[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fpU8ewwzRD-ecCMxHJSqMD14rlf7YWqmzItY1bPMI4Gs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":17,"language":18,"yearPublished":19,"yearPublishedTranslation":20,"wordCount":21,"charCount":22,"usRestricted":23,"gutenbergId":24,"gutenbergSubjects":25,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},774,"Musta härkä","Jotuni, Maria",1880,1943,"774-jotuni-maria-musta-harka","774__Jotuni_Maria__Musta_härkä","Kertomus lapsille","lastenkirja",[14,15,16],"kansanperinne","tieteisfiktio","fantasia",[],"fi",1915,null,6596,37602,false,47100,[26],"Finnish fiction -- 20th century",[28,29,30],"Children & Young Adult Reading","Mythology, Legends & Folklore","Science-Fiction & Fantasy","\"Musta härkä\" by Maria Jotuni is a children's tale written during the early 20th century. The story weaves a rich narrative about a family living in a remote rural setting, focusing on themes of love, imagination, and the mystical connection between a girl named Liisa and a black bull named Kointähti. It blends elements of folklore and fantasy through the experiences of its characters, especially as they navigate the spiritual and physical realms.  The narrative centers around Jope Pölläkkä and his family, including his wife, Kaisa, and their children, particularly the fragile Liisa. Jope, who has an affinity for the mystical, experiences visions and dreams that lead him to believe in the significance of Kointähti, a bull connected to deeper spiritual meanings. When Liisa goes missing after being taken by a mystical creature, Jope embarks on a quest to rescue her, navigating magical landscapes and encounters with enchanted beings. Through her adventures, Liisa discovers profound truths about love, connection, and acceptance, ultimately bringing the story to a touching resolution as she reunites with her family, illustrating the themes of familial bonds and the importance of cherishing loved ones. (This is an automatically generated summary.)",[],270,"Satumainen kertomus seuraa Jope Pölläkän perhettä ja erityisesti nuorta Liisaa. Tarinassa matkataan korpien kätköistä Lappiin, missä kohdataan taikuutta ja myyttisiä olentoja. Teos yhdistää kansanperinnettä ja fantasiaa kuvatessaan lasten seikkailuja sekä arvoituksellista mustaa härkää.","Maria Jotunin 'Musta härkä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 774.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MUSTA HÄRKÄ\n\nKertomus lapsille\n\n\nKirj.\n\nMARIA JOTUNI\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1915.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Heinäniityllä\n   II. Lasten marjamatka\n  III. Jope etsimässä Liisaa\n   IV. Jopen lähtö Lappiin\n    V. Veden vallassa\n   VI. Tulo Lappiin\n  VII. Turjan taiat\n VIII. Jope kotonansa\n   IX. Liisa etsimässä mustaa härkää\n    X. Liisa kotona\n\n\n\n\nI LUKU\n\nHEINÄNIITYLLÄ\n\n\nOlihan Jope Pölläkkä hyvä mies. Maailmassa on kyllä parempiakin\nihmisiä, jotka ovat paljon kokeneet ja nähneet ja nähdessään ja\nkokiessaan aina varttuneet. Mutta maailmassa on paljon huonompiakin\nihmisiä, niitä, jotka sulkevat kaikelle sydämensä, niin että se\nkovettuu ja on lopulta kuin kivi.\n\nJope Pölläkkä ei sulkenut sydäntänsä, mutta elämä säästi häntä\nkokemuksilta. Koskaan ei hänen ollut tarvinnut pinnistää voimiansa yli\ntavallisen ja tuskinpa hän olisi jaksanutkaan. Hän oli heikko ja\nhintelä ruumiiltaankin. Ja sielunvoimat olivat vähäiset. Ne harvat\nihmiset, jotka olivat nähneet hänet, pitivät häntä, toiset tyhmänä,\ntoiset hieman sekavapäisenä. Mutta hänen vaimonsa Kaisa tiesi asian\nparhaiten. Hän arveli Jopen sairastavan noitakuumetta. Jope näet\nhouraili usein noidista ja tietäjistä ja vaipui joskus horroksiin,\njolloin hänen päänsä oli kuuma, ja hän kertoi asioita, jotka olivat\nnäkymättömät tälle maailmalle. Se on isoisän isän perua, arveli Kaisa.\nIsoisän isä oli ollut kuuluisa tietäjä. Olisikohan tämä Jopen\nhouriminen ja levoton uni ollut sieltä peräisin?\n\nJope ja Kaisa asuivat suurien korpien takana Uuhilammen rannalla,\nkaukana suurista liikepaikoista. He olivat tyytyväisiä elämäänsä, eikä\nheiltä mitään puuttunut. Arkipäivät tekivät he työtä, sunnuntait\nlepäsivät, ja elämä meni hiljaista menoansa.\n\nHeillä oli kolme lasta, Helvi, Pekka ja Liisa. Vanhimmat Helvi ja\nPekka olivat aivan äitinsä näköisiä, mutta Liisa oli hintelä ja\nsairaalloinen, ja hänellä oli isänsä siniset ja haaveksivat silmät. Kun\npikku Liisa oli syntynyt, heräsi Jope juuri horrostilastaan. -- Mitä\npahaa unta lienee nähnytkään. -- Ja kun hänelle siinä näytettiin\nLiisaa, katsahti hän tyttöön, käänsi päänsä pois ja sanoi: \"Viekää\nlapsi pois, en sitä siedä.\"\n\nÄiti oli siitä pahoillaan ja arveli, että Jope olisi mieluummin ottanut\npienen pojan, mutta ei sitä iljennyt kysyäkään. Mikä lienee Jopelle\ntullut, mutta Liisaa hän ei oikein sietänyt. Ei hän sitä suorastaan\nnäyttänyt, mutta äidin silmä huomasi sen. Ja äiti suri sitä itseksensä.\n\nOli kesä. Oli kaunis heinäkuinen päivä. Ja Jope ja Kaisa olivat\nUuhilammen takana heinää tekemässä. Talo toisella puolen lammen oli\njäänyt aivan autioksi. Lapset olivat lähteneet marjaan. Pihalla oli\naivan hiljaista. Vanha harmaa kissa hiipi laiskasti pihamaalla, ja\nsilloin tällöin mörähteli navetassa musta härkä, se Kointähti, jolla\noli kaunis valkea täplä otsassa ja jota Helvi senvuoksi sanoi\nApis-häräksi, koska koulussa oli lukenut, että semmoisia härkiä oli\nennen palveltu epäjumalina, ja hän oli lukenut niistä ajoista ääneen\nmuillekin.\n\nOli tuuleton päivä. Paarmat surisivat, heinäsirkka sirkutteli iloisesti\nJopelle ja Kaisalle ja sorsa lammessa uiskenteli huviksensa.\n\nJope oli juuri lakannut hiomasta viikatetta ja meni nyt auttelemaan\nKaisaa, joka haravoi edellisten päiväin niitoksia. Kuului Kointähden\npitkä ja ikävöivä ammunta.\n\n\"Pitääpä viedä Kointähdelle tuoreita heiniä navettaan\", sanoi Jope\nvaimolleen.\n\n\"Pitää viedä\", sanoi Kaisa, \"kovin se tuntuu nyt ikävöivänkin. Antaa\nLiisan syöttää sitä, Liisan paras ystävä kun on.\"\n\n\"Jotakin se nyt tietää, kun se noin mylvii\", sanoi Jope.\n\n\"Mitäpä tuo tietänee\", sanoi Kaisa.\n\nJope ei virkkanut siihen mitään, hänellä oli omat aavistuksensa.\n\n\"Kyllä sen Kointähden kelpaa nyt olla, syödä vain ja lihoa\", sanoi\nKaisa.\n\n\"Onkin tuo talon kaunistus.\"\n\n\"On. Niin pulski, ettei toista näillä main.\"\n\n\"Eikä millään main\", sanoi Jope.\n\n\"Olisi vain ostaja, ei tarvitsisi ruokkia koko kesää pilttuuseen.\"\n\n\"Ruoki vain sitä, et hukkaan ruoki.\"\n\n\"Ettäkö et siitä raskisikaan luopua\", kysyi Kaisa.\n\n\"Miksipä en, jos se on sallittu.\"\n\n\"Miksipä ei olisi sallittu? -- No, nythän sinä ihmeitä?\"\n\n\"Arvelen, tuskinpa ostajaakaan sattuu.\"\n\n\"Vaan jos sattuu?\"\n\n\"No, jos sattunee --\"\n\n\"Silloin kai myödään, niinkuin on puhe ollutkin? Et suinkaan sinä\nsanaasi syö?\"\n\n\"En\", sanoi Jope epäröiden ja tunsi samassa pistoksen kuin synnin olisi\ntehnyt. Nytpä hän oli sokkeloihin joutunut. Ja kun hän oli härälle\nluvannut, ettei hän siitä luovu, kun se oli hänelle niin rakkaaksi\nkäynyt ja ymmärsi häntä niin hyvin. Ja ihmekö, olihan se lumottu härkä,\neikä mikään tavallinen, ja tunsihan hän selvään, että siinä asui henki,\nehkäpä joku mahtava hallitsija, joka kahleista päästyään oli koko\nihmiskunnan ilo. Niinhän unessa oli hänelle kerran sanottu, että\nhänelle tapahtuu yksi hyvä ja yksi paha. Ja eräänä kesäpäivänä,\ntuonoissa vuonna, oli hän saanut vastustamattoman halun kuljeksia\nmetsässä. Hän harhaili kolme päivää oudoissa seuduissa tietämättä\nitsekään, minne meni ja mitä varten hänen täytyi mennä. Kunnes hän\nkolmantena päivänä yhtäkkiä pysähtyi kuin ilmestyksen nähtyään. Hänen\nedessään oli musta härkävasikka ja vasikan otsassa oli valkea pilkku\nkuin tähti mikä. Ja hänelle selvisi kaikki.\n\nTätä vasikkaa hänet oli lähetetty hakemaan. Näkihän sen, että\nvasikkakin tiesi sen, koska katseli häntä kuin turvaa hakien ja vastasi\nhänen puheluunsa ynähdyksillä, jotka hän tajusi.\n\nHän osti läheisestä torpasta vasikan ja vei sen kotiinsa, eikä hän\nvaimonsa ihmettelyihin virkkanut mitään. Niistä päivin hän oli vieläkin\nenemmän itseensä sulkeutunut kuin ennen. Hän oli omissa maailmoissaan\nja mitä olisi hyödyttänyt niistä Kaisalle kertoakaan. Sillä olisi vain\npahentanut hänen mieltänsä. Sitten tuli Helvi kerran koulusta ja\nselitti, että mustassa härässä asuu muinaisen epäjumalan henki. Ja\nsekin vahvisti hänen luulojansa.\n\nSamaten kuin vasikan ilmestys tuotti hänelle riemua ja onnea, samaten\npikku Liisan ilmestyminen tuotti hänelle huolta ja surua. Hänellä oli\nvarma tunto siitä, että Liisan kautta tuli onnettomuus taloon.\nSellaisena päivänäkin kun hän syntyi. Oli kova ukkosilma ja myrsky\npauhasi kuin viimeiselle tuomiolle tultaessa. Jope oli kuin sairas koko\npäivän ja vaipui iltapäivällä horroksiin. Ja ennenkuin hän silmiään\navasi, tiesi hän, että jokin onnettomuus oli tapahtunut. Ja eikös\nollutkin tapahtunut? Liisa oli syntynyt. Mitä onnettomuutta tuomaan oli\nLiisa lähetetty, sitä hän ei vieläkään tiennyt, eikä se hänelle\nkuulunutkaan. Varma hän vain oli, että tämän tytön tähden itkettiin\nvielä.\n\nSiksi hän pelkäsi ja karttoi Liisaa. Muiden kanssa oli Jopella helppo\nolla. Muut luulivat, että elämä on näin yksinkertainen, että se on vain\ntätä, jonka silmillä näemme ja ajatuksilla tajuamme. Ei. Tämä näkyvä ei\nollut mitään henkimaailman rinnalla. Selviä ja yksinkertaisia kuin\nlapset olivat ne, joilla ei ollut sinne pääsyä, ja helpotti ja keventi\nmieltä puhella selvillä sanoilla selvistä asioista heidän kanssansa.\nMutta Liisa oli toista. Sillä oli sielu, joka oli outo ja tuntematon,\njoka harhaili muissa maailmoissa. Ja kummallista, ettei Jopen sielu\nharhaillessaan ollut Liisaa tavannut. Se olisi voinut häntä kauhistaa,\nmutta silloinpa hän olisikin päässyt selville koko tytöstä ja nähnyt\nhänen aikeensa ja elämäntarinansa.\n\n\"Jos minä saisin sille härälle vain ostajan\", keskeytti Kaisa Jopea,\n\"niin möisin, totta vie, sen heti.\"\n\nJope ei uskaltanut virkkaa mitään. Ja olipa hän varma, ettei ostajaa\ntullut, eikä härkä antanut myydä itseänsä.\n\n\"Liisakin kun on noin heikko ja hinterä, pitäisi vaatteissa häntä -- ja\nparemman kankaan laitankin, kun härkä myydään, että saa Liisakin\nlämpimää.\"\n\n\"Liisa --\" Jope huokasi ja voihkasi samassa. Hänen aatoksissaan kuin\nvihlaisi kipeästi: \"Voi, jos Liisaa ei olisi ollutkaan.\"\n\n\"Mitä sinä nyt?\" kysyi Kaisa.\n\nMutta Jope ei vastannut.\n\n\"Onko sinulla paha olla, joko se tapaa taas\", kysyi Kaisa, mutta Jope\nei virkkanut mitään, ryhtyi vain työhönsä. Ja Kaisakin vaikeni ja\njatkoi haravoimistansa.\n\nHe haravoivat siinä pitkät sarat päästä päähän ja jättivät heinät\nkuivamaan. Hyvästi kuivikin, ritisi vain. Kyllä olikin kuuma, ihan se\npaahtamalla nyt paahtoi. Mitähän tästä nyt tuli?\n\nHe eivät huomanneet, mikä tuli. Suuri ukkospilvi oli kohonnut mäen\ntakaa ja näytti uhkaavalta. Vasta kun jyrähti ja tuulenpuuska lehautti\nheiniä, huomasivat he vaaran. He alkoivat kiireellä koota heiniä ja\nkantaa latoon. Hikipäissään rehkivät he, kantoivat kuorman toisensa\nperästä. Ylhäällä jyrisi ja leimusi ja tuuli tempoi heiniä ilmaan,\nheitteli niitä kuin vihoissaan ja taas tempasi pyörteeksi ilmaan. Ja\nkun Jope kumartui ottaakseen heiniä maasta, peitti vihainen tuulispää\nhänet heiniin kokonaan, tempasi sitten heinät korkealle ilmaan ja vei\nJopen hatun mennessään. Näki vain, kuinka se kierteli puiden latvojen\ntasalla heinien joukossa ja lensi yhä kauemmas niityn laitaan ja sieltä\nmetsään, joka näytti kuin kaatuvan lakoon pyörteen tiellä. Puut\ntaipuivat, syntyi kuin leveä aukko metsään siihen paikkaan, mistä\npyörre kulki kohti pohjoista.\n\nAlkoi sataa, satoi kuin saavista kaataen. Jope ja Kaisa juoksivat\nlatoon sadetta pakoon. Tuuli, jyrisi, salamoi ja satoi niin, että tajun\noli viedä, ja yhtäkkiä tempasi pyörremyrsky ladon katon ja lennätti sen\nkauas niitylle yhtä kevyesti kuin äsken Jopen hatun.\n\nEi auttanut muu kuin lähteä Luojan ilmassa taivaltamaan lammen rannalle\nja sieltä polkua pitkin kotiin. Jope kulki likomärkänä ja paljain päin,\nKaisa hame korvissa perästä.\n\nTulivat kotiin ja menivät tupaan, jossa tuore lämmin lehahti heitä\nvastaan, lattialle oli heiniä ja lehtiä levitetty kuivamaan.\n\nHe huoahtivat ja pudistelivat vaatteistaan vettä, jota valui suuret\nlammet lattialle.\n\n\"Olipa se ilma\", sanoi Kaisa. \"En mokomaa ole ikinä nähnyt. Tuskinpa\noli silloinkaan tällainen, kun Liisa syntyi.\"\n\n\"Etkö sinä sitten ymmärtänyt, mikä siinä kulki?\" sanoi Jope epäröiden,\nmutta katui samassa, kun näistä Kaisalle puhui. Eihän Kaisa ymmärtänyt\nhäntä. Ja kun hän oli nyt näin avuton, eikä jaksanut mihinkään ryhtyä.\n\n\"Mikä, pyörremyrsky, mikäpä se muu --\"\n\nJope huokasi syvään, häntä alkoi puistattaa.\n\n\"Mikä sinulla on?\" kysyi Kaisa. \"Taidat vilustua. Kunhan ei taas\nkuumeeksi löisi.\"\n\nJope istuutui penkille ja unohtui siinä ajatuksiinsa. Pyörremyrsky? Ei.\nNoidan tanssi, se se oli. Näyttäytyipäs hänelle ja heti näyttäytyi,\nkuin hän vain sen ajatuksen ajatteli, ettei Liisaa olisi tarvinnut\nollakaan. Liisan tähden se tuli nyt niinkuin silloinkin, muutamia\nvuosia sitten. Ja pohjoista kohti se kulki. Sinneköhän se nyt Liisan\nvei?\n\n\"Älä istu siinä märissäsi\", sanoi Kaisa. \"Riisu toki itsesi.\"\n\nMutta Jope huokasi vain ja vaipui raskaihin ajatuksiinsa.\n\n\"Sairastuu se nyt taas\", sanoi Kaisa. \"Annas kun autan sinua.\"\n\nHän auttoi Jopen ylös, Jope ei enää omin voimin olisi päässytkään,\nhäntä värisytti niin.\n\n\"Kas noin, rupea nyt tuohon sänkyyn pitkällesi, kun on kuivaakin\npäälläsi, lämpenet siinä. Ja minä keitän velliä, hyvää se tekee\nlapsillekin. Mutta missähän ne nyt näin kauan viipyvät?\"\n\n\"Kaukana se on jo Liisa näiltä main\", sopersi Jope, mutta ääni oli jo\nniin sekava, ettei Kaisa sitä ymmärtänyt.\n\n\"Mitä\", kysyi Kaisa. \"Voi raukkaa, ihan se nyt vilustui, ei sanaa enää\nsuustaan saa.\"\n\nJope jäi houreissaan lepäämään, mutta Kaisa pani tulta liedelle ja\nrupesi keittämään velliä. Samassa kuului kolketta porstuasta, joku\nkopisteli siellä märkiä vaatteitaan. Ja sisään astui kohta outo, musta\nmies.\n\n\"Rauha taloon\", sanoi hän.\n\nJope kuuli sen ja ymmärsi kaikki, -- että tämä se oli nyt tullut härkää\nviemään -- ja vaipui tajuttomaksi. Hän kuuli vielä kuin kaukaa, miten\nPekka ja Helvi tulivat tupaan, pudistelivat vaatteitaan ja miten vettä\nlorisemalla lorisi heidän vähistä vaaterievuistansa.\n\n\n\n\nII LUKU\n\nLASTEN MARJAMATKA\n\n\n\"Missä on Liisa\", kysyi Kaisa lapsilta. \"Minne olette hänet jättäneet?\"\n\n\"Sen vei Peikko, joka tuulispäänä minne lie lentänyt\", sanoi Helvi.\n\n\"Minkälainen Peikko se oli\", kysyi Kaisa.\n\n\"Semmoinen vanha, pitkäpartainen ukko. Se otti Liisan syliinsä\", sanoi\nPekka.\n\n\"Silloin kun Liisa nukkui.\"\n\n\"Metsässäkö nukkui\", kysyi Kaisa. \"Kerropas sinä, Helvi.\"\n\n\"No, me kun lähdettiin marjaan sinne Peikkovuoren juurelle, Takasuon\ntaakse, sinne, josta viime kesänäkin se suuri tuohisellinen äidin\nkanssa vattuja saatiin, muistaako äiti?\"\n\n\"Mitenkä te sinne asti uskalsitte ja luvatta ihan\", torui äiti.\n\n\"Jos olisi lupa kysytty, ei äiti olisi laskenut\", sanoi Pekka.\n\n\"Voi teitä raukat\", sanoi äiti.\n\n\"Mutta sielläpä vasta oli vattuja nytkin\", sanoi Helvi, \"ihan isän\npeukalonpään kokoisia.\"\n\n\"Suurempiakin, ihan kananmunan kokoisia\", sanoi Pekka.\n\n\"Ja niitä kun oli, varret ihan punaisenaan.\"\n\n\"Ja minä sinne varsikkoon ihan peityin\", sanoi Pekka.\n\n\"Ja minä kun niitä söin, äiti, en ole milloinkaan niin hyviä vattuja\nsyönyt. Ei kuninkaanpojan vatukossakaan niin hyviä vattuja kasva.\"\n\n\"Mutta eihän teillä ole yhtään vattua tuohisissanne\", sanoi äiti.\n\n\"Ei ole enää\", sanoi Pekka nolona.\n\n\"Ei ole\", sanoi Helvi. \"Sinne ne jäivät Peikolle.\"\n\n\"Sinne me ne jätettiin\", sanoi Pekka. \"Hänen vattujaan kun olivatkin.\"\n\n\"Oli meillä suuret tuohiset jo täynnä, kun Liisa alkoi itkeä ja tahtoa\nkotiin\", kertoi Helvi. \"Mutta minä en olisi vielä lähtenyt pois, kun\nsiellä oli niin paljon. Minä kannoin Liisan vuoren juurelle sen ison\nkuusen alle ja kaasin hänen esiliinaansa vattuja ja sanoin: 'Istu nyt\nsiivolla ja syö, niin isosisko poimii äidille tämän tuohisen täyteen ja\nsyö sitten itsekin ja sitten lähdetään'. Ja Liisa lupasi istua siinä ja\nsöi vatut. Ja kun minä olin tuohisen poiminut kukkuraksi ja tulin\nLiisaa hakemaan, nukkui se siinä sammalilla.\"\n\n\"Olisin minä jo silloin lähtenyt pois\", sanoi Pekka, \"vaan Helvi\nkatseli vielä vatunvarsia ja rupesi poimimaan.\"\n\n\"Enpähän minä poiminut\", sanoi Helvi. \"En ehtinyt poimia, kun vuoresta\ntuli silloin Peikko --\"\n\n\"Peikkoko --\" kysyi äiti.\n\n\"Peikko se oli\", sanoi Pekka.\n\n\"Peikko. Emme huomanneet sitä ensin\", sanoi Helvi. \"Mutta näimme sen\nLiisan takana, ja se huusi meille: 'Mitä te varpuset minun halmeillani,\nkuka teidät tänne käski'.\"\n\n\"Ja silloin me lähdettiin\", sanoi Pekka.\n\n\"Minkälainen Peikko se oli\", kysyi äiti.\n\n\"Se oli pitkä, valkopartainen Peikko\", sanoi Helvi.\n\n\"Hirmuisen pitkä Peikko\", sanoi Pekka. \"Ja valkeissa vaatteissa se oli.\nJa minä kun säikähdin.\"\n\n\"Ja minä\", sanoi Helvi. \"Ja silloin me Pekan kanssa lähdettiin. Ja se\nPeikko oli pannut risukimpun meidän tielle ja siihen me kaaduttiin.\"\n\n\"Ja siihen ne marjat jäi\", sanoi Pekka. \"Ei niitä siitä poimittu.\"\n\n\"Ei olisi uskallettu, sen marjoja kun ne olivatkin.\"\n\n\"'Taitaa Liisa minun tytökseni joutaakin', huusi Peikko. Silloin minä\nmuistin Liisan ja käännyin katsomaan. Mutta Peikko oli nostanut sen jo\nsyliinsä ja kuului kohaus vain metsässä, puut kaikki kumarsivat\nPeikolle, kun se Liisa sylissä läksi, vuori vain aukeni ja sinne se\nkatosi, -- ja me juostiin ja ukkonen jyrisi ja satoi niin, että minä\nluulin, että hukutaan.\"\n\n\"Eikä äitiä enää milloinkaan nähdä\", sanoi Pekka.\n\n\"Mutta minä luulen\", sanoi Helvi, \"että Peikko antaa isälle Liisan, jos\nisä menee etsimään häntä.\"\n\n\"No, Jope, menepäs sinä nyt etsimään Liisaa\", sanoi Kaisa.\n\nJa Jope nousi ylös ja läksi.\n\n\n\n\nIII LUKU\n\nJOPE ETSIMÄSSÄ LIISAA\n\n\nSatoi vielä yhtä rankasti kuin äskenkin, kun Jope kiiruhti metsäpolkua\nTakasuolle päin. Kaikki taivaan ja maan voimat olivat liikkeellä.\nJopesta tuntui, että turhaan hän kulkee, metsä pitää saaliinsa. Mutta\nhän ei voinut muutakaan tehdä. Yhtäkkiä oli Liisa tullut hänelle niin\nrakkaaksi. Hänen syytänsä se oli, että Peikko Liisan vei. Hän oli\ntoivonut, ettei Liisaa olisi ollutkaan. Ei ainoakaan, ei salaisinkaan\najatus ole jälkiään jättämättä. Hyvä ajatus kirkastaa elämää, paha\najatus sotkee sitä. Jope oli nyt sotkeuksissa. Paha oli ollutkin se\najatus, sokea ihan, minkä lumoissa hän lienee ollutkaan.\n\n\"Ihminen, ihminen\", hoki Jope hätääntyneenä, \"näin sokea on. Ei rakasta\nlastansakaan, kaikki luoduthan sen tekevät.\"\n\nJope riensi Takasuolle päin, niin että jalat tuskin maahan koskivat.\nHäntä ei painostanut enää ruumiinsa, häntä kannatti kaipaus löytää\nlapsensa ja saada se pelastetuksi pahan käsistä. Kun hän tuli\nPeikkovuorelle, oli ilta jo käsissä. Sade oli lakannut. Puista vain\ntippua ropsahteli suuria, kirkkaita sadepisaroita.\n\nPeikkovuoressa vatukon takana on luola, kuin holvi mikä, siitä kulkee\nPeikko vuoren sisään ja sulkee jälkensä.\n\nJope hiipi hiljaa luolaan ja kuunteli. Vuoren sisästä kuului hiljaista\nitkua. Liisa siellä itki.\n\nJope koputti kiveen. Itku taukosi. Jope pyysi ja rukoili päästä sisään,\nmutta Peikko ei laskenut. Suuri kivi sulki aukon. Jope laskeutui maahan\npitkällensä ja ajatteli, että ehkä Peikko heltyy. Vaikka hän siihen\nnälkään kuolisi, ei hän siitä liikahtanut. Kotiin hän ei palannut ilman\nLiisaa.\n\nKun hän siinä maassa kyyryssään ja vilusta väristen makaa, ilmestyy\nsiihen outo mies, kontti selässä ja virsut jalassa.\n\n\"Kuule, mies\", kysyy Jope, \"tiedätkö, miten tuonne vuoreen pääsen?\"\n\n\"Mitä sinulla olisi sinne asiata\", kysyy Mies.\n\n\"Lapseni katosi. Peikko oli sen sinne vienyt.\"\n\n\"Et, hyvä Mies, sinä sitä sieltä pois saa.\"\n\n\"Siellä se äsken itki, lienee raukalla vilu ja nälkä.\"\n\n\"Ei sillä siellä nälkää ole eikä viluakaan, hyvä siellä on olla, mutta\nei se näitä ilmoja enää näe.\"\n\n\"Etkö tiedä mitään keinoa, miten sen sieltä pois saisin?\"\n\n\"En tiedä muuta kuin yhden neuvon.\"\n\n\"Sano, hyvä Mies\", rukoili Jope.\n\n\"Sen, miten sen sieltä pois saisi, tietää vain Turja.\"\n\n\"Kuka on Turja?\"\n\n\"Se Lapin tietäjä, jolla on kaikki tiedot hallussaan.\"\n\n\"Miten sen luokse osaisi?\"\n\n\"Osaisin minä.\"\n\n\"Lähde, veikkonen, kanssani.\"\n\n\"Sinne on pitkä ja vaikea matka.\"\n\n\"Minä maksan sinulle mitä vain tahdot.\"\n\n\"Jos tämän vuoden heinät sinulta veisin?\"\n\n\"Jos vaikka seuraavankin.\"\n\n\"No, nousepa, lähdetäänpäs sitten taipaleelle.\"\n\n\n\n\nIV LUKU\n\nJOPEN LÄHTÖ LAPPIIN\n\n\nLähdettiin taipaleelle.\n\nTaivallettiin ensimmäinen päivä kuumaa maantietä, mäkeä ylös, mäkeä\nalas, aina vain pohjoista kohti. Paidan hihalla pyyhki Mies hikeä\nkasvoiltansa, mutta Jope ei joutanut pyyhkimään, hikipisarat valuivat\nvain noronaan maahan.\n\n\"Eikö ala näkyä jo Lappi?\" kysyi Jope.\n\n\"Ei, hyvä ystävä, ei sitä vielä näy\", sanoi Mies.\n\n\"Minua janottaa niin, että näännyn kohta. Jos saisi mistä pisaran\nvettä.\"\n\n\"Etsitään lähde.\"\n\nNiin etsivät he lähteen ja joivat siitä, ja tunsivat suurta helpotusta.\n\nMutta lähde ei ollut tavallinen, vaan vesi oli noiduttua. He eivät\nvoineet nostaa enää jalkojansa maasta, heitä rupesi painostamaan ja\nheidän täytyi heittäytyä pitkälleen puun siimekseen lähteen reunalle.\nJa siihen nukahtivat he.\n\nÄkkiä tulvahti metsästä keijukaisjoukko, piiritti heidät, ilvehti\nheillä ja nauroi heillä.\n\n\"Katsokaa, siskot\", sanoi yksi, \"minkälainen olento.\"\n\n\"Mitä te olette\", kysyi toinen heiltä.\n\n\"Ihmisiä\", sanoi Jope.\n\n\"Ha-ha-haa, hullunkurisia.\"\n\n\"Ja mistä te tulette? Minkälaisesta maailmasta?\"\n\nJope kertoi. Ja he nauroivat kovasti. Sellainen maailma, että\nsellaisiakin oli. Ja heillä ei ollut tietoa siitä.\n\nHeillä ei ollut tietoa siitä, sillä heillä ei ollut tietoa mistään.\nHeillä ei ollut ajatusta, eivätkä he mitään koskaan ajatelleet. He\nelivät hetkensä huvia ja iloa varten, eikä heidän iloansa mikään\nsumentanut.\n\n\"Viedään nämä miehet kukkaslinnaamme\", sanoi yksi. \"Nämä huvittavat\nmeitä.\"\n\n\"Viedään, viedään\", riemuitsivat toiset ja tarttuivat miesten käsiin ja\njohtivat heitä linnaansa.\n\nSe oli loistavista kukkaköynnöksistä koko linna, tasainen nurmi oli sen\nlattiana. Siellä oli kuuma ilma, joka oli täynnä tukahuttavaa\nkukkatuoksua. Siellä oli pitkät ruokapöydät, täynnä hedelmiä ja kuumia\njuomia. Ja kun he niitä juomia joivat, ei kuuma enää kuumalta tuntunut,\nja kun he niitä hedelmiä söivät, ei ajatus enää juossut. Kuin pois\npyyhitty oli mielestä kaikki mennyt ja entinen elämä.\n\nUnohtui Jopelta Liisa, unohtui koko Lapinmatka ja häneen tarttui\nsellainen ilo, että tanssia vain piti. Hän seppelöi itsensä\nruususeppeleellä, siroitteli maahan kukkia, niinkuin keijutkin tekivät,\ntanssia leijaili niiden päällä, jaloillaan kukkia koskematta.\n\nTämähän tuo olikin elämää vasta.\n\nMutta oli yksi ruusu, musta, jota ei nykäistä saanut, se tuotti\nturmiota vain.\n\n\"Nykäistään sitä salaa\", sanoi Jope.\n\n\"Nykäistään\", sanoi Mies.\n\nNiin nykäisivät he sitä.\n\nMielessä heräsi ajatus, heräsi muisto menneestä, Lappiinhan heidän piti\nmennä, sinnehän he olivat matkalla. Mutta heidät oli noiduttu, heitä\noli lumottu tällaisella elämällä.\n\n\"Turhaa, turhaa tämä ajatukseton riemu\", ajatteli Jope ja kysyi\nMieheltä: \"Miten me nyt täältä pois päästään?\"\n\n\"Odotetaanhan yötä, karataan sitten\", sanoi Mies.\n\nOdottivat yötä. Keijut kävivät levolle ja miehetkin olivat nukkuvinaan.\n\n\"Nouse jo\", sanoi Mies Jopelle. \"Mutta hiivi hiljaa, äläkä sanaakaan\npuhu.\"\n\nHiipivät miehet hiljaa pihalle. Mies pujahtaa talliin ja tuo sieltä\nuljaan oriin.\n\n\"Hyppää selkään vain\", neuvoo Mies.\n\nJa Jope hyppää.\n\nMies sivaltaa oritta piiskalla ja kuin siivillä lentää ori ja kiidättää\nheitä kauas.\n\nNiin kulkevat he jonkin aikaa.\n\nMutta kohta kuulevat he humua takanaan.\n\n\"Nyt ajavat ne meitä takaa\", kuiskaa Mies Jopen takana.\n\n\"Mitä nyt tehdään\", kysyy Jope.\n\n\"Odota, minä teen taian\", sanoo Mies, ottaa tuhkaa piipustansa, heittää\nsen taaksensa ja siitä kasvaa suuri vuorenselkä.\n\nKiitävät hetken eteenpäin. Jo kuuluu taas humu takaa.\n\n\"Mitä nyt tehdään\", kysyy Jope.\n\nMies heittää palavan taulapalan taaksensa, siitä syttyy suuri\nmetsäpalo.\n\nKiitävät taas hetken eteenpäin. Jo kuuluu taas humu.\n\n\"Mitä nyt tehdään\", kysyy Jope.\n\nMies ottaa kyyneleen silmästänsä, heittää sen taaksensa, siitä syntyy\nsuuri järvi.\n\nKiitävät hetken eteenpäin. Ovat takaa-ajajat ihan kintereillä taas.\n\n\"Mitä nyt tehdään\", kysyy Jope.\n\n\"Syöstään tuohon jokeen\", sanoi Mies ja löi piiskalla hevosta, joka\nsyöksyi suin päin veteen.\n\n\n\n\nV LUKU\n\nVEDEN VALLASSA\n\n\nNyt olivat he veden vallassa. Kylmä, ihan jäinen vesi ryöppysi heidän\nylitsensä. Hevonen ui rantaan, mutta he antoivat veden kuljettaa\nitseänsä alemmaksi. Keskellä jokea oli saari, jossa he nousivat maihin,\nottivat rannalta venheen, työnsivät sen vesille ja hyppäsivät siihen.\n\nMies oli istuutunut perään ja Jope alkoi soutaa. Ensin oli joki\ntasainen ja tyyni, vene solui hiljalleen eteenpäin, huurteiset rannat\nkuvastuivat kirkkaaseen, kylmään veteen.\n\n\"Tämäpä on kaunis ja kylmä joki\", sanoi Jope.\n\n\"Soudahan vähän kovemmin\", sanoi Mies.\n\nJope soutaa, notkuvat vain airot, ja vene nytkähtelee vedoista. Jo\nalkaa jokikin virtana juosta, rannat vilisevät vain silmissä ja Mies\nperässä seisoo hajasäärin ja jykevänä ohjailee venettä pitkällä\nmelalla. Ryöpyt yhä kasvavat, yhä hurjemmin tahtoo koski niellä\nvenettä. Jope luulee viimeisen hetken lyöneen. Ja eikös lyökin?\nYhtäkkiä tullaan kovaan koskeen, joka kääntyy jyrkäksi mutkaksi,\njyrkässä mutkassa on jyrkkä kallioseinä edessä. Venettä ei voi\nseisauttaa, eikä se ota kääntyäkseen, vaan ajautuu vinhassa vauhdissa\nsuoraan kallioseinää kohti. Ja niin rusahtaa kokka kallioon ja vene\nmurskautuu pieniksi muruiksi. Samassa nielee pyörre miehet syvälle\nkosken pohjaan. Jo luulee Jope, että uuteen maailmaan sitä nyt\npäästiin.\n\nJa eikös päästykin? Aukenee eteen ihmeellinen maailma. Taivas kaareutuu\nsielläkin ja taivaalla tähdet ja kuu, kauniimmat ja häikäisevämmät kuin\nmaan tähdet ja kuu, aukenee eteen ihanat metsät ja kultahietaiset tiet.\nIlma on kuulas ja kylmä, näkee ihan miten se heläjää outojen lintujen\nlaulusta. Olennot ovat toisenlaisia kuin maan päällä, ne puhelevat,\nniillä on asunnot jäästä ja kullasta. Puut tarjoovat heille hedelmiä ja\nheillä on tieto kaikesta ja kaikkien avaruuksien asioista. Heillä on\nolo onnellinen, eivätkä he tunne kaipausta. He eivät ihmettele Jopea\neikä Miestä, sillä he tuntevat maanpäälliset olot ja olennot.\n\n\"Miten niin köyhässä maassa voi ihmiset asua ja toimeen tulla\", kysyy\nyksi, vaan toiset vaientavat hänen sanansa katseellaan, ja hän tietää\nheti, että siellä tulee toimeen, kun siellä täytyy tulla toimeen, ja\nettä on hyvä heille, että on tiukkaa, sillä ihmisissä siellä, niissä\nasuu alituinen tyytymättömyyden henki ja niillä on suuri tiedon puute.\nNiin, että he luulevat olevansa jotakin, jos he saavat käsiinsä maasta\nvaikka tuota halvinta, kultahiekkaa. Ja heillä on rangaistuksena\nalituinen kaipaus, joka polttaa heitä, pakottaa heitä pyrkimään ja\nkiirehtimään. Mutta heidän työnsä on arvotonta ja katoavaista, sillä he\neivät tunne vielä itseäänkään ja he ovat oman itsensä vankeina koko\nelinaikansa.\n\nJope näki, miten heidän ajatuksensa oli totta. Niin köyhää ja niin\nvaillinaista oli siellä maanpäällä. Toista oli täällä. Täällä tuota olo\ntyydyttikin, täällä ei kaivannut mitään ja täältä näki kaikki.\n\n\"Mutta on täälläkin kaipauksen puu. Jos siitä maistat, itsesi löydät.\"\n\n\"Soma tuo olisi löytää itsensä. Sitä olisi sitten niinkuin kaksi Jopea\ntäällä\", ajatteli Jope ja sukellutti puun hedelmän taskuunsa. Ja Jope\nei malttanut olla sitä haukkaamatta ja antoi palan Miehellekin. Vaan\nsamassa oli koko ihanuus ympäriltä hävinnyt, ja Jope ja Mies nousivat\nylös sammalilta, jossa olivat nukkuneet yönsä.\n\nJope tunsi kipeän polton rinnassaan. Hän kaipasi Liisaa ja kotia ja hän\nmuisti olevansa matkalla Lappiin ja nukahtaneensa nuotiolle suuren\njärven rannalla.\n\n\"Lähdetäänpäs taipaleelle taas\", sanoi Mies.\n\n\"Lähdetään vain\", sanoi Jope. \"Vieläkö sinne on pitkä matka?\"\n\n\"Onhan sinne vielä matkaa\", sanoi Mies.\n\n\n\n\nVI LUKU\n\nTULO LAPPIIN\n\n\nTaivalletaan taas päivä yli soiden ja rämeiden, yli kanervaisten\nkangasten ja jäkäläkallioiden. Päivä paistaa miesten selkään, mutta se\nei lämmitä. Ilma on viileä ja kuulas, avartuu eteen lakeat maisemat,\nmatalametsäiset vaarat ja poronjäkäläiset kalliot, jotka hohtavina\nheloittavat auringon viileässä ja kirkkaassa kullassa. Maa on kuin\nihana ilmestys ihmiselle ja ihminen kuin outo olento näin kirkkaan\npuhtaassa maassa.\n\n\"Tämäkö on Lappi\", kysyi Jope.\n\n\"Tämä on Lappi\", sanoi Mies.\n\n\"Ja mitä on tuolla harmaassa metsikössä tuo liike?\"\n\n\"Siellä porolauma kulkee vaaran yli.\"\n\nYhä he astuvat ja ihmettelevät. Maat ylenevät ja vaarat muuttuvat\ntuntureiksi ja ilma yhä ihanammaksi.\n\n\"Mistä tämä valo tänne\", kysyy Jope.\n\n\"Se on auringosta, tuosta laskevasta.\"\n\nKuljetaan yhä pohjoista kohti. Edessä on korkea tunturi kuin temppeli\nmikä, jonka huippu kullalta hohtaa.\n\n\"Tämä on Turjantunturi\", sanoo Mies. \"Kohta ollaan perillä.\"\n\nJo näkevät he Turjan kodan tunturin vihertävällä rinteellä, savu nousee\nkodan räppänästä sinisenä viiruna ja haihtuu kirkkaaseen ilmaan. Koira\nistuu kodan edessä ja nuuskii ilmaa. -- Sitten haukahtaa se.\n\nLuuli Jope oltavan jo likellä, mutta näkikin sitten, että oli vielä\njärvi välissä. Järvi tyyni ja kirkas kuin syvä malja lepäsi autioiden\nruohorantojen ympäröimänä. Miehet huutamaan Turjalle, että hakisi\nvenheellä heitä, mutta ääni ei kantanut varmaan, koska Turjaa ei kuulu,\nei näy. Sytyttävät miehet risuista nuotion rannalle merkkituleksi. Savu\nkohoaa kirkkaaseen ilmaan. Sen huomaa Turja, hakee noitakiikarinsa ja\nkiikaroipi tulijoita. Etelän miehiä ovat. Mitä asiaa näillä etelän\nmiehillä on? Tärkeät asiat tuolla pienemmällä miehellä, lapsi kadonnut\non, eikä ole löytynyt vielä.\n\nTurja työntää veneen rannasta vesille. Soutaa etelän miesten luo.\n\nOuto on Jopesta tämä Turja nahkapeskissään. Mustapartainen,\nviistosilmäinen, takkutukkainen äijä. Ja sen katse tuntuu tunkevan läpi\nluiden ja ydinten ja näkevän vaikka puhki maan, halki kiven.\n\nJope koettaa jotakin selittää, mutta ei löydä sanoja.\n\nTurja ei anna toisten puheisiin päästä, vaan sanelee itse:\n\n\"Vai tietäjiin tultiin. Eipä Jope Pölläkkä omilla tiedoillaan taida\nsotkuja selvittää. Niinhän ne peikot lapsia vievät ja metsät saaliinsa\nsalaavat. Ja nyt jo sinun väkeäsi hätyyttävät. No, käykäähän kotaan\nmiehet\", sanoi Turja rannalle tultua, \"pitkä on tehty taival ja monet\nkuumat koettu, syödä tässä ensin pitää.\"\n\nKävivät miehet tupaan ja Turja toi eteen leipää, poronlihaa kappaleen,\nmehevää poronjuustoa ja padassa äsken keittämänsä poronmunuaissopan.\nSiinä syötiin ja miehet yrittivät tarkemmin selittää asiaansa, vaan\nTurja ei antanut kertoi itse heidän ajatuksensa.\n\n\"Tiedänhän minä, mistä, Jope, olet. Siellä on pieni talo sinulla lammen\nrannalla. Heinässä olit, kun lapsesi katosi. Sitä nytkin ajattelet,\nmiten tyttösi takaisin saisit ja miten minulta tiedot. Vaan en sano\ntietojani, ennenkuin kodassa yöpynette.\"\n\nTurja viskasi poronnahkoja lattialle. Ei auttanut muu kuin painautua\nnahoille lepäämään.\n\n\n\n\nVII LUKU\n\nTURJAN TAIAT\n\n\nSaatuaan hyvästi syödä nukahtivat miehet heti. Mutta Turja ei nukkunut.\nHän otti esiin taikarumpunsa ja kyseli siltä Liisan kohtaloita. Rumpu\nnäytti, minne Liisa oli kadonnut ja missä nyt nukkui. Tietäjä ei ollut\nerehtynyt. Siitä hän jo tiesi, mitä tarvittiinkin.\n\nKun hän oli taikonut, alkoi hän matalalla äänellä joikua unijoikuja\nJopelle ja Miehelle. Hän muutti heidät unessa linnuiksi. He lensivät\nylös sinisiin korkeuksiin, niin ylös, että heidän allansa näkyi koko\nLappi kuin kirjava niitty, valkeat tunturit, siniset järvet,\njäkäläkalliot ja punertavat kanervakankaat. Ja kaiken yllä ihanat\nilmat, jossa tuulet lepäsivät liikkumattomina ja soittelivat,\nviihdyttelivät allansa leviävää maata näkymättömillä soittimillaan. Ja\nkultainen aurinko, joka ilmankannella lepäsi ja onnestansa hohti. Sen\nnäkivät he, mutta eivät pysähtyneet katselemaan sitä. He lensivät yhä\nkorkeammalle, huimaavaan korkeuteen, josta koko maa näkyi heidän\nallansa yhtenä kirjavana niittynä. Ja yhtäkkiä huomasivat he tulleensa\nilmalinnaan, joka kohosi ilmojen päällä.\n\nSielläkös vasta soitto soi, kun ilman pojat ja tyttäret löivät\nkultaista kiekkoa lasisilla tantereilla. Tanner helisi vain, kun kiekko\nkiisi taivaanrannasta taivaanrantaan. Helmeili siellä kuumat nesteet\nlasisista lähteistä. Niistä kun maistoi, ilmaksi keveni ja pääsi,\ntantereeseen jaloin koskematta, nopeasti kuin ajatus liitelemään\ntaivaanrannasta taivaanrantaan.\n\nKaikkea siellä sai huvikseen tehdä ja nähdä. Yhtä vain ei.\nKristallipuutarhan keskellä oli siellä aukko, siitä ei saanut alas\nkatsoa.\n\n\"Mutta miltähän näyttäisi täältä käsin maa\", sanoi Jope.\n\n\"Tuosta sen luukusta näkisi\", arveli Mies.\n\nJo painuivat maahan ja kurkistivat.\n\nSilloin murtui ilmalinnan tanner ja he suistuivat suin päin maahan.\nHalki ilmojen he putosivat, niin että tajun vei.\n\nKoskipa kylkeen, kun he heräsivät kovalla lattialla. Unissaan olivat he\nvierähtäneet porontaljalta maahan.\n\n\"Oh-hoh, jopa on nukuttukin\", sanoi Mies.\n\n\"Kylläpä nukuttiinkin\", sanoi Jope. \"Pitäisi tästä kotiin päin jo\nkäydä.\"\n\n\"Mene vain kotiin, Jope\", sanoi Turja. \"Siellä on lapsesi kotona jo.\nEikä sillä ole hätää ollut. Jope, rakasta sinä vain lastasi aina, se\ntyttö sinulle vielä iloa tuottaa.\"\n\nIhastui Jope, tarttui Turjan nahkapeskin liepeeseen ja kiitteli Turjaa,\nminkä itkultansa kykeni ja lupasi hänelle palkaksi parasta, mitä hän\nantaa voi.\n\nVeti tietäjä suunsa nauruun ja sanoi:\n\n\"Ainapahan noilla sopii, mutta viipykää nyt vielä päivä.\"\n\n\"Ei nyt päivää enää\", sanoi Jope.\n\nTultiin siitä kodan edustalle. Suuri, hehkuva aurinko läksi kierrolleen\nitäisen tunturin pohjoiselta rinteeltä, kohosi verkalleen, oli jo\ntunturin laella ja alkoi viskellä säteitään kuin kultavasamoita yli\nkoko Lapin.\n\n\"Jos tänään lähdette, on jo aika\", sanoi Turja.\n\n\"Tänään\", sanoivat miehet.\n\n\"Mutta matkalla on monta vaaraa\", sanoi Turja. \"Jospa tehnen teidät\nnäkymättömiksi, paremmin vaarat vältätte.\"\n\nHaki Turja tuhkaa kodasta, meni pohjoispuolelle kotaa, siroitti tuhkan\nmaahan ja istutti siihen kirjavan pavun siemenen ja loihti:\n\n    \"Kasva, papu, palkoinesi\n    Maahan juurin juurteleite,\n    Levittele lehviäsi,\n    Työnnä varsi taivahalle,\n    Varren päähän kaunis kukka.\n    Kehitä kukasta palko,\n    Palkohon hyvä hedelmä.\n    Saattele salainen voima,\n    Mahti mannusta valuta\n    Yhtehen pavun jyvähän,\n    Palon kaunokasvattihin!\"\n\nEi kulunut kuin hetki, niin sekös alkoi kasvaa. Nyt se jo kukki, nyt\noli siinä kolme isoa palkoa. Isoimmassa palossa oli seitsemän siementä,\njoista yksi teki ihmisen näkymättömäksi ja ilmaa kevyemmäksi. Ei\ntarvinnut muuta kuin pistää se suuhunsa, niin ei kukaan nähnyt. Eikä\ntarvinnut muuta kuin sanoa: \"Paina papu, minä kevenen\", niin nousi\nilmaan keveämmin kuin lintu.\n\nTurja otti pavun, halkaisi sen kahtia ja antoi osat miehille.\n\n\"No, millä kyydillä tahdotte kotiin päästä\", kysyi Turja.\n\n\"Miten nopeimmin pääsisi\", kysyi Jope.\n\n\"Tahdotko mennä niinkuin lintu lentää, vai niinkuin pyssyn luoti, vai\nniinkuin ihmisen ajatus\", kysyi Turja.\n\n\"Paljonkohan tuo viimeinen kyyti maksaisi?\" kysyi Jope.\n\nTurja naurahti.\n\n\"Mitäs sinulla olisi antaa? Annatko mitä tahdon?\"\n\n\"Annan\", sanoi Jope.\n\n\"No, kun annat sen täpläotsaisen, mustan härän, joka on navetassasi,\ntoimitan sinulle semmoisen kyydin.\"\n\nJope ymmärsi, että nyt ei käynyt tinkiminen.\n\n\"Annan\", sanoi hän.\n\n\"Joko olet valmis\", kysyi Turja.\n\n\"Jo\", sanoi Jope.\n\n\"Pistä papu suuhusi.\"\n\nTurja vihelsi pitkän vihellyksen. Alkoi kuulua kuin tuulen kohina\npohjoisesta.\n\nTurja vihelsi toisen kerran. Alkoi kuulua kuin myrskyn mylvintää.\n\nTurja vihelsi kolmannen kerran. Jo nousi sellainen rajuilma, että se\ntempasi puut maasta juurinensa, kiskoi kivet kallioilta ja\npyörremyrskynä läksi pyyhkäisemään etelää kohti, mennessään iski se\nkuin ukonnuoli Turjan pihalle, koppasi Jopen syliinsä ja viuuh --\nlöyhähti miehen tukka, ja kun hän kourasi päätänsä ja arveli: \"hattuni\njäi\", oltiin jo seitsemän kirkon takana. -- Näkyi vain, että jotakin\nvihreätä kaatui alla, sinistä vilisi sivulla. Ja ennenkuin Jope ehti\najatella ajatuksen: \"no, en mokomaa kyytiä ole ennen saanut\", oli hän\njo kotona.\n\n\n\n\nVIII LUKU\n\nJOPE KOTONANSA\n\n\nJope heräsi sängyssänsä, hieroi silmiänsä ja katseli, katse\nympärillensä.\n\nAurinko paistoi suoraan itä-ikkunasta tupaan, Kaisa oli ollut jo\nylhäällä ja musta kahvipannu porisi liedellä.\n\n\"Taisitpa olla kipeäkin, kun hourailit koko yön\", sanoi Kaisa.\n\n\"Mitä minä hourailin?\"\n\n\"Mitä lienet Lapin tietäjistä ja muista peikoista. Lienetkö ollut\nLiisaa etsivinäsi?\"\n\nHätkähti sydän Jopen rinnassa. Jokohan hän uskaltaa kysyä? Kysyi kuin\nkysyikin:\n\n\"Missäs on Liisa?\"\n\n\"Missä? Missäs sen pitäisi olla? Tuolla sängyssä nukkuu.\"\n\n\"Eikö se ollutkaan kateissa\", kysyi Jope epäröiden.\n\n\"Eilen, olihan se eilen jäänyt metsään nukkumaan.\"\n\n\"Eikös, eikös se vuoreen joutunutkaan?\"\n\n\"Sammalillahan tuo kuuluu nukkuneen, kun tuo Helvi ja Pekka olivat\nsäikähtäneet Routalan ukkia ja juosseet pakoon. Ukki oli ottanut Liisan\nsyliinsä ja kantanut sateesta kotiinsa. Oli maitoa sillä juotellut ja\nnahkapeittojen väliin pannut, mutta Liisa oli vain kotiin itkenyt, ja\neikös ukki lähde sitä kantamaan tänne vielä niin myöhään iltasella.\nSiinä se on sängyssä Liisa yönsä nukkunut niinkuin muutkin\", naurahti\nKaisa.\n\nJope epäili vielä, ettei ihan niin tainnut olla, ja kysyi epäröiden:\n\n\"Entäs se musta härkä, jonka minä lupasin sille --?\"\n\n\"Sille vieraalle, sille eiliselle ostajalle. No, etkös sinä sitten\ntolkussasi ollutkaan eilen? Niin pääsi olikin väliin tulinen, väliin\nnäkyi taas vilu puistattavan kuin kuumeessa ihan\", arveli Kaisa.\n\"Lupasithan sinä sen härän myydä ja minä möin sen. Tuolla\ntupakkakukkarossasi, sukanterän sisässä on rahat.\"\n\nKaisa nosti kahvipannun tulelta, laittoi kupit pöytään.\n\nKissakin hyppäsi pankolta, venyttelihe lattialla auringonpaisteisella\nkohdalla ja Kaisa kaatoi tilkan maitoa sen tuohiseen.\n\n\"No, tulepa Jopekin nyt ryyppäämään kuppi kahvia\", sanoi Kaisa, \"niin\nvirkistyt eilisen vilustumisen jälkeen.\"\n\n\"Vilustuinkos minä?\"\n\n\"Mitenkäs muuten. Sellainen Luojan ilma. Kovempi vielä se oli kuin se,\njolloin Liisa syntyi.\"\n\n\"Kaisa, minä näin pahoja unia yöllä.\"\n\n\"No, tottahan, kun houritkin.\"\n\n\"Vaan nyt on hyvä olla.\"\n\n\"Tuohan on hyvä.\"\n\n\"Näet\", sanoi Jope epäröiden, \"kun se härkäkin --\"\n\n\"On myyty, tottahan --\"\n\n\"Ja Liisa se meille vielä ilot tuottaa.\"\n\n\"Tottahan. Niin kaunis lapsi, Jope, ihan sinun näköisesi, sydän ja\nsilmät ihan samat.\"\n\nJopelle tulivat vedet silmiin.\n\nSamassa heräsi Liisa ja katseli suurilla sinisillä silmillään\nvanhempiaan.\n\nJope hymyili hänelle ensi kertaa eläessään. Nyt hän oli löytänyt\nLiisan, jonka sielu kulki niin puhtaissa maailmoissa, ettei Jope ollut\nsitä koskaan tavannut. Jope meni Liisan luo, nosti hänet syliinsä ja\nLiisa pani pienet kädet hänen kaulallensa.\n\n\"On isä ollut kadottaa pienen tyttönsä, tämän oman, tämän rakkaan.\"\n\nÄiti hymyili Jopen oudoille sanoille ja sanoi nauraen:\n\n\"Nyt Jope, eiköhän oteta aseita ja lähdetä panemaan paikoilleen se\nheinäladon katto, jonka tuuli eilen lennätti maahan. Se vieras, sehän\nse uhkaili tulevansa ja ostavansa vielä tämän kesän heinät, on tässä\nnyt rahankin tulo.\"\n\nKaisa pyörähteli siinä askareillaan, meni navettaan.\n\n\"Minä tulen kohta\", sanoi Jope hänelle. Vielä ei hän raskinut jättää\nLiisaa. Hän nosti Liisan pöydänpäähän istumaan, istuutui itse Liisan\neteen rahille ja painoi päänsä Liisan syliin.\n\nKukaan ei heitä nähnyt, aurinko vain onnellisena paistoi. Kukaan ei\nkuullut, mitä isä lapsellensa kuiski, vaikka eihän hän sanoilla\nkuiskinut, ei Liisa sanoja tarvinnut, sanoittakin hän isän rakkauden\ntunsi.\n\nLiisa silitti siinä isän päätä hennoilla kätösillään. Mutta yhtäkkiä\nhän puhkesi sanomaan:\n\n\"Isä.\"\n\n\"Mitä lapseni?\"\n\n\"Minulla on niin ikävä.\"\n\n\"Mitä lapseni?\"\n\n\"Sitä mustaa härkää.\"\n\n\"Kuule, Liisa, älä sitä ikävöi. Se johti isää harhauskoon, isä oli kuin\nlapsi. Ja nyt on isä selviytynyt siitä ja löytänyt sinut. Nyt on isällä\nhyvä olla.\"\n\n\"En minä ikävöi sitä sitten. Näkisin vain kerran, vain yhden ainoan\nkerran sen vielä.\"\n\n\"Ehkäpä näet, eihän sitä tiedä.\"\n\n\"En näe\", sanoi Liisa suruissaan. Ja jatkoi: \"Mutta jos olisin lintu,\nnäkisin varmaan. Minä lentäisin sinne, minne se vietiin ja sanoisin\nhyvästi sille ja sanoisin, ettei pelkäisi, jos pitääkin mennä kuoleman\nmaille, siellä on hyvä olla, isä, eikös siellä ole hyvä olla?\"\n\n\"On, lapseni.\"\n\n\"Kun siellä on koti meillä.\"\n\n\"Niin, lapseni.\"\n\n\"Sen vain sanoisin sille, että siellä on koti. -- Isä, jos olisi suuret\nsiivet, voisiko lentää?\"\n\n\"Ehkäpä voisikin.\"\n\n\"Mutta osaakos äiti tehdä sellaiset siivet?\"\n\n\"Ei osaa.\"\n\n\"Ei isäkään?\"\n\n\"Ei isäkään.\"\n\n\"Vaikka kuinka kauas minä lentäisin nähdäkseni sen kerran, vaikka\nmetsien taakse, vaikka niinkuin pääskyset kaukaisille maille, isä, niin\nminä sitä ikävöin --\"\n\nJope nosti Liisan sänkyyn ja peitti hänet hellästi.\n\n\"Nuku vielä, Liisakulta, näe kauniita unia.\"\n\nJope odotti, kunnes Liisa nukkui ja läksi sitten ulos töihinsä\nonnellisempana kuin koskaan ennen.\n\n\n\n\nIX LUKU\n\nLIISA ETSIMÄSSÄ MUSTAA HÄRKÄÄ\n\n\n\"Mitä sinä toivot\", kysyi pikku haltia Liisalta.\n\n\"Että saisin siivet\", sanoi Liisa.\n\n\"Tahtoisitko olla lintu?\"\n\n\"Tahtoisin olla pikkulintu. Tahtoisin olla pääsky.\"\n\n\"Miksi?\"\n\n\"Tahtoisin lentää kauas.\"\n\n\"Miksi?\"\n\n\"Minulla on niin ikävä.\"\n\n\"Mitä sinä ikävöit?\"\n\n\"Minulla oli ystävä, Kointähti, minä rakastin sitä. Mutta nyt en tiedä,\nminne hän on joutunut. Tahtoisin nähdä hänet, vaikka vain yhden ainoan\nkerran.\"\n\n\"Sinä saat nähdä hänet.\"\n\n\"Saanko?\"\n\n\"Saat. Sinä olet ollut hyvä minun väelleni, pikkulinnuille, siksi saat\nnähdä hänet. Saat pääskynä lentää hänen luoksensa. Oletko sitten\ntyytyväinen?\"\n\n\"Oi, olen, olen\", riemuitsi Liisa.\n\nPikku haltia kosketti sauvallansa Liisaa, joka pääskynä kohosi ilmaan.\nHän tunsi, kuinka ilma kantoi häntä. Hän katsoi allensa. Hän näki,\nkuinka hän oli lähtenyt lentoon heinäniityltä Uuhilammen rannalta. Hän\nnäki koko lammen, sen ruohoiset rannat, hän näki kodin toisella\nrannalla. Sinne hän lensi, kotipihalle ensin.\n\nHän istuutui räystäälle ja sirkutti siinä. Isä ja äiti eivät\naavistaneet, kuka siellä oli, eivät tienneet, että se oli Liisa, heidän\noma tyttönsä, joka riemuissaan siellä sirkutteli.\n\nJa siihen lensi paljon toisiakin pääskysiä, ja sittenkös siinä sirkutus\nkävi. Keskusteltiin matkalle lähdöstä. Emot antoivat neuvoja, pojat\nkuuntelivat ja kyselivät. Kun kaikki oli selvillä, heitti Liisa hyvästi\nkodillensa ja pääskysparvi kimposi korkealle ilmaan. Siellä se leijaili\nhetkisen, katseli seutuja, joista nyt piti erota, tutki matkan suuntaa\nja alkoi sitten nopein ja kevein ottein sinkoilla suoraan kohti etelän\nlämpimiä maita.\n\nParvi yhä taajeni. Siihen liittyi matkan varrella yhä uusia pääskyjä.\nVauhti kiihtyi. Ei joudettu enää ajatuksia vaihtamaan. Päivä\nlennettiin, yöt levättiin.\n\nNiin kului matka nopeasti. Lämpiminä alkoivat etelän tuulet hulmahdella\nheitä vastaan. Yhä siintävämmäksi muuttui taivas, yhä hohtavammaksi\nilma.\n\nVihdoin sinersi rannaton meri edessä. Sen laineet karehtivat kevyinä\nkuin leikkiä lyöden. Sen yllä oli taivas sinisempi ja kuulakampi kuin\nmissään muualla. Kuin sininen, hymyilevä äärettömyys kaikkialla.\n\nAlkoivat väsyä jo nuoremmat, mutta vanhat ja kokeneet rohkaisivat heitä\nponnistamaan viimeiset voimansa. Kohta oltaisiin ikuisen kesän maassa.\n\nJo laskeutui etelän tumma yö yli meren. Taivaanranta kuin katosi.\nKaikkialla sama tumma syvyys ja äänettömyys. Sitten tuhannet tähdet\nsyttyivät taivaalle ja kylvivät hohdettansa yli avaruuden, jonka läpi\npääskysparvi lensi.\n\nMutta kun tähdet aamun sarastaessa sammuivat ja aurinko kohosi sinisen\nmeren takaa, näkivät he edessään oudon maan. Kullalta se paistoi. Niin\nkauas kuin silmä kantoi, levisi edessä keltainen hiekkameri, joka\nsäteili lämpöä ja kullanhohtaista valoa.\n\nJa keskellä kultaista hiekkamerta oli ihana keidas kuin vihreä saari\nmikä, jossa korkeat palmupuut kohottivat lehviänsä ja riemuitsivat\nauringon valosta.\n\nJa keskellä vihreää keidasta solisi kirkas, viileä lähde. Ja sen\nviileän lähteen reunalla oli kaunis, kultainen temppeli.\n\nJa sen kultaisen temppelin harjalle laskeutui nyt pääskysparvi. Ja\nmatkan vaivat unohtuivat ja he laulelivat onnestansa.\n\nJa lähdeveden kirkas solina säesti heidän laulujansa, ja lauhkea\naamutuuli heräsi ja hyväili heidän siipiänsä.\n\nLiisa katseli kaikkea ihmetellen. Se oli kuin unta, kuin satua, paljon\nihanampaa vain kuin mitä hän oli koskaan kuvitellut.\n\nJa paljon huumaavampaa kuin mitä ajatella voi, huumaavampaa, kuin jos\nkatseleisi pilven reunalta alas maahan. Sillä täältä näki enemmän, näki\niäisyyden, näki ajan lyhyyden.\n\nAavisti, kuinka vuosisadat ja vuosituhannet kulkivat jälkeä jättämättä.\nSamoin kuin nyt, samoin oli maa aikojen alussa hohtanut, samoin se\nhohti tuhansien vuosien perästä. Ja kun se ei enää hohtanut, oli, kuin\nvain yksi hetki olisi lyönyt, yksi päivä yöksi muuttunut. Aurinko\nkiersi rataansa ja tähdet jatkoivat kulkuansa. Ja kun aurinko ei enää\nkiertänyt radallansa, oli kuin toinen päivä olisi kulunut -- aurinkojen\nauringot kulkivat radoillansa ja avaruus pysyi ennallansa.\n\nJa maan päällä ihmiset vaihtuivat, sukupolvet muuttuivat, kansat\nkukoistivat ja hävisivät, mutta niiden kaipaus oli aina sama. Ja\nvuosituhansien vieriessä olivat he pystyttäneet temppeleitä, joissa he\nviihdyttivät kaipaustansa ja unelmoivat unelmiansa.\n\nNiin oli pystytetty temppeli ikuisen kesän maahan.\n\nLiisa näki, kuinka juhlapukuinen, outo kansa polvistui kultaisen\ntemppelin kultaisessa pilaristossa ja kulki polvillansa temppelin\nportaita ylös. Ja temppelin sisältä kuului soiton hyminä ja lasten\nlaulu.\n\n\"Miten kaunista täällä on kaikki\", ajatteli Liisa. \"Voi, jos pääsisin\ntuonne sisälle.\"\n\nSamassa hän oli muuttunut ihmiseksi ja katseli temppelissä pilarin\njuurella ihmisjoukkoa, joka kasvot maahan painettuina kuunteli\nlaulajien ylistystä:\n\n\"Kaunis olet sinä, ihana Apis-härkä.\"\n\nLiisan sydän lakkasi lyömästä. Hän tuijotti alttarille. Siellä,\npurppuraverhojen ympäröimänä kultaisella alttarilla seisoi Kointähti.\n\nJa kaikki kansa kumarsi häntä, Kointähteä. Ja lauloi hänen\nylistyksekseen, hänen, hänen oman mustan härkänsä!\n\nOlihan Liisa tiennyt, että se oli hyvä härkä, mutta että sitä näin\nkumarrettiin, sitä hän ei olisi unissaankaan osannut aavistaa.\n\nKun kansa poistui kasvojaan nostamatta, meni Liisa alttarin luo, astui\nkultaportaita ylös ja sanoi:\n\n\"Kointähti.\"\n\nKointähti tunsi hänet ja ynähti iloissaan: \"Liisa.\"\n\nLiisa taputti härkää, pani kätensä hänen kaulalleen ja sanoi:\n\n\"Minulla oli niin ikävä sinua, että piti tulla katsomaan sinua vielä\nkerran.\"\n\n\"Sinä olit niin hyvä minulle\", sanoi Kointähti.\n\n\"Minä pidin sinusta\", sanoi Liisa.\n\n\"Niinhän minäkin sinusta\", sanoi Kointähti.\n\n\"Mutta nyt sinä olet hallitsija.\"\n\n\"En minä ole hallitsija, he ovat panneet minut vain merkiksi tähän.\"\n\n\"Minkä merkiksi?\"\n\n\"Kaipauksensa merkiksi. Minä muistutan heitä, että heidän pitää koettaa\nkarttaa pahaa ja pyrkiä hyvään ja pitää sopiutua ja sopia keskenänsä.\"\n\n\"Niin minäkin tahdon sopia Helvin ja Pekan ja kaikkien kanssa\", sanoi\nLiisa.\n\nKun Liisa muisti kotinsa, tunsi hän ikävän valtaavan sydämensä.\n\nHän oli jättänyt kodin ja isän ja isä kaipasi häntä nyt ja etsi häntä.\nHädissään kysyi hän:\n\n\"Miten pääsisin täältä, minulla on niin ikävä kotia?\"\n\n\"Minä neuvon. Ota minun otsatähdestäni kolme valkeaa karvaa. Niillä\nsaat kolme toivomustasi toteutumaan. Mitä sinä toivot?\"\n\n\"Toivon, että pääsisin kotiin. Toivon, että isä rakastaisi minua.\nToivon, että tuottaisin isälle iloa.\"\n\n\"Toivomuksesi toteutuvat. Mutta opi tyytymään, opi iloitsemaan, opi\nalistumaan siihen, mikä on välttämätöntä. Ja rakasta kaikkia.\"\n\nKointähti painoi päänsä alas ja Liisa otti kolme valkeaa karvaa hänen\notsatähdestään. Ja puristi niitä kädessänsä.\n\n\n\n\nX LUKU\n\nLIISA KOTONA\n\n\nSamassa heräsi Liisa sängyssänsä.\n\nHän katseli ympärilleen ja ihmetteli. Hän avasi kätensä ja katsoi sitä.\nSe oli tyhjä.\n\nMutta olipa hän kotona, niinkuin oli toivonutkin.\n\nHelvi ja Pekka istuivat pöydän ääressä, ja heillä oli suuret voileivät\nkädessä. Äiti nosti juuri perunapataa tulelta ja kaatoi veden pois.\nSamassa isäkin tuli tupaan kirves kainalossa.\n\n\"No, nyt se heinäladon katto on taas lujasti kiinni\", sanoi hän. \"Mutta\nkatsopas minun tyttöäni, onko se näin kauan nukkunut\", sanoi isä\nLiisalle.\n\n\"Väsyihän se raukka eilen\", sanoi äiti.\n\n\"En minä väsynyt\", sanoi Liisa, \"mutta minä kävin niin kaukana.\"\n\n\"Niin, unissasi\", sanoi äiti.\n\nIsä nosti Liisan polvellensa ja silitteli hänen valkoisia hiuksiansa.\n\n\"Ei minulla nyt enää ole ikävä Kointähteä\", sanoi Liisa isälle.\n\n\"Sehän on hyvä\", sanoi isä.\n\n\"Vieläkö se Liisa sitä härkää muistelee\", kysyi äiti.\n\n\"Minä muistelen sitä aina\", sanoi Liisa.\n\n\"Muistelen minäkin\", sanoi Pekka, suu täynnä leipää.\n\n\"Ja minä\", sanoi Helvi, \"minä muistan sen aina.\"\n\n\"Mutta en ikävöi sitä\", sanoi Liisa, \"sillä pitää oppia tyytymään ja\nalistumaan siihen, mikä on välttämätöntä.\"\n\nToiset katsoivat ihmeissään.\n\n\"Ha-ha-haa\", nauroi Pekka.\n\n\"Kointähti sanoi minulle niin\", sanoi Liisa katsoen isää silmiin.\n\n\"Eihän Kointähti osaa puhua\", sanoi Pekka.\n\nLiisa hämmentyi, mutta sanoi sitten vahingossa:\n\n\"Osaapas, osasi minulle.\"\n\n\"Osaa se\", sanoi isä Liisaa auttaen. \"Osasi se minullekin puhella.\"\n\nMutta äidille sanoi isä:\n\n\"Nyt tuntuu niin hyvältä, tuntuu ihan kuin olisi päässyt irti jostakin\npahasta.\"\n\n\"Siitä sairaudestasi, jospa tuota voimistut nyt.\"\n\n\"Kun on tapahtunut sellainen ilo, kun on löytynyt Liisa.\"\n\n\"Pidätkö sinä minusta, isä\", kysyi Liisa peloissaan ja henkeään\npidättäen.\n\n\"Minä pidän sinusta, Liisa. Minä rakastan sinua.\"\n\nIlokyyneleet vierähtivät äidin poskille. Ja Liisa sanoi:\n\n\"Minäkin rakastan isää, äitiä, kaikkia, kaikkia -- niin käski\nKointähti.\"\n\nToiset nauroivat ja Pekka sanoi:\n\n\"Tee sinä se, koska niin käski oikein itse se -- musta härkä.\"\n\n\n\n"]