[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fTTvIfIWWNnbE4BPOnJPLbldZlE57V8UtFTsV2qX6C4g":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":16,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},776,"Rimpisuon usvapatsas","Ingman, Alfred Emil",1860,1917,"776-ingman-alfred-emil-rimpisuon-usvapatsas","776__Ingman_Alfred_Emil__Rimpisuon_usvapatsas","Seikkailukertomus Pohjanperiltä","romaani",[14,15],"seikkailu","kansanperinne",[],"fi",1915,null,30070,191224,false,47853,[25],"Adventure and adventurers -- Juvenile fiction",[27,28,29],"Adventure","Mythology, Legends & Folklore","Novels","\"Rimpisuon usvapatsas: Seikkailukertomus Pohjan periltä\" by A. E. Ingman is a fictional adventure story written in the early 20th century. The narrative centers around two boys, Jussi and Matti, who embark on a daring quest to uncover the mystery of a strange mist, the \"usvapatsas,\" that appears over the expansive Rimpisuo marshlands. Their journey intertwines themes of friendship, youthful curiosity, and the pursuit of an enigmatic folklore deeply rooted in their surroundings.  The opening of the book introduces readers to the protagonists, Jussi and Matti, who have just completed their schooling and are navigating the beginnings of adulthood. Their friendship solidifies through shared experiences and challenges, particularly their curiosity about the legendary mist seen above Rimpisuo. The narrative draws the reader into the boys' determination to investigate this phenomenon and hints at their future adventure involving their elderly guardian, Paappa. As they prepare for their journey, they encounter discussions of old legends, tales of dangers, and the mix of excitement and trepidation that comes with venturing into the unknown, setting the stage for a thrilling exploration bound in adventure and local lore. (This is an automatically generated summary.)",[],287,"Seikkailukertomus kahdesta orvosta ystävyksestä, jotka koulun päätyttyä suuntaavat Pohjanperille rakentamaan tulevaisuuttaan. Nuoret miehet asettuvat asumaan erämaahan, kohtaavat luonnon vaaroja ja päätyvät selvittämään salaperäisen usvapatsaan arvoitusta.","A. E. Ingmanin 'Rimpisuon usvapatsas' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 776. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","RIMPISUON USVAPATSAS\n\nSeikkailukertomus Pohjanperiltä\n\n\nKirj.\n\nA. E. INGMAN\n\n\n\nKustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1915.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nOlin jo täyttänyt kahdennentoista ikävuoteni, kun minut eräänä syyskuun\npäivänä vietiin kansakouluun. Nainen, joka minut toi kouluun, oli\nholhoojani vaimo, kunnollinen ja kyvykäs, mutta ankaranpuoleinen\nihminen. Opettajan kirjoitettua nimeni paperiinsa poistui saattajani\nheti.\n\nIstuuduin opettajan määräämälle paikalle. Mutta kun täällä kaikki\ntuntui oudolta ja ikävältä, oli minun pakko, salatakseni silmiin\ntunkevia kyyneleitä, äänekkäästi niistää nenäni. Silloin kuulin pojan,\njoka istui vieressäni, sanovan itsekseen, mutta kuitenkin siten että\nkaikki kuulivat:\n\n-- Siitä tunnen tuhman miehen, kun tulee tupahan, niin niistää nenänsä.\n\nOpettaja, hiljainen mies, ei sanonut mitään. Mutta kun pojat huomasivat\nopettajansa tukehduttavan pientä hymyn alkua, remahtivat he kaikki\nnauramaan. Kyyneleeni kuivuivat nopeasti.\n\nTunnin loputtua törmäsivät kaikki pihalle. Sain tuon pojan, joka oli\nvähän itseäni pitempi, käsivarresta kiinni, nipistin voimaini takaa ja\nkysyin:\n\n-- Tahdotko tapella vai tyydytkö tukkanuottaan?\n\nToverini valitsi tappelemisen, mikä aiheutti sen, että minä heikompana\nsain aika tavalla rökkiini. On hyvin luultavaa, että olisi käynyt\nsamaten, jos hän olisi valinnut vähemmän kunniallisena pidetyn\ntukkanuotan.\n\nMatin ja minun tuttavuuteni alkoi siis niin kovakouraisesti, kuin sen\nkaksitoistavuotiaitten kädet kykenivät tekemään. Tämä ei kuitenkaan\nmillään tavalla vähentänyt sitä vakavaa ystävyyttä, joka tästä lähtien\nsyntyi välillemme. Ja kun neljä vuotta myöhemmin astuimme ylpeästi\nyhdessä kotiin, päästötodistukset taskussa, ei meistä kumpikaan\najatellut tappelua eikä tukkanuottaa. Yhdessä astuimme kotiin, sanoin.\nMatin vanhemmat kuolivat näet samana syksynä, kun Matti tuli kouluun,\nja Matti muutti meille.\n\nMeillä oli kummallakin ollut vähäinen perintö. Mutta rahat oli nyt\nsyöty, ja meidän piti ruveta itse ohjaamaan tulevaisuuttamme, kuten\nkoulunkäyneitten miesten ainakin. Arvasimme, ettei isäntä kahta näin\nnuorta kasakkaa tarvinnut, joten muualle oli kai pakko kääntyä.\n\nMutta suuhun päin sudella hampaat. Ei meistä kumpikaan aikonut nälkään\nkuolla. Ei kyllä kukaan kirves kädessä synny, mutta eipä synny myöskään\nmoni peukalo keskellä kämmentä. Matti ei ollut kellarista kotoisin enkä\nminä myöskään ollut mikään reestä pudonnut ja tielle jätetty. -- Tätä\nen kerro teille ylvästelläkseni, mutta totuus vaatii minua kertomaan\nasiat siten, kuin olen ne itse käsittänyt ja todeksi huomannut.\n\nEi meitä kuitenkaan hätä vielä kovin läheltä kopristanut. Isännällä oli\nsuuret uudisviljelyhommat, ja hän oli jo luvannut meille kesäksi ja\nsyksyksikin työtä. Lapinmaan rajalla oli työvoima kallista. Markka\npäivässä ja talon ruoka. Kannattihan semmoisilla ehdoilla meikäläisten\nryhtyä raatamaan. Talveksikin meillä oli lupa jäädä taloon, jos\ntahdoimme ruoan edestä olla talon töissä.\n\nTästä asiasta meillä oli kuitenkin itsellämme toiset ajatukset kuin\nisännällä. Ei niin viisasta, ettei jostain paikasta hullu. Meidän\nhulluutemme koski ensi talven työtä. Meillä oli siinä asiassa omat\nmeininkimme tarkoin mietittyinä ja kypsytettyinä. Mutta koska tämä on\nvielä syvä salaisuus, en hiisku siitä luotua sanaakaan.\n\nSadan sylen päässä talosta on korkea mäki ja mäen laella tupa. Tuvassa\nasuu talon vanha-paappa, nykyisen isännän isoisä. Hän on kolmantena\njäsenenä ystävyydenliitossamme ja ottaa, iästään huolimatta, yhteisiin\nharrastuksiimme osaa miltei kiihkeämmin kuin Matti ja minä. Eikä ukko\npidäkään 90 vuotta minään aivan korkeana ikänä. Ei niin vanhaa, ettei\nusko vielä vuoden elävänsä. Ja vanha-paappa on sitä mieltä, että kun\nLuoja on säätänyt hänet näinkin vanhaksi, on hänen osalleen määrätty,\nettei hän ennen kuole kuin Rimpisuon salaisuudesta on perille päästy.\nUkko, Matti ja minä olemme vahvasti päättäneet tämän salaisuuden\nselvittää. Vahva on kolmisäikeinen köysi, ei se kesken katkea. Hyvää\nhamppua pitää olla senkin, joka yhdeksänkymmentä vuotta on kestänyt\neikä ole vielä silloinkaan mätä. Toivoa siis oli, että me kolmisin\nsaisimme tämän asian selville.\n\n\n\n\nII.\n\n\nLapin rajoilla on monta suurta nevaa. Rimpisuo on kuitenkin niistä\nkaikista suurin, kolmatta sataa kilometriä leveä ja neljättä pitkä.\nNiin ovat maanmittarit laskeneet. On siinä jo nevaa. Ei yhdestäkään\npaikasta sen rannalla ole vastaista rantaa nähty. Tämän nevan rannalla\non paappa elänyt yhdeksänkymmentä vuotta. Ja saman nevan rannalla on\nMatin ja minun tähänastinen elämä kulunut.\n\nNevan laidat eivät ole pahoin vetisiä. Varhain keväällä kuljemme siellä\nkarpaloita syömässä ja kesällä poimimme sieltä juolukoita ja muuraimia.\nJa pensaikoissa metsän ja nevan rajalla on meillä talvisin pitkät\nrisuaidat veräjineen ja ansoineen metsäkanojen pyyntiä varten.\n\nTämän kaiken puolesta Rimpisuo ei siis eroa monesta muustakaan nevasta.\nLaajuus vain on sillä omansa.\n\nMikä on siis se salaisuus, joka tekee iäkkään ukon yhtä uteliaaksi kuin\nmeidät ja monet muut seudun poikaviikarit? Jopa tämä salaisuus on\nsaanut ukon rakentamaan vanhuutensa kodin korkealle mäen laelle, jossa\nainoastaan muutamat suunnattoman suuret kivet suojaavat tupaa taivaan\ntuulilta.\n\nKun tältä mäeltä katsoo nevalle, näkyy kirkkaina talvipäivinä aivan\nselvästi taivaan rantaa vasten omituinen usvapilvi. Siinä salaisuus.\nKorkeimmalta kiveltä katsoen näkyy pilvi aina samasta paikasta.\nLämpimänä vuoden aikana ei näy mitään, olipa päivä kuinka kirkas ja\nilma kuinka kuulas.\n\nMonta selitystä on tämä omituinen ilmiö saanut. Kansa puhuu maahisista,\njotka asuvat nevalla. Ne harvat herrasmiehet, jotka ovat Paapanmäellä\nkäyneet ihmettä katsomassa, katselevat karttaa ja kompasseja, jonka\njälkeen selittävät, että usvapatsas nousee nevan toiselta rannalta,\njossa juuri tuolla ilmansuunnalla on muka kylä. Me ja paappa emme usko\nkumpaankaan selitykseen. Maahiset eivät asu aavalla nevalla. Ja\nkolmenkymmenen peninkulman päähän ei näy savu, vaikka kokonainen talo\npalaisi.\n\nUsein utelemme ukolta, miksi ei kukaan ole lähtenyt sinne omin silmin\nnähdäkseen, mitä siellä on. Aina on vastaus sama, ettei kukaan pelkän\nuteliaisuuden tyydyttämiseksi lähde noin vaivalloiselle, ehkäpä\nvaarallisellekin matkalle. Kesällä ei pääse kukaan edemmäksi kuin\nrunsaan vanhan virstan nevan laidalta, sillä sitten on neva niin\nvetinen, ettei kannata ihmisjalkaa. Ja monena talvenakaan neva ei\nkannata, jos on sattunut tulemaan runsaasti lunta, ennen kuin\ntalvipakkaset ovat roudanneet maan. Ja ukko lisää salaperäisesti:\n\n-- Jos siellä todella asuu maahisia, kuten ihmiset puhuvat, niin ehkei\ntulijaa oteta oikein ystävällisesti vastaankaan.\n\nHarrastuksensa tässä asiassa on paappa perinyt isältään. Paapan ollessa\nvielä \"poikakloppi\" kahdeksankymmentä vuotta sitten oli hänen isänsä\nvarustanut hiihtoahkioonsa viikon eväät ja lähtenyt metsästysretkelle\nsanomatta kenellekään, minne hän aikoi mennä. Neljä päivää myöhemmin\nhän oli palannut kotiin toinen jalka niin pahoin paleltuneena, että se\npantiin polvesta poikki. Silloin oli isä, joka rupesi uskomaan kansan\nselitykseen maahisista, ottanut pojaltaan lupauksen, ettei tämä ikinä\nlähtisi samanlaiselle matkalle.\n\n-- Ja kahdeksankymmentä vuotta, sanoi ukko, -- olen tätä lupaustani\nkatunut. Mutta ennen rauta katkeaa kuin miehen sana ratkeaa. Ja vaikka\nen siinä iässä paljon ymmärtänyt lupaukseni sisältöä, olen sen\nkuitenkin pitänyt kuin mies.\n\nMeitä eivät sitoneet mitkään lupaukset. Ja kun olimme molemmat orpoja,\nei ollut myöskään ketään, joka olisi viitsinyt lupauksia meiltä vaatia.\nAikoja sitten oli päätetty, että koulun jälkeen ei kestäisi enää kauaa,\nennen kuin usvapatsaan salaisuus olisi selvitetty.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nReippain askelin astuimme siis todistukset taskussa Paapanmäen rinnettä\nylös. Paappa oli kiivennyt tähystyskivelle, jonne johtivat tikapuut.\n\n-- Paappa hoi, huusi Matti, -- eipä se vanha härkä näy olevankaan\nkankeampi sarvistaan kuin nuoret.\n\n-- Luussahan vanhan voima, väki varsan sieraimissa, säestin minä.\n\nUkko oli aina mielissään, kun muistimme käyttää hänen mielilauseitaan!\nHeti tuli vastaus kiven laelta:\n\n-- Tallella ukko uunin päällä. Kauan on laho kallellaan, ennen kuin\nkaatuu. Tulkaa tänne, klopit, usvapatsas näkyy.\n\nLuulimme ukon leikkiä laskevan, sillä eihän usvapilvi milloinkaan\nnäkynyt kesällä. Vastasin siksi leikilläni:\n\n-- Mitäpä vanhan valeista, kurttunaaman kuulehista. Tulkaa vain pois,\npaappa, saatte nähdä paperit, jotka kelpaavat.\n\n-- Ei kirja kiroista estä. Tulkaa heti tänne. Tarvitsen silmiänne enkä\npapereitanne. Ei millään niin hyvin näe kuin silmillä.\n\nMitäpä pappi paremmallensa. Täytyi vanhusta totella. Tultuamme kivelle\nukko heti ärjäisi minulle:\n\n-- Vai kurttunaamaksi sanoit, junkkari! Nyt jouduit sellaiseen\npaikkaan, jossa asiasi tutkitaan ja sitten selkääsi sutkitaan.\nVoiteellahan ne nahkakin pehmenee. Mutta katselkaa nyt ensin pojat\ntuonne pohjoiseen: näkyykö siellä todella usvapatsas vai onko siellä\nnevalla jotain muuta?\n\nKatselimme osoitettuun suuntaan, ja totta tosiaan, tässä ei ollut\nepäilemistä. Usvapilvi näkyi. Ensimmäinen kerta miesmuistiin kesällä.\nTämä pelasti selkänahkani, joka kyllä ei olisi ollut muutenkaan\nsuuressa vaarassa. Paappa julisti juhlallisen anteeksiantokäskyn\nlisäten:\n\n-- Eihän koiraakaan nyljetä, ennen kuin henki lähtee.\n\nOltiin hyviä ystäviä kuten ennenkin. Kolmiliitto oli lujaan\nperustukseen rakennettu ja vahvistettiin tänään entistään vahvemmaksi.\n\nMatti ja minä emme pitäneet usvapilven näyttäytymistä kesällä minään\nihmeellisenä asiana. Miksei se voisi näkyä kesälläkin? Mutta ukko istui\nkauan mietteissään sanaakaan puhumatta. Emme halunneet vanhusta\nhäiritä, kun huomasimme hänen tahtovan olla rauhassa, vaan istuuduimme\nmekin katselemaan omituista näkyä.\n\nHetken perästä vanhus kääntyi meidän puoleemme ja sanoi salaperäisellä\näänellä:\n\n-- Usvapatsas on kerran ennenkin näkynyt kesällä, ja siitä on nyt\nkulunut tasan kahdeksankymmentä vuotta. Isäni kertoi, että hän oli\nsilloin juhannusyönä kiivennyt juuri tälle samalle kivelle, jolla nyt\nistumme. Sydänyön aikana usvapatsas oli äkkiä ilmestynyt nevalle. Se\noli ollut morsiushuntuun kääriytyneen nuoren naisen muotoinen.\nSeuraavana talvena tuli isästäni puujalka-mies.\n\nTämä ukon puhe pani tietysti mielikuvituksemme liikkeelle enemmän kuin\nkoskaan ennen, Tiesimme mihin tehtävään aioimme ryhtyä ensi talvena ja\nnyt kuulimme, että sama enne, joka näkyi tuossa silmäimme edessä, oli\nkerran ennenkin edeltänyt samanlaista yritystä, mutta epäonnistunutta.\nTahtoiko usvapatsas varoittaa meitä? Olimme melkein varmat siitä, että\nukon ajatukset liikkuivat tähän suuntaan. Mutta tunsimme samalla,\netteivät pahimmatkaan enteet voisi estää meitä toteuttamasta tuumaa,\njota olimme niin monta vuotta hautoneet.\n\nPelkäsimme pahasti, että ukko tämän enteen johdosta kieltäisi meiltä\nkoko matkan. Vanhuksen kieltoa emme olisi uskaltaneet uhmata. Olimme\naina pitäneet pappaa isän asemassa, paljon enemmän kuin itse isäntää,\njonka kuitenkin holhoojanamme olisi pitänyt isää edustaa. Isännälle\nemme olisi ikinä uskaltaneet puhua sanaakaan tämmöisestä tuuminnasta.\nSe oli paapan ja meidän yhteinen salaisuus.\n\nKun vanhus heräsi mietteistään, hän kysyi:\n\n-- Näettekö, pojat, onko usvapilvi varmasti patsaan näköinen?\n\nTämä oli meidän myönnettävä; usvapilvi vivahti todella jossain määrin\njättiläissuureen ihmishaamuun.\n\n-- Onko sillä morsiuspuku päällään?\n\nTähän kysymykseen taisimme hyvällä omallatunnolla yksin suin vastata,\nettei näy rintaneulaakaan, saatikka morsiuspuvun näköistä.\n\n-- Isäni sanoi, että kun hän näki kesällä patsaan, oli se morsiameksi\npuettu, huntu päällään.\n\nTodistimme taas, ettei ollut edes pyhäpuvun näköistä, hunnusta ei\npuhettakaan.\n\n-- Silloin se ei ole sama, joka isälleni näkyi. Ei taida merkki pahaa\nennustaa.\n\nJo tiesimme paapan päätöksen. Uskalsimme laskea leikkiä vanhoista\nmerkeistä, joista nykyaikana eivät pidä paikkaansa muut kuin uni ja\nnälkä. Vanhus ei tätä kuitenkaan hyväksynyt, vaan tahtoi, että tässä\npaikassa nyt heti päätettäisiin, tulisiko ensi talven matkasta tosi,\nvai jätettäisiinkö koko homma. Kun meidän päätöksemme oli jo aikoja\nvalmis, ja paappa nyt antoi myöntymyksensä, oli asia jo ennakolta\nratkaistu. Se vahvistettiin kädenlyönnillä. Ukko sanoi nyt, että jos\nmatkarahoista tulisi kova puute, niin hän avaisi kirstun kantta. Mutta\nmitäpä me matkarahoista. Sama se on suutarille, onko sata markkaa\nsaamista vai velkaa.\n\n-- Eikä teillä, paappa kulta, taida olla se kirstunpohja kovin raskas?\nTähän ukko vain myhäili:\n\n-- Eihän se täysi kukkaro kalise, eikä minun rahoissani ole ennenkään\nlanttia nähty.\n\nSiihen päättyi keskustelu matkarahoista.\n\nPaapan kanssa emme olleet koskaan puhuneet siitä, millä tavalla\ntutkimusmatka oli toteutettava. Kerran vain, kun puhe kallistui sinne\npäin, sanoi paappa:\n\n-- Kyllä rahalla saa ja hevosella pääsee.\n\nSiitä luulimme ymmärtävämme, ettei kokenut ystävämme katsonut isänsä\nhiihtoretkeä parhaimmaksi tavaksi lähteä nevan salaisuuksia tutkimaan.\nTiesimme, että ukolla oli rahaa tallessa. Ajatteliko hän vanhoilla\npäivillään ostaa hevosen ja lähettää meidät hevosella, iso heinähäkki\nkuormana, usvapatsaan salaisuutta tutkimaan? Semmoinen matka voisi\nonnistua, jos varhain syksyllä tulisi kovia pakkasia ennen kuin suuret\ntalvilumet tulivat. Hevosmatka ei olisi sellaisella säällä mahdoton.\nPatsas ainakin olisi silloin aina näkyvissä. Mutta ken tietää,\nminkälaiset ilmat Luoja on ensi talveksi säätänyt? Meillä oli aivan\nomat meininkimme matkan toimeenpanosta. Mutta siitä myöhemmin.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKesä ja syksy kului uudisviljelytyössä. Kun työ ensimmäisten\nsyyspakkasten tullen päättyi, oli Matilla ja minulla vielä koko joukko\nmarkkoja jäljellä, vaikka olimme teettäneet hyvät talvivaatteet ja\nostaneet kirveet ja sahat sekä pyssyt. Isäntä, joka oli itse kelpo\npyssymies, ei mitenkään vastustanut asekauppaamme. Päinvastoin\nhän auttoi meitä saamaan kunnolliset aseet. Suusta ladattavat\npienireikäiset luodikot ne vain olivat, mutta tarkat, ja lukot olivat\nparasta tehtaantekoa. Isäntä neuvoi meitä, että minkälaiset pyssyt\nikinä tulemme ostamaan, lukot olkoot aina semmoiset, ettei niitä\nkoskaan tarvitse korjata. Ja siinä ajatuksessa taisi isäntä olla\noikeassa.\n\nPaappa, joka koko kesän oleskeli meidän kanssamme ja myös voimiensa\nmukaan auttoi töissä, puhui useita kertoja hevosen ostosta. Me\nkäänsimme aina puheen leikiksi ja pelotimme sillä, että ihmiset\nrupeavat pitämään häntä ikähulluna. Kerran ukko kuitenkin\npuolisuutuksissaan kysyi, oliko meillä aikomus kontata nevan yli vai\nmiten aioimme lähteä matkalle.\n\nNyt oli pakko vanhukselle selittää, miten olimme ajatelleet toteuttaa\nmatkamme.\n\nEdellisenä talvena oli talossa asunut eräs nuori herra, joka oli\ntutkinut revontulia, sähköä ilmassa ja ehkä vielä muutakin, jota emme\nniin tarkoin ymmärtäneet. Hän oli huvikseen tehnyt jääjahdin, jolla hän\nsyystalvella, ennen lumia kävi purjehtimassa järvellä. Mekin olimme\nusein saaneet olla mukana purjehtimassa ja osasimme nyt käyttää tätä\npaikkakunnallamme ennen tuntematonta ajopeliä. Keväällä poistuessaan\nlahjoitti tuo hyväntahtoinen herra Matille ja minulle koko kapineen\npurjeineen, toivottaen meille monta hauskaa purjehdusta.\n\nOlimme heti lahjan saatuamme yhtä mieltä Matin kanssa, että jos millä\ntavalla päästään kulkemaan nevan usvapatsaalle, niin purjehtimalla.\nMiksi ei jahti kulkisi yhtä hyvin sukset jalaksina kuin luistimet?\nVieras herra oli sanonut, että jääjahti hyvällä tuulella kulkisi\nkuusikin peninkulmaa tunnissa. Kyllä se suksijahdiksi muutettuna\nkulkisi ainakin kolme. Sekin vauhti olisi meille täysin riittävä. Jos\nhyvällä sivutuulella lähdemme aamusella, niin illalla olemme joko nevan\ntoisella laidalla tai kotona takaisin.\n\nSanoimme siis paapalle, ettemme viitsi ruveta konttaamaan nevan yli,\nkun matkalla voisi tulla hiki. Hevosella ajaen taas voi tulla vilu\nennen kuin perillä ollaan. Ja jos olisi paksulti lunta, niin eihän\nmatka sujuisi hevosella nopeammin kuin konttaamallakaan. Olimme sen\ntähden Matin kanssa tuumineet lähteä lentämällä. Ukko kun oli aina\nleikkisä, niin mekin usein vedimme samaa nuottia. Tällä kertaa\nkuitenkin hakkasimme kirveen kiveen.\n\n-- Vai lentämällä! No eiväthän suuret sanat suuta halkaise. Ymmärrän\nminä jo yskän. Viisainta liekin, pojat, että ajoissa pistätte pillit\npussiin. Olen aina koettanut opettaa teille, että asiaanhan miestä\ntarvitaan, hakkaa puita pöllömpikin. Mutta ei teistä taida olla\npuunhakkaajiksikaan. Vähän on mieltä ja sekin niin vetelää. Oikeassa\noli isävainajani sanoessaan: kaikki miehet mämmin päällä, urohot oluen\nluona, mutta ei miestä silloin, kun miestä tarvitahan. Hyvästi nyt,\npojat. Oveni on lukossa illalla, kun työstä palaatte.\n\n-- Älkää, älkää, paappakulta, hätäilimme molemmat, -- kyllä me jo\nparannuksen teemme ja totuuden tunnustamme, kun ette vain meihin suutu.\n\nMutta ukko oli jo tiellä korvat lukittuina. Ja kun illalla tulimme\nPaapanmäelle, niin totta tosiaan: tuvan ovi oli lukossa, ensi kertaa\nmeille. Kolkutimme ja rukoilimme nöyrästi anteeksi montakin kertaa,\nmutta ukko oli kai pannut jo maata, koska oli vetänyt sängyn uutimet\nkiinni.\n\nSinä yönä emme paljon nukkuneet. Sillä jos olimme joskus ennenkin\nvanhaa ystäväämme leikillä suututtaneet, niin oli hän aina illaksi\nleppynyt. Varhain aamulla olimme taas kolkuttamassa, mutta ei mitään\nkuulunut eikä näkynyt. Alla päin lähdimme kuokkamaalle.\n\nSinne tullessamme näimme miehen, joka hyvää vauhtia heilutteli kuokkaa.\nLuulimme isännäksi, joka välistä käväisi työtämme tarkastamassa. Mutta\nsuuriksi kävivät silmämme, kun tulimme lähelle ja huomasimme varhaisen\nkuokkijan paapaksi. Vartalo näytti reippaan rengin vartalolta, ja\nkuokkaa ohjasi hän kuin mies ainakin. Moni kuusikymmenvuotias ei tee\nsemmoista jälkeä kuin yhdeksänkymmenvuotias tässä.\n\nAstuimme lähelle ja jäimme palkattoman kasakkamme työtä katselemaan.\nKun ukko oli hetken vielä kuokkinut, hän iski kuokkansa lujasti maan\nkamaraan, kääntyi meihin päin ja sanoi:\n\n-- Hyvää huomenta, pojat!\n\n-- Jumal'antakoon, vanha isäntä, vastasimme nöyrästi ja häpeissämme.\nUkko ei ollut huomaavinaan nöyrtynyttä naamaamme, vaan näytti olevan\nparhaimmalla tuulellaan.\n\n-- Tulkaa suurukselle, pojat. Voitte hyvällä omallatunnolla syödä, kun\nnäette, että minä olen jo aamullisen työnne suorittanut.\n\nTiesimme tarkkaan, mihin paikkaan olimme illalla työn päättäneet, ja\nnyt oli siitä paikasta eteenpäin hyvä palanen toista kapanalaa\nkuokittu, ja kunnollisesti. Ukko lähti edellämme isoa kiveä kohti,\njonka laidalla aamusta iltaan pidimme pientä tupakkatulta, vaikka ei\nkukaan meistä tosin tupakkaa käyttänyt. Ukko sanoi aina, ettei hän\nvielä ollut oppinut siihen.\n\nOlimme jo vähän rohkeammalla tuulella. Matti viittasi ukon kuokkimaan\nsarkaan ja sanoi:\n\n-- Niin renki kuokkii kuin isäntä ruokkii, johon tuli heti vastaus:\n\n-- Eipä riitä rengille rokkaa, paljon maksaa papukappa. Nyt tiesimme,\nettä vanhuksen suuttumus oli mennyttä. Minäkin yritin lisätä:\n\n-- Eikä riitä räätälille munavoita juuston kanssa. Ukko myönsi tämänkin\ntodeksi, lisäten kuitenkin, ettei räätäleitä ja suutareita pidetä\noikeitten ihmisten arvoisina.\n\n-- Sillä räätäli on suden sukua ja suutari on karhun veljenpoika. Ja\nsen tähden on laissa määrätty rajakengät suutarille, paikkapöksyt\nräätälille, kalsokirvehet sepälle.\n\nSananvaihtomme päättyi tähän, sillä samassa tulimme kivelle, jonka\nkyljellä ukon pata kiehui. Matti, joka oli jo varhain aamulla hyvä\nsyömään, katseli pataa, jossa kiehui uusia perunoita ja lampaan lihaa.\nHeti hänelle tuli kova nälkä, ja hän uhkasi syödä pöydän poikki.\n\n-- Syö vain, jos hampaasi kestävät, sanoi Paappa, viitaten ohueen\nkivilaattaan, jonka olimme nostaneet pöydäksi kahdelle kivelle\nsammalpenkkimme eteen. Rohkea rokankin syöpi, kaino ei saa kaaliakaan.\nRyhdy tehtävääsi: syöhän se nälkäinen jäniksenkin pään, saatikka\nkivisen pöydän poikki.\n\nNostimme padan laatalle, panimme lakit viereemme maahan, ja pian kuului\nvain lusikkain kolina padan laitaa vasten.\n\nSyötyämme ja kiitettyämme kielsi vanhus meitä vielä työhön menemästä.\n\n-- No, Jussi, joko sinulla on lentokoneesi taskussa?\n\nEn ole vielä muistanut nimeänikään mainita. Mutta sanomattakin lukija\ntietänee, että olen Jussi, koska kaverini on Matti. Maailman Mattia\ntäynnä, Jussia joka tuvassa. Ei ole nimeni minulle ainakaan tähän asti\nmitään haittaa tuottanut. Suurempi vastus on minulla ollut isäni\nnimestä. Sillä vaikka olen vanhempieni ainoa lapsi, kiusattiin minua\nkoulussa usein nimellä \"Israelin lapset\", isäni nimi kun oli Israel.\n\nSelitimme nyt paapalle, mikä lentokoneemme oli. Ukko kuunteli hyvin\ntarkasti eikä pitkään hetkeen puhunut mitään. Lopulta hän sanoi:\n\n-- Ei ole kaikki mieli yhden miehen päässä. Olisihan minun vanhan\nmiehen sopinut ymmärtää, että jos ihminen on ikinä pääsevä Rimpisuon\nusvapatsaalle, niin uuden ajan keksintöjä siihen tarvitaan. Kun ihmiset\nensin rupesivat puhumaan noista ampumapiileistä, jotka hevosetta\nkulkevat kuin jehua, luulin, että jo oli oikeat ajoneuvot keksitty.\nMutta mahdottoman raskaita kuuluvat olevan. Ei ne kelpaa. Seilisukset\npitää olla. En saanut hevosta teille hankkia. Sen sijaan annan teille\njotakin, jolla tarkenette matkalla. Uudet lampaannahkaiset vällyni\nannan teille. Kyllä ukko vielä vanhoillaan toimeen tulee.\n\nEmme olisi halunneet ottaa vanhuksen uusia vällyjä ja sanoimme\ntulevamme ilmankin hyvin toimeen. Ukko vain sanoi:\n\n-- Turkki on tuiskulla hyvä, paikkatakki pakkasella. Ilman vällyjä en\nlaske teitä nevalle matkailemaan.\n\nHuomasimme, että vanha ystävämme panisi pahakseen, ellemme ottaisi\nlahjaa vastaan. Kiitimme siis ja kumarsimme.\n\nJääjahdista otettiin raudat irti. Niiden paikalle asennettiin tukevat,\npitkät sukset, tervattiin ja paahdettiin ne moneen kertaan. Seppä teki\nperäsimen, jota ruuvin avulla voitiin painaa syvemmälle kinoksiin, jos\nlumi oli löyhää.\n\nJo olivat ajopelit mitä parhaimmassa kunnossa. Talvipakkasia vain\nodotimme lähtöä varten. Matkaeväät ja kaikki matkakapineet olivat\npaapan aitassa hyvässä kätkössä. Vanhuksen neuvosta ja hänen\navustaminaan olimme hankkineet täyden ruokavaraston talven varaksi.\nVoisihan sattua niinkin, ettemme pääsisi palaamaan, vaan meidän olisi\npakko jatkaa matkaamme nevan toiselle laidalle asti. Siellä päin olisi\nkuulemma mukavaa, suuria metsiköitä; pääsisimme ehkä ansiotöihin koko\ntalveksi.\n\nKaikki varustuksemme pidimme tarkoin salassa. Suksijahtiamme emme\nvoineet salata, mutta sille laitokselle ihmiset vain nauroivat. Vaikka\nisäntä oli sanonut, ettei hän nyt enää ollut holhoojamme, kun meillä ei\nollut mitään holhottavaa, pelkäsimme kuitenkin pahasti, että hän, jos\nsaisi aikomuksistamme vihiä, kieltäisi meiltä koko matkan. Vasten\nisännän kieltoa emme olisi arvanneet lähteä. Mutta muuten oli paappa\nluvannut vastata jälkikuulusteluista.\n\nEnsimmäiset talvipakkaset tulivat varhain, ja kävimme jo pari kertaa\nsuksijahtiamme kokeilemassa. Hyvin se kulki ja jätti kauniin jäljen.\nEmme uskaltaneet kuitenkaan vielä ajatella lähtöä, kun odotimme pysyvää\nsivu- ja myötätuulta. Mutta pyhäinpäivänä tuli sopiva myötäinen, ja\nukko arveli, että sitä tulisi kestämään ehkä viikon ajan. Aamupäivällä\nolimme kirkossa ja iltapäivän istuimme paapan tuvassa. Useampia kertoja\nkävimme tähystyskivellä. Usvapilvi näkyi selvemmin kuin koskaan ennen.\nNytkään enempää kuin kesälläkään se ei ollut morsiuspukuun puettuna.\n\nYöksi jäimme ukon tupaan, mikä ei herättänyt lainkaan huomiota, koska\nolimme ennenkin monta yötä siellä viettäneet.\n\nEttei meitä iltayöstä nukuttanut, ymmärtänee lukija. Turhaan\nyritettyämme saada unesta kiinni nousi paappa, teki takkavalkean ja\nsanoi aikovansa keittää meille lähtökahvit. Kahvi keitettiin ja\njuotiin, ja nyt oli uni kauempana kuin koskaan. Istuimme siis, ehkä\nviimeisen kerran, isällisen ystävämme kanssa pakinoiden puolipimeässä\ntuvassa. Ukko kertoi silloin tarinan, jota hän ei ollut ennen meille\nkertonut ja joka sekin koski Rimpisuon usvapatsasta.\n\n-- Isäni nuoruudessa, kertoi vanhus, -- kävi joka talvi kylässä eräs\nlappalainen, joka aina osti suolaa, lyijyä ja ruutia sekä rautaa ja\nterästä. Viljaa tai jauhoja ei koskaan ostanut. Vieras saapui aina\nkylään yön aikana ja jäätikkökelillä, ettei jälkiä näkynyt, möi\nturkiksensa kylän kauppiaalle ja teki ostoksensa, joihin paitsi\nmainittuja tarvetavaroita kuului tupakkaa ja aika suuri viinalekkeri.\nViikon ajan, välistä enemmänkin, lappalainen viipyi kylässä ja koko\najan, kun ostokset oli tehty, oli mies humalassa. Poistui sitten yön\naikana yhtä salaisesti kuin oli tullutkin.\n\n-- Isäni kysyi mieheltä kerran, ennen kuin tämä vielä oli ehtinyt\nhumaltua, eikö lappalaisilla ollut mitään tietoa tai tarua Rimpisuon\nusvapatsaasta. Silloin oli lappalainen julmistunut, sadatellut\nkauheasti ja uhannut mitä jumalattomimmat kiroukset sen ihmisen osaksi,\njoka koskaan yrittäisi tutkia usvapatsasta, joka oli muka ollut\nlappalaisten pyhäkkö siihen aikaan kun nämä vielä yksin hallitsivat\ntätä maata. Isäni ei uskonut taikoihin enempää kuin minäkään, mutta oli\nse kuitenkin omituinen asia, että isäni jalka niin pahoin paleltui\nneljän päivän matkalla, vaikka hän niin monta kertaa ennen oli monta\nviikkoa perätysten oleskellut ja sanoi monta yötä maanneensa ilman\nnuotiota, kun ei rakovalkeaksi kelpaavaa puuta sattunut löytymään.\nJumala varjelkoon teitä, pojat, päätti ukko kertomuksen, etteivät tuon\nilkiön kirot teihin pystyisi.\n\nMinä kerroin silloin avomielisesti ukolle, että olin tänään kirkossa\nrukoillut siunausta matkallemme. Sillä vaikka hyvin ymmärsin, että oma\nseikkailuhalumme vei meidät tälle matkalle, tuntui minusta samalla\nkertaa kuin siten täyttäisimme kiitollisuudenvelan vanhukselle kaikesta\nhyvästä, mitä hänen puolestaan oli osaksemme tullut. Ukko sanoi minun\ntehneen siinä oikein. Jumalall' on onnen ohjat, Luojalla lykyn avaimet,\nei katehen kainalossa, pahansuovan sormen päässä.\n\nKun sanoimme käyvän meille kovin ikäväksi poistua ukon luota ehkä koko\ntalveksi ja että kukaties emme koskaan enää saa häntä nähdä, niin ukko\nvakuutti tuntevansa, että hän kyllä vielä meidät näkee ja saa meiltä\nkuulla kertomuksen usvapatsaan salaisuudesta.\n\n-- En usko, lisäsi hän, -- lähtöni tapahtuvan talvella. Suvella hyvä\nkuolla, lämmin lähteä kesällä. Jos niin kävisikin, että takaisin\ntullessanne ei näy enää savua Paapanmäen tuvan torvesta, niin ei teidän\ntarvitse surua hautoa mielessänne. Minulla on Luojan kanssa semmoiset\nkaupat, että saan sittenkin aikanaan tietää, mitä tuo usvapatsas\nmerkitsee.\n\nVanhus istui hyvän hetken ajatuksissaan, joita emme tahtoneet\ntarpeettomilla kysymyksillä häiritä. Kello löi kolme, ukko nousi\npenkiltä, meni ikkunan luo, valaisi lämpömittaria, jota hän joka päivä\ntarkasti, sanoi ilman olevan \"parahiksi kylmän\" ja käski meidän jo\ntulla, että olisimme matkalla ennen kuin väki talossa nousi. Tunnin\nkuluttua oli retkemme kuormattu, ukko käski meidän ensin ohjata\ntähtien mukaan ja vasta päivän sarastaessa ruveta käyttämään kompassia.\nTarkempaa kompassia emme olleet katsoneet tarpeelliseksi hankkia kuin\nsen, mikä meillä oli kellonvitjoissa.\n\nAstuimme molemmat juhlallisen näköisinä ukon eteen, paiskasimme kättä,\njolloin vedet nousivat sekä meidän että ukon silmiin. Purtemme\nkäännettiin oikeaan suuntaan, purje levitettiin, ukko huusi \"Jumala\nkanssanne\" ja samassa kiidimme jo hyvää vauhtia Rimpisuolle, joka\npimeänä ja uhkaavana levisi edessämme.\n\n\n\n\nV.\n\n\nEn tahdo kieltää, että omituinen tunne syttyi sydämeen, ja lappalaisen\nkirot muistuivat mieleeni. Tupa oli ollut niin lämmin ja kodikas, ja\nkylmä viima nevalla yritti tunkeutua sarkatakin läpi. Matti sanoi\nselvästi tunteneensa, miten sydän nousi rinnasta kurkkuun asti. Pari\nkertaa täytyi hänen nielaista se takaisin alas. Minulla oli\nensimmäisinä minuutteina sydän jo kintaan peukalossa, mutta kintaani\nolivat lujaa vasikannahkaa ja ihka uudet. Neljännestunnin jälkeen oli\nsydämeni taas siinä, missä sen pitikin, ja huimaava kulku\ntuntemattomaan pimeään rupesi tuntumaan oikein hauskalta. Silloin\nsyntyi minun ja Matin välillä tämä keskustelu:\n\n-- Hyvä hevonen ja lysti ajaa.\n\n-- Hullu hevostaan kiittää, mielipuoli vaimoansa.\n\n-- Häntänä hyvä hevonen, paha piika palmikkona.\n\n-- Ei hyvääkään hevosta saa ajaa enempää kuin aisat kantaa.\n\n-- Anna juosta jouhihännän, kipata kovakavion, rautasorkan sorkutella.\n\n-- Mutta koska sinä olet tällä kertaa ohjaksissa, niin on paras\nmuistaa, ettei valkoisen hevosen ajomies saa puhua mitään, ennen kuin\nkysytään. Topp tykkönään, sanoi kapteeni.\n\nTämä viimeinen sana johtui siitä, että varomattomuudesta olin ohjannut\nsivulle, niin että purtemme äkkiä kääntyi kokka tuuleen ja pysähtyi.\nPakko oli astua kinokselle ja nostamalla kääntää jahti taas\nmyötätuuleen. Tätä tehdessämme sanoi Matti:\n\n-- Hyvä, ettet sentään kaatunut! Olisimme voineet joutua sutten\nsaaliiksi.\n\n-- Puhu potaskaa! Hengissä härkä vielä silloin on, kun veistä hiotaan.\n\n-- No, ei minuakaan kukaan niin syö, ettei jalat suusta näy. Mutta mitä\nminä niillä jaloilla teen, jos muu ruumis on suden vatsassa?\n\nTuskin oli Matti saanut tämän sanotuksi ja jahtimme taas alkanut\nliikkua eteenpäin, kun kuului luitten ja ytimien läpi menevä ulvonta.\nLeikki oli muuttunut todeksi. Tiesimme heti molemmat, mitä tämä ääni\nmerkitsi. Metsässä sudet eivät olleet vaarallisia, mutta näin aavalla\nnevalla ja yön aikana oli vaara suuri, erittäinkin jos niitä oli monta.\nMatti ei osannut ampua juoksusta. Siksi luovutin heti hänelle peräsimen\npidon ja kehotin pitämään vakavasti, ettei jahti pääsisi kääntymään.\nNopeasti latasin molemmat pyssyt ja asetin ne sekä kirveet viereemme.\nTuskin olin saanut nallit silintereihin, kun ulvonta uusiintui, ja\ntällä kertaa se kuului paljoa lähempää. Sudet juoksivat nopeammin\nkuin me purjehdimme ja tulisivat pian saavuttamaan meidät.\nUskaltaisivatkohan ne karata kimppuumme?\n\nUlvonta ei kuulunut enää, mutta noin kymmenen minuutin jälkeen näin\nvilahdukselta mustan varjon jahdin vieressä. Hetken perästä näkyi\ntoinen, ja pian yhtyi kolmas niihin. Ne juoksivat nyt tasaisesti jahdin\nvieressä pysyen noin viidentoista tai kahdenkymmenen metrin päässä\nmeistä. Äkkiä ilmestyi jahdin toisellekin puolelle kaksi, mutta paljon\nlähemmäksi: ainoastaan noin viiden tai kuuden metrin väli erotti heidät\nmeistä. Pian ne kaikki jättäytyivät jälkeen, ja samassa kaikui tuo\nilkeä ulvonta. Olen monta kertaa yön aikana kuullut suden ulvovan,\nmutta ainoastaan kaukaa. Näin läheltä kuultuna teki tuo ääni\nkauhistuttavan vaikutuksen. Voineekohan intiaanien sotahuuto järkyttää\nmieltä enemmän kuin suden ulvonta? Tuskinpa luulisi. Ainakin minun\nselkäpiitäni karmi pahoin ja Matin kai samalla tavalla, koska emme\nkumpikaan sanaakaan puhuneet. Matti siirrältihe niin, että piti perää\nvasemmalla kädellä ja otti kirveen oikeaan. Minäkin otin kirveen\nkäteeni. Pyssyt olivat molemmat ihan vieressäni.\n\nUlvonta taukosi taas, mutta monta minuuttia ei kestänyt, ennen kuin\nvarjot pimeästä ilmaantuivat jälleen viereemme. Ne olivat nyt\nvaihtaneet sijaa siten, että oikealla puolella oli kolme hyvin lähellä,\nvasemmalla kaksi, jotka pysyivät loitommalla. Ne pitivät tasaista\nvauhtia meidän kanssamme. Vaikka jahtimme kulki mielestäni huimaavaa\nvauhtia, pysyivät hukat vaikeudetta vierellämme.\n\nÄkkiä huomasin suurimman eläimistä tekevän aika loikkauksen sivulle\nmeihin päin. Eikä se hypännytkään harhaan. Mutta hukka ei voinut\ntietää, ettei jääjahdin kokassa ollut pohjaa, vaan ainoastaan leveä,\npoikkipäin menevä lankku, jonka alle se samassa joutui. Rouske vain\nkuului, kun suden sääriluut menivät murskaksi. Ellei ilkiö heti\nkuollut, niin ei se ainakaan siltä tautivuoteelta jaloilleen tulisi\nnousemaan.\n\nToiset sudet eivät ehtineet huomatakaan, miten toverin kävi, vaan\nlähinnä oleva teki samanlaisen hyppäyksen ja onnistuikin pääsemään\njahdin pohjalle. Mutta kun se sattui hyppäämään juuri jauhokulillemme,\nniin jahdin vauhti lennätti sen kumoon, ja ennen kuin se ehti takaisin\njaloilleen, iskin kirveeni lavan silmän tasalle sen rintaan. Se kuoli\nniin nopeasti, ettei ehtinyt potkaistakaan, vaan jäi jauhokulille\nmakaamaan. Kun se myöhemmin aamupäivällä nyljettiin, huomasin, että\nkirveenisku oli halkaissut sydämen kahtia. Olipa se paras kirveenisku,\nminkä elämässäni vielä olin tehnyt. Monta puuta täytyy kaataa, ennen\nkuin sudennahan hinta on ansaittu, puhumatta siitä, että henkemme\npelastuminen jo rupesi näyttämään paljon mahdollisemmalta.\n\nPäivä rupesi jo valkenemaan niin paljon, että luulin voivani tähdätä.\nNe kaksi hukkaa, jotka juoksivat vasemmalla puolella, olivat ilkeän\nnäköisiä. Veripunainen kieli riippui suusta, ja pää oli vakavasti\nkääntynyt meihin päin. Aluksemme kulki juuri nyt hyvin tasaisesti. Minä\nammuin ensin jälkimmäistä, joka kaatui, ja heti toisella pyssyllä\ntoista, joka kaatui ensin, mutta samassa pääsi uudestaan jaloilleen. Se\nrupesi poistumaan ja vei viimeisen toverinsa mukanaan.\n\nTähän asti ei ollut kumpikaan meistä sanonut mitään. Mutta nyt Matti\nilmaisi ajatuksensa:\n\n-- Toisin on hukalla huoli, toisin ampujan ajatus.\n\nHän ehdotti nyt, että palaisimme takaisin ja koettaisimme saada\nmolemmat kuolleet sudet haltuumme. Kolmashan makasi jo jahdin pohjalla.\nSamaa mieltä olin minäkin, sillä monta hikipisaraa saa kirvesmies\npyyhkiä otsastaan, ennen kuin on ansainnut kahden sudennahan hinnan ja\ntapporahat.\n\nEmme varmasti tienneet, tulisimmeko aluksellamme pääsemään\nvastatuuleen. Mutta käännöksen tehtyämme huomasimme heti, että\naluksemme oli erinomainen luovija. Tuulikin oli päivän valjetessa\nlisääntynyt aika tavalla, eikä kestänyt kauan, ennen kuin ammuttu susi\nmakasi toisen vieressä jahdin pohjalla. Tunnin jälkeen makasi kolmaskin\nsusi toveriensa vieressä ja rupesimme jo tuumimaan kostoa niille\nmolemmille takaa-ajajillemme, jotka vielä nevaa mittailivat. Pyssyt oli\nuudestaan ladattu.\n\nOli jo täysi päivä, ja tuuli oli kiihtynyt niin, että katsoimme\nparhaaksi vähentää purjetta. Siihen meni neljännestunti, mutta kun\ntiesimme mihin suuntaan sudet olivat paenneet, ei kestänyt kauan, kun\nne jo näkyivät. Tällä tuulella olisimme pian heidän kintereillään. --\nSudet huomasivat, että nyt he vuorostaan olivat takaa-ajettuina, ja\nlisäsivät vauhtia. Mutta purtemme meni jo vinhemmin eivätkä hukat\nymmärtäneet paeta vastatuuleen. Minä aloin virittää hanaa, kun Matti\nsanoi:\n\n-- Vuoroin vieraana ollaan, annapas minun tällä kerralla.\n\nOjensin pyssyn hänelle, itse ryhtyen peräsimeen. Mutta Matti käski\nminun panna pyssyn pois.\n\n-- Kädellä minä nuo ilkiöt tapan. Se ampuu, jolla on ruutia, sanotaan,\nmutta ruutikin maksaa rahaa. Annetaan niille sama loppu, minkä sai tuo\nensimmäinen itsemurhaaja. Ja samalla ohjasi hän jahdin suoraan susia\nkohden.\n\nMutta nytkö sudet saivat jalat allensa. Ne huomasivat heti miten käy,\njos he tässä kilpajuoksussa joutuvat tappiolle. Pitkin harppauksin ne\nloikkasivat jahdin edellä ja yhä vain myötätuuleen. Ne olivat nyt noin\nsata askelta jahdin edessä. Jos ne olisivat ymmärtäneet pyörtää\ntakaisin, olisi niille ollut helppo asia väistyä syrjään ja antaa\nmeidän purjehtia ohitse. Tämä oli jännittävää takaa-ajoa. Hurjistuimme\nniin kuin koirat ketunajossa. Yhä vain lyheni välimatka. Nyt ei ollut\nkuin kymmenkunta askelta enää. Vierekkäin juoksivat hukat kuin\nparihevoset. Vapisimme jännityksestä. Kova sysäys tuntui, ja molemmat\nsudet olivat aluksemme alla. Samassa päästin purjeköyden irti, ja alus\npysähtyi laahattuansa susia mukanaan kappaleen matkaa. Toinen susi oli\nsaanut päänsä jahdin poikkilankun ja pohjan väliin ja yritti kaikin\nvoimin päästä pälkähästään irti. Rumasti hukka irvisteli, kun Matti\nkohotti kirveen ja iski sitä talalla otsaan. Yksi isku riitti. Samassa\ntoinen susi, joka oli joutunut jahdin pohjan alle, sai kaivetuksi\nitsensä irti. Molemmat takajalat olivat poikki. Mutta kun ilkiö nousi\netujaloilleen, oli se vielä niin julman näköinen, että meistä kumpikaan\nei uskaltanut mennä sitä kirveellä tappamaan. Matti lävisti kuulalla\nsen otsan tehden eläimen tuskista nopean lopun.\n\nViisi kuollutta hukkaa makasi edessämme, ja vain kolme laukausta oli\nammuttu. Olipa tämä päivä ollut onnen päivä kahdelle köyhälle pojalle.\n\nOli välttämätöntä, että sudet heti nyljettiin, ennen kuin ehtivät\njäätyä. Hyvällä tuulella olisimme ehkä kuljettaneet ne mukanamme. Mutta\njos tuuli heikkeni, voisimme joutua pulaan. Asetimme siksi purjeemme\nsiten, että saimme vähän tuulelta suojaa. Monta pupujussia olimme\nnylkeneet, vaan suden nyljentä oli meille uutta. Päivällisaikana makasi\nviisi sudennahkaa aluksemme pohjalla, ja me pidimme itseämme rikkaina\nmiehinä. Pesimme kätemme lumella kutakuinkin puhtaiksi ja olimme\nvalmiit jatkamaan purjehdusta.\n\nMatti ei ollut koko nylkemisaikana puhunut sanaakaan, mutta nyt hän\navasi suunsa ja vaati ruokarauhaa, ennen kuin lähdettäisiin. Antaa\nRuotsi ruokarauhan, venäläinen veron vallan. Vaatimus oli kohtuullinen,\neikä ollut minullakaan mitään sitä vastaan. Onneksi kontissamme ei\nollut kokkelia. Se olisi ollut yhtenä jääpalasena. Mutta kova leipä ja\n\"masiinaläski\" ei jäädy niin kovaksi, etteivät terveet hampaat siihen\npysty. Tukkipojat, jotka ostavat amerikkalaista silavaa, väittävät,\nettä kekseliäät amerikkalaiset osaavat valmistaa sitä koneella, ja että\nse sen tähden on niin halpaa. Oli tuo tehty miten hyvänsä, hyvää se\nainakin teki meidän nälkäisessä vatsassamme.\n\nKun vatsa on täynnä, niin se jaksaa. Mekin tunsimme nyt jaksavamme taas\npurjehtia, käänsimme jahtimme kokan myötätuuleen ja rupesimme\nkatselemaan ympärillemme. Metsänrantaa ei näkynyt missään. Niin kauas\nkuin silmä kantoi ei ollut mitään muuta kuin lunta, yhtäjaksoista\nlumitasankoa. Usvapatsasta ei näkynyt.\n\nSiihen asti, kun sudet rupesivat ajamaan meitä takaa, olimme ohjanneet\nvakavasti usvapatsasta kohti. Mutta sitten emme enää ajatelleet\nusvapatsasta emmekä ehtineet muuta tarkata kuin että menimme\nmyötätuuleen. Kaikki jäljet oli ajolumi täyttänyt, joten niistäkään ei\nollut mitään apua. Otimme kompassit esille ja aloimme pohtia missä\nsuunnassa usvapatsaan pitäisi olla. Tulimme molemmat samaan tulokseen,\nettä meidän oli nyt purjehdittava sivutuuleen. Mutta kun jahti oli\nkäännettävä sivutuuleen, kävi ilmi, että Matti tahtoi purjehtia suoraan\nitää kohti ja minä yhtä suoraan länteen. Mielipiteet erosivat siis\ntoisistaan täsmälleen niin paljon kuin oli mahdollista.\n\nKumpikin meistä oli täysin varma siitä, että oli oikeassa eikä tahtonut\nsiis suostua toisen ajatukseen. Matti jo ehdotti, että riidan\nratkaiseminen tapahtuisi lantin heitolla, jota minä puolestani\nvastustin. Olimmehan me tavallaan tieteellisellä tutkimusretkellä, ja\nmiltäpä näyttäisi matkakertomuksessa kohta, jossa retkeilijät olivat\nantaneet lantin määrätä matkan suunnan. Matinkin täytyi myöntää, ettei\ntämä tulisi näyttämään täysin tieteelliseltä. Sovimme nyt siitä, että\nminä, joka olin notkea kuin orava, kiipeäisin maston päähän katsomaan,\nnäkyisikö sieltä mitään. Ihan taivaan rannalla suoraan pohjoisessa\nluulin näkeväni jotain, joka ehkä voisi olla sumupilvi. Tulin alas, ja\nMatti, jolla oli silmät kuin kotkalla, kiipesi vuorostaan mastonpäähän.\nKauan hän tutki sitä osaa taivaanrannasta, jonka olin osoittanut.\nSitten hän tuli äkisti alas tyytyväisen näköisenä. Hän kertoi ensin,\nettei ollut nähnyt mitään, mutta äkkiarvaamatta oli usvapatsas näkynyt\nvarsin selvästi, loistanut ehkä minuutin tai kaksi ja sitten kadonnut.\nEhkä taivas oli usvapatsaan kohdalta pilveytynyt, mutta tuuli oli\npariksi minuutiksi hajoittanut pilvet, ja auringonsäteet olivat\nvalaisseet patsasta. Muulla tavalla emme voineet selittää sen äkillistä\nnäyttäytymistä.\n\nOlimme nyt vakuutetut siitä, että usvapatsas oli suoraan pohjoisessa,\nja kun olimme siis olleet kumpikin juuri yhtä paljon väärässä, pantiin\nriitakapula kahtia ja annettiin mennä myötätuuleen pohjoista kohti.\nTuuli rupesi nyt heikkenemään, ja hämärän tullessa se oli jo niin\nheikko, että vaikka yritimme käydä vieressä ja lykätä jahtia, ei se\nenää liikkunut. Meidän oli siis pakostakin yövyttävä siihen paikkaan,\nmissä nyt olimme.\n\nEnsimmäisen kerran meidän nyt täytyi ilman nuotiota olla yötä\ntaivasalla. Nuotiolla olemme olleet monta kertaa yötä metsässä, mutta\naina oli ollut täysikasvuisia miehiä mukana. Pakkasta emme juuri\npelänneet. Sudennahat olivat jahdin pohjalle levitettyinä, ja paapan\nvällyt olivat suuret ja pitkävillaiset. Mutta vatsa vaati ehdottomasti\nlämmintä jauhopuuroa myöntääkseen meille yörauhan. Ja polttopuita ei\nollut. Hetken tuumattuamme päätimme kuitenkin uhrata puolet siitä\nlankunpätkästä, minkä olimme ottaneet mukaamme tarvepuuksi korjauksia\nvarten, jos sattuisi jotain särkymään. Puhdistimme siis muutaman\nvähäisen mättään lumesta ja asetimme patamme tulelle. Eränkävijän pata\non ohut, se kun ei saa olla raskas, ja puut riittivät hyvin. Tällä\nkertaa \"huttu, puuro naisen ruoka\" oli erinomaista miehen ruoaksi.\n\nSyötyämme paneuduimme heti maata. Edellisenä yönä olimme nukkuneet\nkorkeintaan puoli tuntia ja olleet kuitenkin koko tämän päivän täydessä\ntoimessa. Nälkä oli tyydytetty, mutta emme kai olleet vieläkään kyllin\nuupuneita, koska silmäluomet eivät tahtoneet pysyä kiinni. Lopuksi\nväsymys kuitenkin voitti ja nukuimme sikeään uneen.\n\nPuoliyön aikaan heräsimme molemmat yhtäaikaa omituisesta\nvalovaikutelmasta. Ensin emme ymmärtäneet, mitä tämä merkitsi, mutta\nmuutaman sekunnin perästä seurasi jysähdys niin hirveä, ettemme ikinä\nennen olleet semmoista kuulleet. Samassa valaisi silmiä häikäisevä\nsalama koko taivaan, ja sitä seurasi pauke ja jyske, vielä\nhirvittävämpi kuin edellinen. Salamat seurasivat nyt toisiaan niin\ntiheästi, että koko taivas näytti palavan ja lumitasanko ympärillämme\nloisti punaisena kuin veri. Jyske ja jyrinä ei tauonnut sekunniksikaan.\n\nHetken perästä ukkosilma loppui yhtä äkisti kuin se oli alkanutkin, ja\nminuutin ajan oli kaikki ihan hiljaista. Silloin kuului omituinen\nsuhiseva ääni, ensin kaukaa, mutta lähestyen nopeasti. Yhtäkkiä tuntui\nikään kuin joku olisi heittänyt minua pienellä kivellä päähän. Vedin\nnopeasti pään vällyjen alle ja huomasin Matinkin tekevän samoin.\nRupesi satamaan rakeita niin taajasti ja semmoisella hirmuisella\nmyrskytuulella, että meidän oli pakko vahvasti pidellä vällyjämme\nkiinni, muuten ne olisivat menneet kaiken maailman teitä. Hirmumyrsky\noli todella tuota lajia, jolloin seitsemän ämmää ei jaksa pitää\nnahkavällyjä näverinreijän edessä. Ja meidän täytyi kahden pitää\nomaamme avonaisella nevalla, ellemme tahtoneet paleltua kuoliaiksi.\n\nKuulin Matin mutisevan jotain itsekseen, yrittäen ammentaa pois rakeita\nvierestään.\n\n-- Miltä tuntuu? kysäisin.\n\n-- Olenhan tässä vähän niinkuin peruna piimävellissä. Varo sinäkin,\netteivät rakeet vieressäsi pääse pakastumaan yhteen; niitten pinta on\nmärkä, mutta sisus voi olla sadan asteen kylmä. Voi muuten käydä\nniinkuin apulaispapin, joka kinkerimatkalla jäätyi niin lujasti\nsängynlaitaan kiinni, että tarvittiin kaksi miestä vetämään häntä\nomasta turkistaan.\n\nEi Mattia siis kovin peloittanut. Koska hän vielä uskalsi leikkiäkin\nlaskea. Minäkin rupesin ammentamaan rakeita vierestäni. Ne olivat\npikemmin jäämöhkäleitä kuin rakeita, ja ellei meillä olisi ollut\nvällyjä suojaksi, en luule, että olisimme hengissä päässeet tästä\nhyökkäyksestä. Sillä vihamiehen hyökkäystä tämä kaikki oli.\n\n-- Panikohan lappalaisukko pahaksi, että läksimme hänen pyhäkköänsä\netsimään? kysyin Matilta.\n\n-- Vieläpä kysyy. Eikä kukaan taida siitäkään ihastua, että koko hänen\nkoiralaumansa samana päivänä nyljetään, kun hän lähettää ne ajamaan\nsaalista takaa.\n\n-- Niinkö luulet? Mutta lämpimät ovat niiden nahat sänkykoltiksi, ja\nmeidän omat ne nyt vain ovat.\n\n-- Kuinka kauan ne sitten pysynevät hallussamme. Oletko koskaan\nkuullut, että pyhäinpäivän jälkeisenä maanantaina on ollut kauheampi\nukkosilma kuin ikinä leikkuuaikana?\n\n-- Ja satanut tuontapaisia turnipsia taivaasta. Suurimmathan ovat kuin\ntyömiehen nyrkkejä. Huomaahan jo kollokin, mistä tuo tulee. Lappalaisen\nkiroja kaikki.\n\n-- Lappalaisen kiroja varmaan. Mutta ei mies kiroihin kuole. Ja\nyhdeksän viikkoa sulaan veteen, ennen kuin raavas mies itkee.\n\n-- No enhän minä itkusta sentään... Sen verran vain, ettei oltu ehkä\nmatkan vaaroja tarkoin ajateltu, kun matkalle lähdettiin.\n\n-- Vai matkan vaaroja. Ei minua yksi susi syö, kaksi ei kehtaa. Menköön\nhonkaan tai haapaan, perille asti mennään, kun tiellä ollaan.\n\n-- Mutta me emme osaa nyt perille, kun tuli tämmöinen ilmakin.\n\n-- Juu, mistäpä sontiainen merimatkat tietää, joka on ikänsä sonnassa\nvääntänyt.\n\n-- Ellei tiedäkään, niin ei se sittenkään mikään pelkuri ole. Seinään\nse lentää, että kopsahtaa. Mutta ei semmoinen uhkarohkeus viisautta\nole. Hullu se on, joka niin kylpee, että nahka lähtee. Kuka sen tietää,\nkuinka monta uutta kiroa lappalaisella on vielä säkissään?\n\n-- Eihän tässä hullun löylystä ole kysymys. Ja mitä kiroja\nlappalaisella vielä säkissään lie, niin sen minä sanon, että sitten\nvasta tali nähdään, kun vatsa avataan. Tulkoon hän yrittämään. Sitä\npuuta puskeminen, johon on kiinni kytkettynä. Se puu on meillä nyt\nusvapatsas. Siihen me olemme tällä kertaa kiinni kytkettyinä ja sitä\nmeidän on puskeminen, kunnes osaamme sen sisältä ja ulkoa. En minä\nainakaan kahta tyhjää säikähdä, ja kolmatta ei ole. Jos lappalainen\nmeitä nyt vainoo, niin eihän sitä arkioloissakaan tiedä, missä puussa\npahus istuu. Ja niskaasi hän hyppää, jos satut ohitse kulkemaan.\n\n-- Eivät ole minunkaan kintaani täin nahasta tehtyjä. Mutta ei ole\nsekään vahingoksi, että selvitämme, minkälainen tie edessämme on.\nPaappa aina kehotti tarpeelliseen varovaisuuteen ja kielsi lähtemästä\nveikaten vesille tai uhalla uimaan.\n\n-- Enhän minä tarpeellista varovaisuutta vastusta. Mutta takaisin emme\nnyt palaa, ennen kuin perillä on käyty. Eipä meille siinä tapauksessa\nkunnian kukko laulaisi.\n\n-- Vähät siitä, laulaako se meille vai ei. Eikä se kukkokaan käskien\nlaula, ellei laula käskemättä. Ollaan kerskailematta, sillä meillä on\nnyt todella vaarallinen tehtävä edessämme. Kielsi vanha Väinämöinen\nvenehessä vieremästä, purressa parahtamasta. Mutta koska hän ei\nkuitenkaan purjehtimasta kieltänyt, ehdotan minäkin, että nyt jatkamme\nmatkaa.\n\nTuuli oli nyt niin paljon vähennyt, että kun pienensimme purjeen niin\npieneksi kuin voimme, luulimme uskaltavamme lähteä matkaa jatkamaan.\nOli kyllä vielä pilkkopimeä -- kello kävi vasta neljää -- mutta\nonnistuimme vällyjen varassa sytyttämään pari tulitikkua, jolloin\nkompassista nähtiin, että jahti oli suunnattava ihan myötätuuleen.\n\nOlimme päässeet hyvään alkuun, kun alkoi tuiskuttaa lunta, että meistä\ntuntui ihan tukahduttavalta. Lumimyrsky kasvoi kasvamistaan, ja\naluksemme syöksyi eteenpäin niin vinhaa vauhtia, että tuskin\nrautatiejunakaan olisi jaksanut seurata. Ja pimeä oli kuin\nperunakuopassa. Matti arveli, ettei lappalainen pystynyt tekemään itse\njahdille mitään pahaa, kun sen eri osat oli yhteenliitetty vanhoilla\nhevosenkengillä, jotka kaikki oli metsästä löydetty. Muuten olisi tuo\npahus voinut katkaista toisen jalaksen, ja siinä tapauksessa ei meistä\nikinä löydettäisi merkkiäkään. Kurjasti tulisimme paleltumaan\nkuoliaiksi ja ensi kesänä ruumiimme ja aluksemme painuisivat liejuun.\n\nTätä hirveää vauhtia jatkoimme, kunnes päivä rupesi valkenemaan.\nSilloin huomasimme pari kertaa täysin selvästi, että jahti kulki pientä\nmäentapaista ylös ja heti sen jälkeen takaisin alas. Olimme samassa\nselvillä siitä, että molemmissa tilaisuuksissa ei ollut nevaa allamme.\nHuusin Matille:\n\n-- Lappalaisen lähettämä on tämä taikamyrsky ja hän kuljettaa meitä\nsumupatsaan ohitse. Käännä!\n\nMatti teki käännön. Samassa jahti törmäsi kiveen ja lensi kumoon että\nrysähti. Vauhti lennätti meidät syvälle lumikinokseen. Minä en sattunut\nmenemään aivan syvälle, mutta Matti oli jaloista vedettävä ihmisten\nilmoille. Matti oli suuttuneen näköinen, aivasteli ja sylki\nvuorotellen. Ei sylkenyt hampaita kuitenkaan, lunta vain. Hän arveli,\nettä vatsaankin oli mennyt muutamia keskinkertaisen kokoisia\nlumipalloja. Kaikki omaisuutemme oli ehjänä. Sudennahatkin olivat\njäätyneet jahdin pohjaan kiinni, joten nekin olivat tallella. Jahdissa\nei ollut vähintäkään vikaa, vaikka törmäys kiveen oli ollut\ntärisyttävä. Kova kovaa vastaan, sanoi ämmä kun kivelle istui.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nKun olimme saaneet tavaramme kaikki kootuiksi ja purjeen lujasti kokoon\nkäärityksi, käänsimme jahdin siten, että saimme siitä hyvän\ntuulensuojan, ja istuuduimme vällyille aamiaista syömään. Nyt kun\nolimme hyvässä suojassa, tyyntyi tuuli nopeasti, pyry lakkasi ja\nkaikki enteet viittasivat aurinkoiseen päivään. Luulimme varmasti\npurjehtineemme nevan poikki ja olevamme nyt sen pohjoisella rannalla.\nVankkaa kuusimetsää oli edessämme. Näytti siltä kuin olisimme joutuneet\nhyvin pitkän niemen päähän, sillä metsän molemmilta puolilta ei näkynyt\nnevanrantaa mistään, lumitasankoa kummallekin puolelle niin kauas kuin\nsilmä kantoi.\n\nSamassa nousi aurinko. Kavahdimme molemmat seisomaan, katsoa tuijotimme\nmetsään päin. Ei kumpikaan meistä puhunut sanaakaan. Tuntui siltä kuin\nemme olisi uskaltaneet katsellakaan toisiamme. Oli ihan tyven. Ja\nmetsän yli kohosi mahtavana korkealle ilmaan usvapilvi, joka juuri\nnousevan auringon valaisemana loisti ruusunpunaisena.\n\nVaistomaisesti otimme lakit päästä. Pelonsekainen juhlallinen tunne\nvaltasi meidät. Oli ikäänkuin emme uskaltaisi lakit päässä lappalaisen\npyhäkköä katsella. Että lappalaisen pyhäkkö oli edessämme, sitä emme\nenää vähääkään epäilleet.\n\nOliko siis Rimpisuon usvapatsas lappalaisten pyhää uhrisavua jota näin\näärettömässä määrässä tuprusi taivasta kohti? Ja oliko metsässä\nedessämme paraikaa kokonainen lappalaisheimo uhriaan pakanallisille\njumalilleen toimittamassa? Olimme kyllä kuulleet, että Lapin puolella\nvielä löytyi jätteitä vanhoista pakana-ajoista. Mutta toiselta puolen\nväitettiin, ettei uhreista pakanajumalille oltu sataan vuoteen kuultu\npuhuttavankaan, ja jos joku vanha ukko semmoista puhui, oli se tyhjää\nlörpötystä vain.\n\nPelkäsimme suuresti, että tässä oli täysi tosi edessämme. Jos täällä\ntodella oli lappalaisia uhrimatkalla, ymmärsimme hyvin, ettemme ikinä\ntulisi hengissä palaamaan asuttuihin seutuihin. Lappalaiset olivat\nvalmiit pienemmänkin salaisuuden keksimisestä surmatöihin. Jos pari\npoikaa olisi heidän pyhän uhripaikkansa sattumalta löytänyt, niin oli\nitsestäänkin selvää, että laki vakoilijoita vastaan oli heihin\nsovitettava. Ja jos asiaankuulumaton tuli urkkimaan kiellettyä\njumalanpalvelusta, niin oli kai oikein ja kohtuullista, että jumalien\nviha oli sovitettavissa ainoastaan hänen sydänverellään. Olin jo\ntuntevinani lappalaisen uhripapin piiveitsen vihlaisevan riimuja\nrintaani. Painoin äkisti lakin päähäni takaisin, otin pyssyni\nnahkatupestaan ja rupesin tarkastamaan, oliko se latingissa.\nKristittynä tahdoin elää ja kuolla, ja viimeiseen verenpisaraan asti\ntulisin puolustautumaan, jos kukaan yrittäisi hengelläni sovittaa\nsuuttuneita pakanajumalia. Ei ihmistä sentään niin helposti teurasteta\nkuin vasikkaa, totta vie.\n\nMattikin otti pyssynsä esille. Huomasin että hänessä liikkui jotenkin\nsamanlaisia tuumia kuin minussakin. Että meidän nyt oli lähdettävä\nmetsään, oli selvää. Ensin nostimme kuitenkin jahdin seisomaan\njalaksilleen, nostimme matkakapineet sen pohjalle ja lykkäsimme\nsen niin hiljaa kuin taisimme tiheään näreikköön, jossa se oli\nhyvin salattuna. Kontteihimme panimme muutaman leivän, palasen\n\"masiinaläskiä\" ja tarpeelliset ampumavarat. Matti pisti konttiinsa\nlyhytvartisen kirveenkin. Sovimme, että jos ampua täytyy, niin pitää\nkohta laukauksen jälkeen ladata uudestaan, eivätkä molemmat saa ampua\nyhtäaikaa, ellei ihan uhkaava hätä ole käsissä, sillä ihmispeto on\nnopeampi ja vaarallisempi kuin susi tai karhu. Jäljet lakaisimme\nparhaimman kyvyn mukaan umpeen kappaleen matkaa. Jos lappalaiset\nsattuisivat jäljillemme, olisi parasta, että arvelisivat meidän\ntipahtaneen äkisti taivaasta alas.\n\nOlimme omasta mielestämme tehneet kaikki mitä miesten sopii, jotka\ntahtovat myydä henkensä niin kalliisti kuin mahdollista. Otimme siis\nsielumme käteemme ja rupesimme tunkeutumaan metsään. Metsä oli\ntavattoman tiheää ja pitkäkasvuista kuusikkoa. Näin kaunista\nkuusimetsää ei ollut missään meidän puolellamme nevaa. Pehmeä\nviheriäinen sammalkerros peitti maan, ja niin tiheässä kasvoivat\nkuuset, että saimme kulkea pitkät kappaleet näkemättä lunta muualla\nkuin kuusien latvoissa. Tämmöisillä paikoilla maa ei ollut vielä\nroudittunut ja ilmakin tuntui melkein lämpimältä.\n\nTulimme nyt korkeammalle maalle, jossa kasvoi honkametsää. Tämäkin oli\npuhdasta, kauniskasvuista metsää. Tästä näkyi taas usvapilvi, jota\ntiheässä kuusikossa ollessamme ei ollut voinut erottaa. Lisäsimme\nvauhtia ja rupesimme ajattelemaan enemmän usvapilveä kuin lappalaisia.\nKun suksenlatua tai ihmisjälkiä ei näkynyt missään, rupesimme jo\ntoivomaan, ettei lappalaisia ehkä olisikaan metsässä. Riimut ja\npiiveitset haihtuivat mielestä, ja niitten sijaan tuli hillitsemätön\nhalu päästä tuntemaan se salaisuus, jonka selvittäminen niin monta\nvuotta oli ollut öittemme unelmana ja päiviemme alituisena ajatuksena.\n\nJo rupesi sumupilven reuna olemaan melkein suoraan päämme päällä.\nMielemme tuli yhtä ruusunkarvaiseksi kuin pilvikin. Honkametsä loppui\nja sankka kuusimetsä oli taas edessä. Tässä maa ei ollut ollenkaan\nroudassa ja ilma oli niin omituisen vienoa, että tietämättämme\npäästimme sarkatakit napista. Parisen sataa askelta käytyämme ihan\ntasaisella maaperällä loppui metsä äkisti.\n\nSe näky, joka meitä kohtasi astuessamme metsästä, poisti\nsilmänräpäyksessä mielikuvituksestamme kaikki ne vaikutelmat, mitkä\nruusunkarvaisen pilven äkkinäinen näyttäytyminen oli aamulla saanut\naikaan.\n\nEdessämme oli runsaan penikulman pituinen järvi, tai oikeammin\nsanottuna rivi pieniä järviä, kapeilla salmilla toisiinsa\nyhdistettyinä. Järvet olivat vielä sulana ja niitten pinnalla ui suuret\njoukot vesilintuja, yksinomaan hanhia ja joutsenia. Rannoilla kasvoi\nlehtipuita, ja niissä puissa, jotka kasvoivat lähinnä rantaa, oli vielä\nlehti, eikä se ollut paljon kellastunutkaan. Mitä lehtipuun laatua ne\nolivat, emme voineet nähdä, mutta koivut vieressämme olivat kyllä\nkaikki heittäneet lehtensä.\n\nPelonsekaisen arka tunne valtasi minut. -- Paratiisihan tämä on,\nkuiskasin Matille.\n\n-- On se paratiisi. Pelkään vain, että tuosta salmen takaa pian pistää\nnäkyviin vene, jossa istuu lappalainen paljas välkkyvä miekka\nkädessään. Silloin paratiisi tulee meille muuttumaan vastakohdaksensa.\n\n-- Eipä tiedä. Emme ole vielä nähneet pienintäkään merkkiä ihmisistä.\nRupean uskomaan, että tämä on asumatonta seutua.\n\n-- Huikataan. Kyllä pian saadaan kuulla, onko täällä ihmisiä vai ei.\n\nNiin uhkamielinen kuin Matin ehdotus olikin ja vaikka juuri äsken\nolimme mitä suurimmalla varovaisuudella hiipineet metsästä eteenpäin,\nniin minut valtasi vastustamaton halu huikata, ja hihkaisinkin äkisti\nniin paljon kuin ikinä kurkusta lähti.\n\nHanhien ja joutsenten kaulat venyivät pitkiksi, mutta mitään muuta\nseurausta hihkauksestani ei kuulunut eikä näkynyt.\n\n-- Vielä kerta, sanoi Matti, ja molempien kurkusta läksi huuto, joka\ntyvenessä kuului ehkä monen kilometrin päähän. Metsästä ihan\nvierestämme kuului kova rytinä, jota seurasi ihmisen tai eläimen\npoistuvien askelten ääni. Kaksi näppäystä kuului samassa, mutta ne\ntulivat omien pyssyjemme lukoista.\n\n-- Lappalaisen kiroja vieläkin, sanoi Matti ja laski hanan takaisin\npuolivireeseen. Hetken odotettuamme ja kun ei mitään kuultu eikä nähty,\ntein minä samaten. Ei se lyö, joka häristää. Häristetty oli jo montakin\nkertaa, mutta totta ei oltu vielä asiasta tehty. Ehkei uskallettaisi\nvastedeskään.\n\nAlkoi olla päivällisaika. Menimme alas rannalle, istuimme viheriäisen\npuun juurelle ja avasimme konttimme. Syötyämme menin juomaan järvestä.\n\nEnsimmäisen siemauksen otettuani sylkäisin sen heti suustani ulos. Vesi\noli lämmintä. Yhtä lämmintä kuin matalan järven vesi leikkuuaikana.\n\n-- Tule tänne, Matti!\n\nMatti tuli ja maisteli hänkin vettä. Maistettuaan joi hän pari kolme\nkulausta.\n\n-- Miltä maistui?\n\n-- Hyvää vettä. Juomavedeksi vain vähäsen lämmintä. Mutta kun siihen\ntottuu, rupean ehkä pitämään siitä enemmän kuin kylmästä.\n\nYht'aikaa johtui sama ajatus molempain mieleen.\n\n-- Rimpisuon salaisuus on selitetty\n\n-- Usvapatsaan synty on keksitty. Voi jos paappa olisi mukanamme!\n\nUsvapatsaan salaisuus oli siis hyvin yksinkertainen asia. Järven\npinnasta nouseva lämmin ilma sekaantui ylempänä kylmään ilmaan ja\nsynnytti tuon usvantapaisen pilven. Tyvenellä se patsaan kaltaisena\nnousi hyvinkin korkealle, mutta tuulessa se pysytteli matalammalla ja\nhaihtui nopeammin. Kun auringonsäteet sitä valaisivat, loisti se kauas\nja näkyi hyvin Paapanmäelle asti. Mutta järveä ympäröivä metsä jäi\ntaivaanrannan alapuolelle.\n\nAurinko loisti täydeltä terältä, ja täällä järven rannalla tuntui ilma\nmelkein kesäiseltä -- kaksi päivää pyhäinpäivän jälkeen. Tunsin, että\npaappa istui korkealla tähystyskivellään ja katseli meihin päin, ja\nniin eläväksi tuli tämä tunne, että huusin:\n\n-- Paappa hoi, tässä me ollaan ja hyvin on kaikki mennyt.\n\nMatti oli sillä välin mennyt puun luo takaisin, katseli sen lehtiä, toi\npienen oksan minulle, repäisi pari lehteä irti ja kysyi matkien\nopettajan ääntä:\n\n-- Minkä puun lehti tämä on? -- Ettekö kaikki tiedä? -- Noh -- sinä\nJussi?\n\n-- Tammen lehti, vastasin paikalla. En ollut ikinä ennen nähnyt tammen\nlehteä muuta kuin oppikirjassa ja opettajan näyttämässä kuvassa, ja\ntässä sain ensi kertaa elämässäni nähdä sen puussa kasvavana. Kaikki ne\npuut, joissa vielä oli enemmän tai vähemmän lehtiä jälellä, olivat\ntammia; muutamat niistä olivat aika isoja. Rupesimme nyt tarkastamaan\nmaassa olevia lehtiä. Löysimme saarnin, lehmuksen ja vaahteran lehtiä.\n\nLehtiä etsiessämme olimme kulkeneet ympyrässä ja tulimme takaisin\nsamaan paikkaan, missä meillä oli kontit. Pyssyjä emme vieläkään olleet\nuskaltaneet laskea kädestä pois. Rupesimme nyt puita tarkemmin\ntarkastamaan. Hämmästyen silloin huomasimme, että suurimmat puut\nmuodostivat jotenkin suuren, ihan säännöllisen ympyrän.\n\n-- Nämä puut ovat ihmisten istuttamia, huudahdin.\n\n-- Varmaan ovat. Ja tuo kumpu ympyrän keskipisteessä on sekin\nihmiskäden toimesta syntynyt. Täällä on käynyt ihmisiä ennenkin. Sitä\nei sovi epäillä.\n\nKumpu, jota Matti tarkoitti, ei ollut korkea. Ehkä kymmenen tai\nkaksitoista jalkaa. Menimme sitäkin lähemmin tarkastamaan. Sen laelle\noli asetettu neljä kiveä ja näitten kivien päällä oli suuri\nneliskulmainen laaka.\n\n-- Lappalaisen uhrialttari, pääsi samaan aikaan suustamme. Olimme siis\ntahtomattamme keksineet lappalaisten pyhän uhripaikan, ja lappalaiset\nolivat tänne tuoneet Etelä-Suomessa kasvavain jalojen puulajien joko\nvesat tai siemenet kasvattaakseen samanlaisen uhrilehdon kuin\nmuinaislappalaisillakin lie ollut.\n\nKatselin laa'an alle ja vedin esille raskaan vanhanaikuisen miekan.\nTerä oli paksussa ruosteessa, mutta pronssinen kahva oli hyvässä\nkunnossa; ei kaivannut muuta kuin puhdistusta. Ihailin juuri sen\nkauniita koristeita, kun Matti veti alttarilaa'an alta soman\nrannerenkaan. Huomasimme heti, ettei tämä ollut pronssia. Se ei ollut\nmustunut, ja sen painokin todisti selvästi, että se oli kultaa.\n\n-- Jussi, me olemme rikkaita miehiä, kuiskasi Matti, rikkaampia kuin\nkirkonkylän lautamies ja vanha kamreeri. Tämmöisistä esineistä maksaa\nkruunu suunnattoman paljon rahaa. -- Matti painoi ponninta ja rengas\naukesi. Hän pisti sen ranteeseen, ja rengas lupsahti itsestään kiinni.\n\nSamassa sekunnissa kuin rengas lupsahti kiinni, kuului pamaus niin\nkova, että korvat menivät lukkoon. Järveen sateli suuria palavia\nrautamöhkäleitä vai mitä lienevät olleet. Ainoastaan sininen savupilvi\nilmassa osoitti sen paikan, missä tuo kauhea räjähdys oli tapahtunut.\nKoko järven pinta rupesi siltä kohdalta kiehumaan, ja vesilinnut\nlensivät pelästyneinä kauas järven toiseen päähän.\n\nSääremme koukistuivat polvien kohdalta kokoon kuin linkkuveitset, ja\nmolemmat painuimme istumaan alttarilaa'alle. Useita pienempiä palasia\nräjähtäneestä esineestä oli singahtanut korviemme ohitse, osumatta\nkuitenkaan meihin.\n\n-- Meteori, sanoin, kun niin paljon toinnuin, että sain jotakin\nsanotuksi.\n\n-- Ukonnuoli se oli, vastasi Matti. -- Ja janhusta oli se jousi, jonka\navulla tuo lennätettiin. Mutta vapisi jousen pitäjän käsi, koska ei\nosunutkaan nuoli maaliin. Lappalainen on käynyt vanhaksi.\n\n-- Olipa vanha tai nuori. Mutta huomaathan sinä, että hän on vielä\nväkevä. Ja minun neuvoni on, että panemme hänen pyhät esineensä\ntakaisin siihen mistä ne otettiinkin. Ehkä hän silloin leppyy. Näin\nsanoessani pistin miekan, joka oli vielä kädessäni, takaisin uhrilaa'an\nalle.\n\nMutta Mattipa ei saanut rannerengasta kalvosestaan irti, vaikka miten\nyritti. Lukko oli jollain tavalla särkynyt, ja rengas pysyi paikallaan.\n\n-- Kun ei lähtene, olkoon siinä, sanoi Matti. Naisten koristeitahan nuo\noikeastaan ovat, mutta ehkä ne jaksaa mieskin kantaa. Kun nimismies\notti linnan-suutarin kiinni, pani hän miehelle vielä raskaammat\nrannerenkaat kuin tämä on. Mutta suutari sanoi vain: ei mies linnassa\npahene eikä suolassa silakka. Istuutui vanginkuljettajan rattaille ja\nlähti. -- Lähdetään mekin.\n\nMatti oli siis jo hyvällä tuulella, ja rannerengas pysyi kiinni. Ei\nhänelläkään kuitenkaan tällä erää haluttanut tutkistella, mitä muita\nkalleuksia lappalaisen uhrilaa'an alla saattoi olla kätkettynä.\n\nEi kumpikaan meistä ollut puhunut, minne lähdettäisiin. Mutta kun\nsaimme kontit selkään, jatkettiin matkaa ilman neuvottelua pitkin\njärven rantaa. Maaperä oli kivetöntä kuivaa nurmikkoa, melkein puiston\ntapaista, koska siellä täällä kasvoi ihanoita lehtipuuryhmiä.\nKesäaikana oli tämä varmaankin äärettömän ihana paikka. Ja kaunis se\noli nytkin syysauringon valaisemana. Lunta ei missään näkynyt, ja maa\nei ollut vielä roudassa.\n\n-- Luuletko, Matti, että tuommoisia tulinuolia satelee joka päivä\njärveen, vai miksikähän vesi on noin lämmintä?\n\n-- Mistäpä niitä joka päivä. Samanlainen lämmin lähde tämä on kuin\netelämaissakin. Ja vaikka Islanti on pohjoinen maa, niin lämmintä vettä\nsiellä purskuu maan sisästä kuin suihkukaivosta. Eihän tämän järven\nvesi olekaan aivan lämmintä, parahultaista uimavettä vain.\n\nMinullakin oli ollut sama ajatus, vaikken ilennyt sitä Matille sanoa,\nkun pelkäsin että hän alkaisi ilvehtiä minulle siitä. Nyt hän oli sen\nitse sanonut. Ja ihan tosissaan, sen näin selvästi.\n\nJatkoimme siis pitkin järven rantaa. Kuljimme vasenta rantaa, pohjoista\nkohti, ja olimme ehtineet jotenkin järven keskikohdalle, kun rupesi\nniin paljon hämärtämään, että tuli pakko ruveta valmistautumaan yöksi.\nPaikka olikin sopiva, siinä kun juuri sattui löytymään parahiksi paksu\nkelohonka rakovalkean laittamiseen ja muutamia aika isoja kuusia,\njoitten alla oli hyvä sateensuoja, jos olisi semmoinen tarpeen. Sillä\nilma ei näyttänyt enää niin kauniilta kuin päivällä. Päätimme siis\nyöpyä tähän paikkaan.\n\nHeitimme kontit maahan ja pyssyt viereen. Matti tiesi kyllä mitä teki,\nkun pisti lyhytvartisen konttiin. Ilman kirvestä ei nuotiotakaan. Matti\nryhtyi kaatamaan honkaa, ja minä läksin kokoamaan hakoja yösijaksi.\nPehmeät patjat laitoinkin ajatellessani, että kahteen yöhön emme olleet\nnukkuneet paljon ollenkaan.\n\nJoka tahtoo nukkua metsässä hyvin, asettakoon havut siten, että niitten\nnenät kummaltakin puolen peittävät toisiaan ja paksumpi rungontapainen\nosa oksasta jää vuoteen molemmille laidoille. Laidat kohotetaan\nmuutamalla pitkinpäin asetetuilla havuilla. Tämmöinen vuode,\ntarpeellisen paksuksi tehtynä, on joustava kuin höyhenvuode. Vuoteen\njalkapohja suunnataan nuotioon päin, ja pääpuolet suojataan siten, että\ntehdään vuoteeseen päin kallistuva seinäntapainen lumeen tai maahan\npistetyistä havuista. Kun tasaisesti palava nuotiotuli heijastuu tästä\nsängynpäädystä, nukkuu tämmöisessä vuoteessa paremmin kuin uhoisessa\npirtissä.\n\nItse nuotiotuli tehdään, jos suinkin olot myöntävät, rakovalkeaksi.\nKelopuusta katkaistaan kaksi pölkkyä, joitten pituuden määrää yöpyvien\nmiesten luku. Pölkkyjen toista kylkeä veistetään siten, että lastut\nnousevat, mutta niitten toinen pää jää puuhun kiinni. Pölkyt asetetaan\nnyt päällekkäin, veistetyt sivut vastatusten ja niitten päät\npönkitetään lujasti, ettei ylähirsi pääse vierimään paikaltaan.\nYläpölkkyä nostetaan vähäsen pistämällä esimerkiksi pari tuoretta\nkoivunpalikkaa pölkkyjen päitten väliin. Pölkkyjen väli täytetään\nkuivilla risuilla, ja rakovalkea on valmis sytytettäväksi. Ellei syty\ntasaisesti, löyhyttele kuusenhaolla.\n\nTäten tehty nuotio palaa, antaen tasaista lämpöä, ilman vähintäkään\nhoitoa talviyön. Aamulla ovat pölkyt miltei sulaneet kokoon yhdeksi.\nMetsonpaksuinen honka palaa mikkelinpituisen yön. Mutta keskitalvella\ntäytyy etsiä paksu puu. Jos rupeavat jalkapohjasi tuntumaan liian\nlämpimiltä, ota muutamia höyheniä patjastasi ja pistä varjostimiksi\nlumeen tai maahan.\n\nRupesi olemaan jotenkin pimeä, kun nuotiomme oli valmis. Kehotin\nsentähden Mattia sytyttämään sen, että saisimme ryhtyä illalliselle.\nOlimme ahertaneet ahkerasti, että olin jotenkin hiestynyt, ja tahdoin\nlämmitellä kuivaksi, ennen kuin ryhdyimme levolle.\n\n-- Mitä sinä aina hätäilet. Ei pikaisuus muussa kelpaa kuin kirppuja\nkäsittäessä. Kiire ei ole niin suuri herra, ettei jouda vähää aikaa\nodottamaan.\n\n-- Ei minullakaan koskaan ole niin kiirettä, etten lähtemään jouda.\nMutta nytpä en aiokkaan lähteä. Ei kissaa pitkillä puheilla säkkiin\npanna; sytytä nyt vain. Lämmin on vanhalle hyvä eikä nuorellekaan\nhaitaksi.\n\n-- Älä luule, lukkari, että pappi virren alkaa. Sytytä itse.\n\n-- Milläpä kynnetön puuhun menee. Sinullahan on tulitikut.\n\n-- Vai minulla. Sinunhan ne piti ottaa.\n\n-- No istu ja pala! Sinullahan ne on. Näinhän kun pistit laatikon\ntaskuusi. Ota esille vain heti, taikka minä näytän, että tässä on\npoika, jonka pää ei ole paperista.\n\n-- Olkoon niinkin. Mutta siinä laatikossa, jonka minä taskuuni pistin,\nei sattunutkaan olemaan tikkuja, vaan rohtimia, ja ne tarvitaan pyssyn\nperkkaamiseen. Anna tikut tänne, sillä nyt pannaan pirtti lämpiämään.\nEihän se aurinkokaan ennen paista, kuin nousee.\n\n-- Voi hyvä Matti, älä viitsi enää hullutella. Minun tulee vilu. Anna\njo tikut.\n\n-- Ei kattikaan kaikkia saa, jota se naukuu. Et sinäkään tikkuja saa,\nkun ei ole. Johan minä sanoin, että tikkulaatikossani on rohtimia.\n\nNyt minäkin rupesin ymmärtämään, ettei kummallakaan meistä tikkuja\nollut. Allapäin pahoilla mielin istuuduimme pimeässä syömään. Samassa\nsattui käteni pyssyyn, joka oli kontin vieressä.\n\n-- Anna jo tänne tikkulaatikkosi, sillä minä sytytän, oli siinä\nrohtimia tai tikkuja.\n\n-- Tuossa on. Pane piippuun, että leuvat liikkuu. Se tuli, jonka\ntupakka...\n\n-- En minä tupakkaa sinulle tarjoa. Mutta tulta annan, jotta räiskyy.\nVoitele jo leukapielesi, etteivät marise. Voide se pyöränkin pyörittää.\n\n-- Voitele omiasi, jos sinulla rasvaista on. Silakka ja leipä on\nminulle parasta voidetta.\n\nSillä välin olin silvinyt pienen rohdintukon höllällensä ja asettanut\nsen nuotiopölkkyjen väliin. Lisäsin siihen vähäsen kuivia sammalia,\npistin pyssyni suun lähelle ja pamautin. Kahden minuutin perästä\nräiskyi tuli nuotiopölkkyjen raosta. Jos oli lappalaisia liikkeellä,\nkyllä he nyt sekä näkivät että kuulivat.\n\nSyötyämme ja lämmiteltyämme panimme maata. Lämmin olikin havuinen\npirttimme, eikä savukaan vaivannut. Heti kun ojentauduimme\nvuoteillemme, alkoi pimeästä metsästä kuulua vuorolaulua, joka oudon\nkorvissa soi aivan kamalalta, mutta siihen tottuneelle oli levollista\nkehtolaulua vain. Huu, kuului pitkäveteinen ääni. Puu, vastasi hetkisen\njälkeen samanlainen, vähän matalampi ääni. Huu, uudistui laulajan ääni\n-- puu, vastasi säestäjä. Tätä kahdenlaulua jatkettiin läpi hyvän osan\nyötä.\n\nKyllä lappalainen arveli meidät ensikertalaisiksi, kun tuommoisilla\ntempuilla luuli voivansa yöuntamme estää. Ei huuhkaja ihmiselle\nvaarallinen ole, mutta jos se olisi miehenkorkuinen lintu, en minä\nainakaan pistäisi nenääni metsään.\n\nEi vihollisemme kuitenkaan vielä tähänkään yritykseen tyytynyt, sillä\nsamassa kun silmämme rupesivat painumaan umpeen, kuului metsästä\ntakaamme karjahdus niin hirvittävän kamala, että molemmat kavahdimme\npystyyn pyssyt kädessä, tuijottaen pelästyneinä toisiimme. Ei kumpikaan\nmeistä ollut ennen karhun ääntä kuullut, mutta tästä mylvinästä ei\nvoinut kukaan erehtyä, siksi perinpohjaisesti se selkärankaa värisytti.\n\nKauhea karjunta ei uudistunut. Tiesimme vallan hyvin, ettei karhu\nkoskaan hyökkää nukkuvan ihmisen kimppuun, olletikin kun tämä nukkuu\nhyvän nuotion ääressä. Mutta kamala ääni ei tahtonut korvakalvoista\npoistua. Huuhkajatkin lopettivat konserttinsa, kun vaari itse vaati\npuheenvuoroa. Viiden minuutin jälkeen panivat ne sen kuitenkin uudelle\nalulle, ja nyt meistä tuo vuorolaulu soi oikein rauhoittavalta. Olimme\nperin väsyneitä, ja luonto vaati velkansa maksettavaksi. Nukuimme\nsikeästi emmekä heränneet ennen kuin oli täysi päivä.\n\nEhkä emme olisi vieläkään heränneet, mutta teeri tuli lentäen järven\ntoiselta puolelta, istahti kuusen latvaan ihan viereemme ja samassa\nhuusi: \"tsuhii, tshui\". Tämä tuttu ääni sai minut paikalla jaloilleni,\nja ennen kuin lyyryhäntä ehti aamulauluaan jatkaa, makasi se siivet\nhajallaan jalkaini edessä. Mattikin heräsi laukauksesta.\n\n-- Mikset pudottanut suorastaan nuotioon, olisi paistettu samalla\naamiaiseksi?\n\n-- Ei kaikkea karvaista kärvennetä. Aion kyniä ensin ja perata.\nKoiralle kelpaa kynimättäkin, mutta minun vatsani ei siedä, ellei ensin\nsiivota.\n\n-- Vai semmoinen herkkusuu olet. Laitetaan sitten oikein herrasmiehen\nruokaa. Paappa sanoo: kaali kolkko koiran ruoka, vellinki vasikan\njuoma, puuro, huttu naisten ruoka, liharuoka miehen ruoka. Keitetään\nnyt parasta mitä talossa on.\n\n-- Kyllähän ne kaikki luulevat itseänsä kokiksi, joilla vain on pitkä\npuukko.\n\n-- Pidä sinä puhereikäsi kiinni, kunnes saat sitä parempaan\ntarkoitukseen käyttää. Kyllä minä siitä huolen pidän, että ruoasta\ntulee makeaa.\n\nSillä välin oli Matti tehnyt ropposen tuohesta, teki sitten tulisijan\nmuutamasta kivestä, täytti sen hyvällä hiilloksella ja nosti padan\nsijaisen kiehumaan, ripotettuansa siihen muutaman suolajyvän. Teeri\nleikattiin palasiksi ja pantiin veteen kiehumaan. Matti leikkasi\nviipaleen silavaa keitoksen höysteeksi.\n\n-- Olisit pannut voita toiseksi. Läskiä on lysti syödä, voita vielä\nleppoisempi.\n\n-- Eihän se voi perunoitakaan pilaa. Mutta kolme on voilla vikaa:\ntalvella jäänä, suvella sulana, se pahin, kun ei ole ollenkaan. Mutta\njollei voi perunoita pilaa, eipä läski lientä kitkeröitse. Tehdään\ntänään suolainen ja sakea, se on talonpojan makea.\n\n-- No tehdään vain, kun et osanne herrain ruokaa tehdä. Sitten pannaan\nrokka röijyyn ja keitetään leipää evääksi. Maistetaanhan linnassakin\nherkkuja: toisinaan leipää ja vettä, toisinaan vettä ja leipää.\n\n-- Leivästä on hyvä ruoan apu. Kyllä sitä sopii linnassakin käyttää.\nMuuten on puurossakin pehmeitä paikkoja, kun ei sitä vain tarvitse\nluukusta syödä, kuten linnassa kuuluvat tekevän.\n\n-- Mitäpä ne luukusta. Linnan-suutari kertoi, että siinä talossa kun on\naamukahvit juotu, niin käsketään aamiaiselle, joksi tarvitaan\nmunakaakkua pannukaakkua. Ei päivällisruoka myöskään ollut missään\nmuussa suhteessa moitittava kuin että siihen kuului kolme pitkää\nvehnäkorppua miestä kohti ja ne oli ehdottomasti kaikki päähän asti\nsyötävä. Se kuului sen talon sotilaalliseen järjestykseen, josta ei\nmitään poikkeusta myönnetty, ei pyynnöstäkään.\n\n-- Vai semmoiset ne pääateriat. Kun vein eräänä sunnuntai-iltana ukolle\npyhäsaappaani puolipohjattavaksi, pureksi hän kuivaa leipää ja ryyppäsi\nkaljaa illalliseksi. Sanoi, etteivät hänelle maistuneet enää juustot ja\nvoit, kun linnassa aina pantiin illalliseksi paksulti voita juuston\npäälle, ja kun vartija tätä ruokaa toi tarjottimella, niin joka kerta\nsanoi: maiskis mansikka karhun suuhun. Eivätkä kuulu olleen ryyppyvälit\nmyöskään moitittavan pitkät. Kyllä siinä talossa kelpaa elää. Kovin\nsanoi myös panneensa vastaan, kun portista työnnettiin ulos.\n\nLinnunliemi oli nyt kypsä. Teimme tuohesta lusikat, ja pian oli pata\ntyhjä. Nuotion sammutimme huolellisesti, ja reippain askelin lähdimme\nmarssimaan järven pohjoista päätä kohti. Maa oli pitkin rantaa\nsamanlaista lehdontapaista nurmikkoa, jota olimme edellisenäkin päivänä\nkulkeneet. Parhainta viljelysmaata näytti olevan, hyötyistä savimaata.\nEmme voineet kyllin ihmetellä, miten tämmöinen viljelysmaa oli jäänyt\nkäyttämättä. Ei näkynyt ainoatakaan latoa, heinäsuovaa tai muuta\nihmistoiminnan merkkiä. Tässä oli käyttämätöntä viljelysalaa\nriittävästi ison kylän tai pienen pitäjän varalle. Muutamin paikoin oli\njärven rannalta havumetsän reunaan kolmatta kilometriä; ainoastaan\nmuutamassa paikassa, kuten edellisen yön nuotiopaikassa, ulottui metsä\nmelkein rantaan asti.\n\nJärven pohjoiseen päähän päin nousi maa, rannat jyrkkenivät, ja järvi\npäättyi äkkijyrkkään kaihoon, joka kohosi vähäisen yli ympäröivän\nmetsän.\n\nKallion laelta oli varmaan erinomainen näköala yli koko järven ja\nlaakson. Puolijuoksua kiirehdimme kallion läntistä loivaa rinnettä\nylös. Ikäänkuin keskinäisestä sopimuksesta emme kumpikaan katsoneet\nympärillemme, ennen kuin tulimme korkeimmalle huipulle.\n\nSe näky, joka täältä avautui, teki meidät mykiksi. En ollut uskoa\nsilmiäni. Istuuduin kivelle ja nousin uudestaan katsomaan. Oli\nikäänkuin olisi salaa toivonut, että silmäni olisivat minut pettäneet.\nMutta sama näky kohtasi minua, vaikka kuinka olisin katsellut. Tästä\npaikasta näin joka suuntaan metsän yli. Ja mihin hyvänsä katseeni\nohjasin, sulivat taivaanranta ja ääretön lumitasanko yhteen.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nEmme olleetkaan, kuten olimme luulleet, pitkällä niemekkeellä nevan\npohjoisrannalla.\n\nOlimme saarella. Autiolla asumattomalla saarella. Tätä tosiasiaa en\nvoinut enää epäillä. Ennen kuin tämä kuitenkin ehti minua oikein\npahasti pelottaa, muistin onneksi, että olimme purjehtimalla tänne\ntulleet. Purjehtimalla tulisimme myös pääsemään takaisin, ellemme\nennen, niin ainakin tuulen kääntyessä. Pohjoiseen päin katsellessani\nvaltasi minut tunne kuin tuo ääretön tasanko ylettyisi pohjoisnavalle\nasti, jos se edes siihenkään loppui. Sinne päin en uskaltaisi enää\npurjehtia. En lähtisi, vaikka minulle luvattaisiin vanhan kamreerin\nrautainen rahakirstu.\n\n-- Matti, kyllä me täältä kotiin pääsemme.\n\n-- Pääset kyllä, jos kykenet jahtia yksin hoitamaan.\n\n-- Älä hulluttele. Yhdessä tänne on tultu ja yhdessä täältä lähdetään.\n\n-- Kyllä minä ensi talvena tulen sinua kotiin kyyditsemään, jos sinua\nkoti-ikävä rupeaa vaivaamaan, mutta tänä talvena en henno päiväksikään\ntäältä poistua.\n\n-- Älä puhu noin jumalattomasti. Vai aiotko sinä, kuten Roopinpoika,\nviettää elämäsi asumattomalla saarella?\n\n-- Eihän se asumaton sitten ole, kun minä täällä asun. Eikä se\nRoopinpoika mikään jumalaton ollut. Kristitty ihminen hänkin kuuluu\nolleen.\n\n-- Hänen oli pakko jäädä saarelle asumaan, kun ei hänellä ollut alusta,\nmutta meillä on hyvä jääjahti, joka päivässä tai kahdessa vie meidät\nkotiin.\n\n-- On kun on. Ja kaksi hyvää pyssyä ja neljä uutta kirvestä ja ihan\nuusi saha ja iso jauhokuli ja suolapussi ja paljon muuta hyvää, jota\nRoopinpojalla ei ollut. Lähde jos tahdot, en minä ainakaan lähde.\n\n-- Minäkö jättäisin sinut yksin tänne karhun syötäväksi. Huomenaamulla\nkun heräät, olet jo valmis lähtemään.\n\n-- No se nähdään huomenaamulla. Mutta minä luulen, että tämä\nlappalaisen kultarengas on minut noitunut tähän saareen kiinni niin\nkauaksi kuin se ranteessani on. Enkä minä karhua pelkää. Mitenkä tuo\nsitten lie sattunut tänne saarelle joutumaan?\n\n-- Lähtenyt keväällä suolle karpaloita syömään ja sitten tänne eksynyt.\nEi sitä kesällä neva kannata, kun se ei ihmistäkään kannata.\n\n-- Ei luulisi kannattavan, ei muuten ainakaan ellei lappalainen ole\nsitä tänne lähettänyt. Mutta tuli mitä tuli, ei se tule täältä\nlähtemään, ellei sillä erinomaista kiirettä ole. Nahan olen aikonut\npanna sänkyni pohjalle. Jos sattuu tulemaan kylmä talvi, eivät ehkä\nsudennahat pidä lämpimänä.\n\n-- Vai nahan myyt, ennen kuin olet karhun ampunut.\n\n-- Enkä myykään, itse olen aikonut pitää. Mutta jos kohtuuhinnat\nmaksat, ehkä annan sinun ostaa toisen puolen, niin ei tarvitse\nsinunkaan talvella vilua kärsiä.\n\n-- En minä porsasta pussissa osta. Tehdään kaupat sitten kun tavara on\ntarkastettu ja hyväksi huomattu. Lähdetään nyt paluumatkalle.\n\nJärven itäinen ranta oli samanlaista kuin läntinenkin. Ei siinäkään\nnäkynyt lunta missään, ja ruohokin oli monessa paikoin vielä niin\nvihreätä, että olisi sopinut pitää karjaa laitumella. Tuskinpa\nEtelä-Suomessakaan on maa marraskuun alussa niin vihreätä kuin täällä.\nEi ainakaan semmoisina vuosina, jolloin tulee talvi näin varhain kuin\ntänä vuonna.\n\nJärven eteläpäässä ammuimme kaksi hanhea. Aika isoja ukkoja ne olivat.\nEn ole koskaan ennen hanhea ampunut, mutta Matti on ampunut useampia.\nOlisimme voineet ampua joutsenenkin, mutta kun sen liha kuuluu olevan\nhyvin karkeaa, emme raaskineet.\n\nSaavuimme järven päähän niin hyvissä ajoin, että meillä oli hyvä aika\nvalita sopiva nuotiopaikka. Täällä oli muutamien pilvenkorkuisten\nkuusien vieressä ryhmä pitkiä kelohonkia. Nuotio tehtiin ja sytytettiin\nkuten edellisenäkin iltana. Tämä oli kyllä Matin mielestä sopimatonta\nruudin haaskausta, ja olisimme ehkä ehtineetkin lähteä siihen paikkaan,\njossa jahti ja tulitikut olivat, mutta siinä tapauksessa olisi meidän\nollut pakko viettää yömme kylmällä nevanrannalla. Tämä paikka\nkorkeitten kuusien alla oli meistä niin kodikas ja sitä paitsi\nerinomaisen hyvin suojassa kaikkia tuulia vastaan, ettemme tahtoneet\nlähteä etemmäksi.\n\nIllalliseksi haukattiin kuivaa leipää ja \"masiinaläskiä\", mutta Matti\nlupasi aamiaiseksi paistaa toisen hanhen sillä tavalla, jota Amerikassa\nmiehet kämpässä käyttävät.\n\nOlimme nyt varmat siitä, ettei ihmisiä ollut saarellamme. Niistä ei\nsiis enää pelkoa. Mutta sama hirvittävä kamala karjunta, joka\nedellisenä iltana pani veremme hyytymään, uudistui tänäkin iltana, ja\nsama vuorokonsertti meitä nukutti. Meitä rupesi jo suututtamaan, että\nlappalaisukko, jonka laskelmiemme mukaan pitäisi olla jo ainakin\nsadanviidenkymmenen vuoden vanha, täten yritti peloittaa meitä pois\npaikasta, joka muuten kaikin puolin oli näin ihana ja miellyttävä.\nMatti ei puhunut mitään, mutta hänen suuttuneesta katseestaan ymmärsin,\nettä jos hänen vihamiehensä olisi ollut käsin käsiteltävissä, olisi\ntullut tuima tappelu.\n\nKun aamun sarastaessa heräsin, palasi Matti jo rannalta, kynitty ja\nsiivottu hanhi kädessään. Jalat sidottiin yhteen ja paisti ripustettiin\naika ison hiilikasan päälle. Lintu oli lihava kuin porsas, mutta kauan\nkesti, ennen kuin se oli läpeensä kypsä. Eipä meillä myöskään kiirettä\nollut, vaan päätimme levätä tämän päivän, kun meillä oli sekä tulta\nettä valmista ruokaa: linnunpaistia kahden päivän varaksi. Sitä ei ole\ntalonpoikaselle miehelle joka päivä tarjona.\n\nSyötyämme kaatoi Matti muutamia kelohonkia ja rupesi katkaisemaan\nniistä kolmen sylen pituisia hirsiä. Ihmettelin miksi hän teki\ntarpeettoman pitkät nuotiohirret. En kuitenkaan sanonut mitään, vaan\notin pyssyni ja lähdin kävelemään pitkin järven rantaa. Useassa\npaikassa oli lähellä rantaa lätäköitä, joissa kasvoi runsaasti\nvesikasveja. Melkein kaikissa näkyi vesilintuja, parhaasta päästä\nhanhia ja heinäsorsia. Kun maa ei ollut aivan tasaista ja monessa\npaikassa lampien rannalla kasvoi pajupensaita, joista lehti ei ollut\nvielä kokonaan lähtenyt, onnistuin hyvin hiipimään osuviin. Vaikeampi\noli saada ammutut linnut rantaan. Mutta kun rupesin ampumaan ainoastaan\nsemmoisia lintuja, jotka uivat lähellä rantaa, sain ammutut linnut\nkäsiini. Suuri oli iloni, kun täten onnistuin saamaan kaksi isoa hanhea\nja useampia heinäsorsia. En ruvennut niitä kantamaan mukanani, vaan\nripustin ne seipäisiin ottaakseni ne paluumatkalla mukaani leirille.\n\nOlin täten jo kulkenut melkein järven keskikohdalle, kun äkisti tumma\nvarjo vilahti silmieni edessä. Suuri lintu heittäytyi suorastaan\nilmasta minun päälleni kuin saaliin kimppuun hyökäten. Salaman\nnopeudella jännitin hanan ja ammuin, melkein tähtäämättä. Osasin niin\nonnellisesti, että lintu putosi maahan jalkaini eteen. Se oli\npeloittavan suuri huuhkaja. Ellen olisi todellakin ollut nopea ja\nosannut näin onnellisesti, olisi minun voinut käydä hyvinkin huonosti,\nsillä eläimen kynnet olivat terävät kuin neulat.\n\nLatasin uudelleen ja olin juuri ehtinyt painaa luodin ruutipanoksen\npäälle, kun aivan lähelle korkean kiven nenään ilmaantui toinen\nhuuhkaja. Se tuijotti minuun tuimasti suurilla pyöreillä silmillään.\nMelkeinpä tuntui kuin sekin olisi tahtonut hyökätä kimppuuni ja siten\nkostaa toverinsa kuoleman. Siihen en kuitenkaan suonut sille aikaa,\nvaan heti kun sain nallin silinteriin, ammuin, tähdäten noitten suurten\nsilmäin väliin. Lintu kapsahti kiveltä maahan ja oli jo kuollut, kun\nladattuani uudestaan tulin kivelle.\n\nNostin molemmat huuhkajat kivelle, suuresti ihmetellen, miten huuhkaja\nuskaltaa hyökätä ihmisen kimppuun. Muistan joskus lukeneeni, että\nhuuhkaja välistä päivänvalon sokaisemana tekee tämmöisen tempun. Mutta\nuskoni on, että se päivälläkin näkee paremmin kuin yleensä arvellaan.\n\nKun iltapäivällä palasin leirille, oli lintukantamukseni kasvanut niin\nsuureksi, että olkapäitä pakotti. Kerroin Matille seikkailuni\nhuuhkajien kanssa. Matti ei ollenkaan sanonut epäilevänsä, ettei\ntämäkin ollut lappalaisen konsteja. Itse sanoi kuulleensa kaikenlaisia\npelottavia ääniä välistä metsästä, välistä järvestä ja ilmasta. Kun hän\nkatkaisi hirren, niin juuri samassa kun kirveen piti iskeä puuhun,\nkuului ilmasta niin kova ääni, että hänen täytyi pakostakin katsoa\nylös. Samassa luiskahti kirveen terä ja vei hyvän kappaleen ihka\nuudesta pieksusaappaasta. Mutta, lisäsi Matti, verta ei pystynyt\nvuodattamaan, ja kontissa on minulla hyvät paikkaamisvärkit. Taisipa\nlappalainen erehtyä, kun napsautti tämän ranteeseeni kiinni. En minä\nnyt enää yritäkkään saada sitä ranteesta pois.\n\nJärvestä olin kuullut kuikan äänen ja ilmasta eteläänpäin lentävien\nhanhien ääniä. Mutta koska Matti ei juuri välittänyt minun\nselityksistäni, niin pian kuin lappalaisen taiat olivat kyseessä, en\nviitsinyt puhua niistä.\n\nMatti ei ollut laiskotellut poissaoloni aikana. Kahdeksan kappaletta\nkuivia honkahirsiä parasta laatua oli edessämme maassa. Metsä oli niin\npitkäkasvuista, että kustakin puusta tuli kolme kolmensylen hirttä. En\nmalttanut olla enää kysymättä Matilta, miksi hän näin monta\nnuotiohirttä yhdellä kertaa kaatoi.\n\n-- Alustahirret näistä tulee. Totta maar latvatkin nuotioksi kelpaavat.\nEikä me ollakaan nuotiolla kovin pitkää aikaa enää, kun vain saamme\ntänne isot hakkuukirveet ja sahan. Eihän tämmöisellä pikku kränällä saa\nmitään irti.\n\n-- Taas sinä, Matti, hulluttelet. Ansiotyöhön me olemme matkalla.\nEmmehän me täältä saa penniäkään irti, vaikka miten ahkerasti kirvestä\nheilutamme. Ollaan täällä vielä muutama päivä ja jatketaan sitten\nmatkaa, kunnes löydämme työpaikan.\n\n-- Tämä on työpaikkamme, ja yhdeksi vuodeksi se meille riittää. Minä en\nainakaan lähde tästä saaresta pois, ennen kuin olen sen niin\nperinpohjaisesti tutkinut, että osaan sen sekä sisältä että ulkoa.\nJohan olen sanonut, että olemme nyt rikkaita miehiä. Oletko kuullut,\nettä vanha komisarius tai kirkonkylän lautamies juuri lähtevät\nansiotöihin?\n\n-- Mutta ajattele toki paappaa. Kovat hänelle tulevat tunnonvaivat, kun\nemme kesäksi tule kotiin. Hän uskoo, että meidän on käynyt pahemminkin\nkuin hänen isällensä kävi.\n\n-- Ei paapalla semmoinen luonto ole. Kyllä hän meitä kärsivällisesti\nyhden vuoden odottaa. Kun emme kesän alussa tule, hän ajattelee, että\nolemme toisten tukkipoikien kanssa lähteneet tukinuittoon ja sitten\nkesäksi ryhtyneet toisiin hommiin.\n\nPaappa minua eniten suretti. Tiesin, ettei hän niin huoleton\nkohtalostamme ole kuin Matti luuli. Mutta olihan meillä aina tilaisuus\nlähteä keväälläkin takaisin, ennen kuin routa lähti nevasta. Ja\nkevääseen asti paappa kyllä tulisi kärsivällisesti odottamaan. Sen\ntiesin. Omasta puolestani olin yhtä utelias kuin Mattikin saaren\nsalaisuuksia tutkimaan. Ja vaikka tuo hirveä öinen karjunta peloitti\nvähäisen päivälläkin, niin huoleton elämä täällä yksin metsässä\nhoukutteli erinomaisella voimalla. En yhtään ihmettele lappalaisukon\nuhkauksia sille, joka uskaltaisi tänne lähteä. Että tämä saari oli\nollut pakana-ajan lappalaisten pyhä paikka, on selvä asia. Kumma vain,\nettä ovat onnistuneet pitämään asian niin hyvin salassa, ettei nykyajan\nkansa siitä vähintä tarinaakaan tunne.\n\nEn puhunut siis mitään, kun Matti käski minun tulla pirtin paikkaa\nkatsomaan. Sekin oli hänellä jo valmiiksi haettuna. Ja sopivan\nhän olikin löytänyt. Se oli ainoastaan parikymmentä syltä\nnuotiopaikastamme. Paikka oli ruohoinen kukkula, josta oli kaunis\nnäköala yli koko järven aina sen pohjoiseen päähän asti. Sinne\nkannoimme heti Matin kahdeksan hirttä. Ja tavallisen raskaita\nkantamuksia ne olivatkin.\n\nSeuraavana yönä ei kuulunut mitään vuorolaulua. Myöskään kamalaa\nkarjuntaa ei tänä yönä kuulunut, vaikka se kyllä myöhemmin monena yönä\nhäiritsi yörauhaamme. Iloisia olimme, että huuhkajat oli ammuttu, sillä\ntuommoinen lintu tappaa suuret määrät metsälintuja, ja metsälinnut\ntarvitsemme itse ruoaksi talven kuluessa. Omituista jyrinää kuulimme\nkyllä sydänyön aikana, mutta kun olimme hyvin väsyneet illan raskaasta\nkantamistyöstä, emme paljon siitä välittäneet.\n\nMeillä ei ollut nyt enää muuta ruokaa jäljellä kuin hanhenpaistia,\nminkä tähden heti noustuamme lähdimme jääjahdille tuomaan omaisuuttamme\nsieltä pois. Kaikki oli siellä samassa kunnossa kuin kaksi päivää\nsitten paikalta poistuttuamme, mutta kylmää ja kolkkoa täällä oli\nverrattuna siihen ilmanalaan, mikä järven rannoilla vallitsi. Täällä\ntäysi talvi, siellä melkein kesäinen ilma. Emme sentähden viipyneetkään\nsiellä enempää kuin kantamusten tekemiseen oli tarpeen, ja päätimme\nmyöskin heti seuraavina päivinä tuoda tavarat sieltä leirille.\n\nKämppään tullessamme huomasimme heti, että meillä poissaolomme aikana\noli käynyt vieraita. Huolellisesti valmistetut vuoteemme nuotion\nvieressä oli heitetty huiskin haiskin, ja puussa, jossa ampumani linnut\nriippuivat, näkyi syviä naarmuja. Kuokkavieras ei ollut kuitenkaan\nruoasta välittänyt, koska valmiiksi paistettu hanhenpalanenkin oli\njätetty rauhaan.\n\nLaitoimme heti vuoteet uudestaan kuntoon ja menimme sitten katsomaan\npirtinpaikalle. Kaikki hirret, jotka niin suurella vaivalla olimme\nkantaneet paikalle, oli vieritetty rinnettä alas ja kelluivat nyt\njärvessä. Onneksi oli tuuli rannalle päin. Hetken perästä olivat ne jo\nmaalla kuivamassa auringon paisteessa.\n\nTähän asti emme olleet muuta puhuneet kuin mitä työ hirsien\nkorjaamisessa vaati. Mutta nyt Matti nousi paksuimman hirren päähän,\npui nyrkkiään metsään päin ja lupasi juhlallisesti, ettei ennen lepäisi\nkuin lappalaisen viimeinen palvelija oli tapettu. Koirat ja kanat on\ntapettu; kun karjukin saadaan tapetuksi, silloin taitaa ukon talo kohta\nhävitä.\n\n-- Sillä pitää olla tulta suussa, joka lähtee hiisiä vastaan\ntappelemaan. Ja millä aseella me karhun tapamme, kun luodikkomme ovat\nsiihen toimeen liian pienireikäisiä? Eikä tuo peto koskaan tule\nnäkyville. Pimeyden töitä vain harjoittaa. Jos se saa meidät kynsiinsä,\nniin emme kirveilläkään paljoa toimita.\n\n-- Totta on. Mutta kuolee karhu pienireikäisenkin pyssyn laukauksella,\nkun vain panee paljon ruutia ja ison luodin.\n\n-- No ruutia voit panna vaikka suun tasalle. Mutta miten aiot sen ison\nluodin panna pienireikäiseen pyssyyn? Taitaa jäädä panematta, kunnes\npystyt pistämään omat koipesi kolmivuotisen pojan pöksyihin.\n\nMatti ei vastannut mitään, etsi vain rannalta pari kuivaa koiranputkea,\njoita hän tarkoin mittaili ja vertaili pyssynluotiin. Sitten menimme\nnuotiolle, jossa Matti valoi koiranputkiin lyijypölkyt, jotka tulivat\nnoin kolmen senttimetrin pituisiksi. Molemmat pyssyt ladattiin nyt\nkaksinkertaisella ruutipanoksella, jonka päälle lyijypötkyt\ntyönnettiin.\n\n-- Tuossa on kuusitoistavuotisen koivet kolmivuotisen pöksyissä, sanoi\nMatti ojentaen minulle pyssyni.\n\nYmmärsin hyvin, että jos tuommoinen lyijypötky sattui oikeaan paikkaan,\nniin ei karvat eikä nahka paljon estä sen tietä sydämen läpi.\n\n-- Mutta miten aiot saada karvahallin ammuttaville? Eihän häntä ole\nvielä nähtykään.\n\n-- En minä tahdokaan tuota ruokotonta elävänä nähdä. Tyydyn siihenkin,\nkun näen sen kuolleena maassa makaavan.\n\n-- Minäkin tyydyn erinomaisesti siihen. Pelkään vain pahasti, ettei\nisokarju aiokkaan meidän lystiksemme paneutua kuolleena maahan\nmakaamaan.\n\n-- Mitä minä sen aikomisista. Minä se tässä aion. Ja aikomukseni on\npanna karhu tekemään itsemurha ja omat sanomakellonsa soittamaan. --\nMutta \"päivä puolessa, nälkä suolessa\". Ei ainakaan minun\nvatsarustinkini tyydy, ellei ruoalla lepytetä.\n\nSyötyämme lähdimme kohta pirttimäelle. Tarkoin tarkastettuamme, mitä\ntietä karhu oli tullut, laahasimme sinne raskaan pölkyn, johon sidoimme\nmolemmat pyssyt lujasti kiinni ja viritimme ne nuoralla siten, että jos\nkarhu kulki samaa tietä, se ei voisi olla pyssyjä laukaisematta.\nLaskelmien mukaan pitäisi luotien osua sydämen kohdalle. Hirret\nkannoimme kaikki uudestaan mäelle entiseen paikkaansa. Luulimme\nvarmasti, ettei karhu malttaisi olla edellisen yön lystiä uudistamatta.\n\nKirveet sänkytovereina panimme maata, ja vaikka jännityksemme oli\nsuuri, olimme päivän työstä niin väsyneet, ettemme kauaa jaksaneet\nvalvoa, ennen kuin silmät painuivat umpeen. Puoliyön aikana heräsimme\nkuullessamme, miten jo ensimmäinen hirsi vieri mäenrinnettä alas ja\nloiskahti veteen. Karhu oli siis tullut toista tietä kuin edellisenä\nyönä. Kuulimme miten toinen hirsi toisensa jälkeen meni samaa tietä\nkuin ensimmäinen. Tyytyväisellä mörinällä karhu säesti vierivien\nhirsien jyrinää. Laskimme kahdeksaan asti. Silloin jyrinä päättyi, ja\nkarhu ikäänkuin voitostaan riemastuneena kiljaisi pari kertaa, että\nmetsä kaikui. Sitten oli kaikki hiljaista.\n\n-- Mitä sitten lauletaan, kun virsi loppui? kuiskasin Matille.\n\n-- Odota vielä hetkinen. Aamen aina virren päässä, tikku makkaran\nnenässä. Ehkä se vielä aamenenkin laulaa, kun kerkeää.\n\n-- Eihän lisä pahaa tee muuta kuin maantien jaossa ja selkään\nsaannissa.\n\nMikä meihin lie mennyt, kun näin uskalsimme leikkiä laskea, vaikka\nmissä hetkessä hyvänsä karhun kynnet olisivat voineet olla niskassamme.\n\n-- Mutta jos tuo ruokoton ryhtyy samaan temppuun, kun huomaa\npyssypölkkymme; voi käydä niin, että karhu ampuu meidät emmekä me\nkarhua.\n\nSamassa kuulimme karhun jo tulevan mäenrinnettä alas. Äkisti olimme\nmolemmat paksun kuusen takana. Tarpeeton oli kuitenkin pakomme, sillä\nsamassa paukahtivat laukaukset, ja päästäen hirveän mölinän syöksyi\nkarhu kuin myrskytuuli nuotiomme ohitse ja katosi metsään. En voinut\nolla lähettämättä sen perään neuvoa: aja hiljaa ahtehessa, paremmin\nreki pitää. Matti kuitenkin puolsi karhua, väittäen, ettei ole sääriä\nsäästettävä, kun on kiire kintahissa.\n\nOli miten oli, yrityksemme oli epäonnistunut.\n\nSeuraavana aamuna tarkastimme karhun jälkiä ja huomasimme niissä\njokusen veripisaran. Seurattuamme askeleita pari sataa metriä löysimme\n-- kaksi hammasta. Toinen luodeistamme oli siis sattunut suun kohdalle\nja ilmaiseksi vapauttanut karhun parista hampaasta suurempaa vahinkoa\nsille aiheuttamatta, mikä ei ollutkaan ihmeteltävää, kun karhu oli\ntullut toista tietä kuin olimme odottaneet. Olimme menetelleet\najattelemattomasti. Meidän olisi pitänyt asettaa pyssyt siten, että\ntoinen luoti olisi sattunut kohdalle, tuli karhu sitten kumpaa tietä\nhyvänsä. Palikka selkään sille, joka jälestäpäin neuvon keksii.\n\nKun suuresti pelkäsin, että Matin pitkät kuulat olivat lyöneet\npyssynpiippumme vääriksi, vaadin, että pilkkaan ampumalla hankitaan\nasiasta varmuutta. Matti väitti, etteivät ole ennenkään Mataraisen\npiiput pettäneet, ja oikeassa hän oli, kaikeksi onneksi.\n\nRakensimme nyt aittapahasen puuhun, sillä pelkäsimme, että karhu muuten\nehkä rupeaa muonavarastoamme vähentämään. Valitsimme pienenpuoleisen\nkuusen, jonka oksat hyvin kestivät meidän painomme, mutta laskelmamme\nmukaan eivät kestäisi karhun painoa. Seuraavina päivinä toimme kaiken\nomaisuutemme, yksin purjeenkin, leirille.\n\nNyt tein Matin ehdotuksesta luettelon omaisuudestamme. Luettelo sai\ntämän muodon:\n\n        Kalustoluettelo.\n\n    Kahdet melkein uudet sarkavaatteet.\n    Kahdet pieksusaappaat.\n    Kaksi karvalakkia.\n    Neljä paitaa ja neljät alushousut.\n    Neljä paria sukkia.\n    Kahdet kintaat ja vanttuut.\n    Yhdet vällyt ja viisi sudennahkaa.\n    Yksi jääjahti purjeineen, köysineen ja nuorineen.\n    Kaksi lujaa tuohikonttia.\n    Kaksi hakkuukirvestä ja kaksi käsikirvestä.\n    Yksi \"koipelisaha\" ja yksi kolmisulkainen viila.\n    Kaksi ihan käyttämätöntä kovasinta.\n    Yksi \"kolmen varttituuman\" käsinäveri.\n    Kahdet tupet.\n    Kaksi taskukelloa perineen ja kompasseineen.\n    Kaksi hyvää luodikkoa.\n    472 nallia.\n    Kaksi kiloa ruutia, parikymmentä laukausta vaille.\n    Raskaanpuoleinen lyijykäärö.\n    Kaksi kuulamuottia ja yksi valinkauha.\n    Tulitikkuja, vähän yli neljä laatikkoa.\n    Kaksi \"rengasta\" messinkistä paulalankaa ja kaksi sykyrää\n      pellavaa kiinnitysnauhoiksi.\n    Yksi pussi sisältäen parsimisneuloja, lankaa, äimiä y.m.\n      metsämiehen varustuskaluja.\n    Yksi jauhokuli ja kauraryynipussi.\n    Yksi nahkainen pussi suolaa.\n    22 leipää ja muutamia vesilintuja.\n    Yksi rasia silakoita ja s:n voita ja masiinaläskiä.\n    Yksi rautapata ja yksi paistinpannu.\n    Yksi kukkaro sisältäen Smk. 17:30.\n    Yksi kultainen rannerengas.\n\nKun olin saanut luetteloni valmiiksi, luin sen Matille, joka julisti,\nettä olimme runsaasti varustetut tämän maailman tavaroilla, niin että\ntulisimme useampiakin vuosia toimeen saarellamme, jos niin katsoisimme\nhyväksi. Paremmin olimme varustetu kuin monet Roopinpojat.\n\nErittäin iloisia olimme näveristä, sillä ilman sitä emme olisi voineet\nkunnollista ruuhta rakentaa kesän tarpeeksi. Näveri oli minun omani,\nenkä malttanut sitä jättää kotiin, kun olin sen pikkupoikana isältäni\nsaanut, ja ajattelin, että se ehkä metsässäkin voisi olla jollain\ntavalla hyödyksi. Myöskin innokas linnustaminen tuli nyt hyödyksi, kun\nmeillä muuten ei olisi ollut paula-\"värkkiä\" mukanamme. Päätimme mikäli\nmahdollista säästää ampumavaroja ja käyttää pauloja. Pajukoissa\nnevanrannalla näytti olevan metsäkanoja viljalti.\n\nKarhu ei ollut kiljunut siitä asti, kun se ampui suunsa vialliseksi.\nKannoimme sentähden vielä kerran pirtin alushirret paikoilleen. Emme\nkuitenkaan vielä ryhtyneet rakennustyöhön. Vesilinnut rupesivat näet\nnyt levottomasti lentämään sinne tänne, josta huomasimme, että ne\nluultavasti pian aikoivat poistua, ja päätimme ampua niitä niin suuren\nvaraston kuin suinkin mahdollista. Rasvaiset hanhet maistuivat\nmielestämme paljon paremmalta kuin metsälinnut. Viikon ajan emme siis\ntehneet muuta kuin ammuimme lintuja, melkein yksinomaan hanhia. Nämä\nmuuten niin arat linnut olivat nyt helposti ammuttavissa, kun ne koko\npitkät päivät lentelivät toisesta lammikosta toiseen. Yhdestä ainoasta\npaikasta, jossa oli erittäin sopiva suoja, ammuimme toistakymmentä\nhanhea ja useampia heinäsorsia.\n\nEräänä aamuna herätessämme olivat kaikki vesilinnut lähteneet. Järvi ja\nrannat tuntuivat niin omituisen hiljaisilta. Iloiset metsästyspuuhat\ntäytyi nyt jättää ja ryhtyä lintujen säilyttämiseen talven varalle.\nNiitä riippui jo aittamme katossa koko suuri kimppu siivottuina ja\nkynittyinä. Sanotaan ettei suola sydäntä tuimaa eikä terva mieltä\nkäännä. Mutta edellinen oli samaten kuin jauhotkin laskettu vain tämän\ntalven varaksi. Päätimme sentähden savustaa lintuvarastomme.\nSavustusuunin tekemiseen meni kaksi päivää, mutta silloin se oli myös\nerinomainen. Tuskinpa olisimme sitä kokoon saaneet ilman näveriämme.\nLautojen teko savustustorvea varten meni oivallisesti. Kun hirret\nlämmitettiin nuotion vieressä, niin niistä sai kiilaamalla oikein\nkauniita lautoja. Lautojen saumaaminen toisiinsa tuotti meille ensin\npaljon vaivaa, mutta kun otimme varren toisesta kirveestä ja laitoimme\nitsellemme höyläntapaisen, meni työ reimasti. Laudat kiinnitettiin\npoikkipienoihin vaarnoilla, joitten päät torven sisällä jätettiin niin\npitkiksi, että savustettavat linnut ripustettiin niihin.\n\nTäten saimme erinomaisen kolmen metrin korkuisen savustuskaapin, jossa\nsaatoimme samalla kertaa savustaa kymmenen hanhea, jopa enemmänkin.\nJos vain säännöllisesti hoidettiin tuli, niin panos valmistui\nvuorokaudessa. Linnut olivat savustettuina erinomaisen maukkaita ja\nseuraavana kesänä yhtä hyviä kuin juuri valmistuttuaan. Savustamiseen\nkäytimme yksinomaan leppäpuuta ja katajaa. Kun Matti mielellään hoiti\nkaikkia ruoanvalmistusaskareita, ryhdyin minä innolla ja tarmolla\npirttihirsien tekoon. Otin yksinomaan kelopuita, että pirtistä tulisi\nkuiva. Tosin kyllä ei märkä pala eikä vesi happane, mutta kuiva pirtti\non aina kodikkaampi kuin kostea, ja meidän pirtistämme oli tuleva\nkuiva.\n\nKun Matin toimi ei vaatinut yhtäjaksoista työtä, kannoimme hirret\nmäelle sen mukaan kuin ne valmistuivat. Karhua emme olleet vieläkään\nnähneet emmekä kuulleet ja rupesimme jo toivomaan, että toinen luoti\nolisi astunut hyvin ja tappanut sen. Kuitenkin tehtiin varmuuden vuoksi\npirtin ovesta niin luja, että se voisi kestää karhunkin hyökkäyksiä.\n\nOli marraskuun 24. päivä, kun ensimmäinen hirsikerros pantiin. Liikkuu\ntuppi linnan työssä, olkapää omassa työssä, sanotaan, ja kyllä me nyt\nliikutimme olkapäitämme. Sitä ne kyllä kaipaavatkin, sillä ne olivat\nhirsien kannosta käyneet hieman aroiksi. Päätimme lujasti, että jos\nHerra suo terveyttä ja voimia, niin jouluaatto vietetään lämpimässä\npirtissä. Ja lämmin siitä oli tehtävä. Matti väitti, että lämmin on\nhyvä kesälläkin, ruoka viljavuosinakin. Miksi siis ei tehtäisi talveksi\nlämmintä pirttiä, kun sammalia tilkitsemistä varten oli vaikka kuinka\npaljon? Päätettiin siis tehdä seinistä niin tiiviit, ettei talvella\nvilu tule eivätkä kesällä sääsket syö. Tätä varten oli tarpeen tehdä\nvarat hirsien väliin neljän tuuman levyisiksi, että mahtui runsaasti\nsammalia. Hirret jätettiin pyöreiksi sekä pirtin sisä- että\nulkopuolelta, koska tämä säästi paljon työtä ja meidän mielestämme\npirtistä tuli täten sievemmän näköinen. Isompi näveri olisi nyt ollut\nhyvä olemassa, mutta emmehän me olleet lähteneet matkallemme\npirtinrakentamista varten, ja tulimme pienelläkin toimeen, kun teimme\nvaarnat kovista kuusenoksista.\n\nAsetimme pirtin semmoiseen paikkaan, jossa oli sopiva kivi tulisijaa\nvarten. Päätimme jo keväällä tehdä tiiliä ja muurata oikean takan\nsavupiippuineen. Nyt meidän oli pakko tyytyä saunankiukaaseen ja\nvarustaa räppänät seiniin. Oudolta tuntui laitos aluksi, mutta kun\nsiihen tottui, kävi tämmöisessä pirtissä asuminen hyvin. Tyydyimme\naluksi multalattiaan, mutta heti uuden vuoden jälkeen laitoimme puisen\nlattian. Ja keväällä tuohenkiskonnan aikana peitimme turvekaton\ntuohikatolla.\n\nOlimme ensin ajatelleet tehdä pirtistämme oikein komean, kaksitoista\ntai ehkä neljätoista hirsikerrosta. Huomasimme kuitenkin pian, ettei se\nsiinä tapauksessa valmistuisikaan jouluksi, ja rupesimme myöskin\npelkäämään, ettei kiuas jaksaisi pitää niin korkeaa pirttiä lämpimänä.\nVähensimme siis vaatimuksiamme, ja kun kymmenes kerros oli pantu ja\nhuomasimme, että huone lattian ja katonrajan väliltä tulisi olemaan\nkaksi metriä, tyydyimme siihen korkeuteen ja rupesimme päätyjä\nnostamaan. Onneksi oli kuutamoaika, että puhteilla saatoimme nostaa\nturpeita ja valmistaa kattomalkoja, sillä päivänvalon aika rupesi\nkäymään kovin lyhyeksi.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nJoulun aattopäivänä siirsimme vuoteemme pirttiin. Seinät olivat tosin\nvielä tilkitsemättä -- sammaloitu ne oli kuitenkin runsaasti -- ja\nvuoteet asetettiin vain multalattialle, mutta omassa pirtissä asuttiin.\nEn voi mitenkään kuvata sitä kodikkuuden tunnetta, joka valtasi\nsydämemme, kun astuimme kynnyksen yli ja suljimme oven jälkeemme. Se\noli juhlallinen hetki. Itsestään menivät kädet ristiin, ja pitkän\nhetken seisoimme siinä oven vieressä sanaakaan puhumatta. Oli kuin emme\nolisi uskaltaneet astua etemmäksi. Mutta äkisti sieppasin päreen\norrelta, sytytin sen palamaan ja pistin pihtiin. Oli meillä\nkynttilöitä, niin kauan kuin mäntyjä mäellä kasvoi. Matti teki samaten\npannen vielä kaksi \"kynttilää\" palamaan, niin että kolmihaara loimusi\ntuvassa. Kopeloin konttiani, sain sieltä virsikirjani, istuin pölkylle\nja luin ääneen joulupäivän epistolan ja evankeliumin rukouksineen.\nMattikin sai virsikirjansa esille, lauloimme jouluvirren ja luimme\nsiunauksen.\n\nNäin aloitimme joulujuhlan, vihkien samalla kertaa pirttimme\nasuttavaksi.\n\nOvilukossa meillä oli jo kaunis pino kuivia kuusihalkoja. Kuusihaloista\nlähtee vähän savua. Ne ovat kiukaassa parhaimmat. Kaksi tuohisankkoa\ntäynnä vettä oli palokaluinamme. Kun tuohi tähän aikaan vuodesta ei ole\nrovellaan, oli vesisankojen valmistus tuottanut meille paljon vaivaa.\nRumia ne olivatkin nähdä, mutta keväällä tehtäisiin paremmat.\n\nYhdessä laitoimme puut ensi kertaa kiukaaseen ja pantiin ne palamaan.\nNyt oikea jouluriemu syttyi. Päreet valaisivat pirtin, takkavalkea\nloimusi, savu nousi kattoon ja varjosti teltantapaisesti koko huoneen.\nOlimme tehneet kaksi räppänää, yhden kumpaankin päätyyn. Oli\nmielestämme kuin noituutta, että huone oli ihan savuton, mutta jos\npölkylle nousi ja nosti kätensä kattoa kohti niin huomasi paksun\nsavukerroksen.\n\nAjatuksemme menivät nyt kotikylään ja pysähtyivät paapan tupaan.\nTiesimme, että sauna-aika oli jo ohitse ja että paappa oli mennyt omaan\nmökkiinsä. Tiesimme myös, että ukko nyt istui rätisevän takkavalkean\nääressä ja ajatteli meitä. Sydänalusta rupesi tuntumaan niin omituisen\ntyhjältä.\n\n-- Matti, muistatko enää, mitä paappa sanoi joulun tulosta?\n\n    -- Joudu, joulu, milloin joudut:\n    jo on paita paikattuna,\n    pyhäliinat pyykittynä.\n\n-- En minä tuota ajatellut, mutta tuota sanaa, jossa hän puhui\njouluruoasta:\n\n    -- Tule, joulu, koska joudat,\n    kyll' on kystä aitassani:\n    sirkan reisi, paarman jalka,\n    peipposen peräpakara.\n\n-- Eikö siinä ollut jotain sisiliskoistakin?\n\n-- Se on oikeastaan köyristä, se sana. Kyllä minä senkin muistan:\n\n    Tule, kekri, joudu joulu,\n    kyll' on kystä aitassani:\n    sisiliskon silmäpuoli,\n    sammakon sakarivarvas.\n\n-- Tuo se oli, jota tavoittelin. Köyhän joulua paappa sillä kuvasi. Ei\nsuinkaan köyhälle tule joulu jollotellen, juustokämpäle kädessä.\n\n-- No, on joulu köyhälläkin, laskiainen laihallakin. Jopa kettukin\njouluksi kenkärajansa kokoaa.\n\n-- Pelkään minä vain, ettei linnansuutari tänä iltana sianpäätä\npadassaan paista. Vaikka kyllä hän minulle kerran kehui, että hänellä\non joulu joka päivä, toisin päivin pääsiäinen.\n\n-- Ja minulle sanoi: saaman pitää jouluna piimää, vaikka saappaassa\nkirnuttaisiin.\n\n-- Kyllä kai sillä ukkorahjuksella aina saappaita on, ellei aina\nomiakaan, niin toisten. Mutta mistä se kirnupiimä lähtee, kun ei ole\nlehmällistä kirnuun panna? Eikä sillä lie muukaan särvin erinomainen.\nRiski ja leikkisä ukko se vain on, vaikka töllikin on niin pikkuinen,\nettä hän tuskin voi koipiansa oikoa. Ja silmät ovat sikkarassa, vaikka\nkalja on tynnyrissä vetistä.\n\n-- Voi, kyllä me olemme sentään herroja häneen verrattuina, vaikka\nmeiltä taitaa olla parikymmentä peninkulmaa kirkolle. Ei meidän taida\ntänä jouluna kannattaa nousta kolmen aikana lähteäksemme kirkkoon?\n\n-- Ei kannata. Mutta aattoa voimme sitä kauemmin viettää. Ei minua\nollenkaan miellytä mennä tänä iltana varhain maata. Tuntuu niin\nomituisen hyvältä asua tuvassa.\n\n-- Istutaan vain valveilla. Eiköhän yötä piisaa ja pärettä. Mutta juoda\njouluna pitääpi, syödä lihaa laskiaisna, siankyttä kynttelinä,\nlapaluuta laskiaisna. Kaljatynnyri tänne!\n\nKaljatynnyrin olimme tehneet jo ennen kuin pirtin rakentamiseen\nryhdyttiin. Ensimmäinen panos ei onnistunut oikein hyvin, koska meillä\nei ollut muuta hapatetta kuin reikäleipää. Mutta silloin keksin hyvän\nkeinon: panin niittysuolaheinää tynnyriin, ja kaljanteko onnistui\nerinomaisesti. Meidän mielestämme oli kaljamme parempaa kuin paapan\nparas vaarinkalja. Ja vielä parempaa piti tulla nyt, kun saatiin\ntasaisempaa lämpöä.\n\nNostin kaljatynnyrin uunin viereen ja täytin haarikan. Siemauksen\njuotuani ojensin haarikan Matille.\n\n-- Saappas tästä, Saparo-Matti, Keikka-Heikin kiulusta!\n\n-- Tää poika ei olekaan mikään Saparo-Matti! Luulen, että koipeni ovat\npitemmät kuin sinun.\n\n-- Eihän ne pitkät sääret muualla auta kuin tuohen kiskonnassa.\nOikoiset ne ovat minunkin sääreni. En minä ole tynnyrissä kasvanut,\nenkä runnista ruokittu, enkä elämääni puukirkossa käynyt. Muista se\ntoistaiseksi.\n\n-- Kyllä minä muistan, että katajassakin on tervaa. Koetetaanko, kenen\npaidassa kaulus kestää?\n\n-- Valmis minä olen, niinkuin lukkari sotaan. Mitä huoli mies nuori,\nterve ja ripeä eikä mistään kipeä.\n\n-- Se nähdään sitten kun on leikki loppunut, kuka on terve ja ripeä\neikä mistään kipeä. Mutta jos aiot ruveta haukkumaan Saparo-Matiksi,\nniin minä sanon, että suus tuppeen ja munalukko suun eteen. Ota omasta\nnenästäsi kiinni, siinä on hyvä kädensija.\n\n-- Noin se puhuu, jolla ei ole myssyssä mitään, kun on lampaanmaidolla\nruokittu. Rähisee niin, etteivät harakat kestä tuvan katolla.\n\n-- Lentäkööt sitten. Mutta sen minä sanon, ettei pitkillä puheilla\nkissaa säkkiin panna ja kynnet sillä pitää olla, joka sammakon nylkee.\nEikä sinussa ole miestä minua purematta nielemään.\n\n-- En minä nyle enkä niele. Mahtuuhan kaksikin sammakkoa pappilan\nkaivoon. Sovitaan pois, en minä sano ikinä enää Saparo-Matiksi.\n\n-- Kas se oli viisas sana ja sinulle itsellesi erinomaisen hyödyllinen.\nVaikka enhän minä oikeastaan olisi viitsinytkään heikonpuoleiselle\npojalle voimiani näyttää. Eihän sokeata sakkoon panna eikä jalatonta\njalkapuuhun.\n\n-- No vanha rauha siis ja pappi joka pitäjään. Juo jo, kalja jäähtyy!\n\nMatti joi nyt aika kulauksen, ja oli sitten muka pyyhkivinään vaahdon\nparrastansa. Matissa näkyi näet jo vähän merkkiä, mihin paikkaan\nviikset kasvavat.\n\n-- Vai pyyhkäiset! Ei sitä vielä tiedä, kasvaako tuohon paikkaan\nhöyheniä vai partaa. Ei parta pahoille kasva, turpajouhet joutaville.\n\n-- Paha on olla parratonna, paha pitkän parran kanssa. Nää viikset ovat\nminun omiani ja mielestäni juuri parahiksi pitkät. Mutta sinun nokkasi\nalusta näyttää vielä vähän tyttömäiseltä.\n\n-- Minun nokkani alusta on minun omani, ja pidän sen semmoisessa\nkunnossa kuin itse tahdon. Ota jo silakkarasia esille. Kun on joulu,\nniin olkoon joulu, paistetaan kaksikin silakkaa.\n\nMinä tahdoin näet kääntää puheen toisaalle, koska Matin viiksien alut\nolivat minulle kuin silmätikku.\n\n-- Kah kun on särelläkin sappea. Mutta onhan tässä syytäkin. Lahna on\naina suuri toisen miehen paatinpohjassa. -- Mutta voi todella tätä\njoulua! En minä muista ainoatakaan joulua ilman joulukalaa. Ja pieniä\nne ovat silakat joulukaloiksi. Eikö nyt ole kolme joulupyhää, kun\nmeillä on tänään torstaipäivä?\n\n-- On kai. Huomenna on joulupäivä, lauantaina Tapaninpäivä, ja\nlauantaita seuraa minun laskuni mukaan sunnuntai. Tietäähän hönttökin,\nettä sunnuntaina on pyhä.\n\n-- Pläsiin minä sitä lyön, joka minua höntöksi haukkuu.\n\n-- Enhän minä sinua. Sanoin vain, että hönttökin sen tietää, että\nsunnuntaina on pyhä.\n\n-- Älä sano tuota kolmatta kertaa. Tarkoitit minua, vaikket puhu\nsuoraan.\n\n-- No en minä kolmatta kertaa sano, koska et tahdo. Tehdään uusi rauha,\nkun vanha ei kestänyt.\n\n-- Tehdään vain. Eiväthän ne rauhat sinun kanssasi näy kauan kestävän.\nTäytyy usein uudistaa. Mutta parempi laihakin sopu kuin lihava riita.\n\n-- Eihän tässä riidellä. Leikkiähän minä vain lasken. Mutta ethän sinä\nleikkiä ymmärrä. Tikulla silmään pistää, niin jo suutut.\n\n-- Enhän minä niin vähästä. Koettaisit pitää pärettä paapalle, niin\nsaisit nähdä äkkipikaista. Kerran kun olin hänellä pärepihtinä, niin en\ntehnyt muuta kuin pyyhkäisin karren poikki ukon nenänpäähän. Olisitpa\nnähnyt, miten hän rähisi.\n\n-- Nenästäänhän se äkkipikainen suuttuu. Vai sinunmoisesi pihdiksi\nhän otti! Kyllä minä nyt tiedän, miksei ukko hyväksynyt minua\npäreenpitäjäksi, vaikka minä oikein pyytämällä --, sanoi vain, että kun\non itse pihti, niin on näkö rihti. Paappa muisti tietysti niitä sinun\npahoja töitäsi.\n\nMatti ei ollut kuulevinaan puhettani, mutta otti esille neljä silakkaa,\nleipäpuoliskon ja kauraryynejä. Silakat olivat tähän asti olleet\nparhaimpana herkkunamme, mutta nyt Matti moitti niitä taas pieniksi\njoulukaloiksi.\n\nSitten oli aika minunkin tuoda esiin joululahjani. Koska meillä oli\nollut aikomuksena metsätöitten loputtua lähteä uittoon, olin ottanut\nkonttiini sekä onkivehkeet että uistimen. Ja kun edellisenä sunnuntaina\nkävelin pitkin järven rantaa ja näin kalan hyppivän, lähdin noutamaan\nuistintani ja onnistuin heittämällä samaan aika ison taimenen. Matti ei\ntiennyt uistimestani mitään, ja kalansaaliini olin myös onnistunut\nhäneltä salaamaan.\n\nKun Matti siis uudestaan rupesi silakoista nurisemaan, menin\nhalkoloukkoon ja vedin halkopinon takaa esille taimeneni.\n\n-- Kelpaisiko tää sinulle joulukalaksi?\n\nMatti oli hämmästyksestä pudota lattialle. Otti sitten kalan käteensä,\nkäänteli sitä pari kertaa takan edessä, mutta ei puhunut mitään.\n\n-- Mikset vastaa? Ei tämä varastettu ole. Haukiuistimella se on saatu.\nVai etkö tiedä, että Kaskisessa on kaikki kalamiehiä, paitsi pormestari\nja Ponki, jotka istuu ja onkii?\n\n-- Sitähän minä sunnuntaina rupesin epäilemään, kun niin kauan viivyit,\nettä sinut on nimitetty hoitamaan Kaskisen pormestarin virkaa. Mutta\nluulin sinulta puuttuvan kaikki siihen kuuluvat kapineet.\n\n-- Kelpaako? Sano pian, muuten jäät ilman.\n\n-- Kelpaa, kelpaa. Pian täällä voidaan kuin Lissaponin kuninkaan\nkissat.\n\n-- Ilmaiseksiko luulet saavasi! Ei niin. Kenkki on kuollut ja\nilmiantaja tapettiin Kyrön kankaalla. Sano heti joku ylistelevä sana\njoulukalastani, äläkä juonittele niinkuin iiläinen papinvaalissa.\n\n-- No hyvä kala on leveä ja lihava. Loistaa ja paistaa kuin\nkalajokelainen pyhähousun nappi. Joko saan osani?\n\n-- Jo saat. Heitä nyt hiilille paistumaan.\n\nKun illallinen oli syöty, rupesi minua nukuttamaan. Koko päivä oli\naherrettu kaikin voimin, ja pirtti oli niin lämmin, että pakkasi\ntulemaan hiki. Mutta Matti oli nyt semmoisella puhetuulella, ettei hän\nmitenkään laskenut minua maata. Lisättiin siis puita kiukaaseen, ja\nistuttiin vielä hetkiseksi nauttimaan pesänpaisteesta.\n\n-- Kuules Jussi!\n\n-- Mikä nyt?\n\n-- Oletko sinä koskaan -- noin -- niinkuin -- ajatellut tyttöjä?\n\n-- Mikä on! Täytyihän niitä koulussa useinkin ajatella. Aina minua\nsapetti, kun nuo löntöt osasivat läksynsä paremmin kuin me pojat.\n\n-- Enhän minä sillä tavalla. Tarkoitin, että oletko jonakin\nkuutamoiltana tullut ajatelleeksi, että voisi olla hauskaa kävellä\nkäsikynkässä?\n\n-- Puhu nyt potaskaa! Vai käsikynkässä tytön kanssa. Ensin pitää\napinasta tulla ihminen.\n\n-- Älä sano apinaksi. Jumalan luoma tyttökin on ja vähän parempi ehkä\nonkin kuin poika.\n\n-- Älä Matti hyvä, mielettömyyksiä puhu. Samana päivänä tytöstä tulee\nihminen kuin vuohesta tulee eläin ja kiiskistä kala.\n\n-- Voi Jussiparka, kun se rakkaus on sinulle vielä salaisuus. Enhän\nminäkään nyt pitkään aikaan ole muistanut sitä lautamiehen Maria, kun\nei köyhän oikein sovi rikkaan talon tytärtä rakastaa. Mutta nyt kun\nolen tullut yhtä rikkaaksi mieheksi kuin lautamieskin ja kun tänään on\njouluaattokin, niin tulin taas ajatelleeksi -- -- --. Kyllä vain ovat\nkasvot sen tytön puhemies.\n\n-- Matti ja Mari on kaunis pari, Antti ja Aunee on vielä kaunee.\n\n-- Olkoon niinkin. Mutta totta puhuen, eikö se Mari ole sinunkin\nmielestäsi nätti likka?\n\n-- Onhan tuo niinkuin mustalaisen pussista pudonnut.\n\n-- Kuinka sinä, onneton Jussi, uskallat tuommoista puhua vaikka tunnet\nminun käsivoimani!\n\n-- Näinhän minä ne äsken? Väänsithän paljain sormin silakaltakin niskat\nnurin. Mitenkähän sitten miehen kävisi!\n\n-- Älä, hyvä Jussi, viitsi. Minä olen nyt niin laupiaalla tuulella.\nYmmärräthän sinäkin, että tytöt ovat tyttöinä soreat, neitoina aivan\nkoreat.\n\n-- Heti akkana äkäiset, vihaiset vihittyänsä. Ja se on totta, sillä\nlinnansuutari sanoi niin.\n\n-- En minä nyt enää viitsi sinun kanssasi. Et sinä näistä asioista\nymmärrä enempää kuin sika kottikärryistä.\n\nTähän päättyivät Matin ja minun tuumailuni rakkaudesta, eikä siitä\nasiasta enää puhuttu koko saarella olomme aikana. Panimme maata\nsuden- ja lampaannahkojen väliin. Arvasimme hyvin, että vaikka pirtti\nnyt oli lämmin kuin sauna, niin aamupuolella yötä lampaannahkaiset\nolivat hyvät olemassa.\n\nKarhu ei ollut pitkään aikaan karjunut. Luulimme sen menneen\ntalvipesäänsä ellei se ollut jo kuollut.\n\nNiin onnellisesti ei kuitenkaan ollut laita: Tuskin olimme ehtineet\nnukkua, kun jo karhun kamala karjunta ihan pirtin vieressä herätti\nmeidät äkisti. Panimme oitis useita päreitä palamaan. Kuulimme karhun\nkäyvän pirtin ympäri. Kun se tuli oven kohdalle, se koetteli ovea.\nKirveet kädessä seisoimme oven vieressä, vaikka varmasti tiesimme,\nettei se mitenkään voisi saada ovea auki. Ovenrivan se puri\nkappaleiksi. Mutta siitä se ei paljon hyötynyt. Ovi oli lujilla\nsalvoilla sisäpuolelta teljetty.\n\nKattoa tehdessämme olimme käyttäneet tikapuina paria hirttä, jotka\nolivat jääneet paikalleen. Kuulimme nyt, miten karhu rupesi näitä\nmyöten katolle kiipeämään. Toinen niistä hirsistä kuitenkin luiskahti\nsivulle, ja karhu jupsahti maahan. Se karjui hirveästi ja uudisti heti\nyrityksensä. Tultuansa katon rajalle se repäisi yhdellä ainoalla\ntempauksella kattomalan irti, niin että turpeet satelivat pirttiin.\nSamassa se pisti päänsä raosta sisään. Molempain pyssyt pamahtivat yhtä\naikaa, ja karhu putosi toisen kerran maahan. Luulimme jo tappaneemme\nsen, mutta hetken perästä se karjui taas yhtä vihaisesti kuin ennen\njärven toiselta puolelta.\n\nTeimme isot päresoihdut, menimme katolle ja saimme vahingon jossain\nmäärin korjatuksi. Vieritettyämme tikapuut maahan, menimme pirttiin,\npanimme oven uudestaan lujasti telkeen ja siivosimme pirtin lattian\nmullasta ja turpeista.\n\nHyvät neuvot olivat nyt kalliit. Tämä karhu oli hirvittävän suuri\neläin. Kun se romahti katolta maahan, tuntui kuin koko mäki olisi\nsiirtynyt paikaltaan. Oli selvää, että karhu ei tulisi antamaan meille\nrauhaa, ennen kuin onnistuisimme saamaan sen hengiltä. Ruudista ja\nlyijystä tämä hirviö ei näyttänyt välittävän enempää kuin jos olisimme\nlyöneet sitä vitsalla. Omasta puolestani luulen kuitenkin, että jos\npyssymme olisivat olleet suurireikäisiä, olisi karhu kuollut. Meidän\npienistä lyijyherneistämme se vain suuttui. Mutta Matti ei tahtonut\nkuulla siitä puhuttavan. Hän vain lausuili kovia sanoja Lapin ukosta ja\nhänen kiroistaan.\n\nEmme uskaltaneet kummatkaan nukkua yhtä aikaa, vaikka väsymyksemme oli\nsuuri. Arpa määräsi minulle ensimmäisen vahtivuoron, ja Matti ryömi\nnahkaisten alle. Hän nukahti heti.\n\nPirtissä oli lämmin, mutta pimeä. Avasin sentähden peräseinän räppänän,\nkuu paistoi kirkkaasti huoneeseen ja teki sen kodikkaammaksi. Hetken\nvalvottuani olin kuulevinani raskaita askeleita pirtin ulkopuolelta.\nKarhu oli palannut takaisin. Hirret, jotka olivat nojanneet katonrajaa\nvasten, olivat nyt poissa. Pelkäsin, että karhu kiipeisi seinää ylös ja\ntulisi uudestaan katolle. Se olisi karhulle helppo asia, jos se vain\ntulisi sitä ajatelleeksi. Tätä keinoa vihollisemme ei kuitenkaan\nkäyttänyt.\n\nPelkoni oli suuri, mutta Mattia en herättänyt. En tiedä, mikä\nurhoollisuuden henki minuun oli mennyt, mutta minusta tuntui, että kun\nolen vahtina, niin minun täytyy myös yksin ottaa vihollisen hyökkäykset\nvastaan -- jos hän hyökkäisi.\n\nKauan ei tarvinnut odottaa. Musta varjo täytti räppänän, ja ainoastaan\nhiiloksen heikko valo näkyi pirtissä. Sytytin heti pari pärettä ja\npistin ne pihtiin. Samassa tunsin, miten koko pirtti huiskui. Leveä\nrako aukeni peräseinään, ja hirvittävä julmannäköinen karhunpää yritti\nräppänästä tunkeutua pirttiin. Veri hyytyi suonissani. Niin kauheasti\nminä pelkäsin. En kyennyt liikkumaan paikaltani enkä saanut kurkustani\nniin paljon ääntä, että olisin voinut herättää Matin, joka nukkui\ntietämättä mitään tästä maailmasta. Karhu oli, kumma kyllä, aivan\nääneti.\n\nSitten kuului äkisti jysäys, ikään kuin arkun kantta olisi lupsautettu\nkiinni, ja samassa rako peräseinässä meni umpeen.\n\nKarhu oli onnistunut tunkemaan päänsä räppänästä sisään.\n\nMutta tuskin karhu oli yrityksessään onnistunut, kun se jo näytti\nkatuvan tekoansa. Yhtä kiihkeästi kuin se oli yrittänyt päästä sisälle,\nyritti se nyt päästä takaisin ulos. Se jyskytti koko pirttiä, mutta\nturhaan. Hirsi, joka oli mennyt takaisin paikalleen, ei enää\nnoussutkaan.\n\nKaikki tämä tapahtui paljon lyhyemmässä ajassa kuin tässä olen osannut\nkertoa. Samassa silmänräpäyksessä kun huomasin, ettei karhu saakaan\npäätään reiästä takaisin, palasi toimintakykyni. Heitin pyssyn\nlattialle, sieppasin kirveen käteeni ja löin voimieni takaa karhua\nsivulta päin kurkkuun. Veri räiskyi ympärilleni kuin paloruiskusta, ja\nkarhu päästi niin kauhean kiljunnan, että kai olisin kaatunut\nlattialle, ellei Matti samassa olisi seisonut vieressäni. Hän ei\nollenkaan ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. Seisoi vain siinä katsoen\ntuijottaen tuota kauheaa näkyä.\n\nKun karhu yhä näytti uudistavan yrityksiään päästä pälkähästään löin\nsitä vielä kahdesti kirveentalalla otsaan, minkä jälkeen se jäi\nriippumaan pää tuvassa, ruumis tuvan ulkopuolella!\n\nÄskeisen pelon sijaan minut valtasi -- ja myöskin Matin -- nyt vallaton\nilo. Sieppasimme orrelta isot pärekimput, sytytimme ne palamaan\nja menimme katselemaan otusta. Pelkään, että jos joku olisi nähnyt\nhulluja intiaanihyppäyksiämme, meidät olisi suljettu yleisölle\nvaarallisina henkilöinä hullujenhuoneeseen. Tietysti en voinut olla\nkiusaamatta Mattia kysymällä, paljonko hän maksaisi karhunnahastani,\nkarhunlihoistani ja karhunihrastani. Mutta tällä kertaa ei ollut\nkatajassa tervaa, ei tippaakaan. Matin ilo oli niin suuri, ettei hän\nollenkaan minua kadehtinut, vaikka hänenhän oikeastaan olisi pitänyt\ntappaa karhu.\n\nYlpeänä kuin Porin kerjäläinen astuin saaliini viereen. Olin kyllä\nkuullut sanottavan, että suuri karhu on yhtä suuri kuin härkä. Mutta\nnyt vasta huomasin sen todeksi. Räppänästä oli maahan tasan kolme\nmetriä, ja karhun takajalat koskivat maahan. Eläimen nahka oli\npikimusta, ja Matti, joka ymmärsi nahkain arvoa, väitti, että jos sitä\nhoidetaan hyvin, maksavat venäläiset nahkakauppiaat siitä toista sataa\nruplaa. -- Olin siis nyt rikas mies, vaikka minulla ei ollutkaan\nkultaista rannerengasta kuten Matilla.\n\nSaadaksemme karhun pään seinästä irti, meidän oli pakko kiilata\nseinänrako vielä kerran auki. Peitimme karhun havuilla samana yönä,\nettei se ehtisi jäätyä. Ensimmäisenä arkena joulun jälkeen nylimme sen\nja paloimme lihat. Rasvakerros nahan alla oli kahdeksan, muutamin\npaikoin kymmenenkin senttimetrin paksuinen. Liha oli kuin parasta\nsianlihaa. Talia meillä oli nyt enemmän kuin yhtenä talvena tarvittiin.\nPäreitä ei enää tarvinnut käyttää.\n\nVaikka meillä nyt oli lihaa yltäkyllin, rupesimme uudenvuoden jälkeen\npanemaan ansoja nevan rannoille, jossa on runsaasti metsäkanoja.\nMyöskin petäjäistä leivoimme, koska mielestämme jauhosäkkimme hupeni\nliian nopeasti. Lautoja ruuhen ja huonekalujen valmistamista varten\nkiilattiin, veistettiin ja pantiin orsille kuivamaan. Näissä toimissa\nsekä huonekalujen ja suksien valmistamisessa kului sydäntalvi nopeasti,\nmielestämme liiankin nopeasti. Vesi järvessä jäähtyi jäähtymistään, ja\nkynttilänpäivänä jäätyi meidän puoleinen osa järveä. Se ei ollutkaan\naivan syvä kohta, mutta pohjoinen osa järveä oli. Uistinsiimani ei\nsiellä ylettynyt pohjaan, ja vuorenseinä nousi vedenpinnasta\näkkijyrkkänä toistakymmentä syltä. Vuorenseinässä näkyi aukko, joka oli\nsisäänkäytävä suureen rotkoon. Mutta kun vuoren seinä oli tässä\npaikassa sileä kuin lasi ja aukko pari kolme syltä vedenpintaa\nylempänä, oli pääsy siihen hyvin vaikea. Heittämällä kiviä aukosta\nsisään huomasimme kuitenkin, että luola oli sekä syvä että leveä.\nOmituinen kumea ääni kuului, kun kivi putosi luolan pohjalle. Matti,\njonka mielikuvitus on elävämpi kuin minun, oli sitä mieltä, että luola\non muinaisten lappalaisten aarreaitta ja että se on täynnä kulta- ja\nhopearahoja.\n\nSaaren eteläinen puoli oli meille jo niin tuttu, että olimme tehneet\nsiitä kartankin. Olimme kuutamoiltoina kulkeneet suksilla tämän osan\nsaarta ristiin rastiin monta kertaa. Ellemme olisi onnistuneet\ntappamaan karhua, olisivat kaikki nämä hiihtoretket jääneet tekemättä.\nMutta nyt uskalsimme vapaasti kulkea kaikkialla. Olimme siitä\nyksimieliset, että kun keväällä päivät pitenevät, tekisimme pitemmän\nretken saaren pohjoiseen päähän, josta meillä ei ollut vielä mitään\nmuuta tietoa kuin mitä olimme huomanneet kohta saarelle tultuamme.\nSuksemmekin olivat nyt erinomaisessa kunnossa, koska olimme paahtaneet\nne karhunrasvalla ja männyn pihkalla. Suksenpohja tuli tästä voiteesta\nhyvin liukkaaksi ja kovaksi kuin lasi.\n\nKun järven eteläinen osa oli jäätynyt, ei sumupilveä näkynyt enää\nmuualla kuin saaren pohjoisessa päässä.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nYöllä maaliskuun viimeistä päivää vasten oli satanut lunta. Ihmeeksemme\nhuomasimme aamulla, että järven pohjoinenkin pää oli mennyt jäähän;\nsekin loisti nyt valkoisena, vaikka viikkoa ennen, jolloin myös oli\nsatanut lunta, se pää oli pysynyt yhtä tummana kuin aina.\n\nMutta ihmeellisempää oli meidän mielestämme se, että auringon noustessa\nusvapatsas näkyi yhtä kauniina ja ruusunpunaisena kuin konsanaan. Ilma\noli ihan tyyni, ja semmoisella ilmalla oli pilvi aina todellisen\npatsaan näköinen, kapea ja korkea. Mielestämme tuntui siltä kuin patsas\nei olisi noussut suoraan järven keskeltä, vaan pikemminkin sen\nvasemmalta rannalta. Mutta kun pilveä ei näkynyt maan kohdalla, vaan\nvähän ylempänä, ei tätä asiaa voitu varmasti ratkaista.\n\nUsvapatsaan salaisuus ei ollut siis vielä muuta kuin puoleksi\nselitetty. Nyt kun koko järvi oli jäässä, ei tuo loistava ilmiö voinut\nsyntyä järvestä lähteneistä lämpimistä vesihöyryistä. Täytyi löytyä\njoku muukin lämpimän lähde kuin itse järvi. Muuta emme voineet\nymmärtää.\n\nOlimme itseemme puoliksi suutuksissa siksi, että emme olleet ennen\ntehneet tutkimusretkeämme saaren pohjoiseen päähän. Mutta mielestämme\nolimme jo niin täysin käsittäneet sumupilven salaisuuden, ettemme\ntulleet ajatelleeksikaan saaren pohjoisessa päässä olevan mitään outoa\ntai salaista. Vuorelta olimme mielestämme nähneet koko saaren, ja\nparhaimman yleiskuvan luulimme saaneemme juuri saaren pohjoisesta\npäästä.\n\nKaikki työ jätettiin kesken, ja me rupesimme heti valmistautumaan\nvoidaksemme varhain seuraavana aamuna lähteä tutkimusretkelle järven\npohjoiseen päähän.\n\nKaikkien narrien päivän aamulla astuimme siis suksille ja ohjasimme\nkulkumme pohjoiseen päin. Tällä kertaa emme lähteneet pitkin järven\nrantaa, vaan metsän läpi. Tahdoimme näet samalla matkalla saada selkoa\nmyöskin siitä, oliko metsä keskeytymätöntä vai oliko ehkä niittyä tai\nhakamaata muuallakin kuin järven rannalla. Ainoastaan muutamin paikoin\noli joitakuita niityntapaisia, mutta suurimmaksi osaksi oli metsä\nhongistoa tai sankkaa kuusimetsää.\n\nKun rupesimme lähestymään saaren pohjoista päätä, tulimme aukeamalle,\njosta neva näkyi. Aloimme seurata nevan laitaa. Päivä teki juuri\ntuloaan. Ihmeeksemme näimme vähän etelämpänä nevan rannalla isohkon\nmustan paikan, ja lähemmäksi tultuamme huomasimme sen järveksi, joka\noli arviolta neliökilometrin suuruinen eikä ollut jäässä. Jos syksyllä\npyryilmassa tullessamme olisimme sattuneet purjehtimaan siihen,\nolisimme auttamatta purjehtineet suoraa tietä manalaan. Mutta siihen\nLapin ukon valta ei riittänyt meitä ohjaamaan -- jos hän todella oli\nmeille kaikkea pahaa suonut. Ehkei ollutkaan.\n\nOlimme pysähtyneet, kuten luulimme, järven rannalle katselemaan. Hetken\nseisottuamme purskahti äkisti vesi esiin altamme. Hyvin vähällä oli,\nettä matkamme olisi päättynyt siihen paikkaan. Emme uskaltaneet\npysähtyä, ennen kuin puut ympärillämme vakuuttivat meille, että meillä\noli vahva maa suksien alla. Kaataessaan veden pieksusaappaistaan ei\nMatti puhunut muuta kuin: \"Yritti tuo vielä yhden kerran.\" Johon minä\nvastasin: \"Oma syy, kun lähdimme heikolle jäälle.\"\n\nTeimme nyt suuren tulen, söimme aamiaisen ja kuivasimme jalkineemme,\nmikä olikin välttämätöntä, ettei meille olisi käynyt samalla tavalla\nkuin paapan isälle.\n\nSyötyämme jatkoimme matkaamme pitkin järven rantaa, tällä kertaa\nviisaasti pysytellen metsän rajassa. Hiihdettyämme lyhyen matkan\nrupesimme kuulemaan omituista loisketta ikäänkuin vesiputouksesta.\nMetsä oli siellä niin tiheätä, että meidän oli pakko tunkeutua\neteenpäin jalkaisin. Eikä lunta ollutkaan niin paljon, että sukset\nolisivat luistaneet.\n\nYhtäkkiä loppui kuusimetsä ja edessämme oli kuten olimme arvanneetkin,\nvesiputous. Vesi tuli äkkijyrkän, parin sylen korkuisen kallion päältä\nja syöksyi alemmalle kalliolle, jota pitkin se laski järveen. Paikka\noli luonnon ihana ja sitä suojasivat korkeat koivut, jotka nyt\nolivat paksussa huurteessa. Kallio, jonka päältä vesi tuli, oli\ntummanharmaata, melkein mustaa ja valkojuovikasta, mutta alempi kallio\noli tavallista harmaata kiveä. Kovaan kallioon oli vesi aikojen\nkuluessa sorvannut syvän kolon, jossa se kiehui vaahtoavana koskena\njatkaakseen siitä hiljaisena purona matkaansa viereiseen järveen. Vesi\noli lämmintä, ja myöskin kallio tuntui lämpimältä. Ilmakin tuntui siinä\nveden läheisyydessä lauhkealta. Otimme lämpimän kylvyn, joka oli\ntarpeellinen ja virkistävä, vaikka tosin saunakylvyt pirtissä olivat\nmielestämme kylvyistä parhaimmat.\n\nTämä lämmin puro, joka nevan rannalta laski järveen, antoi meille\nselityksen, paitsi sumupatsaan syntyyn, myöskin erääseen toiseen\nasiaan, jota olimme monta kertaa oudoksuneet. Neva oli kotirannassa, ja\nkuuleman mukaan muuallakin, talvisaikana korkeampi kuin kesäisin.\nSyksystä se rupesi aina nousemaan ja nousi kevääseen asti laskeakseen\nkesän aikana vähitellen matalammaksi. Tämän huomasi selvästi rantakiviä\ntarkastamalla. Jos talvi oli pitkä, oli neva keväällä parikymmentä\nsenttimetriä korkeampi kuin syksyllä. Kesän aikana väheni nevan\nvesimäärä haihtumalla; talvella kun nevan pinta oli jäässä, neva kasvoi\nkorkeammaksi. Olimme kuulleet väitettävän, että Rimpisuon pohjalla\nolisi silkkaa vettä. Jos näin oli ja vesi oli lämmintä, oli sekin\nselitettävissä, miksi tästä nevasta, joka kuitenkin oli hyvin vetinen,\nei koskaan tullut varhaista kesähallaa eikä kylmiä sumuja.\n\nJärven ranta oli puron kohdalla ja pari sataa askelta siitä pohjoiseen\nsamaa järveen päin hiljaa luisuvaa harmaata kiveä, jonka päällä oli\ntoinen tummempi valkojuovikas kalliokerros. Tämän kalliokerroksen reuna\noli kaikkialla äkkijyrkkää, muutamin paikoin se nousi neljän- tai\nviidenkymmenen jalan korkeuteen.\n\nPuron ylitse, tai oikeammin sanottuna alitse, pääsimme kuivin jaloin\nkallioseinän ja veden välistä, jolloin vesi muodosti katon päämme\npäälle. Keskipaikalla pysähdyimme, ja Matti käski minun pitää\nmuistissa, että tämä paikka oli hyvä sadekatos. Tuskin Matti oli saanut\ntämän sanotuksi, kun jo aika paksu hirrenpätkä, jonka puro oli tuonut\nmukanaan, tipahti alas nenämme vierestä. Jos se olisi pudonnut\njaloillemme, olisivat jalkaterämme olleet mennyttä kalua. Nopeasti\npoistuimme tuosta vaarallisesta paikasta. Koetin selittää Matille, että\nvesi välistä kuljettaa rannoilta mukanaan kokonaisia puitakin, jotka\npuolilahonneina sattuvat kaatumaan veteen. Matti ei siihen selitykseen\nvirkkanut mitään. Sanoi vain synkän näköisenä: \"Sitä hiittä hirmunen,\njonka hiiden vallan alla.\"\n\nMenimme järven rantaan ja hakkasimme kivellä vesimerkin kallioon.\nSeuraavana syksynä olisi järven pinta tässä tasan kaksikymmentä\nsenttimetriä matalampi kuin nyt merkkiä tehdessämme.\n\nJatkoimme kulkua pitkin järven rantaa etsien paikkaa, josta pääsisimme\nylemmälle kalliolle. Mutta kallioseinä näytti kaikkialla kovin jyrkältä\nja rantakaistale tuli yhä kapeammaksi, kunnes se vihdoin kokonaan\nloppui ja kallioseinä laskeutui jyrkkänä suoraan järveen.\n\nMeidän täytyi siis palata takaisin etsiessämme tarkemmin. Ehkä löytyisi\nsittenkin joku mahdollinen nousupaikka. Puron alitse emme tahtoneet\nenää kulkea, koska paikka näytti olevan vaarallinen.\n\nLöysimme vihdoin paikan, josta nousu ylemmälle kalliolle mielestämme ei\nollut aivan mahdoton, kun jätettiin sukset, pyssyt ja kontit rannalle.\nKallio oli tosin tässä paikassa hyvin korkea, mutta se ei ollut niin\npystyjyrkkä kuin muualla. Kallioseinä oli nyt myös epätasaisempi kuin\nmuualla. Raoissa kasvoi siellä täällä pieniä koivupensaita, jotka\nvoisivat noustessa antaa vähän tukea. Aivan kallioseinän juurella oli\nsuuria särmikkäitä kallionlohkareita, jotka näyttivät ihmiskäden\nkalliosta lohkaisemilta.\n\nMinä, joka olin pienikasvuisempi ja ainakin omasta mielestäni myös\nketterämpi kuin Matti, tein ensiyrityksen. Pistin uistinsiimani\ntaskuun, heitin takin päälleni ja lähdin kiipeämään. Puolitiehen asti\nei nousu ollut vaikeaa. Sitten tuli vaarallinen kohta. Jos pääsisin\nonnellisesti sen ohitse, ei olisi enää mitään mainittavaa vaaraa.\nRannaltakin näin, että siitä kohdasta pääseminen olisi ollut kerrassaan\nmahdotonta, ellei siellä olisi kasvanut iso koivupensas, josta sekä\nkäsi että jalka sai tukea. Kaikki riippui siitä, oliko tuo pensas niin\nsyvästi juurtunut, että siihen uskalsi luottaa.\n\nOlin tullut koivupensaalle. Se oli mukava paikka hetkisen levätä.\nVilkaisin alas. En uskaltanut kuin sen kerran: niin hirvittävältä\nnäytti tuo kiviröykkiö syvällä jalkaini alla. Jos sinne putoaisin,\ntäytyisi minut koota pussiin, sillä eheänä en silloin enää olisi.\nYlöspäin katsellessani päätä ei huimannut ja sentähden katsoin sinne.\n\nPääni päällä oli ulkoneva kallionkieleke, joka tarjosi hyvän\nkädensijan. Hyvä kädensija olikin tarpeen, sillä muuta mahdollisuutta\npäästä kielekkeelle ei ollut kuin heilauttaa itsensä sen yli. Jos\nonnistuisin siinä olisin pelastettu. Tunsin että tulisin onnistumaan.\n\nOlin mielestäni levännyt riittävästi; otin koivunjuuresta hyvän\nvauhdin, tein heilahduksen ja samassa makasin jo vatsallani\nkallionkielekkeellä. Yksi ainoa nytkäys vielä, niin nousisin seisaalle\nja olisin turvassa.\n\nMutta ennen kuin olin tuon nytkäyksen ehtinyt tehdä, kuulin Matin\nhuutavan rannalta: \"Pidä itsesi lujasti kiinni äläkä säikähdä, mitä\nhyvänsä tapahtuukin.\" Tuskin oli varoitus annettu kun jo kuulin kovaa\nsuhinaa ilmasta, näin tumman varjon vilahtavan ohitseni ja tunsin\njonkun pehmeän esineen raapivan kylkeäni. Se toistui parin sekunnin\nväliajoin monta kertaa -- Matin sanoman mukaan yksitoista kertaa.\nKahdennellatoista kerralla tunsin saavani aika sysäyksen kylkeen. Olin\njo epämukavasta asennostani väsynyt, käteni hellitti ja -- putosin.\n\nEn kuitenkaan menettänyt tajuani. Tunsin päinvastoin, miten joka hermo\nsamassa jännittyi äärimmilleen. Putosin koivupensaan läpi, ja se\nvähensi niin paljon putoamisen vauhtia, että onnistuin tarrautumaan\npaksuimpaan oksaan, mikä kasvoi ihan juuren kohdalla. Oksa kesti, juuri\nkesti ja -- käsivarsi kesti, vaikka aika hytkäyksen se saikin. Muistan\nhyvin, mitä rajua iloa tunsin, en pelastuksestani, vaan siitä, että se,\njoka minut lakaisi kallionkielekkeeltä alas, ei onnistunutkaan\npysäyttämään vauhtiaan koivupensaaseen, vaan juuri nyt, kuten selvästi\nkuulin, jysähti kiviröykkiöön.\n\nPääsin helposti taasen jaloilleni koivupensaan juurelle. Silloin vasta\nhermoni väsähtivät. Rupesin ankarasti vapisemaan. Onnistuin kuitenkin\ntunkeutumaan sillä tavoin koivun ja kallion väliin, että pääsin\nistualle, ja kun tunsin siinä paikassa olevani täysin turvatussa\nasennossa, ei kestänyt kauan, ennen kuin hermotärinä lakkasi ja tunsin\nvoimani palaavan. Vasta sitten uskalsin kysyä Matilta, mikä se oli,\njoka oli hyökännyt kimppuuni? Mutta Matti ei tahtonut kertoa sitä\nminulle. Sanoi vain:\n\n-- Oli mikä oli, se on nyt kuollut. Peto taittoi niskansa, ei sitä\ntarvitse enää pelätä. Uudista yrityksesi kun jaksat, ei se enää voi\nsinua vahingoittaa.\n\nNousin seisomaan ja hetkisen jälkeen tein uudestaan tuon vaarallisen\nhyökkäyksen. Tällä kertaa onnistuin heilauttamaan itseni korkeammalle,\nniin että samalla vauhdilla pääsin polvilleni. Heti sen jälkeen seisoin\njo turvallisessa, jopa mukavassa asennossa kielekkeellä. Kymmenen\nminuuttia myöhemmin seisoin kallion laella.\n\nPanin uistinsiimani kaksinkertaiseksi ja heitin toisen pään Matille. Ei\nkestänyt kauan, ennen kuin sukset, pyssyt ja kontit olivat kalliolla.\nMatti käski minun vielä kerran heittää siima alas. Hän kiinnitti siihen\nraskaan kantamuksen, joka oli kääritty hänen ja minun takkeihini. Kun\nsain kuorman jyrkänteen yli, oli Matti jo kiivennyt hyvän matkaa ja\neteni nopeasti. Koivupensaan kohdalle tultuaan hänkin pysähtyi hetkeksi\nlepäämään. Annoin hänelle nelinkertaiseksi kierretyn uistinsiiman,\nsillä hänelle voisi olla siitä jotain apua. Mutta hän vastasi vain.\n\n-- Hyvä kun tulee omillansa toimeen, sanoi kerjäläinen. Ja samassa hän\nteki tuon vaarallisen heilahduksen, joka oli helpompi hänen pitkille\nkuin minun lyhyille jaloilleni. Pian seisoi hän vieressäni kalliolla.\n\n-- Kuule, Jussi.\n\n-- Mikä nyt?\n\n-- Eikö sinun sopisi peruuttaa tuota väitettäsi, etteivät pitkät koivet\nole hyödyksi muualla kuin tuohen kiskonnassa?\n\n-- Eihän sitä tarvitse peruuttaa, tehdään pieni lisäys vain. Kömpelölle\nmiehelle ovat ne hyödyksi myös kiipeämisessä.\n\nMatista ei kannattanut vaihtaa sanoja niin itsepäisen miehen kanssa\nkuin minä olin. Sen sijaan hän käski katsoa, minkä otuksen hän oli\nhankkinut päivälliseksi. Aukasin takkikäärön. Siinä oli suuri joutsen.\nMutta joutsen ei ollut lumivalkea kuten tavallisesti. Se oli\npäinvastoin musta kuin neekeri sydänyön aikana. Matti kertoi että\nsamassa kun jäin riippumaan tuohon vaaralliseen paikkaan\nkallionkielekkeellä, lensi pitkä jono suuria mustia lintuja pitkin\nvuorenseinää. Kukin liiti niin läheltä kalliota kuin mahdollista. Vain\nsiipi riipasi kylkeeni. Mutta viimeinen lintu lensi henkensä kaupalla\nsuorastaan päälleni. Hirvittävältä näytti, kun suin päin kukerruimme\nkielekkeeltä alas. Minä pelastuin, mutta hornan linnulta taittui niska.\n\nJatkoimme matkaa puron pohjoista rantaa pitkin. Puron notko oli kapea\nja jyrkkärantainen, mutta sanomattoman kaunis. Korkeitten koivujen\nlatvat muodostivat huurteisen holvikaton. Veden läheisyydessä oli ruoho\nviheriäistä kuin kesällä. Metsä näytti sillä kohtaa olevan leveämpi\nkuin olimme uskoneet. Noin pari kilometriä kuljettuamme rupesi\nkuulumaan mahtava tyrsky. Luulimme tulevamme toiselle vesiputoukselle\nja arvattavasti puron lähteelle, joka todennäköisesti alkoi\nputoukselta. Metsä harveni, ja tyrsky kuului yhä mahtavammalta kuta\nlähemmäksi tulimme. En ole nähnyt enkä kuullut mitään suurempaa\nvesiputousta, semmoista kun ei ole meidän paikkakunnallamme, mutta\nymmärsin, että se kohisee jotenkin samaten kuin se ääni, joka nyt soi\nkorvissamme. Meistä tämä ääni oli yhtä hauskaa kuin ihanin soitto.\nLähteen toisella puolella mahtoi metsä olla mahtavan tiheä, koska\nsyksyllä kulkiessamme pitkin järven rantaa emme kuulleet kohinaa\nlainkaan.\n\nMutta ennen kuin saavuimme siihen paikkaan, josta tyrsky kuului, tuli\neteemme samanlaista kalliota kuin järven rannallakin, ei äkkijyrkkää\nkuitenkaan, vaan päinvastoin loivaa, hiljaa meihin päin viettävää.\n\nPuro tuli kallion alta.\n\nNäytti siltä, ettemme tulisi saamaan mitään muuta tietoa tämän\nihmeellisen, lämmintä vettä tuovan puron synnystä kuin että se sai\nalkunsa kallion alta.\n\nTyrsky ei kuitenkaan tullut maan alta, vaan pikemmin jostain edestämme.\nJatkoimme siis kulkukallion kuvetta ylös kunnes kallio loppui\nsamanlaiseen äkkijyrkänteeseen kuin järvenkin kohdalla.\n\nEteemme avautuva näky oli semmoinen, että Matti heittäytyi maahan\nkivien taakse ja pyytämällä pyysi, että heti palaisimme takaisin emmekä\nikinä enää lähestyisi tätä paikkaa, jos henki oli meille rakas. Hän\nsanoi ettei tahtonut katsella sitä enempää, sillä on mahdotonta, että\nihminen saa tuommoista katsella ja kuitenkin jäädä henkiin. Lappalainen\noli noitumisillaan kääntänyt silmämme. Se, mitä näimme, ei voinut olla\ntodellista, vaan ainoastaan uusi väijymys henkeämme vastaan,\nvaarallisempi kuin yksikään edellinen. Jos pakenisimme emmekä yrittäisi\npäästä tuommoisten kiellettyjen salaisuuksien perille, voisimme ehkä\npelastua. Meidän olisi ensi tilassa purjehdittava pois tästä\ntaikasaaresta.\n\nKuuntelin vain toisella korvalla Matin puhetta, vaikka selvästi\nymmärsin, että hänen pelkonsa ei ollut teeskentelyä. Minuakin näky\nensin pelotti, mutta en voinut silti kääntää silmiäni pois, en henkeni\nkaupallakaan. Pelon sijaan astui kuitenkin pian huumaava ihastus.\nJostain näin kauniista en ollut vielä ikinä saattanut uneksiakaan.\n\nEdessäni oli ympyrän muotoinen tasainen laakso, joka oli noin\nviisi- tai kuusisataa metriä läpimitaltaan ja äkkijyrkkien\nkallioseinämien ympäröimä. Keskellä laaksoa oli järvi, sekin ympyrän\nmuotoinen. Järvestä sai puromme alkunsa ja juoksi sitten tyynenä\nkallionseinälle asti, jonka alle sen vesi katosi tullakseen taas esille\nkallion alta. Keskellä järveä kalliopohja kohosi muodostaen muutaman\nmetrin korkuisen kalliosaaren. Ja siinä paikassa oli tuo kohiseva\nvesiputous.\n\nKovalla pauhinalla nousi saaren korkeimmasta huipusta suorana ilmaan\nvesipylväs, paksumpi ja korkeampi kuin suurin honka metsässä.\nHuipussaan se jakaantui kaikille suunnille, ja vesi laski\nrankkasateena, melkeinpä pilven putoamana alas saaren rannoille ja\njärven pinnalle, joka saaren läheisyydessä kuohui kuin kattila.\nKeskipäivän kirkkaassa auringonvalossa vesi säkenöi ja salamoi kuin\ntuhannet eriväriset jalokivet. Ja niin mahtava oli tyrsky, että vaikka\nseisoin noin kolmensadan metrin etäisyydessä vesipylväästä, tuntui kuin\nkallio jalkojeni alla olisi vavissut.\n\nKuin magneetti veti tuo mahtava luonnonilmiö katseeni puoleensa. Joku\nliike saaren takana kuitenkin pakotti minut kääntämään huomioni\ntoisaalle. Saaren takaa ui esille pitkä rivi upeita joutsenia, kaikki\nyhtä kiiltävän mustia kuin se, joka oli äsken menettänyt henkensä\nyrittäessään estää minua kiipeämästä kalliolle. Mustat sulat kiilsivät\nkauniisti vesisateen räiskyessä lintujen selkään. Kun linnut huomasivat\nminut, ne nostivat pitkät kaulansa ilmaan, ja muutaman sekunnin\nkuluttua huomasin, miten koko joukko lensi huimaavaa vauhtia minua\nkohti. Heittäydyin maahan Matin viereen. Se tapahtui viime tingassa,\nsillä tuskin olin kiven suojassa, kun joukko yhtenä suhinana lensi\nylitsemme. Jos tuommoinen raskas lintu olisi lentänyt semmoisella\nvauhdilla rintaani vasten, olisin epäilemättä kaatunut kumoon ja ehkä\nlyönyt pääni murskaksi kallioon. Parin minuutin perästä linnut\npalasivat tekemättä mitään uutta hyökkäystä ja laskeutuivat jälleen\njärveen.\n\nMatti väitti kyllä jyrkästi, että joutsenetkin olivat lappalaisen\nkarjaa ja että tämä lähetti ne estääkseen meitä pääsemästä hänen\nsalaisuuksiensa perille. Mutta kotiin palaamisesta ei hän enää puhunut,\nja tämä oli minusta pääasia.\n\nLäksimme kulkemaan pitkin jyrkännettä etsiäksemme paikkaa, mistä\nvoisimme päästä alas laaksoon. Semmoista emme kuitenkaan löytäneet,\nennen kuin tulimme takaisin lähes samaan paikkaan, josta olimme\nlähteneet. Siellä täällä kohosi laaksossa lehtipuitten välissä jokunen\nmahtava honka, ja yksi, joka kasvoi lähellä kallionjyrkännettä, oli\nvanhuuttaan kaatunut ja nojasi nyt jyrkänteeseen. Sen runkoa pitkin ei\nollut vaikea päästä laaksoon ja nousta takaisin kalliolle. Mahtavien\nkynsien jäljistä huomasimme, että puun runkoa oli jo ennenkin käytetty\nsiltana. Pinta näytti jotenkin lahonneelta, mutta jos puu oli karhun\npainon kestänyt, tulisi se kyllä kaksi tämmöistä jolppiakin\nkannattamaan.\n\nJa kannattikin.\n\nMaa laaksossa oli tasaista ja laakso kauttaaltaan lehdontapaista. Maa\nei tuntunut olevan roudassa, ja kulo näkyi melkein kaikkialla.\nAinoastaan jossain kolossa oli joku pieni kinos. Veden läheisyydessä\noli ruoho viheriäistä kuin kesällä.\n\nAstuimme pyssyt kädessä ja peukalo hanalla ihan järven rannalle\nsaadaksemme läheltä katsella mahtavaa näytelmää. Ihmeeksemme eivät\njoutsenet nyt osoittaneet minkäänlaista vihamielisyyttä. Päinvastoin:\nne uivat rannalle aivan jalkaimme viereen ja näyttivät ihmettelevän\nmeitä yhtä paljon kuin me niitä. Ranta oli matalaa ja kivettyä, siinä\noli ihmiskäden jälki. Ympyrän muoto oli tarkasti säilytetty joka\nkohdalla. Vesi oli ihmeellisen läpikuultavaa, niin että pohja näkyi\nkauas rannalta. Veden syvyys rantojen kohdalla oli kaksi tai kolme\nmetriä.\n\nKävelimme järven ympäri tarkastellen rantaa ja ihmetellen ihailimme\ntuota voimallista suihkukaivoa. Mitään muuta merkkiä kuin rannan\nkivireunustan emme voineet huomata ihmisen läsnäolosta. Mutta kun\ntulimme siihen paikkaan, josta puro alkoi, ja katselimme puron pohjaa,\nhuomasimme pohjassa ruuhen. Se näytti kannattavan kolme tai neljä\nmiestä ja oli kivillä upotettu. Omistaja oli sen luultavasti aikanaan\nsinne upottanut estääkseen sitä ravistumasta, kun hän itse poistui\npitkäksikin ajaksi. Nykyaikaista tekoa ruuhi ei ollut, koska siinä ei\noltu missään käytetty rautaa. Siksipä se olikin niin hyvin säilynyt,\nettä näytti täysin käyttökuntoiselta. Ihmettelimme, ettei veden\nlämpökään ollut sitä mädättänyt. Veden lämpö lähenteli kai\nneljääkymmentä astetta, koska se ei juuri polttanut ihoa, mutta ei\npaljon vaillakaan ollut. Kaasimme pari puuta ja laitoimme portaan puron\nyli. Tarkastimme kompassia ja huomasimme, että puro alkoi järven\nläntisimmästä rannasta ja juoksi suoraan länteenpäin nevarantaiseen\nisompaan järveen.\n\nNoin viidenkymmenen metrin päähän järven rannasta oli istutettu\nlehtipuita, jotka muodostivat koko järven ympäri samanlaisen ison\nympyrän kuin se, jonka olimme nähneet kotijärven rannalla. Nämä puut\nolivat kaikki mahtavan suuria tammia, luultavasti enemmän kuin tuhannen\nvuoden vanhoja. Ympyrän takana kasvoi toisia lehtipuita, niin että\nmuodostui lehto, joka varmaan kesäaikana oli ihastuttavan kaunis. Mutta\nnäin talviaikana olivat mielestämme koivut hienoine oksineen ja\nvalkoisine runkoineen paljon kauniimmat kuin muut lehtipuut.\n\nTammiympyrään oli pohjoista kohti jätetty aukko, josta leveä\nkoivukujanne johti suoraan pohjoiseen. Sen toisessa päässä häämötti\nharmaa kivimuuri. Oliko se lappalaisen taikalinna? Olimme kuulleet,\nettei lappalaisilla ollut linnoja, mutta linnantapaiselta tuo muuri\nnäin kaukaa katsottuna näytti. -- Käydessämme järven ympäri olivat\njoutsenet koko ajan seuranneet meitä. Nyt kun poistuimme rannalta ja\nmenimme lehtokujalle päin, astuivat joutsenet rannalle ja rupesivat\njuhlallisen näköisinä seuraamaan meitä. Meitä jo nauratti\nkatsellessamme saattoamme. Pelonsekainen tunne, joka tähän asti oli\npainostanut mieltämme poistui.\n\nKuta lähemmäksi tulimme kivimuuria, sitä linnamaisemmalta se meistä\nnäytti. Muuri oli noin kolmen tai neljän sylen korkuinen ja se muodosti\npyöreän rakennuksen -- kaikkihan täällä oli pyöreää --, joka\nläpimitaltaan taisi olla parikymmentä syltä. Mitään sisäänkäyntiä emme\naluksi löytäneet, mutta kun kaikkialla muurin ympärillä kasvoi\nvesakkoa, ei nousu tuon kehämuurin päälle näyttänyt vaikealta.\nTarkemmin tutkittuamme huomasimme kuitenkin sisäänkäytävän, joka oli\nsuoraan lehtokujaan päin. Aukosta käytävä vei jyrkänpuoleisesti\nylöspäin.\n\nOnko milloinkaan poika kiivennyt puun avulla jonkun muurin yli, kun hän\non löytänyt salaperäisen käytävän, joka johtaa hänet suoraan muuriin\nsisälle? En luule.\n\nMutta jos olisikin semmoinen ihme joskus maailmassa tapahtunut, ei se\nkumminkaan tässä tilaisuudessa uusiutunut. Pyssyt kädessä rupesimme\nkiipeämään ylöspäin. Ainoastaan parin kolmen metrin päässä suusta\nkäytävä haarautui. Sivukäytävä johti oikealle. Se oli pimeä, mutta\npääkäytävän yläpäästä näkyi päivä. Sivukäytävän kohdalla ollessamme\nhuomasimme kuitenkin päivänvalon äkisti katoavan. Samassa kuului ryske\nikään kuin puuta olisi katkaistu. Hyppäsimme nopeasti sivukäytävään.\nJuuri silloin pääkäytävän yläpäästä vieritettiin alas hirvittävän suuri\nympyriäinen kivi. Sivukäytävä oli vähän kapeampi, eikä kivi\nmahtunutkaan siitä kohdasta, vaan tarttui kiinni, niin että koko\nrakennus oli jysähtää kumoon. Kivi oli pyöreä kuin kuula ja se täytti\nsivukäytävän suun niin kokonaan, ettei olisi kissakaan päässyt ulos,\nsaatikka ihminen.\n\nOlimme pilkkopimeässä. Ryhdyimme heti ottamaan selkoa siitä, mihin\nkäytävämme johti. Se johti pieneen kellarintapaiseen huoneeseen. Mitään\nmuuta uloskäytävää kuin se, joka äsken suljettiin, ei löytynyt. Otin\nvähän pumpulia lakkini vuorin alta, kiersin rasvaa ympärille ja panin\nlusikkaani. Uhrasin yhden tulitikun, ja meillä oli lamppu,\nhuononpuoleinen tosin, mutta parempi kuin ei mikään. Sen valossa\ntarkastimme tarkemmin vankilaamme ja huomasimme heti olevamme suljetut\nkarhunkoppiin sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Olimme näet karhun\ntalvipesässä. Onni meille, ettei karhu ollutkaan tavalliseen aikaan\nmennyt pesäänsä, vaan vainosi meitä, kunnes saimme sen tapetuksi. Nyt\noli hyvä osa karhua jo meidän vatsassamme. Ellei näin olisi ollut,\nolisimme me ehkä joutuneet sen vatsaan.\n\nEi ollut muuta tekemistä kuin istuutua syömään; sen teimme ikävästä\nasemastamme huolimatta perusteellisesti. Eipä meillä muutakaan\ntekemistä ollut. Ajatuksemme olivat suloiset kuin mustalaisen\nrukoukset. Lempiruokaa tai muuta keittoruokaa ei ollut. Eipä edes vettä\njuotavaksi.\n\n-- Kuule, Jussi, aamulla ei tiedä, mitä iltaseksi keitetään.\n\n-- Tyytyisin minä nyt vaikka nauriskeittoon, kun vain jotain lämmintä\nsaisin vatsaani.\n\n-- Enhän minä juuri sitä ajatellut. Ajattelin sitä, että aamulla oli\nmeillä lämmin pirtti ja leveä penkki ja pehmeätä jauhokaljaa. Silloin\nkelpasi elää. Nyt illalla ollaan karhunkopissa tai missä lappalaisen\nkellarissa lietäneekään.\n\n-- Ollaan vain, sanoi Kälviän lukkari, kun ojassa makasi.\n\n-- Oleminen tässä on. Milläpä täi rykii, kun ei ole rintaluita.\n\n-- Tallellahan me tässä ollaan, niinkuin täi turkissa. Ollaan Jurvassa,\nollaan turvassa: mutta menepäs Teuvalle, saat leuoille.\n\n-- Menisin minä vaikka Teuvalle, kunhan vain pääsisin tästä lemmon\nluolasta. Ennen kuin ruokamme on loppuun syöty, olemme jo janoon\nkuolleet ja jäämme tänne mätänemään kuin sieni metsässä.\n\n-- Niinhän sinä äköttelet olojasi kuin pottu piimävellissä. Kovalle on\nkoira luotu, kivilläkin makaamaan. Eikä ihmisenkään sovi moittia,\nvaikka hänen täytyisi olla ajastaika aitanakin, päivä aidanvitsanakin.\nTällä saarella olemme olleet pahemmassakin pulassa kuin nyt. Minun\nluuloni on, ettei kettu kesällä kuole, kun ei talvella tapettu. Ja nyt\npannaan maata. Huomenaamulla lähdetään pois kuten majatalosta ainakin.\n\nPaneuduimme maata karhun pehmeälle vuoteelle, sammutimme\nlamppupahasemme ja nukuimme hetken perästä yhtä levollisesti kuin\nomassa pirtissämme.\n\nYörauhaamme ei häiritty. Aamulla oli pakko taasen uhrata yksi\ntulitikku. Rupesimme heti uudesta vankilastamme seiniä tarkastamaan.\nKivet olivat särmällisiä ja kivien välit sammalilla täytetty. Missään\nei ollut semmoista kiveä, jonka olisimme saaneet irti. Silloin tulimme\najatelleeksi lattiaa. Kannoimme ensin käytävään karhun sammalvuoteen,\npuhdistimme lattian ja rupesimme tarkastamaan lattiakivien saumoja.\nYksi niistä oli laatantapainen. Olisi siis tietysti pitänyt löytyä\nsalainen ponnistin, jota painamalla laatta olisi poistunut ja avannut\nmeille tien toiseen käytävään. Niinhän on aina. Mutta tässä ei\nollutkaan mitään semmoista, ja meidän täytyi suruksemme huomata, ettei\nlinna ollutkaan kaikkien muitten linnojen malliin rakennettu. Mutta kun\nlattiakivet eivät olleet suurempia kuin mitä jaksoimme nostaa,\nrupesimme niitä poistamaan ja kantamaan käytävään, joka täyttyi melkein\nkokonaan. Kellarin seinät lattian alapuolella eivät olleet niin tarkoin\ntehtyjä kuin sen yläpuolella, ja vihdoin meidän onnistui saada muutamia\nkiviä irti. Tulimme isoon huoneeseen. Se oli täynnä kivipilareita,\njotka kannattivat kivistä kattoa. Olimme siis jonkinlaisessa alustassa.\nIhan vieressämme näkyi päivänvaloa, mutta kun muuri oli sillä kohtaa\nainakin sylen paksuinen ja suurista kivistä tehty, ei ollut mitään\ntoivoa päästä sitä tietä vapauteen.\n\nJatkoimme kulkua pitkin ulkomuuria etsien paikkaa kaikkialta, josta\nvoisi päästä ulkoilmaan. Mutta missään ei näkynyt rakoakaan.\nLähestyimme jo paikkaa, joka oli vastapäätä yöllistä majataloamme.\nSilloin tulimmekin todelliseen huoneeseen.\n\nHuone oli paja, täysikuntoinen paja.\n\nKaikki oli hyvässä järjestyksessä. Sepän työkapineita oli runsaasti,\nkaikki syvässä ruosteessa, mutta suurin osa muuten täysin\nkäyttökelpoisia. Painoin paljetta: tuhka ja tomu lensi ahjosta. Rautaa\nja terästä oli runsaasti. Sysihinkalo oli täynnä. Ei mitään muuta\nnäyttänyt pajasta puuttuvan kuin seppä.\n\nMeille tämä löytö oli todellinen aarreaitta, joka avasi uudet\nmahdollisuudet vankilastamme vapautumiseen. Kun väkivasaroita ja\nrautakankia oli useitakin, ei ollut mahdotonta saada muuria jostakin\nkohdasta särjetyksi. -- Matti oli poistunut ja jättänyt minut yksin\npajaan. Rupesin kaivelemaan ahjoa ja löysin tuhasta isonpuoleisen\nupokkaan metallin sulattamista varten. Sen pohjassa olikin keltainen\nmetallinpalanen, jota ensin luulin messingiksi. Mutta kun otin sen\nkäteeni se tuntui kovin raskaalta kokoonsa nähden. Rupesin aavistamaan,\nettä se oli kultaa. Pistin sen taskuuni enkä vielä puhunut Matille\nlöydöstäni mitään. Ahjopankko oli täynnä rikkisurvottua soraa, jota\nselvästi oli tehty musertamalla sitä vaaleata kiveä, jota leveinä\njuovina oli tummemmassa kivessä. Tarkastin nyt lähemmin sekä tuota\nsoraa että muutamia kivisirpaleita, ja, totta tosiaan, huonon\nlamppunikin valossa erotin pieniä keltaisia jyviä. Olimmeko löytäneet\nsen kultavuoren, jota Lapissa oli niin kauan etsitty? Ehkä Matti ja\nminä emme olekaan luodut hirrenhakkaajiksi ja purilapojiksi, vaan\nkullankaivajiksi?\n\nSaalis miehen yllyttää pyhänäkin pyytämään! Vielä eilen aamulla\npirtistä lähtiessämme en ollut voinut kuvitella mitään ihanampaa kuin\noikoisia ojia ja pitkiä sarkoja metsän rannasta järven rannalle. Nyt jo\nnäin itseni syvässä kolossa likaisena ja nokisena kultaa kaivamassa.\n\nKaikista kullankaivaja-ajatuksista herätti minut äkisti Matin huuto:\n\n-- Tule tänne, Jussi!\n\n-- Mikä hätänä?\n\n-- Olen löytänyt sepän tien pajalle. Ja hyvä on tie kuin Kakolanmäeltä\nTurkuun.\n\nMatti oli löytänyt jotain, joka meidän oloissa oli paljon\nkallisarvoisempaa kuin minun löytöni. Ihan pääkäytävän vieressä, joka\nnyt oli tukossa, oli käytävä, joka johti nykyisestä olopaikastamme\nylös. Kahden minuutin jälkeen seisoimme vankilamme lämpimässä\nauringonpaisteessa. Helpotuksen huokaus nousi rinnastani, ja Matti teki\nkolmen jalan korkuisen hyppäyksen ilmaan, heitti pyssynsä ja konttinsa\nmaahan ja uhkasi heti syödä aika aamiaisen.\n\nSyödessämme rupesimme tarkastamaan ympäristöä. Koko muurin ympäröimä\nalue oli täytetty niin paksulla multakerroksella, että siinä kasvoi\nruohoa. Ainoastaan noin metrin korkuinen rintasuoja esti asukkaat\npimeän aikana syöksymästä suin päin alas. Suihkukaivo näytti tästä\npaikasta katsottuna erinomaisen mahtavalta. Keskellä tätä pyöreätä\npihaa oli rakennus, tehty samanlaisista kivistä kuin piirimuurikin,\nmutta ovea ei ollut, tyhjä oviaukko ammotti meitä vastaan. Ettei tupa\nollut asuttu oli meistä selvä. Pihalle oli tuvan ovesta aina muurin\nsisäänkäytävään asti asetettu rivi pyöreitä kivikuulia. Viimeinen sija\noli tyhjä. Tiesimme kyllä minkä tähden.\n\nRakennus pelotti ensin meitä, sillä luulimme sitä joksikin\npakanalliseksi temppeliksi. Tiesimmehän, ettei lappalaisilla ollut\ntemppelejä eikä linnoja, mutta ehkä heidän suuri tietäjänsä oli ennen\nmuinoin täällä asunut ja he tulivat määräaikoina tuomaan suihkukaivolle\nuhrejaan.\n\nOli tämä asia miten oli, aamiaisen syötyämme olimme jo niin rohkealla\npäällä, että päätimme mennä tarkastamaan huonetta.\n\nAstuttuamme oviaukosta huoneeseen paljastimme päämme. Ovenvastaisella\nseinällä makasi nahkavuoteella pieni mies, peskiin puettu, lakki\npäässä, kallokkaat jalassa, rinnallaan nahkainen laukku, joka\narvatenkin sisälsi joitakin taikakaluja. Mies makasi ihan oikoisena\nselällään, kädet pitkin kylkiä. Jos hän, kuten oli täysi syy otaksua,\noli sama lappalainen, josta paappa oli puhunut, hänen kuolemastaan oli\ntodennäköisesti jo kulunut kahdeksankymmentä, ehkä satakin vuotta.\nVaatteissa ja vuoteessa ei näkynyt enää ainoatakaan karvaa, niin\npuhtaaksi oli koi kaikki syönyt. Ruumis oli kuivettunut kuin\negyptiläinen muumio.\n\nHetkisen katseltuamme vainajaa menimme sanaakaan toisillemme sanomatta\npajaan, otimme sieltä rautakangen ja lapion, kaivoimme muurin viereen\nhaudan, kiersimme ruumiin vuoteen nahkoihin ja laskimme hautaan.\nSamassa kilahti lukko Matin rannerenkaassa ja rengas avautui. Taika oli\nranteesta irroittunut.\n\nMatti sanoi ainoastaan:\n\n-- Jos tuo mies on kuollessaan näin paljoon kyennyt, miten olisi meidän\nkäynyt, jos hän olisi elänyt?\n\nLausuin luvut, mitkä pappi hautauksessa sanoo, sekä luin Isä meidän ja\nHerran siunauksen. Täytimme sitten haudan. Oliko vainaja ollut pakana\nvai kristitty, sitä en tiedä täysin varmasti vieläkään. Kristillisen\nhautauksen hän ainakin sai.\n\nTämän tapauksen jälkeen ei meillä ollut saarella ainoatakaan\nmainittavaa vastoinkäymistä. Vainajan henki näkyi päässeen rauhaan.\n\nKun olimme saattaneet kuolleen lappalaisen hautaan, katsoimme myöskin\nolevamme hänen lailliset perillisensä. Menimme takaisin hänen\nasuntoonsa. Kun silmät olivat taasen tottuneet hämärään, joka siellä\nvallitsi, huomasimme kauhuksemme suuren iljettävän apinan, joka istui\nnurkassa paksun kannon päässä ja tuijotti meihin vihaisesti.\nKangistuimme pelästyksestä. Samassa ymmärsimme kuitenkin, ettei eläin\nvoinut olla elävä. Menimme lähelle ja huomasimme sen olevan täytetty.\nSenkin nahka oli niin tarkoin koin syömä, ettei näkynyt yhtään karvaa.\nSilmät olivat lasiset ja tekivät hirviön hyvin elävän näköiseksi.\nArvelimme apinan olevan niitten lappalaisten epäjumala, jotka näillä\nseuduin olivat käyneet. Ehdotin että kuva syöstäisiin muurilta alas.\nMutta se oli alustaansa kiinnitetty tai täytetty hyvin raskaalla\ntäyteaineella: emme saaneet sitä liikahtamaankaan paikaltaan.\n\nHuoneesta ei löytynyt mitään muuta huonekalua tai talouskapinetta kuin\nmahdottoman suuri kuparinen kattila, joka oli padanjalalla, ja suuri\npuinen kaappi, joka oli toisella päätyseinällä. Kaappi oli tehty\nmustasta ulkomaan puusta, kauniilla leikkauksilla koristettu ja näytti\nolevan hyvässä kunnossa. Se oli arvatenkin vanha sotasaalis. Sitä emme\nvain ensin voineet ymmärtää, miten lappalaiset olivat saaneet sen tänne\nkuljetetuksi. Tämäkin asia meille kuitenkin selkeni. Kaappi oli\nkaksikerroksinen, kumpikin kerros varustettu neljällä ovella. Se oli\nkokoonpantu kahdeksasta eri kaapista, jotka voitiin irrottaa ja taasen\nliittää toisiinsa siten, että ne näyttivät yhdeltä suurelta kaapilta.\n\nKaikki yläkaapit olivat lukitut ja avaimia emme voineet löytää. Ehkä\nlukot eivät olleetkaan enää käyttökunnossa. Emme tahtoneet särkeä näitä\nkauniita kaappeja, emmekä siis tiedä, mitä salaisuuksia ne sisälsivät.\nNe ovat vieläkin paikallaan samanlaisina kuin silloinkin. Arvelimme\nniiden sisältävän niitä pakanalliseen jumalanpalvelukseen kuuluvia\nsalaisuuksia tai taikakaluja, joita tuo pakanuuden viimeinen ylimmäinen\npappi oli käyttänyt. Olimme näet nyt jotenkin varmat siitä, että se oli\nollut vainajan virka ja että tuo kamala apina oli hänen epäjumalansa.\nAlakaapeissa oli kaikenlaisia muinaiskaluja kivikauden ajoilta. Yhdessä\nkaapissa oli useita viimeisen asukkaan yksityiseen omaisuuteen kuuluvia\nkapineita. Meille mieluisimmat olivat pitkä isoreikäinen rihlapyssy,\niso ruutisarvi, joka sisälsi ainakin kaksi tai kolme kiloa ruutia, ja\nuseat isot lyijymöhkäleet. Kokonainen varasto limssiöitä näkyi ukolla\nmyöskin olleen. Pyssyn rihlat olivat pahoin ruostuneet, mutta lukko oli\ntäydessä käyttökunnossa. Pyssy oli latingissa. Onnistuimme saamaan\nperäruuvin irti. Latasimme aseen uudestaan nyt löydetyllä ruudilla ja\nammuimme laukauksen. Kuula tarttui puuhun kiinni, mutta ei mennyt\nsisään. Ruuti oli liian vanhaa ja heikkoa. Sankissa se kuitenkin syttyi\nhyvin ja säkenöi aika tavalla. Pyssystä tuli siten hyvät tulukset,\njotka olivat meille kovin tarpeelliset, koska meidän oli pakko hyvin\nsäästävästi käyttää tulitikkujamme.\n\nKoska kaapissa oli iso viinalekkeri puolillaan viinaa tiesimme melkein\nvarmasti, että vainaja oli sama lappalainen, joka oli paapan isää niin\nkauheilla kirouksilla uhannut. Päätimme viipyä paikalla muutamia\npäiviä, mahdollisesti onnistuaksemme ampumaan jonkun otuksen. Mustaa\njoutsenta emme tahtoneet syödä. Lähdimme sentähden isolle järvelle,\njoka olikin lähempänä kuin olimme uskoneet. Siellä onnistuimmekin\nampumaan otuksen, jonka olosta saarellamme meillä ei ollut tähän asti\nollut aavistustakaan, nimittäin peuran. Kun tulimme kalliolle, johon\njärven pohjoinen pää päättyi, noin neljä- tai viisikymmentä peuraa\nkarahti seisoalleen, ja ennen kuin ne lähtivät karkuun, onnistui Matin,\njolla ei ollut pyssy tupessa ampua yksi.\n\nKeväällä kun lumi suli, huomasimme metsänreunasta nevalle päin olevan\nlaajan vyöhykkeen matalaa, mutta kovaa maata, joka suurimmaksi osaksi\nkasvoi ruohoa, osaksi myös peuranjäkälää. Peurat näkyivät oleskelevan\nsaaren pohjoisessa osassa. Muuten olisimme ne kyllä jo ennen\nhuomanneet. Kotona oli meillä kelkka, jolla myöhemmin toimme kotiin sen\nosan peuranlihasta, jota emme paikan päällä syöneet. Nahan jätimme\nlappalaisen tupaan, jossa sitten kesällä käytimme sitä vuoteena.\n\nLappalaislinnaan meno ja sieltä pois pääseminen muurin vieressä\nkasvavan puun avulla oli meistä hyvin vaivalloista. Mutta jo seuraavana\npäivänä onnistui meidän irrottaa kivikuula käytävästä. Lappalaisen\npajasta tuli meille yhtä hyödyllinen kuin hauska työpaikka. Palje kyllä\nvuoti aika tavalla, mutta kun painoi tiheään, teki se tehtävänsä. Emme\nkatsoneet tarpeelliseksi ruveta sitä korjaamaan, vaikka meillä nyt oli\nsiihen tarvittava nahka. Kesällä kun ammuimme toisen peuran, panimme\nuudet palkeennahat, joten siitä tuli kuin uusi ja se on nyt mitä\nparhaimmassa kunnossa. Lappalaisen kaapissa oli useita kirveitä. Mutta\npyöritettävää tahkoa hänellä ei näy olleen. Kirveet oli teroitettava\nhinkkaamalla, johon toimeen soveltuva kivi löytyi pajasta.\n\nKaadoimme maahan koko viidaston linnamme ympäriltä aina suuriin puihin\nasti, jotka muodostivat säännöllisen ympyrän linnan ympärille. Linnamme\nrupesi tämän perkauksen jälkeen näyttämään paljon mahtavammalta.\nSuuremmat puut halkaisimme, pienimpiin kuorimme parkkireunat, ja kesän\nalussa poltimme tavallisen ison sysimiilun. Meillä on nyt sysiä ehkä\nuseankin vuoden tarpeeksi.\n\nKaksi kokonaista päivää käytimme rautanaulojen takomiseen. Päätimme\nnäet tehdä ruuhemme rautanauloilla, jotta saisimme siitä keveämmän kuin\npuunauloilla tehden. Matista rupesi tulemaan jo oikein kätevä seppä.\nNaulojen päätkin tulivat häneltä jo aika sievät. Teimme useampia\nhöylänteriä sekä muita tarpeellisimpia puusepän työkaluja.\n\n\n\n\nX.\n\n\nEmme tahtoneet vieläkään ruveta ajattelemaan kotimatkaa. Tämä paikka\noli meistä ihanin, mikä maailmassa voi olla. Tuo mahtava, välistä\ntaivasta kohti nouseva, välistä taas laskeutuva vesipylväs ja veden\nalituinen kohiseminen lumosi meidät siinä määrin, että meidän täytyi\naina välistä heittää työ kesken ja mennä järven rannalle ihailemaan\nihmettä. Olimme nostaneet lappalaisen ruuhen puron pohjasta, tehneet\nsiihen airot ja melan ja soudimme joka päivä järvellä. Mustat joutsenet\nolivat nyt ihan kesyjä ja seurasivat meitä kaikkialla järvellä. Mitä ne\nsöivät, en tiedä. Ei siellä ainakaan näkynyt mitään muuta syötävää kuin\nruohoa ja joitakuita vesikasveja, joita emme tunteneet. Mutta ehkä ne\nlöysivät mieluisampaa ruokaa nevanrantaisesta järvestä, jolle ne joka\npäivä lensivät.\n\nEräänä päivänä kun tuuli vei vesisateen sivulle, soudimme aina kallioon\nasti, josta vesipylväs nousi. Kallio ei ollut kuitenkaan millään\ntavalla omituinen. Se oli kauttaaltaan samanlaista valkoista, melkein\nläpikuultavaa kiveä kuin nuo mustanharmaat kalliossa olevat vaaleat\njuovat, joissa minä luulin olevan kultaa. Koetin pistää käteni\npylvääseen. Sitä kosketusta en uudistanut, sillä vesi heitti käteni\nmenemään semmoisella vauhdilla, että käsi oli nyrjähtää. Vesi ei ollut\nmaan sisästäkään tullessaan polttavan kuumaa. En luule kuitenkaan, että\nhyväkään löylynottaja olisi kestänyt siinä kylpeä.\n\nMuutamana kuutamoiltana emme malttaneet poistua järveltä, vaan istuimme\nruuhessa ihaillen veden loisketta. Matti otti silloin esille\nrannerenkaansa ja rupesi leikillään kehumaan rikkauttaan.\n\n-- Kun ensi talvena tulen kotiin, ostan itselleni oriin ja\nverkavaatteet ja rupean ajelemaan kyliä, että tytöt ällistelevät!\nSilloin sinä, köyhä mies, saat seistä kannaksilla tai istua\nhunsvotilla.\n\n-- Kyllä minä kävellenkin -- --. Määräähän vanha Ruotsin laki, että\njolla ei ole hevosta, kulkekoon jalkaisin. Etkä sinä siitä hevosestasi\npaljon parane. Talonpoikana tulet pysymään verkatakkisenakin. Hurri on\nhurri, vaikka sen voissa paistaisi. Eikä passaa pussata, kun on suu\npapurokassa.\n\n-- Ostaisit sinäkin vain hevosen niin kuin minäkin, mutta olet siihen\nliian kaitakinttu. Kehräisi se kattikin lankaa, mutta on karvaiset\nkämmenet.\n\n-- Ehkä kehräisi. Puhuisihan sikakin saksaa, mutta kun on alaleuka\nlyhyempi.\n\n-- Onhan se hyvä, että osaat tyytyä vähempäänkin onneesi. Koirallakin\non hyvä tapa: ei syö kun ei anneta. Mutta sen minä kuitenkin sanon\nsinulle, ettei tyhjä pala piipussakaan. Ja köyhä sinä olet kuin kirkon\nrotta.\n\n-- Kaikki köyhälle kelpaa: sianlihat, kananmunat.\n\n-- Voi, Jussi, kun sinä puhut varomattomia sanoja. Minusta tuo\npeuranliha rupeaa jo tuntumaan kovin suolattomalta. Ei siitä herkusta\nhenki äkisti lähde. Ja sinä puhut sianlihoista ja kananmunista! Jos\nvoit heti minulle hankkia kaksi paksua reikäleipää, niin maksan sinulle\ntinkimättä markan kappaleelta ja syön ne elävältä tässä paikassa\nsuuhuni reikineen kaikkineen.\n\n-- Arvaahan sen sinusta. Reikä on tehty rengin naamaan, johon palkkansa\npaneepi, ansionsa ammentaapi. Tänä iltana olet syöläs kuin savolainen.\nSavolainen pulloposki syöpi puuron leivän kanssa, kainuulainen\nkaitanaama syöpi liemen leivättäkin.\n\n-- Vai on se savolainen niin viisas mies. Tämän jälkeen minä rupean\nsavolaiseksi. Heti kun vain saan leipää ja puuroa. Mutta sinä raukka,\nlammasnahkatuppi, et opi miehentapaisesti syömään, vaikka eläisit sata\nvuotta ja pyhäpäivät päälle.\n\nOlin eräänä päivänä, ollessani hetken yksin pajassa, takonut\nkultakappaleeni kuution muotoiseksi. Se oli runsaasti kolme\nsenttimetriä läpimitaltaan ja kiilsi niin kauniisti, etten vähääkään\nepäillyt, että se todella oli puhdasta kultaa. Matin kerskaushenki oli\nnyt tarttunut minuunkin. Otin kultakappaleen taskustani, panin sen\nMatin käteen ja sanoin hänelle:\n\n-- Onkos se mies kerjäläinen, joka on tuon suuruisen kultakappaleen\nomistaja?\n\nMatti katseli hetkisen raskasta metallikappaletta kädessään, käänsi\nsitä pari kertaa ja tarkasteli eri sivuja. Kuutamossa se näytti hänestä\nihan valkoiselta.\n\n-- Ei paholaistakaan puurahoilla narrata, hän sanoi ja viskasi\nkultakappaleen äkisti järveen.\n\nHävettää tunnustaa, että löin Mattia korvalle niin että läjähti.\nOnneksi Matti samassa huomasi menetelleensä ajattelemattomasti.\nHän ei suuttunut, vaan pyysi anteeksi. Siitä palastahan olisi tullut\nkaksi- tai kolmekymmentä kuulaa, ja lyijy oli saarella arvokasta,\nvaikka lappalaisen kaapissa olikin useita suuria möhkäleitä. Selitin\nMatille, että hän oli heittänyt järveen kultakappaleen, jolla olin\naikonut ostaa puolet saaresta omakseni. Mutta Matti vain nauroi minulle\nja pilkkasi minua, johon hän katsoi itsellään olevan täysi syy, kun oli\nantanut minulle anteeksi korvatillikan, \"jonka olisi voinut uskoa\nväkevämmän miehen lyömäksi kuin Jussi-pussin\". -- Tämä ilta oli ainoa\nkerta koko saarella oloaikanamme, jolloin menin nurjalla mielellä\nmaata.\n\nHeti kun päivä valkeni aamulla, lähdin järvelle etsimään kadonnutta\naarrettani, mutta järven pohja oli siinä paikassa aivan pehmeää.\nKultapalanen oli jo vajonnut pohjamutaan. Tarpeetonta etsiäkään.\n\nKun palasin nuotiolle, oli siellä minulle kirje. Matti oli kirjoittanut\npuuhun kiinnitetylle tuohipalaselle lähteneensä hakemaan pirtille vähän\nsuolaa ja jauhoja. Hän lupasi palata takaisin seuraavan päivän iltana.\nMenin heti pajaan, paikkasin palkeen pahimmat vuodot, täytin upottimen\nsoralla pajapankosta ja asetin ahjoon. Kun se tuli valkoisen\nhehkuvaksi, hämmensin hetkisen ja poistin sitten valinkauhalla soran\nupottimesta. Pohjalla oli sulanutta metallia. Kaasin sen pienempään\nupottimeen ja uudistin sulattamistoimeni. Koko päivän tein ahkerasti\ntyötä, ja illalla oli minulla kultapalanen, tosin puolta pienempi kuin\nse, joka minulla oli ollut edellisenä päivänä, mutta jonka itse olin\ntehnyt. Ja ainetta enemmän valmistamiseen löytyi rajattomat määrät.\n\nOlin nyt melkein varma siitä, että olin löytänyt kultavuoren. Kun Matti\nvain pani kultalöytöni pilkaksi, päätin vahvasti olla sanomatta hänelle\nsanaakaan kullastani.\n\nVarhain seuraavana aamuna syötyäni aamiaisen heitin pyssyn olalleni,\nmenin puron yli ja sen eteläistä rantaa pitkin nevanrannalla olevalle\njärvelle. Sitä tietä pääsi vaikeudetta järvelle asti. Vesiputoukselle\ntultuani tein itselleni pitkän tangon, jolla mittasin sen kalliokuopan,\njohon puron vesi vaahdoten syöksi. Kuoppa oli runsaasti parin sylen\nsyvyinen, ja pohja tuntui soraiselta. Kovasta paksusta tuohesta tein\nlipin, jonka kiinnitin lujasti tangon päähän. Onnistuin jo ensi\nyrityksellä saamaan näytteen pohjasorasta, ja se oli, kuten olin\naavistanutkin, puhdasta kultahiekkaa. Lapin kultahiekkaa olen kerran\nnähnyt. Tämä oli ihan samanlaista, mutta nämä kultajyvät olivat\nsuurempia ja teräväsyrjäisempiä. Nostin lyhyessä hetkessä taskuihini\nniin paljon kuin jaksoin kantaa, särjin lipin, sysäsin tarkasti kaikki\nkalliolle jääneet kultamuruset kuoppaan takaisin ja kätkin tankoni\nmetsään.\n\nTakaisin tultuani laitoin tuohesta pari pussia, joihin tyhjensin\nkultahiekkani. Kourallisen kuitenkin sulatin ja sain siitä hyvin\nkirkkaan ja kauniisti loistavan palasen, joka mielestäni oli\nkauniimpikin kuin järveen heitetty.\n\nKun minulla nyt ei ollut mitään tärkeämpää tehtävää, ja koska epäilin,\nettä lappalaisella oli joku kultakätkö, rupesin etsimään sellaista\nhänen huoneestaan. Kuten olen jo ennen kertonut, en päässyt kaapin\nyläkerrokseen. Kaapin päällä ei ollut mitään muuta kuin tomua. Huoneen\nseinät tuntuivat kaikkialla lujilta. Samaten se iso pölkky, jolla ruma\napina istui. Rupesin tutkimaan itse apinaa. Sehän voisi olla hyvä\nkätköpaikka. Miksi se oli niin lujasti pölkkyyn kiinnitetty? Eläimen\nnahkaa ei oltu nyljetty tuppeen, vaan se oli selkäpuolesta leikattu\nauki. Nousin pölkylle, joten sain käteni eläimen selän taakse. Koko\neläin tuntui joka kohdasta tavattoman kovalta. Hartioitten kohdalla oli\nnahka rikkinäinen, joten sain selkoa sen sisuksesta. Nyt ymmärsin,\nmiksi se oli niin lujasti pölkyssä kiinni. Eläin oli täytetty kullalla.\nKulta oli joko valettu tai taottu kappaleisiin, jotka oli siten ladottu\ntoisensa päälle, että ne täysin täyttivät nahan. Se kappale, jonka sain\nkäteeni, ei ollut raskaampi kuin jaksoin nostaa. Se oli outoja\nriimukirjaimia kaverrettu täyteen. Niin tarkasti olivat kappaleet\nliitetty toisiinsa, että jos nahka olisi poistettu, olisi kuva jäänyt\nistumaan paikalleen yhtä varmasti kuin ennenkin. Asetin kaikki entiseen\nkuntoonsa ja astuin alas lattialle. Nyt olin varma siitä, että tuo\niljettävä eläin oli vanhain pakanain epäjumala.\n\nEn katsonut olevani enää oikeutettu salaamaan Matilta, mitä olin\nlöytänyt. Tuo kuva maksoi varmastikin miljoonia.\n\nMatti tulikin takaisin jo päivällisaikana. Hän oli käynyt ansoja\nkokemassa ja toi mukanaan kelkalla eväitä viikon ajaksi. Padankin hän\ntoi, niin että voisimme laittaa linnunpaistia. Hän näytti hyvin\nsalaperäiseltä ja rupesi hetken perästä taas puhumaan rikkauksistaan.\nHän oli tullut pitkin järven rantaa ja käynyt uudestaan tutkimassa\nuhrilehtoa ja siellä olevaa alttaria. Hetken perästä hän otti esille\nuseita rintasolkia ja muita koristeita, jotka epäilemättä olivat\nkultaa. Ne olivat kuitenkin kömpelösti tehtyjä, kun rannerengas\nsitävastoin oli taiteellista tekoa. Niitten yhteinen paino lähenteli\nehkä puolta kiloa.\n\nKun Matti nyt rupesi puhumaan siitä, että hän uusilla rikkauksillaan\nyksin maksaa koko tämän saaren hinnan, mutta antaa minulle lahjaksi\ntoisen puolen, katsoin minäkin parhaaksi puhua omista rikkauksistani.\nNäytin hänelle kultakappaleeni, kuitenkin tällä kertaa antamatta sitä\nkädestäni, ja kerroin tehneeni sen pajassa. Kerroin, että koko tämän\nsaaren vuori sisältää kultaa ja että me kaksi olemme nyt ehkä Suomen\nrikkaimmat miehet. Mutta Matti ei uskonut kultavuoreen eikä yleensä\nmuuhun kultaan kuin kultakoristeihin ja löi kaiken puheeni leikiksi,\nvieläpä nauroi minulle sanoen minua kerjäläiseksi häneen verrattuna.\nMinua rupesi Matin menettely suututtamaan enkä viitsinyt enää puhua\nkoko asiasta hänen kanssaan. Sovimme, että kukin olisi sen kullan\nomistaja, minkä löytää, mutta molemmat lupasimme upiuhkeasti\ntoisillemme \"äärettömän paljon rahaa\". Tiesin kyllä miten epäedullinen\nsuostumuksemme oli Matille, mutta en aikonut sitä mitenkään niin\nkäyttää, enkä tulekaan ikinä käyttämään. Mutta kun näin miten iloiseksi\nMatti tuli siitä -- hän ajatteli varmaankin hevosenostoaan --, en\npannut vastaankaan.\n\nTämän sopimuksemme nojalla omistan siis tällä hetkellä yhden\nkultavuoren, yhden kultahiekkakuopan ja yhden kultaisen\nepäjumalankuvan.\n\nSeuraavina päivinä heiluteltiin kirveitä aamusta iltaan. Päätimme näet\npanna koko laakson samaan kuntoon, missä se oli ollut siihen aikaan kun\npuita hoidettiin. Ja linnan ympäristö oli jo tänä keväänä saatava\nalkuperäiseen kuntoonsa.\n\nKun huhtikuun keskivaiheilla palasimme kotiin, oli maa järven rannoilla\njo suureksi osaksi paljas, niin että meillä oli kova työ vetäessämme\nkelkkaa. Suksia ei sopinut käyttää muuta kuin varhain aamulla ja\nmyöhään illalla. Päivällisen söimme alttarikivellä. Ehkä oli tässä\nsamassa paikassa syöty monta pakanallista uhriateriaa. -- -- --\nKuvittelin, miten pakanalliset uhripapit sillä samalla kivellä\nteurastivat uhrieläimen, uhkean peuran: toimiva uhripappi työntää\npiikivisen veitsen peuran rintaan. Kauhistunut eläin nousee pystyyn,\nsen veri purskuu uhrikiven päälle. Etusorkillaan se yrittää lyödä\nkiinnipitäviä pappeja. Mutta väkevät kädet pitävät sitä hievahtamatta\nmäärätyssä asennossa. Eläin rupeaa vapisemaan. Verenvuoto vähenee ja\näkkiä kellahtaa uhri kumoon uhrikiven viereen. Teurastaminen\ntoimitetaan nopeasti, ja kohta kiehuu uhrieläimen liha mahdottoman\nsuuressa kuparikattilassa, joka vartavasten on tuotu tänne linnaan\nrakennetusta papin asumuksesta. Suuressa piirissä seisovat peskeihin\npuetut lappalaiset ympyrässä olevien istutettujen puiden edessä,\npelonsekaisella uteliaisuudella odottaen, että papit oman uhrinsa\ntoimitettuansa ryhtyisivät heidänkin uhrieläimiänsä teurastamaan.\nHeidän liehuvat tulensa levittävät punaisen valonsa yli uhripaikan ja\nvalaisevat uhripappien veristä työtä. Korkealta taivaalta heittää\ntäysikuu aavemaisen valonsa yli koko ihmeellisen näytelmän.\n\nAjatukseni palaavat taas todellisuuteen. Nyt istuu pakanain uhrikivellä\nkaksi nuorukaista, raskaasti kuormattu kelkka vieressään. Tulella\nkiehuu tällä kertaa heidän pieni, nokinen patansa, keskipäivän aurinko\nloistaa täydeltä terältä taivaalla, ja nuorukaiset odottavat nälkäisinä\nkeitoksensa kypsymistä. Jumalan aurinko ja taivaan sade ovat vuosien\nvieriessä poistaneet kivestä jokaisen uhriveren pilkun, ja nuorukaiset\ntulevat kohta käyttämään kiveä pöytänään.\n\nMyöhemmin iltapäivällä jatkoimme matkaamme ja tulimme vasta myöhään\nillalla kotiin, missä kaikki oli samassa kunnossa kuin ennen. Olin\nollut kotoa poissa tasan kaksi viikkoa, ja tuntui suloiselta asua taas\nnokisen orren alla.\n\nSamana iltana päätimme ruveta, niin pian kuin järvestä lähtisi jää,\nkulkemaan pyhinä Lämpimän veden laaksoon. Lappalaisen kivinen pirtti\nolisi kesähuvilamme. Sen päätöksen pidimme myös. Läksimme tavallisesti\nlauantaina heti päivällisen jälkeen ja palasimme sunnuntaina, usein\nvasta myöhään illalla. Uistimella saimme näillä matkoilla kaloja\nenemmänkin kuin tarpeeksi. Kun suolavarastomme yhä väheni, emme\ntahtoneet monta kalaa samana päivänä saadakaan, sillä vaikka teimme\nkellarin tuvan alle, eivät kalat kesän aikaan siinä monta päivää\nsäilyneet pilaantumatta. Lauantai-iltapäivät olimme melkein joka kerta\npajassa, sillä uusia työkaluja tarvittiin. Miilu poltettiin jo kesän\nalussa, jolloin olimme enemmän kuin viikon vierailemassa. Sysiä tuli\npaljon ja hyviä, vaikka taitava haudanpolttaja arvatenkin olisi saanut\nvielä enemmän. Meistä sysienpoltto oli hauskinta työtä, mitä meillä\ntähän asti oli ollut Patsassaarella. Sen nimen olimme löytöretkeilijäin\noikeudella saarellemme antaneet.\n\nNiin pian kuin peuranliha oli savustettu, rupesimme valmistamaan\nvenettämme. Kun meillä nyt oli sekä rautanauloja että tarvittavia\ntyökaluja, tuli veneestä sekä keveä että omasta mielestämme oikein\nsieväkin. Lomapohjainen siitä vain tuli, pitkä ja kapea, mutta\nnopeakulkuinen ja keveäsoutuinen, ja se oli meidän mielestämme\ntärkeintä. Olimme jo hyvissä ajoin talvella hakanneet tervaksia. Kun ne\noli hakattava kuorimattomista puista ja hauta tehtävä, ennenkuin\ntervakset olivat täysin kuivia, tuli tervastamme jotenkin vetelää,\nmelkeinpä vetistä. Mutta paremminhan se meni puuhun. Talaan rakensimme\nmyös, vaikka siitä ei tosin tullut mikään rakennustaidon mestariteos;\nse kun tehtiin täysin valmiiksi yhtenä päivänä ja oli enemmän pitkän\nlaatikon kuin talaan näköinen. Mutta se suojasi venettämme, joka sillä\ntavalla pysyi keveämpänä kuin kaislikossa maaten.\n\nJäät lähtivät ennen kuin olimme odottaneet, ei kuitenkaan kaikilta\nseliltä samaan aikaan. Pohjoisessa osassa järveä näkyi siellä täällä\nsilkkaa vettä jo huhtikuun alussa. Kotirannasta ei ollut jää kaikkialta\nlähtenyt, kun tulimme kotiin huhtikuun 15 päivänä. Mutta jään mentyä\nrupesi vesi nopeasti lämpiämään, ja kun Vapunpäivänä kävimme ensi\nkertaa uimassa, oli vesi jo yhtä lämmintä kuin juhannuksen aikana, ja\nlähinnä rantaa kasvavat koivut rupesivat tekemään hiirenkorvia. Päivien\nlaskussa emme erehtyneet. Meillä oli ollut vuoden allakka mukanamme\nsyksyllä kun tulimme, ja tämän vuoden olimme itse itsellemme tehneet.\nPääsiäisen myöskin onnistuimme saamaan oikealle päivällensä.\n\nPaappa, joka tiesi monesta asiasta enemmän kuin koulunopettaja, oli\nselittänyt meille, että kun kevätpäiväntasauksen jälkeen tulee\nensimmäinen täysikuu, niin seuraava sunnuntai on pääsiäinen. Emme\nsilloin oikein luottaneet ukon sanoihin, sillä luulimme, että piispat\nja rovastit määräsivät sen ajan. Panimme nyt kuitenkin pääsiäisemme\npaapan opetuksen mukaan, kun meillä ei kumminkaan ollut luotettavampaa\ntietoa, ja oikeaan osuttiin. Allakkamme ei missään pettänyt.\nJuhannuskokkokin oli poltettu juhannusyönä, kuten myöhemmin\ntarkastaessamme allakkaamme totesimme. Mitatkin ja painot meillä oli\ntarkemmat kuin itse olimme uskaltaneet toivoa. Olimme ne tehneet\nviidenpennin lanteista. Ellei meillä olisi sattunut sitä olemaan, emme\nolisi mitenkään voineet tehdä niin tarkkoja mittoja, ettei\nmetrimittammekaan pettänyt täyttä millimetriä. Kymmenen kilon puntarin\nolimme tehneet, ja se oli niin tarkka, että lautamies kerran sanoi\nhuonompiakin kruunattavan. Viidenpennin ominaisuudet olimme kuitenkin\noppineet koulussa. Paappa ei oikein pitänyt nykyajan painoista ja\nmitoista, kun tynnyritkin olivat kutistuneet kokoon, etteivät vetäneet\nenempää kuin kaksikymmentä kappaa. Mutta allakasta tiesi hän lukea\npaljon enemmän kuin opettaja, ja se meitä oli kerran suuresti\nhuvittanut, kun ukko oli otellut opettajan kanssa Laurinpäivästä ja\nJaakonpäivästä ja Urpaanuksenpäivästä ja sen seitsemästä päivästä,\njoista opettaja ei näkynyt tietävän paljon mitään.\n\nHeti kun routa lähti maasta, ryhdyimme tiilentekoon. Se oli meille ihan\nuutta työtä, emmekä ensin mitenkään saaneet tiiliä irti kehästä.\nVähitellen opimme senkin taidon. Koska tiilisavemme oli hyvin sitkeää\nlajia, tiilemme rupesivat tuntumaan lujilta, vaikka niitä käytettiin\nvain tuulessa kuivatettuina. Emme uskoneet osaavamme polttaa niitä,\nsillä emme koskaan olleet nähneet, miten tiilipolttouuni on tehty.\nMeillä päin käyttää köyhempi kansa yksinomaan tuulessa kuivattuja\ntiiliä.\n\nMuuraus kävi hyvin, ja kun Matti, joka toimi mestarina, ymmärsi jättää\nsavupiipun päähän reiän, niin \"tornista\" pian nousi paksut savupilvet.\nUudesta takasta olimme hyvin mielissämme. Vanhalla uunillamme oli\nkesällä se vika, että heti kun savu lakkasi virtaamasta räppänästä,\ntupa täynnä hyttysiä ja ellei räppänäluukkua oitis suljettu, tupa tuli\npimeäksi. Uuden takan savutorvea sitä vastoin voitiin käyttää ikkunana\nniin kauan kuin hiiloksesta lähti lämpöä. Savupiipun päässä istui kyllä\nkoko pitkä rivi verenimijöitä kurkistamassa tupaan, mutta koska ne\neivät uskaltaneet syöksyä kuuman ilman läpi täytyi niitten tyytyä\nmurisemaan uudelle keksinnöllemme, jota ne ehkä pitivät yksinomaan\nvehkeilemisenä ammattiansa vastaan. Muita vihollisia kuin hyttyset\nmeillä ei enää ollutkaan saarellamme. Ne eivät kuitenkaan olleet sitä\nkaikkein pahinta laatua, jota Oulussa kuuluu olevan. Linnansuutari\nkertoi hyttysistä joita sanotaan siellä päin mäkäräisiksi, että kun\nillalla koppien ikkunat avattiin, niin tarkasti täytyi pitää silmällä\nsilakka-annostaan. Sillä jos mäkäräinen sattui lentämään ikkunasta,\nniin se koppasi heti silakan poikkipäin suuhunsa ja lensi tiehensä.\n\nLaiskuus on hyvä lahja, kun sitä oikein käyttää. Tähän asti emme olleet\ntätä lahjaa mainittavasti käyttäneet. Päätimme yhteisessä kokouksessa\naloittaa aina kesän aikana työpäivän kello kuusi aamulla ja päättää sen\njo kello neljä iltapäivällä. Saatuamme ruuhen ja takan valmiiksi ei\nmeillä näet ollut enää kiireellisiä töitä ja tahdoimme iltapäivällä\nolla vapaat kulkemaan joko järvellä tai metsässä ja rannoilla.\nMaanviljelyksemme ei vaatinut paljon aikaa, sillä mitään muuta\nkylvettävää meillä ei ollut kuin ehkä kahvikupillisen verran nauriin\nsiemeniä. Matilla oli kotitalolla häkkilintu, jolle hänellä aina oli\nnauriin siemeniä taskussa. Ja koska räätäli taskuja ommellessaan tekee\npitkiä pistoja, koottiin takin vuorin ja päällisen välistä\nkylvösiementä riittävästi keskinkertaiseen naurismaahan. Kylään\npalattuamme kävimme erityisellä kiittämiskäynnillä räätälillä ja\nkehotimme häntä aina patustamaan aika tavalla takintaskuja\nommellessaan. Hän katseli meitä moittivasti eikä kiittänyt kiitoksesta.\nSanoi tämän olevan ensimmäinen kerta, jolloin hutiloimisesta\nkiitettiin. Mutta kun juurta jaksain olimme ehtineet hänelle selittää,\nräätälinmuori laittoi meille vehnäskahvit.\n\nTietysti olisimme mieluummin kylväneet viisi kappaa ohria kuin\nkupillisen nauriinsiemeniä, sillä kesän alusta oli meidän pakko panna\npuolet petäjäistä ruisjauhojen sekaan ja puuro rupesi käymään vähän\nkitkeräksi. Lintuliemessä petäjäinen ei maistunut pahalta. Mutta kun\nmeillä ei ollut ohria, niin eivät nauriitkaan olleet halveksittavia.\nPäinvastoin söimme niitä hyvällä ruokahalulla emmekä jaksaneet saada\nniitä ihan loppuunkaan.\n\nVaikka meillä siis ei ollut paljon maanviljelystöitä sen kesän tarvetta\nvarten, ei meiltä silti puuttunut maatyötä. Jo kevään tullessa\ntiesimme, ettemme voisi enää ainaiseksi jättää paikkaa. Jos jotenkin\nvoisimme, ostaisimme saaremme itsenäiseksi taloksi ja muuttaisimme\nsinne asumaan. Talvisaikaan ei olisi mahdotonta tuoda sinne kotieläimiä\neikä tarvittavia maanviljelyskalujakaan. Kullankaivamista en silloin\najatellut, enkä myöskään paljon tiennyt, miten kultaa kaivetaankaan.\nKun maanviljelys saataisiin hyvään alkuun, voisi sitten sopivina\nväliaikoina huvitella kullankaivamisella.\n\nNämä tulevaisuudentuumamme estivät meitä silloin laiskottelemasta,\nkunnes tähdellisemmät työt saatiin valmiiksi. Sitten meillä oli\ntavallisen suuri peltomaa ojitettuna ja aidattuna. Kaksi latoa kattoon\nasti täytettynä heinillä riittää luullakseni hevoselle ja parille\nlehmälle yhden talven rehuksi. Kaikki nämä heinät oli hyvällä säällä\nkorjattu, enkä usko niiden pahenevan, vaikka kestäisikin jonkun vuoden,\nennen kuin niitä käytetään. Monta hikipisaraa oli tämä työ Matin ja\nminun otsastani puristanut, semminkin kun työkalumme eivät olleet\nparasta laatua. Lappalaisen pienet lapiot eivät kelvanneet\nmaanviljelyskaluiksi. Lapiot onnistuimme kuitenkin tekemään jotenkin\nkunnolliset, mutta viikatteista ei ollut ensin tulla mitään; kaltot ja\nvinot niistä tuli. Terottaminen tuotti myös meille paljon vaivaa,\nlappalainen kun ei ollut käyttänyt pyöritettävää tahkoa. Se\nliuskakivilaji, jota kallio täällä on, on erinomaista hienoksi\nkovasimeksi, mutta tahkoksi se on liian hienojyväistä.\n\nNämä pienet vastukset suututtivat kerran Mattia siinä määrin, että hän\nteki työlakon. Ojitimme sinä päivänä peltoa, ja saven nostaminen ojan\npohjasta kävi raskaaksi miehelle, jonka \"sapuskasta\" leipä kokonaan\npuuttui ja puurokaan ei ollut täysivoimaista, puhumattakaan siitä,\nettei lehmällistä oltu maistettu samaan vuoteen. Koko työpäivän Matti\noli nurjalla mielellä, eikä sanonut ainoatakaan sananlaskua. Kun kello\noli neljä, työnsi hän lapionsa maahan ja sanoi päättäväisellä äänellä:\n\n-- Hullu paljon työtä tekee, elää viisas vähemmällä. Vai onko se mies\ntäysin viisas, joka omistaa tuhat markkaa, ehkä enemmänkin, ja hikoilee\nkuin hullu nostaessaan savea ojan pohjasta?\n\nSiihen ei minulla ollut paljon mitään vastattavaa, sillä olin itsekin\njotenkin väsynyt. Sanoin kuitenkin erään paapan sananlaskun: \"Milloin\nlaiska työtä tekeepi: talvella ei tarkene, kesällä ei kerkiä, syksyllä\non suuret tuulet, keväällä vettä paljon.\" Matti ei ole mikään laiskuri,\nsen voin todistaa. Leikilläni vain noin sanoin, kun hän suuttui\ntyöhönsä.\n\nEnempää ei Matti puhunut sinä päivänä lakkotuumistaan. Mutta seuraavana\naamuna kun nousin kello kuusi ja läksin pidentämään ojaani, Matti\njulisti aikovansa tästälähin nukkua aamuisin kello kymmeneen ja muun\nosan päivästä \"huilata\". Kävin aamiaisella, Matti nukkui. Samoin oli\nkun uudestaan läksin työhön. Mutta kello neljä palatessani työmaalta,\nMatti näkyi jo kyllästyneen uneen ja \"huilaamiseen\", koska hän oli\ntäydessä toimessa.\n\nMatti kertoi käyneensä nevalla karpaloita syömässä. Silloin hänen\npäähänsä oli pälkähtänyt mitata nevan syvyyttä. Hän oli tehnyt kuuden\nsylen pituisen tangon kuorimalla hoikkakasvuisen petäjän, joka nyt\nmahlan aikana oli ihan sileä. Kilometrin matkan oli neva kannattanut\nhyvin, sitten se rupesi tulemaan vetisemmäksi. Silloin hän oli ruvennut\ntyöntämään tankoansa alas. Se painui ensin tasaisesti. Mutta kun se oli\npainunut vähän kolmatta syltä, vastus loppui äkisti. Sitten tanko\nupposi koko pituudeltaan. Matti oli koettanut useassa eri paikassa, ja\nkaikkialla oli vastus lakannut samalta kohdalta. Siitä Matti sanoi\nkeksineensä, että koko neva on ainoastaan ohut sammalkuori, jonka alla\noli vettä, kukaties kuinka syvältä.\n\nMatti oli katkaissut tankonsa kolmen sylen pituiseksi, sahannut sen\npituudeltaan kahtia ja kirveellä ja höylällä tehnyt kummastakin\npuoliskosta korun, jotka hän naulasi yhteen. Sillä tavalla hän sai\nkolmen sylen pituisen putken, jonka reikä oli runsas tuuma\nläpimitaltaan.\n\nKysyin Matilta, aikoiko hän tehdä pumppua ja pumputa nevanalaisen\njärven tyhjäksi, vai aikoiko hän putkensa avulla laittaa suihkukaivon\nnevallekin. Minusta tuntui hänen uskonsa nevanalaiseen järveen kovin\nmahdottomalta, vaikka olin kylässä monta kertaa kuullut puhuttavan\nnevanalaisesta järvestä. Mutta Matti ei tällä kertaa ehtinyt\nsuuttuakaan kysymyksistäni, pyysi vain saada lainata uistinsiimaani.\nOlin monta kertaa ennenkin käyttänyt siimaa samaan tarkoitukseen\njärvellä -- pohjoisessa päässä se kallion kohdalla ei ylettynyt\npohjaan, vaikka oli 36:n metrin pituinen -- ja Matti saikin sen nyt\nhaltuunsa. Näin sekä siiman että luodin viimeisen kerran. Jo\nensimmäisellä mittauspaikalla, noin pari sataa metriä nevan rannalta,\noli siima luiskahtanut Matin kädestä ja mennyt menojaan. Matti oli\noikeassa: nevan alla oli syvä järvi.\n\nSiiman menettämisestä oli Matti enemmän pahoillaan kuin minä. Meillä ei\nollut muuta nuoraa kuin uistinsiima ja olin sentähden jo ennen pari\nkertaa ehdottanut, että ottaisimme jääjahdista pois mastoharukset ja\ntekisimme uuden vitsaköysistä. Mutta Matti oli vastustanut. Nyt täytyi\nMatin kuitenkin tähän myöntyä. Harusköysistä saatiin paljon hamppua ja\npunottiin neljä 20:n metrin pituista siimaa. Niistä tuli tosin vähän\npaksumpia kuin vanha siima, mutta lujia, ja olimme niihin kaikin puolin\ntyytyväiset. Teimme uuden luodin ja mittasimme kolmessa eri paikassa\nnevanalaisen veden syvyyden. Saimme 42:n, 27:n ja 30:n metrin syvyydet.\nPohja oli siis epätasaista.\n\nMatti oli tehnyt nahkapalasesta pumppulaitoksen. Vesi oli valkoista,\nmutta ummehtunutta. Tuuman pituinen kuori tuli veden kanssa ylös. Se\noli omituisen näköinen, aivan kalpea ja melkein läpikuultava. Myöhemmin\nsaimme kerran nevan rannalla olevasta järvestä uistinta heittämällä\nison hauen. Matti, joka sen sai, väitti, että kun hän oli vetänyt sitä\njo kolme syltä maalle, niin ei vielä korviakaan näkynyt. Punnitsin\nkalan kotona ja huomasin, ettei se ollut suurempi kuin totuutta\nrakastavan kalastajan sopii saada.\n\nKotijärvessä ei ollut haukia. Useimmiten saimme taimenia, sekä\nuistimella että ongella. Myöskin ahvenia saimme, sekä paljon että\nsuuriakin. Kotijärvi oli kalaisa. Nevajärvessä oli ainakin haukia ja\nkouria. Siinä ei ollut yhtään saarta, mutta kotijärvessä sitävastoin\nuseita ja vehmaita. Todellinen saaristo erotti toisistaan kaksi isoa\nselkää. Kapeat salmet erottivat toisistaan kolmattakymmentä isompaa ja\npienempää saarta.\n\nTässä saaristossa, jolle olimme antaneet nimen Arkipelaagi, oleskelimme\nmielellämme kauniina iltoina. Se ei ollut ainoastaan kaunein, vaan\nmyöskin kalaisin paikka koko järvessä, ja siellä kasvoi runsaasti\nmarjoja. Salmien rannoilla kasvoi lumpeita. Paitsi tavallista valkoista\nja keltaista lummetta, siellä oli myöskin eräs laji, jonka kukat olivat\nheleänpunaiset ja runsaasti neljä kertaa suuremmat kuin valkoisten ja\nkeltaisten. Mittasin muutamia suurimmista kukista. Ne olivat 18 ja 19\nsenttimetriä läpimitaltaan. Vaikka saarella oli paljon kauniita kukkia,\njoitten joukossa monta semmoistakin, joita emme koskaan ennen olleet\nnähneet, niin nämä punaiset lumpeet olivat kuitenkin mielestämme\nkaikista kauneimmat. Että ne olivat myöskin saaren kasveista\nhyödyllisimmät, sitä emme tienneet ennen kuin syyskesällä.\n\nJauhovarastomme pieneni kaiken aikaa ja puuro tuli kovin kitkeräksi,\njos jauhoihin pantiin enemmän kuin puolet petäjäistä. Rupesimme\netsimään jotain muuta ainetta, jota voisi käyttää hätäjauhoksi. Matti\nehdotti silloin, että koettaisimme valmistaa jauhoja näitten lumpeitten\njuurakoista, jotka olivat paksuja ja mehukkaita. Tiesimme kyllä, että\nlumpeen juurakko sisältää myrkkyä. Mutta koska nämä suuret juuret\nolivat erittäin hyvänhajuisia -- ne haiskahtivat vahvasti mantelille --\npäätimme kuitenkin koettaa ja ensi kerralla syödä vain hyvin vähän.\nNiin tehtiinkin, ja kun emme voineet puurosta pahoin, lisäsimme annosta\nja viikon perästä söimme jo joka päivä uutta ryynipuuroamme. Jauhot tai\noikeammin ryynit teimme aivan samalla tavalla kuin perunaryynejä\nvalmistetaan. Niitten maku oli ihan samanlainen kuin perunaryynien,\nainoa ero oli ulkonäössä. Ne ovat näet vaaleanpunaisia. Ihmettelimme,\nettä ryyneihin tuli punainen väri, vaikka itse juuret olivat valkoisia\nja vivahtivat enemmän keltaiseen kuin punaiseen. Toimme kontillisen\nnäitä ryynejä tuliaisiksi paapalle. Hän pitää niistä erinomaisesti ja\nväittää, että niistä keitetty puuro painuu kuin lämpöinen pumpuli\nsydänalustaan. Hän tahtoo valmistaa tätä puuroa itse, sillä kuten hän\nsanoo:\n\n-- Kyllä kaikki osaavat puuron keittää, vaan eivät osaa tamputtaa.\n\nSen jälkeen kun rupesimme keittämään lummeryynipuuroa, vähensimme\nlihan- ja kalansyöntiä, johon jo rupesimmekin väsymään. Monta päivää\nsöimme yksinomaan puuroa. Kesän tultua ruokamme ei ollut enää kovin\nyksitoikkoista. Ennenkuin olimme keksineet lummepuuron, keitimme puuroa\nniittysuolaheinistä sekä erään toisenkin kasvin varsista, jotka olivat\nhappamia. Luulen, että se oli raparperi, mutta kun meilläpäin ei\nviljellä sitä kasvia, en voi varmuudella sanoa. Kaikesta happamesta\npuurosta oli mielestämme kuitenkin karpalopuuro parasta. Myöskin\nnaurisvelli oli minusta hyvää ruokaa. Valokkia kasvoi nevalla\nrunsaasti. Kun purjehdimme pois saarestamme, jäi tupaan ainakin\nkymmenen kiloa valokkihilloa. Emme tahtoneet kaataa sitä pois, sillä\narvelimme, että jos tapahtuisi jokin onnettomuus matkalla ja meidän\nolisi pakko palata takaisin, olisi hillo hyvä olemassa.\n\nLummejuurakot olivat meidän oloissamme erittäin kallisarvoinen löytö.\nJa kun näitä juurakoita on paljon, tulevat ne tämän saaren asukkaille\naina olemaan tärkeä ravintoaine. Arkipelaagissa on kuitenkin toinen\naarre, jonka raha-arvo luultavasti on monin verroin suurempi kuin\njuurakkojen. Eräänä sunnuntai-iltana, kun palasimme kotiin lappalaisen\nlinnasta Arkipelaagissa sousimme uistinta, tarttui uistin pohjaan.\nUistinkoukkuun oli tarttunut simpukka, ja nostettuansa uistimen Matti\nheitti simpukan pääni yli takaisin järveen. Leikillä nostin käteni ja\nsatuin siten saamaan simpukan kiinni. Olen joskus ennen avannut\nsimpukoita koskaan löytämättä niistä mitään. Olen myöskin katsellut,\nkun kulkevat karjalaiset kauppiaat ovat avanneet sadoittain näitä\neläimiä, mutta en ole sattunut huomaamaan, että hekään olisivat helmiä\nlöytäneet. Luulin sentähden heidän toimensa hukkatyöksi. Avasin\nkuitenkin pilanpäiten simpukan, sillä kertaa tekoni ei ollut\nhukkatyötä. Simpukassa oli helmi. Oliko sitä pidettävä suurena vai\npienenä, en tiennyt. Se oli peukalonpään kokoinen ja mielestäni oikein\nkaunis esine. Matti luuli sitä suureksi. Hän oli näet nähnyt useita\neräällä karjalaisella kulkukauppiaalla. Suurin niistä ei ollut suurempi\nkuin pyssymme luoti, ja karjalainen oli kertonut maksaneensa siitä\nkymmenen ruplaa eräälle toiselle karjalaiselle, joka sen oli löytänyt.\n\nIhaillessani helmeni loistoa huomasin, että sen värivälke oli melkein\nsamanlainen kuin lappalaisen epäjumalan silmissä. Ainoa ero oli, että\nepäjumalan silmät olivat suuremmat. Huomautin Matille asiasta. Mutta\ntuskin rupesin puhumaan epäjumalasta, kun Matti jo alkoi ilkkua minulle\nkysyen, palvelinko vieläkin sitä efeesiläisten Dianaa. Minun pisti\nvihaksi, ja se oli viimeinen kerta, jolloin saarellamme puhuin\napinasta. Seuraavana lauantaina apina istui jo kannollaan ja tuijotti\nminkä taisi, kahden heinätukon tukemana. En tiedä kuinka tyytyväinen se\noli pakkovaihtoon, ei se ainakaan mitään siihen sanonut. Kauniimmaksi\nse ei muutosta tullut.\n\nPäätimme käyttää yhden viikon helmenpyyntiin. Mattikin piti sitä työtä\nrahaisana puuhana. Ensimmäisenä päivänä otimme simpukoita yksinomaan\nArkipelaagista ja löysimme useita kauniita helmiä. Ne olivat kuitenkin\nkaikki pieniä, ja Matti ei uskonut ainoatakaan niistä \"kymmenen ruplan\nhelmeksi\". Mutta sitten huomasimme, että simpukoita oli kaikkialla\njärven pohjassa, ja parhaimmat helmet saisimme syvimmistä koloista.\nKävimme sentähden pajassa, jossa teimme rautarenkaan. Siihen\nkiinnitimme nuotanperän kaltaisen verkon. Tällä pyydyksellä pääsimme\nvetämään kahdentoista, jopa viidentoistakin metrin syvyydeltä ja saimme\nparhaimmista apajoista viisi ja kuusi simpukkaa. Niin isoa helmeä kuin\nminun helmeni emme kuitenkaan enää löytäneet. Kiusasin Mattia\nväittämällä, että minun helmestäni maksetaan yhtä paljon kuin hänen\nrannerenkaastaan. Hän lupasi syödä sen raa'alta suuhunsa sinä päivänä,\njolloin siitä maksettaisiin tuhat markkaa -- vähemmällä hän ei luvannut\nrannerengastaan myydä --, mutta myönsi, että ehkä tulisi saamaan siitä\nsata tai kukaties sataviisikymmentä markkaa.\n\nYhteisesti pyydetyt helmet jaettiin tasan, ja kun minä luulin jo\nentuudesta olevani rikkaampi Mattia, tyrkytin hänelle useimmat\nsuurimmista helmistä. Matilla ei ollut mitään tätä jakoa vastaan, sillä\nkarjalainen oli luvannut maksaa hänelle kelvollisista helmistä\nmäärähinnan grammapainon mukaan. Ja kun hän oli uhannut pakottaa\nkarjalaisen konkurssiin löytämällä oikein isoja helmiä, oli tämä\nluvannut maksaa määrähintansa grammasta, vaikka helmi painaisi puoli\nkiloa, ja semmoisesta vielä markan lisää kaupanpäälliseksi. Kaksi\npäivää Matti avasi simpukoita, mutta koska ei löytänyt muuta kuin yhden\nnuppineulanpään kokoisen helmen, hän kyllästyi koko työhön.\n\nKummankin osalle tuli tulitikkulaatikollinen puolillaan helmiä.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nJärven pohjoinen pää päättyi, kuten olen jo ennen kertonut, jyrkkään\nvuorenseinämään, ja vuorenseinässä oli korkealla vedenpinnan\nyläpuolella luolan aukko. Meillä oli aikomus tutkia tätä luolaa, mutta\nemme panneet aikomusta toimeen, sillä päätimme vastaisuudessa muuttaa\nasumaan saarelle. Ehtiihän sen silloinkin tutkia. Luolaan pääsee\nluullakseni tällä tavalla: hakataan useita pitkiä tankoja, joitten\nlatvapäihin sidotaan nuorat. Tangot heitetään raskaampi tyvipää edellä\nluolaan. Vetämällä nuorista kootaan latvapäät yhteen paikkaan\nluolansuun kohdalle. Punotaan sitten nuorat yhteen. Tätä köyttä pitkin\nluulen voitavan kiivetä luolaan.\n\nLuulen, että tuolta paikalta on muinaisina aikoina kaivettu kultaa,\nsillä juuri luolan kohdalla käy läpi koko vuoren leveä juova tuota\nvalkoista kiveä, jonka sorasta olin sulattanut kultaa.\n\nLuolan tutkiminen jääköön vastaisuuteen. Sitä vastoin emme tahtoneet\nsiirtää sen niityn tutkimista, joka ympäröi pohjoisen ja itäisen osan\nsaartamme. Käytimme kaksi sunnuntaita tähän tutkimustyöhön emmekä\nsittenkään saaneet työtä päätökseen. Niitty oli parasta niittymaata ja\ntasainen kuin lattia. Ainoastaan siellä täällä kasvoi viidastoa, jota\npeurat näkyvät, varsinkin kesäaikana, käyttävän suojapaikoikseen.\nIdässä tätä niittyä oli runsaasti peninkulman leveydeltä metsänrajasta\nmitaten, ennen kuin maa rupesi muuttumaan vetiseksi. Saaren pohjoisessa\npäässä olevasta kalliosta kävelimme yhteen menoon kolme tuntia\npohjoiseen tulematta vesiperäiselle maalle. Siellä oli siis monta\ntuhatta ladonalaa heinäviljelykseen kelpaavaa maata. Rehevä heinäkasvu\nriippui arvatenkin saaren maanalaisesta lämmöstä. Viidastojen reunoilla\nkasvoi luhdikoita. En ole ennen voinut aavistaa, että maailmassa voi\nolla niin paljon luhdikoita kuin täällä kasvoi.\n\nTähdellisimmät työmme päättyivät syyskuun loppupuolella.\nLuonto oli silloin vielä täydessä ihanuudessaan. Ei näkynyt vielä\nmissään kellastunutta lehteä. Sekä kotijärven ympäristö että\nLämpimänvedenlaakso houkuttelivat meitä luokseen. Pyssyt olalla\nkuljimme koko pitkät päivät metsässä ja järven rannoilla. Sekä\nkotijärvi että nevan rannalla oleva järvi näkyivät olevan vesilintujen\nlepopaikkana niitten muuttoretkillä pohjoisesta etelään syksyllä ja\nsamaten etelästä pohjoiseen keväällä. Nyt syyskuun lopulla oli järven\npinta usein melkein täynnä lintuja. Tultuaan ne lepäsivät jonkun\ntunnin, mutta sitten alkoi elämöiminen, joka kuului kauas metsään asti.\nHarvoin oli järvi tähän aikaan vuodesta linnuista aivan tyhjä, sillä\nsikäli kun toinen joukko poistui, tuli aina toinen sijaan. Varsinkin\nhanhet pitivät illoin aamuin kovaäänistä elämää.\n\nAmmuimme ja savustimme vesilintuja koko talven varaksi. Meidän oli nyt\npakko savustaa niitä suolaamatta, mutta koska olimme tottuneet syömään\nniitä suolaamattomina, olivat ne mielestämme hyviä. Saarelta\npoistuessamme savustettu saaliimme ei mahtunut tyhjään jauhosäkkiimme.\nMyös metsälintuja ammuimme näinä vapaina viikkoina paljon. Niitä emme\nsavustaneet, vaan söimme ne tuoreeltaan.\n\nVesilintuja ampuessamme kävimme useasti myöskin nevarantaisella\njärvellä, kuitenkin ainoastaan länsituulella, sillä koska meillä ei\nollut siellä ruuhta, emme saaneet saalistamme korjatuksi, ellei tuuli\ntuonut sitä rannalle.\n\nLuonto oli syyskuun lopussa ja lokakuun alussa hyvin omituinen.\nAjatelkaa tuota ääretöntä koleaa nevaa, joka näin syksyllä, ennen kuin\nlumi sen peitti, teki kolkon, melkeimpä kamalan vaikutuksen. Myöskin\njärvi tuntui nyt syksyllä, erittäinkin pilvisinä päivinä, ikään kuin\nmanalan portilta. Koivuvyöhyke nevan rannalla loisti heleän keltaisena.\nMutta puron rantoja seurasi vihreä vyö kesäpuvussaan olevia koivuja,\njotka halkaisivat tuon tuuhean, mustanvihreän havumetsän. Ja kaiken\ntämän keskellä oli tuo aina loiskiva puro vesiputouksineen. Nyt emme\nenää pelänneet seisoa \"puron alla\", kun lappalainen oli haudattu. Kun\nkatselimme alas tuohon kuohuvaan kattilaan putouksen alla, oli minulla\nmonta kertaa huulillani sananen sen pohjasta, mutta pelkäsin Matin\nivaa, ja sana jäi joka kerta sanomatta. Mutta kun Matti, joka on\nkäytännöllinen mies, uhkasi rakentaa tähän paikkaan sahan, jossa\nsuurista hongista ja kuusista tehtäisiin lankkuja, niin minä julistin\nantavani hänelle samana päivänä kun hän siihen työhön ryhtyisi\nsemmoisen selkäsaunan, ettei työstä tulisi ikinä valmista. Lupasin\nkuitenkin samalla hankkia tästä samasta koskesta hänelle kipurahaa, jos\nselkää kovin kirvelisi, muutamia kymmeniä tuhansia. Ja Matti, joka ei\nmyöskään ole lupauksilleen kitsas, lupasi samana päivänä, jona hän\nminulta ottaisi rökkiinsä, juoda koko tämän kosken vesineen ja\nvaahtoineen yhtenä kulauksena suuhunsa.\n\nHetken kiisteltyämme sanoi Matti tämän asian olevan niin tärkeä, että\nsiitä täytyy tehdä kirjallinen sopimus. Hän kiskoi irti nelikulmaisen\ntasaisen tuohilevyn, jonka hän hetken perästä toi minun\nallekirjoitettavakseni. Tuohelle oli kirjoitettu:\n\n    Välipuhe eli sopimuskontrahti\n\n    Allekirjoittaneet, Matti ja Jussi, olemme koskiriita-asiassamme\n    sopineet kuin seuraa:\n\n    Jos Matti yrittää panna tämän kosken käyttämään sahalaitosta,\n    niin Minä, Jussi, sitoudun antamaan samana päivänä, jona Matti\n    siihen toimeen ryhtyy, hänelle semmoisen selkäsaunan, ettei\n    puuhasta tule ikinä totta. Ja Minä, Matti, puolestani sitoudun\n    samana päivänä, jona Jussi voi antaa minulle rokkiin, juomaan\n    suuhuni yhtenä kulauksena koko tämän koskirustingin vesineen\n    ja vaahtoineen. Mutta jos Minä, Matti, luovun näistä\n    sahanrakennuspuuhistani, niin Minä, Jussi, sitoudun tästä\n    samasta koskesta hankkimaan Matille niin paljon rahaa, että\n    sillä voi rakentaa oikein höyrysahan eli niinsanotun\n    valkiasahan.\n\n    Vaikka tämä kontrahti määrää meille kummallekin kovat markongit,\n    niin se on oleva niin peruuttamaton, etteivät ylhäisimmätkään\n    herrat pysty sitä tyhjäksi tekemään. Tämä sopimus on tehty itse\n    riitapaikalla, joka tapahtui Kyprianuksen päivänä 1914.\n\n                                                        Matti.\n\nTosin olin luvannut Matille muutamia kymmentuhansia ainoastaan jos\nhänen selkäänsä kovin kirvelisi, mutta panin kuitenkin nimeni\nkirjoituksen alle muistuttaen, että tältä saarelta ei saa kantaa\nainoatakaan puuta myytäväksi, vaan ainoastaan asukkaiden tarpeeksi.\n\nKun riita-asiamme täten oli onnellisesti ratkaistu, tuli Matista ja\nminusta heti yhtä hyvät ystävät kuin aina ennenkin.\n\nSyksyisistä toimistamme Patsassaarella ei ole enää paljon sanottavaa.\nOlimme toivoneet aikaista talvea, sillä vuoden erakkoelämä rupesi\ntuntumaan meistä jo riittävältä. Köyrin aikana oli meillä jo\nlumijahtimme täysin kuormattuna. Olimme käyneet jäähyväisillä kaikilla\nmielipaikoillamme ja toivoimme vain pakkasta ja pohjatuulta. Mutta\ntuuli pysyi itsepintaisesti etelässä. Kun odotusaika mielestämme rupesi\nkäymään pitkäksi, ryhdyimme sitä lyhentääksemme rakentamaan saunaa.\nSauna-, aitta- ja halkovajapaikat olimme jo keväällä katsoneet, mutta\nnavetan ja tallin paikoista emme vielä olleet aivan selvillä. Sauna\nehtikin jo valmistua käyttökuntoon. Tuohikatto siitä vain puuttuu. Oli\nmielestämme hauska taasen päästä saunaan, sillä saunakylpyjä emme\nolleet saaneet sen jälkeen kun pirtin kiuasuuni revittiin tiilitakan\ntieltä. Järvessä kylpeminen rupesi marraskuun lopulla käymään kylmäksi.\nVesi oli lämmintä, mutta ilma liian kylmää.\n\nVasta marraskuun loppupuolella rupesi pakastamaan. Neva jäätyi lujaksi,\nja me odotimme vain pohjatuulta lähteäksemme matkalle. Mutta\npohjatuulen sijaan tuotti Antinpäivä aika suojan. Paappa kyllä sanoi:\n\n    Antti aisoilla ajaapi,\n    Martti maata vahvistaapi,\n    Simo siltoja tekeepi,\n    Nikolaus nivoopi kiinni.\n\nSilta oli kuitenkin nevalla jo niin luja, ettei muutaman päivän suoja\npystynyt sitä heikentämään. Pakkanen uusiutui pian, mutta vasta\nNikolauksen päivänä tuli tuo odotettu pohjatuuli.\n\nOlimme jo pitkälliseen odotukseen niin kyllästyneet, että heti kun\njahti rupesi kulkemaan, lähdimme liikkeelle. Nostimme kolminkertaisen\neläköönhuudon jäähyväisiksi saarellemme ja minuutin perästä kiisimme jo\nasutuita seutuja kohti. Lunta oli juuri parahiksi. Aamupäivällä tuuli\nyhä kiihtyi, niin että jahtimme meni murhaavaa vauhtia. Päivällisaikaan\nkirkastui taivas ja Rimpisuon usvapatsas loisti ruusunpunaisena kaukana\ntakanamme. Tunsin jotain kosteata silmäpielissäni, ja kun katselin\nMattia, joka piti perää, huomasin hänen poskellaan kyyneleen.\nKoti-ikävä oli äkisti saanut meistä voiton, koti-ikävä omaan saareen ja\nomaan pirttiin.\n\nNiin kovin kourin tämä koti-ikävä minuun iski, että huudahdin Matille:\n\n-- Käännetäänkö takaisin? Ehdimmehän me myöhemminkin talvella lähteä\nkotikylään!\n\nHullu teki niin kuin hupsu käski. Jo kymmenen sekuntia myöhemmin oli\njahdin kokka käännetty luovaamiseen. Sumupatsas oli ihana. Ei ihme,\nettä sen äkkinäinen ilmaantuminen lumosi meidät. Mutta sama väriloisto,\njoka koti-ikävän noin mahtavasti nosti rintaan, saattoi minut samassa\nrepäisemään peräsimen Matin kädestä ja kääntämään aluksemme takaisin\nentiseen suuntaan.\n\n-- Itsehän käskit.\n\n-- Ja itse myös kiellän. Ennen kuin vuosi on kulunut umpeen, on tuo\nsaari oleva meidän omamme. Mutta se ei voi tapahtua, ellemme nyt\ntukehduta ikäväämme täksi vuodeksi.\n\n-- Milläpä tyhjä säkki seisaallaan kestää? Meillä ei ole yhteensä\nkahtatuhatta markkaa. Ja meidän saartamme ei osteta neljälläkään\ntuhannella. Voivat siitä pyytää kukaties kuusi- tai kahdeksankin\ntuhatta. Ellemme narraamalla saa. Mutta semmoiseen peliin en ryhdy.\n\n-- Eikö meidän löytömme saisi löytäjilleen mitään hyötyä tuottaa? Eihän\ntuokaan mies, josta raamatussa kerrotaan, joka tuon aarteen pellosta\nlöysi, puhunut löydöstään mitään, ennen kuin oli pellon ostanut. Ja\nlaillisesti hänkin menetteli, koska ei hänestä moittivasti puhuta.\nSitäpaitsi aion puhua asiat juuri niin kuin ne ovat. Minulla on enemmän\nrahaa kuin luulet ja vielä suuremmat summat saarelle kätkettynä. Enkä\naio niitä ilmaiseksi vieraille antaa.\n\n-- Taas sinä rupeat kultaisesta epäjumalastasi lörpöttelemään. Mutta\nnyt onkin kova tosi edessä. Tässä ei auta efeesiläisten epäjumalat,\nelleivät voi tuulta luoda.\n\nMatti oli oikeassa. Tuuli oli arveluttavalla tavalla heikentynyt.\nAluksemme kulki kuitenkin kello viiteen asti, joskin hitaasti. Mutta\nkello viisi pohjatuuli päätti päivätyönsä ja meni kotiin nukkumaan.\nPohjoisella lempeä vaimo, suvella äkäinen akka. Äkäisen akkansa tähden\netelä ei uskaltanut lähteä yöksikään kotiin, vaan vihoissaan puhaltaa\npahemmin yöllä kuin päivällä. Ryhdyimme matkustajan tavallisiin\niltatoimiin.\n\nTällä kertaa ei tarvinnut puita säästää, sillä olimme ottaneet hyvän\nvaraston mukaamme. Kun Matti rupesi panemaan purjetta kokoon, ryhdyin\nminä sen kerran puuron keittäjäksi. Tämä ei ollut oikein Matin mieleen.\nHän katsoi minuun moittivasti. Ja ehkä syystä, sillä kun olin unohtanut\nhärkkimen pirttiin ja muutamista koivunrisuista, jotka olivat jääneet\nhaloista poistamatta, tein vispiläntapaisen, niin puurosta tuli vain\nhuononpuoleista velliä. Kun nostin padan tulelta, oli Matti saanut\nilta-askareet tehdyksi. Hän katseli pataa, avasi suunsa ja sanoi:\n\"Äkkiä se velli keitettiin, mutta kakkaroita on kuin kissanpäitä.\"\nMatin puheessa oli perää, minkä tähden minun ei sopinut vastata mitään.\nOtin siis lusikkani esille ja rupesin syömään. Jotain kuitenkin\nsanoakseni Matille virkoin:\n\n-- Parempi lusikka taskussa kuin sulka lakissa. Matti oli näet aamulla\nlähtiessään ylpeästi pistänyt sulan lakkiinsa, mutta lusikkansa\nunohtanut pirttiin.\n\nSeuraavana päivänä oli tuuli heikompi, mutta myötäinen kuten\nedellisenäkin päivänä. Silloinkin jahti seisahtui kello viisi eikä\nkulkenut, vaikka lykkäämällä koetimme taivuttaa sitä kulkemaan. Lumi\noli kyllä tasaista ja liukasta, mutta tuulta oli liian niukasti. Matti\noli päivän kuluksi tehnyt härkkimen ja lusikan. Nyt tuli puurosta\nmoitteetonta. Olin päivällä ennen lähtöpäivää ampunut kaakkurin, jonka\nheitin jahtiin matkaevääksi. Ajattelin, ettei niin kaunis lintu voinut\nolla hullumpaa syötäväksikään. Puhdistin sen, kun ilta kävi pitkäksi,\nkehotin Mattia laittamaan linnunpaistia toiseksi illalliseksi. Hän ei\nkuitenkaan siihen tehtävään suostunut, mutta kehotti minua ryhtymään\nitse asiaan. Keitin lintua puolitoista tuntia saamatta siitä kuitenkaan\nkypsää. Kaadoin veden pois ja laitoin lintuni uuteen veteen kiehumaan.\nKun lintu ei nytkään pehmennyt, ilmoitti Matti antavansa minulle huonon\narvosanan keittotaidossa, koska en osannut edes niin yksinkertaista\nasiaa kuin kaakkurin paistoa. Minä kun aina olen ollut opinhaluinen,\npyysin kauniisti Mattia neuvomaan itseäni. Hän opetti silloin\njalomielisesti minulle yhden keittotaidon suurimmista salaisuuksista,\njonka hän oli eräältä vanhalta eränkävijältä oppinut. Kaakkuri on, jos\nsiitä mielii oivallista tehdä, keitettävä kolmessa vedessä.\nEnsimmäiseen ja toiseen ei saa panna mitään muuta höystettä kuin\nsuolaa. Mutta kolmanteen veteen on höysteeksi pantava puolipitoinen\nkovasin. Keitetään molempia yhdessä, kunnes tavallinen perunapuikko\nhyvin painuu kovasimen lävitse. Silloin on lintukin parhaillansa\npaistettavaksi.\n\nEihän oppi ojahan kaada; mutta kun meiltä puuttui tärkeä höyste,\npuolipitoinen kovasin, oli minun pakko säästää Matin keitto-vihje\nvastaiseksi. Tarjosin kyllä hänelle viisikymmentä penniä hänen hyvästä\nneuvostaan, mutta Matti sanoi, että kun hän nyt on rikas, ei hän välitä\npienemmistä rahoista kuin puolesta markasta. Minun täytyi siis maksaa\nvelkani kertomalla hänelle eräästä seikkailusta. Se oli sattunut\nvanhalle ukolle, joka joutui vankilaan silloin kun linnansuutari oli\nsiellä sakkoja sovittamassa.\n\nSuutari sanoi käyttäytyneensä siivosti, kuten Jooseppi vankilassa,\njonka tähden hänet oli ylennetty \"kong-suppariksi\". Tämän ammatin hän\nsanoi vastaavan vääpelin virkaa sotaväessä. Kongsupparin tehtävä on\nlakaista käytäviä, pestä astioita, kylvettää tulokkaita ja muuta\nsemmoista, johon ei joka moukka pysty.\n\n-- Samana päivänä kun suutari ylennettiin, saapui vankilaan hyvin vanha\nukko sovittamaan viisitoista päivää \"vesikoppia\". Se oli sitä aikaa\njolloin vielä tuomittiin vesi-leipä-rangaistukseen. Ei ukko ollut\nmikään vakinainen ammattirikollinen, olihan vain pahasta tottumuksesta\npitänyt mälliä oikeassa poskipielessä, vaikka lakimääräys kuuluu\nolevan, että sitä on pidettävä vasemmassa. Ja kun tuommoisissa\nraskaammissa rikosasioissa nimismies on velvollinen kruunun puolesta\nvaatimaan edesvastuuta, niin ukolle tuomittiin viisitoista vuorokautta.\n-- Noh, kun ukko tuli velkaansa kruunulle suorittamaan, niin suutari\npisti hänet kylpyammeeseen, kuten säännöt määräävät. Samassa soitettiin\npäivälliselle, ja suutari meni syömään. Vangit sattuivat sinä päivänä\npitämään tavallista enemmän lystiä, ettei suutari muistanutkaan ukkoa\nennen kuin illalla. Kun hän tuli kylpyhuoneeseen, ukko istui ammeessa,\nja katkerat kyyneleet valuivat hänen poskipäilleen. Suutari kysyi, mikä\nukkoa itketytti.\n\n-- Onpa minulla syytä itkeä, kun rupeaa nyt jo olemaan vilu tässä\nammeessa ja minulla on viidentoista vuorokauden 'kaplatsooni'.\nMitenkähän minun lopulta käykään? tämä vastasi. -- Suutari oli silloin\nlohduttanut ukkoa, että vesi lämmitetään uudestaan joka aamu. Vieläpä\noli luvannut aina illan tullen varastaa ukon ammeesta pois ja kätkeä\nyöksi johonkin tyhjään selliin. Tämä on luvallista, kun sen vain osasi\ntehdä niin salaisesti, etteivät vartijat huomanneet. Vesikoppilainen\noli ollut hyvin kiitollinen ja luvannut suutarille lämpimät\ntulijaispidot, jos hän kotimatkalla pistäytyisi ukon luona. Niin sitten\ntapahtuikin.\n\nSuutarin oli ollut käydä hullusti, kun vartija oli saanut tiedon hänen\nhajamielisyydestään. Mutta hänen selityksensä, että ukko oli niin\npaksussa liassa, ettei hänestä saatu ihmistä muuten kuin panemalla\niltapäiväksi likoon, sai kuitenkin armollisen hyväksymisen, ja suutari\npysytettiin kongsupparina.\n\nTämän kaltaisilla ilveilyjutuilla saimme matkamme toisen illan\nkulumaan. Toivoimme kuitenkin hartaasti ehtivämme seuraavaksi illaksi\nkylään.\n\nSeuraava aamu oli rasvatyyni. Päivä oli kirkas, ja metsänranta näkyi\nedessämme selvänä. Matti väitti voivansa erottaa Paapanmäen suoraan\netelässä, ja usvapatsas takanamme näkyi hyvin. Rannalle meillä oli ehkä\nkolmisenkymmentä kilometriä. Päivä pysyi tyvenenä, ja pakkanen kiihtyi.\nEmme olleetkaan nyt oikein tottuneet pakkaseen, koska saarella ilma\ntalvellakin aina oli paljon leudompi kuin muualla. Makasimme sentähden\nmelkein koko päivän vällyjen alla ja kulutimme aikaa napupelillä.\nVäitetään, että päivä on aamusta pisin. Mutta minun mielestäni oli se\nnyt illasta pisin. Koetin saada Mattia jatkamaan kaakkurinkeittämistä\nlupaamalla hänelle höysteeksi kappaleen kultakivimöhkäleestäni. Mutta\nen saanut häntä toimeen taivutetuksi, sillä hän väitti, ettei siihen\ntarkoitukseen kelvannut mikään muu kuin puolipitoinen kovasin.\n\nSeuraavana aamuna heräsin Matin kysymykseen:\n\n-- Mitä nyt nyitään, kun parta loppui?\n\nEi vähintäkään tuulen henkäystä. Olimme illalla jättäneet purjeen\nkiertämättä kokoon ja ajatelleet heräävämme sen lepattamiseen, jos\nyöllä rupeaisi tuulemaan. Minulla ei ollut parempaa vastausta Matin\nkysymykseen, kuin \"hampaat naulaan, kun leipä loppui.\" Matti käsitti\nsanani siten, että kääri purjeen kokoon ja sitoi lujasti mastoon\nkiinni.\n\n-- Olkoon nyt siinä, kunnes rupeaa tuulemaan semmoinen vihuri, että se\nitsestään avautuu.\n\n-- Älä toki sentään! Kyllä härkä häntänsä tarvitsee, ellei ennen niin\nkesällä.\n\n-- Mutta me emme enää tarvitse tätä lepattamislaitosta. Tällä turkasen\nnevallahan seisoo aurinkokin niinkuin Josuan sodassa. En saa aikaani\nmitenkään enää kulumaan. Kelloni ei ole vielä kymmentäkään.\n\n-- Kellot käy kuin kerjäläiset: toinen edellä toinen jäljessä. Minun\nkelloni on jo viisi minuuttia yli. Mutta onhan se ensimmäinen yö\nhirsipuussakin pisin.\n\n-- Vai ensimmäinen yö! Kolmas yö minun laskuni mukaan on tässä loukussa\njo kulunut. Mutta sinun järkesi ei riitä kolmeen asti. Ei ne kaikki\nmiehiä ole, jotka pöksyissä pyörivät.\n\n-- Mitä sinä miehistä puhut. Semmoinen puhe on aivan kielletty siltä,\njoka on itse kokoonpantu linnun luista ja potaattivoista.\n\n-- Niin paljon hyvää kun olen sinulle opettanut, ja nyt kehtaat tuolla\ntavalla! Mutta anna koiralle lihaa, saat luuta takaisin! Uskallat nyt\nsuutasi soittaa, kun olen jo ennen sinulle selittänyt, etten minä\nkehtaa nahatonta nylkeä enkä viitsi paljaspään kanssa tukkanuottaa\nvetää.\n\n-- Ethän sinä vain, Matti, ole salaa ottanut lappalaisen lekkeriä\nmukaasi? Puheesi tuntuu liian uhkarohkealta selvän miehen puheeksi.\n\n-- Punnittu on joka sana. Tarkoin punnittu ja mitattu. Ei viitsitä,\nJussi kulta, ilveillä, kun on tilamme todella arveluttava. Kielsi vanha\nVäinämöinen humalassa huutamasta, veneessä viheltämästä. Nyt on päätös\ntehtävä, mihin ryhdytään jos vielä huomennakin on sama ilma kuin eilen\nja tänään.\n\n-- Myötäpäivää mylly pyörii, vastapäivää jauhetahan. Minä ehdotan, että\nodotamme vielä tämän päivän ja huomispäivän. Mutta ellei huomennakaan\nilma muutu, niin pannaan kalliimmat tavarat kelkalle ja varhain\nylihuomenna astutaan suksille ja lähdetään pois. Sopivalla tuulella\npalaamme noutamaan jääjahtia lasteineen.\n\n-- Niin kuin minun suustani puhuttua. Se vain, että olin ajatellut\nhuomispäivän lähtöpäiväksi. Mutta jaksan minä vielä yhden päivän\ntämänkin jälkeen. Ei minulla niin kiire ole kuin sillä miehellä, joka\nlähti perjantaina kirkkoon, että penkkiin pääsisi. Ylihuomennahan on\naatto.\n\n-- Niin on. Ja jouluaatto onkin. Minä en kiirehdi koskaan enkä myöhästy\nmistään. Sentähden ehdotan, että vasta ylihuomenna otamme jalat\nallemme, ellemme muulla keinoin pääse perille. Paapan pöydältä maistuu\nlipeäkala ja ryynipuuro paremmalle kuin missään muualla.\n\n-- Suloisia sanoja puhut, Jussiseni. Ensin lipeäkalaa ja\nohraryynipuuroa. Ja sitten viikon aikana kolme reikäleipää päivässä\nynnä muuta miehenruokaa, oikein savolaisen tavalla. Tätä Patsassaaren\njärvimannaa en pane ikinä enää suuhuni. Pussin jätämme tänne suolle\nmätänemään. Ja savustetut linnut heitän pellolle, maan höysteeksi.\nMädäntykööt siihen. Hyi kun tuo yksitoikkoinen ruoka rupeaa sydäntäni\niljettämään.\n\n-- Syntisiä sanoja puhut, Matti. Ellemme olisi noita kasveja löytäneet,\njota järvimannaksi herjaat, olisit ruvennut keripukkitautia\nsairastamaan. Merimiehet kertovat, että kun he joutuvat siihen tautiin,\neivät he uskalla loppuunpureskeltua mälliään suusta sylkeä, hampaat kun\nseuraavat siinä tapauksessa mukana. Sinunkin hampaasi voisivat nyt\nkoristella pirtin mäkirinteitä, ja vanhan ämmän näköisenä saisit palata\nihmisten asunnoille. Älä puhu järviryyneistä pahaa.\n\n-- Mutta minäpä en pureksikaan mälliä enkä aiokaan sillä vietävällä\nikinä suutani tuhria. Hampaani ovat siis hyvässä turvassa. Enkä siihen\nkeripukkitautiisi paljon usko. Olen vain yhden ainoan kerran elämässäni\nnähnyt keripukkia sairastettavan, ja sen teki eräs pitkä roikale, joka\nminulle syyti rumempia sanoja kuin yhdenkään vaimosta syntyneen\ntarvitsee sietää. Hän sai tuommoisen äkkinäisen taudinkohtauksen, jota\nsinä keripukiksi nimität.\n\n-- Ei se oikeaa keripukkia ollut, mitä pukkausta lie ollutkaan. Mutta\noli miten oli, kyllä minä ryynipussin ja savustetut linnut korjaan. --\nYlihuomenna siis joka tapauksessa lähdetään täältä pois.\n\n-- Hyvä on, että tämä asia nyt on päätetty. Aikakin rupeaa rattoisammin\nkulumaan. Oikein olen iloinen.\n\n-- Siinä tapauksessa on tällä haavaa maailmassa neljäkin iloista.\n\n-- Ketkä ne kolme ilokumppania?\n\n-- Kissanpoika, vohlanpoika ja keski-ikäinen leski. Ne ovat aina\niloisia.\n\n-- En minä keski-ikäisestä leskestä ilokumppaniksi huoli.\n\n-- Olkoon sitten kissanpoika, vohlanpoika ja meidän Matti, niin pysyvät\nsittenkin kolmena. Vähennetään keski-ikäinen leski tykkönään pois.\n\nSeuraava päivä ei tuonut mitään ilmanmuutosta. Siksi kuormasimme kelkan\nlähteäksemme hiihtämällä varhain aattopäivän aamulla matkaan.\n\nKello viisi seuraavana aamuna teimme päätöksestä totta ja hiihdimme\nkompassin mukaan tarkoin siihen suuntaan, missä Matti luuli nähneensä\nPaapanmäen. Puolen tunnin verran hiihdettyämme emme voineet erottaa\nkompassin viivoja. Taivas oli mennyt pilveen. Samassa tunsin\ntuulahduksen niskassani. Rupesi tuulemaan. Samalla hetkellä käännyimme\ntakaisin hiihdettyä latua ja osasimmekin, suurella vaivalla tosin,\njahdin luo. Ajolumi täytti nopeasti suksenjäljet. Kelkka nostettiin\njälleen jahdille ja purje mastoon. Aluksi meidän täytyi tallustella\nvieressä ja lykätä sauvoilla, mutta hetken perästä tuuli voimistui ja\naluksemme rupesi menemään. Kompassia ei voinut käyttää muuta kuin pari\nkertaa tulitikun valossa, joten ohjasimme jahtia arviolta tuulen\nmukaan. Vasta kymmenen aikana rupesimme erottamaan kompassin viivoja,\nja huomasimme pitäneemme liian paljon oikealle. Virhe korjattiin\npitämällä enemmän vasemmalle. Tunnin kuluttua tuuli kiihtyi aimo\nlailla, ja pian sen jälkeen rupesimme erottamaan Paapanmäen noin parin\npeninkulman päästä edessämme.\n\n-- Oikeassa ollaan, koska hovirätti näkyy, huusi Matti riemastuneena.\n\nMinunkin täytyi ilosta nousta seisomaan aluksessa, joka\nsilmänräpäyksessä teki \"täyskäännöksen vasempaan\" ja lennätti minut\naika viekkiä kinokseen. En loukkaantunut. Sain peräsimen uudestaan\nkäteeni, ja kohta jahti kulki vinhasti, mutta vakavan käden ohjaamana,\npäämaaliansa kohti. Kuta enemmän rantaa lähestyimme, sitä selvemmin\nnäkyivät maiseman yksityiskohdat, ja kello kahdentoista aikana erotimme\nselvästi paapan ryhdikkään vartalon Paapanmäen ylimmällä laella.\nSamassa antoi tuuli meille hyvän \"satamakyydin\", ja viisi minuuttia\nmyöhemmin seisahtui lumijahti saman kannon viereen, josta lähes\nneljätoista kuukautta varhemmin olimme lähteneet liikkeelle.\n\nLöytöretkemme oli päättynyt onnellisesti.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nPaappa oli jo paikalla ja tervehti meitä iloisella kädenlyönnillä.\n\n-- Hyvää joulua ja tervetultuanne takaisin kotiin. Monta kertaa olen jo\ntähystystornista etsinyt purjettanne. Aika laillahan te olette\nmiehistyneet!\n\n-- Mikäpä siinä miehistyessä, kun miehen toimissa on oltu. Hyvinpä\ntekin olette säilynyt, näytätte nuoremmalta ja notkeammalta kuin vuosi\nsitten.\n\n-- Ei notkeudessa ole kehumisen varaa. Mutta lämmittäähän henki vielä\nnäitä vanhoja luita. Ja on Luoja antanut terveenäkin pysyä, ettei vielä\nmenneenä kesänä tarvinnut hävetä jäämästäni muista niittäjistä jälelle.\nMutta suuria kantamuksia eivät enää minulle tahtoneet tytöt tehdä.\n\nUkon ylpeytenä oli pysyä heinämaalla ja leikkuutyössä toisten miesten\nrinnalla.\n\nRupesimme purkamaan kuormaamme ja kantamaan aittaan, eikä ukko\npienempiä kantamuksia ottanut kuin me pojatkaan.\n\nKetään talonväestä ei sattunut olemaan paikalla tullessamme, joten\nvältimme kaikki uteliaat kysymykset.\n\nVietyämme kaikki tavarat, yksin purjeenkin aittaan, läksimme tupaan, ja\npaappa rupesi hommaamaan tuliaiskahvia.\n\nTavaroita aittaan korjatessa emme ehtineet juuri mitään puhua, ja nyt\ntuntui istuminen paapan tuvassa meistä niin oudolta, ettemme tulleet\nmitään sanoneeksi. Istuimme vain ääneti kuin säkki loukossa. Tämä ei\nollut arvatenkaan paapalle mieleen. Hän ei kuitenkaan näyttänyt\ntahtovan mitään suoraan kysyä, pelkäsi ehkä näyttävänsä vanhuuttaan\nuteliaalta.\n\nKun oli kahvi pantu pannuun ja kiehahtanut, veti ukko pannun\nhiilokselle syrjään ja istuutui Matin viereen penkille.\n\n-- Miksette puhu mitään, pojat, oletteko voin myyneet ja rahan\nhukanneet?\n\nMe vain ujoillen vastasimme, ettei ollut ostajaa, niin söimme itse.\n\nÄänettömyys jatkui.\n\nUkko sai kupit kaapista pöydälle, kaatoi kahvia, toi sokeria, kermaa ja\nihan tuoretta jouluksi leivottua nisuleipää ja käski juomaan. Hyvältä\nlemahti nenäämme outo haju. Tyhjennettyämme kupit kääntyi ukko suoraan\nMatin puoleen, joka poissaoloaikanamme oli ruvennut näyttämään\nmiehekkäämmältä kuin minä, ja kysyi:\n\n-- Pääseekö päivässä Kalajoelle, kun on välillä yötä?\n\n-- Ei toki. Mutta olematta pääsee. Aamupuolella tulimme perille.\n\n-- Katsopas poikajunkkareita, kun uskalsivat läpi yön. Entäs nyt\ntullessanne?\n\n-- Nyt matka kesti kuudetta päivää, kun on ollut huono tuuli.\n\n-- Olitteko keväällä tukinuitossa?\n\n-- Emme olleet.\n\n-- Missä olitte viime talven töissä?\n\n-- Patsassaarella.\n\n-- Patsassaarella? Rupeaako muistini pettämään, kun en voi tuota nimeä\nmuistaa?\n\n-- Se onkin uusi paikka.\n\n-- Minkälaiset päiväpalkat maksoivat? Onko yhtään jäänyt säästöä?\n\nMatti otti esille rannerenkaansa ja muut kultakoristeensa, näyttäen\n\"säästönsä\".\n\nPaappa tutki niitä hetkisen hyvin tarkasti ja kaatoi sitten lisää\nkahvia itselleen ja meille. Juotuansa tutki hän ne vielä uudestaan,\nkatseli tutkivasti meitäkin ja sanoi lopuksi:\n\n-- En usko. Niin paljon ei muutu ihminen yhdessä vuodessa, että\nolisitte semmoisilla retkillä kulkeneet. Eikö ole kaikki rehellisellä\ntavalla käsiinne tullut? Ne ovat kultaa. Puhdasta kultaa kaikkityyni.\n\nVakuutimme yksin suin, että ne saa vaikka viedä suoraa tietä\nnimismiehelle. \"Ja nimismiehelle ne onkin vietävä\", lisäsi Matti, \"kun\nne ovat sellaista maasta löydettyä vanhan ajan tavaraa, jota kruunu\nostaa.\"\n\n-- Vai aarnihaudankaivajia teistä on tullut. Ja minä kun olin teistä\najatellut kunnollisia tukkipoikia, ajan ollen ehkä isäntämiehiäkin.\n\n-- Älkää, vaari kulta; sanottehan te itse, ettei sahapukilta saa\nodottaa enempää kuin neljä luotia talia. Mitä me vielä, tämmöiset\npoikajolpit. Mutta kyllä me olemme hyödyllisempääkin työtä tehneet kuin\nsalatuita aarteita käyneet etsimässä. Meillä on nyt oma tupa ja oma\nsauna ja kaksi omaa venettä ja oma paja ja kaksi latoa heiniä ja toista\ntynnyrinalaa maata, valmiiksi aidattuna ja ojitettuna --\n\n-- Ja kaksi hevosta ja kuusi lehmää ja lampaita, sikoja ja kanoja\nmäärättä ja kahden rikkaan talon tyttäret emänniksi katsottuna. Kyllä\nminä puheenne uskon. Mutta uskon -- valheeksi.\n\nPaappa epäili, että olimme ruvenneet vanhalla tavalla ilveilemään ja\nhän olisi jo tahtonut mieluummin ruveta kuulumisia kuulemaan.\n\nPian kuitenkin vanhuksen suuttumus suli pois, kun aloin juurta jaksain\nkertoa kaikkia seikkailujamme ja ukko ymmärsi, että todella olimme\nkäyneet siinä paikassa, jossa usvapatsas oli, sieltä löytäneet uuden\nmaan ja asuneet kahden siinä maassa enemmän kuin vuoden ajan. Ukon ilo\nuutisistamme ei ollut vähempi kuin oma ilomme onnellisesta\nkotiintulostamme. Ja kun kerroimme tulevaisuudensuunnitelmistamme,\nsanoi paappa heti tulevansa sinne meidän kanssamme asumaan ja\nraatamaan.\n\n-- Eihän minussa enää täyttä työmiestä ole, mutta varaksi vanha\nveneessä, arveli vanhus.\n\nIlolla ja riemulla otettiin tarjous vastaan ja kolmiliitto uudistettiin\nvahvemmaksi kuin ikinä. Vielä kauan jouluillallisen jälkeen istuimme\nrätisevän takkavalkean edessä pakisten, ja sikeästi nukuimme, kun\npaappa kello puoli kolme herätti meidät. Yhdessä talonväen kanssa\nlähdimme hevosella joulukirkkoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPaljon minulla ei ole enää löytöretkestämme sanottavaa. Seurasimme\npaapan neuvoja ja veimme löydetyt muinaistavarat vanhalle kamreerille.\nNuoresta nimismiehestä ei tosin puhuttu mitään pahaa, mutta paappa\nluotti paremmin vanhaan. Ajaa hiisi hyvälläkin, lempo lautamiehelläkin,\nsanoi hän.\n\nVanha kamreeri mittasi, punnitsi ja tutki koristeet tarkoin, kysyi myös\ntarkasti, milloin ja mistä ne oli löydetty ja lupasi pyhästi säilyttää\nsalaisuutemme, mikäli sitä ei tarvinnut ilmoituskirjeessä kruunulle\nilmoittaa. Sitten hän laski omista varoistaan etukäteen pöydälle\nkaksituhatta markkaa, otti Matilta laillisen kuitin ja sanoi, että\nMatilla on vielä lähes tuhat markkaa saamista, jos kruunu tahtoo\nlunastaa koristeet. Muussa tapauksessa saa Matti tyytyä siihen, mitä\nhän nyt on saanut, ja kamreeri pitää itse koristeet tai myy ne kelle\ntahtoo.\n\nMatin ilo oli rajaton. Kun paapan kanssa menimme kotiin, rupesivat\nMatin sarkavaatteet ahdistamaan niin pahoin, että hänen täytyi poiketa\nräätäliin tilaamaan uudet verkavaatteet. Kolmen päivän perästä oli\nlautamiehen komea musta ori Matin oma ja hän lähti heti lautamiehen\nMarin kanssa ajelemaan. Minä kyllä tarjouduin kannoillaseisojaksi,\nkuten Matti oli ehdottanut, mutta hän selitti, että kun lähtee juuri\nostettua hevosta koettamaan, ei ole hyvä ottaa kannoillaseisojaa\nmukaan, ja niin he lähtivät kahden.\n\nKaksi viikkoa myöhemmin lähdimme Matin hevosella Ouluun muita\nkalleuksiamme myymään. Kultaseppä, jolle menimme helmiämme tarjoamaan,\nmaksoi Matin helmistä seitsemänsataa markkaa, joka oli Matin mielestä\nkultasepälle konkurssikauppaa. Minun isoa helmeäni hän punnitsi ja\ntarkasti usealla suurennuslasilla, mutta sanoi lopputulokseksi, ettei\nuskalla ryhtyä niin suureen kauppaan. Hän kehotti minua lähtemään\nHelsinkiin, jossa useat kultasepät voisivat ehkä lyöttäytyä yhteen\ntehdäkseen hyvän kaupan, mutta kielsi minua kuitenkin myymästä\nvähemmällä kuin kahdellakymmenellätuhannella.\n\n-- Sen hinnan minäkin uskaltaisin siitä maksaa, hän sanoi, mutta en\ntahdo teiltä sitä niin vähällä ostaa. Helsingissä saatte monta vertaa\nenemmän, jos siellä uskaltavat siihen kauppaan ryhtyä.\n\nEn muista enää, mihin paikkaan Matti ja minä istuuduimme. Me\npelästyimme kultasepän puheesta. Panin helmeni pois laatikkoon, missä\nminulla oli pikkuhelmetkin ja otin sen sijaan esille pienen\npalttinapussin, jossa minulla oli kilo kultahiekkaani. Kultaseppä taas\ntarkasti, mittasi ja punnitsi, sanoi kullan olevan parasta Lapin kultaa\nja tarjosi minulle siitä lähes kolmetuhatta markkaa. Tätä kauppaa ei\nhän kuitenkaan tehnyt, ennen kuin olimme molemmat näyttäneet hänelle\nsekä papinkirjamme että nimismiehenpassimme, joissa jälkimmäisissä\nsanottiin, että olimme juuri palanneet matkoilta Lapin puolesta ja\nolimme täysin luotettavia nuorukaisia.\n\nHuomattuani kultasepän kunnialliseksi ja hyväntahtoiseksi mieheksi\ntarjosin hänelle kourallisen kultahiekkaa, jos hän suostuisi tulemaan\nmukaan Helsinkiin minulle avustajaksi. Muuten en uskaltanut sinne\nlähteä. Siihenkin kauppaan hän suostui. Matti ei tahtonut sinne\nseurata, vaan lähti kotiin kertomaan paapalle matkastamme. Hän taisi\nmyöskin vähän epäillä, tokko tuo kultaseppä osaisi kultaa pinspakista\nerottaa.\n\nHelsingissä kävi niin kuin uusi ystäväni oli sanonut. Hän itse ja kolme\nmuuta kultaseppää ostivat yhdessä ison helmeni hinnasta, jota minua on\nkielletty ilmoittamasta. Kovin minua hävetti, kun sanomalehdissä\nkerrottiin Lapin puolesta kotoisin olevasta pojasta, joka oli löytänyt\nhelmen, jonka ostamista varten täytyi muodostaa osakeyhtiö ja joka oli\nHelsingin kultasepille myynyt viisitoista kiloa hienointa kultahiekkaa.\n\nMuistaen kirjallisen sopimukseni Matin kanssa Pylväskoskesta, panin\npuolet kultahiekan hinnasta Matin nimelle pankkiin.\n\nApinasilmistä kultasepät eivät voineet varmuudella muuta sanoa kuin\nettä ne eivät olleet helmiä, vaan jonkunlaisia jalokiviä, kuitenkin\nhyvin outoa laatua, ne kun eivät olleet hiotutkaan jalokivien tapaan,\nvaan helmien muotoon. Tämä kuuluu olleen kaikkein vanhin jalokivien\nhiomistapa. Yksi kultasepistä, jolla oli suuri kaappi täynnä omaa\nammattiaan koskevia kirjoja, otti suuren vanhan kirjan esille ja rupesi\nsiitä toisille suomentamaan:\n\n\"Neljätuhatta vuotta sitten on Intiassa ollut epäjumalankuva, joka\nesittää maan sisustassa olevien vesien jumalaa. Sillä kuvalla on ollut\nsilminä kaksi ihanaa helmenmuotoista jalokiveä, josta ei ole useampia\nlöydetty kuin nämä kaksi. Itse kuvakin on ollut puhdasta kultaa\nja se on esittänyt istuvaa jumalaa. Kuva on ollut kokoonpantu\nyhdeksästäkymmenestäyhdeksästä osasta, jotka on hyvin tarkasti\ntoisiinsa liitetty, ja kuhunkin osaan on kaiverrettu sen papin nimi ja\nviisausoppi, joka sen osan on tehnyt ja jumalankuvaan liittänyt. Kuvan\nvatsassa on ollut kätkettynä esine, jota sanotaan viisasten kiveksi ja\njota kaikki maailman viisaimmat ovat kaikkina aikoina turhaan etsineet.\nKuvan ylimmäinen pappi yksin on tämän salaisuuden tuntenut, ja siitä\non ollut säilytetty kokonaista salaista kirjastoa kahdeksassa\neebenpuisessa kaapissa. Pyhimmät näistä kaapeista ovat olleet lukitut\neräällä salaisella sanalla, joka löytyy samasta rasiasta, missä\nviisasten kiveäkin säilytetään. Tätä rasiaa avattaessa noudatettakoon\nerinomaista varovaisuutta, koska rasia, sadun mukaan, sisältää myöskin\nkaksi aina elävää, pientä, mutta äärettömän myrkyllistä käärmettä.\"\n\n\"Tämän kuvan pyhine kaappeineen on ryöstänyt ja sotasaaliina mukanaan\nvienyt eräs pohjoisesta päin tullut hurja kulkurikansa. Siitä lähtien\nei ole mitään tietoa säilynyt tuosta epäjumalankuvasta ja sen pyhistä\nkaapeista.\"\n\nMinä en puhunut tuosta sadusta sanaakaan, vaan kiitin onneani, etten\ntutkinut sen enempää tuota iljettävää apinan kuvaa ja että annoimme\nlappalaisen yläkaappien olla rauhassa. Enkä aio myöskään semmoisiin\nasioihin ryhtyä, niin kauan kuin on kuokkamaata yllin kyllin\nPatsassaarella. Ryhtykööt viisaammat miehet sotaan intialaisia\nkäärmeitä ja epäjumalten taikoja vastaan.\n\nKultasepät panivat jalokiveni säilytettäviksi pankkiin ja lupasivat\nsodan loputtua lähettää ne Ranskaan erään kuuluisan asiantuntijan\ntutkittaviksi. Sitten he veivät minut mukanansa paikkaan, jossa\nsanoivat tavallisesti vietettävän tämmöisten suurten kauppain\nharjakaisia. Siellä oli pöydälle katettu niin monia ruokia ja juomia,\netten kehdannut niitten ääreen istuakaan. Mutta kultasepät pitivät\nhauskaa. Minulta he kysyivät, minkälaiset ruoat minun mielestäni\ntämmöisissä kemuissa olisivat sopivimmat, johon omasta puolestani en\njuuri osannut mitään selvitystä antaa. Sanoin vain, että kun meilläpäin\nvanhat miehet joskus tahtoivat huvitella, niin sianlihaa ja sillinkalaa\nja pirttiviinaa ja mahorkkitupakkaa pidettiin parhaimpana ruokana.\nKultasepät naurahtivat Pohjanmaan ukkojen ruokalistalle ja jatkoivat\nlystiään. Söin muutamia hyviä voileipiä ja lautasellisen lientä, jonka\njälkeen kultasepät hurrasivat minua kattoon asti. Mutta kun he nyt\nrupesivat laulamaan ja ruotsia rupattelemaan, lähdin kortteeriini,\njossa nuo intialaiset käärmeet kauaksi aikaa ryöstivät unen silmistäni.\n\nSeuraavana päivänä oululainen kultaseppä neuvoi minua erään herran\nluokse, jonka sanoi tutkivan kultakiviä valtion puolesta. Hänen\nhaltuunsa jätin kultakivimöhkäleeni ja sitten lähdin kotiin. Muutama\nviikko myöhemmin sain postissa isohkon kultakappaleen sekä kirjeen,\njossa sanottiin, että jos minulla on makasiini täynnä tuota kiveä, niin\nminulla on leipää ikäni loppuun saakka, koska muualla maailmassa ei\nolekaan niin hyvää kultakiveä kuin tämä. Vastasin tuolle ystävälliselle\nvirkamiehelle, että minulla on kokonainen vuori tuota samaa kiveä ja\nyhden makasiinillisen annan mielelläni hänelle vaivastaan. Hän kiitteli\nsuuresti ja on nyt jonkun asianajajan avulla toimittanut minulle\nlailliset oikeudet kultavuoreeni.\n\nMatti on vieläkin sitä mieltä, että minulla on vain pinspakkivuori ja\nettä Helsingin herrat ovat minua pitäneet lystinään. Enkä minä itse\nmyöskään paljon siitä kultavuorestani välitä, mutta onhan se hyvä\nolemassa, ellei maanviljelys ota onnistuakseen. Ja jos onnistuukin,\nkuten varmasti uskon onnistuvan, niin voihan huvikseen väliajoilla\nryhtyä kullankaivamistoimeenkin.\n\nKoko Rimpisuo järvineen ja saarineen on nyt Matin ja minun yhteistä\nomaisuutta. Isossajaossa oli \"viljelykseen täysin kelpaamattomana\"\nannettu kyläkunnalle yhteismaaksi. Kun kyläkunnalla ei ollut muuta\nhyötyä yhteisnevastaan kuin mitä marjoja poimivat parpelot nauttivat,\nja mikä hyöty heille on yhä varmistettu, niin isännät katsoivat\ntehneensä satumaisen hyvän kaupan, kun 100,000 markkaa puhdasta rahaa\npantiin pöydälle. Ellen olisi saanut isoa helmeäni myydyksi, emme olisi\nkyenneet tämmöistä hintaa maksamaan. Mutta ei sitä myöskään olisi\npyydetty, ellei puhe pohjattomista rikkauksistamme olisi levinnyt\nkaikkialle.\n\nAinoa, joka ei ole ollut täysin tyytyväinen asioiden kulkuun, on\nisäntä, joka valitteli joutuvansa uudestaan holhoojantoimeen, josta jo\nluuli olevansa vapaa. Muutaman vuoden perästä hän pääsee kuitenkin\ntoimestaan, emmekä me nytkään aiheuta hänelle suurta murhetta.\n\nEnsi talvena muutetaan paapan ja Matin kanssa Patsassaarelle asumaan.\nOlen kirjoittanut tämän kirjan sen varalta, että olisi toisia reippaita\npoikia, jotka tahtoisivat seurata uudisasukkaina mukaan matkalle. Tilaa\non kokonaiselle kyläkunnalle.\n\nJos joku teistä sattuu omistamaan käyttökuntoisen kahdenlennettävän\nlentokoneen, voimme jo tänä syksynä tehdä pienen huvimatkan\nPatsassaarelle katsoaksemme, onko kaikki hyvin tallella. Mutta vasta\nensi syksynä muutetaan sinne miehissä. Postiosoitteeni on vain:\n\n                                               Jussi\n                                     Paapanmäen postitoimisto.\n\n\n\n"]