynttilänjalan ja astui edellä.\n\nSalainen käytävä johti Mazarinin työhuoneesta kuningattaren asuntoon;\nsitä myöten kulki kardinaali, voidakseen minä hetkenä hyvänsä käydä\nItävallan Annan luona.\n\nKun Bernouin saapui makuuhuoneeseen, jonne käytävä vei, tapasi hän\nsiellä rouva Beauvaisin. Hän ja Bernouin olivat tämän elähtäneen\nrakkauden likeisinä uskottuina. Rouva Beauvais otti ilmoittaakseen\nkardinaalin Itävallan Annalle, joka oli nuoren kuningas Ludvig XIV:n\nkanssa rukouskammiossaan.\n\nItävallan Anna istui isossa lepotuolissa, kyynärpää pöytään tuettuna ja\npää käden varassa, ja katseli kuninkaallista lasta, joka lattiamatoilla\nloikoen selaili isoa kirjaa, silmäilläkseen taistelukuvia. Itävallan\nAnna oli kuningatar, joka osasi kuninkaallisella tavalla pitää ikävää;\nhän vietti toisinaan tuntikausia yksinään makuukamarissaan ja\nrukouskammiossaan lukematta tai rukoilematta.\n\nKirja, jolla kuningas leikitteli, oli Quintus Curtius, jonka piirrokset\nesittivät Aleksanteri Suuren urotöitä.\n\nRouva Beauvais näyttäysi rukouskammion ovella ja ilmoitti kardinaali\nMazarinin.\n\nPoika kohottausi toiselle polvelleen ja sanoi rypistynein silmäkulmin,\näitiinsä katsoen:\n\n\"Minkätähden tulee hän noin, pyytämättä ensin puheille pääsyä?\"\n\nItävallan Anna punehtui hiukan.\n\n\"On hyvin tärkeätä\", selitti hän, \"että pääministeri näinä aikoina voi\nmillä tunnilla hyvänsä tulla kertomaan kuningattarelleen, mitä on\ntapahtumassa, herättämättä koko hovin uteliaisuutta tai aiheuttamatta\nhuomautuksia.\"\n\n\"Mutta minä en luule, että herra de Richelieu tuli sisälle tuolla\ntavoin\", intti järkähtämätön lapsi.\n\n\"Miten voit sinä muistaa, mitä herra de Richelieu teki? Sinä olit\nsilloin liian nuori, tietääksesi sitä.\"\n\n\"En sitä muista, mutta olen kysynyt, ja minulle on sanottu niin.\"\n\n\"Kuka sinulle sitä on sanonut?\" tiedusti Itävallan Anna, huonosti\nsalaten tyytymättömyyttänsä.\n\n\"Minä tiedän, että minun ei sovi milloinkaan nimetä henkilöitä, jotka\nvastaavat kysymyksiini\", vastasi poika, \"sillä muutoin en saisi enää\nkoskaan kuulla mitään.\"\n\nSamassa astui huoneeseen Mazarin. Kuningas nousi nyt ylös, otti\nkirjansa, löi sen kiinni ja vei pöydälle, jonka ääreen hän jäi\nseisomaan, pakottaakseen Mazarininkin pysymään siinä asennossa.\n\nMazarin tarkasti harjaantuneella katseellaan tätä kohtausta, josta hän\nnäytti pyytävän selitystä edelliseen.\n\nHän kumarsi syvään kuningattarelle ja taivutti kunnioittavasti\nvarttansa kuninkaallekin, joka vastasi siihen huolettomalla\nnyökkäyksellä; mutta äidin silmäys nuhteli häntä tästä sen ainaisen\nvihan purkauksesta, jota Ludvig XIV oli lapsuudestaan asti tuntenut\nkardinaalia kohtaan, ja hymyhuulin otti hän nyt vastaan ministerin\ntervehdyksen.\n\nItävallan Anna yritti Mazarinin kasvoista tutkia tämän odottamattoman\nkäynnin syytä, sillä tavallisesti ei kardinaali pistäytynyt hänen\nluokseen ennen kuin kaikki olivat vetäytyneet pois.\n\nMinisteri liikahdutti hiukan päätänsä, ja kuningatar virkkoi rouva\nBeauvaisiin kääntyen:\n\n\"Nyt on aika kuninkaan mennä makuulle; kutsukaa Laporte.\"\n\nKuningatar oli jo kahdesti tai kolmasti käskenyt nuoren Ludvigin\npoistua, mutta poika oli hartaasti pyytänyt saada viîpyä; tällä kertaa\nei hän kuitenkaan vastustanut sanallakaan, hän vain puraisi huultansa\nja kalpeni.\n\nSeuraavana hetkenä tuli Laporte.\n\nPoika astui heti hänen luokseen syleilemättä äitiänsä.\n\n\"No, Ludvig\", kysyi Anna, \"minkätähden et syleile minua?\"\n\n\"Minä luulin, että te olitte pahastuksissanne minulle, madame;\nosoitattehan minut pois.\"\n\n\"Minä en häädä sinua, mutta sinä olet vastikään ollut rokossa etkä ole\nvielä toipunut, minä pelkään, että liiallinen valvominen saattaa\nhaitata vointiasi.\"\n\n\"Te ette niin suuresti pelännyt puolestani, kun tänään lähetitte minut\nParlamenttitaloon julkaisemaan nuo ilkeät määräykset, joista kansa niin\nkatkerasti napisee.\"\n\n\"Sire\", kysyi Laporte antaakseen puheelle toisen käänteen, \"kelle\nkäskee teidän majesteettinne minun antaa kynttilän?\"\n\n\"Kelle haluat, Laporte\", vastasi poika, \"kun et vain Mancinille\", hän\nlisäsi kovalla äänellä.\n\nHerra Mancini oli kardinaalin sisarenpoika, jonka Mazarin oli\ntoimittanut kuninkaan saattueeseen; häneen Ludvig XIV oli siirtänyt\nosan siitä vihasta, jota ministeri oli hänessä herättänyt. Kuningas\nlähti syleilemättä äitiänsä ja hyvästelemättä kardinaalia.\n\n\"Oivallista\", virkkoi Mazarin, \"minä näen mielelläni, että hänen\nmajesteettiansa opetetaan kammoamaan teeskentelyä.\"\n\n\"Kuinka niin?\" kysyi kuningatar miltei pelokkaasti.\n\n\"Kuninkaan poistuminen ei nähdäkseni kaipaa mitään selityksiä. Hänen\nmajesteettinsa ei muuten huoli peitellä, kuinka vähäistä suopeutta hän\ntuntee minua kohtaan, mikä ei silti estä minua olemasta hänen harras\npalvelijansa, kuten teidän majesteettiannekin palvelen.\"\n\n\"Antakaa hänelle anteeksi, kardinaali!\" pyysi kuningatar, \"hän on\nlapsi, joka ei vielä tiedä, kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa hän\non teille.\"\n\nKardinaali hymyili.\n\n\"Mutta\", jatkoi kuningatar, \"te varmaankin tulitte jonkun tärkeän asian\nvuoksi. Mitä on tekeillä?\"\n\nMazarin istuutui tai pikemmin lyyhistyi tilavaan tuoliin ja vastasi\nraskasmielisen näköisenä:\n\n\"Niin, kaiken todennäköisyyden mukaan on meidän piankin pakko erota,\njollette te johdu kiintymyksessänne minuun niin pitkälle, että\nseuraatte minua Italiaan.\"\n\n\"Miksi niin?\" kysyi kuningatar.\n\n\"Koska, kuten sanotaan 'Tisbee'-oopperassa\", virkkoi Mazarin:\n\n    \"'Maailma tahtoo vain, ett' ero meille koituisi'\"\n\n\"Te laskette leikkiä, hyvä herra\", sanoi kuningatar ja yritti jossakin\nmäärin palautua entiseen arvokkuuteensa.\n\n\"Voi, en, madame!\" väitti Mazarin, \"minä en ollenkaan laske leikkiä.\nPikemmin tekee mieleni itkeä, olkaa vakuutettu siitä, ja minulla on\ntodellista aihetta siihen, sillä muistakaa toki, mitä sanoin:\n\n    \"'Maailma tahtoo vain, ett' ero meille koituisi'\n\n\"Ja kun te kuulutte maailmaan, tahdon sanoa, että tekin hylkäätte\nminut.\"\n\n\"Kardinaali!\"\n\n\"No, hyvä Jumala! Enkö nähnyt teidän äskettäin peräti herttaisesti\nhymyilevän Orleansin herttualle tai oikeammin sille, mitä hän sanoi\nteille!\"\n\n\"Mitä hän sitten sanoi?\"\n\n\"Hän sanoi teille, madame: 'Juuri teidän Mazarininne se on\nloukkauskivenä; jos vain hän joutuu pois, niin kaikki käy hyvin.'\"\n\n\"Mitä tahtoisitte minun tekevän?\"\n\n\"Minusta tuntuu, madame, että kun te olette kuningatar...\"\n\n\"Kaunista kuninkaallisuutta, kun on riippuvainen Palais-Royalin\nkehnoimmastakin musteentuhrijasta tai valtakunnan vähäpätöisimmästä\naatelismiehestä!\"\n\n\"Te olette kuitenkin kyllin mahtava voidaksenne häätää luotanne ne,\njotka ovat teille vastenmielisiä.\"\n\n\"Toisin sanoen teille vastenmielisiä, kardinaali\", vastasi kuningatar.\n\n\"Minulle?\"\n\n\"Niin juuri. Kuka eroitti rouva de Chevreusen, jota edellisen\nhallituksen aikana vainottiin kaksitoista vuotta?\"\n\n\"Se juonittelija tahtoi minua vastaan pitkittää vehkeitä, joiden\nmaalitauluna oli ensin herra de Richelieu.\"\n\n\"Kuka eroitti rouva de Hautefortin, ystävättären, joka oli minuun niin\nkiintynyt, että kieltäysi kuninkaan suosiosta, säilyttääkseen minun\nsuojelukseni?\"\n\n\"Tekopyhä olento, joka teitä riisuessaan joka ilta hoki, että te\nsyöksitte sielunne turmioon, jos rakastitte pappia, ikäänkuin ihminen\nolisi siliä pappi, että hän on kardinaali.\"\n\n\"Kuka vangitutti herra de Beaufortin?\"\n\n\"Se rauhaton sielu ei puhellut sen vähemmästä kuin minun\nmurhauttamisestani.\"\n\n\"Näette nyt, kardinaali\", huomautti kuningatar, \"että teidän\nvihollisenne ovat minunkin.\"\n\n\"Siinä ei ole kylliksi, madame: teidän ystävienne pitäisi olla\nminunkin.\"\n\n\"Minun ystävieni!\" Kuningatar pudisti päätänsä. \"Voi, sellaisia ei\nminulla ole enää ainoatakaan!\"\n\n\"Kuinka? Eikö teillä ole mitään ystäviä onnen päivinä, kun teillä\nkuitenkin oli niitä vastoinkäymisten aikana?\"\n\n\"Ei, syystä että minä onnen päivinä unohdin ne ystävät, monsieur;\nsyystä että minä menettelin kuningatar Marie dei Medicin tavoin, joka\nensimmäisestä maanpaostaan palattuansa halveksi kaikkia, jotka olivat\nkärsineet hänen tähtensä, ja toistamiseen karkoitettuna kuoli Kölnissä,\nkaikkien hylkäämänä, poikansakin, koska koko maailma vuorostaan\nhalveksi häntä.\"\n\n\"No niin\", virkkoi Mazarin, \"eikö vielä voisi hyvittää vääryyttä?\nEtsikää ystävienne joukosta, vanhimpien ystävienne.\"\n\n\"Mitä tahdotte sanoa, monsieur?\"\n\n\"En mitään muuta kuin mitä sanon: etsikää!\"\n\n\"Voi, minä katselen turhaan ympärilleni, minulla ei enää ole mitään\nvaikutusvaltaa kehenkään. Monsieuria[9] johtaa nyt kuten aina hänen\nsuosikkinsa. Eilen se oli Choisy, tänään se on La Rivière, huomenna\nsiksi tulee joku muu. Hänen korkeuttaan prinssiä johtaa rouva de\nLongueville, jota itseänsä johtaa hänen rakastajansa, Marcillacin\nruhtinas. Herra Contia johtaa koadjutori, jota vuorostaan johtaa rouva\nde Guémenée.\"\n\n\"Minä en pyydäkään, madame, teitä etsimään nykyisten, vaan entisten\nystävienne joukosta.\"\n\n\"Entisten ystävieni?\" kertasi kuningatar.\n\n\"Niin, entisten ystävienne joukosta, niiden, jotka tukivat teitä\ntaistelussa Richelieun herttuaa vastaan, vieläpä auttoivat teitä\nvoittamaan hänet.\"\n\n-- Mihin hän sillä tähtää? -- ihmetteli kuningatar itsekseen,\nlevottomasti silmäillen kardinaalia.\n\n\"Niin\", pitkitti jälkimmäinen, \"erityisissä tilanteissa on teidän\nmajesteettinne luonteenomaisen terävä-älyisyyden ja sukkeluuden\nonnistunut tehdä tyhjiksi tuon vastustajan hyökkäykset ystävienne\navulla.\"\n\n\"Minä olen kärsinyt\", sanoi kuningatar, \"siinä kaikki.\"\n\n\"Niin\", vastasi Mazarin, \"niinkuin naiset kärsivät, -- kostaakseen.\nMutta käykäämme asiaan! Tunnetteko herra de Rochefortia?\"\n\n\"Herra de Rochefort ei ollut ystäviäni\", muistutti kuningatar, \"vaan\npäin vastoin katkerimpia vihamiehiäni, kardinaalin uskollisimpia\napureita. Luulin teidän tietävän sen.\"\n\n\"Tiedän sen niin hyvin\", vastasi Mazarin, \"että me olemme toimittaneet\nhänet Bastiljiin.\"\n\n\"Onko hän päässyt ulos sieltä?\" kysyi kuningatar.\n\n\"Ei, olkaa huoletta, hän on vielä siellä; mainitsinkin hänet vain\njohtuakseni erääseen toiseen. Tunnetteko herra d'Artagnania?\" jatkoi\nMazarin, katsoen tiukasti kuningatarta kasvoihin.\n\nItävallan Anna tunsi survaisun syvällä sydämessään.\n\n-- Olisikohan gascognelainen ollut varomaton? -- jupisi hän itsekseen.\n\nSitten hän lisäsi ääneen:\n\n\"D'Artagnaniako? Malttakaahan -- kyllä, nimi on minulle tosiaan tuttu\nD'Artagnan, muskettisoturi, joka rakasti erästä hovinaistani, viatonta\npoloista, joka kuoli myrkytettynä minun tähteni.\"\n\n\"Siinäkö kaikki?\" kysyi Mazarin.\n\nKuningatar silmäili kardinaalia kummeksuen.\n\n\"Mutta, monsieur\", virkkoi hän, \"luulenpa teidän tahtovan toimittaa\nminun kanssani kuulustelun?\"\n\n\"Jolloin te joka tapauksessa\", huomautti Mazarin ainiaan pehmoisella\näänellään ja ikuinen hymynsä huulillaan, \"vastaatte ainoastaan mielenne\nmukaan.\"\n\n\"Selittäkää tarkoituksenne selvemmin, monsieur, niin minäkin annan\nvalaisevampia vastauksia\", pyysi kuningatar alkaen käydä\nkärsimättömäksi.\n\n\"No niin, madame\", sanoi Mazarin kumartaen, \"minä toivoisin teidän\njakavan kanssani ystävänne, niinkuin minä olen tehnyt teidät\nosalliseksi siitä pikku uutteruudesta ja kyvystä, mitä kaitselmus on\nminulle suonut. Asemamme on pulmallinen; meidän täytyy ryhtyä\nvoimakkaihin toimenpiteisiin.\"\n\n\"Taaskin!\" sanoi kuningatar; \"minä luulin, että asia oli ratkaistu\nherra de Beaufortin poistamisella.\"\n\n\"Niin, te näitte ainoastaan vuolteen, joka uhkasi kukistaa kaikki; te\nette tarkannut tyyntä vettä. Meillä on Ranskassa kuitenkin sananlasku\ntyynestä vedestä.\"\n\n\"Edelleen\", pyysi kuningatar.\n\n\"No niin\", jatkoi Mazarin, \"minua häpäisevät joka päivä teidän\nprinssinne ja arvonimillä mahtailevat lakeijanne, nuo automaatit, jotka\neivät näe, että minä pitelen heidän lankansa päästä, eivätkä minun\nkärsivällisen totisuuteni verhosta huomaa ärsytetyn miehen ivanaurua,\nkun tämä on itsekseen vannonut voittavansa heidät vielä. On totta, että\nme olemme vangituttaneet herra de Beaufortin, mutta hän oli vähimmin\nvaarallinen niistä kaikista; on jäljellä hänen ylhäisyytensä\nprinssi...\"\n\n\"Rocroyn voittaja! Ajatteletteko tosiaan sitä?\"\n\n\"Kyllä, madame, ja varsin usein; mutta _patienza_, kuten me\nitalialaiset sanomme. Ja Condén lisäksi on olemassa Orleansin herttua.\"\n\n\"Mitä sanottekaan? Ensimmäinen täysiverinen prinssi, kuninkaan setä!\"\n\n\"Ei ensimmäinen prinssi, ei kuninkaan setä, vaan kehno kapinoitsija,\njoka edellisen hallituksen aikana oikullisen, kummallisen luonteensa\nyllyttämänä, viheliäisen ikävystymisen ja kurjan kunnianhimon\nhivuttamana, kateellisena kaikelle, mikä kunnon ja miehuuden puolesta\nvoitti hänet, katkeroittuneena siitä, että hän ei ollut mitään, vaikka\ntekeysi kaikkien ilkeitten huhujen kaiuksi, kaikkien juonien sieluksi,\nkiihoitti salaliittoihin rehellisiä miehiä, jotka yksinkertaisuudessaan\nuskoivat kuninkaallisen henkilön vakuutuksia, ja sitten kielsi heidät,\nkun he astuivat mestauslavalle! Ei ensimmäinen prinssi, ei kuninkaan\nsetä, sanon vielä kerran, vaan Chalaisin, Montmorencyn ja Cinq-Marsin\nmurhaaja, joka nyt parhaillaan yrittelee samaa peliä ja luulee\nvoittavansa otteen, kun on saanut toisen vastapelaajan, joka ei\nuhkaile, vaan hymyilee. Mutta hän pettyy: hän tulee menettäneeksi herra\nde Richelieun menettämisellä, ja minun etuni mukaista ei ole jättää\nkuningattaren luo tätä riidansiementä, jolla kardinaali-vainaja\nkahdenkymmenen vuoden mittaan kuohutteli kuninkaan sappea.\"\n\nAnna punehtui ja kätki kasvonsa käsiin.\n\n\"En tahdo nöyryyttää teidän majesteettianne\", pitkitti Mazarin\ntyynemmin, mutta harvinaisen lujasti; \"minä tahdon, että kuningatarta\nkunnioitetaan ja hänen ministeriään samaten, koska minä kaikkien\nsilmissä olen vain ministeri. Teidän majesteettinne tietää itse, että\nminä en ole Italiasta tullut pelinukke, kuten monet sanovat. Koko\nmaailman täytyy johtua käsittämään se.\"\n\n\"No niin, mitä pitää minun siis tehdä?\" kysyi Itävallan Anna tuon\nhallitsevan äänen lannistamana.\n\n\"Teidän on yritettävä muistaa niiden uskollisten ja hartaitten miesten\nnimet, jotka herra de Richelieun vastarinnasta huolimatta matkustivat\nmeren yli, jättäen verijälkiä taipaleelleen, tuodakseen teidän\nmajesteetillenne takaisin erään koristeen, jonka olitte lahjoittanut\nBuckinghamille.\"\n\nAnna nousi majesteetillisena ja kiihtyneenä kuin olisi teräsjoustin\nponnahduttanut hänet seisaalle ja silmäili kardinaalia sillä ylpeällä\nja arvokkaalla sävyllä, joka oli antanut hänelle peräti suuren vallan\nvarhaisempina vuosina.\n\n\"Te loukkaatte minua, monsieur!\" hän sanoi.\n\n\"Minä tahdon\", jatkoi Mazarin lopettaen lauseen, jonka kuningatar oli\nkuohahduksellaan keskeyttänyt, \"minä tahdon, että te tänään teette\npuolisonne puolesta, mitä silloin teitte rakastajanne tähden.\"\n\n\"Taaskin se panettelu!\" huudahti kuningatar. \"Minä luulin sen toki\ntäydellisesti unohtuneeksi, sillä tähän asti olette säästänyt minut\nsiitä; mutta nyt tekin sen toistatte. Sen parempi, sillä nyt saamme\ntilaisuuden käsitellä tätä asiaa keskenämme, ja kerrassaan loppuun\nsaakka, ymmärrättekö?\"\n\n\"Mutta, madame\", sanoi Mazarin tuota palautunutta voimakkuutta\nihmetellen, \"minä en pyydä teitä sanomaan kaikkea.\"\n\n\"Mutta minä tahdon sanoa teille kaikki\", vastasi Itävallan Anna.\n\"Kuulkaa siis. Sanonpa teille, että siihen aikaan oli tosiaankin neljä\nharrasta sydäntä, neljä rehellistä sielua, neljä uskollista miekkaa,\njotka pelastivat enemmän kuin henkeni, pelastaen kunniani.\"\n\n\"Vai niin, te tunnustatte sen!\" virkahti Mazarin.\n\n\"Ainoastaan rikollistenko kunniaa siis voidaan vaarantaa, ja eikö usein\netenkin naista voi häväistä ulkonaisten seikkain todistus? Niin,\nasianhaarat osuivat minua vastaan, olin joutumaisillani häpeään, ja\nkuitenkin vannon...\"\n\nKuningatar haki jotakin pyhää esinettä, tehdäkseen sen varassa valansa;\nhän otti seinäverhon peittämästä kaapista pienen ruusupuisen, hopealla\nsilatun lippaan, asetti sen alttarille ja jatkoi:\n\n\"Minä vannon kautta näiden pyhien jäännösten: rakastin Buckinghamia,\nmutta Buckingham ei ollut rakastajani.\"\n\n\"Ja mitä ovat pyhäinjäännökset, joiden kautta vannotte, madame?\"\ntiedusti Mazarin hymyillen, \"sillä huomautanpa teille, että minä\nroomalaisena olen epäuskoinen: on monenlaisia pyhäinjäännöksiä.\"\n\nKuningatar otti kaulastaan pienen kulta-avaimen ja ojensi sen\nkardinaalille.\n\n\"Avatkaa, monsieur\", hän sanoi, \"ja katsokaa itse.\"\n\nKummastuneena otti Mazarin avaimen ja avasi lippaan, josta hän löysi\nainoastaan ruostuneen tikarin ja kaksi kirjettä, havaiten toisen näistä\nveren tahrimaksi.\n\n\"Mitä tämä on?\" kysyi Mazarin.\n\n\"Niin, monsieur, mitä tämä on?\" sanoi Itävallan Anna,\nmajesteetillisesti ojentaessaan avattua lipasta kohti käsivarren, joka\noli vuosien uhalla säilyttänyt täydellisen kauneutensa. \"Sanon sen\nteille. Nämä kaksi kirjettä ovat ainoat, mitä olen koskaan lähettänyt\nhänelle. Tämä veitsi on se, jolla Felton murhasi hänet. Lukekaa\nkirjeet, monsieur, niin näette, olenko vakuuttanut väärin.\"\n\nSen sijaan että olisi saamallansa luvalla tarkastanut kirjeet otti\nMazarin luonnollisen tunteen vaikutuksesta tikarin, jonka kuoleva\nBuckingham oli temmannut haavastaan ja Laporten mukana lähettänyt\nkuningattarelle. Terä oli aivan syöpynyt, sillä veri oli muuttunut\nruosteeksi, ja tovin silmäiltyään sitä, jollaikaa kuningatar oli käynyt\nvalkeaksi kuin nojanaan olleen alttarin liinaverho, laski kardinaali\nsen takaisin lippaaseen väkisinkin värähtäen.\n\n\"Hyvä, madame\", hän sanoi, \"minä uskon valaanne.\"\n\n\"Ei, ei, lukekaa!\" tiukkasi kuningatar rypistynein silmäkulmin;\n\"lukekaa, minä tahdon, minä käsken, jotta päätökseni mukaisesti kaikki\nloppuisi tähän kertaan, teidän enää uudistamattanne tätä puheenaihetta.\nLuuletteko\", hän lisäsi kamalasti hymyillen, \"että minun tekee mieleni\navailla tätä lipasta joka kerta, kun minua jälleen syyttelisitte?\"\n\nTämän tarmokkuuden taivuttamana totteli Mazarin melkein koneellisesti\nja luki molemmat kirjeet. Toinen oli se, jossa kuningatar pyysi\ntimantteja takaisin Buckinghamilta ja jonka d'Artagnan oli tuonut\nperille juuri parahiksi; toisen oli Laporte liian myöhään saanut\njätetyksi herttualle, kun kuningatar tahtoi ilmoittaa hänelle, että\nhänet aiottiin murhata.\n\n\"Hyvä on, madame\", virkkoi Mazarin, \"siitä ei ole sen enempää\npuhumista.\"\n\n\"Kyllä, monsieur\", sanoi kuningatar sulkien lippaan ja laskien kätensä\nsen päälle; \"minulla on hiukan lisättävää, nimittäin, että olen aina\nollut kiittämätön noita miehiä kohtaan, jotka pelastivat minut ja\ntekivät kaikkensa hänen pelastuksekseen, ja että minä en ole äsken\nmainitsemallenne miehuulliselle d'Artagnanille antanut muuta kuin\nkäteni suudeltavaksi ja tämän timantin.\"\n\nKuningatar ojensi kauniin kätensä kardinaalia kohti ja osoitti hänelle\nharvinaisen kaunista jalokiveä, joka välkkyi hänen sormessaan.\n\n\"Hän möi sen, mikäli olen kuullut, tilapäisessä rahapulassa\", jatkoi\nhän, \"möi sen taasenkin pelastaakseen minut, sillä se tapahtui\nsanansaattajan lähettämiseksi herttuan luo varoittamaan häntä aiotusta\nmurhasta.\"\n\n\"D'Artagnan siis tiesi sen?\"\n\n\"Hän tiesi kaikki. Miten hän siinä menetteli, se on minulle\ntuntematonta. Mutta varmaa on, että hän möi sormuksen herra\nDesessartsille, jonka sormessa näin sen ja jolta sitten ostin sen\ntakaisin; tämä timantti kuitenkin kuuluu hänelle, monsieur: antakaa se\nsiis takaisin minun puolestani, ja koska teillä onneksenne on sellainen\nmies lähellänne, niin koettakaa käyttää häntä.\"\n\n\"Kiitos, madame\", sanoi Mazarin, \"noudatan neuvoanne.\"\n\n\"Ja nyt\", virkkoi kuningatar kuin liikutuksen valtaamana, \"onko teillä\nmitään muuta kysyttävää minulta?\"\n\n\"Ei mitään, madame\", vastasi kardinaali hellivimmällä äänellään; \"anon\nainoastaan, että annatte minulle anteeksi kohtuuttomat epäluuloni,\nmutta minä rakastan teitä niin suuresti, ettei ole hämmästyttävää, jos\nolen mustasukkainen menneisyydellekin.\"\n\nSelittämätön hymy vilahti kuningattaren huulilla.\n\n\"No niin, monsieur\", hän sanoi, \"jollei teillä ole muuta pyydettävää\nminulta, niin jättäkää minut; teidän tulee käsittää, että minä\ntällaisen kohtauksen jälkeen haluan olla yksinäni.\"\n\nMazarin kumarsi.\n\n\"Minä vetäydyn pois, madame\", hän sanoi; \"sallitteko minun tulla\ntakaisin?\"\n\n\"Kyllä, mutta vasta huomenna; ei ole liikaa pidättää se aika\ntointumiseeni.\"\n\nKardinaali tarttui kuningattaren käteen, suuteli sitä kohteliaasti ja\nlähti.\n\nTuskin oli hän poissa, kun kuningatar astui poikansa huoneeseen ja\nkysyi Laportelta, oliko kuningas mennyt makuulle. Laporte viittasi\nkädellään nukkuvaan lapseen.\n\nItävallan Anna nousi ylös porrasaskelmia vuoteen ääreen, lähensi\nhuulensa pojan rypistyneelle otsalle ja suuteli sitä hiljaisesti;\nsitten hän peräytyi yhtä äänettömästi kuin oli tullutkin, huomauttaen\nkamaripalvelijalle ainoastaan:\n\n\"Yrittäkäähän, hyvä Laporte, saada kuningas esiintymään ystävällisemmin\nkardinaalia kohtaan, jolle sekä hän että minä olemme suuressa\nkiitollisuudenvelassa.\"\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\nGascognelainen ja italialainen\n\n\nSillävälin oli kardinaali palannut työhuoneeseensa, jonka ovella\nBernouin valvoi; hän kysyi tältä, oliko mitään uutta tapahtunut, mitään\ntietoja tullut ulkoapäin. Vastattuaan kieltävästi sai palvelija\nviittauksen poistua.\n\nJäätyään yksikseen avasi kardinaali käytävän oven ja siirtyi sitten\neteishuoneeseen. D'Artagnan nukkui väsyneenä lavitsalla.\n\n\"Herra d'Artagnan!\" virkkoi hän hiljaa.\n\nD'Artagnan ei hievahtanut.\n\n\"Herra d'Artagnan!\" virkkoi hän kovemmin.\n\nD'Artagnan nukkui yhä.\n\nKardinaali astui hänen luokseen ja kosketti hänen olkapäätänsä\nsormenpäällä.\n\nTällä kertaa hätkähti d'Artagnan, havahtui ja kavahti heti jaloilleen\nkuin aseissa oleva soturi.\n\n\"Tässä olen\", hän sanoi, \"kuka kutsuu minua?\"\n\n\"Minä\", vastasi Mazarin mitä leppeimmin hymyillen.\n\n\"Pyydän anteeksi teidän ylhäisyydeltänne\", puolustausi d'Artagnan,\n\"mutta minä olin niin väsyksissä...\"\n\n\"Älkää pyytäkö anteeksi, monsieur\", keskeytti Mazarin, \"sillä te olette\nuuvuttanut itsenne minun palveluksessani.\"\n\nD'Artagnan ihmetteli ministerin armollista sävyä.\n\n-- Kas, kas! -- tuumi hän; -- pitääkö siis paikkansa se sananlasku,\nettä onni tulee nukkuessa?\n\n\"Seuratkaa minua, monsieur!\" käski Mazarin.\n\n-- Vai niin, -- päätteli d'Artagnan, -- Rochefort on siis pitänyt\nsanansa; mutta mihin hornaan hän on kadonnut?\n\nJa hän tirkisteli työhuoneen syrjäisimpiinkin soppiin, mutta\nRochefortia ei näkynyt.\n\n\"Herra d'Artagnan\", aloitti Mazarin istuutuen mukavaan asentoon\nlepotuolissa, \"te olette minusta aina näyttänyt urhealta ja\nritarilliselta mieheltä.\"\n\n-- Paljon mahdollista, -- ajatteli d'Artagnan, -- mutta kylläpä hän on\nviivytellyt sanomasta sitä minulle.\n\nSe ei kuitenkaan estänyt häntä kumartamasta lattiaan asti vastaukseksi\nMazarinin kohteliaisuuteen.\n\n\"No niin\", jatkoi Mazarin, \"hetki on nyt tullut lahjojenne ja\nmiehuutenne käyttämiseen.\"\n\nUpseerin silmissä leimahti ilon välähdys, joka kuitenkin heti sammui,\nsillä hän ei tiennyt, mihin Mazarin tähtäsi.\n\n\"Käskekää, monseigneur!\" sanoi hän, \"olen valmis tottelemaan teidän\nylhäisyyttänne.\"\n\n\"Herra d'Artagnan\", pitkitti Mazarin, \"te olette edellisen hallituksen\naikana suorittanut erityisiä urotöitä...\"\n\n\"Teidän ylhäisyytenne on liian armollinen muistaessanne... On totta,\ntotta, että minulla oli paljon menestystä sodassa.\"\n\n\"En puhu sotaisesta kunnostautumisestanne\", huomautti Mazarin,\n\"sillä vaikka se herätti melkoista huomiota, voittivat sen muut\nsaavutuksenne.\"\n\nD'Artagnan tekeytyi kummastuneeksi.\n\n\"No\", virkkoi Mazarin, \"te ette vastaa?\"\n\n\"Minä odotan\", sanoi d'Artagnan, \"että monseigneur selittää, mitä\nsaavutuksia tarkoitatte.\"\n\n\"Puhun tuosta seikkailusta ... oh, te kyllä tiedätte, mihin viittaan.\"\n\n\"Valitettavasti en, monseigneur\", vastasi d'Artagnan ihmeissään.\n\n\"Te olette vaitelias; sen parempi! Tarkoitan kuningattaren\ntimanttiselkkausta, matkaa, jonka teitte kolmen ystävänne kanssa.\"\n\n-- Kas, kas! -- ajatteli gascognelainen, -- onkohan siinä ansa? Täytyy\nolla varuillaan.\n\nJa hän antoi kasvoilleen niin vilpitöntä hämmästystä kuvastavan ilmeen,\nettä sitä olisivat kadehtineet Mondori ja Bellerose, sen ajan etevimmät\nnäyttelijät.\n\n\"Mainiota!\" kehui Mazarin nauraen; \"erinomaista! Minulle on syystä\nsuositeltu teitä miehenä, jota kaipasin. No, sanokaahan, mitä tekisitte\nhyväkseni?\"\n\n\"Kaikkea, mitä teidän ylhäisyytenne käskee\", vastasi d'Artagnan.\n\n\"Tekisittekö minun puolestani, mitä entiseen aikaan teitte\nkuningattaren tähden?\"\n\n-- Varmastikin, -- virkkoi d'Artagnan itsekseen, -- tahtoo hän urkkia\nminulta jotakin; yrittäköönhän. Eihän tämä toki ole Richelieuta\novelampi, hiisi vieköön!... \"Kuningattaren tähden, monseigneur? En\nymmärrä.\"\n\n\"Te ette ymmärrä, että minä tarvitsen teitä ja kolmea ystäväänne?\"\n\n\"Mitä ystäviäni, monseigneur?\"\n\n\"Kolmea entistä ystäväänne.\"\n\n\"Entiseen aikaan, monseigneur\", vastasi d'Artagnan, \"ei minulla ollut\nainoastaan kolmea ystävää, vaan viisikymmentä. Kaksikymmenvuotias sanoo\nkoko ihmiskuntaa ystäväkseen.\"\n\n\"Hyvä, hyvä, herra luutnantti!\" tuumi Mazarin; \"vaiteliaisuus on kaunis\nominaisuus, mutta tänään voisitte kenties joutua katumaan liiallista\nvarovaisuutta.\"\n\n\"Monseigneur, Pythagoras velvoitti oppilaansa viiden vuoden\npuhumattomuuteen, jotta he osaisivat vaieta.\"\n\n\"Mutta te olette ollut kaksikymmentä vuotta puhumattomana,\nmonsieur, siis viittätoista vuotta pitempään kuin pythagoralainen\nviisaustieteilijä, ja se tuntuu minusta jo riittävältä. Puhukaa siis\nnyt, kun kuningatar itse vapauttaa teidät valastanne.\"\n\n\"Kuningatar!\" äännähti d'Artagnan, ja hänen kummastuksensa ei tällä\nkertaa ollut teeskennelty.\n\n\"Niin, kuningatar; ja todistukseksi siitä, että puhun teille hänen\nnimessään, pyysi hän minua näyttämään teille tätä timanttia, jonka hän\nväittää teidän tuntevan, ostettuaan sen takaisin herra Desessartsilta.\"\n\nMazarin ojensi kätensä upseeria kohti; tämä huokasi tuntiessaan\nsormuksen, jonka oli Kaupungintalon tanssiaisiltana saanut\nkuningattarelta.\n\n\"Se on totta\", myönsi d'Artagnan; \"tunnen tuon timantin, joka on ollut\nkuningattaren oma.\"\n\n\"Näette siis, että minä puhun hänen nimessään. Vastatkaa minulle siis,\nesittämättä enää huvinäytelmää. Olen jo sanonut ja toistan sen, että\nasia koskee teidän onneanne.\"\n\n\"Totisesti, monseigneur, kaipaankin jo kipeästi onnea. Teidän\nylhäisyytenne on unohtanut minut niin pitkäksi aikaa!\"\n\n\"Se korvautuu viikossa. Te olette siis käytettävissäni, mutta missä\novat ystävänne?\"\n\n\"Sitä en tiedä, monseigneur.\"\n\n\"Kuinka, ette tiedä?\"\n\n\"En; siitä on pitkä aika, kun erosimme, sillä kaikki kolme jättivät\nsotapalveluksen.\"\n\n\"Mutta mistä löydätte heidät jälleen?\"\n\n\"Sieltä missä he vain ovat. Olkoon se minun huolenani.\"\n\n\"Hyvä! Ehtonne?\"\n\n\"Rahaa, monseigneur, niin paljon kuin yrityksiimme tarvitaan. Muistan\nliiankin hyvin, kuinka usein meillä tuli vastuksia rahapulasta, ja\nilman tuota timanttia, joka minun oli pakko myydä, olisimmekin jääneet\ntaipaleelle.\"\n\n\"Hitto! Rahaa, ja paljon!\" tuskastui Mazarin; \"mitä te latelettekin,\nherra luutnantti? Ettekö tiedä, että kuninkaan kirstuissa ei ole\nrahaa?\"\n\n\"Tehkää siis kuten minä, monseigneur, myykää kruunun jalokivet. Uskokaa\nminua, älkäämme tinkikö; vähäisillä varoilla onnistuvat kehnosti suuret\nasiat.\"\n\n\"No niin\", taipui Mazarin, \"yritämmepä tyydyttää teitä.\"\n\n-- Richelieu, -- ajatteli d'Artagnan, -- olisi jo antanut minulle\nviisisataa pistolia käsirahoiksi.\n\n\"Lupaatte siis palvella minua?\"\n\n\"Niin, jos ystäväni tulevat mukaan.\"\n\n\"Mutta jos he kieltäytyvät, niin voinenhan silti luottaa teihin?\"\n\n\"Yksinäni en ole milloinkaan toimittanut mitään tärkeätä\", sanoi\nd'Artagnan päätänsä pudistaen.\n\n\"Lähtekää siis etsimään heitä.\"\n\n\"Mitä esitän heille suostuttaakseni heidät palvelemaan teidän\nylhäisyyttänne?\"\n\n\"Tunnette heidät paremmin kuin minä. Lupailette kunkin luonteen\nmukaan.\"\n\n\"Mitä saan luvata?\"\n\n\"Että jos he palvelevat minua niinkuin avustivat kuningatarta osoitan\ntunnustustani suurenmoisesti.\"\n\n\"Mitä on meidän siis tehtävä?\"\n\n\"Kaikkea, koska näytte kaikkeen pystyvän.\"\n\n\"Monseigneur, kun ihmisellä on luottamusta toisiin ja hän tahtoo näissä\nvastavuoroon herättää luottamusta, valaisee hän tarkoitusperiänsä\nparemmin kuin teidän ylhäisyytenne.\"\n\n\"Olkaa huoletta\", vastasi Mazarin, \"kun tulee toiminnan hetki, saatte\nkuulla kaikki ajatukseni.\"\n\n\"Ja siihen asti?\"\n\n\"Odotatte ja haette esille ystävänne.\"\n\n\"Monseigneur, he kenties eivät ole Pariisissa, niin, se on\nluultavaakin; minun on silloin matkusteltava. Olen vain ruti köyhä\nmuskettiluutnantti, ja matkat maksavat.\"\n\n\"Ei ole tarkoituksenani\", arkaili Mazarin, \"että te esiintyisitte\nkovinkaan komeasti; suunnitelmani vaativat salaperäisyyttä, joka ei\nsalli suurtakaan varustelua.\"\n\n\"Kuitenkaan, monseigneur, en voi matkustaa palkallani, koska se on\nmaksamatta kolmelta kuukaudelta; myöskään en saa kustannetuksi kulujani\nsäästöillä, kun olen kaksikolmatta vuotta palvellessani kerännyt\nainoastaan velkoja.\"\n\nMazarin seisoi hetkisen mietteissään, niinkuin olisi hänen sielussaan\nollut raju taistelu käymässä; sitten astui hän kolmella lukolla\nlujitetun kaapin luo, otti sieltä pussosen ja virkkoi huoahtaen, pariin\nkolmeen kertaan punnittuaan sitä kädessään ennen kuin luovutti sen\nd'Artagnanille:\n\n\"Ottakaa siis tämä; siinä on matkarahat.\"\n\n-- Jos ne ovat espanjalaisia dubloneja tai kulta-écuitäkään, --\najatteli d'Artagnan, -- niin voimmepa toistekin tehdä kauppoja\nkeskenämme.\n\nHän kumarsi kardinaalille ja työnsi massin avaraan taskuunsa.\n\n\"No niin, asia on siis valmiiksi puhuttu\", aloitti kardinaali jälleen,\n\"te lähdette matkoille...\"\n\n\"Niin, monseigneur.\"\n\n\"Kirjoittakaa minulle joka päivä, saadakseni tietoja neuvottelujen\nkulusta.\"\n\n\"Sitä en lyö laimin, monseigneur.\"\n\n\"Hyvä on. Minkä nimisiä muuten ovatkaan ystävänne?\"\n\n\"Minkäkö nimisiä?\" kertasi d'Artagnan hieman levottomasti.\n\n\"Niin; teidän etsiessänne omasta puolestanne tiedustelen minäkin, ja\nkenties saan kuulla jotakin.\"\n\n\"Kreivi de la Fère, jolla oli nimityksenään Atos; herra du Vallon, joka\noli omaksunut Portoksen nimen, ja ritari d'Herblay, nykyisin abbé\nd'Herblay, tavallisessa puhuttelussa Aramis.\"\n\nKardinaali hymyili.\n\n\"Nuoria aatelisjunkkareita\", hän sanoi, \"jotka olivat salanimillä\nyhtyneet muskettiväkeen, jotteivät olisi vaarantaneet sukunimiänsä.\nPitkät miekat, mutta tyhjät kukkarot; tuttu juttu.\"\n\n\"Jos Jumala sallii, että ne miekat paljastetaan teidän ylhäisyytenne\npalveluksessa\", huomautti d'Artagnan, \"rohkenen lausua sen toivomuksen,\nettä monseigneurin kukkaro vuorostaan kevenisi ja heidän täyttyisi,\nsillä noiden kolmen miehen ja minun avullamme kykenee teidän\nylhäisyytenne mullistelemaan koko Ranskan ja vieläpä Euroopan, jos\nnäette hyväksi.\"\n\n\"Nuo gascognelaiset\", sanoi Mazarin nauraen, \"vastaavat melkein\nitalialaisia kerskunnassa.\"\n\n\"Joka tapauksessa\", tokaisi d'Artagnan hymyillen yhtä hilpeästi kuin\nkardinaalikin, \"ovat he pätevämpiä miekkamiehiä.\"\n\nJa hän poistui pyydettyään lomaa, joka hänelle heti myönnettiin;\nMazarin itse vahvisti valtuutuksen allekirjoituksellaan.\n\nTuskin oli hän päässyt ulos, kun lähestyi pihalla palavaa lyhtyä ja\nvilkaisi kiireisesti massiin.\n\n\"Hopea-écuitä!\" tuhahti hän halveksivasti; \"sen aavistinkin. Voi,\nMazarin, Mazarin, sinä et luota minuun! Sen pahempi! Se tuottaa sinulle\nonnettomuutta!\"\n\nSillävälin kardinaali hykerteli käsiään.\n\n\"Sata pistolia\", jupisi hän, \"sata pistolia! Sadasta pistolista olen\nsaanut haltuuni salaisuuden, josta herra de Richelieu olisi maksanut\nkaksikymmentätuhatta écu'ta, -- puhumattakaan tästä timantista\", lisäsi\nhän luoden helliviä silmäyksiä sormukseen, jonka hän oli pitänyt,\nluovuttamatta sitä d'Artagnanille, \"puhumattakaan tästä timantista,\njoka on arvoltaan vähintään kymmenen tuhatta livreä.\"\n\nJa kardinaali meni makuuhuoneeseensa peräti hyvillä mielin tästä\nillasta, joka oli hänelle tuottanut niin hauskoja tuloksia. Hän asetti\nsormuksen lippaaseen, joka sisälsi kaikenlaisia jalokiviä, sillä\nkardinaali oli viehättynyt sellaisiin koruihin, ja kutsui Bernouinin\nriisujakseen, sen enempää välittämättä melusta, jota puuskahduksin\ntunkeusi ikkunain läpi, tai kiväärinlaukauksista, joita vielä kajahteli\nkaupungilla, vaikka kello jo kävi kahtatoista.\n\nSillaikaa samosi d'Artagnan Tiquetonne-kadulle, jonka varrella hän asui\nla Chevrette-hotellissa.\n\nLienee paikallaan huomauttaa muutamin sanoin, miten d'Artagnan oli\ntullut valinneeksi tämän asunnon.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\nD'Artagnan neljänkymmenen ikäisenä\n\n\nVoi, paljon oli sattunut tapauksia ja varsinkin kulunut vuosia siitä\nasti, kun _Kolmen muskettisoturin_ romaanissa jätimme d'Artagnanin\nFossoyeurs-kadun n:o 12:een.\n\nD'Artagnan oli kyllä ottanut osaa tapauksiin, mutta nämä eivät\nolleet kääntyneet hänelle suotuisiksi. Niin kauan kuin oli\nystäviensä ympäröimänä, hän säilytti nuorekkuutensa ja runollisen\nelämänkatsomuksensa; hän oli noita hienoja ja joustavia luonteita,\njoihin helposti sulautuu muiden ominaisuuksia. Atos antoi hänelle\narvokkuuttansa, Portos ravakkuuttansa, Aramis soreuttansa. Jos\nd'Artagnan olisi yhä edelleen elellyt noiden kolmen seurassa, niin\nhänestä olisi tullut huomattu mies. Atos jätti hänet ensimmäisenä,\nvetäytyäkseen pikku maatilalle, jonka oli perinyt Eloisin tienoolta;\nsitten Portos, mennäkseen naimisiin prokuraattorinleskensä kanssa, ja\nlopuksi päätti Aramis täydellä todella mennä hengelliseen säätyyn ja\nkehittyä abbéksi. D'Artagnan, jonka tulevaisuus näytti mitä likeisimmin\nliittyneen hänen kolmen ystävänsä kohtaloihin, huomasi itsensä siitä\nsaakka yksinäiseksi ja heikoksi; hänellä ei ollut miehuutta tunkeutua\neteenpäin uralla, jolla hän nähdäkseen ei kyennyt sukeutumaan\nmiksikään, jollei kukin hänen ystävistään ikäänkuin luovuttanut hänelle\nosuutta siitä elontarmosta, minkä oli taivaalta saanut.\n\nD'Artagnan huomasi myös joutuneensa vain yhä eristetymmäksi sen\njohdosta, että oli kohonnut muskettisoturien luutnantiksi. Hän ei\nollut, kuten Atos, kyllin korkeata syntyperää päästäkseen ylhäisempiin\nperheisiin; hän ei Portoksen tavoin ollut kyllin turhamainen,\nyrittääkseen uskotella muille, että hän seurusteli hienoston piireissä;\nhän ei Aramiin lailla ollut kylliksi hienotapainen, kyetäkseen\nitsenäisesti pitämään yllä säätynsä seuratottumusta. Joksikin aikaa oli\nrouva Bonacieuxin viehättävä muisto valanut nuoren luutnantin sieluun\nrunollista tunnetta, mutta kun kaikki on katoavaista tässä maailmassa,\nhäipyi vähitellen tämäkin vaikutelma; varusväen elämä tuntuu\nhaitallisesti ylimysmielisissäkin luonteissa. D'Artagnanin olemuksen\nkahdesta vastakkaisesta puolesta voitti ajan mittaan aineellinen, ja\nalituiseen kasarmissa, alituiseen leirissä, alituiseen ratsailla\noleskellessaan oli d'Artagnanista hänen sitä itse huomaamattansa tullut\nmeidän päiviemme määritelmän mukaan _aito vanha huovi_ -- en tiedä,\nmikä siihen aikaan lienee ollut vastaavana nimityksenä.\n\nD'Artagnan ei kuitenkaan menettänyt synnynnäistä oveluuttaan; eipä\nsuinkaan. Päinvastoin lisääntyikin tämä oveluus kenties yhäti tai\nainakin ilmeni hiukan karkeamman pinnan alta enemmän; mutta hän käytti\nsitä pikku seikkoihin, ei tärkeämpiin yrityksiin. Hän turvautui siihen\naineellisen hyvinvointinsa tähden, sellaisen kuin soturit itselleen\nhaluavat, nimittäin hyvän majapaikan, hyvän ruokapöydän, hyvän emännän\nja niin edelleen.\n\nJa kaiken tämän oli d'Artagnan kuusi vuotta takaperin tavannut\nTiquetonne-kadulta, la Chevrette-hotellista.\n\nHänen oleskellessaan ensi aikojaan tässä hotellissa kiintyi häneen\nerinomaisesti emäntä, kaunis ja vilkas viidenkolmatta tai\nkuudenkolmatta ikäinen flaamitar. Muutamien lempiseikkojen jälkeen,\njoille kiusallinen aviomies oli tuottanut suuria hankaluuksia, niin\nettä d'Artagnan jo oli kymmeneenkin kertaan uhannut pistää hänet\nkuoliaaksi säilällään, katosi aviomies eräänä aamuna ainiaaksi,\nsalavihkaa myytyänsä muutamia viiniaameja ottaen mukaan kaikki rahat\nsekä talon kalleudet. Häntä luultiin kuolleeksi; etenkin väitti häntä\nkivenkovaan vainajaksi hänen vaimonsa, jota viehätti leskeyden suloinen\nkuvitelma. Lopulta, kolmivuotisen suhteen jälkeen, jota d'Artagnan\nvisusti varoi rikkomasta, olletikin kun hän vuosi vuodelta oli\nhavainnut asuntonsa ja emäntänsä yhä miellyttävämmiksi, sillä\njälkimmäinen myönsi hänelle luottoa edellisestä, alkoi emäntää\nhullaannuttaa kohtuuton halu joutua jälleen aviovaimoksi, ja hän\nesitti, että d'Artagnan menisi hänen kanssaan naimisiin.\n\n\"Huh! hyi!\" oudoksui d'Artagnan. \"Kaksinnaimistako ajattelet, rakkahin?\nEthän ole tosissasi!\"\n\n\"Mutta hän on kuollut, olen siitä varma.\"\n\n\"Hän oli mitä kiusallisin rettelöitsijä ja tulisi kyllä takaisin\nhirttämään meidät.\"\n\n\"No niin, jos hän tulee, niin te surmaatte hänet; olettehan niin uljas\nja taitava!\"\n\n\"Perhana, käpyseni, hirteen sekin johtaisi!\"\n\n\"Hylkäätte siis tarjoukseni?\"\n\n\"Niinhän tietenkin, ehdottomasti!\"\n\nKaunis ravintoloitsijatar oli lohduton. Hän ei ainoastaan olisi\nmielellään ottanut d'Artagnania miehekseen, vaan jumalakseenkin:\nluutnantti oli niin kaunis mies ja niin komeaviiksinen!\n\nTämän liiton neljäntenä vuonna tapahtui Franche-Comtén sotaretki.\nD'Artagnan valittiin ottamaan osaa siihen ja valmistausi lähtöön. Se\naiheutti mitä katkerimman murheen purkauksia, loppumattomia kyyneliä ja\njuhlallisia uskollisuudenlupauksia, emännän taholta tietysti.\nD'Artagnan oli liian ylväs lupailemaan mitään; hän vakuuttikin vain\ntekevänsä kaikkensa lisätäkseen nimensä loistoa.\n\nMitä d'Artagnanin urheuteen tulee, niin tunnemmekin sen jo; hän ei\nmilloinkaan säästellyt itseään, ja kun hän kumppaniensa etunenässä\nryntäsi vihollista vastaan, sai hän rintaansa luodin, joka suisti hänet\ntantereelle. Hänen nähtiin putoavan ratsultaan, mutta hänen ei nähty\nnousevan, joten häntä pidettiin kuolleena, ja sitä vakuuttivat kaikin\nmokomin ne, jotka toivoivat pääsevänsä hänen sijalleen. Ihminen uskoo\nhelposti todeksi sen, mitä hän toivoo, ja armeijassa toivottelivat\nkaikki jonkun muun kuolemaa, aina osastokenraalista asti, joka haluaa\nylipäällikön kaatumista, sotamiehiin saakka, joiden tiellä ovat\nkorpraalit.\n\nD'Artagnan ei kuitenkaan ollut niin vähällä surmattavissa.\nMaattuaan tajuttomana päivän polttavassa helteessä taistelukentällä\nhän virkosi yön viileydestä; hän sai laahautuneeksi lähimpään kylään,\nkolkutti kauneimman rakennuksen portille ja otettiin vastaan\nniinkuin ranskalaiset aina ja kaikkialla otetaan, vaikkapa ovat\nhaavoitettujakin. Häntä hoidettiin huolellisesti, hän parani, ja\nparemmassa voinnissa kuin koskaan lähti hän eräänä aamuna matkalle\nPariisiin ja perille tultuaan suuntasi kulkunsa Tiquetonne-kadulle.\n\nMutta d'Artagnan huomasi kamarinsa asutuksi, sillä sen vaatekomeroon\noli sijoitettu täydellinen miehen asuvarasto, miekkaa vailla.\n\n-- Hän on siis palannut, -- tuumi luutnantti; -- sen pahempi ja sen\nparempi!\n\nD'Artagnan luonnollisesti aina ajatteli aviomiestä.\n\nHän tiedusteli: uusi viinuri, uusi sisäkkö; emäntä oli lähtenyt\nkävelylle.\n\n\"Yksinään?\" kysyi d'Artagnan.\n\n\"Ei, herran kanssa.\"\n\n\"Herra on siis tullut takaisin?\"\n\n\"Tietenkin\", vastasi palvelijatar yksinkertaisesti.\n\n\"Jos minulla olisi rahaa\", sanoi d'Artagnan itsekseen, \"niin lähtisin\ntieheni; mutta sen puutteessa täytyy minun viipyä, noudattaa emäntäni\nneuvoa ja tehdä loppu tuon tunkeilevan kummittelijan aviollisista\nmielikuvista.\"\n\nHän lopetti tämän yksinpuhelun, joka osoitti, että tärkeissä\ntilanteissa ei mikään ole luonnollisempaa kuin yksinpuhelu, kun ovella\nvaaninut palvelijatar äkkiä huudahti:\n\n\"Kas, tuolla juuri tuleekin rouva herran kanssa!\"\n\nD'Artagnan vilkaisi pitkin katua ja näkikin emännän kääntyvän\nMontmartre-kadun kulmasta tavattoman kookkaan sveitsiläisen\nkäsikynkässä; tämä teiskaroitsi kävellessään niin röyhistelevänä, että\nhänen sävynsä mieluisasti muistutti d'Artagnanin mieleen vanhan\nPortos-ystävän.\n\n-- Tuoko on herra? tuumi d'Artagnan itsekseen. -- Kas vain, hänpä\nnäyttää suuresti paisuneen!\n\nJa hän istuutui vierashuoneeseen hyvin näkyvälle paikalle.\n\nSisään tullessaan huomasi emäntä heti d'Artagnanin ja huudahti\nheikosti.\n\nSilloin d'Artagnan nousi, havaitessaan olevansa tunnettu, riensi\nravintoloitsijattaren luo ja syleili häntä hellästi.\n\nSveitsiläinen katseli tyrmistyneenä emäntää, joka vaaleni.\n\n\"Voi, tekö siinä, monsieur! Mitä tahdotte?\" kysyi emäntä peräti\nhämmästyneenä.\n\n\"Onko tuo herra serkkusi? Tai veljesi?\" kysyi d'Artagnan vähääkään\nhairahtumatta näyttelemästänsä osasta.\n\nJa vastausta odottamatta hän heittäysi helvetialaisen syliin; tämä\ntekeysi varsin kylmäkiskoiseksi.\n\n\"Guga on dämä miesh?\" äännähti hän.\n\nEmäntä vastasi vain oihkauksilla.\n\n\"Kuka on tämä sveitsiläinen?\" tiukkasi d'Artagnan.\n\n\"Herra menee minun kanssani naimisiin\", änkkäsi emäntä kahden\nhermotäristyksen lomassa.\n\n\"Miehesi on siis viimeinkin kuollut?\"\n\n\"Midä she deihin guuluu?\" tokaisi sveitsiläinen.\n\n\"Se guuluu minuun hyvin likeisesti\", vastasi d'Artagnan, \"syystä että\nte ette voi naida rouvaa minun suostumuksettani ja että...\"\n\n\"Ja että...?\" kovisti sveitsiläinen.\n\n\"Ja että ... minä en sitä anna\", vakuutti muskettisoturi.\n\nSveitsiläinen karahti tulipunaiseksi kuin kukonharja. Hänellä oli\nyllään upea kultanauhainen univormunsa, d'Artagnan oli kääriytynyt\neräänlaiseen harmaaseen viittaan; sveitsiläinen oli kuusi jalkaa\nmitaltaan, d'Artagnan hädin yli viiden; sveitsiläinen luuli olevansa\nkotonaan, d'Artagnan näytti hänestä tungettelijalta.\n\n\"Marshittego matkaanne?\" kysyi sveitsiläinen kiivaasti polkien jalkaa\nkuin alkaen vakavasti vihastua.\n\n\"Minäkö? En suinkaan!\" vastasi d'Artagnan.\n\n\"Meidän tarvitsee vain lähettää hakemaan järjestysvallan apua\",\nhuomautti muuan viinuri, joka ei kyennyt käsittämään, että noin\npikkuinen mies kiisteli paikasta rotevan palkkasoturin kanssa.\n\n\"Sinä\", virkkoi d'Artagnan, joka nyt vuorostaan alkoi tulistua, ja hän\ntarttui viinuria korvaan, \"sinä ensiksikin seisot nyt koreasti alallasi\netkä hievahdakaan, muutoin tempaan sinulta, mitä nyt on hyppysissäni.\nJa te, Wilhelm Tellin mainehikas jälkeläinen, panette kompeenne kasaan\nminun huoneestani, sillä ne ovat tielläni, ja lähdette vireästi\netsimään muuta majapaikkaa.\"\n\nSveitsiläinen alkoi nauraa hohottaa.\n\n\"Minägö lähtishin?\" sanoi hän; \"ja migshi?\"\n\n\"Ahaa, hyvä on!\" virkkoi d'Artagnan; \"minä näen, että ymmärrätte.\nTulkaahan siis pikku kävelylle kanssani, niin selitän lopun.\"\n\nEmäntä tiesi d'Artagnanin erinomaiseksi miekkailijaksi. Hän alkoi itkeä\nja repiä hiuksiansa.\n\nD'Artagnan kääntyi kauniiseen surevaiseen.\n\n\"Mutta lähettäkää hänet siis pois, madame\", kehoitti hän.\n\n\"Byh!\" vähitteli sveitsiläinen, joka oli tarvinnut jonkun aikaa\nkäsittääkseen d'Artagnanin tekemän ehdotuksen; \"byh, guga on she, joga\nminulle gävelyä ehdottaa!\"\n\n\"Minä olen hänen majesteettinsa muskettiväen luutnantti\", vastasi\nd'Artagnan, \"ja siis joka suhteessa teitä ylempänä; mutta kun tässä ei\nole kysymys muusta kuin majoituslapusta, niin tunnettehan käytännön.\nTulkaa noutamaan lappunne; huoneen ottaa haltuunsa se, joka saapuu\nensimmäisenä takaisin.\"\n\nD'Artagnan lähti sveitsiläisen seurassa emännän voivotuksesta\npiittaamatta; pohjaltaan tunsikin tämä vanhan rakkauden\njälleen elvyttävän sydäntänsä, mutta hänelle ei olisi ollut\nvastenmielistä, että korskea muskettisoturi, joka oli loukannut häntä\navioliittotarjouksen hylkäämisellä, olisi nyt saanut kunnollisen\nopetuksen.\n\nKiistakumppanukset astelivat suoraa päätä Montmartren\nvallikaivannoille. Oli pimeä heidän päätyessään perille; kohteliaasti\npyysi d'Artagnan sveitsiläistä luovuttamaan hänelle huoneen ja pysymään\nsieltä poissa, mutta tämä kieltäysi päänsä liikkeellä ja veti\nmiekkansa.\n\n\"Siispä saattekin maata täällä\", virkkoi d'Artagnan. \"Se on kurja\nyösija, mutta minussa ei ole vika; itse olette niin tahtonut.\"\n\nNiin sanoen tempasi hänkin säilänsä, ja aseet kalahtivat vastakkain.\n\nHän oli joutunut tekemisiin vankan käden kanssa, mutta hänen\nnotkeutensa oli kaikkea voimaa pätevämpi. Saksalaisen miekka ei\nkertaakaan tavannut muskettisoturia. Sveitsiläinen sai kaksi\nmiekanpistoa, joita hän ei kylmän takia tuntenut; kuitenkin pakotti\nhänet pian verenvuoto ja sen aiheuttama heikkous istumaan.\n\n\"Kas niin!\" puheli d'Artagnan; \"mitä minä sanoin? Voititteko siitä nyt\nmitään, niskuri! Onneksi paranette tuosta parissa viikossa. Jääkää\ntänne, niin lähetän viinurin tuomaan vaatteenne. Näkemiin. Asettukaapa\nmuuten Montorgueil-kadulle 'Pelmuuttelevaan Kissaan'; siellä on mainio\nruoka, jos emäntä on vielä sama. Hyvästi!\"\n\nJa sitten hän palasi reippaana asuntoonsa, lähettäen tosiaankin tavarat\nsveitsiläiselle, jonka viinuri tapasi istumassa siinä, mihin d'Artagnan\noli hänet jättänyt, vieläkin ihan ällistyksissään vastustajansa\nvarmasta esiintymisestä.\n\nViinuri, emäntä ja koko huonekunta tunsivat d'Artagnania kohtaan samaa\nkunnioitusta, jota herättäisi Herkules, jos hän palaisi maan päälle\nuudestaan suorittamaan kaksitoista urotyötänsä.\n\nMutta jäätyään kahden kesken emännän kanssa huomautti hän:\n\n\"Nyt, sievä Madeleine, tiedät mitä eroa on sveitsiläisellä ja\naatelismiehellä; sinä olet käyttäytynyt kuin kapakoitsijatar. Sen\npahempi sinulle, sillä sellaisella menettelyllä menetät kunnioitukseni\nja seurani. Ajoin pois sveitsiläisen nöyryyttääkseni sinua, mutta minä\nen enää asu täällä; en majaile paikassa, jota halveksin. Hei,\ntarjoilija! Kantakaa reppuni 'Hymyävään Häränpäähän' Rue des\nBourdonnaisille. Hyvästi, rouva!\"\n\nNämä sanat virkkaessaan näytti d'Artagnan sekä majesteetilliselta että\nhellyttävältä. Emäntä heittäysi hänen jalkoihinsa, pyysi anteeksi ja\npidätteli häntä lempeällä väkivallalla. Tarvitseeko sanoa enempää?\nPaistinvarrasta käänneltiin, uunissa räiskyi tuli, kaunis Madeleine\nitki; d'Artagnan tunsi yhtaikaa nälkää, vilua ja uudestaan heräävää\nrakkautta; hän antoi anteeksi ja jäi.\n\nSiten asui nyt d'Artagnan edelleen Tiquetonne-kadun varrella\nChevrette-hotellissa.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\nD'Artagnan on ymmällä, mutta muuan vanha tuttavamme tulee apuun\n\n\nD'Artagnan palasi siis syvissä mietteissä. Hän oli hyvillä mielin\nkardinaali Mazarinin rahamassista ja ajatteli kaunista timanttia, joka\noli aikoinaan ollut hänen ja jonka hän oli nyt pikimältään nähnyt\npääministerin sormessa välkkyvän.\n\n-- Jos se timantti vielä joskus joutuisi käsiini, -- tuumiskeli hän, --\nniin muuttaisin sen heti rahaksi. Ostaisin muutamia tiluksia isäni\nlinnan ympäriltä, joka on kylläkin sievä asunto, mutta kokonaan vailla\nmaa-alaa, ellen ota lukuun tuskin Innocents-hautuumaan kokoista\npuutarhaa. Siellä minä kaikessa suuruudessani odottaisin hetkeä,\njolloin joku rikas perijätär komean ulkomuotoni houkuttelemana menisi\nnaimisiin kanssani. Sitten olisi minulla kolme poikaa: ensimmäisestä\ntekisin Atoksen kaltaisen ylhäisen herran, toisesta Portoksen laisen\nravakan soturin ja kolmannesta sellaisen hienon abbén kuin on Aramis.\nTotisesti olisi se verrattomasti parempaa kuin nykyinen elämäni; mutta\nkovaksi onneksi on herra de Mazarin saituri, joka ei hevillä luopune\nminun hyväkseni timantista.\n\nMitähän olisikaan d'Artagnan sanonut, jos hän olisi tiennyt, että\nkuningatar oli luovuttanut timantin Mazarinin toimitettavaksi hänelle?\n\nTiquetonne-kadulle astuessaan hän kuuli ankaraa meteliä; melkoinen\nväkijoukko oli keräytynyt hänen asuntonsa lähelle.\n\n\"Kas vain!\" virkkoi hän itsekseen; \"onko tuli valloillaan la\nChevrette-hotellissa, vai lieneekö sievän Madeleinen mies lopultakin\ntullut takaisin?\"\n\nKumpainenkaan oletus ei pitänyt paikkaansa; lähestyessään huomasi\nd'Artagnan, että väki ei ollut kokoontunut hänen hotellinsa, vaan\nnaapuritalon ulkopuolelle. Huudeltiin ja hälistiin, juoksenneltiin\nsoihdut kädessä, ja näiden hohteessa näki d'Artagnan joitakuita\nunivormuja.\n\nHän kysyi, mitä oli tekeillä.\n\nHänelle vastattiin, että muuan porvari oli parinkymmenen ystävänsä\njohtajana hätyyttänyt kardinaalin kaartilaisten vartioimia vaunuja,\nmutta lisävoimia oli tullut paikalle, ja porvarit oli häädetty\npakosalle. Joukkueen johtaja oli pujahtanut hotellin viereiseen taloon,\nja sitä nyt tutkittiin.\n\nNuoruutensa päivinä oli d'Artagnan aina rientänyt sinne, missä hän näki\nunivormuja, ja antanut apunsa sotureille porvareita vastaan. Mutta tämä\ninto oli nyt jäähtynyt; olihan hänellä muuten taskussaan kardinaalin\nsata pistolia, ja hänen ei tehnyt mielensä panna niitä vaaraan\ntungoksessa.\n\nHän astui hotelliin sen enempää tiedustamatta.\n\nEntiseen aikaan tahtoi d'Artagnan aina tietää kaikki; nyt sitävastoin\nhän tiesi aina kylliksi.\n\nHän tapasi kauniin Madeleinen, joka ei ollut odottanut häntä, luullen\nd'Artagnanin viettävän yönsä Louvressa, kuten tämä oli lausunut. Hän\ntouhusi senvuoksi innoissaan luutnantin mukavuudeksi, sillä tämän\naavistamaton paluu oli hänelle tällä kertaa sitä mieluisampi, kun hän\nsuuresti pelkäsi kadulta kuulunutta mellastusta eikä voinut nyt\nturvautua mihinkään sveitsiläiseen.\n\nHän tahtoi alottaa keskustelun d'Artagnanin kanssa ja kertoa tälle,\nmitä oli tapahtunut, mutta d'Artagnan pyysi häntä lähettämään\nillallisen ylös kamariinsa ja lisäämään siihen pullon vanhaa burgundia.\n\nSievä Madeleine oli tottunut sotilaalliseen kuuliaisuuteen, nimittäin\ntottelemaan pelkkää merkkiä. Tällä kertaa oli d'Artagnan suvainnut\npuhua; hänen käskyään noudatettiinkin siitä syystä kahta vireämmin.\n\nD'Artagnan otti avaimensa ja kynttilänsä, lähtien huoneeseensa. Talon\nasumuksista saatavien tulojen säilyttämiseksi tyytyi hän neljännessä\nhuonekerrassa sijaitsevaan kamariin. Se kunnioitus, jota tunnemme\ntotuutta kohtaan, saa meidät myös mainitsemaan, että huone oli lähinnä\nräystästä ja ihan ulkokaton rajassa.\n\nTämä oli hänen Akilles-telttinsä. Sinne sulkeutui d'Artagnan, milloin\ntahtoi rangaista kaunista Madeleinea seuransa riistämisellä.\n\nHänen ensimmäisenä huolenaan oli lukita uudella lukolla varustettuun\nvanhaan kirjoituspöytään rahamassinsa, jota hänen ei tarvinnut penkoa\ntietääkseen, minkä verran se sisälsi; ja kun illallinen oli tovin\nkuluttua tuotu pöytään viinipullon keralla, käski hän tarjoilijan\nmennä, telkesi oven ja istuutui aterialle.\n\nNäin ei hän menetellyt pohtiakseen, kuten olisi voinut luulla, vaan\nd'Artagnan ajatteli, että jokainen tehtävä vaatii aikansa. Hän oli\nnälissään, sen vuoksi illasti hän, ja syötyään hän meni levolle.\nD'Artagnan ei ollut niitä, jotka arvelevat yön antavan hyviä neuvoja;\nniinpä nukkuikin hän yönsä. Aamuisin sitävastoin, tuntiessaan itsensä\nvirkistyneeksi ja vilkastuneeksi, hän keksi parhaat aatoksensa. Pitkään\naikaan ei hän nyt ollut saanut mitään mietittäväkseen aamupuhteina,\nmutta aina nukkui hän yöt.\n\nHän heräsi päivän sarastaessa, hyppäsi sotilaallisen reippaasti\nvuoteeltaan ja alkoi aprikoiden astella edes takaisin huoneessaan.\n\n-- Vuonna neljäkymmentäkolme, -- hän muisteli, -- noin kuusi kuukautta\nennen kardinaali-vainajan kuolemaa, sain kirjeen Atokselta. Missä se\nsattuikaan? Maltas ... niin, Besançonin piirityksessä, nyt muistan ...\nminut oli komennettu juoksuhautaan. Mitä hän kirjoittikaan? Aivan\noikein, hän kertoi asuvansa pienellä maatilalla, niin juuri niin --\npienellä maatilalla; mutta missä? Siihen asti olin ehtinyt lukea, kun\ntuulenpuuska sieppasi kirjeen kädestäni. Ennen vanhaan olisin\nvilistänyt perässä, vaikka tuuli oli vienyt sen aukealle paikalle.\nMutta nuoruus on suurta hulluutta ... kun ihminen ei enää ole nuori.\nAnnoin kirjeen liidellä pois ja ilmoittaa Atoksen osoitteen\nespanjalaisille, jotka eivät sitä kaivanneet, joten heidän olisi\npitänyt lähettää se minulle takaisin. En siis voi saada selvää\nAtoksesta. Ajatelkaamme nyt Portosta.\n\n-- Sain kirjeen häneltäkin; hän kutsui minua suurelle metsästysretkelle\nmaatiloilleen syyskuulla 1646. Kun pahaksi onneksi olin siihen aikaan\nisäni kuoleman johdosta Béarnissa, tuli kirje perässäni sinne, saapuen\nminun jo lähdettyäni. Mutta se seurasi minua edelleen ja kerkisi\nMontmédyn kaupunkiin joitakuita päiviä myöhemmin kuin minä olin\npoistunut sieltä. Vihdoin se joutui käsiini huhtikuulla; mutta kun\nsiten sain kirjeen vasta huhtikuussa 1647 ja kutsu koski syyskuuta\n1646, en voinut käyttää sitä hyväkseni. Etsinpä esille sen kirjeen; sen\ntäytyy löytyä tiluspapereistani.\n\nD'Artagnan avasi vanhan lippaan, joka oli huoneen nurkassa; sen\nsisältämät kellastuneet pergamentit koskivat d'artagnanilaista\nsukutilaa, joka oli kaksisataa vuotta takaperin siirtynyt vieraisiin\nkäsiin. Häneltä puhkesi ilon huudahdus, kun hän tunsi Portoksen karkean\nkäsialan, ja näki alapuolella muutamia harakanvarpaita kumppaninsa\narvoisan puoliskon kuivasta kädestä.\n\nD'Artagnania ei huvittanut lukea kirjettä, jonka sisällön hän tunsi;\nhän vain vilkaisi heti osoitteeseen.\n\nSiksi oli mainittu Vallon-linna.\n\nPortos oli unohtanut antaa sen enempiä tietoja. Pöyhkeydessään arveli\nhän kai, että kaikkien ihmisten piti tuntea linna, jolle hän oli\nantanut nimensä.\n\n-- Hiiteen se turhamainen narri! -- sadatteli d'Artagnan; -- hän on\naina kaltaisensa. Olisin mielelläni alottanut hänestä, olletikin kun\nhän arvatenkaan ei tarvitse rahoja, saatuansa periä herra Coquenardin\nkahdeksansataatuhatta livreä. Paras laskelmani meni nyt myttyyn. Atos\non tietenkin juopotellut itsensä pöhköksi, ja Aramis lienee syventynyt\nhartaudenharjoituksiinsa.\n\nD'Artagnan loi vielä silmäyksen Portoksen kirjeeseen. Siinä oli näin\nkuuluva jälkilisäys:\n\n    \"Kirjoitan samassa postissa arvoisalle Aramiillemme\n    hänen luostariinsa.\"\n\n-- Hänen luostariinsa! Niin, mutta mihin luostariin? Pariisissa on\nkaksisataa luostaria ja Ranskassa kolmetuhatta. Ja luostariin\nmennessään on hän kenties päälle päätteeksi kolmannen kerran vaihtanut\nnimeä. Jos olisin perehtynyt jumaluustieteeseen ja voisin vain muistaa\nniiden väitelmien aiheen, joita hän niin perusteellisesti pohti\nCrèvecoeurissa Montdidierin kirkkoherran ja jesuiittaluostarin johtajan\nkanssa, niin tietäisin, mitkä opintunnustukset hän on omaksunut, ja\nsiitä pystyisin päättämään, mille pyhimykselle hän on omistanut\npalveluksensa. Entä jos kävisin kardinaalin luona ja pyytäisin häneltä\nlupakirjaa, saadakseni pääsyn kaikkiin mahdollisiin luostareihin,\nnaisillekin varattuihin? Se olisi hyvä aatos, ja kenties löytäisin\nhänet sieltä kuin Akilleen. Mutta sitenhän tulisin heti tunnustaneeksi\nkykenemättömyyteni, Ja jo ensimmäisessä otteessa joutuisin häviölle\nkardinaalin silmissä. Isoiset eivät ole kiitollisia muulloin kuin\nnähdessään mahdotonta tehtävän hyväkseen. \"Jos se olisi mahdollista\",\nhe sanovat meille, \"niin olisin tehnyt sen itse.\" He ovat oikeassa.\nMutta annas kun ajattelen. Sainhan kirjeen Aramiiltakin, rakkaalta\nystävältä -- hän pyysi minulta pikku palvelusta, jonka hänelle teinkin.\nNiin, mutta mihin nyt olenkaan pannut sen kirjeen?\n\nD'Artagnan mietti tuokion ja meni sitten komeroon missä hänen vanhat\nvaatteensa riippuivat; hän etsi nuttua, jota oli käyttänyt vuonna 1648,\nja koska d'Artagnan oli järjestystä harrastava mies, löysi hän sen heti\nvaarnasta. Hän kopeloitsi taskua ja otti sieltä paperin; se oli juuri\nAramiin kirje.\n\n    Hyvä d'Artagnan, kirjoitti tämä hänelle, täten ilmoitan\n    sinulle, että minulla on ollut kinastus erään aatelismiehen\n    kanssa, joka on haastanut minut kohtaukseen täksi iltaa\n    Place-Royalelle. Kun olen kirkon mies, ja tämä juttu voisi\n    vahingoittaa minua, jos ilmaisisin sen kellekään muulle kuin\n    sinunlaisellesi taatulle ystävälle, niin kirjoitan sinulle\n    ja pyydän sinua tulemaan sekundantikseni.\n\n    Tulet Uudelta Sainte-Catherine-kadulta; toisen lyhdyn alla\n    oikealla tapaat vastustajasi. Minä olen omani kanssa kolmannen\n    alla.\n\n                                                  Veikkosi\n                                                   Aramis.\n\nTässä kirjeessä ei ollut edes päivämäärää tai osoitetta. D'Artagnan\nyritti muistella; hän oli mennyt kohtauspaikalle ja tavannut\nvastakumppaninsa, jonka nimeä hän ei ollut saanut koskaan kuulla,\nantanut hänelle kunnon miekanpiston käsivarteen ja sitten lähestynyt\nAramista, joka puolestaan oli tullut häntä vastaan, jo suoriutuneena\njupakastaan.\n\n\"Kaikki kunnossa\", oli Aramis sanonut. \"Luullakseni surmasin sen\nhävyttömän. Mutta, rakas ystävä, jos tarvitset minua, niin tiedät minun\nolevan valmiin palvelemaan sinua.\"\n\nSamassa oli Aramis ojentanut hänelle kätensä ja kadonnut pylvästöön.\n\nHän tiesi siis yhtä vähän, missä Aramis oli, kuin hänellä oli tolkkua\nAtoksen ja Portoksen asuinpaikoista, ja asia alkoi käydä jokseenkin\npulmalliseksi, kun hän samassa oli kuulevinaan ikkunaruudun helähtävän\nsäpäleiksi huoneessaan. Hän ajatteli heti kirjoituspöytään\ntallettamaansa rahamassia ja ryntäsi ulos vaatekomerosta. Hän ei ollut\nerehtynyt: juuri kun hän hyökkäsi esiin, tunkeusi mies sisälle\nikkunasta.\n\n\"Sinua kurjaa!\" huudahti d'Artagnan ja tempasi miekkansa, luullen\nmiestä varkaaksi.\n\n\"Hyvä herra\", huusi mies, \"Jumalan tähden, pistäkää miekka takaisin\nhuotraan älkääkä tappako minua, ennen kuin olen selittänyt! Minä en ole\nmikään varas, en suinkaan! Olen rehellinen ja vauras porvari, oman\ntalon omistaja. Nimeni on ... kah; mutta, jollen erehdy, onkin siinä\nherra d'Artagnan?\"\n\n\"Ja sinä olet Planchet!\" huudahti luutnantti.\n\n\"Palvelukseksenne, herra luutnantti\", sanoi Planchet ihastuksissaan,\n\"jos vielä pystyisin siihen.\"\n\n\"Kenties\", vastasi d'Artagnan; \"mutta mitä lempoa sinä juoksentelet\nkatoilta hakemassa kello seitsemältä aamulla tammikuussa?\"\n\n\"Monsieur\", sanoi Planchet, \"teidän pitää tietää ... mutta ehkä teidän\noikeastaan ei sovikaan sitä tietää.\"\n\n\"Sanohan toki, mikä on hätänä\", käski d'Artagnan. \"Mutta aseta ensin\nruokaliina ikkunaruutuun ja laske alas kaihdin.\"\n\nPlanchet totteli käskyä, sen jälkeen virkahti d'Artagnan:\n\n\"No niin?\"\n\n\"Sanokaa minulle ensin, monsieur\", vastasi varovainen Planchet, \"missä\nväleissä te olette herra de Rochefortiin.\"\n\n\"Mitä parhaimmissa. Etkö siis tiedä, että Rochefort on nykyään\nlikeisimpiä ystäviäni?\"\n\n\"Sitä parempi!\"\n\n\"Mutta mitä yhteyttä on Rochefortilla ja tällaisella tunkeutumisella\nhuoneeseeni?\"\n\n\"No, kuulkaahan, monsieur! Ensin täytyy minun sanoa teille, että herra\nde Rochefort on...\"\n\nPlanchet epäröi.\n\n\"Hitto, sen tiedän hyvin!\" sanoi d'Artagnan; \"hän on Bastiljissa.\"\n\n\"On kyllä ollut, niin\", muistutti Planchet.\n\n\"Mitä! Ollutko siellä?\" kummeksui d'Artagnan; \"olisiko hän onneksi\npäässyt pakoon?\"\n\n\"Voi, monsieur\", huudahti Planchet vuorostaan, \"jos sanotte sitä\nonneksi, niin on kaikki hyvin ja paikallaan! Kerronpa siis teille, että\nnähtävästi eilen oli annettu noutaa herra de Rochefort Bastiljista.\"\n\n\"Lempo soikoon, sen toki tiedän, koska juuri minä kävin hänet\nhakemassa.\"\n\n\"Mutta te ette vienyt häntä takaisin, ja se oli hänelle onni, sillä jos\nolisin nähnyt teidät saattueessa, niin olkaa vakuutettu siitä,\nmonsieur, että minä aina tunnen liian suurta kunnioitusta teitä\nkohtaan...\"\n\n\"Asiaan siis, tolvana! Miten on hänen käynyt?\"\n\n\"No niin, sattuipa sillä lailla, että kun herra de Rochefortin vaunut\nRue de la Ferroneriella kulkivat väkijoukon läpi ja sen saattolaiset\ntiuskuilivat porvareille, kuului äänekästä pahastuksen sorinaa; vanki\narveli silloin tilaisuuden soveliaaksi, hän ilmoitti nimensä ja huusi\napua. Minä olin saapuvilla ja muistin kreivi Rochefortin nimen; hänhän\noli tehnyt minusta kersantin Piemontin rykmenttiin. Sanoin kovaa, että\nvanki oli Beaufortin herttuan ystävä. Silloin nousi meteli, hevoset\npysähdytettiin ja saattue ahdistettiin syrjemmälle. Sillävälin minä\navasin vaununoven, herra de Rochefort hyppäsi ulos ja katosi\nväkijoukkoon. Kovaksi onneksi tuli samassa silmänräpäyksessä patrulli\npaikalle; se liittyi vartioon, ja meitä hätyytettiin. Pakenin silloin\nTiquetonne-kadulle; takaa-ajajat olivat kintereilläni. Livistin tämän\nviereiseen taloon; se piiritettiin ja tarkastettiin, mutta turhaan:\nolin viidennessä huonekerrassa tavannut sääliväisen ihmisen, joka kätki\nminut kahden patjan väliin. Makailin piilopaikassani tai ihan likellä\npäivänkoittoon asti, ja siltä varalta, että illalla ryhdyttäisiin\njälleen tutkimuksiin, uskaltausin ulos kattoräystäille, pyrkiäkseni\njohonkin vartioitsemattomaan taloon ja hiipiäkseni sitten pakoon\nsieltä. Siinä juttuni, ja kautta kunniani, monsieur, olisin ihan\nepätoivoinen, jos olen tuottanut teille mielipahaa.\"\n\n\"Ei, päinvastoin\", sanoi d'Artagnan; \"minulle on hyvin hauskaa kuulla,\nettä Rochefort on saanut vapautensa takaisin. Mutta tiedätkös mitä? Jos\njoudut kuninkaan väen käsiin, niin sinut hirtetään armotta.\"\n\n\"Hitto, kai minä sen tiedän!\" vastasi Planchet. \"Se minua juuri\nhuolettaakin, ja sentähden olen iloissani, kun tapasin jälleen teidät;\nsillä jos tahdotte piiloittaa minut, niin ei kukaan pysty siihen\nparemmin kuin te.\"\n\n\"Kyllä\", virkkoi d'Artagnan, \"tahdon kernaasti, vaikken pane siinä\nvaaraan sen enempää tai vähempää kuin soturinarvoni, jos tulee tietoon,\nettä olen suonut turvapaikan kapinoitsijalle.\"\n\n\"Voi, monsieur, tiedätte hyvin, että minä teidän tähtenne mielelläni\npanisin alttiiksi henkeni!\"\n\n\"Voisitpa huomauttaa, Planchet, että olet jo tehnyt sen. Minä unohdan\nainoastaan mitä minun pitää unohtaa, mutta tällaisen muistan aina.\nIstuudu nyt tähän ja haukkaa hyvässä rauhassa, sillä minä näen sinun\nkatselevan kaunopuheisin silmäyksin illalliseni jäännöksiä.\"\n\n\"Niin, monsieur, sillä naapurin rouvan ruokakaappi oli kovin kehnosti\nvarustettu ravintoaineilla, ja minä en ole eilisestä puolipäivästä asti\nsyönyt muuta kuin leipäviipaleen, jolle oli sivelty marjahilloa, ja\njoitakuita namusia. En halveksi makeita herkkuja, kun ne tulevat\noikeaan aikaan, mutta sen illallisen huomasin kuitenkin liian keveästi\nsulavaksi.\"\n\n\"Poika-parka!\" surkutteli d'Artagnan; \"korvaa nyt vahinkosi.\"\n\n\"Voi, monsieur, te pelastatte henkeni kaksin tavoin!\" kiitteli\nPlanchet.\n\nHän istuutui pöytään ja alkoi syödä yhtä ahneesti kuin vanhaan hyvään\naikaan Fossoyeurs-kadun varrella.\n\nD'Artagnan asteli yhä edes takaisin; hän mietiskeli, mitä hyötyä olisi\nnykyisissä olosuhteissa saatavana Planchetista. Tämä uurasti sillävälin\nparhaansa mukaan voimiensa vahvistamiseksi.\n\nViimein pääsi häneltä se tyytyväinen huokaus, joka nälkäisellä\nilmaisee, että hän on laskenut vakavan perustan ja tarvitsee nyt hiukan\nlepoa.\n\n\"Kuulehan!\" virkkoi d'Artagnan, katsoen hetken tulleen tiedustelunsa\nalottamiselle; \"käykäämme asioihin järjestyksessä: tiedätkö, missä Atos\noleksii?\"\n\n\"En, monsieur\", vastasi Planchet.\n\n\"Perhana! Tiedätkö, missä on Portos!\"\n\n\"Yhtä vähän.\"\n\n\"Perhanan perhana! Entä Aramis?\"\n\n\"En sitäkään.\"\n\n\"Perhanan perhanan perhana!\"\n\n\"Mutta\", lisäsi Planchet ilkikurisen näköisenä, \"minä tiedän, missä\nBazin on.\"\n\n\"Mitä! Sinä tiedät, missä Bazin on?\"\n\n\"Niin, monsieur.\"\n\n\"Missä sitten?\"\n\n\"Notre-Damessa.\"\n\n\"Mitä hän Notre-Damessa tekee?\"\n\n\"Hän on pedellinä.\"\n\n\"Bazin kirkonvartijana! Oletko varma siitä?\"\n\n\"Ihan varma; olen nähnyt hänet ja puhutellut häntä.\"\n\n\"Hänen täytyy tietää, missä hänen herransa asuu.\"\n\n\"Aivan epäilemättä.\"\n\nD'Artagnan mietti tuokion; sitten hän otti viittansa ja miekkansa ja\nteki lähtöä.\n\n\"Monsieur\", surkeili Planchet, \"hylkäättekö minut näin pikaisesti?\nAjatelkaa, että minulla ei ole muuta toivoa kuin te!\"\n\n\"Mutta tänne ei tule kukaan sinua etsimään\", vastasi d'Artagnan.\n\n\"Mutta jos tulisi\", muistutti varovainen Planchet, \"niin ajatelkaa,\nmonsieur, että talon väki katsoisi minut varkaaksi, kun minun ei ole\nnähty tulevan sisälle.\"\n\n\"Olet oikeassa\", myönsi d'Artagnan; \"maltas, osaatko puhua mitään\nmaakuntamurretta?\"\n\n\"Osaan parempaakin, monsieur\", kehaisi Planchet; \"puhun kokonaista\nkieltä, flaaminkieltä.\"\n\n\"Mistä hitosta olet sen oppinut?\"\n\n\"Artoisissa, missä oleskelin sotaretkellä kaksi vuotta. Kuulkaahan:\n_Goeden morgen, mynheer, ik ben begeerd te weeten hoe moe gezondheyd\nbestaed_.\"\n\n\"Mitä se merkitsee?\"\n\n\"Hyvää päivää, hyvä herra, haluan tietää, miten voitte.\"\n\n\"Ja sekin on olevinaan kieltä! Mutta eipä väliä, se soveltuu\nmainiosti.\"\n\nD'Artagnan astui ovelle, huusi tarjoilijaa ja käski tämän kutsua sievän\nMadeleinen.\n\n\"Mitä teettekään, monsieur?\" hätäili Planchet; \"tahdotte uskoa naiselle\nsalaisuutemme?\"\n\n\"Ole huoletta, ei hän ilmaise siitä sanaakaan.\"\n\nSamassa astui huoneeseen emäntä; hän tuli hymyhuulin, sillä hän toivoi\ntapaavansa d'Artagnanin kahden kesken, mutta Planchetin nähdessään hän\nhätkähti kummastuneena taaksepäin.\n\n\"Emäntäni\", sanoi d'Artagnan, \"saan esitellä sinulle veljesi, joka on\nsaapunut Flandriasta ja tulee muutamiksi päiviksi palvelukseeni.\"\n\n\"Veljenikö!\" virkahti emäntä yhä enemmän ihmeissään.\n\n\"Sanokaa toki hyvää huomenta sisarellenne, master Peter.\"\n\n\"_Wilkom, zuster_!\" toivotti Planchet.\n\n\"_Goeden day, broer_!\" vastasi hämmästynyt emäntä.\n\n\"Asia on tosiaan niin\", selitti d'Artagnan, \"että vaikka sinä kenties\net tunne tätä herrasmiestä veljeksesi, tunnen minä hänet varsin hyvin;\nhän tulee Amsterdamista. Poissaollessani toimitat sinä hänelle sopivat\nvaatteet; kun tulen takaisin, noin tunnin kuluttua, esittelet sinä\nhänet minulle, ja vaikka hän ei osaa sanaakaan ranskaa, otan minä hänet\nkuitenkin sinun suosituksestasi palvelukseeni, koska minä en henno\nevätä sinulta mitään, ymmärräthän?\"\n\n\"Kyllä arvaan, mitä haluatte, ja sen enempää ei tarvitakaan\", vastasi\nMadeleine.\n\n\"Olet verraton nainen, kaunis emäntäni; luotan sinuun.\"\n\nAnnettuaan Planchetille salaisen viittauksen lähti d'Artagnan sitten\nulos, kiirehtiäkseen Notre-Dameen.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\nKuinka erilainen teho puolella pistolilla voi olla pedelliin ja\nkuoripoikaan\n\n\nD'Artagnan asteli Pont-Neufille, onnitellen itseään siitä, että oli\njälleen tavannut Planchetin, -- sillä vaikka hän oli tekevinään\nsiivolle miehelle palveluksen, oli oikeastaan Planchet ilmestynyt\nd'Artagnanin avustajaksi. Eikä tänä hetkenä mikään voinutkaan sattua\nhänelle paremmin kuin luotettavan ja ymmärtäväisen palvelijan saaminen.\nTosin ei Planchet kaiketikaan viipyisi kauan hänen palkoissaan, mutta\npalatessaan entiseen yhteiskunnalliseen asemaansa Rue des Lombardsille\njäisi hän kuitenkin kiitollisuudenvelkaan d'Artagnanille, joka\npiiloittamalla hänet luokseen oli kenties pelastanut hänen henkensä, ja\nd'Artagnanilla ei ollut mitään sitä vastaan, että sai ystäviä\nporvariluokasta, eritoten nyt, kun tämä valmistausi sotaan hovia\nvastaan. Se oli samaa kuin olla salaisessa ymmärryksessä vihollisleirin\nkanssa, ja niin ovela mies kuin d'Artagnan saattoi johtaa\nvähäisimmästäkin seikasta tärkeitä seurauksia.\n\nTällaisessa mielialassa siis d'Artagnan varsin tyytyväisenä sattumaan\nja itseensä saapui Notre-Dameen. Hän astui ylös portaita kirkkoon,\nkääntyi puhuttelemaan suntiota, joka lakaisi sivukappelia, ja kysyi\ntältä, tunsiko hän herra Bazinia.\n\n\"Pedelli Baziniako?\" sanoi suntio.\n\n\"Häntä juuri.\"\n\n\"Hän palvelee tuolla messussa, Pyhän Neitsyen kappelissa.\"\n\nD'Artagnan hätkähti ilosta; Planchetin ilmoituksesta huolimatta oli hän\ntuskin rohjennut toivoa saavansa selkoa Bazinista, mutta nyt päästyänsä\nkäsiksi langan toiseen päähän uskoi hän varmasti tavoittavansa\ntoisenkin.\n\nHän astui esiin ja polvistui ihan kappelin edustalle, jottei menettäisi\nmiestänsä näkyvistään. Onneksi toimitettiin nyt pienempi messu, joka\npäättyi pian. D'Artagnan, joka oli unohtanut rukouksensa eikä ollut\nhuomannut ottaa kirjaa mukaansa, käytti tätä lomahetkeä Bazinin\ntarkasteluun.\n\nBazin kantoi pukuansa yhtä arvokkaasti kuin onnekkaan\nitsetyytyväisestikin, se on tunnustettava. Näki heti, että hän oli\nainakin likipitäin saavuttanut kunnianhimonsa korkeimman päämäärän ja\nettä hänen pitelemänsä hopeahelainen valaanluu tuntui hänestä yhtä\nkunniakkaalta kuin se komentosauva, jonka Condé Freiburgin taistelussa\nviskasi tai jätti viskaamatta vihollisen riveihin. Hänen rakenteensa\noli, jos niin sopii sanoa, täydellisesti sopeutunut hänen asuunsa. Koko\nhänen ruumiinsa oli pyöristynyt, joten hän näytti kunnianarvoisalta\nrovastilta. Kasvojen ulkonevat piirteet näyttivät kadonneen. Tosin oli\nhänellä vielä nenä jäljellä; mutta posket olivat käyneet niin\npulleiksi, että ne olivat kumpikin anastaneet siitä osan; leuka oli\npainunut kaulaan; silmien ympärille oli noussut jotakin, mikä ei ollut\nihraa, vaan pikemmin paisumaa; otsaa peitti suora, papilliseen kuosiin\nalaskammattu tukka, joka ulottui melkein kulmakarvojen rajaan. Meidän\nei sovi kuitenkaan jättää huomauttamatta, että Bazinin otsa ei\nsiihenkään aikaan, jolloin hän harjasi tukkansa ylös, ollut\npuoltatoista tuumaa korkeampi.\n\nVirkaatoimittava pappi lopetti messun samassa kun d'Artagnan\ntarkastuksensa; hän lausui päättäjäissanat ja astui pois, d'Artagnanin\nsuureksi kummastukseksi antaen kuulijoille siunauksensa, jonka kaikki\nvastaanottivat polvillaan. Mutta d'Artagnanin ihmetys hälveni, kun hän\ntunsi messuajan itse koadjutoriksi, kuuluisaksi Jean-Frarcis de\nGondyksi, joka tähän aikaan aavisteli, mitä osaa hän joutuisi\nesittämään, ja alkoi tehdä itseänsä kansanomaiseksi almujen jakelulla.\nTämän suosionsa lisäämiseksi hän tuolloin tällöin luki näitä\naamumessujakin, joita ainoastaan rahvaalla on tapana kuunnella.\n\nD'Artagnan polvistui kuten muutkin, sai osuutensa siunauksesta ja teki\nristinmerkin, mutta samassa kun Bazin vuorostaan lähestyi, silmät\nsuunnattuina korkeutta kohti ja nöyrästi astellen esimiehensä takana,\nnykäisi d'Artagnan häntä kaavun liepeestä.\n\nBazin loi katseensa alas ja hypähti taaksepäin kuin käärmeen nähneenä.\n\n\"Herra d'Artagnan!\" hän huudahti; \"_vade retro, Satanas_!\"\n\n\"Mitä ihmettä, hyvä Bazin!\" virkkoi upseeri hymyillen; \"sillä tavoinko\notat vastaan vanhan ystävän?\"\n\n\"Monsieur\", vastasi Bazin, \"kristityn totisia ystäviä ovat ne, jotka\nauttavat häntä hänen kuolemattoman sielunsa pelastusta koskevissa\nasioissa, vaan eivät ne, jotka johdattavat hänet harhateille.\"\n\n\"En ymmärrä sinua, Bazin\", pahoitteli d'Artagnan, \"enkä käsitä, miten\nminä voisin olla esteenä kuolemattoman sielusi pelastukselle.\"\n\n\"Te unohdatte, monsieur\", selitti Bazin, \"että te vastustelitte\nherraparkani ikuista onnea ja että teidän vikanne ei ollut, jos hän ei\nmuskettisoturiksi jäämällä tuottanut itselleen iankaikkista tuomiota,\nkun hän kuitenkin tunsi niin voimakasta kutsumusta kirkon\npalvelijaksi.\"\n\n\"Hyvä Bazin\", haastoi d'Artagnan, \"paikasta, missä minut nyt kohtaat,\npitää sinun havaita, että minä olen kaikin puolin suuresti muuttunut.\nVuodet tuovat ymmärrystä, ja kun pidän varmana, että herrasi on hyvällä\ntiellä sielunsa autuuden valmistelussa, tulin minä nyt tiedustelemaan,\nmissä hän on, jotta hän neuvoillaan voisi auttaa minuakin saman\nharrastuksen saavuttamiseen.\"\n\n\"Sanokaa pikemmin houkutellaksenne hänet ulos maailmaan. Onneksi\",\nlisäsi Bazin, \"olen tietämätön hänen olinpaikastaan, sillä kun nyt\nolemme pyhässä paikassa, en uskaltaisi valhettakaan puhua.\"\n\n\"Mitä!\" huudahti d'Artagnan pettyneenä; \"etkö tiedä, missä Aramis on?\"\n\n\"Ensiksikin\", virkkoi Bazin, \"oli Aramis kadotuksen sana: Aramiista\nmuodostuu Simara, joka on erään pahan hengen nimi; omaksi onnekseen on\nhän ainiaaksi luopunut siitä nimestä.\"\n\n\"En minä Aramista etsikään, vaan abbé d'Herblayta\", oikaisi d'Artagnan,\njoka oli päättänyt olla kärsivällinen loppuun asti. \"Ja sanohan minulla\nnyt, hyvä Bazin, missä hän on.\"\n\n\"Ettekö kuullut, herra d'Artagnan, kun vastasin teille, että minä en\nsitä tiedä?\"\n\n\"Kyllähän, mutta siihen vastaan minä, että se on mahdotonta.\"\n\n\"Totta se kuitenkin on, monsieur, silkkaa totta, totta kuin Jumalan\npyhä sana.\"\n\nD'Artagnan oivalsi, että hän ei saisi tietää mitään Bazinilta; oli\nilmeistä, että tämä puhui vastoin totuutta, mutta hän teki sen niin\ninnokkaasti ja vakaasti, että saattoi helposti havaita hänen\nsäilyttävän salaisuutensa.\n\n\"No niin, hyvä Bazin!\" virkkoi d'Artagnan; \"kosket tiedä, missä herrasi\non, niin älkäämme siitä sen enempää puhuko; erotkaamme hyvinä ystävinä,\nja otat tästä puoli pistolia, juodaksesi maljani.\"\n\n\"Minä en juo, monsieur\", epäsi Bazin, arvokkaasti työntäen takaisin\nupseerin käden; \"sellainen saattaa sopia suruttomille.\"\n\n-- Lahjomaton! -- mutisi d'Artagnan. -- Minulla on tosiaan huono onni!\n\nKun d'Artagnan hajamielisenä hellitti Bazinin kaavusta, käytti tämä\nvapauttaan, peräytyäkseen nopeasti sakaristoon, missä hän ei luullut\nolevansa turvallinen ennen kuin oli lukinnut oven perässään.\n\nD'Artagnan seisoi liikkumattomana, mietteissään ja silmät tähdättyinä\noveen, joka oli hänen ja Bazinin väliseinänä, kun hän tunsi jonkun\nkeveästi koskettavan olkaansa sormenpäällä.\n\nHän käännähti katsomaan ja oli huudahtamaisillaan kummastuksesta, mutta\nvaitiolon merkiksi laski nyt henkilö, jonka sormi oli häneen kajonnut,\ntämän sormen huulilleen.\n\n\"Te täällä, hyvä Rochefort!\" virkkoi hän puolikovaa.\n\n\"Hiljaa!\" vastasi Rochefort. \"Tiesittekö, että olin vapaalla jalalla?\"\n\n\"Sain sen kuulla alkuperäisestä lähteestä.\"\n\n\"Keltä sitten?\"\n\n\"Planchetilta.\"\n\n\"Kuinka? Planchetilta!\"\n\n\"Niin juuri, hänhän teidät vapautti.\"\n\n\"Planchet!... Niin, olinpa tosiaan tuntevinanikin hänet, ja tapaus\nosoittaa, ystäväni, että hyvä työ ei mene koskaan hukkaan.\"\n\n\"Mitä aiotte tehdä täällä?\"\n\n\"Tulen kiittämään Jumalaa onnellisesta vapautumisestani\", vastasi\nRochefort.\n\n\"Entä edelleen? Sillä arvattavasti ei tämä ole varsinaisena aiheena.\"\n\n\"Edelleen kuulustamaan ohjeita koadjutorilta ja katsomaan, emmekö voisi\ntehdä Mazarinille mitään kiusallista kujetta.\"\n\n\"Siinäpä on rauhaton pää! Toimitatte itsenne kai piammiten jälleen\nBastiljiin.\"\n\n\"Oh, sitä minä kyllä varon, uskokaa minua! Kovin ihanaa on saada\nhengittää vapaata ilmaa. Ja minä\", jatkoi Rochefort syvään hengähtäen,\n\"aionkin käväistä maalla, tehdä pikku matkan maaseudulle.\"\n\n\"Vai niin?\" sanoi d'Artagnan; \"sellainen aikomus minullakin on.\"\n\n\"Voinko kysyä, olematta epäkohtelias, minne te lähdette?\"\n\n\"Lähden etsimään ystäviäni.\"\n\n\"Mitä ystäviä?\"\n\n\"Niitä, joita minulta eilen tiedustelitte.\"\n\n\"Atosta, Portosta ja Aramista? Heitä siis haette?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Kunniasanallanne?\"\n\n\"Onko se siis niin kummeksittavaa?\"\n\n\"Eipä suinkaan, mutta hiukan merkillistä sentään. Kenen puolesta\ntavoitatte heitä?\"\n\n\"Ettekö aavista?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Valitettavasti en tiedä, missä he ovat.\"\n\n\"Ja teillä ei ole mitään keinoa hankkiaksenne selvitystä siitä?\nOdottakaa vain viikko, niin minä otan siitä teille selon.\"\n\n\"Viikko on liian paljon; kolmessa päivässä on minun saatava heistä\ntieto.\"\n\n\"Kolme päivää on lyhyt aika\", sanoi Rochefort, \"Ranska on laaja.\"\n\n\"Ei auta, te tunnette sanan _täytyy_; sillä sanalla voidaan suorittaa\npaljon.\"\n\n\"Milloin aloitatte etsinnän?\"\n\n\"Olen jo aloittanut.\"\n\n\"Onnea vain yrityksellenne!\"\n\n\"Ja minä toivotan teille onnellista matkaa.\"\n\n\"Kenties tapaamme taipaleella.\"\n\n\"Ei ole luultavaa.\"\n\n\"Eipä voi sanoa. Sattuma on niin oikullinen.\"\n\n\"Hyvästi!\"\n\n\"Näkemiin! Jos muuten Mazarin puhuu minusta, niin sanokaa hänelle minun\npyytäneen teitä ilmoittamaan, että hän tulee ennen pitkää huomaamaan,\nolenko minä liian vanha toimimaan, kuten hän väitti.\"\n\nRochefort poistui, huulillaan tuollainen pirullinen hymy, joka oli\nentiseen aikaan usein värisyttänyt d'Artagnania. Mutta tällä kertaa\nluutnantti katseli häntä ilman levottomuutta ja myhäilikin vuorostaan,\nkasvoillaan kaihomielinen ilme, jonka kenties ainoastaan tämä muisto\nkykeni niille antamaan.\n\n\"Mene, hornanhenki\", jupisi hän, \"ja tee mitä tahdot; vähänpä siitä\nvälitän, sillä koko maailmassa ei ole toista Constancea.\"\n\nKääntyessään toisaanne näki d'Artagnan Bazinin, joka oli riisunut\nkirkollisen asunsa ja nyt seisoi pakisten suntion kanssa, saman, jota\nd'Artagnan oli kirkkoon tullessaan puhutellut. Bazin näytti hyvin\ninnokkaalta ja viuhtoi lyhyillä ja paksuilla käsivarsillaan. D'Artagnan\narvasi hänen nähtävästi kehoittelevan suntiota olemaan peräti vaitelias\nhäntä kohtaan.\n\nNoiden kahden kirkonpalvelijan keskustellessa käytti hän tilaisuutta,\nhiipiäkseen ulos kirkosta ja asettuakseen väijyksiin Rue des Canettesin\nkulmaan. Bazin ei voinut lähteä ulos d'Artagnanin havaitsematta häntä\npiilopaikastaan.\n\nViiden minuutin kuluttua, jollaikaa d'Artagnan seisoi vartiopaikallaan,\nnäyttäysi Bazin kirkon edustalla. Hän vilkui joka taholle,\nvarmistuakseen siitä, että häntä ei vakoiltu; mutta hän ei voinut\nhuomata upseeriamme, jonka pää vain pistäysi esiin viidenkymmenen\naskeleen päässä sijaitsevan rakennuksen nurkkauksesta. Tyyntyneenä, kun\nei nähnyt ketään, uskaltausi Bazin Notre-Dame-kadulle. D'Artagnan\nkiirehti esiin kätköstään ja ehti parahiksi näkemään hänen kääntyvän\nRue de la Juiverielle ja sitten Rue de la Calandrella astuvan erääseen\nsiistinnäköiseen taloon. Upseerimme piti selvänä, että arvoisa pedelli\nasui siinä.\n\nD'Artagnan varoi menemästä tiedustelemaan; portinvartija, jos sellaista\nolikaan, oli luultavasti jo saanut varoituksen, ja kenen puoleen\nsaattoi hän kääntyä, jollei talossa ollut portinvartijaa?\n\nHän pistäysi pieneen olutkellariin, joka sijaitsi Saint-Êloikadun ja\nRue de la Calandren kulmassa, ja tilasi _hypocras_-kippossn.[10] Tämän\njuoman valmistaminen vaati runsaasti puoli tuntia; d'Artagnanilla oli\nsiten hyvää aikaa Bazinin väijymiseen epäluuloja herättämättä.\n\nHän huomasi krouvissa kahdestatoista viiteentoista vanhan, nokkelan\nnäköisen pojan, jonka luuli kaksikymmentä minuuttia sitten nähneensä\nkuoripojan puvussa. Hän kysyi tätä, ja kun nuorella kirkonpalvelijalla\nei ollut mitään aihetta teeskentelyyn, kuuli d'Artagnan häneltä, että\nhän kello kuudesta yhdeksään aamuisin toimi kuoripoikana ja kello\nyhdeksästä puoliyöhön työskenteli tarjoilijana kapakassa.\n\nHänen jutellessaan pojan kanssa tuotiin hevonen sen talon portille,\njohon Bazin oli mennyt. Hevonen oli satuloitu ja suitsitettu. Tovin\nkuluttua tuli Bazin ulos.\n\n\"Kas\", virkkoi poika, \"tuolla on meidän pedellimme, joka aikoo\nratsastaa pois.\"\n\n\"Minne hän ratsastaa?\" kysyi d'Artagnan.\n\n\"Sitä en tiedä.\"\n\n\"Puoli pistolia\", tarjosi d'Artagnan, \"jos otat siitä selon.\"\n\n\"Minulle\", huudahti poika säihkyvin silmin, \"jos otan selville, minne\nherra Bazin ratsastaa? Se ei ole vaikeata. Ettehän vain tee pilaa\nminusta?\"\n\n\"En, kautta upseerikunniani; tässä näet kolikon.\"\n\nJa hän näytti pojalle houkuttelevaa rahaa, mutta antamatta sitä\nhänelle.\n\n\"Minä kysyn häneltä.\"\n\n\"Ei, sillä tavoin et saisi mitään tietää\", neuvoi d'Artagnan; \"odota\nkunnes hän on lähtenyt, ja sitten voit kysellä ja urkkia, miten vain\nhaluat. Se jää sinun asiaksesi. Se puoli pistolia on varallasi.\" Ja hän\npisti rahan takaisin taskuunsa.\n\n\"Kyllä ymmärrän\", virkkoi poika, huulillaan se viekas hymy, joka on\npariisilaispojalle niin ominainen; \"no, pitänee varrota.\"\n\nEi tarvinnut odottaa pitkääkään aikaa. Viittä minuuttia myöhemmin lähti\nBazin ratsastamaan hiljaista ravia, hoputellen hevostaan sateenvarjonsa\niskuilla.\n\nBazin oli aina tottunut käyttämään sateenvarjoa ratsuraipan asemesta.\n\nTuskin oli hän kääntynyt kulmasta Rue de la Juiverielle, kun poika\nvainukoiran tavoin ryntäsi hänen jäljilleen.\n\nD'Artagnan asettui jälleen pöydän ääreen, samalle paikalle kuin\ntullessaankin, täydellisesti vakuutettuna siitä, että hän saisi\nkymmenen minuutin kuluessa tietää, mitä halusi.\n\nSiinä ajassa kerkisikin poika takaisin.\n\n\"No?\" kysyi d'Artagnan.\n\n\"Niin\", vastasi poika, \"nyt sen tiedän.\"\n\n\"Minne hän siis ratsasti?\"\n\n\"Saanko sen puoli pistolia?\"\n\n\"Tietysti. Sano pois.\"\n\n\"Antakaa minun ensin katsella sitä! Lainatkaa se minulle nähdäkseni,\nettä se ei ole väärä.\"\n\n\"Tuossa on.\"\n\n\"Kuulkaas, isäntä\", virkkoi poika, \"herra tahtoo vaihtaa.\"\n\nIsäntä seisoi tiskinsä takana; hän ojensi esiin pikkurahoja ja otti\nvastaan kolikon.\n\nPoika sujautti rahat taskuunsa.\n\n\"Sanopas nyt, minne hän meni\", pyysi d'Artagnan, joka oli hymyillen\ntarkannut hänen pikku temppujaan.\n\n\"Hänen määränään oli Noisy.\"\n\n\"Mistä sen tiedät?\"\n\n\"Voi, hyväinen aika, sen tietämiseen ei tarvinnut olla kovinkaan\nnokkela! Tunsin hevosen; sen omistaa teurastaja, joka toisinaan vuokraa\nsen Bazinille. Ajattelinpa, että teurastaja ei anna käytettäväksi\nhevostaan tahtomatta tietää, mikä on matkan määränä, vaikka hän ei\nvoikaan pelätä herra Bazinin pystyvän ratsastamaan hevosta\nmenehdyksiin.\"\n\n\"Ja hän vastasi sinulle, että määräpaikkana oli...\"\n\n\"Noisy, niin. Se muuten näyttääkin olevan hänen tapanaan; hän ratsastaa\nsinne pari kolme kertaa viikossa.\"\n\n\"Tunnetko Noisyn?\"\n\n\"Kyllä vainkin; siellä asuu imettäjäni.\"\n\n\"Onko Noisyssa mitään luostaria?\"\n\n\"On, ja komea, -- jesuiittaluostari.\"\n\n\"Hyvä\", virkahti d'Artagnan; \"ei epäilystäkään enää!\"\n\n\"Olette siis tyytyväinen?\"\n\n\"Peräti. Mikä on nimesi?\"\n\n\"Friquet.\"\n\nD'Artagnan otti muistikirjansa ja merkitsi siihen pojan nimen ja\nviinituvan osoitteen.\n\n\"Sanokaa minulle, herra upseeri\", jatkoi poika, \"onko ansaittavissa\nvielä lisää puolia pistoleja?\"\n\n\"Ehkä\", vastasi d'Artagnan.\n\nSaatuaan nyt tarvitsemansa tiedon maksoi hän viinin, jota ei ollut\njuonut, ja lähti kiireesti takaisin Tiquetonne-kadulle.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\nMiten d'Artagnan etsii Aramista kaukaa ja löytää hänet istumasta\nhevosen lautasilla Planchetin takana\n\n\nKotiin tullessaan näki d'Artagnan miehen istuvan liesinurkassa. Se oli\nPlanchet; niiden vanhojen vaatteiden avulla, joita emännän mies oli\npalatessaan jättänyt jälkeensä, oli hän muuttanut ulkomuotoansa niin\nsuuresti, että d'Artagnaninkin oli vaikea tuntea häntä. Madeleine\nesitteli hänet kaikkien tarjoilijain läsnäollessa. Planchet puhutteli\nupseeria kauniilla flaamilaisella lauselmalla, upseeri vastasi muutamin\nsanoin, jotka eivät olleet mitään kieltä, ja asia oli sovittu.\nMadeleinen veli tuli d'Artagnanin palvelukseen.\n\nD'Artagnan oli jo laatinut suunnitelmansa; peläten tulevansa tunnetuksi\nei hän tahtonut päiväs-aikaan lähteä taipaleelleen. Hänellä oli siten\nrunsaasti aikaa käytettävissään, kun Noisy sijaitsi ainoastaan kolmen\ntai neljän lieuen[11] päässä Pariisista, Meauxin tien varrella.\n\nHän aloitti kunnollisella aamiaisella. Se on usein huono alku, kun\ntahtoo työskennellä aivoillansa, mutta sitävastoin varsin viisas\ntoimenpide, kun on ruumiillinen toimellisuus tarpeen. Sitten hän\nvaihtoi asuansa, jottei univormu herättäisi epäluuloja, otti kolmesta\nsäilästään isoimman ja parhaan, jota hän käytti ainoastaan tärkeissä\ntilanteissa, antoi kello kahden tienoissa satuloida molemmat hevosensa\nja ratsasti Planchetin saattamana ulos la Villette-tullista. La\nChevrette-hotellin naapuritalossa toimiteltiin vielä mitä tyystimpiä\ntutkimuksia Planchetin tavoittamiseksi.\n\nPäästyään puolentoista lieuen päähän Pariisista huomasi d'Artagnan\nmaltittomuudessaan lähteneensä liikkeelle vieläkin liian aikaisin ja\npysähtyi lepuuttamaan hevosia. Majatalo oli täynnä hyvin epäiltävän\nnäköistä väkeä, jolla näytti olevan joku yöllinen retkeily mielessä.\nOvelle ilmestyi viittaan verhoutunut mies, mutta nähdessään muukalaisen\nteki hän kädellään merkin, ja vieraista lähti kaksi ulos keskustelemaan\nhänen kanssansa.\n\nD'Artagnan lähestyi huolettomasti emäntää, ylisti hänen viiniänsä, joka\noli hyvin kehnoa Montreulin lajia, teki hänelle muutamia kysymyksiä\nNoisysta ja kuuli, että koko kylässä oli ainoastaan kaksi isompaa\ntaloa. Toisen omisti hänen korkea-arvoisuutensa Pariisin arkkipiispa,\nja siinä asui nykyään hänen veljentyttärensä, Longuevillen herttuatar;\ntoinen oli jesuiittiluostari, tavallisuuden mukaan noiden hengenmiesten\nomistama. Ei siis ollut sijaa erehdykselle.\n\nKello neljältä lähti d'Artagnan uudestaan matkaan ja ratsasti\nkäymäjalkaa, sillä hän ei tahtonut joutua perille ennen pimeäntuloa.\nKun talvisena päivänä ja pilvisellä säällä ratsastaa käyden halki\nseudun, missä ei mitään tapahdu, ei ihminen juuri voi tehdä muutakaan\nkuin mitä jänis Lafontainen mukaan tekee yösijallaan, nimittäin\nuneksia; d'Artagnan siis uneksi, ja Planchet samaten. Mutta heidän\nunelmansa olivat aivan erilaisia, kuten piankin ilmenee.\n\nMuuan emännän virkkama sana oli erityisesti lyöttynyt d'Artagnanin\najatuksiin, se sana oli rouva de Longueville.\n\nRouva de Longueville olikin kaikin puolin omiaan haaveitten aiheeksi;\nhän oli valtakunnan ylhäisimpiä naisia ja hovin huomatuimpia\nkaunottaria. Mentyään naimisiin Longuevillen vanhan herttuan kanssa,\njota hän ei rakastanut, kerrottiin hänen aluksi antautuneen\nrakastajattareksi Colignylle, joka oli hänen tähtensä saanut\nPlace-Royalella kaksintaistelussa surmansa Guisen herttuan kädestä.\nSitten puheltiin hiukan liian likeisestä hellyydestä, jota hän muka oli\ntuntenut veljeänsä, Condén prinssiä kohtaan, ja se ystävyys oli\nherättänyt suurta pahennusta hovin hurskaitten silmissä. Edelleen\nluultiin, että tätä ystävyyttä oli seurannut todellinen ja syvä viha,\nja Longuevillen herttuattarella oli nyt -- niin väitettiin --\nvaltiollinen suhde Marcillacin ruhtinaan kanssa, vanhan herttua de la\nRochefoucauldin vanhimman pojan, jota hänen kerrottiin parhaillaan\nyrittävän taivutella veljensä, Condén prinssin viholliseksi.\n\nD'Artagnan ajatteli näitä kaikkia olosuhteita. Hän muisti Louvressa\nusein nähneensä kauniin rouva de Longuevillen säteilevänä ja\nhuikaisevana astuvan ohitseen. Hän ajatteli Aramista, joka hänen\narvoisenansakin oli muinoin päässyt rakastajaksi rouva de Chevreuselle,\ntämän hoitaessa edellisessä hovissa samaa asemaa kuin rouva de\nLongueville nykyisessä. Hän kummasteli itsekseen, miten maailmassa on\nihmisiä, jotka saavuttavat mitä vain haluavat, olipa vaikuttimena\nkunnianhimo tai rakkaus, kun sitävastoin toiset pysähtyvät kaikissa\ntoiveissaan puolitiehen sattuman, huonon onnen tai luonnollisten\nesteitten pidättäminä.\n\nHänen täytyi itsekseen tunnustaa, että hän kaikesta järkevyydestään ja\ntaitavuudestaan huolimatta kuului kuitenkin jälkimmäisiin ja\nluultavasti jäisikin ainiaaksi niiden joukkoon. Samassa lähestyi\nPlanchet ja virkkoi:\n\n\"Lyönpä vetoa, monsieur, että te ajattelette samaa seikkaa kuin\nminäkin.\"\n\n\"Sitäpä epäilen, Planchet\", vastasi d'Artagnan hymyillen; \"mutta mitä\nsiis ajattelitkaan?\"\n\n\"Ajattelin, monsieur, noita pahannäköisiä ihmisiä, jotka istuivat\nryypiskelemässä ravintolassa, kun poikkesimme sinne.\"\n\n\"Aina varovainen, hyvä Planchet.\"\n\n\"Se on vaistoa, monsieur.\"\n\n\"No, mitä ilmaisi sinulle vaisto tässä kohden?\"\n\n\"Monsieur, vaistoni ilmoitti minulle, että nuo miehet olivat\nkokoontuneet ravintolaan joissakin ilkeissä aikeissa. Minä ajattelin,\nmitä vaistoni sanoi minulle tallin pimeimmässä nurkassa, kun sinne\nastui muuan viittaan verhoutunut mies kahden muun saattamana.\"\n\n\"Ahaa!\" äännähti d'Artagnan, joka huomasi Planchetin kertomuksen\npitävän yhtä omien havaintojensa kanssa; \"no?\"\n\n\"Toinen noista kahdesta sanoi:\n\n\"'Hän on varmasti Noisyssa tai tulee sinne tänä iltana, sillä minä\ntunsin hänen palvelijansa.\"\n\n\"'Oletko varma siitä?' kysyi viittaan verhoutunut mies.\n\n\"'Olen, prinssi.'\"\n\n\"Prinssi?\" keskeytti d'Artagnan.\n\n\"Niin, prinssi, hän sanoi. Mutta kuulkaa edelleen.\n\n\"'Jos hän on siellä, niin sanokaahan, miten hänen kanssaan\nmenettelemme?' kysyi toinen mies.\n\n\"'Mitenkö menettelette?' kertasi prinssi.\n\n\"'Niin; hän ei ole sellainen mies, joka antaa hevillä vangita itsensä;\nhän tempaa miekkansa.'\n\n\"'No niin, teidän on tehtävä kuten hänkin ja kuitenkin yritettävä saada\nhänet elävänä haltuunne. Onko teillä köysiä hänen sitomisekseen ja\nkapula hänen suunsa tukkimiseksi?'\n\n\"'On, kaikki on.'\n\n\"'Pitäkää tarkoin varanne, koska hän arvattavasti on pukeutunut\nseuramiehen tavoin.'\n\n\"'Kyllä, kyllä, monseigneur; olkaa huoletta.'\n\n\"'Minä muuten tulen saapuville ja opastan teitä.'\n\n\"'Te vastaatte siitä, että järjestysvalta...?'\n\n\"'Minä vastaan kaikesta', vakuutti prinssi.\n\n\"'Hyvä, me panemme parastamme.'\n\n\"Sitten he lähtivät tallista.\"\n\n\"No niin\", huomautti d'Artagnan, \"mitä se meihin kuuluu? Niillä on kai\nmielessä joku sellainen kepponen, joita tapahtuu joka päivä.\"\n\n\"Oletteko varma siitä, että se ei kohdistu meitä vastaan?\"\n\n\"Meitäkö vastaan! Ja miksi?\"\n\n\"Hitto, ajatelkaahan heidän sanojaan: 'Olen tuntenut hänen\npalvelijansa', virkkoi muuan, ja sehän voisi tarkoittaa minua.\"\n\n\"Entä vielä?\"\n\n\"'Hän on Noisyssa tai tulee sinne tänä iltana', sanoi toinen, ja se\nvoisi tarkoittaa teitä.\"\n\n\"Edelleen?\"\n\n\"Edelleen huomautti prinssi: 'Pitäkää tarkoin varanne, koska hän\narvattavasti on pukeutunut seuramiehen tavoin', mikä ei näytä enää\njättävän mitään sijaa epäilyksille, koska te olette siviiliasussa\nettekä upseerin univormussa. No niin, mitä sanotte tästä?\"\n\n\"Voi, hyvä Planchet\", vastasi d'Artagnan huoaten, \"minä sanon, etten\nvalitettavasti elä aikana, jolloin prinssit tahtoisivat murhauttaa\nminut. Sellaista sattui menneinä hyvinä päivinä! Ole siis levollinen;\nnuo ihmiset eivät tahdo mitään meistä.\"\n\n\"Oletteko varma siitä, monsieur?\"\n\n\"Sen takaan.\"\n\n\"Hyvä on sitten; ei puhuta siitä sen enempää.\"\n\nPlanchet asettui jälleen paikalleen d'Artagnanin taakse,\ntyynnyttäjänään se ääretön luottamus, jota hän aina tunsi herraansa\nkohtaan; sitä ei viidenkääntoista vuoden ero ollut kyennyt\nhorjuttamaan.\n\nSiten ratsastettiin lieuen verran. Silloin lähestyi Planchet uudestaan\nd'Artagnania.\n\n\"Monsieur\", virkkoi hän.\n\n\"Mitä nyt?\" kysyi toinen.\n\n\"Kuulkaahan, monsieur, katsokaa tuolle taholle\", pitkitti Planchet;\n\"eikö teistä tunnu siltä kuin hiippailisi pimeässä yössä ikäänkuin\nvarjoja ohitsemme? Kuunnelkaa! Olen eroittavinani kavioiden töminää.\"\n\n\"Mahdotonta\", väitti d'Artagnan; \"maa on sateen liottama. Mutta kun\nkohdistat siihen huomioni, olen kuitenkin näkevinäni jotakin.\"\n\nJa hän pysähtyi katselemaan ja kuuntelemaan.\n\n\"Jollei kuulu hevosten tömistelyä, niin ainakin niiden hirnuntaa;\nkuunnelkaahan vain.\"\n\nD'Artagnanin korvaan osuikin hirnahdus, joka tunki läpi avaruuden ja\npimeyden.\n\n\"Siellä ovat nuo miehet\", hän virkkoi; \"he ovat lähteneet liikkeelle.\nMutta se ei kuulu meihin; pitkittäkäämme kulkuamme.\"\n\nHe lähtivät jälleen matkaan.\n\nPuolen tunnin kuluttua he saapuivat Noisyn ensimmäisten talojen\nkohdalle; kello lienee ollut puoli yhdeksän ja yhdeksän välillä\nillalla.\n\nMaalaisten tapaan olivat kaikki menneet levolle, ja koko kylässä ei\nnäkynyt ainoatakaan valoa.\n\nD'Artagnan ja Planchet pitkittivät ratsastustaan.\n\nMolemmin puolin tietä kuvastuivat harmaata, synkkää taivasta vasten\ntalojen synkemmät katonharjat; toisinaan luskutti joku valpas koira\nportin takana tai juoksi säikähtynyt kissa nopeasti keskikadulta\nrisuläjän kätköön, mistä sen kauhistuneet silmät kiiluivat kuin\nkiiltokivet. Ne tuntuivat olevan kylän ainoat elolliset olennot.\n\nNoin keskivaiheilla kylää kohosi tumma röykkiö, joka vallitsi päätoria,\nsijaiten erillään kahden kujan välissä, tavattoman isojen lehmusten\nojennellessa paljaita oksiaan sen julkipuolella. D'Artagnan silmäili\nrakennusta huomaavaisesti.\n\n\"Tämä on tietenkin arkkipiispan linna, kauniin rouva de Longuevillen\nasunto\", hän virkkoi Planchetille. \"Mutta missä on luostari?\"\n\n\"Luostari\", selitti Planchet, \"on kylän päässä; sen tunnen.\"\n\n\"No niin\", jatkoi d'Artagnan, \"nelistä sinä sinne, Planchet, sillaikaa\nkun minä tiukennan ratsuni mahavyötä. Tule sitten ilmoittamaan minulle,\nnäkyykö jesuiiteilla yhtään valaistua ikkunaa.\"\n\nPlanchet totteli määräystä ja poistui pimeään, d'Artagnanin\nlaskeutuessa ratsailta ja ryhtyessä tiukentamaan mahavyötä. Viiden\nminuutin kuluttua palasi Planchet.\n\n\"Monsieur\", hän ilmoitti, \"on vain yksi valaistu ikkuna sillä sivulla,\njoka on kentälle päin.\"\n\n\"Hm\", tuumi d'Artagnan; \"jos olisin frondelainen, niin kolkuttaisin\nportille täällä ja saisin silloin varmasti hyvän majapaikan; jos olisin\nmunkki, niin kolkuttaisin tuolla ja pääsisin varmasti kelpo illallisen\nääreen. Nyt sitävastoin on varsin luultavaa, että meitä ei oteta\nvastaan linnassa eikä luostarissa ja että me saamme ottaa yösijamme\npaljaalta maalta, nälkään ja janoon kuolemaisillamme.\"\n\n\"Niin\", lisäsi Planchet, \"kuten Buridanin kuuluisa aasi. Jos sentään\nkolkuttaisin?\"\n\n\"Hiljaa!\" käski d'Artagnan; \"ainoa ikkuna, joka oli valaistuna, on nyt\ntaas pimeänä.\"\n\n\"Kuuletteko, monsieur?\" sanoi Planchet.\n\n\"Tosiaankin -- mitä melua se on?\"\n\nKuulosti siltä kuin olisi viuhuva myrsky lähestynyt. Samassa ryntäsi\nkumpaisestakin kujasta, jotka kahdelta puolen rajoittivat taloa, kaksi\nkymmenmiehistä ratsujoukkoa. Ne piirittivät d'Artagnanin ja Planchetin\nsulkien kaikki pääsytiet.\n\n\"Jopa jotakin!\" virkkoi d'Artagnan sivaltaen miekkansa ja asettuen\nhevosensa taakse suojaan, Planchetin tehdessä saman tempun; \"olisitko\narvannut oikein? Meitäkö tosiaankin tavoiteltiin?\"\n\n\"Tuossa hän on, jo saimme hänet!\" huudahtivat ratsumiehet, hyökäten\nd'Artagnanin kimppuun paljastetuin miekoin.\n\n\"Älkää päästäkö häntä\", kuului kaikuva ääni.\n\n\"Emme, monseigneur; olkaa huoletta.\"\n\nD'Artagnan arveli nyt hetken sopivaksi sekaantua keskusteluun.\n\n\"Kuulkaahan, hyvät herrat!\" hän sanoi gascognelaisella murteellaan;\n\"mitä tahdotte, mitä aiotte?\"\n\n\"Sen kyllä saat tietää\", kiljuivat ratsumiehet yhteen suuhun.\n\n\"Seis, seis!\" huusi se, jota oli puhuteltu monseigneuriksi; \"malttakaa,\nkautta päänne, -- se ei ole hänen äänensä!\"\n\n\"Kas niin, hyvät herrat\", kummeksui d'Artagnan, \"ovatko ihmiset ihan\nhulluja täällä Noisyssa? Mutta pitäkää varanne, sillä minä vakuutan,\nettä ensimmäinen, joka lähestyy miekkani mitan päähän, ja se onkin\njokseenkin pitkä, saa sisuksensa maalle.\"\n\nJohtaja lähestyi.\n\n\"Mitä te täällä teette?\" tiedusti hän korskealla ja ikäänkuin käskemään\ntottuneella äänellä.\n\n\"Entä te?\" kysyi d'Artagnan vuorostaan.\n\n\"Olkaa säädyllinen, tai teitä kuritetaan tuntuvasti, sillä vaikkei\ntahdo mainita nimeänsä, tahtoo kuitenkin arvonsa mukaista\nkunnioitusta.\"\n\n\"Te ette tahdo ilmaista nimeänne, koska olette päämiehenä jossakin\nvehkeessä\", huomautti d'Artagnan; \"mutta minulla, joka matkustan\nrauhallisesti lakeijani kanssa, ei ole samaa syytä omani salaamiseen.\"\n\n\"Riittää, riittää! Kuka olette?\"\n\n\"Sanon teille nimeni, jotta tiedätte, missä voitte jälleen tavata\nminut, monsieur, monseigneur tai prinssi, miksi tahansa haluattekaan\nitseänne puhuteltavan\", virkkoi gascognelaisemme, joka ei tahtonut\ntaipua uhkauksen tieltä. \"Tunnetteko herra d'Artagnania?\"\n\n\"Kuninkaan muskettisoturien luutnanttia?\" lausui ääni.\n\n\"Häntä juuri.\"\n\n\"Tunnen kyllä.\"\n\n\"No niin\", jatkoi gascognelainen, \"silloin olette kai kuullut, että\nhänellä on vankka ranne ja varma kalpa.\"\n\n\"Oletteko te herra d'Artagnan?\"\n\n\"Sama mies.\"\n\n\"Tulitte tänne siis puolustamaan _häntä_?\"\n\n\"_Häntäkö_! Ketä häntä?\"\n\n\"Etsimäämme.\"\n\n\"Luulisinpä melkein\", huomautti d'Artagnan, \"joutuneeni arvoitusten\nmaahan sen sijaan että olisin Noisyssa, kuten oletin.\"\n\n\"No, vastatkaa!\" vaati sama korskea ääni; \"odotatteko häntä näiden\nikkunain alla? Tulitteko tänne puolustamaan häntä?\"\n\n\"En odota ketään\", sanoi d'Artagnan, joka alkoi käydä kärsimättömäksi;\n\"en aio puolustaa ketään muuta kuin itseäni, mutta puolustankin sitten\nurheasti, sen vakuutan.\"\n\n\"Hyvä!\" käski ääni; \"lähtekää siis täältä ja jättäkää paikka meille.\"\n\n\"Lähtisinkö täältä!\" sanoi d'Artagnan, jonka suunnitelmia tämä vaatimus\nhäiritsi; \"se ei ole kovinkaan helppoa, kun minä ja ratsunikin olemme\nmenehtymäisillämme väsymykseen, ellette ole halukas tarjoamaan minulle\nillallista ja yösijaa lähistöllä.\"\n\n\"Heittiö!\"\n\n\"Hoi, herraseni!\" virkkoi d'Artagnan; \"säästäkää sanojanne, minä\npyydän, sillä jos vielä kerran virkatte mitään tuollaista, niin sullon\nsen takaisin kurkkuunne, vaikka olisittekin markiisi, herttua, prinssi\ntai kuningas, kuuletteko!\"\n\n\"Kas, kas!\" vastasi päällikkö; \"eipä voi erehtyä, -- gascognelainen\nsiinä varmasti puhuu, eikä hän siis ole meidän etsimämme. Yrityksemme\non mennyt myttyyn täksi iltaa, poistukaamme. Me tapaamme jälleen, herra\nd'Artagnan\", jatkoi päällikkö ääntänsä koroittaen.\n\n\"Niin, mutta silloin ei teillä ole samoja etuja\", sanoi gascognelainen\npilkallisesti, \"sillä tavatessamme olette kenties yksinänne, ja\nvarmaankin on silloin päivä.\"\n\n\"Hyvä on, hyvä on!\" lausui ääni; \"matkalle, hyvät herrat!\"\n\nJa nurkuen ja sadatellen katosi joukkue pimeään, palaten Pariisiin\npäin.\n\nD'Artagnan ja Planchet pysyivät vielä kotvan puolustusasennossa, mutta\nkun melu yhä etääntyi, pistivät he miekkansa jälleen huotraan.\n\n\"Nytpä näet, epatto\", tuumi d'Artagnan tyynesti Plancetille, \"että he\neivät tavoitelleet meitä.\"\n\n\"Mutta ketä sitten?\" kysyi Planchet.\n\n\"Sitä en totisesti tiedä, ja sillä ei ole väliäkään. Mutta siitä\nvälitän, miten pääsisin jesuiittaluostariin. Ratsaille siis ja\nmenkäämme kolkuttamaan. Käyköön syteen tai saveen, hiisi vieköön,\neiväthän meitä toki syöne!\"\n\nJa d'Artagnan nousi jälleen satulaan.\n\nPlanchet teki samaten, mutta silloin putosi aavistamaton paino hänen\nhevosensa lautasille, niin että tämä oli lysähtää maahan.\n\n\"Hei, monsieur!\" huusi Planchet; \"minulla on joku takanani lautasilla!\"\n\nD'Artagnan kääntyi ja näki tosiaankin kaksi ihmishahmoa Planchetin\nhevosen selässä.\n\n\"Mutta itse paholainenhan meitä hätyyttää!\" huudahti hän vetäen\nmiekkansa ja valmistautuen hyökkäämään vastatulleen kimppuun.\n\n\"Ei, hyvä d'Artagnan\", virkkoi tämä, \"paholainen ei täällä ole, vaan\nminä, Aramis. Lasketa neliä, Planchet, ja kylän päähän tultuasi käänny\nvasemmalle.\"\n\nJa kuljettaen Aramista hevosensa lautasilla karautti Planchet pimeään,\nkintereillään d'Artagnan, joka alkoi uskoa näkevänsä jotakin\nhaaveellista ja katkonaista unta.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\nAbbé d'Herblay\n\n\nKylän päässä poikkesi Planchet vasempaan, kuten Aramis oli käskenyt, ja\npysähtyi valaistun ikkunan alle. Aramis hyppäsi ratsailta ja taputti\nkolmasti käsiänsä. Ikkuna avattiin heti, ja sieltä laskettiin alas\nnuoraportaat.\n\n\"Veikkoseni\", sanoi Aramis, \"jos tahdot nousta ylös, niin otan vastaan\nmitä mieluimmin.\"\n\n\"Vai niin\", virkkoi d'Artagnan, \"tällä tavoinko sinun luoksesi\ntullaan?\"\n\n\"Kello yhdeksän jälkeen se on pakollista, hitto vieköön!\" vastasi\nAramis; \"luostarisäännöt ovat ylen ankaria.\"\n\n\"Suo anteeksi, hyvä ystävä\", huomautti d'Artagnan, \"taisipa kirvota\nkieleltäsi hitto vieköön.\"\n\n\"Niinkö luulet?\" tuumi Aramis hymyillen. \"Paljon mahdollista; et voi\nkuvitellakaan, veikkonen, mitä pahoja tapoja näissä kirotuissa\nluostareissa saa, ja kuinka huonoja tottumuksia on kaikilla niillä\nkirkonmiehillä, joiden kanssa minun täytyy seurustella. Mutta ethän\nmenekään ylös?\"\n\n\"Käyhän edellä, kyllä tulen.\"\n\n\"Niinkuin entinen kardinaali sanoi entiselle kuninkaalle: 'Näyttääkseni\nteille tietä, sire.'\"\n\nAramis kapusi nyt keveästi ylös nuoraportaita ja pääsi tuossa tuokiossa\nikkunaan.\n\nD'Artagnan nousi hänen perässään, mutta vitkallisemmin; saattoi nähdä,\nettä hän oli vähemmän perehtynyt tällaiseen tiehen kuin hänen\nystävänsä.\n\n\"Suo anteeksi\", pyysi Aramis nähdessään hänen kömpelyytensä, \"jos\nolisin tiennyt sinun kunnioittavan minua käynnillä, niin olisin\ntoimittanut paikalle puutarhatikkaat. Mutta minulle yksinäni ovat nämä\nriittäviä.\"\n\n\"Monsieur\", muistutti Planchet nähdessään d'Artagnanin olevan jo\ntulossa perille, \"tuo käy tosin laatuun herra Aramiille ja vielä\nteillekin, ja jos lujalle ottaa, niin ehkä viimein minullekin; mutta\nhevosemme eivät voi kavuta ylös nuoraportaita.\"\n\n\"Vie ne vaunuvajaan, hyvä mies\", neuvoi Aramis, osoittaen Planchetille\neräänlaista rakennusta, joka kohosi kentältä. \"Siellä on olkia ja\nkauroja hevosille.\"\n\n\"Entä mitä minulle?\" kysyi Planchet.\n\n\"Sinä tulet takaisin tämän ikkunan alle ja taputat kolmasti käsiäsi,\nniin laskemme alas elintarpeita sinulle. Älä ole huolissasi; saakeli,\nei tässä paikassa juuri nälkään kuolla!\"\n\nAramis veti nuoraportaat ylös perässään ja sulki ikkunan.\n\nD'Artagnan silmäili ympärilleen.\n\nMilloinkaan ei hän ollut nähnyt huonetta yhtähaavaa niin sotilaalliseen\nja hienostuneeseen tapaan sisustettuna. Kaikissa nurkissa oli\nvoitonmerkkejä, jotka sekä silmälle että kädelle tarjosivat\nkaikenlaatuisia miekkoja, ja neljä isoa taulua esitti taisteluasussa\nLotringin kardinaali de Richelieutä, kardinaali de Lavalettea ja\nBordeauxin arkkipiispaa. Muuten ei siellä tosin mikään ilmaissut abbén\nasuntoa; seinäverhot olivat damastia, matot alençonilaisia, ja\nvarsinkin makuusija pitsikoristeineen ja kirjailtuine peitteineen\nnäytti pikemmin kuuluvan keimailevalle vallasnaiselle kuin miehelle,\njoka oli tehnyt lupauksen tavoittaa taivaan armoa pidättyväisyydellä ja\nlihan kuoletuksella.\n\n\"Tarkastelet kammiotani\", virkkoi Aramis. \"Voi veikkoseni, mikäs minun\nauttaa! Asun kuten kartusiaanimunkki. Mutta mitä haet katseillasi?\"\n\n\"Etsin sitä, joka heitti alas nuoraportaat; täällä ei näy ketään, ja\nkuitenkaan eivät kai nuoraportaat laskeutuneet itsestään.\"\n\n\"Ei, apuna oli Bazin.\"\n\n\"Ahaa!\" äännähti d'Artagnan.\n\n\"Mutta\", jatkoi Aramis, \"Bazinini on hyvin harjaannutettu miekkonen;\nnähdessään, että minä en ollut yksinäni, hän poistui hienotuntoisesti.\nPaina puuta, ystäväni, ja pakiskaamme.\"\n\nJa Aramis työnsi d'Artagnanin luo tilavan lepotuolin, johon tämä\nheittäysi käsinojan varaan.\n\n\"Ensiksikin, sinä kai illastat kanssani?\" kysyi Aramis.\n\n\"Kyllä, jos haluat\", vastasi d'Artagnan, \"ja tunnustankin tekeväni sen\nmitä suurimmalla mielihyvällä; olen taipaleella saanut huikean\nruokahalun.\"\n\n\"Voi, veikkonen\", pahoitteli Aramis, \"saat tyytyä laihaan muonaan; en\nodottanut sinua.\"\n\n\"Uhkaavatko minua Crèvecoeurin omeletit ja _theobromes_? Eikö se ollut\nentiseen aikaan pinaatin nimenä?\"\n\n\"Oh, meidän täytyy toivoa\", vastasi Aramis, \"että Jumalan ja Bazinin\navulla löydämme jotakin parempaa arvoisain jesuiittaisäin\nruokakomerosta. Bazin, hyvä ystävä\", jatkoi hän, \"tulehan tänne.\"\n\nOvi avautui, ja Bazin astui sisälle; mutta nähdessään d'Artagnanin hän\nkiljahti kuin epätoivon valtaamana.\n\n\"Bazin hyvä\", sanoi d'Artagnan, \"minua ilahduttaa nähdä, kuinka\nihmeteltävän sujuvasti sinä valehtelet kirkossakin.\"\n\n\"Monsieur\", selitti Bazin, \"minä olen arvoisilta jesuiittaisiltä\noppinut, että valehteleminen on sallittua, kun se tapahtuu hyvässä\ntarkoituksessa.\"\n\n\"Hyvä, hyvä, Bazin! D'Artagnan kuolee nälkään; tarjoa meille parastasi,\nja ennen kaikkea anna meille hyvää viiniä.\"\n\nBazin kumarsi kuuliaisuuden merkiksi, huokasi syvään ja astui ulos.\n\n\"Nyt kahden kesken ollessamme, hyvä Aramis\", sanoi d'Artagnan kääntäen\nkatseensa huoneesta sen asukkaaseen ja pitkittäen tämän vaatteista\ntarkastusta, jonka oli alottanut huonekaluista, \"sanopas minulle, mistä\nlemmosta tulit, kun hyppäsit ratsaille Planchetin taakse.\"\n\n\"Kas hitto\", vastasi Aramis, \"taivaastahan tietysti!\"\n\n\"Taivaastako!\" tuumi d'Artagnan päätänsä pudistaen; \"näytät minusta\nyhtä vähän tulevan sieltä kuin olevan sinne menossakaan.\"\n\n\"Hyvä ystävä\", selitti Aramis, ja hänen kasvoillaan oli itserakas\nilme, jollaista d'Artagnan ei ollut niillä nähnyt hänen ollessaan\nmuskettisoturina, \"jollen tullut taivaasta, niin ainakin paratiisista,\nmikä on jokseenkin samaa.\"\n\n\"Hyvä! Silloin ovat tiedemiehet vihdoinkin päässeet varmuuteen siitä,\nkohdasta\", arveli d'Artagnan. \"Tähän asti ei ole voitu sopia siitä,\nmissä paratiisi todella sijaitsi; toiset asettivat sen Ararat-vuorelle,\ntoiset Tigris- ja Eufrat-virtain väliin; sitä näkyy etsityn kovin\nkaukaa, kun se olikin näin lähellä. Paratiisi on Noisy-le-Secissä,\nsillä paikalla, missä Pariisin arkkipiispan linna kohoaa. Sieltä ei\ntulla ulos oven kautta, vaan ikkunasta; ei astuta alas marmoriportaita\npylväseteiseen, vaan lehmuksen oksille, ja sen pääsykäytävää loimuavin\nmiekoin vartioitseva enkeli on vaihtanut Gabrielin taivaallisen nimen\nmaallisemmaksi Marcillacin ruhtinaaksi.\"\n\nAramis purskahti nauruun.\n\n\"Sinä olet aina iloinen toveri, veikkonen\", sanoi hän; \"sukkela\ngascognelainen luonteesi ei ole hylännyt sinua. Niin, on kyllä rahtunen\ntotuutta tuossa kaikessa, mitä minulle sanot; mutta älä ainakaan luule,\nettä minä olen rouva de Longuevilleen rakastunut.\"\n\n\"Pentele, sitä minä kyllä varon!\" vastasi d'Artagnan. \"Oltuasi niin\nkauan rakastunut rouva de Chevreuseen et toki olisi voinut lahjoittaa\nsydäntäsi hänen pahimmalle viholliselleen.\"\n\n\"Se on totta\", vastasi Aramis keveästi. \"Niin, herttuatarparka, --\nrakastin häntä entiseen aikaan suuresti, ja minun täytyy kohtuuden\nmukaisesti myöntää, että hän oli meille peräti hyödyllinen. Mutta minkä\nsille voi -- hänen täytyi poistua Ranskasta. Kirottu kardinaali oli\nniin karkea vastustaja\", pitkitti Aramis luoden silmäyksen entisen\nministerin muotokuvaan; \"hän antoi käskyn vangita hänet ja viedä\nLoches-linnaan. Hän olisi, kautta kunniani, katkaisuttanut\nherttuattarelta kaulan, kuten saivat kohtalokseen Chalais, Montmorency\nja Cinq-Mars. Mieheksi pukeutuneena pakeni hän silloin kamarineitonsa,\nKitty-poloisen kanssa. Olen kuullut sanottavan, että hänelle tapahtui\njossakin kylässä, en tiedä missä, eriskummainen seikkailu papin kanssa,\njota tunnen yhtä vähän; hän pyysi tältä vieraanvaraisuutta, papilla ei\nollut enempää kuin yksi huone, ja kun hän piti tulijaa herrasmiehenä,\ntarjoutui hän ottamaan anojan huonekumppanikseen. Se johtui siitä, että\nviehkeä Marie käytti miehen pukua aivan uskomattoman hyvin. Tunnenkin\nainoastaan yhden naisen, joka esiintyy siinä asussa yhtä luontevasti.\nHänestä sepitettiinkin laulunpätkä:\"\n\n    Laboissière, kuules sie...\n\n\"Olet kai kuullut sen?\"\n\n\"En; laulahan se minulle, hyvä ystävä.\"\n\nAramis alotti mitä raikkaimmalla äänellä:\n\n    Laboissière, kuules sie,\n    hyvinkö mieheks kelpaisin?\n    -- Te ratsastatte, totta vie,\n    paremmin meitä ainakin.\n       Hän käy\n    keskellä pertuskain\n    nuoresta miehest' ain',\n    ei muulta näy.\n\n\"_Bravo_!\" huusi d'Artagnan. \"Sinä laulat aina yhtä oivallisesti, hyvä\nAramis; minä huomaan, että messut eivät ole tärvelleet ääntäsi.\"\n\n\"Katsos, ystävä\", selitti Aramis, \"siihen aikaan, kun olin\nmuskettisoturi, tein niin vähän vartiopalvelusta kuin suinkin; nyt olen\nabbé ja veisaan niin harvoja messuja kuin käy päinsä. Mutta palatkaamme\nherttuatar-parkaan.\"\n\n\"Kumpaiseen? Chevreusen vai Longuevillen herttuattareen?\"\n\n\"Hyvä ystävä, olen jo sanonut sinulle, että minun ja Longuevillen\nherttuattaren välillä ei ole mitään; kenties rahtunen keimailua, mutta\nsiinä kaikki. Ei, minä puhun Chevreusen herttuattaresta. Näitkö häntä,\nkun hän kuninkaan kuoltua palasi Brysselistä?\"\n\n\"Kyllä; hän oli silloin vielä hyvinkin kaunis.\"\n\n\"Niin\", puheli Aramis. \"Minäkin tapailin häntä jälleen toisinaan;\nannoin hänelle oivallisia neuvoja, joita hän ei noudattanut. Tein\nkaikkeni saadakseni hänet vakuutetuksi siitä, että Mazarin oli\nkuningattaren rakastaja. Hän ei tahtonut uskoa minua; hän sanoi\ntuntevansa Itävallan Annan ja väitti, että hallitsijatar oli liian\nylpeä voidakseen rakastaa sellaista lurjusta. Sillävälin hän antausi\nBeaufortin herttuan vehkeisiin, ja lurjus vangitutti Beaufortin\nherttuan ja ajoi maanpakoon madame de Chevreusen.\"\n\n\"Tiedäthän\", huomautti d'Artagnan, \"että hän on saanut luvan tulla\ntakaisin?\"\n\n\"Kyllä, ja tiedän myös, että hän on tullutkin. Hän kai hairahtuu taas\njohonkin hulluuteen.\"\n\n\"Oh, tällä kertaa hän kenties noudattaa sinun neuvojasi.\"\n\n\"Tällä kertaa\", vastasi Aramis, \"en ole nähnyt häntä jälleen; hän on\nsuuresti muuttunut.\"\n\n\"Niin ei ole sinun laitasi, hyvä Aramis, sillä sinä olet yhä\nentiselläsi: sinulla on vielä kaunis tumma tukkasi, sorea ryhtisi,\nnaisenkätesi, joista nyt on tullut pari ihailtavia kirkkoruhtinaan\nkäsiä.\"\n\n\"Niin\", myönsi Aramis, \"se on totta, minä panen ulkoasuuni suurta\nhuolta. Tiedätkös, ystävä, minä alan käydä vanhaksi: täytän pian\nseitsemänneljättä vuotta.\"\n\n\"Kuulehan, veikkonen\", tokaisi d'Artagnan hymyillen, \"koska nyt näemme\ntoisemme jälleen, niin sopikaamme keskenämme vastaisen varalle\niästämme.\"\n\n\"Kuinka niin?\" oudoksui Aramis.\n\n\"No\", jatkoi d'Artagnan, \"ennen olin minä kahta tai kolmea vuotta\nnuorempi sinua, mutta jollen erehdy, olen nyt täyttänyt neljäkymmentä.\"\n\n\"Tosiaanko?\" sanoi Aramis. \"Silloin erehdyinkin minä, sillä sinä,\nveikkonen, olet aina ollut erinomainen laskemaan. Olisin siis sinun\nlaskusi mukaan kolmenviidettä vanha? Lempo soikoon, hyvä mies, älä sano\nsitä Hôtel de Rambouilletissa; se vahingoittaisi minua.\"\n\n\"Ole huoletta\", takasi d'Artagnan, \"minä en käy siellä.\"\n\n\"No, mutta\", huudahti Aramis, \"mitä se Bazinin tolvana tekeekään?\nBazin! Kiirehdi toki, herra heittiö! Me menehdymme nälkään ja janoon.\"\n\nBazin, joka nyt astui huoneeseen, kohotti taivasta kohti kätensä, pullo\nkumpaisessakin.\n\n\"No\", tiukkasi Aramis, \"onko valmista, häh?\"\n\n\"Kyllä, monsieur, heti paikalla\", vastasi Bazin; \"mutta minulta meni\naikaa voidakseni nostaa ylös kaikki...\"\n\n\"Syystä että sinä aina luulet kantavasi pitkää pedellinkaapua\",\nkeskeytti Aramis, \"etkä tee muuta kuin luet messukirjaasi. Mutta\nsanonpa sinulle, että jos alituiseen puhdistellessasi kaikkia kappelin\nkapistuksia vieraannut miekkani kiilloittamisesta, niin teen rovion\nkaikista pyhäinkuvistasi ja paistan sinut siinä.\"\n\nKuohuksissaan tästä teki Bazin ristinmerkin pullolla, jota piteli\nkädessään. D'Artagnan ihmetteli yhä enemmän abbé d'Herblayn sävyä ja\nesiintymistapaa, joka niin vähän soveltui muskettisoturi Aramiin\nentiseen käyttäytymiseen, ja hän katseli ystäväänsä suurin silmin.\n\nBazin levitti kiireesti damastiliinan pöydälle ja asetti sille niin\nmonia hyvin paistettuja, tuoksuvia ja herkullisia maisteltavia, että\nd'Artagnan ihan ällistyi.\n\n\"Mutta odotithan siis jotakuta?\" kysyi upseeri.\n\n\"Hm\", vastasi Aramis, \"olen aina varustettu; ja tiesin sinun etsivän\nminua.\"\n\n\"Kuka sitä oli sanonut?\"\n\n\"Tietysti Bazin, joka otaksui sinut itse paholaiseksi, veikkonen, ja\nriensi varoittamaan minua vaarasta, joka uhkasi sieluani, jos jälleen\nantautuisin niin huonoon seuraan kuin muskettiväen luutnantin.\"\n\n\"Voi, monsieur!...\" pyysi Bazin kädet ristissä ja rukoilevalla äänellä.\n\n\"Kas niin, pois tekopyhyys! Sinä tiedät, että minä en pidä sellaisesta.\nTeet paljoa paremmin, kun avaat ikkunan ja lasket alas leivän,\nkananpoikasen ja viinipullon Planchet-ystävällesi, joka on jo tunnin\najan vimmatusti paukutellut käsiään.\"\n\nAnnettuaan hevosille olkia ja kauroja oli Planchet tosiaan palannut\nikkunan alle ja pariin kolmeen kertaan antanut sovitun merkin.\n\nBazin totteli, kiinnitti mainitut kolme esinettä nuoran päähän ja laski\nne alas Planchetille, joka ei sen parempaa pyytänyt, vaan poistui heti\nniine hyvineen vaunuvajaan.\n\n\"Nyt illastakaamme\", sanoi Aramis.\n\nYstävykset istuutuivat pöytään, ja Aramis alkoi kehittyneen\nherkuttelijan tottumuksella leikellä viipaleiksi kananpoikasia,\npeltopyitä ja kinkkuja.\n\n\"Hitto\", huudahti d'Artagnan, \"kelpaa sinun elellä!\"\n\n\"Kyllähän, mukiin menee. Olen saanut Roomasta vapautuksen\npaastoamisesta; sen hankki minulle herra koadjutori heikon terveyteni\nperusteella. Olen sitten ottanut palvelukseeni saman taiturin, joka\npalveli kokkina Lafollonella, kardinaalin vanhalla ystävällä,\ntiedäthän, -- tuolla kuuluisalla herkuttelijalla, joka aina aterialta\nnoustessaan lausui saman rukouksen: 'Hyvä Jumala, suo minulle se armo,\nettä voisin hyvin sulattaa maukkaasti nauttimani!'\"\n\n\"Mikä ei kuitenkaan estänyt häntä kuolemasta ähkyyn\", huomautti\nd'Artagnan hymyillen.\n\n\"Niin, minkäpä sille mahtaa\", virkkoi Aramis alistuvasti; \"kohtaloansa\nei voi paeta!\"\n\n\"Suo anteeksi, veikkonen, että teen sinulle erään kysymyksen\", sanoi\nd'Artagnan.\n\n\"Puhu vapaasti, tiedäthän kaiken kursailun olevan meidän keskemme\nkiellettyä.\"\n\n\"Olet siis rikastunut?\"\n\n\"Voi hyväinen, en! Ansaitsen noin kaksitoistatuhatta livreä vuodessa,\njotapaitsi minulla on prinssiltä pienoinen tuhannen écun apuraha.\"\n\n\"Ja millä ansaitset nuo kaksitoistatuhatta livreä?\" urkki d'Artagnan,\n\"runoillasiko?\"\n\n\"Ei, minä olen lakannut runoilemasta, paitsi että toisinaan sepitän\njonkun juomalaulun, lemmensonetin tai viattoman epigrammin. Minä\nkirjoittelen saarnoja, hyvä ystävä.\"\n\n\"Mitä! Saarnojako?\"\n\n\"Niin, mutta ne ovatkin erinomaisia saarnoja, usko pois! Siltä ainakin\nnäyttää.\"\n\n\"Sinä paasaat niitä?\"\n\n\"En, vaan myyn.\"\n\n\"Kelle?\"\n\n\"Niille virkaveljilleni, jotka tahtovat esiintyä suurina puhujina!\"\n\n\"Älä nyt! Ja se kunnia ei ole houkutellut sinua itseäsi?\"\n\n\"On vainkin, veikkonen, mutta luonto voitti. Kun seison saarnastuolissa\nja kaunis nainen katsoo minuun, katson minäkin häneen; jos hän\nhymyilee, niin minä vastaan samaten. Silloin puhun puita heiniä;\nsen sijaan että kuvailisin kadotuksen kauhuja, esittelenkin\nparatiisin riemuja. Niin, tiedätkös, sellaista sattui minulle kerran\nSaint-Louis-kirkossa Maraisissa... Muuan herrasmies nauroi minulle päin\nsilmiä, minä keskeytin saarnani sanoakseni hänelle, että hän oli\ntolvana. Ihmiset lähtivät ulos hakemaan kiviä, mutta sillävälin osasin\nminä niin hyvin muokata kuulijain mieliä, että häntä sitten\nkivitettiinkin eikä minua. Tosin hän seuraavana päivänä tuli luokseni,\nluullen olevansa tekemisissä tavallisen abbén kanssa.\"\n\n\"Ja mikä oli sen käynnin tuloksena?\" kysyi d'Artagnan nauruun\npakahtumaisillaan.\n\n\"Tuloksena oli, että me sovimme seuraavan päivän illaksi kohtauksen\nPlace-Royalelle. Niin, hitto, tokihan sen tiedätkin?\"\n\n\"Sitä hävytöntäkö vastaan minä sattumalta olinkin sekundanttinasi?\"\nkysyi d'Artagnan.\n\n\"Juuri samaa. Sinä näit, miten hänestä suoriuduin.\"\n\n\"Kuoliko hän?\"\n\n\"Sitä en tiedä. Mutta ainakin annoin hänelle synninpäästön _in articulo\nmortis_. Riitti surmata ruumis, sielua kuolettamatta.\"\n\nBazin teki toivottoman liikkeen, joka tahtoi ilmaista, että hän kenties\nhyväksyi tuon lauselman, mutta paheksui suuresti sävyä, jota sen\nlausumisessa ilmeni.\n\n\"Bazin, hyvä ystävä, sinä et huomaa, että minä näen sinut tästä\nkuvastimesta; olenhan kerta kaikkiaan kieltänyt sinulta kaikki\nhyväksymisen tai paheksumisen eleet. Ole siis hyvä ja tuo meille\nespanjalaista viiniä, sitten lähdet tiehesi. D'Artagnan-ystävälläni on\nsitäpaitsi jotakin salaista sanottavana minulle, eikö totta,\nd'Artagnan?\"\n\nD'Artagnan nyökkäsi, ja Bazin vetäytyi pois, asetettuaan pöytään\nespanjalaisen viinin.\n\nKahden kesken jäätyään istuivat ystävykset tuokion äänettöminä\nvastatusten. Aramis näytti odottavan mieluisaa ruuansulatusta,\nd'Artagnan valmisti johdantoaan. Kumpainenkin loi salavihkaa\nsyrjäsilmäyksiä toisiinsa.\n\nAramis keskeytti ensimmäisenä vaitiolon.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU\n\nKaksi Gaspardia\n\n\n\"Mitä mietiskelet, d'Artagnan?\" kysyi hän; \"ja mille ajatukselle\nhymyilet?\"\n\n\"Ajattelenhan vain, veikkonen, että sinä muskettisoturina ollessasi\naina muistutit abbéta, mutta nyt abbéna tunnut minusta kovin suuresti\nmuskettisoturin kaltaiselta.\"\n\n\"Se on totta\", myönsi Aramis hymyillen. \"Ihminen, kuten tiedät, hyvä\nd'Artagnan, on ihmeellinen eläin, pelkistä vastakohdista muodostunut.\nSiitä saakka kun minusta tuli abbé, unelmoin pelkkiä taisteluita.\"\n\n\"Se näkyy kapineistasikin; sinulla on kaikenlaisia kalpoja, jotka\nvoisivat tyydyttää mitä vaateliaintakin makua. Miekkailetko vielä yhtä\nhyvin?\"\n\n\"Kyllä, miekkailen kuten sinä entiseen aikaan, kenties vielä\nparemminkin. En päivän mittaan mitään muuta teekään.\"\n\n\"Ja kenen kanssa?\"\n\n\"Oivallisen miekkailunopettajan kanssa, joka meillä on täällä.\"\n\n\"Mitä! Täälläkö?\"\n\n\"Niin, täällä luostarissa, veikkoseni. Jesuiittaluostarissa on\nkaikkea.\"\n\n\"Olisit siis surmannut herra de Marcillacin, jos hän olisi yksinään\ntullut ahdistamaan sinua eikä kahdenkymmenen miehen johtajana?\"\n\n\"Ehdottomasti\", vakuutti Aramis, \"ja kahdenkymmenen miehensäkin\netunenässä, jos olisin voinut paljastaa miekkani tulematta tunnetuksi.\"\n\n-- Herra armahtakoon, -- jupisi d'Artagnan hiljaa itsekseen, --\nluulenpa hänen käyneen gascognelaisemmaksi kuin minä.\n\nSitten hän lisäsi ääneen:\n\n\"No niin, hyvä Aramis, kysyit minulta, minkätähden etsin sinua?\"\n\n\"Ei, en kysynyt sitä\", vastasi Aramis viekkaan näköisenä, \"vaan odotin\nsinun sanovan sen.\"\n\n\"No niin, tavoitin sinua vain tarjotakseni sinulle keinon surmata herra\nde Marcillacin, milloin vain haluat, niin ylhäinen kuin hän onkin.\"\n\n\"Kas, kas, kas!\" innostui Aramis; \"siinäpä vasta aatos!\"\n\n\"Jota minä kehoitan sinua käyttämään hyväksesi, veikkonen. Sanopas,\noletko sinä rikas abbé-toimellasi, joka tuottaa sinulle tuhannen écuta,\nja niillä kahdellatoistatuhannella livrellä, jotka ansaitset saarnojen\nmyynnillä? Vastaathan vilpittömästi.\"\n\n\"Minäkö? Olen köyhä kuin Job; jos tutkisit sekä taskut että lippaat,\nniin et luullakseni löytäisi täältä sataa pistoliakaan.\"\n\n-- Hitto, sata pistolia! -- tuumi d'Artagnan itsekseen; -- se on hänen\nmielestään Jobin köyhyyttä! Jos minulla olisi aina sen verran varalla,\nniin olisin mielestäni rikas kuin Kroisos. Ja hän lisäsi ääneen:\n\n\"Oletko kunnianhimoinen?\"\n\n\"Kuin Enkelados.\"\n\n\"No niin, hyvä ystävä, minä tarjoan sinulle keinon rikastua ja tulla\nmahtavaksi ja päästä elelemään mielesi mukaan.\"\n\nKeveä pilvi vilahti Aramiin otsalla yhtä nopeasti kuin hattarat, jotka\nelokuulla leijuvat kenttien yli; mutta niin pian kuin se häipyikin,\nhuomasi sen d'Artagnan.\n\n\"Puhu\", pyysi Aramis.\n\n\"Ensin vielä kysymys. Harrastatko politiikkaa?\"\n\nAramiin silmissä leimahti salama yhtä nopeana kuin varjo, joka oli\nhäilähtänyt hänen otsallaan, mutta senkin huomasi d'Artagnan.\n\n\"En\", epäsi Aramis.\n\n\"Miellytkin siis kaikkiin ehdotuksiini, koska sinulla tällähaavaa ei\nole muuta herraa kuin Jumala\", virkkoi gascognelainen hymyillen.\n\n\"Mahdollista kyllä.\"\n\n\"Oletko koskaan, hyvä Aramis, ajatellut nuoruutemme kauniita päiviä,\njotka vietimme remuten, ryyppien ja tapellen?\"\n\n\"Olenpa totisesti, ja useinkin olen kaivannut niitä. Se oli onnellista\naikaa, _delectabile tempus_!\"\n\n\"No niin, veikkoseni, nuo kauniit päivät voisimme elvyttää uudestaan,\ntuo onnellinen aika saattaisi palata! Olen saanut toimekseni hakea\nesiin kumppanini ja tahdoin alottaa sinusta, joka olit toveruutemme\nsieluna.\"\n\nAramis kumarsi enemmän kohteliaasti kuin sydämellisesti.\n\n\"Minäkö sekaantuisin taas politiikkaan!\" hän virkkoi hiljaisella\näänellään ja heittäysi takakenoon lepotuolissaan. \"Voi, hyvä\nd'Artagnan, näethän, kuinka säännöllisesti ja mukavasti minä elelen.\nOlemme kokeneet isoisten kiittämättömyyttä, tiedäthän!\"\n\n\"Se on totta\", myönsi d'Artagnan, \"mutta isoiset kenties katuvat, että\novat olleet kiittämättömiä.\"\n\n\"Siinä tapauksessa olisi asia toinen\", sanoi Aramis. \"Kaikille\nsynneille on anteeksianto varattu. Osaat muuten oikeaan eräässä\nkohdassa, jos meidät nimittäin valtaisi uudestaan halu puuttua valtion\nasioihin, niin olisi mielestäni nyt otollinen hetki.\"\n\n\"Mistä sinä sen tiedät, kun et harrasta politiikkaa?\"\n\n\"Ka, hyväinen aika, vaikken itse siitä välitä, liikun kuitenkin\npiireissä, jossa sitä harrastetaan. Runouttakin ja rakkautta hellien\nolen kuitenkin tutustunut herra Saraziniin, joka on herra de Contin\npuolta, herra Voitureen, joka on liittynyt koadjutoriin, ja herra\nBois-Robertiin, joka kardinaali Richelieun kuoltua ei nyt ole kenenkään\npuoluelaisia tai on kaikkien puolella, miten sitä sanoisikaan.\nValtiolliset tapaukset eivät siten ole välttäneet huomiotani.\"\n\n\"Sitä aavistinkin\", huomautti d'Artagnan.\n\n\"Älä muuten, hyvä ystävä\", jatkoi Aramis, \"käsitä nyt sanomaani muuksi\nkuin luostariveljen puheiksi, -- miehen, joka pelkkänä kaikuna vain\ntoistaa, mitä on kuullut sanottavan. Minulle on kerrottu, että\nkardinaali Mazarin on nykyään huolissaan asiain tilasta. Näyttää\ntosiaan siltä, että hänen käskyjänsä ei pidetä samassa arvossa kuin\nentiseen aikaan meidän kauhumme, kardinaali-vainajan, jonka muotokuvan\nnäet tuossa; sillä sanottakoon mitä tahansa, on kuitenkin myönnettävä,\nettä hän oli suuri mies.\"\n\n\"Sitä en suinkaan tahdo kieltää, hyvä Aramis; hän teki minusta\nluutnantin.\"\n\n\"Alussa olin kokonaan taipuvainen kardinaalin puolelle. Ajattelin\nitsekseni, että ministeri ei koskaan tule rakastetuksi, mutta että tämä\nsillä nerolla, jota hänellä väitetään olevan, kuitenkin saisi lopulta\nriemuita vihollistensa häviöstä ja tekisi itsensä pelätyksi, mikä minun\nnähdäkseni on kenties vielä parempaa kuin tehdä itsensä rakastetuksi.\"\n\nD'Artagnan ilmoitti nyökkäyksellä hyväksyvänsä täydellisesti tämän\nepäiltävän periaatteen.\n\n\"Sellainen oli ensimmäinen ajatukseni hänestä\", pitkitti Aramis; \"mutta\nkun olen hyvin tietämätön tuollaisissa asioissa ja kun säätyyni kuuluva\nnöyryys velvoittaa minua epäilemään omaa arvosteluani, kuulustin muiden\nmielipidettä. No niin, hyvä ystävä...\"\n\n\"No niin, mitä?\" kysyi d'Artagnan.\n\n\"No\", jatkoi Aramis, \"minun täytyi taltuttaa ylpeyteni, minun oli\ntunnustettava erehtyneeni.\"\n\n\"Tosiaanko?\"\n\n\"Niin, kuten jo sanoin, minä kuulustelin; ja katsohan, mitä useat\ntaipumuksiltaan ja tarkoituksiltaan aivan erilaiset henkilöt ovat\nvastanneet minulle: herra de Mazarin ei ole nero, kuten olin\nkuvitellut.\"\n\n\"Pyh!\" virkahti d'Artagnan.\n\n\"Ei, hän on aivan vähäpätöinen henkilö, joka on ollut kardinaali\nBentivoglion palvelijana ja juonittelulla kohonnut maailmassa, --\nnousukas, nimetön mies, joka Ranskassa näyttelee vain sissin-osaa. Hän\nkerää paljon rahoja, tuhlaa kuninkaan tulot, antaa itselleen kaikki\napurahat, joita kardinaali de Richelieu-vainaja jakeli koko maailmalle,\nmuttei pääse milloinkaan hallitsemaan voimakkuuden, ylemmyyden tai\nsuurimmassa arvossa pidetyn miehen oikeudella. Nykyinen ministerimme ei\nmuuten tunnukaan olevan herrasmies tavoiltaan tai sydämeltään; hän\nnäyttää olevan jonkunlainen ilvehtijä, huvinäytelmän naamioitu\ntemppuilija. Tunnetko häntä? Minä puolestani en tunne.\"\n\n\"Hm\", tuumi d'Artagnan, \"sanoissasi on toki rahtunen totta.\"\n\n\"Ihan herätät minussa ylpeyttä, veikkonen, jos minä olen\nyksinkertaisella ja tavallisella järjelläni voinut vetää vertoja\nmiehelle, joka oleskelee hovissa, kuten sinä.\"\n\n\"Mutta sinä olet puhunut ainoastaan hänen yksilöllisyydestään, et hänen\npuolueestaan ja apukeinoistaan.\"\n\n\"Totta kyllä. Hänellä on kuningatar puolellaan.\"\n\n\"Se on sentään jotakin kaiketi.\"\n\n\"Mutta hänen puolellaan ei ole kuningas.\"\n\n\"Lapsi!\"\n\n\"Lapsi, joka pääsee itsenäiseksi neljän vuoden kuluttua.\"\n\n\"Joka tapauksessa kuuluu hänelle nykyisyys.\"\n\n\"Niin, muttei tulevaisuus; ja nykyäänkään ei hänellä ole puolellaan\nparlamenttia tai kansaa eli siis rahoja, ei aatelia eikä ruhtinaita,\njotka vastaavat miekkaa.\"\n\nD'Artagnan kynsi korvallistaan; hänen täytyi itsekseen tunnustaa, että\ntoinen puhui sekä laajalta että oikealta näkökannalta.\n\n\"Huomaat nyt, hyvä ystävä, onko minulla vielä tavallista\nterävänäköisyyttäni tallella. Kenties teen väärin siinä, että pakisen\nkanssasi näin avomielisesti, sillä sinä näyt tosiaan olevan Mazarinin\nmiehiä.\"\n\n\"Minäkö!\" huudahti d'Artagnan, \"kaukana siitä!\"\n\n\"Puhuit saaneesi toimeksesi...\"\n\n\"Puhuinko saaneeni toimekseni? Se oli hairahdusta. Ei, sanoinpa vain\nitsekseni, kuten sinäkin sanot: asiat sotkeutuvat. No niin,\nheittäkäämme höyhen ilmaan, menkäämme sille puolelle, minne tuuli\npuhaltaa ja omaksukaamme entinen seikkaileva elämämme. Me olimme neljä\nuljasta ritaria, neljä likeisiksi liittynyttä sydäntä; yhdistäkäämme\nuudestaan kohtalomme ja miehuutemme, sillä sydämemme eivät ole koskaan\nolleet erossa. Nyt on suotuisa tilaisuus ansaita jotakin parempaa kuin\ntimantti.\"\n\n\"Olet aina oikeassa, d'Artagnan\", vastasi Aramis, \"ja todistuksena on\nse, että minulla on ollut sama ajatus kuin sinullakin. Se vain on\nerona, että minä otan vaikutuksia toisilta, kun minulla ei ole sinun\nvilkasta ja rikasta mielikuvitustasi. Kaikki tarvitsevat nykyaikana\nliittolaisia. Minulle on tehty eräitä ehdotuksia; julkisuuteen on\nlevinnyt jotakin puhetta entisistä mainehikkaista urotöistämme, ja\nilmoitan avoimesti, että koadjutori on saanut minut tunnustamaan\ntotuuden.\"\n\n\"Herra de Gondy, kardinaalin vihollinen!\" huudahti d'Artagnan.\n\n\"Ei, -- kuninkaan ystävä\", vastasi Aramis, \"huomaa se, -- kuninkaan\nystävä. No niin, olisi kysymys kuninkaan palvelemisesta, johon\naatelismies on velvollinen.\"\n\n\"Mutta pitäähän kuningas herra de Mazarinin puolta?\"\n\n\"Kyllä olosuhteiden johdosta, vaan ei vapaaehtoisesti, -- ulkonaisesti,\nvaan ei sielultaan ja sydämeltään; ja katso, juuri sen ansan asettavat\nlapsipoloiselle kuninkaan viholliset.\"\n\n\"No, mutta sinähän ehdotat minulle suorastaan kansalaissotaa, hyvä\nAramis.\"\n\n\"Sotaa kuninkaan puolesta.\"\n\n\"Mutta kuningashan on esiintyvä sen armeijan etunenässä, joka on\nMazarinin puolella?\"\n\n\"Mutta sielultaan ja sydämeltään on hän oleva siinä armeijassa, jota\nherra de Beaufort johtaa.\"\n\n\"Herra de Beaufort! Hänhän istuu Vincennesissä.\"\n\n\"Sanoinko herra de Beaufort?\" korjasi Aramis; \"herra de Beaufort tai\njoku muu, hän tai hänen ylhäisyytensä prinssi.\"\n\n\"Mutta prinssi lähtee armeijaan; hän kuuluu kokonaan kardinaalin\npuolelle.\"\n\n\"Eipä vainkaan\", väitti Aramis, \"heillä on juuri nyt eräitä kinastuksia\nkeskenään. Mutta muuten, jos ei hänen ylhäisyydestään prinssistä ole\nsiihen, niin onhan herra de Gondy...\"\n\n\"Mutta herra de Gondystä tulee kardinaali; hänelle pyydetään\nkardinaalinhattua.\"\n\n\"No, eikö ole sotaisia kardinaaleja?\" muistutti Aramis. \"Onhan meillä\ntässä ympärillämme neljä kardinaalia, jotka armeijain päällikköinä\nhyvinkin vastaisivat herra de Guebriantia ja herra de Gassionia.\"\n\n\"Mutta kyttyräselkäinen kenraali!\"\n\n\"Haarniskan alta ei näy kyttyrä. Muista muuten, että Aleksanteri Suuri\nontui ja että Hannibal oli silmäpuoli.\"\n\n\"Näetkö mitään suuria etuja olevan voitettavissa sen puolueen avulla?\"\nkysyi d'Artagnan.\n\n\"Näen mahtavien ruhtinaitten suojeluksen.\"\n\n\"Johon liittyy hallituksen määräämä maanpako.\"\n\n\"Jonka parlamentti ja kapinat peruuttavat.\"\n\n\"Kaikki tuo voisi käydä päinsä, kuten sanot, jos vain saataisiin\nkuningas eroitetuksi äidistään.\"\n\n\"Siihen kenties päästään.\"\n\n\"Ei koskaan!\" huudahti d'Artagnan, joka nyt palautui vakaumukseensa.\n\"Vetoan sinuun itseesi, Aramis, sinuun, joka tunnet Itävallan Annan\nyhtä hyvin kuin minä. Uskotko sinä hänen koskaan voivan unohtaa, että\nhänen poikansa on hänen turvanaan ja suojanaan, hänen arvonsa, onnensa\nja henkensä vakuutena? Silloin täytyisi hänen siirtyä poikansa mukana\nruhtinaitten puolelle ja hylätä Mazarin; mutta sinä tiedät paremmin\nkuin kukaan, kuinka voimalliset syyt estävät häntä milloinkaan\nhylkäämästä kardinaalia.\"\n\n\"Olet kenties oikeassa\", myönsi Aramis miettiväisenä; \"niinpä en\nteekään sitoumusta.\"\n\n\"Heidän kanssaan\", sanoi d'Artagnan, \"mutta minun?\"\n\n\"En kenenkään. Olen hengenmies; mitä tekemistä on minulla politiikan\nkanssa? En lue mitään messukirjaa; minulla on pikku joukko hoidokkeja,\n-- sukkelia abbé-veitikoita ja viehättäviä naisia; mitä enemmän asiat\nselkkaantuvat, sitä vähemmän huomiota herättävät minun hairahdukseni.\nKaikki käy siis hyvin, minun sekaantumattani mihinkään, ja totisesti,\nhyvä ystävä, en puutukaan sellaisiin puuhiin.\"\n\n\"No niin, veikkonen\", tuumi d'Artagnan, \"järkeilysi tarttuu tosiaan\nminuunkin, enkä nyt tiedä, mikä hupsu kunnianhimo minua yllyttikään.\nMinulla on toimi elannokseni; kun Tréville-parka kuolee, -- ja hän\nvanhenee päivä päivältä, -- voi minusta tulla kapteeni. Sehän on varsin\nsievä komentosauva gascognelaiselle aatelisjunkkarille, ja minä tunnen\nmieltyväni kohtuulliseen, mutta jokapäiväiseen leipään. Sen sijaan että\nlähtisin seikkailemaan, otankin vastaan Portoksen kutsumuksen; menen\nhänen maatiloilleen metsästämään. Tiedäthän, että Portoksella on\ntiluksia?\"\n\n\"Kyllä, hyvin! Kymmenen lieuen ala metsiä, rämeitä ja laaksoja; hän on\nvuorten ja tasankojen valtias ja käräjöitsee lääninherran oikeuksista\nNoyonin piispan kanssa.\"\n\n-- Hyvä! -- tuumi d'Artagnan itsekseen; -- sitä juuri halusinkin\ntietää. Portos on siis Picardiessa.\n\nHän lisäsi ääneen:\n\n\"Ja hänellä on jälleen entinen nimensä du Vallon?\"\n\n\"Siihen on liitetty de Bracieux erään maatilan mukaan, joka on\ntotisesti ollut vapaaherrallinen kartano.\"\n\n\"Saammekin kai siis nähdä Portoksen vielä paroonina.\"\n\n\"Sitä en epäile; ja paroonitar Portoksesta tulee ihan verraton.\"\n\nYstävykset purskahtivat nauruun.\n\n\"Et siis tahdo siirtyä Mazarinin puolelle?\" alotti jälleen d'Artagnan.\n\n\"Etkä sinä ruhtinaitten?\"\n\n\"En. Älkäämme siis siirtykö kumpaiseenkaan; jääkäämme ystävyksiksi,\nrupeamatta kardinaalilaisiksi tai frondelaisiksikaan.\"\n\n\"Niin\", yhtyi Aramis, \"olkaamme muskettisotureita.\"\n\n\"Papinkauluksessakin?\" muistutti d'Artagnan.\n\n\"Papinkauluksessa ennen kaikkea!\" huudahti Aramis; \"se siinä juuri\nhupaista onkin.\"\n\n\"Hyvästi sitten!\" toivotti d'Artagnan.\n\n\"En tahdo pidätellä sinua, hyvä ystävä\", vastasi Aramis, \"olletikaan\nkun en tiedä, mistä antaisin sinulle yösijan, ja kun en hevillä voi\nesittää sinulle, että makaisit vaunuvajassa Planchetin kanssa.\"\n\n\"Olenhan tuskin kolmen lieuen päässä Pariisista. Hevoset ovat levänneet\nkyllikseen ja vajaassa tunnissa olen kotona.\"\n\nD'Artagnan täytti nyt viimeisen lasillisen viiniä.\n\n\"Entisten iloisten päiviemme malja!\" esitti hän.\n\n\"Niin\", pahoitteli Aramis, \"valitettavasti on se aika mennyt; _fugit\nirreparabile tempus_.\"\n\n\"Joutavia\", tuumi d'Artagnan, \"se kenties tulee jälleen. Kaiken\nvaralta, jos tarvitset minua, asun la Chevrette-hotellissa\nTiquetonne-kadun varrella.\"\n\n\"Ja minä jesuiittaluostarissa; kello kuudesta aamulla kello kahdeksaan\nillalla tullaan sisään ovesta, kello kahdeksasta illalla kello kuuteen\naamulla ikkunasta.\"\n\n\"Hyvästi, veikkonen!\"\n\n\"Ei, tuolla tavoin en sinua jätä, anna minun saattaa sinua.\"\n\nJa hän otti miekkansa ja viittansa.\n\n-- Hän tahtoo varmistua, ratsastanko tosiaankin pois, -- arveli\nd'Artagnan itsekseen.\n\nAramis vihelsi Bazinia; mutta Bazin nukkui eteishuoneessa, pidettyään\nhuolen illallisen jäännöksistä, ja Aramiin oli pakko nykäistä häntä\nkorvasta, saadakseen hänet hereille.\n\nBazin ojensi käsivarsiaan, hieroi silmiänsä ja yritti nukahtaa\nuudestaan.\n\n\"No, unikeko, pian noutamaan portaat!\"\n\n\"Portaatko!\" vastasi Bazin haukotellen niin makeasti, että leuat\nolisivat voineet nyrjähtää sijoiltaan; \"ikkunassa ne vielä ovat.\"\n\n\"Toiset, tarkoitan -- puutarhatikkaat. Etkö nähnyt, että herra\nd'Artagnanin oli työläs kavuta, joten hänen olisi vielä tukalampi\nlaskeutua?\"\n\nD'Artagnan aikoi vakuuttaa Aramiille, että hänen oli varsin helppo\npäästä alas, mutta hänen päähänsä pälkähtikin vaieta.\n\nBazin huokasi syvään ja meni ulos hakemaan tikkaita. Tovin kuluttua oli\nmukavat ja lujat tikapuut kohotettu ikkunaa vasten.\n\n\"Kas noin\", kiitti d'Artagnan, \"näitä voi sanoa hyviksi kulkuneuvoiksi;\ntällaisia tikapuita pääsisi nainenkin ylös.\"\n\nLäpitunkevalla katseella näytti Aramis tahtovan tutkia ystävänsä\najatuksia hänen sielunsa sisintä myöten, mutta d'Artagnan kesti\ntarkastuksen mitä levollisimman näköisenä.\n\nHän laskikin nyt jalkansa tikkaiden ensimmäiselle askelmalle ja\npistäysi ulos.\n\nJonkun silmänräpäyksen kuluttua oli hän alhaalla. Bazin jäi seisomaan\nikkunan ääreen.\n\n\"Pysy sinä paikoillasi\", käski Aramis, \"tulen takaisin.\"\n\nHe astelivat nyt vaunuvajaan päin. Heidän lähestyessään tuli sieltä\nPlanchet, taluttaen molempia hevosia suitsista.\n\n\"Kas\", virkkoi Aramis, \"siinäpä on vireä ja valpas palvelija; hän ei\nole kuten Bazinin laiskuri, josta ei ole mihinkään hänen jouduttuansa\nkirkon palvelukseen. Seuraa meitä, Planchet; me kävelemme ja juttelemme\nkylän päähän asti.\"\n\nYstävykset astelivat nyt koko kylän läpi, puhellen jokapäiväisistä\nasioista; heidän tultuaan äärimmäisten talojen kohdalle sanoi Aramis:\n\n\"Menehän siis, kelpo veikkoseni! Edisty urallasi, Onnetar myhäilee\nsinulle, älä anna hänen päästä käsistäsi. Muista, että hän on\nkeimailija, ja kohtele häntä sikäli. Minä puolestani jään nöyrään\nasemaani ja toimettomaan elämääni. Hyvästi!\"\n\n\"On siis kerrassaan päätettyä\", kysyi d'Artagnan, \"että sinä et suostu\ntarjoukseeni!\"\n\n\"Suostuisin siihen kyllä mielelläni\", vastasi Aramis, \"jos olisin kuten\nmuut; mutta sanon sinulle vielä kerran, että minä olen pelkistä\nvastakohdista luotu, -- mitä tänään inhoan, siitä huomenna pidän, ja\npäin vastoin. Huomaat siis, että minä en voi ottaa suoritettavakseni,\nmitä sinä otat, sinä, jolla on määrätyt aatoksesi.\"\n\n-- Valehtelet, kavala sielu! -- ajatteli d'Artagnan, -- olet\npäinvastoin ainoa, joka tiedät asettaa itsellesi erityisen päämäärän ja\nhiljaisuudessa pyrkiä perille.\n\n\"Hyvästi siis, ystävä!\" jatkoi Aramis. \"Kiitos hyvistä aikeistasi ja\nvarsinkin niistä mieluisista muistoista, joita näkemisesi on herättänyt\nmielessäni.\"\n\nHe syleilivät toisiaan; Planchet istui jo satulassa. D'Artagnankin\nnousi nyt ratsaille; sitten he vielä kerran pudistivat toistensa kättä.\nMolemmat ratsastajat kannustivat hevosiaan ja etääntyivät Pariisiin\npäin.\n\nAramis seisoi liikkumattomana keskellä katua, kunnes oli kadottanut\nheidät näkyvistään.\n\nMutta heidän ratsastettuaan parisataa askelta pysähtyi d'Artagnan\näkkiä, hyppäsi maahan, heitti ohjakset Planchetin käsivarrelle, otti\npistoolit satulakotelosta ja pisti ne vyöhönsä.\n\n\"Mitä on tekeillä?\" kysyi Planchet säikähtyneenä.\n\n\"No\", vastasi d'Artagnan, \"niin ovela kuin hän onkin, en kuitenkaan\nanna hänen eksyttää minua. Jää sinä tähän äläkä hievahda paikaltasi;\nsiirry vain tien sivuun ja odota, kunnes tulen takaisin.\"\n\nSitten loikkasi d'Artagnan ojan yli, joka reunusti maantietä, ja\noikaisi kentän poikki kiertääkseen kylän. Jesuiittaluostarin ja sen\ntalon välillä, jossa rouva de Longueville asui, oli hän nähnyt pelkällä\npensasaidalla suljetun aukion.\n\nTuntia varemmin olisi hänen kenties ollut vaikea keksiä tätä\npensasaitaa, mutta kuu oli vastikään noussut, ja vaikka se toisinaan\npeittyi pilviin, eroitti sentään silloinkin kyllin selvästi tien.\n\nD'Artagnan saapui siis pensasaidan luo ja piiloutui sen taakse.\nSivuuttaessaan talon, missä äskeinen kohtaus oli tapahtunut, hän\nhuomasi saman ikkunan jälleen olevan valaistuna; hän oli vakuutettu\nsiitä, että Aramis ei ollut vielä lähtenyt kotiin ja että hän ei\naikonut palata sinne yksin.\n\nHetkisen kuluttua hän kuulikin lähestyviä askelia ja ikäänkuin\nihmisäänten supatusta.\n\nPensasaidan alkupäässä taukosivat askeleet.\n\nD'Artagnan lyyhistyi kumaraan ja etsi tiheintä paikkaa pensasaidasta\nkätkökseen.\n\nHänen suureksi kummastuksekseen ilmestyi samassa näkyviin kaksi\nherrasmiestä. Mutta pian lakkasi hän ihmettelemästä, sillä hän kuuli\npehmeän ja sulosointuisen äänen väräjävän; toinen siis olikin mieheksi\npuettu vallasnainen.\n\n\"Olkaa huoletta, rakas René\", tyynnytteli pehmeä ääni; \"sitä ei enää\ntapahdu. Olen keksinyt maanalaisen käytävän, joka kulkee kadun alitse,\nja meidän tarvitsee vain nostaa ylös muuan paasi portin edustalla\nteidän pääsytieksenne.\"\n\n\"Minä vannon\", virkkoi toinen ääni, josta d'Artagnan tunsi Aramiin,\n\"ruhtinattareni, että jollei hyvä maineemme vaatisi kaikkia näitä\nvarokeinoja ja jollen panisi vaaraan muuta kuin henkeni...\"\n\n\"Niin, niin, minä tiedän, että te olette urhea ja uskalias\nmaailmanmiehenä; mutta te ette kuulu ainoastaan minulle, te kuulutte\nkoko puolueellemme. Olkaa siis varovainen, olkaa järkevä.\"\n\n\"Minä tottelen aina, madame\", vakuutti Aramis, \"kun minua käsketään\nnoin suloisella äänellä.\"\n\nHän suuteli hellästi toisen kättä.\n\n\"Voi!\" huudahti pehmeä-ääninen herrasmies.\n\n\"Mitä nyt?\" kysyi Aramis.\n\n\"Ettekö näe, että tuuli on siepannut hattuni?\"\n\nAramis säntäsi tavoittamaan pakenevaa päähinettä. D'Artagnan käytti\ntilaisuutta etsiäkseen pensasaidasta harvemman kohdan, josta hänen\nkatseensa saattoi vaivattomasti tunkeutua salaperäiseen herrasmieheen\nasti. Kenties yhtä uteliaana kuin upseerikin pistäytyi samassa kuu\nesille pilvestä; sen kavaltavassa hohteessa tunsi d'Artagnan\nLonguevillen herttuattaren suuret siniset silmät, kullankeltaiset\nkiharat ja jalon pään.\n\nAramis palasi nauraen hattu päässä ja toinen kädessä, ja molemmat\npitkittivät nyt kulkuansa jesuiittaluostariin päin.\n\n\"Hyvä\", virkkoi d'Artagnan nousten jaloilleen ja pudistaen tomua\npolvestaan; \"nyt näen lävitsesi. Sinä olet frondelainen ja madame de\nLonguevillen rakastaja.\"\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU\n\nHerra Portos du Vallon de Bracieux de Pierrefonds\n\n\nJo tietäessään, että Portoksella oli nyt sukunimensä du Vallon, oli\nd'Artagnan saanut Aramiilta urkituksi, että hänellä oli maatilansa\nmukaan liitettynä nimeensä de Bracieux ja että hän tämän tilan takia\nkäräjöitsi Noyonin piispan kanssa.\n\nNoyonin tienoilta piti hänen siis etsiä tätä maatilaa, toisin sanoen\nIle-de-Francen ja Picardien rajalta.\n\nHän laati heti matkasuunnitelmansa. Ensin aikoi hän lähteä\nDammartiniin, missä tie haarausi kahtia, Soissonsiin ja Compiégneen.\nSiellä hän tahtoi kuulustaa edelleen, missä Bracieux sijaitsi, saamansa\ntiedon mukaan ratsastaakseen suoraan eteenpäin tai poiketakseen\nvasemmalle.\n\nPlanchet ei ollut vielä ihan levollinen kujeensa seurauksiin nähden ja\nselitti mielellään saattavansa d'Artagnania maailman ääriin asti,\nkulkipa hän suoraan eteenpäin tai poikkesi vasemmalle. Ainoastaan sitä\npyysi hän entiseltä herraltaan, että he lähtisivät matkalle illalla,\nkun pimeä soi parempaa turvaa. D'Artagnan ehdotti hänelle, että hän\nantaisi tiedon vaimolleen ainakin tyynnyttääkseen tätä kohtalostaan;\nmutta Planchet vastasi varsin älykkäästi olevansa vahvasti vakuutettu\nsiitä, että hänen vaimonsa ei kuolisi levottomuuteen hänen\nolinpaikkansa tietämättömyyden tähden, kun hän sitä vastoin vaimonsa\nsuulauden tuntien surisi itsensä kuoliaaksi, jos tämä tosiaan tietäisi\nsen.\n\nNämä syyt näyttivät d'Artagnanista niin päteviltä, että hän ei puhunut\nasiasta sen enempää, ja kello kahdeksan tienoissa illalla, kun hämärä\nalkoi levitä kaduille, lähti hän la Chevrette-hotellista Planchetin\nsaattamana ja poistui pääkaupungista Saint-Denisin tulliportin kautta.\n\nKeskiyön hetkenä saapuivat matkalaiset Dammartiniin.\n\nNyt oli liian myöhä hankkia mitään tietoja. \"Ristin Joutsenen\"\nmajatalossa oli jo käyty makuulle; asia oli senvuoksi lykättävä\nhuomiseen.\n\nSeuraavana päivänä kutsutti d'Artagnan luokseen isännän. Tämä oli noita\nviekkaita normandilaisia, jotka eivät myönnä eivätkä kiellä ja aina\nluulevat paljastavansa itsensä, jos suoraan vastaavat heille tehtyyn\nkysymykseen; mutta kun d'Artagnan luuli ymmärtäneensä, että hänen piti\nratsastaa suoraan eteenpäin, lähti hän taipaleelle tuon häilyvän tiedon\nmukaan. Kello yhdeksän aamulla hän oli Nanteuilissa; sinne pysähtyi hän\naamiaiselle.\n\nTällä kertaa hän tapasi isännän, joka oli rehellinen ja suoraluontoinen\nPicardien asukas; huomatessaan Planchetin maanmiehekseen ilmoitti hän\nhalutut tiedot mitä auliimmin. Bracieuxin kartano oli muutaman lieuen\npäässä Villers-Cotteretsista.\n\nD'Artagnan tunsi tämän kaupungin, jonne hän oli parina kolmena kertana\nsaattanut hovia, sillä Villers-Cotterets oli siihen aikaan\nkuninkaallisen linnan sijana. Hän lähti siis mainittuun kaupunkiin ja\nasettui tavalliseen ravintolaansa, nimittäin \"Kultaiseen\nKruununprinssiin.\"\n\nSiellä saatiin mitä suotuisimpia tietoja. Hän kuuli, että Bracieux\nsijaitsi neljän lieuen päässä tästä kaupungista, mutta että hänen ei\nollut sieltä etsittävä Portosta. Tämä oli todellakin käräjöinyt Noyonin\npiispan kanssa Pierrefondsin maatilasta, joka rajoittui hänen\ntiluksiinsa, ja kyllästyneenä kaikkiin tuollaisiin juttuihin, joita hän\nei ymmärtänyt, oli hän eroon päästäkseen ostanut Pierrefondsin,\nminkävuoksi hän olikin lisännyt tämän uuden nimen entisiinsä. Hän\nesiintyi nyt du Vallon de Bracieux de Pierrefondsina ja asui uudessa\nmoisiossaan. Muun kuuluisuuden puutteessa Portos nähtävästi tavoitti\nsitä, joka on suotu Carabasin markiisille.\n\nOli kuitenkin odotettava seuraavaan päivään; hevoset olivat päivän\nmittaan katkaisseet kymmenen lieuen taipaleen ja väsyneet siinä. Olisi\ntosin voitu ottaa toiset hevoset, mutta edessäpäin oli iso metsä, ja\nlukija muistaa vanhastaan, että Planchet ei mielellään öisin samonnut\nmetsiä.\n\nEräästä toisestakaan seikasta ei Planchet pitänyt, nimittäin\npaastoavana matkustamisesta; senvuoksi d'Artagnan havahtuessaan näkikin\naamiaisensa valmiina. Ei voinut moittia sellaista huomaavaisuutta.\nD'Artagnan istuutui siis siekailematta pöytään, ja on itsestään selvää,\nettä Planchet entiseen toimeensa ryhtyessään oli myöskin omaksunut\nentisen alamaisuutensa ja yhtä vähän häpesi nauttia d'Artagnanin\njättämää kuin rouva de Motteville ja rouva de Fargis ujostelivat pitää\nhyvänään Itävallan Annan ateriain rippeitä.\n\nEnnen kello kahdeksaa ei siis ehditty taipaleelle. Tiestä ei voinut\nerehtyä; piti vain seurata sitä, joka kulkee Villers-Cotteretsista\nCompiégneen, ja metsästä päästyä poiketa oikealle.\n\nOli kaunis kevätaamu, linnut visertelivät tuuheissa puissa,\nkultaharsoisia kaihtimia muistuttavat leveät auringon valovuot tulvivat\nesiin, missä vain oli aukkoja metsässä. Toisin paikoin taasen kykeni\npäivänvalo tuskin tunkeutumaan lehväin tiheitten holvien läpi, ja\nvanhojen tammien rungot, joihin vilkkaat oravat matkustavaisten\nilmestyessä ketterästi pakenivat, olivat verhoutuneet pimentoon. Koko\nvarhainen luonto levitti ruohon, kukkasien ja lehtien tuoksua, joka\nelvytti mieltä. D'Artagnan oli kyllästynyt Pariisin tunkkaiseen ilmaan\nja ajatteli, että kun miehellä on kolmen eri maatalon nimi liitettyinä\nyhteen, pitäisi hänen myöskin olla onnellinen sellaisessa paratiisissa;\nsitten pudisti hän päätänsä ja virkkoi itsekseen: -- Jos minä olisin\nPortos, ja d'Artagnan tulisi tekemään minulle sen ehdotuksen, jonka nyt\naion tehdä Portokselle, niin kylläpä tiedän, mitä vastaisin\nd'Artagnanille.\n\nPlanchet sitävastoin ei ajatellut mitään; hän vain sulatti ruokaa.\n\nMetsänreunassa näki d'Artagnan osoitetun tien, ja sen päässä kohosi\ntavattoman ison lääninherrallisen linnan tornit.\n\n\"Hm\", mutisi hän, \"luulin tuon linnan kuuluvan Orleansin vanhalle\nsukuhaaralle. Olisikohan Portos ostanut sen Longuevillen herttualta?\"\n\n\"Totisesti, monsieur\", huomautti Planchet, \"nämäpä ovat peräti hyviä\nhoidettuja maita, ja jos ne kuuluvat Portokselle, niin onnittelen\nhäntä.\"\n\n\"Hitto vieköön\", kielsi d'Artagnan, \"sinä et saa nimittää häntä\nPortokseksi tai edes du Valloniksi; sinun pitää puhutella häntä de\nBracieuxiksi tai de Pierrefondsiksi. Muutoin voisit aiheuttaa, että\nkoko matkani tarkoitus menisi hukkaan.\"\n\nMikäli d'Artagnan lähestyi linnaa, joka oli ensin herättänyt hänen\nhuomiotaan, oivalsi hän, ettei hänen ystävänsä voinut siellä asua;\nvaikka tornit olivat vankkoja ja näyttivät ihan kuin eilispäivänä\nrakennetuilta, ammottivat ne kuitenkin avoimina ja ikäänkuin\nväkivallalla pirstattuina. Olisi voinut luulla, että joku jättiläinen\noli halkaissut ne tapparan iskuilla.\n\nTien päähän päästyään sai d'Artagnan näkyviinsä kauniin laakson, jonka\npohjalla pilkoitti pienen sievän järven rannalta joitakuita hajallisia\npikku taloja. Vaatimattomassa asussaan ja tiili- tai olkikatoilla\nvarustettuina näyttivät ne tunnustavan herrakseen upean, Henrik IV:n\nhallituksen alkupuolella rakennetun linnan, joka oli koristettu\nvapaaherrallisilla tuuliviireillä.\n\nTällä kertaa ei d'Artagnan epäillyt, että hänellä oli edessään\nPortoksen asunto.\n\nTie kulki suoraan kauniin linnan luo, joka vuorella kohoavaan\nesi-isäänsä verraten oli samaa kuin Enghienin herttuan ryhmään kuuluva\nteikari Kaarlo VII:n aikuisen rauta-asuisen ritarin rinnalla.\nD'Artagnan ratsasti ravia alas rinnettä; Planchet seurasi samalla\nvauhdilla.\n\nKymmenen minuutin kuluttua joutui d'Artagnan kauniista poppelipuista\nsäännöllisesti istutettuun lehtokujaan; tämä johti rautaristikkoiselle\nportille, jonka kärjet ja poikkipienat olivat kullattuja. Kujan\nkeskikohdalla näkyi muuan herrasmies vihreässä puvussa ja kullattuna\nkuten porttikin, ratsastaen isolla punaruskealla hevosella. Hänen\nkumpaisellakin puolellaan seisoi kaksi palvelijaa runsaasti\nkultanauhoilla somistelluissa pukineissa, ja suuri joukko köyhiä\ntervehti häntä mitä kunnioittavimmin.\n\n-- Ahaa, -- virkkoi d'Artagnan itsekseen, -- olisiko tuo herra du\nVallon de Bracieux de Pierrefonds? Hyvä Jumala, kylläpä hän on\nkutistunut kasaan sen jälkeen kun lakkasi nimittämästä itseänsä\nPortokseksi!\n\n\"Se ei voi olla hän\", sanoi Planchet vastaukseksi siihen, mitä\nd'Artagnan oli huomauttanut itsekseen. \"Herra Portos oli noin kuusi\njalkaa mitaltaan, ja tuo on tuskin viittä.\"\n\n\"Kuitenkin\", sanoi d'Artagnan, \"he kumartavat syvään tuolle\nherrasmiehelle.\"\n\nJa d'Artagnan ohjasi ruskean hevosen ylvään herrasmiehen ja komeiden\npalvelijain luo. Lähetessään hän oli tuntevinaan herrasmiehen\nkasvonpiirteet.\n\n\"Taivasten tekijä!\" huudahti Planchet, joka niinikään luuli tuntevansa\nhänet; \"olisiko mahdollista, että se on hän?\"\n\nHuudahduksen kuullessaan kääntyi ratsastaja verkalleen ja hyvin ylvään\nnäköisenä, ja molemmat matkalaiset näkivät nyt Mousquetonin suuret\nsilmät, hänen kellahtavat, pulleat kasvonsa ja kaunopuheisen\nhymyilynsä, kaikki hohtamassa täyttä loistoaan.\n\nSiinä oli tosiaan Mousqueton, pyylevä Mousqueton, terveyttään hyllyen\nja hyvinvoinnistaan pöhistyneenä. Päinvastoin kuin teeskentelijä Bazin\nalkoi hän heti d'Artagnanin tunnettuaan luisua alas ratsailta ja\nlähestyi upseeria hattu kädessä, minkävuoksi myöskin kokoontuneiden\nkunnianosoitukset kohdistuivat tähän uuteen aurinkoon, joka himmensi\nedellisen.\n\n\"Herra d'Artagnan, herra d'Artagnan!\" hoki paksuilla huulillaan\nMousqueton, joka hikosi ihastuksesta; \"herra d'Artagnan! Mikä ilo\nherralleni ja isännälleni herra du Vallon de Bracieux de\nPierrefondsille!\"\n\n\"Kunnon Mousqueton! Hän on siis täällä, isäntäsi?\"\n\n\"Te olette hänen maahovissaan.\"\n\n\"Kylläpä sinä olet pulskistunut, käynyt lihavaksi, reheväksi ja\nkukoistavaksi!\" jatkoi d'Artagnan, joka ei väsynyt luettelemasta, mitä\nkaikkia muutoksia hyvinvointi oli saanut aikaan ennen niin\nnälkiintyneessä palvelijassa.\n\n\"Voi, niin, Jumalan kiitos, monsieur\", vastasi Mousqueton; \"minä\njakselen varsin hyvin.\"\n\n\"Mutta etkö virka sanaakaan Planchet-ystävällesi?\"\n\n\"Planchet-ystävällenikö! Planchet, sinäkö se oletkin?\" huudahti\nMousqueton avosylin ja kyyneltynein silmin.\n\n\"Minä itse\", vastasi Planchet yhä varovaisena; \"tahdoin vain nähdä,\nolitko ylpistynyt.\"\n\n\"Ylpistynyt vanhaa ystävää kohtaan! En ikinä, Planchet. Sitä et sinä\nluullut, tai sitten et tuntenut Mousquetonia.\"\n\n\"No, sitä kelpaa kuulla!\" sanoi Planchet laskeutuen ratsailta ja nyt\nvuorostaan ojentaen Mousquetonille kätensä. \"Sinä et ole kuten se\nBazinin pahus; hän antoi minun oleilla kaksi kokonaista tuntia\nvaunuvajassa, olematta tuntevinaankaan minua.\"\n\nPlanchet ja Mousqueton syleilivät toisiansa; heidän sydämellisyytensä\nliikutti syvästi läsnäolijoita ja herätti heissä sen käsityksen, että\nPlanchet oli joku valepukuinen herrasmies, -- niin täydellisesti\nosasivat he pitää arvossa Mousquetonin asemaa.\n\n\"Ja nyt, monsieur\", virkkoi Mousqueton irtaannuttuaan Planchetin\nsyleilystä, kun tämä oli turhaan yrittänyt kiertää käsiään yhteen\nystävänsä selän taa, \"nyt, monsieur, sallinette minun jättää teidät,\nsillä minä en tahdo, että isäntäni kuulee keltään muulta kuin minulta\nteidän tulonne; hän ei antaisi anteeksi, että minä olin päästänyt\nketään edelleni.\"\n\n\"Se rakas ystävä!\" sanoi d'Artagnan välttäen mainitsemasta Portosta\nhänen vanhalla tai uudella nimellään; \"hän ei siis ole unohtanut\nminua?\"\n\n\"Hänkö unohtanut!\" huudahti Mousqueton. \"Ei ole kulunut päivääkään\nmeidän odottamattamme tietoa, että teidät on nimitetty marskiksi joko\nherra de Gassionin tai herra de Bassompierren jälkeen.\"\n\nD'Artagnan antoi huulillaan väikkyä tuollaisen harvinaisen,\nkaihomielisen hymyn, jollaiset ilmeet olivat hänen sydämensä syvyydessä\neläneet nyttemmin kaikonneiden nuoruudenunelmain jälkeen.\n\n\"Ja te, heittiöt\", jatkoi Mousqueton, \"jääkää tänne herra kreivi\nd'Artagnanin luo ja osoittakaa hänelle kaikkea mahdollista\nkunnioitusta, sillaikaa kun minä ilmoitan monseigneurille hänen\ntulonsa.\"\n\nKahden avuliaan lähimmäisen tukemana nousi Mousqueton jälleen ravakan\nratsunsa selkään, samalla kun Planchet kepeäjalkaisempana kohosi\nauttamattomana satulaansa; edellinen ratsasti sitten ruohonurmikon yli\nlyhyttä laukkaa, joka antoi edullisemman todistuksen elukan\nselkärangasta kuin sen koivista.\n\n\"Kas, tämähän alkaa hyvin!\" tuumi d'Artagnan. \"Täällä ei ole mitään\nsalaisuuksia, mitään teeskentelyä, mitään politiikkaa; nauretaan\nsydämellisesti, itketään ilosta, näen pelkkiä kyynärän levyisiä\nkasvoja. Totisesti tuntuu minusta siltä, että itse luonto juhlii\ntäällä, että puut ovat vihreiden ja punaisten nauhojen verhoamia, eikä\nlehvien ja kukkasien.\"\n\n\"Ja minä\", huomautti Planchet, \"minä puolestani olen täällä tuntevinani\nmitä mieluisinta paistinhajua, näkevinäni pieniä keittiöpoikia\nasettuvan katselemaan, kun me ratsastamme ohi. Voi, monsieur, kuinka\nerinomainen kokki herra de Pierrefondsilla täytyykään olla, hän kun\npiti vankasta ja herkullisesta aterioimisesta jo silloin, kun hän\nnimitti itseänsä pelkäksi herra Portokseksi!\"\n\n\"Maltas hiukan!\" vastasi d'Artagnan; \"sinä ihan säikytät minua. Jos\ntodellisuus vastaa näköä, niin minulla ei ole mitään toivomista. Niin\nonnellinen mies ei toki milloinkaan päätä eritä onnestaan, ja\nyritykseni raukeaa hänen osaltaan niinkuin se jo Aramiin suhteen jäi\ntehottomaksi.\"\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU\n\nMiten d'Artagnan Portoksen tavatessaan havaitsee, että rikkaus\nei tuo onnea\n\n\nD'Artagnan ratsasti portista ja oli nyt ihan linnan edustalla; hän\nlaski juuri jalkansa maahan, kun portaille ilmestyi jättiläisolento.\nTahdomme tehdä d'Artagnanille oikeutta sillä maininnalla, että hän\nilman mitään itsekkyyttä tunsi sydämensä sykkivän ilosta, kun näki tuon\nkookkaan varren ja sotilaallisen ryhdin, jotka muistuttivat hänelle\nrehellisestä ja rakkaasta ystävästä.\n\nHän riensi Portoksen luo ja heittäytyi tämän syliin; koko palveluskunta\noli asettunut piiriin kunnioittavan matkan päähän ja silmäili kohtausta\nnöyrän uteliaasti. Mousqueton ensimmäisessä rivissä pyyhki silmiään;\nmiesparka norui loppumattomia ilonkyyneliä siitä hetkestä asti, kun hän\noli tuntenut d'Artagnanin ja Planchetin.\n\nPortos tarttui ystävänsä käsivarteen.\n\n\"No, onpa totisesti hauska tavata sinua jälleen, hyvä d'Artagnan!\"\nrämäytti hän äänellä, joka oli muuttunut barytonista bassoksi; \"et siis\nole unohtanut minua?\"\n\n\"Unohtanutko sinua! Voi, hyvä du Vallon, kuinka voisi unohtaa\nnuoruutensa iloisimpia päiviä, hartaimpia ystäviään ja niitä vaaroja,\nmitä on heidän kanssaan kokenut! Usko minua, -- kun nyt näen sinut\njälleen, ei meidän toveruudessamme ole ainoatakaan hetkeä, joka ei\npalaja ajatuksiini.\"\n\n\"Niin, niin\", tuumi Portos, yrittäen antaa viiksilleen sitä\nkeikarimaista kuosia, jonka ne olivat hänen yksinäisyydessään\nmenettäneet, \"niin, teimmehän parhaamme aikoinamme ja tuotimme\nkardinaali-poloiselle monia kiusoja.\"\n\nPortos huokasi. D'Artagnan tarkasteli häntä.\n\n\"Joka tapauksessa\", pitkitti Portos hieman raskasmielisesti, \"olet\ntervetullut, hyvä ystävä. Saat auttaa minua entisen hilpeyteni\npalauttamisessa; huomenna lähdemme jänispyyntiin alangolleni, joka on\nhyvin riistarikas, tai kauniisiin metsiini ampumaan kauriita.\nMinulla on neljä vinttikoiraa, joita pidetään koko maakunnan\nnopsajalkaisimpina, ja kahlekunta, jolla ei ole vertaistaan\nkahdenkymmenen lieuen alalla.\"\n\nJa Portos huokasi jälleen.\n\n-- Kas, -- ajatteli d'Artagnan, -- eikö kelpo ystäväni olisikaan niin\nonnellinen kuin näyttää?\n\nSitten hän lisäsi ääneen:\n\n\"Mutta ensiksikin esittelet minut madame du Vallonille, sillä minä\nmuistan hyvin kohteliaan kutsukirjeen, jonka hyväntahtoisesti lähetit\nminulle, ja sen loppuun oli hän suvainnut lisätä muutamia rivejä.\"\n\nPortos huokasi nyt kolmannen kerran.\n\n\"Minä menetin madame du Vallonin kaksi vuotta sitten\", vastasi hän, \"ja\nolen vielä kovin murheissani siitä. Sentähden muutinkin Vallonin\nlinnasta Corbeilin lähistöltä Bracieux-kartanooni, josta sitten jouduin\nostamaan tämän. Madame du Vallon-parka!\" jatkoi Portos omaksuen\nsurullisen katsannon; \"hänellä ei ollut kovinkaan tasainen luonne,\nmutta hän tottui kuitenkin lopulta elämänlaatuuni ja oppi taipumaan\npikku mielitekoihini.\"\n\n\"Olet siis rikas ja riippumaton?\" kysyi d'Artagnan.\n\n\"Kyllähän\", vastasi Portos, \"olen leskimies ja saan neljäkymmentä\ntuhatta livreä vuotuisina korkoina. Käykäämme nyt aamiaiselle, jos\nhaluat.\"\n\n\"Kernaasti\", vastasi d'Artagnan; \"aamuilma on antanut minulle riuskean\nruokahalun.\"\n\n\"Niin\", vahvisti Portos, \"ilmani on oivallinen.\"\n\nHe astuivat linnaan; kaikki oli kullattua lattiasta kattoon, katon\nrajan liisteet hohtivat kullalta, otsikkokoristeet ja nojatuolit\nsamaten.\n\nPöytä oli katettu valmiiksi.\n\n\"Tässä näet arkiruokaani\", virkkoi Portos.\n\n\"Hitto\", vastasi d'Artagnan, \"minä onnittelen sinua; itse\nkuninkaallakaan ei ole tällaista pöytää.\"\n\n\"Olen tosiaan kuullut sanottavan\", mukasi Portos, \"että herra de\nMazarin pitää häntä hyvin laihassa ruuassa. Maistapas tätä kyljystä,\nveli d'Artagnan; se on omista lampaistani.\"\n\n\"Sinulla on mureita lampaita\", kiitti d'Artagnan, \"kyllä sinun kelpaa.\"\n\n\"Niin, ne käyttävät laitumenaan niittymaitani, jotka ovat kerrassaan\noivallisia.\"\n\n\"Annas hiukan lisää.\"\n\n\"Ei, ota mieluummin tätä jänistä, jonka eilen ammuin eräästä\nkaniinitarhastani.\"\n\n\"Onpa sillä hieno maku!\" huudahti d'Artagnan. \"Ruokit siis jäniksiäsi\nsilkalla ajuruoholla?\"\n\n\"Ja mitä sanot viinistäni?\" kysyi Portos; \"se menettelee, vai mitä?\"\n\n\"Verratonta.\"\n\n\"Mutta kuitenkin paikan omaa satoa.\"\n\n\"Mitä sanotkaan?\"\n\n\"Niin, pieneltä rinteeltä tuon vuoren eteläsivulta; se tuottaa minulle\nkaksikymmentä aamia.\"\n\n\"Sinullahan on sitten kokonainen viinimäki!\"\n\nPortos huokasi nyt neljännen kerran. D'Artagnan laski hänen\nhuokauksensa.\n\n\"Mutta\", tiedusti d'Artagnan, jonka teki mieli tulkita tämä arvoitus,\n\"voisi tosiaan luulla, että sinua painaa joku mielenkarvaus,\nveikkoseni. Etkö kenties voi hyvin?... Olisiko terveytesi...?\"\n\n\"Se on mainio, hyvä ystävä, parempi kuin koskaan ennen; voisin\nnyrkilläni iskeä kuoliaaksi härän.\"\n\n\"Onko sinulla perhehuolia?\"\n\n\"Perhehuoliako? Onneksi olen yksin koko maailmassa.\"\n\n\"Mutta mitä sitten huokailet?\"\n\n\"Kuulehan\", vastasi Portos, \"tahdon olla vilpitön sinua kohtaan; en ole\nonnellinen.\"\n\n\"Sinäkö et onnellinen, Portos! Sinä, joka omistat linnan, niittyjä,\nvuoria ja metsiä, -- sinä, jolla on neljänkymmenentuhannen livren\nvuosikorot, etkö sinä ole onnellinen?\"\n\n\"Tosin on minulla kaikki tuo, hyvä ystävä, mutta näine kaikkinenikin\nolen yksinäinen.\"\n\n\"Ahaa, minä ymmärrän; ympärilläsi on pelkkää kituuttelijaväkeä, jonka\nkanssa et voi seurustella itseäsi alentamatta.\"\n\nPortos kalpeni hiukan ja tyhjensi ison lasillisen viiniänsä.\n\n\"Ei, päin vastoin\", selitti hän; \"seikka on sellainen, katsos, että\ntäällä on maalaisjunkkareita, joilla kaikilla on joku arvonimi, ja he\nväittävät polveutuvansa Pharamondista, Kaarle Suuresta tai vähintään\nHugo Capetista. Alussa olin minä viimeksitullut; siispä oli minun\notettava ensimmäinen askel tutustumiseen, ja sen teinkin. Mutta sinä\ntiedät, hyvä ystävä, madame du Vallon...\"\n\nPortoksen kurkkua tuntui kurovan.\n\n\"Madame du Vallon\", hän jatkoi, \"oli hyvin epäiltävää aatelia, hän oli\nollut ensimmäisessä avioliitossaan -- en luullakseni kerro sinulle\nmitään uutta, hyvä d'Artagnan -- naimisissa prokuraattorin kanssa. Tätä\nhe pitivät tympäisevänä; niin, he uskalsivat tosiaan sanoa sitä\ntympäiseväksi. Sinä arvaat, että sellaiset solvaukset voivat ärsyttää\nihmisen lyömään kuoliaaksi kolmekymmentätuhatta tuollaista junkkaria.\nTapoinkin kaksi; se kyllä tukki toisilta suun, mutta ei tehnyt minusta\nheidän ystäväänsä. Sen johdosta, näetkös, olen ilman seuraa, elän\nyksinäisyydessä ja kärsin kuolettavaa ikävää.\"\n\nD'Artagnan hymyili; hän huomasi, mistä kenkä puristi, ja valmisteli\nsaartoliikettään.\n\n\"Mutta olethan itse kuitenkin aatelismies\", huomautti hän, \"ja vaimosi\nei voi riistää sinulta aateluuttasi.\"\n\n\"Totta kyllä; mutta käsitäthän, että kun minulla ei ole historiallista\nnimeä, kuten Coucy-suvulla, jonka jäsenet tyytyivät olemaan _sires_,\ntai Rohaneilla, jotka eivät tahtoneet olla herttuoita, niin on noilla,\njotka kaikki ovat joko varakreivejä tai kreivejä, kuitenkin etusija\nminuun verraten kirkossa, juhlamenoissa, kaikkialla, ja minä en\nmerkitse mitään. Voi, jospa vain olisin...\"\n\n\"Parooni, niinhän?\" täydensi d'Artagnan ystävänsä lauseen.\n\n\"Voi\", huudahti Portos kirkastuvin kasvoin, \"voi jospa olisin parooni!\"\n\n-- Hyvä -- ajatteli d'Artagnan, -- täällä minua lykästää.\n\nJa hän lisäsi ääneen:\n\n\"No niin, hyvä ystävä, haluamaasi arvonimeä juuri tulinkin nyt\ntarjoamaan sinulle.\"\n\nPortos poukkosi kohoksi ilmaan, niin että koko huone tutisi; pari kolme\npulloa menetti tasapainonsa ja kierähti pirstaleiksi lattialle.\nMousqueton ryntäsi esiin melun hälyttämänä, ja etäämpänä näkyi\nPlanchet, suu sullottuna täyteen ja ruokaliina kädessä.\n\n\"Huusiko monseigneur minua?\" kysyi Mousqueton.\n\nPortos viittasi kädellään Mousquetonia korjaamaan pois särkyneet\npullot.\n\n\"Näen hyvillä mielin\", virkkoi d'Artagnan, \"että sinulla on yhä tämä\nsiivo mies palveluksessasi.\"\n\n\"Hän on intendenttini\", vastasi Portos, ja hän lisäsi äänekkäämmin:\n\"Kyllä näkee, että se lurjus jakselee hyvin, mutta\", hän vielä jatkoi\nhiljaa, \"hän on minuun kiintynyt eikä mistään hinnasta suostuisi\nhylkäämään minua.\"\n\n-- Sitäpaitsi puhuttelee hän herraansa monseigneuriksi, -- ajatteli\nd'Artagnan.\n\n\"Menehän, Mouston\", käski Portos.\n\n\"Sanotko Mouston? Aivan oikein, se on lyhempi; Mousqueton oli liian\npitkä lausua.\"\n\n\"Niin\", selitti Portos, \"ja lisäksi kuului se liian\nkasarmimaiselta.[12] Mutta me puhelimme vakavammista asioista, kun se\nvintiö lyllersi sisälle\", lisäsi hän.\n\n\"Niin teimme\", virkkoi d'Artagnan, \"mutta lykätkäämme se keskustelu\ntuonnemmaksi. Palveluskunta voisi epäillä jotakin, ja tällä tienoolla\non kenties vakoojia. Ymmärtänethän, Portos, että kysymyksessä on mitä\ntärkeimpiä asioita.\"\n\n\"Vai niin, hitossa!\" huudahti Portos. \"No, lähtekäämme kävelylle\npuistoon ruuansulatuksen edistämiseksi.\"\n\n\"Se sopii.\"\n\nKun molemmat olivat nyt aterioineet tarpeekseen, siirtyivät he\nkävelemään muhkeaan puistoon. Hevoskastanja- ja lehmuskujat saarsivat\nvähintään kolmenkymmenen auranalan aluetta; jokaisen saran päässä --\nniissä kaikissa olikin paljon näreikköä ja pensaita -- näkyi kaniineja\njuoksentelemassa tammistoon tai pujahtelemassa korkean ruohikon\nsuojaan.\n\n\"Totisesti pitääkin puisto puoliansa kaiken muun rinnalla\",\ntodisti d'Artagnan, \"ja jos lammessa on yhtä runsaasti kalaa\nkuin kaniinitarhoissasi jyrsijöitä, niin oletpa onnen poika,\nPortos-veikkonen, -- jos nimittäin olet säilyttänyt metsästyshalusi\nja lisäksi innostunut kalastamaan.\"\n\n\"Hyvä ystävä\", vastasi Portos, \"kalastuksen luovutan Moustonille; se on\nliian halpa-arvoinen huvike. Mutta metsästän minä kyllä toisinaan; kun\nnimittäin olen ikävissäni, istuudun jollekulle näistä marmoripenkeistä,\nannan tuoda tänne pyssyn ja suosikkikoirani Gredinetin ja ammuskelen\nkaniineja.\"\n\n\"Mutta sehän on sangen hauskaa!\" sanoi d'Artagnan.\n\n\"On\", vastasi Portos huoaten, \"sangen hauskaa.\"\n\nD'Artagnan ei enää laskenut hänen huokauksiaan.\n\n\"Sitten\", kertoi Portos, \"Gredinet hakee kaniinit ja vie ne kokille; se\non harjaannutettu siihen.\"\n\n\"Sepä oivallinen elukka!\" kehaisi d'Artagnan.\n\n\"Mutta\", jatkoi Portos, \"jätämme nyt Gredinetin, jonka lahjoitan\nsinulle, jos tahdot sen ottaa, sillä minä alan kyllästyä siihen;\npalatkaamme asiaamme.\"\n\n\"Mielihyvällä\", vastasi d'Artagnan; \"tahdon vain ennakolta mainita\nsinulle, ystävä, jottet syyttäisi minun toimineen petollisesti sinuun\nnähden, että sinun on muutettava elämänlaatuasi.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"No, sinun täytyy jälleen pukeutua varuksiisi, sitoa miekka vyöllesi,\nlähteä seikkailuihin ja entisten aikojen tavoin jättää vertasi teille\nja poluille; tiedäthän, miten me vanhaan aikaan reudoimme.\"\n\n\"Ka, perhana!\" huudahti Portos.\n\n\"Niin, minä ymmärrän, sinä olet joutunut hemmotelluksi, hyvä ystävä;\nolet lihonut, ja ranteellasi ei ole enää samaa joustavuutta, josta\nkardinaalin henkivartio sai niin monta todistetta.\"\n\n\"Hoo, mitä siihen tulee, niin vakuutan, että ranteeni on vielä yhtä\nkunnollinen kuin ennenkin\", sanoi Portos ja ojensi kätensä, joka\nmuistutti lampaanlapaa.\n\n\"Sen parempi!\"\n\n\"Meidän on siis lähdettävä sotaan?\"\n\n\"Niin, ei muukaan auta!\"\n\n\"Ketä vastaan?\"\n\n\"Oletko tarkannut politiikkaa, hyvä ystävä?\"\n\n\"Minäkö? En ollenkaan.\"\n\n\"Oletko Mazarinin vai ruhtinaitten puolella?\"\n\n\"Minäkö? En kenenkään.\"\n\n\"Toisin sanoen olet meidän miehiämme. Hyvä juttu, Portos-veikkonen, --\nsellaisesta asemasta pääsee parhaiten luomaan onnensa. No niin, hyvä\nystävä, sanonpa siis sinulle, että tulen kardinaalin asialla.\"\n\nNäillä sanoilla oli Portokseen sama teho kuin olisi hän vielä elänyt\n1640-luvulla ja kuin olisi ollut kysymys todellisesta kardinaalista.\n\n\"Vai niin\", kummeksui hän, \"mitä voi hänen ylhäisyytensä tahtoa\nminusta?\"\n\n\"Hänen ylhäisyytensä tahtoo sinua palvelukseensa.\"\n\n\"Kuka sitten on puhunut hänelle minusta?\"\n\n\"Rochefort. Muistatko häntä?\"\n\n\"Hiisi vieköön, muistanhan toki. Hänhän aikoinaan tuotti meille niin\npaljon kiusaa ja toimitti meidät kiertelemään pitkin maata; hänellehän\neri kertoina annoit kolme miekanpistoa, jotka hän hyvin ansaitsikin.\"\n\n\"Mutta tietänethän, että hänestä on sittemmin tullut ystävämme?\" sanoi\nd'Artagnan.\n\n\"Ei, sitä en tiennyt. Vai niin, hän ei siis enää kanna mitään kaunaa?\"\n\n\"Sinä erehdyt, ystäväiseni; minä se en kanna mitään kaunaa.\"\n\nPortos ei oikein älynnyt, mitä toinen tarkoitti; mutta lukija\nmuistanee, että älyäminen ei ollut hänen vahvimpana puolenaan.\n\n\"Sanot siis\", pitkitti Portos, \"että kreivi de Rochefort on puhunut\nkardinaalille minusta?\"\n\n\"Niin, ja kuningatar myös.\"\n\n\"Mitä! Kuningatarko?\"\n\n\"Herättääkseen meissä luottamusta on kuningatar myös jättänyt hänelle\ntuon tutun timantin, jonka möin herra Desessartsille, kuten tiedät;\njollakin tavoin oli se jälleen joutunut hänen haltuunsa.\"\n\n\"Mutta minusta tuntuu\", huomautti Portoksen terve, yksinkertainen\njärki, \"että hän olisi tehnyt paremmin, jos olisi luovuttanut sen\nsinulle.\"\n\n\"Niin minustakin\", myönsi d'Artagnan, \"mutta minkäpä sille voi:\nkuninkailla ja kuningattarilla on toisinaan ihmeellisiä oikkuja.\nLopultakin ollaan heihin kiintyneitä siitä syystä, että heillä on\nrikkautta ja valtaa, että he jakelevat rahoja ja arvonimiä.\"\n\n\"Niin, heihin ollaan kiintyneitä\", kertasi Portos. \"Sinä olet siis\ntällähaavaa kiintynyt...?\"\n\n\"Kuninkaaseen, kuningattareen ja kardinaaliin; ja minä olen myös mennyt\ntakuuseen sinun kiintymyksestäsi.\"\n\n\"Ja sanot määränneesi erityisiä ehtoja minun suhteeni?\"\n\n\"Niin, suurenmoisia ehtoja, suurenmoisia! Mutta sanopas: sinullahan on\nrahoja, eikö niin? Neljänkymmenentuhannen livren vuosikorot mainitsit?\"\n\nPortos alkoi käydä epäluuloiseksi.\n\n\"Voi, hyvä ystävä\", hän vastasi, \"rahoja ei ole koskaan liikaa. Madame\ndu Vallonin perintöasiat ovat kovin sekavia; minä en ole juuri\nliikeasioihin perehtynyt, minä, ja sentähden elelenkin tavallaan\npäivästä päivään.\"\n\n-- Hän pelkää minun tulleen tänne lainaamaan häneltä rahoja -- ajatteli\nd'Artagnan.\n\n\"Kas, veikkonen\", virkkoi hän ääneen, \"sen parempi, jos olet pulassa!\"\n\n\"Sen parempiko?\" kertasi Portos.\n\n\"Niin, sillä hänen ylhäisyytensä antaa kaikkea, mitä halutaan, --\nmaata, rahoja ja arvonimiä.\"\n\n\"Haa!\" äännähti Portos viimeiseen sanaan, ja levitti silmänsä suuriksi.\n\n\"Entisen kardinaalin aikana\", puheli d'Artagnan, \"emme osanneet käyttää\nhyväksemme onnea; tilaisuutta ei kuitenkaan puuttunut siihen. En sano\ntätä sinun suhteesi, jolla on neljänkymmenentuhannen livren suuruiset\nvuosikorkosi ja joka minusta näytät maailman onnellisimmalta\nihmiseltä.\"\n\nPortos huokasi.\n\n\"Kuitenkin\", jatkoi d'Artagnan, \"neljänkymmenentuhannen livren\nkoroistasi huolimatta tai kenties juuri niiden tähden tuntuu minusta\nsiltä, että vapaaherrallinen kruunu koristaisi vaunujasi, -- vai mitä?\"\n\n\"Varsin totta\", myönsi Portos.\n\n\"No niin, hyvä ystävä, ansaitse se; sinulla on se miekkasi kärjessä. Me\nemme joudu toistemme tielle. Sinun päämääränäsi on arvonimi, minun\ntaasen raha. Haluaisin ansaita niin paljon, että voisin rakennuttaa\nuudestaan Artagnanin, jonka ristiretkien köyhdyttämät esi-isäni ovat\nsiitä asti jättäneet rapistumaan, ja ostaa itselleni kolmisenkymmentä\nauranalaa maata ympäriltä. Siinä kaikki mitä toivon; silloin muutan\nsinne ja kuolen rauhassa.\"\n\n\"Ja minä\", sanoi Portos, \"minä tahdon yletä parooniksi.\"\n\n\"Se sinusta tulee.\"\n\n\"Mutta etkö ole ajatellut myöskin toisia ystäviämme?\" kysyi Portos.\n\n\"Kyllä, olen jo tavannut Aramiin.\"\n\n\"No, mitä hän haluaa? Kenties piispaksi?\"\n\n\"Aramis\", vastasi d'Artagnan, joka ei tahtonut laimentaa Portoksen\nihastusta, \"Aramis -- ajatteles, veikkonen! -- on heittäytynyt munkiksi\nja jesuiitaksi. Hän elelee kuin karhu, kieltäytyen kaikesta ja\najatellen vain sielunsa autuutta. Tarjoukseni kilpistyivät hänestä.\"\n\n\"Sepä vahinko\", pahoitteli Portos; \"hänellä oli terävä järki. Entä\nAtos?\"\n\n\"Häntä en ole vielä puhutellut, mutta lähdenkin hänen luokseen täältä.\nTiedätkö, missä voin hänet tavata?\"\n\n\"Kyllä, pienellä maatilalla, jonka hän on perinyt Bloisin läheltä, en\ntiedä miltä sukulaiselta.\"\n\n\"Ja talon nimi on?\"\n\n\"Bragelonne. Ymmärrätkö sinä, hyvä ystävä, mitä Atos -- hän, joka on\nyhtä korkeata syntyperää kuin keisari ja joka on perinyt kreivin\narvonimellä siunatun kartanon, -- ymmärrätkö sinä, mitä hän tekee\nkaikilla noilla kreiviyksillä? Kreivi de la Fère, kreivi de\nBragelonne!\"\n\n\"Kun ei hänellä ole lapsiakaan\", ihmetteli d'Artagnan.\n\n\"Hm\", tuumi Portos, \"olen kuullut kerrottavan, että hän on ottanut\nkasvattipojakseen nuorukaisen, joka on hänen näköisensä.\"\n\n\"Atosko, meidän Atoksemme, yhtä siveellinen kuin Scipio? Oletko\ntavannut häntä?\"\n\n\"En.\"\n\n\"No niin, minä vien hänelle huomenna terveisesi. Meidän kesken puhuen\npelkään, että hänen mieltymyksensä väkijuomiin on vanhennuttanut hänet\nennen aikojaan ja jouduttanut hänet rappiolle.\"\n\n\"Niin, olet oikeassa\", sanoi Portos; \"hän ryyppäsi kovasti.\"\n\n\"Ja hän oli vanhinkin meistä kaikista\", jatkoi d'Artagnan.\n\n\"Siinä oli vain jonkun vuoden ero\", huomautti Portos; \"hänen vakava\nsävynsä se sai hänet näyttämään paljoa vanhemmalta.\"\n\n\"Totta kyllä. Jos saamme Atoksen mukaamme, niin on hyvä; muussa\ntapauksessa on meidän tultava toimeen hänettä. Me kaksi yhdessä\nvastaamme kyllä kahtatoista muuta.\"\n\n\"Niin teemme\", myönsi Portos hymyillen entisten urotöittensä muistolle;\n\"mutta me neljä olisimme vastanneet kolmeakymmentäkuutta, kuten oli\ntarvittukin, sillä toimemme käy sanomastasi päättäen hyvinkin\ntyölääksi.\"\n\n\"Työlääksi kyllä alokkaille, vaan ei meille.\"\n\n\"Tuleeko siitä pitkällinenkin?\"\n\n\"Hm, saattaa mennä kolme tai neljä vuotta.\"\n\n\"Joudummeko tappelemaan paljon?\"\n\n\"Niin toivon.\"\n\n\"Sen parempi, ehdottomasti sen parempi!\" huudahti Portos. \"Et voi\nkuvitellakaan, veikkonen, miten niveleni nauskuvat siitä asti kun tulin\ntänne. Kun sunnuntaisin palaan messusta, sattuu toisinaan, että\nratsastan naapurien pelloille ja niityille, saadakseni aikaan pikku\nkiistan, sillä minä tunnen, että tarvitsen sellaista. Mutta mitä vielä,\nveikkonen! Minua joko kunnioitetaan tai pelätään, -- jälkimmäinen on\npaljoa luultavampaa; ainakaan ei piitata siitä, että koirani polkevat\nkylvöheinää ja juoksentelevat kumoon ihmisiä, ja kotiin tullessani olen\nentistä enemmän ikävissäni, siinä kaikki. Ainakin luulen, että\nPariisissa ei ole niin vaikea päästä tappeluun.\"\n\n\"Ei, mitä siihen tulee, ei voi toivoa parempaa, hyvä ystävä; nyt ei ole\nmitään kaksintaistelukieltoja, ei mitään kardinaalin henkivartioita,\nmitään Jussacia tai vainukoiria. Voi hyväinen, siellä tapellaan\nkatulyhdyn alla, ravintolassa, missä hyvänsä; on yhdentekevää, missä\ntapaa frondelaisen: miekka lennähtää huotrasta, ja sillä on asia\nratkaistu. Herra de Guise surmasi Colignyn itse Place-Royalella, mutta\nei hän siitä mitään rangaistusta saanut.\"\n\n\"Kas sellaisesta minä pidän!\" ihastui Portos.\n\n\"Sitäpaitsi\", jatkoi d'Artagnan, \"saammekin piakkoin oikeita\ntaisteluita, tykkien pauketta ja tulta; siitä tulee hyvää vaihtelua.\"\n\n\"Niinpä onkin päätökseni tehty.\"\n\n\"Saan siis lupauksesi?\"\n\n\"Saat, ja sanasta miestä. Minä sohin ja hakkaan parhaani mukaan\nMazarinin puolesta. Mutta...\"\n\n\"Mutta mitä?\"\n\n\"Mutta tekeehän hän minusta paroonin?\"\n\n\"Totta hitossa!\" vakuutti d'Artagnan; \"se on jo sovittu asia! Olen\nsanonut sen ja sanon vielä kerran, että minä vastaan parooniudestasi.\"\n\nPortos, joka ei ollut koskaan epäillyt ystävänsä sanaa, lähti tämän\nlupauksen jälkeen taas astelemaan linnaa kohti hänen kanssaan.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU\n\nOsoitetaan, että jos Portos olikin tyytymätön asemaansa, oli\nsitävastoin Mousqueton peräti mieltynyt omaansa\n\n\nLinnaan palatessa tuudittausi Portos parooniuden unelmiin, ja\nd'Artagnan mietiskeli heikon ihmisluonteen viheliäisyyttä -- miten\nihminen on aina tyytymätön saamaansa ja aina haluaa, mitä hänellä ei\nole. Portoksen sijassa olisi d'Artagnan pitänyt itseänsä maailman\nonnellisimpana miehenä, mutta Portoksen onni oli vailla -- mitä?\nMuutamia kirjaimia nimensä edestä ja pientä kruunua, joka olisi ollut\nmaalattava hänen vaunujensa oviin.\n\n-- Minun on siis koko ikäni katseltava oikealle ja vasemmalle, -- tuumi\nd'Artagnan itsekseen, -- näkemättä milloinkaan täydellisesti onnellista\nihmistä.\n\nTällaiseen järkeilyyn oli hän parhaillaan syventynyt, kun Kaitselmus\nnäytti tahtovan kumota sen. Samassa kun Portos oli poistunut antamaan\nkeittiömestarille joitakuita käskyjä, näki hän Mousquetonin lähestyvän.\nKelpo intendentin kasvot tuntuivat ilmaisevan täydellistä onnekkuutta,\njollei ottanut lukuun pikku hämiä, joka kesäisen hattaran tavoin\npikemmin himmensi kuin pimensi hänen katsantoansa.\n\n-- Kas siinä, mitä halusin tavata! -- virkkoi d'Artagnan itsekseen; --\nmutta eipäs palvelija-poloinen aavista, mitä varten tulin tänne!\n\nMousqueton pysytteli loitompana. D'Artagnan istahti penkille ja antoi\nhänelle merkin lähestyä.\n\n\"Monsieur\", sanoi Mousqueton käyttäessään lupaa, \"minulla on\narmollisuuden osoitus pyydettävänä teiltä.\"\n\n\"Puhu, hyvä mies\", kehoitti d'Artagnan.\n\n\"En uskalla; minä pelkään, että te voisitte luulla onnen pilanneen\nminut.\"\n\n\"Sinä siis olet onnellinen, ystäväiseni?\" kysyi d'Artagnan.\n\n\"Niin onnellinen kuin voi olla, ja kuitenkin voitte tehdä minut vielä\nonnellisemmaksi.\"\n\n\"No, puhu suusi puhtaaksi; jos asia minusta riippuu, niin teen\nmielelläni, mitä haluat.\"\n\n\"Voi, monsieur, se riippuu yksinomaan teistä.\"\n\n\"Annas kuulua sitten.\"\n\n\"Monsieur, tahtoisin pyytää teiltä sitä armollisuutta, että te ette\nenää puhuttelisi minua Mousquetoniksi, vaan ainoastaan Moustoniksi.\nSitten kun olen saanut kunnian tulla monseigneurin intendentiksi, olen\nottanut tämän jälkimmäisen nimeni, joka on arvokkaampi ja tuottaa\nminulle kunnioitusta alaisteni taholta. Tiedättehän, monsieur, kuinka\nvälttämätöntä alistuvaisuus on palvelusväelle.\"\n\nD'Artagnan hymyili; Portos pitensi nimensä, Mousqueton lyhensi.\n\n\"No niin, monsieur?\" sanoi Mousqueton rauhattomasti vapisten.\n\n\"No kyllä, hyvä Mouston\", taipui d'Artagnan, \"ole huoletta. Minä en\nunohda pyyntöäsi, ja jos haluat, niin en enää sinuttelekaan sinua.\"\n\n\"Voi!\" huudahti Mousqueton ilosta punehtuen, \"jos osoittaisitte minulle\nsellaisen kunnian, olisin koko ikäni teille kiitollinen siitä; mutta se\nolisi liiaksi pyydettyä?\"\n\n-- Hohoi! -- tuumi d'Artagnan, -- se on varsin vähäinen korvaus niistä\naavistamattomista kiusoista, mitä toimitan miesparalle, joka on ottanut\nminut niin hyvin vastaan.\n\n\"Ja jäättekin kai pitkäksi aikaa luoksemme?\" kysyi Mousqueton, jonka\nkasvot olivat nyt saaneet takaisin kaiken tyyneytensä ja näyttivät\nlaajenevan kuin piooni.\n\n\"Lähden huomenna, hyvä ystävä\", ilmoitti d'Artagnan.\n\n\"Voi, monsieur\", pahoitteli Mousqueton, \"vain mielipahaako\ntuottaaksenne siis poikkesittekin tänne?\"\n\n\"Sitä tosiaan pelkään\", virkkoi d'Artagnan niin hiljaa, että Mousqueton\nnyt kumartuessaan ja poistuessaan ei voinut sitä kuulla.\n\nD'Artagnan tunsi omassatunnossaan vihlauksen, vaikka hänen sydämensä\nolikin paljon kovettunut.\n\nHän ei katunut, että oli johtamassa Portosta uralle, jolla hänen\nhenkensä ja onnensa joutuisivat alttiiksi, sillä Portos pani mielellään\ntämän kaiken peliin voittaakseen parooniuden, jota hän oli viidentoista\nvuoden mittaan turhaan toivotellut itselleen. Mutta Mousqueton ei\nhalunnut muuta kuin esiintyä Moustonina, ja eikö ollut julmaa temmata\nhäntä pois mieluisista ja yltäkylläisistä oloista? Tämä aatos vaivasi\nd'Artagnania, kun Portos palasi.\n\n\"Pöytään!\" kutsui Portos.\n\n\"Mitä! Pöytäänkö?\" oudoksui d'Artagnan. \"Paljonko onkaan kello?\"\n\n\"Kello on lyönyt yksi, veikkoseni.\"\n\n\"Kotisi on täydellinen paratiisi, hyvä Portos; ajan kulumista ei\nhuomaakaan. Tulen mukaan, mutta nälissäni en ole.\"\n\n\"Tule vainkin; jollei voi alituiseen syödä, niin jaksaa kuitenkin\njuoda. Se oli Atos-paran periaatteita, ja sen olen oivaltanut todeksi\nsitten kun aloin ikävystyä.\"\n\nD'Artagnan, joka gascognelaisen luonteensa johdosta oli aina elänyt\njokseenkin raittiisti, ei näyttänyt yhtä suuresti vakuutetulta kuin\nhänen ystävänsä Atoksen väitelmän virheettömyydestä; kuitenkin pani hän\nparhaansa pysyäkseen ystävänsä tasalla.\n\nKatsellessaan Portoksen syöntiä ja juontia ja itse siemaillessaan niin\nahkeraan kuin jaksoi d'Artagnan alkoi jälleen ajatella Mousquetonia,\nolletikin kun tämä, vaikka hän uuden asemansa tuottaman arvokkuuden\ntakia ei voinut itse palvella pöydässä, tuolloin tällöin näyttäysi\novessa ja osoitti d'Artagnanille kiitollisuuttaan siten, että\ntoimitteli hänelle vanhimpia ja parhaita viinejä, mitä talossa oli.\n\nTämän johdosta virkkoikin d'Artagnan, sitten kun Portos oli\njälkiruokaan ryhtyessään viittauksella lähettänyt lakeijansa pois ja\nystävykset jäivät kahden kesken.\n\n\"Kuules, Portos, kuka saattaa sinua sotaretkelläsi?\"\n\n\"Ka\", vastasi Portos empimättä, \"Mouston tietysti.\"\n\nSe oli isku d'Artagnanille; hän näki jo intendentin suopean hymyn\nmuuttuvan tuskaa ilmaisevaksi väänteeksi.\n\n\"Mutta\", muistutti d'Artagnan, \"Mouston ei nykyään ole enää kovinkaan\nnuori; sitäpaitsi on hän kovasti lihonut ja kenties vieraantunut\nkaikesta ruumiillisesta uurastuksesta.\"\n\n\"Sen tiedän\", vastasi Portos, \"mutta minä olen niin tottunut häneen,\neikä hänkään muuten suostuisi jättämään minua, -- niin lujasti on hän\nkiintynyt minuun.\"\n\n-- Voi sokeata itserakkautta! -- ajatteli d'Artagnan.\n\n\"Eikö sinullakin muuten\", kysyi Portos, \"ole palveluksessasi sama\nlakeija, -- hyvä, rehellinen, ymmärtäväinen ... mikä hänen nimensä\nonkaan?\"\n\n\"Planchet. Niin, olen löytänyt hänet jälleen; mutta hän ei enää ole\nlakeija.\"\n\n\"Mikä hän sitten on?\"\n\n\"No, kas, niillä kuudellatoistasadalla livrellä, jotka muistat hänen\nansainneen La Rochellen piirityksen aikana, kun hän vei kirjeen loordi\nWinterille, on hän perustanut pikku myymälän Rue des Lombardsille ja on\nnyt sokerileipurina.\"\n\n\"Vai niin, vai on hän sokerileipurina Rue des Lombardsilla? Mutta miten\nhän siis on sinun palveluksessasi?\"\n\n\"Hän on tehnyt muutamia kepposia\", vastasi d'Artagnan, \"ja pelkää\ntutkimusta.\"\n\nJa muskettisoturi kertoi ystävälleen, miten hän oli tavannut\nPlanchetin.\n\n\"Kas vain!\" virkkoi Portos, \"jos joku olisi sanonut sinulle, että\nPlanchet vielä avustaisi Rochefortin pelastamista ja että sinä siitä\nhyvästä ottaisit suojellaksesi häntä...\"\n\n\"Niin en olisi sitä uskonut. Mutta minkä sille voi? Ihminen muuttuu\nolosuhteiden mukaan.\"\n\n\"Totta kerrassaan\", vahvisti Portos; \"mutta viinipä vain ei muutu tai\nmuuttuu vain edukseen. Maistapas tätä; se on espanjalaista laatua, jota\nAtos-ystävämme piti suuressa arvossa: sherryä.\"\n\nSamassa saapui intendentti kyselemään isännältään huomispäivän\nruokajärjestyksestä ja myöskin aiotusta metsästysretkestä.\n\n\"Kuules, Mouston\", aloitti Portos, \"ovatko aseeni hyvässä kunnossa?\"\n\nD'Artagnan alkoi naputella sormillaan pöytää, hämiänsä salatakseen.\n\n\"Aseenneko, monseigneur?\" kummeksui Mouston; \"mitkä aseet?\"\n\n\"Ka, hitto, varukseni!\"\n\n\"Mitkä varuksenne?\"\n\n\"Sotavarukseni.\"\n\n\"Kyllä, monseigneur. Luulen ainakin.\"\n\n\"Huomenna varmistaudut siitä ja puhdistutat kaikki, jos on tarvis. Mikä\non paras juoksijani?\"\n\n\"Vulcanus.\"\n\n\"Ja sitkein?\"\n\n\"Bayard.\"\n\n\"Mistä hevosesta sinä eniten pidät?\"\n\n\"Parhaiten pidän Rustaudista, monseigneur; se on siivo elukka, ja tulen\nsen kanssa oivallisesti toimeen.\"\n\n\"Se on vankka, vai mitä?\"\n\n\"Se on mecklenburgilaisrodun kanssa risteytetty normandialainen ja\nvoisi juosta yöt päivät.\"\n\n\"Kaikki hyvin sitten. Anna ruokkia noita kolmea ratsua hyvin, puhdista\ntai puhdistuta aseeni, ja varustaudu itse pistooleilla ja\nkuvetapparalla.\"\n\n\"Lähdemme siis matkalle?\" kysyi Mousqueton levottomasti.\n\nD'Artagnan oli tähän asti naputellut epämääräisiä tahteja, mutta\nrummutti nyt oikeata marssia.\n\n\"Teemme parempaakin, Mouston\", vastasi Portos.\n\n\"Panemmekin kai siis toimeen retkeilyn, monsieur?\" änkkäsi intendentti,\njonka ruusut nyt alkoivat muuttua liljoiksi.\n\n\"Me palaamme palvelukseen, Mouston!\" selitti Portos, yrittäen antaa\nviiksilleen sitä sotilaallista kuosia, jonka ne olivat menettäneet.\n\nTuskin oli nämä sanat lausuttu, kun Mousquetonin valtasi vapistus, joka\ntutisutti hänen pöhistyneitä, mutta nyt kalvenneita poskiaan. Hän loi\nd'Artagnaniin silmäyksen, jonka omituista hellää nuhdetta upseeri ei\nvoinut liikutuksetta kestää; hän horjui ja sopersi sitten tukahtuneella\näänellä:\n\n\"Palvelukseen! Kuninkaalliseen armeijaan?\"\n\n\"Niin ja ei. Me lähdemme jälleen retkeilemään, etsimme kaikkia\nmahdollisia seikkailuja, sanalla sanoen omaksumme entisen elämämme.\"\n\nViime sanat kohtasivat Mousquetonia kuin salamana. Juuri tuo kauhea\n_entisyys_ teki _nykyisyyden_ niin mieluisaksi.\n\n\"Hyvä Jumala; mitä kuulenkaan!\" valitti Mousqueton luoden d'Artagnaniin\nvielä rukoilevamman katseen kuin äsken.\n\n\"Sitä ette voi auttaa, Mouston-poloinen\", virkkoi d'Artagnan;\n\"kohtalo...\"\n\nVaikka d'Artagnan oli varovasti välttänyt sinuttelemasta häntä ja\nantanut hänen nimelleen halutun lausumistavan, pökerrytti Mousquetonia\nisku niin hirveänä, että hän hoippui ulos aivan järkkyneenä ja unohti\nsulkea oven.\n\n\"Kunnon Mouston! Hän on päästään pyörällä pelkästä ilosta\", virkkoi\nPortos samaan tapaan kuin don Quijote olisi kehoittanut Sanchoa\nsatuloimaan aasinsa viimeiseen taisteluun.\n\nYksikseen jäätyänsä alkoivat ystävykset pakista tulevaisuudesta ja\nrakennella tuhansia tuulentupia. Mousquetonin hyvä viini loihti\nd'Artagnanin näkemykseen välkkyviä dubloneja ja pistoleja kasoittain,\nPortoksen ihastellessa sinistä nauhaa ja herttuallista manttelia.\nMolemmat nukkuivatkin pöydän vieressä, kun heitä tultiin kutsumaan\nmakuulle.\n\nSeuraavana päivänä sai Mousqueton kuitenkin hiukan lohdutusta\nd'Artagnanin vakuutuksista, että sotaa luultavasti käytäisiin itse\nPariisissa, ei kaukanakaan Vallonista, joka oli Corbeilin tienoilla, ei\nkaukana Bracieuxista, joka oli lähellä Melunia, ja Pierrefondista, joka\nsijaitsi Compiègnen ja Villers-Cotteretsin välillä.\n\n\"Mutta minusta tuntuu kuin ennen...\" yritti Mousqueton arasti epäillä.\n\n\"Oh\", vastasi d'Artagnan, \"nyt ei käydä sotia siihen tapaan kuin ennen.\nNyt soditaan valtiotaidolla; kysyhän Planchetilta.\"\n\nMousqueton kysyi asiaa vanhalta ystävältään, joka kaikin puolin\nvahvisti d'Artagnanin sanat; hän lisäsi vain, että tässä sodassa\nsaatuja vankeja uhkasi hirsipuu.\n\n\"Lempo!\" tuumi Mousqueton, \"luulenpa pitäväni enemmän La Rochellen\npiirityksestä.\"\n\nPortos antoi vieraansa ampua kauriin, kävellytti hänet metsänsä läpi,\nviinimäelleen ja keinotekoisten lampiensa partaille, näytteli hänelle\nvinttikoiransa, kahlekuntansa, Gredinetinsä, sanalla sanoen kaiken\nomaisuutensa, ja kestitsi häntä vielä kolmella ylellisellä aterialla.\nSitten hän pyysi nimenomaisia ohjeita d'Artagnanilta, jonka oli nyt\npakko jättää hänet pitkittääkseen matkaansa edelleen.\n\n\"No, katsos, hyvä ystävä\", haastoi lähetti, \"minä tarvitsen neljä\npäivää ehtiäkseni täältä Bloisiin, päivän oleskeluuni siellä ja kolme\ntai neljä päivää paluumatkalleni Pariisiin. Lähde siis viikon kuluttua\ntaipaleelle palvelijasi kanssa, poikkea la Chevrette-hotelliin\nTiquetonne-kadulle ja odota minua.\"\n\n\"Sovittu\", virkkoi Portos.\n\n\"Sillävälin minä pistäydyn toivottomalle käynnilleni Atoksen luo\",\nlisäsi d'Artagnan; \"mutta vaikka luulenkin hänen jo käyneen aivan\nkykenemättömäksi, pitää kuitenkin osoittaa säädyllisyyttä ystäviänsä\nkohtaan.\"\n\n\"Jos lähtisin mukaasi\", esitti Portos, \"niin se kenties virkistäisi\nmieltäni.\"\n\n\"Mahdollista kyllä\", myönsi d'Artagnan, \"ja elvyttäisi se minuakin,\nmutta silloin et saisi aikaa varusteluihisi.\"\n\n\"Se on totta\", alistui Portos. \"Lähdehän siis ja ole reippaalla\ntuulella. Minä puolestani tunnen kuumeellista intoa.\"\n\n\"Sepä mainiota!\" sanoi d'Artagnan.\n\nJa he erosivat toisistaan Pierrefondsin tiluksien rajalla, jonne asti\nPortos oli lopuksi tahtonut saattaa ystäväänsä.\n\n-- En ainakaan jää yksikseni, -- tuumi d'Artagnan kääntyessään\nVillers-Cotteretsia kohti. -- Tuo Portoksen pentele on yhä yhtä väkevä.\nJos Atos yhtyy meihin, niin onpa meitä kolme veikkoa nauramassa\nAramiille, naismaailman pikku munkille.\n\nVillers-Cotteretsista hän kirjoitti kardinaalille:\n\n    \"Monseigneur, minulla on jo yksi tarjottavana teidän\n    ylhäisyydellenne, ja tämä vastaa kahtakymmentä. Lähden nyt\n    Bloisiin sillä kreivi de la Fère asuu Bragelonnen linnassa\n    sen kaupungin lähistöllä.\"\n\nJa sinne hän sitten suuntasi kulkunsa, jutellen vilkkaasti Planchetin\nkanssa, joka tuotti hänelle suurta hupia pitkän matkan varrella.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU\n\nKaksi enkelinpäätä\n\n\nD'Artagnanin oli suoriuduttava pitkästä taipaleesta, mutta se ei häntä\nhuolettanut, sillä hän tiesi hevostensa keränneen voimia Bracieuxin\nherran täyteläisistä rehusäkeistä. Uskollisen Planchetinsa saattamana\nalotti hän senvuoksi hyvillä mielin neljän tai viiden päivän matkan.\n\nKuten jo olemme maininneet, he ratsastivat rinnakkain ja juttelivat\ninnokkaasti aikansa kuluksi. D'Artagnan oli vähitellen heittänyt\nisännyytensä silleen, ja Planchet oli kokonaan jättänyt palvelijan\naseman. Hän oli ovela veitikka, joka porvarissäätyyn jouduttuaan oli\nusein kaivannut entisen ajan retkillä nauttimiansa hyviä aterioita sekä\naatelisherrain puhelua ja sukkelaa seuraa, ja oman arvonsa tuntien\nkärsi hän nähdessään alentuvansa alituisesta oleskelusta arkiaatteisen\nväen parissa.\n\nHän kohosi senvuoksi tuotapikaa sen miehen uskotuksi, jota hän vielä\nsanoi isännäkseen. D'Artagnan ei ollut vuosikausiin avannut sydäntänsä\nkellekään. Siitä johtui, että nämä kaksi miestä jälleen tavattuaan\ntoisensa tulivat erinomaisesti toimeen keskenään.\n\nPlanchet ei muuten ollutkaan mikään tavallinen karkeapintainen\nseikkailija. Hän oli neuvokas mies; vaaraa etsimättä ei hän\npelännytkään sitä, kuten d'Artagnan oli usein saanut havaita.\nSitäpaitsi oli hän ollut soturi, ja aseet tuottivat siihen aikaan\njonkunlaista aateluutta; ja jos Planchet tarvitsikin d'Artagnania, ei\nhän kuitenkaan ollut tälle hyödytön. Niinpä tulivat d'Artagnan ja\nPlanchet miltei likeisinä toveruksina Bloisin näkösälle.\n\nTaipaleella virkkoi d'Artagnan pudistaen päätänsä ja palaten\najatukseen, joka alituiseen pyöri hänen mielessään:\n\n\"Tiedän hyvin, että yritykseni Atoksen suhteen on hyödytön ja järjetön,\nmutta velvollisuuteni on menetellä siten vanhaa ystävää kohtaan, jossa\nyhdistyivät kaikki ihmisen ylevimmät ja jaloimmat ominaisuudet.\"\n\n\"Niin, herra Atos oli aito ritari!\" tokaisi Planchet.\n\n\"Eikö tosiaan ollutkin?\" vilkastui d'Artagnan.\n\n\"Hän kylvi ympärilleen rahoja kuin taivas rakeita\", jatkoi Planchet,\n\"ja otti säilän käteensä kuninkaallisesti. Muistatteko, monsieur,\nkaksintaistelua englantilaisen kanssa karmeliittiluostarin luona? Voi,\nkuinka kaunis ja pulska oli herra Atos sinä päivänä, kun hän sanoi\nvastustajalleen: 'Te olette vaatinut minua ilmaisemaan teille nimeni,\nmonsieur; sen pahempi teille, sillä minun on sitten pakko surmata\nteidät!' Minä seisoin lähellä ja kuulin. Sana sanalta virkkoi hän noin.\nJa sitä silmäniskua, kun hän vakuutuksensa mukaan osasi vastustajaansa\nja tämä kaatui edes oihkaisematta! Voi, monsieur, sanonpa vieläkin,\nettä hän oli aito ritari.\"\n\n\"Niin\", huomautti d'Artagnan, \"kaikki tuo on totta kuin evankeliumi;\nmutta hänen ainoa vikansa on varmaankin nyt tärvellyt nuo kauniit\nominaisuudet.\"\n\n\"Kyllä muistan\", sanoi Planchet; \"hän piti väkijuomista tai oikeammin\nsanoen hän joi. Mutta hän ei juonut kuten muut. Hänen silmänsä eivät\nilmaisseet mitään, kun hän kohotti lasin huulilleen. Tosiaankaan ei ole\nvaiteliaisuus koskaan ollut niin kaunopuheista. Olin ihan kuulevinani\nhänen jupisevan: 'Käy sisälle, neste, ja häädä suruni!' Ja miten hän\nlöikään poikki pikarista jalan tai pullosta kaulan! Kukaan muu ei\nosannut sitä temppua niin näppärästi.\"\n\n\"Niinpä niin\", pitkitti vuorostaan d'Artagnan, \"ja mikä murheellinen\nnäytelmä odottaakaan meitä nyt! Tuo ylpeäryhtinen ylimys, tuo komea\nritari, joka oli niin loistava varuksissaan, että täytyi aina\nkummastella, miten hän piteli pelkkää miekkaa eikä komentosauvaa, hän\non kai nyt köyryselkäinen ukko, punanenäinen ja hätäräsilmäinen.\nTapaamme hänet loikomassa jossakin nurmikolla, tähyillen meitä\nhimmeillä silmillään ja tuskin tuntienkaan tulijoita. Jumala tietää,\nPlanchet\", jatkoi d'Artagnan, \"että minä pakenisin sitä surkeata näkyä,\njollen katsoisi velvollisuudekseni osoittaa kunnioitustani mainehikkaan\nkreivi de la Fèren loistavalle varjolle, kaikin pidettyämme hänestä\nniin suuresti.\"\n\nPlanchet pudisti päätänsä virkkamatta sanaakaan; oli helppo nähdä, että\nhän yhtyi isäntänsä pelkoon.\n\n\"Ja sitten hänen raihnaisuutensa\", aloitti d'Artagnan jälleen, \"sillä\nAtos on nyt vanha. Kenties on hän vaipunut kurjuuteen, sillä hän hoiti\nhutiloiden pikku omaisuuttaan; ja renttumainen Grimaud, entistään\nmykistyneempänä ja vielä persompana väkijuomille kuin herransa ...\ntiedätkös, Planchet, ihan sydäntäni kourii, kun sitä kaikkea\najattelen.\"\n\n\"Minusta tuntuu kuin jo olisin siellä ja näkisin hänen hoipertelevan\nlallattaen\", virkkoi Planchet säälitellen.\n\n\"Ainoana pelkonani on, sen tunnustan\", huomautti d'Artagnan, \"että Atos\npäihtyneen innostuksen hetkellä hyväksyy esitykseni. Se olisi hankala\nsattuma Portokselle ja minulle ja tuottaisi pahaa pulaa; mutta hänen\nensi kertaa äityessään ryyppäämään me jätämmekin hänet, siinä kaikki.\nSelvitessään hän kyllä käsittää tarkoituksen.\"\n\n\"Joka tapauksessa, monsieur\", sanoi Planchet, \"pääsemmekin kai\npiammiten selville asiasta, sillä luulenpa, että nuo laskeutuvan\nauringon kultaamat korkeat muurit ovat Bloisin kaupunginmuurit.\"\n\n\"Nähtävästi\", arveli d'Artagnankin, \"ja nuo huipukkaat veistellyt\nkellotornit, jotka näemme alhaalla vasemmalla puiden keskessä,\nmuistuttavat mitä olen kuullut Chambordista.\"\n\n\"Ratsastammeko kaupunkiin?\" kysyi Planchet.\n\n\"Kaiketi, hankkiaksemme tietoja.\"\n\n\"Monsieur, neuvonpa teitä, jos kerran sinne menemme, maistamaan eräitä\npienoisia hyytelörasioita, joista olen kuullut paljon puhuttavan,\nvaikka niitä ei valitettavasti voi tuottaa Pariisiin, joten ne ovat\npaikalla nautittavia.\"\n\n\"Ka, miksei, -- ole huoletta, kyllä maistellaan!\" vakuutti d'Artagnan.\n\nSamassa ilmestyi näkyviin raskaat härkien vetämät vankkurit,\njollaisilla tienoon mahtavista metsistä kuljetetaan puutavaroita Loiren\nsatamapaikkoihin. Ne tulivat monien rattaanraitioiden uurtamalta\nmetsätieltä, poiketen valtatielle, jota molemmat ratsumiehet kulkivat.\nVankkurien vieressä asteli maalainen, joka pitkällä kärkipäällä\nsauvalla hoputteli vitkallista valjakkoansa.\n\n\"Hei, hyvä mies!\" huusi Planchet ajajalle.\n\n\"Mitä herrat haluavat?\" kysyi talonpoika sillä virheettömällä\npuheentavalla, joka on sen seudun asukkaille ominainen ja\nsaattaisi häpeään itse Sorbonne-torinkin ja Yliopistokadun\nkaupunkilais-kielenpuhdistajat.\n\n\"Etsimme herra kreivi de la Fèren maataloa\", vastasi d'Artagnan.\n\"Tunnetteko sitä nimeä tämän tienoon aatelisten joukossa?\"\n\nTalonpoika otti hatun päästään, kuullessaan nimen, ja selitti: \"Hyvät\nherrat, nämä tukit, joita vedätän, kuuluvat hänelle; olen kaatanut ne\nhänen metsästään ja vien niitä nyt linnaan.\"\n\nD'Artagnan ei tahtonut kysellä mieheltä enempää; hänelle oli\nvastenmielistä kuulla kenties toisen kertovan, mitä hän itse oli\nsanonut Planchetille.\n\n-- _Linnaan_! -- virkkoi hän itsekseen; -- _linnaan_! Niin kyllä\nymmärränkin! Atos on tarkkatuntoinen, hän on Portoksen tavoin\npakottanut alustalaisensa puhuttelemaan häntä monseigneuriksi ja\nnimittämään talo-pahaistansa linnaksi: hän oli kovakourainen, tuo kelpo\nAtos, liiatenkin ryypättyänsä.\n\nHärät astua jönkäilivät verkalleen. D'Artagnan ja Planchet\nkävellyttivät ratsujaan vankkurien takana, mutta kävivät\nkärsimättömiksi.\n\n\"Tämäkö siis on tienämme sinne?\" kysyi d'Artagnan maalaiselta, \"ja\nvoimmeko seurata sitä ilman eksymisen vaaraa?\"\n\n\"Voi, hyväinen aika, monsieur, kyllä\", vastasi mies; \"voitte huoletta\nlähteä edeltä, tarvitsemattanne saatella näin hitaita juhtia. Teillä on\nvain puolen lieuen matka, kunnes näette oikealla linnan; tänne asti ei\nse vielä näy, kun on poppeleita edessä. Se linna ei ole Bragelonne,\nvaan La Vallière; sen ohi ratsastettuanne tapaatte kolmen\npyssynkantaman päässä ison, valkoisen, liuskakivillä katetun\nrakennuksen, joka kohoaa jättimäisten sykomorien varjostamalta\nkummulta, -- se on herra de la Fèren linna.\"\n\n\"Onko tämä lieuen puolikas pitkäkin?\" tiedusti d'Artagnan; \"sillä\nlieuet ovat monenlaisia meidän kauniissa Ranskanmaassamme.\"\n\n\"Vain kymmenen minuutin taival, monsieur, niin rivakalle ratsulle kuin\nteidän.\"\n\nD'Artagnan kiitti talonpoikaa ja kannusti heti hevostaan. Vastoin\ntahtoaankin hämmennytti häntä ajatus, että hän oli nyt joutumassa\njälleen näkemään miehen, joka oli niin sydämellisesti rakastanut häntä\nja neuvoillaan ja esimerkillään niin tuntuvasti edistänyt hänen\nperehtymistänsä aatelismiehen käyttäytymiseen. Senvuoksi hiljensi hän\nsitten vähin erin hevosensa vauhtia ja ratsasti miettiväisenä pää\npainuksissa eteenpäin.\n\nMyöskin Planchet oli talonpojan tapaamisesta ja hänen esiintymisestään\nsaanut aihetta vakavaan mietiskelyyn. Hän ei ollut milloinkaan, ei\nNormandiessa eikä Franche-Comtéssa, ei Artoisissa eikä Picardiessa,\njoissa maakunnissa hän oli oleskellut, tavannut rahvaan keskuudessa\nnoin vapaata sävyä, säädyllistä seuratottumusta, puhdasta puheenlaatua.\nHän oli ollut vähällä luulla kohdanneensa jonkun herrasmiehen,\nitsensälaisen frondelaisen, jonka olivat valtiolliset syyt pakottaneet\nturvautumaan valepukuun.\n\nPian ilmestyi matkalaisten näkyviin tien mutkassa La Vallièren linna,\njoksi sitä oli talonpoika sanonut, ja neljänneslieuen verran etäämpänä\nkuvastui mainittu valkoinen rakennus sykomoriensa ympäröimänä tiheiden\npuuryhmien taustaa vasten, jota kevät puuteroitsi huikaisevilla\nkukkanietoksilla.\n\nD'Artagnan ei tavallisesti ollut herkkämielinen, mutta tämä näköala\nherätti hänen sydämensä syvyydessä ihmeellistä liikutusta, -- niin\nvoimallisia ovat nuoruuden muistot koko elämän taipaleella. Planchet,\njolla ei ollut samoja vaikutelmia, kummasteli herransa silminnähtävää\nmielenkuohua ja silmäili vuoroon d'Artagnania, vuoroon valkoista\nrakennusta.\n\nMuskettisoturi ratsasti vielä joitakuita askeleita eteenpäin ja joutui\nveräjälle, jonka valutyö ilmaisi sen ajan aistikkuutta.\n\nVeräjän läpi näkyi hyvinhoidettuja kasvimaita, jokseenkin tilava piha,\njolla tömisteli useita hevosia erilaisiin livreijoihin puettujen\npalvelijain piteleminä, ja parivaljakko vaunuineen.\n\n\"Me joko erehdymme tai on tuo mies ilvehtinyt meille\", virkkoi\nd'Artagnan; \"täällä ei Atos voi asua. Hyvä Jumala, olisiko hän kuollut,\nja kuuluisiko tämä maahovi jollekulle, joka käyttää samaa nimeä?\nLaskeudu ratsailta, Planchet, ja käy tiedustamassa; tunnustanpa, että\nminulla ei ole siihen miehuutta.\"\n\nPlanchet hyppäsi maahan.\n\n\"Voit lisätä\", huomautti d'Artagnan, \"että muuan matkustavainen\naatelismies haluaa kunnioittaen tervehtiä kreivi de la Fèreä, ja jos\nolet tyytyväinen kuulemaasi, niin saat ilmoittaa nimenikin.\"\n\nPlanchet talutti ratsuansa suitsista, lähestyi veräjää ja soitti\nkelloa. Heti saapui harmaatukkainen palvelija, vanhuudestaan huolimatta\nsuoraryhtinen, ja vastaanotti Planchetin.\n\n\"Täälläkö herra kreivi de la Fère asuu?\" kysyi Planchet.\n\n\"Niin, monsieur, täällä\", vastasi palvelija Planchetille, jolla ei\nollut livreijaa yllään.\n\n\"Sotapalveluksesta eronnut ylimys, eikö niin?\"\n\n\"Aivan.\"\n\n\"Jolla oli palvelija nimeltä Grimaud\", pitkitti Planchet, sillä\nainaisessa varovaisuudessaan ei hän luullut voivansa kerätä kyllin\nrunsaasti takeita.\n\n\"Herra Grimaud on tällähaavaa poissa\", ilmoitti palvelija, joka nyt\nalkoi tarkastella kysyjää kiireestä kantapäähän, hän kun ei ollut\ntottunut sellaisiin tiedustuksiin.\n\n\"Silloinpa huomaankin\", huudahti Planchet ilosta säteillen, \"että me\netsimme juuri samaa kreivi de la Fèreä. Olkaa siis hyvä ja avatkaa\nminulle, sillä minä haluaisin ilmoittaa herra kreiville, että isäntäni,\nmuuan hänen ystäviinsä kuuluva aatelismies, on tulossa häntä\ntervehtimään.\"\n\n\"Miksette sitä heti sanonut!\" virkkoi palvelija avatessaan veräjän.\n\"Mutta missä onkaan isäntänne?\"\n\n\"Hän tulee ihan perässäni.\"\n\nVeräjän avattuaan astui palvelija Planchetin edellä; tämä viittasi\nd'Artagnanille, joka nyt ratsasti pihalle, sydämensä pamppaillessa yhä\nrajummin.\n\nPortaille päästessään kuuli Planchet äänen lausuvan eräästä alakerran\nhuoneesta:\n\n\"No, missä sitten on se aatelismies, ja mikset tuo häntä tänne?\"\n\nTämä ääni tunkeutui d'Artagnanin korviin ja herätti hänen sydämessään\ntuhansia erilaisia tunteita, tuhansia unohtuneita muistoja. Hän hyppäsi\njoutuisasti ratsailta; sillävälin Planchet hymyillen lähestyi linnan\nvaltiasta.\n\n\"Mutta minähän tunnen tuon miekkosen\", sanoi Atos ilmestyessään\nkynnykselle.\n\n\"Voi, niin herra kreivi, tunnettehan te minut, niinkuin minäkin hyvin\ntunnen teidät. Minä olen Planchet, herra kreivi, Planchet,\ntiedättehän...\"\n\nMutta kelpo palvelija ei kyennyt virkkamaan enempää, niin voimakkaasti\ntehosi häneen aatelismiehen aavistamaton esiintyminen.\n\n\"Mitä! Planchet!\" huudahti Atos. \"Onko siis herra d'Artagnan täällä?\"\n\n\"Tässä olen, ystävä, tässä olen, Atos\", änkytti d'Artagnan melkein\nhoiperrellen.\n\nNämä sanat saivat silminnähtävän liikutuksen kuvastumaan Atoksenkin\nkauniilla ja levollisilla kasvoilla. Hän läheni d'Artagnania kahdella\nnopealla harppauksella, kääntämättä katsettansa hänestä, ja sulki hänet\nhellästi syliinsä. Hämmennyksestään vapautuneena syleili d'Artagnan\nAtosta niin sydämellisesti, että kyyneleet herahtivat silmiin...\n\nAtos tarttui sitten hänen käteensä, puristaen sitä omiensa välissä, ja\nvei hänet vierashuoneeseen, missä oli useita henkilöitä koolla. Kaikki\nnousivat seisaalle.\n\n\"Esittelen teille herra chevalier d'Artagnanin\", sanoi Atos, \"hänen\nmajesteettinsa kuninkaan muskettiväen luutnantin, hartaan ystäväni ja\nmitä urheimman ja herttaisimman herrasmiehen.\"\n\nD'Artagnan vastaanotti läsnäolijain tavanmukaiset kohteliaisuudet,\nvastasi niihin parhaansa mukaan, istuutui heidän piiriinsä ja alkoi\nlähemmin tarkastella Atosta, sitten kun hetkiseksi keskeytynyt\nkeskustelu oli jälleen päässyt vauhtiin.\n\nMerkillistä! Atos näytti tuskin vanhentuneen. Hänen kauniit silmänsä\nolivat vapautuneet siitä tummasta renkaasta, joka ilmaisee yövalvomista\nja juopottelua, ja näyttivät nyt isommilta ja kirkkaammilta kuin\nkoskaan. Hiukan pitentyneet kasvot olivat voittaneet arvokkuutta,\nmikäli ne olivat menettäneet kuumeellista jännitystä. Pehmeästä\nihosta huolimatta olivat kädet vielä yhtä kauniit ja voimakkaat,\npistäytyessään esiin pitsikalvostimistansa niinkuin eräissä Tizianin ja\nVandyken maalauksissa. Hän oli varreltaan solakampi kuin ennen; leveät,\ntaaksepäin vetäytyneet hartiat ilmaisivat voimaa; pitkä musta tukka oli\nsaanut vasta joitakuita harmaita hapsia ja valui siroina luonnollisina\nkiharoina alas olkapäille; ääni oli vielä yhtä soinnukas kuin olisi hän\nollut vasta viidenkolmatta vanha, ja kauniit hampaat, jotka olivat\nsäilyneet valkoisina ja vahingoittumattomina, antoivat selittämätöntä\nviehätystä hänen hymyilylleen.\n\nKreivin vieraat oivalsivat keskustelun saamasta tuskin huomattavasta\nkylmäkiskoisuudesta, että ystävykset kiihkeästi halusivat jäädä kahden\nkesken. He alkoivat nyt kaikella vanhaan aikaan tavallisella\nhienotuntoisella kohteliaisuudella tehdä lähtöä, tätä tärkeätä suuren\nmaailman ihmisten toimitusta, siihen aikaan kun sellaisia vielä oli.\nMutta samassa kuului pihalta kovaa koirien haukuntaa, ja useat henkilöt\nvirkkoivat yhteen suuhun:\n\n\"Kas, Raoul sieltä palaa!\"\n\nRaoulia mainitessa katsahti Atos d'Artagnaniin ja näytti väijyvän sitä\nuteliaisuuden ilmettä, jonka sen nimen kuuleminen tuottaisi tämän\nkasvoille. Mutta vielä ei d'Artagnan ymmärtänyt mitään; hän ei ollut\nvielä toipunut yllätyksestään. Melkein koneellisesti kääntyi hän, kun\nkaunis viisitoistavuotias nuorukainen yksinkertaisesti, mutta erittäin\naistikkaasti puettuna astui vierashuoneeseen, soreasti kohottaen\npitkillä punaisilla sulilla koristettua hattuaan.\n\nD'Artagnania kummastutti kuitenkin tämän uuden, aivan odottamattoman\nhenkilön näkeminen. Kokonainen uusien aatosten maailma heräsi hänen\nsielussaan, ja kaikkea älyänsä ponnistaen käsitti hän Atoksessa\ntapahtuneen muutoksen, joka oli tähän asti näyttänyt hänestä ihmeeltä.\nAatelismiehen ja nuorukaisen huomattava yhdennäköisyys paljasti tämän\nuudestisyntymisen salaisuuden. Hän odotti, tarkkasi ja kuunteli.\n\n\"Olet siis palannut, Raoul?\" virkkoi kreivi.\n\n\"Niin, monsieur\", vastasi nuori mies kunnioittavasti, \"ja olen\ntoimittanut antamanne tehtävän.\"\n\n\"Mutta mikä sinua vaivaa, Raoul?\" lisäsi Atos levottomana; \"olet kalpea\nja näytät järkkyneeltä.\"\n\n\"Se johtuu siitä, monsieur\", vastasi nuori mies, \"että pikku\nnaapurillemme sattui tapaturma.\"\n\n\"Mademoiselle[13] de la Vallièrelle?\" kysyi Atos vilkkaasti.\n\n\"Mitä on tapahtunut?\" tiedustivat useat äänet.\n\n\"Hän käveli hyvän Marcelinensa kanssa puistossa, missä nyt hakataan\nhalkoja, kun minä ohitse ratsastaessani huomasin hänet ja pidätin\nhevoseni. Hän näki myös minut, ja kun hänen piti hypätä alas\npuupinolta, jolle oli kavunnut, lipesi tyttöparan jalka ja hän ei\nkyennytkään nousemaan seisaalle. Luulen hänen nyrjäyttäneen nilkkansa.\"\n\n\"Hyvä Jumala!\" sanoi Atos; \"tietääkö siitä hänen äitinsä, madame de\nSaint-Remy?\"\n\n\"Ei, monsieur; madame de Saint-Remy on Bloisissa Orleansin\nherttuattaren luona. Minä pelkään, että ensimmäinen side asetettiin\nhuonosti ja riensin nyt tänne kysymään teiltä neuvoa, monsieur.\"\n\n\"Lähetä heti tieto kaupunkiin, Raoul! Tai oikeammin ota hevoseni ja\nratsasta sinne itse.\"\n\nRaoul kumarsi.\n\n\"Mutta missä sitten on Louise?\" pitkitti Atos.\n\n\"Minä toin hänet tänne, monsieur, ja jätin hänet Charlotin vaimon luo,\njoka toistaiseksi hautoo hänen jalkaansa kylmällä vedellä.\"\n\nTämän selityksen jälkeen, joka oli antanut vieraille aiheen nousta,\nlausuivat he hyvästi Atokselle; ainoastaan vanha Barbén herttua, jolla\nkaksikymmenvuotisen ystävyytensä johdosta oli oikeus hiukan\nlikeisempään tuttavuuteen de la Vallièren huonekunnan kanssa, kiirehti\nkatsomaan pikku Louisea, joka itki, mutta Raoulin nähdessään kuivasi\nkauniit silmänsä ja heti hymyili.\n\nSitten tarjoutui herttua vaunuissaan viemään pikku Louisen kaupunkiin.\n\n\"Olette oikeassa, monsieur\", sanoi Atos, \"silloin pääsee hän pikemmin\näitinsä luo; mitä sinuun tulee, Raoul, niin olet varmastikin\nkäyttäytynyt varomattomasti, joten siinä on sinunkin syytäsi.\"\n\n\"Oi, ei, ei, monsieur, minä vannon\", huudahti nuori tyttö, samalla kun\nnuorukainen kalpeni ajatellessaan, että hän kenties olikin aiheuttanut\ntapaturman.\n\n\"Minä vakuutan, monsieur...\" sopersi Raoul.\n\n\"Lähdet kuitenkin kaupunkiin\", jatkoi kreivi suopeasti, \"ja esitä\nmadame de Saint-Remylle meidän anteeksipyyntömme; sitten tulette\ntakaisin.\"\n\nNuoren miehen posket saivat jälleen väriä. Luotuaan kysyvän silmäyksen\nkreiviin hän nosti voimakkaille käsivarsilleen nuoren tytön, jonka\nkauniit, kivun leimaamat, mutta samalla hymyilevät kasvot nojasivat\nhänen olkapäähänsä, laski hänet varovasti vaunuihin ja hyppäsi satulaan\nketterästi ja soreasti kuin täysin harjaantunut ratsastaja.\nTervehdittyään Atosta ja d'Artagnania hän poistui nopeasti, ratsastaen\nvaunujen vieressä, joiden sisälle hänen katseensa kiinteästi\nsuuntautui.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU\n\nBragelonnen linna\n\n\nD'Artagnan seisoi koko tämän kohtauksen aikana hämmentynein katsein ja\nmelkein avosuin; niin vähän hän huomasi asiain vastaavan aavisteluansa,\nettä vain ällisteli ihmeissään.\n\nAtos tarttui häntä käsivarteen ja vei hänet alas puutarhaan.\n\n\"Illallistamme valmistettaessa\", virkkoi Atos hymyillen, \"ei sinulla\nkai olisi mitään sitä vastaan, hyvä ystävä, että saisit hiukan\nselvitystä salaisuuteen, joka tuottaa sinulle niin suurta päänvaivaa?\"\n\n\"Se on totta, kreivi\", vastasi d'Artagnan; hän oli havainnut Atoksen\nvähitellen voittavan takaisin sen ylimyksellisen ylemmyyden, jolla\nkreivi oli häntä aina vallinnut.\n\nAtos katseli häntä, huulillaan tavallinen lempeä myhäilynsä.\n\n\"Ensiksikään, hyvä d'Artagnan\", hän sanoi, \"ei täällä ole mitään\nkreiviä. Jos sanoin sinua chevalieriksi, niin se tapahtui ainoastaan\nesitelläkseni sinut vierailleni ja jotta he tietäisivät, kuka sinä\nolit; mutta sinulle, d'Artagnan, olen toivoakseni toki yhä toverisi ja\nystäväsi Atos. Tahdotko noudattaa muodollisuuksia syystä että kenties\npidät minusta vähemmän?\"\n\n\"En, Jumala varjelkoon!\" vastasi gascognelainen, ja hänen äänessään\nsointui se nuorekas innostus, jota harvoin tapaa kypsyneellä iällä.\n\n\"Palatkaamme siis entisiin tapoihimme ja olkaamme ensiksikin\nvilpittömiä toisillemme. Kaikki ihmetyttää täällä sinua?\"\n\n\"Niin, peräti.\"\n\n\"Mutta enimmin kummastuttaa sinua oma olemukseni, myönnä pois\", lisäsi\nAtos.\n\n\"Niin, sen tunnustan.\"\n\n\"Olen vielä nuori, vai mitä, yhdeksästäviidettä ikävuodestani\nhuolimatta? Olen vielä tunnettavissa?\"\n\n\"Päin vastoin\", vastasi d'Artagnan, ollen hyvin luontuvainen\nliioittelemaan sitä avomielisyyttä, johon Atos oli häntä kehoittanut,\n\"sinua ei enää tunne lainkaan.\"\n\n\"Ah, minä ymmärrän\", virkkoi Atos hiukan punehtuen; \"kaikella on\nloppunsa, hyvä d'Artagnan, hupsuttelulla kuten muullakin.\"\n\n\"Olosuhteissasi näkyy myös tapahtuneen muutos. Sinä asut tavattoman\nmukavasti, ja arvattavasti on tämä rakennus omasi.\"\n\n\"Niin, tämän pikku maatilan minä sinulle sanoin perineeni, kun erosin\nsotapalveluksesta.\"\n\n\"Sinulla on puisto, hevosia, koiria?\"\n\nAtos hymyili.\n\n\"Kahdenkymmenen auranalan laajuinen puisto\", selitteli hän,\n\"kahdenkymmenen auranalan, siihen luettuina kasvimaat ja\nulkorakennukset. Hevosia on kaikkiaan kaksi; enhän tietenkään lue\nmukaan palvelijani typpyhäntää. Koiraparveni supistuu neljään\najokoiraan, kahteen vinttikoiraan ja yhteen lintukoiraan. Ja koko tämä\nkoirien ylenpalttisuus\", lisäsi Atos myhäillen, \"ei kuitenkaan ole\nminua varten.\"\n\n\"Kyllä arvaan\", huomautti d'Artagnan; \"ne on hankittu nuorukaiselle,\njoka äsken oli tässä, Raoulille.\"\n\nJa d'Artagnan katsoi Atokseen väkisinkin hymyillen.\n\n\"Oikeaan osasit, hyvä ystävä\", myönsi kreivi.\n\n\"Ja tuo nuorukainen on pöytäkumppanisi, kummipoikasi, kenties\nsukulaisesi? Kylläpä sinä olet muuttunut, hyvä Atos?\"\n\n\"Tuo nuorukainen\", vastasi Atos tyynesti, \"on orpolapsi, jonka hänen\näitinsä jätti erään maalaispappi-poloisen luo ja hylkäsi sinne; minä\nolen toimittanut hänelle kasvatuksen.\"\n\n\"Ja hän on sinuun varmastikin hyvin kiintynyt?\"\n\n\"Luullakseni rakastaa hän minua kuin olisin hänen isänsä.\"\n\n\"Ennen kaikkea hyvin kiitollisena?\"\n\n\"Oh, kiitollisuus on molemminpuolista\", vastasi Atos. \"Minä olen\nhänelle velkaa kuten hänkin minulle; en sano sitä hänelle, mutta\nsinulle huomautan, d'Artagnan, että minun kiitollisuudenvelkani hänelle\nsittenkin on suurempi.\"\n\n\"Kuinka niin?\" ihmetteli muskettisoturi.\n\n\"Kyllä vain; hän se on saanut minussa aikaan muutoksen, joka on\npistänyt silmääsi. Olin kuivettumassa kuin irrallinen puu, jota eivät\njuuret sido maahan; ainoastaan sydämellinen kiintymys saattoi uudestaan\njuurruttaa minut elämään. Rakastajatar? Olin liian vanha siihen.\nYstäviä? Minulla ei ollut muuta kuin sinut. No niin, tästä lapsesta\ntapasin kaiken menettämäni; minulla ei ollut enää miehuutta elääkseni\nitselleni, mutta hänelle minä elin. Opetus tehoo lapseen paljon, mutta\nesimerkki on vielä parempi. Minä olen ollut hänelle esimerkkinä,\nd'Artagnan. Olen luopunut paheista, joita minulla oli, teeskennellyt\nhyveitä, joita minulla ei ollut. En luule pettyväni, d'Artagnan: Raoul\non aiottu sukeutumaan niin eteväksi aatelismieheksi kuin meidän\nhuonontunut aikakautemme kykenee luomaan.\"\n\nD'Artagnan silmäili Atosta yhä enemmän ihmetellen. He kävelivät\nraikkaassa ja varjoisassa puistokujassa, johon vinosti tunkeutui\nmuutamia laskeutuvan auringon säteitä; tällainen kultainen hohdejuova\nvalaisi Atoksen kasvoja, ja hänen silmänsä näyttivät vuorostaan\nsäteilevän takaisin sitä leutoa ja hiljaista iltahehkua, jota niihin\nheijastui.\n\nMyladyn muisto kuvastui d'Artagnanin sielussa.\n\n\"Ja sinä olet onnellinen?\" hän kysyi ystävältään.\n\nAtoksen tutkiva katse tunkeutui d'Artagnanin sydänsopukkaan ja näytti\ntahtovan sieltä lukea hänen ajatuksensa.\n\n\"Niin onnellinen kuin Jumalan luoduille olennoille on täällä maan\npäällä sallittua. Mutta täydennä aatoksesi, hyvä d'Artagnan, sillä sinä\net ole vielä lausunut sitä kokonaan.\"\n\n\"Sinä olet hirmuinen, Atos, ja sinulta ei voi mitään salata\", vastasi\nd'Artagnan. \"No niin, tahdoin kysyä sinulta, etkö toisinaan tunne\nerityisiä kauhun väreitä, jotka muistuttavat...\"\n\n\"Tunnonvaivoja?\" pitkitti Atos; \"lopetan lauseesi. Miten lienee. En\ntunne mitään tunnonvaivoja, koska se nainen käsitykseni mukaan ansaitsi\nrangaistuksensa. En tunne mitään tunnonvaivoja, sillä jos olisimme\nantaneet hänen elää, olisi hän epäilemättä jatkanut tihutöitänsä. Mutta\nsillä en tahdo sanoa olevani vakuutettu siitä, että meillä oli oikeus\ntehdä, mitä teimme. Kaikki vuodatettu veri kenties vaati hyvitystä. Hän\nkorvasi omasta kohdastaan; kenties on meidänkin vielä korvattava.\"\n\n\"Olen toisinaan ajatellut kuten sinä, Atos\", sanoi d'Artagnan.\n\n\"Sillä naisellahan oli poika?\"\n\n\"Niin oli.\"\n\n\"Oletko koskaan kuullut hänestä?\"\n\n\"En milloinkaan.\"\n\n\"Hänen täytyy nyt olla kolmenkolmatta vanha\", mutisi Atos. \"Ajattelen\nusein sitä nuorta miestä, d'Artagnan.\"\n\n\"Sepä merkillistä. Ja minä kun olen ihan unohtanut hänet!\"\n\nAtos hymyili raskasmielisesti.\n\n\"Entä loordi Winter -- oletko hänestä kuullut?\"\n\n\"Tiedän hänen olevan kuningas Kaarlo ensimmäisen suuressa suosiossa.\"\n\n\"Hän ottaa siis kai osaa hallitsijansa kohtaloon, joka on tällähaavaa\nkovin onneton. Tiedätkös, d'Artagnan\", jatkoi Atos, \"tuo johtaa minut\ntakaisin siihen, mitä äsken sanoin. Hän vuodatutti Straffordin veren.\nJa veri vaatii verta. Entä kuningatar?\"\n\n\"Mikä kuningatar?\"\n\n\"Englannin Henriette, Henrik neljännen tytär.\"\n\n\"Hän on Louvressa, kuten tiedät.\"\n\n\"Missä häneltä puuttuu kaikkea, eikö niin? Tämäntalvisten ankarain\npakkasten aikana kuuluu hänen sairaan tyttärensä olleen pakko\npolttopuiden puutteessa pysytellä makuulla. Mitä siitä ajattelet?\"\nlisäsi Atos olkapäitään kohauttaen. \"Henrik neljännen tytär värisee\nvilusta risukimpun puutteessa! Minkätähden ei hän pyytänyt apua\njoltakulta meistä sen sijaan, että vetosi Mazariniin! Silloin ei\nhäneltä olisi puuttunut mitään.\"\n\n\"Tunnetko hänet, Atos?\"\n\n\"En, mutta äitini näki hänet lapsena. Enkö ole kertonut sinulle, että\näitini oli Maria dei Medicin hovinaisena?\"\n\n\"Et koskaan. Sinä et puhele sellaisista asioista, sinä, Atos.\"\n\n\"Ka, hyväinen aika, kyllähän sentään\", väitti Atos; \"mutta tilaisuutta\nei aina tarjoudu.\"\n\n\"Portos ei olisi sitä odottanut niin kärsivällisesti\", huomautti\nd'Artagnan hymyillen.\n\n\"Kukin luonteensa mukaan, hyvä d'Artagnan. Vaikka Portos on hieman\nturhamainen, on hänellä oivallisetkin avunsa. Oletko nähnyt häntä\njälleen?\"\n\n\"Lähdin hänen luotansa viisi päivää takaperin\", vastasi d'Artagnan.\n\nJa hän kuvaili nyt gascognelaisen mielenlaatunsa kaikella\ninnostuksella, mitkä ihanuudet ympäröitsivät Portosta Pierrefondsin\nlinnassa, lasketteli leikkiä ystävänsä kustannuksella ja tähtäsi pari\nkolme vasamaa kelpo Moustoniinkin.\n\n\"On ihmeellistä\", haastoi Atos hymyillen tälle hilpeydelle, joka\njohdatti hänen mieleensä heidän entisiä rattoisia päiviänsä, \"että se\nliitto, jonka muinoin solmimme umpimähkään, vielä kahdenkymmenen vuoden\neron jälkeen yhdistää meitä niin likeisesti. Ystävyys juurtuu kunnon\nsydämiin syvälle, hyvä d'Artagnan; usko minua, ainoastaan pahat ihmiset\nkieltävät ystävyyden, koska he eivät ymmärrä sitä. No, entä Aramis?\"\n\n\"Olen tavannut hänetkin\", vastasi d'Artagnan, \"mutta hän tuntui minusta\nhiukan kylmäkiskoiselta.\"\n\n\"Vai niin, oletko tavannut Aramiin?\" tuumi Atos, tutkivalla katseellaan\ntähystäen d'Artagnania. \"Teetkin siis todellisen toivioretken\nystävyyden temppeliin, kuten runoilijat lausuisivat.\"\n\n\"Niinpä kyllä\", vastasi d'Artagnan hämillään.\n\n\"Tiedäthän\", pitkitti Atos, \"että Aramis on luonnostaan hieman\nkylmäkiskoinen; sitäpaitsi hänellä on aina niitä naisjuttujaan.\"\n\n\"Luulen hänen parhaillaan antautuneen hyvinkin mutkikkaaseen juoneen\",\nhuomautti d'Artagnan.\n\nAtos ei vastannut.\n\n-- Hän ei ole utelias -- ajatteli d'Artagnan.\n\nEikä Atos ainoastaan ollut vastaamatta, vaan hän vielä vaihtoikin\npuheenaihetta.\n\n\"Sinä näet\", virkkoi hän kohdistaen d'Artagnanin huomion siihen, että\nhe nyt tunnin käveltyään olivat jälleen saapuneet linnan luo, \"että\nolemme jotensakin tehneet kierroksen kaikkien tilusteni ympäri.\"\n\n\"Kaikki on täällä muhkeata ja ilmaisee aatelismiestä\", kehui\nd'Artagnan.\n\nSamassa kuului kavioiden kopsetta.\n\n\"Sieltä tulee Raoul takaisin\", sanoi Atos: \"nyt saamme tietoja\ntyttörukasta.\"\n\nNuorukainen ilmestyikin veräjän luo ja ratsasti pihalle ihan pölyn\npeitossa. Hän hyppäsi maahan, jättäen hevosensa jonkunlaisen\ntallirengin haltuun, ja tuli tervehtimään kreiviä ja d'Artagnania.\n\n\"Tämä herrasmies\", ilmoitti Atos laskien kätensä d'Artagnanin olalle,\n\"on chevalier d'Artagnan, josta olet usein kuullut minun puhuvan,\nRaoul.\"\n\n\"Monsieur\", virkkoi nuorukainen kumartaen vielä syvempään kuin\nedellisellä kerralla, \"herra kreivi on aina asettanut teidät\nesikuvaksi, milloin hän on tahtonut mainita säikkymättömän ja ylvään\nritarin.\"\n\nTämä pikku kohteliaisuus ei ollut tehoamatta d'Artagnaniin, joka tunsi\nsen mieluisasti hivelevän sydäntänsä. Hän ojensi Raoulille kätensä ja\nsanoi:\n\n\"Nuori ystäväni, kaikki minulle annettu ylistys on kreivin ansiota,\nsillä hän on kaikinpuolin johtanut kasvatustani, ja hänen vikansa ei\nole, jos oppilas ei ole käyttänyt hyödykseen hänen opetuksiaan. Mutta\nhän onnistuu paremmin teihin nähden, siitä olen vakuutettu. Pidän\nteidän ulkomuodostanne, Raoul, ja kohteliaisuutenne on liikuttanut\nmieltäni.\"\n\nAtos ihastui enemmän kuin olisi voinut luulla; hän vilkaisi\nkiitollisesti d'Artagnaniin ja silmäili sitten Raoulia, huulillaan\ntuollainen omituinen myhäily, jollaisesta lapset ovat ylpeät, kun\noivaltavat niiden merkityksen.\n\n-- Nyt, -- virkkoi itsekseen d'Artagnan, jonka huomiota tuo mykkä\nkasvojen elehtiminen ei ollut välttänyt, -- nyt olen varma.\n\n\"No niin\", sanoi Atos, \"toivoakseni ei tapauksella ole mitään ikäviä\nseurauksia.\"\n\n\"Sitä ei vielä tiedetä, monsieur. Lääkäri ei voinut lausua\nmielipidettänsä ankaran turvottumisen johdosta; hän pelkää kuitenkin,\nettä joku jänne on vahingoittunut.\"\n\n\"Ja sinä et viipynyt pitempään madame de Saint-Remyn luona?\"\n\n\"Pelkäsin, etten ehtisi takaisin tavalliseksi ateriahetkeksi,\nmonsieur\", vastasi Raoul, \"jolloin te olisitte joutunut odottamaan.\"\n\nSamassa tuli pieni puolittain kyläläis- ja puolittain palveluspoika\nilmoittamaan, että illallinen oli valmis.\n\nAtos vei vieraansa hyvin yksinkertaiseen ruokasaliin, mutta tämän\nikkunat olivat toisella puolella puutarhaan päin ja antoivat toiselta\npuolen näköalan anssariin, missä hoideltiin komeita kasveja.\n\nD'Artagnan silmäili pöytää. Pöytähopeat olivat hienoja; saattoi nähdä,\nettä ne kuuluivat vanhaan sukuperintöön. Tarjoilupöydällä oli upea\nhopeinen vesikannu; d'Artagnan pysähtyi tarkastelemaan sitä.\n\n\"Tuopa on kerrassaan jumalallisen hyvin muovattu\", ihasteli hän.\n\n\"Niin\", vastasi Atos, \"se on suuren firenzeläisen taiteilijan Benvenuto\nCellinin mestariteoksia.\"\n\n\"Ja mitä taistelua se esittää?\"\n\n\"Marignanon. Se kuvaa juuri sitä hetkeä, jolloin muuan esi-isäni\nojentaa miekkansa Frans ensimmäiselle, kun tämä on vastikään taittanut\nomansa. Tällöin tuli sukulaiseni Enguerrand de la Fère Pyhän Mikaelin\nritarikunnan jäseneksi. Viisitoista vuotta jälkeenpäin -- sillä\nkuningas ei unohtanut, että hän oli kolme tuntia taistellut\nEnguerrand-ystävänsä miekalla sen katkeamatta -- lahjoitti hänen\nmajesteettinsa hänelle tämän kannun ja lisäksi miekan, jonka kenties\nolet aikaisemmin nähnyt minulla ja joka sekin on varsin kaunista\nkultasepän työtä. Se tapahtui jättien aikana\", lisäsi Atos; \"me olemme\nkääpiöitä noihin miehiin verraten. Istuutukaamme nyt illastamaan,\nd'Artagnan. Mutta kuulehan\", virkkoi Atos pikku palvelijalle, joka\ntarjoili lientä, \"kutsu tänne Charlot.\"\n\nPoika meni ulos, ja tovin kuluttua astui huoneeseen se palvelija, jonka\npuoleen matkustavaiset olivat tullessaan kääntyneet.\n\n\"Hyvä Charlot\", lausui Atos, \"minä suosittelen erityiseen hoivaasi\nherra d'Artagnanin palvelijan Planchetin koko siksi ajaksi, minkä hän\nviipyy täällä. Hän pitää hyvästä viinistä, ja sinulla on kellarin\navain. Hän on kauan maannut kovalla alusella ja pitää sen vuoksi\narvossa hyvää vuodetta; pyydän sinua huolehtimaan, että hän saa\nsellaisen.\"\n\nCharlot kumarsi ja lähti.\n\n\"Charlot on kelpo mies\", huomautti Atos; \"hän on palvellut luonani\nkahdeksantoista vuotta.\"\n\n\"Sinä ajattelet kaikkea\", vastasi d'Artagnan, \"ja minä kiitän sinua\nPlanchetin puolesta, hyvä Atos.\"\n\nTämän nimen mainitseminen sai nuoren miehen silmät suurenemaan, ja hän\nihmetteli, puhuiko d'Artagnan tosiaan kreiville.\n\n\"Se nimi kuulostaa sinusta eriskummaiselta, eikö niin, Raoul?\"\nvirkkoi Atos hymyillen. \"Se oli soturinimenäni kun herra d'Artagnan,\nkaksi urheata ystävää ja minä kunnostausimme La Rochellen luona\nkardinaali-vainajan ja herra de Bassompierren johdolla, joka muuten\nhänkin on sittemmin kuollut. Herra d'Artagnan suvaitsee yhäti puhutella\nminua tällä toverinimellä, ja sen kuuleminen ilahduttaa aina\nsydäntäni.\"\n\n\"Se nimi oli kuuluisa\", huomautti d'Artagnan, \"ja sai eräänä päivänä\nosakseen voittojuhlan kunnianosoitukset.\"\n\n\"Mitä sillä tarkoitatte, monsieur?\" kysyi Raoul lapsekkaan uteliaana.\n\n\"En minäkään tiedä, totta tosiaan\", virkkoi Atos.\n\n\"Oletko unohtanut Saint-Gervaisin vallinsarven, Atos, ja ruokaliinan,\njosta kolme luotia teki lipun? Minulla on parempi muisti kuin sinulla;\nse on varsin vereksenä mielessäni, ja kerronkin sen teille, nuori\nmies.\"\n\nHän selitti nyt Raoulille vallinsarvella sattuneen seikkailun, niinkuin\nAtos oli hänelle jutellut muistelman esi-isästään.\n\nTätä kertomusta kuunnellessaan oli nuori mies kuulevinaan mainittavan\nsellaista urotyötä, joista Tasso tai Ariosto on runoillut ja jotka\nkuuluvat ihmeelliseen ritariaikaan.\n\n\"Mutta sitä ei d'Artagnan ole sanonut sinulle, Raoul\", jatkoi Atos\nvuorostaan, \"että hän oli aikakautensa parhaita miekkailijoita.\nRautaiset kintereet, teräksiset ranteet, varma ja tulinen katse, -- ne\nasetti hän kiistakumppaniansa vastaan; hän oli kahdeksantoista ikäinen,\nkolmea vuotta vanhempi sinua, Raoul, kun minä ensi kertaa näin hänet\nkoeteltujen miesten kanssa kilpasilla.\"\n\n\"Ja herra d'Artagnan jäi voittajaksi?\" kysyi nuori mies, jonka silmät\nsäihkyivät tämän keskustelun aikana ja näyttivät rukoilevan\nseikkaperäistä selvitystä.\n\n\"Taisin surmata erään\", sanoi d'Artagnan luoden Atokseen kysyvän\nkatseen. \"Toisen tein aseettomaksi tai haavoitin, -- en oikein muista.\"\n\n\"Niin, sinä haavoitit hänet. Olitkin peräti kätevä miekkailija!\"\n\n\"Enkä liene vielä aivan pahasti vieraantunutkaan siitä taidosta\",\njatkoi d'Artagnan puhjeten gascognelaiseen itserakkaaseen nauruunsa;\n\"äskettäinkin...\"\n\nAtoksen katse ummisti hänen suunsa.\n\n\"Sinun pitää tietää, Raoul\", pitkitti vuorostaan Atos, \"sinun, joka\nluulet olevasi näppärä pitelemään miekkaa ja voisit turhamaisuutesi\ntähden joskus helposti kokea julman nöyryytyksen, pitää tietää, kuinka\nvaarallinen se mies on, jonka notkeutta on kylmäverisyys tukemassa.\nMinä en koskaan voisi esittää sinulle vakuuttavampaa esimerkkiä siitä;\npyydä huomenna, että herra d'Artagnan antaa sinulle opetustunnin,\njollei hän tunne itseänsä liian väsyneeksi matkastaan.\"\n\n\"Mutta hyvä Atos, olet kuitenkin itse varsin taitava opettaja juuri\nniissä kyvyissä, joista minua ylistät. Vielä tänäänkin puhui Planchet\nkuuluisasta kaksintaistelusta karmeliittiluostarin luona loordi\nWinterin ja hänen kumppaniensa kanssa. Voi, nuori mies\", jatkoi\nd'Artagnan, \"täällä täytyy jossakin olla miekka, jota olen usein\nsanonut valtakunnan ensimmäiseksi.\"\n\n\"Olen tärvellyt käteni miekkailemalla tuon lapsen kanssa\", sanoi Atos.\n\n\"On käsiä, jotka eivät milloinkaan tärvelly joustavuudestaan, hyvä\nAtos\", vastasi d'Artagnan, \"mutta jotka sitävastoin tärvelevät monia\nmuita.\"\n\nNuori mies olisi mielellään antanut keskustelun jatkua koko yön, mutta\nAatos huomautti hänelle, että heidän vieraansa varmaankin oli\nväsyksissä ja tarvitsi lepoa. D'Artagnan väitti kohteliaasti vastaan,\nmutta Atos vaati hartaasti häntä ottamaan huoneensa haltuunsa. Raoul\nvei sinne vieraan, ja kun Atos arvasi hänen viipyvän d'Artagnanin luona\nniin kauan kuin suinkin, saadakseen tämän yhä kertoilemaan\nsankaritekoja heidän nuoruutensa päiviltä, tuli hän itse tovin kuluttua\nnoutamaan nuorukaisen ja lopetti tämän mieluisan illan sydämellisellä\nkädenpuristuksella, toivottaessaan hyvää yötä muskettisoturille.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU\n\nAtoksen valtiotaito\n\n\nD'Artagnan meni makuulle vähemmin nukkuakseen kuin saadakseen\nyksinäisyydessä aprikoida kaikkea, mitä oli tänä iltana nähnyt ja\nkuullut.\n\nHänellä oli hyvä sydän, ja heidän tuttavuutensa alusta asti oli hän\ntuntenut Atosta kohtaan vaistomaista mieltymystä, joka oli lopulta\nlujittunut vilpittömäksi ystävyydeksi. Senvuoksi ilahdutti häntä\nsanomattomasti, että hän oli nyt havainnut kreivin niin erinomaisen\njärkeväksi ja voimakkaaksi mieheksi eikä höperöksi juomariksi, jonka\nhän oli odottanut tapaavansa nukkumassa pois humalaansa jollakin\ntunkiolla. Ilman suurtakaan vastustelua tunnusti hän mielellään Atoksen\nylemmyyden, ja kun kateus ja nolostus olisivat varmastikin vallanneet\nvähemmin ylvään mielen, tunsi hän ylimalkaan vain vilpitöntä ja\nsydämellistä mielihyvää, joka antoi hänelle mitä parhaita toiveita\ntehtävänsä menestymisestä.\n\nHän ei ollut kuitenkaan mielestään nyt huomannut Atosta yhtä\nsuoraluontoiseksi ja avomieliseksi joka kohdassa. Kuka olikaan tuo\nnuori mies, jota hän sanoi ottopojakseen ja joka oli niin ihmeellisesti\nhänen näköisensä? Miten oli selitettävissä hänen paluunsa seuraelämään\nja se liikanainen raittius, jota hän oli ruokapöydässä noudattanut?\nD'Artagnania huoletti myöskin eräs toinen seikka, joka kyllä oli\nnäköjään merkityksetön, nimittäin Grimaudin poissaolo; eihän Atos ollut\nkoskaan ennen voinut eritä tästä palvelijastaan, ja nyt hän ei ollut\nedes maininnut tämän nimeä, vaikka keskustelu oli sovitettu antamaan\naihetta siihen. D'Artagnanilla ei siis enää ollut ystävänsä luottamusta\ntai oli Atos jo kiinnitetty jollakin näkymättömällä siteellä, kenties\nennakolta saanut tiedonkin d'Artagnanin tulosta.\n\nHän ei voinut olla ajattelematta Rochefortia ja mitä tämä oli hänelle\nsanonut Notre-Damen kirkossa. Olikohan Rochefort käväissyt Atosta\ntapaamassa ennenkuin hän oli itse ehtinyt paikalle?\n\nD'Artagnanilla ei ollut aikaa antautua pitkällisiin tutkimuksiin. Hän\npäätti jo seuraavana päivänä ryhtyä selvittelyyn. Se seikka, että Atos\nosasi niin taitavasti peitellä köyhyyttään, ilmaisi halua esiintyä\nhuomattuna ja viittasi kunnianhimon rippeeseen, joka oli helposti\npuhallettavissa täyteen leimuun. Atoksen vilkas luonne ja nopea äly\nteki hänet vastaanottavaisemmaksi ulkoisille vaikutelmille kun ihmiset\nenimmäkseen ovat. Hän varmaankin suostuisi ministerin suunnitelmiin\nsitä mieluummin, kun hänen luontaista toimintahaluaan kannustaisi\njonkinlainen pakkokin.\n\nNämä mietteet pitivät d'Artagnania valveilla väsymyksestä huolimatta.\nHän laati hyökkäyssuunnitelmansa, ja vaikka hän tiesi, että Atos oli\nvoimakas vastustaja, päätti hän yhteenoton tapahtuvaksi huomenna heti\naamiaisen jälkeen.\n\nToiselta puolen oivalsi hän taasen, että hänen olisi pitänyt näin\noudolla maaperällä pyrkiä määränpäähän hyvin varovasti, usean päivän\nmittaan tutkia Atoksen tuttavuuksia, hänen uusia elämäntapojaan, ja\nteeskentelemättömältä nuorelta mieheltä joko miekkailuharjoituksissa\ntai metsästysretkillä kuulustella tietoja, mitä häneltä puuttui\nvoidakseen oikein arvostella Atoksen muuttumista, -- ja tämän täytyi\nolla varsin helppoa, koskapa opettaja luonnollisesti oli oppilaansa\nsydämeen ja luonnonlaatuun painanut oman olemuksensa leiman. Mutta\nd'Artagnanin järkevä oveluus älysi heti, minkä käänteen asia saisi, jos\njoku ajattelemattomuus tai kömpelyys paljastaisi hänen hommansa Atoksen\ntottuneelle katseelle.\n\nMeidän on muuten tunnustettava, että niin kerkeä kuin d'Artagnan olikin\nkäyttämään viekkautta Aramiin kavaluutta tai Portoksen turhamaisuutta\nvastaan, hävetti häntä kuitenkin mutkitella Atokselle, tälle\nvilpittömälle ja avosydämiselle miehelle. Hänestä tuntui, että Aramis\nja Portos pitäisivät häntä arvossa sitä enemmän, jos heidän oli pakko\ntunnustaa hänet mestarikseen valtiotaidossa, mutta että Atos\nsitävastoin pitäisi häntä sellaisessa tapauksessa vähemmin arvossa. --\nVoi, miksei Grimaud ole täällä, harvapuheinen Grimaud? -- ajatteli\nd'Artagnan; -- hänen vaiteliaisuutensakin sisälsi niin paljon, mitä\nminä olisin käsittänyt. Grimaudin äänettömyys oli niin kaunopuheista?\n\nSillävälin taukosi vähitellen kaikki melu talossa. D'Artagnan kuuli,\nkuinka ovia ja ikkunaluukkuja teljettiin, ja sitten kun koirat olivat\njonkun aikaa vastailleet toistensa luskutukseen ulkona kedolla,\nvaikenivat nämäkin. Viimein suoritti muuan lehtoon laskeutunut\nsatakieli yön hiljaisuudessa sulosointuisten sävelmiensä jakson ja\nnukahti sitten. Koko linnassa kuului nyt ainoastaan tasaisten askelten\nyksitoikkoista kumua hänen huoneensa alta. Hän oletti Atoksen\nmakuukamarin olevan siellä.\n\n-- Hän kävelee ja pohtii, -- ajatteli d'Artagnan, -- mutta mitä? Sitä\non mahdoton tietää. Muun voi arvata, mutta sitä ei.\n\nVihdoin Atos nähtävästi kävi levolle, sillä tämä viimeinenkin melu\nlakkasi.\n\nHiljaisuus ja väsymys yhdessä voittivat nyt d'Artagnanin; hänkin\nummisti silmänsä, ja melkein heti yllätti hänet uni.\n\nD'Artagnan ei koskaan nukkunut pitkään. Tuskin kultasi aamurusko hänen\nuutimiaan, kun hän jo hyppäsi vuoteeltaan ja avasi ikkunat. Silloin oli\nhän sälekaihtimen lomitse näkevinään jonkun käyskentelevän pihalla ja\nvisusti varovan vähintäkin melua. D'Artagnanin tapana oli hankkia\nvarmuutta kaikesta ympärillään tapahtuvasta; hän tarkasteli tiukasti\nkävelijää ja tunsi nyt Raoulin granaatinvärisen ihokkaan ja ruskeat\nkiharat.\n\nNuorukainen -- sillä se oli tosiaan hän -- avasi tallin oven, talutti\nulos punaruskean hevosen, jolla oli edellisenä päivänä ratsastanut,\nsatuloitsi ja suitsitti sen omin käsin yhtä joutuisasti ja näppärästi\nkuin taitavin tallimestari, vei sitten hevosen oikeanpuolista\nlehtokujaa myöten kasvimaalle, avasi pienen takaveräjän, jolta alkoi\npolku, talutti hevosen ulos veräjästä ja sulki sen jälkeensä.\nPuutarhamuurin yli näki sitten d'Artagnan hänen karauttavan pois kuin\nnuoli, taivuttaen päänsä pihlajain ja akasiapuiden riippuvain,\nkukkivien oksain alitse.\n\nD'Artagnan oli edellisenä päivänä pannut tähdelle, että polku vei\nBloisiin.\n\n-- Kas, kas! -- tuumi gascognelainen, -- tuossapa veitikka, jolla on jo\npikku tepposia ja joka ei näy Atoksen lailla vihaavan kaunista\nsukupuolta! Hän ei ratsasta metsälle, sillä hänellä ei ole aseita eikä\nkoiria mukanaan; häntä ei ole myöskään kukaan lähettänyt, sillä hän\npiileksii. Mutta keltä...? minultako vai isältään...? sillä olenpa\nvarma siitä, että kreivi on hänen isänsä... Hitto, siitä asiasta pitää\nminun saada selko; puhunkin siitä vilpittömästi Atokselle.\n\nTuli täysi päivä; kaikki se erilainen melu, jonka d'Artagnan oli\nedellisenä iltana kuullut vähitellen vaimenevan, palasi nyt hiljalleen:\nlintu lehtoon, koira koppiin, lampaat niitylle; Loire-virran äyräisiin\nkiinnitetyt veneetkin näkyivät lähtevän liikkeelle, työntäytyen ulos\nrannasta ja ajautuen virran vietäviksi. D'Artagnan seisoi yhä\nikkunassaan, jottei olisi herättänyt ketään; mutta kuullessaan linnan\novien ja ikkunaluukkujen avautuvan antoi hän viimeiset kosketukset\nhiuksilleen ja viiksilleen, harjasi totuttuun tapaan hattunsa röydät\ntakinhihalla ja astui alas portaita. Tuskin oli hän päässyt viimeiselle\naskelmalle, kun huomasi Atoksen, joka kumartui maata kohti ja näytti\netsivän jotakin.\n\n\"Hyvää huomenta, isäntä hyvä!\" virkkoi d'Artagnan.\n\n\"Huomenta, hyvä ystävä! Oletko nukkunut hyvin?\"\n\n\"Mainiosti. Vuode oli yhtä verraton kuin eilisiltainen ateria ja\nkohtelias vastaanottosi. Mutta mitä tarkkailit niin huomaavaisesti?\nOletko sinäkin hullaantunut tulppaaneihin?\"\n\n\"Veikkonen, älä tee pilaa minusta. Maalla asuessaan tulee usein\nmuutelleeksi mielitekojaan ja huomaamattansakin rakastaneeksi kaikkia\nkauneuksia, joita Jumalan silmä loihtii esiin maan uumenista ja joita\nkaupunkilainen halveksii. Seisoinpahan vain katselemassa tähän lammen\npartaalle istuttamiani kurjenmiekkoja, joita on tallattu aamusella.\nPuutarharengit ovat maailman kömpelöimpiä ihmisiä. Viedessään hevosta\ntakaisin talliin, sitten kun he ovat tuoneet sillä vettä, ovat ne\nantaneet sen polkea kukkalavaa.\"\n\nD'Artagnan alkoi hymyillä.\n\n\"Vai niin sinä luulet?\" sanoi hän.\n\nHän vei nyt ystävänsä mukanaan lehtokujaan, missä näkyi hiekkaan\npainuneina useita samanlaisia askeleenjälkiä kuin kurjenmiekkainkin\nlavassa.\n\n\"Täälläkin näyttää olevan jälkiä; katsos, Atos\", huomautti hän\nvälinpitämättömästi.\n\n\"Tosiaankin, ja ihan vereksiä.\"\n\n\"Niin, ihan vereksiä\", kertasi d'Artagnan.\n\n\"Kuka onkaan lähtenyt ratsastamaan aamusella?\" kummasteli Atos\nitsekseen levottomana. \"Onkohan joku hevonen päässyt irti tallista?\"\n\n\"Se ei ole luultavaa\", vastasi d'Artagnan, \"sillä askeleet näyttävät\naivan täsmällisiltä.\"\n\n\"Missä on Raoul?\" huudahti Atos; \"ja mistä johtuu, etten ole jo nähnyt\nhäntä?\"\n\n\"Hiljaa!\" sanoi d'Artagnan ja laski hymyillen sormensa huulilleen.\n\n\"Mitä nyt?\" kysyi Atos.\n\nD'Artagnan kertoi näkemänsä ja piti tällöin tarkoin silmällä isäntänsä\nkasvoja.\n\n\"Ahaa, nyt arvaan\", virkkoi Atos kohauttaen keveästi olkapäitään,\n\"poika-poloinen on ratsastanut kaupunkiin.\"\n\n\"Mitä hän siellä tekisi?\"\n\n\"Ka, hyväinen aika, hän tietenkin tahtoo kuulustaa pikku la Vallièren\nvointia. Muistathan lapsen, joka eilen nyrjäytti jalkansa?\"\n\n\"Niinkö luulet?\" virkkoi d'Artagnan epäröiden.\n\n\"En ainoastaan luule, vaan olen varma siitä\", vastasi Atos. \"Etkö\nhuomannut, että Raoul on rakastunut?\"\n\n\"Paljon mahdollista, mutta kehen? Tuohon seitsenvuotiaaseen lapseenko?\"\n\n\"Raoulin iällä, hyvä ystävä, on sydän niin täysinäinen, että sen täytyy\navautua jollekin, joko unelmalle tai todellisuudelle. Ja hänen\nrakkautensa on puolittain toista puolittain toista.\"\n\n\"Laskethan vain leikkiä? Tuollainen pikku tyttönen?\"\n\n\"Etkö siis nähnyt, että hän on maailman kaunein pienokainen? Hänellä on\nkullankeltaiset kutrit ja siniset, veitikkamaiset sekä samalla\nunelmoivat silmät.\"\n\n\"Mutta mitä sanot sinä sellaisesta rakkaudesta?\"\n\n\"En sano mitään; minä nauran ja teen pilaa Raoulista, mutta nämä\nsydämen ensimmäiset tunteet ovat niin kaikkivaltaisia, nämä ensimmäisen\nlemmen kaihoisat purkaukset nuorilla ihmisillä ovat samalla kertaa niin\nsuloisia ja katkeria, että niillä usein tuntuu olevan intohimon koko\nluonne. Muistan Raoulin ikäisenä rakastuneeni kreikkalaiseen\nkuvapatsaaseen, jonka oli kunnon kuninkaamme Henrik neljäs lahjoittanut\nisälleni, ja luulin menettäväni järkeni surusta, kun minulle sanottiin,\nettä kertomus Pygmalionista[14] oli vain satua.\"\n\n\"Se tulee joutilaisuudesta. Sinä et anna Raoulille kylliksi toimintaa,\nja senvuoksi hankkii hän sitä itse.\"\n\n\"Juuri niin on asia. Aionkin lähettää hänet täältä pois.\"\n\n\"Siinä teet varsin oikein.\"\n\n\"Tietenkin; mutta se repii hänen sydäntään ja vihloo häntä yhtä\njulmasti kuin olisi hän tosiaankin rakastunut. Kolmen tai neljän vuoden\naikana, -- ja alussa oli hän itse pelkkä lapsi, -- on hän tottunut\nkoristamaan ja ihailemaan tuota pikku epäjumalaa, jota hän viimein\nkehittyisi palvomaan, jos saisi jäädä tänne. Tuo nuori pari haaveilee\npäivät pitkät yhdessä ja puhelee kaikenlaisista vakavista asioista\nniinkuin todelliset kaksikymmenvuotiaat rakastavaiset. Se on kauan\nhuvittanut tytön vanhempia, mutta nyt luulen, että he alkavat tajuta\nasian vakavaksi.\"\n\n\"Mitä vielä, se on pelkkää lapsellisuutta! Mutta Raoul tarvitsee\njotakin huviketta; lähetä hänet pian pois täältä, muutoin et hiisi\nvieköön ikinä saa hänestä miestä!\"\n\n\"Toimittanenkin hänet Pariisiin\", ilmoitti Atos.\n\n\"Vai niin\", virkkoi d'Artagnan.\n\nHän katsoi nyt hetken soveliaaksi hyökkäykselle.\n\n\"Jos tahdot\", esitti hän, \"niin me voimme kumpainenkin auttaa\nonnellisen tulevaisuuden luomisessa nuorelle miehelle.\"\n\n\"Vai niin!\" virkkoi nyt Atos vuorostaan.\n\n\"Aionkin juuri kysyä neuvoasi eräästä seikasta, joka on juolahtanut\nmieleeni.\"\n\n\"Mistä sitten?\"\n\n\"Etkö luule, että nyt on aika ryhtyä palvelukseen?\"\n\n\"Mutta sinähän olet palveluksessa, d'Artagnan.\"\n\n\"Tarkoitan todellista retkeilemistä. Eikö sinusta tunnu, että meidän\nentisessä elämänlaadussamme yhä on jotakin houkuttelevaa? Ja jos olisi\ntodellisia etuja voitettavana, niin etkö olisi halukas minun ja\nPortos-ystävämme seurassa ryhtymään jälleen sellaisiin urotöihin, mitä\nnuorina päivinämme toimittelimme?\"\n\n\"Teet siis minulle vakavan esityksen?\" sanoi Atos.\n\n\"Niin, nimenomaisen ehdotuksen.\"\n\n\"Tahdot, että me kävisimme jälleen sotimaan?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ketä puoltamaan ja vastustamaan?\" kysyi Atos pikaisesti, tähdäten\ngascognelaiseen avoimen ja leppeän katseensa.\n\n\"Pentele, oletpa sinä innokas!\"\n\n\"Mutta vielä enemmän tunnollinen. Kuulehan, d'Artagnan, on vain yksi\nhenkilö tai oikeammin asia, jota minunlaiseni mies voi palvella:\nkuninkaan.\"\n\n\"Niin juuri\", vahvisti muskettisoturi.\n\n\"Niin, mutta ymmärtäkäämme toisiamme\", pitkitti Atos totisena; \"jos\nkuninkaan asia on mielestäsi kardinaali Mazarinin, niin emme ole yhtä\nmieltä.\"\n\n\"En ihan sitäkään sano\", vastasi gascognelainen hämillään.\n\n\"Kuules, d'Artagnan\", jatkoi Atos, \"älkäämme teeskennelkö toisillemme.\nEpäröimisesi ja kiertelysi ilmaisevat minulle heti, kenen asialla olet\ntullut. Ei kernaasti tunnusteta, että puolletaan sitä asiaa, ja kun\nsille haetaan kannattajia, tehdään se hiljaisesti ja hämillään.\"\n\n\"Voi, hyvä Atos!\" virkahti d'Artagnan.\n\n\"Tiedät hyvin\", haastoi Atos, \"että minä en puhu sinusta, joka olet\nurheista ja säikkymättömistä miehistä parahin; puhun tuosta\npikkumaisesta, juonikkaasta italialaisesta, tuosta myyrästä, joka\nyrittää asettaa päähänsä pieluksen alta varastamaansa kruunua, --\ntuosta heittiöstä, joka nimittää puoluettansa kuninkaan puolueeksi ja\ntahtoo asettaa täysveriset prinssit vankilaan, koska hän ei uskalla\nsurmata heitä, niinkuin teki _meidän_ kardinaalimme, suuri Richelieu,\n-- koronkiskurista, joka punnitsee kultakolikkonsa ja kätkee\nvajaapainoiset siinä pelossa, että hän väärinkin pelaten kuitenkin\nmenettäisi ne seuraavan päivän pelissä, -- sanalla sanoen tolvanasta,\njonka väitetään kohtelevan kuningatarta pahoin -- häntä muuten\nsurkuttelenkin -- ja joka aikoo kolmen kuukauden kuluessa sytyttää\nkansalaissodan, saadakseen pitää monet palkkatulonsa. Häntäkö tahdot\nsaada minut palvelemaan, d'Artagnan? Ei, kiitos vain!\"\n\n\"Sinä olet, Jumala armahtakoon, kiivaampi nyt kuin entiseen aikaan!\"\nvastasi d'Artagnan. \"Vuodet ovat kiihdyttäneet vertasi eivätkä\njäähdyttäneet. Kuka sanoo, että hän on minun herrani ja että minä\ntahdon tyrkyttää häntä sinulle?\"\n\nJa itsekseen tuumi gascognelainen: -- Hitto, minun ei sovi kavaltaa\nsalaisuutta miehelle, jolla on tuollaiset ajatukset.\n\n\"Mutta sanohan siis\", pyysi Atos, \"mitä esityksiä sinulla oli.\"\n\n\"Ka, mikään ei ole yksinkertaisempaa. Sinä elelet maatilallasi ja olet\nnäköjään onnellinen kullatussa keskinkertaisuudessasi. Portoksella on\nviiden- tai kuudenkymmenen tuhannen livren vuosikorot. Aramiilla on yhä\nviisitoista herttuatartansa, jotka kiistelevät kirkkoruhtinaasta\nniinkuin entiseen aikaan muskettisoturista; hänkin on onnen\nhelmalapsia. Toisin on minun laitani! Olen kaksikymmentä vuotta\nkantanut költeriä ja rintahaarniskaa, kytkettynä tähän peräti alhaiseen\nsoturiarvoon, siirtymättä eteen- tai taaksepäin, varsinaisesti\nelämättä, sillä minä olen enemmän kuollut kuin elävä. Ja kun nyt tulee\nkysymykseen virota jälleen hiukan henkiin, tulette te kaikki ja\nsanotte: hän on heittiö, tolvana, myyrä, kehno herra. Lempo soikoon,\nminä olen samaa mieltä kuin te; mutta hankkikaa minulle siis parempi\nherra tai vuosikorot.\"\n\nAtos mietti kotvasen ja käsitti d'Artagnanin juonen; soturi oli aluksi\nkäynyt asiaan liian suoraan ja kiemurteli nyt salatakseen peliänsä.\nAtos oivalsi selvästi, että hänelle tehty ehdotus oli lausuttu vakain\naikein, ja että sitä olisi selvitetty lähemmin, jos hän olisi vain\nhiukankin ottanut sitä kuullakseen.\n\n-- Hyvä, -- virkkoi hän itsekseen, d'Artagnan kuuluu Mazarinin\npuolueeseen.\n\nTästä hetkestä alkaen hän noudatti äärimmäistä varovaisuutta\nesiintymisessään.\n\nMyöskin d'Artagnan oli puolestaan pidättelevämpi kuin tavallista.\n\n\"Mutta sinulla on joka tapauksessa joku aatos?\" pitkitti Atos.\n\n\"Niinpä tietenkin. Tahdoin kysyä teiltä kaikilta neuvoa, keksiäkseni\ntien johonkin yritykseen; sillä ilman toisiamme olemme kukin meistä\npuutteellisia.\"\n\n\"Totta kyllä. Puhuit Portoksesta; oletko siis tosiaankin saanut hänet\njälleen etsimään onneansa? Mutta senhän hän on jo saavuttanut?\"\n\n\"On kyllä, mutta sellainen on ihminen: toivottelee aina itselleen\njotakin.\"\n\n\"Ja mitä toivottelee siis Portos?\"\n\n\"Parooniutta.\"\n\n\"Kas, se on totta, olin sen unohtanut!\" virkkoi Atos hymyillen.\n\n-- Se on totta? -- ajatteli d'Artagnan. -- Miten lienee hän saanut sen\ntietää? Olisiko hän kenties kirjeenvaihdossa Aramiin kanssa? Voi, jos\nvain sen tietäisin, niin saisin kyllä pian selville kaikkikin!\n\nTähän päättyi keskustelu, sillä samassa saapui Raoul. Atos aikoi\nlievästi nuhdella häntä, mutta nuori mies näytti niin surulliselta,\nettä hänellä ei ollut siihen sydäntä; hän kysyi ainoastaan, mikä\nnuorukaista vaivasi.\n\n\"Onko nuoren naapurinne vointi ehkä huonontunut?\" tiedusti d'Artagnan.\n\n\"Voi, monsieur\", kertoi Raoul tuskansa vallassa, \"hänen lankeamisensa\noli hyvin vaarallinen, ja lääkäri pelkää, että vaikka hän ei saakaan\nmitään silmäänpistävää vammaa, hän tulee kuitenkin ontumaan koko\nikänsä.\"\n\n\"Se olisi kamalaa!\" virkahti Atos.\n\nD'Artagnanilla oli jo leikkipuhe huulillaan, mutta nähdessään Atoksen\nvilkkaan osanoton pidättyi hän.\n\n\"Se minut tekee ihan epätoivoiseksi, monsieur\", pitkitti Raoul, \"että\nminä olin syypää tapaturmaan.\"\n\n\"Sinäkö, Raoul?\" kysyi Atos.\n\n\"Niin, minun luoksenihan kiirehtiäkseen hän hyppäsi alas puuläjältä.\"\n\n\"Teillä on yksi ainoa keino asian hyvittämiseksi, hyvä Raoul, nimittäin\nettä sovitukseksi menette naimisiin tytön kanssa\", virkkoi d'Artagnan.\n\n\"Voi, monsieur\", vastasi Raoul, \"te teette pilaa todellisesta\nonnettomuudesta; se on kovin paha.\"\n\nRaoul tunsi yksinäisyyden tarvista, voidakseen antaa vapaan vallan\nkyynelilleen. Hän palasi huoneeseensa eikä lähtenyt sieltä ennen kuin\naamiaistunnilla.\n\nYstävysten hyvää sopua ei aamullinen kahakka vähääkään häirinnyt. He\naterioitsivatkin mitä parhaalla ruokahalulla, tuolloin tällöin\nkatsellen Raoul-parkaa, joka kostein silmin ja rauhattomana tuskin\nmaistoi mitään.\n\nAamiaiselta päästyä saapui kaksi kirjettä, jotka Atos luki\ntarkkaavasti, ja hän ei voinut pidättyä useaan kertaan hätkähtämästä.\nD'Artagnan näki pöydän yli hänen lukevan noita kirjeitä, ja ollen hyvin\nterävänäköinen, vannoi hän itsekseen tuntevansa toisesta kirjeestä\nAramiin hienon käsialan; toisen isot koukerot ilmaisivat\nharjaantumatonta naisen kättä.\n\n\"Kuulehan\", ehdotti d'Artagnan Raoulille, huomatessaan Atoksen haluavan\njäädä yksikseen joko vastaamaan kirjeisiin tai pohtimaan niiden\nsisältöä, \"pistäytykäämme miekkailusaliin; aikamme kuluu paremmin.\"\n\nNuori mies silmäsi Atosta, joka vastasi hänen katseeseensa myöntävällä\nmerkillä.\n\nHe menivät matalaan pohjakerran saliin, jonka seinillä riippui\nnuppikärkisiä harjoitusmiekkoja, naamioita, sormikkaita, sotisopia,\nsanalla sanoen kaikkia miekkailutaidon välineitä.\n\n\"No?\" kysyi Atos, neljännestuntia myöhemmin tullessaan katsomaan.\n\n\"Hänellä on jo sinun varma käsivartesi, Atos\", vastasi d'Artagnan, \"ja\njos hänellä olisi kylmäverisyytesikin, voisin onnitella häntä.\"\n\nNuori mies seisoi hieman nolona. Kerran tai kaksi oli hän osannut\nd'Artagnania käsivarteen tai reiteen, mutta tämä oli antanut hänelle\nvähintään kaksikymmentä survaisua ruumiin arimpiin kohtiin.\n\nSamassa tuli Charlot tuomaan d'Artagnanille hyvin tärkeää kirjettä,\njonka oli vastikään saanut eräältä lähetiltä.\n\nNyt oli Atoksen vuoro vaivihkaa vilkua siihen.\n\nD'Artagnan luki kirjeen ilman mitään näkyvää liikutusta, ja loppuun\npäästyään sanoi hän hiukan pudistaen päätänsä:\n\n\"Nyt näet kuitenkin, hyvä ystävä, mitä palvelus merkitsee, ja teet\ntosiaankin aivan oikein siinä, ettet tahdo uudestaan siirtyä\nsotaväkeen: herra de Tréville on sairastunut, ja komppania ei tule\ntoimeen ilman minua; senvuoksi on lomani loppunut.\"\n\n\"Lähdet siis takaisin Pariisiin?\" kysyi Atos vilkkaasti.\n\n\"Niin, ei tässä muukaan auta\", pahoitteli d'Artagnan; \"mutta etkö\nsinäkin tule sinne?\"\n\nAtos punehtui hiukan ja vastasi:\n\n\"Jos matkustan sinne, niin olisi minulle hyvin mieluista saada tavata\nsinut siellä.\"\n\n\"Kuulehan, Planchet!\" huusi d'Artagnan ovelta; \"me lähdemme kymmenen\nminuutin kuluttua, -- anna hevosille kauroja.\"\n\nSitten hän lisäsi Atokseen kääntyen:\n\n\"Minusta tuntuu kuin puuttuisi täältä jotakin, ja olen todella\npahoillani siitä, että poistun luotasi ennen kuin olen saanut tavata\nkunnon Grimaudia.\"\n\n\"Grimaudia!\" toisti Atos. \"Olet oikeassa, ja minua kummastuttikin, että\nsinä et kysynyt häntä. Olen lainannut hänet eräälle ystävälleni.\"\n\n\"Joka ymmärtää hänen merkkikieltänsä?\" virkkoi d'Artagnan.\n\n\"Niin toivon\", vastasi Atos.\n\nYstävykset syleilivät toisiaan sydämellisesti. D'Artagnan puristi\nRaoulin kättä, otti Atokselta lupauksen, että tämä kävisi tervehtimässä\nhäntä, jos saapuisi Pariisiin, ja muussa tapauksessa kirjoittaisi\nhänelle, ja nousi sitten ratsaille. Ainiaan säntillinen Planchet istui\njo satulassa.\n\n\"Ettekö tule mukaan?\" virkkoi d'Artagnan hymyillen Raoulille;\n\"ratsastan Bloisin kautta.\"\n\nRaoul kääntyi Atokseen, joka pidätti hänet melkein huomaamattomalla\nmerkillä.\n\n\"En, monsieur\", vastasi nuorukainen, \"minä jään herra kreivin luo.\"\n\n\"Hyvästi siis, hyvät ystävät!\" toivotti d'Artagnan, vielä kerran\npuristaen heidän kättänsä; \"Jumalan haltuun! kuten aina sanoimme, kun\nerisimme kardinaali-vainajan aikana.\"\n\nAtos viittasi kädellään, ja Raoul kumarsi. D'Artagnan ja Planchet\nlähtivät taipaleelle.\n\nKreivi seurasi heitä katseellaan, käsi tuettuna nuorukaisen olkapäähän,\ntämä kuin oli melkein hänen mittaisensa; mutta niin pian kun he olivat\nkadonneet muurin taakse sanoi kreivi:\n\n\"Raoul, lähdemme tänä iltana Pariisiin.\"\n\n\"Mitä!\" huudahti nuorukainen ja vaaleni.\n\n\"Voit esittää minun hyvästini ja omasikin madame de Saint-Remylle.\nOdotan sinua tänne kello seitsemäksi.\"\n\nNuori mies kumarsi tuskan ja kiitollisuuden sekavin ilmein ja meni\ntoimittamaan ratsuansa satuloiduksi.\n\nD'Artagnan oli tuskin ehtinyt pois heidän näkyvistään, kun hän otti\nkirjeen taskustaan ja luki toiseen kertaan:\n\n    Palatkaa heti Pariisiin.\n\n                       J.M...\n\n\"Kirje on nuiva\", jupisi d'Artagnan, \"ja jollei siihen liittyisi\njälkilisäystä, niin en kenties tajuaisikaan sen sisältöä, mutta onneksi\non tässä sellainenkin.\"\n\nHän luki nyt taas tämän merkillisen lisäyksen, jonka takia hän soi\nanteeksi kirjeen töykeyden:\n\n    J.K. Menkää Bloisin kuninkaallisen rahastonhoitajan luo;\n    ilmoittakaa nimenne ja näyttäkää hänelle tämä kirje, niin\n    saatte nostaa kaksisataa pistolia.\n\n\"Sellaisesta tekstistä minä pidän\", tuumi d'Artagnan; \"kardinaali\nkirjoittaa parempia sepitelmiä kuin luulinkaan! No niin, Planchet,\nkäykäämme tervehtimässä kuninkaallista rahastonhoitajaa, ja sitten\nlähdemme matkaan.\"\n\n\"Pariisiin, monsieur?\"\n\n\"Sinne.\"\n\nJa hevoset saivat ravata minkä jaksoivat.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU\n\nHerra de Beaufort\n\n\nLuokaamme nyt silmäys tapauksiin, jotka olivat saaneet aikaan, että\nd'Artagnan oli kutsuttu takaisin Pariisiin.\n\nEräänä iltana, kun Mazarin tavallisuuden mukaan aikoi lähteä\nkuningattaren luo sellaisena hetkenä, jolloin kaikki olivat poistuneet,\nkuuli hän vartiohuoneen sivuuttaessaan, -- sen toinen ovi oli hänen\neteishuoneensa puolella, -- että siellä puheltiin äänekkäästi.\nSaadakseen selville, mistä sotamiehet pakisivat, lähestyi hän hiljaa,\nkuten piti tapanaan, työnsi oven auki ja pisti päänsä sisälle.\nSotamiehet haastelivat keskenään.\n\n\"Minä takaan\", vakuutti muuan, \"että jos Coysel on niin ennustanut, on\nse yhtä varmaa kuin olisi se jo tapahtunut. En häntä tunne, mutta olen\nkuullut sanottavan, että hän ei ainoastaan ole tähdistälukija, vaan\ntaikurikin.\"\n\n\"Perhana, veikkonen, jos hän on ystäviäsi, niin pidäpäs varasi! Teet\nhänelle huonon palveluksen, sanoessasi noin!\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Syystä että hänet voitaisiin helposti vetää oikeuteen.\"\n\n\"Joutavia, nykyään ei enää polteta taikureita.\"\n\n\"Eikö? Minun mielestäni ei ole pitkääkään aikaa siitä, kun\nkardinaali-vainaja poltatti Urbain Grandierin. Minä tunnen sen asian,\nminä, joka olin vartioimassa roviota ja näin, kuinka hän paistui.\"\n\n\"Niin, mutta, näetkös, Urbain Grandier ei ennustanut, mitä piti\ntapahtua. Hän tiesi, mitä oli tapahtunut, ja se suittaa toisinaan olla\npaljoa pahempi.\"\n\nMazarin nyökkäsi hyväksymisen merkiksi; mutta haluten tietää, mistä\nennustuksesta he juttelivat, jäi hän paikoilleen.\n\n\"Minä en sano\", pitkitti sotamies, \"että Coysel ei ole taikuri; sanoin\nvain, että jos hän ennakolta julistaa ennustuksensa, niin voisi sattua,\nettä se ei käykään toteen.\"\n\n\"Ja minkätähden?\"\n\n\"Niinhän tietenkin. Jos me molemmat tappelemme, ja minä sanon sinulle:\n'nyt lyön siihen ja siihen', niin sinä luonnollisesti väistät.\nAjatteles nyt, että Coysel sanoisi kardinaalin kuullen: 'Sen ja sen\najan kuluessa karkaa se ja se vanki', niin on kai päivänselvää, että\nkardinaali ryhtyy varokeinoihin, jotta se ei tapahdu.\"\n\n\"Voi hyväinen\", puuttui puheeseen muuan, joka lojui lavitsalla ja\nnäytti nukkuvan, mutta näennäisestä unestaan huolimatta ei menettänyt\nsanaakaan keskustelusta, \"voi hyväinen! Luuletteko te siis, että\nihminen voi välttää kohtaloansa? Jos on kirjoitettuna ylhäällä että\nBeaufortin herttua pääsee pakoon, niin hän pääsee, ja silloin ei\nkardinaalin toimenpiteistä ole mihinkään.\"\n\nMazarin hätkähti. Hän oli italialainen, siis taikauskoinen; hän astui\nheti kaartilaisten keskelle, jotka hänet havaitessaan mykistyivät.\n\n\"Mitä sanoittekaan, hyvät herrat?\" kysyi hän mielistelevään tapaansa;\n\"että Beaufortin herttua on paennut, vai mitä?\"\n\n\"Ei, ei suinkaan\", vastasi epäuskoinen sotamies, \"ei vielä. Sanottiin\nvain, että hän pakenee.\"\n\n\"Kuka sitä sanoi?\"\n\n\"Selitähän se juttu uudestaan, Saint-Laurent\", sanoi kaartilainen,\nkääntyen kertojaan.\n\n\"Monseigneur\", virkkoi asianomainen, \"minä vain juttelin näille\nherroille, mitä olen kuullut puhuttavan erään Coyselin ennustuksesta.\nHän väittää, että niin visusti kuin Beaufortin herttuaa vartioidaankin,\nkarkaa tämä kuitenkin ennen helluntaita.\"\n\n\"Tuo Coysel on kai joku haaveilija, hupsu?\" huomautti kardinaali yhä\nhymyillen.\n\n\"Ei\", vastasi kaartilainen pysyen herkkäuskoisuudessaan, \"hän on\nennustanut paljon, mikä on käynyt toteen, esimerkiksi että kuningatar\nsaisi pojan, että herra de Coligny kaatuisi kaksintaistelussa Guisen\nherttuan kanssa ja että koadjutori nimitettäisiin kardinaaliksi. No\nniin, kuningatar ei ainoastaan saanut poikaa, vaan kaksi vuotta\njälkeenpäin toisenkin, ja herra de Coligny surmattiin tosiaankin.\"\n\n\"Niin\", muistutti Mazarin, \"mutta koadjutori ei vielä ole kardinaali.\"\n\n\"Ei, monseigneur\", sanoi kaartilainen, \"mutta se hänestä kyllä tulee.\"\n\nMazarin irvisti ilmaistakseen: vielä ei hänellä ole kardinaalinhattua.\nSitten hän lisäsi:\n\n\"Mielipiteenänne on siis, hyvä mies, että herra de Beaufort karkaa?\"\n\n\"Pidän sitä niin selvänä asiana, monseigneur\", vastasi sotamies, \"että\njos teidän ylhäisyytenne tällä hetkellä tarjoisi minulle Vincennesin\nkuvernöörin herra de Chavignyn toimen, en ottaisi sitä vastaan. Mutta\nheti helluntain jälkeen olisi asia toinen.\"\n\nMikään ei vaikuta vakuuttavammin kuin luja vakaumus; se tehoo\nepäuskoisiinkin, ja Mazarin päin vastoin olikin taikauskoinen, kuten\nsanottu. Hän poistui senvuoksi hyvin miettivällä päällä.\n\n\"Sitä visukinttua!\" virkkoi kaartilainen, joka oli nojautunut seinää\nvasten; \"hän ei ole uskovinaan sinun taikuriasi, Saint-Laurent,\npäästäkseen antamasta sinulle mitään. Mutta tuskin ehtii hän\nhuoneeseensa, kun jo ryhtyy toimenpiteisiin ennustuksen johdosta.\"\n\nSen sijaan että olisi aikomuksensa mukaan lähtenyt kuningattaren luo\npalasikin Mazarin työhuoneeseensa, huusi saapuville Bernouinin ja käski\ntämän lähettää seuraavana aamuna varhain hakemaan sitä päällysmiestä,\njonka vartioitavaksi herra de Beaufort oli uskottu, sekä herättää hänet\nheti tämän saavuttua.\n\nAavistamattaan oli kaartilainen kajonnut kardinaalin arimpaan kohtaan.\nNiihin viiteen vuoteen, jotka Beaufort oli istunut vankeudessa, ei\nkuulunut ainoatakaan päivää, jona Mazarin ei olisi ajatellut hänen\npääsevän hetkenä tai toisena vapaalle jalalle. Eihän Henrik IV:n\npojanpoikaa voinut pitää vankilassa koko ikäänsä, etenkin kun tämä oli\nvasta tuskin kolmenkymmenen vanha. Mutta kuinka vimmaisesti olikaan\nhänen täytynyt vankeudessaan yltyä vihaamaan miestä, jota hän sai\nkiittää siitä, että hänet oli siten suljettu rikkaana, urheana,\nkunnianhimoisena, naisten rakastamana ja miesten pelkäämänä hukkaamaan\nelämänsä parhaat vuodet, sillä telkien takana asustaminen ei ole\nelämistä! Sillävälin oli Mazarin lisännyt Beaufortin vartion\nkaksinkertaiseksi. Hän muistutti sadun saituria, joka ei saanut unta\naarteensa läheisyydessä. Usein havahtui hän yöllä nähtyään unessa, että\nherra de Beaufort oli riistetty häneltä. Silloin vaati kardinaali tiliä\nhänestä, ja jokaisessa kuulustelussaan sai hän tuskakseen tietää, että\nvanki pelasi korttia, joi ja lauloi kuin viimeistä päivää, mutta\nkaikessa remussaankin alituiseen keskeytti rattonsa vannoakseen, että\nMazarin saisi kalliisti maksaa niistä huvituksista, mitä hän pakotti\nherttuan tavoittamaan Vincennesistä.\n\nTämä aatos pyöri nytkin ministerin mielessä hänen nukkuessaan, ja kun\nBernouin kello seitsemältä aamulla tuli herättämään häntä, oli hänen\nensimmäisinä sanoinaan:\n\n\"No, mitä uutta? Onko herra de Beaufort karannut Vincennesistä?\"\n\n\"En luule, monseigneur\", vastasi Bernouin, jonka virallinen tyyneys ei\nkoskaan järkkynyt; \"mutta ainakin saatte taattuja tietoja siitä, sillä\nLa Ramée, joka on nyt aamusella kutsuttu Vincennesistä, on täällä ja\nodottaa teidän ylhäisyytenne käskyä.\"\n\n\"Avaa ovi ja päästä hänet tänne\", sanoi Mazarin ja järjesti pieluksensa\nsiten, että saattoi vuoteella istuen vastaanottaa tulijan.\n\nVankilan päällysmies astui sisälle. Hän oli kookas, pönäkkä ja\nrehellisen näköinen mies. Hänen sävynsä oli niin rauhallinen, että\nMazarin joutui siitä levottomaksi.\n\n\"Tuo miekkonen näyttää minusta typerältä\", jupisi hän.\n\nPäällysmies seisoi hiljaa alallaan ovipielessä.\n\n\"Tulkaa lähemmäksi, monsieur\", käski Mazarin.\n\nPäällysmies totteli.\n\n\"Tiedättekö, mitä täällä puhutaan?\" jatkoi kardinaali.\n\n\"En, teidän ylhäisyytenne.\"\n\n\"No, sanotaan, että herra de Beaufort karkaa Vincennesistä, jollei jo\nole karannutkin.\"\n\nPäällysmiehen kasvot ilmaisivat ääretöntä ällistystä. Hän avasi\nyhtähaavaa pienet silmänsä ja ison suunsa ikäänkuin kyetäkseen paremmin\nkäsittämään pilan, jonka hänen ylhäisyytensä oli suvainnut lausua,\nmutta pitkään aikaan ei hän voinut pysyä vakavana tuollaisen oletuksen\njohdosta, vaan remahti niin rajuun nauruun, että hänen vankka ruhonsa\ntutisi kuin ankarassa vilutaudissa.\n\nMazarin ihastui tästä niukkaa kunnioitusta noudattavasta hilpeydestä,\nmutta jäi kuitenkin totiseksi.\n\nNaurettuaan tarpeekseen ja kuivattuaan silmänsä katsoi La Ramée viimein\nasiakseen puhua ja puolustautua iloisuutensa sopimattomuudesta.\n\n\"Karkaako, monseigneur\", sanoi hän, \"vai karkaa? Teidän ylhäisyytenne\nei siis tiedä, missä herra Beaufort on?\"\n\n\"Kyllä, monseigneur, minä tiedän, että hän asustaa Vincennesin\nlinnantornissa.\"\n\n\"Niin, monseigneur, huoneessa, jonka kiviseinät ovat seitsemän jalan\nvahvuisia, ja ikkunain rautaristikoissa ovat käsivarren paksuiset\nkanget.\"\n\n\"Monsieur\", huomautti Mazarin, \"kärsivällisyydellä murretaan\npaksuimmatkin muurit, ja kellon joustimella sahataan poikki\nrautakanki.\"\n\n\"Mutta monseigneur ei siis tiedä, että häntä ympäröi kahdeksan\nsotilasvartijaa, joista neljä oleksii hänen vierashuoneessaan ja neljä\nmakuuhuoneessaan, ja että he eivät koskaan jätä häntä yksikseen!\"\n\n\"Mutta hän liikkuu ulkonakin, hän huvittelee keilanheitolla ja\npallonlyönnillä.\"\n\n\"Monseigneur, sellainen ajanvietto on vangeille sallittua. Mutta jos\nteidän ylhäisyytenne haluaa, kiellämme sen häneltä.\"\n\n\"Ei, ei\", epäsi Mazarin, joka pelkäsi, että jos hän riistäisi vangilta\nnämä huvikkeet, jättäisi tämä vankeutensa yhä katkeroittuneempana\nkardinaalia vastaan siinä tapauksessa että joskus pääsisi pois\nVincennesistä. \"Tahdon vain tietää, kenen kanssa hän urheilee.\"\n\n\"Monseigneur, hänen seuranaan on vartiovuorolla oleva upseeri, minä tai\nvankikumppaneita.\"\n\n\"Mutta eikö hän kisaillessaan koskaan lähesty muureja?\"\n\n\"Monseigneur, teidän ylhäisyytenne ei tuntene sikäläisiä muureja? Ne\novat kuusikymmentä jalkaa korkeita, ja tuskinpa herra de Beaufort vielä\non niin väsynyt elämään, että maahan hyppäämällä tahtoisi panna\nniskansa taittumisen vaaraan.\"\n\n\"Hm!\" äännähti kardinaali, alkaen rauhoittua. \"Sanotte siis hyvä herra\nLa Ramée...\"\n\n\"Että jos herra de Beaufortin ei onnistu muuttua pikku linnuksi,\nvastaan minä hänestä.\"\n\n\"Varokaa, te sitoudutte vaikeaan vastuuseen\", pitkitti Mazarin. \"Herra\nde Beaufort virkkoi sotilasvartiolle, joka vei hänet Vincennesiin, että\nhän oli usein ajatellut vangitsemisen mahdollisuutta ja siltä varalta\nkeksinyt neljäkymmentä eri pakotapaa.\"\n\n\"Monseigneur, jos niissä neljässäkymmenessä olisi vain ollut yksikään\npätevä\", vastasi La Ramée, \"niin olisi hän jo aikaa sitten vapaana.\"\n\n\"Kas vain, hän ei olekaan niin tyhmä kuin luulin\", mutisi Mazarin.\n\n\"Monseigneur muuten unohtaa, että herra de Chavigny on Vincennesin\nkuvernöörinä\", jatkoi La Ramée, \"ja että hän ei ole herra de Beaufortin\nystäviä.\"\n\n\"Totta kyllä, mutta herra de Chavigny poistuukin toisinaan.\"\n\n\"Hänen poistuessaan olen minä paikalla.\"\n\n\"Mutta kun te pistäydytte poissa?\"\n\n\"Ka, silloin asetan sijaani erään kunnon miehen, joka pyrkii\nkuninkaalliseksi vankilankaitsijaksi ja vartioitsee huolellisesti, sen\ntakaan. Kolmen viikon aikana, minkä hän on ollut palveluksessani, olen\nhuomannut hänessä yhden ainoan virheen, nimittäin että hän on liiankin\nkova vankia kohtaan.\"\n\n\"Kuka onkaan se Kerberos?\" kysyi kardinaali.\n\n\"Muuan herra Grimaud, monseigneur.\"\n\n\"Mitä hän hommasi ennen kuin tuli teille Vincennesiin?\"\n\n\"Hän oleskeli maaseudulla, mikäli olen hänen suosittelijoiltaan\nkuullut. Ilkeä luonne johti hänet siellä johonkin selkkaukseen, ja minä\nluulenkin, että hän haluaisi kuninkaallisen univormun avulla päästä\nturvaan.\"\n\n\"Kuka on sitä miestä suositellut teille?\"\n\n\"Grammontin herttuan intendentti.\"\n\n\"Luulette siis, että häneen voi luottaa?\"\n\n\"Yhtä varmasti kuin itseeni, monseigneur.\"\n\n\"Eihän hän vain ole suupaltti?\"\n\n\"Voi, hyväinen aika, monseigneur, olin kauan siinä käsityksessä, että\nhän oli mykkä! Hän puhuu ja vastaa enimmiten merkeillä; näyttää tosiaan\nsiltä kuin olisi hänen entinen isäntänsä vasiten harjaannuttanut häntä\nsiihen.\"\n\n\"No, sanokaa hänelle siis, hyvä La Ramée\", virkkoi kardinaali, \"että\njos hän vartioitsee hyvin ja varmasti, jätetään hänen maaseudulla\ntapahtunut rikkomuksensa silleen ja hänet puetaan univormuun, joka\ntuottaa hänelle arvonantoa, samalla kun sen univormun taskuihin\npistetään muutamia pistoleja, hänen saadakseen juoda kuninkaan maljan.\"\n\nMazarin oli hyvin antelias lupauksissaan; hän oli suoranainen\nvastakohta kelpo Grimaudille, jota La Ramée ylisti ja joka puhui vähän,\nmutta toimi paljon.\n\nKardinaali teki vielä muutamia kysymyksiä La Rämeelle vangista, hänen\nruokahoidostaan, kammiostaan ja yösijastaan; niihin vastaili La Ramée\nniin tyydyttävään tapaan, että kardinaali erosi hänestä melkein tyyten\nrauhoittuneena.\n\nKun kello oli nyt yhdeksän aamulla, nousi hän jalkeille, pirskoitteli\nitseänsä hajuvesillä ja pukeutui sekä lähti kuningattaren luo\nilmoittamaan tälle, mitkä syyt olivat häntä viivyttäneet. Kuningatar\npelkäsi herra de Beaufortia melkein yhtä paljon kuin kardinaali ja oli\nmiltei yhtä taikauskoinenkin kuin hän. Itävallan Anna antoi hänen sana\nsanalta kerrata kaikki La Raméen lupaukset ja sen ylistelyn, mitä tämä\noli suonut apulaiselleen; kardinaalin lopetettua virkkoi hän\npuolikovaa:\n\n\"Voi, monsieur, miksei meillä ole tuollaista Grimaudia jokaisen\nruhtinaamme kaitsijana!\"\n\n\"Kärsivällisyyttä\", vastasi Mazarin, ja hänen huulensa vetäysivät\nitalialaiseen hymyyn, \"kenties saammekin niin järjestetyksi aikanaan;\nmutta sillävälin...\"\n\n\"Mitä sillävälin?\"\n\n\"Pidän aina huolta tarpeellisista varokeinoista.\"\n\nSitten hän kirjoitti d'Artagnanille, jouduttaakseen tämän paluuta\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU\n\nBeaufortin herttuan ajanviettoa Vincennesin linnantornissa\n\n\nSe vanki, joka tuotti kardinaalille niin suurta levottomuutta ja jonka\npakokeinot häiritsivät koko hovin rauhaa, ei aavistanut, mitä pelkoa\nhänen tähtensä tunnettiin Palais-Royalissa.\n\nHän huomasi olevansa niin tarkoin vartioittu, että oli jo älynnyt\nkaikki karkaamisyritykset hyödyttömiksi; hänen kaikkena kostonaan oli\nsyytää sadatuksia ja solvauksia Mazarinia vastaan. Olipa hän yrittänyt\nsepitellä kardinaalista laulunpätkiäkin, mutta luopunut siitä puuhasta\npian. Herra de Beaufort ei ainoastaan ollut jäänyt osattomaksi\nsäkeiden sepittämistaidosta, vaan hän ilmaisi usein ajatuksiaan\nsuorasanaisestikin mitä vaivaloisimmin. Niinpä lauloikin hänestä Blot,\nsen ajan tilapäisrunoilija:\n\n    Hän. taisteluissa loistain pauhaa,\n    ja syystä häntä peljätään;\n    mut kun hän haasteluun saa rauhaa,\n    näät hanhen päässeen pärräämään.\n\n    Gaston taas loistaa aimo lailla,\n    kun järkeilyä tarvis on;\n    Beaufort miks' onkaan kieltä vailla,\n    Gaston miks' käsivarreton?\n\nTästä näkee, että vangin täytyi rajoittua haukkumasanoihin ja\nsadatuksiin.\n\nBeaufortin herttua oli Henrik IV:n ja Gabrielle d'Estréesin pojanpoika,\nyhtä kunnollinen, yhtä urhea, yhtä ylpeä ja liiatenkin yhtä suuresti\ngascognelainen kuin isoisä, mutta paljoa vähemmin henkevä. Ludvig\nXIII:n kuoleman jälkeen oltuaan jonkun aikaa suosikkina, uskottuna,\nsanalla sanoen hovin ensimmäisenä täytyi hänen sittemmin luovuttaa\nsijansa Mazarinille ja jäädä arvojärjestyksessä toiseksi. Kun hän\ntyhmyyttään vihoitteli siitä ja varomattomasti purki näitä tunteitaan,\nvangitutti kuningatar hänet seuraavana päivänä ja lähetti Vincennesiin\nsaman Guitautin välityksellä, jonka olemme jo nähneet esiintyvän\nkertomuksemme alussa ja tapaamme vastakin. On itsestään selvää, että\nkuningattaren toimista puhuttaessa tarkoitetaan Mazarinia. Siten ei\nainoastaan vapauduttu hänen läsnäolostaan ja vaatimuksistaan, vaan\nhäntä ei enää otettu mihinkään lukuun, niin kansanomainen prinssi kuin\nhän olikin, ja hänellä oli nyt viiden vuoden aikana ollut kaikkea muuta\nkuin kuninkaallinen asunto Vincennesin tornissa.\n\nTämä ajanjakso olisi riittänyt kypsyttämään kenen tahansa muun\najatukset kuin herra de Beaufortin; hänessä se ei saanut aikaan\nvähäisintäkään muutosta. Toinen olisi älynnyt, että jos hän ei olisi\nkerskunut kardinaalin uhmaamisesta, ruhtinaitten halveksimisesta ja\noman tiensä kulkemisesta ilman muita saattolaisia kuin joitakuita --\nkuten kardinaali de Retz lausui -- nureksivia haaveilijoita, olisi hän\nnäiden viiden vuoden mittaan saanut joko vapautensa tai puoltajia.\nTällaisia mietteitä ei nähtävästi johtunut herttuan mieleen,\njoka pitkällisen vankeutensa aikana päin vastoin kävi yhä\nuppiniskaisemmaksi, ja joka päivä kuuli kardinaali hänestä tietoja,\njotka olivat hänen ylhäisyydelleen peräti epämieluisia.\n\nSitten kun runoilu ei ollut herra de Beaufortilta onnistunut, yritti\nhän kuvaamataidetta. Hiilellä hahmoitteli hän kardinaalin piirteet, ja\nkun hänen varsin keskinkertainen kykynsä tässä taidossa ei pystynyt\nantamaan muotokuvalle kovinkaan suurta yhdennäköisyyttä, kirjoitti hän\nalle seuraavat sanat, jotta mallin alkuperästä ei voisi syntyä\nvähintäkään epäilystä: \"_Ritratto dell' illustrissimo facchino\nMazarini_\". Saatuaan tästä tiedon pistäysi herra de Chavigny herttuan\nluo ja pyysi häntä valitsemaan muun ajanvieton tai ainakin piirtämään\nmuotokuviansa ilman alikirjoituksia. Seuraavana päivänä oli huone\ntäynnä sekä muotokuvia että niiden selityksiä. Kaikkienkin vankien\ntavoin muistutti herra de Beaufort suuresti pikkulapsia, jotka\nitsepintaisimmin tekevät sitä, mikä heiltä on kiellettyä.\n\nHerra de Chavignylle ilmoitettiin tämä luonnoksien lisäännys; herra de\nBeaufort ei ollut kyllin varma taiteestaan, rohjetakseen piirustaa\nihmispäitä vasten kasvoja katseltuina, mutta hän oli tehnyt huoneestaan\ntodellisen näyttelysalin. Tällä kertaa ei kuvernööri virkkanut mitään,\nmutta eräänä päivänä hän herra de Beaufortin ollessa pallosilla antoi\npestä pois kaikki piirustukset ja sivellä koko huoneen vesivärillä.\n\nHerttua kiitti herra de Chavignyä, joka siten oli hyväntahtoisesti\nvarustanut hänet uudella piirustuspaperilla, ja jakoi nyt huoneensa\nosastoihin sekä määräsi kunkin tällaisen alan kuvattavaksi jonkun\npiirteen kardinaali Mazarinin elämästä.\n\nEnsimmäisen piti esittää illustrissimo facchino Mazarini saamassa\nselkäänsä kardinaali Bentivogliolta, jonka palvelijana hän oli ollut.\n\nToisella alalla oli illustrissimo facchino Mazarinin esitettävä Ignacio\nde Lyolan osaa samannimisessä murhenäytelmässä.\n\nKolmannen osan piti osoittaa illustrissimo facchino Mazarini\nvarastamassa pääministerin salkun herra de Chavignyltä, tämän jo\nluullessa saaneensa sen käsiinsä.\n\nLopuksi oli neljäs tarkoitettu näyttämään illustrissimo facchino\nMazarini kieltämässä Ludvig XIV:n kamaripalvelijalta Laportelta puhtaat\nhurstit sillä selityksellä, että Ranskan kuninkaan ei tarvinnut vaihtaa\nliinaisia vuodevaatteitaan useammin kuin kolmin kuukausin.\n\nKaikki olivat suurisuuntaisia sommitelmia, jotka ehdottomasti\nosoittautuivat vangin lahjoille ylivoimaisiksi; hän tyytyykin\npiirustamaan vain kehysviivat ja valaisemaan niitä alikirjoituksilla.\n\nMutta nämä ruudut ja alikirjoitukset antoivat herra de Chavignylle\nkylliksi kiukustumisen aihetta; hän ilmoitutti herra de Beaufortille,\nettä jollei tämä luopuisi suunnittelemiensa piirrosten suorittamisesta,\nriistettäisiin häneltä siihen sopivat välineet. Herra de Beaufort\nvastasi, että kun hänen ei annettu ase kädessä luoda mainettaan, tahtoi\nhän päästä kuuluisaksi taiteilijana, ja kun hänestä ei voinut koitua\nBayardia tai Trivulciota, tahtoi hän tulla Michelangeloksi tai\nRafaeliksi.\n\nEräänä päivänä, kun herra de Beaufort käyskenteli vankilan pihalla,\nkorjattiin hänen huoneestaan pois sekä puut että myöskin hiilet ja\ntuhka, niin että hänellä palatessaan ei ollut ainoatakaan piirustimeksi\nkelpaavaa esinettä.\n\nHerra de Beaufort noitui ja melusi sekä valitti, että hänet tahdottiin\njättää kuolemaan kylmän ja kosteuden menehdyttämänä kuten Puylaurens,\nmarski Ornano ja Vendômen suurpriori. Siihen vastasi herra de Chavigny,\nettä jos hän lupaisi olla puuttumatta historiamaalauksiin, annettaisiin\nhänelle heti takaisin puut ja kaikki polttotarpeet. Herra de Beaufort\nei tahtonut luvata mitään, ja lopun talvea pysyi hänen huoneensa\nlämmittämättömänä.\n\nEikä sillä hyvä: kun hän kerran taas liikkui ulkosalla, raapittiin\npiirustelmat pois, ja huone oli nyt jälleen puhtaan valkoinen, ilman\nmitään taiteellisuuden merkkejä.\n\nSilloin osti herra de Beaufort eräältä vartijaltaan koiran, jonka nimi\noli Pistache; vankeja ei ollut kielletty pitämästä koiraa, joten herra\nde Chavigny salli elukan vaihtaa omistajaa. Aavistettiin kyllä, että\nvanki tällöin puuhasi Pistachen kasvatuksessa, muttei tiedetty, mihin\nse tähtäsi. Eräänä päivänä, kun Pistache oli saanut kylliksi\nharjaannusta, kutsui herra de Beaufort Vincennesin kuvernöörin\nja virkamiehet suureen näytäntöön, joka esitettäisiin hänen\nkamarissaan. Kutsuvieraat saapuivat; huone oli valaistu niin monilla\nvahakynttilöillä kuin herra de Beaufort oli saanut hankituksi.\nTaidonnäytteet alkoivat.\n\nMuurista irroittamallansa laastipalalla oli vanki vetänyt keskilattian\npoikki valkoisen viirun, joka esitti nuoraa. Isäntänsä ensimmäisestä\nkäskystä asettui koira tälle nuoralle, nousi takajaloilleen,\npiteli etukäpälillään pikku raippaa, jota käytettiin vaatteitten\ntomuttamiseen, ja alkoi nyt kulkea viirulla sellaisin kiemurteluin ja\nhuojutuksin kuin nuorallatanssijoilla on tapana. Pariin kolmeen kertaan\nkäveltyään koko viirun mitan eteenpäin ja takaperin jätti se raipan\nherra de Beaufortille ja uudisti samat liikkeet ilman tasapainotankoa.\n\nYmmärtäväistä elukkaa palkittiin myrskyisin taputuksin.\n\nNäytäntö jakautui kolmeen osaan; ensimmäisen päätyttyä siirryttiin\ntoiseen.\n\nKoiran ensimmäisenä taitotemppuna oli nyt ilmoittaa, paljonko kello\noli.\n\nHerra de Chavigny piteli kelloansa Pistachen edessä. Se oli puoli\nseitsemän.\n\nPistache nosti ja laski käpäläänsä kuudesti, mutta piti sen\nseitsemännellä kerralla ilmassa. Mikään vastaus ei voinut olla selvempi\nja täsmällisempi; aurinkokello ei olisi toiminut paremmin, sillä kuten\njokainen tietää, aurinkokello ei voi määrätä aikaa muulloin kuin\npäivänpaisteella.\n\nSitten oli osoitettava seurueelle, kuka oli Ranskan kaikkien vankilain\ntaitavin vanginvartija.\n\nKoira kiersi kolmasti vieraitten piirin ja laskeusi lopulta mitä\nkunnioittavimmin herra de Chavignyn jalkoihin.\n\nTämä oli pitävinään pilaa kerrassaan oivallisena ja nauroi sille\nmakeasti. Nauramasta päästyään hän puraisi huultansa ja alkoi\nrypistellä silmäkulmiaan.\n\nVihdoin teki herra de Beaufort Pistachelle mitä vaikeimmin vastattavan\nkysymyksen, nimittäin kuka on suurin varas koko tunnetussa maailmassa.\n\nTällä kertaa kiersi Pistache jälleen kamarin, mutta ei pysähtynyt\nkenenkään luo; se meni ovelle, raapi käpälällään ja vinkui.\n\n\"Katsokaahan, hyvät herrat\", virkkoi prinssi, \"kun tämä\nmielenkiintoinen elukka ei täältä löydä kysymääni henkilöä, niin se\ntahtoo etsiä tätä muualta. Mutta olkaa huoletta, ette te silti jää\nvastauksetta. Pistache, hyvä ystävä\", jatkoi herttua, \"tulehan tänne.\"\nKoira totteli. \"Tunnetun maailman suurin varas\", aloitti nyt prinssi,\n\"onko se kuninkaan käsikirjuri Le Camus, joka tuli Pariisiin\nkaksikymmentä livreä taskussaan ja nyt omistaa kuusi miljoonaa?\"\n\nKoira pudisti päätänsä kieltäväksi vastaukseksi.\n\n\"Onko se\", arvaili prinssi, \"yli-intendentti d'Émery, joka naittaessaan\npoikansa herra Thorén antoi tälle kolmensadantuhannen livren vuosikorot\nja hotellin, johon verraten Tuileriet ovat tölli ja Louvre hökkeli?\"\n\nKoira pudisti jälleen päätänsä.\n\n\"Eikö hänkään?\" urkki prinssi. \"Kukahan se sitten lieneekään? Olisiko\nse sattumalta illustrissimo facchino Mazarini di Piscina, hä?\"\n\nPistache teki mitä myöntävimpiä merkkejä, kahdeksaan tai kymmeneen\nkertaan peräkkäin nostaen ja laskien päätänsä.\n\n\"Näette nyt, hyvät herrat\", huomautti herra de Beaufort läsnäolijoille,\njotka eivät tällä kertaa uskaltaneet nauraa edes salavihkaa, \"että\nillustrissimo facchino Mazarini di Piscina on tunnetun maailman suurin\nvaras -- niin väittää ainakin Pistache.\"\n\nSiirtykäämme nyt kolmanteen taitotemppuun.\n\n\"Hyvät herrat\", pitkitti Beaufortin herttua, käyttäen vallitsevaa syvää\nhiljaisuutta illan kolmannen jakson ohjelman esittämiseen. \"Te\nmuistatte kaikki, että Guisen herttua opetti kaikki Pariisin koirat\nhyppäämään sauvan yli mademoiselle de Ponsille, jonka hän oli\njulistanut kaunottarista kauneimmaksi. No niin, hyvät herrat, se ei\nollut mitään, sillä nuo elukat tottelivat vain koneellisesti, koska ne\neivät osanneet tehdä mitään eroa\" -- herra de Beaufortin piti sanoa\neroitusta -- \"niiden, joille oli hypättävä, ja niiden välillä, joille\nei sopinut sitä kunnioitusta osoittaa. Pistache saa teidät vakuutetuksi\nsiitä, että hän on korkealla kanssaveljiensä yläpuolella kuten herra\nkuvernööri. Herra de Chavigny, olkaa hyvä ja lainatkaa minulle\nkeppiänne.\"\n\nHerra de Chavigny luovutti keppinsä herra de Beaufortille, joka piteli\nsitä vaakasuorasti jalan päässä lattiasta.\n\n\"Pistache, veikkonen\", hän sanoi, \"olehan hyvä ja hyppää madame de\nMontbazonille.\"\n\nKaikki alkoivat nauraa; tiedettiin, että Beaufortin herttua oli\nvangitsemisensa hetkenä ollut madame de Montbazonin julkinen rakastaja.\n\nPistache ei vähääkään vastustanut; se hyppäsi keveästi sauvan yli.\n\n\"Mutta\", huomautti herra de Chavigny, \"minun nähdäkseni tekee Pistache\naivan kuten toverinsakin, kun nämä hyppäsivät mademoiselle de\nPonsille.\"\n\n\"Odottakaahan vain\", vastasi prinssi. \"Pistache ystäväiseni, hyppäähän\nkuningattarelle.\"\n\nJa hän kohotti keppiä kuusi tuumaa.\n\nKoira hyppäsi kunnioittavasti yli.\n\n\"Pistache, hyvä ystävä\", jatkoi herttua kohottaen keppiä kuusi tuumaa\nlisää, \"hyppäys kuninkaalle!\"\n\nKoira otti vauhtia ja loikkasi keveästi kepin yli, vaikka tämä oli jo\nkorkealla.\n\n\"Ja nyt olkaa tarkkaavaisia\", pitkitti herttua alentaen kepin melkein\nlattiaan asti; \"Pistache, ystäväiseni, hyppää vielä illustrissimo\nfacchino Mazarini di Piscinalle!\"\n\nKoira käänsi takapuolensa keppiin päin.\n\n\"No, mitä nyt?\" sanoi herra de Beaufort, tehden puolikehän koiran\nhännästä sen päähän ja uudestaan tarjoten sille keppiä; \"hypätkäähän\ntoki, herra Pistache.\"\n\nMutta kuten edelliselläkin kerralla pyörähti Pistache pois ja käänsi\ntakapuolensa keppiin päin.\n\nHerra de Beaufort uudisti äskeisen liikkeensä ja toisti käskynsä, mutta\nnyt oli Pistachen kärsivällisyys lopussa; se hyökkäsi raivoisasti\nkiinni keppiin, tempaisi sen prinssin käsistä ja puri sen poikki\nhampaissaan.\n\nHerra de Beaufort otti molemmat pätkät koiran kidasta ja antoi ne hyvin\ntotisena herra de Chavignylle, pyydellen kaikesta sydämestään anteeksi\nja ilmoittaen hänelle, että näytäntö oli nyt päättynyt. Mutta samalla\nhän lupasi, että jos kuvernööri taas kolmen kuukauden kuluttua tulisi\nkatsomaan, olisi Pistachella silloin uusia esityksiä valmiina.\n\nKolmea päivää myöhemmin huomattiin Pistache myrkytetyksi.\n\nRikollisesta koetettiin saada selvää, mutta tämä jäi tuntemattomaksi,\nkuten voi arvatakin. Herra de Beaufort toimitti koiralle pystytetyksi\nhautapatsaan, muistokirjoituksena:\n\n\"Tässä lepää Pistache, älykkäimpiä koiria, mitä on koskaan ollut\nolemassa.\"\n\nTätä hautakirjoitusta vastaan ei ollut mitään muistuttamista, eikä\nherra de Chavigny kyennyt estämään sitä.\n\nMutta sitten lausui herttua ihan teeskentelemättömästi, että koiraan\noli koeteltu sitä myrkkyä, jota aiottiin käyttää häntä itseänsä\nvastaan, ja eräänä kertana hän päivällistä syötyänsä laskeusi makuulle\nvalittaen, että häntä vaivasi ähky ja että Mazarin oli hänet\nmyrkyttänyt.\n\nTämä uusi kuje tuli kardinaalin korviin ja säikähdytti häntä pahasti.\nVincennesin vankitornia pidettiin hyvin epäterveellisenä, ja rouva de\nRambouillet oli virkkanut, että se huone, jossa Puylaurens, marski\nOrnano ja Vendômen suurpriori olivat kuolleet, vastasi täydellisesti\narseniikkiannosta; se sukkeluus oli levinnyt laajalti. Mazarin kielsi\nnyt antamasta vangin nauttia mitään ennen kuin oli maistettu hänen\nviiniänsä ja ruokaansa. Ja silloin toimitettiin hänelle päällysmies La\nRamée koemaistelijaksi.\n\nHerra de Chavigny ei sillävälin ollut antanut herttualle anteeksi niitä\nhävyttömyyksiä, jotka viaton Pistache oli jo saanut maksaa. Herra de\nChavigny oli kardinaali-vainajan kätyri, sanottiinpa häntä Richelieun\npojaksikin; hänen piti siis jossakin määrin kyetä hirmuhallintaan. Hän\nantoi nyt herra de Beaufortin korvata suunpieksämisensä. Hän otatti\ntältä pois ne teräsveitset ja hopeahaarukat, joita hänen oli tähän asti\nsallittu käyttää, ja toimitti tilalle hopeaveitset ja puuhaarukat.\nHerra de Beaufort valitti siitä, mutta herra de Chavigny vastasi\nhänelle saaneensa tietää kardinaalin virkkaneen leskiherttuattarelle,\nettä hänen poikansa oli elinkautinen vanki, joten hän pelkäsi, että\nvanki tämän murheellisen tiedon kuullessaan voisi yrittää itsemurhaa.\nKaksi viikkoa jälkeenpäin huomasi herra de Beaufort kaksi riviä\npikkusormen vahvuisia puuntaimia istutetuksi tien varrelle, joka johti\npallopaikalle; hän kysyi, mitä se merkitsi, ja sai vastaukseksi, että\nsiten tahdottiin varata hänelle siimestä vastedes. Eräänä aamuna tuli\npuutarhuri hänen luokseen ilmoittamaan, ollen yrittävinään tuottaa\nvangille mielihyvää, että häntä varten aiottiin muokata parsalavoja.\nKuten jokainen tietää, tarvitsee parsa nykyään neljän vuoden kasvuajan,\nmutta siihen aikaan oli puutarhanhoito paljon vähemmin kehittynyt,\njoten siihen meni vähintään viisi vuotta. Tämä kohteliaisuus sai herra\nde Beaufortin raivoihinsa.\n\nSilloin katsoi herra de Beaufort hetken tulleen turvautuakseen\njohonkuhun neljästäkymmenestä pakokeinostaan. Hän yritti\nyksinkertaisinta, nimittäin La Raméen lahjomista; mutta tämä oli\nostanut toimensa viidellätoistasadalla écu'lla ja piti sitä siis hyvin\nsuuressa arvossa. Sen sijaan että olisi edistänyt vankinsa aikeita\nlähtikin hän viipymättä ilmoittamaan herra de Chavignylle, ja tämä\nsijoitti heti kahdeksan miestä prinssin huoneeseen, koroitti\nvahtisotamiesten lukumäärää kaksinkertaiseksi ja vartioiden\nkolminkertaiseksi. Siitä saakka kulki prinssi ainoastaan kuten\nteatterikuninkailla on tapana: neljä miestä edellään ja neljä\nkintereillään, jälkijoukosta puhumattakaan.\n\nAlussa nauroi herra de Beaufort paljon tälle ankaruudelle, joka kävi\nhänelle huvikkeeksi. Hän hoki niin usein kuin saattoi: \"Tämä huvittaa\nminua, tämä on hauskaannusta\" -- tahtoen sanoa hauskutusta, mutta kuten\ntiedetään ei hän aina saanut sanoiksi, mitä aikoi. Sitten lisäsi hän:\n\"Kun muuten haluan luopua minulle suodusta kunnianosoituksesta, on\nminulla vielä kolmekymmentäyhdeksän keinoa siihen.\"\n\nMutta tämä hauskutus kävi lopulta hyvinkin tukalaksi. Uhallakin pysyi\nherra de Beaufort lujana vielä kuusi kuukautta, mutta kun hän sen ajan\nkuluttua yhäti näki kahdeksan miehen istuutuvan hänen istuutuessaan,\nnousevan hänen noustessaan, pysähtyvän hänen pysähtyessään, alkoi hän\nkuroa kulmiansa ja laskea päiviä.\n\nTämä uusi vaino yllytti hänen vihansa Mazarinia kohtaan yhä\nkatkerammaksi. Prinssi kiroili aamusta iltaan ja puhui ainoastaan\nMazarinin korvien hakkeluksesta. Ihan se värisytti. Kardinaali, joka\ntiesi kaikki, mitä Vincennesissä tapahtui, painoi väkisinkin hatun yhä\nsyvemmälle päähänsä.\n\nEräänä päivänä kokosi herra de Beaufort ympärilleen vartiosoturinsa, ja\nsananlaskuksi tulleesta haastelunsa vaivaloisuudesta huolimatta piti\nhän heille seuraavan puheen, jota hän kuitenkin totta puhuen oli\nennakolta valmistellut.\n\n\"Hyvät herrat\", hän sanoi, \"voitteko sietää, että hyvän kuninkaamme\nHenrik neljännen pojanpoikaa sorretaan häpeään ja solvaamaan\n(solvaukseen, tahtoi hän kai sanoa)? _Ventre-saint-gris_, kuten\nisoisäni sanoi, tietäkääs, että minä olen melkein hallinnut Pariisissa!\nMinulla on ollut kokonaisen päivän vartioitavana kuningas ja Monsieur.\nSilloin mielisteli kuningatar minua ja sanoi minua valtakunnan\nrehellisimmäksi mieheksi. Päästäkää minut ulos, hyvät herrat, niin\nlähden suoraa päätä Louvreen ja kierrän Mazarinilta niskat nurin;\nteistä tulee henkivartioitani, minä korotan teidät kaikki upseereiksi\nja annan teille hyviä palkkoja. _Ventre-saint-gris_! Eteenpäin mars!\"\n\nMutta niin juhlallista kuin Henrik IV:n pojanpojan kaunopuheisuus\nolikin, ei se kyennyt liikuttamaan näitä kivisydämiä; yksikään ei\nhievahtanut paikaltaan. Tämän havaitessaan julisti herra de Beaufort\nheidät kurjiksi raukoiksi ja teki heistä siten kiukkuisia vihollisiaan.\n\nToisinaan, kun herra de Chavigny pistäysi hänen luokseen, kuten hänen\ntapanaan oli pari kolme kertaa viikossa, käytti herttua tätä hetkeä\nuhkailuun.\n\n\"Mitä tekisitte, monsieur\", saattoi hän sanoa, \"jos jonakuna päivänä\nnäkisitte armeijan pariisilaisia teräsvaruksissa ja musketeissa\naseistautuneina tulevan tänne vapauttamaan minua?\"\n\n\"Monseigneur\"; vastasi herra de Chavigny syvään kumartaen prinssille,\n\"minulla on valleilla kaksikymmentä kanuunaa ja vallimajoissa\nkolmekymmentätuhatta panosta; pommittelisin niitä parhaani mukaan.\"\n\n\"Niin, mutta teidän haaskattuanne nuo kolmekymmentätuhatta panosta,\nvalloittaisivat he tornin, ja silloin olisi minun pakko antaa heidän\nhirttää teidät, mikä suuresti surettaisi minua.\"\n\nPrinssi kumarsi nyt vuorostaan herra de Chavignylle.\n\n\"Ja minä, monseigneur\", kertoi herra de Chavigny, \"näkisin heti\nensimmäisen rääsyläisen astuessa jonkun hyökkäysporttini kynnyksen yli\ntai laskiessa jalkansa vallille olevani suureksi mielipahakseni\nvelvollinen surmaamaan teidät omin käsin, koska teidät on uskottu minun\nerityiseen hoitooni ja minun täytyy luovuttaa teidät takaisin kuolleena\ntai elävänä.\"\n\nHän kumarsi taas hänen ylhäisyydelleen.\n\n\"Niin\", jatkoi herttua puolestaan, \"mutta kun ne kelpo ihmiset eivät\nsuinkaan lähtisi tänne ennen kuin ovat hirttäneet herra Giulio\nMazarinin, varoisitte te kyllä kajoomasta minuun, vaan antaisitte\nmieluummin minunkin jäädä henkiin, ajatellessanne pariisilaisten\nmuutoin revityttävän teidät kappaleiksi neljän hevosen välissä, mikä on\nvielä epämieluisampaa kuin joutua killumaan, vai mitä?\"\n\nTätä imelän kirpeää naljailua jatkui kymmenen minuuttia,\nneljännestunnin, korkeintaan kaksikymmentä minuuttia, mutta se päättyi\naina seuraavasti:\n\nHerra de Chavigny huusi ovelle kääntyen:\n\n\"La Ramée, hoi!\"\n\nLa Ramée astui sisälle.\n\n\"La Ramée\", pitkitti herra de Chavigny, \"minä suositan herra de\nBeaufortia sinun erityiseen hoivaasi; kohtele häntä kaikella nimensä ja\narvonsa mukaisella kunnioituksella äläkä siis jätä häntä hetkeksikään\nnäkyvistäsi.\"\n\nSitten hän poistui kumartaen herra de Beaufortille niin ivallisen\nkohteliaasti, että tämä vimmastui silmittömästi.\n\nLa Raméesta tuli siis prinssin kutsumaton pöytäkumppani, hänen ainainen\nvartijansa, varjonsa. Mutta tunnustettava on, että La Raméen seura kävi\nprinssille pikemmin mieluisaksi ajankuluksi kuin taakaksi, olletikin\nkun tämä mies oli hilpeä toveri, herkuttelija, urhea ryyppääjä, taitava\npallonpelaaja, sielultaan ja sydämeltään hyvä ihminen ja herra de\nBeaufortin kannalta katsoen ilman muuta vikaa kuin että hän oli\nlahjomaton.\n\nValitettavasti ei asianlaita ollut sama La Raméelle, ja vaikka hän piti\njossakin määrin arvossa sitä kunniaa, että sai olla teljettynä noin\ntärkeän vangin luo, ei tuttavallinen eleskely Henrik IV:n pojanpojan\nkanssa kuitenkaan voinut korvata sitä tyydytystä, jota hän olisi\ntuntenut saadessaan toisinaan käydä perheensä luona.\n\nIhminen saattaa olla oivallinen vanginvartija sekä silti hyvä isä ja\nhyvä puoliso. La Ramée palvoi vaimoansa ja lapsiaan, joita hän\nnyttemmin näki ainoastaan muurin harjalta, kun he suodakseen hänelle\ntämän isällisen ja aviollisen lohdun tulivat kävelylle vallihaudan\ntoiselle puolelle. Tämä oli hänelle kuitenkin liian vähän, ja La Ramée\ntunsi tällaisen elämänjärjestyksen pääsevän piankin tärvelemään iloista\nluonnettaan, jota hän piti hyvän terveytensä aiheena, sillä hän ei\noivaltanut, että edellinen päin vastoin luultavasti vain oli tuloksena\njälkimmäisestä. Hänen vakaumuksensa lujittui, kun herra de Beaufortin\nja herra de Chavignyn välit vähitellen yhäti huononivat; viimein he\nkokonaan herkesivät tapaamasta toisiaan. La Ramée tunsi vastuunsa\nsilloin yhä painostavammaksi, ja koska hän juuri mainitsemistamme\nsyistä etsi siihen lievennystä, vastaanotti hän innokkaasti ystävänsä,\nmarski de Grammontin intendentin ehdotuksen, kun tämä tarjosi hänelle\nluotettavaa apulaista. Hän puhui senvuoksi asiasta heti herra de\nChavignylle, ja tämä vastasi, ettei hän suinkaan tahtonut sitä\nvastustaa, asettaen kuitenkin ehdoksi, että ajateltu henkilö herättäisi\nhänen tyytyväisyyttään.\n\nPidämme aivan tarpeettomana laatia lukijoillemme ruumiillista tai\nhenkistä muotokuvaa Grimaudista. Jos he, kuten toivomme, eivät ole\nkokonaan unohtaneet näiden kuvaustemme ensimmäistä osaa, niin on heidän\nmuistissaan myöskin säilynyt tämä arvoisa henkilö, jonka suhteen ei ole\ntapahtunut mitään muuta muutosta kuin että hän on tullut kahtakymmentä\nvuotta vanhemmaksi; tämä seikka on tehnyt hänet vain vielä\npidättelevämmäksi ja vaiteliaammaksi, vaikkakin Atos oman muuttumisensa\njälkeen oli hänelle antanut rajoittamattoman puhevallan.\n\nMutta siihen aikaan oli Grimaud ollut vaiti jo kaksi- tai viisitoista\nvuotta, ja se pitkällinen tottumus oli nyt käynyt hänen toiseksi\nluonnokseen.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU\n\nGrimaud ryhtyy toimeensa\n\n\nGrimaud esitti siis suotuisan ulkomuotonsa Vincennesin linnantornissa.\nHerra de Chavigny ylpeili erehtymättömästä katseestaan, mikä saattoi\nantaa aihetta siihen oletukseen, että hän tosiaankin oli kardinaali de\nRichelieun poika, sillä samalla ominaisuudella tahtoi tuo suuri\nvaltiomieskin kunnostautua. Hän silmäili tarkkaavasti kokelasta ja\nkatsoi Grimaudin likekkäiset kulmakarvat, ohuet huulet, käyrän nenän ja\nulkonevat poskipäät varsin hyviksi tuntomerkeiksi. Hän puhui\nGrimaudille vain kaksitoista sanaa, joihin tämä vastasi ainoastaan\nneljällä.\n\n\"Te olette oiva mies, juuri sellainen kuin olen ajatellut\", virkkoi\nsitten herra de Chavigny. \"Pistäytykää nyt sopimaan herra La Raméen\nkanssa ja sanokaa hänelle, että te tyydytätte minua kaikin puolin.\"\n\nGrimaud kääntyi kannoillaan ja lähti suoriutumaan La Raméen paljoa\ntyystimmästä tarkastuksesta. Tämän teki vaateliaammaksi se seikka, että\nherra de Chavigny tiesi saavansa luottaa häneen, joten hänkin\nluonnollisesti halusi saada luottaa uuteen apuriinsa.\n\nGrimaudilla oli juuri ne ominaisuudet, jotka voivat houkutella\napulaisen tarpeessa olevaa vankilankaitsijaa, ja tehtyään joukon\nkysymyksiä, joista kukin sai hädin neljänneksen vastausta, ihastui La\nRamée tästä harvasanaisuudesta, hykersi käsiään ja merkitsi Grimaudin\nnimen luetteloon.\n\n\"Ohje?\" kysyi Grimaud.\n\n\"Kuuluu näin: vankia ei saa milloinkaan jättää yksikseen, häneltä on\notettava pois pistävät tai terävät esineet, häntä on estettävä\nantamasta merkkejä kellekään ulkopuolelle tai liian kauan juttelemasta\nvartiosoturien kanssa.\"\n\n\"Siinä kaikki?\" kysyi Grimaud.\n\n\"Niin, tällähaavaa\", vastasi La Ramée. \"Jos sattuu erityisiä seikkoja,\nniin annetaan uusia ohjeita.\"\n\n\"Hyvä\", sanoi Grimaud.\n\nJa hän astui Beaufortin herttuan huoneeseen.\n\nTämä suori juuri partaansa, jonka hän oli antanut kasvaa kuten\ntukankin, herättääkseen siten närkästystä Mazarinia vastaan,\nnäyttäytymällä ulkonaisesti niin viheliäisessä ja kurjassa kunnossa\nkuin mahdollista. Mutta kun hän oli joitakuita päiviä sitten luullut\ntorninsa korkeudesta tuntevansa eräiden vaunujen sopessa kauniin rouva\nde Montbazonin, jonka muisto oli hänelle vielä rakas, e; hän tahtonut\nolla tälle samaa kuin Mazarinille; toivoen saavansa nähdä hänet\njälleen, pyysi hän senvuoksi lyijykampaa, joka hänelle toimitettiinkin.\n\nHerra de Beaufort pyysi lyijykampaa siitä syystä, että hänellä oli\nhiukan punertava parta, kuten kaikilla vaaleaverisillä henkilöillä; hän\nvärjäsi sitä nyt kampaamisellaan.\n\nHuoneeseen tultuaan näki Grimaud kamman, jonka prinssi oli laskenut\npöydälle; syvään kumartaen otti hän sen.\n\nHerttua katseli eriskummaista olentoa hämmästyneenä.\n\nOlento pisti kamman taskuunsa.\n\n\"No, mitä nyt?\" huudahti herttua; \"mikä vintiö sinä olet?\"\n\nGrimaud ei vastannut; hän vain kumarsi toistamiseen.\n\n\"Oletko mykkä?\" ärjäisi herttua.\n\nGrimaud teki kieltävän liikkeen.\n\n\"Mikä sitten olet? Vastaa, minä käsken!\" tiuskasi herttua.\n\n\"Vahti\", vastasi Grimaud.\n\n\"Vahti!\" huudahti herttua; \"kas, tuota hirtehisnaamaa vain puuttui\nkokoelmastani! Hei! La Ramée! Tänne joku!\"\n\nLa Ramée riensi paikalle. Prinssin kovaksi onneksi aikoi hän nyt uuteen\napulaiseensa luottaen lähteä Pariisiin, -- hän oli jo ollut pihalla, ja\nkiipesi ylös hyvin nyreänä.\n\n\"Mikä hätänä, prinssi?\" kysyi hän.\n\n\"Kuka on tuo roisto, joka ottaa kampani ja panee sen taskuunsa?\" kysyi\nherra de Beaufort.\n\n\"Hän on vartijoitanne, monseigneur, hyvin ansiokas mies, jota te vielä\npidätte yhtä suuressa arvossa kuin herra de Chavigny ja minä, siitä\nolen vakuutettu.\"\n\n\"Mutta minkätähden riistää hän minulta kamman?\"\n\n\"Tosiaankin\", kysyi La Ramée, \"minkätähden viet monseigneurilta\nkamman?\"\n\nGrimaud otti kamman taskustaan, laski sen syrjälle sormensa ja virkkoi\nainoastaan, osoittaen sen isointa hammasta:\n\n\"Pistävä.\"\n\n\"Se on totta\", myönsi La Ramée.\n\n\"Mitä se tolvana sanoo?\" kysyi herttua.\n\n\"Että kaikki pistävät esineet ovat kiellettyjä monseigneurilta.\"\n\n\"Mitä!\" huudahti herttua; \"oletteko järjiltänne, La Ramée? Itsehän\nannoitte minulle tuon kamman.\"\n\n\"Tein siinä hyvin väärin, monseigneur, sillä antaessani sen teille\nrikoin ohjesääntöäni.\"\n\nHerttua loi vimmastuneen katseen vartijaan, joka oli nyt luovuttanut\nkamman La Raméelle.\n\n\"Näen heti, että tuo lurjus vielä tuottaa minulle hirmuista kiusaa\",\njupisi hän.\n\nVankiloissa ei ole mitään keskitietä. Kaikessa, ihmisissä kuten\nelottomissakin esineissä, nähdään joko ystäviä tai vihollisia;\nrakastetaan tai vihataan, toisinaan syystä, mutta usein vaiston\nperusteella. Siitä yksinkertaisesta syystä, että Grimaud oli ensi\nsilmäyksellä miellyttänyt kuvernööriä ja La Raméeta, täytyi hänen heti\ntuntua vastenmieliseltä herra de Beaufortista, koska ne ansiot, joita\nhänellä oli herra de Chavignyn ja päällysmiehen silmissä vangin\nkatsantokannan mukaan olivat vikoja.\n\nKuitenkaan ei Grimaud tahtonut heti ensimmäisenä päivänä uhitella\nvangille; hän ei halunnut nostattaa vastaansa hetkellistä pahastusta,\nvaan katkeran ja piintyneen vihan. Hän poistui sen vuoksi neljän\nvartiosoturin tieltä, jotka olivat nyt murkinoineet ja saattoivat niin\nollen ryhtyä jälleen palvelukseensa prinssin luona.\n\nPrinssi puolestaan hautoi parhaillaan uutta ilvettä, josta hän toivoi\nsuurta huvia. Hän pyysi krapuja seuraavan päivän aamiaiseksi ja aikoi\npäivän mittaan valmistaa pikku hirsipuun, ripustaakseen siihen\nkauneimman kravun. Keittäessä tullut punainen väri ei jättäisi\nvähäisintäkään epäilyksen vaaraa viittauksen merkityksestä,[15] ja hän\nsaisi siten hauskutuksekseen nähdä kardinaalin perikuvan killumassa,\nodottaessaan hänen todellista hirttämistään, kenenkään kykenemättä\nväittämään, että hän oli hirttänyt muuta kuin kravun.\n\nPäivä kului teloituksen valmisteluun. Ihminen tulee vankilassa usein\nhyvin lapselliseksi, ja herra de Beaufortin luonne oli sellainen, että\nsen ilmiön täytyi esiintyä enemmän hänessä kuin muissa. Hän lähti\ntavallisuuden mukaan ulos kävelylle, taittoi pari kolme pikku oksaa,\njoiden piti näytellä osaa hänen ilveilyssään, ja uuraasti etsittyään\nlöysi hän viimein palasen särkynyttä ikkunaruutua, mikä löytö tuntui\ntekevän hänet sanomattoman onnelliseksi. Huoneeseensa palattuaan nyppi\nhän langat nenäliinastaan.\n\nAinoakaan näistä seikoista ei välttänyt Grimaudin vaanivaa katsetta.\n\nSeuraavana päivänä oli hirsipuu valmis, ja voidakseen pystyttää sen\nkeskilattialle teroitti herra de Beaufort toisen pään lasipalasellaan.\n\nLa Ramée katseli hänen hommiaan uteliaana kuin isä, joka odottaa\nsaavansa uuden lelun lapsilleen, ja nuo neljä vartiosoturia silmäilivät\nhäntä sellaisin joutilaisuuden ilmein, jollainen sävy nykyäänkin on\nsotamiehen katsannon peruspiirteenä.\n\nGrimaud astui huoneeseen juuri kun prinssi oli laskenut kädestään\nlasipalasensa, vaikka hän ei ollut vielä saanut hirsipuun jalustaa\nloppuun teroitetuksi; hän oli keskeyttänyt sen työn, kiinnittääkseen\ntoiseen päähän langan.\n\nHerttua loi tulijaan katseen, jossa ilmeni rahtunen eilispäiväistä\näkää, mutta kun hän ennakolta tunsi itsensä hyvin tyytyväiseksi uuden\nkeksintönsä odotetusta tuloksesta, ei hän osoittanut häiritsijälle sen\nenempää huomiota.\n\nVasta kun hän oli tehnyt lankansa toiseen päähän merimiessolmun ja\ntoiseen päähän juoksusilmukan sekä luonut silmäyksen krapuvatiin ja\nsiitä valinnut komeimman, vasta silloin kääntyi hän ottamaan\nlasipalaansa, mutta tämä oli kadonnut.\n\n\"Kuka on vienyt lasipalani?\" kysyi prinssi kulmakarvojansa rypistäen.\n\nGrimaud ilmoittausi merkillä.\n\n\"Mitä! Taaskin sinä! Miksi sen veit?\"\n\n\"Niin\", kysyi La Ramée, \"minkätähden otit lasipalasen hänen\nkorkeudeltaan?\"\n\nGrimaud, joka piteli lasipalaa kädessään, laski sormensa sen reunalle\nja sanoi:\n\n\"Terävä.\"\n\n\"Se on totta, monseigneur\", huomasi La Ramée. \"Hiisi, kuinka\nverrattoman miehen olemmekaan hänestä saaneet!\"\n\n\"Herra Grimaud!\" sanoi prinssi, \"oman hyvänne tähden pyydän teitä\npysyttelemään aina siksi loitolla minusta, etten ulotu teihin käsiksi.\"\n\nGrimaud kumarsi kunnioittavasti ja peräytyi aivan seinään asti.\n\n\"Älkää huoliko, monseigneur\", esitti La Ramée, \"antakaa pikku\nhirsipuunne tänne, niin minä teroitan sen veitselläni.\"\n\n\"Tekö!\" virkahti herttua hymyillen.\n\n\"Niin, minä; ettekö sitä halunnut?\"\n\n\"Halusin kyllä. No, olkoon menneeksi, siitä tulee sitä hauskempaa.\nTuossa, hyvä La Ramée.\"\n\nLa Ramée, joka ei voinut aavistaa prinssin tarkoitusta, teroitti nyt\nhirsipuun kannan mitä näppärimmin.\n\n\"Kas noin\", tuumi herttua, \"kaivertakaa nyt pikku kolo lattiaan, minun\nnoutaessani pahantekijän.\"\n\nLa Ramée kyykistyi toisen polvensa varaan ja näversi lattiaan kuopan.\n\nSillävälin prinssi hirtti krapunsa lankaan.\n\nSitten hän pystytti hirsipuun keskilattialle ja puhkesi nauruun.\n\nLa Ramée nauroi myös sydämensä pohjasta, oikeastaan silti tietämättä,\nmille hän nauroi, ja vartiosoturit säestivät hohotuksellaan.\n\nAinoastaan Grimaud ei nauranut. Hän lähestyi La Raméeta, viittasi\nlangassa roikkuvaan krapuun ja sanoi:\n\n\"Kardinaali!\"\n\n\"Jonka ovat hirttäneet hänen korkeutensa Beaufortin herttua\", pitkitti\nprinssi nauraen vielä makeammin kuin koskaan, \"ja kuninkaallisen\nvankilan päällysmies Jacques Chrysostome La Ramée.\"\n\nLa Ramée huudahti kauhistuneena ja ryntäsi hirsipuun luo, jonka tempasi\nylös lattiasta ja heti särki, heittäen kappaleet ulos ikkunasta.\nSilmittömässä suuttumuksessaan aikoi hän tehdä samaten kravulle, mutta\nGrimaud otti sen hänen käsistään.\n\n\"Kelpaa syödä\", hän sanoi ja sulloi sen taskuunsa.\n\nTällä kertaa oli herttua niin huvitettu kohtauksesta, että hän melkein\nantoi anteeksi Grimaudille sen osan, jota tämä oli siinä esittänyt.\nMutta kun hän päivemmällä aprikoitsi, mitä hänen vartijallaan oli ollut\nmielessä, ja koska tämän esiintyminen näytti hänestä pohjaltaan\nhäijyydeltä, tunsi hän vihansa miestä vastaan huomattavasti paisuvan.\n\nLa Raméen suureksi tuskaksi levisi krapujuttu sekä vankilassa että sen\nulkopuolellakin; herra de Chavigny, joka sydämessään inhosi\nkardinaalia, kertoi kaskun kaikessa luottamuksessa muutamille hyville\nystäville, jotka heti toimittivat sen kiertämään.\n\nTämä tuotti herra de Beaufortille joitakuita iloisia päiviä.\n\nSitten huomasi herttua vartiosoturiensa joukossa erään jokseenkin\nsuopean näköisen ja alkoi nyt sitä enemmän mielistellä tätä, kun\nGrimaud herätti hänessä yhä suurempaa mielenkarvautta. Eräänä aamuna\noli hän vienyt miehen syrjemmälle ja päässyt toviksi puhuttelemaan\nhäntä kahden kesken, kun Grimaud astui huoneeseen, näki kohtauksen,\nlähestyi kunnioittavasti vartiosoturia ja prinssiä ja tarttui edellistä\nkäsivarteen.\n\n\"Mitä tahdot?\" kysyi herttua töykeästi.\n\nGrimaud vei sotamiehen neljän askeleen päähän ja näytti hänelle ovea.\n\n\"Mene!\" hän sanoi.\n\nVartija totteli.\n\n\"Mutta sinähän olet sietämätön!\" karjaisi prinssi; \"minä kuritan\nsinua!\"\n\nGrimaud kumarsi kunnioittavasti.\n\n\"Herra vakooja, lyön luusi mäsäksi!\" huudahti prinssi katkeroituneena.\n\nGrimaud kumarsi peräytyen.\n\n\"Herra vakooja\", jatkoi herttua, \"kuristan sinut omin käsin!\"\n\nGrimaud kumarsi yhä peräytyen.\n\n\"Ja se tapahtukoon nyt heti\", pitkitti prinssi, katsoen parhaaksi\nlopettaa asian.\n\nHän ojensi molemmat kouristuneesti harittavat kätensä vartijaa kohti,\njoka juuri työnsi vartiosoturin ulos huoneesta ja sulki hänen jälkeensä\noven.\n\nSamassa tunsi hän prinssin käsien tarttuvan olkapäihinsä kuin\nrautapihtinä; mutta sen sijaan että olisi huutanut tai puolustautunut\nkohotti hän hiljaa etusormensa huulien tasalle ja lausui puolikovaa\nainoastaan sanan, samalla kun antoi kasvoilleen herttaisimman hymyn,\nmitä osasi omaksua:\n\n\"Hiljaa!\"\n\nHänen taholtaan oli ele, hymy, sana niin harvinainen, että hänen\nkorkeutensa heti pidättyi ihan tyrmistyneenä.\n\nGrimaud käytti tätä hetkeä ottaakseen liiviensä sisustasta pienen\nviehättävän kirjeen, joka oli suljettu aatelisella sinetillä; sen\npitkällinen säilyminen Grimaudin vaatteissa ei ollut kuitenkaan\nkokonaan riistänyt siltä alkuperäistä tuoksua. Sanaakaan hiiskumatta\nojensi hän sen herttualle.\n\nYhä enemmän ihmeissään hellitti herttua otteensa, sieppasi kirjeen ja\nhuudahti tuntiessaan käsialan:\n\n\"Madame de Montbazonilta!\"\n\nGrimaud nyökkäsi.\n\nHerttua repäisi pikaisesti kotelon, varjosti silmiänsä kädellään\nhämmästyksensä yllätyksessä ja luki:\n\n    Hyvä herttua! Voitte täydellisesti luottaa siihen rehelliseen\n    mieheen, joka antaa teille tämän kirjeen, sillä hän on lakeijana\n    eräällä aatelismiehellä, joka meikäläisiin kuuluen on taannut\n    hänet kahdenkymmenen vuoden uskollisuudella koetelluksi. Hän on\n    suostunut menemään päällysmiehenne palvelukseen ja sulkeutumaan\n    kanssanne Vincennesiin, valmistaakseen ja helpottaakseen pakoanne,\n    jota me koetamme saada toimeen.\n\n    Vapautuksen hetki lähenee; olkaa miehuullinen ja kärsivällinen\n    sekä muistakaa, että kaikki ystävämne ovat ajasta ja erilläänolosta\n    huolimatta säilyttäneet entiset tunteensa teitä kohtaan.\n\n    Teihin sydämestään ja ainiaan kiintynyt\n\n                                               Marie de Montbazot.\n\n    J.K. -- Kirjoitan nimeni täydellisesti, sillä minun olisi liian\n    rohkea uskoa, että te vielä viiden vuoden kuluttua sen arvaisitte\n    alkukirjaimista.\n\nHerttua oli tuokion ihan sekaannuksissa. Viiden vuoden ajan oli hän\nturhaan toivotellut itselleen palvelijaa, apua, ystävää, ja nyt se tuli\nhänelle kuin taivaan lähettämänä sellaisella hetkellä, jolloin hän\nolisi vähimmin osannut sitä odottaa. Hän katseli kaitsijaansa\nihmeissään ja kävi sitten uudestaan lukemaan kirjettänsä alusta\nloppuun.\n\n\"Voi, rakas Marie!\" mutisi hän lopetettuaan lukemisensa, \"hänet siis\ntosiaankin näin vaunujen sopessa! Hän siis vielä ajattelee minua viiden\nvuoden eron jälkeen. Hitto, siinäpä hartautta, jollaista tapaa\nainoastaan _Astréi-romaanissa_!\"\n\nSitten hän lisäsi sanansaattajaan kääntyen.\n\n\"Ja sinä, hyvä mies, lupaat siis auttaa meitä?\"\n\nGrimaud teki myöntävän merkin.\n\n\"Sinä olet tullut tänne sitä varten?\"\n\nGrimaud uudisti eleensä.\n\n\"Ja minä kun aioin kuristaa sinut!\" huudahti herttua.\n\nGrimaud alkoi hymyillä.\n\n\"Odotahan\", sanoi herttua.\n\nJa hän kopeloi taskuaan.\n\n\"Odotahan\", hän jatkoi uudistaen yrityksen, joka oli ensimmäisellä\nkerralla mennyt hukkaan, \"ei saada sanoa, että sellainen kiintymys\nHenrik neljännen pojanpoikaan on jäänyt palkkiotta.\"\n\nBeaufortin herttuan liike ilmaisi mitä parahinta aikomusta. Mutta\nVincennesissä noudatettuihin varokeinoihin kuului rahojen ottaminen\ntalteen vangeilta.\n\nNähdessään herttuan nolostuksen veti Grimaud taskustaan kultarahoilla\ntäytetyn kukkaron ja ojensi sen hänelle.\n\n\"Tässä etsimänne\", hän virkkoi.\n\nHerttua avasi kukkaron ja tahtoi tyhjentää sen auttajansa kouraan,\nmutta Grimaud pudisti päätänsä.\n\n\"Kiitos, monseigneur\", hän lisäsi peräytyen, \"olen jo saanut maksun.\"\n\nHerttua hämmästeli yhä enemmän.\n\nHän ojensi auttajalle kätensä, Grimaud lähestyi ja suuteli sitä\nkunnioittavasti. Atoksen hienot tavat olivat vaikuttaneet hänen\npalvelijaansa.\n\n\"No\", kysyi herttua, \"mitä nyt teemme?\"\n\n\"Kello on yksitoista aamupäivällä\", selitti Grimaud. \"Kello kahdelta\npyytää monseigneur saada pelata palloa La Raméen kanssa ja lyö\njoitakuita palloja vallin yli.\"\n\n\"No, entä sitten?\"\n\n\"Sitten monseigneur lähestyy muuria ja huutaa kaivannossa\ntyöskentelevää miestä heittämään pallot takaisin.\"\n\n\"Kyllä ymmärrän\", vastasi herttua.\n\nGrimaudin kasvot näyttivät ilmaisevan vilkasta mielihyvää; hänen\ntotuttu vaiteliaisuutensa teki hänelle puhelun työlääksi.\n\nHän teki lähtöä.\n\n\"Mutta etkö siis tahdo vastaanottaa mitään?\" kysyi herttua.\n\n\"Soisin monseigneurin lupaavan minulle erään seikan.\"\n\n\"Minkä? Sano!\"\n\n\"No, että meidän paetessamme minä aina ja kaikkialla saan mennä\netummaisena, sillä jos monseigneur joutuu kiinni, ei teillä ole muuta\nvaaraa kuin vankeutenne uudistuminen, kun sitävastoin minun jäädessäni\npulaan on parhaana mahdollisuutenani hirsipuu.\"\n\n\"Se on aivan kohtuullista\", myöntyi herttua, \"ja kunniasanallani lupaan\ntäyttää pyyntösi.\"\n\n\"Toisekseen\", sanoi Grimaud, \"on minun pyydettävä monseigneurilta\nainoastaan, että te edelleenkin kunnioitatte minua halveksimisellanne\nniinkuin tähän asti.\"\n\n\"Kyllä yritän\", vastasi herttua.\n\nOvelle koputettiin.\n\nHerttua pisti kirjeen ja kukkaron taskuunsa ja heittäytyi vuoteelleen.\nTiedettiin, että se jäi hänen ainoaksi apukeinokseen silloin kun häntä\nkiusasi ikävä. Grimaud meni avaamaan; La Ramée siellä palasi\nkardinaalin luota kohtauksesta, jonka jo olemme kertoneet.\n\nLa Ramée loi urkkivan silmäyksen ympärilleen, ja nähdessään yhä samat\nvastenmielisyyden oireet vangin ja vartijan kesken hymyili hän\nsisäisestä tyytyväisyydestä.\n\nSitten hän virkkoi apulaiseensa kääntyen:\n\n\"Hyvä, ystäväiseni, hyvä! Sinusta juuri puhuttiin asianomaisessa\npaikassa, ja toivoakseni saat piakkoin tietoja, jotka eivät ole sinulle\nepämieluisia.\"\n\nGrimaud kumarsi, koettaen tehdä sävynsä miellyttäväksi, ja poistui,\nkuten hänellä oli tapana esimiehensä saapuessa.\n\n\"No, monseigneur\", virkkoi La Ramée puhjeten karkeaan nauruunsa, \"te\nsiis yhä vihoittelette mies-poloiselle?\"\n\n\"Kas, tekö siinä, La Ramée?\" sanoi herttua; \"totisesti oli jo aikakin\nteidän tulla. Olin heittäytynyt vuoteelleni ja kääntynyt seinään päin,\njotten olisi kiusaantunut täyttämään, mitä olin luvannut, nimittäin\nkuristamaan tuota Grimaudin roistoa.\"\n\n\"En toki usko\", vastasi La Ramée veitikkamaisesti vihjaten apulaisensa\nvaiteliaisuuteen, \"että hän on sanonut mitään ikävyyksiä teidän\nkorkeudellenne.\"\n\n\"Sen tiedän hiton hyvin; hän on kuin itämaalainen mykkä. Mutta minä\nvakuutan, että tulitte vihdoin parahiksi, La Ramée, -- ihan kaipasin\nteitä.\"\n\n\"Monseigneur on liian armollinen\", sanoi La Ramée kohteliaisuuden\nimartelemana.\n\n\"Niin, toden totta\", jatkoi herttua, \"tunnen itseni tänään niin\nsaamattomaksi, että teidän on sitä hauska nähdä?\"\n\n\"Pelaammekin siis otteen palloa\", vastasi La Ramée koneellisesti.\n\n\"Jos viitsitte.\"\n\n\"Olen monseigneurin käskettävissä.\"\n\n\"Totisesti, hyvä La Ramée, olettekin oiva mies\", mielisteli herttua,\n\"ja haluaisinpa ikäni asustaa Vincennesissä vain saadakseni hauskuttaa\nelämääni teidän seurallanne.\"\n\n\"Monseigneur\", huomautti La Ramée, \"luullakseni täyttyykin\ntoivomuksenne, jos se riippuu kardinaalista.\"\n\n\"Kuinka niin? Oletteko äskettäin tavannut hänet?\"\n\n\"Hän kutsutti minut aamulla luoksensa.\"\n\n\"Tosiaanko? Puhuakseen teille minusta?\"\n\n\"Mistä muustakaan hän minulle puhuisi? Toden totta, monseigneur, te\nolette hänen painajaisensa.\"\n\nHerttua hymyili karvaasti.\n\n\"Voi\", virkahti hän, \"jospa vastaanottaisitte tarjoukseni, La Ramée!\"\n\n\"Kas niin, monseigneur, taasko me puhumme siitä! Mutta myönnättehän\ntoki, että te ette siinä menettele järkevästi.\"\n\n\"La Ramée, olen sanonut teille ja toistan sen vielä kerran, että minä\nloisin onnenne.\"\n\n\"Millä? Tuskin olisitte päässyt vankilasta, kun teidän omaisuutenne\notettaisiin takavarikkoon.\"\n\n\"Tuskin olisin päässyt vankilasta, kun jo olisin Pariisin herrana.\"\n\n\"Hiljaa, hiljaa toki! No niin ... mutta sopiiko minun kuunnella\nsellaista? Kaunista puhetta kuninkaan virkamiehelle! Minä näen,\nmonseigneur, että minun on hankittava toinenkin Grimaud.\"\n\n\"No, älkäämme enää puhuko siitä. On siis ollut kysymys minusta\nkeskustelussanne kardinaalin kanssa? La Ramée, teidän pitäisi joskus\nhänen kutsuessaan teitä puheilleen antaa minun pukeutua vaatteisiinne.\nMinä menisin teidän sijastanne, kuristaisin hänet, ja kunniasanallani\nvakuutan, että jos se olisi ehtona, tulisin vapaaehtoisesti takaisin\nvankilaan.\"\n\n\"Monseigneur, minä huomaan, että minun on kutsuttava tänne Grimaud.\"\n\n\"Olen väärässä. Ja mitä teille sanoi se naali?\"\n\n\"Sallinpa teille sen lyhennyksen, monseigneur\", virkkoi La Ramée ovelan\nnäköisenä, \"vaikka muut sanovat kardinaali. Mitäkö hän minulle sanoi?\nKäski pitää teitä silmällä.\"\n\n\"Ja minkätähden pitää silmällä?\" kysyi herttua rauhattomana.\n\n\"Koska joku tähdistälukija on ennustanut teidän karkaavan.\"\n\n\"Vai on joku tähdistälukija ennustanut sellaista?\" tokaisi herttua\nvasten tahtoansakin hätkähtäen.\n\n\"Voi, hyvä Jumala, niin on! Kaikkea ne totisesti keksivätkin\nrehellisten ihmisten kiusaksi, mokomat taikurien tyhmyrit.\"\n\n\"Ja mitä vastasitte te hänen korkealle ylhäisyydelleen?\"\n\n\"Että jos se tähdistälukija laatisi allakoita, en neuvoisi häntä\nostamaan niitä.\"\n\n\"Minkätähden?\"\n\n\"Koska teidän pitäisi paetaksenne muuttua joko peipposeksi tai\nhippiäiseksi.\"\n\n\"Valitettavasti olette oikeassa. Lähtekäämme nyt lyömään palloa, La\nRamée.\"\n\n\"Monseigneur, pyydän teidän korkeudeltanne anteeksi, mutta minun täytyy\nsaada puolisen tuntia aikaa.\"\n\n\"Ja miksi?\"\n\n\"Syystä että monseigneur Mazarin on ylpeämpi kuin te, joskaan hän ei\nole aivan niin korkeata syntyperää: hän unohti tarjota minulle\naamiaista.\"\n\n\"No, saanko minä haettaa teille tänne suuruksen?\"\n\n\"Ei, kiitos, monseigneur! Minun on sanottava teille, että\npiirakkaleipuri, joka asui vastapäätä linnaa ja jota sanottiin ukko\nMarteauksi...\"\n\n\"No?\"\n\n\"No, hän on kahdeksan päivää sitten myynyt liikkeensä eräälle\npariisilaiselle piirakkaleipurille, jolle lääkärit kuuluvat määränneen\nmaalaisilmaa.\"\n\n\"Mutta mitä se minuun kuuluu?\"\n\n\"Malttakaahan, monseigneur! Seikka on sellainen, että tuolla\npiirakkaleipurin pahuksella on myymälänsä ikkunassa joukko herkkuja,\njotka heruttavat veden kielelle.\"\n\n\"Vatsanpalvelija!\"\n\n\"Voi, taivasten tekijä, monseigneur\", pitkitti La Ramée, \"eihän ihminen\nsillä ole vatsanpalvelija, jos hän pitääkin hyvästä syötävästä.\nInhimilliseen luontoon kuuluu, että hän etsii täydellisyyttä\npiirakoissa kuten muussakin. Minun on sanottava teille, monseigneur,\nettä kun tuo leipojan vätys näki minun pysähtyvän ikkunansa edustalle,\ntuli hän liehitellen vastaani ja sanoi: 'Monsieur La Ramée, teidän\npitää hankkia linnantornin vangit liiketuttavikseni. Ostin tämän\nmyymälän edeltäjältäni, koska hän vakuutti minulle olevansa linnan\ntavaranhankkija, ja kuitenkin vakuutan kunniasanallani, monsieur La\nRamée, että niinä kahdeksana päivänä, jotka olen jo pitänyt liikettä,\nei herra de Chavigny ole ostanut minulta edes ainoatakaan leivosta.'\n\n\"'Se johtuu luultavasti siitä', vastasin hänelle, 'että herra de\nChavigny ei usko piirakoltanne hyviksi'.\n\n\"'Minunko piirakkani eivät olisi hyviä! No, monsieur La Ramée, otankin\nteidät arvostelijaksi, ja heti paikalla.'\n\n\"'En voi', minä vastasin, 'minun on välttämättömästi palattava\nlinnaan'.\n\n\"'No niin', hän sanoi, 'menkäähän siis asioillenne, koska teillä\nnäyttää olevan kiire, mutta tulkaa takaisin puolen tunnin kuluttua'.\n\n\"'Puolen tunnin kuluttua?'\n\n\"'Niin. Oletteko murkinoinut?'\n\n\"'En, totta tosiaan'.\n\n\"'No niin, täällä odottaa teitä siis piirakka ja pullollinen vanhaa\nburgundia...'\n\n\"Ja te käsittänette, monseigneur, että kun olen nälissäni, tahtoisin\nteidän korkeutenne luvalla...\"\n\nJa La Ramée kumarsi.\n\n\"Menkää siis, ahmatti\", sanoi herttua, \"mutta muistakaakin, että\nmyönnän teille vain puoli tuntia aikaa.\"\n\n\"Saanko luvata teidän suosiollisuutenne isä Marteaun seuraajalle,\nmonseigneur?\"\n\n\"Kyllä, kunhan hän ei pane herkkusieniä leivoksiinsa. Tiedättehän\",\nlisäsi prinssi, \"että Vincennes-metsän herkkusienet ovat minun\nsuvulleni kuolettavia.\"\n\nLa Ramée lähti olematta ymmärtävinään viittausta, ja viiden minuutin\nkuluttua astui sisälle päivystävä upseeri muka prinssin seuraksi, mutta\ntoden teolla täyttämään kardinaalin määräyksen, joka velvoitti olemaan\npäästämättä vankia näkyvistä, kuten jo olemme maininneet.\n\nMutta ollessaan nuo viisi minuuttia yksikään oli herttua kerinnyt\nuudestaan lukea madame de Montbazonin kirjelapun, joka osoitti\nvangille, että ystävät eivät olleet häntä unohtaneet ja että he\ntyöskentelivät hänen vapauttamisekseen. Millä tavoin? Hän ei vielä\ntiennyt sitä, mutta päätti taivuttaa Grimaudin puhumaan kaikesta\nvaiteliaisuudestaan huolimatta, sillä tähän kaitsijaansa luotti hän nyt\nsitä paremmin, kun kykeni selittämään miehen koko käyttäytymisen ja\noivalsi, että tämä oli keksinyt kaikki pikku ilkeytensä vankia vastaan\nainoastaan estääkseen vartijoita ollenkaan epäilemästä salaista\nymmärrystä näiden kesken vallitsevaksi.\n\nTämä viekkaus antoi herttualle korkean käsityksen Grimaudin\nälykkyydestä, ja hän päätti täydellisesti turvautua tähän mieheen.\n\n\n\n\nYHDESKOLMATTA LUKU\n\nMitä ukko Marteaun seuraajan piirakat sisälsivät\n\n\nPuolen tunnin kuluttua palasi La Ramée hilpeänä ja vilkkaana kuin mies,\njoka on syönyt ja etenkin juonut hyvin. Hän oli havainnut piirakat\noivallisiksi ja viinin erinomaiseksi.\n\nKaunis sää suosi aiottua pelierää. Vincennesissä oli pallorata, toisin\nsanoen lyötiin palloa taivasalla; mikään ei siis ollut herttualle\nhelpompaa kuin menetellä Grimaudin kehoituksen mukaan, nimittäin\nheitellä palloja kaivantoon.\n\nEnnen kello kahta ei herttua pelannut kovinkaan huonosti, sillä\nmääräaika oli kello kaksi. Kuitenkin menetti hän peliotteet, ja se\nantoi hänelle verukkeen närkästyä ja siitä johtuvan tavallisen\nseuraamuksen mukaisesti hutiloida virheestä toiseen.\n\nKun kello löi kaksi, alkoivatkin pallot suuntautua kaivantoon La Raméen\nsuureksi mielihyväksi, hän kun merkitsi viisitoista pistettä joka\nkerrasta, kun prinssi sinkautti pallonsa muurin yli.\n\nTämä uudistui niin usein, että palloista tuli pian puute. Silloin\nehdotti La Ramée, että lähetettäisiin joku hakemaan ne kaivannosta.\nMutta herttua muistutti varsin järkevästi, että se olisi ajanhukkaa;\nhän lähestyi muuria, joka päällysmiehen ilmoituksen mukaan oli tässä\nkohden vähintään viisikymmentä jalkaa korkea, ja huomasi erään miehen\ntyöskentelevän pienessä puutarhassa, jollaisia talonpojat olivat\nmuokanneet useita vallihaudan vastapäiselle rinteelle.\n\n\"Hoi, hyvä ystävä!\" huusi herttua.\n\nMies kohotti päätänsä, ja herttua oli vähällä huudahtaa kummastuksesta.\nTämä mies, tämä talonpoika, tämä puutarhatyöläinen oli Rochefort, jonka\nprinssi luuli istuvan Bastiljissa.\n\n\"No, mikä on hätänä siellä ylhäällä?\" kysyi mies.\n\n\"Olkaa hyvä ja viskatkaa ylös meidän pallomme\", pyysi herttua.\n\nPuutarhatyöläinen nyökkäsi ja alkoi heitellä ylös palloja, joita La\nRamée ja vartiosoturit ottivat vastaan. Muuan pallo sinkosi herttuan\njalkoihin, ja kun tämä oli ilmeisesti aiottu hänelle, sujautti hän sen\ntaskuunsa.\n\nKiitettyään talonpoikaa hän pitkitti peliä.\n\nMutta herttualla oli kerrassaan huono onni. Pallot lentelivät\nalituiseen kedolle päin, pysymättä pelille määrätyissä rajoissa; pari\nkolme putosi taas kaivantoon, mutta kun maalainen ei ollut saapuvilla\nottamassa niitä talteen, jäivät ne sille tielle. Herttua sanoi nyt\nhäpeävänsä taitamattomuuttaan eikä tahtonut enää jatkaa peliä.\n\nLa Ramée oli ihastuksissaan siitä, että sai niin täydellisen voiton\ntäysverisestä prinssistä.\n\nPrinssi lähti sisälle ja heittäysi vuoteelle, missä hänellä oli tapana\nviettää melkein koko päivänsä siitä saakka kun häneltä oli otettu pois\nkirjat.\n\nLa Ramée otti prinssin vaatteet muka harjattaviksi, koska ne olivat\ntomuisia, mutta oikeastaan vain ollakseen varma siitä, että prinssi ei\nvoisi lähteä ulos. La Ramée oli hyvin varovainen mies.\n\nOnneksi oli prinssi ehtinyt kätkeä pallon pieluksensa alle.\n\nHeti kun ovi oli jälleen suljettu, repi herttua hampaillaan rikki\npallon päällyksen, sillä hänelle ei ollut jätetty mitään terävää\nkapinetta; aterioidessaan hän käytti hopeateräisiä veitsiä, jotka eivät\nkelvanneet leikkaamiseen.\n\nPäällyksen alla oli kirje, joka sisälsi seuraavat rivit:\n\n    Monseigneur, teidän ystävänne valvovat, ja vapautuksenne\n    hetki lähenee. Pyytäkää ylihuomenna saada piirakka uudelta\n    piirakkaleipurilta, joka on edelliseltä ostanut myymälän eikä\n    ole kukaan muu kuin teidän hovimestarinne Noirmont; älkääkä\n    avatko piirakkaa ennen kuin olette jäänyt yksin. Toivoakseni\n    herättää sen sisältö tyytyväisyyttänne.\n\n    Teidän korkeutenne aina harras palvelija sekä Bastiljissa\n    että muualla,\n\n                                           Kreivi de Rochefort.\n\n    J.K. -- Teidän korkeutenne voi kaikin puolin uskoa itsenne\n    Grimaudin huostaan; hän on hyvin älykäs palvelija ja meihin\n    täydellisesti kiintynyt.\n\nBeaufortin herttua, jonka huonetta jälleen lämmitettiin hänen\nluovuttuaan opiskelemasta maalaustaidetta, poltti kirjeen, kuten hän\noli vielä suurempaa kaipuuta tuntien menetellyt madame de Montbazonin\nsanoman suhteen, ja hän oli polttamaisillaan pallonkin, mutta hänen\nmieleensä juolahti, että sitä saattoi käyttää vastauksen lähettämiseen\nRochefortille.\n\nHän oli hyvin vartioitu, sillä hänen tekemästään liikkeestä astui\nhuoneeseen La Ramée.\n\n\"Tarvitseeko monseigneur jotakin?\" hän kysyi.\n\n\"Minua vilutti\", vastasi herttua, \"ja kohensin tulta, jotta se\nlämmittäisi paremmin. Tiedättehän, hyvä ystävä, että Vincennes-tornin\nhuoneet ovat tunnettuja viileydestään. Täällä voisi säilyttää jäätä, ja\ntänne erittyy salpietaria. Ne huoneet, joissa Puylaurens, marski Ornano\nja enoni suurpriori kuolivat, vastaavat ihan täydellisesti\narseniikkiannosta, kuten madame Rambouillet huomautti.\"\n\nJa herttua laskeusi jälleen levolle, pistäen pallon päänalusensa alle.\nLa Ramée hymyili väkinäisesti. Hän oli toden teolla kunnon mies, joka\noli alkanut tuntea suurta kiintymystä ylhäiseen vankiinsa ja olisi\njoutunut epätoivoon, jos tälle olisi pahaa sattunut. Ne perättäiset\nonnettomuudet, jotka olivat kohdanneet herttuan luettelemia kolmea\nhenkilöä, olivat eittämättömiä.\n\n\"Monseigneur\", hän sanoi, \"ei sovi antautua sellaisiin ajatuksiin.\nTuollaiset mietteet ne juuri kuolettavat, vaan ei salpietari.\"\n\n\"Hyvä ystävä\", vastasi herttua, \"te olette lohdullinen; jos minäkin,\nkuten te, saisin syödä piirakoita ja juoda burgundia ukko Marteaun\nseuraajan luona, niin olisi minulla toki jotakin vaihtelua.\"\n\n\"On kyllä totinen tosi, monseigneur\", myönsi La Ramée, \"että hänen\npiirakkansa ovat verrattomia ja viininsä oivallista.\"\n\n\"Joka tapauksessa\", virkkoi herttua, \"on hänen kellarinsa ja keittiönsä\nhelppo voittaa herra de Chavignyn varastot.\"\n\n\"No, niin, monseigneur\", huomautti La Ramée ansaan mennen, \"mikä estää\nteitä koettelemasta niitä? Sitäpaitsi olen luvannutkin, että te\nrupeatte hänen ostajakseen.\"\n\n\"Olette oikeassa\", sanoi herttua. \"Jos minun täytyy ainiaan virua\ntäällä, kuten Mazarin on hyväntahtoisesti antanut minun ymmärtää, on\nminun hankittava jotakin huviketta vanhoilla päivilläni, -- minun on\nlyöttäydyttävä herkuttelijaksi.\"\n\n\"Monseigneur\", esitti La Ramée, \"noudattakaa hyvää neuvoa: älkää\nlykätkö sitä vanhuuteenne asti.\"\n\n-- Hyvä! -- tuumi Beaufortin herttua itsekseen; -- ruumiin ja sielun\ntärviöksi on kai jokainen ihminen anteliaalta taivaalta saanut\nseitsemän kuolemansynnin joukosta yhden, ellei kahta; tuo La Raméen\nmiekkonen näyttää olevan herkuttelija. Olkoonhan, mepä käytämme sitä.\n\nSitten hän lisäsi ääneen:\n\n\"No niin, hyvä Ramée, ylihuomenna on juhlapäivä.\"\n\n\"Niin, monseigneur, helluntai.\"\n\n\"Annatteko minulle ylihuomenna opetustunnin?\"\n\n\"Missä?\"\n\n\"Herkuttelussa.\"\n\n\"Mielelläni, monseigneur.\"\n\n\"Mutta kahdenkeskisen. Me lähetämme vartiosoturit syömään päivällistä\nherra de Chavignyn kapakkaan ja nautimme täällä illallisen, jonka\nhuolehtimisen jätän teidän haltuunne.\"\n\n\"Hm!\" äännähti La Ramée.\n\nEhdotus oli viekoitteleva, mutta niin epäsuotuisia ajatuksia kuin\nkardinaali oli saanutkin La Raméen hänet ensin nähdessään, oli\npäällysmies vanha kettu, joka tiesi varsin hyvin, mitä ansoja vanki voi\nviritellä. Herra de Beaufortilla oli, kuten hän nyt itsekseen\nmuistutti, neljäkymmentä pakokeinoa varalla. Eikö tuohon illalliseen\nsaattanut kätkeytyä jotakin kavaluutta?\n\nHän mietti tuokion, mutta pohdinnan tulokseksi jäi, että kun hän sai\ntilata ruuan ja viinin, ei tarvinnut pelätä mitään jauhetta\npiristettävän ruokaan tai mitään nestettä sekoitettavan viiniin. Hänen\njuottamisensa humalaan ei toki voinut olla herttuan aikomuksena; hän\nhymyili sille ajatuksellekin. Sitten pälkähti hänen päähänsä aatos,\nmikä pelasti hänet kaikesta pulasta.\n\nHerttua tarkkaili levottomasti La Raméen tuumittelua sikäli kuin hänen\nkasvojensa ilme paljasti sen suuntaa; mutta vihdoin kirkastuivat\npäällysmiehen kasvonpiirteet.\n\n\"No\", kysyi herttua, \"käykö se laatuun?\"\n\n\"Kyllä, monseigneur, yhdellä ehdolla.\"\n\n\"Millä ehdolla?\"\n\n\"Että Grimaud tarjoilee pöydässä.\"\n\nMikään ei voinut sattua prinssille paremmin.\n\nKuitenkin oli hänellä kylliksi malttia antaakseen kasvoilleen hyvin\nnureksivan sävyn.\n\n\"Hornaan se Grimaud!\" huudahti hän; \"hän pilaa koko juhlan.\"\n\n\"Minä käsken hänen seistä teidän korkeutenne tuolin takana, ja kun hän\nei hiisku halaistua sanaa, ei teidän korkeutenne näe eikä kuule häntä\nja voi vähällä vaivalla kuvitella, että hän on sadan lieuen päässä.\"\n\n\"Hyvä ystävä\", virkkoi herttua, \"tiedättekö, mitä minä näen tuossa\nselvimmin? Että te epäilette minua.\"\n\n\"Monseigneur, ylihuomenna on helluntai.\"\n\n\"No, mitä minuun kuuluu helluntai? Pelkäättekö, että Pyhä Henki\nlaskeutuu viileskeltynä kielenä alas avaamaan vankilani ovet?\"\n\n\"En, monseigneur; mutta olenhan kertonut teille, mitä tuo taikurin\nvietävä on ennustanut...\"\n\n\"Mitä ennustanut?\"\n\n\"Että ennen helluntaipäivän loppua teidän korkeutenne jättää\nVincennesin.\"\n\n\"Uskotteko siis taikureita, senkin houkkio?\"\n\n\"Minä\", vakuutti La Ramée, \"minä en mokomista piittaa tämän enempää\",\nja hän näpsäytti sormiaan. \"Mutta monseigneur Giulio välittää heistä;\nitalialaisena hän on taikauskoinen.\"\n\nHerttua kohautti olkapäitänsä.\n\n\"No, olkoon menneeksi\", hän sanoi hyvin näytellen alistuvaisuutta,\n\"tulkoon sitten Grimaud, sillä muutoin emme saisi loppua jupakasta.\nMutta minä en tahdo ketään muuta hänen lisäkseen; te otatte huoleksenne\nkaikki. Te tilaatte illallisen sellaiseksi kuin haluatte; ainoa\nruokalaji, mitä minä pyydän, on tuollainen piirakka, joista olette\npuhunut. Te tilaatte sen minua varten, jotta ukko Marteaun seuraaja\npanisi parastaan ja lupaatte hänelle, että minä en rupea hänen\nostajakseen ainoastaan siksi aikaa, minkä olen vankilassa, vaan täältä\nlähdettyänikin.\"\n\n\"Uskotte siis yhä vielä pääsevänne pois?\" kysyi La Ramée.\n\n\"Ehdottomasti\", vastasi prinssi, \"vaikkei se tapahtuisi ennen kuin\nMazarinin kuoltua; olen viittätoista vuotta nuorempi kuin hän. On\nsentään totta\", lisäsi hän hymyillen, \"että täällä Vincennesissä\neletään joutuisammin.\"\n\n\"Monseigneur!\" huudahti La Ramée, \"monseigneur!\"\n\n\"Tai kuollaan pikemmin\", jatkoi Beaufortin herttua, \"mikä on samaa.\"\n\n\"Monseigneur\", virkkoi La Ramée, \"minä menen nyt tilaamaan illallisen.\"\n\n\"Ja te luulette saavanne tehdyksi oppilaastanne jotakin?\"\n\n\"Niin toivon, monseigneur\", vastasi La Ramée.\n\n\"Jos hän vain jättää sinulle aikaa siihen\", jupisi herttua.\n\n\"Mitä sanoo monseigneur?\" kysyi La Ramée.\n\n\"Monseigneur sanoo, että teidän ei sovi säästää kardinaalin kukkaroa,\nkoska hän on suosiollisesti ottanut huolehtiakseen elatuksestamme.\"\n\nLa Ramée pysähtyi ovelle.\n\n\"Kenet käskee monseigneur minun lähettää tänne sisälle?\"\n\n\"Tulkoon kuka hyvänsä, kun ei vain Grimaud.\"\n\n\"Päivystävä upseeri siis?\"\n\n\"Shakkipelineen.\"\n\n\"Kyllä.\"\n\nJa La Ramée meni ulos.\n\nViiden minuutin kuluttua astui huoneeseen vartiovuorolla oleva upseeri.\nBeaufortin herttua näytti pian syventyneen nerokkaihin laskelmiin\nshakista ja matista.\n\nAjatuselämä on peräti ihmeellistä; mitä muutoksia voikaan siinä tuottaa\nmerkki, sana, toive! Herttua oli viettänyt viisi vuotta vankeudessa,\nmutta hänen tällähaavaa silmätessään menneisyyteen, tuntui hänestä\nkuitenkin, että nämä ylen vitkallisestikin kuluneet viisi vuotta olivat\nsentään lyhempi aika kuin ne kaksi vuorokautta, ne kahdeksanviidettä\ntuntia, jotka vielä eroittivat hänet paolleen määrätystä hetkestä.\n\nMuuten jännitti hänen mieltänsä erityisesti yksi seikka, nimittäin\nmillä tavoin karkaaminen tapahtuisi. Tosin oli hänet saatu\ntoivehikkaaksi tuloksesta, mutta hänelle ei ilmaistu, mitä salaperäinen\npiirakka sisältäisi. Mitkä ystävät odottivat häntä? Vielä viiden vuoden\nvankeuden jälkeen oli hänellä siis ystäviä? Olihan hän siis varsin\nonnellisen osan saanut prinssi.\n\nHän unohti, että ystävien lisäksi oli eräs nainenkin muistanut häntä,\nmikä oli paljoa harvinaisempaa; mahdollisesti ei tämä ollut pysynyt\nhänelle aivan tunnollisen uskollisena, mutta hän ei ollut kuitenkaan\nunohtanut entistä rakastajaansa, ja se oli jo paljon.\n\nSiinä oli jo kylliksi ajateltavaa hänelle; shakkipelissä kävikin kuten\näsken pallonlyönnissä; herttua teki virheen toisensa jälkeen, ja\nupseeri voitti vuorostaan iltasella niinkuin La Ramée päivemmällä.\n\nMutta näistä tiheään toisiansa seuranneista tappioista oli kuitenkin\nollut etua sikäli, että herttua oli saanut puuhaa kello kahdeksaan asti\nillalla; kolme tuntia oli siten kulunut, sitten tuli yö ja sen mukana\nuni.\n\nNiin ainakin ajatteli herttua. Mutta Unetar on hyvin oikullinen\njumal'olento: juuri kun sitä innokkaimmin kutsutaan, odotuttaa se\nitseänsä useinkin. Herttua vartosi keskiyöhön asti, kääntelehtien\nkyljeltä toiselle patjallaan kuten pyhä Laurentius halstarillaan.\nVihdoin hän vaipui uneen.\n\nPäivän sarastaessa hän heräsi. Hän oli nähnyt haaveellisia unia.\nHänelle oli muka kasvanut siivet; silloin halusi hän luonnollisesti\nkoetella niitä, ja aluksi ne kannattavatkin varsin hyvin. Mutta hänen\npäästyänsä korkeammalle petti äkkiä tämä harvinainen tuki, siivet\ntaittuivat ja hän oli syöksyvinään pohjattomaan syvyyteen, havahtuen\notsa hiessä ja yhtä uupuneena kuin olisi tosiaankin tehnyt lentonsa.\nJälleen nukahtaessaan harhaantui hän taaskin haavenäkyjen sokkeloon; ne\nolivat toinen toistansa järjettömämpiä. Tuskin olivat hänen silmänsä\nnimittäin ummistuneet, kun ajatukset yhteen ainoaan kohteeseen --\nkarkaamiseen -- suuntautuneina alkoivat uudestaan työskennellä siitä\naiheesta. Nyt se tapahtui toisella tapaa; keksittiin maanalainen\nkäytävä, joka johtaisi hänet ulos Vincennesistä. Hän astui tähän\nkäytävään; Grimaud kulki lyhty kädessä edessä. Mutta vähitellen\nsoukkeni käytävä. Herttua pitkitti kuitenkin kulkuansa; lopulta kävi\ntie niin kaidaksi, että pakolainen turhaan yritti tunkeutua edemmäksi.\nSeinät vetäysivät yhä tiukemmin kokoon ja puristivat hänet väliinsä.\nHän ponnisti kaikkensa päästäkseen eteenpäin, mutta se oli hänelle\nmahdotonta, ja kuitenkin näki hän kaukana edellä Grimaudin\nlyhtyineen yhä pitkittävän samoamistansa. Hän tahtoi nyt huutaa tätä\navukseen, jotta suoriutuisi ahtaasta solasta, joka oli hänet\ntukehduttamaisillaan; mutta hänen oli mahdoton saada äännetyksi\nainoatakaan sanaa. Sitten kuuli hän takaapäin juoksevia askelia; nämä\nlähenivät lähenemistään; hän oli tullut ilmi, hänellä ei ollut enää\nmitään pelastuksen toivoa. Ahdas käytävä tuntui olevan salaisessa\nliitossa vihollisten kanssa, ja hän likistyi sitä kovemmin, mitä\ntuskallisemmaksi hänelle kävi pakenemisen hätä. Viimein hän kuuli La\nRaméen äänen, näki hänet. La Ramée ojensi kätensä ja laski sen hänen\nolalleen, remahtaen pilkkanauruun. Hänet otettiin uudestaan kiinni ja\nvietiin siihen matalaan holvihuoneeseen, jossa marski Ornano,\nPuylaurens ja hänen enonsa olivat kuolleet; heidän kolme hautaansa\nkohosivat täällä permannon yläpuolelle, ja neljäs kuoppa oli avoinna,\nodottaen ruumista.\n\nJälleen herättyään tekikin herttua yhtä suuria ponnistuksia pysyäkseen\nvalveilla kuin aikaisemmin päästäkseen uneen. Huoneeseen tullessaan\nnäki La Ramée hänet niin valjuna ja voipuneena, että hän kysyi oliko\nherttua sairas.\n\n\"Tosiaankin\", virkkoi vartiosotureista muuan, joka oli maannut\nhuoneessa eikä ollut kosteuden tuottamalta hammastaudilta saanut unta,\n\"monseigneurilla on ollut hyvin levoton yö, ja moniaan kerran on hän\nunessaan huutanut apua.\"\n\n\"Mikä monseigneuria siis vaivaakaan?\" kysyi La Ramée.\n\n\"Ah, te älytön, te kaikella tyhmällä lörpötyksellänne karkaamisesta\neilen panitte pääni pyörälle\", vastasi herttua, \"ja saitte siten\naikaan, että unissani karkasin ja siinä touhussa taitoin niskani.\"\n\nLa Ramée puhkesi nauramaan.\n\n\"Näettehän, monseigneur\", hän sanoi, \"että se oli varoitus\ntaivaasta. Toivonkin, että monseigneur ei koskaan antaudu sellaisiin\nvaromattomuuksiin muutoin kuin unessa.\"\n\n\"Olette oikeassa, hyvä La Ramée\", myönsi herttua kuivatessaan\nhikihelmiä, joita hänen vielä valveillakin ollessaan kihoili otsalle;\n\"tästälähtein tahdon ajatella ainoastaan syömistä ja juomista.\"\n\n\"Hiljaa!\" sanoi La Ramée.\n\nJollakin tekosyyllä lähetti hän nyt vartiosoturit perätysten pois.\n\n\"No?\" kysyi herttua heidän jäätyänsä kahden kesken.\n\n\"No niin\", ilmoitti La Ramée, \"illallisenne on tilattu.\"\n\n\"Vai niin\", vastasi prinssi; \"ja mitä kaikkea saankaan? Antakaa kuulua,\nhyvä hovimestarini.\"\n\n\"Monseigneur lupasi jättää sen kaiken minun huolekseni.\"\n\n\"Mutta piirakka siihen kai ainakin kuuluu?\"\n\n\"Kyllä vain, -- iso kuin torni.\"\n\n\"Ukko Marteaun seuraajan leipoma?\"\n\n\"Häneltä tilattu.\"\n\n\"Ja te huomautitte, että se tulee minulle?\"\n\n\"Sen sanoin hänelle.\"\n\n\"Mitä hän vastasi?\"\n\n\"Vakuutti tekevänsä parhaansa teidän korkeutenne tyydyttämiseksi.\"\n\n\"Sepä hyvä!\" virkkoi hän käsiään hykertäen.\n\n\"Hitto, monseigneur\", tokaisi La Ramée, \"johan teistä tuleekin\nherkuttelija! En ole näinä viitenä vuonna nähnyt teitä niin hyvällä\ntuulella kuin tänä hetkenä.\"\n\nHerttua huomasi, että hän ei ollut kylliksi hillinnyt itseään; mutta\nsamassa saapui Grimaud ikäänkuin hän olisi kuunnellut ovella ja\nhavainnut välttämättömäksi johtaa La Raméen ajatukset toisaanne.\nMerkillä ilmaisi hän jälkimmäiselle, että hänellä oli tälle jotakin\npuhuttavaa.\n\nLa Ramée lähestyi kuuntelemaan Grimaudin supatusta.\n\nSillävälin tointui herttua.\n\n\"Olenhan jo kieltänyt tuota miestä\", hän ärähti, \"tunkeutumasta tänne\nminun luvattani.\"\n\n\"Monseigneur\", puolusti La Ramée, \"teidän tulee antaa hänelle anteeksi,\nsillä minä kutsuin hänet tänne.\"\n\n\"Mutta minkätähden sen teitte, kun tiedätte, että minä en häntä siedä?\"\n\n\"Monseigneur muistaa sopimuksemme\", huomautti La Ramée, \"että hän\ntarjoilee herkullisella illallisellamme. Onko monseigneur unohtanut\nillallisen?\"\n\n\"En, mutta Grimaudin minä unohdin.\"\n\n\"Monseigneur tietää, että illallinen ei käy laatuun hänettä.\"\n\n\"No niin, tehkää mielenne mukaan?\"\n\n\"Lähestyhän, hyvä mies\", käski La Ramée, \"ja kuuntele, mitä sinulle\nsanon.\"\n\nGrimaud läheni peräti yrmeän näköisenä.\n\nLa Ramée pitkitti:\n\n\"Monseigneur kunnioittaa minua kutsumalla minut huomiseksi illaksi\nkahden kesken.\"\n\nGrimaud teki merkin, joka ilmaisi, että hän ei käsittänyt, mitä se asia\nhäneen kuului.\n\n\"Kyllä vain\", jatkoi La Ramée, \"asia koskee tosiaan sinuakin, sillä\nsinä saat kunnian palvella pöydässä, puhumattakaan siitä edusta, että\nolimmepa miten nälkäisiä ja janoisia hyvänsä, jää toki jotakin\ntähteiksi kulhoihin ja pulloihin; ja sen saat sinä pitää hyvänäsi.\"\n\nGrimaud kumarsi kiitokseksi.\n\n\"Ja nyt, monseigneur\", sanoi La Ramée, \"on minun pyydettävä teidän\nkorkeudeltanne anteeksi poistumistani, mutta herra de Chavigny näkyy\nmatkustavan jonnekin muutamiksi päiviksi ja on ilmoittanut minulle,\nettä hänellä on sitä ennen joitakuita käskyjä annettavana.\"\n\nHerttua yritti vaihtaa katsetta Grimaudin kanssa, mutta tämän silmä oli\nilmeetön.\n\n\"Menkäähän siis\", virkkoi herttua La Raméelle, \"ja tulkaa takaisin\nniinpian kuin mahdollista.\"\n\n\"Tahtooko monseigneur siis saada hyvitystä eilisestä pallonlyönnistä?\"\n\nGrimaud nyökkäsi huomaamattomasti.\n\n\"Kyllä tekee mieleni\", vastasi herttua; \"mutta pitäkää varanne hyvä La\nRamée, päivät seuraavat toisiansa aina erilaisina, joten olenkin tänään\nvuorostani varma voitosta.\"\n\nLa Ramée lähti. Grimaud seurasi häntä katseellaan, hievahtamatta\npaikaltaan; mutta nähdessään oven sulkeutuneen sieppasi hän nopeasti\ntaskustaan lyijykynän ja paperilapun.\n\n\"Kirjoittakaa, monseigneur\", pyysi hän.\n\n\"Mitä minun pitää kirjoittaa?\"\n\nGrimaud kohotti sormensa ja saneli:\n\n    \"Kaikki on valmista huomisillaksi; olkaa vartiopaikallanne\n    kello seitsemästä yhdeksään, pitäkää kaksi ratsuhevosta\n    varalla, me laskeudumme lehterin ensimmäisestä ikkunasta.\"\n\n\"Edelleen?\" tiedusti herttua.\n\n\"Edelleenkö, monseigneur?\" kertasi Grimaud kummastuen. \"Edelleen\nallekirjoituksenne!\"\n\n\"Siinäkö kaikki?\"\n\n\"Mitäs muutakaan, monseigneur?\" tuumi Grimaud, joka piti\nytimekkyydestä.\n\nHerttua kirjoitti nimensä.\n\n\"Onko monseigneur hukannut pallon?\" kysyi Grimaud.\n\n\"Minkä pallon?\"\n\n\"Missä kirje oli.\"\n\n\"En, minä ajattelin, että siitä voisi olla meille vielä hyötyä. Tässä\nse on.\"\n\nJa herttua otti pallon päänalusensa alta, näyttäen sitä apurilleen.\nGrimaud myhäili niin herttaisesti kuin suinkin osasi.\n\n\"No, mitä vielä?\" kysyi herttua.\n\n\"Monseigneur\", selitti Grimaud, \"minä neulon paperin palloon, ja\npelatessanne te lyötte pallon kaivantoon.\"\n\n\"Mutta kenties se joutuu hukkaan?\"\n\n\"Ei hätää, monseigneur; kyllä siellä on ottajia.\"\n\n\"Puutarhuri?\" kysyi herttua.\n\nGrimaud teki myöntävän eleen.\n\n\"Sama kuin eilen?\"\n\nGrimaud uudisti merkkinsä.\n\n\"Kreivi de Rochefort siis?\"\n\nGrimaud nyökkäsi kolmasti.\n\n\"Mutta kuulehan\", pyysi herttua, \"selitä minulle toki joitakuita\npiirteitä siitä tavasta, millä pakenemme.\"\n\n\"Se on minulta kiellettyä\", vastasi Grimaud, \"ennen kuin toimeenpanon\nhetki tulee.\"\n\n\"Keitä ne ovat, jotka silloin odottavat minua vallikaivannon toisella\npuolella?\"\n\n\"En tiedä, monseigneur.\"\n\n\"Mutta sano minulle ainakin, mitä se mainio piirakka sisältää, jollet\ntahdo tehdä minua hulluksi.\"\n\n\"Monseigneur\", vastasi Grimaud, \"siihen pannaan kaksi tikaria,\nsolmuköysi ja hätäpäärynä.\"[16]\n\n\"Hyvä, minä ymmärrän.\"\n\n\"Ja monseigneur näkee, että se pätee koko maailmaa vastaan.\"\n\n\"Me otamme osallemme tikarit ja köyden\", sanoi herttua.\n\n\"Ja päärynän syötämme La Raméelle\", lisäsi Grimaud.\n\n\"Hyvä Grimaud\", kiitti herttua, \"sinä et puhu usein, mutta kun puhut,\novat sanasi kultaisia, se on tunnustettava.\"\n\n\n\n\nKAHDESKOLMATTA LUKU\n\nMuuan Marie Michonin seikkailu\n\n\nSamaan aikaan, kun näitä pakosuunnitelmia pohdittiin Beaufortin\nherttuan ja Grimaudin kesken, saapui Pariisiin Saint-Marcelin\netukaupungin kautta kaksi ratsumiestä, joita muutaman askeleen päässä\nsaattoi lakeija. Nämä kaksi miestä olivat kreivi de la Fère ja\nvarakreivi de Bragelonne.\n\nEnsi kertaa oli nuorukainen tulossa Pariisiin, ja Atos ei toiminut\nsuosiollisesti vanhaa ystäväänsä pääkaupunkia kohtaan, kun hän osoitti\nRaoulille siitä ensin tämän puolen. Tourainen kehnoinkin kylä oli\ntotisesti mieluisampaa katseltavaa kuin Pariisi Bloisin puoliselta\nsivulta nähtynä. Ja meidän täytyykin ylistellyn kaupungin häpeäksi\nmainita, että se nuorukaiseen teki hyvin keskinkertaisen vaikutuksen.\n\nAtoksella oli yhä huoleton ja tyyni sävynsä.\n\nHeidän tultuaan Saint-Médardiin poikkesi Atos, joka oli kumppaninsa\noppaana tässä laajassa sokkelossa, ensin Rue des Postesille,\nsitten Rue de l'Estrapadelle, Rue des Foséss-Saint-Michelille ja\nVaugirard-kadulle. Tultuaan Férou-kadun kohdalle ratsastivat he sitä\nmyöten. Lähes puolitiehen katua päästyään katsoi Atos hymyillen ylös ja\nvirkkoi, näyttäen nuorelle miehelle erästä porvarillisen näköistä\nrakennusta:\n\n\"Kas tuossa, Raoul, on talo, jossa minä olen viettänyt elämäni\nseitsemän mieluisinta ja samalla katkerinta vuotta.\"\n\nNuorukainen hymyili nyt vuorostaan ja tervehti taloa. Raoulin rakkaus\nsuojelijaansa kohtaan ilmeni kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa.\n\nOlemme jo maininneet, että Raoul ei ollut Atokselle ainoastaan\nkeskipisteenä, jonka ympäri hänen koko elämänsä pyöri, vaan myöskin\nvanhoja soturimuistoja lukuunottamatta hänen ainoana hellittävänään, ja\non helppo käsittää, kuinka hellästi ja hartaasti Atoksen sydän nyt\nkykeni rakastamaan.\n\nMolemmat matkustavaiset pysähtyivät Vieux-Colombierkadulla \"Vihreän\nKetun\" kyltin kohdalle. Atos tunsi tämän ravintolan ennestään; hyvinkin\nsata kertaa oli hän ollut siellä ystäviensä kanssa. Mutta\nkahdenkymmenen vuoden aikana oli majatalossa tapahtunut paljon\nmuutoksia, omistajaakin se oli vaihtanut.\n\nRatsumiehet jättivät hevosensa palvelusväelle, ja kun elukat olivat\njaloa rotua, käskettiin niitä hoitaa mitä huolellisimmin, antamalla\nniille muuta kuin olkia ja kauroja sekä huuhdellen niiden hävästä ja\nkoipia haalealla viinillä. He olivat päivän mittaan ratsastaneet\nkahdenkymmenen lieuen taipaleen. Sitten kun he olivat, kuten oikeitten\nhevosmiesten tulee, ensin pitäneet huolta hevosistaan, pyysivät he\nkaksi huonetta itselleen.\n\n\"Sinun tulee järjestää asusi, Raoul\", sanoi Atos; \"minä esittelen sinut\neräälle.\"\n\n\"Tänään, monsieur?\" kysyi nuorukainen.\n\n\"Puolen tunnin kuluttua.\"\n\nNuorukainen kumarsi.\n\nVähemmän väsymättömänä kuin Atos, joka tuntui olevan rautaa, olisi\nhän kenties mieluummin ottanut kylvyn Seine-virrassa, josta hän oli\nkuullut paljon puhuttavan ja jonka hän arveli huomaavansa Loirea\nmitättömämmäksi, ja sitten laskeutunut levolle. Mutta kreivi de la Fère\noli puhunut, ja hän totteli sokeasti.\n\n\"Siistiydykin muuten huolellisesti, Raoul\", kehoitti Atos; \"tahdon,\nettä sinut havaitaan kauniiksi.\"\n\n\"Toivoakseni ei ole kysymys naimisesta, monsieur\", virkkoi nuori mies\nhymyillen. \"Te tiedätte suhteeni Louiseen.\"\n\nAtos hymyili vuorostaan.\n\n\"Ei, ole huoletta\", hän vastasi, \"vaikka aionkin esitellä sinut\nnaiselle.\"\n\n\"Naiselle?\" toisti Raoul.\n\n\"Niin, ja haluanpa vielä, että rakastaisit häntä.\"\n\nNuorukainen katseli kreiviä hieman rauhattomasti, mutta kun Atos\nhymyili, tyyntyi hän pian.\n\n\"Kuinka vanha hän on?\" kysyi varakreivi de Bragelonne.\n\n\"Hyvä Raoul, sanonpa sinulle kertakaikkiaan\", huomautti Atos, \"että\nsellaista ei koskaan kysytä. Milloin voit lukea naisen iän hänen\nkasvoistaan, on turha kysyä sitä; jollet voi, on se epähienoa.\"\n\n\"Ja onko hän kaunis?\"\n\n\"Kuusitoista vuotta sitten ei häntä pidetty ainoastaan kauneimpana\nranskattarena, vaan viehkeimpänäkin.\"\n\nTämä vastaus tyydytti varakreiviä täydellisesti. Atoksella ei voinut\nolla mitään naittamishanketta hänen ja naisen suhteen, jota oli pidetty\nRanskan kauneimpana ja viehkeimpänä vuotta ennen hänen syntymäänsä.\n\nHän vetäytyi senvuoksi huoneeseensa, ja noudattaen miellyttämishalua,\njoka niin hyvin soveltuu nuorisolle, ryhtyi hän täyttämään Atoksen\nmääräystä, tekemään itsensä niin kauniiksi kuin mahdollista. Helpoksi\nse kävikin, kun luonto oli jo tehnyt peräti paljon hänen puolestaan.\n\nNuorukaisen palatessa vastaanotti hänet kreivi sillä isällisellä\nhymyllä, jolla hän oli entiseen aikaan tervehtinyt d'Artagnania; mutta\nRaoulille se nyt ilmaisi vielä hartaampaa hellyyttä.\n\nAtos loi silmäyksen hänen jalkoihinsa, käsiinsä ja tukkaansa, noihin\nkolmeen hyvän syntyperän tunnukseen. Raoulin tummat hiukset oli\nsievästi suorittu jakaukselle keskeltä, kuten siihen aikaan käytettiin,\nja valuivat kiharoina hänen vaaleitten kasvojensa ympärille;\nharmahtavasta hirvennahasta tehdyt sormikkaat, joiden väri piti yhtä\nhatun kanssa, hahmoittelivat hienoja ja kauniita käsiä, ja sormikkaiden\nja hatun väriset saappaat puristivat jalkaa, joka näytti kuuluvan\nkymmenvuotiaalle lapselle.\n\n\"Kas niin\", jupisi Atos; \"jollei madame tunne itseänsä ylpeäksi\nhänestä, niin hän on kovin vaatelias.\"\n\nKello oli kolme iltapäivällä; hetki oli siis sovelias vieraskäynnille.\nMolemmat matkalaiset lähtivät Grenelle-kadulle, kulkivat sitten Rue des\nRosiersia pitkin Saint-Dominique-kadulle ja pysähtyivät upean\nhotellin[17] edustalle vastapäätä Jakobiniluostaria; sen julkipuolta\nkoristi Luynes-suvun vaakuna.\n\n\"Olemme perillä\", sanoi Atos.\n\nHän astui hotelliin sellaisin lujin ja varmoin askelin, jotka\novenvartijalle ilmaisivat, että tulijalla on oikeus siihen. Hän nousi\nylös portaita, kysyi komeaan livreijaan puetulta lakeijalta, ottiko\nChevreusen herttuatar vastaan, ja pyysi tätä ilmoittamaan kreivi de la\nFèren.\n\nHetkisen kuluttua tuli lakeija takaisin ja vastasi, että Chevreusen\nherttuatar ei tosin ollut saanut kunniaa tutustua herra kreivi de la\nFèreen, mutta pyysi tätä kuitenkin tulemaan.\n\nAtos seurasi lakeijaa, joka vei hänet pitkän huonerivin läpi ja viimein\npysähtyi suljetun oven eteen. Oltiin salissa. Atos viittasi varakreivi\nde Bragelonnea jäämään tänne.\n\nLakeija avasi ja ilmoitti kreivi de la Fèren.\n\nMadame de Chevreuse, josta olemme niin usein puhuneet \"Kolmen\nmuskettisoturin\" kertomuksessa, saamatta tilaisuutta esittää häntä\nnäyttämöllä, pidettiin vielä erinomaisen kauniina naisena. Vaikka hän\ntähän aikaan oli jo neljän- tai viidenviidettä vanha, näytti hän tuskin\nkahdeksan- tai yhdeksänneljättä ikäiseltä. Hänellä oli vielä kauniit\nvaaleat hiuksensa, suuret vilkkaat ja älykkäät silmänsä, jotka\njuoniminen oli niin usein avannut ja rakkaus niin usein ummistanut;\nhänellä oli vielä se keijukaista muistuttava vartalo, joka sai aikaan,\nettä hän takaapäin katsellen näytti yhä nuorelta tytöltä, samalta, joka\nItävallan Annan kanssa hyppäsi ojan yli Tuileriein palatsin luona, niin\nettä Ranskan kruunu v. 1623 menetti perillisen.\n\nHän oli muuten yhäti sama hupakko, jonka lempiseikkailuilla oli\nsellainen omintakeisuuden leima, että ne ovat melkein tuottaneet\nloistoa hänen suvulleen.\n\nHän oli pienessä korukammiossa, jonka ikkunat olivat puutarhan\npuolella. Tämän korukammion seinät oli verhottu eräänlaisella\npunakukkaisella ja kultalehtisellä sinisellä damastilla sen\nkuosin mukaan, jonka madame de Rambouillet oli saanut muotiin,\nrakennuttaessaan oman hotellinsa. Madame de Chevreusen ikäinen nainen\nosoitti suurta keimailua, ottaessaan vastaan vieraskäyntejä sellaisessa\nkorukammiossa ja etenkin nykyisessä asennossaan, maaten leposohvalla,\npää seinään nojattuna.\n\nHän piteli kädessään puoliavointa kirjaa, pielus kyynäspään tukena.\n\nLakeijan ilmoittaessa kreivin kohottausi hän hiukan ja kurotti\nuteliaana päätänsä.\n\nAtos ilmestyi esiin. Hän oli pukeutunut sinipunaiseen samettiin, joka\noli koristeltu samanvärisillä nauhapunoksilla; silmukset olivat\nkullattua hopeaa, viitta oli kultakirjailua vailla, ja mustassa hatussa\noli yksinkertainen sinipunainen töyhtö.\n\nJalassa oli hänellä mustat saappaat, ja kiilloitetussa hankkiluksessa\nriippui se uhkea säilä, jota Portos oli niin usein ihaillut Férou-kadun\nvarrella, Atoksen milloinkaan suostumatta lainaamaan sitä hänelle.\nAlaskäännettynä paidankauluksena oli kalliita kudoksia, ja sellaisia\nmyös riippui hänen saappaittensa reunan yli.\n\nHenkilö, joka oli vastikään ilmoitettu madame de Chevreuselle tuiki\ntuntemattomalla nimellä, esiintyi niin ylvään ryhdikkäänä, että\nherttuatar heti nousi puolittain ja armollisesti antoi hänelle merkin\nistuutua viereensä.\n\nAtos kumarsi ja totteli. Lakeija aikoi poistua, mutta Atos viittasi\nhäntä pysähtymään.\n\n\"Madame\", hän sanoi herttuattarelle, \"olen rohjennut saapua hotelliinne\ntuntemattomana; tämä rohkeus on onnistunut, koska olette suvainnut\nottaa minut vastaan. Nyt rohkenen pyytää teiltä puolen tunnin puhelua.\"\n\n\"Minä myönnän sen teille, monsieur\", vastasi madame de Chevreuse mitä\nleppoisimmin hymyillen.\n\n\"Mutta siinä ei ole vielä kaikki, madame. Voi, tiedän olevani kovin\nvaatelias. Sen keskustelun, jota pyydän, tulee tapahtua kahden kesken,\nja mitä hartaimmin haluan, että sitä ei keskeytettäisi.\"\n\n\"En ole kotona kellekään\", huomautti herttuatar lakeijalle. \"Mene!\"\n\nLakeija poistui.\n\nSyntyi tovin äänettömyys; nämä kaksi henkilöä, jotka heti ensi\nkatseella olivat havainneet toisensa ylhäiseen sukuun kuuluviksi,\nsilmäilivät toisiansa sillävälin ilman vähäisintäkään hämiä.\n\nChevreusin herttuatar keskeytti ensimmäisenä äänettömyyden.\n\n\"No niin, monsieur\", hän sanoi hymyillen, \"ettekö näe, että odotan\nkärsimättömästi?\"\n\n\"Ja minä, madame\", vastasi Atos, \"katselen teitä ihaillen.\"\n\n\"Monsieur\", jatkoi madame de Chevreuse, \"suokaa anteeksi, että kaipaan\nsaada tietää, kenen kanssa puhun. Te olette hovimies, se on\nepäilemätöntä, ja kuitenkaan en ole koskaan nähnyt teitä hovissa.\nTuletteko kenties Bastiljista?\"\n\n\"En, madame\", vastasi Atos hymyillen, \"mutta olen kenties tiellä, joka\nvie sinne.\"\n\n\"Niinkö! Siinä tapauksessa sanokaa minulle heti, kuka olette, ja menkää\nmatkaanne\", virkahti herttuatar hilpeään tapaansa, joka oli hänellä\nperäti viehättävä, \"sillä minä olen jo kyllin huonoissa kirjoissa,\ntarvitakseni lisää epäsuosiota.\"\n\n\"Kukako olen, madame? Teille on sanottu nimeni: kreivi de la Fère. Tätä\nnimeä ette kaiketi ole koskaan kuullut mainittavan. Minulla oli ennen\ntoinenkin, jonka kenties tunsitte, mutta olette luultavasti unohtanut.\"\n\n\"Sanokaa se kuitenkin, monsieur.\"\n\n\"Entiseen aikaan\", jatkoi kreivi de la Fère, \"oli nimenäni Atos.\"\n\nMadame de Chevreusen silmät suurenivat. Kuten kreivi oli sanonut,\nnäytti ilmeiseltä, että tämä nimi ei ollut tyyten häipynyt hänen\nmuististaan, vaikka se kenties oli sekaantunut muihin nimiin.\n\n\"Atos?\" toisti hän, \"malttakaahan...\"\n\nHän laski molemmat kätensä otsalleen ikäänkuin pakottaakseen sen\nsisäpuolella risteileviä monia erilaisia ajatuksia hetkiseksi\npysähtymään, jotta hän voisi selkeästi katsella niiden loistavaa ja\nkirjavaa liutaa.\n\n\"Tahdotteko, että autan teitä, madame?\" kysyi Atos hymyillen.\n\n\"Mielelläni\", vastasi herttuatar jo väsyneenä hapuiluun; \"tekisitte\nminulle silloin palveluksen.\"\n\n\"Tuo Atos oli likeisessä ystävyyssuhteessa kolmeen nuoreen\nmuskettisoturiin, jotka olivat nimeltään d'Artagnan, Portos ja...\"\n\nAtos pysähtyi.\n\n\"Ja Aramis\", täydensi herttuatar vilkkaasti.\n\n\"Aramis, niin juuri\", pitkitti Atos; \"ette ole siis kokonaan unohtanut\nsitä nimeä?\"\n\n\"En\", vastasi herttuatar, \"en; Aramis-parka! Hän oli miellyttävä\naatelismies, hieno, tarkkatuntoinen ja sievien säkeiden sepittelijä;\nhän taisi joutua huonoille teille.\"\n\n\"Mitä huonoimmille: hänestä tuli abbé.\"\n\n\"Voi, sepä vahinko!\" sanoi madame de Chevreuse huolettomasti leikkien\nviuhkallaan. \"Toden totta, monsieur, minä kiitän teitä.\"\n\n\"Mistä madame?\"\n\n\"Tuon muiston herättämisestä, joka on nuoruuteni päivien mieluisimpia.\"\n\n\"Sallitteko minun herättää toisenkin?\" kysyi Atos.\n\n\"Onko sillä mitään yhteyttä edellisen kanssa?\"\n\n\"On ja ei.\"\n\n\"Totta tosiaan\", myöntyi madame de Chevreuse, \"sanokaahan toki;\nteidänlaisenne miehen seurassa uskallan kaikkea.\"\n\nAtos kumarsi.\n\n\"Aramiilla\", hän jatkoi, \"oli suhde erääseen nuoreen Toursin\nompelijattareen.\"\n\n\"Nuoreen Toursin ompelijattareen?\" toisti, madame de Chevreuse.\n\n\"Niin, ompelijatar oli Aramiin serkku ja nimeltään Marie Michon.\"\n\n\"Kas, minä tunnenkin hänet!\" huudahti madame de Chevreuse; \"hänelle\nAramis kirjoitti La Rochellen piirityksen aikana, ilmoittaakseen\nhänelle Buckingham-parkaa vastaan suunnitellusta murhayrityksestä.\"\n\n\"Aivan\", vahvisti Atos; \"sallitteko minun puhua siitä\nompelijattaresta?\"\n\nMadame de Chevreuse silmäili Atosta.\n\n\"Kyllä\", hän vastasi, \"kunhan ette puhu hänestä liian pahaa.\"\n\n\"Silloin olisin kiittämätön\", sanoi Atos, \"ja kiittämättömyyttä minä en\npidä virheenä tai rikoksena, vaan paheena, mikä on raskauttavampaa.\"\n\n\"Tekö kiittämätön Marie Michonia kohtaan, monsieur?\" kummeksui madame\nde Chevreuse, yrittäen lukea Atoksen silmistä. \"Miten voisitte siihen\nvikaan joutua? Ettehän ole koskaan tuntenut häntä henkilökohtaisesti?\"\n\n\"Kah, kuka tietää, madame?\" sanoi Atos; \"vanha sananlasku väittää,\nettä ainoastaan vuoret eivät voi tavata toisiaan, ja vanhoissa\nsananlaskuissa on toisinaan paljon perää.\"\n\n\"Jatkakaa, monsieur, jatkakaa\", pyysi madame de Chevreuse vilkkaasti,\n\"sillä te ette voi kuvitellakaan, kuinka suuresti tämä keskustelu\nherättää mielenkiintoani.\"\n\n\"Te rohkaisette minua\", vastasi Atos; \"tahdon siis pitkittää. Tuolla\nAramiin serkulla, tuolla Marie Michonilla, ompelijattarella, oli\nalhaisesta säädystä huolimatta mitä ylhäisimpiä tuttavia; hänen\nystäviinsä kuului hovin loistavimpia naisia, ja häntä sanoi sisarekseen\nkuningatar, vaikka hän itävaltalaisprinsessana ja espanjattarena on\nkaksin verroin korskea.\"\n\n\"Voi\", huoahti madame de Chevreuse keveästi kohauttaen silmäkulmiaan,\nkuten hänellä oli tapana, \"siitä saakka ovat asiat suuresti\nmuuttuneet!\"\n\n\"Ja kuningatar oli oikeassa\", jatkoi Atos, \"sillä ompelijatar oli\nhäneen sydämestään kiintynyt, siinä määrin, että hän toimi välittäjänä\nhallitsijattaren ja tämän veljen -- Espanjan kuninkaan -- kesken.\"\n\n\"Mitä nykyään katsotaan hänelle suureksi rikokseksi\", huomautti\nherttuatar.\n\n\"Niin kiintynyt\", pitkitti Atos, \"että kardinaali -- todellinen\nkardinaali, se toinen -- eräänä päivänä päätti vangituttaa Marie\nMichon-poloisen ja lähettää hänet Lochesin linnaan. Onneksi ei hanketta\nvoitu ajaa niin salassa, ettei se olisi tullut tunnetuksi; tapaus oli\notettu ennakolta lukuun: jos Marie Michonia uhkasi vaara, lähettäisi\nkuningatar hänelle vihreään samettiin sidotun rukouskirjan.\"\n\n\"Aivan oikein, monsieur! Te olette saanut tarkkoja tietoja.\"\n\n\"Eräänä aamuna saapui vihreä kirja, sen toi hänelle Marcillacin\nruhtinas. Ei ollut aikaa menetettävänä. Onneksi soveltui Marie\nMichonille ja hänen Kitty-nimiselle kamarineidolleen erittäin hyvin\nmiehinen asu. Ruhtinas hankki Marie Michonille herrasmiehen puvun, ja\nKitty sai lakeijan livreijan. Kahden kelpo ratsun selässä jättivät\npakolaiset pikaisesti Toursin, suuntasivat kulkunsa Espanjan rajaa\nkohti, vapisivat vähäisimmästäkin melusta, ratsastivat ainoastaan\nsivuteitä, kun eivät uskaltaneet käyttää valtamaantietä, ja turvausivat\nvieraanvaraisuuteen, kun eivät tavanneet ravintolaa.\"\n\n\"Niin, tosiaan, juuri niin oli asian laita!\" huudahti herttuatar lyöden\nkätensä yhteen. \"Olisi totisesti ihmeellistä...\"\n\nHän pidättyi.\n\n\"Jos minä seuraisin molempia pakolaisia heidän matkansa päähän asti?\"\ntokaisi Atos. \"Ei, madame, siinä määrin en tahdo tuhlata aikaanne; me\nsaatamme heitä ainoastaan pieneen limousinilaiseen kylään, joka\nsijaitsee Tullen ja Angoulêmen välillä, pieneen kylään nimeltä\nRoche-l'Abeille.\"\n\nMadame de Chevreuse huudahti kummastuksesta ja katseli Atosta niin\nhämmästelevin ilmein, että vanhan muskettisoturin täytyi hymyillä.\n\n\"Odottakaahan, madame\", jatkoi Atos, \"sillä minulla on vielä\nmerkillisempää kerrottavaa teille kuin olen jo virkkanut.\"\n\n\"Monsieur\", sanoi madame de Chevreuse, \"ehdottomasti olette taikuri;\nolen valmistautunut kaikkeen, mutta jatkakaahan toki.\"\n\n\"Tällä kertaa oli heillä ollut pitkällinen ja vaivaloinen päivämatka;\noli hyvin kylmä, yhdestoista lokakuuta. Kylässä ei ollut majataloa eikä\nlinnaa; maalaistalot olivat köyhiä ja epäsiistejä. Marie Michon oli\nhyvin ylimyksellinen nainen; kuningatar-siskonsa tavoin oli hän\ntottunut hajuvesiin ja hienoihin liinavaatteisiin. Hän päätti senvuoksi\npyytää yösijaa pappilasta.\"\n\nAtos pysähtyi.\n\n\"Jatkakaa\", pyysi herttuatar, \"olenhan sanonut teille valmistuneeni\nkaikkeen.\"\n\n\"Matkalaiset koputtivat ovelle. Oli myöhä; pappi, joka oli jo käynyt\nlevolle, huusi heitä astumaan sisälle. He tekivät niin, sillä ovi oli\nlukitsematon, -- maalaiskylissä vallitsee luottamus ihmisten\nrehellisyyteen. Lamppu paloi huoneessa, jossa pappi makasi. Marie\nMichon, joka esiintyi mitä sievimpänä herrasmiehenä, työnsi oven auki,\npisti sisälle päänsä ja pyysi vieraanvaraisuutta.\n\n\"'Mielelläni, nuori herra', vastasi pappi, 'jos tahdotte tyytyä\nillalliseni jäännökseen ja puoleen huonettani'.\n\n\"Matkustavaiset neuvottelivat hetkisen. Pappi kuuli heidän purskahtavan\nnauruun; sitten sanoi herrasmies eli oikeammin vallasnainen: 'Kiitos,\nherra pastori, se sopii'.\n\n\"'No, istuutukaa siis pöytään, mutta olkaa niin hiljaisina kuin\nmahdollista', vastasi pappi, 'sillä minäkin olen matkustanut koko\npäivän enkä olisi pahoillani, jos saisin nukkua yöni'.\"\n\nMadame de Chevreuse joutui silminnähtävästi yllätyksestä hämmästykseen,\nhämmästyksestä tyrmistykseen. Hänen katsellessaan Atosta saivat hänen\nkasvonsa ilmeen, jota on mahdoton kuvata; selvästikin olisi hän\ntahtonut virkkaa jotakin, mutta vaikeni kuitenkin siinä pelossa, että\nmenettäisi kertojan sanoista ainoankaan.\n\n\"Edelleen?\" hän virkahti.\n\n\"Edelleen?\" toisti Atos. \"Niin, nyt tuleekin vaikein.\"\n\n\"Sanokaa kuitenkin. Minulle voi kertoa kaikki. Eihän se muuten\nkoskekaan minua, vaan ainoastaan mademoiselle Marie Michonia.\"\n\n\"Se on totta\", vastasi Atos. \"No niin, Marie Michon illasti\nsaattolaisensa kanssa ja astui saamansa luvan mukaan sitten huoneeseen,\njossa hänen isäntänsä makasi, Kittyn heittäytyessä lepotuoliin\neteishuoneessa, siinä nimittäin, missä he olivat aterioineet.\"\n\n\"Totisesti, monsieur\", virkkoi madame de Chevreuse, \"jollette ole itse\npaholainen, niin en ymmärrä, kuinka voitte tietää kaikkia noita\nseikkoja.\"\n\n\"Tämä Marie Michon oli viehättävä nainen\", jatkoi Atos, \"tuollainen\niloinen olento, joilla mitä kummallisimmat aatokset alituiseen liehuvat\nmielessä, tuollainen tenhotar, joita maailmaan tulee syöksemään meitä\nkaikkia lankeemukseen. Ajatellessaan, että hänen isäntänsä oli pappi,\nsai keimailijatar sen päähänpiston, että hänelle vanhoina päivinään\njäisi hauskaksi muistoksi kaikkien jo saatujen hauskain muistojen\njoukkoon abbénkin vietteleminen.\"\n\n\"Kreivi\", sanoi herttuatar, \"te peloitatte minua, kautta kunniani!\"\n\n\"Voi!\" jatkoi Atos; \"abbé-parka ei ollut mikään pyhä Ambrosius, ja\nsanon vielä kerran, että Marie Michon oli viehkeä olento.\"\n\n\"Monsieur\", huudahti herttuatar tarttuen Atoksen molempiin käsiin,\n\"sanokaa minulle heti, kuinka voitte tietää kaiken tuon; muutoin\nlähetän hakemaan munkkia augustinilaisluostarista ja manautan teidät\npahana henkenä.\"\n\nAtos naurahti.\n\n\"Mikään ei ole helpompaa, madame. Muuan herrasmies, joka oli itse\nsaanut suoritettavakseen tärkeän tehtävän, vetosi tuntia aikaisemmin\npappilan vieraanvaraisuuteen, ja samassa kutsuttiin pappi erään\nkuolevan luo, joten hän poistui talostaan ja kylästäkin koko yöksi.\nHengenmies luotti rajattomasti vieraaseensa, joka muuten oli\naatelismies, luovuttaen hänelle talonsa, ateriansa ja huoneensa. Kelpo\nabbén vieraalta siis, eikä abbélta itseltään, oli Marie Michon pyytänyt\nyösijaa.\"\n\n\"Ja tuo herrasmies, tuo vieras, ritari, joka oli tullut hänen\nedellään...?\"\n\n\"Olin minä, kreivi de la Fère\", ilmoitti Atos nousten seisaalle ja\nkunnioittavasti kumartaen Chevreusen herttuattarelle.\n\nHerttuatar hämmästyi ja puhkesi sitten äkkiä nauramaan.\n\n\"Onpa tuo tosiaan peräti hullunkurista\", hän sanoi, \"ja Marie Michonin\nhupakko tapasi parempaa kuin toivoikaan. Istuutukaa, hyvä kreivi, ja\nlopettakaa kertomuksenne.\"\n\n\"Minun on enää vain syytettävä itseäni, madame. Olen jo sanonut, että\nmatkustin kiireellisellä asialla; päivän sarastaessa menin hiljaa ulos\nhuoneesta ja jätin viehkeän seuralaiseni suloiseen uinailuun.\nEteishuoneessa nukkui hänen saattolaisensa, pää nojautuneena lepotuolin\nselkämykseen, kaikin puolin emäntänsä arvoisena. Hänen sievät\nkasvonpiirteensä herättivät huomiotani; lähestyessäni tunsin pikku\nKittyn, jonka Aramis-ystävämme oli toimittanut hänen palvelukseensa.\nSillä tavoin sain tietää, että kaunis matkalainen oli...\"\n\n\"Marie Michon\", tokaisi de madame Chevreuse.\n\n\"Aivan ... Marie Michon\", jatkoi Atos. \"Lähdin sitten talosta,\nmenin alas talliin, tapasin hevoseni satuloittuna ja lakejani\nvarustautuneena; me ratsastimme pois.\"\n\n\"Ja te ette ole sen koommin käynyt siinä kylässä?\" kysyi madame de\nChevreuse vilkkaasti.\n\n\"Vuotta myöhemmin, madame.\"\n\n\"No niin?\"\n\n\"No, minä halusin jälleen tavata kelpo pastoria. Huomasin hänen\naprikoivan tapausta, jota hän ei käsittänyt. Kahdeksaa päivää\naikaisemmin oli hänelle lähetetty kätkyessä pienoinen viehättävä kolmen\nkuukauden vanha poikanen, kultarahoilla täytetty kukkaro ja kirje, joka\nsisälsi ainoastaan sanat: 'Lokakuun 11 p. 1633.'\"\n\n\"Sinä päivänähän tuo kummallinen seikkailu oli tapahtunut\", huomautti\nmadame de Chevreuse.\n\n\"Niin, mutta hän ei ymmärtänyt siitä mitään, paitsi että hän oli sen\nyön viettänyt kuolevan luona, sillä myöskin Marie Michon oli lähtenyt\npappilasta ennen hänen paluutansa.\"\n\n\"Tietäkää, monsieur, että Marie Michon v. 1643 päästessään takaisin\nRanskaan pyysi heti tietoja lapsesta, sillä maanpaossaan ei hän ollut\nvoinut pitää sitä. Pariisiin tultuaan tahtoi hän kasvattaa pienokaisen\nlähellään.\"\n\n\"Mitä vastasi hänelle silloin abbé?\" kysyi Atos vuorostaan.\n\n\"Että muuan herrasmies, jota hän ei tuntenut, oli ottanut\nhuolehtiakseen lapsesta, mennyt takuuseen sen tulevaisuudesta ja vienyt\nsen mukanaan.\"\n\n\"Se oli totta.\"\n\n\"Ah, nyt ymmärrän! Se herrasmies olitte te, se oli hänen isänsä!\"\n\n\"Hiljaa, älkää puhuko niin kovaa, madame! Hän on ulkopuolella.\"\n\n\"Hänkö täällä!\" huudahti madame Chevreuse pikaisesti nousten; \"hän on\ntäällä, poikani, Marie Michonin poika! Tahdon heti nähdä hänet.\"\n\n\"Muistakaa, madame, että hän ei tiedä isäänsä eikä äitiänsä\", keskeytti\nAtos.\n\n\"Te olette säilyttänyt salaisuuden, ja nyt tuotte hänet luokseni,\ntehdäksenne minut hyvin onnelliseksi. Oi, kiitos, kiitos, monsieur!\"\nhuudahti madame de Chevreuse, tarttuen hänen käteensä ja tahtoen nostaa\nsen huulilleen; \"kiitos! Teillä on jalo sydän.\"\n\n\"Minä tuon hänet luoksenne\", sanoi Atos vetäen kätensä takaisin, \"jotta\ntekin vuorostanne voitte tehdä jotakin hänen hyväkseen, madame. Aina\ntähän asti olen minä valvonut hänen kasvatustaan, ja luulen luoneeni\nhänestä täydellisen aatelismiehen; mutta se hetki on tullut, jolloin\nnäen pakolliseksi palata puoluemielien harhailevaan ja vaaralliseen\nelämään. Huomispäivästä alkaen heittäydyn epätietoiseen selkkaukseen,\njossa voin menettää henkeni; silloin on hänellä ainoastaan teidät\nsuojelijakseen tässä maailmassa, missä hänellä on oikeus kunnolliseen\nsijaan.\"\n\n\"Voi, olkaa huoletta!\" huudahti herttuatar. \"Valitettavasti on minulla\nnykyään vain vähän vaikutusvaltaa, mutta se tähde kuuluu hänelle. Mitä\nvarallisuuteen ja arvonimeen tulee...\"\n\n\"Älkää olko siitä levoton, madame; olen tehnyt hänet Bragelonnen\nkartanon perilliseksi, itse saatuani sen perintönä; se antaa hänelle\nvarakreivin arvonimen ja kymmenen tuhannen livren vuosikorot.\"\n\n\"Kautta sieluni, monsieur\", sanoi herttuatar, \"te olette todellinen\naatelismies! Mutta ikävöitsen näkyviini nuorta varakreiviämme. Missä\nhän onkaan?\"\n\n\"Tuolla salissa; kutsun hänet, jos haluatte.\"\n\nAtos liikahti ovea kohti. Madame de Chevreuse pysähdytti hänet.\n\n\"Onko hän kaunis?\" hän kysyi.\n\nAtos hymyili.\n\n\"Hän muistuttaa äitiänsä\", hän vastasi.\n\nSamassa hän avasi oven ja viittasi nuorukaiselle, joka heti ilmestyi\nkynnykselle.\n\nMadame de Chevreuse ei voinut olla ihastuneesti huudahtamatta, kun näki\nherttaisen nuorukaisen, joka voitti kaikki toiveet, mitä hänen\nylpeytensä olisi koskaan kyennyt kuvittelemaan.\n\n\"Tulkaa lähemmäksi, varakreivi\", sanoi Atos; \"Chevreusen herttuatar\nsallii teidän suudella kättänsä.\"\n\nNuorukainen lähestyi viehättävästi hymyillen; paljastetuin päin painui\nhän toisen polvensa varaan ja suuteli madame de Chevreusen kättä.\n\n\"Herra kreivi\", hän virkkoi Atokseen kääntyen, \"ettekö sanonutkin vain\nujouttani säästelläksenne, että madame oli Chevreusen herttuatar, ja\neikö hän pikemmin ole kuningatar?\"\n\n\"Ei, varakreivi\", vastasi madame de Chevreuse, nyt vuorostaan tarttuen\nhänen käteensä, antaen hänen istuutua viereensä ja tarkastaen häntä\nilosta sädehtivin silmin; \"ei, valitettavasti en ole kuningatar, sillä\njos se olisin, niin tekisin teidän hyväksenne heti kaikki mitä\nansaitsette. Mutta vaikka niin ei ole asian laita\", lisäsi hän tuskin\nkyeten pidättymään painamasta huuliansa hänen kauniille otsalleen,\n\"pyydän teitä kuitenkin sanomaan minulle, mille uralle haluatte.\"\n\nSeisomaan jääneenä silmäili Atos heitä sanomattoman auvoisin ilmein.\n\n\"Madame\", sanoi nuori mies vienolla ja silti soinnukkaalla äänellään,\n\"minun nähdäkseni tarjoutuu aatelismiehelle vain yksi ura: soturin.\nKreivi lienee vasiten kasvattanutkin minua sotilaalliseen kutsumukseen,\nja hän on antanut minun toivoa, että hän esittelee minut Pariisissa\njollekulle, joka kenties voisi suositella minua hänen korkeudelleen\nprinssille.\"\n\n\"Niin, minä ymmärrän, että teidänlaisenne nuori sotilas tahtoisi\nmielellään palvella tuollaisen kenraalin alaisena; mutta\nmalttakaahan ... itse en ole hyvissä väleissä hänen kanssaan sen\njohdosta, että anoppini, madame de Montbazon, on joutunut epäsopuun\nmadame de Longuevillen kanssa; mutta Marcillacin ruhtinaan\nvälityksellä ... tosiaan, kreivi, sitä tietä se käykin päinsä.\nMarcillacin ruhtinas on vanha ystäväni; hän suosittelee nuorta\nystäväämme madame de Longuevillelle, ja tämä antaa hänen viedäkseen\nsuosituskirjeen veljelleen, joka rakastaa sisartaan niin hellästi, että\nehdottomasti tekee heti kaikki, mitä tämä häneltä pyytää.\"\n\n\"No sehän käy oivallisesti\", huomautti kreivi. \"Rohkenisinko minäkin\nnyt pyytää teitä noudattamaan mitä suurinta nopeutta? Minulla on\nerityisiä syitä toivomukseen, että varakreivi ei huomisiltana enää ole\nPariisissa.\"\n\n\"Tahdotteko toimittaa tietoon, herra kreivi, että te harrastatte hänen\nmenestystään?\"\n\n\"Hänen tulevaisuudelleen olisi kenties parempi, jos ei saataisi koskaan\ntietää, että hän on minua tuntenutkaan.\"\n\n\"Voi, monsieur!\" huudahti nuori mies.\n\n\"Te tiedätte, Bragelonne\", huomautti kreivi, \"että minä en milloinkaan\ntoimi aiheettomasti.\"\n\n\"Kyllä, monsieur\", vastasi nuorukainen, \"minä tiedän, että teitä johtaa\nmitä suurin viisaus, ja minä tottelen teitä, niinkuin olen tottunut\ntekemään.\"\n\n\"No niin, kreivi, luovuttakaa hänet minulle\", sanoi herttuatar;\n\"lähetän kutsun Marcillacin ruhtinaalle, joka onneksi parhaillaan\noleskelee Pariisissa, ja minä en päästä häntä ennen kuin asia on\npäätetty.\"\n\n\"Hyvä on, herttuatar, kiitän tuhannesti. Minulla on itselläni useita\nkäyntejä tehtävänä tänään, ja tullessani takaisin noin kuudeksi illalla\nodotan varakreiviä hotellissa.\"\n\n\"Mitä teette illemmalla?\"\n\n\"Me pistäydymme abbé Scarronin luo, jolle minulla on kirje vietävänä ja\njonka luona tapaan erään ystäväni.\"\n\n\"Hyvä on\", virkkoi Chevreusen herttuatar, \"minäkin poikkean sinne\nhetkiseksi; älkää siis lähtekö hänen salongistaan, ennen kuin olette\nnähnyt minut.\"\n\nAtos kumarsi madame de Chevreuselle ja aikoi poistua.\n\n\"No, herra kreivi\", sanoi herttuatar nauraen, \"noin juhlallisestiko\nerotaan vanhoista ystävistä?\"\n\n\"Voi\", jupisi Atos suudellessaan hänen kättänsä, \"jospa olisin ennen\ntiennyt, että Marie Michon oli niin viehättävä olento!...\"\n\nJa hän lähti huoaten.\n\n\n\n\nKOLMASKOLMATTA LUKU\n\nAbbé Scarron\n\n\nRue des Tournellesin varrella oli talo, jonka tunsivat kaikki Pariisin\nkantotuolimiehet ja lakeijat, ja silti ei talo kuulunet kellekään\nylhäiselle herralle tai rahamiehelle. Siellä ei aterioittu, ei koskaan\npelattu, tuskin tanssittiinkaan.\n\nKuitenkin se oli kaunosielujen kohtauspaikka; siellä kävi koko Pariisin\nhienosto.\n\nSiinä talossa asui pikku Scarron.\n\nSukkelan abbén luona naurettiin niin sydämellisesti, siellä kertoiltiin\nalituiseen uutisia, jotka niin nopeasti tulkittiin, seulottiin ja\nmuovattiin joko kertomuksiksi tai epigrammeiksi, että jokainen tahtoi\nmielellään viettää tunnin pikku Scarronin luona, kuulla mitä hän sanoi\nja muille kertoa hänen sanelmiansa. Monien teki mieli saada lausua omia\nlisiä, ja jos he pystyivät sukkeliin huomautuksiin, olivat he aina\ntervetulleita.\n\nPikku abbé Scarronilla oli abbén arvonimi ainoastaan syystä että\nhänellä oli apottikunta, vaikka hän ei suinkaan kuulunut hengelliseen\nsäätyyn. Hän oli ennen ollut hilpeimpiä kuoripappeja Le Mansin\nkaupungissa, missä hänellä oli asuntonsa. Eräänä päivänä\nkarnevaaliviikolla hän tahtoi erinomaisella tavalla huvittaa sitä hyvää\nkaupunkia, jonka sieluna hän oli. Senvuoksi hän antoi palvelijansa\nvoidella hänet hunajalla ja ratkoa auki untuvapatjan, jonka sisällössä\nhän kieritteli, joten hänestä sukeusi mitä hullunkurisin höyhenikäs\nolento. Tässä merkillisessä asussa alkoi hän tehdä vieraskäyntejä\nystäviensä ja ystävättäriensä luona. Häntä seurattiin aluksi\nällistellen, mutta piankin vihellellen; sitten yltyi katurahvas\nsättimään häntä, lapset viskelivät häntä kivillä, ja lopulta oli hänen\npakko turvautua pakoon, väistääkseen esineitä, joilla häntä\npommitettiin. Pakolaista ajoi takaa koko yleisö; ahdistettuna ja joka\ntaholta saarrettuna ei hänellä ollut muuta suoriutumisen keinoa kuin\nheittäytyä virtaan. Hän ui kuin kala, mutta vesi oli jääkylmää. Scarron\noli hiestynyt, vilu puistatteli häntä, ja ehdittyään toiselle rannalle\nrampautui hän täydellisesti.\n\nKaikilla tunnetuilla keinoilla yritettiin hänelle toimittaa takaisin\nraajojensa käyttökykyä, mutta hän kärsi niin suuria tuskia kokeilusta,\nettä torjui luotansa kaikki lääkärit ja vakuutti pitävänsä sairauttaan\npaljoa parempana. Sitten hän palasi Pariisiin, missä hänen maineensa\nneromiehenä oli jo saanut hyvän pohjan. Siellä hän valmistutti\nitselleen oman keksintönsä mukaisen kantotuolin, ja kun hän eräänä\npäivänä kävi tässä kantotuolissa vieraisilla Itävallan Annan luona,\nkysyi kuningatar hänen nerokkuudestaan ihastuneena, eikö hän halunnut\nitselleen mitään arvonimeä.\n\n\"Kyllä, teidän majesteettinne, on eräs arvonimi, jota minä suuresti\nhaluaisin itselleni\", vastasi Scarron.\n\n\"Mikä siis?\" kysyi Itävallan Anna.\n\n\"Teidän majesteettinne potilaan arvo\", vastasi abbé.\n\nScarron nimitettiin nyt _kuningattaren potilaaksi_, viidentoistasadan\nlivren eläkkeellä.\n\nTästä hetkestä alkaen vietti Scarron, jonka ei enää tarvinnut olla\nhuolissaan tulevaisuudesta, hauskaa elämää ja pani menemään jokainoan\nsoun.\n\nEräänä päivänä antoi kuitenkin muuan kardinaalin lähetti ymmärtää, että\nhänen ei sopisi ottaa vastaan koadjutoria.\n\n\"Miksei?\" kysyi Scarron; \"eikö hän ole hyvää syntyperää?\"\n\n\"Onhan toki!\"\n\n\"Herttainen mies?\"\n\n\"Vääjäämättömästi.\"\n\n\"Sukkela?\"\n\n\"Valitettavasti liiaksikin sukkela.\"\n\n\"No niin\", vastasi Scarron, \"miksi siis tahdotte, että minä lakkaisin\nvastaanottamasta sellaista miestä?\"\n\n\"Koska hän ajattelee pahoin.\"\n\n\"Niinkö? Ja kenestä?\"\n\n\"Kardinaalista.\"\n\n\"Kuinka!\" ihmetteli Scarron; \"otanhan vastaan yhäti herra Gilles\nDespreauxin, joka ajattelee pahaa minusta, ja te tahdotte, että minä\nkieltäytyisin hyväksymästä luokseni koadjutoria, syystä että hän\najattelee pahaa toisesta? Mahdotonta!\"\n\nKeskustelu pysähtyi siihen, ja vastustushalusta näki Scarron\ntästälähtien vielä entistään useammin luonansa herra de Gondyn.\n\nSen päivän aamuna, johon olemme nyt ehtineet ja joka oli tavallinen\nmaksupäivä Scarronin eläkkeen neljännekselle, oli hän tavallisuuden\nmukaan lähettänyt palvelijansa eläkekassaan nostamaan neljännestänsä\nkuitilla; mutta miehelle oli vastattu:\n\n\"Valtiolla ei ole enää rahoja herra abbé Scarronille.\"\n\nKun palvelija toi tämän vastauksen Scarronille, oli saapuvilla\nLonguevillen herttua ja tarjoutui heti antamaan hänelle kaksinverroin\nsen eläkkeen, jonka Mazarin oli häneltä lakkauttanut; mutta ovela\nluuvaloinen varoi vastaanottamasta sitä lahjaa. Hän toimitti niin, että\nkoko kaupunki jo kello neljältä iltapäivällä tiesi kardinaalin kiellon.\nOli juuri torstai, abbén tavallinen vastaanottopäivä; sinne tulvittiin\njoukolla, ja koko kaupungissa soimattiin ministerin toimenpidettä mitä\nkatkerimmin.\n\nAtos tapasi Saint-Honoré-kadulla kaksi aatelismiestä, joita hän ei\ntuntenut; he kulkivat ratsain, kuten hänkin, lakeijan saattamina, kuten\nhänkin, ja samaan suuntaan kuin hän. Toinen heistä kohotti hattuansa ja\nsanoi hänelle:\n\n\"Ajatelkaahan, monsieur, tuo kitupiikki Mazarin on lakkauttanut\nScarron-paralta eläkkeen!\"\n\n\"Menee tosiaan liian pitkälle\", vastasi Atos tervehtien molempia\nratsumiehiä.\n\n\"Huomaan teidät kunnialliseksi mieheksi, monsieur\", virkkoi sama\nherrasmies, joka oli äsken puhutellut Atosta; \"tuo Mazarin on\ntosiaankin maan vitsaus.\"\n\n\"Voi, monsieur\", vastasi Atos, \"sanokaapas muuta!\" Ja he erosivat monin\nkohteliaisuuksin.\n\n\"Sopiikin oivallisesti, että päätimme lähteä sinne tänä iltana\",\nvirkkoi Atos varakreiville; \"saamme silloin lausua myötätuntomme\nmiesparalle.\"\n\n\"Mutta kuka onkaan tuo Scarron, joka saa koko Pariisin kuohuksiin?\"\nkysyi Raoul. \"Joku epäsuosioon joutunut ministerikö?\"\n\n\"Ka, hyväinen aika, varakreiviseni, eihän toki\", vastasi Atos nauraen.\n\"Hän on aivan yksinkertaisesti pikku aatelismies, jonka suuri nero on\ntullut vihoittaneeksi kardinaalia, syystä että hän on sepittänyt\njoitakuita säkeitä ministeriä vastaan.\"\n\n\"Sepittävätkö aatelismiehetkin runoja?\" kysyi Raoul\nteeskentelemättömästi; \"minä luulin sitä alentavaksi.\"\n\n\"Niin se onkin\", vastasi Atos nauraen, \"kun kirjoittaa huonoja runoja;\nmutta jos sepittää hyviä, niin siitä on kunniaa, kuten herra de Rotrou\non tullut maineeseen. Kuitenkin\", jatkoi Atos neuvovaan tapaan, \"luulen\nyleensä, että on paras olla puuttumatta sellaisiin hommiin.\"\n\n\"Ja tuo herra Scarron on siis runoilija?\" kysyi Raoul.\n\n\"Niin, ja nyt olet valmisteltu, varakreivi; ole huolellinen\nkäyttäytymisessäsi, niin kauan kun viivyt hänen luonansa; puhu\nainoastaan liikkein, tai vielä parempi on, jos tyydyt vain\nkuuntelemaan.\"\n\n\"Kyllä, monsieur\", vastasi Raoul.\n\n\"Saat nähdä minun puhelevan paljon erään aatelisen ystäväni kanssa,\nabbé d'Herblayn, josta olet usein kuullut minun puhuvan.\"\n\n\"Kyllä muistan, monsieur.\"\n\n\"Lähesty meitä toisinaan, ikäänkuin haluaisit haastaa kanssamme, mutta\nälä puhu äläkä kuuntelekaan. Tämä pikku juoni vapauttaa meidät\ntungettelijoista.\"\n\n\"Hyvä on, monsieur; tottelen teitä tarkoin.\"\n\nAtos meni nyt tekemään kaksi vieraskäyntiä kaupungille. Kello\nseitsemältä he lähtivät Rue des Tournellesille. Katu oli\nkantotuolimiesten, hevosten ja lakeijain sulkema. Atos raivasi\nitselleen tietä ja astui taloon nuoren miehen saattamana. Ensimmäinen\nhänen näkyviinsä osunut henkilö oli Aramis, joka oli asettunut ihan\nlähelle tilavaa nojatuolia. Tässä liikahteli pieni, jokseenkin nuori\nihmisolento kirjailtuun silkkipeitteeseen verhottuna. Hän näytti hyvin\nleikkisältä, mutta kalpeni tuolloin tällöin, vaikka hänen silmänsä\nsilloinkin ilmaisivat eloisuutta, nerokkuutta ja herttaisuutta. Siinä\noli abbé Scarron, aina nauravana, sukkeluuksia laskettelevana ja\nkohteliaana, aina kärsien taudistaan ja hosuen itseänsä pikku kepillä.\n\nTällaisen vierivän teltan ympärillä tunkeili joukko herrasmiehiä ja\nvallasnaisia. Huone oli hyvin siisti ja mukavasti kalustettu. Isojen\nikkunain edessä oli uhkeat kukkakuteisesta silkistä tehdyt uutimet,\njoiden heleät värit olivat nyt hiukan haalistuneet; seinäverhot olivat\nyksinkertaiset, mutta aistikkaat. Kaksi hyvin säädyllistä ja\nharjaantunutta lakeijaa piti huolta tarjoilusta mitä parhaiten.\n\nAtoksen havaitessaan tuli Aramis häntä vastaan, tarttui hänen käteensä\nja esitteli hänet Scarronille, joka osoitti uutta vierastaan kohtaan\nyhtä suurta arvonantoa kuin suopeutta ja lausui kohteliaan sukkeluuden\nvarakreiville. Raoul seisoi aivan ymmällä, sillä hän ei ollut\nodottanut näkevänsä niin suurta arvokkuutta sukkelassa ja nerokkaassa\nmiehessä. Hän tervehti kuitenkin soreasti. Atos sai sitten kuulla\nkohteliaisuuksia muutamilta herrasmiehiltä, joille Aramis hänet\nesitteli; vähitellen kuoleutui seurueessa hänen tulonsa aiheuttama\npikku liikehtiminen, ja keskustelu kävi yleiseksi.\n\nNeljän tai viiden minuutin kuluttua, jollaikaa Raoul toipuen sai\nyleissilmäyksen seurueesta, avautui ovi, ja lakeija ilmoitti\nmademoiselle Pauletin.\n\nAtos kosketti kädellään varakreiviä olkapäähän.\n\n\"Katsele tuota naista, Raoul\", hän sanoi, \"sillä hän on historiallinen\nhenkilö; hänen luokseen oli kuningas Henrik neljäs menossa, kun hänet\nmurhattiin.\"\n\nRaoul hätkähti; joka hetki siirrettiin näiden päivien mittaan sivulle\njoku verho, joka salli hänen nähdä jonkun ikuistavan ilmiön. Tämä vielä\nnuori ja kaunis nainen, joka nyt astui huoneeseen, oli siis tuntenut\nHenrik IV:n ja puhellut hänen kanssaan.\n\nKaikki tunkeutuivat vastatulleen ympärille, sillä hän johteli vielä\ntuntuvasti seuraelämää. Hän oli pitkä, varreltaan solakka ja joustava;\nhänen tavattoman tuuheat kullankeltaiset hiuksensa olivat aivan\nRafaelin kuosia ja samanlaisia kuin Tizianin kaikkien Magdalenain. Tuo\nkullankeltainen väri tai kenties myöskin se kuninkaallisuus, jolla hän\noli kohonnut muiden naisten yli, oli tuottanut hänelle Leijonattaren\nlisänimen.\n\nNykyajan kauniitten naisten, jotka tavoittelevat tätä muodikasta\nnimitystä, tulee siis tietää, että se ei ole tullut Englannista, kuten\nhe kenties otaksuvat, vaan heidän kauniista ja henkevästä\nheimottarestaan, neiti Pauletista.\n\nHän astui suoraan Scarronin luo keskellä sorinaa, joka nousi kaikkialta\nhänen saapuessaan.\n\n\"No, hyvä abbé\", hän virkkoi levollisella äänellään, \"te olette siis\nnyt köyhä? Saimme tietää sen tänään iltapäivällä madame de\nRambouilletin luona. Herra de Grasse sen meille kertoi.\"\n\n\"Niin, mutta valtio on nyt rikas\", vastasi Scarron; \"tulee uhrautua\nisänmaan hyväksi.\"\n\n\"Kardinaali voi nyt ostaa viidentoistasadan livren arvosta enemmän\nhiusvoiteita ja hajuvesiä\", huomautti muuan frondelainen, jonka Atos\ntunsi Saint-Honoré-kadulla kohtaamaksensa aatelismieheksi.\n\n\"Mutta mitä sanoo Runotar\", puuttui puheeseen Aramis hunajaisella\näänellään, \"Runotar, joka tarvitsee kultaista keskulaisuutta? Sillä,\nnähkääs:\n\n    \"Si Virqilio puer aut tolerabile desit\n    hospitium, caderent omnes a crinibus hydri.\"\n\n\"Kas\", vastasi Scarron ojentaessaan neiti Pauletille kätensä, \"jos\nminulla ei olekaan hydraani jäljellä, niin on minulla ainakin\nleijonattareni.\"\n\nKaikki Scarronin sanelmat tuntuivat tänä iltana erinomaisen\nonnistuneilta. Se on vainotun etuoikeutena. Herra Ménage hypähteli\nihastuksesta.\n\nNeiti Paulet meni tavalliselle paikalleen, mutta ennen kuin istuutui\nloi hän suuruutensa korkeudesta majesteetillisen katseen koko\nseurueeseen, ja hänen silmänsä kiintyivät Raouliin.\n\nAtos hymyili.\n\n\"Sinut on huomannut mademoiselle Paulet; mene tervehtimään häntä.\nEsiinny sellaisena kuin olet, rehtinä maalaisjunkkarina, mutta älä\nhuoli puhua hänelle Henrik neljännestä.\"\n\nPunehtuen lähestyi varakreivi Leijonatarta ja oli pian sekautunut\nniiden herrasmiesten parveen, jotka ympäröitsivät hänen istuintansa.\n\nOli jo kaksi eri ryhmää, toinen saartamassa herra Ménagea ja toinen\nneiti Pauletin ympärillä; Scarron siirtyi toisesta toiseen, vierittäen\nnojatuoliansa vieraiden välitse yhtä taitavasti kuin harjaantunut\nluotsi ohjaa laivaa karisessa väylässä.\n\n\"Milloin puhelemme?\" kysyi Atos Aramiilta.\n\n\"Tuokion kuluttua\", vastasi jälkimmäinen. \"Täällä ei ole vielä kylliksi\nväkeä; meitä voitaisiin pitää silmällä.\"\n\nSamassa avautui ovi, ja lakeija ilmoitti herra koadjutorin. Tämä nimi\nsai kaikki kääntymään ovelle, sillä se alkoi jo käydä hyvin\nkuuluisaksi.\n\nAtos teki kuten muutkin. Hänelle oli abbé de Gondy tunnettu vain\nnimeltä. Hän näki nyt pienen, tummapintaisen, rujovartisen ja\nlikinäköisen olennon astuvan sisälle, kädet kömpelöinä kaikkeen muuhun\npaitsi pitelemään miekkaa ja pistoolia. Tulija töytäisi heti pöytää\nvasten, jonka hän oli vähällä kaataa. Kaikesta tästä huolimatta oli\nhänen kasvoissaan jotakin ylvästä ja ylpeätä.\n\nScarron kääntyi vastatulleeseen ja lähestyi häntä nyt nojatuolissaan;\nneiti Paulet tervehti kädellä paikaltaan.\n\n\"No\", virkkoi koadjutori, nähtyään Scarronin vasta kun tämä oli tullut\nihan likelle, \"olette siis joutunut epäsuosioon, hyvä abbé!\"\n\nTämä oli päivän tunnuslauselmana; näitä sanoja oli illan kuluessa\nhoettu hyvinkin sataan kertaan, ja Scarron oli jo tekaissut sadannen\nsukkeluutensa samasta aiheesta; sentähden olikin hän nyt jäämäisillään\nvastaamattomaksi, mutta epätoivoinen ponnistus pelasti hänet.\n\n\"Herra kardinaali Mazarin on suvainnut muistaa minua\", hän sanoi.\n\n\"Verratonta!\" kehaisi herra Ménage.\n\n\"Mutta miten aiotte menetellä elääksenne?\" pitkitti koadjutori. \"Jos\ntulonne vähenevät, on minun pakko nimityttää teidät kanungiksi\nNotre-Dameen.\"\n\n\"Ei, ei\", epäsi Scarron, \"silloin toimittaisin teidät liian karsaasti\nkatselluksi.\"\n\n\"Siinä tapauksessa teillä on varoja, joita me emme tunne.\"\n\n\"Minä lainaan kuningattarelta.\"\n\n\"Mutta hänen majesteettinsa ei itse omista mitään\", huomautti Aramis;\n\"häntähän sitoo yhteinen omistusoikeus.\"\n\nKoadjutori kääntyi hymyilemään Aramiille, sormellaan tehden hänelle\nystävällisen merkin.\n\n\"Suokaa anteeksi, hyvä abbé\", hän virkkoi tälle, \"te olette jäljissä\najastanne, ja minun täytyy antaa teille lahja.\"\n\n\"Mikä sitten?\" kysyi Aramis.\n\n\"Hattunauha.\"\n\nKaikki kääntyivät nyt koadjutoriin, joka otti taskustaan omituisen\nnäköisen silkkinauhan.\n\n\"Kah\", sanoi Scarron, \"sehän on _fronde_ (linko)!\"\n\n\"Niinpä kyllä\", vastasi koadjutori; \"nyt tehdään kaikki frondelaista.\nMademoiselle Paulet, teille on minulla frondeviuhka. Teille, d'Herblay,\ntarjoan hansikkaantekijäni, joka valmistaa frondelaissormikkaita; ja\nteille, Scarron, suositan leipuriani, joka myöntää rajattoman luoton,\n-- hän leipoo kerrassaan oivallisia frondeleipiä.\"\n\nAramis otti nauhan ja solmi sen hattunsa ympäri. Silloin avautui ovi,\nja lakeija huusi kaikuvasti: \"Rouva herttuatar de Chevreuse!\"\n\nNimi Chevreuse sai kaikki nousemaan seisaalle. Scarron ohjasi\nnojatuoliansa nopeasti ovelle päin. Raoul punehtui. Atos viittasi\nAramiille, joka vetäysi ikkunakomeron kätköön.\n\nNiiden kunnioittavien kohteliaisuudenosoitusten aikana, joilla hänen\ntuloansa tervehdittiin, etsi herttuatar silminnähtävästi jotakuta tai\njotakin. Vihdoin hän havaitsi Raoulin, ja hänen silmänsä säihkyivät;\nhän näki Atoksen ja kävi miettiväksi; hän näki Aramiin ikkunakomerossa\nja teki viuhkansa takana huomaamattoman liikkeen kummastuksissaan.\n\n\"Sivumennen sanoen\", virkkoi hän ikäänkuin häivyttääkseen ajatuksia,\njotka vastoin tahtoa risteilivät hänen mielessään, \"miten jaksaa\nVoiture-parka? Tiedättekö sitä, Scarron?\"\n\n\"Mitä! Onko herra Voiture sairaana?\" kysyi se herrasmies, joka oli\nSaint-Honoré-kadulla puhutellut Atosta; \"mikä hänellä nyt taas on?\"\n\n\"Hän pelasi, mutta unohti antaa lakeijansa noutaa toisia\nliinavaatteita, joten hän vilustuikin ja makaa nyt kuolemaisillaan\",\nkertoi koadjutori.\n\n\"Missä sitten?\"\n\n\"Voi, hyväinen aika, minun luonani! Seikka oli sellainen, että\nVoiture-parka oli tehnyt pyhän lupauksen olla pelaamatta. Mutta kolmea\npäivää pitempään ei hän voinut kestää lakkoaan; hän lähti silloin\narkkipiispan talolle, jotta minä vapauttaisin hänet lupauksestaan.\nKovaksi onneksi oli minulla juuri sillä hetkellä eräässä sisähuoneessa\nneuvoteltavaa hyvin tärkeistä asioista kelpo parlamenttineuvos\nBrousselin kanssa. Sillävälin näkee Voiture markiisi de Luynesin\nistumassa pöydän ääressä, odotellen pelikumppania. Markiisi huutaa\nhänet luokseen ja pyytää häntä istuutumaan pöytään. Voiture vastaa,\nettä hän ei voi pelata, ennen kuin minä olen päästänyt hänet valastaan.\nLuynes lupaa hänelle vapautuksen minun nimessäni ja ottaa synnin\nvastuulleen; Voiture istuutuu pöydän ääreen ja menettää nelisensataa\nécu'ta, hän vilustuu lähtiessään ulos ja pannaan makuulle, ollakseen\nenää siitä nousematta.\"\n\n\"Onko hän niin pahasti sairaana, kunnon Voiture?\" kysyi Aramis\npuolittain kätkeytyneenä ikkunaverhon taakse.\n\n\"Voi, on vainkin\", vastasi herra Ménage; \"hän on kovin sairaana, ja\nsuuri mies kenties menee pois meiltä, _deseret orbem_\".\n\n\"Joutavia!\" tokaisi neiti Paulet katkerasti; \"hänkö kuolisi! Ei, sitä\nhän kyllä varoo. Hän on sulttaanittarien ympäröimä kuin turkkilainen.\nMadame de Saintot kiirehti toimittamaan hänelle lihalientä, La Renaudot\nlämmittää hänen hurstejansa, ja itse ystävättäremmekin, markiisitar de\nRambouillet, taitaa jo lähettää hänelle kauramehua.\"\n\n\"Te ette pidä hänestä, hyvä Partheine\", huomautti Scarron nauraen.\n\n\"Voi, teette minulle vääryyttä, rakas potilaani! Minä vihaan häntä niin\nvähän, että auliisti luetuttaisin messuja hänen sielunsa rauhan\npuolesta.\"\n\n\"Teitä ei suotta sanota Leijonattareksi\", virkkoi madame de Chevreuse\npaikaltaan; \"te purette kovasti.\"\n\n\"Te kohtelette pahoin suurta runoilijaa, nähdäkseni, madame\", rohkeni\nRaoul virkkaa.\n\n\"Suurta runoilijaako! Kyllä kuuluu, hyvä varakreivi, että te tulette\nmaaseudulta, kuten minulle äsken sanoitte, ja että te ette ole koskaan\nnähnyt häntä. Hänkö suuri runoilija! Hän täyttää tuskin viittä jalkaa\nmitaltaan.\"\n\n\"Hyvä, hyvä!\" sanoi muuan pitkä, kuivakiskoinen ja tummaverinen mies,\njolla oli uljaat viikset ja tavattoman iso säilä. \"Oivallista, kaunis\nPaulet! Saattaa nyt vihdoinkin olla aika asettaa pikku Voiture oikeaan\npaikkaansa. Vakuutan avoimesti, että minä luulen olevani perehtynyt\nrunouteen, ja hänen runoutensa olen aina havainnut inhoittavaksi.\"\n\n\"Kuka on tuo kerskuri?\" kysyi Raoul Atokselta.\n\n\"Herra de Scudéry.\"\n\n\"'Clélien' ja 'Suuren Kyroksen' tekijä?\"\n\n\"Hän on kirjoittanut ne teokset yhdessä sisarensa kanssa, joka\nparhaillaan puhuttelee tuota kaunista naista ihan lähellä herra\nScarronia.\"\n\nRaoul kääntyi katsomaan ja näki tosiaan kaksi naista, jotka olivat\nsaapuneet vastikään. Toisella oli viehättävät, hennot ja suruiset\nkasvonpiirteet, joita ympäröitsi kaunis tumma tukka, ja hänen\nsilmänsä vivahtelivat samettisesti kuin mitä kauneimmat orvokit\nkultaisine pohjuksineen; toisella, joka näytti kaitsevan edellistä\nsuojeluksellaan, oli ynseät, kuivakiskoiset ja kellertävät kasvot,\noikean vanhan seuralaisnaisen tai ulkokultaisen teeskentelijän\nulkomuoto.\n\nRaoul päätti olla poistumatta paikalta, ennen kuin oli puhutellut\nsamettisilmäistä nuorta kaunista tyttöä, joka jonkun omituisen\najatusoikun johdosta johti hänen mieleensä kaikesta erinäköisyydestään\nhuolimatta hänen pikku Louise-poloisensa; tämä oli jäänyt sairaana La\nVallièren linnaan, ja oli nyt tässä uudessa maailmassa hetkiseksi\nhäipynyt hänen ajatuksistaan.\n\nSillävälin lähestyi Aramis koadjutoria, joka hymyillen kuiskasi hänelle\nmuutamia sanoja. Itsehillinnästään huolimatta ei Aramis kyennyt\npidättymään hätkähdyksestä.\n\n\"Naurakaa toki\", sanoi hänelle herra de Retz, \"meitä pidetään\nsilmällä.\"\n\nHän jätti nyt Aramiin, puhellakseen madame de Chevreusen kanssa, jonka\nympärille oli liittynyt iso piiri.\n\nAramis oli nauravinaan, johtaakseen harhaan muutamien uteliaitten\nkuulijain huomion, ja havaitessaan nyt Atoksen vuorostaan asettuneen\nikkunakomeroon, missä hän oli itse seissyt tuokion, käveli hän hyvin\nvälinpitämättömästi tämän luokse, virkettyään joitakuita sanoja\noikealle ja vasemmalle.\n\nHeti hänen tultuaan sinne aloittivat he keskustelun, jota monet eleet\nsäestivät.\n\nRaoul lähestyi heitä nyt, kuten Atos oli pyytänyt.\n\n\"Herra abbé\", sanoi Atos kovalla äänellä, \"lausuilee minulle erästä\nherra Voituren rondeauta, joka minusta tuntuu verrattomalta.\"\n\nRaoul seisoi hetkisen heidän lähellään, mutta sekaantui sitten madame\nde Chevreusea saartavaan ryhmään, jota neiti Paulet oli lähestynyt\ntoiselta puolelta ja neiti de Scudéry toiselta.\n\n\"Mutta minä\", haastoi koadjutori, \"otan vapauden olla kokonaan\nyhtymättä herra de Scudéryn käsitykseen; olen päin vastoin\nsitä mieltä, että herra Voiture on runoilija, mutta pelkästään\nrunoilija. Valtiollisia aatoksia hän on kerrassaan vailla.\"\n\n\"No niin?\" kysyi Atos.\n\n\"Huomenna\", vastasi Aramis pikaisesti.\n\n\"Mihin aikaan?\"\n\n\"Kello kuusi.\"\n\n\"Missä?\"\n\n\"Saint-Mandéssa.\"\n\n\"Kuka on sinulle sanonut?\"\n\n\"Kreivi de Rochefort.\"\n\nJoku lähestyi nyt.\n\n\"Entä viisaustieteellisiä aatoksia? Niitä juuri puuttuu\nVoiture-paralta. Pidän herra koadjutorin puolta: hän on yksinomaan\nrunoilija.\"\n\n\"Niin, totta tosiaan, hän on runoilussaan verraton\", arveli Ménage, \"ja\njälkimaailma, joka varmasti ihailee häntä, saattaa moittia häntä\nainoastaan siitä, että hän käyttää säkeiden rakenteessa liian suurta\nvapautta: hän on tietämättään kuolettanut runouden.\"\n\n\"Kuolettanut, se on ihan oikea sana\", lisäsi de Scudéry.\n\n\"Mutta kuinka mestarillisia ovatkaan hänen kirjeensä!\" kiitti madame de\nChevreuse.\n\n\"Niin, siinä suhteessa hän on täydellinen mestari\", myönsi neiti de\nScudéry.\n\n\"Se on totta\", vahvisti neiti Paulet, \"mutta ainoastaan silloin kun hän\nlaskee leikkiä, sillä vakavammassa kirjesommittelussa hän on\nviheliäinen, ja jollei hän lausu asioita aivan kömpelösti, täytyy\nteidän myöntää, että hän ainakin lausuu ne hyvin huonosti.\"\n\n\"Mutta tunnustakaa kuitenkin, että hänen leikkisyyttään on aivan\nmahdoton, tavoitella.\"\n\n\"Kyllähän\", sanoi de Scudéry viiksiänsä kierrellen; \"minusta vain\ntuntuu, että hänen hullunkurisuutensa on hiukan väkinäistä ja hänen\npilansa kovin tuttavallista. Lukekaa esimerkiksi 'Karpin kirje\nhauelle'.\"\n\n\"Sitäpaitsi\", huomautti Ménage, \"hän sai parhaat vaikutelmansa Hôtel de\nRambouilletista: lukekaa esimerkiksi 'Zelide ja Alcidalée.\"\n\n\"Minä puolestani\", sanoi Aramis lähestyen piiriä ja kunnioittavasti\nkumartaen madame de Chevreuselle, joka vastasi hänelle herttaisella\nhymyllä, \"minä puolestani pahoittelen, että hän on kovin vapaasti\nkohdellut isoisia. Hän on usein teroittanut kynänsä prinsessaa vastaan,\nmarski d'Albretia, herra de Schombergia, niin, itse kuningatartakin\nvastaan.\"\n\n\"Kuinka -- kuningatartakinko vastaan?\" kysyi de Scudéry, ojentaen esiin\noikean jalkansa ikäänkuin puolustusasentoon; \"hitto, sitä en tiennyt!\nJa miten on hän loukannut hänen majesteettiaan?\"\n\n\"Eikö teille ole tunnettu hänen sepitelmänsä: 'Ma aattelin'?\"\n\n\"Ei\", vastasi madame de Chevreuse.\n\n\"Ei\", vastasi neiti de Scudéry.\n\n\"Ei\", vastasi neiti Paulet.\n\n\"Tosin luulenkin, että kuningatar on esittänyt sen aniharvoille\nhenkilöille, mutta minulla on se varmasta lähteestä.\"\n\n\"Ja te muistatte sen?\"\n\n\"Luulen sen jääneen mieleeni.\"\n\n\"Antakaahan kuulla\", pyysivät kaikki.\n\n\"Ensin on minun mainittava, missä tilaisuudessa kappale lausuttiin\",\nkertoi Aramis. \"Herra Voiture ajoi kerran kuningattaren vaunuissa,\nkun tämä oli lähtenyt hänen kanssaan kahden kesken liikkeelle\nFontainebleaun metsään. Voiture oli istuvinaan mietteissänsä, jotta\nkuningatar kysyisi häneltä, mitä hän ajatteli. Se laskelma ei\nosunutkaan harhaan.\n\n\"'Mitä ajattelettekaan, herra de Voiture?' kysyi hänen majesteettinsa.\n\n\"Voiture hymyili, oli miettivinään viisi sekuntia, jotta hänen\nluultaisiin sepittävän tilapäisesti, ja vastasi:\n\n    \"'On kohtalo -- ma aattelin --\n    aiheetta ollut vainoojanne,\n    mut viimein syystä kuitenkin\n    loistonne saitte, kunnianne;\n    ja sentään teille likeisempi\n    ol' aikaan vanhaan -- jatkoin heti --\n    niin, suoraan enhän lausuis:\n    lempi ... mut loppusointu siihen veti!'\"\n\nScudéry, Ménage ja neiti Paulet kohauttivat olkapäitänsä.\n\n\"Malttakaahan\", sanoi Aramis, \"säkeistöjä on kolme.\"\n\n\"Sanokaa pikemmin kupletteja\", virkkoi neiti de Scudéry, \"jolloin se\nkorkeintaan voi saada laulelman nimen.\"\n\n    \"'Ma aattelin: teit' Amor ain'\n    aseillaan auttaa tahtoi kovin,\n    nyt häädettynä piilee vain,\n    ei tähtäämään käy luokse hovin.\n    Ja mitä kostunkaan mä siitä,\n    ett' aattelen ma vierellänne,\n    kun pahoin kohtelette niitä,\n    jotk' ovat olleet ystävänne?'\"\n\n\"Mitä viime säkeisiin tulee\", huomautti madame de Chevreuse, \"niin en\ntiedä, soveltuvatko ne runouden sääntöihin, mutta minä pyydän saada\ntodistaa niiden todenperäisyyden, ja jos on tarpeellista, yhtyvät\nminuun madame de Hautefort ja madame de Sennecey, herra de Beaufortista\npuhumattakaan.\"\n\n\"Jatkakaa vain\", sanoi Scarron, \"se ei enää kuulu minuun; aamusta\nsaakka olen lakannut olemasta hänen potilaansa.\"\n\n\"Ja viimenen kupletti\", sanoi neiti de Scudéry, \"lausukaa viimeinen\nkupletti.\"\n\n\"Se kuuluu näin\", aloitti jälleen Aramis, \"sen etuna on ainakin nimien\nmaininta, niin että on mahdoton erehtyä tarkoituksessa.\n\n    \"'Ma aattelin, Marie: mik' ois,\n    nyt ollessanne tällä päällä,\n    tahtonne ratkaisu, jos vois\n    eteemme ilmestyä täällä Buckingham\n    elävänä yhä, ja kumpi suosionne saisi --\n    Vincentkö väistyis, isä pyhä,[18]\n    vai herttuako matkustaisi?'\"\n\nTämä viimeinen säkeistö herätti yleistä Voituren hävyttömyyden\npaheksumista.\n\n\"Mutta\", virkkoi samettisilmäinen nuori tyttö puolikovaa, \"minulla\npuolestani on siksi huono maku, että havaitsen ne oivallisiksi, nuo\nsäkeet.\"\n\nSamaa arveli myöskin Raoul, joka lähestyi Scarronia ja sanoi punastuen:\n\n\"Minä pyydän, herra Scarron, suokaa minulle kunnia saada tietää, kuka\non tuo nuori nainen, jonka mielipide asettuu koko loistavaa seuruetta\nvastaan.\"\n\n\"Kas vain, nuori varakreivi\", ilvehti Scarron, \"luulenpa teidän\nmielivän ehdottaa hänelle hyökkäys- ja puolustusliittoa.\"\n\nRaoul punehtui taas.\n\n\"Myönnän kyllä\", hän vastasi, \"että pidän noita säkeitä varsin\nkauniina.\"\n\n\"Sitä ne todella ovatkin\", mukasi Scarron; \"mutta hiljaa, runoilijain\nkesken ei sellaista sanota.\"\n\n\"Mutta minulla\", väitti Raoul, \"ei ole kunniaa olla runoilija, ja kysyn\nteiltä...\"\n\n\"Kuka tuo nuori nainen on, aivan oikein. Hän on kaunis intiaanitar.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, monsieur\", pitkitti Raoul punastellen; \"en tullut\nsiitä hullua hurskaammaksi. Voi, tulenhan maaseudulta!\"\n\n\"Toisin sanoen ette paljoakaan ymmärrä siitä sanatulvasta, joka täällä\nkumpuaa kaikista suista. Sen parempi, nuori herraseni, paljoa parempi!\nÄlkää yrittäkökään ymmärtää sitä; te vain haaskaisitte aikaanne, -- kun\nsitten viimein tajuaisitte sen, ei toivottavasti enää puhutakaan siihen\ntapaan.\"\n\n\"Suokaa minulle siis anteeksi, monsieur\", pyyteli yhä Raoul, \"ja\nsuvaitkaa sanoa minulle, kuka on se henkilö, jota te nimitätte\nkauniiksi intiaanittareksi.\"\n\n\"Kyllä, kernaasti: hän on maailman viehättävimpiä naisia, mademoiselle\nFrançoise d'Aubigné\".[19]\n\n\"Onko hän kuuluisan Agrippan sukua, kuningas Henrik neljännen ystävän?\"\n\n\"Tyttärentytär. Hän on äskettäin tullut Martiniquelta, ja senvuoksi\nsanon häntä kauniiksi intiaanittareksi.\"\n\nRaoulin silmät suurenivat, ja hänen katseensa kohtasivat nuoren naisen\nsilmät; tämä hymyili.\n\nPuheltiin yhä Voituresta.\n\n\"Monsieur\", virkkoi neiti d'Aubigné, kääntyen hänkin Scarroniin\nikäänkuin ottaakseen osaa hänen keskusteluunsa nuoren varakreivin\nkanssa, \"ettekö te ihmettele Voiture-paran ystäviä! Kuulkaa, kuinka he\nylistellessään parjaavat häntä! Yksi ottaa häneltä terveen järjen,\ntoinen runoilulahjan, kolmas alkuperäisyyden, neljäs leikkisyyden,\nviides itsenäisyyden, kuudes... Hyvä Jumala, mitä jättänevätkään he\nhänelle jäljelle, mestarille, joksi mademoiselle Scudéry häntä sanoi!\"\n\nScarron alkoi nauraa, Raoul samaten. Kaunis intiaanitar, itse\nkummastuneena sanojensa tehosta, loi alas silmänsä ja omaksui jälleen\nteeskentelemättömän sävynsä.\n\n\"Kuinka älykäs nainen!\" virkahti Raoul.\n\nAtos, joka yhäti seisoi ikkunakomerossa, katseli koko tätä näyttämöä\nhalveksivasti myhäillen.\n\n\"Kutsukaa tänne kreivi de la Fère\", sanoi madame de Chevreuse\nkoadjutorille, \"minulla on hänelle hiukan asiaa.\"\n\n\"Ja minun\", esteli koadjutori, \"täytyy välttää, että minun nähdään\npuhelevan hänen kanssaan. Pidän hänestä hyvin paljon ja ihailen häntä,\nsillä minä tunnen hänen entiset ritarilliset seikkailunsa, ainakin\nmuutamia niistä; mutta minä en tahdo tervehtiä häntä ennen kuin\nylihuomenna.\"\n\n\"Miksi juuri ylihuomenna?\" kysyi madame de Chevreuse.\n\n\"Sen saatte tietää huomenillalla\", vastasi koadjutori nauraen.\n\n\"Tosiaankin, hyvä Gondy\", huomautti herttuatar, \"te puhutte ihan kuin\nIlmestyskirja. Herra d'Herblay\", hän lisäsi Aramiiseen kääntyen,\n\"tekisittekö vielä kerran minulle palveluksen tänä iltana?\"\n\n\"Mielelläni, herttuatar\", vastasi Aramis, \"tänä iltana, huomenna, aina;\nkäskekää!\"\n\n\"No niin, kutsukaahan tänne kreivi de la Fère; tahdon puhutella häntä.\"\n\nAramis astui Atoksen luo ja tuli takaisin hänen kanssaan.\n\n\"Herra kreivi\", sanoi herttuatar ojentaen Atokselle kirjeen, \"tässä on\nse, mitä teille lupasin. Suojattinne saa hyvän vastaanoton.\"\n\n\"Madame\", vastasi Atos, \"hän on hyvin onnellinen, kun joutuu\nkiitollisuuden velkaan teille.\"\n\n\"Siinä suhteessa ei ole mitään kadehdittavaa häneen verraten, sillä\nminun on kiitettävä teitä hänen tuttavuudestaan\", vastasi\nveitikkamainen herttuatar, ja hänen hymynsä muistutti Aramista ja\nAtosta Marie Michonista.\n\nNiin sanoen nousi herttuatar ja käski vaununsa valmiiksi. Neiti Paulet\noli jo lähtenyt, ja neiti de Scudéry juuri teki lähtöä.\n\n\"Varakreivi\", virkkoi Atos Raouliin kääntyen, \"seuraa Chevreusen\nherttuatarta, pyydä häntä sallimaan, että tarjoat hänelle käsivartesi,\nja kiitä häntä sitten siitä.\"\n\nKaunis intiaanitar lähestyi hyvästelemään Scarronia.\n\n\"Lähdettekö jo?\" kysyi tämä.\n\n\"Olenhan viimeisiä, kuten näette. Jos saatte mitään tietoja herra\nVoituresta, varsinkin hyviä, niin pyydän teitä ilmoittamaan minulle\nhuomenna.\"\n\n\"Ah, nyt kelpaa hänen jo kuolla\", huomautti Scarron.\n\n\"Miksi niin?\" kysyi samettisilmäinen nuori tyttö.\n\n\"Niinhän toki, koska hänen muistopuheensa on pidetty.\"\n\nErittäin toisistaan leikkisinä; nuori tyttö kääntyi säälivästi\nkatselemaan rampa-poloista, joka loi häneen rakastavia silmäyksiä.\n\nVähitellen harvenivat ryhmät. Scarron ei ollut huomaavinaan, että\njotkut hänen vieraansa olivat puhelleet hyvin salamyhkäisesti\nkeskenään, että useat olivat saaneet kirjeitä ja että illalla näytti\nolleen salainen tarkoitus, kokonaan erillään kirjallisuudesta, josta\nkuitenkin oli niin paljon puhuttu. Mitä se Scarroniin kuului? Nyt\nvoitiin huoletta frondeilla hänen luonansa; kuten hän itse oli\nvirkkanut, ei hän siitä päivästä lähtien enää ollut kuningattaren\npotilas.\n\nRaoul saattoi tosiaan herttuatarta tämän vaunuihin; istuuduttuaan\nniihin ojensi hän nuorelle miehelle kätensä suudeltavaksi, ja silloin\nvaltasi hänet tuollainen harkitsematon päähänpisto, joka teki hänet\nniin rakastettavaksi, mutta liiatenkin vaaralliseksi: hän tarttui\nnopeasti Raoulin päähän ja suuteli häntä otsalle.\n\n\"Varakreivi\", hän sanoi, \"tuottakoot toivotukseni ja tämä suudelma\nteille onnea!\"\n\nSitten hän työnsi nuorukaisen luotansa ja käski ajurin kiidättää Hôtel\nde Luynesiin. Vaunut vierivät pois, madame de Chevreuse nyökkäsi vielä\nkerran vaununoven läpi nuorelle miehelle, ja Raoul nousi hämillään\njälleen ylös portaita.\n\nAtos käsitti, mitä oli tapahtunut, ja hymyili.\n\n\"Tulehan nyt, varakreivi\", hän sanoi, \"sinun on aika poistua. Lähdet\nhuomenna prinssin armeijaan; pidä huolta, että saat nukkua hyvin tämän\nviimeisen yösi yksityishenkilönä.\"\n\n\"Minusta tulee siis sotilas?\" ihastui nuori mies. \"Voi, monsieur,\nkiitän teitä sydämeni pohjasta!\"\n\n\"Hyvästi, hyvä herra kreivi!\" toivotti abbé d'Herblay; \"lähden taas\nluostariini.\"\n\n\"Hyvästi, hyvä abbé!\" sanoi koadjutori; \"minä saarnaan huomenna, ja\ntäksi iltaa on minulla vielä vertailtavana parikymmentä eri tekstiä.\"\n\n\"Hyvästi, hyvät herrat!\" lausui kreivi; \"minä laskeudun nyt\nneljäksikolmatta tunniksi levolle, sillä olen nääntymäisilläni\nväsymykseen.\"\n\nNuo kolme herrasmiestä kumarsivat ja lähtivät, vaihdettuaan vielä\nviimeisen katseen keskenään.\n\nScarron vilkui heihin salonkinsa oviverhojen lomitse.\n\n\"Yksikään heistä ei aio tehdä, mitä on sanonut\", jupisi hän\napinamaisesti hymyillen; \"mutta menkööt he rauhassa, nuo urheat\naatelismiehet! Kuka tietää, eivätkö he nyt työskentele hankkiakseen\nminulle takaisin eläkkeeni!... He kykenevät liikuttamaan käsivarsiaan,\nhe, ja se merkitsee paljon. Minä voin valitettavasti liikuttaa vain\nkieltäni, mutta yritänpä todistaa, että silläkin on puolensa. Kuules,\nChampenois, kello lyö nyt yksitoista; tule lykkäämään minut\nvuoteelleni... Tuo mademoiselle d'Aubigné on totta tosiaan viehättävä!\"\n\nJa rampa-rukka katosi makuuhuoneeseensa, jonka ovi sulkeutui hänen\njälkeensä, ja valot sammutettiin perätysten salongista Rue des\nTournellesin varrelta.\n\n\n\n\nNELJÄSKOLMATTA LUKU\n\nSaint-Denis\n\n\nPäivä alkoi koittaa, kun Atos nousi ylös ja antoi pukea itsensä; hänen\ntavallista vaaleammista kasvoistaan ja valvonnan niihin jättämistä\njäljistä näkyi selvästi, että hän oli viettänyt melkein koko yön\nunettomana. Vastoin tämän niin voimakkaan ja päättäväisen miehen\ntavallista olemusta oli hänen koko esiintymisensä tänä aamuna jotakin\nhidasta ja epäröivää.\n\nSe johtui siitä, että hän puuhasi Raoulin matkavarustuksissa ja yritti\nvoittaa aikaa. Ensiksikin kiilloitti hän itse miekan, jonka otti\nhajuvesiltä tuoksuvasta nahkakotelosta, ja tarkasteli, luontuiko kahva\nhyvin käteen ja oliko terä kunnollisesti juuttunut kahvaan.\n\nSitten hän heitti nuorelle miehelle valitun matkarepun pohjalle pienen\nlouisdoreilla täytetyn kukkaron, huusi Olivainia -- se oli kotoa tullut\nlakeija nimeltään -- ja pani tämän sullomaan valvontansa alaisena\nmatkareppuun kaikkia niitä kapineita, joita nuori mies tarvitsee\nsotaretkelle lähtiessään.\n\nOmistettuaan tunnin ajan näille askareille hän viimein avasi oven, joka\njohti varakreivin huoneeseen, ja astui hyvin hiljaa sisälle.\n\nAuringon säteet tulvivat huoneeseen suuresta ikkunasta, jonka eteen\nRaoul myöhään illalla kotiin tultuansa ei ollut laskenut alas\nkaihtimia. Hän nukkui vielä, pää soreasti nojautuneena toiseen\nkäsivarteen. Pitkä tumma tukka peitti puolittain hänen kaunista\notsaansa, joka oli aivan märkänä, kun pienet hikihelmet valuivat pitkin\nväsyneen lapsen poskia. Atos lähestyi. Hellää kaihoa ilmaisevaan\nasentoon kumartuneena hän silmäili pitkän tovin nuorukaista, tämän\nmaatessa hymyhuulin ja silmät puolittain ummessa; suloisiapa piti olla\nhänen uniensa, keveätä hänen uinailunsa, kun suojelusenkeli\näärettömässä hoidossaan osoitti häntä kohtaan niin harrasta huolenpitoa\nja kiintymystä. Vähitellen antautui Atos yhä syvemmälle mieluisiin\nhaaveisiin tätä kukoistavaa, viatonta nuoruutta katsellessaan. Hänen\noma varhainen ikäkautensa kuvastui hänelle kaikkine herttaisine\nmuistoineen, jotka pikemmin ovat hurmaavaa kukkien tuoksua kuin\ntodellisia ajatuksia. Menneisyyden ja nykyisyyden välillä oli leveä\nrotko. Mutta mielikuvitus lentää enkelin siivin, salaman vauhdilla; se\nkiitää merten yli, joilla olemme olleet joutumaisillamme haaksirikkoon,\npimeän halki, jossa unikuvamme ovat rauenneet tyhjiin, kuilujen poikki,\njotka ovat nielleet auvomme. Hän muisteli, miten hänen nuoruutensa koko\nensi puoliskon katkeroitti nainen, ja pelästyen ajatteli hän, kuinka\nvaltaava vaikutus rakkaudella saattoi olla noin hienoon, mutta samalla\nperäti voimakkaaseen luonteeseen. Muistaessaan, mitä kaikkea hän itse\noli kärsinyt, oivalsi hän, mitä kovia kokemuksia Raoulillakin saattoi\nolla edessään, ja hänen sydäntään hellyttävä harras sääli ilmeni\nkostuneissa silmissäkin, joilla hän tähysteli nuorukaista.\n\nSamassa havahtui Raoul, ilman pilveä, varjotta, vähääkään tuntematta\nväsymystä, jollainen joustavuus on ominaista erityisille linnun\neloisuutta muistuttaville luonteille. Hänen katseensa kohdistui Atoksen\nkasvoihin, ja hän tajusi luultavasti kaikki, mitä tämän miehen\nsydämessä liikkui, tämän odottaessa hänen heräämistään niinkuin\nrakastaja rakastajattaren, sillä hänenkin silmäyksensä kuvasti\nsanomatonta hellyyttä.\n\n\"Tekö täällä, monsieur?\" hän sanoi kunnioittavasti.\n\n\"Niin, Raoul, tässä olen\", vastasi kreivi. \"Ja te ette herättänyt\nminua?\"\n\n\"Tahdoin antaa sinun vielä hetkisen nauttia suloista untasi,\nystäväiseni; sinun täytyi olla väsyksissä eilispäivän jälkeen, jota\njatkui niin pitkälle yöhön.\"\n\n\"Voi, kuinka hyvä te olette, monsieur!\" huudahti Raoul.\n\nAtos hymyili.\n\n\"Miten jaksat?\" hän kysyi.\n\n\"Erinomaisesti, monsieur; olen täydellisesti levännyt ja tunnen itseni\nreippaaksi ja virkuksi.\"\n\n\"Sinä kasvat vielä\", jatkoi Atos, osoittaen kypsyneen miehen isällistä\nja hyväntahtoista harrastusta nuorta miestä kohtaan, \"ja sentähden\ntuntee ihminen sinun iälläsi kaksin verroin väsymystä.\"\n\n\"Voi, suokaa anteeksi, monsieur\", pyysi Raoul ihan hämillään tästä\nsuuresta huomaavaisuudesta, \"olen tuotapikaa vaatteissa.\"\n\nAtos kutsui Olivainin, ja sen täsmällisyyden ansiosta, jonka Atos\nsotilaalliseen palvelukseen tottuneena oli juurruttanut holhottiinsa,\nolikin nuori mies kymmenessä minuutissa valmis.\n\n\"Sullo nyt tavarani\", sanoi nuorukainen lakeijalle.\n\n\"Se on jo tehty, Raoul\", ilmoitti Atos. \"Olen toimittanut matkareppusi\nkuntoon, ja sinulta ei puutu mitään. Sekä sinun reppusi että lakeijan\novat jo sidotut satuloihinkin, jos vain on toteltu käskyjäni.\"\n\n\"Kaikki on tehty herra kreivin toivomuksen mukaan\", vastasi Olivain,\n\"ja hevoset odottavat.\"\n\n\"Ja minä kun nukuin\", huudahti Raoul, \"teidän ystävällisesti\nhuolehtiessanne kaikista asioista, monsieur! Tosiaankin osoitatte\nminulle aivan liikanaista suosiollisuutta.\"\n\n\"Pidät minusta siis hiukan, toivoakseni?\" virkkoi Atos melkein\nliikutetulla äänellä.\n\n\"Voi, monsieur\", huudahti Raoul, joka estääkseen minkään hellyyden\nilmauksen paljastamasta liikutustaan hillitsi sen niin rajusti, että\noli tukehtumaisillaan, \"Jumala on todistajani, että minä rakastan ja\nkunnioitan teitä.\"\n\n\"Katso nyt vielä, oletko unohtanut mitään\", sanoi Atos, ollen hänkin\ntarkastelevinaan ympärilleen liikutuksensa salaamiseksi.\n\n\"Ei, mitään ei ole unohdettu, monsieur\", vastasi Raoul.\n\nLakeija lähestyi nyt Atosta hieman epäröiden ja huomautti hänelle\nhiljaa:\n\n\"Herra varakreivillä ei ole miekkaa, sillä herra kreivi käski minun\neilen korjata pois sen, jonka hän oli laskenut syrjään.\"\n\n\"Hyvä\", vastasi Atos, \"se jää minun huolekseni.\"\n\nRaoul ei näkynyt kuulevan tätä keskustelua. Hän meni alas, joka hetki\nsilmäillen kreiviä nähdäkseen, oliko eronhetki jo tullut, mutta Atos ei\nollut millänsäkään.\n\nUlos portaille päästyään näki Raoul kolme hevosta satuloiduksi.\n\n\"Kas, monsieur\", hän huudahti säihkyvin silmin, \"te siis saatatte\nminua!\"\n\n\"Seuraan sinua kappaleen matkaa\", vastasi Atos.\n\nIlo loisti Raoulin katseesta, ja hän hyppäsi keveästi ratsaille.\n\nAtos nousi hitaasti hevosensa selkään, virkettyään hiljaa muutamia\nsanoja lakeijalle, joka ei heti tullutkaan mukaan, vaan palasi\nravintolaan. Ihastuksissaan siitä onnesta, että sai olla kreivin\nseurassa, ei Raoul huomannut tai ollut huomaavinaan mitään.\n\nMolemmat aatelismiehet suuntasivat kulkunsa Pont-Neufin yli,\nseurasivat laitureita eli oikeammin silloista \"Pepinin juottopaikkaa\"\nja ratsastivat Grand-Châteletin muureja pitkin. He saapuivat\nSaint-Denis-kadulle, kun lakeija tavoitti heidät.\n\nTaipaleella oltiin ääneti. Raoul tiesi hyvin, että eronhetki läheni;\nkreivi oli edellisenä päivänä antanut useita käskyjä sellaisista\nasioista, joita hänen piti toimitella tämän päivän kuluessa. Hänen\nkatseensa muuten kuvastivat yhä sydämellisempää hellyyttä, ja hänen\nvirkkamansa harvat sanat ilmaisivat vielä suurempaa leppoisuutta.\nTuolloin tällöin puhkesi hänen huuliltaan joku mietelmä tai neuvo, ja\nhänen sanansa osoittivat mitä hartainta harrastusta.\n\nRatsastajain jätettyä taakseen Saint-Denisin portin ja tultua les\nRecolletzin ylänteelle loi Atos silmäyksen varakreivin hevoseen.\n\n\"Sinun tulee varoa, Raoul\", neuvoi hän, \"sinulla on raskas käsi; olen\njo usein sanonut sen sinulle, ja sinä et saa unohtaa sitä, sillä se on\nsuuri vika ratsastajassa. Näethän, hevosesi on jo väsynyt; se vaahtoaa\njo, kun minun ratsuni sitävastoin näyttää tulevan suoraan tallista.\nSinä teet siltä suun kovaksi noin tiukasti kiskomalla kuolainta;\najattelehan, sinä et voi enää liikuskella kyllin nopeasti. Ratsumiehen\npelastus riippuu usein elukan joutuisasta tottelemisesta. Sinun on\nmuistettava, että sinä et kahdeksan päivän kuluttua enää ohjaile\nhevostasi ratsastuslaitoksessa vaan taistelukentällä.\"\n\nSitten hän lisäsi äkkiä, jottei tämä kehoitus olisi saanut liian\nmurheellista tärkeyttä:\n\n\"Katsohan, Raoul, kuinka kaunis alanko tuossa leviää ihan erinomaisena\npeltopyyn pyyntiin!\"\n\nNuori mies painoi opetuksen mieleensä ja ihaili erittäin sitä hellää\nhienotuntoisuutta, jolla se oli hänelle annettu.\n\n\"Hiljakkoin huomasin toisenkin seikan\", aloitti taas Atos. \"Pistoolilla\nampuessasi sinä pidit käsivarttasi liiaksi suorassa. Se jännitys\ntärvelee osumisen varmuuden. Kahdestatoista laukauksesta menikin kolme\nohi maalin.\"\n\n\"Jonka te sitävastoin kaksitoista kertaa tapasitte\", vastasi Raoul\nhymyillen.\n\n\"Niin, syystä että minä koukistin kyynärtaivetta ja siten tuin kättä\nkyynäspäällä. Ymmärrätkö, mitä tahdon sanoa, Raoul?\"\n\n\"Kyllä, monsieur. Olen sittemmin ampunut yksikseni, sitä neuvoa\nnoudattaen, ja onnistunut täydellisesti.\"\n\n\"Johtuu mieleeni\", pitkitti Atos, \"että sinä miekkaillessasi ahdistat\nvastustajaasi liian raskaasti. Tiedän hyvin, että se vika kuuluu sinun\nikäkauteesi, mutta ruumiin liike vie tuimasti hyökkäillessä aina miekan\nsyrjään keskisuunnasta, ja jos olisit tekemisissä kylmäverisen\nvastustajan kanssa, niin hän pysähdyttäisi sinut ensimmäisellä\naskeleellasi ihan yksinkertaisella irtautumisella tai suoralla\nsurvaisullakin.\"\n\n\"Niin, monsieur, kuten te olette tehnyt usein; mutta kaikilla ei ole\nteidän taitavuuttanne ja miehuuttanne.\"\n\n\"Kuinka raikkaana puhalteleekaan tuuli!\" jatkoi Atos; \"se on muistona\ntalvesta. Sivumennen sanoen, jos joudut tuleen, -- ja niinhän käy,\nsillä sinut on suositeltu nuorelle kenraalille, joka pitää paljosta\nruudinsavusta -- niin muista tarkoin, että sinä et milloinkaan\nensimmäisenä ammu yksityisessä kahakassa, jollaisia usein sattuu,\netenkin meille ratsumiehille. Ensimmäisenä ampuva osaa harvoin,\nmieheensä, sillä hän laukaisee pistoolinsa siinä pelossa, että hän\nsitten jää turvattomaksi aseellista vastaan; ja hänen ampuessaan\nkohotuta sinä hevosesi takajaloilleen -- se temppu on pari kolme kertaa\npelastanut henkeni.\"\n\n\"Kyllä käytän sitä, vaikkapa vain kiitollisuudesta.\"\n\n\"Kas\", virkahti Atos, \"eikö tuolla otetakin kiinni salametsästäjiä?\nNiin, totisesti!... Ja muuan tärkeä seikka, Raoul; jos haavoitut\ntaistelussa, jos putoat hevosen selästä ja olet vielä vähänkin\nvoimissasi, niin yritä päästä syrjään suunnasta, johon rykmenttisi on\nollut etenemässä, sillä muutoin voi helposti tapahtua, että kun se\nkääntyy takaisin, tallataan sinut hevosten kavioihin. Joka tapauksessa,\njos saat vamman, kirjoita heti minulle tai anna jonkun muun kirjoittaa;\nme ymmärrämme haavoja, me vanhat\", lisäsi Atos hymyillen.\n\n\"Kiitos, monsieur!\" vastasi nuorukainen liikuttuneena.\n\n\"Kas, nyt olemmekin Saint-Denisissä!\" jupisi Atos.\n\nHe saapuivatkin juuri tälle kahden vahtisotilaan vartioimalle\nkaupunginportille. Toinen sotilas huomautti toiselle:\n\n\"Tuossa menee taas nuori aatelismies, joka näkyy lähtevän armeijaan.\"\n\nAtos kääntyi katsomaan; kaikki, jotka välillisestikään ottivat\nhuomatakseen Raoulia, herättivät hänen harrastustaan.\n\n\"Mistä sen näette?\" hän kysyi.\n\n\"Hänen ryhdistään, monsieur\", vastasi vahtisotilas. \"Hänellä muuten on\nse ikäkin. Hän on toinen tänään.\"\n\n\"Onko jo nyt aamulla tästä kulkenut minunlaiseni nuori mies?\" kysyi\nRaoul.\n\n\"On, totta tosiaan, ylhäisen näköinen ja erinomaisissa tamineissa;\nnäytti olevan hyvää sukuperää.\"\n\n\"Minä saan siis matkakumppanin, monsieur\", huomautti Raoul\npitkittäessään kulkuansa; \"mutta voi, hän ei voi saada minua unohtamaan\nsitä, jonka menetän!\"\n\n\"En luule saavuttavasi häntä, Raoul, sillä minulla on hiukan sanottavaa\nsinulle täällä, ja se kenties sentään viivyttää sinua niin kauan, että\nse aatelismies saa liiaksi etumatkaa.\"\n\n\"Kuten suvaitsette, monsieur.\"\n\nSiten puhellen ratsastivat he pitkin katuja, jotka juhlapäivän johdosta\nolivat väkeä täynnä, ja he saapuivat nyt vanhan kirkon edustalle, jossa\npidettiin aamumessua.\n\n\"Laskeutukaamme tässä ratsailta, Raoul\", sanoi Atos. \"Pitele sinä,\nOlivain, hevosiamme ja anna minulle miekka.\"\n\nAtos otti käteensä miekan, jonka lakeija hänelle ojensi ja molemmat\nherrasmiehet astuivat kirkkoon.\n\nAtos tarjosi Raoulille vihkivettä. Eräillä isänsydämillä on jossakin\nmäärin samaa huomaavaisuutta kuin rakastajalla lemmittyänsä kohtaan.\n\nNuori mies kosketti Atoksen kättä, kumarsi ja teki ristinmerkin. Atos\nvirkkoi muutamia sanoja eräälle kirkonvartijalle, joka sitten kumarsi\nja astui eteenpäin hautakuoria kohti.\n\n\"Tule, Raoul\", sanoi Atos, \"seuratkaamme tätä miestä.\"\n\nKirkonvartija avasi kuninkaallisten hautojen ristikkoportin ja pysähtyi\nylimmälle porrasaskelmalle, Atoksen ja Raoulin mennessä alas. Pimeitä\nhautaportaita valaisi hopealamppu, joka paloi viimeisen askelman\nkohdalla, ja lampun alle oli asetettu tammitelineelle kirstu verhottuna\nleveään, sinipunervaan, kultaisilla liljoilla kukitetusta sametista\nommeltuun paarivaatteeseen.\n\nNuorukaista oli oman sydämensä murhe ja kirkon kunnioitusta herättävä\nmajesteetillisuus valmistanut tähän kohtaukseen. Hän laskeutui\nverkkaisin ja juhlallisin askelin ja seisahtui suorana ja paljastetuin\npäin viimeksi kuolleen kuninkaan maallisten jäännösten eteen; vainaja\nei ollut yhtyvä esi-isiinsä ennen kuin hänen seuraajansa oli asettunut\nhänen paikalleen, ja kirstu näytti olevan sijoitettu siihen sanomaan\ninhimilliselle ylpeydelle, joka niin helposti paisuu valtaistuimella:\n\n\"Maallinen tomu, minä odotan sinua!\" Syntyi tovin äänettömyys.\n\nAtos kohotti sitten kätensä ja osoitti ruumisarkkua.\n\n\"Tässä tilapäisessä haudassa\", hän haastoi, \"on nyt heikko mies ilman\nsuuruutta; mutta hänen hallituksensa oli kuitenkin täynnä mitä\ntärkeimpiä tapauksia, ja se johtui siitä, että tämän kuninkaan\nympäristössä valvoi toisen miehen henki, niinkuin tämä lamppu valvoo\nruumiskirstun ääressä ja valaisee sitä. Tuo toinen oli todellinen\nkuningas, Raoul; ensiksimainittu oli pelkkä haamu, johon hän puhalsi\nsielunsa. Sellainen voima kuitenkin on meidän keskuudessamme\nyksivakaisella majesteetilla, että tuolle miehelle ei edes suotu\nkunniaa saada hautaansa sen jalkoihin, jonka mainetta ikuistaakseen hän\noli uhrannut elämäänsä; sillä ota huomioosi, Raoul, että jos tuo mies\ntekikin tämän kuninkaan vähäiseksi, teki hän sitävastoin kuninkuuden\nsuureksi, ja Louvre-palatsi sisältää kaksi eri suuretta: kuninkaan,\njoka kuolee, ja kuninkuuden, joka ei kuole. Se hallitus on lopussa,\nRaoul; tuo hirmuinen ministeri, jota hänen herransakin niin suuresti\npelkäsi ja vihasi, painui hautaan, vetäen mukanansa kuninkaan, jonka\nhän ei tahtonut sallia elää yksinään, luultavasti pelosta, että tämä\nrepisi alas hänen työnsä, sillä kuningas rakentaa ainoastaan silloin\nkun hänellä on apunaan joko Jumala tai Jumalan henki. Siihen aikaan\nkatsoivat kuitenkin kaikki kardinaalin kuolemaa vapautukseksi, ja minä\nitsekin -- niin sokeita ovat aikalaiset -- vastustin toisinaan tuon\nsuuren miehen aikeita, joka piteli Ranskaa kädessään ja sen\nummistamisella tai avaamisella mielinmäärin tukahdutti tai tuuletti\nsitä. Että hän kauhistavassa vihassaan ei musertanut minua ja\nystäviäni, se tapahtui luultavasti minun voidakseni tänään sanoa\nsinulle, Raoul; opi aina pitämään erillään kuningas ja kuninkuus;\nkuningas on vain ihminen, mutta kuninkuus on Jumalan henki. Kun olet\nkahden vaiheilla, kumpaista sinun tulee palvella, niin syrjäytä\nulkonainen aineellisuus näkymättömän periaatteen tieltä, sillä tämä on\nkaikkena. Jumala on vain tahtonut saattaa tämän periaatteen paremmin\nhavainnolliseksi, kun on ruumiillistuttanut sen ihmiseen. Raoul, olen\nnäkevinäni tulevaisuutesi ikäänkuin pilven läpi. Minä luulen, että se\ntulee parempi kuin meidän. Päin vastoin kuin me, joilla oli ministeri\nilman kuningasta, saat sinä ministerittömän kuninkaan. Voit siis\npalvella, rakastaa ja kunnioittaa kuningasta. Jos tämä kuningas on\nhirmuhallitsija, sillä kaikkivaltiudella on pyörrytyksensä, joka usein\nharhaannuttaa sen hirmuhallitukseen, niin palvele, rakasta ja kunnioita\nkuninkuutta, siis virheetöntä asiaa, toisin sanoen Jumalan henkeä maan\npäällä, sitä taivaallista kipinää, joka tekee tomumajasta niin\nmajesteetillisen ja pyhän, että me muut korkeasukuiset ylimykset olemme\nyhtä vähäpätöisiä sen ruumiin edessä, joka makaa näiden portaitten\nviimeisen askelman vieressä, kuin tämä ruumis itse on iankaikkisen\nolennon valtaistuimen juurella.\"\n\n\"Tahdon palvoa Jumalaa, monsieur\", vakuutti Raoul, \"ja kunnioittaa\nkuninkuutta, palvella kuningasta ja pyrkiä, jos kuolen, heittämään\nhenkeni kuninkaan, kuninkuuden tai Jumalan tähden. Olenko ymmärtänyt\nteitä oikein?\"\n\nAtos hymyili.\n\n\"Sinulla on jalo mielenlaatu\", hän sanoi; \"tuosta saat miekkasi.\"\n\nRaoul vaipui toisen polvensa varaan.\n\n\"Sitä kantoi isäni, kunnon aatelismies. Minä kannoin sitä vuorostani ja\nusein kunniakkaasti kun kahva oli kädessäni ja huotra kupeellani. Jos\nkäsivartesi on vielä liian heikko käyttelemään tätä säilää, niin sen\nparempi, Raoul; sinulla on silloin sitä enemmän aikaa oppia\npysyttelemään paljastamatta sitä varemmin kuin on tarvis.\"\n\n\"Monsieur\", vastasi Raoul vastaanottaen kreivin kädestä kalvan, \"minun\non kiitettävä teitä kaikesta; tämä miekka on kuitenkin kallein lahja,\nmitä olette minulle antanut. Minä vannon kantavani sitä kiitollisena.\"\n\nHän kohotti kahvan huulilleen ja suuteli sitä kunnioittavasti.\n\n\"Hyvä on\", sanoi Atos. \"Nouse nyt, varakreivi, ja syleilkäämme\ntoisiamme.\"\n\nRaoul kohosi seisaalle ja heittäysi sydämellisesti Atoksen syliin.\n\n\"Hyvästi!\" mutisi kreivi, joka tunsi sydämensä heltyvän, \"hyvästi, ja\najattele joskus minua.\"\n\n\"Oi, ikuisesti, ikuisesti!\" huudahti nuori mies. \"Sen vannon, monsieur,\nja jos minulle tapahtuu joku onnettomuus, jää teidän nimenne\nviimeiseksi lausumakseni, teidän muistonne ajatusteni viimeiseksi.\"\n\nLiikutustaan salatakseen nousi Atos joutuisasti ylös portaita, antoi\nkirkonvartijalle kultarahan, kumarsi alttarille ja harppaili pitkin\naskelin kirkon asehuoneeseen, jonka ulkopuolella Olivain odotteli\nhevosineen.\n\n\"Olivain\", sanoi Atos viitaten Raoulin hankkilukseen, \"tiukenna tuota,\nsillä miekka riippuu liian matalalla. Noin. Nyt saatat herra\nvarakreiviä, kunnes Grimaud saapuu, jolloin sinä jätät hänet.\nYmmärräthän, Raoul? Grimaud on vanha palvelija, peräti miehuullinen ja\nälykäs; hän tulee varsinaiseksi saattolaiseksesi.\"\n\n\"Kyllä, monsieur\", vastasi Raoul.\n\n\"Ratsaille siis, jotta saan nähdä sinut taipaleellasi!\"\n\nRaoul totteli.\n\n\"Hyvästi, Raoul!\" sanoi kreivi; \"hyvästi, rakas lapsonen!\"\n\n\"Hyvästi, monsieur!\" sanoi Raoul; \"hyvästi, hartaasti rakastettu\nhyväntekijäni!\"\n\nAtos teki merkin kädellään, sillä hän ei uskaltanut puhua. Raoul\npoistui avopäin.\n\nAtos seisoi liikkumattomana ja katseli hänen jälkeensä, kunnes hän\nkatosi kadunkulman taakse. Silloin heitti kreivi ohjakset eräälle\ntalonpojalle, astui vitkaan ylös portaita, lähti takaisin kirkkoon,\npolvistui sen pimeimpään soppeen ja rukoili.\n\n\n\n\nVIIDESKOLMATTA LUKU\n\nMuuan herra de Beaufortin neljästäkymmenestä pakokeinosta\n\n\nSillävälin kului aika vangilta kuten niiltäkin, jotka järjestelivät\nhänen pakoansa; ainoana erona oli, että se häneltä kului hitaammin.\nAivan päin vastoin kuin muut miehet, jotka innostuneesti tekevät\nvaarallisen päätöksen ja tyyntyvät mikäli toimeenpanon hetki lähenee,\nnäytti Beaufortin herttua, jonka tulinen urhoollisuus oli tullut\nsananlaskuksi, mutta jota nyt oli pidetty kahlehdittuna viisivuotiseen\ntoimettomuuteen, tahtovan jouduttaa ajan kulkua ja sydämensä syvyydessä\nikävöivän toimintahetkeä. Paitsi niitä suunnitelmia, joita hän laati\nvastaisen varalle, -- on myönnettävä, että ne kuitenkin vielä olivat\nhyvin hämäriä ja epämääräisiä, -- sisältyi hänen pakoonsa jo alku\nkostoon, joka paisutti hänen sydäntään. Ensiksikin se oli varsin ikävä\njuttu herra de Chavignylle, jota hän vihasi tämän pikkumaisten\nkiusantekojen takia; mutta vielä ärsyttävämpi täytyi sen olla\nMazarinille, jota hän vimmaisesti inhosi kärsimiensä suurten\nvääryyksien johdosta. Siitä näkee, että oli toki asianmukainen suhde\nniiden tunteitten kesken, jotka herra de Beaufort omisti kuvernöörille\nja ministerille, käskyläiselle ja määrääjälle.\n\nHerra de Beaufort tunsi varsin hyvin, millainen oli sisäinen asema\nPalais-Royalissa, eikä hän ollut tietämätön siitä suhteesta, joka oli\nsyntynyt kuningattaren ja kardinaalin kesken. Niinpä sovittelikin hän\nvankilastaan näyttämölle koko sen draamallisen kohun, joka nousisi, kun\nministerin työhuoneesta tunkeutuisi Itävallan Annan korviin:\n\"Beaufortin herttua on karannut!\" Tätä kohtausta kuvitellessaan hymyili\nherra de Beaufort tyytyväisesti, oli jo olevinaan vankilan\nulkopuolella, täysin keuhkoin hengittävinään niittyjen, metsien ilmaa,\npuristavinaan nopsan juoksijan säärtensä väliin ja huutavinaan\nkaikuvalla äänellä: \"Olen vapaa!\"\n\nTotta on, että hän tajulleen tullessaan huomasi jälleen olevansa\nneljän seinän saartamana, näki kymmenen askeleen päässä La Raméen\npyörittelevän peukaloitansa ja eteishuoneessa vartiosoturien\nnaureskelevan tai ryyppivän.\n\nAinoa, mikä tyynnytti häntä tämän tuskaannuttavan taulun katselussa, --\nniin vaihteleva on ihmismieli, -- oli Grimaudin yrmeä naama, nuo\nkasvot, jotka aluksi olivat herättäneet hänessä vihaa, mutta nyt\nkuvastuivat hänen kaikkena toivonaan. Grimaud näytti hänestä\nAntinoukselta.\n\nMeidän ei tarvitse mainita, että kaikki tämä oli vain vangin kuumeisen\nmielikuvituksen leikkiä. Grimaud oli aina sama; hän oli myös\nsäilyttänyt esimiehensä La Raméen rajattoman luottamuksen, ja tämä\nuskoikin häneen nyttemmin enemmän kuin itseensä, sillä olemme jo\nmaininneet, että La Ramée sydämensä syvyydessä tunsi herra de\nBeaufortia kohtaan jonkunlaista sääliä.\n\nKelpo La Ramée odotteli myös suurta huvia kahdenkeskisestä pikku\nillallisesta vankinsa seurassa. La Raméella oli vain yksi vika: hän oli\nherkkusuu; hän oli havainnut piirakat hyviksi ja viinin oivalliseksi.\nNyt oli ukko Marteaun seuraaja luvannut hänelle fasaanipiirakan\nkanapaistoksen asemasta ja chambertinia meloonin sijasta. Kun tähän\nhyvyyteen oli tulossa lisäksi hauskan prinssin seura, prinssin, joka\npohjaltaan oli niin sävyisä, keksi niin hauskoja kujeita herra de\nChavignya vastaan ja lasketteli niin hilpeätä pilaa Mazarinista,\nikävöitsi La Ramée lähenevää helluntaipyhää kuin suurinta vuoden\nneljästä suuresta juhlasta.\n\nLa Ramée odotti siis kello kuutta illalla yhtä kärsimättömästi kuin\nherttuakin.\n\nAamusta saakka hoiteli hän kaikkia yksityiskohtia, ja luottaen\nainoastaan itseensä kävi vasiten ukko Marteaun seuraajan luona. Tämä\noli voittanut oman kuntonsa: hän näytti päällysmiehelle todellista\nihmepiirakkaa, joka oli koristettu herra de Beaufortin vaakunalla;\npiirakka ei ollut vielä täytetty, mutta sen vieressä oli fasaani ja\nkaksi peltopyytä niin hienosti silavoittuina, että kumpainenkin\nmuistutti pulleata neulatyynyä. Vesi herahti La Raméen kielelle, ja\njälleen astuessaan herttuan huoneeseen hän hykersi käsiänsä\ntyytyväisesti.\n\nPäälle päätteeksi oli herra de Chavigny täydellisesti luottaen La\nRaméehen, kuten jo olemme maininneet, lähtenyt pikku matkalle saman\npäivän aamuna, joten La Ramée nyt oli linnan varakuvernöörinä.\n\nGrimaud taasen oli ynseämmän näköinen kuin koskaan.\n\nAamupäivällä oli herra de Beaufort pelannut otteen palloa La Raméen\nkanssa, ja Grimaudin viittaus oli kehoittanut häntä pitämään tarkoin\nsilmällä, mitä tapahtui.\n\nGrimaud, joka käveli edellä, viitoitti tien, jota seurattaisiin\nillalla. Pallorata oli niin sanotulla pikku linnanpihalla. Se oli\njokseenkin autio paikka, jonne ei asetettu mitään vahtisotilaita\nmuulloin kuin herra de Beaufortin lyödessä palloa, ja muurin korkeuden\njohdosta näytti sekin varokeino tarpeettomalta.\n\nOli kolme porttia avattavana, ennen kuin saavuttiin tälle paikalle.\nKuhunkin porttiin oli eri avain. La Ramée piti noita avaimia aina\nmukanaan.\n\nHeidän päästyänsä tälle linnanpihalle meni Grimaud ihan koneellisesti\nistuutumaan erään ampumareiän luo, laskien jalkansa riipuksiin muurin\nulkopuolelle. Näkyi selvästi, että nuoraportaat aiottiin kiinnittää\nsiihen kohtaan.\n\nTämä temppu, joka oli helposti ymmärrettävä Beaufortin herttualle, oli\nluonnollisesti aivan tarkoitukseton La Raméelle.\n\nPelierä alkoi. Tällä kertaa oli herra de Beaufortilla hyvä onni; olisi\nvoinut luulla, että hän käsin asetti pallot sille paikalle, mihin\ntahtoi niitä sinkoamaan. La Ramée kärsi täydellinen tappion.\n\nNeljä herra de Beaufortin vahtisotilasta oli seurannut häntä ja kokoili\npalloja; pelin päätyttyä laski herra de Beaufort huolettomasti leikkiä\nLa Raméen kömpelyydestä ja antoi vartijoilleen kaksi louisdoria, jotta\nhe toisten neljän kumppaninsa kanssa joisivat hänen maljansa.\n\nVahtisotilaat pyysivät lomaa, ja sen heille antoikin La Ramée, mutta\nvasta illaksi. Siihen asti oli päällysmiehen puuhailtava tärkeissä\nhommissa, ja kun hänen täytyi useilla asioilla liikkua ulkosalla,\nhalusi hän, että vankia ei sillävälin päästettäisi näkyvistä.\n\nJos herra de Beaufort olisi itse järjestänyt kaikki, niin hän olisi\nvarmaankin saanut aseman kääntymään edukseen vähemmin kuin hänen\nkaitsijansa nyt sovitti.\n\nVihdoin löi kello kuusi; vaikka aiottiin istuutua pöytään vasta\nseitsemältä, oli päivällinen jo valmis ja tarjolla. Erityisellä\npöydällä komeili mahtava piirakka herttuan vaakunalla koristettuna, ja\nse näyttikin olevan hyvin kypsennetty, mikäli saattoi päättää\nkullankeltaisesta kuoresta.\n\nMuu päivällinen oli yhtä maukkaalta näyttävää.\n\nKaikki olivat maltittomia, vahtisotilaat lähtemään ryypyille, La Ramée\nistuutumaan pöytään ja herra de Beaufort livistämään.\n\nAinoastaan Grimaud ei ilmaissut vähäisintäkään kiihtymystä. Olisi\nvoinut sanoa, että Atos oli kasvattanut hänet tätä tärkeätä tilaisuutta\najatellen.\n\nOli hetkiä, jolloin Beaufortin herttua häntä silmätessään kysyi\nitseltään, eikö kaikki ollut unta, -- oliko tuo marmorikuva tosiaan\npalvelemassa häntä ja saisiko se elämää ratkaisevan hetken tullessa.\n\nLa Ramée lähetti pois vahtisotilaat, kehoittaen heitä juomaan prinssin\nmaljan; heidän lähdettyään hän lukitsi jälleen ovet, pisti avaimet\ntaskuunsa ja osoitti prinssille pöytää sen näköisenä kuin olisi hän\ntahtonut sanoa:\n\n\"Milloin monseigneur suvaitsee.\"\n\nPrinssi katsoi apuriinsa. Grimaud katsoi seinäkelloon; se oli\nneljänneksen yli kuuden, ja karkaaminen oli määrätty kello seitsemäksi.\nOli siis vielä odotettava kolme neljännestuntia.\n\nNeljännestunnin voittaakseen teki prinssi verukkeeksi, että hän oli\nsuuresti kiintynyt lukemiseensa ja halusi päästä alottamansa luvun\nloppuun. La Ramée lähestyi katsomaan prinssin olan yli, mikä kumma\nkirja siten saattoikaan pidättää prinssiä istuutumasta pöytään, kun\npäivällinen jo oli tarjolla.\n\nSe oli Caesarin \"Gallialaissota\", jonka La Ramée itse oli vastoin herra\nde Chavignyn määräyksiä hankkinut prinssille kolmea päivää aikaisemmin.\n\nLa Ramée päätti olla enää loukkaamatta vankilan järjestyssääntöjä.\n\nOdottaessaan hän veti tulpat pulloista ja meni haistelemaan piirakkaa.\n\nKello puoli seitsemän nousi herttua seisaalle ja lausui arvokkaasti:\n\n\"Caesar oli ehdottomasti vanhanajan suuriin mies.\"\n\n\"Siltäkö tuntuu, monseigneur?\" virkkoi La Ramée.\n\n\"Niin.\"\n\n\"Kas vain! Minä puolestani\", tuumi La Ramée, \"pidän enemmän\nHannibalista.\"\n\n\"Ja miksi, hyvä La Ramée?\" kysyi herttua.\n\n\"Siksi että hän ei ole jättänyt jälkeensä mitään sotamuistelmia\",\nvastasi La Ramée leveästi irvistäen.\n\nHerttua oivalsi viittauksen ja istuutui pöytään, osoittaen La Raméelle\npaikan vastapäätä.\n\nTätä ei tarvinnut kahdesti käskeä.\n\nEi ole ilmehikkäämpiä kasvoja kuin todellisen herkuttelijan, kun hän\nistuu hyvän pöydän ääressä. Niinpä kuvastivatkin La Raméen\nkasvonpiirteet täydellistä autuutta, kun hän Grimaudin kädestä\nvastaanotti liemilautasen.\n\nHerttua katseli häntä myhäillen.\n\n\"_Ventre-saint-gris_, La Ramée\", hän huudahti, \"tiedättekö, että jos\nminulle tällähaavaa sanottaisiin Ranskassa jonkun olevan onnellisempi\nmies kuin te, en sitä ottaisi uskoakseni!\"\n\n\"Ja te olisitte totta tosiaan oikeassa, monseigneur\", tunnusti La\nRamée. \"Minä myönnän, että nälissäni en tiedä mitään mieluisampaa näkyä\nkuin kunnollisesti katetun pöydän, ja kun lisäksi\", jatkoi La Ramée,\n\"siinä pöydässä isännöitsee suuren Henrikin pojanpoika, käsitätte\nkyllä, monseigneur, että siten suotu kunnia tekee nautinnon\nkaksinkertaiseksi.\"\n\nPrinssi kumarsi nyt vuorostaan, ja huomaamaton hymy valahti Grimaudin\nkasvoilla, tämän pysytellessä La Raméen takana.\n\n\"Hyvä herra La Ramée\", sanoi herttua, \"tosiaankaan ei kukaan osaa\nlausua kohteliaisuutta niin luontevasti kuin te.\"\n\n\"Ei, monseigneur\", väitti La Ramée täydestä sydämestään, \"ei, minä\nsanon ainoastaan, mitä ajattelen, ja mitään kohteliaisuutta en sillä\ntavoita.\"\n\n\"Olette siis todellakin kiintynyt minuun?\" kysyi prinssi.\n\n\"Niin\", vakuutti La Ramée, \"joutuisin ihan lohduttomaksi, jos teidän\nkorkeutenne jättäisi Vincennesin.\"\n\n\"Eriskummainen tapa miellytyksenne osoittamiseksi!\" (Prinssi tahtoi\nsanoa: mieltymyksenne.)\n\n\"Mutta, monseigneur\", jatkoi La Ramée, \"mitä tekisittekään, jos\npääsisitte täältä? Taaskin jonkun hullutuksen, joka närkästyttäisi\nteihin hovin ja toimittaisi teille Vincennesin sijasta Bastiljin.\nMyönnän kyllä, että herra de Chavigny ei suinkaan ole erittäin\nherttainen\", lisäsi päällysmies madeira-lasistaan siematen, \"mutta\nherra du Tremblay on toki pahempi.\"\n\n\"Niinkö!\" virkkoi herttua hyvillään keskustelun saamasta käänteestä, ja\nhän vilkaisi tuon tuostakin kelloon, jonka minuuttiosoittaja liikkui\ntuskastuttavan vitkallisesti.\n\n\"Mitä voisikaan odottaa kardinaali de Richelieun koulussa kasvatetun\nkapusinimunkin veljeltä? Uskokaa minua, monseigneur, on suuri onni,\nettä kuningatar, joka ainakin kuulemani mukaan on aina suonut teille\nhyvää, huomasi toimittaa teidät tänne, missä saatte käyttää\nkävelypaikkaa, pallorataa, hyvää ruokapöytää ja raitista ilmaa.\"\n\n\"Tosiaankin\", sanoi herttua, \"kun kuuntelen teitä, hyvä La Ramée,\nhuomaan olleeni kiittämätön hetkeksikään ajatellessani laittautua pois\ntäältä.\"\n\n\"Voi monseigneur, se on mitä mustinta kiittämättömyyttä\", vastasi La\nRamée; \"mutta teidän korkeutenne ei ole koskaan voinut ajatella\nsellaista tosissaan.\"\n\n\"Olen vainkin\", ilmoitti herttua, \"sen tunnustan teille; en kiellä sen\nkenties olevan hupsua, mutta toisinaan tuumiskelen sitä vieläkin.\"\n\n\"Aina mahdollisuutenanne joku neljästäkymmenestä pakokeinostanne,\nmonseigneur?\"\n\n\"Niinpä tietenkin.\"\n\n\"Monseigneur\", virkkoi La Ramée, \"koska nyt puhelemme vilpittömästi,\nniin mainitkaapa minulle joku noista neljästäkymmenestä teidän\nkorkeutenne keksimästä keinosta.\"\n\n\"Kernaasti\", taipui herttua. \"Grimaud, anna tänne piirakka.\"\n\n\"Minä kuuntelen\", sanoi La Ramée, heittäytyen taaksepäin\nnojatuolissaan, kohottaen lasinsa ja siristäen silmäänsä tarkastaakseen\nsen sisältöä valoon päin.\n\nHerttua vilkaisi seinäkelloon. Se oli vielä kymmentä minuuttia vailla\nseitsemän.\n\nGrimaud asetti piirakan prinssin eteen, joka otti hopeateräisen\nveitsensä, viiltääkseen sillä irti kannen, mutta La Ramée pelkäsi, että\nkaunis laitos saattaisi siitä vahingoittua ja ojensi vangille\nteräsveitsensä paremmaksi työkaluksi.\n\n\"Kiitos, La Ramée\", sanoi herttua, ottaen veitsen.\n\n\"No, monseigneur\", kysyi päällysmies, \"se verraton pakokeino?\"\n\n\"Sanonko sen\", aloitti herttua, \"johon parhaiten luotin, -- jota olin\npäättänyt käyttää ensimmäiseksi?\"\n\n\"No, se juuri\", vastasi La Ramée.\n\n\"No niin\", jatkoi herttua, toisella kädellään kovertaen piirakkaa ja\ntoisella kieputtaen veistänsä, \"ensiksikin toivoin saavani\nkaitsijakseni kunnon miehen, kuten te olette, herra La Ramée.\"\n\n\"Hyvä!\" virkkoi La Ramée; \"se teillä jo on, monseigneur. Edelleen?\"\n\n\"Niin, siitä onnittelen itseäni.\"\n\nLa Ramée kumarsi.\n\n\"Tuumin itsekseni\", pitkitti prinssi, \"että jos minulla kerran on La\nRaméen kaltainen kelpo vartija, yrittäisin jonkun ystäväni\nvälityksellä, -- sellaisen, jota hän ei tietäisi minulle\nsuosiolliseksi, -- saada hänelle suositelluksi jonkun minuun kiintyneen\nhenkilön, voidakseni tämän kanssa sopia parhaasta pakenemiseni\nvalmistelusta.\"\n\n\"Kas, kas!\" innostui La Ramée, \"eipä ollut hullummin ajateltu.\"\n\n\"Ei kaiketikaan\", vahvisti prinssi. \"Sellaiseksi saattoi soveltua\njonkun kelpo aatelismiehen palvelija, -- ritarin, joka itse oli\nvihamielinen Mazarinia vastaan, kuten jokaisen aatelismiehen tulee\nolla.\"\n\n\"No, no, monseigneur\", pyysi La Ramée, \"älkäämme sekaantuko\nvaltiollisiin asioihin.\"\n\n\"Saatuani tuon henkilön luokseni\", selitteli herttua, \"luottaisi\nkaitsijani häneen täydellisesti, jos hän olisi ovela mies ja osaisi\nteeskennellä hyvin, ja sitten minä saisin tietoja ulkoapäin.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi La Ramée, \"mutta millä tavoin ulkoapäin?\"\n\n\"Ka, mikään ei ole helpompaa\", selitti Beaufortin herttua, \"esimerkiksi\npallopelissä.\"\n\n\"Pallopelissäkö?\" toisti La Ramée, joka alkoi mitä tarkkaavaisemmin\nkuunnella herttuan selvitystä.\n\n\"Niin kyllä. Sinkautan esimerkiksi pallon kaivantoon; siellä on käsillä\nmies, joka korjaa sen talteen. Pallossa on kirje; sen sijaan että\nheittäisi minulle tämän pallon, jota olen muurilta pyytänyt takaisin,\nheittääkin hän toisen. Tässä toisessakin pallossa on kirje. Sillä\ntavoin olemme me vaihtaneet ajatuksiamme kenenkään huomaamatta mitään.\"\n\n\"Perhanan perhana!\" huudahti La Ramée korvallistaan kynsien; \"teitte\noikein siinä, että sanoitte sen minulle, -- pidänpä valppaasti silmällä\nsitä, joka poimii kaivannosta pallot.\"\n\nHerttua hymyili.\n\n\"Mutta\", jatkoi La Ramée, \"lopultakin se on vain kirjeenvaihdon\nväline?\"\n\n\"Sekin on mielestäni paljon.\"\n\n\"Vaan ei kylliksi.\"\n\n\"Suokaa anteeksi -- minä esimerkiksi kirjoitan ystävilleni: 'Saapukaa\nsinä ja sinä päivänä sillä ja sillä hetkellä vallikaivannon toiselle\npuolelle, kaksi varahevosta mukananne'.\"\n\n\"No, entä sitten?\" kysyi La Ramée hieman rauhattomasti; \"ellei noilla\nhevosilla ole siipiä lentääkseen muurinharjalle noutamaan teitä...\"\n\n\"Voi, hyväinen aika\", tokaisi prinssi huolettomasti, \"eiväthän hevoset\ntarvitse siipiä vallille lentääkseen, kun minulla vain on keino\nlaskeutuakseni alas sieltä.\"\n\n\"Mikä sitten?\"\n\n\"Nuoraportaat.\"\n\n\"Niin, mutta nuoraportaat eivät voi kirjeen tavoin tulla pallossa\",\nmuistutti La Ramée yrittäen nauraa.\n\n\"Ne voivat tulla jossakin muussa.\"\n\n\"Jossakin muussako, jossakin muussa? Missä muka?\"\n\n\"Vaikkapa piirakassa.\"\n\n\"Piirakassa?\" kertasi La Ramée.\n\n\"Niin. Olettakaa muuan mahdollisuus\", pitkitti herttua; \"olettakaa\nesimerkiksi, että hovimestarini Noirmont on ostanut isä Marteaun\nmyymälän...\"\n\n\"No?\" kysyi La Ramée ihan vavisten.\n\n\"No niin, -- La Ramée, joka on herkkusuu, saa nähdä hänen piirakoitaan,\nhuomaa ne paremmiksi kuin hänen edeltäjänsä leipomat ja pyytää minuakin\nmaistamaan niitä. Minä suostun sillä ehdolla, että La Ramée maistelee\npiirakoita yhdessä minun kanssani. Saadaksemme olla paremmin rauhassa\nlähettää La Ramée pois kaikki vahtisotilaat ja pitää ainoastaan\nGrimaudin tarjoilijanamme. Grimaud on juuri sama mies, jonka minulle on\nystävä toimittanut, -- juuri sama palvelija, johon minä olen salaisissa\nväleissä ja joka on valmis auttamaan minua kaikin mahdollisin tavoin.\nPakohetkekseni on määrätty kello seitsemän. No niin, kun kello on\nmuutamaa minuuttia vailla seitsemän...\"\n\n\"Kun se on muutamaa minuuttia vailla seitsemän...\" toisti La Ramée,\njonka otsalle alkoi kihoilla hikihelmiä.\n\n\"Kun kello on muutamaa minuuttia vailla seitsemän\", jatkoi herttua,\nsovittaen sanansa toimintaan, \"nostan minä pois piirakan kannen. Sieltä\nlöydän kaksi tikaria, nuoraportaat ja suukapulan. Toisen tikarin asetan\nLa Raméen rintaa vasten ja sanon hänelle: Olen peräti pahoillani, hyvä\nystävä, mutta jos liikahdat tai huudat, olet kuollut mies.\"\n\nOlemme jo maininneet, että herttua sovitti viime sanansa toimintaan.\nHän asettui La Raméen eteen ja laski tikarin kärjen hänen rintaansa\nvasten niin päättäväisenä sävyltään, että puhutellulle ei jäänyt\nvähäisintäkään epäilyä hänen aikeittensa vakavuudesta.\n\nGrimaud, ainiaan yhtä vaiteliaana, otti sillaikaa piirakasta toisen\ntikarin, nuoraportaat ja suukapulan.\n\nLa Raméen hirmustuminen yltyi sikäli kuin nuo esineet ilmestyivät\nnäkyviin.\n\n\"Voi, monseigneur\", huudahti hän, ja hänen tyrmistynyt katsantonsa\nolisi milloin hyvänsä muulloin saanut herttuan purskahtamaan makeaan\nnauruun, \"eihän teillä toki ole sydäntä surmataksenne minua?\"\n\n\"Ei, jollette asetu vastustamaan pakoani.\"\n\n\"Mutta, monseigneur, jos sallin teidän paeta, niin olen hukassa.\"\n\n\"Minä korvaan teille virkanne menetyksen.\"\n\n\"Ja te olette todellakin päättänyt lähteä linnasta?\"\n\n\"Olen, kautta taivaan!\"\n\n\"En siis voi millään tavoin saada teitä peruuttamaan päätöstänne?\"\n\n\"Ette, -- tänä iltana tahdon olla vapaana.\"\n\n\"Mutta jos puolustaudun, -- jos huudan, jos kiljun?\"\n\n\"Silloin surmaan teidät, kautta kunniani!\"\n\nSamassa löi kello.\n\n\"Kello on seitsemän\", huomautti Grimaud, joka ei vielä ollut virkkanut\nsanaakaan.\n\n\"Kello on jo seitsemän\", toisti herttua; \"te huomaatte minun jo\nmyöhästelevän.\"\n\nLa Ramée liikahti ikäänkuin tuntonsa rauhoittamiseksi.\n\nHerttua rypisti silmäkulmiaan, ja La Ramée tunsi tikarin kärjen, joka\nhänen vaatteensa lävistettyään oli tunkeutunut rintaan.\n\n\"Hyvä, monseigneur\", hän sanoi, \"se riittää, en enää hievahda.\"\n\n\"Kiirehtikäämme\", virkkoi herttua.\n\n\"Minulla on vielä pyyntö, monseigneur.\"\n\n\"Mikä? Puhukaa pian!\"\n\n\"Sitokaa minut lujasti, monseigneur.\"\n\n\"Miksi teidät sitoisimme?\"\n\n\"Jottei minua epäiltäisi rikoskumppaniksi.\"\n\n\"Kädet!\" määräsi Grimaud.\n\n\"Ei, ei eteen; taakse kaikin mokomin!\"\n\n\"Mutta millä?\" kysyi herttua.\n\n\"Huivillanne, monseigneur\", esitti La Ramée.\n\nHerttua otti huivinsa ja antoi sen Grimaudille, joka sitoi La Raméelta\nkädet sellaisella tavalla, että tämä oli tyytyväinen.\n\n\"Jalat!\" käski Grimaud.\n\nLa Ramée ojensi säärensä, Grimaud otti ruokaliinan, repi sen\nkaistaleiksi ja sitoi hänet näillä.\n\n\"Nyt miekkani!\" neuvoi La Ramée; \"kytkekää kahva tikahtamattomaksi.\"\n\nHerttua repäisi irti alusvaatteittensa nauhoista yhden ja tyydytti\nkaitsijansa toivomuksen.\n\n\"Nyt\", puheli La Ramée-parka, \"pyydän hätäpäärynää, sillä muutoin\njoutuisin vastuuseen siitä, etten ole kirkunut. Työntäkää se suuhun,\nmonseigneur, työntäkää suuhun!\"\n\nGrimaud valmistausi täyttämään La Raméen toivomusta, mutta samassa tämä\nliikahti merkiksi, että hänellä oli vielä jotain sanottavana.\n\n\"Puhukaa\", käski herttua.\n\n\"Älkää nyt unohtako, monseigneur\", sanoi La Ramée, \"että jos minulle\nteidän kauttanne tapahtuu jotakin pahaa, minulla on vaimo ja neljä\nlasta.\"\n\n\"Olkaa huoletta. Työnnä paikoilleen suukapula, Grimaud.\"\nSilmänräpäyksessä oli La Ramée vaiennettu ja oikaistu pitkäkseen\nlattialle; pari kolme tuolia lyötiin kumoon taistelun merkiksi; Grimaud\notti päällysmiehen taskusta kaikki avaimet, mitä siellä oli, avasi\nensin sen huoneen oven, jossa yllätys oli tapahtunut ja lukitsi sen\njälleen kaksin kierroin heidän jälkeensä; molemmat riensivät nyt pitkin\nlehteriä, joka vei pikku linnanpihalle. Nuo kolme porttia avattiin ja\nsuljettiin perätysten niin joutuisasti, että Grimaud ansaitsi kunniaa\nkätevyydestään. Lopulta he saapuivat palloradalle. Se oli ihan autiona,\nvahtisotilaat poissa, ei ketään ikkunoissakaan.\n\nHerttua kiirehti muurin luo ja näki kaivannon toisella puolella kolme\nratsumiestä, jotka pitelivät kahta varahevosta. Pakolainen teki heille\nmerkin; he vastasivat ilmaisten olevansa siellä hänen tähtensä.\n\nSillävälin Grimaud kiinnitti johtoköyden. Pakovälineenä ei ollutkaan\nnuoraportaat, vaan kimppu palikan ympäri kiedottua silkkinarua: palikka\noli otettava säärten väliin, jolloin naru kiertyisi istujan painosta\nauki.\n\n\"Mene alas!\" käski herttua.\n\n\"Minäkö menen edellä, monseigneur?\" kysyi Grimaud.\n\n\"Niinhän tietenkin\", vastasi herttua. \"Jos minut siepataan kiinni,\nvaarannan ainoastaan vapauteni, mutta sinua uhkaa hirsipuu.\"\n\n\"Se on totta\", myönsi Grimaud.\n\nHän istuutui heti harareisin palikalle ja aloitti vaarallisen\nlaskeutumisensa; väkisinkin säikkyen seurasi häntä herttua katseellaan.\nGrimaud oli jo päässyt kolme neljännestä matkastaan, kun naru äkkiä\npetti, ja Grimaud suistui päistikkaa alas kaivantoon.\n\nHerttua huudahti, mutta Grimaud ei päästänyt hiljaisintakaan\nvoihkaisua; hän oli kuitenkin ilmeisesti saanut pahan vamman, sillä hän\njäi virumaan paikalle.\n\nMuuan odottajista lipui heti alas kaivantoon ja sitoi Grïmaudin\nkainaloon köydenpään, jolla molemmat toiset hinasivat hänet ylös.\n\n\"Laskeutukaa vain alas, monseigneur\", kehoitti mies, joka seisoi\nkaivannossa; \"välimatkaa on ainoastaan viisitoista jalkaa, ja maaperä\non pehmeätä.\"\n\nHerttua oli jo tulossa. Hänelle oli matka vielä työläämpi, sillä\nhänellä ei ollut palikkaa tukenaan, joten hänen oli hinauduttava\nkäsivoimin runsaasti viisikymmentä jalkaa korkealta. Mutta olemme jo\nsanoneet, että herttua oli ketterä, voimakas ja peräti kylmäverinen;\nvajaassa viidessä minuutissa hän pääsi narun päähän, jolloin hän oli\nainoastaan viisitoista jalkaa korkealla maasta, kuten aatelismies oli\nsanonut. Hän hellitti nyt narusta, jossa oli pysytellyt, ja putosi\njaloilleen ilman pienintäkään vahinkoa.\n\nHän alkoi heti kavuta ylös juoksuhaudasta, jonka reunalla hän tapasi\nRochefortin. Molemmat toiset ylimykset olivat hänelle tuntemattomia.\nGrimaud oli pyörtyneenä sidottu hevosen selkään.\n\n\"Hyvät herrat\", sanoi prinssi, \"saan kiittää teitä myöhemmällä, mutta\ntällähaavaa ei meillä ole hetkeäkään hukattavana. Matkalle siis,\ntaipaleelle! Seuratkoon minua, ken on puolellani!\"\n\nHän hyppäsi ratsaille, karautti laukkaan, hengitti laajentunein rinnoin\nja huusi sanomattoman riemastuneesti:\n\n\"Vapaa! Vapaa! Vapaa!\"\n\n\n\n\nKUUDESKOLMATTA LUKU\n\nD'Artagnan saapuu parahiksi\n\n\nD'Artagnan nosti Bloisissa rahaerän, jonka Mazarin innokkaasti\nhalutessaan saada hänet ensi tilassa takaisin oli päättänyt antaa\nhänelle vastaisista palveluksistaan.\n\nSieltä Pariisiin oli tavalliselle ratsastajalle neljän päivän matka.\nD'Artagnan saapui kolmantena päivänä kello neljän tienoissa\niltapäivällä Saint-Denisin portille. Entiseen aikaan olisi hän\ntarvinnut vain kaksi päivää. Olemme jo nähneet, että Atos, joka oli\nlähtenyt matkalle kolmea tuntia myöhemmin kuin hän, päätyi perille\nvuorokautta aikaisemmin.\n\nPlanchet oli vieraantunut näin rasittavista ratsastusmatkoista;\nd'Artagnan moitti hänen veltostumistansa.\n\n\"Mutta, monsieur, neljänkymmenen lieuen taival kolmessa päivässä! Se on\nmielestäni varsin sievä saavutus sokerileipurille.\"\n\n\"Oletko sinä siis tosiaankin kaupustelija, Planchet? Ja aiotko\nvakavasti nyt toisemme tavattuamme viettää toimetonta elämää\nmyymälässäsi?\"\n\n\"Hm\", tuumi Planchet, \"te yksin, monsieur, olette luotu toimeliaaseen\nelämään. Katsokaa herra Atosta; kuka olisi uskonut, että hän on sama\nuskalikko seikkailija, jonka me muinoin tunsimme? Hän elelee nyt\ntodellisena maalaisjunkkarina. Tietäkääs, monsieur, ei ole mitään\nmieluisampaa kuin tyyni elämä.\"\n\n\"Sinua ulkokullattua!\" sanoi d'Artagnan; \"kuinka hyvin sinusta\nnäkyykään, että lähestyt Pariisia ja että sinua siellä odottaa silmukka\nja poikkipiena!\"\n\nSamassa saapuivatkin molemmat matkustavaiset kaupunginportille.\nPlanchet veti huopahatun silmilleen, sillä hän muisti joutuvansa\nkulkemaan katuja, joilla hän oli hyvin tunnettu, ja d'Artagnan\nkiersi kaarelle viiksensä muistaessaan, että Portos odotti häntä\nTiquetonne-kadun varrella. Hän mietiskeli nyt keinoja, joilla saisi\nhänet unohtamaan Bracieuxin kartanon ja Pierrefondsin ylellisen\nkeittiön.\n\nKääntyessään Montmartre-kadun kulmasta näki hän Portoksen eräässä la\nChevrette-hotellin ikkunassa, pukeutuneena upeaan taivaansiniseen,\nhopeakirjauksilla somisteltuun ihokkaaseen ja haukotellen, niin että\nleukapielet olisivat voineet väännähtää sijoiltaan; siksipä ohikulkijat\njotenkin kunnioittavasti silmäilivätkin tätä niin pulskaa ja rikasta\naatelismiestä, joka näytti olevan peräti kyllästynyt rikkauteensa ja\nnuoruuteensa.\n\nD'Artagnan ja Planchet olivat tuskin kääntyneet kadun kulmasta kun\nPortos jo tunsi heidät.\n\n\"Kas, d'Artagnan!\" hän huudahti, \"Luojan kiitos, sinähän sieltä\ntuletkin!\"\n\n\"Hyvää päivää, veikkonen!\" vastasi d'Artagnan.\n\nPikku ryhmä uteliaita kokoontui pian hevosten luo, joita hotellin\ntarjoilijat jo pitelivät suitsista, ja ratsumiesten ympärille, jotka\npuhuivat siten nenä pystyssä; mutta d'Artagnanin silmäkulmien rypistys\nja muutamat Planchetin uhkaavat eleet, jotka olivat helposti\ntajuttavia, hajoittivat joukon, tämän jo alettua kasvaa sitä enemmän,\nkun ei tiedetty, minkätähden oli tultu koolle.\n\nPortos oli jo tullut hotellin kynnykselle.\n\n\"Voi, hyvä ystävä\", hän sanoi, \"kuinka tukalat oltavat onkaan\nhevosillani täällä!\"\n\n\"Tosiaanko!\" vastasi d'Artagnan; \"olen sydämeni pohjasta pahoillani\nnoiden jalojen elukkain tähden.\"\n\n\"Ja minunkin oloni olivat kehnosti viihdyttäviä\", lisäsi Portos, \"ja\njos ei olisi ollut emäntää\", hän jatkoi pöyhkeän itsetyytyväisenä\nhuojuen edestakaisin, \"joka on jokseenkin huomaavainen ja sietää\nleikkiä, olisinkin etsinyt toisen asunnon.\"\n\nKaunis Madeleine oli lähestynyt tämän keskustelun aikana; hän hätkähti\ntaaksepäin ja kävi kalmankalpeaksi, kuullessaan Portoksen väitteen,\nsillä hän luuli sveitsiläiskohtauksen uudistuvan. Mutta hänen suureksi\nhämmästyksekseen ei d'Artagnan edes rypistänyt otsaansa, ja\nloukkaantumatta virkkoi tämä nauraen Portokselle:\n\n\"Niin, minä ymmärrän, hyvä ystävä, että Tiquetonne-kadun ilmaa ei voida\nverrata Pierrefondsin laakson oltaviin; mutta olehan huoletta, parempaa\ntoimitan sinulle pian hengittääksesi.\"\n\n\"Milloin sitten?\"\n\n\"Kohtsiltään, niin toivon totisesti.\"\n\n\"Hei, sepä hyvä!\"\n\nTätä Portoksen huudahdusta seurasi hiljainen ja syvä huokaus, joka\nkuului erään oven kulmauksesta. D'Artagnan, joka oli hypännyt maahan,\nnäki nyt Mousquetonin mahtavan vatsan kuvastuvan seinää vasten, ja\ntämän murheellisesta suusta puhkesi mykkä valitus.\n\n\"Ja tekään, herra Mouston-parka, ette viihdy tässä viheliäisessä\nhotellissa, arvatakseni?\" kysyi d'Artagnan, ja hänen leikkisä sävynsä\nsaattoi yhtä hyvin merkitä surkuttelua kuin pilantekoa.\n\n\"Hän havaitsee keittiön kurjaksi\", huomautti Portos.\n\n\"Mutta miksei hän varustele itselleen kuten Chantillyssä?\" muistutti\nd'Artagnan.\n\n\"Voi, monsieur, minulla ei ole täällä herra prinssin oivallisia\nlammikoita, pyydystääkseni sieltä pulskia karppeja, eikä hänen\nkorkeutensa metsiä, virittääkseni ansoja herkullisille peltopyille.\nMitä kellariin tulee, niin olen sen tutkinut läpikotaisin, ja toden\ntotta on se peräti niukka sisällöltään.\"\n\n\"Herra Mouston\", virkkoi d'Artagnan, \"minä säälittelisin teitä, jollei\nminulla olisi tällähaavaa paljoa kiireellisempää tehtävää.\"\n\nHän vei Portoksen syrjään.\n\n\"Hyvä du Vallon\", hän jatkoi, \"olet valmiiksi pukeutunut, ja se sattuu\nhyvin, sillä minä vien sinut suoraa päätä kardinaalin luo.\"\n\n\"Kah, niinkö?\" ihmetteli Portos suurenevin silmin.\n\n\"Niin, veikkonen.\"\n\n\"Esittelyyn?\"\n\n\"Peloittaako sinua?\"\n\n\"Ei, mutta hämilleni joudun.\"\n\n\"Joutavia! Älä ollenkaan välitä; et ole nyt tekemisissä entisen\nkardinaalin kanssa -- tämä ei lannista sinua majesteetillisuudellaan.\"\n\n\"Yhdentekevää; ymmärräthän, d'Artagnan -- hovi!\"\n\n\"Voi, veikkonen, ei ole enää hovia.\"\n\n\"Kuningatar!\"\n\n\"Aioin sanoa: ei ole enää kuningatarta. Vai kuningatar? Rauhoitu, häntä\nemme joudu näkemään.\"\n\n\"Sanot siis, että me lähdemme heti Palais-Royaliin?\"\n\n\"Heti. Ja jotta ei tule viivytystä, lainaan hevosistasi yhden.\"\n\n\"Kuten haluat; ne ovat kaikki neljä käytettävissäsi.\"\n\n\"Oh, en tällä hetkellä tarvitse muuta kuin yhden.\"\n\n\"Emmekö ota palvelijoitamme mukaan?\"\n\n\"Kyllä, Mousqueton tulkoon, siitä ei ole vahinkoa. Planchetilla\nsitävastoin on syynsä, pysyäkseen loitolla hovista.\"\n\n\"Kuinka niin!\"\n\n\"Hm, hän on huonoissa kirjoissa hänen ylhäisyytensä luona.\"\n\n\"Mouston\", käski Portos, \"satuloitse Vulcanus ja Bayard.\"\n\n\"Ja minä, monsieur, otan kai Rustaudin?\"\n\n\"Ei, ota loistohevonen, Phoebus tai Superbe; me lähdemme\nkohteliaisuusvierailulle.\"\n\n\"Ah\", virkkoi Mousqueton hengittäen huojentuneemmin, \"on siis\nkysymyksessä vain vierailu?\"\n\n\"Niin, pelkästään pikku käynti, Mouston. Mutta pistä sentään kaiken\nvaralta pistoolit koteloihin; omani ovat jo satulassa ja valmiiksi\npanostettuina.\"\n\nMouston huoahti; hän ei oikein ymmärtänyt kohteliaisuusvierailuja,\njoille lähdettiin hampaisiin asti aseistautuneina.\n\n\"Totta tosiaan\", virkkoi Portos tyytyväisesti silmäillessään vanhan\nlakeijansa loittonemista, \"sinä olet oikeassa, d'Artagnan -- Mouston\nriittää kyllä, Mouston on komea katsella.\"\n\nD'Artagnan hymyili.\n\n\"Entä sinä\", lisäsi Portos, \"etkö sinä vaihda pukua?\"\n\n\"En, minä jään tällaiseksi.\"\n\n\"Mutta olethan ihan märkä hiestä ja pölyttynyt, ja saappaasi ovat\nsiistimättömät?\"\n\n\"Tästä matka-asustani näkyy, kuinka innokas olen noudattamaan\nkardinaalin määräystä.\"\n\nSamassa palasi Mousqueton, tuoden kolme satuloitua hevosta. D'Artagnan\nhyppäsi ratsaille kuin olisi levännyt viikon.\n\n\"Hei\", hän virkkoi Planchetille, \"pitkä miekkani...\"\n\n\"Minulla\", huomautti Portos osoittaen hänelle pientä paraatikalpaa,\njonka kahva oli kullattu, \"minulla on hovisäiläni.\"\n\n\"Ota lyömämiekkasi, veikkonen.\"\n\n\"Minkätähden?\"\n\n\"En osaa sanoa, mutta ota kuitenkin; luota minuun.\"\n\n\"Lyömämiekkani, Mouston!\" käski Portos.\n\n\"Mutta siitähän tulee täydellinen sota-asu, monsieur!\" huomautti\npalvelija; \"taisteluretkelle siis lähdemmekin? Sanokaa se heti suoraan,\njotta tiedän ryhtyä varokeinoihini.\"\n\n\"Meidän seurassamme, Mouston, pitää teidän tietää, että on aina hyvä\npitää varansa\", huomautti d'Artagnan. \"Teillä on huono muisti, jos\nolette unohtanut, että me emme ole tottuneet viettämään öitämme\ntansseissa ja laulajaisissa.\"\n\n\"Voi, niin, se on totta\", myönsi Mousqueton aseistautuessaan kiireestä\nkantapäähän; \"mutta unohtanut minä sen olin.\"\n\nHe karauttivat jokseenkin vinhasti liikkeelle ja saapuivat kardinaalin\npalatsiin neljänneksen yli kello seitsemän illalla. Kadut olivat täynnä\nväkeä, kun oli helluntaipäivä, ja kaikki katselivat ihmeissään noita\nkahta ratsastajaa, joista toinen oli siistitty kuin vastikään\nhattukotelosta putkahtaneena, mutta toinen niin pölyttynyt kuin olisi\nhän tullut suoraan taistelukentältä.\n\nMousqueton sai myös osalleen uteliaita silmäyksiä, ja kun Don\nQuijote-romaani oli silloin parhaassa vauhdissa, huomauttivat jotkut,\nettä Sancho Pansa siinä nyt yhden isännän menetettyään oli saanut\nsijalle kaksi.\n\nEteishuoneeseen tultaessa huomasi d'Artagnan olevansa tuttavien\nkeskellä; hänen komppaniansa muskettisotureita oli nimittäin nyt\nvahtivuorollaan. Hän kutsutti luokseen päivystäjän ja näytti\nkardinaalin kirjettä, jossa hänet velvoitettiin tulemaan takaisin\nhetkeäkään hukkaamatta. Päivystäjä kumarsi ja meni hänen ylhäisyytensä\nluo.\n\nD'Artagnan kääntyi Portokseen päin ja luuli huomaavansa, että tätä\nvaivasi pikku vavistus. Hän hymyili ja kuiskasi kumppanilleen:\n\n\"Ole hyvällä mielellä, urhea ystäväni! Älä arkaile -- usko minua,\nkotkansilmä on ummessa, ja me olemme tekemisissä pelkän korppikotkan\nkanssa. Pidä ryhtisi suorana kuin silloin Saint-Gervaisin\nvallinsarvella, äläkä kumarra kovin syvään tuolle italialaiselle; se\nantaisi hänelle halventavan käsityksen sinusta.\"\n\n\"Hyvä, hyvä\", vastasi Portos.\n\nPäivystäjä ilmestyi takaisin.\n\n\"Astukaa sisälle, hyvät herrat\", hän sanoi, \"hänen ylhäisyytensä\nodottaa teitä.\"\n\nMazarin istui työhuoneessaan, puuhanaan pyyhkiä pois mahdollisimman\nmonta nimeä eräästä eläkkeiden ja armolahjan luettelosta.\nSilmänurkkauksestaan näki hän d'Artagnanin ja Portoksen tulon, ja\nvaikka hänen katsantonsa oli ilahtuneesti kirkastunut päivystäjän\nilmoituksesta, ei hän nyt ilmaissut vähäisintäkään mielenliikutusta.\n\n\"Tekö siinä, herra luutnantti?\" hän virkahti. \"Te olette kiirehtinyt,\nja se on hyvä; tervetuloa.\"\n\n\"Kiitos, monseigneur. Olen nyt teidän ylhäisyytenne käskettävissä,\nsamaten kuin herra du Vallon, se vanha ystäväni, jolla oli aateluutensa\nverhona Portoksen nimi.\"\n\nPortos kumarsi kardinaalille.\n\n\"Komea ritari!\" kiitti Mazarin.\n\nPortos käänsi päätänsä oikeaan ja vasempaan ja teki arvokkuutta\ntavoittelevia liikkeitä olkapäillään.\n\n\"Valtakunnan etevin miekkailija, monseigneur\", vakuutti d'Artagnan, \"ja\nsen ovat monet joutuneet kokemaan niin tehokkaasti, etteivät voi sitä\nsanoillaan vahvistaa.\"\n\nPortos kumarsi d'Artagnanille.\n\nMazarin piti komeita sotureita melkein yhtä suuressa arvossa kuin\nsittemmin Preussin Fredrik-kuningas. Hän ihaili Portoksen jänteviä\nkäsiä, leveitä hartioita ja avointa katsetta. Hänestä tuntui siltä kuin\nolisi hänen edessään ollut ministeriytensä ja valtakuntansa pelastus\nlihaksi ja vereksi muunnettuna. Tästä hän johtui muistamaan, että\nvanhaan muskettisoturiliittoon kuului neljä henkilöä.\n\n\"Entä kaksi muuta ystäväänne?\" kysyi Mazarin.\n\nPortos avasi suunsa arvellen, että hänen vuoronsa oli nyt virkkaa\njotakin. D'Artagnan iski hänelle silmää vaikenemisen merkiksi.\n\n\"Toiset ystävämme ovat tällähaavaa estettyjä, mutta yhtyvät meihin\nmyöhemmällä.\"\n\nMazarin yskäisi.\n\n\"Ja tämä herrasmies, jolla ei ole estettä, on halukas jälleen ryhtymään\npalvelukseen?\" hän kysyi.\n\n\"Niin, monseigneur, ja pelkästä harrastuksesta, sillä herra de Bracieux\non rikas.\"\n\n\"Rikas?\" toisti Mazarin, jonka mielestä tuo ainoa sana aina kuulosti\ntavatonta kunnioitusta herättävältä.\n\n\"Viidenkymmenentuhannen livren korot\", ilmoitti Portos.\n\nNe olivat ensimmäiset sanat, mitä hän oli lausunut.\n\n\"Pelkästä harrastuksesta?\" pitkitti Mazarin, huulet hienoon hymyynsä\nvetäytyneinä; \"vai pelkästä harrastuksesta?\"\n\n\"Monseigneur ei kenties suurestikaan usko sitä sanaa?\" kysyi\nd'Artagnan.\n\n\"Entä te itse, herra gascognelainen?\" sanoi Mazarin nojaten molemmat\nkyynärpäänsä kirjoituspöytään ja tukien leukaansa käsillään.\n\n\"Minä\", vastasi d'Artagnan, \"uskon harrastuksen kuten esimerkiksi\nristimänimen, jota luonnollisesti tulee sukunimen seurata. Ollaan tosin\nluonnostaan enemmän tai vähemmän harrastava, mutta jotakin jatkoa\ntäytyy aina olla suoritetuilla harrastuksen näytteillä.\"\n\n\"Ja mitä haluaisi esimerkiksi teidän ystävänne saada harrastuksensa\ntodisteen lopuksi?\"\n\n\"No, monseigneur, ystävälläni on kolme uhkeata kartanoa: Vallon\nCorbeilissa, Bracieux Soissonnaisissa ja Pierrefonds Valoisissa. Hän\nhaluaisi, monseigneur, että joku noista kolmesta tilasta tehtäisiin\nparoonikunnaksi.\"\n\n\"Eikö muuta?\" sanoi Mazarin, ja hänen silmänsä säihkyivät ilosta, kun\nhän kuuli voivansa palkita Portoksen kiintymyksen keventämättä\nkukkaroaan; \"eikö muuta? Se asia kyllä on järjestettävissä.\"\n\n\"Minusta tulee parooni!\" huudahti Portos astahtaen askeleen eteenpäin.\n\n\"Olenhan sen sinulle sanonut\", huomautti d'Artagnan pysähdyttäen hänet\nkädellään, \"ja monseigneur vahvistaa sen nyt.\"\n\n\"Entä te, herra d'Artagnan, mitä te haluatte?\"\n\n\"Monseigneur\", vastasi d'Artagnan, \"syyskuussa tulee kaksikymmentä\nvuotta siitä kun herra kardinaali de Richelieu korotti minut\nluutnantiksi.\"\n\n\"Vai niin, ja te tahtoisitte, että kardinaali Mazarin tekisi teistä\nkapteenin?\"\n\nD'Artagnan kumarsi.\n\n\"No niin, mahdottomiahan ette pyydä. Saamme nähdä, hyvät herrat, saamme\nnähdä. Sanokaahan nyt, herra du Vallon\", jatkoi Mazarin, \"mistä\npalveluksesta pidätte paremmin, varustus- vai kenttäpalveluksestako?\"\n\nPortos avasi suunsa vastatakseen.\n\n\"Monseigneur\", tokaisi d'Artagnan, \"herra du Vallon on minunkaltaiseni\nsiinä, että hän pitää parhaiten ylimääräisestä palveluksesta,\nsellaisista yrityksistä, joita katsotaan mielettömiksi tai\nmahdottomiksi.\"\n\nTämä gascognelaisuus ei pahastuttanut Mazarinia; hän alkoi miettiä\nasiaa.\n\n\"Tunnustan teille kuitenkin, että olen pyytänyt teitä tulemaan tänne,\npitääkseni teitä paikoillanne. Olen hieman rauhattomassa asemassa.\nMutta mitä nyt?\" oudoksui Mazarin.\n\nEteishuoneesta nimittäin kuului kiivasta melua; melkein samassa avautui\ntyöhuoneen ovi, ja huoneeseen ryntäsi pölyttynyt mies huutaen: \"Herra\nkardinaali! Missä on herra kardinaali?\" Mazarin luuli, että hänet\ntahdottiin murhata ja vieritti lepotuolinsa loitommaksi. D'Artagnan ja\nPortos siirrähtivät vastatulleen ja kardinaalin väliin.\n\n\"No, monsieur\", sanoi Mazarin, \"mikä on hätänä, kun tulette tänne kuin\nkauppahalliin?\"\n\n\"Monseigneur\", vastasi upseeri, jolle tämä nuhde lausuttiin, \"tahtoisin\nheti saada puhua teille kahden kesken. Olen de Poins, kaartin upseeri,\nVincennesistä.\"\n\nUpseeri oli niin valju ja hätääntynyt, että Mazarin käsitti hänen\ntuovan tärkeää viestiä; hän antoi d'Artagnanille ja Portokselle\nviittauksen väistyä lähetin tieltä.\n\nD'Artagnan ja Portos vetäytyivät työhuoneen soppeen.\n\n\"Puhukaa, monsieur, puhukaa pian!\" käski Mazarin; \"mitä on tapahtunut?\"\n\n\"Monseigneur\", ilmoitti airut, \"herra de Beaufort on vastikään karannut\nVincennesin linnasta.\"\n\nMazarin huudahti ja kävi vielä valjummaksi kuin viestin tuoja; melkein\nmusertuneena vaipui hän lepotuoliinsa.\n\n\"Karannutko!\" hän toisti; \"herra de Beaufort karannut?\"\n\n\"Monseigneur, minä näin hänen pakenevan yläpengermältä.\"\n\n\"Ja te ette ampunut?\"\n\n\"Hän oli jo luodin tapaamattomissa.\"\n\n\"Mutta herra de Chavigny -- mitä siis hän teki?\"\n\n\"Hän oli poissa.\"\n\n\"Entä La Ramée?\"\n\n\"Hänet löydettiin käsistä ja jaloista sidottuna vangin huoneessa,\nkapula suussa ja tikari ihan lähellään.\"\n\n\"Mutta se mies, jonka hän oli saanut apulaisekseen?\"\n\n\"Hän oli herttuan juonissa ja pakeni samalla.\"\n\nMazarin huokasi.\n\n\"Monseigneur!\" virkkoi d'Artagnan astahtaen kardinaalia kohti.\n\n\"No?\" kysyi Mazarin.\n\n\"Nähdäkseni menettää teidän ylhäisyytenne kallista aikaa.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Jos teidän ylhäisyytenne käskisi ajaa vankia takaa, niin kenties hänet\nvielä tavoitettaisiin. Ranska on laaja, ja lähimmälle rajalle on\nkuudenkymmenen lieuen taival.\"\n\n\"Ja kuka ajaisi häntä takaa?\" huudahti Mazarin.\n\n\"Minä totisesti!\"\n\n\"Ja te vangitsisitte hänet?\"\n\n\"Miksi en?\"\n\n\"Te vangitsisitte Beaufortin herttuan, hänen ollessaan aseistautunut\ntaisteluun?\"\n\n\"Jos monseigneur käskisi minun pidättää itse paholaisen, niin minä\ntarttuisin häntä sarvista ja toisin teidän ylhäisyytenne eteen.\"\n\n\"Minä myös\", sanoi Portos.\n\n\"Te myös?\" kertasi Mazarin katsellen kumppanuksia ihmeissään. \"Mutta\nherttua ei antaudu ilman tuimaa ottelua.\"\n\n\"No niin\", virkkoi d'Artagnan leimuavin silmin, \"oteltakoon sitten!\nSiitä on kauan kun viimeksi tappelimme, eikö niin, Portos?\"\n\n\"Otteluun!\" virkkoi Portos.\n\n\"Ja te luulette saavuttavanne hänet?\"\n\n\"Kyllä, jos meillä on paremmat hevoset kuin hänellä.\"\n\n\"No, ottakaahan siis mukaanne mitä kaartilaisia saatte käsiinne täältä\nja kiirehtikää.\"\n\n\"Se on teidän määräyksenne, monseigneur?\"\n\n\"Vahvistan sen nimikirjoituksellani\", vastasi Mazarin siepaten paperin\nja kyhäten joitakuita rivejä.\n\n\"Lisätkää, monseigneur, että saamme ottaa kaikki hevoset, mitä\ntaipaleella tapaamme.\"\n\n\"Kyllä, kyllä\", hätäili Mazarin, \"kuninkaan palvelukseen! Tuossa,\nrientäkää!\"\n\n\"Hyvä on, monseigneur!\"\n\n\"Herra du Vallon\", sanoi Mazarin, \"teidän parooniutenne on Beaufortin\nherttuan satulassa; teidän tarvitsee vain tavoittaa hänet. Teille, hyvä\nherra d'Artagnan, en lupaa mitään, mutta jos tuotte hänet takaisin\nelävänä tai kuolleena, saatte pyytää minulta mitä haluatte.\"\n\n\"Ratsaille, Portos!\" sanoi d'Artagnan, tarttuen ystävänsä käteen.\n\n\"Kyllä tulen\", vastasi Portos ylvään kylmäverisesti.\n\nJa he kiirehtivät alas pääportaita, ottivat mukaansa kaikki tapaamansa\nkaartilaiset ja huusivat: \"Ratsaille! ratsaille!\"\n\nHeillä oli jo vähintään kymmenen miestä saattueenaan.\n\nD'Artagnan ja Portos hyppäsivät hevosen selkään, toinen Vulcanuksen ja\ntoinen Bayardin; Mousqueton ratsasti Phoebuksella.\n\n\"Seuratkaa minua!\" huusi d'Artagnan.\n\n\"Matkaan!\" virkahti Portos.\n\nHe painoivat kannuksensa jalojen juoksijain kupeisiin; vimmaisen\nvihurin tavoin pyyhälsivät ne pitkin Saint-Honoré-katua.\n\n\"No niin, herra parooni, lupasin sinulle liikuntoa; nyt näet, että\npidän sanani.\"\n\n\"Kyllä, kapteeni\", myönsi Portos.\n\nHe katsahtivat taakseen. Mousqueton, joka hikoili vielä enemmän kuin\nhevosensa, pysytteli asianmukaisen matkan päässä. Mousquetonin takana\nnelistivät kaartilaiset.\n\nPorvarit riensivät ihmeissään ulos kynnyksilleen, ja säikähtyneet\nkoirat hyppivät haukkuen ratsastajien kintereillä.\n\nSaint-Jeanin hautausmaan kulmassa d'Artagnan ratsasti kumoon miehen,\nmutta se oli liian vähäpätöinen tapaus, voidakseen pysähdyttää noin\nkiireellisellä asialla kulkevaa joukkuetta. Ratsastajat karauttivat\nsenvuoksi yhä eteenpäin kuin olisi hevosilla ollut siivet.\n\nVoi, tässä maailmassa ei ole mitään pikku tapauksia, ja me saamme\nnähdä, että tämä oli kukistaa koko yksinvallan!\n\n\n\n\nSEITSEMÄSKOLMATTA LUKU\n\nMaantie\n\n\nSiten kiirehtivät he Saint-Antoinen pitkän esikaupungin halki päästä\npäähän ja Vincennesin tietä pitkin; pian olivat he kaupungin\nulkopuolella, pian metsässä, pian kylän näkösällä.\n\nHevoset tuntuivat elpyvän askel askeleelta, ja niiden sieraimet\nalkoivat punottaa kuin hehkuvat uunit. D'Artagnan, kannukset hevosensa\nkupeissa, ratsasti korkeintaan kaksi jalkaa Portoksen edellä;\nMousqueton oli kahta hevosenmittaa taaempana. Kaartilaiset seurasivat\neri välimatkojen päässä mikäli kunkin ratsu sai taivalletuksi.\n\nEräältä ylänteeltä näki d'Artagnan ihmisryhmän seisomassa toisella\npuolella kaivantoa, vastapäätä Saint-Maurin puolista linnantornin osaa.\nHän käsitti vangin paenneen sille suunnalle ja saavansa siis tietoja\nsiltä taholta. Viiden minuutin kuluttua oli hän päätynyt perille,\nkaartilaisten yhtyessä häneen vähin erin.\n\nKaikki ryhmässä liikkuvat ihmiset olivat kovin touhuissaan; he\nkatselivat köyttä, joka vieläkin riippui ampumareiästä, katkettuaan\nkahdenkymmenen jalan päässä maasta. Heidän silmänsä mittailivat\nkorkeutta, ja he lausuivat kaikenlaisia arveluja. Vallilla käyskenteli\nällistyneen näköisiä vahtisotilaita.\n\nMuuan kersantin komentama patrulli hääti porvarit siltä paikalta, missä\nherttua oli noussut ratsaille.\n\nD'Artagnan karautti suoraan kersantin luo.\n\n\"Herra upseeri\", sanoi kersantti, \"tähän ei saa kukaan pysähtyä.\"\n\n\"Se kielto ei koske minua\", vastasi d'Artagnan. \"Onko karkureita\nlähdetty ajamaan takaa?\"\n\n\"On, herra upseeri; mutta heillä on valitettavasti hyvät hevoset.\"\n\n\"Kuinka monta heitä on?\"\n\n\"Neljä tervettä ja viides, jonka he ovat ottaneet mukaansa\nloukkaantuneena.\"\n\n\"Neljä!\" sanoi d'Artagnan Portokseen katsahtaen. \"Kuulitko, parooni?\nHeitä on ainoastaan neljä!\"\n\nIloinen hymy valaisi Portoksen kasvoja.\n\n\"Ja kuinka pitkä etumatka heillä on?\"\n\n\"Neljänneksen kolmatta tuntia, herra upseeri.\"\n\n\"Neljänneksen kolmatta tuntia! Se ei merkitse mitään, kun olemme\nsaaneet näin hyvät ratsut, vai mitä, Portos?\"\n\nPortos huoahti; hän ajatteli, mikä kohtalo odotti hänen\nhevospoloisiaan.\n\n\"Varsin hyvä\", virkkoi d'Artagnan; \"sanokaa nyt, mille suunnalle he\nlivistivät.\"\n\n\"Sitä on kielletty ilmaisemasta, herra upseeri.\"\n\nD'Artagnan otti paperin taskustaan.\n\n\"Tässä on kuninkaan käsky\", hän sanoi.\n\n\"Puhukaa siis kuvernöörille.\"\n\n\"Ja missä on kuvernööri?\"\n\n\"Maalla.\"\n\nSuuttumus kuohahti d'Artagnanin kasvoille; hänen otsansa rypistyi ja\nposkensa hehkuivat.\n\n\"Sinua heittiötä!\" ärjäsi hän kersantille; \"luulenpa tekeväsi minusta\npilaa. Maltahan!\"\n\nHän taittoi kokoon paperin, näytti sitä toisella kädellään kersantille\nja toisella otti kotelosta pistoolin, jonka veti vireeseen.\n\n\"Kuninkaan käsky, sanon sinulle. Lue ja vastaa, muutoin ammun sinut!\nMitä kautta he ratsastivat?\"\n\nKersantti huomasi d'Artagnanin olevan tosissaan.\n\n\"Vendômois-tietä\", hän vastasi.\n\n\"Ja mistä portista he menivät?\"\n\n\"Saint-Maurin portista.\"\n\n\"Jos petät minua, vintiö\", uhkasi d'Artagnan, \"niin sinut hirtetään\nhuomenna!\"\n\n\"Ja jos te saavutatte hänet, ette tule takaisin minua hirtättämään\",\njupisi kersantti.\n\nD'Artagnan kohautti olkapäitänsä, viittasi saattueelleen ja kannusti\nratsuaan.\n\n\"Tänne, hyvät herrat, tätä kautta!\" hän huusi, suunnaten kulkunsa\nvastamainitulle puiston portille.\n\nMutta nyt herttuan paettua oli portinvartija katsonut parhaaksi teljetä\nportin kaksinkertaisilla salvoilla. Hänet oli pakotettava avaamaan\nniinkuin äsken oli kersanttia kovisteltu, ja tämä vei taas kymmenen\nminuuttia hukkaan.\n\nViimeisestä esteestä suoriuduttuaan karautti joukkue yhtä huimaan\nvauhtiin kuin äskenkin.\n\nMutta kaikki hevoset eivät olleet yhtä kestäviä juoksijoita; muutamat\neivät kyenneet pitkälle jatkamaan tätä vinhaa porhallusta: kolme\npysähtyi tunnin juostuaan, ja sortui maahan.\n\nD'Artagnan, joka ei vilkaissut taakseen, ei sitä edes huomannut. Portos\nilmoitti sen hänelle levollisena kuten yleensä.\n\n\"Kunhan vain me kaksi ehdimme perille\", sanoi d'Artagnan, \"niin ei\nmuuta tarvitakaan, heitä kun on ainoastaan neljä.\"\n\n\"Se on totta\", myönsi Portos.\n\nJa hän iski kannukset ratsunsa kupeisiin.\n\nKahden tunnin kuluttua olivat hevoset seisahtumatta juosseet\nkahdentoista lieuen matkan; niiden koivet alkoivat horjua, ja pärskyvä\nvaahto täplitti ratsastajien takkeja, hien pusertuessa heidän\nalusvaatteittensa läpi.\n\n\"Levähtäkäämme hetkiseksi, jotta elukka-parat saavat hengähtää\", esitti\nPortos.\n\n\"Ratsastakaamme ne mieluummin hengettömiksi ja laittautukaamme\nperille!\" vastasi d'Artagnan. \"Näen vereksiä jälkiä; ei ole kulunut\nneljännestuntia enempää siitä kun he ovat menneet tästä.\"\n\nTiellä näkyikin kavionjälkiä. Ne eroitti päivän viimeisissä säteissä.\n\nHe pitkittivät kulkuansa, mutta kahden lieuen päässä sortui\nMousquetonin hevonen.\n\n\"Kas niin\", sanoi Portos, \"nyt on Phoebus pakahtunut!\"\n\n\"Kardinaali maksaa siitä sinulle tuhannen pistolia.\"\n\n\"Oh\", vastasi Portos, \"en ole sen puutteessa.\"\n\n\"Matkaan siis, neliä!\"\n\n\"Kyllä, jos voimme.\"\n\nD'Artagnanin hevonen kieltäysikin nyt juoksemasta pitemmälle; se ei\nenää hengittänyt. Viimeinen kannuksen isku sai sen sortumaan maahan sen\nsijaan että olisi kiihdyttänyt sen liikkeelle.\n\n\"Voi hiisi\", äännähti Portos, \"nyt tuli loppu Vulcanuksesta!\"\n\n\"Lempo!\" huudahti d'Artagnan tukkaansa repien; \"meidän täytyy siis\npysähtyä! Anna minulle hevosesi, Portos. No, mikä hitto sinua vaivaa?\"\n\n\"Tuhannen tulimmaista, minä kaadun\", vastasi Portos, \"tai oikeastaan\nmenehtyy Bayard.\"\n\nD'Artagnan yritti saada hevosta nousemaan, Portoksen kiskoessa kaikin\nvoimin jalkojansa jalustimista; mutta samassa huomattiin, että veri\npursusi elukan sieraimista.\n\n\"Se oli kolmas!\" hän sanoi. \"Nyt on kaikki mennyttä!\"\n\nSamassa kuului hirnahdus.\n\n\"Hiljaa!\" sanoi d'Artagnan.\n\n\"Mitä nyt?\"\n\n\"Kuulen hevosen.\"\n\n\"Se on jonkun lähenevän kumppanimme.\"\n\n\"Ei\", väitti d'Artagnan, \"ääni tuli edestäpäin.\"\n\n\"Sepä on toinen asia\", sanoi Portos, ja hänkin vuorostaan kuunteli\nkorviansa heristellen d'Artagnanin osoittamalle taholle.\n\n\"Monsieur\", virkkoi Mousqueton, joka oli jättänyt ratsunsa maantielle\nja nyt yhtyi jalkaisin isäntäänsä, \"monsieur, Phoebus ei jaksanut\npitemmälle, ja...\"\n\n\"Vaiti siinä\", käski Portos.\n\nSamassa kuului toinen hirnahdus yötuulen tuomana.\n\n\"Se on viidensadan askeleen päässä täältä\", arvioitsi d'Artagnan.\n\n\"Tosiaankin, monsieur\", vahvisti Mousqueton, \"ja viidensadan askeleen\npäässä täältä on pikku metsästystupa.\"\n\n\"Mousqueton, ota pistoolisi\", käski d'Artagnan.\n\n\"Minulla on ne kädessäni, monsieur.\"\n\n\"Ota omasi koteloista, Portos.\"\n\n\"Tässä ovat.\"\n\n\"Hyvä\", sanoi d'Artagnan, hänkin siepaten omat ampuma-aseensa;\n\"käsittänethän tehtävämme, Portos?\"\n\n\"En aivan.\"\n\n\"Me toimimme kuninkaan palveluksessa.\"\n\n\"No niin?\"\n\n\"Kuninkaan palveluksessa tarvitsemme noita hevosia.\"\n\n\"Olet oikeassa\", myönsi Portos.\n\n\"Ei sanaakaan enää; rivakasti toimeen!\"\n\nKaikki kolme kävelivät eteenpäin pimeässä, hiljaisina kuin aaveet.\nSyrjätien haarassa näkivät he valoa pilkoittavan puiden lomasta.\n\n\"Tuolla on talo\", supatti d'Artagnan. \"Anna minun toimia, Portos, ja\ntee kuten minä.\"\n\nHe hiipivät puulta toiselle ja saapuivat kahdenkymmenen askeleen päähän\ntalosta kenenkään näkemättä. Niin likelle tultuaan he nyt huomasivat\nvaunuvajan seinustalle ripustetun lyhdyn valossa neljä vankannäköistä\nratsua. Palvelija suki niitä. Hevosten vieressä oli satulat ja päitset.\n\nD'Artagnan lähestyi nopeasti ja viittasi molempia seuralaisiaan\npysyttelemään muutaman askeleen päässä.\n\n\"Minä ostan nämä hevoset\", hän sanoi palvelijalle.\n\nTämä kääntyi ällistelemään, vaan ei hiiskunut sanaakaan.\n\n\"Etkö kuullut, hölmö?\" aloitti taas d'Artagnan.\n\n\"Kyllä\", vastasi palvelija.\n\n\"Mikset siis vastaa?\"\n\n\"Koska nämä hevoset eivät ole kaupan.\"\n\n\"Sitten minä otan ne\", uhkasi d'Artagnan.\n\nHän laski kätensä lähimmän lautasille. Samassa astuivat hänen molemmat\nsaattolaisensa esille ja tekivät kuten hänkin.\n\n\"Mutta, hyvät herrat\", huudahti palvelija, \"ne ovat vastikään juosseet\nkuuden lieuen taipaleen hengähtämättä; siitä on tuskin puolta tuntia,\nkun vapautimme ne satuloistaan.\"\n\n\"Puolen tunnin lepo riittää\", sanoi d'Artagnan, \"ja ne käyvät sitten\nvain yhä innokkaimmiksi.\"\n\nTallirenki huusi apua. Jonkunlainen isännöitsijä saapui juuri kun\nd'Artagnan ja hänen kumppaninsa satuloitsivat hevosia.\n\nIsännöitsijä tahtoi panna äänekkäästi vastaan.\n\n\"Ystäväiseni\", varoitti d'Artagnan, \"jos virkatte sanankaan, niin tukin\nteiltä kurkun.\"\n\nJa hän näytti pistoolia, jonka taas heti pisti kainaloonsa,\ntäydentääkseen hommansa.\n\n\"Mutta, monsieur\", intti isännöitsijä, \"tiedättekö, että nämä hevoset\novat herra de Montbazonin?\"\n\n\"Sen parempi!\" vastasi d'Artagnan; \"sitten ne varmasti ovatkin hyviä\nratsuja.\"\n\n\"Monsieur\", jatkoi isännöitsijä, askel askeleelta vetäytyen taaksepäin\nja yrittäen lähestyä ovea, \"minä pyydän teitä ottamaan huomioon, että\nhuudan tänne väkeni.\"\n\n\"Ja minäkin huudan saapuville omani\", vastasi d'Artagnan. \"Olen\nkuninkaan muskettiväen luutnantti, minulla on kymmenen kaartilaista\nsaattueenani; kuunnelkaahan vain -- kuuletteko, kuinka ne nelistävät?\nSaammepa nähdä!\"\n\nMitään ei kuulunut, mutta isännöitsijä luuli kuulevansa.\n\n\"Oletko valmis, Portos?\" kysyi d'Artagnan.\n\n\"Valmis olen.\"\n\n\"Entä te, Mouston?\"\n\n\"Samaten.\"\n\n\"Ratsaille siis ja taipaleelle!\"\n\nKaikki kolme hyppäsivät satulaan.\n\n\"Tänne!\" huusi isännöitsijä; \"apuun, palvelijat, ratsupyssyinenne!\"\n\n\"Eteenpäin!\" käski d'Artagnan; \"tässä tulee kuumat paikat.\"\n\nJa he porhalsivat tielle kuin tuulena.\n\n\"Tänne!\" kirkui isännöitsijä, tallirengin rientäessä läheiseen\nrakennukseen.\n\n\"Varokaa surmaamasta hevosianne!\" huusi d'Artagnan nauraen.\n\n\"Ampukaa!\" vastasi isännöitsijä.\n\nSalaman tavoin valaisi leimahdus tietä, ja samassa pamahti; ratsastajat\nkuulivat luotien viuhuvan vieritseen ilmaan.\n\n\"He ampuvat kuin palvelijat\", morkkasi Portos; \"paremmin paukuteltiin\nkardinaali de Richelieun aikana. Muistatko Crèvecoeurin maantietä,\nMouston?\"\n\n\"Voi, monsieur, tunnen vieläkin jumotusta oikealla puolella.\"\n\n\"Oletko varma siitä, että olemme heidän jäljillään, d'Artagnan?\" kysyi\nPortos.\n\n\"Totta perhanassa! Etkö siis kuullut?\"\n\n\"Mitä niin?\"\n\n\"Että nämä hevoset ovat herra de Montbazonin.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Herra de Montbazon on rouva de Montbazonin mies.\"\n\n\"Vaikkapa vain.\"\n\n\"Ja rouva de Montbazon on herra de Beaufortin rakastajatar.\"\n\n\"Ahaa, nyt ymmärrän!\" sanoi Portos; \"rouva oli järjestänyt hevosten\nvaihdon.\"\n\n\"Aivan.\"\n\n\"Ja me hätyytämme herttuaa samoilla hevosilla, joita hän on äsken\nkäyttänyt.\"\n\n\"Portos hyvä, sinulla on tosiaan mitä selkein järki\", vastasi\nd'Artagnan puolittain piloillaan, puolittain vakavana.\n\n\"Hm, niinpä luulisin\", sanoi Portos.\n\nKokonaisen tunnin kiitivät he eteenpäin; hevoset olivat valkeina\nvaahdosta, ja veri pulppusi niiden kupeista.\n\n\"Kas, mitä näenkään tuolla?\" virkahti d'Artagnan.\n\n\"Onnellinen sinä, jos näet mitään tällaisessa pimeydessä\", sanoi\nPortos.\n\n\"Kipinöitä.\"\n\n\"Näin ne minäkin\", vahvisti Mousqueton.\n\n\"Ahaa, olisimmekohan jo saavuttamassa heidät?\"\n\n\"Kuollut hevonen -- hyvä!\" huudahti d'Artagnan palauttaessaan ratsunsa\ntämän tekemästä syrjähyppäyksestä; \"eivät näy heidänkään elukkansa\njaksavan pitemmälle.\"\n\n\"Olen kuulevinani ratsujoukon tömistelyä\", huomautti Portos kurkoittaen\npäätään hevosensa harjan yli.\n\n\"Mahdotonta!\"\n\n\"Heitä on monta.\"\n\n\"Se muuttaa asian.\"\n\n\"Taaskin hevonen!\" virkahti Portos.\n\n\"Kuollutko?\"\n\n\"Ei, henkitoreissaan.\"\n\n\"Satuloittu vai riisuttuko?\"\n\n\"Satuloittu.\"\n\n\"Sitten se on heidän.\"\n\n\"Rohkeutta siis! He ovat käsissämme.\"\n\n\"Mutta jos heitä on monta\", muistutti Mousqueton, \"eivät he ole meidän\nkäsissämme, vaan me heidän.\"\n\n\"Joutavia!\" sanoi d'Artagnan; \"he luulevat meidän olevan voimakkaampia,\nkoska ajamme heitä takaa; he säikkyvät ja hajaantuvat.\"\n\n\"Niin, se on varmaa\", arveli Portoskin.\n\n\"Kas, näetkö nyt?\" huudahti d'Artagnan.\n\n\"Kyllä, taaskin kipinöitä; näin ne minäkin nyt\", vastasi Portos.\n\n\"Eteenpäin, eteenpäin!\" käski d'Artagnan kaikuvalla äänellään; \"viiden\nminuutin kuluttua saamme nauraa.\"\n\nHe ryntäsivät jälleen yön selkään. Kivusta ja ponnistuksesta\nhurjistuneet hevoset kiitivät pitkin pimeätä tietä, jolla nyt alkoi\nhäämöttää jotakin tiheämpää ja tummempaa kuin muu ilmapiiri.\n\n\n\n\nKAHDEKSASKOLMATTA LUKU\n\nTapaaminen\n\n\nVielä ratsastettiin kymmenen minuuttia samaa vauhtia.\n\nKiireisesti irtausi kaksi tummaa kohtaa ryhmästä; ne lähestyivät,\nsuurenivat ja saivat yhä selvemmin kahden ratsumiehen hahmon.\n\n\"Kas\", virkkoi d'Artagnan, \"meitä tullaan vastaan.\"\n\n\"Sen pahempi tulijoille\"-, vastasi Portos.\n\n\"Ken siellä?\" huusi karski ääni.\n\nVimmatusti kiitävät kolme ratsumiestä eivät pysähtyneet eivätkä\nvastanneet; kuului vain huotrista vedettyjen miekkain kalinaa ja noiden\nkahden haamun pistoolinhanain naksahtaminen vireeseen.\n\n\"Ohjakset hampaisiin!\" käski d'Artagnan.\n\nPortos ymmärsi; molemmat ottivat vasemmalla kädellään kotelosta\npistoolin ja vetivät aseensa niinikään vireeseen.\n\n\"Ken siellä?\" karjaistiin toistamiseen. \"Ei enää askeltakaan, tai\nolette kuoleman oma!\"\n\n\"Pyh!\" vastasi Portos melkein tukahtuneena pölyyn ja pureskellen\nohjaksia niinkuin hänen ratsunsa puri kuolainta: \"pyh, pahempaakin\nolemme nähneet!\"\n\nSamassa sulkivat molemmat haamut tien, ja tähtien kajastuksessa\nkiiluivat alaslasketut pyssynpiiput.\n\n\"Takaisin\", kiljaisi d'Artagnan, \"tai te olette kuoleman omia!\"\n\nUhkaukseen vastasi kaksi pistoolinlaukausta; mutta hyökkääjät tulivat\nniin hurjaa vauhtia, että he melkein samassa silmänräpäyksessä olivat\nvastustajiensa kimpussa. Kolmas laukaus pamahti nyt d'Artagnanin\nampumana likeltä, ja hänen vihollisensa putosi. Portos tölmäsi niin\nkiivaasti omaa pidättäjäänsä vastaan, että tämä sinkosi kymmenen\naskeleen päähän hevosensa selästä, vaikka saikin väistetyksi\nahdistajansa miekan survaisun.\n\n\"Lopeta, Mousqueton, lopeta!\" käski Portos.\n\nJa hän karautti ystävänsä vierelle, joka oli jo jälleen aloittanut\ntakaa-ajon.\n\n\"Miten kävi?\" kysyi Portos.\n\n\"Musersin häneltä pään\", vastasi d'Artagnan; \"entä sinä?\"\n\n\"Keikautin mieheni vain nurin, mutta kuulehan...\"\n\nPamahti pistoolinlaukaus; Mousqueton se ohi kiitäessään täytti herransa\nkäskyn.\n\n\"Eteenpäin!\" sanoi d'Artagnan. \"Hyvin käy, olemme jo voittaneet\nensimmäisen erän.\"\n\n\"Kas\", huudahti Portos, \"tuoltapa tulee pelikumppaneita!\"\n\nKaksi muuta ratsastajaa näkyikin nyt eriävän pääryhmästä ja nopeasti\nlähenevän sulkemaan jälleen tien.\n\nTällä kertaa ei d'Artagnan odottanut puhuttelua.\n\n\"Tilaa!\" hän huusi ensimmäisenä; \"tilaa!\"\n\n\"Mitä tahdotte?\" kysyi ääni.\n\n\"Herttuan!\" äyskäisivät d'Artagnan ja Portos yhtaikaa.\n\nNauru oli vastauksena, mutta se päättyi huokaisuun; d'Artagnan oli\nlävistänyt naurajan säilällään.\n\nSamassa ammuttiin kaksi laukausta, jotka kuuluivat yhdeltä; Portos ja\nhänen vastustajansa olivat ampuneet toisiaan.\n\nD'Artagnan kääntyi katsomaan ja näki Portoksen ihan lähellään.\n\n\"Mainiota, Portos!\" hän sanoi; \"taisit surmata hänet?\"\n\n\"Luulen osanneeni ainoastaan hevoseen\", vastasi Portos.\n\n\"Mikäs auttaa, veikkonen! Pilkkuun ei osaa joka laukauksella, eikä sovi\nvalittaa, kun sentään satuttaa tauluun. Kas, hitto, mikä nyt hevostani\nvaivaa?\"\n\n\"Se sortuu\", vastasi Portos seisahduttaen omansa.\n\nD'Artagnanin ratsu horjui tosiaan ja vaipui polvilleen; sitten se\nkorahtaen kaatui kyljelleen.\n\nSe oli saanut rintaansa d'Artagnanin ensimmäisen vastustajan ampuman\nluodin.\n\nD'Artagnan kirosi niin katkerasti, että siitä olisi taivaskin voinut\nrevetä.\n\n\"Haluatteko hevosta, monsieur?\" kysyi Mousqueton.\n\n\"Hitto, haluanko muka!\" karjaisi d'Artagnan.\n\n\"Tässä on\", sanoi Mousqueton.\n\n\"Mistä hornasta oletkaan saanut kaksi varahevosta?\" ihmetteli\nd'Artagnan hypätessään toisen selkään.\n\n\"Niiden ratsastajat ovat kuolleet; arvelin niistä saattavan olla\nhyötyä, joten otin ne mukaan.\"\n\nSillaikaa oli Portos uudestaan panostanut pistoolinsa.\n\n\"Pian!\" huusi d'Artagnan, \"tuolla on taas kaksi!\"\n\n\"Mutta tätähän kestää aamuun!\" tuumi Portos.\n\nKaksi ratsumiestä lähestyi jälleen nopeasti.\n\n\"Voi, monsieur\", sanoi Mousqueton, \"se, jonka survaisitte alas\nratsailta, nousee nyt ylös.\"\n\n\"Mikset menetellyt hänen suhteensa kuten ensimmäisenkin?\"\n\n\"Olin estetty, monsieur; pitelin hevosta.\"\n\nKajahti laukaus, Mousqueton kiljaisi kivusta.\n\n\"Voi, monsieur\", hän parkaisi, \"nyt osui toiseenkin, juuri toiseen!\nTämä laukaus tuli ihan vastapainoksi sille, jonka sain matkalla\nAmiensiin.\"\n\nPortos käännähti kuin jalopeura ja ryntäsi hevosensa menettäneen\nratsastajan kimppuun, joka yritti sivaltaa miekkansa; mutta ennen kuin\nse paljastui säilästä, oli Portos omansa kahvalla jymäyttänyt häntä\npäähän niin hirveästi, että hän kaatui kuin härkä lysähtää teurastajan\nnuijasta.\n\nVikisten oli Mousqueton luisunut alas ratsailta, sillä hänen saamansa\nhaava ei sallinut hänen istua satulassa.\n\nRatsastajat huomattuaan oli d'Artagnan pysähtynyt ja jälleen panostanut\npistoolinsa; hänen uuden hevosensa satulanupissa muuten riippui\nratsupyssykin.\n\n\"Tässä nyt olen\", sanoi Portos; \"odotammeko vai hyökkäämmekö me?\"\n\n\"Käykäämme päälle!\" esitti d'Artagnan.\n\n\"Se sopii!\" suostui Portos.\n\nHe iskivät kannukset hevostensa kylkiin.\n\nRatsumiehet olivat ainoastaan kahdenkymmenen askeleen päässä heistä.\n\n\"Kuninkaan nimessä\", huusi d'Artagnan, \"tie auki!\"\n\n\"Kuninkaalla ei ole täällä mitään tekemistä\", vastasi kumea ääni, joka\ntuntui tulevan pilvestä, sillä ratsastaja läheni pölypatsaan\nkiehtomana.\n\n\"Hyvä! Saammepa nähdä, eikö kuningas pääse esille yli kaiken\", tuumi\nd'Artagnan.\n\n\"Se nähdään!\" virkkoi sama ääni.\n\nKaksi pistoolinlaukausta pamahti melkein yhtaikaa, toinen d'Artagnanin\nluikusta, toinen Portoksen vastustajan ampumana. D'Artagnanin luoti vei\nviholliselta hatun, Portoksen vastustajan kuula lävisti paroonikokelaan\nhevoselta kaulan, ja pärskähtäen sortui elukka heti.\n\n\"Viimeisen kerran, minne aiotte?\" kysyi sama ääni.\n\n\"Hornaan!\" karjaisi d'Artagnan.\n\n\"Hyvä! Olkaa siis huoletta, sinne joudutte pian.\"\n\nD'Artagnan näki musketinpiipun painuvan vastaansa. Hänellä ei ollut\naikaa kopeloida kotelosta, mutta hän muisti neuvon, jonka oli aikoinaan\nsaanut Atokselta: hän antoi hevosensa kavahtaa takajaloilleen, ja luoti\nosui elukkaa mahaan. D'Artagnan tunsi hevosen huojuvan allansa, ja\nharvinaisen ketteränä, kuten aina heittäysi hän, sivulle.\n\n\"Mutta, hiisi vieköön\", virkkoi sama väräjävä ja pilkallinen ääni\n\"tämähän on hevosteurastusta eikä mieskohtaista taistelua. Vetäkäämme\nmiekkamme, monsieur -- miekkasille!\"\n\nJa hän hyppäsi alas ratsailta.\n\n\"Olkoon menneeksi!\" myöntyi d'Artagnan; \"se on ihan minun alaani.\"\n\nKahdella harppauksella joutui d'Artagnan seisomaan\nkiistakumppaniansa vastassa, jonka säilä nyt iski hänen aseeseensa.\nTavallisen taitavuutensa avulla oli hän saanut miekan sovitetuksi\nterssiliikkeisiin, jotka olivat hänen parhaana puolustusasentonaan.\n\nSillävälin oli Portos polvistunut hevosensa taakse, joka vavahteli\nhenkitoreissaan, ja piteli pistoolia kumpaisessakin kädessään.\n\nD'Artagnanin ja hänen vastakumppaninsa ottelua jatkui. D'Artagnan\nahdisti tapansa mukaan kiivaasti, mutta tällä kertaa oli hän tavannut\nmiekkailijan ja käden, jotka saivat hänet miettimään. Kahdesti\nkvarttiin pakotettuna astahti d'Artagnan taaksepäin; hänen\nvastustajansa ei hievahtanut, d'Artagnan palasi ja heittäysi uudestaan\nterssitemppuihin.\n\nPari kolme survaisua suunnattiin kumpaiseltakin puolelta tuloksetta,\nkipinäin singotessa säilänteristä.\n\nVihdoin katsoi d'Artagnan hetken tulleeksi, yrittääkseen mieluisinta\nkujettaan; hän valmisteli sitä taitavasti, suoritti sen nopeasti kuin\nsalama ja tähtäsi survaisun niin voimakkaasti, että hän piti sitä\nvastustamattomana.\n\nTyöntäisy torjuttiin.\n\n\"_Mordious_!\" huudahti hän gascognelaisella murteellaan.\n\nTämän huudahduksen kuullessaan kavahti vastustaja taaksepäin, ojensi\nesiin paljastetun päänsä ja yritti pimeässä eroittaa d'Artagnanin\nkasvonpiirteitä.\n\nD'Artagnan taasen epäili viekkautta ja pysyi puolustusasennossa.\n\n\"Pitäkää varanne!\" varoitti Portos vastustajaansa; \"minulla on vielä\nkaksi pistooliani panostettuina.\"\n\n\"Sitä suurempi syy teillä ampua ensin\", vastasi jälkimmäinen.\n\nPortos laukaisi, salama valaisi taistelupaikkaa.\n\nTämän tuiskahduksen leimussa huudahtivat molemmat toiset\ntaistelukumppanukset.\n\n\"Atos!\" oudostui d'Artagnan.\n\n\"D'Artagnan!\" kummeksui Atos.\n\nAtos kohotti miekkansa, d'Artagnan laski alas omansa.\n\n\"Aramis!\" huusi Atos, \"älä ammu!\"\n\n\"Hei, sinäkö se oletkin, Aramis?\" ihmetteli Portos.\n\nJa hän heitti sivulle pistoolinsa.\n\nAramis pisti omansa koteloon ja miekkansa huotraan.\n\n\"Poikani!\" sanoi Atos ojentaen d'Artagnanille kätensä.\n\nTällä nimityksellä oli hän entiseen aikaan puhutellut d'Artagnania,\ntahtoessaan ilmaista hellyyttä.\n\n\"Atos\", valitti d'Artagnan käsiänsä väännellen, \"sinä siis puolustat\nhäntä! Ja minä kun olin vannonut vieväni hänet takaisin elävänä tai\nkuolleena! Voi, minä olen häväisty mies!\"\n\n\"Surmaa minut\", sanoi Atos rintansa paljastaen, \"jos kuolemani on\nvälttämätön kunniallesi.\"\n\n\"Minua poloista!\" huudahti d'Artagnan. \"Maailmassa oli yksi ainoa mies,\njoka kykeni pysähdyttämään minut, ja onneton kohtaloni toimitti juuri\nsen miehen tielleni! Mitä nyt sanonkaan kardinaalille?\"\n\n\"Te sanotte hänelle, monsieur\", vastasi ääni, joka kajahti yli koko\ntaistelupaikan, \"että hän oli lähettänyt minua vastaan kaksi ainoata\nmiestä, jotka kykenivät nujertamaan neljä, mies miestä vastaan\nkeskeytymättömästi ahdistamaan kreivi de la Fèreä ja ritari\nd'Herblayta ja olemaan antautumatta vähäisemmälle lukumäärälle kuin\nviidellekymmenelle.\"\n\n\"Prinssi!\" huudahtivat Atos ja Aramis yhtaikaa, liikahtaen ikäänkuin\ntehdäkseen tilaa Beaufortin herttualle, samalla kun d'Artagnan ja\nPortos puolestaan astahtivat taaksepäin.\n\n\"Viisikymmentä ratsumiestä!\" mutisivat d'Artagnan ja Portos.\n\n\"Katsokaa ympärillenne, hyvät herrat, jos epäilette sitä\", jatkoi\nherttua.\n\nD'Artagnan ja Portos vilkaisivat sivulleen; he olivatkin täydellisesti\nsaarrettuina ratsujoukon keskelle.\n\n\"Taistelunne melu, hyvät herrat\", puheli herttua, \"sai minut siihen\nluuloon, että teitä oli vähintään kaksikymmentä, ja minä palasin\nkaikkien saattolaisteni kanssa, kyllästyneenä ainaiseen pakenemiseen ja\nhaluten saada itse paljastaa miekkani; mutta kaksihan teitä vain\nolikin.\"\n\n\"Niin, monseigneur\", huomautti Atos, \"mutta kaksi kahdenkymmenen\nveroista, kuten itse sanoitte.\"\n\n\"No niin, miekkanne, hyvät herrat!\" käski herttua.\n\n\"Miekkamme!\" toisti d'Artagnan kohottaen päänsä ja tointuen; \"niitä\nemme koskaan luovuta!\"\n\n\"Emme koskaan!\" vahvisti Portos.\n\nJotkut ratsumiehet liikahtivat.\n\n\"Silmänräpäys, monseigneur!\" virkkoi Atos; \"kaksi sanaa!\"\n\nHän lähestyi prinssiä, joka kumartui häntä kohti, ja lausui tälle\nhiljaa pari sanaa.\n\n\"Kuten haluatte, kreivi\", vastasi prinssi. \"Olen liian suuressa\nkiitollisuudenvelassa teille, voidakseni evätä ensimmäistä pyyntöänne.\nPoistukaa, hyvät herrat!\" hän virkkoi saattueelleen. \"Herrat d'Artagnan\nja du Vallon, te olette vapaita.\"\n\nKäskyä toteltiin heti, ja d'Artagnan ja Portos näkivät nyt olevansa\nlaajan kehän keskuksena.\n\n\"Nyt, d'Herblay\", sanoi Atos, \"laskeudu ratsailta ja tule mukaan.\"\n\nAramis hyppäsi maahan ja lähestyi Portosta, Atoksen astuessa\nd'Artagnanin luo. Kaikki neljä olivat siten jälleen koolla.\n\n\"Veikkoseni\", kysyi Atos, \"pahoitteletteko vielä, ettette vuodattaneet\nvertamme?\"\n\n\"Emme\", vastasi d'Artagnan, \"mutta minua surettaa nähdä joutuneemme\nvastatuksin, kun olemme aina olleet niin likeisesti yhdessä, --\nsydäntäni painostaa, että tapaamme toisemme vihollisleireihin\nkuuluvina. Voi, nyt ei meille enää mikään luonnista!\"\n\n\"Taivasten tekijä, ei, -- nyt on kaikki mennyttä!\" huudahti Portos.\n\n\"No, siirtykää siis meidän puolellemme\", esitti Aramis.\n\n\"Hiljaa, d'Herblay!\" tokaisi Atos; \"tällaisille miehille ei ehdoteta\nmitään sellaista. Jos he ovat liittyneet Mazarinin puolueeseen, niin on\nheidät siihen omatuntonsa taivuttanut, niinkuin me olemme vakaumuksesta\nmenneet prinssien puolelle.\"\n\n\"Vihollisia nyt kuitenkin olemme\", sanoi Portos. \"Hitto, kuka olisi\nkoskaan uskonut sitä!\"\n\nD'Artagnan ei virkkanut mitään; hän vain huokasi.\n\nAtos katseli heitä ja otti heidän kätensä omiinsa.\n\n\"Hyvät herrat\", hän haastoi, \"asia on vakava, ja sydäntäni kirvelee\nniinkuin olisitte lävistäneet sen. Niin, me olemme erillämme, se on\ntärkeä ja murheellinen totuus; mutta vielä emme ole julistaneet\ntoisillemme sotaa. Voimme kenties vielä päästä sovintoon; vasituinen\nviimeinen kohtaus on välttämätön.\"\n\n\"Minä puolestani vaadin sitä\", sanoi Aramis.\n\n\"Minä suostun siihen\", vastasi d'Artagnan ylpeästi.\n\nPortos nyökkäsi myöntymykseksi.\n\n\"Määrätkäämme siis kokouspaikka, joka on meille kaikille mukava\",\njatkoi Atos, \"ja siinä viimeisessä kohtauksessa sopikaamme\nratkaisevasti keskinäisestä asemastamme ja esiintymistavasta, jota\nmeidän tulee noudattaa toisiamme kohtaan.\"\n\n\"Hyvä!\" vastasivat toiset kolme.\n\n\"Yhdytte siis minun käsitykseeni?\" kysyi Atos.\n\n\"Täydellisesti.\"\n\n\"No niin, mikä paikaksi?\"\n\n\"Soveltuuko teille Place Royale?\" esitti d'Artagnan.\n\n\"Pariisissa?\"\n\n\"Niin.\"\n\nAtos ja Aramis katsoivat toisiinsa. Aramis teki hyväksyvän merkin.\n\n\"Place Royale, olkoon menneeksi\", suostui Atos.\n\n\"Ja milloin?\"\n\n\"Huomen-illalla, jos haluatte.\"\n\n\"Kerkiättekö siksi takaisin?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Mihin aikaan tulemme?\"\n\n\"Kello kymmenen illalla -- sopiiko se teille?\"\n\n\"Erinomaisesti.\"\n\n\"Siitä on seurauksena rauha tai sota\", huomautti Atos, \"mutta\nkunniamme, ystävät, ainakin jää loukkaamattomaksi.\"\n\n\"Voi\", jupisi d'Artagnan, \"meidän sotilaallinen kunniamme on mennyttä!\"\n\n\"D'Artagnan\", sanoi Atos vakavasti, \"minä vannon, että teet minua\nkohtaan väärin, ajatellessasi tuolla tavoin, kun minä sitävastoin\najattelen vain yhtä seikkaa, nimittäin että me olemme paljastaneet\nsäilämme toisiamme vastaan. Niin\", hän jatkoi murheellisesti pudistaen\npäätänsä, \"niin, sinäpä sen sanoit: onnettomuus uhkaa meitä. Tule,\nAramis!\"\n\n\"Ja me, Portos\", sanoi d'Artagnan, \"palatkaamme ilmoittamaan\nkardinaalille häpeämme.\"\n\n\"Ja sanokaa hänelle ennen kaikkea\", huusi hämystä joku, \"että minä en\nole vielä liian vanha toimimaan.\"\n\nD'Artagnan tunsi Rochefortin äänen.\n\n\"Voinko tehdä mitään hyväksenne, messieurs?\" kysyi prinssi.\n\n\"Te voitte todistaa, että me olemme tehneet voitavamme, monseigneur.\"\n\n\"Olkaa huoletta, se tapahtuu. Hyvästi, messieurs! Jonkun ajan kuluttua\ntoivoakseni näemme toisemme jälleen Pariisin edustalla, kenties itse\nPariisissakin, ja silloin voitte ottaa hyvityksenne.\"\n\nNäin sanoen herttua heilautti kättänsä hyvästiksi, kannusti ratsunsa\njälleen laukkaan ja katosi saattolaisineen, jotka häipyivät pimeään\nniinkuin melukin avaruuteen.\n\nD'Artagnan ja Portos jäivät yksikseen maantielle, likellään mies, joka\npiteli kahta varahevosta.\n\nHe luulivat tätä Mousquetoniksi ja lähestyivät.\n\n\"Mitä näenkään!\" huudahti d'Artagnan, \"sinäkö siinä Grimaud?\"\n\n\"Grimaud!\" kummeksui Portos.\n\nGrimaud antoi ystävyksille merkin, että he eivät erehtyneet.\n\n\"Kenen ovat hevoset?\" kysyi d'Artagnan.\n\n\"Kuka ne meille antaa?\" kysyi Portos.\n\n\"Herra kreivi de la Fère.\"\n\n\"Atos, Atos\", mutisi d'Artagnan, \"sinä ajattelet ihan kaikkea; sinä\nolet todellinen aatelismies!\"\n\n\"Hyvä juttu!\" virkkoi Portos; \"pelkäsin joutuvani taivaltamaan\njalkaisin.\"\n\nJa hän hyppäsi ratsaille. D'Artagnan istui jo satulassa.\n\n\"No, mihin siis sinä aiot, Grimaud?\" tiedusti d'Artagnan; \"jätät\nherrasi?\"\n\n\"Niin\", vastasi Grimaud, \"olen menossa varakreivi de Bragelonnen luo\nFlandriassa toimivaan armeijaan.\"\n\nHe etenivät äänettöminä joitakuita askeleita pitkin maantietä Pariisiin\npäin, kunnes äkkiä kuului voihkinaa, joka tuntui tulevan ojasta.\n\n\"Mitä tuo on?\" ihmetteli d'Artagnan.\n\n\"Siellä on Mousqueton\", arvasi Portos.\n\n\"Voi, niin, monsieur, minä täällä olen\", vastasi vaikertava haamu, joka\nkohosi tien viereltä.\n\nPortos kiirehti intendenttinsä luo, johon hän oli todella kiintynyt.\n\n\"Oletko vaarallisestikin haavoittunut, hyvä Mouston?\" hän kysyi.\n\n\"Mouston!\" kertasi Grimaud silmät suurina.\n\n\"En luule, monsieur, mutta peräti kiusalliseen tapaan olen\nhaavoittunut.\"\n\n\"Et siis kykene ratsastamaan?\"\n\n\"Voi, vielä kysyttekin, monsieur!\"\n\n\"Pääsetkö kävelemään?\"\n\n\"Koetan pyrkiä lähimpään taloon asti.\"\n\n\"Miten menetellä?\" sanoi d'Artagnan. \"Meidän on välttämättömästi\npalattava Pariisiin.\n\n\"Minä kyllä pidän huolen Mousquetonista\", tarjoutui Grimaud.\n\n\"Kiitos, kunnon Grimaud!\" sanoi Portos.\n\nGrimaud laskeusi ratsailta ja meni ojentamaan käsivartensa vanhalle\nystävälleen, joka vastaanotti hänet kyynelsilmin, Grimaudin oikein\nkykenemättä tietämään, pusersiko ne kyyneleet jälleennäkemisen ilahdus\nvai haavan tuottama kipuko.\n\nD'Artagnan ja Portos pitkittivät vaiteliaina matkaansa Pariisiin.\n\nKolmea tuntia myöhemmin sivuutti heidät eräänlainen pikalähetti, pölyn\npeittämänä. Miehen oli herttua toimittanut viemään kardinaalille\nkirjettä, jossa prinssi lupauksensa mukaisesti antoi todistuksensa\nPortoksen ja d'Artagnanin kunnostautumisesta.\n\nMazarin oli viettänyt kovin tukalan yön, saadessaan tämän kirjeen,\njossa prinssi itse ilmoitti hänelle olevansa vapaana ja ryhtyvänsä\nkuolettavaan sotaan häntä vastaan.\n\nKardinaali luki sen pariin kolmeen kertaan; sitten hän taittoi sen\nkokoon ja pisti taskuunsa.\n\n\"Se minua sentään lohduttaa hänen livahdettuaan d'Artagnanin käsistä\",\nhän tuumi, \"että takaa-ajaja ainakin ratsasti kumoon Brousselin. Tuo\ngascognelainen on totisesti oiva mies; hän palvelee minua\nkömpelyyksilläänkin.\"\n\nKardinaali tarkoitti sitä miestä, jonka d'Artagnan oli ajanut nurin\nSaint-Jeanin hautuumaan kulmassa Pariisissa ja joka ei ollut sen\nvähäisempi henkilö kuin parlamenttineuvos Broussel.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSKOLMATTA LUKU\n\nNeljä vanhaa ystävystä valmistautuu tapaamaan toisensa\n\n\n\"No niin\", sanoi Portos, istuessaan la Chevrette-hotellin pihalla, kun\nd'Artagnan naama pitkänä ja nyreissään palasi Kardinaalipalatsista,\n\"hän kai otti sinut yrmeästi vastaan, kelpo d'Artagnan?\"\n\n\"Sen totisesti teki! On siinä koko hylky mieheksi! Mitä sinä syöt,\nPortos?\"\n\n\"Ka, näethän, että minä liotan korppua espanjalaiseen viinilasilliseen.\nTee sinä samaten!\"\n\n\"Oikeassa olet, Gimblou, lasi!\"\n\nNäin soinnukkaalla nimellä puhuteltu tarjoilija toi pyydetyn lasin, ja\nd'Artagnan istuutui ystävänsä viereen.\n\n\"Miten siis kävi?\"\n\n\"Hitto, käsitäthän, että aseman selittämiseen oli vain yksi tapa! Minä\nastuin sisälle, hän katsoi minuun karsaasti, kohautin olkapäitäni ja\nsanoin:\n\n\"'No niin, monseigneur, me emme olleetkaan ylivoimaisia.'\n\n\"'Niin, sen jo tiedän; mutta kertokaahan yksityiskohdat.'\n\n\"Ymmärrät kyllä, Portos, että minä en ystäviäni nimeämättä voinut\nkertoa yksityiskohtia, ja heidän mainitsemisensa olisi syössyt heidät\ntuhoon.\"\n\n\"Perhana!\"\n\n\"'Monseigneur', sanoin, 'heitä oli viisikymmentä ja meitä kaksi'.\n\n\"'Niin, mutta silti vaihdettiin pistoolinlaukauksia, mikäli olen\nkuullut', vastasi hän.\n\n\"'On kyllä totta, että molemmin puolin haaskattiin hiukan ruutia'.\n\n\"'Ja miekat sivallettiin päivänvaloon?' lisäsi hän.\n\n\"'Oikeastaan yön pimeyteen, monseigneur', korjasin minä.\n\n\"'No, mutta minä luulin teitä gascognelaiseksi, ystäväiseni?' jatkoi\nkardinaali.\n\n\"'En ole gascognelainen muulloin kuin onnistuessani, monseigneur.'\n\n\"Hän piti vastauksesta, sillä hän alkoi nauraa.\n\n\"'Se opettaa minut varustamaan kaartilaiseni paremmilla hevosilla', hän\nsanoi, 'sillä jos he olisivat kyenneet seuraamaan teitä ja kukin\npuolestaan toimineet kuten te ja teidän ystävänne, niin te olisitte\nsaanut pidetyksi sananne ja tuonut hänet tänne elävänä tai kuolleena'.\"\n\n\"Kas, eihän tuo minusta näytä ollenkaan pahalta\", virkahti Portos.\n\n\"Eihän kylläkään, mutta hyväinen aika, veikkonen, pääasiana on tapa,\nmillä mikin sanotaan. On uskomatonta\", keskeytti d'Artagnan puheensa,\n\"kuinka paljon viiniä nämä korput imevät itseensä! Nehän ovat kuin\nsieniä. Gimblou, toinen pullo.\"\n\nTilauksen täyttämisessä noudatettiin kiirettä, joka osoitti, kuinka\nsuurella huomaavaisuudella d'Artagnania kohdeltiin talossa. Hän\npitkitti:\n\n\"Teinkin jo lähtöä, kun hän kutsui minut takaisin.\"\n\n\"'Teiltähän surmattiin tai menehtyi kolme hevosta?' hän tiedusti.\n\n\"'Niin, monseigneur'.\n\n\"'Mitä ne maksavat?'\"\n\n\"Mutta se näyttää minusta varsin hyvältä käänteeltä\", tokaisi Portos.\n\n\"'Tuhannen pistolia', minä vastasin.\"\n\n\"Tuhannen pistolia!\" toisti Portos; \"he-hei, sepä oli paljon! Jos hän\ntuntee hevosia, niin hänen olisi pitänyt tinkiä.\"\n\n\"Kyllä hänellä totta tosiaan oli siihen halua, saiturilla, sillä hän\nhätkähti rajusti ja tuijotti minuun. Minä tuijotin takaisin; silloin\nhän ymmärsi yskän, avasi kaapin ja veti esiin Lyonin pankin\nmaksuosoituksia.\"\n\n\"Tuhannen pistolin arvosta?\"\n\n\"Niin, ihan täsmälleen tuhannen pistolin, senkin visukinttu; ei\nrahtuakaan enempää.\"\n\n\"Ja sinulla on ne nyt?\"\n\n\"Tässä näet.\"\n\n\"Totisesti tuntuu minusta kuitenkin siltä, että se oli sopivaa\nkohtelua\", arveli Portos.\n\n\"Sopivaako! Miehiä kohtaan, jotka eivät ainoastaan olleet vaarantaneet\nnahkaansa, vaan vielä tehneet hänelle suuren palveluksen?\"\n\n\"Minkä suuren palveluksen?\" kysyi Portos.\n\n\"Hitto, minä kuulun ratsastaneen nurin jonkun parlamenttineuvoksen.\"\n\n\"Mitä! Sen mustapukuisen pikku miehen, jonka ajoit kumoon Saint-Jeanin\nhautuumaan kulmassa?\"\n\n\"Se oli juuri hän, veikkoseni. Katsos, hän oli kardinaalille\nkiusallinen. Pahaksi onneksi en rusentanut häntä kokonaan. Hän kuuluu\ntoipuvan, ollakseen uutena haittana.\"\n\n\"No, pentele!\" tokaisi Portos; \"ja kun käänsin hevoseni, joka tahtoi\nrynnätä suoraan sen päälle! Toistamiseen en sitä tee.\"\n\n\"Sen myyrän olisi pitänyt maksaa minulle parlamenttineuvoksestakin.\"\n\n\"Mutta\", intti Portos, \"kun hän ei kunnolleen rusentunut...\"\n\n\"Oh, herra de Richelieu olisi sanonut: 'Viisisataa écu'ta\nparlamenttineuvoksesta.' Mutta jääköön se jo silleen. Paljonko\nmaksoivat elukkasi, Portos?\"\n\n\"Voi, veikkonen, jos Mousqueton-parka olisi täällä, niin hän\nilmoittaisi summan pennilleen.\"\n\n\"Sanoinhan sentään suunnilleen.\"\n\n\"Vulcanus ja Bayard tulivat minulle maksamaan kahdensadan\npistolin vaiheille kumpainenkin, ja arvioitsemalla Phoebuksen\nsataanviiteenkymmeneen, luulisin laskun kutakuinkin oikeaksi.\"\n\n\"Jää siis jäljelle puolenviidettäsataa pistolia\" virkkoi d'Artagnan\njokseenkin tyytyväisenä.\n\n\"Niin\", vastasi Portos, \"mutta tamineet...\"\n\n\"Kautta sieluni se on totta! Paljonko tamineista?\"\n\n\"Jos laskisi kaikkien kolmen varustukset sadaksi pistoliksi...\"\n\n\"Olkoon menneeksi sata pistolia\", myöntyi d'Artagnan. \"Jäännöksenä on\nsiis kolmesataaviisikymmentä pistolia.\"\n\nPortos nyökkäsi.\n\n\"Antakaamme emännälle viisikymmentä pistolia kestityksestä\", ehdotti\nd'Artagnan, \"ja tasatkaamme loput kolmesataa.\"\n\n\"Se käy laatuun\", vastasi Portos.\n\n\"Kehno apaja!\" jupisi d'Artagnan pistäessään maksuosoituksensa talteen.\n\n\"Hm\", tuumi puolestaan Portos, \"lähtipä sentään jotakin. Mutta\nkuulehan!\"\n\n\"Mitä niin?\"\n\n\"Eikö hän laisinkaan puhunut minusta?\"\n\n\"Kas, tosiaan!\" huudahti d'Artagnan, joka ei uskaltanut masentaa\nystävänsä mieltä mainitsemalla, että kardinaali ei ollut hänestä\nvirkkanut halaistua sanaa, \"tosiaan, hän huomautti...\"\n\n\"Huomautti mitä?\" uteli Portos.\n\n\"Maltas hiukan -- koetan muistaa hänen omat sanansa. Hän huomautti:\n'Mitä ystäväänne tulee, niin ilmoittakaa hänelle, että hän voi huoletta\nkääntää kylkeänsä.'\"\n\n\"Ahaa!\" ihastui Portos; \"se merkitsee päivänselvästi, että hän on\nvakaasti päättänyt parooniudestani.\"\n\nSamassa löi läheisin torninkello yhdeksän. D'Artagnan säpsähti.\n\n\"Kas, niin oikein!\" virkkoi Portos; \"kello on nyt yhdeksän, ja\nmuistathan, että meillä on kymmeneltä kohtauksemme Place Royalella.\"\n\n\"Vaiti, Portos!\" huudahti d'Artagnan kärsimättömästi liikahtaen. \"Älä\nmuistuta minua siitä; juuri se on pitänyt minua alakuloisella päällä\neilisestä saakka. En mene sinne.\"\n\n\"Mistä syystä?\" kysyi Portos.\n\n\"Syystä että minun on tukala katsella noita kahta miestä, jotka\ntärvelivät yrityksemme.\"\n\n\"Silti ei kumpainenkaan ollut millään tavoin voiton puolella meistä\",\nhuomautti Portos. \"Minulla oli vielä toinen pistoolini panostettuna, ja\nte seisoitte miekkasilla vastakkain.\"\n\n\"Niin\", tuumi d'Artagnan, \"mutta jos siinä tapaamisessa piilee\njotakin...\"\n\n\"Oh\", tokaisi Portos, \"ethän toki sellaista usko, d'Artagnan!\"\n\nSe oli totta. D'Artagnan ei uskonut Atosta mihinkään kavaluuteen\nkykeneväksi, mutta hän etsi veruketta päästäkseen menemästä\nkohtaukseen.\n\n\"Lähdettävä sinne on\", jatkoi ylväs Bracieuxin herra, \"muutoin he\nluulisivat meidän pelkäävän. Hei, hyvä ystävä, uskalsimmehan kohdata\nviisikymmentä vihollista maantiellä; tottapahan rohkenemme mennä Place\nRoyalelle tapaamaan kahta ystävää.\"\n\n\"Niinpä kyllä\", myönsi d'Artagnan; \"mutta he ovat liittyneet prinssin\npuolueeseen ilmoittamatta meille siitä: Atos ja Aramis ovat pitäneet\nminun kanssani peliä, joka huolestuttaa minua. Eilen saimme selon\nheidän kannastaan. Miksi siis tänään mennä kuulemaan vielä lisää?\"\n\n\"Epäilet heitä siis tosiaankin?\" kysyi Portos.\n\n\"Aramista epäilen, siitä saakka kun hänestä on tullut abbé. Et voi\nkuvitellakaan, veikkonen, kuinka suuresti hän on muuttunut. Hän katsoo\nmeidän olevan piispansauvansa tiellä, ja kenties hän ei kovinkaan\nvastenmielisesti nitistäisi meitä.\"\n\n\"Ka, Aramiin laita onkin toinen\", myönsi Portos, \"eikä se minua\nollenkaan ihmetyttäisi.\"\n\n\"Ja herra de Beaufort saattaa myös vuorostaan yrittää meidän\npidättämistämme.\"\n\n\"Pyh, hänhän oli jo saanut meidät valtaansa, mutta laski menemään!\nOlkaamme sentään varuillamme, aseistautukaamme, ja tulkoon Planchet\nmukaan ratsupyssyinensä.\"\n\n\"Planchet on frondelainen\", muistutti d'Artagnan.\n\n\"Hiisi kaikki kansalaiskiistat periköön!\" sadatti Portos; \"nykyään ei\nvoi enää luottaa ystäviinsä eikä palvelijoihinsa. Voi, kunpa\nMousqueton-poloinen olisi täällä! Siinä ainakin on mies, joka ei minua\nmilloinkaan hylkää.\"\n\n\"Niin kauan kuin pysyt rikkaana. Tiedätkös, veikkoseni,\nkansalaiskiistat eivät meitä ole hajaannuttaneet. Seikka on se,\nettä me emme enää ole kahdenkymmenen vuoden ikäisiä; nuoruuden\niloinen innostus on kadonnut, saaden sijalleen omanvoitonpyynnin\nkehoitukset, kunnianhimon kannustuksen, itsekkyyden neuvot. Niin, sinä\nolet oikeassa. Portos; lähtekäämme sinne, mutta kunnollisesti\naseistautuneina. Jollemme saapuisi niin he sanoisivat meidän pelkäävän.\nPlanchet, hoi!\"\n\nPlanchet ilmestyi paikalle.\n\n\"Toimita hevoset satuloiduiksi ja ota ratsupyssysi.\"\n\n\"Mutta sanokaahan ensin, monsieur, ketä vastaan lähdemmekään!\"\n\n\"Emme ketään vastaan\", vastasi d'Artagnan; \"se on vain varokeino, koska\nmeitä voitaisiin ahdistaa.\"\n\n\"Tiedättekö, monsieur, että on tahdottu surmata parlamenttineuvos\nBroussel, kansan isä?\"\n\n\"Mitä ihmettä?\" kummeksui d'Artagnan.\n\n\"Ihan varmasti, mutta hän sai hyvän koston, sillä hänet vietiin\ntakaisin kotiinsa kansan kantamana. Eilispäivästä saakka on hänen\ntalossaan kuhissut kävijöitä. Hänen luokseen ovat pistäytyneet\nkoadjutori, herra de Longueville ja prinssi Conti. Madame de Chevreuse\nja madame de Vendôme ovat lähettäneet käyntikorttinsa, ja milloin hän\nvain nyt haluaa...\"\n\n\"No niin, milloin hän vain haluaa...\"\n\nPlanchet alkoi laulaa:\n\n    \"Nous fronde-tuuli\n    nyt aamusella,\n    jo kardinaali\n    tais luimistella.\n    Nous fronde-tuuli\n    nyt aamusella!\"\n\n\"Minua ei kummastuta\", virkkoi d'Artagnan hiljaa Portokselle, \"että\nMazarin olisi mieluummin nähnyt minun kokonaan rusentavan\nparlamenttineuvoksensa.\"\n\n\"Ymmärrättehän, monsieur\", jatkoi Planchet, \"että jos pyytäisitte minua\nottamaan ratsupyssyni jotakin sellaista yritystä varten kuin herra\nBrousselia vastaan hankittiin...\"\n\n\"Ei, ole huoletta; mutta keltä olet tuon kaiken kuullut?\"\n\n\"Varmasta lähteestä, monsieur. Friquet kertoi minulle.\"\n\n\"Friquet?\" toisti d'Artagnan. \"Sen nimen tunnen.\"\n\n\"Hän on herra Brousselin palvelijattaren poika, reipas vekara joka\nkyllä hoitaisi osaansa metelissä, sen takaan.\"\n\n\"Eikö hän ole kuoripoikana Notre-Damessa?\" kysyi d'Artagnan.\n\n\"On kyllä, Bazinin hoivassa.\"\n\n\"Kas, nytpä tiedänkin\", sanoi d'Artagnan. \"Ja hän toimi sarkkapoikana\nRue de la Calandren viinituvassa?\"\n\n\"Aivan.\"\n\n\"Mitä tekemistä sinulla on sellaisen jolpin kanssa?\" tiedusti Portos.\n\n\"Ka, hän on antanut minulle hyviä tietoja\", vastasi d'Artagnan,\n\"tilaisuuden tullen saattaa hän antaa minulle lisää.\"\n\n\"Sinulle, joka olit vähällä ratsastaa kuoliaaksi hänen isäntänsä?\"\n\n\"Kuka hänelle sen sanoisi?\"\n\n\"Olet oikeassa.\"\n\nSamaan aikaan saapuivat Atos ja Aramis Pariisiin Saint-Antoinen\nesikaupungin kautta. He olivat virkistäytyneet matkan varrella ja\njouduttivat nyt kulkuansa, jotteivät myöhästyisi kohtauksesta. Bazin\nsaattoi heitä yksinään. Kuten muistetaan oli Grimaud jäänyt hoitelemaan\nMousquetonia ja ollut sitten lähdössä suoraan nuoren varakreivi de\nBragelonnen luo, joka oli matkannut Flandrian armeijaan.\n\n\"Nyt pitää meidän poiketa johonkin majataloon\", sanoi Atos\n\"pukeutuaksemme siviilivaatteisiin, jättääksemme pois pistoolimme ja\nmiekkamme ja antaaksemme palvelijammekin riisua aseensa.\"\n\n\"Emmehän toki; siinä seikassa et ainoastaan salline minun olla toista\nmieltä, vaan vieläpä yrittänet omaksua minun käsitykseni.\"\n\n\"Mutta miksi?\"\n\n\"Koska olemme lähdössä sotaiseen kohtaukseen.\"\n\n\"Mitä tarkoitat Aramis?\"\n\n\"Että Place Royale on Vendômoisin maantien jatkoa, ei muuta.\"\n\n\"Mitä! Ystävämme...\"\n\n\"Ovat käyneet vaarallisimmiksi vihollisiksemme, Atos; usko minua,\nmeidän on epäiltävä heitä, ja epäile etenkin sinä.\"\n\n\"Oh, hyvä d'Herblay!\"\n\n\"Kuka menee takaamaan, että d'Artagnan ei ole pannut tappioitaan meidän\nsyyksemme ja antanut kardinaalille vihiä kohtauksestamme? Kuka voi\nsanoa, että kardinaali ei käytä tätä tilaisuutta meidän\nvangitsemiseksemme?\"\n\n\"Mitä ihmettä, Aramis! Pidätkö mahdollisena, että d'Artagnan, että\nPortos antautuisivat niin häpeälliseen kätyritoimeen?\"\n\n\"Ystävysten kesken, hyvä Atos, se olisi alhaista, siinä olet oikeassa;\nmutta vihollisia kohtaan se on vain viekkautta.\"\n\nAtos laski kätensä ristiin ja antoi kauniin päänsä painua rinnalle.\n\n\"Mikäs auttaa, Atos!\" pitkitti Aramis; \"sellaisia ovat ihmiset, he\neivät ole ikuisesti kaksikymmenvuotiaita. Tiedäthän, että olemme\njulmasti loukanneet sitä itserakkautta, joka sokeasti johtelee\nd'Artagnanin toimia. Hänet on voitettu. Etkö kuullut, kuinka hän\ntuskitteli maantiellä? Mitä Portokseen tulee, niin hänen parooniarvonsa\nkenties riippui juuri tämän jutun menestyksestä. No niin, hän tapasi\nmeidät tiellänsä eikä pääse tälläkään kertaa parooniksi. Kuka tietää,\neikö tuo paljonpuhuttu paroonius voisi koitua tämäniltaisesta\nkohtauksesta? Ryhtykäämme varokeinoihin, Atos!\"\n\n\"Mutta jos he tulevat aseettomina? Mikä häpeä silloin meille, Aramis!\"\n\n\"Oh, älä ole huolissasi, veikkonen; minä vastaan siitä, että niin ei\nkäy! Onhan meillä muuten aina puolustuksenamme, että tulemme matkalta\nja olemme kapinoitsijoita!\"\n\n\"Puolustuksena! Meidän on siis otettava lukuun se mahdollisuus, että\nmeidän on puolustauduttava d'Artagnanin ja Portoksen edessä! Voi,\nAramis, Aramis\", pitkitti Atos murheellisesti pudistaen päätänsä,\n\"kautta sieluni, sinä teet minut ihmisistä onnettomimmaksi. Sinä\nriistät erhekuvat sydämeltä, joka ei vielä ollut tyyten ummistunut\nystävyydeltä! Tiedätkös, Aramis, melkein soisin yhtä mielelläni, että\nse reväistäisiin rinnastani, sen vannon. Tee kuten haluat, Aramis. Minä\nainakin lähden aseettomana.\"\n\n\"Ei, sitä en minä salli. Sillä heikkoudella et ainoastaan kavaltaisi\nyhtä miestä, ei ainoastaan Atosta tai kreivi de la Fèreä, vaan\nkokonaisen puolueen, johon kuulut ja joka luottaa sinuun.\"\n\n\"Olkoon sitten menneeksi, niinkuin sinä sanot\", vastasi Atos\nalakuloisena.\n\nJa he pitkittivät kulkunsa.\n\nTuskin olivat he Pas-de-la-Mule-katua pitkin saapuneet aution aukion\nristikkoportille, kun he pilarikatoksen alla Sainte-Catherinekadun\npäässä huomasivat kolme ratsumiestä.\n\nD'Artagnan ja Portos sieltä tulivat levätteihinsä kääriytyneinä, mutta\nnäiden alta pistivät kuitenkin miekat esiin. Heidän takanaan asteli\nPlanchet, musketti kupeellaan.\n\nAtos ja Aramis laskeusivat ratsailta, kun näkivät d'Artagnanin ja\nPortoksen.\n\nNämä tekivät samaten. D'Artagnan havaitsi, että noita kolmea hevosta ei\njätetty Bazinin pideltäviksi; ne sidottiin pilarikäytävän renkaisiin.\nHän käski Planchetin menetellä samoin kuin Bazin.\n\nPalvelijain saattamina astuivat he nyt kaksi kahta vasten tapaamaan\ntoisiansa ja tervehtivät kohteliaasti.\n\n\"Missä haluatte keskustella, hyvät herrat?\" kysyi Atos, joka huomasi\nuseiden ohikulkijain pysähtyvän katselemaan heitä, niinkuin olisi ollut\nkysymyksessä tuollainen kuuluisa kaksintaistelu, joita oli vielä\nsäilynyt parisilaisten muistissa, olletikin niiden, jotka asuivat Place\nRoyalen äärellä.\n\n\"Ristikkoportti on teljetty\", huomautti Aramis, \"mutta jos herrat\npitävät puiston raikkaasta ilmasta ja häiritsemättömästä\nyksinäisyydestä, niin haen Hôtel de Rohanista avaimen, ja siellä\nviihdymme mainiosti.\"\n\nD'Artagnan vilkaisi ympärilleen aukion pimeyteen, ja Portos uskalsi\npistää päänsä kahden ristikkokangen lomitse, yrittääkseen tutkia\nsisäpuolella vallitsevaa synkkyyttä.\n\n\"Jos pidätte jotakuta muuta paikkaa parempana, messieurs\", virkkoi Atos\nylväällä ja vakuuttavalla äänellään, \"niin valitkaa itse.\"\n\n\"Tämä paikka on minun nähdäkseni kaikkein soveliain, jos d'Herblay saa\nhankituksi avaimen.\"\n\nAramis lähti heti, varoittaen Atosta jäämästä yksinään d'Artagnanin\nja Portoksen ulottuviin; mutta neuvon saaja hymyili sille halveksivasti\nja astahti vanhoja ystäviänsä kohti, jotka molemmat jäivät\nliikkumattomiksi paikalleen.\n\nAramis oli tosiaan mennyt kolkuttamaan Hôtel de Rohanin ovelle; hän\nilmestyi tuotapikaa takaisin, mukanaan mies, joka sanoi:\n\n\"Vannottehan sen, monsieur?\"\n\n\"Kas tuossa\", vastasi Aramis ojentaen hänelle louisdorin.\n\n\"Vai niin, ette siis tahdo vannoa, herra aatelismies?\" jatkoi\nportinvartija päätänsä pudistaen.\n\n\"Kas, voiko ihminen vannoa mitään?\" huomautti Aramis. \"Vakuutan teille\nainoastaan, että nämä herrat tällähaavaa ovat ystäviä.\"\n\n\"Kyllä, epäilemättä\", sanoivat Atos, d'Artagnan ja Portos\nkylmäkiskoisesti.\n\nD'Artagnan oli kuullut keskustelun ja tajunnut tarkoituksen.\n\n\"Näetkös?\" hän virkkoi Portokselle.\n\n\"Mitä niin?\"\n\n\"Että hän ei tahtonut vannoa.\"\n\n\"Vannoa mitä?\"\n\n\"Tuo mies tahtoi Aramista vannomaan, että me emme olleet menossa\ntaistelemaan Place Royalelle.\"\n\n\"Ja Aramis ei tahtonut vannoa?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Valppautta siis!\"\n\nAtos ei kadottanut keskustelijoita näkyvistään. Aramis avasi portin\nja siirtyi syrjään, antaakseen tilaa d'Artagnanille ja Portokselle.\nKun d'Artagnan astui sisälle, tarttui hänen miekankahvansa\nportinristikkoon, ja hänen oli pakko levittää auki viittansa. Silloin\npaljastuivat näkyviin hänen ristikkäin riippuvat pistoolinsa, joihin\nkuun säteet heijastuivat.\n\n\"Näetkö?\" virkkoi Aramis koskettaen toisella kädellään Atoksen\nolkapäätä ja toisella osoittaen, mitä asevarastoa d'Artagnan kantoi\nvyössään.\n\n\"Voi, kyllä!\" vastasi Atos raskaasti huoaten.\n\nHän astui puistoon kolmantena. Aramis tuli viimeisenä ja lukitsi portin\ntakanaan. Molemmat palvelijat jäivät ulkopuolelle, mutta pysyttelivät\nerillään ikäänkuin olisivat hekin epäilleet toisiansa.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENES LUKU\n\nPlace Royale\n\n\nVaiteliaina käveltiin keskellä aukiota; mutta kun kuu samassa pistäytyi\nesiin pilvestä, tuli ajatelluksi, että tällä avoimella paikalla oli\nhelppo nähdä liikkujat, joten he vetäysivätkin lehmuksien juurelle,\nmissä oli tummempaa varjoa.\n\nUseihin kohtiin oli asetettu penkkejä; sellaisen eteen pysähtyivät nuo\nneljä kävelijää. Atos viittasi, d'Artagnan ja Portos istuutuivat. Atos\nja Aramis jäivät seisomaan.\n\nSyntyi hetkiseksi vaitiolo, jollaikaa kukin tunsi, kuinka kiusallista\noli aloittaa selittely.\n\n\"Hyvät herrat\", virkkoi sitten Atos, \"läsnäolomme tässä kohtauksessa on\ntodisteena vanhan ystävyytemme voimasta. Ei ainoakaan ole jäänyt pois;\nkellään ei siis ole mitään moitteita tehtävänä itselleen.\"\n\n\"Kuulehan, kreiviseni\", sanoi d'Artagnan, \"sen sijaan että lausuisimme\ntoisillemme kohteliaisuuksia, joita kenties ei kukaan meistä ansaitse,\nkäykäämme vilpittömästi selittämään suhteitamme.\"\n\n\"En parempaa pyydä\", vastasi Atos. \"Olen avomielinen; puhu siis sinäkin\naivan vilpittömästi: onko sinulla mitään moittimista minua tai abbé\nd'Herblayta vastaan?\"\n\n\"Kyllä on\", sanoi d'Artagnan. \"Kun minulla oli kunnia kohdata sinut\nBragelonnen linnassa, tein sinulle ehdotuksia, jotka sinä varsin hyvin\nkäsitit, mutta sen sijaan että olisit vastannut minulle kuten\nystävälle, teit sinä minusta pilaa kuin lapsesta. Se ystävyys, josta\nylvästelet, ei särkynyt eilen miekkojemme osuessa yhteen, vaan\nteeskentelyn johdosta, johon antausit linnassasi.\"\n\n\"D'Artagnan!\" virkahti Atos lempeän moittivasti.\n\n\"Sinä pyysit minua olemaan vilpitön\", pitkitti d'Artagnan; \"sitä olen\nnyt ollut. Sinä kysyt, mitä ajattelen; sen sanon avoimesti. Ja nyt olen\nsamassa mitassa valmis palvelemaan sinua, abbé d'Herblay. Menettelin\nsamaten sinua kohtaan, ja sinäkin petit minua.\"\n\n\"Puhutpa tosiaan kummallisesti\", vastasi Aramis. \"Sinä tulit tekemään\nminulle ehdotuksia, mutta teitkö niitä? Et; sinä vain tutkistelit\nminua, siinä kaikki. No niin, mitä minä vastasinkaan? Että Mazarin oli\nheittiö ja että minä en tahtonut häntä palvella. Mutta siinä oli myös\nkaikki. Sanoinko silti, että minä en tahtonut palvella ketään muuta?\nPäin vastoin annoin luullakseni sinun ymmärtää, että olin liittynyt\nprinssien puolueeseen. Ellen erehdy, niin me laskettelimme hyvin\nhauskasti leikkiä siitä varsin todennäköisestä tapauksesta, että sinä\nsaisit kardinaalilta toimeksesi vangita minut. Etkö sinä ollut\npuoluemies? Epäilemättä. No, miksemme mekin kuuluisi puolueeseen?\nSinulla oli salaisuutesi, samaten meillä omamme; sitä parempi, -- se\nosoittaa, että me osaamme säilyttää ne.\"\n\n\"En moiti sinussa mitään\", sanoi d'Artagnan; \"ainoastaan sen johdosta,\nettä kreivi de la Fère puhui ystävyydestä, tahdoin ilmaista\nmenettelytapasi.\"\n\n\"Ja millaisena sitä pidät?\" kysyi Aramis korskeasti.\n\nVeri kohahti heti d'Artagnanin ohimoihin; hän nousi seisaalle ja\nvastasi:\n\n\"Minun nähdäkseni se soveltuu varsin hyvin jesuiittain oppilaalle.\"\n\nNähdessään d'Artagnanin nousevan kohottausi Portoskin. Kaikki neljä\nseisoivat nyt siten uhkaavina toisiansa vastassa.\n\nD'Artagnanin vastatessa liikahti Aramis ikäänkuin tarttuakseen\nmiekkaansa.\n\nAtos pidätti hänet.\n\n\"D'Artagnan\", hän sanoi, \"sinä tulet puheillemme tänä iltana vielä\nraivostuksissasi eilispäivän seikkailujen tuloksesta. Minä luulin, että\nsinulla oli kyllin jalo sydän, jotta kaksikymmenvuotinen ystävyys\nkykenisi vastustamaan neljännestunnin tappiota, joka oli kohdannut\nitserakkauttasi. Kuulehan, sano minulle rehellisesti: luuletko sinä\ntodellakin saaneesi jotakin moittimisen aihetta minua vastaan? Jos olen\nrikkonut, d'Artagnan, niin tahdon tunnustaa vikani.\"\n\nAtoksen vakavalla ja soinnukkaalla äänellä oli vielä entinen tehonsa\nd'Artagnaniin, kun häntä sitävastoin ärsytti Aramiin ääni, joka hänen\nollessaan huonolla tuulella kävi käreäksi ja kimeäksi. Hän vastasi sen\nvuoksi Atokselle:\n\n\"Minä, luulen, kreivi, että sinulla oli jotakin uskottavana minulle\nBragelonnen linnassa, ja että tuolla miehellä\", hän jatkoi Aramiiseen\nviitaten, \"myös oli jotakin uskottavana minulle luostarissaan. Jos\nminulle olisi suotu ne luottamukset, niin en olisi heittäytynyt\nseikkailuun, jossa te suljitte minulta tien. Mutta jos olenkin ollut\nvaitelias, ei minua silti sovi katsoa kovin yksinkertaiseksi. Jos\nolisin tahtonut tutkia, miten erilaisia ovat ne henkilöt, joita\nd'Herblay vastaanottaa nuoraportaita myöten, ja ne, jotka saavat\nkäyttää tikkaita, niin olisin kyllä pakottanut hänet puhumaan.\"\n\n\"Mihin sekaannutkaan?\" huudahti Aramis vihasta vaaleten, sillä hän\npelkäsi, että d'Artagnan oli vakoillut häntä ja nähnyt hänet madame de\nLonguevillen seuralaisena.\n\n\"Minä sekaannun ainoastaan sellaiseen, mikä koskee itseäni,\nja osaan kyllä tekeytyä näkemättömäksi asioissa, jotka eivät minuun\nkuulu. Mutta minä vihaan ulkokullattuja, ja siihen luokkaan luen\nmuskettisoturit, jotka näyttelevät abbén osaa, ja abbét, jotka\ntekeytyvät muskettisotureiksi; ja tämä herrasmies on samaa mieltä\", hän\nlisäsi Portokseen kääntyen.\n\nPortos, joka ei ollut vielä puuttunut keskusteluun, vastasi yhdellä\nainoalla sanalla ja liikkeellä.\n\nHän sanoi: \"niin\" ja tarttui miekkaansa.\n\nAramis astahti taaksepäin ja veti aseensa hänkin. D'Artagnan kumarsi,\nvalmiina hyökkäykseen tai puolustautumiseen.\n\nSilloin ojensi Atos kätensä, ilmaisten liikkeellään sitä\nvastustamatonta käskeväisyyttä, joka oli ainoastaan hänellä, veti\nhitaasti esille miekkansa huotrineen, katkaisi polveansa vasten sekä\nterän että huotran ja viskasi kappaleet oikealle puolelleen.\n\nSitten hän kääntyi Aramiiseen.\n\n\"Aramis\", hän sanoi, \"taita säiläsi.\"\n\nAramis epäröitsi.\n\n\"Sinun täytyy\", tiukkasi Atos ja lisäsi matalammalla ja lempeämmällä\näänellä: \"Minä tahdon.\"\n\nVielä kalpeampana, mutta tuon liikkeen lannistamana ja tuon äänen\nvoittamana katkaisi Aramis taipuvan terän käsissään, laski sitten\nkäsivartensa rinnalle ristiin ja odotti raivosta vavisten, mitä oli\ntulossa.\n\nTämä liike sai d'Artagnanin ja Portoksen peräytymään. D'Artagnan ei\nvetänyt miekkaansa, ja Portos pisti omansa takaisin huotraan.\n\n\"Ei koskaan\", haastoi Atos hitaasti kohottaen oikean kätensä taivasta\nkohti, \"ei koskaan, -- sen vannon tänä juhlallisena iltana Jumalan\nedessä, joka näkee ja kuulee meidät, -- ei koskaan saa miekkani iskeä\nteidän miekkoihinne, ei koskaan saa silmäni luoda suuttunutta katsetta\nteihin, ei koskaan saa sydämeni tuntea vihaa teitä kohtaan. Me olemme\neläneet kumppanuksina, vihanneet ja rakastaneet, yhteisesti\nvuodattaneet ja sekoittaneet vertamme; ja minun pitänee lisätä, että\nkenties on välillämme vielä lujempi side kuin ystävyyden, kenties on\nvälillämme rikollinen liittoutuminen, sillä me kaikki neljä olemme\ntuominneet ja teloittaneet inhimillisen olennon, jota meillä kenties ei\nollut oikeus eroittaa elämästä, vaikka hän näyttikin pikemmin kuuluvan\nkadotukseen kuin tähän maailmaan. D'Artagnan, minä olen aina rakastanut\nsinua kuin poikaani; Portos, me olemme kymmenen vuotta nukkuneet\nvierekkäin; Aramis on teidän veljenne niinkuin minunkin, sillä Aramis\non rakastanut teitä kuten minä vielä rakastan ja tulen aina\nrakastamaan. Mitä merkitseekään kardinaali Mazarin meille, jotka olemme\nvoittaneet sellaisen miehen kuin Richelieun käden ja sydämen? Mitä\nmerkitsee mikään prinssi meille, jotka olemme lujittaneet kruunun\nkuningattaren päähän? D'Artagnan, pyydän sinua suomaan anteeksi, että\neilen olin miekkasilla kanssasi; Aramis myös pyytää anteeksi\nPortokselta. Ja nyt, vihatkaa minua, jos voitte, mutta minä -- minä\nvannon, että vihastanne huolimatta olen tunteva ainoastaan kunnioitusta\nja ystävyyttä teitä kohtaan. Toista nyt minun sanani, Aramis, ja jos he\nsitten tahtovat ja sinä itse tahdot, niin eritkäämme ainiaaksi\nvanhoista ystävistämme.\"\n\nSyntyi toviksi juhlallinen vaitiolo, jonka Aramis keskeytti.\n\n\"Minä vannon\", hän sanoi levollisen näköisenä ja katsannoltaan\nvilpittömänä, mutta hänen äänensä vapisi vielä kiivaasta\nmielenliikutuksesta, \"minä vannon, etten enää kanna mitään kaunaa\nniille, jotka olivat ystäviäni; pahoittelen, että jouduin otteluun\nkanssasi, Portos; vannon vielä, että miekkani ei enää ikinä suuntaudu\nrintaanne kohti, vieläpä että salaisimmissa ajatuksissanikaan ei pääse\nilmestymään nyreyden häivääkään teitä kohtaan. Tule, Atos.\"\n\nAtos liikahti ikäänkuin poistuakseen.\n\n\"Voi, ei, ei, älkää menkö!\" huudahti d'Artagnan haltioituneena\ntuollaisesta vastustamattomasta mielenkuohusta, jollaiset ilmaisivat\nhänen sydämensä lämpöä ja sielunsa luontaista jaloutta; \"älkää menkö,\nsillä minullakin on vala tehtävänä. Minä vannon vuodattavani vereni\nviimeiseen pisaraan asti ja uhraavani ruumiistani viimeisenkin hitusen,\nollakseni yhä edelleen sellaisen miehen arvossapitämänä kuin sinä olet,\nAtos, ja sinunlaisesi miehen ystävyydessä, Aramis.\"\n\nJa hän syöksähti Atoksen syliin.\n\n\"Poikani!\" huudahti Atos painaen hänet sydäntään vasten.\n\n\"Ja minä\", sopersi Portos, \"minä en vanno mitään, mutta tukehdun, hiisi\nvieköön! Jos taistelisin teitä vastaan, niin luulenpa, että\nvastustamatta antaisin survaista miekan lävitseni, sillä minä en ole\nikimaailmassa rakastanut ketään enemmän kuin teitä.\"\n\nKelpo Portos puhkesi kyyneliin ja heittäysi Aramiin kaulaan.\n\n\"Hyvät ystävät\", puheli Atos, \"kas tätä minä toivoin, tätä odotin\nkahdelta sellaiselta sydämeltä kuin teidän; niin, olen sanonut ja sanon\nvielä kerran, että meidän kohtalomme ovat epuuttamattomasti yhdistetyt,\njos vaellammekin eri teitä. Minä pidän arvossa mielipidettäsi,\nd'Artagnan; pidän arvossa vakaumustasi, Portos; mutta vaikka\ntaistelemme vastakkaisten tarkoitusperien hyväksi, niin pysykäämme\nkuitenkin ystävyksinä. Ministerit, prinssit, kuninkaat katoavat kuin\nvirran laine, kansalaissota sammuu kuin liekki, mutta me -- jäämmekö me\njäljelle? Niin aavistelen.\"\n\n\"Niin\", yhtyi d'Artagnan, \"olkaamme aina muskettisotureita ja\npitäkäämme ainoana lippunamme kuuluisaa Saint-Gervaisin vallinsarven\nruokaliinaa, johon suuri kardinaali toimitti ommelluksi kolme liljaa.\"\n\n\"Niin\", virkkoi Aramis, \"kardinaalilaisuus tai frondelaisuus -- mitä\nse meihin kuuluu! Löytäkäämme jälleen hyvät sekundanttimme\nkaksintaisteluissa, hartaat ystävämme vakavissa asioissa ja hilpeät\ntoverimme raton hetkinä!\"\n\n\"Ja aina kun kohtaamme toisemme käsirysyssä\", pitkitti Atos,\n\"ottakaamme vain Place Royalea mainittaessa miekka vasempaan käteen ja\nojentakaamme kumppanillemme oikea vaikkapa keskellä luotituiskua!\"\n\n\"Sinä puhut jumalallisesti!\" kiitti Portos.\n\n\"Sinä olet miehistä suurin\", vahvisti d'Artagnan, \"ja kymmenkertaisesti\nverrempi meitä.\"\n\nAtoksen myhäily ilmaisi sanomatonta iloa.\n\n\"Se on siis päätetty\", hän sanoi. \"Kas niin, hyvät herrat, kätenne!\nOletteko hieman kristityitä?\"\n\n\"Totta hitossa!\" vastasi d'Artagnan.\n\n\"Olemme ainakin tässä tilaisuudessa, pitääksemme valamme\", sanoi\nAramis.\n\n\"Oih, minä olen valmis vannomaan missä nimessä hyvänsä\", virkahti\nPortos, \"jopa Muhametin parran kautta! Piru minut vieköön, jos olen\nkoskaan tuntenut itseäni niin onnelliseksi kuin tällä hetkellä!\"\n\nJa kunnon Portos pyyhkieli vieläkin kosteita silmiään.\n\n\"Onko kellään teistä ristiä?\" kysyi Atos.\n\nPortos ja d'Artagnan katsoivat toisiinsa, pudistaen päätänsä ikäänkuin\naivan valmistautumattomina sellaiseen.\n\nAramis hymyili ja otti esille timanttiristin, joka helminauhaan\nsovitettuna riippui hänen kaulassaan.\n\n\"Tässä on\", hän sanoi.\n\n\"No niin\", pitkitti Atos, \"vannokaa tämän ristin kautta, joka\naineestansa huolimatta kuitenkin aina on risti, vannokaa kaiken uhalla\nja ikuisesti olevanne ystävyksiä, älköönkä tämä vala sitoko ainoastaan\nmeitä itseämme, vaan meidän jälkeläisiämmekin! Tahdotteko tehdä tämän\nvalan?\"\n\n\"Tahdomme\", vastasivat kaikki yhteen ääneen.\n\n\"Kas, sinua kavaltajaa!\" supatti d'Artagnan Aramiin korvaan; \"sinä olet\npannut meidät vannomaan frondelaisella ristiinnaulitunkuvalla.\"\n\n\n\n\nYHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU\n\nOise-virran lautta\n\n\nToivoaksemme ei lukija ole aivan kokonaan unohtanut nuorta matkailijaa,\njonka jätimme Flandriaan vievälle tielle.\n\nKun Raoul oli kadottanut näkyvistään suojelijansa, joka oli jäänyt\nkuninkaallisen hautakirkon luo seisomaan katsellen nuorukaisen jälkeen,\nkannusti hän hevostaan, osaksi tuskallisia ajatuksiaan karkoittaakseen,\nosaksi Olivainilta salatakseen liikutusta, joka vääristi hänen\nkasvonpiirteitään.\n\nTunnin nopea ratsastus hälvensi kuitenkin pian kaikki ne tummat\nhattarat, jotka olivat synkistäneet nuoren miehen rikasta\nmielikuvitusta. Tähän asti tuntemattomana nautintona vapaus, -- ja\ntällähän on viehätyksensä niillekin, jotka eivät ole milloinkaan\nkärsineet mistään riippuvaisuudesta, -- kultasi Raoulin silmissä sekä\ntaivaan että maan, mutta etenkin elämän kaukaisen sinihohteisen\nnäköpiirin, jota sanotaan tulevaisuudeksi.\n\nSitten hän huomasi, useasti yritettyään keskustelua Olivainin kanssa,\nettä monet siten vietetyt päivät kävisivät hänelle kovin ikäviksi, ja\nkreivin miellyttävä, opettavainen ja hupainen haastelu muistui aina\nhänen mieleensä kaupunkien ohi kuljettaessa, joista ei kukaan nyttemmin\nvoinut antaa yhtä luotettavia tietoja kuin hän olisi saanut Atokselta,\nseuralaisista tietorikkaimmalta ja hauskimmalta.\n\nVielä toinenkin muisto teki Raoulin alakuloiseksi. Louvresiin\ntullessaan hän oli erään poppelimetsikön takaa nähnyt pienen linnan,\njoka oli niin elävästi johtanut hänen mieleensä La Vallièren, että hän\noli pysähtynyt ja katsellut sitä lähes kymmenen minuuttia; huoaten oli\nhän sitten jatkanut matkaansa edes vastaamatta Olivainille, joka oli\nkunnioittavasti kysynyt sellaisen huomaavaisuuden syytä. Ulkonaisten\nesineiden silmääminen on salaperäinen ajatusten johtaja, joka\njärkyttelee muistin jänteitä ja toisinaan panee ne väräjämään vastoin\ntahtoamme. Tämä johtolanka kerran löydettynä vie meidät, kuten Ariadnen\nrihma, ajatusten harhalinnaan, jossa eksyy seuratessaan tätä muistoksi\nnimitettyä menneisyyden varjoa. Tuon rakennuksen näkeminen oli vienyt\nRaoulin viidenkymmenen lieuen taipaleen takaisin länteen päin ja saanut\nhänet katsastamaan taaksepäin koko elämänsä siitä hetkestä asti,\njolloin hän oli lausunut jäähyväiset pikku Louiselle, aina siihen\nsaakka kun hän oli tytön ensi kerran nähnyt, ja jokainen pieni\ntammilehto, jokainoa liuskakaton harjalla kieppuva tuuliviiri muistutti\nhänelle, että hän sen sijaan, että olisi palannut lapsuutensa ystävien\nluokse nyt joka hetki yhä enemmän eteni heistä, niin että hän kenties\nolikin jättänyt heidät ainiaaksi.\n\nPaisuvin sydämin ja pää raskaana hän antoi käskyn Olivainille viedä\nhevoset pieneen majataloon, jonka oli nähnyt tien varrella noin puolen\nmusketinkantaman päässä edempänä siitä paikasta, missä he olivat.\nItse hän laskeutui hevosen selästä, pysähtyi kauniin, kukkivan\nkastanjaryhmän varjoon, missä surisi parvi mehiläisiä, ja käski\nOlivainin toimittaa majatalon isännän tuomaan paperia ja mustetta\nsiellä olevalle pöydälle, joka näytti varsin mukavalta kirjoittamiseen.\n\nOlivain teki työtä käskettyä ja pitkitti kulkuaan, sillävälin kun Raoul\nistuutui kyynärpää pöytään nojattuna ja katse ilman päämäärää\nharhaillen yli viehättävän maiseman, jossa vihreät niityt ja metsiköt\nvaihtelivat; silloin tällöin hän karisti kiharoiltaan kukkasia, joita\nlumisateen tavoin leijui hänen päähänsä.\n\nRaoul oli istunut siinä noin kymmenen minuutin ajan ja viisi minuuttia\nhaaveiluunsa vaipuneena, kun hän hajamielisen katseensa piirissä näki\npunakan olennon, joka ruokaliina käsivarrella ja valkoinen latuskalakki\npäässä lähestyi häntä, tuoden paperia, mustetta ja kynän.\n\n\"Kas vain\", sanoi tulija, \"kaikilla aatelismiehillä näyttää olevan\nsamat mielijohteet, sillä siitä ei ole neljännestuntiakaan, kun eräs\nnuori herrasmies, hyvissä ratsastustamineissa ja ylhäisen näköinen\nkuten tekin ja melkein teidän ikäisennekin, niinikään pysähtyi näiden\npuiden siimekseen ja antoi kantaa tänne pöydän ja tämän tuolin. Täällä\nhän vanhan herrasmiehen kanssa, joka näytti olevan hänen kasvattajansa,\nsöi piirakan, josta ei jäänyt muruakaan jäljelle, ja joi pullon vanhaa\nmacon-viiniä, josta ei myöskään jäänyt tilkkaakaan; mutta onneksi\nmeillä kuitenkin on vielä varastossa samaa viiniä ja piirakoita, ja jos\nvain herra suvaitsee tehdä tilauksen, niin...\"\n\n\"Ei, ystäväiseni\", vastasi Raoul hymyillen, \"minä kiitän teitä, mutta\ntällähaavaa tarvitsen ainoastaan mitä jo olen pyytänyt. Olisin vain\nperäti hyvilläni, jos muste olisi mustaa ja kynä kunnollinen; siinä\ntapauksessa maksan kynästä viinipullon hinnan ja musteesta saman kuin\npiirakasta.\"\n\n\"No hyvä, monsieur\", jatkoi isäntä, \"minä annan palvelijallenne piirakan\nja viinipullon; siten saatte kynän ja musteen kaupanpäälliseksi.\"\n\n\"Tehkää kuten haluatte\", sanoi Raoul. Nuorukainen vasta aloitti\ntutustumisensa tähän aivan erikoiseen yhteiskuntaluokkaan, joka silloin\nkun vielä oli maantierosvoja, oli liitossa näiden kanssa, mutta nyt\nheidän hävittyään oli menestyksellä asettunut sijalle.\n\nAnsionhalussaan tyydytettynä isäntä laski pöydälle paperin, musteen ja\nkynän. Kynä sattui olemaan välttävä, ja Raoul ryhtyi kirjoittamaan.\n\nIsäntä oli jäänyt seisomaan hänen eteensä ja katseli ikäänkuin\nväkisinkin ihaillen noita viehättäviä kasvoja, niin vakavia ja samalla\nniin lempeitä. Kauneus on aina ollut ja on aina oleva valtias.\n\n\"Tämä vieras ei ole samanlainen kuin äskeinen\", virkkoi isäntä\nOlivainille, joka nyt tuli takaisin kuulemaan, tarvitsiko Raoul mitään\nmuuta; \"teidän nuorella isännällänne ei ole ruokahalua, ei.\"\n\n\"Herrallani oli hyvä ruokahalu kolme päivää sitten, mutta mitä tehdä.\nHän menetti sen toissapäivänä.\"\n\nOlivain ja isäntä menivät majataloon, ja kuten tavallisesti palvelijat,\njotka ovat tyytyväisiä asemaansa, Olivain kertoili isännälle nuoresta\naatelismiehestä kaikkea, mitä luuli voivansa jutella.\n\nRaoul kirjoitti sillävälin seuraavasti:\n\n    Monsieur! Neljän tunnin ratsastuksen jälkeen pysähdyn\n    kirjoittaakseni teille, sillä minä kaipaan teitä joka hetki,\n    ja olen aina kääntämäisilläni päätäni kuin vastatakseni\n    puhutteluunne. Olin niin hämmennyksissäni teidän matkustuksestanne\n    ja niin suruissani erostamme, että sain ainoastaan heikosti\n    ilmaistuksi sitä rakkautta ja kiitollisuutta, jota tunnen teitä\n    kohtaan. Te suotte minulle varmaan anteeksi, monsieur, sillä\n    teidän sydämenne on niin jalo, että kyllä näitte, mitä sielussani\n    liikkui. Kirjoittakaa minulle, monsieur, minä pyydän, sillä\n    teidän neuvonne ovat osana elämästäni; sitäpaitsi, jos uskallan\n    teille sen sanoa, olen kovin levoton: minusta tuntui kuin\n    olisitte tekin valmistautunut jollekin vaaralliselle retkelle,\n    josta en rohjennut kysyä teiltä, kun ette itse puhunut siitä\n    minulle. Huomaatte siis, että minulla on suuri tarvis saada\n    tietoja teistä. Sen jälkeen kun ette enää ole ollut rinnallani\n    pelkään joka hetki hairahtuvani. Te olitte minulle niin voimakas\n    tuki, ja minä vakuutan, että tunnen itseni nyt hyvin yksinäiseksi.\n\n    Tahtoisitteko olla niin hyvä, monsieur, että jos saatte joitakin\n    tietoja Bloisista, mainitsette minulle jonkun sanan pikku\n    ystävättärestäni mademoiselle de la Vallièresta, jonka terveys\n    meidän matkustaessamme, kuten muistatte, saattoi hiukan\n    huolestuttaa? Te arvannette, jalo suojelijani, kuinka kalliita\n    ja häipymättömiä ovat minulle muistot siltä ajalta, minkä\n    vietin luonanne. Minä toivon, että tekin toisinaan ajattelette\n    minua; ja jos jolloinkin kaipaisitte minua, jos tuntisitte pikku\n    ikävän tapaista poissaoloni vuoksi, täyttyisi sydämeni ilosta\n    ajatellessani teidän huomanneen rakkauteni ja kiintymykseni\n    teihin ja voineeni saada sen teille tajutuksi, kun minulla oli\n    onni elää lähellänne.\n\nKirjeensä lopetettuaan tunsi Raoul itsensä rauhallisemmaksi; hän katsoi\ntarkkaan, pitivätkö Olivain ja isäntä häntä silmällä, painoi suudelman\npaperille, sanattomaksi ja liikuttavaksi hyväilyksi, jonka Atoksen\nsydän kykeni aavistamaan hänen avatessaan kirjeen.\n\nSillävälin oli Olivain tyhjentänyt viinipullonsa ja syönyt piirakkansa;\nhevoset olivat myös saaneet virkistäytyä. Raoul viittasi isännän\nluokseen, heitti pöydälle écu'n, nousi ratsaille ja pani kirjeen\npostiin Senlisissä.\n\nRatsastajien ja hevosten saama levähdys salli heidän pitkittää matkaa\npysähtymättä. Verberiessä käski Raoul Olivainin hankkia tietoja\nnuoresta aatelismiehestä, joka matkusti heidän edellään. Hänen oli\nnähty kulkevan ohitse tuskin kolmea neljännestuntia aikaisemmin; mutta\nhänellä oli, kuten majatalon isäntä jo oli kertonut, hyvä juoksija,\njolla hän piti vinhan vauhdin.\n\n\"Koettakaamme tavoittaa tuo aatelismies\", sanoi Raoul Olivainille; \"hän\non matkalla armeijaan kuten mekin, ja hänestä voimme saada mieluisan\nmatkakumppanin.\"\n\nKello oli neljä iltapäivällä, kun Raoul saapui Compiègneen; hän söi\nsiellä päivällistä hyvällä ruokahalulla ja kyseli nuoresta\naatelismiehestä, joka ratsasti edellä. Tämäkin oli, kuten Raoul,\npysähtynyt \"Kellon ja Pullon\" majataloon, joka oli Compiègnen paras, ja\nsitten ratsastanut edelleen, sanoen aikovansa yöpyä Noyonissa.\n\n\"Olkaamme mekin yötä Noyonissa\", sanoi Raoul.\n\n\"Monsieur\", esteli Olivain kunnioittavasti, \"sallikaa minun huomauttaa,\nettä me jo aamupäivällä olemme varsin suuresti rasittaneet hevosiamme.\nLuullakseni olisi parasta jäädä tänne yöksi ja aamulla varhain jatkaa\nmatkaa. Kahdeksantoista lieuen taival riittää ensimmäiseksi\npäivämatkaksi.\"\n\n\"Kreivi de la Fère haluaa, että kiirehdin\", vastasi Raoul, \"ehtiäkseni\nprinssin luo jo neljännen päivän aamuna. Ratsastakaamme senvuoksi\nNoyoniin asti; siitä tulee yhtä pitkä päivämatka kuin rientäessämme\nBloisista Pariisiin. Saavumme sinne kello kahdeksan. Hevoset saavat\nlevätä koko yön, ja kello viisi aamulla lähdemme taas taipaleelle.\"\n\nOlivain ei uskaltanut vastustaa tätä päätöstä, mutta hän seurasi\nnurkuen.\n\n\"Mennään vain, mennään!\" mutisi hän hampaittensa raosta; \"tuhlatkaa\npois voimanne ensimmäisenä päivänä. Huomenna ei lyhenekään taival\nkahdellakymmenellä lieuellä, vaan kymmenellä, ylihuomenna riittää\nviisi, ja kolmen päivän päästä makaatte vuoteen omana. Silloin kyllä\nlepäätte. Kaikki nuoret ihmiset ovat oikeita pöyhkyreitä.\"\n\nKyllä näkee, ettei Olivain ollut kasvanut Planchetin ja Grimaudin\nkoulussa.\n\nRaoul tunsi todellakin väsymystä, mutta hän tahtoi koetella voimiaan;\nAtoksen periaatteiden mukaan kasvatettuna oli hän tuhansia kertoja\nkuullut kreivin puhuvan kahdenkymmenenviiden lieuen päivämatkoista,\njoten hän ei tahtonut jäädä jälkeen esikuvastaan. D'Artagnan, tuo\nraudanluja mies, joka tuntui olevan pelkkiä jänterenä ja lihaksia, oli\nhänessä aina herättänyt suurta ihailua.\n\nRaoul pitkitti senvuoksi ratsastustaan, ja Olivainin vastaväitteistä\nhuolimatta hoputti hän yhä enemmän ja enemmän hevosen vauhtia. Hän\nseurasi pientä, kaunista sivutietä, joka johti eräälle lautalle ja\nlyhensi matkaa kokonaisella lieuellä, kuten hänelle oli vakuutettu.\nErään mäen päältä hän näki virran piankin edessään. Pikku ryhmä\nratsastajia näkyi rannalla, valmiina siirtymään lautalle. Raoul ei\nepäillyt, että siellä oli aatelismies ja tämän seuralainen; hän huusi,\nmutta oli vielä liian etäällä saadakseen ääntänsä kuuluviin. Vaikka\nhevonen olikin uuvuksissa, pani Raoul sen laukkaamaan, mutta tiellä oli\nnotko, ja pian menetti hän matkustavaiset näkyvistään. Kun hän pääsi\nuuden mäen päälle, oli lautta lähtenyt rannasta ja solui nyt toista\nkohti.\n\nHuomatessaan, ettei hän voinut ehtiä lautalle samalla kertaa kun\nmatkustavaiset, pysähtyi Raoul odottamaan Olivainia.\n\nSamassa kuului kirkaus, joka tuntui tulevan virralta. Raoul kääntyi\nsinne päin ja huudahti, varjostaessaan silmiään, joita huikaisivat\nlaskeutuvan auringon säteet:\n\n\"Olivaïn, mitä näenkään tuolla alhaalla?\"\n\nUusi kirkaisu kuului, vielä vihlovampi kuin edellinen.\n\n\"Voi, monsieur\", vastasi Olivain, \"lauttaköysi on katkennut, ja lautta\npainuu virran vietäväksi. Mutta mitä onkaan vedessä? Se liikkuu.\"\n\n\"Niin, epäilemättä\", huudahti Raoul, suunnaten katseensa sille kohdalle\nvirtaa, mistä vedenpinta oli häikäisevän auringon loisteessa, \"siellä\non hevonen ja ratsastaja.\"\n\n\"Ne vajoavat!\" huusi Olivain vuorostaan.\n\nNiin oli tosiaan asian laita; Raoulkin varmistui siitä, että\nonnettomuus oli tapahtunut ja että ihminen oli hukkumaisillaan. Hän\nhellitti ohjaksia ja iski kannukset hevosen kupeisiin; kivun\nkiristämänä ja tuntien vapautuneensa pidätyksestä elukka hyppäsi\naidakkeen yli, joka ympäröi laituria, ja syöksyi veteen, loiskauttaen\nympärilleen vaahtoavia laineita.\n\n\"Voi, monsieur!\" hätäili Olivain; \"hyvä Jumala, mitä teettekään?\"\n\nRaoul ohjasi hevostaan tapaturman tavoittamaa kohti, jonka asema oli\narveluttava. Kasvaneena Loire-virran rannoilla oli nuorukainen\nmelkeinpä sen aalloilla tuuditeltu, satoja kertoja oli hän kulkenut\nvirran poikki ratsain ja tuhansia kertoja uinut sen yli. Pitäen\nsilmällä kreivin tulevaista sotilasuraa oli Atos tahtonut totuttaa\nhäntä sellaisiin koetuksiin.\n\n\"Taivaan tähden!\" huusi Olivain epätoivoissaan, \"mitä sanoisikaan\nkreivi, jos näkisi teidät nyt?\"\n\n\"Kreivi tekisi kuten minäkin\", vastasi Raoul, kiivaasti hoputtaessaan\nhevostaan.\n\n\"Mutta minä, minä!\" valitteli Olivain kalpeana ja epätoivoisena\nratsastellessaan pitkin rantaa; \"kuinka pääsen minä yli?\"\n\n\"Hyppää, pelkuri!\" huusi Raoul, hevosen uidessa eteenpäin.\n\nSitten hän sanoi vieraalle, joka kahdenkymmenen askeleen päässä hänestä\ntaisteli kaikin voimin pysytelläkseen pinnalla:\n\n\"Rohkeutta, monsieur, rohkeutta, täältä tulee apua!\"\n\nOlivain ratsasti eteenpäin, peräytyi, pakotti hevosen kohoamaan\ntakajaloilleen ja antoi sen taas kääntyä takaisin; häpeän ahdistamana\nkarautti hänkin viimein veteen, mutta hoki samalla:\n\n\"Minä kuolen, me olemme tuhon omia!\"\n\nSillävälin etääntyi lautta nopeasti virran kuljettamana, ja sen mukana\najelehtivain huudot kajahtelivat hätäisinä.\n\nHarmaapäinen mies oli heittäytynyt lautalta virtaan ja ui kaikin voimin\nhukkuvaa kohti; mutta matka edistyi hitaasti, sillä hänen oli\nrynnistettävä vastavirtaan.\n\nRaoul pitkitti kulkuansa ja silminnähtävästi läheni päämääräänsä, mutta\nsekä hevonen että ratsastaja, joita hän ei ollut päästänyt näkyvistään,\nvajosivat yhä enemmän ja enemmän. Hevosella oli vain sieraimet veden\npinnan yläpuolella, ratsastaja oli päästänyt ohjakset ponnistellessaan,\nkohotti kätensä ja antoi päänsä painua taaksepäin. Hetki vielä, niin\nkaikki olisi ollut lopussa.\n\n\"Rohkeutta!\" huusi Raoul, \"rohkeutta!\"\n\n\"Myöhäistä!\" mutisi nuori mies, \"myöhäistä jo!\"\n\nVesi nousi jo yli hänen päänsä ja tukehdutti äänen.\n\nRaoul heittäysi hevosensa selästä ja jätti sen oman onnensa nojaan.\nKolmella tai neljällä uintiliikkeellä hän pääsi aivan lähelle\naatelismiestä. Heti tarttui hän hevosen päitsiin ja kohotti\nsen pään veden pinnalle; hevonen hengitti vapaammin ja ponnisti\nkaksinkertaisesti, kuin olisi se käsittänyt, että apu oli saapunut.\nSamassa sieppasi Raoul nuorta miestä toisesta kädestä ja vei sen\nhevosenharjalle, johon tämä tarttui kiinni hukkuvan lujalla\nkouraisulla. Varmana siitä, ettei ratsastaja hellittäisi otettaan,\npuuhaili Raoul nyt vain hevosen kanssa, jota hän alkoi ohjata\nvastakkaiselle rannalle, auttaen eläintä veden halkomisella ja koettaen\nelvyttää sitä maiskutuksilla.\n\nÄkkiä tapasi hevonen matalikon ja sai jalkansa hiekkapohjalle.\n\n\"Pelastettu!\" huudahti harmaatukkainen mies, kun hänkin tapasi kovan\npohjan.\n\n\"Pelastettu!\" mutisi aatelismies koneellisesti, samassa kun käsi\nirtautui hevosen harjasta, ja hän luisui satulasta Raoulin syliin.\n\nRaoul oli ainoastaan kymmenen askeleen päässä rannasta; hän kantoi\nsinne taintuneen aatelismiehen, laskien hänet ruohopenkereelle, avasi\nhänen kaulahuivinsa ja päästi ihokkaan napit auki.\n\nHetkisen kuluttua oli harmaatukkainenkin mies hänen vieressään.\n\nMonet ristinmerkit tehtyään oli myös Olivain vihdoin päässyt rannalle,\nja lautturit sauvoivat parastaan pannen maata kohti, lautalla\nsattumalta olleen seipään avulla.\n\nRaoulin ja sen henkilön vaalimana, joka seurasi nuorta ratsastajaa,\npalasi vähitellen veri kalmankalpeille poskille; hän avasi silmänsä,\njotka aluksi näyttivät hämmentyneiltä, mutta pian kohdistuivat\npelastajaansa.\n\n\"Voi, monsieur, teitä minä katseellani etsin; ilman teitä olisin\nkuollut, moneen kertaan kuollut.\"\n\n\"Mutta, kuten huomaatte, monsieur, teidät on herätetty henkiin; me\npääsimme kaikin jutusta kylvyllä.\"\n\n\"Hyväinen aika, monsieur, missä kiitollisuudenvelassa olemmekaan\nteille!\" huudahti harmaatukkainen mies.\n\n\"Kas, tekö siinä, hyvä d'Arminges! Pelästytin teidät kai pahasti, vai\nmitä? Mutta se oli teidän oma syynne. Te olitte opettajani; miksi ette\nopettanut minua paremmin uimaan?\"\n\n\"Voi, herra kreivi\", vastasi vanhus, \"jos onnettomuus olisi teitä\nkohdannut, niin en olisi milloinkaan uskaltanut näyttäytyä marskille.\"\n\n\"Mutta miten se oikeastaan sattui?\" kysyi Raoul.\n\n\"No, mitä yksinkertaisimmin\", selitti kreiviksi puhuteltu. \"Olimme\nkulkeneet kolmanneksen joen leveyttä, kun hinausköysi katkesi.\nLautturien kesken syntynyttä liikettä ja hälinää säikkyen hevoseni\nhyppäsi veteen. Minä olen huono uimari, enkä uskaltanut heittäytyä\nvirtaan. Sen sijaan, että olisin helpottanut hevosen liikkeitä,\nvaikeutin niitä, ja olin hukkumaisillani juuri kun te tulitte parahiksi\nvetämään minut ylös vedestä. Jos suvaitsette, monsieur, niin olemme\ntästälähtein ystävyksiä elämässä ja kuolemassa.\"\n\n\"Monsieur\", vastasi Raoul kumartaen, \"olen valmis palvelemaan teitä,\nsen vakuutan.\"\n\n\"Minä olen kreivi de Guiche\", jatkoi nuori mies, \"isäni on marski de\nGrammont. Ja nyt, kun tiedätte, kuka olen, pyydän saada kunnian kuulla\nmyöskin teidän nimenne.\"\n\n\"Olen varakreivi de Bragelonne\", sanoi Raoul punastuen, kun ei voinut\nilmoittaa isänsä nimeä, kuten kreivi de Guiche oli tehnyt.\n\n\"Varakreivi, teidän kasvonne, jalo sydämenne ja rohkeutenne vetää minua\npuoleenne; kiitollisuuteni te olette jo ansainnut. Syleilkäämme\ntoisiamme, ja sallikaa minun pyytää ystävyyttänne.\"\n\n\"Monsieur\", virkkoi Raoul, vastatessaan kreivin syleilyyn, \"pidän\nteistä jo kaikesta sydämestäni, ja pyydän sentähden saada lukeutua\nuskollisiin ystäviinne.\"\n\n\"Minne olette nyt menossa varakreivi?\" kysyi de Guiche.\n\n\"Hänen ylhäisyytensä prinssin armeijaan, kreivi.\"\n\n\"Sinne minäkin!\" huudahti nuori mies ilahtuen. \"Sitä parempi, saamme\nsiis yhdessä ampua ensimmäisen pistoolinlaukauksen.\"\n\n\"Oikein! Rakastakaa toisianne!\" haastoi kasvattaja; \"te olette nuoria\nmolemmat, sama tähti kenties johtaa kohtaloltanne, niin että teidän on\ntäytynyt yhtyä toisiinne.\"\n\nMolemmat nuorukaiset hymyilivät nuoruuden itseluottamusta.\n\n\"Ja nyt pitää teidän vaihtaa vaatteenne\", jatkoi kasvattaja;\n\"lakeijanne, joille annoin heti käskyn, kun maihin tulivat, ovat jo\nvarmaan saapuneet majataloon, -- liinavaatteenne ja viini ovat\nlämpiämässä, tulkaa.\"\n\nTätä ehdotusta eivät nuorukaiset vastustaneet; päinvastoin pitivät he\nsitä varsin oivallisena. He nousivat siis heti ratsaille, silmäillen\ntoisiaan molemminpuolisen ihailun valtaamina. He olivatkin uljas\nritaripari, pitkä ja solakka; heillä oli molemmilla jalot\nkasvonpiirteet ja avoin otsa, lempeä, ylpeä katse ja vilpitön,\nmiellyttävä hymy. De Guiche oli noin kahdeksantoista ikäinen, mutta\ntuskin pitempi Raoulia, joka oli ainoastaan viidentoista.\n\nSisäisen taipumuksen johdosta ojentaen käden toisilleen he kannustivat\nhevosiaan ja ratsastivat rinnatusten koko matkan virralta majataloon,\ntoinen tuntien elämän, jonka hän äsken oli ollut menettämäisillään,\nihanaksi ja hymyileväksi, toisen kiittäessä Jumalaa, joka oli antanut\nhänen elää kyllin kauan, hänen voidakseen tehdä jotakin, mistä\nsuojelijansa saattaisi iloita.\n\nOlivain oli ainoa, joka ei ollut täysin tyytyväinen herransa jaloon\nurotyöhön. Hän kiersi vettä mekkonsa hihoista ja liepeistä, miettien,\nettä jos he olisivat pysähtyneet Compiègneen, olisi hän säästynyt siitä\nvaarasta, mistä hän nyt oli hädin suoriutunut, sekä hengenahdistuksesta\nja luuvalosta, joiden täytyi koitua siitä seurauksiksi.\n\n\n\n\nKAHDESNELJÄTTÄ LUKU\n\nKahakka\n\n\nNoyonissa viivähdettiin vain tuokioksi; kaikki makasivat siellä\nsikeässä unessa. Raoul oli käskenyt herättää hänet Grimaudin tullessa,\nmutta tätäpä ei kuulunut.\n\nHevosetkin puolestaan pitivät epäilemättä arvossa sitä kahdeksan tunnin\nhäiriintymätöntä lepoa ja yltäkylläistä apetta, mikä niille suotiin.\nKreivi de Guichen herätti kello viisi aamulla Raoul, joka tuli\ntoivottamaan hyvää huomenta. Aamiainen syötiin kiireesti, ja kello\nkuudelta oli jo katkaistu kahden lieuen taival.\n\nNuoren kreivin haastelu tuotti Raoulille mitä suurinta huvia. Hän\nkuunteli sitä halukkaasti, ja nuori kreivi jutteli yhtämittaa. Hänet\noli kasvatettu Pariisissa, missä Raoul oli vain kerran käynyt, ja\nhovissa, jota hänen nuori kumppaninsa ei ollut koskaan nähnyt. Niinpä\nolikin hänellä mitä hauskinta kerrottavaa Raoulille hupaisista\nseikkailuistaan hovipoikana ja kahdesta kaksintaistelustaan, joihin hän\noli saanut otetuksi osaa kaksintaistelukiellosta huolimatta ja\nkasvattajansakin uhalla. Raoul oli Pariisissa vieraillut ainoastaan\nScarronin luona; hän luetteli de Guichelle, mitä henkilöitä hän oli\nsiellä tavannut. Guiche tunsi nämä kaikki: rouva de Neuillanin, neiti\nd'Aubignén, de Scudéryn ja Pauletin, herttuatar de Chevreusen. Hän\nlasketteli sukkeluuksia kaikkien kustannuksella, ja Raoulia vapisutti\npelko, että nuori kreivi kohdistaisi pilapuheensa madame de\nChevreuseenkin, joka oli hänessä herättänyt todellista ja syvää\nmyötätuntoa; mutta joko vaiston tai herttuatarta kohtaan tuntemansa\nkiintymyksen johdosta virkkoikin hän vain kaikkea mahdollista hyvää\nkuningattaren entisestä ystävättärestä. Tämä ylistys sai Raoulin yhä\nhartaammin mieltymään kumppaniinsa.\n\nPuhe kääntyi keimailuun ja rakkausseikkailuihin. Tästäkin aiheesta oli\nBragelonnella paljoa enemmän kuultavaa kuin sanottavaa. Hän jäi\nsenvuoksi kuuntelijaksi ja oli muutamista jokseenkin tajuttavista\nseikkailuista huomaavinaan, että kreivillä oli sydämensä kätkössä\nsalaisuus kuten hänelläkin.\n\nKuten jo olemme maininneet, Guiche oli kasvatettu hovissa ja tunsi\nkaikki sen vehkeet. Hovista oli Raoul peräti usein kuullut kreivi de la\nFèren puhuvan, mutta siellä oli paljon muuttunut siitä asti kun Atos\noli siellä oleskellut. Kreivin kertomuksissa oli sen vuoksi kaikki\nuutta hänen matkakumppanilleen. Nuori kreivi oli sukkela ja leikkisä,\nja hän otti tarkastellakseen kaikkia arvohenkilöitä. Hän kuvasi madame\nde Longuevillen rakkausseikkailua Colignyn kanssa ja tämän kohtalokasta\nkaksintaistelua Place Royalella, jolloin madame de Longueville oli itse\nollut katselijana sälekaihtimen lomitse. Siitä hän siirtyi puhumaan\nherttuattaren myöhemmästä lempijutusta Marcillacin ruhtinaan kanssa,\njota hän väitti niin mustasukkaiseksi, että ylimys muka tahtoi\nottaa hengiltä kaikki ihmiset, näihin luettuna hänen lemmittynsä\nrippi-isäkin, abbé d'Herblay. Niinikään hän jutteli Walesin prinssin\nseikkailusta Mademoisellen (kuninkaan tädin) kanssa, jolle annettiin\nmyöhemmin nimitykseksi _la grande Mademoiselle_, ennen kuin hän oli\ntullut vielä kuuluisammaksi menemällä salaiseen avioliittoon Lauzunin\nkanssa. Itse kuningatarkaan ei säästynyt, ja kardinaali Mazarinkin sai\nosansa leikistä.\n\nPäivä kului nopeasti kuin tunti. Kreivin kasvattaja, elämänhaluinen\nmaailmanmies ja rikkiviisas, kuten hänen oppilaansa sanoi, johdatti\nRaoulin mieleen usein Atoksen perusteelliset tiedot ja purevan\nleikkisyyden, mutta soreuden, hienotuntoisuuden ja ylvään esiintymisen\npuolesta ei ketään voinut verrata kreivi de la Fèreen.\n\nHevosia säästeltiin nyt enemmän kuin edellisenä päivänä, ja ne saivat\npysähtyä kello neljältä iltapäivällä Arrasissa. Oltiin jo lähestymässä\nsotanäyttämöä, ja seurue päätti huomiseen asti viipyä tässä\nkaupungissa, olletikin kun espanjalaiset sissijoukot toisinaan tekivät\nyöllisiä retkeilyjä Arrasin seudulle asti.\n\nRanskalainen armeija ulottui Pont-à-Marcista aina Valenciennesiin\nsaakka, mistä se muodosti kulman Douain taholle. Itse prinssin\nsanottiin oleskelevan Béthunessa.\n\nVihollisarmeija levisi Casselista Courtrayn kaupungin luo; se harjoitti\nkaikenlaatuista rosvousta ja väkivaltaa, joten onneton rajaväestö jätti\nyksinäiset asuntonsa ja turvautui linnoitettuihin kaupunkeihin,\nsaadakseen niistä suojaa. Arras oli täpösen täynnä pakolaisia.\n\nPuheltiin taistelun olevan tulossa ja pääteltiin sitä ratkaisevaksi\nkoetukseksi, varsinkin kun hänen ylhäisyytensä prinssi oli tähän asti\ntehnyt vain varovaisia liikkeitä, odottaessaan lisäväkeä, jota oli nyt\nvihdoinkin saapunut. Molemmat nuoret miehet onnittelivat itseänsä\nsiitä, että tulivat niin otollisella hetkellä.\n\nHe illastivat yhdessä ja makasivat samassa huoneessa. Sillä iällä\nsolmitaan ystävyyssiteitä nopeasti, ja heistä tuntui kuin olisivat he\ntunteneet toisensa syntymästään asti ja kuin olisi heidän mahdoton enää\nkoskaan eritä.\n\nIlta vietettiin haastelemalla sodasta. Palvelijat kiilloittivat heidän\naseitaan, nuoret miehet panostivat pistoolinsa kahakan varalta, ja\naamulla havahtuessaan olivat he epätoivoisia, koska molemmat olivat\nnähneet unta, että he saapuivat liian myöhään perille, päästäkseen\nottamaan osaa taisteluun.\n\nAamulla levisi huhu, että Condén prinssi oli poistunut Béthunesta\nperäytyäkseen Carviniin, jätettyään edelliseen kaupunkiin kuitenkin\nvarusmiehistön. Mutta kun tässä huhussa ei ollut mitään varmaa,\npäättivät nuoret miehet pitkittää matkaansa Béthunea kohti, olletikin\nkun he saattoivat taipaleella kääntyä oikealle ja ratsastaa Carviniin.\n\nKreivi de Guichen kasvattaja tunsi täydellisesti seudun. Hän ehdotti\nsenvuoksi lähdettäväksi syrjätietä myöten, joka kulki Lensin ja\nBéthunen teiden keskitse. Ablainissa tiedusteltaisiin asemaa. Grimaudia\nvarten jätettiin majataloon matkasuunnitelma.\n\nKello seitsemältä aamulla lähdettiin ratsastamaan.\n\nDe Guiche, joka oli nuori ja vilkas, virkkoi Raoulille:\n\n\"Meitä on kolme isäntää ja kolme palvelijaa; palvelijamme ovat hyvin\naseistettuja, ja teidän miehenne näyttää olevan varsin terhakka.\"\n\n\"En ole milloinkaan nähnyt häntä koetuksessa\", vastasi Raoul, \"mutta\nhän on bretagnelainen, ja se herättää hyviä toiveita.\"\n\n\"Niin, oikein\", pitkitti de Guiche, \"ja minä olen vakuuttunut siitä,\nettä hän laukaisee muskettinsa tarpeen tullen. Minulla taasen on kaksi\ntaattua miestä, jotka ovat olleet sotaretkellä isäni kanssa. Meitä on\nsiis kuusi soturia; jos kohtaisimme pikku sissijoukon, joka\nlukumäärältään vastaisi meidän matkuettamme tai vaikkapa voittaisikin\nmeidät miesluvultaan, niin emmekö hyökkäisi heidän kimppuunsa, Raoul?\"\n\n\"Totta kai\", arveli varakreivi.\n\n\"Seis, nuoret herrat, seis!\" puuttui nyt puheeseen kasvattaja. \"Jopa te\nolette yltiöpäitä. Entä minulle annetut ohjeet, herra kreivi?\nUnohdatteko, että olen saanut määräyksen viedä teidät eheänä ja\nturvallisesti hänen korkeutensa prinssin luo? Kerran armeijaan\npäästyänne surmauttakaa itsenne, jos mielenne tekee; mutta siihen asti\ntäytyy minun muistuttaa teille, että minä kenraalina käsken peräytyä ja\nkäännän selkäni ensimmäisen kypärätöyhdön ilmestyessä näkyviin.\"\n\nDe Guiche ja Raoul iskivät hymyillen silmää toisilleen. Tienoo kävi\njokseenkin metsäiseksi; tuon tuostakin tuli vastaan pieniä\nmaalaisryhmiä, jotka peräytyivät uhatulta alueelta, kaahaten karjaansa\nedellään ja kuljettaen kalleinta irtaintansa kärryillä tai kantamuksina\nselässään.\n\nSeikkailutta saavuttiin Ablainiin. Kuulustelemalla saatiin nyt\nvahvistetuksi, että prinssi oli todellakin lähtenyt Béthunesta ja\noleskeli Cambrinin ja la Venthien välillä. Grimaudin varalle jätettiin\ntaaskin matkasuunnitelma ja siirryttiin oikotielle, joka puolessa\ntunnissa johti pikku matkueen Lys-virtaan laskevan pienen joen\nrannalle.\n\nSeutu oli kaunis ja smaragdivihreiden laaksojen halkoma. Tuolloin\ntällöin pistäysi tie pikku metsikköön. Tällaisiin tiheikköihin antoi\nväijytystä varova kasvattaja kreivin kahden palvelijan ratsastaa edellä\njonkunlaisena etujoukkona. Kasvattaja ja molemmat nuoret miehet\nedustivat pääosastoa, ja jälkijoukkona oli Olivain, ratsupyssy polvella\nja silmä valppaasti vaanivana.\n\nJokseenkin tiheä metsä oli tuokion ollut näkyvissä taivaanrannalla.\nSadan askeleen päähän tästä metsästä saavuttuaan ryhtyi herra\nd'Arminges tavallisiin varokeinoihinsa ja lähetti kreivin kaksi\nlakeijaa edeltäpäin liikkeelle.\n\nNämä olivat kadonneet puiden joukkoon, nuoret miehet ja kasvattaja\nseurasivat naureskellen ja jutellen noin sataa askelta taampana.\nOlivain pysytteli yhtä pitkän matkan päässä heidän takanaan, kun äkkiä\npamahti viisi tai kuusi musketin laukausta. Kasvattaja käski seisahtua,\nnuoret miehet tottelivat ja pidättivät ratsunsa. Samassa nähtiin\nlakeijain palaavan täyttä neliä.\n\nMaltittomina tietämään muskettitulen aihetta kiirehtivät molemmat\nnuoret miehet palvelijoita vastaan. Kasvattaja seurasi heitä.\n\n\"Onko teidät pysäytetty?\" kysyivät vilkkaasti nuorukaiset.\n\n\"Ei\", vastasivat lakeijat. \"Onpa luultavaa, että meitä ei ole edes\nnähty. Laukaukset ammuttiin sadan askeleen päässä edellämme, jokseenkin\ntiheimmässä paikassa metsää, ja me palasimme kysymään toimintaohjeita.\"\n\n\"Minun neuvonani\", sanoi herra d'Arminges, \"ja tarpeen tullen\nvaatimuksenakin on, että heti peräydymme; tässä metsässä voi olla\nväijytys tekeillä.\"\n\n\"Ettekö siis ole nähneet mitään?\" kysyi kreivi lakeijoilta.\n\n\"Minä olin näkevinäni keltapukuisia ratsumiehiä hiipimässä joen\nrannalla\", vastasi toinen.\n\n\"Siinäpä se\", virkkoi kasvattaja, \"me olemme osuneet espanjalaisen\njoukkueen tielle. Takaisin, hyvät herrat, takaisin!\"\n\nNuoret miehet neuvottelivat keskenään syrjäsilmäyksin; samassa kuului\npistoolinlaukaus, jota seurasi pari kolme avunhuutoa.\n\nVieläkin vilkaistuaan toisiinsa olivat molemmat nuorukaiset selvillä\nsiitä, että heistä ei kumpainenkaan halunnut peräytyä, ja kasvattajan\njo käännettyä hevosensa ratsastivat he molemmat eteenpäin, Raoulin\nhuutaessa: \"Seuraa minua, Olivain!\" samalla kun kreivi de Guiche käski:\n\"Mukaan, Urbain ja Blanchet!\"\n\nEnnenkuin kasvattaja tointui hämmästyksestään, olivat he jo kadonneet\nmetsään.\n\nRatsujansa kannustaessaan olivat nuoret miehet myöskin siepanneet\npistoolin käteensä.\n\nViiden minuutin kuluttua he saapuivat paikalle, mistä hälytys tuntui\ntulleen. He pidättelivät nyt hevosiansa ja lähestyivät varovasti.\n\n\"Hiljaa!\" varoitti de Guiche, \"ratsumiehiä.\"\n\n\"Niin, kolme satulassa ja kolme ratsailta laskeutunutta.\"\n\n\"Mitä he tekevät? Näetkö sinä?\"\n\n\"Luullakseni he rosvoavat miestä, joka on haavoittunut tai kuollut.\"\n\n\"Siinä on joku kurja murha tapahtumassa\", arveli de Guiche.\n\n\"He ovat kuitenkin sotureita\", huomautti de Bragelonne.\n\n\"Niin kyllä, mutta sissejä, toisin sanoen maantierosvoja.\"\n\n\"Eteenpäin!\" sanoi Raoul.\n\n\"Eteenpäin!\" toisti de Guiche.\n\n\"Hyvät herrat\", huusi kasvattaja-parka, \"Luojan tähden, hyvät,\nherrat...\"\n\nMutta nuoret miehet eivät kuunnelleet. He ratsastivat kilpaa ja\nkasvattajan huuto tehosi vain varoituksena espanjalaisille.\n\nRatsailla istuvat kolme sissiä hyökkäsivät heti nuoria miehiä vastaan,\nkolmen muun yhä rosvotessa molempia matkustavaisia, sillä lähestyessään\nhuomasivat nuorukaiset kaksi ruumista makaamassa pitkin pituuttaan\nmaassa, luultuaan rosvojen käsiin vain yhden uhrin joutuneen.\n\nKymmenen askeleen matkalta ampui de Guiche ensimmäisenä, ja harhaan.\nRaoulia vastaan ratsastava espanjalainen ampui myös, ja Raoul tunsi\nvasemmassa käsivarressaan piiskan sivallusta muistuttavaa kipua. Neljän\naskeleen päästä laukaisi hän; espanjalainen sai luodin rintaansa,\nojensi käsivartensa ja kaatui taaksepäin hevosen päälle, joka pyörsi\ntakaisin ja vei hänet mukanaan.\n\nSamassa näki Raoul ikäänkuin pilven läpi musketinpiipun suuntautuvan\nvastaansa. Hän muisti silloin Atoksen kehoituksen; nopeasti kuin salama\npakotti hän hevosensa nousemaan takajaloilleen, juuri kun laukaus\npamahti.\n\nHevonen hypähti syrjään, horjui ja keikahti seuraavassa\nsilmänräpäyksessä nurin, likistäen Raoulin säären allensa.\n\nEspanjalainen tarttui muskettinsa piippuun ja ryntäsi esiin, perällä\nmusertaakseen Raoulilta pään.\n\nAsennossaan ei Raoul kovaksi onneksi kyennyt vetämään miekkaansa\nhuotrasta tai ottamaan pistoolia kotelosta. Hän näki musketinperän\nheilahtavan päänsä yli ja sulki väkisinkin silmänsä. Mutta samassa\nkarautti de Guiche yhdellä hyppäyksellä espanjalaisen kohdalle ja\nasetti pistoolinsa hänen rintaansa vasten.\n\n\"Antautukaa\", hän sanoi, \"tai olette kuoleman oma!\"\n\nMusketti heltisi soturin kädestä; hän mukautui heti.\n\nDe Guiche huusi paikalle toisen palvelijansa, jätti hänen talteensa\nvangin, joka oli ammuttava, jos hän tekisi vähäisintäkään paon\nyritystä, ja hyppäsi sitten ratsailta, kiirehtien Raoulin apuun.\n\n\"Tosiaankin, hyvä ystävä\", sanoi Raoul hymyillen, vaikka hänen\nkalpeutensa ilmaisi ensimmäisen ottelun ehdotonta järkytystä, \"sinäpä\nolet joutuisa maksamaan velkasi ja vapautumaan sitoumuksistasi minulle.\nIlman sinua\", lisäsi hän toistaen kreivin sanat, \"olisin kuollut,\nmoneen kertaan kuollut.\"\n\n\"Minun viholliseni kapaisi pakoon\", selitti de Guiche, \"joten minun oli\nperäti helppo tulla auttamaan sinua. Mutta sanohan, oletko\nvaarallisesti haavoittunut -- sinusta näkyy vuotavan verta?\"\n\n\"Lienen saanut pikku nirhaman käsivarteeni\", vastasi Raoul. \"Auta minut\nvain irti hevosestani, niin ei toivoakseni mikään estä meitä\npitkittämästä matkaamme.\"\n\nHerra d'Arminges ja Olivain olivat jo laskeutuneet ratsailta ja\nkohottivat nyt hevosta, joka taisteli henkitoreissaan. Raoul sai\nvedetyksi jalkansa jalustimesta ja säärensä hevosen alta, kohoutuen\nheti seisaalle.\n\n\"Etkö ole saanut pahempaa vammaa?\" kysyi de Guiche.\n\n\"En, Jumalan kiitos!\" vastasi Raoul. \"Mutta miten kävi niiden\nonnettomien, jotka joutuivat roistojen valtaan?\"\n\n\"Me tulimme liian myöhään. Luulen rosvojen surmanneen heidät ja\npaenneen saaliinensa; molemmat palvelijat seisovat tuolla murhattujen\nvieressä.\"\n\n\"Menkää katsomaan, ovatko he ihan hengettömiä ja eikö heille voi antaa\nmitään apua\", sanoi Raoul. \"Olivain, me olemme perineet kaksi hevosta,\nmutta minä olen menettänyt omani; ota sinä parempi noista kahdesta\nitsellesi ja anna minulle hevosesi.\"\n\nHe lähestyivät nyt paikkaa, missä uhrit viruivat.\n\n\n\n\nKOLMASNELJÄTTÄ LUKU\n\nMunkki\n\n\nKaksi miestä makasi maassa, toinen liikkumattomana suullaan, kolmen\nluodin lävistämänä ja verissään -- hän oli hengetön.\n\nToisen olivat lakeijat asettaneet istumaan selkä puunrunkoa vasten. Hän\nkohotti silmänsä taivasta kohti ja rukoili hartaasti kädet ristissä.\nHäneen osunut kuula oli musertanut reisiluun yläosan.\n\nMolemmat nuoret miehet astuivat ensin kuolleen luo ja katsoivat\nkummastuneina toisiinsa.\n\n\"Hän on pappi\", virkkoi de Bragelonne, \"hänen kiireensä on ajeltu. Haa,\nniitä roistoja -- Herran palvelijoitakaan he eivät säästä?\"\n\n\"Tulkaa tänne, monsieur\", pyysi Urbain, vanha soturi, joka oli ollut\nkaikilla kardinaaliherttuan sotaretkillä, \"tulkaa tänne! Sille toiselle\nei voi mitään, mutta tämä kenties on pelastettavissa.\"\n\nHaavoitettu hymyili surumielisesti.\n\n\"Minäkö pelastettavissa!\" sanoi hän. \"Ei, voitte ainoastaan auttaa\nminua kuolemaan.\"\n\n\"Oletteko pappi?\" kysyi Raoul.\n\n\"En, monsieur.\"\n\n\"Onneton kumppaninne näkyy olevan kirkon miehiä\", jatkoi Raoul.\n\n\"Hän oli Béthunen kirkkoherra, monsieur. Hänen piti viedä varmaan\nsäilytyspaikkaan kirkon pyhät astiat ja rahasto, sillä hänen\nkorkeutensa prinssi lähti tänään kaupungistamme; espanjalaiset\ntunkeutuvat sinne kenties huomenna. Kun tiedettiin, että vihollisen\nsissijoukkoja kierteli tienoolla, joten tehtävä oli vaarallinen, ei\nkukaan uskaltanut lähteä hänen saattajakseen; silloin tarjousin minä\nmukaan.\"\n\n\"Ja nuo konnat ovat hyökänneet päällenne, ampuneet pappia!\"\n\n\"Messieurs\", sanoi haavoittunut silmäten ympärilleen, \"tuskani ovat\ntuimat, mutta kuitenkin haluaisin tulla viedyksi lähimpään taloon.\"\n\n\"Jotta teitä voitaisiin auttaa?\"\n\n\"Ei, vaan tahtoisin saada ripitetyksi itseni.\"\n\n\"Mutta kenties ette olekaan niin vaarallisesti haavoittunut kuin\nluulette?\" arveli Raoul.\n\n\"Olen kyllä, uskokaa minua, monsieur\", vakuutti haavoittunut. \"Tässä ei\nole hetkeäkään hukattavana; kuula on rusentanut reisiluun ja\ntunkeutunut sisuksiin.\"\n\n\"Oletteko lääkäri?\" kysyi de Guiche.\n\n\"En\", vastasi kuoleva, \"mutta ymmärrän jonkun verran vammoja, ja minun\nhaavani on kuolettava. Yrittäkää senvuoksi toimittaa minut jonnekin,\nmissä voisin tavata papin, tai ottakaa vaivaksenne tuoda tänne\nhengenmies. Jumala palkitsee teille sen siunauksellisen työn; sieluni\non pelastettava, sillä ruumiini on hukassa.\"\n\n\"Kuolla hyväntyön hetkenä -- mahdotonta! Kyllä Jumala auttaa teitä.\"\n\n\"Taivaan nimessä, messieurs\", haastoi haavoittunut, ponnistaen kaikki\nvoimansa ikäänkuin noustakseen ylös, \"älkäämme tuhlatko kallista aikaa\nhyödyttömiin puheisiin. Auttakaa minut läheisimpään kylään tai vannokaa\nminulle autuutenne kautta lähettävänne tänne ensimmäisen munkin,\nensimmäisen pastorin tai muun hengenmiehen, mitä tapaatte. Mutta\",\nlisäsi hän epätoivoisesti, \"kenties ei kukaan uskallakaan tulla tänne,\nkun tiedetään espanjalaisia kuljeskelevan seudulla, ja minä kuolen\nilman synninpäästöä. Hyvä Jumala, hyvä Jumala!\" tuskitteli hän niin\nkauhistuneesti, että molempia nuoria miehiä värisytti, \"sitähän ette\ntoki tahdo sallia? Ei, se olisi liian hirveätä!\"\n\n\"Rauhoittukaa, monsieur\", tyynnytti de Guiche; \"minä vannon, että\nteidän pitää saada anomanne lohdutus. Sanokaa meille vain, missä on\njoku talo, josta voimme pyytää apua teille ja joku kylä, mistä voimme\nnoutaa papin.\"\n\n\"Kiitos, ja Jumala teille palkitkoon! Puolen lieuen päässä tämän tien\nvarrella on majatalo ja noin lieuen verran edempänä Greneyn kylä.\nRatsastakaa sinne ja tavoittakaa pastoria; jollei hän ole kotona, niin\nkäykää augustinilaisluostarissa, joka on kauppalan viimeinen talo\noikealla, ja tuokaa luokseni veljeskunnan jäsen. Munkki tai pastori,\nsillä ei ole väliä, kunhan hän on vain saanut pyhältä kirkoltamme luvan\nsynninpäästön antamiseen _in articulo mortis_.\"\n\n\"Herra d'Arminges\", sanoi de Guiche, \"jääkää te tämän onnettoman luo ja\npitäkää huolta siitä, että hänet siirretään niin varovasti kuin\nmahdollista. Teettäkää kantotuoli puunoksista ja levittäkää kaikki\nviittamme aluseksi; kaksi palvelijaamme olkoot kantomiehinä, ja kolmas\npysytelköön varalla astumaan sijalle, kun jompikumpi uupuu. Varakreivi\nja minä noudamme papin.\"\n\n\"Tehkää niin, herra kreivi\", myöntyi kasvattaja, \"mutta Luojan tähden,\nälkää antautuko vaaraan!\"\n\n\"Olkaa huoletta. Olemmehan muuten turvassa täksi päivää; tunnettehan\nsananparren: _Non bis in idem_.\"\n\n\"Miehuutta, monsieur!\" virkkoi Raoul haavoittuneelle; \"me lähdemme\ntäyttämään toivomustanne.\"\n\n\"Jumala teitä siunatkoon, hyvät herrat!\" vastasi kuoleva sanomattoman\nkiitollisena.\n\nNuoret miehet nelistivät neuvottuun suuntaan, kreivi de Guichen\nkasvattajan ryhtyessä valmistuttamaan kantotuolia.\n\nKymmenen minuuttia ratsastettuaan saivat nuoret miehet näkyviinsä\nmajatalon.\n\nRatsailta laskeutumatta huusi Raoul esille isännän, ilmoitti hänelle,\nettä majataloon oltiin tuomassa haavoitettua, pyysi tätä sillävälin\nlaittamaan kuntoon kaikki, mitä voitiin tarvita hänen sitomisekseen,\nnimittäin vuoteen, sidekaistoja ja liinanukkaa, ja sitoutui maksamaan\nsanansaattajan palkkion, jos isäntä tunsi jonkun paikkakunnalla asuvan\nlääkärin, haavurin tai sairaanhoitajan ja lähetti häntä hakemaan.\n\nHavaitessaan puhuttelijoinansa kaksi nuorta, rikkaasti puettua\nherrasmiestä lupasi isäntä toimittaa kaikki, mitä pyydettiin, ja\nnähtyään vastaanottoa jo valmisteltavan lähtivät ratsastajamme jälleen\nliikkeelle ja karauttivat vinhaa vauhtia Greneyn taholle.\n\nHe olivat edenneet runsaan lieuen verran ja eroittivat jo kylän\nensimmäiset talot, joiden punaiset tiilikatot pistivät silmään\nympäristönsä vihreiden puitten taustalta, kun näkivät muulilla\nratsastavan munkin tulevan vastaansa; leveälierisestä hatusta ja\nharmaasta villakauhtanasta he päättelivät hänet augustiinilaisluostarin\nveljeksi. Tällä kertaa näytti sattuma lähettävän heille, mitä he\nhakivat. He ratsastivat munkin luo.\n\nTämä oli kahden- tai kolmenkolmatta ikäinen mies, mutta ulkonäöstään\npäättäen oli hän ennen aikojaan vanhentunut hartaudenharjoitusten\nvoivuttamana. Hän oli valju, mutta verettömyys ei ollut sitä himmeää\nkalpeutta, joka tekee kasvot kauneiksi, vaan kelmeyttä; lyhyt tukka\nriippui tuskin sen kehän alapuolella, jonka hattu muodosti pään\nympärille, ja oli väriltään vaaleankeltainen; heleänsiniset silmät\nnäyttivät tyyten ilmeettömiltä.\n\n\"Monsieur\", kysyi Raoul sävyltään kohteliaana kuten tavallisesti,\n\"kuulutteko hengelliseen säätyyn?\"\n\n\"Miksi sitä kysytte?\" vastasi vieras melkein säädyttömän\nvälinpitämättömästi.\n\n\"Saadaksemme tietää sen\", selitti kreivi de Guiche korskeasti.\n\nVieras hoputti muuliansa korollaan ja pitkitti matkaansa.\n\nDe Guiche siirrähti yhdellä hyppäyksellä hänen eteensä ja sulki häneltä\ntien.\n\n\"Vastatkaa, monsieur\", tiukkasi hän; \"me kysyimme teiltä kohteliaasti,\nja jokainen kysymys ansaitsee vastauksen.\"\n\n\"Luullakseni on minulla vapaus sanoa tai olla sanomatta, kuka olen,\nkahdelle uppo-oudolle henkilölle, joiden päähän pälkähtää minua\nkuulustella.\"\n\nDe Guichen oli kovin työläs hillitä voimakasta haluansa munkin\nkurittamiseksi.\n\n\"Ensiksikään\", virkkoi hän väkisinkin malttaen mielensä, \"emme me ole\nuppo-outoja; tämä ystäväni on varakreivi de Bragelonne, ja minä olen\nkreivi de Guiche. Toisekseen emme tee kysymystämme minkään päähänpiston\nvuoksi, sillä muuan haavoitettu ja kuoleva ihminen pyytää kirkon apua.\nJos te olette pappi, niin kehoitan teitä ihmisyyden nimessä seuraamaan\nminua sen miehen auttajaksi; jos ette ole, niin asia on toinen. Silloin\nvaroitan teitä, että minä säädyllisyyden nimessä, josta te näytte\nolevan aivan tietämätön, aion kurittaa teitä hävyttömyydestänne.\"\n\nMunkin vaaleat kasvot saivat nyt mustansinervän synkkyyden, ja hän\nhymyili niin kummallisesti, että Raoul kiinteästi pitäessään häntä\nsilmällä havaitsi tuon myhäilyn yhtä julkeaksi kuin loukkauksen.\n\n\"Hän on joku espanjalainen tai flaamilainen vakooja\", virkahti hän\nkouraisten pistoolinsa perää.\n\nSalaman tavoin leimahtaen oli uhkaava katse vastauksena Raoulille.\n\n\"No niin, monsieur\", tiukkasi de Guiche, \"suvaitsetteko vastata?\"\n\n\"Olen pappi, messieurs\", ilmoitti nuori mies.\n\nHänen kasvonsa saivat sitten takaisin tavallisen järkähtämättömyytensä.\n\n\"Siinä tapauksessa, arvoisa isä\", sanoi Raoul, pistäen tuppeen\npistoolinsa ja antaen sanoilleen kunnioittavan sävyn, joka ei\nkuitenkaan tullut sydämestä, \"jos olette pappi, niin saatte tilaisuuden\nharjoittaa kutsumustanne, kuten ystäväni jo on sanonut: me jätimme\nvastikään onnettoman haavoittuneen, joka kannetaan lähimpään\nmajataloon. Hän pyytää Herran palvelijan apua; palvelijamme saattavat\nhäntä.\"\n\n\"Lähden sinne\", vastasi munkki.\n\nJa hän kannusti taas muuliansa korollaan.\n\n\"Jos ette lopulta lähdekään sinne, monsieur\", lisäsi de Guiche, \"niin\nolkaa varma siitä, että meillä on kyllin hyvät ratsut tavoittaaksemme\nmuulinne ja kylliksi vaikutusvaltaa otattaaksemme teidät kiinni, missä\nja milloin teidät tavattaneenkin; ja minä vannon, että juttunne silloin\npäättyy lyhyeen: puun ja narun löytää missä hyvänsä.\"\n\nMunkin silmät salamoitsivat taas, mutta siinä kaikki; hän uudisti\nhuomautuksensa: \"lähden sinne\", ja poistui sitten.\n\n\"Seuratkaamme häntä\", esitti de Guiche; \"se olisi varmempaa.\"\n\n\"Samaa juuri aioin ehdottaa\", vahvisti de Bragelonne.\n\nMolemmat nuoret miehet lähtivät nyt jälleen liikkeelle ja sovittivat\nvauhtinsa munkin kulun mukaan, saatellen häntä pistoolinkantaman\npäässä.\n\nViiden minuutin kuluttua kääntyi munkki katsomaan, pidettiinkö häntä\nsilmällä.\n\n\"Näetkös, -- oikein teimme!\" sanoi Raoul.\n\n\"Kuinka ilkeät kasvot tuolla munkilla onkaan!\" huudahti kreivi de\nGuiche.\n\n\"Niin on\", vastasi Raoul, \"ja millainen katsanto! Keltainen tukka,\nsynkät silmät, huulet, jotka vääntyvät hänen virkkaessaan sanankaan...\"\n\n\"Niin, niin\", sanoi de Guiche, joka oli vähemmin kuin Raoul tarkannut\nkaikkia näitä yksityiskohtia, syystä että Raoul silmäili munkkia de\nGuichen puhellessa hänen kanssaan; \"niin, kovin kummalliset kasvot --\nmutta nuo munkit viettävät pakosta niin turmiollista elämää: paastot\nkalventavat heitä, ankara kirkkokuri tekee heistä ulkokultaisia, ja\nheidän silmänsä sumenevat siitä, että he surevat elämän hyvyyttä, jonka\novat menettäneet, meidän saadessamme sitä nauttia.\"\n\n\"Vihdoinkin saa mies-poloinen papin\", jatkoi Raoul; \"mutta kautta\ntaivaan, näyttääpä ripitettävällä olevan vähemmin huono omatunto kuin\nhänen rippi-isällään! Minä puolestani olen tottunut näkemään papit ihan\ntoisenlaisiksi kuin tuo on, sen sanon.\"\n\n\"Kas\", virkkoi de Guiche, \"etkö nähnyt, että tämä on tuollainen\nkuljeksiva luostariveli, jotka kiertelevät kerjäämässä maanteillä,\nkunnes heille putoaa joku leipäpala taivaasta? He ovat enimmäkseen\nulkomaalaisia, skotlantilaisia, irlantilaisia, tanskalaisia. Minulle on\ntoisinaan osoitettu sellaisia.\"\n\n\"Niin kolkko kuin tuo?\"\n\n\"Ei, mutta sentään melkoisen rumia.\"\n\n\"Kuinka surkeata onkaan miesrukan joutua kuolemaan tuollaisen munkin\nkäsissä!\"\n\n\"Pyh!\" vähitteli de Guiche, \"synninpäästö ei tule sen lausujalta, vaan\nJumalalta. Mutta sanonko sinulle totuuden? No niin, minä tahtoisin\nmieluummin heittää henkeni ripittämättömänä kuin joutua tekemisiin\ntuollaisen rippi-isän kanssa. Olethan samaa mieltä, varakreivi? Ja minä\nnäinkin sinun kopeloivan pistooliasi, niinkuin olisit tuntenut\nkiusausta rusentaa häneltä pään.\"\n\n\"Niin, kreivi, se oli kummallista, ja vielä enemmän ihmetyttänee sinua,\nettä tuon miehen katseleminen herätti minussa kuvaamatonta kauhua.\nOletko milloinkaan tavannut käärmettä tielläsi?\"\n\n\"En koskaan\", vastasi de Guiche.\n\n\"No, sellaista on sattunut minulle Blaisois-metsissämme, ja minä\nmuistan, miten ensimmäisen käärmeen nähdessäni, joka tähysti minua\nsameilla silmillään kiemurrellessaan ja heilutellessaan päätänsä\nvipajavin kielin, pysähdyin hievahtamattomaksi, kalpeana ja ikäänkuin\nlumottuna aina siihen hetkeen saakka, jolloin kreivi de la Fère...\"\n\n\"Isäsi?\" kysyi de Guiche.\n\n\"Ei, holhoojani\", vastasi Raoul punastuen.\n\n\"Vai niin.\"\n\n\"Aina siihen hetkeen saakka\", pitkitti Raoul, \"jolloin kreivi de la\nFère sanoi minulle: No niin, Bragelonne, iskehän! Vasta silloin juoksin\nkäärmeen luo ja sivalsin sen kahtia, samassa kun se sähisten kohoutui\npyrstölleen, itse heittäytyäkseen minun kimppuuni. No, minä vannon\nkokeneeni ihan samaa tunnetta, katsellessani tuota miestä, kun hän\nsanoi: _Miksi sitä kysytte_? ja silmäili minua.\"\n\n\"Sinua siis kaduttaa, ettet sivaltanut häntä kahtia, kuten teit\nkäärmeelle?\"\n\n\"Niinpä melkein\", myönsi Raoul.\n\nTällöin oli tultu niin pitkälle, että pikku majatalo oli näkyvissä, ja\nsen toiselta puolen läheni nyt haavoittunutta kuljettava saattue herra\nd'Armingesin johtamana. Kaksi miestä kantoi kuolevaa, kolmannen\ntaluttaessa hevosia.\n\nNuoret miehet kannustivat ratsujaan.\n\n\"Tuolla tuodaankin haavoitettua\", virkkoi de Guiche ratsastaessaan\naugustinilaismunkin ohi; \"suvaitkaa kiirehtiä hiukan, herra munkki.\"\n\nRaoul sitävastoin etääntyi munkista niin loitos kuin saattoi tien\ntoiselle reunalle ja pitkitti ratsastustaan, samalla kun hän inhoten\nkäänsi pois kasvonsa.\n\nNuoret miehet riensivät nyt munkin edellä, sen sijaan että olisivat\nhäntä seuranneet. He saapuivat haavoittuneen luo ja ilmoittivat hänelle\nilahduttavan sanoman. Mies kohoutui katsomaan mainitulle suunnalle,\nnäki munkin, joka hoputti muulinsa kulkua, ja vaipui takaisin\nkantotuolissaan, mielihyvän kirkastaessa hänen kasvojaan.\n\n\"Nyt\", huomauttivat nuorukaiset, \"olemme tehneet hyväksenne kaiken\nvoitavamme, ja kun meillä on kiire prinssin armeijaan, täytyy meidän\npitkittää matkaamme; suonettehan anteeksi, monsieur? Sanotaan taistelun\nolevan tulossa, ja me emme tahdo päätyä perille päivääkään\nmyöhästyneinä.\"\n\n\"Kiirehtikää, hyvät nuoret herrat\", vastasi haavoittunut; \"Jumala teitä\nsääliväisyydestänne siunatkoon! Te olette tosiaan, kuten sanoitte,\ntehnyt hyväkseni kaiken voitavanne; saatan sanoa teille vain vielä\nkerran: Jumala teitä varjelkoon ja niitä, jotka ovat teille rakkaita!\"\n\n\"Monsieur\", huomautti de Guiche kasvattajalleen, \"me ratsastamme\nedeltä, ja te tulette perästämme Cambrinin tietä.\"\n\nIsäntä seisoi ovella, laitettuaan kuntoon kaikki valmistukset\nhaavoittuneen vastaanotoksi; muuan tallirenki oli lähtenyt Lensiin,\nlähimpään kaupunkiin, noutamaan lääkäriä.\n\n\"Hyvä\", sanoi isäntä, \"me toimimme toivomustenne mukaan; mutta ettekö\nte jää sidottamaan vammaanne?\" lisäsi hän de Bragelonneen päin\nkääntyen.\n\n\"Ka, haavani on vähäpätöinen\", vastasi varakreivi. \"Lähimmässä\npysähdyspaikassa ehdin kyllä pitää huolta siitä. Mutta jos näette\nratsumiehen, joka kysyy ruodikolla ratsastavaa ja lakeijan saattamaa\nnuorta miestä, niin olkaa hyvä ja sanokaa hänelle, että olette\nminut kyllä tavannut, mutta että pitkitin matkaani ja aion syödä\npäivällistä Mazingarbessa ja yöpyä Cambriniin. Se ratsumies on minun\npalveluksessani.\"\n\n\"Eikö olisi parempi ja varmempi minun tiedustaa hänen nimeään ja sanoa\nhänelle omanne?\" ehdotti isäntä.\n\n\"Liiallisestakaan varovaisuudesta ei ole haittaa\", arveli Raoul. \"Olen\nvarakreivi de Bragelonne, ja hänen nimensä on Grimaud.\"\n\nSamassa saapui haavoitettu toiselta puolelta ja munkki toiselta.\nMolemmat nuoret miehet peräytyivät suodakseen tilaa kantotuolille;\nmunkki puolestaan laskeusi muulin selästä ja käski panna sen talliin\nriisumatta siltä satulaa.\n\n\"Herra munkki\", virkkoi de Guiche, \"ripittäkää kunnollisesti tuo kelpo\nmies älkääkä huolehtiko omista ja muulinne kuluista, kaikki on\nmaksettu.\"\n\n\"Kiitos, monsieur!\" vastasi munkki, huulet jälleen hymyssä, joka oli\nvärisyttänyt de Bragelonnea.\n\n\"Tule, kreivi\", sanoi Raoul, jonka vaisto ei näyttänyt kykenevän\nsietämään augustinilaismunkin läsnäoloa; \"tule, voin täällä pahoin.\"\n\n\"Vielä kerran kiitos, kunnon nuoret herrat\", sanoi haavoitettu,\n\"älkääkä unohtako minua rukouksissanne.\"\n\n\"Emme suinkaan\", vastasi de Guiche kannustaen hevostaan, saavuttaakseen\nde Bragelonnen, joka oli ehtinyt jo parikymmentä askelta edelle.\n\nTällöin kantoivat molemmat palvelijat taakkansa sisälle taloon. Isäntä\nja hänen niinikään esille rientänyt vaimonsa seisoivat portailla.\nOnneton väijytyksen uhri näytti kärsivän kovia tuskia; kuitenkaan ei\nhän mitään muuta ajatellut kuin saada tietää, seurasiko munkki häntä.\n\nValjun ja verisen miehen nähdessään tarttui emäntä miestänsä kiivaasti\nkäsivarteen.\n\n\"No, mitä nyt?\" kysyi jälkimmäinen. \"Käännytkö sairaaksi?\"\n\n\"En, mutta katsohan\", vastasi emäntä, viitaten haavoitettuun.\n\n\"Niin\", myönsi mies, \"hänen tilansa näyttää pahalta.\"\n\n\"Sitä en aikonut sanoa\", jatkoi vaimo vapisten; \"kysyn etkö tunne\nhäntä.\"\n\n\"Tuota miestäkö? Maltas...\"\n\n\"Voi, nyt näen, että tunnet hänet\", sanoi vaimo, \"sillä sinäkin\nkalpenet.\"\n\n\"Oikeassa olet\", huudahti isäntä; \"voi taloani! Hän on Béthunen entinen\npyöveli.\"\n\n\"Béthunen entinen pyöveli!\" jupisi nuori munkki hätkähtäen taaksepäin,\nkasvojensa ilmaistessa hänen ripitettävänsä herättämää inhoa.\n\nOvelle seisomaan jäänyt herra d'Arminges huomasi hänen epäröimisensä.\n\n\"Herra munkki\", hän sanoi, \"jos tuo onneton onkin tai on ollut pyöveli,\nniin hän on silti ihminen. Tehkää hänelle siis se viimeinen palvelus,\njota hän teiltä pyytää, ja työnne on sitä ansiollisempi.\"\n\nMunkki ei vastannut, vaan lähti vaiteliaana astelemaan siihen alakerran\nhuoneeseen, jonne palvelijat olivat kuolevan jo laskeneet vuoteelle.\n\nNähdessään hengenmiehen lähestyvän haavoittuneen päänalusta poistuivat\npalvelijat ja sulkivat oven, jättäen munkin ja hänen ripitettävänsä\nkahden kesken.\n\nD'Arminges ja Olivain odottivat heitä. Kaikki nousivat taas ratsaille\nja laskettivat ravia eteenpäin seuraten samaa tietä, jota myöten Raoul\noli kadonnut matkakumppaninsa keralla.\n\nJuuri kun kasvattaja ja hänen saattueensa vuorostaan hävisivät\nnäkyvistä, pysähtyi uusi matkustavainen ravintolan portille.\n\n\"Mitä herra haluaa?\" kysyi isäntä vielä kalpeana ja tutisevana\näskeisestä havainnostaan.\n\nMatkustavainen teki juomista ilmaisevan merkin, hyppäsi maahan,\nviittasi hevoseensa ja oli hierovinaan kädellään.\n\n\"Hitto\", tuumi isäntä itsekseen, \"tuo näyttää olevan mykkä! Missä\nsitten tahdotte juoda?\" hän kysyi.\n\n\"Täällä\", vastasi matkustavainen, osoittaen likeistä pöytää.\n\n\"Minä erehdyin\", oikaisi isäntä arveluaan, \"hän ei ole aivan mykkä.\"\n\nHän kumarsi ja kävi noutamassa pullon viiniä ja korppuja, jotka asetti\nharvasanaisen vieraansa eteen.\n\n\"Haluaako herra mitään muuta?\" hän kysyi.\n\n\"Kyllä\", vastasi matkustavainen.\n\n\"Mitä herra haluaa?\"\n\n\"Tietää, oletteko nähnyt viisitoistavuotiaan aatelismiehen ratsastavan\ntästä ohi raudikolla ja lakeijan saattamana.\"\n\n\"Varakreivi de Bragelonnen?\" tiedusti isäntä.\n\n\"Aivan.\"\n\n\"Te olette siis herra Grimaud?\"\n\nMatkustavainen nyökkäsi.\n\n\"No niin\", jatkoi isäntä, \"nuori herranne oli täällä vasta\nneljännestunti takaperin. Hän syö päivällistä Mazingarbessa ja pysähtyy\nyöksi Cambriniin.\"\n\n\"Pitkäkö matka täältä on Mazingarbeen?\"\n\n\"Puolenkolmatta lieuen verran.\"\n\n\"Kiitos!\"\n\nTietäessään jo illaksi tapaavansa nuoren herransa näytti Grimaud nyt\ntyynemmältä. Hän pyyhki otsaansa ja kaatoi itselleen lasillisen viiniä,\ntyhjentäen sen äänettömänä.\n\nHän oli vastikään laskenut lasin pöydälle ja laittausi täyttämään sen\ntoistamiseen, kun hirvittävä kirkaisu tunkeusi huoneesta, missä munkki\nja kuoleva olivat.\n\nGrimaud kavahti seisaalle.\n\n\"Mitä tuo on?\" hän kysyi; \"mistä kuului huuto?\"\n\n\"Haavoitetun kamarista\", vastasi isäntä.\n\n\"Minkä haavoitetun?\" tiedusti Grimaud.\n\n\"Béthunen entisen pyövelin, joka joutui espanjalaisten soturien käsiin.\nHänet on kannettu tänne, ja häntä ripittää nyt muuan augustinilaisveli;\npahasti haavoittunut hän näytti olevan.\"\n\n\"Béthunen entinen pyöveli\", mutisi Grimaud, yrittäen koota muistojaan.\n\"Viidenkuudetta ja kuudenkymmenen ikävuoden väliltä, pitkä, vanttera,\ntummaihoinen mies, hiukset ja parta tummat?\"\n\n\"Aivan niin, paitsi että parta on harmaantunut ja tukka valjennut.\nTunnetteko hänet?\" kysyi isäntä.\n\n\"Olen kerran nähnyt hänet\", vastasi Grimaud, ja hänen kasvojaan\nsynkistytti kuva, jonka tuo muisto loihti hänen eteensä.\n\nVapiseva emäntä riensi paikalle.\n\n\"Kuulitko sinä?\" hän kysyi mieheltään.\n\n\"Kuulin\", vastasi isäntä, levottomasti silmäillen ovelle päin.\n\nSamassa kajahti taas huuto, vähemmin vihlova kuin äsken, mutta sitä\nseurasi pitkällinen voihkaus.\n\nKaikki kolme kuuntelijaa silmäilivät toisiaan hirmustuneina.\n\n\"Meidän täytyy katsoa, mikä siellä on hätänä\", virkkoi Grimaud.\n\n\"Voisi luulla miestä siellä murhattavan\", murisi isäntä.\n\n\"Jeesus!\" huudahti emäntä, tehden ristinmerkin.\n\nJos Grimaud puhuikin niukasti, niin tiedetään vanhastaan, että hän\ntoimi sitä enemmän. Hän ryntäsi ovelle ja jyskytti sitä kiivaasti,\nmutta se oli lukittu sisäpuolelta.\n\n\"Avatkaa\", kirkui isäntä, \"avatkaa, herra munkki, heti!\"\n\nEi vastausta.\n\n\"Ovi auki, tai lyön sen säpäleiksi!\" huusi Grimaud.\n\nSama hiljaisuus.\n\nGrimaud vilkaisi ympärilleen ja huomasi rautakangen, joka oli\nsattumalta jätetty nurkkaan. Hän syöksähti soppeen, tempasi käsiinsä\naseen ja survaisi oven auki, ennenkuin isäntä ehti asettua hänen\naikomustansa vastaan.\n\nLattia oli patjalta virtaavan veren tahrima. Haavoitettu ei enää\npuhunut, hän korisi; munkki oli kadonnut.\n\n\"Munkki? Missä on munkki?\" huusi isäntä.\n\nGrimaud säntäsi avoimen ikkunan ääreen, joka oli pihan puolella.\n\n\"Hän on paennut tästä\", huudahti Grimaud.\n\n\"Niinkö luulette?\" sanoi tyrmistynyt isäntä.\n\n\"Tarjoilija, katsokaa, onko munkin muuli tallissa.\"\n\n\"Ei ole muulia siellä!\" huusi mies, jolle käsky oli annettu.\n\nGrimaud rypisti silmäkulmiaan, isäntä pani kätensä ristiin ja katseli\nepäluuloisesti ympärilleen. Hänen vaimonsa ei ollut uskaltanut tulla\nhuoneeseen, vaan seisoi säikkyneenä ovella.\n\nGrimaud lähestyi haavoitettua ja katseli tämän teräväpiirteisiä\nkasvoja, jotka hänessä herättivät niin kamalan muiston.\n\nVaiteliaana ja synkkänä tovin tarkasteltuaan kuolevaa hän sanoi\nviimein:\n\n\"Ei enää epäilystäkään; hän se on.\"\n\n\"Elääkö hän vielä?\" kysyi isäntä.\n\nVastaamatta avasi Grimaud hänen takkinsa tunnustellakseen, sykkikö\nsydän, samalla kun isäntäkin lähestyi. Mutta molemmat kavahtivat\ntaaksepäin, isännän huudahtaessa kauhistuneena ja Grimaudin kalvetessa.\n\nTikari oli vartta myöten tunkeutuneena pyövelin rintaan vasemmalle\npuolelle.\n\n\"Kiirehtikää hankkimaan apua\", sanoi Grimaud; \"minä jään hänen\nluokseen.\"\n\nIsäntä lähti huoneesta aivan sekaannuksissa; hänen vaimonsa oli paennut\nkuullessaan miehensä huudahduksen.\n\n\n\n\nNELJÄSKOLMATTA LUKU\n\nRipitys\n\n\nTapahtunut oli seuraavaa:\n\nOlemme jo nähneet, että munkki ei ollut vapaaehtoisesti, vaan varsin\nvastahakoisesti seurannut haavoitettua, joka oli niin kummallisella\ntavalla uskottu hänen hengelliseen hoivaansa. Hän olisi kenties\nyrittänyt päästä tehtävästä eroon, jos se olisi vain ollut mahdollista;\nmutta noiden kahden nuoren ylimyksen uhkaukset, heidän saattueensa,\njoka oli jäänyt majataloon heidän lähdettyään ja arvattavasti saanut\ntoimintaohjeita, toisin sanoen harkintasyyt olivat nähtävästi saaneet\nmunkin liian suurta vastustelua ilmaisematta loppuun asti näyttelemään\nrippi-isän osaa. Heti kamariin tultuaan oli hän senvuoksi astunut\nhaavoittuneen päänalusen ääreen.\n\nIhmisillä, jotka tuntevat olevansa kuolemaisillaan ja joilla senvuoksi\nei ole hetkeäkään hukattavana, on nopea havaintokyky. Sellaisella\nkatseella tähysti pyöveli sen henkilön kasvoja, josta piti tulla hänen\nhengellinen lohduttajansa; hän liikahti kummastuksesta ja sanoi:\n\n\"Te olette hyvin nuori, isä.\"\n\n\"Minun vaateparttani käyttävillä ei ole mitään määrättyä ikää\", vastasi\nmunkki kuivakiskoisesti.\n\n\"Voi, puhukaa minulle lempeämmin, isä!\" pyysi haavoittunut; \"tarvitsen\nystävää viimeisinä hetkinäni.\"\n\n\"Teillä on suuret tuskat?\" kysyi munkki.\n\n\"Niin on, mutta sieluni kärsii kahta kauheammin kuin ruumiini.\"\n\n\"Me pelastamme sielunne\", vakuutti nuori mies. \"Mutta oletteko tosiaan\nBéthunen pyöveli, kuten nuo ihmiset väittivät?\"\n\n\"Kyllähän olen ollut\", vastasi haavoittunut, joka varmaankin pelkäsi,\nettä pyövelin nimi riistäisi häneltä viimeisen haluamansa avun, \"mutta\nen ole enää; siitä on nyt viisitoista vuotta, kun jätin palveluksen.\nOlen vielä ollut saapuvilla teloituksissa, vaan en ole ottanut osaa\ntoimituksiin -- oi, en, en!\"\n\n\"Kammoatte siis ammattianne?\"\n\nPyöveli huokasi raskaasti.\n\n\"Niin kauan kuin teloitin ihmisiä ainoastaan lain ja oikeuden nimessä\",\nselitti hän, \"salli ammattini minun nukkua rauhallisesti, olletikin kun\nminulla oli oikeuden ja lain suoja; mutta siitä hirveästä yöstä asti,\njolloin olin yksityisen koston välikappaleena ja vihan vallassa kohotin\nmiekkani Jumalan luoman olennon pään menoksi ... siitä saakka...\"\n\nPyöveli vaikeni, epätoivoisen näköisenä pudistaen päätänsä.\n\n\"Puhukaa\", kehoitti munkki, joka oli istuutunut vuoteen jalkopäähän ja\nnäytti saavan mielenkiintoa kertomuksen kuulemiseen, tämän alettua niin\nkummallisesti.\n\n\"Voi!\" huudahti kuoleva, ja hänen äänessään purkausi kauan hillitty\ntuska, \"ja minä olen kuitenkin yrittänyt kahdenkymmenen vuoden\nhurskaalla elämänlaadulla huumata omantunnon soimausta. Olen häätänyt\nsielustani sen rajuuden, joka on veren vuodattajille luonnollinen;\nkaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa olen pannut henkeni alttiiksi,\npelastaakseni vaaran uhkaamia; olen maailmalle säilyttänyt useita\nihmisolentoja hyvitykseksi siitä, jonka tempasin pois. Eikä vielä sillä\nhyvä: ammattini harjoittamisessa ansaitsemani omaisuuden olen jakanut\nköyhille; olen ahkeraan käynyt kirkossa; ne jotka ennen kaihtoivat\nminua, ovat tottuneet näkemään minua; kaikki ovat antaneet minulle\nanteeksi, jotkut ovat minuun kiintyneetkin. Mutta kuitenkin luulen,\nettä Jumala ei ole minulle leppynyt, sillä tuon mestauksen muisto\nvainoaa minua lakkaamatta, ja minä olen joka yö näkevinäni tuon naisen\nhaamun kohoavan eteeni.\"\n\n\"Naisen! Siis olettekin naisen murhannut!\" huudahti munkki.\n\n\"Tekin\", voihkaisi pyöveli, \"tekin käytätte sitä sanaa, joka ainiaan\nkaikuu korvissani: murhannut! Olen siis murhannut, enkä mestannut --\nolen siis murhamies, enkä oikeuden toimeenpanija!\"\n\nHän ummisti silmänsä, huokaisten syvään. Munkki nähtävästi pelkäsi\nhänen kuolevan kertomustansa jatkamatta, sillä hän huomautti\nvilkkaasti:\n\n\"Jatkakaa, minä en tiedä mitään; kun olette lopettanut kertomuksenne,\ntuomitsemme Jumala ja minä asiassanne.\"\n\n\"Voi, hyvä isä!\" pitkitti pyöveli silmiänsä avaamatta, ikäänkuin hän\nolisi pelännyt näkevänsä jonkun hirveän ilmestyksen; \"etenkin pimeässä\nja jonkun virran yli mennessäni tämä minulle voittamaton kauhu yltyy\nkaksinkertaiseksi. Silloin tuntuu minusta käteni tulevan yhtä raskaaksi\nkuin pitelisi se vieläkin miekkaa, vesi kuvastuu veripunaisena, ja\nkaikki luonnon äänet -- puitten humina, tuulen kohina, aaltojen loiske\n-- yltyvät itkeväksi, epätoivoiseksi, hirveäksi ääneksi, joka huutaa\nminulle: Tapahtukoon Jumalan oikeus!\"\n\n\"Hän hourii!\" mutisi munkki päätänsä pudistaen.\n\nPyöveli avasi silmänsä, liikahti kääntyäkseen nuoreen mieheen päin ja\ntarttui häntä käsivarteen.\n\n\"Hourin\", hän toisti, \"hourin, sanotte? Ei, ei, sillä illalla minä\nheitin hänen ruumiinsa virtaan, ja nuo sanat, joita tunnontuska hokee\nminulle, lausuin silloin röyhkeydessäni; oltuani inhimillisen oikeuden\nvälikappaleena luulin tulleeni jumalallisenkin tahdon täyttäjäksi.\"\n\n\"Mutta sanokaahan siis, miten se kävi. Puhukaa!\" käski munkki.\n\n\"Se tapahtui illalla; muuan mies tuli noutamaan minua, näyttäen\nmääräyksen. Seurasin häntä. Neljä muuta herrasmiestä odotti minua.\nHe veivät minut mukanaan naamioituna. Pidätin itselleni kuitenkin\noikeuden kieltäytyä, jos minulta vaadittu tehtävä näyttäisi väärältä.\nRatsastimme viiden tai kuuden lieuen matkan, vaiteliaina, synkkinä,\ntuskin sanaakaan vaihtaen. Vihdoin he osoittivat minulle pienen mökin\nikkunasta naista, joka istui kyynäspää pöytään tuettuna, ja he sanoivat\nminulle: 'Tuossa on se, joka teidän tulee mestata.'\"\n\n\"Hirveätä!\" huudahti munkki. \"Ja te tottelitte käskyä?\"\n\n\"Pyhä isä, se nainen oli epäsikiö; hänen väitettiin myrkyttäneen\ntoisen miehensä, yrittäneen murhata lankonsa, joka oli nyt\nmukana saattolaisteni joukossa; hän oli äskettäin myrkyttänyt\nkilpailijattarekseen katsomansa nuoren naisen, ja hyvällä syyllä\nepäiltiin, että hän oli ennen Englannista lähtöään murhauttanut\nkuninkaan suosikin.\"\n\n\"Buckinghamin?\" huudahti munkki.\n\n\"Niin, Buckingham oli hänen nimensä.\"\n\n\"Se nainen oli siis englannitar?\"\n\n\"Ei, hän oli ranskatar, mutta hän oli mennyt naimisiin Englannissa.\"\n\nMunkki vaaleni, pyyhki otsaansa ja meni lukitsemaan oven. Pyöveli luuli\ntulevansa hylätyksi ja vaipui huoaten taaksepäin vuoteelleen.\n\n\"Ei, ei tässä minä olen\", huomautti munkki, nopeasti palaten hänen\nluokseen. \"Jatkakaa, -- keitä olivat ne miehet?\"\n\n\"Yksi oli ulkomaalainen, luullakseni englantilainen. Muut neljä olivat\nranskalaisia ja käyttivät muskettisoturin univormua.\"\n\n\"Heidän nimensä?\" kysyi munkki.\n\n\"En tuntenut heitä. Tiedän vain, että nuo neljä muuta herrasmiestä\npuhuttelivat englantilaista mylordiksi.\"\n\n\"Oliko hän kaunis, tuo nainen?\"\n\n\"Oli, nuori ja kaunis, -- voi, hyvin kaunis! Näen hänet vieläkin, kun\nhän polvilleen vaipuneena ja pää taaksepäin painuneena rukoili\njalkojeni juuressa. En ole sen koommin kyennyt käsittämään, kuinka\nhennoin hakata poikki niin ihanan ja kalpean pään.\"\n\nMunkkia näytti eriskummainen liikutus järkyttelevän. Hän vapisi joka\njäsenessään; näköjään tahtoi hän tehdä kysymyksen, muttei rohjennut.\n\nViimein virkkoi hän rajusti ponnistaen:\n\n\"Mikä oli se nainen nimeltään?\"\n\n\"Sitä en tiedä. Niinkuin jo sanoin, hän lienee ollut kahdesti\nnaimisissa, ensin Ranskassa ja sitten Englannissa.\"\n\n\"Hän oli nuori, sanotte?\"\n\n\"Viidenkolmatta vanha.\"\n\n\"Kaunis?\"\n\n\"Viehättävä.\"\n\n\"Vaaleaverinen?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Hänellä oli pitkä tukka, joka valui alas hartioille?\"\n\n\"Niin oli.\"\n\n\"Silmissä ihailtava ilme?\"\n\n\"Milloin hän tahtoi. Voi, aivan niin!\"\n\n\"Hänen äänellään oli ihmeellisen suloinen sointu?\"\n\n\"Kuinka te sen tiedätte?\"\n\nPyöveli nojasi kyynärpäähänsä ja kohdisti hirmustuneen katseensa\nmunkkiin, jonka kasvot olivat kamalasti synkistyneet.\n\n\"Ja te surmasitte hänet!\" sanoi munkki; \"te antausitte välikappaleeksi\nnoille roistoille, jotka eivät itse uskaltaneet murhata häntä! Teissä\nei herättänyt sääliä hänen nuoruutensa, kauneutensa, heikkoutensa! Te\ntapoitte sen naisen!\"\n\n\"Voi, olenhan jo sanonut teille, pyhä isä\", puolustausi pyöveli, \"että\nsiinä naisessa piileksi viehättävän pinnan alla turman henki, ja\nnähdessäni hänet, -- muistaessani, mitä kaikkea pahaa hän oli tuottanut\nminulle itselleni...\"\n\n\"Teillekö? Mitä pahaa hän oli saattanut teille aiheuttaa? Sanokaa!\"\n\n\"Hän oli vietellyt ja syössyt tuhoon veljeni, joka oli pappi! Hän oli\nhoukutellut veljeni karkaamaan luostarista.\"\n\n\"Kanssansako?\"\n\n\"Niin. Veljeni oli hänen ensimmäinen rakastajansa; hän aiheutti veljeni\nkuoleman. Voi, pyhä isä, älkää katsoko minuun tuolla tavoin! Voi,\nolenko siis suurestikin rikollinen? Oi, ettekö siis anna minulle\nanteeksi?\"\n\nMunkki pakotti kasvonpiirteensä lauhkeammiksi.\n\n\"Kyllä, kyllä\", hän vastasi, \"annan teille anteeksi, jos sanotte\nkaikki.\"\n\n\"Kyllä\", huudahti pyöveli, \"kaikki, kaikki, kaikki!\"\n\n\"Vastatkaa minulle siis! Jos hän vietteli veljenne ... sanoittehan\nhänen vietelleen?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Jos hän aiheutti veljenne kuoleman ... sanoittehan niin tapahtuneen?\"\n\n\"Sanoin\", toisti pyöveli.\n\n\"Silloin täytyy teidän myöskin tietää hänen tyttönimensä.\"\n\n\"Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!\" vaikersi pyöveli; \"luulen kuolevani\ntähän paikkaan. Synninpäästö, pyhä isä, synninpäästö!\"\n\n\"Sanokaa minulle hänen nimensä\", tiukkasi munkki, \"niin annan sen\nteille.\"\n\n\"Hänen nimensä oli ... laupias taivas, armahda minua!\" mutisi pyöveli\nvaipuen hervottomana vuoteelleen, kalpeana ja vapisten kuin viimeistä\nhetkeänsä lähenevä.\n\n\"Hänen nimensä!\" vaati munkki kumartuen pyövelin yli ikäänkuin\npakottaakseen tämän lausumaan sen, jos hän tahtoi vastustaa; \"hänen\nnimensä? ... Sanokaa se, muutoin ei mitään synninpäästöä!\"\n\nKuoleva näytti keräävän kaikki voimansa. Munkin silmät salamoitsivat.\n\n\"Anne de Bueil\", jupisi haavoittunut.\n\n\"Anne de Bueil!\" huudahti munkki, nousten seisaalle ja kohottaen\nkätensä taivasta kohti; \"Anne de Bueil! Sanoit Anne de Bueil? Niinhän?\"\n\n\"Niin, niin, se oli hänen nimensä. Antakaa minulle nyt synninpäästö,\nsillä minä kuolen!\"\n\n\"Minäkö antaisin sinulle synninpäästön?\" huudahti munkki, ja hänen\nivanaurunsa sai kuolevan hiukset nousemaan pystyyn; \"vai synninpäästön!\nEn ole mikään pappi.\"\n\n\"Ettekö olekaan pappi!\" kauhistui pyöveli; \"kuka te sitten olette?\"\n\n\"Sen sanon sinulle vuorostani, konna!\"\n\n\"Voi, taivasten tekijä!\"\n\n\"Olen John Francis Winter.\"\n\n\"En tunne teitä\", voihkaisi pyöveli.\n\n\"Odota, odota, kyllä pian tulet tuntemaan minut: olen John Francis\nWinter\", hän toisti, \"ja se nainen...\"\n\n\"No, se nainen?\"\n\n\"Oli äitini!\"\n\nSilloin puhkesi pyövelin rinnasta hänen ensimmäinen huutonsa, se kamala\nkirkaisu, joka oli hätkähdyttänyt kuulijoita.\n\n\"Voi, antakaa anteeksi, antakaa anteeksi\", vaikeroi hän, \"jollette\nJumalan, niin ainakin omassa nimessänne, -- jollette pappina, niin toki\npoikana!\"\n\n\"Sinulleko anteeksi!\" huudahti munkiksi tekeytynyt; \"vai niin! Jumala\nkenties antaa sinulle anteeksi, mutta en ikinä minä.\"\n\n\"Armeliaisuudesta!\" rukoili pyöveli ja ojensi kätensä häntä kohti.\n\n\"Ei mitään armeliaisuutta sitä kohtaan, joka ei itse ollut armelias!\nKuole ripittämättömänä, epätoivoisena, kuole ja ole kirottu!\" Hän\nsieppasi tikarin ja survaisi sen avuttoman rintaan. \"Tuossa\", hän\nsanoi, \"tuossa synninpäästösi!\"\n\nSilloin kuului edellämainittu heikompi parkaisu, jota seurasi\npitkällinen korina.\n\nPyöveli oli noussut koholle, mutta painui nyt jälleen taaksepäin\nvuoteelleen. Tempaamatta tikaria haavasta riensi munkki ikkunan luo,\navasi sen, hyppäsi alas pikku puutarhan kukkalavojen keskelle, hiipi\ntalliin, otti muulinsa, ratsasti ulos takaveräjästä ja kiirehti\nlähimpään metsikköön. Siellä hän viskasi pois munkinpukunsa, otti\nmatkalaukustaan täydellisen herrasmiehen asun ylleen ja lähti jalkaisin\nlähimmälle kyytiasemalle, missä hän hankki itselleen hevosen ja\npitkitti mitä joutuisimmin matkaansa Pariisiin.\n\n\n\n\nVIIDESNELJÄTTÄ LUKU\n\nGrimaud puhuu\n\n\nGrimaud jäi yksikseen pyövelin luo; isäntä oli lähtenyt hakemaan apua,\nja hänen vaimonsa rukoili.\n\nTovin kuluttua avasi haavoittunut jälleen silmänsä.\n\n\"Apua!\" voihki hän; \"apua! Voi, hyvä Jumala, enkö siis tässä maailmassa\nvoi tavata ainoatakaan ihmistä, joka auttaisi minua elämään tai\nkuolemaan?\"\n\nVaivaloisesti siirsi hän kätensä rinnalleen; se osui tikarin varteen.\n\n\"Haa!\" äännähti hän kuin jotakin muistaen. Ja hän antoi kätensä pudota\njälleen alas.\n\n\"Miehuutta!\" rohkaisi Grimaud; \"apua on menty hakemaan.\"\n\n\"Kuka te olette?\" kysyi haavoittunut, suurin silmin tuijottaen\nviihdyttelijäänsä.\n\n\"Vanha tuttava\", vastasi Grimaud.\n\n\"Te?\"\n\nHaavoittunut yritti muistuttaa mieleensä puhujan kasvonpiirteitä.\n\n\"Missä oloissa olemme tavanneet toisemme?\" tiedusti hän.\n\n\"Eräänä yönä kaksikymmentä vuotta takaperin. Isäntäni oli noutanut\nteidät Béthunesta ja toi teidät Armentièresiin.\"\n\n\"Jo tunnenkin\", sanoi pyöveli; \"te olitte niiden neljän palvelijan\njoukossa.\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Mistä tulette?\"\n\n\"Matkustin tätä tietä ja pysähdyin majataloon syöttämään hevostani.\nMinulle kerrottiin, että Béthunen pyöveli makasi täällä pahasti\nhaavoittuneena, ja kuulin teidän huutavan kahdesti. Ensimmäisen huudon\njälkeen riensimme ovelle, toinen sai meidät iskemään sen auki.\"\n\n\"Entä munkki?\" kysyi pyöveli; \"oletteko nähnyt munkkia?\"\n\n\"Mitä munkkia?\"\n\n\"Munkkia, joka oli sulkeutunut tänne luokseni.\"\n\n\"En, hän ei enää ollut täällä. Hän on arvattavasti paennut tuosta\nikkunasta. Hänkö se työnsi rintaanne tikarin?\"\n\n\"Niin\", vastasi pyöveli.\n\nGrimaud liikahti lähteäkseen ulos.\n\n\"Mitä aiotte tehdä?\" hätääntyi haavoittunut.\n\n\"Meidän täytyy ajaa häntä takaa.\"\n\n\"Ei, varokaa sitä!\"\n\n\"Minkätähden?\"\n\n\"Hän kosti, ja siinä hän teki oikein. Nyt toivon Jumalan antavan\nminulle anteeksi, sillä minä olen sovittanut rikokseni.\"\n\n\"Selittäkää lähemmin\", kehoitti Grimaud.\n\n\"Se nainen, jonka teidän herranne ja te panitte minut surmaamaan...\"\n\n\"Mylady?\"\n\n\"Niin mylady; siksihän te häntä tosiaan puhuttelitte...\"\n\n\"Mitä yhteyttä myladylla on munkin kanssa?\"\n\nGrimaud horjahti ja katseli kuolevaa synkällä, melkein sammuneella\nsilmäyksellä.\n\n\"Sen miehen äitikö?\" hän kertasi.\n\n\"Niin, hänen äitinsä.\"\n\n\"Hän siis tietää sen salaisuuden?\"\n\n\"Pidin häntä munkkina ja ilmaisin sen hänelle ripissäni.\"\n\n\"Onneton!\" huudahti Grimaud, jonka otsalle sai kihoilemaan hikihelmiä\npelkkä ajatus, mitä seurauksia sellaisesta ilmitulosta saattoi koitua;\n\"onneton! Toivottavasti ette ole ilmaissut kenenkään nimeä?\"\n\n\"En ilmaissut, kun en tuntenut joukostanne ainoatakaan. Hänen äitinsä\ntyttönimen vain sanoin, ja siitä hän saikin selville asian. Mutta hän\ntietää setänsä kuuluneen tuomareihin.\"\n\nHän vaipui taas voipuneena alas; Grimaud tahtoi auttaa häntä ja ojensi\nkätensä tikarin vartta kohden.\n\n\"Älkää koskeko minuun\", kielsi pyöveli, \"jos vetäisitte ulos tikarin,\nniin kuolisin heti.\"\n\nGrimaud seisoi käsi koholla; sitten hän äkkiä löi nyrkillään otsaansa.\n\n\"Haa! Jos se mies koskaan tietää, keitä ne toiset olivat, niin herrani\non hukassa.\"\n\n\"Rientäkää, rientäkää!\" huudahti pyöveli; \"varoittakaa häntä, jos hän\nvielä elää. Varoittakaa hänen ystäviänsä. Uskokaa, mitä teille sanon:\nminun kuolemani ei ole tämän hirveän seikkailun loppuna.\"\n\n\"Minne hän lähti?\" kysyi Grimaud.\n\n\"Pariisiin.\"\n\n\"Kuka hänet teidän luoksenne toi?\"\n\n\"Kaksi nuorta aatelismiestä, jotka olivat menossa armeijaan. Toinen oli\nvarakreivi de Bragelonne; kuulin hänen kumppaninsa puhuttelevan häntä\nsiksi.\"\n\n\"Ja se nuori mies toi munkin luoksenne?\"\n\n\"Niin.\"\n\nGrimaud loi katseensa ylöspäin.\n\n\"Se oli siis Jumalan tahto!\" hän sanoi.\n\n\"Epäilemättä\", vahvisti haavoitettu.\n\n\"Se olisi kamalaa\", mutisi Grimaud; \"ja kuitenkin oli tuo nainen\nansainnut kohtalonsa. Ettekö tekin ole sitä mieltä?\"\n\n\"Kuoleman hetkellä\", vastasi pyöveli, \"ihminen huomaa muiden rikokset\nomiensa rinnalla vähäpätöisiksi.\"\n\nJa hän ummisti jälleen voipuneena silmänsä.\n\nSääli kielsi vanhaa palvelijaa jättämästä miestä avuttomaksi, kun\ntaasen pelko velvoitti häntä viivyttelemättä viemään kreivi de la\nFèrelle tiedon tapahtuneesta. Epäröidessään kuuli Grimaud melua\nkäytävästä ja näki isännän astuvan jälleen sisälle, kintereillään\nhaavuri, joka oli vihdoinkin saatu käsiin.\n\nUteliaisuus oli houkutellut heidän mukaansa useita ihmisiä, sillä tästä\nharvinaisesta tapauksesta oli huhu jo alkanut levitä.\n\nHaavuri lähestyi kuolevaa, joka näytti pyörtyneen.\n\n\"Ensin täytyy meidän vetää teräs hänen rinnastaan\", hän sanoi\nmerkitsevästi pudistaen päätänsä.\n\nGrimaud muisti haavoittuneen lausuman ennustuksen ja käänsi pois\nkasvonsa.\n\nHaavuri avasi hoidettavaltaan takin, repi rikki paidan ja paljasti\nrinnan.\n\nTikari oli tunkeutunut ruumiiseen vartta myöten, kuten jo olemme\nmaininneet.\n\nHaavuri tarttui sen päähän; sikäli kuin hän veti pois tikaria\navautuivat haavoittuneen silmät hirveään tuijotukseen. Terän tultua\nkokonaan vedetyksi pois haavasta kuohahti hänen suupieliinsä punertavaa\nvaahtoa, ja samassa kun hän hengähti, puhkesi haavasta verivirta\nvalumaan. Kuoleva tähtäsi kreivin luottamusmieheen katseen, jossa\nkuvastui mitä kummallisin ilme, ja heitti henkensä heti jälkeenpäin\nkumeaan korinaan.\n\nSilloin otti Grimaud tikarin, josta veri kaikkien kauhuksi tippui\nlattialle, ja viittasi isäntää mukaansa. Hän suoritti laskunsa niin\nanteliaasti, että se olisi vastannut hänen isäntänsäkin arvoa, ja nousi\njälleen ratsaille.\n\nGrimaud aikoi ensin heti pyörtää takaisin Pariisiin. Mutta hän tuli\najatelleeksi, mitä levottomuutta hänen pitkällisempi poissaolonsa\ntuottaisi Raoulille. Hän muisti tämän olevan ainoastaan parin lieuen\npäässä. Neljännestunnissa saattoi ehtiä hänen luokseen, ja sekä meno\nettä paluu selityksineen ei vaatisi tuntiakaan. Hän kannusti senvuoksi\nhevosensa laukkaan, ja kymmentä minuuttia myöhemmin hän laskeusi\nratsailta Mazingarben ainoan ravintolan \"Seppelöidyn muulin\" edustalla.\n\nJo ensimmäisistä sanoista, jotka hän vaihtoi isännän kanssa, sai hän\nselville, että etsitty oleskeli siellä.\n\nRaoul istui pöydässä kreivi de Guichen ja herra d'Armingesin kanssa,\nmutta aamupäivän kamala seikkailu oli jättänyt heidän nuorille\notsilleen synkkyyden, jota ei kyennyt hilpeydellään haihduttamaan\nkasvattajakaan, niin paljoa paremmin kuin hän kykenikin järkeilemään\ntuollaisten näytelmien auttamattomuudesta, ollen sellaisiin tottunut.\n\nÄkkiä avautui ovi, ja Grimaud näyttäysi kalpeana, pölyttyneenä,\nonnettoman haavoittuneen vereen vieläkin tahriutuneena.\n\n\"Grimaud, kelpo Grimaud\", huudahti Raoul, \"vihdoinkin olet täällä!\nSuokaa anteeksi, messieurs, -- hän ei ole palkollinen, vaan ystävä.\"\n\nHän nousi seisaalle ja riensi tulijan luo.\n\n\"Kuinka jaksaa kreivi?\" pitkitti Raoul; \"kaipaako hän minua joskus?\nOletko tavannut häntä sen jälkeen kun me erosimme? Vastaahan, --\nminulla on kovin paljon sanottavaa sinulle. Kolmena päivänä on sattunut\nmonia tapauksia. Mutta mikä sinua vaivaa? Kuinka kalpea oletkaan!\nVerta! Mistä tuo veri?\"\n\n\"Niin, se on tosiaan verta\", sanoi kreivi nousten.\n\n\"Oletko haavoittunut, hyvä mies?\"\n\n\"En, monsieur\", vastasi Grimaud; \"se ei ole minun vertani.\"\n\n\"Kenen sitten?\" kysyi Raoul.\n\n\"Sen onnettoman, jonka jätitte majataloon; hän kuoli syliini.\"\n\n\"Kuoliko hän sinun syliisi! Tiedätkö, kuka hän olikaan?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Grimaud.\n\n\"Hänhän oli Béthunen entinen pyöveli.\"\n\n\"Sen tiedän.\"\n\n\"Sinä tunsit hänet?\"\n\n\"Niin, tunsin.\"\n\n\"Ja hän on kuollut?\"\n\n\"Niin.\"\n\nMolemmat nuoret miehet katsoivat toisiinsa.\n\n\"No, mitäpä siitä sen enempää, messieurs!\" huomautti d'Arminges; \"se on\nkaikille yhteinen laki, josta ei vapaudu, vaikka on ollut pyövelinäkin.\nPäättelin hänen haavastaan heti pahinta, ja tiedättehän hänen\najatelleen itse samaa, koska halusi lohduttajakseen munkkia.\"\n\nMunkkia mainittaessa Grimaud yhäti kalpeni.\n\n\"Käykäämme nyt jälleen pöytään\", jatkoi d'Arminges, joka sen ajan\nmiesten ja varsinkin ikäistensä tavoin oli vastahakoinen sietämään\nmitään tunnepurkauksia aterian aikana.\n\n\"Niin, te olette oikeassa, monsieur\", myönsi Raoul. \"Pyydä sinäkin\nruokaa, Grimaud; tilaa, käske, ja kunnolleen levähdettyäsi saamme\npuhella.\"\n\n\"Ei, herra varakreivi, ei\", epäsi Grimaud, \"minä en voi viipyä\nhetkeäkään -- minun on heti palattava Pariisiin.\"\n\n\"Mitä! Pariisiinko? Sinä erehdyt, hyvä mies. Olivain lähtee, ja sinä\njäät.\"\n\n\"Ei, Olivain jää, ja minä lähden. Tulin tänne vain sanomaan teille\nsen.\"\n\n\"Mutta mistä tämä muutos?\"\n\n\"Sitä en voi teille mainita.\"\n\n\"Selitä toki.\"\n\n\"En voi selittää.\"\n\n\"Mutta mitä pilantekoa tämä on?\"\n\n\"Herra kreivi tietää, että minä en milloinkaan laske leikkiä.\"\n\n\"Kyllä, mutta tiedän myöskin kreivi de la Fèren sanoneen, että sinä\njäät luokseni ja Olivain palaa Pariisiin. Minä menettelen kreivin\nkäskyn mukaan.\"\n\n\"Ette tässä tapauksessa, herra varakreivi.\"\n\n\"Osoittautuisitko kenties tottelemattomaksi minua kohtaan?\"\n\n\"Kyllä, herra varakreivi, minun ei auta muu.\"\n\n\"Pysyt siis itsepintaisena?\"\n\n\"Niin, minä lähden matkalle; seuratkoon onni teitä, herra varakreivi!\"\n\nGrimaud kumarsi ja kääntyi ovea kohti, tehden lähtöä. Sekä suuttuneena\nettä levottomana riensi Raoul hänen jälkeensä ja tarttui häntä\nkäsivarteen.\n\n\"Grimaud\", huudahti Raoul, \"pysähdy, minä tahdon!\"\n\n\"Sitten tahdotte myös, että sallin surmata kreivin\", sanoi Grimaud.\n\nHän kumarsi jälleen ja hankkiutui poistumaan.\n\n\"Grimaud, hyvä mies\", huusi varakreivi, \"noin et saa mennä; sinä et saa\njättää minua niin ahdistavaan huolestukseen. Puhu, Grimaud, taivaan\ntähden, puhu!\"\n\nRaoul horjui ja vaipui nojatuoliin.\n\n\"Voin sanoa teille vain yhden seikan, herra varakreivi, sillä minun ei\nole salaisuus, jota pyydätte saada tietää. Tehän tapasitte erään\nmunkin?\"\n\n\"Niin.\"\n\nMolemmat nuoret miehet katsoivat toisiinsa säikähtäen.\n\n\"Veitte hänet haavoittuneen luo?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Silloin teillä arvatenkin myös oli tilaisuutta katsella häntä?\"\n\n\"Oli kyllä.\"\n\n\"Ja kenties tuntisitte hänet jälleen, jos vastedes kohtaisitte hänet?\"\n\n\"Kyllä, sen vannon\", vastasi Raoul.\n\n\"Minä myös\", vakuutti de Guiche.\n\n\"No niin\", jatkoi Grimaud, \"jos koskaan tapaatte hänet, tapahtukoon se\nmissä hyvänsä, -- maantiellä, kadulla, kirkossa, -- kaikkialla, missä\nhän on ja te olette, polkekaa hänet maahan ja rusentakaa hänet armotta\nja säälittä, niinkuin musertaisitte kyykäärmeen. Niin, murskatkaa\nhänet, älkääkä päästäkö häntä ennenkuin hän on hengetön, sillä niin\nkauan kuin hän elää, olen minä epävarma viiden ihmisen hengestä.\"\n\nSen enempää virkkamatta käytti Grimaud hyväkseen kuulijainsa\nkummastusta ja säikähdystä, syöksyäkseen suoraa päätä ulos huoneesta.\n\n\"Kas, kreivi\", virkkoi Raoul Guicheen kääntyen, \"enkö sanonut sinulle,\nettä munkki vaikutti minuun samaten kuin käärme?\"\n\nKahta minuuttia myöhemmin kuultiin hevosen laukkaavan tiellä. Raoul\nkiirehti ikkunaan.\n\nGrimaud siellä teki paluuta Pariisiin. Hattuansa heilauttaen tervehti\nhän varakreiviä ja katosi heti jälkeenpäin tienmutkan taakse.\n\nKerran taipaleelle päästyään otti Grimaud huomioon kaksi seikkaa:\nensiksikään hänen hevosensa ei voinut kestää kymmenen lieuen kiidätystä\npitemmälle nykyisellä vauhdilla, ja toisekseen hän oli rahaton. Jos\nGrimaud puhuikin vähän, niin hän ajatteli sitä enemmän.\n\nEnsimmäisellä kyytiasemalla hän möi hevosensa; siitä saamillansa\nrahoilla hän alkoi käyttää kievarihevosia.\n\n\n\n\nKUUDESNELJÄTTÄ LUKU\n\nTaistelun aatto\n\n\nRaoulin herätti synkistä mietteistä isäntä, astuen hätäisesti\nhuoneeseen, missä vasta kertomamme kohtaus oli tapahtunut, ja huutaen:\n\"Espanjalaiset, espanjalaiset!\"\n\nSe hälytys oli kyllin tärkeä, häätääkseen kaikki muut ajatukset niiden\ntieltä, joilla oli yhteyttä sen kanssa. Nuoret miehet kysyivät lähempiä\ntietoja ja saivat kuulla, että vihollinen oli tosiaan tulossa Houdinin\nja Béthunen kautta.\n\nHerra d'Arminges antoi käskyn laittaa lähtövalmiiksi hevoset, joita\nparhaillaan ruokittiin. Sillävälin nuorukaiset nousivat talon\nkorkeimmalla sijaitseviin ikkunoihin, joista oli laaja näköala, ja\nnäkivät Marsinin ja Lensin taholta tosiaan vilahtelevan suuren joukon\njalka- ja ratsuväkeä. Tällä kertaa ei siellä liikkunut sissijoukkue,\nvaan kokonainen armeija.\n\nEi siis voinut asettua muulle kannalle kuin noudattaa herra\nd'Armingesin viisasta neuvoa ja peräytyä.\n\nNuoret miehet astuivat nopeasti alas. Herra d'Arminges istui jo\nsatulassa. Olivain piteli nuorten herrain hevosia, ja kreivi de Guichen\nlakeijat vartioitsivat tarkoin espanjalaista vankia, joka istui häntä\nvarten ostetulla ratsulla. Varmuuden vuoksi oli häneltä sidottu kädet.\n\nPikku joukko lähti ravia Cambriniin päin, missä prinssin toivottiin\nolevan tavattavissa. Mutta hän ei ollut oleksinut siellä edellisestä\nillasta saakka, vaan vetäytynyt takaisin la Basséen tienoolle, syystä\nettä väärä tieto oli ilmoittanut vihollisen aikovan mennä Lys-virran\nyli Estairen kohdalta.\n\nTämän ilmoituksen harhaannuttamana oli prinssi antanut joukkojensa\nmarssia Béthunesta ja keskittänyt koko voimansa Vieille-Chapellen ja la\nVenthien välille. Käytyään marski de Grammontin kanssa tarkastamassa\nkoko rintamaa oli hänen korkeutensa vastikään palannut ja istuutunut\npöytään, kysellen upseereilta, jotka olivat saaneet sijan hänen\nvieressään, missä määrin kukin oli onnistunut heille uskotuissa\ntiedusteluissa; mutta kellään ei ollut mitään varmoja uutisia\nkerrottavana. Vihollisarmeija oli ollut kaksi vuorokautta kadoksissa,\nja sitä ei tuntunut enää olevankaan.\n\nVihollisarmeija ei ole koskaan niin likellä ja niin vaarallinen kuin\ntyyten kadottuansa. Prinssi oli senvuoksi vastoin tapaansa tyytymätön\nja huolestunut, kun muuan päivystäjäupseeri astui sisälle ja ilmoitti\nmarski de Grammontille, että joku halusi puhutella häntä.\n\nGrammontin herttua sai katseella prinssin luvan ja lähti ulos.\n\nPrinssi tähysti hänen jälkeensä, ja hänen silmänsä suuntautuivat\nherkeämättä oveen. Kukaan ei rohjennut virkkaa mitään, peläten\nhäiritsevänsä hänen mietiskelyään.\n\nÄkkiä kuului kumeata jymyä; prinssi nousi heti seisaalle ja ojensi\nkätensä sille suunnalle, mistä ääni kuului. Se kaiku oli hänelle varsin\ntuttu; se oli kanuunain pauketta.\n\nKaikki nousivat ylös kuten hänkin.\n\nSamassa avautui ovi.\n\n\"Monseigneur\", sanoi marski de Grammont säihkyvin silmin, \"salliiko\nteidän korkeutenne, että poikani, kreivi de Guiche ja hänen\nmatkakumppaninsa, varakreivi de Bragelonne, saapuvat antamaan tietoja\nvihollisesta, jota me turhaan etsimme, ja jonka he ovat keksineet?\"\n\n\"Mitä\", huudahti prinssi vilkkaasti, \"sallinko muka! En ainoastaan\nsalli, vaan haluankin. Tulkoot he sisälle.\"\n\nMarski toi huoneeseen molemmat nuoret miehet, jotka nyt seisoivat\nprinssin edessä.\n\n\"Puhukaa, messieurs\", kehoitti prinssi tervehtien heitä, \"puhukaa\nensin; sitten suoriudumme kohteliaisuuksista. Tärkeintä meille kaikille\non nyt saada tietää, missä vihollinen oleksii ja mitä se puuhailee.\"\n\nKreivi de Guichen oli luonnollisesti esiinnyttävä puhujana; hän ei\nainoastaan ollut matkakumppaniansa vanhempi, vaan hänet oli sitäpaitsi\njo isänsä esitellyt prinssille. Hän muuten tunsikin jo pitkältä ajalta\nprinssin, jonka Raoul nyt näki ensi kertaa.\n\nHän kertoi siis prinssille, mitä he olivat nähneet Mazingarben\nmajatalossa.\n\nSillaikaa katseli Raoul nuorta sotapäällikköä, joka jo oli tullut\nperäti kuuluisaksi Rocroyn, Freiburgin ja Nördlingenin taisteluista.\n\nBourbonin Ludvig, prinssi de Condé, jolla isänsä Henrikin kuoltua oli\nlyhyyden vuoksi ja sen ajan tavan mukaan puhuttelunimityksenään\n_monsieur le prince_, oli tuskin kuuden- tai seitsemänkolmatta ikäinen\nnuori mies. Hänellä oli kotkan katse, _a gl'occhi grifani_, kuten Dante\nsanoo, kyömynenä, pitkä kiemuroiksi valuva tukka, keskimittainen,\nmutta sorea vartalo. Hänessä yhtyivät suuren soturin kaikki\nominaisuudet, nimittäin salamannopea tajunta, rivakka päättäväisyys ja\nuskomaton miehuus. Se ei kuitenkaan estänyt, että hän oli myöskin\nloistelias ja nerokas mies. Paitsi sitä mullistusta, jonka hän oli\ntoimeenpanemillansa uusilla menetelmillä saanut aikaan sotataidossa,\noli hän tuottanut kumouksen Pariisissakin nuorten hoviherrain joukossa,\njoiden luonnollisena johtajana hän oli; näillä oli nimityksenään\n_petitsmaitres_ eroitukseksi vanhan hovin teikareista, joiden esikuvina\nolivat olleet Bassompierre, Bellegarde ja Angoulêmen herttua.\n\nHeti ensimmäisistä kreivi de Guichen virkkamista sanoista ja äskeisen\nkanuunanjyskeen suunnasta oivalsi prinssi kaikki. Vihollinen oli\nilmeisesti tullut Lys-virran yli Saint-Venantin luona ja marssi nyt\nLensiä kohti, varmaankin vallatakseen tämän kaupungin ja katkaistakseen\nranskalaiselta armeijalta tien Ranskaan. Ne kanuunat, joiden jymy\ntoisinaan vaimensi muiden jyskeen, olivat järeitä pitkapiippuisia,\njotka vastasivat espanjalaiseen ja lotringilaiseen tykkituleen.\n\nMutta kuinka voimakas oli tuo joukko? Oliko se vihollisen huomiota\nhairahduttamaan lähetetty osasto vai ryntäsikö siellä kokonainen\narmeija?\n\nTämä oli prinssin viimeisenä kysymyksenä, ja siihen oli de Guichen\nmahdoton vastata.\n\nKun se kuitenkin oli tärkein, olisi prinssi erityisesti juuri siitä\nhalunnut täsmällisen selvityksen.\n\nRaoul tukahdutti silloin sen luonnollisen ujostelun tunteen, joka häntä\nväkisinkin valtasi prinssin edessä, ja virkkoi lähestyen häntä:\n\n\"Salliiko monseigneur, että minä tässä asiassa rohkenen virkkaa\nmuutamia sanoja, jotka kenties voisivat auttaa teitä pulasta?\"\n\nPrinssi kääntyi katsomaan ja näytti yhdellä ainoalla silmäyksellä\nkäsittävän nuoren puhuttelijansa koko olemuksen; hän hymyili\nhavaitessaan tämän tuskin viisitoistavuotiaaksi nuorukaiseksi.\n\n\"Kyllä, monsieur, puhukaa vain\", hän vastasi yrittäen lieventää jämeätä\nja terävää ääntänsä, ikäänkuin olisi tällä kertaa puhunut naiselle.\n\n\"Monseigneur\", ehdotti Raoul punastuen, \"voisi kuulustaa espanjalaista\nvankia.\"\n\n\"Mitä! Oletteko te saaneet espanjalaisen vangiksi?\" huudahti prinssi.\n\n\"Olemme, monseigneur.\"\n\n\"Se on totta!\" virkahti de Guiche; \"sen unohdin.\"\n\n\"Se on varsin luonnollista, sillä kreivi hänet vangitsikin\", huomautti\nRaoul hymyillen.\n\nVanha marski kääntyi varakreiviin kiitollisena tästä pojalleen\nsuodusta ylistyksestä, prinssin huudahtaessa:\n\n\"Nuori mies on oikeassa; tuotakoon vanki tänne.\"\n\nSillävälin vei prinssi de Guichen syrjään ja kysyi häneltä, millä\ntavoin vanki oli saatu ja kuka tuo nuori mies oli.\n\n\"Monsieur\", lausui prinssi jälleen kääntyen Raouliin, \"minä tiedän,\nettä teillä on kirje sisareltani, madame de Longuevilleltä; mutta\nhuomaankin teidän mieluummin tahtoneen suositella itseänne antamalla\nminulle hyvän neuvon.\"\n\n\"Monseigneur\", vastasi Raoul punastuen, \"en tahtonut keskeyttää teidän\nkorkeuttanne, ollessanne niin tärkeässä keskustelussa kreivin kanssa.\nMutta tässä on kirje.\"\n\n\"Hyvä\", virkkoi prinssi, \"sen voitte jättää minulle sittemmin. Tuossa\ntulee vanki; käykäämme käsiksi tärkeimpään.\"\n\nSamassa tuotiinkin huoneeseen vanki. Hän oli niitä vielä tähän aikaan\nkäytettyjä palkkasotureita, jotka möivät verensä ostajille ja\nkuluttivat koko ikänsä sotaharjoituksiin ja rosvouksiin. Kiinni\njouduttuaan hän ei ollut hiiskunut sanaakaan; siksipä ei edes tiedetty,\nmihin kansallisuuteen hän kuului.\n\nPrinssi katseli häntä peräti epäluuloisesti.\n\n\"Mikä sinä olet miehiäsi?\" hän kysyi.\n\nVanki vastasi joitakuita sanoja vieraalla kielellä.\n\n\"Vai niin, hän kuulostaa espanjalaiselta. Puhutteko te espanjankieltä,\nde Grammont?\"\n\n\"Hyvin vähän, monseigneur\",\n\n\"Ja minä en ollenkaan\", ilmoitti prinssi nauraen. \"Messieurs\", hän\nlisäsi ympäristöönsä kääntyen, \"onko joukossanne ketään, joka puhuu\nespanjankieltä ja tahtoo palvella tulkkinani?\"\n\n\"Kyllä, monseigneur\", vastasi Raoul.\n\n\"Kas, te puhutte espanjaa?\"\n\n\"Luullakseni sen verran, että kykenen tässä tilaisuudessa täyttämään\nteidän korkeutenne käskyn.\"\n\nKaiken aikaa oli vanki seissyt aivan hievahtamattomana, ikäänkuin hän\nei olisi vähääkään käsittänyt, mistä oli kysymys.\n\n\"Monseigneur tiedustaa kansallisuuttanne\", virkkoi nuori mies mitä\npuhtaimmalla kastilialaisella murteella.\n\n\"Ich bin ein deutscher\"_, vastasi vanki.\n\n\"Mitä hittoa hän lasketteleekaan?\" kummeksui prinssi; \"mitä uutta\nmongerrusta se on?\"\n\n\"Hän sanoo olevansa saksalainen, monseigneur\", selitti Raoul, \"mutta\nsitä epäilen, sillä hän ei äännä oikein.\"\n\n\"Puhutte siis saksaakin?\" kysyi prinssi.\n\n\"Kyllä, monseigneur\", vastasi Raoul.\n\n\"Sen verran, että voitte tutkia häntä sillä kielellä?\"\n\n\"Kyllä, monseigneur.\"\n\n\"No, kuulustakaa häntä siis.\"\n\nRaoul aloitti kuulustelun, mutta hänen oletuksensa osoittausi pian\noikeaksi. Vanki ei kuullut tai ollut kuulevinaan, mitä Raoul hänelle\nsanoi; hänkään puolestaan ei kyennyt oikein ymmärtämään vangin\nvastauksia, joissa flaamilainen ja elsassilainen murre sekaantuivat\ntoisiinsa.\n\nVaikka vanki kaikin mokomin yritti kiemurrella erilleen kunnollisesta\nkuulustelusta, keksi Raoul kuitenkin hänen kansallisuutensa.\n\n\"_Non siete spagnuolo_\", hän väitti, \"_non siete tedesco, siete\nitaliano_.\"\n\nVanki säpsähti ja puri huultansa.\n\n\"Hei, tuon minä ymmärrän varsin hyvin\", tokaisi Condén prinssi, \"ja\nkoska hän on italialainen, niin pitkitänkin kuulustelua itse.\nKiitoksia, herra varakreivi\", jatkoi prinssi nauraen; \"nimitän teidät\ntästä hetkestä alkaen tulkikseni.\"\n\nMutta vanki oli yhtä vähän halukas vastaamaan italiaksi kuin muillakaan\nkielillä; hänen ainoana tarkoituksenaan oli vältellä kysymyksiä. Niinpä\nhän ei tiennytkään mitään, ei vihollisen voimakkuutta, päälliköiden\nnimiä tai armeijan aikeita.\n\n\"Vai niin\", virkkoi prinssi, joka oivalsi tuon tietämättömyyden aiheen;\n\"mies siepattiin kiinni rosvouksesta ja murhasta, hän olisi voinut\npelastaa henkensä, jos olisi puhunut. Hän ei tahdo; viekää hänet pois\nja ampukaa.\"\n\nVanki kalpeni. Ne kaksi sotamiestä, jotka olivat tuoneet hänet sisälle,\ntarttuivat häntä kumpaiseenkin käsivarteen ja taluttivat häntä ovelle\npäin. Prinssi kääntyi marski de Grammontiin ja näytti jo unohtaneen\nantamansa määräyksen.\n\nKynnykselle tultuaan vanki seisahtui. Ohjeitansa sokeasti tottelevat\nsotamiehet tahtoivat pakottaa hänet astumaan eteenpäin.\n\n\"Malttakaa!\" sanoi vanki ranskaksi, \"olen valmis puhumaan,\nmonseigneur.\"\n\n\"Kas, kas\", nauroi prinssi, \"arvasinhan joutuvamme siihen. Tiedän\nihmeellisen keinon kielten kirvoittamiseen; käyttäkää tekin sitä,\nmessieurs, kun teille vuorostanne tulee päällikkyys.\"\n\n\"Mutta sillä ehdolla\", pitkitti vanki, \"että teidän korkeutenne vannoo\nsäästävänsä henkeni.\"\n\n\"Siitä annan aatelismiehen sanan\", vakuutti prinssi.\n\n\"Kysykää minulta siis, monseigneur.\"\n\n\"Missä meni armeija Lysin yli?\"\n\n\"Saint-Venantin ja Airen välillä.\"\n\n\"Kuka johtaa sitä?\"\n\n\"Kreivi Fuonsaldagna, kenraali Beck ja itse arkkiherttua.\"\n\n\"Kuinka suuri se on?\"\n\n\"Siihen kuuluu kahdeksantoistatuhatta miestä ja kuusineljättä\nkanuunaa.\"\n\n\"Minne se marssii?\"\n\n\"Lensiin.\"\n\n\"Kuuletteko sitä, messieurs?\" virkkoi prinssi voitonriemuisesti\nkääntyen marski de Grammontiin ja toisiin upseereihin.\n\n\"Kyllä, monseigneur\", vastasi marski; \"te olitte arvannut kaikki, mitä\noli ihmisjärjen oivallettavissa.\"\n\n\"Kutsukaa tänne Le Plessis, Bellièvre, Villequier ja d'Erlac\", käski\nprinssi. \"Kutsukaa tänne kaikki joukot, mitä on Lysin tällä puolella,\njotta ne pysyttelevät ensi yön lähtövalmiina; luultavasti hyökkäämme\nvihollisen kimppuun huomenna.\"\n\n\"Mutta, monseigneur\", huomautti marski de Grammont, \"muistakaa, että\njos yhdistäisimmekin koko käytettävissä olevan voimamme, on meillä\nkuitenkaan tuskin kolmeatoistatuhatta miestä.\"\n\n\"Herra marski\", vastasi prinssi, ja hänen silmissään välähti se\nihailtava katse, jollainen oli ainoastaan hänellä, \"juuri pienillä\narmeijoilla voitetaan usein suuria taisteluita.\"\n\nSitten hän kääntyi vankiin.\n\n\"Viekää pois tuo mies ja vartioitkaa häntä tarkoin. Hänen henkensä\nriippuu niistä tiedoista, joita hän on meille antanut. Jos ne ovat\ntosia, niin hän pääsee vapaaksi; jos hän valehteli, niin hänet\nammutaan.\"\n\nVanki korjattiin talteen.\n\n\"Kreivi de Guiche\", pitkitti prinssi, \"siitä on pitkä aika, kun\ntapasitte isänne; jääkää hänen luokseen. Monsieur\", hän jatkoi Raouliin\nkääntyen, \"ellette ole kovin väsyksissä, niin seuratkaa minua.\"\n\n\"Maailman ääriin asti, monseigneur\", huudahti Raoul; hän tunsi sokeata\nkiintymystä nuoreen kenraaliin, joka hänestä näytti täydellisesti\nansainneen loistavan maineensa.\n\nPrinssi hymyili; hän halveksi imartelijoita, mutta piti hehkuvaa\ninnostusta suuressa arvossa.\n\n\"Hyvä on, monsieur\", hän virkkoi; \"te olette taitava neuvonantaja, sen\nolemme jo nähneet; huomenna saamme tarkastaa, miten käyttäydytte\nottelussa.\"\n\n\"Entä minä, monseigneur\", kysyi marski, \"mitä on minun tehtävä?\"\n\n\"Jääkää tänne vastaanottamaan joukkoja. Joko palaan itse noutamaan ne\ntai lähetän pikaviestin, jotta te tuotte ne luokseni. Saattueekseni en\ntarvitse enempää kuin kaksikymmentä kaartilaista vantterain ratsujen\nselässä.\"\n\n\"Se on kovin vähän\", huomautti marski.\n\n\"Se riittää\", vakuutti prinssi. \"Onko teillä hyvä hevonen, herra de\nBragelonne?\"\n\n\"Hevoseni surmattiin aamulla, monseigneur, ja toistaiseksi käytän\npalvelijani ratsua.\"\n\n\"Pyytäkää ja valitkaa itse tallistani hevonen, joka soveltuu teille. Ei\nmitään väärää kainoutta! Ottakaa se, josta pidätte parhaiten. Joudutte\nkenties tänä iltana tarvitsemaan sitä, varmasti ainakin huomenna.\"\n\nRaoul ei odottanut toista käskyä; hän tiesi, että esimiehiä ja etenkin\nprinssejä kohtaan ollaan parhaiten säädyllisiä, jos totellaan heti ja\nvastaan väittämättä. Hän meni senvuoksi alas talliin, valitsi\nandalusialaisen hiirakon, satuloitsi ja suitsitti sen itse, sillä Atos\noli varoittanut häntä uskomasta vaaran hetkinä noita tärkeitä hommia\nkellekään muulle. Sitten hän palasi prinssin luo, joka samassa nousi\nratsaille.\n\n\"Nyt, monsieur\", hän virkkoi Raoulille, \"jättänette minulle tuomanne\nkirjeen.\"\n\nRaoul ojensi prinssille lähetyksensä.\n\n\"Pysytelkää ihan lähelläni, monsieur\", käski prinssi.\n\nHän iski molemmat kannukset hevosensa kupeisiin, kiinnitti ohjakset\nsatulanuppiin, kuten hänellä oli tapana silloin kun tahtoi pitää\nkätensä vapaina, mursi auki madame de Longuevillen kirjeen ja nelisti\npitkin tietä Lensiin päin. Häntä saattoi Raoul ja pikku vartioväki,\nsamalla kun ne lähetit, joiden piti kutsua koolle joukot, karauttivat\neri suunnille.\n\nPrinssi luki ratsastaessaan.\n\n\"Monsieur\", hän sanoi tuokion kuluttua, \"teistä puhutaan hyvin\nsuotuisasti. Minun on vain sanottava teille, että vähäisen näkemäni ja\nkuulemani jälkeen ajattelen teistä vielä suotuisammin kuin kirjeessä\nlausutaan.\"\n\nRaoul kumarsi.\n\nMitä lähemmäksi pikku joukkue pääsi Lensiä, sitä selvemmin kumahtelivat\nkanuunat. Prinssin katse tähtäsi jymyä kohti kiinteästi kuin\npetolinnun. Olisi luullut hänen kykenevän lävistämään silmäyksellään ne\npuitten esiriput, jotka levisivät hänen edessään näköpiiriä\nrajoittamassa.\n\nPrinssin sieraimet laajenivat kuin hän olisi kaivannut ruudinsavun\nhengittämistä, ja hän huohotti kuin hevosensa.\n\nVihdoin kuuluivat kanuunanlaukaukset niin likeltä, että he ilmeisesti\neivät voineet olla etäämpänä kuin lieuen päässä taistelukentältä. Tien\nkäänteestä ilmestyikin näkyviin pieni Aunayn kylä.\n\nTalonpojat olivat joutuneet suunnattomaan sekasortoon. Espanjalaisten\njulmuudesta levinnyt huhu oli herättänyt yleistä kauhua. Naiset olivat\njo paenneet Vitryn taholle; vain joitakuita miehiä oli jäljellä.\n\nPrinssin nähdessään ryntäsivät he esille; muuan tunsi hänet.\n\n\"Voi, monseigneur\", hän sanoi, \"tuletteko karkoittamaan pois kaikki nuo\nkurjat espanjalaiset ja lotringilaiset rosvot?\"\n\n\"Tulen\", vastasi prinssi, \"jos sinä rupeat oppaakseni.\"\n\n\"Mielelläni, monseigneur; minne tahtoo teidän korkeutenne minua\nnäyttämään teille tietä?\"\n\n\"Jollekulle ylänteelle, mistä voin nähdä Lensin ympäristöineen.\"\n\n\"Sepä onkin sitten helposti tehty.\"\n\n\"Voinhan luottaa sinuun -- olethan kunnon ranskalainen?\"\n\n\"Olen vanha Rocroyn soturi, monseigneur.\"\n\n\"Kas tuossa\", sanoi prinssi ojentaen hänelle kukkaronsa, \"tuossa\nRocroyn tähden. Tahdotko nyt hevosen vai tuletko mieluummin kävellen?\"\n\n\"Kävellen, monsieur, kävellen, -- olen aina palvellut jalkaväessä. Aion\nmuuten viedä teidän korkeutenne sellaisia teitä myöten, missä on\npakostakin laskeuduttava ratsailta.\"\n\n\"Tulehan siis\", sanoi prinssi, \"älkäämme hukatko aikaa.\"\n\nTalonpoika juoksi prinssin hevosen edellä; sadan askeleen päässä\nkylästä hän poikkesi kapealle tielle, joka johti kauniiseen laaksoon.\nPuolen lieuen verran pitkitettiin ratsastusta metsän halki, ja kanuunat\njymisivät niin lähellä, että jokaisen laukauksen pamahtaessa odotti\nkuulevansa kuulan viuhuvan. Vihdoin tultiin polulle, joka vei tieltä\nsuoraan ylös vuoren rinnettä. Talonpoika poikkesi polulle ja pyysi\nprinssiä mukaan. Tämä hyppäsi maahan, käskien Raoulin ja erään\najutanttinsa tehdä samaten; muiden piti odottaa hänen määräyksiään,\nollen varuillaan ja pitäen tarkoin silmällä ympäristöä. Sitten hän\nalkoi kavuta ylös polkua.\n\nKymmenen minuutin kuluttua saavuttiin vanhan linnan raunioille; nämä\nsijaitsivat huipulla, mistä oli laaja näköala yli tienoon. Tuskin\nneljänneslieuen päässä näkyi Lens, sortumaisillaan, ja kaupungin\nedustalla koko vihollisarmeija.\n\nYhdellä ainoalla silmäyksellä käsitti prinssi koko aseman, joka\nlevittäysi hänen katseilleen Lensistä Vimyyn asti. Silmänräpäyksessä\nlaati hän päässään koko suunnitelman taistelua varten, joka seuraavana\npäivänä toistamiseen pelasti vihollisten maahanryntäykseltä Ranskan.\nHän otti lyijykynän, repäisi lehden muistikirjastaan ja kirjoitti:\n\n    Hyvä marski!\n\n    Tunnin kuluttua on Lens vihollisen hallussa. Tulkaa yhtymään\n    minuun ja tuokaa mukananne koko armeija. Menen Vendiniin,\n    järjestääkseni sen kuntoon. Huomenna valloitamme takaisin\n    Lensin ja hajoitamme vihollisen.\n\nSitten hän sanoi Raouliin kääntyen:\n\n\"Kiirehtikää, monsieur, ratsastakaa täyttä vauhtia viemään tämä herra\nde Grammontille.\"\n\nRaoul kumarsi, otti kirjeen, riensi alas rinnettä, hyppäsi ratsunsa\nselkään ja karautti taipaleelle.\n\nNeljännestunnin kuluttua hän oli marskin luona.\n\nOsa joukkoja oli jo saapunut, toisia odotettiin joka hetki. Marski de\nGrammont asettui kaikkien käytettävissään olevien jalkaväki- ja\nratsujoukkojen etunenään sekä suuntasi kulkunsa Vendiniin, jätettyään\nChâtillonin herttuan odottamaan loppuja osastoja ja tulemaan niiden\nkanssa perästäpäin.\n\nKoko tykkiväestö oli valmiina heti lähtemään liikkeelle, joten se\naloittikin marssin.\n\nKello oli seitsemän illalla, kun marski saapui määräpaikalle, missä\nprinssi häntä odotti. Kuten tämä oli ennakolta oivaltanut, oli Lens\nmelkein heti Raoulin lähdettyä joutunut vihollisen valtaan.\nKanuunatulen taukoaminen olikin muuten ilmoittanut tämän tapauksen\nkaikille.\n\nVarrottiin yötä. Pimeän lisääntyessä saapuivat vähitellen prinssin\nkutsumat joukot. Niitä oli kielletty pärryttämästä rumpujaan tai\ntoitottamasta torviaan.\n\nKello yhdeksältä alkoi täysi yö. Kuitenkin valaisi tasankoa vielä\nhämärän häivä. Lähdettiin hiljaa liikkeelle, ja prinssi johti kolonnaa.\n\nAunayn toiselle puolelle tultuaan sai armeija näkyviinsä Lensin. Pari\nkolme taloa paloi, ja soturien korviin tunkeusi kumeata kohua, joka\nilmaisi väkirynnäköllä vallatun kaupungin kuolonvoihketta.\n\nPrinssi osoitti kullekin paikan. Marski de Grammontin piti komentaa\nvasenta siipeä ja nojautua Méricourtiin, Châtillonin herttua johti\nkeskustaa, ja oikean siiven etunenässä seisoi prinssi Aunayn edustalla.\nSeuraavan päivän taistelujärjestyksen piti olla sama kuin armeijan\nedellisenä iltana omaksuma asento. Kunkin tuli herätessään olla sillä\nalalla, missä hän oli saanut määräyksen toimia.\n\nJärjestely tapahtui mitä hiljaisimmin ja täsmällisimmin. Kello kymmenen\nillalla oli jokainen asettuneena paikalleen. Puoli yhdeltätoista\ntarkasti prinssi asemat ja antoi määräyksensä seuraavaa päivää varten.\n\nPäälliköt olivat ennen kaikkea saaneet tehtäväkseen pitää varmaa huolta\nsiitä, että soturit tarkoin noudattivat kolmea ohjetta. Ensiksikin piti\neri osastojen huolellisesti tarkata toistensa marssijärjestystä, jotta\nratsuväki ja jalkaväki saattoivat pysytellä samassa rintamassa,\nsäilyttäen yhtä suuria aukkoja välissään.\n\nToiseksi oli hyökkäys aloitettava vain käyden.\n\nKolmanneksi oli vihollisen annettava ampua ensin.\n\nPrinssi uskoi kreivi de Guichen hänen isänsä huostaan ja piti de\nBragelonnen luonansa; mutta nuoret miehet pyysivät saada viettää yön\nyhdessä, ja se myönnettiin heille.\n\nYstävyksille pystytettiin teltta ihan lähelle marskin makuusijaa.\nVaikka päivä oli ollut väsyttävä, ei kumpainenkaan tuntenut nukkumisen\ntarvetta.\n\nSitäpaitsi on taistelun aattoilta vanhoillekin sotureille vakava ja\njuhlallinen; mitä sitten näille kahdelle nuorukaiselle, jotka nyt\nolivat ensi kertaa joutumassa esiintymään tuollaisessa hirveässä\nnäytelmässä!\n\nTaistelun aattoiltana ajatellaan tuhansia asioita, jotka unohduksissa\noltuaan palajavat silloin mieleen. Taistelun aattoiltana tulee\nvieraista ihmisistä ystäviämme ja ystävistä veljiämme.\n\nSiten on luonnollista, että jos ihmisellä on sydämensä syvyydessä joku\nhellempi tunne, tämä silloin kohoaa korkeimpaan innostukseen.\n\nLuultavasti koki kumpainenkin noista nuorista miehistä jotakin\nsellaista mielenliikutusta, sillä tovin kuluttua istuutui kumpainenkin\neri soppeen telttaa ja alkoi kirjoittaa polveansa vasten.\n\nKirjeistä tuli pitkät; postiarkin neljä sivua täyttyivät vähitellen\nhienoilla ja tiheillä kirjaimilla. Tuolloin tällöin katsahtivat nuoret\nmiehet toisiinsa hymyillen. He ymmärsivät toisiansa mitään virkkamatta;\nnämä kaksi henkevää ja keskenään myötätuntoista luonnetta haastoivat\ntoisilleen sanojen välityksettä.\n\nKun kirjeet olivat valmiit, pani kumpainenkin omansa kaksinkertaiseen\nkoteloon, niin että kukaan ei voinut lukea osoitetta, ennen kuin\nulkokuori oli reväisty pois. Sitten he lähestyivät toisiansa ja\nvaihtoivat kirjeensä hymyhuulin.\n\n\"Jos joku onnettomuus sattuu minulle...\" virkahti de Bragelonne.\n\n\"Jos kaadun...\" sanoi de Guiche.\n\n\"Ole huoletta\", takasivat molemmat.\n\nHe syleilivät toisiansa kuin veljekset, kääriytyivät viittoihinsa ja\nvaipuivat siihen keveään ja mieluisaan uneen, joka on suotu linnuille,\nkukkasille ja lapsille.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU\n\nPäivällinen entiseen aikaan\n\n\nEntisten muskettisoturien toinen kohtaus ei ollut yhtä jäykkämuotoinen\nja uhkaava kuin edellinen. Atoksen ainiaan ilmenevä älyllinen ylemmyys\ntajusi, että pöytä oli nopein ja täydellisin yhteenliittäjä, ja\njuuri kun hänen ystävänsä pelkäilivät hänen arvokkuuttansa ja\nkohtuullisuuttansa eivätkä rohjenneet muistuttaa mieliin muinaisia joko\nPomme du Pinissä tai Parpaillotissa nautittuja hyviä päivällisiänsä,\nehdotti hän itse, että he istuutuisivat kunnollisesti varustetun pöydän\nääreen ja ilman mitään pakkoa seuraisivat kukin taipumuksiansa ja\ntapojansa, jollainen vapaus oli pitänyt voimassa heidän hyvää sopuansa\nentiseen aikaan ja antanut heille eroittamattomien nimen.\n\nEsitys miellytti kaikkia ja olletikin d'Artagnania. Tämä halusi\nhartaasti tavata uudestaan sitä hyvää sävyä ja rattoisuutta, joka oli\nvallinnut heidän nuoruutensa seurustelussa, sillä hänen hilpeä ja\nherkkä mielensä oli jo kauan saanut varsin riittämätöntä tyydytystä,\nkehnoa ravintoa, kuten hän itse lausui. Parooniksi pyrkivää Portosta\nihastutti tämä tilaisuus saada Atoksen ja Aramiin seurassa tutkia\nhienon maailman esiintymistapoja. Aramis tahtoi d'Artagnanin ja\nPortoksen välityksellä kuulustaa tietoja Palais-Royalista ja kaikkien\nmahdollisuuksien varalle säilyttää puolellaan nämä niin uskolliset\nystävät, jotka olivat vanhaan aikaan tukeneet hänen kiistojaan\nrivakoilla ja voittamattomilla miekoillaan.\n\nAtos sitävastoin oli ainoa, jolla ei ollut mitään odotettavaa eikä\nsaatavaa toisilta; häntä johtivat ainoastaan jalot vaikuttimet ja\npuhdas ystävyys.\n\nSovittiin siis, että kukin jättäisi kumppaneille tarkan osoitteensa ja\nettä he jonkun ystävyksen tarvitessa tapaisivat toisensa erään\nkuuluisan ravintolanisännän luona Rue de la Monnaien varrella,\nl'Ermitage-nimisessä majatalossa. Ensimmäinen kohtaus määrättiin\nseuraavaksi keskiviikoksi täsmälleen kello kahdeksalta illalla.\n\nSinä päivänä saapuivatkin nuo neljä ystävystä säntillisesti\nmääräaikana, kukin omalta taholtaan. Portos oli koetellut uutta\nhevosta, d'Artagnan tuli vartiovuorolta Louvresta, Aramis oli käynyt\nripittämässä erästä naisholhottiansa lähitienoolla, ja Guénégaud-kadun\nvarrelle majoittuneella Atoksella oli vain pikku matka kohtauspaikalle.\nHe hämmästyivätkin sen vuoksi, kun osuivat yhteen l'Ermitagen portilla,\nAtos tullen Pont-Neufilta, Portos Roule-kadulta, d'Artagnan Rue des\nFossés-Saint-Germain-l'Auxerroisilta ja Aramis Béthisykadulta.\n\nYstävysten ensimmäiset lauselmat olivat hiukan väkinäisiä juuri sen\nteennäisen herttaisuuden johdosta, jota kukin tavoitteli sävyssään ja\nkäyttäytymisessään; aterioiminen alkoi sentähden hieman jäykästi.\nNäytti siltä, että d'Artagnan pakottausi nauramaan, Atos juomaan,\nAramis kertoilemaan ja Portos vaikenemaan. Atos huomasi tämän\nhämillisyyden ja tilasi neljä pulloa samppanjaa, nopeasti\nhäivyttääkseen sen.\n\nGascognelaisen katsanto kirkastui, ja Portoksen otsarypyt silisivät\nkäskystä, jonka Atos antoi tyynesti kuten tavallista.\n\nAramis kummastui. Hän ei ainoastaan tiennyt, että Atos ei enää junnut,\nvaan myöskin, että kreivissä herätti viini inhoakin.\n\nTämä ihmetys lisääntyi, kun hän näki Atoksen täyttävän lasinsa ihan\nreunoja myöten ja tyhjentävän sen yhtä innostuneesti kuin entiseenkin\naikaan. D'Artagnan täytti ja tyhjensi myös heti omansa. Portos ja\nAramis kilistivät laseja keskenään. Tuossa tuokiossa olivat nuo neljä\npulloa tyhjentyneet. Olisi voinut luulla, että vierailla oli kiire\nhuuhtoa salatut ajatuksensa alas.\n\nHetkisen kuluttua olikin tämä oivallinen keino hälventänyt\nvähäisimmänkin sumun, mitä vielä oli saattanut jäädä heidän sydämensä\npohjukkoihin. Ystävykset alkoivat haastella äänekkäämmin, puuttuvat\nkursailematta toistensa puheisiin ja heittäysivät kukin pöydän ääressä\nmieliasentoonsa. Ja pianpa Aramis -- ihmeellistä sanoa -- avasi kaksi\nnauhasolmua ihokkaastaan; sen nähdessään Portos purki auki kaikki\nomansa.\n\nHeidän entiset tappelunsa, pitkät matkansa, saamansa ja antamansa\nmiekaniskut olivat ensimmäisinä puheenaineina. Sitten siirryttiin\ntarinoimaan niistä salaisista kamppailuista, joita he olivat kestäneet\nnyt suureksi kardinaaliksi nimitettyä mahtimiestä vastaan.\n\n\"Kautta kunniani\", sanoi Aramis nauraen, \"emmeköhän jo olekin kylliksi\nkiitelleet vainajia; panetelkaamme nyt hiukan eläviä. Mieleni tekisi\npuhua pikkuisen pahaa Mazarinista. Onko se sallittua?\"\n\n\"Aina\", myöntyi d'Artagnan, purskahtaen nauruun, \"aina; kerrohan\njuttusi, ja jos se on hyvä, niin taputan käsiäni.\"\n\n\"Muuan kuuluisa ruhtinas\", kertoi Aramis, \"jonka kanssa Mazarin halusi\npäästä väleihin, sai jälkimmäiseltä kehoituksen lähettää hänelle\nkirjallisesti ehdot, joiden pohjalla hän myöntyisi suomaan\nkardinaalille kunnian seurustella hänen kanssaan. Ruhtinas oli\nvastahakoinen rupeamaan tekemisiin sellaisen myyrän kanssa; hän laati\nkuitenkin, vaikka varsin väkinäisesti, pyydetyn kirjoitelman ja lähetti\nsen hänelle. Tässä luettelossa oli kolme ehtoa, jotka eivät\nmiellyttäneet Mazarinia; siksi hän tiedusti ruhtinaalta, eikö tämä\nkymmenentuhannen écun korvausta vastaan luopuisi niistä.\"\n\n\"Ha, ha, ha!\" huudahtivat kuulijat, \"sepä ei ollut kallista, -- hänen\nei tarvinnut pelätä joutuvansa kiinni sanoistaan. Mitä teki ruhtinas?\"\n\n\"Ruhtinas lähetti heti viisikymmentätuhatta livreä Mazarinille ja pyysi\nhäntä olemaan enää koskaan kirjoittamatta hänelle; lisäksi tarjosi hän\ntälle kaksikymmentätuhatta livreä, jos hän sitoutuisi pidättymään enää\nkoskaan puhuttelemastakaan ruhtinasta.\"\n\n\"Mitä teki Mazarin?\"\n\n\"Hän kai pahastui?\" arveli Atos.\n\n\"Ruoskitti varmaankin sanansaattajan?\" oletti Portos.\n\n\"Hän arvattavasti otti vastaan rahat?\" virkkoi d'Artagnan.\n\n\"Sinä arvasit oikein, d'Artagnan\", sanoi Aramis.\n\nKaikki remahtivat nauramaan niin jyrisevästi, että isäntä ilmestyi\npaikalle ja kysyi, tarvitsivatko herrat mitään.\n\nHän luuli seurueen joutuneen käsirysyyn.\n\nVihdoin vaimeni heidän iloisuutensa.\n\n\"Saako letkauttaa herra de Beaufortia?\" kysyi d'Artagnan; \"minulla on\nsiihen hyvä halu.\"\n\n\"Kyllä, puhu pois\", vastasi Aramis. Hän tunsi perinpohjin tuon älykkään\nja reippaan gascognelaisen luonteen, joka ei koskaan perääntynyt\naskeltakaan, liikkuipa hän millä maaperällä tahansa.\n\n\"Entä sinä, Atos?\" kysyi d'Artagnan.\n\n\"Vannon aateliskunniani nimessä, että me nauramme, jos kaskusi on\nhauska\", vastasi Atos.\n\n\"Aloitan siis\", sanoi d'Artagnan. \"Herra de Beaufort puheli kerran\nerään _monsieur le princen_ ystävän kanssa ja sanoi tälle, että hän oli\nMazarinin ensimmäisten parlamenttiriitojen johdosta joutunut kiistaan\nherra de Chavignyn kanssa, ja huomatessaan tämän olevan uuden\nkardinaalin miehiä hän oli kelpo lailla _suominut_ herra de Chavignyä,\nkoska hän monestakin syystä piti arvossa edellistä kardinaalia.\n\n\"Mainittu ystävä tunsi herra de Beaufortin hyvin kuumaveriseksi eikä\nsuurestikaan ihmetellyt tapausta, mutta meni heti kertomaan sen hänen\nkorkeudelleen prinssille. Asia tuli yleiseen tunnetuksi, ja tuttavat\nalkoivat syrjiä herra de Chavignyä. Tämä koetti saada selitystä\nkylmäkiskoisuuteen, jota hänelle yleisesti osoitettiin. Sen aihetta\nepäröitiin ilmaista hänelle: viimein rohkeni kuitenkin joku huomauttaa\nkaikkien kummastelevan, että hän oli antanut herra de Beaufortin\n_suomia_ itseänsä, vaikka tämä kyllä olikin prinssi.\n\n\"'Kuka sanoo, että prinssi on _suominut_ minua?' kysyi de Chavigny.\n\n\"'Prinssi itse', vastasi ystävä.\n\n\"Huhun lähdettä tutkitaan, ja saadaan selko henkilöstä, jolle prinssi\non väitteensä lausunut. Kunniansa kautta kehoitettuna puhumaan totta\nhän toistaa ja vahvistaa sen.\n\n\"Epätoivoisena tuollaisesta panettelusta, josta hän ei mitään\nkäsittänyt, selitti de Chavigny ystävilleen tahtovansa mieluummin\nkuolla kuin sietää sellaista häväistystä. Niinpä hän lähetti kaksi\ntodistajaa kysymään prinssiltä, oliko hän todellakin sanonut\n_suomineensa_ herra de Chavignyä.\n\n\"'Kyllä, sen olen sanonut, ja sanassani pysyn', vastasi prinssi, 'sillä\nse on silkkaa totta'.\n\n\"'Monseigneur', vastasi silloin toinen de Chavignyn sekundanteista,\n'sallikaa minun sanoa teidän korkeudellenne, että aatelismiehelle\nannettu kuritus halventaa yhtä suuresti antajaa kuin saajaakin.\nKuningas Ludvig kolmastoista ei tahtonut ottaa kamaripalvelijoita\nsäätyläisperheistä, ollakseen oikeutettu tarpeen tullen ojentamaan\nheitä ruumiillisella rangaistuksella.'\n\n\"'Mutta', kysyi herra de Beaufort ihmeissään, 'kuka tässä onkaan saanut\nkuritusta ja kuka puhuu ruumiillisesta rangaistuksesta?'\n\n\"'Te, monseigneur, joka väitätte ruoskineenne...'\n\n\"'Ketä?'\n\n\"'Herra de Chavignyä.'\n\n\"'Minäkö?'\n\n\"'Ettekö te ole suominut herra de Chavignyä, ainakin omien sanojenne\nmukaan, monseigneur?'\n\n\"'Kyllä.'\n\n\"'No niin, hän kieltää sen.'\n\n\"'Onko se mahdollista?' kummeksui prinssi. 'Ja kuitenkin olen suominut\nhäntä oikein kunnollisesti. Omat sanani kuuluivat näin', selitti herra\nde Beaufort niin arvokkaasti kuin tiedätte hänen parhaimmillaan\nkykenevän:\n\n\"-- Hyvä Chavigny, on kovin väärin, että annatte kannatusta sellaiselle\nmokomalle kuin tuolle Mazarinille.\n\n\"'Voi, monseigneur', huudahti toinen sekundantti, 'nyt ymmärrän! Te\ntahdoitte sanoa _soimanneenne_ häntä.'\n\n\"'_Soimannut_ tai _suominut_, onko tuossa nyt erikoisempaa eroa? tuumi\nprinssi. 'Eikö se ole samaa? Kylläpä totisesti ovat sanaseppämme kovin\ntyystiä jokaisesta äänestä!'\"\n\nTämä herra de Beaufortin kieliopillinen hairahdus herätti paljon\nnaurua; sellaiset prinssin kompastukset alkoivatkin tulla\npuheenparsiksi. Nyt sovittiin, että puoluehenki oli tästälähtein\nainiaaksi kielletty näistä ystävällisistä kohtauksista, -- d'Artagnanin\nja Portoksen piti saada lasketella leikkiä prinsseistä sillä ehdolla,\nettä Atos ja Aramis saisivat _suomia_ Mazarinia.\n\n\"Totta tosiaan\", huomautti d'Artagnan molemmille ystävilleen, \"syytä\nonkin teillä kantaa kaunaa Mazarinia kohtaan, sillä vakuutanpa, että\nhän puolestaan ei suinkaan ajattele teille hyvää.\"\n\n\"Niinkö?\" virkkoi Atos. \"Jos luulisin, että se lurjus tuntee nimeni,\nniin ottaisin toisen, jottei minulla arveltaisi olevan mitään\ntuttavuutta hänen kanssaan.\"\n\n\"Hän ei tunne sinua niineltäsi, mutta hän on kuullut urotöistäsi. Hän\ntietää kahden aatelismiehen erikoisesti auttaneen herra de Beaufortin\npakoa, ja heitä nyt innokkaasti tavoituttaakin kiinni.\"\n\n\"Kenen välityksellä?\"\n\n\"Minun.\"\n\n\"Mitä! Sinullako se on toimena?\"\n\n\"Niin, tänä aamunakin hän kutsutti minut luoksensa ja kysyi oliko\nminulla mitään tietoja.\"\n\n\"Niistä kahdesta aatelismiehestä?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ja mitä vastasit hänelle?\"\n\n\"Että minä en ollut vielä kuullut heistä, mutta sanoin aikovani syödä\npäivällistä kahden henkilön kanssa, jotka kenties voivat antaa minulle\ntietoja.\"\n\n\"Niinkö vastasit hänelle?\" sanoi Portos, ja hänen leveille kasvoilleen\nlevittäysi järeä hymy äärestä toiseen. \"Hyvä! Ja sinä et säiky, Atos?\"\n\n\"En\", vastasi tämä, \"Mazarinin vaanimista en pelkää.\"\n\n\"Sinäkö pelkäisit?\" virkkoi Aramis. \"Pelkäätkö siis mitään?\"\n\n\"En ainakaan minkään nykyisen takia, se on kyllä totta.\"\n\n\"Menneisyydenkö siis?\" kysyi Portos.\n\n\"Menneisyys on toista\", vastasi Atos huoaten; \"menneen ja tulevaisen\ntakia.\"\n\n\"Oletko kenties peloissasi nuoren Raoulin tähden?\" tiedusti Aramis.\n\n\"Kah\", sanoi d'Artagnan, \"mies ei koskaan kaadu ensimmäisessä\ntaistelussaan.\"\n\n\"Eikä toisessakaan\", lisäsi Aramis.\n\n\"Ei vielä kolmannessakaan\", täydensi Portos. \"Ja surmattunakin tulee\nkummitelleeksi uudestaan jalkeilla; todistuksena siitä olemme nyt\ntäällä.\"\n\n\"Ei\", lausui Atos, \"ei minulle myöskään Raoul tuota huolia, sillä minä\ntoivon hänen käyttäytyvän kuten aatelismies, ja jos hän kaatuu, niin se\ntapahtuu kunniakkaasti. Mutta katsokaas, jos hänelle se onnettomuus\nsattuisi, niin....\"\n\nAtos pyyhkäisi kalpeata otsaansa kädellään.\n\n\"No?\" kysyi Aramis.\n\n\"Silloin minä pitäisin tätä onnettomuutta sovintouhrina.\"\n\n\"Ahaa\", tokaisi d'Artagnan, \"kyllä ymmärrän, mitä tahdot sanoa.\"\n\n\"Minä myös\", puuttui puheeseen Aramis; \"mutta älähän huoli ajatella\nsitä asiaa, Atos, -- mennyttä ei kutsu takaisin.\"\n\n\"Minä puolestani en käsitä\", sanoi Portos.\n\n\"Armentièresin tapaus\", valaisi d'Artagnan hiljaa.\n\n\"Armentièresin tapaus?\" kummasteli Portos. \"Mylady...\"\n\n\"Kas\", vastasi Portos, \"se on totta, olin unohtanut.\"\n\nAtos tähtäsi häneen syvän katseensa.\n\n\"Sen olit sinä unohtanut, Portos?\" hän sanoi.\n\n\"Niin, toden totta!\" vakuutti Portos. \"Siitä on niin pitkä aika.\"\n\n\"Se asia ei siis paina omaatuntoasi?\"\n\n\"Ei, ei lainkaan\", vastasi Portos.\n\n\"Entä sinun Aramis?\"\n\n\"Ajattelen sitä toisinaan\", ilmoitti tämä, \"sellaisena\nomantunnonkysymyksenä, joka mitä parhaiten soveltuu tutkisteltavaksi.\"\n\n\"Ja sinun, d'Artagnan?\"\n\n\"Minä puolestani tunnustan, että tuota kamalaa aikaa ajatellessani en\nmuistele muuta kuin rouva Bonacieux-paran kuolemaa. Niin\", jupisi hän,\n\"olen usein tuntenut karvasta surua uhrin tähden, vaan en milloinkaan\ntunnonvaivoja murhaajattaren kohtalosta.\"\n\nAtos pudisti epäilevästi päätänsä.\n\n\"Sinun tulee oivaltaa\", haastoi Aramis, \"että jos hyväksytään todeksi\njumalallisen oikeuden olemassaolo ja sen sekaantuminen maailman\ntapahtumiin, niin tuo nainenhan sai rangaistuksensa Jumalan tahdosta.\nMe olimme välikappaleina, siinä kaikki.\"\n\n\"Entä vapaa tahto, Aramis?\"\n\n\"Mitä tekee tuomari? Hänelläkin on vapaa tahtonsa, ja hän tuomitsee\npelotta. Mitä tekee pyöveli? Hän vallitsee käsivarttansa, ja kuitenkin\nhän mestaa tunnonvaivoitta.\"\n\n\"Pyöveli...\" mutisi Atos; näkyi, että hän kiintyi siihen muistoon.\n\n\"Hirveätä se kyllä on\", puheli d'Artagnan; \"mutta kun otan huomioon,\nettä me olemme surmanneet englantilaisia, La Rochellen asukkaita,\nespanjalaisia, vieläpä ranskalaisia, jotka eivät ole milloinkaan\ntehneet meille muuta pahaa kuin että ovat tähdänneet meihin ja ampuneet\nohi, tai tuottaneet meille muuta vahinkoa kuin että ovat mitelleet\nmiekkoja kanssamme eivätkä ole kyenneet väistämään kyllin nopeasti,\nsilloin minäkin totisesti pidän puolustettavana osallisuuteni sen\nnaisen kuolemaan.\"\n\n\"Minä\", tokaisi Portos, \"näen nyt jälleen, -- sitten kun sinä, Atos\nmuistutit sitä minulle, -- koko kohtauksen edessäni niinkuin olisin\nitse paikalla. Mylady istui, missä nyt sinä\" -- Atos kalpeni --\n\"minulla oli d'Artagnanin nykyinen sija, -- kupeellani oli miekka\nterävä kuin damaskolainen säilä, -- senhän muistanetkin, Aramis,\nsillä sinä nimitit sitä Balizardeksi? No niin, vannon teille\nkaikille kolmelle, että jollei Béthunen pyöveli olisi ollut\nsiellä... Béthunestahan hänet tuotiin? ... niin, hitto, Béthunesta\nvarmastikin! ... olisin minä katkaissut kaulan siltä pahantekijältä\nkatumatta, vieläpä vaikka minun olisi täytynyt katuakin. Hän oli\nkunnoton nainen.\"\n\n\"Mitä muuten hyödyttääkään hautoa tuota kaikkea?\" sanoi Aramis\nhuolettomaan järkeilevään tapaansa, jonka hän oli omaksunut tultuansa\nkirkon mieheksi ja jossa oli paljon enemmän epäuskoisuutta kuin\nkristillisyyttä. \"Tehty kuin tehty. Kuolemamme hetkellä esiintyy se\ntoimenpide ripissämme, ja Jumala tuomitsee paremmin kuin me, oliko se\nrikos, virhe vai ansiokas teko. Katuisinko? En millään muotoa. Kautta\nkunniani ja pyhän ristin, minua kaduttaa ainoastaan se, että hän oli\nnainen!\"\n\n\"Viihdyttävintä tässä kaikessa on se, että menneisyys ei ole jättänyt\nmitään jälkiä\", huomautti d'Artagnan.\n\n\"Hänellä oli poika\", muistutti Atos.\n\n\"Niin, sen kyllä tiedän\", vastasi d'Artagnan, \"ja sinä sen minulle\nsanoitkin; mutta kuka tietää, miten hänen on käynyt? Käärmeen\nheittäessä henkensä kuolee sen sikiökin. Luuletko, että hänen setänsä,\nWinter, on ottanut kasvattaakseen mokomaa kyynpoikasta? Winter on kyllä\ntuominnut pojan kuten äidinkin.\"\n\n\"Voi silloin Winteriä!\" sanoi Atos, \"lapsi ei ollut mitään pahaa\ntehnyt.\"\n\n\"Hiisi minut periköön, ellei se lapsi ole kuollut!\" vannoi Portos.\n\n\"Siinä kelvottomassa maassa on niin turkasen sumuista, ainakin mikäli\nd'Artagnan väittää...\"\n\nSamassa kun tämä Portoksen johtopäätös olisi kenties saanut\npalautetuksi hilpeyden kaikille noille enemmän tai vähemmän\nsynkistyneille kasvoille, kuului portailta askelten kopinaa, ja ovelle\nkoputettiin.\n\n\"Sisälle\", sanoi Atos.\n\n\"Messieurs\", ilmoitti isäntä, \"muuan mies, jolla on hyvin kiire, pyytää\nsaada puhutella erästä teistä.\"\n\n\"Ketä?\" kysyivät ystävykset.\n\n\"Kreivi de la Fèreä.\"\n\n\"Se olen minä\", vastasi Atos. \"Mikä se mies on nimeltään?\"\n\n\"Grimaud.\"\n\n\"Mitä!\" huudahti Atos kalveten; \"jo palannut? Mitä onkaan siis\ntapahtunut Bragelonnelle!\"\n\n\"Tulkoon hän sisälle\", sanoi d'Artagnan, \"tulkoon sisälle.\"\n\nGrimaud oli jo noussut portaat ja odotti ulkopuolella; hän ryntäsi nyt\nhuoneeseen ja antoi isännälle merkin poistua.\n\nIsäntä sulki jälleen oven, ystävykset jäivät jännittyneeseen\nodotukseen. Grimaudin mielenkuohu, hänen kalpeutensa, kasvojen\nhiestyminen, vaatteitten pölyisyys -- kaikki ilmaisi, että hänellä oli\njoku tärkeä ja kamala viesti.\n\n\"Messieurs\", hän sanoi, \"sillä naisella oli lapsi, -- lapsesta on\ntullut mies; naarastiikerillä oli penikka, -- tiikeri on jäljillä. Se\netsii teitä, pitäkää varanne!\"\n\nAtos katsoi ystäviinsä raskasmielisesti hymyillen. Portos hapuili\nkupeeltaan miekkaa, joka riippui seinällä, Aramis tempasi veitsen ja\nd'Artagnan kavahti seisaalle.\n\n\"Mitä tarkoitat, Grimaud?\" huudahti viimeksimainittu.\n\n\"Että myladyn poika on lähtenyt Englannista, -- että hän on Ranskassa,\ntulossa Pariisiin, jollei hän jo olekin täällä.\"\n\n\"Perhana, oletko varma siitä?\" kysyi Portos.\n\n\"Varma olen\", vakuutti Grimaud.\n\nIlmoitusta seurasi pitkällinen äänettömyys. Grimaud oli niin\nhengästynyt ja uuvuksissa, että hän vaipui tuolille.\n\nAtos täytti lasillisen samppanjaa ja vei hänelle.\n\n\"No, olkoon niinkin\", tuumi d'Artagnan, \"jos hän elääkin ja tulee\nPariisiin, niin me olemme pahempaakin kohdanneet. Tulkoon vain.\"\n\n\"Niin\", matki Portos, luoden hyväilevän katseen seinälle ripustamaansa\nmiekkaan, \"me odotamme häntä; tulkoon vain!\"\n\n\"Hänhän muuten onkin pelkkä lapsukainen\", huomautti Aramis.\n\nGrimaud nousi.\n\n\"Lapsukainen!\" hän toisti; \"tiedättekö, mitä se lapsukainen on tehnyt?\nMunkiksi pukeutuneena sai hän ilmi koko jutun, ripittäessään Béthunen\npyöveliä, ja kun tämä oli ilmaissut hänelle kaikki, survaisi hän\nsynninpäästöksi tämän tikarin ripitettävänsä sydämeen. Katsokaa, se on\nvielä punainen ja kostea verestä, sillä siitä ei ole kolmeakaankymmentä\ntuntia, kun se vedettiin haavasta.\"\n\nGrimaud heitti pöydälle tikarin, jonka munkki oli jättänyt pyövelin\nhaavaan.\n\nD'Artagnan, Portos ja Aramis kavahtivat liikkeelle ja riensivät saman\ntunteen ajamina käsiksi miekkoihinsa.\n\nAtos yksinään istui paikallaan, tyynenä ja mietteissään.\n\n\"Ja sinä sanot, että hän on pukeutunut munkiksi, Grimaud?\"\n\n\"Niin, augustinilaismunkiksi.\"\n\n\"Minkä näköinen hän on?\"\n\n\"Hän on minun mittaiseni, mikäli ravintolanisäntä kertoi, -- laiha,\nkelmeä, silmät vaaleansiniset ja tukka keltainen.\"\n\n\"Eihän hän lienee nähnyt Raoulia?\" kysyi Atos.\n\n\"Päinvastoin, he ovat tavanneet toisensa; juuri varakreivi itse vei\nhänet kuolinvuoteen ääreen.\"\n\nAtos nousi seisaalle sanaakaan virkkamatta ja meni hänkin vuorostaan\nottamaan miekkansa.\n\n\"Hm, messieurs\", sanoi d'Artagnan yrittäen nauraa, \"tiedättekös, me\nkäyttäydymme raukkojen lailla! Me neljä miestä, jotka olemme silmää\nräväyttämättä pitäneet puoliamme kokonaisia armeijoita vastaan, me\nvapisemme nyt lapsen takia!\"\n\n\"Niin\", väitti Atos, \"mutta se lapsi tulee Jumalan nimessä.\"\n\nJa he kiirehtivät pois ravintolasta.\n\n\n\n\nKAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU\n\nKaarlo I:n kirje\n\n\nLukijamme suvaitkoot nyt seurata meitä Seine-virran yli,\nSaint-Jacques-kadun varrella sijaitsevan karmeliittiluostarin portille.\n\nKello on yksitoista aamupäivällä, ja hurskaat sisaret ovat vastikään\npäättäneet messun kuningas Kaarlo I:n aseitten menestykseksi.\n\nMuuan vallasnainen ja nuori tyttö, molemmat puettuina mustiin -- toinen\nleskenkuosiin, toinen orvon tavoin, -- ovat palanneet kirkosta\nkammioonsa.\n\nVallasnainen on polvistunut puusta veistetylle rukousjakkaralle;\nmuutaman askeleen päässä hänestä seisoo nuori tyttö nojaten tuoliin ja\nitkien. Vallasnainen on ollut kaunis, mutta hänestä näkee, että\nkyyneleet ovat vanhentaneet häntä. Nuori tyttö on viehättävä, ja\nkyyneleet kaunistavat häntä vielä enemmän. Edellinen näyttää olevan\nneljänkymmenen vanha, jälkimmäinen neljäntoista.\n\n\"Laupias Jumala\", anoi polvistunut rukoilija, \"suojele miestäni,\npoikaani, mutta ota oma surullinen ja viheliäinen elämäni!\"\n\n\"Voi taivas\", toivotti nuori tyttö, \"säilytä äitini minulle!\"\n\n\"Äitisi ei kykene enää tekemään hyväksesi mitään tässä maailmassa,\nHenriette\", sanoi murheellinen rukoilija, kääntyen tyttäreensä. \"Ei ole\näidilläsi enää valtaistuinta, ei puolisoa, poikaa, varoja, ystäviä;\nkoko maailma on hylännyt äitisi, lapsirukka.\"\n\nJa vaipuen kannattajakseen rientäneen tyttären syliin antoi hän vapaan\nvallan nyyhkytyksilleen.\n\n\"Miehuutta, äitini!\" rohkaisi nuori tyttö.\n\n\"Voi, kuninkaat ovat kovaonnisia tänä vuonna\", huudahti äiti nojaten\npäätänsä tyttären olkapäähän, \"ja tässä maassa ei kukaan ajattele\nmeitä; kaikilla on vain omat asiansa mielessään. Niin kauan kuin\nveljesi oli luonamme, tuki hän meitä, mutta nyt on veljesi poissa; hän\nei nykyään voi antaa tietoja oloistaan minulle tai isälleenkään. Olen\npantannut viimeiset jalokiveni ja myynyt meidän molempien vaatteet\nmaksaakseni palkan niille palvelijoille, jotka kieltäysivät saattamasta\nhäntä, jollen tehnyt sitä uhrausta. Nyt on meidän pakko elää Herran\ntyttärien kustannuksella. Me olemme köyhiä, jotka nautimme avustusta\nJumalalta.\"\n\n\"Mutta minkätähden ette vetoa kälyynne, kuningattareen?\" kysyi nuori\ntyttö.\n\n\"Voi\", vastasi hädänalainen, \"kälyni ei enää ole kuningatar, lapsonen;\ntoinen hallitsee hänen nimessään. Aikanaan sen kyllä ymmärrät.\"\n\n\"No, kääntykää sitten veljenpoikanne, kuninkaan puoleen. Tahdotteko,\nettä minä puhuttelen häntä? Tiedättehän, että hän pitää minusta, äiti?\"\n\n\"Voi, veljenpoikani ei vielä ole kuningas, ja sinä tiedät, mitä Laporte\nkahteenkinkymmeneen kertaan on sanonut meille, -- että hän itse kärsii\nkaiken puutetta.\"\n\n\"Turvautukaamme siis Jumalaan\", jatkoi nuori tyttö.\n\nJa hän polvistui äitinsä viereen.\n\nNämä kaksi naista, jotka siten rukoilivat samalla polvijakkaralla\nolivat Henrik IV:n tytär ja tyttärentytär, Kaarlo I:n puoliso ja tytär.\n\nHe lopettivat yhteisen rukouksensa, juuri kun muuan nunna hiljaa\nkoputti kammion ovelle.\n\n\"Tulkaa sisälle, sisar\", sanoi naisista vanhempi, nousten seisaalle ja\nkuivaten kyyneleensä.\n\nNunna avasi kunnioittavasti oven puolitiehen.\n\n\"Teidän majesteettinne suvaitkoon antaa anteeksi, että häiritsen\nhartauttanne\", hän lausui, \"mutta vastaanottohuoneessa odottaa vieras\nherrasmies, joka tulee Englannista ja pyytää kunniaa saada toimittaa\nteidän majesteetillenne kirjeen.\"\n\n\"Oi, kirje! Kenties kuninkaalta! Luultavasti tietoja isältäsi!\nKuuletko, Henriette?\"\n\n\"Kyllä, minä kuulen ja toivon.\"\n\n\"Mutta sanokaa, kuka onkaan se herrasmies?\"\n\n\"Viidenneljättä tai viidenkymmenen ikäinen aatelismies.\"\n\n\"Hänen nimensä? Sanoiko hän sitä?\"\n\n\"Loordi Winter.\"\n\n\"Loordi Winter!\" huudahti kuningatar; \"mieheni ystävä! Voi, antakaa\nhänen tulla, antakaa hänen tulla!\"\n\nKuningatar astui lähettiä vastaan ja tarttui innokkaasti hänen\nkäteensä.\n\nKammioon astuessaan polvistui loordi Winter ja ojensi kuningattarelle\nkirjeen, joka oli kierretty kultakoteloon.\n\n\"Voi, mylord\", huudahti kuningatar, \"te tuotte meille kolme lahjaa,\njollaisia emme ole nähneet pitkään aikaan: kultaa, uskollisen ystävän\nja kirjeen kuninkaalta, herraltamme ja puolisoltamme!\"\n\nWinter kumarsi jälleen, mutta oli niin liikuttunut, ettei kyennyt\nvastaamaan.\n\n\"Mylord\", pitkitti kuningatar näyttäen kirjettä, \"oivallattehan, että\nolen kiihkeä tietämään, mitä tämä sisältää?\"\n\n\"Minä vetäydyn syrjään, madame\", vastasi Winter.\n\n\"Ei, jääkää tänne\", pyysi kuningatar; \"me luemme sen teidän\nläsnäollessanne. Ettekö ymmärrä, että minulla on tuhansia kysymyksiä\ntehtävänä teille?\"\n\nWinter peräytyi muutamia askeleita ja seisoi äänettömänä.\n\nÄiti ja tytär siirtyivät ikkunakomeroon; tytär nojautui äidin\nkäsivarteen, ja mitä jännittyneimmän tarkkaavasti lukivat he seuraavan\nkirjeen:\n\n    Madame ja rakastettu puoliso!\n\n    Nyt olemme joutuneet loppuun. Kaikki apukeinot, mitä Jumala on\n    vielä jättänyt minulle, ovat nyt koolla täällä Nasebyn leirissä,\n    mistä suurimmassa kiireessä kirjoitan teille. Täällä odotan\n    kapinallisten alamaisteni armeijaa ja käyn heitä vastaan viimeiseen\n    taisteluuni. Voittajaksi joutuen täydentäisin menestykseni; jos\n    häviän, niin olen kerrassaan hukassa. Jälkimmäisessä tapauksessa\n    -- voi, näin pitkälle koettuansa täytyy olla valmistautunut\n    kaikkeen! -- aion pyrkiä Ranskan rannikolle. Mutta voidaanko ja\n    tahdotaanko siellä vastaanottaa onnetonta kuningasta, joka\n    antaa niin surkean esimerkin jo ennestään sisäisten kiistojen\n    häiritsemälle maalle? Teidän järkevyytenne ja kiintymyksenne\n    olkoot oppainani. Tämän kirjeen tuoja ilmoittaa teille, madame,\n    mitä minä en ole rohjennut panna julkisuuden vaaraan mahdollisen\n    tapaturman tähden. Hän selittää, mitä toimenpiteitä odotan teiltä.\n    Jätän hänen tehtäväkseen myös tuoda siunaukseni lapsilleni ja\n    tulkita sydämeni kaikkia tunteita teille, madame ja rakastettu\n    puoliso.\n\nKirjeen allekirjoituksena ei ollut: \"Kaarlo, kuningas\", vaan \"Kaarlo,\nvielä kuningas.\"\n\nTämä surullinen kirje, jonka vaikutelmat Winter luki kuningattaren\nkasvoista, sytytti hänen silmissään kuitenkin toivonsäteen.\n\n\"Vaikkapa hän ei olisikaan enää kuningas\", huudahti uskollinen puoliso,\n\"tulkoon hän voitetuksikin, maanpakolaiseksi, kulkuriksi, kunhan hän\nvain saa pitää henkensä! Voi, valtaistuin on nykyään liian vaarallinen\npaikka minun toivoakseni sen pysyvän hänellä! Mutta sanokaa minulle\nkaikki, mylord\", jatkoi kuningatar, \"älkää salatko minulta mitään.\nMiten jaksaa kuningas? Onko hänen asemansa tosiaankin niin epätoivoinen\nkuin hän itse luulee?\"\n\n\"Valitettavasti vielä toivottomampi, madame, kuin hän itse olettaa.\nHänen majesteetillaan on niin jalo sydän, että se ei voi käsittää\nvihaa, -- niin rehellinen, että se ei epäile kavallusta. Englannin on\nvallannut hourio, jonka pelkään olevan ainoastaan verellä\nvaimennettavissa.\"\n\n\"Mutta loordi Montrose?\" pitkitti kuningatar. \"Olen kuullut kerrottavan\nsuurista ja nopeista menestyksistä, -- Inverlochyn, Auldearnin,\nAlfondin ja Kilsythin voitokkaista taisteluista. Olen kuullut\nsanottavan, että hän marssi rajaa kohti, yhtyäkseen kuninkaaseensa.\"\n\n\"Kyllä, madame, mutta rajalla hän kohtasi Leslien. Hän oli monilla\nyli-inhimillisillä yrityksillä uuvuttanut Voitottaren, joka senvuoksi\nhylkäsi hänet. Montrose joutui tappiolle Philiphaughin luona; hänen\ntäytyi lähettää hajalle armeijansa jäännös ja lakeijaksi pukeutuneena\nlähteä pakosalle. Hän on nyt Bergenissä Norjassa.\"\n\n\"Jumala häntä suojelkoon!\" toivotti kuningatar. \"On ainakin lohdutus\ntietää, että ne, jotka ovat niin usein panneet henkensä alttiiksi\nmeidän tähtemme, ovat turvassa. Ja nyt, mylord, kun näen kuninkaan\naseman sellaisena kuin se todella on, nimittäin epätoivoisena, sanokaa\nminulle, mitä kuninkaallinen puolisoni on jättänyt suullisesti\nilmoitettavaksenne.\"\n\n\"No niin, madame\", vastasi Winter, \"kuningas haluaa, että yritätte\ntiedustella, mikä on Ranskan kuninkaan ja kuningattaren kanta hänen\nsuhteensa.\"\n\n\"Voi\", huokasi kuningatar, \"tiedättehän, että kuningas on vasta lapsi,\nettä kuningatar on heikko nainen, ja hyvinkin heikko! Mazarin on kaikki\nkaikessa.\"\n\n\"Tahtoisiko hän siis Ranskassa näytellä samaa osaa kuin Cromwell\nEnglannissa?\"\n\n\"Ei toki, hän on vain näppärä ja ovela italialainen, joka kenties voi\najatella rikosta, vaan ei koskaan rohkene tehdä sitä; päin vastoin kuin\nCromwell, joka käskee koko parlamenttia, on Mazarin saanut\ntaistelussaan tuekseen ainoastaan kuningattaren.\"\n\n\"Silloin on hänellä sitä suurempi syy suojella sellaista kuningasta,\njota parlamentti vainoaa.\"\n\nPeräti suruissaan pudisti kuningatar päätänsä.\n\n\"Jos minun on pääteltävä sen mukaan kuin olen jo kuullut, mylord\", hän\nsanoi, \"niin kardinaali ei tee mitään; kenties hän esiintyy meitä\nvastaankin. Minun ja tyttäreni oleskelu Ranskassa on jo vastenmielinen\nhänelle; kuninkaan asettuminen tänne pahastuttaisi häntä siis yhä\nenemmän. Mylord\", lisäsi Henriette alakuloisesti hymyillen, \"sitä on\nsurkea, melkein häpeäkin mainita, mutta me olemme Louvressa viettäneet\ntalven rahattomina, ilman liinavaatteita, melkein leivättöminä, ja\nusein emme tulen puutteessa päässeet nousemaan makuulta.\"\n\n\"Kauheata!\" huudahti Winter. \"Henrik neljännen tytär, Kaarlo-kuninkaan\npuoliso! Minkätähden ette sitten vedonnut kehen tahansa meistä?\"\n\n\"Sellaista vieraanvaraisuutta täällä kuningatar saa osakseen\nministeriltä, jolta kuningaskin nyt tahtoo sitä pyytää.\"\n\n\"Mutta minä kuulin puhuttavan hänen korkeutensa Walesin prinssin ja\nOrleansin prinsessan kihlauksesta\", sanoi Winter.\n\n\"Niin, minäkin toivoin sitä vähän aikaa. Nuoret rakastivat toisiansa,\nja kuningatar oli ensimmältä suosiollinen sellaiselle liitolle, mutta\njoutui sittemmin toiselle kannalle; ja vaikka Orleansin herttuakin oli\nalussa edistänyt heidän tuttavallisuuttaan, kielsi hän myöhemmällä\ntyttärensä enää ajattelemasta tätä naimasopimusta. Voi, mylord\",\npitkitti kuningatar huolimatta edes pyyhkiä pois kyyneleitään, \"parempi\non silloin taistella, kuten kuningas on ponnistellut, ja kuolla, kuten\nhänelle kenties tapahtuu, kuin minun tavallani elää kerjäläisenä.\"\n\n\"Rohkeutta, madame!\" kehoitti Winter, \"rohkeutta! Älkää antautuko\nepätoivoon! Ranskan kruunun edut, jotka tällähaavaa ovat niin pahasti\nuhattuja, vaativat vastustamaan naapurikansan kapinoitsemista. Mazarin\non valtiomies, ja hän kyllä älyää sen välttämättömäksi.\"\n\n\"Mutta oletteko varma siitä, että teidän edellenne ei ole ehditty?\"\nkysyi kuningatar epäilevästi.\n\n\"Kuka sen olisi tehnyt?\" tiedusti Winter.\n\n\"Joku Joyce, Pridge tai Cromwell.\"\n\n\"Räätäli, ajuri, oluenpanija! Ei, madame, toivoakseni ei kardinaali\nlyöttäydy liittoon sellaisten miesten kanssa.\"\n\n\"Mutta mitä on hän itsekään?\" kysyi madame Henriette.\n\n\"Mutta kuninkaan ja kuningattaren vuoksi...\"\n\n\"No, toivokaamme, että hän tekee jotakin heidän kunniansa vuoksi\",\nvastasi madame Henriette. \"Ystävän sanat ovat niin kaunopuheisia,\nmylord, että te todellakin tyynnytätte mieltäni. Ojentakaa minulle\nkätenne, ja käykäämme ministerin puheilla.\"\n\n\"Madame\", sanoi Winter kumartuen, \"tulen ihan hämilleni tästä\nkunniasta.\"\n\n\"Mutta ajatelkaahan, jos hän epäisi anomuksemme ja kuningas menettäisi\ntaistelun!\" huudahti madame Henriette.\n\n\"Silloin pakenisi hänen majesteettinsa Hollantiin, missä olen kuullut\nhänen korkeutensa Walesin prinssin oleskelevan.\"\n\n\"Ja voisiko hänen majesteettinsa odottaa pakoonsa montakaan sellaista\nluotettavaa auttajaa kuin te olette?\"\n\n\"Kovaksi onneksi ei, madame\", vastasi Winter, \"mutta me olemme ottaneet\nlukuun tämän tapauksen, ja minä tulin Ranskaan hankkimaan\nliittolaisia.\"\n\n\"Liittolaisia!\" toisti kuningatar päätänsä pudistaen.\n\n\"Madame\", jatkoi Winter, \"jos saan käsiini muutamia entisiä ystäviäni,\nniin vastaan kaikesta.\"\n\n\"No, niin, mylord\", toivotti kuningatar äänessään tuskallinen epäily\nkuten ainakin ihmisellä, joka on kauan ollut onneton, \"kuulkoon teitä\nJumala!\"\n\nKuningatar nousi vaunuihinsa, ja kahden lakeijan saattamana ratsasti\nWinter vaununoven vieressä.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU\n\nCromwellin kirje\n\n\nSamalla hetkellä, jolloin madame Henriette lähti\nkarmeliittiluostarista, mennäkseen Palais-Royaliin, laskeutui muuan\nratsumies hevosensa selästä tämän kuninkaallisen asunnon portilla ja\nilmoitti vartiolle, että hänellä oli tärkeä sanoma kardinaali\nMazarinille.\n\nVaikka kardinaalia usein vaivasi pelko, oli hän kuitenkin vielä\nuseammin neuvojen ja tietojen tarpeessa, joten hänen puheilleen oli\nhelppo päästä. Ensimmäisestä ovesta ei ollut juuri ollenkaan vaikea\nsuoriutua; toinenkin avattiin jokseenkin vähällä, mutta kolmannen\nääressä valvoi vartion ja palvelijain lisäksi vielä uskollinen\nBernouin, -- ja hän oli kerberos, jota ei voitu hellyttää millään\nsanoilla, ei lumota millään taikasauvalla, vaikka se olisi ollut\nkultaakin.\n\nKolmannella ovella täytyi siis antautua suoranaiseen kuulusteluun sen,\njoka anoi tai vaati puheillepääsyä.\n\nRatsastaja, joka oli sitonut hevosensa ristikkoporttiin, astui ylös\npääportaita ja virkkoi, ulompaan suojamaan asetettuihin kaartilaisiin\nkääntyen:\n\n\"Herra kardinaali Mazarin?\"\n\n\"Menkää vain\", vastasivat kaartilaiset katsahtamattakaan puhujaan,\ntoiset kiintyneinä kortteihinsa, toiset arpanoppiinsa, ja kaikki\nsitäpaitsi mielellään osoittaen, että heille ei kuulunut lakeijan\nvirka.\n\nRatsastaja eteni toiseen suojamaan. Sitä vartioitsivat muskettisoturit\nja palvelijat.\n\nVieras uudisti kysymyksensä.\n\n\"Onko teillä mitään kirjettä, joka oikeuttaa puheillepääsyyn?\" tiedusti\nmuuan palvelija, astuen tulijaa vastaan.\n\n\"Kirje on, vaan ei kardinaali Mazarinilta.\"\n\n\"Astukaa sisälle ja kysykää herra Bernouinia\", neuvoi palvelija.\n\nJa hän avasi kolmannen suojanaan oven.\n\nJoko sattumalta tai tavallisella paikallaan ollen oli Bernouin seissyt\ntämän oven takana ja kuullut kaikki.\n\n\"Etsitte minua, monsieur\", hän sanoi. \"Keneltä tuotte kirjeen hänen\nylhäisyydelleen?\"\n\n\"Kenraali Oliver Cromwellilta\", vastasi vieras. \"Olkaa hyvä ja\nilmoittakaa se nimi hänen ylhäisyydellensä sekä sanokaa minulle sitten,\ntahtooko hän ottaa minut vastaan vai eikö.\"\n\nHän piti yhä sen vakavan ja ylpeän ryhdin, joka oli puritaaneille\nerikoinen.\n\nTutkivasti silmäiltyään nuorta miestä kiireestä kantapäähän astui\nBernouin kardinaalin työhuoneeseen ja kertoi tälle sanansaattajan\ntervehdyksen.\n\n\"Mies, joka tuo kirjeen Oliver Cromwellilta?\" kysyi Mazarin; \"mitä\nlajia miestä se on?\"\n\n\"Aito englantilainen, monseigneur: tukka vaalea, punertava pikemmin\npunainen kuin keltainen, sinisenharmaat silmät, kuitenkin enemmän\nharmaat kuin siniset, -- muuten korskea ja jäykkä.\"\n\n\"Pyydä häntä jättämään kirje.\"\n\n\"Monseigneur pyytää saada kirjeen\", sanoi Bernouin tullessaan\ntyöhuoneesta takaisin eteishuoneeseen.\n\n\"Monseigneur ei saa nähdä kirjettä ilman sen tuojaa\", vastasi nuori\nmies; \"mutta varmistuaksenne siitä, että todellakin tuon kirjeen,\nkatsokaa tätä!\"\n\nBernouin silmäili sinettiä, ja nähdessään kirjeen tosiaan tulevan\nkenraali Oliver Cromwellilta oli hän jälleen lähdössä Mazarinin luo.\n\n\"Lisätkää\", sanoi nuori mies, \"että minä en ole tavallinen\nsanansaattaja, vaan erityinen lähettiläs.\"\n\nBernouin meni taas työhuoneeseen, palaten jonkun silmänräpäyksen\nkuluttua.\n\n\"Astukaa sisälle, monsieur\", hän sanoi avaten oven.\n\nMazarin oli tarvinnut kaikkia näitä valmistuksia tointuakseen\njärkytyksestä, jota tieto tästä kirjeestä oli herättänyt hänen\nmielessään; mutta niin älykäs kuin hän olikin, yritti hän turhaan\naprikoida selville, mikä oli voinut saada Cromwellin asettumaan\nyhteyteen hänen kanssaan.\n\nNuori mies näyttäytyi nyt työhuoneen kynnyksellä; hän piteli hattua\ntoisessa kädessään ja kirjettä toisessa.\n\nMazarin nousi seisaalle.\n\n\"Teillä on puoltokirje minulle, monsieur?\" hän virkkoi.\n\n\"Tässä se on, monseigneur\", vastasi nuori mies.\n\nMazarin otti kirjeen, mursi sen auki ja luki:\n\n    Herra Mordaunt, kuuluen käsikirjureihini, jättää tämän\n    esittelykirjeen hänen ylhäisyydelleen kardinaali Mazarinille\n    Pariisissa; hän tuo sitäpaitsi toisen, tuttavallisen kirjeen\n    hänen ylhäisyydelleen.\n\n\"Hyvä, herra Mordaunt\", virkkoi Mazarin; \"antakaa minulle se toinenkin\nkirje ja istuutukaa.\"\n\nNuori mies otti taskustaan toisen kirjeen, ojensi sen kardinaalille ja\nistuutui.\n\nKokonaan omiin mietteisiinsä vaipuneena otti kardinaali kirjeen ja\nkäänteli sitä kädessään avaamattomana, samalla kun hän kuitenkin\ntapansa mukaan alkoi urkkia selvyyttä sanansaattajalta, tehden hänelle\nkysymyksiä; kokemus olikin saanut hänet vakuutetuksi siitä, että\nharvojen ihmisten onnistui salata häneltä mitään, kun hän yhtaikaa\nkuulusteli ja tähysti heitä.\n\n\"Te olette hyvin nuori, herra Mordaunt\", hän sanoi, \"vaikeaan\nlähettilään ammattiin, jossa toisinaan vanhimmatkin valtiomiehet\nmenestyvät huonosti.\"\n\n\"Olen kolmenkolmatta vanha, monseigneur, mutta teidän ylhäisyytenne\nerehtyy sanoessanne minua nuoreksi. Olen vanhempi teitä, vaikka minulla\nei ole teidän viisauttanne.\"\n\n\"Kuinka niin, monsieur?\" kummeksui Mazarin; \"en ymmärrä teitä.\"\n\n\"Tahdon sillä lausua, monseigneur, että onnettomuus tekee vuodet\nkaksinkertaisiksi, ja kaksikymmentä vuotta olen ollut onneton.\"\n\n\"Oi, niin, minä käsitän\", vastasi Mazarin; \"varallisuuden puute. Te\nolette köyhä, niinhän?\"\n\nJa itsekseen hän lisäsi:\n\nNuo englantilaiset kapinoitsijat ovat kaikki kerjäläisiä ja heittiöitä.\n\n\"Monseigneur, minun olisi pitänyt joutua kuuden miljoonan omistajaksi,\nmutta se omaisuus on riistetty minulta.\"\n\n\"Ette siis olekaan kansan miehiä?\" kysyi Mazarin ihmetellen.\n\n\"Jos käyttäisin arvonimeäni, niin olisin loordi; jos kulkisin\nsukunimelläni, niin olisitte kuullut erään koko Englannin\nloistavimpia.\"\n\n\"Mikä siis onkaan nimenne?\" tiedusti Mazarin.\n\n\"Nimeni on Mordaunt\", vastasi nuori mies kumartaen.\n\nMazarin huomasi, että Cromwellin lähetti tahtoi pysyä tuntemattomana.\n\nHän vaikeni hetkiseksi, mutta silmäili vierasta tällävälin yhä\nhuomaavaisemmin.\n\nNuori mies pysyi hievahtamattomana.\n\n\"Hiton puritaanit!\" jupisi Mazarinin aivan hiljaa; \"ne ovat kuin\nmarmoripatsaita.\"\n\nSitten hän lisäsi kovaa:\n\n\"Mutta teillä on kai ainakin sukulaisia?\"\n\n\"Kyllä, on yksi, monseigneur.\"\n\n\"Silloin hän varmaan auttaakin teitä?\"\n\n\"Olen kolmasti käynyt hänen luonaan vetoamassa hänen apuunsa, ja\nkolmasti on hän antanut palvelijainsa häätää minut ulos.\"\n\n\"Voi, hyvä Jumala, parahin herra Mordaunt\", sanoi Mazarin, joka toivoi\nnäennäisellä osanotollaan voivansa houkutella nuoren miehen johonkin\nansaan, \"hyvä Jumala, kertomuksennehan on peräti liikuttava! Ette siis\ntunne syntyperäänne?\"\n\n\"Olen tuntenut sen vasta vähän aikaa.\"\n\n\"Ja sitä ennen...\"\n\n\"Sitä ennen pidin itseäni hyljättynä lapsena.\"\n\n\"Ette siis ole koskaan nähnyt äitiänne?\"\n\n\"Kyllä, monseigneur. Lapsuudessani hän tuli kolmasti hoitajattareni\nluo; viimeisen kerran muistan yhtä elävästi kuin olisi se tapahtunut\ntänään.\"\n\n\"Teillä on hyvä muisti\", jatkoi Mazarin.\n\n\"On, monseigneur\", vahvisti nuori mies niin kummallisella\näänensoinnulla, että kardinaali tunsi kylmiä väreitä selkäpiissään.\n\n\"Kuka siis kasvatti teidät?\" urkki Mazarin.\n\n\"Ranskalainen imettäjätär, joka lähetti minut pois viisivuotiaana, kun\nei enää saanut maksua, ja silloin hän ilmoitti minulle sen sukulaisen\nnimen, josta äitini oli usein puhellut hänelle.\"\n\n\"Mihin sitten jouduitte?\"\n\n\"Minä itkin ja kerjäsin maanteillä. Viimein otti minut hoivaan muuan\npappi Kingstonissa, opetti minulle kalvinilaisuutta, antoi minulle\nkaikki tiedot, mitä hänellä itselläänkin oli, ja auttoi minua\nsukututkimuksissani.\"\n\n\"Ja ne tutkimukset...\"\n\n\"Olivat hyödyttömiä; sattuma paljasti kaikki.\"\n\n\"Te saitte selville, miten äitinne oli käynyt?\"\n\n\"Sain kuulla, että hänet oli murhannut tuo sukulainen neljän ystävänsä\navustamana; mutta jo ennestään tiesin, että kuningas Kaarlo ensimmäinen\noli riistänyt minulta aateluuteni ja kaiken perintöni.\"\n\n\"Ahaa, nyt ymmärrän, minkätähden palvelette Cromwellia! Te vihaatte\nkuningasta.\"\n\n\"Niin, monseigneur, minä vihaan häntä\", vastasi nuori mies.\n\nMazarin näki ihmeekseen sen pirullisen ilmeen, johon nuoren miehen\nkasvot synkistyivät hänen lausuessaan nuo sanat; niinkuin tavallisia\nkasvoja värittää veri, sai sappi hänen kasvonsa tummansinisiksi.\n\n\"Se oli kamala juttu, herra Mordaunt, ja se tekee minuun syvän\nvaikutuksen; mutta onneksenne palvelette kaikkivaltiasta miestä. Hän\nkyllä auttaa teitä tutkimuksissanne. Meillä on niin monia keinoja\ntiedonhankinnassa, meillä korkeassa asemassa olevilla.\"\n\n\"Monseigneur, hyvärotuiselle koiralle tarvitsee vain näyttää jäljet,\njotta hän pian etsii esille saaliin.\"\n\n\"Mutta mitä mainitsemaanne sukulaiseen tulee, niin tahdotteko, että\npuhuttelen häntä?\" kysyi Mazarin, joka halusi saada Cromwellin\nympäristöstä ystävän.\n\n\"Kiitos, monseigneur, puhuttelen häntä kyllä itse.\"\n\n\"Mutta sanoittehan, että hän kohteli teitä pahoin?\"\n\n\"Kyllä hän kohtelee minua paremmin ensi kerralla tavatessamme.\"\n\n\"Teillä on siis joku keino hänen hellyttämisekseen?\"\n\n\"Minulla on keino hänen peloittamisekseen.\"\n\nMazarin tähysteli yhä tiukemmin nuorta miestä, mutta kun tämän silmistä\nleimahti salama, painoi hän alas päänsä, ja ikäänkuin tuntien tukalaksi\npitkittää tuollaista keskustelua hän avasi Cromwellin kirjeen.\n\nVähitellen kävivät nuoren miehen silmät yhtä himmeiksi ja lasittuneiksi\nkuin tavallista, ja hän vaipui syviin mietteisiin. Silmättyään kirjeen\nensimmäiset rivit yritti Mazarin syrjäkatseella saada selville, eikö\nMordaunt vakoillut hänen kasvojaan, mutta havaitessaan vieraansa\nvälinpitämättömyyden hän virkkoi itsekseen, huomaamattomasti kohauttaen\nolkapäitänsä:\n\n-- Kyllä kannattaa jättää asiansa hoidettavaksi henkilöille, jotka\nsamalla kertaa pitävät huolta omistaan! Katsokaamme, mitä tämä kirje\nsisältää.\n\nMe julkaisemme sen kirjaimellisesti:\n\n      Hänen ylhäisyydelleen\n      monseigneur kardinaali Mazarinille.\n\n    Olen halunnut tutustua teidän mielipiteisiinne Englannin\n    nykyisistä oloista, monseigneur. Molemmat valtakunnat ovat niin\n    likekkäin, että Ranska luonnollisesti pitää silmällä meidän\n    asemaamme niinkuin mekin puolestamme Ranskan. Melkein kaikki\n    englantilaiset ovat yhtyneet taistelemaan Kaarlo-kuninkaan ja\n    hänen kannattajiensa hirmuvaltaa vastaan. Yleisen luottamuksen\n    asettamana tämän liikkeen etunenään osaankin paremmin kuin kukaan\n    arvostella sen luonnetta ja seurauksia. Nykyhetkellä varustaudun\n    taisteluun ja pakotan Kaarlo-kuninkaan ratkaisevaan voimien\n    koetukseen. Minä voitan siinä, sillä kansan toivo ja Herran henki\n    tukevat minua. Tämän taistelun menetettyään ei kuninkaalla ole\n    enää mitään apulähteitä Englannissa tai Skotlannissa, ja jollei\n    hän joudu vangiksi tai menetä henkeään, yrittää hän tulla Ranskaan\n    pestaamaan sotureita ja uudestaan hankkimaan aseita ja rahoja.\n    Ranska on jo ottanut vastaan kuningatar Henrietten ja --\n    luultavasti tahtomattaan -- pitänyt vireillä kansalaissodan\n    liekkejä isänmaassani; mutta madame Henriette on ranskalaisen\n    kuninkaan tytär, ja Ranskalla oli vieraanvaraisuuden velvollisuus\n    häntä kohtaan. Mutta toisin on Kaarlo-kuninkaan laita. Jos Ranska\n    vastaanottaisi hänet ja kannattaisi häntä, paheksuisi se siten\n    avoimesti Englannin kansan menettelyä ja vahingoittaisi siinä\n    määrin Englantia, -- olletikin sitä hallitusta, jonka se aikoo\n    itselleen antaa, -- että sellainen tapaus olisi samaa kuin\n    julkisten vihollisuuksien aloittaminen.\n\nHyvin rauhattomana kirjeen saamasta käänteestä keskeytti Mazarin\njälleen lukemisensa ja silmäili vaivihkaa nuorta miestä.\n\nTämä on yhä vaipunut syvään aprikoimiseensa.\n\nMazarin pitkitti lukemistansa.\n\n    On senvuoksi perin tärkeätä, monseigneur, minun saada tietää,\n    mitä minun tulee ajatella Ranskan aikeista. Molempien valtakuntain\n    edut ovat vastakkaisiin suuntiinkin johdettuina kuitenkin lähempänä\n    toisiaan kuin luulisi. Englanti tarvitsee sisäistä rauhaa\n    voidakseen täydentää kuninkaansa karkoittamisen; Ranska tarvitsee\n    tätä rauhaa voidakseen lujittaa nuoren hallitsijansa valtaistuimen.\n    Te tarvitsette yhtä kipeästi kuin mekin tätä sisäistä tyventä,\n    jonka me hallituksemme voimakkuuden johdosta jo olemmekin\n    saavuttamaisillamme.\n\n    Kiistanne parlamentin kanssa, meluisat riitanne prinssien kanssa,\n    jotka tänään taistelevat puolestanne ja huomenna vastaanne, kansan\n    uppiniskaisuus, jota johtelee koadjutori, presidentti Blancmesnil\n    ja parlamenttineuvos Broussel, -- sanalla sanoen valtioruumiin\n    kaikissa osissa kuohuva epäjärjestys ehdottomasti saanee teidät\n    levottomasti ajattelemaan ulkomaisen sodan mahdollisuutta,\n    sillä uusien aatteiden voiman elvyttämä ja innostama Englanti\n    liittoutuisi silloin Espanjan kanssa, joka jo tavoittelee tätä\n    yhtymistä. Tuntien teidän varovaisuutenne, monseigneur, ja sen\n    kokonaan henkilöllisen aseman, johon tapaukset ovat nykyisin\n    toimittaneet teidät, olen siis arvellut, että te mieluummin\n    tahtoisitte vahvistaa valtaanne Ranskassa ja antaa Englannin\n    uuden hallituksen edistyä häiritsemättömästi ladullaan. Tämä\n    puolueettomuus edellyttää vain, että Kaarlo-kuningas torjutaan\n    Ranskan alueelta ja että tätä maallenne vento vierasta\n    hallitsijaa ei auteta aseilla, rahoilla tai miehillä.\n\n    Kirjeeni on siten aivan tuttavallinen, joten lähetänkin sen\n    tuojaksi miehen, jolla on erityinen luottamukseni; aiheen siihen\n    voi teidän ylhäisyytenne helposti käsittää, ja vastauksesta\n    riippuu, mihin toimenpiteisiin saatan katsoa tarpeelliseksi\n    ryhtyä. Oliver Cromwell on arvellut, että järkisyyt helpommin\n    saavuttaisivat ymmärrystä Mazarinin kaltaisen älykkään miehen\n    punnitsemina kuin tosin terävyydestään ihaillulle, mutta\n    syntyperän ja jumalallisen vallan ennakkoluulojen liiaksi\n    hallitsemalle kuningattarelle esitettyinä.\n\n    Hyvästi, monseigneur! Ellen neljäntoista päivän kuluessa saa\n    vastausta, niin katson kirjeeni joutuneen hukkateille.\n\n                                              Oliver Cromwell.\n\n\"Herra Mordaunt\", sanoi kardinaali korottaen ääntänsä ikäänkuin\nhavahduttaakseen mietiskelijän, \"vastaukseni tulee sitä tyydyttävämpi\nkenraali Cromwellille, mitä varmempi voin olla siitä, että\nkukaan ei saa tietää kirjoittaneeni hänelle. Lähtekää senvuoksi\nBoulogne-sur-Meriin, odottakaa vastaustani ja luvatkaa matkustaa jo\nhuomenna varhain.\"\n\n\"Sen lupaan, monseigneur\", vastasi Mordaunt; \"mutta montako päivää\nantaa teidän ylhäisyytenne minun varrota vastausta?\"\n\n\"Jollette saa sitä kymmenen päivän kuluessa, niin voitte lähteä\nmatkallenne.\"\n\nMordaunt kumarsi.\n\n\"Siinä ei ole kuitenkaan vielä kaikki, monsieur\", jatkoi Mazarin.\n\"Yksityiset asianne ovat herättäneet minussa suurta myötätuntoa; herra\nCromwellin kirjekin antaa minulle edullisen käsityksen teistä\nlähettiläänä. Kysyn teiltä vielä kerran: mitä voin tehdä hyväksenne?\"\n\nMordaunt mietti tuokion, ja ilmeisesti epäröityään aikoi hän juuri\navata suunsa puhuakseen, kun Bernouin astui kiivaasti sisälle, kumartui\nkardinaalin korvan lähelle ja virkkoi hänelle hiljaa:\n\n\"Monseigneur, kuningatar Henriette saapui juuri nyt Palais-Royaliin\nerään englantilaisen ylimyksen saattamana.\"\n\nMazarin hätkähti tuolillaan; nuori mies huomasi sen, ja se havainto\npidätti luottamuksen, jota hän nähtävästi aikoi osoittaa kardinaalille.\n\n\"Monsieur\", sanoi kardinaali, \"kuulittehan mitä sanoin? Valitsin\nBoulognen siinä käsityksessä, että kaikki Ranskan kaupungit soveltuvat\noleskeluunne yhtä hyvin. Jos pidätte jotakin muuta kaupunkia\nmukavampana, niin mainitkaa se; mutta te oivallatte kyllä, että minä\nkaikenlaisten vaikutusten saartamana, joita kykenen karttelemaan\nainoastaan mitä suurimmalla varovaisuudella, haluan kaikilta salata\noleskelunne Pariisissa.\"\n\n\"Minä matkustan, monsieur\", vastasi Mordaunt lähestyen samaa ovea,\njosta oli tullutkin.\n\n\"Ei, minä pyydän, ei sitä tietä!\" pidätti kardinaali vilkkaasti; \"olkaa\nhyvä ja menkää tuon käytävän kautta, josta sitten tulette eteiseen. En\ntahdo kenenkään näkevän lähtöänne; keskustelumme tulee pysyä salassa.\"\n\nMordaunt seurasi Bernouinia, joka vei hänet läheiseen suojamaan ja\njätti hänet palvelijan haltuun osoittaen hänelle, mistä ovesta hänen\noli mentävä ulos.\n\nSitten hän palasi kiireesti herransa luo, viedäkseen hänen puheilleen\nkuningatar Henrietten, joka jo asteli lasiovisen lehterin yli.\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENES LUKU\n\nMazarin ja madame Henriette\n\n\nKardinaali nousi seisaalle ja riensi vastaanottamaan Englannin\nkuningatarta. Hän tuli tätä vastaan puolivälissä lehteriä, joka oli\nlähinnä työhuonetta.\n\nHän osoitti sitä suurempaa kunnioitusta tätä saattueetonta ja\nloistotonta kuningatarta kohtaan, kun tiesi todella olleensa\nmoitittavan itara ja sydämetön maanpakolaisen kohtelussa.\n\nMutta rukoilevat voivat antaa kasvoilleen kaikkinaisia ilmeitä: Henrik\nIV:n tytär hymyili lähestyessään miestä, jota hän vihasi ja halveksi.\n\n-- Kas, -- tuumi Mazarin itsekseen, -- onpa hän omaksunut herttaisen\nsävyn! Tuleekohan hän lainaamaan minulta rahaa?\n\nHän loi levottoman silmäyksen kassakirstunsa kanteen ja käänsi\nsisäänpäin sormukseensa kiinnitetyn komean timantin loisteellaan\nkohdistamasta huomiota hänen käteensä, joka muuten oli hyvin valkoinen\nja siro. Valitettavasti ei tällä korulla ollut samaa ominaisuutta kuin\nGygeksen sormuksella, joka teki omistajansa näkymättömäksi, kun sitä\nkierrettiin.\n\nMazarin olisi mielellään ollut näkymättömissä tällä hetkellä, sillä hän\narvasi, että madame Henriette tuli pyytämään häneltä jotakin; kun\nkuningatar, jota hän oli siten kohdellut, näyttäysi katsannoltaan\nhymyilevänä eikä uhkaavana, silloin tuli hän varmasti anojana.\n\n\"Herra kardinaali\", lausui korkea vieras, \"aioin ensin puhua kälyni,\nkuningattaren, kanssa asiasta, joka on toimittanut minut luoksenne,\nmutta tulin ajatelleeksi, että valtiolliset kysymykset oikeastaan\nkuuluvat miehille.\"\n\n\"Madame\", vastasi Mazarin, \"olkaa vakuutettu siitä, että teidän\nmajesteettinne hämmennyttää minua näin suuren kunnian osoittamisella.\"\n\n-- Hän on kovin kohtelias, -- ajatteli kuningatar; -- olisikohan hän\narvannut aikomukseni?\n\nNyt oli tultu kardinaalin työhuoneeseen. Hän pyysi kuningatarta\nistuutumaan, ja tämän asetuttua hänen lepotuoliinsa virkkoi hän:\n\n\"Ilmoittakaa nyt käskynne kaikista palvelijoistanne\nkunnioittavimmalle.\"\n\n\"Voi, monsieur\", vastasi kuningatar, \"minä olen vieraantunut\nkäskemisestä ja sen sijaan tottunut rukoilemaan. Tulen tännekin\nrukoilemaan ja pidän itseäni hyvin onnellisena, jos kuulette minua.\"\n\n\"Minä kuuntelen, madame\", sanoi Mazarin.\n\n\"Herra kardinaali, kysymys on sodasta, jota kuninkaallinen puolisoni\nkäy kapinallisia alamaisiaan vastaan. Ette kenties tiedä, että\nEnglannissa on kansalaissota puhjennut\", jatkoi kuningatar synkästi\nhymyillen, \"ja että tätä sotaa tullaan piakkoin käymään vielä\nratkaisevammalla tavalla kuin tähän asti.\"\n\n\"Siitä olen ihan tietämätön, madame\", vastasi kardinaali, samalla\nkeveästi kohauttaen olkapäitänsä. \"Omat levottomuutemme, surullista\nkyllä, vaativat niin paljon aikaa ja vaivaa sellaiselta heikolta ja\nkehnolta ministeriltä kuin minä olen!\"\n\n\"No niin, herra kardinaali\", pitkitti kuningatar, \"sanon siis teille,\nettä puolisoni, Kaarlo ensimmäinen, on aikeissa antautua ratkaisevaan\ntaisteluun. Jos siinä tulee häviö\" -- Mazarin liikahti -- \"niin, kaikki\non otettava lukuun ... jos siitä tulee tappio, niin hän haluaa paeta\nRanskaan ja elää täällä yksityisenä kansalaisena. Mitä te sanotte tästä\nehdotuksesta?\"\n\nKardinaali kuunteli kuningatarta kasvojensa ainoankaan väreen\nilmaisematta puhujan sanojen vaikutusta; huulilla leikki yhäti sama\npetollinen ja huoleton hymyily kuin tavallisesti, ja kuningattaren\nlopetettua hän lausui maireimmalla äänensoinnullaan:\n\n\"Luuletteko siis, madame, että Ranska, niin järkkyneenä ja kuohuvana\nkuin se on nykyhetkellä, voi soveltua valtaistuimelta syöstyn kuninkaan\nmukavaksi turvapaikaksi? Kruunu ei nytkään ole kovin taattu Ludvig\nneljännentoista päässä; miten hän siis voisi kestää kaksinkertaista\npainoa?\"\n\n\"Se paino ei ole ollut kovinkaan raskas, ainakaan mitä minuun tulee\",\nkeskeytti kuningatar tuskallisesti hymyillen, \"ja minä en pyydä, että\npuolisoni hyväksi tehtäisiin enemmän kuin minunkaan. Huomaattehan siis,\nettä me olemme hyvin vaatimattomia kuninkaallisia henkilöitä,\nmonsieur?\"\n\n\"Teidän asemanne, madame\", kiirehti kardinaali vastaamaan,\nkeskeyttääkseen lyhyeen kaikki aavistamansa selitykset, \"teidän\nasemanne on aivan toinen; Henrik neljännen tytär, tuon suuren, ylvään\nja kunniakkaan kuninkaan...\"\n\n\"Mikä ei kuitenkaan estä teitä epäämästä hänen vävyltään\nvieraanvaraisuutta, niinkö, monsieur? Teidän tulisi kuitenkin muistaa,\nettä tuo suuri ylväs ja kunniakas kuningas maanpakolaisena, jollaiseksi\nminunkin puolisoni kenties pian joutuu, kerran pyysi apua Englannilta\nja että Englanti auttoi häntä; tosin ei kuningatar Elisabet ollut hänen\nveljentyttärensä.\"\n\n\"_Peccato_!\" virkahti Mazarin tuon selkeän päätelmän typerryttämänä.\n\"Teidän majesteettinne ei ymmärrä minua; te käsitätte väärin aikeeni,\nluultavasti syystä että minä tulkitsen ajatuksiani niin kehnosti\nranskankielellä.\"\n\n\"Puhukaa siis italiankieltä, monsieur; äitimme, kuningatar Maria dei\nMedici, opetti meille sitä kieltä, ennen kuin teidän edeltäjänne\nlähetti hänet maanpakoon kuolemaan. Jos suuri, ylväs ja kunniakas\nHenrik-kuningas, josta juuri puhuitte, kuulee meitä, niin hän\nvarmaankin suuresti ihmettelee teidän ilmaisemaanne suurta ihailua\nhäntä kohtaan, kun samalla osoitatte niin vähäistä sääliä hänen\nsuvulleen.\"\n\nHiki herui suurina pisaroina Mazarinin otsalle.\n\n\"Se ihailuni on päinvastoin niin suuri ja todellinen, madame\", vastasi\nMazarin omaksumatta kuningattaren ehdotusta puhekielen muuttamisesta,\n\"että jos kuningas Kaarlo ensimmäinen, jota Jumala kaikilta\nonnettomuuksilta varjelkoon, saapuisi Ranskaan, tarjoaisin minä hänelle\noman taloni, -- mutta voi, se olisi hyvin epävarma turvapaikka! Ihmiset\nsytyttävät vielä tuleen tämän rakennuksen, niinkuin polttivat marski\nd'Ancren talon. Concino Concini-parka! Hän ei kuitenkaan halunnut\nmitään muuta kuin Ranskan parasta.\"\n\n\"Niin, monseigneur, kuten tekin\", huomautti kuningatar ivallisesti.\n\nMazarin ei ollut oivaltavinaan oman lauselmansa kaksimielisyyttä ja\nsäälitteli yhä Concino Concinin kohtaloa.\n\n\"Mutta sanokaahan siis, herra kardinaali\", virkkoi kuningatar\nkärsimättömästi, \"mitä vastaatte minulle?\"\n\n\"Madame\", huudahti Mazarin yhä enemmän liikuttuneena, \"salliiko teidän\nmajesteettinne minun antaa teille neuvon? Tietysti, ennenkuin sitä\nrohkenen, asetan teidän majesteettinne jalkojen juureen kaikki, mitä\nteidän majesteettinne voi toivoa minulta.\"\n\n\"Puhukaa, herra kardinaali\", vastasi kuningatar; \"noin viisaan miehen\nneuvon täytyy olla hyvä.\"\n\n\"Uskokaa minua, madame, kuninkaan pitää puolustautua viimeiseen asti.\"\n\n\"Sen on hän tehnyt, monsieur, ja kun hän nyt aikoo ryhtyä lopulliseen\nkamppailuun paljoa vähäisemmin voimin kuin hänen vihollisillaan on\nkäytettävissä, on se todistuksena siitä, että hän ei taivu antautumaan\nvastarinnatta. Mutta jos hän joutuu tappiolle...?\"\n\n\"No niin, madame, siinä tapauksessa on neuvonani... Tiedän hyvin,\nkuinka rohkeata minun on pyrkiä neuvomaan teidän majesteettianne ...\nmutta neuvonani on, että kuninkaan ei sopisi peräytyä valtakunnastaan.\nPoissaolevat kuninkaat unohtuvat pian; jos hän tulee Ranskaan, niin\nhänen asiansa on hukassa.\"\n\n\"Mutta\", vastasi kuningatar, \"jos annatte tämän neuvon ja todellakin\ntunnette jotakin harrastusta häntä kohtaan, niin lähettäkää hänelle\ntoki hiukan apua -- miehiä ja rahaa, sillä minä en voi tehdä enää\nmitään hänen hyväkseen. Häntä auttaakseni olen myynyt kalleuteni\nviimeiseen timanttiin asti; tiedätte, ettei minulla enää ole mitään, --\ntiedätte paremmin kuin kukaan, monsieur. Jos minulla olisi ollut mitään\nkoruja jäljellä, niin olisin niillä ostanut polttopuita, voidakseni nyt\nkuluneena talvena pitää huonetta lämpimänä itselleni ja tyttärelleni.\"\n\n\"Voi, madame\", pahoitteli Mazarin, \"teidän majesteettinne ei tiedä,\nmitä teidän majesteettinne minulta pyytää. Siitä päivästä saakka,\njolloin kuninkaan täytyy käyttää vierasta apua päästäkseen jälleen\nvaltaistuimelle, on hän itse tunnustanut, että hänellä ei ole enää\nmitään apua odotettavana alamaistensa rakkaudelta.\"\n\n\"Asiaan, herra kardinaali\", sanoi kuningatar kyllästyneenä seuraamaan\nkekseliästä valtiomiestä siinä sanojen sokkelossa, johon tämä aina\npyrki pujahtamaan, \"asiaan! Vastatkaa minulle myöntäen tai kieltäen!\nJos kuningas pysyy päätöksessään jäädä Englantiin, niin lähetättekö\nhänelle silloin hiukan apua? Jos hän tulee Ranskaan, niin suotteko\nhänelle silloin vieraanvaraisuutta?\"\n\n\"Madame\", vastasi kardinaali mitä suurinta vilpittömyyttä\nteeskennellen, \"toivon saavani teidän majesteettinne vakuutetuksi\nsiitä, kuinka suuresti harrastan asiaanne ja kuinka hartaasti haluan\nnoudattaa toivomuksianne hankkeessa, joka on teille niin rakas; sitten\nei teidän majesteettinne toivoakseni epäile intoani teidän\npalvelemisessanne.\"\n\nKuningatar puraisi huultansa ja liikahteli maltittomasti\nlepotuolissaan.\n\n\"No, mitä siis aiotte tehdä?\" kysyi hän viimein; \"puhukaa!\"\n\n\"Aion lähteä heti neuvottelemaan kuningattaren kanssa, ja me jätämme\nasian kiireimmiten parlamentin ratkaistavaksi.\"\n\n\"Jonka kanssa te olette julkisessa kiistassa, eikö niin? Te jätätte\nBrousselin tehtäväksi asian esittelemisen! Riittää, herra kardinaali,\nriittää! Minä ymmärrän teidät, tai oikeastaan olen väärässä; vedotkaa\ntosiaankin parlamenttiin, sillä siltä kuninkaille vihamieliseltä\nparlamentilta suuren, ylvään ja kunniakkaan Henrik neljännen --\nsuuresti ihailemanne hallitsijan -- tytär sai ainoan avun, joka esti\nhäntä talvella menehtymästä nälkään ja viluun.\"\n\nNäin sanoen kuningatar nousi, ja hänen kasvonsa kuvastivat arvokasta\npahastusta.\n\nKardinaali ojensi häntä kohti ristiinliitetyt kätensä.\n\n\"Voi, madame, madame! Hyvä Jumala, kuinka väärin te tulkitsette minua!\"\n\nMutta edes kääntymättä noiden ulkokultaisten kyynelten pusertajaan\nlähestyi kuningatar Henriette ovea ja avasi sen itse. Hänen\nylhäisyytensä lukuisan vartion keskitse, niiden hovilaisten välitse,\njotka olivat pyrkimässä kardinaalin puheille, ja luomatta mitään\nhuomiota kuningasvallan komeuden kanssa kilpailevaan loistokkuuteen\nastui hän nyt eteenpäin ja tarttui erillään seisovan loordi Winterin\nkäteen, -- kukistunut kuningatar-poloinen, jolle seurasääntöjen\njohdosta vielä kaikki kumarsivat, mutta jolla todellisuudessa oli vain\nyksi ainoa käsivarsi tukenaan!\n\n\"Olipa menneeksi\", virkkoi Mazarin jäätyään yksikseen, \"se oli kiperä\njuttu; minulla oli vaikea osa näyteltävänä. Mutta minä en ole sanonut\nmitään toiselle sen enempää kuin toisellekaan. Hm, Cromwell on\nkovakourainen kuningasvihaaja; surkuttelen hänen ministereitään, jos\nhän koskaan hankkii itselleen sellaisia. Bernouin!\"\n\nBernouin ilmestyi esille.\n\n\"Katsohan, onko se mustanuttuinen keropää nuori mies, jonka äsken toit\nluokseni, vielä täällä palatsissa.\"\n\nBernouin astui ulos. Kardinaali huvitteli hänen poissaollessaan\nkääntämällä sormuksensa korun ulospäin, hieromalla timanttia kirkkaaksi\nja ihailemalla sen hohtoa, ja kun hänen silmissään vielä muuan kyynel\nhämärsi näköä, pudisti hän päätänsä, tipauttaakseen sen pois.\n\nBernouin saapui jälleen, mukanaan Comminges, jolla oli päivystysvuoro.\n\n\"Monseigneur\", ilmoitti Comminges, \"kun saatoin sitä nuorta miestä,\njota teidän ylhäisyytenne kysyy, lähestyi hän lehterin lasiovea ja\nsilmäili hyvin ihmeissään jotakin esinettä, luultavasti Rafaelin\nkaunista taulua, joka riippui vastapäätä ovea; sitten hän seisoi\nkotvasen mietteissään ja astui alas portaita. Olin näkevinäni hänen\nnousevan harmaan hevosen selkään ja ratsastavan ulos linnanpihalta;\nmutta eikö monseigneur aio lähteä kuningattaren luo?\"\n\n\"Mitä varten?\"\n\n\"Enoni, herra de Guitaut, sanoi minulle äsken, että hänen\nmajesteettinsa on saanut tietoja armeijasta.\"\n\n\"Vai niin, sitten kiirehdinkin hänen puheilleen.\"\n\nSamassa saapui herra de Villequier juuri kuningattaren puolesta\ntavoittamaan kardinaalia.\n\nComminges oli nähnyt aivan oikein; Mordaunt oli tosiaan menetellyt\nkuten hän oli kertonut. Astuessaan pitkin käytävää suuren lasiovisen\nlehterin vieritse oli hän huomannut Winterin, joka odotti kuningattaren\npuhuttelun päättymistä.\n\nSe havainto sai nuoren miehen pysähtymään äkkiä, ei ihailemaan Rafaelin\ntaulua, vaan ikäänkuin jonkun hirveän ilmestyksen kahlitsemana. Hänen\nsilmänsä laajenivat, koko ruumista puistatti väristys. Olisi voinut\nluulla, että hän tahtoi murtaa lasiseinän, joka eroitti hänet\nvihollisestaan; sillä jos Comminges olisi nähnyt, kuinka vimmaisesti\nnuoren miehen katseet suuntautuivat Winteriin, ei hän olisi hetkeäkään\nepäillyt, että tuo englantilainen oli hänen verivihollisensa.\n\nMutta hän pidättyi kuitenkin, nähtävästi harkiten paremmin, sillä\nvaikka hänen ensimmäisenä tunteenaan oli ollut lähteä suoraan loordi\nWinterin luo, laskeusikin hän verkalleen alas portaita, poistui pää\nkumarassa palatsista ja nousi satulaan. Hän ohjasi hevosensa\nRichelieukadun kulmaan ja piti tiukasti silmällä ristikkoporttia,\nodottaen näkevänsä kuningattaren vaunujen vierivän esille\nlinnanpihalta.\n\nHänen ei tarvinnutkaan varrota pitkää aikaa, sillä kuningatar viipyi\nMazarinin luona tuskin neljännestuntiakaan; mutta sekin tuokio tuntui\nodottajasta vuosisadalta. Vihdoin jymisi ulos ristikkoportista se\nraskas koneisto, jota siihen aikaan sanottiin vaunuiksi, ja hevosensa\nselässä istuen kumartui Winter jälleen vaununoveen päin, haastellakseen\nhänen majesteettinsa kanssa.\n\nHevoset saivat juosta ravia Louvreen päin, jonka pihalle\nvaunut ajoivat. Ennen kuin madame Henriette oli lähtenyt\nkarmeliittiluostarista, oli hän käskenyt tyttärensä odottaa palatsissa,\njossa kuningatar oli asunut kauan, muuttaakseen sieltä vain sentähden,\nettä heidän hätänsä oli noissa kullatuissa suojamissa tuntunut hänestä\nyhä painostavammalta.\n\nMordaunt seurasi vaunuja. Nähtyään niiden vierivän synkkään\nholvikäytävään ratsasti hän erään muurin juurelle, joka oli varjossa,\nja pysyi siellä hievahtamattomana Jean Goujonin koruveistoksien\nkeskellä kuin ratsumiestä esittävä korkokuva.\n\nHän odotteli, kuten oli jo tehnyt Palais-Royalin edustalla.\n\n\n\n\nENSIMMÄINENVIIDETTÄ LUKU\n\nMiten toisinaan onnettomat pitävät sattumaa sallimana\n\n\n\"No niin, madame?\" kysyi Winter, kun kuningatar oli lähettänyt pois\npalvelijansa.\n\n\"Kuten aavistin, siten tosiaan kävi, mylord.\"\n\n\"Hän kieltäytyy?\"\n\n\"Sitähän jo sanoin ennakolta.\"\n\n\"Kardinaali siis kieltäytyy vastaanottamasta kuningasta, Ranska epää\nonnettomalta hallitsijalta vieraanvaraisuuden? Ensi kertaa tapahtuu\nsellaista, madame.\"\n\n\"En syyttänyt Ranskaa, mylord, vaan puhuin kardinaalista, joka ei edes\nole ranskalainen.\"\n\n\"Mutta kuningatar -- oletteko tavannut häntä?\"\n\n\"Turhaa\", vastasi madame Henriette murheellisesti pudistaen päätänsä;\n\"kuningatar ei milloinkaan vastaa myöntävästi, kun kardinaali on\nantanut hylkäävän päätöksen. Ettekö siis tiedä, että tuo italialainen\nhallitsee kaikessa, sekä ulkoisissa että sisäisissä asioissa? Ja minä\npalaan vielä jo sanomaani: minua ei ihmetyttäisi, jos Cromwell olisi\nehättänyt edellemme; Mazarin näytti olevan hämillään, puhellessaan\nkanssani, ja kuitenkin oli hän vakaa kieltäytymisessään. Ettekö\nsitäpaitsi huomannut Palais-Royalissa vallitsevaa kuhinaa, -- miten\nsiellä alituiseen liikkui joukko kiirehtiviä ihmisiä edes takaisin?\nLienevätköhän he saaneet joitakin tietoja, mylord?\"\n\n\"Eivät mitenkään Englannista, madame; olen pitänyt niin suurta\nkiirettä, että minun edelleni ei varmastikaan ole voitu päästä. Lähdin\nmatkalle kolme päivää takaperin, pujahdin kuin ihmeen avulla\npuritaanien armeijan keskitse, käytin kyytihevosia Tony-palvelijani\nkanssa ja ostin vasta Pariisissa ne hevoset, joilla ratsastamme. Olen\nmuuten varma siitä, että kuningas ei tahdo panna mitään alttiiksi\nodottamatta teidän majesteettinne vastausta.\"\n\n\"Sanokaa hänelle, mylord\", kehoitti kuningatar epätoivoisena, \"että\nminä en voi mitään, että olen kärsinyt yhtä paljon kuin hänkin, vieläpä\nenemmän, olletikin kun minun on ollut pakko syödä maanpakolaisen leipää\nja vieraanvaraisuuden saamiseksi turvautua petollisiin ystäviin, jotka\nnauravat kyynelilleni, ja että mitä hänen omaan kuninkaalliseen\npersoonaansa tulee, täytyy hänen ylväästi uhrautua ja kuninkaana\nkuolla. Minä lähden kuolemaan hänen vierellään.\"\n\n\"Madame, madame!\" huudahti Winter. \"Teidän majesteettinne antaa\nmiehuutensa lannistua; vielä on meillä kenties jotakin toivoa.\"\n\n\"Ei mitään ystäviä enää, mylord, ei ainoatakaan ystävää koko maailmassa\nmuuta kuin te! Voi, laupias Jumala!\" huudahti madame Henriette\nkohottaen silmänsä taivasta kohti, \"oletko siis kutsunut takaisin\nluoksesi kaikki jalot sydämet, joita oli maan päällä?\"\n\n\"Toivoakseni ei\", vastasi Winter aprikoiden; \"puhuin teidän\nmajesteettinne kanssa neljästä miehestä.\"\n\n\"Mitä tahdotte tehdä neljällä miehellä, mylord?\"\n\n\"Neljä harrasta miestä, joilla on miehuutta uhrata henkensä, pystyy\npaljoon, -- olkaa vakuutettu siitä, madame; ja ne, joista puhun, saivat\nsiihen aikaan suuria toimeen.\"\n\n\"Missä sitten ovat nuo neljä miestä?\"\n\n\"Sitä en tiedä, ikävä kyllä. En ole nähnyt heitä lähes kahteenkymmeneen\nvuoteen, ja kuitenkin olen ajatellut heitä kaikissa tilaisuuksissa,\nmilloin olen nähnyt kuninkaan olevan vaarassa.\"\n\n\"Ja ne miehet olivat ystäviänne?\"\n\n\"Eräällä heistä oli henkeni hallussaan, ja hän lahjoitti minulle sen.\nEn tiedä, onko hän jäänyt ystäväkseni, mutta minä ainakin olen siitä\nhetkestä saakka ollut häneen kiintynyt.\"\n\n\"Ja ne miehet ovat Ranskassa, mylord?\"\n\n\"Niin, ainakin luulen.\"\n\n\"Sanokaa minulle heidän nimensä; olen kenties jo kuullut heitä\nmainittavankin, joten ehkä voisin avustaa teitä etsiskelyssänne.\"\n\n\"Muuan heistä oli chevalier d'Artagnan.\"\n\n\"Voi, mylord, ellen erehdy, chevalier d'Artagnan on muskettisoturien\nluutnantti -- olen kuullut hänen nimensä; mutta huomatkaa: minä\npelkään, että se mies on täydellisesti kardinaalin puolella.\"\n\n\"Siinä olisi taas onnettomuus lisää\", vastasi Winter, \"ja silloin\ntuntisin kiusausta uskoa, että me todellakin olemme Jumalan hylkäämiä.\"\n\n\"Mutta toiset\", jatkoi kuningatar, joka tarttui tähän viimeiseen\ntoivoon niinkuin haaksirikkoiset ajalehteviin sirpaleihin, \"toiset,\nmylord?\"\n\n\"Toisesta kuulin sattumalta erästä nimeä mainittavan, sillä ennen kuin\nnuo neljä aatelismiestä ryhtyivät taisteluun kanssamme, sanoivat he\nmeille nimensä; hän oli kreivi de la Fère. Mutta mitä muihin kahteen\ntulee, niin olen tullut unohtaneeksi heidän todelliset nimensä, kun\ntotuin puhuttelemaan heitä salanimillään.\"\n\n\"Voi, hyvä Jumala! Olisi kuitenkin peräti tärkeätä tavata heitä\nuudestaan\", sanoi kuningatar, \"koska kerran luulette, että ne arvoisat\naatelismiehet voivat tuottaa hyötyä kuninkaalle.\"\n\n\"Niin kyllä\", jatkoi Winter, \"jos he ovat pysyneet entisellään.\nKuunnelkaahan, madame, ja ponnistakaa muistianne! Kenties olette\nkuullut kerrottavan, että Itävallan Anna muinoin pelastui suurimmasta\nvaarasta, missä yksikään kuningatar on koskaan ollut?\"\n\n\"Kyllä, siihen aikaan kun hänellä oli rakkausjuttu Buckinghamin\nherttuan kanssa; muistaakseni koski asia joitakuita timantteja.\"\n\n\"Aivan oikein, madame; nuo miehet ne pelastivat hänet, ja minä hymyilen\nsäälistä, kun ajattelen, että jos te ette tiedä noiden urhojen nimiä,\non syynä ainoastaan se, että kuningatar on unohtanut heidät, vaikka\nhänen olisi pitänyt tehdä heistä valtakuntansa ensimmäisiä herroja.\"\n\n\"No niin, mylord, heistä tulee koettaa saada selko; mutta mihin\nkykeneekään neljä miestä eli oikeammin kolme -- sillä sanon vieläkin,\nettä teidän ei sovi luottaa d'Artagnanin apuun?\"\n\n\"Se merkitsisi yhden hyvän säilän vähennystä, madame, mutta\nne kolme muuta jäisivät kuitenkin jäljelle, minua lukuunottamatta;\nneljä harrasta miestä kuninkaan lähellä, -- suojelemassa häntä\nvihollisiltansa, ympäröimässä häntä taistelun tuoksinassa, auttamassa\nhäntä hyvillä neuvoilla, saattamassa häntä pakoretkellä, -- se ei\nkylläkään riittäisi tekemään kuninkaasta voittajaa, mutta pelastamaan\nhänet, jos hänet voitetaan, ja auttamaan hänet meren yli. Mazarin\nsanokoon mitä hyvänsä, -- jos teidän kuninkaallinen puolisonne vain\ntulisi ranskalaiselle maaperälle, tapaisi hän täältä yhtä monta\ntyyssijaa ja suojapaikkaa kuin merilintu myrskysäällä.\"\n\n\"Etsikää, mylord, etsikää niitä aatelismiehiä, ja jos löydätte heidät,\njos he suostuvat lähtemään kanssanne Englantiin, annan minä heille sinä\npäivänä, jona jälleen nousemme valtaistuimelle, kullekin herttuakunnan\nja lisäksi niin paljon kultaa kuin tarvittaisiin Whitehallin linnan\nostamiseen. Haeskelkaa heitä siis, mylord; tehkää se, minä vannotan\nteitä.\"\n\n\"Etsisin kyllä, madame\", vastasi Winter, \"ja luultavasti löytäisinkin\nheidät, mutta minulta puuttuu aikaa. Unohtaako teidän majesteettinne,\nettä kuningas odottaa vastausta -- ja tuskallisesti?\"\n\n\"Voi, olemme siis hukassa!\" huudahti kuningatar särkyvin sydämin.\n\nSamassa avautui ovi, ja nuori Henriette astui huoneeseen. Sillä\nihmeellisellä voimalla, joka on äitien sankaruutena, tukahutti\nkuningatar kyyneleensä sydämen syvyyteen ja viittasi Winteria\nvaihtamaan puheenainetta.\n\nMutta hänen nopeasti häivytetty liikutuksensa ei silti välttynyt nuoren\nprinsessan katseilta; tämä pysähtyi kynnykselle, huokasi ja sanoi\nkuningattareen kääntyen:\n\n\"Minkätähden te alituiseen salailette minulta kyyneleitänne, äitini?\"\n\nKuningatar hymyili sen sijaan että olisi vastannut hänelle.\n\n\"Kuulkaahan vain, Winter\", hän virkkoi, \"olen voittanut ainakin yhden\nedun siitä, että olen ainoastaan puolittain kuningatar; lapseni\npuhuttelevat minua nykyään madamen sijasta äidiksi.\"\n\nSitten hän jatkoi tyttäreensä kääntyen:\n\n\"Mitä tahdot, Henriette?\"\n\n\"Äitini\", vastasi nuori prinsessa, \"muuan ritari saapui juuri Louvreen\nja pyytää nyt saada osoittaa teidän majesteetillenne kunnioitustansa.\nHän tulee armeijasta ja sanoo saaneensa kirjeen toimitettavaksi teille,\n-- se on marski de Grammontilta, luullakseni.\"\n\n\"Ah\", sanoi kuningatar Winterille, \"se Grammont on uskollisia\nystäviäni, -- mutta ettekö nyt näe, mylord, kuinka niukka meillä on\npalveluskunta, kun tyttäreni täytyy tuoda kävijöitä luokseni?\"\n\n\"Säälikää minua, madame\", sanoi Winter, \"se on tuskallista.\"\n\n\"Kuka se ritari on, Henriette?\" kysyi kuningatar.\n\n\"Näin hänet ikkunasta, madame; hän on nuori mies, näköjään tuskin\nkuuttatoista täyttänyt, ja nimeltään varakreivi de Bragelonne.\"\n\nKuningatar taivutti hymyillen päätänsä, nuori prinsessa avasi jälleen\noven, ja Raoul näyttäysi kynnyksellä.\n\nHän astui muutaman askeleen kuningatarta kohti ja vaipui toisen\npolvensa varaan.\n\n\"Madame\", hän ilmoitti, \"minä tuon teidän majesteetillenne kirjeen\nystävältäni, kreivi de Guicheltä, joka sanoo saaneensa kunnian olla\npalveluksessanne; tämä kirje sisältää tärkeän sanoman ja ilmaisee hänen\nsyvää kunnioitustansa teitä kohtaan.\"\n\nKreivi de Guichen nimeä mainittaessa levisi nuoren prinsessan poskille\npunehdus; kuningatar loi häneen vakavan silmäyksen.\n\n\"Sanoithan, Henriette, että kirje oli marski de Grammontilta?\"\nmuistutti kuningatar.\n\n\"Sitä luulinkin, madame\", sopersi nuori tyttö.\n\n\"Se on minun vikani, madame\", tokaisi Raoul. \"Ilmoittausin tosiaankin\nmarski de Grammontin sanansaattajana, mutta oikeaan käsivarteen\nhaavoittuneena ei hän voinut itse kirjoittaa; senvuoksi toimi kreivi de\nGuiche hänen käsikirjurinansa.\"\n\n\"On siis taisteltu?\" kysyi kuningatar antaen Raoulille merkin nousta.\n\n\"Niin, madame\", vastasi nuori mies, ojentaessaan kirjeen loordi\nWinterille, joka lähestyi ottamaan sitä ja sitten ojensi sen\nkuningattarelle.\n\nTieto tapahtuneesta taistelusta avasi nuoren prinsessan suun\nkysymykseen, joka epäilemättä jännitti hänen mieltänsä; mutta hän sulki\nsen jälleen hiiskumatta sanaakaan, ruusujen vähitellen kadotessa hänen\nposkiltaan.\n\nKuningatar näki kaikki nämä eleet, jotka hänen äidillinen sydämensä\nvarmaankin osasi tulkita, sillä hän sanoi kääntyen taas Raouliin:\n\n\"Ja mitään onnettomuutta ei ole tapahtunut nuorelle kreivi de\nGuichelle? Sillä hän ei ainoastaan ole uskollisia palvelijoitamme,\nkuten hän on sanonut teille, monsieur, vaan myöskin ystäviämme.\"\n\n\"Ei, madame\", vastasi Raoul; \"hän päinvastoin sai siitä päivästä\nloistavaa kunniaa, ja hänelle tapahtui sellainen huomionosoitus, että\nhänen korkeutensa prinssi syleili häntä itse taistelukentällä.\"\n\nNuori prinsessa löi kätensä yhteen, mutta häntä hävetti heti, että oli\nviehättynyt sellaiseen riemastuksen ilmaukseen; hän kääntyi puolittain\nja kumartui ruusumaljakon yli ikäänkuin hengittämään kukkien tuoksua.\n\n\"Katsotaanpa siis, mitä kreivi kirjoittaa\", virkkoi kuningatar.\n\n\"Minulla on ollut kunnia sanoa teidän majesteetillenne, että hän\nkirjoitti isänsä nimessä.\"\n\n\"Aivan, monsieur.\"\n\nKuningatar mursi sinetin ja luki:\n\n    Madame ja korkea kuningatar!\n\n    Kun minulla oikeaan käsivarteen saamani haavan johdosta ei voi\n    itselläni olla kunnia kirjoittaa teille, teen sen poikani,\n    kreivi de Guichen välityksellä, jonka tiedätte yhtä hartaaksi\n    palvelijaksenne kuin minäkin olen, ilmoittaakseni teille, että\n    me olemme voittaneet taistelussa Lensin luona ja että tämä\n    voitto ei voi olla antamatta kardinaali Mazarinille ja\n    kuningattarelle suurta vaikutusvaltaa Euroopan yleiseen asemaan.\n    Käyttäköön siis teidän majesteettinne, jos suvaitsette noudattaa\n    neuvoani, tätä hetkeä yrittääksenne saada kuninkaallisen\n    hallituksen toimimaan korkean puolisonne hyväksi. Varakreivi de\n    Bragelonne, jolla on kunnia tuoda teille tämä kirje, on poikani\n    ystävä ja pelasti kaiken todennäköisyyden mukaan äskettäin hänen\n    henkensäkin; hän on aatelismies, johon teidän majesteettinne voi\n    täydellisesti luottaa siltä varalta, että tahdotte lähettää\n    minulle jonkun suullisen tai kirjallisen käskyn.\n\n    Minulla on armo pysyä kunnioittaen j.n.e.\n\n                                            marski de Gramont.\n\nSilloin kun mainittiin palveluksesta, jonka Raoul oli tehnyt kreiville,\nei sanansaattaja voinut pidättyä kääntämästä päätänsä nuoreen\nprinsessaan päin, ja hän luki tämän silmistä ääretöntä kiitollisuutta\nkohtaansa. Ei ollut enää epäilystäkään: kuningas Kaarlo I:n tytär\nrakasti hänen ystäväänsä.\n\n\"Taistelu Lensin luona on siis ollut voitto!\" huudahti kuningatar.\n\"Täällä ollaan onnellisia, voitetaan taisteluita. Niin, marski de\nGrammont on oikeassa; se muuttaa aseman täällä, mutta minä pelkään\nsuuresti, että se ei vaikuta mitään meidän hyväksemme, vaan kenties\nvahingoittaakin meitä. Tämä tieto on aivan veres monsieur\", jatkoi\nkuningatar; \"minä kiitän teitä siitä, että olette kiirehtinyt tuomaan\nsen minulle, -- ilman teitä ja tätä kirjettä olisin vasta huomenna tai\nkenties ylihuomenna, Pariisin asukkaista viimeisenä, kuullut sen.\"\n\n\"Madame\", vastasi Raoul. \"Louvre on järjestyksessä toinen paikka, mihin\ntämä tieto on saapunut; vielä ei kellään ole siitä vihiä, ja minä\nvannoin kreivi de Guichelle jättäväni tämän kirjeen teidän\nmajesteettinne käsiin ennen kuin edes syleilisin holhoojaani.\"\n\n\"Holhoojaanne -- onko hän Bragelonne kuten tekin?\" kysyi loordi Winter.\n\"Tunsin entiseen aikaan erään Bragelonnen; elääkö hän vielä?\"\n\n\"Ei, monsieur, hän on kuollut, ja häneltä holhoojani, joka luullakseni\non jokseenkin likeinen sukulainen, onkin perinyt kartanon, jonka nimeä\nkannan.\"\n\n\"Ja holhoojanne, monsieur\", kysyi kuningatar, jonka harrastusta kaunis\nnuorukainen ei voinut olla melkoisesti herättämättä, \"mikä hän on\nnimeltään?\"\n\n\"Kreivi de la Fère, madame\", vastasi nuorukainen kumartaen.\n\nWinter hätkähti hämmästyen, kuningatar katsoi häneen säihkyvin silmin.\n\nWinter ei ollut uskoa korviaan.\n\n\"Kreivi de la Fère!\" hän huudahti; \"ettekö maininnut juuri sitä nimeä\nminulle?\"\n\n\"Kreivi de la Fère!\" huudahti hänkin vuorostaan. \"Olkaa hyvä ja sanokaa\nminulle, monsieur, eikö kreivi de la Fère ole urhoollinen ja ylväs\naatelismies, joka palveli Ludvig kolmannentoista muskettiväessä ja\nsaattaa nyt olla seitsemän- tai kahdeksanneljättä vuoden ikäinen?\"\n\n\"Kyllä, monsieur, tuo kyllä soveltuu häneen.\"\n\n\"Ja hän palveli salanimellä?\"\n\n\"Niin, Atoksena hänet tunnettiin. Kuulin ihan äskettäin erään hänen\nystävänsä, herra d'Artagnanin, puhuttelevan häntä sillä nimellä.\"\n\n\"Hän on sama, madame, selvästi sama. Taivas olkoon kiitetty! Ja hän on\nPariisissa?\" jatkoi loordi Raouliin kääntyen, mutta lisäsi samassa\nkuningattarelle: \"Toivokaa vielä, toivokaa, madame! Sallima suosii\nmeitä, koska olen näin ihmeellisellä tavalla saanut jälleen selon siitä\nurheasta ylimyksestä. Missä hän asuu, monsieur? Olkaa hyvä ja sanokaa\nminulle se.\"\n\n\"Kreivi de la Fère asuu Guénégaud-kadun varrella Kaarlo Suuren\nhotellissa.\"\n\n\"Kiitos ilmoituksestanne, monsieur! Huomauttakaa arvoisalle\nystävällenne, jotta hän pysyy kotona; lähden hetimiten syleilemään\nhäntä.\"\n\n\"Monsieur, täytän toivomuksenne mitä mieluisimmin, jos hänen\nmajesteettinsa sallii minun poistua.\"\n\n\"Menkää, varakreivi de Bragelonne\", vastasi kuningatar, \"menkää ja\nolkaa varma suosiollisuudestamme.\"\n\nRaoul kumarsi kunnioittavasti molemmille valtiattarille, tervehti\nWinteria ja poistui huoneesta.\n\nWinter ja kuningatar pitkittivät keskustelua tuokion matalalla äänellä,\njotta nuori prinsessa ei kuulisi heitä; mutta tämä varovaisuus oli\ntarpeeton, sillä hän oli kokonaan omien ajatustensa vallassa.\n\nKun Winter sitten teki lähtöä, sanoi kuningatar:\n\n\"Kuulkaa, mylord, -- olen säilyttänyt tämän timanttiristin, jonka sain\näidiltäni, ja Pyhän Mikaelin ritarikunnan rintatähden, jonka sain\npuolisoltani; ne ovat arvoltaan noin viisikymmentätuhatta livreä. Olin\nvannonut ennen kuolevani nälkään kuin menettäväni nämä kalliit muistot;\nmutta nyt, kun näistä kahdesta korusta voi olla hyötyä hänelle tai\nhänen puolustajilleen, täytyy kaikki uhrata tämän toivon tähden.\nOttakaa ne, ja jos yritykseenne tarvitaan rahoja, niin myykää ne\nempimättä, mylord. Mutta jos keksitte keinon niiden säilyttämiseksi,\nniin muistakaa, että minä katson teidän tehneen minulle suurimman\npalveluksen, mitä aatelismies voi tehdä kuningattarelleen, ja että minä\nja lapseni siunaamme sitä, joka onnellisempina päivinä palauttaa\nminulle tämän rintatähden ja ristin.\"\n\n\"Madame\", vastasi Winter, \"teidän majesteettianne palvelee herrasmies.\nKiirehdin tallettamaan turvalliseen paikkaan nämä kaksi kalleutta,\njoita en ottaisi vastaan, jos minulla olisi vielä mitään jäljellä\nentisestä varallisuudestani; mutta tilukseni on valtio tuominnut\ntakavarikkoon, käteiset ovat käytetyt, ja minunkin on ollut pakko myydä\nkaikki, mitä minulla oli. Tunnin kuluttua lähden kreivi de la Fèren\nluo, ja huomenna teidän majesteettinne saa ratkaisevan vastauksen.\"\n\nKuningatar ojensi loordi Winterille kätensä, jota tämä kunnioittavasti\nsuuteli, ja sanoi tyttäreensä kääntyen:\n\n\"Mylord, teillähän oli tehtävänä tuoda tälle lapselle jotakin hänen\nisänsä puolesta?\"\n\nWinter seisoi ihmeissään; hän ei tiennyt, mitä kuningatar tarkoitti.\n\nNuori Henriette lähestyi hymyillen ja punastellen ja ojensi otsansa\naatelismiehelle.\n\n\"Sanokaa isälleni\", virkkoi nuori prinsessa, \"että olkoon hän\nkuninkaana tai pakolaisena, voittajana tai voitettuna, rikkaana tai\nköyhänä, minä olen kuitenkin hänen kuuliainen ja rakastava tyttärensä.\"\n\n\"Siitä olen varma, madame\", vastasi Winter, huulillaan koskettaen\nHenrietten otsaa.\n\nSitten hän poistui ja meni saattamattomana avarien, autioitten ja\npimeitten huoneiden läpi, pyyhkien kyyneleitä, joita hän ei\nviisikymmenvuotisenkaan hovielämän terästämänä kyennyt pidättämään,\nnähdessään tämän ylvään kuningasperheen suuria onnettomuuksia.\n\n\n\n\nTOINENVIIDETTÄ LUKU\n\nSetä ja veljenpoika\n\n\nLoordi Winterin hevonen ja lakeija odottivat portilla. Mietteissään ja\ntuon tuostakin kääntyen silmäilemään Louvren hiljaista ja synkkää\njulkipuolta lähti Winter nyt asuntoonsa. Silloin näki hän ratsumiehen\nikäänkuin irtautuvan muurista ja alkavan seurata jonkun matkan päässä;\nhän muisti huomanneensa melkein samanlaisen varjon, ratsastaessaan ulos\nPalais-Royalista.\n\nLoordi Winterin lakeija, joka tuli muutamaa askelta taampana, katseli\nmyös ratsastajaa levottomasti.\n\n\"Tony!\" sanoi loordi antaen palvelijalle merkin lähestyä.\n\n\"Tässä olen, mylord.\"\n\nJa lakeija ratsasti nyt ihan herransa vieressä.\n\n\"Oletko pitänyt silmällä tuota miestä, joka seuraa meitä?\"\n\n\"Kyllä, mylord.\"\n\n\"Kuka hän on?\"\n\n\"En tiedä, mutta hän on pysytellyt teidän armollisuutenne jäljillä\nPalais-Royalista asti; hän pysähtyi Louvren luo ja odotti, kunnes\nteidän armollisuutenne tuli ulos, jolloin hän lähti sieltäkin\nsaattamaan teitä.\"\n\n-- Joku kardinaalin kätyri, -- virkkoi Winter itsekseen; -- enpä ole\nhuomaavinanikaan hänen vakoiluansa.\n\nHän kannusti hevostaan ja tunkeusi niiden katujen sokkeloon, jotka\njohtivat hänen hotelliinsa. Se sijaitsi le Maraisin kaupunginosassa;\nkun loordi Winter oli kauan asunut Place Royalen varrella, oli hän\nluonnollisesti nytkin majoittunut vanhan asuntonsa läheisyyteen.\n\nTuntematon hoputti hevosensa laukkaan.\n\nWinter laskeusi ratsailta hotellin edustalla ja meni huoneisiinsa,\npäättäen pitää valppaasti silmällä vakoojaa. Mutta juuri kun hän laski\nsormikkaansa ja hattunsa pöydälle, näki hän vastapäisen seinän\nkuvastimesta, että joku seisoi kynnyksellä.\n\nHän käännähti, ja Mordaunt oli hänen edessään.\n\nWinter kalpeni ja seisoi kuin naulittu; Mordaunt pysyi paikallaan\noviaukossa, kylmäkiskoisena, uhkaavana ja Don Juanin kauhuksi\nilmestynyttä haamupatsasta muistuttavana.\n\nKotvasen tähystivät miehet toisiaan sanaakaan hiiskumatta.\n\n\"Monsieur\", aloitti sitten Winter, \"minä luulin jo antaneeni teidän\nymmärtää, että kiusaamisenne vaivaa minua; menkää siis, -- muutoin\nhuudan väkeäni ajamaan teidät tiehenne kuten Lontoossa. Minä en ole\nsetänne, en tunne teitä.\"\n\n\"Te erehdytte, setä\", vastasi Mordaunt raa'asti ja ivallisesti. \"Tällä\nkertaa ette karkoita minua, niinkuin teitte Lontoossa; ette uskalla. Ja\nennen kuin kiellätte, että olen veljenne poika, ajatelkaa kuitenkin\nkahdesti, sillä nyt olen saanut tietää paljon, mistä olin vuosi sitten\ntietämätön.\"\n\n\"Mitä teidän tietonne minuun kuuluvat?\" sanoi Winter.\n\n\"Ne koskevat teitä hyvinkin läheisesti, setä, siitä olen varma, ja pian\nolette kyllä tekin samaa mieltä\", lisäsi hän, huulillaan hymy, joka sai\npuhutellun värähtämään. \"Ensi kertaa saapuessani luoksenne Lontoossa\ntahdoin kysyä, mihin omaisuuteni oli joutunut; seuraavalla kerralla\ntulin tiedustamaan, mikä oli tahrannut nimeni. Nyt teen teille vielä\nkamalamman kysymyksen kuin edelliset olivat, tulin sanomaan teille\nniinkuin Jumala lausui ensimmäiselle murhaajalle: 'Kain, kussa on Abel,\nsinun veljesi?' Mylord, mitä olette tehnyt kälyllenne, joka oli minun\näitini?\"\n\nHänen leimuava katseensa sai Winterin kavahtamaan taaksepäin.\n\n\"Äitinne?\" hän sanoi.\n\n\"Niin, äitini, mylord!\" vastasi nuori mies, pontevasti nyökäten.\n\nWinter hillitsi järkkymystänsä lujalla ponnistuksella, muistutteli\nmieleensä entisiä päiviä vihansa elvyttämiseksi ja huudahti:\n\n\"Ottakaa selko siitä, mihin hän on joutunut, onneton, ja kysykää sitä\nhornasta, -- kenties sieltä vastataan teille.\"\n\nNuori mies lähestyi nyt, kunnes hän seisoi kasvoista kasvoihin loordi\nWinterin edessä, ja laski käsivartensa rinnalle ristiin.\n\n\"Olen kysynyt sitä Béthunen pyöveliltä\", vastasi Mordaunt kumealla\näänellä ja kasvot tummansinervinä tuskasta ja vimmasta, \"ja Béthunen\npyöveli vastasi minulle.\"\n\nWinter lysähti tuolille kuin salaman iskemä ja yritti turhaan vastata.\n\n\"Niin, eikö totta?\" jatkoi nuori mies; \"se sana selittää kaikki, se\navain aukaisee hornan. Äitini oli saanut periä miehensä ja te\nmurhasitte äitini. Nimeni takasi minulle isänperinnön, mutta te\nriistitte sen minulta. Ottaessanne minulta nimen veitte minulta\nomaisuudenkin. Nyt ei minua ihmetytä, että te ette tunnustanut minua\nsukulaiseksenne, -- että te kieltäysitte tuntemasta minua. Rosvon ei\nole hauska sanoa uhriansa veljenpojaksi; murhaaja ei halua nimittää\näidin mukaan miestä, jonka on tehnyt orvoksi.\"\n\nNäillä sanoilla oli aivan toisenlainen vaikutus kuin Mordaunt oli\nodottanut. Winter muisti nyt, mikä epäsikiö mylady oli ollut; hän nousi\ntyynenä ja vakavana, ankaralla silmäyksellä lannistaen nuoren miehen\nhehkuvan katseen.\n\n\"Te tahdotte tunkeutua siihen hirveään salaisuuteen?\" lausui Winter.\n\"No, olkoon menneeksi! Tietäkää siis, mitä lajia naista se oli, josta\nnyt vaaditte minulta tiliä. Se nainen oli kaiken todennäköisyyden\nmukaan surmannut veljeni, ja minut periäkseen hän aikoi murhata\nminutkin, -- siitä on minulla todistuksia. Mitä siitä sanotte?\"\n\n\"Minä sanon, että hän oli äitini!\"\n\n\"Ranskaan palattuansa hän myrkytti Béthunen augustinilaisluostarissa\nnuoren naisen, jota eräs hänen vihollisensa rakasti. Eikö se rikos saa\nteitä vakuutetuksi hänen rangaistuksensa oikeudellisuudesta? Siitäkin\nteosta on minulla todistukset.\"\n\n\"Hän oli äitini!\" huudahti nuori mies yhä voimakkaammin.\n\n\"Verenvian raskauttamana, irstaisuuteen vaipuneena, kaikkien vihaamana,\nmutta silti yhä uhkaavana kuin verenhimoinen pantteri, hän lopulta\nsortui miesten tieltä, jotka hän oli pakottanut äärimmäisiin keinoihin,\nvaikka he eivät olleet milloinkaan tuottaneet hänelle vähäisintäkään\nvahinkoa. Hänen kohtalonsa ratkaisivat tuomarit, jotka hän oli\nnostattanut esiin kamalilla rikoksillaan, -- ja se pyöveli, jonka te\nolette tavannut ja joka on väitteenne mukaan kertonut teille kaikki, se\npyöveli on kai myös sanonut teille, että hän vapisi ilosta, saadessaan\ntuomitulle kostaa veljensä häväistyksen ja itsemurhan. Ollen\nturmeltunut tyttönä, uskoton puolisona, luonnoton käly, murhaajatar ja\nmyrkynsekoittaja, kaikkien inhoama, jotka hänet tunsivat, niiden\nkansallisuuksien kammoama, jotka olivat suoneet hänelle turvapaikan,\nkuoli hän taivaan ja maan kiroamana. Kas sellainen se nainen oli!\"\n\nMordauntin luja tahto ei kyennyt pidättämään nyyhkytystä, joka puhkesi\nhänen rinnastaan ja säväytti veren hänen sinertäviin kasvoihinsa. Hän\npuristi kätensä nyrkkiin, ja hiestyneenä, hiukset harillaan\notsanrajassa kuin Hamletilla, huudahti hän raivosta vapisten:\n\n\"Vaietkaa, hän oli äitini! Minä en tunne hänen huikenteluaan,\npaheitaan, rikoksiaan. Mutta sen tiedän, että minulla oli äiti, että\nviisi miestä, jotka olivat tehneet salaliiton yhtä naista vastaan,\nmurhasi hänet salassa ja mitä julmimmalla tavalla, kurjien konnien\ntavoin. Sen tiedän, että te olitte yksi joukosta, setä, ja että te\nmuiden tavoin, vieläpä kumppaneitanne äänekkäimmin sanoitte: _Hänen\ntäytyy kuolla_! Sanon teille senvuoksi, -- ja kuunnelkaa tarkoin\nsanojani ja painakaa ne mieleenne unohtumattomiksi: siitä murhasta,\njoka on riistänyt minulta kaikki, -- murhasta, joka on tehnyt minusta\nnimettömän, tehnyt keppikerjäläisen, tehnyt turmeltuneen, häijyn,\nleppymättömän, siitä murhasta toimitan minä ensin tilille teidät ja\nsitten rikoskumppaninne, niin pian kuin saan heistä selon.\"\n\nSilmät vihasta leimuavina, suupielet vaahdossa, nyrkkiään puistaen\nastahti Mordaunt lähemmäksi, tehden hirveän ja uhkaavan liikkeen\nWinteria kohti.\n\nTämä kouraisi miekkansa kahvaa ja hymyili kuten mies, joka on\nkolmekymmentä vuotta leikkinyt kuoleman kanssa.\n\n\"Tahdotteko surmata minut?\" hän ivasi. \"Silloin tunnustan teidät\nveljenpojakseni, sillä silloin olette äitinne aito sikiö.\"\n\n\"En\", vastasi Mordaunt pakottaen kasvonsa kaikki piirteet ja ruumiinsa\nkaikki lihakset tavalliseen asentoonsa ja väkisinkin tyynnyttäytyen,\n\"en surmaa teitä ainakaan tällä hetkellä, sillä ilman teitä en voisi\nkeksiä noita toisia. Mutta saatuani heistä tiedon vapiskaa! Tapoin\nBéthunen pyövelin tikariniskulla, tapoin hänet säälittä, armotta, -- ja\nhän oli kuitenkin vähimmin rikollinen teistä kaikista.\"\n\nNäin sanoen poistui nuori mies ja meni alas portaita niin\nrauhallisesti, ettei hänen esiintymisensä herättänyt huomiota.\nAlimmalle sillakkeelle tultuaan hän astui Tonyn ohi, joka seisoi\nkaidepuuhun nojaten ja odotti vain herransa kutsua, rientääkseen hänen\nluokseen.\n\nMutta Winter ei huutanut; musertuneena ja voimattomana seisoi hän vielä\nheristäen korviaan. Vasta kuultuaan ratsumiehen karauttavan matkoihinsa\nvaipui hän lepotuoliin ja huokasi:\n\n\"Armias Jumala, minä kiitän sinua, että hän ei tunne ketään muuta kuin\nminut!\"\n\n\n\n\nKOLMASVIIDETTÄ LUKU\n\nIsänsydän\n\n\nTämän kamalan kohtauksen sattuessa loordi Winterin luona istui Atos\nhuoneensa ikkunan ääressä, kyynäspää pöytään tuettuna ja pää käden\nvarassa, ja kuunteli ja katseli Raoulia, kun tämä kertoili hänelle\nmatkaseikkailujaan ja taistelun yksityiskohtia.\n\nAatelismiehen jalot ja kauniit kasvot ilmaisivat sanomatonta onnea,\ntoisen kuvaillessa noita ensimmäisiä raikkaita ja puhtaita tunnelmia;\nviehättyneenä kuunteli hän nuorekkaan äänen sointua, joka jo elähteli\nylväistä aatoksista niinkuin soitannon sävelmien säestämänä. Hän\nunohti, mitä menneisyydessä oli synkkää ja tulevaisuudessa hämärää.\nOlisi voinut luulla, että rakastetun nuorukaisen paluu oli vaihtanut\nhänen pelkonsa toivoksi. Atos tunsi itsensä onnelliseksi,\nonnellisemmaksi kuin oli koskaan ollut.\n\n\"Ja sinä olit apuna ja otit osaa siihen suureen taisteluun,\nBragelonne?\" kysyi entinen muskettisoturi.\n\n\"Niin, kreivi.\"\n\n\"Ja se oli tuima, sanot?\"\n\n\"Hänen korkeutensa prinssi hyökkäsi itse yksitoista kertaa.\"\n\n\"Hän on suuri soturi, Bragelonne.\"\n\n\"Hän on sankari, kreivi; en hetkeksikään kadottanut häntä näkyvistäni.\nVoi, kylläpä on ihanaa olla nimeltään Condé ja siten kannatella\nnimeänsä!\"\n\n\"Rauhallinen ja säteilevä, eikö niin?\"\n\n\"Rauhallinen kuin harjoituskentällä ja säteilevä kuin juhlassa. Me\nryntäsimme vihollista vastaan käymäjalkaa; meitä oli kielletty\nampumasta ensin, ja musketti lanteilla lähestyimme espanjalaisia, jotka\nolivat ottaneet haltuunsa erään ylänteen. Tultuamme kolmenkymmenen\naskeleen päähän heistä kääntyi prinssi sotureihin ja sanoi: 'Pojat,\nteidän on kestettävä kamala tuiskahdus, mutta olkaa levollisia, sillä\nsitten tulette helposti toimeen niiden kaikkien kanssa.' Oli syntynyt\nniin syvä hiljaisuus, että ystävät kuten vihollisetkin kuulivat nämä\nsanat. Senjälkeen hän kohotti miekkansa ja käski: 'Puhaltakaa\ntorviin!'\"\n\n\"Hyvä, hyvä! Tilaisuuden tullen menettelisit sinä samaten, Raoul, vai\nmitä?\"\n\n\"Sitä epäilen, kreivi, sillä minä havaitsin sen niin suurenmoiseksi ja\nhurmaavaksi. Kahdenkymmenen askeleen välimatkalle lähestyttyämme näimme\nkaikkien muskettien alenevan ikäänkuin loistavana viiruna, sillä\naurinko heijastui luikkujen piippuihin. 'Käyden, lapsukaiset, käyden!'\nsanoi prinssi; 'nyt on hetki käsissä'.\"\n\n\"Peloittiko sinua, Raoul?\" kysyi kreivi.\n\n\"Kyllä, kreivi\", vastasi nuori mies avomielisesti, \"tunsin ikäänkuin\nhyytävää vilua sydämessäni, ja kun vihollisen riveistä kajahti\nespanjankielellä käsky ampua, ummistin silmäni ja ajattelin teitä.\"\n\n\"Oikeinko totta, Raoul?\" kysyi Atos puristaen hänen kättänsä.\n\n\"Niin, kreivi. Samassa kuului sellainen jyminä, että olisi voinut\nluulla hornan revenneen auki, ja ne, jotka eivät menettäneet henkeänsä,\ntunsivat tulen kuumuuden. Avasin jälleen silmäni ja ihmettelin, etten\nollut kuollut tai ainakin haavoittunut; kolmannes osastoa virui maassa,\nsilvottuna ja verissään. Silloin kohtasin prinssin katseen; ajattelin\nvain sitä, että hän silmäili minua. Kannustin ratsuani ja pian olin\nvihollisten keskellä.\"\n\n\"Ja prinssi oli tyytyväinen sinuun?\"\n\n\"Niin hän ainakin sanoi, antaessaan toimekseni saattaa Pariisiin herra\nde Châtillonia, joka on tullut tänne tuomaan kuningattarelle selonteon\ntaistelusta ja luovuttamaan vallatut liput. 'Matkustakaa', sanoi\nprinssi minulle, 'vihollinen ei ehdi jälleen tointua kahteen viikkoon.\nSiihen asti en teitä tarvitse. Matkustakaa syleilemään niitä, joita\nrakastatte ja jotka rakastavat teitä, ja sanokaa sisarelleni, madame de\nLonguevillelle, että minä kiitän häntä saamastani lahjasta, kun hän\nlähetti minulle teidät.' Ja täällä nyt olen\", lisäsi Raoul katsoen\nkreiviin, huulillaan mitä hartainta rakkautta ilmaiseva myhäily, \"sillä\nminä arvelin, että mieltänne suuresti keventäisi nähdä minut jälleen.\"\n\nAtos veti nuoren miehen luokseen ja suuteli häntä otsalle kuin olisi\nnuorukainen ollut tyttönen.\n\n\"Sinä olet siis jo hyvällä tolalla, Raoul\", hän lausui; \"sinulla on\nherttuoita ystävinäsi, valtakunnanmarski suojelijanasi, täysverinen\nprinssi kenraalinasi, ja palatessasi olet yhden päivän kuluessa päässyt\nkahden kuningattaren puheille: se on hyvää vauhtia alokkaalle.\"\n\n\"Oi, kreivi\", huomautti Raoul pikaisesti, \"te johdatte mieleeni seikan,\njonka unohdin ollessani innostunut kertomaan omia urotekojani: hänen\nmajesteettinsa Englannin kuningattaren luona tapasin aatelismiehen,\njoka teidän nimeänne mainitessani huudahti hämmästyksestä ja\nilahduksesta. Hän sanoi olevansa ystäviänne, kysyi osoitettanne ja\naikoo tulla luoksenne.\"\n\n\"Mikä on hänen nimensä?\"\n\n\"Sitä en rohjennut häneltä kysyä; mutta vaikka hän puhuu hyvin\nsujuvasti ranskaa, huomasin hänen ääntämisestään kuitenkin, että hän\noli englantilainen.\"\n\n\"Vai niin!\" äännähti Atos.\n\nHän laski alas päänsä ikäänkuin muistellakseen. Kun hän sitten jälleen\nkatsoi ylös, kohtasivat hänen katseensa miehen, joka seisoi\npuoliavoimessa ovessa ja silmäili häntä liikuttuneen näköisenä.\n\n\"Loordi Winter!\" huudahti kreivi.\n\n\"Atos, hyvä ystävä!\"\n\nYstävykset syleilivät toisiaan; sitten tarttui Atos tulijan molempiin\nkäsiin ja sanoi häntä tähystellen:\n\n\"Mikä teitä vaivaa, mylord? Näytätte yhtä synkältä kuin minä olen\niloinen.\"\n\n\"Totta kyllä, ystävä, ja vieläpä voin sanoa, että teidän näkemisenne\nlisää pelkoani.\"\n\nWinter katsoi ympärilleen ikäänkuin ilmaistakseen toivomuksen jäädä\nkahden kesken kreivin kanssa. Raoul oivalsi, että ystävyksillä oli\njoitakin erityistä puheltavaa, ja poistui huomaamattomasti.\n\n\"Nyt, kun olemme yksiksemme\", virkkoi Atos, \"puhukaamme teistä.\"\n\n\"Rauhassa ollessamme puhukaamme meistä\", vastasi Winter. \"Hän on\ntäällä.\"\n\n\"Kuka?\"\n\n\"Myladyn poika.\"\n\nJälleen tuon nimen kohtaamana, joka tuntui vainoavan häntä pahaenteisen\nkaiun lailla, Atos epäröitsi hetkisen, rypisti hiukan silmäkulmiaan ja\nsanoi sitten tyynesti:\n\n\"Tiedän sen jo.\"\n\n\"Tiedättekö sen?\"\n\n\"Grimaud tapasi hänet Béthunen ja Arrasin välillä ja nelisti tänne\nilmoittamaan minulle hänen tulostaan.\"\n\n\"Grimaud siis tunsi hänet!\"\n\n\"Ei, mutta hän auttoi kuolinvuoteen ääressä miestä, joka hänet tunsi.\"\n\n\"Béthunen pyöveliä!\" huudahti Winter.\n\n\"Te siis tiedätte sen?\" kummeksui Atos vuorostaan..\n\n\"Mies lähti luotani vastikään\", kertoi Winter; \"hän ilmaisi minulle\nkaikki. Voi, hyvä ystävä, sepä oli kamala kohtaus! Miksemme surmanneet\nhäntä lapsena äitinsä kanssa!\"\n\nKaikkien jalojen luonteiden tavoin tahtoi Atos muilta salata ikäviä\nvaikutelmiaan; sulkien ne omaan poveensa hän päinvastoin antoi toisille\ntoiveita ja lohtua. Oli kuin olisi hänen omakohtainen tuskansa\nmuuttunut iloksi muille, tunkeutuessaan esiin hänen sielustaan.\n\n\"Mitä pelkäätte?\" virkkoi hän harkinnalla halliten aluksi tuntemaansa\nvaistomaista säikkyä; \"emmekö me kykene puolustautumaan? Onko se mies\nammatillinen murhaaja, kylmäverinen konna? Hän saattoi raivostuksensa\npurkauksessa surmata Béthunen pyövelin, mutta nyt on hänen vimmansa\ntalttunut.\"\n\nWinter hymyili synkästi ja pudisti päätänsä.\n\n\"Ette siis enää tunne sitä sukujuurta?\" hän sanoi.\n\n\"Joutavia!\" tuumi Atos yrittäen hänkin hymyillä; \"se on toisessa\npolvessa menettänyt julmuutensa. Onhan muuten kaitselmus varoittanut\nmeitä, hyvä ystävä, ollaksemme varuillamme. Emme voi tehdä muuta kuin\nvarrota asiain kehitystä. Odottakaamme. Mutta puhukaamme teistä, kuten\njo äsken esitin. Mikä teidät on Pariisiin tuonut?\"\n\n\"Muutamat tärkeät asiat, joista puhun sittemmin. Mutta mitä kuulinkaan\nhänen majesteettinsa Englannin kuningattaren luona? Herra d'Artagnan\nkuuluu Mazarinin puolueeseen? Suokaa anteeksi suoruuteni, hyvä ystävä:\nminä en vihaa enkä moiti kardinaalia, ja teidän mielipidettänne\npidän aina arvossa -- kuuluisitteko sattumalta tekin sen miehen\nkannattajiin!\"\n\n\"Herra d'Artagnan on palveluksessa\", vastasi Atos, \"hän on soturi,\nhänen on toteltava esivaltaa. Herra d'Artagnan ei ole rikas, ja hänen\non elettävä luutnantinpalkallaan. Teidänlaisenne miljoonamiehet,\nmylord, ovat harvinaisia Ranskassa.\"\n\n\"Voi\", huudahti Winter, \"minä olen nyt yhtä köyhä ja köyhempikin kuin\nhän! Mutta palatkaamme teihin.\"\n\n\"No niin, te tahdotte tietää, olenko Mazarinin miehiä. En, tuhanteen\nkertaan en! Suokaa tekin anteeksi minun suoruuteni, mylord.\"\n\nWinter nousi seisaalle ja syleili Atosta.\n\n\"Kiitos, kreivi!\" hän sanoi; \"kiitos tästä riemullisesta tiedosta!\nNäette minut nyt onnellisena ja nuortuneena. Oi, te ette siis ole\nmazarinilainen -- sepä onni! Ja eihän se ollut mahdollistakaan. Mutta\nsallikaa minun vielä kysyä: oletteko vapaa?\"\n\n\"Mitä tarkoitatte vapaalla?\"\n\n\"Ettehän liene naimisissa?\"\n\n\"En, en suinkaan\", vastasi Atos hymyillen.\n\n\"Minä luulin, että tuo nuorukainen, niin kaunis, niin loistava ja\nmiellyttävä...\"\n\n\"Hän on kasvattini eikä edes tunne isäänsä.\"\n\n\"Oivallista, te olette siis aina sama hyvä Atos, aina suuri ja jalo.\"\n\n\"Sanokaa siis, mylord, mitä pyydätte minulta?\"\n\n\"Teillä on vielä ystävinänne Portos ja Aramis?\"\n\n\"Ja lisätkää d'Artagnan, mylord. Me neljä olemme yhäti ystävyksiä,\ntoisiimme yhtä hartaasti kiintyneitä kuin ennenkin; mutta kun on\nkysymys kardinaalin palvelemisesta tai vastustamisesta, Mazarinin tai\nfrondelaisten kannattamisesta, silloin on meitä ainoastaan kaksi.\"\n\n\"Herra Aramis on siis d'Artagnanin kannalla?\" kysyi loordi Winter.\n\n\"Ei\", vastasi Atos, \"herra Aramis on kunnioittanut minua yhtymällä\nkäsityksiini.\"\n\n\"Voitteko toimittaa minut väleihin tuon herttaisen ja nerokkaan\nystävänne kanssa?\"\n\n\"Kyllä, milloin vain haluatte.\"\n\n\"Onko hän yhtään muuttunut?\"\n\n\"Hänestä on tullut abbé, siinä kaikki.\"\n\n\"Te peloitatte minua; hänen säätynsä on siis kaiketi saanut hänet\nluopumaan kaikista suurista yrityksistä?\"\n\n\"Päinvastoin\", kertoi Atos hymyillen, \"hän ei ole koskaan ollut enempää\nmuskettisoturi kuin abbéksi tultuaan, ja te tapaatte hänessä todellisen\nGalaorin. Tahdotteko, että lähetän Raoulin kutsumaan häntä?\"\n\n\"Ei, kiitos, kreivi! Tähän aikaan hän ei varmaankaan ole kotosalla.\nMutta kun luulette voivanne vastata hänestä...\"\n\n\"Kyllä, niinkuin itsestäni.\"\n\n\"Voitteko luvata tuoda hänet mukananne huomenna kello kymmenen\nLouvre-sillalle?\"\n\n\"Ahaa\", huomautti Atos hymyillen, \"teillä on kaksintaistelu?\"\n\n\"Niin, kreivi, varsin kunniakas kaksintaistelu, johon toivon teidänkin\nottavan osaa.\"\n\n\"Minne lähdemme, mylord?\"\n\n\"Hänen majesteettinsa Englannin kuningattaren luo, joka on pyytänyt\nminua esittelemään teidät asunnossaan, kreivi.\"\n\n\"Hänen majesteettinsa siis tuntee minut?\"\n\n\"Minä tunnen teidät, minä.\"\n\n\"Arvoitus kerrassaan!\" virkkoi Atos; \"mutta mitäpä siitä, -- koska te\ntiedätte ratkaisun, en huoli asiasta sen enempää. Suvaitsetteko\nillastaa kanssani, mylord?\"\n\n\"Ei, kiitos, kreivi!\" kieltäysi Winter; \"tunnustan, että tuon nuoren\nmiehen vierailu on vienyt ruokahaluni ja luultavasti riistää unenikin.\nMikä yritys on hänet houkutellut Pariisiin? Minua tavatakseen ei hän\ntänne tullut, sillä hän ei tiennyt matkastani mitään. Tuo nuori mies\nkammoksuttaa minua, kreivi, -- hän ennustaa meille veristä\ntulevaisuutta.\"\n\n\"Mitä hän Englannissa hommailee?\"\n\n\"Hän on Oliver Cromwellin innokkaimpia puoluelaisia.\"\n\n\"Mikä onkaan voinut saada hänet yhtymään siihen puolueeseen? Sekä hänen\näitinsä että isänsä olivat luullakseni katolilaisia.\"\n\n\"Hän vihaa kuningasta.\"\n\n\"Kuningastako?\"\n\n\"Niin, kuningas on selittänyt hänet aviottomaksi lapseksi, otattanut\nhäneltä omaisuuden ja kieltänyt hänet käyttämästä Winterin nimeä.\"\n\n\"Mikä hänellä siis nyt on nimenään?\"\n\n\"Mordaunt.\"\n\n\"Puritaani ja kuitenkin munkin valepuvussa matkustellessaan yksinään\nRanskassa.\"\n\n\"Munkin valepuvussa, sanotte?\"\n\n\"Niin, ettekö sitä tiedä?\"\n\n\"En tiedä sen enempää kuin hän minulle sanoi.\"\n\n\"Siitä syystä ja sattumalta -- Jumala minulle antakoon anteeksi, jos\ntulen puhuneeksi syntisesti -- hän joutui ripittämään Béthunen\npyöveliä.\"\n\n\"Silloin arvaankin kaikki -- hän on Cromwellin lähettämä.\"\n\n\"Kenen luo?\"\n\n\"Mazarinin; kuningatar arvasi oikein: meidän edellemme on ehditty --\nkaikki on minulle nyt selvillä. Hyvästi kreivi, huomiseen!\"\n\n\"Mutta yö on hyvin pimeä\", sanoi Atos nähdessään loordi Winterin olevan\nlevottomamman kuin tämä halusi ilmaista, \"ja teillä ei kenties ole\nlakeijoita saattueenanne?\"\n\n\"Minulla on Tony, rehellinen, mutta yksinkertainen nuorukainen\"\n\n\"Kuulkaahan, Olivain, Grimaud, Blaisois -- ottakaa muskettinne ja\nkutsukaa tänne varakreivi.\"\n\nBlaisois oli se vanttera nuori mies, puolittain lakeija ja puolittain\ntalonpoika, jonka olemme jo nähneet Bragelonnen linnassa, kun hän tuli\nilmoittamaan, että päivällispöytä oli katettu; Atos oli antanut hänelle\nnimen sen maakunnan mukaan, missä hän oli syntynyt.\n\nViiden minuutin kuluttua astui huoneeseen Raoul.\n\n\"Varakreivi\", sanoi Atos, \"sinä saatat mylordia hänen asuntoonsa etkä\nsalli kenenkään lähestyä häntä.\"\n\n\"Voi, kreivi\", sanoi Winter, \"miksi luulettekaan minua?\"\n\n\"Muukalaiseksi, joka ei ollenkaan tunne Pariisia\", vastasi Atos, \"ja\njolle varakreivi saa näyttää tietä.\"\n\nWinter puristi hänen kättänsä.\n\n\"Grimaud\", käski Atos, \"asetu joukkueen etunenään ja varo munkkia.\"\n\nGrimaud hätkähti, nyökäytti päätänsä ja odotti lähtöä, vaiteliaan\nkaunopuheisesti sivellen muskettinsa perää.\n\n\"Huomiseen, kreivi\", sanoi Winter.\n\n\"Niin, mylord.\"\n\nPikku osasto lähti liikkeelle Saint-Louis-kadulle päin. Olivainia\nvapisutti jokainen epäilyttävä valontuikahdus, Blaisois oli jokseenkin\nmiehuullinen, hän kun ei tiennyt mitään vaaraa olevan uhkaamassa, Tony\nvilkui oikealle ja vasemmalle, vaan ei kyennyt virkkamaan sanaakaan\nsiitä pätevästä syystä, että hän ei osannut ranskaa.\n\nWinter ja Raoul astelivat vierekkäin ja puhelivat keskenään.\n\nGrimaud käveli Atoksen määräyksen mukaan kulkueen etunenässä, soihtu\ntoisessa kädessä ja musketti toisessa. Hän saapui Winterin asunnolle,\nkolkutti portille ja avaamaan tultaessa kumarsi mylordille äänettömänä.\n\nHe palasivat samassa järjestyksessä, ja Grimaudin terävät katseet eivät\nkeksineet mitään epäilyttävää; jonkunlainen varjo vain näytti väijyvän\nGuénégaud-kadun ja laiturin kulmassa. Grimaud luuli jo menomatkalla\nnähneensä tämän yöllisen vaanijan, joka nyt herätti hänen huomiotansa.\nHän riensi urkkijaa kohti, mutta ennen kuin hän ehti paikalle, oli\nvarjo vilahtanut syrjäkujaan, johon Grimaud ei pitänyt turvallisena\ntunkeutua. Atokselle ilmoitettiin yrityksen onnellisesta päättymisestä,\nja kun kello oli jo kymmenen illalla, vetäysi kukin huoneeseensa.\n\nSeuraavana päivänä oli kreivin vuoro nähdä Raoul päänalusensa ääressä,\nkun hän avasi silmänsä. Nuori mies oli täysissä pukeissa ja lueskeli\nvastikään ilmestynyttä Chapelainin teosta.\n\n\"Jo jalkeilla, Raoul?\" sanoi kreivi.\n\n\"Niin, kreivi\", vastasi nuori mies hieman empien. \"En ole nukkunut\nhyvin.\"\n\n\"Sinäkö, Raoul, et ole nukkunut hyvin! Jokin siis painoi mieltäsi?\"\nkysyi Atos.\n\n\"Te varmaankin sanotte, kreivi, että minulla on kovin kiire jättää\nteidät, kun olen juuri vasta tullut, mutta...\"\n\n\"Sinulla on siis ainoastaan kahden päivän loma, Raoul?\"\n\n\"Ei, ei suinkaan, kreivi, sain kymmenen päivää. Ja leiriin en haluakaan\nnyt lähteä.\"\n\nAtos hymyili.\n\n\"Minne siis -- ellei se ole salaisuus, varakreivi?\" hän tiedusti. \"Sinä\nolet nyt melkein jo mies, Raoul, suoritettuasi ensimmäiset asetyösi, ja\nniillä olet hankkinut itsellesi oikeuden liikkua vapaasti, minulle\nmitään sanomatta.\"\n\n\"En koskaan, kreivi\", vastasi Raoul; \"niin kauan kuin minulla on onni\npitää teitä suojelijanani, en katso saaneeni oikeutta välttää holhuuta,\njoka on minulle niin rakas. Toivoisin vain saavani viettää päivän\nBloisissa. Te katselette minua ja aiotte nauraa minulle?\"\n\n\"En suinkaan\", kielsi Atos tukahuttaen huokauksensa; \"en, minä en\nnaura, varakreivi. Ikävöitset nähdä jälleen kotiseutua, mutta sehän on\naivan luonnollista.\"\n\n\"Sallitte sen siis?\" huudahti Raoul ilahtuneena.\n\n\"Tietysti, Raoul.\"\n\n\"Ettekö ole ollenkaan tyytymätön siitä itseksenne, kreivi?\"\n\n\"En millään muotoa. Minkätähden olisin tyytymätön siitä, mikä tuottaa\nsinulle iloa?\"\n\n\"Voi, kuinka hyvä te olette, kreivi!\" huudahti nuori mies, ja hän\nliikahti syleilläkseen Atosta, mutta kunnioitus pidätti häntä.\n\nAtos avasi hänelle sylinsä.\n\n\"Saan siis lähteä heti?\"\n\n\"Milloin tahdot, Raoul.\"\n\nRaoul astui kolme askelta ovelle päin.\n\n\"Olen ajatellut erästä seikkaa, kreivi\", virkkoi hän sitten pysähtyen,\n\"nimittäin, että minun on kiitettävä hänen korkeudelleen prinssille\ntuomastani suosituksesta Chevreusen herttuatarta, joka on ollut niin\nsuopea minua kohtaan.\"\n\n\"Ja sinä pidät velvollisuutenasi käydä kiittämässä häntä, vai mitä,\nRaoul?\"\n\n\"Siltä minusta tuntuu, kreivi; sen saatte kuitenkin te päättää.\"\n\n\"Poikkea ohimennessäsi Hôtel de Luynesiin, Raoul, kysymään, ottaako\nherttuatar vastaan. Kuulen hyvillä mielin, että sinä et unohda\nsäädyllisyyden vaatimuksia. Mukaasi otat Grimaudin ja Olivainin.\"\n\n\"Molemmatko, kreivi?\" kummeksui Raoul.\n\nToisen nyökätessä hän kumarsi ja lähti.\n\nAtos huokasi nähdessään hänen sulkevan oven ja kuullessaan hänen\nhuutavan palvelijoita iloisella ja väräjävällä äänellään.\n\n\"Hyvinpä joutuin hän sentään jättää minut\", hän ajatteli päätänsä\npudistaen; \"mutta hän tottelee yleistä lakia. Sellainen on ihmisen\nluonto; se katsoo eteenpäin. Hän rakastaa ilmeisesti tuota nuorta\ntyttöä, mutta rakastaako hän minua vähemmin sen johdosta, että hänellä\non muuta rakkautta?\"\n\nJa Atos tunnusti itselleen, että hän ei ollut laisinkaan ottanut lukuun\nnäin äkillistä lähtöä. Mutta Raoul oli niin onnellinen, että Atos sitä\najatellessaan unohti kaiken muun.\n\nKello kymmeneksi oli kaikki valmista matkaa varten.\n\nKun Atos näki Raoulin nousevan ratsaille, tuli lakeija tuomaan madame\nde Chevreusen tervehdyksen. Hän oli saanut toimekseen ilmoittaa kreivi\nde la Fèrelle, että hän oli kuullut nuoren suojattinsa palanneen\nsuuresti kunnostautuneena taistelusta ja halusi onnitella häntä.\n\n\"Sanokaa herttuattarelle\", vastasi Atos, \"että herra varakreivi juuri\nnyt nousi satulaan, tullakseen Hôtel de Luynesiin.\"\n\nAnnettuaan vielä joitakuita ohjeita Grimaudille viittasi Atos kädellään\nRaoulille, että tämän sopi lähteä liikkeelle.\n\nTarkemmin ajatellessaan arveli Atos sitäpaitsi, ettei kenties ollutkaan\nhullumpaa Raoulin poistua tällä haavaa Pariisista.\n\n\n\n\nNELJÄSVIIDETTÄ LUKU\n\nTaaskin apua pyytävä kuningatar\n\n\nHeti aamulla oli Atos lähettänyt kirjeen Aramiille hänen\nvalmistautuakseen, viejänä Blaisois, ainoa hänen käytettäväkseen jäänyt\npalvelija. Blaisois tapasi Bazinin juuri kun tämä veti ylleen\npedellinkaapua, sillä hänellä oli sinä päivänä palvelusvuoro\nNotre-Damessa.\n\nAtos oli käskenyt Blaisoisin yrittää päästä itse Aramiin puheille.\nYksinkertainen palvelija oli sokeasti totellut saamaansa määräystä ja\nsiis kysynyt abbé d'Herblayta, ja vaikka Bazin oli vakuutellut, että\nhänen herransa ei ollut kotona, oli tavoittelija pysynyt niin\nitsepintaisena, että Bazin kerrassaan ärtyi. Blaisois, joka näki\nBazinin kirkollisessa asussa, ei ollut millänsäkään tämän kiertelystä\nja pyrki kaikin mokomin sisälle, koska hän arveli, että hänen\npuhuttelemallaan henkilöllä oli kaikki asuun kuuluvat hyveet, etenkin\nkärsivällisyyttä ja kristillistä rakkautta.\n\nMutta Bazin oli aina muskettisoturin lakeija, kun hänen isot silmänsä\ntulistuivat. Hän sieppasi luudan ja hosui tunkeutujaa sen varrella,\nhokien:\n\n\"Sinä olet häväissyt kirkkoa, mies, olet häväissyt kirkkoa,\"\n\nHarvinainen melu sai Aramiin varovasti raottamaan makuuhuoneensa ovea.\n\nBazin asetti silloin kunnioittavasti luudan ylösalaisin pystyyn\nniinkuin oli nähnyt Notre-Damessa sveitsiläissoturin menettelevän\npiilukeihäällä, ja luoden nuhtelevan silmäyksen tähän kerberokseen otti\nBlaisois kirjeen taskustaan ja ojensi sen Aramiille.\n\n\"Kreivi de la Fèreltä?\" sanoi Aramis; \"hyvä on.\"\n\nSitten hän vetäysi huoneeseensa edes kysymättä metelin syytä.\n\nBlaisois palasi nolona Kaarle Suuren ravintolaan. Atos tiedusti\nhäneltä, miten hän oli suorittanut tehtävänsä, ja Blaisois kertoi\nsilloin seikkailunsa.\n\n\"Sinua nautaa\", sanoi Atos nauraen, \"et siis ilmoittanut tulleesi minun\nlähettämänäni?\"\n\n\"En, monsieur.\"\n\n\"No, mitä sanoi Bazin kuullessaan, että olit minun palveluksessani?\"\n\n\"Ka, monsieur, hän pyyteli kaikin tavoin anteeksi ja pakotti minut\njuomaan kaksi lasillista peräti hyvää muskattiviiniä, johon sain kastaa\nkolme tai neljä oivallista korppua; mutta hiivatin raju hän kuitenkin\non. Sellainen pedelli! Hyi sentään!\"\n\n-- Hyvä, -- ajatteli Atos, -- kun Aramis kerran on saanut kirjeeni,\nsaapuu hän kyllä paikalle, olkoon hänellä kuinkakin paljon puuhia.\n\nAiniaan täsmällisenä oli Atos kello kymmeneltä Louvre-sillalla. Hän\ntapasi siellä loordi Winterin, joka saapui samaan aikaan.\n\nHe odottivat kymmenisen minuuttia.\n\nLoordi Winter alkoi pelätä, että Aramis ei tulisikaan.\n\n\"Kärsivällisyyttä\", sanoi Atos, joka katseli Rue du Bacille päin;\n\"kärsivällisyyttä -- tuolla tulee abbé, joka hotaisee erästä miestä ja\ntervehtii vallasnaista: siinä varmastikin on Aramis.\"\n\nHän se tosiaan oli; muuan nuori porvari, joka käveli taivastellen\npitkin katua, osui tielle ja räiskäytti katulokaa Aramiin päälle, joka\nheti iski häntä nyrkillään niin lujasti, että hän poukkosi kymmenen\naskeleen päähän. Samassa astui ohi muuan hänen naispuolisista\nrippilapsistaan, ja koska tämä oli nuori ja kaunis, tervehti Aramis\nhäntä kaikkein herttaisimmalla hymyllään.\n\nJa pian ilmestyi hän odottajien luo.\n\nOn arvattavissa, että hän ja loordi Winter nyt syleilivät toisiaan mitä\nsydämellisimmin.\n\n\"Minne menemme?\" tiedusti Aramis; \"onko kysymys tappelemisesta, hitto\nvieköön? Minulla ei tänä aamuna ole säilää mukana, mutta saanhan\nhaetuksi kotoa.\"\n\n\"Ei\", vastasi Winter, \"me lähdemme hänen majesteettinsa Englannin\nkuningattaren puheille.\"\n\n\"Kas, sepä hauskaa!\" virkkoi Aramis; \"ja mikä on tämän käynnin\ntarkoituksena?\" kuiskasi hän Atokselle.\n\n\"Siitä ei minulla totisesti ole aavistustakaan; kenties pyydetään\nmeiltä jotakin todistusta.\"\n\n\"Olisikohan kenties nyt edessä se kirottu juttu?\" tuumi Aramis. \"Siinä\ntapauksessa ei minulla ole erityistä halua lähteä sinne, sillä silloin\nsaisin kai kuulla nuhdesaarnan, ja sitten kun olen ruvennut pitämään\nsellaisia muille, en mielelläni kuuntele niitä.\"\n\n\"Jos niin olisi asian laita\", huomautti Atos, \"niin ei loordi Winter\nolisi viemässä meitä hänen majesteettinsa luo, sillä hänkin saisi siitä\nosansa; olihan hän mukana.\"\n\n\"Se on totta. Menkäämme siis.\"\n\nHeidän tultuansa Louvreen astui Winter ensimmäisenä sisälle; portilla\nolikin vain yksi ainoa vahtisotilas. Atos, Aramis ja englantilainen\nitse saivat nyt päivänvalolla tarkatuksi, kuinka kamalan rapistuneen\nasunnon niukka armeliaisuus oli luovuttanut onnettomalle\nkuningattarelle. Suuret suojamat aivan kalustamattomina, ränstyneet\nseinät, joilla vielä paikotellen välkkyi hoidottomuudelta säilyneitä\nkultakoristeitten rippeitä, ikkunat, joita ei enää voitu sulkea\nja joista oli ruutuja pirstoutunut, ei missään mattoja, ei\nhenkivartijoita, ei mitään palveluskuntaa, -- kaikki tuo oudostutti\nheti Atosta, ja hän käänsi siihen myös hiljaa saattolaisensa huomion,\nsurvaisten häntä kyynäspäällään ja osoitellen silmäniskuina hänelle\ntätä kurjuutta.\n\n\"Mazarin asuu mukavammin\", sanoi Aramis.\n\n\"Mazarin on melkein kuningas\", virkkoi Atos, \"ja madame Henriette ei\nmelkein enää ole kuningatar.\"\n\n\"Jos sinä tahtoisit alentua olemaan sukkela, Atos\", kehaisi Aramis,\n\"niin luulenpa tosiaan, että siinä taidossa voittaisit herra\nVoiture-paran.\"\n\nAtos hymyili.\n\nKuningatar näytti odottavan kärsimättömästi, sillä heti kun hän kuuli\nliikettä suojamasta makuuhuoneensa ulkopuolelta, näyttäysi hän\nkynnyksellä, ottaakseen vastaan hovilaiset, jotka muistivat häntä\nonnettomuudessa.\n\n\"Astukaa sisälle ja olkaa tervetulleita, hyvät herrat\", hän tervehti.\n\nAatelismiehet astuivat huoneeseen ja jäivät seisomaan, mutta kun\nkuningatar viittasi heitä istuutumaan, antoi Atos muille esimerkin\ntottelevaisuudesta. Hän oli tyyni ja vakava, mutta Aramis\nkuohuksissaan; tämä kuninkaallinen viheliäisyys katkeroitti häntä, ja\nhänen katseensa kiintyi jokaiseen uuteen laiminlyönnin merkkiin, mitä\nhän huomasi.\n\n\"Tarkastelette loistoani?\" virkkoi madame Henriette luoden suruisen\nsilmäyksen ympärilleen.\n\n\"Madame\", vastasi Aramis, \"pyydän teidän majesteetiltanne anteeksi,\nmutta minä en voi salata pahastustani, kun näen, millä tavoin Ranskan\nhovissa kohdellaan Henrik neljännen tytärtä.\"\n\n\"Tämä herrasmies ei ole soturi!\" sanoi kuningatar loordi Winterille.\n\n\"Hän on abbé d'Herblay\", vastasi Winter.\n\nAramis punastui.\n\n\"Madame\", hän selitti, \"olen kyllä abbé, mutta vastoin tahtoani. En ole\nmilloinkaan tuntenut kutsumusta papinkauluksen kantamiseen; kauhtanani\non vain yhdessä napissa, ja minä olen aina valmis lyöttäytymään jälleen\nmuskettisoturiksi. Tänä aamuna, kun en vielä tiennyt saavani kunniaa\njoutua teidän majesteettinne puheille, vedin ylleni nämä vaatteet,\nmutta silti havaitsee teidän majesteettinne minut hartaimmaksi\npalvelijaksenne, mitä hyvänsä teidän majesteettinne suvaitsee käskeä.\"\n\n\"Chevalier d'Herblay\", pitkitti Winter, \"on niitä kuningas Ludvig\nkolmannentoista urheita muskettisotureita, joista jo olen puhunut\nteidän majesteetillenne.\"\n\nSitten hän lisäsi Atokseen kääntyen:\n\n\"Tämä herrasmies on jalo kreivi de la Fère, jonka loistava maine on\nteidän majesteetillenne niin tuttu.\"\n\n\"Hyvät herrat!\" lausui kuningatar, \"minulla oli joitakuita vuosia\nsitten käytettävissäni aatelismiehiä, aarteita ja armeijoita; käteni\nviittausta odottaen oli se kaikki varallani. Mutta tänään -- katselkaa\nympärillenne, ja teitä varmaankin hämmästyttää, että minulla henkeni\npelastusta koskevan suunnitelman toteuttamiseen on ainoastaan loordi\nWinter, kahdenkymmenen vuoden aikana koeteltu ystävä, ja te kaksi,\nmessieurs, jotka näen ensi kertaa ja ainoastaan tunnen maanmiehikseni.\"\n\n\"Siinä on kylliksi, madame\", vastasi Atos kumartaen syvään, \"mikäli\nkolmen ihmisen henki kykenee pelastamaan omanne.\"\n\n\"Kiitos, hyvät herrat! Mutta kuulkaa minua\", jatkoi hän. \"Minä en\nainoastaan ole kuningattarista surkuteltavin, vaan myöskin äideistä\nonnettomin, puolisoista epätoivoisin: lapseni, ainakin kaksi, -- Yorkin\nherttua ja prinsessa Charlotte, ovat kaukana luotani, alttiina\nkunnianhimoisten vehkeilijäin ja vihollisten vainolle; mieheni,\nkuningas, viettää Englannissa niin säälittävää elämää, että minä sanon\nteille liian vähän kun vakuutan, että hän tavoittelee kuolemaa\ntoivottavana päämääränä. Katsokaa tässä, messieurs, tämän kirjeen hän\nlähetti minulle loordi Winterin myötä. Lukekaa!\"\n\nAtos ja Aramis estelivät.\n\n\"Lukekaa\", toisti kuningatar.\n\nAtos luki ääneen jo tuntemamme kirjeen, jossa Kaarlo-kuningas kysyi,\nsuotaisiinko hänelle Ranskassa vieraanvaraisuutta.\n\n\"No niin?\" kysyi Atos lopetettuaan lukemisen.\n\n\"Hän on kieltäytynyt\", sanoi kuningatar.\n\nYstävykset vaihtoivat keskenään halveksivan hymyn.\n\n\"Ja mitä pitää meidän nyt tehdä, madame?\" kysyi Atos.\n\n\"Tunnetteko mitään sääliä näin raskaan kohtalon johdosta?\" sanoi\nkuningatar liikuttuneena.\n\n\"Minulla on kunnia kysyä teidän majesteetiltanne, mitä toivotte, herra\nd'Herblayn ja minun tekevän palvelukseksenne; me olemme valmiit.\"\n\n\"Voi, monsieur, teillä on tosiaan jalo sydän!\" huudahti kuningatar\nkiihkeän kiitollisesti, loordi Winterin katseen näyttäessä lausuvan\nhänelle: \"Enkö mennyt takuuseen heistä?\"\n\n\"Mutta te, monsieur?\" virkkoi kuningatar Aramiille.\n\n\"Madame\", vastasi tämä, \"kaikkialle, minne kreivi menee, vaikkapa\nkuolemaan, seuraan minä häntä syytä kysymättä, mutta kun on palveltava\nteidän majesteettianne\", lisäsi hän katsahtaen kuningattareen kaiken\nnuoruudenaikaisen viehättelynsä saaneena, \"silloin riennän kreivin\nedelle.\"\n\n\"No niin, messieurs\", puheli kuningatar, \"koska todellakin tahdotte\nomistaa palveluksenne koko maailman hylkäämälle onnettomalle\nvaltiattarelle, niin kuulkaa, mitä voitte tehdä hyväkseni. Kuningas on\nmuutamien aatelismiesten kanssa, jotka hän joka päivä pelkää\nmenettävänsä, avuttomana skotlantilaisten keskellä, joita hän epäilee,\nvaikka hän itse on skotlantilainen. Loordi Winterin lähdettyä hänen\nluotansa en saa rahtuakaan rauhaa, messieurs. No niin, pyydän paljon,\nkenties liikaa, sillä minulla ei ole oikeutta pyytää yhtään mitään:\nlähtekää Englantiin, yhtykää kuninkaaseen, ruvetkaa hänen ystävikseen,\nsuojelusvartiokseen, -- seuratkaa häntä taistelussa, ympäröikää häntä\nkotona, missä väijytykset joka päivä uhkaavat häntä paljoa\nvaarallisempina kuin kaikki sodan vaihtelut, ja tekemänne uhrauksen\nhyvitykseksi en lupaa palkita teitä, sillä se sana luullakseni tuntuisi\nteistä loukkaavalta, vaan rakastaa teitä kuin veljiä ja pitää teitä\nkaikkein suurimmassa arvossa puolisoni ja lasteni jälkeen, sen vannon\nkautta taivaan!\"\n\nJa kuningatar kohotti hitaasti ja juhlallisesti katseensa taivasta\nkohti.\n\n\"Madame\", sanoi Atos, \"milloin lähdemme?\"\n\n\"Te siis suostutte!?\" huudahti kuningatar ilahtuen.\n\n\"Niin, madame. Minusta vain tuntuu, että teidän majesteettinne menee\nliian pitkälle, luvatessanne meille suosiollisuutta niin paljon yli\nsen, mitä ansaitsemme. Me palvelemme Jumalaa, madame, kun palvelemme\nniin kovaonnista hallitsijaa ja niin ylvästä kuningatarta. Madame, me\nkuulumme teille ruumiinemme ja sieluinemme.\"\n\n\"Oi, messieurs\", huudahti kuningatar kyyneliin heltyneenä, \"tämä on\nensimmäinen ilon ja toivon hetki mitä olen saanut kokea viiteen\nvuoteen. Niin, te palvelette Jumalaa, ja kun minun valtani on liiaksi\nrajoitettu voidakseni palkita sellaista palvelusta, antaakin teille\nhyvityksen Hän, joka sydämestäni lukee, kuinka kiitollinen olen Hänelle\nja teille. Pelastakaa mieheni, pelastakaa kuningas, ja vaikka te ette\npidä väliä palkinnolla, mikä saattaa tulla osaksenne maan päällä siitä\njalosta teosta, niin sallikaa minun kuitenkin elää siinä toivossa, että\nkerran näen teidät jälleen, voidakseni itse kiittää teitä. Sitä päivää\nodottaen jään tänne. Onko teillä mitään pyydettävää minulta? Olen tästä\nhetkestä saakka ystävänne, ja kun omistatte minulle palveluksenne,\npitää minunkin vuorostani palvella teitä.\"\n\n\"Madame\", sanoi Atos, \"minä en pyydä mitään muuta kuin että teidän\nmajesteettinne suvaitsee muistaa minua rukouksissanne.\"\n\n\"Ja minä\", virkkoi Aramis, \"olen yksinäni maailmassa, ilman muuta\npalveltavaa kuin teidän majesteettinne.\"\n\nKuningatar ojensi heille kätensä, jota he suutelivat, ja huomautti\nhiljaa Winterille:\n\n\"Jos tarvitsette rahaa, niin älkää empikö hetkeäkään. Hajoittakaa\nteille jättämäni kalleudet, irroittakaa timantit ja myykää ne\njollekulle juutalaiselle. Saatte niistä viisi- tai kuusikymmentätuhatta\nlivreä; käyttäkää ne, mikäli tarvitaan, mutta etusijassa kohdeltakoon\nnäitä aatelismiehiä niinkuin he ansaitsevat, nimittäin kuten\nkuninkaita.\"\n\nKuningattarella oli valmiina kaksi kirjettä, toinen hänen omaa\nkäsialaansa, toinen prinsessa Henrietten. Molemmat olivat osoitetut\nKaarlo-kuninkaalle. Hän luovutti toisen Atokselle ja toisen Aramiille,\njotta heillä olisi esittelykirje kuninkaalle siinäkin tapauksessa, että\nsattuma eroittaisi heidät. Sitten he poistuivat.\n\nPortaiden alapäässä pysähtyi Winter.\n\n\"Nyt lähdemme eri tahoille, messieurs\", hän esitti, \"jottemme\nherättäisi epäluuloja; ja tavatkaamme toisemme kello yhdeksältä illalla\nSaint-Denisin tulliportilla. Ratsastamme minun hevosillani niin\npitkälle kuin ne jaksavat; sitten käytämme kievarikyytiä. Vielä kerran\nkiitos, hyvät ystävät! Kiitän teitä omassa ja kuningattaren nimessä.\"\n\nAatelismiehet puristivat toistensa kättä; loordi Winter lähti\nSaint-Honoré-katua pitkin, Atos ja Aramis jäivät kahden kesken.\n\n\"No niin\", virkkoi nyt Aramis, \"mitä sanot tästä asiasta, kreivi hyvä?\"\n\n\"Tukala, hyvin tukala asia\", vastasi Atos.\n\n\"Mutta sinä otit sen kuitenkin innostuneena ajettavaksesi?\"\n\n\"Niinkuin aina otan puolustaakseni tähdellistä periaatetta, hyvä\nd'Herblay. Kuninkaat eivät voi olla mahtavia muutoin kuin aatelin\navulla, mutta aatelissäätykään ei voi loistaa ilman kuninkaita.\nTukekaamme senvuoksi yksinvaltiutta, sillä siten kannattelemme\nitseämme.\"\n\n\"Me lähdemme murhauttamaan itsemme tuonne meren taa\", sanoi Aramis.\n\"Minä vihaan englantilaisia, he ovat raakimuksia niinkuin kaikki\noluenjuojat.\"\n\n\"Olisiko siis parempi jäädä tänne\", muistutti Atos, \"ja joutua\nkyyditetyksi Bastiljiin tai Vincennesin vankitorniin, koska olemme\navustaneet herra de Beaufortin pakoa? Ei, hiisi vieköön, usko minua,\nAramis, siinä ei ole mitään katumista. Me vältämme vankilan ja toimimme\nsankareina; valinta on helppo.\"\n\n\"Totta kyllä, mutta silti on minun palattava pääkysymykseen, jonka\ntiedän ylen yksinkertaiseksi, mutta samalla tuiki tarpeelliseksi,\nveikkonen: onko sinulla rahoja?\"\n\n\"Suunnilleen sata pistolia, jotka vuokraajani lähetti minulle päivää\nennen lähtöäni Bragelonnesta. Mutta siitä on minun jätettävä\nviitisenkymmentä Raoulille: nuoren aatelismiehen on elettävä arvonsa\nmukaisesti. Minulla on siis käyttövaroja ainoastaan viidenkymmenen\npistolin vaiheille. Entä sinulla?\"\n\n\"Olen varma siitä, että jos käännän kaikki taskuni nurin ja kopeloitsen\nkaikki laatikkoni, en löydä kokoon kymmentä louisdoria. Onneksi on\nloordi Winter rikas.\"\n\n\"Loordi Winter on joutunut häviöön, sillä Cromwell kantaa hänen\ntulonsa.\"\n\n\"Nyt olisi parooni Portos hyvä olemassa\", toivotti Aramis.\n\n\"Nyt kaipaan d'Artagnania\", sanoi Atos.\n\n\"Niin pullea massi!\"\n\n\"Niin osuva säilä!\"\n\n\"Houkutelkaamme heidät mukaan!\"\n\n\"Tämä salaisuus ei ole meidän, Aramis; usko minua, meidän ei sovi ottaa\nketään luottamukseemme. Ja näyttäisimmekin muuten epäilevän itseämme,\njos sen tekisimme. Kaivatkaamme heitä keskenämme, mutta älkäämme puhuko\nsiitä.\"\n\n\"Olet oikeassa. Mitä teet iltaan asti? Minun on pakko lykätä kaksi\nhommaa.\"\n\n\"Ovatko ne mahdollisia lykätä?\"\n\n\"Hitto, täytyyhän!\"\n\n\"Mitä puuhia ne ovat?\"\n\n\"Ensiksikin miekanpisto koadjutorille; tapasin hänet eilen illalla\nmadame de Rambouilletin luona, ja hän tuntui omaksuvan minua kohtaan\nkummallisen sävyn.\"\n\n\"Uh, toki! Kiista pappien kesken! Kaksintaistelu liittolaisten\nvälillä!\"\n\n\"Niin, mikäs auttaa, veikkonen? Hän on rehentelijä, ja minä samaten.\nHän juoksentelee lempiseikkailussa, ja minä myös. Hänen kauhtanansa\ntuntuu kantajastaan kiusalliselta, ja minäkin lienen kyllästynyt\nomaani; toisinaan kuvittelen, että hän on Aramis ja minä koadjutori --\nniin suuresti olemme toistemme kaltaisia. Tuo toinen minäni\nikävystyttää minua kerrassaan ja toimittaa minut varjoon; muuten hän on\nrettelöitsijä, joka vielä tuottaa tuhon puolueellemme. Olen vakuutettu\nsiitä, että jos antaisin hänelle korvapuustin, kuten aamupäivällä pikku\nporvarille, joka räiskytti lokaa päälleni, niin se saisi yleisen aseman\nnäyttämään toiselta.\"\n\n\"Ja minä luulen, hyvä Aramis\", huomautti Atos tyynesti, \"että se saisi\nvain herra de Retzin näyttämään toiselta. Luota siis minuun, jätä\nmieluummin kaikki silleen; sitäpaitsi ette enää kumpainenkaan ole ihan\nitsenäisiä toimimaan. Sinä kuulut Englannin kuningattarelle ja hän\nfrondelle. Jos siis toinenkaan homma, jonka laiminlyömistä pahoittelet,\nei ole edellistä tärkeämpi...\"\n\n\"Kyllä se on hyvin tärkeä.\"\n\n\"Suoriudu siitä siis heti.\"\n\n\"Valitettavasti ei minun vallassani ole toimittaa sitä millä hetkellä\nhyvänsä. Sen täytyy tapahtua illalla, myöhään illalla.\"\n\n\"Ymmärrän\", sanoi Atos hymyillen, \"keskiyöllä.\"\n\n\"Jokseenkin.\"\n\n\"No, veikkonen, voidaanhan sellaisiakin hommia siirtää tuonnemmaksi,\nja se sinun on tehtävä, olletikin kun sinulla palatessasi on hyvä\npuolustus esitettävänä.\"\n\n\"Niin, jos palaan.\"\n\n\"Ka, jos jäät sille tielle, niin mitä se sinua sitten liikuttaakaan?\nOle toki hieman järkevä. Kuulehan, Aramis, sinä et ole enää\nkaksikymmenvuotias, veikkonen.\"\n\n\"Lempo soikoon, sen kyllä tiedän suureksi surukseni; voi jospa\nolisinkin!\"\n\n\"Niin\", sanoi Atos, \"silloin sinä kait hulluttelisit peräti\nteikarimaisesti. Mutta nyt on meidän erittävä. Minulla puolestani on\npari vieraskäyntiä tehtävänä ja kirje kyhättävänä. Tule hakemaan minua\nkahdeksalta, vai onko sinulle mieluisampaa, että odotan sinua\nillalliselle kello seitsemäksi?\"\n\n\"Se käy laatuun; minulla taasen\", vastasi Aramis, \"on kaksikymmentä\nvieraskäyntiä huolenani ja yhtä monta kirjettä lähetettävänä.\"\n\nNiin sanoen he erosivat toisistaan. Atos meni pistäytymään madame de\nVendômen luona, käski merkitä nimensä madame de Chevreusen\nkäyntikirjaan ja kyhäsi näin kuuluvan kirjelipun d'Artagnanille:\n\n    Hyvä ystävä! Matkustan pois Aramiin kanssa tärkeälle asialle.\n    Kävisin mielelläni jättämässä sinulle hyvästi; mutta siihen ei\n    minulla ole aikaa. Älä unohda, että kirjoitan lausuakseni\n    sinulle vielä kerran, kuinka hartaasti olen kiintynyt sinuun.\n\n    Raoul on mennyt Bloisin tienoolle eikä tiedä lähdöstäni. Pidä\n    häntä poissaollessani silmällä niin paljon kuin voit, ja jollet\n    kuule minusta kolmeen kuukauteen, niin käske hänen avata omalla\n    osoitteellaan varustettu sinetöity käärö, jonka hän löytää\n    pronssilippaastani kotikartanossa; avaimen lähetän tässä\n    sinulle.\n\n    Syleile Portosta Aramiin ja minun puolestani. Hyvästi näkemiin\n    asti tai kenties ainiaaksi!\n\nBlaisois sai viedäkseen kirjeen.\n\nAramis saapui määrähetkellä. Hän oli pukeutunut ritariksi, kupeellaan\nvanha säilänsä, jonka hän oli niin usein paljastanut ja jota hän oli\nnyt kiihkeämmin kuin koskaan halukas väläyttelemään.\n\n\"Mutta luulen kuitenkin ehdottomasti\", sanoi hän, \"että me teemme\nväärin lähtiessämme taipaleelle tällä tavoin, jättämättä ainoatakaan\nhyvästelyn sanaa Portokselle ja d'Artagnanille.\"\n\n\"Se on jo suoritettu, veikkonen\", vastasi Atos. \"Olen pitänyt huolta\nsiitä asiasta ja syleillyt kumpaistakin meidän molempien puolesta.\"\n\n\"Sinä olet ihailtava, kreiviseni\", kiitti Aramis; \"ajattelet kaikkea.\"\n\n\"No niin, oletko tehnyt päätöksesi matkasta?\"\n\n\"Täydellisesti, ja nyt paremmin harkittuani olen varsia tyytyväinenkin\nsiitä, että tulen poistuneeksi Pariisista.\"\n\n\"Minä samaten\", virkkoi Atos. \"Olen vain pahoillani, että sain\nainoastaan kirjallisesti syleillyksi d'Artagnania, mutta se veitikka on\nniin ovela, että hän olisi arvannut aikeemme.\"\n\nIllallisen loppupuolella palasi Blaisois.\n\n\"Monsieur\", hän ilmoitti, \"tässä on vastaus herra d'Artagnanilta.\"\n\n\"Mutta enhän sanonut, että siihen piti tulla vastaus, senkin tyhmyri!\"\närähti Atos.\n\n\"Tieheni minä läksinkin sitä odottamatta, mutta hän kutsutti minut\ntakaisin ja antoi minulle tämän.\"\n\nJa hän ojensi Atokselle nahkakukkaron, joka oli hyvinkin pullea ja\nhelisi käsissä.\n\nAtos avasi sen ja otti ensiksi esiin kirjelmän, joka kuului\nseuraavasti:\n\n    Hyvä kreivi!\n\n    Kun ihminen lähtee matkalle, varsinkin kolmeksi kuukaudeksi,\n    ei hänellä koskaan ole kylliksi rahaa. Muistan entisen pulailumme\n    ja lähetän sinulle tässä puolet kukkarollisestani; ne rahat olen\n    saanut puserretuksi Mazarinista. Älä siis käytä niitä aivan\n    pahoin, minä pyydän.\n\n    Mitä siihen tulee, ettemme muka kenties enää tapaisi toisiamme,\n    niin sitä en usko hetkeksikään; sinun uljuudellasi ja miekallasi\n    suoriutuu kaikesta.\n\n    Näkemiin siis, eikä ainiaaksi hyvästi.\n\n    On sanomattakin selvää, että olen rakastanut Raoulia kuin omaa\n    poikaani siitä päivästä asti, kun hänet ensi kerran näin; ole\n    sentään vakuutettu siitä, että vilpittömästi rukoilen Jumalaa\n    säästämään minua hänen isyydestään, niin ylpeä kuin olisinkin\n    sellaisesta pojasta.\n\n                                          Veikkosi d'Artagnan.\n\n    J.K. -- Tietysti kuuluvat lähettämäni viisikymmentä louisdoria\n    sinulle kuten Aramiillekin, Aramiille kuten sinullekin.\n\nAtos hymyili, ja hänen kauniit silmänsä kyyneltyivät. D'Artagnan, josta\nhän on aina sydämellisesti pitänyt, oli siis yhäti kiintynyt häneen,\nMazarinin puoluelaisenakin.\n\n\"Kautta kunniani, viisikymmentä louisdoria tosiaan\", sanoi Aramis\ntyhjentäen pöydälle kukkaron, \"kaikki Ludvig kolmannentoista\nrintakuvalla leimattuja. No, mitä teet näillä rahoilla, kreivi? Pidätkö\nne vai lähetätkö takaisin?\"\n\n\"Minä pidän ne, Aramis, ja pitäisin, vaikken niitä tarvitsisikaan. Mitä\nhyvästä sydämestä tarjotaan, se on aina sydämellisesti otettava\nvastaan. Ota sinä viisikolmatta, Aramis, ja anna loput minulle.\"\n\n\"Kas sillä tavalla; minua ilahduttaa, että olemme yhtä mieltä. No,\nlähdemmekö nyt matkalle?\"\n\n\"Milloin vain haluat; mutta eikö sinulla olekaan lakeijaa?\"\n\n\"Ei, kun tuo Bazin epatto on tyhmyyksissään ruvennut pedelliksi,\nniinkuin tiedät, joten hän ei enää pääse irti Notre-Damesta.\"\n\n\"Hyvä, otatkin siis Blaisoisin, jota en osaa mihinkään toimittaa, kun\nminulla jo on Grimaud.\"\n\n\"Oivallista\", vastasi Aramis.\n\nSamassa ilmestyi Grimaud ovelle.\n\n\"Valmista\", hän virkahti harvasanaisena kuten tavallisesti.\n\n\"Taipaleelle siis\", sanoi Atos.\n\nHevoset olivat jo satuloidut. Ystävykset nousivat ratsaille, ja\nlakeijat noudattivat esimerkkiä.\n\nLaiturin kulmassa he kohtasivat Bazinin, joka juoksi hengästyneenä\nvastaan.\n\n\"Voi, monsieur\", huohotti Bazin. \"Jumalan kiitos, että ehdin perille\najoissa!\"\n\n\"Mikä on hätänä?\"\n\n\"Herra Portos kävi meillä äsken ja jätti tämän teitä varten sanoen\nolevan hyvin tärkeätä, että se toimitettaisiin käsiinne ennen\nlähtöänne.\"\n\n\"Hyvä!\" sanoi Aramis ottaen Bazinin ojentaman kukkaron; \"mitä tämä\nmerkitsee?\"\n\n\"Malttakaa, herra abbé, minulla on myös kirje.\"\n\n\"Olenhan jo sanonut sinulle, että jos puhuttelet minua muuksi kuin\nritariksi, niin ruhjon sinulta raajat. Katsotaanpa siis kirjettä.\"\n\n\"Kuinka voit nyt lukea?\" kysyi Atos. \"Onhan pimeä kuin säkissä.\"\n\n\"Odottakaa hiukan\", sanoi Bazin.\n\nJa hän iski tulta ja viritti vahapuikon, jolla hänellä oli tapana\nsytyttää kynttilöitänsä.\n\nVahapuikon loimussa luki Aramis:\n\n    Hyvä d'Herblay!\n\n    Kuulin d'Artagnanilta, joka on syleillyt minua sinun ja kreivi\n    de la Fèren puolesta, että sinä lähdet kahdesta kolmeen kuukauteen\n    kestävälle seikkailumatkalle. Kun tiedän, että sinä et mielelläsi\n    lainaa ystäviltäsi, tarjoan sinulle nämä kaksisataa pistolia,\n    vapaasti käytettäväksesi ja tilaisuuden tullen maksettavaksesi\n    takaisin. Älä pelkää, että toimitan itseni pulaan, sillä jos\n    tarvitsen rahoja, käsken lähettää niitä itselleni jostakin\n    linnastani: yksistään Bracieuxissa on minulla kaksikymmentätuhatta\n    livreä kullassa. Enemmänkin lähettäisin sinulle, ellen pelkäisi,\n    että sinä et huolisi suuremmasta erästä.\n\n    Käännyn sinun puoleesi, sillä tiedäthän, että kreivi de la Fère\n    väkisinkin herättää minussa aina erityistä kunnioitusta, vaikka\n    pidän hänestä hartaasti. Mutta se on selvä seikka, että mitä\n    tarjoan sinulle, tarjoan hänellekin.\n\n    Minä olen, kuten toivoakseni et epäile, uskollinen ystäväsi\n\n                            Du Vallon de Bracieux de Pierrefonds.\n\n\"No, mitäs tästä sanot?\" kysyi Aramis.\n\n\"Sanon, hyvä d'Herblay, että olisi melkein jumalatonta epäillä\nkaitselmusta, kun ihmisellä on sellaisia ystäviä.\"\n\n\"Siis?\"\n\n\"Siis jaamme Portoksen pistolit, niinkuin jo tasasimme d'Artagnanin\nlouisdorit.\"\n\nJako toimitettiin Bazinin vahapuikon hohteessa, ja ystävykset lähtivät\nratsastamaan.\n\nNeljännestunnin kuluttua he olivat Saint-Denisin tulliportilla, missä\nWinter odotti heitä.\n\n\n\n\nVIIDESVIIDETTÄ LUKU\n\nEnsimmäinen vaikutelma on aina paras\n\n\nMatkalaiset kääntyivät Picardien tielle, joka niin tuttuna johdatti\nAatoksen ja Aramiin muistiin muutamia heidän jännittävimpiä\nnuoruudenseikkailujaan.\n\n\"Jos Mousqueton olisi mukana\", sanoi Atos heidän tullessaan paikalle,\nmissä muskettisoturit olivat joutuneet riitaan tienkorjaajien kanssa,\n\"niin kylläpä hän tutisisi ratsastaessaan tästä ohi! Muistathan,\nAramis, että hän sai tässä sen merkillisen luodin?\"\n\n\"Hitto, minä en sanoisi siitä mitään\", vastasi Aramis, \"sillä minuakin\nvärisyttää se muisto; katsos, tuolla, tuon puun takana, on pikku aukio,\njolla luulin loppuni tulleen.\"\n\nKuljettiin edelleen. Pian tuli Grimaudin vuoro muistella menneitä\nvaiheita. Heidän ollessaan ravintolan kohdalla, missä kreivi ja hän\nolivat entiseen aikaan suorittaneet tavattoman juominkinsa, hän\nlähestyi Atosta ja virkahti kellarinluukkuun viitaten:\n\n\"Makkaroita.\"\n\nAtos purskahti nauruun, ja tämä nuoruudenhullutus huvitti häntä nyt\nyhtä suuresti kuin hän olisi kuullut sitä kerrottavan kaskuna\njostakusta muusta.\n\nKaksi päivää ja yhden yön ratsastettuaan he viimein eräänä ihanana\nehtoopäivänä saapuivat Boulogneen, joka oli silloin melkein autio\nkaupunki ja kokonaan ylänteelle rakennettu; nykyistä alikaupunkia ei\nvielä ollut. Boulognella oli valloittamaton asema.\n\nHeidän tullessaan kaupunginportille sanoi Winter:\n\n\"Hyvät herrat, menetelkäämme täällä kuten Pariisissakin. Eritkäämme\nepäluulojen välttämiseksi. Tiedän verrattain vähäliikkeisen majatalon,\njonka omistaja on minulle täysin uskollinen; lähden sinne, sillä siellä\nodotan saavani kirjeitä. Te voitte poiketa kaupungin parhaaseen\nravintolaan, 'Suuren Henrikin miekkaan'; nauttikaa virvokkeita ja\ntulkaa kahden tunnin kuluttua alas satamaan, missä veneemme on\nlähtövalmiina.\"\n\nNiin sovittiin. Loordi Winter pitkitti kulkuansa ulkoviertotietä\nmyöten, ratsastaakseen kaupunkiin toisesta portista, sillävälin kun\nmolemmat toiset käyttivät kohdallaan olevaa pääsytietä. Parinsadan\naskeleen päässä he näkivät neuvotun ravintolan.\n\nHevoset saivat haukata, mutta satuloita ei niiltä riisuttu. Lakeijat\nsöivät illallista, kun alkoi jo olla myöhä, ja heidän isäntänsä, jotka\nolivat kiihkeitä pääsemään ulapalle, käskivät heidän tulla jälkeenpäin\nsatamaan, millään ehdolla antautumatta puheisiin kenenkään kanssa.\nTietenkin koski tämä kielto ainoastaan Blaisoisia; Grimaudille se oli\naikapäiviä ollut tarpeeton.\n\nAtos ja Aramis lähtivät satamaan päin.\n\nPölyisillä vaatteillaan ja huolettomalla ryhdillään, josta aina tuntee\nmatkoihin tottuneet henkilöt, ystävykset herättivät muutamien\nohikulkijain huomiota.\n\nHe havaitsivat tulonsa tehoavan varsinkin erääseen henkilöön. Ensiksi\npanivat he merkille tämän miehen samasta syystä, mikä oli heidätkin\nsaanut huomatuiksi, nähdessään hänen alakuloisena astelevan edes\ntakaisin satamassa. Heti kun hän oli huomannut heidät, ei hän\npuolestaan lakannut tuijottamasta heihin, ja hänellä näytti olevan kova\nhalu puhutella heitä.\n\nMies oli nuori ja kelmeä; hänen silmiensä sini oli niin epämääräinen,\nettä ne näyttivät vivahtelevan kuten tiikerin, mikäli heijastivat eri\nvärejä; hitaista ja epävakaisista käänteistä huolimatta oli hänen\nryhtinsä suora ja rohkea; hänellä oli musta puku ja jokseenkin soreasti\nheilahteleva pitkä miekka.\n\nAlas satamaan tultuaan pysähtyivät Atos ja Aramis katselemaan pikku\nvenettä, joka oli kiinnitetty paaluun ja täydellisesti varustettu\nikäänkuin piammiten tapahtuvaa lähtöä varten.\n\n\"Tuossa on arvattavasti meidän veneemme\", virkkoi Atos.\n\n\"Niin\", vastasi Aramis, \"ja pursi, joka valmistautuu retkelle tuolla\nulohtaalla, on luultavasti se, joka vie meidät määräpaikkaamme. Kunhan\nnyt vain Winter ei siekailisi\", hän jatkoi. \"Täällä ei ole hauska\nviipyä; ei ainoatakaan naista mene ohi.\"\n\n\"Hiljaa!\" käski Atos; \"meitä kuunnellaan.\"\n\nKävelijä oli ystävysten tarkastellessa venettä astellut muutamaan\nkertaan heidän taitseen, mutta tosiaan seisahtunut loordi Winteria\nmainittaessa. Hänen kasvonsa eivät kuitenkaan ilmaisseet mitään\nliikutusta, joten hänen pysähtymisensä saattoi yhtä hyvin johtua\npelkästä sattumasta.\n\n\"Messieurs\", sanoi nuori mies tervehtien kohteliaasti ja huolettomasti,\n\"suokaa anteeksi uteliaisuuteni, mutta näen tulevanne Pariisista tai\nainakin olevanne vieraita Boulognessa.\"\n\n\"Kyllä, monsieur, me tulemme Pariisista\", vastasi Atos yhtä\nkohteliaasti. \"Millä voimme palvella teitä?\"\n\n\"Monsieur\", virkkoi nuori mies, \"suvaitsisitteko ilmoittaa minulle,\nonko totta, että kardinaali Mazarin ei enää ole ministeri?\"\n\n\"Sepä kummallinen kysymys\", tokaisi Aramis.\n\n\"Hän sekä on että ei ole\", vastasi Atos, \"kun seikka on sellainen, että\npuoli Ranskaa tahtoo ajaa hänet pois, mutta hän toisen puolen tukemana\nsaa pysytellyksi paikallaan kaikenlaisten vehkeiden ja lupausten\navulla. Tätä saattaa vielä kestää hyvinkin kauan, kuten huomannette.\"\n\n\"Hän ei siis ole pakosalla eikä vankilassa, monsieur?\" pitkitti vieras.\n\n\"Ei, monsieur, ei ainakaan juuri tällähaavaa.\"\n\n\"Kiitän kohteliaisuudestanne, messieurs\", sanoi nuori mies poistuen.\n\n\"Mitä sanot tuosta utelijasta?\" virkkoi Aramis.\n\n\"Että hän on ikävystynyt pikkukaupunkilainen tai kuulusteleva vakooja.\"\n\n\"Ja sinä vastasit hänelle tuolla tavoin?\"\n\n\"Mikään ei oikeuttanut minua vastaamaan toisin. Hän esiintyi\nkohteliaasti, ja minä olin samaten säädyllinen.\"\n\n\"Mutta kuitenkin, jos hän on vakooja...\"\n\n\"Mitä luulet vakoojan voivan tehdä nykyään? Emme elä enää kardinaali de\nRichelieun aikoina, -- hänen, joka pelkän epäluulon nojalla suljetti\nsatamat.\"\n\n\"Silti teit väärin vastatessasi hänelle sillä lailla\", väitti Aramis,\nseuraten katseillaan nuorta miestä, joka katosi hietakumpujen taakse.\n\n\"Ja sinä unohdat itse olleesi vielä varomattomampi, kun nimittäin\nlausuit loordi Winterin nimen. Etkö huomannut, että juuri hänen\nmainitsemisensa sai miehen pysähtymään?\"\n\n\"Sitä suurempi syy käskeä hänen laputtaa tiehensä, kun hän puhutteli\nsinua.\"\n\n\"Tehdä riitaa?\" sanoi Atos.\n\n\"Milloin olet sinä pelännyt riitaa?\"\n\n\"Pelkään kaikkea rettelöä, kun minua odotetaan jossakin ja häiriö\nsaattaa estää minut pääsemästä perille. Sitäpaitsi on minun\ntunnustettava sinulle eräs seikka: olin myöskin utelias tähystämään\nsitä nuorta miestä ihan läheltä.\"\n\n\"Minkätähden?\"\n\n\"Aramis, sinä kenties naurat minulle, sanot ainiaan hokevani samaa\nasiaa, moitit kaikista henkinäkijöistä arimmaksi.\"\n\n\"No?\"\n\n\"Kenen näköinen on tuo mies mielestäsi?\"\n\n\"Rumuuden vai kauneuden puolesta?\" kysyi Aramis nauraen.\n\n\"Rumuuden, ja niin suuresti kuin mies voi muistuttaa naista.\"\n\n\"Hiisi vieköön!\" huudahti Aramis; \"sinä saat minut ajattelemaan sitä.\nEi, sinä et tosiaankaan ole nyt henkinäkijänä, veikkonen, ja\nmiettiessäni huomaan sinun olevan oikeassa, kautta kunniani; nuo ohuet\nja yhteenpuristuneet huulet, nuo silmät, jotka tuntuvat ainiaan\ntottelevan järkeä eivätkä milloinkaan sydäntä ... hän on joku myladyn\nheimoa.\"\n\n\"Sinä naurat, Aramis?\"\n\n\"Vanhasta tavasta vain, sillä vannonpa, että minulle on yhtä\nvastenmielistä kuin sinullekin tuon käärmeenpoikasen kohtaaminen\ntielläni.\"\n\n\"Kas, tuolla tulee Winter!\" huudahti Atos.\n\n\"Hyvä\", sanoi Aramis; \"nyt puuttuisi vain, että joutuisimme\nodottelemaan lakeijoitamme.\"\n\n\"Ei\", huomautti Atos, \"minä näen heidätkin, parinkymmenen askeleen\npäässä loordin takana. Tunnen kankeasta kaulasta ja pitkistä koivista\nGrimaudin. Tony kantaa muskettejamme.\"\n\n\"Lähdemme siis merelle tänä iltana?\" kysyi Aramis, luoden silmäyksen\nlänttä kohti, missä aurinko taivaanrannan alle painuessaan oli jättänyt\njälkeensä vain kultaisen pilven, jonka hohde hiipui vähitellen.\n\n\"Luultavasti\", vastasi Atos.\n\n\"Perhana!\" noitui Aramis. \"En paljoakaan pidä merestä päivisin, mutta\nvielä vähemmän yöllä; aaltojen pauhu, tuulten ulvonta, aluksen ilkeä\nvaaruminen ... tunnustanpa, että Noisyn luostari on minusta\nmieluisampi.\"\n\nAtos myhäili suruista hymyään, sillä hän kuuli ystävänsä sanat, vaikka\nilmeisesti ajattelikin jotakin muuta. Hän meni Winteria vastaan.\n\nAramis kääntyi mukaan.\n\n\"Mikä vaivaakaan ystäväämme?\" oudoksui Aramis. \"Hän muistuttaa Danten\nkadotettuja, joilta sielunvihollinen on kiertänyt niskat, niin että he\nkatselevat kantapäitänsä. Mitä lempoa hän niin tiukasti tähystelee\ntaaksensa?\"\n\nKun Winter vuorostaan huomasi toiset, joudutti hän askeleitansa ja\nlähestyi heitä ihmeteltävän nopeasti.\n\n\"Mikä on hätänä, mylord?\" kysyi Atos; \"miksi olette niin\nhengästyksissä?\"\n\n\"Ei mikään\", vastasi Winter, \"ei mikään. Luulin vain hietakumpujen ohi\ntullessani...\"\n\nJa hän kääntyi taas katsomaan.\n\nAtos katsoi kumppaniinsa.\n\n\"Mutta lähtekäämme\", jatkoi Winter; \"lähtekäämme, vene on valmiina, ja\ntuolla on purtemme ankkurissa -- näettekö sen täältä? Soisinpa jo\nolevani ulapalla.\"\n\nJa taaskin kääntyi hän katsomaan.\n\n\"Mutta, hiisi vieköön\", sanoi Aramis, \"olette siis unohtanut jotakin?\"\n\n\"Ei, olen vain hajamielinen.\"\n\n\"Hän on nähnyt sen miehen\", virkkoi Atos hiljaa Aramiille.\n\nTällävälin oli tultu portaille, jotka johtivat veneeseen. Winter antoi\nlakeijain mennä edeltä aseineen ja kantajien seurata heitä reppuineen,\nennen kuin alkoi itse laskeutua alas heidän perässään.\n\nSamassa huomasi Atos miehen, joka asteli pitkin merenrantaa\nyhdensuuntaisesti satamahaaran vieritse ja joudutti käyntiänsä,\nikäänkuin katsellakseen heidän lähtöänsä sataman toiselta sivulta,\ntuskin kahdenkymmenen askeleen päästä.\n\nLeviävästä pimeydestä huolimatta oli Atos tuntevinaan sen nuoren\nmiehen, joka oli äsken puhutellut heitä.\n\n-- Kas vain, -- tuumi hän itsekseen, -- oliko hän todellakin vakooja ja\naikooko hän estää meitä lähtemästä liikkeelle?\n\nMutta kun oli jo jokseenkin myöhä toteuttaa sitä aikomusta, jos vieras\nsellaista suunnitteli, astui Atos vuorostaan alas portaita, silti\nmenettämättä nuorta miestä näkyvistään. Lyhyimmän tien valiten\nnäyttäysi tämä nyt likeisimmän sulun ääressä.\n\n-- Meitä hän varmasti tavoittelee, -- tuumi Atos, -- mutta menkäämme\nkuitenkin veneeseen; kerran ulapalle päästyämme sopii hänen tulla.\n\nAtos hyppäsi veneeseen, joka heti loittoni rannasta neljän voimakkaan\nmiehen soutamana.\n\nNuori mies alkoi saattaa venettä tai oikeammin kävellä sen\nedellä. Veneen piti pujahtaa vastasytytetyn majakan valaiseman\nsatamanhaaranpään ja mereen äkkijyrkästi laskeutuvan kallion välitse.\nHänen nähtiin etäällä kapuavan kalliolle, voidakseen seistä veneen\nyläpuolella, tämän soluessa ohitse.\n\n\"Mutta, hitto vieköön\", sanoi Aramis Atokselle, \"tuo nuori mies on\nselvästi vakooja!\"\n\n\"Mikä nuori mies se on?\" kysyi Winter kääntyen katsomaan.\n\n\"No, hän puhutteli meitä ja lähti sitten pitämään lähtöämme silmällä,\nodottaen nyt tuolla -- katsokaa!\"\n\nWinter tähysti Aramiin sormen suuntaan. Majakka levitti hohdettansa\npikku aukkoon, josta veneen piti mennä, ja kalliolle, jolla nuori mies\nseisoi odottamassa avopäin ja käsivarret rinnalla ristikkäin.\n\n\"Hän se on\", huudahti loordi Winter tarttuen Atoksen käsivarteen, \"hän\nse on! Minä olinkin tuntevinani hänet enkä siis erehtynyt.\"\n\n\"Kuka hän?\" kysyi Aramis.\n\n\"Myladyn poika\", vastasi Atos.\n\n\"Munkki?\" huudahti Grimaud.\n\nNuori mies kuuli nämä sanat; olisi voinut luulla hänen tahtovan syöksyä\nalas, kun hän nojautui merelle päin ihan kallion äärimmäiseltä\nreunalta.\n\n\"Niin, minä se olen, setä, -- minä, myladyn poika, munkki, Cromwellin\nkirjuri ja ystävä, ja minä tunnen teidät ja saattolaisenne.\"\n\nVeneessä oli tosin kolme säikkymätöntä miestä, joiden urheutta ei\nkukaan olisi uskaltanut epäillä, mutta heitäkin värisytti tuo ääni,\nsävy ja asento.\n\nGrimaud tunsi tukkansa nousevan pystyyn, ja hiki helmeili hänen\notsallaan.\n\n\"Kas\", sanoi Aramis, \"se on siis veljenpoika, munkki, myladyn poika,\nkuten hän itse sanoi!\"\n\n\"Voi, niin!\" mutisi Winter.\n\n\"Malttakaahan!\" jatkoi Aramis.\n\nHirvittävän kylmäverisenä, kuten aina tärkeissä tilanteissa, hän otti\nTonyn kädestä musketin, viritti hanan ja tähtäsi nuoreen mieheen, joka\nseisoi suorana kalliolla kuin kadotuksen enkeli.\n\n\"Ampukaa!\" huusi Grimaud kuohuksissaan.\n\nAtos heittäysi musketinpiipun yli ja esti laukaisemasta.\n\n\"Hiisi sinut vieköön!\" huudahti Aramis. \"Olin saanut niin varman\ntähtäyksen; luoti olisi lentänyt keskelle rintaa.\"\n\n\"Se riittää, että olemme surmanneet äidin\", huomautti Atos kumeasti.\n\n\"Äiti oli rikollinen nainen, joka teki meille kaikille pahaa, -- meille\ntai niille, jotka olivat meille rakkaita.\"\n\n\"Niin kyllä, mutta poika ei ole tehnyt meille mitään.\"\n\nGrimaud oli noussut seisaalle katsomaan laukauksen tehoa, mutta vaipui\nnyt alakuloisena istualleen, lyöden kätensä yhteen.\n\nNuori mies puhkesi ivanauruun.\n\n\"Vai niin, te siellä olettekin\", huusi hän, \"te tosiaan, ja nyt tunnen\nteidät.\"\n\nTuuli vei hänen vihlovan naurunsa ja uhkaavat sanansa veneen yli kauas\nulapalle.\n\nAramis värähti.\n\n\"Ole levollinen\", sanoi Atos. \"Hitto, emmekö siis enää ole miehiä!\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Aramis, \"mutta tuo on hornanhenki. Ja kysypäs hänen\nsedältään, olinko väärässä, kun tahdoin vapauttaa hänet rakkaasta\nveljenpojastaan.\"\n\nWinter vastasi vain huokauksella.\n\n\"Kaikki olisi silloin ollut selvänä\", jatkoi Aramis. \"Voi, pelkään\ntoden teolla, että sinun viisautesi, Atos, pakotti minut menettelemään\ntyhmästi!\"\n\nAtos tarttui Winterin käteen ja yritti kääntää puheen toisaanne.\n\n\"Milloin astumme maihin Englannissa?\" kysyi hän ylimykseltä, mutta tämä\nei kuullut eikä vastannut.\n\n\"Kuulehan, Atos\", esitti Aramis, \"kenties olisi vielä aika. Katso, hän\nseisoo yhä samalla paikalla.\"\n\nAtos kääntyi vastahakoisesti, nuoren miehen näkeminen oli hänelle\nilmeisesti kiusallinen.\n\nKostaja seisoi tosiaan vielä kalliollansa, ja majakka loi ikäänkuin\nsädekehän hänen ympärilleen.\n\n\"Mutta mitä hän Boulognessa tekee?\" kysyi Atos, joka ainiaan järkevänä\netsi kaiken syytä, vähemmin välittäen seurauksesta.\n\n\"Hän väijyi minua, hän väijyi minua\", vastasi Winter, joka oli tällä\nkertaa kuullut Atoksen äänen, kun se oli sopusoinnussa hänen omien\najatustensa kanssa.\n\n\"Väijyäksensä teitä, hyvä ystävä\", huomautti Atos, \"olisi hänen\ntäytynyt tietää meidän lähtömme; mutta kaikesta päättäen on hän päin\nvastoin tullut tänne edellämme.\"\n\n\"Sitten en ymmärrä koko asiaa\", sanoi englantilainen pudistaen päätänsä\nkuten mies, joka katsoo turhaksi yrittää taistella yliluonnollista\nvoimaa vastaan.\n\n\"Aramis\", myönsi nyt Atos, \"luulen tosiaan tehneeni väärin, kun en\nantanut sinun toimia.\"\n\n\"Vaikene!\" vastasi Aramis; \"sinä voisit saada minut itkemään, jos\nsiihen kykenisin.\"\n\nGrimaud murisi kumeasti kuin saaliinsa menettänyt peto.\n\nSamassa huusi heille ääni purresta. Peräsimessä istuva luotsi vastasi,\nja vene asettui aluksen kupeelle.\n\nTuossa tuokiossa olivat herrat, palvelijat ja kapineet kannella.\nLaivuri oli odottanut vain matkustajiansa, lähteäkseen purjehtimaan, ja\ntuskin olivat he tulleet, kun suunta jo ohjattiin Hastingsia kohti,\nmissä aiottiin nousta maihin.\n\nLähtöhetkellä loivat kaikki kolme ystävystä väkisinkin jäähyväiskatseen\nkalliolle, missä heitä vainoava uhkaava varjo vielä kuvastui selvästi.\n\nSilloin tunkeutui heidän kuuluviinsa ääni, joka lähetti heille tämän\nviimeisen uhkauksen:\n\n\"Me tapaamme toisemme, hyvät herrat, Englannissa!\"\n\n\n\n\nKUUDESVIIDETTÄ LUKU\n\nTe Deum Lensin voiton johdosta\n\n\nKaikki se kuhina, jonka madame Henriette oli huomannut, turhaan\naprikoiden sen aihetta, johtui Lensin luona saadusta voitosta, kun\nhänen korkeutensa prinssi oli lähettänyt siinä kunniakkaasti\nesiintyneen Châtillonin herttuan tuomaan siitä sanoman. Herttua oli\nsitäpaitsi saanut toimekseen ripustuttaa Notre-Damen holveihin\nkaksikolmatta lippua, jotka oli anastettu lotringilaisilta ja\nespanjalaisilta.\n\nTämä viesti oli ratkaiseva; se katkaisi äkkiä hovin eduksi parlamentin\nkanssa käydyn kiistan. Kaikki umpimähkäisesti vahvistetut rasitukset,\njoita parlamentti vastusti, perustuivat aina Ranskan kunnian\npuoltamisen välttämättömyyteen ja siihen epävarmaan toiveeseen, että\nvihollinen joutuisi häviölle. Kun nyt oli Nördlingenin taistelusta\nsaakka koettu pelkkiä vastoinkäymisiä, oli parlamentilla ollut vapaa\ntilaisuus tehdä Mazarinille välikysymyksiä aina luvatuista ja aina\nviivästyvistä voitoista; mutta tällä kertaa oli vihdoinkin jouduttu\ntaisteluun ja saatu siinä täydellinen menestys. Kaikki olivatkin niin\nhyvin oivaltaneet tuon ratkaisun hoville kaksinkertaiseksi voitoksi, --\nvoitoksi sekä ulkoisista että sisäisistä vihollisista, -- että nuori\nkuningaskin oli huudahtanut kuullessaan suuren uutisen:\n\n\"Hei, parlamenttiherrat, saammepa nyt nähdä, mitä sanotte!\"\n\nKuningatar painoi silloin sydäntään vasten kuninkaallisen lapsen, jonka\nylpeä ja lannistumaton luonne niin hyvin vastasi hänen omaansa. Samana\niltana pidettiin neuvottelu, johon oli kutsuttu marski de la Meilleraie\nja herra de Villeroy Mazarinin miehinä, Chavigny ja Seguier parlamentin\nvihaajina sekä Guitaut ja Comminges kuningattaren ystävinä.\n\nTämän neuvottelun päätöksistä ei kuulunut mitään. Tiedettiin vain, että\nseuraavana sunnuntaina veisattaisiin Notre-Damessa Te Deum Lensin\nvastasaadun voiton johdosta.\n\nSeuraavana sunnuntaina heräsivät siis pariisilaiset riemuun ja rattoon;\nkiitosjumalanpalvelus oli siihen aikaan hyvinkin suurenmoinen\ntilaisuus. Tätä hartausmenoa ei vielä silloin käytetty väärin, ja se\nteki asianmukaisen tehonsa. Aurinkokin näytti puolestaan ottavan osaa\njuhlaan ja oli noussut säihkyvänä kultaamaan kaupungin komeimman kirkon\ntummia torneja, hartaussuojaman jo ollessa suunnattoman väenpaljouden\ntäyttämä. Keskikaupungin vähäpätöisimmätkin kadut olivat saaneet\njuhlallisen näön, ja pitkin laitureita nähtiin loppumattomana jonona\nporvareita, käsityöläisiä, naisia ja lapsia solumassa Notre-Dameen\ntulvan tavoin, joka virtaa takaisin lähteeseensä.\n\nMyymälät olivat tyhjillään, talot lukittuina; kaikki tahtoivat nähdä\nnuoren kuninkaan, hänen äitinsä ja kuuluisan kardinaali Mazarinin, jota\nvihattiin siinä määrin, ettei kukaan tahtonut jäädä osattomaksi hänen\nkatselemisestaan.\n\nMitä suurin vapaus vallitsi muuten tässä epälukuisessa\nihmispaljoudessa; kaikenlaisia mielipiteitä lausuttiin avoimesti ja\nikäänkuin soiteltiin siten katumeteliin, niinkuin Pariisin kaupungin\nkaikkien kirkkojen tuhannet kellot kutsuivat kiitosjumalanpalvelukseen.\nKun järjestyksen säilyttäminen oli kaupungin omassa hallussa, ei mikään\nuhannut häiritä yleisen vihan sopusointua tai jäähdyttää herjauksia.\n\nJo kello kahdeksan aamulla olivat kuningattaren kaartilaiset Guitautin\nja hänen sisarenpoikansa Commingesin johtamina lähteneet liikkeelle\nrummuin ja torvin ja asettuneet eri osastoiksi säännöllisten\nvälimatkain päähän toisistaan, ulottuen siten Palais-Royalista\nNotre-Dameen saakka. Sitä järjestäytymistä olivat pariisilaiset\nkatselleet levollisesti, halukkaina kuten aina kuulemaan sotilassoittoa\nja näkemään loistavia univormuja.\n\nVanha tuttavamme Friquet, pikku tarjoilija ja kuoripoika, oli\npyhäasussa, ja esimieheltään Bazinilta oli hän hankkinut lomaa koko\npäiväksi paiseen perusteella, jonka hän oli tähän tarpeeseen muovannut\nsullomalla toiseen suupieleensä tavattoman määrän kirsikansiemeniä.\n\nBazin oli aluksi evännyt, sillä hän oli pahalla tuulella ensiksikin\nsiitä, että Aramis oli lähtenyt matkalle sanomatta hänelle\npäämääräänsä, ja toisekseen syystä, että hänen oli avustettava messun\ntoimittamisessa sellaisen voiton kunniaksi, joka ei ollut hänen\nkatsantokannalleen mieluinen. Muistettaneen, että Bazin oli\nfrondelainen, ja jos olisi ollut mitenkään mahdollista pedellin\npysytellä poissa tuollaisesta juhlallisuudesta kuten pelkän kuoripojan,\nolisi Bazin varmaan esittänyt arkkipiispalle saman anomuksen, jonka\nFriquet oli vastikään tehnyt hänelle. Hän oli, kuten sanottu, aluksi\nevännyt kaiken vapautuksen, mutta ihan Bazinin omissa silmissä oli\nFriquetin poski yhäti turvonnut siinä määrin, että hän oli vihdoin\nnurkuen taipunut, jotta tuollainen rumentava piirre ei olisi häväissyt\nkuoripoikien arvokkuutta. Kirkonoven ulkopuolella sylkäisi Friquet\npaisumansa katuojaan ja omisti Bazinille tuollaisen eleen, joilla\npariisilainen vekara ylläpitää ylemmyyttänsä maailman kaikkiin muihin\nkatupoikiin verraten. Viinituvassa palvelemasta oli hän luonnollisesti\npäässyt vapaaksi siten, että sanoi avustavansa Notre-Damen messussa.\n\nFriquet oli siis vapaa ja parhaimpiinsa pukeutunut, kuten jo olemme\nkuulleet. Erityisenä ulkonaisena kaunistuksenaan hän käytti tuollaista\npäähinettä, joita on mahdoton kuvata, keskiajan kypärilakkien ja Ludvig\nXIII:n aikana sommiteltujen hattujen välimuotoa. Hänen äitinsä,\nparlamenttineuvos Brousselin vanha emännöitsijä, oli hänelle\nvalmistanut tämän kummallisen päähineen, ja joko oikun takia tai\nsamanlaisen kankaan puutteessa ei hän ollut huolinut valita soveliaita\nvärejä, joten tämän seitsemännentoista vuosisadan hattutehtailun\nmestarituote oli toiselta sivulta keltainen ja vihreä, toiselta valkea\nja punainen. Mutta Friquet oli aina pitänyt räikeistä väriyhtymistä ja\ntunsi itsensä sitä ylpeämmäksi ja mahtavammaksi päähineensä johdosta.\n\nBazinin jätettyään juoksi Friquet minkä jaksoi Palais-Royalin luo,\nsaapuen perille juuri kun kaartilaiset lähtivät liikkeelle. Tulleena\nainoastaan nauttimaan heidän näkemisestään ja kuulemaan soittoa asettui\nhän osaston etunenään, rummutti kahdella liuskakiven sirpaleella ja\nsiirtyi tästä harjoittelusta toitotukseen, matkien torven ääntä\nsuullaan samaan tapaan, jolla hän oli jo useasti ansainnut ylistystä\nhyvän jäljittelyn harrastajilta.\n\nTätä huvia kesti Barrière-Sergentsistä aina Notre-Damen aukiolle asti,\nja Friquetillä oli hyvin hauskaa. Mutta kun rykmentti pysähtyi ja\nkomppaniat jakaantuivat, tunkeutuen ihan keskikaupungille ja ulottuen\nSaint-Christophe-kadun päähän asti, lähelle Cocatrix-katua, jonka\nvarrella Broussel asui, silloin muisti Friquet, että hän ei ollut\nmurkinoinut. Hän mietti, mille taholle suuntaisi askeleensa\ntoteuttaakseen tämän tärkeän toimituksen, ja päätti tarkoin\nharkittuaan, että Brousselin piti tällä kertaa kustantaa hänen\naamiaisensa.\n\nNiinpä hän porhalsi täyteen juoksuun, säntäsi hengästyneenä\nparlamenttineuvoksen ulko-ovelle ja kolkutti kiivaasti. Hänen äitinsä\ntuli avaamaan.\n\n\"Mitä sinä täältä haet, epäkelpo\", kysyi hän, \"ja minkätähden et ole\nNotre-Damessa?\"\n\n\"Minä olin siellä, äiti Nanette\", vastasi Friquet, \"mutta näin siellä\nsellaista hommaa, josta parlamenttineuvos Brousselin tulee saada tieto,\nja herra Bazinin luvalla -- tiedättehän herra Bazinin, pedellin, äiti\nNanette? -- tulen nyt puhuttelemaan herra Brousselia.\"\n\n\"Mitä pitäisi sinun sanoa herra Brousselille, senkin apina?\"\n\n\"Tahdon puhutella häntä itseään.\"\n\n\"Se ei käy päinsä, hän tekee työtä.\"\n\n\"Sitten minä odotan\", sanoi Friquet, jolle viivytys soveltui sitä\nparemmin, kun hän kyllä tiesi osaavansa käyttää aikaa edukseen.\n\nHän nousi nopeasti ylös portaita, ja Nanette-muori seurasi hitaasti\nperässä.\n\n\"Mutta sanohan minulle, mitä tahdot herra Brousselista?\"\n\n\"Tahdon sanoa hänelle\", kirkui Friquet täyttä kurkkua, \"että koko\nkaartilaisjoukko marssii tälle tienoolle. Ja kun olen kuullut\nkaikkialla sanottavan, että hovilla on pahaa mielessä häntä kohtaan,\ntulen ilmoittamaan hänelle, jotta hän tietää olla varuillaan.\"\n\nBroussel kuuli nuoren jolpin huudon, ja ihastuksissaan tämän\nerinomaisesta innosta tuli hän alas ensimmäiseen huonekertaan, sillä\nhän oli tosiaan puuhaillut työhuoneessaan portaita ylempänä.\n\n\"Kuules, pikku mies\", hän sanoi, \"mitä tekemistä meillä on\nkaartilaisten kanssa, ja etkö ole hupsu, kun pidät sellaista ääntä?\nEtkö tiedä, että noiden herrain menettely on tavallista ja että\nkaartilla on aina määränä asettua riveihin pitkin kuninkaan tietä?\"\n\nFriquet teeskenteli ihmettelyä ja hieroi uutta päähinettä käsiensä\nvälissä.\n\n\"Ei ole ihme, että te tiedätte sen, herra Broussel, te kun tiedätte\nkaikki; mutta vannon hyvän Jumalan nimessä, että minä en tietänyt, vaan\nluulin antavani teille hyvän neuvon. Hyvä on Broussel, älkää panko\npahaksenne.\"\n\n\"Päin vastoin, poikani, päin vastoin, olen hyvilläni harrastuksestasi.\nMatami Nanette, hakekaa ne aprikoosit, jotka madame de Longueville\nlähetti meille eilen Noisystä, ja antakaa pojallenne niistä puoli\ntusinaa pehmeän leivänviipaleen keralla.\"\n\n\"Voi, kiitoksia, herra Broussel!\" sanoi Friquet. \"Kiitos, minä pidän\nihan erityisesti aprikooseista.\"\n\nBroussel meni nyt vaimonsa luo ja pyysi aamiaistansa. Kello oli puoli\nkymmenen aamupäivällä. Parlamenttineuvos asettui ikkunan ääreen. Katu\noli aivan tyhjillään, mutta etäältä kuului ikäänkuin tulvavirran kohua,\nkun väkijoukon aallot soristen yhäti lisääntyivät Notre-Damen\nympärillä.\n\nMelu yltyi vielä enemmän, kun d'Artagnan toi komppanian\nmuskettisotureita ja asettui Notre-Damen portille, pitääkseen huolta\nkirkon sisäpuolen vartioimisesta. Hän oli kehoittanut Portosta\nkäyttämään hyväkseen tilaisuutta juhlamenojen katselemiseen, ja Portos\nolikin loistavimmassa asussaan noussut komeimman ratsunsa selkään ja\ntullut mukaan kunniasoturiksi, jollaisena d'Artagnan oli entiseen\naikaan useasti esiintynyt. Tämän komppanian kersantti, Espanjan sodassa\nkoeteltu urho, tunsi vanhan kumppaninsa Portoksen ja kertoi pian\nkaikille käskettävilleen, mitä merkillisiä urotöitä tämä jättiläinen\noli tehnyt ollessaan Trévillen entisten muskettisoturien merkkimiehiä.\nKomppania kohteli Portosta senvuoksi ystävällisesti ja silmäili häntä\nihaillenkin.\n\nKello kymmenen ilmoittivat Louvren kanuunat, että kuningas lähti\nsieltä. Niinkuin puiden latvat taipuvat ja huojuvat myrskypuuskan\ntuivertamina, samaten nyt liikehti väkijoukko, joka tunkeili\nkaartilaisten liikkumattomain muskettien takana. Vihdoin ilmestyivät\nkuningas ja kuningatar näkyviin kauttaaltaan kullatuissa vaunuissa.\nKymmenen muuta ajoneuvoa tuli perässä, väkenänsä hovilaiset,\narvohenkilöt ja muut hovin jäsenet.\n\n\"Eläköön kuningas!\" huudettiin joka taholta.\n\nNuori kuningas katsoi juhlallisesti vaununovesta, antoi näkyä\njokseenkin kiitollisen pikku hymyn, vieläpä alentui keveään\ntervehdykseen, joka innostutti väkijoukon hurraamaan kahta huikeammin.\n\nKulkue eteni vitkallisesti ja tarvitsi lähes puoli tuntia ehtiäkseen\nLouvresta Notre-Damen aukiolle. Sinne saavuttuaan se vähitellen astui\nhämärän kirkon jättiläisholvin alle, ja jumalanpalvelus alkoi.\n\nSamassa kun hovi asettui paikoilleen poistuivat Commingesin vaakunalla\nkoristetut vaunut hovivaunujen rivistä ja vierivät hiljalleen aivan\ntyhjän Saint-Christophe-kadun päähän. Perille tultua astuivat\nsaattueena olleet neljä kaartilaista ja poliisikivalteri tuohon\nraskaaseen koneeseen ja sulkivat nahkavarjostimet; sitten alkoi\nkivalteri tähyillä pitkin Cocatrix-katua aukosta, joka oli varovasti\nsovitettu kaihtimien väliin. Hän ikäänkuin odotti jotakuta saapuvaksi.\n\nKaikki ihmiset olivat kohdistaneet huomionsa juhlamenoihin, niin että\nkukaan ei pannut merkille vaunuja tai niissä istuvien varokeinoja.\nFriquet, jonka ainiaan vaaniva silmä yksin olisi voinut havaita tuon\nkaiken, istui aprikoosejansa nauttimassa erään rakennuksen kivijalan\nreunalla vastapäätä Notre-Damen porttia. Sieltä hän näki kuninkaan,\nkuningattaren ja herra Mazarinin sekä kuuli messun yhtä hyvin kuin\nolisi hän itse ollut sitä avustamassa.\n\nJumalanpalveluksen lopulla, kun kuningatar näki lähellään seisovan\nCommingesin odottavan vahvistusta käskylle, jonka hän oli soturille\nantanut ennen kuin lähti Louvresta, sanoi hän puoliääneen:\n\n\"Menkää, Comminges, ja Jumala olkoon kanssanne!\"\n\nComminges lähti heti, astui ulos kirkosta ja poikkesi\nSaint-Christophe-kadulle.\n\nFriquet huomasi komean upseerin, jota saattoi kaksi kaartilaista. Häntä\nhuvitti lähteä mukaan, sitäkin enemmän, kun juhlamenot juuri samassa\npäättyivät ja kuningas jälleen istuutui vaunuihinsa.\n\nHeti kun kivalteri näki Commingesin tulevan Cocatrix-kadun alkupäässä,\nvirkkoi hän ajurille sanan, ja liikkeelle lähtien rämisivät vaunut\nBrousselin ulko-ovelle.\n\nComminges kolkutti tälle ovelle juuri kun kaleesit pysähtyivät sen\nedustalle.\n\nFriquet odotti Commingesin takana oven avaamista.\n\n\"Mitä sinä täällä teet, roikale?\" kysyi Comminges.\n\n\"Odotan pääsyä herra Brousselin luo, herra upseeri\", vastasi Friquet\nomaksuen sen mielistelevän sävyn, jota pariisilaispoika tarpeen tullen\nosaa erinomaisesti käyttää.\n\n\"On siis varmaa, että hän asuu täällä?\" kysyi Comminges.\n\n\"Kyllä, monsieur.\"\n\n\"Missä huonekerrassa hän asuu?\"\n\n\"Hän asuu koko talossa\", vastasi Friquet; \"rakennus on hänen omansa.\"\n\n\"Mutta missä häntä yleensä tapaa?\"\n\n\"Työskennellessään hän on toisessa huonekerrassa; aterioimaan hän tulee\nensimmäiseen ja tällähaavaa hän kai syökin puolipäivällistä, sillä\nkello on kaksitoista.\"\n\n\"Hyvä!\" sanoi Comminges.\n\nSamassa avautui ovi. Upseeri kysyi palvelijalta ja sai kuulla, että\nherra Broussel oli kotona, tosiaankin syömässä puolipäivällistä.\nComminges seurasi lakeijaa ja Friquet Commingesia.\n\nBroussel istui pöydässä perheensä parissa; vastapäätä häntä istui hänen\npuolisonsa, hänen vieressään molemmat tyttäret ja pöydän toisessa\npäässä hänen poikansa, Louvières. Vanhus oli jo täydellisesti toipunut\nennenmainitusta tapaturmasta ja maisteli parhaillaan madame de\nLonguevillen lähettämiä kauniita hedelmiä.\n\nComminges oli tarttunut palvelijan käsivarteen, kun tämä tahtoi avata\noven ilmoittaakseen hänet; hän avasi sen itse ja ilmestyi keskelle tätä\nperhepiiriä.\n\nUpseerin nähdessään tunsi Broussel hiukan levottomuutta, mutta kun tämä\ntervehti kohteliaasti, nousi hänkin tervehtimään.\n\nTästä molemminpuolisesta kohteliaisuudesta huolimatta kuvastui naisten\nkasvoilla rauhattomuutta. Louvières kävi hyvin kalpeaksi ja odotti\nkärsimättömästi selitystä upseerilta.\n\n\"Monsieur\", sanoi Comminges, \"tuon kuninkaallisen määräyksen.\"\n\n\"Hyvä on, monsieur\", vastasi Broussel. \"Ja mitä se sisältää?\"\n\nHän ojensi kätensä.\n\n\"Olen saanut toimekseni ottaa huostaani teidät, monsieur\", ilmoitti\nComminges yhäti yhtä tyynesti ja kohteliaasti; \"ja jos noudatatte minun\nneuvoani, niin ette turhaan vaivaudu lukemalla pitkää kirjettä, vaan\nseuraatte minua heti.\"\n\nJos salama olisi iskenyt näiden hiljaisten ja rauhallisesti\nkokoontuneiden ihmisten keskelle, ei se olisi aiheuttanut suurempaa\njärkkymystä. Broussel hätkähti vapisten taaksepäin. Siihen aikaan oli\nkamalaa joutua vangituksi kuninkaallisen epäsuosion johdosta. Louvières\nliikahti ikäänkuin juostakseen sieppaamaan miekkansa, joka oli tuolilla\nhuoneen etäisimmässä sopessa, mutta hurjamielisen aikeen pidätti\nkatseellaan vanha Broussel, joka yllätettynäkään ei menettänyt\nmalttiansa. Rouva Broussel, jonka eroitti miehestään pöydän leveys,\nniiskutti haikeasti, ja molemmat nuoret tytöt syleilivät isäänsä.\n\n\"Kas niin, monsieur\", sanoi Comminges, \"kiirehtikäämme! Kuningasta on\ntoteltava.\"\n\n\"Monsieur\", vastasi Broussel, \"olen huonovointinen enkä saata tässä\ntilassa antautua vangiksi; pyydän lykkäystä.\"\n\n\"Mahdotonta\", epäsi Comminges; \"määräys on selvä ja heti\ntoimeenpantava.\"\n\n\"Mahdotontako!\" huudahti Louvières; \"varokaa ahdistamasta meitä\nepätoivoon, monsieur!\"\n\n\"Mahdotontako!\" kirkaisi kimakka ääni huoneen perältä.\n\nComminges kääntyi katsomaan ja näki muori Nanetten vihasta hehkuvat\nsilmät, tämän seistessä varsiluuta ojolla.\n\n\"Hyvä Nanette, pysykää rauhallisena\", sanoi Broussel, \"minä pyydän.\"\n\n\"Minäkö pysyisin rauhallisena, kun isäntäni vangitaan, -- köyhän kansan\ntuki, vapauttaja ja isä! Kyllä kai! Hyvin te minut tunnettekin...\nMenettekö tiehenne?\" hän tiuskasi Commingesille.\n\nComminges hymyili.\n\n\"Kuulkaa nyt, monsieur\", hän virkkoi Brousseliin kääntyen, \"vaientakaa\ntuo nainen ja seuratkaa minua.\"\n\n\"Minutko vaiennettaisiin! minut!\" ärjyi Nanette; \"jopa jotakin! Siihen\ntarvittaisiin toisenlainen lintu kuin tuollainen hovihippiäinen!\nSaattepa nähdä.\"\n\nJa muori Nanette ryntäsi ikkunaan, avasi sen ja kirkui niin vihlovalla\näänellä, että se kuului Notre-Dameen asti:\n\n\"Apua! Isäntäni vangitaan -- parlamenttineuvos Broussel vangitaan!\nApua!\"\n\n\"Monsieur\", tiukkasi Comminges, \"selittäkää heti kantanne: totteletteko\nvai aiotteko vastustaa kuningasta?\"\n\n\"Tottelen, tottelen, monsieur\", huudahti Broussel yrittäen irroittautua\ntyttäriensä syleilystä ja katseellaan pidätellä poikaansa, joka oli\nhädin hallittavissa.\n\n\"Siinä tapauksessa pakottakaa akka sulkemaan suunsa\", vaati Comminges.\n\n\"Vai akka!\" tulistui Nanette ja sydäntyi kiljumaan kaikin voimin,\npidellen kiinni ikkunan puitteista:\n\n\"Auttakaa! auttakaa! Herra Broussel vangitaan kansan puolustajana!\nAuttakaa!\"\n\nComminges sieppasi palkollista vyötäisiltä ja tahtoi kiskaista hänet\ntaamma, mutta samassa kuului alemmasta huonekerrasta vinkuvaa\nluikkausta:\n\n\"Murhaa! tulipalo! salamurhaajia! Herra Broussel tapetaan! herra\nBroussel kuristetaan!\"\n\nSe oli Friquetin ääni. Havaitessaan saaneensa kannatusta alkoi muori\nNanette uusin voimin säestää häntä.\n\nIkkunoissa näkyi jo uteliaita päitä. Kadun päähän puikahtaneita ihmisiä\nriensi paikalle, ensin joitakuita, sitten ryhminä ja viimein sankkana\nparvena; kuultiin huudot, nähtiin vaunut, mutta asemaa ei oivallettu.\nFriquet hyppäsi välikerrasta vaunujen katolle.\n\n\"Ne tahtovat vangita herra Brousselin!\" huikkasi hän; \"vaunuissa on\nkaartilaisia, ja upseeri on yläkerrassa.\"\n\nVäkijoukko alkoi nurista ja lähestyi hevosia. Ne kaksi kaartilaista,\njotka olivat jääneet ovikäytävään, kiirehtivät ylös Commingesin avuksi,\nkaleeseissa istuvat avasivat vaunuovet ja laskivat peitsensä tanaan.\n\n\"Näettekö niitä?\" kirkui Friquet; \"näettekö niitä? Siinä ne ovat!\"\n\nAjaja kääntyi päin ja hotaisi poikaa ruoskalla, niin että tämä kiljahti\nkivusta.\n\n\"Sinua ajajan paholaista!\" ärjäisi Friquet; \"sekaannutko sinäkin\njupakkaan! Maltahan!\"\n\nJa hän loikkasi takaisin välikertaan, mistä alkoi pommitella ajajaa\nkaikilla käsiinsä osuvilla kapineilla.\n\nKaartilaisten vihamielisestä asennosta huolimatta ja kenties juuri sen\njohdosta alkoi väkijoukko uhkaavasti murista, yhä läheten hevosia.\nKaartilaiset torjuivat pahimpia tungettelijoita kiivailla peisten\nsurvaisuilla.\n\nMeteli yltyi taukoomatta; kadulle eivät enää mahtuneet kaikkialta\ntulvivat katselijat, ja ahdinko anasti tilan, jonka kaartilaisten\npeloittavat peitset olivat muodostaneet vaunujen ympärille. Sotamiehet\ntyönnettiin takaisin ikäänkuin elävien muurien likistäminä, ja he\nolivat rusentua kuoliaiksi pyörännapoja ja vaununkehystä vasten.\nHyvinkin kahteenkymmeneen kertaan hoki poliisikivalteri huutoansa:\n\"kuninkaan nimessä!\" -- mutta se ei ollenkaan säikyttänyt tätä valtavaa\nväenpaljoutta, vaan näytti vain kiihdyttävän sitä yhä enemmän. Mutta\nhuutojen johdosta kiirehti muuan ratsumies paikalle ja nähdessään\nsotureita hätyytettävän ryntäsi mylläkkään miekka kädessä, tuoden\nodottamatonta apua kaartilaisille.\n\nRatsastaja oli nuori mies, tuskin viiden- tai kuudentoista ikäinen, ja\nhän oli vaalea suuttumuksesta. Hän laskeusi ratsailta kuten\nkaartilaisetkin nyt ponnistelivat jalkaisin, asettui selin aisaa\nvasten, sijoitti hevosensa etuvarustuksekseen, veti satulakoteloista\npistoolit esille ja pisti ne vyöhönsä sekä alkoi heilutella\nlyömämiekkaansa miehen tavoin, jolle sen aseen käyttö on tuttua.\n\nKymmenen minuutin ajan pidätteli nuori mies yksinään koko joukon\nyrityksiä.\n\nSilloin nähtiin Commingesin ilmestyvän, työntäen Brousselia edellään.\n\n\"Särkekäämme vaunut!\" kiljuttiin väkijoukosta.\n\n\"Apua!\" kirkui vanha palkoillinen.\n\n\"Murhaa!\" luikkasi Friquet, yhä viskellen kaartilaisia kaikella\nheltiävällä.\n\n\"Kuninkaan nimessä!\" karjui Comminges.\n\n\"Ensimmäinen, joka lähestyy, on kuoleman oma!\" uhkasi Raoul;\ntuntiessaan olevansa liiaksi puserruksissa hän kutkutti miekkansa\nkärjellä erästä jättiläistä, joka oli ollut vähällä likistää hänet\nkuoliaaksi ja nyt haavoittuessaan kavahti ulvoen taaksepäin.\n\nRaoul se tosiaan oli kreivi de la Fèrelle antamansa lupauksen\nmukaisesti palannut Bloisista, viisi päivää poissa oltuaan, ja tahtonut\npikimältään katsastaa juhlamenoja. Ratsastaessaan pitkin katuja, jotka\njohtivat lyhyintä tietä Notre-Damen luo, hän oli Cocatrix-kadun\nlähistölle tultuaan joutunut väenvirtaukseen ja kuullut huudeltavan:\n\"kuninkaan nimessä!\" Hän oli silloin muistanut Atoksen sanat: \"palvele\nkuningasta\" ja rientänyt taistelemaan kuninkaan puolesta, jonka\nkaartilaisia rääkättiin.\n\nComminges ikäänkuin viskasi vaunuihin Brousselin ja hyppäsi hänen\nperässään ylös. Samassa pamahti kiväärinlaukaus; luoti lävisti\nCommingesin hatun ja mursi eräältä kaartilaiselta käsivarren. Comminges\nkohotti päätänsä ja näki ruudinsavun keskeltä Louvièresin uhkaavat\nkasvot toisen huonekerran ikkunassa.\n\n\"Hyvä on, monsieur\", äännähti Comminges, \"saatte kuulla minusta!\"\n\n\"Samoin te, monsieur\", vastasi Louvières, \"ja silloin näemme, kumpiko\npuhuu äänekkäämmin.\"\n\nFriquet ja Nanette kiljuivat yhäti; huudot, laukaus ja ainiaan\npäihdyttävä ruudinsavu tekivät tehonsa.\n\n\"Kuolema upseereille! kuolema!\" karjui väkijoukko.\n\nSyntyi raju sekasorto.\n\n\"Vielä askel\", huusi Comminges työntäen sivulle nahkasuojustimet, jotta\nvaunuihin voitiin nähdä, ja asettaen miekkansa Brousselin rintaa\nvasten, \"vielä askel, niin minä surmaan vangin! Minulla on käsky tuoda\nhänet elävänä tai kuolleena -- vien hänet kuolleena, siinä kaikki!\"\n\nKajahti kamala kirkaus. Brousselin vaimo ja tyttäret ojensivat kätensä\nrukoilevasti metelöitsijöitä kohti.\n\nVäkijoukko oivalsi, että kalpea, mutta sävyltään jyrkän päättäväinen\nupseeri aikoi menetellä sanojensa mukaan; uhkailtiin, mutta\nvetäydyttiin pois tieltä.\n\nComminges antoi haavoittuneen kaartilaisen nousta luokseen vaunuihin ja\nkäski toisten sulkea vaununovet.\n\n\"Aja palatsiin\", sanoi hän ajajalle, joka oli enemmän kuollut kuin\nelävä.\n\nTämä ruoski hevosia, jotka avasivat leveän tien väkijoukkoon; mutta\nrantakadulla oli pysähdyttävä. Vaunut kaatuivat, tungos valtasi,\ntukehdutti ja rusensi hevoset. Raoul oli kulkenut mukana jalkaisin,\nsillä hän ei ollut saanut aikaa nousta jälleen ratsaille; hän väsyi\njakelemaan iskuja miekkansa lappeella, niinkuin kaartilaiset peitsien\nreunoilla, ja alkoi käyttää kärkeä kuten nyt hekin. Mutta tämä kamala\nja viimeinen keino vain ärsytti joukkoa. Alettiin nähdä siellä täällä\nväenpaljoudessakin musketinpiipun tai säilänterän välkkyvän; pamahti\njoitakuita laukauksia, epäilemättä ilmaan ammuttuja, mutta niiden kaiku\nkuohutti kuitenkin mieliä; heittoaseita sateli yhä ikkunoista. Kuultiin\nääniä, joita kaikuu vain kapinapäivinä; nähtiin kasvoja, joita ilmestyy\nesille ainoastaan veren vuotaessa. Huudot: \"kuolema, kuolema\nkaartilaisille! Seine-virtaan upseeri!\" pauhasivat yli kaiken tämän\nmelun, niin huumaavaa kuin se olikin. Revityin hatuin ja verisin\nkasvoin tunsi Raoul, että häneltä alkoi loppua sekä voimat että\ntajunta; hänen silmissään häämötti punertavaa usmaa, jonka läpi hän\nnäki satojen käsivarsien kurottautuvan uhkaavasti, valmiina tarttumaan\nhäneen uhrinsa kaatuessa. Kumoutuneissa vaunuissa repi Comminges\nraivoissaan tukkaansa. Kaartilaiset eivät kyenneet auttamaan ketään,\nkun kullakin oli täysi työ omassa puolustautumisessaan. Kaikki oli\nhukassa: vaunut, hevoset, kaartilaiset ja kenties vankikin olivat tulla\nrevityiksi, kun äkkiä kuului Raoulille tuttu ääni, ja ilmassa välähti\npitkä miekka; samassa avautui väkijoukko, sivulle työnnettynä, kumoon\nsurvaistuna tai kasaan iskettynä; muskettisoturien upseeri, joka huitoi\nja sohi oikealle ja vasemmalle, riensi Raoulin luo ja kaappasi hänet\nsyliinsä juuri kun nuorukainen oli lyyhistymäisillään.\n\n\"Taivaan vallat!\" huudahti upseeri; \"ovatko ne murhanneet hänet? Siinä\ntapauksessa heidät paha perii!\"\n\nJa hän kääntyi ahdistajiin niin hirmuisen voimallisena, vimmastuneena\nja uhkaavana, että hurjimmatkin kapinoitsijat säntäsivät toistensa yli\npakosalle, ja muutamia kierähti alas virtaankin.\n\n\"Herra d'Artagnan!\" mutisi Raoul.\n\n\"Niin, kautta taivaan, minä omassa persoonassani, ja parahiksi sinulle,\nkuten näyttää, nuori ystäväni! Kas niin, tänne te toiset!\" huusi hän\nkohottautuen jalustimissa ja nostaen korkealle miekkansa, sekä äänellä\nettä eleellä kutsuakseen paikalle ne muskettisoturit, jotka eivät\nolleet pysyneet hänen nopean ratsastuksensa tasalla. \"Muistakaakin\nlakaista pois kaikki tuo! Tarttukaa musketteihin! Valmiiksi asentoon!\nTähdätkää...\"\n\nSe käskysana sai kasautuneet laumat hajautumaan niin kiireesti, että\nd'Artagnan ei voinut olla remahtamatta nauruun.\n\n\"Kiitos, d'Artagnan!\" sanoi Comminges puolittain kumartuen ulos\nkumoutuneiden vaunujen ovesta; \"kiitos, nuori aatelismies! Nimenne,\nilmoittaakseni sen kuningattarelle?\"\n\nRaoul oli vastaamaisillaan, kun d'Artagnan kallisti päänsä hänen\nkorvansa lähelle.\n\n\"Vaikene\", hän neuvoi, \"ja anna minun vastata.\"\n\nSitten hän kääntyi Commingesiin.\n\n\"Älkää menettäkö aikaa, Comminges\", hän sanoi; \"astukaa ulos vaunuista,\njos voitte, ja hankkikaa tänne toiset ajoneuvot.\"\n\n\"Mutta mitkä?\"\n\n\"Hitto, ensimmäiset, mitä Pont-Neufillä näette! Siellä ajelevat ovat\nluullakseni onnellisia, jos saavat luovuttaa vaununsa kuninkaan\npalvelukseen.\"\n\n\"Hm\", arveli Comminges, \"ties hänet.\"\n\n\"Kiirehtikää toki, muutoin nuo rähisijät tulevat kaikki viiden minuutin\nkuluttua takaisin miekoin ja musketein. Teidät surmataan, ja vankinne\nvapautetaan. Menkää! Kas, tuolla alhaalla juuri tuleekin vaunut.\"\n\nJa jälleen Raoulin puoleen kumartuen hän kuiskasi:\n\n\"Älä millään ehdolla ilmaise nimeäsi!\"\n\nNuori mies katseli häntä ihmeissään.\n\n\"Hyvä, minä juoksen\", päätti Comminges, \"ja jos he palaavat, niin\nampukaa.\"\n\n\"Ei, ei\", vastasi d'Artagnan; \"päin vastoin, älköön ainoakaan\nhievahtako! Yksi tällä hetkellä ammuttu laukaus olisi huomenna liian\nkalliisti maksettava.\"\n\nComminges otti neljä kaartilaistansa ja yhtä monta muskettisoturia ja\nkiirehti vaunujen luo. Hän pakotti niissä istuvat herrasmiehet astumaan\nulos ja toi heidät mukanaan kumoutuneiden vaunujen lähelle.\n\nMutta kun hänen piti siirrättää Broussel rikkoutuneista kaleeseista\ntoisiin, huomasi väkijoukko miehen, jota se sanoi vapauttajakseen,\npuhkesi hurjiin huutoihin ja ryntäsi jälleen paikalle.\n\n\"Lähtekää!\" käski d'Artagnan. \"Ottakaa kymmenen muskettisoturia\nsaattueeksenne, minä pidän kaksikymmentä väkijoukon hallitsemiseksi;\nlähtekää minuuttiakaan siekailematta! Kymmenen miestä herra de\nCommingesin matkaan!\"\n\nMäärätty ryhmä erosi muusta joukosta, saarsi uudet vaunut ja karautti\nliikkeelle.\n\nVaunujen lähtiessä yltyi pauhina kahta hullummaksi; runsaasti kymmenen\ntuhatta ihmistä sulloutui laiturille, sulkien Pont-Neufin ja likeiset\nkadut.\n\nPamahti joitakuita laukauksia. Muuan muskettisoturi haavoittui.\n\n\"Eteenpäin!\" karjaisi d'Artagnan äärimmäisyyteen häädettynä ja\npureskellen viiksiään.\n\nJa hän teki kahdenkymmenen miehensä etunenässä hyökkäyksen koko tätä\nväenpaljoutta vastaan, joka pelästyen tulvahti taaksepäin. Yksi ainoa\nmies jäi paikalleen, musketti kädessä.\n\n\"Haa!\" huudahti mies; \"sinä se jo kerran tahdoit surmata hänet!\nMaltahan!\"\n\nJa hän alensi muskettinsa d'Artagnania kohti, joka täyttä neliä läheni\nhäntä.\n\nD'Artagnan paiskautui hevosensa kaulalle, nuori mies laukaisi, ja luoti\nkatkaisi hänen hatustaan töyhdön.\n\nEsiin ryntäävä hevonen survaisi seinää vasten yltiöpään, joka oli\nyksinään yrittänyt pidättää myrskyä.\n\nD'Artagnan pysähdytti äkisti hevosensa, ja muskettisoturiensa\npitkittäessä rynnäkköä hän palasi miekka koholla miestä kohti, jonka\noli ratsastanut nurin.\n\n\"Voi, monsieur\", huudahti Raoul, joka tunsi nuoren miehen, nähtyään\nhänet Cocatrix-kadulla, \"säästäkää häntä -- hän on vangitun poika!\"\n\nD'Artagnan pidätti käsivartensa, joka oli ollut survaisemaisillaan.\n\n\"Kas, vai hänen poikansa!\" hän sanoi; \"se muuttaa asian.\"\n\n\"Monsieur, minä antaudun\", virkkoi Louvières ojentaen laukaistun\nmuskettinsa upseerille.\n\n\"Älkää toki! Hiisi vieköön, älkää antautuko! Livistäkää, päin vastoin,\nja heti; jos minä nappaan teidät, niin joudutte hirteen.\"\n\nTätä ei tarvinnut nuorelle miehelle kahdesti sanoa; hän livahti hevosen\nkaulan alitse ja katosi Guénégaud-kadun kulmasta.\n\n\"Kautta sieluni\", sanoi d'Artagnan Raoulille, \"jopa olikin aika sinun\npysähdyttää käsivarteni! Hän oli kuoleman oma, ja olisin totisesti\nkatunut hänen loppuansa, kun olisin sitten kuullut, kuka hän oli.\"\n\n\"Voi, monsieur\", vastasi Raoul, \"sallikaa minun kiittää teitä sekä\nnuorukais-paran puolesta että omastani! Minäkin, monsieur, olin lähellä\nkuolemaa teidän tullessanne.\"\n\n\"Maltas, maltas, nuori mies, äläkä väsytä itseäsi puhumisella.\" Hän\notti toisesta pistoolikotelostaan täysinäisen pullollisen espanjalaista\nviiniä. \"Juo tästä pari kulausta\", hän sanoi.\n\nRaoul joi ja tahtoi palata kiitoksiinsa.\n\n\"Ystäväiseni\", esti d'Artagnan, \"siitä asiasta puhumme toisella\nkertaa.\"\n\nNähdessään nyt, että muskettisoturit olivat puhdistaneet laiturin\nPont-Neufiltä Saint-Michelin laiturille asti ja että he olivat jo\ntulossa takaisin, hän kohotti säilänsä, jotta he jouduttaisivat\nkulkuaan.\n\nMuskettisoturit saapuivat ravia; samassa tuli myös laiturin toiselta\npuolelta se kymmenmiehinen saattue, jonka d'Artagnan oli antanut\nCommingesille.\n\n\"Hoi!\" huusi d'Artagnan näille; \"onko mitään uutta tapahtunut?\"\n\n\"Ka, monsieur\", vastasi kersantti, \"niiltä meni vaunut vielä kerran\nhajalle; ihan se on kirottu peli.\"\n\nD'Artagnan kohautti olkapäitänsä.\n\n\"Niitä patuksia!\" sanoi hän; \"vaunuja valitessa on katsottava, että ne\novat tukevat -- sellaisten vaunujen, joissa viedään Brousselia\nvankilaan, pitää kantaa kymmenenkintuhatta ihmistä.\"\n\n\"Mitä käskette, herra luutnantti?\"\n\n\"Ottakaa osaston johto ja viekää se kasarmiin.\"\n\n\"Te siis lähdette kotiin yksin?\"\n\n\"Tietenkin. Ettehän luulle, että minä tarvitsen saattuetta?\"\n\n\"Mutta...\"\n\n\"Menkää!\"\n\nMuskettisoturit ratsastivat pois, ja d'Artagnan jäi kahden kesken\nRaoulin kanssa.\n\n\"Tunnetko kipua?\" hän kysyi tältä.\n\n\"Kyllä tunnen, monsieur -- päätäni jumottaa ja kuumottaa.\"\n\n\"Mikä siis onkaan päähän tullut?\" sanoi d'Artagnan, kohottaen hattua.\n\"Kas vain, ruhjevamma!\"\n\n\"Niin, taisin saada kukkaruukun takaraivooni.\"\n\n\"Senkin riiviöt!\" tuumi d'Artagnan. \"Mutta sinulla on kannukset --\ntulitko siis ratsain?\"\n\n\"Tulin, mutta laskeusin maahan puolustamaan herra de Commingesia, ja\nhevoseni on viety. Kas, tuolla se onkin!\"\n\nSamassa ilmestyikin näkyviin Raoulin hevonen, ratsastajanaan Friquet,\njoka karautti neliä ohitse, heilutellen neliväristä lakkiaan ja\nluikaten:\n\n\"Broussel! Broussel!\"\n\n\"Hei! Seis, vintiö!\" huusi d'Artagnan; \"tänne se hevonen!\"\n\nFriquet kuuli kyllä, mutta hän ei ollut kuulevinaan, vaan yritti\npitkittää ratsastustansa.\n\nD'Artagnanin teki ensi hetkenä mieli karauttaa veitikan perässä, mutta\nhän ei tahtonut jättää Raoulia yksikseen; hän tyytyi senvuoksi\nsieppaamaan kotelostansa pistoolin ja virittämään hanan.\n\nFriquetilla oli nopea katse ja tarkka korva; hän näki d'Artagnanin\nliikkeen, kuuli hanan napsahduksen ja pysähdytti äkkiä ratsunsa.\n\n\"Kas, tekö siinä, herra upseeri!\" hän huudahti lähestyen d'Artagnania;\n\"olipa hyvä, että tapasin teidät.\"\n\nD'Artagnan tähysti veitikkaa tiukasti ja tunsi hänet pikku\ntarjoilijaksi Rue de la Calandren varrelta.\n\n\"Vai niin, sinäkö se oletkin, vekkuli\", hän virkkoi; \"tules tänne.\"\n\n\"Niin, minä se olen, herra upseeri\", vastasi Friquet mielistelevästi.\n\n\"Olet siis vaihtanut ammattia? Et ole enää kuoripoika tai\ntarjoilijakaan? Sinusta on tullut hevosvaras?\"\n\n\"Voi, herra upseeri, mitä te sanottekaan!\" huudahti Friquet. \"Hain\naatelismiestä, jolle tämä hevonen kuuluu, -- komeata nuorta ritaria,\nurhoollista kuin Caesar...\"\n\nNyt hän vasta oli huomaavinansa Raoulin.\n\n\"Hei, mutta ellen erehdy\", hän jatkoi, \"hän onkin tuossa! Monsieur,\nettehän unohda poikaa?\"\n\nRaoul pisti käden taskuunsa.\n\n\"Mitä aiot tehdä?\" kysyi d'Artagnan.\n\n\"Antaa kymmenen livreä kelpo pojalle\", vastasi Raoul ottaen taskustaan\nkultarahan.\n\n\"Kymmenen potkua hän ansaitsee\", sanoi d'Artagnan. \"Tiehesi, lurjus,\näläkä unohda, että minulla on osoitteesi!\"\n\nFriquet ei ollut odottanut pääsevänsä niin vähällä; hän poukkosi\nyhdellä ainoalla harppauksella laiturilta Dauphine-kadulle ja katosi\nsinne. Raoul nousi jälleen satulaan, ja käymäjalkaa ratsastaen\nsuuntasivat molemmat kulkunsa Tiquetonne-kadulle, d'Artagnanin\nsuojellessa nuorta miestä kuin omaa poikaansa.\n\nPitkin matkaa kuului kyllä kumeata sorinaa ja etäisiä uhkauksia; mutta\nkun nähtiin tämä sotilaallisen ryhdikäs upseeri ja hankkilukseen\nripustettu vankka säilä ranteen vieressä heilumassa, väistyttiin aina\ntieltä, ja mitään vakavaa hyökkäystä ei tehty noita kahta ratsumiestä\nvastaan.\n\nSeikkailuitta siis saavuttiin la Chevrette-hotelliin.\n\nSievä Madeleine ilmoitti d'Artagnanille, että Planchet oli palannut ja\ntuonut mukanaan Mousquetonin, joka oli sankarillisesti kestänyt luodin\npoistamisen ja jaksoi niin hyvin kuin hänen tilansa vain salli.\n\nD'Artagnan käski silloin kutsua Planchetin, mutta mihinkään huhuiluun\nei Planchet vastannut: hän oli kadoksissa.\n\n\"No, tuokaa viiniä!\" käski d'Artagnan.\n\nViinin tultua, ja jäätyään Raoulin kanssa kahden kesken d'Artagnan\nsilmäili nuorukaista vakavasti ja virkkoi:\n\n\"Olet kai hyvin tyytyväinen itseesi, vai mitä?\"\n\n\"Olen toki\", vastasi Raoul; \"nähdäkseni olen tehnyt velvollisuuteni.\nEnkö ole puoltanut kuningasta?\"\n\n\"Ja kuka on sanonut, että sinun pitää puoltaa kuningasta?\"\n\n\"No, kreivi de la Fère itse.\"\n\n\"Niin, kuningasta kylläkin; mutta tänään et ole puoltanut kuningasta,\nvaan Mazarinia, mikä on aivan toista.\"\n\n\"Mutta, monsieur...\"\n\n\"Sinä olet kompastunut pahasti, nuori mies; olet sekaantunut asioihin,\njotka eivät sinuun kuuluneet.\"\n\n\"Kuitenkin te itse...\"\n\n\"Oh, minun laitani on toisin; minun on toteltava kapteenini määräyksiä.\nSinun päällikkösi on hänen korkeutensa prinssi. Paina se mieleesi, --\nsinulla ei ole muuta esivaltaa. Onko nähtykään moista huimapäätä, joka\ntekeytyy mazarinilaiseksi ja auttaa Brousselin vangitsemisessa! Älä\ntoki hiisku tästä sanaakaan; muutoin kreivi de la Fère raivostuisi.\"\n\n\"Luuletteko, että kreivi pahastuisi minulle?\"\n\n\"Luulenko muka! Olen varma siitä. Muutoin kiittäisin sinua, sillä\nolethan toiminut meidän hyväksemme. Torun sinua nyt hänen sijaisenaan;\nusko minua, myrsky pauhaa täten lievempänä. Käytänkin, poikaseni\",\nlisäsi d'Artagnan, \"etuoikeutta, jonka holhoojasi on minulle suonut.\"\n\n\"En käsitä teitä, monsieur\", sanoi Raoul.\n\nD'Artagnan nousi, astui kirjoituspöytänsä ääreen, haki kirjeen ja\nojensi sen Raoulille.\n\nNuorukaisen katseet sumenivat hänen silmättyänsä sisällön.\n\n\"Voi, hyvä Jumala\", hän virkahti luoden d'Artagnaniin kauniit,\nkyynelten kostuttamat silmänsä, \"kreivi on siis lähtenyt Pariisista\nminua tapaamatta?\"\n\n\"Hän matkusti neljä päivää sitten\", ilmoitti d'Artagnan.\n\n\"Mutta hänen kirjeensä tuntuu ilmaisevan, että hän antautuu\nhengenvaaraan.\"\n\n\"Mitä vielä, hänkö hengenvaaraan! Ei, ole huoletta: hän matkustaa\nliikeasioissa ja tulee tuotapikaa takaisin; toivoakseni et ole\nvastahakoinen sillävälin tunnustamaan minua holhoojaksesi?\"\n\n\"Oi, en, herra d'Artagnan\", vakuutti Raoul; \"te olette niin urhea\naatelismies, ja kreivi de la Fère pitää teistä kovin paljon!\"\n\n\"No, taivaan nimessä, pidä sinäkin minusta; enpä juuri kiusaa sinua,\nkunhan lyöttäydyt frondelaiseksi, nuori ystäväni, ja oikein\ninnokkaaksi.\"\n\n\"Mutta voinko edelleenkin käydä madame de Chevreusen luona?\"\n\n\"Sen uskon hiton hyvin! Ja herra koadjutorinkin sekä madame de\nLonguevillen; ja jos täällä olisi kunnon Broussel, jonka vangitsemista\nniin päätäpahkaa autoit, niin sanoisin sinulle: Pyydä heti anteeksi\nherra Brousselilta ja suutele häntä molemmille poskille.\"\n\n\"Hyvä, monsieur, minä tottelen teitä, vaikken ymmärräkään.\"\n\n\"Turha sinun onkaan ymmärtää. Kas\", jatkoi d'Artagnan kääntyen\navautuvaa ovea kohti, \"tässäpä tulee herra du Vallon ihan revityin\nvaattein.\"\n\n\"Niin kyllä\", sanoi Portos hikisenä ja tomuisena, \"mutta vastavuoroon\nolen repinyt monelta nahan. Eivätkös vain tahtoneet ne hylyt riistää\nminulta miekkaani! Hitto, mikä mylläkkä!\" pitkitti jättiläinen\nrauhallisesti: \"mutta runsaasti kaksikymmentä minä nitistin Balizarden\nnupilla... Tilkka viiniä, d'Artagnan!\"\n\n\"Sen sinusta kyllä uskon\", sanoi gascognelainen täyttäen Portoksen\nlasin reunoja myöten; \"mutta juotuasi kysyn mielipidettäsi.\"\n\nPortos tyhjensi lasin yhtenä siemauksena; laskettuaan sen pöydälle ja\npyyhittyään viiksensä hän kysyi:\n\n\"Mistä niin?\"\n\n\"No, katsohan\", selitti d'Artagnan, \"tässä on herra de Bragelonne, joka\ntahtoi kaikin voimin auttaa Brousselin vangitsemisessa, ja hädin sain\nhänet pidätetyksi puolustamasta herra de Commingesia!\"\n\n\"Hiisi vieköön!\" virkkoi Portos; \"mitä sanoisikaan sen kuullessaan\nholhooja?\"\n\n\"Siinä kuulet!\" keskeytti d'Artagnan; \"frondeile, ystäväiseni,\nfrondeile, ja muista tulleeni kaikin puolin kreivin sijaiseksi.\"\n\nJa hän helisytti kukkaroansa.\n\nSitten hän virkkoi kumppaniinsa kääntyen:\n\n\"Tuletko mukaan, Portos?\"\n\n\"Minne sitten?\" kysyi Portos, kaataen itselleen toisen lasillisen\nviiniä.\n\n\"Osoittamaan alamaisuuttamme kardinaalille.\"\n\nPortos tyhjensi toisen lasillisen yhtä levollisesti kuin\nensimmäisenkin, otti hattunsa, jonka oli laskenut tuolille, ja seurasi\nd'Artagnania.\n\nRaoul jäi ihan hämmennyksiinsä näkemästänsä; d'Artagnan oli kieltänyt\nhäntä lähtemästä huoneesta ennen kuin mieltenkuohu oli kokonaan\nlaannut.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSVIIDETTÄ LUKU\n\nSaint-Eustachen kerjäläinen\n\n\nD'Artagnan oli menetellyt harkitusti, kun ei ollut heti lähtenyt\nPalais-Royaliin: hän oli jättänyt Commingesille aikaa ehtiä sinne\nedellään, hänen ilmoittaakseen kardinaalille, kuinka hyviä palveluksia\nd'Artagnan oli ystävänsä keralla tehnyt aamun kuluessa kuningattaren\npuolueelle.\n\nHeidät ottikin erinomaisen suosiollisesti vastaan Mazarin, joka lausui\nheille monia kohteliaisuuksia ja ilmoitti, että he olivat jo enemmän\nkuin puolitiessä toiveittensa täyttymistä, nimittäin d'Artagnan\nkapteeninarvoaan ja Portos parooniuttansa.\n\nD'Artagnan olisi enemmän pitänyt rahoista kuin tästä kaikesta, sillä\nhän tiesi, että Mazarin lupasi kielellään, vaan ei pitänyt mielellään:\nniinpä hän pitikin kardinaalin korusanoja utukuvina, mutta tekeysi\nvarsin tyytyväisen näköiseksi Portoksen silmissä, jonka mielialaa hän\nei tahtonut masentaa.\n\nYstävysten ollessa kardinaalin luona lähetti kuningatar kutsumaan\nhäntä. Kardinaali arveli kannustavansa kahden puoltajansa innokkuutta,\njos hankki heille itse kuningattaren kiitokset; hän viittasi heidät\nsenvuoksi mukaansa. D'Artagnan ja Portos näyttivät hänelle pölyisiä,\nrevittyjä pukujaan, mutta kardinaali pudisti päätänsä.\n\n\"Nuo puvut\", hän virkkoi, \"ovat arvokkaampia kuin useimpien\nhoviherrojen, joita tapaatte kuningattaren luona, sillä ne ovat\ntaisteluasuja.\"\n\nD'Artagnan ja Portos tottelivat.\n\nItävallan Annan hovi oli lukuisa ja hilpeästi hälisevä, sillä olihan\nespanjalaisten kukistamisen jälkeen nyt päästy voitolle kansastakin.\nBroussel oli ilman vastarintaa viety Pariisin ulkopuolelle ja asusti\nkaiketi jo parhaillaan Saint-Germainin vankilassa; samaan aikaan oli\nBlancmesnil vangittu, mutta hiljaisesti ja vaivattomasti, ja hänet oli\nmerkitty Vincennesin linnan asukasluetteloon.\n\nComminges seisoi kuningattaren lähellä, tämän kysellessä häneltä\nyrityksen yksityiskohtia, ja kaikki kuuntelivat hänen kertomustaan, kun\nhän näki kardinaalin saapuvan d'Artagnanin ja Portoksen saattamana.\n\n\"Kas, madame\", hän huudahti rientäen d'Artagnanin luo, \"tässä on mies,\njoka kykenee kuvaamaan sen teille paremmin kuin minä, sillä hän on\npelastajani. Hänettä olisin tällähaavaa luultavasti takertuneena\nkalaverkkoihin Saint-Cloudin luona, sillä kysymys ei ollut vähemmästä\nkuin minun heittämisestäni virtaan. Puhukaa, d'Artagnan, puhukaa!\"\n\nMuskettisoturien luutnantiksi tultuaan oli d'Artagnan ollut kenties,\nsatakin kertaa samassa huoneessa kuin kuningatar, mutta tämä ei ollut\nvielä koskaan puhutellut häntä.\n\n\"No niin, monsieur, tehtyänne minulle niin suuren palveluksen te\nvaikenette?\" sanoi Itävallan Anna.\n\n\"Madame\", vastasi d'Artagnan, \"minulla ei ole mitään sanottavana,\npaitsi että elämäni on teidän majesteettinne käytettävissä ja että minä\nen ole onnellinen ennen kuin sinä päivänä, jona menetän sen teidän\npuolestanne.\"\n\n\"Tiedän sen, monsieur, tiedän sen\", virkkoi kuningatar, \"ja jo pitkältä\najalta. Olenkin hyvilläni, kun voin antaa teille tämän julkisen\ntunnustuksen kunnioituksestani ja kiitollisuudestani.\"\n\n\"Sallikaa minun, madame\", huomautti d'Artagnan, \"siirtää siitä osa\nystävälleni, -- entiselle Trévillen komppanian muskettisoturille kuten\nminäkin --\" hän korosti näitä sanoja --, \"joka on tehnyt ihmeitä.\"\n\n\"Hänen nimensä?\" kysyi kuningatar.\n\n\"Muskettiväessä\", vastasi d'Artagnan, \"hänet tunnettiin Portoksena\", --\nkuningatar säpsähti --, \"mutta hänen todellinen nimensä on chevalier du\nVallon.\"\n\n\"De Bracieux de Pierrefonds\", lisäsi Portos.\n\n\"Näin monta nimeä en jaksa muistaa, ja minä painan mieleeni vain\nensimmäisen\", sanoi kuningatar armollisesti.\n\nPortos kumarsi. D'Artagnan peräytyi kaksi askelta.\n\nSamassa ilmoitettiin koadjutori.\n\nKuninkaallinen seurue puhkesi kummastuksen huudahdukseen. Vaikka\nkoadjutori oli saarnannut samana aamuna, tiedettiin hänen varsin\nsuuresti kallistuvan frondelaisuuteen, ja pyytäessään Pariisin\narkkipiispaa uskomaan saarnan pitämisen veljenpojalleen oli Mazarin\nilmeisesti tarkoittanut herra de Retzille tuollaista salakavalaa\nletkausta, jollaiset suuresti huvittivat häntä.\n\nNotre-Damesta lähtiessään olikin koadjutori kuullut, mitä oli\ntapahtunut. Vaikka hän oli melkein jo liitossa frondelaisten johtajien\nkanssa, ei hän kuitenkaan ollut niin sitoutunut, ettei olisi voinut\nperäytyä, jos hovi tarjosi hänelle kaipaamiansa etuja, joihin\nkoadjutorinvirka oli vain valmistuksena. Herra de Retz tahtoi kohota\narkkipiispaksi setänsä jälkeen ja kardinaaliksi kuten Mazarin. Mutta\nkansanpuolue tuskin kykeni toimittamaan hänelle näitä kokonaan\nkuningasvallasta riippuvaisia suosionosoituksia. Hän saapui senvuoksi\nnyt palatsiin onnittelemaan kuningatarta Lensin taistelun johdosta,\nennakolta päättäneenä toimia hovin puoltajana tai vastustajana, mikäli\nhänen onnittelunsa vastaanotettaisiin suosiollisesti tai karsaasti.\n\nKoadjutori siis ilmoitettiin tulleeksi; hän astui\nvastaanottohuoneeseen, ja hänen näkemisensä kiihdytti koko\nvoitonriemuisen hovin uteliaisuutta kuulemaan hänen sanojansa.\n\nKoadjutorilla oli yksinään jokseenkin yhtä paljon nerokkuutta kuin\nkaikilla niillä yhteensä, jotka olivat tulleet koolle tekemään hänestä\npilaa. Hänen puhelunsa olikin niin peräti luontevaa, että läsnäolijat\nhyvästä naurunhalustaan huolimatta eivät saaneet tartutuksi mihinkään.\nHän lopetti vakuutuksella, että hän tahtoi omistaa kaiken heikon\nkykynsä hänen majesteettinsa palvelukseen.\n\nKoadjutorin puheen aikana näytti kuningatar hyvinkin mieltyneeltä,\nmutta kun se päättyi tuohon lauselmaan, ainoaan, joka saattoi antaa\naihetta kompasanoihin, Anna kääntyi hovilaisiin ja ilmaisi\nsilmäniskulla suosikeilleen, että hän luovutti koadjutorin heidän\nhaltuunsa. Heti olivat hovin sukkelukset valmiina naljailuun. Hovinarri\nNogent-Beautin huudahti kuningattaren olevan hyvin onnellisen,\nsaadessaan tällaisena hetkenä uskonnon apua. Kaikki puhkesivat\nnauramaan.\n\nKreivi de Villeroy ei sanonut käsittävänsä, kuinka oli voitu hetkeäkään\npelätä, kun hovin puolustajana parlamenttia ja Pariisin porvareita\nvastaan oli koadjutori, joka kätensä viittauksella kykeni nostattamaan\nliikkeelle kokonaisen armeijan pappeja, suntioita ja pedellejä.\n\nMarski de la Meilleraie lisäsi, että jos jouduttaisiin käsirysyyn ja\nherra koadjutori lyöttäytyisi leikkiin, olisi vain ikävää, että\nmylläkässä ei voitaisi punaisesta hatusta tuntea herra koadjutoria\nkuten Henrik IV Ivryn taistelussa tunnettiin valkoisesta töyhdöstään.\n\nTämän alkurynnäkön aikana, jonka Gondy olisi helposti pystynyt\nmusertavana kilpistyttämään ilvehtijöihin, pysyi hän tyynenä ja\ntotisena. Silloin kysyi häneltä kuningatar, oliko hänellä mitään\nlisättävää äskeiseen kauniiseen puheeseensa.\n\n\"Kyllä, madame\", vastasi koadjutori; \"pyydän teitä ajattelemaan\nkahdesti, ennen kuin sytytätte kansalaissodan kuningaskunnassa.\"\n\nKuningatar käänsi hänelle selkänsä, ja alettiin jälleen nauraa.\nKoadjutori kumarsi ja poistui palatsista, luoden häntä katselevaan\nkardinaaliin verivihollisen silmäyksen. Se katse oli niin tuima,\nettä se tunkeusi Mazarinin sydänpohjukkaan asti; tajuten sen\nsodanjulistukseksi hän tarttui d'Artagnanin käsivarteen ja sanoi tälle:\n\n\"Tarpeen tullen, monsieur, tunnette kai jälleen tuon miehen, joka lähti\nulos, vai mitä?\"\n\n\"Kyllä, monseigneur\", takasi d'Artagnan.\n\nSitten hän virkkoi vuorostaan Portokseen kääntyen:\n\n\"Hitto, tämä menee pilalle; en pidä kiistoista kirkonmiesten kesken.\"\n\nGondy peräytyi jaellen siunauksia kaikille sivuuttamillensa ja suoden\nitselleen sen häijyn mielihyvän, että pani vihollistensa palvelijatkin\npolvistumaan eteensä.\n\n\"Ah\", mutisi hän astuessaan palatsin kynnyksen yli, \"kiittämätön,\nkavala, raukkamainen hovi! Huomenna opetan sinut nauramaan toisessa\näänilajissa!\"\n\nMutta sillävälin kun Palais-Royalissa ilmaistiin ylenpalttista\niloisuutta kuningattaren hilpeyden säestykseksi ei Mazarin hukannut\naikaansa tyhjään ja vaaralliseen pilantekoon, -- järkevänä miehenä,\njolla sitäpaitsi oli pelkurin huolellinen varovaisuus, hän poistui heti\nkoadjutorin jälkeen, toimitti tilinsä talteen, lukitsi kultansa säilyyn\nja koverrutti luotettavilla käsityöläisillä kätköpaikkoja seiniinsä.\n\nKotiin tullessaan kuuli koadjutori, että muuan nuori mies oli saapunut\nhänen lähdettyään ja odotteli häntä; hän kysyi vieraan nimeä ja\nsäpsähti ilahtuneesti, kun sai tietää, että tämä oli ilmoittautunut\nLouvièresiksi.\n\nHän kiirehti heti työhuoneeseensa; siellä oli tosiaan Brousselin poika,\nvielä ihan raivostuksissaan ja verissään taistelustansa kuninkaan väen\nkanssa. Ainoaksi varokeinokseen hän ennen arkkipiispalaan tuloansa oli\njättänyt muskettinsa erään ystävän luo.\n\nKoadjutori astui hänen luokseen ja ojensi kätensä. Nuori mies tähysti\nhäntä ikäänkuin tahtoen nähdä hänen sielunsa syvyyteen.\n\n\"Hyvä herra Louvières\", virkkoi koadjutori, \"olkaa vakuutettu siitä,\nettä minä otan lämpimästi osaa teitä kohdanneeseen onnettomuuteen.\"\n\n\"Onko se totta ja puhutteko vakavasti?\" kysyi Louvières.\n\n\"Sydämeni pohjasta\", vastasi Gondy.\n\n\"Siinä tapauksessa, monseigneur, on pelkkien sanojen aika mennyttä ja\ntoiminnan hetki tullut; jos te tahdotte, monseigneur, niin isäni on\nkolmen päivän päästä vapaalla jalalla ja te kuuden kuukauden kuluttua\nkardinaali.\"\n\nKoadjutori hätkähti.\n\n\"Ka, puhukaamme avomielisesti\", jatkoi Louvières, \"ja kääntäkäämme\nkortit pöydälle. Ei jaeta kolmeakymmentätuhatta écu'ta almuina,\nkuten te olette tehnyt viimeisinä kuutena kuukautena, yksistään\nkristillisestä armeliaisuudesta, sillä se olisi kerrassaan liian\nkaunista. Te olette kunnianhimoinen, ja se on aivan luonnollista:\nolettehan nerokas mies ja tunnette ansiokkuutenne. Minä puolestani\nvihaan hovia ja haluan tällä hetkellä ainoastaan kostoa. Antakaa meille\npapisto ja rahvas, jotka ovat teidän käskettävissänne, niin minä annan\nteille porvariston ja parlamentin; näiden neljän aineksen avulla on\nPariisi kahdeksassa päivässä meidän, ja uskokaa minua, herra\nkoadjutori, hovi antaa pelosta, mitä se ei anna suosiosta.\"\n\nKoadjutori silmäili vuorostaan Louvièresiä läpitunkevalla katseellaan.\n\n\"Mutta tiedättekö, herra Louvières, että te ehdotatte minulle\nsuorastaan kansalaissotaa?\"\n\n\"Te olette valmistellut sitä niin kauan, monseigneur, että sen täytyy\nnyt olla teille tervetullut.\"\n\n\"Vaikka vain\", sanoi koadjutori, \"mutta käsittänette kuitenkin, että\ntämä vaatii mietintää?\"\n\n\"Ja montako tuntia tarvitsette siihen?\"\n\n\"Kaksitoista, monsieur. Onko se liikaa?\"\n\n\"Nyt on puolipäivä; tulen luoksenne keskiyöllä.\"\n\n\"Ellen ole silloin palannut, niin odottakaa minua.\"\n\n\"Mainiota. Keskiyöllä, monseigneur.\"\n\n\"Keskiyöllä, hyvä herra Louvières.\"\n\nYksin jäätyään Gondy kutsui luokseen kaikki ne papit, joiden kanssa hän\noli jonkunlaisissa väleissä. Kahden tunnin kuluttua hän oli koonnut\nasuntoonsa kolmekymmentä sielunpaimenta Pariisin väkirikkaimmista ja\nsiis levottomimmista seurakunnista.\n\nGondy kertoi heille, miten häntä oli häväisty Palais-Royalissa, ja\ntoisti de Beautinin, kreivi de Villeroyn ja marski de la Meilleraien\nkokkapuheet. Pastorit kysyivät, mitä oli tehtävä.\n\n\"Seikka on selvä\", vastasi koadjutori. \"Te vallitsette omiatuntoja --\nno niin: järkyttäkää niissä kuninkaitten pelkäämisen ja kunnioittamisen\nviheliäinen ennakkoluulo; valaiskaa lampaillenne, että kuningatar on\ntyranni, ja hokekaa kaikkien kuuluviin, että Ranskan onnettomuudet\njohtuvat Mazarinista, hänen rakastajastaan ja turmelijastaan.\nAloittakaa työnne tänään, -- niin, nyt heti, ja kolmen päivän kuluessa\nodotan tuloksia. Jos muuten jollakulla teistä on hyvä neuvo antaa\nminulle, niin hän jääköön; minä kuuntelen sitä mielelläni.\"\n\nKolme pastoria jäi: Saint-Merrin, Saint-Sulpicen ja Saint-Eustachen\nseurakuntien. Toiset poistuivat.\n\n\"Luulette siis kykenevänne auttamaan minua vielä tehokkaammin kuin\nvirkaveljenne?\" kysyi Gondy.\n\n\"Niin toivomme\", vastasivat papit.\n\n\"Antakaahan kuulua; aloittakaa te, Saint-Merrin herra pastori.\"\n\n\"Monseigneur, minun alueellani on mies, joka voisi tuottaa teille mitä\nsuurinta hyötyä.\"\n\n\"Kuka se on?\"\n\n\"Muuan Rue des Lombardsin kauppias, jolla on hyvin suuri vaikutusvalta\nseudun pikku elinkeinolaisiin.\"\n\n\"Mikä hänen nimensä on?\"\n\n\"Planchet; hän aiheutti yksinään mellakan noin kuusi viikkoa sitten,\nmutta kun häntä sen johdosta etsiskeltiin hirtettäväksi, katosi hän.\"\n\n\"Ja voitteko te saada hänestä selon?\"\n\n\"Niin toivon; en luule hänen joutuneen kiinni, ja hänen vaimonsa\nrippi-isänä saan kyllä tietooni, missä hän on, jos vaimo sen tietää.\"\n\n\"Hyvä; etsikää käsiinne se mies, herra pastori, ja jos tapaatte, niin\ntuokaa hänet minun luokseni.\"\n\n\"Mihin aikaan, monseigneur?\"\n\n\"Kello kuudelta, jos teille sopii.\"\n\n\"Tulemme tänne kello kuusi, monseigneur.\"\n\n\"Menkää, hyvä pastori, menkää, ja Jumala olkoon kanssanne!\"\n\nPappi lähti.\n\n\"Entä te, monsieur?\" virkkoi Gondy Saint-Sulpicen pastoriin kääntyen.\n\n\"Minä, monseigneur\", vastasi tämä, \"tunnen miehen, joka on tehnyt\nsuuria palveluksia hyvin suositulle prinssille; hänestä tulisi\nerinomainen päällikkö, ja hänet voin asettaa käytettäväksenne.\"\n\n\"Kuka se mies on?\"\n\n\"Kreivi de Rochefort.\"\n\n\"Hänet tunnen minäkin; pahaksi onneksi ei hän ole Pariisissa.\"\n\n\"Monseigneur, hän asuu Cassette-kadun varrella.\"\n\n\"Mistä saakka?\"\n\n\"Jo kolmatta päivää.\"\n\n\"Ja miksei hän ole pistäytynyt puheillani?\"\n\n\"Hänelle oli sanottu ... monseigneur suonee minulle anteeksi...\"\n\n\"Tietysti, puhukaa.\"\n\n\"Että monseigneur pyrki sopimukseen hovin kanssa.\"\n\nGondy puraisi huultansa.\n\n\"Häntä on petetty. Tuokaa hänet luokseni kello kahdeksalta, herra\npastori, ja Jumala teitä siunatkoon kuten minäkin!\"\n\nToinen pappi kumarsi ja lähti.\n\n\"Nyt on teidän vuoronne, monsieur\", virkkoi koadjutori kääntyen\nviimeiseen vieraaseensa. \"Onko teillä yhtä hyvää tarjottavaa minulle\nkuin noilla kahdella herrasmiehellä, jotka ovat lähteneet täältä\nviimeksi?\"\n\n\"Parempaa, monseigneur.\"\n\n\"Jopa jotakin! Ajatelkaa, että siten sitoudutte varsin paljoon: toinen\ntarjosi minulle kauppiaan, toinen kreivin -- teillä kai siis on prinssi\nvaralla?\"\n\n\"Tarjoan teille kerjäläisen, monseigneur.\"\n\n\"Niin, aivan\", virkahti Gondy miettivästi, \"olette oikeassa, herra\npastori -- jonkun, joka kykenisi yllyttämään liikkeelle Pariisin\nristeyksissä kuhisevan köyhälistön armeijan ja saamaan sen kirkumaan\nkoko Ranskan kuuluviin, että Mazarin heidät on mierolle toimittanut.\"\n\n\"Juuri sellaisen miehen tunnen.\"\n\n\"Hyvä! Ja kuka se on?\"\n\n\"Pelkkä kerjäläinen, kuten jo sanoin, monseigneur; hän on kuuden vuoden\najan anellut almuja, jakaessaan vihkivettä Saint-Eustachen kirkon\nportailla.\"\n\n\"Ja te sanotte, että hänellä on suuri vaikutus vertaisiinsa?\"\n\n\"Tiedättekö, monseigneur, että kerjäläiset ovat järjestyneet\nyhdyskunnaksi, jonkunlaiseksi varattomien liitoksi omistavia luokkia\nvastaan, ammattiseuraksi, jolle kukin suorittaa pikku jäsenmaksun ja\njota johtelee päällikkö!?\"\n\n\"Kyllä olen kuullut sitä kerrottavan\", vastasi koadjutori.\n\n\"No, tarjoamani mies on yhdyskunnan pää.\"\n\n\"Ja mitä tiedätte hänestä?\"\n\n\"En mitään muuta, monseigneur, kuin että hänellä näyttää olevan\ntunnonvaivoja.\"\n\n\"Mistä olette siihen käsitykseen johtunut?\"\n\n\"Jokaisen kuukauden kahdeksantenakolmatta päivänä hän luetuttaa minulla\nsielumessun jonkun puolesta, joka on saanut väkivaltaisen kuoleman;\nviimeksi luin sen eilen.\"\n\n\"Ja häntä nimitetään?\"\n\n\"Maillardiksi, mutta minä en luule, että se on hänen todellinen\nnimensä.\"\n\n\"Luuletteko tapaavanne hänet paikallaan tällä hetkellä?\"\n\n\"Varmasti.\"\n\n\"Lähtekäämme katsomaan kerjäläistänne, herra pastori, ja jos hän on\nsellainen kuin sanotte, olette tosiaan keksinyt aarteen.\"\n\nGondy pukeutui herrasmieheksi, painoi leveälierisen punatöyhtöisen\nhatun päähänsä, kiinnitti vyötäisilleen pitkän miekan ja saappaisiinsa\nkannukset, kietoutui väljään viittaan ja seurasi pastoria.\n\nEdetessään kaikkia niitä katuja myöten, jotka johtivat arkkipiispan\ntalolta Saint-Eustachen kirkolle, koadjutori ja hänen saattolaisensa\ntutkivat tarkoin kansan mielialaa. Väki oli kiihdyksissään, mutta\nnäytti säikytetyn mehiläisparven tavoin olevan ymmällä, mihin asettua,\nja oli ilmeistä, että kaikki päättyisi pelkkään surinaan, jollei\njoukoille saataisi johtajia.\n\nHeidän saapuessaan Rue des Prouvairesille pastori ojensi kätensä kirkon\nedustaa kohti.\n\n\"Kas, tuolla hän on asemapaikallaan\", hän virkkoi.\n\nGondy tähysti osoitetulle paikalle ja näki ryysyläisen, joka istui\ntuolilla, selkä seinäkoristetta vasten, hänellä oli vieressään pikku\nallas ja kädessään pirskoitushuiska.\n\n\"Oleskeleeko hän tuolla jonkun etuoikeuden perusteella?\" kysyi Gondy.\n\n\"Ei, monseigneur\", vastasi pappi; \"hän on edeltäjältään ostanut tämän\nvihkivesi-jakopaikan.\"\n\n\"Ostanut?\"\n\n\"Niin, nämä paikat ovat liike-etuja; tuo mies on maksanut hyvinkin sata\npistolia tästä edusta.\"\n\n\"Se heittiö on siis varakas?\"\n\n\"Jotkut tuollaiset jättävät kuollessaan kaksikymmentä-,\nviisikolmatta- ja kolmekinkymmentätuhatta livreä, vieläpä siitäkin\nyli.\"\n\n\"Hm\", tuumi Gondy nauraen, \"enpä luullut tallettavani almujani niin\nhyvin.\"\n\nHe olivat sillävälin lähestyneet kirkkoa; pastorin ja koadjutorin\nlaskiessa jalkansa ensimmäiselle porrasaskelmalle nousi kerjäläinen\nseisaalle ja ojensi huiskansa.\n\nHän oli lyhytkasvuinen, jokseenkin tanakka, kuudesta\nkahdeksaanseitsemättä iältään; tukka oli harmaa, silmät vaaleanruskeat.\nKasvot ilmaisivat kahden vastakkaisen vaikuttimen taistelua, -- häijyn\nluonteen, jota taltutti tahto, kenties katumus.\n\nNähdessään pappia saattavan herrasmiehen hän hiukan säpsähti ja katseli\ntätä hämmästyneenä.\n\nPastori ja koadjutori koskettivat vihkihuiskaa sormenpäällä ja tekivät\nristinmerkin; koadjutori heitti hopealantin hattuun, joka oli laskettu\nportaille.\n\n\"Maillard\", sanoi pastori, \"monsieur ja minä olemme tulleet\nhaastelemaan hetkisen sinun kanssasi.\"\n\n\"Minun kanssani?\" vastasi kerjäläinen; \"se on liian suuri kunnia\nköyhälle vihkiveden jakelijalle.\"\n\nKerjäläisen äänessä oli ivallinen sointu, jota hän ei kyennyt kokonaan\npidättämään, ja se ihmetytti koadjutoria.\n\n\"Niin\", pitkitti pastori, joka näytti olevan tottunut tähän sävyyn,\n\"tahtoisimme tietää, mitä sinä ajattelet tämänpäiväisistä tapauksista\nja mitä olet kuullut kirkossakävijäin virkkavan niistä.\"\n\nKerjäläinen pudisti päätänsä.\n\n\"Ne ovat surkeita tapauksia, herra pastori, ja köyhää kansaa ne\nkohtaavat nyt kuten aina. Mitäkö niistä sanotaan? No, kaikki ovat\ntyytymättömiä, kaikki haikailevat, mutta kaikki on samaa kuin ei\nkukaan.\"\n\n\"Selittäkää käskystänne, hyvä mies\", pyysi koadjutori.\n\n\"Minä sanon, että kaikki nuo huudot, kaikki tuo surkeilu, kaikki\nsadatukset saavat aikaan vain jyrinää ja leimahtelua, mutta salama ei\niske alas ennenkuin on johtaja ohjaamassa sitä.\"\n\n\"Ystäväiseni\", sanoi Gondy, \"te näytätte minusta keinokkaalta mieheltä.\nOlisitteko taipuvainen ottamaan osaa pikku kansalaissotaan, jos\nsellainen syttyisi, ja asettamaan tuon johtajan käytettäväksi, jos\nsellaisen keksimme, omakohtaisen kykynne ja sen vaikutusvallan, joka\nteillä on tovereihinne?\"\n\n\"Kyllä, monsieur, kunhan sen sodan hyväksyy kirkko, jotta se voisi\njohtaa tavoittamaani päämäärään, nimittäin syntieni anteeksisaamiseen.\"\n\n\"Tätä sotaa ei kirkko ainoastaan hyväksy, vaan se ohjaileekin sitä.\nMitä synninpäästöönne tulee, niin meillä on puolellamme Pariisin\narkkipiispa, joka on saanut Rooman hovilta täydet valtuudet, ja myöskin\nkoadjutori, jolla on täydellinen aneoikeus; kehoittaisimme teitä\nkääntymään hänen puoleensa.\"\n\n\"Muista, Maillard\", sanoi pastori, \"että minä olen suositellut sinua\ntälle herrasmiehelle, joka on mahtimies, ja tavallaan mennyt vastuuseen\nsinusta.\"\n\n\"Minä tiedän, herra pastori\", vastasi kerjäläinen, \"että te olette aina\nollut varsin hyväntahtoinen minua kohtaan, ja minä olenkin puolestani\nhyvin halukas tekemään mieliksenne.\"\n\n\"Ja arveletteko tosiaan olevanne niin vaikutusvaltainen\nammattiveljienne keskuudessa kuin herra pastori minulle äsken\nvakuutti?\"\n\n\"Luulen heidän pitävän minua jossakin arvossa\", vastasi kerjäläinen\nylpeästi; \"he eivät ainoastaan tehne kaikkea, mitä annan heille\ntoimeksi, vaan seurannevatkin minua kaikkialle, minne menen.\"\n\n\"Voitteko hankkia viisikymmentä rivakkaa miestä, oikeita häliseviä\ntyhjäntoimittajia, kiljujia, jotka kykenisivät luhistuttamaan\nPalais-Royalin seinät huutamalla alas Mazarinia, niinkuin muinoin\nJerikon muurit sortuivat?\"\n\n\"Luullakseni sietää minulle antaa vaikeampiakin ja tärkeämpiä tehtäviä\nkuin se\", vastasi kerjäläinen.\n\n\"Vai niin!\" sanoi Gondy. \"Ottaisitte siis ehkä rakennuttaaksenne\nyhdessä yössä kymmenkunnan katusulkua?\"\n\n\"Ottaisin viisikinkymmentä ja päivän tullen puolustaakseni niitä.\"\n\n\"Kautta taivaan\", huudahti Gondy, \"te puhutte miellyttävän varmasti, ja\nkoska herra pastori vastaa teistä...\"\n\n\"Kyllä vastaan\", vahvisti pastori.\n\n\"Kas, tässä kukkaro, joka sisältää viisisataa kultapistolia: tehkää\nkaikki valmistuksenne ja sanokaa, missä voin tavata teidät tänä iltana\nkello kymmenen.\"\n\n\"Sen pitäisi tapahtua jollakulla ylänteellä, mistä saa merkin näkymään\nkaikkiin Pariisin osiin.\"\n\n\"Annanko sinulle kirjallisesti pari sanaa Saint-Jacques-la-Boucherien\nkappalaista varten, jotta hän päästää sinut johonkin tornin kammioon?\"\nesitti pastori.\n\n\"Se sopii\", vastasi kerjäläinen.\n\n\"Illalla kello kymmenen siis\", lopetti koadjutori; \"ja jos olen teihin\ntyytyväinen, saatte viisisataa pistolia lisää.\"\n\nKerjäläisen silmissä leimahti ahneus, mutta hän tukahdutti sen tunteen.\n\n\"Tänä iltana, monsieur\", hän vastasi, \"tulee kaikki kuntoon.\"\n\nHän kantoi tuolinsa kirkkoon, asetti tuolin viereen altaansa ja\npirskoitushuiskansa, meni ottamaan vettä kirkon vihkivesiastiasta\nikäänkuin ei olisi luottanut omaansa ja poistui sitten.\n\n\n\n\nKAHDEKSASVIIDETTÄ LUKU\n\nSaint-Jacques-la-Boucherien torni\n\n\nNeljännestä vailla kuusi oli herra de Gondy suoriutunut kaupungilta ja\npalannut arkkipiispalaan.\n\nKello kuudelta ilmoitettiin Saint-Merrin pastori.\n\nKoadjutori loi nopean katseen taaksensa ja näki, että häntä seurasi\ntoinen mies.\n\n\"Tulkoot sisälle\", hän sanoi.\n\nPastori astui huoneeseen ja Planchet hänen mukanaan.\n\n\"Monseigneur\", aloitti Saint-Merrin pastori, \"tässä on se henkilö,\njosta minulla on ollut kunnia puhua teille.\"\n\nPlanchet tervehti sellaisen miehen tavoin, joka on liikkunut\nsäätyläisperheissä.\n\n\"Ja te olette halullinen palvelemaan kansan asiaa?\" kysyi Gondy.\n\n\"Olen kuin olenkin\", vastasi Planchet; \"olen frondelainen kaikesta\nsydämestäni. Onpa minut jo tuomittu hirteenkin, monseigneur.\"\n\n\"Mistä syystä?\"\n\n\"Riistin Mazarinin vartion kynsistä aatelismiehen, jota oltiin viemässä\ntakaisin Bastiljiin, missä hän oli istunut viisi vuotta.\"\n\n\"Kuka hän olikaan?\"\n\n\"Ka, te tunnette hänet hyvin, monseigneur; se oli kreivi de Rochefort.\"\n\n\"Kas, tosiaankin!\" huudahti koadjutori; \"olen kuullut siitä\ntapauksesta: te yllytitte meteliin koko korttelin, sanotaan?\"\n\n\"Melkeinpä\", vastasi Planchet itsetyytyväisen näköisenä.\n\n\"Ja te olette ammatiltanne...?\"\n\n\"Sokerileipuri, Rue des Lombardsin varrella.\"\n\n\"Selittäkäänhän minulle, miten noin rauhallisen toimen harjoittaja\ntulee olleeksi niin sotainen taipumuksiltaan!\"\n\n\"Mistä se johtuu, että te kirkon miehenä, monseigneur, nyt\nvastaanotatte minut ritarin asussa, miekka kupeella ja kannukset\nsaappaissa?\"\n\n\"Eipä ollut huonosti vastattu, totta tosiaan!\" huudahti Gondy\nhymyillen, \"mutta tiedättehän, että minä papinkauluksestani huolimatta\nolen aina pitänyt asetoimista.\"\n\n\"No niin, monseigneur, ennen kuin rupesin sokerileipuriksi, olin minä\nkolme vuotta kersanttina Piemontin rykmentissä ja sitä ennen\nkahdeksantoista kuukautta herra d'Artagnanin palvelijana.\"\n\n\"Muskettisoturien luutnantin?\" kysyi Gondy.\n\n\"Saman, monseigneur.\"\n\n\"Mutta häntä väitetään villityksi mazarinilaiseksi?\"\n\n\"Hm...\" rykäisi Planchet.\n\n\"Mitä tahdotte sanoa?\"\n\n\"En mitään, monseigneur. Herra d'Artagnan on palveluksessa; herra\nd'Artagnan saa elantonsa puoltamalla Mazarinia, joka pitää häntä\npalkoissa, niinkuin meillä porvareilla on tehtävänä ahdistaa Mazarinia,\njoka rosvoaa meitä.\"\n\n\"Te olette älykäs mies, ystäväiseni; voiko teidän apuunne luottaa?\"\n\n\"Luulin\", vastasi Planchet, \"että herra pastori on mennyt teille\ntakuuseen minusta.\"\n\n\"Niin onkin, mutta mieleni tekee saada se vakuutus omasta suustanne.\"\n\n\"Saatte luottaa minuun, monseigneur, jos on kysymys metelin\nnostattamisesta kaupungissa.\"\n\n\"Siitä juuri on kysymys. Montako miestä luulette voivanne koota yöllä?\"\n\n\"Kaksisataa muskettia ja viisisataa pertuskaa.\"\n\n\"Jos vain on jokaisessa korttelissa yksi mies, joka tekee saman, niin\nmeillä on huomenna melkoinen armeija.\"\n\n\"Niinpä kyllä.\"\n\n\"Suostuisitteko kreivi de Rochefortin johdettavaksi?\"\n\n\"Häntä seuraisin vaikka hornaan, ja se ei merkitse vähän, sillä uskon\nhänet tosiaan kykeneväksi menemään sinne.\"\n\n\"Mainiota!\"\n\n\"Mistä merkistä voi huomenna eroittaa ystävät ja viholliset?\"\n\n\"Kaikki frondelaiset asettakoot keltaisen nauharuusun hattuunsa.\"\n\n\"Hyvä. Antakaa minulle toimintaohje.\"\n\n\"Tarvitsetteko rahoja?\"\n\n\"Rahoista ei ole koskaan ollut haittaa missään asiassa, monseigneur.\nJollei niitä ole, niin on tultava toimeen ilman; jos on, niin hommat\nluistavat sitä joutuisammin ja paremmin.\"\n\nGondy astui lippaan ääreen ja otti siitä kukkaron.\n\n\"Tässä on viisisataa pistolia\", hän sanoi; \"ja jos asiat menestyvät\nhyvin, niin saatte huomenna odottaa saman verran lisää.\"\n\n\"Teen monseigneurille rehellisen tilin näistä rahoista\", vastasi\nPlanchet pistäen massin kainaloonsa.\n\n\"Hyvä on, suosittelen kardinaalia teidän hoivaanne.\"\n\n\"Olkaa huoletta, hän on hyvissä käsissä.\"\n\nPlanchet lähti; pastori viivähti vielä hetkisen.\n\n\"Oletteko tyytyväinen, monseigneur?\" hän kysyi.\n\n\"Kyllä, tuo mies näyttää päättäväiseltä veitikalta.\"\n\n\"Niin, hän tekee enemmänkin kuin on luvannut.\"\n\n\"Sepä oivallista.\"\n\nPastori yhtyi nyt suojattiinsa, joka odotti häntä portailla. Kymmenen\nminuutin kuluttua ilmoitettiin Saint-Sulpicen pastori.\n\nHeti kun Gondyn työhuoneen ovi avautui, ryntäsi sinne mies; hän oli\nkreivi de Rochefort.\n\n\"Tekö siinä, hyvä kreivi!\" virkkoi Gondy ojentaen hänelle kätensä.\n\n\"Olette siis viimeinkin tehnyt päätöksenne, monseigneur?\" sanoi\nRochefort.\n\n\"En ole kahden vaiheilla ollutkaan\", vastasi Gondy.\n\n\"Älkäämme siis enää puhuko siitä: kun te sen sanotte, niin uskon.\nToimitamme siis tanssit Mazarinille?\"\n\n\"Niinpä toivon.\"\n\n\"Ja milloin alkaa karkelo?\"\n\n\"Kutsu on annettu täksi yöksi\", selitti koadjutori, \"mutta viulut\nalkavat vinkua vasta huomisaamuna.\"\n\n\"Voitte ottaa lukuun minut ja viisikymmentä soturia, jotka chevalier\nd'Humières on luvannut minulle milloin vain tarvitsen.\"\n\n\"Viisikymmentä soturia?\"\n\n\"Niin; hän pestaa tarjokkaita ja lainaa ne minulle -- jos puuttuu\njoitakuita juhlan päättyessä, niin hankin toisia sijalle.\"\n\n\"Hyvä on, hyvä Rochefort; mutta siinä ei ole vielä kylliksi.\"\n\n\"Mitä puuttuu?\" kysyi Rochefort hymyillen.\n\n\"Herra de Beaufort -- minne olette hänet sijoittanut?\"\n\n\"Hän on Vendômisissa odottelemassa, kunnes kirjeellisesti kutsun hänet\ntakaisin Pariisiin.\"\n\n\"Kirjoittakaa hänelle, nyt on aika.\"\n\n\"Olette siis varma asiastanne?\"\n\n\"Olen, mutta hänen pitää kiirehtiä, sillä niin pian kuin Pariisin\nväestö on kerran noussut liikkeelle, saamme yhden sijasta kymmenen\nprinssiä, jotka tahtovat asettua sen etunenään. Jos hän viivästyy, niin\nhän huomaa paikkansa otetuksi.\"\n\n\"Saanko ilmoittaa hänelle mielipiteenne?\"\n\n\"Kyllä, kernaasti.\"\n\n\"Saanko sanoa hänelle, että hän voi vedota teihin?\"\n\n\"Sanokaa vain.\"\n\n\"Ja te annatte hänelle täyden valtuuden?\"\n\n\"Sotaa varten, kyllä; mutta mitä politiikkaan tulee...\"\n\n\"Te tiedätte, että se ei ole hänen vahva puolensa.\"\n\n\"Hänen on annettava minun sopia omalla tavallani kardinaalinhatustani.\"\n\n\"Te pidätte siitä vielä kiinni?\"\n\n\"Niin, koska minut pakotetaan käyttämään sellaista hatunkuosia, joka ei\nminulle sovellu\", vastasi Gondy, \"niin olkoon se hattu ainakin\npunainen.\"\n\n\"Ei käy kiistäminen makuasioista\", arveli Rochefort nauraen; \"vastaan\nhänen suostumuksestaan.\"\n\n\"Ja te kirjoitatte hänelle tänä iltana?\"\n\n\"Teen paremminkin, -- lähetän sanansaattajan.\"\n\n\"Monenko päivän kuluttua hän voi olla täällä?\"\n\n\"Viiden päivän.\"\n\n\"Tulkoon siis, ja hän näkee aseman täällä suuresti muuttuneeksi.\"\n\n\"Niin toivon.\"\n\n\"Minä takaan sen.\"\n\n\"Ja edelleen?\"\n\n\"Menkää kokoamaan viisikymmentä miestänne ja pysytelkää valmiina.\"\n\n\"Mihin?\"\n\n\"Kaikkeen.\"\n\n\"Onko mitään puoluemerkkiä?\"\n\n\"Keltainen nauharuusuke hatussa.\"\n\n\"Hyvä. Näkemiin, monseigneur.\"\n\n\"Jumalan haltuun, hyvä Rochefort.\"\n\n\"Haa, mosjöö Mazarin, mosjöö Mazarin!\" virkkoi Rochefort vetäen\nmukaansa pastorinsa, joka ei ollut saanut osutetuksi sanaakaan tähän\nkeskusteluun; \"nyt saat nähdä olenko minä liian vanha toimimaan!\"\n\nKello oli puoli kymmenen; koadjutori tarvitsi hyvinkin puoli tuntia\nehtiäkseen arkkipiispalasta Saint-Jasques-la-Boucherien torniin.\n\nKoadjutori huomasi, että eräässä tornin ylemmistä ikkunoista tuikutti\nkynttilä.\n\n-- Hyvä on, -- hän tuumi, -- kerjäläiskuninkaamme on paikallaan.\n\nHän kolkutti, tultiin avaamaan. Itse kappalainen odotti häntä ja valaisi\nhänelle tietä tornin huippuun asti. Heidän tultuaan sinne hän viittasi\npieneen oveen, asetti kynttilän muurinnurkkaan, jotta koadjutori\nlähtiessään löytäisi sen, ja laskeutui jälleen alas portaita.\n\nVaikka ovessa oli avain, koputti koadjutori kuitenkin.\n\n\"Sisälle!\" lausui ääni, josta koadjutori tunsi kerjäläisen.\n\nDe Gondy astui kammioon. Siellä tosiaan oli Saint-Eustachen vihkiveden\njakelija. Hän odotteli lojuen kurjalla makuulavalla.\n\nNähdessään koadjutorin astuvan sisälle hän nousi seisaalle.\n\nKello löi kymmenen.\n\n\"No niin\", kysyi Gondy, \"oletko pitänyt sanasi?\"\n\n\"En aivan tarkoin\", vastasi kerjäläinen.\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Tehän pyysitte minulta viittäsataa miestä?\"\n\n\"Niin, entä sitten?\"\n\n\"No, saatte kaksituhatta.\"\n\n\"Ethän vain kersku?\"\n\n\"Tahdotteko todisteen?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\nKolme kynttilää paloi kukin ikkunassaan, la Citén, Palais-Royalin ja\nSaint-Denis-kadun puolella.\n\nMies lähestyi äänettömänä kaikkia kolmea kynttilää peräkkäin ja puhalsi\nne sammuksiin.\n\nKoadjutori oli hämyssä; kammiota valaisi nyt ainoastaan himmeillä\nsäteillään kuu, joka oli vetäytynyt paksujen, mustien pilvien huntuun,\nkoristaen niiden reunoja hopearipsuilla.\n\n\"Mitä olet tehnyt?\" kysyi koadjutori.\n\n\"Olen antanut merkin.\"\n\n\"Mihin?\"\n\n\"Katusulkujen rakentajille.\"\n\n\"Ahaa!\"\n\n\"Lähtiessänne täältä näette väkeni työssä. Pitäkää vain varanne, jotta\nette loukkaa säärtänne johonkin ketjuun tai putoa aavistamattomaan\nkuoppaan.\"\n\n\"Hyvä on! Tässä on luvattu summa, saman verran kuin jo olet saanut.\nMuista nyt olevasi päällikkö äläkä mene ryyppäämään.\"\n\n\"En ole kahteenkymmeneen vuoteen juonut muuta kuin vettä.\"\n\nMies vastaanotti massin koadjutorilta, joka kilinästä kuuli hänen\nkopeloivan ja tunnustelevan kultarahoja.\n\n\"Kas, kas!\" virkkoi koadjutori; \"sinä, veijari, oletkin ahnas!\"\n\nKerjäläinen huokasi ja heitti massin luotansa.\n\n\"Pysynkö siis ainiaan samana!\" hän huudahti; \"enkö ikinä saa\nriisuutuneeksi vanhasta ihmisestä? Voi viheliäisyyttä, voi turhuutta!\"\n\n\"Otat sen kuitenkin.\"\n\n\"Niin, mutta vannon teidän edessänne, että käytän jäännöksen\nhyväntekeväisyyteen.\"\n\nHänen kasvonsa olivat kalpeat ja pingoittuneet, ilmaisten sisäistä\ntaistelua.\n\n\"Kummallinen mies!\" mutisi Gondy.\n\nJa hän otti hattunsa lähteäkseen, mutta ovelle kääntyessään hän näki\ntiellään kerjäläisen.\n\nHänen ensimmäisenä ajatuksenaan oli, että mies tahtoi hänelle jotakin\npahaa.\n\nMutta pian hän päinvastoin huomasi tämän liittävän kätensä ristiin ja\npolvistuvan.\n\n\"Monseigneur\", pyysi kerjäläinen, \"ennen kuin lähdette täältä, rukoilen\nsiunaustanne.\"\n\n\"Monseigneur!\" huudahti Gondy. \"Hyvä mies, sinä otaksut minut\njoksikuksi toiseksi.\"\n\n\"Ei, monseigneur, minä puhuttelen herra koadjutoria; tunsin teidät heti\nensi silmäyksellä.\"\n\nGondy hymyili.\n\n\"Ja sinä tahdot siunaustani?\" hän virkkoi.\n\n\"Niin, tarvitsen sitä.\"\n\nKerjäläinen lausui tämän niin peräti nöyrästi ja niin hartaan\nkatuvasti, että Gondy ojensi kätensä hänen ylitseen ja antoi hänelle\nsiunauksensa niin sydämellisesti kuin suinkin kykeni.\n\n\"Nyt on meidän välillämme yhdysside\", lausui koadjutori. \"Olen\nsiunannut sinua, ja sinä olet minulle pyhitetty, niinkuin minäkin\nsinulle. Annahan kuulla, -- oletko tehnyt jonkun rikoksen, jonka\nmaallisilta seuraamuksilta voin sinua suojella?\"\n\nKerjäläinen pudisti päätänsä.\n\n\"Rikokseni, monseigneur, ei kuulu inhimillisen oikeuden tuomiovaltaan,\nja te ette voi vapauttaa minua siitä muutoin kuin siunaamalla minua\nuseasti samaten kuin äsken.\"\n\n\"Kuulehan, ole vilpitön\", kehoitti koadjutori; \"sinä et ole koko ikääsi\nollut nykyisessä ammatissasi?\"\n\n\"En, monseigneur; vasta kuusi vuotta on minulla tämä ollut.\"\n\n\"Missä olit sitä ennen?\"\n\n\"Bastiljissa.\"\n\n\"Ja ennen kuin jouduit Bastiljiin?\"\n\n\"Sen sanon teille, monseigneur, sinä päivänä, jolloin suvaitsette\nkuunnella rippiäni.\"\n\n\"Hyvä on; ilmoittaudu millä hyvänsä vuorokauden hetkellä, niin olen\nvalmis myöntämään sinulle synninpäästön.\"\n\n\"Kiitos, monseigneur\", vastasi kerjäläinen kumealla äänellä; \"mutta\nvielä en ole valmis vastaanottamaan sitä.\"\n\n\"Sovittu siis. Hyvästi.\"\n\n\"Hyvästi, monseigneur\", sanoi kerjäläinen avaten oven ja kumartaen\nkirkkoruhtinaalle.\n\nKoadjutori otti kynttilän, astui alas portaita ja poistui syvissä\nmietteissä.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSVIIDETTÄ LUKU\n\nMellakka\n\n\nKello oli noin yksitoista illalla. Gondy ei ollut edennyt sataa askelta\nPariisin kaduilla, kun hän jo huomasi ihmeellisen muutoksen olevan\ntekeillä.\n\nKoko kaupunki näytti haaveellisten olentojen asumalta; äänettömät\nvarjot mursivat katukivitystä, toiset laahasivat esiin ja käänsivät\nkumoon kärryjä, toiset taasen loivat kaivantoja, jollaiset saattoivat\nniellä komppanioittain ratsuväkeä. Kaikki nämä innokkaat puuhailijat\nmenivät, tulivat, juoksivat kuin johonkin salamyhkäiseen työhön\nryhtyneet hornanhenget: he olivat Ihmehovin[20] kerjäläisiä,\nSaint-Eustachen vihkiveden jakelijan asiamiehiä, jotka laittoivat\nseuraavaksi päiväksi kuntoon katusulkuja.\n\nGondy katseli hiukan säikkyen näitä hämyn olentoja, näitä öisiä\nahertajia; hän kysyi itseltään, pystyisikö hän, joka oli toimittanut\nkaikki nämä ryysyläiset liikkeelle heidän tyyssijoistaan, myöskin\npalauttamaan heidät niihin. Kun joku heistä lähestyi häntä, oli hän\nvalmis tekemään ristinmerkin.\n\nHän pääsi Saint-Honoré-kadulle ja kulki sitä pitkin Rue de la\nFerronnerielle päin. Siellä vaihtui näyttämö, kauppamiehet\njuoksentelivat siellä myymälästä toiseen; ovet näyttivät olevan\nlukittuja kuten ikkunaluukutkin, mutta ne olivat vain työnnettyjä\nkiinni, jotta ne heti avautuivat ja sulkeutuivat laskeakseen kulkemaan\nmiehiä, jotka eivät näyttäneet tahtovan antaa ilmi kantamuksiaan; he\nolivat rihkamakauppiaita, joilla oli aseita lainata niiden puutteessa\noleville.\n\nMuuan mieshenkilö riensi ovelta ovelle, horjuen raskaan taakkansa alla\n-- miekoilla, musketeilla, ratsupyssyillä ja kaikenlaatuisilla aseilla\nsälytettynä, salavihkaa jaellen niitä tarpeen mukaan. Lyhdyn valossa\ntunsi koadjutori hänet Planchetiksi.\n\nKoadjutori tuli Rue de la Monnaien kautta laiturille. Siellä seisoi\nliikkumattomina ryhminä musta- ja harmaaviittaisia porvareita, mikäli\nkuuluivat ylempään tai alempaan liikemiesluokkaan, ja yksinäisiä miehiä\nkäveli ryhmästä toiseen. Kaikkien noiden viittojen takaliepeen alta\npisti esiin miekankärki ja etupuolelta ratsupyssyn tai musketin suu.\n\nPont-Neufille tultuaan koadjutori huomasi sillan vartioiduksi; muuan\nmies lähestyi häntä ja kysyi:\n\n\"Kuka te olette? En tunne teitä meikäläiseksi.\"\n\n\"Te ette siis tunne ystäviänne, hyvä herra Louvières\", vastasi\nkoadjutori kohottaen hattuaan.\n\nLouvières näki nyt paremmin ja kumarsi.\n\nGondy pitkitti kierrostaan ja käveli alas Nesle-tornille asti. Siellä\nhän näki pitkän rivin ihmisiä hiipimässä muureja pitkin. Niitä olisi\nvoinut luulla haamukulkueeksi, sillä kaikki olivat kääriytyneet\nvalkoisiin kauhtanoihin. Määrätylle kohdalle päästyään näyttivät he\nperätysten hupenevan olemattomiin ikäänkuin olisi maa avautunut\nheidän jalkainsa alla. Gondy nojautui erästä nurkkausta vasten ja\nkatseli heidän katoamistansa ensimmäisestä viimeisen edelliseen saakka.\n\nViimeinen kohotti katseensa, kaiketikin varmistuakseen siitä, että\nhäntä tovereineen ei vakoiltu, ja hämyssäkin hän huomasi Gondyn. Hän\nastui suoraan tätä kohti ja asetti pistoolin hänen rintaansa vasten.\n\n\"Hei, herra de Rochefort\", virkahti Gondy nauraen, \"älkäämme leikkikö\nampuma-aseilla.\"\n\nRochefort tunsi äänen.\n\n\"Kas, tekö siinä, monseigneur?\" sanoi hän.\n\n\"Minä itse. Mitä väkeä te tuolla tavoin viette maan uumeniin?\"\n\n\"Chevalier d'Humièresilta lainaamiani viittäkymmentä tarjokasta, jotka\non aiottu keveään ratsuväkeen; he eivät ole vielä saaneet muita\nvarustuksiaan kuin valkoiset kauhtanansa.\"\n\n\"Ja te lähdette...?\"\n\n\"Tutun kuvanveistäjän luo; astumme vain laskuluukulle, jolla hän ottaa\nmarmoritarpeet työpajaansa.\"\n\n\"Hyvin keksitty!\" kiitti Gondy.\n\nJa hän paiskasi Rochefortille kättä; tämäkin laskeusi sitten\nsalaportaille ja sulki laskuluukun perässään.\n\nKoadjutori palasi kotiin. Kello oli yksi aamulla. Hän aukaisi ikkunansa\nja kumartui kuuntelemaan.\n\nKoko kaupungissa kuului kummallista, käsittämätöntä kohua; saattoi\noivaltaa, että jotakin tavatonta ja kamalaa tapahtui kaikilla noilla\nkaduilla, jotka olivat pimeinä kuin kadotuksen kuilu. Tuon tuostakin\njymisi kuin rajuilman noustessa tai hyökyaallon lähetessä, mutta\nmahdoton oli saada ilmiöstä mitään selvää ja määriteltyä mielikuvaa:\nolisi kenties saattanut arvella, että salaperäinen maanalainen jumu oli\nennustelemassa maanjäristystä.\n\nSiten jatkui mullistustyötä läpi yön. Seuraavana aamuna havahtuessaan\ntuntui Pariisi hätkähtävän omasta ulkomuodostaan. Sitä olisi voinut\nluulla piiritetyksi kaupungiksi. Aseelliset miehet pitivät uhkaavin\nkatsein ja musketti olalla katusulkuja hallussaan; käskysanat,\npatrullit, pidätykset ja rankaisutkin -- sellaisia kohtasi vaeltaja\njoka askeleella. Pysäyteltiin töyhtöhattuisia ja kullatuilla miekoilla\nkomeilevia miehiä, kovistellen heitä huutamaan: \"Eläköön Broussel! alas\nMazarin!\" Kieltäytyjä sai osakseen vihellyksiä ja herjauksia,\nsyljeskelyjä ja lyöntejäkin. Surmattu ei vielä, mutta näkyi kyllä, että\nhalua siihen ei puuttunut.\n\nKatusulkuja oli rakennettu Palais-Royaliin asti. Rue des Bons\nEnfantsilta Rue de la Ferronnerielle, Saint-Thomas-du-Louvre-kadulta\nPont-Neufille, Richelieu-kadulta Saint-Honoré-portille saakka oli\nasettunut runsaasti kymmenentuhatta aseellista miestä, joista\netummaiset kirkuivat uhmaavia sanoja rauhallisille kaartilaisrykmentin\nvartioille, joita oli aseteltu Palais-Royalin ympärille; tämän\nristikkoportit oli suljettu heidän takanaan, ja se varokeino teki\nheidän asemansa täpäräksi. Kaikkialla kierteli lisäksi sadan,\nsadanviidenkymmenen, kahdensadan miehen suuruisina parvina riutuneita,\nkelmeitä ryysyläisiä, kantaen eräänlaisia lippuja, joissa näkyi sanat:\n_Katsokaa kansan kurjuutta_! Missä hyvänsä tämä kurjalisto kulki,\nsiellä kajahti huikeita huutoja; ja tuollaisia joukkueita oli niin\npaljon, että kaikkialla karjuttiin.\n\nItävallan Annan ja Mazarinin hämmästys oli suuri heidän herätessään,\nkun tultiin ilmoittamaan, että keskikaupunki, jonka he olivat\nedellisenä iltana nähneet aivan rauhallisena, oli noussut kuumeisena ja\nkuohuvana; kumpainenkaan ei tahtonut uskoa sitä kuvausta, vaan\nvastasivat luottavansa ainoastaan omiin silmiinsä ja korviinsa. Heille\navattiin ikkuna: he näkivät, kuulivat ja tulivat vakuutetuiksi.\n\nMazarin kohautti olkapäitänsä ja teeskenteli syvää halveksumista tätä\nrahvasta kohtaan, mutta kalpeni silmin nähden, kiiruhti vapisevana\ntyöhuoneeseensa, lukitsi kultansa ja jalokivensä lippaisiin ja pisti\nkauneimmat timanttisormukset sormiinsa. Kuningatar sitävastoin,\nraivostuksissaan ja oman tahtonsa varaan jätettynä, kutsutti luokseen\nmarski de la Meilleraien, käskien tämän ottaa mukaansa niin monta\nmiestä kuin halusi ja lähteä katsomaan, mitä tuo _pila_ merkitsi.\n\nMarski oli tavallisesti hyvin uskalias eikä nyt aavistellut\nmitään vaaraa, sillä senaikuisten miekkamiesten tavoin hän piti\nkaupunkilaisväestöä varsin vähäisessä arvossa. Hän otti senvuoksi\nsaattueeseen ainoastaan puolitoistasataa miestä ja tahtoi marssia\nLouvre-sillan yli. Mutta siellä hän kohtasi Rochefortin ja tämän\nviisikymmentä kevytaseista ratsumiestä, joita seurasi enemmän kuin\nviisisataa jalankulkijaa. Ei ollut mitään keinoa tuollaisen sulun\navaamiseen. Marski ei edes yrittänyt, vaan peräytyi laiturille.\n\nMutta Pont-Neufillä hän tapasi Louvièresin porvareinensa. Tällä kertaa\nmarski yritti rynnäkköä, mutta se vastaanotettiin musketinlaukauksilla,\nsamalla kun kaikista ikkunoista sateli kiviä. Paikalle sortui kolme\nmiestä.\n\nHän peräytyi nyt halleihin päin, mutta kohtasi siellä Planchetin ja\ntämän pertuskaosaston. Tapparakeihäät painuivat uhkaavina tanaan; hän\ntahtoi raivata tiensä kaikkien noiden harmaaviittaisten yli, mutta\nharmaaviittaiset pitivät puoliaan, ja marskin oli vetäydyttävä takaisin\nSaint-Honoré-kadulle päin, jättäen tantereelle neljä kaartilaistansa,\njotka oli surmattu kaikessa hiljaisuudessa teräaseilla.\n\nHän tunkeusi sitten Saint-Honoré-kadulle, mutta siellä hän kohtasi\nSaint-Eustachen kerjäläisen katusulut. Niitä vartioimassa ei ollut\nainoastaan aseellisia miehiä, vaan naisiakin ja lapsia. Nuori herra\nFriquet oli saanut Louvièresilta lahjaksi pistoolin ja miekan, ja hän\noli omasta piiristään haalinut kokoon osaston, joka piti huumaavaa\nmeteliä.\n\nMarski luuli tätä kohtaa vartioittavan huonommin kuin toisia ja aikoi\nmurtautua lävitse. Hän käski kahdenkymmenen miehen laskeutua ratsailta\nsekä vallata väkirynnäköllä ja avata tämän katusulun, jollaikaa hän\nmuun joukkonsa kanssa ratsain suojaisi hyökkääjiä. Nuo kaksikymmentä\nmarssivatkin suoraa estettä vastaan, mutta pölkkyjen takaa,\nkärrynpyörien välitse ja kivikasan päältä tuiskahti nyt hirveä\nmuskettituli, ja sen räiske hälytti Planchetin pertuskamiehet Les\nInnocents-hautuumaan nurkkaan ja Louvièresin porvarit Rue de la\nMonnaien kulmaan.\n\nMarski de la Meilleraie oli joutunut kahden tulen väliin.\n\nMarski de la Meilleraie oli urhoollinen mies, ja hän päättikin kaatua\npaikallaan. Hän maksoi laukaukset laukauksilla, ja vaikerrusta alkoi\nkuulua väkijoukosta. Paremmin harjaantuneina kaartilaiset ampuivat\ntarkemmin, mutta ylivoimaiset porvarit rusensivat heidät todellisella\nrautamyrskyllä. Miehiä kaatui hänen ympärillään kuin olisi oltu Rocroyn\ntai Leridan taistelukentällä. Fontraillesilta, hänen ajutantiltaan,\nmusertui käsivarsi, hänen hevoseltaan lävisti luoti kaulan, joten hänen\noli hyvin vaikea ohjata sitä, sillä kipu yllytti sen melkein\nsuunniltaan. Viimein oli tultu siihen äärimmäiseen hetkeen, jolloin\nsäikkymättöminkin tuntee väristystä suonissaan ja kylmän hien\nkihoilevan otsalleen. Silloin väkijoukko äkkiä avautui Rue de\nl'Arbre-Secin puolelta, huudellen: \"Eläköön koadjutori!\" ja Gondy\nilmestyi näkyviin kuorikaavussaan ja vaipassaan, levollisena samoten\nkeskellä muskettitulta ja jaellen siunauksiaan oikeaan ja vasempaan\nyhtä rauhallisesti kuin olisi johtanut Kristuksen ruumiinjuhlan\nkulkuetta.\n\nKaikki polvistuivat.\n\nMarski tunsi tulijan ja kiirehti hänen luokseen.\n\n\"Auttakaa minut tästä, taivaan nimessä\", pyysi hän, \"muutoin maksaa\nleikki minulle ja kaikille miehilleni hengen!\"\n\nSyntyi melu, joka ei olisi päästänyt ukkosenjyrinääkään kuuluviin.\nGondy kohotti kätensä ja vaati hiljaisuutta. Kaikki vaikenivat.\n\n\"Lapseni\", hän lausui, \"tässä näette herra marski de la Meilleraien,\njonka aikeista te olette erehtyneet. Hän sitoutuu Louvreen palatessaan\npyytämään teidän nimessänne kuningattarelta Brousselimme vapauttamista.\nSitoudutteko siihen, marski?\" lisäsi Gondy de la Meilleraieen kääntyen.\n\n\"Hitto!\" huudahti tämä; \"totta kai! En toivonut pääseväni näin\nhuokealla.\"\n\nMarski kohotti kätensä suostumuksen merkiksi.\n\n\"Eläköön koadjutori!\" hoilasi väkijoukko. Lisäsivätpä jotkut äänet:\n\"Eläköön marski!\" Mutta kaikki kirkuivat sitten yhteen suuhun: \"Alas\nMazarin!\"\n\nTungos avautui; Saint-Honoré-katua myöten oli tie lyhin. Katusulkujen\nläpi jätettiin pääsy auki, ja marski peräytyi joukkonsa jäännöksen\nkanssa; edeltä marssi Friquet nulikoinensa, joista toiset olivat\nlyövinään rumpua ja toiset matkivat torventoitotusta.\n\nSe oli melkein voittokulkue; kaartilaisten takana ummistuivat jälleen\nkatusulut; marski pureskeli kynsiään.\n\nTällävälin oli Mazarin, kuten jo sanottu, järjestellyt pikku\nyksityisasioitansa työhuoneessaan. Hän oli tiedustanut d'Artagnania,\nmutta tällaisen mellakan aikana ei hän voinut toivoa tapaavansa tätä,\nkun d'Artagnanilla ei ollut palvelusvuoroaan. Kymmenen minuutin\nkuluttua ilmestyi luutnantti kuitenkin kynnykselle, eriämättömän\nPortoksensa saattamana.\n\n\"Hei, tervetuloa, tervetuloa, mosjöö d'Artagnan\", huudahti kardinaali,\n\"ja hauska on nähdä ystävännekin! Mutta mitä tässä kirotussa Pariisissa\nnyt hommataankaan?\"\n\n\"Mitäkö hommataan, monseigneur! Eipä mitään hyvää\", vastasi d'Artagnan\npäätänsä pudistaen. \"Kaupunki on täydessä kapinassa, ja kun vastikään\nkuljin Montorgueil-katua pitkin herra du Vallonin seurassa, joka on\nteidän harras palvelijanne, vaadittiin meitä minun univormustani\nhuolimatta tai kenties juuri sen takia huutamaan: 'Eläköön Broussel!'\nja pitääkö minun sanoakaan, monseigneur, mitä muuta huutamaan meitä\nkovisteltiin?\"\n\n\"Sanokaa, sanokaa.\"\n\n\"'Alas Mazarin!' No, hiisi, nyt se paha asia on sanottu!\"\n\nMazarin hymyili, mutta hän oli käynyt hyvin vaaleaksi.\n\n\"Ja te huusitte?\" hän sanoi.\n\n\"Emmehän toki\", vastasi d'Artagnan. \"Minä en ollut äänessä; herra du\nVallon on saanut nuhan, ja hänkään ei huutanut. Silloin monseigneur...\"\n\n\"Mitä silloin?\" kysyi Mazarin.\n\n\"Katsokaa hattuani ja levättiäni.\"\n\nJa d'Artagnan näytti neljä luodinreikää levätissään ja kaksi hatussaan.\nPortokselta oli pertuskan isku repäissyt takin halki sivulta, ja\npistoolinlaukaus oli katkaissut hänen töyhtönsä.\n\n\"_Diavolo_!\" noitui kardinaali miettivänä, teeskentelemättömän\nihailevasti silmäillen ystävyksiä, \"minä olisin huutanut, minä!\"\n\nSamassa kuului meteli yhä lähempää.\n\nMazarin pyyhki otsaansa ja vilkui ympärilleen. Hänen teki mieli astua\nikkunan ääreen, mutta hän ei rohjennut.\n\n\"Katsokaahan, mitä on tekeillä herra d'Artagnan\", hän sanoi.\n\nD'Artagnan meni ikkunan luo huolettomasti kuten tavallista.\n\n\"Kas, kas\", hän huudahti, \"mitä tuo merkitsee? Marski de la Meilleraie\non tulossa takaisin hatutta päin. Fontrailles kantaa käsivarttansa\nsiteessä, kaartilaisia on haavoittunut, hevosia näkyy verissään... Ka,\nmutta ... mitä tekevätkään etuvartijat! He tähtäävät, aikovat ampua!\"\n\n\"Heille on annettu määräys ampua väkijoukkoon\", huudahti Mazarin, \"jos\nse lähestyy Palais-Royalia.\"\n\n\"Mutta jos he laukaisevat, on kaikki hukassa!\" huudahti d'Artagnan.\n\n\"Meillä on ristikkoportit.\"\n\n\"Ristikkoportit! On viideksi minuutiksi, kunnes ne temmataan irti,\nväännetään sivulle, hakataan mäsäksi!... Älkää hitossa ampuko!\"\nhuikkasi d'Artagnan avaten ikkunan.\n\nTästä kehoituksesta huolimatta, jota ei voitu siinä melussa kuullakaan,\npamahti kolme tai neljä musketinlaukausta, joita seurasi kamala\nkiväärituli; luotien kuultiin ropisevan Palais-Royalin julkipuoleen,\nmuuan kuula viuhahti d'Artagnanin kainalon alitse ja murskasi\nkuvastimen, josta Portos tyytyväisenä ihasteli itseään.\n\n\"Voi minua!\" parahti kardinaali; \"se oli venetsialaista lasia!\"\n\n\"Oh, monseigneur\", sanoi d'Artagnan tyynesti sulkiessaan ikkunan,\n\"älkää vielä surkeilko, sillä se ei kannata, koska on luultavaa, että\ntunnin kuluttua ei Palais-Royalissa ole enää ainoatakaan kuvastinta,\nvenetsialaista sen paremmin kuin pariisilaistakaan.\"\n\n\"Mutta mikä siis on neuvonne?\" kysyi kardinaali vapisten.\n\n\"Hitto, antakaa heille takaisin Broussel, koska he häntä pyytävät! Mitä\nlempoa tekisittekään millään parlamenttineuvoksella? Mokomasta ei ole\nmihinkään.\"\n\n\"Ja te, herra du Vallon, neuvotteko tekin samaa? Mitä te tekisitte?\"\n\n\"Luovuttaisin Brousselin\", vastasi Portos.\n\n\"Tulkaa, tulkaa, hyvät herrat\", huudahti Mazarin, \"minä lähden puhumaan\nasiasta kuningattarelle.\"\n\nHän pysähtyi käytävän päässä.\n\n\"Voihan luottaa teidän toimintaanne, messieurs?\" sanoi hän.\n\n\"Me emme lupaa palvelustamme kahdesti\", vastasi d'Artagnan, \"olemme\nluvanneet sen teille, -- käskekää, me tottelemme.\"\n\n\"No niin\", virkkoi Mazarin, \"astukaa tuohon kamariin ja odottakaa.\"\n\nJa kiertoteitse meni hän vastaanottohuoneeseen toisesta ovesta.\n\n\n\n\nVIIDESKYMMENES LUKU\n\nMellakka yltyy kapinaksi\n\n\nKamari, johon d'Artagnan ja Portos oli osoitettu, oli ainoastaan\noviverhoilla eroitettu vastaanottohuoneesta, jossa kuningatar oleksi.\nNiiden läpi saattoi kuulla kaikki mitä sisemmällä tapahtui, ja pikku\nraosta sai sinne katselluksikin.\n\nKuningatar seisoi lattialla, kalpeana suuttumuksesta; mutta hän kykeni\nkuitenkin niin lujasti hillitsemään itsensä, että hänessä ei havainnut\nvähäisintäkään mielenliikutusta. Hänen takanaan seisoivat Comminges,\nVillequier ja Guitaut sekä näiden takana hoviväkeä.\n\nHänen edessään oli kansleri Seguier, sama mies, joka oli kaksikymmentä\nvuotta sitten niin katkerasti vainonnut häntä, ja kertoi nyt, että\nhänen vaununsa oli pirstattu ja että häntä oli ajettu takaa. Hän oli\npaennut erääseen loistoasuntoon, jonne väkijoukko oli murtautunut,\nhävittäen ja rosvoten; onneksi oli hän ehtinyt piiloutua seinäverhojen\npeittämään kammioon, jonne muuan vanha eukko oli sulkenut hänet ja\nhänen veljensä, Meauxin piispan. Vaara oli ollut niin suuri,\nhurjistuneet hätyyttäjät olivat niin kamalin uhkauksin lähestyneet\nkammiota, että kansleri oli luullut viimeisen hetkensä tulleen ja\nripittänyt itsensä veljelleen, ollakseen ilmitulon varalta valmis\nkuolemaan. Häntä ei kuitenkaan ollut keksitty: ahdistajat luulivat\nhänen pujahtaneen ulos jostakin takaovesta, vetäytyivät pois ja\njättivät hänelle peräytymistien avoimeksi. Hän oli silloin pukeutunut\ntalon omistajan vaatteisiin ja lähtenyt kätköstään, jolloin hänen oli\ntäytynyt kiivetä poliisivirkamiehensä ja kahden kaartilaisen yli,\nnäiden saatua surmansa katuovea puolustaessaan.\n\nTämän kertomuksen aikana oli Mazarin astunut sisälle ja ihan hiljaa\nhiipinyt kuningattaren luo kuuntelemaan.\n\n\"No\", kysyi kuningatar kanslerin lopetettua, \"mitä ajattelette tuosta?\"\n\n\"Pidän asemaa varsin vakavana, madame.\"\n\n\"Mutta mitä neuvotte?\"\n\n\"Tekisi mieleni tehdä ehdotus teidän majesteetillenne, mutta minä en\nuskalla.\"\n\n\"Uskaltakaa vain huoletta, monsieur\", sanoi kuningatar katkerasti\nhymyilleni \"olette te enemmänkin uskaltanut.\"\n\nKansleri punastui ja sopersi joitakuita sanoja.\n\n\"Nyt ei ole puhetta menneisyydestä, vaan nykyisestä tilanteesta\", sanoi\nkuningatar. \"Te huomautitte, että teillä olisi ehdotus lausuttavana\nminulle; mikä se on!\"\n\n\"Madame\", vastasi kansleri epäröiden, \"esittäisin vapautettavaksi\nBrousselin.\"\n\nVaikka kuningatar jo oli kovin kalpea, vaaleni hän silminnähtävästi\nvieläkin, ja hänen kasvonsa jäykistyivät.\n\n\"Vapauttaisinko Brousselin!\" hän huudahti; \"en koskaan!\"\n\nSamassa kuului askeleita etuhuoneesta, ja ilmoittautumatta näyttäysi\nmarski de la Meilleraie kynnyksellä.\n\n\"Ah, teko siellä, marski!\" huudahti Itävallan Anna ilahtuen. \"Te olette\ntoivottavasti saanut roskaväen järkiinsä?\"\n\n\"Madame\", vastasi marski, \"jätin kolme kaatunutta Pont-Neufille, neljä\nkauppahallien luo, kuusi Rue de l'Arbre-Secin kulmaan ja kaksi teidän\npalatsinne portille, kaikkiaan siis menettäen viisitoista. Tuon\nmukanani kymmenen tai kaksitoista haavoitettua. Hattuni jäi jonnekin\nkuulan tuiskauttamana, ja kaiken todennäköisyyden mukaan olisi minun\nkäynyt samoin, ellei herra koadjutori olisi tullut pelastamaan minua\npinteestä.\"\n\n\"Kas, minua tosiaan ihmetyttäisi, ellen näkisi tuota vääräsääristä\nmäyräkoiraa sekaantuneeksi tuohon kaikkeen\", virkahti kuningatar.\n\n\"Madame\", sanoi la Meilleraie nauraen, \"älkää puhuko hänestä liian\npahaa minun kuulteni, sillä hänen apunsa on minulla vielä vereksessä\nmuistissa.\"\n\n\"Hyvä on\", vastasi kuningatar; \"olkaa te niin kiitollinen häntä kohtaan\nkuin tahdotte, mutta se ei sido minua mihinkään. Te olette suoriutunut\neheänä metelistä, siinä kaikki mitä toivon; ette ole ainoastaan\ntervetullut, vaan kunnialla palannut.\"\n\n\"Niin, madame, olen päässyt kunniallisesti palaamaan, mutta vain sillä\nehdolla, että ilmoitan teille kansan tahdon.\"\n\n\"Tahdon!\" sanoi Itävallan Anna silmäkulmiansa rypistäen. \"Kas vain,\nherra marski, jopa lienettekin ollut kovin täpärässä vaarassa, kun\nolette voinut omaksua noin kummallisen luottamustoimen!\"\n\nNäiden sanojen ivallinen sävy ei välttänyt marskin huomiota.\n\n\"Suokaa anteeksi, madame\", selitti marski, \"minä en ole asianajaja.\nOlen soturi ja ymmärrän senvuoksi kenties vaillinaisesti sanantapojen\nmerkityksen; minun olisi pitänyt puhua kansan _toivomuksesta_ eikä\ntahdosta. Ja mitä tulee vastaukseen, jolla olette minua kunnioittanut,\nniin luulen tahtoneenne vihjata, että minua on peloittanut.\"\n\nKuningatar hymyili.\n\n\"No niin, madame, minua tosiaan peloitti. Kolmannen kerran tapahtui\nminulle sellaista elämässäni, ja kuitenkin olen ottanut osaa\nkahteentoista varsinaiseen kenttätaisteluun ja epälukuisiin pienempiin\notteluihin ja kahakoihin. Niin, minua peloitti, ja minä seison\nmieluummin teidän majesteettinne edessä, olkoon hymynne kuinkakin\nuhkaava, kun noita hornanhenkiä vastassa, jotka ovat saattaneet minua\ntänne asti, ties mistä keräytyneinä.\"\n\n\"Mainiota!\" virkkoi d'Artagnan hiljaa Portokselle; \"hyvin vastattu.\"\n\n\"No niin\", sanoi kuningatar puristaen huultansa, hovilaisten\nkatsellessa toisiansa ihmeissään, \"mikä on se kansani toivomus?\"\n\n\"Että Broussel annetaan heille takaisin, madame\", vastasi marski.\n\n\"Ei koskaan\", epäsi kuningatar, \"ei koskaan!\"\n\n\"Teidän majesteettinne on valtiatar\", sanoi la Meilleraie kumartuen ja\nperäytyen askeleen.\n\n\"Minne menette, marski?\" kysyi kuningatar.\n\n\"Menen ilmoittamaan teidän majesteettinne vastauksen niille, jotka sitä\nodottavat.\"\n\n\"Jääkää, marski; en tahdo olla tavallaan väleissä kapinallisten\nkanssa.\"\n\n\"Madame, olen antanut sanani\", vastasi marski.\n\n\"Mitä se merkitsee?...\"\n\n\"Että minun on mentävä takaisin, ellette vangituta minua.\"\n\nItävallan Annan silmät salamoitsivat.\n\n\"Oh, jos asia siitä riippuu, monsieur\", virkkoi hän, \"niin olen\npidätyttänyt isoisempiakin. Guitaut!\"\n\nMazarin kiirehti esiin.\n\n\"Madame\", hän sanoi, \"jos minäkin vuorostani uskaltaisin antaa teille\nneuvon...\"\n\n\"Kuuluisiko sekin, että luovuttaisin Brousselin, monsieur? Siinä\ntapauksessa on teidän turha vaivautua.\"\n\n\"Ei\", vastasi Mazarin, \"vaikka se neuvo kenties olisi yhtä hyvä kuin\nmikään muukaan.\"\n\n\"Mitä siis esitätte?\"\n\n\"Että tänne kutsuttaisiin herra koadjutori.\"\n\n\"Koadjutori!\" huudahti kuningatar; \"tuo inhoittava rettelöitsijä! Hän\nse on saanut toimeen koko tämän kapinan.\"\n\n\"Sitä suurempi syy\", arveli Mazarin; \"jos hän on toimeenpanija, niin\nhän kykenee sen lopettamaankin.\"\n\n\"Kas, madame\", huomautti Comminges seistessään ikkunan ääressä, josta\nhän silmäili ulos, \"tilaisuus onkin suotuisa, sillä tuolla hän\nparhaillaan jakelee siunauksiansa, Palais-Royalin edustalla.\"\n\nKuningatar riensi ikkunan luo.\n\n\"Se on totta\", hän sanoi; \"katsokaa sitä teeskentelijää!\"\n\n\"Minä näen\", sanoi Mazarin, \"että kaikki polvistuvat hänen edessään,\nvaikka hän on vain koadjutori; jos minä olisin hänen sijassaan, niin\nminut revittäisiin kappaleiksi, vaikka olen kardinaali. Pysyn sen\nvuoksi, madame, _toivomuksessani_\" -- Mazarin korosti tämän sanan --\n\"että teidän majesteettinne vastaanottaisi koadjutorin.\"\n\n\"Ja miksette tekin puhu _tahdostanne_?\" vastasi kuningatar hiljaa.\n\nMazarin vain kumarsi.\n\nKuningatar seisoi kotvan mietteissään. Sitten hän nosti päänsä ja\nsanoi:\n\n\"Herra marski, menkää noutamaan luokseni herra koadjutori.\"\n\n\"Ja mitä saan sanoa kansalle?\" kysyi marski.\n\n\"Että sen on oltava kärsivällinen\", vastasi Itävallan Anna; \"niinhän\ntotisesti olen minäkin!\"\n\nYlpeän espanjattaren ääni oli niin käskevä, että marski ei lausunut\nmitään vastaväitettä; hän kumarsi ja lähti.\n\nD'Artagnan kääntyi Portokseen.\n\n\"Kuinkahan tämä päättyy?\" virkkoi hän.\n\n\"Saammehan nähdä\", vastasi Portos järkkymättömän tyynenä.\n\nSillävälin Itävallan Anna astui Commingesin luo ja puhui hänen kanssaan\nhiljaa.\n\nMazarin vilkui levottomasti d'Artagnanin ja Portoksen taholle.\n\nMuu seurue vaihtoi joitakuita sanoja matalalla äänellä. Ovi avautui\njälleen; marski astui sisälle koadjutorin saattamana.\n\n\"Tässä, madame\", hän sanoi, \"tulee herra de Gondy, kiirehtien kuulemaan\nteidän majesteettinne määräyksiä.\"\n\nKuningatar astui muutaman askeleen häntä kohti ja pysähtyi\nkylmäkiskoisena, totisena, liikkumattomana ja alahuuli halveksivasti\ntyöntyneenä eteenpäin.\n\nGondy kumarsi kunnioittavasti.\n\n\"No, monsieur\", kysyi kuningatar, \"mitä te sanotte tästä mellakasta?\"\n\n\"Että se ei enää ole mellakkaa, madame\", vastasi koadjutori, \"vaan\nkapinaa.\"\n\n\"Kapinaa se on niiden mielestä, jotka kuvittelevat, että minun kansani\npystyy kapinoimaan!\" huudahti Anna kykenemättömänä teeskentelemään\nkoadjutorin edessä, jota hän hyvällä syyllä katsoi koko metelin\naiheuttajaksi. \"Kapinaksi sitä nimittävät ne, jotka kapinaa haluten\novat panneet toimeen epäjärjestystä; mutta odottakaa, odottakaa, kyllä\nkuninkuus sen tasaannuttaa.\"\n\n\"Tätäkö minulle sanoaksenne, madame\", vastasi Gondy kylmäkiskoisesti,\n\"teidän majesteettinne kunnioitti minua kutsullanne?\"\n\n\"Ei, hyvä koadjutori\", tokaisi Mazarin, \"me tahdoimme pyytää neuvoanne\nsiinä kiusallisessa asemassa, jossa nyt olemme.\"\n\n\"Onko totta\", kysyi de Gondy hämmästystä teeskennellen, \"että teidän\nmajesteettinne on kutsuttanut minut kysyäksenne neuvoani?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi kuningatar, \"sitä on minulta tahdottu.\"\n\nKoadjutori kumarsi.\n\n\"Teidän majesteettinne haluaa siis...?\"\n\n\"Että te sanotte hänelle, mitä tekisitte hänen sijassaan\", kiirehti\nMazarin vastaamaan.\n\nKoadjutori katsahti kuningattareen, joka teki myöntävän eleen.\n\n\"Hänen majesteettinsa sijassa\", sanoi Gondy jäykästi, \"minä en\nepäröitsisi, vaan vapauttaisin Brousselin.\"\n\n\"Ja jos en sitä tee\", huudahti kuningatar, \"niin mitä luulette\ntapahtuvan?\"\n\n\"Minä luulen, että huomenna ei ole kiveäkään kiven päällä Pariisissa\",\nhuomautti marski.\n\n\"Teiltä en kysynyt\", virkkoi kuningatar kuivakiskoisesti ja edes\nkääntymättä, \"vaan herra de Gondyltä.\"\n\n\"Jos teidän majesteettinne kysyy minulta\", vastasi koadjutori yhä yhtä\ntyynesti, \"niin sanon olevani täydellisesti herra marskin kannalla.\"\n\nKuningattaren kasvot punehtuivat, hänen kauniit siniset silmänsä\nnäyttivät pyrkivän tunkeutumaan ulos kuopistaan, punaiset huulet, joita\nkaikki sen ajan runoilijat vertasivat granaattikukkiin, vaalenivat ja\nvapisivat raivosta; hän melkein säikähdytti itse Mazariniakin, joka\nkuitenkin oli myrskyisessä avioliitossaan tottunut rajuihin kotoisiin\nkohtauksiin.\n\n\"Vapauttaisinko Brousselin!\" huudahti hän kamalasti hymyillen; \"kaunis\nneuvo, kautta kunniani! Kyllä kuulee, että se tulee papin suusta!\"\n\nGondy pysyi lujana. Tämän päivän loukkaukset näyttivät lipuvan hänen\nohitseen kuin eilispäivän kokkapuheet; mutta viha ja kostonhalu\nkeräytyivät hiljaisesti pisaroittain hänen sydämensä syvyyteen.\nKylmäkiskoisesti katseli hän kuningatarta, joka nyhkäisi Mazarinia,\njotta tämäkin vuorostaan virkkaisi jotakin.\n\nTapansa mukaan Mazarin ajatteli paljon ja puhui vähän.\n\n\"He, he!\" sanoi hän; \"se on hyvä neuvo, ystävän neuvo. Minäkin antaisin\nhänet takaisin, tuon kunnon mosjöö Brousselin, elävänä tai kuolleena,\nja silloin olisi kaikki lopussa.\"\n\n\"Jos antaisitte hänet takaisin kuolleena, niin kaikki olisi lopussa\nkuten sanotte, monseigneur, mutta toisella tavoin kuin te tarkoitatte.\"\n\n\"Sanoinko elävänä tai kuolleena?\" huomautti Mazarin; \"se oli vain\npuheentapa: tiedättehän, että minä en oikein hyvin ymmärrä kieltä, kun\nte sitävastoin puhutte ja kirjoitatte erinomaisen huolitellusti,\nmosjöö koadjutori.\"\n\n\"Siinä on oikein valtioneuvottelu\", sanoi d'Artagnan Portokselle;\n\"mutta parempia olemme me pitäneet La Rochellessa Atoksen ja Aramiin\nkanssa.\"\n\n\"Saint-Gervaisin vallinsarvella\", sanoi Portos.\n\n\"Siellä ja muualla.\"\n\nKoadjutori antoi sadekuuron mennä ohi ja lausui yhä järkkymättömyytensä\nsäilyttäen:\n\n\"Madame, jos teidän majesteettinne ei pidä siitä neuvosta, jonka olen\nalistanut mietittäväksenne, niin on teillä epäilemättä parempi\nnoudatettavana; tunnen kuningattaren ja hänen neuvonantajiensa\nviisauden liian hyvin, voidakseni olettaa, että pääkaupunkia\npitkäksikään aikaa jätettäisiin epäjärjestykseen, joka voisi johtaa\nvallankumoukseen.\"\n\n\"Teidän mielipiteenne on siis\", sanoi espanjatar pilkallisesti nauraen,\nsamalla kun hän suuttuneesti puraisi huultansa, \"että eilispäivän\nmellakka, joka tänään on jo kapinaa, saattaa huomenna koitua\nvallankumoukselliseksi?\"\n\n\"Niin, madame\", vastasi koadjutori vakavasti.\n\n\"Mutta teidän käsityksenne mukaan, monsieur, on kansa siis käynyt ihan\nhillittömäksi?\"\n\n\"Tämä vuosi on nurja kuninkaille\", sanoi Gondy päätänsä pudistaen;\n\"katsokaa Englantia, madame.\"\n\n\"Niin, mutta onneksi ei meillä Ranskassa ole mitään Oliver Cromwellia\",\nvastasi kuningatar.\n\n\"Kuka tietää?\" sanoi Gondy; \"sellaiset miehet ovat kuin salama: heistä\nei tiedä ennen kuin iskevät.\"\n\nJokaista värisytti, ja syntyi tuokion äänettömyys.\n\nSillävälin kuningatar laski käsivartensa ristiin rinnalle; oli\nilmeistä, että hän tahtoi tyynnyttää sydämensä rajua tykytystä.\n\n\"Portos\", kuiskasi d'Artagnan, \"katso tarkkaan tuota pappia.\"\n\n\"Niin, kyllä näen\", vastasi Portos. \"Entä sitten?\"\n\n\"No, siinä on mies!\"\n\nPortos katsoi kummastuneena d'Artagnaniin; näkyi selvästi, että hän ei\noikein käsittänyt, mitä hänen ystävänsä tarkoitti.\n\n\"Teidän majesteettinne\", pitkitti koadjutori säälimättömästi, \"ryhtyy\nsiis noihin toimenpiteisiin, jotka ovat soveliaita. Mutta minä näen\nennakolta, että niistä tulee hirveitä, -- sellaisia, että ne vain yhä\närsyttävät kapinallisia.\"\n\n\"No, silloin te, herra koadjutori, kun teillä on niin suuri\nvaikutusvalta heihin ja olette meidän ystävämme\", sanoi kuningatar\nivallisesti, \"silloin te rauhoitatte heitä, jaellessanne heille\nsiunauksianne.\"\n\n\"Kenties on silloin myöhäistä\", vastasi Gondy yhä kylmäkiskoisesti;\n\"kenties olen itsekin silloin jo menettänyt kaiken vaikutusvaltani, kun\nsitävastoin luovuttamalla heille Brousselinsa takaisin teidän\nmajesteettinne katkaisee kapinalta kaikki juuret ja hankkii oikeuden\nrangaista ankarasti jokaista kiihtymyksen leimahtamista uuteen\nliekkiin.\"\n\n\"Eikö minulla nyt sitten ole sitä oikeutta?\" huudahti kuningatar.\n\n\"Jos on, niin käyttäkää sitä\", vastasi Gondy.\n\n\"Hiisi vieköön\", sanoi d'Artagnan Portokselle, \"siinä on luonne,\njollaisesta minä pidän! Miksei hän ole ministeri ja minä hänen\nd'Artagnaninsa, sen sijaan että palvelen tuota viheliäistä Mazarinia!\nTuhat tulimmaista, mitä suurtöitä saisimmekaan yhdessä aikaan!\"\n\n\"Niin\", vastasi Portos.\n\nKädenliikkeellä lähetti kuningatar hovinsa pois, paitsi Mazarinia.\nGondy kumarsi ja aikoi peräytyä kuten toisetkin.\n\n\"Jääkää, monsieur!\" virkkoi kuningatar.\n\n-- Ähä, -- sanoi Gondy itsekseen, -- hän aikoo myöntyä.\n\n\"Hän aikoo kai surmauttaa miehen\", sanoi d'Artagnan Portokselle, \"mutta\nolipa miten hyvänsä, minun välitykselläni se ei ainakaan tapahdu.\nPäinvastoin vannon, että jos hänen päälleen hyökätään, karkaan minä\nahdistajien kimppuun.\"\n\n\"Minä myös\", yhtyi Portos.\n\n\"Kas niin\", mutisi Mazarin itsekseen, ottaen tuolin, \"nyt saamme kuulla\njotakin uutta.\"\n\nKuningatar seurasi katseellaan poistuvia. Kun viimeinen oli sulkenut\noven perässään, kääntyi hän päin. Näki hyvin, että hän ponnisti\nkaikkensa taltuttaakseen suuttumuksensa; hän leyhytteli viuhkallaan,\nhaisteli hajuvesirasiaansa ja käveli edestakaisin huoneessa. Mazarin\nistui miettivässä asennossa tuolillaan. Gondy, joka alkoi käydä\nlevottomaksi, loi tutkivia katseita seinäverhoihin, tunnusteli\nrintahaarniskaa, jota hän kantoi pitkän kauhtanansa alla, ja\nvarmistausi tuon tuostakin siitä, että uumatakin alle kätketyn\nespanjalaisen tikarin varsi oli mukavasti käden ulottuvissa.\n\n\"Kuulkaahan\", sanoi kuningatar vihdoin pysähtyen, \"nyt kun olemme\nyksinämme, toistakaa neuvonne, herra koadjutori.\"\n\n\"Se kuuluu näin, madame: sanokaa miettineenne asiaa ja tunnustakaa\njulkisesti erehtyneenne, mikä on voimakkaiden hallitusten voimana,\npäästäkää Broussel vankilasta ja antakaa hänet takaisin kansalle.\"\n\n\"Voi\", huudahti Itävallan Anna, \"alentaisinko siinä määrin itseni!\nOlenko kuningatar vai enkö! Onko tuo ulvova roskajoukko alamaisiani vai\neikö? Onko minulla ystäviä, henkivartiota? Ei, kautta Pyhän Neitsyen,\nkuten kuningatar Katarina vannoi\", hän jatkoi kiihdyttäen itseänsä\nomilla sanoillaan, \"mieluummin kuin antaisin heille takaisin tuon\nkurjan Brousselin kuristaisin hänet omin käsin!\"\n\nJa kädet nyrkissä hän syöksähti koadjutoria kohti, jota hän sillä\nhetkellä varmasti inhosi ainakin yhtä syvästi kuin Brousselia.\n\nGondy pysyi hievahtamattomana, ainoakaan lihas ei värähtänyt hänen\nkasvoissaan; mutta hänen jääkylmä katseensa kohtasi kuningattaren\nraivoisan silmäyksen kuin miekka.\n\n\"Hän on kuoleman oma, jos hovissa on vielä joku Vitry ja se Vitry astuu\nsisälle tällä hetkellä\", sanoi gascognelainen. \"Mutta ennen kuin hän\npääsee käsiksi tuohon kunnon kirkkoruhtinaaseen, surmaan minä sen\nVitryn, ja sillä hyvä! Kardinaali Mazarin on siitä minulle äärettömän\nkiitollinen.\"\n\n\"Hiljaa\", sanoi Portos, \"kuunnelkaamme!\"\n\n\"Madame\", huudahti kardinaali tarttuen Itävallan Annaan ja vetäen hänet\ntakaisin, \"mitä teettekään, madame?\"\n\nSitten hän lisäsi espanjaksi:\n\n\"Anna, oletko järjiltäsi? Sinähän haastat tässä riitaa kuin\nporvarisnainen, sinä, kuningatar! Etkö näe, että edessäsi on tuon papin\nhahmossa koko Pariisin väestö, jota tällä hetkellä on hyvin vaarallinen\nloukata, ja että jos tuo pappi tahtoo, ei sinulla enää tunnin kuluttua\nole kruunua? Maltahan, myöhemmällä, toisessa tilaisuudessa, voit\nosoittautua lujaksi ja taipumattomaksi, mutta tänään se ei käy laatuun;\nimartele ja mielistele tänään, muutoin olet vain tavallinen nainen.\"\n\nJo tämän puhuttelun ensimmäiset sanat saivat d'Artagnanin tarttumaan\nPortoksen käsivarteen, jota hän sitten puristi yhä kovemmin; Mazarinin\nvaiettua hän sanoi hiljaa:\n\n\"Portos, älä milloinkaan ilmaise Mazarinille, että minä ymmärrän\nespanjankieltä, -- muutoin olen mennyttä miestä ja sinä samaten.\"\n\n\"Hyvä\", vastasi Portos.\n\nTämä karkea nuhde lausuttiin niin kaunopuheisesti kuin Mazarinin oli\ntapana käyttää italian- tai espanjankieltä, ranskaksi haastaessaan\nmenettäen sen taitonsa kerrassaan. Mutta se ei aiheuttanut puhujan\nkasvoilla mitään sellaista ilmettä, että Gondy taitavana\nihmistuntijanakaan olisi kyennyt siinä aavistamaan muuta kuin\nyksinkertaista kehoitusta suurempaan kohtuullisuuteen.\n\nAnkarasti soimattu kuningatar tyynnyttäysikin yhtäkkiä; hän antoi niin\nsanoen tulen sammua silmissään, veren kadota poskiltaan ja sanarikkaan\nsuuttumuksen kuoleutua huuliltaan. Hän istuutui ja virkkoi\nkyyneleisellä äänellä, käsivarsiensa vaipuessa voimattomina sivulle:\n\n\"Suokaa minulle anteeksi, herra koadjutori, ja uskokaa tämän rajuuden\njohtuvan vain tämän hetken kärsimyksistä. Naisena olen sukupuoleni\nheikkouksien alainen, joten minua säikähdyttää kansalaissodan ajatus;\nkuningattarena ja tottuneena näkemään kuuliaisuutta kiihdyn\nensimmäisestä vastustelusta.\"\n\n\"Madame\", vastasi Gondy kumartaen, \"teidän majesteettinne erehtyy\nkatsoessaan vilpittömiä mielipiteitäni vastusteluksi. Teidän\nmajesteetillanne on vain nöyriä ja kunnioittavia alamaisia.\nKuningattarelleen ei kansa tahdo mitään pahaa, se kaipaa Brousselia,\nsiinä kaikki, -- tuntien itsensä peräti onnelliseksi teidän\nmajesteettinne hallittavana, kunhan teidän majesteettinne vain antaa\nsille Brousselin\", lisäsi Gondy hymyillen.\n\nKuullessaan sanat _kuningattarelleen ei kansa tahdo mitään pahaa_ oli\nMazarin jo heristänyt korviansa siinä oletuksessa, että koadjutori\nottaisi puheeksi huudot: \"Alas Mazarin!\" Hän oli hyvillään Gondyn\npidättyväisyydestä ja virkkoi pehmeimmällä äänellään ja sovittaen\nkasvonsa maireimpaan hymyynsä:\n\n\"Madame, uskokaa koadjutoria, joka on meidän taitavimpia\nvaltiomiehiämme; ensimmäinen joutilaaksi tuleva kardinaalihattu näyttää\nolevan tehty hänen ylvästä päätänsä varten.\"\n\n-- Kas, kuinka kipeästi sinä minua tarvitsetkin, kavala heittiö! --\nmietti Gondy.\n\n\"Ja mitä lupaakaan hän meille sinä päivänä, jona hänet tahdotaan\ntappaa?\" sanoi d'Artagnan. \"Hitto, jos hän tuolla tavoin jakelee\nhattuja, niin käyttäkäämme tilaisuutta, Portos, ja pyytäkäämme jo\nhuomenna kumpainenkin itsellemme oman rykmentin päällikkyys. Perhana,\nkunhan kansalaissotaa kestäisi vain vuodenkin päivät, niin\nkultauttaisin itselleni konnetabelimiekan!\"\n\n\"Entä minä?\" virkkoi Portos.\n\n\"Sinulle minä hankin herra de la Meilleraien marskinsauvan, hän kun ei\ntällä haavaa näy olevan suuressakaan suosiossa.\"\n\n\"Pelkäätte siis ihan vakavasti yleistä kansan kiihtymystä, monsieur?\"\nsanoi kuningatar.\n\n\"Ihan vakavasti, madame\", vakuutti Gondy ihmeissään siitä, ettei ollut\nvielä päässyt pitemmälle; \"minä pelkään, että tulvavirta patonsa\nsärjettyään tuottaa suuria tuhoja.\"\n\n\"Ja minä\", vastasi kuningatar, \"luulen siinä tapauksessa\nvälttämättömäksi rakentaa uusia patoja sitä vastaan. Menkää, mietin\nkyllä asiaa.\"\n\nGondy katseli Mazarinia hämmästyneenä. Mazarin lähestyi kuningatarta,\npuhutellakseen häntä. Samassa kuului hirveätä melua Palais-Royalin\nedustalta.\n\nGondy hymyili, kuningattaren katse leimahti, Mazarin vaaleni\nhuomattavasti.\n\n\"Mitä nyt taas?\" jupisi hän.\n\nComminges säntäsi huoneeseen.\n\n\"Suokaa anteeksi, madame\", virkkoi hän hätäisesti kuningattarelle,\n\"mutta väkijoukko on rusentanut etuvartijat ristikkoaitaa vasten ja\nmurtaa nyt portteja. Mitä käskette?\"\n\n\"Kuunnelkaa, madame\", sanoi Gondy.\n\nAaltojen meuru, ukkosen jyrinä, tulivuoren ryminä eivät ole mitään\nniiden huutojen myrskyyn verraten, jotka nyt kajahtivat ilmoille.\n\n\"Mitäkö käsken?\" toisti kuningatar.\n\n\"Niin, hetki on täpärä.\"\n\n\"Montako miestä teillä on suunnilleen Palais-Royalissa!\"\n\n\"Kuusisataa.\"\n\n\"Asettakaa sata miestä kuninkaan ympärille ja lopulla väellä lakaiskaa\npois tuo roskalauma.\"\n\n\"Madame\", sanoi Mazarin, \"mitä teettekään?\"\n\n\"Menkää!\" käski kuningatar.\n\nComminges astui ulos huoneesta sokean kuuliaisena kuin soturi ainakin.\n\nSilloin kuului hirmuinen romahdus, porteista alkoi eräs myödätä.\n\n\"Voi, madame\", surkeili Mazarin, \"te syöksette turmioon meidät kaikki,\nkuninkaan, itsenne ja minut!\"\n\nItävallan Anna pelästyi vuorostaan tästä huudahduksesta, joka puhkesi\nkardinaalin kauhistuneen sielun syvyydestä; hän kutsui takaisin\nCommingesin.\n\n\"Se on myöhäistä!\" hätäili Mazarin tukkaansa repien; \"se on myöhäistä!\"\n\nPortti myötäsi, ja väkijoukon kuultiin hurraavan riemuissaan.\nD'Artagnan veti miekkansa ja viittasi Portosta tekemään samaten.\n\n\"Pelastakaa kuningatar!\" huusi Mazarin koadjutoriin kääntyen.\n\nGondy ryntäsi ikkunan ääreen ja avasi sen; hän tunsi Louvièresin\nkolmen- tai neljäntuhannen miehen suuruisen joukon etunenässä.\n\n\"Ei askeltakaan pitemmälle!\" hän huikkasi; \"kuningatar kirjoittaa\nalle.\"\n\n\"Mitä sanottekaan?\" huudahti kuningatar.\n\n\"Totta, madame\", vastasi Mazarin ojentaen hänelle kynän ja paperin; \"se\ntäytyy tehdä.\" Sitten hän lisäsi: \"Kirjoittakaa, Anna, minä pyydän,\nminä tahdon!\"\n\nKuningatar vaipui tuolille, otti kynän ja kirjoitti.\n\nLouvièresin pidättämänä ei kansa tunkeutunut pitemmälle, mutta se\nkamala pauhina, joka ilmaisee väenpaljouden suuttumusta, kohisi\nentisellään.\n\nKuningatar kirjoitti:\n\n\"Saint-Germainin vankilan kaitsija laskekoon vapauteen parlamenttineuvos\nBrousselin.\" Ja hän vahvisti määräyksen nimikirjoituksellaan.\n\nKoadjutorin katse seurasi tarkoin kaikkia hänen liikkeitään. Hän otti\npaperin heti kun se oli kunnossa, palasi ikkunan ääreen ja huusi\nheiluttaen sitä kädessään:\n\n\"Tässä on määräys!\"\n\nKoko Pariisi tuntui ratkeavan rajattoman riemastuksen huutoon; sitten\nkajahteli: \"Eläköön Broussel! Eläköön koadjutori!\"\n\n\"Eläköön kuningatar!\" lisäsi koadjutori.\n\nJotkut huudot vastasivat siihen, mutta harvoina ja heikkoina. Kenties\noli koadjutori kohottanut sen huudon ainoastaan saadakseen Itävallan\nAnnan tuntemaan valtansa vähäisyyden.\n\n\"Ja nyt saatuanne mitä tahdoitte\", virkkoi hän, \"menkää, herra de\nGondy!\"\n\n\"Kun kuningatar jälleen tarvitsee minua\", sanoi koadjutori kumartaen,\n\"tietää teidän majesteettinne olevani käytettävissä.\"\n\nKuningatar antoi merkin päällään, Gondy vetäytyi pois.\n\n\"Sinua kirottua pappia!\" huudahti Itävallan Anna ojentaen kätensä juuri\nsulkeutunutta ovea kohti; \"panen sinut vielä tyhjentämään lopun\nkalkista, jonka olet tänään tarjonnut nautittavakseni.\"\n\nMazarin tahtoi lähestyä häntä.\n\n\"Jättäkää minut!\" kivahti kuningatar, \"te ette ole mies!\"\n\nJa hän poistui huoneesta.\n\n\"Sinä se et ole nainen\", mutisi Mazarin.\n\nSitten hän hetkisen mietittyään muisti, että d'Artagnanin ja Portoksen\npiti olla saapuvilla, joten he siis olivat kuulleet kaikki. Hän rypisti\nkulmiansa ja astui suoraan esiripun luo, kohottaen sitä; kammio oli\ntyhjä.\n\nKuningattaren viime sanan kuullessaan oli d'Artagnan tarttunut\nPortoksen käteen ja vetänyt hänet mukanaan lehterille.\n\nMazarin saapui vuorostaan lehterille ja tapasi ystävykset kävelemässä\nsiellä.\n\n\"Minkätähden olette lähteneet kammiosta, herra d'Artagnan?\" kysyi\nMazarin.\n\n\"Syystä että kuningatar käski kaikkien poistua\", vastasi d'Artagnan,\n\"ja minä ajattelin määräyksen koskevan meitä kuten muitakin.\"\n\n\"Olette siis olleet täällä...?\"\n\n\"Noin neljännestunnin\", virkkoi d'Artagnan katsoen Portokseen ja\nilmaisten tälle merkillä, että toisen oli pysyttävä hänen puolellaan.\n\nMazarin huomasi merkin ja jäi vakuutetuksi siitä, että d'Artagnan oli\nnähnyt ja kuullut kaikki; mutta hän oli hyvillään siitä valheesta.\n\n\"Te, herra d'Artagnan, olette tosiaankin se mies, jota tavoittelin, ja\nvoitte luottaa minuun kuten ystävännekin.\"\n\nSitten hän tervehti kumppanuksia herttaisimmalla hymyllään ja lähti\nrauhallisempana takaisin työhuoneeseensa, sillä Gondyn poistuessa oli\nmeteli tauonnut kuin loihdittuna.\n\n\n\n\nYHDESKUUDETTA LUKU\n\nVastoinkäyminen virkistää muistia\n\n\nItävallan Anna oli raivostuksissaan palannut rukoushuoneeseensa.\n\n\"Mitä!\" huudahti hän väännellen kauniita käsiään, \"mitä! Kansa on\nnähnyt anoppini Maria dei Medicin vangituttavan Condén, täysiverisen\nprinssin; se on nähnyt kardinaalin häätävän anoppini, entisen\nhallitsijattarensa; se on nähnyt herra de Vendômen, Henrik neljännen\npojan, suljettuna Vincennesiin; se ei ole sanonut mitään, kun\nhäväistiin, teljettiin tyrmään ja uhattiin noita ylhäisiä henkilöitä!\nMutta jonkun Brousselin vuoksi ... hyvä Jumala, mihin onkaan joutunut\nkuninkuus!\"\n\nAjattelemattaan kosketti Anna juuri polttavaa kysymystä. Kansa ei ollut\nvirkkanut sanaakaan prinssien puolesta, mutta se nousi Brousselin\nvuoksi sentähden, että oli kysymyksessä kansan mies, joten kansa tunsi\nvaistomaisesti, että se Brousselia puolustaessaan varjeli itseään.\n\nSillaikaa Mazarin käveli edes takaisin työhuoneessaan, tuon tuostakin\nkatsoen kauniiseen venetsialaiseen kuvastimeensa, joka oli ihan\nsirpaleina.\n\n\"Hm\", hän sanoi, \"ikäväähän kyllä on joutua siten mukautumaan, mutta me\nsaamme vielä hyvityksemme: mitä väliä on Brousselilla? Se on pelkkä\nnimi eikä mikään asia.\"\n\nNiin ovela valtiomies kuin Mazarin olikin, erehtyi hän kuitenkin tällä\nkertaa: Broussel edusti todellakin asiaa eikä ainoastaan nimeä.\n\nNiinpä, kun Broussel seuraavana aamuna saapui Pariisiin suurissa\nvaunuissaan, vierellään poikansa Louvières ja vaunujen takana Friquet,\nryntäsikin kansa aseissaan häntä vastaanottamaan. Huudot: \"Eläköön\nBroussel! Eläköön isämme!\" kajahtelivat kaikkialla ja kuuluivat kuolon\nsanomalta Mazarinin korvissa. Joka taholta kertoivat kardinaalin ja\nkuningattaren vakoojat huonoja uutisia, jotka järkyttivät ministeriä,\nmutta jättivät kuningattaren aivan rauhalliseksi. Kuningatar näytti\nhautovan jotakin suurta päätöstä, ja lisäsi Mazarinin levottomuutta.\nMinisteri tunsi hänen ylpeän luonteensa ja pelkäsi pahoin Itävallan\nAnnan itsenäisiä aikeita.\n\nKoadjutori oli taas tullut parlamenttiin enemmän kuninkaana kuin\nkuningas, kuningatar ja kardinaali kaikki yhteensä. Hänen lausuntonsa\nperusteella oli parlamentin julistuksella kehoitettu porvareita\nlaskemaan pois aseensa ja poistamaan katusulut: he tiesivät nyt, että\ntarvittiin vain tunti uuteen aseistautumiseen ja yksi yö uusien\nkatusulkujen rakentamiseen.\n\nPlanchet oli palannut myymäläänsä; voitto tuo aina armahduksen.\nPlanchet ei siis enää pelännyt joutuvansa hirteen; hän oli vakuutettu\nsiitä, että jos häntä vain yritettäisiinkään pidättää, nousisi kansa\nhänen puolestaan niinkuin se oli Brousselista mellakan nostanut.\n\nRochefort oli luovuttanut keveät ratsumiehensä takaisin chevalier\nd'Humièresille; kaksi puuttui nimihuudossa, mutta chevalier oli\nsydämeltään frondelainen eikä tahtonut kuulla puhuttavankaan mistään\nvahingonkorvauksesta.\n\nKerjäläinen oli asettunut jälleen paikalleen Saint-Eustachen edustalle,\nyhä jaellen vihkivettänsä toisella kädellä ja pyytäen almuja toisella;\nkukaan ei aavistanut, että nuo kaksi kättä olivat vastikään olleet\nmurtamassa yhteiskuntarakennuksesta irti kuninkuuden peruskiveä.\n\nLouvières tunsi itsensä ylpeäksi ja tyytyväiseksi. Hän oli kostanut\nMazarinille, jota hän inhosi, ja voimakkaasti auttanut isänsä\nvapauttamista vankilasta; hänen nimeänsä oli kauhistuneesti mainittu\nPalais-Royalissa, ja hän virkkoi nauraen parlamenttineuvokselle, kun\ntämä oli taas päässyt perheensä pariin:\n\n\"Uskotko, isä, että jos pyytäisin kuningattarelta komppaniaa, hän\nantaisi sen minulle?\"\n\nD'Artagnan oli käyttänyt hetken rauhaa lähettääkseen pois Raoulin, jota\nhänen oli ollut mellakan aikana kovin työläs pidätellä huoneessaan, kun\ntämä oli ehdottomasti tahtonut paljastaa miekkansa jommankumman\npuolueen hyväksi. Raoul oli alussa vastustellut, mutta d'Artagnan oli\npuhunut kreivi de la Fèren nimessä. Nuorukainen oli pistäytynyt\nvieraisille madame de Chevreusen luo ja sitten lähtenyt takaisin\narmeijaan.\n\nAinoastaan Rochefort katsoi jutun päättyneen jokseenkin nolosti: hän\noli kirjeellisesti kutsunut Beaufortin herttuan, tämä oli nyt tulossa,\ntavatakseen Pariisin rauhallisena.\n\nHän meni tapaamaan koadjutoria, kysyäkseen tältä, eikö hänen ollut\nilmoitettava prinssille, jotta tämä pysähtyisi matkallaan; mutta Gondy\nmietti tuokion ja vastasi:\n\n\"Antakaa hänen vain tulla.\"\n\n\"Mutta eikö siis kaikki ole lopussa?\" kysyi Rochefort.\n\n\"Voi, hyvä kreivi, me olemme vasta alussa.\"\n\n\"Mikä teidät saa siihen käsitykseen?\"\n\n\"Se tuntemus, mikä minulla on kuningattaren sydämestä: hän ei tahdo\njäädä häviölle.\"\n\n\"Onko hänellä siis jotakin mielessään?\"\n\n\"Toivoakseni.\"\n\n\"Mitä tiedätte siitä, antakaahan kuulla?\"\n\n\"Tiedän hänen kirjoittaneen Condén prinssille ja pyytäneen tätä\nkiireimmiten tulemaan takaisin armeijan kanssa.\"\n\n\"Kas, kas!\" sanoi Rochefort; \"te olette oikeassa, herra de Beaufortin\non tultava.\"\n\nSamana iltana, jona tämä keskustelu tapahtui, levisi huhu, että hänen\nkorkeutensa prinssi oli saapunut kaupunkiin.\n\nTieto oli varsin yksinkertainen ja luonnollinen, mutta se herätti\nkuitenkin tavatonta huomiota. Sanottiin madame de Longuevillen tulleen\nvirkkaneeksi muutamia varomattomia viittauksia: hänellä muka oli\nprinssin luottamus, -- tämänhän syytettiin tuntevan sisartansa kohtaan\nhellyyttä, joka meni yli veljellisen ystävyyden rajojen.\n\nNe viittaukset ilmaisivat pahaenteisiä suunnitelmia kuningattaren\ntaholta.\n\nJa samana iltana kiersivät huomattavammat porvarit, raatimiehet ja\nkorttelinvanhimmat tuttaviensa luona, haastellen:\n\n\"Miksemme ottaisi haltuumme kuningasta ja veisi häntä kaupungintaloon?\nOn väärin jättää häntä vihollistemme kasvatettavaksi: he antavat\nhänelle huonoja neuvoja, kun hän sitävastoin esimerkiksi herra\nkoadjutorin ohjaamana saisi kansallisia periaatteita ja oppisi\nrakastamaan kansaansa.\"\n\nKaiken yötä kuului kumeata kohua; seuraavana päivänä nähtiin jälleen\nharmaat ja mustat kauhtanat, aseellisten kauppiasten patrullit ja\nkerjäläisjoukot.\n\nKuningatar oli viettänyt yön kahdenkeskisessä neuvottelussa hänen\nkorkeutensa prinssin kanssa; puoliyön aikaan oli prinssi saatettu\nkuningattaren rukoushuoneeseen, josta hän oli poistunut vasta viiden\ntienoissa aamulla.\n\nKello viideltä kuningatar lähti kardinaalin työhuoneeseen. Jos\nkuningatar ei ollut vielä mennyt levolle, niin oli sitävastoin\nkardinaali jo noussut jalkeille.\n\nHän oli laatimassa vastausta Cromwellille; kuusi päivää oli jo kulunut\nkymmenestä, jotka hän oli vaatinut Mordauntilta miettimisajakseen.\n\n-- Pyh, -- sanoi hän itsekseen, -- olen kyllä antanut hänen hiukan\nodottaa, mutta herra Cromwell tietää hyvin, mitä kapinoiminen\nmerkitsee, suodakseen minulle anteeksi.\n\nHän tarkisti sitten tyytyväisenä kirjelmänsä ensimmäistä kappaletta,\nkun koputettiin hiljaa ovelle, joka johti kuningattaren huoneisiin.\nAinoastaan Itävallan Anna saattoi tulla siitä ovesta. Kardinaali nousi\nja meni avaamaan.\n\nKuningattarella oli yllään aamupuku, mutta se soveltui hänelle\nerinomaisesti, sillä Diana de Poitiersin ja Ninonin tavoin säilytti\nItävallan Anna pysyväisen kauneuden etuoikeutenaan; tänä aamuna hän\nvain oli tavallista kauniimpi, sillä hänen silmissään oli kaikki se\nloiste, mitä sisäinen ilo voi katseille antaa.\n\n\"Mitä on tekeillä, madame?\" kysyi Mazarin levottomasti; \"sävynne on\nkovin ylpeä?\"\n\n\"Niin, Giulio\", vastasi hän, \"olen ylpeä ja onnellinen, sillä minä olen\nkeksinyt keinon tukehduttaakseni tuon satapäisen hirviön.\"\n\n\"Te olette suuri valtiotaidossa, kuningattareni\", sanoi Mazarin;\n\"sallikaa minunkin kuulla se keino.\"\n\nJa hän salasi, mitä oli kirjoittanut, piilottaen aloitetun kirjeen\npapereihinsa.\n\n\"Tiedättekö, että he tahtovat ottaa minulta pois kuninkaan?\" kysyi\nkuningatar.\n\n\"Voi, kyllä! Ja minut hirttää.\"\n\n\"He eivät saa kuningasta.\"\n\n\"Eivätkä hirtä minua, _benone_.\"\n\n\"Kuulkaahan: aion riistää heiltä poikani, itseni ja mukanani teidät.\nTahdon, että tämä tapaus, joka tänään tai huomenna muuttaa asiain\nkulun, toteutetaan kenenkään muun kuin teidän, minun ja erään kolmannen\nhenkilön tietämättä.\"\n\n\"Ja kuka on tuo kolmas henkilö?\"\n\n\"Hänen korkeutensa prinssi.\"\n\n\"Hän on siis saapunut, kuten minulle jo on kerrottukin.\"\n\n\"Niin on, eilen illalla.\"\n\n\"Ja te olette tavannut hänet?\"\n\n\"Erkanin hänestä vastikään.\"\n\n\"Hän antaa apunsa tähän aikeeseen?\"\n\n\"Hän antoi sen neuvon itse.\"\n\n\"Ja Pariisi?\"\n\n\"Hän pakottaa sen nälällä antautumaan armoille.\"\n\n\"Ehdotukselta ei puutu suurenmoisuutta, ja nähdäkseni on sen\ntoteuttamisessa vain yksi vastus.\"\n\n\"Mikä sitten?\"\n\n\"Mahdottomuus.\"\n\n\"Se on tyhjä sana. Mikään ei ole mahdotonta.\"\n\n\"Ehdottaa, ei.\"\n\n\"Toteuttaa. Onko meillä rahoja?\"\n\n\"Hiukan\", vastasi Mazarin vapisten pelosta, että Itävallan Anna\nturvautuisi hänen kukkaroonsa.\n\n\"Onko meillä sotaväkeä?\"\n\n\"Viisi- tai kuusituhatta miestä.\"\n\n\"Onko meillä rohkeutta?\"\n\n\"Paljon.\"\n\n\"Sitten on asia helppo. Voi, ymmärrättekö, Giulio? Pariisi, tämä\nvihattava Pariisi, herää jonakuna aamuna ilman kuningatarta ja\nkuningasta saarrettuna, piiritettynä, nälän uhkaamana, ainoana\nturvanaan typerä parlamenttinsa ja kuivettunut vääräsäärinen\nkoadjutorinsa.\"\n\n\"Erinomaista, erinomaista!\" huudahti Mazarin; \"minä käsitän\nvaikutuksen, mutten näe mitään keinoa, jolla päästäisiin siihen.\"\n\n\"Sen kyllä keksin minä!\"\n\n\"Te tiedätte, että se on sotaa, kansalaissotaa, hehkuvaa, silmitöntä,\nleppymätöntä.\"\n\n\"Niin, niin, sotaa\", vastasi Itävallan Anna; \"niin, minä tahdon\nhävittää tämän kapinallisen kaupungin tuhaksi, verellä tahdon sammuttaa\ntulen, kamala esimerkki ikuistakoon rikoksen ja rangaistuksen. Pariisi,\nminä vihaan, inhoan sinua!\"\n\n\"Hiljaa, hiljaa, Anna, jopa olette verenhimoinen! Pitäkää varanne, me\nemme nyt elä Malatestain ja Czastruccio Castracanien aikoja; te panette\nvaaraan päänne, kaunis kuningattareni, ja se olisi suuri vahinko.\"\n\n\"Laskette leikkiä.\"\n\n\"Varsin vähän. On vaarallista käydä sotaa kokonaista kansakuntaa\nvastaan: katsokaa lankoanne Kaarlo-kuningasta, hän on peräti pahassa\npinteessä.\"\n\n\"Me olemme Ranskassa, ja minä olen espanjatar.\"\n\n\"Sitä pahempi, _per Baccho_, sitä pahempi! Soisin mieluummin olevanne\nranskalainen ja itseni samaten; silloin vihattaisiin meitä molempia\nvähemmin.\"\n\n\"Hyväksytte kuitenkin esitykseni?\"\n\n\"Kyllä, jos näen hankkeen mahdolliseksi.\"\n\n\"Se on mahdollinen, sanon teille; valmistautukaa vain matkalle.\"\n\n\"Minäkö! Olen aina lähtövalmis, mutta tiedättehän että minä en\nmilloinkaan lähde ... ja tällä kertaa en luultavasti sen paremmin kuin\nennenkään.\"\n\n\"Mutta jos minä matkustan, tuletteko mukaan?\"\n\n\"Kyllä koetan.\"\n\n\"Te kuoletatte minut pelkäilyllänne, Giulio; ja mitä pelkäättekään\ntapahtuvan?\"\n\n\"Monia seikkoja.\"\n\n\"Millaisia?\"\n\nMazarinin kasvot, joilla tähän asti oli ollut leikkisä ilme,\nsynkistyivät.\n\n\"Anna\", hän sanoi, \"te olette nainen ja voitte senvuoksi loukata miehiä\nmielenne mukaan, varmana kajoamattomuudestanne. Te syytätte minua\npelkuruudesta; olen kuitenkin vähemmän peloissani kuin te, koska en\npyri pakoon. Ketä vastaan kiljutaan? Teitäkö vain minua? Kenet\ntahdotaan hirttää, teidätkö vai minut? No niin, minä uhmaan kuitenkin\nmyrskyä, minä, jota te soimaatte raukkamaiseksi, enkä pöyhistelyllä,\nsillä se ei ole tapojani, vaan sitkeydellä. Seuratkaa esimerkkiäni:\nvähemmän pauhua, enemmän tehoa. Te huudatte äänekkäästi, mutta ette\nsaavuta mitään. Puhutte paosta!\" Mazarin kohautti olkapäitään, tarttui\nkuningatarta kädestä ja vei hänet ikkunan ääreen. \"Katsokaa!\"\n\n\"No niin?\" kysyi kuningatar itsepintaisuutensa sokaisemana.\n\n\"No, mitä näette tästä ikkunasta? Ellen erehdy, parveilee tuolla\nporvareita haarniskoissa ja kypäreissä, hyvillä musketeilla\nvarustettuina kuten liigan päivinä, pitäen niin tarkasti silmällä\nikkunaa, josta heitä katselette, että teidät varmasti nähdään, jos\nnostatte kaihdinta noin korkealle. Tulkaa nyt tähän toiseen ikkunaan;\nmitä näette? Kansan miehiä tapparakeihäineen vartioimassa porttejanne.\nJokaisesta tämän palatsin aukosta, minkä luo teidät johtaisin,\nnäkisitte samaa. Niin, porttinne ovat vartioituja, kellariluukkunne\novat vartioittuja, ja minä sanon teille vuorostani, mitä kunnon La\nRamée huomautti minulle herra de Beaufortista: Jollette voi tekeytyä\nlinnuksi tai hiireksi, niin ette pääse livahtamaan täältä.\"\n\n\"Hän livahti kuitenkin.\"\n\n\"Ajatteletteko lähteä samaan tapaan?\"\n\n\"Olen siis vankina?\"\n\n\"_Parbleu_!\" virkahti Mazarin; \"tunnin ajan olen teille sitä\ntodistellut.\"\n\nJa tyynesti otti Mazarin aloitetun kirjelmänsä ja jatkoi kohdasta,\njohon se oli keskeytynyt.\n\nSuuttumuksesta vapisten ja nöyryytyksestä punehtuneena lahti Anna\ntyöhuoneesta, paiskaten oven perässään kiivaasti kiinni.\n\nHuoneisiinsa palattuaan kuningatar vaipui leposohvalle ja alkoi itkeä.\n\nSitten hänen mieleensä juolahti äkillinen aatos.\n\n-- Olen pelastettu, -- hän sanoi nousten ylös. -- Oi, niin, niin, --\ntunnen miehen, joka osaa toimittaa minut pois Pariisista, miehen, jonka\nolen unohtanut liian pitkäksi aikaa.\n\nJa mietteissään, vaikka ilahtuneen luottamuksen elähyttämänä, hän\nlisäsi:\n\n-- Kuinka kiittämätön olenkaan! Olen kahdenkymmenen vuoden ajaksi\nunohtanut miehen, josta minun olisi pitänyt tehdä Ranskan marski.\nAnoppini tuhlasi kultaa, arvonimiä ja ystävyyden osoituksia Concinille,\njoka tuotti hänelle turmion; kuningas korotti murhasta Ranskan\nmarskiksi Vitryn, ja minä olen jättänyt unohdukseen ja puutteeseen\njalon d'Artagnanin, joka on minut pelastanut!\n\nHän kiirehti pöydän ääreen, jolla oli paperia ja mustetta, ja alkoi\nkirjoittaa.\n\n\n\n\nKAHDESKUUDETTA LUKU\n\nPuheillepääsy\n\n\nSinä aamuna d'Artagnan makasi Portoksen huoneessa. Ystävykset olivat\nlevottomuuksien alettua ottaneet sen tavan. Päänalusensa alla heillä\noli miekkansa, pöydällä käden ulottuvissa pistoolit.\n\nD'Artagnan nukkui vielä ja näki unta, että taivas peittyi suureen\nkeltaiseen pilveen, joka puhkesi satamaan kultaa, ja että hän piteli\nhattuansa räystään alla.\n\nPortos puolestaan näki unta, että hänen vaunujensa pääty ei ollut\nkyllin leveä sille vaakunalle, jonka hän aikoi siihen maalauttaa.\n\nHeidät herätti seitsemän aikaan livreijaton palvelija, joka toi kirjeen\nd'Artagnanille.\n\n\"Keltä kirje on?\" kysyi gascognelainen.\n\n\"Kuningattarelta\", vastasi palvelija.\n\n\"Hä?\" huudahti Portos kohoten vuoteeltaan; \"mitä hän sanookaan?\"\n\nD'Artagnan käski palvelijan mennä viereiseen huoneeseen, ja niin pian\nkuin tämä oli sulkenut oven, hyppäsi d'Artagnan vuoteeltaan ja luki\nkirjeen kiireisesti, Portoksen katsellessa häntä silmät suurina ja\nuskaltamatta tehdä hänelle mitään kysymyksiä.\n\n\"Portos-veikkonen\", sanoi d'Artagnan ojentaessaan hänelle\nkirjeen, \"tällä kertaa saat olla varma parooniudestasi ja minä\nkapteenivaltuudestani. Katso tuossa, lue ja päätä itse!\"\n\nPortos kurkottausi ottamaan kirjeen ja luki vapisevalla äänellä\nseuraavat sanat:\n\n    \"Kuningatar tahtoo puhutella herra d'Artagnania; hän\n    seuratkoon kirjeen tuojaa.\"\n\n\"Hm\", sanoi Portos, \"minä en näe tässä mitään erikoista.\"\n\n\"Minä näen, ja aivan erikoista\", huomautti d'Artagnan. \"Kun minua\nkutsutaan, niin asiat ovat pahasti sotkeutuneet. Ajattelehan, mikä\nmullistus on täytynyt tapahtua kuningattaren mielessä, kun minä\nkahdenkymmenen vuoden kuluttua olen pulpahtanut pinnalle hänen\nmuistissaan!\"\n\n\"Se on totta\", myönsi Portos.\n\n\"Teroita miekkasi, parooni, panosta pistoolisi ja anna hevosillesi\nkauroja, sillä minä takaan sinulle, että tässä tapahtuu jotakin uutta\nennen huomispäivää; ja _hiljaa_ kuin muuri!\"\n\n\"Mutta eihän meille vain viritettäne ansaa, jotta meistä päästäisiin\neroon!\" muistutti Portos, joka aina ajatteli, mitä kiusaa hänen\ntulevaisesta suuruudestaan täytyi olla muille.\n\n\"Jos se on ansa\", vakuutti d'Artagnan, \"niin kyllä minä sen vainuan;\nole huoletta! Jos Mazarin onkin italialainen, niin olenpa minä\nGascognesta kotoisin.\"\n\nJa hän pukeutui tuossa tuokiossa.\n\nKun Portos yhä maaten kiinnitti hakasiin hänen viittaansa, koputettiin\novelle toistamiseen.\n\n\"Sisälle!\" sanoi d'Artagnan.\n\nToinen palvelija ilmestyi esille.\n\n\"Hänen ylhäisyydeltään kardinaali Mazarinilta\", ilmoitti tämä.\n\nD'Artagnan katsoi Portokseen.\n\n\"Jopa mutkistuu\", virkahti Portos; \"kumpaisesta on aloitettava?\"\n\n\"Tämä sopii erinomaisesti\", vastasi d'Artagnan; \"hänen ylhäisyytensä\nkutsuu minua saapumaan puheilleen puolen tunnin kuluttua.\"\n\n\"Hyvä!\"\n\n\"Ystäväiseni\", virkkoi d'Artagnan palvelijaan kääntyen, \"sanokaa hänen\nylhäisyydelleen, että olen puolen tunnin kuluttua hänen\nkäytettävissään.\"\n\nPalvelija kumarsi ja lähti.\n\n\"Onpa hyvä, että hän ei saanut nähdä tuota toista\", tuumi d'Artagnan.\n\n\"Luulet siis, että he molemmat eivät lähetä noutamaan sinua samalla\nasialla?\"\n\n\"En luule, vaan olen varma siitä.\"\n\n\"Kas niin, d'Artagnan, rivakasti nyt! Muista, että kuningatar odottaa\nsinua, kuningattaren jälkeen kardinaali ja kardinaalin jälkeen minä.\"\n\nD'Artagnan kutsui jälleen huoneeseen Itävallan Annan palvelijan.\n\n\"Valmis olen, ystäväiseni\", hän sanoi, \"opastakaa minua.\"\n\nLakeija vei hänet Rue des Petits Champsia pitkin, poikkesi sitten\nvasemmalle ja antoi hänen astua sisälle Richelieu-kadun puoleisesta\npikku puutarhaveräjästä; sieltä he menivät salaportaita myöten\nrukouskammioon.\n\nSelittämätön tunne sai luutnantin sydämen pamppailemaan. Hänellä ei\nenää ollut nuoruuden luottavaisuutta, ja kokemus oli opettanut hänet\noivaltamaan äskeisten tapahtumien tärkeyden. Hän tiesi, mitä\nruhtinaitten korkeus ja kuninkaitten majesteettisuus merkitsi; hän oli\ntottunut asettamaan keskinkertaisuutensa alemmaksi rikkauden ja\nylhäisen syntyperän loistoa. Entiseen aikaan hän oli lähestynyt\nItävallan Annaa kuin nuori mies, joka käy tervehtimässä naista. Tänään\noli asema toinen: hän saapui kuningattaren puheille kuin halpa sotamies\nkuuluisan päällikön luo.\n\nHisahdus häiritsi kappelin hiljaisuutta. D'Artagnan säpsähti ja näki\nvalkoisen käden kohottavan oviverhoa; sen muodosta, valkoisuudesta ja\nkauneudesta hän tunsi kuninkaallisen käden, joka oli aikoinaan\nojennettu hänelle suudeltavaksi.\n\nKuningatar astui sisälle.\n\n\"Te se olette, herra d'Artagnan\", hän sanoi luoden upseeriin leppeätä\nsuruisuutta kuvastavan katseen, \"te se olette, ja minä tunnen teidät\nhyvin. Katselkaa nyt te minua, olen kuningatar, -- tunnetteko minua?\"\n\n\"En, madame\", vastasi d'Artagnan.\n\n\"Mutta ettekö siis enää muista\", pitkitti Itävallan Anna sillä\nmiellyttävällä sävyllä, jonka hän tarpeen tullen osasi antaa äänelleen,\n\"että kuningatar aikoinaan tarvitsi nuorta ja uskollista urhoa, että\nhän tapasi sen ritarin ja että hän on aina säilyttänyt tälle sijan\nsydämensä syvyydessä, vaikka tämä on saattanut luulla jääneensä\nunohduksiin?\"\n\n\"En, madame, siitä olen tietämätön\", vastasi muskettisoturi.\n\n\"Sepä vahinko, monsieur\", sanoi Itävallan Anna, \"sepä vahinko, ainakin\nkuningattarelle, sillä kuningatar tarvitsee nyt samaa uljuutta ja\nsamaa uskollisuutta.\"\n\n\"Mitä!\" virkahti d'Artagnan; \"kuningatarko, niin harrasten palvelijain,\nniin viisasten neuvonantajain, sanalla sanoen niin etevien tai\nlikeisten miesten ympäröimänä, suvaitsee katsahtaakaan halpaan\nsoturiin!\"\n\nAnna käsitti verhotun moitteen, mutta häntä se pikemmin liikutti kuin\närsytti. Gascognelaisen aatelismiehen suuri uhrautuvaisuus ja\ntavoittelemattomuus olivat useana kertana nöyryyttäneet häntä; hän oli\nantanut voittaa itsensä jalomielisyydessä.\n\n\"Saattaa olla totta, mitä minulle sanotte ympäristöstäni, herra\nd'Artagnan\", hän lausui; \"mutta minä en luota muihin kuin ainoastaan\nteihin. Tiedän teidän kuuluvan herra kardinaalin palvelukseen, mutta\nolkaa minunkin apunani, niin otan pitääkseni huolta ylenemisestänne.\nSanokaa, tekisittekö hyväkseni tänään, mitä se entinen aatelismies teki\nkuningattarensa puolesta?\"\n\n\"Teen kaikkea, mitä teidän majesteettinne käskee\", vastasi d'Artagnan.\n\nKuningatar mietti tovin ja sanoi nähdessään muskettisoturin varovaisen\nesiintymisen:\n\n\"Haluatte kenties mieluummin levätä?\"\n\n\"Enpä tiedä, sillä minä en ole milloinkaan levännyt, madame.\"\n\n\"Onko teillä ystäviä?\"\n\n\"Minulla oli kolme: kaksi on lähtenyt Pariisista, en tiedä minne; yksi\nainoa on jäljellä, mutta hän on niitä, jotka luullakseni tunsivat sen\nentisen ritarin, miehen, jonka mainitsemisella teidän majesteettinne\nminua äsken kunnioitti.\"\n\n\"Hyvä on\", jatkoi kuningatar; \"te ja ystävänne vastaatte armeijaa.\"\n\n\"Mitä minun on tehtävä, madame?\"\n\n\"Tulkaa takaisin kello viideltä, jolloin sanon sen teille; mutta älkää\nhiiskuko ainoallekaan elolliselle olennolle kohtauksesta, jonka teille\nmyönnän, monsieur.\"\n\n\"En, madame.\"\n\n\"Vannokaa se Kristuksen nimessä.\"\n\n\"Madame, minä en ole milloinkaan syönyt sanaani; kun lupaan, niin se\npitää.\"\n\nVaikka ihmeissään tästä puheenlaadusta, johon hovilaiset eivät olleet\nhäntä totuttaneet, näki kuningatar siinä onnellisen enteen innosta,\njota d'Artagnan osoittaisi hänen hankkeensa toimeenpanossa.\nGascognelaisen temppuja oli toisinaan kätkeä terävä oveluutensa\nuskollisen karkeapintaisuuden verhoon.\n\n\"Kuningattarella ei tällähaavaa ole muuta käskettävää?\" kysyi soturi.\n\n\"Ei, monsieur\", vastasi Itävallan Anna; \"voitte poistua mainitsemaani\nmäärähetkeen asti.\"\n\nD'Artagnan kumarsi ja vetäytyi pois.\n\n-- Perhana, -- hän tuumi ovella; -- näyttää siltä kuin minua\ntarvittaisiin täällä tosiaankin kipeästi.\n\nPuoli tuntia oli jo kulunut, joten hän astui lehterin yli ja meni\nkoputtamaan kardinaalin huoneiston ovelle.\n\nBernouin vei hänet herransa eteen.\n\n\"Tulin kuulemaan määräyksiänne, monseigneur\", sanoi d'Artagnan.\n\nJa tapansa mukaan hän loi nopean silmäyksen ympärilleen ja huomasi,\nettä Mazarinilla oli sinetöitty kirje kädessään. Mutta se oli alassuin\nkirjoituspöydällä, joten oli mahdoton nähdä osoitetta.\n\n\"Tulette kuningattaren luota?\" kysyi Mazarin tähystäen d'Artagnania\ntiukasti.\n\n\"Minäkö, monseigneur! Kuka sitä on sanonut?\"\n\n\"Ei kukaan, mutta tiedän sen.\"\n\n\"Minua surettaa sanoa teidän ylhäisyydellenne, että te erehdytte\",\nvastasi gascognelainen häikäilemättömästi, lujana sen lupauksen\njohdosta, jonka oli antanut Itävallan Annalle.\n\n\"Avasin itse eteishuoneen oven ja näin teidän tulevan lehterin päässä.\"\n\n\"Se johtui siitä, että minut johdettiin tänne salaportaita myöten.\"\n\n\"Minkätähden?\"\n\n\"En tiedä, nähtävästi siinä oli joku väärinkäsitys.\"\n\nMazarin tiesi, ettei ollut helppo saada d'Artagnania ilmaisemaan, mitä\ntämä tahtoi salata; hän luopuikin siksi kertaa yrittämästä tunkeutua\ngascognelaisen salamyhkäisyyteen.\n\n\"Puhukaamme minun asioistani\", virkkoi kardinaali, \"koska te ette tahdo\nhiiskua mitään omistanne.\"\n\nD'Artagnan kumarsi.\n\n\"Pidättekö matkoista?\" kysyi kardinaali.\n\n\"Olen viettänyt suuren osan elämääni maantiellä.\"\n\n\"Pidätteleekö teitä mikään Pariisissa?\"\n\n\"Minua ei voisi pidätellä mikään muu kuin käsky korkeammasta paikasta.\"\n\n\"Hyvä! Kas tässä kirje, joka on toimitettava osoitteen mukaisiin\nkäsiin.\"\n\n\"Osoitteen, monseigneur? Mutta sitähän siinä ei ole.\"\n\nKuoren etupuolellekaan ei tosiaan ollut kirjoitettu mitään.\n\n\"Seikka on sellainen\", huomautti Mazarin, \"että kirje on\nkaksinkertaisessa kotelossa.\"\n\n\"Ymmärrän, ja minun on murrettava ulkokuori vasta kun olen saapunut\nmäärättyyn paikkaan.\"\n\n\"Aivan. Ottakaa ja lähtekää. Teillä on muuan ystävä, herra du Vallon,\njosta pidän paljon; lähteköön hän mukaanne.\"\n\n-- Lempo! -- ajatteli d'Artagnan; -- hän tietää, että me kuulimme hänen\nkeskustelunsa eilen, ja tahtoo nyt loitontaa meidät Pariisista.\n\n\"Epäröitsettekö?\" kysyi Mazarin.\n\n\"En, monseigneur; lähden päätähavin. Soisin vain...\"\n\n\"Mitä niin? Sanokaa.\"\n\n\"Että teidän ylhäisyytenne pistäytyisi kuningattaren luona.\"\n\n\"Milloin?\"\n\n\"Nyt heti.\"\n\n\"Mitä varten?\"\n\n\"Lausuaksenne hänelle ainoastaan nämä sanat: 'Lähetän herra\nd'Artagnanin matkalle, ja hänen on lähdettävä suoraa päätä.'\"\n\n\"Nyt kai myönnätte\", huomautti Mazarin, \"että olette tavannut\nkuningattaren?\"\n\n\"Minulla on ollut kunnia sanoa teidän ylhäisyydellenne, että joku\nväärinkäsitys on kenties tapahtunut.\"\n\n\"Mitä se merkitsee?\" kysyi Mazarin.\n\n\"Rohkenenko uudistaa pyyntöni teidän ylhäisyydellenne?\"\n\n\"Hyvä, minä lähden. Odottakaa täällä.\"\n\nMazarin katsoi huolellisesti, oliko mitään avainta unohtunut\nkaappeihin, ja poistui.\n\nKului kymmenen minuuttia, jollaikaa d'Artagnan ponnisti kaiken kykynsä\nlukeakseen kirjeen ulkokuoren läpi, mitä sisempään oli kirjoitettu,\nmutta onnistumatta.\n\nMazarin palasi kalpeana ja kuohuksissaan; hän meni istuutumaan\nkirjoituspöytänsä ääreen. D'Artagnan yritti lukea hänen sävynsä kuten\näsken kirjelmän osoitetta, mutta kardinaalin kasvonpiirteet olivat\nmelkein yhtä läpitunkemattomat kuin kotelokin.\n\n-- Kas, kas! -- tuumi gascognelainen; -- hän näyttää ärtyneeltä.\nMinuako vastaan? Hän miettii -- lähettääkseenkö minut Bastiljiin?\nSiivolla, monseigneur! Jos virkat sanankaan sellaisesta, niin kuristan\nsinut heti ja lyöttäydyn frondelaiseksi. Silloin minua kannetaan\nriemusaatossa kuin herra Brousselia, ja Atos julistaa minut Ranskan\nBrutukseksi. Olisi sekin jotain!\n\nAiniaan nelistävällä mielikuvituksellaan oli gascognelainen jo\nlaskenut, mitä etuja hän voisi saada asemasta.\n\nMutta Mazarin ei antanut mitään sellaista määräystä; hän päin vastoin\nomaksui herttaisen sävyn d'Artagnania kohtaan.\n\n\"Olitte oikeassa\", hän sanoi, \"hyvä mosjöö d'Artagnan; te ette voi\nlähteä vielä.\"\n\n\"Kas!\" virkahti d'Artagnan.\n\n\"Antakaahan minulle siis takaisin se kirje.\"\n\nD'Artagnan totteli. Mazarin varmistausi siitä, että sinetti oli\nkoskematon.\n\n\"Tarvitsen teitä tänä iltana\", hän sanoi; \"tulkaa takaisin kello\nviideltä.\"\n\n\"Kello viideltä, monseigneur\", vastasi d'Artagnan, \"minulla on kohtaus,\njosta en voi jäädä pois.\"\n\n\"Se älköön teitä huolestuttako\", virkkoi Mazarin; \"se saa jäädä.\"\n\n-- Hyvä! -- ajatteli d'Artagnan; -- sen saatoin arvatakin.\n\n\"Palatkaa siis kello viisi ja tuokaa mukananne kunnon herra du Vallon;\nmutta jättäkää hänet eteishuoneeseen: tahdon puhua kanssanne kahden\nkesken.\"\n\nD'Artagnan kumarsi.\n\nKumartaessaan hän virkkoi itsekseen:\n\n-- Molemmilla sama määräys, molemmat samalla hetkellä, molemmat\nPalais-Royalissa: kyllä aavistelen. Voi, tässäpä salaisuus, josta herra\nde Gondy maksaisi satatuhatta livreä!\n\n\"Te harkitsette?\" virkahti Mazarin levottomasti.\n\n\"Niin, tulin tuumineeksi pitäisikö meidän olla aseistettuina vai eikö.\"\n\n\"Aseissa hampaita myöten\", vastasi Mazarin.\n\n\"Hyvä monseigneur, kyllä ollaan.\"\n\nD'Artagnan kumarsi, poistui huoneesta ja kiirehti toistamaan\nystävälleen Mazarinin imartelevia lupauksia, jotka saivat Portoksen\ntavattomaan hurmioon.\n\n\n\n\nKOLMASKUUDETTA LUKU\n\nPako\n\n\nKaupungissa havaittiin kyllä kiihtymyksen merkkejä, mutta\nPalais-Royalissa näkyi riemu olevan valloillaan, kun d'Artagnan lähti\nsinne kellon lähetessä viittä ehtoopäivällä. Eikä ihmekään: olihan\nkuningatar antanut kansalle takaisin Brousselin ja Blancmesnilin.\nHänellä ei senvuoksi ollut todella mitään pelkäämistä, koska kansalla\nei enää ollut mitään vaadittavaa. Hänen nykyinen mielenkuohunsa oli\nvain jäännöstä järkkymyksestä, joka tarvitsi aikaa tyyntyäkseen,\nniinkuin myrskyn jälkeen toisinaan kuluu päiväkausia ennen kuin\nmaininki tasaantuu.\n\nLinnassa vietettiin suurta juhlaa, jolle oli verukkeena Lensin\nvoittajan paluu. Prinssit ja prinsessat olivat kutsuttuja; vaunut\ntäyttivät linnanpihat puolipäivästä asti. Päivällisen jälkeen aiottiin\nkuningattaren luona pelata korttia.\n\nItävallan Anna oli tänä päivänä harvinaisen herttainen ja sukkela;\nhäntä ei ollut milloinkaan nähty iloisemmalla tuulella. Hehkuva\nkostonhimo säihkyi hänen silmissään ja väreili hänen huulillaan.\n\nSamassa kun noustiin pöydästä hiipi Mazarin pois; d'Artagnan oli jo\npaikallaan ja odotti häntä eteishuoneessa. Kardinaali ilmestyi sinne\nhymyillen, tarttui häntä kädestä ja johti hänet työhuoneeseensa.\n\n\"Hyvä mosjöö d'Artagnan\", virkkoi ministeri istuutuen, \"aion nyt antaa\nteille todisteen suurimmasta luottamuksesta, mitä ministeri voi\nosoittaa upseerille.\"\n\nD'Artagnan kumarsi.\n\n\"Minä toivon\", hän vastasi, \"että teidän ylhäisyytenne antaa sen\nminulle ilman sivutarkoituksia ja vakuutettuna ansiollisuudestani siinä\nsuhteessa.\"\n\n\"Olette kaikkein ansiollisin, hyvä ystävä, koska kerran käännyn teidän\npuoleenne.\"\n\n\"No niin\", virkkoi d'Artagnan, \"tunnustan teille, monseigneur, että\nolen jo kauan odottanut sellaista tilaisuutta. Ilmoittakaa minulle\nsenvuoksi heti, mitä teillä on sanottavaa.\"\n\n\"Te saatte, hyvä mosjöö d'Artagnan\", aloitti Mazarin, \"tänä iltana\nhaltuunne koko valtion menestyksen.\"\n\nHän pysähtyi.\n\n\"Selittäkää tarkoituksenne, monseigneur, minä odotan.\"\n\n\"Kuningatar on päättänyt tehdä kuninkaan kanssa pikku matkan\nSaint-Germainiin.\"\n\n\"Vai niin!\" vastasi d'Artagnan; \"kuningatar siis aikoo jättää\nPariisin.\"\n\n\"Naisen oikku, ymmärrättehän.\"\n\n\"Kyllä ymmärrän varsin hyvin\", vastasi d'Artagnan.\n\n\"Sentähden hän kutsutti teidät luokseen aamulla ja pyysi tulemaan\njälleen viideltä.\"\n\n-- Kyllä kannatti vaatia minua vannomaan, etten hiisku siitä\nkohtauksesta kellekään! jupisi d'Artagnan. -- Voi niitä naisia --\nkuningattarinakin he aina ovat naisia!\n\n\"Paheksutteko tätä pikku matkaa, hyvä mosjöö d'Artagnan?\" kysyi Mazarin\nlevottomasti.\n\n\"Minäkö, monseigneur!\" virkahti d'Artagnan; \"kuinka niin?\"\n\n\"Te kohautitte olkapäitänne.\"\n\n\"Se on tapanani, kun haastan itsekseni, monseigneur.\"\n\n\"Hyväksytte siis matkan?\"\n\n\"En hyväksy enkä paheksu, monseigneur; odotan määräyksiänne.\"\n\n\"Hyvä. Teidät siis olen valinnut viemään kuninkaan ja kuningattaren\nSaint-Germainiin.\"\n\n-- Siinäpä lurjus kerrassaan! -- tuumi d'Artagnan itsekseen.\n\n\"Näettehän\", jatkoi Mazarin huomatessaan d'Artagnanin umpimielisyyden,\n\"että valtion menestys joutuu teidän huostaanne, kuten jo sanoin.\"\n\n\"Kyllä, monseigneur, ja tunnen täydellisesti sen luottamustoimen\nvastuun.\"\n\n\"Otatte kuitenkin vastaan?\"\n\n\"Otan aina vastaan.\"\n\n\"Katsotte hankkeen mahdolliseksi?\"\n\n\"Kaikki on mahdollista.\"\n\n\"Hätyytettäneenköhän teitä tiellä?\"\n\n\"Luultavasti.\"\n\n\"Mutta miten menettelette siinä tapauksessa?\"\n\n\"Tunkeudun niiden välitse, jotka karkaavat kimppuuni.\"\n\n\"Mutta jos ette pääse?\"\n\n\"Sen pahempi silloin heille, -- menen heidän ylitseen.\"\n\n\"Ja te viette kuninkaan ja kuningattaren vahingoittumattomina\nSaint-Germainiin?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Henkenne kaupalla?\"\n\n\"Henkeni kaupalla.\"\n\n\"Te olette sankari, ystäväiseni!\" virkahti Mazarin, ihailevasti\nkatsellen muskettisoturia.\n\nD'Artagnan hymyili.\n\n\"Entä minä?\" tiedusti Mazarin oltuaan tovin vaiti ja tähystäen\nd'Artagnania tiukasti.\n\n\"Miten, monseigneur?\"\n\n\"Entä jos minäkin tahdon lähteä?\"\n\n\"Se käy vaikeammaksi.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Teidän ylhäisyytenne voidaan tuntea.\"\n\n\"Tässä valepuvussakin?\" kysyi Mazarin.\n\nJa hän kohotti viittaa lepotuolilta, jolle oli asetettu täydellinen\nhelmiharmaa ja granaatinvärinen herrasmiehen vaatekerta\nhopeapunoksineen.\n\n\"Jos teidän ylhäisyytenne käyttää valepukua, niin yritys käy\nhelpommaksi.\"\n\n\"Ah!\" huoahti Mazarin huojentuneesti.\n\n\"Mutta teidän ylhäisyytenne tulee tehdä, mitä sanojenne mukaan olisitte\näskettäin tehnyt meidän sijassamme.\"\n\n\"Mitä minun tulee tehdä?\"\n\n\"Huutaa: _A bas Mazarin_!\"[21]\n\n\"Kyllä huudan.\"\n\n\"Ranskaksi, sointuvaksi ranskaksi, monseigneur. Pitäkää tarkkaa huolta\nääntämisestä; Sisiliassa surmattiin kuusituhatta anjoulaista, kun\nheidät tunnettiin murteellisesta italiankielen ääntämisestä. Varokaa,\netteivät ranskalaiset nyt teille kosta Sisilian iltamessua.\"\n\n\"Teen parhaani.\"\n\n\"Kaduilla kuhisee aseellista väkeä\", pitkitti d'Artagnan; \"oletteko\nvarma siitä, että kukaan ei tiedä kuningattaren suunnitelmaa?\"\n\nMazarin mietti.\n\n\"Esittämänne homma olisi hyvin tuottoisa kavaltajalle, monseigneur;\nhyökkäyksen satunnaisuudet kelpaisivat peittelyksi.\"\n\nMazarinia värisytti; mutta hän tuli ajatelleeksi, että kavallusta\nhankkiva mies ei varoittaisi ennakolta.\n\n\"Sentähden en luotakaan kaikkiin\", hän huomautti vilkkaasti, \"ja niinpä\nolenkin valinnut teidät saattolaisekseni.\"\n\n\"Ettekö lähde kuningattaren mukana?\"\n\n\"En\", vastasi Mazarin.\n\n\"Lähdette siis myöhemmällä?\"\n\n\"En\", kertasi Mazarin.\n\n\"Ahaa!\" sanoi d'Artagnan, alkaen käsittää.\n\n\"Niin, minulla on omat suunnitelmani\", jatkoi kardinaali.\n\"Kuningattaren seurassa minä vain lisäisin turmion mahdollisuudet\nkaksinkertaisiksi; myöhemmin taasen aiheuttaisi hänen matkansa minun\nmahdollisuuksilleni saman tuloksen. Sitä paitsi voitaisiin minut\nunohtaa, hovin tultua kerran pelastetuksi: isoiset ovat\nkiittämättömiä.\"\n\n\"Totta kyllä\", myönsi d'Artagnan, vastoin tahtoansa luoden silmäyksen\nkuningattaren timanttisormukseen, jota Mazarin piti sormessaan.\n\nMazarin seurasi hänen katseensa suuntaa ja käänsi hiljaa sormuksensa\nkannan sisällepäin.\n\n\"Tahdon siis\", virkkoi Mazarin viekkaasti hymyillen, \"estää heitä\nolemasta kiittämättömiä minua kohtaan.\"\n\n\"Kristityn velvollisuus kieltää johtamasta lähimmäistänsä kiusaukseen\",\nsanoi d'Artagnan.\n\n\"Juuri sentähden tahdon lähteä heidän edellään\", täydensi Mazarin.\n\nD'Artagnan myhäili; hän oli mies oivaltamaan varsin hyvin tätä\nitalialaista keinokkuutta.\n\nMazarin näki hänen hymyilevän ja käytti hyväkseen tilaisuutta.\n\n\"Aloitatte siis viemällä ensin minut Pariisista, niinhän, hyvä mosjöö\nd'Artagnan?\"\n\n\"Kiperä tehtävä, monseigneur!\" tuumi d'Artagnan omaksuen jälleen\ntotisen katsantonsa.\n\n\"Mutta\", sanoi Mazarin pitäen häntä tarkoin silmällä, jotta soturin\nkasvojen ainoakaan ilme ei välttäisi hänen huomiotansa, \"mutta te ette\nollenkaan vastustellut kuninkaan ja kuningattaren hankkeesta\npuhuttaessa?\"\n\n\"Kuningas ja kuningatar ovat minun kuningattareni ja kuninkaani,\nmonseigneur\", vastasi muskettisoturi, \"henkeni kuuluu heille, minä olen\nvelvollinen uhraamaan sen heidän hyväkseen. He vaativat sitä, ja siihen\nei minulla ole mitään sanomista.\"\n\n-- Aivan oikein, -- jupisi Mazarin itsekseen; -- mutta kun henkesi ei\nkuulu minulle, on minun se tietenkin ostettava.\n\nJa syvään huoaten hän alkoi jälleen kääntää sormuksensa kantaa\nulospäin.\n\nD'Artagnan hymyili.\n\nNämä kaksi miestä olivat toistensa tasalla eräässä kohdassa;\noveluudessa. Jos heillä olisi ollut urheuskin yhteisenä, olisi toinen\nsaanut toisen tekemään suurtöitä.\n\n\"Mutta käsittänettehän myös\", sanoi Mazarin, \"että jos pyydän teiltä\ntätä palvelusta, aion antaa siitä tunnustukseni.\"\n\n\"Eikö teidän ylhäisyytenne ole vielä ehtinyt aietta pitemmälle?\" kysyi\nd'Artagnan.\n\n\"Malttakaas\", virkkoi Mazarin vetäen sormuksen sormestaan; \"hyvä mosjöö\nd'Artagnan, kas tässä timantti, joka on aikoinaan ollut teidän, -- on\nkohtuullista, että saatte sen takaisin: ottakaa se, olkaa hyvä.\"\n\nD'Artagnan ei tuottanut Mazarinille vaivaa kursailulla. Hän otti\nsormuksen ja katseli koristetta nähdäkseen, oliko se sama; ja tultuaan\nvakuutetuksi timantin puhtaudesta hän pisti sen sormeensa sanomattoman\nmielissään.\n\n\"Pidin sitä suuressa arvossa\", virkkoi Mazarin luoden kalleuteen\njäähyväissilmäyksen; \"mutta eipä väliä, annan sen teille auliista\nsydämestä.\"\n\n\"Ja minä, monseigneur\", vastasi d'Artagnan, \"otan sen samaten vastaan.\nNo, puhukaamme siis pikku asioistanne. Tahdotte lähteä ennen kaikkia\nmuita?\"\n\n\"Niin, se on päätökseni.\"\n\n\"Mihin aikaan?\"\n\n\"Kello kymmenen.\"\n\n\"Ja milloin lähtee kuningatar?\"\n\n\"Keskiyöllä.\"\n\n\"Se käy laatuun: vien ensin teidät, jätän teidät tulliportin\nulkopuolelle ja palaan noutamaan häntä.\"\n\n\"Oikein, mutta millä tavoin pääsen ulos kaupungista?\"\n\n\"Oh, se on jätettävä minun huolekseni.\"\n\n\"Annan teille avoimen valtuuden; ottakaa niin voimakas saattue kuin\nhaluatte.\"\n\nD'Artagnan pudisti päätänsä.\n\n\"Minusta se kuitenkin näyttää varmimmalta keinolta\", sanoi Mazarin.\n\n\"Niin, teille kyllä, monseigneur, muttei kuningattarelle.\"\n\nMazarin puraisi huultansa.\n\n\"Miten siis menettelemme?\" hän kysyi.\n\n\"Se on jätettävä minun huolekseni, monseigneur.\"\n\n\"Hm!\" empi Mazarin.\n\n\"Minun johdettavakseni on jätettävä koko yritys.\"\n\n\"Mutta...\"\n\n\"Tai käännyttävä jonkun muun puoleen\", jatkoi d'Artagnan pyörähtäen\npoispäin.\n\n-- Äh! -- hätääntyi Mazarin itsekseen; -- hän taitaa tosiaan mennä\nmatkoihinsa timantteineen.\n\nJa hän kutsui soturin takaisin.\n\n\"Mosjöö d'Artagnan, hyvä mosjöö d'Artagnan!\" hän virkahti\nmielistelevällä äänellä.\n\n\"Monseigneur?\"\n\n\"Vastaatteko minulle kaikesta?\"\n\n\"En vastaa mistään, panen parastani.\"\n\n\"Parastanne!?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"No, minä luotan teihin.\"\n\n-- Sepä hyvä, -- tuumi d'Artagnan itsekseen.\n\n\"Olette siis täällä puoli kymmeneltä.\"\n\n\"Ja tapaan teidän ylhäisyytenne valmiina?\"\n\n\"Varmasti, ihan valmiina.\"\n\n\"Sovittu. Suvaitseeko teidän ylhäisyytenne nyt toimittaa minut\nkuningattaren puheille?\"\n\n\"Mitä varten?\"\n\n\"Haluaisin kuulla hänen majesteettinsa määräykset hänen omasta\nsuustaan.\"\n\n\"Hän on antanut niiden ilmoittamisen minun toimekseni.\"\n\n\"Hän on saattanut unohtaa jotain.\"\n\n\"Tahdotte siis ehdottomasti tavata hänet?\"\n\n\"Kyllä se on välttämätöntä, monseigneur.\"\n\nMazarin epäröi tovin; d'Artagnan pysyi itsepintaisen järkkymättömänä.\n\n\"No hyvä\", sanoi Mazarin, \"lähden saattamaan teitä, mutta ei sanaakaan\nkeskustelustamme!\"\n\n\"Mitä meidän kesken on puhuttu, se koskee ainoastaan meitä,\nmonseigneur\", virkkoi d'Artagnan.\n\n\"Vannotte vaikenevanne?\"\n\n\"En milloinkaan vanno, monseigneur. Vakuutan tai epään, ja\naatelismiehenä pysyn sanassani.\"\n\n\"No, minä huomaan, että minun on uskottava itseni täydellisesti teidän\nhuostaanne.\"\n\n\"Niin on parempi, uskokaa minua, monseigneur.\"\n\n\"Tulkaahan\", sanoi Mazarin.\n\nMazarin vei d'Artagnanin kuningattaren rukouskammioon ja pyysi häntä\nodottamaan siellä.\n\nD'Artagnanin ei tarvinnut varrota pitkää aikaa. Viiden minuutin\nkuluttua saapui kuningatar hienossa juhlapuvussa. Siten somistautuneena\nhän näytti tuskin viidenneljättä vanhalta ja oli yhä vielä kaunis.\n\n\"Tehän se olettekin, herra d'Artagnan\", hän virkkoi armollisesti\nhymyillen; \"kiitän teitä siitä, että teitte vaatimuksen\npuheiilepääsystä.\"\n\n\"Pyydän anteeksi teidän majesteetiltanne\", sanoi d'Artagnan, \"mutta\nhalusin omasta suustanne kuulla ohjeeni.\"\n\n\"Tiedätte, mistä on kysymys?\"\n\n\"Kyllä, madame.\"\n\n\"Otatte vastaan tehtävän, jonka uskon teille?\"\n\n\"Kyllä, kiitollisesti.\"\n\n\"Hyvä; saapukaa tänne puoliyön aikaan.\"\n\n\"Kyllä tulen.\"\n\n\"Herra d'Artagnan\", jatkoi kuningatar, \"tunnen liian hyvin\nuhrautuvaisuutenne, puhuakseni tällä hetkellä kiitollisuudestani, mutta\nvannon teille, etten unohda tätä toista palvelusta, kuten unohdin\nensimmäisen.\"\n\n\"Teidän majesteetillanne on vapaus muistaa ja unohtaa, ja minä en\ntiedä, mitä teidän majesteettinne tarkoittaa.\"\n\nJa d'Artagnan kumarsi.\n\n\"Menkää, monsieur\", sanoi kuningatar mitä suopeimmin hymyillen, \"menkää\nja tulkaa takaisin puoliyön aikaan.\"\n\nHän viittasi jäähyväisiksi kädellään, ja d'Artagnan poistui; mutta\nmennessään hän vilkaisi oviverhoon, jonka takaa kuningatar oli tullut,\nja näki sen alta samettikengän kärjen pistävän esiin.\n\n-- Ahaa! -- tuumi hän, -- Mazarin siis kuunteli urkkiakseen,\npettäisinkö hänet. Tuo italialainen tanssimestari ei totisesti ole\nkunniallisen miehen palveluksen arvoinen.\n\nSilti saapui d'Artagnan täsmälleen määrähetkellä; puoli kymmeneltä hän\nastui eteishuoneeseen.\n\nBernouin oli odottamassa ja vei hänet sisälle.\n\nHän tapasi kardinaalin hienoksi herraksi pukeutuneena. Tämä vaateparsi\nsoveltui hänelle erinomaisesti, ja hän käyttikin sitä luontevasti,\nkuten jo olemme maininneet. Silti hän oli kovin kalpea ja vapisikin.\n\n\"Ihan yksinkö?\" kysyi Mazarin.\n\n\"Niin, monsieur.\"\n\n\"Ja kelpo herra du Vallon, eikö hänenkin seuransa saa meitä ilahuttaa?\"\n\n\"Kyllä, monsieur; hän odottaa vaunuissaan.\"\n\n\"Missä sitten?\"\n\n\"Palais-Royalin puutarhaveräjällä.\"\n\n\"Lähdemme siis hänen vaunuissaan?\"\n\n\"Niin, monseigneur.\"\n\n\"Ja ilman muuta vartiota kuin teitä kahta?\"\n\n\"Eikö siinä ole kylliksi? Yksikin meistä riittäisi!\"\n\n\"Totisesti, hyvä herra d'Artagnan\", sanoi Mazarin, \"te peloitatte minua\nkylmäverisyydellänne.\"\n\n\"Olisin päin vastoin luullut, että sen pitäisi herättää teissä\nluottamusta.\"\n\n\"Entä Bernouin, -- enkö voi ottaa häntä mukaan?\"\n\n\"Hänelle ei ole tilaa; hän saa jälkeenpäin yhtyä teidän\nylhäisyyteenne.\"\n\n\"Olkoon menneeksi\", virkkoi Mazarin; \"minunhan tulee kaikessa tehdä\ntahtonne mukaan.\"\n\n\"Monseigneur, vielä on aika peräytyä\", sanoi d'Artagnan, \"ja teidän\nylhäisyydellänne on siihen täysi vapaus.\"\n\n\"Ei, ei\", vastasi Mazarin, \"lähtekäämme.\"\n\nMolemmat menivät alas salaportaita, Mazarin pistäen kätensä\nd'Artagnanin kainaloon, ja muskettisoturi tunsi, että se käsi vapisi.\n\nHe astuivat linnanpihan yli, missä vielä oli joidenkuiden myöhempään\nviipyneiden juhlijain vaunut, saapuivat puutarhaan ja lopuksi pienelle\nveräjälle.\n\nMazarin yritti avata sitä avaimella, jonka otti taskustaan, mutta hänen\nkätensä vapisi niin, että hän ei tavannut avaimenreikää.\n\n\"Antakaa tänne\", sanoi d'Artagnan.\n\nMazarin ojensi hänelle avaimen; d'Artagnan avasi ja pisti avaimen\ntaskuunsa, aikoen mennä samaa tietä takaisin.\n\nAstuinlauta oli käännetty alas, ja vaununovi oli auki; Mousqueton\nseisoi ovikaihtimen vieressä, ja Portos istui vaunujen perällä.\n\n\"Nouskaa vaunuihin, monseigneur\", kehoitti d'Artagnan.\n\nMazarinia ei tarvinnut pyytää kahdesti: hän hyppäsi heti vaunuihin.\n\nD'Artagnan nousi hänen perässään; Mousqueton sulki vaununoven ja\nkiipesi huokaillen vaunujen taakse. Hän oli jonkun verran vastustellut\nmatkallelähtöä sillä syyllä, että hän kärsi vielä kipua vammastaan,\nmutta d'Artagnan oli sanonut hänelle:\n\n\"Jääkää vain, jos haluatte, hyvä herra Mouston, mutta huomautan teille\nennakolta, että Pariisi palaa tänä yönä tuhkaksi.\"\n\nSilloin ei Mousqueton ollut enää estellyt, vaan selittänyt olevansa\nvalmis seuraamaan isäntäänsä ja herra d'Artagnania vaikkapa maailman\nääriin.\n\nVaunut vierivät tasaista vauhtia eteenpäin, jotta kukaan ei voinut\naavistaa, kuinka kiireisiä matkalaisia niissä istui. Kardinaali pyyhki\notsaansa nenäliinalla ja katseli ympärilleen.\n\nVasemmallaan hänellä oli Portos ja oikeallaan d'Artagnan; kumpainenkin\nvartioitsi vaununoveansa, ollen hänelle etuvarustuksena.\n\nVastapäätä oli takaistuimella kaksi pistooliparia, toinen Portoksen ja\ntoinen d'Artagnanin edessä, ystävyksillä oli lisäksi miekka kupeellaan.\n\nSadan askeleen päässä Palais-Royalista muuan patrulli pysähdytti\nvaunut.\n\n\"Ken kulkee?\" huusi johtaja.\n\n\"Mazarin!\" vastasi d'Artagnan remahtaen nauruun.\n\nKardinaali tunsi tukkansa nousevan pystyyn.\n\nPila tuntui porvareista hauskalta; nähdessään nuo vaakunattomat vaunut\nilman saattuetta eivät he olisi mitenkään voineet uskoa moista\nvaromattomuutta mahdolliseksi.\n\n\"Onnea matkalle!\" huusivat he.\n\nJa he antoivat vaunujen vieriä edelleen.\n\n\"No\", virkahti d'Artagnan, \"mitä ajattelee teidän ylhäisyytenne siitä\nvastauksesta?\"\n\n\"Te olette kekseliäs mies\", kiitti kardinaali.\n\n\"En totisesti käsitä...\" tuumiskeli Portos.\n\nRue des Petits-Champsin keskivaiheilla pidätti vaunut toinen patrulli.\n\n\"Ken siellä?\" huusi patrullin johtaja.\n\n\"Vetäytykää sisemmä, monseigneur\", sanoi d'Artagnan.\n\nMazarin painausi ystävysten väliin ihan näkymättömäksi.\n\n\"Ken siellä?\" toisti sama ääni kärsimättömästi.\n\nJa d'Artagnan huomasi, että miehiä karkasi hevosten pääpuoleen.\n\nHän nojausi puolittain ulos vaunuista.\n\n\"Hei, Planchet!\" hän huudahti.\n\nJohtaja lähestyi; hän oli tosiaan Planchet. D'Artagnan oli äänestä\ntuntenut entisen lakeijansa.\n\n\"Mitä! Tekö siinä, monsieur!\" kysyi Planchet.\n\n\"Voi, hyvä Jumala, niin, ystäväiseni! Portos-veikkonen sai\nmiekanpiston, ja minä olen viemässä häntä maataloonsa Saint-Cloudiin.\"\n\n\"Voi, niinkö?\" pahoitteli Planchet.\n\n\"Portos\", jatkoi d'Artagnan, \"jos kykenet vielä puhumaan, hyvä Portos,\nniin virkahan sananen kunnon Planchetille.\"\n\n\"Planchet, ystäväiseni\", sopersi Portos surkealla äänellä, \"olen\nkurjassa tilassa, ja jos tapaat jonkun lääkärin, tee minulle se\npalvelus, että lähetät hänet luokseni.\"\n\n\"Taivasten tekijä!\" surkutteli Planchet; \"mikä onnettomuus! Kuinka se\nsattuikaan?\"\n\n\"Kyllä kerron sittemmin\", virkkoi Mousqueton.\n\nPortos huokasi tärisyttävästi.\n\n\"Toimita meille pääsy, Planchet\", sanoi d'Artagnan hiljaa; \"muutoin hän\nei pääse elävänä perille: keuhkot ovat vahingoittuneet, ystäväiseni.\"\n\nPlanchet pudisti päätänsä ikäänkuin tahtoen sanoa: Siinä tapauksessa on\nasia aivan arveluttava.\n\nSitten hän virkkoi väkeensä kääntyen:\n\n\"Antakaa mennä, ne ovat ystäviä.\"\n\nVaunut lähtivät jälleen liikkeelle, ja Mazarin, joka oli pidätellyt\nhengitystään, uskalsi jälleen huoahtaa.\n\n\"_Bricconi_!\" jupisi hän.\n\nJoitakuita askeleita Saint-Honorén tulliportin sisäpuolella kohdattiin\nkolmas ryhmä: siihen kuului pelkkiä epäilyttävän näköisiä miehiä, jotka\npikemmin muistuttivat rosvoja kuin mitään muuta: se oli Saint-Eustachen\nkerjäläisen väkeä.\n\n\"Pidä varasi, Portos!\" virkkoi d'Artagnan.\n\nPortos ojensi kätensä pistoolejansa kohti.\n\n\"Mitä on tekeillä?\" kysyi Mazarin.\n\n\"Monseigneur, luulen meidän joutuneen huonoon seuraan.\"\n\nVaununoven luo astui mies, jolla oli jonkunlainen viikate kädessä.\n\n\"Ken siellä?\" tiedusti tunkeutuja.\n\n\"Mitä, heittiö!\" ärähti d'Artagnan; \"etkö tunne hänen korkeutensa\nprinssin vaunuja?\"\n\n\"Prinssi tai ei\", vastasi mies, \"avatkaa! Me vartioitsemme porttia, ja\nkukaan ei pääse lähtemään tästä meidän tuntemattamme menijöitä.\"\n\n\"Mitä on tehtävä?\" kysyi Portos.\n\n\"Hitto, mentävä?\" vastasi d'Artagnan.\n\n\"Mutta miten mentävä?\" tiedusti Mazarin.\n\n\"Välitse tai ylitse. Ajaja, täyttä laukkaa!\"\n\nAjaja heilautti ruoskaansa.\n\n\"Ei askeltakaan edemmäksi\", kielsi mies, joka näytti olevan johtaja,\n\"tai sivallan kinnerjänteet poikki hevosiltanne!\"\n\n\"Horna!\" sadatti Portos; \"se olisi vahinko, sillä elukat maksavat\nminulle sata pistolia kumpainenkin!\"\n\n\"Minä annan teille niistä kaksisataa\", lupasi Mazarin.\n\n\"Niin, mutta katkaistuaan niiltä kinnerjänteet he kaiketi leikkaavat\nmeiltä kaulan. Tältä puolelta lähestyy muuan\", jatkoi Portos; \"tapanko\nhänet?\"\n\n\"Tee se, mutta nyrkillä iskien, jos voit: älkäämme ampuko ennen kuin\näärimmäisessä hätätilassa.\"\n\n\"Siihen kyllä pystyn\", vakuutti Portos.\n\n\"Tulkaa siis avaamaan\", sanoi d'Artagnan viikatemiehelle, tarttuen\ntoiseen pistooliinsa piipusta ja valmistautuen iskemään sen perällä.\n\nMies lähestyi.\n\nOllakseen vapaampi liikkeissään ojentausi d'Artagnan puoliksi ulos\nvaununovesta, ja hänen silmänsä tähystivät nyt kerjäläistä, jonka\nkasvoille osui lyhdyn valo.\n\nEpäilemättä tämä tunsi muskettisoturin, sillä hän kävi kovin kalpeaksi,\nja nähtävästi d'Artagnankin tunsi kerjäläisen, sillä hänen tukkansa\nnousi pystyyn.\n\n\"Herra d'Artagnan!\" huudahti tulija hätkähtäen askeleen taaksepäin;\n\"herra d'Artagnan! Tie auki!\"\n\nKenties aikoi d'Artagnan puolestaan vastata, mutta samassa kuului\njysähdys kuin härän päähän tähdätty nuijan lyönti: Portos siinä iski\nmiehensä maahan.\n\nD'Artagnan kääntyi katsomaan ja näki onnettoman viruvan neljän askeleen\npäässä vaunuista.\n\n\"Nyt neliä!\" huudahti hän ajajalle; \"huitele menemään!\"\n\nAjaja läimäytti lujasti hevosia, rivakat elukat syöksähtivät eteenpäin.\nKuului huutoja kuin olisi ihmisiä tuiskahtanut nurin. Sitten tuntui\nkaksinkertainen täräys: kaksi pyörää oli mennyt jonkin pehmeän ja\nliereän yli.\n\nSyntyi tovin hiljaisuus. Vaunut vierivät portista.\n\n\"Cours-la-Reinelle!\" huusi d'Artagnan ajajalle.\n\nSitten hän kääntyi Mazariniin.\n\n\"Nyt, monseigneur\", hän sanoi, \"voitte lausua viisi _Paternosteria_ ja\nviisi _Ave Mariaa_ kiitokseksi pelastuksestanne. Olette turvassa,\nolette vapaa!\"\n\nMazarin vastasi vain huokaisulla; hän ei kyennyt uskomaan sellaista\nihmettä.\n\nViiden minuutin kuluttua vaunut pysähtyivät; oli tultu\nCours-la-Reinelle.\n\n\"Onko teidän ylhäisyytenne tyytyväinen saattueeseenne?\" kysyi\nmuskettisoturi.\n\n\"Ihastuksissani, mosjöö\", vastasi Mazarin uskaltaen pistää päänsä\nvaununovesta; \"tehkää nyt sama palvelus kuningattarelle.\"\n\n\"Se käy vähemmin vaikeaksi\", vastasi d'Artagnan hypäten maahan. \"Herra\ndu Vallon, jätän hänen ylhäisyytensä teidän huostaanne.\"\n\n\"Ole huoletta\", sanoi Portos ojentaen kätensä.\n\nD'Artagnan tarttui Portoksen käteen ja puristi sitä.\n\n\"Ai!\" älähti Portos.\n\nD'Artagnan katseli ystäväänsä ihmeissään.\n\n\"Mikä sinua vaivaa?\" kysyi hän.\n\n\"Taisin nyrjäyttää ranteeni\", vastasi Portos.\n\n\"Lempo soikoon, sinä isketkin armottomasti!\"\n\n\"Täytyihän, kun se miekkonen aikoi laukaista minuun pistoolinsa; mutta\nmiten sinä suoriuduit vastustajastasi?\"\n\n\"Kas, hän ei ollut mikään ihminen\", sanoi d'Artagnan.\n\n\"Mikä se sitten oli?\"\n\n\"Olipahan aave.\"\n\n\"Ja...\"\n\n\"Ja minä manasin sen pois.\"\n\nSen enempää selittämättä d'Artagnan otti pistooliparinsa\ntakaistuimelta, pisti ne vyöhönsä, kääriytyi viittaansa ja lähti\nRichelieu-porttia kohti, hän kun ei tahtonut palata samaa tietä kuin\noli tullut.\n\n\n\n\nNELJÄSKUUDETTA LUKU\n\nHerra koadjutorin vaunut\n\n\nRichelieu-portilla tultiin d'Artagnania vastaan, ja kun töyhtöhatusta\nja kultanauhaisesta viitasta nähtiin, että hän oli muskettisoturien\nupseeri, saarrettiin hänet aikeessa pakottaa tulija huutamaan: \"Alas\nMazarin!\" Tämä ensimmäinen mielenosoitus herätti hänessä aluksi\nrauhattomuutta; mutta saadessaan tietää, mistä oli kysymys, hän huusi\nniin kaikuvalla äänellä, että vaateliaimmatkin tyytyivät.\n\nHän seurasi Richelieu-katua ja pohti, millä tavoin hänen oli\ntoimitettava vuorostaan kuningatar kaupungista, sillä ei käynyt\najatteleminenkaan viedä häntä hovivaunuissa. Samassa hän huomasi\najoneuvot madame de Guéménéen rakennuksen portilla.\n\n-- Hitto, -- hän virkahti itsekseen, -- se olisi luvallinen sotajuoni!\n\nJa hän lähestyi kuomuvaunuja ja silmäili vaununoviin maalattua vaakunaa\nsekä ajopukilla istuvan miehen livreijaa.\n\nTämä tarkastus oli sitä helpompi, kun ajaja oli uinahtanut sikeästi.\n\n-- Nehän ovat herra koadjutorin vaunut, -- tuumi hän; -- kautta\nkunniani, alanpa uskoa, että Kaitselmus on puolellamme.\n\nHän nousi hiljaa vaunuihin ja sanoi vetäen silkkirihmasta, joka johti\najajan pikkusormeen:\n\n\"Palais-Royaliin!\"\n\nNopeasti havahtuen ajoi mies käskettyyn suuntaan, vähääkään\naavistamatta, että käsky ei ollut hänen isäntänsä antama. Sveitsiläinen\nhuovi oli juuri sulkemaisillaan ristikkoportit; mutta nähdessään uhkeat\najopelit luuli hän jonkun ylhäisen vieraan saapuvan ja antoi vaunujen\nvieriä pylväskäytävään, jonne ne pysähtyivät.\n\nVasta siellä huomasi ajaja, että vaunujen takana ei seissytkään\nlakeijoita.\n\nHän luuli nyt, että koadjutori oli lähettänyt heidät pois, hyppäsi alas\najopukilta ohjaksia hellittämättä ja tuli avaamaan vaununovea.\n\nD'Artagnan hyppäsi nyt vuorostaan maahan, ja samassa kun ajaja\nisäntänsä näkemisessä pettyneenä kavahti pelästyen taaksepäin, tarttui\nanastaja vasemmalla kädellään hänen kaulukseensa ja asetti oikealla\npistoolin hänen rintaansa vasten.\n\n\"Jos hiiskut sanankaan\", varoitti d'Artagnan, \"niin olet kuoleman oma!\"\n\nAjaja näki puhuttelijansa kasvonilmeestä, että hän oli joutunut ansaan,\nja hän jäi seisomaan avosuin ja silmät suurina.\n\nPihalla käveli kaksi muskettisoturia; d'Artagnan huusi heitä nimeltä.\n\n\"Herra de Bellière\", hän virkkoi toiselle, \"suvaitkaa ottaa ohjakset\ntuon kelpo miehen kädestä, nouskaa ajopukille, ajakaa vaunut\nsalaportaiden ovelle ja odottakaa minua siellä, asia on tärkeä ja\nkuuluu kuninkaan palvelukseen.\"\n\nMuskettisoturi tiesi, että hänen luutnanttinsa ei voinut\npalvelustoimissa tehdä mitään huonoa pilaa; hän totteli sanaakaan\nvirkkamatta, vaikka määräys tuntui hänestä kummalliselta.\n\nD'Artagnan kääntyi toiseen muskettisoturiin.\n\n\"Herra du Verger\", hän sanoi, \"auttakaa minua viemään tämä mies\ntalteen.\"\n\nMuskettisoturi arveli luutnanttinsa pidättäneen jonkun valepukuisen\nprinssin; hän kumarsi, veti miekkansa ja ilmaisi merkillä olevansa\nvalmis.\n\nD'Artagnan nousi ylös portaita vankinsa saattamana, jota taasen saattoi\nmuskettisoturi, astui eteiskäytävän poikki ja saapui Mazarinin\nodotushuoneeseen.\n\nBernouin odotti kärsimättömästi tietoja herrastaan.\n\n\"No, miten kävi, monsieur?\" hän kysyi.\n\n\"Mainiosti, hyvä Bernouin; mutta tässä on mies, joka teidän tulee\ntoimittaa hyvään turvaan.\"\n\n\"Mihin sitten?\"\n\n\"Mihin hyvänsä, kunhan valitsemassanne paikassa on munalukoilla\nummistettavat ikkunaluukut ja avaimella lukittava ovi.\"\n\n\"Sellainen meillä on, monsieur\", vastasi Bernouin.\n\nJa ajaja-parka vietiin kammioon, jonka ikkunoissa oli ristikot ja joka\nhyvin suuresti muistutti vankilaa.\n\n\"Nyt, hyvä ystävä\", virkkoi d'Artagnan, \"pyydän teitä suosiollisesti\nluovuttamaan minulle hattunne ja viittanne.\"\n\nAjaja ei luonnollisesti tehnyt vähintäkään vastarintaa; hän oli muuten\nniin ällistyksissäänkin seikkailustaan, että hoippui ja soperteli kuin\npäihtynyt. D'Artagnan laski tarvitsemansa vaatekappaleet\nkamaripalvelijan käsivarrelle.\n\n\"Nyt, herra du Verger\", sanoi d'Artagnan, \"sulkeutukaa te tämän miehen\nseuraan, kunnes herra Bernouin tulee avaamaan oven. Siitä tulee\njokseenkin pitkällinen ja ikävänlainen palvelusvuoro, sen tiedän, mutta\nymmärrättehän\", hän lisäsi vakavasti, \"että se tapahtuu kuninkaan\nasioissa.\"\n\n\"Kuten käskette, herra luutnantti\", vastasi muskettisoturi, joka\noivalsi tehtävänsä tärkeyden.\n\n\"Vielä muuan seikka\", jatkoi d'Artagnan; \"jos tämä mies yrittää paeta\ntai huutaa, niin lävistäkää hänet miekallanne.\"\n\nMuskettisoturi teki päällään liikkeen ilmaistakseen, että hän tahtoi\nsäntillisesti totella ohjeitaan.\n\nD'Artagnan poistui Bernouinin kanssa.\n\nKello löi kaksitoista.\n\n\"Viekää minut kuningattaren kappeliin\", hän sanoi, \"ilmoittakaa\nhänelle, että olen täällä, ja pankaa tuo kääry sekä panostettu musketti\nniiden vaunujen ajopukille, jotka odottavat salaportaiden juurella.\"\n\nBernouin vei d'Artagnanin rukouskammioon; siellä hän istuutui\nmietteissään.\n\nPalais-Royalissa oli kaikki mennyt tavallista menoansa. Kello\nkymmeneltä olivat melkein kaikki juhlavieraat poistuneet, kuten olemme\njo maininneet; ne, joiden piti paeta hovin mukana, olivat saaneet\nohjeensa, ja kunkin oli käsketty saapua keskiyön ja kello yhden välillä\nCours-la-Reinelle.\n\nKello kymmenen lähti Itävallan Anna kuninkaan luo. Anjoun herttua oli\ntoimitettu levolle, mutta nuori Louis oli vielä jalkeilla, huvitellen\ntinasotamiesten järjestämisellä taistelurintamaan; se ajanvietto oli\nhänelle hyvin mieluista. Kaksi hovipoikaa leikki hänen kanssaan.\n\n\"Laporte\", sanoi kuningatar, \"on aika toimittaa hänen majesteettinsa\nmakuulle.\"\n\nKuningas pyysi saada olla vielä ylhäällä, häntä kun muka ei lainkaan\nunettanut; mutta kuningatar oli itsepintainen.\n\n\"Sinunhan on kello kuusi huomisaamuna lähdettävä Conflansiin kylpemään,\nLudvig? Pyysit sitä itse.\"\n\n\"Olette oikeassa, madame\", vastasi kuningas, \"ja valmis olenkin\nvetäytymään huoneeseeni, jahka olette syleillyt minua. Laporte, antakaa\nkynttilänjalka chevalier de Coislinille.\"\n\nKuningatar painoi huulensa valkoiselle ja sileälle otsalle, jonka\nhänelle tarjosi kuninkaallinen lapsi niin vakavana sävyltään, että hän\nilmeisesti jo tunsi hovikaavan vaikutusta.\n\n\"Nuku joutuin, Ludvig\", kehoitti kuningatar, \"sillä sinut herätetään\nvarhain.\"\n\n\"Teen parhaani totellakseni teitä, madame\", lupasi nuori Ludvig, \"mutta\nminua ei ollenkaan nukuta.\"\n\n\"Laporte\", virkkoi Itävallan Anna hiljaa, \"hakekaa joku hyvin ikävä\nkirja hänen majesteettinsa luettavaksi, mutta älkää riisuutuko.\"\n\nKuningas lähti ritari de Coislinin saattamana, joka kantoi\nkynttilänjalkaa. Toinen hovipoika vietiin huoneeseensa.\n\nKuningatar palasi huoneustoonsa. Hänen hovinaisensa -- nimittäin madame\nde Brègy, mademoiselle de Beaumont, madame de Motteville ja tämän sisar\nSocratine, joka oli järkevyytensä perusteella saanut tämän lisänimen --\ntoivat hänelle pukeutumishuoneeseen päivällisen jäännökset, jotka\ntavallisuuden mukaan olivat kuningattaren illallisateriana.\n\nKuningatar antoi sitten määräyksensä, puheli päivällisistä, joihin\nhänet oli markiisi de Villequier kutsunut ylihuomiseksi, nimesi\nhenkilöt, jotka hän oli valinnut saattueekseen siihen tilaisuuteen, ja\nilmoitti lisäksi, että hän aikoi seuraavana päivänä käydä Val-de-Gracen\nkappelissa rukoilemassa sekä käski ensimmäisen kamaripalvelijansa\nBéringhenin tulla mukaan sille retkelle.\n\nNaisten lopetettua ateriansa oli kuningatar olevinaan hyvin väsynyt ja\nsiirtyi makuuhuoneeseensa. Madame de Motteville, jolla tänä iltana\noli vasituinen palvelusvuoro, seurasi häntä sinne ja auttoi\nriisuutumisessa. Kuningatar laskeusi sitten vuoteelle, haastoi muutaman\nminuutin ajan ystävällisesti hovinaisen kanssa ja toivotti tälle hyvää\nyötä.\n\nJuuri silloin saapui d'Artagnan Palais-Royalin pihalle koadjutorin\nvaunuissa.\n\nHetkisen kuluttua vierivät hovinaisten ajopelit pois, ja ristikkoportti\nsuljettiin heidän jälkeensä.\n\nPuoliyön hetki kajahti.\n\nViittä minuuttia myöhemmin Bernouin koputti kuningattaren makuuhuoneen\noveen, tullen kardinaalin salakäytävää myöten.\n\nItävallan Anna meni itse avaamaan.\n\nHän oli jo pukeutunut, nimittäin vetänyt jalkaansa sukat ja kietoutunut\npitkään aamuvirttään.\n\n\"Tekö siellä, Bernouin?\" hän virkkoi; \"onko herra d'Artagnan tullut?\"\n\n\"On, madame; hän odottaa rukoushuoneessa teidän majesteettinne\nvalmistautumista.\"\n\n\"Olen valmis. Menkää sanomaan Laportelle, että hänen pitää herättää ja\npukea kuningas; poiketkaa sitten marski de Villoroyn luo ja pyytäkää\nhäntä olemaan valmiina minun puolestani.\"\n\nBernouin kumarsi ja lähti.\n\nKuningatar astui kappeliinsa, jota valaisi vain yksinkertainen\nvenetsialainen lasilamppu. Hän näki d'Artagnanin seisovan odottamassa.\n\n\"Tekö siinä?\" virkkoi kuningatar.\n\n\"Niin, madame.\"\n\n\"Oletteko valmis?\"\n\n\"Kyllä olen.\"\n\n\"Ja herra kardinaali?\"\n\n\"On päässyt kaupungista ilman tapaturmaa. Hän odottaa teidän\nmajesteettianne Cours-la-Reinellä.\"\n\n\"Mutta missä ajoneuvoissa lähdemme matkalle?\"\n\n\"Kaikki on kunnossa; kuomuvaunut odottavat teidän majesteettianne\ntuolla alhaalla.\"\n\n\"Lähtekäämme kuninkaan luo.\"\n\nD'Artagnan kumarsi ja seurasi kuningatarta.\n\nNuori Ludvig oli jo pukeutunut, kenkiä ja ihokasta lukuunottamatta;\nihmeissään antoi hän menetellä kanssaan miten haluttiin, tehden\nkysymyksiä Laportelle, joka vastaili ainoastaan:\n\n\"Sire, se tapahtuu kuningattaren käskystä.\"\n\nVuodepeite oli heitetty sivulle, ja kuninkaan hurstit paljastuivat niin\nkuluneina, että niissä näkyi paikoitellen reikiä.\n\nSekin oli Mazarinin itaruuden tuloksia.\n\nKuningatar astui sisälle, ja d'Artagnan seisahtui kynnykselle.\nKuningattaren nähdessään lapsi irroittausi Laporten käsistä ja riensi\nhänen luokseen.\n\nKuningatar viittasi d'Artagnania lähestymään.\n\nD'Artagnan totteli.\n\n\"Poikani\", lausui Itävallan Anna osoittaen muskettisoturia, joka seisoi\ntyynenä ja avopäin, \"tässä on herra d'Artagnan, yhtä urhoollinen mies\nkuin ne muinaiset sankarit, joiden seikkailuista niin mielelläsi\nkuuntelet hovinaisteni kertomuksia. Muista tarkoin hänen nimensä ja\npaina mieleesi hänen kasvonsa, jotta sinä et unohda hänen ulkomuotoaan,\nsillä hän tekee meille tänä yönä suuren palveluksen.\"\n\nNuori kuningas katseli upseeria suurilla, ylpeillä silmillään ja\ntoisti:\n\n\"Herra d'Artagnan?\"\n\n\"Niin, se on hänen nimensä, poikani.\"\n\nKuningas kohotti hitaasti pikku kätensä ja ojensi sen\nmuskettisoturille; tämä painui toisen polvensa varaan ja suuteli kättä.\n\n\"Herra d'Artagnan\", kertasi Ludvig vielä; \"hyvä on, madame.\"\n\nSamassa kuului kohua, joka tuntui lähenevän.\n\n\"Mitä nyt?\" virkahti kuningatar.\n\n\"Kas vain!\" vastasi d'Artagnan heristäen tarkkaa korvaansa ja\nteroittaen varman katseensa; \"tuo on levottoman kansanjoukon\nmellakkaa.\"\n\n\"Meidän on paettava\", sanoi kuningatar.\n\n\"Teidän majesteettinne on uskonut minulle tämän hankkeen johdon; meidän\ntulee jäädä ja ottaa selville, mitä on tekeillä.\"\n\n\"Herra d'Artagnan!\"\n\n\"Vastaan kaikesta.\"\n\nMikään ei vaikuta toisen mieleen niin nopeasti kuin varma esiintyminen.\nKuningatar, ollen itse luonteeltaan luja ja miehuullinen, osasi varsin\nhyvin pitää arvossa noita kahta avua toisissakin.\n\n\"Tehkää kuten tahdotte\", hän myöntyi; \"turvaudun teihin.\"\n\n\"Suvaitseeko teidän majesteettinne sallia, että minä koko tässä asiassa\nannan käskyjä teidän nimessänne?\"\n\n\"Määräilkää vain, monsieur.\"\n\n\"Mitä siis jälleen tahtookaan kansa?\" kysyi kuningas.\n\n\"Sen saamme piankin tietää, sire\", vastasi d'Artagnan.\n\nJa hän meni joutuisasti ulos huoneesta.\n\nMeteli yltyi; se tuntui saartavan Palais-Royalin joka taholta.\nSisäpuolelta kuului huutoja, joiden merkitystä ei voinut käsittää. Oli\nilmeistä, että tyytymättömyyttä ja kapinoimista oli vallalla. Puoleksi\npukeutunut kuningas, kuningatar ja Laporte jäivät kaikki siihen tilaan\nja melkein siihen paikkaankin, missä olivat, kuunnellen ja odottaen.\n\nComminges, joka oli tänä yönä vartiovuorolla Palais-Royalissa, kiirehti\nsisälle; hänellä oli noin kaksisataa miestä linnanpihoilla ja\ntalleissa, ja hän asetti ne kuningattaren käytettäviksi.\n\n\"No niin\", kysyi Itävallan Anna nähdessään d'Artagnanin palaavan, \"mikä\non hätänä?\"\n\n\"Madame, on levinnyt huhu, että kuningatar on poistunut\nPalais-Royalista, vieden mukanaan kuninkaan. Sentähden kansa vaatii\nnähdäkseen todisteen, että niin ei ole asian laita, uhaten muussa\ntapauksessa hajoittaa koko palatsin.\"\n\n\"Haa, jo menee liian pitkälle!\" huudahti kuningatar; \"kyllä näytän\nheille, että minä en ole poistunut.\"\n\nKuningattaren kasvonilmeestä huomasi d'Artagnan, että hän aikoi antaa\njonkun väkivaltaisen käskyn. Hän lähestyi kuningatarta ja sanoi hiljaa:\n\n\"Vieläkö teidän majesteettinne luottaa minuun?\"\n\nTämä ääni sai Annan säpsähtämään.\n\n\"Kyllä, monsieur, täydellisesti\", hän vastasi. \"Puhukaa!\"\n\n\"Suvaitseeko kuningatar toimia neuvojeni mukaan?\"\n\n\"Puhukaa vain!\"\n\n\"Teidän majesteettinne suvaitkoon lähettää pois herra de Commingesin,\nkäskien hänen sulkeutua miehinensä päävartioon ja talleihin.\"\n\nComminges loi d'Artagnaniin sen kateellisen katseen, jolla jokainen\nhovimies näkee uuden suosikin ilmestyvän.\n\n\"Te kuulitte, Comminges?\" virkkoi kuningatar.\n\nD'Artagnan astui soturin luo; terävänäköisenä oli hän havainnut tuon\nlevottoman silmäyksen.\n\n\"Suokaa minulle anteeksi, herra de Comminges\", hän sanoi; \"olemmehan\nmolemmin kuningattaren palvelijoita? Nyt on minun vuoroni toimia hänen\nhyödykseen; älkää siis kadehtiko tätä onneani.\"\n\nComminges poistui kumartaen.\n\n-- Kas niin --, arveli d'Artagnan itsekseen, -- siinäpä minulle\nvihamies lisää!\n\n\"Ja nyt\", virkkoi kuningatar d'Artagnaniin kääntyen, \"mitä on tehtävä?\nSillä kuulettehan, että melu ei suinkaan vaimene, vaan yltyy yhäti.\"\n\n\"Madame\", vastasi d'Artagnan, \"kansa tahtoo nähdä kuninkaan ja sen on\nnähtävä hänet.\"\n\n\"Kuinka! Nähtävä hänet! Missä sitten? Parvekkeella?\"\n\n\"Ei, madame, vaan täällä, vuoteellaan nukkumassa.\"\n\n\"Voi, teidän majesteettinne, herra d'Artagnan on aivan oikeassa!\"\nhuudahti Laporte.\n\nKuningatar mietti ja myhäili naisen tavoin, jolle teeskentely ei ollut\nvierasta.\n\n\"Tosiaankin\", hän jupisi.\n\n\"Herra Laporte\", määräsi d'Artagnan, \"menkää Palais-Royalin\nristikkoportista ulos ilmoittamaan kansalle, että sen toivomus\ntäytetään ja että se viiden minuutin kuluttua ei ainoastaan saa nähdä\nkuningasta, vaan vieläpä makaamassa vuoteellaan. Lisätkää, että\nkuningas nukkuu ja että kuningatar pyytää olemaan hiljaa, jotta hän ei\nheräisi.\"\n\n\"Mutta eiväthän kaikki, vaan kahden tai neljän henkilön lähetystö?\"\n\n\"Kaikki, madame.\"\n\n\"Mutta ajatelkaa toki, ne pidättelevät meitä päivänkoittoon asti.\"\n\n\"Selviämme siitä neljännestunnissa. Minä vastaan kaikesta, madame;\nuskokaa minua, tunnen kansan: se on suuri lapsi, jota tarvitsee vain\nhemmotella. Nukkuvan kuninkaan edessä se on mykkä, sävyisä ja lauhkea\nkuin karitsa.\"\n\n\"Menkää, Laporte\", käski kuningatar.\n\nNuori kuningas lähestyi äitiänsä.\n\n\"Miksi tehdä kaikkea mitä nuo ihmiset tahtovat?\" hän kysyi.\n\n\"Täytyy, poikani\", vastasi Itävallan Anna.\n\n\"Mutta jos minulle sanotaan _täytyy_, niin enhän enää olekaan\nkuningas?\"\n\nKuningatar seisoi sanattomana.\n\n\"Sire\", virkkoi d'Artagnan, \"salliiko teidän majesteettinne minun tehdä\nerään kysymyksen?\"\n\nLudvig XIV kääntyi päin, ihmeissään siitä, että häntä rohjettiin\npuhutella; kuningatar puristi lapsen kättä.\n\n\"Kyllä, monsieur\", vastasi tämä.\n\n\"Muistaako teidän majesteettinne Fontainebleaun puistossa tai\nVersaillesin palatsin linnanpihalla leikkiessänne joskus nähneenne\ntaivaan äkkiä synkistyvän ja kuulleenne ukkosen jyrinää?\"\n\n\"Muistan kyllä.\"\n\n\"No niin, tuo ukkonen sanoi teidän majesteetillenne, vaikka\nhalusittekin suuresti pitkittää leikkiänne: Menkää sisälle, sire,\nteidän täytyy!\"\n\n\"Totta kyllä, monsieur; mutta minulle onkin sanottu, että ukkosen\njyrinä on Jumalan ääni.\"\n\n\"No, sire\", pitkitti d'Artagnan, \"kuunnelkaa kansan kohua, niin\nhuomaatte, että se elävästi muistuttaa ukkosta.\"\n\nSamassa tosiaan kuului kamalaa jymyä, jonka kaikua yötuulahdus\nkuljetti.\n\nÄkkiä se taukosi.\n\n\"Sire\", huomautti d'Artagnan, \"kansalle on nyt sanottu, että te\nnukutte; näettehän, että yhäti olette kuningas?\"\n\nKuningatar katseli ihmetellen tätä kummallista miestä, jonka loistava\nuljuus kohotti suurimpien urhojen tasalle, samalla kun hänen terävä\nälynsä veti vertoja kelle hyvänsä.\n\nLaporte astui huoneeseen.\n\n\"No niin, Laporte?\" kysyi kuningatar.\n\n\"Madame\", vastasi tämä, \"herra d'Artagnanin ennustus piti paikkansa; ne\nrauhoittuivat kuin loihdittuina. Niille avataan nyt portit, ja viiden\nminuutin kuluttua ne ovat täällä.\"\n\n\"Laporte\", esitti kuningatar, \"jos te panisitte jonkun pojistanne\nkuninkaan sijalle, niin me voisimme sillaikaa paeta.\"\n\n\"Jos teidän majesteettinne käskee\", vastasi Laporte, \"niin poikani ovat\nkuningattaren käytettävissä kuten minäkin.\"\n\n\"Se ei käy laatuun\", epäsi d'Artagnan, \"sillä jos joku heistä tuntisi\nhänen majesteettinsa ja keksisi juonen, olisi kaikki hukassa.\"\n\n\"Olette oikeassa, monsieur, olette aina oikeassa\", myönsi Itävallan\nAnna. \"Viekää kuningas levolle, Laporte.\"\n\nLaporte asetti kuninkaan pukeutuneena vuoteelle, peittäen hänet sitten\nolkapäitä myöten.\n\nKuningatar kumartui suutelemaan kuningasta otsalle.\n\n\"Ole nukkuvinasi, Ludvig\", hän sanoi.\n\n\"Kyllä\", vastasi kuningas, \"mutta minä en tahdo, että yksikään noista\nihmisistä kajoo minuun.\"\n\n\"Sire, minä olen saapuvilla\", virkkoi d'Artagnan, \"ja takaan teille,\nettä jos ainoakaan yrittää sitä julkeutta, hän saa maksaa sen\nhengellään.\"\n\n\"Mitä on nyt tehtävä\", kysyi kuningatar, \"sillä minä kuulen niiden\ntulevan?\"\n\n\"Herra Laporte, menkää heitä vastaan ja pyytäkää heitä uudestaan\nolemaan hiljaa. Madame, odottakaa tuossa ovella. Minä seison kuninkaan\npäänalusen vieressä, valmiina kuolemaan hänen edestään.\"\n\nLaporte meni ulos, kuningatar asettui oviverhojen ääreen, d'Artagnan\nhiipi uutimien taakse.\n\nSitten kuului suuren väkijoukon kumeata ja tasaista tömistelyä;\nkuningatar itse kohotti oviverhoa, laskien sormensa huulilleen.\n\nKuningattaren nähdessään miehet pysähtyivät kunnioittavaan asentoon.\n\n\"Astukaa sisälle, hyvät herrat, astukaa sisälle!\" sanoi kuningatar.\n\nJoukon valtasi silloin epäröimisen tunne, joka läheni häpeilyä:\ntunkeutujat olivat valmistautuneet kohtaamaan vastarintaa ja\nvastaväitteitä, murtamaan auki ristikkoportit ja suistamaan vartijat\nnurin; mutta portit olivat avautuneet itsestään, ja kuninkaalla ei\nainakaan näköjään ollut mitään muuta vartiota vuoteensa äärellä kuin\näitinsä.\n\nEtunenään asettuneet sopersivat jotain ja yrittivät peräytyä.\n\n\"Astukaa vain sisälle, hyvät herrat\"; kehoitti Laporte, \"koska\nkuningatar sen sallii.\"\n\nMuuan toisia rohkeampi uskaltausi kynnyksen yli ja lähestyi\nvarpaisillaan. Muut seurasivat nyt hänen esimerkkiään, ja huone täyttyi\nhiljaisesti ikäänkuin olisivat kaikki nuo tulijat olleet mitä nöyrintä\nja hartainta hoviväkeä. Ulkopuolella kurottausi pitkä jono päitä, kun\nne, jotka eivät olleet mahtuneet sisälle, nousivat varpailleen\nkatselemaan. D'Artagnan näki tämän kaiken aukosta, jonka hän oli\nsohaissut uutimeen; ensimmäisen tulijan hän tunsi Planchetiksi.\n\n\"Monsieur\", virkkoi tälle kuningatar, käsittäen hänet joukon\njohtajaksi, \"te olette halunnut nähdä kuninkaan, ja minä tahdoin itse\nnäyttää hänet teille. Astukaa lähemmäksi, katsokaa häntä ja sanokaa,\nnäkyykö täällä pakoaikeita.\"\n\n\"Ei suinkaan\", vastasi Planchet hiukan hämmennyksissään hänelle\nsuodusta odottamattomasta kunniasta.\n\n\"Sanokaa siis hyville ja uskollisille pariisilaisilleni\", pitkitti\nItävallan Anna, huulillaan hymy, jonka ilmeestä d'Artagnan ei\nerehtynyt, \"että olette nähnyt kuninkaan makuulla ja nukkumassa sekä\nkuningattarenkin lähdössä levolle.\"\n\n\"Sanon kyllä, madame, ja samaa tahtovat vakuuttaa kaikki täällä olleet,\nmutta...\"\n\n\"Mutta mitä?\" kysyi Itävallan Anna.\n\n\"Suokoon teidän majesteettinne minulle anteeksi\", sanoi Planchet,\n\"mutta onko tuossa todellakin kuningas nukkumassa vuoteella?\"\n\nKuningatar hätkähti.\n\n\"Jos teidän joukossanne on ketään, joka tuntee kuninkaan\", hän virkkoi,\n\"niin hän astukoon esiin ja ilmoittakoon, makaako tässä varmasti hänen\nmajesteettinsa.\"\n\nViittaan kääriytynyt mies, joka peitti kauluksella kasvojansakin,\nlähestyi, kumartui vuoteen yli ja katseli kuningasta.\n\nD'Artagnan luuli hetkiseksi, että miehellä oli pahaa mielessä, ja\nkouraisi miekkansa kahvaa; mutta kumartuessaan tuli tämä hiukan\npaljastaneeksi kasvojaan ja d'Artagnan tunsi koadjutorin.\n\n\"Kyllä siinä on kuningas\", vakuutti tarkastaja kohoutuen. \"Jumala hänen\nmajesteettiansa siunatkoon.\"\n\nJa kaikki nämä miehet, jotka olivat saapuneet raivostuneina, heltyivät\nnyt suuttumuksesta sääliin ja toivottivat vuorostaan taivaan siunausta\nkuninkaalliselle lapselle.\n\n\"Kiittäkäämme nyt kuningatarta, hyvät ystävät\", virkkoi Planchet, \"ja\npoistukaamme.\"\n\nKaikki kumarsivat ja vetäytyivät vähitellen ulos yhtä hiljaisesti kuin\nolivat tulleetkin. Ensimmäisenä saapunut Planchet poistu viimeisenä.\n\nKuningatar pidätti hänet.\n\n\"Mikä on nimenne, hyvä mies?\" kysyi hän.\n\nPlanchet kääntyi päin, tyrmistyneenä tiedustuksesta.\n\n\"Niin\", pitkitti kuningatar; \"katson tämäniltaisen käyntinne yhtä\nsuureksi kunniaksi itselleni kuin olisitte ollut prinssi, ja haluan\nsaada tietää nimenne.\"\n\n-- Kyllä kai minua sitten myös prinssin lailla kohdeltaisiinkin --\najatteli Planchet; -- ei, kiitos!\n\nD'Artagnania vapisutti pelko, että Planchet sadun korpin tavoin\nmielisteltynä virkkaisi nimensä ja että kuningatar myös samalla saisi\ntietää Planchetin olleen hänen palveluksessaan.\n\n\"Madame\", vastasi Planchet kunnioittavasti, \"nimeni on Dulaurier,\npalveluksessanne.\"\n\n\"Kiitän, herra Dulaurier\", sanoi kuningatar. \"Ja mikä on ammattinne?\"\n\n\"Madame, olen vaatekauppias Rue des Bourdonnaisin varrella.\"\n\n\"Sitä vain tahdoin tietää\", lopetti kuningatar; \"olen teille hyvin\nkiitollinen, hyvä herra Dulaurier, ja saatte vielä kuulla minusta.\"\n\n-- Kas, kas! -- jupisi d'Artagnan astuessaan esille uutimien takaa, --\nmestari Planchet ei totisesti ole mikään taulapää; näkee kyllä, että\nhän on käynyt hyvän koulun.\n\nTämän oudon kohtauksen eri esittäjät katselivat tovin toisiansa\nsanaakaan virkkamatta, kuningatar seisten ovella, d'Artagnan astuneena\npuolittain esiin piilostaan, kuningas kohoutuneena kyynäspäänsä varaan\nja valmiina vaipumaan takaisin vuoteelleen, jos vähäisinkään melu\nilmaisi väenpaljouden palaavan; mutta kohu etääntyikin yhä enemmän ja\nkuoleutui viimein kokonaan kuuluvista.\n\nKuningatar hengitti huojentuneesti; d'Artagnan kuivasi kosteata\notsaansa, ja kuningas lipui alas makuusijaltaan, sanoen:\n\n\"Lähtekäämme!\"\n\nSamassa saapui Laporte takaisin.\n\n\"No?\" kysyi kuningatar.\n\n\"Teidän majesteettinne\", vastasi kamaripalvelija, \"seurasin heitä\nristikkoporteille asti; he ilmoittivat kaikille tovereilleen nähneensä\nkuninkaan ja puhutelleensa kuningatarta, ja joukko poistui ylpeänä ja\nmahtavana.\"\n\n\"Niitä kurjia!\" mutisi kuningatar; \"he saavat kalliisti maksaa\njulkeutensa, sen lupaan heille!\"\n\nSitten hän virkkoi d'Artagnaniin kääntyen:\n\n\"Monsieur, te olette tänä iltana antanut minulle parhaat neuvot, mitä\nolen eläissäni saanut. Pitkittäkää: mitä tulee meidän nyt tehdä?\"\n\n\"Herra Laporte\", määräsi d'Artagnan, \"täydentäkää nyt hänen\nmajesteettinsa pukeutuminen.\"\n\n\"Voimme siis lähteä matkalle?\" kysyi kuningatar.\n\n\"Milloin teidän majesteettinne suvaitsee; tarvitsee vain laskeutua alas\nsalaportaita, minä odotan veräjällä.\"\n\n\"Menkää, monsieur\", sanoi kuningatar; \"tulen hetimiten.\"\n\nD'Artagnan lähti; vaunut olivat paikallaan, muskettisoturi istui\najopukilla.\n\nD'Artagnan otti mytyn, jonka Bernouin oli hänen käskystään vienyt\nmuskettisoturin jalkoihin. Siinähän oli, kuten muistettaneen, herra de\nGondyn ajurin hattu ja viitta.\n\nHän heitti viitan hartioilleen ja painoi hatun päähänsä.\n\nMuskettisoturi laskeusi ajopukilta.\n\n\"Monsieur\", haastoi d'Artagnan, \"nyt menette päästämään vapaaksi\ntoverinne, joka vartioitsee ajajaa. Nousette sitten ratsaille ja\nlähdette Tiquetonne-kadulle, la Cheyxette-hotelliin, noutaaksenne minun\nja herra du Vallonin hevoset. Te satuloitsette ne kenttäkuntoon,\nratsastatte ulos Pariisista taluttaen niitä suitsista ja tulette\nCours-la-Reinelle. Jollette tapaa siellä ketään, niin pitkitätte matkaa\nSaint-Germainiin asti. Se tapahtuu kuninkaan palveluksessa.\"\n\nMuskettisoturi kohotti kätensä hatunreunaan ja lähti panemaan toimeen\nsaamiansa määräyksiä.\n\nD'Artagnan nousi ajopukille.\n\nHänellä oli pistoolipari vyössään, musketti jaloissaan ja paljastettu\nmiekka takanaan.\n\nKuningatar ilmestyi esiin; hänen takanaan tulivat kuningas ja tämän\nveli, Anjoun herttua.\n\n\"Koadjutorin kuomuvaunut!\" huudahti Itävallan Anna hätkähtäen askeleen\ntaaksepäin.\n\n\"Niin, madame\", vastasi d'Artagnan, \"mutta tulkaa huoletta: minä olen\najamassa.\"\n\nKuningatar huudahti kummastuneena ja nousi vaunuihin. Kuningas ja\nmonsieur tulivat hänen perässään ja istuutuivat molemmin puolin häntä.\n\n\"Tulkaa, Laporte\", käski kuningatar.\n\n\"Kuinka, madame?\" epäröitsi kamaripalvelija; \"samoihin vaunuihinko kuin\nmajesteetit?\"\n\n\"Tänä yönä ei tule kysymykseen kuninkaallinen sovinnaisuus, vaan\nainoastaan kuninkaan pelastus. Nouskaa tänne, Laporte!\"\n\nLaporte totteli.\n\n\"Sulkekaa suojustimet\", sanoi d'Artagnan.\n\n\"Mutta eikö se herätä epäluuloja, monsieur?\" kysyi kuningatar.\n\n\"Teidän majesteettinne olkoon huoletta\", vakuutti d'Artagnan; \"minulla\non vastaukseni valmiina.\"\n\nSuojustimet ummistettiin hakasilla, ja hevoset kiitivät laukkaa\nRichelieu-katua pitkin. Tulliportille tultaessa astui esiin vartion\njohtaja kahdentoista miehen etunenässä ja pidellen lyhtyä.\n\nD'Artagnan viittasi häntä lähemmäksi.\n\n\"Tunnetteko vaunut?\" hän kysyi kersantilta.\n\n\"En\", vastasi tämä.\n\n\"Katsokaa vaakunaa.\"\n\nKersantti valaisi lyhdyllään vaununovea.\n\n\"Herra koadjutorin vaakuna?!\" hän sanoi.\n\n\"Hiljaa! Hän on liikkeellä lemmenseikkailussa madame de Guéménéen\nkanssa.\"\n\nKersantti alkoi nauraa.\n\n\"Avatkaa portti\", hän käski; \"tiedän kulkijat.\"\n\nSitten hän lähestyi alaslaskettua suojustinta.\n\n\"Toivotan onnea, monseigneur!\" hän virkkoi.\n\n\"Teitä ajattelematonta!\" sanoi d'Artagnan; \"toimitatte minulle potkut.\"\n\nTulliportti kirskui saranoillaan, ja nähdessään tien olevan auki\nhuitaisi d'Artagnan hevosia, jotka porhalsivat vinhaan raviin.\n\nViittä minuuttia myöhemmin tavoitettiin kardinaalin vaunut.\n\n\"Mousqueton\", huusi d'Artagnan, \"päästä auki hänen majesteettinsa\nvaunujen suojustimet!\"\n\n\"Hän siellä on\", sanoi Portos.\n\n\"Ajurina!\" huudahti Mazarin.\n\n\"Ja koadjutorin vaunuilla!\" lisäsi kuningatar.\n\n\"_Corpo di Dio_, mosjöö d'Artagnan\", ihmetteli Mazarin, \"te vastaatte\npainoanne kullassa!\"\n\n\n\n\nVIIDESKUUDETTA LUKU\n\nD'Artagnan ja Portos tekevät oivallisia olkikauppoja\n\n\nMazarin tahtoi heti pitkittää matkaa Saint-Germainiin, mutta kuningatar\nselitti odottavansa niitä henkilöitä, joille hän oli antanut\nkohtaamiskäskyn. Silti hän tarjosi kardinaalille Laporten paikan.\nKardinaali suostui, siirtyen toisista vaunuista toisiin.\n\nAiheettomasti ei ollut levinnyt se huhu, että kuningas oli yöllä\njättämässä Pariisin: kymmenen tai kaksitoista henkilöä oli jo kuusi\ntuntia pitänyt tämän paon salaisuutta tietonaan, ja kaikessa\nvaiteliaisuudessaankaan eivät he olleet kyenneet antamaan\nlähtöohjeitaan siten, että hankkeesta ei olisi tullut liikkeelle mitään\naavistusta. Sitäpaitsi kukin näistä henkilöistä tunsi harrastusta\njoitakuita muita kohtaan, ja kun arvailtiin, että kuningatar oli\npoistumassa Pariisista kamalin kostosuunnitelmin, oli jokainen\nvaroittanut ystäviänsä tai omaisiansa, mistä oli tuloksena, että huhu\ntästä matkasta pian levisi pitkin kaupunkia kuin kulovalkeana.\n\nEnsimmäiset vaunut, jotka saapuivat kuningattaren tultua, olivat hänen\nkorkeutensa prinssin; niissä ajoivat herra de Condé; hänen korkeutensa\nprinsessa ja leskiprinsessa. Molemmat oli herätetty keskellä yötä,\nheidän tietämättänsä, mitä oli tekeillä.\n\nToisissa vaunuissa tulivat Orleansin herttua, herttuatar, _la grande\nMademoiselle_ -- tämän tytär -- ja abbé de la Rivière, herttuan\neriämätön suosikki ja uskottu.\n\nKolmantena ryhmänä ilmestyivät herra de Longueville ja prinssi de\nConti, hänen korkeutensa prinssin lanko ja veli. He astuivat maahan,\nlähestyivät kuninkaan ja kuningattaren vaunuja ja osoittivat hänen\nmajesteetillensa kunnioitustaan.\n\nKuningatar loi katseensa vaunujen perälle, kun niiden ovi oli jäänyt\nauki, ja näki ajoneuvojen olevan tyhjillään.\n\n\"Mutta missä siis onkaan madame de Longueville?\" hän kysäisi.\n\n\"Tosiaankin, missä on sisareni?\" tiedusti hänen korkeutensa prinssi.\n\n\"Madame de Longueville on pahoinvointinen, madame\", vastasi terttua,\n\"ja hän pyysi minua ilmoittamaan esteensä teidän majesteetillenne.\"\n\nAnna loi nopean silmäyksen Mazariniin, joka vastasi huomaamattomalla\npäänliikkeellä.\n\n\"Mitä te sanotte siitä?\" kysyi kuningatar.\n\n\"Että siinä on pariisilaisille panttivanki\", vastasi kardinaali.\n\n\"Miksei hän tullut?\" kysyi hänen korkeutensa prinssi hiljaa veljeltään.\n\n\"Vaiti!\" vastasi jälkimmäinen; \"hänellä tietenkin on syynsä.\"\n\n\"Hän syöksee meidät turmioon\", mutisi prinssi.\n\n\"Hän pelastaa meidät\", sanoi Conti.\n\nVaunuja saapui nyt parvena. Marski de la Meilleraie, marski de\nVilleroy, Guitaut, Villequier ja Comminges tulivat peräkkäin; molemmat\nmuskettisoturitkin ilmestyivät vuorostaan, pidellen d'Artagnanin ja\nPortoksen hevosia. Ystävykset nousivat satulaan. Portoksen ajomies\nsiirtyi d'Artagnanin sijaan kuninkaallisten vaunujen ajopukille,\nMousqueton otti ajomiehen paikan ja hoiti tehtäväänsä seisovassa\nasennossa -- syystä, jonka hän itse parhaiten tunsi -- kuten muinaiset\nautomedonit.\n\nVaikka kuningattarella oli tuhansia seikkoja mietittävänään, etsi hänen\nkatseensa d'Artagnania; mutta gascognelainen oli tavallisen\nymmärtäväisyytensä perusteella jo sekautunut joukkoon.\n\n\"Olkaamme etuosastona\", sanoi hän Portokselle, \"ja hankkikaamme\nitsellemme hyvä yösija Saint-Germainissa, sillä kukaan ei ajattele\nmeitä. Olen peräti väsyksissä.\"\n\n\"Minä\", vastasi Portos, \"sorrun kerrassaan unen tarpeeseen. Mutta\najatteles, että me emme saaneet vähääkään tapella! Pariisilaiset ovat\ntotisesti kovin tyhmiä.\"\n\n\"Mutta eiköhän se oikeammin johtune siitä, että me olemme kovin\nnokkelia?\" sanoi d'Artagnan.\n\n\"Kenties.\"\n\n\"Entä ranteesi, miten on sen laita?\"\n\n\"Parempi; mutta luuletko, että me tällä kertaa saamme ne?\"\n\n\"Mitkä?\"\n\n\"Ka, sinä ylennyksesi ja minä arvonimeni!?\"\n\n\"Tottahan toki, siitä melkein löisin vetoa. Sitäpaitsi, jos he eivät\nmuista, niin kyllä minä muistutan.\"\n\n\"Kuulen kuningattaren äänen\", huomautti Portos. \"Hän luullakseni pyytää\npäästä ratsaille.\"\n\n\"Niin, kyllähän; mutta...\"\n\n\"Mutta mitä?\"\n\n\"Mutta kardinaalipa ei tahdo. Hyvät herrat\", jatkoi d'Artagnan kääntyen\nmolempiin muskettisotureihin, \"saattakaa kuningattaren vaunuja\nälkääkä jättäytykö niiden viereltä. Me lähdemme pitämään huolta\nyömajoituksesta.\"\n\nJa d'Artagnan kannusti ratsuansa Saint-Germainia kohti, Portos\nkintereillään.\n\n\"Lähtekäämme, hyvät herrat!\" virkkoi kuningatar.\n\nKuninkaalliset vaunut vierivät nyt taipaleelle, saattueenaan kaikki\nmuut ajoneuvot ja runsaasti viisikymmentä ratsastajaa.\n\nSaint-Germainiin tultiin seikkailutta; maahan laskeutuessaan kuningatar\ntapasi hänen korkeutensa prinssin, joka odotti seisten ja avopäin,\ntarjotakseen hänen tuekseen kätensä.\n\n\"Outo herääminen pariisilaisille!\" huudahti Itävallan Anna säteilevänä.\n\n\"Siitä tulee sota\", virkkoi prinssi.\n\n\"No, tulkoon! Eikö meillä ole puolellamme Rocroyn, Nördlingenin ja\nLensin voittaja?\"\n\nPrinssi kumarsi kiitokseksi.\n\nKello oli kolme aamulla. Kuningatar astui ensimmäisenä linnaan; häntä\nseurasivat kaikki muut: noin kaksisataa henkeä oli saattanut häntä\npakoretkelle.\n\n\"Messieurs\", lausui kuningatar nauraen, \"majoittukaa linnaan, -- se on\ntilava, ja sijaa ei teiltä puutu; mutta kun tulomme oli aavistamaton,\nilmoitetaan minulle nyt, että täällä on ainoastaan kolme vuodetta,\nkuninkaalle, minulle...\"\n\n\"Ja Mazarinille\", virkahti prinssi hiljaa.\n\n\"Ja minä saan siis maata lattialla?\" kysyi Gaston d'Orléans kovin\nkiusaantuneesti hymyillen.\n\n\"Ei, monseigneur\", tokaisi Mazarin, \"sillä kolmas vuode on tarkoitettu\nteidän korkeudellenne.\"\n\n\"Mutta te?\" kysyi prinssi.\n\n\"Ka, minä en menekään levolle\", vastasi Mazarin; \"minulla on työtä\nsuoritettavana.\"\n\nGaston antoi opastaa itsensä huoneeseen, jossa mainittu makuusija oli,\nhuolehtimatta siitä, miten hänen puolisonsa ja tyttärensä viettäisivät\nyönsä.\n\n\"Kas niin, nyt minä lähden makuulle\", sanoi d'Artagnan. \"Tule mukaan,\nPortos.\"\n\nPortos seurasi d'Artagnania siinä järkkymättömässä luottamuksessa, jota\nhänessä herätti ystävänsä erinomainen älykkyys.\n\nHe kävelivät rinnakkain linnanpihan poikki; Portos katseli suurin\nsilmin d'Artagnania, joka laskeskeli sormillaan.\n\n\"Neljäsataa yhden pistolin mukaan kappaleelta tekee neljäsataa\npistolia.\"\n\n\"Niin\", mukasi Portos, \"neljäsataa pistolia; mutta mikä se tekee\nneljäsataa pistolia?\"\n\n\"Yksi pistoli ei riitä\", jatkoi d'Artagnan; \"sietää saada louisdori.\"\n\n\"Mistä sietää saada louisdori?\"\n\n\"Neljäsataa louisdorin mukaan kappaleelta tekee neljäsataa louisdoria.\"\n\n\"Neljäsataa?\" kertasi Portos.\n\n\"Niin, niitä on kaksisataa, ja kukin tarvitsee vähintään kaksi. Kahden\nmukaan hengeltä menee kaikkiaan neljäsataa.\"\n\n\"Mutta neljäsataa mitä?\"\n\n\"Kuulehan\", sanoi d'Artagnan.\n\nJa kun kaikenlaista väkeä oli keräytynyt ällistelemään hovin tuloa,\nsupatti hän Portoksen korvaan lauseensa lopun.\n\n\"Kyllä ymmärrän\", vastasi Portos, \"ymmärrän aivan hyvin, kautta\nkunniani! Kaksisataa louisdoria kummallekin, se on sievoinen ansio;\nmutta mitä siitä sanottaneen?\"\n\n\"Sanottakoon mitä hyvänsä; sitäpaitsi ei kukaan saa tietää, että\nkeinottelu on meidän.\"\n\n\"Mutta kuka ottaa myynnin välittääkseen?\"\n\n\"Eikö meillä ole Mousqueton?\"\n\n\"Mutta minun livreijani?\" sanoi Portos; \"livreijani tunnetaan.\"\n\n\"Hän voi kääntää takkinsa nurin.\"\n\n\"Sinä olet aina järkevä, veikkoseni!\" huudahti Portos. \"Mistä hitosta\nsaatkaan kaikki aatoksesi?\"\n\nD'Artagnan hymyili.\n\nYstävykset lähtivät marssimaan ensimmäistä katua, jolle joutuivat;\nPortos kolkutti lähimmän rakennuksen ulko-oveen oikealla puolella,\nd'Artagnanin tehdessä saman tempun vastapäätä.\n\n\"Tarvitsemme olkia!\" he sanoivat.\n\n\"Meillä ei ole olkia, monsieur\", vastasivat avaamaan tulleet; \"mutta\nkääntykää rehukauppiaan puoleen.\"\n\n\"Ja missä on rehukauppias?\"\n\n\"Viimeisessä isossa talossa tämän kadun varrella.\"\n\n\"Oikealla vai vasemmalla?\"\n\n\"Vasemmalla.\"\n\n\"Onko täällä Saint-Germainissa muitakin, joilta voisi ostaa olkia?\"\n\n\"On 'Palkitun Pässin' isäntä ja vuokratilallinen Gros-Louis.\"\n\n\"Missä he asuvat?\"\n\n\"Rue des Ursulinesin varrella.\"\n\n\"Molemmatko?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Mainiota!\"\n\nYstävykset hankkivat yhtä tarkan selvityksen jälkimmäisistä osoitteista\nkuin olivat saaneet ensimmäisestäkin. Sitten d'Artagnan lähti\nrehukauppiaan puheille ja osti kolmella pistolilla ne sataviisikymmentä\nlyhdettä olkia, mitä tällä oli varastossa. Sieltä hän poikkesi\nmajataloon, missä tapasi Portoksen, joka oli jokseenkin samasta erästä\nostanut kaksisataa lyhdettä. Lopuksi he saivat vuokratilalliselta\nsatakahdeksankymmentä lisää, joten heillä oli kaikkiaan hallussaan\nneljäsataa kolmekymmentä.\n\nKoko Saint-Germainissa ei enää ollut olkia jäljellä.\n\nTämä saalistus ei ollut vienyt heiltä puolta tuntia enempää aikaa.\nAsianmukaisesti evästettynä sai Mousqueton hoitaakseen tilapäisen\nmyyntiliikkeen. Häntä kiellettiin hellittämästä ainoatakaan lyhdettä\nalle louisdorin, joten hänen huostaansa uskotun varaston arvo muka\nnousi neljäänsataankolmeenkymmeneen kultarahaan.\n\nMousqueton ravisteli päätänsä, hän kun ei käsittänyt rahtuakaan\nystävysten keinottelusta.\n\nD'Artagnan kaappasi kolme lyhdettä syliinsä ja palasi linnaan, missä\nkaikki vilusta hytisten ja väsymykseen menehtymäisillään näkivät\nkademielin kuninkaan, kuningattaren ja Monsieurin makaavan\ntelttasängyssä.\n\nD'Artagnanin tulo suureen suojamaan herätti yleistä naurua, mutta\nolematta huomaavinaankaan, että häntä tarkkailtiin, alkoi hän niin\nrivakasti ja kätevästi laittaa olkivuodettaan, että kaikkien noiden\nunettomuuteen tuomittujen uneliaiden kielelle herahti vesi.\n\n\"Olkia!\" he huusivat, \"olkia! Mistä saa olkia?\"\n\n\"Minä näytän\", tarjousi Portos.\n\nJa hän johti halulliset Mousquetonin luo, joka auliisti jakeli\nlyhteitään lousdorista kappaleen. Hintaa kyllä pidettiin kutakuinkin\nkalliina, mutta kuka ei olisi maksanut kahta tai kolmea louisdoria\nmuutaman tunnin hyvästä unesta, tuntiessaan sitä kipeästi\ntarvitsevansa?\n\nD'Artagnan luovutti vuoteensa kelle hyvänsä havittelijalle, uudistaen\nsen ainekset kymmeneen kertaan peräkkäin; ja koska hänen katsottiin\nmuiden tavoin maksaneen louisdorin lyhteeltä, pisti hänkin vajaassa\ntunnissa taskuunsa kolmekymmentä louisdoria. Kello viideltä aamulla\nolivat oljet kahdeksankymmenen livren hinnassa lyhde, mutta ne\nloppuivat kesken.\n\nD'Artagnan oli älynnyt panna syrjään neljä lyhdettä omaan lukuunsa. Hän\notti taskustaan säilytyshuoneensa avaimen ja palasi Portoksen\nsaattamana tekemään tiliä Mousquetonin kanssa, joka vakavasti ja\narvokkaana kuten kunnon intendentti ainakin luovutti heille\nneljäsataakolmekymmentä louisdoria ja piti vielä sata kultarahaa omina\nhyvinään.\n\nMousqueton ei tiennyt, mitä linnassa oli tapahtunut; hän vain\nihmetteli, ettei hän ollut ennemmin älynnyt ruveta myymään olkia.\n\nD'Artagnan kokosi kullan hattuunsa ja tasasi paluumatkalla saannoksensa\nPortoksen kanssa. Kumpaisellekin jäi kaksisataaviisitoista louisdoria.\n\nVasta nyt huomasi Portos, että hänellä ei ollutkaan itselleen varattuna\nolkia; hän pyörsi takaisin Mousquetonin luo, mutta tämä oli myynyt\nviimeistä kortta myöten, jättämättä mitään omiksi tarpeiksi.\n\nHän tuli uudestaan tapaamaan d'Artagnania, joka neljän olkilyhteensä\navulla parhaillaan suloisin ennakkoaistimuksin valmisti vuodetta niin\npehmeätä, pääpuoli niin pöyhittynä ja jalkopää niin hyvin peitettynä,\nettä sitä olisi itse kuningaskin kadehtinut, ellei tämä olisi jo\nnukahtanut omalle vuoteelleen.\n\nD'Artagnan ei tahtonut mistään hinnasta tärvellä vuodettaan Portoksen\nhyväksi, mutta neljästä louisdorista, jotka jälkimmäinen luki hänelle\nkouraan, hän suostui päästämään Portoksen makuukumppanikseen.\n\nHän asetti miekkansa päänalusen viereen, laski pistoolit sivulleen,\nlevitti viitan jalkainsa päälle, pani viitan päälle hattunsa ja\nojentausi nautinnokseen oljille, jotka rauskahtivat hänen\nallaan. Hyvillä mielin hän jo ajatteli, mitä herttaisia unia\nkahdensadanyhdeksäntoista louisdorin voittaminen neljännestunnissa\nmahtoikaan tuottaa, kun suojaman ovelta kajahtava ääni hätkähdytti\nhäntä.\n\n\"Herra d'Artagnan!\" huudettiin; \"herra d'Artagnan!\"\n\n\"Täällä\", vastasi Portos, \"täällä!\"\n\nPortos oivalsi, että jos d'Artagnanin oli lähdettävä jonnekin, vuode\njäisi kokonaan hänen haltuunsa.\n\nMuuan upseeri lähestyi.\n\nD'Artagnan kohoutui kyynäspäänsä varaan.\n\n\"Tekö olette herra d'Artagnan?\" kysyi häiritsijä.\n\n\"Niin, monsieur; mitä tahdotte?\"\n\n\"Tulin noutamaan teitä.\"\n\n\"Kenen asialla?\"\n\n\"Hänen ylhäisyytensä.\"\n\n\"Sanokaa monseigneurille, että aion nukkua ja että ystävänä neuvon\nhäntä tekemään samaten.\"\n\n\"Hänen ylhäisyytensä ei ole mennyt makuulle ja aikoo pysyäkin\njalkeilla; hän tarvitsee teitä nyt heti.\"\n\n-- Rutto periköön tuon Mazarinin, joka ei osaa oikealla ajalla\nnukkuakaan! -- mutisi d'Artagnan. -- Mitä hän minusta tahtonee?\nTehdäkseenkö minusta kapteenin? Siinä tapauksessa annan hänelle\nanteeksi.\n\nJa muskettisoturi nousi nurkuen, otti miekkansa, hattunsa, pistoolinsa\nja viittansa sekä seurasi sitten upseeria, sillaikaa kun Portos vuoteen\nyksinomaiseksi haltijaksi jäätyään yritti jäljitellä ystävänsä mukavaa\njärjestelyä.\n\n\"Mosjöö d'Artagnan\", virkkoi kardinaali havaitessaan näin hankalana\nhetkenä kutsumansa miehen, \"en ole unohtanut, kuinka innokkaasti olette\npalvellut minua, ja tahdon antaa teille siitä todisteen.\"\n\n-- Hyvä! -- ajatteli d'Artagnan; -- tuo kuulostaa joltakin.\n\nMazarin tähysti muskettisoturia ja näki hänen kasvojensa kirkastuvan.\n\n\"Ah, monseigneur...\"\n\n\"Herra d'Artagnan\", jatkoi kardinaali, \"haluatteko tosiaan\nkapteeniksi?\"\n\n\"Kyllä, monseigneur!\"\n\n\"Ja vieläkö ystävänne kaipaa parooniarvoa?\"\n\n\"Tällä hetkellä, monseigneur, hän näkee siitä unta!\"\n\n\"Siispä\", sanoi Mazarin ottaen salkusta kirjeen, jota hän oli jo\nnäyttänyt d'Artagnanille, \"ottakaa tämä asiakirja ja viekää se\nEnglantiin.\"\n\nD'Artagnan silmäili kuorta: siinä ei ollut mitään osoitetta.\n\n\"Enkö saa tietää, kelle minun on se annettava?\"\n\n\"Kyllä Lontooseen tultuanne; vasta siellä avaatte päällyskuoren.\"\n\n\"Ja mitä muita ohjeita saan?\"\n\n\"Teidän tulee kaikin kohdin totella henkilöä, jolle kirje on\nosoitettu.\"\n\nD'Artagnan aikoi kysellä lisää, kun Mazarin lisäsi:\n\n\"Lähdette Boulogneen; siellä tapaatte 'Englannin Vaakunassa' nuoren\nherrasmiehen, joka on nimeltään Mordaunt.\"\n\n\"Niin, monseigneur, ja miten pitää minun menetellä sen herrasmiehen\nsuhteen?\"\n\n\"Seuratkaa häntä, minne hän vie teidät.\"\n\nD'Artagnan katsoi kardinaaliin tyrmistyneenä.\n\n\"Kaikki on siis selvänä\", virkkoi Mazarin; \"kiirehtikää!\"\n\n\"Kiirehtikää -- sepä helposti sanottu\", vastasi d'Artagnan; \"mutta\nmatkustukseen tarvitaan rahaa, ja siitä on minulla puute.\"\n\n\"Äh!\" virkahti Mazarin korvallistaan raapien; \"teillä on puute rahasta,\nsanotte?\"\n\n\"Niin, monseigneur.\"\n\n\"Entä eilen illalla lahjoittamani timantti?\"\n\n\"Sen haluaa säilyttää muistona teidän ylhäisyydeltänne.\"\n\nMazarin huokasi.\n\n\"Englannissa on eleskely kallista, monseigneur, olletikin erityisenä\nlähettiläänä.\"\n\n\"Hm\", jupisi Mazarin, \"se on hyvinkin vakava maa, ja vallankumouksesta\nsaakka siellä eletään mitä yksinkertaisimmin; mutta olkoon menneeksi!\"\n\nHän veti lipastosta auki laatikon ja otti siitä kukkaron.\n\n\"Mitä sanotte näistä tuhannesta écu'sta?\"\n\nD'Artagnan työnsi alahuulensa tavattomasti ulospäin.\n\n\"Minä sanon, monseigneur, että se ei ole paljoa, kun en varmaankaan\nlähde yksin.\"\n\n\"Otan kyllä lukuun\", vastasi Mazarin, \"että herra du Vallon tulee\nmukaanne, -- se kunnon aatelismies, sillä teidän jälkeenne, hyvä mosjöö\nd'Artagnan, hän on totisesti se mies, jota Ranskassa enimmin rakastan\nja pidän arvossa.\"\n\n\"Silloin, monseigneur\", huomautti d'Artagnan osoittaen kukkaroa, jota\nMazarin ei ollut vielä hellittänyt kädestään, \"koska niin suuresti\nrakastatte ja pidätte arvossa häntä, käsittänette myös...\"\n\n\"No, hänen tähtensä lisään kaksisataa écu'ta.\"\n\n-- Visukinttu! -- mutisi d'Artagnan. \"Mutta palatessamme\", hän lisäsi\nääneen, \"voinemme ainakin luottaa herra Portoksen parooniuden ja minun\nkapteenivaltuuteni myöntämiseen?\"\n\n\"Kautta Mazarinin kunnian!\"\n\n-- Parempi vakuus olisi minulle enemmän mieleen, -- tuumi d'Artagnan\nitsekseen, virkkaen sitten ääneen:\n\n\"Enkö saa ilmaista kunnioitustani hänen majesteetilleen\nkuningattarelle?\"\n\n\"Hänen majesteettinsa nukkuu\", vastasi Mazarin vilkkaasti, \"ja teidän\non lähdettävä viipymättä. Hyvästi siis, monsieur!\"\n\n\"Vielä sananen, monseigneur: jos siellä tapellaan, missä liikun, niin\notanko osaa?\"\n\n\"Noudatatte kaikessa sen henkilön määräyksiä, jonka luokse teidät\nlähetän.\"\n\n\"Hyvä on, monseigneur\", vastasi d'Artagnan ojentaen kätensä\nvastaanottamaan kukkaroa; \"vakuutan teille syvää kunnioitustani.\"\n\nHän solutti massin hiljalleen tilavaan taskuunsa ja virkkoi upseeriin\nkääntyen:\n\n\"Monsieur, menisittekö nyt herättämään hänen ylhäisyytensä puolesta\nherra du Valloninkin ja sanomaan hänelle, että odotan häntä tallissa?\"\n\nUpseeri kiirehti asialleen niin innokkaasti, että moinen kerkeys näytti\nd'Artagnanista hieman itsekkäältä.\n\nPortos oli vuorostaan ojentautunut olkivuoteelleen ja alkanut tapansa\nmukaan kuorsata kaikuvasti, kun hän tunsi jonkun naputtavan\nolkapäähänsä.\n\nHän luuli sitä d'Artagnaniksi eikä hievahtanut.\n\n\"Kardinaalin asialla\", ilmoitti upseeri.\n\n\"Häh\", huudahti Portos levittäen silmänsä suuriksi; \"mitä sanottekaan?\"\n\n\"Sanon, että hänen ylhäisyytensä lähettää teidät Englantiin ja että\nherra d'Artagnan odottaa teitä tallissa.\"\n\nPortos huokasi raskaasti, nousi seisaalle, otti hattunsa, pistoolinsa,\nsäilänsä ja viittansa sekä vilkaisi lähtiessään kaihomielisesti\nvuoteeseen, jolla hän oli toivonut nauttivansa mitä makeinta unta.\n\nTuskin oli hän kääntänyt selkänsä, kun upseeri omaksui hänen paikkansa,\nja hän ei ollut vielä ehtinyt kynnyksen yli, kun hänen jälkeläisensä jo\nvuorostaan vetää jyryytteli hirsiä. Se olikin varsin luonnollista, hän\nkun oli kuningasta, kuningatarta ja monseigneur Gaston d'Orléansia\nlukuunottamatta koko seurueesta ainoa, joka nukkui ilmaiseksi.\n\n\n\n\nKUUDESKUUDETTA LUKU\n\nKirje Atokselta ja jälkikirjoitus Aramiilta\n\n\nD'Artagnan oli mennyt suoraa päätä talliin. Päivä oli alkanut valjeta;\nhän näki molemmat hevoset, omansa ja Portoksen, sidottuina tyhjiin\npilttuisiin. Hänen tuli sääli elukkaparkoja, ja hän astui tallin\nloukkoon, jossa näki vähän olkia häämöttävän, nähtävästi säästyneinä\nyön saalistuksesta; mutta kun hän jalallaan kaappi olkia kasaan, osui\nhänen kengänkärkensä johonkin pyöreään esineeseen, joka luultavasti\narkaan paikkaan satutettuna kiljaisi ja nousi polvilleen silmiänsä\nhieroen. Se oli Mousqueton, joka itse puille paljaille jäätyään oli\nkäyttänyt hyväkseen hevosille aiotut oljet.\n\n\"Mousqueton\", virkkoi d'Artagnan, \"lähdetään; matkalle, matkalle!\"\n\nTuntiessaan isäntänsä ystävän äänen Mousqueton nousi kiireesti\nseisaalle, mutta pudotti tällöin muutamia yöllisissä olkikaupoissa\nlaittomasti ansaitsemiansa louisdoreja.\n\n\"Ahaa!\" sanoi d'Artagnan ottaen maasta yhden louisdorin ja haistellen\nsitä; \"tälläpä kullalla on kummallinen haju: se tuoksahtaa oljelta.\"\n\nMousqueton punastui häpeissään ja näytti niin neuvottomalta, että\ngascognelainen purskahti nauruun ja sanoi hänelle:\n\n\"Portos kiukustuisi, hyvä herra Mousqueton, mutta minä annan teille\nanteeksi; muistakaa vain, että tämän kullan tulee olla paranteena\nvammallenne, ja näyttäkää siis hilpeältä, pian!\"\n\nMousqueton omaksui heti mitä iloisimman katsannon, satuloitsi\nvikkelästi hevosen ja nousi omansa selkään kovinkaan pahasti\nirvistelemättä.\n\nSillävälin saapui Portos jokseenkin synkkänä ja hämmästyi aikalailla,\nkun näki d'Artagnanin alistuvaisena ja Mousquetonin melkein\nriemastuneena.\n\n\"Hei\", sanoi hän, \"sinulla siis on kapteeniarvosi ja minulla\nparooniuteni?\"\n\n\"Lähdemme juuri noutamaan valtakirjoja\", vastasi d'Artagnan, \"ja\npalatessamme signor Mazarini kirjoittaa alle.\"\n\n\"Ja minne lähdemme?\" kysyi Portos.\n\n\"Aluksi Pariisiin\", vastasi d'Artagnan; \"tahdon siellä järjestää\nmuutamia asioita.\"\n\n\"No, Pariisiin siis!\" virkahti Portos.\n\nTulliportille tultaessa ihmetytti heitä kaupungin esittämä uhkaava\nnäky. Sirpaleiksi rikottujen vaunujen ympärillä syyti väkijoukko\nsadatuksia, pidättäen vankina niitä henkilöitä, jotka olivat tahtoneet\npaeta, -- vanhaa miestä ja kahta vallasnaista.\n\nSitävastoin imarreltiin kaikin tavoin d'Artagnania ja Portosta kun nämä\npyysivät pääsyä kaupunkiin. Heitä arveltiin kuningasmielisestä\npuolueesta eronneiksi karkureiksi ja yritettiin voittaa omalle\npuolelle.\n\n\"Mitä kuningas tekee?\" kysyttiin.\n\n\"Nukkuu.\"\n\n\"Entä espanjatar?\"\n\n\"Haaveilee.\"\n\n\"Ja se kirottu italialainen?\"\n\n\"Hän valvoo. Pysykää siis lujina, sillä kun he ovat poistuneet\nkaupungista, on heillä varmasti jotain mielessä. Mutta kun te joka\ntapauksessa olette ylivoimana\", pitkitti d'Artagnan, \"niin älkää\npiitatko naisista ja ukoista, vaan ryhtykää vakaviin toimiin.\"\n\nVäkijoukko kuuli nämä sanat hyvillä mielin ja päästi menemään naiset,\njotka kiittivät d'Artagnania kaunopuheisella katseella.\n\n\"Nyt eteenpäin!\" sanoi d'Artagnan.\n\nHe pitkittivät matkaansa, ratsastivat katusulkujen ja ketjujen yli,\nvälttelivät tyrkkäyksiä tungoksessa, vastailivat kysymyksiin ja\nkyselivät vuorostaan.\n\nPalais-Royalin edustalla d'Artagnan näki kersantin, joka toimeenpani\nharjoituksia viiden- tai kuudensadan porvarin kanssa; se oli Planchet,\njoka nyt käytti Piemontin rykmentin muistoja kaupungin nostoväen\nhyväksi.\n\nMarssiessaan d'Artagnanin ohi hän tunsi entisen isäntänsä.\n\n\"Hyvää päivää, herra d'Artagnan!\" tervehti Planchet ylpeän näköisenä.\n\n\"Hyvää päivää, herra Dulaurier!\" vastasi d'Artagnan.\n\nPlanchet seisahtui kuin naulittu, tähystäen d'Artagnania suurin silmin;\nnähdessään päällikkönsä pysähtyvän teki ensimmäinen rivi samoin, ja\nsitten kaikki muutkin viimeistä myöten.\n\n\"Nuo porvarit ovat kerrassaan hullunkurisia\", virkkoi d'Artagnan\nPortokselle.\n\nJa hän ratsasti edelleen.\n\nViiden minuutin kuluttua hän laskeusi ratsailta la Chevrette-hotellin\nluona.\n\nSievä Madeleine säntäsi d'Artagnania vastaan.\n\n\"Hyvä rouva Turquaine\", sanoi d'Artagnan, \"jos teillä on rahoja, niin\nkaivakaa ne kiireesti maahan; jos teillä on kalleuksia, niin kätkekää\nne heti; perikää joutuin kaikki saatavanne ja jättäkää velkanne\ntoistaiseksi maksamatta.\"\n\n\"Minkätähden?\" kysyi Madeleine.\n\n\"Syystä että Pariisi pannaan piankin tuhkaksi niinkuin Babylon, josta\nolette varmaankin kuullut puhuttavan.\"\n\n\"Ja te jätätte minut tällaisena hetkenä?\"\n\n\"Ihan heti\", vastasi d'Artagnan.\n\n\"Ja minne lähdette?\"\n\n\"Kas, jos voisitte sanoa sen minulle, niin tekisitte minulle todellisen\npalveluksen.\"\n\n\"Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!\"\n\n\"Onko teillä kirjeitä minulle?\" tiedusti d'Artagnan, ilmaisten\nkädenliikkeellä emännälleen, että tämän piti säästää valituksiaan,\nkoska niistä ei ollut apua.\n\n\"Yksi tuli juuri äsken.\"\n\nHän ojensi kirjeen d'Artagnanille.\n\n\"Atokselta!\" huudahti d'Artagnan tuntien ystävänsä vakaan ja venytetyn\nkäsialan.\n\n\"Hei!\" virkahti Portos; \"katsotaanpa, mitä hänellä on kerrottavana.\"\n\nD'Artagnan avasi kirjeen ja luki:\n\n    Hyvä d'Artagnan, hyvä du Vallon, rakkaat ystävät! Kenties nyt\n    viimeisen kerran saatte tietoja minulta. Aramis ja minä olemme\n    kovin onnettomia; mutta Jumala, rohkeutemme ja meidän ystävyytemme\n    muisto tukee meitä. Älkää unohtako Raoulia. Uskon teidän hoitoonne\n    asiakirjat, jotka ovat Bloisissa ja jollette puolenkolmatta\n    kuukauden aikana saa mitään tietoja meiltä, niin tutustukaa niiden\n    sisältöön. Syleilkää varakreiviä kaikesta sydämestänne teidän\n    hartaan ystävänne puolesta.\n\n                                                      Atos.\n\n\"Sen uskon hiivatin hyvin, että häntä syleilen!\" sanoi d'Artagnan.\n\"Tapaammehan hänet matkamme varrella; ja jos hän on onnettomuudekseen\nmenettää Atos-parkamme, niin hänestä tulee siitä päivästä lähtien minun\npoikani.\"\n\n\"Ja minä teen hänestä yleisperilliseni\", virkkoi Portos.\n\n\"Kas, mitä lisääkään vielä Atos?\"\n\n    Jos matkoillanne sattumalta tapaatte erään herra Mordauntin,\n    niin epäilkää häntä. Kirjeessä en voi sanoa teille enempää.\n\n\"Herra Mordauntin!\" äännähti d'Artagnan ihmeissään.\n\n\"Mordaunt, hyvä on\", tuumi Portos, \"kyllä muistetaan. Mutta katsohan,\nsiinä on jälkikirjoitus Aramiilta.\"\n\n\"Tosiaankin\", sanoi d'Artagnan.\n\nJa hän luki:\n\n    Me salaamme teiltä olopaikkamme, hyvät ystävät, sillä tuntien\n    veljellisen kiintymyksenne tiedämme hyvin, että te rientäisitte\n    tänne kuolemaan kerallamme.\n\n\"_Sacrebleu_!\" keskeytti Portos niin kiukkuisella kirouksella, että\nMousqueton huoneen toisessa päässä hypähti koholle; \"ovatko he siis\nhengenvaarassa?\"\n\nD'Artagnan pitkitti:\n\n    Atos testamenttaa teille Raoulin, ja minä puolestani testamenttaan\n    teille kostotehtävän. Jos onnellisen sattuman avulla osutte yhteen\n    erään Mordauntin kanssa, niin vieköön Portos hänet johonkin soppeen\n    ja vääntäköön häneltä niskat nurin. En rohkene lausua enempää\n    kirjeessä.\n\n                                                    Aramis.\n\n\"Jollei enempää tarvita\", sanoi Portos, \"niin sepä on helposti tehty.\"\n\n\"Päin vastoin\", ilmoitti d'Artagnan synkän näköisenä, \"se on\nmahdotonta.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"No, juuri tuota herra Mordauntia tapaamaan me lähdemme Boulogneen,\nmatkustaaksemme hänen kanssaan Englantiin.\"\n\n\"Entä jos me siis tuohon Mordauntiin yhtymättä lähtisimmekin ystäviemme\nluokse!\" esitti Portos, tehden liikkeen, joka olisi voinut peloittaa\nkokonaista armeijaa.\n\n\"Olen tosin ajatellut sitä\", vastasi d'Artagnan, \"mutta kirjeessä ei\nole päivämäärää eikä postileimaa.\"\n\n\"Aivan oikein\", myönsi Portos.\n\nJa hän alkoi reuhtoa huoneessa kuin mieletön, tehden kiivaita eleitä ja\ntuon tuostakin vetäen miekkansa kolmannekseksi huotrasta.\n\nD'Artagnan seisoi tyrmistyneenä, ja hänen kasvonsa kuvastivat mitä\nsyvintä murhetta.\n\n\"Voi, tämä on surkeata!\" pahoitteli hän; \"Atos loukkaa meitä, hän\ntahtoo kuolla yksinään, ja siinä hän tekee pahasti.\"\n\nNähdessään nämä kaksi epätoivoista pillahti Mousqueton itkuun\nsopessaan.\n\n\"Ei\", virkkoi d'Artagnan, \"tästä ei ole mihinkään. Lähtekäämme,\nmenkäämme syleilemään Raoulia kuten sovittu, ja kenties hän on saanut\nmuita tietoja Atokselta.\"\n\n\"Hei, sinäpä sen sanoit\", ilahtui Portos. \"Totisesti, hyvä d'Artagnan,\nen tiedä, miten sinä menettelet, mutta aina sinulla on onnellisia\naatoksia. Menkäämme syleilemään Raoulia.\"\n\n-- Varokoon kukaan tällä hetkellä katsomasta isäntääni karsaasti, tuumi\nMousqueton itsekseen; -- en antaisi penniäkään hänen nahastaan.\n\nNoustiin ratsaille ja lähdettiin liikkeelle. Saint-Denis-kadulle\ntullessaan ystävykset tapasivat siellä suuren väkijoukon. Herra de\nBeaufort oli nimittäin saapunut Vendômoisista ja koadjutori näytti\nhäntä nyt ihmetteleville ja riemastuneille pariisilaisille.\n\nSaatuaan mukaansa herra de Beaufortin nämä pitivät itseänsä\nvoittamattomina.\n\nYstävykset poikkesivat syrjäkadulle, väistääkseen prinssiä, ja tulivat\nSaint-Denisin tulliportille.\n\n\"Onko totta\", kysyivät vartijat noilta kahdelta ratsumieheltä, \"että\nherra de Beaufort on saapunut Pariisiin?\"\n\n\"On vainkin\", vastasi d'Artagnan, \"ja siitä on todistuksena, että hän\nlähettää meidät vastaanottamaan isäänsä, Vendômen herraa, joka hänkin\nnyt tulee tänne.\"\n\n\"Eläköön herra de Beaufort!\" huusivat vartijat.\n\nJa he astuivat kunnioittavasti syrjään, tehdäkseen tilaa suuren\nprinssin läheteille.\n\nTulliportista suoriuduttuaan ystävykset karauttivat taipaleelle kuin\neivät olisi tunteneet mitään väsymystä tai alakuloisuutta. Ratsut\nkiitivät tuulena, kannustajiensa alituiseen haastellessa Atoksesta ja\nAramiista.\n\nMousqueton kärsi hirveitä kipuja, mutta kunnon palvelija lohduttausi\najatuksella, että hänen molemmat herransa kokivat vielä pahempaa\ntuskaa, -- hän oli nimittäin alkanut pitää d'Artagnania toisena\nisäntänään ja totteli tätä vielä rivakamminkin ja auliimmin kuin\nPortosta.\n\nLeiri sijaitsi Saint-Omerin ja Lamben välillä; ystävykset tekivät\nmutkan leiriin ja toivat armeijalle yksityiskohtaiset tiedot kuninkaan\nja kuningattaren paosta; siitä oli hämärä huhu levinnyt tänne asti. He\ntapasivat Raoulin makaamassa telttansa lähellä heinäkuvolla, josta\nhänen hevosensa sieppoi tukkoja salavihkaa. Nuoren miehen silmät olivat\npunaiset, ja hän näytti masentuneelta. Marski de Grammont ja kreivi de\nGuiche olivat palanneet Pariisiin, ja nuorukainen tunsi olonsa\nyksinäiseksi.\n\nHetkisen kuluttua Raoul kohotti katseensa ja näki silloin nuo kaksi\nratsumiestä, jotka olivat pysähtyneet silmäilemään häntä; hän tunsi\nheidät heti ja juoksi avosylin heitä vastaan.\n\n\"Voi, tekö siellä, hyvät ystävät!\" hän huudahti; \"tulitteko hakemaan\nminua? Viettekö minut mukaanne? Tuotteko tietoja holhoojastani?\"\n\n\"Etkö siis itse ole saanut kuulla uutta?\" kysyi nuorukaiselta\nd'Artagnan.\n\n\"Oi, en, monsieur, enkä tosiaankaan tiedä mihin hän on joutunut.\nSentähden, voi, olen niin rauhaton, että minua ihan itkettää!\"\n\nJa kaksi isoa kyyneltä kierähti tosiaan nuorukaisen ruskettuneille\nposkille.\n\nPortos käänsi pois päänsä, jotta hänen karkeat, rehelliset kasvonsa\neivät olisi ilmaisseet, mitä hänen sydämessään liikkui.\n\n\"Hiisi vieköön!\" virkkoi d'Artagnan enemmän liikuttuneena kuin hän oli\nollut pitkään aikaan; \"älä heittäydy toivottomaksi, ystäväiseni: jollet\nsinä olekaan saanut kirjeitä kreiviltä, niin olemmepa me saaneet ...\nyhden vastikään...\"\n\n\"Voi, niinkö?\" huudahti Raoul.\n\n\"Ja hyvin rauhoittavaa laatuakin\", lisäsi d'Artagnan nähdessään, kuinka\nsuuresti tämä tieto elähytti nuorukaista.\n\n\"Onko se teillä?\" kysyi Raoul.\n\n\"Onhan tietenkin, taikka ainakin oli\", vastasi d'Artagnan, ollen\netsivinään. \"Maltas, täällähän sen täytyy olla taskussa; hän puhui\nsiinä paluustansa, eikö puhunutkin, Portos?\"\n\nGascognelaisenakaan ei d'Artagnan tahtonut yksinään kantaa tämän\nvalheen taakkaa.\n\n\"Sen teki\", vahvisti Portos yskäisten.\n\n\"Oi, antakaa se minulle!\" pyysi nuorukainen.\n\n\"Ka, juurikaanhan minä sen vielä luin. Olisikohan tuo joutunut hukkaan!\nAi, peijakas, taskustani on pohja revennyt!\"\n\n\"Voi, niin, monsieur Raoul\", tokaisi Mousqueton, \"kovasti lohdullinen\nkirje se oli; herrat lukivat sen minulle, ja minä itkin ilosta.\"\n\n\"Mutta tiedätte ainakin, herra d'Artagnan, missä hän oleskelee?\"\ntiedusti Raoul puolittain rauhoittuneena.\n\n\"Ka, tottahan toki\", vastasi d'Artagnan; \"mutta se on salaisuus.\"\n\n\"Ei toivoakseni minulle?\"\n\n\"Ei, ei sinulle; kyllä sen sinulle ilmaisen.\"\n\nPortos katseli d'Artagnania ihmeissään.\n\n-- Missä lemmossa sanoisinkaan hänen olevan, jotta poikanen ei yritä\ntaivaltaa hänen luokseen? -- mutisi d'Artagnan itsekseen.\n\n\"No, missä hän siis on, monsieur?\" kysyi Raoul pehmeällä ja lempeällä\näänellään.\n\n\"Hän on Konstantinopolissa!\"\n\n\"Turkkilaisten seassa!\" huudahti Raoul säikähtyneenä. \"Taivas, mitä\nkuulenkaan!\"\n\n\"Ka, mitä pelättävää siinä on?\" sanoi d'Artagnan. \"Pyh, eihän\nturkkilaisista ole mihinkään sellaisten miesten tiellä kuin kreivi de\nla Fère ja abbé d'Herblay ovat.\"\n\n\"Vai niin, hänen ystävänsä on siis hänen kanssaan?\" virkkoi Raoul; \"se\ntyynnyttää minua hiukan.\"\n\n-- Onpa hän kekseliäs, tuo penteleen d'Artagnan! -- jupisi Portos\nihmeissään ystävänsä oveluudesta.\n\n\"Ja nyt\", jatkoi d'Artagnan, jolla oli kiire vaihtaa puheenaihetta,\n\"tässä on viisikymmentä pistolia, jotka kreivi lähetti sinulle saman\ntuojan mukana. Arvattavasti ei sinulla enää ole rahoja jäljellä, joten\ntämä erä on tervetullut.\"\n\n\"On minulla vielä kaksikymmentä pistolia, monsieur.\"\n\n\"No, ota kuitenkin, niin sinulla on seitsemänkymmentä.\"\n\n\"Ja jos tahdotte lisää...\" virkahti Portos pistäen käden\nhousuntaskuunsa.\n\n\"Ei, kiitos\", vastasi Raoul punehtuen; \"tuhansia kiitoksia\nhyväntahtoisuudestanne, monsieur.\"\n\nSamassa ilmestyi Olivain näkyviin.\n\n\"Sivumennen sanoen\", huomautti d'Artagnan niin kovaa, että lakeija\nsaattoi kuulla, \"oletko tyytyväinen Olivainiin?\"\n\n\"Kyllähän, jotakuinkin.\"\n\nOlivain ei ollut kuulevinaan mitään ja astui telttaan.\n\n\"Mitä moittimista sinulla on tuossa heittiössä?\"\n\n\"Hän on herkkusuu\", vastasi Raoul.\n\n\"Voi, monsieur!\" tokaisi Olivain ilmestyen jälleen esille tuon\nsyytöksen johdosta.\n\n\"Hän on hiukan pitkäkyntinen.\"\n\n\"Oi, voi monsieur!\"\n\n\"Ja ennen kaikkea hän on suuri jänishousu.\"\n\n\"Oi, voi, monsieur, te häpäisette minua\", surkeili Olivain.\n\n\"Saakeli!\" kirosi d'Artagnan; \"ottakaa onkeenne, Olivain, että\nmeidänlaisemme miehet eivät tahdo pitää jänishousuja palveluksessaan.\nNäpistelkää isännältänne, maistelkaa hänen namusiansa, juokaa hänen\nviiniänsä, mutta -- tuhannen tulimmaista! -- älkää olko pelkuri,\nmuutoin leikkaan teiltä korvat. Ottakaa esimerkkiä herra Moustonista,\npyytäkää häntä näyttämään teille, mitä kunniallisia vammoja hän on\nsaanut, ja katsokaa, mitä arvokkuutta hänen ainainen urheutensa on\npainanut hänen kasvojensa leimaksi!\"\n\nMousqueton oli kolmannessa taivaassa, ja hän olisi syleillyt\nd'Artagnania, jos olisi uskaltanut; itsekseen hän vannoi syöksyvänsä\nsurman suuhun hänen tähtensä, jos siihen tarjoutuisi tilaisuutta.\n\n\"Lähetä tiehensä tuo heittiö, Raoul\", lopetti d'Artagnan, \"sillä jos\nhän on pelkuri, häpäisee hän itsensä jonakuna päivänä.\"\n\n\"Monsieur sanoo minua jänishousuksi vain sentähden\", huudahti Olivain,\n\"että hän tahtoi hiljakkoin tapella erään de Grammontin rykmentin\nkornetin kanssa ja minä kieltäysin saattamasta häntä.\"\n\n\"Olivain ystäväiseni, lakeija ei saa koskaan niskuroida\", sanoi\nd'Artagnan ankarasti.\n\nJa vetäen hänet syrjään hän lisäsi:\n\n\"Teit aivan oikein, jos isäntäsi kerran oli väärässä, ja tästä saat\nécu'n; mutta jos häntä koskaan loukataan ja sinä et anna hakata itseäsi\nkappaleiksi hänen puolestaan, niin leikkaan sinulta kielen ja pyyhin\nsillä naamasi. Pane se mieleesi.\"\n\nOlivain kumarsi ja pisti kolikon taskuunsa.\n\n\"Ja nyt, hyvä Raoul\", pitkitti d'Artagnan tälle, \"me lähdemme\nmatkalle lähettiläinä, herra du Vallon ja minä. En voi ilmoittaa\nsinulle, mikä on matkamme määränä, kun en tiedä sitä itsekään; mutta\njos tarvitset jotakin, niin kirjoita madame Turquainelle la\nChevrette-hotelliin Tiquetonne-kadun varrelle ja aseta maksuosoituksia\nhänen kassansa suoritettavaksi niinkuin käyttäisit pankkiluottoa, --\nsilti säästellen, sillä huomautan sinulle heti, että se ei ole aivan\nyhtä hyvin varustettu kuin herra d'Émeryn.\"\n\nJa syleiltyään tilapäistä holhottiaan hän luovutti nuorukaisen\nPortoksen vantterille käsivarsille, jotka nostivat hänet maasta ja\npitivät häntä hetkisen puserrettuna peloittavan jättiläisen jaloa\nsydäntä vasten.\n\n\"Kas niin\", virkkoi d'Artagnan, \"taipaleelle!\"\n\nJa he suuntasivat kulkunsa Boulognea kohti, jonka edustalle\nehtoopuolella pysähdyttivät hiostuneet ja vaahtotäpläiset hevosensa.\n\nKymmenisen askeleen päässä paikasta, johon he seisahtuivat ennen kuin\nratsastivat kaupunkiin, seisoi nuori mustapukuinen mies, joka näytti\nodottavan jotakuta ja oli tähystellyt heitä herkeämättä siitä saakka\nkun ensin sai heidät näkyviinsä.\n\nD'Artagnan lähestyi häntä ja virkkoi havaitessaan, että tuntematon ei\nkääntänyt hänestä katsettaan:\n\n\"Hei ystäväiseni, minä en pidä siitä, että minua tuolla tavoin\nmittaillaan.\"\n\n\"Monsieur\", sanoi nuori mies vastaamatta d'Artagnanin huomautukseen,\n\"ettekö tule Pariisista, jos saan luvan kysyä?\"\n\nD'Artagnan arveli jonkun uteliaan siinä haluavan tiedustaa pääkaupungin\nkuulumisia.\n\n\"Kyllä, monsieur\", hän vastasi suopeammin.\n\n\"Ettekö aio asettua 'Englannin Vaakunaan'?\"\n\n\"Kyllä, monsieur.\"\n\n\"Eikö teillä ole lähetystoimi hänen ylhäisyytensä kardinaali Mazarinin\nasioilla?\"\n\n\"On, monsieur.\"\n\n\"Siinä tapauksessa\", jatkoi nuori mies, \"teillä onkin tekemistä minun\nkanssani: nimeni on Mordaunt.\"\n\n-- Kas, tuumi d'Artagnan itsekseen, -- sama mies, jota Atos kehoittaa\nepäilemään.\n\n-- Kas, -- jupisi Portos, -- sama mies, joka minun pitäisi Aramiin\npyynnöstä kuristaa.\n\nMolemmat katselivat nuorta miestä tarkkaavasti.\n\nTämä erehtyi heidän katseittensa ilmeestä.\n\n\"Epäilettekö sanaani?\" hän kysyi; \"siinä tapauksessa olen valmis\nantamaan teille täydet todisteet.\"\n\n\"Emme suinkaan, monsieur\", vastasi d'Artagnan, \"ja me asetumme\nkäytettäväksenne.\"\n\n\"No niin, hyvät herrat\", virkkoi Mordaunt, \"me matkustamme viipymättä,\nsillä tänään on menossa viimeinen päivä kardinaalin pyytämästä\nlykkäyksestä. Alukseni on lähtövalmiina, ja jollette te olisi tulleet,\nolisin purjehtinut ilman teitä, sillä kenraali Oliver Cromwell on\nvarmastikin jo hyvin kärsimätön matkani pitkistymisestä.\"\n\n\"Vai niin\", tokaisi d'Artagnan, \"meidät onkin siis lähetetty kenraali\nOliver Cromwellin luo?\"\n\n\"Eikö teillä ole kirjettä hänelle?\" kysyi nuori mies.\n\n\"Minulla on kirje, jonka ulkokuori minun piti murtaa Lontoossa; mutta\nkoska nyt sanotte minulle, kelle se on osoitettu, on minun turha\nodottaa siihen asti.\"\n\nD'Artagnan repäisi kirjeen päällyksen auki.\n\nSisäkuoressa oli tosiaankin osoitteena:\n\n\"Herra Oliver Cromwellille, Englannin kansallisarmeijan\nylipäällikölle.\"\n\n\"Kas\", huudahti d'Artagnan, \"onpa se omituinen luottamustoimi!\"\n\n\"Kuka se Oliver Cromwell on?\" kysyi Portos hiljaa.\n\n\"Entinen oluenpanija\", vastasi d'Artagnan.\n\n\"Aikoneeko Mazarin keinotella nyt oluella niinkuin me äsken oljilla?\"\nkummasteli Portos.\n\n\"Kas niin, messieurs\", sanoi Mordaunt maltittomana, \"lähtekäämme jo.\"\n\n\"Mitä, ilman illallistako?\" päivitteli Portos. \"Eikö herra Cromwell\nsiis voi siunaaman aikaa odottaa?\"\n\n\"Kyllä, mutta minä?\" vastasi Mordaunt.\n\n\"Te! Mitä sitten teistä?\" tiukkasi Portos.\n\n\"Minulla on kiire.\"\n\n\"Joutavia! Jos asia vain teitä koskee\", arveli Portos, \"niin se ei\nerityisesti kuulu minuun; minä syön illallista luvallanne tai\nluvattanne.\"\n\nNuoren miehen harhaileva katse leimahti ja näytti olevan iskemäisillään\nsalaman, mutta hän hillitsi itsensä.\n\n\"Monsieur\", pitkitti d'Artagnan, \"teidän tulee suoda anteeksi\nnälkäisille matkustavaisille. Ateriamme ei muuten tuota teille\nsuurtakaan viivykkiä; karautamme nyt suoraa päätä majataloon. Menkää te\nsillävälin jalkaisin satamaan; me haukkaamme hiukan ruokaa ja ehdimme\nperille samaan aikaan kuin tekin.\"\n\n\"Kuten haluatte, messieurs, kunhan vain lähdemme\", sanoi Mordaunt.\n\n\"Hyvä juttu\", jupisi Portos. \"Mikä on alus nimeltään?\" kysyi\nd'Artagnan.\n\n\"Standard.\"\n\n\"Hyvä. Puolen tunnin kuluttua olemme kannella.\"\n\nYstävykset kannustivat ratsujansa ja lähtivät kiitämään \"Englannin\nVaakunaa\" kohti.\n\n\"Mitä sanot tuosta nuoresta miehestä?\" kysyi d'Artagnan matkalla.\n\n\"Hän ei vähääkään miellytä minua\", vastasi Portos, \"ja sormeni syhyivät\nAramiin pyynnön täyttämiseen.\"\n\n\"Varo tekemästä sitä, hyvä Portos! Tuo mies on kenraali Cromwellin\nlähetti, ja me saisimme luullakseni verrattain nuivan vastaanoton, jos\ntulisimme hänen luokseen sellaisin viestein, että olemme vääntäneet\nniskat nurin hänen uskotultaan.\"\n\n\"Vaikka vain\", intti Portos, \"mutta minä olen aina havainnut Aramiin\nviisaaksi neuvojaksi.\"\n\n\"Kuulehan\", virkkoi d'Artagnan, \"kun lähetystoimemme on päättynyt...\"\n\n\"No?\"\n\n\"Jos hän johtaa meidät takaisin Ranskaan...\"\n\n\"Niin mitä?\"\n\n\"Niin saammehan nähdä!\"\n\nYstävykset saapuivat hotelliin, missä he aterioitsivat mitä parhaalla\nruokahalulla, sitten viipymättä lähtien satamaan. Siellä oli priki\npurjehdusvalmiina, ja aluksen kannella he tunsivat Mordauntin, joka\nkärsimättömästi asteli edes takaisin.\n\n-- On ihmeellistä, -- tuumi d'Artagnan itsekseen, kun häntä soudettiin\nveneellä \"Standardiin\" -- kerrassaan hämmästyttävää, kuinka\ntavattomasti tuo nuori mies muistuttaa jotakuta henkilöä, jonka olen\ntuntenut, vaikken osaa sanoa ketä.\n\nHe pääsivät nuoraportaiden juurelle ja olivat seuraavana hetkenä\nkannella.\n\nMutta hevosten laivaaminen oli työläämpää, ja priki sai nostetuksi\nankkurinsa vasta kello kahdeksan illalla.\n\nNuori mies polki jalkaa maltittomana ja käski avata purjeet.\n\nKolmen unettoman yön ja seitsemänkymmenen lieuen ratsastuksen\nnäännyttämänä oli Portos vetäytynyt hyttiinsä ja nukkui.\n\nD'Artagnan yritti voittaa vastenmielisyytensä Mordauntia kohtaan ja\nkäveli tämän kanssa kannella, kertoillen hänelle senkin seitsemän\nkaskua, pakottaakseen hänet puhelemaan.\n\nMousqueton oli merikipeä.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSKUUDETTA LUKU\n\nSkotlantilainen petti valansa ja möi kuninkaansa\n\n\nJa nyt jättäkööt lukijamme \"Standardin\" rauhassa viilettämään -- ei\nLontooseen, jonne d'Artagnan ja Portos luulivat olevansa matkalla, vaan\nDurhamiin, jonne Mordaunt oli Boulognessa oleskellessaan määrätty\nsaapumaan Englannista tulleella kirjeellä -- ja seuratkoot meitä\nkuninkaalliseen leiriin, joka sijaitsi Newcastlen kaupungin luona tällä\npuolen Tyne-jokea.\n\nSiellä leviävät pienen armeijan telttarivit kahden joen välissä\nSkotlannin rajalla, mutta vielä englantilaisella alueella. On keskiyö.\nJotkut sotamiehet, jotka paljaista sääristään, lyhyistä hameistaan,\nristiraitaisista leväteistään ja töyhtölakeistaan ovat helposti\ntunnettavia Skotlannin ylämaalaisiksi, pitävät huoletonta vartiota. Kuu\npilkistelee tuolloin tällöin pilvivuorten takaa kimmeltelemään\nvartijain musketinpiipuissa ja esittämään voimakkaina ääriviivoina sen\nkaupungin muurit, katot ja kirkontornit, jonka Kaarlo I on äskettäin\nluovuttanut parlamentin joukoille kuten Oxfordinkin ja Newarkin, näiden\noltua siihen saakka hänen puolellaan sovinnon toivossa.\n\nLeirin toisessa päässä -- lähellä tavattoman isoa telttaa, jossa\nskotlantilaiset upseerit pitävät jonkunlaista neuvottelua,\npuheenjohtajanaan päällikkönsä, vanha Levinin jaarli, -- makaa\nritaripukuinen mies nurmikolla, nukkuessaan pitäen oikeata kättään\nmiekan kahvassa.\n\nNoin viidenkymmenen askeleen päässä hänestä juttelee niinikään\nritaripukuinen mies erään skotlantilaisen vartiosoturin kanssa; tämä\ntosin vastailee Perthin kreivikunnan murteella, mutta puhuttelija saa\nsiitä tolkun sen tuntemuksen avulla, jonka hän näkyy hankkineen\nenglanninkielestä, vaikka onkin muukalainen.\n\nKun kello löi yksi Newcastlen kaupungissa, havahtui nukkuja, ja\nliikehdittyään kuin ainakin ihminen, joka avaa silmänsä sikeästä\nunesta, hän tähyili tarkkaavasti ympärilleen. Nähdessään olevansa yksin\nhän nousi seisaalle ja astui mutkan tehden sen ritarin ohi, joka\npuhutteli vartiosoturia. Ritari oli kaiketikin päässyt kysymystensä\nloppuun, sillä hetkisen kuluttua hän lausui hyvästi sotamiehelle ja\nlähti välinpitämättömästi samalle suunnalle kuin olemme nähneet\nedellisenkin ritarin astelleen.\n\nErään tiepuolessa olevan teltan varjossa he yhtyivät.\n\n\"No niin, hyvä ystävä?\" virkkoi viimeksi tullut puhtaimmalla\nranskankielellä, mitä on milloinkaan puhuttu Rouenin ja Toursin\nvälillä.\n\n\"Ei ole aikaa menetettävissä, veikkonen, vaan meidän on ilmoitettava\nkuninkaalle.\"\n\n\"Mitä siis on tekeillä?\"\n\n\"Sitä kävisi liian pitkäksi kertoa sinulle; kuulethan sen muutenkin\ntuotapikaa. Sitäpaitsi voi vähäisinkin täällä virketty sana helposti\ntärvellä kaikki. Lähtekäämme tapaamaan loordi Winteria.\"\n\nJa he lähtivät leirin vastakkaiselle kolkalle; mutta kun koko leiri ei\npeittänyt viittäsataa neliöjalkaa laajempaa alaa, ehtivät he\ntavoittelemansa miehen teltalle hyvin pian.\n\n\"Nukkuuko herranne, Tony?\" kysyi toinen herrasmies englanninkielellä\npalvelijalta, joka makasi eteishuoneeksi varatussa ulko-osastossa.\n\n\"Ei, herra kreivi\", vastasi lakeija, \"en luule, -- taikka jos juurikään\nlie nukahtanut, sillä hän käveli edes takaisin runsaasti kaksi tuntia\nsen jälkeen kun oli palannut kuninkaan luota, ja hänen askeleensa\ntaukosivat kuulumasta tuskin kymmenen minuuttia takaperin. Muuten\", hän\nlisäsi kohottaen teltan väliverhoa, \"voittehan katsoa itse.\"\n\nWinter istuikin aukon ääressä, joka ikkunan virkaa toimittaen päästi\nyöilman virtaamaan sisälle; siitä hän suruisin silmin tarkkasi kuuta,\njonka vastikään huomautimme aika-ajoin kadonneen raskaitten mustien\npilvien taakse.\n\nYstävykset lähestyivät Winteria, joka nojasi päätänsä käteen,\ntähystellessään taivasta; hän ei kuullut heidän tuloaan ja jäi samaan\nasentoon, kunnes tunsi käden laskeutuvan olalleen. Kääntyessään hän\ntunsi Atoksen ja Aramiin, paiskaten heidän kanssaan kättä.\n\n\"Oletteko huomanneet\", hän virkahti, \"kuinka veripunainen on tänä yönä\nkuu?\"\n\n\"Minusta se on ollut entisensä näköinen\", vastasi Atos.\n\n\"Katsokaa, chevalier!\" jatkoi Winter.\n\n\"Tunnustan kreivi de la Fèren tavoin\", sanoi Aramis, \"etten näe sen\nmuodossa mitään erikoista.\"\n\n\"Mylord\", huomautti Atos, \"meidän täpärässä asemassamme on huomio\nkohdistettava maan päälle eikä yläilmoihin. Oletteko tutkinut\nskotlantilaisiamme ja pidättekö heitä taattuina?\"\n\n\"Skotlantilaiset?\" kysyi Winter; \"mitkä skotlantilaiset?\"\n\n\"Ka, hitto, meikäläiset!\" vastasi Atos; \"Levenin jaarlin\nskotlantilaiset, joiden huostaan kuningas on uskonut itsensä.\"\n\n\"En\", virkkoi Winter. \"Mutta\", hän lisäsi, \"sanokaa minulle, ettekö näe\n-- kuten minä -- tuota punerrusta, joka kattaa taivaan?\"\n\n\"Emme ollenkaan\", vastasivat Atos ja Aramis yhteen suuhun.\n\n\"Sanokaahan\", pitkitti Winter yhä saman aatoksen vallassa, \"eikö\nRanskassa ole taruna, että päivää ennen murhaansa Henrik neljäs pelasi\nshakkia herra de Bassompierren kanssa ja näki verilaikkuja\nshakkilaudalla?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Atos, \"ja marski itse on sen minulle kertonut\nmonastikin.\"\n\n\"Niinpä niin\", mutisi Winter, \"ja seuraavana päivänä murhattiin Henrik\nneljäs.\"\n\n\"Mutta mitä yhteyttä teillä on Henrik neljännen näyn kanssa, mylord?\"\nkysyi Aramis.\n\n\"Ei minkäänmoista, messieurs, ja totisesti olenkin hupsu puhuessani\nteille mokomista asioista, kun tulonne tällä vuorokauden hetkellä\ntelttaani ilmaisee, että tuotte jonkun tärkeän tiedon.\"\n\n\"Niin, mylord\", vastasi Atos, \"tahtoisin puhutella kuningasta.\"\n\n\"Kuningasta? Mutta hän nukkuu.\"\n\n\"Minun on hänelle ilmoitettava hyvin tähdellisiä asioita.\"\n\n\"Eikö niitä voi lykätä huomiseen?\"\n\n\"Ei, hänen pitää saada tietää ne heti, ja kenties on jo nytkin\nmyöhäistä.\"\n\n\"Lähtekäämme siis, messieurs\", mukautui Winter.\n\nWinterin teltta oli pystytetty kuninkaallisen teltan viereen;\njonkunlainen käytävä yhdisti niitä. Käytävää ei vartioinut\nvahtisotamies, vaan muuan Kaarlo I:n uskottu lakeija, jotta kuningas\ntarpeen tullen pääsi heti puhuttelemaan taattua palvelijaansa.\n\n\"Nämä herrat kuuluvat minun seurueeseeni\", virkkoi Winter.\n\nLakeija kumarsi ja päästi heidät ohitseen.\n\nKaarlo-kuningas oli tosiaan lannistunut vastustamattomaan unen\ntarpeeseen ja nukkui nyt telttavuoteella, pukeutuneena mustaan\nihokkaaseensa ja korkeihin saappaisiinsa, vyö hellitettynä ja hattu\nvierellään. Miehet lähestyivät, ja etummaisena astuva Atos silmäili\ntovin sanattomana noita ylväitä, kalpeita kasvoja, joita reunustivat\npitkät mustat kiharat levottoman unen hiostuttamina kiinni ohimoihin ja\njuovittivat marmorimaisiksi isot siniset suonet, näköjään kyynelten\npullistamina hänen uupuneitten silmiensä alla.\n\nAtokselta puhkesi syvä huokaus, joka herätti kuninkaan, -- niin keveätä\noli hallitsijan uni.\n\nHän avasi silmänsä.\n\n\"Ah, tekö siinä, kreivi de la Fère?\" hän virkkoi kohoutuen kyynäspään\nnojaan.\n\n\"Niin, sire\", vastasi Atos.\n\n\"Te valvotte minun nukkuessani ja tulette nyt tuomaan minulle jotakin\nsanomaa?\"\n\n\"Voi, sire\", vastasi Atos, \"teidän majesteettinne on arvannut oikein.\"\n\n\"Viesti on siis surullinen?\" jatkoi kuningas kaihomielisesti hymyillen.\n\n\"Niin, sire.\"\n\n\"Ei väliä, sanansaattaja on tervetullut, ja tunnen aina erityistä\nmielihyvää, kun te saavutte luokseni, -- te, jonka kiintymys kohdistuu\nmuukalaiseenkin ja onnettomaan; ja teidäthän on Henriette lähettänyt\ntuekseni. Olkoon sanomanne mikä hyvänsä, puhukaa siis huoletta.\"\n\n\"Sire, Cromwell on tänä yönä saapunut Newcastleen.\"\n\n\"Vai niin!\" huudahti kuningas; \"hyökätäkseen kimppuuni?\"\n\n\"Ei, sire, vaan ostaakseen teidät.\"\n\n\"Mitä sanottekaan?\"\n\n\"Sanon, sire, että skotlantilaisella armeijallanne on\nneljänsadantuhannen punnan saatava.\"\n\n\"Maksamatonta palkkaa, niin, sen tiedän. Lähes vuoden ajan ovat urheat\nja uskolliset skotlantilaiseni jo taistelleet pelkästään kunnian\nvuoksi.\"\n\nAtos hymyili.\n\n\"No niin, sire, vaikka kunnia on kaunis saavutus, ovat he väsyneet\ntaistelemaan yksinomaan siitä hyvityksestä, ja tänä yönä he ovat\nmyyneet teidät kahdestasadastatuhannesta punnasta, puolesta\nsaamisestaan.\"\n\n\"Mahdotonta!\" huudahti kuningas; \"skotlantilaisetko möisivät\nkuninkaansa kahdestasadastatuhannesta punnasta!\"\n\n\"Juutalaiset möivät Vapahtajan kolmestakymmenestä hopearahasta.\"\n\n\"Ja kuka on se Judas, joka on päättänyt tämän häpeällisen kaupan?\"\n\n\"Levenin jaarli.\"\n\n\"Oletteko varma siitä, monsieur?\"\n\n\"Kuulin sen omin korvin.\"\n\nKuningas huokasi syvään kuin olisi hänen sydämensä pakahtunut ja antoi\npäänsä painua käsiensä väliin.\n\n\"Voi, skotlantilaiset!\" hän valitti; \"skotlantilaiset, joita minä\nsanoin uskollisiksi uroikseni! Skotlantilaiset, joiden haltuun uskoin\nitseni, kun olisin voinut paeta Oxfordiin! Skotlantilaiset,\nmaanmieheni, veljeni! Mutta oletteko ihan varma, monsieur?\"\n\n\"Makasin Levenin jaarlin teltan takana, josta olin kohottanut liepukan;\nsiten sekä näin että kuulin kaikki.\"\n\n\"Ja milloin pitäisi sen kurjan kaupan toteutua?\"\n\n\"Tänä aamuna. Kuten teidän majesteettinne näkee, ei ole aikaa\nhukattavissa.\"\n\n\"Mitä tehdäkseni, kun kerran sanotte olevani myyty?\"\n\n\"Mennäksenne Tynen yli, jotta Skotlantiin päästyänne voisitte yhtyä\nloordi Montroseen, joka totisesti ei teitä myy!\"\n\n\"Ja mitä minä Skotlannissa tekisin? Kävisinkö sissisotaa? Sellainen\nrynnistely on kuninkaalle arvotonta.\"\n\n\"Robert Brucen esimerkki kelpaa puolustukseksenne, sire.\"\n\n\"Ei, ei! Olen taistellut liian kauan; jos he ovat minut myyneet, niin\nluovuttakootkin minut, ja kohdatkoon heitä ikuinen häpeä\nkavalluksestaan!\"\n\n\"Sire\", muistutti Atos, \"kenties pitäisi kuninkaan toimia siten,\nmuttei puolison ja isän. Olen tullut tänne vaimonne ja tyttärenne\nnimessä, ja vaimonne ja tyttärenne sekä vielä Lontoossa asuvien kahden\nmuun lapsenne nimessä sanon teille: Eläkää, sire, se on Jumalan tahto!\"\n\nKuningas nousi seisaalle, kiinnitti vyönsä soljen, ripusti miekkansa\nhankkilukseen ja pyyhki nenäliinalla kosteata otsaansa.\n\n\"No niin\", hän virkkoi, \"mitä on tehtävä?\"\n\n\"Sire, onko teillä koko armeijassa mitään rykmenttiä, johon voitte\nluottaa?\"\n\n\"Winter\", kysyi kuningas, \"uskotteko te omanne horjumattomuuteen?\"\n\n\"Sire, he ovat vain ihmisiä, ja ihmiset ovat käyneet kovin heikoiksi\ntai ilkeiksi. Uskon heidät kyllä horjumattomiksi, mutta en mene\ntakuuseen heistä; oman henkeni luovuttaisin heidän haltuunsa, mutta\nepäröitsen uskoa heille teidän majesteettinne turvallisuutta.\"\n\n\"No niin\", huomautti Atos, \"rykmentin puutteessa on meitä tässä kolme\nharrasta miestä, ja se riittää. Teidän majesteettinne nouskoon\nratsaille ja asettukoon meidän keskellemme; me menemme Tynen yli,\ntulemme Skotlantiin ja olemme turvassa.\"\n\n\"Onko se teidänkin neuvonne, Winter?\" kysyi kuningas.\n\n\"On, sire.\"\n\n\"Entä teidän, herra d'Herblay?\"\n\n\"Samoin, sire.\"\n\n\"Tapahtukoon siis tahtonne. Antakaa tarvittavat määräykset, Winter.\"\n\nWinter astui ulos; sillaikaa kuningas täydensi pukeutumisensa. Päivän\nensimmäinen kajastus alkoi tunkeutua teltan aukoista, kun Winter\npalasi.\n\n\"Kaikki on valmiina, sire\", hän ilmoitti.\n\n\"Entä me?\" kysyi Atos.\n\n\"Grimaud ja Blaisois pitelevät hevosianne satuloittuina.\"\n\n\"Siinä tapauksessa\", sanoi Atos, \"älkäämme menettäkö\nsilmänräpäystäkään, vaan lähtekäämme.\"\n\n\"Lähtekäämme\", yhtyi kuningas.\n\n\"Sire\", muistutti Aramis, \"eikö teidän majesteettinne ilmoita tästä\naskeleesta ystävillenne?\"\n\n\"Ystävilleni?\" vastasi Kaarlo I murheellisesti pudistaen päätänsä;\n\"minulla ei ole enää muita kuin te kolme: kahdenkymmenen vuoden ystävä,\njoka ei ole koskaan unohtanut minua, kaksi kahdeksan päivän ystävää,\njoita minä en eläissäni unohda. Tulkaa, hyvät herrat, tulkaa.\"\n\nKuningas astui ulos teltastaan ja tapasi ratsunsa valmiina. Hän\nratsasti tällä voikolla jo kolmatta vuotta ja oli suuresti kiintynyt\nsiihen.\n\nHänet nähdessään hevonen hirnahti mielihyvästä.\n\n\"Voi, minä olin kohtuuton!\" sanoi kuningas; \"tuossakin on minua\nrakastava olento, jollei juuri ystävä. Sinä pysyt minulle uskollisena,\nvai mitä, Arthus?\"\n\nJa ikäänkuin käsittäen nämä sanat hevonen painoi höyryävät sieraimensa\nlähelle kuninkaan kasvoja, avasi huulensa ja näytti hilpeästi valkoisia\nhampaitaan.\n\n\"Niin, niin\", puheli kuningas taputtaen elukkaa kädellään, \"niin, hyvä\non, Arthus, -- olen sinuun tyytyväinen.\"\n\nKaarlo oli Euroopan parhaita ratsastajia; keveästi hyppäsi hän satulaan\nja virkkoi kolmeen kannattajaansa kääntyen:\n\n\"No, hyvät herrat, odotan teitä.\"\n\nMutta Atos seisoi liikahtamattomana, tuijottavin katsein ja käsi\nojennettuna mustaa viirua kohti, joka reunusti Tynen rantaa ja ulottui\nkahta vertaa pitemmälle kuin leiri levisi.\n\n\"Mikä onkaan tuo viiru?\" virkkoi Atos, jota yön viimeiset huurut päivän\nensimmäisten valojuovien kanssa taistellessaan estivät vielä näkemästä\nselvästi. \"Mikä onkaan tuo viiru? Sitä en nähnyt eilen.\"\n\n\"Kaiketi virralta nousevaa usmaa\", arveli kuningas.\n\n\"Sire, se on jotakin tiiviimpää kuin usmaa.\"\n\n\"Tosiaankin näen ikäänkuin punertavan muurin\", tokaisi Winter.\n\n\"Vihollinen siellä on lähtenyt liikkeelle Newcastlesta ja saartaa\nmeidät!\" huudahti Atos.\n\n\"Vihollinen?\" toisti kuningas.\n\n\"Niin, vihollinen. Hankkeemme myöhästyi. Katsokaa, katsokaa! Näettekö\ntuolla kaupungin taholla auringon säteissä rautakylkien välähtelyä?\"\n\nSiten nimitettiin huoveja, jotka olivat Cromwellin henkivartioina.\n\n\"Haa!\" sanoi kuningas; \"nyt saamme tietää, onko totta, että\nskotlantilaiseni pettävät minut.\"\n\n\"Mitä aiotte tehdä?\" kysyi Atos.\n\n\"Antaa heille hyökkäyskäskyn ja rynnätä heidän kerallaan noita kurjia\nkapinoitsijoita vastaan.\"\n\nJa ratsuansa kannustaen kuningas karautti Levenin jaarlin teltalle\npäin.\n\n\"Seuratkaamme häntä!\" sanoi Atos.\n\n\"Niin, tulkaa\", huudahti Aramis.\n\n\"Onkohan kuningas haavoittunut?\" virkahti Winter. \"Näen veritäpliä\nmaassa.\"\n\nHän säntäsi ystävysten perään. Atos pysäytti hänet.\n\n\"Menkää kokoamaan rykmenttinne\", hän sanoi; \"aavistan piammiten\ntarvitsevamme sitä.\"\n\nWinter käänsi hevosensa, ja molemmat ystävykset jatkoivat matkaansa.\nKahdessa sekunnissa oli kuningas saapunut skotlantilaisten armeijan\nylipäällikön teltalle. Hän hyppäsi maahan ja astui sisälle.\n\nKenraalilla oli etevimmät päälliköt ympärillään.\n\n\"Kuningas!\" huudahtivat kaikki nousten seisaalle ja katsellen\ntyrmistyneinä toisiaan.\n\nKaarlo seisoi nyt todellakin heidän edessään, hattu päässä, silmäkulmat\nrypyssä, ja sivalteli ratsuraipallaan saapasvarttaan.\n\n\"Niin, hyvät herrat\", hän vastasi, \"kuningas itse; kuningas tulee nyt\nvaatimaan teiltä tiliä siitä, mitä on tekeillä.\"\n\n\"Mitäkö on tekeillä, sire?\" kysyi Levenin jaarli.\n\n\"Herra jaarli\", vastasi kuningas, joka antoi vallan suuttumukselleen,\n\"kenraali Cromwell on saapunut tänä yönä Newcastleen. Te tiesitte sen,\nmutta minulle sitä ei ilmoitettu. Vihollinen marssii nyt kaupungista ja\nsulkee meiltä pääsytien Tyne-virran poikki; teidän vahtisoturinne on\ntäytynyt huomata heidän liikkeensä, mutta minä en ole saanut siitä\ntietoa. Te olette myyneet minut kurjalla kauppasopimuksella\nkahdestasadastatuhannesta punnasta parlamentille, mutta ainakin tästä\nolen minä saanut kuulla. Sellaista on tapahtunut, hyvät herrat;\nvastatkaa nyt tai puhdistautukaa, sillä minä syytän teitä.\"\n\n\"Sire\", änkytti Levenin jaarli, \"sire, teidän majesteettianne on\npetetty jollakin väärällä ilmoituksella.\"\n\n\"Olen omin silmin nähnyt vihollisen armeijan levittäytyvän minun ja\nSkotlannin välille\", vastasi Kaarlo, \"ja voinpa melkein sanoa omin\nkorvin kuulleeni kaupanteon ehtoja pohdittavan.\"\n\nSkotlantilaiset päälliköt katsoivat toisiinsa, vuorostaan rypistäen\nkulmiansa.\n\n\"Sire\", mutisi Levenin jaarli häpeän painamana, \"sire, olemme valmiit\nantamaan teille kaikki mahdolliset todisteet...\"\n\n\"Pyydän yhtä ainoata\", keskeytti kuningas. \"Asettakaa armeija\ntaistelujärjestykseen ja marssikaamme vihollista vastaan.\"\n\n\"Se ei käy laatuun, sire\", sanoi jaarli.\n\n\"Kuinka? Eikö se käy laatuun? Mikä sitten on esteenä?\" huudahti Kaarlo\nensimmäinen.\n\n\"Teidän majesteettinne tietää hyvin, että meidän ja Englannin armeijan\nvälillä on sovittu aselepo\", vastasi jaarli.\n\n\"Englannin armeija on rikkonut aselevon, kun se on lähtenyt kaupungista\nvastoin sopimusta, että sen oli pysyttävä siellä; ja minä sanon siis\nteille, että teidän tulee minun kanssani hyökätä tuon armeijan läpi ja\npalata Skotlantiin. Jos kieltäydytte siitä, -- no niin, valitkaa\nsilloin jompikumpi kahdesta nimityksestä, jotka tuottavat ihmisten\nsilmissä ylenkatsetta ja inhoa: joko olette pelkureita tai sitten\npettureita!\"\n\nSkotlantilaisten silmät leimahtivat, ja kuten usein tapahtuu\ntuollaisissa tilanteissa heidän suunnaton häpeilynsä muuttui\näärimmäiseksi julkeudeksi. Kaksi heimopäällikköä lähestyi kumpainenkin\ntaholtaan kuningasta, sanoen:\n\n\"No hyvä, -- niin, me olemme luvanneet vapauttaa Skotlannin ja\nEnglannin miehestä, joka on jo viisikolmatta vuotta imenyt\nskotlantilaisten ja englantilaisten verta ja ryöstänyt heidät puille\npaljaille. Me olemme luvanneet sen ja pidämme myös sanamme. Kuningas\nKaarlo Stuart, olette vankimme!\"\n\nMolemmat ojensivat yhtaikaa kätensä tarttuakseen kuninkaaseen; mutta\nennen kuin heidän sormenpäänsä kajosivat hänen persoonaansa, kaatuivat\nhe molemmat, toinen tajuttomana ja toinen kuolleena.\n\nAtos oli pistoolinsa perällä nujertanut toisen ja Aramis lävistänyt\ntoisen miekallaan.\n\nLevenin jaarlin ja muiden päälliköiden kavahtaessa taaksepäin,\npelästyneinä odottamattomasta avusta, jonka taivas näytti suoneen\nheidän luullulle vangilleen, Atos ja Aramis vetivät kuninkaan ulos\npetollisesta teltasta, jonne hän oli varomattomuudessaan uskaltautunut.\nKaikki kolme hyppäsivät hevosten selkään, joita lakeijat pitivät\nvaralla, ja ratsastivat takaisin kuninkaalliselle teltalle.\n\nMatkalla he näkivät Winterin rientävän esiin rykmenttinsä etunenässä.\nKuningas antoi hänelle merkin seurata heitä.\n\n\n\n\nKAHDEKSASKUUDETTA LUKU\n\nKostaja\n\n\nKaikki neljä menivät telttaan. Ei ollut vielä mitään\ntoimintasuunnitelmaa; täytyi sopia sellaisesta.\n\nKuningas heittäysi nojatuoliin.\n\n\"Olen hukassa\", hän virkahti.\n\n\"Ei, sire\", vastasi Atos; \"teidät on vain petetty.\"\n\nKuningas huokasi syvään.\n\n\"Petetty, minut ovat pettäneet skotlantilaiset, joiden maassa olen\nsyntynyt ja jotka olen aina asettanut englantilaisten edelle! Voi niitä\nkurjia!\"\n\n\"Sire\", lausui Atos, \"tässä ei ole aikaa syytöksiin; hetki on tullut\nnäyttääksenne, että olette kuningas ja aatelismies. Nouskaa, sire,\nnouskaa, sillä teillä on tässä ainakin kolme miestä, jotka eivät petä\nteitä, siitä voitte olla varma. Voi, jos meitä vain olisi viis!\" mutisi\nAtos ajatellen d'Artagnania ja Portosta.\n\n\"Mitä sanotte?\" kysyi Kaarlo nousten ylös.\n\n\"Sanon, sire, että on ainoastaan yksi keino. Loordi Winter vastaa\nrykmentistään, ainakin likipitäin, -- älkäämme tarpeettomasti väitelkö\nsanoista: hän asettuu miestensä etunenään; me asetumme teidän\nmajesteettinne rinnalle, me murtaudumme Cromwellin armeijan läpi ja\ntunkeudumme Skotlantiin.\"\n\n\"On toinenkin keino\", lisäsi Aramis, \"nimittäin, että joku meistä ottaa\nkuninkaan puvun ja hevosen; sillaikaa kun häntä ajetaan takaa, pääsee\nkuningas kenties pakenemaan.\"\n\n\"Neuvo on hyvä\", sanoi Atos, \"ja jos teidän majesteettinne suo\njollekulle meistä kunnian, niin olemme siitä hyvin kiitollisia.\"\n\n\"Mitä ajattelette te tästä neuvosta, Winter?\" kysyi kuningas ja\nsilmäili ihaillen noita kahta miestä, joiden ainoana pyrkimyksenä oli\nvierittää päälleen häntä uhkaavat vaarat.\n\n\"Sire, jos on mitään keinoa teidän majesteettinne pelastamiseksi, niin\nherra d'Herblayn esittämä pätee siihen. Rukoilen senvuoksi mitä\nnöyrimmin, että teidän majesteettinne tekee viivyttelemättä valintansa,\nsillä meillä ei ole aikaa hukata.\"\n\n\"Mutta jos suostun ehdotukseen, niin kohtaa kuolema tai ainakin vankeus\nsitä, joka asettuu minun paikalleni.\"\n\n\"On suuri kunnia pelastaa kuninkaansa!\" huudahti Winter.\n\nKyynelsilmin katseli kuningas vanhaa ystäväänsä, irroitti Pyhän Hengen\nritarikunnan nauhan, jota hän kantoi kohteliaisuudesta saattueensa\nkahta ranskalaista kohtaan, ja kiinnitti sen Winterin kaulaan, joka\npolvistuneena otti vastaan tuon peloittavan merkin hallitsijansa\nystävyydestä ja luottamuksesta.\n\n\"Se on kohtuudenmukaista\", sanoi Atos; \"hän on palvellut kauemmin kuin\nme.\"\n\nKuningas kuuli nämä sanat ja kääntyi kyyneleisin silmin.\n\n\"Hyvät herrat\", hän sanoi, \"odottakaa hetkinen; minulla on myös teille\nkumpaisellekin ritarinauha annettavana.\"\n\nHän meni kaapille, jossa säilytettiin hänen omia ritarimerkkejään, ja\notti sieltä kaksi Sukkanauha-ritarikunnan tunnusta.\n\n\"Nämä ritarimerkit eivät voi olla meitä varten\", huomautti Atos.\n\n\"Ja miksei, monsieur?\" kysyi Kaarlo.\n\n\"Tuollaiset kunniamerkit ovat melkein kuninkaallisia, ja me olemme vain\naatelismiehiä.\"\n\n\"Ajatelkaa kaikkia maailman valtaistuimia\", lausui kuningas, \"ja\nmainitkaa minulle, mitkä niistä voivat esittää jalompia sydämiä kuin\nteidän. Ei, te ette ole oikeudenmukaisia itseänne kohtaan, messieurs,\nmutta minä teen teille oikeutta. Polvillenne, kreivi!\"\n\nAtos taivutti polvensa, kuningas kiinnitti ritarinauhan oikealta\nvasemmalle kuten tapa on, ja kohottaen miekkansa hän tavallisen kaavan\nsijasta: \"lyön teidät ritariksi, olkaa urhea, uskollinen ja alamainen\";\nlausui:\n\n\"Te olette urhea, uskollinen ja alamainen, lyön teidät ritariksi, herra\nkreivi.\"\n\nSitten hän kääntyi Aramiiseen.\n\n\"Nyt on teidän vuoronne, herra chevalier\", hän sanoi.\n\nHän uudisti saman toimituksen samoin sanoin, jollaikaa Winter riisui\nkuninkaan aseenkantajan avulla vaskihaarniskansa, paremmin käydäkseen\nkuninkaasta.\n\nAramiistakin suoriuduttuaan kuningas syleili molempia vastalyötyjä\nritareja.\n\n\"Sire\", virkkoi Winter, joka suurta uhrautumista ajatellessaan oli\nsaanut takaisin kaiken voimansa ja rohkeutensa, \"me olemme valmiit.\"\n\nKuningas katsoi noihin kolmeen aatelismieheen.\n\n\"Meidän täytyy siis paeta?\" hän kysyi.\n\n\"Armeijan läpi pakenemista, sire\", huomautti Atos, \"sanotaan kaikkialla\nmaailmassa rynnäköksi.\"\n\n\"Kuolen siis miekka kädessä\", virkkoi Kaarlo. \"Herra kreivi, herra\nchevalier, jos vielä jolloinkin nousen valtaistuimelle...\"\n\n\"Sire, te olette jo kunnioittanut meitä enemmän kuin on tavalliselle\naatelismiehelle kuuluvaa; kiitollisuudenvelka on siis meidän\npuolellamme. Mutta älkäämme menettäkö aikaa; olemme viipyneet jo\nliiaksi.\"\n\nKuningas ojensi viimeisen kerran kätensä noille kolmelle, vaihtoi\npäähinettä Winterin kanssa ja meni ulos.\n\nWinterin rykmentti oli asettunut pengermälle, joka hallitsi leiriä;\nkolmen ystävänsä seuraamana suuntasi kuningas kulkunsa tätä pengermää\nkohti.\n\nSkotlantilainen leiri näytti vihdoinkin heränneen; väki oli lähtenyt\nteltoistaan ja asettunut riveihin kuin taistelua varten.\n\n\"Näettekö\", virkkoi kuningas, \"kenties he katuvat ja ovat valmiina\nmarssimaan.\"\n\n\"Jos he katuvat, sire\", vastasi Atos, \"niin he seuraavat meitä.\"\n\n\"Hyvä!\" sanoi kuningas; \"mitä siis teemme?\"\n\n\"Pitäkäämme silmällä vihollisen armeijaa\", vastasi Atos.\n\nPikku ryhmä kohdisti heti katseensa siihen viiruun, jota oli aamun\nsarastuksessa otaksuttu usmaksi ja joka nyt auringon ensimmäisissä\nsäteissä paljastui taistelurintamaan järjestetyksi armeijaksi. Ilma oli\npuhdas ja sees kuten tavallisesti tähän aikaan aamusta. Voitiin\nselvästi eroittaa rykmentit, liput, vieläpä univormujen ja hevosten\nvärit.\n\nNyt näyttäysi myös pienellä kummulla hiukan edelläpäin\nvihollisarmeijasta lyhytkasvuinen ja kömpelö mies, jonka ympärillä\nseisoi muutamia upseereja. Hän suuntasi kaukoputkensa ryhmään, jossa\nkuningas oli.\n\n\"Tunteeko teidän majesteettinne omakohtaisesti tuon miehen?\" kysyi\nAramis.\n\nKaarlo hymyili.\n\n\"Siinä on Cromwell\", hän vastasi.\n\n\"Painakaa siis otsalle päähineenne, sire, jottei vaihdos pistäisi hänen\nsilmäänsä.\"\n\n\"Voi\", virkkoi Atos, \"olemme menettäneet paljon aikaa.\"\n\n\"Ei siis muuta kuin määräys\", sanoi kuningas, \"ja lähtekäämme.\"\n\n\"Annatteko te sen, sire?\" kysyi Atos.\n\n\"En, minä nimitän teidät kenraaliluutnantikseni\", vastasi kuningas.\n\n\"Kuulkaa siis, loordi Winter\", lausui Atos. \"Suvaitkaa etääntyä, sire,\nsillä meidän puhelumme ei koske teidän majesteettianne.\"\n\nHymyillen peräytyi kuningas kolme askelta.\n\n\"Ehdotukseni on tällainen\", jatkoi Atos. \"Me jaamme rykmenttinne\nkahdeksi osastoksi. Te asetutte edellisen etunenään, hänen\nmajesteettinsa ja me toisen. Jos meiltä ei suljeta tietä, niin me\nryntäämme kaikin yhdessä murtaaksemme vihollisen rintaman ja\nsyöstäksemme Tyne-virtaan, jonka yli menemme kahlaten tai uiden. Jos\nsitävastoin kohtaamme esteitä tiellämme, niin te miehinenne annatte\nsurmata itsenne viimeistä myöten, ja me pitkitämme rynnäkköämme\nkuninkaan kanssa. Kerran rantaan päästyämme jää muu meidän asiaksemme,\nvaikka vihollinen seisoisi kolminkertaisina riveinä, kunhan teidän\nosastonne tekee velvollisuutensa.\"\n\n\"Ratsaille!\" käski Winter.\n\n\"Ratsaille!\" toisti Atos; \"kaikki on otettu lukuun ja päätetty.\"\n\n\"Eteenpäin siis, messieurs\", sanoi kuningas, \"ja ponnistakaamme Ranskan\nvanhan sotahuudon elähdyttäminä: _Montjoie et Saint-Denis_! Englannin\ntaistelutunnusta hokemassa on nykyään liian monta petturia.\"\n\nNoustiin ratsaille, kuningas Winterin hevosen selkään ja Winter\nkuninkaan. Sitten asettui Winter ensimmäisen osaston eturiviin ja\nkuningas toisen, Atos ja Aramis vasemmalla puolellaan.\n\nKoko skotlantilainen armeija katseli näitä valmistuksia häpeilevän\nhievahtamattomana ja äänettömästi.\n\nNähtiin muutamien päällikköjen astuvan esille riveistä ja katkaisevan\nmiekkansa.\n\n\"No\", virkahti kuningas, \"se minua sentään lohduttaa, että he eivät\nkaikki ole kavaltajia.\"\n\nSamassa kajahti Winterin ääni.\n\n\"Eteenpäin!\" hän huusi.\n\nEnsimmäinen osasto lähti liikkeelle, toinen seurasi ja laskeusi alas\npengermältä. Melkein yhtä lukuisa joukko haarniskahuoveja levittäysi\nkummun takaa ja karautti heitä kohti.\n\nKuningas kiinnitti Atoksen ja Aramiin huomiota siihen.\n\n\"Sire\", virkkoi Atos, \"tapaus oli otettu ennakolta lukuun, ja jos\nWinterin väki vain tekee velvollisuutensa, niin tämä liike pelastaa\nmeidät sen sijaan että syöksisi meidät tuhoon.\"\n\nSilloin kajahti Winterin ääni hevosten tömistelyn ja hirnumisen yli:\n\n\"Miekka käteen!\"\n\nKaikki säilät leimahtivat huotristaan kuin salamoina.\n\n\"Hei, messieurs\", huudahti kuningas vuorostaan, melun ja näyttämön\ninnostuttamana, \"no niin, miekka käteen meilläkin!\"\n\nMutta tätä käskyä, josta kuningas itse antoi esimerkin, tottelivat\nainoastaan Atos ja Aramis.\n\n\"Meidät on kavallettu\", virkkoi kuningas hiljaa.\n\n\"Odottakaamme hetkinen\", huomautti Atos; \"kenties he eivät\nole tunteneet teidän majesteettinne ääntä, vaan odottavat\nosastopäällikkönsä käskyä.\"\n\n\"Eivätkö he muka ole kuulleet everstinsä käskyä! Mutta katsokaa!\"\nhuudahti kuningas pysähdyttäen hevosensa niin kiivaalla tempaisulla,\nettä sen kintereet hetkuivat, ja tarttuen Atoksen ratsun ohjaksiin.\n\n\"Voi pelkureita, kurjia kavaltajia!\" huusi Winter, jonka ääni kajahti\nselvästi, kun hänen miehensä hajautuivat riveistä ja levisivät\ntasangolle päin.\n\nTuskin viisitoista miestä oli vielä koolla hänen ympärillään\nodottamassa Cromwellin huovien hyökkäystä.\n\n\"Kuolkaamme heidän kanssaan!\" huudahti kuningas.\n\n\"Niin, kuolkaamme!\" toistivat Atos ja Aramis.\n\n\"Tänne kaikki uskolliset sydämet!\" huusi Winter.\n\nTämä ääni tunkeusi ystävysten korviin asti, ja he karauttivat laukkaan.\n\n\"Ei mitään armoa!\" ärjäisi ranskaksi vastaten Winterin huutoon ääni,\njoka sai heidät hätkähtämään.\n\nWinter taasen vaaleni sen kuullessaan ja jäykistyi kuin kivettyneenä.\n\nHuutaja oli muhkean mustan ratsun selässä englantilaisten hyökkääjien\netummaisena ja kiihdyksissään karauttanut kymmenen askelta rykmenttinsä\nedelle.\n\n\"Se on hän!\" mutisi Winter tuijottavin silmin ja antaen miekkansa\nvaipua alas.\n\n\"Kuningas, kuningas!\" huusivat monet äänet Winterin sinisen\nritarinauhan ja kellanruskean hevosen pettäminä; \"ottakaa hänet\nelävänä!\"\n\n\"Ei, siinä ei ole kuningas!\" karjaisi ratsumies; \"älkää antako\nharhaannuttaa itseänne. Ettehän te ole kuningas, loordi Winter?\nSetänihän te olette, vai mitä?\"\n\nJa samassa Mordaunt -- sillä hän se oli -- tähtäsi pistoolinsa Winteriä\nkohti. Laukaus pamahti; luoti lävisti vanhan aatelismiehen rinnan; hän\nhypähti satulassa ja kaatui Atoksen syliin, jupisten:\n\n\"Kostaja!\"\n\n\"Muista äitiäni!\" karjaisi Mordaunt kiitäessään edelleen ratsunsa\nhurjistuneen vauhdin lennättämänä.\n\n\"Konna!\" kiljaisi Aramis näpsäyttäen pistoolinsa liipasinta aseen\nmelkein koskiessa Mordauntiin, kun tämä kiiti hänen ohitseen; mutta\nainoastaan sankkiruuti syttyi synnyttämättä laukausta.\n\nSamassa heittäysi koko rykmentti niitä harvoja vastaan, jotka olivat\npysyneet paikallaan, ja molemmat ranskalaiset saarrettiin ja\npuserrettiin tungokseen. Varmistauduttuaan siitä, että Winter oli\nhengetön, Atos hellitti ruumiin ja veti miekkansa.\n\n\"No siis, Aramis, Ranskan kunnian puolesta!\"\n\nJa ne kaksi englantilaista, jotka olivat ranskalaisia aatelismiehiä\nlähinnä, kaatuivat kuolettavasti haavoitettuina.\n\nSilloin kajahti kamala hurraus, ja kolmisenkymmentä säilää välähti\nheidän päänsä päällä.\n\nNopeasti syöksähtää mies englantilaisista riveistä, jotka hän survaisee\nsyrjään, karkaa Atoksen kimppuun, kytkee hänet jänteviin käsiinsä,\ntempaa häneltä miekan ja kuiskaa hänen korvaansa:\n\n\"Vaikene ja antaudu! Minulle antautuminen ei mitään merkitse.\"\n\nJättimäinen soturi tarttuu niinikään Aramiin ranteisiin, ja tämä\nyrittää turhaan irtautua peloittavasta puristuksesta.\n\n\"Antaudu!\" sanoo hän tähystäen vankiansa tiukasti.\n\nAramis kohotti päänsä, Atos kääntyi katsomaan.\n\n\"D'Art...\" huudahti Atos, mutta gascognelainen sulki häneltä suun\nkädellään.\n\n\"Minä antaudun\", vastasi Aramis ojentaen Portokselle miekkansa.\n\n\"Ampukaa, ampukaa!\" karjui Mordaunt palaten ryhmän luo, jossa molemmat\nystävykset olivat.\n\n\"Miksi ampuisimme?\" kysyi eversti; \"kaikkihan ovat antautuneet.\"\n\n\"Siinä on myladyn poika\", virkkoi Atos d'Artagnanille.\n\n\"Olen tuntenut hänet siksi.\"\n\n\"Se on se munkki\", selitti Portos Aramiille.\n\n\"Kyllä tiedän.\"\n\nSamassa alkoivat rivit avautua. D'Artagnan piteli Atoksen hevosta\nsuitsista ja Portos Aramiin. Kumpainenkin yritti laahata vankiansa pois\ntaistelukentältä.\n\nTämä liike paljasti paikan, missä Winterin ruumis makasi. Vihan\nvaistolla oli Mordaunt löytänyt sen jälleen ja katseli nyt uhriansa\nkamalasti hymyillen, kumartuneena hevosensa yli.\n\nNiin tyyni kuin Atos olikin, liikahti hänen kätensä kopeloimaan\nsatulakotelostaan pistoolia.\n\n\"Mitä teetkään?\" kysyi d'Artagnan.\n\n\"Anna minun tappaa hänet.\"\n\n\"Älä ainoallakaan eleellä ilmaise tuntevasi häntä, muutoin olemme\nhukassa kaikki neljä.\"\n\nSitten hän kääntyi nuoreen mieheen.\n\n\"Oiva saalis!\" hän huudahti; \"oiva saalis, hyvä herra Mordaunt! Meillä\non kumpaisellakin vanki, herra du Vallonilla ja minulla, ja vielä\nSukkanauhan ritareita molemmat.\"\n\n\"Mutta\", huudahti Mordaunt hehkuvin silmin katsellen Aramista ja\nAtosta, \"mutta he näyttävät olevan ranskalaisia!\"\n\n\"Siitäpä ei minulla ole tietoja. Oletteko ranskalainen, hyvä herra?\"\nkysyi hän Atokselta.\n\n\"Olen kyllä\", vastasi tämä vakavasti.\n\n\"No niin, monsieur, olettepa siis joutuneet maanmiehenne vangiksi.\"\n\n\"Mutta kuningas?\" tiedusti Atos tuskaisesti; \"kuningas?\"\n\nD'Artagnan puristi lujasti vankinsa kättä ja vastasi hänelle:\n\n\"Ka, hän on meidän tallessamme, kuningas!\"\n\n\"Niin\", virkahti Aramis, \"häpeällisen kavalluksen avulla.\"\n\nPortos kouraisi ystävänsä rannetta ja sanoi tälle hymyillen:\n\n\"Niinpä niin, monsieur! Sotaa käydään sekä viekkaudella että voimalla:\nkatsokaa vain!\"\n\nSamassa nähtiinkin sen osaston, jonka piti suojella Kaarlon\nperäytymistä, etenevän kohtaamaan englantilaista rykmenttiä, saartaen\nkuningasta, joka kulki yksinään jalkaisin avoimeksi jätetyssä piirissä.\nHallitsija oli näköjään levollinen, mutta oli ilmeistä, että se tyyneys\noli hänelle tukalaa: hiki helmeili hänen otsallaan, ja hän pyyhki\nohimoitansa ja huuliaan nenäliinalla, jossa näkyi veritäpliä aina kun\nhän otti sen suultansa.\n\n\"Katsokaa Nebukadnetsaria!\" huudahti muuan Cromwellin vanha puritaani,\njonka silmät säkenöitsivät nähdessään miehen, jota sanottiin\ntyranniksi.\n\n\"Mitä, Nebukadnetsarko?\" virkkoi Mordaunt ilkeästi hymyillen. \"Ei,\nsiinä on kuningas Kaarlo ensimmäinen, meidän kelpo kuninkaamme, joka\nryöstää alamaisiaan periäkseen heidät.\"\n\nKaarlo kohotti katseensa hävytöntä puhujaa kohti, mutta ei tuntenut\ntätä. Kuitenkin sai hänen kasvojensa tyyni ja kunnioitusta herättävä\nmajesteetillisuus Mordauntin luomaan silmänsä alas.\n\n\"Hyvästi, messieurs!\" lausui kuningas noille kahdelle aatelismiehelle,\njoita hän näki d'Artagnanin ja Portoksen pitelevän. \"Tämä on ollut\nonneton päivä, mutta teissä ei ole siihen syytä, Jumalan kiitos! Missä\non vanha Winterini?\"\n\nAatelismiehet käänsivät pois päänsä ja olivat vaiti.\n\n\"Siellä, missä Strafford!\" vastasi Mordauntin käreä ääni.\n\nKaarlo hätkähti: hornanhenki oli osannut kipeimpään kohtaan. Strafford\noli hallitsijan ainaisena tunnonvaivana, hänen päiviensä varjona ja\nöittensä aaveena.\n\nKuningas katsoi ympärilleen ja näki jaloissaan ruumiin. Siinä makasi\nWinter.\n\nKaarlo ei äännähtänytkään, ei vuodattanut ainoatakaan kyyneltä, mutta\nvielä verettömämpi kalpeus vaalensi hänen kasvojaan. Hän painui toisen\npolvensa varaan, kohotti Winterin päätä, suuteli otsaa, otti takaisin\nPyhän Hengen ritarikunnan nauhan, jonka oli kiinnittänyt uskollisen\nsaattolaisensa kaulaan, ja pisti sen vakavasti povelleen.\n\n\"Winter on siis surmattu?\" sanoi d'Artagnan suunnaten katseensa\nruumiiseen.\n\n\"Niin\", vastasi Atos, \"hänet ampui veljensä poika.\"\n\n\"Hän siis oli meistä ensimmäinen lähtijä\", mutisi d'Artagnan:\n\"levätköön rauhassa urhoollinen mies!\"\n\n\"Kaarlo Stuart\", sanoi englantilaisen rykmentin eversti lähestyen\nkuningasta, joka oli nyt jälleen omaksunut kuninkuutensa tunnukset,\n\"antaudutteko vangiksi?\"\n\n\"Eversti Tomlinson\", vastasi Kaarlo, \"kuningas ei antaudu; ihminen\nalistuu ylivoimaan, siinä kaikki.\"\n\n\"Miekkanne.\"\n\nKuningas veti säilänsä ja katkaisi sen polveansa vasten.\n\nTällöin ryntäsi hevonen esiin ilman ratsastajaa, vaahdoten, leimuavin\nsilmin ja laajennein sieraimin. Se tunsi herransa, seisahtui hänen\nviereensä ja hirnui ilosta; se oli Arthus.\n\nKuningas hymyili, taputti ratsua kädellään ja hyppäsi keveästi\nsatulaan.\n\n\"Kas niin, hyvät herrat\", hän sanoi, \"viekää minut nyt minne haluatte.\"\n\nSitten hän äkkiä käännähti.\n\n\"Malttakaa\", hän virkkoi, \"minusta näytti Winter liikahtavan; jos hän\nvielä elää, niin kautta kaiken, mikä teille on pyhintä, älkää hylätkö\ntuota jaloa ylimystä!\"\n\n\"Oh, olkaa huoletta, kuningas Kaarlo\", vastasi Mordaunt; \"luoti lävisti\nsydämen.\"\n\n\"Älkää hiiskuko sanaakaan, älkää tehkö ainoatakaan liikettä, älkää\nluoko silmäystäkään minuun tai Portokseen\", huomautti d'Artagnan\nAtokselle ja Aramiille, \"sillä mylady ei ole kuollut, ja hänen sielunsa\nelää tuon pannahisen ruumiissa!\"\n\nOsasto marssi kaupunkia kohti kuninkaallisine saaliineen; mutta\npuolitiessä tuli muuan kenraali Cromwellin ajutantti tuomaan eversti\nTomlinsonille määräyksen kuninkaan viemisestä Holdenby-linnaan.\n\nSamaan aikaan lähetettiin kuriireja joka taholle ilmoittamaan\nEnglannille ja koko Euroopalle, että kuningas Kaarlo Stuart oli\nkenraali Oliver Cromwellin vankina.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSKUUDETTA LUKU\n\nOliver Cromwell\n\n\n\"Tuletteko kenraalin luo?\" kysyi Mordaunt d'Artagnanilta ja\nPortokselta; \"tiedättehän, että hän tahtoi puhutella teitä taistelun\njälkeen.\"\n\n\"Ensin menemme toimittamaan vankimme talteen\", vastasi d'Artagnan.\n\"Tietäkää, monsieur, että nämä aatelismiehet voivat hyvinkin suorittaa\nviisitoistasataa pistolia kumpainenkin lunnaikseen.\"\n\n\"Oh, olkaa huoletta\", sanoi Mordaunt katsellen heitä silmäyksin, joiden\nhurjamielisyyttä hän turhaan yritti taltuttaa; \"huovini kyllä\nvartioivat heitä, ja hyvin, sen takaan.\"\n\n\"Minä vartioitsen heitä vielä paremmin itse\", väitti d'Artagnan. \"Mitä\nmuuten tarvitaankaan? Vain kunnollinen huone ja pari vartijaa tai\npelkkä heidän kunniasanansa, että he eivät pyri pakoon. Minä menen\njärjestämään sen; sitten on meillä kunnia esittäytyä kenraalille ja\npyytää hänen ilmoituksiansa herra kardinaalille.\"\n\n\"Aiotte siis matkustaa piammiten?\" kysyi Mordaunt.\n\n\"Toimemme on suoritettu, ja meitä ei pidätä Englannissa mikään muu kuin\nsen suuren miehen suosiollisuus, jonka luo meidät on lähetetty.\"\n\nNuori mies puraisi huultaan ja kumartui kuiskaamaan kersantin korvaan:\n\n\"Seuratkaa näitä miehiä älkääkä päästäkö heitä näkyvistänne, ja\nsaatuanne tietää, minne he ovat majoittuneet, palatkaa kaupungin\nportille odottamaan.\"\n\nKersantti ilmaisi merkillä tottelevansa.\n\nSen sijaan että olisi saattanut vankijoukkoa, jota vietiin kaupunkiin,\nMordaunt suuntasi nyt kulkunsa kummulle, jolta Cromwell oli pitänyt\nsilmällä taistelua; ylipäällikkö oli käskenyt pystyttää sinne\ntelttansa.\n\nCromwell oli kieltänyt päästämästä ketään luokseen, mutta vahtisotamies\ntiesi Mordauntin olevan kenraalinsa likeisimpiä uskottuja ja arveli,\nettä kielto ei voinut koskea nuorta miestä.\n\nMordaunt kohotti siis teltan esirippua ja näki Cromwellin istumassa\nselin häneen pöydän ääressä, pää käsien väliin painuneena.\n\nKuulipa hän Mordauntin tulon tai ei, Cromwell ei kääntynyt.\n\nMordaunt jäi seisomaan oviaukon luo.\n\nTovin kuluttua Cromwell nosti ajatusten painostaman otsansa, ja\nikäänkuin vaistomaisesti tajuten jonkun olevan lähellä hän käänsi\nhitaasti päänsä.\n\n\"Olin ilmoittanut tahtovani olla yksin!\" hän huudahti nähdessään nuoren\nmiehen.\n\n\"Sen kiellon ei oletettu koskevan minua, sir\", vastasi Mordaunt; \"mutta\njos määräätte, poistun heti.\"\n\n\"Kas, tekö siinä, Mordaunt!\" virkkoi Cromwell, ikäänkuin lujalla\nponnistuksella hälventäen usman, joka hämärrytti hänen silmiään; \"koska\nolette kerran tullut, niin hyvä on, jääkää.\"\n\n\"Tulin onnittelemaan teitä.\"\n\n\"Onnittelemaan! Ja mistä?\"\n\n\"Kaarlo Stuartin vangitsemisesta. Te olette nyt Englannin valtias.\"\n\n\"Paremmin olin kaksi tuntia takaperin\", sanoi Cromwell.\n\n\"Kuinka niin, kenraali?\"\n\n\"Englanti tarvitsi minua silloin tyrannin kytkemiseen; nyt on tyranni\nsen hallussa. Oletteko nähnyt häntä?\"\n\n\"Kyllä, sir\", vastasi Mordaunt.\n\n\"Millainen hän on sävyltään?\"\n\nMordaunt epäröitsi, mutta totuus näytti väkisinkin tunkeutuvan hänen\nhuuliltaan.\n\n\"Tyyni ja arvokas\", hän tunnusti.\n\n\"Mitä sanoi hän?\"\n\n\"Vain joitakuita hyvästelyjä ystävilleen.\"\n\n\"Ystävilleen!\" jupisi Cromwell; \"hänellä siis on ystäviä!\"\n\nSitten hän lisäsi ääneen:\n\n\"Puolustausiko hän?\"\n\n\"Ei, sir; hänet hylkäsivät kaikki, paitsi kolme tai neljä miestä, joten\nvastarinta oli mahdotonta.\"\n\n\"Kelle hän luovutti miekkansa?\"\n\n\"Hän ei luovuttanut sitä, vaan väänsi poikki.\"\n\n\"Siinä hän teki oikein; mutta katkaisemisen asemesta hän olisi tehnyt\nvielä paremmin, jos olisi käyttänyt sitä tehokkaammin.\"\n\nSyntyi tovin vaitiolo.\n\n\"Kuninkaan saattueena olleen rykmentin eversti lienee saanut surmansa?\"\nvirkkoi sitten Cromwell katsellen Mordauntia kiinteästi.\n\n\"Niin, sir.\"\n\n\"Kenen kädestä?\" kysyi Cromwell.\n\n\"Minun.\"\n\n\"Mikä hänen nimensä oli?\"\n\n\"Hän oli loordi Winter.\"\n\n\"Setänne?\" huudahti Cromwell.\n\n\"Setänikö!\" tokaisi Mordaunt, \"Englannin kavaltajia en omaksu sukuuni.\"\n\nCromwell jäi hetkeksi mietteisiinsä, silmäillen nuorta miestä; sitten\nhän virkkoi vaipuneena siihen syvään kaihomielisyyteen, jota\nShakespeare osaa niin erinomaisesti kuvata:\n\n\"Mordaunt, te olette kauhea palvelija.\"\n\n\"Kun Herra käskee\", vastasi Mordaunt, \"ei Hänen tahtoansa vastaan sovi\nsotia. Abraham kohotti veitsensä Iisakkia iskemään, ja Iisak oli hänen\npoikansa.\"\n\n\"Niin\", huomautti Cromwell, \"mutta Herra ei sallinut uhrauksen\ntoteutua.\"\n\n\"Minä silmäsin ympärilleni\", vastasi Mordaunt, \"mutta en nähnyt oinasta\ntai vohlaa tarttuneena mihinkään tasangon pensaaseen.\"\n\nCromwell taivutti päätänsä.\n\n\"Te olette väkevä väkevien seassa, Mordaunt\", hän sanoi. \"Entä nuo\nranskalaiset, miten he käyttäysivät?\"\n\n\"Urhojen tavoin, sir\", kiitti Mordaunt.\n\n\"Niin, niin\", jupisi Cromwell, \"ranskalaiset tappelevat hyvin, ja jos\nsaan luottaa kaukoputkeeni, niin he olivat ensimmäisessä rivissä.\"\n\n\"Niin olivat\", vahvisti Mordaunt.\n\n\"Jäljelläpäin teistä kuitenkin\", huomautti Cromwell.\n\n\"Se oli heidän hevostensa vika eikä heidän.\"\n\nOltiin jälleen tovi vaiti.\n\n\"Ja skotlantilaiset?\" virkahti Cromwell.\n\n\"He pitivät sanansa\", vastasi Mordaunt; \"he eivät hievahtaneet\npaikaltaan.\"\n\n\"Niitä kurjia!\" mutisi Cromwell.\n\n\"Heidän upseerinsa pyytävät päästä puheillenne, sir.\"\n\n\"Minulla ei ole aikaa. Ovatko he saaneet maksunsa?\"\n\n\"Saivat yöllä.\"\n\n\"Lähtekööt siis tiehensä, palatkoot vuoristoonsa ja peitelkööt siellä\nhäpeäänsä, jos sikäläiset tunturit ovat kyllin korkeita sen kattajiksi!\nMinulla ei enää ole tekemistä heidän kanssaan eikä heillä minun\nkanssani. Ja nyt jättäkää minut, Mordaunt.\"\n\n\"Ennen lähtöäni\", sanoi Mordaunt, \"minulla on muutamia kysymyksiä\ntehtävänä teille, sir, ja eräs pyyntökin, valtiaani.\"\n\n\"Minulle?\"\n\nMordaunt kumarsi.\n\n\"Tulen luoksenne, sankarini, suojelijani, isäni, ja sanon: Oletteko\ntyytyväinen minuun, valtiaani?\"\n\nCromwell katseli häntä kummastuneena.\n\nNuori mies seisoi liikkumattomana.\n\n\"Kyllä\", vastasi Cromwell, \"siitä asti kun olen tullut tuntemaan\nteidät, ette ole ainoastaan tehnyt velvollisuuttanne, vaan enemmänkin;\nte olette ollut uskollinen ystävä, taitava asiamies ja urhoollinen\nsoturi.\"\n\n\"Muistatteko, sir, että minä se ensimmäisenä keksin aatteen\nkaupanhieromisesta skotlantilaisten kanssa, heidän kuninkaansa\nluovuttamiseksi?\"\n\n\"Niin, se on totta, se aatos lähti teistä; minä en ollut ehtinyt vielä\nniin pitkälle ihmisten halveksimisessa.\"\n\n\"Olenko kunnollisesti suoriutunut lähetystoimestani Ranskassa?\"\n\n\"Kyllä, ja te saitte Mazarinilta mitä pyysin.\"\n\n\"Enkö ole aina innokkaasti taistellut teidän maineenne ja\nharrastustenne puolesta?\"\n\n\"Kenties liiankin innokkaasti; siitä juuri soimasin teitä äsken. Mutta\nmihin tähtäätte kaikilla näillä kysymyksillä?\"\n\n\"Sanoakseni teille, mylord, että hetki on tullut, jolloin voitte\nyhdellä ainoalla sanalla palkita kaikki palvelukseni.\"\n\n\"Ahaa!\" vastasi Cromwell liikahtaen hiukan ylenkatseellisesti; \"se on\ntotta, minä unohdin, että kaikki palvelukset on palkittava, että te\nolette palvellut minua ja jäänyt vielä hyvitystänne vaille.\"\n\n\"Sir, voin heti saada hyvitykseni ja yli toivomustenikin.\"\n\n\"Millä tavoin?\"\n\n\"Minulla on palkinto jo melkein käsissäni.\"\n\n\"Mikä palkinto se sitten on?\" kysyi Cromwell. \"Tahdotteko kultaa?\nToivotteko arvoastetta, hallinnollista virkaa?\"\n\n\"Suostutteko pyyntööni, sir?\"\n\n\"Antakaa ensin kuulua, mitä se koskee.\"\n\n\"Sir, kun te olette sanonut minulle: saatte minulta käskyn\ntoimeenpannaksenne, olenko milloinkaan vastannut: minun on harkittava\nsitä käskyä?\"\n\n\"Entä jos toivomuksenne olisi mahdoton toteuttaa?\"\n\n\"Kun teillä on ollut toivomus ja te olette jättänyt sen minun\ntoteutettavakseni, olenko milloinkaan vastannut teille: Se on\nmahdoton?\"\n\n\"Mutta noin erikoisella johdannolla perusteltu pyyntö...\"\n\n\"Hoo, olkaa huoletta, sir\", vastasi Mordaunt synkästi: \"ei se vie teitä\nhäviöön.\"\n\n\"No hyvä\", sanoi Cromwell, \"minä lupaan suostua pyyntöönne, mikäli sen\ntäyttäminen on minun vallassani; puhukaa.\"\n\n\"Sir\", aloitti Mordaunt, \"tänä aamuna saatiin kaksi vankia, joita\npyydän teiltä.\"\n\n\"He ovat siis tarjonneet melkoisia lunnaita?\" arveli Cromwell.\n\n\"Päin vastoin luulen heidän olevan köyhiä, sir.\"\n\n\"Mutta siinä tapauksessa he lienevät ystäviänne?\"\n\n\"Niin, sir\", huudahti Mordaunt, \"he ovat ystäviäni, rakkaita ystäviä,\nja minä antaisin henkeni heidän hengestään.\"\n\n\"Hyvä, Mordaunt\", virkkoi Cromwell, ilmeisen ilahtuneesti saaden\nparemman käsityksen nuoresta miehestä; \"hyvä, minä luovutan heidät\nteille. En tahdo edes tietää, keitä he ovat; tehkää heidän suhteensa\nmiten mielitte.\"\n\n\"Kiitoksia, sir\", huudahti Mordaunt, \"kiitoksia! Elämäni kuuluu tästä\nhetkestä lähtien teille, ja sen menettäessäni jäisin teille vieläkin\nkiitollisuudenvelkaan. Kiitos, te olette suurenmoisesti palkinnut\npalvelukseni.\"\n\nJa hän heittäysi polvilleen Cromwellin eteen ja tarttui hänen käteensä,\nsuudellen sitä puritaanikenraalin vastustuksesta huolimatta, tämä kun\nei tahtonut tai ollut tahtovinaan sallia melkein kuninkaallisen kunnian\nosoittamista itselleen.\n\n\"Mitä!\" virkahti Cromwell, vuorostaan pidättäen nuoren miehen hänen\nnoustessaan; \"eikö mitään muuta korvausta -- kultaa, arvoasemaa?\"\n\n\"Olette antanut minulle kaikki, mitä voitte minulle suoda, mylord, ja\ntästä päivästä alkaen katson maksaneenne vastaisenkin elämäntyöni.\"\n\nJa Mordaunt säntäsi ulos kenraalin teltasta sydän tulvillaan ilosta ja\nsäihkyvin silmin.\n\nCromwell seurasi häntä katseellaan.\n\n-- Hän on surmannut setänsä! -- hän sanoi itsekseen; -- voi, millaisia\novatkaan palvelijani? Kenties tuo, joka ei minulta mitään vaadi\nainakaan näköjään, on Jumalan edessä pyytänyt enemmän kuin ne, jotka\ntulevat vaatimaan maakuntien aarteita ja onnettomien leipää; kukaan ei\nminua palvele ilmaiseksi. Kaarlolla, joka on vankinani, on kenties\nvielä ystäviä, mutta minulla ei ole.\n\nJa huoahtaen hän jälleen syventyi mietiskelyynsä, jonka Mordaunt oli\nkeskeyttänyt.\n\n\n\n\nKUUDESKYMMENES LUKU\n\nAatelismiehet\n\n\nMordauntin lähtiessä Cromwellin teltalle kuljettivat d'Artagnan ja\nPortos vankinsa siihen taloon, joka heille oli Newcastlessa osoitettu\nasunnoksi.\n\nMordauntin kehoitus kersantille ei ollut välttänyt gascognelaisen\nhuomiota; hän olikin katseellaan teroittanut Atoksen ja Aramiin\nmieleen, että oli noudatettava mitä suurinta varovaisuutta. Nämä\nseurasivat senvuoksi äänettöminä voittajiaan, mikä ei ollutkaan heille\nvaikeata, sillä kullakin oli tarpeeksi tekemistä omissa ajatuksissaan.\n\nJos ihminen on milloinkaan peräti hämmästynyt, niin ainakin Mousqueton\novelta nähdessään noiden neljän ystävyksen lähestyvän kersantin ja\nkymmenkunnan sotamiehen saattamina. Hän hieroi silmiään, sillä hänestä\ntuntui mahdottomalta, että siinä olivat Atos ja Aramis, mutta lopulta\nhänen täytyi luottaa näkimiensä todistukseen. Hän aikoikin puhjeta\nihmetteleviin huudahduksiin, mutta Portos mykistytti hänet\nsilmäyksellä, jota ei käynyt vastustaminen.\n\nMousqueton jäi seisomaan ovelle kuin naulittu odottaen selitystä näin\nkummalliseen ilmiöön; erityisesti ällistytti häntä se havainto, että\nystävykset eivät näkyneet tuntevan toisiaan.\n\nTalossa, johon d'Artagnan ja Portos veivät Atoksen ja Aramiin, olivat\nhe asuneet edellisestä päivästä saakka, kenraali Cromwellin tarjouksen\nmukaan; se sijaitsi kadun kulmassa, ja sivukadun puolella oli\njonkunlainen puutarha ja talli.\n\nPohjakerran ikkunat oli varustettu rautaristikoilla, joita usein\nkäytetään pienissä maaseutukaupungeissa, ja senvuoksi ne suuresti\nmuistuttivat vankilan ikkunoita.\n\nMolemmat ystävykset antoivat vankien astua sisälle edellään ja\npysähtyivät kynnykselle, käskettyään Mousquetonin viedä kaikki neljä\nhevosta talliin.\n\n\"Miksemme me mene taloon heidän kerallaan?\" kysyi Portos.\n\n\"Siksi että meidän on ensin nähtävä, mitä tuo kersantti miehineen\nmeistä tahtoo.\"\n\nKersantti asettui väkensä kanssa pikku puutarhaan.\n\nD'Artagnan tiedusti heiltä, mitä he halusivat ja mitä varten he siellä\noleksivat.\n\n\"Meidät on määrätty auttamaan teitä vankienne vartioimisessa\", ilmoitti\nkersantti.\n\nSiihen ei ollut mitään sanomista; se oli päin vastoin hienotuntoista\nhuomaavaisuutta, josta piti tekeytyä mielistyneeksi. D'Artagnan kiitti\nkersanttia ja antoi hänelle kruunun, jotta hän saisi juoda kenraali\nCromwellin maljan.\n\nKersantti vastasi, että puritaanit eivät ollenkaan ryypänneet, mutta\npisti kolikon taskuunsa.\n\n\"Voi, mikä hirveä päivä, hyvä d'Artagnan!\" pahoitteli Portos.\n\n\"Mitä sanotkaan, Portos? Mikä hirveä päivä se on, jona olemme löytäneet\nystävämme!\"\n\n\"Niin, mutta millaisissa olosuhteissa!\"\n\n\"On totta, että tilanne on kiusallinen\", myönsi d'Artagnan; \"mutta\neipä väliä, menkäämme heidän luokseen ja yrittäkäämme saada selvyyttä\nasemaamme.\"\n\n\"Se on kovin sekava\", sanoi Portos, \"ja nyt oivallan, minkätähden\nAramis kehoitti minua kuristamaan tuon kamalan Mordauntin.\"\n\n\"Hiljaa!\" varoitti d'Artagnan; \"älä lausu sitä nimeä.\"\n\n\"Mutta\", väitti Portos, \"minähän puhun ranskaa, ja he ovat\nenglantilaisia!\"\n\nD'Artagnan katseli Portosta niin ihmettelevän näköisenä kuin järkevä\nmies aina kohtelee kaikenlaisia päättömyyksiä.\n\nKun Portos puolestaan silmäili häntä takaisin ollenkaan käsittämättä\nhänen ihmetystään, tyrkkäsi d'Artagnan häntä ja sanoi:\n\n\"Mennään sisälle.\"\n\nPortos astui taloon edellä ja d'Artagnan hänen kintereillään, lukiten\nhuolellisesti oven, ennenkuin sulki molemmat ystävänsä syliinsä vuoron\njälkeen.\n\nAtos oli murheen masentama. Aramis silmäili vuorotellen Portosta ja\nd'Artagnania sanaakaan virkkamatta, mutta hänen katseensa oli niin\nkaunopuheinen, että d'Artagnan käsitti sen.\n\n\"Tahdot tietää, miten me tulemme olleiksi täällä? Ka, hyvä Jumala,\nsehän on helppo arvata! Mazarin antoi toimeksemme tuoda kirjeen\nkenraali Cromwellille.\"\n\n\"Mutta miten on mahdollista, että tapaamme teidät Mordauntin vierellä?\"\nkysyi Atos; \"Mordauntin, josta varoitin sinua, d'Artagnan?\"\n\n\"Ja jolta minä kehoitin sinua vääntämään niskat nurin, Portos\", lisäsi\nAramis.\n\n\"Siitäkin saamme kiittää Mazarinia. Cromwell oli lähettänyt hänet\nMazarinin luo, ja Mazarin toimitti meidät Cromwellin puheille. Onneton\nkohtalo tässä johtelee kaikkea.\"\n\n\"Niin, olet oikeassa, d'Artagnan, onneton kohtalo hajaannuttaa ja\nsyöksee meidät tuhoon. Älkäämme senvuoksi enää puhukokaan siitä, hyvä\nAramis, vaan valmistautukaamme kokemaan oma osamme.\"\n\n\"_Sang-Diou_, päin vastoin puhukaamme siitä, sillä onhan kerta\nkaikkiaan sovittu, että me pidämme aina yhtä, vaikka ajammekin\nvastakkaisia asioita.\"\n\n\"Niin, kerrassaan vastakkaisia tosiaankin\", virkkoi Atos hymyillen,\n\"sillä tekeepä mieleni kysyä, mitä asiaa te ajatte täällä? Voi,\nd'Artagnan, näethän, mihin tuo kurja Mazarin käyttää teitä! Tiedätkö,\nmihin rikokseen olette tehneet itsenne syypäiksi? Kuninkaan\nvangitsemiseen, hänen häpäisemiseensä, kuolemaansa.\"\n\n\"Oho\", tokaisi Portos, \"niinkö luulet?\"\n\n\"Sinä liioittelet, Atos\", väitti d'Artagnan; \"eihän sitä toki siinä\nasti olla.\"\n\n\"Kautta taivaan, siihen sitä ollaan juuri tulossa. Minkätähden\nvangitaan kuningas? Kun häntä tahdotaan kunnioittaa valtiaana,\nsilloin häntä ei osteta kuin orjaa. Luuletko, että Cromwell lunasti\nhänet kahdellasadallatuhannella punnalla jälleen kohottaakseen\nvaltaistuimelle? Hyvät ystävät, olkaa vakuutettuja siitä, että he\nsurmaavat hänet, ja se on kuitenkin vähäisempi rikos kuin he voisivat\ntehdä. Parempi on mestata kuningas kuin rusikoida.\"\n\n\"En mene sitä kieltämään, ja se on lopultakin mahdollista\", myönsi nyt\nd'Artagnan; \"mutta mitä se meihin kuuluu? Minä olen täällä, koska olen\nsoturi ja palvelen herrojani, nimittäin niitä, jotka maksavat palkkani.\nOlen vannonut tottelevani ja tottelen; mutta te, jotka ette ole tehneet\nvalaa, minkätähden olette täällä ja mitä asiaa te ajatte?\"\n\n\"Maailman pyhintä asiaa\", vastasi Atos; \"onnettomuuden, kuninkuuden ja\nuskonnon. Muuan ystävä, eräs aviopuoliso ja tytär ovat kunnioittaneet\nmeitä kutsumalla meidät avukseen. Me olemme palvelleet heitä heikon\nkykymme mukaan, ja Jumala ottaa lukuun hyvän tahtomme, joskin meiltä on\npuuttunut voimia. Sinä voit ajatella toisin, d'Artagnan, katsella\nasioita toiselta näkökannalta, veikkonen; en tahdo käännyttää sinua,\nmutta pahoittelen menettelyäsi.\"\n\n\"Joutavia!\" sanoi d'Artagnan; \"mitä tekemistä minulla oikeastaan on\nsiinä, että herra Cromwell, joka on englantilainen, nousee kapinaan\nkuningastansa vastaan, joka on skotlantilainen? Minä olen ranskalainen,\nminä, tuo kaikki ei koske minua; kuinka siis voit vetää minut\nvastuuseen siitä?\"\n\n\"Niin tosiaan\", virkahti Portos.\n\n\"Koska kaikki aatelismiehet ovat veljeksiä, koska sinä olet\naatelismies, koska kaikkien maiden kuninkaat ovat aatelismiesten\njoukossa ensimmäisinä, koska sokea, kiittämätön ja raaka rahvas pitää\naina huvinaan ylempiensä alentamista; ja sinä, sinä, d'Artagnan, mies\nvanhaa aatelia, kunniakkaan nimen ja kelpo säilän kantaja, sinä olet\navittanut kuninkaan luovuttamisessa oluenpanijoille, vaattureille ja\najureille! Voi, aatelismiehenä olet hairahtunut, sen sanon sinulle.\"\n\nD'Artagnan pureksi kukkavanaa, ei vastannut ja tunsi olonsa\nkiusalliseksi, sillä kääntäessään silmänsä Atoksesta hän kohtasi\nAramiin katseen.\n\n\"Ja sinä, Portos\", pitkitti kreivi ikäänkuin säälien d'Artagnanin\nhämiä, \"sinä, paras sydän, paras ystävä, paras soturi, mitä tunnen, --\nsinä, joka olisit sielusi puolesta ansainnut syntyä valtaistuimen\nportailla ja joka ennemmin tai myöhemmin saat ymmärtäväiseltä\nkuninkaalta palkinnon, -- sinä, hyvä Portos, aatelismies tavoiltasi,\ntaipumuksiltasi ja miehuudeltasi, sinä olet yhtä suuresti moitittava\nkuin d'Artagnan.\"\n\nPortos punastui, mutta pikemmin mielihyvästä kuin nolostuksesta;\nkuitenkin hän painoi alas päänsä kuin nöyryytettynä ja myönsi:\n\n\"Niin, kyllä, lienetpä oikeassa, kreiviseni.\"\n\nAtos nousi seisaalle.\n\n\"Kas niin\", hän lausui astuen d'Artagnanin luo ja ojentaen tälle\nkätensä, \"älä murjottele, poikani, sillä kaiken virkkamani olen sanonut\nainakin isän sydämellä, jollen isän äänellä. Minulle olisi ollut\nhelpompaa, usko minua, ainoastaan kiittää sinua henkeni pelastamisesta\nja olla sanallakaan kajoamatta mielipiteisiini.\"\n\n\"Epäilemättä, epäilemättä, Atos\", vastasi d'Artagnan puristaen\nvuorostaan hänen kättänsä; \"mutta sinulla onkin penteleen omituisia\nmielipiteitä, joihin koko muu maailma ei voi yhtyä. Kuka osaisikaan\nkuvitella, että järkevä mies jättää kotinsa, Ranskan, holhottinsa, --\nviehättävän nuorukaisen, jonka luokse pistäysimme leiriin, --\nlähteäkseen minne? Tukemaan lahonnutta ja madonsyömää valtaistuinta,\njoka piankin luhistuu kuin vanha hökkeli. Se ajatuskanta, johon vetoat,\non kyllä kaunis, mutta niin kaunis, että se on yli-inhimillinen.\"\n\n\"Olipa se muuten millainen hyvänsä, d'Artagnan\", vastasi Atos menemättä\nansaan, jonka hänen ystävänsä gascognelainen oveluus viritti Atoksen\nisälliselle hellyydelle Raoulia kohtaan, \"sinä tunnet ainakin sydämesi\nsyvyydessä, että se ajatuskanta on oikea; mutta väärin teen\nväitellessäni herrani kanssa. Olen vankisi, d'Artagnan, kohtele minua\nsellaisena.\"\n\n\"Äh, hitto\", sanoi d'Artagnan, \"tiedät kyllä, että sinä et pitkäksi\naikaa jää vangikseni.\"\n\n\"Ei\", huomautti Aramis, \"sillä meitä kohdellaan arvattavasti kuten\nniitä, jotka saatiin vangiksi Philliphaughin luona.\"\n\n\"Ja miten niille kävi?\" kysyi d'Artagnan.\n\n\"Ka, puolet hirtettiin\", vastasi Aramis, \"ja toiset puolet ammuttiin.\"\n\n\"Vai niin!\" sanoi d'Artagnan; \"mutta minä takaan, että teitä ei hirtetä\neikä ammuta niin kauan kuin minulla on pisaraakaan verta suonissani.\n_Sang-Diou_, tulkoothan! Sitäpaitsi, näetkö tuota ovea, Atos?\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"No, siitä marssitte te ulos milloin haluatte, sillä tästä hetkestä\nlähtien sinä ja Aramis olette vapaita kuin ilman linnut.\"\n\n\"Tuosta tunnen sinut hyvin, kunnon d'Artagnan\", vastasi Atos; \"mutta\nsinä et enää vallitse meitä: tuo ovi on vartioitu, d'Artagnan, senhän\ntiedät.\"\n\n\"No niin, te hyökkäätte läpi\", huomautti Portos. \"Montako heitä onkaan?\nKorkeintaan kymmenen miestä.\"\n\n\"Se ei merkitsisi mitään meille neljälle, mutta liikaa se on meille\nkahdelle. Ei, kuulkaahan, täten hajaantuneina meidän täytyy joutua\nhukkaan. Ajatelkaa, kuinka nurjaksi kohtalo on kääntynyt: Vendômoisin\ntiellä sinä, d'Artagnan, niin urhea, ja sinä, Portos, niin järkkymätön\nja voimakas, jouduitte tappiolle; tänään olemme Aramis ja minä\nsortuneet alakynteen, on tullut meidän vuoromme. Sellaista ei meille\nmilloinkaan tapahtunut ollessamme yhdessä kaikki neljä; kuolkaamme siis\nkuten Winter kuoli, -- minä puolestani vakuutan, etten suostu\npakenemaan, jollemme lähde kokonaisena neljän kumppanuutena.\"\n\n\"Mahdotonta\", virkahti d'Artagnan; \"me olemme Mazarinin asioilla.\"\n\n\"Sen tiedän, enkä tahdokaan sen enempää suostutella teitä. Järkeilyni\nei ole ollenkaan tehonnut; perusteeni olivat epäilemättä huonoja, koska\nne eivät saaneet mitään vaikutusta niin rehellisiin mieliin kuin\nteidän.\"\n\n\"Ja muuten, vaikka ne olisivatkin jotain tehonneetkin\", huomautti\nAramis, \"ei kuitenkaan sovi panna alttiiksi kahta niin oivallista\nystävää kuin d'Artagnan ja Portos ovat. Olkaa huoletta, veikkoset, me\ntuotamme teille kunniaa kuollessamme. Minä puolestani tunnen itseni\nylpeäksi, saadessani käydä kohtaamaan luoteja tai silmukkaakin sinun\nkanssasi, Atos, sillä sinä et ole minusta milloinkaan näyttänyt niin\nsuurelta kuin tänään.\"\n\nD'Artagnan ei hiiskunut sanaakaan, mutta pureksittuaan rikki\nkukkavanansa hän järsi kynsiään.\n\n\"Voitteko ajatella\", aloitti hän viimein, \"että teidät surmattaisiin?\nMitä hyötyä siitä olisi? Kuka haluaisi teidän kuolemaanne? Olettehan\nmuuten meidän vankejamme.\"\n\n\"Hupsu, kolminkertainen hupsu!\" huudahti Aramis; \"etkö siis tunne\nMordauntia? Kas, minä olen vaihtanut yhden ainoan katseen hänen\nkanssaan ja nähnyt siitä silmäyksestä, että me olimme tuomittuja.\"\n\n\"Minua kaivelee totisesti, etten kuristanut häntä pyyntösi mukaan,\nAramis\", pahoitteli Portos.\n\n\"Pyh, viisi minä Mordauntista!\" huudahti d'Artagnan; \"_cap de Diou_,\njos hän tunkeutuu liian likelle minua, niin rusennan hänet, sen itikan!\nÄlkää siis paetko, se on turhaa, sillä minä vannon, että te olette\ntäällä yhtä turvallisia kuin kaksikymmentä vuotta takaperin sinä, Atos,\nolit Férou-kadun varrella ja sinä, Aramis, Rue de Vaugirardin.\"\n\n\"Malttakaas\", virkkoi Atos ojentaen kätensä toista ristikkoikkunaa\nkohti niistä kahdesta, jotka päästivät valoa huoneeseen, \"saatte\nhetimiten tietää, mitä teidän on siitä seikasta ajateltava, sillä\ntuolta hän tuleekin.\"\n\n\"Kuka?\"\n\n\"Mordaunt.\"\n\nSeuratessaan Atoksen käden suuntaa näki d'Artagnan ratsumiehen\nlähenevän täyttä laukkaa.\n\nSe oli tosiaan Mordaunt.\n\nD'Artagnan syöksyi ulos.\n\nPortos tahtoi saattaa häntä.\n\n\"Jää tänne\", käski d'Artagnan, \"äläkä tule ennen kuin kuulet minun\nrummuttavan sormillani ovea.\"\n\n\n\n\nYHDESSEITSEMÄTTÄ LUKU\n\nHerra armahda!\n\n\nSaapuessaan talon edustalle Mordaunt näki d'Artagnanin seisovan ovella\nja sotamiesten loikovan aseineen siellä täällä puutarhan nurmikolla.\n\n\"Hei!\" huusi hän kiireisen vauhdin tukahduttamalla äänellä, \"ovatko\nvangit vielä täällä?\"\n\n\"Kyllä, sir\", vastasi kersantti nousten joutuisasti seisaalle miestensä\nkanssa, ja kaikki tekivät rivakasti kunniaa.\n\n\"Hyvä! Neljä miestä ottamaan heidät viedäkseen heti minun asuntooni!\"\n\nNeljä miestä valmistausi tehtävään.\n\n\"Mitä halutaan?\" kysyi d'Artagnan siihen ivalliseen tapaan, jonka\nlukijamme lienevät jo usein havainneet hänellä siitä asti kun häneen\ntutustuivat. \"Mitä on tekeillä, jos saan kysyä?\"\n\n\"Sitä vain, monsieur\", vastasi Mordaunt, \"että käskin neljän miehen\nviedä asuntooni vangit, jotka saimme tänä aamuna.\"\n\n\"Ja minkätähden?\" tiedusti d'Artagnan. \"Suokaa anteeksi uteliaisuuteni,\nmutta käsittänettehän, että asia herättää harrastustani.\"\n\n\"Syystä että vangit ovat nyt minun\", vastasi Mordaunt korskeasti, \"ja\nettä minä menettelen heidän suhteensa mieleni mukaan.\"\n\n\"Sallikaa minun huomauttaa, nuori herraseni\", virkkoi d'Artagnan, \"että\nte nähdäkseni erehdytte; vangit kuuluvat tavanmukaisesti niille, jotka\novat heidät ottaneet, eivätkä niille, jotka ovat nähneet heitä\notettavan. Teillä oli saatavissa vangiksenne loordi Winter, joka oli\nsetänne, mikäli kerrotaan, mutta te surmasitte hänet mieluummin, ja se\non oma asianne; herra du Vallon ja minä olisimme voineet surmata nuo\nkaksi aatelismiestä, mutta meille oli mieluisampaa vangita heidät, --\nmakunsa kullakin.\"\n\nMordauntin huulet vaalenivat.\n\nD'Artagnan oivalsi, että tilanne oli saamassa vakavan käänteen, ja hän\nalkoi rummuttaa kaartilaismarssia oveen.\n\nSiekalematta ilmestyi Portos ulos ja asettui toiseen pihtipieleen,\njonka hänen kookas mittansa kokonaan peitti.\n\nTämä temppu ei välttänyt Mordauntin huomiota.\n\n\"Monsieur\", hän sanoi, ja hänen kiukkunsa alkoi purkautua, \"vastustus\nolisi hyödytöntä: nuo vangit antoi minulle vastikään korkea\nsuojelijani, ylipäällikkö Oliver Cromwell.\"\n\nNämä sanat vaikuttivat d'Artagnaniin kuin salaman isku. Veri sävähti\nhänen ohimoihinsa, pilvi hämärsi hänen silmiään, hän älysi nuoren\nmiehen verenhimoiset toiveet, ja hänen kätensä laskeutui vaistomaisesti\nmiekan kahvaan.\n\nPortos piti silmällä d'Artagnania nähdäkseen, mitä oli tehtävä, ja\nsovittaakseen liikkeensä kumppanin esiintymisen mukaan.\n\nTuo Portoksen katse huolestutti enemmän kuin viihdytti d'Artagnania, ja\nhän alkoi pahoitella, että oli vedonnut Portoksen raakaan voimaan\nasiassa, missä näytti ennen kaikkea viekkaus tarpeelliselta.\n\n-- Väkivalta, -- tuumi hän itsekseen, -- syöksisi meidät kaikki tuhoon;\nd'Artagnan veikkonen, näytäppäs tuolle käärmeenpoikaselle, että sinä et\nainoastaan ole väkevämpi kuin hän, vaan nokkelampikin.\n\n\"Voi\", hän virkkoi ääneen ja kumarsi syvään, \"miksette sitä heti\nsanonut, herra Mordaunt? Mitä, te tulette siis herra Oliver Cromwellin\nvakuuttamana, aikakautemme loistavimman sotapäällikön nimessä?\"\n\n\"Lähdin hänen luotansa ihan äsken, monsieur\", vastasi Mordaunt hypäten\nmaahan ja jättäen hevosensa erään sotamiehen pideltäväksi; \"tulen\nsuoraa päätä hänen teltastaan.\"\n\n\"Kun ette sitä oitis sanonut, hyvä herra Mordaunt!\" pitkitti\nd'Artagnan. \"Koko Englanti kuuluu herra Cromwellille, ja koska tulette\nminulta pyytämään vankejani hänen nimessään, niin mukaudun, monsieur,\n-- ottakaa heidät, he ovat teidän.\"\n\nMordaunt lähestyi säteilevänä, ja Portos, joka seisoi ihan masentuneena\nja katseli d'Artagnania tyrmistyksissään, avasi suunsa puhuakseen.\n\nD'Artagnan polkaisi Portosta jalalle; silloin tämä ymmärsi, että hänen\nystävänsä näytteli ilvettä.\n\nMordaunt laski jalkansa ensimmäiselle porrasaskelmalle, ja hattu\nkädessä oli hän astumaisillaan ystävysten välitse, viitaten neljää\napuriansa tulemaan mukaansa.\n\n\"Mutta suokaa anteeksi\", huomautti d'Artagnan hymyillen mitä\nherttaisimmin ja laskien kätensä nuoren miehen olalle, \"jos mainehikas\nkenraali Oliver Cromwell oli määrännyt vankimme teidän huostaanne, niin\nhän on kaiketi tehnyt lahjoituksensa kirjallisesti?\"\n\nMordaunt pysähtyi äkkiä.\n\n\"Häh on tietenkin antanut tuodaksenne jonkun kirjelmän minulle, edes\npikku paperilappusen, joka todistaa tulevanne hänen nimessään. Suvatkaa\nuskoa minulle se paperi, voidakseni edes verukkeella puolustaa\nmaanmiesteni luovutusta. Muutoinhan, -- sen käsittänette -- vaikka\nolenkin varma siitä, että kenraali Cromwell ei voi tahtoa heille mitään\npahaa, menettelyni tekisi huonon vaikutuksen.\"\n\nMordaunt kavahti taaksepäin, tuntien iskun, ja loi kamalan silmäyksen\nd'Artagnaniin, mutta tämä vastasi siihen kohteliaimmalla ja\nsydämellisimmällä sävyllä, mikä on milloinkaan ihmisen kasvoja\nkirkastanut.\n\n\"Kun sanon teille jotakin, monsieur\", virkkoi Mordaunt, \"niin\nkehtaisitteko loukata minua epäilyksellä?\"\n\n\"Minäkö!\" huudahti d'Artagnan; \"minäkö epäilisin sanaanne! Taivas minua\nsiitä varjelkoon, hyvä herra Mordaunt! Päinvastoin on minulla täysi syy\npitää teitä kunniallisena ja mallikelpoisena herrasmiehenä, ja\ntahdotteko, monsieur, että puhun teille avoimesti?\" pitkitti d'Artagnan\nvilpittömän näköisenä.\n\n\"Puhukaa, monsieur\", sanoi Mordaunt.\n\n\"Herra du Vallon tässä on rikas mies; hänellä on neljänkymmenen\ntuhannen livren vuosikorot, joten hän ei pidä väliä rahoilla; senvuoksi\nen puhu hänen puolestaan, vaan omastani.\"\n\n\"No niin, monsieur?\"\n\n\"No, minä taasen en ole rikas. Gascognessa se ei ole mikään häpeä,\nmonsieur; siellä ei kukaan ole varoissaan, ja Henrik neljännellä,\nmuistossa loistokkaalla, joka oli gascognelaisten kuningas niinkuin\nhänen majesteettinsa Filip neljäs on kaikkien espanjalaisten kuningas,\nei ollut koskaan penniäkään taskussaan.\"\n\n\"Jatkakaa, monsieur\", kehoitti Mordaunt; \"näen pyrkimyksenne, ja jos\nvälillämme tosiaan on vain se mitä luulen, niin se vastus on helposti\npoistettavissa.\"\n\n\"Ah, tiesinhän, että te olette järkimies!\" ihastui d'Artagnan. \"No,\nsellainen on seikka; siitä se kenkä likistää, kuten sanotaan. Minä olen\ntyhjästä aloittanut upseeri, en sen enempää; en saa muuta kuin mitä\nmiekkani tuottaa eli paljoa enemmän iskuja kuin pankinseteleitä. Mutta\nkun tänä aamuna otin vangiksi kaksi ranskalaista, jotka näyttivät\nolevan ylhäistä syntyperää, vieläpä Sukkanauharitareita, sanoin\nitselleni: Onneni on luotu. Sanon kaksi, koska herra du Vallon\nvarakkaana miehenä tällaisissa olosuhteissa luovuttaa vankinsa aina\nminulle.\"\n\nD'Artagnanin monisanaisen avomielisyyden täydellisesti eksyttämänä\nMordaunt hymyili kuten mies, joka varsin hyvin oivaltaa hänelle\nesitetyt perusteet, ja vastasi säveästi:\n\n\"Toimitan hetimiten allekirjoitetun määräyksen, monsieur, ja sen mukana\nkaksituhatta pistolia; mutta sillävälin, monsieur, sallikaa minun viedä\nmukanani vangit.\"\n\n\"Ei\", arveli d'Artagnan, \"mitä merkitseekään teille puolen tunnin\nlykkäys? Olen järjestystä rakastava mies, monsieur; toimikaamme siis\nsäännönmukaisesti.\"\n\n\"Voisin kuitenkin pakottaa teidät siihen, monsieur\", muistutti\nMordaunt, \"sillä minä käsken täällä.\"\n\n\"Voi, monsieur\", haastoi d'Artagnan sävyisästi hymyillen, \"kylläpä\nnäkee, että te ette tunne meitä, vaikka herra du Vallonilla ja minulla\non ollut kunnia matkustaa teidän seurassanne. Me olemme aatelismiehiä,\nme pystymme kaksin surmaamaan teidät ja kahdeksan miestänne. Luojan\nnimessä, herra Mordaunt, älkää olko uppiniskainen, sillä uhmattuna\nuhittelen minäkin, ja silloin käyn julman itsepintaiseksi; ja\nkatsokaas, monsieur\", pitkitti d'Artagnan, \"tämä kumppanini on\nsellaisessa tapauksessa vielä itsepintaisempi ja hurjaluontoisempi kuin\nminä, -- siitä puhumattakaan, että meidät on lähettänyt tänne\nkardinaali Mazarin, joka edustaa Ranskan kuningasta; siten olemme me\ntällä hetkellä kuninkaan ja kardinaalin edustajia ja lähettiläinä\nkajoamattomia, kuten varmasti käsittää herra Oliver Cromwell, ollen\ntietenkin yhtä suuri valtiomies kuin sotapäällikkökin. Pyytäkää siis\nkirjallinen määräys. Eihän siitä ole teille suurtakaan vaivaa, hyvä\nherra Mordaunt?\"\n\n\"Niin, kirjallinen määräys\", yhtyi Portos, joka nyt alkoi älytä\nd'Artagnanin aikomuksen; \"muuta emme halua.\"\n\nNiin suuresti kuin Mordauntin tekikin mieli turvautua väkivaltaan,\noivalsi hän kuitenkin aivan hyvin d'Artagnanin esittämien syiden\npätevyyden. Lisäksi tehosi häneen tämän maine, ja aamullinen kohtaus\noli antanut sille maineelle tukea, saaden hänet arvelevalle päälle. Ja\nolihan hän aivan tietämätön noiden neljän ranskalaisen hartaasta\nystävyysliitosta, joten hänen koko levottomuutensa oli hälventynyt\nlunnaiden ilmetessä selkeänä vaikuttimena.\n\nHän päätti senvuoksi sekä noutaa määräyksen että ne kaksituhatta\npistoliakin, joiden arvoisiksi hän oli itse harkinnut nuo kaksi vankia.\n\nMordaunt nousi siis jälleen ratsaille, ja kehoitettuaan kersanttia\npitämään tarkkaa vartiota hän kääntyi pois ja karautti tiehensä.\n\n-- Hyvä! -- ajatteli d'Artagnan; -- neljännestunti ratsastukseen\nteltalle, toinen mokoma paluuseen, siinä on pitempi loma kuin\ntarvitsemmekaan.\n\nHän kääntyi sitten Portokseen, kasvojensa ilmaisematta vähäisintäkään\nmuutosta, joten niiden, jotka vakoilivat häntä, täytyi uskoa hänen\npitkittävän samaa keskustelua.\n\n\"Veikkoseni\", hän virkkoi katsoen Portosta suoraan silmiin,\n\"kuuntelehan tarkoin. Ensiksikään ei sanaakaan ystävillemme siitä, mitä\nolet kuullut; heidän on turha tietää, minkä palveluksen heille teemme.\"\n\n\"Hyvä\", vastasi Portos, \"kyllä ymmärrän.\"\n\n\"Mene talliin, missä tapaat Mousquetonin; te satuloitsette hevoset,\nasetatte pistoolit koteloihin, talutatte ratsut ulos ja viette ne\nsivukadulle, jotta tarvitsee vain nousta niiden selkään. Muu jää minun\nasiakseni.\"\n\nPortos ei tehnyt mitään muistutusta, vaan totteli siinä rajattomassa\nluottamuksessa, jota ystävä hänessä herätti.\n\n\"Minä menen\", hän virkkoi; \"mutta tulenko enää huoneeseen, missä\nystävämme ovat?\"\n\n\"Et, se on turhaa.\"\n\n\"No, otahan siis sinä kukkaroni, jonka jätin uuninreunukselle.\"\n\n\"Kyllä, ole huoletta.\"\n\nPortos käveli säntillisin ja tyynin askelin tallia kohti, sotamiesten\nkeskitse, jotka eivät hänen ranskalaisuudestaan huolimatta voineet olla\nihailematta aatelismiehen kookasta vartta ja voimakasta rakennetta.\nKadunkulmassa hän kohtasi Mousquetonin, jonka otti mukaansa.\n\nSitten d'Artagnan meni jälleen sisälle, viheltäen sävelmää, jonka oli\naloittanut Portoksen lähtiessä.\n\n\"Hyvä Atos, olen harkinnut järkeilyäsi, ja se on saanut minut\nvakuutetuksi; pahoittelen tosiaan, että olen sekaantunut koko tähän\njuttuun. Kuten sanoit, Mazarin on myyrä. Olen senvuoksi päättänyt paeta\nteidän kanssanne. Ei mitään vastaväitteitä, olkaa valmiina; miekkanne\novat tuolla nurkassa, älkää unohtako niitä, sillä ne työkapineet\nsaattavat olla hyvinkin tarpeellisia nykyisissä olosuhteissamme. Siitä\njohtuu mieleeni Portoksen kukkaro. Kas, tuossa se onkin.\"\n\nJa d'Artagnan pisti kukkaron taskuunsa. Molemmat ystävykset katselivat\nhäntä hämmästyneinä.\n\n\"No, mitä merkillistä tässä on?\" virkkoi d'Artagnan; \"tekisipä mieleni\ntietää! Olin sokea: Atos avasi silmäni, siinä kaikki. Tulkaa tänne.\"\n\nMolemmat ystävykset lähestyivät.\n\n\"Näettekö tuon sivukadun?\" sanoi d'Artagnan. \"Hevoset tuodaan\nodottamaan sinne; te lähdette ulos ovesta, käännytte vasemmalle,\nhyppäätte satulaan, ja sillä hyvä. Älkää välittäkö mistään muusta kuin\nettä kuuntelette tunnussanaa. Minä nimittäin huudan lähtömerkiksi:\n_Herra armahda!_\"\n\n\"Mutta sinun, d'Artagnan, pitää antaa meille kunniasanasi, että tulet\nmukaan!\" huomautti Atos.\n\n\"Sen vannon kautta taivaan!\"\n\n\"Sovittu!\" huudahti Aramis. \"Kun ulkoa kajahtaa '_Herra armahda_!' me\nsäntäämme ulos, iskemme kumoon kaikki mitä osuu tiellemme, juoksemme\nhevosten luo, hyppäämme ratsaille ja kannustamme menemään; eikö niin?\"\n\n\"Aivan.\"\n\n\"Näetkös, Aramis\", virkkoi Atos, \"olen aina sanonut sinulle, että\nd'Artagnan on paras meistä kaikista.\"\n\n\"Kas, kohteliaisuuksia!\" sanoi d'Artagnan; \"silloin minä lähden\ntieheni. Hyvästi!\"\n\n\"Ja sinä pakenet kanssamme, niinhän?\"\n\n\"Se on selvä. Älkää unohtako tunnussanaa: _Herra armahda_!\"\n\nJa hän astui ulos yhtä huolettomana kuin oli tullutkin, viheltäen\njälleen samaa sävelmää siitä kohdasta, mihin oli sen keskeyttänyt.\n\nSotamiehet pelasivat keskenään tai nukkuivat; kaksi hyräili eräässä\nnurkassa väärin virttä _Super flumina Babylonis_.\n\nD'Artagnan huusi kersanttia.\n\n\"Hyvä herra\", sanoi hän tälle, \"kenraali Cromwell on kutsuttanut minut\nluokseen herra Mordauntin välityksellä; pyydän teitä pitämään tarkoin\nsilmällä vankeja.\"\n\nKersantti ilmaisi merkillä, että hän ei ymmärtänyt ranskaa.\n\nSilloin yritti d'Artagnan tulkita hänelle sanojensa sisällön eleillä.\n\nKersantti ilmaisi tajuavansa merkkikielen.\n\nD'Artagnan meni alas talliin; siellä hän tapasi kaikki viisi ratsua\nsatuloittuina, omansa kuten muutkin.\n\n\"Tarttukaa nyt kumpainenkin yhtä hevosta suitsista\", hän sanoi\nPortokselle ja Mousquetonille, \"ja kääntykää vasemmalle, jotta Atos ja\nAramis näkevät teidät ikkunastaan.\"\n\n\"He ovat siis tulossa?\" kysyi Portos.\n\n\"Niin, aivan pian.\"\n\n\"Ethän unohtanut kukkaroani?\"\n\n\"En, ole huoletta.\"\n\n\"Hyvä!\"\n\nJa Portos ja Mousqueton lähtivät vartiopaikalleen, kumpainenkin\ntaluttaen varahevosta mukanaan.\n\nYksin jäätyänsä d'Artagnan sieppasi tulukset ja iski tulta\ntaulapalaseen, joka oli kahden herneen kokoinen. Hän nousi hevosensa\nselkään ja ratsasti oven edustalle sotamiesten keskelle.\n\nSiinä pysähtyen hän kumartui taputtamaan elukkaa kädellään ja sujautti\ntaulapalasen sen korvaan.\n\nAinoastaan d'Artagnanin kaltainen taitava ratsastaja saattoi uskaltaa\nsellaisen kokeen, sillä tuskin oli elukka tuntenut polttavan\nkirvellyksen, kun se kiljahti kivusta, hypähti koholle ja alkoi\nteutaroida kuin villiintyneenä.\n\nSotamiehet etääntyivät päätähavin, ollessaan rusentua hevosen\nkavioihin.\n\n\"Apua, apua!\" huikkasi d'Artagnan. \"Pidättäkää, pidättäkää! Hevoseni on\ntullut virmapääksi.\"\n\nJa elukan silmät näyttivätkin hetimiten veristävän, ja se kävi\nvalkeaksi vaahdosta.\n\n\"Auttakaa!\" kirkui d'Artagnan yhäti, sotamiesten uskaltamatta lähestyä\nhäntä. \"Auttakaa! Annatteko minun joutua surman suuhun? _Herra\narmahda_!\"\n\nTuskin oli d'Artagnan päästänyt sen huudon, kun ovi avautui ja Atos ja\nAramis säntäsivät ulos miekka kädessä. Mutta d'Artagnanin viekkauden\nansiosta oli tie vapaa.\n\n\"Vangit pakenevat! Vangit pakenevat!\" karjui kersantti.\n\n\"Ottakaa kiinni! Ottakaa kiinni\", kiljui d'Artagnan hellittäen\nohjaksia, jolloin vauhko hevonen porhalsi menemään ja survaisi nurin\npari kolme miestä.\n\n\"_Stop, stop_!\" huusivat sotamiehet juosten tempaamaan aseitansa.\n\nMutta vangit istuivat jo satulassa, ja sittenpä he eivät menettäneet\naikaa, vaan karauttivat likeisintä kaupunginporttia kohti.\nKeskivaiheilla katua he näkivät Grimaudin ja Blaisoisin, jotka tulivat\ntavoittamaan isäntiänsä.\n\nViittauksella sai Atos kaikki selväksi Grimaudille, joka pyörähti\nsaattamaan pikku ryhmää; tämä muistutti myrskypuuskaa, ja d'Artagnan\nyhäti hoputti sitä takimmaisena huudoillaan. He vilahtivat portista\nkuin varjot, vartijain edes ehtimättä ajatella heidän pidättämistään,\nja pääsivät avoimelle kedolle.\n\nKaiken aikaa sotamiehet huutelivat: _Stop, stop!_ ja kersantti, joka\nalkoi käsittää joutuneensa ansaan, repi tukkaansa.\n\nSamassa näkyi ratsastaja lähestyvän täyttä laukkaa, heiluttaen paperia\nkädessään.\n\nMordaunt siinä toi määräyksen.\n\n\"Vangit?\" hän huusi hypäten alas satulasta.\n\nKersantilla ei ollut voimia vastata hänelle; hän viittasi avoimeen\noveen ja tyhjään huoneeseen. Mordaunt ryntäsi portaille, käsitti\nkaikki, parkaisi kuin olisi häneltä reväisty sisälmykset ja kaatui\ntajuttomana porraskivelle.\n\n\n\n\nKAHDESSEITSEMÄTTÄ LUKU\n\nUljaat sydämet eivät tukalimmissakaan tilanteissa menetä miehuuttansa\neivätkä hyvät vatsat ruokahaluaan\n\n\nSanaakaan vaihtamatta, taaksensa vilkaisematta, pikku joukko kiiti\nsiten eteenpäin vinhaa laukkaa, kahlasi pienen joen yli, jonka nimeä\nkukaan ei tiennyt, ja jätti vasemmalleen kaupungin, jota Atos väitti\nDurhamiksi.\n\nLopulta he näkivät metsikön, ja kannustivat hevosia viimeisen kerran,\nohjaten niitä sille suunnalle.\n\nKadottuaan lehvistön taakse, joka oli kyllin tiheä kätkeäkseen\nheidät mahdollisten takaa-ajajien katseilta, he pysähtyivät heti\nneuvottelemaan; hevoset jätettiin kahden lakeijan lepuutettaviksi,\nriisumatta niiltä satulaa tai suitsia, ja Grimaud asetettiin\ntähystäjäksi.\n\n\"Tule ensin syleiltäväkseni, veikkoseni\", virkkoi Atos d'Artagnanille,\n\"sinä meidän pelastajamme, joka olet todellinen sankari meidän\njoukossamme!\"\n\n\"Atos on oikeassa, ja minä ihailen sinua\", sanoi vuorostaan Aramis\nsulkien hänet syliinsä; \"mitä ei olisikaan voinut odottaa noin\nälykkäältä päältä, erehtymättömältä silmältä, teräksiseltä käsivarrelta\nja voittamattomalta tarmolta!\"\n\n\"Nyt se käy laatuun\", vastasi gascognelainen, \"otan vastaan omasta ja\nPortoksen puolesta kaikkityyni, syleilyt ja kiitokset: meillä on hyvää\naikaa, antakaa tulla vain!\"\n\nD'Artagnanin muistuttamina, että he olivat kiitollisuudenvelassa\nPortoksellekin, molemmat ystävykset puristivat tämänkin kättä.\n\n\"Nyt\", sanoi Atos, \"ei sovi enää vilistää umpimähkään ja kuten\npäättömät, vaan on laadittava suunnitelma. Mitä teemme?\"\n\n\"Mitäkö teemme, perhanassa! Sitäpä ei ole vaikea sanoa.\"\n\n\"Sano siis, d'Artagnan.\"\n\n\"Riennämme lähimpään satamapaikkaan, panemme yhteen kaikki pikku\nvaramme, vuokraamme aluksen ja purjehdimme Ranskaan. Minä ainakin panen\nlikoon viimeisen lanttinikin. Paras aarre on kuitenkin elämä, ja\nmyönnettävä on, että meidän elämämme nyt on hiuskarvan varassa.\"\n\n\"Mitä sinä siitä sanot, du Vallon?\" kysyi Atos.\n\n\"Minä\", vastasi Portos, \"olen täydellisesti d'Artagnanin kannalla; tämä\nEnglanti on kehno maa.\"\n\n\"Olet siis päättänyt jättää sen?\" tiedusti Atos d'Artagnanilta.\n\n\"_Sang-Diou_\", vannoi d'Artagnan, \"enpä näe, mikä minua pidättelisi!\"\n\nAtos ja Aramis vilkaisivat toisiinsa.\n\n\"Lähtekää siis, hyvät ystävät\", virkkoi edellinen huokaisten.\n\n\"Mitä! Lähtekää?\" toisti d'Artagnan. \"Lähtekäämme, piti sanomasi!\"\n\n\"Ei, veikkoseni\", vastasi Atos; \"meidän on erottava.\"\n\n\"Erottava!\" huudahti d'Artagnan hämmästyneenä tästä odottamattomasta\ntiedosta.\n\n\"Joutavia!\" tokaisi Portos; \"miksi eriäisimme, kun nyt olemme koolla?\"\n\n\"Syystä että teidän tehtävänne on täytetty, joten te voitte ja teidän\ntuleekin palata Ranskaan; mutta meidän on vielä kesken.\"\n\n\"Vielä keskenkö?\" ihmetteli d'Artagnan.\n\n\"Niin, veikkonen\", vastasi Atos säveästi, mutta lujasti. \"Me tulimme\ntänne puolustamaan Kaarlo-kuningasta; siitä tehtävästä suoriuduimme\nhuonosti, ja nyt on jäänyt osallemme pelastaa hänet.\"\n\n\"Pelastaa kuningas!\" huudahti d'Artagnan silmäillen Aramista yhtä\nsuuresti ihmetellen kuin äsken Atosta.\n\nAramis vain nyökkäsi.\n\nD'Artagnanin kasvoille tuli syvän säälin ilme; hän alkoi uskoa\npuhuttelevansa kahta mielenvikaista.\n\n\"Sinä et voi puhua tosissasi, Atos\", lausui d'Artagnan. \"Kuningas on\nkokonaisen armeijan keskellä, joka vie hänet Lontooseen. Sen armeijan\npäällikkönä on muuan teurastaja tai teurastajan poika, mikä lieneekään,\n-- eversti Harrison. Hänen majesteettinsa asetetaan heti Lontooseen\ntultuansa tuomioistuimen tutkittavaksi, sen takaan teille; olen kuullut\nOliver Cromwellin virkkavan siitä seikasta moniaan sanan, jotta osaan\nkyllä oivaltaa sen asian.\"\n\nAtos ja Aramis vilkaisivat jälleen toisiinsa.\n\n\"Ja oikeudenkäynnin kerran alettua ei kestä pitkääkään aikaa, kun jo\ntuomio pannaan täytäntöön\", jatkoi d'Artagnan. \"Herrat puritaanit ovat\ntotisesti rivakkaa väkeä puuhissaan.\"\n\n\"Ja mihin rangaistukseen luulet kuninkaan tulevan tuomituksi?\" kysyi\nAtos.\n\n\"Pelkään suuresti, että se vaatii häneltä hengen; he ovat tuottaneet\nhänelle liian paljon pahaa, jotta hän voisi antaa heille anteeksi, ja\nheillä ei senvuoksi ole muuta keinoa kuin surmata hänet. Etkö ole\nkuullut, mitä herra Oliver Cromwell virkkoi, kun hänelle Pariisissa\nkäydessään näytettiin Vincennesin vankitornia, jossa herra de Vendôme\nistui teljettynä?\"\n\n\"Mitä hän sanoi?\" kysyi Portos. \"Ruhtinaihin ei sovi koskaan kajota,\npaitsi päähän.\"\n\n\"Sen olen kyllä kuullut\", sanoi Atos. \"Ja sinä luulet, että hän ei pane\nmietelmäänsä täytäntöön, kun hänellä nyt on kuningas hallussaan?\"\n\n\"Päin vastoin, mutta sitä suurempi syy on meillä pysyä uhatun\nmajesteetin puolella.\"\n\n\"Atos, sinä olet menettämässä järkesi.\"\n\n\"En, veikkonen\", vastasi aatelismies säveästi; \"mutta Winter haki\nmeidät puhuteltavakseen Ranskassa ja vei meidät madame Henrietten luo.\nHänen majesteettinsa soi d'Herblaylle ja minulle sen kunnian, että\npyysi meitä auttamaan puolisoansa; me lupasimme, ja siihen lupaukseen\nsisältyi kaikki. Voimamme, ymmärryksemme ja henkemmekin me siten\nliitimme siihen sitoumukseen; meidän on pidettävä sanamme. Eikö se ole\nsinunkin käsityksesi, d'Herblay?\"\n\n\"On\", vastasi Aramis, \"me lupasimme ilman ehtoja.\"\n\n\"Ja meillä on toinenkin syy\", pitkitti Atos. \"Kuulkaahan, mitä sanon.\nRanskassa on tällä haavaa kaikki kurjaa ja surkeata. Meillä on\nkymmenvuotias kuningas, joka ei vielä tiedä, mitä hän tahtoo; meillä on\nkuningatar, jonka sokaisee myöhäinen intohimo; meillä on ministeri,\njoka hoitelee Ranskaa kuin laajaa vuokratilaa, yrittäen vain pusertaa\nmaasta mahdollisimman paljon kultaa, italialaisella vehkeilyllä ja\nkavaluudella; meillä on prinssejä ja ruhtinaita, jotka tekevät\nomakohtaista ja itsekästä vastarintaa, mutta eivät saa muuta aikaan\nkuin temmatuksi Mazarinin käsistä joitakuita kultaharkkoja, muutamia\nmahdin murusia. Olen palvellut heitä, en suinkaan innostuksesta, --\nJumala tietää, että minä arvostelen heitä ansionsa mukaan ja että minä\nen katso heitä suurenkaan arvoisiksi, -- vaan periaatteesta. Täällä on\ntoista; täällä kohtaan tielläni suuren, kuninkaallisen, eurooppalaisen\nonnettomuuden, ja minä kiinnyn siihen. Jos meidän onnistuu pelastaa\nkuningas, niin se on kaunista; jos kuolemme hänen tähtensä, niin se on\nsuurta.\"\n\n\"Tiedätte ennakolta, että siitä koituu tuhonne\", sanoi d'Artagnan.\n\n\"Arvattavasti, ja ainoana surunamme on kuolla kaukana teistä.\"\n\n\"Mitä aiotte saada toimeen vieraassa, vihamielisessä maassa?\"\n\n\"Nuorena matkustelin Englannissa; puhun englanninkieltä kuin\nmaassasyntynyt, ja Aramiillekaan ei se kieli ole tuntematon. Voi, jospa\nvain saisimme teidätkin mukaamme, veikkoset! Me kaikki neljä ensi\nkertaa kahteenkymmeneen vuoteen yhtyneinä emme ainoastaan pystyisi\npitämään puoliamme Englantia, vaan kaikkia kolmea kuningaskuntaa\nvastaan!\"\n\n\"Oletteko luvanneet tuolle kuningattarelle\", kysyi d'Artagnan\nkiivaasti, \"vallata väkirynnäköllä Towerin, surmata satatuhatta\nsotamiestä, voitollisesti vastustaa kokonaisen kansan tahtoa ja\nsellaisen miehen kuin Cromwellin kunnianhimoa? Sinä et ole nähnyt sitä\nmiestä, Atos, etkä sinä, Aramis. Tietäkää, hän on nerokas mies, joka\njohti mieleeni meidän kardinaalimme, sen toisen, suuren, ymmärrättehän.\nÄlkää siis liioitelko sitoumuksenne laajuutta. Taivaan tähden, hyvä\nAtos, älä uhraudu suotta. Kun katselen sinua, luulen tosiaankin\nnäkeväni järkevän miehen, mutta kuunnellessani vastauksiasi tuntuu\nminusta siltä kuin olisin tekemisissä kaistapään kanssa. Kuules,\nPortos, tule sinä tuekseni. Mitä ajattelet tästä jutusta, sanohan\nsuoraan?\"\n\n\"En mitään hyvää\", vastasi Portos.\n\n\"Kuulehan\", jatkoi d'Artagnan kärsimättömänä siitä, että Atos ei\nnäkynyt kuuntelevan hänen sanojaan, vaan hänen rinnassaan puhuvaa\nääntä, \"sinä et ole milloinkaan saanut haittaa neuvoistani. No niin,\nusko minua nytkin, Atos, teidän toimenne on päättynyt, ylevästi\npäättynyt; palatkaa meidän kanssamme Ranskaan.\"\n\n\"Hyvä ystävä\", vakuutti Atos, \"päätöksemme on peruuttamaton.\"\n\n\"Mutta teillä on siis joku muu vaikutin, jota me emme tunne?\"\n\nAtos hymyili.\n\nD'Artagnan löi suuttuneesti rintaansa ja mutisi vakuuttavimpia\nperusteita, mitä kykeni keksimään; mutta Atos vastasi niihin vain\ntyynellä ja säveällä hymyllä ja Aramis päänsä liikkeillä.\n\n\"No niin\", huudahti d'Artagnan viimein ähmissään, \"no, koska niin\ntahdotte, niin jättäkäämme siis luumme tähän viheliäiseen maahan, missä\nkauniina säänä on sumu, sumuna sade, sateena vedenpaisumus, -- missä\naurinko muistuttaa kuuta ja kuu kermajuustoa! Eipä tosiaankaan ole\nväliä, kuoleeko täällä vai muualla, kun kumminkin on kuoltava.\"\n\n\"Mutta ajattele kuitenkin, hyvä ystävä\", huomautti Atos, \"että se\nkuolema on ennenaikainen.\"\n\n\"Pyh, hetkistä varemmin tai myöhemmin, siitäpä ei kannata pitää\nsuukopua.\"\n\n\"Jos mikään minua ihmetyttää\", virkkoi Portos viisaasti, \"niin se, että\nsitä ei ole tapahtunut.\"\n\n\"Ka, kyllä se tulee, Portos, ole huoletta!\" vastasi d'Artagnan. \"Se on\nsiis selvillä\", jatkoi gascognelainen, \"ja jollei Portos pane\nvastaan...\"\n\n\"Minä teen kuten sinä tahdot\", sanoi Portos. \"Minusta muuten kuulosti\nkovin kauniilta se, mitä kreivi de la Fère vastikään virkkoi.\"\n\n\"Mutta sinun tulevaisuutesi, d'Artagnan, ja sinun kunnianhimosi,\nPortos?\"\n\n\"Meidän tulevaisuutemme, kunnianhimomme!\" vastasi d'Artagnan\nkuumeellisen kaunopuheisesti; \"tarvitseeko meidän ajatella sellaista,\nkun pelastamme kuninkaan? Kuninkaan pelastuttua me keräämme koolle\nhänen ystävänsä, annamme selkään puritaaneille, valloitamme takaisin\nEnglannin, samoamme hänen kanssaan Lontooseen, asetamme hänet jälleen\ntukevasti valtaistuimelleen...\"\n\n\"Ja hän tekee meistä silloin herttuoita ja päärejä\", tokaisi Portos\nsäihkyvin silmin, vaikka hän katseli tätä tulevaisuutta mielikuvituksen\nkuvastimesta.\n\n\"Tai unohtaa meidät\", lisäsi d'Artagnan.\n\n\"Uh!\" äännähti Portos.\n\n\"Lempo, sellaista on nähty ennenkin, veikkonen; minusta näyttää siltä,\nettä me entiseen aikaan teimme Itävallan Annalle palveluksen, joka\njokseenkin veti vertoja sille, minkä nyt aiomme tehdä Kaarlo I:lle,\nmutta se ei estänyt kuningatarta unohtamasta meitä lähes\nkahdeksikymmeneksi vuodeksi.\"\n\n\"Mutta oletko silti, d'Artagnan\", virkkoi Atos, \"pahoillasi siitä, että\nteit hänelle sen palveluksen?\"\n\n\"En, totisesti\", vastasi d'Artagnan; \"päin vastoin tunnustan, että\nusein huonolla tuulella ollessani olen saanut siitä muistosta\nlohdutusta.\"\n\n\"Näet siis, d'Artagnan, että ruhtinaalliset henkilöt ovat monasti\nkiittämättömiä, mutta Jumala ei koskaan.\"\n\n\"Kuulehan, Atos\", sanoi d'Artagnan, \"luulenpa, että jos kohtaisit maan\npäällä vihtahousun, osaisit sinä sovittaa niin hyvin, että saisit hänet\nvedetyksi kanssasi taivaaseen.\"\n\n\"Niinpä siis...?\" virkkoi Atos ojentaen d'Artagnanille kätensä. \"Niinpä\nsiis on sovittu\", vastasi d'Artagnan; \"huomaan Englannin ihanaksi\nmaaksi ja jään tänne, mutta yhdellä ehdolla.\"\n\n\"Mikä se on?\"\n\n\"Että minua ei pakoteta opettelemaan englanninkieltä.\"\n\n\"No niin\", lausui Atos voitokkaasti, \"nyt vannon, hyvä ystävä, kautta\nsen Jumalan, joka kuulee meitä, kautta nimeni, jonka katson\ntahrattomaksi, että minä uskon korkeamman voiman valvovan puolestamme\nja toivon koko kumppanuutemme näkevän jälleen Ranskan.\"\n\n\"Hyvin mahdollista\", arveli d'Artagnan; \"mutta minä tunnustan, että oma\nvakaumukseni on päinvastainen.\"\n\n\"Kunnon d'Artagnan\", tokaisi Aramis, \"edustaa meidän keskuudessamme\nparlamentin vastustusmiehiä, jotka aina sanovat _ei_ ja aina tekevät\n_kyllä_.\"\n\n\"Niin, mutta pelastavatkin isänmaan\", lisäsi Atos.\n\n\"No niin, kun nyt kaikki on selvillä\", huomautti Portos hykertäen\nkämmeniänsä, \"jos ajattelisimme päivällistäkin! Muistelen elämämme\narveluttavimmissakin käänteissä aina syöneemme päivällistä.\"\n\n\"Ka, kannattaako puhuakaan aterioimisesta maassa, missä kaikkena\nruokana käytetään keitettyä lampaanlihaa ja juomana pelkkää olutta!\nMiten hitossa saatoitkaan lähteä tämmöiseen maahan, Atos? Ai,\nanteeksi\", lisäsi d'Artagnan hymyillen, \"minä unohdin, että sinä et\nenää ole Atos. Mutta annahan silti kuulua päivällissuunnitelmasi,\nPortos.\"\n\n\"Suunnitelmani!\"\n\n\"Niin, eikö sinulle ole suunnitelmaa?\"\n\n\"Ei, vaan nälkä, siinä kaikki.\"\n\n\"Hitto, jollei muusta ole kysymys, niin samaten on minunkin laitani;\nmutta ruokahalu ei riitä, on saatava syötävää, ja ellemme käy\nrouskuttelemaan ruohoa kuten hevosemme...\"\n\n\"Voi\", tokaisi Aramis, joka ei ollut niin kylmäkiskoinen maallisille\nnautinnoille kuin Atos, \"muistatteko, kuinka herkullisia ostereita me\nsöimme Parpaillot-ravintolassa?\"\n\n\"Entä suolalampien lampaanreisiä?\" lisäsi Portos huuliansa lipoen.\n\n\"Mutta\", huomautti d'Artagnan, \"eikö meillä ole täällä\nMousqueton-ystävämme, joka toimitti sinulle niin kylläiset oltavat\nChantillyssä, Portos?\"\n\n\"Tosiaankin\", vastasi Portos, \"meillä on Mousqueton; mutta\nintendentiksi tultuaan hän on käynyt kovin raskasliikkeiseksi.\nKutsukaamme hänet kuitenkin.\"\n\nJa varmistuttaakseen, että palvelija vastaisi auliisti, Portos huusi:\n\n\"Hei, Mouston?\"\n\nMousqueton ilmestyi hyvin surkean näköisenä.\n\n\"Mikä teitä vaivaakaan, hyvä herra Mouston?\" kysyi d'Artagnan;\n\"oletteko sairas?\"\n\n\"Monsieur, minulla on hurja nälkä\", vastasi Mousqueton.\n\n\"No niin, juuri sentähden me kutsuimme teidät tänne, hyvä herra\nMouston. Ettekö te voisi pyydystää meille juoksusilmukalla moniaita\ntuollaisia muheita kaniineja ja joitakuita sulavia peltopyitä,\njollaisista te valmistitte viilokkeita ja muhennoksia hotelli ...\npentele, mikä hotelli se taas olikaan nimeltään?\"\n\n\"Hotelli...\", kertasi Portos; \"pentele, en minäkään enää muista!\"\n\n\"Eipä väliä, -- ja suopungilla muutamia pulloja sitä vanhaa burgundia,\njoka niin väleen paransi herranne jännesvenähdyksen?\"\n\n\"Voi, monsieur\", huokasi Mousqueton, \"minä pelkään, että tässä\nkamalassa maassa on kovin niukalti sitä kaikkea, mitä minulta nyt\npyydätte, ja minä luulen, että meidän olisi parempi lähteä anomaan\nvieraanvaraisuutta tuon pikku talon isännältä, joka pilkottaa tuolta\nmetsänreunasta.\"\n\n\"Mitä! Onko täällä talo lähistöllä?\" kysyi d'Artagnan.\n\n\"On, monsieur\", vastasi Mousqueton.\n\n\"No niin, lähtekäämme siis, kuten sanotte, hyvä ystävä, tarjoutumaan\npäivälliselle sen talon isännän luokse. Mitä ajattelette siitä,\nmessieurs? Eikö herra Moustonin neuvo tunnu teistä peräti järkevältä?\"\n\n\"Hm!\" tuumi Aramis; \"entä jos isäntä on puritaani?\"\n\n\"Sen parempi, _mordioux_!\" vastasi d'Artagnan; \"jos hän on puritaani,\nniin me ilmoitamme kuninkaan vangitsemisen, ja sen tiedon kunniaksi hän\nantaa meille valkoiset kanansa.\"\n\n\"Mutta jos hän on kuninkaan miehiä?\" sanoi Portos.\n\n\"Siinä tapauksessa otamme murheellisen katsannon ja kynimme hänen\nmustat kanansa.\"\n\n\"Onnellinen sinä\", virkkoi Atos ja hymyili vastoin tahtoansa\nlannistumattoman gascognelaisen hyväntuulisuudelle; \"sinä näet kaikki\nvaloisalta puolelta.\"\n\n\"Mitäs muutakaan?\" arveli d'Artagnan; \"olen seudulta, missä ei ole\npilven hattaraa taivaalla.\"\n\n\"Se ei ole tämän maan kaltainen\", huomautti Portos ojentaen kätensä\ntunnustelemaan, johtuiko hänen poskellaan tuntuva kylmän väre\ntosiaankin sadepisarasta.\n\n\"Hei, sitä suurempi syy on meillä siis lähteä liikkeelle\", sanoi\nd'Artagnan. \"Grimaud, hoi!\"\n\nGrimaud saapui esille.\n\n\"No, Grimaud, hyvä mies, oletko nähnyt mitään?\" kysyi d'Artagnan.\n\n\"En mitään\", vastasi Grimaud.\n\n\"Niitä epattoja!\" virkkoi Portos; \"he eivät ole edes ajaneet meitä\ntakaa. Olisimmepa me olleet heidän sijassaan!\"\n\n\"He menettelevät kovin väärin\", myönsi d'Artagnan; \"olisin mielelläni\nvirkkanut pari sanaa Mordauntille tässä viehättävässä lehdossa.\nKatsokaa, kuinka oivallinen paikka tuossa on miehen kunnolliseen\nkeikistämiseen!\"\n\n\"Luulen tosiaankin, messieurs\", huomautti Aramis, \"että pojassa ei ole\nsamaa sisua kuin äidissä.\"\n\n\"Oh, maltahan vain, veikkonen\", vastasi Atos; \"vastahan siitä on tuskin\nkahta tuntia, kun hänet jätimme. Hän ei vielä tiedä, mille taholle\nolemme pyrkimässä; olopaikkamme on hänelle tuntematon. Vasta silloin\nvoimme sanoa, että hän jää äidistään alakynteen, jos jälleen eheinä\nastumme Ranskan kamaralle, saamatta sitä ennen loppuamme aseesta tai\nmyrkystä.\"\n\n\"Syökäämme sillävälin päivällistä\", virkahti Portos.\n\n\"Se kelpaa\", yhtyi Atos, \"sillä minulla on kova nälkä.\"\n\n\"Surma mustille kanoille!\" toivotti Aramis.\n\nJa ystävykset lähtivät Mousquetonin saattamina taloa kohti; he olivat\njo melkein saaneet takaisin entisen huolettomuutensa, sillä nyt he\nolivat kaikki neljä jälleen yhtyneitä ja yksituumaisia, kuten Atos oli\nhuomauttanut.\n\n\n\n\nKOLMASSEITSEMÄTTÄ LUKU\n\nTervehdys kukistuneelle majesteetille\n\n\nTaloa lähestyessään pakolaisemme näkivät maan tallatuksi kuin olisi\nmelkoinen ratsujoukko kulkenut siitä heidän edellään. Oven edustalla\nnäkyivät jäljet vielä selvemmin, tuo joukko, mikä lienee ollutkaan, oli\npysähtynyt siinä.\n\n\"Hitto!\" virkahti d'Artagnan; \"asia on selvä: kuningas ja hänen\nsaattueensa ovat menneet tätä kautta.\"\n\n\"Saakeli!\" kirosi Portos; \"siinä tapauksessa he ovat syöneet kaikki\nsuihinsa.\"\n\n\"No, kai sentään yhden kanan verran ovat jättäneet\", lohdutti\nd'Artagnan.\n\nHän hyppäsi maahan ja koputti oveen, mutta kukaan ei vastannut. Hän\ntyönsi auki oven, joka ei ollut lukittu, ja näki etuhuoneen olevan\ntyhjillään.\n\n\"No niin?\" kysyi Portos.\n\n\"En näe ketään\", vastasi d'Artagnan. \"Ah, kah!\"\n\n\"Mitä siellä?\"\n\nSen sanan kuullessaan hyppäsivät kaikki kolme ystävystä ratsailta ja\nastuivat etuhuoneeseen; mutta d'Artagnan oli jo työntänyt auki\nperähuoneen oven, ja hänen kasvojensa ilme osoitti selvästi, että hän\nhavaitsi siellä jotakin tavatonta.\n\nToiset lähestyivät ja huomasivat vielä nuoren miehen viruvan lattialla\nverissään.\n\nHän näkyi tahtoneen laahautua vuoteelleen, mutta voimiensa pettäessä\nkaatuneen sen eteen.\n\n\"No?\" kysyi d'Artagnan.\n\n\"Jos hän on kuollut\", virkkoi Atos, \"niin siitä ei ole pitkääkään\naikaa, sillä hän on vielä lämmin. Mutta ei, hänen sydämensä sykkii.\nHei, hyvä mies!\"\n\nHaavoittunut huokasi raskaasti; d'Artagnan otti vettä kouraansa ja\nviskasi sen hänen kasvoihinsa.\n\nMies avasi silmänsä ja yritti kohottaa päätänsä, mutta painui jälleen\nalas.\n\nAtos koetti sitten nostaa hänen päätänsä polvelleen, mutta huomasi,\nettä vamma oli hiukan pienten aivojen yläpuolella ja että pääkuori oli\nrusentunut; verta vuoti siitä runsaasti.\n\nAramis kastoi ruokaliinan veteen ja laski sen haavalle; viileys\ntoinnutti loukkaantuneen: hän avasi jälleen silmänsä.\n\nIhmetellen hän katseli miehiä, jotka näyttivät säälivän häntä ja\nyrittävän parhaansa mukaan huojentaa hänen tilaansa.\n\n\"Te olette ystävien keskellä\", sanoi Atos englanninkielellä;\n\"tyyntykää, ja jos teillä on voimia, niin kertokaa meille, mitä on\ntapahtunut.\"\n\n\"Kuningas\", mutisi haavoittunut, \"kuningas on vankina.\"\n\n\"Oletteko nähnyt hänet?\" kysyi Aramis samalla kielellä.\n\nMies ei vastannut.\n\n\"Olkaa huoletta\", ilmoitti Atos, \"me olemme hänen majesteettinsa\nuskollisia palvelijoita.\"\n\n\"Puhutteko totta?\" kysyi haavoittunut.\n\n\"Kautta aateliskunniamme!\"\n\n\"Voin siis puhua teille vapaasti?\"\n\n\"Aivan epäilemättä.\"\n\n\"Olen Parryn veli, hänen majesteettinsa kamaripalvelijan.\"\n\nAtos ja Aramis muistivat, että Winter oli sillä nimellä puhutellut\nlakeijaa, jonka he olivat tavanneet kuninkaallisen teltan käytävässä.\n\n\"Me tunnemme hänet\", sanoi Atos; \"hän ei milloinkaan väistynyt\nkuninkaan viereltä.\"\n\n\"Niin, aivan\", haastoi haavoitettu. \"No niin, nähdessään kuninkaan\njoutuneen vangiksi hän ajatteli minua; tämän talon ohi kuljettaessa hän\nvaati kuninkaan nimessä pysähdyttäväksi. Siihen suostuttiin. Kuninkaan\noli muka nälkä; hänet tuotiin huoneeseen, jossa nyt olen, jotta hän\nsaisi aterioida, ja ovien ja ikkunain eteen asetettiin vartijat. Parry\ntunsi tämän kamarin, sillä hänen majesteettinsa oleskellessa\nNewcastlessa hän oli usein pistäytynyt minua tapaamaan. Hän tiesi, että\ntäällä on laskuluukku, joka johtaa kellariin, ja että kellarista pääsee\npuutarhaan. Hän teki minulle merkin. Oivalsin sen. Mutta se merkki ei\nnähtävästi välttänyt kuninkaan vartijainkaan huomiota ja sai heidät\nepäluuloisiksi. Tietämättömänä siitä, että vihollisilla oli mitään\naavistusta, minulla ei ollut muuta toivomusta kuin hänen majesteettinsa\npelastaminen. Olin senvuoksi lähtevinäni ulos noutamaan puita, koska\nmielestäni ei ollut hetkeäkään menetettävissä. Astuin maanalaiseen\nkäytävään, joka johti salaluukun yhteydessä olevaan kellariin. Kohotin\nluukkua päälläni, ja Parryn hiljaa työntäessä oven eteen teljen annoin\nkuninkaalle merkin seurata minua. Voi, hän ei tahtonut; tällainen pako\nnäytti olevan hänelle vastenmielinen. Mutta Parry liitti kätensä\nristiin ja rukoili häntä pakenemaan; minä puolestani myös yritin\nsuostutella häntä käyttämään näin hyvää tilaisuutta. Vihdoin hän päätti\nseurata minua. Minä menin onneksi edellä; kuningas tuli jonkun askelen\npäässä takanani, kun äkkiä näin maanalaisessa käytävässä ikäänkuin ison\nvarjon nousevan eteeni. Aioin huutaa varoittaakseni kuningasta, mutta\nsiihen en saanut aikaa. Tunsin iskun, kuin olisi koko talo romahtanut\npäälleni, ja kaaduin tajuttomana.\"\n\n\"Kunnon englantilainen! Uskollinen alamainen!\" huudahti Atos.\n\n\"Jälleen tointuessani makasin samassa paikassa. Laahauduin pihalle;\nkuningas ja hänen saattueensa olivat poissa. Minulta lienee mennyt\ntunnin vaiheille, päästäkseni pihalta tänne; mutta voimani uupuivat\nsitten kerrassaan, ja minä pyörryin toistamiseen.\"\n\n\"Miltä tuntuu vointinne?\"\n\n\"Hyvin huonolta\", vastasi haavoittunut.\n\n\"Voimmeko tehdä mitään hyväksenne?\" kysyi Atos.\n\n\"Auttakaa minut vuoteelle; luullakseni se huojentaisi tuskiani.\"\n\n\"Onko teillä ketään avuksenne?\"\n\n\"Vaimoni on Durhamissa ja palaa kyllä piammiten. Mutta te itse --\nettekö te tarvitse tai halua mitään?\"\n\n\"Tulimme tänne aikoen pyytää teiltä ruokaa.\"\n\n\"Voi, he veivät kaikki; talossa ei ole leivän palaakaan.\"\n\n\"Kuuletko, d'Artagnan?\" sanoi Atos; \"meidän on etsittävä päivällistämme\njostakin muualta.\"\n\n\"Nyt se on minulle aivan yhdentekevää\", vastasi d'Artagnan; \"en ole\nenää nälissäni.\"\n\n\"En totisesti minäkään\", tokaisi Portos.\n\nHe nostivat miehen vuoteelle. Grimaud sai tulla sitomaan hänen\nvammansa. Grimaud oli noita neljää ystävystä palvellessaan joutunut\nniin usein laittamaan kuntoon liinanöyhtää ja kääreitä, että häneen oli\ntarttunut melkoinen määrä haavurin taitoa.\n\nSillaikaa olivat pakolaiset palanneet etuhuoneeseen ja pitivät siellä\nneuvottelua.\n\n\"Nyt on meillä asema selvillä\", sanoi Aramis. \"Kuningas ja hänen\nsaattueensa ovat menneet tätä tietä; meidän on suunnattava kulkumme\nvastakkaiselle taholle. Etkö ole samaa mieltä, Atos?\"\n\nAtos ei vastannut, hän vain mietti.\n\n\"Niin\", yhtyi Portos, \"lähtekäämme vastakkaiselle suunnalle. Jos\nseuraamme saattuetta, niin näemme kaiken ahmituksi ja menehdymme\nlopulta nälkään. Kirottu maa tämä Englanti! Ensikertaa olen jäänyt\npäivällisettä, ja se on minun paras ateriani.\"\n\n\"Mitä sinä ajattelet, d'Artagnan?\" kysyi Atos; \"oletko Aramiin\nkannalla?\"\n\n\"En ole\", vastasi d'Artagnan, \"vaan päinvastaisella.\"\n\n\"Mitä! Tahdot samota saattueen perässä?\" virkahti Portos pelästyneenä.\n\n\"En, vaan matkustaa sen mukana.\"\n\nAtoksen silmät välähtivät ilosta.\n\n\"Saattueen mukanako?\" huudahti Aramis.\n\n\"Anna d'Artagnanin puhua; tiedäthän hänet keinokkaaksi mieheksi\",\nvirkkoi Atos.\n\n\"Tietenkin oli meidän suunnattava matkamme sinne, mistä meitä ei\netsitä\", selitti d'Artagnan. \"Ja tuskinpa meitä osataan puritaanien\njoukosta tavoitella; yhtykäämme senvuoksi heihin.\"\n\n\"Mainiota, veikkonen! Se on erinomainen neuvo\", kiitti Atos; \"olin\nesittämäisilläni samaa, mutta sinä ehätit edelle.\"\n\n\"Se on siis sinunkin ajatuksesi?\" kysyi Aramis.\n\n\"Niin. Meidän arvellaan tahtovan poistua Englannista, meitä nuuskitaan\nsatamapaikoista. Sillaikaa me saavumme Lontooseen kuninkaan mukana, ja\nkerran sinne päästyämme olemme taatusti kadoksissa; miljoonan ihmisen\njoukkoon ei ole vaikea kätkeytyä, siitä puhumattakaan\", lisäsi Atos\nvilkaisten Aramiiseen, \"mitä mahdollisuuksia se matka meille tarjoaa.\"\n\n\"Kyllä ymmärrän\", vastasi Aramis.\n\n\"Minäpä en ymmärrä\", huomautti Portos, \"mutta sillä ei ole väliäkään;\nkoska se neuvo on sekä d'Artagnanin että Atoksen kannattama, niin sen\ntäytyy olla paras.\"\n\n\"Mutta emmekö me näytä epäiltäviltä eversti Harrisonista?\" muistutti\nAramis.\n\n\"Juuri häneenhän minä luotan, lempo soikoon!\" vastasi d'Artagnan.\n\"Eversti Harrison on ystäviämme; me olemme kahdesti nähneet hänet\nkenraali Cromwellin luona. Hän tietää, että Mazarin on lähettänyt\nmeidät tänne Ranskasta, joten hän pitää meitä veljinään. Ja onhan hän\nmuuten teurastajan poika, eikö olekin? No niin, Portos näyttäköön\nhänelle, miten nuijataan härkä nyrkin iskulla, ja minä olen valmis\nosoittamaan, kuinka sonni kellistetään käymällä sitä sarvista kiinni;\nsiten saavutamme hänen luottamuksensa.\"\n\nAtos hymyili.\n\n\"Sinä olet paras kumppani mitä tunnen, d'Artagnan\", hän sanoi ojentaen\ngascognelaiselle kätensä, \"ja olen onnellinen siitä, että tapasin sinut\njälleen, poikani.\"\n\nSillä nimityksellä Atos, kuten tiedetään, puhutteli d'Artagnania\nsilloin kun hän ilmaisi sydämensä sisimpiä tunteita.\n\nSamassa tuli Grimaud ulos sisähuoneesta. Haavoittunut oli nyt sidottu,\nja hänen vointinsa oli parempi.\n\nYstävykset jättivät hänelle hyvästi ja kysyivät, oliko hänellä mitään\nsanomaa lähetettävänä veljelleen.\n\n\"Pyytäkää häntä ilmoittamaan kuninkaalle\", vastasi kelpo mies, \"että ne\neivät ihan tappaneet minua; niin vähäpätöinen kuin olenkin, luulen\nkuitenkin, että hänen majesteettinsa suree minua ja soimaa itseänsä\nkuolemastani.\"\n\n\"Olkaa huoletta\", vastasi d'Artagnan, \"ennen iltaa saa hän sen tietää.\"\n\nPikku ryhmä lähti taipaleelle. Ei voinut erehtyä tiestä; heidän\nseuraamansa tie näkyi selvästi tasangon poikki.\n\nKaksi tuntia ratsastettiin äänettöminä, kunnes d'Artagnan muiden\netunenässä pysähtyi tienmutkaan.\n\n\"Kas\", hän virkahti, \"tuolla onkin väkemme.\"\n\nMelkoinen ratsujoukko näkyi noin puolen lieuen päässä.\n\n\"Veikkoset\", määräsi d'Artagnan, \"antakaa miekkanne herra Moustonille,\njoka ajan ja paikan tullen luovuttaa ne teille takaisin, älkääkä\nunohtako, että te olette vankejamme.\"\n\nSitten hoputettiin jo väsyvät hevoset raviin, ja pian tavoitettiin\nsaattue.\n\nKuningas oli saanut sijansa ensimmäisessä rivissä, ympärillään osa\neversti Harrisonin rykmenttiä; hän kulki eteenpäin välinpitämättömänä,\nmutta yhä arvokkaana ja ikäänkuin vapaasta tahdostaan.\n\nHänen kalvenneille kasvoilleen levisi mielihyvän punehdus, kun hän\nhuomasi Atoksen ja Aramiin, joita hänen ei ollut suotu edes hyvästellä;\nhän luki molempien aatelismiesten katseista, että hänellä oli vielä\nystäviä vain muutaman askeleen päässä, vaikka hän oli luullut näiden\njoutuneen vankilaan.\n\nD'Artagnan ratsasti kolonnan etupäähän, jätti ystävänsä Portoksen\nvartioittaviksi ja meni suoraan Harrisonin luo, joka tosiaan muisti\nnähneensä hänet Cromwellin luona ja vastaanotti hänet niin kohteliaasti\nkuin saattoi siinä asemassa ja hänen luontoiseltaan mieheltä\nodottaakaan. D'Artagnanin arvelu piti paikkansa: everstillä ei ollut\neikä voinutkaan olla mitään epäluuloa.\n\nPysähdyttiin kuninkaan päivällislomaa varten. Mutta tällä kertaa\nryhdyttiin varokeinoihin, jotta hän ei yrittäisi pelastua. Ravintolan\nisoon suojamaan katettiin pieni pöytä hänelle ja suuri upseereille.\n\n\"Syöttekö päivällistä minun kanssani?\" kysyi Harrison d'Artagnanilta.\n\n\"Sen tekisin hiton mielelläni\", selitti d'Artagnan, \"mutta minulla on\nkumppanini herra du Vallon ja kaksi vankiani, joita en voi jättää,\nja he ottaisivat liian suuren sijan teidän pöydässänne. Mutta\nsovittakaamme paremmin: toimittakaa meille pöytä katetuksi johonkin\nnurkkaan ja lähettäkää meille mitä hyväksi näette omasta pöydästänne,\nsillä muutoin meitä uhkaa nälkäkuolema. Siten saamme silti yhteiset\npäivälliset, kun syömme samassa huoneessa.\"\n\n\"Olkoon menneeksi\", vastasi Harrison.\n\nAsia järjestettiin d'Artagnanin toivomuksen mukaan. Palatessaan sisälle\neverstin luo hän näki kuninkaan jo istuvan pikku pöydän ääressä Parryn\npalvelemana; Harrisonilla ja hänen upseereillaan oli yhteinen pöytä, ja\nnurkkaan oli varattu paikat d'Artagnanille ja tämän seurueelle.\n\nPuritaaniupseerit olivat saaneet ympyriäisen pöydän, ja joko sattumalta\ntai töykeyttä osoittaakseen Harrison istui selin kuninkaaseen.\n\nHallitsija näki noiden neljän aatelismiehen tulevan, mutta hän ei ollut\nheitä huomaavinaankaan.\n\nHe menivät istuutumaan heille katetun pöydän ääreen ja asettuivat\nsiten, etteivät kääntäneet selkäänsä kellekään. Heillä oli\ntarkattavinaan sekä upseerien että kuninkaan pöytä.\n\nOsoittaakseen kunnioitusta vieraitansa kohtaan Harrison lähetti heille\nparhaita ruokalajeja pöydästään. Ystävysten kovaksi onneksi puuttui\nviini. Seikka näytti Atoksesta aivan yhdentekevältä, mutta d'Artagnan,\nPortos ja Aramis irvistivät joka kerta kun heidän täytyi kulauttaa\nolutta, puritaanilaista juomaa.\n\n\"Totisesti, eversti\", sanoi d'Artagnan, \"olemmepa teille kovin\nkiitollisia suosiollisesta kutsustanne, sillä ilman teitä olisimme\nnähtävästi jääneet päivällisettäkin, kuten jo aamiaisetta, ja ystäväni\nherra du Vallon yhtyy kiitokseeni, sillä hän oli julmasti nälissään.\"\n\n\"Niin olen vieläkin\", virkkoi Portos kumartaen eversti Harrisonille.\n\n\"Miten teille saattoi niin kamalasti käydä, että jäitte aamiaista\nvaille?\" kysyi eversti nauraen.\n\n\"Peräti yksinkertaisesta syystä, eversti\", vastasi d'Artagnan. \"Minulla\noli kiire saavuttaa teidät, ja sentähden lähdin samaa tietä kuin tekin.\nSitä ei olisi minunlaiseni vanhan muonanhankkijan sopinut tehdä, kun\nminun piti tietää, että missä on kulkenut sellainen ravakka\nja reima rykmentti kuin teidän, sieltä ei ole mitään jälkisatoa\nkorjattavissa. Käsitättehän siis pettymyksemme, kun saapuessamme metsän\nlaidassa sijaitsevaan pikku taloon, joka oli etäältä ollut mitä\nkodikkaimman toivorikas silmissämme punaisine kattoineen ja vihreine\nikkunaluukkuineen, emme tavanneetkaan kanoja, jotka olimme päättäneet\nkäristää, ja kinkkuja, joista meidän piti kiireimmiten paistaa\nviipaleita, vaan ainoastaan miehen pahuksen virumassa verisenä... Haa,\nhiisi vieköön, eversti, ilmaiskaa kunnioitukseni sille upseerillenne,\njoka antoi sen iskun; se oli naseva kolaus, niin naseva, että se\nherätti ystävänikin ihailua, herra du Vallonin, joka myös jakelee kelpo\nlyöntejä.\"\n\n\"Niin\", vastasi Harrison nauraen, ja hän vilkaisi erääseen pöydän\nääressä istuvaan upseeriin, \"kun Groslow ottaa sellaisen homman\nhuolekseen, silloin ei toisen tarvitse siihen enää puuttua.\"\n\n\"Kas, tekö se olitte, monsieur!\" sanoi d'Artagnan kumartaen upseerille;\n\"pahoittelen, että monsieur ei puhu ranskaa, jotta voisin itse lausua\nhänelle tunnustukseni.\"\n\n\"Olen valmis vastaanottamaan sen ja vastaamaan siihen, monsieur\",\nvirkkoi upseeri jokseenkin hyvällä ranskankielellä, \"sillä minä olen\nasunut kolme vuotta Pariisissa.\"\n\n\"No niin, monsieur, kiirehdin sanomaan teille\", jatkoi d'Artagnan,\n\"että isku oli erinomaisen tehokkaasti tähdätty: te melkein tapoitte\nmiehenne.\"\n\n\"Luulin tappaneenikin hänet kerrassaan\", vastasi Groslow.\n\n\"Ei paljoa puuttunut, se on tosi, mutta kuollut hän ei ole.\"\n\nNämä sanat virkkaessaan d'Artagnan loi silmäyksen Parryyn, joka seisoi\nkalman kalpeana kuninkaan edessä, siten ilmaistakseen, että tieto oli\naiottu hänelle.\n\nSanomattoman tuskan kouristaessa sydäntään oli kuningas kuunnellut koko\ntätä keskustelua. Hän ei tiennyt ranskalaisen tarkoitusta, joten hänen\nmieltänsä kuohuttivat nuo julmat yksityiskohdat, jotka esitettiin\nnäennäisen huolettomasti.\n\nVasta d'Artagnanin viime sanat saivat kuninkaan hengittämään keveämmin.\n\n\"Voi peijakas!\" noitui Groslow; \"paremmin minä luulin onnistuneeni.\nJollei sen heittiön asunto olisi jo niin kaukana, niin ratsastaisin\ntakaisin lopettamaan hänet.\"\n\n\"Ja siinä tekisitte oikein, jos pelkäätte hänen toipuvan\", huomautti\nd'Artagnan, \"sillä te tiedätte, että milloin pääkuoren vammat eivät ole\nheti kuolettavia, ne yleensä paranevat kahdeksassa päivässä.\"\n\nD'Artagnan vilkaisi jälleen Parryyn, jonka kasvot saivat niin iloisen\nilmeen, että Kaarlo hymyillen ojensi hänelle kätensä.\n\nParry kumartui suutelemaan sitä kunnioittavasti.\n\n\"Tosiaankin, d'Artagnan\", virkkoi Atos, \"sinä olet sekä liukaskielinen\nettä sukkela. Mutta mitä sanot kuninkaasta?\"\n\n\"Hänen kasvonsa miellyttävät minua suuresti\", vastasi d'Artagnan; \"hän\nnäyttää sekä ylevältä että hyväntahtoiselta.\"\n\n\"Niin, mutta hän antoi ottaa itsensä vangiksi\", tokaisi Portos; \"se oli\nvirhe.\"\n\n\"Minulla on hyvä halu juoda kuninkaan malja\", huomautti Atos.\n\n\"Salli siis minun ehdottaa se malja\", esitti d'Artagnan.\n\n\"Tee se\", sanoi Aramis.\n\nPortos katseli d'Artagnania ihan ällistyksissään toverinsa\nehtymättömästä gascognelaisesta keinokkuudesta.\n\nD'Artagnan otti tinapikarinsa, täytti sen ja nousi seisaalle.\n\n\"Hyvät herrat\", hän lausui kumppaneilleen, \"juokaamme tämän aterian\nantajan terveydeksi, ja olkoon everstimme vakuutettu siitä, että me\nasetumme hänen palvelukseensa Lontooseen saakka ja pitemmällekin!\"\n\nNämä sanat virkkaessaan d'Artagnan katsoi Harrisoniin, joten\ntämä luuli maljalauselman koskevan häntä, nousi seisaalle ja kumarsi\nnoille neljälle ystävykselle; mutta nämä suuntasivat katseensa\nKaarlo-kuninkaaseen ja tyhjensivät yhtaikaa pikarinsa, Harrisonin\ntyhjentäessä puolestaan omansa ilman vähäisintäkään epäluuloa.\n\nKaarlo vuorostaan ojensi lasinsa Parrylle, joka kaatoi siihen muutamia\npisaroita olutta, sillä kuninkaan täytyi tyytyä siihen, mitä muille\nsuotiin; nostaen lasin huulilleen hän tyhjensi sen, katsoen noihin\nneljään aatelismieheen ja ilmaisten heille kiitollisuuttansa ylväällä\nhymyllään.\n\n\"Kas niin, hyvät herrat\", huudahti Harrison laskien pikarinsa takaisin\npöydälle ja vähääkään välittämättä korkeasta vangistaan, \"nyt\ntaipaleelle!\"\n\n\"Missä olemme yötä, eversti?\"\n\n\"Thirskissä\", vastasi Harrison.\n\n\"Parry\", virkkoi kuningas nousten seisaalle hänkin ja kääntyen\nkamaripalvelijaansa, \"toimita hevoseni valmiiksi; tahdon ratsastaa\nThirskiin.\"\n\n\"Kautta kunniani\", vakuutti d'Artagnan Atokselle, \"kuninkaasi on\nvoittanut minut puolelleen; antaudun täydellisesti hänen\npalvelukseensa.\"\n\n\"Jos sanot sen vilpittömästi\", vastasi Atos, \"niin hän ei saavu\nLontooseen.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"No, sitä ennen me sieppaamme hänet pois.\"\n\n\"Oi, totta toisen kerran, Atos\", arveli d'Artagnan, \"jo nyt olet ihan\njärjiltäsi!\"\n\n\"Onko sinulla siis mitään suunnitelmaa valmiina?\" kysyi Aramis.\n\n\"Niin\", tokaisi Portos, \"hanke ei ole mahdoton, jos olisi hyvä\nsuunnitelma olemassa.\"\n\n\"Sitä ei minulla ole\", sanoi Atos, \"mutta kyllä d'Artagnan keksii.\"\n\nD'Artagnan kohautti olkapäitänsä, ja lähdettiin jälleen matkalle\n\n\n\n\nNELJÄSSEITSEMÄTTÄ LUKU\n\nD'Artagnan keksii suunnitelman\n\n\nAtos tunsi d'Artagnanin kenties paremmin kuin tämä tunsi itsensä. Hän\ntiesi, että pelkän vihjauksen virkkaminen riitti miehelle, jolla oli\nniin rohkea ja seikkailunhaluinen luonne kuin gascognelaisella, samoin\nkuin muheaan ja hedelmälliseen maaperään tarvitsee vain pudottaa jyvä,\njotta sen itäminen on varma. Hän näki senvuoksi aivan rauhallisena\nystävänsä kohauttavan olkapäitään ja pitkitti matkaa keskustellen hänen\nkanssaan Raoulista, puheenaineesta, jonka hän oli toisessa\ntilaisuudessa, kuten muistettaneen, antanut kokonaan raueta.\n\nYön jo yllätettyä matkalaiset saavuttiin Thirskiin. Nuo neljä ystävystä\nolivat näköjään aivan vieraita ja välinpitämättömiä niihin\nvarokeinoihin nähden, joihin ryhdyttiin kuninkaan vartioimiseksi. He\nasettuivat yksityiseen taloon, ja kun heidän täytyi joka hetki varoa\nturvallisuuttansa, majoittuivat he yhteen ainoaan huoneeseen, josta\nheillä oli vapaa pääsy kadulle, hyökkäyksen varalta. Lakeijat\nasetettiin eri paikkoihin. Grimaud makasi olkikuvolla ihan oven edessä.\n\nD'Artagnan oli mietteissään ja näytti hetkeksi menettäneen tavallisen\npuheliaisuutensa. Hän ei virkkanut sanaakaan ja vihelteli herkeämättä,\nastellen edes takaisin vuoteensa ja ikkunan väliä. Portos, joka ei\nkoskaan nähnyt muuta kuin kourin koeteltavaa, puheli hänelle kuten\ntavallista. D'Artagnan vastaili yksitavuisesti. Atos ja Aramis\nsilmäilivät toisiaan hymyillen.\n\nPäivä oli ollut uuvuttava, mutta ystävykset nukkuivat kuitenkin\nhuonosti, Portosta lukuunottamatta, jonka uni oli yhtä häilymätön kuin\nhänen ruokahalunsakin.\n\nSeuraavana aamuna oli d'Artagnan ensimmäisenä jalkeilla. Hän oli mennyt\ntalliin, tarkastanut hevosia ja antanut kaikki tarpeelliset määräykset\nmatkaa varten, ennen kuin Atos ja Aramis olivat nousseet ja Portoksen\nvielä kuorsatessa.\n\nKello kahdeksalta aamulla lähdettiin taipaleelle samassa järjestyksessä\nkuin edellisenäkin päivänä. Ainoana eroituksena oli, että d'Artagnan\njätti ystävänsä ratsastamaan omalla tahollaan, itse lähtien lujittamaan\neilispäiväistä tutustumistansa Groslowin kanssa.\n\nJälkimmäisen sydäntä olivat hänen ylistävät lauselmansa suloisesti\nhivelleet, joten hän tervehti ranskalaista upseeria kohteliaalla\nhymyllä.\n\n\"Tosiaankin, monsieur\", aloitti d'Artagnan, \"tunnen itseni\nonnelliseksi, kun olen tavannut henkilön, jonka kanssa saan puhua\nvaivaisella äidinkielelläni. Ystäväni, herra du Vallon, on kovin\nraskasluontoinen; häneltä ei saa päivän mittaan neljää sanaa\nheltiämään. Mitä taasen kahteen vankiimme tulee, niin käsitätte kyllä,\nettä he eivät ole halukkaita keskusteluun.\"\n\n\"He ovat villittyjä kuninkaan kannattajia\", sanoi Groslow.\n\n\"Sitä suurempi syy heillä on murjotella meille siitä, että sieppasimme\nkiinni Stuartin, jolle te toivoakseni luetatte lyhyen virren.\"\n\n\"_Damn_!\" kirosi Groslow; \"sitä kuulemaan me hänet viemme Lontooseen.\"\n\n\"Ja te arvattavasti ette päästä häntä näkyvistänne?\"\n\n\"Emme, jumaliste! Näettehän\", lisäsi upseeri nauraen, \"että hänellä on\ntosiaan kuninkaallinen saattue.\"\n\n\"Niin, päivällä ei voi olla pelkoa hänen karkaamisestaan; mutta\nyöllä...\"\n\n\"Yöksi tehdään varokeinot kaksinkertaisiksi.\"\n\n\"Ja millaista vartioimista te käytätte?\"\n\n\"Kahdeksan miestä oleskelee hänen huoneessaan.\"\n\n\"Saakeli, se on visua vartioimista!\" kiitti d'Artagnan. \"Mutta paitsi\nnoita kahdeksaa miestä te kaiketi asetatte vartion ulkopuolellekin?\nSellaisen vangin suhteen ei voi ryhtyä liikanaisiin varokeinoihin.\"\n\n\"Oh, emme sentään. Ajatelkaa toki: mitä voi kaksi aseetonta miestä\nkahdeksaa aseellista vastaan?\"\n\n\"Miten kaksi?\"\n\n\"No, kuningas ja hänen kamaripalvelijansa.\"\n\n\"Kamaripalvelija on siis saanut pysyä hänen luonaan?\"\n\n\"Niin, Stuart pyysi tätä suosionosoitusta, ja eversti Harrison myöntyi\nsiihen. Muka kuninkaana hän ei nähtävästi voi pukeutua tai riisuutua\nomin käsin.\"\n\n\"Totta tosiaan, kapteeni\", haastoi d'Artagnan, päättäen pitkittää\nenglantilaisen upseerin järjestelmällistä ylistelyä, jossa hän oli\nonnistunut niin hyvin, \"mitä enemmän kuuntelen teitä, sitä\nhämmästyttävämmältä minusta tuntuu, että puhutte ranskankieltä niin\nsujuvasti ja hienostuneesti. Olette tosin asunut Pariisissa kolme\nvuotta; mutta vaikka minä oleskelisin Lontoossa ikäni kaiken, en\nvarmaankaan pääsisi noin korkealle tasolle vieraan kielen\nomaksumisessa. Mitä teittekään Pariisissa?\"\n\n\"Isäni, joka on kauppias, asetti minut liiketuttavansa palvelukseen,\nkun taasen tämä lähetti poikansa isäni luo; sellaiset vaihdokset ovat\nliikemiesten kesken tavallisia.\"\n\n\"Ja miellyttikö teitä Pariisi, monsieur?\"\n\n\"Kyllä. Mutta te tarvitsisitte kipeästi samanlaista vallankumousta kuin\nmeillä on ollut, -- ette kuningastanne vastaan, joka on vain lapsi,\nvaan tuota italialaista idartajaa vastaan, joka on kuningattarenne\nrakastaja.\"\n\n\"Voi, olen täydellisesti yhtä mieltä kanssanne, monsieur, ja se olisi\npiankin tehty, jos meillä vain olisi kaksitoista teidänlaistanne\nupseeria, tervejärkistä, valpasta, horjumatonta! Ah, kyllä me väleen\nsuoriutuisimme Mazarinista ja tekisimme jutun hänen kanssaan yhtä\nlyhyeksi kuin te aiotte menetellä kuninkaanne kanssa.\"\n\n\"Mutta minä luulin\", huomautti upseeri, \"että te olitte hänen\npalveluksessaan ja että hän se lähetti teidät kenraali Cromwellin luo?\"\n\n\"Seikka on sellainen, että minä olen kuninkaan palveluksessa, ja\ntietäessäni jonkun tulevan lähetetyksi Englantiin pyysin tätä\nluottamustointa, sillä minä olin kovin halukas tutustumaan siihen\nnerokkaaseen mieheen, joka tällä hetkellä vallitsee kolmea\nkuningaskuntaa. Te olettekin nähnyt, kuinka innokkaita herra du Vallon\nja minä olimme, kun hän ehdotti meille, että paljastaisimme miekkamme\nvanhan Englannin kunniaksi.\"\n\n\"Niin, minä tiedän, että te hyökkäsitte herra Mordauntin vieressä.\"\n\n\"Hänen oikealla ja vasemmalla puolellaan, monsieur. Pentele, urhea ja\nkunnollinen nuori mies hän onkin! Näittekö, miten hän nitisti setänsä?\"\n\n\"Tunnetteko herra Mordauntin?\" kysyi upseeri.\n\n\"Varsin hyvin; voinpa sanoa, että olemme likeisiäkin tuttavuuksia:\nherra du Vallon ja minä tulimme hänen seurassaan Ranskasta.\"\n\n\"Näyttepä panneen hänet melkoisen kauan odottamaankin teitä\nBoulognessa?\"\n\n\"Mikäs auttoi\", vastasi d'Artagnan; \"minulla oli kuningas kaittavana\nkuten teilläkin.\"\n\n\"Vai niin!\" vilkastui Groslow; \"ja mikä kuningas?\"\n\n\"Meidän, perhanassa -- pikku _king_, neljästoista Ludvig.\"\n\nJa d'Artagnan otti hatun päästään. Englantilainen teki kohteliaasti\nsamaten.\n\n\"Kuinka kauan kaitsitte häntä?\"\n\n\"Kolme yötä, ja niitä öitä muistelen totisesti aina erityisellä\nmielihyvällä.\"\n\n\"Nuori kuningas on siis hyvin herttainen?\"\n\n\"Kuningas! Hän nukkuu kädet nyrkissä illasta aamuun.\"\n\n\"Mutta mistä sitten se mielihyvänne johtui?\"\n\n\"No, moniaat ystäväni, kaartin ja muskettiväen upseereita kaikki,\ntulivat pitämään minulle seuraa, ja me vietimme yömme juomingeilla ja\npeluulla.\"\n\n\"Voi, niin\", virkkoi englantilainen huoaten, \"on totta, että te\nranskalaiset olette aina hauskoja kumppaneita.\"\n\n\"Ettekö siis tekin pelaa vartiovuoroillanne?\"\n\n\"Emme koskaan\", vastasi englantilainen.\n\n\"Siinä tapauksessa on olonne kaiketi ylen ikävää, ja minä surkuttelen\nteitä\", sanoi d'Artagnan.\n\n\"On totinen tosi\", myönsi upseeri, \"että minä jonkunlaiseksi hirmukseni\nnäen vartiovuoroni tulevan. Käy kovin pitkästyttäväksi valvoa\nkokonainen yö.\"\n\n\"Niin, kun valvoo yksinään tai typerien sotamiesten kanssa, mutta kun\non mukana hauska toveri, kun antaa kullan ja noppien kieriä pöydällä,\nsilloin yö menee kuin unennäkö. Ettekö siis pidä pelaamisesta?\"\n\n\"Päin vastoin.\"\n\n\"Esimerkiksi _lansquenet_-pelistä?\"\n\n\"Siihen olen ihan hullaantunut, pelasin sitä melkein kaikki illat\nRanskassa.\"\n\n\"Entä Englantiin tultuanne?\"\n\n\"En ole kajonnutkaan noppaan tai korttiin.\"\n\n\"Minun käy säälikseni\", virkkoi d'Artagnan hyvin surkuttelevasti.\n\n\"Kuulkaahan\", aloitti englantilainen, \"tehkääpäs muuan temppu.\"\n\n\"No?\"\n\n\"Huomenna olen vartiovuorolla.\"\n\n\"Stuartin luona?\"\n\n\"Niin. Tulkaa viettämään yö minun kanssani!\"\n\n\"Mahdotonta.\"\n\n\"Mahdotontako?\"\n\n\"Kerrassaan mahdotonta.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Minä pelaan joka yö herra du Vallonin kanssa. Toisinaan emme käy\nollenkaan levolle... Tänä aamunakin pelasimme vielä päivän valjetessa.\"\n\n\"No niin?\"\n\n\"Ka, hän ikävystyisi, jollen olisi pelaamassa hänen kanssaan.\"\n\n\"Onko hän reima pelaaja?\"\n\n\"Olen nähnyt hänen menettävän kaksituhatta pistolia ja nauravan sille\nkatketakseen.\"\n\n\"Ottakaa hänet siis mukaan.\"\n\n\"Mitä ihmettä? Entä vankimme?\"\n\n\"Se on totta, hiisi vieköön!\" sanoi upseeri. \"Mutta antakaa lakeijainne\nvartioida heitä.\"\n\n\"Jotta he karkaisivat!\" vastasi d'Artagnan; \"kyllä käskisi.\"\n\n\"He ovat siis säätyhenkilöitä, koska pidätte heistä niin tarkkaa\nvaaria?\"\n\n\"Niin, perhanassa: toinen on rikas tourainelainen kartanonherra, toinen\ntaasen maltalaisritari ja ylhäistä sukua. Me olemme sopineet\nkumpaisenkin lunnaista: kaksituhatta puntaa heidän saapuessaan\nRanskaan. Senvuoksi emme voi hetkeksikään eritä heistä, sillä\nlakeijamme tietävät, että he ovat miljoonamiehiä. Me kopeloitsimme\nheitä hiukan, saadessamme heidät siepatuksi, ja minä tunnustan, että\nheidän kukkarollaan herra du Vallon ja minä nykyään pelaamme; mutta he\novat voineet kätkeä meiltä jonkun kalliin kiven, komean timantin, ja me\npidämme heitä silmällä kuin saiturit aarrettaan. Vartioitsemme heitä\nhellittämättömästi, ja du Vallon ja minä nukumme vain vuorotellen.\"\n\n\"Kas, kas!\" äännähti Groslow.\n\n\"Käsittänette nyt, minkätähden minun on kieltäydyttävä\nkohteliaisuudestanne, josta muuten olen sitä kiitollisempi, kun mikään\nei ole ikävystyttävämpää kuin ainainen pelaaminen saman henkilön\nkanssa: mahdollisuudet tasaantuvat ikuisesti, ja kuukauden lopulla\nhuomaa aina, ettei ole voitolla eikä häviöllä.\"\n\n\"Voi\", virkkoi Groslow huoaten, \"on ikävämpääkin, nimittäin pysyä\nkokonaan pelaamatta.\"\n\n\"Sen kyllä ymmärrän\", myönsi d'Artagnan.\n\n\"Mutta sanokaahan\", kysyi englantilainen, \"ovatko nuo vankinne\nvaarallisia?\"\n\n\"Missä suhteessa?\"\n\n\"Kykenisivätkö he yrittämään väkivaltaista yllätystä?\"\n\nD'Artagnan puhkesi nauramaan.\n\n\"Hyväinen aika!\" hän huudahti; \"toista vaivaa horkka, hän kun ei ole\nkyennyt tottumaan teidän asumaanne ihastuttavaan maahan, ja toinen on\nmaltalaisritari, ujo kuin nuori tyttö. Varmemmaksi vakuudeksi olemme\nottaneet heiltä linkkuveitsetkin ja taskuaseet pois.\"\n\n\"No niin\", esitti Groslow, \"ottakaa siis heidät mukaan.\"\n\n\"Mitä! Te tahdotte sitä?\" virkahti d'Artagnan.\n\n\"Niin, onhan minulla kahdeksan miestä.\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Neljä vartioitsee heitä ja neljä kuningasta.\"\n\n\"Tosiaan, siten olisi kyllä järjestettävissä\", myönsi d'Artagnan,\n\"mutta siitä koituisi teille melkoista kiusaa.\".\n\n\"Mitä vielä! Tulkaa kaikin mokomin; saatte nähdä, miten huokeasti\nhoidan sen asian.\"\n\n\"Ka, en minä levoton olekaan\", sanoi d'Artagnan; \"teidänlaisellenne\nmiehelle uskon itseni sidotuin silmin.\"\n\nTämä viimeinen imartelu houkutteli upseerilta tuollaisen tyytyväisen\nnaurahduksen, joka ilmaisee sydämellisyyttä aiheuttajaansa kohtaan,\nollen mielistellyn turhamaisuuden purkausta.\n\n\"Mutta\", huomautti d'Artagnan, \"johtuupa mieleeni, -- mikä estää meitä\naloittamasta ja tänä iltana?\"\n\n\"Ei ikinä mikään\", vastasi Groslow.\n\n\"No, tulkaa illalla meidän luoksemme, niin me teemme vastavierailun\nhuomenna. Jos vankimme tuottavat teille mitään häiriöitä, he kun kerran\novat kiivaita kuningasmielisiä, niin silloinpa emme puhu sen enempää\nniistä hommista, ja olemme kuitenkin viettäneet hauskan yön.\"\n\n\"Oivallista! Tänä iltana teillä, huomenna Stuartin luona, ylihuomenna\nminun luonani.\"\n\n\"Ja seuraavina päivinä Lontoossa. Lempo soikoon\", lisäsi d'Artagnan,\n\"nyt näette, että iloista elämää voi viettää kaikkialla!\"\n\n\"Kyllä, kun tapaa ranskalaisia ja eritoten sellaisia ranskalaisia kuin\nte olette\", kehaisi Groslow.\n\n\"Ja herra du Vallon; saatte nähdä, millainen huimapää hän on miehiään:\nhurja frondelainen, joka likistää Mazarinin kuoliaaksi kahden oven\nväliin. Häntä käytetään juuri sentähden, että häntä pelätään.\"\n\n\"Niin\", myönsi Groslow, \"hän on kasvoiltaan rehti, ja minä ihan pidän\nhänestä, vaikken ole hänelle esiteltykään.\"\n\n\"Vasta te häneen oikein miellytte, kun tulette hänet tuntemaan. Kas,\nnyt hän kutsuukin minua. Suokaa anteeksi, me olemme niin kiintyneet\ntoisiimme, että hän ei tule toimeen ilman minua. Sallittehan minun\npoistua?\"\n\n\"Tottahan toki!\"\n\n\"Tänä iltana.\"\n\n\"Teidän luonanne?\"\n\n\"Minun luonani.\"\n\nHerrasmiehet kumarsivat hyvästiksi, ja d'Artagnan palasi toveriensa\nluo.\n\n\"Mitä lemmon puheltavaa sinulla saattoi olla tuon verikoiran kanssa?\"\nkummeksui Portos.\n\n\"Veikkoseni, älä puhu sillä tavoin herra Groslowista: hän on\nlikeisimpiä ystäviäni.\"\n\n\"Ystävä!\" huudahti Portos; \"tuo talonpoikien teurastaja!\"\n\n\"Hiljaa, hyvä Portos! Niin, kyllähän herra Groslow on hiukan\nkiivasluontoinen, mutta minä olen hänen sielunsa syvyydestä keksinyt\nkaksi oivallista ominaisuutta: hän on tyhmä ja pöyhkeä.\"\n\nPortos levitti silmänsä suitsirenkaiksi, Atos ja Aramis silmäilivät\ntoisiansa hymyillen; he tunsivat d'Artagnanin ja tiesivät, että hän ei\nmilloinkaan toiminut ilman päämäärää.\n\n\"Mutta sinä saat itse tilaisuuden punnita hänen ansioitaan\", jatkoi\nd'Artagnan.\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Minä esittelen hänet sinulle tänä iltana; hän tulee pelaamaan\nkanssamme.\"\n\n\"Älä nyt!\" ihastui Portos ja hänen silmänsä säihkyivät; \"ja onko hän\näveriäs?\"\n\n\"Hänen isänsä on Lontoon vauraimpia kauppiaita.\"\n\n\"Ja onko hänelle _lansquenet_ tuttua?\"\n\n\"Hän on ihastunut siihen.\"\n\n\"_Bassette_?\"\n\n\"Se on hänen intohimojaan.\"\n\n\"_Biribi_!\"\n\n\"Siinä hän on mestari.\"\n\n\"Hyvä\", tuumi Portos; \"me vietämme hauskan yön.\"\n\n\"Sitä hauskemman, kun se lupaa meille vielä paremman yön.\"\n\n\"Mitä sanotkaan?\"\n\n\"No, me tarjoamme hänelle tilaisuuden tänä iltana ja hän meille\npelitilaisuuden huomenna.\"\n\n\"Missä sitten?\"\n\n\"Sen kuulet sittemmin. Ajatelkaamme nyt vain yhtä seikkaa, -- miten\nvoimme asianmukaisesti vastaanottaa sen kunnian, jota herra Groslow\nmeille osoittaa. Me pysähdymme illalla Derbyyn; lähteköön Mousqueton\nennakolta ja jos koko kaupungissa on ainoakaan viinipullo, niin\nostakoon sen. Ei myöskään ole hullumpaa hänen valmistaa näpsä\nillallinen, johon sinä Atos et saa horkaltasi otetuksi osaa, yhtä vähän\nkuin sinä, Aramis, voit maltalaisritarina pysyä kuuntelemassa\nmeidänlaistemme sotauroitten haastelua, joka saisi sinut punastelemaan.\nKuulittehan?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Portos; \"mutta lempo minut vieköön, jos ymmärrän.\"\n\n\"Portos veikkoseni, sinä tiedät, että minä isän puolelta polveudun\nprofeetoista ja äidin puolelta sibylloista, -- että minä puhun\nainoastaan vertauskuvien ja tunnustähtien kautta ja että ne, joilla\nkorvat on, kuulevat, ja ne, joilla silmät on, näkevät. Enempää en voi\ntällä hetkellä virkkaa.\"\n\n\"Järjestele vain, hyvä ystävä\", sanoi Atos; \"olen varma siitä, että\nmitä teet, se on paikallaan.\"\n\n\"Entä sinä, Aramis, oletko samaa mieltä?\"\n\n\"Kerrassaan, hyvä d'Artagnan.\"\n\n\"Mainiota\", tuumi d'Artagnan, \"siinäpä totisia uskovaisia, joille ihan\niltikseen tekee ihmetöitä; te ette ole niinkuin tuo epäilijä Portos,\njoka uskoakseen tahtoo aina nähdä ja tunnustella.\"\n\n\"On kyllä totta\", myönsi Portos ovelan näköisenä, \"että minä olen kovin\nheikkouskoinen.\"\n\nD'Artagnan läimäytti häntä olalle, ja keskustelu jäi siihen, kun\nsaavuttiin samassa aamiaisasemalle.\n\nKello viiden tienoissa ehtoopäivällä Mousqueton lähetettiin matkaan\nennakolta, kuten oli sovittu. Mousqueton ei puhunut englanninkieltä,\nmutta oli päässyt selville eräästä seikasta, nimittäin että Grimaud oli\nmerkkikielellään melkein kokonaan korvannut sanojen käytön. Hän oli\nsenvuoksi alkanut opiskella elehtimistä Grimaudin johdolla, ja mestarin\nharvinaisen taitavuuden ansiosta oli hän päässyt melkoisen pitkälle jo\nmuutamien luentojen jälkeen. Blaisois saattoi häntä.\n\nRatsastaessaan Derbyn pääkatua pitkin nuo neljä ystävystä huomasivat\nBlaisoisin seisomassa erään komean rakennuksen kynnyksellä; siellä oli\nheille asunto varattu.\n\nKoko päivänä eivät he olleet lähestyneet kuningasta peläten\nherättävänsä epäluuloja, ja sen sijaan että olisivat syöneet\npäivällistä eversti Harrisonin seurassa, kuten edellisenä päivänä, he\nolivat nyt aterioineet erillään.\n\nGroslow saapui sovitulla hetkellä. D'Artagnan vastaanotti hänet kuin\nkaksikymmenvuotisen ystävän. Portos mitteli häntä kiireestä kantapäähän\nja hymyili havaitessaan, että Groslow Parryn veljelle antamastansa\nmerkillisestä iskusta huolimatta ei voinut voimakkuudessa vetää vertoja\nhänelle. Atos ja Aramis tekivät kaiken voitavansa salatakseen inhoa,\njota heissä herätti miehen raakamainen ja törkeä luonne.\n\nSanalla sanoen Groslow oli tyytyväinen vastaanottoonsa.\n\nAtos ja Aramis pysyivät näyttelemissään osissaan. Puoliyön hetkenä\nhe vetäytyivät huoneeseensa, jonka ovi jätettiin auki muka\nhyväntahtoisuudesta. Sitäpaitsi d'Artagnan saattoi heitä sinne ja jätti\nPortoksen pelaamaan Groslowin kanssa.\n\nPortos voitti viisikymmentä pistolia Groslowilta ja jäi tämän\npoistuessa siihen käsitykseen, että englantilaisen seura oli\nmieluisampaa kuin hän oli ensimmältä voinut uskoa.\n\nGroslow taasen päätti ottaa seuraavana päivänä d'Artagnanilta hyvitystä\nsiitä, mitä oli Portokselle menettänyt, ja hyvästellessään hän\nmuistutti gascognelaista illaksi sovitusta kohtauksesta.\n\nIllaksi, niin, sillä pelaajat erosivat toisistaan kello neljä aamulla.\n\nPäivä kului tavalliseen tapaan; d'Artagnan ratsasti kapteeni Groslowin\nluota eversti Harrisonin luo ja jälkimmäisen seurasta ystäviensä\npariin. Ne, jotka eivät tunteneet d'Artagnania, eivät voineet hänessä\nhavaita mitään tavatonta; ystävistä, nimittäin Atoksesta ja Aramiista,\nhänen hilpeytensä oli kuumeellista.\n\n\"Mitä hän juonineekaan?\" virkahti Aramis.\n\n\"Odottakaamme!\" vastasi Atos.\n\nPortos ei hiiskunut mitään, vaan laskeskeli yksitellen taskussaan\nGroslowilta voittamiansa viittäkymmentä pistolia, kasvojensa\nkuvastaessa herttaista tyytyväisyyttä.\n\nKun illalla tultiin Roystoniin, keräsi d'Artagnan ystävänsä koolle.\nHänen kasvonsa olivat nyt menettäneet sen huolettoman hyväntuulisuuden\nleiman, jota hän oli kaiken päivää käyttänyt naamarina. Atos puristi\nAramiin kättä.\n\n\"Hetki lähestyy\", hän virkkoi.\n\n\"Niin\", vastasi d'Artagnan kuullen sen, \"niin, hetki lähestyy: tänä\nyönä, veikkoset, me vapautamme kuninkaan.\"\n\nAtos hätkähti, hänen silmänsä leimahtivat.\n\n\"D'Artagnan\", hän sanoi, alkaen nyt epäillä oltuaan toiveikas, \"ethän\nlaskene leikkiä? Se olisi minulle kovin tuskallista.\"\n\n\"Oletpa kummallinen, Atos\", lausui d'Artagnan, \"kun voit epäillä\nsellaista minusta. Missä ja milloin olet nähnyt minun tekevän pilaa\nystävän sydämestä ja kuninkaan hengestä? Olen sanonut sinulle ja\ntoistan sen, että me tänä yönä pelastamme Kaarlo ensimmäisen. Sinä\njätit minun huolekseni keksiä keinon; se on selvillä.\"\n\nPortos katseli d'Artagnania suunnattoman ihailevasti. Aramis hymyili\ntoivorikkaasti. Atos oli kalpea kuin kuolema ja vapisi kauttaaltaan.\n\n\"Puhu\", pyysi Atos.\n\nPortos remahdutti auki isot silmänsä, Aramis tarkkasi jännittyneenä\nd'Artagnanin huulia.\n\n\"Meidät on kutsuttu viettämään yömme Groslowin luona, senhän tiedätte?\"\n\n\"Niin\", vastasi Portos, \"hän pani meidät lupaamaan, että myönnämme\nhänelle hyvitystilaisuuden.\"\n\n\"Mutta tiedättekö, missä me myönnämme hänelle sen tilaisuuden?\"\n\n\"Emme.\"\n\n\"Kuninkaan luona.\"\n\n\"Kuninkaan luona!\" huudahti Atos.\n\n\"Niin, messieurs, kuninkaan luona. Kapteeni Groslow on tänä iltana\nvartiovuorolla hänen majesteettinsa luona, ja saadakseen hauskemmin\nvalvotuksi hän kutsuu meidät seurakseen.\"\n\n\"Kaikki neljä!\" kysyi Atos.\n\n\"Totta hitossa, kaikki neljä; jättäisimmekö me vankejamme!\"\n\n\"Ahaa!\" äännähti Aramis.\n\n\"Selitähän\", sanoi Atos väristen.\n\n\"Lähdemme siis Groslowin luo, me miekkoinemme ja te tikareinenne;\nneljään mieheen me yllätämme nuo kahdeksan epattoa ja heidän typerän\npäällikkönsä. Mitä sanot siitä, Portos?\"\n\n\"Se on helppo juttu\", arveli Portos.\n\n\"Me annamme kuninkaan pukeutua Groslowin vaatteisiin; Mousqueton,\nGrimaud ja Blaisois pitelevät lähimmässä kadunkulmassa satuloittuja\nhevosia varallamme, me nousemme ratsaille ja ennen päivänkoittoa olemme\nkahdenkymmenen lieuen päässä täältä. Hei, onko juonessa vikaa, Atos?\"\n\nAtos laski molemmat kätensä d'Artagnanin olkapäille ja silmäili häntä,\nhuulet tyynessä ja säveässä hymyssään.\n\n\"Minä väitän, ystäväni\", hän sanoi, \"että taivaan kannen alla ei ole\nolentoa, joka vetäisi sinulle vertoja ylevyydessä ja urheudessa;\nluullessamme sinut välinpitämättömäksi murheestamme, jota kunniantunto\nei vaatinut sinua jakamaan kanssamme, keksit sinä yksinäsi sen, mitä me\nolemme turhaan tavoitelleet. Vakuutan sinulle siis vielä kerran,\nd'Artagnan, että sinä olet paras meistä kaikista, ja minä siunaan ja\nrakastan sinua, poikani.\"\n\n\"Ajatella, että minä en tuota hoksannut\", päivitteli Portos lyöden\notsaansa, \"ja sehän on niin yksinkertaista!\"\n\n\"Mutta jos olen ymmärtänyt oikein\", huomautti Aramis, \"niin me tapamme\nheidät kaikki, vai mitä?\"\n\nAtos värähti ja vaaleni.\n\n\"_Mordioux_!\" vasasi d'Artagnan; \"täytyyhän. Olen kauan pohtinut, eikö\nsitä voisi mitenkään välttää, mutta tunnustan, etten ole kyennyt\nmuutakaan neuvoa keksimään.\"\n\n\"Kuulehan\", sanoi Aramis, \"tässä ei sovi pitkälti jaaritella; miten\nmenettelemme?\"\n\n\"Olen laatinut kaksi suunnitemaa\", kertoi d'Artagnan.\n\n\"Kuulkaamme ensimmäinen\", virkkoi Aramis.\n\n\"Jos olemme kaikki neljä yhdessä, kun annan merkin, -- ja tämä merkki\non sana _vihdoinkin_, -- niin te kaksi survaisette tikarinne\nkumpainenkin lähimmän sotamiehen sydämeen; me puolestamme teemme\nsamaten. Siioin on jo neljä miestä poissa tieltä. Ottelu käy siten\ntasaväkiseksi, koska meitä jää neljä viittä vastaan; nämä viisi\nantautuvat, ja heille pannaan kapula suuhun, tai puolustautuvat,\njolloin heidät surmataan. Jos isäntämme sattumalta muuttaa mielensä ja\nvastaanottaa peliseuraan ainoastaan Portoksen ja minut, silloin meidän\ntäytyy, hiisi vieköön, pinnistää kaikkemme ja hosua kaksinkertaisin\nvoimin; se on hiukan pitkällisempää ja aiheuttaa jonkun verran ääntä,\nmutta teidän tulee väijyä ulkopuolella paljain miekoin ja rynnätä\nsisälle heti kun kuulette nujakkaa.\"\n\n\"Mutta jos meidät itse survaistaan maahan?\" huomautti Atos.\n\n\"Mahdotonta!\" vakuutti d'Artagnan; \"nuo oluensärpijät ovat liian\nraskasliikkeisiä ja kömpelöitä. Sinun on sitäpaitsi survaistava\nkurkkuun, Portos; sellainen isku tappaa joutuisammin ja estää\nkirkumasta.\"\n\n\"Hyvä juttu!\" arveli Portos; \"siitä tulee hauska pikku kurkunleikkuu.\"\n\n\"Kauheata, kauheata!\" huudahti Atos.\n\n\"Joutavia, sinä tunteellinen sielu\", sanoi d'Artagnan, \"pahempaakin\nsinä tekisit taistelukentällä. Sitäpaitsi, veikkonen\", hän jatkoi, \"jos\nsinusta tuntuu, että kuninkaan henki ei ole sen arvoinen, mitä se\nleikki voi tulla maksamaan, niin siitä asiasta emme puhu sen enempää,\nja minä ilmoitan Groslowille, että voin pahoin.\"\n\n\"Ei\", vastasi Atos, \"olen väärässä, hyvä ystävä, ja sinä olet oikeassa;\nsuo anteeksi!\"\n\nSamassa avautui ovi, ja huoneeseen astui muuan sotamies.\n\n\"Herra kapteeni Groslow\", solkkasi hän kehnolla ranskankielellä,\n\"ilmoittaa herra d'Artagnanille ja herra du Vallonille, että hän\nodottaa heitä.\"\n\n\"Missä?\" kysyi d'Artagnan.\n\n\"Englantilaisen Nebukadnesarin huoneessa\", vastasi jyrkkä\npuritaanilainen sotamies.\n\n\"Hyvä on\", virkkoi sujuvalla englanninkielellä Atos, jonka kasvot\nolivat punehtuneet tästä kuninkaallisen majesteetin loukkauksesta;\n\"hyvä on, sanokaa kapteeni Groslowille, että me tulemme.\"\n\nPuritaanin poistuttua annettiin lakeijoille käsky satuloida kahdeksan\nhevosta ja mennä odottamaan erääseen kadunkulmaan noin kahdenkymmenen\naskeleen päähän talosta, johon kuningas oli majoitettu, hajaantumatta\nja ratsailta laskeutumatta.\n\n\n\n\nVIIDESSEITSEMÄTTÄ LUKU\n\nPeliseura\n\n\nKello oli yhdeksän illalla; vartiot oli vaihdettu kahdeksalta, joten\nkapteeni Groslowin vahtipalvelusta oli kestänyt jo tunnin.\n\nD'Artagnan ja Portos miekkoineen sekä Atos ja Aramis, joilla oli\nkumpaisellakin tikari kätkettynä povelleen, lähtivät taloa kohti, jota\nsinä yönä käytettiin Kaarlo Stuartin vankilana. Molemmat jälkimmäiset\nseurasivat voittajiaan nöyrästi ja näköjään aseettomina kuten vangit\nainakin.\n\n\"Totisesti\", virkkoi Groslow heidät nähdessään, \"tuskinpa enää rohkenin\nodottaakaan tuloanne.\"\n\nD'Artagnan lähestyi häntä ja sanoi hiljaa:\n\n\"Niin, herra du Vallon ja minä epäröitsimmekin jo tovin.\"\n\n\"Ja minkätähden?\" kysyi Groslow.\n\nD'Artagnan vilkaisi Atokseen ja Aramiiseen päin.\n\n\"Ahaa!\" arveli Groslow; \"heidän valtiollisten mielipiteittensä takia?\nMitäpä minä niistä! Päin vastoin\", hän lisäsi nauraen, \"jos he tahtovat\nnähdä Stuartinsa, niin sehän käy nyt päinsä.\"\n\n\"Vietämmekö siis yömme kuninkaan kamarissa?\" kysyi d'Artagnan.\n\n\"Emme, vaan viereisessä huoneessa; mutta kun ovea pidetään auki, olemme\nihan kuin samassa huoneessa. Oletteko varustaneet rahoja mukaanne?\nVakuutanpa teille, että aion tänään pelata oikein uhkatuulella.\"\n\n\"Kuuletteko?\" kysyi d'Artagnan helisyttäen kultarahoja taskuissaan.\n\n\"_Very good_!\" ilostui Groslow, ja hän avasi huoneen oven.\n\"Näyttääkseni teille tietä, messieurs\", hän lisäsi ja astui sisälle\netummaisena.\n\nD'Artagnan kääntyi ystäviinsä päin. Portos oli huoleton kuin\ntavalliseen peliseuraan menevä; Atos oli kalpea, mutta päättäväinen;\nAramis pyyhki nenäliinalla hiukan kosteata otsaansa.\n\nKaikki kahdeksan vahtisotamiestä olivat paikoillaan: neljä kuninkaan\nkamarissa, kaksi väliovella ja kaksi sillä ovella, josta ystävykset\nastuivat sisälle. Atos hymyili nähdessään paljastetut miekat; ei ollut\nsiis tulossa teurastus, vaan ottelu.\n\nSiitä hetkestä alkaen hän näytti saaneen takaisin hyväntuulisuutensa.\n\nKaarlo, joka näkyi avoimesta ovesta, makasi täysissä pukeissa\nvuoteellaan, mutta hänen ylitseen oli heitetty villapeite.\n\nPäänalusen vieressä istui Parry lukien katolilaista raamattua matalalla\näänellä, mutta siksi selvästi, että Kaarlo saattoi ummistunein silmin\nantautua seuraamaan hänen lausuntaansa.\n\nMustalle pöydälle asetettu kehno talikynttilä valaisi kuninkaan tyyniä\nkasvoja ja hänen uskollisen palvelijansa paljoa vähemmin levollisia\npiirteitä.\n\nTuon tuostakin Parry keskeytti lukemisen siinä luulossa, että kuningas\noli tosiaan nukahtanut, mutta jälkimmäinen avasi silloin silmänsä ja\nkehoitti hymyillen:\n\n\"Jatka, hyvä Parry, minä kuuntelen.\"\n\nGroslow astui kuninkaan kamarin kynnykselle asti, painoi vasiten\njälleen päähänsä hatun, jota oli pitänyt kädessään vieraittensa\ntullessa, ja tähysti tovin halveksivasti tätä yksinkertaista ja\nliikuttavaa kohtausta, jossa vanha palvelija luki raamattua vangitulle\nkuninkaalleen. Hän silmäsi, että kukin mies oli määrätyllä paikallaan,\nkääntyi jälleen d'Artagnaniin ja katsoi voitonriemuisesti ranskalaiseen\nikäänkuin odottaen ylistystä viisaasta järjestelystään.\n\n\"Mainiota\", kehaisi gascognelainen; \"_cap de Diou_, tepä toimitte kuin\nparahin kenraali!\"\n\n\"Luuletteko\", kysyi Groslow, \"että Stuart pakenee minun vartioidessani\nhäntä?\"\n\n\"En, totisesti\", vastasi d'Artagnan, \"jollei hänelle sada ystäviä\ntaivaasta.\"\n\nGroslowin kasvot säihkyivät.\n\nKun Kaarlo Stuartin silmät olivat pysyneet ummessa koko kohtauksen\najan, ei voi sanoa, oliko hän huomannut puritaanikapteenin\nhäpeämättömyyden vai ei. Mutta kuullessaan d'Artagnanin helposti\ntunnettavan äänensoinnun hänen silmänsä väkisinkin avautuivat.\n\nParry puolestaan hätkähti ja keskeytti lukemisensa.\n\n\"Mitä ajattelet, kun keskeytät?\" kysyi kuningas. \"Jatkahan, hyvä Parry,\nellet ole väsynyt.\"\n\n\"En ollenkaan, sir\", vastasi kamaripalvelija.\n\nJa hän ryhtyi jälleen lukemiseensa.\n\nEtuhuoneeseen oli asetettu pöytä ja sen valkoiselle verholle kaksi\nsytytettyä kynttilää, korttipinkka ja kaksi noppapikaria.\n\n\"Istuutukaa, hyvät herrat, minä pyydän\", sanoi Groslow. \"Minä asetun\nvastapäätä Stuartia, jota niin mielikseni katselen, liiatenkin\nnykyisissä oloissaan; istukaa te vastapäätä minua, herra d'Artagnan.\"\n\nAtos karahti punaiseksi suuttumuksesta, d'Artagnan katsoi häneen\nrypistetyin silmäkulmin.\n\n\"Oikein\", vastasi d'Artagnan; \"te, herra kreivi de la Fère saatte\nsijanne herra Groslowin oikealla puolella ja te, herra chevalier\nd'Herblay, vasemmalla; sinä, du Vallon, asetut viereeni. Sinä veikkaat\nminun puolestani ja nämä herrat Groslowin puolesta.\"\n\nD'Artagnanilla oli siten Portos vasemmalla puolellaan, jotta hän sai\nhaastelluksi tämän kanssa polvikielellä, ja Atos ja Aramis vastapäätä,\npuhuakseen heidän kanssaan katseilla.\n\nKuullessaan mainittavan kreivi de la Fèren ja chevalier d'Herblayn\nnimet Kaarlo avasi jälleen silmänsä; hän ei voinut olla kohottamatta\nylvästä päätänsä, yhdellä ainoalla katsahduksella saadakseen selvän\nkäsityksen etuhuoneen kohtauksen kaikista henkilöistä.\n\nSamassa käänsi Parry muutamia lehtiä raamatusta ja luki kovalla äänellä\nJeremiaan värssyn:\n\n\"Näin sanoo Herra: että te kuulette minun palvelijaini profeettain\nsanat, jotka minä varhain ja useasti lähettänyt olen.\"\n\nNuo neljä ystävystä vilkaisivat toisiinsa. Parryn lukema lause ilmaisi\nheille, että kuningas tajusi oikein heidän läsnäolonsa.\n\nD'Artagnanin silmät loistivat ilosta.\n\n\"Te kysyitte minulta äsken, olenko varoissani\", hän virkkoi laskien\nparikymmentä pistolia pöydälle.\n\n\"Niin\", vastasi Groslow.\n\n\"No\", jatkoi d'Artagnan, \"minä puolestani sanon teille: pitäkää vaaria\naarteestanne, hyvä herra Groslow, sillä minä vakuutan teille, että me\nemme lähde täältä viemättä sitä mukanamme.\"\n\n\"Se ei ainakaan tapahdu minun puolustautumattani\", huomautti Groslow.\n\n\"Sen parempi\", sanoi d'Artagnan. \"Taistelu, hyvä herra kapteeni,\ntaistelu! Te tiedätte tai ette kenties tiedäkään, että juuri sitä me\nhaluamme.\"\n\n\"Ka, tiedän hyvinkin\", vakuutti Groslow rähähtäen nauruun; \"te\nranskalaiset ette havittele muuta kuin haavoja ja kuhmuja.\"\n\nKaarlo oli kuullut ja käsittänyt kaikki. Hänen poskilleen kohosi heikko\npuna. Häntä vartioitsevat sotamiehet näkivät hänen piankin venyttelevän\nväsyneitä jäseniään; sitten hän valitti tulikuumasta rautauunista\nlähtevän liiallista lämpöä ja työnsi vähitellen yltään skotlantilaisen\npeitteen, jonka alla hän makasi täysissä pukeissa, kuten jo\nmainitsemme.\n\nAtos ja Aramis hätkähtivät ilosta, kun näkivät kuninkaan menneen\nmakuulle vaatteissaan.\n\nPeli alkoi. Tänä iltana oli onni kääntynyt Groslowin puolelle; hän\nveikkasi kuinka paljon hyvänsä ja voitti aina. Satakunta pistolia\nsiirtyi siten pöydän toiselta puolelta toiselle. Groslow oli\nihastuksissaan.\n\nPortos, joka oli menettänyt edellisenä iltana voittamansa viisikymmentä\npistolia sekä lisäksi kolmisenkymmentä omista varoistaan, oli kovin\nnyreällä päällä ja nyhki d'Artagnania polvellaan ikäänkuin kysyäkseen,\neikö jo ollut piankin aika muuttaa peliä; Atos ja Aramis taas loivat\nhäneen tutkivia silmäyksiä, mutta d'Artagnan pysyi järkkymättömänä.\n\nKello löi kymmenen. Kuultiin kiertovahdin kulkevan.\n\n\"Montako tuollaista kiertokatsastusta te toimitatte?\" kysyi d'Artagnan\nkaivaen lisää pistoleja taskustaan.\n\n\"Viisi\", vastasi Groslow, \"joka toinen tunti.\"\n\n\"Vai niin\", virkkoi d'Artagnan; \"se on hyvin järkevää.\"\n\nJa hän vuorostaan iski silmää Atokselle ja Aramiille.\n\nKuului patrullin tömistelyä, joka etääntyi.\n\nEnsi kertaa vastasi nyt d'Artagnan Portoksen tönäyksiin samanlaisella\npolven nyhkäisyllä.\n\nPelin viehätys ja kaikkiin ihmisiin niin valtavasti vaikuttavan kullan\nnäkeminen oli sillävälin houkutellut kuninkaan kamarissa vartioitsevat\nsotamiehet vähitellen lähestymään ovea, missä he varpailleen\nkohottautuen katselivat d'Artagnanin ja Portoksen olkapäiden yli;\novelle asetetut vartijat olivat niinikään lähestyneet, siten esiintyen\nihan ystävysten toivomuksen mukaan, jotka mieluummin näkivät heidät\nlähellään kuin ajattelivat pakolliseksi juosta heidän kimppuunsa joka\ntaholle huonetta. Ulko-ovelle asetetut nojausivat nyt aseittensa\nkärkiin ja pitivät silmällä pelaajia.\n\nAtos näytti tyyntyvän sikäli kuin hetki läheni; hänen valkoiset ja\nhienot kätensä leikkivät louisdoreilla, joita hän taivutteli ja jälleen\nsuoritteli niin helposti kuin olisivat ne olleet tinalevyjä. Vähemmin\nhalliten itseänsä tunnusteli Aramis yhtämittaa poveansa, ja ainaisesta\nhäviämisestään kärsimättömänä Portos tyrkki d'Artagnania ehtimiseen.\n\nD'Artagnan kääntyi koneellisesti katsomaan taaksensa ja näki kahden\nsotamiehen välitse, että Parry oli noussut seisaalle ja että Kaarlo\nnäytti ristissä käsin ja kyynäspäähänsä nojautuen palavasti rukoilevan.\nD'Artagnan käsitti toiminnan hetken tulleen; jokainen oli varuillaan,\nja odotettiin ainoastaan sanaa: \"Vihdoinkin!\" joka oli rynnäkön\ntunnuksena, kuten muistettaneen.\n\nHän loi valmistavan silmäyksen Atokseen ja Aramiiseen, ja molemmat\ntyönsivät hiljaa tuolinsa taaksepäin, ollakseen vapaita liikkeissään.\n\nHän nykäisi Portosta toistamiseen polvellaan; tämä nousi seisaalle\nikäänkuin oikoakseen jäseniänsä ja varmistausi tällöin siitä, että\nhänen säilänsä oli helposti sivallettavissa huotrasta.\n\n\"No saakeli!\" kirosi d'Artagnan; \"taaskin hävisin kaksikymmentä\npistolia! Totisesti, kapteeni Groslow, teiltä on liian hyvä onni; sitä\nei voine kestää pitkälle.\"\n\nJa hän otti toiset kaksikymmentä pistolia taskustaan.\n\n\"Viimeinen ote, kapteeni! Nämä kaksikymmentä pistolia yhteen vetoon,\nyhteen ainoaan, viimeiseen.\"\n\n\"Olkoon menneeksi kaksikymmentä pistolia\", myöntyi Groslow.\n\nJa hän käänsi tavan mukaan kaksi korttia, kuninkaan d'Artagnanille ja\nässän itselleen.\n\n\"Kuningas\", virkkoi d'Artagnan, \"sepä hyvä enne. Herra Groslow\", hän\nlisäsi, \"varokaa kuningasta!\"\n\nD'Artagnanin itsehillinnästä huolimatta sai hänen äänensä omituisen\nvavahduksen, joka säpsähdytti hänen vastapelaajaansa.\n\nGroslow alkoi yksitellen kääntää kortteja. Jos ensin ilmestyi ässä,\nniin hän voitti; jos kuningas, niin hän hävisi.\n\nKuningas kääntyi pöytään.\n\n\"Vihdoinkin!\" virkahti d'Artagnan.\n\nSamassa nousivat Atos ja Aramis; Portos astahti askeleen taaksepäin.\n\nTikarit ja säilät olivat välähtämäisillään, mutta äkkiä avautui ovi, ja\nHarrison näyttäysi kynnyksellä viittaan kietoutuneen miehen saattamana.\n\nTämän miehen takana välkkyi viiden tai kuuden sotamiehen musketit.\n\nGroslow nousi nopeasti, häpeissään siitä, että hänet oli yllätetty\nviinin, korttien ja noppien ääressä. Mutta Harrison ei omistanut\nhänelle vähäisintäkään huomiota, vaan astui kumppaninsa seuraamana\nkuninkaan kamariin.\n\n\"Kaarlo Stuart\", hän ilmoitti, \"sain juuri määräyksen viedä teidät\nLontooseen hetkeksikään pysähtelemättä päivällä tai yöllä. Laittautukaa\nsiis heti lähtöön.\"\n\n\"Ja kuka on sen määräyksen antanut?\" kysyi kuningas; \"kenraali Oliver\nCromwellko?\"\n\n\"Niin\", vastasi Harrison, \"ja tässä on herra Mordaunt, joka sen toi ja\non saanut sen toimeenpantavakseen.\"\n\n\"Mordaunt!\" jupisivat ystävykset vilkaisten toisiinsa.\n\nD'Artagnan kaappasi pöydältä kaikki rahat, jotka hän ja Portos olivat\nmenettäneet, ja sulloi ne tilavaan taskuunsa; Atos ja Aramis asettuivat\nhänen taakseen. Se liike sai Mordauntin kääntymään; hän tunsi heidät ja\nhuudahti hurjasta ilosta.\n\n\"Taisimme joutua kiikkiin\", sanoi d'Artagnan hiljaa ystävilleen.\n\n\"Emmehän vielä\", tuumi Portos.\n\n\"Eversti, eversti!\" huusi Mordaunt; \"antakaa saartaa tämä huone, sillä\nteidät on petetty! Nuo neljä ranskalaista ovat karanneet Newcastlesta\nja aikovat epäilemättä riistää pois kuninkaan. Heidät on pidätettävä!\"\n\n\"Ka, nuori mies\", virkkoi d'Artagnan paljastaen miekkansa, \"sepä on\nhelpommin sanottu kuin tehty.\"\n\nPeloittavasti viuhtoen miekallaan hän huusi sitten:\n\n\"Peräytykää, veikkoset; peräytykää!\"\n\nSamassa hän ryntäsi ovelle ja survaisi nurin kaksi sitä vartioitsevaa\nsotamiestä, ennen kuin nämä ehtivät virittää muskettiensa hanaa. Atos\nja Aramis seurasivat häntä; Portos oli jälkijoukkona, ja kaikki neljä\nolivat ulkona kadulla, ennen kuin sotamiehet, upseerit ja eversti\noivalsivatkaan.\n\n\"Ampukaa!\" kiljaisi Mordaunt; \"ampukaa heidät!\"\n\nKaksi tai kolme laukausta pamahtikin, mutta ilman muuta tehoa kuin että\nne näyttivät hänelle nuo neljä pakolaista kääntymässä eheinä turvaan\nkadunkulman taakse.\n\nHevoset olivat määräpaikalla; palvelijain tarvitsi vain heittää\nohjakset isännilleen, jotka hyppäsivät satulaan keveästi kuin tottuneet\nratsastajat ainakin.\n\n\"Eteenpäin!\" huusi d'Artagnan; \"kannustakaa!\"\n\nHe kiitivät siten d'Artagnanin perässä ja valitsivat saman tien, jota\nolivat jo päivällä kulkeneet, suunnaten kulkunsa Skotlantia kohti.\nKauppalassa ei ollut portteja eikä muureja, joten he pääsivät sieltä\nvaivattomasti.\n\nViidenkymmenen askeleen päässä viimeisestä talosta d'Artagnan pysähtyi.\n\n\"Seis!\" käski hän.\n\n\"Mitä seis?\" huudahti Portos. \"Täyttä karkua, tarkoitat?\"\n\n\"En suinkaan\", vastasi d'Artagnan. \"Tällä kertaa meitä varmasti ajetaan\ntakaa; antakaamme heidän tulla kauppalasta ja karauttaa jälkeemme\nSkotlannin tietä, ja nähtyämme heidän kiitävän ohitsemme käännymme\nvastakkaiselle taholle.\"\n\nMuutaman askeleen päässä oli joki ja sen yli silta; d'Artagnan vei\nhevosen siltaholvin alle, ja hänen ystävänsä noudattivat esimerkkiä.\n\nEi ollut kulunut kymmentäkään minuuttia, kun he kuulivat ratsujoukon\nkiivaan töminän lähestyvän. Viittä minuuttia myöhemmin tämä joukko\nkarautti heidän päänsä yli, vähääkään aavistamatta, että ainoastaan\nsiltaholvi eroitti heidät takaa-ajetuista.\n\n\n\n\nKUUDESSEITSEMÄTTÄ LUKU\n\nLontoossa\n\n\nKavioiden kumun kuoleuduttua etäisyyteen d'Artagnan palasi pikku joen\nrannalle ja ratsasti sitten ulos lakeudelle, mahdollisuuden mukaan\nsuunnaten kulkunsa Lontoota kohti. Hänen kolme ystäväänsä seurasivat\nhäntä äänettöminä, kunnes he laajan puolikehän kierrettyään olivat\njättäneet kauppalan kauas taakseen.\n\n\"Tällä kertaa\", virkkoi d'Artagnan katsoessaan vihdoinkin ehtineensä\nkyllin etäälle lähtökohdasta, jotta nelistys voitiin hiljentää\nhölkkäjuoksuksi, \"luulen tosiaan kaiken toivon olevan hukassa, joten\nmeidän on paras palata Ranskaan. Mitä sanot siitä ehdotuksesta, Atos?\nEtkö pidä sitä järkevänä?\"'\n\n\"Kyllä, hyvä ystävä\", vastasi Atos; \"mutta äskettäin lausuit pari\nsanaa, jotka olivat enemmän kuin järkeviä, -- ylvään ja jalomielisen\nlauselman. Sinä sanoit: 'Kuolkaamme täällä!' Muistutan sinulle nyt\nsitä.\"\n\n\"Oh\", tokaisi Portos, \"kuolema ei ole mitään, ja kuoleminen ei saa\nmeitä huolestuttaa, etenkin kun tiedämme, mitä se on; mutta minua\nkiusaa tappion ajatus. Asiain saamasta käänteestä näen varsin hyvin,\nettä meidän täytyy käydä taisteluun Lontoota, maakuntia ja koko\nEnglantia vastaan, ja me emme voi olla lopultakaan joutumatta\nhäviölle.\"\n\n\"Meidän on seurattava suuren murhenäytelmän kehitystä loppuun asti\",\nhuomautti Atos, \"ja olkoon se millainen hyvänsä, me emme lähde\nEnglannista ennen ratkaisua. Ajatteletko samaten kuin minäkin, Aramis?\"\n\n\"Kaikin puolin, kreiviseni. Tunnustan muuten, että hyvinkin halukkaasti\ntapaisin uudestaan tuon Mordauntin; meillä on mielestäni tilinteko\nhänen kanssaan kesken, ja meidän tapojemme mukaista ei ole poistua\nmistään maasta tämänlaisia velkoja maksamatta.\"\n\n\"Kas, se on toinen asia\", sanoi d'Artagnan, \"ja se peruste tuntuu\nminusta pätevältä. Minä puolestani tunnustan, että viipyisin tarpeen\ntullen vuodenkin Lontoossa, tavatakseni tuon Mordauntin. Hankkikaamme\nvain asunto jonkun taatun henkilön luona, jottemme herätä epäluuloja,\nsillä nyt herra Cromwell itse etsittää meitä, ja minun käsitykseni\nmukaan ei hänen kanssaan käy leikitteleminen. Atos, tiedätkö koko\nkaupungissa mitään majataloa, jossa saa puhtaita hursteja, välttävää\npihvipaistia ja sellaista viiniä, joka ei ole humalista eikä\nkatajanmarjoista tehtyä?\"\n\n\"Luulenpa tietäväni\", vastasi Atos. \"Winter vei meidät erään miehen\nluo, sanoen häntä vanhaksi espanjalaiseksi, joka on uusien\nmaanmiestensä guineain avulla saanut Englannin kansalaisoikeudet. Mitä\narvelet, Aramis?\"\n\n\"Minusta näyttää señor Perezin luokse asettuminen varsin viisaalta, ja\nsen esityksen hyväksyn mielelläni. Me verestämme hänen mielessään\nWinter-paran muiston; hän näytti suuresti kunnioittavan loordia.\nSanomme tulleemme asianharrastajina pitämään silmällä tapausten kulkua\nja kulutamme hänelle kukin guinean päivässä. Näiden varokeinojen avulla\nluulen voivamme asustaa siellä jokseenkin turvallisina.\"\n\n\"Unohdat erään varsin tärkeän varokeinon, Aramis.\"\n\n\"Minkä siis?\"\n\n\"Vaateparsien muuttamisen.\"\n\n\"Joutavia\", väitti Portos; \"minkätähden me pukuja vaihtaisimme? Mehän\nviihdymme nykyisissämme mainiosti!\"\n\n\"Jotta ei meitä tunnettaisi\", selitti d'Artagnan. \"Vaateparsillamme on\nerikoinen kuosi ja melkein erikoinen värikin, joka heti ensi\nsilmäyksellä ilmaisee, että me olemme ranskalaisia. Mutta minä en pidä\nniin suuressa arvossa ihokkaani muotoa tai housujeni väriä, että\nniiden takia antautuisin alttiiksi Tyburnin hirsipuulle tai\nrangaistussiirtolalle. Minä ostan kastanjanruskean takin; olen\nhavainnut, että kaikki nuo paksupäiset puritaanit ovat ihastuneita\nsiihen väriin.\"\n\n\"Mutta löytänetkö sen miehen?\" kysyi Aramis Atokselta.\n\n\"Kyllä, varmasti; hänen majatalonsa oli _Bedford's Tavern_\nGreen-Hallin kadulla. Kykenisinpä muuten sidotuin silmin kulkemaan\nkeskikaupungilla.\"\n\n\"Soisin jo olevamme siellä\", virkkoi d'Artagnan, \"ja meidän olisi\nyritettävä ehtiä Lontooseen ennen päivänkoittoa, vaikka hevosemme\nsortuisivat.\"\n\n\"Kiirehtikäämme siis\", sanoi Atos, \"sillä jollen laske väärin, olemme\ntuskin kahdeksan tai kymmenen lieuen päässä sieltä.\"\n\nYstävykset hoputtivat hevosiaan ja päätyivätkin perille noin kello\nviisi aamulla. Kaupungin portilla heidät pidätti vartio; Atos vastasi\nsujuvalla englanninkielellä, että heidät oli eversti Harrison\nlähettänyt ilmoittamaan virkaveljelleen Pridelle kuninkaan pikaisesta\nsaapumisesta. Tämä vastaus aiheutti muutamia kysymyksiä kuninkaan\nvangitsemisesta, ja Atos mainitsi siitä niin tarkkoja ja selviä\nyksityiskohtia, että vartion epäluulot haihtuivat täydellisesti, jos he\nolivat mitään epäilleetkään. Ystävykset päästettiin siis kaupunkiin\nkaikenlaisin puritaanilaisin onnitteluin.\n\nAtos oli puhunut totta; hän vei heidät suoraan edellämainittuun\nmajataloon ja ilmoittausi isännälle, joka niin suuresti ihastui\nnähdessään hänen palaavan noin lukuisan ja komean saattueen keralla,\nettä hän toimitti heti kuntoon kaksi parasta huonettaan.\n\nVaikka päivä ei ollut vielä valjennut, olivat neljä matkalaistamme\nLontooseen saapuessaan tavanneet vilkasta kuhinaa kaupungilla. Jo\nedellisenä iltana oli huhu levinnyt, että kuningas oli eversti\nHarrisonin vartioitsemana tulossa pääkaupunkiin, ja monet eivät olleet\nmenneet makuulle siinä pelossa, että Stuart -- kuten he häntä\nnimittivät -- saapuisi yöllä, joten heiltä jäisi hänen tuomitsemisensa\nnäkemättä.\n\nEhdotus vaatteiden vaihtamisesta oli hyväksytty yksimielisesti, kuten\nmuistetaan, Portoksen vähäpätöistä vastaväitettä lukuunottamatta. Sitä\nryhdyttiin siis toteuttamaan. Isäntä tuotti luokseen kaikenlaisia,\nvaatekappaleita ikäänkuin olisi tahtonut uudistaa vaatevarastonsa; Atos\nvalitsi mustan takin, joka teki hänestä kunnianarvoisan porvarin,\nAramis ei tahtonut jättää miekkaansa, vaan valitsi tummanvihreän\nsoturimaisen puvun; Portos ihastui punaiseen ihokkaaseen ja vihreihin\nhousuihin; d'Artagnan, jolla oli ennakolta väri selvillä, tarvitsi vain\ntarkastaa sen eri vivahduksia, ja haluamassaan kastanjanruskeassa\nasussa hän edusti mainiosti liikealalta syrjäytynyttä maustekauppiasta.\n\nGrimaud ja Mousqueton olivat jo täydellisessä valepuvussa, he kun eivät\nvieraalla maalla käyttäneet livreijaa. Grimaud muistutti muutenkin\nkaikin puolin tyyntä, kuivakiskoista, jäykkää ja varovaista\nenglantilaista; Mousquetonissa taasen nähtiin pyylevän, pöyhkeän ja\nlaiskan englantilaisen perikuva.\n\n\"Nyt kaikkein tärkeimpään toimitukseen\", virkkoi d'Artagnan;\n\"leikkauttakaamme tukkamme, jotta meitä ei rahvas häpäise. Kun emme\nenää aatelismiesten tavoin kanna miekkaa, niin olkaamme keropäitä kuten\npuritaanitkin. Sehän on, kuten tiedätte, kansanpuolueen\nsilmäänpistävimpänä eroituksena kuningasmielisistä.\"\n\nTässä tähdellisessä kohdassa d'Artagnan tapasi sitkeätä vastarintaa\nAramiin taholta; tämä tahtoi kaikin mokomin säästää pitkän tukkansa,\njoka oli hyvin kaunis ja huolellisesti hoidettu. Atoksen, jolle kaikki\nnämä kysymykset olivat yhdentekeviä, täytyi näyttää hänelle hyvää\nesimerkkiä. Portos luovutti nurkumatta päänsä Mousquetonin\npideltäväksi, joka keritsi suuria tukkuja isäntänsä pörröisistä\nharjaksista. D'Artagnan leikkasi itse tukkansa oman maun mukaan, ja\nsitten hänen päänsä suurestikin muistutti Frans I:n tai Kaarle IX:n\nrahoihin leimattua kuvaa.\n\n\"Me näytämme kamalilta\", sanoi Atos.\n\n\"Ja minusta tuntuu kuin käryäisimme puritaanilta, jotta värisyttää\",\npäivitteli Aramis.\n\n\"Päätäni palelee\", surkeili Portos.\n\n\"Ja minä tunnen kutsumusta ruveta saarnaamaan\", lisäsi d'Artagnan.\n\n\"Nyt\", esitti Atos, \"kun emme edes tunne itseämme, joten meidän ei\ntarvitse pelätä muidenkaan meitä tuntevan, lähtekäämme katsomaan\nkuninkaan tuloa; jos hän on ollut liikkeellä kaiken yötä, niin hän ei\nvoi enää olla kaukanakaan Lontoosta.\"\n\nYstävykset eivät olleetkaan vielä kahta tuntia liikkuneet väkijoukossa,\nkun äänekkäät huudot ja vilkas liikehtiminen ilmoittivat Kaarlon\nsaapuvan. Häntä vastaan oli lähetetty vaunut, ja jättimäinen Portos,\njoka oli päätänsä pitempi kaikkea muuta kansaa, ilmoitti näkevänsä\nkuninkaallisten kaleesien tulevan kaukana; d'Artagnan nousi silloin\nvarpailleen, mutta Atos ja Aramis kuuntelivat yleistä sorinaa,\npäästäkseen selville väkijoukon mielialasta. Vaunujen vieriessä ohitse\nd'Artagnan tunsi toisen vaununoven kohdalla Harrisonin ja toisen\nääressä Mordauntin. Mitä taasen kansaan tulee, josta Atos ja Aramis\nkeräsivät vaikutelmia, niin joka taholta syydettiin hurjia sadatuksia\nKaarloa vastaan.\n\nAtos palasi epätoivoisena.\n\n\"Hyvä ystävä\", virkkoi hänelle d'Artagnan, \"sinä olet hyödyttömästi\nitsepintainen; vakuutan sinulle, että tilanne on tuiki tukala. Minä\npuolestani olen käynyt kuninkaan puolelle ainoastaan sinun tähtesi ja\nyleisestä taiteellisesta tappelunharrastuksesta; olisi kyllä peräti\nhauskaa temmata uhri noilta kaikilta kiljujilta ja tehdä heistä pilaa.\nMietinpä asiaa.\"\n\nJo seuraavana päivänä, kun Atos seisoi ikkunassa, joka avautui\nkeskikaupungin väkirikkaimmille kaduille päin, kuultiin huudettavan\n_Parliament's billistä_, jonka nojalla entinen kuningas Kaarlo I\nvaltiopetoksesta ja kuningasvallan väärinkäyttämisestä syytettynä\nhaastettiin tuomiolle.\n\nD'Artagnan seisoi Atoksen vieressä, Aramis silmäili karttaa ja Portos\noli syventynyt lopettamaan maukkaan aamiaisen viimeisiä herkkupaloja.\n\n\"Parlamentti!\" huudahti Atos; \"ei ole mahdollista, että parlamentti on\njulkaissut sellaisen säännöksen.\"\n\n\"Kuulehan\", sanoi d'Artagnan, \"minä osaan hyvin vähän englanninkieltä;\nmutta kun englanninkieli on vain huonosti lausuttua ranskaa ei tuo\n_Parliament's bill_ voi minun käsitykseni mukaan merkitä muuta kuin\nparlamentin päätöstä, tai taivas minut kirotkoon eli _God damn_, kuten\ntäällä sanotaan.\"\n\nSamassa astui huoneeseen isäntä; Atos viittasi häntä lähestymään.\n\n\"Onko parlamentti julkaissut tuon säännöksen?\" kysyi Atos\nenglanninkielellä.\n\n\"On, mylord, -- puhdas parlamentti.\"\n\n\"Mitä! Puhdasko parlamentti? Onko siis kaksi parlamenttia?\"\n\n\"Hyvä mies\", keskeytti d'Artagnan, \"kun minä en ymmärrä\nenglanninkieltä, mutta me kaikki osaamme espanjaa, niin suvaitkaa\nkeskustella kanssamme tällä kielellä, koska arvattavasti puhutte\nmielellännekin äidinkieltänne, milloin vain saatte tilaisuutta.\"\n\n\"Aivan oikein\", virkkoi Aramis.\n\nPortoksen kaikki huomio oli yhä kiintynyt kyljysluuhun, josta hän\nkalusi lihaista kuorta.\n\n\"Kysyitte siis...?\" aloitti isäntä espanjaksi.\n\n\"Minä kysyin\", sanoi Atos samalla kielellä, \"onko täällä kaksi\nparlamenttia, puhdas ja puhdistamaton.\"\n\n\"Jo nyt otti lempo!\" virkahti Portos kohottaen verkalleen päätänsä ja\nsilmäillen ystäviänsä ällistyneenä; \"minä siis ymmärrän nyt\nenglanninkieltä? Käsitänhän puheenne.\"\n\n\"Syystä että me haastelemme espanjaksi, veikkonen\", selitti Atos\nvakavana kuten aina.\n\n\"Oh, turkanen!\" pahoitteli Portos; \"sepä noloa, sillä muutoin olisin\nosannut yhden kielen lisää.\"\n\n\"Kun mainitsin puhdasta parlamenttia, señor\", selitti isäntä,\n\"tarkoitin sitä, jonka eversti Pride on puhdistanut.\"\n\n\"Ka, täälläpä totisesti ollaan nokkelia\", tokaisi d'Artagnan;\n\"minun pitää Ranskaan palattuani opettaa se keino Mazarinille ja\nkoadjutorille. Toinen puhdistaa hovin nimessä ja toinen kansan; sillä\ntavoin siitä parlamentista päästään kerrassaan.\"\n\n\"Mikä se eversti Pride on miehiään\", kysyi Aramis, \"ja miten hän\nmenetteli parlamentin puhdistamisessa?\"\n\n\"Eversti Pride\", kertoi espanjalainen, \"on entinen ajuri, hyvin\njärkevä mies, joka oli kärryillä kulkiessaan pannut merkille\nerään seikan, nimittäin että kiven osuessa hänen tielleen oli\nviisaampaa siirtää pois kivi kuin yrittää ajaa sen ylitse.\nParlamentin kahdestasadastaviidestäkymmenestäyhdestä jäsenestä\noli satayhdeksänkymmentäyksi hänen tiellään ja nämä olisivat\nvoineet keikauttaa nurin hänen valtiolliset kärrynsä. Hän poimi\nheidät senvuoksi kuin entiseen aikaan kivet ja viskasi ulos\nedustajahuoneesta.\"\n\n\"Erinomaista!\" virkahti d'Artagnan, joka älykkäänä miehenä piti\nsuuressa arvossa muidenkin järkevyyttä, missä sitä vain tapasi.\n\n\"Ja kaikki nuo karkoitetut olivat kuningasmielisiä?\" kysyi Atos.\n\n\"Aivan epäilemättä, señor, ja te käsitätte, että he olisivat\njulistaneet kuninkaalle vapauttavan tuomion.\"\n\n\"Totisesti\", huomautti Portos majesteetillisesti, \"he olivat\nenemmistönä.\"\n\n\"Ja te luulette\", virkkoi Aramis, \"että hän suostuu asettumaan\nsellaisen tuomioistuimen eteen?\"\n\n\"Hänenhän täytyy\", vastasi espanjalainen; \"jos hän yrittäisi\nkieltäytyä, niin kansa pakottaisi hänet siihen.\"\n\n\"Kiitos, herra Perez\", sanoi Atos; \"nyt olen saanut riittävästi\nvalaistusta.\"\n\n\"Alatko jo vihdoinkin uskoa, että asia on auttamaton, Atos\", kysyi\nd'Artagnan, \"ja että me emme ikinä kykene pitämään puoliamme\nHarrisonin, Joycen, Priden ja Cromwellin kaltaisia miehiä vastaan?\"\n\n\"Tuomioistuin vapauttaa kuninkaan\", väitti Atos; \"hänen puoluelaistensa\näänettömyyskin osoittaa salaisen sopimuksen syntyneen.\"\n\nD'Artagnan kohautti olkapäitänsä.\n\n\"Mutta\", huomautti Aramis, \"jos he uskaltaisivat tuomita kuninkaansa,\nniin rangaistuksena olisi kai lopultakin maanpako tai vankila, siinä\nkaikki.\"\n\nD'Artagnan vihelsi epäuskoisesti.\n\n\"Saammehan nähdä\", virkkoi Atos, \"sillä me kaiketi lähdemme istuntoon\nsaapuville.\"\n\n\"Teidän ei olekaan tarvis kauan odottaa\", ilmoitti isäntä, \"sillä se\nalkaa huomenna.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi Atos, \"oikeudenkäynti oli siis jo valmisteltu ennen\nkuin kuningas saatiin vangiksi?\"\n\n\"Epäilemättä\", arveli d'Artagnan; \"siihen tietenkin ryhdyttiin samana\npäivänä kuin hänet ostettiin.\"\n\n\"Te tiedätte\", muistutti Aramis, \"että jos Mordaunt-ystävämme ei\npäättänyt itse kauppaa, hän ainakin hoiti tuon pikku keinottelun\nalkuhommia.\"\n\n\"Tiedätte myös\", lisäsi d'Artagnan, \"että missä hyvänsä herra Mordaunt\nosuu tielleni, minä surmaan hänet.\"\n\n\"Hyi, mokomaa heittiötä!\" virkahti Atos.\n\n\"Surmaan hänet juuri sen vuoksi, että hän on heittiö\", vakuutti\nd'Artagnan \"Voi, hyvä ystävä, minä teen niin paljon sinun mieliksesi,\nettä sinunkin tulee osoittaa suvaitsevaisuutta omille mieliteoilleni;\nsanonkin sinulle nyt, -- ajattele siitä mitä tahansa, -- että minä\ntapan tuon Mordauntin eikä kukaan muu.\"\n\n\"Ja minä\", tokaisi Portos.\n\n\"Minä myös\", lisäsi Aramis.\n\n\"Liikuttavaa yksimielisyyttä!\" huudahti d'Artagnan; \"sellainen\nsoveltuukin meidänlaisillemme kunnon porvareille. Tehkäämme nyt kierros\nkaupungilla; tässä sumussa ei itse Mordauntkaan tunne meitä neljän\naskeleen päästä. Lähtekäämme haukkomaan hiukan usmaa.\"\n\n\"Niin, oluen muutteeksi\", sanoi Portos.\n\nJa ystävykset läksivät jaloittelemaan.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSSEITSEMÄTTÄ LUKU\n\nOikeudenkäynti\n\n\nSeuraavana päivänä vei lukuisa vartio Kaarlo I:n sen korkean\ntuomioistuimen eteen, jonka piti ratkaista hänen kohtalonsa..\n\nKadut täytti tungos, ja Westminster-palatsin lähellä sijaitsevat\nrakennukset olivat täynnä katselijoita. Heti ensi askeleillaan\nkohtasivat neljä ystävystämme melkein voittamattomana esteenä tuon\nelävän muurin. Muutamat vantterat ja tuimat kansanmiehet tyrkkäsivät\nAramista niin töykeästi, että Portos kohotti peloittavan nyrkkinsä ja\nantoi sen pudota erään leipurin jauhoisille kasvoille, jotka heti\nmuuttivat väriä ja muistuttivat rusennettuja punaviinin rypäleitä.\nTapaus aiheutti suurta hälinää; kolme miestä tahtoi käydä käsiksi\nPortokseen, mutta Atos paiskasi sivulle yhden, d'Artagnan toisen, ja\nPortos sinkautti päänsä yli kolmannen. Jotkut jaloa nyrkkeilytaitoa\nharrastavat englantilaiset ihailivat tämän tempun kätevyyttä ja\njoutuisuutta ja taputtivat käsiään. Vähältä piti, että Portos ja hänen\nystävänsä eivät tulleet kannetuksi riemusaatossa, sen sijaan että\nolivat alkaneet pelätä joutuvansa tallatuiksi; mutta neljän\nmatkalaisemme, jotka varoivat kaikkea ilmitulon mahdollisuutta,\nonnistui väistää tällaista kunnianosoitusta. Voimannäytteestä oli\nkuitenkin se hyöty, että väkijoukko avautui heidän tieltään, niin että\nhe saavuttivat päämääränsä, joka oli vastikään näyttänyt heistä\nmahdottomalta, päästen puikkelehtimaan palatsin luo.\n\nKoko Lontoo tunkeili lehterien ovilla; ensimmäiset kolme penkkiriviä\nolivatkin jo otetut, kun ystävykset saivat sulloutuneiksi sisälle.\nTämä ei ollut suurikaan haitta miehille, jotka halusivat pysyä,\ntuntemattomina; he istuutuivat senvuoksi hyvinkin tyytyväisinä,\nlukuunottamatta Portosta, jonka olisi tehnyt mieli näytellä punaista\nihokastaan ja vihreitä housujaan, joten häntä suretti, että hän ei\nollut saanut sijaa ensimmäisellä rivillä.\n\nPenkit oli asetettu puolikehään, ja ystävykset näkivät paikaltaan koko\nyleisön. Sattumalta olivat he joutuneet keskimmäiselle lehterille ja\nistuivat vastapäätä Kaarlo I:lle varattua nojatuolia. Noin kello\nyksitoista aamupäivällä ilmestyi kuningas istuntosalin ovelle. Hän\nastui sisälle vartion ympäröimänä, mutta hattu päässä ja levollisen\nnäköisenä, luoden rauhallisia silmäyksiä joka taholle ikäänkuin\nsaapuneena kuuliaisten alamaisten edustajakunnan puheenjohtajaksi eikä\nhaastettuna vastaamaan kapinallisen tuomioistuimen eteen.\n\nTuomarit olivat ylpeitä siitä, että heillä oli kuningas\nnöyryytettävänään, ja he nähtävästi valmistausivatkin käyttämään\nanastettua oikeutta. Niinpä tuli oikeudenpalvelija ilmoittamaan Kaarlo\nI:lle, että tapa vaati syytettyä paljastamaan päänsä tuomarien edessä.\n\nSanaakaan sanomatta Kaarlo painoi hatun syvemmälle päähänsä ja kääntyi\ntoisaanne; oikeudenpalvelijan poistuttua hän istuutui puheenjohtajan\neteen asetettuun lepotuoliin ja sivalteli saapasvarttaan pienellä\nruokokepillä, joka hänellä oli kädessään.\n\nMukana tullut Parry seisoi hänen takanaan.\n\nKaikkia näitä alkutoimia tarkkaamatta d'Artagnan tähysteli Atosta;\ntämän kasvot kuvastivat kaikkia niitä tunteita, jotka kuningas sai\nlujalla itsehillinnällään häädetyksi omilta piirteiltään. D'Artagnania\npeloitti Atoksen kiihtymys, kun kreivi muutoin oli niin kylmäverinen ja\nlevollinen.\n\n\"Toivottavasti\", hän kumartui kuiskaamaan Atoksen korvaan, \"sinä otat\nesimerkkiä hänen majesteetistaan etkä typerästi toimita itseäsi surman\nsuuhun tässä häkissä.\"\n\n\"Ole huoletta\", vastasi Atos.\n\n\"Kas, kas\", jatkoi d'Artagnan, \"näyttää siltä kuin pelättäisiin\njotakin, sillä vartiot lisätään kaksinkertaisiksi; äsken nähtiin vain\npertuskamiehiä, mutta nyt on muskettiväkeäkin seassa. Kaikille on\nvarattu osuutensa: pertuskat on tarkoitettu permannon yleisölle ja\nmusketit tehoavat tänne lehtereille.\"\n\n\"Kolmekymmentä, neljäkymmentä, viisikymmentä, seitsemänkymmentä\nmiestä\", lateli Portos laskien vastatulleita.\n\n\"Hei\", tokaisi Aramis, \"sinä unohdat upseerin, Portos; nähdäkseni\nkannattaa hänetkin lukea mukaan.\"\n\n\"Istu ja pala!\" murahti d'Artagnan, ja hän vaaleni kiukusta, sillä hän\noli tuntenut Mordauntin, kun tämä paljastetuin miekoin johti\nmuskettisotureita, jotka asettuivat kuninkaan taakse, siis vastapäätä\nlehtereitä.\n\n\"Lieneekö hän tuntenut meidät?\" pitkitti d'Artagnan; \"siinä tapauksessa\nesitän kiireesti peräydyttäväksi. Minä en pidä siitä, että minulle\ntyrkytetään erityinen kuolemantapa; tahdon kuolla oman valintani\nmukaan. Ja häkissä ampumista minä en valitsisi.\"\n\n\"Ei\", vastasi Aramis, \"hän ei ole nähnyt meitä. Hän ei näe muuta kuin\nkuninkaan. Hitto, millaisin silmäyksin se hävytön häntä katseleekaan!\nVihaako hän kenties kuningasta yhtä katkerasti kuin meitäkin?\"\n\n\"Katkeramminkin\", vastasi Atos; \"me olemme ottaneet häneltä ainoastaan\näidin, kuningas sitävastoin nimen ja omaisuuden.\"\n\n\"Se on totta\", myönsi Aramis; \"mutta hiljaa, presidentti puhuttelee\nkuningasta.\"\n\nPresidentti Bradshaw olikin jo kääntynyt korkean syytetyn puoleen.\n\n\"Stuart\", hän virkkoi, \"kuulkaa nyt tuomarienne nimihuuto ja esittäkää\noikeudelle, mitä muistutuksia teillä saattaa olla tehtävänä.\"\n\nKuningas kääntyi toiselle taholle, ikäänkuin eivät nuo sanat olisikaan\nolleet hänelle lausuttuja.\n\nPresidentti odotti, ja syntyi tovin hiljaisuus, kun ei mitään vastausta\nkuulunut.\n\nSadastakuudestakymmenestäkolmesta valitusta jäsenestä kykeni ainoastaan\nseitsemänkymmentäkolme vastaamaan, sillä toiset oli tuollaisen toimen\nosallisuuden pelko pidättänyt saapumasta.\n\n\"Ryhdyn siis nimihuutoon\", huomautti Bradshaw olematta näkevinään, että\njäsenistä puuttui kolme viidennestä.\n\nHän alkoi yksitellen lausua läsnäolevien ja poisjääneiden nimiä.\nEdelliset vastailivat lujemmalla tai heikommalla äänellä sen mukaan\nkuin kullakin oli miehuutta vakaumuksensa ilmaisemiseen. Lyhyt\näänettömyys seurasi poissaolevien nimiä, jotka luettiin kahteen\nkertaan.\n\nTuli eversti Fairfaxin nimen vuoro. Sitäkin seurasi tuo lyhyt, mutta\njuhlallinen hiljaisuus, joka ilmoitti, kutka jäsenet eivät olleet\ntahtoneet omakohtaisesti yhtyä kuninkaan tuomitsemiseen.\n\n\"Eversti Fairfax?\" toisti Bradshaw.\n\n\"Fairfax?\" vastasi pilkallinen ääni, jonka hopeasointu ilmoitti puhujan\nnaiseksi; \"hän on liian järkevä tullakseen tänne.\"\n\nTavaton naurun remakka tervehti sanoja, jotka lausuttiin sillä\nrohkeudella, mitä nainen saa omasta heikkoudestaan, se kun suojelee\nhäntä kaikelta kostolta.\n\n\"Naisen ääni!\" huudahti Aramis. \"Ah, kautta kunniani, kunhan hän olisi\nnuori ja kaunis!\"\n\nJa hän nousi penkille tähyilläkseen lehteriä, jolta ääni oli kuulunut.\n\n\"Kautta sieluni\", jatkoi Aramis, \"hän on viehättävä! Katsohan,\nd'Artagnan, kaikki ihmiset silmäilevät häntä, ja Bradshawin\ntuijotuksesta huolimatta hän ei kalpene.\"\n\n\"Hän on lady Fairfax itse\", ilmoitti d'Artagnan. \"Muistathan hänet,\nPortos? Me näimme hänet miehensä keralla kenraali Cromwellin luona.\"\n\nTuokion kuluttua palasi tuon omituisen välikohtauksen häiritsemä rauha,\nja nimihuutoa jatkettiin.\n\n\"Noiden konnien täytyy keskeyttää istunto, kun he huomaavat, että\nkoolla ei ole riittävää lukumäärää\", huomautti kreivi de la Fère.\n\n\"Sinä et tunne heitä, Atos. Katsohan, kuinka Mordaunt hymyilee, kuinka\nhän silmäilee kuningasta. Näyttääkö hän pelkäävän, että uhri pääsee\nhänen käsistään? Ei, ei, tuo on tyydytetyn vihan, pian sammutettavan\nkostonjanon hymyä. Sinua kirottua basiliskia, onnekas on minulle se\nhetki, jolloin saan mitellä sinua muullakin kuin katseella!\"\n\n\"Kuningas on todella komea\", virkkoi Portos, \"ja katsokaa, kuinka\nhuolellisesti hän on puettu vankinakin. Hänen hattutöyhtönsä maksaa\nvähintään viisikymmentä pistolia; katsohan, Aramis!\"\n\nNimihuudon päätyttyä presidentti antoi käskyn ryhtyä lukemaan\nkannekirjaa.\n\nAtos kalpeni; hän oli siis taaskin pettynyt odotuksessaan. Vaikka\ntuomareita oli riittämätön lukumäärä, aiottiin kuitenkin aloittaa\noikeudenkäynti; kuningas oli siis tuomittu ennakolta.\n\n\"Sanoinhan sen sinulle, Atos\", virkkoi d'Artagnan olkapäitään\nkohauttaen. \"Mutta sinä epäilet aina. Rohkaise nyt luontosi ja kuuntele\n-- liiaksi tulistumatta, minä pyydän -- mitä pikku kamaluuksia tuo\nmustapukuinen herrasmies käy lausuilemaan kuninkaastansa asianomaisella\nluvalla ja etuoikeudella.\"\n\nEi ollutkaan vielä koskaan niin raakamainen syyttely, niin kurja\nhäväistysten sarja, niin pikkumainen vääristely loukannut\nkuninkaallista majesteettia. Siihen asti oli tyydytty murhaamaan\nkuninkaita, mutta ainoastaan heidän hengettömiä ruumiitaan oli saatettu\nhäväistä.\n\nKaarlo I kuunteli syyttäjän puhetta hyvin tarkkaavasti, antoi\nherjausten luistaa ohi ja painoi mieleensä varsinaiset syytöskohdat;\nkun viha kuohahteli liian selvästi, -- kun syyttäjä tekeysi ennakolta\npyöveliksi, -- silloin kuningas vastasi halveksivalla hymyllä. Se oli\nsilti hirveä koettelemus, jossa onneton kuningas näki kaikki\nvaromattomuutensa leimattuina salakavaliksi aikeiksi, erehdyksensä\nkuvattuina tahallisiksi rikoksiksi.\n\nD'Artagnan kuunteli solvaustulvaa niin halveksivasti kuin se\nansaitsikin, mutta pysähtyi kuitenkin kohdistamaan selkeätä\njärkevyyttään muutamiin syyttäjän väitteisiin.\n\n\"Totta on\", hän virkkoi, \"että jos varomattomuudesta ja\nkevytmielisyydestä rangaistaan, niin kuningas-parka ansaitsee\nrangaistuksen; mutta minusta tuntuu siltä, että kaikesta on riittävänä\nhyvityksenä jo se, mitä hän tällä hetkellä kärsii.\"\n\n\"Missään tapauksessa\", vastasi Aramis, \"ei rangaistus saisi kohdistua\nkuninkaaseen, vaan hänen ministereihinsä, koska Englannin perustuslain\nensimmäinen pykälä kuuluu: _Kuningas ei voi rikkoa_.\"\n\n\"Minä\", jupisi Portos katsellen Mordauntia ja ajatellen ainoastaan\nhäntä, \"minä puolestani -- jollen siten häiritsisi tilaisuuden\njuhlallisuutta -- hyppäisin heti alas lehteriltä, karkaisin kolmella\nloikkauksella Mordauntin niskaan ja kuristaisin hänet; sitten\nsieppaisin häntä jaloista ja löisin hänellä kuoliaaksi kaikki nuo\nviheliäiset muskettisoturit, jotka ovat ranskalaisten irvikuvia.\nSillaikaa d'Artagnan nokkelana ja kekseliäänä kenties saisi haudotuksi\nkeinon kuninkaan pelastamiseksi. Minun täytyy puhua siitä hänen\nkanssaan.\"\n\nAtos taasen istui hehkuvin kasvoin, kädet nyrkissä ja verisiksi\npureskelluin huulin; hän kuohui raivosta, kuunnellessaan tuota\nloppumatonta parlamentaarista häpäisemistä ja tarkatessaan tuota\npitkällistä kuninkaallista kärsivällisyyttä. Kreivin horjumaton käsi ja\njärkkymätön sydän olivat nyt vapistuksen vallassa.\n\nSamassa lopetti syyttäjä puheensa seuraavin sanoin:\n\n\"Tämän kanteen esitämme Englannin kansan nimessä.\"\n\nNe sanat aiheuttivat sorinaa lehtereillä, ja toinen ääni -- ei naisen,\nvaan raivostuneen miehen -- kajahti d'Artagnanin takaa.\n\n\"Sinä valehtelet!\" karjaisi tämä ääni; \"yhdeksän kymmenesosaa Englannin\nkansasta inhoaa noita herjauksia!\"\n\nTämä kiihkeä purkaus käänsi kuninkaan, tuomarien, koko yleisön katseet\nsitä lehteriä kohti, jolla neljä ystävystämme olivat. Mordaunt tähysti\nsinne kuten muutkin ja tunsi aatelismiehen, jonka ympärillä nuo kolme\nmuutakin ranskalaista olivat nousseet kalpeina ja uhkaavina. Hänen\nsilmänsä leimahtivat ilosta, kun hän nyt jälleen oli löytänyt miehet,\njoiden etsimiselle ja surmaamiselle hän oli omistanut elämänsä.\nKiivaalla liikkeellä hän kutsui luokseen kaksikymmentä muskettisoturia\nja huusi osoittaen sormellaan lehteriä, jolla hänen vihollisensa\nolivat:\n\n\"Ampukaa tuolle lehterille!\"\n\nMutta nopeana kuin ajatus sieppasi d'Artagnan Atosta vyötäisiltä,\nPortoksen temmatessa Aramiin; he hyppäsivät alas penkiltä, syöksähtivät\nkäytäviin, vilistivät alas portaita ja katosivat väkijoukkoon,\nsillaikaa kun tähdätyt musketit salissa uhkasivat kolmeatuhatta\nkatsojaa, joiden armonpyynnöt ja vihlovat tuskanhuudot pidättivät jo\nmäärätyn verilöylyn.\n\nKaarlo oli myös tuntenut nuo neljä ranskalaista; hän painoi toisella\nkädellään sydäntänsä, hillitäkseen sen rajua sykkimistä, ja peitti\ntoisella silmänsä, jottei näkisi uskollisia ystäviään surmattavan.\n\nKalpeana ja raivosta vapisten hyökkäsi Mordaunt paljastettu miekka\nkädessään ulos salista kymmenen pertuskamiehen saattamana; läähättäen\nhaki ja kyseli hän väkijoukosta, mutta hänen oli palattava tyhjin\ntoimin.\n\nIstuntosalissa pauhasi sanoin kuvaamaton meteli. Puoleen tuntiin ei\nkukaan saanut ääntänsä kuuluviin. Tuomarit luulivat lehterin romahtavan\nalas. Lehteriyleisö näki vastaansa tähdätyt musketit ja pysyi pelon ja\nuteliaisuuden vaiheella meluisana ja kiihdyksissään.\n\nVihdoin palasi rauhallisuus.\n\n\"Mitä on teillä sanottavana puolustukseksenne?\" kysyi Bradshaw\nkuninkaalta.\n\nYhä pitäen hatun päässään kuningas nousi seisaalle, ei nöyrästi, vaan\nmajesteetillisen arvokkaasti, ja vastasi tuomarin eikä syytetyn\nsävyllä:\n\n\"Ennen kuin kysytte minulta, vastatkaa te minulle. Olin vapaa\nNewcastlessa, missä olin tehnyt parlamentin kanssa sopimuksen. Omasta\npuolestanne täyttämättä sitä sopimusta, jota minä taholtani noudatin,\nte ostitte minut skotlantilaisilta, ette kalliisti, sen kyllä tiedän,\nja se tuottaa kunniaa hallintonne säästeliäisyydelle. Mutta jos\nolettekin maksaneet minusta orjan hinnan, niin luuletteko minun silti\nlakanneen olemasta kuninkaanne? En suinkaan. Teille vastaaminen olisi\nsen unohtamista. En siis vastaa teille ennen kuin te olette todistaneet\nminulle oikeutenne kuulustella minua. Vastaukseen ryhtyminen olisi\nteidän tunnustamistanne tuomareikseni, mutta minä myönnän teidät vain\npyöveleikseni.\"\n\nJa haudanhiljaisuuden vallitessa Kaarlo istuutui jälleen lepotuoliinsa\ntyynenä, ylväänä ja hattu yhä päässä.\n\n\"Kunpa ranskalaiseni vielä olisivat täällä!\" mutisi Kaarlo ylpeästi,\nsuunnatessaan katseensa lehterille, jolla he olivat silmänräpäykseksi\nnäyttäytyneet; \"he näkisivät, että heidän ystävänsä ansaitsee elävänä\npuoltajia ja kuolleena murehtijoita.\"\n\nMutta turhaan tähysti hän väkijoukkoa ja näytti ikäänkuin anovan\nJumalalta ystäviensä rohkaisevaa ja lohduttavaa läsnäoloa; hän näki\nainoastaan tylsiä ja pelokkaita kasvoja ja tunsi kohtaavansa pelkkää\nvihaa ja säälittömyyttä.\n\n\"No niin\", virkkoi presidentti nähdessään Kaarlon päättäneen\nehdottomasti pysyä puhumattomana, \"me tuomitsemme teidät\nvaikenemisestanne huolimatta. Teitä syytetään valtiopetoksesta,\nvaltanne väärinkäyttämisestä ja murhasta. Valallisia todistuksia tulee\nkuultavaksi. Menkää, seuraava istunto taivuttaa teidät siihen, mistä\nnyt kieltäydytte.\"\n\nKaarlo nousi ja sanoi kääntyen Parryyn, joka seisoi kalpeana ja ohimot\nhiestä kosteina:\n\n\"No, hyvä Parry, mikä sinua vaivaa? Mikä saattaa sinua noin\nkiihdyttää?\"\n\n\"Voi, sire\", vastasi Parry kyynelsilmin ja rukoilevalla äänellä, \"sire,\nälkää katsoko vasemmalle, kun astutte ulos.\"\n\n\"Minkätähden, Parry?\"\n\n\"Älkää katsoko, minä rukoilen, armollinen kuninkaani!\"\n\n\"Mutta mikä siellä on? Sano!\" pyysi Kaarlo yrittäen katseellaan tunkea\ntiheän vartion läpi, joka seisoi hänen takanaan.\n\n\"Siellä on -- mutta ettehän katso sinne päin, sire? -- siellä pöydällä\non nähtävänä piilukirves, jolla rikollisia mestataan. Se näky on\nhirveä; älkää katsoko siihen, sire, minä rukoilen.\"\n\n\"Niitä houkkioita!\" huudahti Kaarlo; \"he luulevat minua siis yhtä\nraukkamaiseksi kuin itsekin ovat. Teit oikein, kun ilmoitit ennakolta;\nkiitos, Parry!\"\n\nKuningas astui salista vartionsa saattamana. Oven vasemmalla\npuolella välkkyi tosiaan mestauskirveen kirkas terä pyövelin käden\nkiilloittamine pitkine varsineen; punaiselta pöytäverholta se sai\nkolkkoa heijastusta.\n\nSen kohdalle tultuaan Kaarlo pysähtyi ja kääntyi hymyillen katsomaan.\n\n\"Kas vain\", hän sanoi nauraen, \"piilu! Nerokas kauhukuva ja omiaan\nniille, jotka eivät tiedä, mitä aatelismies on! Sinä et minua peloita,\npyövelin piilu\", hän lisäsi sivaltaen sitä ohuella ja notkealla\nruokokepillään, \"ja minä lyön sinua, kristillisen kärsivällisesti\nodottaen, että sinä annat minulle takaisin.\"\n\nJa kuninkaallisen halveksivasti kohauttaen olkapäitänsä hän astui\nedelleen, jättäen ihan tyrmistyneiksi kaikki ne, jotka olivat\nsulloutuneet pöydän ympärille katselemaan, minkä vaikutuksen\nkuninkaaseen tekisi mestauskirves, jonka piti katkaista hänen kaulansa.\n\n\"Tosiaankin, Parry\", pitkitti kuningas poistuessaan, \"kaikki nuo\nihmiset, Jumala minulle suokoon anteeksi, näkyvät pitävän minua\nintialaisena puuvillakauppiaana eikä aatelismiehenä, joka on tottunut\nnäkemään teräksen välähtelevän! Eivätkö he siis usko, että minä olen\nyhtä karski kuin teurastaja!\"\n\nNämä sanat virkkaessaan hän saapui portille. Sinne oli kasautunut pitkä\nrivi ihmisiä, jotka eivät olleet mahtuneet lehterille, mutta tahtoivat\nnähdä ainakin lopun näytelmästä, jonka mielenkiintoisimman osan olivat\nmenettäneet. Tämä suunnaton väenpaljous, jonka rivissä näkyi uhkaavia\nkasvoja, sai kuninkaan huoahtamaan.\n\n-- Mikä suunnaton väkijoukko, -- hän ajatteli -- eikä ainoatakaan\nharrasta ystävää!\n\nHänen virkkaessaan itsekseen nämä epäilyksen ja alakuloisuuden sanat\nvastasi hänelle ääni ihan läheltä:\n\n\"Kunnia kukistuneelle majesteetille!\"\n\nKuningas kääntyi nopeasti, kyynelsilmin ja sydän tulvillaan.\n\nSiinä oli muuan vanha soturi hänen henkivartiostaan; mies ei ollut\ntahtonut nähdä vangitun kuninkaansa astuvan ohitseen hänen\nosoittamattansa tätä viimeistä alamaisen kunnioitusta.\n\nMutta samassa iskettiin onneton melkein kuoliaaksi miekannupilla.\n\nLyöjien joukossa kuningas tunsi kapteeni Groslowin.\n\n\"Voi\", huudahti Kaarlo, \"se oli kovin ankara rangaistus pienestä\nvirheestä.\"\n\nAhdistunein sydämin hän sitten pitkitti matkaansa, mutta hän ei ollut\nedennyt sataakaan askelta, kun muuan raivopää kurottausi sotamiesten\nmuodostamaan kujaan ja sylki kuningasta kasvoihin niinkuin entiseen\naikaan inhoittava ja kirottu juutalainen oli kohdellut Jesus\nNatsaretilaista.\n\nKaikuvaa naurun rähäkkää ja kumeata sorinaa kuului yhtaikaa; väkijoukko\njakautui, sulkeutui jälleen, aaltoili kuin myrskyinen meri, ja kuningas\nluuli elävästä tyrskeestä näkevänsä Atoksen salamoitsevat silmät.\n\nKaarlo pyyhki kasvojaan ja lausui surumielisesti hymyillen:\n\n\"Sitä onnetonta! Hopearahasta hän tekisi saman isälleen.\"\n\nKuningas ei ollut erehtynyt; hän oli tosiaan nähnyt Atoksen ja tämän\nystävät, jotka olivat jälleen sekautuneet väkijoukkoon ja nyt\nviimeisellä katseellaan saattoivat marttyyrihallitsijaa.\n\nSotamiehen tervehtiessä Kaarloa Atoksen sydän paisui ilosta, ja\ntointuessaan tapasi kovaonninen taskustaan kymmenen guineaa, jotka\nranskalainen aatelismies oli sinne sujauttanut. Mutta hurjan herjaajan\nsylkiessä kuninkaallista vankia kasvoihin Atos tapaili tikariansa.\n\nSilloin d'Artagnan pidätti hänen kätensä ja sanoi karmealla äänellä:\n\n\"Odota!\"\n\nMilloinkaan ei d'Artagnan ollut käyttänyt jyrkkää sävyä kreivi de la\nFèreä kohtaan.\n\nAtos malttoi mielensä.\n\nD'Artagnan nojautui Atokseen, viittasi Portosta ja Aramista pysymään\npaikalla ja asettui äskeisen miehen taakse, joka paljailla\nkäsivarsillaan huitoen vielä nauroi kurjalle kepposelleen ja\nvastaanotti muiden villiintyneiden onnitteluja.\n\nMies lähti keskikaupungille päin. Yhä Atokseen nojautuen d'Artagnan\nseurasi häntä, viitaten Portosta ja Aramista mukaansa.\n\nKuninkaan häpäisijä, joka näytti teurastajanrengiltä, poikkesi kahden\nkumppanin kanssa kapealle syrjäkadulle, joka loivasti laskeusi\njokivarteen.\n\nD'Artagnan oli hellittänyt Atoksen käsikynkästä ja asteli raakimuksen\ntakana.\n\nLähelle virtaa tultuaan huomasivat nuo kolme miestä, että heitä\nseurattiin; he pysähtyivät, katselivat ranskalaisia röyhkeästi ja\nvirkkoivat muutamia kokkapuheita keskenään.\n\n\"Minä en osaa englanninkieltä, Atos\", virkkoi d'Artagnan, \"mutta sen\ntaitajana saat sinä olla tulkkinani.\"\n\nSamassa he jouduttivat askeleitaan ja kävelivät noiden kolmen ohi.\nMutta yhtäkkiä kääntyen d'Artagnan astui suoraan teurastajanrengin\neteen kosketti miehen rintaa etusormensa päällä ja virkkoi Atokselle:\n\n\"Sano hänelle tämä: 'Sinä olet kurja ryökäle, olet häväissyt turvatonta\nmiestä, olet tahrannut kuninkaasi kasvoja, sinun on kuoltava!'\"\n\nKalpeana kuin aave ja d'Artagnanin pitelemänä ranteesta Atos tulkitsi\nnuo vieraskieliset sanat miehelle, joka uhkaavat valmistukset ja\nd'Artagnanin kamalan katseen nähdessään tahtoi asettua vastarintaan. Se\nliike sai Aramiin tavoittamaan miekkaansa.\n\n\"Ei, ei terästä, ei terästä!\" huudahti d'Artagnan; \"teräs on\nherrasmiehiä varten.\"\n\nHän tarttui teurastajanrenkiä kurkusta ja sanoi:\n\n\"Portos, nujerra tämä kurja yhdellä nyrkiniskulla.\"\n\nPortos kohotti peloittavan käsivartensa, viuhautti sitä ilmassa kuin\nmoukaria, ja raskas möhkäle jymähti heittiön pääkuoreen, joka musertui.\n\nMies suistui maahan kuin nuijalla isketty härkä.\n\nHänen kumppaninsa tahtoivat huutaa ja kapaista pakoon, mutta heidän\näänensä petti, ja vapisevat raajat epäsivät palveluksensa.\n\n\"Sano heille vielä tämä, Atos\", jatkoi d'Artagnan: \"'Siten pitää kuolla\nkaikkien, jotka unohtavat, että kahlehdittu mies on pyhä ja että\nvangittu kuningas on kaksin verroin Herran edustaja'.\"\n\nAtos toisti d'Artagnanin sanat.\n\nMykkinä ja harittavin hiuksin katselivat nuo kaksi miestä kumppaninsa\nruumista, joka virui tummassa verilaimiskassa; mutta pian he saivat\ntakaisin äänensä ja liikuntakykynsä, paeten kirkuvina ja kädet\nristissä.\n\n\"Oikeus on pantu täytäntöön!\" virkkoi Portos otsaansa kuivaten.\n\n\"Ja nyt\", sanoi d'Artagnan Atokselle, \"älä epäile minua, vaan ole\nlevollinen: minä otan huolekseni kaikki, mikä koskee kuningasta.\"\n\n\n\n\nKAHDEKSASSEITSEMÄTTÄ LUKU\n\nWhitehall\n\n\nParlamentti tuomitsi Kaarlo Stuartin kuolemaan, kuten oli ollut helppo\nnähdä ennakolta. Valtiolliset tuomiot ovat melkein aina tyhjiä\nmuodollisuuksia, sillä samat intohimot, jotka ovat aiheuttaneet\nsyytöksen, määräävät myöskin tuomion. Sellainen on vallankumousten\nkamala johdonmukaisuus.\n\nVaikka ystävyksemme olivat valmistuneet tähän ratkaisuun, herätti se\nheissä kuitenkin syvää murhetta. D'Artagnan, jonka nokkeluus ei\nmilloinkaan ollut keinokkaampi kuin juuri arveluttavimmissa käänteissä,\nvannoi uudestaan yrittävänsä mitä ihminen yrittää voi, ehkäistäkseen\nverisen murhenäytelmän loppukohtauksen. Mutta millä tavoin? Se häämötti\nhänelle vasta epäselvästi. Kaikki oli olosuhteista riippuvaa.\nTäydellisen suunnitelman laatimistilaisuutta odottaessa täytyi hinnalla\nmillä hyvänsä voittaa aikaa esteiden asettamisella mestauksen\ntoimeenpanolle, jonka tuomarit olivat päättäneet tapahtuvaksi\nseuraavana päivänä. Ainoana keinona oli toimittaa pois tieltä Lontoon\npyöveli.\n\nPyövelin kadottua ei tuomiota voitaisi pahna täytäntöön. Epäilemättä\nnoudettaisiin pyöveli lähimmästä kaupungista, mutta siten olisi ainakin\nyksi päivä voitettu, ja päivä saattoi tällaisessa tapauksessa merkitä\npelastusta. D'Artagnan otti huolekseen tämän enemmän kuin vaikean\ntehtävän.\n\nVähemmän tärkeätä ei ollut ilmoittaa Kaarlo Stuartille, että hänen\npelastamistaan aiottiin yrittää, jotta hän mahdollisuutta myöten\nhelpottaisi puolustajiensa puuhia tai ei ainakaan ryhtyisi mihinkään,\nmikä voisi vaikeuttaa heidän ponnistuksiaan. Aramis otti vastuulleen\ntämän vaarallisen toimen. Kaarlo Stuart oli kysynyt, oliko piispa\nJuxonille sallittua käydä hänen vankilassaan Whitehall-palatsissa.\nMordaunt oli samana iltana ilmoittanut piispalle kuninkaan lausuman\nhurskasmielisen toivomuksen ja Cromwellin suostumuksen siihen. Aramis\npäätti joko uhkauksilla tai suostuttelulla taivuttaa piispan sallimaan\nhänen lähteä Whitehall-palatsiin kirkkoruhtinaan sijasta ja hänen\npapilliseen asuunsa puettuna.\n\nAtos vihdoin otti tehtäväkseen hankkia kaiken varalta tilaisuuden\npoistua Englannista, onnistuipa yritys tai ei.\n\nPimeän tultua päätettiin tulla koolle hotelliin kello yksitoista\nillalla, ja kukin lähti suorittamaan vaarallista tehtäväänsä.\n\nWhitehallia vartioitsi kolme ratsuväen rykmenttiä ja vielä enemmän\nCromwellin ainainen levottomuus; hän tuli ja meni sekä lähetteli\npalatsiin kenraaleitansa tai asiamiehiänsä.\n\nYksinään, tavallisessa huoneessaan, jota kaksi vahakynttilää valaisi,\nistui kuolemaan tuomittu hallitsija surumielisesti katsellen kadonneen\nsuuruutensa loistoa, niinkuin monikin viimeisenä hetkenään havaitsee\nelämän kuvan kirkkaammaksi ja mieluisammaksi kuin koskaan.\n\nParry ei ollut jättänyt isäntäänsä, ja tuomion jälkeen olivat hänen\nkyyneleensä virranneet herkeämättä.\n\nKaarlo Stuart nojasi kyynäspäätänsä pöytään ja silmäili ympyräkuvaa,\njohon oli vierekkäin maalattu hänen puolisonsa ja tyttärensä; hän\nodotti ensin Juxonia ja sitten marttyyrikuolemaa.\n\nToisinaan hänen ajatuksensa pysähtyivät noihin uljaihin ranskalaisiin\naatelismiehiin, jotka jo tuntuivat hänestä penikulmien päähän\nkaikonneilta, satumaisilta, haaveellisilta, ja muistuttivat niitä\nolentoja, joita näkee unessa ja jotka häipyvät herätessä.\n\nVäliin kysyikin Kaarlo itseltään, eikö kaikki hänelle tapahtunut ollut\nvain unta tai ainakin kuumehouretta.\n\nTämä ajatus sai hänet nousemaan seisaalle; hän harppasi muutamia\naskeleita huoneessa ikäänkuin tointuakseen horroksista ja asettui\nikkunan ääreen, mutta näki silloin heti sotamiesten muskettien\nvälähtelevän ulkopuolella. Hänen täytyi nyt tunnustaa itselleen, että\nhän oli aivan valveilla, joten hänen ahdistava unensa oli täyttä\ntodellisuutta.\n\nKaarlo palasi äänettömänä lepotuoliinsa, nojasi taas kyynäspäänsä\npöytään, antoi päänsä vaipua käden varaan ja mietiskeli jälleen.\n\n-- Voi, sanoi hän itsekseen, -- jos minulla edes olisi rippi-isänäni\njoku noista kirkon valaisijoista, joiden sielu on tutkistellut kaikki\nelämän salaisuudet, kaikki suuruuden mitättömyydet, niin hänen äänensä\nkenties vaimentaisi sen kuiskeen, joka lakkaamatta valittaa sielussani!\nMutta minä saan tietenkin arkiaikaisen papin, jolta kova onneni on\ntärvellyt uran ja maallisen onnen. Hän tulee puhumaan minulle Jumalasta\nja kuolemasta niinkuin hän puhuu muille kuolevaisille, -- hän ei osaa\noivaltaa, että kuninkaan kuolema jättää anastajalle valtaistuimen,\nhänen lastensa jäädessä leivättömiksi.\n\nHän kohotti muotokuvan huulilleen ja mutisi hiljaa lastensa nimiä.\n\nOli sumuinen ja pimeä yö. Tunnit kajahtelivat verkalleen lähimmän\nkirkon tornista. Kahden vahakynttilän valju hohde siroitteli avaraan ja\nkorkeaan huoneeseen kummallisten heijasteiden valaisemia varjokuvia.\nNämä varjokuvat olivat Kaarlo-kuninkaan esi-isiä, jotka astuivat esille\nkullatuista puitteistaan, ja heijasteet heitti hiipuvan hiilivalkean\nviimeinen sinertävä kimmellys.\n\nMurtava alakuloisuus valtasi Kaarlon. Hän peitti otsansa käsillään ja\najatteli maailmaa, niin kaunista, kun sen jättää tai oikeammin kun se\njättää meidät, lasten hyväilyjä, jotka tuntuvat suloisimmilta silloin\nkun on eriämässä heistä ainiaaksi, -- puolisoa, ylvästä ja urheata\nnaista, joka oli viimeiseen asti rohkaissut hänen mieltänsä. Hän otti\npoveltaan timanttiristin ja Sukkanauha-ritarikunnan rintatähden, jotka\nkuningatar oli lähettänyt hänelle noiden jalojen ranskalaisten mukana,\nja suuteli niitä; sitten muistaessaan, että Henriette ei ollut näkevä\nnäitä esineitä ennen kuin hän makaisi kylmänä ja silvottuna haudassaan,\ntunsi hän jäätävää väristystä, kuin olisi kalma jo heittänyt\nensimmäisen harsonsa hänen ylleen.\n\nTässä suojamassa, joka johdatti hänen mieleensä niin monia\nkuninkaallisia muistoja ja missä häntä olivat niin monet hovilaiset ja\nimartelijat ympäröineet, -- yksinään lohduttoman palvelijan kanssa,\njonka heikko sielu ei kyennyt tukemaan häntä, kuninkaan miehuus painui\npalvelijan heikkouden, huoneen hämäryyden ja talvisen kylmyyden\ntasalle; ja sanonemmekokaan, että tämä kuningas, joka kuoli niin\nsuurena, niin ylväänä, alistumisen hymy huulillaan, pyyhkäisi hämyssä\npois kyyneleen, joka oli tipahtanut pöydälle ja värisi verhon\nkultaompeleella.\n\nÄkkiä kuului askeleita käytävästä, ovi avautui, soihdut levittivät\nhuoneeseen savuista hohdetta, ja piispalliseen asuun pukeutunut\nhengenmies astui sisälle kahden vahtisotamiehen saattamana, joille\nKaarlo teki käskevän liikkeen kädellään.\n\nVahtisoturit peräytyivät; hämy palasi huoneeseen.\n\n\"Juxon!\" huudahti Kaarlo; \"Juxon! Kiitos, viimeinen ystäväni, tulette\njuuri parahiksi.\"\n\nPiispa loi levottoman syrjäsilmäyksen mieheen, joka nyyhkytti tulisijan\nnurkassa.\n\n\"Kas niin, Parry\", sanoi kuningas, \"älä nyt enää itke; Jumala tulee\nlohduttajaksemme.\"\n\n\"Jos se on Parry\", virkkoi piispa, \"niin minulla ei ole mitään\npelättävänä; sallikaa minun siis, sire, tervehtiä teidän\nmajesteettianne ja ilmoittaa teille, kuka olen ja minkätähden tulin.\"\n\nSe näky ja ääni oli saada Kaarlon huudahtamaan, mutta Aramis kohotti\nsormensa huulilleen ja kumarsi syvään Englannin kuninkaalle.\n\n\"Ritari!\" sopersi Kaarlo.\n\n\"Niin, sire\", keskeytti Aramis ääntänsä korottaen; \"niin, piispa Juxon,\nKristuksen uskollinen ritari, ja tulen teidän majesteettinne\ntoivomuksia noudattaen.\"\n\nKaarlo liitti kätensä ristiin. Hän oli tuntenut d'Herblayn; hän seisoi\ntyrmistyneenä ja ymmällä, ajatellessaan näitä miehiä, jotka siten\ntaistelivat kansan tahtoa ja kuninkaan kohtaloa vastaan, vaikka olivat\nmuukalaisia ja ilman muuta vaikutinta kuin omantuntonsa vaatima\nvelvollisuus.\n\n\"Te\", äännähti hän, \"te! Miten teidän on onnistunut tulla tänne? Hyvä\nJumala, jos teidät tunnettaisiin, niin olisitte hukassa!\"\n\nParry nousi seisaalle; koko hänen olemuksensa ilmaisi vilpitöntä ja\nääretöntä ihailua.\n\n\"Älkää ajatelko minua, sire\", vastasi Aramis jälleen kehoittaen\neleellään kuningasta vaikenemaan; \"ajatelkaa ainoastaan itseänne.\nNäettehän, että ystävänne valvovat; vielä en tiedä, mihin ryhdymme,\nmutta neljä päättäväistä miestä pystyy paljoon. Älkää kuitenkaan\nummistako silmiänne tänä yönä, älkää ihmetelkö mitään ja olkaa\nvalmistautunut kaikkeen.\"\n\nKaarlo pudisti päätänsä.\n\n\"Hyvä ystävä\", hän sanoi, \"te tiedätte, että tässä ei ole aikaa\nhukattavana ja että teidän on toimittava kiireisesti, jos aiotte mitään\nyrittää. Onko tiedossanne, että minun on kuoltava huomenna kello\nkymmenen?\"\n\n\"Sire, sitä ennen tapahtuu jotakin, mikä tekee mestauksen\nmahdottomaksi.\"\n\nKuningas katseli Aramista hämmästyneenä.\n\nSamassa kuului kuninkaan ikkunan alta kummallista jymyä, niinkuin olisi\npurettu rakennuspuita vankkureilta.\n\n\"Kuuletteko?\" virkahti kuningas.\n\nJumua seurasi tuskanhuuto.\n\n\"Kyllä kuulen\", vastasi Aramis; \"mutta minä en käsitä, mitä melua se\noli, ja vielä kummallisempi oli tuo parahdus.\"\n\n\"En minäkään tiedä, kuka siellä kiljahti\", sanoi kuningas, \"mutta\njyrinän voin teille selittää. Tiedättekö, että minut mestataan tämän\nikkunan edustalla?\" lisäsi Kaarlo ojentaen kätensä synkkää autiota\ntoria kohti, jolla liikehti ainoastaan sotamiehiä ja vartijoita.\n\n\"Kyllä, sire\", vastasi Aramis, \"sen tiedän.\"\n\n\"No, niin, siinä tuotiin rakennuspuita niiksi palkeiksi, joista\nmestauslavani pystytetään. Joku työmies lienee vahingoittunut kuormaa\npurettaessa.\"\n\nAramis ei voinut olla värähtämättä.\n\n\"Nähnette nyt\", jatkoi Kaarlo, \"että teidän on turha ponnistella\npitemmälle; olen tuomittu, jättäkää minut kokemaan kohtaloni.\"\n\n\"Sir\", vastasi Aramis palautuen entiseen tyyneyteensä, joka oli\nhetkiseksi järkkynyt, \"he voivat kyllä rakentaa mestauslavan, mutta\nmestaajaa he eivät saa käsiinsä.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" kysyi kuningas.\n\n\"Tällä hetkellä, sire, on Lontoon pyöveli joko siepattu talteen tai\nlahjottu; huomenna on mestauslava valmiina, mutta pyöveliä puuttuu,\njoten mestaus on lykättävä ylihuomiseen.\"\n\n\"Entä sitten?\" tiedusti kuningas.\n\n\"No, ensi yönä me viemme teidät pois\", vastasi Aramis.\n\n\"Millä tavoin?\" huudahti kuningas, jonka kasvoja valaisi ilon välähdys\nvastoin hänen tahtoansakin.\n\n\"Voi, hyvä herra\", sopersi Parry ristissä käsin, \"siunattuja olkaa te\nja ystävänne!\"\n\n\"Millä tavoin siis?\" toisti kuningas; \"minun tulee se tietää,\nvoidakseni auttaa yritystänne, jos käy tarpeelliseksi.\"\n\n\"Sitä en vielä tiedä, sire\", vastasi Aramis; \"mutta nokkelin,\nurhoollisin, uskollisin meistä neljästä lausui eritessäni hänestä:\n'Chevalier, sano kuninkaalle, että me huomisiltana kello kymmenen\nvapautamme hänet.' Ja mitä hän lupaa, sen hän pitää.\"\n\n\"Ilmoittakaa minulle tuon jalomielisen ystävän nimi\", pyysi kuningas,\n\"tunteakseni häntä kohtaan ikuista kiitollisuutta, onnistukoon hän tai\nei.\"\n\n\"D'Artagnan, sire, sama, joka oli pelastamaisillaan teidät, kun eversti\nHarrison ilmestyi juuri pahimmoikseen.\"\n\n\"Te olette tosiaan ihmeellisiä miehiä!\" kummasteli kuningas; \"jos\nminulle olisi kerrottu sellaisia asioita, niin en olisi uskonut.\"\n\n\"Kuulkaahan nyt, sire\", jatkoi Aramis. \"Älkää hetkeksikään unohtako,\nettä me valvomme pelastukseksenne; tarkatkaa vähäisintäkin elettä,\nhyräilyä, merkkiä niiden taholta, jotka lähestyvät teitä; tähyilkää\nkaikkea, kuunnelkaa kaikkea, tehkää johtopäätöksiä kaikesta.\"\n\n\"Voi, chevalier\", huudahti kuningas, \"mitä voinkaan lausua teille?\nMitkään sanat eivät kykenisi ilmaisemaan kiitollisuuttani, vaikka ne\ntulisivat sydämeni syvyydestä. Jos onnistutte, niin en sano teidän\npelastaneen kuninkaan -- ei, kuninkuus on vähäpätöinen asia, kun sitä\nkatselee mestauslavalta kuten minä, sen vakuutan -- vaan te säästätte\npuolisolle miehen, lapsilleen isän. Chevalier, ottakaa käteni, se on\nystävän, joka rakastaa teitä viimeiseen hengähdykseen asti.\"\n\nAramis tahtoi suudella kuninkaan kättä, mutta kuningas tarttui hänen\nkäteensä ja painoi sen sydämelleen.\n\nSamassa astui sisälle mies, joka ei ollut edes koputtanut ovelle;\nAramis tahtoi vetää kätensä takaisin, mutta kuningas pidätteli sitä.\n\nTulija oli noita puolittain papillisia, puolittain sotilaallisia\npuritaaneja, joita kuhisi Cromwellin ympärillä.\n\n\"Mitä tahdotte, sir?\" kysyi kuningas.\n\n\"Haluan tietää, onko Kaarlo Stuartin ripitys päättynyt\", vastasi\ntulokas.\n\n\"Mitä te siitä välitätte?\" sanoi kuningas; \"mehän emme ole samaa\nuskontoa.\"\n\n\"Kaikki ihmiset ovat veljeksiä\", virkkoi puritaani. \"Muuan veljeni\nlähestyy loppuansa, ja minä tulin valmistamaan häntä kuolemaan.\"\n\n\"Riittää\", tokaisi Parry; \"kuningas ei voi käyttää hyödykseen teidän\nkehoituksianne.\"\n\n\"Puhutelkaa häntä sävyisästi, sire\", pyysi Aramis hiljaa; \"hän on kai\njoku vakooja.\"\n\n\"Kunnianarvoisan tohtorin ja piispan jälkeen\", sanoi kuningas,\n\"kuuntelen teitä mielelläni, sir.\"\n\nVaanivakatseinen mies peräytyi, ensin kuitenkin kohdistettuaan Juxoniin\nhuomiota, joka ei jäänyt kuninkaalta näkemättä.\n\n\"Chevalier\", virkkoi hän oven sulkeuduttua, \"luulen olleeni oikeassa,\n-- tuo mies varmaankin tuli tänne pahoissa aikeissa. Pitäkää poistuessa\nvaranne, että teille ei tapahdu onnettomuutta.\"\n\n\"Sire\", vastasi Aramis, \"kiitän teidän majesteettianne, mutta suvaitkaa\nolla huoletta, sillä minulla on tämän kauhtanan alla teräspaita ja\ntikari.\"\n\n\"Menkää siis, monsieur, ja ottakoon Jumala teidät pyhään\nvarjelukseensa, kuten sanoin siihen aikaan, kun olin kuninkaana!\"\n\nAramis lähti; Kaarlo saattoi häntä kynnykselle asti. Aramis antoi\nsiunauksensa, joka sai vartiosoturit kumartamaan, asteli juhlallisesti\nsotamiesten täyttämien etuhuoneiden läpi, nousi jälleen vaunuihinsa,\njoihin häntä seurasivat äskeiset kaksi vartiosoturia, ja käski ajaa\ntakaisin piispantalolle, missä he jättivät hänet.\n\nJuxon odotti huolissaan.\n\n\"No?\" kysäisi hän nähdessään Aramiin.\n\n\"Kaikki on onnistunut toiveitteni mukaan\", vastasi tämä. \"Vakoojat,\nkaartilaiset, saattolaiset uskoivat minut teiksi, ja kuningas siunaa\nteitä siinä odotuksessa, että tekin suotte siunauksenne hänelle.\"\n\n\"Jumala teitä suojelkoon, poikani, sillä teidän esimerkkinne on antanut\nminulle sekä toivoa että miehuutta!\"\n\nAramis otti jälleen yllensä oman vaatepartensa ja levättinsä ja poistui\nmainittuaan Juxonille, että hän aikoi vielä kerran kääntyä tämän\npuoleen.\n\nHän oli edennyt tuskin kymmentä askelta kadulla, kun huomasi\nkintereillään väljään viittaan kääriytyneen miehen; hän tapaili\ntikariansa ja pysähtyi. Mies astui suoraan hänen luokseen. Se oli\nPortos.\n\n\"Sinäkö, veikkonen!\" virkahti Aramis ojentaen hänelle kätensä.\n\n\"Katsos, ystäväiseni\", vastasi Portos, \"kullakin meistä oli tehtävänsä;\nminun toimeni oli suojata sinua, ja sen olen tehnyt. Tapasitko\nkuninkaan?\"\n\n\"Tapasin kyllä, ja kaikki käy hyvin. Missä ovat ystävämme?\"\n\n\"Meidän piti tulla koolle hotelliin kello yksitoista.\"\n\n\"Sitten ei ole aikaa menetettävänä\", sanoi Aramis.\n\nPaavalin-kirkon tornikello löikin juuri puoli yksitoista. Kiirehtimällä\npäätyivät nuo kaksi ystävystä kuitenkin ensimmäisinä perille.\n\nHeidän jälkeensä saapui Atos.\n\n\"Kaikki käy hyvin\", hän ilmoitti ennen kuin toverit ehtivät häneltä\nmitään kysyäkään.\n\n\"Mitä olet toimittanut?\" sanoi Aramis.\n\n\"Olen vuokrannut pikku aluksen, kapean kuin palkovene ja kepeän kuin\npääskynen. Se odottelee meitä Greenwichissä, vastapäätä Koirasaarta.\nVäestönä on laivuri ja neljä matruusia, jotka viidenkymmenen punnan\npalkkiosta pysyvät käytettävissämme kolme yötä peräkkäin. Heti kun\nolemme astuneet alukseen kuninkaan kanssa, me käytämme pakovettä\npurjehtiaksemme alas Thamesia ja olemme kahden tunnin kuluttua\nulapalla. Merirosvojen tavoin me sitten viiletämme pitkin rannikkoa,\npysytellen rantakallioiden suojassa, kunnes kulku näyttää vapaalta\nsuoraan Boulogneen. Kuolemani varalta ilmoitan, että kapteenin nimi on\nRoger ja aluksen _The Lightning_, 'Salama'. Näiden tietojen johdolla\nlöydätte helposti kumpaisenkin. Tunnustuksena on kaikista kulmistaan\nsolmuun vedetty nenäliina.\"\n\nHetkisen kuluttua saapui d'Artagnankin.\n\n\"Tyhjentäkää taskunne\", hän sanoi, \"kunnes saamme kokoon sata puntaa,\nsillä mitä minun varoihini tulee...\"\n\nJa hän käänsi taskunsa nurin tyhjillään.\n\nErä oli koolla silmänräpäyksessä; d'Artagnan meni ulos, mutta palasi\naivan heti.\n\n\"Kas niin, siitä on päästy\", virkkoi hän.\n\n\"Uh, vaivatonta se ei ollut!\"\n\n\"Onko pyöveli lähtenyt Lontoosta?\" kysyi Atos.\n\n\"Ka, se ei olisi kyllin taattu. Hän olisi voinut lähteä toisesta\nportista ja palata toisesta.\"\n\n\"Missä hän siis on?\" tiedusteli Atos.\n\n\"Kellarissa.\"\n\n\"Missä ihmeen kellarissa?\"\n\n\"Isäntämme kellarissa! Mousqueton istuu kynnyksellä, ja tässä on\navain.\"\n\n\"Mainiota!\" sanoi Aramis. \"Mutta miten sait miehen taivutetuksi\nkatoamaan?\"\n\n\"Siten kuin koko maailmaa taivutellaan, -- rahalla; kalliiksi se\nminulle kävi, mutta hän suostui viimein.\"\n\n\"Ja paljonko se siis maksoi, hyvä ystävä?\" kysyi Atos;\n\"sillä käsitäthän, että nyt ollessamme oikeastaan vain köyhiä\nmuskettisotureita ilman taloa tai tointa, kaikki kulut on jaettava\nyhteisesti.\"\n\n\"Se maksoi minulle kaksitoistatuhatta livreä\", ilmoitti d'Artagnan.\n\n\"Ja mistä ne sait?\" urkki Atos; \"oliko sinulla niin suuri summa\nhallussasi?\"\n\n\"Olipa kuningattaren kuuluisa timantti!\" vastasi d'Artagnan huoahtaen.\n\n\"Niin, se on totta\", puuttui puheeseen Aramis; \"tunsin sen sormessasi.\"\n\n\"Olit siis ostanut sen takaisin herra Desessartsilta?\" kysyi Portos.\n\n\"Niin, hyvä Jumala!\" vastasi d'Artagnan; \"mutta kohtalon kirjaan on\nmerkitty, että minä en voi pitää sitä hallussani. Mikäs auttaa!\nTimanteilla näkyy olevan myötätuntoiset ja haluttomat oikkunsa kuten\nihmisilläkin; tuo kalleus tuntuu tosiaan olleen minulle yrmeä.\"\n\n\"No, pyövelistä siis on suoriuduttu\", huomautti Atos; \"mutta\nvalitettavasti on kaikilla pyöveleillä apulainen, renki, tietääkseni.\"\n\n\"Apulainen oli tälläkin, mutta meillä on ollut onni puolellamme.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Luullessani juuri, että minulla oli vielä toinen kauppa hierottavana,\nkannettiin tuo hylky kotiin säärensä taittaneena. Liiallisessa\ninnossaan oli hän saattanut kuninkaan ikkunain edustalle asti\nvankkureita, joilla kuljetettiin palkkeja ja riukuja; hänen koivelleen\nvierähti palkki ja murskasi sen.\"\n\n\"Ahaa!\" sanoi Aramis; \"hän se siis päästi parahduksen, jonka kuulin\nkuninkaan huoneeseen?\"\n\n\"Niin kai\", vastasi d'Artagnan; \"mutta huolellisena miehenä hän\npoistuessaan lupasi lähettää sijaansa neljä tottunutta ja näppärää\ntyömiestä niiden avuksi, jotka olivat jo ryhtyneet puuhaan, ja\nisäntänsä luokse palatessaan hän vammastaan huolimatta kirjoitti heti\nmestari Tom Lowille, tutulle kirvesmiehelle, ja pyysi tätä lähettämään\nWhitehalliin täyttämään hänen lupauksensa. Tässä on kirje, jonka hän\nlähetti erään sanansaattajan myötä; tämän piti viedä se perille\nkymmenestä pennystä, mutta hän möi sen minulle louisdorista.\"\n\n\"Ja mitä lempoa aiot tehdä kirjeellä?\" kysyi Atos.\n\n\"Etkö sitä arvaa?\" sanoi d'Artagnan, ja hänen silmistään säihkyi\nnerokkuus.\n\n\"En, kautta sieluni!\"\n\n\"No, hyvä Atos, sinä, joka puhut englanninkieltä kuin itse John Bull,\nsinä olet mestari Tom Low, ja me olemme sinun kolme kumppaniasi;\nymmärrätkö?\"\n\nAtos huudahti ilahtuen ja ihaillen ja kiirehti vaatekomeroon, josta\notti esille yksinkertaisia työpukuja. Ystävykset pukeutuivat heti\nniihin ja lähtivät hotellista, Atos kantaen sahaa, Portos rautakankea,\nAramis kirvestä ja d'Artagnan vasaraa ja vaarnoja.\n\nPyövelin apulaisen kirje riitti vakuuttamaan työnjohtajalle, että\ntulijat olivat todellakin hänen odottamansa miehet.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSSEITSEMÄTTÄ LUKU\n\nTyömiehet\n\n\nKeskellä yötä kuuli Kaarlo kovaa paukkinaa ja jyrinää ikkunansa alta:\nvasaroimista, kirveeniskuja, kankoamista ja sahan tirskunaa.\n\nHän oli laskeutunut riisuutumatta vuoteelleen ja juuri nukahtanut kun\nhänet äkkiä havahdutti tämä melu, joka ulkonaisesta kiusallisuudestaan\npuhumattakaan herätti kamalaa kaikua hänen sielussaan, niin että\nedellisen päivän kammottavat ajatukset alkoivat jälleen ahdistaa häntä.\nYksinään, pimeyden ympäröimänä ja maailmasta eristettynä, hänellä ei\nollut voimia kestää tätä uutta kidutusta, joka ei kuulunut hänelle\ntuomittuun rangaistukseen; hän lähetti Parryn pyytämään vartiosoturia\nhuomauttamaan työmiehille, että heidän piti vältellä melua ja sääliä\nentisen kuninkaansa viimeistä unta.\n\nVartiosoturi ei tahtonut lähteä oveltaan, vaan antoi Parryn mennä\nedelleen.\n\nKierrettyään palatsin ja tultuaan ikkunan edustalle Parry näki\nparvekkeen tasalla, jolta oli kaide poistettu, ison puolivalmiin\nmestauslavan, jolle jo alettiin naulata mustaa sarssiverhoa.\n\nMestauslava, joka kohosi ikkunan tasalle eli lähes kaksikymmentä jalkaa\nkorkealle, oli rakennettu kahtena kerroksena. Niin hirveä kuin tämä\nnäky olikin Parrylle, yritti hän kuitenkin noiden kahdeksan tai\nkymmenen työmiehen joukosta keksiä ne, jotka kauheata telinettä\nkyhätessään enimmin häiritsivät kuningasta jyskytyksellään.\nYläpermannolla hän näki silloin kaksi miestä, jotka rautakangen avulla\nmurtivat rautaisen parvekekaiteen viimeisiä kannattimia. Toinen heistä,\njättiläinen varreltaan, työskenteli kuin muinaisen ajan muurinmurtimet,\njoita käytettiin kiviseinien puhkomiseen. Hänen kankensa jokaisella\niskulla sinkoili kivensiruja ympärille. Toinen oli polvillaan ja\nkorjasi sivulle kangen höllentämiä kiviä.\n\nOli ilmeistä, että nämä miehet ne aiheuttivat sen jyskeen, josta\nkuningas valitti.\n\n\"Hyvät ystävät\", hän sanoi, \"ettekö työskentelisi hiukan hiljaisemmin,\nminä pyydän? Kuningas nukkuu, ja hän tarvitsee unta.\"\n\nRautakankea käytellyt mies pysähtyi työstään ja kääntyi puolittain;\nmutta kun hän oli seisaallaan, ei Parry voinut nähdä hänen kasvojaan\nhämyssä, joka oli katonrajassa sankempi.\n\nPolvillaan ahertava mies kääntyi myöskin, ja kun hänen kasvonsa olivat\nalempana kuin kumppaninsa, osui niille lyhdyn valo, joten Parry eroitti\ntyömiehen piirteet.\n\nMies tähysti kuninkaan kamaripalvelijaa tiukasti ja laski sormensa\nhuulilleen.\n\nParry kavahti tyrmistyneenä taaksepäin.\n\n\"Hyvä, hyvä\", virkkoi työmies sujuvalla englanninkielellä; \"sanokaa\nkuninkaalle, että jos hän nukkuu huonosti tänä yönä, on uni ensi yönä\nsikeämpää.\"\n\nNäitä kovia sanoja, jotka kirjaimellisesti ymmärrettyinä saivat kamalan\nmerkityksen, säesti sivuilla ja alipermannolla työskentelevien miesten\nhurja naurunhörähdys.\n\nParry poistui, luullen uneksivansa.\n\nKaarlo odotti häntä kärsimättömästi.\n\nSamassa kun hän palasi, pisti ovelle asetettu vartiosoturi uteliaana\npäänsä sisälle raosta, nähdäkseen mitä kuningas teki.\n\nKuningas makasi kyynäspäähänsä nojautuen vuoteellaan. Parry sulki oven\nja astui kuninkaan luo ilosta säteilevin kasvoin.\n\n\"Sire\", hän sanoi hiljaa, \"tiedättekö, keitä ne työmiehet ovat, jotka\naiheuttavat niin suurta jyskettä?\"\n\n\"En\", vastasi Kaarlo surumielisesti pudistaen päätänsä; \"mistä sen\ntietäisin? Tunnenko niitä miehiä?\"\n\n\"Sire\", ilmoitti Parry kumartuen herransa vuoteen yli supattamaan vielä\nhiljaisemmin, \"sire, he ovat kreivi de la Fère ja hänen kumppaninsa.\"\n\n\"Rakentamassa minun mestauslavaani!\" virkahti kuningas hämmästyneenä.\n\n\"Niin, ja samassa puhkaisten aukon muuriin.\"\n\n\"Hiljaa!\" varoitti kuningas katsahtaen pelästyneesti ympärilleen. \"Sinä\nnäit heidät?\"\n\n\"Puhuttelin heitä.\"\n\nKuningas liitti kätensä ristiin ja kohotti silmänsä taivasta kohti.\nLyhyen ja palavan rukouksen jälkeen hän sitten heittäysi alas\nvuoteeltaan, astui ikkunan ääreen ja veti kaihtimet sivulle.\nParvekkeella seisoivat yhä vartiosoturit, ja parvekkeen takana levisi\ntumma lava, jolla näkyi liikkuvan varjoja edes takaisin.\n\nKaarlo ei kyennyt eroittamaan mitään, mutta hän tunsi jalkainsa alla\nystäviensä iskujen tärinää. Kaikki nuo iskut saivat vastakaikua hänen\nsydämessään.\n\nParry ei ollut erehtynyt, hän oli tosiaan tuntenut Atoksen. Portoksen\navulla oli tämä kovertamassa aukkoa, johon muuan poikkiparru oli\nkiinnitettävä.\n\nSeinän aukko johti onttoon välikköön ihan kuninkaan huoneen permannon\nalle. Tähän välikköön päästessä, joka muistutti hyvin matalaa\nvälikertaa, voitiin rautakangen ja tukevien olkapäiden avulla kohottaa\npermannosta palkki, ja se oli Portoksen tehtäviä. Kuningas saattoi\nsilloin pujahtaa tästä aukosta, seurata vapauttajiansa kokonaan\nmustalla verhotun mestauslavan osastoon, siellä pukeutua hänelle\nvarattuun työläisasuun ja huolettomasti laskeutua alas neljän\nkumppaninsa kanssa.\n\nVartiosoturit sallisivat heidän mennä ilman mitään epäluuloa,\nnähdessään työmiehet, jotka olivat olleet mestauslavaa rakentamassa.\n\nLähimmässä satamassa oli alus valmiina purjehtimaan, kuten jo olemme\nmaininneet.\n\nTämä suunnitelma oli rohkea, mutta yksinkertainen ja helppo niinkuin\nkaikki, jotka johtuvat häikäilemättömästä päättäväisyydestä. Atos\nraateli kauniit valkoiset kätensä verille työssään, siirtäessään pois\nPortoksen järkyttelemiä kiviä. Hän sai jo pistetyksi päänsä niiden\nkoristeitten alle, jotka somistivat parvekkeen kannattimia. Kahden\ntunnin aherruksen jälkeen tiesi hän saavansa tungetuksi koko ruumiinsa\nmuuriin. Ennen päivän valkenemista olisi aukko valmiina ja peittyisi\nsen sisäpuolisen verhon poimuihin, joka oli d'Artagnanin kiinnitettävä.\nD'Artagnan oli ilmoittautunut ranskalaiseksi työmieheksi ja vasaroitsi\nnaulojaan näppärästi kuin mitä taitavin verhoilija. Aramis leikkasi\nsarssista liikaerän, jotta sen laita ulottui juuri maahan, kätkien\nnäkyvistä mestauslavan rungon.\n\nPäivä alkoi jo valaista katonharjoja. Turpeista ja kivihiilistä kasattu\nroihuava nuotio oli auttanut työmiehiä kestämään tämän, tammikuun 29 ja\n30 p:n välisen purevan pakkasyön; uutterimmatkin pistäysivät ehtimiseen\nsen ääreen lämmittelemään. Atos ja Portos olivat ainoat, jotka eivät\nolleet keskeyttäneet aherrustaan. Niinpä olikin aukko valmiina aamun\nensi sarastuksessa. Atos ryömi sisälle, vieden kainalossaan kuninkaalle\nvaratut vaatteet mustaan sarssikaistaleeseen käärittyinä. Portos ojensi\nhänelle rautakangen, ja d'Artagnan naulasi aukolle ja sinne lymynneelle\npeitteeksi sisäpuolisen sarssiverhon, mikä oli suuri, mutta erittäin\ntarpeellinen ylellisyys.\n\nAtokselle jäi enää kahden tunnin työ hänen voidakseen päästä yhteyteen\nkuninkaan kanssa, ja ystävysten laskelman mukaan oli heillä koko päivä\naikaa, koska pyövelin puutteessa oli sellainen haettava Bristolista.\n\nD'Artagnan meni jälleen ottamaan ylleen kastanjanruskean takkinsa ja\nPortos punaisen ihokkaansa; Aramis taasen lähti Juxonin luo,\ntunkeutuakseen hänen mukanaan kuninkaan puheille, jos mahdollista.\n\nKaikki kolme olivat päättäneet tavata toisensa kello kaksitoista\nWhitehallin edustalla, nähdäkseen mitä tapahtuisi.\n\nEnnen mestauslavalta poistumistaan oli Aramis lähestynyt aukkoa, johon\nAtos oli kätkeytynyt, ilmoittaakseen hänelle aikovansa jälleen pyrkiä\nkuninkaan luo.\n\n\"Hyvästi siis, ja pysy hyvällä mielellä\", toivotti Atos. \"Kerro\nkuninkaalle, millä kannalla asiat ovat; sano hänelle, että hänen tulee\nheti yksikseen jäätyänsä polkea lattiaan, jotta voin varmemmin\npitkittää työtäni. Jos Parry saisi autetuksi minua irroittamalla\nennakolta tulisijan aluspaaden, joka arvattavasti on marmorilaaka, niin\nse tuntuisi paljon. Yritä pysytellä kuninkaan seurassa, Aramis. Puhukaa\nkovaa, hyvin kovaa, sillä ovelta kuunnellaan teitä. Jos huoneessa\npidetään vartijaa, niin surmaa hänet surkeilematta; jos heitä on kaksi,\nniin Parry tappakoon toisen ja suoriudu sinä toisesta; jos kolme, niin\nälkää välittäkö hengestänne, mutta pelastakaa kuningas.\"\n\n\"Ole huoletta\", vastasi Aramis, \"minä vien mukanani kaksi tikaria,\nantaakseni Parrylle toisen. Siinäkö kaikki?\"\n\n\"Niin, menehän; mutta teroita kuninkaan mieleen, että hänen ei sovi\nosoittaa mitään väärää jalomielisyyttä. Teidän taistellessanne, jos\nottelu syntyy, pitää hänen paeta; kun paasi on vain laskettu\npaikoilleen hänen päänsä yli, ja sinä olet elävänä tai kuolleena sillä\npaadella, niin tarvitaan vähintään kymmenen minuuttia sen aukon\nkeksimiseksi, mistä hän on pujahtanut pakoon. Siinä ajassa olemme\nehtineet loitolle, ja kuningas on pelastunut.\"\n\n\"Sanojesi mukaan, Atos. Kätesi, sillä kenties emme enää näe toisiamme.\"\n\nAtos kietaisi kätensä Aramiin kaulaan ja syleili häntä. \"Tämä sinulle\",\nhän sanoi; \"jos kuolen, niin sano d'Artagnanille, että minä rakastan\nhäntä kuin poikaani, ja syleile häntä minun puolestani. Syleile myös\nkunnon Portosta. Hyvästi!\"\n\n\"Hyvästi!\" vastasi Aramis. \"Nyt olen yhtä varma siitä, että kuningas\npelastuu, kuin tiedän varmaksi, että puristan maailman uskollisinta\nkättä.\"\n\nAramis jätti Atoksen, laskeusi vuorostaan alas mestauslavalta ja palasi\nhotelliin viheltäen Cromwellin ylistykseksi sepitetyn laulun säveltä.\nHän tapasi kaksi ystäväänsä istumassa pöydän ääressä hauskan\ntakkavalkean edessä; he kallistelivat portviini-pulloa ja haukkoivat\nkylmää kananpaistia. Portos syödessään sadatteli äkäisesti parlamentin\nkehnoutta; d'Artagnan oli vaiti, mutta hautoi mielessään mitä\nrohkeimpia suunnitelmia.\n\nAramis ilmoitti hänelle, mitä oli sovittu; d'Artagnan hyväksyi sen\nnyökkäyksellä ja Portos sanoilla.\n\n\"Mainiota!\" virkkoi jälkimmäinen; \"me muuten olemmekin paikalla\npakohetkellä: on helppo kätkeytyä mestauslavan alle, ja me voimme\noleksia siellä. D'Artagnan, minä, Grimaud ja Mousqueton tapamme\nhyvinkin kahdeksan; Blaisois-parasta en tahdo puhua, sillä hän ei\nkelpaa muuhun kuin hevosten pitelijäksi. Kaksi minuuttia mieheen tekee\nyhteensä neljä minuuttia; Mousqueton saanee puolestaan minuutin\nhävitetyksi, se tekee viisi, ja niiden viiden minuutin aikana ehditte\nte neljänneslieuen päähän.\"\n\nAramis nautti nopeasti palasen ruokaa, joi lasin viiniä ja vaihtoi\npukua.\n\n\"Nyt lähden hänen kunnianarvoisuutensa luo\", hän sanoi. \"Laita sinä\naseet kuntoon, Portos, ja d'Artagnan vartioikoon visusti pyöveliä.\"\n\n\"Eipä hätää; Grimaud on ottanut vartiovuoron Mousquetonilta ja pitää\nhäntä valppaasti silmällä.\"\n\n\"Huolehdi kuitenkin yhä suuremmasta valppaudesta äläkä ole hetkeäkään\ntoimettomana.\"\n\n\"Toimettomanako! Hyvä ystävä, kysy Portokselta: enhän suo itselleni\nhetkenkään lepoa, leiskun herkeämättömästi jalkeilla kuin\ntanssimestari. Voi hitto, kylläpä rakastan tällä hetkellä Ranskaa, ja\nonpa hyvä, että ihmisellä on isänmaa, kun muiden isänmaassa viihtyy\nniin huonosti!\"\n\nAramis erosi heistä samaan tapaan kuin vastikään Atoksesta, nimittäin\nsyleillen heitä; sitten hän lähti piispa Juxonin luo ja esitti tälle\npyyntönsä. Juxon suostui sitäkin helpommin, kun hänelle oli jo\nilmoitettu apulaispappia tarvittavan sen varman tapauksen varalta, että\nkuningas tahtoi nauttia Herran ehtoollisen, ja olletikin siinä\ntapauksessa, että hän halusi kuulla messua.\n\nPiispa astui vaunuihinsa samassa asussa kuin Aramis edellisenä päivänä.\nAramis istuutui hänen viereensä vielä tuntemattomampana kalpeutensa ja\nalakuloisuutensa kuin diakonipukunsa johdosta. Ajoneuvot pysähtyivät\nWhitehallin edustalle; kello oli noin yhdeksän aamulla. Mitään muutosta\nei näkynyt; etuhuoneet ja käytävät olivat täynnä vartiosotureita kuten\nedellisenä iltanakin. Kaksi huovia seisoi kuninkaan huoneen ovella, ja\nkaksi muuta käveli parvekkeen edessä mestauslavalla, jonne\npyövelinpölkky oli jo nostettu.\n\nKuningas oli toivehikkaana, ja Aramiin ilmestyessä vaihtuivat hänen\ntoiveensa riemastukseksi. Hän syleili Juxonia ja puristi Aramiin kättä.\nPiispa puhui kovalla äänellä kaikkien kuullen heidän oletetusta\neilispäiväisestä kohtauksestaan. Kuningas vastasi hänelle, että silloin\nlausutut sanat olivat vaikuttaneet paljon hyvää ja että hän kaipasi\nvieläkin sellaista keskustelua. Juxon kääntyi läsnäoleviin ja pyysi\nheitä jättämään hänet häiritsemättömäksi kuninkaan kanssa. Kaikki\nperäytyivät.\n\nHeti kun ovi oli sulkeutunut, virkkoi Aramis nopeasti:\n\n\"Sire, te olette pelastettu! Lontoon pyöveli on kadonnut, hänen\napulaisensa katkaisi eilen säärensä teidän majesteettinne ikkunan alla.\nKuulemanne parahdus puhkesi häneltä. Epäilemättä on pyövelin häviäminen\njo havaittu, mutta mitään pyöveliä ei ole lähempänä kuin Bristolissa,\nja tämän noutamiseen menee aikaa. Meillä on siis toimimistilaisuutta\nainakin huomiseen.\"\n\n\"Mutta kreivi de la Fère?\" kysyi kuningas.\n\n\"Hän on kahden jalan päässä allanne, sire. Suvaitkaa ottaa hiilihanko\nja kopauttakaa kolmasti lattiaan, niin kuulette hänen vastaavan.\"\n\nVapisevin käsin tarttui kuningas kohennusrautaan ja survaisi kolmasti\nlattiaan säännöllisin väliajoin. Heti kuului altapäin kumeita ja\nvarovaisia nakutuksia vastaukseksi.\n\n\"Se, joka vastaa minulle\", virkkoi kuningas, \"on siis...?\"\n\n\"Kreivi de la Fère, sire\", sanoi Aramis. \"Hän raivaa tietä, jota teidän\nmajesteettinne pääsee pakenemaan. Parry taasen kohottakoon tuon\nmarmorilevyn, ja silloin on täältä pääsy avoinna.\"\n\n\"Mutta minulla ei ole mitään työkalua\", huomautti Parry.\n\n\"Ottakaa tämä väkipuukko\", vastasi Aramis; \"mutta varokaa tylsyttämästä\nsitä liiaksi, sillä te voitte tarvita sitä muunkin puhkaisemiseen kuin\nkiskoksen.\"\n\n\"Oi, Juxon\", sanoi Kaarlo kääntyen piispaan ja tarttuen hänen molempiin\nkäsiinsä, \"Juxon, pitäkää mielessänne sen miehen rukous, joka on ollut\nkuninkaanne...\"\n\n\"Joka on vieläkin ja ainiaan\", virkahti Juxon suudellen hallitsijan\nkättä.\n\n\"Rukoilkaa koko elämänne aikana tämän aatelismiehen puolesta, jonka\nnäette tässä, sen puolesta, jonka kuulette jalkojenne alla, ja niiden\nkahden muun puolesta, jotka valvovat minun hyväkseni, missä\noleksivatkaan, siitä olen vakuuttunut.\"\n\n\"Sire\", vastasi Juxon, \"toivomuksenne täytetään. Niin kauan kuin elän,\nlähetän joka päivä Jumalalle hartaan rukouksen näiden uskollisten\nystävienne puolesta.\"\n\nMaanalainen raivaaja pitkitti vielä jonkun aikaa työtänsä, joka kuului\nvakaasti lähenevän. Mutta äkkiä tunkeusi käytävästä odottamatonta\nmelua. Aramis sieppasi hiilihangon ja antoi keskeyttämismerkin.\n\nMelu lähestyi; se kuului useiden ihmisten säännöllisten ja tasaisten\naskelten töminältä. Nuo neljä miestä seisoivat liikkumattomina;\nkaikkien silmät suuntautuivat oveen, joka avautui verkalleen ja\ntavallaan juhlallisesti.\n\nHuoveja oli asetettu kujaksi kuninkaan huoneen eteissuojamaan. Sisälle\nastui parlamentin valtuutettu pukeutuneena mustaan ja pahaenteisen\ntotisena, tervehti kuningasta, kiersi auki pergamenttikääryn ja luki\nhänen tuomionsa, kuten on tapana silloin kun tuomitun on noustava\nmestauslavalle.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" kysyi Aramis Juxonilta.\n\nJuxon ilmaisi eleellä, että hän oli kaikin puolin yhtä tietämätön kuin\nAramiskin.\n\n\"Se tapahtuu siis tänään?\" virkkoi kuningas ja hänen liikutuksensa oli\nhuomattava ainoastaan Juxonille ja Aramiille.\n\n\"Eikö teille ollut ilmoitettu, sire, että mestaus oli määrätty täksi\naamupäiväksi?\" vastasi mustapukuinen mies.\n\n\"Minun on siis kuoltava tavallisen pahantekijän tavoin\", huudahti\nkuningas, \"Lontoon pyövelin käsissä?\"\n\n\"Lontoon pyöveli on kadonnut, sire\", ilmoitti parlamentin valtuutettu,\n\"mutta hänen sijaansa on tarjoutunut muuan mies. Mestausta ei senvuoksi\nlykätä pitemmälle kuin te tarvitsette järjestääksenne ajalliset ja\nhengelliset asianne.\"\n\nLievä hiostus, joka kihoili kuninkaan hiusmartoon, oli ainoana\nliikutuksen ilmauksena, mitä hänessä näkyi tämän tiedon johdosta.\n\nMutta Aramiin kasvot kävivät tuhkanharmaiksi. Hänen sydämensä ei enää\nsykkinyt; hän ummisti silmänsä ja nojasi kättänsä pöytään. Nähdessään\ntämän musertavan tuskan Kaarlo näytti unohtavan omansa.\n\nHän astui aatelismiehen luo, tarttui hänen käteensä ja syleili häntä.\n\n\"Kas niin, hyvä ystävä\", hän sanoi sydämellisesti ja suruisesti\nhymyillen, \"olkaa miehuullinen!\"\n\nSitten hän kääntyi valtuutettuun ja lausui:\n\n\"Olen valmis, sir. Minulla on vain kaksi toivomusta, jotka eivät\nluullakseni aiheuta pitkääkään viivytystä; haluan ensiksikin nauttia\nHerran ehtoollisen ja toiseksi syleillä lapsiani sekä hyvästellä heitä\nviimeisen kerran. Onko se minulle sallittua?\"\n\n\"Kyllä, sire\", vastasi parlamentin valtuutettu.\n\nJa hän vetäytyi pois.\n\nTointuessaan puristi Aramis kyntensä lihaan, ja raskas huokaus kohosi\nhänen rinnastaan.\n\n\"Voi, herra piispa\", hän huudahti tarttuen Juxonin käsiin \"missä on\nJumala? Missä on Jumala?\"\n\n\"Poikani\", vastasi piispa lujasti, \"te ette näe häntä, syystä että\nmaailman intohimot hämärryttävät katsettanne.\"\n\n\"Ystäväni\", haastoi kuningas Aramiille, \"älä heittäydy noin\ntoivottomaksi! Sinä kysyt, missä Jumala on? Jumala näkee sinun\nuskollisuutesi ja minun marttyyrikuolemani; usko minua, me saamme\npalkintomme kumpainenkin. Syytä senvuoksi ihmisiä siitä, mitä tapahtuu,\näläkä Jumalaa. Ihmiset ne syöksevät minut surmaan ja tuottavat sinulle\nmurhetta.\"\n\n\"Niin, sire\", myönsi Aramis, \"niin, te olette oikeassa; ihmiset minun\non otettava tästä tilille, ja sen teenkin.\"\n\n\"Istuutukaa, Juxon\", sanoi kuningas vaipuen polvilleen, \"sillä nyt on\nteidän kuunneltava rippiäni. Jääkää\", hän virkkoi Aramiille, joka\nliikahti poistuakseen; \"samoin sinä, Parry. Minulla ei ole\nsalaripissäkään sanottavana mitään sellaista, mitä en voisi virkkaa\nkaikkien kuullen; jääkää, ja pahoittelen ainoastaan, että koko maailma\nei voi kuulla minua kuten te ja teidän kanssanne.\"\n\nJuxon istuutui; kuningas polvistui hänen eteensä kuin halvin uskovainen\nja aloitti rippinsä.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSKYMMENES LUKU\n\nRemember!\n\n\nRipityksensä päätyttyä Kaarlo nautti pyhän ehtoollisen ja pyysi sitten\nsaada nähdä lapsensa. Kello löi kymmenen; viivytys ei ollut siis käynyt\npitkälliseksi, kuten kuningas oli vakuuttanutkin.\n\nKuitenkin odotteli kansa jo; mestauksen tiedettiin olevan määrätty\nkello kymmeneksi, ja palatsia ympäröiville kaduille sullouduttiin\nsuurin joukoin. Kuningas alkoi eroittaa sitä etäistä pauhua, jota\nväenpaljous ja meri aiheuttivat, kun edellistä intohimot kuohuttelevat\nja jälkimmäistä myrskyt.\n\nKuninkaan lapset saapuivat, -- prinsessa Charlotte ja Gloucesterin\nherttua; edellinen oli vaaleaverinen, kaunis pikku tyttö, silmät\nkyynelissä, jälkimmäinen taasen kahdeksan tai yhdeksän vuoden vanha\npoika, jonka kuivat silmät ja halveksivasti rypistynyt huuli ilmaisivat\nitävää ylpeyttä. Lapsi oli itkenyt kaiken yötä, mutta näiden ihmisten\nnähden hän ei antanut luontonsa heltyä.\n\nKaarlo tunsi sydämensä pakahtuvan näiden kahden lapsensa ilmestyessä,\njoita hän ei ollut nähnyt kahteen vuoteen ja jotka nyt saapuivat hänen\nluokseen vasta kuolinhetkellä. Kyynel herahti hänen silmäänsä, ja hän\nkääntyi pyyhkäisemään sen pois, sillä hän tahtoi näyttäytyä lujana\nniiden edessä, joille hän jätti kärsimysten ja onnettomuuksien raskaan\nperinnön.\n\nHän puhutteli ensin tyttöä; vetäen pienokaisen luokseen hän kehoitti\ntätä hurskauteen, alistuvaisuuteen ja tyttärelliseen rakkauteen. Sitten\nhän otti nuoren Gloucesterin herttuan polvelleen, samalla painaakseen\nhänet sydäntään vasten ja suudellakseen häntä.\n\n\"Poikani\", hän sanoi, \"tänne tullessasi olet nähnyt paljon ihmisiä\nkaduilla ja eteishuoneissa; nämä ihmiset katkaisevat nyt pään isältäsi,\nälä sitä koskaan unohda. Kenties he jonakuna päivänä, nähdessään sinut\nluonansa ja pitäessään sinua vallassaan, tahtovat korottaa sinut\nkuninkaaksi, syrjäyttäen vallanperimyksestä Walesin prinssin tai Yorkin\nherttuan, vanhemmat veljesi, joista toinen on Ranskassa ja toinen\ntietymättömissä; mutta sinä et ole kuningas, poikani, etkä voisi siksi\ntulla muutoin kuin heidän kuolemansa kautta. Vanno minulle siis, että\nsinä et anna asettaa kruunua päähäsi ennen kuin sinulla on laillinen\noikeus sen kantamiseen, sillä jos sen tekisit, -- kuuntele minua\ntarkoin poikani, -- jos sen tekisit, koittaisi vielä päivä, jona he\nottaisivat sekä kruunusi että pääsi, ja sinä päivänä et voisi kuolla\nlevollisesti ja tunnonvaivoitta, niinkuin minä nyt kuolen. Vanno,\npoikani.\"\n\nLapsi laski kätösensä isän käteen ja sanoi:\n\n\"Sire, minä vannon teidän majesteetillenne...\"\n\nKaarlo keskeytti hänet.\n\n\"Henry\", hän sanoi, \"puhuttele minua isäksesi.\"\n\n\"Isä\", toisti lapsi, \"minä vannon, että he mieluummin saavat tappaa\nminut kuin tehdä minusta kuninkaan.\"\n\n\"Hyvä on, poikani\", virkkoi Kaarlo. \"Syleile minua nyt, ja sinä myös,\nCharlotte, älkääkä unohtako minua.\"\n\n\"Voi, emme koskaan, emme koskaan!\" huudahtivat molemmat lapset kietoen\nkäsivartensa kuninkaan kaulaan.\n\n\"Hyvästi!\" toivotti Kaarlo; \"hyvästi, lapseni! Viekää heidät pois,\nJuxon; heidän kyyneleensä masentavat minulta miehuuden kuolla.\"\n\nJuxon otti lapsipoloiset isän sylistä ja jätti heidät tuojiensa\nhuostaan.\n\nOvet avattiin heidän takanaan, ja kaikilla oli nyt tilaisuus tunkeutua\nsisälle.\n\nNähdessään olevansa yksinään huovien ja uteliaiden keskellä kuningas\nmuisti, että kreivi de la Fère oli ihan lähellä lattian alla, missä hän\nei voinut nähdä mitään asiain kulusta ja kenties yhä pysyi hyvissä\ntoiveissa.\n\nHän vapisi ajatellessaan, että vähäisinkin melu voisi Atoksesta tuntua\nmerkiltä ja että tämä kavaltaisi itsensä, jos ryhtyisi jälleen\ntyöhönsä. Kuningas pysyi senvuoksi ihan liikkumattomana ja sai\nesimerkillään kaikki läsnäolijat seisomaan hiljaa.\n\nKaarlo ei erehtynyt; Atos oli tosiaan hänen jalkojensa alla ja\nkuunteli, käyden jo epätoivoiseksi, kun merkkiä ei kuulunut.\nKärsimättömyydessään hän alkoi toisinaan jälleen hellitellä kiviä,\nmutta pidättyi heti ilmitulon pelosta.\n\nTätä kamalaa toimettomuutta kesti kaksi tuntia. Kuolonhiljaisuus\nvallitsi kuninkaan huoneessa.\n\nSilloin Atos päätti tutkia, mikä saattoi olla aiheena tuohon kolkkoon\nja mykkään pysähdykseen, jota ainoastaan väkijoukon valtava sorina\nhäiritsi. Hän siirsi hiukan sivulle kangasverhoa, joka peitti muurin\naukkoa, ja laskeutui mestauslavan välipermannolle. Tuskin neljän tuuman\npäässä hänen päänsä yllä oli katto, joka parvekkeen tasalla levisi\nmestauslavan permantona.\n\nSorina, jonka hän oli äskeiseen kätköönsä kuullut kumeasti ja\nepäselvästi, kaikui nyt kaameana ja uhkaavana ja sai hänet säikkyen\nhätkähtämään. Hän astui ihan mestauslavan reunalle asti, veti mustaa\nverhoa varovasti syrjään ja näki ratsumiehiä asettuneen selin kamalaan\ntelineeseen, ratsumiesten takana rivin pertuskamiehiä, näiden takana\nmuskettisotureita ja vielä edempänä väkijoukon eturivit, jotka\nlainehtivat ja kohosivat kuin meuruava ulappa.\n\n-- Mitä onkaan tapahtunut? -- oudosteli Atos vapisten vielä enemmän\nkuin verho, jonka poimuja hän rypisteli. -- Väki tunkeilee, sotamiehet\novat aseissa, ja katsojien joukossa, jotka kaikki tuijottavat ikkunaan,\nnäen d'Artagnanin! Mitä hän odottaa? Mitä hän katselee? Hyvä Jumala,\novatkohan he antaneet pyövelin pujahtaa käsistään!\n\nÄkkiä kuului kumeata ja kolkkoa rummutusta torilta; raskaita ja\nverkallisia askeleita kuului hänen päänsä yltä. Hänestä tuntui kuin\nolisi suuri kulkue tallannut Whitehallin lattioita; pian kuuli hän itse\nmestauslavan palkkien natisevan. Hän loi vielä silmäyksen aukiolle, ja\nkatsojain eleet ilmaisivat hänelle, mitä viimeinen toivon häivä hänen\nsydämensä syvyydessä oli estänyt arvaamasta.\n\nYleisön sorina oli kerrassaan tauonnut. Kaikki silmät olivat tähdätyt\nWhitehallin ikkunaan; puoliavoimet suut ja hengitystä pidättelevät\nilmeet osoittivat, että odotettiin kamalaa näytelmää.\n\nNiiden askelten töminä, jotka Atos oli äskeisessä kätköpaikassaan\nkuninkaan huoneen alla kuullut ihan yläpuoleltaan, siirtyi nyt hänen\nkohdalleen mestauslavalle, joka taipui painonsa alla, niin että palkit\nmelkein koskettivat onnettoman aatelismiehen päätä. Kaksi huoviriviä\nsiinä nähtävästi asettui paikoilleen.\n\nSamassa kuului aatelismiehelle hyvin tuttu ylväs ääni hänen\nyläpuolellaan lausuvan seuraavat sanat:\n\n\"Herra eversti, haluan puhua kansalle.\"\n\nAtos värisi kiireestä kantapäähän: kuningas siis puhui\nmestauslavallaan.\n\nKaarlo, kyllästyneenä odottamaan kuolemaa, olikin siemaistuaan\nkulauksen viiniä ja nautittuaan palasen leipää päättänyt astua suoraa\npäätä kuolemaan ja antanut lähtömerkin.\n\nSilloin oli parvekkeelle johtavan ikkunan molemmat puoliskot avattu, ja\nkansa oli nähnyt naamioidun miehen astuvan hiljaa esille suuren\nsuojaman taustalta; hänet oli tunnettu pyöveliksi piilukirveestä, jota\nhän piti kädessään. Mies oli lähestynyt mestauspölkkyä ja laskenut\nsille piilunsa.\n\nSe oli aiheuttanut ensimmäisen pauhinan, jonka Atos oli kuullut. Tämän\nmiehen perässä oli tullut Kaarlo Stuart, tosin kalpeana, mutta\nlevollisesti ja varmoin askelin kävellen kahden papin välissä, takanaan\nmuutamia ylempiä upseereja, jotka olivat saaneet toimekseen johtaa\nmestausta, ja saattueena kaksi riviä pertuskamiehiä, jotka järjestyivät\nmestauslavan kumpaisellekin sivulle.\n\nNaamioidun miehen näkeminen oli aiheuttanut pitkällistä sorinaa. Kaikki\nolivat kovin uteliaita tietämään, kuka tuo tuntematon pyöveli oli, joka\noli tarjoutunut niin parahiksi, jotta kansalle luvattu kauhunäytelmä\nsaattoi tapahtua, kun oli jo luultu, että tämä julma toimitus oli\nlykätty seuraavaan päivään. Jokainen tähysti häntä senvuoksi tarkoin,\nmutta muuta ei ollut havaittavissa kuin että tuntematon oli kokonaan\nmustaan pukeutunut keskimittainen mies ja näköjään jo elähtänyt, sillä\nkasvoja peittävän naamion alta riippui harmahtava parta.\n\nMutta kuninkaan ilmestyminen niin tyynenä, jalona ja arvokkaana oli\npalauttanut niin hisahtamattoman hiljaisuuden, että kaikki kuulivat\nhänen lausumansa toivomuksen saada puhua kansalle.\n\nTähän pyyntöön oli puhuteltu henkilö epäilemättä vastannut myöntävällä\nmerkillä, sillä kuningas alkoi nyt puhua lujalla ja sointuvalla\näänellä, joka värähdytteli Atoksen sydäntä.\n\nHän selitti käyttäytymistänsä kansalle ja antoi sille neuvoja Englannin\nmenestykseksi.\n\n-- Voi, sanoi Atos itsekseen, -- onko mahdollista, että minä kuulen ja\nnäen valveilla? Onko mahdollista, että Jumala on siinä määrin hylännyt\nedustajansa täällä maan päällä, -- että hän antaa tämän kuolla näin\nkurjasti?... Ja minä kun en häntä nähnyt, en saanut hänelle jäähyväisiä\nlausua!\n\nKuului rasahdus, ikäänkuin olisi surma-asetta liikutettu\nmestauspölkyllä.\n\nKuningas keskeytti hyvästelynsä.\n\n\"Älkää kajotko piiluun!\" kielsi hän.\n\nJa hän jatkoi puhettaan äskeisestä kohdasta.\n\nHänen lopetettuaan levisi hyytävä hiljaisuus kreivin yläpuolelle. Hän\nlaski kätensä otsalleen, ja käden ja otsan välitse tihkui hikihelmiä,\nvaikka ilma oli purevan kylmä.\n\nSe hiljaisuus ilmaisi viimeisiä valmistuksia.\n\nVaiettuaan oli kuningas luonut säälivän katseen väkijoukkoon, ja\nirroittaen rintatähtensä, saman timanttikoristeen, jonka kuningatar oli\nhänelle lähettänyt, hän ojensi sen Juxonia saattaneelle papille. Sitten\nhän otti povestaan pienen timanttiristin, jonka hän niinikään oli\nsaanut madame Henrietteltä.\n\n\"Tämän ristin\", hän virkkoi papille, \"minä pidän kädessäni viimeiseen\nhetkeen asti; kuoltuani te otatte sen minulta.\"\n\n\"Kyllä, sire\", vastasi ääni, josta Atos tunsi Aramiin.\n\nKaarlo oli siihen asti seissyt hattu päässä, mutta heitti sen nyt\nviereensä; sitten hän yksitellen avasi ihokkaansa napit, riisui sen\nyltään ja laski lähelleen. Pakkasen takia hän pyysi yönuttuaan, joka\nhänelle annettiin.\n\nKaikki nämä valmistukset olivat tapahtuneet hirvittävän tyynesti.\n\nOlisi voinut luulla, että kuningas oli laskeutumassa vuoteelleen eikä\nruumiskirstuunsa.\n\nVihdoin hän kohotti hiuksiansa kädellään.\n\n\"Ovatko ne tiellänne, sir?\" kysyi hän pyöveliltä; \"siinä tapauksessa ne\nvoitaisiin sitoa rihmalla.\"\n\nSen virkkaessaan Kaarlo loi tuntemattomaan katseen, joka näytti\ntahtovan tunkeutua hänen naamarinsa läpi. Tuo niin jalo, tyyni ja luja\nsilmäys pakotti miehen kääntämään pois päänsä. Mutta kuninkaan syvän\nkatseen takana hän kohtasi Aramiin hehkuvan tuijotuksen.\n\nPyövelin jäädessä sanattomaksi kuningas uudisti kysymyksensä.\n\n\"Jos pyyhkäisette ne pois kaulalta\", vastasi mies kumealla äänellä,\n\"niin se riittää.\"\n\nKuningas siirsi hiuksensa sivulle molemmin käsin ja sanoi\nmestauspölkkyä silmäillen:\n\n\"Tuo pölkky on hyvinkin matala; eikö ole korkeampaa?\"\n\n\"Se on tavallisesti käytetty\", vastasi naamioitu mies.\n\n\"Luuletteko katkaisevanne pääni yhdellä iskulla?\" kysyi kuningas.\n\n\"Niin toivon\", vastasi mestaaja.\n\nNuo kaksi sanaa _niin toivon_ lausuttiin niin kummallisella\näänenpainolla, että kaikki värähtivät, kuningasta lukuunottamatta.\n\n\"Hyvä on\", virkkoi kuningas, \"ja kuulehan nyt, pyöveli!\"\n\nNaamioitu mies astui askeleen kuningasta kohti ja nojasi piiluun.\n\n\"En tahdo, että yllätät minut\", jatkoi Kaarlo. \"Minä polvistun\nrukoilemaan; älä vielä silloin iske.\"\n\n\"Ja milloin isken?\" tiedusti naamioitu mies.\n\n\"Kun lasken kaulani pölkylle ja levitän käsivarteni sanoen:\n_Remember_![22] Iske silloin voimakkaasti.\"\n\nNaamioitu kumarsi hiukan.\n\n\"Nyt on tullut hetki eritä maailmasta\", virkkoi kuningas ympärillä\nseisoville. \"Hyvät herrat, minä jätän teidät keskelle myrskyä ja lähden\nedellänne ikuisen tyvenen maahan. Hyvästi!\"\n\nHän katsoi Aramiiseen ja nyökkäsi tälle erityisesti.\n\n\"Pyydän teitä nyt etääntymään\", hän jatkoi, \"jättääksenne minut\nhiljaiseen häiriintymättömään rukoukseen. Loittone sinäkin\", hän lisäsi\nnaamioidulle miehelle; \"se tapahtuu vain hetkiseksi, ja minä tiedän\nkyllä, että olen omasi. Mutta muista, ettet iske ennen kuin kuulet\nmerkkini.\"\n\nKaarlo polvistui, teki ristinmerkin ja painoi päänsä permantoa kohti\nikäänkuin suudellakseen sitä; sitten hän nojasi toisella kädellään\nsiihen ja toisella pölkkyyn, supattaen ranskaksi:\n\n\"Kreivi de la Fère, oletteko siellä ja voinko puhua teille?\"\n\nÄäni viilsi Atoksen sydäntä kuin jääkylmä teräs.\n\n\"Kyllä, teidän majesteettinne\", hän vastasi vapisten.\n\n\"Uskollinen ystävä, jalo sydän\", pitkitti kuningas, \"minua ei voitu\npelastaa, sillä säädetty oli toisin. Nyt, vaikka menettelisin\njumalattomastikin, täytyy minun lausua pari sanaa sinulle; olen puhunut\nkansalle, olen puhunut Jumalalle, sinulle puhun viimeksi. Tahtoessani\npuoltaa pyhäksi katsomaani asiaa olen menettänyt isieni valtaistuimen\nja hävittänyt lasteni perinnön. Miljoona puntaa kullassa on minulla\nvielä; sen aarteen kaivoin Newcastlen linnankellariin, lähtiessäni\nsiitä kaupungista. Sinä yksin tiedät nyt, missä rahat ovat; käytä ne\nvanhimman poikani hyväksi sellaiseen aikaan, jolloin katsot sen olevan\nhänelle hyödyllisintä. Ja nyt sano minulle hyvästi, kreivi de la Fère!\"\n\n\"Hyvästi, pyhä marttyyrikuningas!\" sopersi Atos kauhun hyytämänä.\n\nSyntyi tovin hiljaisuus, jollaikaa Atoksesta tuntui, että kuningas\nnousi ja muutti asentoansa.\n\nTäyteläisellä ja sointuvalla äänellä, joka mestauslavan yli kuului\ntorillekin, lausui kuningas sitten:\n\n\"_Remember_!\"\n\nTuskin oli se sana kajahtanut, kun hirveä isku täräytti mestauslavan\npermantoa, jotta tomupilvi pöllähti telineen verhosta ja sokaisi\nonnettoman aatelismiehen. Koneellisesti kohotti hän sitten äkkiä\nsilmänsä ja päänsä, ja lämmin pisara tipahti hänen otsalleen. Atos\nkavahti taaksepäin hirmustuneena, samalla kun pisarat karttuivat\ntummaksi suihkuksi, joka virtasi lattialle.\n\nPolvilleen lyyhistyneenä Atos jäi hetkiseksi hervottomaan\ntainnostilaan. Heikkenevästä sorinasta huomasi hän piankin, että\nväkijoukko hajaantui; hän pysyi kuitenkin vielä tuokion\nhievahtamattomana, mykkänä ja murtuneena. Sitten hän kääntyi kastamaan\nnenäliinansa kulman marttyyrikuninkaan vereen, ja yleisön loitotessa\nyhä enemmän hän astui alas, siirsi verhoa sivulle, pujahti kahden\nhevosen välitse väen sekaan, jonka pukua hän käytti, ja saapui\nensimmäisenä majataloon.\n\nHuoneeseen tultuaan hän vilkaisi kuvastimeen, näki otsallaan punaisen\nlaikun, painoi käden otsalleen, veti sen pois kuninkaan vereen\ntahrautuneena ja pyörtyi.\n\n\n\n\nYHDESKAHDEKSATTA LUKU\n\nNaamioitu mies\n\n\nVaikka kello oli vasta neljä ehtoopäivällä, oli jo ihan pimeä; lunta\ntuprusi isoina hiutaleina jääkylmän tuulen myötä. Aramis ilmestyi nyt\nvuorostaan ja tapasi Atoksen menehdyksissään, jollei aivan tajuttomana.\n\nJo ystävän ensimmäiset sanat toinnuttivat kreivin siitä horrostilasta,\njohon hän oli sortunut.\n\n\"No niin\", virkkoi Aramis, \"hävisimme kohtalon pakosta.\"\n\n\"Hävisimme, niin!\" vastasi Atos. \"Jalo ja kovaonninen kuningas!\"\n\n\"Mitä, oletko haavoittunut?\" kysäisi Aramis.\n\n\"En, tämä veri on hänen.\"\n\nKreivi pyyhki otsansa.\n\n\"Missä siis olitkaan?\"\n\n\"Minne minut jätit, -- mestauslavan alla.\"\n\n\"Ja sinä näit kaikki?\"\n\n\"En, mutta kuulin kaikki. Jumala varjelkoon minua kokemasta toista\nsamanlaista tuntia kuin siellä vietin! Eikö tukkani ole vaalennut?\"\n\n\"Tiedät siis, että minä pysyin hänen luonansa?\"\n\n\"Kuulin äänesi viimeiseen hetkeen asti.\"\n\n\"Tässä on rintatähti, jonka hän antoi minulle\", sanoi Aramis, \"ja tässä\nristi, jonka otin hänen kädestään; hän tahtoi, että nämä kalleudet\npalautettaisiin kuningattarelle.\"\n\n\"Ja tässä on nenäliina niiden kääreeksi\", virkkoi Atos.\n\nJa hän otti taskustaan nenäliinan, jonka oli kastanut kuninkaan vereen.\n\n\"Miten on ruumiin suhteen menetelty?\" tiedusti hän sitten.\n\n\"Cromwellin käskystä se haudataan kuninkaallisin kunnianosoituksin. Me\nasetimme ruumiin lyijykirstuun, ja lääkärit palsamoivat nyt onnettoman\nhallitsijan maallisia jäännöksiä. Heidän työnsä päätyttyä kuningas\nasetetaan surukappeliin näytteille.\"\n\n\"Sitä ivaa!\" mutisi Atos synkästi; \"kuninkaallisia kunnianosoituksia\nsille, jonka he ovat murhanneet!\"\n\n\"Se todistaa\", virkkoi Aramis, \"että vaikka kuningas kuolee, kuninkuus\nei kuole.\"\n\n\"Voi!\" huudahti Atos, \"siinä meni kenties viimeinen ritarikuningas,\nmitä maailma saa nähdä.\"\n\n\"No, älä antaudu epätoivoon, kreivi\", sanoi karkea ääni portailta,\nmistä kuului Portoksen raskasta tömistelyä; \"me olemme kaikki\nkuolevaisia, ystävä-kullat.\"\n\n\"Tuletpa myöhään, hyvä Portos\", huomautti kreivi de la Fère.\n\n\"Niin\", vastasi Portos, \"tapasin tielläni ihmisiä, jotka viivyttivät\nminua. Ne tanssivat, senkin hylyt! Kaappasin erästä kaulasta ja taisin\nkuristaa häntä hiukan. Samassa ilmestyi paikalle patrulli. Erityisesti\npitelemäni mies ei onneksi kyennyt hisahtamaan muutamaan minuuttiin.\nKäytin sitä etua livahtaakseni sivukadulle. Se pikku katu johti minut\nvielä soukempaan kujaan. Sitten eksyin. En suurestikaan tunne Lontoota\nenkä osaa englanninkieltä; pelkäsin joutuneeni kerrassaan hukkateille,\nmutta täällä nyt vihdoinkin olen.\"\n\n\"Entä d'Artagnan?\" kysyi Aramis; \"etkö ole häntä nähnyt? Olisikohan\nhänelle tapahtunut jotakin!\"\n\n\"Me jouduimme erillemme tungoksessa\", kertoi Portos, \"ja sitten en enää\nmitenkään saanut häntä tavoitetuksi.\"\n\n\"Oh\", sanoi Atos hiukan katkerasti, \"minä kyllä näin hänet, hän seisoi\netummaisena väkijoukossa ja oli saanut erinomaisen paikan katsellakseen\nkaikkea, ja kun näytelmä oli sentään varsin merkillinen, tahtoi hän kai\nseurata sen kulkua ihan loppuun saakka.\"\n\n\"Kas, kreivi de la Fère\", virkkoi tyyni, vaikka kiivaasta vauhdista\nläähättävä ääni, \"sinäkö puhut pahaa poissaolevista?\"\n\nTämä moite vihlaisi Atoksen sydäntä. Mutta kun d'Artagnanin näkeminen\nraa'an ja julman rahvaan etummaisena oli tosiaan vaikuttanut häneen\nsyvästi, vastasi hän ainoastaan:\n\n\"En puhu sinusta pahaa, hyvä ystävä. Olimme sinusta levottomia, ja minä\nvain huomautin, missä olit. Sinä et tuntenut Kaarlo-kuningasta; hän oli\nsinulle pelkkä muukalainen, ja sinä et ollut velvollinen rakastamaan\nhäntä.\"\n\nNämä sanat virkkaessaan Atos ojensi kätensä ystävälleen. Mutta\nd'Artagnan ei ollut näkevinään tätä liikettä ja piti kätensä viitan\nalla.\n\nAtos antoi kätensä hiljaa painua sivulle.\n\n\"Uh, kun väsyttää!\" huoahti d'Artagnan istuutuen.\n\n\"Juo lasillinen portviiniä\", esitti Aramis nostaen pöydältä pullon ja\nkaataen lasiin; \"juo, se virkistää sinua.\"\n\n\"Niin, juokaamme\", virkkoi Atos, joka gascognelaisen tyytymättömyydestä\npahoillaan tahtoi kilistää lasia hänen kanssaan, \"juokaamme ja sitten\njättäkäämme tämä inhottava maa. Alus odottaa meitä, tiedättehän;\nlähtekäämme matkalle tänä iltana, -- meillä ei enää ole täällä mitään\ntekemistä.\"\n\n\"Sinullapa on kiire, kreiviseni\", virkkoi d'Artagnan.\n\n\"Tämä verinen kamara polttaa jalkojani\", vastasi Atos.\n\n\"Lumi ei tehoa samaten minuun\", sanoi gascognelainen levollisesti.\n\n\"Mutta mitä soisit meidän vielä tekevän, kun kuningas on kuollut?\"\nkysyi Atos.\n\n\"Sinä et siis katso meille jääneen mitään tehtävää Englannissa,\nkreiviseni?\" tiedusti d'Artagnan välinpitämättömästi.\n\n\"En mitään\", vastasi Atos, \"muuta kuin epäillä Jumalan laupeutta ja\nhalveksia omia voimiani.\"\n\n\"No niin\", pitkitti d'Artagnan, \"minä sitävastoin -- minä kehno\nsielu, minä raakamainen töllistelijä, joka lähestyin mestauslavaa\nkolmenkymmenen jalan päähän paremmin nähdäkseni muukalaiskuninkaan pään\nputoavan, kun en tietenkään säälinyt hänen kohtaloansa -- minä\najattelen toisin kuin kreivi tässä ... minä jään!\"\n\nAtos kalpeni kalpenemistaan; jokainen ystävän lausuma moite värähdytti\nhänen sydäntään.\n\n\"Vai niin, sinä jäät Lontooseen?\" virkkoi Portos d'Artagnanille.\n\n\"Niin\", vahvisti tämä. \"Entä sinä?\"\n\n\"Perhana\", tuumi Portos hiukan hämillään Atoksen ja Aramiin tähden,\n\"jos sinä jäät, minun tultuani tänne sinun matkassasi, niin en lähde\nilman sinua takaisin; enhän toki jätä sinua yksiksesi tähän ilkeään\nmaahan.\"\n\n\"Kiitos, oiva veikkonen! Silloin esitänkin sinulle pikku yrityksen,\njonka toteutamme yhdessä kreivin lähdettyä; se juolahti mieleeni tuota\näskeistä näytelmää katsellessani.\"\n\n\"Millainen se on?\"\n\n\"Mieleni tekee saada selville, kuka tuo naamioitu mies oli, joka niin\nauliisti tarjoutui katkaisemaan kuninkaalta kaulan.\"\n\n\"Naamioitu mies!\" huudahti Atos; \"et siis päästänyt pyöveliä\nlivahtamaan käsistäsi?\"\n\n\"Pyöveliäkö?\" vastasi d'Artagnan; \"hän on yhäti kellarissa,\narvattavasti hyväillen isäntämme viinipulloja. Mutta siitäpä\nmuistankin...\"\n\nHän astui ovelle.\n\n\"Mousqueton!\" huusi hän.\n\n\"Monsieur!\" kuului ääni ikäänkuin maan uumenista.\n\n\"Päästä irti vanki\", käski d'Artagnan; \"kaikki on lopussa.\"\n\n\"Mutta\", tokaisi Atos, \"kuka siis oli se kurja, joka kohotti kätensä\nkuninkaan pään menoksi?\"\n\n\"Pyövelinviran harrastaja, joka muuten piteli piilua tottuneesti\",\nhuomautti Aramis, \"sillä yksi isku riitti, kuten hän _toivoikin_.\"\n\n\"Ettekö nähneet hänen kasvojaan?\" kysyi Atos.\n\n\"Hänellä oli naamio\", vastasi d'Artagnan.\n\n\"Mutta sinä, Aramis, joka olit niin lähellä?\"\n\n\"En nähnyt muuta kuin harmahtavan parran, joka ulottui naamion\nalapuolelle.\"\n\n\"Hän oli siis elähtänyt mies?\" kysyi Atos.\n\n\"Ka, se ei todista mitään\", vastasi d'Artagnan. \"Kun ottaa itselleen\nnaamarin, voi siihen lisätä parrankin.\"\n\n\"Minua kiukuttaa, etten seurannut häntä\", virkahti Portos.\n\n\"Kas, hyvä Portos\", ilmoitti d'Artagnan, \"juuri se aatos pälkähti minun\npäähäni.\"\n\nAtos oivalsi nyt kaikki; hän nousi seisaalle.\n\n\"Suo minulle anteeksi, d'Artagnan\", pyysi hän; \"olen epäillyt Jumalaa,\njoten saatoin epäillä sinuakin. Suo anteeksi, veikkonen!\"\n\n\"Siitä saamme hetimiten puhua\", vastasi d'Artagnan puolittain\nhymyillen.\n\n\"Kerrohan\", hoputti Aramis.\n\n\"No niin\", haastoi d'Artagnan, \"seistessäni siinä katselemassa, en\nkuningasta, niinkuin kreivi tässä arveli -- sillä minä tiedän jo, mitä\nihmisen kuoleman näkeminen on, ja se koskee minuun aina pahasti, vaikka\nminun pitäisi olla tottunut sellaiseen -- vaan naamioitua pyöveliä,\njohtui mieleeni kuten sanoin, että minun pitäisi tutkia, kuka hän oli.\nKun meillä on aina tapana vedota toisiimme ja käyttää toistemme apua,\nniinkuin ihminen ottaa toisen kätensä auttamaan toista, silmäilin\nkoneellisesti ympärilleni tavoittaen Portosta nähdäkseni, sillä minä\nolin tuntenut sinut seisomassa kuninkaan vieressä, Aramis, ja kreivin\ntiesin olevan mestauslavan alla. Sentähden annankin sinulle anteeksi\",\nlisäsi hän ojentaen kätensä Atokselle, \"sillä sinun on täytynyt kärsiä\nhirveästi. Katselin siis ympärilleni, kunnes näin oikeallani pään, joka\noli ollut halkaistuna, mutta välttävästi paikattu kokoon mustalla\nkääreellä. 'Lempo soikoon', tuumasin itsekseni, 'tuo sauma näyttää\nomaan kuosiini tehdyltä, ja lienenkin joskus ommellut kokoon tuon\nkallon'. Siinä seisoi tosiaan se kovaonninen skotlantilainen, Parryn\nveli, muistattehan, johon Groslow huvikseen koetti voimaansa, ja jolla\noli vain puoli nuppia ehjänä, kun me hänet tapasimme.\"\n\n\"Aivan oikein\", tokaisi Portos, \"se mustakanainen mies.\"\n\n\"Sinäpä sen sanoit, sama juuri. Hän viittoi toiselle miehelle, joka\nseisoi vasemmallani; käännyin katsomaan ja tunsin kelpo Grimaudin, joka\nyksinomaan tähysti tiukasti pyöveliä kuten minäkin.\"\n\n\"'Hei!'\" virkoin hänelle. \"Kun kreivi aina käyttää tätä yksitavuista\nsanaa häntä puhutellessaan, käsitti Grimaud heti, että häntä\ntarkoitettiin; hän kiepahti päin ikäänkuin joustimen kieräyttämänä,\ntunsi vuorostaan minut ja sanoi naamioituun mieheen viitaten:\n\n\"'Hm?' mikä merkitsi: 'Näettekö?'\n\n\"'Totta hitossa!' vastasin minä.\n\n\"Me ymmärsimme toisiamme täydellisesti.\n\n\"Käännyin jälleen skotlantilaiseemme; hänenkin katseensa puhuivat\nselvää kieltä.\n\n\"Lyhyeen sanoen, kaikki päättyi surkeasti, kuten tiedätte. Väki\npoistui; tuli vähitellen ilta. Minä olin vetäytynyt erääseen torin\nsoppeen Grimaudin ja skotlantilaisen kanssa, jota olin viitannut\njäämään seuraamme. Sieltä näin pyövelin, joka kuninkaan kamariin\nmentyään vaihtoi pukua; hänen vaatteensa olivat kai ryvettyneet vereen.\nSitten hän painoi päähänsä mustan hatun, kääriytyi viittaan ja katosi.\nArvasin hänen olevan tulossa ulos ja riensin portin edustalle. Viiden\nminuutin kuluttua näimmekin hänen laskeutuvan alas portaita.\"\n\n\"Ja sinä seurasit häntä?\" huudahti Atos.\n\n\"Tottahan toki!\" vastasi d'Artagnan; \"mutta vaivatonta se ei ollut.\nTuon tuostakin kääntyi hän katsomaan taaksensa, ja meidän oli pakko\npiiloutua tai tekeytyä välinpitämättömäksi. Olisin kyllä saavuttanut ja\nsurmannutkin hänet; mutta minä en ole itsekäs, ja tahdoin säästää sen\nvirkistyksen teille, Aramis ja Atos, hiukan lohduttaakseni teitä.\nViimein hän puolisen tuntia samottuaan keskikaupungin mutkikkaimpia\nkatuja saapui yksinäisen pikku rakennuksen edustalle, missä ei\nvähäisinkään melu tai ainoakaan valo ilmoittanut kenenkään asuvan.\n\n\"Grimaud veti väljistä housuistaan pistoolin.\n\n\"'Hm?' äännähti hän näyttäen asetta.\n\n\"'Ei', kielsin minä ja pidätin hänen käsivartensa.\n\n\"Olen jo sanonut teille, että minulla oli oma aatokseni. Naamioitu mies\nseisahtui matalan ulko-oven eteen ja otti taskustaan avaimen; mutta hän\nei pistänyt sitä lukkoon ennen kuin kääntyi katsomaan, vakoiliko häntä\nkukaan. Minä olin kumartunut puun taakse, Grimaudia peitti kivipilari,\nja skotlantilainen heittäysi paremman piilon puutteessa pitkäkseen\nkadulle.\n\n\"Miekkosemme arveli nähtävästi olevansa yksin, sillä heti jälkeenpäin\nkuulin avaimen kiertyvän lukossa, ovi aukesi, ja hän katosi.\"\n\n\"Sitä roistoa!\" ärähti Aramis; \"mutta nyt sinun palattuasi on hän\nsaattanut paeta, ja silloin emme häntä enää tapaa.\"\n\n\"Älä nyt, Aramis!\" vastasi d'Artagnan; \"sinä otaksut minut toiseksi.\"\n\n\"Mutta\", huomautti Atos, \"tällaikaa...\"\n\n\"No, eikö minulla ollut täksi aikaa Grimaud ja skotlantilainen\nsijaisekseni? Ennen kuin hän oli ehtinyt astua kymmentä askelta talosta\nolin minä puolestani kiertänyt koko rakennuksen. Sille ovelle, josta\nhän oli mennyt sisälle, asetin skotlantilaisemme ja neuvoin häntä\neleillä, että jos saattamamme mies tulisi ulos, pitäisi hänen seurata\ntätä kaikkialle, Grimaudin pysytellessä vuorostaan hänen jäljillään,\nsitten palatakseen odottamaan meitä täällä. Grimaudin asetin toiselle\npääsyaukolle, antaen hänelle saman ohjeen, ja tässä nyt olen. Otus on\nkierroksessa; kuka nyt tahtoo olla kaadannassa mukana?\"\n\nAtos syöksähti syleilemään d'Artagnania, joka pyyhki otsaansa.\n\n\"Hyvä ystävä\", sanoi hän, \"sinä olet tosiaan liian hyvä, kun annat\nminulle anteeksi. Olin väärässä, satakertaisesti väärässä; minun olisi\npitänyt tuntea sinut paremmin. Mutta meissä on pohjalla jotakin häijyä,\nmikä alituiseen yllyttää meissä epäluuloisuutta.\"\n\n\"Hm\", tuumi Portos, \"eiköhän tuo pyöveli voine olla herra Cromwell,\njoka työn kunnollisesta täyttämisestä varmistuakseen on tahtonut itse\nsuorittaa sen?\"\n\n\"Vielä mitä! Cromwell on lyhyt ja pönäkkä, mutta tämä pitkähkö ja\nsolakka.\"\n\n\"Joku kuolemaan tuomittu sotamies kai, jolle on siitä hinnasta luvattu\narmahdus\", arveli Atos, \"niinkuin onnettoman Chalaisin suhteen\nmeneteltiin.\"\n\n\"Ei, ei\", väitti d'Artagnan, \"hän ei astele kuin sotamies eikä huoju\nratsumiehen tavoin. Hänellä on sirot raajat ja ylväs ryhti, kaikesta\nhuolimatta. Erehdyn pahoin, tai me olemme tekemisissä aatelismiehen\nkanssa.\"\n\n\"Aatelismiehenkö!\" huudahti Atos; \"mahdotonta! Se olisi tahra koko\nsäädylle.\"\n\n\"Oiva ajo!\" ihasteli Portos remahtaen nauruun, joka tärisytti\nikkunoita: \"hemmetin hauska ajo!\"\n\n\"Matkustatko nyt, Atos?\" kysyi d'Artagnan.\n\n\"En, minä jään\", vastasi aatelismies, ja hänen uhkaava eleensä ei\nluvannut mitään hyvää henkilölle, jota se tarkoitti.\n\n\"Miekat vyölle vain!\" sanoi Aramis; \"miekat vyölle, -- älkäämme\nmenettäkö hetkeäkään.\"\n\nYstävykset pukeutuivat jälleen ripeästi herrasmiehen asuun,\nkiinnittivät miekkansa, kutsuivat yläkertaan Mousquetonin ja Blaisoisin\nja käskivät näiden järjestää heidän tilinsä isännän kanssa ja laittaa\nkaikki lähtökuntoon, koska he luultavasti jo samana yönä olivat\njättämässä Lontoon taaksensa.\n\nPimeys oli tummunut yhä synkemmäksi, vielä putoilevat\nlumihiutaleet näyttivät kietovan suunnattomaan käärinliinaan\nkuningasmurhaaja-kaupungin. Kello oli noin seitsemän illalla, ja\nkaduilla liikkui tuskin ketään; kukin istui kotinsa perhepiirissä ja\npuheli hiljaa kamalan päivän tapauksista.\n\nLevätteihinsä verhoutuneina ystävykset samosivat aukioiden poikki ja\nkatuja pitkin, jotka päivällä olivat olleet niin tulvillaan väkeä,\nmutta nyt levisivät autioina. D'Artagnan kulki edellä, alituiseen\netsien ristejä, joita hän oli tikarillaan raapaissut seiniin; mutta oli\nniin pimeä, että hänen oli hyvin vaikea tuntea niitä. Kuitenkin oli\nd'Artagnan niin hyvin painanut mieleensä jokaisen pylvään,\nsuihkulähteen ja kyltin, että hän puolen tunnin kuluttua päätyi\nennenmainitun yksinäisen talon edustalle kolmen kumppaninsa keralla.\n\nD'Artagnan luuli ensi hetkellä, että Parryn veli oli kadonnut, mutta\nhän erehtyi: kotimaansa tunturijäätikköihin tottunut skotlantilainen\noli oikaissut vartalonsa pilaria vasten, ja ikäänkuin jalustaltaan\nsuistettuna kuvapatsaana oli kylmien säiden karaisema mies antanut\nlumen kasautua vaipaksi ylleen. Ystävysten lähestyessä hän astahti\nesiin.\n\n\"Kas\", virkkoi Atos, \"siinähän uskollinen palvelija! Kautta taivaan,\nkunnon ihmiset ovat vähemmän harvinaisia kuin luullaan; tämä on\nrohkaisevaa.\"\n\n\"Älkäämme kovin kerkeästi sitoko seppeleitä skotlantilaisellemme\",\nhuomautti d'Artagnan; \"minä luulen, että se veitikka on täällä omissa\nasioissaan. Olen kuullut sanottavan, että ne herrat, jotka ovat tulleet\nmaailmaan toisella puolella Tweedia, ovat pitkävihaisia. Pitäköön\nGroslow varansa; hänelle voisi käydä huonosti, jos hän tapaisi tämän\nmiehen.\"\n\nEroten ystävistään hän lähestyi skotlantilaista ja ilmoittausi tälle.\nSitten hän viittasi kumppaneitansa tulemaan paikalle.\n\n\"_Well_?\" kysyi Atos englanninkielellä.\n\n\"Ketään ei ole tullut ulos\", vastasi Parryn veli.\n\n\"Hyvä; jää sinä tämän miehen luo, Portos, ja sinä myös, Aramis.\nD'Artagnan opastaa minut Grimaudin luo.\"\n\nGrimaud ei ollut vähemmän nokkela kuin skotlantilainen; hän oli\nkyyristynyt onttoa halavaa vasten, jota käytti vahtikojuna. D'Artagnan\nluuli hetkiseksi kuten edellisellekin vartiopaikalle tullessaan, että\nnaamioitu mies oli ilmestynyt esiin ja saanut vakoojan kintereilleen.\n\nÄkkiä pistäysi näkyviin pää, ja kuului hiljainen vihellys.\n\n\"Hei!\" virkahti Atos.\n\n\"Niin\", vastasi Grimaud.\n\nHe lähestyivät halavaa.\n\n\"No\", kysyi d'Artagnan, \"onko ketään tullut ulos?\"\n\n\"Ei, vaan mennyt sisälle\", vastasi Grimaud.\n\n\"Mieskö vai nainen?\"\n\n\"Mies.\"\n\n\"Ahaa\", sanoi d'Artagnan, \"heitä on siis kaksi!\"\n\n\"Soisin olevan neljä\", virkkoi Atos, \"jotta olisimme edes muodollisesti\ntasaväkisiä.\"\n\n\"Kenties heitä onkin neljä\", huomautti d'Artagnan.\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Eikö muita miehiä ole voinut olla talossa odottelemassa näiden kahden\ntuloa?\"\n\n\"Sen voi nähdä\", sanoi Grimaud viitaten ikkunaan, jonka luukuista\ntunkeusi muutamia valonsäteitä.\n\n\"Olet oikeassa\", vastasi d'Artagnan; \"kutsukaamme toisetkin tänne.\"\n\nHe kiersivät rakennuksen antaakseen Portokselle ja Aramiille merkin\ntulla toiselle puolelle.\n\nNämä kiirehtivät sinne innoissaan.\n\n\"Oletteko nähneet jotakin?\" he kysyivät.\n\n\"Emme, mutta näemme pian\", vastasi d'Artagnan osoittaen Grimaudia, joka\nkiviseinän rosoihin tarraten oli jo kavunnut viisi tai kuusi jalkaa\nkorkealle maasta.\n\nKaikki neljä lähestyivät. Grimaud pitkitti nousuansa ketterästi kuin\nkissa. Viimein hän sai siepatuksi kiinni koukusta, jota käytettiin\nikkunaluukun kiinnittämiseksi seinään sen ollessa auki. Samalla kertaa\ntapasi hänen jalkansa reunuksen, joka näytti suovan hänelle riittävän\ntukikohdan, sillä hän ilmaisi merkillä päässeensä määränpäähän. Sitten\nhän painoi silmänsä luukun raolle.\n\n\"No?\" tiedusti d'Artagnan.\n\nGrimaud haritti kaksi sormea kädestään.\n\n\"Puhu\", käski Atos; \"merkkisi eivät näy. Montako heitä on?\"\n\nGrimaud teki ponnistuksen.\n\n\"Kaksi\", hän vastasi. \"Toinen on kääntynyt tänne päin, ja toinen on\nselin minuun.\"\n\n\"Hyvä! Ja kuka se on, jonka kasvot näet?\"\n\n\"Sama mies, jonka näin tulevan.\"\n\n\"Tunnetko häntä?\"\n\n\"Luulin jo äsken tuntevani enkä erehtynyt: hän on pönäkkä ja lyhyt.\"\n\n\"Ken se on?\" kysyivät kaikki ystävykset yhtaikaa matalalla äänellä.\n\n\"Kenraali Oliver Cromwell.\"\n\nYstävykset katsoivat toisiinsa.\n\n\"Entä toinen?\" kysyi Atos.\n\n\"Laiha ja solakka.\"\n\n\"Se on pyöveli\", virkkoivat d'Artagnan ja Aramis yhteen suuhun.\n\n\"Näen ainoastaan selkäpuolen\", jatkoi Grimaud; \"mutta malttakaa, hän\nliikahtaa, hän kääntyy, -- ja jos hän on pannut pois naamarinsa, voin\nnähdä ... ah!\"\n\nNiinkuin sydämeen iskettynä hellitti Grimaud rautakoukun ja putosi\nselkä edellä alas kumeasti huoaten. Portos vastaanotti hänet syliinsä.\n\n\"Näitkö hänet?\" kysyivät ystävykset.\n\n\"Näin\", vastasi Grimaud tukka pystyssä ja hiki otsalla.\n\n\"Sen laihan miehen?\" sanoi d'Artagnan.\n\n\"Niin.\"\n\n\"Pyövelin?\" lisäsi Aramis.\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ja kuka se on?\" tiedusti Portos.\n\n\"Hän! hän!\" änkkäsi Grimaud kalpeana kuin ruumis ja vapisevin käsin\ntarttuen herransa käteen.\n\n\"Kuka hän?\" kysyi Atos.\n\n\"Mordaunt!...\" vastasi Grimaud.\n\nD'Artagnan, Portos ja Aramis huudahtivat ilahtuneina.\n\nAtos astui askeleen taaksepäin ja laski kätensä otsalleen.\n\n\"Sallimus!\" jupisi hän.\n\n\n\n\nKAHDESKAHDEKSATTA LUKU\n\nCromwellin talo\n\n\nMordauntia oli d'Artagnan tosiaan väijynyt häntä tuntematta.\n\nTaloon mennessään hän oli riisunut naamarinsa ja harmaan tekopartansa,\njoita oli käyttänyt valeasunaan, noussut ylös portaita, avannut oven ja\nastunut huoneeseen, jonka tummia seinäverhoja valaisi lamppu. Siellä\nistui pöydän ääressä mies kirjoittamassa.\n\nTämä mies oli Cromwell.\n\nCromwellilla tiedetään Lontoossa olleen pari kolme hänen ystävilleenkin\nyleensä tuntematonta olopaikkaa, jotka hän ilmaisi ainoastaan\nlikeisimmille uskotuilleen. Muistettaneen, että Mordaunt voitiin lukea\njälkimmäisiin.\n\nHänen tullessaan Cromwell kohotti päätänsä.\n\n\"Tekö siinä, Mordaunt!\" virkkoi hän; \"tulette myöhään.\"\n\n\"Kenraali\", vastasi Mordaunt, \"tahdoin nähdä loppuun asti toimituksen,\nja se viivytti minua.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi Cromwell; \"en ole yleensä luullut teitä noin\nuteliaaksi.\"\n\n\"Olen aina utelias näkemään teidän ylhäisyytenne vihollisia kukistuvan,\nja tämä ei ollut niistä vähäpätöisimpiä. Mutta te, kenraali, ettekö te\nollut Whitehallissa?\"\n\n\"En\", vastasi Cromwell.\n\nSyntyi hetkisen äänettömyys.\n\n\"Oletteko kuullut mitään yksityiskohtia?\" kysyi Mordaunt.\n\n\"En ollenkaan. Olen ollut täällä aamusta asti. Tiedän ainoastaan, että\nsuunniteltiin yritystä kuninkaan pelastamiseksi.\"\n\n\"Ah, te tiesitte sen?\" virkahti Mordaunt.\n\n\"Sillä ei ollut erityisempää merkitystä. Neljän työmiehiksi pukeutuneen\nmiehen piti siepata kuningas vankeudesta ja viedä hänet Greenwichiin,\nmissä häntä odotti alus.\"\n\n\"Ja kaiken tämän tietäessänne teidän ylhäisyytenne pysytteli täällä,\nkaukana syrjässä, tyynenä ja toimettomana!\"\n\n\"Tyynenä kyllä\", vastasi Cromwell, \"mutta kuka sanoo, että olin\ntoimeton?\"\n\n\"Mutta jos salajuoni olisikin onnistunut?\"\n\n\"Sen olisin suonut.\"\n\n\"Minä ajattelin, että teidän ylhäisyytenne piti Kaarlo I:n kuolemaa\nEnglannin menestykselle välttämättömänä pahana.\"\n\n\"Niin\", vastasi Cromwell, \"se on vieläkin käsitykseni. Mutta muuta ei\ntarvittu kuin että hän vain kuoli; parempi olisi kenties ollut, että se\nei olisi tapahtunut mestauslavalla.\"\n\n\"Minkätähden, teidän ylhäisyytenne?\"\n\nCromwell hymyili.\n\n\"Suokaa anteeksi\", tiukkasi Mordaunt, \"mutta te tiedätte, kenraali,\nettä opiskelen valtiotaitoa ja haluan kaikissa olosuhteissa käyttää\nhyödykseni opetusta, mitä herrani suvaitsee minulle antaa.\"\n\n\"No, sentähden, että olisi sanottu minun tuomituttaneen hänet lain\nnimessä, mutta armosta päästäneen hänet pakenemaan.\"\n\n\"Mutta jos hän olisikin paennut tapaamattomiin?\"\n\n\"Mahdotonta.\"\n\n\"Mahdotontako?\"\n\n\"Niin, olin ryhtynyt varokeinoihin.\"\n\n\"Ja tunteeko teidän ylhäisyytenne ne neljä miestä, jotka olivat\nyrittämässä kuninkaan vapautusta?\"\n\n\"Ne olivat ne neljä ranskalaista, joista madame Henriette oli\nlähettänyt kaksi puolisonsa seurueeseen ja Mazarin kaksi minun\nluokseni.\"\n\n\"Luuletteko, sir, että Mazarin oli valtuuttanut heidät toimimaan\nsiten?\"\n\n\"Hyvin mahdollista, mutta hän asettuu heistä eroon.\"\n\n\"Niinkö luulette?\"\n\n\"Olen varma siitä.\"\n\n\"Miksi?\"\n\n\"Koska heidän hankkeensa meni myttyyn.\"\n\n\"Teidän ylhäisyytenne antoi minulle noista ranskalaisista kaksi silloin\nkun he eivät olleet tehneet muuta rikkomusta kuin olleet aseissa Kaarlo\nI:n puolesta. Luovuttaisiko teidän ylhäisyytenne nyt, kun he ovat\nhommanneet valtiopetosta, minulle kaikki neljä?\"\n\n\"Ottakaa vain\", vastasi Cromwell.\n\nMordaunt kumarsi, huulet julman voitonriemun hymyssä.\n\n\"Mutta\", virkkoi Cromwell huomatessaan, että Mordaunt aikoi kiittää\nhäntä, \"palatkaamme onnettomaan Kaarloon. Kuuluiko väkijoukossa\nhuutoja?\"\n\n\"Hyvin vähän, ja kaikui myös: 'Eläköön Cromwell'\"\n\n\"Minne te olitte asettunut?\"\n\nMordaunt tähysti kenraalia tovin ja yritti lukea tämän silmistä, oliko\nvaltiomies kysynyt vain näön vuoksi ja kaikki jo tietäen.\n\nMutta Mordauntin hehkuva katse ei kyennyt tunkeutumaan Cromwellin\nsilmän tummaan syvyyteen.\n\n\"Minulla oli paikka, mistä sain nähdyksi ja kuulluksi kaikki\", vastasi\nMordaunt.\n\nNyt oli Cromwellin vuoro tuijottaa tiukasti Mordauntiin ja tämän\ntekeytyä tutkimattomaksi. Jonkun sekunnin silmättyään ylipäällikkö\nkäänsi katseensa välinpitämättömästi.\n\n\"Tilapäinen pyöveli näkyy suoriutuneen tehtävästänsä varsin hyvin\", hän\nsanoi. \"Isku kuuluu olleen mestarin kädestä annettu.\"\n\nMordaunt muisti Cromwellin maininneen, että hän ei ollut kuullut mitään\nyksityiskohtia mestauksesta, ja hän johtui siihen vakaumukseen, että\nkenraali oli ollut sitä katselemassa jonkun uutimen tai kaihtimen\ntaakse kätkeytyneenä.\n\n\"Niin\", vastasi Mordaunt levollisella äänellä ja järkkymättömin\nkasvoin, \"yksi isku riitti.\"\n\n\"Kenties se oli hänen alaansa\", huomautti Cromwell.\n\n\"Niinkö luulette, sir?\"\n\n\"Miksen?\"\n\n\"Mutta hänellä ei ollut pyövelin käytöstapaa.\"\n\n\"Ja kuka muu kuin pyöveli olisi voinut tarjoutua noin kamalaan\nammattiin?\" kysyi Cromwell.\n\n\"Mutta\", selitti Mordaunt, \"kenties joku Kaarlo-kuninkaan omakohtainen\nvihamies oli vannonut kostoa ja tahtoi nyt pitää valansa; kenties joku\naatelismies, jolla oli vakavat syyt vihata kukistunutta kuningasta,\ntiesi hänen aikovan paeta ja asettui tuolla tavoin hänen tielleen\nnaamari kasvoilla ja piilu kädessä, ei pyövelin varamiehenä, vaan\nsallimuksen valtuutettuna.\"\n\n\"Mahdollista kyllä\", myönsi Cromwell.\n\n\"Ja jos seikka olisi sellainen\", jatkoi Mordaunt, \"tuomitsisiko teidän\nylhäisyytenne silloin hänen tekonsa?\"\n\n\"Sen arvosteleminen ei kuulu minulle\", vastasi Cromwell. \"Se jää hänen\nja Jumalan asiaksi.\"\n\n\"Mutta jos teidän ylhäisyytenne tuntisi sen aatelismiehen?\"\n\n\"Minä en häntä tunne, sir\", vastasi Cromwell, \"enkä tahdo tulla\ntuntemaan. Mitä minä välitän, oliko se tuo tai tämä? Kun Kaarlo kerran\noli tuomittu, ei häneltä mies katkaissut päätä, vaan piilu.\"\n\n\"Mutta ilman sitä miestä olisi kuningas kuitenkin pelastunut\",\nmuistutti Mordaunt.\n\nCromwell hymyili.\n\n\"Ehdottomasti\", väitti toinen; \"olettehan itse sanonut, että hänet\nolisi siepattu vankeudesta.\"\n\n\"Ja viety Greenwichiin. Siellä hän olisi neljän pelastajansa kanssa\nastunut erääseen alukseen. Mutta siinä aluksessa oli neljä minun\nmiestäni ja viisi tynnyrillistä valtion ruutia. Merellä nämä neljä\nolisivat laskeutuneet purteen, ja te olette jo siksi taitava\nvaltiomiehen alokas, että minun ei tarvitse selittää enempää.\"\n\n\"Ulapalla olisivat he kaikin singonneet ilmaan.\"\n\n\"Aivan. Räjähdys olisi suorittanut, mitä piilu ei ollut saanut tehdä.\nKaarlo-kuningas olisi kadonnut jäljettömiin. Olisi sanottu, että hän\noli päässyt inhimillistä oikeutta pakoon, mutta että taivaallinen kosto\noli seurannut häntä ja tavoittanut hänet; me olisimme olleet vain\ntuomareina ja Jumala itse pyövelinä. Nähkääs, sen suunnitelman minulta\ntärveli teidän naamioitu aatelismiehenne, Mordaunt. Huomaatte siis\nolleeni oikeassa, kun en tahtonut tulla tuntemaan häntä, sillä hänen\nhyvästä harrastuksestaan huolimatta en totisesti osaisi olla hänelle\nkiitollinen palveluksestaan.\"\n\n\"Kumarran kuten aina ja nöyryytän itseni teidän edessänne, sir\",\nvirkkoi Mordaunt: \"te olette syvämielinen ajattelija, ja teidän\najatuksenne miinoitetusta aluksesta on suurenmoinen\", hän lisäsi.\n\n\"Järjetön\", väitti Cromwell, \"koska se jäi hyödyttömäksi.\nValtiollisessa elämässä on ainoastaan sellainen aatos suuri, joka\nkantaa hedelmiä; kaikki onnistumattomat hankkeet ovat tyhmiä ja\nkypsymättömiä. Tänä iltana lähdette senvuoksi Greenwichiin, Mordaunt\",\njatkoi Cromwell nousten; \"te kysytte 'Salaman' laivuria, näytätte\nhänelle kaikista kulmistaan solmittua valkoista nenäliinaa, joka oli\nsovittuna merkkinä, käskette väen palata maihin ja toimitatte ruudin\nviedyksi takaisin arsenaliin, ellei...\"\n\n\"Ellei...?\" kertasi Mordaunt, jonka kasvot olivat Cromwellin puhuessa\nkirkastuneet rajusta ilosta.\n\n\"Ellei alus nykyisessä kunnossaan sovellu yksityisiin aikeisiinne.\"\n\n\"Voi, mylord, mylord!\" huudahti Mordaunt. \"Ottaessaan teidät\nvalitukseen Jumala antoi teille katseensa, jota ei mikään vältä.\"\n\n\"Taidattepa puhutella minua mylordiksi!\" sanoi Cromwell nauraen.\n\"Olkoon menneeksi näin kahden kesken, mutta pitäkää tarkoin varanne,\nettä sellainen sana ei pujahda kieleltänne yksinkertaisten\npuritaaniemme kuullen.\"\n\n\"Eikö teidän ylhäisyyttänne jo pian julkisestikin puhutella siten?\"\n\n\"Sitä ainakin toivon\", myönsi Cromwell, \"mutta vielä ei ole aika\ntullut.\"\n\nHän otti viitan ylleen.\n\n\"Te lähdette, sir?\" kysyi Mordaunt.\n\n\"Niin\", vastasi Cromwell; \"olen maannut täällä eilen ja toissapäivänä,\nja te tiedätte, että tapani ei ole nukkua kolmea yötä peräkkäin samalla\nvuoteella.\"\n\n\"Teidän ylhäisyytenne suo minulle siis vapautta koko yöksi?\" sanoi\nMordaunt.\n\n\"Ja huomispäiväksikin, jos on tarvis\", vastasi Cromwell. \"Eilisillasta\nasti\", hän lisäsi hymyillen, \"te olette tehnyt kylliksi minun tiliini,\nja jos teillä on mitään yksityisiä asioita järjestettävänä, on\nkohtuullista teidän saada lomaa.\"\n\n\"Kiitos, sir; se tulee toivoakseni hyvin käytetyksi.\"\n\nCromwell teki Mordauntille merkin päällään. Sitten hän virkkoi\nkääntyen:\n\n\"Oletteko aseistettu?\"\n\n\"Minulla on miekkani\", vastasi Mordaunt.\n\n\"Ja teillä ei ole ketään odottamassa ulko-ovella?\"\n\n\"Ei ketään.\"\n\n\"Silloin pitänee teidän tulla minun kanssani, Mordaunt.\"\n\n\"Kiitän tarjouksesta, sir; mutta ne mutkat, joita teidän on tehtävä\nkäyttäessänne maanalaista käytävää, viivyttäisivät minua, ja sen\njälkeen mitä äsken kerroitte olen kenties jo menettänyt liiaksikin\naikaa. Minä lähden katuovesta.\"\n\n\"Menkää siis\", myöntyi Cromwell.\n\nJa painamalla salaista nastaa hän avasi oven, joka oli niin\nhuolellisesti kätketty laudoitukseen, että tottuneinkaan silmä ei olisi\nkyennyt sitä keksimään.\n\nTämä teräsjoustimen varassa liikkuva ovi sulkeutui jälleen hänen\ntakanaan.\n\nSe oli noita kätkettyjä pääsyteitä, joita historia mainitsee olleen\nkaikissa Cromwellin asumissa salaperäisissä taloissa.\n\nSieltä kulki käytävä sivukadun alitse sokkeloiseen luolaan, jonka aukko\noli toisen rakennuksen puutarhassa sadan askeleen päässä siitä, mistä\ntulevainen protektori oli vastikään lähtenyt.\n\nVasta tuon kohtauksen loppupuolella oli Grimaud huolimattomasti kokoon\nvedettyjen uutimien raosta nähnyt nuo kaksi miestä ja perätysten\ntuntenut Cromwellin ja Mordauntin.\n\nOlemme jo maininneet, mikä teho sillä tiedolla oli neljään ystävykseen.\n\nD'Artagnan oli ensimmäinen, joka malttoi mielensä.\n\n\"Mordaunt!\" virkkoi hän; \"kautta taivaan, Jumala itse lähettää hänet\nmeille.\"\n\n\"Niin\", sanoi Portos; \"lyökäämme säpäleiksi ovi ja hyökätkäämme hänen\nkimppuunsa.\"\n\n\"Päin vastoin\", esti d'Artagnan, \"älkäämme mäikyttäkö mitään, sillä\nmelu hälyttäisi tänne väkeä; jos hän, kuten Grimaud sanoo, on arvoisan\nvaltiaansa seurassa, niin täällä varmaankin on viidenkymmenen askeleen\npäässä joku rautakylkinen vartio kätkettynä. Hei, Grimaud, tule tänne\nja yritä pysyä ketaroillasi!\"\n\nGrimaud lähestyi. Hänen vimmastuksensa oli palannut tajun mukana, mutta\nhän kykeni kuitenkin hallitsemaan itsensä.\n\n\"Kas niin\", jatkoi d'Artagnan, \"nouse nyt jälleen ylös ja sano meille,\nonko Mordauntilla vielä seuraa, valmistautuuko hän lähtemään ulos tai\nmenemään makuulle. Jos hänellä on seuraa, niin me odotamme, kunnes\ntapaamme hänet yksinään; jos hän lähtee ulos, niin sieppaamme hänet\nkadulta, -- jos hän jää taloon, niin särjemme ikkunan. Se aiheuttaa\ntoki vähemmän melua ja on helpompaa kuin oven murtaminen.\"\n\nGrimaud alkoi hiljaa kavuta ikkunaan.\n\n\"Vartioitkaa te toista pääsytietä, Atos ja Aramis; me jäämme tänne\nPortoksen kanssa.\"\n\nMolemmat ystävykset noudattivat kehoitusta.\n\n\"No, Grimaud?\" kysyi d'Artagnan.\n\n\"Hän on yksin\", ilmoitti Grimaud.\n\n\"Oletko varma siitä?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Mutta me emme ole nähneet hänen kumppaninsa poistumista.\"\n\n\"Kenties hän on lähtenyt toisesta ovesta.\"\n\n\"Mitä hän tekee?\"\n\n\"Kääriytyy viittaansa ja vetää sormikkaita käsiinsä.\"\n\n\"Silmät auki!\" mutisi d'Artagnan.\n\nPortos kouraisi tikariansa, vetäen sen koneellisesti tupesta.\n\n\"Takaisin tikarisi, veikkoseni\", sanoi d'Artagnan; \"iskeminen ei tässä\ntule ensimmäisenä kysymykseen. Hän on hallussamme, toimikaamme hyvässä\njärjestyksessä. Meillä on muutamia molemminpuolisia selityksiä\nvaadittavana toisiltamme, ja tästä tulee Armentièresin kohtauksen\ntoisinto; toivokaamme vain, että tällä hornanhengellä ei ole mitään\nsikiötä ja että hänen mukanaan rusentuu lopullisesti koko pesye.\"\n\n\"Hiljaa!\" virkkoi Grimaud; \"nyt hän tekee lähtöä. Hän lähestyy lamppua,\npuhaltaa sen sammuksiin, -- en näe mitään.\"\n\n\"Alas siis, alas!\"\n\nGrimaud hyppäsi takaperin alas ja putosi jaloilleen. Lumi tukahutti\njysäyksen. Ei kuulunut mitään melua.\n\n\"Mene sanomaan Atokselle ja Aramiille, että he asettukoot molemmin\npuolin oveansa, niinkuin myöskin Portos ja minä teemme; taputtakoot\nkäsiään, kun ovat siepanneet hänet; me menettelemme samaten, jos hän\njoutuu meidän saaliiksemme.\"\n\nGrimaud katosi.\n\n\"Portos, Portos\", varoitti d'Artagnan, \"vedä paremmin kokoon leveät\nhartiasi, hyvä ystävä; hän ei saa ulos astuessaan nähdä mitään.\"\n\n\"Kunpahan tulisi tätä kautta!\"\n\n\"Vaiti!\" kielsi d'Artagnan.\n\nPortos painautui muuriin kuin tahtoen tunkeutua sen sisälle. D'Artagnan\nteki samaten.\n\nNyt kuultiin Mordauntin kaikuvat askeleet portailta. Huomaamatta jäänyt\noviluukku siirtyi uurroksestaan naristen sivulle. Mordaunt tähyili\nympärilleen, mutta ystävysten varokeinojen johdosta hän ei nähnyt\nmitään. Sitten hän pisti avaimen lukkoon; ovi avautui, ja hän ilmestyi\nkynnykselle.\n\nSamassa hän seisoi kasvoista kasvoihin d'Artagnanin edessä. Hän tahtoi\nvetää oven kiinni. Portos ryntäsi käsiksi ripaan ja tempasi oven\nselkiselälleen.\n\nPortos taputti kolmasti käsiänsä. Atos ja Aramis juoksivat paikalle.\n\nMordaunt vaaleni tuhkanharmaaksi, mutta hän ei äännähtänytkään, ei\nhuutanut apua.\n\nD'Artagnan astui suoraan Mordauntia kohti ja ikäänkuin työnsi hänet\nrinnallaan takaperin ylös portaita, joita valaisi lamppu, niin että\ngascognelainen ei hetkeksikään menettänyt Mordauntin käsiä näkyvistään;\nmutta Mordaunt oivalsikin kyllä, että jos hän olisi saanut surmatuksi\nd'Artagnanin, olisi häntä vastassa ollut vielä kolme muuta vihollista.\nHän ei senvuoksi liikahtanutkaan puolustautuakseen, ei tehnyt\nainoatakaan uhkaavaa elettä. Sisäovelle tullessaan Mordaunt tunsi\nselkänsä tölmäävän sitä vasten ja arveli kai loppunsa tulevan siinä;\nmutta hän erehtyi, sillä d'Artagnan ojensi kätensä ja avasi oven.\nMordaunt ja hän olivat nyt huoneessa, missä nuori mies oli kymmenen\nminuuttia takaperin haastellut Cromwellin kanssa.\n\nPortos astui sisälle hänen perässään; hän oli kurottautunut ottamaan\nalas riippulampun ja sytytti nyt sen avulla huoneessa olevan\npöytälampun.\n\nAtos ja Aramis ilmestyivät ovelle ja lukitsivat sen avaimella.\n\n\"Suvaitkaahan istuutua\", kehoitti d'Artagnan ojentaen nuorelle miehelle\ntuolin.\n\nTämä otti sen d'Artagnanin kädestä ja istuutui kalpeana, mutta tyynenä.\nAramis asetti kolmen askeleen päähän hänestä kolme tuolia, --\nitselleen, d'Artagnanille ja Portokselle.\n\nAtos meni istuutumaan huoneen etäisimpään nurkkaan ja näytti päättäneen\njäädä syrjästä katsomaan alkavaa kohtausta.\n\nPortos asettui d'Artagnanin vasemmalle ja Aramis oikealle puolelle.\n\nAtos näytti alakuloiselta. Portos hykerteli kämmeniään kuumeellisen\nkärsimättömänä.\n\nAramis pureskeli hymyillen huultansa, kunnes siitä tiukkui verta.\n\nD'Artagnan oli ainoa, joka ainakin ulkonaisesti hillitsi itsensä.\n\n\"Herra Mordaunt\", hän virkkoi nuorelle miehelle, \"kun sattuma\nvihdoinkin toimitti meidät koolle, hukattuamme näin monta päivää\ntoistemme kintereillä juoksemiseen, niin pakiskaamme hiukan, jos\nsuvaitsette.\"\n\n\n\n\nKOLMASKAHDEKSATTA LUKU\n\nKeskustelu\n\n\nMordaunt oli yllätetty niin aavistamattomasti, hän oli peräytynyt ylös\nportaita vielä niin sekavin tuntein, että hän ei ollut kyennyt\nharkitsemaan asemaansa; hänen ensimmäisenä vaikutelmanaan oli vain\nollut se mielenkuohu, se hämmästys ja voittamaton säikky, jotka\nvaltaavat jokaisen ihmisen, kun hänen käsivarteensa tarttuu vimmainen\nja ylivoimainen vihollinen juuri hetkellä, jolloin hän luulee tämän\nvihollisen oleskelevan ihan muualla ja muissa toimissa.\n\nMutta istuuduttuaan, huomattuaan saaneensa lykkäystä missä mielessä\nhyvänsä, hän kokosi ajatuksensa ja ponnisti kaikki sielunvoimansa\nkäytäntöön.\n\nD'Artagnanin hehkuva katse ei nyt enää pelottanut häntä, vaan ikäänkuin\nelvytti häntä sähköisesti, sillä vaikka tämä katse leimusi häntä\nvastaan uhkaa, oli se kuitenkin vilpitön vihassaan ja äkäännyksessään.\nValmiina käyttämään jokaista tarjoutuvaa tilaisuutta selviytyäkseen\njutusta joko väkivallalla tai viekkaudella vetäysi Mordaunt siis kokoon\nkuin karhu, kun tämä pesänsä suojasta näköjään liikkumattomalla\nsilmällään vakoilee kaikkia saartajansa liikkeitä.\n\nNopeasti suuntausi hänen silmänsä kuitenkin pitkään ja tukevaan\nmiekkaan, joka riippui hänen kupeellaan; huomaamattomasti laski hän\nvasemman kätensä sen kahvaan, siirsi sen oikean kätensä ulottuviin ja\nistuutui, kuten d'Artagnan pyysi.\n\nJälkimmäinen epäilemättä odotti kuulevansa jonkun äkäisen\nmielenilmauksen, siitä aloittaakseen tuollaisen ivallisen tai murhaavan\nkeskustelun, jollaisia hän osasi niin taitavasti pitää vireillä. Aramis\nvirkkoi hiljaa itsekseen: \"Nyt saamme kuulla kuluneita lauseparsia.\"\nPortos pureskeli viiksiään ja jupisi: \"Joutavia metkuja, perhanassa,\nmokoman käärmeenpoikasen musertamiseksi!\" Atos vetäysi vielä enemmän\nsoppeensa, liikkumattomana ja kalpeana kuin marmorikuva, mutta\nkuitenkin tuntien hien kihoilevan otsalleen.\n\nMordaunt ei hiiskunut sanaakaan; varmistuttuaan siitä, että miekka oli\nmukavasti käden tavattavissa, hän vain tyynesti laski säärensä ristiin\nja odotti.\n\nHiljaisuutta ei voinut jatkua pitempään sen käymättä naurettavaksi.\nD'Artagnan käsitti sen, ja koska hän oli pyytänyt Mordauntia\nistuutumaan _pakinalle_, katsoi hän olevansa asiallinen aloittamaan\nkeskustelunkin.\n\n\"Te näytte, monsieur\", hän virkkoi pilkallisen kohteliaasti, \"vaihtavan\nasua melkein yhtä joutuisasti kuin olen nähnyt niiden italialaisten\nnäyttelijäin tekevän, joita kardinaali Mazarin on kutsunut Bergamosta\nja joita kaiketi tekin olette katsellut oleskellessanne Ranskassa.\"\n\nMordaunt ei vastannut.\n\n\"Äsken\", jatkoi d'Artagnan, \"te käytitte valepukunanne tai ehkä\noikeastaan varsinaisena vaatepartenanne murhamiehen asua, ja nyt...\"\n\n\"Ja nyt sitävastoin näyttäydyn murhattavan miehen vaatteissa, niinkö?\"\nvastasi Mordaunt tyynesti ja lyhyeen.\n\n\"Voi, monsieur\", pahoitteli d'Artagnan, \"kuinka voittekaan sanoa niin,\nkun olette aatelismiesten seurassa ja kannatte noin vankkaa säilää\nkupeellanne!\"\n\n\"Ei ole niin vankkaa säilää, monsieur, että se vastaisi neljää miekkaa\nja neljää tikaria, ottamattakaan lukuun ulkona odottelevien\nsaattolaistenne kalpoja ja väkipuukkoja.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, monsieur\", huomautti d'Artagnan, \"te erehdytte:\nkatuovelle jääneet eivät ole saattolaisiamme, vaan lakeijoitamme.\nMieleni tekee nähdä kaikki määritellyksi tunnollisesti oikeilla\nnimityksillään.\"\n\nMordaunt vastasi vain hymyllä, joka ivallisesti rypisti hänen huuliaan.\n\n\"Mutta se ei kuulu tähän\", aloitti d'Artagnan jälleen, \"ja minä palaan\nkysymykseeni. Minulla oli kunnia tiedustaa teiltä, monsieur,\nminkätähden te olette vaihtanut asuanne. Naamarinne näytti minusta\nsoveltuvan teille oivallisesti, harmaa parta täydensi mainiosti\nulkomuotoanne, ja tuo piilu, jolla teitte niin kunniakkaan iskun, ei\nnähdäkseni myöskään olisi teille tällä hetkellä haitaksi. Minkätähden\nolette pannut sen pois?\"\n\n\"Syystä että minä Armentièresin kohtausta muistellen arvelin tapaavani\nneljä piilua yhtä vastaan, joutuessani neljän pyövelin pariin.\"\n\n\"Monsieur\", vastasi d'Artagnan mitä levollisimmin, vaikka silmäkulmien\npikku kohautus ilmaisi hänen alkavan lämmetä, \"monsieur, lopen\nrikollisena ja turmeltuneenakin olette vielä kovin nuori, ja sentähden\nen piittaa kevytmielisistä puheistanne. Kevytmielisistä, niin, sillä\nnykyisellä tilanteella ei ole vähäisintäkään yhteyttä Armentièresin\ntapauksen kanssa. Emmehän voineet tarjota miekkaa arvoisalle äidillenne\nja pyytää häntä mittelemään voimiansa meitä vastaan. Mutta te,\nmonsieur, olette nuori herrasmies, jonka olemme nähneet varsin\nkätevästi pitelevän tikaria ja pistoolia, ja teillä keikkuu kunnon\nsäilä kyljellänne; kellä hyvänsä on siis täysi oikeus vaatia teiltä\nsitä suosiota, että käytte hänen kanssaan kilpasille.\"\n\n\"Ahaa\", äännähti Mordaunt, \"kaksintaistelua siis tahdottekin?\"\n\nJa hän nousi salamoivin silmin, ikäänkuin olisi ollut halukas heti\nvastaamaan haasteeseen.\n\nPortos nousi myös, aina kerkeänä tällaisiin seikkailuihin.\n\n\"Suokaa anteeksi, suokaa anteeksi\", pyysi d'Artagnan yhä yhtä\nkylmäverisesti, \"älkäämme hätäilkö, sillä jokainen meistä halunnee,\nettä asia järjestetään kaikkia sääntöjä noudattaen. Istuudu siis\njälleen, hyvä Portos, ja te, herra Mordaunt, suvaitkaa pysyä\nlevollisena. Me sovitamme tämän jutun mitä parhaiten, ja tahdon olla\nvilpitön teitä kohtaan. Myöntäkää, herra Mordaunt, että teillä on hyvä\nhalu surmata meidät, toista sen paremmin kuin toistakaan\nsurkeilematta.\"\n\n\"Yhtä kaikki\", myönsi Mordaunt.\n\nD'Artagnan kääntyi Aramiiseen ja virkkoi tälle:\n\n\"Eikö ole suuri onni, hyvä Aramis, että herra Mordaunt käsittää niin\nhyvin kaikki kielemme käänteet? Ei voi ainakaan syntyä mitään\nväärinymmärrystä välillämme, ja kohtauksemme järjestäminen käy\nmainiosti laatuun.\"\n\nHän kääntyi jälleen Mordauntiin ja jatkoi:\n\n\"Hyvä herra Mordaunt, voin sanoa teille, että nämä herrat vastaavat\nsuopeihin tunteisiinne ja surmaisivat niinikään teidät ilomielin.\nVieläpä he sen tehnevätkin; mutta sen pitää toki tapahtua kunnon\naatelismiehen tavoin, ja parhaana todisteena siitä on tämä.\"\n\nNiin sanoen d'Artagnan heitti hattunsa matolle, työnsi tuolinsa seinää\nvasten, viittasi ystäviänsä tekemään samaten ja tervehti Mordauntia\naito ranskalaisella kohteliaisuudella.\n\n\"Palvelukseksenne, monsieur\", hän sanoi, \"sillä jos teillä ei ole\nmitään sitä kunniaa vastaan, jota pyydän osalleni, niin sallikaa minun\naloittaa. Miekkani on tosin lyhyempi kuin teidän, mutta siitä viisi;\ntoivoakseni täydentää käsivarteni, mitä aseesta puuttuu.\"\n\n\"Seis!\" tokaisi Portos astuen esille; \"minä aloitan, ja ilman\nkorupuheita.\"\n\n\"Salli minun, Portos\", virkahti Aramis.\n\nAtos istui hievahtamattomana; häntä olisi voinut luulla patsaaksi, ja\nhänen hengityksensäkin näytti salpaantuneen.\n\n\"Hyvät herrat, hyvät herrat\", haastoi d'Artagnan, \"olkaa malttavaisia,\nteille tulee vuoronne. Katselkaa tuon herran silmiä ja lukekaa niistä,\nkuinka onnekasta kiukkua me hänessä herätämme; nähkää, miten\ntottuneesti hän on sivaltanut miekkansa; ihmetelkää, kuinka\nhuolellisesti hän tarkkailee ympärilleen, osatakseen karttaa esteitä\nväistöliikkeissään. No, eikö tämä kaikki todista teille, että herra\nMordaunt on erinomainen miekkailija ja että pääsette piankin minun\nsijalleni, jos vain annan hänen huitoa? Pysykää senvuoksi alallanne\nniinkuin Atos, jonka tyyneyttä en voi kylliksi suositella teille, ja\nluovuttakaa minulle jo ottamani aloite. Minulla muuten\", hän jatkoi\ntemmaten miekkansa kamalalla liikkeellä, \"on yksityinenkin asia tämän\nherrasmiehen kanssa, ja minä aloitan. Se on haluni, tahtoni!\"\n\nEnsi kertaa käytti d'Artagnan tällaista puhetapaa ystävilleen. Tähän\nasti hän oli tyytynyt vain ajattelemaan siten.\n\nPortos peräytyi, Aramis pisti miekan kainaloonsa. Atos jäi\nliikkumattomaksi hämärään soppeensa, ei tyynenä, kuten d'Artagnan oli\narvellut, vaan tukehtumaisillaan mielenliikutuksesta, povi paisuneena.\n\n\"Pistä miekkasi takaisin huotraan, chevalier\", sanoi d'Artagnan\nAramiille; \"herrasemme voi muutoin epäillä sinua aikeista, joita\nsinulla ei ole.\"\n\nSitten hän virkkoi Mordauntiin kääntyen:\n\n\"Odotan teitä, monsieur.\"\n\n\"Ja minä ihmettelen teitä, messieurs. Te väittelette siitä, kuka\naloittaa taistelun minua vastaan, mutta minun kanssani ette siitä\nneuvottele, vaikka asia tuntuu hiukan koskevan minuakin. On kyllä\ntotta, että vihaan teitä kaikkia, mutta silti eri tavoin. Toivon\nsaavani surmatuksi kaikki neljä, mutta minulla on enemmän\nmahdollisuutta tappaa ensimmäinen kuin toinen, toinen kuin kolmas,\nkolmas kuin viimeinen. Vaadin senvuoksi oikeutta valita itse\nvastustajani. Jos epäätte minulta sen oikeuden, niin murhatkaa minut;\nen käy taisteluun muulla ehdolla.\"\n\nYstävykset silmäilivät toisiaan.\n\n\"Se on kohtuullista\", myönsivät Portos ja Aramis, jotka toivoivat\nvalinnan osuvan heihin.\n\nAtos ja d'Artagnan eivät virkkaneet mitään, mutta heidän vaitiolonsakin\nmerkitsi mukaantumista.\n\n\"No niin\", pitkitti Mordaunt keskeyttäen syvän ja juhlallisen\nhiljaisuuden, joka vallitsi tässä salaperäisessä talossa, \"minä\nvalitsen ensimmäiseksi vastustajakseni sen teistä, joka nimitytti\nitseänsä Atokseksi, kun ei enää katsonut olevansa arvollinen käyttämään\nkreivi de la Fèren nimeä!\"\n\nAtos ponnahti seisaalle kuin joustimen pakottamana, mutta ystäviensä\nsuureksi kummastukseksi hän vastasi päätänsä pudistaen, oltuaan\nliikkumattomana ja vaiti:\n\n\"Herra Mordaunt, kaikkinainen kaksintaistelu meidän keskemme on\nmahdoton; osoittakaa jollekulle muulle se kunnia, jota aiotte minulle.\"\n\nJa hän istuutui jälleen.\n\n\"Kas\", virkahti Mordaunt, \"siinäpä jo yksi, jota jänistää!\"\n\n\"_Mille tonnerres_\", kirosi d'Artagnan hypähtäen nuorta miestä vastaan,\n\"kuka uskaltaakaan sanoa, että Atos tuntee pelkoa!\"\n\n\"Anna hänen lörpötellä, d'Artagnan\", pyysi Atos surumielisesti ja\nhalveksivasti hymyillen.\n\n\"Onko se päätöksesi, Atos?\" tiukkasi gascognelainen.\n\n\"Peruuttamattomasti.\"\n\n\"Hyvä on, ei siitä sen enempää.\"\n\nHän kääntyi Mordauntiin sanoen:\n\n\"Olette kuullut, monsieur, että kreivi de la Fère ei tahdo suoda teille\nkunniaa taistella kanssaan. Valitkaa meistä joku hänen sijaansa.\"\n\n\"Kun en saa taistella hänen kanssaan\", vastasi Mordaunt, \"niin en\nsuurestikaan välitä, kuka tulee vastustajakseni. Asettakaa nimenne\nhattuun, niin otan lapun umpimähkään.\"\n\n\"Siinäpä aatos\", sanoi d'Artagnan.\n\n\"Se keino tosiaan tepsii\", yhtyi Aramis.\n\n\"Kun en minä sitä hoksannut\", päivitteli Portos, \"ja kuitenkin se oli\nniin yksinkertainen.\"\n\n\"Kuulehan, Aramis\", pyysi d'Artagnan, \"kirjoita sinä meidän nimemme\nsillä hienolla kauniilla käsialalla, jolla kirjoitit Marie Michonille\nvaroituksen, että tämän herran äiti aikoi murhauttaa Buckinghamin\nherttuan.\"\n\nMordaunt kuuli tämän uuden letkauksen luimistelematta; hän seisoi\nkäsivarret rinnalla ristissä ja näytti niin levolliselta kuin ihminen\nvoikaan olla tuollaisessa tilanteessa. Jollei se ollut urheutta, niin\nse oli ainakin ylpeyttä, joka paljonkin muistuttaa sitä.\n\nAramis astui Cromwellin kirjoituspöydän ääreen, repäisi paperipalan\nkolmeksi samankokoiseksi lappuseksi, kirjoitti niihin kaikkien kolmen\nnimet ja näytti niitä sitten avoimina Mordauntille, joka lukematta\nnyökkäsi merkiksi, että hän täydellisesti luotti toisen rehellisyyteen.\nAramis kiersi lappuset kokoon, pani ne hattuun ja tarjosi tätä nuorelle\nmiehelle.\n\nMordaunt pisti kätensä hattuun ja otti sieltä lapun, jonka hän\nhalveksivasti pudotti pöydälle katsomatta.\n\n\"Sinua käärmeen sikiötä!\" mutisi d'Artagnan; \"luopuisin kaikista\nkapteeniarvon mahdollisuuksista, kunhan tuossa lapussa vain olisi minun\nnimeni!\"\n\nAramis avasi paperin; mutta niin tyyneksi ja kylmäveriseksi kuin hän\ntekeysikin, vapisi hänen äänensä kuitenkin vihasta ja taistelunhalusta.\n\n\"D'Artagnan!\" hän luki kaikuvasti.\n\nD'Artagnan huudahti ilosta.\n\n\"Ah\", kiitti hän, \"taivaassa on siis oikeutta!\"\n\nHän lisäsi Mordauntiin kääntyen:\n\n\"Toivottavasti, monsieur, teillä ei ole mitään vastaväitettä\ntehtävänä?\"\n\n\"Ei mitään, monsieur\", vastasi Mordaunt vetäen hänkin vuorostaan\nmiekkansa ja laskien kärjen saapastaan vasten.\n\nSiitä hetkestä alkaen, jolloin d'Artagnan tiesi toiveensa täyttyvän ja\nvihollisen joutuneen lopullisesti haltuunsa, hän palasi tavalliseen\ntyyneyteensä ja siihen vitkallisuuteenkin, jota hän aina noudatti\nvalmistautuessaan kaksintaisteluksi nimitettyyn vakavaan toimitukseen.\nHän kiersi huolellisesti ylös kalvosimensa ja hiersi oikean jalkansa\nanturaa lattiaan, mikä ei estänyt häntä huomaamasta, että Mordaunt jo\ntoistamiseen loi ympärilleen sen kummallisen silmäyksen, jonka hän oli\näskenkin havainnut.\n\n\"Oletteko valmis, monsieur?\" kysyi hän viimein.\n\n\"Minähän odotan teitä, monsieur\", vastasi Mordaunt kohottaen päätänsä\nja suunnaten d'Artagnaniin selittämättömän katseen.\n\n\"Pitäkää siis varanne, monsieur\", kehoitti gascognelainen, \"sillä minä\nkäyttelen säilää melko hyvin.\"\n\n\"Samat sanat\", vastasi Mordaunt.\n\n\"Sen parempi, se rauhoittaa omaatuntoani. Asentoon!\"\n\n\"Vielä hetkinen\", pyysi nuori mies; \"antakaa minulle kunniasananne,\nmessieurs, että te ette hätyytä minua muutoin kuin yksitellen.\"\n\n\"Meitä häväistäksesi sinä sen anomuksesi teet, pikku käärme!\" kivahti\nPortos.\n\n\"En, vaan jotta minulla olisi levollinen omatunto, kuten tämä\nherrasmies äsken sanoi.\"\n\n\"Siihen täytyy olla muu peruste\", jupisi d'Artagnan päätänsä pudistaen\nja silmäillen hiukan levottomasti ympärilleen.\n\n\"Kautta aateliskunniani!\" virkahtivat Aramis ja Portos yhtaikaa.\n\n\"Siinä tapauksessa, messieurs\", esitti Mordaunt, \"suvaitkaa asettua\njohonkin nurkkaan ja suoda meille tilaa kuten kreivi de la Fère, joka\ntaisteluun haluttomanakin näkyy toki tuntevan kaksintaistelun säännöt,\nmuutoin tässä tulee ahdasta.\"\n\n\"Olkoon menneeksi\", myöntyi Aramis.\n\n\"Tämäpä metkuilua\", murisi Portos.\n\n\"Siirtykää, hyvät herrat\", kehoitti d'Artagnan; \"ei sovi jättää\nisännällemme vähäisintäkään veruketta hänen käyttäytyäkseen huonosti,\nmihin hänellä näyttää olevan hyvä halu, -- se minun on sanottava\nkaikesta kunnioituksesta huolimatta, mitä olen hänelle velkaa.\"\n\nTämäkin pisto kilpistyi Mordauntin järkkymättömistä kasvoista. Portos\nja Aramis asettuivat nurkkaan samalle seinävierelle kuin Atoskin, jotta\nkaksintaistelijat jäivät keskilattialle, huoneen valoisimpaan osaan,\nkun molemmat lamput oli asetettu Cromwellin kirjoituspöydälle.\nValaistus luonnollisesti heikkeni mikäli loitottiin sen keskipiiristä.\n\n\"No\", kysyi d'Artagnan jälleen, \"oletteko viimeinkin valmis monsieur?\"\n\n\"Valmis olen\", vastasi Mordaunt.\n\nKumpainenkin eteni yhtaikaa askeleen, ja tämä liike sai säilät heti\nkalahtamaan ristikkäin.\n\nD'Artagnan oli liian etevä miekkailija haaskatakseen aikaa\nvastustajansa tunnusteluun, kuten koulutettujen kesken sanotaan. Hän\nteki äkkiä näppärän eksytysliikkeen; Mordaunt torjui sen.\n\n\"Kas, kas!\" virkahti gascognelainen tyytyväisesti hymyillen. Ja luullen\nvastustajansa paljastuneen äskeisessä väistössään hän hetkeäkään\nmenettämättä survaisi suoran työnnön, nopean ja leimahtavan kuin\nsalama.\n\nMordaunt suoriutui siitä niin täsmällisellä väistöllä, että\nmiekankärjen heilahdus ei olisi ulottunut nuoren tytön sormustimen\nulkopuolelle.\n\n\"Alanpa luulla, että meille koituu hauska leikki\", sanoi d'Artagnan.\n\n\"Niin\", mutisi Aramis, \"mutta huvittele silmät auki!\"\n\n\"_Sangdieu_, pidä varasi, veikkonen!\" kehoitti Portos.\n\nMordaunt hymyili vuorostaan.\n\n\"Teillä on totisesti ruokoton hymy, monsieur!\" arvosteli d'Artagnan.\n\"Itse lempo kai teidät on opettanut siten virnistelemään, vai mitä?\"\n\nMordaunt vastasi ainoastaan yrittämällä kietoa d'Artagnanin miekkaa,\nosoittaen sitä voimakkuutta, jota gascognelainen ei ollut odottanut\ntapaavansa näköjään niin heiverössä ruumiissa; mutta torjumistempulla,\njoka ei ollut hänen vastustajansa äskeistä huonompi, hän otti ajoissa\nvastaan Mordauntin säilän, joka luisti pitkin hänen miekkansa terää,\nsattumatta rintaan.\n\nMordaunt astahti askeleen taaksepäin.\n\n\"Kas, te muutatte juonta\", puheli d'Artagnan, \"te käännytte? Kuten\nhaluatte; voitanhan siitä ainakin sen, että pääsen näkemästä ilkeätä\nhymyänne. Nyt seison varjossa; sen parempi! Ette voi aavistaakaan,\nkuinka petollinen katse teillä on, monsieur, semminkin silloin kun\nolette peloissanne. Vilkaiskaahan minun silmiini, niin näette jotakin,\nmitä teidän kuvastimenne ei meille milloinkaan osoita, nimittäin\nrehellisyyttä ja avomielisyyttä.\"\n\nTähän sanatulvaan, joka ei kenties vastannut oikean säädyllisyyden\nvaatimuksia, joskin d'Artagnan oli totuttautunut käyttämään sitä\nvastustajansa tarkkaavaisuuden valtaamiseksi, Mordaunt ei hiiskunut\nmitään; hän vain peräytyi alituisin kiertoliikkein, kunnes lopulta tuli\nvaihtaneeksi paikkaa d'Artagnanin kanssa.\n\nHän myhäili yhä pirullisemmin. Tämä hymyileminen alkoi huolestuttaa\ngascognelaista.\n\n\"Kas niin, nyt pitää lopettaa tämä\", sanoi d'Artagnan; \"sillä\nveitikalla on teräksiset kintereet. Esiin suuret survaisut!\"\n\nJa hän puolestaan ahdisti Mordauntia, joka pitkitti peräytymistänsä,\nmutta ilmeisesti jotain aikoen, harhaantumatta ainoaankaan virheeseen,\nja miekkansa kertaakaan syrjäytymättä suunnalta. Kun taistelu kuitenkin\ntapahtui huoneen rajoitetussa tilassa, kosketti Mordauntin jalka\npiankin seinää, johon hän samassa nojasi vasemmalla kädellään.\n\n\"Ahaa\", huudahti d'Artagnan, \"sen pitemmälle ette pääse puikkimaan,\nystäväiseni! Hyvät herrat\", hän jatkoi puristaen huulensa yhteen ja\nrypistäen silmäkulmiaan, \"oletteko koskaan nähnyt skorpionin naulattuna\nseinään? Ettekö? No, nyt sen saatte nähdä...\"\n\nJa sekunnissa d'Artagnan survaisi kolme kamalaa työntöä Mordauntiin.\nKaikki kolme osuivat, mutta vain nirhaten häntä. D'Artagnan ei kyennyt\nkäsittämään tätä puolustuskuntoa. Ystävykset tarkkasivat taistelun\nkulkua huohottavin povin ja hiestynein otsin.\n\nD'Artagnan oli viime liikkeissään joutunut liian liki Mordauntia.\nHänkin vuorostaan peräytyi askeleen valmistaakseen neljättä survaisua\ntai oikeastaan suorittaakseen sen, sillä d'Artagnanille oli miekkailu\nkuin shakkipeliä, jonka kaikki yksityiskohdat seurasivat toisiaan\nluonnollisena jaksona. Mutta siinä silmänräpäyksessä, kun hän keveän ja\nnopean eksytysliikkeen jälkeen hyökkäsi kuin salamana iskien, näytti\nseinä jakautuvan; Mordaunt katosi ammottavasta aukosta, ja\novenpuoliskojen väliin osuen sälähti d'Artagnanin miekka poikki kuin se\nolisi ollut lasia.\n\nD'Artagnan kavahti taaksepäin, seinän jälleen ummistuessa.\n\nMordaunt oli puolustautuessaan liikehtinyt siten, että hän oli joutunut\nselin salaoveen, josta olemme nähneet Cromwellin lähtevän ulos. Sen\nkohdalle päästyään hän oli vasemmalla kädellään tavoittanut nastaa ja\npainaltanut sitä; sitten hän oli hävinnyt näkymättömiin niinkuin\nteatterissa näkee pahojen henkien kykenevän kulkemaan seinäin läpi.\n\nGascognelainen purki nolostuksensa vimmaiseksi sadatukseksi, johon\nrautaoven takaa vastasi pahaenteinen nauru, saaden epäilijä Aramiinkin\nveren jähmettymään suonissa.\n\n\"Tänne, veikkoset!\" huusi d'Artagnan; \"murtamaan tämä ovi!\"\n\n\"Se on itse paholainen\", virkahti Aramis rientäen auttamaan ystäväänsä.\n\n\"Hän pinttää meiltä pakoon, perhanassa, hän pinttää pakoon!\" karjui\nPortos tölmäisten leveän hartiansa seinäluukkua vasten, joka jonkun\nkätketyn joustimen pidättämänä ei myödännyt tuumaakaan.\n\n\"Sen parempi\", jupisi Atos kumeasti.\n\n\"Sitä aavistinkin, _mordioux_!\" noitui d'Artagnan väsyttäen itseään\nturhilla ponnistuksilla; \"sitä aavistinkin! Kun se hylky kierteli\npitkin huonetta, arvasin jonkun kurjan juonen olevan tekeillä, huomasin\nhänen hautovan jotakin kolttosta, mutta kuka olisikaan älynnyt\ntällaista?\"\n\n\"Se on onnettomuus, jonka meille on toimittanut hänen ystävänsä,\npimeyden ruhtinas!\" huudahti Aramis.\n\n\"Se on ilmeinen onni, jonka meille on Jumala suonut!\" virkkoi Atos\nilahdustaan salaamatta.\n\n\"Totta toisen kerran\", vastasi d'Artagnan olkapäitänsä kohauttaen ja\njättäen silleen oven, jota näytti olevan mahdoton murtaa, \"sinä\nheikkonet, Atos! Miten hornassa voit sanoa tuollaista meikäläisille! Et\nsiis oivalla asemaamme?\"\n\n\"Mitä nyt -- mitä asemaa?\" kysyi Portos.\n\n\"Ken ei tällaisessa leikissä tapa, hänet tapetaan\", jatkoi d'Artagnan.\n\"Ja kuuluuko nyt sovintoveisuusi sekin, veikkonen, että herra Mordaunt\nuhraa meidät pojanrakkaudelleen? Jos se on mielipiteesi, niin sano\nsuoraan!\"\n\n\"Voi, d'Artagnan, hyvä ystävä!\"\n\n\"Niin, surkeata on tosiaan katsella asioita siltä kannalta. Se epäkelpo\nlähettää nyt niskaamme sata rautakylkeä, jotka survovat meidät kuin\nsuurimoina tässä herra Cromwellin huhmaressa. Hei, tulkaa! Pois täältä!\nJos viivymme vielä viisi minuuttia, niin olemme hukassa.\"\n\n\"Olet oikeassa, lähdetään!\" yhtyivät Atos ja Aramis.\n\n\"Ja minne?\" tiedusti Portos.\n\n\"Majataloon, hyvä ystävä, ottamaan vaatteemme ja hevosemme, ja sitten\n-- jos Jumala suo -- Ranskaan, missä ainakin tunnen talojen rakenteen.\nAluksemme odottaa meitä; se on toki lohdutuksena näissä\nvastoinkäymisissä.\"\n\nJa ensimmäisenä noudattaen omaa kehoitustaan d'Artagnan pisti\nmiekantyngän huotraansa, sieppasi hattunsa, avasi portaille johtavan\noven ja riensi alas kolmen kumppaninsa seuraamana.\n\nKatuovella pakolaiset tapasivat lakeijansa ja kysyivät Mordauntia,\nmutta nämä eivät olleet nähneet kenenkään tulevan ulos.\n\n\n\n\nNELJÄSKAHDERSATTA LUKU\n\nPriki \"Salama\"\n\n\nD'Artagnan oli arvannut oikein; Mordauntilla ei ollut aikaa\nmenetettävänä eikä hän ollut hukannut hetkeäkään. Hän tunsi\nvihollistensa nopean päättäväisyyden ja vireän toiminnan; hän tahtoi\nehättää edelle. Muskettisoturit olivat tällä kertaa tavanneet\narvoisensa vastustajan.\n\nHuolellisesti suljettuaan oven perässään Mordaunt hiipi maanalaiseen\nkäytävään, työntäen hyödyttömäksi käyneen kalpansa huotraan.\n\nNaapuritaloon päästyään hän pysähtyi tunnustelemaan ruumistaan ja\nhengähtämään.\n\n-- Hyvä! -- tuumi hän; -- eipä juuri mitään vahinkoa tullut: jokunen\nnaarmu vain, kaksi käsivarteen ja kolmas rintaan. Pahempia vammoja\nminä annan! Sen voivat todistaa Béthunen pyöveli, Winter-setä ja\nKaarlo-kuningas. Mutta nyt minun ei sovi hukata silmänräpäystäkään,\nsillä sekuntikin voisi heidät pelastaa, -- ja heidän on kuoltava,\nkaikki neljä yhdellä iskulla, ihmisten ukkosen iskeminä, koska taivas\non heitä säästellyt. Heidän täytyy kadota musertuneina, siruiksi\nhajaantuneina. Minun on riennettävä niin kauan kuin raajani kestävät,\nniin kauan kuin sydän sykkii rinnassani, kunhan vain ennätän heidän\nedelleen!\n\nJa Mordaunt alkoi samota joutuisin, mutta säntillisin askelin lähintä\nratsuväen kasarmia kohti, joka sijaitsi noin neljänneslieuen päässä.\nVajaassa viidessä minuutissa kulki hän tämän taipaleen.\n\nKasarmille tultuaan hän ilmoittausi päivystäjälle, otti parhaan hevosen\ntallista, hyppäsi satulaan ja karautti taipaleelle. Neljännestunnin\nkuluttua hän oli Greenwichissä.\n\n\"Tuossa on satama\", hän jupisi; \"tuolla häämöttää Koirasaari. Hyvä,\nolen heistä voitolla puoli tuntia ... kenties tunnin. Minua pöhköä,\nolinpa saada halvauksen silmittömästä hopustani! Nyt\", lisäsi hän\nkohottautuen jalustimessa ikäänkuin kyetäkseen näkemään edemmäksi\nköysien ja mastojen välitse, \"'Salama', missä onkaan 'Salama'?\"\n\nJuuri kun hän ajatuksissaan virkkoi nämä sanat, sai hän ikäänkuin\nvastauksen mietteisiinsä; köysitullolla maannut mies nousi seisaalle ja\nläheni Mordauntia muutamin askelin.\n\nMordaunt veti nenäliinan taskustaan ja antoi sen liehua hetkisen\nilmassa. Mies näytti tarkkaavaiselta, mutta seisoi alallaan,\nsiirtymättä askeltakaan eteen- tai taaksepäin.\n\nMordaunt veti nenäliinansa jokaisen kulman solmuun; mies tuli nyt ihan\nhänen eteensä. Tämä oli sovittu merkki, kuten muistettaneen. Merimies\noli kääriytynyt väljään villakaapuun, joka kätki hänen vartalonsa ja\nverhosi hänen kasvonsa.\n\n\"Tuletteko ehkä Lontoosta, sir\", kysyi hän, \"pistäytyäksenne pikkuisen\nmerelle?\"\n\n\"Suoraa päätä\", vastasi Mordaunt, \"ja Koirasaarelle päin menossa.\"\n\n\"Aivan oikein. Ja varmaankin teillä on joku erityinen mieliteko, sir?\nTaitaa joku alus kelvata paremmin kuin toinen? Pitänee olla hyvä\nkatkaisemaan taivalta, nopea...\"\n\n\"Kuin salama\", vastasi Mordaunt.\n\n\"No, sittenpä haettekin minun prikiäni; minä olen se laivuri, jota\ntarvitsette.\"\n\n\"Niin alan uskoa\", sanoi Mordaunt, \"etenkin jos te ette ole unohtanut\nerästä tunnusmerkkiä.\"\n\n\"Se oli tällainen, sir\", vastasi merimies vetäen kaapunsa taskusta\nnenäliinan, jonka kaikki kulmat olivat solmussa.\n\n\"Hyvä, hyvä!\" huudahti Mordaunt hypäten alas ratsailta. \"Meillä ei ole\nhetkeäkään menetettävänä. Toimittakaa hevoseni lähimpään majataloon ja\nviekää minut alukseenne.\"\n\n\"Entä kumppaninne?\" kysyi merimies; \"teitä piti tietääkseni olla neljä,\nja lakeijoita lisänä.\"\n\n\"Kuulkaahan\", virkkoi Mordaunt lähestyen merimiestä, \"minä en ole se,\njota odotatte, yhtä vähän kuin te olette sama mies, jonka ne toiset\nluulevat tapaavansa. Te olette asettunut laivuri Rogerin sijalle,\nniinhän? Te olette täällä kenraali Cromwellin käskystä, ja minä tulen\nhänen asioillaan.\"\n\n\"Tosiaan\", vastasi laivuri, \"minä tunnenkin teidät; olette kapteeni\nMordaunt.\"\n\nMordaunt hätkähti.\n\n\"Ka, mitäs pelkäämistä siinä on\", virkkoi laivuri laskien alas kaapunsa\nkauluksen ja paljastaen kasvonsa, \"ystäviähän ollaan.\"\n\n\"Kapteeni Groslow!\" huudahti Mordaunt.\n\n\"Sama. Kenraali muisti, että olen aikoinani ollut meriväessä, ja hän\nuskoi hoitooni tämän homman. Onko mitään muutosta tapahtunut?\"\n\n\"Ei, ei; kaikki on ennallaan.\"\n\n\"Ajattelin vain, että kuninkaan kuolema...\"\n\n\"Kuninkaan kuolema jouduttaa heidän pakoansa; neljännestunnin tai\nkenties kymmenen minuutinkin kuluttua he ovat täällä.\"\n\n\"Mitä varten sitten te tulette tänne?\"\n\n\"Astuakseni alukseen teidän kanssanne.\"\n\n\"Ahaa, epäileekö kenraali minun intoani?\"\n\n\"Ei, mutta minä tahdon itse hoidella kostonhankettani. Eikö täällä ole\nketään, joka voisi ottaa hoteisiinsa hevoseni?\"\n\nGroslow vihelsi; muuan matruusi astui esiin.\n\n\"Patrick\", virkkoi Groslow, \"vie tämä ratsu lähimmän majatalon talliin.\nJos sinulta kysytään, kenen se on, niin sanoi, että sillä tuli muuan\nirlantilainen herrasmies.\"\n\nMerikarhu poistui sanaakaan virkkamatta.\n\n\"Ettekö pelkää, että he tuntevat teidät?\" kysyi Mordaunt.\n\n\"Ei ole vaaraa tässä asussa, kun olen kääriytynyt kaapuun ja yö on näin\npimeä. Ettehän muuten tekään tuntenut minua, vielä vähemmän he.\"\n\n\"Totta kyllä\", myönsi Mordaunt, \"ja he eivät tule teitä\najatelleeksikaan. Kaikki lienee valmiina?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Lasti on saatu?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Viisi täyttä tynnyriä?\"\n\n\"Ja viisikymmentä tyhjää.\"\n\n\"Oikein.\"\n\n\"Viemme portviiniä Antwerpeniin.\"\n\n\"Oivallista! Toimittakaa minut nyt alukseen ja palatkaa\nvartiopaikallenne sillä he saapunevat piankin.\"\n\n\"Valmis olen.\"\n\n\"Väestänne ei kukaan saisi nähdä tuloani.\"\n\n\"Aluksessa on vain yksi mies, ja häneen voin luottaa kuin itseeni. Hän\nei muuten tunne teitä, ja kumppaniensa tavoin hän on valmis\nnoudattamaan määräyksiämme mistään tietämättä.\"\n\n\"Hyvä on. Lähtekäämme siis.\"\n\nHe astuivat Thamesin rantaan. Pieni pursi oli kiinnitetty\nlaituripatsaaseen rautavitjoilla. Groslow veti sen lähelle ja piteli\nsitä paikoillaan, kunnes Mordaunt laskeusi siihen. Sitten hän\nvuorostaan hyppäsi purteen, tarttui miltei samassa airoihin ja alkoi\nsoutaa niin tottuneesti, että Mordaunt näki hänen äsken puhuneen totta\nmerikasvatuksestaan.\n\nViiden minuutin kuluttua he olivat selviytyneet epälukuisten aluksien\nliudasta, joka jo siihen aikaan täytti Lontoon ulkosatamia, ja Mordaunt\neroitti tummana täplänä pikku prikin, joka huojui ankkuroituna neljän\ntai viiden kaapelinmitan päässä Koirasaaresta.\n\nHeidän lähetessään \"Salamaa\" Groslow vihelsi erityiseen tapaan ja näki\nmiehen pään ilmestyvän parraspuun reunalle.\n\n\"Tekö siellä, kapteeni?\" kysyi mies.\n\n\"Niin; heitä alas nuoratikkaat.\"\n\nVene kiiti keveästi ja nopeasti kuin pääskynen keulapuomin alle ja\npainui laivan kupeelle.\n\n\"Astukaa ylös\", virkkoi Groslow kumppanilleen.\n\nVastaamatta tarttui Mordaunt köyteen ja kapusi kannelle niin ketterästi\nja huolettomasti, että sellaista varmuutta harvoin näkee merielämään\ntottumattomilla; mutta hänen kostonhimonsa korvasi harjaannuksen\npuutteen ja teki hänet kykeneväksi kaikkeen.\n\nKuten Groslow oli taannut, ei vartiovuorolla oleva matruusi näkynyt\nedes huomaavan, että hänen kapteenillaan oli saattolainen mukanaan.\n\nMordaunt ja Groslow menivät kapteenin asumukseen. Se oli jonkunlainen\ntilapäinen koju, laudoista kyhätty kannelle.\n\nKapteeni Roger oli nimittäin luovuttanut varsinaisen kajuutan\nmatkustajille.\n\n\"Ja he\", kysyi Mordaunt, \"missä he saavat asuntonsa?\"\n\n\"Aluksen toisessa päässä\", vastasi Groslow.\n\n\"Ja heillä ei ole mitään tekemistä tällä puolella?\"\n\n\"Ei yhtään mitään.\"\n\n\"Mainiota! Minä piiloudunkin sitten teidän luoksenne. Palatkaa nyt\nGreenwichiin, tuodaksenne heidät tänne. Teillä kai on purjevene?\"\n\n\"On se, jolla tulimme.\"\n\n\"Se näytti minusta kyllä keveältä ja hyvin rakennetulta.\"\n\n\"Oikea piroogi se on.\"\n\n\"Kiinnittäkää se köydellä perään ja asettakaa siihen airot, jotta se\nkelluu vanavedessä ja tarvitsee vain katkaista kiinnike lähtiessä.\nVarustakaa vene rommilla ja laivakorpuilla. Jos sää sattuu kääntymään\nilkeämmäksi, niin miehenne eivät ole pahoillaan saadessaan jotakin\nvahvistavaa.\"\n\n\"Kyllä tehdään, niinkuin haluatte. Tahdotteko tarkastaa ruutisäiliön?\"\n\n\"Vasta palattuanne. Tahdon itse asettaa sytyttimen, ollakseni varma\nsiitä, että se ei pala liian pitkää aikaa. Peitelkää vain visusti\nkasvojanne, jotta he eivät tunne teitä.\"\n\n\"Kyllä minä varon!\"\n\n\"Kiirehtikää siis; kello lyö kymmenen Greenwichissä.\"\n\nTorninkellon kymmenesti uudistuvat värähdykset kaikuivatkin samassa\nhämyn läpi, jota isot pilvet tiivistivät, äänettömien aaltojen tavoin\nvieriessään taivaanlaella.\n\nGroslow painoi perässään kiinni oven, jonka Mordaunt lukitsi\nsisäpuolelta; edellinen kehoitti sitten kansivahtia pitämään mitä\nhuolellisinta tähystystä ja laskeusi purteensa, joka etääntyi nopeasti,\nveden vaahdotessa jäntevistä aironvedoista.\n\nOli kylmä tuuli, ja laiturinhaara levisi autiona, kun Groslow pääsi\nmaihin Greenwichissä; useita aluksia oli vastikään lähtenyt merelle\npakoveden mukana. Juuri laiturille astuessaan kuuli Groslow ikäänkuin\nnelistävien hevosten kapsetta viertotien mukulakivitykseltä.\n\n\"Hei, Mordaunt teki oikein, kun hoputti minua\", tuumi hän. \"Ei ollut\naikaa menetettävänä; tuolta ne jo tulevat.\"\n\nSiellä tosiaan saapuivat ystävämme tai oikeastaan etujoukkona\nd'Artagnan ja Atos. Groslowin kohdalle päästessään he pysähtyivät\nikäänkuin arvaten, että siinä oli mies, jolle heillä oli asiaa. Atos\nhyppäsi maahan ja levitti tyynesti auki nenäliinan, jonka kulmat oli\nvedetty solmuun; hän antoi sen liehua tuulessa, sillaikaa kun aina\nvarovainen d'Artagnan istui yhä satulassa, puolittain kumartuneena\nhevosensa yli, toinen käsi pistoolikoteloon ojennettuna.\n\nEpätietoisena siitä, olivatko ratsumiehet hänen odottamansa, oli\nGroslow kyyristynyt vanhan kanuunan taakse, jollaisia oli aseteltu\nsatamaan pystyyn touvien kiinnityspatsaiksi; sovitun merkin nähdessään\nhän suoristausi täyteen mittaansa ja astui aatelismiesten luo. Hän oli\nniin hyvin kääriytynyt kaapuunsa, että hänen kasvojaan oli mahdoton\nnähdä. Sitäpaitsi oli yö niin pimeä, että se varokeino oli melkein\ntarpeetonkin.\n\nHämyssäkin havaitsi sentään Atoksen terävä silmä, että tulija ei ollut\nRoger.\n\n\"Mitä tahdotte?\" hän kysyi Groslowilta, astuen askeleen taaksepäin.\n\n\"Tahdon sanoa teille, mylord\", vastasi Groslow koettaen matkia\nirlantilaista murretta, \"että te tavoitatte laivuri Rogeria, mutta se\non turha vaiva.\"\n\n\"Kuinka niin?\" kysyi Atos.\n\n\"Syystä että hän aamulla putosi saalingista ja taittoi säärensä. Mutta\nminä olen hänen serkkunsa; hän ilmoitti minulle pulansa ja pyysi minua\npuolestaan ilmoittautumaan niille herrasmiehille, jotka näyttäisivät\nminulle kaikista kulmistaan solmittua nenäliinaa; sellaisen näen nyt\nteidän kädessänne, ja samanlainen on minulla taskussani. Minun piti\nsitten viedä ne herrat, minne he halusivat.\"\n\nJa Groslow veti taskustaan nenäliinan, jota oli jo näyttänyt\nMordauntille.\n\n\"Siinäkö kaikki?\" kysyi Atos.\n\n\"Ei, mylord, sillä seitsemänkymmentaviisi puntaa on lisäksi luvassa,\njos toimitan teidät turvallisina maihin Boulognessa tai missä tahansa\nmuussa paikassa Ranskan rannikolla, määräyksenne mukaan.\"\n\n\"Mitä sinä siitä sanot, d'Artagnan?\" kysyi Atos ranskaksi.\n\n\"Mitä ensiksikin hän puhelee?\" tiedusti tämä vastaan.\n\n\"Ka, se on totta\", virkahti Atos, \"minä unohdin, että sinä et ymmärrä\nenglanninkieltä.\"\n\nJa hän selosti kumppanilleen äskeisen keskustelunsa laivurin kanssa.\n\n\"Tuo näyttää minusta hyvinkin todenmukaiselta\", arveli gascognelainen.\n\n\"Niin minustakin\", yhtyi Atos.\n\n\"Muuten\", lisäsi d'Artagnan, \"jos mies pettää meitä, niin voimmehan\nmilloin hyvänsä ampua häneltä aivot mäsäksi.\"\n\n\"Ja kuka sitten hoitaa alusta?\"\n\n\"Sinä, Atos; sinä olet niin selvillä kaikesta, etten epäile osaavasi\nohjata purjelaivaakin.\"\n\n\"Totta tosiaan\", virkkoi Atos hymyillen, \"leikkiäkin laskiessasi olet\nmelkein osannut oikeaan, veikkonen: isäni oli päättänyt tehdä minusta\nmeriväen upseerin, ja minulla on jonkun verran käsitystä perämiehen\nammatista.\"\n\n\"Siinäpä se!\" huudahti d'Artagnan.\n\n\"Ratsasta siis noutamaan ystävämme, d'Artagnan, ja pidä kiirettä; kello\non jo yksitoista, ja meidän ei sovi siekailla hetkeäkään.\"\n\nD'Artagnan karautti takaisin kahden ratsumiehen luo, jotka olivat\npistooli kädessä asettuneet ratsuvahdeiksi kaupungin ulkoreunaan\nkeskelle tietä ja kääntyneinä jonkunlaiseen vaunuvajaan päin, missä\nkolme muuta ratsastajaa näkyi niinikään odottelevan väijyksissä.\n\nKeskitielle jääneet tähystäjät olivat Portos ja Aramis.\n\nVaunuvajan seinustalla olivat vaanimassa Mousqueton, Blaisois ja\nGrimaud; mutta viimeksimainittu esiintyi lähemmältä katsoen\nkaksinkertaisena, sillä hevosen lautasilla istui hänen takanaan Parry,\njonka piti viedä takaisin Lontooseen aatelismiesten ja palvelijain\nratsut, ne kun oli myyty majatalon isännälle heidän velkojensa\nmaksamiseksi. Tämän kaupan johdosta ystävykset saivat vielä\nmatkakassankin, joka ei tosin ollut suuri, mutta riitti kuitenkin\nviivytysten ja muiden sattumien varalle.\n\nD'Artagnan ilmoitti Portokselle ja Aramiille tien olevan selvänä, ja\nnämä viittasivat lakeijoillensa laskeutumaan ratsailta ja irroittamaan\nsatuloista matkareput.\n\nParry ei kaipuutta eronnut ystävistään; häntä oli kehoitettu tulemaan\nmukana Ranskaan, mutta siitä hän oli itsepintaisesti kieltäytynyt.\n\n\"Sehän on luonnollista\", huomautti Mousqueton; \"hänellä on mielessään\njotakin Groslowin varalle.\"\n\nKapteeni Groslowin muistettaneen olleen se mies, joka oli ollut\nmusertamaisillaan häneltä pään.\n\nPikku ryhmä yhtyi pian Atokseen. Mutta d'Artagnan oli jo saanut\ntakaisin luontaisen epäluuloisuutensa; hänestä tuntui laituri liian\nautiolta, yö liian pimeältä, laivuri liian mukautuvalta.\n\nHän oli kertonut Aramiille äskeisen kohtauksen, ja Aramis oli yhtä\nepäluuloisena vahvistanut hänen arvelujaan.\n\nKielensä maiskauttamisella tulkitsi gascognelainen levottomuutensa\nAtokselle.\n\n\"Meillä ei ole aikaa epäilyksiin\", sanoi Atos; \"pursi odottaa, meidän\non lähdettävä.\"\n\n\"Ja mikä muuten estääkään meitä olemasta epäluuloisia ja silti\nastumasta veneeseen?\" virkkoi Aramis. \"Pidämme valppaasti silmällä\nlaivuria.\"\n\n\"Ja jos hän kieräilee, niin mojautan hänet kuoliaaksi, vähääkään\nkursailematta.\"\n\n\"Hyvin sanottu, Portos\", vastasi d'Artagnan. \"Lähtekäämme siis;\nMousqueton menköön edellä.\"\n\nJa d'Artagnan pidätti ystävänsä, antaen palvelijain astua ensin\nkoettelemaan lankkua, joka johti laiturilta purteen. Nämä suoriutuivat\nyrityksestä seikkailutta.\n\nAtos seurasi heitä, sitten Portos ja Aramis. D'Artagnan tuli\nviimeisenä, yhä pudistellen päätänsä.\n\n\"Mikä lempo sinua vaivaakaan, veikkonen?\" kummeksui Portos; \"ihan sinä\nhätäännyttäisit itse Caesarinkin.\"\n\n\"Se minua kiusaa\", selitti d'Artagnan, \"että minä en näe koko satamassa\nkaitsijaa, vartijaa tai edes tullinuuskijaa.\"\n\n\"Siitäkö pitää valittaa!\" sanoi Portos; \"kaikkihan luistaa\noivallisesti.\"\n\n\"Liian oivallisesti, Portos. No, herran haltuun se nyt on jätettävä!\"\n\nHeti kun lankku oli vedetty takaisin purteen istuutui laivuri peräsimen\nääreen ja viittasi toiselle matruusilleen, joka kynsisauvoimella\nvarustettuna alkoi toimitella venettä selville aluksien välitse, sen\njouduttua niiden sokkeloon.\n\nToinen merimies istui jo vasemmalla sivulla airo kädessään.\n\nVäljemmälle vedelle päästyä tuli kumppani hänen rinnalleen, ja vene\nalkoi kiitää vinhemmin.\n\n\"Vihdoinkin siis lähdemme tästä maasta!\" virkahti Portos.\n\n\"Mutta voi\", huokasi kreivi de la Fère, \"me lähdemme yksinämme!\"\n\n\"Niin kyllä, mutta olemme kuitenkin kaikki neljä nyt yhdessä ja eheinä;\nse on lohdutuksenamme.\"\n\n\"Emme ole vielä perillä\", muistutti d'Artagnan; \"varokaamme\nkohtaamisia!\"\n\n\"Äh, sinä koikut korppina, hyvä ystävä!\" sanoi Portos; \"aina sinä\nuumoilet pahaa. Kuka voisi meitä kohdata tänä pimeänä yönä, kun ei näe\nkahtakymmentä askelta eteensä?\"\n\n\"Mutta huomisaamuna!\" intti d'Artagnan.\n\n\"Huomenna varhain olemme Boulognessa.\"\n\n\"Sitä toivon kaikesta sydämestäni\", vastasi gascognelainen, \"ja\ntunnustan heikkouteni. Sinä varmaankin naurat minulle, Atos, mutta\ntiedätkös, niin kauan kuin olimme luodinkantaman päässä laiturista tai\nnoista aluksista, odotin joka hetki kamalaa musketinräiskettä meidän\nkaikkien surmaksi.\"\n\n\"Mutta sehän on mahdotonta\", tokaisi Portos yksinkertaisen järkensä\nkannalta, \"sillä samassa rymäkässä olisivat laivuri ja matruusit\nmenettäneet henkensä.\"\n\n\"Joutavia! Se olisi ollut loistava juttu Mordauntille, ja luuletko,\nettä hän olisi raskinnut asettua niin tarkkatuntoiseksi!?\"\n\n\"Se minua kuitenkin ilahduttaa, että d'Artagnan myöntää olleensa\npeloissaan\", tuumi Portos.\n\n\"En ainoastaan myönnä sitä, vaan ylpeilenkin siitä. Minä en ole\nsellainen virtahepo kuin sinä. Hei, mikä tuolla on?\"\n\n\"'Salama'\", ilmoitti laivuri.\n\n\"Olemme siis perillä?\" virkkoi Atos englanninkielellä.\n\n\"Kohtsiltään\", vastasi laivuri.\n\nKolmella aironvedolla jo päästiinkin pikku aluksen kupeelle.\n\nMatruusi odotti, köysitikkaat olivat jo alhaalla, sillä hän oli\ntuntenut purren.\n\nAtos astui ylös ensimmäisenä, nuoruusvuosiensa merikasvatuksen\nauttamana; toisena kapusi Aramis vikkelästi kuin ainakin mies, joka on\nmonet vuodet käytellyt nuoraportaita ja muita kiellettyjen teiden\nenemmän tai vähemmän kekseliäitä kulkuneuvoja. D'Artagnan kiipesi kuin\npeloton vuorikauriin metsästäjä, ja Portos turvausi voimiinsa, jotka\nhänelle korvasivat kaikkea.\n\nPalvelijoille se temppu oli työläämpi, -- ei tosin Grimaudille, joka\noli laiha ja hoikka kuin kulkukissa, kyeten senvuoksi kapuilemaan missä\nhyvänsä, vaan Mousquetonille ja Blaisoisille, joita matruusien oli\nkannettava käsivarsillaan, kunnes heihin ulottui Portoksen käsi; tämä\nkouraisi heitä kauluksesta ja nosti heidät yhdellä tempaisulla kannelle\nkumpaisenkin.\n\nLaivuri opasti matkustajansa heille varattuun asuntoon; siihen kuului\nyksi ainoa suoja, jossa heidän oli oleskeltava yhteisesti. Hän tahtoi\nsitten kiireimmiten poistua, koska hänellä muka oli käskyjä\nannettavana.\n\n\"Malttakaa hetkinen\", pyysi d'Artagnan; \"montako miestä prikiin kuuluu,\nkapteeni?\"\n\n\"En ymmärrä\", vastasi tämä englanninkielellä.\n\n\"Kysy sinä häneltä omalla kielellään, Atos.\"\n\nAtos esitti d'Artagnanin tiedustuksen.\n\n\"Kolme\", vastasi Groslow, \"itseäni lukematta.\"\n\nD'Artagnan käsitti sanat, sillä laivuri oli samalla kohottanut kolme\nsormea.\n\n\"Vai kolme\", virkkoi d'Artagnan; \"no alanpa rauhoittua. Mutta teidän\nmajoittuessanne haluan kuitenkin tehdä kierroksen aluksessa.\"\n\n\"Ja minä\", selitti Portos, \"aion ryhtyä illastamispuuhaan.\"\n\n\"Kaunis ja ylväs hanke, Portos; pane se täytäntöön vain. Lainaa sinä,\nAtos, minulle Grimaud, joka on Parry-ystävänsä seurassa oppinut hiukan\nenglanninkieltä; hän solkatkoon tulkkinani.\"\n\n\"Mene siis, Grimaud\", käski Atos.\n\nKannella oli lyhty; d'Artagnan otti sen toiseen käteensä ja pistoolin\ntoiseen, virkkaen laivurille:\n\n\"_Come_!\"\n\nSe ja _God damn_ olivat jokseenkin kaikkena d'Artagnanin tietona\nenglanninkielestä.\n\nD'Artagnan meni luukulle ja laskeusi ruumaan.\n\nTämä oli jaettu kolmeen osastoon. Takimmainen, johon d'Artagnan oli nyt\npistäytynyt, ulottui jokseenkin perämaston kohdalta takapartaaseen\nasti, kattonaan siis sen huoneen lattia, missä Atos, Portos ja Aramis\nparhaillaan valmistausivat viettämään yötänsä. Ruuman keskimmäinen\nosasto oli määrätty palvelijain asumukseksi, ja kolmas ulottui\nkeulapäähän kapteenille tilapäisesti kyhätyn kajuutan alitse, missä nyt\nMordaunt lymysi.\n\n\"Kas, kas\", puheli d'Artagnan laskeutuessaan luukulta alas portaita ja\nkaiken aikaa valaistessaan tietä lyhdyllään, \"onpa täällä tynnyreitä!\nVoisi luulla olevansa Ali Baban luolassa.\"\n\n\"Tuhannen yksi yötä\" oli hiljakkoin ensi kertaa käännetty ranskaksi ja\ntullut hyvin suosituksi.\n\n\"Mitä sanotte?\" kysyi laivuri englanninkielellä.\n\nD'Artagnan käsitti hänet äänenpainosta.\n\n\"Haluan tietää, mitä noissa tynnyreissä on\", tiedusti hän laskien\nlyhtynsä eräälle niistä.\n\nLaivuri liikahti ikäänkuin hyökätäkseen takaisin ylös portaita, mutta\nmalttoi mielensä.\n\n\"Portviiniä\", vastasi hän.\n\n\"Vai sitä lajia tavaraa!\" tuumi d'Artagnan. \"Hyvä tietää; emme siis\nkuole janoon.\"\n\nSitten hän kääntyi laivuriin, joka pyyhki suuria hikipisaroita\notsaltaan.\n\n\"Ovatko ne täynnä?\" hän kysyi.\n\nGrimaud tulkitsi kysymyksen.\n\n\"Toiset täynnä, toiset tyhjillään\", vastasi Groslow äänellä, jossa\nhänen ponnistuksistaan huolimatta ilmeni levottomuutta.\n\nD'Artagnan koputti rystysillään tynnyreitä, havaiten tällöin viisi\ntäysinäisiksi ja loput tyhjiksi; sitten hän englantilaisen yhä\nsuuremmaksi kauhuksi ojensi lyhtynsä astiain välikköihin ja virkkoi\nhuomatessaan nämä kolot lakaistuiksi:\n\n\"Kas niin, menkäämme eteenpäin\", ja hän lähestyi ovea, joka johti\nruuman keskiosastoon.\n\n\"Malttakaa\", sanoi englantilainen, joka oli jäänyt hiukan taamma\nsäikähdyksen vallassa, \"malttakaa, minulla on sen oven avain.\"\n\nHän astui nopeasti d'Artagnanin ja Grimaudin ohi ja työnsi vapisevalla\nkädellä lukkoon avaimen. Seurue saapui toiseen osastoon, missä\nMousqueton ja Blaisois laittausivat aterioimaan.\n\nSiellä ei nähtävästi ollut mitään tutkittavaa; arvoisia kumppanuksia\nvalaisevan lampun hohde ulottui jokaiseen nurkkaan ja soppeen.\n\nD'Artagnan siirtyi senvuoksi heti kolmanteen osastoon. Siellä majaili\nmiehistö.\n\nKolme tai neljä huojuvaa riippumattoa taustalla, molemmista päistään\nkaksinkertaisen köyden varaan ripustettu pöytä sekä pari lahonnutta ja\nontuvaa lavitsaa oli koko kalustona. D'Artagnan meni kohottamaan paria\nkolmea vanhaa purjetta, jotka riippuivat seinillä, ja kun hän ei\nnytkään huomannut mitään epäiltävää, palasi hän luukusta kannelle.\n\n\"Entä tämä suoja?\" kysyi d'Artagnan.\n\nGrimaud tulkitsi muskettisoturin sanat englanninkielellä.\n\n\"Se on minun asuntoni\", vastasi laivuri; \"tahdotteko pistäytyä sinne?\"\n\n\"Avatkaa ovi\", pyysi d'Artagnan.\n\nEnglantilainen totteli kehoitusta; d'Artagnan ojensi sisälle lyhtyä\npitelevän käsivartensa, pisti sinne sitten päänsäkin puoliavoimesta\novesta ja tuumi nähdessään, että huone oli vain pikku komero:\n\n\"Totisesti, jos laivassa on armeija kätkettynä, niin täällä se ei\npiileksi. Käynkin katsomaan jo, onko Portos löytänyt mitään\nhaukattavaa.\"\n\nHän kiitti laivuria nyökkäyksellä ja palasi kajuuttaan, missä hänen\nystävänsä oleskelivat.\n\nPortos ei nähtävästi ollut saanut mitään, tai jos oli jotakin itselleen\nkeksinytkin, oli uupumus voittanut nälän; hän nukkui sikeästi\nviittaansa kääriytyneenä, kun d'Artagnan astui sisälle.\n\nEnsimmäisten merenaaltojen pehmoisen keinutuksen liekuttamina olivat\nAtos ja Aramis niinikään jo alkaneet torkkua, mutta avasivat jälleen\nsilmänsä, kun kuulivat kumppaninsa tulon.\n\n\"No?\" kysyi Aramis.\n\n\"Kaikki hyvin\", vastasi d'Artagnan; \"me voimme maata levollisesti.\"\n\nTämän tiedon tyynnyttämänä Aramis antoi päänsä jälleen vaipua, ja Atos\nnyökkäsi ystävällisesti. Portoksen tavoin tunsi myöskin d'Artagnan\nenemmän unen kuin illallisen tarvista; hän lähetti pois Grimaudin ja\nlaskeusi levolle viitassaan, paljastetuin miekoin ja sellaiseen\nasentoon, että hänen ruumiinsa sulki pääsytien, joten huoneeseen oli\nmahdoton tulla häneen tölmäämättä.\n\n\n\n\nVIIDESKAHDEKSATTA LUKU\n\nPortviini\n\n\nKymmenen minuutin kuluttua herrat nukkuivat, mutta niin ei ollut\nnälkäisten ja etenkin janoisten palvelijain laita.\n\nBlaisois ja Mousqueton valmistausivat laittamaan vuodettaan, jona oli\nlankku ja matkareppu, sillaikaa kun olutruukku ja kolme lasia keinui\naluksen vaarumisen mukaan pöydällä, joka oli ripustettu samaan tapaan\nkuin viereisessäkin osastossa.\n\n\"Kirottu kiikkuminen!\" päivitteli Blaisois. \"Tunnen sen iskevän minuun\nnyt jälleen kuten tulomatkallakin.\"\n\n\"Ja kun ei ole merikivun vastustukseksi muuta kuin ohraleipää ja\nhumalaviiniä!\" surkeili Mousqueton; \"huh!\"\n\n\"Mutta vasupullonne, herra Mouston!\" tiedusti Blaisois, joka oli saanut\nvuoteensa kuntoon ja hoippui pöydän luo, Mousquetonin jo istuessa sen\nääressä niinkuin hänenkin onnistui lysähtää istumaan; \"vasupullonne --\noletteko hukannut sen?\"\n\n\"En\", vastasi Mousqueton, \"mutta sen piti Parry. Nuo penteleen\nskotlantilaiset ovat aina janoissaan. Entä sinä, Grimaud\", tiedusti\nMousqueton toveriltaan, joka juuri palasi d'Artagnanin kanssa\ntekemältänsä kierrokselta, \"janottaako sinuakin?\"\n\n\"Kuin skotlantilaista\", vastasi Grimaud lyhyeen.\n\nHän istuutui Blaisoisin ja Mousquetonin viereen, veti muistikirjan\ntaskustaan ja alkoi laatia seurueen tilejä, toimien sen\ntaloudenhoitajana.\n\n\"Hui, kuinka ellottaa sydänalaani!\" valitti Blaisois.\n\n\"Jos niin on asia\", sanoi Mousqueton opettavaisesti, \"niin nauti hiukan\nravintoa.\"\n\n\"Sanotteko tätä ravinnoksi?\" vastasi Blaisois ja viittasi surkean\nhalveksivasti ohraleipään ja olutruukkuun.\n\n\"Blaisois\", selitteli Mousqueton, \"sinun tulee muistaa, että leipä on\nranskalaisen oikea ravinto, vaikka hänellä ei aina ole sitä; kysy\nGrimaudilta.\"\n\n\"Niin, mutta olut\", tokaisi Blaisois niin kerkeästi, että hänen\nkekseliäisyytensä ansaitsi kiitosta, \"onko olut ranskalaisen oikeata\njuomaa?\"\n\n\"Mitä siihen tulee\", vastasi Mousqueton hiukan ymmällä tästä\nmuistutuksesta, \"niin minun on kyllä tunnustettava, että olut\non ranskalaiselle tosiaan yhtä vastenmielistä kuin viini\nenglantilaiselle.\"\n\n\"Mitä, herra Mouston\", ihmetteli Blaisois, tällä kertaa epäillen\nMousquetonin suurta tietorikkautta, jota hän tavallisissa oloissa\nihaili rajattomasti, \"mitä, herra Mouston, eivätkö englantilaiset muka\npidä viinistä?\"\n\n\"He inhoavat sitä.\"\n\n\"Mutta kuitenkin olen nähnyt heidän sitä juovan.\"\n\n\"Rangaistuksekseen, ja sen todisteena\", jatkoi Mousqueton rintaansa\nröyhistäen, \"tahdon vain mainita, että kerrankin muuan englantilainen\nprinssi kuoli malvasirsammioon.[23] Olen kuullut abbé d'Herblayn\nkertovan siitä tapauksesta.\"\n\n\"Sitä epäpäteä!\" virkahti Blaisois; \"olisinpa minä ollut hänen\nsijassaan!\"\n\n\"Kyllä voit\", tokaisi Grimaud laskiessaan yhteen pitkää numeroriviä.\n\n\"Mitä!\" ällistyi Blaisois, \"minäkö voin?\"\n\n\"Niin\", jatkoi Grimaud, saaden neljä muistiin ja siirtäen tämän luvun\nvasemmanpuoliselle numeroriville.\n\n\"Ettäkö minä voin? Selittäkäähän, herra Grimaud?\"\n\nMousqueton pysyi vaiti Blaisoisin kysellessä, mutta hänen kasvojensa\nilmeestä oli helppo nähdä, että välinpitämättömyys ei ollut syynä.\n\nGrimaud pitkitti laskemistaan ja merkitsi loppusumman.\n\n\"Portviiniä\", huomautti hän sitten ojentaen kätensä takaosastoon päin,\nmissä d'Artagnan ja hän olivat käyneet laivurin seurassa.\n\n\"Mitä! Nuo tynnyritkö, jotka näin oven raosta?\"\n\n\"Portviiniä\", toisti Grimaud ja aloitti uuden laskutehtävän.\n\n\"Olen kuullut\", huomautti Blaisois Mousquetoniin kääntyen, \"että\nportviini on oivallista espanjalaista tuotetta.\"\n\n\"Oivallista kyllä\", vahvisti Mousqueton huuliansa nuollen, \"kerrassaan\noivallista. Sitä on parooni de Bracieuxin kellarissa.\"\n\n\"Jos pyytäisimme noita englantilaisia myymään meille pullollisen?\"\nesitti rehellinen Blaisois.\n\n\"Myymäänkö!\" äännähti Mousqueton, jonka vanha sissivaisto jälleen\nvalpastui. \"Kyllä kuulee, nuori mies, että sinulla ei vielä ole mitään\nelämänkokemusta. Miksi ostaa, kun voi ottaa?\"\n\n\"Ottaa!\" muistutti Blaisois; \"lähimmäisensä omaisuuden himoitseminen on\nkai kiellettyä.\"\n\n\"Missä niin?\" tiukkasi Mousqueton.\n\n\"Jumalan tai kirkon käskyissä, en enää tiedä tarkkaan. Mutta sen\nmuistan, että lähimmäisen tavaraa ei saa himoita, eikä hänen\nvaimoansa.\"\n\n\"Se on peräti lapsellinen syy, hyvä Blaisois\", virkkoi Mousqueton mitä\nisällisimmin. \"Niin, lapsellinen, en paremminkaan sano. Mistä\nraamatusta olet lukenut, että englantilaiset ovat sinun lähimmäisesi,\n-- minä vain kysyn?\"\n\n\"Sitä ei missään sanota, totta kyllä\", myönsi Blaisois, \"ainakaan\nmuistaakseni.\"\n\n\"Kerrassaan lapsellinen syy, sanon vieläkin\", jatkoi Mousqueton. \"Jos\nsinä olisit kuten Grimaud ja minä kulkenut kymmenen vuotta sodissa,\nhyvä Blaisois, niin olisitpa oppinut eroittamaan lähimmäisen omaisuuden\nja vihollisen tavarat. Englantilaiset ovat tietääkseni vihollisiamme,\nja tuo portviini kuuluu englantilaisille. Siispä se sotasäännön mukaan\nkuuluu meille, kun kerran olemme ranskalaisia. Etkö tunne puheenpartta:\nViholliselta viedään mitä saadaan?\"\n\nTämä suulaus, joka sai tukea Mousquetonin pitkällisen kokemuksen\ntuottamasta arvovallasta, mykistytti Blaisoisin. Hän laski päänsä alas\nikäänkuin miettiäkseen, mutta äkkiä hän jälleen kohotti sen ja näytti\nsaaneen kumoamattoman vastaväitteen.\n\n\"Entä herramme\", hän tokaisi, \"ovatko he teidän kannallanne, herra\nMouston?\"\n\nMousqueton hymyili halveksivasti.\n\n\"Pitäisi kenties\", hän ivasi, \"mennä häiritsemään noiden korkeitten\nmiesten unta ja sanoa heille: 'Armolliset herrat, palvelijaanne\nMousquetonia janottaa; sallitteko hänen juoda?' Mitä välittää -- minä\nkysyn -- herra de Bracieux siitä, janottaako minua vai eikö?\"\n\n\"Se on hyvin kallista viiniä\", huomautti Blaisois päätänsä pudistaen.\n\n\"Vaikka se olisi sulaa kultaa, hyvä Blaisois\", vastasi Mousqueton,\n\"eivät herramme kieltäisi sitä itseltään. Ota huomioon, että herra de\nBracieux on yksinään kyllin rikas juodakseen kokonaisen aamillisen\nportviiniä, vaikka hänen pitäisi maksaa pistoli pisaralta. Enkä voi\nnähdä\", pitkitti hän yhä mahtailevampana, \"minkätähden palvelijat\nkieltäytyisivät siitä, mitä heidän herransa eivät lykkäisi luotansa.\"\n\nJa Mousqueton nousi seisaalle, sieppasi olutruukun, jonka tyhjensi\nkaatoreikään viimeistä pisaraa myöten, ja astui rennosti ovelle, joka\njohti takaosastoon.\n\n\"Kas, lukossa!\" murahti hän. \"Kylläpä nuo vietävän englantilaiset\nkehtaavat olla epäluuloisia!\"\n\n\"Lukossa!\" säesti Blaisois yhtä nyreänä kuin opettajansakin. \"Voi\nhitto, se vasta ikävää! Ka, sisäkalujani kaivelee yhä hullummin.\"\n\nMousqueton kääntyi häneen niin surkean näköisenä, että hän ilmeisesti\nsuuressa määrin yhtyi kunnon nuorukaisen apeuteen.\n\n\"Lukossa!\" toisti hän.\n\n\"Mutta minä olen kuullut teidän kertovan, herra Mouston\", rohkeni\nBlaisois vihjata, \"että te kerran nuoruudessanne, Chantillyssä se\ntäisikin tapahtua, elätitte herraanne ja itseänne pyydystämällä\npeltopyitä juoksusilmukalla, karppeja ongella ja pulloja suopungilla.\"\n\n\"Totta kyllä\", myönsi Mousqueton, \"se pitää paikkansa, ja sen voi\nGrimaud todistaa. Mutta kellariin johti luukku, ja viini oli pulloissa.\nMinä en voi heittää suopunkia tämän seinän läpi, yhtä vähän kuin\nnykäistä siimaan viiniastiaa, joka painaa kenties kaksi sentneriä.\"\n\n\"Ette kyllä, mutta te voitte irroittaa pari kolme lautaa väliseinästä\",\nhuomautti Blaisois, \"ja nävertää läven tynnyriin.\"\n\nMousqueton levitti pyöreät silmänsä suhdattoman suuriksi ja katseli\noppilastaan ihmeissään siitä, että havaitsi hänessä aavistamattomia\nsielullisia kykyjä.\n\n\"Se tosiaan käy laatuun\", arveli hän; \"mutta mistä saisi lankkujen\nvääntämiseen taltan ja tynnyrin nävertämiseen kairan?\"\n\n\"Kalukimppu\", virkahti Grimaud yhä selvitellen tilejään.\n\n\"Kas, oikein, -- kalukimppu!\" huudahti Mousqueton; \"ja minä kun en\ntullut sitä ajatelleeksi!\"\n\nGrimaud ei ainoastaan ollut seurueen taloudenhoitaja, vaan sen\nseppäkin; paitsi tilikirjaansa oli hänellä kimpullinen työkaluja. Ja\nkun Grimaud oli peräti huolellinen mies, oli hän matkarepussaan\nsäilyttämäänsä kimppuun varannut kaikkinaisia tarpeellisimpia\nvälineitä.\n\nSiinä oli siten välttävän iso kairakin. Mousqueton haki sen esille.\n\nTalttaa hänen ei tarvinnut etsiä kaukaa; väkipuukko, joka hänellä oli\nvyössään, kelpasi siihen tarkoitukseen. Mousqueton sai pian keksityksi\nlaudoituksesta raon ja ryhtyi heti työhön.\n\nBlaisois tarkkasi hänen työtänsä ihailevasti, mutta samalla\nkärsimättömästikin; hän rohkeni tuolloin tällöin virkkaa järkevyyttä ja\nhuomiokykyä osoittavia viittauksia, miten oli helpointa kiskoa irti\njoku naula tai kangeta ylös laudanpää.\n\nTovin kuluttua oli Mousqueton saanut kolme lautaa heltiämään.\n\nMutta Grimaud oli tällävälin lopettanut tilinsä ja noussut. Puuha oli\nherättänyt hänen vilkasta harrastustaan; hän oli lähestynyt\nkumppanuksia ja nähnyt Mousquetonin turhaan ponnistelevan luvattuun\nmaahan.\n\n\"Minä\", virkahti Grimaud.\n\nHän teki ystävällisen eleen Mousquetonille, pyytääkseen tältä anteeksi,\nettä hän otti saattaakseen loppuun yrityksen, jonka toinen oli niin\nloistavasti pannut alulle. Sitten hän pujahti aukosta kuin käärme ja\nkatosi pimeään.\n\nBlaisois oli ihastuksen hurmiossa. Heidän tultuaan Englantiin olivat ne\nmerkilliset miehet, joita hänellä kumppaneineen oli ollut kunnia\nsaattaa, suorittaneet monia urotöitä, mutta tämä temppu näytti hänestä\nehdottomasti niitä kaikkia ihmeellisemmältä.\n\n\"Nyt saat nähdä\", virkkoi Mousqueton, ja hänen sävyssään ilmeni\nylimielisyyttä, johon Blaisois vastustamatta alistui, \"nyt saat nähdä,\nBlaisois, kuinka me vanhat soturit juomme, kun meitä janottaa.\"\n\n\"Tuossa hän on.\"\n\nSamassa tosiaan Grimaud työnsi aukolta syrjään viitan ja ojensi esiin\ntuhkanharmaat kasvonsa, joissa kauhistuksen laajentamat silmät\ntuijottivat ison valkoisen kehän ympäröiminä pieninä terinä. Kädessään\nhän piti olutruukkua, joka oli täynnä jotain ainetta, kohotti sen\nsavuavan lampun valoon ja äännähti: _Oh_! niin hirmustuneesti, että\nMousqueton kavahti säikkyen taaksepäin ja Blaisois luuli pyörtyvänsä.\n\nMolemmat loivat kuitenkin uteliaan silmäyksen sarkkaan: se oli täynnä\nruutia.\n\nTultuaan vakuuttuneeksi siitä, että laiva oli viinin sijasta lastattu\nruudilla, Grimaud säntäsi kansiluukulle ja pääsi yhdellä loikkauksella\nherrojensa asuman kajuutan eteen. Hän työnsi hiljaa oven auki, jolloin\nd'Artagnan sen takana maaten heti havahtui.\n\nGrimaudin vääristyneet kasvot nähdessään hän tajusi, että jotakin\ntavatonta oli tekeillä, ja tahtoi huudahtaa; mutta sanaakin nopeammalla\nliikkeellä Grimaud laski etusormensa huulilleen ja sammutti kolmen\naskeleen päästä pikku yölampun voimakkaammalla puhalluksella kuin olisi\nvoinut niin hennosta ruumiista uskoa.\n\nD'Artagnan kohoutui kyynäspäänsä varaan; Grimaud kyyristyi toiselle\npolvelleen, ja kaula ojolla ja kiihtymyksen järkyttämänä hän kumartui\nkuiskaamaan soturin korvaan kertomuksen, joka olikin kyllin jännittävä,\nkiinnittääkseen mieltä ilman eleitäkin ja kasvonilmeitä.\n\nKertomuksen aikana Atos, Portos ja Aramis nukkuivat niin sikeästi kuin\neivät olisi kahdeksaan vuorokauteen saaneet unta silmiinsä, ja\nkeskiruumassa Mousqueton varovaisuuden vuoksi siteli kurenauhojaan,\nBlaisoisin yrittäessä tehdä samoin, kauhun puistattelemana ja tukka\npystyssä.\n\n\n\n\nKUUDESKAHDEKSATTA LUKU\n\nVäistetty salahanke\n\n\nGrimaudille oli sattunut tällainen seikkailu:\n\nHeti takaruumaan tultuansa etsi hän hapuillen käsiinsä tynnyrin. Hän\nkoputti sitä, astia oli tyhjä. Hän siirtyi toisen ääreen, ja sekin oli\ntyhjä; mutta kolmas, jota hän koetti, kumahti niin heikosti, että sen\nsisällöstä ei voinut erehtyä. Grimaud käsitti löytäneensä, mitä oli\nhakemassa.\n\nHän pysähtyi tämän tynnyrin ääreen, tunnusteli sopivaa kohtaa\nkairalleen ja tuli silloin laskeneeksi kätensä hanalle.\n\n-- Hyvä! -- ajatteli hän; -- tämäpä säästää minulta sen vaivan.\n\nJa hän ojensi alle olutruukkunsa, kiersi hanaa ja tunsi, että sisältö\nsolui hiljaa toisesta astiasta toiseen.\n\nHuolellisesti väännettyään jälleen kiinni hanan aikoi Grimaud juuri\nkohottaa sarkan huulilleen, -- sillä hän ei tunnollisena miehenä\ntahtonut viedä kumppaneilleen juomaa, jonka laadusta hän ei olisi\nkyennyt vastaamaan, -- kun kuuli kiertovahdin lähestyvän, kyyristyi\nkahden tynnyrin väliin ja lymysi toisen taakse.\n\nTuossa tuokiossa avattiinkin ovi ja lukittiin jälleen sitten kun siitä\noli tullut kaksi levättiin kääriytynyttä miestä.\n\nToinen kantoi lasiruuduilla varustettua lyhtyä, joka oli huolellisesti\nsuljettu ja siksi korkea, että liekki ei voinut ulottua yläpäähän. Itse\nruudut olivat sitäpaitsi katetut valkoisella paperiarkilla, joka\nhimmentäen valoa ehkäisi melkein kokonaan lämmön.\n\nTämä mies oli Groslow.\n\nToinen piteli kädessään jotakin pitkähköä, taipuisaa, ikäänkuin\nvaalahtavaksi punokseksi kierrettyä. Hänen kasvojaan varjosti\nleveälierinen hattu. Grimaud arveli, että miehet olivat tulleet sinne\nsamoissa aikeissa kuin hänkin ja tahtoivat maistella portviiniä; hän\npainautui yhä tiukemmin tynnyrin taakse ja tyynnytti mieltänsä sillä\najatuksella, että jos hänet keksittäisiinkin, ei rikos olisi kovinkaan\nsuuri.\n\nTulijat pysähtyivät sen tynnyrin kohdalle, jonka suojaan Grimaud oli\nkätkeytynyt.\n\n\"Teillähän on sytytin?\" virkkoi lyhdyn kantaja englannin kielellä.\n\n\"On tässä\", vastasi toinen.\n\nJälkimmäisen äänensointu sai Grimaudin hätkähtämään, ja hän tunsi\nkylmiä väreitä selkäpiissään; hän kohottausi hiljaa, kunnes sai\nsilmänsä yläreunalle, ja leveän hatun alta hän tunsi Mordauntin kalpeat\nkasvot.\n\n\"Kauankohan tämä sytytin voinee palaa?\" kysyi tämä.\n\n\"Ka, noin viisi minuuttia\", vastasi laivuri.\n\nTämäkään ääni ei ollut kuuntelijalle vieras. Grimaudin pilkistys\nsiirtyi nyt toiseen puhujaan, ja Mordauntin jälkeen hän tunsi\nGroslowin.\n\n\"Kun kello on neljännestä yli kahdentoista, keräätte siis miehenne ja\nlaskeudutte purteen kaikkea melua karttaen...\"\n\n\"Pistettyäni tulen sytyttimeen?\"\n\n\"Se jää minun huolekseni. Tahdon olla varma kostostani. Onhan airot\nveneessä?\"\n\n\"Kaikki on kunnossa.\"\n\n\"Hyvä.\"\n\n\"Sovittu siis.\"\n\nMordaunt painui polvensa varaan ja kiinnitti hanaan sytytyslangan\ntoisen pään, jotta hänen tarvitsisi vain virittää tuli toiseen.\n\nSen tehtyään hän silmäsi kelloaan.\n\n\"Kuulittehan? Neljännestä yli kahdentoista\", hän sanoi nousten; \"siis\nkahdenkymmenen minuutin kuluttua.\"\n\n\"Selvä juttu, sir\", vastasi Groslow; \"minun täytyy vain vieläkin\nhuomauttaa teille, että ottamanne tehtävä on jossakin määrin\nvaarallinen ja että olisi parempi määrätä joku miehistämme sytyttämään\nilotulitus.\"\n\n\"Hyvä Groslow\", intti Mordaunt, \"te tunnette ranskalaisen sananlaskun:\n_On n'est bien servi que par soi-même_.[24] Sen mukaan olen päättänyt\ntoimia nyt.\"\n\nGrimaud oli kuullut kaikki, jollei ymmärtänyt kaikkea. Mutta hänen\nterävä silmänsä oli korvannut täydellisen kielitaidon puutteen. Hän oli\nnähnyt ja tuntenut muskettisoturien kaksi verivihollista; hän oli\nhavainnut, että Mordaunt kiinnitti sytyttimen, ja kyennyt tekemään\njohtopäätöksensä sananlaskusta, jota Mordaunt ei ollut huolinut kääntää\näidinkielelleen. Hän koetteli viimein sarkkansa sisältöä, ja\nMousquetonin ja Blaisoisin odottaman nesteen sijasta hän tunsi karkeita\nruutijyväsiä hiertyvän rikki hyppysissään.\n\nMordaunt poistui laivurin kanssa. Ovella hän pysähtyi kuuntelemaan.\n\n\"Kuuletteko, kuinka ne vetelevät unia?\" virkkoi hän.\n\nPortoksen kuorsaus tunkeusi tosiaan lattian läpi.\n\n\"Itse Jumala luovuttaa heidät meille\", arveli Groslow.\n\n\"Ja tällä kertaa ei heitä voisi itse paholainenkaan pelastaa!\" vakuutti\nMordaunt.\n\nHe astuivat yhdessä ulos.\n\nGrimaud odotti, kunnes kuuli salvan kirskahtavan lukossa;\nvarmistuttuaan siitä, että hän oli yksin, hän suoristausi hitaasti\nseinää vasten.\n\n-- Ah, -- huoahti hän pyyhkäistessään hihallaan hikikarpaloita\notsaltaan, -- kylläpä oli onni, että Mousquetonia janotti!\n\nD'Artagnan, sen arvaa, kuunteli näitä yksityiskohtia yltyvän\njännittyneesti, ja Grimaudin selvityksen loppua odottamatta hän nousi\nhiljaa ja kumartui supattamaan Aramiille, joka nukkui hänen vasemmalla\npuolellaan, samalla kun hän pikaisia liikahduksia estääkseen kosketti\nystävänsä olkapäätä:\n\n\"Chevalier, nousehan, mutta vältä melua.\"\n\nAramis heräsi. D'Artagnan uudisti kehoituksensa, puristaen hänen\nkättänsä. Aramis nousi varovasti.\n\n\"Atos nukkuu vasemmallasi\", kuiskasi d'Artagnan; \"valmistele häntä\nniinkuin minä valpastutin sinut.\"\n\nAramis herätti helposti Atoksen, jonka uni oli keveätä kuten\nhienoluontoisten ja tunteellisten ihmisten yleensä; mutta vaikeampaa\noli Portoksen palauttaminen tajulleen. Hän aikoi juuri tiedustaa\naihetta unensa keskeytykseen, joka tuntui hänestä kerrassaan\nepämieluisalta, mutta selitykseen ryhtymättä d'Artagnan laski kätensä\nhänen suulleen.\n\nGascognelaisemme ojensi nyt käsivartensa ja sulki niiden kehään kolmen\nystävänsä päät, niin että ne melkein koskivat toisiinsa.\n\n\"Ystävät\", hän virkkoi, \"meidän täytyy heti poistua tästä aluksesta,\nmuutoin olemme kuoleman omia.\"\n\n\"Hm! Taasko?\" epäili Atos.\n\n\"Tiedättekö, kuka on laivurinamme?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Kapteeni Groslow.\"\n\nKaikkien kolmen värähdys ilmaisi d'Artagnanille, että hänen puheensa\nalkoi tehota ystäviin.\n\n\"Groslow!\" toisti Aramis; \"lempo!\"\n\n\"Mikä se on miehiään, -- Groslow?\" kysyi Portos; \"en muista sellaista\nnimeä.\"\n\n\"Sama mies, joka puhkaisi Parrylta pääkuoren, ja parhaillaan hän\nvalmistautuu ruhjomaan meidät.\"\n\n\"Ah! kah!\"\n\n\"Ja hänen perämiehensä, -- tiedättekö, kuka se on?\"\n\n\"Perämiehensäkö? Sellaista hänellä ei olekaan\", väitti Atos. \"Neljän\nmiehen prikissä ei käytetä perämiestä.\"\n\n\"Ei, mutta herra Groslow ei ole tavallinen kapteeni; hänellä on\nperämies, ja tämän nimi on Mordaunt.\"\n\nTällä kertaa ei muskettisoturien mielenliikutus ilmennyt pelkkänä\nvärähdyksenä, se melkein puhkesi huudoksi. Nämä voittamattomat miehet\neivät kyenneet vastustamaan sitä salaperäistä ja pahaenteistä\nvaikutusta, jolla tuo nimi tehosi heihin; yksistään sen sointu järkytti\nheidän mieltänsä.\n\n\"Mitä tehdä?\" kysy Atos.\n\n\"Vallata priki\", esitti Aramis.\n\n\"Ja tappaa hänet\", lisäsi Portos.\n\n\"Priki on miinoitettu\", huomautti d'Artagnan. \"Astiat, joiden minä\nuskoin sisältävän portviiniä, ovatkin ruutitynnyreitä. Huomatessaan\ntulleensa ilmi Mordaunt räjäyttää kaikki ilmaan, ystävät ja viholliset,\nja se herrasmies on totta tosiaan liian kehnoa seuraa, halutakseni\nesittäytyä hänen kanssaan taivaan tai helvetin portilla.\"\n\n\"Sinulla on siis joku suunnitelma?\" virkkoi Atos.\n\n\"On.\"\n\n\"Millainen?\"\n\n\"Luotatteko järjestelyyni?\"\n\n\"Käske\", vastasivat kaikki kolme yhteen suuhun.\n\n\"No, tulkaa!\"\n\nD'Artagnan astui peräikkunan luo, joka oli niin alhaalla, että se\nmuistutti valoreikää, mutta kyllin iso miehen ryömiä läpi; hän avasi\nsen hiljaa.\n\n\"Tässä on tie\", ilmoitti hän.\n\n\"Hitto, se tulee viluinen, veikkoseni\", sanoi Aramis.\n\n\"Jää tänne, jos tahdot, mutta takaanpa sinulle, että täällä tulee ylen\nkuumat oltavat.\"\n\n\"Mutta me emme jaksa uida maihin.\"\n\n\"Pursi hinautuu aluksen vanavedessä; me uimme siihen ja katkaisemme\nköyden, siinä kaikki. Kas niin, hyvät herrat!\"\n\n\"Malta\", virkahti Atos, \"lakeijamme...\"\n\n\"Me olemme täällä\", vastasivat Mousqueton ja Blaisois, jotka Grimaud\noli käynyt noutamassa, kootakseen koko voiman kajuuttaan; he olivat\nsaapuneet huomaamattomina luukusta, joka oli kajuutan oven lähellä.\n\nYstävykset olivat seisseet liikkumattomina sen kaamean näyn edessä,\njonka d'Artagnan oli osoittanut heille ahtaasta ikkuna-aukosta.\n\nTämän näytelmän kerran nähnyt tietää, että mikään ei voi vaikuttaa\nmieleen syvällisemmin kuin kuohuva meri, joka kumeasti kohisten\nvyöryttelee mustia aaltojaan valjussa talvisessa kuutamossa.\n\n\"_Mordieu_!\" sadatti d'Artagnan; \"luulenpa, että me epäröimme! Ja jos\nmeitä epäilyttää, niin miten menettelevätkään lakeijamme?\"\n\n\"En minä emmi\", vakuutti Grimaud.\n\n\"Monsieur\", tokaisi Blaisois, \"minä osaan uida ainoastaan jo'issa, se\nminun täytyy sanoa.\"\n\n\"Ja minä en osaa uida ollenkaan\", ilmoitti Mousqueton.\n\nSillaikaa oli d'Artagnan solunut alas aukosta.\n\n\"Olet siis tehnyt päätöksesi, hyvä ystävä?\" kysyi Atos.\n\n\"Niin\", vastasi gascognelainen. \"No, Atos, sinä kun olet täydellinen\nihminen, käske hengen hallita ainetta. Sinä, Aramis, neuvot lakeijoita,\nja Portos tappakoon kaikki, jotka asettuvat tiellemme.\"\n\nJa puristettuaan Atoksen kättä d'Artagnan käytti hetkeä, jolloin priki\nkiikkuessaan painoi peränsä alas, niin että hänen tarvitsi vain lipua\nveteen, joka ulottui hänen vyötäisiinsä.\n\nAtos seurasi häntä jo ennen kuin prikin peräpää oli jälleen kohonnut;\nhänen lähtiessään uimaan se nousi ylemmä, ja silloin nähtiin purteen\nkiinnitetyn köyden pingoittuneena pistäytyvän ylös vedestä.\n\nD'Artagnan ui kiinnitysköyden luo.\n\nSiellä hän pysähtyi odottamaan, pidellen toisella kädellään köydestä,\nainoastaan pää koholla vedenpinnasta.\n\nSekunnin kuluttua yhtyi häneen Atos.\n\nSitten nähtiin prikin heilahtaessa kahden muun pään pistäytyvän esiin.\nSiinä tulivat Aramis ja Grimaud.\n\n\"Blaisois tuottaa minulle huolta\", virkkoi Atos. \"Etkö kuullut,\nd'Artagnan, että hän sanoi osaavansa uida ainoastaan jo'issa?\"\n\n\"Kunhan vain osaa uida, niin voi uida kaikkialla\", vastasi d'Artagnan;\n\"veneeseen, veneeseen!\"\n\n\"Mutta Portos? En näe häntä.\"\n\n\"Portos kyllä tulee, ole huoletta; hän ui kuin valaskala.\"\n\nPortosta ei tosiaankaan näkynyt, sillä hänen, Mousquetonin ja\nBlaisoisin kesken oli syntynyt puolittain hullunkurinen, puolittain\ndraamallinen kohtaus.\n\nAaltojen kohinan, vinkuvan tuulen ja tummina kurimuksina vilisevän\nveden kauhistuttamina nämä kavahtivat takaisin, kun heidän piti lähteä\nliikkeelle.\n\n\"No, no!\" kovisti Portos, \"veteen siitä!\"\n\n\"Mutta monsieur\", vastusti Mousqueton, \"minä en osaa uida; jättäkää\nminut tänne.\"\n\n\"Ja minut myöskin, monsieur\", sanoi Blaisois. \"Vakuutan, että minusta\nkoituu pelkkää kiusaa tuossa pikku veneessä\", jatkoi Mousqueton.\n\n\"Ja minä hukun varmasti ennen kuin pääsen siihen\", pitkitti Blaisois.\n\n\"Kas niin, minä kuristan teidät molemmat, jollette lähde tästä\", uhkasi\nPortos ja tarttui heitä kurkkuun. \"Eteenpäin, Blaisois!\"\n\nPortoksen rautakouran tukahuttama voihkaus oli Blaisoisin ainoana\nvastauksena, sillä pidellen häntä kaulasta ja jaloista työnsi\njättiläinen hänet päistikkaa ulos ikkuna-aukosta kuin laudanpätkän.\n\n\"Nyt, Mouston\", virkkoi Portos, \"et toivoakseni hylkää isäntääsi.\"\n\n\"Voi, monsieur\", vastasi Mousqueton kyynelsilmin, \"miksi palasittekaan\npalvelukseen? Meidän oli niin hyvä olla Pierrefondsin linnassa!\"\n\nJa enemmittä nuhteitta -- lakeaksi ja tottelevaksi masentuneena joko\ntodellisesta kiintymyksestä herraansa tai palveluskumppaniinsa\nsovelletusta esimerkistä -- Mousqueton syöksähti päätähavin mereen; se\noli joka tapauksessa ylevä teko, sillä Mousqueton uskoi nyt\nehdottomasti suistuneensa surman suuhun.\n\nMutta Portos ei ollut mies hylkäämään siten uskollista saattolaistaan.\nIsäntä seurasi niin rivakasti palvelijaansa, että molempien putoaminen\nkuului yhtenä luiskahduksena, ja kun Mousqueton ihan sokaistuneena\nkohosi jälleen pinnalle, huomasi hän kelluvansa Portoksen ison nyrkin\nvarassa ja pääsi ilman vähäisintäkään ponnistelua lähestymään\nkiinnitysköyttä majesteetillisesti kuin merenjumala.\n\nSamassa näki Portos jotakin vellomista kätensä ulottuvissa. Hän\nkahmaisi kiinni Blaisoisin tukkaan, Atoksen jo lähdettyä häntä\nauttamaan.\n\n\"Takaisin, takaisin, kreivi\", käski Portos; \"tulen toimeen yksin.\"\n\nPortos potkaisi lujasti kinnerjänteillään, kohottui kuin\nAdamastor-jättiläinen ylös aallosta ja pääsi kolmella ponnistuksella\nkumppaniensa luo.\n\nD'Artagnan, Aramis ja Grimaud auttoivat veneeseen Mousquetonin ja\nBlaisoisin; mutta Portos oli keikauttaa nurin pikku purren, kun hän\nkiipesi laidan yli.\n\n\"Entä Atos?\" kysyi d'Artagnan.\n\n\"Täällä olen!\" vastasi Atos, joka peräytymistä suojelevan kenraalin\ntavoin oli tahtonut tulla veneeseen vasta viimeisenä ja nyt piteli\nkiinni sen reunasta. \"Oletteko kaikki koolla?\"\n\n\"Kaikki\", vastasi d'Artagnan. \"Onko sinulla tikari mukanasi, Atos?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Katkaise siis köysi ja tule.\"\n\nAtos veti terävän väkipuukon vyöstään ja sivalsi poikki\nkiinnitysköyden. Priki etääntyi; pursi jäi aaltojen keinuteltavaksi\npaikoilleen.\n\n\"Tule, Atos!\" kehoitti d'Artagnan jälleen.\n\nJa hän ojensi kätensä kreivi de la Fèrelle, joka vuorostaan nousi\nveneeseen.\n\n\"Jo oli aikakin\", virkkoi gascognelainen; \"nyt saatte nähdä jotakin\nihmeellistä.\"\n\n\n\n\nSEITSEMÄSKAHDEKSATTA LUKU\n\nSallimus\n\n\nTuskin olikaan d'Artagnan virkkanut nämä sanat, kun kuului kimeä\nvihellys prikistä, joka alkoi kadota hämyyn.\n\n\"Tuo merkitsee jotakin, niinkuin voitte ymmärtää\", lisäsi\ngascognelainen.\n\nSamassa ilmestyi kannelle lyhty, jonka pilkoitukseen kuvastui varjoja\naluksen peräpäästä.\n\nÄkkiä vihlaisi ilmaa kamala huuto, epätoivon parahdus, ja niinkuin se\nolisi halkaissut pilvet, hajosi kuun verhona ollut usvahuntu, niin että\nystävykset näkivät valjun kumotuksen hopeoimaa taivasta vasten prikin\nharmaat purjeet ja mustan köysistön.\n\nVarjoja juoksenteli kauhistuneina pitkin alusta, ja surkeat hätähuudot\nsäestivät tätä tarkoituksetonta tuoksinaa.\n\nSekasorron keskelle ilmestyi peräkannen reunaan Mordaunt, soihtu\nkädessä.\n\nNuo epätoivoisina hyörivät varjot olivat Groslow ja hänen miehensä,\njotka oli kutsuttu koolle Mordauntin määräämänä hetkenä. Jälkimmäinen\noli sillävälin kuunnellut kajuutan ovella, vieläkö muskettisoturit\nnukkuivat rauhallisesti, ja hiljaisuuden tyynnyttämänä laskeutunut\nvarastosuojaan.\n\nKuka olisikaan osannut aavistaa, mitä oli tapahtunut?\n\nMordaunt oli siis avannut luukun ja rientänyt sytyttimen ääreen;\nkostonhimossaan kiihkeänä ja toimistaan varmana kuten kaikki, jotka\nJumala lyö sokeudella, hän oli pistänyt tulen rikkinauhaan.\n\nSillaikaa olivat Groslow ja hänen matruusinsa nousseet peräkannelle.\n\nMuuan matruusi kiipesi parraspuun yli, tarttui köyteen ja alkoi vetää,\nmutta se ei tehnyt vähäisintäkään vastusta.\n\n\"Köysi on katkaistu!\" huusi merimies; \"vene on poissa!\"\n\n\"Mitä! Venekö poissa?\" huudahti Groslow vuorostaan syöksähtäen\npartaalle; \"mahdotonta!\"\n\n\"Niin on kuitenkin asia\", vakuutti merimies; \"katsokaa itse:\nvanavedessä ei näy mitään, ja tässä muuten onkin köyden pää.\"\n\nSilloin oli Groslowilta puhjennut se parkaisu, jonka muskettisoturit\nolivat kuulleet.\n\nMordaunt vastasi vain kamalalla naurulla; kasvonpiirteet vääristyneinä\nvielä enemmän vihasta kuin kauhusta hän loi hurjat silmänsä taivasta\nkohti ikäänkuin viimeiseksi herjaukseksi, viskasi soihtunsa mereen ja\nsyöksähti itse perässä.\n\nSamassa silmänräpäyksessä, ja juuri kun Groslow laski jalkansa luukun\ntikkaille, avautui laiva kuin tulivuoren aukko; liekkipatsas leimahti\nkorkealle, ja ilmaa halkaisi kuin sadan kanuunan yhteinen jyrähdys.\nPalavia pirstaleita sinkosi joka taholle, sitten sammui kamala loimu,\nsirpaleet putoilivat sihisten aaltoihin, ja ilman värinä oli hetkisen\nkuluttua ainoana merkkinä siitä, että jotain oli tapahtunut.\n\nMutta priki oli kadonnut meren pinnalta; Groslow ja hänen kolme\nmatruusiansa olivat saaneet loppunsa.\n\nNeljältä ystävykseltämme ei ollut jäänyt näkemättä tämän kamalan\nmurhenäytelmän vähäisinkään seikka. Hetkisen ollessaan sen huikaisevan\nleimahduksen piirissä, joka oli valaissut ulappaa runsaasti\nmeripenikulman alalla, näkyivät he kaikki eri asennoissa ilmaisevan\nsitä hirmustusta, jota he säikkymättömästä miehuudestaan huolimatta\neivät kyenneet häätämään. Piankin putoili liekkisade heidän\nympärilleen, sitten sammui tulivuori, kuten mainitsimme, ja kaikki\npalasi pimeään, -- keinuva vene ja aaltoileva meri.\n\nHe istuivat tovin äänettöminä ja synkkinä. Portos ja d'Artagnan, jotka\nolivat kumpainenkin ottaneet airon, pitelivät sitä koneellisesti\nylhäällä vedestä, nojautuen siihen ruumiinsa koko painolla ja pusertaen\nsitä kouristuneesti.\n\n\"Totisesti\", virkkoi Aramis ensimmäisenä keskeyttäen kaamean\nhiljaisuuden, \"tällä kertaa lienee kaikki päättynyt.\"\n\n\"Auttakaa, messieurs! Apua!\" kaikui surkea ääni, jonka sointu tunkeusi\nystävysten korviin kuin jonkun vetehisen huhuilu.\n\n\"Taaskin hän!\" tokaisi Portos huohottaen kuin palje. \"Hitto, onko se\nmies rautaa?\"\n\n\"Voi, hyvä Jumala!\" mutisi Atos.\n\nAramis ja d'Artagnan kuiskasivat jotakin keskenään.\n\n\"Oi armoa ... älkää jättäkö minua, messieurs ... armoa ... säälikää\nminua!\" kirkui nuori mies, jonka läähätys toisinaan puhalsi poreita\nhyytävän veden pintaan, kun hänen päänsä katosi näkyvistä.\n\nD'Artagnan oli pitänyt silmällä Mordauntin jokaista liikettä ja nousi\nnyt seisaalle, lopetettuaan neuvottelunsa Aramiin kanssa.\n\n\"Monsieur\", hän sanoi uimarille, \"suvaitkaa poistua. Katumuksenne on\nliian veres, herättääkseen meissä suurtakaan luottamusta; muistakaa,\nettä alus, jossa tahdoitte meidät kärventää, savuaa vielä aaltojen alla\nja että nykyinen asemanne on kukkaisvuode siihen verraten, johon\naioitte toimittaa meidät, vaikka sijallemme joutuivatkin herra Groslow\nja hänen kumppaninsa.\"\n\n\"Messieurs\", valitti Mordaunt yhä epätoivoisemmin, \"minä vannon, että\nkatumukseni on vilpitön. Messieurs, olen niin nuori, vasta\nkolmekolmatta täyttänyt! Minua kannusti aivan luonnollinen tunne;\ntahdoin kostaa äitini puolesta, ja te olisitte kaikki tehneet mitä\nminäkin tein.\"\n\n\"Hyvät ystävät\", huudahti Atos vastustamattoman säälin valtaamana,\n\"olkaa ihmisiä, olkaa kristittyjä!\"\n\nD'Artagnan huokasi kuin voihkaten, Aramis laski miekkansa alas ja\nPortos istuutui jälleen.\n\n\"Katsokaa\", jatkoi Atos, \"kuinka kuolema kuvastuu hänen kasvoillaan;\nhän on menehdyksissään, -- minuutti vielä, ja hän vaipuu kadotuksen\nkuiluun. Voi, älkää toimittako minulle sitä kamalaa tunnonvaivaa, älkää\npakottako minua kuolemaan häpeään, hyvät ystävät, lahjoittakaa minulle\ntuon onnettoman henki, niin siunaan teitä ja...\"\n\n\"Minä kuolen!\" sopersi Mordaunt; \"auttakaa! ... auttakaa!...\"\n\n\"Voittakaamme ainoastaan minuutti\", supatti Aramis d'Artagnanille,\nkumartuen vasemmalle; \"vetäisy airolla\", hän lisäsi nojautuen oikealle\nPortokseen päin.\n\nD'Artagnan ei vastannut sanoin eikä elein; häntä alkoi järkyttää osaksi\nAtoksen tuskaannus ja osaksi se julma näytelmä, joka hänellä oli\nsilmiensä edessä. Portos yksinään vetäisi airolla, mutta kun siihen ei\nvastattu toiselta laidalta, kääntyi vene ympäri, ja se liike lähensi\nAtosta kuolevaan päin.\n\n\"Herra kreivi de la Fère!\" huusi Mordaunt; \"herra de la Fère, teidän\npuoleenne minä käännyn, teitä minä rukoilen, armahtakaa minua!... Missä\nolette, herra kreivi de la Fère? En näe teitä enää ... minä kuolen...\nAuttakaa, auttakaa!\"\n\n\"Tässä olen, monsieur\", vastasi Atos kurottautuen ojentamaan kätensä\nMordauntille niin ylväänä ja arvokkaana sävyltään kuin oli hänelle\ntavanmukaista; \"tässä olen, -- tarttukaa käteeni ja tulkaa veneeseen.\"\n\nMordaunt kahmaisi kouristuneilla sormillaan kiinni Atoksen kauluksesta.\n\n\"Kas niin, monsieur\", virkkoi kreivi, \"nyt olette pelastettu;\ntyyntykää.\"\n\n\"Ah, äitini\", huudahti Mordaunt hehkuvin katsein ja sammumatonta vihaa\nilmaisevalla äänellä, \"saan tarjotuksi sinulle vain yhden uhrin, mutta\nse on ainakin sama, jonka olisit itse valinnut!\"\n\nJa d'Artagnanin kiljaistessa, Portoksen kohottaessa aironsa ja Aramiin\nyrittäessä saada tilaa huitaisulleen keikautti tuima potkaisu venettä,\nAtos horjahti veteen, ja Mordaunt puristi voitonriemuisesti huudahtaen\nuhriansa kurkusta, samalla kun hän tämän liikkeitä estääkseen kietoi\nsäärensä toisen raajoihin niinkuin ainoastaan käärme olisi voinut\nkietoa saaliinsa.\n\nÄännähtämättä, apua huutamatta, Atos yritti pysytellä veden päällä,\nmutta raskaan painon kahlitsemana hän vähitellen vaipui; piankin näkyi\nainoastaan hänen pitkä liehuva tukkansa, sitten hävisi kaikki\nnäkyvistä, ja vain muutamat kuplat, jotka nekin vuorostaan hupenivat,\nosoittivat paikkaa, mihin nuo kaksi olivat uponneet.\n\nKauhun mykistyttäminä, liikahtamattomina, suunniltaan suuttumuksesta ja\nhirmusta, istuivat kaikki kolme ystävystä avosuin, tuijottavin silmin\nja käsivarret ojolla: he muistuttivat kuvapatsaita, mutta heidän\nhievahtamattomuudestaan huolimatta kuului kuitenkin sydänten jyskytys.\nPortos tointui ensimmäisenä ja repi kourallisina tukkaansa.\n\n\"Voi, Atos, Atos!\" huusi hän puhjeten nyyhkytykseen, joka oli sitä\njärisyttävämpi, kun se valtasi tuollaisen miehen; \"jalo sydän!\nOnnettomat me, kun annoimme sinun kuolla!\"\n\n\"Oi, niin\", toisti d'Artagnan, \"onnettomat me!\"\n\n\"Meitä onnettomia!\" mutisi Aramis.\n\nSamassa näkyi kuutamon valaisemalla äärettömällä ulapalla neljän tai\nviiden sylen päässä veneestä jälleen samanlainen pyörre kuin oli\nhavaittu parin upotessa, ja näkyviin pistäysivät nyt ensin hiukset,\nsitten kalpeat kasvot avoimine mutta elottomine silmineen, ja lopulta\nruumis, joka noustuaan rintaan asti ylös merenpinnasta painui hiljaa\nselälleen aallon heittelemänä.\n\nRuumiin rintaan oli isketty tikari, jonka kullattu pää välkkyi\nkuutamossa.\n\n\"Mordaunt! Mordaunt! Mordaunt!\" huudahtivat kaikki kolme; \"se on\nMordaunt!\"\n\n\"Mutta Atos?\" ihmetteli d'Artagnan.\n\nÄkkiä kallisti venettä vasemmalle uusi ja odottamaton paino, ja Grimaud\nulvahti ilosta; kaikki kääntyivät katsomaan ja näkivät Atoksen, joka\nsinertävin kasvoin, sammuvin katsein ja vapisevin käsin tarttui\nveneenlaitaan levähtämään. Kahdeksan jäntevää kättä veti hänet heti\nylös ja laski purteen, missä Atos tuotapikaa tunsi lämpiävänsä,\nelpyvänsä, uudestaan syntyvänsä ilon huumamien ystäviensä hyväilyistä\nja syleilyistä.\n\n\n\n\nKAHDEKSASKAHDEKSATTA LUKU\n\nTäpärästi päästyään paistumasta Mousqueton on silti tulemaisillaan\nsyödyksi\n\n\nSyvä hiljaisuus vallitsi kauan veneessä vastakerrotun hirveän\nkohtauksen jälkeen. Kuu, joka oli tuokioksi näyttäytynyt ikäänkuin\nolisi taivas tahtonut, että tapauksen ainoakaan piirre ei jäisi\nkatsojain silmiltä salatuksi, kätkeytyi jälleen pilvivaippaan kaiken\nyli levittäysi taas pimeys, joka tuntuu niin painostavalta aavikolla ja\netenkin valtamereksi sanotulla keinuvalla lakeudella, ja kuului\nainoastaan länsituulen viuhumista aallonharjoilla.\n\nPortos aloitti puhelun.\n\n\"Olen nähnyt paljonkin\", hän virkkoi, \"mutta mikään ei ole järkyttänyt\nminua siinä määrin kuin äsken näkemäni. Mutta niin kuohuksissani kuin\nolenkin, tunnustan sentään tuntevani sanomatonta onnekkuutta.\nRinnaltani on kirvonnut vähintään sentnerin paino, ja viimeinkin saan\nhengitetyksi vapaasti.\"\n\nJa Portos huohottikin niin äänekkäästi, että se näyte tuotti kunniaa\nhänen keuhkojensa laajuudelle.\n\n\"Älä veisaa voitonvirttä liian aikaisin, Portos\", huomautti d'Artagnan;\n\"me emme ole milloinkaan olleet suuremmassa vaarassa kuin tällä\nhetkellä, sillä ihminen kykenee kyllä nujertamaan omaa lajiansa, vaan\nei luonnonvoimia. Olemme joutuneet yön selkään ulapalle, haperaan\nveneeseen ilman opasta; tuulenpuuska voi helposti kaataa purtemme ja\nsilloin olemme hukassa.\"\n\nMousqueton huokasi raskaasti.\n\n\"Sinä olet kiittämätön, d'Artagnan\", muistutti Atos; \"niin,\nkiittämättömyyttä on Kaitselmuksen epäileminen juuri silloin, kun se on\nniin ihmeellisellä tavalla pelastanut meidät. Luuletko sen ohjanneen\nmeitä selviytymään niin monista vaaroista, sitten hylätäkseen meidät?\nEi suinkaan. Me lähdimme purjehtimaan länsituulella, ja sama puhaltaa\nvieläkin.\" Atos otti Pohjantähden avulla selon ilmansuunnasta. \"Tuolla\non Otava, ja sillä taholla siis on Ranska. Ajautukaamme tuulen mukana;\nse kuljettaa meitä Calaisin tai Boulognen tienoolle päin niin kauan\nkuin tuuli pysyy kääntymättä. Jos vene menee kumoon, niin me olemme\nkyllin voimakkaita ja kyllin hyviä uimareita -- viisi meistä ainakin --\nettä saamme sen jälleen kölilleen tai pysytellyksi sen varassa, jos se\nponnistus osoittautuu liian raskaaksi. Olemme sillä väylällä, jota\nkaikki laivat käyttävät kulkiessaan Doverin ja Calaisin tai\nPortsmouthin ja Boulognen väliä; jos vesi säilyttäisi niiden jäljet,\nniin vanavesi aukenisi juuri tällä kohdalla. On senvuoksi mahdotonta,\nettä me emme päivän valjettua tapaisi jotakuta kalastaja-alusta, joka\nkorjaa meidät.\"\n\n\"Mutta jos emme kumminkaan tule tavanneeksi ja tuuli sattuu kääntymään\npohjoiseen!\"\n\n\"Silloin kävisi toisin\", myönsi Atos; \"pääsisimme maihin vasta Atlantin\ntakana.\"\n\n\"Toisin sanoen me kuolisimme nälkään\", virkahti Aramis.\n\n\"Se on enemmän kuin luultavaa\", vastasi kreivi de la Fère.\n\nMousqueton huokasi vielä murheellisemmin kuin äsken.\n\n\"Mitä nyt, Mouston\", kysyi Portos, \"miksi ähkit niin ehtimiseen? Se käy\nkyllästyttäväksi!\"\n\n\"Minun on vilu, monsieur\", ilmoitti Mousqueton.\n\n\"Mahdotonta\", väitti Portos.\n\n\"Mahdotontako?\" kummeksui Mousqueton.\n\n\"Varmasti. Peittäähän koko ruumistasi rasvakerros, joka suojelee sitä\nsään vaikutuksilta. Jokin muu sinua vaivaa; sano suoraan!\"\n\n\"No, niin monsieur, juuri tämä kiittämänne rasvakerros minua\npeloittaa!\"\n\n\"Ja miksi, Mouston? Puhu avoimesti, nämä herrat sallivat sen.\"\n\n\"Mieleeni johtui, monsieur, että Bracieuxin linnan kirjastossa on\njoukko matkakuvauksia, joista erään oli kirjoittanut Jean Mocquet,\nkuuluisa matkustelija Henrik neljännen päiviltä.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Ka, monsieur\", jatkoi Mousqueton, \"noissa kirjoissa puhutaan\npaljon meriseikkailuista ja vaaroista, samanlaisista kuin meillä nyt on\nedessämme.\"\n\n\"Jatkahan, Mouston\", kehoitti Portos; \"tuo yhtäläisyys tuntuu hyvin\nmielenkiintoiselta.\"\n\n\"Sellaisessa tapauksessa, monsieur, nälkiintyneillä matkalaisilla on\nJean Mocquetin mukaan hirmuisena tapana syödä toisensa ja aloittaa...\"\n\n\"Lihavimmasta!\" huudahti d'Artagnan kykenemättä pidättämään nauruansa\naseman vakavuudesta huolimatta.\n\n\"Niin, monsieur\", vastasi Mousqueton hiukan ällistyneenä tästä\nhilpeydestä, \"ja sallikaa minun sanoa, että minä en huomaa siinä mitään\nnaurettavaa.\"\n\n\"Kunnon Mouston on ruumiillistettu uskollisuus!\" virkkoi Portos.\n\"Lyönpä vetoa, että sinä ajatuksissasi jo näit olevasi pilputtuna\nsuupaloiksi herrasi eteen?\"\n\n\"Niin, monsieur, vaikka siihen tyydytykseen, jota luulette minun\nkokevan, sekaantuu mielipahaakin, sen tunnustan. En sentään paljoakaan\npahoittelisi monsieur, jos minulla kuollessani olisi varmana tietona,\nettä siten vielä hyödyttäisin teitä.\"\n\n\"Mouston\", lausui Portos liikuttuneena, \"jos vielä koskaan näemme\nPierrefonds-linnaani, niin saat täydellisesti omaksesi ja\njälkeläisillesi perinnöksi sen pienen aidatun viinitarhan, joka on\nvuokratilan ylärinteellä.\"\n\n\"Ja nimitä se Uskollisuuden tarhaksi, Mouston\", ehdotti Aramis, \"jotta\nuhrauksesi muisto säilyy kaukaiseen tulevaisuuteen asti.\"\n\n\"Chevalier\", sanoi d'Artagnan vuorostaan nauraen, \"sinä söisit kai\nMoustonia suurestikaan surkeilematta, pari kolme päivää paastottuasi?\"\n\n\"En, kautta kunniani\", vakuutti Aramis; \"parempana pitäisin Blaisoisin,\nsillä hänet olen tuntenut vähemmän aikaa.\"\n\nOn arvattavissa, että tämän pilanteon aikana, jonka varsinaisena\ntarkoituksena oli häivyttää äskeistä kohtausta Atoksen mielestä,\npalvelijat eivät voineet olla tuntematta levottomuutta, paitsi Grimaud,\njoka tiesi välttävänsä vaaran, olipa se kuinkakin uhkaava.\n\nMykkänä kuten tavallista, ollenkaan puuttumatta keskusteluun, Grimaud\nuurastikin kaikin voimin, airo kumpaisessakin kädessään.\n\n\"Sinä siis soudat, sinä?\" virkkoi Aramis.\n\nGrimaud nyökkäsi.\n\n\"Minkätähden?\"\n\n\"Lämpimikseni.\"\n\nJa muiden haaksirikkoisten hytistessä vilusta hikoili vaitelias\nGrimaud.\n\nÄkkiä Mousqueton huudahti ilosta, kohottaen ilmaan kätensä, jossa oli\npullo.\n\n\"Voi\", sanoi hän ojentaen pullon Portokselle, \"voi, monsieur, me olemme\npelastettuja! Veneessä on elintarpeita.\"\n\nHän kaivoi kiihkeästi teljon alta, mistä hänen käteensä oli jo osunut\nkallisarvoinen näyte, ja otti sieltä yhteen menoon tusinan samanlaisia\npulloja sekä leipää ja kämpäleen suolaista lihaa.\n\nTurha sanoakaan, että tämä löytö sai kaikki jälleen hyvälle tuulelle,\nAtosta lukuunottamatta.\n\n\"Peijakas\", tuumi Portos, jonka muistettaneen olleen nälissään jo\nprikiin tullessaan, \"onpa ihmeellistä, kuinka hiukaisevia suuret\nmielenkuohut ovat!\"\n\nJa hän tyhjensi pullon yhdellä siemauksella ja söi yksinään\nkolmanneksen leivästä ja suolalihasta.\n\nPäivän ensimmäinen kajastus alkoi luoda vaaleata hohdetta sinertävällä\nulapalle, ja noin kymmenen musketinkantaman päässä näkyi edessäpäin\nmusta röykkiö, jonka yli levittäysi kolmikulmainen purje sirona ja\nvenyneenä kuin pääskysen siipi.\n\n\"Laiva!\" huudahtivat ystävykset yhtaikaa, ja lakeijatkin puolestaan\nilmaisivat eri tavoin riemastustaan.\n\nDunkerquelainen rahtilaiva siinä oli matkalla Boulogneen.\n\nKaikki neljä isäntää, Blaisois ja Mousqueton yhdistivät äänensä\nhuudoksi, joka kiiri aaltojen kimmoista pintaa pitkin, kun sitävastoin\nGrimaud sanaakaan virkkamatta pani hattunsa airon päähän, kääntääkseen\npuoleensa niiden katseet, joiden korviin huuto oli aiottu.\n\nNeljännestunnin kuluttua saapui rahtilaivan vene hinaamaan heitä, ja\npiankin he istuivat pikku aluksen kannella. Grimaud tarjosi laivurille\nisäntänsä puolesta kaksikymmentä guineaa, ja myötäisen tuulen suosimana\nranskalaisemme laskivat jalkansa isänmaan kamaralle kello yhdeksän\naamulla.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSKAHDEKSATTA LUKU\n\nKotoisella maaperällä\n\n\n\"Hiisi vieköön, kylläpä tämän jälkeen tunnen itseni voimakkaaksi!\"\nvirkkoi Portos polkaisten isot jalkansa hiekkaan. \"Yritettäköön nyt\nmukista minulle, katsoa minuun karsaasti tai ärsyttää minua, niin\nnähdäänpä, kenen kanssa ollaan tekemisissä! Tuhannen tulimmaista, minä\nuhmaisin kokonaista valtakuntaa!\"\n\n\"Ja minä varoitan sinua julistelemasta haastettasi liian äänekkäästi,\nPortos\", muistutti d'Artagnan, \"sillä minusta tuntuu kuin pidettäisiin\nmeitä täällä tarkoin silmällä.\"\n\n\"Lempo soikoon, meitä ihaillaan!\" vakuutti Portos.\n\n\"Tiedätkös, se ei ollenkaan hivele turhamaisuuttani, usko pois,\nPortos\", vastasi d'Artagnan. \"Tuolla näen mustakaapuisia miehiä, ja\nmeidän asemassamme sellaiset ilmiöt peloittavat minua, sen tunnustan.\"\n\n\"Ne ovat sataman kauppalaivojen tullaajia\", huomautti Aramis.\n\n\"Toisen kardinaalin aikana, sen suuren\", sanoi Atos, \"olisi meille\nomistettu suurempaa huomiota kuin tavaroille. Mutta te voitte olla\nhuoletta, hyvät ystävät, nykyisenä aikana pidetään tarkemmin silmällä\nkauppaa kuin meitä.\"\n\n\"Siihen en luota\", virkkoi d'Artagnan, \"ja minä lähden hietaharjuille.\"\n\n\"Miksei kaupunkiin?\" kysyi Portos. \"Minä pitäisin enemmän hyvästä\nmajatalosta kuin noista kamalista hietakummuista, jotka Jumala on\nluonut vain kaniineja varten. Sitäpaitsi olen nälissäni.\"\n\n\"Tee miten tahdot, Portos\", sanoi d'Artagnan; \"minä puolestani olen\nvakuuttunut siitä, että avoin keto on turvallisempi meidän asemassamme\noleville miehille.\"\n\nJa d'Artagnan lähti nousemaan hietaharjuille Portoksen vastausta\nodottamatta, varmana siitä, että enemmistö oli hänen puolellaan.\n\nPikku ryhmä seurasi häntä ja katosi pian hänen mukanaan hietakunnaiden\ntaakse ennen kuin oli ehtinyt herättää yleistä huomiota.\n\n\"Pakiskaamme\", esitti Aramis heidän taivallettuaan neljänneslieuen\nverran.\n\n\"Ei, paetkaamme\", vastasi d'Artagnan. \"Me olemme suoriutuneet\nCromwellista, Mordauntista, merestä, -- noista kolmesta kuilusta, jotka\nuhkasivat niellä meidät, -- mutta Mazarinista me emme selviydy niin\nvähällä.\"\n\n\"Olet oikeassa, d'Artagnan\", myönsi Aramis, \"ja minun neuvoni on, että\nparemmaksi varmuudeksi eriämme.\"\n\n\"Niin, niin, Aramis\", yhtyi d'Artagnan, \"eritkäämme.\"\n\nPortos tahtoi lausua jotakin tämän päätöksen vastustamiseksi, mutta\nd'Artagnan puristi hänen kättään vaikenemisen merkiksi. Portos oli\ntottunut kuuliaiseksi näille kumppaninsa vihjauksille, sillä hän\ntunnusti tavallisella suopeudellaan d'Artagnanin älyllisen ylemmyyden.\nHän pidätti senvuoksi sanat, jotka hänellä jo oli huulillaan.\n\n\"Mutta miksi eriäisimme?\" kysyi Atos.\n\n\"Siitä syystä\", vastasi d'Artagnan, \"että Mazarin lähetti meidät\nCromwellin luo, Portoksen ja minut, ja että me emme palvelleetkaan\nCromwellia, vaan Kaarlo-kuningasta, mikä ei ole ihan sama asia. Jos nyt\npalaamme herrojen de la Fèren ja d'Herblayn seurassa, niin rikoksemme\non ilmeinen; kaksin palatessamme jää horjahduksemme epätietoiseksi, ja\nepäselvissä olosuhteissa voi johtaa ihmisten käsityksiä hyvin pitkälle.\nSiten olen päättänyt menetellä Mazarinin kanssa.\"\n\n\"Ihan niin\", mukasi Portos, \"hän on oikeassa.\"\n\n\"Mutta\", sanoi d'Artagnan, \"luuletko, Atos, että ihminen voi\nkylmäverisesti erota kahdesta sellaisesta ystävästä kuin sinä ja Aramis\nolette, ja hetkellä, joka ei ole vaarojansa vailla?\"\n\n\"En\", vastasi Atos; \"tulekin syliini, poikani!\"\n\n\"Voi piru!\" nyyhkäisi Portos; \"luulenpa vetisteleväni, -- kyllä tämä on\ntyhmää!\"\n\nJa kaikki neljä ystävystä heittäysivät yhtaikaa toistensa syliin.\nNäillä veljellisyyden yhdistämillä neljällä miehellä oli varmaankin\ntällä hetkellä vain yksi sielu.\n\nBlaisoisin ja Grimaudin piti seurata Atosta ja Aramista.\n\nMousqueton riitti Portokselle ja d'Artagnanille.\n\nHeidän ainaisen tapansa mukaan jaettiin nyt rahat tunnollisesti, ja\npaiskattuaan toisilleen kättä ja uudistettuaan ikuisen ystävyyden\nlupauksen kumppanukset erkanivat lähteäkseen sopimuksen mukaisesti\nkahtena ryhmänä eri teitä. Kuitenkin he moneen kertaan kääntyivät\nkatsomaan taakseen ja huutamaan toisilleen muutamia sydämellisiä\nsanoja, joita hietaharjujen kaiut kertasivat.\n\nViimein he menettivät toisensa näkyvistään.\n\n\"_Sacrebleu_, d'Artagnan\", virkkoi nyt Portos, \"minun pitää oitis\nlausua sinulle ajatukseni, sillä minä en pystyisi koskaan säilyttämään\nsydämelläni mitään sinua vastaan. Tiedätkös, minä en tuntenut sinua\näskeisessä kohtauksessa!\"\n\n\"Kuinka niin?\" kysyi d'Artagnan hienosti hymyillen.\n\n\"Kas, jos Atosta ja Aramista uhkaa todellinen vaara kuten sanot, niin\neihän hetki ollut sovelias erotaksemme heistä. Sanon sinulle suoraan,\nettä minä puolestani olin halukas saattamaan heitä ja että vieläkin\ntekisi mieleni tavoittaa heidät maailman kaikista Mazarineista\nhuolimatta.\"\n\n\"Sinä olisit oikeassa, Portos, jos asian laita olisi todella\nsellainen\", vastasi d'Artagnan. \"Mutta kuulehan nyt muuan pikku seikka,\njoka vähäpätöisenäkin kaiketi muuttaa mielipiteesi; he eivät ole\nsuuremmassa vaarassa, vaan me. Kumppaneistamme emme eronneet\nhylätäksemme heitä, vaan varoaksemme pahentamasta heidän asemaansa.\"\n\n\"Niinkö?\" ihmetteli Portos silmät suurina.\n\n\"Ehdottomasti; jos heidät pidätetään, niin heitä uhkaa pelkkä\nBastilji, mutta jos meille sattuu sama tapaus, niin saammekin marssia\nGrève-torille\".[25]\n\n\"Pentele\", virkahti Portos, \"se on aivan toista kuin parooninkruunu,\njonka minulle lupasit, d'Artagnan!\"\n\n\"Mitä vielä; eroitus ei kenties ole niin suuri kuin luulet, Portos.\nTunnethan sananlaskun: kaikki tiet johtavat Roomaan.\"\n\n\"Mutta minkätähden on meidän asemamme vaarallisempi kuin Atoksen ja\nAramiin?\" tiedusti Portos.\n\n\"Syystä että he eivät ole tehneet muuta kuin täyttäneet kuningatar\nHenrietteltä saamansa lähetystoimen, kun me sitävastoin olemme\npettäneet Mazarinin antaman tehtävän. Cromwellin luo lähteneinä\nlähettiläinä me siirryimme Kaarlo-kuninkaan kannattajiksi, ja sen\nsijaan, että olisimme auttaneet kuningasta mestauslavalle, jonne hänet\nolivat tuominneet sellaiset roistot kuin Mazarin, Cromwell, Joyce,\nPride ja muut, olimme vähällä pelastaa hänet.\"\n\n\"Perhana\", tokaisi Portos, \"mitä sanommekaan Mazarinille?\"\n\n\"Anna minun huolehtia siitä, minulla on jo suunnitelmani; se nauraa\nparhaiten, joka nauraa viimeiseksi. Cromwell on hyvin mahtava, Mazarin\non varsin viekas, mutta mieluummin kuitenkin olen tekemisissä heidän\nkanssaan kuin herra Mordaunt-vainajan.\"\n\n\"Hei, onpa hauskaa puhua herra _Mordaunt-vainajasta_!\" huudahti Portos.\n\n\"On vainkin\", myönsi d'Artagnan; \"mutta nyt taipaleelle!\"\n\nJa hetkeäkään menettämättä molemmat kumppanukset suuntasivat kulkunsa\numpimähkään Pariisia kohti, saattolaisinaan Mousqueton, joka kaiken\nyötä paleltuaan alkoi neljännestunnissa hikoilla.\n\n\n\n\nKAHDEKSASKYMMENES LUKU\n\nPaluu\n\n\nAtos ja Aramis noudattivat d'Artagnanin esittämää matkasuunnitelmaa ja\njouduttivat kulkuaan parhaansa mukaan. Heistä tuntui edullisemmalta\njoutua pidätetyksi lähellä Pariisia kuin loitolla sieltä.\n\nJoka ilta he yöllisen vangitsemisen pelossa piirsivät sovitun\ntunnusmerkin seinään tai ikkunaan: mutta joka aamu he suureksi\nhämmästyksekseen heräsivät vapaina.\n\nSitä mukaa kuin he lähestyivät Pariisia häipyivät unten tavoin ne\nsuuret tapaukset, joihin he olivat ottaneet osaa Englannin valtakunnan\njärkkyessä, samalla kun etualalle siirtyivät ne selkkaukset, jotka\nolivat heidän poissaollessaan kuohuttaneet Pariisia ja maaseutua.\n\nNäiden kuuden viikon aikana oli Ranskassa sattunut niin paljon pikku\nseikkoja, että ne yhteensä melkein merkitsivät suurta. Aamulla\nhavahtuessaan ilman kuningatarta ja kuningasta tunsivat pariisilaiset\nsuurta levottomuutta tästä hylkäämisestä, ja Mazarinin niin kiihkeästi\nhaluttu poistuminen ei korvannut noiden kahden korkean pakolaisen\npuuttumista.\n\nEnsimmäisenä vaikutelmana, joka valtasi Pariisin, kun kuultiin\nlukijoillemme kuvattu pako Saint-Germainiin, oli senvuoksi tuollaista\nsäikähdystä, joka vavahduttelee lapsia, kun he heräävät yöllä tai\nyksinäisyydessä. Parlamentti joutui kuohuksiin, ja päätettiin toimittaa\nlähetystö rukoilemaan kuningatarta, että hän ei pitkäksi aikaa\nriistäisi Pariisilta kuninkaallista läsnäoloaan.\n\nMutta kuningatarta elähdytti vielä se kaksinainen vaikutelma, minkä hän\noli saanut Lensin voitosta ja onnellisesti suoritetun paon\ntyydyttämästä turhamaisuudesta. Lähetystö ei ainoastaan menettänyt\npuheillepääsyn kunniaa, vaan sen annettiin odottaa maantiellä, kunnes\nkansleri Séguier saapui ilmoittamaan hovin ultimatumin: jos parlamentti\nei nöyrtyisi kuninkaallisen majesteetin edessä tunnustamaan kohta\nkohdalta erehtyneensä riidanalaisissa kysymyksissä, niin Pariisia\nalettaisiin seuraavana päivänä piirittää; siinä mielessä oli Orleansin\nherttua jo miehittänyt Saint-Cloudin sillan, ja Condén prinssi piti\nhallussaan Charentonia ja Saint-Denisiä.\n\nHovi valmistautui siis hyökkäämään ja Pariisi puolustautumaan. Porvarit\npuuhasivat parhaillaan kapina-aikojen tavallisessa kaupunkilaistyössä,\nketjujen jännittämisessä katujen poikki ja kivityksen repimisessä, kun\nnäkivät Condén prinssin veljen -- prinssi de Contin -- ja hänen\nlankonsa Longuevillen herttuan kiirehtivän avukseen koadjutorin\nsaattamina. Siitä lähtein he tyyntyivät, sillä heillä oli nyt\npuolellaan kaksi täysiveristä prinssiä ja lukumäärän ylivoima.\nTammikuun 10 p:nä pariisilaiset saivat tämän odottamattoman tuen.\n\nMyrskyisen neuvottelun jälkeen nimitettiin prinssi de Conti kuninkaan\narmeijan ylipäälliköksi Pariisin ulkopuolella, kenraaliluutnantteinaan\nd'Elboeufin ja Bouillonin herttuat sekä marski de la Mothe.\nLonguevillen herttua tyytyi ilman päällikkyyttä ja arvonimeä prinssin\napumiehen toimeen.\n\nHerra de Beaufort taasen oli saapunut Vendômoisista ja toi senaikuisen\nkronikan sanoja käyttääksemme mukanaan ylvään ryhtinsä, kauniit ja\npitkät hiuksensa sekä sen kansanomaisuuden, joka teki hänestä\nesikaupunkien kuninkaan.\n\nPariisilainen armeija oli järjestäytynyt niin rivakasti kuin porvarit\naina laittautuvat sotamiehiksi, milloin siihen esiintyy erityistä\naihetta. Tammikuun 19 p:nä oli tilapäinen armeija tehnyt hyökkäyksen\nulos kaupungista, pikemmin varmistuttaakseen itseänsä ja muita\nolemassaolostaan kuin missään vakavassa tarkoituksessa, ja joukon\netunenässä liehui lippu, jossa näkyi omituisena tunnuslauselmana: _Me\netsimme kuningastamme_.\n\nSeuraavat päivät käytettiin muutamiin pikku partioretkiin, joista\nei ollut muuta tulosta kuin että siepattiin joitakuita karjalaumoja ja\npoltettiin pari kolme rakennusta.\n\nSitten jouduttiin helmikuun alkupäiviin, ja sen kuukauden ensimmäisenä\npäivänä olivat neljä ystävystämme astuneet maihin Boulognessa ja\nlähteneet kahtena eri ryhmänä Pariisia kohti.\n\nNeljännen päivämatkansa lopulla Atos ja Aramis varovasti väistivät\nNanterren kaupunkia, jotteivät kohtaisi kuningattaren väkeä.\n\nVastoin taipumustaan turvausi Atos tällaisiin varokeinoihin, mutta\nAramis oli varsin järkevästi huomauttanut hänelle, että heillä ei ollut\noikeutta antautua mihinkään varomattomuuteen, kun Kaarlo-kuningas oli\nuskonut heille pyhän ja tärkeän tehtävän, joka mestauslavalla\nvastaanotettuna voitiin täyttää ainoastaan kuningattaren edessä.\n\nAtos mukautui senvuoksi.\n\nEsikaupungeissa matkalaisemme tapasivat vartiostoja kaikkialla; koko\nPariisi oli aseissa. Etuvartija ei tahtonut laskea kahta aatelismiestä\nohitseen, vaan huusi kersanttia.\n\nKersantti tuli heti ulos vartioasemalta, ja omaksuen kaiken sen\nmahtipontisuuden, jota porvarit mielellään pitävät sävynään, kun heillä\non onni esiintyä sotilaallisessa arvoasemassa, hän kysyi:\n\n\"Keitä te olette, messieurs?\"\n\n\"Kaksi aatelismiestä\", vastasi Atos.\n\n\"Mistä te tulette?\"\n\n\"Lontoosta.\"\n\n\"Mitä asiaa teillä on Pariisissa?\"\n\n\"Lähetystoimi hänen majesteettinsa Englannin kuningattaren luona.\"\n\n\"Kas, kaikkihan ihmiset aikovatkin tänään Englannin kuningattaren luo!\"\nihmetteli kersantti. \"Meillä on jo vahtimajassa kolme aatelismiestä,\njoiden passeja tarkastetaan, ja hekin ovat menossa hänen majesteettinsa\npuheille. Missä ovat teidän passinne?\"\n\n\"Niitä ei meillä ole.\"\n\n\"Mitä! Eikö ole?\"\n\n\"Ei, me tulemme Englannista, niinkuin jo mainitsimme, ja olemme aivan\ntietämättömiä täkäläisestä valtiollisesta asemasta, sillä me\nmatkustimme Pariisista ennen kuninkaan lähtöä.\"\n\n\"Ahaa!\" tuumi kersantti ovelan näköisenä; \"te olette mazarinilaisia ja\npyritte kai Pariisiin vakoilemaan meitä.\"\n\n\"Hyvä ystävä\", virkkoi Atos, joka oli viimeksi antanut Aramiin\nvastailla, \"jos me olisimme mazarinilaisia, niin meillä päin vastoin\nolisi kaikki mahdolliset passit. Uskokaa minua, nykyisessä asemassanne\ntulee teidän ennen kaikkea epäillä niitä, joiden paperit ovat\ntäydellisessä kunnossa.\"\n\n\"Astukaa päävahtiin\", sanoi kersantti; \"selitelkää siellä asianne\nvartioston päällikölle.\"\n\nHän antoi etuvartijalle merkin, ja tämä siirtyi syrjään; kersantti meni\nedellä, ja molemmat aatelismiehet seurasivat häntä vahtimajaan.\n\nSiellä näkyi pelkkiä porvareita ja kansan miehiä; muutamat pelasivat,\ntoiset joivat, ja toiset pitivät puheita.\n\nEräässä nurkassa ja melkein vartioituina seisoivat vastamainitut kolme\naikaisemmin saapunutta aatelismiestä, joiden passeja tutki upseeri.\nTämä oleskeli viereisessä kamarissa, sillä hänen arvoasemansa oikeutti\nhänet saamaan erityisen huoneen.\n\nSekä vastatulleiden että aikaisemmin saapuneiden ensimmäisenä\najatuksena oli luoda vahtimajan vastapäisiltä seinävieriltä nopea ja\ntutkiva silmäys toisiinsa. Ensimmäisinä tulleet olivat huolellisesti\nkääriytyneet pitkien levättiensä laskoksiin. Muuan heistä,\nkumppaneitansa lyhyempi varreltaan, pysytteli taampana varjossa.\n\nKun kersantti ilmoitti, että hän kaiken todennäköisyyden mukaan oli\ntavannut kaksi mazarinilaista, heristivät nuo kolme aatelismiestä\nkorviansa ja jännittivät tarkkaavaisuuttaan. Lyhytkasvuisin, joka oli\nastunut kaksi askelta eteenpäin, peräytyi nyt jälleen varjoon.\n\nVastatulleiden esiintyessä passittomina näkyi vartioston yksimielisenä\nkäsityksenä olevan, että heitä ei sopinut päästää kaupunkiin.\n\n\"Kyllä kaiketi sentään\", virkkoi Atos; \"on mielestäni hyvinkin\nluonnollista, että meille myönnetään pääsy, sillä me näymme olevan\ntekemisissä järkevien miesten kanssa. On hyvin yksinkertainen keino\nkäytettävissä; ilmoitettakoon nimemme hänen majesteetilleen Englannin\nkuningattarelle, ja jos hän vastaa meistä, ette te toivoakseni enää näe\nmitään estettä pääsyllemme.\"\n\nNämä sanat saivat varjoon vetäytyneen aatelismiehen yhä\ntarkkaavaisemmaksi, ja hän liikahtikin kummastuksesta, niin että\nhäneltä putosi päästä hattu, kun sitä oli työntänyt ylös levätti, johon\nhän oli entistä huolellisemmin kääriytynyt; hän kumartui nopeasti\nottamaan sen lattialta.\n\n\"Hyvä Jumala!\" virkahti Aramis nyhjäisten Atosta kyynärpäällään;\n\"näitkö?\"\n\n\"Mitä niin?\" kysyi Atos.\n\n\"Tuon lyhyimmän aatelismiehen kasvoja?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Minusta näytti ... mutta se on mahdotonta...\"\n\nSamassa palasi kersantti, joka oli mennyt viereiseen huoneeseen,\nkuulemaan vartiosto-upseerin määräyksiä, ja sanoi jättäen mainitulle\nkolmelle aatelismiehelle jonkun paperin:\n\n\"Passit ovat kunnossa; nämä herrasmiehet saavat lähteä esteettömästi.\"\n\nLuvan saaneet nyökkäsivät kiitokseksi ja kiirehtivät käyttämään pääsyä,\njoka kersantin käskystä avautui heidän eteensä.\n\nAramis seurasi heitä katseellaan; lyhyimmän astuessa hänen ohitseen hän\npuristi kiivaasti Atoksen kättä.\n\n\"Mikä sinun on, hyvä ystävä?\" kysyi tämä.\n\n\"Minä ... mutta ehdottomasti se oli näköhäiriö.\"\n\nSitten hän lisäsi kersanttiin kääntyen:\n\n\"Sanokaahan, monsieur, tunnetteko te noita kolmea herrasmiestä, jotka\nnyt lähtivät täältä?\"\n\n\"Tunnen passiensa mukaan; he ovat herrat de Flamarens, de Châtillon ja\nde Bruy, kolme frondelaista aatelismiestä, jotka aikovat liittyä\nLonguevillen herttuaan.\"\n\n\"Sepä merkillistä\", virkkoi Aramis vastaten pikemmin omaan ajatukseensa\nkuin kersantin ilmoitukseen; \"minä luulin tuntevani itse Mazarinin.\"\n\nKersantti purskahti nauruun.\n\n\"Hänkö siten uskaltautuisi tänne hirtettäväksi!\" hän sanoi; \"niin tyhmä\nhän ei ole!\"\n\n\"No, saatoin hyvinkin erehtyä\", mutisi Aramis; \"minulla ei ole\nd'Artagnanin terävää katsetta.\"\n\n\"Kuka puhuu täällä d'Artagnanista?\" kysyi upseeri, joka samalla\nnäyttäysi huoneensa ovella.\n\n\"Oh!\" äännähti Grimaud suurin silmin.\n\n\"Mitä nyt?\" kysyivät Aramis ja Atos yhtaikaa.\n\n\"Planchet?\" ihmetteli Grimaud; \"Planchet, ja röyhelö kaulassa!\"\n\n\"Kreivi de la Fère ja chevalier d'Herblay jälleen Pariisissa!\" huudahti\nupseeri. \"Oi, sepä hauskaa, messieurs, sillä te varmaankin tulitte\nyhtymään prinsseihin!\"\n\n\"Niinkuin näet, hyvä Planchet\", vastasi Aramis, ja Atosta hymyilytti se\nkorkea arvo, jonka Mousquetonin, Bazinin ja Grimaudin muinainen\nkumppani oli nyt saanut porvariarmeijassa.\n\n\"Entä herra d'Artagnan, jota äsken mainitsitte, herra d'Herblay, --\nsaanko kysyä, onko teillä mitään tietoja hänestä?\"\n\n\"Erosimme hänestä neljä päivää takaperin, hyvä ystävä, ja meillä on\ntäysi syy olettaa, että hän on ehtinyt Pariisiin meidän edellämme.\"\n\n\"Ei, monsieur, tiedän varmasti, että hän ei ole palannut pääkaupunkiin;\nkenties hän on lopultakin jäänyt Saint-Germainiin.\"\n\n\"Sitä en luule; olemme sopineet kohtauksen jo Chevrette-hotelliin.\"\n\n\"Siellä kävin juuri tänään.\"\n\n\"Ja sievä Madeleine ei ollut hänestä kuullut mitään?\" tiedusti Aramis\nhymyillen.\n\n\"Ei, monsieur, ja minun ei sovi salata teiltä, että hän näytti kovin\nlevottomalta.\"\n\n\"Oikeastaan\", tyynnytti Aramis, \"ei vielä ole aikaa mennyt hukkaan, ja\nme olemme suuresti jouduttaneet tuloamme. Sallit siis, hyvä Atos, että\nminä enempää kyselemättä ystävästämme lausun nyt onnitteluni herra\nPlanchetille.\"\n\n\"Oh, herra chevalier!\" vastasi Planchet kumartaen.\n\n\"Luutnantti!\" sanoi Aramis.\n\n\"Luutnantti, ja kapteenin arvo luvassa.\"\n\n\"Se on varsin kaunista\", kiitti Aramis; \"ja kuinka olet saanut kaiken\ntämän kunnian?\"\n\n\"Ensiksikin tietänette, messieurs, että minä pelastin herra de\nRochefortin?\"\n\n\"Kyllä hitossa, sen hän on meille itse kertonut.\"\n\n\"Silloin olin vähällä joutua Mazarinin hirtettäväksi, ja se\nluonnollisesti tuotti minulle vielä suurempaa kansansuosiota kuin\nminulla oli ennestään.\"\n\n\"Ja sen kansansuosion perusteella...\"\n\n\"Ei, vaan paremmin ansion nojalla. Tiedätte muuten, messieurs, että\nminä olen palvellut Piemontin rykmentissä, jossa minulla oli kunnia\ntoimia kersanttina.\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"No niin, eräänä päivänä, kun kukaan ei kyennyt opettamaan aseellista\nporvariosastoa marssimaan rivissä, syystä että toiset aloittivat\nvasemmalla jalalla ja toiset oikealla, onnistui minun saada\nheidät kulkemaan tasajalkaa, ja minusta tehtiin luutnantti --\nharjoituskentällä.\"\n\n\"Se seikka siis on selvillä\", virkkoi Aramis.\n\n\"Teillä lienee myös joukko aatelia puolellanne?\" tiedusti Atos.\n\n\"On toki! Meillä on ensiksikin, niinkuin kai tiedättekin, jo prinssi de\nConti, Longuevillen herttua, Beaufortin herttua, Elboeufin herttua,\nBouillonin herttua, Chevreusen herttua, herra de Brissac, marski de la\nMothe, herra de Luynes, Vitryn markiisi, Marcillacin ruhtinas,\nNoirmoutiersin markiisi, kreivi de Fiesque, Laiguesin markiisi, kreivi\nde Montrésor, Sévignén markiisi ja kuka niitä kaikkia muistaakaan.\"\n\n\"Entä herra Raoul de Bragelonne?\" kysyi Atos värähtävällä äänellä;\n\"d'Artagnan sanoi minulle, että hän oli lähtiessään suosittanut\nnuorukaista teidän hoivaanne, hyvä Planchet.\"\n\n\"Tosiaan, herra kreivi, aivan kuin olisi varakreivi ollut hänen oma\npoikansa, ja voinkin vakuuttaa, että minä en ole hetkeksikään\nmenettänyt häntä näkyvistäni.\"\n\n\"Hän siis jakselee hyvin?\" sanoi Atos ilahtuen; \"hänelle ei liene\ntapahtunut mitään?\"\n\n\"Ei mitään, monsieur.\"\n\n\"Ja hän asuu...\"\n\n\"'Kaarlo Suuressa' kuten ennenkin.\"\n\n\"Ja miten hän viettää päivänsä?\"\n\n\"Milloin Englannin kuningattaren, milloin madame de Chevreusen luona.\nHän ja kreivi de Guiche ovat eriämättömiä.\"\n\n\"Kiitos, Planchet, kiitos!\" sanoi Atos ojentaen hänelle kätensä.\n\n\"Oh, herra kreivi\", vastasi Planchet koskettaen kättä sormenpäillä.\n\n\"No, mitä ajatteletkaan, kreivi? Kättelet entistä lakeijaa!\" supatti\nAramis.\n\n\"Veikkoseni\", vastasi Atos, \"antoihan hän minulle tietoja Raoulista.\"\n\n\"Ja nyt, messieurs\", kysyi Planchet, joka ei ollut kuullut Aramiin\nhuomautusta, \"mitä aiotte tehdä?\"\n\n\"Lähteä Pariisiin, jos annatte meille siihen luvan, hyvä herra\nPlanchet\", vastasi Atos.\n\n\"Mitä! Jos muka annan teille luvan! Te teette pilaa minusta, herra\nkreivi; en ole muuta kuin palvelijanne.\"\n\nJa hän kumarsi.\n\nSitten hän lausui miehistöön kääntyen:\n\n\"Antakaa näiden herrojen mennä esteettömästi; minä tunnen heidät, he\novat herra de Beaufortin ystäviä.\"\n\n\"Eläköön herra de Beaufort!\" huusi koko vartiosto yhteen suuhun, avaten\ntien Atokselle ja Aramiille.\n\nMutta kersantti astui Planchetin luo.\n\n\"Kuinka! Ilman passia?\" mutisi hän.\n\n\"Ilman passia\", vastasi Planchet.\n\n\"Ottakaa huomioon, kapteeni\", pitkitti kersantti antaen Planchetille\nennakolta arvonimen, joka oli hänelle luvattu, \"ottakaa huomioon, että\nmuuan noista kolmesta miehestä, jotka äsken lähtivät täältä, hiljaa\nkehoitti minua epäilemään näitä kahta.\"\n\n\"Mutta minä\", takasi Planchet arvokkaasti, \"minä tunnen heidät ja\nvastaan heistä.\"\n\n\n\n\nYHDESYHDEKSÄTTÄ LUKU\n\nLähettiläät\n\n\nMolemmat ystävykset lähtivät heti matkalle ja ratsastivat\netukaupungista alas rinnettä; mutta rinteen juurelle tultuaan he\nnäkivät suureksi kummastuksekseen, että kadut olivat Pariisissa\nmuuttuneet jo'iksi ja torit järviksi. Tammikuun runsaiden sateitten\njohdosta oli Seine-virta tulvinut yli äyräittensä ja lopulta anastanut\nalakseen puolet kaupunkia.\n\nAtos ja Aramis tunkeusivat urheasti ratsuineen tulvaveteen, mutta\npiankin se nousi elukka-parkojen ryntäille, ja herrasmiesten oli\nmukauduttava jättämään hevosensa ja siirtymään veneeseen; lakeijat\nsaivat käskyn odotella hallien luona.\n\nVeneellä he siis saapuivat Louvre-palatsiin. Oli tullut yö, ja Pariisi\n-- nähtynä siten muutamien tärisevien lyhtyjen valjussa tuikkeessa,\nkeskellään lukuisia lampia, joilla kuljetettiin veneissä patrulleja\nkimeltävine aseineen, vartiostojen huhuillessa toisilleen pimeään, --\nesiintyi näyttämönä, joka tenhosi Aramista, hänen mielensä kun oli\nherkempi sotaisille vaikutuksille kuin kenenkään.\n\nYstävykset astuivat kuningattaren huoneistoon, mutta heidän oli\nodotettava etuhuoneessa, syystä että hänen majesteettinsa oli vastikään\nsuonut puheillepääsyn joillekuille aatelismiehille, jotka toivat\ntietoja Englannista.\n\n\"Mekin\", virkkoi Atos palvelijalle, jolta hän sai tämän vastauksen,\n\"mekin tuomme tietoja Englannista, vieläpä tulemme sieltä itse.\"\n\n\"Mikä on nimenne, messieurs?\" kysyi lakeija.\n\n\"Kreivi de la Fère ja chevalier d'Herblay\", ilmoitti Aramis.\n\n\"Kas, siinä tapauksessa, messieurs\", vastasi lakeija kuullessaan nämä\nnimet, joita kuningatar oli toivon hetkinä niin usein lausunut, \"siinä\ntapauksessa asia on toinen, ja minä luulen, että hänen majesteettinsa\nei antaisi minulle anteeksi, jos sallisin teidän odottaa hetkeäkään.\nTulkaa, minä pyydän.\"\n\nJa hän astui edellä, Atoksen ja Aramiin seuraamana.\n\nHeidän päästyään sen kamarin ovelle, missä kuningatar oli, lakeija\nviittasi heitä odottamaan ja sanoi avaten oven:\n\n\"Madame, toivon teidän majesteettinne suovan minulle anteeksi, että\nminä en noudattanut määräystänne, kun teidän majesteettinne saa tietää,\nettä ne henkilöt, jotka nyt tulen ilmoittamaan, ovat kreivi de la Fère\nja chevalier d'Herblay.\"\n\nNämä kaksi nimeä kuullessaan kuningatar puhkesi ilahtuneeseen\nhuudahdukseen, joka tunkeusi odottajien korviin.\n\n\"Kuningatar-parka!\" mutisi Atos.\n\n\"Voi, tulkoot he sisälle, tulkoot he sisälle!\" huudahti nuori prinsessa\nvuorostaan, rientäen ovelle.\n\nLapsi-poloinen ei milloinkaan jättänyt äitiään ja yritti\ntyttärellisellä hellyydellä korvata molempien veljiensä ja sisarensa\npoissaoloa.\n\n\"Astukaa sisälle, messieurs\", kutsui hän, itse avaten oven.\n\nAtos ja Aramis ilmestyivät esiin. Kuningatar istui lepotuolissa, ja\nhänen edessään seisoi kaksi niistä kolmesta aatelismiehestä, jotka he\nolivat nähneet vahtimajassa.\n\nNämä olivat de Flamarens ja Gaspard de Coligny, Châtillonin herttua,\njonka veli oli seitsemän tai kahdeksan vuotta aikaisemmin saanut\nsurmansa madame Longuevillen tähden syntyneessä kaksintaistelussa Place\nRoyalella.\n\nKun kaksi ystävystämme ilmoitettiin, kavahtivat toiset taaksepäin ja\nvaihtoivat keskenään hiljaa muutamia sanoja rauhattoman näköisinä.\n\n\"Tervetuloa, messieurs!\" huudahti Englannin kuningatar nähdessään\nAtoksen ja Aramiin. \"Vihdoinkin olette siis täällä, uskolliset\nystäväni; mutta valtion kuriirit kulkevat kuitenkin vielä nopeammin\nkuin te. Hovi sai kuulla Lontoon tapauksista samalla hetkellä kuin te\npääsitte Pariisin porteille, ja tässä näette herrat de Flamarensin ja\nde Châtillonin, jotka ovat hänen majesteettinsa Itävallan Annan\ntoimesta nyt tuoneet minulle vereksimmät uutiset.\"\n\nAramis ja Atos katsoivat toisiinsa; heitä tyrmistytti kuningattaren\nsilmissä kuvastuva tyyneys, jossa hohteli iloakin.\n\n\"Kertokaa edelleen\", sanoi kuningatar kääntyen de Flamarensiin ja de\nChâtilloniin; \"sanoitte siis, että hänen majesteettinsa Kaarlo\nensimmäinen, korkea puolisoni, tuomittiin kuolemaan vastoin\nenglantilaisten alamaisten enemmistön tahtoa?\"\n\n\"Niin, madame\", sopersi Châtillon.\n\nAtos ja Aramis silmäilivät toisiaan yhä enemmän hämmästyksissään.\n\n\"Ja että kun hänet jo oli viety mestauslavalle\", jatkoi kuningatar,\n\"mestauslavalle! ... oi taivas, voi kuningastani! ... ja että hänen jo\nseistessään mestauslavalla, kansa kuohuksissaan pelasti hänet?\"\n\n\"Niin, madame\", vastasi de Châtillon niin matalalla äänellä, että\nmolemmat aatelismiehet tarkkaavaisinakin hädin kuulivat tämän\nvakuutuksen.\n\nKuningatar liitti kätensä ristiin heltyneen kiitollisena, ja samalla\nhänen tyttärensä kietaisi toisen kätensä äidin kaulaan ja suuteli häntä\nilosta loistavin silmin.\n\n\"Meidän on nyt enää ilmaistava, teidän majesteettinne, nöyrä\nkunnioituksemme\", hyvästeli de Châtillon, jota näyteltävä osa tuntui\nkiusaavan, ja hän punastui Atoksen tiukasta ja läpitunkevasta\nkatseesta.\n\n\"Hetkinen vielä, messieurs\", virkkoi kuningatar pidättäen heidät\nviittauksella. \"Hetkinen vielä, minä pyydän, sillä tässä ovat herrat de\nla Fère ja d'Herblay, jotka Lontoosta tulleina silminnäkijöinä voivat\nkertoa teille tuntemattomia yksityiskohtia. Te saatte ilmoittaa\nlisätiedot hyvälle kälylleni kuningattarelle. Puhukaa, messieurs,\npuhukaa, minä kuuntelen. Älkää salatko mitään, älkää ollenkaan\nsäästelkö minua. Kun hänen majesteettinsa vielä elää ja kuninkaallinen\nkunnia on säilynyt loukkaamattomana, niin kaikki muu on minulle\nyhdentekevää.\"\n\nAtos kalpeni ja laski kätensä sydämelleen.\n\n\"No niin\", tiukkasi kuningatar, joka näki hänen liikkeensä ja\nvaaleutensa, \"puhukaahan, monsieur, minä pyydän.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, madame\", sanoi Atos, \"mutta minä en tahdo lisätä\nmitään näiden herrasmiesten kertomukseen ennen kuin he ovat\ntunnustaneet, että he kenties ovat erehtyneet.\"\n\n\"Erehtyneetkö!\" huudahti kuningatar tukahtuneesti; \"erehtyneet!... Mitä\nonkaan tapahtunut, -- voi taivas!\"\n\n\"Monsieur\", virkkoi de Flamares Atokselle, \"jos me erehdymme, niin\nerehdys tulee kuningattarelta, ja teidän aikeenanne ei voine olla\noikaista hänen tietojaan, sillä se olisi hänen majesteettinsa\nsyyttämistä perättömyyksistä.\"\n\n\"Kuningattareltako, monsieur?\" lausui Atos tyynellä ja soinnukkaalla\näänellään.\n\n\"Niin\", jupisi Flamarens luoden alas silmänsä.\n\nAtos huokasi murheellisesti.\n\n\"Eikö se pikemmin tulle siltä henkilöltä, jonka me näimme teidän\nmukananne Barrière du Roulen päävahdissa?\" tokaisi Aramis ivallisen\nkohteliaasti; \"sillä jos me emme nähneet väärin, kreivi de la Fère ja\nminä, oli teitä kolme, kun tulitte Pariisiin.\"\n\nChâtillon ja Flamarens hätkähtivät.\n\n\"Mutta selittäkäähän, kreivi!\" huudahti kuningatar, jonka tuska yltyi\nhetki hetkeltä; \"kasvoistanne luen epätoivoa, suunne epäröitsee\nilmoittaa minulle jotakin kamalaa sanomaa, kätenne vapisevat... Voi,\nhyvä Jumala, hyvä Jumala! Mitä onkaan tapahtunut?\"\n\n\"Laupias Luoja\", rukoili nuori prinsessa polvistuen äitinsä viereen,\n\"armahda meitä!\"\n\n\"Monsieur\", sanoi Châtillon, \"jos teillä on joku synkkä viesti, niin\nolisi julmaa ilmoittaa se kuningattarelle.\"\n\nAramis astui niin lähelle Châtillonia, että he melkein koskettivat\ntoisiaan.\n\n\"Monsieur\", hän virkkoi tälle hammasta purren ja leimuavin katsein,\n\"ettehän kehdanne muistuttaa kreivi de la Fèrelle ja minulle, mitä\nmeidän on sanottava täällä?\"\n\nTämän lyhyen väittelyn aikana Atos lähestyi kuningatarta, käsi yhä\nsydämellä ja pää painuneena kumaraan, ja haastoi järkkyneellä äänellä:\n\n\"Madame, ruhtinaalliset henkilöt, jotka ovat syntyään muiden ihmisten\nyläpuolella, ovat saaneet taivaalta sydämen, joka kykenee kestämään\nsuurempia onnettomuuksia kuin tavalliset ihmiset, sillä se kuuluu\nheidän ylemmyyteensä. Minun mielestäni ei senvuoksi sovi menetellä\nteidän majesteettinne kaltaisen suuren kuningattaren suhteen samaten\nkuin holhotaan meidän säätymme naista. Kuningatar, kohtalon pakottamana\nkaikkiin kärsimyksiin maan päällä, tässä on tulos lähetystoimesta,\njolla kunnioititte meitä.\"\n\nJa polvistuen vapisevan ja kauhun hyytämän kuningattaren eteen Atos\notti povestaan samaan koteloon suljettuina sen timanteilla koristetun\nrintatähden, jonka kuningatar oli jättänyt loordi Winterille ennen\ntämän lähtöä, ja vihkisormuksen, jonka Kaarlo oli ennen kuolemaansa\nuskonut Aramiin haltuun; siitä saakka kun Atos oli ottanut vastaan nämä\nkaksi esinettä, ei hän ollut jättänyt niitä luotansa.\n\nHän avasi kotelon ja ojensi kalleudet kuningattarelle mykän ja\nsyvällisen tuskan valtaamana.\n\nKuningatar kurotti kätensä, otti sormuksen ja nosti sen kouristuneesti\nhuulilleen ja kykenemättä huoahtamaankaan, ehtimättä nyyhkäistäkään,\nhän levitti sylinsä, vaaleni ja kaatui tajuttomana kamarineitonsa ja\ntyttärensä kannateltavaksi.\n\nAtos suuteli onnettoman leskikuningattaren kauhtanan päärmettä ja sanoi\nnoustessaan ylös, -- niin arvokkaasti, että hänen vakuutuksensa teki\nsyvän vaikutuksen kaikkiin läsnäolijoihin:\n\n\"Minä, kreivi de la Fère, aatelismies, joka en milloinkaan ole\nvalehdellut, vannon ensin Jumalan ja sitten tämän kovasti koetellun\nkuningattaren edessä, että me Englannissa teimme kaikki mitä tehtävissä\noli kuninkaan pelastamiseksi. Nyt, chevalier\", hän lisäsi d'Herblayhin\nkääntyen, \"lähtekäämme, sillä me olemme täyttäneet velvollisuutemme.\"\n\n\"Emme vielä\", vastasi Aramis; \"meillä on lopuksi sananen virkettavana\nnäille herrasmiehille.\"\n\nJa hän lisäsi Châtilloniin kääntyen:\n\n\"Monsieur, ettekö suvaitsisi tulla ulos edes hetkiseksi, kuullaksenne\npari sanaa, joita en voi lausua kuningattaren ollessa saapuvilla?\"\n\nChâtillon kumarsi myöntymykseksi, sen enempää vastaamatta. Atos ja\nAramis poistuivat edellä, Châtillon ja Flamarens seurasivat heitä.\nSanattomina he astuivat pikku eteishuoneen läpi, mutta heidän tultuaan\nerään lasioven tasalla leviävän pengermän kohdalle Aramis astui tälle\nyksinäiselle pengermälle, pysähtyi heti lasioven luo ja sanoi\nChâtillonin herttuaan kääntyen:\n\n\"Monsieur, te suvaitsitte vastikään mielestäni kohdella meitä\njokseenkin ylimielisesti. Sellainen käytöstapa ei ole sovelias missään\ntilaisuudessa, mutta vielä sopimattomampi on se sävy miehillä, jotka\ntulevat tuomaan kuningattarelle valehtelijan sanomaa.\"\n\n\"Monsieur!\" kivahti Châtillon.\n\n\"Mihin olettekaan jättäneet herra de Bruyn?\" kysyi Aramis ivallisesti.\n\"Eiköhän hän liene mennyt muuttamaan kasvojansa, jotka liiaksi\nmuistuttivat Mazarinia? Tiedetään, että Palais-Royalissa on melkoinen\nvaihtovarasto italialaisia naamareita, huvinäytelmän hulluttelijoista\ntomppeleihin asti.\"\n\n\"Te haastatte meidän kanssamme riitaa, luulen!\" virkahti Flamarens.\n\n\"Kas, te vain luulette, messieurs?\"\n\n\"Haa, te kuulette, Flamarens!\" huudahti Châtillon; \"vastaamatta\njääminen olisi tahra nimelleni ja kunnialleni.\"\n\n\"Samaa minäkin ajattelen\", virkkoi Aramis.\n\n\"Teidän ei sovi kuitenkaan vastata, ja minä olen varma siitä, että nämä\nherrat piankin yhtyvät käsitykseeni.\"\n\nAramis pudisti päätänsä uskomattoman pilkallisesti.\n\nChâtillon näki tämän liikkeen ja kouraisi miekkansa kahvaa.\n\n\"Herttua\", huomautti Flamarens, \"te unohdatte, että teidän on huomenna\njohdettava mitä tärkeintä yritystä ja että te hänen korkeutensa\nprinssin valitsemana ja kuningattaren hyväksymänä ette huomisiltaan\nasti kuulu itsellenne.\"\n\n\"Olkoon menneeksi, -- jääköön siis ylihuomisaamuun\", myöntyi Aramis.\n\nNuo neljä aatelismiestä kumarsivat toisilleen, mutta tällä kertaa\nChâtillon ja Flamarens poistuivat Louvresta edellä, Atoksen ja Aramiin\nseuratessa heitä.\n\n\"Mennään, mennään, Atos, mennään!\"\n\n\"Minne?\"\n\n\"Herra de Beaufortin ja herra de Bouillonin luo; ilmoitamme heille,\nmillä kannalla asiat ovat.\"\n\n\"Sama se, mutta sillä ehdolla, että aloitamme kaodjutorista. Hän on\npappi; hän osaa tutkia omantunnon asioita, ja me kerromme hänelle\nepäilyksemme.\"\n\n\"Uh\", vastasi Aramis, \"hän pilaisi koko jutun, anastaen itselleen\nkaiken kunnian; lopettakaamme hänen luonaan, vaan älkäämme aloittako\nhanketta hänestä.\"\n\nAtos hymyili. Hän näkyi sydämessään kätkevän ajatusta, jota hän ei\nilmaissut.\n\n\"No, olkoon menneeksi\", taipui hän; \"kenestä aloitamme?\"\n\n\"Herra de Bouillonista, jos suvaitset; hän esiintyy ensimmäisenä\ntiellämme.\"\n\n\"Sallithan minulle ensin erään tehtävän?\"\n\n\"Minkä sitten?\"\n\n\"Tahtoisin välillä pistäytyä 'Kaarlo Suureen' syleilemään Raoulia.\"\n\n\"Tottahan toki! Minä tulen mukaan; syleilemme häntä yhdessä.\"\n\nYstävykset astuivat jälleen veneeseen, jolla olivat saapuneet, ja\nsoudattivat itsensä nyt hallien luo. Siellä he tapasivat Grimaudin ja\nBlaisoisin, jotka pitelivät heidän hevosiaan, ja kaikki neljä\nratsastivat Guénégaud-kadulle.\n\nMutta Raoul ei ollut tavattavissa Kaarlo Suuren ravintolasta; hän oli\npäivemmällä saanut sanoman hänen korkeudeltaan prinssiltä ja heti\nlähtenyt matkalle Olivainin kanssa.\n\n\n\n\nKAHDESYHDEKSÄTTÄ LUKU\n\nYlipäällikön kolme kenraaliluutnanttia\n\n\nAtos ja Aramis eivät olleet ratsastaneet sataakaan askelta, kun heidät\npidättivät katusululle asetetut etuvartijat, jotka kysyivät heiltä\ntunnussanaa. He olivat vastanneet olevansa menossa ilmoittamaan\ntärkeätä sanomaa herra de Bouillonille, ja etuvartio oli tyytynyt\ntoimittamaan heidän matkaansa saattolaisen, muka oppaaksi ja pääsyn\nhelpottajaksi, vaikka hänen oli määrä pitää heitä valppaasti silmällä.\n\nHôtel de Bouillonia lähestyessään he kohtasivat kolmimiehisen\nratsastajaryhmän, joka oli selvillä tunnussanoista, sillä he kulkivat\nilman opasta ja saattuetta, ja katusululle saapuessaan heidän tarvitsi\nvain vaihtaa muutamia sanoja vartion kanssa, jotta heidän annettiin\nheti pitkittää matkaansa, niin suurta kohteliaisuutta osoittaen kuin\nheidän arvoasemalleen näytti kuuluvankin. Heidät nähdessään Atos ja\nAramis pysähtyivät.\n\n\"Kas, kas!\" virkahti Aramis; \"näetkö, kreivi?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Atos.\n\n\"Mitä sanot noista kolmesta ratsumiehestä?\"\n\n\"Mitä sanot sinä, Aramis?\"\n\n\"Että he ovat meidän miehemme.\"\n\n\"Et erehdy; tunsin ihan hyvin herra de Flamarensin.\"\n\n\"Ja minä herra de Châtillonin.\"\n\n\"Ja ruskeaviittainen ratsastaja...\"\n\n\"Oli kardinaali.\"\n\n\"Omassa persoonassaan.\"\n\n\"Kuinka lemmossa he voivat siten uskaltautua Hôtel de Bouillonin\nlähistölle?\" kummasteli Aramis.\n\nAtos hymyili, mutta vaikeni. Viiden minuutin kuluttua he kolkuttivat\nherttuan portille.\n\nSitä vartioimassa oli vahtisotilas kuten ylempiarvoisen henkilön\nasuntoa ainakin; pikku vartio oli pihallakin, valmiina noudattamaan\nhänen korkeutensa prinssi de Contin kenraaliluutnantin määräyksiä.\n\nNiinkuin laulussa oli mainittu, Bouillonin herttuaa vaivasi todellakin\njäsensärky. Hän oli makuulla, mutta tukalasta taudistaan huolimatta,\njoka oli jo kuukauden ajan -- siis Pariisin piirityksen alusta asti --\nestänyt häntä nousemasta ratsaille, hän ilmoitti ottavansa vastaan\nkreivi de la Fèren ja chevalier d'Herblayn.\n\nYstävykset opastettiin herttuan luo. Potilas makasi vuoteella\nhuoneessaan, mutta ympäristö oli niin sotaisa kuin ajatella voi.\nSeinillä riippui yltyleensä miekkoja, pistooleja, haarniskoja ja\nmusketteja, ja oli helppo nähdä, että Bouillonin herra aikoi heti\nluuvalosta suoriuduttuaan antaa parlamentin vihollisille kovan pähkinän\npurtavaksi. Sitä odottaessaan hän sanoi suuresti kärsivänsä\ntoimettomasta makaamisestaan.\n\n\"Voi, messieurs!\" hän huudahti nähdessään kaksi vierastansa ja yritti\nkohouma vuoteellaan, mutta painui takaisin irvistäen kivusta; \"kyllä\nteidän kelpaa, kun voitte ratsastella, liikkua vapaasti, taistella\nkansan asian puolesta. Mutta minä olen naulittu vuoteeseeni, niinkuin\nnäette. Oi, kirottu kolotus!\" voihkaisi hän jälleen; \"kirottu vaiva!\"\n\n\"Monseigneur\", ilmoitti Atos, \"me tulemme Englannista, ja ensimmäisenä\najatuksenamme oli Pariisiin saavuttuamme tiedustaa vointianne.\"\n\n\"Paljon kiitoksia, messieurs, kiitän kaikesta sydämestäni!\" vastasi\nherttua. \"Jaksan huonosti, kuten näette ... lemmon särky! Vai niin, te\ntulette Englannista? Ja Kaarlo-kuningas voi hyvin, mikäli äsken\nkuulin?\"\n\n\"Hän on kuollut, monseigneur\", sanoi Aramis.\n\n\"Eihän!\" virkahti herttua hämmästyneenä.\n\n\"Kuollut mestauslavalla, parlamentin tuomitsemana.\"\n\n\"Mahdotonta!\"\n\n\"Ja teloitus tapahtui meidän nähtemme.\"\n\n\"Mitä siis puhuikaan minulle herra de Flamarens?\"\n\n\"Herra de Flamarens!\" huudahti Aramis.\n\n\"Niin, hän lähti juuri täältä.\"\n\nAtos hymyili.\n\n\"Kahden kumppanin keralla?\" hän huomautti.\n\n\"Kahden kumppanin kanssa kyllä\", myönsi herttua. Sitten hän lisäsi\nhieman rauhattomasti: \"Kohtasitteko heidät?\"\n\n\"Siltä minusta näytti, -- kadulla\", vastasi Atos. Ja hän vilkaisi\nmyhäillen Aramiiseen, joka puolestaan katseli häntä hiukan ihmeissään.\n\n\"Kirottu luuvalo!\" murahti herra de Bouillon ilmeisesti kiusaantuneena\nja hämillään.\n\n\"Monseigneur\", virkkoi Atos, \"tarvitaan tosiaan kaikkea harrastustanne\npariisilaisten pyrkimyksiä kohtaan, voidaksenne sairaanakin pysyä\narmeijan johdossa, ja se sitkeys herättää meidän vilpitöntä ihailuamme,\nherra d'Herblayn ja minun.\"\n\n\"Mikäs auttaa, messieurs! Täytyyhän ... ja te olette itse esimerkkinä\nsamasta, te niin urheat ja uskolliset miehet, joita rakas\narvokumppanini Beaufortin herttua saa kiittää vapaudestaan ja kenties\nhengestäänkin ... yhteisen hyvän puolesta on uhrauduttava. Sen teenkin,\nkuten näette; mutta minä tunnustan, että voimani ovat lopussa. Sydän on\nkyllä paikallaan, pää on kunnossa, mutta tämä kamala nivelpolte tappaa\nminut, ja sanon suoraan, että jos hovi myöntyisi anomukseeni, -- aivan\nkohtuulliseen vaatimukseen, koska minä en pyydä muuta kuin itse vanhan\nkardinaalin lupaamaa vahingonkorvausta Sedanin ruhtinuuden\nmenetyksestä, -- niin minä tunnustan, että jos minulle annettaisiin\nsamanarvoiset tilukset, jos minua hyvitettäisiin tuon alueen tuloista\nsiitä saakka kun se minulta riistettiin eli kahdeksan vuoden ajalta, --\njos sukuni jäsenille annettaisiin ruhtinaan arvonimi ja veljeni\nTurennen herttua saisi jälleen päällikkyytensä armeijassa, niin\nvetäytyisin heti takaisin maatiloilleni ja antaisin hovin ja\nparlamentin sopia keskenään miten haluavat.\"\n\n\"Ja siinä te tekisitte oikein, monseigneur\", oli Atos myöntävinään.\n\n\"Te olette siis samaa mieltä, kreivi de la Fère?\"\n\n\"Ehdottomasti.\"\n\n\"Ja te myös, chevalier d'Herblay?\"\n\n\"Täydellisesti.\"\n\n\"No niin, ilmoitan teille, messieurs\", jatkoi herttua, \"että minä\nkaiken todennäköisyyden mukaan omaksun sen menettelytavan. Hovi tekee\nminulle parhaillaan esityksiä; minun tarvitsee vain hyväksyä ne. Tähän\nasti olen asettunut hylkäävälle kannalle, mutta kun teidänlaisenne\nmiehet arvelevat minun olevan siinä kohden väärässä, ja etenkin kun\ntämä kirottu luuvalo estää minua palvelemasta pariisilaisten etuja,\ntekee totta tosiaan mieleni noudattaa neuvoanne ja suostua herra de\nChâtillonin äskeiseen tarjoukseen.\"\n\n\"Suostukaa, ruhtinas\", kehoitti Aramis, \"suostukaa!\"\n\n\"Kautta kunniani, sen teen! Olenkin pahoillani, että tänä iltana\nmelkein hylkäsin ... mutta huomenna tapahtuu uusi neuvottelu, ja\nsaammehan nähdä.\"\n\nYstävykset kumarsivat herttualle.\n\n\"Menkää, messieurs\", hyvästeli tämä, \"menkää, teidän täytyy olla\nväsyksissä matkastanne. Onneton Kaarlo-kuningas! Mutta hän oli\nlopultakin osittain itse syypää kukistumiseensa, ja meillä on\nlohdutuksena se tieto, että Ranskan ei tarvitse moittia itseänsä\nasiasta, koska se on tehnyt kaikkensa hänen pelastamisekseen.\"\n\n\"Niin, mitä siihen tulee\", huomautti Aramis, \"olemme me sen todistajia;\nja ennen kaikkea on herra Mazarin...\"\n\n\"Kas, siinä näette! Minua ilahduttaa, että annatte hänestä sen\ntodistuksen; kardinaali on pohjaltaan hyvä ihminen, ja jollei hän olisi\nulkomaalainen ... no, silloin hänelle tehtäisiin oikeutta. Ai, lemmon\nleini!\"\n\nAtos ja Aramis poistuivat, mutta eteishuoneeseen saakka seurasi heitä\nBouillonin herran vaikerrus; herttua-parka kärsi nähtävästi kadotuksen\ntuskia.\n\nHeidän tultuaan portille virkkoi Aramis Atokselle:\n\n\"No, mitä ajattelet?\"\n\n\"Sinä huomasitkin\", sanoi Aramis, \"että minä en maininnut hänelle\nmitään siitä asiasta, joka oli meidät toimittanut hänen luokseen.\"\n\n\"Siinä teit viisaasti; olisit aiheuttanut hänelle yhä pahempia kipuja.\nLähtekäämme herra de Beaufortin luo.\"\n\nYstävykset suuntasivat kulkunsa Hôtel de Vendômea kohti. Kello löi\nkymmenen heidän päätyessään perille. Hôtel de Vendôme oli yhtä\nhuolellisesti vartioitu ja yhtä sotaisan näköinen kuin Bouilloninkin\nherttuan asuintalo. Vahtisotamies seisoi portilla, pihalla näkyi\nvartio muskettikeon ympärillä, satuloituja hevosia oli sidottu\nkytkyrenkaisiin. Kahden ratsastajan, jotka lähtivät liikkeelle juuri\nAtoksen ja Aramiin saapuessa, oli pakko peräyttää hevosiansa hiukan,\nsuodakseen heille tilaa.\n\n\"Ahaa, hyvät herrat!\" virkkoi Aramis; \"tämä yö näkyy ihan olevan\nmäärätty meidän keskinäisiin kohtauksiimme, ja kylläpä meillä olisi\nhuono onni, ellemme näin usein osuttuamme yhteen tänä iltana saisi\nollenkaan tavatuksi toisiamme huomenna.\"\n\n\"Oh, mitä siihen asiaan tulee, monsieur, niin voitte olla huoletta\",\nvastasi Châtillon, sillä hän se oli Flamarensin kanssa tulossa\nBeaufortin herttuan luota; \"jos tavoittamatta tapailemme toisiamme\nyöllä, niin voimme olla sitä varmempia kohtauksestamme päivällä, kun\netsimme molemmin puolin.\"\n\n\"Sitä toivon, monsieur\", sanoi Aramis.\n\n\"Ja minä olen siitä vakuuttunut\", vastasi herttua.\n\nFlamarens ja Châtillon pitkittivät matkaansa, ja Atos ja Aramis\nhyppäsivät alas ratsailta.\n\nJuuri kun he olivat heittäneet ohjakset lakeijoilleen ja riisuneet\nviittansa, lähestyi muuan mies, joka tovin silmäiltyään tulijoita pihan\nkeskelle ripustetun lyhdyn himmeässä valossa huudahti kummastuksesta ja\nkiirehti heittäytymään heidän syliinsä.\n\n\"Kreivi de la Fère!\" ihmetteli mies; \"chevalier d'Herblay, -- miten\nolette te täällä, Pariisissa?\"\n\n\"Rochefort!\" virkkoivat ystävykset yhtaikaa.\n\n\"Niin kyllä. Niinkuin jo tiedätte, me tulimme neljä tai viisi päivää\ntakaperin Vendômoisista ja valmistaudumme toimittamaan Mazarinille\npuuhaa. Olette kaiketi yhä meikäläisiä?\"\n\n\"Entistä enemmän. Entä herttua?\"\n\n\"Hän on raivostuksissaan kardinaalille. Tiedättehän, kuinka tavaton\nmenestys rakkaalla herttuallamme on ollut? Hän on Pariisin todellisena\nkuninkaana; hän ei voi näyttäytyä kaduilla joutumatta syleilijäin\ntukahduttamaksi.\"\n\n\"Hei, sitä parempi!\" tokaisi Aramis; \"mutta sanokaa minulle, eivätkö\ntäältä juurikään lähteneet Flamarens ja Châtillon?\"\n\n\"Kyllä, he kävivät herttuan puheilla; tulivat tietenkin Mazarinin\nasioilla, mutta tapasivatpa miehen, joka osasi vastata heille, sen\ntakaan.\"\n\n\"Hyvä!\" virkkoi Atos; \"voisikohan saada kunnian tavata hänen\nkorkeuttaan?\"\n\n\"Tietysti, aivan heti! Te tiedätte, että hän on aina teidän\ntavattavissanne. Seuratkaa minua, pyydän saada kunnian ilmoittaa\nteidät.\"\n\nRochefort meni edellä. Kaikki ovet avautuivat hänelle ja hänen\nmolemmille ystävilleen. Heidän tullessaan oli herra de Beaufort\nistuutumaisillaan pöytään. Illan monet hommat olivat tähän asti\nviivyttäneet hänen ateriaansa, mutta tärkeästä toimituksesta huolimatta\noli prinssi tuskin kuullut Rochefortin ilmoittamat kaksi nimeä, kun hän\nheti nousi tuoliltaan, jota oli ollut siirtämässä pöydän ääreen, ja\nastui vilkkaasti ystävyksiä vastaan.\n\n\"Ah, hitto, olkaa tervetulleita, messieurs!\" puheli hän. \"Otattehan\nosaa illalliseeni? Boisjoli, ilmoita Noirmontille, että minulla on\nkaksi pöytäkumppania. Tunnette kai Noirmontin, messieurs? Hän on\nhovimestarini, ukko Marteaun seuraaja, joka leipoi ne oivalliset\npiirakat, muistattehan. Boisjoli, pyydä häntä lähettämään joku\nsellainen valmisteensa, muttei ihan samaa lajia kuin hän paistoi La\nRamée-rukalle. Nyt, Jumalan kiitos, emme enää tarvitse nuoratikkaita,\ntikareita tai suukapuloita!\"\n\n\"Monseigneur\", esteli Atos, \"älkää meidän takiamme vaivatko kuuluisaa\nhovimestarianne, jonka monet erilaiset lahjat me tunnemme. Teidän\nkorkeutenne luvalla puhuen on meillä tänä iltana ainoastaan kunnia\nkysyä, kuinka voitte, ja pyytää määräyksiänne.\"\n\n\"Mitä vointiini tulee, niin näette, että jakselen oivallisesti,\nmessieurs. Terveys, joka on kestänyt viisi vuotta vankeutta herra de\nChavignyn seurassa, pystyy uhmaamaan kaikkea. Mitä määräyksiini tulee,\nniin tunnustanpa kautta kunniani, että minun on kovin vaikea antaa\nteille mitään ohjeita, kun jokainen määräilee täällä, jos tällaista\nmenoa jatkuu, niin heitän kaiken johtelun sikseen.\"\n\n\"Teidän korkeutenne on luonnollisesti hyvin tyytymätön tuollaiseen\npeliin?\" sanoi Atos iskien silmää Aramille.\n\n\"Tyytymätönkö, kreivi? Sanokaa pikemmin, että minun korkeuteni on\nraivostunut. Siinä määrin, kuulkaa, -- sanon sen teille, mutta muille\nen siitä hiiskuisi, -- siinä määrin, että jos kuningas tunnustaisi\ntehneensä minulle vääryyttä, kutsuisi takaisin maanpaosta äitini ja\nantaisi minulle isäni amiraaliarvon, joka oli luvattu minulle hänen\nkuollessaan, niin melkeinpä en olisi haluton kasvattamaan koiria,\nopettaakseni niitä ilmoittamaan, että Ranskassa on vielä suurempiakin\nvarkaita kuin herra Mazarin.\"\n\nAtos ja Aramis eivät nyt ainoastaan iskeneet silmää toisilleen, vaan\nhymyilivätkin; vaikka he eivät olisikaan tavanneet Châtillonia ja\nFlamarensia, olisivat he silti arvanneet, että nämä olivat käyneet\ntäällä. Sentähden eivät he hiiskuneet sanaakaan siitä, että Mazarin oli\nPariisissa.\n\n\"Monseigneur\", lausui Atos, \"asiamme on toimitettu. Teidän korkeutenne\nluokse näin myöhäisenä hetkenä saapuessamme oli tarkoituksenamme\nainoastaan osoittaa kiintymystämme ja ilmoittaa teille että me olemme\nteidän käytettävissänne uskollisimpina palvelijoinanne.\"\n\n\"Uskollisimpina ystävinäni, messieurs, uskollisimpina ystävinäni, sen\nolette todistaneet; ja jos koskaan pääsen sovintoon hovin kanssa, niin\ntoivon saavani teidät vakuutetuiksi siitä, että minäkin olen jäänyt\nteidän ystäväksenne, niinkuin noiden toistenkin herrojen -- mikä\npeijakas niiden nimi olikaan ... d'Artagnan kai, ja Portos?\"\n\n\"D'Artagnan ja Portos.\"\n\n\"Niin, aivan oikein. Käsitätte siis, kreivi de la Fère ja chevalier\nd'Herblay, että minä olen täydellisesti ja aina kiintynyt teihin.\"\n\nAtos ja Aramis kumarsivat ja lähtivät.\n\n\"Hyvä Atos\", virkkoi Aramis, \"luulenpa, Jumala paratkoon, että sinä\nsuostuit seuralaisekseni ainoastaan antaaksesi minulle läksytyksen?\"\n\n\"Maltahan vielä, veikkoseni\", vastasi Atos; \"kerkiät huomaaman sen\nsitten kun tulemme koadjutorin luota.\"\n\n\"Pistäytykäämme siis arkkipiispalaan\", esitti Aramis.\n\nJa he suuntasivat kulkunsa keskikaupungille.\n\nPariisin kehtoa lähestyessään Atos ja Aramis huomasivat katujen olevan\ntulvillaan, ja heidän täytyi taas turvautua veneeseen.\n\nArkkipiispalan koko pohjakerros oli tulvan vallassa, mutta seiniä\nvasten oli pystytetty jonkunlaisia tikkaita, niin että tulvan\naiheuttamana ainoana muutoksena oli ikkunain käyttäminen pääsyovina.\n\nTätä tietä Atos ja Aramis tulivat kirkkoruhtinaan eteishuoneeseen. Se\noli täynnä lakeijoita, sillä kymmenkunta ylimystä istui odotushuoneessa\npyrkimässä vuorolleen.\n\n\"Taivasten tekijä!\" virkahti Aramis; \"katsohan, Atos, tuo koadjutorin\npahus näkyy mahtailevan ystäviensä odotuttamisella eteishuoneessaan?\"\n\nAtos hymyili.\n\n\"Veikkoseni\", hän vastasi, \"ihmisiä on arvosteltava heidän asemansa\nhankaluuksien mukaan. Koadjutori kuuluu tällähaavaa niiden seitsemän\ntai kahdeksan kuninkaan joukkoon, jotka hallitsevat Pariisia; hänellä\non oma hovinsa.\"\n\n\"Niin, mutta me emme ole hänen hovimiehiään\", väitti Aramis vastaan.\n\n\"Ilmoittautukaamme siis, ja jos hän ei nimemme kuullessaan anna meille\nsoveliasta vastausta, niin jätämme hänet parhaansa mukaan hoitamaan\nRanskan asioita ja omiaan. Meidän tarvitsee vain kutsua tänne lakeija\nja pistää puoli pistolia hänen käteensä.\"\n\n\"Ka, jopa nyt!\" huudahti Aramis; \"minä en erehdy ... niin ... ei ...\ntosiaankin on siinä Bazin! Tule tänne, heittiö!\"\n\nBazin, joka juuri astui mahtavasti eteishuoneen poikki kirkollisessa\nasussaan, kääntyi rypistynein silmäkulmin katsomaan, kuka hävytön häntä\nsillä tavoin puhutteli. Mutta tuskin hän tunsi Aramiin, kun tiikeristä\ntuli karitsa, ja hän sopersi lähestyessään aatelismiehiä:\n\n\"Mitä, tekö täällä, herra chevalier ja herra kreivi? Tulette juuri kun\nteidän suhteenne on oltu kovin levottomia! Voi, kuinka onnelliseksi nyt\ntunnenkaan itseni!\"\n\n\"Hyvä, hyvä, Bazin!\" vastasi Aramis; \"lopeta jo kohteliaisuudet.\nTulimme tapaamaan koadjutoria, mutta meillä on kiire, joten meidän\nolisi saatava heti puhutella häntä.\"\n\n\"Tietysti!\" sanoi Bazin; \"heti, epäilemättä, -- teidänlaisianne herroja\nei jätetä odottamaan eteisessä. Mutta hänellä on parhaillaan salainen\nneuvottelu erään herra de Bruyn kanssa.\"\n\n\"De Bruyn!\" äännähtivät Atos ja Aramis yhteen suuhun.\n\n\"Niin, minä hänet ilmoitin, ja muistan hänen nimensä aivan hyvin.\nTunnetteko hänet, monsieur?\" lisäsi Bazin Aramiiseen kääntyen.\n\n\"Luulen tuntevani.\"\n\n\"Sitä en voi minä sanoa\", pitkitti Bazin, \"sillä hän oli kääriytynyt\nniin visusti levättiinsä, että minä en mitenkään saanut edes\nvilahdukselta nähdyksi hänen kasvojaan. Mutta minä menen ilmoittamaan\nteidät, ja tällä kertaa minulla kenties on parempi onni.\"\n\n\"Ei ole tarvis\", peruutti Aramis; \"me luovumme täksi iltaa\ntoivomuksestamme saada tavata koadjutoria, -- vai mitä; Atos?\"\n\n\"Miten vain haluat\", vastasi kreivi.\n\n\"Niin, hänellä on peräti tärkeätä puheltavaa tuon herra de Bruyn\nkanssa.\"\n\n\"Mainitsenko hänelle herrain käynnistä?\"\n\n\"Se olisi turha vaiva\", arveli Aramis; \"tule, Atos.\"\n\nJa ystävykset raivasivat tiensä palvelijaryhmän läpi ja poistuivat\narkkipiispan palatsista, saattajanaan Bazin, joka antoi läsnäolijoille\nkorkean käsityksen heidän arvoasemastaan, kumarrellessaan heille joka\naskeleella.\n\n\"No niin\", kysyi Atos, kun hän ja Aramis istuivat veneessä, \"alatko jo\nuskoa, hyvä ystävä, että me olisimme tehneet näille herrasmiehille\nhäijyn kolttosen, jos olisimme siepanneet kiinni Mazarinin?\"\n\n\"Sinä olet itse viisaus, Atos\", myönsi Aramis.\n\nEnimmin oli ystävyksiämme oudoksuttanut se vähäinen merkitys, mitä\nRanskan hovi antoi Englannin verisille tapauksille, vaikka niiden olisi\nheidän mielestään pitänyt herättää koko Euroopan huomiota.\n\nPaitsi onnetonta leskeä ja isätöntä prinsessaa, jotka itkivät Louvren\nsopessa, ei tosiaan kukaan näyttänyt edes tietävän, että maailmassa oli\nollut kuninkaana Kaarlo I ja että tämä hallitsija oli vastikään\nmenettänyt henkensä mestauslavalla.\n\nYstävykset päättivät tavata toisensa kello kymmeneltä aamulla, sillä\nvaikka yö oli kulunut pitkälle heidän saapuessaan ravintolan portille,\nilmoitti Aramis vielä suorittavansa muutamia tärkeitä käyntejä ja antoi\nsenvuoksi Atoksen mennä yksinään sisälle.\n\nKellon lyödessä kymmenen seuraavana aamupäivänä he olivat jälleen\nyhdessä. Atos puolestaan oli ollut kaupungilla kello kuudesta asti.\n\n\"No, oletko saanut mitään tietoja?\" kysyi Atos.\n\n\"En ollenkaan; d'Artagnania ei ole nähty missään, eikä ole\nPortoksestakaan kuultu. Entä sinä?\"\n\n\"Sama tulos.\"\n\n\"Mutta Raoul?\" muistutti Aramis.\n\nKeveä pilvi vilahti kreivin otsalla.\n\n\"Raoulista olen hyvinkin huolissani\", hän vastasi. \"Hän sai eilen\nsanoman Condén prinssiltä, lähti prinssin luo Saint-Cloudiin eikä ole\nvielä palannut.\"\n\n\"Etkö ole tavannut madame de Chevreuseä?\"\n\n\"Hän ei ollut kotona. Ja sinä, Aramis, lienet käynyt madame de\nLonguevillen luona?\"\n\n\"Kävin kyllä.\"\n\n\"No?\"\n\n\"Hänkään ei ollut kotona, mutta hän oli ainakin jättänyt jälkeensä\nuuden asuntonsa osoitteen.\"\n\n\"Missä hän nyt asui?\"\n\n\"Arvaappas!\"\n\n\"Mistä minä tietäisin, missä frondelaisnaisista kaunein ja puuhaikkain\noleksii keskiyöllä -- sillä arvattavasti erosit minusta mennäksesi\nsuoraa päätä hänen puheilleen?\"\n\n\"Kaupungintalolla, veikkonen!\"\n\n\"Mitä, kaupungintalolla! Onko hänet siis nimitetty pormestariksi?\"\n\n\"Ei, mutta hänestä on tehty Pariisin väliaikainen kuningatar, ja kun\nhän ei rohjennut heti asettua Palais-Royaliin tai Tuileriehin, otti hän\nasuntonsa raatihuoneelta, missä hän aikoo piammiten lahjoittaa kunnon\nherttualle perillisen.\"\n\n\"Siitä et ollut minulle puhunut mitään, Aramis\", virkahti Atos.\n\n\"Enkö todellakaan? Se on ollut unohdus, suo anteeksi.\"\n\n\"Mitä nyt teemme iltaan asti?\" kysyi Atos. \"Meillä ei näy olevan mitään\ntoimitettavaa.\"\n\n\"Sinä unohdat, hyvä ystävä, että hommamme on määrätty täsmälleen.\"\n\n\"Miten niin?\"\n\n\"Charentonin tienoolla, _morbleu_! Toivon siellä lupauksen mukaisesti\ntapaavani erään herra de Châtillonin, jota olen vihannut jo kauan\naikaa.\"\n\n\"Mistä hyvästä?\"\n\n\"Syystä että hän on erään herra de Colignyn veli.\"\n\n\"Niin, aivan oikein, sen unohdin ... hänen, joka väitti saaneensa.\nkunnian olla sinun kilpailijasi. Mutta hän sai kovan rangaistuksen\njulkeudestaan, veikkonen, ja siihen saisit tyytyä.\"\n\n\"Kyllähän, mutta sisulleni en mitään mahda. Olen pitkävihainen;\nainoastaan se ominaisuus minussa muistuttaa kirkon miestä. Nyt käsität,\nAtos, että sinulla ei ole mitään pakkoa tulla mukaani.\"\n\n\"No, no\", sanoi Atos, \"sinä lasket leikkiä!\"\n\n\"Siinä tapauksessa, veikkonen, jos olet päättänyt saattaa minua, ei ole\naikaa hukattavissa. Rummut ovat jo pärisseet, näin laahattavan\nkanuunia, näin porvareita järjestymässä taistelurintamaan\nkaupungintalon torilla; taistelu syntyy varmasti Charentonin\nympäristöllä, niin kuin Châtillonin herttua eilen sanoi.\"\n\n\"Olisin luullut viime yön neuvottelujen aiheuttaneen jotakin muutosta\nnoissa sotaisissa valmistuksissa\", huomautti Atos.\n\n\"Kai niillä on tehonsa ollutkin, mutta silti tapellaan ainakin noiden\nneuvottelujen peittelemiseksi.\"\n\n\"Ihmis-parat\", säälitteli Atos, \"jotka syöksyvät surman suuhun, jotta\nherra de Bouillon saisi Sedanin takaisin, herra de Beaufort\namiraalinarvon ja koadjutori kardinaalinhatun!\"\n\n\"No, ystäväiseni\", virkkoi Aramis, \"tunnusta pois, että sinä et olisi\nnoin järkeilevällä päällä, jollei Raoulisi näkyisi olevan sotkeutunut\nsamaan rettelöön.\"\n\n\"Kenties olet oikeassa, Aramis.\"\n\n\"No niin, lähtekäämme siis taistotantereelle, -- se on varma keino\nd'Artagnanin, Portoksen, ehkä Raoulinkin tapaamiseen.\"\n\n\"Voi!\" huokasi Atos.\n\n\"Eikö sinullakin ole pari sanaa lausuttavana herra de Flamarensille?\"\n\n\"Ystäväiseni\", vastasi Atos, \"olen tehnyt sellaisen päätöksen, etten\nenää paljasta miekkaani muulloin kuin ehdottoman pakon vaatiessa.\"\n\n\"Mistä asti?\"\n\n\"Siitä saakka kun sivalsin tikarini.\"\n\n\"Kas, taaskin muisto herra Mordauntista! No niin, hyvä ystävä, puuttuu\nvain, että kärsit tunnonvaivoja hänen surmaamisestaan!\"\n\n\"Hiljaa!\" kielsi Atos laskien sormensa huulilleen ja hymyillen\nsurumieliseen tapaansa; \"älkäämme enää puhuko herra Mordauntista, -- se\ntuottaisi meille onnettomuutta.\"\n\nJa Atos kannusti hevostaan Charentoniin päin, ratsastaen koko\nesikaupungin läpi ja sitten edelleen pitkin Fécampin laaksoa, joka oli\nmustanaan aseellisia kaupunkilaisia.\n\nSanomattakin on selvää, että Aramis seurasi häntä puolen hevosenmitan\npäässä.\n\n\n\n\nKOLMASYHDEKSÄTTÄ LUKU\n\nCharentonin taistelu\n\n\nSitä mukaa kuin Atos ja Aramis pääsivät edemmäksi pitkin tietä\nplutoonittain aseteltujen eri osastojen ohitse, näkivät he\nkiilloitettuina välkkyvien haarniskain vaihtuvan ruosteisten aseitten\nsijalle ja musketinpiippuja kimmeltelemässä vanhojen pertuskain\nasemesta.\n\n\"Täällä lienee varsinainen taistelukenttä\", virkkoi Aramis: \"näetkö\ntuota ratsuväen osastoa, joka pysyttelee sillan edessä pistooleineen?\nKas, varohan, nyt saapuu tykistö.\"\n\n\"Mutta mihin oletkaan vienyt meidät, ystäväiseni?\" ihmetteli Atos.\n\"Olen yltympärillä näkevinäni kasvoja, jotka kuuluvat kuninkaallisen\narmeijan upseereille. Eikö tuolta tule herra de Châtillon itse noiden\nkahden alemman upseerin kanssa?\"\n\nJa Atos veti miekkansa, samalla kun Aramis laski kätensä\npistoolikotelolle siinä oletuksessa, että hän oli tosiaan tunkeutunut\npariisilaisten leirin rajojen yli.\n\n\"Hyvää päivää, messieurs\", toivotti herttua lähestyen; \"huomaan, että\nte ette käsitä, mitä on tekeillä, mutta pari sanaa selittää teille\nkaikki. Meillä on parhaillaan aselepo; pidetään neuvottelua; hänen\nkorkeutensa prinssi sekä herrat de Retz, de Beaufort ja de Bouillon\npuhelevat politiikasta. On siis kaksi vaihtoehtoa: joko ei synny\nsovintoa, ja silloin tapaamme toisemme, chevalier, tai saadaan rauha\nsolmituksi, ja silloin tulemme yhteen joka tapauksessa niin pian kuin\nolen päässyt eroon päällikkyydestäni.\"\n\n\"Monsieur\", vastasi Aramis, \"te esitätte aseman oivallisesti. Sallikaa\nminun vain tehdä teille eräs kysymys.\"\n\n\"Kernaasti, monsieur.\"\n\n\"Missä ovat valtuutetut?\"\n\n\"Itse Charentonissa, toisessa rakennuksessa oikealla Pariisista päin\nlukien.\"\n\n\"Ja tätä kokousta ei ajateltu aikaisemmin?\"\n\n\"Ei, messieurs. Se näkyy johtuneen uusista esityksistä, jotka herra\nMazarin eilen antoi pariisilaisten tiedoksi.\"\n\nAtos ja Aramis katsoivat toisiinsa hymyillen; he tiesivät paremmin kuin\nkukaan, mitä esityksiä ne olivat, kelle ne oli tehty ja kuka oli ollut\nniitä tekemässä.\n\n\"Monsieur\", sanoi Atos, \"koska teillä on ratsuväen päällikkyys...\"\n\n\"Suokaa anteeksi, minulla on ylipäällikkyys.\"\n\n\"Vielä parempi! Silloin tietysti tunnettekin kaikki upseerinne,\nhuomattavammat, tarkoitan.\"\n\n\"Jokseenkin.\"\n\n\"Olkaa siis hyvä ja sanokaa minulle, eikö teillä ole upseerikunnassanne\nchevalier d'Artagnan, muskettiväen luutnantti?\"\n\n\"Ei, monsieur, hän ei ole meidän mukanamme. Runsaasti kuusi viikkoa\nsitten hän lähti Pariisista, ja hänen kerrotaan olevan lähetystoimissa\nEnglannissa.\"\n\n\"Sen tiesin, mutta luulin hänen palanneen.\"\n\n\"Ei, monsieur, en tiedä kenenkään nähneen häntä. Voin sitä varmemmin\nvastata teille tästä seikasta, kun muskettisoturit kuuluvat minun\nosastooni ja herra de Cambon väliaikaisesti hoitaa herra d'Artagnanin\npalvelusta.\"\n\nYstävykset katsoivat toisiinsa.\n\n\"Näethän!\" virkkoi Atos.\n\n\"Kummallista!\" sanoi Aramis.\n\n\"Hänelle on varmasti tapahtunut joku onnettomuus taipaleella.\"\n\n\"No, tänä iltanahan päättyy sovittu odotusaika. Jollemme siihen\nmennessä saa mitään tietoja, niin lähdemme matkalle huomenna varhain.\"\n\nAtos nyökäytti päätänsä ja kääntyi jälleen Châtilloniin.\n\n\"Entä herra de Bragelonne, muuan viidentoista vanha nuorukainen, joka\nkuului hänen korkeutensa prinssin seurueeseen\", kysyi hän melkein\nhämillään siitä, että hänen paatuneen Aramiin läsnäollessa oli\nilmaistava isällisiä huoliaan, \"onko hänellä kunnia olla teidän\ntuntemanne, herra herttua?\"\n\n\"Kyllä tunnen\", vastasi Châtillon; \"hän saapui tänä aamuna hänen\nkorkeutensa prinssin kanssa. Miellyttävä nuori mies! Onko hän\nystäviänne, herra kreivi?\"\n\n\"On, monsieur\", vastasi Atos hiukan liikuttuneena, \"ja minun tekisi\nmieleni tavata häntä. Käykö se laatuun?\"\n\n\"Aivan hyvin, monsieur. Suvaitkaa seurata minua, niin pääsette\npäämajaan.\"\n\n\"Hei!\" huudahti Aramis kääntyen; \"takaapäin tuntuu kuuluvan aimo\ntömistelyä.\"\n\n\"Sieltä lähestyy tosiaan ratsujoukko\", sanoi Châtillon.\n\n\"Frondelaishatusta tunnen koadjutorin.\"\n\n\"Ja minä valkoisista töyhdöistään herra de Beaufortin.\"\n\n\"He tulevat täyttä neliä. Hänen korkeutensa prinssi on mukana. Kas, nyt\nhän jättää heidät!\"\n\n\"Torvet toitottavat taisteluasentoon!\" huudahti Châtillon. \"Kuuletteko?\nMeidän täytyy tiedustaa.\"\n\nSoturien nähtiinkin rientävän sieppaamaan aseensa ja maahan\nlaskeutuneiden ratsumiesten nousevan satulaan; torvet raikuivat, rummut\npärisivät, herra de Beaufort paljasti miekkansa.\n\nPrinssi puolestaan antoi myös järjestäytymistoitotuksen kajahdella, ja\nkaikki kuninkaallisen armeijan upseerit, jotka olivat hetkellisesti\nsekaantuneet pariisilaisten joukkoon, riensivät hänen luokseen.\n\n\"Messieurs\", virkkoi Châtillon, \"näkyy selvästi, että aselepo on\nlopetettu; syntyy taistelu. Peräytykää siis Charentoniin, sillä minä\nteen piankin hyökkäyksen. Tuolla näette merkin, jonka hänen korkeutensa\nprinssi antaa minulle.\"\n\nMuuan kornetti kohottikin prinssin lippua kolmasti ilmaan. Puolen\ntunnin kuluttua oli taistelu alkanut joka taholla. Herra de Beaufortin\nurhoollisuuden maineesta kateellisena oli koadjutori tempautunut edelle\nja teki itse uljuuden ihmeitä. Hänen varsinainen kutsumuksensa olikin\nsoturin ura, kuten tunnettua, ja hän tunsi itsensä aina onnelliseksi,\nkun sai paljastaa miekkansa kenen tai minkä hyväksi tahansa. Mutta jos\nhän tässä tilaisuudessa täyttikin hyvin velvollisuutensa soturina,\nsuoritti hän huonosti tehtävänsä everstinä. Seitsemän- tai\nkahdeksansadan miehen etunenässä hän oli heittäytynyt kolmeatuhatta\nvastaan, jotka olivat puolestaan rynnänneet eteenpäin tiheänä joukkona\nja helposti pyyhkäisseet tieltään koadjutorin parven; hajallisena\ntungettiin tämä takaisin valleja kohti. Mutta Chanleun tykistötuli\npysähdytti äkkiä kuninkaallisen armeijan, joka näkyi tuokion epäröivän.\nTätä horjumista ei kuitenkaan kestänyt pitkälle, ja osasto vetäytyi\nerään taloryhmän ja pikku metsikön taakse järjestäytymään uudestaan.\n\nChanleu luuli vuoronsa tulleen. Hän ryntäsi kahden rykmentin etunenässä\najamaan takaa kuninkaallista armeijaa; mutta se oli sillävälin jo\njärjestynyt ja uudisti nyt hyökkäyksensä, Châtillonin johtamana.\nRyntäys oli niin voimakas ja niin taitavasti suoritettu, että Chanleu\nmiehineen joutui melkein saarretuksi. Chanleu antoi merkin\nperäytymiseen, jota ryhdyttiin suorittamaan askel askeleelta.\nOnnettomuudeksi Chanleu hetkisen kuluttua kaatui, kuolettavasti\nhaavoittuneena.\n\nChâtillon näki hänen kaatuvan ja julisti kaikuvalla äänellä hänen\nkuolemansa; se elähdytti kuninkaallisen armeijan miehuutta ja\nmasensi kokonaan ne kaksi rykmenttiä, joilla Chanleu oli tehnyt\nuloshyökkäyksensä. Jokainen ajatteli nyt vain omaa pelastustaan, ja\nkaikki pyrkivät pakenemaan etuvarustuksiin, joiden edustalla koadjutori\nyritti jälleen järjestää ruhjottua rykmenttiänsä.\n\nYhtäkkiä karkasi osasto ratsuväkeä voittajia vastaan, jotka pakolaisten\nkanssa sekaisin tunkeusivat etuvarustuksiin. Atos ja Aramis ratsastivat\nhyökkääjien etunenässä, Aramiilla miekka ja pistooli kädessään, kun\nAtos sitävastoin piti miekkaa yhä huotrassa ja pistooleja koteloissa.\nAtos oli levollinen ja kylmäkiskoinen kuin harjoituskentällä, mutta\nhänen kauniit ja ylväät kasvonsa synkistyivät, kun hän näki niin\nmonen ihmishengen saavan surmansa, toiselta puolen uhrattuina\nkuninkaalliselle itsepintaisuudelle ja toisaalta prinssien\nkatkeruudelle. Aramis sitävastoin antausi verileikkiin ja tulistui\nvähitellen tapansa mukaan. Hänen eloisat silmänsä alkoivat hehkua,\nhienopiirteisille huulille tuli kaamea myhäily, laajenneet sieraimet\nhengittivät veren huurua; hänen jokainen miekanpistonsa oli tarkoin\ntähdätty, ja pistoolinsa perällä hän antoi viimeisen iskun\nhaavoitetuille, jotka yrittivät jälleen kohota.\n\nVastakkaisella puolella, kuninkaallisen armeijan ensimmäisessä\nrivissä, ryntäsi kaksi ratsastajaa, toinen kullatussa haarniskassa,\ntoinen yksinkertaisessa költerissä, josta pistivät esiin sinisen\nsametti-ihokkaan hihat. Edellinen hyökkäsi Aramista kohti ja suuntasi\nhäneen miekanpiston, jonka Aramis torjui tavallisella taitavuudellaan.\n\n\"Kas, tekö siinä, herra de Châtillon!\" huudahti chevalier; \"tervetuloa,\nminä odotin teitä!\"\n\n\"Toivoakseni en ole antanut teidän odottaa liiaksi, monsieur\", vastasi\nherttua; \"tässä nyt ainakin olen.\"\n\n\"Herra de Châtillon\", virkkoi Aramis ottaen kotelosta toisen\npistoolinsa, jonka oli varannut tähän tilaisuuteen, \"luulenpa, että jos\npistoolinne on laukaistu, te olette kuoleman oma.\"\n\n\"Ei, Jumalan kiitos\", vastasi Châtillon, \"kyllä se on vielä\npanostettu.\"\n\nJa kohottaen pistoolinsa Aramista kohti herttua tähtäsi ja laukaisi.\nMutta Aramis painoi alas päänsä samassa kun näki herttuan laskevan\nsormensa liipasimelle, ja luoti viuhahti hänen ylitseen.\n\n\"Hei, te ammuitte harhaan!\" sanoi Aramis. \"Mutta vannon kautta taivaan,\nettä minä en tee samaten.\"\n\n\"Jos jätän teille siihen aikaa!\" huudahti Châtillon kannustaen\nhevostaan ja miekka ojolla syöksähtäen häntä vastaan.\n\nAramis odotti häntä, huulillaan se kamala hymy, jota tuollaiset\ntilanteet hänellä aina aiheuttivat, ja Atos, joka näki Châtillonin\ntörmäävän Aramiin kimppuun nopeana kuin salama, avasi suunsa\nhuutaakseen: \"Ammu! mutta ammuhan toki!\" Silloin paukahtikin laukaus.\nChâtillon avasi sylinsä ja kaatui taaksepäin hevosensa lautasille.\n\nLuoti oli tunkeutunut rintaan haarniskan kaarteesta.\n\n\"Olen mennyttä!\" jupisi herttua. Ja hän luisui ratsailta maahan.\n\n\"Sanoinhan teille sen, monsieur, ja nyt pahoittelen, että pidin sanani\nniin hyvin. Voinko millään tavoin palvella teitä?\"\n\nChâtillon viittasi kädellään, ja Aramis aikoi laskeutua maahan, kun hän\näkkiä sai kiivaan survaisun kylkeensä; se oli miekanpisto, mutta\nhaarniska torjui sen.\n\nHän käännähti ja tarttui uutta ahdistajaansa ranteeseen, mutta samalla\nkajahti kaksi huutoa yhtaikaa, toinen hänen huuliltaan ja toinen\nAtoksen:\n\n\"Raoul!\"\n\nNuori mies tunsi samalla kertaa chevalier d'Herblayn kasvot ja isänsä\näänen; hän laski heti miekkansa alas. Useat pariisilaisarmeijan\nratsurit hyökkäsivät samassa Raoulia vastaan, mutta Aramis suojeli\nhäntä miekallaan.\n\n\"Minun vankini! Kääntykää muuanne!\" huusi hän.\n\nKaikki kolme ratsastajaa karauttivat liikkeelle.\n\nNuori mies oli vapissut ilosta, nähdessään jälleen isänsä. He\nnelistivät nyt rinnakkain, nuoren miehen vasen käsi Atoksen oikeassa.\n\nHeidän päästyään kappaleen matkaa taistelukentältä kysyi Atos\nnuorukaiselta:\n\n\"Mitä tekemistä sinulla oli keskellä tulisinta kahakkaa, ystäväiseni?\nMinun mielestäni ei siellä ollut sinun paikkasi, kun et ollut paremmin\naseistettu taistelua varten.\"\n\n\"Minun ei pitänytkään taistella tänään, monsieur. Olin saanut\nviedäkseni sanoman kardinaalille ja olin matkalla Rueiliin,\nkun näin herra de Châtillonin etenevän hyökkäykseen ja innostuin\nryntäämään hänen vierellään. Silloin hän sanoi minulle, että kaksi\npariisilaisarmeijan aatelismiestä etsi minua, ja toisen hän ilmoitti\nkreivi de la Fèreksi.\"\n\n\"Mitä! Sinä tiesit, että me olimme täällä ja tahdoit kuitenkin surmata\nystäväsi, chevalierin?\"\n\n\"En tuntenut herra chevalieria hänen varuksissaan\", vastasi Raoul\npunehtuen, \"vaikka minun olisi kyllä pitänyt hänet tuntea\ntaitavuudestaan ja kylmäverisyydestään.\"\n\n\"Kiitos kohteliaisuudesta, nuori ystäväni\", sanoi Aramis; \"kyllä\nkuulee, kuka teille on antanut opetusta käyttäytymisessä. Mutta sanotte\nolevanne matkalla Rueiliin?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Kardinaalin luo?\"\n\n\"Niin, minulla on hänen ylhäisyydelleen sanoma prinssiltä.\"\n\n\"Se on toimitettava perille\", virkkoi Atos.\n\n\"Ka, malttakaa sentään hetkinen\", tokaisi Aramis, \"ei mitään väärää\njalomielisyyttä, kreivi! Lempo soikoon, meidän kohtalomme ja -- mikä\nvielä tärkeämpää -- ystäviemme kohtalo kenties riippuu tuosta\nsanomasta.\"\n\n\"Mutta nuorukainen ei saa pettää velvollisuuttaan\", vastusti Atos.\n\n\"Ensiksikin se nuorukainen on vanki -- sen unohdat, kreiviseni. Me\nmenettelemme vain rehellisen sotatavan mukaan. Sitäpaitsi ei\nvoitettujen sovi olla kovin tunnokkaita keinojen valinnassa. Antakaa\ntänne se sanomanne, Raoul.\"\n\nRaoul epäröitsi ja katsoi Atokseen ikäänkuin nähdäkseen hänen\nsilmistään käyttäytymisohjeen.\n\n\"Luovuta kirjelmäsi, Raoul\", neuvoi Atos, \"sinä olet chevalier\nd'Herblayn vanki.\"\n\nRaoul taipui vastahakoisesti, mutta Aramis, vähemmän arkaluontoisena\nkuin kreivi de la Fère, sieppasi innokkaasti kirjelmän, silmäsi sitä ja\nsanoi antaen sen sitten Atokselle:\n\n\"Sinä, joka olet uskovainen, lue ja tutki harkiten, eikö tässä\nkirjeessä ole jotakin, mitä Kaitselmus katsoi tähdelliseksi toimittaa\nmeidän tietoomme.\"\n\nAtos otti kirjeen kauniita silmäkulmiaan rypistäen, mutta ajatus, että\nkirje saattoi koskea d'Artagnania, auttoi häntä voittamaan\nvastenmielisyytensä sen lukemiseen.\n\nKirje kuului seuraavasti:\n\n    Monseigneur, herra de Commingesin saattueen vahvistamiseksi lähetän\n    teidän ylhäisyydellenne tänä iltana pyytämänne kymmenen miestä. He\n    ovat rivakoita sotureita ja pystyvät kyllä hoitelemaan niitä kahta\n    rajua uskalikkoa, joiden taitavuutta ja päättäväisyyttä teidän\n    ylhäisyytenne pelkää.\n\n\"Ahaa!\" äännähti Atos.\n\n\"No\", kysyi Aramis, \"mitä ajattelet noista kahdesta uskalikosta, joiden\nvartioimiseen tarvitaan kymmenen rivakkaa soturia Commingesin saattueen\nlisäksi? Eivätkö he muistuta d'Artagnania ja Portosta ihan pilkulleen?\"\n\n\"Me kiertelemme pitkin Pariisia kaiken päivää\", esitti Atos, \"ja\njollemme iltaan asti ole saaneet mitään tietoja, lähdemme Picardien\ntienoolle, ja minä takaan, että d'Artagnanin neuvokkuuden johdosta\npiankin keksimme jotakin vihiä, joka hälventää epätietoisuutemme.\"\n\n\n\n\nNELJÄSYHDEKSÄTTÄ LUKU\n\nPicardien tie\n\n\nAtos ja Aramis, jotka Pariisissa olivat taatussa turvassa, käsittivät\nperäti hyvin, että he kaupungin ulkopuolelle uskaltautuessaan\nantausivat suuriin vaaroihin; mutta tiedetäänhän, minkä verran vaarat\nmerkitsivät sellaisille miehille. Sitäpaitsi he arvasivat, että tämän\nselkkauksen ratkaisu oli lähenemässä ja että siihen tarvittiin vain\nviimeinen ponnistus.\n\nMolemmat aatelismiehet ratsastivat kiertoteitä, ensiksikin väistääkseen\nIle de Francen maakunnassa hajallaan liikkuvia mazarinilaisia ja\ntoisekseen karttaakseen Normandiaa vallitsevia frondelaisiakin, jotka\nehdottomasti olisivat vieneet heidät herra de Longuevillen luo\nsaadakseen selville, olivatko he ystäviä vai vihamiehiä. Molemmista\nvaaroista suoriuduttuaan he poikkesivat jälleen Boulognesta Abbevilleen\njohtavalle tielle ja seurasivat sitä askel askeleelta.\n\nJonkun aikaa he olivat epätietoisia; he olivat jo kuulustelleet parin\nkolmen majatalon isäntää, saamatta vähäisintäkään vihiä etsintänsä\njohdoksi. Mutta Montreuilissa Atos tunsi hienoilla sormillaan\nkoskevansa pöydässä johonkin epätasaiseen. Hän kohotti pöytäliinan ja\nluki veitsenkärjellä syvälle puuhun leikattuina merkit: _Port ... --\nd'Art ... -- 2 helm_.\n\n\"Mainiota!\" virkkoi Atos osoittaen piirtoja Aramiille; \"me aioimme\njäädä tänne yöksi, mutta se on tarpeetonta. Ratsastakaamme edelleen.\"\n\nHe nousivat jälleen satulaan ja pitkittivät matkaansa Peronneen asti.\n\nAtos alkoi käydä toivottomaksi. Tämä ylväs ja hieno luonne moitti\nitseänsä siitä pimeydestä, jossa Aramis ja hän hapuilivat. He olivat\nkai etsineet huolimattomasti; varmaankaan he eivät olleet pysyneet\nkyllin itsepintaisina tiedustuksissa, tehneet tarpeeksi teräviä\nhavaintoja. He olivat palaamaisillaan samaa tietä kuin olivat\ntulleetkin, kun Atos heidän ratsastaessaan kaupunginporteille johtavan\nesikaupungin läpi näki vallin vieritse kulkevan kadun valkoisessa\nkulmamuurissa kivihiilellä luonnostetun piirustuksen. Koruttomasti kuin\nlapsen ensimmäiset yritelmät se esitti kahta hurjasti nelistävää\nratsumiestä; toinen oli pitelevinään kädessään paperilappua, johon oli\nkirjoitettu espanjaksi sanat: _Meitä ajetaan takaa_.\n\n\"Kas vain!\" virkkoi Atos; \"tuo on selvää kuin päivä. Takaa-ajettunakin\nd'Artagnan on pysähtynyt tähän viideksi minuutiksi; se todistaa, että\nhäntä ei ahdistettu läheltä, ja kenties hänen on onnistunut pujahtaa\ntiehensä.\"\n\nAramis pudisti päätänsä.\n\n\"Jos hän olisi päässyt selviytymään vainoojistaan, niin olisimme hänet\nnähneet tai ainakin kuulleet hänestä jotakin.\"\n\n\"Olet oikeassa, Aramis; lähtekäämme eteenpäin.\"\n\nMahdotonta olisi kuvata molempien aatelismiesten rauhattomuutta ja\nkärsimättömyyttä. Levottomuus oli luonnollista Atoksen hellälle ja\nystäviinsä kiintyneelle sydämelle, maltittomuus taasen kiusasi Aramiin\nhermostunutta ja äkkipikaista luonnetta. He porhalsivat molemmin kolme\ntai neljä tuntia yhtä vinhasti kuin muuriin piirretty ratsastajapari.\nÄkkiä he näkivät kahden vierun väliin avautuneessa soukassa rotkossa\ntien puolittain tukkeutuneeksi tavattoman isosta kivestä. Sen\nalkuperäinen sija näkyi toisella rinteellä, ja jälkeen jäänyt kuoppa\nosoitti, että se ei ollut voinut vieriä alas itsestään, samalla kun sen\njyhkeydestä saattoi päättää, että sen liikuttamiseen oli tarvittu\njonkun Enkeladoksen tai Briareuksen käsivartta.\n\nAramis pysähtyi.\n\n\"Hm\", hän virkkoi katsellen kiveä, \"tämä on Telamonin Aiaksen työtä tai\nsitten Portoksen. Laskeutukaamme ratsailta, kreiviseni, ja tutkikaamme\ntätä lohkaretta.\"\n\nHe hyppäsivät maahan. Kivi oli ilmeisesti vyörytetty sulkemaan tietä\nratsastajilta. Se oli nimittäin ensin asetettu poikittain, mutta esteen\nkohdatessaan olivat ratsumiehet laskeutuneet satulasta ja vääntäneet\nsen sivuttain.\n\nYstävykset tarkastivat kiveä kaikilta näkyviltä puolilta; siinä ei\nilmennyt mitään huomattavaa. Silloin he kutsuivat avukseen Blaisoisin\nja Grimaudin, ja kaikkien neljän onnistui saada kivi käännetyksi.\nAlipintaan oli kirjoitettu:\n\n\"Kahdeksan rakuunaa ajaa meitä takaa. Jos ehdimme Compiègneen asti,\nniin asetumme Kruunattuun Riikinkukkoon; isäntä on ystäviämme.\"\n\n\"Tämähän kerrankin on selvä tieto\", sanoi Atos; \"kumpaisessakin\ntapauksessa olemme nyt varmalla tolalla. Lähtekäämme siis Kruunattuun\nRiikinkukkoon.\"\n\n\"Hyvä on\", vastasi Aramis; \"mutta jos tahdomme saapua sinne, on parasta\nensin hiukan lepuuttaa hevosiamme, sillä ne ovat jo menehtymäisillään.\"\n\nAramis oli oikeassa. Sen vuoksi pysähdyttiin ensimmäiseen majataloon ja\ntoimitettiin jokaiselle ratsulle kaksinkertainen mitta viinillä\nkostutettuja kauroja; niiden levättyä kolme tuntia lähdettiin jälleen\nmatkalle. Ratsastajat olivat itse kovin uuvuksissa, mutta toivo elvytti\nheitä.\n\nKuutta tuntia myöhemmin Atos ja Aramis pääsivät Compiègneen ja\ntiedustivat \"Kruunattua Riikinkukkoa.\" Heille osoitettiin kylttiä, joka\nkuvasi Pan-jumalaa kruunu päässä.\n\nYstävykset hyppäsivät ratsailta, kiinnittämättä huomiotaan\nvaateliaaseen kylttiin, jota Aramis muulloin olisi purevasti ivannut.\nHe tapasivat kunnon ravintoloitsijan, kaljupään ja isomahaisen kuin\nkiinalaisen puujumalan, ja tiedustivat häneltä, oliko hänen luokseen\npoikennut kaksi aatelismiestä, joita rakuunat hätyyttivät. Sanaakaan\nvastaamatta isäntä kaivoi kaapistaan miekanterän puolikkaan.\n\n\"Tunnetteko tätä?\" kysyi hän.\n\nAtos vain vilkaisi miekantynkään.\n\n\"Se on d'Artagnanin säilä\", hän vastasi.\n\n\"Pitkänkö vai lyhyen?\" kysyi isäntä.\n\n\"Lyhyen\", vastasi Atos.\n\n\"Minä näen, että te olette noiden herrojen ystäviä.\"\n\n\"No niin, mitä heille on tapahtunut?\"\n\n\"He ratsastivat pihalle uupunein hevosin, ja ennenkuin he olivat\nehtineet sulkea ajoporttia karautti heidän kintereillään sisälle\nkahdeksan rakuunaa.\"\n\n\"Kahdeksan!\" huudahti Aramis. \"Minua hämmästyttää, että kaksi niin\nurheata miestä kuin d'Artagnan ja Portos antausivat vangiksi\nkahdeksalle miehelle.\"\n\n\"Tietenkin, monsieur, ja noilta kahdeksalta ei se yritys olisi\nkäynytkään, mutta he ottivat kaupungista avukseen kaksikymmentä\nsotamiestä kuninkaallisesta italialaisrykmentistä, joka on täällä\nvarusväkenä; teidän kaksi ystäväänne suorastaan rutistettiin ylivoiman\nalle.\"\n\n\"Vangittuna!\" virkkoi Atos; \"ja tiedetäänkö syytä?\"\n\n\"Ei, monsieur; heidät vietiin heti pois, ja heillä ei ollut aikaa sanoa\nminulle mitään. Mutta heidän lähdettyään löysin taistelukentältä tämän\nmiekantyngän, auttaessani kuljettamaan pois kahta kuollutta ja viittä\ntai kuutta haavoitettua.\"\n\n\"Entä he?\" kysyi Aramis; \"eikö heille tullut mitään vahinkoa?\"\n\n\"Ei, monsieur, en luule.\"\n\n\"No, se sentään lohduttaa\", arveli Aramis.\n\n\"Tiedättekö, minne heidät vietiin?\" tiedusti Atos.\n\n\"Louvresin taholle.\"\n\n\"Jättäkäämme Blaisois ja Grimaud tänne\", esitti Atos. \"He palatkoot\nhuomenna Pariisiin hevosten kanssa, jotka olivat tänään jättämäisillään\nmeidät taipaleelle; meidän on parempi ottaa kyytihevoset.\"\n\n\"Ottakaamme vain\", yhtyi Aramis.\n\nLähetettiin hakemaan hevosia. Sillaikaa ystävykset söivät kiireimmiten\npäivällistä; jos saisivat Louvresissa jotakin tietoa, alkoivat he\nsitten pitkittää matkaansa.\n\nHe saapuivat Louvresiin. Siellä oli vain yksi majatalo. Siinä saatiin\nlikööriä, joka on pysynyt maineessa meidän päiviimme asti; sitä\nvalmistettiin jo siihen aikaan.\n\n\"Laskeutukaamme ratsailta täällä\", ehdotti Atos; \"d'Artagnan ei\nkaiketikaan ole lyönyt laimin tätä tilaisuutta, ei maistaakseen\nlikööriä, vaan jättääkseen meille jonkun merkin.\"\n\nHe astuivat majataloon ja tilasivat kaksi lasillista likööriä\nryyppypöydälle, niinkuin arvelivat vangittujen ystäviensäkin tehneen.\nPöytä, jonka ääressä tavallisesti juotiin seisaaltaan, oli katettu\ntinalevyllä. Levyyn oli piirretty ison äimän kärjellä: _Rueil, D_.\n\n\"He ovat Rueilissa!\" virkkoi Aramis, joka ensimmäisenä huomasi tämän\nkirjoitelman.\n\n\"Lähtekäämme siis Rueiliin\", esitti Atos.\n\n\"Se olisi heittäytymistä suden kitaan\", muistutti Aramis.\n\n\"Jos olisin ollut Jonaksen ystävä kuten olen d'Artagnanin\", vastasi\nAtos, \"niin olisin seurannut häntä valaskalan vatsaan, ja sinä olisit\ntehnyt samaten, Aramis.\"\n\n\"Luulen tosiaan, kreiviseni, että sinä teet minusta paremman kuin olen.\nJos olisin yksinäni, niin tuskinpa lähtisin siten Rueiliin ilman suuria\nvarokeinoja; mutta minne sinä menet, sinne minäkin.\"\n\nHe ottivat uudet hevoset ja ratsastivat Rueiliin.\n\nAavistamattaan oli Atos antanut Aramiille parhaan neuvon, mitä\nsillähaavaa olisi voinut noudattaa. Parlamentin valtuutettuja oli\nvastikään saapunut Rueiliin niitä kuuluisia neuvotteluja varten, jotka\nsitten kolme pitkää kuukautta kestettyään tuottivat vajavan rauhan ja\njohtivat hänen korkeutensa prinssin vangitsemiseen. Rueil oli\npariisilaisten taholta täyttynyt asianajajilla, tuomareilla,\nneuvosmiehillä ja kaikenlaatuisilla virkaherroilla sekä hovin puolesta\naatelismiehillä, upseereilla ja vartiosotureilla. Sellaisen kuhinan\nkeskellä oli helppo pysytellä niin huomaamattomana kuin vain halusi.\nNeuvottelut olivat myös saaneet aikaan aselevon, ja kahden\naatelismiehen vangitseminen tässä tilanteessa olisi ollut\nkansanoikeuden loukkaamista, vaikka he olisivatkin olleet hyvin\ntunnettuja frondelaisia.\n\nMolemmat ystävyksemme luulivat kaikkien ihmisten mielessä olevan saman\najatuksen, joka kiusasi heitä. He sekaantuivat ryhmiin siinä toivossa,\nettä kuulisivat puhuttavan jotakin d'Artagnanista ja ja Portoksesta;\nmutta jokainen pohti yksinomaan rauhansopimuksen pykäliä ja lisäyksiä.\nAtos arveli, että oli käännyttävä suoraan ministerin puoleen.\n\n\"Hyvä ystävä\", vastusti Aramis, \"sanasi ovat varsin kauniita, mutta\npidä varasi, -- meidän turvallisuutemme perustuu juuri syrjäisyyteemme.\nJos tavalla tai toisella toimitamme itsemme tunnetuiksi, niin meidät\nviedään suoraan päätä ystäviemme luo johonkin syvään vankiluolaan,\nmistä itse paholainenkaan ei pystyisi auttamaan meitä ulos.\nYrittäkäämme löytää heidät jonkun harkitsemamme suunnitelman avulla,\njättämättä asiaa ikävän sattuman varaan. Compiègnessä vangittuina on\nheidät tuotu Rueiliin, kuten Louvresissa saimme varmaksi tiedoksemme;\nheidän tultuaan Rueiliin on kardinaali kuulustellut heitä ja sitten\njoko pidättänyt heidät lähellään tai lähettänyt Saint-Germainiin.\nBastiljissa he eivät ole, koska Bastilji kuuluu frondelaisille ja\nBrousselin poika on siellä päällikkönä. Kuolleet he eivät ole, sillä\nd'Artagnanin kuolema olisi herättänyt melua; ja mitä Portokseen tulee,\nniin luulen hänet yhtä ikuiseksi kuin Jumalan, vaikka hän on vähemmän\npitkämielinen. Älkäämme heittäytykö toivottomiksi, vaan jääkäämme\nRueiliin odottamaan, sillä minä olen vakuuttunut siitä, että he ovat\ntäällä. Mutta mikä sinua vaivaa? Kalpenet!\"\n\n\"Muistui vain mieleeni\", vastasi Atos melkein vapisevalla äänellä,\n\"että herra de Richelieun teettämänä on Rueilin linnassa kamala\n_oubliette_\"...[26]\n\n\"Oh, ole huoletta\", tyynnytti Aramis, \"herra de Richelieu oli\naatelismies, syntyperältään kaikkien meikäläisten vertainen ja\nasemaltaan meitä ylempi. Hän uskalsi kuninkaallisesti käydä päähän\nkiinni ylhäisimpiäkin meistä ja panna sen pään horjumaan hartioilla.\nMutta Mazarin on kehno sielu, joka voi korkeintaan tarttua meitä\nkaulukseen kuten oikeudenpalvelija. Rauhoitu siis, veikkonen; minä\npysyn sanassani, että d'Artagnan ja Portos ovat Rueilissa elävinä ja\neheinä.\"\n\n\"Joka tapauksessa\", huomautti Atos, \"meidän tulee hankkia koadjutorilta\nlupa olla saapuvilla neuvotteluissa, jotta pääsemme esteettömästi\nRueiliin.\"\n\n\"Kaikkien noiden ikävien musteentöhrijäin seassa! Mitä ajatteletkaan,\nystäväiseni! Ja luuletko, että he ovat millänsäkään d'Artagnanin ja\nPortoksen vapaudesta tai vankeudesta? Ei, kyllä meidän pitää keksiä\njoku muu keino.\"\n\n\"No niin\", jatkoi Atos, \"palaankin ensimmäiseen ajatukseeni; en tiedä\nparempaa keinoa kuin toimia avoimesti rehellisen alamaisen tavoin. En\nlähde Mazarinin puheille, vaan kuningattaren luo, ja sanon hänelle:\n'Madame, antakaa meille takaisin kaksi palvelijaanne ja meidän kaksi\nystäväämme.'\"\n\n\"Kuningattaren puheille päästäksemme\", muistutti Aramis, \"pitäisi\nmeidän ensin tavoittaa kardinaalia, ja heti kun olemme hänet nähneet --\nota se huomioosi, Atos, -- meidät kyllä toimitetaan ystäviemme luo,\nmutta toisin kuin haluamme. Tuo yhtymistapa miellyttää minua varsin\nvähän, sen tunnustan. Toimikaamme vapaalla jalalla, voidaksemme toimia\nhyvin ja rivakasti.\"\n\n\"Minä uhraan itseni, hyvä ystävä, ja lähden pyrkimään Itävallan Annan\npuheille.\"\n\n\"Hyvästi, Atos, minä lähden kokoamaan armeijaa.\"\n\n\"Mitä varten?\"\n\n\"Rueilin piirittämiseksi.\"\n\n\"Missä tavataan?\"\n\n\"Kardinaalin hirsipuun juurella.\"\n\nJa ystävykset erosivat, Aramis palatakseen Pariisiin, Atos raivatakseen\nmuutamilla valmistavilla toimenpiteillä itselleen tien kuningattaren\nluo.\n\n\n\n\nVIIDESYHDEKSÄTTÄ LUKU\n\nItävallan Annan kiitollisuus\n\n\nKuningattaren luo huomasi Atos pääsevänsä paljon helpommin kuin hän oli\nodottanut; kaikki näytti käyvän suotuisasti heti ensi askeleelta, ja\npyydetty puhuttelu myönnettiin seuraavaksi päiväksi suuren vastaanoton\njälkeen, johon hän oli syntynsä perusteella oikeutettu ottamaan osaa.\n\nLukuisa parvi tungeksi Saint-Germainin huoneissa; kuningatar ei ollut\nkoskaan Louvressa tai Palais-Royalissa nähnyt ympärillään suurempaa\nhovilaisten joukkoa. Kuitenkin oli se muutos tapahtunut, että tämä\npaijaus kuului ylipäänsä vain alempaan aateliin, kun sitävastoin\nRanskan etevimmät ylimykset olivat prinssi de Contin, Beaufortin\nherttuan ja koadjutorin seurueena.\n\nKun kreivi de la Fèren piti päästä toimittamaan asiansa, ilmoitettiin\nhänelle, että puheillepääsy kyllä suotaisiin, mutta hänen piti odottaa\nvielä hetkinen, koska kuningattarella oli neuvottelu ministerin kanssa.\n\nNeuvottelun päätyttyä kuningatar kutsutti hänet työhuoneeseensa.\n\nAtos opastettiin sisälle ja ilmoitti nimensä. Se nimi oli liian usein\nkajahtanut hänen majesteettinsa korvissa ja värähdyttänyt hänen\nsydäntään, jotta Itävallan Anna ei olisi sitä tuntenut; kuitenkin hän\njäi kylmäkiskoisena katselemaan aatelismiestä niin tiukasti kuin on\nsallittua ainoastaan naisille, jotka ovat kuningattaria joko\nkauneutensa tai syntynsä perusteella.\n\n\"Te siis tarjoudutte tekemään meille palveluksen, kreivi?\" kysyi\nItävallan Anna tovin vaitiolon jälkeen.\n\n\"Niin, madame, vieläkin palveluksen\", vastasi Atos pahastuksissaan\nsiitä, että kuningatar ei ollut häntä tuntevinaan.\n\nAtos oli ylväsluontoinen ritari ja senvuoksi peräti huono hovimies.\n\nAnna rypisti silmäkulmiaan. Mazarin, joka pöydän ääressä istuen selaili\npapereita kuin tavallinen valtiosihteeri, kohotti päätänsä.\n\n\"Puhukaa\", käski kuningatar.\n\nMazarin alkoi jälleen penkoa papereitaan.\n\n\"Madame\", aloitti Atos, \"kaksi ystäväämme, kaksi teidän majesteettinne\nurheinta palvelijaa, herrat d'Artagnan ja du Vallon, jotka herra\nkardinaali lähetti Englantiin, ovat äkkiä kadonneet juuri kun laskivat\njälleen jalkansa ranskalaiselle maaperälle, ja heidän kohtalostaan ei\nole mitään tietoa.\"\n\n\"No niin?\" kysyi kuningatar.\n\n\"No niin\", jatkoi Atos, \"minä vetoan teidän majesteettinne\nhyväntahtoisuuteen saadakseni tietää, miten noille kahdelle\naatelismiehelle on käynyt, vedotakseni sitten oikeudentuntoonne, jos\ntarvitaan.\"\n\n\"Monsieur\", vastasi Itävallan Anna, ja hänen sävyssään ilmeni se\nkorskeus, joka erityisiä henkilöitä kohtaan käytettynä oli loukkausta,\n\"sitäkö varten te siis tulette häiritsemään meitä tärkeissä\ntoimitettavissamme? Poliisijuttu! Te tiedätte hyvin tai teidän\npitäisi tietää, monsieur, että meillä ei enää ole järjestysvaltaa\nkäytettävissämme siitä saakka kuin poistuimme Pariisista.\"\n\n\"Luullakseni ei teidän majesteettinne tarvitsisi kääntyä\njärjestysvallan puoleen saadaksenne kuulla, mihin herrat d'Artagnan ja\ndu Vallon ovat joutuneet\", vastasi Atos kylmäkiskoisen kunnioittavasti\nkumartaen; \"jos te suvaitsisitte kysyä noista kahdesta aatelismiehestä\nherra kardinaalilta, niin hän varmaankin voisi vastata teille\nhankkimatta tietoja muualta kuin omasta muististaan.\"\n\n\"Mutta, Jumala paratkoon\", virkahti Itävallan Anna halveksivasti\nnytkäyttäen huuliansa kuten hänellä oli tapana, \"luulenpa, että te itse\ntoimitatte kuulustelua!\"\n\n\"Niin, madame, ja minulla on siihen melkein oikeus, kun asia koskee\nherra d'Artagnania, -- herra d'Artagnania, ymmärrättehän, madame?\"\nlisäsi hän sellaiseen tapaan kuin olisi tahtonut taivuttaa\nkuningattaren ylpeän pään hänen muistojensa painoon.\n\nMazarin oivalsi, että nyt oli aika tulla Itävallan Annan avuksi.\n\n\"Mosjöö kreivi\", tokaisi hän, \"voin kyllä ilmoittaa teille seikan,\njosta hänen majesteettinsa on tietämätön, nimittäin noiden kahden\naatelismiehen aseman. He ovat olleet tottelemattomia, ja heidät on\nvangittu.\"\n\n\"Anon siis teidän majesteetiltanne\", sanoi Atos yhä hievahtamattomana\nja Mazarinille vastaamatta, \"että herrat d'Artagnan ja du Vallon\npäästettäisiin vapaiksi.\"\n\n\"Pyyntönne koskee sotakuria eikä kuulu minuun, monsieur\", vastasi\nkuningatar.\n\n\"Siten ei koskaan vastannut herra d'Artagnan, kun oli kysymys teidän\nmajesteettinne palvelemisesta\", virkkoi Atos arvokkaasti kumartaen.\n\nJa hän peräytyi kaksi askelta ovea kohti. Mazarin pysähdytti hänet.\n\n\"Tehän tulette niinikään Englannista, monsieur?\" kysyi hän tehden\nmerkin kuningattarelle, joka silminnähtävästi kalpeni ja oli\nantamaisillaan ankaran määräyksen.\n\n\"Ja minä olin saapuvilla kuningas Kaarlo ensimmäisen viimeisellä\nhetkellä\", kertoi Atos. \"Onneton kuningas, joka oli korkeintaan syypää\nheikkouteen ja sai kovin ankaran rangaistuksen alamaisiltaan! Monetkin\nvaltaistuimet järkkyvät tällä hetkellä, ja helppoa ei ole uskollisten\nsydänten palvella ruhtinaitten etuja. Jo toisen kerran kävi herra\nd'Artagnan Englannissa; ensimmäisen matkansa hän teki suuren\nkuningattaren kunnian vuoksi, ja toisella hän pani kaikki alttiiksi\nsuuren kuninkaan tähden.\"\n\n\"Monsieur\", huomautti Itävallan Anna Mazarinille, ja hänen harjaantunut\nteeskentelytaitonsa ei kyennyt häivyttämään äänenpainosta sen\ntodellista ilmettä, \"katsokaa, voidaanko tehdä jotakin näiden\naatelismiesten hyväksi.\"\n\n\"Madame\", vastasi Mazarin, \"teen mitä teidän majesteettinne vain\nhaluaa.\"\n\n\"Tehkää mitä kreivi de la Fère pyytää; sitenhän nimitätte itseänne,\nmonsieur?\"\n\n\"Madame\", virkkoi Mazarin, ja hänen hymynsä ilmaisi, että hän ymmärsi\nyskän, \"voitte olla huoletta; toivomuksenne täytetään.\"\n\n\"Menkäähän siis, monsieur\", sanoi kuningatar eroten Atoksesta\nkädenliikkeellä; \"te olette saanut mitä halusitte ja tiedämme kaikki,\nmitä meidän tarvitsi tietää.\"\n\nOviverhon ummistuttua Atoksen jälkeen kuningatar kääntyi Mazariniin.\n\n\"Kardinaali\", hän virkahti, \"vangituttakaa tuo julkea aatelismies,\nennen kuin hän poistuu palatsista.\"\n\n\"Ajattelin sitä jo\", vastasi Mazarin, \"ja pidän itseäni onnellisena,\nkun teidän majesteettinne antoi minulle määräyksen, jota aioin teiltä\npyytääkin. Meillä on suurta kiusaa noista yltiöpäistä, jotka\ntyrkyttävät meidän aikakaudellemme edellisen hallituksen perimätapoja;\nja kun on jo kaksi heistä siepattu kiinni, niin toimitettakoon seuraan\nkolmas.\"\n\nAtos ei ollut antanut kuningattaren puheen kokonaan eksyttää itseänsä.\nItävallan Annan sävyssä oli ollut jotakin oudoksuttavaa ja lupaavanakin\nuhkaavaa. Mutta hän ei ollut mies vetäytymään tiehensä pelkän epäluulon\nperusteella, semminkin kun hänelle oli selvästi sanottu, että hän saisi\nnähdä jälleen ystävänsä. Hän jäi senvuoksi erääseen suojamaan\ntyöhuoneen likellä ja odotti, että hänen luokseen tuotaisiin d'Artagnan\nja Portos tai tultaisiin noutamaan häntä heidän luokseen.\n\nOdottaessaan hän oli lähestynyt ikkunaa ja silmäili koneellisesti\npihalle. Hän näki pariisilaisten lähetystön, joka saapui sopimaan\nlopullisesti neuvottelujen paikasta ja tervehtimään kuningatarta. Siinä\noli parlamenttineuvoksia, tuomareita ja asianajajia; olipa joukkoon\neksynyt joitakuita sotilashenkilöitäkin. Mahtava saattue odotti heitä\nristikkoportaiden takana.\n\nAtos jännitti huomaavaisuuttaan, kun hän oli parven keskellä näkevinään\ntutut kasvot. Samassa hän tunsi keveän kosketuksen olallaan.\n\nHän kääntyi.\n\n\"Kas, herra de Comminges!\" hän virkahti.\n\n\"Niin, herra kreivi, minä juuri, ja minut lähetettiin tänne asialla,\njosta minun täytyy pyytää teiltä anteeksi sydämeni pohjasta.\"\n\n\"Millä asialla, monsieur?\" tiedusti Atos.\n\n\"Suvaitkaa luovuttaa minulle miekkanne, kreivi.\"\n\nAtos hymyili ja huusi avaten ikkunan:\n\n\"Aramis!\"\n\nMuuan aatelismies kääntyi katsomaan; Atos oli aivan oikein arvellut\näsken tunteneensa Aramiin. Hän tervehti ystävällisesti kreiviä.\n\n\"Aramis\", ilmoitti Atos, \"minut vangitaan.\"\n\n\"Hyvä!\" vastasi Aramis levollisesti.\n\n\"Monsieur\", jatkoi Atos kääntyen Commingesiin ja kohteliaasti ojentaen\nhänelle kärjestä miekkansa, \"tässä on säiläni; olkaa hyvä ja\ntallettakaa sitä huolellisesti, voidaksenne luovuttaa sen minulle\ntakaisin, kun pääsen vankilasta. Pidän sitä suuressa arvossa, sillä\nkuningas Frans ensimmäinen antoi sen isoisälleni. Hänen aikanaan\naseistettiin aatelismiehiä, heiltä ei riisuttu aseita. Minne minut nyt\nviette?\"\n\n\"Ka ... ensin omaan huoneeseeni\", vastasi Comminges. \"Kuningatar\npäättää sittemmin olopaikastanne.\"\n\nAtos seurasi Commingesia sanaakaan lisäämättä.\n\n\n\n\nKUUDESYHDEKSÄTTÄ LUKU\n\nMazarinin kuninkuus\n\n\nAtoksen vangitseminen ei ollut aiheuttanut vähäisintäkään melua; se ei\nollut herättänyt mitään pahennusta, vaan jäänyt melkein tuntemattomaksi\ntapahtumaksi. Niinpä se ei häirinnytkään asiain kulkua, ja Pariisin\nkaupungin lähetystölle ilmoitettiin juhlallisesti, että se sai saapua\nkuningattaren eteen.\n\nKuningatar vastaanotti valtuutetut mykkänä ja korskeana kuten aina; hän\nkuunteli heidän valituksiaan ja anomuksiaan, mutta heidän puhuttuaan\nloppuun näyttivät Itävallan Annan kasvot niin välinpitämättömiltä,\nettei kukaan olisi voinut sanoa, oliko hän tosiaan tarkannut, mitä\nhänelle oli esitetty.\n\nMazarin, joka oli saapuvilla tässä esittelyssä, kuuli sitävastoin\nerittäin hyvin, mitä lähetystö pyysi. Se nimittäin vaati selvin ja\ntäsmällisin sanoin hänen karkoitustaan; vähempään ei tyydytty.\n\nKun lähetystö oli lausunut sanottavansa ja kuningatar pysyi vaiti,\nvirkkoi Mazarin:\n\n\"Hyvät herrat, minä yhdyn teidän kanssanne anomaan kuningattarelta,\nettä hän asettaisi rajan alamaistensa onnettomuuksille. Olen tehnyt\nkaikkeni niiden lieventämiseksi, ja kuitenkin on teidän sanojenne\nmukaan yleisenä käsityksenä, että ne johtuvat minusta, halvasta\nulkomaalaisesta, jonka ei ole onnistunut miellyttää ranskalaisia. Voi,\nminua ei ole ymmärretty, ja siihen on syynä se, että jouduin\nseuraajaksi suurimmalle miehelle, mikä milloinkaan on tukenut Ranskan\nkuninkaitten valtikkaa. Herra de Richelieun muisto musertaa minut. Jos\nolisin kunnianhimoinen, niin taistelisin turhaan sitä muistoa vastaan,\n-- mutta minä en ole, ja siitä tahdon antaa todisteen. Selitän olevani\nvoitettu. Alistun kaikkeen, mitä kansa vaatii. Jos pariisilaiset ovat\ntehneet joitakuita erehdyksiä, -- ja kuka ei hairahtelisi, hyvät\nherrat? -- niin Pariisi on saanut siitä riittävän rangaistuksen;\nkylliksi on vuotanut verta, kuninkaansa ja oikeuden menettäneenä on\nkaupunki kokenut jo tarpeeksi paljon kovaa. Röyhkeätä olisi minun,\nyksityisen miehen, tekeytyä niin tärkeäksi, että kuningattaren ja hänen\nvaltakuntansa välit siitä särkyisivät. Koska ehtonanne on, että minä\npoistun, niin olkoon menneeksi, -- minä vetäydyn syrjään!\"\n\n\"Silloinhan\", kuiskasi Aramis naapurinsa korvaan, \"rauha on saatu ja\nkaikki neuvottelut käyvät turhiksi. Tarvitsee vain lähettää herra\nMazarin vankasti vartioittuna etäisimmälle rajalle ja valvoa, että hän\nei palaa maahan miltään suunnalta.\"\n\n\"Hetkinen vielä, monsieur, malttakaa hiukan\", vastasi se virkamies,\njota Aramis oli puhutellut. \"Hitto, tepä olette pikainen! Kyllä näkee,\nettä te olette soturi. Vielähän on sovittava palkkioista ja\nvahingonkorvauksista.\"\n\n\"Herra kansleri\", sanoi kuningatar kääntyen vanhaan tuttavaamme\nSéguieriin, \"te saatte avata neuvottelut; ne pidetään Rueilissa. Herra\nkardinaalin lausunto on hyvin suuresti järkyttänyt mieltäni. Sentähden\nen vastaa teille pitempään. Mitä tulee kardinaalin jäämiseen tai\nmatkustamiseen, niin vaatii kiitollisuuteni minua myöntämään hänelle\ntäydellisen vapauden kaikissa toimissaan. Herra kardinaali tehköön\ntahtonsa mukaan.\"\n\nÄkillinen kalpeus vilahti pääministerin älykkäillä kasvoilla. Hän\nkatseli kuningatarta rauhattomasti. Tämän kasvonpiirteet olivat niin\njäykät, että kardinaali ei sen paremmin kuin muutkaan kyennyt niistä\nlukemaan, mitä hänen sydämessään liikkui.\n\n\"Mutta herra de Mazarinin päätöstä odoteltaessa\", lisäsi kuningatar,\n\"pyydän teitä harkitsemaan ainoastaan kuninkaan etuja.\"\n\nValtuutetut kumarsivat ja poistuivat.\n\n\"Mitä kuulenkaan!\" virkahti kuningatar, kun viimeinen heistä oli\nlähtenyt; \"taipuisitteko te noiden musteentuhrijain ja asianajajien\ntieltä!\"\n\n\"Kun teidän majesteettinne menestys on kysymyksessä, madame\", vastasi\nMazarin suunnaten kuningattareen terävän silmäyksensä, \"ei ole mitään\nuhrausta, johon en olisi altis.\"\n\n\"Monsieur\", virkkoi kuningatar, \"enkö sanonut ja ettekö kuullut\nsanovani noille ihmisille, että te saatte tehdä tahtonne mukaan?\"\n\n\"Siinä tapauksessa\", vastasi Mazarin, \"luulen tahtovani jäädä\npaikalleni. Se ei ainoastaan ole minun etuni mukaista, vaan rohkenenpa\nväittää, että siitä riippuu teidänkin turvallisuutenne.\"\n\n\"Jääkää siis, monsieur, en toisin toivokaan; mutta älkää silloin\nsalliko loukata minua.\"\n\n\"Te tarkoitatte kapinallisten vaatimuksia ja sitä sävyä, jolla he niitä\nilmaisevat? Kärsivällisyyttä! He ovat valinneet alan, jolla minä olen\ntaitavampi kenraali kuin he: neuvottelut. Me voitamme heidät pelkästään\najan kuluttamisella. He kärsivät jo nälänhätää; kahdeksan päivän\nkuluttua on heidän asemansa vielä paljoa pahempi.\"\n\n\"Voi, hyvä Jumala, kyllähän tiedän, että se rettelö päättyy siihen!\nMutta ei ole kysymys ainoastaan heistä; he eivät minulle toimita\nsietämättömimpiä loukkauksia.\"\n\n\"Ah, minä ymmärrän! Te tarkoitatte muistoja, joita nuo kolme tai neljä\naatelismiestä alituiseen herättävät. Mutta hehän ovat hallussamme\nvankeina, ja he ovat juuri kyllin rikollisia, voidaksemme pitää heitä\nkytkettyinä niin kauan kuin hyväksi näemme. Yksi ainoa on vielä vapaana\nja uhmaa meitä, mutta kyllä me hänetkin saamme toimitetuksi\nkumppaniensa seuraan, kautta kaiken! Olemme onnistuneet vaikeammissakin\ntehtävissä, nähdäkseni. Varovaisuuden vuoksi olen ensiksikin\nsuljettanut kaksi lannistumattominta Rueiliin, siis ihan lähelleni,\nomin silmin valvottaviksi, oman käteni ulottuviin. Tänään liittyy\nheihin kolmas.\"\n\n\"Kaikki on hyvin niin kauan kuin he istuvat telkien takana\", arveli\nItävallan Anna, \"mutta jonakuna päivänä he pääsevät vapaiksi.\"\n\n\"Kyllä, jos teidän majesteettinne päästää heidät.\"\n\n\"Voi!\" jatkoi Itävallan Anna vastaten omaan ajatukseensa; \"täällä tulee\nsentään kaivanneeksi Pariisia!\"\n\n\"Ja minkätähden?\"\n\n\"Bastiljin tähden, joka on niin varma ja vaientava säilytyspaikka,\nmonsieur.\"\n\n\"Madame, neuvottelut tuottavat meille rauhan, rauha luovuttaa haltuumme\nPariisin, ja Pariisin mukana saamme Bastiljin. Siellä lahotkoot neljä\nrehentelijäämme.\"\n\n\n\n\nSEITSEMÄSYHDEKSÄTTÄ LUKU\n\nVarokeinoja\n\n\nSaint-Germainista lähti Mazarin jälleen Rueiliin, missä hänellä oli\nasuntonsa. Näin levottomana aikana kulki hän vankan saattueen suojassa\nja usein valepukuisenakin. Olemme jo maininneet, että kardinaali oli\nsoturin asussa varsin komea urho.\n\nVanhan linnan pihalla hän nousi vaunuihin ja saapui Seine-virran\nrantaan Chatoun luona. Hänen korkeutensa prinssi oli antanut hänen\nsaattueekseen viisikymmentä rakuunaa, ei niin suuresti suojelukseksi\nkuin näyttääkseen valtuutetuille kuinka esteettömästi kuningattaren\nkenraalit käyttelivät joukkojaan ja saattoivat mielensä mukaan\nlähetellä väkeänsä liikkeelle.\n\nCommingesin vartioitsemana seurasi Atos sanattomana kardinaalia ratsain\nja ilman miekkaa. Isäntänsä jättämänä linnanportille oli Grimaud\nkuullut hänen vangitsemisensa, kun Atos huusi Aramiille, ja kreivin\nviittauksen johdosta oli hän ääneti siirtynyt Aramiin saattolaiseksi\nikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut.\n\nMutta Grimaud oli kahdenkolmatta vuoden aikana isäntäänsä palvellessaan\nnähnyt tämän suoriutuvan niin monista seikkailuista, että mikään ei\nhuolestuttanut häntä.\n\nHeti puheillepääsynsä päätyttyä olivat valtuutetut lähteneet\npaluumatkalle Pariisiin, kulkien noin viisisataa askelta kardinaalin\nedellä. Eteensä katsellessaan saattoi Atos siis nähdä selkäpuolelta\nAramiin, jonka kullattu hankkilus ja ylpeä ryhti kiinnittivät hänen\nkatseitaan ryhmässä yhtä paljon kuin hänen herättämänsä pelastuksenkin\ntoivo, tottumus hänen seuraansa ja hartaan ystävyyden ainainen\nvetovoima.\n\nAramis päin vastoin ei näkynyt vähääkään välittävän siitä, seurasiko\nAtos häntä. Vain kerran hän kääntyi katsomaan, nimittäin heidän\nsaapuessaan jokivarteen, sillä hän oletti, että Mazarin jättäisi uuden\nvankinsa siihen pikku linnoitukseen, joka suojeli siltaa; siinä oli\nmuuan kuningattaren kapteeni päällikkönä. Mutta niin ei tapahtunut.\nAtos sivuutti kardinaalin saattueessa Chatoun.\n\nPariisin ja Rueilin teitten risteyksessä Aramis kääntyi jälleen\nkatsomaan. Tällä kertaa hän ei erehtynyt otaksumassaan. Mazarin\npoikkesi oikealle, ja Aramis näki vangin katoavan puistokujan\nkäänteestä. Samanlaisen ajatuksen vaikutuksesta silmäili Atos silloin\ntaakseen. Ystävykset tekivät toisilleen pikku merkin päällään, ja\nAramis kohotti sormensa hatunreunaan ikäänkuin tervehtiäkseen.\nAinoastaan Atos oivalti kumppaninsa tahtovan ilmoittaa, että hänellä\noli suunnitelma valmistumassa.\n\nKymmenen minuutin kuluttua Mazarin saapui sen linnan pihalle, jonka\nhänen edeltäjänään ollut kardinaali oli varustuttanut itselleen\nRueilissa.\n\nSamassa kun hän portaiden juurella laskeusi ratsailta, lähestyi häntä\nComminges.\n\n\"Monseigneur\", kysyi tämä, \"minne käskee teidän ylhäisyytenne meidän\nmajoittaa kreivi de la Fèren?\"\n\n\"Kasvihuoneen siivekkeeseen vastapäätä sitä kylkirakennusta, johon\nvartio on majoitettu. Herra kreivi de la Fèrelle on osoitettava kaikkea\nkunnioitusta, vaikka hän onkin hänen majesteettinsa vanki.\"\n\n\"Monseigneur\", rohkeni Comminges huomauttaa, \"hän pyytää, että hänet\nsuosiollisesti vietäisiin herra d'Artagnanin luo, jota teidän\nylhäisyytenne käskyn mukaisesti vartioidaan metsästysmajassa vastapäätä\nkasvihuonetta.\"\n\nMazarin mietti tovin.\n\n\"Nuo herrasmiehet eivät ole vankejani, Comminges\", selitti Mazarin\novelasti myhäillen, \"vaan vieraitani -- ja niin suuriarvoisia vieraita,\nettä minä olen jättänyt rautaristikot heidän asuntonsa ikkunoihin ja\nteljet sen oviin, koska pelkään suuresti, että he kyllästyvät olemaan\nseuranani. Mutta varmaa on, että -- jos he ensi näkemällä tuntuvatkin\nolevan vankeja -- pidän heitä suuressa arvossa, ja siitä on todisteena,\nettä haluan pistäytyä herra de la Fèren luo puhelemaan kahden kesken.\nJotta meitä ei häirittäisi haastelussamme, viette te hänet kasvihuoneen\nsiivekkeeseen, niinkuin jo sanoin. Te tiedätte, että teen tavallisen\nkävelyni sille taholle; no niin, kävelyltä poikkean hänen luokseen\npakinoimaan. Vaikka häntä luullaan vihollisekseni, on hän kuitenkin\nherättänyt myötätuntoani, ja jos hän on järkevä, saamme kenties jotakin\ntoimeen yhdessä.\"\n\nComminges kumarsi ja meni takaisin Atoksen luo, joka odotti neuvottelun\npäättymistä näennäisen tyynenä, mutta mieleltään rauhattomana.\n\n\"No niin?\" kysyi hän kaartinluutnantilta.\n\n\"Monsieur\", ilmoitti Comminges, \"se näkyy olevan mahdotonta.\"\n\n\"Herra de Comminges\", virkkoi Atos, \"olen ollut soturi koko ikäni;\ntiedän siis, mitä käyttäytymisohje merkitsee. Mutta sen ulkopuolella\nvoisitte tehdä minulle erään palveluksen.\"\n\n\"Siihen olen aulis kaikesta sydämestäni, monsieur\", vastasi Comminges.\n\"Siitä asti kun kuulin, kuka te olette ja mitä palveluksia te olette\nentiseen aikaan toimittanut hänen majesteetilleen -- sitten kun sain\ntietää, kuinka läheisessä suhteessa teihin on se nuori mies, joka niin\nuljaasti tuli avukseni vanhaa Broussel-rahjusta vangitessani --\nvakuutan olevani kaikin puolin teidän käytettävissänne, mikäli\nohjesääntöni suinkin sallii.\"\n\n\"Kiitos, monsieur, muuta en haluakaan; pyydän teiltä vain\nsuosionosoitusta, joka ei millään tavoin voi saattaa teitä alttiiksi\nepäilyksille.\"\n\n\"Jos hiukan saattaisikin, monsieur\", vastasi Comminges, \"niin pyytäkää\nkuitenkin. En pidä italialaisestamme juuri enempää kuin tekään:\npalvelen kuningatarta, ja se sitoo minut luonnollisesti palvelemaan\nkardinaaliakin, mutta edellistä palvelen ilomielin ja jälkimmäistä\nkovin vastahakoisesti. Puhukaa siis, olkaa hyvä, olen tarkkaavainen.\"\n\n\"Koska ei ole mitään haittaa siitä, että tiedän herra d'Artagnanin\nolevan täällä\", virkkoi Atos, \"niin ei liene vahinkoa siitäkään, että\nhän saa kuulla minun joutuneen tänne?\"\n\n\"Siinä kohden en ole saanut mitään määräystä, monsieur.\"\n\n\"No niin, viekää siis hyväntahtoisesti tervehdykseni hänelle ja\nilmoittakaa, että asustan hänen naapurinaan. Kertokaa hänelle samalla,\nmitä vastikään kuulin teiltä, -- että kardinaali on majoittanut minut\nkasvihuoneen siivekkeeseen, käydäkseen luonani, ja että aion käyttää\ntäten suotua kunniaa, yrittääkseni hankkia jotakin lievennystä\nvankeuteemme.\"\n\nComminges vei nyt kreivin erääseen pohjakerran huoneeseen siihen\nkylkirakennukseen, joka liittyi kasvihuoneeseen ja oli tämän tasalla.\nKasvihuoneeseen päästiin avaran pihan yli, jolla kuhisi sotamiehiä ja\nhovilaisia. Keskellä tämän hevosenkengän muotoisen linnanpihan kehää\nsijaitsivat Mazarinin asuinhuoneet, ja kumpaisellakin sivulla\nkylkirakennukset -- metsästysmaja, johon d'Artagnan oli sijoitettu, ja\nAtoksen uudeksi asunnoksi luovutettu kasvihuoneen siiveke.\nKylkirakennuksen takana levisi puisto.\n\nTultuaan huoneeseen, joka oli määrätty hänen talletuspaikakseen, Atos\nnäki ristikolla varustetuista ikkunoista muureja ja kattoja.\n\n\"Mikä rakennus tuolla on?\" hän tiedusti.\n\n\"Se on metsästysmajan takasivu; sinne on molemmat ystävänne suljettu\",\nvastasi Comminges. \"Valitettavasti muurattiin tämänpuoliset ikkunat\numpeen edellisen kardinaalin aikana, sillä kumpaistakin rakennusta on\nuseaan kertaan käytetty vankilana, ja kun herra Mazarin telkesi näihin\nteidät, noudatti hän vain edeltäjänsä esimerkkiä. Jos noita ikkunoita\nei olisi ummistettu, niin teillä olisi se viihdytys, että voisitte\nkeskustella merkeillä ystävienne kanssa.\"\n\n\"Ja oletteko varma, herra de Comminges\", sanoi Atos, \"että kardinaali\nkunnioittaa minua käynnillään?\"\n\n\"Sen hän ainakin vakuutti tekevänsä, monsieur.\"\n\nAtos huokasi katsellessaan ikkunaristikkoja.\n\n\"Niin, se on totta\", jatkoi Comminges, \"tämä on melkein samaa kuin\nvankila; mitään ei puutu, ei edes rautakankia ikkunoista. Mutta miten\nsaatoittekaan te, aatelin parhaita miehiä, joutua niin kummalliseen\npäähänpistoon, että lähditte tuhlaamaan urhouttanne ja kuntoanne\nfronden vätystäjien parissa? Tosiaan, kreivi, jos olisin koskaan\najatellut näkeväni jonkun ystävän ihan varmasti kuninkaallisen armeijan\nriveissä, niin olisitte te heti tullut mieleeni. Te lyöttäytyneenä\nfrondelaiseksi, kreivi de la Fère, te samaa puoluetta kuin joku\nBroussel, Blancmesnil tai Viole! Hyi toki -- se voisi saada luulemaan,\nettä teidän arvoisa äitinne oli jonkun kirjuripahaisen tytär! Te\nfrondelaisena!\"\n\n\"Totta tosiaan, hyvä herra de Comminges\", vastasi Atos, \"täytyyhän\nnykyään olla mazarinilainen tai frondelainen. Kauan annoin molempien\nnimitysten sointua korvissani, ja jälkimmäinen miellytti minua\nparemmin; se on ainakin ranskalainen leima miehelle. En muuten ole\nfrondelainen herrain Brousselin, Blancmesnilin ja Violen kanssa, vaan\nBeaufortin, Bouillonin ja Elboeufin herttuain kanssa, -- prinssien\nseurassa, vaan ei tuomarien, parlamentinneuvoksien ja kirjurien.\nKylläpä sitäpaitsi kannattaisi palvella kardinaalia! Katsokaa tuota\nikkunatonta muuria, herra de Comminges, -- se haastaa teille selvää\nkieltä mazarinilaisesta kiitollisuudesta.\"\n\n\"Kyllähän\", myönsi Comminges nauraen, \"olletikin jos se kertaa kaikki\nne sadatukset, joilla herra d'Artagnan on sitä kahdeksan päivää\npommittanut.\"\n\n\"D'Artagnan-parka!\" huoahti Atos, ja hänen sävyssään ilmeni se\nsydämellinen kaihomielisyys, joka oli hänen olemuksensa pääpiirteenä;\n\"niin kunnokas urho, niin peloittava niille, jotka eivät rakasta hänen\nrakastamiansa! Teillä on tuolla kaksi työläästi kaittavaa vankia, jos\nteidät on pantu vastuuseen noista lannistumattomista miehistä.\"\n\n\"Lannistumattomista!\" toisti Comminges hymyillen. \"Kas, monsieur, te\ntahdotte säikytellä minua. Ensimmäisenä vankeutensa päivänä herra\nd'Artagnan ärsytteli kaikkia sotamiehiä ja aliupseereita, varmaankin\nsaadakseen säilän; sitä kesti seuraavan päivän ja osan kolmattakin,\nmutta sitten hän tyyntyi lakeaksi kuin lammas. Nyt hän hyräilee\ngascognelaisia laulunpätkiä, joille nauramme katketaksemme.\"\n\n\"Entä herra du Vallon?\" kysyi Atos.\n\n\"No, hänen laitansa on toinen! Hän on kamala mies, se minun täytyy\ntunnustaa. Ensimmäisenä päivänä hän survaisi auki kaikki ovet yhdellä\nolkapäänsä painalluksella, ja odotin milloin hyvänsä näkeväni hänen\nmarssivan Rueilista niinkuin Simson lähti Gazasta. Mutta hänen\nmielialansa sai saman käänteen kuin herra d'Artagnaninkin. Nyt hän ei\nainoastaan ole tottunut vankeuteen, vaan laskee siitä leikkiäkin.\"\n\n\"Sen parempi\", virkahti Atos, \"sen parempi!\"\n\n\n\n\nKAHDEKSASYHDEKSÄTTÄ LUKU\n\nTyytymättömät kumppanukset\n\n\nSiirtykäämme nyt kasvihuoneen kylkirakennuksesta metsästysmajaan.\n\nPihan perällä näki joonilaisten pilarien pylväskäytävästä koiratarhan,\nkun taasen vasemmalla kohosi pitkulainen rakennus, joka näytti\nkäsivarren tavoin ojentuvan toista käsivartta kohti -- kasvihuoneen\nlisäkkeeseen päin, muodostaen sen kanssa linnanpihaa saartavan\npuolikehän.\n\nTämän kylkirakennuksen pohjakerrassa olivat Portos ja d'Artagnan\ntelkien takana, yhdessä viettäen kumpaisenkin luonteelle tuiki\nvastenmielisen vankeuden pitkiä tunteja.\n\nTuijottavin katsein ja tuon tuostakin kumeasti muristen d'Artagnan\nasteli kuin tiikeri edes takaisin sisäpihalle avautuvan ison ikkunan\nrautaristikon ohi.\n\nPortos sulatteli vaiteliaana vankkaa päivällistä, jonka jäännökset oli\näsken korjattu pois.\n\nToinen näytti olevan järjiltään, mutta hän mietiskeli; toinen taasen\nnäytti syvällisesti aprikoivan, mutta hän nukkui. Hänen unensa oli\nkuitenkin kovin rauhatonta, kuten saattoi päättää hänen säännöttömästä\nja katkonaisesta kuorsauksestaan.\n\n\"Kas niin\", virkkoi d'Artagnan, \"aurinko alkaa jo mennä mailleen. Kello\nlienee neljän vaiheilla. Kohtsiltään tulemme olleeksi täällä\nsatakahdeksankymmentä kolme tuntia.\"\n\n\"Hm!\" äännähti Portos ollakseen jotakin vastaavinaan.\n\n\"Kuuletko, senkin unikeko?\" huudahti d'Artagnan kärsimättömänä siitä,\nettä toinen kykeni antautumaan unen helmoihin päivällä, kun hän\nsitävastoin hädin tuskin sai unta yölläkään.\n\n\"Mitä niin?\" sanoi Portos.\n\n\"Mitä sanon.\"\n\n\"Mitä siis sanot?\"\n\n\"Minä sanon\", aloitti d'Artagnan jälleen, \"että tulee kuluneeksi\nsatakahdeksankymmentäkolme tuntia siitä kun meidät tuotiin tänne.\"\n\n\"Oma vikasi\", vastasi Portos.\n\n\"Mitä! Minunko vikani se on?\"\n\n\"Niin, ehdotinhan sinulle, että lähtisimme täältä tiehemme.\"\n\n\"Irroittaen rautakangen tai murtaen oven?\"\n\n\"Niin juuri.\"\n\n\"Portos, meidänlaisemme miehet eivät voi paeta noin yksinkertaisesti ja\nmutkattomasti.\"\n\n\"Totisesti\", vakuutti Portos, \"minä kyllä lähtisin tuolla\nyksinkertaisella ja mutkattomalla tavalla, jota sinä näyt halveksivan\naivan liiaksi.\"\n\n\"Veikkoseni\", kysyi d'Artagnan, \"tiedätkö, minkätähden pasteijaleipurit\neivät koskaan omin käsin ryhdy työhön.\"\n\n\"En\", vastasi Portos, \"mutta mielelläni sen kuulisin.\"\n\n\"No, he pelkäävät oppipoikiensa läsnäollessa polttavansa joitakuita\nleivoksia tai pilaavansa hyytelön.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Sitten heille ilkuttaisiin, ja se ei käy laatuun, että\npasteijaleipurille ilkutaan.\"\n\n\"Sinä tyynnytät mieltäni, d'Artagnan.\"\n\n\"No niin, tekeydy siis hyvälle tuulelle kuten minäkin, laskekaamme\nleikkiä vartijaimme kanssa, hauskuttakaamme sotamiehiä, koska emme voi\nheitä lahjoa; mielistele heitä enemmän kuin tähän asti, Portos, kun he\ntulevat ikkunaristikkojemme edustalle. Tähän asti olet vain puinut\nnyrkkiä heille, ja mitä kunnioittavampi sinun nyrkkisi on, Portos, sitä\nvähemmän se vetää puoleensa. Voi, antaisinpa paljon siitä, että minulla\nnyt olisi viisisataa louisdoria!\"\n\n\"Ja minä myös\", sanoi Portos, joka ei tahtonut jäädä d'Artagnanista\njälkeen anteliaisuudessa; \"minä antaisin hyvinkin sata pistolia.\"\n\nNiin pitkälle olivat kumppanukset päässeet keskustelussaan, kun\nComminges astui sisälle, edellään kersantti ja kaksi miestä, jotka\nkantoivat vangeille illallisen kulhoilla ja vadeilla täytetyssä\nvasussa.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSYHDEKSÄTTÄ LUKU\n\nD'Artagnan kuulee uutisia\n\n\n\"Kas\", virkahti Portos, \"taaskin lammasta!\"\n\n\"Hyvä herra de Comminges\", lausui d'Artagnan, \"minun on sanottava\nteille, että ystäväni herra du Vallon on päättänyt ryhtyä jyrkkiin\näärimmäisyyksiin, jos herra Mazarin itsepintaisesti pitää häntä näin\nyksitoikkoisessa ruuassa.\"\n\n\"Vakuutanpa vielä\", lisäsi Portos, \"etten syö mitään muutakaan, ellei\nsitä heti paikalla korjata pois.\"\n\n\"Viekää pois lampaanliha\", käski Comminges; \"toivoakseni herra du\nVallon nyt illastaa mieluisasti, etenkin kun minulla on ilmoitettavana\nhänelle uutinen, joka varmaankin antaa hänelle ruokahalua.\"\n\n\"Olisiko Mazarin kuollut?\" kysyi Portos.\n\n\"Ei, minun täytyy päin vastoin mielipahakseni sanoa teille, että hän\njaksaa erinomaisesti.\"\n\n\"Sen pahempi!\" murahti Portos.\n\n\"Mikä uutinen se sitten on?\" kysyi d'Artagnan. \"Uutisen kuuleminen\non vankilassa niin harvinainen onni, että suonette anteeksi\nkärsimättömyyteni, herra de Comminges, olletikin kun annoitte meidän\nymmärtää, että se uutinen on hyvä.\"\n\n\"Ilahduttaisiko teitä kuulla, että kreivi de la Fère jaksaa hyvin?\"\nvastasi Comminges.\n\nD'Artagnanin pienet silmät remahtivat tavattoman suuriksi.\n\n\"Ilahduttaisiko se minua!\" huudahti hän; \"tulisin enemmän kuin\niloiseksi, suorastaan autuaaksi.\"\n\n\"No hyvä, hän on itse antanut minulle toimeksi tuoda teille terveisensä\nja sanoa, että hän on mitä parhaassa voinnissa.\"\n\nD'Artagnan oli hypähtää riemastuksesta. Nopea silmänisku tulkitsi hänen\najatuksensa Portokselle. -- Jos Atos tietää, missä me olemme -- sanoi\ntuo katse, -- jos hän lähettää meille terveisiä, niin silloin hän myös\ntoimii piakkoin.\n\nPortos ei ollut kovinkaan harjaantunut käsittämään merkkikieltä, mutta\nkun Atoksen mainitseminen teki häneen saman vaikutuksen kuin\nd'Artagnaniinkin, oivalsi hän tällä kertaa tarkoituksen.\n\n\"Vai niin\", sanoi gascognelainen hiljaisesti, \"kreivi de la Fère on\npyytänyt teitä lausumaan terveisensä herra du Vallonille ja minulle?\"\n\n\"Niin on, monsieur.\"\n\n\"Te olette siis tavannut hänet?\"\n\n\"Olen kyllä.\"\n\n\"Missä, jos sitä sopii kysyä?\"\n\n\"Ihan tässä likellä\", vastasi Comminges hymyillen.\n\n\"Tässä likellä?\" toisti d'Artagnan, jonka silmät säihkyivät.\n\n\"Niin likellä, että jos kasvihuoneen puolisia ikkunoita ei olisi\nmuurattu umpeen, te voisitte nähdä hänet täältä.\"\n\n-- Hän kiertelee linnan lähistöllä, -- ajatteli d'Artagnan. Sitten hän\nlisäsi ääneen:\n\n\"Olette kenties tavannut hänet puistossa metsästämässä?\"\n\n\"Ei, vielä lähempänä, paljoa lähempänä. Tämän muurin toisella\npuolella\", sanoi Comminges lyöden seinään.\n\n\"Tämän muurin toisella puolella? Mikä siellä sitten onkaan? Minut\ntuotiin tänne yöllä, niin että pahus minut periköön, jos tiedän missä\nolen.\"\n\n\"No\", jatkoi Comminges, \"otaksukaapa eräs seikka.\"\n\n\"Otaksun mitä hyvänsä tahdotte.\"\n\n\"Otaksukaa, että tässä seinässä olisi ikkuna.\"\n\n\"No?\"\n\n\"No, siitä ikkunasta näkisitte kreivi de la Fèren omassaan.\"\n\n\"Herra de la Fère siis asuu linnassa?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Millä asialla?\"\n\n\"Samalla asialla kuin tekin.\"\n\n\"Atos on vankina?\"\n\n\"Te tiedätte hyvin\", sanoi Comminges nauraen, \"että Rueilissa ei ole\nvankeja, koska täällä ei ole mitään vankilaa.\"\n\n\"Älkäämme leikkikö sanoilla, monsieur. Atos on vangittu?\"\n\n\"Niin, eilen Saint-Germainissa, kun hän tuli kuningattaren puheilta.\"\n\nD'Artagnanin kädet vaipuivat hervottomina sivuille. Hän seisoi kuin\nukkosen iskemänä.\n\n\"Ja miltä hän näytti?\" tiedusti Portos, joka d'Artagnanin vaietessa\nkäytti tilaisuutta puuttuakseen keskusteluun.\n\n\"Hän näytti olevan varsin hyvällä tuulella\", vastasi Comminges.\n\"Ensimmältä tuntui hän kovin murheelliselta kuten tekin; mutta\nkuullessaan, että herra kardinaali aikoi tänä iltana käydä hänen\nluonaan...\"\n\n\"Ahaa\", huudahti d'Artagnan, \"kardinaali aikoo käydä kreivi de la Fèren\nluona?\"\n\n\"Niin, hän on lähettänyt kreiville sanan, ja sen kuullessaan kreivi de\nla Fère pyysi minua ilmoittamaan teille, että hän käyttää kardinaalin\nosoittamaa suosiollisuutta puhuakseen teidän kaikkien puolesta.\"\n\n\"Sitä kunnon kreiviä!\" kiitti d'Artagnan.\n\n\"Onpa tuokin nyt muka jotakin\", murisi Portos, \"suurikin\nsuosionosoitus! Hiisi vieköön, kreivi de la Fère, jonka sukujuuret\nulottuvat Montmorencyihin ja Rohaneihin, on toki Mazarinin arvoinen!\"\n\n\"Olkoon vain, hyvä du Vallon\", sanoi d'Artagnan mielistelevimmällä\näänellään; \"mutta kun asiaa oikein ajattelee, niin se on sentään suuri\nkunnia kreivi de la Fèrelle. Ja siitä voi toivoa paljonkin, --\nkardinaalin vierailusta! Minun mielestäni se on niin suuri kunnia\nvangille, että olen taipuvainen uskomaan herra Commingesin erehtyneen.\"\n\n\"Kuinka? Minäkö olisin erehtynyt?\"\n\n\"Ei suinkaan herra Mazarin aio käydä kreivi de la Fèren luona, vaan\nkreivi lienee kutsuttu Mazarinin puheille?\"\n\n\"Ei ei\", vakuutti Comminges, joka piti tärkeänä esittää asian oikeassa\nvalossa. \"Kuulin aivan hyvin, mitä kardinaali sanoi minulle. Hän se\ntodella poikkeaa puhuttelemaan kreivi de la Fèreä.\"\n\nD'Artagnan yritti tavoittaa Portoksen katsetta nähdäkseen, oivalsiko\nhänen ystävänsä tuon vierailun merkitystä, mutta Portos ei\nvilkaissutkaan häneen päin.\n\n\"Kardinaalilla on siis tapana kävellä kasvihuoneessaan?\" alkoi\nd'Artagnan urkkia.\n\n\"Hän sulkeutuu sinne joka ilta\", vastasi Comminges. \"Hän kai pohtii\nsiellä valtion asioita.\"\n\n\"Sitten alan uskoa, että herra de la Fère todella saa luokseen hänen\nylhäisyytensä\", myönsi d'Artagnan; \"sitäpaitsi hänellä epäilemättä on\nsaattue mukanaan.\"\n\n\"On kaksi sotamiestä.\"\n\n\"Voi, monsieur\", virkkoi d'Artagnan ikäänkuin pitkän keskustelun\nlyhyeksi ytimeksi, \"kunhan hänen ylhäisyytensä vain leppyisi suomaan\nherra de la Fèrelle meidän vapautemme!\"\n\n\"Toivon sitä kaikesta sydämestäni\", vastasi Comminges.\n\n\"Jos hän unohtaisi tuon käynnin, niin olisiko teidän hankala muistuttaa\nhäntä siitä?\"\n\n\"Ei ollenkaan; päin vastoin.\"\n\n\"No, se sentään rauhoittaa minua.\"\n\nTämä taitava puhelun käänne olisi tuntunut erinomaiselta tempulta\njokaisesta, joka olisi kyennyt näkemään gascognelaisen sieluun.\n\n\"Hyvästi, messieurs\", toivotti Comminges. \"Nukkukaa hyvin!\"\n\n\"Kyllä yritämme.\"\n\nComminges kumarsi ja lähti. D'Artagnan seurasi häntä katseellaan\nsamassa nöyrässä asennossaan ja sama alistuvaisuuden ilme kasvoillaan.\nMutta tuskin oli ovi sulkeutunut kaartinkapteenin jälkeen, kun\nd'Artagnan syöksähti syleilemään Portosta niin riemastuneen näköisenä,\nettä hänen tunteistaan ei voinut erehtyä.\n\n\"Kas, kas!\" ihmetteli Portos; \"mitä nyt? Oletko järjiltäsi,\nystävä-parka?\"\n\n\"Me olemme pelastettuja!\" julisti d'Artagnan.\n\n\"Sitä en voi ollenkaan havaita\", väitti Portos. \"Päin vastoin huomaan,\nettä me olemme kaikki vankina, Aramista lukuunottamatta, ja että meidän\nmahdollisuutemme päästä vapaalle jalalle ovat melkoisesti vähentyneet\nsitten kun Mazarin on saanut yhden rotan lisää loukkuunsa.\"\n\n\"Ei suinkaan, Portos veikkoseni; tämä rotanloukku vältti kahdelle,\nmutta se on liian heikko kolmelle.\"\n\n\"En ymmärrä vähääkään\", päivitteli Portos.\n\n\"Se onkin turhaa\", vastasi d'Artagnan. \"Istuutukaamme pöytään ja\nkootkaamme voimia, sillä me tarvitsemme niitä tänä yönä.\"\n\n\"Mitäs siis teemme tänä yönä?\" tiedusti Portos yhä enemmän ihmeissään.\n\n\"Lähdemme luultavasti matkalle.\"\n\n\"Mutta...\"\n\n\"Istuutukaamme pöytään, hyvä ystävä; aatokset johtuvat mieleen\nsyödessä. Illallisen jälkeen, kun olen saanut riittävästi aatoksia,\nilmoitan ne sinulle.\"\n\nPortos oli kovin utelias kuulemaan d'Artagnanin suunnitelmaa, mutta\ntuntien kumppaninsa menettelytavan istuutui hän aterialle sen enempää\nvastustelematta ja söi ruokahalulla, joka tuotti kunniaa d'Artagnanin\nkekseliäisyyden herättämälle luottamukselle.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSKYMMENES LUKU\n\nJärki ja jännervoima\n\n\nAteria nautittiin ääneti, muttei painostuneella mielellä, sillä\nd'Artagnanin kasvoja valaisi tuon tuostakin sellainen viekas myhäily,\njoka oli hänellä tavallista hyvällä tuulella ollessaan. Portoksen\nhuomiota ei välttänyt ainoakaan noista hymyilyistä, ja hän säesti niitä\njoka kerta jollakin huudahduksella, joka ilmaisi hänen ystävälleen,\nettä vaikka voimamies ei käsittänytkään ilahduksen merkitystä, hän\ntahtoi kuitenkin tarkoin seurata sen ajatuksen kulkua, joka nyt pyöri\njärkimiehen aivoissa.\n\nJälkiruokaan päästyä d'Artagnan nojausi taaksepäin tuolillaan, laski\nsäärensä ristiin ja huojui edes takaisin näköjään mitä tyytyväisimpänä\nitseensä.\n\nPortos laski leukansa molempien käsien varaan, tuki kyynäspäitänsä\npöytään ja silmäili d'Artagnania sillä luottavaisella katseella, joka\nantoi tälle jättiläiselle niin herttaisen suopeuden sävyn.\n\n\"No?\" virkahti d'Artagnan tovin kuluttua.\n\n\"No?\" kertasi Portos.\n\n\"Sinullahan on vielä yhtä jäntevät käsivarret kuin ennenkin, Portos,\nvai mitä?\"\n\nPortos avasi takinhihojensa napit, kääri ylös paidan hihansa ja\nsilmäili tyytyväisenä vankkoja käsivarsiaan, jotka olivat yhtä paksut\nkuin tavallisen miehen reidet.\n\n\"Kyllähän näillä vielä tulee toimeen\", vastasi hän.\n\n\"Kykenisit kai suuremmattakaan vaivatta vääntämään vanteen näistä\nhiilipihdeistä ja kiertämään tästä kohennusraudasta tulppavääntiön?\"\n\n\"Varmastikin\", vakuutti Portos.\n\n\"Katsotaanpa\", pyysi d'Artagnan.\n\nJättiläinen otti mainitut kaksi esinettä ja toteutti mitä helpoimmin ja\nilman näkyvää ponnistusta kumppaninsa haluamat muodonvaihdokset.\n\n\"Noin!\" virkahti Portos.\n\n\"Suurenmoista!\" kehaisi d'Artagnan; \"sinä olet tosiaan saanut luonnolta\nrunsaat antimet, Portos.\"\n\n\"Olen kuullut puhuttavan\", kertoi Portos, \"eräästä Krotonin Milosta,\njoka teki tavattomia voimatemppuja, -- sitoen nuoran otsalleen ja\npingoittaen sen poikki päälihaksillaan, tappaen härän nyrkiniskulla ja\nkantaen sen kotiin olallaan, pysähdyttäen juoksevan hevosen\ntakajaloista ja niin edelleen. Kaikki nuo näytteet annoin kertoa\nitselleni Pierrefondsissa ja tein perässä ne temput, paitsi että nuoraa\nminä en saanut katkaistuksi ohimoitteni pullistuksella.\"\n\n\"Se johtuu siitä, että sinulla ei ole voima päässäsi, Portos\",\nhuomautti d'Artagnan.\n\n\"Ei, se on käsivarsissani ja hartioissani\", vastasi Portos\nyksinkertaisesti.\n\n\"No niin, hyvä ystävä, lähestykäämme ikkunaa, ja käytä voimaasi yhden\nrautakangen irroittamiseen. Odota, kunnes sammutan lampun.\"\n\nPortos astui ikkunan ääreen, tarttui molemmin käsin rautakankeen, veti\nsitä itseensä päin ja taivutti sen kaarelle, jotta molemmat päät\nheltisivät muurin syvennyksistä, joihin ne olivat olleet iskostettuina\nkolmekymmentä vuotta.\n\n\"Oivallista, hyvä ystävä!\" kiitti d'Artagnan; \"siinäpä temppu, johon\nkardinaali ei koskaan pystyisi, niin nerokas kuin hän onkin.\"\n\n\"Irroitanko lisää?\" kysyi Portos.\n\n\"Ei, tuo riittää; mies mahtuu nyt aukosta.\"\n\nPortos yritti ja pisti ulos koko yläruumiinsa.\n\n\"Kyllä mahtuu\", hän sanoi.\n\n\"Aikamoinen läpi siihen tosiaan tulikin. Ojenna nyt käsivartesi.\"\n\n\"Mihin?\"\n\n\"Ulos aukosta.\"\n\n\"Miksi?\"\n\n\"Sen saat hetimiten tietää. Tee kuten sanoin.\"\n\nPortos totteli sokeasti kuin sotamies ja ojensi käsivartensa ristikon\nläpi.\n\n\"Mainiota!\" tuumi d'Artagnan.\n\n\"Näkyy siis luistavan?\"\n\n\"Kuin öljytty, veikkonen.\"\n\n\"Hyvä on. Mitä minun on nyt tehtävä?\"\n\n\"Ei mitään.\"\n\n\"Onko siis kaikki valmista?\"\n\n\"Ei vielä.\"\n\n\"Tekisi kuitenkin mieleni ymmärtää\", sanoi Portos.\n\n\"Kuulehan siis, hyvä ystävä, ja parilla sanalla selviää sinulle koko\njuttu. Vartiohuoneen ovi avautuu, kuten näet.\"\n\n\"Näen kyllä.\"\n\n\"Nyt lähetetään meidän pihallemme, jonka poikki Mazarinin täytyy astua\nmennessään kasvihuoneeseen, ne kaksi kaartilaista, jotka saattavat\nhäntä.\"\n\n\"Kas tuolla he astuvatkin ulos.\"\n\n\"Kunhan vain sulkisivat vartiohuoneen oven perässään! Hyvä, he painavat\nsen kiinni.\"\n\n\"Edelleen?\"\n\n\"Hiljaa! He voisivat kuulla.\"\n\n\"Mutta silloin en saa tietää mitään.\"\n\n\"Saat kyllä, sillä sikäli kuin panet hommaa täytäntöön, käsität jutun.\"\n\n\"Mieluisampaa olisi kuitenkin...\"\n\n\"Hauskempaa on nauttia yllätyksestä.\"\n\n\"Aivan oikein, se kyllä on totta\", myönsi Portos.\n\n\"Vaiti nyt!\"\n\nPortos jäi mykäksi ja hievahtamattomaksi.\n\nMolemmat sotamiehet lähestyivät tosiaan ikkunaa, hieroen käsiään, sillä\nhelmikuun ilta oli jokseenkin kylmä.\n\nSamassa avautui vartiohuoneen ovi jälleen, ja toista sotamiestä\nhuudettiin takaisin. Tämä jätti kumppaninsa ja palasi vartiohuoneeseen.\n\n\"Käykö se vieläkin laatuun?\" kysyi Portos.\n\n\"Paremmin kuin koskaan\", vastasi d'Artagnan. \"Kuulehan nyt: minä huudan\ntänne tuon sotamiehen, puhellakseni hänen kanssaan, niinkuin eilen\nkutsuin erään hänen kumppaninsa, muistathan?\"\n\n\"Kyllä, mutta minä en vain ymmärtänyt sanaakaan hänen puheestaan.\"\n\n\"Niin, hänen ääntämisensä oli hyvinkin murteellista. Mutta ota nyt\nhuomioon jokainen sana, mitä sinulle virkan; kaikki riippuu\ntoimeenpanemisesta, Portos.\"\n\n\"Hyvä! Toimeenpaneminen on juuri vahvana puolenani.\"\n\n\"Sen tiedän hiton hyvin; sentähden luotankin sinuun.\"\n\n\"Puhu pois.\"\n\n\"Minä siis kutsun sotamiehen tänne ja juttelen hänen kanssaan.\"\n\n\"Sen olet jo sanonut.\"\n\n\"Minä käännyn vasemmalle, jotta hän joutuu oikealle puolellesi,\nnoustessaan penkille.\"\n\n\"Mutta jollei hän nousekaan?\"\n\n\"Nousee kyllä, ole huoletta. Samassa kun hän nousee penkille, ojennat\nsinä peloittavan käsivartesi ja tartut häntä kurkkuun. Sitten vedät\nhänet huoneeseemme niinkuin Tobias kiskoi kalan maalle kitusista, mutta\nmuista kouristaa niin lujasti, että hän ei pääse älähtämään.\"\n\n\"Kyllä\", lupasi Portos; \"mutta jos kuristan hänet?\"\n\n\"No, sitten olisi yhtä sveitsiläistä vähemmän; mutta toivottavasti et\nsentään tule häntä tukehduttaneeksi. Sinä lasket hänet hiljaa\npitkäkseen täällä, me sullomme kapulan hänen suuhunsa ja sidomme hänet\njohonkin kiinni. Sillä tavoin saamme heti univormun ja miekan.\"\n\n\"Mainiota!\" virkahti Portos katsellen d'Artagnania ihailevasti.\n\n\"Eikö olekin?\" vastasi gascognelainen.\n\n\"Niin\", älysi Portos muistuttaa, \"mutta yksi univormu ja miekka ei\nriitä meille kahdelle.\"\n\n\"No, onhan hänellä kumppani!\"\n\n\"Aivan oikein\", huomasi Portos.\n\n\"Kun yskäisen, kurottaudu kaappaamaan; silloin on oikea hetki.\"\n\n\n\n\nYHDESSADATTA LUKU\n\nJännervoima ja järki\n\n\nYstävykset asettuivat kumpainenkin määräpaikalleen. Asemassaan oli\nPortos kokonaan ikkunansoppeen kätkeytyneenä.\n\n\"Hyvää iltaa, kumppani!\" tervehti d'Artagnan mielistelevimmällä\näänellään.\n\n\"Hyve ilda, monsir\", vastasi sotamies.\n\n\"Ei taida nyt olla kovinkaan lämmin kävellä\", sanoi d'Artagnan.\n\n\"Brrrr!\" päristi kaartilainen.\n\n\"Lasillinen viiniä ei kenties olisi haitaksi?\"\n\n\"Lashilinen fiini -- she maishtuis.\"\n\n\"Kala tärppii, -- jo puraisee!\" jupisi d'Artagnan Portokselle.\n\n\"Kyllä ymmärrän\", vastasi Portos.\n\n\"Minulla on täällä pullo\", ilmoitti d'Artagnan.\n\n\"Bullo!\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Däysh bullo?\"\n\n\"Ihan täysi, ja lahjoitan sen teille, jos juotte terveydekseni.\"\n\n\"Hehee, juon gyllä!\" vakuutti sveitsiläinen lähestyen.\n\n\"No, tulkaa ottamaan, veikkonen\", kehoitti gascognelainen.\n\n\"Gyllä dulen. Duoll ongin benkki.\"\n\n\"Totta tosiaan, ihan kuin vasiten asetettuna sitä varten. Nouskaa\npenkille ... kas noin, veikkonen.\"\n\nJa d'Artagnan yskäisi.\n\nSamassa iski Portoksen käsivarsi alas; hänen rautainen kouransa\nsieppasi sotamiestä kaulasta nopeasti kuin salama ja tukevasti kuin\nruuvipihti sekä veti hänet ylös aukosta toisen kykenemättä\näännähtämäänkään ja ollessa tukehtumaisillaan matkalla. Voimamies\nasetti hänet pitkäkseen lattialle, d'Artagnan jätti hänelle juuri sen\nverran aikaa, että hän pääsi hengähtämään, tukki häneltä sitten suun\nhuivillaan ja alkoi riisua uhriaan niin joutuisasti ja kätevästi kuin\nainakin mies, joka oli oppinut ammattinsa taistelukentällä.\n\nSidottuna ja kapuloituna kannettiin sotamies liedelle, mistä ystävykset\nolivat ennakolta sammuttaneet tulen.\n\n\"Saatiinhan toki yksi säilä ja asu\", virkahti Portos.\n\n\"Ne otan minä\", sanoi d'Artagnan. \"Jos sinä tahdot univormun ja miekan\nlisää, niin meidän on uudistettava temppumme. Pidä varasi! Näen toisen\njuuri tulevan vahtihuoneesta ja suuntaavan askeleensa tänne päin.\"\n\n\"Minä pelkään, että olisi varomatonta ryhtyä toistamiseen sellaiseen\nkepposeen\", epäili Portos. \"Sama keino ei onnistu kahdesti, väitetään.\nJos tempaisuni sattuisi harhaan, niin kaikki olisi hukassa. Mieluummin\nryömin ulos, kaappaan hänet kiinni aavistamattomalla hetkellä ja\ntyönnän hänet sinulle kapuloittuna.\"\n\n\"Parempi on\", yhtyi gascognelainen.\n\n\"Pysyttele siis valmiina\", sanoi Portos luisuen alas aukosta.\n\nHanke toteutui Portoksen lupauksen mukaan. Jättiläinen piiloutui\nsotamiehen tien varteen, ja tämän astuessa ohitse hän kaappasi miestä\nniskasta, sulloi hänelle kapulan suuhun, työnsi hänet kuin muumion\nikkunaristikon lävestä ja kapusi itse sisälle hänen perässään.\n\nToinen vanki riisuttiin kuten äskeinenkin. Hänet laskettiin\nmakuusijalle ja sidottiin kaksinkertaisilla vöillä vankkoihin tammisiin\nvuodepatsaisiin, joten hänen suhteensa saattoi olla yhtä huoleton kuin\nedellisenkin.\n\n\"Kas niin\", puheli d'Artagnan, \"tämähän sujuu oivallisesti! Yritä nyt\nvetää yllesi tuon juuttaan asu, Portos. Luulen mahtuvasi siihen, mutta\njos se on liian ahdas, niin eipä hätää: silloin riittäköön hankkilus ja\npunatöyhtöinen hattu.\"\n\nSattumalta oli toinen sotamies jättimäinen sveitsiläinen, niin että\nhänen univormunsa sopi Portokselle erinomaisesti, paitsi että saumoja\nratkeili joistakuista kohdista.\n\nTuokioon ei kuulunut muuta kuin vaatteiden kahinaa, kun Portos ja\nd'Artagnan pukeutuivat kiireimmiten.\n\n\"Tehty!\" virkahtivat he yhtaikaa. \"Teille, kumppanit\", he lisäsivät\nmolempiin kaartilaisiin kääntyen, \"ei tapahdu mitään pahaa, jos pysytte\nhiljaa, mutta jos yritätte rimpuilla, niin olette kuoleman omia.\"\n\nSotamiehet pysyivät hievahtamattomina. Portoksen koura oli saanut\nheidät käsittämään, että asia oli mitä vakavinta laatua ja että tästä\noli leikki kaukana.\n\n\"Seuraa minua\", vastasi d'Artagnan.\n\nJa työntyen ulos aukosta hän solui keveästi pihalle. Portos seurasi\nsamaa tietä, vaikka vaivaloisemmin ja vitkallisemmin.\n\nHuoneeseen kytketyt sotamiehet värisivät pelosta.\n\nTuskin olivat d'Artagnan ja Portos laskeneet jalkansa maahan, kun eräs\novi avautui ja kamaripalvelijan ääni huusi:\n\n\"Vartio!\"\n\nSamassa avautui myöskin vahtihuoneen ovi, ja kaikuva ääni käski:\n\n\"La Bruyère ja du Barthois, lähtekää!\"\n\n\"Minä olen nähtävästi nimeltäni la Bruyère\", supatti d'Artagnan.\n\n\"Ja minä du Barthois\", lisäsi Portos.\n\n\"Missä olettekaan?\" kysyi kamaripalvelija, joka kirkkaasta valosta\ntultuaan ei nähtävästi vielä kyennyt eroittamaan kahta sankariamme\nhämystä.\n\n\"Täällä!\" vastasi d'Artagnan.\n\nJa Portokseen kääntyen hän kysäisi:\n\n\"Mitä tästä sanot, hyvä du Vallon?\"\n\n\"Hiisi vieköön, kunpahan jatkuisi näin, niin tämä olisi hupaista\npeliä!\"\n\nMolemmat tilapäiset sotamiehet astelivat totisina kamaripalvelijan\ntakana; tämä avasi heille eteisen oven ja sitten toisen, joka näytti\njohtavan odotushuoneeseen, sekä osoitti heille kahta töyrytuolia.\n\n\"Ohjesääntö on ihan yksinkertainen\", hän sanoi. \"Te sallitte ainoastaan\nyhden henkilön tulla tänne, kuuletteko? Yhden ainoan, ei ketään muuta;\nja häntä te tottelette kaikessa. Mitä paluuseenne tulee, niin siitä\nette voi erehtyä, sillä teidän tarvitsee vain odottaa, kunnes minä\ntulen päästämään teidät palveluksesta.\"\n\nD'Artagnan oli hyvin tunnettu tälle kamaripalvelijalle, joka ei ollut\nkukaan muu kuin Bernouin; kuuden tai kahdeksan kuukauden aikana oli\ntämä hyvinkin kymmeneen kertaan johtanut hänet kardinaalin luo.\nVastaamisen sijasta hän senvuoksi murahti vain _jaa_! koettaen saada\ntämän saksalaisen myönnytyssanan lausutuksi niin vähän gascognelaisesti\nkuin suinkin.\n\nPortokselta taasen oli d'Artagnan ottanut lupauksen, että hän ei\npuhuisi missään tapauksessa. Äärimmäisyyteen ahdistettuna oli hänelle\nsallittua vain sadattaa juhlallisen kumeasti: _Teufel_.\n\nBernouin poistui lukiten oven jälkeensä.\n\n\"Ohoh\", äännähti Portos kuullessaan avaimen kiertyvän lukossa, \"täällä\nnäkyy olevan tapana teljetä huoneisiin kaikki ihmiset. Minusta näyttää,\nettä me olemme vain vaihtaneet vankilaa; äskeisestä kopistamme olemme\nsiirtyneet pidätetyiksi kasvihuoneeseen. En tiedä, tokko olemme\nkostuneet siitä kaupasta.\"\n\n\"Hiljaa!\" varoitti d'Artagnan; \"tuolta tulee se ilmoitettu joku.\"\n\nEteisestä kuului keveitä askeleita. Ovi narisi saranoillaan, ja\nhuoneeseen astui herrasmieheksi pukeutunut henkilö kääriytyneenä\nruskeaan levättiin, leveä hattu painettuna silmille ja lyhty kädessä.\n\nPortos painautui seinää vasten, mutta hän ei kyennyt tekeytymään niin\nnäkymättömäksi, että tulija ei olisi häntä huomannut; hän ojensi\nPortokselle lyhtynsä ja käski:\n\n\"Sytyttäkää riippulamppu.\"\n\nSitten hän lisäsi d'Artagnaniin kääntyen:\n\n\"Tunnettehan ohjesäännön?\"\n\n\"_Ja_\", vastasi gascognelainen, päättäneenä turvautua tähän ainoaan\nsaksankieliseen näytteeseen.\n\n\"_Tedesco_\", mutisi tulija; \"_va bene_.\"\n\nJa lähestyen vastapäistä ovea hän avasi sen ja katosi, mutta lukitsi\nsen jälleen jälkeensä.\n\n\"Ja mitä nyt teemme?\" kysyi Portos.\n\n\"Nyt, veikkoseni, käytämme olkapäätäsi, jos tämä ovi on lukossa.\nKaikella on aikansa, ja kaikki tulee oikealla hetkellä sille, joka osaa\nodottaa. Mutta teljetkäämme ensin sopivalla tavalla ulko-ovi,\nseurataksemme sitten isäntäämme.\"\n\nYstävykset ryhtyivät heti puuhaan ja kasasivat ovea vasten kaikki\nhuonekalut, joten pääsy huoneeseen kävi sitä mahdottomammaksi, kun ovi\noli sisäänpäin aukeava.\n\n\"Noin\", tuumi d'Artagnan; \"nyt saamme olla varmoja siitä, että meitä ei\nyllätetä takaapäin. Eteenpäin siis!\"\n\n\n\n\nKAHDESSADATTA LUKU\n\nMazarinin salaluolat\n\n\nHe saapuivat ovelle, josta Mazarin oli kadonnut; d'Artagnan yritti\nturhaan avata sitä.\n\n\"Nyt on koeteltava sinun hartiaväkeäsi\", sanoi d'Artagnan. \"Työnnä,\nveikkonen, mutta tasaisesti, melua välttäen; älä murra mitään, tyrkkää\nvain ovipuoliskot erilleen, siinä kaikki.\"\n\nPortos painoi vankan olkansa ovipuoliskoa vasten, joka heti myötäsi, ja\nd'Artagnan pisti silloin miekkansa kärjen salvan ja sinkilän väliin.\nSalvan vinoksi hiottu syrjä luiskahti sivulle, ja ovi avautui.\n\n\"Sanoinhan sinulle, Portos, että naisten ja ovien kanssa tulee toimeen\nkaikessa, kun niitä pitelee tasaisesti.\"\n\n\"Sinä olet suuri järkeilijä\", vastasi Portos, \"se on totinen tosi.\"\n\n\"Astukaamme sisälle\", virkkoi d'Artagnan.\n\nHe hiipivät eteenpäin. Lasisen väliseinän takana pilkoitti kardinaalin\nlyhty lattialta suojaman keskikohdalta, missä Rueilin linnan\npomeranssi- ja granaattipuut pitkiin riveihin asetettuina muodostivat\nleveän puistokujan ja kaksi soukempaa sivukujaa.\n\n\"Kardinaalia ei näy missään\", huomautti d'Artagnan; \"pelkkä lyhty on\njäljellä. Missä lemmossa hän onkaan?\"\n\nJa hän alkoi tutkia toista sivukäytävää, viitattuaan Portosta\ntarkastelemaan toista. Äkkiä hän näki vasemmallaan paikoiltaan\nsiirretyn säiliön, ja sen entisellä sijalla ison aukon.\n\nKymmenen miestä olisi vaivoin kyennyt siirtämään säiliötä syrjään,\nmutta jonkun koneiston avulla oli se kääntynyt sivulle aluslevyineen.\n\nD'Artagnan näki, kuten sanottu, säiliön sijalla suuren aukon, ja sen\nreunasta pisti näkyviin kiertoportaiden ensimmäiset askelmat.\n\nHän viittasi luokseen Portoksen ja osoitti hänelle havaintonsa.\n\nKumppanukset katselivat toisiaan tyrmistyneinä.\n\n\"Jos haluaisimme ainoastaan kultaa\", supatti d'Artagnan, \"niin olisimme\nnyt löytäneet mitä tahdoimme ja pysyisimme äveriäinä koko ikämme.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Etkö käsitä, Portos, että kardinaali kaiken todennäköisyyden mukaan\nsäilyttää näiden portaiden juurella sitä kuuluisaa aarretta, josta niin\npaljon puhutaan? Meidän tarvitsisi vain laskeutua holviin, tyhjentää\njoku rahakirstu, sulkea kardinaali kaksinkertaisten lukkojen taakse,\nlähteä tiehemme kultataakkoinemme ja kääntää tuo pomeranssipuu takaisin\npaikalleen, ainoankaan ihmisen kysymättä meiltä, mistä olemme saaneet\nrikkautemme, -- itse kardinaalinkaan.\"\n\n\"Se olisi hyvä kaappaus kelmeille\", vastasi Portos, \"mutta minun\nnähdäkseni arvoton aatelismiehille.\"\n\n\"Samaa mieltä olen minäkin\", vahvisti d'Artagnan; \"minä sanoinkin: 'jos\nhaluaisimme ainoastaan kultaa', mutta me haluamme muuta.\"\n\nSamassa, ja juuri kun d'Artagnan kumartui kellaria kohti kuuntelemaan,\ntunkeusi hänen korvaansa metallisointuista kilinää, niinkuin olisi\nliikuteltu kultarahoilla täytettyä säkkiä. Hän hätkähti, ja heti\njälkeenpäin sulkeutui joku ovi. Portailta alkoi näkyä valon kajastusta.\n\nMazarin oli jättänyt lyhtynsä kasvihuoneeseen uskotellakseen muille,\nettä hän oleskeli siellä. Mutta mukanaan hänellä oli vahakynttilä,\njonka avulla hän tarkasteli salaista aartehistoaan.\n\n\"He, he!\" haastoi hän itsekseen italiankielellä, hitaasti noustessaan\nportaita ja silmäillessään pulleata espanjalaisilla realeilla täytettyä\npussia. \"Näillä saa maksetuksi viisi parlamentinneuvosta ja kaksi\nPariisin kenraalia. Minäkin olen suuri päällikkö, vaikka käyn sotaa\nomalla tavallani.\"\n\nD'Artagnan ja Portos olivat kumpainenkin lymynneet omaan sivukujaansa\nsäiliön taakse ja odottivat.\n\nKolmen askeleen päässä d'Artagnanista Mazarin painoi seinään kätkettyä\njoustinta. Aluslevy kääntyi, ja sen kannattama pomeranssipuu siirtyi\nitsestään varsinaiselle paikalleen.\n\nSitten kardinaali sammutti kynttilänsä, pisti sen taskuunsa, ja\nvirkahti ottaen jälleen lyhdyn:\n\n\"Menkäämme katsomaan herra de la Fèreä.\"\n\n\"Hyvä! Se on meidänkin tiemme\", ajatteli d'Artagnan; \"me pidämme\nseuraa.\"\n\nKaikki kolme lähtivät liikkeelle. Mazarin asteli keskikujassa, Portos\nja d'Artagnan hiipivät rinnakkaisia sivukujia myöten. Ystävykset\nkarttelivat huolellisesti niitä valojuovia, joita kardinaalin lyhty loi\nkasvisäiliöiden väliin.\n\nKardinaali saapui toiselle lasiovelle ihan tietämättömänä\nsaattueestaan, sillä pehmeä hiekka tukahdutti askeleiden kaiun.\n\nHän kääntyi sitten vasemmalle ja poikkesi käytävään, jota Portos ja\nd'Artagnan eivät olleet vielä huomanneet. Mutta juuri kun hänen piti\navata ovi, pysähtyi hän miettiväisenä.\n\n\"Äh, _diavolo_!\" pahoitteli hän; \"unohdin Commingesin neuvon. Minun on\nkutsuttava tänne sotamiehet ja asetettava heidät ovelle, jotten antaudu\ntuon uskalikon valtaan. Täytyy palata.\"\n\nJa kärsimättömästi liikahtaen hän kääntyi mennäkseen takaisin samaa\ntietä kuin oli tullutkin.\n\n\"Älkää huoliko vaivautua, monseigneur\", sanoi d'Artagnan astahtaen\naskeleen eteenpäin hattu kädessä ja kohtelias hymy huulillaan; \"me\nolemme saattaneet teidän ylhäisyyttänne askel askeleelta, ja tässä\nolemme.\"\n\n\"Niin, tässä olemme\", yhtyi Portos.\n\nJa hän kumarsi yhtä herttaisesti kuin kumppaninsakin.\n\nMazarin loi säikkyneen katseensa toisesta toiseen, tunsi kumpaisenkin\nja pudotti lyhtynsä pelästyneesti huoahtaen.\n\nD'Artagnan otti lyhdyn, joka ei ollut onneksi sammunut.\n\n\"Voi, kuinka varomatonta, monseigneur!\" hän huudahti; \"täällä ei ole\nhyvä liikkua ilman valoa! Teidän ylhäisyytenne voisi törmätä jotain\nsäiliötä vasten tai suistua johonkin kuoppaan.\"\n\n\"Herra d'Artagnan!\" sopersi Mazarin, joka ei kyennyt tointumaan\nhämmästyksestään.\n\n\"Niin, monseigneur, minä itse, ja minulla on kunnia esitellä teille\nherra du Vallon, kelpo ystäväni, jota kohtaan teidän ylhäisyytenne on\naikaisemmin suvainnut osoittaa vilkasta harrastusta.\"\n\nJa d'Artagnan antoi valon sattua Portoksen ilahtuneille kasvoille;\njättiläinen alkoi nyt käsittää kaikki ja tunsi itsensä ylen ylpeäksi\nretkeilystään.\n\n\"Te aiotte pistäytyä herra de la Fèren luo\", jatkoi d'Artagnan. \"Älkää\nantako meidän häiritä vierailuanne, monseigneur. Näyttäkää meille vain\ntietä, kyllä tulemme perässä.\"\n\nMazarin toipui vähitellen.\n\n\"Oletteko kauankin olleet kasvihuoneessa, messieurs?\" hän kysyi\nvapisevalla äänellä, ajatellessaan käyntiä, jonka hän oli tehnyt\naarrekammioonsa.\n\nPortos avasi suunsa vastatakseen. D'Artagnan teki hänelle merkin, ja\nmykäksi jääden sulkeutui Portoksen suu hiljalleen.\n\n\"Tulimme juuri nyt, monseigneur\", vastasi d'Artagnan.\n\nMazarin hengitti keveämmin; hän ei ollut enää levoton aarteestaan, vaan\npelkäsi ainoastaan oman turvallisuutensa tähden. Väkinäinen hymy\nvilahti hänen huulillaan.\n\n\"Monseigneur\", jatkoi d'Artagnan, \"teidän ylhäisyytenne näkee, kuinka\nsäädyllisesti me esiinnymme. Mutta meidän on pakko ilmoittaa, että\nmeillä ei ole aikaa hukata. Avatkaa siis, monseigneur, olkaa hyvä, ja\nmuistakaa hyväntahtoisesti kerta kaikkiaan, että vähäisinkin\npakoliikkeenne, heikoinkin avunhuutonne voisi tässä poikkeuksellisessa\nasemassamme johtaa meidät johonkin äärimmäisyyteen, jota teidän ei sovi\nsiinä tapauksessa panna pahaksenne.\"\n\n\"Olkaa huoletta, messieurs\", vakuutti Mazarin; \"minä en yritä mitään,\nsiitä annan kunniasanani.\"\n\nD'Artagnan antoi Portokselle merkin pysyä kaksin verroin valppaana ja\nlausui sitten Mazariniin kääntyen:\n\n\"Menkäämme nyt sisälle, monseigneur, jos suvaitsette.\"\n\n\n\n\nKOLMASSADATTA LUKU\n\nKardinaalilla on aavistamaton neuvottelu\n\n\nMazarin avasi lukitun kaksoisoven, jonka kynnyksellä Atos seisoi\nvalmiina vastaanottamaan korkean vieraansa Commingesilta saamansa\nilmoituksen johdosta.\n\nMazarinin nähdessään hän kumarsi.\n\n\"Teidän ylhäisyytenne olisi voinut säästää itseltänne saattueen\", hän\nsanoi; \"minulle osoittamanne kunnia on liian suuri, voidakseni sitä\nkoskaan unohtaa.\"\n\n\"Hänen ylhäisyytensä ei tosiaan tahtonut olla tietääkseenkään meistä,\nhyvä kreivi\", tokaisi d'Artagnan; \"seikka on sellainen, että du Vallon\nja minä kenties sopimattomastikin lyöttäysimme mukaan, kun olimme kovin\nhalukkaita tapaamaan sinua.\"\n\nTämä ääni, sen pilkallinen sävy ja puhujan tuttu kädenliike sai Atoksen\nhypähtämään kummastuksesta.\n\n\"D'Artagnan! Portos!\" huudahti hän.\n\n\"Samat miehet, veikkonen.\"\n\n\"Samat\", toisti Portos.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" kysyi kreivi.\n\n\"Se merkitsee\", vastasi Mazarin yrittäen hymyillä kuten äskenkin, mutta\nsamalla puraisten huultansa, \"se merkitsee, että osat ovat vaihtuneet\nja että näiden herrasmiesten oltua vankejani olen minä nyt heidän\nvallassaan, joten minun on vastaanotettava heiltä määräyksiä sen sijaan\nettä heitä käskisin. Mutta minun on sanottava teille, messieurs, että\nvoittonne ei ole pitkällinen, ellette suorastaan tapa minua; tulee taas\nminunkin vuoroni, väkeni...\"\n\n\"Voi, monseigneur\", keskeytti d'Artagnan, \"älkää uhatko: se on kovin\nhuono esimerkki. Mehän olemme niin säveitä ja myötämielisiä teidän\nylhäisyyttänne kohtaan! Kuulkaahan, heittäkäämme sikseen kaikki\npahantuulisuus, jättäkäämme kaikki kauna, ja pakiskaamme kauniisti.\"\n\n\"En parempaa pyydä, messieurs\", vastasi Mazarin. \"Mutta\nlunastussummastani keskusteltaessa en soisi teidän katsovan asemaanne\nedullisemmaksi kuin se on; saadessanne minut ansaan te jouduitte siihen\nitsekin. Miten pääsisitte poistumaan täältä? Katsokaa noita\nrautaristikkoja, noita ovia, ajatelkaa ovien ja ristikkojen takana\nvalvovia vartijoita, pihoilla kuhisevia sotamiehiä, ja sitten tehkäämme\nsovinto. Malttakaa, tahdon näyttää teille, että tarkoitukseni on\nrehellinen.\"\n\n-- Ahaa! -- ajatteli d'Artagnan; -- olkaamme varuillamme, nyt hän\nmiettii jotakin kepposta.\n\n\"Tarjosin teille vapautenne\", jatkoi ministeri, \"ja tarjoan vieläkin.\nTahdotteko sen? Tunnin kuluttua te olette ilmitulleita, pidätettyjä,\npakotettuja surmaamaan minut, mikä olisi inhoittava rikos ja ihan\narvoton teidänlaisillenne kunnon aatelismiehille.\"\n\n-- Hän on oikeassa, -- ajatteli Atos.\n\nJa niinkuin kaikki, mitä liikkui tuossa ainoastaan ylevien ajatusten\nelähdyttämässä sielussa, kuvastui tämäkin ajatus hänen katseissaan.\n\n\"Siihen väkivaltaan ryhdymmekin vain äärimmäisessä hätätilassa\",\nvirkkoi d'Artagnan tukahduttaakseen toivon, jonka Atoksen hiljainen\nmyönnytys oli herättänyt Mazarinin mielessä.\n\n\"Jos päin vastoin\", pitkitti Mazarin, \"päästätte minut ja otatte\nvastaan vapautenne...\"\n\n\"Mitä!\" keskeytti d'Artagnan; \"tahdotteko meitä tyytymään vapauteemme,\njonka te voisitte jälleen riistää meiltä viittä minuuttia myöhemmin,\nkuten itse sanoitte? Ja mikäli teitä tunnen, monseigneur\", hän lisäsi,\n\"niin sen te tekisittekin.\"\n\n\"En, kautta kardinaalin kunnian? Ettekö usko minua?\"\n\n\"Monseigneur, minä en luota kardinaaleihin, jotka eivät kuulu\nhengelliseen säätyyn.\"\n\n\"No niin, kautta ministerin kunnian!\"\n\n\"Te ette ole enää ministeri, monseigneur; olette vanki.\"\n\n\"Kautta Mazarinin kunnian sitten! Se olen ja sinä pysyn aina,\ntoivoakseni.\"\n\n\"Hm\", hymähti d'Artagnan, \"olen kuullut puhuttavan eräästä Mazarinista,\njoka ei pitänyt valojaan kovinkaan pyhinä, ja minä pelkään, että hän\noli joku teidän ylhäisyytenne esi-isä.\"\n\n\"Te olette hyvin järkevä mies, herra d'Artagnan\", sanoi Mazarin, \"ja\npahoittelen tosiaan, että olen joutunut ikävyyteen teidän kanssanne.\"\n\n\"Palatkaamme siis sopuun, monseigneur, parempaa en tahdo.\"\n\n\"No niin\", jatkoi Mazarin, \"jos toimitan teidät turvaan todellisella,\nselkeällä tavalla?\"\n\n\"Kas, se on toista!\" tokaisi Portos.\n\n\"Antakaahan kuulla\", sanoi Atos.\n\n\"Niin, antakaahan kuulla\", yhtyi d'Artagnan.\n\n\"Ensiksikin, suostutteko?\" kysyi kardinaali.\n\n\"Selittäkää suunnitelmanne, monseigneur, niin saamme nähdä.\"\n\n\"Ottakaa huomioon, että olette vankeina, telkien takana.\"\n\n\"Te tiedätte hyvin, monseigneur\", huomautti d'Artagnan, \"että meillä on\naina käytettävissämme viimeinen keino.\"\n\n\"Mikä sitten?\"\n\n\"Se, että kuolemme yhdessä.\"\n\nMazarin värähti.\n\n\"Kuulkaa\", hän sanoi; \"käytävän päässä on ovi, johon minulla on avain,\nja se johtaa puistoon. Ottakaa tämä avain ja lähtekää. Te olette\nketteriä, voimakkaita, aseistettuja. Kun käännytte vasempaan,\nsaavutatte sadan askeleen päässä puistoa ympäröivän muurin; kiivetkää\nsen yli, ja kolmella hyppäyksellä olette maantiellä ja vapaina. Nyt\ntunnen teidät kyllin hyvin tietääkseni, että vaikka teidät\nyllätettäisiinkin, ei se estäisi teitä pakenemasta.\"\n\n\"Hiisi vieköön, monseigneur\", vastasi d'Artagnan, \"olkoon menneeksi, se\non selvää puhetta! Missä onkaan avain, jonka suvaitsette tarjota\nmeille?\"\n\n\"Tässä.\"\n\n\"Ah, monseigneur\", lisäsi d'Artagnan, \"te kai suosiollisesti vielä\nopastatte meidät itse tuolle ovelle?\"\n\n\"Hyvin mielelläni\", vastasi ministeri, \"jos se on tarpeellista teidän\nrauhoittumiseksenne.\"\n\nMazarin, joka ei ollut toivonutkaan pääsevänsä niin huokealla hinnalla,\nastui säteilevin kasvoin käytävään ja avasi oven.\n\nSe johti todella puistoon, kuten kolme pakolaistamme huomasivat\nkylmästä yötuulesta, joka käytävään tunkeutuen tuprutti lunta heidän\nsilmilleen.\n\n\"Istu ja pala, nyt on kamala yö, monseigneur!\" sanoi d'Artagnan. \"Me\nemme tunne seutua emmekä mitenkään löytäisi tietä. Kun teidän\nylhäisyytenne on suvainnut tulla tänne asti, niin tulkaahan vielä\nmuutama askel, monseigneur, johtakaa meidät muurin luo.\"\n\n\"Olkoon menneeksi\", myöntyi kardinaali.\n\nHän suuntasi askeleensa suoraan eteenpäin ja kiirehti muuria kohti,\njonka juurella kaikki neljä seisoivat hetkisen kuluttua.\n\n\"Oletteko nyt tyytyväisiä, messieurs?\" kysyi Mazarin.\n\n\"Olemme toki! Muutoin olisimmekin kovin vaateliaita. Hitto, mikä kunnia\nmeille! Kolmea köyhää aatelismiestä saattelemassa kirkkoruhtinas!\nMuuten, monseigneur, sanoittehan äsken, että me olemme ketteriä,\nvoimakkaita ja aseistettuja?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Te erehdytte, ainoastaan herra du Vallon ja minä olemme aseistettuja;\nkreivi on aseeton, ja jos sattuisimme tapaamaan jonkun patrullin,\npitäisi meidän kyetä puolustautumaan.\"\n\n\"Se on luonnollista.\"\n\n\"Mutta mistä saisimme miekan?\" kysyi Portos.\n\n\"Monseigneur\", arveli d'Artagnan, \"lainannee kreiville omansa, jota hän\nei itse tarvitse.\"\n\n\"Varsin mielelläni\", mukautui kardinaali; \"vieläpä pyydän, että kreivi\nsuosiollisesti pitäisi sen muistona minulta.\"\n\n\"Se on mielestäni peräti kohteliasta, hyvä kreivi!\" huomautti\nd'Artagnan.\n\n\"Minä lupaankin, monseigneur, etten milloinkaan luovu siitä\", vastasi\nAtos.\n\n\"Oikein sanottu\", tuumi d'Artagnan; \"sepä liikuttavaa molemminpuolista\nkohteliaisuutta! Eikö sinulla ole silmät kyynelissä, Portos?\"\n\n\"On kyllä\", vastasi Portos, \"mutta minä en tiedä, sekö ne on pusertanut\nesiin vai tuuli. Pikemmin luulen sen johtuvan tuulesta.\"\n\n\"Kiipeä nyt ylös, Atos\", sanoi d'Artagnan, \"ja kiirehdi.\"\n\nPortoksen avulla, joka kohotti hänet keveästi kuin höyhenen, pääsi Atos\nmuurinharjalle.\n\n\"Hyppää nyt, Atos.\"\n\nAtos hyppäsi näkyvistä toiselle puolelle muuria.\n\n\"Oletko maassa?\" kysyi d'Artagnan.\n\n\"Olen.\"\n\n\"Ilman tapaturmaa?\"\n\n\"Aivan eheänä.\"\n\n\"Portos, pidä silmällä herra kardinaalia sillävälin kun minä kiipeän\nylös; ei, en tarvitse apuasi, nousen kyllä omin neuvoin. Mutta pidä\nvain silmällä herra kardinaalia, siinä kaikki.\"\n\n\"Kyllä pidän\", takasi Portos. \"No?\"\n\n\"Olet oikeassa; yritys on vaikeampi kuin luulin. Lainaa minulle\nselkääsi, mutta älä hellitä herra kardinaalia.\"\n\n\"Enkä hellitä.\"\n\nPortos tarjosi selkänsä d'Artagnanille, joka tämän tuen avulla tovin\nkuluttua istui harareisin muurilla. Mazarin oli nauravinaan.\n\n\"Oletko perillä?\" kysyi Portos.\n\n\"Olen, veikkonen, ja nyt...\"\n\n\"Nyt mitä?\"\n\n\"Ojenna minulle herra kardinaali ja vähäisimmästäkin älähdyksestä\ntukehduta hänet.\"\n\nMazarin tahtoi huutaa, mutta Portos pusersi häntä molemmin käsin ja\nnosti hänet d'Artagnanin ulottuviin, joka vuorostaan tarttui häntä\nkaulukseen ja asetti hänet viereensä istumaan. Sitten hän käski\nuhkaavasti:\n\n\"Monsieur, hypätkää heti alas herra de la Fèren luo, tai surmaan teidät\nniin totta kuin olen aatelismies!\"\n\n\"Mosjöö, mosjöö\", huudahti Mazarin, \"te rikotte lupauksenne?\"\n\n\"Minäkö! Missä minä olen teille mitään luvannut, monseigneur.\"\n\nMazarin ähkäisi.\n\n\"Te saitte vapautenne minulta, monsieur\", hän muistutti; \"teidän\nvapautenne oli minun lunastuksenani.\"\n\n\"Myönnetään; mutta lunnaat kasvihuoneeseen kätketystä suunnattomasta\naarteesta, salaluolasta, jonne päästään painamalla seinään sovitettua\njoustinta ja siten siirtämällä kiertoportaiden päältä syrjään säiliö,\n-- eikö niistäkin kannata hiukan puhua, sanokaahan, monseigneur?\"\n\n\"Jeesus!\" kirahti Mazarin tukahtuneesti ja liittäen kätensä ristiin.\n\"Jeesus, armias Jumala! Minä olen hukassa.\"\n\nMutta hänen valituksistaan välittämättä d'Artagnan tarttui häntä\nkainalosta ja solutti hänet hiljaa Atoksen syliin, sillä kreivi oli\njäänyt seisomaan hievahtamattomana muurin juurelle.\n\nSitten virkkoi d'Artagnan Portokseen kääntyen:\n\n\"Ota kiinni kädestäni; minä pitelen muurista.\"\n\nPortos teki ponnistuksen, joka sai muurin huojumaan, ja pääsi\nvuorostaan harjalle.\n\n\"En ollut käsittänyt täydellisesti\", hän sanoi; \"mutta nyt käsitän.\nTämä on tavattoman hauska juttu.\"\n\n\"Siltäkö tuntuu?\" sanoi d'Artagnan; \"sen parempi! Mutta jotta se\npysyisi hauskana loppuun asti, älkäämme menettäkö aikaa...\"\n\nJa hän hyppäsi alas muurilta.\n\nPortos teki samaten.\n\n\"Saattakaa herra kardinaalia, messieurs\", määräsi d'Artagnan; \"minä\ntarkastan seutua.\"\n\nGascognelainen veti miekkansa ja marssi etunenässä.\n\n\"Monseigneur\", tiedusti hän, \"missä on käännyttävä, jotta pääsisi\nvaltamaantielle? Ajatelkaa tarkoin ennen kuin vastaatte, sillä jos\nteidän ylhäisyytenne erehtyisi, voisi siitä koitua arveluttavia\nhaittoja ei ainoastaan meille, vaan teillekin.\"\n\n\"Kulkekaa pitkin muuria, monsieur\", neuvoi Mazarin, \"niin ette voi\njoutua harhaan.\"\n\nYstävykset jouduttivat askeleitaan, mutta hetkisen kuluttua heidän oli\npakko hiljentää vauhtiansa; parhaallakaan tahdollaan ei kardinaali\nsaanut pysytellyksi mukana.\n\nÄkkiä d'Artagnan törmäsi johonkin pehmeään, joka liikahti.\n\n\"Kas, hevonen!\" ihmetteli hän; \"olen tavannut hevosen, messieurs!\"\n\n\"Minä samoin!\" ilmoitti Atos.\n\n\"Ja minä myös!\" yhtyi Portos, joka ohjettansa totellen yhä piteli\nkardinaalia kainalosta.\n\n\"Tätä voi tosiaan sanoa onnenpotkaukseksi, monseigneur\", puheli\nd'Artagnan. \"Juuri kun teidän ylhäisyytenne pahoitteli, että teidän oli\npakko kiirehtää jalkaisin...\"\n\nMutta hänen puhuessaan painui pistoolin piippu hänen rintaansa vasten,\nja hän kuuli vakavasti lausutun varoituksen:\n\n\"Älkää koskeko!\"\n\n\"Grimaud!\" huudahti d'Artagnan; \"Grimaud, mitä sinä täällä teet?\nTaivasko sinut on lähettänyt?\"\n\n\"Ei, monsieur\", vastasi kunnon palvelija; \"herra Aramis käski minun\nvartioida hevosia.\"\n\n\"Aramis on siis täällä?\"\n\n\"Niin, monsieur, eilisestä saakka.\"\n\n\"Mitä te täällä teette?\"\n\n\"Vakoilemme.\"\n\n\"Mitä! Onko Aramis täällä?\" toisti Atos.\n\n\"On, pienellä linnanportilla. Se on hänen vartiopaikkansa.\"\n\n\"Teitä on siis oikein joukko?\"\n\n\"Kuusikymmentä.\"\n\n\"Anna hänelle tieto.\"\n\n\"Heti, monsieur.\"\n\nJa ajatellen, että kukaan ei pystynyt siihen tehtävään paremmin kuin\nhän, Grimaud porhalsi juoksuun, kolmen ystävyksemme jäädessä odottamaan\nilahtuneina siitä, että he taas vihdoinkin olivat kaikin koolla.\n\nKoko ryhmästä ainoastaan herra Mazarin oli kovin huonolla tuulella.\n\n\n\n\nNELJÄSSADATTA LUKU\n\nAlkaa jo näyttää varmalta, että Portoksesta vihdoinkin tulee parooni ja\nd'Artagnanista kapteeni\n\n\nKymmenen minuutin kuluttua Aramis saapui Grimaudin ja kymmenkunnan\naatelismiehen saattamana. Riemastuneena hän syleili ystäviään.\n\n\"Olette siis vapaita, veljet, vapaita minun avuttani! Kaikista\nponnistuksistani huolimatta en olekaan kyennyt tekemään mitään\nhyväksenne!\"\n\n\"Älä siitä välitä, hyvä ystävä; apusi tulee vielä tarpeeseen. Me emme\nole valmiita hommastamme.\"\n\n\"Olin kyllä ryhtynyt tehokkaihin toimenpiteisiin\", kertoi Aramis. \"Sain\nkoadjutorilta kuusikymmentä miestä, kaksikymmentä vartioitsee puiston\nmuureja, kaksikymmentä on asetettu Rueilin ja Saint-Germainin tien\nvarteen ja kaksikymmentä siroiteltu metsään. Tämän strategisen\njärjestelyn avulla olen siepannut kaksi kuriiria, jotka Mazarin oli\nlähettänyt kuningattaren luo.\"\n\nMazarin heristi korviaan.\n\n\"Mutta toivoakseni olet kunniallisesti toimittanut heidät takaisin\nkardinaalin luo?\" kysyi d'Artagnan.\n\n\"Kyllä käskisi!\" vastasi Aramis; \"juuri häntä kohtaan kai tekisi\nmieleni osoittaa sellaista hienotuntoisuutta! Toisessa sanomassaan\nkardinaali selittää kuningattarelle, että kassat ovat tyhjillään ja\nettä hänen majesteetillaan ei enää ole varoja; toisessa hän ilmoittaa\nsiirrättävänsä vankinsa Meluniin, koska Rueil ei hänestä tunnu kyllin\nvarmalta talletuspaikalta. Käsitäthän, veikkonen, että jälkimmäinen\nkirjelmä herätti minussa hyviä toiveita? Asetuin väijyksiin\nkuudenkymmenen mieheni kanssa, saarsin linnan, toimitin paikalle\nmuutamia varahevosia, jotka uskoin järkevän Grimaudin huostaan, ja\nodottelin tuloanne. Tosin en arvellut sen juuri tapahtuvan ennen kuin\nhuomenna aamulla, ja toivoin saavani teidät vapautetuksi ilman\nkahakkaa. Mutta nyt olette vapaina jo tänä iltana, vapaina ilman mitään\nselkkausta, -- sen parempi! Miten saitte livistetyksi tuolta Mazarinin\npahukselta? Teillä lienee paljon valittamista häntä vastaan.\"\n\n\"Eipä erityisesti\", vastasi d'Artagnan.\n\n\"Mitä ihmettä?\"\n\n\"Vieläpä täytyy minun sanoa, että meillä on aihetta kiitelläkin häntä.\"\n\n\"Mahdotonta!\"\n\n\"Niin vain on asia; hänen toimestaan me nyt olemme vapaalla jalalla.\"\n\n\"Hänen toimestaanko?\"\n\n\"Niin, hän antoi kamaripalvelijansa Bernouinin viedä meidät\nkasvihuoneeseen, ja sieltä seurasimme häntä kreivi de la Fèren luo.\nSilloin hän tarjoutui antamaan meille takaisin vapautemme, me\nvastaanotimme tarjouksen, ja hän osoitti meille suosiollisuuttaan niin\npitkälle, että näytti meille tietäkin ja johti meidät puistomuurin luo,\njonka yli olimme juuri hyvillä mielin kavunneet, kun kohtasimme\nGrimaudin.\"\n\n\"Kas vain!\" kummeksui Aramis; \"se lepyttää minua, ja soisinpa hänen\nolevan tässä, saadakseni sanoa hänelle, etten luullut häntä kykeneväksi\nniin kauniiseen menettelyyn.\"\n\n\"Monseigneur\", virkkoi d'Artagnan, joka ei saanut enää hillityksi\nitseään, \"sallikaa minun esitellä teille herra chevalier d'Herblay,\njoka haluaa -- kuten jo kuulittekin -- lausua teidän ylhäisyydellenne\nkunnioittavan kiitollisuutensa.\"\n\nJa hän vetäysi sivulle, paljastaen Aramiin hämmästyneille katseille\nMazarinin hämmentyneet kasvot.\n\n\"Ka, hei!\" äännähti Aramis; \"kardinaali? Oiva saalis! Hoi, ystävät!\nHevosia, hevosia!\"\n\nMuutamia ratsumiehiä kiirehti esiin.\n\n\"Hiisi vieköön\", jatkoi Aramis, \"olen kuitenkin tuottanut jotakin\nhyötyä. Monseigneur, suvaitkaa vastaanottaa alamainen kunnioitukseni!\nLyön vetoa, että voimallinen Portos on tehnyt tämän kelpo kaappauksen!\nMutta minä unohdin...\"\n\nHän antoi hiljaa käskyn eräälle ratsumiehelle.\n\n\"Luullakseni olisi viisasta lähteä\", huomautti d'Artagnan.\n\n\"Kyllä, mutta odotan vielä erästä ... Atoksen ystävää.\"\n\n\"Ystävää?\" toisti kreivi. \"Ja tuolta hän nelistääkin näreikön halki.\"\n\n\"Herra kreivi! Herra kreivi!\" huusi nuorekas ääni, joka hätkähdytti\nAtosta.\n\n\"Raoul! Raoul!\" huusi hän vastaan.\n\nNuori mies unohti silmänräpäykseksi tavanmukaisen kunnioituksensa ja\nheittäysi isänsä kaulaan.\n\n\"Katsokaa, herra kardinaali, -- eikö olisi vahinko eroittaa ihmisiä,\njotka rakastavat toisiansa niinkuin me! Messieurs\", jatkoi Aramis\nkääntyen ratsumiehiin, jotka yhä lukuisampina keräytyivät paikalle,\n\"asettukaa hänen ylhäisyytensä ympärille kunniasaatoksi; hän suvaitsee\nsuosia meitä seurallaan, ja toivoakseni olette hänelle siitä\nkiitollisia. Portos, älä kadota hänen ylhäisyyttään näkyvistäsi.\"\n\nJa Aramis yhtyi neuvottelemaan d'Artagnanin ja Atoksen kanssa.\n\n\"No niin\", virkkoi d'Artagnan heidän keskusteltuaan pari minuuttia,\n\"taipaleelle!\"\n\n\"Minne lähdemme?\" kysyi Portos.\n\n\"Sinun luoksesi, ystäväiseni, Pierrefondsiin; kaunis linnasi kykenee\ntarjoamaan hänen ylhäisyydelleen suurenmoista vieraanvaraisuutta.\nSitäpaitsi se on varsin hyvällä paikalla, ei liian lähellä Pariisia\neikä liian kaukana sieltä, joten saa parahiksi olluksi yhteydessä\npääkaupungin kanssa. Tulkaa, monseigneur, siellä asutte kuin ruhtinas,\nja sehän olettekin.\"\n\n\"Kukistunut ruhtinas\", vastasi Mazarin surkealla äänellä.\n\n\"Sotaonni vaihtelee, monseigneur\", sanoi Atos, \"mutta olkaa varma\nsiitä, että me emme käytä väärin menestystämme.\"\n\n\"Emme, mutta me käytämme sitä hyväksemme\", lisäsi d'Artagnan.\n\nKoko lopun yötä ystävykset ratsastivat niin väsymättömän joutuisasti\nkuin entiseenkin aikaan. Synkkänä ja miettiväisenä antoi Mazarin\nlaahata itseään ratsastavassa aavekulkueessa.\n\nKello kahdentoista aikaan he saapuivat Portoksen linnan puistokujaan.\n\n\"Ah\", virkahti Mousqueton, jonka paikka oli d'Artagnanin vierellä ja\njoka ei ollut hiiskunut sanaakaan koko matkalla, \"ah, uskokaa, jos\ntahdotte, monsieur, mutta ensi kertaa nyt hengitän keveästi sen jälkeen\nkun lähdin Pierrefondsista!\"\n\nHän kannusti hevosensa laukkaan, ilmoittaakseen palveluskunnalle herra\ndu Vallonin ja tämän ystävien tulon.\n\n\"Meitä on neljä\", sanoi d'Artagnan kumppaneilleen; \"meidän on\nvuorotellen vartioittava monseigneuria, ja kukin valvokoon kolme tuntia\nkerrallaan. Atos saa tarkastaa linnan, joka on varustettava\nvalloittamattomaan kuntoon piirityksen varalta. Portos pitää huolen\nmuonittamisesta ja Aramis linnoitusväen sijottamisesta. Toisin sanoen\nAtoksesta tulee yli-insinööri, Portoksesta ylimuonanhankkija ja\nAramiista paikan linnanpäällikkö.\"\n\nMazarin majoitettiin linnan kauneimpiin huoneisiin.\n\n\"Messieurs\", hän sanoi saatuaan asuntonsa, \"arvattavasti\nei aikomuksenanne ole pitää minua täällä pitkääkään aikaa\ntietymättömissä?\"\n\n\"Ei, monseigneur\", vastasi d'Artagnan, \"aiomme piammiten saattaa\njulkisuuteen, että te olette meidän vallassamme.\"\n\n\"Silloin teidät piiritetään.\"\n\n\"Sen otamme lukuun.\"\n\n\"Ja mitä silloin teette?\"\n\n\"Me puolustaudumme. Jos kardinaali Richelieu vielä eläisi, niin hän\nvoisi kertoa teille tarinan Saint-Gervaisin vallinsarvesta, jossa me\nneljä neljän lakeijamme ja kahdentoista ruumiin avulla pidimme\npuoliamme kokonaista armeijaa vastaan.\"\n\n\"Sellaiset urotyöt käyvät päinsä kerran, monsieur, mutta ne eivät\nuudistu.\"\n\n\"Nyt ei meidän tarvitsekaan olla niin sankarillisia; huomenna\nilmoitetaan asia pariisilaisarmeijalle, ja ylihuomenna se on täällä.\nSen sijaan että taistelu syttyisi Saint-Denisin tai Charentonin\nseuduilla, tapahtuukin se silloin Compiègnen tai Villers-Cotteretsin\nlähellä.\"\n\n\"Hänen korkeutensa prinssi on siinä voitollinen kuten aina.\"\n\n\"Hyvin mahdollista, monseigneur; mutta taistelun edellä me siirrämme\nteidän ylhäisyytenne toiseen herra du Vallonin linnaan ja hänellä on\nkolme tällaista. Me emme tahdo panna teidän ylhäisyyttänne alttiiksi\nsodan vaaroille.\"\n\n\"No niin\", mukautui Mazarin, \"minä näen, että minun on antauduttava.\"\n\n\"Ennen piiritystä?\"\n\n\"Niin, saadakseni kenties paremmat ehdot.\"\n\n\"Ka, mitä ehtoihin tulee, monseigneur, niin huomaatte meidät hyvin\nkohtuullisiksi.\"\n\n\"No, antakaa minun siis kuulla ne.\"\n\n\"Levähtäkää ensin, monseigneur, niin mietimme sillaikaa.\"\n\n\"En kaipaa lepoa, messieurs; haluan vain tietää, olenko ystävien\nkäsissä vai vihollisten.\"\n\n\"Ystävien, monseigneur, ystävien!\"\n\n\"No, sanokaa minulle siis heti, mitä tahdotte, voidakseni päättää onko\nmeidän keskemme sovinto mahdollinen. Puhukaa, kreivi de la Fère.\"\n\n\"Monseigneur\", vastasi Atos, \"minulla ei ole mitään pyydettävää\nitselleni, ja Ranskalle vaatisin liian paljon. Sen vuoksi jäävään\nitseni ja luovutan puhevuoron chevalier d'Herblaylle.\"\n\nAtos vetäytyi kumartaen askeleen taaksepäin ja jäi seisomaan tulisijaan\nnojautuneena pelkäksi neuvottelun kuuntelijaksi.\n\n\"Puhukaa siis te, chevalier d'Herblay\", pyysi kardinaali. \"Mitä\nhaluatte? Jättäkää sikseen kaikki kiertely, kaikki kaksimielisyys.\nLausukaa asianne selvästi, lyhyeen ja täsmällisesti.\"\n\n\"Minä lyön heti kortit pöydälle, monseigneur.\"\n\n\"Näyttäkää siis pelinne.\"\n\n\"Minulla on taskussani niiden ehtojen luonnos, joita toispäiväinen\nlähetystö tuli Saint-Germainiin määräämään teille; olin silloin mukana.\nPitäkäämme ensiksikin kunniassa vanhoja oikeuksia; tässä ohjelmassa\nmainittuihin vaatimuksiin on suostuttava.\"\n\n\"Olimme jo melkein päässeetkin sovintoon niistä\", myöntyi Mazarin;\n\"siirtykäämme siis yksityisiin ehtoihin.\"\n\n\"Luulette siis niitäkin olevan?\" virkkoi Aramis hymyillen.\n\n\"Minä luulen, että te ette kaikki ole yhtä välinpitämättömiä omista\neduistanne kuin kreivi de la Fère\", vastasi Mazarin kääntyen Atokseen\nja kumartaen tälle.\n\n\"Olette oikeassa, monseigneur\", pitkitti Aramis, \"ja minua ilahduttaa,\nettä te vihdoinkin teette oikeutta kreiville. Kreivi de la Fère on\nharvinainen olento, yläpuolella kaikkien alhaisten pyyteitten ja\ninhimillisten intohimojen; hän on entisen ajan ylväitä sieluja. Kreivi\nei ole muiden ihmisten kaltainen. Te olette oikeassa, monseigneur, --\nme emme voi verrata itseämme häneen, ja sen tunnustamme ensimmäisinä.\"\n\n\"Teetkö pilaa, Aramis?\" kysyi Atos.\n\n\"En, hyvä kreivi, en; sanon ainoastaan, mitä ajattelemme ja mitä kaikki\najattelevat, jotka tuntevat sinut. Mutta sinä olet oikeassa, tässä ei\nole kysymys sinusta, vaan monseigneurista ja hänen arvottomasta\npalvelijastaan chevalier d'Herblaysta.\"\n\n\"No niin, mitä haluatte, monsieur, paitsi noita yleisiä ehtoja, joihin\npalaamme sittemmin?\"\n\n\"Minä haluan, monseigneur, että madame de Longuevillelle myönnetään\nNormandia sekä täydellinen anteeksianto ja viisisataatuhatta livreä.\nHaluan, että hänen majesteettinsa kuningas suvaitsee olla kummina\npojalle, joka madamelle on vastikään syntynyt, ja että monseigneur\nkastetoimituksessa mukana oltuaan lähtee osoittamaan kunnioitustansa\npyhälle isällemme paaville.\"\n\n\"Toisin sanoen tahdotte, että minä eroan ministerivirastani, että\npoistun Ranskasta ja vetäydyn maanpakoon?\"\n\n\"Toivomukseni on, että monseigneur kohoaa seuraavaksi paaviksemme, ja\nminä pidätän itselleni oikeuden anoa silloin rajatonta synninpäästöä\nitselleni ja ystävilleni.\"\n\nMazarinin huulet rypistyivät irvistykseen, jota on mahdoton kuvata.\n\n\"Entä te monsieur?\" kysyi hän d'Artagnanilta.\n\n\"Minä, monsieur\", vastasi gascognelainen, \"yhdyn kaikin puolin\nchevalier d'Herblayn lausuntoon, viimeistä pykälää lukuunottamatta,\nsillä siinä kohdassa olen ihan eri mieltä kuin hän. Minä en suinkaan\ntahdo, että monseigneur jättää Ranskan; päin vastoin soisin teidän\njäävän Pariisiin. Paavia en teidän ylhäisyydestänne toivo ollenkaan\nniin mielelläni kuin että pysytte pääministerinä, sillä monseigneur on\nsuuri valtiomies. Mikäli minusta riippuu, koetan vielä auttaa teitä\nvoitolle koko frondelaisliikkeestäkin, mutta sillä ehdolla, että te\nhiukan muistatte kuninkaan uskollisia palvelijoita ja että annatte\nensimmäisen muskettisoturi-komppanian päällikkyyden henkilölle, jonka\nminä määrään. Entä sinä, du Vallon?\"\n\n\"Niin, nyt on teidän vuoronne, monsieur\", sanoi Mazarin; \"puhukaa!\"\n\n\"Minä haluaisin\", vastasi Portos, \"että herra kardinaali\nkunnioittaakseen taloani, joka on suonut hänelle turvapaikan,\nsuvaitsisi tätä seikkailua muistellen kohottaa maatilani\nparoonikunnaksi ja luvata Pyhän Hengen tähdistön jäsenyyden eräälle\nystävälleni ensimmäisessä hänen majesteettinsa kuningattaren\nnimitystilaisuudessa.\"\n\n\"Te tiedätte, monsieur, että siihen tähdistöön pääsemiseksi täytyy\nsuorittaa kokeita.\"\n\n\"Ystäväni suorittaa ne. Sitäpaitsi, jos se on ihan välttämätöntä,\nosoittaa monseigneur kyllä hänelle, miten sitä mahdollisuutta sopii\nkiertää.\"\n\nMazarin puri huultansa, sillä pisto osui kipeään kohtaan. Hän aloitti\njälleen jokseenkin kuivakiskoisesti:\n\n\"Kaikki tuo näyttää minusta soveltuvan hyvin huonosti yhteen,\nmessieurs, sillä jos tyydytän toisia, täytyy minun pahastuttaa toisia.\nJos jään Pariisiin, niin en voi lähteä Roomaan; jos käännyn\npaavilliselle uralle, niin en voi pysyä ministerinä, ja jollen olen\nministeri, en voi tehdä herra d'Artagnanista kapteenia ja herra du\nVallonista paroonia.\"\n\n\"Se on totta\", myönsi Aramis. \"Ja kun olen vähemmistönä, peruutankin\nehdotukseni mikäli se koski monseigneurin Rooman-matkaa ja virkaeroa.\"\n\n\"Saan siis jäädä ministeriksi?\" kysyi Mazarin.\n\n\"Ministeriksi jäätte, se on sovittu, monseigneur\", vastasi d'Artagnan;\n\n\"Ranska tarvitsee teitä.\"\n\n\"Luovun vaatimuksistani\", jatkoi Aramis. \"Teidän ylhäisyytenne jää\npääministeriksi ja kuningattaren suosikiksikin, jos myönnätte minulle\nja ystävilleni, mitä pyydämme Ranskalle ja itsellemme.\"\n\n\"Ajatelkaa vain itseänne, messieurs, ja antakaa Ranskan järjestää\nasiansa minun kanssani parhaansa mukaan\", esitti Mazarin.\n\n\"Ei, ei\", intti Aramis; \"meidän täytyy saada aikaan sopimus\nfrondelaisten hyväksi. Teidän ylhäisyytenne tulee laatia ja meidän\nläsnäollessamme allekirjoittaa se, samalla sitoutuen toimittamaan sille\nkuningattaren vahvistuksen.\"\n\n\"Voin vastata ainoastaan itsestäni\", väitti Mazarin, \"en kuningattaren\npuolesta. Jos hänen majesteettinsa kieltäytyy...\"\n\n\"Oh, monseigneur tietää hyvin, että hänen majesteettinsa ei voi evätä\nteiltä mitään\", tokaisi d'Artagnan.\n\n\"Kuulkaahan, monseigneur\", tiukkasi Aramis, \"tässä on\nfrondelaislähetystön ehdottama rauhansopimus; suvaitseeko teidän\nylhäisyytenne lukea ja tarkastaa sen?\"\n\n\"Tunnen sen jo\", vastasi Mazarin.\n\n\"Kirjoittakaa siis alle.\"\n\n\"Mutta ajatelkaa, messieurs, että näissä olosuhteissa annettua,\nallekirjoitusta voitaisiin katsoa väkivallalla kiristetyksi.\"\n\n\"Monseigneur voi todistaa, että olette kirjoittanut vapaasta\ntahdostanne.\"\n\n\"Mutta jos kieltäydyn kirjoittamasta?\"\n\n\"Silloin, monseigneur\", vastasi d'Artagnan, \"teidän ylhäisyytenne\nsuvaitkoon syyttää itseänsä seurauksista.\"\n\n\"Rohkenisitteko tehdä väkivaltaa kardinaalille?\"\n\n\"Te olette tehnyt väkivaltaa hänen majesteettinsa muskettisotureille,\nmonseigneur!\"\n\n\"Kuningatar kostaa minun puolestani, hyvät herrat!\"\n\n\"Sitä en usko, vaikken epäile häneltä puuttuvan siihen halua; me\nlähdemme Pariisiin teidän ylhäisyytenne keralla, ja pariisilaiset\npystyvät kyllä puolustamaan meitä...\"\n\n\"Kylläpä nyt oltaneen levottomia Rueilissa ja Saint-Germainissa!\"\nkiusasi Aramis. \"Sielläkös kysellään, missä kardinaali on, mihin\nministeri on joutunut, missä suosikki viettää aikansa! Joka sopesta ja\nkolosta siellä nyt haeskellaan teidän ylhäisyyttänne. Juttuja tulee\nliikkeelle jos jonkinlaisia, ja jos frondelaiset ovat jo kuulleet\nkatoamisestanne, on heidän leirissään rajaton riemu valloillaan!\"\n\n\"Hirveätä!\" mutisi Mazarin.\n\n\"Kirjoittakaa siis alle, monseigneur\", kovisti Aramis.\n\n\"Mutta jos minä kirjoitan ja kuningatar kieltää vahvistuksensa?\"\n\n\"Minä otan lähteäkseni hänen majesteettinsa luo\", tarjousi d'Artagnan,\n\"ja hankkiakseni hänen nimikirjoituksensa.\"\n\n\"Varokaa saamasta Saint-Germainissa toisenlaista vastaanottoa kuin\nluulette ansaitsevanne\", sanoi Mazarin.\n\n\"Joutavia!\" vakuutti d'Artagnan; \"kyllä osaan toimittaa itseni\ntervetulleeksi, -- tiedän siihen keinon.\"\n\n\"Minkä niin?\"\n\n\"Vien hänen majesteetilleen sen kirjeen, jossa monseigneur ilmoittaa\nrahavarojen täydellisen ehtymisen.\"\n\n\"Entä sitten?\" sopersi Mazarin kalveten.\n\n\"Kun sitten näen hänen majesteettinsa tuskallisen neuvottomuuden,\nvien hänet Rueiliin, annan hänen astua kasvihuoneeseen ja näytän\nhänelle joustimen, joka panee liikkeeseen erään puusäiliön.\"\n\n\"Riittää, monsieur\", jupisi kardinaali, \"riittää! Missä on\nsopimuskirja?\"\n\n\"Se on tässä\", vastasi Aramis.\n\n\"Te näette, että me olemme jalomielisiä\", huomautti d'Artagnan, \"sillä\nme voisimme varata itsellemme suurta etua sellaisesta salaisuudesta.\"\n\n\"Kirjoittakaa siis alle\", ahdisti Aramis tarjoten hänelle kynää.\n\nMazarin nousi astelemaan hetkiseksi edes takaisin pikemmin mietteissään\nkuin masentuneena. Sitten hän äkkiä pysähtyen virkahti:\n\n\"Ja kun olen kirjoittanut alle, messieurs, niin mitä on minulla\nvakuutena?\"\n\n\"Minun kunniasanani, monsieur\", lausui Atos.\n\nMazarin hätkähti, kääntyi kreivi de la Fèreen päin, silmäsi noita\nyleviä ja rehellisiä kasvoja ja sanoi tarttuen kynään:\n\n\"Se riittää minulle, herra kreivi.\"\n\nHän piirsi nimensä.\n\n\"Ja nyt, herra d'Artagnan\", lisäsi hän, \"valmistautukaa ratsastamaan\nSaint-Germainiin, viedäksenne minulta kirjeen kuningattarelle.\"\n\n\n\n\nVIIDESSADATTA LUKU\n\nOdottamaton sanansaattaja\n\n\nD'Artagnan tunsi sananlaskun, että rauta on taottava kuumana ja hän ei\nollut mies päästämään tilaisuutta käsistään. Hän laati täsmällisen ja\ntaatun matkasuunnitelman, lähettäen ennakolta varahevosia Chantillyn\nkaupunkiin, ehtiäkseen Pariisiin viidessä tai kuudessa tunnissa. Mutta\nennen lähtöään hän tuli ajatelleeksi, että järkevän ja kokeneen miehen\nolisi omituista antautua epätoivoiseen asemaan ja jättää varma\ntaakseen.\n\n-- Totta tosiaan, -- hän tuumi ollessaan juuri nousemaisillaan satulaan\nvaarallisen tehtävänsä aloittamiseksi, -- Atos on jalomielisyydessään\noikea romaanisankari. Portoksella on oivallinen, mutta herkkä\nmielenlaatu, ja Aramiilla on hieroglyfiset kasvot, -- niitä on aina\nmahdoton lukea. Mitä saavatkaan aikaan nuo kolme ainesta, kun minä en\nole pitämässä niitä koossa? ... kardinaalin vapautuksen kenties. Mutta\nkardinaalin pelastuminen olisi meidän toiveittemme hukka, ja toiveemme\novat tähän saakka ainoana palkkiona kahdenkymmenen vuoden\nponnistuksista, joihin verraten Herkuleen suurtyöt olivat kääpiön\nnäperrystä.\n\nHän haki käsiinsä Aramiin.\n\n\"Sinä, hyvä d'Herblay\", hän virkkoi, \"olet ruumiillistettu\nfrondelaisuus. Epäile siis Atosta, joka ei tahdo hoitaa kenenkään\nasioita, ei omiansakaan. Epäile vielä enemmän Portosta, joka pitää\nkreiviä jumalallisena olentona ja auttaisi mielellään häntä Mazarinin\nhellittämisessä hallustamme, jos tämä vain hoksaa vetistellä tai\nnäytellä ritarillisuutta.\"\n\nAramis myhäili viekasta ja samalla päättäväistä hymyään.\n\n\"Älä pelkää mitään\", tyynnytti hän; \"minulla on ehtoni valvottavina. En\ntyöskentele omaksi hyväkseni, vaan muiden eduksi, ja pikku\nkunnianhimoni vaatii etupäässä oikeuden voittoa.\"\n\n-- Hyvä! -- ajatteli d'Artagnan; -- siltä taholta ei minun tarvitse\nolla huolissani.\n\nHän puristi Aramiin kättä ja lähti tapaamaan Portosta.\n\n\"Hyvä ystävä\", hän haastoi, \"sinä olet uurastanut minun kanssani\nonnemme perustamiseksi niin innokkaasti, että nyt ollessamme juuri\nkorjaamaisillamme vaivojemme palkinnon olisi naurettavaa, jos antaisit\nAramiin eksyttää itseäsi viekkaudellaan; se ei ole aina vapaata\nitsekkyydestä, kuten voimme sanoa näin kahden kesken. Samoin olisi\ntyhmää sinun ottaa vaikutuksia Atokselta; hän on ylväs ja omaa\nvoittoaan tavoittamaton mies, mutta myöskin veltto luonteeltaan. Hän\nkun ei enää halua mitään itselleen, ei hän myöskään käsitä, että muilla\nvoi olla toivomuksia. Mitä sanoisitkaan, jos kahdesta ystävästämme\njompikumpi ehdottaisi sinulle, että Mazarinin annettaisiin mennä\nmatkoihinsa?\"\n\n\"Minä sanoisin nähneemme hänen sieppaamisessaan niin paljon vaivaa,\nettei häntä niin vain lasketa livistämään.\"\n\n\"Mainiota, Portos! Ja oikeassa olisitkin, veikkonen, sillä hänen\nmukanaan hellittäisit parooniutesi, joka sinulla nyt on hallussasi, --\nsiitä puhumattakaan, että Mazarin siten päästyään täältä hirttäisi\nsinut.\"\n\n\"Kas, niinkö luulet?\"\n\n\"Olen varma siitä.\"\n\n\"Silloin surmaisinkin hänet mieluummin kuin laskisin hänet pakoon.\"\n\n\"Se olisi ainoa oikea menettely. Eihän käy laatuun, -- sen käsität, --\nettä me luullessamme hoitavamme omia asioitamme ajaisimmekin\nfrondelaisten etuja, he kun muuten eivät kykene arvostelemaan\nvaltiollisia kysymyksiä niinkuin me vanhat soturit.\"\n\n\"Älä ole ollenkaan hädissäsi, veikkonen\", takasi Portos, \"ikkunasta\nkatselen lähtöäsi, kunnes katoat näkyvistä, ja sitten palaan\nkardinaalin oven eteen, sen lasioven, joka johtaa hänen huoneeseensa.\nPidän silmällä kaikkea mitä siellä tapahtuu, ja vähäisimmästäkin\nepäiltävästä eleestä nitistän hänet.\"\n\n-- Oivallista! -- ajatteli d'Artagnan; -- siltä taholta luulen\nkardinaalia vartioittavan visusti.\n\nHän puristi Pierrefondsin herran kättä ja meni puhuttelemaan Atosta.\n\n\"Hyvä Atos\", hän sanoi, \"nyt lähden matkalle. Minun on vain\nhuomautettava sinulle eräästä seikasta: sinä tunnet Itävallan Annan;\nMazarinin vankeus on henkeni ainoana takuuna, -- jos päästät hänet\nmenemään, niin olen myyty mies.\"\n\n\"Ei tarvittaisi muuta kuin tämä vaikutin, hyvä d'Artagnan, taivuttamaan\nminua lujaksi vanginvartijaksi. Vakuutan sinulle kautta kunniani, että\npalatessasi tapaat kardinaalin täältä.\"\n\n-- Tuo rauhoittaa minua enemmän kuin kaikki kuninkaalliset\nallekirjoitukset, -- ajatteli d'Artagnan. -- Nyt voin lähteä\nturvallisena, kun Atos antoi sanansa.\n\nD'Artagnan lähti tosiaan yksinään, ilman muuta suojelusta kuin\nmiekkansa ja se yksinkertainen todistuskirjelmä, jonka Mazarin oli\nkyhännyt hankkiakseen hänelle pääsyn kuningattaren luo.\n\nKuuden tunnin kuluttua hän oli Saint-Germainissa.\n\nMazarinin katoaminen oli vielä tuntematon tapaus; ainoastaan Itävallan\nAnna tiesi sen ja salasi levottomuutensa läheisimmältäkin ympäristöltä.\nD'Artagnanin ja Portoksen huoneesta oli löydetty molemmat sidotut ja\nkapuloidut sotamiehet. Heille oli heti palautettu raajojensa käyttö ja\npuhelahja, mutta he eivät olleet kyenneet ilmaisemaan muuta kuin mitä\ntiesivät, nimittäin miten heidät oli pyydystetty, kytketty ja riisuttu.\nMutta mitä Portos ja d'Artagnan olivat tehneet lähdettyään ulos samaa\ntietä kuin sotamiehet olivat joutuneet sisälle, siitä he olivat yhtä\ntietämättömiä kuin linnan muutkin asukkaat.\n\nBernouin yksin tiesi hiukan enemmän kuin muut. Kun hänen herraansa ei\nkuulunut takaisin ja kello löi kaksitoista, oli hän päättänyt itse\ntunkeutua kasvihuoneeseen.\n\nJo ensimmäisellä ovella, joka oli teljetty huonekaluilla, oli hänessä\nherännyt epäluuloja; mutta hän ei ollut tahtonut ilmoittaa arveluitansa\nkellekään, vaan oli kärsivällisesti raivannut tiensä sulun läpi. Sitten\nhän oli saapunut käytävään, jonka kaikki ovet olivat auki. Samoin\nhavaitsi hän Atoksen kamariin ja puistoon johtavat ovet avoimiksi.\nPuistoon tultuaan oli hänen ollut helppo seurata askelten jälkiä\nlumessa. Hän näki niiden johtavan muurin juurelle; sen toisella\npuolella hän tapasi ne jälleen, huomasi sitten kavionjälkiä ja sai\npiankin selville, että lähistöltä oli kokonainen ratsujoukko poistunut\nEnghieniin päin. Siitä hetkestä alkaen ei hän ollut enää epäillyt, että\nnuo kolme vankia olivat riistäneet mukaansa kardinaalin, koska he\nolivat kadonneet hänen kanssaan, ja hän oli rientänyt Saint-Germainiin\nilmoittamaan kuningattarelle tapauksesta.\n\nItävallan Anna oli velvoittanut hänet pysymään vaiti, ja Bernouin oli\ntunnollisesti totellut käskyä. Kuningatar oli ainoastaan kutsunut\nluokseen hänen korkeutensa prinssin, jolle hän oli kertonut kaikki, ja\nprinssi oli heti lähettänyt liikkeelle viisi- tai kuusisataa\nratsumiestä, joiden piti tarkoin tutkia ympäristöä ja tuoda\nSaint-Germainiin jokainen epäiltävä joukko, joka oli etääntynyt\nRueilista mille suunnalle hyvänsä.\n\nMutta kun d'Artagnan ei ollut mikään joukko, -- kun hän oli yksinään\neikä etääntynyt Rueilista, vaan päin vastoin ratsasti Saint-Germainiin\npäin, ei häneen kohdistettu mitään huomiota, ja hänelle ei tullut\nesteitä matkallaan.\n\nVanhan linnan pihalle saapuessaan näki sanansaattajamme ensimmäiseksi\nitse Bernouinin, joka seisoi ovella ja odotti tietoja kadonneesta\nherrastaan.\n\nHuomatessaan d'Artagnanin ratsastavan linnanpihalle hieroi Bernouin\nsilmiään ja luuli erehtyvänsä. Mutta d'Artagnan nyökkäsi hänelle\nystävällisesti, hyppäsi ratsailta, heitti ohjakset ohikulkevalle\nlakeijalle ja lähestyi kamaripalvelijaa hymyhuulin.\n\n\"Herra d'Artagnan\", huudahti tämä kuin painajaisen ahdistama mies, joka\nkiljaisee unissaan; \"herra d'Artagnan!\"\n\n\"Hän itse, herra Bernouin.\"\n\n\"Mikä teidät tänne tuo?\"\n\n\"Tuon tietoja herra Mazarinilta, ja kaikkein vereksimpiä.\"\n\n\"Miten on hänen käynyt?\"\n\n\"Hän jakselee kuten te ja minä.\"\n\n\"Hänelle ei ole siis tapahtunut mitään ikävää?\"\n\n\"Ei ollenkaan. Hän vain tunsi tarvista tehdä pikku retkeilyn\nIle-de-Francen tienoille ja pyysi saattajikseen meitä, kreivi de la\nFèreä, herra du Vallonia ja minua. Hänen hartaina palvelijoinaan emme\nvoineet kieltäytyä pyynnöstä. Lähdimme matkalle eilen illalla, ja nyt\nolen tässä.\"\n\n\"Ja nyt olette tässä!\"\n\n\"Hänen ylhäisyydellään oli jotakin ilmoitettavana hänen\nmajesteetilleen, jotakin salaista luottamusasiaa; sellainen\nlähetystoimi voitiin uskoa ainoastaan taatulle miehelle, joten hän\nlähetti minut Saint-Germainiin. Jos siis tahdotte tehdä herranne\nmieliksi, hyvä herra Bernouin, niin ilmoittakaa hänen majesteetilleen,\nettä minä olen saapunut, ja sanokaa hänelle millä asialla.\"\n\nPuhuipa d'Artagnan tosissaan tai leikkiä, oli kuitenkin selvää, että\nhän oli tällähaavaa ainoa ihminen, joka kykeni hälventämään Itävallan\nAnnan rauhattomuutta. Sentähden ei Bernouin vähääkään vastustellut,\nvaan meni heti kertomaan hallitsijattarelle tästä merkillisestä\nlähetystoimesta, ja kuten hän oli arvannutkin, kuningatar antoi käskyn\ntuoda d'Artagnanin viipymättä puheilleen.\n\nMitä syvintä kunnioitusta ilmaisten lähestyi d'Artagnan kuningatartaan.\n\nKolmen askeleen päähän tultuaan hän painui toisen polvensa varaan ja\nojensi hänen majesteetilleen kirjeen.\n\nTämä Mazarinin kirjelmä oli sävyltään puolittain esittelevä, puolittain\nsuositteleva. Kuningatar luki sen ja tunsi aivan hyvin kardinaalin\nkäsialan, vaikka se olikin kyhätty hiukan vapisevalla kynällä; mutta\nkun kirjeessä ei mainittu mitään tapahtuneesta, tiedusti hän\nyksityiskohtia.\n\nD'Artagnan kertoi hänelle kaikki niin suoraluontoisen ja\nteeskentelemättömän näköisenä kuin hän osasi erityisissä tilanteissa\nomaksua sävykseen.\n\nKuningatar katseli häntä yhä hämmästyneempänä, mitä pitemmälle soturi\nehti selityksessään; hän ei voinut käsittää, kuinka kukaan rohkeni\nryhtyä niin huimaan yritykseen, ja vielä ihmeellisemmältä tuntui\nhänestä, että sama henkilö uskalsi itse tehdä selvää tuosta kaikesta\nhänelle, jonka etu ja melkein velvollisuus vaati moisen\nnurjamielisyyden rankaisemista.\n\n\"Mitä, monsieur!\" huudahti hän punehtuen suuttumuksesta, kun d'Artagnan\noli lopettanut kertomuksensa; \"te julkeatte tunnustaa minulle\nrikoksenne, mainita kavalluksenne!\"\n\n\"Suokaa anteeksi, madame, mutta minä olen nähtävästi selittänyt asian\nhuonosti tai teidän majesteettinne ei ole käsittänyt minua; tässä ei\nole mitään rikosta tai kavallusta. Herra Mazarin piti meitä\nvankeudessa, herra du Vallonia ja minua, koska me emme olleet voineet\nuskoa, että hän oli lähettänyt meidät Englantiin rauhallisesti\nkatselemaan kuningas Kaarlo ensimmäisen mestausta, teidän\nkuninkaallisen puoliso-vainajanne langon, vieraananne asuvan kälynne\nrakastetun veristä loppua, ja koska me olimme tehneet kaikkemme\nmarttyyrikuninkaan pelastamiseksi. Ystäväni ja minä pidimme senvuoksi\nvarmana, että me olimme joutuneet jonkun erehdyksen uhriksi, joten\nmeidän ja hänen ylhäisyytensä kesken oli selitys tarpeellinen. Mutta\njotta selittely tuottaisi tyydyttäviä tuloksia, tulee sen tapahtua\nrauhallisesti, kaukana maailman melusta ja tungettelijoista. Niinpä\nveimmekin kardinaalin herra du Vallonin linnaan, ja siellä ryhdyimme\nselittelemään. No niin, madame, kävi kuten arvasimme: oli tosiaan\ntapahtunut erehdys. Herra Mazarin oli luullut, että me Kaarlo-kuninkaan\npalvelemisen sijasta olimmekin palvelleet kenraali Cromwellia. Se olisi\nollut häpeä, joka olisi meistä siirtynyt kardinaaliin ja hänestä teidän\nmajesteettiinne, -- kehnous, joka olisi tahrannut teidän loistokkaan\npoikanne kuninkaallisuutta. Me todistimme kardinaalille, että olimme\ntoimineet päin vastoin, ja valmiita olemme antamaan siitä todisteen\nteidän majesteetillennekin, vetoamalla korkeaan leskeen, joka vuodattaa\nkyyneleitä Louvressa, missä teidän kuninkaallinen jalomielisyytenne on\nsuonut hänelle turvapaikan. Todistelumme oli kardinaalille niin\ntyydyttävä, että hän -- kuten teidän majesteettinne näkee --\nmielihyvänsä osoitukseksi lähetti minut keskustelemaan teidän kanssanne\nsiitä hyvityksestä, jota väärin arvostellut ja kohtuuttomasti vainotut\naatelismiehet luonnollisesti ansaitsevat.\"\n\n\"Minä kuuntelen teitä ihmetellen, monsieur\", sanoi Itävallan Anna.\n\"Olen tosiaan harvoin nähnyt noin suunnatonta häpeämättömyyttä.\"\n\n\"Ah\", virkkoi d'Artagnan, \"nyt on tullut teidän majesteettinne vuoro\nymmärtää meitä väärin niinkuin äskettäin herra Mazarinin.\"\n\n\"Te erehdytte, monsieur\", vakuutti kuningatar, \"ja minä ymmärrän teitä\nniin oikein, että te olette kymmenen minuutin kuluttua vangittu ja että\nminä tunnin päästä lähden armeijani etunenässä vapauttamaan\nministeriäni.\"\n\n\"Olen varma siitä, että teidän majesteettinne ei ryhdy sellaiseen\nvaromattomuuteen\", vastasi d'Artagnan, \"sillä sehän olisi ihan hyödytön\nja tuottaisi mitä arveluttavimpia seurauksia. Ennen vapautumistansa\nkardinaali olisi ruumiina, ja hänen ylhäisyytensä on niin lujasti\nvakuutettu huomautukseni todellisuudesta, että hän on päin vastoin\npyytänyt minua, jos huomaisin teidän majesteettinne ajattelevan\ntuollaista menettelyä, tekemään kaikkeni päätöksenne muuttamiseksi.\"\n\n\"Luulenpa\", sanoi Itävallan Anna luoden häneen katseensa, joka jo\nnaisella korskeana kävi kuningattarella peloittavaksi, \"luulenpa, että\nte uhkaatte kuninkaanne äitiä!\"\n\n\"Madame\", vastasi d'Artagnan, \"minä uhkaan, kun minut pakotetaan\nsiihen. Minä ylentäydyn, kun minun on asetuttava tapausten ja\nhenkilöiden tasalle. Mutta olkaa vakuutettu eräästä seikasta, madame,\n-- niin totta kuin tässä rinnassa vielä on sydän, joka sykkii teidän\nhyväksenne, olkaa vakuutettu siitä, että te olette ollut elämämme\nainaisena epäjumalana, -- että me olemme hyvinkin kaksikymmentä kertaa\npanneet alttiiksi henkemme teidän majesteettinne tähden. Hyvä Jumala,\nsenhän kyllä tiedätte! Madame, eikö teidän majesteettinne tule sääli\npalvelijoitaan, jotka ovat kaksikymmentä vuotta viettäneet\nhuomaamatonta elämää, ainoallakaan huokauksella kavaltamatta niitä\npyhiä ja kalliita salaisuuksianne, joihin heillä on ollut onni päästä\nosallisiksi? Katsokaa minua, joka puhun teille, madame, -- minua, jota\nte syytätte ääneni korottamisesta ja uhkaavan sävyn omaksumisesta. Mitä\nolenkaan minä? Köyhä upseeri-parka ilman turvaa ja tulevaisuutta,\njollei kuningattareni katse, jota olen niin kauan tavoittanut, alennu\nhetkiseksi minuun. Katsokaa kreivi de la Fèreä, kunnon aatelismiehen\nesikuvaa, ritariston valiomiestä, -- hän on valinnut kantansa\nkuningatarta vastaan tai oikeastaan hänen ministeriänsä vastaan, ja\nomasta puolestaan ei hänellä luullakseni olekaan mitään yksityisiä\nvaatimuksia. Katsokaa edelleen herra du Vallonia tuota uskollista\nurhoa, -- hän on jo kaksikymmentä vuotta odottanut teidän huuliltanne\nsanaa, joka kohottaisi hänet ulkonaiselta arvoasemaltaan sille tasolle,\nmillä hän jo on mielenlaatunsa ja kuntonsa puolesta. Katsokaa lopuksi\nkansaanne, joka toki merkitsee jotakin kuningattarelle, kansaanne, joka\nrakastaa teitä ja kuitenkin kärsii, jota te rakastatte ja kuitenkin\nraskautatte, joka ei pyydä parempaa kuin saada siunata teitä ja\nkuitenkin... Ei, olen väärässä; kansanne ei koskaan voi johtua\nkiroamaan teitä, madame. No niin, virkkakaa sana, jotta kaikki päättyy,\n-- rauha seuraa sotaa, ilo kyyneleitä, auvo onnettomuuksia.\"\n\nItävallan Anna silmäili hiukan hämmästyneenä d'Artagnanin sotaisia\nkasvoja, joilla kuvastui harvinaista mielenliikutusta.\n\n\"Minkätähden ette sanonut kaikkea tätä ennen kuin kävitte toimimaan?\"\nkysäisi hän.\n\n\"Syystä, että meidän oli selvitettävä teidän majesteetillenne eräs\nseikka, josta näytitte olevan epätietoinen, nimittäin, että meillä\nvielä on jonkun verran urheutta, joten on kohtuullista, että meitä\npidetään jossakin arvossa.\"\n\n\"Ja se urheus ei nähtävästi horjuisi missään olosuhteissa?\" virkkoi\nItävallan Anna.\n\n\"Se ei ole horjunut ennenkään\", vastasi d'Artagnan; \"vielä vähemmin se\nkai voisi pettää vastedes.\"\n\n\"Ja jos kieltäydyn ja siten aiheutan taistelun, ei se urheus häikäilisi\nedes riistää minua hovini keskeltä luovutettavaksi frondelaisille,\nniinkuin olette valmiit jättämään heidän haltuunsa ministerini?\"\n\n\"Sitä emme ole koskaan ajatelleet, madame\", vastasi d'Artagnan, ja\nhänen sävyssään ilmeni tuo gascognelainen mahtailu, joka oli hänellä\nmitä luonnollisinta; \"mutta jos me neljä päättäisimme siten,\ntoteuttaisimme sen myöskin.\"\n\n\"Se minun olisi pitänyt tietää\", mutisi Itävallan Anna; \"nuo miehet\novat rautaisia luonteeltaan.\"\n\n\"Voi, madame\", huomautti d'Artagnan, \"vasta tänään näkyy teidän\nmajesteettinne saavan meistä oikean käsityksen.\"\n\n\"Hyvä\", virkkoi Anna, \"mutta jos tosiaan saan sen käsityksen...\"\n\n\"Silloin teidän majesteettinne tekee meille oikeutta. Silloin ette enää\nkohtele meitä kuin jokapäiväisiä ihmisiä. Silloin näette minussa niiden\nkorkeiden etujen arvoisen lähettilään, joista olen saanut toimekseni\nkeskustella kanssanne.\"\n\n\"Missä on sopimus?\"\n\n\"Se on tässä.\"\n\n\n\n\nKUUDESSADATTA LUKU\n\nKynällä ja uhkauksella on joutuisampi ja parempi teho kuin miekalla ja\nuhrautuvaisuudella\n\n\nItävallan Anna katsahti paperiin, jonka d'Artagnan oli hänelle\nojentanut.\n\n\"Näen tässä ainoastaan yleisiä rauhanehtoja\", hän sanoi. \"Herra de\nContin, de Beaufortin, de Bouillonin, d'Elboeufin ja koadjutorin edut\notetaan niissä lukuun. Mutta teidän omanne?\"\n\n\"Madame, me osaamme asettua oikeaan asemaamme. Emme katsoneet olevamme\nansiollisia esiintymään noin loistavien nimien rinnalla.\"\n\n\"Mutta arvattavasti ette ole luopunut esittämästä vaatimuksianne\nsuullisesti?\"\n\n\"Minä uskon, että te olette suuri ja mahtava kuningatar, madame, ja\nettä olisi arvotonta teidän suuruudellenne ja mahtavuudellenne jättää\nsoveliaasti palkitsematta ne miehet, jotka tuovat hänen ylhäisyytensä\ntakaisin Saint-Germainiin.\"\n\n\"Palkita aionkin\", vastasi kuningatar; \"antakaa siis kuulua.\"\n\n\"Se, joka on johtavana tehnyt sopimuksen -- suokaa anteeksi, että\naloitan itsestäni, mutta siten en itse omaksu tärkeyttä, vaan suon\nitselleni sen merkityksen, jonka muut ovat minulle antaneet -- se mies,\njoka on tehnyt sopimuksen kardinaalin lunnaista, on nähdäkseni teidän\nmajesteettinne kunnollisesti häntä palkitessa nimitettävä kaartien\npäälliköksi, muskettisoturien kapteenin arvolla.\"\n\n\"Pyydätte herra de Trévillen paikkaa!\"\n\n\"Se paikka on avoinna, madame; sitä ei ole täytetty sen koommin kun\nherra de Tréville otti eronsa vuosi takaperin.\"\n\n\"Mutta sehän on korkeimpia sotilasvirkoja kuninkaan hovissa!\"\n\n\"Herra de Tréville oli yksinkertainen gascognelainen aatelismies kuten\nminäkin, madame, ja hän oli siinä virassa kaksikymmentä vuotta.\"\n\n\"Teillä on kaikkeen vastaus varalla, monsieur\", virkkoi Itävallan Anna.\n\nHän otti kirjoituspöydältä valtakirjan lomakkeen, täytti sen ja\nvahvisti sen nimikirjoituksellaan.\n\n\"Tämä on tosin kaunis ja ylevä palkinto, madame\", sanoi d'Artagnan\nottaen valtakirjan ja kumartaen; \"mutta tässä maailmassa on kaikki\nepävakaista, ja mies, joka joutuisi teidän majesteettinne epäsuosioon,\nmenettäisi tämän paikan seuraavana päivänä.\"\n\n\"Mitä siis vielä tahdotte?\" kysyi kuningatar punastuen, kun näki\ntavanneensa viekkaudessa vertaisensa, joka kykeni lukemaan hänen\najatuksiaan.\n\n\"Satatuhatta livreä köyhälle muskettisoturien kapteenille,\nmaksettavaksi sinä päivänä, jona hänen palveluksensa ei enää miellytä\nteidän majesteettianne.\"\n\nAnna epäröitsi.\n\n\"Ja pariisilaiset kun parlamentin päätöksen perusteella\", lisäsi\nd'Artagnan, \"äsken tarjosivat kuusisataatuhatta livreä kardinaalista\nelävänä tai kuolleena -- elävänä hirtettäväksi, kuolleena heitettäväksi\nteloitettujen ruumistarhaan!\"\n\n\"No\", myöntyi kuningatar, \"vaatimuksenne on siis kohtuullinen, koska\npyydätte hallitsijattareltanne vain kuudettaosaa parlamentin\npalkinnosta.\"\n\nJa hän kirjoitti ehdollisen maksumääräyksen sadalletuhannelle livrelle.\n\n\"Edelleen?\" tiedusti hän.\n\n\"Madame, ystäväni du Vallon on rikas eikä senvuoksi halua mitään\naineellista etua; mutta muistelen hänen ja herra Mazarinin kesken\nolleen puhetta hänen moisionsa korottamisesta paroonikunnaksi.\nTietääkseni se on hänelle luvattukin.\"\n\n\"Nousukas!\" äännähti Itävallan Anna. \"Sille nauretaan.\"\n\n\"Vaikka vain\", huomautti d'Artagnan, \"mutta siitä olen varma, että ne,\njotka nauravat hänen nähtensä, eivät ilku toistamiseen.\"\n\n\"Olkoon menneeksi\", taipui kuningatar ja vahvisti aateliskirjan.\n\n\"Nyt on jäljellä chevalier tai abbé d'Herblay, kumpaiseksi teidän\nmajesteettinne vain suvainnee häntä ajatella.\"\n\n\"Hän tietenkin pyrkii piispaksi?\"\n\n\"Ei, madame, hänellä on paljoa helpommin toteutettava toivomus.\"\n\n\"Mikä se on?\"\n\n\"Että kuningas suvaitsee olla kummina madame de Longuevillen pojalle.\"\n\nKuningatar hymyili.\n\n\"Herra de Longueville on kuninkaallista syntyperää, madame\", huomautti\nd'Artagnan.\n\n\"Niin\", muistutti kuningatar, \"mutta poika?\"\n\n\"Poika, madame ... kaiketikin mitä äitinsä puoliso?\"\n\n\"Ja ystävänne ei pyydä mitään muuta madame de Longuevillelle?\"\n\n\"Ei, madame, sillä hän olettaa, että hänen majesteettinsa kuningas\narmollisesti esiintyessään hänen lapsensa kummina ei äidin\nkirkkoonotto-tilaisuudessa anna hänelle vähäisempää lahjaa kuin\nviisisataatuhatta livreä, samalla luonnollisesti nimittäen isän jälleen\nNormandian kuvernööriksi.\"\n\n\"Normandian maaherruuden luulen voivani luvata\", vastasi kuningatar,\n\"mutta mitä noihin viiteensataantuhanteen livreen tulee, kardinaali\nvakuuttelee minulle alinomaa, että valtiorahastossa ei ole varoja.\"\n\n\"Me etsimme yhdessä, madame, jos teidän majesteettinne sallii, ja\nsilloin kyllä löydämme.\"\n\n\"Sitten?\"\n\n\"Sitten, madame?...\"\n\n\"Jatkakaa.\"\n\n\"Kaikki on lueteltu.\"\n\n\"Eikö teitä kumppanuksia ole neljäskin?\"\n\n\"On kyllä, madame, -- kreivi de la Fère.\"\n\n\"Mitä hän pyytää?\"\n\n\"Hän ei pyydä mitään.\"\n\n\"Eikö mitään?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Maailmassa on siis ihminen, joka ei halua mitään silloin kun hänellä\non tarjolla?\"\n\n\"On kreivi de la Fère, madame; mutta hän ei oikeastaan ole ihminen.\"\n\n\"Mikä hän siis on?\"\n\n\"Tavallaan puolijumala.\"\n\n\"Eikö hänellä ole poika, sukulainen, holhotti, jota Comminges on\nminulle kiittänyt uljaaksi nuoreksi mieheksi ja joka herra de\nChâtillonin kanssa toi tänne Lensin luona vallatut liput?\"\n\n\"Kyllä, hänellä on kuten teidän majesteettinne sanoi holhotti, --\nBragelonnen varakreivi.\"\n\n\"Jos tuolle nuorelle miehelle annettaisiin rykmentti, niin mitä sanoisi\nhänen holhoojansa?\"\n\n\"Kenties hän vastaanottaisi suosionosoituksen.\"\n\n\"Kenties!\"\n\n\"Niin, jos teidän majesteettinne itse pyytäisi.\"\n\n\"Hän on tosiaan kummallinen mies, kuten sanoitte, monsieur. No niin,\najattelemmepa asiaa ja kenties pyydämme. Oletteko nyt tyytyväinen,\nmonsieur?\"\n\n\"Olen, teidän majesteettinne. Mutta yksi toimenpide on vielä\nkuningattaren nimikirjoitusta vailla.\"\n\n\"Mikä niin?\"\n\n\"Ja se on kaikkein tärkein.\"\n\n\"Suostumus rauhansopimukseen?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Sehän on turhaa, kun huomenna allekirjoitan itse sopimuskirjan.\"\n\n\"Luulen voivani vakuuttaa teidän majesteetillenne\", sanoi d'Artagnan,\n\"että jos teidän majesteettinne ei tänään kirjallisesti vahvista\nsuostumustaan, siihen ei tule tilaisuutta myöhemmällä. Suvaitkaa siis,\nminä pyydän, merkitä tämän lauselman alle, jonka näette olevan\nkauttaaltaan herra Mazarinin käsialaa:\n\n\"'Suostun vahvistamaan pariisilaisten esittämän sopimuksen!'\"\n\nAnna oli ahdistettu umpikujaan, hän ei päässyt peräytymään, hän\nkirjoitti. Mutta tuskin oli hän piirtänyt nimensä, kun korskeus\nkuohahti valloilleen hänen sielussaan kuin myrsky, ja hän puhkesi\nitkuun.\n\nD'Artagnan hätkähti nähdessään nuo kyyneleet. Siihen aikaan\nkuningattaret itkivät kuin tavalliset naiset.\n\nGascognelainen pudisti päätänsä. Kuninkaalliset kyyneleet tuntuivat\nkirvelevän hänen sydäntään.\n\n\"Madame\", sanoi hän polvistuen, \"katsokaa onnetonta aatelismiestä\njalkainne juuressa; hän rukoilee teitä uskomaan, että hän tekisi mitä\nhyvänsä teidän majesteettinne vähäisimmästäkin viittauksesta. Hän\nluottaa itseensä, hän luottaa ystäviinsä, hän tahtoo luottaa myöskin\nkuningattareensa, ja näyttääkseen, että hän ei pelkää mitään, -- että\nhänellä ei ole mitään itsekästä tarkoitusta, tuo hän herra Mazarinin\nteidän majesteettinne luo ilman ehtoja. Tuossa, madame, ovat teidän\nmajesteettinne pyhät nimikirjoitukset; jos katsotte sopivaksi luovuttaa\nne minulle takaisin, niin tehkää se. Mutta tästä hetkestä lähtien ne\neivät sido teitä mihinkään.\"\n\nJa yhä polvistuneena d'Artagnan ylpeydestä ja miehekkäästä\nsäikkymättömyydestä leimuavin katsein ojensi Itävallan Annalle takaisin\nkaikki nuo paperit, joiden saamiseksi hän oli nähnyt niin paljon\nvaivaa.\n\nOn hetkiä, -- sillä joskaan kaikki ei ole tässä maailmassa hyvää, ei\nkaikki ole pahaakaan, -- on hetkiä, jolloin kuivettuneimmissakin ja\njäähtyneimmissä sydämissä itää järkyttävän mielenliikutuksen kyynelten\nkostuttamana jalomielinen tunne, joskin itsekäs harkinta ja ylpeys\nhelposti tukahuttavat sen, ellei sitä heti käy toinen tunne\nsuojelemaan. Annalla oli nyt sellainen hetki. Kun d'Artagnan taipui\nomaan liikutukseensa, joka oli sopusoinnussa kuningattaren mielialan\nkanssa, oli hän täydentänyt työnsä erinomaisella valtiotaidolla; hän\nsaikin heti palkinnon taidokkuudestaan tai uhrautuvaisuudestaan, --\npantakoon hänen vaikuttimensa järjen tai sydämen ansioksi.\n\n\"Te olitte oikeassa, monsieur\", virkkoi Anna, \"minä olen tuntenut teitä\nhuonosti. Tässä allekirjoittamani paperit, jotka annan teille takaisin\nvapaaehtoisesti; menkää nyt tuomaan kardinaali kiireimmiten luokseni.\"\n\n\"Madame\", muistutti d'Artagnan, \"kaksikymmentä vuotta takaperin --\nsillä minulla on hyvä muisti -- minulla oli kunnia kaupungintalon\nseinäverhon takaa suudella toista noista kauneista käsistä.\"\n\n\"Tässä toinenkin\", vastasi kuningatar, \"ja jotta vasen ei olisi\nvähemmän antelias kuin oikea\", -- hän veti sormestaan jokseenkin\nsamanlaisen timanttisormuksen kuin tuonnoisellakin kerralla, --\n\"ottakaa ja säilyttäkää tämä sormus muistona minulta.\"\n\n\"Madame\", vakuutti d'Artagnan nousten, \"minulla on enää vain yksi\ntoivomus, nimittäin että ensimmäiseksi palveluksekseni pyydätte\nhenkeni.\"\n\nJa ryhdikkäästi suoristautuneena hän poistui huoneesta.\n\n-- En ole tuntenut noita miehiä oikein, -- pahoitteli Itävallan Anna\nnähdessään d'Artagnanin lähtevän, -- ja nyt on myöhäistä käyttää heitä:\nvuoden kuluttua kuningas on täysi-ikäinen!\n\nViittätoista tuntia myöhemmin d'Artagnan ja Portos toivat Mazarinin\nkuningattaren luo ja vastaanottivat virallisesti palkkionsa, toinen\nmuskettisoturien kapteenin nimityskirjan ja toinen paroonidiploomin.\n\n\"No niin, oletteko tyytyväisiä?\" kysyi Itävallan Anna.\n\nD'Artagnan kumarsi. Portos pyöritteli diploomiansa hyppysissään\nMazarinia katsellen.\n\n\"Mitä vielä puuttuu?\" tiedusti ministeri.\n\n\"Oli puhetta Pyhän Hengen ritarikunnan merkistä, joka piti antaa\nensimmäisessä nimitystilaisuudessa, monseigneur.\"\n\n\"Mutta sanoinhan\", huomautti Mazarin, \"että sitä ei voi myöntää ilman\nmäärättyjä kokeita, herra parooni.\"\n\n\"Ka, en minä itselleni sininauhaa pyydäkään, monseigneur\", selitti\nPortos.\n\n\"No, kelle sitten?\" kysyi Mazarin.\n\n\"Ystävälleni kreivi de la Fèrelle.\"\n\n\"Kas, hänen laitansa on toisin\", puuttui puheeseen kuningatar; \"hän on\njo suorittanut kokeensa.\"\n\n\"Hän saa sen?\"\n\n\"Se on myönnetty.\"\n\nSamana päivänä allekirjoitettiin rauhansopimus pariisilaisten kanssa,\nja kaikkialle levitettiin tietoa, että kardinaali oli sulkeutunut\nkolmeksi päiväksi kammioonsa, voidakseen valmistella sitä\nmahdollisimman huolellisesti.\n\nSeuraavia etuja voitti kukin sopimuksesta:\n\nPrinssi de Conti sai Damvilliersin, ja koska hän oli nyt näyttänyt\nkuntoa sotapäällikkönä, sallittiin hänen jäädä soturin uralle, joten\nhänen ei tarvinnut sukeutua kardinaaliksi. Vieläpä kuiskittiin\navioliitosta Mazarinin sisarentyttären kanssa ja tämä puhe ei ollut\nvastenmielistä prinssille, hän kun ei suurestikaan välittänyt, kenen\nkanssa hänet naitettiin, kunhan vain sai vaimon.\n\nBeaufortin herttua palasi hoviin niin hyvitettynä kuin hänen kärsimänsä\nloukkaukset vaativatkin sovituksekseen ja niin suurin kunnianosoituksin\nkuin hänen arvoasemaansa kuului. Hän sai täydellisen ja ehdottoman\narmahduksen kaikille pakonsa auttajille, isältään Vendômen herttualta\nperiytyneen amiraaliarvon ja vahingonkorvauksen rakennuksistaan ja\nlinnoistaan, jotka Bretagnen parlamentti oli revittänyt.\n\nBouillonin herttua sai Sedanin ruhtinaskuntaa vastaavan alueen\nkruununtiluksia, korvauksen niiltä kahdeksalta vuodelta, joiden aikana\nei ollut kantanut tuloja ruhtinaskunnastaan, ja koko suvulleen\nperiytyvän ruhtinaallisen arvonimen.\n\nLonguevillen herttuasta tuli Pont-de-l'Archen kuvernööri; hänen\npuolisolleen maksettiin viisisataatuhatta livreä yksityiseksi\nomaisuudeksi, jotapaitsi herttua sai kunnian nähdä nuoren kuninkaan ja\nEnglannin nuoren Henriette-prinsessan esiintyvän sylikummeina poikansa\nkastetoimituksessa.\n\nAramis pidätti itselleen sen määräysvallan, että Bazinin oli palveltava\ntässä juhlatilaisuudessa ja että makeiset siihen oli tilattava\nPlanchetilta.\n\nElboeufin herttua sai suorituksen muutamista puolisonsa saatavista sekä\nlisäksi satatuhatta livreä vanhimmalle pojalleen ja viisikolmattatuhatta\nkullekin kolmelle nuoremmalle.\n\nAinoastaan koadjutori jäi osattomaksi; tosin luvattiin sopia paavin\nkanssa hänen kardinaalihatustaan, mutta hän tiesi, minkä verran saattoi\nluottaa tuollaisiin hommiin, kun lupaajina olivat kuningatar ja\nMazarin. Päin vastoin kuin prinssi de Conti oli hänen pysyttävä\nmiekkamiehenä syystä että hän ei päässyt kardinaaliksi.\n\nJa koko Pariisin iloitessa kuninkaan seuraavaksi päiväksi määrätystä\npaluusta olikin Gondy yleisen raton keskellä yksinään niin huonolla\ntuulella, että hän lähetti heti noutamaan kahta henkilöä, joita hänellä\noli tapana puhutella aina kun sattui sille päälle.\n\nNämä kaksi olivat kreivi de Rochefort ja Saint-Eustachen kerjäläinen.\n\nHe saapuivat säntilleen kuten tavallista, ja koadjutori vietti osan\nyötä heidän kanssaan.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSSADATTA LUKU\n\nKuninkaitten on toisinaan vaikeampi palata pääkaupunkiinsa kuin poistua\nsieltä\n\n\nSillaikaa kun d'Artagnan ja Portos veivät kardinaalin Saint-Germainiin,\npalasivat Atos ja Aramis Pariisiin, erottuaan heistä Saint-Denisissä.\n\nKumpaisellakin oli vieraskäynti tehtävänä.\n\nMatkapukunsa vaihdettuaan riensi Aramis kiireimmiten kaupungintalolle,\nmissä madame de Longueville asui. Rauhanteosta kuullessaan puhkesi\nkaunis herttuatar heti äänekkäihin valituksiin. Sota oli tehnyt hänestä\nkuningattaren, rauha suisti hänet vallasta; hän vakuutti, että hän ei\nvoinut ikinä suostua sopimukseen, vaan tahtoi ikuista sotaa.\n\nMutta kun Aramis esitti hänelle tämän rauhan oikeassa\nvalossaan, kaikkine etuineen, -- kun hän Pariisin epävarman ja\nkiistanalaisen kuninkuuden vastapainoksi kuvasi, millaista oli\nelellä Pont-de-l'Archen kuvernöörin rinnalla eli toisin sanoen koko\nNormandian varakuningattarena, -- kun hän antoi kardinaalin lupaamien\nviidensadantuhannen livren kilistä tyytymättömän korvissa ja loihti\nhänen näkyviinsä sen kunnian, mitä kuningas aikoi hänelle osoittaa\npitelemällä hänen pienokaistaan kastetoimituksessa, silloin madame de\nLongueville vastusteli enää vain tavan vuoksi, niinkuin kaunottaret\naina tahtovat pitää oman päänsä, ja puolustausi ainoastaan lopulta\nantautuakseen.\n\nAramis oli uskovinaan hänen vastustuksensa todelliseksi eikä tahtonut\nhänen omissa silmissään jäädä hänen taivuttelunsa ansiota vaille.\n\n\"Madame\", hän haastoi, \"te olette tahtonut kerrankin kunnolleen voittaa\nveljenne, hänen korkeutensa prinssin, aikakautemme suurimman\nsotapäällikön, ja mitä nerokkaat naiset tahtovat, se heille aina\nonnistuu. Tekin olette saanut tahtonne täytäntöön, prinssi on hävinnyt,\nkoska hän ei voi enää käydä sotaa. Taivutelkaa nyt hänet meidän\npuolellemme. Eroittakaa hänet hiljalleen kuningattaresta, jota hän ei\nrakasta, ja herra Mazarinista, jota hän halveksii. Frondeliike on\nhuvinäytelmä, josta me olemme esittäneet vasta ensimmäisen näytöksen.\nOdottakaamme, kunnes saamme nähdä Mazarinin loppukohtauksessa -- kunnes\neteemme tulee se päivä, jolloin hänen korkeutensa prinssi on teidän\nansiostanne kääntynyt hovia vastaan.\"\n\nMadame de Longueville tuli suostutelluksi. Frondelainen herttuatar oli\nniin lujasti vakuutettu kauniiden silmiensä voimasta, että hän ei\nepäillyt niiden vaikutusta Condén prinssiinkään, ja sen ajan\njuorupuheet kertovat, että hän ei siinä kohden luullutkaan liikoja\ntehostaan.\n\nErottuaan Aramiista Place Royalilla oli Atos lähtenyt madame de\nChevreusen luo. Tämäkin oli suostuteltava frondetar, mutta vaikeampi\nsaada vakuutetuksi kuin hänen nuori kilpailijattarensa, kun hänen\nhyväkseen ei ollut sovittu mitään ehtoja. Herra de Chevreusea ei ollut\nnimitetty minkään maakunnan kuvernööriksi, ja jos kuningatar olisi\nsuostunut hänen huonekuntaansa kummiäidiksi, olisi se kunnia voinut\nkohdata ainoastaan lapsenlasta.\n\nJo ensimmäisestä rauhantekoa koskevasta sanasta rypistikin madame de\nChevreuse silmäkulmiaan, ja vaikka Atos koetti mitä valaisevimmin\nosoittaa hänelle, että pitkällisempi sota oli mahdoton, puolsi hän yhä\nvihollisuuksien jatkamista.\n\n\"Kaunis ystävättäreni\", lausui Atos, \"sallikaa minun sanoa teille, että\nkaikki ovat jo kyllästyneet sotaan, -- kaikki haluavat rauhaa, teitä ja\nkenties koadjutoria lukuunottamatta. Te toimitatte itsenne\nkarkoitetuksi maanpakoon kuten edellisen kuninkaan aikana. Uskokaa\nminua, meiltä on jo jäänyt taaksemme onnistuvan vehkeilyn ikäkausi, ja\nteidän kauniiden silmienne ei sovi himmentyä itkuun Pariisin kaipuussa,\npääkaupunkimme, missä on aina kaksi kuningatarta niin kauan kuin te\npysytte täällä.\"\n\n\"Oh\", huudahti herttuatar, \"jollen voi yksinäni käydä sotaa, niin voin\nkuitenkin kostaa tuolle kiittämättömälle kuningattarelle ja\nkunnianhimoiselle suosikille, ja ... niin totta kuin olen herttuatar,\nminä kostan!\"\n\n\"Madame\", vetosi Atos, \"minä rukoilen, älkää tuottako vastuksia herra\nde Bragelonnen tulevaisuudelle; hän on nyt hyvällä tolalla, hänen\nkorkeutensa prinssi tahtoo hänen parastaan, hän on nuori, antakaamme\nnuoren kuninkaan tarttua valtikkaan. Voi, suokaa anteeksi heikkouteni,\nmadame, -- on hetkiä, jolloin ihminen virkoaa uuteen eloon ja nuortuu\nlapsissaan!\"\n\nHerttuatar hymyili puolittain hellästi, puolittain ivallisesti.\n\n\"Kreivi\", hän sanoi, \"minä pelkään, että teidät on voitettu\nhovipuolueen mieheksi. Eikö teillä ole jotakin sininauhaa taskussanne?\"\n\n\"Kyllä, madame\", myönsi Atos, \"minulla on Sukkanauhan ritarikunnan\nmerkki, jonka sain Kaarlo-kuninkaalta muutamia päiviä ennen hänen\nkuolemaansa.\"\n\nKreivi puhui totta; hän ei ollut kuullut Portoksen tekemästä pyynnöstä\neikä tiennyt muusta kunniamerkistä.\n\n\"Niin, tässä täytyy siis alistua tulemaan vanhaksi naiseksi!\" virkahti\nherttuatar haaveksien.\n\nAtos tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä. Hän huokasi katsellen\nkreiviä.\n\n\"Kreivi\", hän sanoi, \"Bragelonne lienee viehättävä asuinpaikka. Teillä\non hyvä aisti; kartanossanne on varmaankin vettä, metsiä, puutarhoja?\"\n\nHän huokasi jälleen ja nojasi viehättävää päätänsä keimailevasti\ntaivutettuun käteen, joka oli yhä säilyttänyt siroutensa ja\nvalkoisuutensa.\n\n\"Madame\", vastasi kreivi, \"mitä sanoittekaan äsken? En ole koskaan\nnähnyt teitä nuorempana, en koskaan kauniimpana.\"\n\nHerttuatar pudisti päätänsä.\n\n\"Jääkö herra de Bragelonne Pariisiin?\" hän kysyi.\n\n\"Miten pitäisi hänen mielestänne menetellä?\"\n\n\"Uskokaa hänet minun huostaani\", esitti herttuatar.\n\n\"Se ei käy laatuun, madame; jos olette unohtanut Oidipoksen tarun, niin\nminä muistan sen.\"\n\n\"Te olette tosiaan kovin kohtelias, kreivi, ja mielelläni viettäisin\nkuukauden Bragelonnessa.\"\n\n\"Ettekö pelkää toimittavanne minulle liiaksi kadehtijoita, herttuatar?\"\nvastasi Atos hilpeästi.\n\n\"En, minä lähden tuntemattomana, kreivi, Marie Michonin nimeä\nkäyttäen.\"\n\n\"Olette ihailtava, madame!\"\n\n\"Mutta älkää antako Raoulin oleskella luonanne.\"\n\n\"Miksen?\"\n\n\"Syystä että hän on rakastunut.\"\n\n\"Hän, -- lapsi!\"\n\n\"Lasta hän rakastaakin.\"\n\nAtos joutui mietteisiin.\n\n\"Te olette oikeassa, herttuatar; tuo omituinen kiintymys\nseitsenvuotiaaseen tyttöseen voisi myöhemmällä tehdä hänet\nonnettomaksi. Flandriassa tulee taisteluita, hän menköön sinne.\"\n\n\"Palattuaan lähettäkää hänet minun luokseni; minä terästän hänet\nrakkautta vastaan.\"\n\n\"Voi, madame\", vastasi Atos, \"nykyään on rakkauden laita kuten\nsodankin: haarniska on käynyt hyödyttömäksi.\"\n\nSamassa saapui Raoul ilmoittamaan kreiville ja herttuattarelle\nkuulleensa ystävältään kreivi de Guichelta, että kuninkaan,\nkuningattaren ja ministerin juhlallinen saapuminen Pariisiin oli\nmäärätty seuraavaksi päiväksi.\n\nAamun valjetessa valmistausikin hovi lähtemään Saint-Germainista.\n\nEdellisenä iltana oli kuningatar kutsunut luokseen d'Artagnanin.\n\n\"Monsieur\", oli hän sanonut tälle, \"minulle vakuutetaan, että Pariisi\nei ole vielä rauhoittunut. Pelkään kuninkaan tähden; ratsastakaa te\noikeanpuolisen vaununoven ääressä.\"\n\n\"Teidän majesteettinne olkoon huoletta\", takasi d'Artagnan; \"minä\nvastaan kuninkaasta.\"\n\nHänen tullessaan Itävallan Annan luota saapui Bernouin ilmoittamaan\nd'Artagnanille, että kardinaali odotti häntä tärkeällä asialla.\n\nHän lähti suoraa päätä kardinaalin puheille.\n\n\"Monsieur\", huomautti Mazarin, \"puhutaan Pariisissa metelöitävän. Minä\nistun kuninkaan vasemmalla puolella, ja kun vaara uhkaa etusijassa\nminua, niin pysytelkää te vasemmanpuolisen vaununoven vieressä.\"\n\n\"Teidän ylhäisyytenne saa olla ihan huoletta\", vakuutti d'Artagnan; \"ei\nkajota ainoaankaan hiuskarvaanne.\"\n\n\"Hitto!\" murisi hän eteishuoneeseen tultuaan; \"miten selviänkään tästä?\nEn voi yhtaikaa ratsastaa vaunujen molemmilla sivuilla. Ah, jo\ntiedänkin, -- minä suojelen kuningasta ja Portos kardinaalia.\"\n\nTämä järjestely miellytti kaikkia, harvinaista kyllä. Kuningatar luotti\nd'Artagnanin miehuuteen, jonka hän tunsi, ja kardinaali Portoksen\nvoimiin, joita hän oli saanut kokea.\n\nKulkue läksi liikkeelle Pariisia kohti ennakolta sovitussa\njärjestyksessä. Guitaut ja Comminges ratsastivat ensimmäisinä\nkaartilaisten etunenässä; sitten tulivat kuninkaalliset vaunut,\nd'Artagnan toisen ja Portos toisen vaununoven kaitsijana, ja\njälkijoukkona olivat muskettisoturit, joiden kapteeniksi d'Artagnan oli\nedellisenä päivänä tullut, oltuaan heidän luutnanttinaan jo\nkaksikymmentä vuotta.\n\nTulliportilla tervehdittiin vaunuja voimakkailla huudoilla: \"Eläköön\nkuningas!\" ja: \"Eläköön kuningatar!\" Joitakuita kirkaisuja: \"Eläköön\nMazarin!\" sekaantui mukaan, mutta niitä tuskin kuulikaan.\n\nLähdettiin Notre-Damen tuomiokirkkoon päin, missä piti veisata _Te\nDeum_.\n\nPariisin koko väestö tunkeili kaduilla. Sveitsiläisiä oli asetettu\nkujaksi pitkin matkaa, mutta kun taival oli pitkä, täytyi heidän seistä\nyksitellen kuuden tai kahdeksan askeleen päässä toisistaan.\nSuojelusvartio oli senvuoksi aivan riittämätön, ja väentulvan tuon\ntuostakin murtama ketju oli jälleen järjestettävissä vain kovin\ntyöläästi.\n\nTuollaiset murtautumiset olivat laatuaan hyväntahtoisia, sillä niiden\nvaikuttimena oli ainoastaan pariisilaisten uteliaisuus nähdä jälleen\nkuninkaansa ja kuningattarensa, joista he olivat olleet erillään jo\nvuoden ajan. Mutta kansan siten liikehtiessä Itävallan Anna aina katsoi\nlevottomasti d'Artagnaniin, joka tyynnytti häntä hymyilyllään.\n\nMazarin oli antanut jakaa tuhannen louisdoria saadakseen\nhuudelluksi: \"Eläköön Mazarin!\" Kuulemiansa huutoja hän ei arvioinut\nkahteenkymmeneenkään pistoliin ja silmäili niinikään rauhattomasti\nPortokseen; mutta jättimäinen henkivartija vastasi hänen katseeseensa\nniin soinnukkaalla bassoäänellä: \"Olkaa huoletta, monseigneur\", että\nMazarin tosiaan tyyntyi yhä enemmän.\n\nPalais-Royalin edustalle tultaessa oli väkijoukko vielä runsaampi; sitä\noli kertynyt tälle paikalle kaikilta lähikaduilta, ja koko\nväenpaljouden nähtiin tulvavyöryn tavoin kuohahtavan vaunuja vastaan\nSaint-Honoré-katua myöten.\n\nAukiolle saavuttaessa kajahti huikeita huutoja: \"Eläköön heidän\nmajesteettinsa!\" Mazarin kumartui ulos vaununovesta. Pari kolme huutoa:\n\"Eläköön kardinaali!\" tervehti häntä, mutta ne tukahdutettiin heti\narmottomasti vihellyksiin ja pilkkarähinään. Mazarin kalpeni ja\nheittäysi kiireesti takakenoon vaunuihin.\n\n\"Niitä hylkyjä!\" jupisi Portos.\n\nD'Artagnan ei virkannut mitään, mutta hän sipaisi viiksiään erikoisella\nliikkeellä, joka ilmaisi, että hänen gascognelainen sisunsa alkoi\nkuohua.\n\nItävallan Anna kumartui supattamaan nuoren kuninkaan korvaan:\n\n\"Tee ystävällinen ele, poikani, ja lausu muutamia sanoja herra\nd'Artagnanille.\"\n\nNuori kuningas kumartui ulos vaununovesta.\n\n\"En ole vielä toivottanut teille hyvää huomenta, herra d'Artagnan\",\nsanoi hän, \"ja kuitenkin tunsin teidät heti. Te seisoitte vuoteeni\nuutimien takana sinä yönä kun pariisilaiset tahtoivat nähdä minut\nnukkumassa.\"\n\n\"Ja jos kuningas sallii\", vastasi d'Artagnan, \"olen hänen luonaan aina\nkun uhkaa joku vaara.\"\n\n\"Monsieur\"; virkahti Mazarin Portokselle, \"mitä te tekisitte, jos koko\nväkijoukko ryntäisi päällemme?\"\n\n\"Tappaisin heitä kiireen kautta, monseigneur\", vastasi Portos.\n\n\"Hm\", huomautti Mazarin, \"niin urhoollinen ja väkevä kuin olettekin,\nette kuitenkaan voisi surmata kaikkia.\"\n\n\"Se on totta\", myönsi Portos kohoutuen jalustimissa, voidakseen\nparemmin nähdä mittaamattoman väkimeren yli, \"se on totta, niitä on\ntavaton liuta.\"\n\n-- Luulen sentään, että pitäisin paremmin tuosta toisesta, -- päätteli\nMazarin.\n\nJa hän vetäytyi vaunujen perimmäiseen soppeen.\n\nKuningattarella ja hänen ministerillään oli tosiaan syytä olla jonkun\nverran levottomia, ainakin jälkimmäisellä. Väkijoukko alkoi\nmeluta, vaikka se ulkonaisesti säilytti kunnioituksensa ja\nmyötätuntoisuutensakin kuningasta ja hallitsijatarta kohtaan. Kuului\nsitä kumeata kohua, joka meren ulapalla ennustaa myrskyä ja\nväkijoukossa mellakkaa.\n\nD'Artagnan kääntyi muskettisotureihin ja antoi silmäniskulla tälle\nurhealle valiojoukolle selvästi ymmärrettävän merkin, jota yleisö ei\nvoinut havaita.\n\nRatsujen rivit sulkeutuivat, ja miesten parvessa näkyi liikehtimistä.\n\nBarrière-des-Sergentsin luona oli pysähdyttävä; saattueen etunenässä\nratsastanut Comminges peräytyi kuningattaren vaunujen luo. Kuningatar\nkysyi d'Artagnanin neuvoa katseellaan; d'Artagnan vastasi hänelle\nsamalla kielellä.\n\n\"Ratsastakaa eteenpäin\", käski kuningatar.\n\nComminges asettui jälleen paikalleen. Tehtiin ponnistus, ja elävä sulku\nmurrettiin väkivaltaisesti.\n\nYleisöstä kuului napinaa, joka tällä kertaa kohdistui sekä kuningasta\nettä ministeriä vastaan.\n\n\"Eteenpäin!\" huusi d'Artagnan kaikuvalla äänellä.\n\n\"Eteenpäin!\" toisti Portos.\n\nMutta ikäänkuin olisi väenpaljous vain odottanut tätä käskyä\nheittäytyäkseen valtoimeksi, puhkesivat nyt kaikki sen vihamieliset\ntunteet ilmoille. Huutoja: \"Alas Mazarin! Kuolema kardinaalille!\"\nkaikui joka taholta.\n\n\n\n\nKADEKSASSADATTA LUKU\n\nKahden rauhattoman loppu\n\n\nGrenelle-Saint-Honoré-kadulta ja Rue du Coqilta ryntäsi esiin\nkaksoisvirta, joka mursi sveitsiläisen kaartin heikon ketjun ja\naaltoili d'Artagnanin ja Portoksen hevosten jalkoihin asti.\n\nTämä uusi murtautuminen oli vaarallisempi kuin edelliset, sillä\nhyökkääjät olivat aseellisia miehiä, ja paremminkin aseistettuja kuin\nrahvas tuollaisissa tilanteissa yleensä on. Viime liike ei voinut olla\nsatunnaista tyytymättömyyden kasautumista samaan kohtaan, vaan\nvihamielisen johtelun järjestämää hyökkäystä.\n\nKumpaisellakin joukolla oli päällikkö, joista toinen ei nähtävästi\nkuulunut tavalliseen kansanjoukkoon, vaan kerjäläisten kunnianarvoisaan\nammattikuntaan, ja toinen oli helposti tunnettavissa aatelismieheksi,\nvaikka hän yrittikin jäljitellä alemman kansan käytöstapaa.\n\nMolemmat toimivat ilmeisesti saman suunnitelman mukaan.\n\nTuli kiivas yhteentörmäys, joka tuntui kuninkaallisissa vaunuissa asti;\nsitten kohosi ilmoille tuhansia huutoja yhtämittaisena pauhuna, jossa\neroitti pari kolme musketinlaukausta.\n\n\"Tänne, muskettisoturit!\" huusi d'Artagnan.\n\nSuojelusvartio jakautui kahdeksi osastoksi; toinen vaunujen oikealle,\ntoinen vasemmalle puolelle, kokoontuen d'Artagnanin ja Portoksen\nympärille.\n\nSitten alkoi käsirysy, -- sitä kamalampi, kun sillä ei ollut mitään\ntarkoitusperää, sitä surkeampi, kun ei tiedetty, minkä tai kenen\npuolesta oteltiin.\n\nTuon väkijoukon rynnäkkö oli hirvittävä kuten kaikkikin kansanmetelit;\nharvalukuiset muskettisoturit, joiden rivit oli murrettu, eivät voineet\nkäännellä hevosiaan ja alkoivat juuttua ahdinkoon tikahtamattomiksi.\n\nD'Artagnan tahtoi laskea alas vaunujen nahkasuojustimet, mutta nuori\nkuningas ojensi käsivartensa ja sanoi:\n\n\"Ei, herra d'Artagnan, tahdon nähdä.\"\n\n\"Teidän majesteettinne tahtoo nähdä?\" vastasi d'Artagnan; \"no, katsokaa\nsiis!\"\n\nJa kääntyen niin vimmaisesti kuin peloittavina hetkinään ainakin\nd'Artagnan karautti metelin johtajan kimppuun, joka pistooli toisessa\nkädessä ja iso säilä toisessa yritti raivata tietänsä vaununovelle,\ntaistellen kahta muskettisoturia vastaan.\n\n\"Pois tieltä, _mordioux_!\" karjaisi d'Artagnan; \"tilaa!\"\n\nPistoolia ja isoa säilää pitelevä mies kohotti päätänsä sen äänen\nkuullessaan, mutta se oli jo myöhäistä: d'Artagnanin survaisu oli\nosunut, miekka oli lävistänyt hänen rintansa.\n\n\"Ah, tuhannen pentelettä!\" kirkaisi d'Artagnan, yrittäessään liian\nmyöhään pidättää pistoaan; \"mitä lempoa teidän pitikään tehdä täällä,\nkreivi?\"\n\n\"Tulin täydentämään kohtaloani\", vastasi Rochefort painuen toisen\npolvensa varaan. \"Olen toipunut kolmesta miekanpistostanne, mutta\nneljäs teki lopun.\"\n\n\"Kreivi\", virkkoi d'Artagnan hiukan liikuttuneena, \"survaistessani en\ntuntenut teitä. Jos kuolette, niin en soisi kuolevanne vihoissanne\nminulle.\"\n\nRochefort ojensi d'Artagnanille kätensä, johon tämä tarttui. Kreivi\ntahtoi lausua jotakin, mutta verensyöksy tukahdutti hänen puheensa; hän\nsuoristausi kouristuneesti ja heitti henkensä.\n\n\"Takaisin, heittiöt!\" kiljaisi d'Artagnan. \"Päällikkönne on kuollut, ja\nteillä ei enää ole mitään tekemistä täällä.\"\n\nTuntui tosiaan siltä kuin olisi kreivi de Rochefort ollut\nhyökkäysliikkeen sieluna tällä puolen kuninkaan vaunuja, sillä koko se\nparvi, joka oli seurannut häntä ja noudattanut hänen käskyjään,\nhajautui pakosalle nähdessään hänen kaatuvan. D'Artagnan teki\nkahdenkymmenen muskettisoturin etunenässä hyökkäyksen Rue\nde Coqille, ja tämä osa metelöitsijöitä katosi kuin savuna\nSaint-Germain-l'Auxerrois-torille ja laitureille päin.\n\nD'Artagnan palasi katsomaan, tarvitsisiko Portos apua; mutta Portos oli\nomalla tahollaan toiminut yhtä rivakasti kuin kumppaninsakin. Vaunujen\nvasen puoli oli lakaistu puhtaaksi kuten oikeakin, ja parhaillaan\nvedettiin jälleen ylös suojustimet, jotka Mazarin oli varokeinoksi\nlaskenut alas vähemmän sotaisena kuin kuningas.\n\nPortos näytti kovin synkältä.\n\n\"Mikä helkkarin pilvi onkaan kasvoillasi, Portos? Tuonko näköinen sopii\nolla voittajan!\"\n\n\"Entä sinä itse?\" vastasi Portos; \"näytät järkkyneeltä!\"\n\n\"Syystä kyllä, _mordioux_! Tulin surmanneeksi vanhan ystävän.\"\n\n\"Niinkö!\" virkahti Portos. \"Kenet?\"\n\n\"Kreivi de Rochefort-paran.\"\n\n\"No, samaten sattui minullekin: sohaisin miestä, jonka kasvoja en\nvarmaankaan nähnyt ensi kertaa. Valitettavasti satutin päähän, niin\nettä kasvot heti peittyivät vereen.\"\n\n\"Eikö hän virkkanut mitään kaatuessaan?\"\n\n\"Kyllä, hän sanoi: Uh!\"\n\n\"Jo käsitän\", huomautti d'Artagnan, joka ei voinut olla naurahtamatta,\n\"että jos hän ei virkkanut sen enempää, et siitä saanut suurtakaan\nvalaistusta.\"\n\n\"No, monsieur?\" kysyi kuningatar.\n\n\"Madame\", selitti d'Artagnan, \"tie on nyt aivan vapaa, ja teidän\nmajesteettinne voi jälleen edetä.\"\n\nKoko kulkue päätyikin sen enemmittä seikkailuitta Notre-Damen\ntuomiokirkolle, jonka pääovella koko papisto koadjutorin johtamana\nodotti kuningasta, kuningatarta ja ministeriä, jotta näiden onnellisen\npaluun johdosta veisattaisiin kiitosvirsi.\n\nJumalanpalveluksen loppupuolella ilmestyi kirkkoon säikähtynyt poika,\nriensi sakastiin, pukeutui hätäisesti kuoripojaksi ja pääsi\nkunnianarvoisan asunsa perusteella tunkeutumaan temppeliin ahtautuneen\nyleisön läpi Bazinin luo, joka sinisessä kauhtanassaan ja hopeahelainen\nsauva kädessään seisoi juhlallisena vastapäätä kirkonvartijaa\nkuorikäytävän päässä.\n\nBazin tunsi nykäisyn hihassaan. Hän käänsi maata kohti silmänsä, jotka\noli hartaasti kohottanut taivaaseen päin, ja tunsi Friquetin.\n\n\"No, jolppi, mikä on hätänä, kun uskallat häiritä minua\nvirkatoimissani?\" kysyi pedelli.\n\n\"Herra Bazin\", vastasi Friquet, \"tiedättehän Maillardin, joka on\njaellut Saint-Eustachen vihkivettä...\"\n\n\"Kyllä, mitä sitten?\"\n\n\"Häntä iskettiin katukahakassa miekalla päähän; tuo jättiläinen, joka\nseisoo tuolla kultaompeleisena, se häntä löi.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi Bazin; \"siinä tapauksessa hänen tilansa on varmaankin\nhyvin huono.\"\n\n\"Niin huono, että hän kuolee, mutta sitä ennen hän tahtoisi ripittää\nitsensä herra koadjutorille, jolla sanotaan olevan valta päästää\nsuurista synneistä.\"\n\n\"Ja hän kuvittelee, että herra koadjutori vaivautuisi hänen takiaan?\"\n\n\"Niin kyllä, koska herra koadjutori kuuluu luvanneen hänelle.\"\n\n\"Kuka sinulle on sen sanonut?\"\n\n\"Maillard itse.\"\n\n\"Olet siis nähnyt hänet?\"\n\n\"Tottahan toki, kun olin saapuvilla hänen kaatuessaan.\"\n\n\"Mitä sinä siellä teit?\"\n\n\"Ka, kiljuin: 'Alas Mazarin! Kuolema kardinaalille! Hirteen\nitalialainen!' Ettekö käskenyt minun sillä tavoin huutaa?\"\n\n\"Vaiti siinä, pikku lurjus!\" sähähti Bazin silmäillen levottomasti\nympärilleen.\n\n\"Maillard-parka sanoi minulle: 'Mene hakemaan herra koadjutoria,\nFriquet, ja jos tuot hänet luokseni, saat periä minut.' Ajatelkaas'\nisä Bazin, -- minä saan periä herra Maillardin, Saint-Eustachen\nvihkiveden jakelijan! Hei, eipä ole minun enää tarvis tehdä muuta kuin\nlaskea käsivarteni ristiin! Mutta eipä väliä, tahtoisin kuitenkin tehdä\nhänelle sen palveluksen. Mitä sanotte?\"\n\n\"Menen ilmoittamaan herra koadjutorille\", vastasi Bazin.\n\nKunnioittavasti ja verkalleen lähestyi hän kirkkoruhtinasta, kuiskasi\nhänelle muutamia sanoja, joihin tämä vastasi nyökkäyksellä, ja palasi\nsitten yhtä hiljaa kuin oli mennytkin.\n\n\"Ilmoita kuolevalle, että hänen pitää olla kärsivällinen; monseigneur\ntulee hänen luokseen tunnin kuluessa.\"\n\n\"Hyvä\", vastasi Friquet, \"nyt pääsen varoihini!\"\n\n\"Kuules vielä\", kysyi Bazin, \"minne hän on antanut kantaa itsensä?\"\n\n\"Saint-Jacques-la-Boucherien torniin.\"\n\nLähetystoimensa menestyksestä hyvillään Friquet lähti ulos\nkirkosta, riisumatta kuoripukuaan, jonka avulla hän sai helpommin\nraivatuksi tiensä. Kadulle tultuaan hän porhalsi juoksemaan\nSaint-Jacques-la-Boucherien tornia kohti.\n\nKiitospalveluksen päätyttyä koadjutori lupauksensa mukaan ja papillista\nasuansakaan vaihtamatta suuntasi vuorostaan askeleensa vanhaan torniin\npäin, jonka hän niin hyvin tunsi.\n\nHän ehti perille ajoissa. Hetki hetkeltä voipuneenakin oli haavoittunut\nvielä hengissä.\n\nKoadjutorille avattiin sen kammion ovi, jossa kerjäläinen virui\nhenkitoreissaan.\n\nSeuraavassa tuokiossa lähti sieltä Friquet, pidellen isoa nahkamassia.\nHeti ulos päästyään hän avasi sen, ja hänen suureksi hämmästyksekseen\nse oli täytetty kultarahoilla.\n\nKerjäläinen oli pitänyt sanansa ja tehnyt hänet perillisekseen.\n\n\"Voi, muori Nanette!\" huudahti Friquet tukahtuneesti; \"voi, muori\nNanette!\"\n\nHän ei kyennyt hiiskumaan enempää, mutta vaikka ääni petti, kykeni hän\nkuitenkin toimimaan. Kuin mieletön kapaisi hän vauhtiin, ja niinkuin\nMaratonin kentältä juossut kreikkalainen kaatui laakeriseppele\nkädessään Ateenan turulle, samaten Friquet suistui nurin saapuessaan\nparlamenttineuvos Brousselin asunnon ovelle. Täysinäisestä massista\nkierähti silloin päällimmäisiä louisdoreja lattialle.\n\nMuori Nanette poimi ensin näppiinsä kultarahat ja auttoi sitten ylös\nFriquetin.\n\nKuninkaallinen kulkue palasi sillävälin Palais-Royaliin.\n\n\"Tuo d'Artagnan on hyvin urhoollinen mies, äitini\", sanoi nuori\nkuningas.\n\n\"Niin on, poikani, ja hän on tehnyt suuria palveluksia isällesi.\nSäilytä hänet senvuoksi puolellasi vastaisen varalle.\"\n\n\"Herra kapteeni\", virkkoi nuori kuningas d'Artagnanille, astuessaan\nalas vaunuista, \"kuningatar on antanut toimekseni käskeä teidät ja\nystävänne, parooni du Vallonin, päivällisillemme tänään.\"\n\nTämä oli suuri kunnia d'Artagnanille ja Portokselle; jälkimmäinen\njoutuikin ihan hurmioon. Mutta koko juhla-aterian aikana näytti arvoisa\nylimys kuitenkin kovin miettiväiseltä.\n\n\"Mikä vaivaakaan paroonia?\" virkkoi hänelle d'Artagnan laskeutuessaan\nalas Palais-Royalin portaita; \"näytit tavattoman huolestuneelta\npäivällisillä.\"\n\n\"Yritin muistutella mieleeni\", vastasi Portos, \"missä olin nähnyt tuon\nkerjäläisen, jonka varmaankin surmasin.\"\n\n\"Ja sinä et saanut hänestä tolkkua?\"\n\n\"En.\"\n\n\"No, muistuttele, veikkonen, muistuttele, ja kun pääset selville,\nilmoitat minullekin, niinhän?\"\n\n\"Totta hitossa!\" vakuutti Portos.\n\n\n\n\nLoppusanat\n\n\nAsuntoonsa tullessaan ystävykset tapasivat kirjeen Atokselta, joka\npyysi saada puhutella heitä \"Kaarlo Suuren ravintolassa\" seuraavan\npäivän aamuna.\n\nHe menivät varhain levolle, mutta kumpainenkaan ei saanut nukutuksi.\nIhminen ei pääse toivomustensa perille menettämättä sen saavutuksen\njohdosta ainakin ensimmäisen yön unta.\n\nSeuraavana päivänä he määrähetkellä lähtivät Atoksen luo. He tapasivat\nkreivin ja Aramiin matkapukuisina.\n\n\"Kas\", virkkoi Portos, \"lähdemmekin siis kaikki taipaleelle? Minäkin\nolen tehnyt valmistukseni täksi aamuksi.\"\n\n\"Voi, hyvä Jumala, niin!\" vastasi Aramis. \"Täällä Pariisissa ei ole\nenää mitään tekemistä frondeliikkeen loputtua. Madame de Longueville on\nkutsunut minut viettämään joitakuita päiviä Normandiassa ja antanut\ntoimekseni laittaa kuntoon hänen asuntonsa Rouenissa, kunnes hänen\npoikansa kastetaan. Suoritan sen tehtävän, ja jollei sitten kuulu\nmitään uutta, palaan hautautumaan luostariini Noisyle-Seciin.\"\n\n\"Ja minä palaan Bragelonneen\", huomautti Atos. \"Sinä tiedät, hyvä\nd'Artagnan, että minä olen nykyään pelkästään toimeentuleva\ntilanomistaja. Raoulilla ei ole mitään muuta omaisuutta kuin minun,\npoika-paralla, ja minun täytyy valvoa sen hoitoa, koska se on\njonkunlainen uskotunmiehen velvollisuus.\"\n\n\"Ja Raoul -- mitä hänestä teet?\"\n\n\"Hänet uskon sinun hoivaasi, veikkonen. Flandriassa käydään sotimaan,\nja sinä viet hänet sinne; pelkään, että pitempi oleskelu Bloisin\nlähistöllä voisi koitua vaaralliseksi hänen nuorelle sydämelleen. Ota\nhänet mukaasi ja kasvata hänestä urhea ja uskollinen mies kuten itsekin\nolet.\"\n\n\"Jollen enää saa pitää sinua kumppaninani, Atos\", vastasi d'Artagnan,\n\"niin saan siis kuitenkin seurustella tuon herttaisen vaaleakutrisen\nkanssa; ja vaikka hän onkin vain lapsi, kuvastuu hänessä täydellisesti\nsinun sielusi, parahin veikkonen, joten minusta tuntuu aina, että sinä\nolet lähelläni saattamassa ja tukemassa minua.\"\n\nKaikki neljä ystävystä syleilivät toisiaan kyynelsilmin.\n\nSitten he erosivat tietämättä, tapaisivatko enää koskaan toisiansa.\n\nD'Artagnan palasi Portoksen kanssa Tiquetonne-kadulle; jälkimmäinen oli\nyhä mietteissään ja yritti muistutella, kuka se mies oli, jonka hän oli\nsurmannut. Heidän saapuessaan la Chevrette-hotellin edustalle oli\nparoonin ratsu lähtökunnossa, ja Mousqueton istui jo satulassa.\n\n\"Kuulehan, d'Artagnan\", esitti Portos, \"pane pois miekka ja tule minun\nkanssani Pierrefondsin, Bracieuxin tai Vallonin linnaan; siellä\nvanhenemme yhdessä, tarinoiden tovereistamme.\"\n\n\"Ei, kiitos!\" kieltäysi d'Artagnan. \"Hitto, kohdakkoin alkaa sotaretki\nja minä tahdon olla mukana! Toivon voittavani siitä jotakin.\"\n\n\"Miksi siis toivot yleneväsi?\"\n\n\"Ranskan marskiksi, hiisi vieköön!\"\n\n\"Kah, kah!\" äännähti Portos katsellen d'Artagnania, jonka mahtailuun\nhän ei ollut koskaan saanut oikein totutuksi.\n\n\"Tule mukaan, Portos\", ehdotti d'Artagnan, \"niin teen sinusta\nherttuan.\"\n\n\"Ei\", epäsi Portos, \"Mouston ei enää välitä sodista. Minulle on\nsitäpaitsi järjestetty suurenmoinen tervehdysjuhla, joka saa kaikki\nnaapurini pakahtumaan kateudesta.\"\n\n\"Ei sitten auta\", virkkoi d'Artagnan, joka tunsi uuden paroonin\nturhamaisuuden. \"Näkemiin siis, veikkonen!\"\n\n\"Näkemiin, kapteeni!\" vastasi Portos. \"Sinä tiedät olevasi aina\ntervetullut paroonikuntaani, kun tahdot pistäytyä katsomaan minua.\"\n\n\"Kyllä tulenkin sotaretkeltä palatessani\", lupasi d'Artagnan.\n\nYstävykset puristivat toistensa kättä jäähyväisiksi. D'Artagnan jäi\novelle seisomaan, seuraten kaihomielisin katsein Portosta tämän\netääntyessä.\n\nMutta kahdenkymmenen askeleen päässä Portos pysähtyi äkkiä, löi\notsaansa ja pyörsi takaisin.\n\n\"Nyt muistan\", hän sanoi.\n\n\"Mitä?\" kysyi d'Artagnan.\n\n\"Kuka se kerjäläinen oli, jonka tapoin.\"\n\n\"Kas, niinkö? Kuka hän siis oli?\"\n\n\"Se vietävän Bonacieux.\"\n\nJa peräti hyvillään siitä, että mikään ei enää painanut hänen mieltään,\nPortos läksi jälleen Mousquetonin luo ja katosi tämän kanssa\nkadunkulmasta.\n\nD'Artagnan pysyi tovin liikkumattomana ja mietteissään. Sitten hän\nkääntyi ja näki sievän Madeleinen, joka seisoi kynnyksellä d'Artagnanin\nuudesta arvoasemasta huolissaan.\n\n\"Madeleine\", sanoi gascognelainen, \"anna minulle nyt alakerran huoneet;\nmuskettikapteenina täytyy minun edustaa arvoani. Mutta pidä yhä\nvarallani se viidennen huonekerran kamari; ei tiedä, mitä voi sattua.\"\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] D'Artagnanin käynnistä Richelieun luona -- kts. johdantoa.\n\n[2] Tiedetään että Mazarin, joka ei ollut vastaanottanut avioliitolle\nesteellisiä papillisia säätyarvoja, oli vihitty Itävallan Annan kanssa.\n(Katso Laporten ja pfalzilaisprinsessan muistelmia). -- _Tekijä_.\n\n[3] Rouva de Mottevillen muistelmat. -- _Tekijä_.\n\n[4] _Livre_ vastaa markkaa, _pistole_ kymmentä. -- _Suom_.\n\n[5] Tavallisten rikollisten teloituspaikka. -- _Suom_.\n\n[6] Richelieun sepittämä viisinäytöksinen murhenäytelmä. -- _Suom_.\n\n[7] Ranskaksi _fronde_.\n\n[8] Geusit (_les gueux_, kerjäläiset) olivat kansanpuolueena\nAlankomaiden kärsiessä Espanjan herruuden sortoa. -- _Suom_.\n\n[9] _Monsieur_ merkitsee puhuttelusanana: \"hyvä herra\", mutta\narvonimenä se on kuninkaan lähimmällä veljellä, -- tässä romaanissa\nsedällä, Orleansin herttualla. -- _Suom_.\n\n[10] Kanelilla, sokerilla ja mausteilla höystettyä viiniä.\n\n[11] _Lieue_ vastaa alkuaan vajaata puolta penikulmaa. -- _Suom_.\n\n[12] _Mousqueton_ on suomeksi musketti. -- _Suom_.\n\n[13] _Mademoiselle_ on neiti, _madame_ rouva. _Suom_.\n\n[14] Kuvanveistäjä, jonka luoma ihannenainen sai elon. -- _Suom_.\n\n[15] Kardinaalin asuun kuuluu punainen kauhtana. -- _Suom_.\n\n[16] \"Hätäpäärynä\" oli verraton suukapula; se oli mainitun hedelmän\nmuotoinen, työnnettiin suuhun ja laajennettiin joustimensa avulla\nsiten, että leukapielet tulivat mahdollisimman ammolle. -- _Tekijä_.\n\n[17] Hotelli merkitsi entiseen aikaan yksityistä, tavallista komeampaa\nasuinrakennusta. -- _Suom_.\n\n[18] Isä Vincent oli kuningattaren rippi-isä.\n\n[19] Sitten Scarronin puoliso ja leskeksi jäätyään kuninkaan puoliso\n(madame de Maintenon). -- _Suom_.\n\n[20] _La Cour des Miracles_, Pariisin kerjäläisten kokouspaikan nimi.\n_Suom_.\n\n[21] Alas Mazarin!\n\n[22] Muistakaa!\n\n[23] Englannin kuningas Edward IV tuomitsi v. 1478 kuolemaan veljensä\nGeorgen Clarencen herttuan: saaden itse valita kuolintapansa tämä\nylimielisesti ilmoitti haluavansa tulla hukutetuksi mieliviiniinsä\nmalvasiriin. Siitä järkyttävä kohtaus Shakespearen \"Rikhard III:ssa.\"\n-- _Suom_.\n\n[24] Ainoastaan itse on hyvä palvelija. -- _Suom_.\n\n[25] Teloituspaikka Pariisissa. -- _Suom_.\n\n[26] Salaluukun kattama vankiluola; siihen suistetaan ne, joista\nhaluttiin päästä eroon huomaamattomasti. -- _Suom_.\n\n\n\n"]