[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fZTYOiavrpzKH-9H5u-rsf9ysK2XbqyVC6f_QK5xEOEw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":30,"gutenbergSummary":33,"gutenbergTranslators":34,"gutenbergDownloadCount":36,"aiDescription":37,"preamble":38,"content":39},778,"Pelaaja","Dostojevski, F. M.",1821,1881,"778-dostojevski-f-m-pelaaja","778__Dostojevski_F._M.__Pelaaja",null,"romaani",[],[15],"venalainen","fi",1866,1907,33053,213183,false,49110,[24,25,26,27,28,29],"Chance -- Fiction","Families -- Fiction","Gamblers -- Fiction","Gambling -- Fiction","Psychological fiction","Russians -- Germany -- Fiction",[31,32],"Novels","Russian Literature","\"Pelaaja\" by Fyodor Dostoyevsky is a short novel completed in 1866. Set in a German casino town, it follows Alexei Ivanovich, a tutor to a debt-ridden Russian family desperately awaiting a wealthy aunt's inheritance. Alexei becomes entangled in their schemes while hopelessly devoted to Polina, the General's stepdaughter who treats him with cruel indifference. When the aunt arrives and succumbs to gambling fever herself, the fragile hopes of everyone unravel. The novel reflects Dostoyevsky's own addiction to roulette and the destructive power of obsession. (This is an automatically generated summary.)",[35],"Pispa, Hanna",277,"Romaani kuvaa nuoren kotiopettajan elämää saksalaisessa kylpyläkaupungissa, jossa hän tempautuu mukaan venäläisen seurueen uhkapelien ja ihmissuhdesotkujen pyörteisiin. Teos tarkastelee pelihimon hallitsematonta luonnetta ja ihmisten välisiä riippuvuussuhteita rulettipöytien äärellä.","F. M. Dostojevskin 'Pelaaja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 778.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","PELAAJA\n\n(Erään nuoren miehen päiväkirjasta)\n\n\nKirj.\n\nF. M. DOSTOJEVSKI\n\n\nAlkukielestä suomentanut H.P.\n\n\n\nK. Kaatra, Tampere, 1907.\n\nTampereen Työväen Osuuskirjapaino r.l.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nVihdoinkin siis olen palannut neljätoista päivää kestäneeltä\nmatkaltani. Meikäläiset ovat jo oleskelleet kolme päivää täällä\nRoulettenburgissa. Minä luulin heidän, jumala ties, kuinka hartaasti,\njo odottaneen minua, mutta siinä petyin. Kenraali näytti hyvin\nkopealta, puhutteli minua ylhäisesti ja lähetti sitte sisarensa luo.\nEpäilemättä ovat he jostain saaneet rahoja. Minusta tuntui myöskin\nkenraali olevan vähän hämillään, kun tapasi minut. Menin hänen\nsisarensa luo. Marja Filippovna puuhasi jotain suurella kiireellä ja\npuhutteli minua vaan ohimennen. Rahat otti hän kumminkin vastaan ja\nlaski ne, sekä kuunteli kertomiani matkauutisia. Päivällisille\nodotettiin markiisi Degrieriä ja sitäpaitsi erästä englantilaista --\nkaikki piti tavallisuuden mukaan olla suurellista, aivankuin\nMoskovassa, olihan nyt saatu rahoja. Polina Aleksandrovna minut\nnähdessään kysyi, miksi olen viipynyt niin kauvan poissa, ja meni\ntiehensä vastausta odottamatta. Selvästi tekee hän sen tarkotuksella.\nTäytynee puhua kerran suumme puhtaaksi toisillemme -- näkyy karttuneen\nyhtä ja toista poissaollessanikin.\n\nSain pienen huoneen hotellin neljännessä kerroksessa. Täällä sanotaan\nminun kuuluvan \"kenraalin seurueeseen\". Kaikesta päättäen on hänen\nonnistunut joutua puheenaineeksi. Kenraalia pidetään täällä yleisesti\nupporikkaana venäläisenä ylimyksenä. Heti aamupäivällä antoi hän\nminulle tehtäväksi vaihtaa kaksi tuhannen frankin seteliä. Vaihdoin ne\nhotellin konttoorissa. Nyt meitä tietysti pidetään miljoonan\nomistajina, ainakin viikon ajan. Olisin ottanut Mishan ja Nadjan\nmukaani kävelemään, mutta rappusilla huudettiin minut takaisin\nkenraalin luokse -- hän suvaitsi kysyä, mihin aijon lasten kanssa\nlähteä. Omituista, hän ei voi katsoa minua suoraan silmiin. Kun hän\njoskus yrittää tehdä sen, vastaan hänelle niin halveksivalla,\nläpitunkevalla katseella, että hän joutuu hämilleen. Juhlallisin,\nkatkonaisin lausein, jotka lopulta kokonaan sekaantuivat, ilmoitti hän\nminulle, etten saisi lasten kanssa oleskella huvilasalin läheisyydessä,\nvaan veisin heidät puistoon kävelemään. Puheessaan hän kiivastumistaan\nkiivastui ja virkkoi lopuksi töykeästi: \"Te voisitte, kukaties, mennä\nniin pitkälle, että vihdoin veisitte lapsetkin pelisaleihin, ruletin\nääreen. Suokaa anteeksi, mutta minä tiedän teidän olevan sangen\nkevytmielisen ja voisitte ajattelemattomuudessanne mennä niin pitkälle,\nettä rupeisitte pelaamaankin. Minä en suinkaan ole teidän\nneuvonantajanne enkä halua siksi ruvetakaan, mutta joka tapauksessa\nvoinen vaatia, että te ette saata minulle ikävyyksiä...\"\n\n\"Mutta eihän mulla ole rahojakaan\", vastasin tyynesti, \"ja voidakseni\npelata rahasta, täytyy minulla olla sitä.\"\n\n\"Te saatte heti rahanne\", vastasi kenraali hiukan punastuen. Hän penkoi\nvähän aikaa kirjotuspöytänsä laatikoita, sai sieltä muistikirjan\nkäsiinsä ja selaili sitä vähän aikaa. Saatavakseni oli siellä merkitty\n120 ruplaa.\n\n\"Kuinka nyt tämän saamme sopimaan\", sanoi hän, \"täytyy laskea\ntaalereissa. No niin, tässä olisi teille aluksi 100 taaleria pyöreässä\nluvussa, lopun saatte kyllä sittemminkin.\"\n\nÄänetönnä otin rahat.\n\n\"Minä pyydän, älkää panko pahaksenne äskeisiä sanojani, te olette niin\näkkipikainen... Sanoin vaan jossain määrin varottaakseni teitä, ja\nsiihen on minulla toki oikeus...\"\n\nKun ennen päivällistä palasin kotiin lasten kanssa, tapasin kokonaisen\nratsastusseurueen. Meikäläiset olivat muutamine tuttavineen lähteneet\nkatsomaan eräitä lähellä olevia raunioita. Kahdet muhkeat kaleskat,\nkorskeat hevoset! Mademoiselle Blanche toisissa Marja Filippovnan ja\nPolinan kanssa, ranskalainen, englantilainen ja kenraalimme ratsain.\nKävelijät kääntyivät katsomaan. Seurue teki komean vaikutuksen --\nkunhan kenraalin kukkaro vaan kestäisi. Minä laskin hänellä olevan 7\ntai 8,000 frankia. Minä olin näet tuonut 4,000, ja nähtävästi täällä\nolivat lainanneet lisää. Mutta se on sentään surkean vähän neiti\nBlanchelle.\n\nTämä neiti Blanche asuu äitineen samassa hotellissa kuin mekin. Jossain\nlähellä taitaa ranskalaisemmekin asua. Lakeijat kutsuvat häntä \"herra\nkreiviksi\" ja neiti Blanchen äitiä \"rouva kreivittäreksi\"; ehkä he\novatkin todella \"kreivi\" ja \"kreivitär\".\n\nMinä tiesin, että herra kreivi ei tuntisi minua, kun tapaamme toisemme\npäivällispöydässä, ja kenraalikaan tuskin meitä esittelisi toisillemme.\nKreivi on oleskellut Venäjällä ja tietää, mikä mitätön olento n.k.\n_utshitel_ (opettaja) siellä on. Ja kumminkin kreivi tuntee\nminut yhtähyvin kuin minäkin hänet. Tunnustan, että ilmestyin\npäivällispöytään kutsumatta. Kenraali oli varmaankin unohtanut minut,\nmuuten olisi hän lähettänyt minut hotellin ruokasaliin. Hän näytti\ntulevan hyvin tyytymättömäksi nähdessään minut. Hyväsydäminen Marja\nFilippovna osoitti minulle heti paikan pöydässä. Vieraitten joukossa\nolevan englantilaisen tunsin heti mr. Astleyksi, vanhaksi tuttavakseni.\nEn siis ollutkaan tullut kovin vieraalle alueelle.\n\nTämän omituisen englantilaisen olin tavannut ensi kerran Preussissa\nrautatievaunussa, jossa satuimme istumaan vastakkain, kun matkustin\nmeikäläisten luo. Sitten satuimme yhteen Ranskan rajalla, viimeksi\ntapasin hänet Sveitsissä ja nyt yhtäkkiä kohtasimme toisemme täällä\nRoulettenburgissa. En ole ikinä tavannut ujompaa miestä. Hän oli ujo\naina saamattomuuteen asti; kenties huomasi sen itsekin, sillä hän ei\nollut mikään typerä mies. Sitäpaitsi oli mr. Astley sangen lempeä ja\nhiljainen. Tavatessani hänet ensi kerran Preussissa jouduimme heti\nkeskusteluun toistemme kanssa. Hän kertoi mulle käyneensä kesällä\nNord-Kapilla ja että hän erittäin mielellään tahtoisi matkustaa\nNishni-Novgorodin suurille markkinoille. En tiedä, kuinka hän on\ntutustunut kenraaliin. Hän näyttää olevan äärettömästi rakastunut\nPolinaan. Tämän sisääntullessa hän punastui korviaan myöten. Hän\nilostui kovin saadessaan minut vieruskumppanikseen pöydässä ja näyttää\npitävän minua jo vanhana ystävänään.\n\nRanskalainen käyttäytyi hyvin pöyhkeästi ja ylpeästi jokaista kohtaan.\nMutta minä tiedän, että hän Moskovan seurapiireissä on esiintynyt\nklovnina ja vieraitten huviksi puhallellut saippuakelloja. Hän puhui\nhirveän paljon raha-asioista ja Venäjän politiikasta. Kenraali uskalsi\nsilloin tällöin väitellä vastaan, vaikkakin sangen kohteliaasti,\nyksinomaan vaan säilyttääkseen arvonsa isäntänä.\n\nOlin kummallisessa mielentilassa. Satakin kertaa toistin itsekseni\ntavallista jokapäiväistä kysymystäni: \"miksi minä oikeastaan laahustan\npitkin maailmaa tämän kenraalin mukana, miksi en jo aikoja sitten ole\nlähtenyt hänen luotaan?\" Katselin Polina Aleksandrovnaa. Hän ei\nnäyttänyt huomaavankaan minua. Vihdoin raivostuin ja päätin ruveta\ntörkeäksi.\n\nAloin siten, että aivan äkkiarvaamatta kovaäänisesti ja ilman aikojani\nsekaannuin toisten keskusteluun. Erityisesti tahdoin ärsyttää\nranskalaista. Keskeytin hänet kursailematta ja kääntyen kenraalin\npuoleen, huomautin, että tänä kesänä on venäläisen melkein mahdoton\nistua minkään hotellin päivällispöytään. Kummastuneena katsahti\nkenraali minuun.\n\n\"Jos ihmisellä on vähänkään oman arvon tuntoa\", jatkoin minä, \"saa\nodottaa solvauksia ja hävyttömiä huomautuksia ensimäiseltä\nvastaantulijalta. Pariisissa, Reinin varsilla, Sveitsissä, kaikkialla\nvilisee puolalaisia, ja muu yleisö, erittäinkin herrat ranskalaiset,\nasettuvat niin silminnähtävästi heidän puolelleen, ettei teidän ole\nhyvä mennä sanomaan sanaakaan, jos vaan olette venäläinen.\"\n\nSanoin tämän ranskaksi. Kenraali oli ällistynyt ja nähtävästi kahden\nvaiheella: suuttuako minuun vaiko vaan ihmetellä omituista käytöstäni.\n\n\"Näyttääpä joku teidät jossain perinpohjin läksyttäneen\", huomautti\nranskalainen huolimattomasti ja halveksivasti.\n\n\"Pariisissa riitaannuin erään puolalaisen kanssa\", vastasin, \"ja sitten\nerään ranskalaisen upseerin kanssa, joka rupesi puolalaisen puolta\npitämään. Mutta muut saapuvilla olevat asettuivat minun puolelleni, kun\nkerroin heille, että olin tahtonut sylkeä paavin lähettilään kahviin.\"\n\n\"Sylkeäkö\", kysyi kenraali kovin hämmästyneenä. Ranskalainen näytti\nepäilevän.\n\n\"Ihan niin\", jatkoin minä. Kun näet luulin teidän asioittenne tähden\ntäytyväni lähteä Roomaan, menin paavin lähettilään kansliaan Pariisissa\npassiani tarkastuttamaan. Siellä otti minut vastaan apotti, noin 50\nvuoden ikäinen, kuivan ja kylmän näköinen. Kuultuaan asiani, käski hän\nminua kuivasti, vaikkakin kohteliaasti odottamaan. Minulla oli jotenkin\nkiire, mutta istuin sentään odottamaan, otin ranskalaisen \"Opinion\nnationale\"-lehden taskustani ja aloin lukea -- se oli tulvillaan\nherjauksia venäläisiä kohtaan. Samassa kuulin jonkun menevän hänen\nylhäisyytensä luokse viereisen huoneen läpi, ja näin apottini\nkumartelevan menijälle. Uudistin vielä kerran pyyntöni ja entistä\nkuivemmin hän käski minut odottamaan. Hetken päästä tuli joku, näköjään\nitävaltalainen ja päästettiin viipymättä sisään. Kipinöin kiukusta.\nMenin apotin luo ja sanoin, että jos hänen ylhäisyytensä kerran otti\nvastaan, voi hän toimittaa minunkin asiani. Hämmästyneenä hän peräytyi\naskelen, ikäänkuin ei olisi voinut käsittää, kuinka joku viheliäinen\nvenäläinen uskalsi puhutella häntä sillä tavalla, ja tiuskasi\nröyhkeästi mitellen minua katseillaan: \"Luuletteko hänen ylhäisyytensä\nteidän tähtenne keskeyttävän kahvinjuontinsa?\" Silloin huusin minäkin\nvielä kovemmin kuin herra apotti: \"Tietäkää sitten, että minä syljen\nteidän ylhäisyyksienne kahviin, ja jos ette heti paikalla laita kuntoon\nminun passiani, niin menen itse hänen luokseen\". -- \"Mitä! Nytkö, tällä\nhetkellä, kun kardinaali on juuri siellä sisällä\", kirkui apotti\nkauhusta jähmettyneenä ja asettui käsivarret levällään oven eteen\nikäänkuin hän ennen tahtoisi kuollakin kuin päästäisi minut sisään.\nSilloin selitin minä hänelle, että olin kerettiläinen ja barbaari, ja\nettä kaikki nämät arkkipiispat, kardinaalit ja ylhäisyydet olivat\nminulle yhdentekevät. Sanoin sen niin ankarana, että hän ei voinut\nepäillä minun toteuttavan aijettani, ja niin otti hän, luoden minuun\nkatseen täynnä rajatonta vihaa, passini ja vei sen sisälle. Hetken\npäästä oli kaikki kunnossa. Kas tässä, tahdotteko nähdä paperini? --\nOtin passin esille ja näytin lähettilään sinetin.\"\n\n\"Hm, te olette siis oikeastaan...\", alkoi kenraali.\n\n\"Teidät pelasti se, että sanoitte olevanne barbaari ja kerettiläinen\",\nhuomautti ranskalainen nauraen. \"Se ei ollut niinkään tyhmästi tehty.\"\n\n\"Sellaisia me venäläiset siis olemme teidän silmissänne? Mutta se on\ntodellakin meidän oma syymme, että meistä niin ajatellaan. Tuolla\nistuvat meidän äveriäät maanmiehemme eivätkä uskalla hiiskahtaakaan --\nmieluummin he kerrassaan kieltäisivät olevansa venäläisiä. Pariisissa\nsentään on minua kohdeltu vähän säädyllisemmin. Kun kerroin hotellin\nruokapöydässä riidastani apotin kanssa, joutui minun kiivain\nvastustajani, eräs paksu puolalainen aatelismies kerrassaan alakynteen.\nOlin voittanut pelin. Eivätkä herrat ranskalaiset suuttuneetkaan, kun\nkerroin heille pari vuotta sitten nähneeni miehen, jota ranskalainen\nsotilas v. 1812 sodan aikana oli ampunut keskelle naamaa vaan\ntyhjentääkseen latinkin kivääristään. Tämä mies, silloin 10-vuotias\npoika, oli Moskovan palon aikana jäänyt vanhempineen kaupunkiin, kun ei\nehtinyt paeta sieltä.\n\n\"Se ei voi olla totta\", sähähti ranskalainen, \"ranskalainen sotilas ei\nikinä ammu lasta.\"\n\n\"Niin on kuitenkin tapahtunut\", sanoin minä, \"ja se henkilö, jolle niin\ntapahtui, on nyt eläkettä nauttiva kapteeni, sangen kunnioitettava\nmies, joka elää tänäkin päivänä. Olen itse nähnytkin kuulan arven hänen\nposkessaan.\"\n\nRanskalainen alkoi kiivaasti väittää vastaan ja kenraali yhtyi häneen.\nMutta neuvoin häntä ottamaan tarkempaa selkoa historiallisista\ntapahtumista, lukemalla esim. kenraali Perovskin \"Päiväkirjaa\", -- hän\noli ollut nimittäin ranskalaisten vankina v. 1812. Kääntääkseen\nkeskustelua toisaalle, sekaantui siihen myöskin Marja Filippovna.\nKenraali oli minuun kovin tyytymätön, kun olimme ranskalaisen kanssa\nliian kovaäänisesti jutelleet. Ainoastaan mr. Astley näytti olevan\nkeskustelustamme huvitettu. Kun noustiin pöydästä, pyysi hän minua\nvielä juomaan lasin viiniä kanssaan.\n\nIllemmalla sain tilaisuuden puhella neljännestunnin ajan Polina\nAleksandrovnan kanssa, joka oli muun seurueen kera lähtenyt puistoon ja\nistahtanut eräälle penkille vastapäätä suihkukaivoa. Hän lähetti\nNadjenkan, joka oli hänen hoidossaan, likellä leikkivään lapsilaumaan,\nja minä annoin Mishalle luvan mennä suihkukaivolle. Me olimme nyt\nkahden.\n\nEnsin tein tilin eräästä toimittamastani asiasta ja annoin hänelle 700\nguldenia, jotka olin saanut panttaamalla hänen jalokivensä Pariisissa.\nPolina oli kovin pahoillaan, hän oli luullut saavansa niistä 2,000\nguldenia, mahdollisesti enemmänkin.\n\n\"Minun pitää saada rahoja, rahoja, millä tavalla tahansa, ja niitä\ntäytyy hankkia! Muuten minä olen hukassa.\"\n\nAloin kysellä häneltä, mitä oli tapahtunut poissa ollessani.\n\n\"Ei mitään erinomaista. Olemme vaan saaneet kaksi tärkeää uutista\nPietarista: ensiksi, että isoäiti Moskovassa on kovin sairas, ja kaksi\npäivää senjälkeen, että hän on jo kuollut. Viimeisen tiedon lähetti\nTimofej Petrovitsh, joka on sangen luotettava mies. Me odotamme nyt\nvaan lopullista ratkaisevaa ilmoitusta.\"\n\n\"Siis kaikki täällä odottavat\", kysyin minä.\n\n\"Ehkä, kaikki ja kaikkea. Puolen vuoden ajan on se ollut viimeisenä\ntoivonamme.\"\n\n\"Tekin kai olette toivonut\", kysyin minä.\n\n\"Enhän minä ole hänelle sukuakaan. Olen vaan kenraalin tytärpuoli.\nKumminkin tiedän varmasti, että isoäiti ei ole unohtanut minua\ntestamentissaan.\"\n\n\"Luulen, että tulette saamaan paljonkin\", sanoin varmasti vakuutettuna.\n\n\"Niin, hän on minusta pitänyt. Mutta kuinka _te_ sellaista luulette?\"\n\n\"Sanokaa minulle\", jatkoin vastauksen asemasta, \"markiisimmehan näyttää\nolevan myöskin näitten perhesalaisuuksien perillä?\"\n\n\"Miksi se teitä huvittaa tietää\", kysyi Polina ankarana.\n\n\"Kysynpä vaan. Jos eivät kaikki merkit petä, on kenraali jo saanut\nhäneltä rahojakin.\"\n\n\"Tyhjiä arveluja.\"\n\n\"Kuinka olisi markiisi voinut lainata hänelle, jos ei tietäisi jotain\nisoäidistä? Ettekö kuullut, kuinka hän pöydässä ainakin kolme kertaa\npuhui tästä ja kutsui häntä 'baboulinkaksi'. Mikä tuttavallinen ja\nystävällinen nimitys!\"\n\n\"Olette oikeassa. Ja kun hän saa kuulla, että minäkin tulen perimään\n'baboulinkaa', kosii hän mua heti paikalla. Sitähän te tahdoitte\ntietää, eikö totta?\"\n\n\"Vastako hän nyt kosii? Minä luulin, että hän on sen tehnyt jo aikoja\nsitten.\"\n\n\"Te kyllä tiedätte, että hän ei ole sitä tehnyt\", sanoi Polina\nsuuttuneena. -- \"Missä olette tutustunut tähän englantilaiseen\", kysyi\nhän hetken kuluttua.\n\n\"Johan minä tiesin, että te heti hänestä kysytte.\"\n\nMinä kerroin hänelle edelliset kohtaukseni mr. Astleyn kanssa matkalla.\n\n\"Hän on hyvin arka ja hellä -- luultavasti teihin rakastunut.\"\n\n\"Niin onkin, hän on minuun rakastunut\", vastasi Polina.\n\n\"No niin! Hän on vähintäin kymmenen kertaa rikkaampi ranskalaista,\njonka rikkaudesta minulla on omat epäilykseni.\"\n\n\"Kuinka niin? Hänellä on jossain linna, château. Eilenkin kuulin hänen\nsiitä puhuvan. Nyt kai olette kuullut kylliksi?\"\n\n\"Teidän sijassanne minä sentäänkin menisin naimisiin englantilaisen\nkanssa.\"\n\n\"Miksikä niin\", kysyi Polina.\n\n\"Ranskalainen on kauniimpi, mutta hänellä on alhainen luonne.\nEnglantilainen sitävastoin on rikkauksistaan huolimatta kunnon mies.\"\n\n\"Taitaapa olla, mutta ranskalainen on markiisi ja älykäs mies\" vastasi\nhän rauhallisesti.\n\n\"Olettekos siitä niin varma\", tutkiskelin edelleen.\n\n\"Olen\". Polinaa ei nähtävästi kysymykseni miellyttänyt. Huomasin hänen\ntahtovan saattaa minut vaikenemaan töykeillä vastauksillaan. Ja sen\npian sanoinkin hänelle.\n\n\"Entä sitten! Minua juuri huvittaakin suututtaa teitä. Miksikäs te\nkyselette multa sellaisia.\"\n\n\"Olen mielestäni oikeutettu kysymään teiltä mitä tahansa ja olen valmis\nmaksamaan vastauksista minkä hinnan tahansa.\"\n\n\"Ha, ha, ha\", nauroi Polina -- \"aivan oikein. Tehän lupasittekin\nSchlangenbergillä syöksyä rotkoon, kun vaan viittaisin -- rotkoon, joka\nluullakseni on 1,000 jalkaa syvä. Kenties kerran muistutan teitä\nlupauksestanne, saammepa silloin nähdä, oletteko valmis maksamaan\n'minkä hinnan tahansa'. Oh, minä vihaan teitä -- jo senkintähden, että\nolen ollut niin myöntyväinen teitä kohtaan ja vielä enemmän sentähden,\nettä tarvitsen teitä välttämättömästi. Ja nyt säästän teitä vaan\nsentähden, että vielä tarvitsen teitä.\"\n\nHän nousi liikutettuna paikaltaan. Keskustelumme olivat viime aikoina\naina päättyneet siten, että hän kiihoittui ja suuttui.\n\n\"Sallikaa kysyäkseni\", sanoin vielä kerran kääntyen häneen, \"kuka on\ntämä mademoiselle Blanche?\"\n\n\"Te tiedätte itse, kuka hän on. Asiat ovat ennallaan: neiti Blanchesta\ntulee kenraalitar, luonnollisesti vaan siinä tapauksessa, että huhu\nisoäidin kuolemasta on toteennäytetty. Sillä neiti Blanche, hänen\näitinsä ja herra markiisi, hänen serkkunsa, tietävät sangen hyvin, että\nme olemme perikadon partaalla.\"\n\n\"Kenraali on siis todellakin lopullisesti rakastunut häneen?\"\n\n\"Eihän se kuulu tähän asiaan. Kuulkaa, mitä sanon: te otatte nämät 700\nguldenia ja menette pelisaliin -- voittakaa niillä minulle niin paljon\nkuin suinkin, sillä rahoja minun täytyy saada vaikka mistä.\"\n\nTämän sanottuaan huusi Polina Nadjenkaa ja lähti toisten luo\npaviljonkiin. Minä käännyin ensimäistä syrjäpolkua vasemmalle ja\nantauduin ajatusteni valtaan. Olin kovin hämmästynyt siitä, että hän\nkäski minua pelaamaan. Paljonhan minulla oli mietittävää. Yhtäkkiä\nkumminkin löysin itseni ajattelemasta suhdettani Polinaan. Minun täytyi\nmyöntää, että oloni tuntui nyt paljon raskaammalta kuin äsken matkalla\nollessani. Olihan minulla silloinkin kauhea ikävä ja tuska sydämessä ja\nunessakin näin hänet usein. Kerran -- se sattui Sveitsissä -- olin\nnukkunut junassa ja lienen unissani ääneen huutanut hänen nimeään,\nkoska toiset matkustajat alkoivat nauraa ja kun heräsin siihen,\nkatsoivat kaikki minuun... Vielä kerran kysyin itseltäni: rakastanko\nhäntä. Enkä vieläkään voinut tähän vastata, tai paremmin sanoen minä\nvastasin tähän sadannen kerran -- minä vihasin häntä. Niin minä vihasin\nhäntä! Oli hetkiä -- varsinkin silloin kun hän oli hillittömästi\npilkannut minua -- jolloin olisin antanut puolet elämästäni saadakseni\nkuristaa hänet. Minä olisin voinut hitaasti, tuuma tuumalta,\nmielihyvällä painaa tikarin hänen rintaansa. Mutta yhtä suurella\nnautinnolla olisin syöksynyt Schlangenbergin huipulta rotkoon, kun hän\nvaan olisi sanallakaan viitannut. Tiesin sen. Olipa miten tahansa,\nmutta nyt tämä on ratkaistava. Hän käsittää sen ja ajatus siitä, että\nminä selvästi näen, kuinka saavuttamattoman korkeammalla minua hän on,\ntuottaa hänelle erityistä huvia. Mitä varten hän muuten, hän joka on\nniin varovainen ja itseensä sulkeutunut muiden seurassa ollessaan,\nolisi minua kohtaan niin avomielinen ja luottavainen. Luulenpa hänen\ntähän asti katselleen minua kuten muinoin hallitsijatar orjaansa, jonka\nnähden hän riisuutui, koska ei pitänyt orjaa ihmisenä.\n\nMutta kuitenkin olin saanut häneltä tehtäväkseni mistä hinnasta hyvänsä\nvoittaa pelissä hänelle. Ei ollut mulla aikaa ajatella, miksi ja mihin\nminun voittoani tarvittaisiin, ja mitä uusia tuumia oli syntynyt\nPolinan alituisesti mietiskelevässä päässä. Sitäpaitsi oli\npoissaollessani nähtävästi tapahtunut yhtä ja toista minulle\ntietämätöntä. Tästä kaikesta täytyi saada selko, tai arvata se niin\npian kuin mahdollista. Mutta nyt ei ollut mulla siihen aikaa: minun\ntäytyi rientää ruletin ääreen.\n\n\n\n\nII.\n\n\nTunnustan, että Polinan antama tehtävä ei ensinkään ollut mieleeni.\nOlin kyllä päättänyt joskus koetella pelissä onneani, mutta ei minua\nhaluttanut toisille pelata. Olin jotenkin hämilläni ja tulin pelisaliin\nkovin huonotuulisena. Siellä sisällä oli ensihetkestä alkaen kaikki\nhyvin vastenmielistä minulle. En voi kärsiä sitä lakeijamaista\nliehakoimista, jota kaiken maailman sanomalehdet, ja erittäinkin\nvenäläiset, osoittavat toitottaessaan pitkin kesää vaan kahta asiaa:\nensiksikin ulkomaan kylpypaikkojen pelihuoneitten komeutta, loistoa ja\nsuurenmoisuutta ja toiseksi sitä ääretöntä kullan paljoutta, joka on\nkasattu pelipöydille. Eikä herrat kirjoittajat saa edes maksua tästä\npalveluksestaan. Ihan puhtaasta omanvoitonpyytämättömyydestä he näin\nkirjoittelevat kummastuttaakseen vaan lukijoitaan. Minä en ole koskaan\nhuomannut loistoa näissä kurjissa saleissa enkä kultakasojakaan\npöydillä, joitakuita rippeitä vaan. Silloin tällöin sukeltaa esiin joku\neriskummallinen ilmiö, englantilainen tai aasialainen, tänä vuonna\nturkkilainen, joka kerralla voittaa tai menettää suurehkon summan.\nTavallisten pelaajain joukko tyytyy vähiin panoksiin, pikku rahoihin,\nja pöydillä näkee säännöllisesti vähän kultaa. Ensi kerran eläissäni\naijoin ottaa peliin osaa. Jäin vähäksi aikaa odottelemaan. Pelipöydät\nolivatkin sitäpaitsi tungokseen asti täynnä väkeä. Jos olisin ollut\nyksin salissa, olisin lähtenyt tieheni pelaamatta. Täytyy\ntunnustaakseni, että sydämeni sykki rajusti ja kylmäverisyyttä ei\nminussa ollut hitustakaan. Tiesin ihan varmaan ja olin itsekseni\npäättänyt, että jotain tärkeätä täytyy tapahtua, ennenkuin jätän\nRoulettenburgin. Ei ollut epäilemistäkään -- täällä minun kohtaloni\nratkaistaisiin. Se oli tapahtuva, sen täytyi. Kuinka naurettavalta\ntuntuneekin minun suuri uskoni pelin merkitykseen, on minusta kuitenkin\nvielä naurettavampaa luulo, että peliin luottaminen on hullua ja\njärjetöntä. Minkätähden olisi rahan ansaitseminen pelissä alhaisempaa\nkuin kaupassakaan? Totta kyllä, että pelaajista vaan yksi ainoa sadasta\nvoittaa, mutta mitä se minua liikuttaa, kunhan tämä ainoa vaan olisin\nminä.\n\nJoka tapauksessa aijoin vaan alussa olla katsojana, tänään en ryhtyisi\npeliin. Jos tänä iltana jotain tapahtuisikin, ei se kumminkaan olisi\nniin tärkeätä. Näin olin itsekseni päättänyt. Sitäpaitsi täytyi minun\nensin tutustuakin peliin. Sillä huolimatta tuhansista kuvauksista,\njoita ennen olin siitä suurella innostuksella lukenut ja kuullut, en\nitse asiassa ymmärtänyt siitä mitään, ennenkuin omin silmin olin nähnyt\npelattavan. Ensimäinen vaikutus, jonka pelisalista sain, oli sangen\ninhottava. Voitonhimo ja levottomuus oli luettavana kymmenien jopa\nsatojenkin pöytää ympäröivien pelaajien kasvoilla. En kuitenkaan voi\nhuomata mitään sopimatonta siinä, että ihmiset toivovat voittavansa\nniin paljon ja niin pian kuin suinkin. Eräälle varakkaalle,\nhyvinvoivalle siveyssaarnaajalle vastattiin kerran: \"Pieniähän ne\npelipanokset vaan ovat\". Tämä vastasi: \"Sitä pahempi, pienihän se on\nvoittokin sitten\". Minusta tämä oli jotenkin typerää. Pieni voitto ja\nsuuri voitto -- yhdentekevää. Kaikki on suhteellista. Mikä\nRotschildille on pientä, on minulle kenties hyvinkin suurta. Ja itse\nvoittamisen tapaan, sen siveelliseen luonteeseen nähden pyydän\nhuomauttaa, että kaikki liikeyritykset -- näyttäköötpä kuinka\nkunniallisilta tahansa, itse asiassa tarkoittavat vaan lähimäisen\nnylkemistä, voittoa hänen kustannuksellaan. Onko tällainen voittaminen\nsiveellistä vai ei, se on toinen asia, enkä sitä aijo nyt käydä\nratkaisemaan. Minun oma kiihkeä voitonhimoni sai joka tapauksessa sen\naikaan, että pelin \"likaisuus\" ei minua ollenkaan arveluttanut saliin\nastuessani. Minua hyvinkin huvitti nähdä ihmisten täällä kohtelevan\ntoisiaan niin kursailematta ja avomielisesti. Miksi pitäisi heidänkin\nviekastella toisilleen? Vastenmielistä oli sentään nähdä sitä\nkunnioitusta, melkeinpä hartautta, jolla nämä tyhjäntoimittajat\nympäröivät pöytää ja seurasivat peliä. On kahta lajia peliä:\nplebeijistä, alhaison peliä, jossa voitto on pääasia, ja gentlemannille\nsopivaa peliä. Säädylliset henkilöt eivät ota osaa muuhun kuin tähän\nviimeksi mainittuun. Tätä erotusta noudatetaan hyvin tarkkaan, mutta\nkuinka vähäpätöinen se itse asiassa onkaan! Gentlemanni voi esim. panna\npeliin 5 tai 10 louisd'oria, harvoin enemmän, mahdollisesti ehkä tuhat\nfrankia, jos hän on hyvin rikas, mutta hän tekee sen vaan huvin vuoksi,\nhän tahtoo vaan nähdä voiton ja tappion vaihtelua. Voitto itse on\nhänelle yhdentekevä. Jos hän voittaa, nauraa hän koko asialle tai tekee\npienen huomautuksen jollekulle ympärillä seisovalle. Kenties hän\nasettaa uuden panoksen ja vielä uuden, mutta vaan pelkästä\nuteliaisuudesta, tutkiakseen ja laskeakseen onnen vaihtelua eikä\nollenkaan halpamaisesta voitonhimosta. Kaikkia näitä pelipöytiä,\npelattakoonpa niissä sitten rulettia tai \"trente et quarantea\", hän ei\nsaa pitää muuna kuin hauskana ajankuluna. Hänellä ei ole aavistustakaan\nniistä säännöistä ja juonista, joille pelipankki perustuu. Hänen\ntäytyy, säilyttääkseen arvonsa gentlemannina, pitää tätä\nkultakolikoitten tähden vapisevaa joukkiota yhtä ylhäisinä ja rikkaina,\nyhtäläisinä \"gentlemanneina\" kuin hän itsekin on. Tietämättömyys\nkaikesta todellisesta, lapsellinen ja pintapuolinen peliyleisön\narvosteleminen ovat oikean ylimyksen tuntomerkit. Näin useat kerrat\nylhäisten äitien työntävän esiin viattomia, kauniita tyttäriään, 15-16\nvuotiaita, ja antavan heidän koettaa onneaan parilla kultarahalla. Ja\nvoittivatpa nämät sitten tai menettivät, nauroivat he aina yhtä\nherttaisesti ja poistuivat sitten sangen tyytyväisinä. Kenraalimmekin\nastui majesteetillisin askelin erään pöydän viereen. Joku pelihuoneen\npalvelijoista kiiruhti heti asettamaan hänelle tuolin, mutta hän ei\nollut tätä huomaavinaan. Huolimattomasti veti hän esiin kukkaronsa,\notti sieltä 300 frankia kullassa, asetti panoksen mustalle ja voitti.\nHän jätti voittonsa siihen ja voitti toisen kerran. Vielä kerran hän\nyritti mustalla ja menetti 1,200 frankia. Hymyillen lähti hän pöydän\nluota. Hän oli kestänyt koetuksen, vaikka olenkin varma siitä, että\nsydämensä kirveli, ja että hän vaivoin voi salata levottomuuttaan\npannessaan 300 frankiansa peliin. Eräs ranskalainen vasemmalla\npuolellani teki tehtävänsä vielä paremmin. Hän oli jo voittanut 30,000\nfrankia, mutta menetti sitten kaikki yhdellä kertaa ja meni iloisena\ntiehensä näyttämättä liikutuksen merkkiäkään. Todellinen gentlemanni ei\nkoskaan saa antaa tunteilleen valtaa, vaikka menettäisi pelissä koko\nomaisuutensa. Rahan täytyy olla niin paljon alempana gentlemanniarvoa,\nettä hän sitä tuskin ollenkaan ottaa huomioonsakaan. Sanoin jo, että\ntodellisen ylimyksen täytyy, arvostella muita, enimmäkseen alhaisoon\nkuuluvia pelaajia niin lapsellisen pintapuolisesti kuin suinkin,\nikäänkuin jonkinlaisen viattoman katsantokannan mukaan, eikä missään\ntapauksessa hän saa olla näkevinään ympärillä olevaa saastaa. Yhtä\nylimyksellistä on katsella tätä saastaa kauvempaa, läpi lorgnetin,\njonkinlaisena pelipöytään kuuluvana hauskana lisänä. Silloin tietysti\nkatselija itse eroaa tuosta sameasta joukosta, joka vaipuu alas\nkatseltavaksi, objektiksi, jonka kanssa katselijalla, subjektilla ei\nole mitään yhteistä. Kuitenkin on sellaisella katselemisella varmat\nrajansa. Jos liian paljon syventyy tarkastelemaan tätä vilinää, jos\nliian paljon osoittaa sille huomiota, ei sekään enään ole gentlemannin\ntapaista. Yleensä on vaan harvoja ilmiöitä, -- olkootpa sitten mitä\nlaatua tahansa joihin oikea gentlemanni voi kiinnittää \"erityisen\"\ntarkkaavaisuutensa. Minä itse en siis taida olla oikea gentlemanni,\nsillä minusta näytti kaikki pelisalissa huomiota ansaitsevalta. Mutta\nenhän minä ollutkaan tullut sinne havaintoja tekemään, vaan yhtyäkseni\ntähän alhaiseen, voitonhimoiseen joukkioon. Oman syvimmän siveellisen\nvakaumukseni jätän, kuten sanottu, täällä kokonaan syrjään, saanen\nsitten jälestäpäin sopia omantuntoni kanssa, kuten paraiten taidan.\nTahdon vaan huomauttaa, että viime aikoina, sen jälkeen kun pelaamaan\nrupesin, on minusta tuntunut kovin vastenmieliseltä punnita töitäni ja\najatuksiani siveellisyyden vaa'alla. Toiset periaatteet ovat nyt minua\nvallitsemassa...\n\nAlhaison pelaaminen tekee, totta puhuen, hyvin ikävän vaikutuksen.\nVäitänpä, että aivan tavallinen varkauskaan ei ole harvinaista näissä\npelipöydissä. Pelinhoitajilla, jotka istuvat pöytien päissä ja\ntarkastavat panokset sekä maksavat voitot on siinä täysi työ. Vielä\nsiinä pitäisi järjestystä ylläpitää! On todellakin vaikeata pitää\naisoissa tätä onnenonkijain pohjasakkaa. Monta kertaa huomasin joukosta\npistäytyvän käden ja korjaavan rahat, jotka joku toinen oli voittanut.\nAletaan riidellä ja rähistä -- näyttäköön nyt rahansa menettänyt\ntoteen, kenen ne rahat oikeastaan olivat!\n\nAlussa meni pääni ihan pyörälle tästä kaikesta. Mutta vähitellen\nrupesin tajuamaan, että panokset asetettiin määrätyille numeroille tai\nnumerojaksoille, tai sitten parillisille ja parittomille luvuille sekä\nmyöskin värien mukaan.\n\nPolina Aleksandrovnan antamasta summasta en tahtonut nyt panna peliin\n100 guldenia enempää. Ajatus, että tekisin ensimäisen kokeeni toisen\nrahoilla, vähän häiritsi minua. Ahdistuksen tunne, josta koitin\nvapautua, painoi minua. Minusta yhä tuntui ikäänkuin hävittäisin oman\nonneni pelatessani Polinalle enkä itselleni. Eikö ihminen voi astua\npelipöydän ääreen tulematta heti taikauskoiseksi? Minä otin 5\nfredrichsd'oria, panin ne parilliselle luvulle. Pyörä kiepahti ja\npysähtyi 13:lle -- olin menettänyt. Vastenmielisesti, jollain tavoin\nvaan tehdäkseni lopun asiasta ja sitten lähteäkseni tieheni, panin\nvielä kerran 5 fredrichsd'oria punaselle. Punanen voitti, minä jätin\nvoiton ja panoksen paikoilleen. Toisen kerran voitti punanen. Yritin\nkolmannen kerran punasella -- se voitti taas. Otin 40 fredrichsd'oriani\nja panin yhden kullekin 12:lle keskiselle numerolle, ymmärtämättä\nensinkään, mitä tästä seuraisi. Sain enemmän kuin kolmenkertaisesti\ntakaisin; 10:stä fredrichsd'oristani oli tullut 80. Kerran valtasi\nminut eriskummallinen, melkein sietämätön tunne ja päätin jo lähteä\nmatkoihini. Tunnustan, että olisin pelannut kerrassaan toisella\ntavalla, jos olisin sen tehnyt omaan laskuuni. Vielä kerran panin 80\nparilliselle. Pyörä pysähtyi 4:lle. Kassasta maksettiin mulle taas 80\nfredrichsd'oria. Tungin rahat taskuuni ja poistuin etsimään Polina\nAleksandrovnaa.\n\nSeurueemme oli lähtenyt puistoon kävelemään, ja vasta illallisella\ntapasin Polinan. Ranskalaista ei tällä kertaa ollut saapuvilla, eikä\nkenraalin tarvinnut nyt hillitä itseänsä. Hän sanoi vielä kerran\ntäytyvänsä muistuttaa minua siitä, ettei hän tahtonut nähdä minua\npelaamassa. Hänelle olisi muka hyvin kiusallista, jos liian paljon\nmenettäisin pelissä. \"Mutta jos liian paljon voittaisitte\", lisäsi hän\nmerkitsevästi, \"olisi sekin harmillista. Minulla ei tosin ole mitään\noikeutta vaatia teiltä tiliä töistänne, mutta myöntänette itsekin...\"\n\nTavallisuuden mukaan keskeytti hän lauseensa. Minä vastasin, että\nminulla oli vaan mitätön summa käytettävänäni, enkä siis voinut\nmenettääkään paljoa, jos peliin ne panisinkin.\n\nHuoneeseeni mennessäni sattui mulle sopiva tilaisuus jättää Polinalle\nvoittonsa. Samalla selitin, etten enään aikonut pelata hänelle.\n\n\"Miksi ette\", kysyi hän ihmeissään.\n\n\"Siksi, että tahdon pelata itselleni\", vastasin minä. \"Minua häiritsisi\nvaan, jos pelaisin teille samalla.\"\n\n\"Te olette siis yhä edelleen siinä uskossa, että ruletti on teidän\nainoa toivonne, teidän pelastuksenne\", sanoi hän pilkallisesti.\n\nVastasin hänelle hyvin totisena, että niin todellakin oli asian laita.\nMinun uskoni onnettaren suosioon on ehkä naurettavaa, mutta pyytäisin\nhäntä kuitenkin jättämään minut rauhaan tästä asiasta.\n\nPolina Aleksandrovna tahtoi välttämättä jakaa päivän voiton minun\nkanssani ja pyyteli minua edelleenkin pysymään hänen pelikumppaninaan.\nMinä hylkäsin jyrkästi hänen ehdotuksensa ja selitin lopuksi, etten\nenään tahtonut pelata hänen laskuunsa, koska pelkäsin toisella kerralla\nmenettäväni.\n\n\"Ja kuitenkin on ruletti minun viimeinen toivoni, niin typerältä kuin\nse kuuluukin\", sanoi hän ajatuksiinsa vaipuneena. \"Siis teidän täytyy\nmistä hinnasta tahansa edelleenkin pelata minulle. Itsellenne saatte\ntietysti puolet voitosta. Ja päätetty siis, te teette niin.\"\n\nHän lähti kuuntelemalta minun vastaväitteitäni.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nMerkillistä kyllä, Polina ei koko eilispäivänä puhunut minulle pelistä\nja koetti niin paljon kuin suinkin välttää keskustelua minun kanssani.\nHänen käytöksensä minua kohtaan on sama kuin ennenkin: hän kohtelee\nminua yhtä ynseästi, melkeinpä halveksien ja vihamielisesti. Huomaan,\nettei hän koetakkaan salata vastenmielisyyttään. Toiselta puolen taas\nosoittaa hän peittelemättä tarvitsevansa minua johonkin tarkoitukseen\nja tavallaan säilyttää minua vastaisen varalle. Mitä omituisin suhde\nmuuten, jos otetaan lukuun hänen ylpeytensä ja kopeutensa, jolla hän\njokaista kohtelee. Hän tietää esim., että minä rakastan häntä\nmielettömästi, salliipa minun puhuakin tästä. Voisiko hän osottaakaan\nhalveksimistaan selvemmin minulle, kuin antamalla minun esteettömästi\npuhua rakkaudestani?\n\n\"Niin vähän minä välitän sinusta, että on aivan yhdentekevää, mitä sinä\npuhut ja mitä sinä tunnet minua kohtaan\" -- näin hän ajattelee, mikäli\nkäytöksestään käy päättäminen. Ennen hän usein puhui minulle omista\nasioistaan, vaikka ei niistäkään täysin avomielisesti. Ja sellaisella\ntavalla, että siitäkin voin nähdä hänen ylenkatseensa. Hän tietää esim.\nminun tuntevan erään seikan hänen elämässään, erään surun, joka\nraskaasti painaa häntä. Hän puhuu usein itsekin tästä surustaan\nminun kanssani, kun tarvitsee minua jotain asiaa toimittamaan tai\nmuuta sellaista. Mutta koskaan ei hän sano mulle muuta kuin\nvälttämättömimmän, vaikka näkee, että kärsin ja kiusaannun hänen\ntähtensä, että hänen surunsa koskevat minua yhtä paljon kuin omanikin,\nja että hän nostaisi raskaan taakan sydämeltäni olemalla edes hiukan\navomielisempi, ystävällisempi ja luottavampi. Sitäpaitsi ovat hänen\nminulle antamansa tehtävät usein senlaisia, että jos hän vähän enemmän\nluottaisi minuun, voisin toimittaa ne paljon täsmällisemmin ja\nhuolellisemmin. Nämät tehtävät ovat näet usein vaikeita ja tukalia,\noikeinpa vaarallisiakin joskus. Ja hän näkee, kuinka paljon saan hänen\ntähtensä huolehtia ja surra, ainakin kolme kertaa enemmän kuin hän\nitse, ja sentäänkin minun tunteeni ovat hänelle kokonaan arvottomat...\n\nJo kolme viikkoa sitten tiesin hänen aikovan koettaa onneansa pelissä.\nJo silloin oli hän viittaillut sinnepäin, että minun pitäisi pelata\nhänen puolestaan, koska hänen itsensä ei sovi näyttäytyä pelipöydässä.\nÄänestään päättäen pakotti häntä tähän joku vakava huoli, eikä vaan\nalhainen voitonhimo. Mihin hän näitä rahoja tarvitsisi? Tässä täytyy\npiillä jokin määrätty tarkoitus, erityisiä asianhaaroja, jotka ehkä\njoskus tulen tietämäänkin. Voisinhan minä, koska hän niin mistään\nvälittämättä pitää minua orjanaan, myöskin puolestani kohdella häntä\nsäälimättä, kursailematta käydä asiaan ja kysyä, mitä nämät hänen\nsalaiset tarkoituksensa ovat. Kun olen vaan hänen orjansa ja siis aivan\nmitätön olento, tuskinpa hän loukkaantuisikaan minun uteliaisuudestani.\nMutta mitä tämä kysymys hyödyttäisi, kun hän ei vastaa minun\nkysymyksiini, harvoin edes kuulee niitä. Meidän välinen suhteemme on\ntosiaankin sangen omituista laatua...\n\nEilen puhuivat meikäläiset paljon eräästä sähkösanomasta, joka neljä\npäivää sitten on lähetetty Pietariin, mutta johon vieläkään ei ole\nsaapunut vastausta. Kenraali on hyvin levoton ja huolestunut. Se on\nvarmaan jotain isoäitiä koskevaa. Ranskalainenkin näyttää olevan\nasiasta innostunut. Eilen iltapäivällä oli heillä pitkä ja vakava\nkeskustelu. Tämä ranskalainen kohtelee meitä niin pöyhkeästi ja\nylhäisesti, että häneen sopii mainiosti sananlasku: \"Päästä vaan\npöytääsi, heti jalat pöydälle\". Polinallekin on hän epäkohtelias, jopa\nkarkeakin, vaikka hän yhä edelleenkin ottaa osaa yhteisiin käynteihin\npelisaleissa, ratsastuksiin ja retkeilyihin. Minä olen jo kauvan\ntuntenut erään suhteen, joka on kenraalin ja ranskalaisen välillä. He\novat yhdessä suunnitelleet tehtaan perustamista Venäjälle, joka tehdas\non sitten joutunut häviölle, tai ehkei sitä ole ollutkaan muualla kuin\nheidän aivoissaan. Sen lisäksi olen sattumalta tullut erään\nperhesalaisuuden perille: ranskalainen oli viime vuonna päästänyt\nkenraalin pälkähästä 30,000 frankilla, jotka tarkastuksessa puuttuivat\neräästä kruunun kassasta. Kenraali parka on vieläkin hänelle suuressa\nvelassa. Lisäksi tulee sitten neiti Blanche, joka -- olen siitä\nvakuutettu -- näyttelee pääosaa koko jutussa.\n\nKuka on tämä neiti Blanche? Täällä pidetään häntä sangen ylhäisenä\nranskattarena. Hän kuuluu omistavan suunnattomat rikkaudet. Sitäpaitsi\npitäisi hänen olla sukua -- vaikkakin kaukaista -- markiisillemme, ehkä\nserkku kolmannessa tai neljännessä polvessa. Ennen Pariisiin lähtöäni\noli markiisin ja neiti Blanchen välinen suhde paljon kohteliaampi ja\nystävällisempi, nyt näyttää heidän tuttavuutensa ja sukulaisuutensa\nside olevan vähän karkeampaa ja samalla lujempaa laatua. Ehkä pitävät\nmeitä jo niin rappiolle joutuneina ettei maksa vaivaa kainostella\nmeidän tähtemme. Huomasin äskettäin ihmeekseni mr. Astleyn katselevan\nneiti Blanchea ja hänen äitiään omituisesti, aivankuin olisi tuntenut\nheidät jo ennemmin. Ranskalainenkin näyttää olevan mr. Astleyn vanha\ntuttu. Muuten käyttäytyvät he tätä hiljaista englantilaista kohtaan\njotenkin huolimattomasti ja välinpitämättömästi, markiisi tuskin häntä\ntervehtiikään ja neiti Blanche ei ole näkevinään. Mutta eilen kun\nmarkiisi sattumalta tuli maininneeksi mr. Astleyn verrattomat\nrikkaudet, katsahti neiti Blanche nopeasti ylös ja silmät suurina\ntarkasteli englantilaista. Tämän huomasi kenraali-raukkakin. Voin\nymmärtää, kuinka levottomaksi hän tuli, ja kuinka tärkeä olisi hänelle\nnyt sähkösanoma, joka toisi tiedon isoäidin kuolemasta.\n\nKun huomasin Polinan selvään karttavan minua, rupesin minäkin kylmän ja\nvälinpitämättömän näköiseksi. \"Hänen se vihdoinkin on otettava\nensimäinen askel\", ajattelin minä. Sentähden olenkin eilen ja tänään\nkohdellut hyvin huomaavaisesti neiti Blanchea. Kenraali-parka näkyy\ntodellakin olevan turmion oma. Kun 55 vuoden ikäisenä rakastuu, vieläpä\nniin intohimoisesti, on se ehdottomasti ihmisen onnettomuus. Kuinka\nvoisi leskimies, jolla on lapsia, ja jonka omaisuus on mennyttä kalua,\nääretön velkataakka lisäksi hartioillaan, sitoa itsensä tähän naiseen?\nNeiti Blanche on kaunotar, sitä en voi kieltää, mutta hän herättää\nsamalla kammoa. Minä ainakin olen pelännyt sellaisia naisia. Hän\nnäyttää olevan 25 vuotias, pitkä, leveät, täyteläiset olkapäät, kaula\nuhkea ja komea vartalo. Ihonsa on oliivinvärinen, tukkansa musta kuin\nkiinalainen tushi ja niin tuuhea että sitä riittäisi kahdellekin. Hänen\nmustien intohimoisten silmäinsä valkuaiset vivahtavat keltaseen,\nhampaat ovat valkoset ja huulet voidellut. Hänen pukunsa tuoksuu aina\nvahvasti myskiltä, on tuhlaavaisen komea ja aistikas. Äänensä on vähän\nkäheä altto. Usein hän nauraa ja näyttelee komeaa hammasriviään.\nTavallisesti hän istuu äänetönnä, sinkauttelee vaan julkeita\nsilmäyksiä, varsinkin Polinan tai Marja Filippovnan läsnäollessa.\nViimeksi mainittu taitaa muuten lähimmässä tulevaisuudessa lähteä\nkotiin Venäjälle, kuten olen kuullut. Minusta tuntuu neiti Blanche\naivan sivistymättömältä, älyäkin häneltä kenties puuttuu, sentähden hän\nonkin niin epäluuloinen, kavala ja viekas. Luulenpa hänen kokeneen jo\nyhtä ja toista elämässään, ja jos saan ajatukseni suoraan sanoa,\nepäilen, tokko markiisi on ollenkaan hänen sukulaisensa, yhtävähän kuin\n\"rouva kreivitärkään\" on hänen äitinsä. Tiedän kumminkin hänellä\nBerliinissä, jossa tulimme hänet tuntemaan, olleen muutamia hienoja\ntuttavia. Mitä markiisiin tulee, näyttää minusta sangen epäilyttävältä,\nonko hän ollenkaan markiisi, vaikka hän kyllä Moskovassa samoin kuin\nSaksassakin on esiintynyt ylhäisissä seurapiireissä. Mitä osaa hän\nnäyttelee Ranskassa, en tiedä, sanovat hänellä siellä olevan \"linnan\".\n\nOletin kyllä kaksiviikkoisen poissaoloni aikana tapahtuvan yhtä ja\ntoista, mutta onko jo ratkaiseva sana sanottu kenraalin ja neiti\nBlanchen välillä, siitä en ole vielä päässyt selville. Asian lopullinen\nratkaisu riippuu tietysti siitä, minkälaisiksi kenraalin raha-asiat\nmuodostuvat. Jos esim. jonakuna päivänä tulisi tieto, että isoäiti ei\nolekaan kuollut, katoaisi neiti Blanche aivan varmaan meidän\nnäköpiiristämme. -- Kylläpäs olen ruvennut juoruamaan! Oikein\nnaurattaa. Oi, kuinka kaikki täällä minua inhottaa! Millä ilolla\nlähtisinkään täältä ja heittäisin kaikki sikseen! Mutta voisinko elää\nPolinasta erotettuna? Minun täytyy käydä alituisesti ympäri häntä\nvakoilemassa. Minä vihaan tätä vakoilemista, mutta mihinkäpä minä\nmuuhunkaan osaan ryhtyä! Eilen ja tänään on minusta ollut sangen\nhauskaa katsella mr. Astleyta. Ihan varmaan on Polina pannut hänen\npäänsä pyörälle. Huvittavaa todellakin on nähdä tällaisen ujon ja\nlauhkean miehen katsetta, silloin kun hän ei kykene sanoin ilmaisemaan\ntunteitaan. Usein kävelyillämme tapaamme mr. Astleyn. Hän nostaa\nhattuaan, menee ohi ja olisi tietysti äärettömän halukas liittymään\nseuraamme. Mutta jos häntä siihen kehoitetaan, kieltäytyy hän muitta\nmutkitta. Kaikkialla, pelisaleissa, konserteissa, suihkulähteellä tapaa\nhänet aina meidän läheisyydessämme, jos olemme puistossa, metsässä tai\nSchlangenbergillä tarvitsee katsahtaa ympärillemme, varmasti näemme\nlähimmällä käytävällä tai lähimmän pensaan takana vilauksen mr.\nAstleysta. Tänä aamuna kun tapasimme toisemme, vaihdoimme pari sanaa.\nHänen puhelussaan on hyvin tuntuva yhtenäisyyden puute. Olimme tuskin\ntervehtineet toisiamme, kun hän heti alkoi:\n\n\"Ah, neiti Blanche...! Minä olen nähnyt paljon sellaisia naisia kuin\nneiti Blanche!\"\n\nHän vaikeni, katsellen minua merkitsevästi. En tiedä, mitä hän tällä\noikeastaan tahtoi sanoa. Kun kysyin, mitä hän tarkoitti, hymyili hän\nvaan salamyhkäisesti päätään nyökyttäen ja sanoi:\n\n\"Niin se on... Ja neiti Pauline, pitääkö hän kukista?\"\n\n\"Sitä en todellakaan voi sanoa\", vastasin.\n\n\"Kuinka, ettekö te sitä tiedä\", huudahti hän kovin ihmeissään.\n\n\"En tiedä, en ole koskaan huomannut\", vastasin minä hymyillen.\n\n\"Hm! Tämä panee minut ajattelemaan jotain erityistä.\"\n\nHän nyökkäsi ja jatkoi matkaansa tyytyväisen näköisenä. Meidän\nkeskustelumme oli käynyt kurjan huonolla ranskankielellä.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nTämä päivä on ollut oikein naurettava, tyhmä ja hullunkurinen päivä.\nKello on nyt 11 yöllä. Istun pienessä kamarissani ja muistelen päivän\ntapahtumia. Se alkoi sillä, että päätä pahkaa lähdin pelisaliin\npelaamaan Polina Aleksandrovnan laskuun. Otin mukaani kaikki hänen 160\nfredrichsd'oriansa, mutta sen tein kahdella ehdolla: ensiksi etten\nottaisi puolta voitosta, ja toiseksi, että Polina illalla antaisi mulle\nselityksen, mihin hän niin välttämättä tarvitsi rahoja ja kuinka paljon\nhän tarvitsi. En voi uskoa tämän tapahtuvan vaan rahojen tähden.\nEpäilemättä piilee tässä, kuten alussa otaksuin, joku määrätty\ntarkoitus. Hän lupasi tyydyttää minun uteliaisuuteni ja minä lähdin.\nPelipöydissä tungeskeli aikalailla väkeä. Kuinka vastenmielistä oli\nnähdä näitä ihmisiä, joiden silmissä ahneus kiilui! Työnnyin aina\npelinhoitajan viereen saakka ja aloin hyvin vaatimattomasti pelata\nkahdella tai kolmella kultarahalla. Tein havaintoja ympärillä olevassa\njoukossa ja tulin huomaamaan, että harkinta ei juuri pelissä tullut\nkysymykseen, vaikka monet pelaajat näyttivät niin otaksuvan. He\nistuivat muistikirjat edessään merkiten niihin joka kerta pyörän\nkiepahtaessa sattuneen numeron ja värin. He miettivät jokaista\nmahdollisuutta, tekivät laskuja, vihdoin asettivat panoksen ja --\nmenettivät aivankuin muutkin kuolevaiset, jotka pelaavat umpimähkään.\nMinä olen harkinnut vähän toisella tavalla, joka näyttää minusta aivan\noikealta. Pelin kulussa on todellakin eräs -- minä en tahdo sanoa juuri\nsäännöllinen, mutta kumminkin jonkinlainen -- järjestys, joka kaikessa\ntapauksessa on merkitsemisen arvoinen. Täten sattuu välistä, että 12:n\nkeskimäisen numeron perästä säännöllisesti tulee 12 viimestä. Jos kuula\nkerran on sattunut pysähtymään näille, palaa se toisella kertaa taas\nkeskimäisille numeroille, sattuu näille kolme tai neljä kertaa\nperätysten ja palaa taas viimeselle kolmannekselle, jolle se sattuu\npari kertaa, muuttaen sitten ensimäiselle kolmannekselle.\n\nTämä säännöllinen jakso: ensimäinen kolmannes kerran, toinen kolmannes\nkolme kertaa, ja kolmas kolmannes kaksi kertaa uudistuu joskus tunnin\ntai kahden ajan, senjälkeen häiriintyy järjestys, horjuu hetken sinne\ntänne, siksi kun uusi järjestysjakso vähitellen vakaantuu. On\ntosiaankin huvittava ottaa tämä varteen. Monta päivää vaihtelevat\npunanen ja musta alituisesti, korkeintaan kaksi tai kolme kertaa sattuu\nkuula samalle värille, mutta seuraavana päivänä tai ehkä jo saman\npäivän iltana alkaa punanen sattua aina kaksikinkymmentä kertaa\nperätysten, sitten tulee mustan vuoro, jota onni suosii taas yhtä\nkauvan. Sangen huolellisia havainnolla tämän suhteen on minulle\nilmaissut mr. Astley, joka viettää aamupäivät pelisalissa, ottamatta\nkertaakaan itse osaa peliin. Mitä minun pelaamiseeni tulee, oli minulla\ntällä kertaa nähtävästi huono onni: vähässä ajassa menetin kaikki,\nviimeiseen fredrichsd'oriin saakka. Asetin 20 fredrichsd'oria\nparittomille ja voitin, asetin panoksen toisensa perään ja voitin yhä,\njoten viiden minuutin kuluttua olin voittanut 400 fredrichsd'oria.\nTietysti minun olisi pitänyt lähteä nyt tieheni, mutta minua pidätti\nkummallinen halu ärsyttää kohtaloani, ikäänkuin näpsäyttää sitä\nnenälle, näyttää sille kieltä. Panin 4,000 guldenia kerralla peliin --\nsuurempia panoksia ei sallita -- ja menetin. Kiivastuneena kohmalsin\nkokoon loput rahani, panin ne peliin ja menetin. Huumaantuneena jätin\npelipöydän. En oikein muistanut, mitä minulle oli tapahtunut ja vasta\nvähää ennen päivällistä ilmoitin Polina Aleksandrovnalle tappioni.\nSiihen asti olin kävellyt edestakaisin puistossa.\n\nPäivällispöydässä olin taas kovin ärtyneellä tuulella aivankuin kolme\npäivää takaperinkin. Ranskalainen ja neiti Blanche olivat tavallisuuden\nmukaan vierainamme. Saatiin tietää minun olleen pelisalissa. Neiti\nBlanche oli ollut siellä ja sattunut näkemään urostyöni. Ranskalainen\nkysyi minulta, pelasinko omilla rahoillani. Hän on varmaan arvannut\nminun pelanneen Polinalle -- tässä täytyy piillä jotain. Tietysti minä\nvalehtelin rahojen olleen omiani. Kenraali kummasteli kovin; mistä olin\nvoinut saada niin paljon rahoja? Minä selitin alottaneeni 10:llä\nfredrichsd'orilla ja voittaneeni kuusi tai seitsemän kertaa perätysten,\njoten mulla lopulta oli 5 tai 6 tuhatta guldenia hallussani, senjälkeen\nolin menettänyt kaikki kahdella kertaa.\n\nSelitykseni oli hyvin todenmukainen. Puhuessani katsahdin Polinaan,\nmutta hänen ilmeestään en voinut päättää mitään erityistä. Hän ei\nväittänyt sanojani valheeksi, ja siitä päätin hänen olleen hyvillään,\netten ilmaissut hänen osallisuuttaan asiassa. \"Joka tapauksessa\",\najattelin, \"täyttää hän lupauksensa ja antaa minulle pyytämäni\nselitykset.\"\n\nLuulin kenraalin alkavan taas minua nuhdella, mutta hän ei sanonut\nmitään. Kasvonsa vaan ilmaisivat suurta mielenliikutusta ja\nlevottomuutta. Ehkä hänen oli vaikeassa asemassaan epämieluista kuulla,\nettä niin kevytmielisesti olin päästänyt sellaisen summan livahtamaan\nkäsistäni.\n\nLuulen hänellä eilen illalla olleen kiivaan kohtauksen ranskalaisen\nkanssa. He sulkeutuivat erääseen huoneeseen ja puhuivat siellä kauvan\nkovaäänisesti jostain, mitä lie ollut. Ranskalainen lähti sieltä hyvin\nkiihtyneenä, mutta tuli tänä aamuna kenraalin luo takaisin --\nnähtävästi jatkamaan eilistä keskustelua.\n\nKun ranskalainen sai kuulla minun pelitappiostani, huomautti hän\npilkallisella, melkein ilkeällä äänellä, että sellaisissa tapauksissa\npitäisi käyttäytyä viisaammin. Jostain syystä hän vielä lisäsi, että\nvaikka venäläiset paljon pelaavat, eivät he kuitenkaan ole siihen\nkykeneviä.\n\n\"Minun mielestäni on ruletti juuri keksittykin venäläisiä varten\",\nvastasin minä.\n\nHalveksiva hymyily oli ranskalaisen ainoa vastaus väitteeseeni, jonka\njälkeen minä huomautin pelaamisen joka tapauksessa olevan väärin, ja\nettä siis sanoessani maanmiehiäni pelaajiksi paremmin moitin kuin\nhaukuin heitä.\n\n\"Mitenkä selitätte tämän väitteenne\", kysyi ranskalainen.\n\n\"Aivan yksinkertaisesti\", vastasin minä -- \"venäläisellä ei ole pääoman\nkokoamisen taitoa, ominaista länsieuroopalaisille sivistyneille, jotka\npitävät sitä maallisen onnensa varsinaisena perustuksena. Mutta\nvenäläinen, joka on sangen ymmärtämätön rahojen kokoamisessa, osaa\ntuhlatakin, jos sattuu käsiinsä saamaan rahoja, mitä mielettömimmällä\ntavalla. Ja kun me kumminkin tarvitsemme rahoja, niinkuin kaikki\nmuutkin, olemme sangen tyytyväiset sellaisiin keinoihin kuin esim.\nruletti, jolla mies parissa tunnissa voi vaivatta tulla rikkaaksi. Peli\nsiis aivan erityisesti viehättää juuri meitä, ja kun me pelaamme\nkevytmielisesti ja huolimattomasti, niin me menetämme.\"\n\n\"Onhan tuo osaksi totta\", sanoi ranskalainen itserakkaasti.\n\n\"Ei, se ei ole totta, ettekö te häpeä puhua sillä tavoin\nmaanmiehistänne\", sanoi kenraali ankarasti ja kiihkeästi.\n\n\"Suokaa anteeksi\", vastasin minä, \"ei ole vielä ollenkaan ratkaistu\nasia, kumpi on typerämpää: venäläistenkö kevytmielisyys vai\nkunnioitettavien naapuriemme kitsasteleminen ja tavaran haaliminen.\"\n\n\"Mikä muodoton ajatus\", huudahti kenraali.\n\n\"Oikein venäläinen ajatus\", ranskalainen huomautti.\n\nMinä nauroin ja halusin kovasti ärsyttää heitä.\n\n\"Itse puolestani\", jatkoin, \"tahtoisin mieluummin ikäni kaiken viettää\nkirgiisiteltassa kuin alentuisin palvelemaan rahan kokoamisen\nihannetta, joka kuolettaa yksilöllisyyden ja tekee ihmisestä\njonkinlaisen kukkaron liitteen.\"\n\nEdelleen selitin käsitystäni asiassa kokolailla voimakkain ja rohkein\nsanoin ja sain kuin sainkin vihdoin kenraalin raivostumaan.\n\n\"Minä en tiedä oletteko oikeassa vai ette\", huudahti hän kiukussaan,\n\"mutta sen minä tiedän, että te olette sietämätön tyhmine\nlörpötyksinenne, kun vaan teidän sallitaan unohtaa, että...\"\n\nNäin hänen aikovan vielä jotain sanoa, mutta tapansa mukaan vaikeni hän\nkesken puhettaan.\n\nRanskalainen oli ylenkatseellisen näköisenä kuunnellut selityksiäni\nehkä aivan ymmärtämättä niiden tarkoitusta. Polina katseli ympärilleen\nylpeän välinpitämättömänä ikäänkuin ei olisi kuullutkaan, mistä puhe\noli. Hänellä näytti olevan omat vakavat mietittävänsä. Olimme tuskin\nnousseet pöydästä, kun hän käskevällä äänellä kutsui minut\nkanssaan kävelemään. Otimme lapset mukaamme ja menimme puistoon,\nsuihkulähteelle.\n\nKun minä, kuten sanottu, olin kovin ärtyneellä tuulella, kysyin heti\nrohkeasti, kursailematta, miksi ei markiisi Degrier enään seurannut\nhäntä kävelylle ja miksi tämä yleensäkin oli viime aikoina ollut niin\nvälinpitämätön.\n\n\"Sentähden, että hän on roisto\", vastasi hän minulle kummallisella\näänellä. Koskaan en ollut kuullut hänen puhuvan sillä tavalla\nDegrieristä, ja vaikenin, itse säästyäkseni mahdollisesti samallaiselta\nkohteliaisuudelta.\n\n\"Oletteko huomannut, että hän tänään on hommaillut jotain yhdessä\nkenraalin kanssa\", kysyin hetken päästä.\n\n\"Kovinpa te mielellänne tahtoisitte saada selkoa heidän puuhistaan\",\nvastasi Polina kiukkuisesti. \"Te tiedätte, että kenraali on pantannut\nkoko omaisuutensa hänelle; jos ei isoäidin kuolema häntä pelasta, tekee\nranskalainen epäilemättä hänestä keppikerjäläisen.\"\n\n\"Vai niin, hän on todellakin siis pantannut kaikki markiisille. Minä\nolen kyllä kuullut siitä, mutta en ole uskonut. -- No, hyvästi sitten,\nneiti Blanche\", lisäsin minä, \"teistä ei siis tulekaan kenraalitarta.\nJa kenraaliparka on sentään niin rakastunut, että ampuu kuulan\notsaansa, jos vaan rukkaset saa. Vaarallista on todellakin siinä ijässä\nniin tulisesti rakastua.\"\n\n\"Minäkin aavistan jotain ikävää hänelle tapahtuvan\", sanoi Polina\najatuksiin vaipuneena.\n\n\"Mutta kuinka voi tämä neiti Blanche niin törkeästi paljastaa\nkataluutensa\", huudahdin, \"niin selvästi näyttää, että kysymys on vaan\nrahoista! Eikö nyt kenraali älyä näitä julkeita juonia! Ja voiko\najatella naurettavampaa ja kurjempaa kuin lähettää sähkösanoma toisensa\nperästä: Onko isoäiti kuollut, onko hän kuollut? Kuinkas se teitä\nmiellyttää, Polina Aleksandrovna?\"\n\n\"Älkää puhuko tyhmyyksiä\", sanoi hän kiireesti. \"Minä vaan ihmettelen,\nmiksi te olette niin hauskalla tuulella. Miksi olette niin iloinen?\nSenkötähden, että menetitte pelissä minun rahani?\"\n\n\"Minkätähden te annoitte ne mulle menetettäväksi? Johan minä sanoin\nteille, etten osaa pelata toisten puolesta, vähimmin juuri teidän. Minä\nolen totellut teitä ja tehnyt, mitä käskitte. Edeltäkäsin vakuutin\nteille, ettei yritys onnistu. Tietysti te olette nyt pahoillanne.\nMinkäs te sitten niin paljon tarvitsette?\"\n\n\"Ketä nämät kysymykset hyödyttävät?\"\n\n\"Itsehän lupasitte selittää... Kuulkaas: minä olen varma voitostani,\njos alan pelata itselleni. Minulla on vielä 12 fredrichsd'oria, niillä\nkoettelen onneani. Ja sitten ottakaa minulta niin paljon kuin\ntarvitsette.\"\n\nHän katseli minua halveksien.\n\n\"Älkää suuttuko siitä, että ehdotan teille tällaista. Ettehän te välitä\nminusta mitään. Kun kerran menetin pelissä rahanne, hankin ne teille\ntakaisin.\"\n\nPolina katsoi terävästi minua ja huomattuaan minun liikutukseni,\nkeskeytti vilkkaasti:\n\n\"Saisitte kyllä tietää minun salaisuuteni, mutta en luule niiden teitä\nhuvittavan. Minulla on velkoja, jos haluatte kuulla. Olen lainannut\njonkun verran ja tahtoisin nyt maksaa takaisin. Tulin ajatelleeksi,\nkummallista kyllä, että täällä varmasti pelissä voittaisin niin paljon\nkuin tarvitsen. En tiedä, miksi näin uskon. Sentähden kai, ettei mulla\nole enään muutakaan, mihin turvautua.\"\n\n\"Näytte välttämättömästi tarvitsevan tuon summan. Olette tarttunut\npeliin kuin hukkuva oljenkorteen: jos ei tämä hukkuisi, ei hän pitäisi\noljenkortta puunrunkona.\"\n\n\"Mutta olettehan te itsekin pannut peliin kaiken toivonne\", huomautti\nPolina äkkiä. \"Pari viikkoa sitten te laveasti mulle selittelitte,\nkuinka lujasti vakuutettu olitte onnen suosiollisuudesta teitä kohtaan\ntäällä pelipöydän ääressä. Puhuitte niin vakavasti silloin, että luulin\nteidän olevan tosissanne. Kenties teittekin vaan pilaa?\"\n\n\"En tehnyt pilaa\", vastasin miettivänä, \"ja uskon nyt yhtä lujasti kuin\nsilloinkin voittavani pelissä. Tästä johtuu, etten tunne omantunnon\ntuskia, vaikka menetinkin toisen rahat. En epäile ollenkaan, kunhan\nvaan alan itselleni pelata. Minun täytyy voittaa, minullakin on peli\noljenkortena, johon olen tarttunut. Te kai luulette, ettei minulla ole\nmitään syytä hankkia rahoja?\"\n\n\"Teidän syynne minua todellakin hyvin vähän liikuttavat\", vastasi\nPolina välinpitämättömästi. \"Sitäpaitsi epäilen, voitteko te ottaa\nasioita vakavalta kannalta ensinkään. Kenties on teilläkin huolenne,\nmutta luulen, etteivät ne teitä suurestikaan rasita. Teissä ei ole\nlujuutta eikä vakavuutta. Mihin te rahoja tarvitsette? Mitäpä te niillä\ntekisitte?\"\n\n\"Mihinkä tarvitsen rahaa? Oh, raha se on kaikki kaikessa meidän\npäivinämme! Jos minulla olisi rahoja, heti olisin teidänkin silmissänne\ntoinen mies. En enään olisikaan teidän orjanne, jota saatte mielenne\nmukaan solvaista.\"\n\n\"Te olette sanonut tämän orjuuden olevan sulaa nautintoa, niin luulin\nitsekin.\"\n\n\"Niinkö te luulitte! Oh, kuinka teidän lapsellinen herttaisuutenne on\nkaunista! Nautintoahan minulle onkin teidän orjananne oleminen. Onhan\nsiinä nautintoa -- kurjin ja halvin tehtävä\", huudahdin minä. \"Piru\nties, eikö solmupiiskakin tuota nautintoa, kun solmu repii selästä\nlihanpalasia... Mutta ehkä minä haluan toisenlaisiakin nautintoja.\nKenraali on juuri äsken pöydässä, teidän läsnäollessanne pitänyt mulle\nnuhdesaarnan niistä 700 ruplasta vuodessa, joita kenties en häneltä\ntule koskaan saamaankaan. Minuun tuijottaa, kuin tyhjään ilmaan,\nmarkiisi Degrier kulmakarvat kohollaan. Mutta minä puolestani kenties\nhaluaisinkin tarttua hänen niskaansa teidän nähtenne.\"\n\n\"Te lavertelette kuin poikanulikka, missä asemassa tahansa voi ihminen\nsaavuttaa kunnioitusta. Ja jos on vastuksia voitettavana, sitä\nkiitettävämpää on pyrkimys.\"\n\n\"Niinhän te puhutte kuin kirjasta lukien. Te siis arvelette, etten\nymmärrä hankkia ihmisten kunnioitusta. Miten lienen rikkonut, jotta\nolen sen kadottanut. En tiedä -- mutta kumminkin täytyy minun se nyt\nsaavuttaa, sehän on teidän mielipiteenne. Aine olisi hyvää, mutta muoto\npuuttuu. Niin, sellaisia me venäläiset olemme, ja tiedättekös, miksi?\nSiksi, että me olemme liian runsaslahjaisia, liian monipuolisia\nvoidaksemme sopiviin muotoihin kaavailla luonnolliset taipumuksemme.\nUlkonainen muoto on teille kaikki kaikessa, ja sentähden tekevät teihin\nniin mahtavan vaikutuksen nämät herrat ranskalaiset, joilla on\nsynnynnäinen taipumus tällaiseen. Mutta huolimatta kaikesta ryhdistään\nja arvokkaisuudestaan, voivat he kuitenkin olla suuria lurjuksia.\nUlkonaiset eduthan ne niin hurmaavat meikäläiset naiset ja siksipä\nheistä nämät gallialaiset salonkileijonat ovat niin ihastuttavia. Mutta\nenhän minä sitä ymmärrä, koska minä en ole nainen. Miksi te ette kiellä\nminua lörpöttelemästä, miksi ette tuki suutani? Te annatte minun puhua,\nminkä kielelle kerkiää, ja sitten te ihmettelette, etten osaa\nkäyttäytyä. Hyvä, minä myönnän sen! Sitä kykyä minulla ei ole, eikä\nminulla ole muitakaan hyviä ominaisuuksia. Kaikki olen unohtanut, jos\nolisi ollutkin joskus. Selitän teille, miksi. Itsekin sen tiedätte.\nMinulla on päässäni vaan yksi ainoa ajatus, jonka tähden unohdan\nkaikki, mitä ympärilläni tapahtuu, Venäjällä ja koko maailmassa. Minä\nmatkustin Dresdenin kautta enkä muista, minkälainen on Dresden. Te\ntunnette tämän ainoan ajatuksen, ja minä voin puhua teille siitä, sillä\nminähän olen mitätön mies, nolla teidän silmissänne. _Te_ olette tämä\najatus, _te_ aina ja joka paikassa väikytte mielessäni, ja teidän\ntähtenne on kaikki muu minulle arvotonta. Minä en tiedä, miksi\noikeastaan rakastan teitä, kenties ette ole kauniskaan. Ajatelkaas:\nminä en edes tiedä, oletteko kaunis vai ette. Teillä voi olla ilkeä\nsydän, ehkei älynnekään ole niin kehuttava...\"\n\n\"Senkötähden te siis toivotte saavanne ostaa minut rahalla\", keskeytti\nPolina liikutettuna.\n\n\"Koska minä olen toivonut saavani ostaa teidät rahalla\", huudahdin\nminä.\n\n\"Älkäähän kiivastuko, joudutte pois oikealta tolaltanne. Jos ette ole\ntahtonut ostaa minua, olette kumminkin tahtonut ostaa minun\nkunnioitukseni.\"\n\n\"Ei ole sekään totta. Minun on vaikeata tehdä teille tiliä\najatuksistani ja tunteistani. Teidän läheisyydessänne valtaa minut\nsellainen ahdistus, että tulen ihan mielettömäksi. Kas niin, älkäähän\nnyt suuttuko, tai suuttukaa vain, kuinka haluatte, se on minulle saman\ntekevä. Kun iltasin istun ylhäällä huoneessani ja luulen kuulevani\nteidän vaatteittenne kahinan, olen tulla hulluksi. Niin, minä tahdon\nolla teidän orjanne, käskekää tätä orjan käsivartta ... tämä käsivarsi\nehkä vielä kerran tappaa teidät ei vihasta eikä mustasukkaisuudesta,\nei, vaan ainoastaan tappaakseen. Sitten söisin teidät suuhuni, kuten\nihmissyöjä, sulasta rakkaudesta... Nauratteko te?\"\n\n\"Minä en ollenkaan naura\", vastasi hän suuttuneena, \"minä kiellän teitä\njatkamasta. Sellaista roskaa!\"\n\n\"Kutsukaa vaan sitä roskaksi\", jatkoin yhä, \"se on minulle yhdentekevä.\nTiedättekös, jos tappaisin teidät, tappaisin tietysti itsenikin, mutta\nen heti, vasta vähän myöhemmin, tai niin myöhään kuin suinkin. Sillä\nepäilemättä rakastaisin teitä vielä enemmän kun teitä ei enään olisi ja\nkärsisin helvetillisiä tuskia ilman teitä. Minä rakastan teitä päivä\npäivältä yhä _enemmän_, vaikka se onkin mahdotonta. Kutsukaa minua\nmielipuoleksi tai fatalistiksi, kuinka tahdotte. Muistatteko: lupasin\nSchlangenbergillä syöksyä rotkoon teidän viittauksestanne. Ettekö te\nvieläkään uskoisi minun syöksyvän sinne?\"\n\n\"Mitä tyhmyyksiä\", huudahti hän. \"Mitä hyötyä tai huvia minulla siitä\nolisi?\"\n\n\"Huvia\", nauroin minä, \"ja hyötyä! Niitäkö te kysytte! Eikös teille\nolisi mieluista tietää saaneenne jonkun rajattomasti valtaanne? Ihminen\non luonnostaan hirmuvaltias ja huvitteleikse toisten kiduttamisella. Te\nrakastatte julmuuksia.\"\n\nMinä muistan hänen luoneen minuun omituisen, läpitunkevan katseen.\nVarmasti minun mielettömät ajatukseni ja tunteeni kuvastuivat\nkasvoillani: huuleni olivat vaahdossa ja silmäni veristivät. Olisipa\nhän nyt vaikka leikilläänkin vaatinut minua syöksymään rotkoon\nSchlangenbergiltä, niin minä olisin sen empimättä tehnyt.\n\n\"Epäilemättä te puhutte totta\", sanoi hän viimein pilkallisella,\nylpeällä äänellä, joka aina kiihdytti minut äärimmilleen. Hetken\nkuluttua hän lisäsi:\n\n\"Jos vaadin teitä tappamaan ihmisen -- tekisittekö te sen?\"\n\n\"Kenen? Ranskalaisenko?\"\n\n\"Älkää kyselkö! Vastatkaa! Kenen käsken. Tahdon tietää, puhuitteko te\näsken totta.\"\n\nHän näytti niin synkältä ja maltittomalta, että minusta alkoi tuntua\noikein kummalliselta.\n\n\"Minä vannon tappavani kenen tahansa teidän käskystänne. Mutta onko\nmahdollista, että minulta sellaista aijotte vaatia?\"\n\n\"Luuletteko minun teitä säälivän? Minä käsken, te tapatte. Otatte\nkaiken syyn päällenne, minä en sekaannu sitten enään juttuun. Ei, ei\nsiitä sentään tule mitään. Te kyllä tappaisitte sen toisen, mutta\nsitten te tulisitte ja leikkaisitte kurkun poikki minultakin, siksi,\nettä uskalsin teidät lähettää sellaiseen työhön.\"\n\nMinua kauhistutti hänen sanansa. Huomasin, ettei hän laskenut leikkiä,\nettä hänellä todellakin oli jotain mielessä, ja että se vaikutus, joka\nhänellä oli minuun, ei ollut hänestä aivan yhdentekevä.\n\nIstuimme penkillä kylpypaviljongin edustalla. Lähellämme leikkivät\nlapset. Edessämme oli aukea paikka, jonka toisella puolen oli\nkävelypuisto. Hetkisen tuijotti Polina sinnepäin. Äkkiä purskahti hän\nnauruun.\n\n\"Näettekö tuon lihavan naisen tuolla\", alkoi hän. \"Se on paroonitar\nWurmerhelm, joka tuli tänne noin kolme päivää sitten. Tuo pitkä, laiha\nherra, keppi kädessä, on hänen miehensä. Näettekö te heidät?\"\n\n\"Kyllä. Mitä sitten?\"\n\n\"Te lupasitte syöksyä Schlangenbergiltä tai tappaa ihmisen, jos\npyytäisin. Minä en pyydä kumpaakaan. Muistatteko, kuinka tuo parooni\nmeitä toissa päivänä katseli? Menkää nyt paroonittaren luo, nostakaa\nhattuanne ja sanokaa jotain ranskaksi.\"\n\n\"Mitä varten?\"\n\n\"Minä tahdon vaan vähän nauraa ja nähdä, kuinka parooni pehmittää\nkepillään teidän selkänne.\"\n\n\"Onpas se päähänpisto! Ilman vähintäkään syytä loukata naista. Kyllä\nminä teen mitä käskette, mutta mitähän siitä sanonee kenraali?\"\n\n\"Ei, nyt näen, että te olette tyhjänpäiväinen lörpöttelijä\", virkkoi\nhän ylenkatseellisesti. \"Teidän silmänne äsken niin veristivät, olette\nsaaneet lasin liikaa päivällispöydässä. Ettekös te luule minun älyävän,\nettä tämä olisi tyhmää ja että kenraali suuttuisi? Mutta minä tahdon\nkerran kunnollisesti nauraa, sillä hyvä. Miksikä loukata naista? Sitä\nennen ehditte jo saada selkäänne.\"\n\nMinä nousin penkiltä ja poistuin äänettömänä täyttämään hänen käskyään.\nTiesin menetteleväni sangen tyhmästi, mutta en keksinyt keinoa, millä\nolisin sopivasti tästä pulasta pelastunut. Ohjasin askeleeni\nparoonitarta kohti ja tunsin sisässäni vähitellen syttyvän poikamaisen\nhalun ryhtyä tuohon typerään kepposeen. Olin kovasti liikutettu,\nmelkein kuin juovuksissa lähestyessäni kävelevää paria.\n\nKaksi päivää on kulunut siitä, kun tein tuon tyhmän kujeen. Kuinka\npaljon kirkunaa, melua ja hälinää siitä sitten tulikaan! Kuinka typerä,\nmauton ja sopimaton onkaan tämä juttu ja minä olen kaikkeen tähän\nsyyllinen! Toisinaan tuntuu koko asia minusta naurettavalta, enkä\nymmärrä, kuinka minun laitani oikeastaan on, olenko järjiltäni vai\nolenko saanut takaisin kouluaikojeni kujeiluhalun.\n\nTämä on Polinan syy, aina vaan Polinan! Tämäkin tyhmyys olisi ilman\nhäntä jäänyt tekemättä. Kuka tiesi, teinkin sen vaan epätoivosta.\nKuinka vastenmielistä onkaan ajatella tätä kaikkea. Mitäs hänessä nyt\nsitten on niin hurmaavaa? Onkos hän kaunis. Taitaapa olla, koska\nmuutkin ovat hänen tähtensä mielensä menettäneet. Hän on pitkä, solakka\nja niin notkea, että voisi hänet vaikka solmuun vetää. Hänen jalkojensa\npitkiä, kapeita jälkiä en voi nähdä tuskaa tuntematta. Hiuksensa\nvivahtavat punaseen. Hänellä on oikeat kissansilmät, ja kuinka ylpeästi\nja röyhkeästi hän niillä katselee! Neljä kuukautta sitten, kun juuri\nolin tullut heille, näin hänet kerran keskustelevan kauvan ja\nkiihkeästi Degrierin kanssa. Ja kuinka hän tätä katseli! Minusta tuntui\naivan kuin olisi hän juuri antanut markiisille korvapuustin ja nyt\nseisoo hänen edessään ja vaan katselee... Siitä illasta asti olen\nrakastanut häntä.\n\nMutta asiaan.\n\nOlin pysähtynyt keskelle käytävää. Odotin hengitystäni pidättäen\nparoonitarta ja hänen miestänsä. Kun he olivat tulleet noin viiden\naskeleen päähän, nostin hattuani ja kumarsin heille. Muistelen\nparoonittarella olleen harmaan silkkipuvun, tavattoman väljän ja\nrunsaasti koristellun, krinoliinilla ja laahustimella varustetun. Hän\noli lyhytkasvuinen, paksu, erittäin pisti silmään hänen lihava\nleukansa, sellaista leukaa en ole ennen nähnyt. Hänen kasvonsa olivat\ntulipunaset, silmät pienet, ilkeät ja röyhkeät. Käveli kuin tekisi\nsillä suuren kunnian toisille. Parooni oli pitkä, laiha, noin\n45-vuotias. Kasvonsa olivat kummallisella tavalla vääristyneet ja\ntuhansien ryppyjen peittämät. Hänellä oli lasisilmät. Jalkansa\nnäyttivät alkavan heti rinnan alta, rodun merkki. Ylpeän näköinen kuin\nriikinkukko. Kasvojensa ilme muistutti lammasta.\n\nNäiden havaintojen tekemiseen en tarvinnut kolmea sekuntiakaan.\n\nMinun kumarrukseni ja hatun nostoni ei paljon herättänyt heidän\nhuomiotaan. Parooni vaan vähän rypisti silmäkulmiaan. Paroonitar tuli\nihan suoraan minua päin ikäänkuin ei olisi nähnytkään minua.\n\n\"_Madame la baronne_\", alotin minä kovalla äänellä ja pannen painon\njoka sanalle, \"_j'ai l'honneur d'être votre esclave.\" [Rouva\nparoonitar, minulla on kunnia olla teidän nöyrin palvelijanne.]\n\nKumarsin, panin hatun päähäni, menin paroonin ohi kääntyen kohteliaasti\nhäneen päin ja hymyilin.\n\nHän oli käskenyt minua vaan nostamaan hattua ja sanomaan jonkun\nranskalaisen kohteliaisuuden; kaiken muun: kumarruksen, hymyilyn j.n.e.\nlisäsin omasta halustani. Piru ties, mikä minut siihen yllytti. Minusta\ntuntui kuin kiitäisin alas vuoren huipulta.\n\n\"Mitä\", huudahti tai paremmin kähisi parooni vihasena ja kummastuneena.\n\n\"Ja wohl\" [No niin], sanoin minä katsoen häntä suoraan silmiin.\n\n\"Sind sie rasend!\" [Oletteko te hullu], kirkui parooni heiluttaen\nkeppiään ja samassa näyttäen vähän hätääntyvän. Minun pukuni ehkä\nsaattoi hänet hämilleen. Olin näet hyvin siististi jopa hienostikin\npuettu.\n\n\"Ja wo-o-ohl\", kirkasin äkkiä täyttä kurkkua venyttäen o-kirjainta niin\nkauvan kuin mahdollista.\n\nParooni ja paroonitar kääntyivät äkkiä ja melkein juoksun jalkaa\nlähtivät pakoon. Kävelijät töllistelivät minua ihmeissään ja alkoivat\nkeskustella minusta. Käännyin takaisin aivan levollisena, ikäänkuin ei\nmitään olisi tapahtunut, ja ohjasin kulkuni Polina Aleksandrovnan luo.\nTuskin olin tullut sata askelta, kun hän äkkiä nousi ja lasten kanssa\nlähti kiireesti hotelliin päin. Riensin perässä ja saavutin hänet\nrapuilla.\n\n\"Nyt sen tyhmyyden tein\", sanoin astuessani hänen luokseen.\n\n\"Entä sitten! Pelastakaa nahkanne\", vastasi hän välinpitämättömästi ja\nkatsomattakaan minuun ja kiirehti eteiseen.\n\nKoko illan vietin sitten puistossa. Ja tulin kotiin vasta klo 11:n\naikaan.\n\nOlin tuskin päässyt huoneeseeni, kun kenraali kutsutti minut alas.\nMeikäläisten hallussa oli neljä huonetta hotellin kolmannessa\nkerroksessa. Näistä käytettiin yhtä vierashuoneena, yhtä kenraalin\ntyöhuoneena, johon minut nyt käskettiin mennä. Kenraali seisoi siellä\nkeskellä lattiaa majesteetillisen ryhdikkäänä. Degrier istui rentona\nnojaten sohvassa.\n\n\"Herraseni, mitä te olette pannut toimeen, sallikaa kysyäkseni\", alkoi\nkenraali ankarana kääntyen minuun.\n\n\"Minä pyydän, kenraali, käykää suoraan asiaan\", vastasin minä.\n\"Arvattavasti on kysymys siitä kohtauksesta, joka minulla oli tänään\nerään saksalaisen kanssa?\"\n\n\"Erään saksalaisen?! Tämä saksalainen on parooni Wurmerhelm, ylhäinen\nhenkilö. Te olette rohjennut käyttäytyä törkeästi häntä ja hänen\nrouvaansa kohtaan.\"\n\n\"En ensinkään.\"\n\n\"Te olette pelottanut heitä\", kiivaili kenraali.\n\n\"En vähintäkään\", vastasin levollisena. \"Olen vaan kohteliaasti\nkiinnittänyt paroonittaren huomion itseeni, kun hän purjehti suoraan\nminun päälleni ja aikoi tallata minut jalkojensa alle kuin madon.\n\n\"Teettekö te minusta pilkkaa\", ärjäsi kenraali ja kääntyen Degrieriin\npäin, jatkoi: \"Kuuletteko, hän alkaa ilveillä minunkin kanssani.\"\n\nDegrier naurahti halveksivasti ja kohautti olkapäitään.\n\n\"No hyvä, ymmärtääksenne minut lyhyesti\", jatkoi kenraali kääntyen\nminuun, \"parooni on vaatinut minulta hyvitystä, koska te kuulutte minun\nperheeseeni. Ymmärrättekö, herraseni, minkälaiseen pulaan olette minut\nsaattanut ajattelemattomuudellanne. Teidän tähtenne täytyi minun jo\npyytää häneltä anteeksi ja luvata, että te heti jätätte minun taloni.\"\n\n\"Onko hän vaatinut sitä teiltä, kenraali?\"\n\n\"Ei, minä tunsin itseni velvoitetuksi antamaan hänelle tämän\nhyvityksen. Meidän välillämme on siis kaikki lopussa, herraseni. Tuolla\non 4 fredrichsd'oria ja 3 guldenia, jotka ovat palkastanne jälellä,\nlasku on vieressä. Minä ilmoitan heti palvelijalle, etten huomisesta\nalkaen maksa teidän hotellilaskujanne. Sulkeudun suosioonne.\"\n\nOtin rahat ja laskun, lyijykynällä kirjoitetun, kumarsin kylmästi\nkenraalille ja sanoin vakavasti:\n\n\"Te erehdytte, kenraali, luullessanne asian olevan sillä ratkaistun.\nJos parooni on tuottanut teille ikävyyksiä, on se teidän oma syynne.\nMinkätähden te menitte edesvastuuseen minun puolestani? Mitä merkitsee\nse, että minä kuulun teidän perheeseenne? Minä olen lastenne opettaja,\nsiinä kaikki, ja muuten aivan itsenäinen mies. Minä olen 25-vuotias,\nkandidaatti, aatelismies ja täydellisesti teistä riippumaton.\nAinoastaan kunnioitus teidän arvoanne kohtaan pidättää minua tällä\nhetkellä vaatimasta teiltä selitystä siitä, miksi olette sekaantunut\nminun asioihini.\"\n\nKenraali oli hämmästynyt minun sanoistani.\n\n\"Kuuletteko, hän aikoo haastaa minut kaksintaisteluun\", sanoi hän\nranskalaiselle. He rupesivat yhdessä nauramaan. Minä raivostuin.\n\n\"Paroonia en kumminkaan päästä niin helpolla\", jatkoin kylmäverisesti,\nhilliten itseni. \"Kun te, kenraali, olette, rupeamalla puhumaan minun\npuolestani, tehnyt itsenne rikostoverikseni, on minulla kunnia\nilmoittaa teille, että varhain huomenaamulla aijon vaatia paroonilta\nselitystä, miksi hän, ollen ainoastaan minun kanssani tekemisissä, on\nkuitenkin kääntynyt toisen henkilön puoleen, aivankuin minä en kykenisi\nasioistani vastaamaan.\"\n\nKävi niinkuin olin arvannutkin: kenraali kalpeni kauhusta kuullessaan\nminun tyhmän uhkaukseni.\n\n\"Kuinka, aijotteko te yhä pitkittää tätä kirottua juttua\", huudahti\nhän. \"Ettekö te ajattele, minkälaiseen asemaan minut saatatte? Älkää\nnaurako, hyvä herra, pyydän teitä... Onhan täällä toki esivalta, ja\nminä ... minä ... sanalla sanoen minun arvoni ... ja paroonin\nmyöskin ... täytyykö minun kutsua poliisi avukseni ja panettaa teidät\nkiinni täältä räyhäämästä? Ymmärrättekö te?\"\n\nHän oli suunniltaan kiukusta, mutta pelkäsi kumminkin kauheasti.\n\n\"Minä en ole räyhännyt\", vastasin rauhallisesti, \"ja sitä ennen minua\ntuskin voitanee vangita. Älkää suotta hätäilkö, toivon voivani\nratkaista paroonin kanssa tämän asian aivan rauhallisesti.\"\n\n\"Herran tähden, Aleksei Ivanovitsh, älkää nyt siitä välittäkö\",\nhuudahti kenraali alkaen turvata rukouksiin ja tarttui minun käteeni.\n\"Ajatelkaahan vaan, mitä ikävyyksiä tästä voisi minulle koitua. Minun\ntäytyy täällä olla arka arvostani, erittäinkin nyt... Oi, te ette\ntiedä... Te ette tunne olosuhteita. Minä otan teidät takaisin, kunhan\nvaan olemme täältä lähteneet, mutta nyt täytyy minun pitää huolta ...\nniin, sanalla sanoen, säästäkää minua, Aleksei Ivanovitsh\", lopetti hän\nepätoivoissaan.\n\nYmmärsin kenraalin puhuessa arvostaan, ettei nyt ollut kysymyksessä se\ntavallinen \"arvo\", jonka venäläiset niin kernaasti ulkomailla ollessaan\nomaksuvat. He noudattavat orjallisesti eräänlaista ylhäistä käytöstapaa\nkaikkialla, hotelleissa, kävelypaikoissa, rautatievaunuissa. Toiset,\ntärkeämmät asiat näkyivät olevan kysymyksessä, koska hän alentui minua\nrukoilemaankin. Taivuin hänen pyyntöönsä ja vielä kerran ovella\nvakuutin, että hänen ei tarvitsisi mitään pelätä. Kaikki kävisi\nsäädyllisesti ja rauhallisesti. Sitä paitsi minä en oikeastaan\ntarkoittanutkaan loukata kenraalia. Polinaa minä tarkoitin. Häntä, joka\noli kohdellut minua niin julmasti ja houkutellut minut tälle\ntyhmyyksien tielle, jota aijoin mennä niin pitkälle, että hän vielä\nitse rukoilisi minua palaamaan. Minun kepposeni ehkä tuottaisi\nhänellekin häpeää. Tahdoin näyttää hänelle, etten ollutkaan niin\nsaamaton kuin hän ehkä luuli. Enkä missään tapauksessa aikonut antaa\nkaikenlaisien paroonien \"kurittaa itseäni kepillään\". Tahdoin kerran\nnauraa heille kaikille ja esiintyä itse \"aika poikana\". Saadaanpas\nnähdä. Ehkä hänkin pelkää ikävyyksiä ja rupeaa minua rukoilemaan. Ja\njos hän ei sitä tee, saa hän kuitenkin nähdä etten minä olekaan mikään\nkastunut kana.\n\nRappuja noustessani tapasin lastenhoitajan ja kuulin häneltä Marja\nFilippovnan, kenraalin sisaren aivan yksinään lähteneen iltajunassa\nKarlsbadiin, jossa on eräs heidän serkkunsa. Tämä uutinen vähän\nhämmästytti minua, juolahti mieleeni, että tässä pelissä ovat\nvarmaankin neiti Blanchen sormet mukana ja että kenties lähimmässä\ntulevaisuudessa tapahtuu jotain ratkaisevaa. Lastenhoitajalta myöskin\nkuulin Marja Filippovnalla jo kauvan olleen aikomuksen jättää\nmeikäläiset, ja että pari päivää sitten oli hänen ja kenraalin välillä\ntapahtunut kiivas sananvaihto...\n\n\n\n\nVI.\n\n\nSeuraavana aamuna kutsuin palvelijan ja pyysin häntä toimittamaan\nlaskuni minulle erikseen. Pieni huone, jossa asuin, oli niin halpa,\nettä kumminkin jonkun aikaa voin pitää sen. Koko kassani oli 16\nfredrichsd'oria ja näille aijoin nyt onneni perustaa. Merkillistä,\nvielä en ole voittanut mitään, mutta kumminkin ajattelen ja tunnen kuin\nolisin jo rikas mies.\n\nJotenkin varhain aamulla nousin lähteäkseni mr. Astleyn luo. Hän asui\nläheisessä hôtel d'Angleterressa. Äkkiä avautui huoneeni ovi, ja\nsuureksi ihmeekseni astui sisään markiisi Degrier. Ensimäisen kerran\nhän kunnioitti minua käynnillään. Koska muuten olimme sangen vähän\nhuvitetut toisistamme, arvasin heti, että jotain erityistä oli\ntekeillä.\n\nHän tervehti hyvin herttaisesti ja sanoi ohimennen kohteliaisuuden\nhuoneestani. Kun seisoin siinä hattu kädessä, kysyi hän, aijoinko\nkävelemään. Saatuaan kuulla minulla olevan tärkeitä asioita\nkeskusteltavana mr. Astleyn kanssa, synkistyivät hänen kasvonsa.\nDegrier oli, kuten kaikki ranskalaiset, iloinen ja rakastettava, kun\nvälttämättömyys tai hänen oma etunsa niin vaati, muuten oli hän\nikävin ihminen mitä ajatella saattaa. Ranskalainen on harvoin\nluonnostaan rakastettava; hänen herttaisuudessaan on aina jotain\npakotettua, harkittua. Hän ei voi olla luonnollinen, alkuperäinen,\nmielikuvitustakaan hänellä ei ole. Kaikki kaikessa on hänelle\nulkonainen, tavanmukainen muoto. Ranskalaisen koko olemus on\nporoporvarillinen, pikkumainen, jokapäiväinen -- hän on, sanalla sanoen\nikävin ihminen maan päällä. Ainoastaan kokemattomat ensikertalaiset,\netupäässä meikäläiset naiset voivat ihastua häneen. Muut kuolevaiset,\njoilla on vähänkin tervettä ihmistuntemusta, huomaavat heti tämän\nvaikutuksen tavottelun, tämän teeskennellyn rakastettavuuden ja\nsalonki-iloisuuden niiden oikeassa valossa.\n\n\"Minulle on annettu erityinen tehtävä\", alkoi hän varmasti, mutta\nkohteliaasti. \"Kenraali on pyytänyt minua puhumaan teidän kanssanne\neilisestä tapahtumasta. Minä en oikein silloin ymmärtänyt, mistä oli\nkysymys, olen huonosti perehtynyt venäjänkieleen ... kenraali on\nminulle jälkeenpäin kertonut...\"\n\n\"Te esiinnytte tässä asiassa siis rauhanvälittäjänä\", keskeytin minä.\n\"Näytättepä pitävän itseänne jo tämän perheen jäsenenä. He tahtovat\nestää minua 'tuottamasta ikävyyksiä itselleen'.\"\n\nHän huomasi heti, että koetin houkutella häneltä tietoja suhteestaan\nkenraaliin ja tuli varovaiseksi.\n\n\"Kenraali on minun liikekumppanini\", sanoi hän kuivasti. \"Sitäpaitsi on\nolemassa eräitä suhteita, joiden tähden hän ei pidä itselleen suotavana\njoutua sekoitetuksi sellaisiin asioihin kuin teidän eilinen juttunne.\nMinä suorastaan pyydän teitä jättämään sen sikseen ja minulla on\ntehtävänä ilmoittaa teille, että edelleenkin saatte opettajapalkkanne\nja että saatte paikkanne takaisin heti, kun se vaan voi käydä laatuun.\"\n\nPienellä vahingonilolla esiintoin markiisille kantani asiassa.\nToistin hänelle sen, mitä eilen olin sanonut kenraalille ja pysyin\njärkähtämättä väitteessäni, että minun täytyi saada hyvitys paroonilta.\nNäin suureksi huvikseni hänen joka hetki olevan unohtamaisillaan\nitsensä tällaisen halvan \"utshitelin\" tähden, joka hänen silmissään ei\nollut nollankaan arvoinen.\n\n\"Mutta, monsieur Aleksis, sanokaa minulle\", huudahti hän aivan\nliikutettuna, \"onko teistä niin välttämätöntä tuottaa kenraalille\ntällaista harmia?\"\n\n\"Harmiako? Kuinkas hänellä voi olla harmia siitä, että taistelen\noikeuksieni puolesta jotakuta toista henkilöä vastaan?\"\n\n\"No hyvä, kuulkaa sitten\", puhkesi hän vihdoin sanomaan vaivoin salaten\nsuuttumustaan ollessaan pakotettu ilmaisemaan salaisuutensa, \"te\ntunnette mademoiselle de Cominges'in --.\"\n\n\"Neiti Blanchea tarkoitatte?\"\n\n\"Hyvä, kernaasti minun puolestani, neiti Blanche de Cominges'in. Olette\nkenties huomannutkin, että kenraali on rakastunut häneen. Minä voin\nteille ilmoittaa, että kihlaus, kaikesta päättäen, tapahtuu jo täällä\nRoulettenburgissa. Ja nyt te aijotte ruveta rettelöimään, panna toimeen\nhäväistysjutun...\"\n\n\"En ymmärrä, mitä tällä asialla on tekemistä kenraalin kihlauksen\nkanssa. -- Häät ovat siis tulossa. Sallikaa sanoakseni, sangen hyvin\ntämä asia on osattukin salata, ainakaan meikäläisistä kukaan ei ole\nsiitä tiennyt...\"\n\n\"Minä en voi teille ... se ei vielä ole vallan ... tiedätte, odotetaan\nVenäjältä tietoja; kenraalin täytyy järjestää asian...\"\n\n\"Ahaa, baboulinka!\"\n\nDegrier katseli minua raivostuneena.\n\n\"Asiaan\", jatkoi hän. \"Luotetaan teidän hienotunteisuuteenne, teidän\nsynnynnäiseen rakastettavaisuuteenne ... teidän tunteisiinne tätä\nperhettä kohtaan, jossa teidät on niin ystävällisesti vastaan otettu ja\nkohdeltu siihen kuuluvana...\"\n\n\"Eilenhän minä tulin pois potkituksi. Te väitätte ehkä sen olleen vaan\nnäön vuoksi. Suostuttekos te, jos teille sanotaan: 'minä en ollenkaan\ntahdo sua korvista ravistella, mutta näön vuoksi -- sallihan vähän\nravistelen sentään?'... Samanlaistahan tää on.\"\n\n\"Te ette anna siis rukousten liikuttaa itseänne\", kivahti hän.\n\"Te, sellainen nulikka, tahdotte vaatia parooni Wurmerhelmin\nkaksintaisteluun! Ettekö luule paroonin heitättävän lakeijoillaan teitä\nrapuista alas?\"\n\n\"Mitä hän suvaitsee mulle tehdä, sitä en voi arvata\", vastasin\ntyynesti, \"mutta sen tiedän, että mr. Astleyta, englantilaisen lordin\nsisarenpoikaa, hän ei voi kohdella sillä tavalla tuottamatta itselleen\nikävyyksiä. Menen nyt heti mr. Astleyn luo pyytämään häntä järjestämään\nparoonin ja itseni välisen asian.\"\n\nRanskalainen ällistyi kovin tästä tiedosta, joka näytti hänen\nmielestään sangen uskottavalta.\n\n\"Olkoon menneeksi\", sanoi hän kokonaan muuttuneella äänellä. \"Minä näen\nteidän pysyvän lujana päätöksessänne. Minulla on muutakin asiaa teille:\ntässä on teille pari sanaa eräältä henkilöltä -- lukekaa, minun\nkäskettiin odottaa vastausta.\"\n\nTätä sanoessaan hän otti taskustaan pienen, sinetillä suljetun kirjeen.\n\nPolinan käsialalla oli kirjoitettu:\n\n    Minusta näyttää siltä kuin aikoisitte te nostaa liian suuren\n    melun eilisestä jutusta. Olette suuttunut ja alatte vehkeillä. On\n    olemassa erityisiä seikkoja, joista ehkä sitten saan tilaisuuden\n    teille kertoa. Käyttäkää järkeänne, älkää olko lapsellinen. Minä\n    tarvitsen teitä ja te olette luvannut totella minua. Muistakaa\n    Schlangenbergiä! Minä pyydän teitä olemaan siivolla, hätätilassa\n    minä vaadin teitä.\n\n                                                       Teidän P.\n\n    J.K. Jos vielä olette eilisestä vihainen, pyydän teiltä anteeksi.\n\nKaikki näytti pyörivän silmissäni lukiessani näitä rivejä. Veri syöksyi\nsydämeeni ja vilunväreet puistuttivat minua. Ranskalainen ei ollut\nhuomaavinaan liikutustani, hän katseli välinpitämättömän näköisenä\ntoisaalle. Parempi kuin olisi nauranut minulle.\n\n\"Hyvä\", sanoin minä, \"sanokaa neidille, että hän voi olla rauhallinen.\nMutta, sallikaas kysyäkseni, miksi nyt vasta annoitte tämän kirjeen\nminulle? Kaikki teidän lörpöttelynne olisivat olleet tarpeettomat, ja\nasia olisi ollut aikoja sitten selvitetty.\"\n\n\"Oh, enhän minä voinut tietää, mitä kirje sisälsi\", valehteli Degrier.\n\n\"Ymmärrän, teitä oli käsketty ensin koettamaan kaikki muut keinot ja\nsitten vasta turvautumaan kirjeeseen. Eikö totta? Sanokaa, sanokaa,\nherra Degrier.\"\n\n\"Ehkä\", vastasi hän vitkaan katsellen minua omituisesti.\n\nOtin hattuni, hän nyökkäsi ja meni edelläni ulos. Olin huomaavinani\nhymyilyn väreilevän hänen huulillaan. Eikäpä toisin olisi voinut\nollakaan.\n\n\"Odotappas, armas ranskalaiseni, kerran me vielä teemme tilin\ntoisillemme\", ajattelin tullessani alas rappuja. En ollut vieläkään\ntointunut hämmästyksestä, jonka Polinan kirje oli minussa herättänyt.\nVasta raittiissa ilmassa alkoivat ajatukseni selvitä ja minä äkkäsin\nnyt kaksi seikkaa, jotka ehkä johtavat minua asioitten jäljille:\nensiksi, että eilisellä poikamaisella kepposellani on jostain syystä\nerityinen merkitys meikäläisille ja toiseksi, että tällä ranskalaisella\ntäytyy olla tavaton vaikutusvalta Polinaan. Sana vaan, ja hän tekee\nkaikki mitä markiisi tahtoo, kirjottaa kirjeenkin ja _pyytää anteeksi_\nminulta.\n\nHänen suhteensa tähän Degrieriin on aina tuntunut minusta\narvoitukselta. Viime aikoina on hän osoittanut vastenmielisyyttä tätä\nkohtaan ja tämä puolestaan on kohdellut häntä karkeasti ja\nepäkohteliaasti. Polina itse uskoo minulle joskus merkillisiä asioita\nnäistä väleistä. Varmaa on kumminkin että hän on markiisin vallassa ja\nkoettaa vapautua kahleistaan.\n\n\"Kävelypuistossa\", kuten täällä kutsutaan erästä kastanjakäytävää,\nkohtasin mr. Astleyn.\n\n\"Ohoh\", huusi hän minut nähdessään, \"aijoin juuri tulla teidän\nluoksenne. Te olette siis eronnut kenraalin palveluksesta?\"\n\n\"Sanokaa ensin, mistä sen jo tiedätte\", ihmettelin minä. \"Taitaa olla\njo muittenkin tietona?\"\n\n\"Oi, ei suinkaan, olen vaan sattumalta kuullut sen. Mihin te aijotte\nnyt lähteä? Minä olin tulossa teitä vielä kerran katsomaan, sillä minä\npidän teistä.\"\n\n\"Te olette kunnon mies, mr. Astley\", sanoin yhä vieläkin itsekseni\nihmetellen, mistä hän oli saanut tietää minun asiani. \"Koska en vielä\nole juonut kahvia ja sekin, jota te kenties jo olette juoneet, on ollut\nhuonoa, niin menemme kylpypaviljonkiin kahville, siellä istumme,\npolttelemme, ja minä kerron teille kaikki, ja ... tekin kai minulle\nkerrotte...\"\n\nKahvila oli sadan askeleen päässä. Meille tuotiin kahvia, istuimme,\nsytytin paperossin, mr. Astley ei koskaan polttanut, hän valmistautui\nminua kuuntelemaan.\n\n\"Minä en lähde mihinkään, jään tänne\", aloin minä.\n\n\"Niin minäkin luulin, että jäätte\", virkkoi mr. Astley.\n\nTotta puhuakseni, en juuri tiennyt, mitä meillä molemmilla olisi\ntoisillemme kerrottavaa. Minä puolestani toivoin saavani _häneltä_\nkuulla jotain. Olin vakuutettu, että hän jostain tuntemattomista\nlähteistä oli saanut tietää kenraalin perheen salaisuudet. Mutta minäpä\nen näitä häneltä tullutkaan onkineeksi, sillä yhtäkkiä, vasten\ntahtoani, aloin puhua Polinasta, tunteistani häneen. Puhuin\ntaukoamatta puoli tuntia ja minusta oli hupaisaa tällä tavalla kertoa\nrakkaudestani. Huomatessani hänen tulevan levottomaksi, minä yhä\nlisäsin kertomukseni tulisuutta. Kadun sentään yhtä asiaa: taisin puhua\nliikoja ranskalaisesta...\n\nMr. Astley kuunteli sanaakaan sanomatta, liikahtamatta, katsellen mua\nsilmiin. Kun kerroin Degrieristä, rypisti hän otsansa ja keskeytti\nminut ankarana:\n\n\"Tiedättekö jotain varmaa miss Polinan suhteista markiisiin?\"\n\n\"Olette oikeassa, en tiedä\", vastasin minä.\n\n\"Tästä markiisista ja miss Polinasta te ette siis voi lausua muuta kuin\narveluita.\"\n\n\"En, en juuri muuta mitään\", vastasin.\n\n\"Jos niin on, olette tehnyt hyvin huonosti kertomalla minulle näistä ja\najattelemallakin näitä.\"\n\nHuomasin, että hän ei tiennyt tästä omituisesta suhteesta tai ei\ntahtonut puhua siitä. Jotta en suututtaisi häntä ja edes jossain määrin\nsaisin uteliaisuuteni tyydytetyksi, käänsin keskustelun paroonin\njuttuun ja siihen tavattomaan hälinään, jonka se oli nostanut kenraalin\nperheessä. Suureksi kummastuksekseni oli hän hyvin selvillä sen\npienimmistäkin seikoista. Keneltä hän oli saanut tietoja eilisillan\ntapahtumistakin?\n\n\"Tiedättekös mitä\", huudahdin tarkkaan katsellen mr. Astleyta, \"minusta\nnäyttää, kuin olisitte tämän kuullut, tiedättekö keltä? -- Itse miss\nPolinalta!\"\n\nMr. Astley katseli minua ihmetellen.\n\n\"Teillä ei ole pienintäkään oikeutta tehdä sellaisia johtopäätöksiä\",\nsanoi hän nuhtelevasta. \"Ja jos tahdotte tietää jotain erityistä\nkenraalia koskevista seikoista, voin kertoa teille niistä vähäsen. On\nkysymyksessä neiti Blanchea koskevat vanhat muistot, joita ei\nmielellään tahdota herättää eloon.\"\n\nVihdoinkin putosivat suomukset silmiltäni. Tähän asti en ollut selvillä\ntämän ranskalaisen seurueen oikeasta laadusta. He olivat osanneet niin\nhyvin ympäröitä itsensä jonkinlaisella salaperäisellä sädekehällä.\n\"Kenraali parka\", ajattelin mr. Astleyn jatkaessa kuivalla tavallaan\nkertomustaan. Minä tunsin todella sääliväni tätä heikkoa raukkaa, joka\neilen oli kohdellut minua jotenkin hävyttömästi.\n\nMr. Astleylta sain kuulla seuraavat huvittavat tosiasiat:\n\nNeiti Blanche ei ollut ensi kertaa Roulettenburgissa. Jo kolme vuotta\nsitten oli mr. Astley kohdannut hänet täällä. Hänen nimensä ei ollut\nsilloin neiti Blanche de Cominges eikä seurassaan ollut rouva de\nComingesia, eikä markiisi Degrieria, -- joka muuten mr. Astleyn\narvelujen mukaan ei ollut markiisi, eikä hänen nimensäkään ollut\nDegrier. Neiti Blanchea kutsuttiin silloin neiti Selmaksi ja hän\nesiintyi täällä erään italialaisen ruhtinas Berberinin seurassa.\nTämä komeili kultasormuksilla ja jalokivineuloilla, piti muhkeita\najopelejä ja antoi neiti Selman mielensä mukaan menettää \"trente et\nquarante'ssa\", kunnes hän eräänä päivänä katosi Roulettenburgista\njättäen suurenpuoleiset velat jälkeensä. Neiti Selma oli lohduton, hän\nrepi vaatteitaan ja kynsi kasvojaan ruusunpunasiksi värjätyillä\nkynsillään. Tällaisessa tilassa tapasi hänet hotelli-naapurinsa, eräs\npuolalainen kreivi (kaikki puolalaiset ovat kreivejä ulkomailla). Tämä\nse heti rupesi lohduttajaksi jääden sitten joksikin aikaa hänen\nsuojelijakseen. Kreivi katosi samanlaisissa olosuhteissa kuin\nitalialainenkin. Neiti Selma oli kuitenkin ehtinyt tyhjentää hänen\ntaskunsa omiinsa ja voi nyt muutamaksi päiväksi sydämen pohjasta\nantautua pelaamaan; se oli tullut hänen intohimokseen. Hän joutui\nammattipelaajaksi; mutta onni oli hänelle kovin vastainen, ja eräänä\npäivänä huomasi hän menettäneensä viimeisen guldeninsa, Hän katseli\napua etsien ympärilleen pelihuoneessa, ja silmänsä sattuivat parooni\nWurmerhelmiin, jonka hän lumoavasti hymyillen pyysi puolestaan panemaan\n10 louisd'oria punaselle. Paroonittaren toimesta sai hän illalla käskyn\nheti paikalla poistua Roulettenburgista. Hän matkusti suoraa päätä\nSpaahan koittaakseen siellä onneansa. Mr. Astley oli tämän kaiken\nsaanut kuulla eräältä ystävältään mr. Fideriltä, jonka kaleskoissa\nneiti Selma tuona kovan onnen iltana oli matkustanut Spaahan. Aikaa\nmyöten tuli hän kuitenkin viisaammaksi: hän ei enään itse pelannut,\nvaan lainaili pelaajille. Tämä oli tietysti varmempaa ja tuottavampaa\nkuin pelaaminen. Kenraalia hän tarvitsi tietysti etujensa vuoksi,\nehkäpä Degrieriakin. -- \"Ymmärtänette, ettei hän halua herättää paroonin\nja paroonittaren huomiota, ennen häitä ainakaan. Ja tämän äskeisen\nrettelön yhteydessä mainittaisiin tietysti kenraalin nimen ohella\nhänenkin nimensä, koska koko Roulettenburg on tottunut näkemään hänet\naina kenraalin ja miss Polinan seurassa\", lisäsi mr. Astley.\n\n\"En, en ymmärrä\", huudahdin minä lyöden nyrkkini pöytään voimaini\ntakaa, niin että passaripoika pelästyneenä juoksi tiehensä. --\n\"Sanokaa, mr. Astley, miksi ette ole sanonut sitä kenraalille ja\nerittäinkin miss Polinalle, joka näyttäytyy täällä kaikkialla\nmademoiselle Blanchen käsivarressa?\"\n\n\"En ole puhunut siitä teille sentähden. Te ette kumminkaan olisi voinut\ntehdä asiassa yhtään mitään. Miksi sekaantua tällaisiin juttuihin?\nKenraali tietää luultavasti paljon enemmän neiti de Comingesista kuin\nminä, ja sentään arvelematta esiintyy hänen seurassaan ja antaa miss\nPolinan tehdä samoin. Kenraali on mennyttä miestä. -- En voi puhua\nteille enempää tästä, koska minä vilpittömästi pidän teistä.\"\n\n\"Kylliksi, nyt tiedän, että nämät asiat eivät ole outoja miss\nPolinallekaan. Tämä ranskalainen pakottaa miss Polinan seurustelemaan\nneiti Blanchen kanssa, koska hänellä on niin suuri vaikutusvalta\nPolinaan. Tämä koettaa vastustaa sitä, onpa ärsyttänyt minutkin parooni\nWurmerhelmin kimppuun. Sitten hän taas on ranskalaisen käskystä\nkirjoittanut kirjeen ja pyytänyt minua jättämään paroonin rauhaan.\nTällaisia ne naiset ovat! Kunniansa unohtaneita orjasieluja! Olenpa\nvarma, että Polina empimättä heittäytyy tämän konnan syliin, kunhan\nvaan 'baboulinka' on silmänsä ummistanut ja testamentannut hänelle\nmuutamia tuhansia ruplia.\"\n\n\"Te erehdytte kenties miss Polinan suhteen\", sanoi mr. Astley, \"minä\nluulen, ettei hän yksin ranskalaisen tähden pysytteleikse täällä. Onhan\nhänen pienet sisaruksensakin täällä. Ja ne jäisivät varmaan oman\nonnensa nojaan, jos hän heidät jättäisi.\"\n\nKatselin mr. Astleytä tutkivasti. Tunsin tulevani vähän hämilleni hänen\nvaatimattomista, hyväätarkoittavista sanoistaan. Olimme keskustelumme\nkestäessä poistuneet kahvilasta ja tulleet hotellimme läheisyyteen.\nAjatuksiini vaipuneena kuljin englantilaisen rinnalla ja mietin, kumpi\nmeistä oli oikeammin tuominnut Polinaa, kun äkkiarvaamatta kuulin\nnaisen äänen hotellin rappusilta huutavan nimeäni:\n\n\"Aleksei Ivanovitsh, Aleksei Ivanovitsh!\"\n\nKäännyin huutoa kohden ja huomasin kahden palvelijan kantavan\nnojatuolissa vanhaa naista, joka vilkkaasti huitoi minulle\nnenäliinallaan.\n\n\"Aleksei Ivanovitsh, Aleksei Ivanovitsh, jumalani sitä tolvanaa\",\nkirkui tuntematon yhä kovemmin hotellin rappusilta.\n\n\"Miksi hän minua kutsuu? Katsokaa, hän viittoo minulle.\"\n\n\"Niinpä näkyy viittovan\", sanoi mr. Astley.\n\nMelkein juosten lähdimme häntä kohti. Pääsimme rappujen eteen ... ja\nhämmästyksestä seisahdin kuin kiini naulattuna \"_baboulinka_\"!\n\n\n\n\nVII.\n\n\nNiin, siinä istui hän ilmielävänä kantotuolissaan terassilla\npalvelijain ja palvelijattarien, koko hotellin palvelijakunnan\nympäröimänä, jotka kaikki touhussaan häärivät hänen ympärillään ja\nkilpailivat korkean vieraan suosion saavuttamisesta. Että tulija oli\nylhäinen henkilö, se voitiin huomata hänen matka-arkuistaan ja\nsiitäkin, että hänellä oli omat palvelijansa. Niin, se oli hän itse,\nAntonida Vasiljevna Tarasevitsheva, tilanomistajatar, mahtava\nmoskovalainen pojaritar, baboulinka, jonka tähden oli lähetetty ja\nsaatu sähkösanomia, kuollut jo kerran ja taas toisella kertaa elävä, ja\njoka nyt yhtäkkiä omassa korkeassa persoonassaan ilmestyi keskellemme\nyhtä odottamatta kuin lumi kesällä. Huolimatta viisi vuotta halvattuna\nolleesta jalastaan, oli hän kuitenkin tullut, kantotuolissa tosin,\nmutta yhtä kiivaana ja taistelunhaluisena kuin ennenkin, kirkuen ja\njaellen käskyjään rajattoman itsevaltiaana, kaikkia toruen, istuen\nsuorana kuin kynttilä -- sanalla sanoen ihan yhtäläisenä kuin olin\nnähnyt hänet pari kolme kertaa ennen tänä aikana, ollessani kenraalin\nlasten opettajana. Seisoin hänen edessään aivan ymmällä, liikahtamatta\nkuin patsas. Ja hän oli tuntenut minut haukansilmillään jo sadan\naskelen päästä ja huutanut nimeäni, jonka hän kerran ennen oli kuullut\nja vieläkin vaan muisti. Ja _hänet_ tahdottiin periä, _hänet_ luultiin\nkuolleeksi ja haudatuksi, tulin heti ajatelleeksi, hän elää kauvemmin\nkuin me ja koko hotellin väki. Voi, jumalani, kuinka käy nyt\nmeikäläisten, mitä onkaan kenraaliparka sanova tästä kaikesta!\nBaboulinka kääntää ylös alaisin koko hotellin.\n\n\"No, mitä sinä, isäseni, seisot edessäni, silmiäsi pyörittelet\", kirkui\nisoäiti minulle. \"Etkö sä ymmärrä tervehtiä, kumartaa, mitä? Olet\ntullut ylpeäksi, et tunne, muka. Tai ehkei hän tunnekaan minua.\nKuuletko, Potapytsh\", hän kääntyi vanhan, harmaapäisen palvelijan\npuoleen, joka oli seurannut emäntäänsä matkoilla ja nyt seisoi hänen\ntakanaan loistavin kasvoin, puettuna hännystakkiin ja valkoseen\nkaulahuiviin -- \"ajattele, hän ei tunne minua! Haudattiin näet!\nSähkösanoman toisensa perästä lähettivät: 'kuoliko vai ei kuollut!'\nKaikki minä tiedän. Mutta näetkös, minä olenkin hengissä vielä.\"\n\n\"Minä pyydän, Antonida Vasiljevna, miksikäs minä soisin teille pahaa\",\nvastasin iloisesti, toinnuttuani, -- \"minä vaan niin kovasti\nihmettelen... Ja todellakin on sangen ihmeellistä, että te näin\nodottamatta...\"\n\n\"Mikä sinusta on ihmeellistä? Istuin vaunuun ja lähdin matkalle.\nMukavasti näillä rautateillä matkustaakin. Kävelemäänkös sinä aijoit,\nvai mihin?\"\n\n\"Kävin paviljongissa.\"\n\n\"Täällä on kaunista\", sanoi isoäiti katsellen ympärilleen, \"niin lauha\nilma ja rehevät puut. Tästä minä pidän! Onkos meikäläiset kotosalla?\nEntäs kenraali?\"\n\n\"Kaikki ovat varmaankin kotona tähän aikaan päivästä.\"\n\n\"Teillä on kai täällä vastaanottotunnit ja sen semmoiset\njuhlallisuudet. Suuria herroja muka. Ajopelejä pitävät, kuulin, _les\nseigneurs russes_ [venäläiset ylimykset]. Ensin tuhlataan kaikki,\nsitten ulkomaille! Onkos Praskovjakin [kansanomainen muoto Polinasta,\njoka on väännetty ranskalaisesta nimestä Pauline] täällä mukana?\"\n\n\"Kyllä, Polina Aleksandrovna on täällä myöskin.\"\n\n\"Ja ranskalainen hyväkäs? No saanpahan itse sitten kaikki nähdä.\nAleksei Ivanovitsh, vie minut suoraan heidän luokseen. Onkos sulla\ntäällä hyvä olla?\"\n\n\"Siinäpähän menee, Antonida Vasiljevna.\"\n\n\"Kuule, Potapytsh, sano tuolle pöllölle, passarille, että hän hommaa\nmulle kunnollisen asunnon, mukavan, ei liian korkealla, ja vie sinä\nheti tavarat sinne. Mitäs ne kaikki tähän tunkevat? Mihinkäs ne aikovat\nkiivetä? Mokomat käskyläiset! Kuka sinun seurassasi on\", sanoi hän\nminulle.\n\n\"Hän on mr. Astley.\"\n\n\"Mikä mr. Astley?\"\n\n\"Matkustaja, me olemme hyvät tuttavat; hän on myöskin kenraalin\ntuttava.\"\n\n\"Englantilainen siis. Kas, kuinka hän tuijottaa minuun sanattomana.\nMinä muuten pidän englantilaisista. No, eteenpäin, suoraan heidän\nasuntoonsa. Missä he asuvat?\"\n\nMinä nousin hotellin leveitä rappuja ja isoäitiä [sana \"babushka\",\nisoäiti, mummo käytetään Venäjällä yleensä tuttavallisesti\npuhuteltaessa vanhoja naisia] kannettiin perässäni. Kulkueemme herätti\nhuomiota; kaikki vastaantulijat pysähtyivät katselemaan meitä. Hotelli,\njossa asuimme, pidetään paraana, hienoimpana ja kalleimpana näillä\npaikoilla. Alituisesti tapaa rapuilla ja käytävissä ylhäisiä naisia ja\nkunnianarvoisia englantilaisia. Kysymyksiä sateli palvelijoille, joihin\nisoäiti oli tehnyt mahtavan vaikutuksen. He eivät voineet kumminkaan\nselittää muuta kuin että tulija oli ylhäinen ulkomaalainen, venäläinen\nkreivitär ja \"grande dame\", ja että hän ottaa haltuunsa saman\nhuoneuston, jossa viikko sitten asui N:n suuriherttuatar. Isoäiti\nmyöskin puolestaan piti huolta siitä, että ohikulkijat hänet\nhuomasivat. Hän tarkasteli jokaista vastaantulijaa uteliaasti, kyseli\nkovalla äänellä minulta heidän nimiään ja kääntyi kursailematta\nkatselemaan jokaista, joka herätti hänen huomiotansa. Hän oli muhkea,\nkookas ja ryhdikäs, sen voi nähdä hänen kantotuolissa istuessaankin.\nSuuri, harmaa pää voimakkaine piirteineen oli pystyssä ja terävät\nsilmät katselivat ylpeästi ja uhkaavasti. Hänen koko olentonsa oli\nluonnollinen ja teeskentelemätön. Huolimatta korkeasta ijästään -- hän\noli 75-vuotias -- olivat hänen kasvonsa eheänväriset, hampaansa hyvin\nsäilyneet. Musta silkkipuku ja valkea myssy sopivat hänelle mainiosti.\n\n\"Hän huvittaa minua sanomattomasti\", kuiskasi englantilainen minulle\nnoustessamme rinnakkain portaita.\n\n\"Hän on saanut tietää sähkösanomista\", ajattelin minä, \"Degrierinkin\ntuntee, neiti Blanche on ainoa, josta hänellä ei näytä olevan tietoja.\"\n\nHäpeäkseni täytyy tunnustaa, että vaivoin voin hillitä vahingoniloani\najatellessani sitä rajuilmaa, joka kohta riehuisi kenraalin yllä. Ensi\nhämmästyksestä toinnuttua otin suurimmalla mielihyvällä ollakseni\n\"baboulinkan\" oppaana.\n\nMeikäläiset asuivat, kuten sanottu, kolmannessa kerroksessa.\nIlmoittamatta tulostamme, naputtamatta edes ovelle, tempasin sen auki\nja sisään kannettiin isoäiti riemusaatossa. Kaikki meikäläiset olivat\nikäänkuin sopimuksesta kokoontuneet kenraalin työhuoneeseen. Kello oli\n12, ja minusta näyttivät he juuri päättäneen lähteä retkeilylle ratsain\nja vaunuilla. Komeaan seuraan me satuimmekin: siellä oli kenraali\nPolinan, lasten ja niiden hoitajattaren kera, markiisi Degrier, neiti\nBlanche äitineen; eräs venäläinen ruhtinaanalku ja saksalainen\nlöytöretkeilijä, molemmat viimemainitut meikäläisten uusimpia tuttavia.\nIsoäidin kantotuoli asetettiin keskelle lattiaa, kolmen askeleen päähän\nkenraalista. Jumalani, tätä näkyä en ikänä unohda! Meidän\nsisäänastuessamme näkyi kenraali juuri keskustelevan jotain Degrierin\nkanssa. Tässä täytyy minun huomauttaa, että viime aikoina olivat neiti\nBlanche ja markiisi osoittaneet suurta huomaavaisuutta ruhtinaalle,\nluultavasti hän oli aijottu näyttelemään erityistä osaa heidän\nilveilyssään kenraalin kanssa. Yleensä näytti hilpeä ja tuttavallinen,\nvaikka vähän teeskennelty mieliala seurueessa vallitsevan. Kun kenraali\nnäki isoäidin, tyrmistyi hän ja sanat tarttuivat kurkkuunsa. Kuin\nbasiliskikäärmeen katseen lumoamana seisoi hän ja tuijotti isoäitiin.\nTämä istui liikahtamatta, äänetönnä, mittaellen häntä juhlallisin,\ntaistelunhaluisin ja voitollisin katsein. Muut seisoivat mykkinä tämän\nmerkillisen tervehdyksen aikana, Degrierin kasvoilla kuvastui hämmästys\nja pelko, neiti Blanche kulmakarvat koholla ja suu auki katseli\nsekapäisenä isoäitiä. Polina vuoroin vaaleni ja punastui, ruhtinas ja\nlöytöretkeilijä eivät tietysti ymmärtäneet mitään tästä kaikesta ja mr.\nAstley oli tapansa mukaan äänetönnä ja ujona vetäytynyt syrjään.\n\n\"Kas, tässä minä olen -- sähkösanoman sijasta\", sanoi vihdoin isoäiti\nkatkaisten äänettömyyden. \"Ette kai odottaneetkaan.\"\n\n\"Antoni da Vasiljevna ... armas täti ... millä tavalla te...\" änkytti\nonneton kenraali.\n\nJos isoäiti olisi vielä muutamankaan sekunnin ollut puhumatta, olisi\nkenraali saanut halpauksen.\n\n\"Mitä, millä tavalla? Istuin vaunuun ja tulin. Sitä vartenhan meillä on\nrautatiet. Ja te kaikki luulitte minun jo oikaisseen koipeni ja\njättäneen teille perinnöt. Minä näet tiedän, että sinä olet täältä\nsähkösanomia lähettänyt. On tainnut niistä mennä kauniit rahat. Täältä\nasti tulee kalliiksi. Mutta minäpäs otinkin ja lähdin tänne. Tuo on se\nranskalainen? Monsieur Degrier, luulen mä.\"\n\n\"Kyllä, rouvaseni\", puuttui ranskalainen puheeseen, \"uskokaa, minä olen\nniin ihastunut ... se on ihmeellistä ... nähdä teitä täällä ... mikä\niloinen yllätys...\"\n\n\"Kylläpäs olikin iloinen; tunnen minä sinut, ilveilijä sinä olet,\nsemmonen. Minä en usko sinua ollenkaan\", -- hän uhkasi sormellaan.\n\"Kukas tuo sitten on\", kysyi hän neiti Blanchea osoittaen. \"Koketti\nranskatar, ratsupuvussa, piiska kädessä, näyttää lyöneen sillä.\nTäkäläisiä, vai?\"\n\n\"Se on neiti Blanche de Cominges, ja hänen äitinsä, rouva de Cominges\non tässä; he asuvat täällä hotellissa\", esittelin minä.\n\n\"Onkos tytär naimisissa\", kysyi isoäiti kursailematta.\n\n\"Neiti de Cominges on tietysti naimaton\", vastasin niin kunnioittavasti\nkuin suinkin ja alentaen tahallani ääntäni.\n\n\"Entäs iloinen?\"\n\nTähän kysymykseen en osannut vastata.\n\n\"Eikö hänen seurassaan tule ikävä? Ymmärtääkö hän venäjää? Degrierkin\noppi Moskovassa ollessaan solkkaamaan muutaman lauseen.\"\n\nMinä selitin hänelle, että neiti de Cominges ei koskaan ole ollut\nVenäjällä.\n\n52\n\n\"Bonjour\" [hyvää päivää], huudahti isoäiti äkkiä kääntyen neiti\nBlancheen.\n\n\"Bonjour, madame\", vastasi tämä niin juhlallisesti ja kunnioittavasti\nkuin suinkin voimatta kuitenkaan salata kummastustaan tämän omituisen\ntervehdyksen johdosta.\n\n\"Kas vaan, kuinka hän luo kainosti katseensa alas, kuinkahan on\nolevinaan herttainen ja teeskentelee. Hetihän sen linnun tuntee:\nnäyttelijätär, luulen ma. Minä asun tässä alhaalla\", hän kääntyi\nkenraalin puoleen, \"tulen sun naapuriksesi. Kai se on sinusta hyvinkin\nhauskaa?\"\n\n\"Oi, tätikulta, olkaa vakuutettu minun vilpittömistä tunteistani\",\nhuudahti kenraali. Hän oli jo jotenkuten toipunut ja koska hän\nmielellään esiintyi kaunopuhujana, alkoi nytkin laveasti esittää: \"Me\nolimme niin huolissamme, niin levottomat niistä ikävistä uutisista,\njoita saimme teidän terveydestänne ... me saimme niin toivottomia\nsähkösanomia, ja yhtäkkiä...\"\n\n\"Jo riittää, valehtelet\", keskeytti äkkiä isoäiti.\n\nKenraali ei ollut kuulevinaan, vaan jatkoi puhettaan:\n\n\"Kuinka voitte uskaltaa sellaiselle matkalle, teidän ijällänne ja\nheikolla terveydellänne! Yllätys oli niin arvaamaton ja samalla\nniin ... no, me koetamme kaikin tehdä teidän olonne täällä niin\nhupaiseksi kuin suinkin\". Näitä sanoja seurasi liehakoiva, makea\nhymyily.\n\n\"No niin, riittää jo. Joutavia. Lörpöttelet tapasi mukaan. Kyllä minä\ntulen yksinänikin toimeen. Tai olkoon menneeksi, en minä pahaa\nmuistele. Kuinka, kysyt. Aivan yksinkertaisesti: Mitä siinä on\nihmettelemistä? Terve, Praskovja! Mitä kuuluu?\"\n\n\"Tervetullut, isoäitiseni\", vastasi Polina, mennen hänen luokseen.\n\"Oletteko ollut kauvankin matkalla?\"\n\n\"Se nyt oli ainakin järkevä kysymys. Nämä vaan: ah ja oh! Kuulehan\nkuinka kävi: makasin ja makasin ja minuakos tohtoroitiin, kunnes\nviimein suutuin, ajoin tohtorit suohon ja tuotin Pyhän Nikolain\nkirkonvartijan luokseni. Hän oli yrteillä parantanut erään samaa tautia\npotevan akan. Paransipa minutkin. Kolmantena päivänä aloin hikoilla ja\nvoin nousta sängystä. Kokoontuivat taas minun medisiinarini, panivat\nlasit nenälleen ja alkoivat houkutella: 'Jos nyt', sanoivat, 'lähdette\nkylpylaitokseen ulkomaille, tulette vallan terveeksi.' No, mikseikäs en\nlähtisi, ajattelin. Nämät taas viisaat päänsä yhteen. Alkoivat huutaa\nai ja oi; minä en muka kestäisi sitä, matka olisi liian rasittava\nj.n.e. Mutta minä panin kapineeni kokoon -- se oli viime perjantaina --\notin tytön ja Potapytshin mukaani, istuin rautatievaunuun ja lähdin.\nKantajia oli joka asemalla, parilla kopeekalla kantoivat he tuolini\nmihin halusin. Teillä on pulska asunto\", sanoi hän yhtäkkiä, katsellen\nympäri huonetta. \"Mistä sinä olet saanut rahoja isäseni. Kaikkihan sinä\njo olit pantannut. Kuinka paljon sulla on velkaa yksin tuolle\nranskalaiselle? Tiedänhän minä kaikki, kaikki!\"\n\n\"Mutta minua kummastuttaa, rakas täti...\" alkoi kenraali hyvin\nhämillään, \"minä en luullut tarvitsevani mitään silmälläpitoa. Muuten\nminun menoni eivät ensinkään ole tulojani suuremmat; me elämme sangen\nvaatimattomasti täällä...\"\n\n\"Sinun tulosi! Kuulkaas vaan! Olethan sinä jo ryöstänyt tyhjäksi omat\nlapsesikin. Kyll' olet kaunis holhooja!\"\n\n\"Tämän jälkeen ... tällaisien sanojen perästä ... minä en enään\ntiedä...\", puhui kenraali suuttuneena.\n\n\"Mitä sinä et tiedä? Ehk'et sinä malta ruletin äärestä lähteä? Kaikki\nolet kai jo pelissä menettänyt?\"\n\nKenraali oli niin säikähtynyt tästä odottamattomasta hyökkäyksestä,\nettei kyennyt heti vastaamaan.\n\n\"Ruletin äärestä? Minä? Minun asemassani...? Ajatelkaa, täti, mitä te\npuhutte! Näyttää kuin olisitte vielä sairas...\"\n\n\"No, älä sinä vaan valehtele, älä valehtele, isäseni. Kyllä minä\ntiedän, ei sinua sieltä vähällä saa lähtemään. Minä tahtoisin kerran\nnähdä sen teidän rulettinne. Vaikka jo tänä päivänä. Sinä, Praskovja,\nsaat sanoa minulle, mitä täällä on nähtävää, ja Aleksei Ivanovitsh\nnäyttää minulle niitä, ja sinä, Potapytsh, kirjoitat muistiin kaikki,\njottemme unohda mitään. Mitäs täällä nyt on sitten\", kääntyi hän\nPolinalta kysymään.\n\n\"Tässä lähellä on linnanrauniot, sitten on Schlangenberg.\"\n\n\"Mikä se Schlangenberg on, puisto vai?\n\n\"Ei se ole puisto, se cm vuori, siellä on _point_.\"\n\n\"Mikä point?\"\n\n\"_Point de vue_, vuoren korkein huippu, josta on verraton näköala.\"\n\n\"Voisinko sinne ylös asti mennä kantotuolissa?\n\n\"Pari vahvaa kantajaa voi helposti viedä teidät sinne\", sanoin minä.\n\nNyt lähestyi lastenhoitajatar Feodossja kenraalin molempain lasten kera\nisoäitiä.\n\n\"Ei suuteloita, lapset! Minä en mielelläni suutele lapsia. Ne aina niin\ntuhrivat nenänsä. Miltäs täällä tuntuu, Fedossja?\"\n\n\"Täällä on hyvin, hyvin hauskaa, äitiseni, Antonida Vasiljevna\",\nvastasi Fedossja. \"Entäs te, äitiseni? Me jo niin teitä surimme.\"\n\n\"Tiedän, sinä olet rehellinen sielu, Fedossja. -- Nuo ovat kai teidän\nvieraitanne\", jatkoi hän kääntyen Polinaan ja viittasi ruhtinaaseen ja\nsaksalaiseen. \"Mikä räpäle tuo lasisilmänen on?\"\n\n\"Se on ruhtinas Nilski, isoäiti\", kuiskasi Polina.\n\n\"Aha, venäläinen siis! En luullut hänen ymmärtävän. Ei tainnut\nkuullakaan. Mr. Astleyn olen jo nähnyt. Tuossapa hän taas onkin. Hyvää\npäivää, mr. Astley!\"\n\nEnglantilainen kumarsi äänetönnä.\n\n\"Mitä hyvää te minulle sanoisitte? Sanokaa jotain! Käännä se hänelle,\nPraskovja.\"\n\nPolina tulkitsi.\n\n\"Minua ilahuttaa suuresti tutustua teihin ja nähdä teidät niin\nterveenä\", sanoi mr. Astley kohteliaasti vakavaan tapaansa.\n\nHänen sanansa tulkittiin isoäidille, jota ne näyttivät miellyttävän.\n\n\"Englantilaiset osaavat aina vastata niin hyvin\", huomautti hän. \"Siksi\nolen aina pitänyt englantilaisista -- ranskalaisia ei voi verratakaan\nheihin. Käykää minua silloin tällöin katsomassa\", sanoi hän mr.\nAstleylle. \"Minä asun tässä alhaalla -- alhaalla\" -- hän näytti\nsormellaan alas -- \"ymmärrättekö te? Sano se hänelle Praskovja.\"\n\nMr. Astley oli kutsusta sangen hyvillään.\n\nIsoäidin huomio oli jo kääntynyt Polinaan, jota hän tarkasteli\nkiireestä kantapäähän.\n\n\"Minä pidän sinusta, Praskovja\", sanoi hän äkkiä -- \"sinä olet kunnon\ntyttö, paras heistä kaikista, vaikka luonne sinulla on huh! No, paha se\non minullakin. Käännyppäs! Onko sinulla liikatukkaa?\"\n\n\"Ei, isoäiti, kaikki se on minun omaa tukkaani.\"\n\n\"No hyvä, minä en kärsi noita uusmuotisia chinjongeja. Sinä olet hyvin\nkaunis tyttö. Minä rakastuisin sinuun, jos olisin mies. Mikset sinä\nmene naimisiin? Onhan vielä aikaa. -- No, vieläkös sinä olet\nvihoissasi\", virkkoi hän kenraalille.\n\n\"Oh, minä pyydän, täti kulta, en ensinkään\", vastasi tämä tyytyväisenä.\n\"Minä ymmärrän ... teidän ijällänne...\"\n\n\"Eukko on tullut lapseksi uudestaan\", kuiskasi Degrier minulle.\n\n\"Minä tahdon nähdä kaikki, mitä täällä on\", jatkoi isoäiti kenraaliin\nkääntyneenä. \"Etkö voisi luovuttaa Aleksei Ivanovitshia mulle joksikin\najaksi?\"\n\n\"Kyllä, suurimmalla mielihyvällä, mutta minä itse ... ja Polina ... ja\nmonsiur Degrier ... sydämen halulla seuraisimme teitä...\"\n\n\"Rouvaseni, se olisi minulle suuri ilo\", sopersi Degrier liehakoivasti\nhymyillen.\n\n\"Ilo! Kylläpäs keksii. Olet sinä lystikäs, isäseni. -- Rahoja minä en\nsulle anna\", sanoi hän kenraalille. \"Kas niin, viekää minut\nhuoneisiini, tahdon nähdä, miltä ne näyttävät. Sitten lähdemme\nkatselemaan teidän merkillisyyksiänne. Antakaa mennä nyt.\"\n\nIsoäiti nostettiin kantotuolissaan ja vietiin rappuja alas. Melkein\nkoko seurue meni mukana. Kenraali oli vieläkin niin huumaantunut kuin\nolisi saanut nuijasta otsaansa. Degrier näytti miettivän, Blanche aikoi\nensin jäädä, mutta seurasikin sentään toisia. Hänen rinnallaan meni\nruhtinas, ja kenraalin huoneeseen jäi vain saksalainen ja vanha rouva\nCominges.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nKun hotellin omistajat ja hovimestarit osottavat matkustajat heidän\nhuoneisiinsa kiinnittävät he tavallisesti sangen vähän huomiota näitten\nyksilöllisiin toivomuksiin ja tarpeisiin, sen sijaan seuraavat he aina\nomia periaatteitaan, joiden mukaan matkustajia arvostelevat. Totta on\nkumminkin, että isoäiti lienee tehnyt tavattoman ylhäisen vaikutuksen\nheihin, sillä hänelle annettiin koko hotellin komein huoneusto. Siinä\noli neljä loistavasti kalustettua huonetta, kylpyhuone, palvelijahuone\ny.m. Siinä oli todellakin kahdeksan päivää sitten asunut eräs\nsuuriherttuatar, seikka, joka luonnollisesti heti ilmoitettiin\nisoäidille ja tietysti myöskin otettiin laskussa huomioon. Isoäiti\nkannatti itsensä jokaisen neljän huoneen läpi, jotka ankarasti\ntutkittiin ja tarkastettiin. Hovimestari, vanhahko harmaapää mies\nseurasi mukana. Isoäidistä, joka ei ikinä eläissään ollut\nruhtinattarena, teki hän pitemmittä mutkitta \"madame la generale,\nprincesse de Tarassevitshevan\" [rouva kenraalitar, ruhtinatar T.], ja\nnäillä arvonimillä hän merkittiin hotellin päiväkirjaankin. Hänen\nvoimakas, vallanhimoinen olentonsa, terävä komentoäänensä ja\nteeskentelemättömyytensä olivat nähtävästi lumonneet kaikki nämät\nlakeijasielut. Hän ei voinut olla muu kuin jonkun moskovalaisen\nruhtinaskunnan rajattoman itsevaltias hallitsijatar. Kummalliset,\njoitakin pikkuseikkoja kalustossa koskevat kysymykset, joita hän\nlyhyellä tuimalla tavallaan teki hovimestarille, olivat omansa panemaan\ntämän pään ihan pyörälle. Kun isoäiti puhui hyvin huonosti ranskaa,\nsain minä tulkita niin hyvin kuin taisin. Hovimestari-parka ehätti aina\nkohteliaasti hymyillen vastaamaan kysymyksiin niin täydellisesti kuin\nsuinkin, mutta harvoin hänen onnistui tyydyttää isoäitiä. Tämän\nkysymykset olivat todellakin hyvin merkillisiä. Niinpä hän esim.\npysähtyi erään taulun eteen, joka nähtävästi kuvasi jotain\nmyyttiolentoa. Se näytti olevan huono jäljennös jostain tunnetusta\nmaalauksesta.\n\n\"Kenen valokuva?\"\n\nHovimestari selitti sen luultavasti olevan jonkun kreivittären.\n\n\"Kuinka, etkö tiedä? Täällä asut etkä tiedä. -- Minkästähden se katsoo\nkieroon?\"\n\nNäihin kysymyksiin voi hovimestari ainoastaan vaillinaisesti vastata ja\noli sentähden hyvin hämillään.\n\n\"Aika pölkkypää\", murahti isoäiti venäjäksi.\n\nSamoin kävi erään Meissen-porsliinisen kuvapatsaan kohdalla. Tätä\nisoäiti kauvan katseli ja lopuksi jostain syystä käski viedä pois.\nMattojen hinnatkin ja kuka ne oli ostanut, hän tahtoi tietää.\nHovimestari lupasi kuulustella tätä kaikkea, mikä kumminkaan ei estänyt\nisoäitiä sinkauttamasta hänelle uutta hyväilynimeä päin naamaa. Sangen\nperinpohjaisesti tutkittiin baldakiinilla ja paksuilla silkkiuutimilla\nvarustettu sänky, jonka patjat ja peitteet mitä huolellisimmin\ntarkastettiin.\n\n\"Syöpäläisiä ei täällä näy olevan\", sanoi hän vihdoin tyytyväisen\nnäköisenä, \"mutta liinavaatteet saatte viedä pois. Tuokaa omat lakanani\nja tyynyni. -- Tämä on sentään liian komeata, mitä minä, vanha muija,\nteen näin komealla kortteerilla: ikäväksi mulle käy. Sinä Aleksei\nIvanovitsh, tule usein minua tervehtimään, kun vaan lasten luvuilta\nkerkiät.\"\n\n\"Eilisestä asti en ole enään kenraalin palveluksessa, vaan asun täällä\nhotellissa omissa oloissani.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\nKerroin hänelle lyhyesti parooni Wurmerhelmin jutun ja mitä kenraali\nsen johdosta oli katsonut tarpeelliseksi.\n\n\"Ja sinä, nahjus, olet sallinut sillä tavalla kohdeltavan lastesi\nopettajaa\", tiuskasi hän kenraalille, \"ja sitten ajat hänet ulos\ntalostasi! Oletko sinä vastaansanomatta tyytynyt tähän kaikkeen\", kysyi\nhän minulta.\n\n\"Minä aijoin haastaa paroonin kaksintaisteluun\", vastasin levollisesti,\n\"mutta kenraali ei sitä millään ehdolla sallinut.\"\n\n\"Mitäs sinä sitä kielsit\", kysyi hän ankarana kenraalilta.\n\n\"Mutta, rakas tätiseni, nämäthän ovat minun yksityisasioitani. Ei käy\nlaatuun minun kotiopettajani vaatia kaksintaisteluun parooni\nWurmerhelmin kaltaista miestä.\"\n\n\"Mitäs mahdotonta se olisi? Te miehet olette sellaisia tappelupukaria.\nOlisivat saaneet tapella hekin. Kaikki te olette vetelyksiä, näen mä,\ntuotatte häpeää isänmaalle. -- Kantakaahan eteenpäin. -- Sinä,\nPotapytsh, saat hommata niin, että mulla on aina kaksi kantajaa\nsaatavissani. Saat maksaa etukäteen, reilummin tulevat. Sinun itsesi\npitää aina olla mun luonani. Ja sinä, Aleksei Ivanovitsh, näytä mulle\njoskus kävelymatkalla tuo parooni. Tahtoisin nähdä, miltä se herra\nnäyttää. Mutta missäs sitten on se ruletti?\"\n\nMinä selitin hänelle ruletin olevan kylpypaviljongin pelisaleissa. Nyt\ntulvasi kysymyksiä kaikenlaisia: mitä väkeä siellä oli, oliko paljonkin\npelaajia, pelattiinko kaiken päivää, minkälaisia olivat pelisäännöt\nj.n.e. Kuvailin pelin niin hyvin kuin taisin ja huomautin lopuksi\nolevan parasta nähdä se omin silmin, koska kuvailemalla siitä ei voi\nsaada oikeata käsitystä.\n\n\"No sitten lähdemme sinne heti. Mene edellä, Aleksei Ivanovitsh ja te,\nantakaa mennä!\"\n\n\"Mutta, täti kulta, ettekö ensin vähän levähdä matkastanne\", kysyi\nkenraali huolestuneena. Toisetkin näkyivät ihmettelevän isoäidin\npäähänpistoa ja katselivat kysyvästi toisiaan. Selvästi pelkäsivät he\ntämän omituisen, itsepäisen vanhuksen ryhtyvän pelisalissa yleisön\naikana tekemään jotain, josta voisi seurata harmia kenraalille ja hänen\nystävilleen. Kaikki kumminkin selittivät lähtevänsä ilolla\n\"baboulinkan\" mukana.\n\n\"Miksi levähtää? Minä en ole ollenkaan väsynyt ja sitä paitsi on minun\ntäytynyt istua viisi päivää. Sitten käymme katsomassa terveyslähteitä\nja kylpylaitosta, sitten tuota ... mikä se olikaan, Praskovja? Point\nluullakseni.\"\n\n\"Point de vue, isoäiti\", vastasi Polina.\n\n\"No, point kun point. Onkos täällä muuta nähtävää\", kyseli isoäiti\nedelleen.\n\n\"On yhtä ja toista muutakin, isoäiti.\"\n\n\"Et taida tietää itsekään. -- Marfa, sinä saat tulla mukaan\", virkkoi\nhän sitten kamarineitsyelleen.\n\n\"Mutta miksikä, rakas täti\", esteli kenraali, -- \"mitä hän siellä\ntekee? Se ei todellakaan käy päinsä. Tuskin Potapytshiakaan lasketaan\npelisaliin.\"\n\n\"Tyhmyyksiä! Vaikka hän kuuluukin palvelusväkeen, ei häntä sentähden\ntarvitse halveksia. Hän on ihminen, hänkin, ja tahtoo nähdä vähän\nmaailmaa. Kuka sitä hänelle näyttää, ellen minä. Yksinään ei hän\nuskaltaisi pistää nokkaansakaan ovesta ulos.\"\n\n\"Mutta ... tätikulta...\"\n\n\"Sinua hävettää, vai mitä, minun puolestani. Jää kotiin sitten, ei sua\nkaivata. Kas vaan kenraalia. Olenhan minäkin kenraalitar. Mitäs te\noikeastaan minun kintereilläni laahustatte, koko joukko? Me tulemme\nsangen hyvin toimeen kahden Aleksei Ivanovitshin kanssa.\"\n\nKaikki tahtoivat kuitenkin seurata isoäitiä, erittäinkin Degrier koetti\nmitä herttaisimmin vakuuttaa olevansa erittäin huvitettu isoäidin\nseurasta.\n\nLähdettiin siis.\n\n\"Hän on todellakin tullut uudestaan lapseksi\", kuiskasi Degrier\nkenraalille. \"Jos hän saisi mennä yksin, voisi hän tehdä mitä\ntyhmyyksiä tahansa...\"\n\nEnempää en voinut kuulla, mutta näin hänen elkeistään, että hänellä oli\njotain erityistä mielessä. Hän oli kenties uudestaan ruvennut\ntoivomaan.\n\nHotelli, jossa asuimme, oli noin 500 askeleen päässä\nkylpypaviljongista. Tie sinne meni kastanjakujaa myöten suurelle,\naukealle paikalle, jonka takana oli pelipankki. Kenraali oli jonkun\nverran rauhottunut, kun näki, että seurueemme, vaikka näyttikin\nomituiselta, teki kuitenkin säädyllisen jopa arvokkaankin vaikutuksen\nvastaantulijoihin. Halvattu ihminen kantotuolissa ei ole ensinkään\nharvinainen ilmiö kylpypaikoissa. Kenraali olikin vähemmän pelännyt\nmatkaa kuin itse pelisalia: mitä oli sairaalla vanhuksella, joka tuskin\nvoi itseään liikuttaa, tekemistä ruletin ääressä?... Polina ja neiti\nBlanche kulkivat kumpikin puolellaan heilahtelevaa kantotuolia. Neiti\nBlanche näytti iloiselta, hymyili isoäidille tuon tuostakin ja\nkäyttäytyi koko ajan niin häveliäästi, että isoäiti jo kerran kehasikin\nhäntä. Polina oli saanut vaikeaksi tehtäväkseen vastata isoäidin\nlukemattomiin kysymyksiin. Joka hetki kuului: \"Kuka tuo oli, jonka\ntapasimme? Kuka on tuo nainen tuolla vaunuissa? Kuinka suuri on\nkaupunki? Kuinka suuri on puisto? Mikä puu tuo on? Mikä vuori tuolla\nnäkyy? Onko siellä kotkia? Ei, mutta kas tuon talon kummallista\nkattoa!\" Mr. Astley kulki minun vieressäni ja kuiskasi mulle\nodottavansa tästä illasta vielä paljon huvia. Potapytsh ja Marfa\nkulkivat heti kantotuolin perässä. Potapytsh oli puettu hännystakkiin\nja valkeaan huiviin, mutta venäläinen lippulakki päässä, ja\nnelikymmenvuotias Marfa, punaposkinen, vähän harmaapäinen, kulki\nkirjavassa pumpulileningissään, narisevissa pukinnahkakengissään,\nkeikaileva valkea myssy päässä. Isoäiti kääntyi usein puhuttelemaan\nheitä. Degrier ja kenraali pysytellen vähän jälempänä keskustelivat\ninnokkaasti. Kenraali oli kovin masentuneen näköinen. Degrier puhui\nhänelle hyvin varmasti ja nähtävästi koetti saada häntä tekemään jonkun\npäätöksen. Isoäidin uhkaus, ettei antaisi hänelle rahoja oli häntä\ntietysti kovin huolestuttanut. Hän tunsi tämän ja tiesi hänen pitävän\nsanansa. Degrier sitä vastoin ei näyttänyt menettäneen kaikkea toivoaan\neukon anteliaisuudesta. Huomasin hänen ja neiti Blanchen alituisesti\nvaihtavan silmäyksiä. Seurastamme oli ainoastaan ruhtinas Nilski\npoistunut; minä huomasin hänet kaukana jälessämme saksalaisen seurassa,\nsenjälkeen hän katosi eräälle syrjäkäytävälle.\n\nMeidän esiintymisemme paviljongissa herätti suurta huomiota.\nRavintoloitsija ja palvelijat osoittivat samanlaista kunnioitusta ja\nkohteliaisuutta kuin hotellin palvelijatkin. Isoäiti kannatti ensin\nitsensä kaikkien huoneitten läpi, joista hän toisia kehui, toisia\nmoitti ja kyseli tuhansia pikkuasioita. Vihdoin tulimme pelisaleihin.\nPalvelija, joka seisoi sisäänkäytävällä pelihuoneustoon vievien,\nsuljettujen kaksoisovien luona, hämmästyi niin meidät nähdessään, että\npaiskasi molemmat ovet selko selälleen. Yhtä suuren vaikutuksen teki\nisoäidin tulo pelipöytään. Salissa oli noin 200 henkeä, jotka\nseisoivat ja tungeskelivat pöytien ympärillä. Jonkinlaisella aralla\nuteliaisuudella katseli isoäiti tätä onnentavottelijain joukkoa ja\nheidän puuhiaan. Tämä oli hänelle aivan uutta, aavistamatonta. Siinä\nseisoivat lähinnä pöytää, aivan siihen nojaten varsinaiset pelaajat,\njotka asettavat panoksen toisensa jälkeen, lakkaamatta, paikaltaan\nliikahtamatta, ennenkuin ovat kaikki menettäneet. Ensimäisessä rivissä\nei sallita katsojia. Siinä seisovan täytyy yhtyä peliin, muuten\nkäsketään hänen enemmän tai vähemmän kohteliaasti siirtymään\ntaaksepäin. Pöydän ympärille on asetettu tuoleja, mutta harvoin joutuu\nkukaan istumista ajattelemaan, koska seisoaltaan voi helpommin seurata\npelaamista. Toisessa ja kolmannessa rivissä tunkeilevat pelihimoiset\nkatselijat, odottaen eturiviin pääsyään. Monet heistä eivät malta\nodottaakaan, vaan kurottavat panoksensa etumaisten olan yli.\nKolmannessakin rivissä on kärsimättömästi odottavia henkilöitä, jotka\nniin pian kuin suinkin tahtoisivat päästä onneaan koettelemaan.\n\nLuonnollisesti ei voida välttää tässä ahdingossa riitaakaan, joka\nnousee silloin tällöin pelaajien joukossa. Sen ratkaisevat tavallisesti\npelinhoitajat, mutta täytyypä poliisinkin joskus sekaantua asiaan.\nKahdeksan pelinhoitajaa, joilla on täysi työ panoksien korjaamisessa ja\nvoittojen maksamisessa, eivätkä voi paraalla tahdollakaan estää joskus\nsyrjäisen anastamasta itselleen voittoa, varsinkin kun tuskin missään\nmuualla tapaa niin paljon rosvoja kuin juuri näissä onnenjumalattaren\ntemppeleissä. Yleisön joukossa oleskelevat siviilipukuiset poliisit\npitävät mahdollisimman tarkkaan silmällä tällaisia epäilyttäviä\nolentoja ja kun sellainen tavataan itse teossa, saa hän siekailematta\nmarssia putkaan. Kun salit ovat ahdinkoon asti täynnä, sattuu tällaisia\nhäiriöitä tavallisesti joka viides tai kymmenes minutti. Varkauksia\ntapahtuu tietysti paljon useammin, kun taistelun kuumuudessa ei aina\ntule niin tyystin tarkastettua panoksia, ja lailliselta voittajalta\nusein puuttuu todistajia voidakseen saattaa varkaan syytteeseen. Se,\njolta on varastettu, jättää tavallisesti hälinää välttääkseen asian\nsikseen, ja koettaa uudestaan onneaan.\n\nIsoäiti oli, kuten sanottu, pelkkänä silmänä ja korvana tämän kirjavan\nhyörinän keskellä. Häntä huvitti erityisesti nähdä varkaita tartuttavan\nniskasta ja vietävän ulos salista. \"Trente et quarante\", jota pelataan\nkorteilla, ei häntä miellyttänyt. Ruletti oli hänestä hupaisempaa,\nkoska kuulat siinä pyörivät niin hauskasti. Häneen syttyi pian halu\nruveta lähemmin tarkastamaan peliä. Ennenkuin tiesikään, oli kaksi\npalvelijaa jo arvanneet hänen toivomuksensa ja hommanneet hänelle\npaikan eturivissä, aivan lähellä ylikassanhoitajaa ja työntäneet hänen\ntuolinsa siihen. Pari avuliasta puolalaista, jotka olivat menettäneet\nkoko omaisuutensa pelissä, ja nyt toimivat pelisaleissa jonkinlaisina\nvapaaehtoisina agentteina, asettuivat heti hänen viereensä auttaakseen\nhäntä neuvoillaan. Takariveissä olevien katselijain joukossa,\nenimmäkseen englantilaisia herroja ja naisia, syntyi vilkasta liikettä,\nja joka taholta suunnattiin lorgnetit \"baboulinkaan\". Myöskin\npelinhoitajat tulivat tarkkaavaisiksi, huimapäinen pelaaja on aina\nhuvittava ilmiö; ja seitsemänkymmenenviiden vuotias mummo, joka koettaa\nonneaan pelipöydässä, ei todellakaan ollut aivan jokapäiväistä\nnähtävää. Minäkin työnnyin pöydän luo ja asetuin seisomaan lähelle\nisoäitiä. Potapytsh ja Marfa olivat jääneet jonnekin ovensuun puoleen.\nKenraali, Polina, Degrier ja neiti Blanche seisoivat lähellä\nkatselijain joukossa. Isoäiti tarkasteli ensin pelaajain riviä ja\nterävällä, suoralla tavallaan kyseli minulta kainostelematta: \"Kuka tuo\non? Mikäs tuo on miehiään?\"\n\nErittäin miellytti häntä eräs nuori mies, joka seisoi pöydän toisessa\npäässä ja pelasi hyvin suurista summista; hän oli jo, kuiskailtiin,\nvoittanut 40,000 frankia ja kasa kultarahoja ja seteleitä oli pöydällä\nhänen edessään. Hän oli kalpea, silmänsä paloivat ja kätensä vapisivat.\nHän oli alkanut arvelematta panna peliin kaikki, mitä käsiinsä sattui\nsaamaan ja voitti yhä. Palvelijat hyörivät hänen ympärillään, asettivat\nhänelle tuolin ja pitivät tunkeilevia katsojia loitommalla hänestä --\nrunsaitten juomarahojen toivossa tietysti. Kokemuksesta he tiesivät,\nettä onnelliset pelaajat eivät pidä niin tarkkaa lukua kourallisesta\nseteleitä. Yksi noista vapaaehtoisista agenteista oli liittynyt hänen\nseuraansa ja kuiskaili hänelle ystävällisiä neuvojaan -- hänkin\ntietysti saadakseen melkoiset hyväntekijäiset, mutta pelaaja tätä\ntuskin huomasikaan. Umpimähkään hän asetti panoksensa ja yhä vaan\nvoitti. Nähtävästi hän oli kokonaan kadottanut käsitys- ja\nitsensähillitsemiskykynsä.\n\n\"Mutta sano toki hänelle\", huudahti isoäiti kovin huolestuneena ja\nnyhkäsi minua, \"sano toki, että hän nyt lopettaa, että hän kiireesti\nkokoo rahansa ja laputtaa tiehensä, muuten käy hänelle vielä huonosti.\"\nHän oli aivan liikutettu, ikäänkuin olisi oma tappionsa ollut\nkysymyksessä.\n\n\"Missä on Potapytsh? Menköön Potapytsh hänen luokseen! Sano hänelle,\nsano toki -- missä se Potapytsh nyt kuhnailee? Lähde nyt, lähde vaan\",\nhuusi hän vihdoin itse tälle huonolla ranskankielellään.\n\nMinä kumarruin hänen puoleensa ja kuiskasin täällä olevan kielletyn\nkovaan puhumasta, koska se häiritsee peliä ja meidät voidaan ajaa ulos\nsentähden.\n\n\"Sepä harmi! Hukka perii tuon nuoren miehen! Oma syynsä ... minä en\njaksa häntä katsella, ihan päästäni huimaa. Pöllö!\" Ja isoäiti kääntyi\nvihaisena katselemaan toisaanne.\n\nPelaajien joukkoon pöydän toisessa päässä ilmestyi nyt nuori nainen,\nmitättömän näköinen, rumanpuoleisen herrasmiehen seuraamana. Olin\nuseita kertoja ennenkin tavannut hänet pelisaleissa. Hän tuli sinne\nvasta klo 11 ja lähti pois klo 2, ja pelasi joka kerta vaan tunnin\najan. Hänet tunnettiin jo ja asetettiin tuoli hänelle heti. Hän otti\nvähän kultarahoja ja muutamia tuhannen frankin seteleitä taskustaan ja\nalkoi kylmäverisesti ja harkiten asettaa panoksia, samalla merkiten\npelin kulkua muistikirjaansa, josta sitten koetti numeroiden mukaan\narvata voiton ja tappion vuoroja. Huomattavia summia hän panikin peliin\nja voitti joka päivä 1, 2, korkeintaan 3,000 frankia ja lopetti heti\nkun oli saanut suunnilleen näin paljon. Hyvin tarkkaan katseli isoäiti\nhäntä.\n\n\"No, tuo ei ainakaan menetä. Ymmärtää asiansa. Kuka hän on? Etkö sinä\ntiedä?\"\n\n\"Ranskatar\", vastasin minä kuiskaten, \"seikkailija.\"\n\n\"Näkeehän sen linnun höyhenistä. Näyttää olevan terävät kynnetkin.\nMutta selitä minulle nyt tätä peliä, sano kuinka asetetaan panokset.\"\n\nSelitin isoäidille eri merkitsemistavat ja myöskin muutamia\nnumeroyhdistelmiä. Hän kuunteli tarkkaavana ja näytti käsittävän\nselitykseni, joka olikin sitä helpommin ymmärrettävissä kun hän\nedessään näki esimerkkejä jokaisesta eri tavasta? Hän olikin hyvin\ntyytyväinen selityksiini.\n\n\"Mitä merkitsee _zero_? Pelinhoitaja, tuo kiharatukka, huusi juuri\nzero. Miksi hän korjasi kaikki rahat pöydältä? Sellaisen kasan, kaikki\notti! Mitä se oli?\"\n\n\"Zero, isoäiti, merkitsee nollaa, se on pankin voittonumero. Kun kuula\nsattuu nollalle, saa pankki korjata kaikki haltuunsa. Se pelaaja, joka\nsattuu saamaan nollan, voittaa panoksen 35-kertaisesti.\"\n\n\"Mitä sanot, 35-kertaisesti, ja usein sattuu? Mitäs ne pöllöt sitten\neivät sille aseta panoksiaan?\"\n\n\"Ei sille satu usein: yksi kolmestakymmenestäkuudesta isoäiti.\"\n\n\"Mitä hullua! Potapytsh, Potapytsh! Annas olla, minulla onkin rahaa\nmukanani -- kas tässä!\"\n\nHän veti taskustaan täysinäisen kukkaron ja otti sieltä yhden\nfredrichsd'orin.\n\n\"Aseta heti paikalla zerolle!\"\n\n\"Mutta, isoäiti, äskenhän juuri huudettiin zero. Viipyy kauvan,\nennenkuin se sattuu uudestaan. Odottakaa edes tunnin verran ensin.\"\n\n\"Älä valehtele, pane zerolle!\"\n\n\"Sallikaas, kenties saatte odottaa iltaan asti sitä. Voitte menettää\ntuhansia. On sitä ennenkin sattunut.\"\n\n\"Lorua, lorua! Sutta pelkää -- ei uskalla metsään. Mitä? Jokos se meni?\nPaneppas vielä!\"\n\nToisen fredrichsd'orin kävi samoin, pantiin peliin kolmas. Isoäiti\nistui eteenpäin kurottauneena ja tuijotti hehkuvin katsein pyörivää\nkuulaa. Kolmaskin kultaraha meni menojaan. Isoäiti oli suunniltaan,\nlöipä jo nyrkkinsäkin pöytään, kun pelinhoitaja zeron sijasta huudahti\nkolmekymmentäkuusi.\n\n\"Mitä\", huudahti isoäiti. \"Koska se kirottu zero tulee? Mutta sen pitää\ntulla! Se on tuon hirtehisen, tuon kiharapään syy. Hän ei päästä sitä\ntulemaan. Aleksei Ivanovitsh, pannaan kaksi fredrichsd'oria kerrallaan!\nEikös tämä huono onni vihdoin ota loppuakseen.\"\n\n\"Isoäiti!\"\n\n\"Aseta sinä vaan panos, aseta! Ei tässä sinun rahoillasi pelata.\"\n\nAsetin kaksi fredrichsd'oria zerolle.\n\nKuula kiersi tavattoman kauvan. Vihdoin alkoi sen liike hidastua.\nJännitettynä seurasi isoäiti sen kulkua, pusertaen kättäni niin\nlujasti, että olin vähällä kirkaista.\n\n\"Zero\", huudahti pelinhoitaja.\n\n\"Näetkös, näetkös\", riemuitsi isoäiti onnesta ja ilosta säteillen\nkääntyen puoleeni.\n\n\"Sanoinhan minä sen sulle heti. Ikäänkuin Herramme itse olisi käskenyt\nminun panna kaksi kultarahaa kerrallaan. Paljonkos minä nyt saan? Eipäs\nmulle maksetakaan. Potapytsh, Marfa, missä te olette. Missä kaikki\nmeikäläiset ovat? Potapytsh, Potapytsh!\"\n\n\"Odottakaa, isoäiti, odottakaa\", kuiskasin hänelle. \"Potapytsh seisoo\noven suussa. Hän ei saa tulla tänne saakka. Kas tuossa, isoäiti,\nmaksetaan teille voittonne, ottakaa.\"\n\nHänelle työnnettiin raskas käärö sinisessä paperissa, sisältävä 50\nfredrichsd'oria ja sitäpaitsi erikseen 20 kultarahaa.\n\n\"_Faites le jeu messieurs, fait le jeu messieurs! Rien ne va plus_\",\nhuusivat pelinhoitajat kehoittaen uusiin panoksiin.\n\n\"Oi jumalani, me myöhästymme; pyörä väännetään kohta, aseta panos,\naseta\", hätäili isoäiti, \"älä vitkastele, pikemmin\", läähätti hän\nnykien minua kaikin voimin.\n\n\"Millekäs minä sen asetan, isoäiti?\"\n\n\"Zerolle tietysti, yhä vaan zerolle. Ja niin suuri panos kuin suinkin.\nPaljonkos meillä on? Seitsemänkymmentä fredrichsd'oria? Älä vitkastele.\nKaksikymmentä fredrichsd'oria kerrallaan.\"\n\n\"Miettikäähän kuitenkin, isoäiti! Toisinaan sattuu zerolle vaan kerran\nkahdesta sadasta. Te menetätte kaikki rahanne, saadaanpas nähdä.\"\n\n\"Älä lörpöttele, aseta panos\", huusi hän hurjana. \"Kas, nyt väännetään\nheti pyörää.\"\n\n\"Pelisääntöjen mukaan ei zerolle saa panna enempää kuin 12\nfredrichsd'oria kerrallaan\", intin minä; \"nyt olen ne pannut, siinä\novat.\"\n\n\"Miksei saa? Taidat valehdella. Musjö, musjö\", huusi hän\npelinhoitajalle, joka istui hänen vasemmalla puolellaan ja valmistausi\nvääntämään pyörää, \"combien zero? Douze? Douze?\" [Paljonko zero?\nKaksitoista?].\n\nSelitin kiireesti pelinhoitajalle, mitä hän tarkoitti.\n\n\"Kaksitoista fredrichsd'oria, rouvaseni\", vastasi tämä kohteliaasti.\n\n\"No niin, eihän sille sitten mitään mahda. Pane 12 fredrichsd'oria\npeliin.\"\n\n\"Le jeu est fait\" [panos on täysi], huudahti kassanhoitaja. Pyörä\nkieppui. Kuula osui 13:lle. Olimme menettäneet.\n\n\"Vielä kerran, vielä kerran, aseta panos vielä kerran\", huusi isoäiti.\nEn uskaltanut vastustella, kohautin olkapäitäni ja panin uudestaan 12\nfredrichsd'oria peliin. Isoäiti katseli vavisten pyörän kieppumista.\n\n\"Luuleeko hän todellakin nytkin voittavansa zerolla\", ajattelin\nihmetellen katsellen häntä.\n\nKuta hitaammin kuula vieri, sitä kirkkaammin alkoivat hänen kasvonsa\nloistaa. Hän näytti varmalta voitostaan ja odotti joka silmänräpäys\npelinhoitajan huutavan \"Zero\".\n\n\"Zero\", huudahti pelinhoitaja.\n\n\"Mitä!!\" Isoäiti oli hurjana ihastuksesta. Tällä hetkellä tunsin\nitsekin olevani pelaaja. Käteni ja jalkani vapisivat, veri syöksyi\npäähäni. Todellakin oli harvinaista, että kolme kertaa niin vähässä\najassa sattui zerolle. Kaksi päivää sitten olin kyllä itse osunut\nnäkemään samanlaisen tapauksen, mutta eräs vieressä olijoista vakuutti\nsilloin, ettei zerolle koko edellisenä päivänä ollut sattunut kuin\nyhden ainoan kerran. Hän oli merkinnyt kirjaansa jokaisen esille\ntulevan numeron. Isoäidin melkoinen voitto herätti suurta kunnioitusta\nhäntä kohtaan yleisön keskuudessa ja pelinhoitajassakin. Erittäin\nkohteliaasti maksettiin hänelle voittamansa summa: 4,000 guldenia\nseteleissä ja 20 fredrichsd'oria kullassa.\n\nTällä kertaa ei isoäiti ajatellutkaan huutaa Potapytshia, muuta oli\nhänellä nyt mielessä. Hän näytti sangen levolliselta, mutta sisällinen\nkuume oli kuitenkin vallannut hänet.\n\n\"Kuinka suuri summa korkeintaan on sallittu panna peliin, Aleksei\nIvanovitsh\", kysyi hän minulta muuttuneella äänellä.\n\n\"4,000 guldenia\", vastasin minä.\n\n\"Pane sitten nämät 4,000 guldenia punaselle\" käski hän.\n\nTottelin viipymättä. Pyörä kieppui.\n\n\"Punanen\", huusi pelinhoitaja. Isoäiti oli taas voittanut 4,000\nguldenia, joten hänellä nyt, paitsi kultarahoja oli 8,000 edessään.\n\n\"Taas 4,000 punaselle\", komensi hän. Panin taas peliin 4,000.\n\n\"Punanen\", huusi pelinhoitaja uudelleen.\n\n\"Siis yhteensä 12,000. Anna tänne ne. Pane kultarahat kukkaroon.\nKylliksi jo! Kotiin! Työntäkää pois minun tuolini!\"\n\n\n\n\nIX.\n\n\nPyörillä varustettu kantotuoli lykättiin ovelle. Isoäiti säteili\nilosta. Kaikki meikäläiset ympäröivät hänet onnitellen hänen voittonsa\njohdosta. Hänen käytöksensä omituisuus unohdettiin, eikä kenraalin\ntarvinnut enään pelätä joutuvansa yleisön silmissä häpeään tämän\nkummallisen sukulaisensa tähden. Iloisesti hymyillen hän ehätti\nonnittelemaan isoäitiä. Hän ei voinut olla huomaamatta, kuinka\nhämmästyttävän vaikutuksen tämä oli kaikkiin tehnyt, vaikka täällä\nolikin totuttu näkemään merkillisyyksiä. Kaikkialla kuuli puhuttavan\nvaan isoäidistä, häneen osoiteltiin ja koetettiin päästä niin läheltä\nkuin suinkin näkemään häntä. Mr. Astleyn veivät muutamat maanmiehensä\nsyrjään, eivätkä antaneet hänelle rauhaa, ennenkuin olivat saaneet\nuteliaisuutensa tyydytetyksi. Muutamat ylvästelevät naiset, jotka\nolivat läheltä katselleet hänen pelaamistansa, töllistelivät nyt kahden\nvaiheilla häntä kuin mitäkin ihmettä. Degrier hyöri hänen ympärillään\nkuin kärppä.\n\n\"Mikä voitto\", huudahti hän.\n\n\"Se oli rohkeutta\", lisäsi neiti Blanche mielistelevästi hymyillen.\n\n\"Niin, nähkääs, tuskin olin istunut, kun mulla jo oli\nkaksitoistatuhatta guldenia kädessäni! Sanoinko kaksitoistatuhatta?\nEntäs kulta! Kaikkiaan lähes kolmetoistatuhatta. Paljonkos se on meidän\nrahassamme? Kuusituhatta ruplaa, vai?\"\n\nMinä selitin hänelle sen nykyisen ruplakurssin mukaan olevan paljon\nenemmän, lähes kahdeksan tuhatta.\n\n\"Oikeinko todella, kahdeksan tuhatta! Mitäs te istutte kädet ristissä\nettekä tee mitään! Potapytsh, Marfa, näittekö?\"\n\n\"Äitiseni, onko se mahdollista? Niin monta tuhatta\", huudahti\nihmeissään Marfa.\n\n\"Tuossa on teille viisi kultarahaa kummallekin, kas niin!\"\n\nPotapytsh ja Marfa ottivat rahat ja suutelivat kiitollisina hänen\nkäsiään.\n\n\"Kantajienkin pitää saada fredrichsd'orinsa kumpaisenkin. Anna ne\nheille, Aleksei Ivanovitsh! Mitäs lakeijat tuossa kumartelevat?\nOnnittelevat kai. Anna heillekin fredrichsd'orinsa.\"\n\n\"Madame la princesse ... maanpakolais-raukka, kovan onnen vainooma ...\nvenäläiset ruhtinaat ovat aina niin jalosydämisiä...\" mankui eräs\nepäilyttävän näköinen herrasmies, mustaviiksinen, nukkavieru\npäällystakki ja kirjavat liivit yllään, ojentaen isoäidille hattuaan.\n\n\"Anna hänellekin fredrichsd'orinsa ... ei, kaksi! Riittää jo, tästä ei\nmuuten tule loppuakaan. Viekää minut täältä! -- Praskovja\", sanoi hän\nkääntyen Polinaan, kun kantotuoli oli nostettu ylös, \"huomenna minä\nostan sulle hamekankaan; ja tuokin, mademoiselle ... mikä hänen nimensä\ntaas onkaan ... mademoiselle Blanche, voi myöskin kernaasti saada\nminulta uuden leningin. Sano se hänelle, Praskovja.\"\n\n\"Sydämellinen kiitos, madame\", sanoi neiti Blanche niiaten ja\nmiellyttävästi hymyillen isoäidille, heittäen samassa pilkallisen\nkatseen Degrieriin ja kenraaliin. Kenraali oli hämillään. Hän näytti\nsangen tyytyväiseltä, kun vihdoinkin onnellisesti päästiin\nkävelypuistoon.\n\n\"Ja Fedossja, mitäs hän tästä sanonee\", puheli isoäiti. \"Mahtaa hän\nihmetellä. Leningin hänkin tarvitsee.\"\n\nHän ei unohtanut ketään -- Fedossjankin, kenraalin lastenhoitajan piti\nsaada ottaa osaa hänen iloonsa.\n\n\"Kuule, Aleksei Ivanovitsh, anna tuolle kerjäläisellekin jotain.\"\n\nTiellä kohtasimme rääsyisen, koukkuselkäisen kerjäläisen, joka tylsästi\nkatseli meitä.\n\n\"Ehkei hän olekaan kerjäläinen, isoäiti, vaan joku vetelehtijä, joka ei\nansaitse apua.\"\n\n\"Vaiti! Anna hänelle kultaraha.\"\n\nTein hänen mieliksensä. Tuntematon, joka haiskahti kovin viinalta,\nkatseli minua höperön näköisenä ja otti rahan kiitosta sanomatta.\n\n\"No sinä, Aleksei Ivanovitsh, etkös sinä vielä ole koettanut onneasi?\"\n\n\"En, isoäiti.\"\n\n\"Mutta kyllä sinulla silmät niin kiiluivat, näinhän minä.\"\n\n\"Kyllä minä vielä koetankin, aivan varmaan.\"\n\n\"Aseta sinä vaan zerolle! Saat nähdä! Paljonkos sulla on rahoja?\"\n\n\"Kaikkiaan 20 fredrichsd'oria, isoäiti.\"\n\n\"Se ei ole paljon. Minä lainaan sulle 50 fredrichsd'oria, jos tahdot.\nYhden käärön saat itseäsi varten. Mutta sinä, isäseni, älä odotakaan,\nsinulle en anna\", sanoi hän äkkiä kääntyen kenraaliin. Tämä säpsähti,\nmutta ei vastannut. Degrier rypisti otsaansa.\n\n\"Piru vie, se on kauhea akka\", mutisi hän hampaittensa välistä\nkenraalille.\n\n\"Kerjäläinen, taas kerjäläinen\", huudahti isoäiti kiireesti. \"Aleksei\nIvanovitsh, anna hänelle kultaraha.\"\n\nHänen tarkottamansa kerjäläinen oli pitkään palttooseen puettu vanha\nukko, paksu ryhmysauva kädessä -- varmaan entinen sotilas. Ojentaessani\nhänelle rahaa, peräytyi hän nopeasti askelen ja katseli minua\nloukkaantuneen näköisenä.\n\n\"Mitä saakelia te minusta tahdotte\", karjasi hän minulle lisäten\npäälliseksi puolen tusinaa haukkumasanoja.\n\n\"Antaa sen olla, hölmön\", sanoi isoäiti heilauttaen kättään. \"Kas niin,\nkiiruhtakaa! Kohta on päivällisen aika. Senjälkeen vähän levähdän ja\nsitten takaisin taas.\"\n\n\"Te aijotte vielä lähteä pelaamaan, isoäiti\", huudahdin kummastuneena.\n\n\"Mitäs sinä sitten ajattelit? Luuletko, että aijon istua täällä ja\nkatsella teidän happamia naamojanne?\n\n\"Mutta, madame\", virkkoi nyt Degrier, \"onni voi kääntyä, te voitte\nmenettää kaikki -- varsinkin sillä tavalla pelatessanne. Se olisi\nhirveätä.\"\n\n\"Te menetätte aivan vannaan\", vakuutti neiti Blanchekin.\n\n\"Mitäs se teihin kuuluu? Enhän minä teidän rahojanne menetä, omiani ne\novat\", huudahti isoäiti suutahtaneena. \"Mihin mr. Astley on joutunut\",\nkysyi hän minulta.\n\n\"Hän jäi pelisaliin isoäiti.\"\n\n\"Vahinko; hän on niin kunnon mies.\"\n\nHotelliin päästyämme tapasimme ensin ovenvartijan, jolle isoäiti\ntietysti heti ilosta loistavin silmin kertoi voitostaan. Kun hän oli\ntullut asuntoonsa, kutsutti hän luokseen Fedossjan, antoi hänelle 3\nfredrichsd'oria ja käski sitten kiireesti kattaa pöydän. Hän söi\nyksinään. Fedossjan ja Marfan piti hän sisällä luonaan. Näilläkös\nriitti puhetta!\n\n\"Minä näen kyllä, äitiseni, näen kyllä teidät\", porisi Marfa, \"ja minä\nsanon Potapytshille: 'mitähän äitisemme nyt aikonee?' Ja pöydällä on\nsemmoiset kasat rahaa, semmoiset kasat, ystäväiseni! En minä ole ikinä\nnähnyt sellaista rahanpaljoutta. Ja ympärillä istuu herrasväkeä,\npelkkää herrasväkeä. 'Mistähän', sanon Potapytshille, 'mistähän tää\nkaikki herrasväki on tullutkaan?' Ajattelen: itse pyhä Jumalan Äiti\nhäntä auttakoon. Rukoilen teidän puolestanne, äitiseni, sydämeni\njähmettyy, ihan jähmettyy, vapisen, koko ruumiini vapisee. Auttakoon\nhäntä Jumala, ajattelen, ja kas, Jumala auttoikin. Siitä asti,\näitiseni, minä vapisen, yhä vieläkin vapisen.\"\n\n\"Kello 4 siis, Aleksei Ivanovitsh, ole valmiina, lähdemme\", sanoi\nisoäiti hyvästiä heittäissään. \"Äläkä unohda lähettää tohtoria\nluokseni, mun täytyy juoda terveysvettä. Älä unohda, ole hyvä.\"\n\nOlin ikäänkuin typertynyt jättäissäni isoäidin. Koetin kuvitella,\nkuinka meikäläisten nyt kävisi, ja mihin suuntaan asiat alkaisivat\nkallistua. Huomasin heidän kaikki, erittäin kenraalin, olevan aivan\nymmällä. Isoäidin tulo, hänen ilmestymisensä keskellemme hartaasti\nodotetun kuolinviestin sijasta, oli kerrassaan tehnyt tyhjäksi heidän\njärjestelmälliset suunnitelmansa ja kauhulla näkivät he eukossa vielä\npiilevän elinvoiman. Markiisi ja neiti Blanche eivät alussa näyttäneet\nmenettäneen kaikkea toivoansa, vaikka isoäiti peittelemättä selitti,\nettei kenraalin olisi häneltä mitään odottamista. He olivat varmaankin\nlaskeneet, että tämä viaton sielu kietoutuisi heidän pauloihinsa ja se\nsuosiollinen vaikutus, jonka ranskattaren keikailu oli tehnyt\nisoäitiin, näytti osoittavan heidän otaksumisensa oikeiksi. Nyt,\nnähtyään isoäidin pelipöydässä, esiintyi hän heille aivan toisessa\nvalossa. He tulivat huomaamaan, että tämä itsepäinen, vanha\nluonnonihminen ei niin helposti antaisikaan vetää itseään nenästä, ja\nettä kenraalin oli mahdoton päästä hänen suosioonsa. He olivat tulleet\nvakuutetuiksi, että hän mieluummin hävittäisi pelissä koko\nomaisuutensa, kuin antaisi hänelle kopeekkaakaan. Aivan yhtäkkiä näytti\npelaajaluonto heränneen tässä 75-vuotiaassa vanhuksessa. Hän iloitsi\nvoitostaan kuin lapsi, hän tahtoi voittaa enemmän, vielä enemmän, niin\n-- kaikki ja tietysti hän sitten myöskin menettäisi kaikki.\n\nJonkinlaisella vahingonilolla minä huoneeseeni mennessäni kuvittelin\nsitä harmia ja katkeruutta, jota nämät juonittelijat tuntisivat\nhuomatessaan saaliin luiskahtavan käsistään. Mitä tuskia he\nmahtoivatkaan kärsiä isoäidin istuessa täysine kukkaroineen\npelipöydässä, henkeä pidättäen ja hehkuvin katsein seuraten kierivää\nkuulaa! Ja kuinka uhkaavasti hän vielä kerran kotimatkalla oli sanonut\nkenraalille ei nytkään antavansa tälle mitään, vaikka jakeli\nkultarahoja oikealle ja vasemmalle. Ajatus, että tekisi kenraalin\nvallan perinnöttömäksi, näytti järkähtämättömästi juurtuneen hänen\nmieleensä, ja sellainen on sangen arveluttavaa hänen ikäisessään\nihmisessä.\n\nSyvissä mietteissäni olin kokonaan unohtanut Polinankin kohtalon\nriippuvan isoäidistä. Hän oli kumminkin sangen vähän ansainnut minun\nosanottoani; häntä kohtaan olisi minun pitänyt tuntea vihaa eikä\nmyötätuntoa. Vaadinhan häneltä niin mitättömän vähän, ainoastaan\nhitusen ystävyyttä ja luottamusta. Miksi ei hän avaa sydäntään minulle\nnähdessään, että tunnen ja elän ainoastaan hänelle, että mielelläni\nuhraisin kaikki voidakseni edes osaksikaan helpottaa hänen huoliansa?\nMinkätähden aina tämä pilkka, ylenkatse ja halveksiminen, kun hän\njoskus on pakoitettu sanomaan minulle enemmän kuin itse olisi tahtonut?\nLopulta kumminkin kaikki selviää itsestään. Minä aavistan Polinankin\ntäytyvän pian ottaa ratkaisevan askelen. Kuinka on tämä kaikki\npäättyvä? Itseäni en saa ajatella, vaikka seisonkin tässä\nköyhänä, paikkani menettäneenä vieraassa maassa, vaivaiset\nkaksikymmentä fredrichsd'oria taskussani, eikä minulla ole mitään, jota\nomakseni kutsuisin, muuta kuin unelma -- unelma voitetusta\nsadastatuhannesta. Mutta ei, toinenkin unelma täyttää minun sieluni, se\nvälkkyy mielessäni valvoissani ja nukkuissani ja sulautuu tuon toisen\nunelman kanssa joskus yhdeksi ainoaksi haavekuvaksi: sellainen unelma,\nettä Polina joskus tulee minun luokseni ja kuiskaa: \"Rakastanhan minä\nsinua...\"\n\nTällaisiin ajatuksiin vaipuneena olin ehtinyt kolmanteen kerrokseen kun\näkkiä katsahdin ylös ja hätkähdin: kenraalin asunnon ovella seisoi\nPolina. Hän näytti odottaneen minua ja viittasi lähemmäksi.\n\n\"Polina Aleksandrovna...\"\n\n\"Hiljaa\", kuiskasi hän.\n\n\"Kuinka te säikäytitte minut! Juuri minä tulen ja ajattelen teitä --\noli kuin joku olisi koskettanut minua. Katson ylös ja te seisottekin\nyhtäkkiä edessäni. Ihan kuin sähkökipinä olisi teistä singahtanut\nminuun.\"\n\n\"Säästäkää sukkeluuksianne\", sanoi hän otsaansa rypistäen. \"Minä pyydän\nteitä tekemään itselleni erään palveluksen: viekää tämä kirje mr.\nAstleylle. Niin pian kuin suinkin, minä pyydän teitä. Vastausta ei\ntarvita. Hän itse...\" Polina keskeytti lauseensa.\n\n\"Mr. Astleylleko\", kysyin kummastuneena. Mutta Polina oli jo kadonnut\novelta.\n\n\"Vai niin, he ovat siis kirjevaihdossa\", ajattelin minä. Lähdin\netsimään mr. Astleyta, mutta hotellistaan en häntä löytänyt. Sattumalta\nvihdoin tapasin hänet tullessani kotiinpäin; hän ratsasti puistossa\nmuutamien maanmiestensä kanssa. Minä viittasin hänelle, hän pysähytti,\nja minä annoin hänelle kirjeen. Kiireesti kannusti hän hevostaan, emme\nolleet ehtineet vaihtaa silmäystäkään. En oikein tiedä, olinko\nmustasukkainen tällä hetkellä. Mieleni oli niin lamassa, että minusta\nnäytti kaikki yhdentekevältä, en ollut edes halukas tietämään kirjeen\nsisältöä. \"Hm! Hän on siis Polinan uskottu\", juolahti vaan mieleeni. En\nuskonut hänen rakastavan mr. Astleyta. Nyt hänellä ainakin oli muuta\najateltavaa kuin rakkaus.\n\nTuskin olin tullut hotelliini kun sekä ovenvartija että hovimestari\nkiiruhtivat minulle ilmoittamaan, että minua oli jo kolme kertaa käyty\nkysymässä ja etsitty kaikkialta. Minua oli käsketty niin pian kuin\nsuinkin menemään kenraalin luo. En ollut ensinkään halukas nyt\nantautumaan keskusteluihin kenraalin kanssa, päätin sentään tehdä hänen\nhartaan -- kuten minusta tuntui -- toivomuksensa mukaan ja lähdin\nsinne. Tapasin hänet työhuoneessaan markiisin ja neiti Blanchen\nseurassa, jolla tällä kertaa ei ollut äitiänsä mukana. Rouva Cominges\nnäytteli osaansa vaan erityisissä tilaisuuksissa; asioimistoimet hoiti\nneiti Blanche aivan yksinään. Luulenpa, ettei hänen \"äitinsä\" ollut\nniiden perillä ensinkään.\n\nHeillä näytti olleen pitkä neuvottelu kolmen kesken, neuvottelu, jossa\nvarmaankin oli alkanut tuntua vähän kuumalta. Vastoin tapaa oli\ntyöhuoneen ovi suljettu. Jo saliin erotin Degrierin röyhkeän,\npilkallisen äänen, neiti Blanchen raivoisan kahinan ja kenraalin\nvalittavan puhelun; hän, ymmärrettävästi, koetti puolustautua.\nSisäänastuessani koettivat he kaikin niin paljon kuin voivat salata\nliikutustaan. Degrier korjasi tukkaansa vääntäen naamaansa ilettävään\nhymyyn, jota niin sydämestäni inhosin. Kenraali asettui mahtavaan\nasentoon, vaikka hän silminnähtävästi oli murtunut. Ainoastaan neiti\nBlanchen kasvot olivat liikutetun näköiset, ja hän katseli minua\nkärsimättömästi vihasta kiiluvilla silmillään.\n\n\"Aleksei Ivanovitsh\", alkoi kenraali ystävällisesti moittivalla\näänellä, \"sallikaa minun huomauttaa, että on sangen kummallista,\nerittäin ihmeellistä ... sanalla sanoen, että teidän käytöksenne minua\nja perhettäni kohtaan ... sanalla sanoen on hyvin omituista teiltä...\"\n\n\"Oh, tuosta ei tule mitään\", keskeytti Degrier vihaisesti. \"Hyvä herra\nAlexis, meidän rakas kenraalimme ei ole löytänyt oikeata sanaa, hän on\nlyönyt väärän äänen ... hän tahtoi vaan kiinnittää teidän huomionne --\ntai pikemmin nöyrimmästi pyytää, ettette saattaisi häntä kokonaan\nperikatoon. Minä valitsen tahallani tämän sanan...\"\n\n\"Etten saattaisi häntä perikatoon? Kuinka sitten\", keskeytin minä.\n\n\"Te kysytte, kuinka? Kieltäytykää ohjaamasta tuota eukkoa, tuota\nhirveätä ihmistä, joka ehdottomasti tuottaa turmion itselleen, jos\nvielä kerran palaa pelipöytään. Olette itse nähnyt hänen pelaavan. Jos\nhän kerran alkaa menettää, ei hän uhallakaan lopeta peliään ennenkuin\non menettänyt kaikki, mitä hänellä on. Ja sitten, sitten...\"\n\n\"Sitten olette te syypää koko perheen onnettomuuteen\", keskeytti\nkenraali kiivaasti. \"Minä ja perheeni olemme hänen perillisiään,\nhänellä ei ole sen lähempiä sukulaisia. Minä tunnustan teille suoraan,\nettä asiani ovat sangen huonolla kannalla; osaksi tiedätte sen itsekin.\nJos hän nyt menettäisi pelissä suuren summan tai kenties koko\nomaisuutensa, kuinka on silloin käyvä minun lapsiraukkojeni ja minun\nitseni sitten!\" -- Tätä sanoessaan katsahti hän neiti Blancheen, joka\nhalveksuen kääntyi poispäin. -- \"Aleksei Ivanovitsh, pelastakaa meidät,\npelastakaa meidät!\"\n\n\"Miten, kenraali, sanokaa, miten minä voin... Enhän minä mahda hänelle\nmitään.\"\n\n\"Älkää menkö hänen luokseen, antakaa hänen jäädä yksin.\"\n\n\"Löytänee hän jonkun toisenkin.\"\n\n\"Tämä ei kelpaa, piru vie\", keskeytti Degrier kärsimättömästi. \"Yksin\nhäntä ei saa jättää. Mutta teidän täytyy koettaa saada hänet luopumaan\nnäistä hommista, estää häntä menettämästä liian paljon.\"\n\n\"Kuinkas minä sen teen sitten? Ettekö tahtoisi mieluummin tehdä sitä\nitse, herra Degrier\", kysyin niin viattomasti kuin suinkin.\n\nSamassa loi Blanche markiisiin nopean, kysyvän silmäyksen, johon\nmarkiisi vastasi tuskin huomattavasti nyökäten.\n\n\"Hän ei nyt minua tottelisi\", sanoi Degrier; \"ehkä joskus sittemmin...\"\n\nHän nyökkäsi uudestaan Blanchelle, ja nyt ymmärsin näiden merkkien\ntarkoituksen, sillä Blanche astui äkkiarvaamatta omassa korskeassa\npersoonassaan minun luokseni ja lumoavasti hymyillen tarttui käsiini ja\npusersi niitä voimakkaasti. Hänen kauniilla kasvoillaan oli niin\nlapsellisen viaton ja sydämellisen rukoileva ilme, että sen olisi\npitänyt hellyttää kivenkin. Ainoastaan veitikkamainen silmänisku,\naijottu mulle yksistään, ilmaisi mitä hänen sisällään piili.\n\nKenraali, joka yhdellä harppauksella oli hänen takanaan, alkoi\nkiireesti rukoilevalla äänellä:\n\n\"Antakaa minulle anteeksi, Aleksei Ivanovitsh, että äsken tulin\nolleeksi niin ankara teitä kohtaan ... minä en tarkoittanut mitään\npahaa ... minä pyydän teitä ... kumarran vyötäisiin asti, vanhan\nvenäläisen tavan mukaan. Te yksin voitte meidät pelastaa; yhdessä neiti\nde Comingesin kanssa pyydän teiltä sitä. -- Te ymmärrätte minut, eikö\ntotta\", lopetti hän surkealla äänellä luoden neiti Blancheen\nmerkitsevän silmäyksen.\n\nSamalla hetkellä kuului hiljaista naputusta oveen, ja heti sen perästä\nilmestyi kynnykselle eräs hotellin palvelija ja hänen jälessään\nPotapytsh. He tulivat isoäidin asioissa. Tämä oli käskenyt hakea minut\nja heti viedä hänen luokseen.\n\n\"Hän on suuttunut\", sanoi Potapytsh.\n\n\"Kellohan on vasta puoli neljä.\"\n\n\"Hän ei ole voinut nukkua, vääntelehtii lakkaamatta sinne tänne, sitten\nnousi hän ja käski meidän tuoda kantotuolin esiin. Sitten lähetti hän\nmeidät teitä hakemaan. Hän itse on jo portailla.\"\n\n\"Se kiusanhenki\", huudahti Degrier vihoissaan.\n\nTodellakin tapasin isoäidin jo terassilla. Hän oli hyvin suuttunut, kun\nen heti ollut tullut. Klo 4:ään asti hän ei ollut malttanut odottaa.\n\n\"No, antakaa mennä\", huusi hän, ja me lähdimme taas pelisaliin.\n\n\n\n\nX.\n\n\nIsoäiti oli kovin äreällä tuulella. Pelaaminen oli nähtävästi noussut\nhänelle päähän. Hänen ajatuksensa olivat kokonaan kiintyneet rulettiin,\nkaikki muu oli hänelle yhdentekevää. Tällä kertaa hän teki tuskin\nyhtäkään kysymystä koko matkalla. Kerran vaan, kun eräs ylhäinen pari\najoi ohi komeissa vaunuissa, kysyi hän: \"Keitä ne olivat?\"\n\nHän teki tämän kysymyksen aivan koneellisesti eikä ollenkaan kuunnellut\nminun vastaustani. Muutenkin hän puhui hyvin vähän, heittelehti vaan\nlevottomasti kantotuolissaan. Tultuamme kylpypaviljongin läheisyyteen,\nsatuimme näkemään parooni Wurmerhelmin rouvineen. Kun osoitin ne\nhänelle, katsoi hän tylsästi heihin ja vastasi välinpitämättömästi:\n\"Vai niin\". Sitten kääntyi hän Potapytshiin ja Marfaan, jotka kävelivät\nkantotuolin jälessä.\n\n\"Mitäs te täällä teette\", kysyi hän ankarasti. \"En suinkaan minä voi\njoka kerta ottaa teitä mukaani. Menkää kotiin! Kylliksi, kun sinä olet\nmukana\", sanoi hän minulle.\n\nPotapytsh ja Marfa pelästyivät kovin emäntänsä ankarista sanoista. He\nkumarsivat venäläisen talonpojan tapaan ja kääntyivät hitaasti kotiin\npäin.\n\nPelisaliin oli jo isoäitiä odotettu. Hän sai heti aamullisen mukavan\npaikkansa. Sisääntulossamme syntyi liikettä pelinhoitajain keskuudessa;\nheidän muuten niin viralliset kasvonsa elävystyivät. Minä puolestani\nluulen, että pankin voitto tai tappio ei ole heille ensinkään niin\nyhdentekevää kuin mielellään tahtovat uskotella ja että pankin hallitus\nainakin erittäin suotuisissa tapauksissa antaa heille osan saaliista.\nIsoäidin saapuminen näytti herättävän heissä lupaavia toiveita.\n\nIsoäiti alotti heti zerolla ja minä sain panna peliin 12\nfredrichsd'oria kerrallaan. Yritimme kaksi kertaa, kolme kertaa -- zero\nei sattunut.\n\n\"Aseta panos, aseta\", hoputti isoäiti kärsimättömänä tuuppien minua\nkyynäspäällään. Minä tottelin.\n\n\"Monesko panos tämä jo oli\", kysyi hän vihdoin; minä huomasin\nkasvojensa värähtävän.\n\n\"Kahdestoista; isoäiti\", vastasin minä; 144 fredrichsd'oria olemme jo\nmenettäneet. Jos tätä jatkuu iltaan asti...\"\n\n\"Vaiti\", keskeytti hän kiivaasti. \"Aseta vielä kerran 12\nfredrichsd'oria zerolle ja 1,000 guldenia punaselle! Tässä on seteli.\"\n\nPunanen voitti, mutta zero hävisi nytkin. Meille maksettiin 1,000\nguldenia.\n\n\"Näetkös, näetkös\", kuiskasi isoäiti tyytyväisenä. \"Saimme jo takaisin\nmelkein yhtä paljon kuin olemme menettäneetkin. Aseta taas zerolle.\nYritämme vielä edes kymmenen kertaa ja sitten jätämme sikseen.\"\n\nViidennellä kerralla kadotti hän kuitenkin kärsivällisyytensä.\n\n\"Hiiteen tuo kirottu zero! Mutta pane nämät 4,000 guldenia punaselle.\n\n\"Isoäiti, se on liian paljon; jospa nyt ei sattuisikaan punaselle\",\nkoetin minä estellä.\n\nHän suuttui niin, että oli vähällä lyödä minua. Eihän siinä mikään\nauttanut, täytyi panna taas neljä seteliä punaselle. Pyörä alkoi\nliikkua; isoäiti istui ylpeänä pää pystyssä tuolissaan ja näytti olevan\nvarma voitostaan.\n\n\"Zero\", ilmoitti pelinhoitaja ja valmistausi haalimaan panosta\ntalteensa.\n\nIsoäiti ei ensin näyttänyt tajuavan, mitä oli tapahtunut. Vasta kun\nhänen 4,000 guldeniansa ja muut rahat pöydältä korjattiin pankin\nkassaan, selvisi hänelle, että tuo kauhea zero, joka oli tullut\nmeille maksamaan noin 200 fredrichsd'oria, oli sattunut samassa\nsilmänräpäyksessä kun hän oli hyljännyt sen. Tämä oli jo toki liikaa\nisoäiti-paralle. Voihkaisten ääneen löi hän kätensä yhteen, että sali\nkajahti, ja kaikki alkoivat nauraa.\n\n\"Isäseni, nyt tuo kirottu kuitenkin sattui! -- Mutta kenen on syy?\nSinun! Kaikki sinun syysi! Sinähän se tässä koko ajan seisoit ja\nkieltelit.\"\n\n\"Minä olen koettanut katsoa teidän parastanne, isoäiti. Voinkos minä\nvastata onnen sattumasta?\"\n\n\"Minä sinulle näytän onnen sattuman! Suoriu paikalla tiehesi siitä\",\nraivosi isoäiti.\n\n\"Hyvästi, isoäiti\", sanoin minä aikoen lähteä.\n\n\"Aleksei Ivanovitsh, Aleksei Ivanovitsh, jäähän toki, mihin sinä aijot?\nMitäpä tästä! Nyt hänkin suuttuu! Pöllö! Jää tänne vielä, älä suutu.\nMinähän se olin tyhmä. No, sano, mitä nyt tehdään.\"\n\n\"Minä en tahdo enään neuvoa teitä, isoäiti, te taas syytätte minua.\nPelatkaa oman mielenne mukaan. Käskekää -- minä asetan panokset.\"\n\n\"No pane nyt sitten vielä kerran 4,000 guldenia punaselle. Tuossa on\nlompakko. Ota siitä rahat.\"\n\nHän ojensi minulle lompakon.\n\n\"No pikemmin, siinä on 20,000 ruplaa puhdasta rahaa.\"\n\n\"Isoäiti\", kuiskasin pelästyneenä, \"taas niin suuri panos...\"\n\n\"Minun pitää saada takaisin menettämäni rahat. Aseta panos!\"\n\nAsetimme panoksen ja menetimme.\n\n\"Asetahan toki -- pian! 8,000 kerrallaan.\n\n\"Ei käy laatuun, isoäiti. Peliin ei saa panna neljää tuhatta enempää\nkerrallaan.\n\n\"No pane sitten 4,000.\"\n\nSillä kerralla me voitimme. Isoäiti sai uutta rohkeutta.\n\n\"Näetkös, näetkös\", sanoi hän ja tyrkkäsi minua, \"pane taas peliin\n4,000.\"\n\nTeimme niin ja menetimme. Samoin kävi toisen ja kolmannenkin kerran.\n\n\"Isoäiti, aamupäivällä voitetut kolmetoistatuhatta ovat jo menneet\",\nuskalsin minä huomauttaa.\n\n\"Näen, että kaikki ovat menneet\", vastasi hän tyynesti, vaikka näin,\nettä sisällään kiehui. \"Näen isäseni, näen\", sanoi hän katsellen\neteensä ikäänkuin jotain miettien. \"Mitä se tekee! Pane taas 4,000\npeliin.\"\n\n\"Mutta rahat ovat lopussa, isoäiti. Täällä lompakossa on vaan\nmeikäläisiä viiden prosentin obligatsiooneja ja muitakin arvopapereita,\nmutta puhdasta rahaa täällä ei ole.\"\n\n\"Entäs kukkarossa?\"\n\n\"Kukkarossa on vaan vähän pientä rahaa, isoäiti.\"\n\n\"Eikö täällä ole vaihtopankkia? Minä olen kuullut täällä voitavan\nvaihtaa kaikenlaisia meikäläisiä arvopapereita\", sanoi isoäiti\npäättäväisesti.\n\n\"Vaikka kuinka paljon! Mutta te häviätte siinä vaihdossa tavattomasti.\"\n\n\"Loruja! Kyllä sen takaisin voitan. Lähdetään siis. Käske noita\ntolvanoita tänne.\"\n\nTyönsin tuolin pöydästä, kantajat tulivat ja me poistuimme salista.\n\n\"Pikemmin, pikemmin\", komensi isoäiti. \"Mene edellä, Aleksei\nIvanovitsh. Onko sinne pankkiin vielä pitkältäkin?\"\n\n\"Muutamia askelia vaan, isoäiti.\"\n\nTulimme yli torin kadulle, jonka varrella oli pankki. Kävelypuiston\nläpi tultuamme kohtasimme meikäläiset: kenraalin, Degrierin ja neiti\nBlanchen äitineen. Polina Aleksandrovna ei ollut heidän muassaan, eikä\nmr. Astley myöskään.\n\n\"No, no, no, antakaa mennä vaan\", huudahti isoäiti. \"No mitä te siinä\ntaas? Aina te olette kintereillä!\"\n\nKuljin tuolin jälessä; Degrier hypähti sivulleni.\n\n\"Kaikki ovat menneet, mitä hän aamupäivällä voitti\", kuiskasin\nkiireesti hänelle. \"Kaksitoista tuhatta hänen omasta taskustaankin on\nmennyt. Nyt olemme menossa vaihtamaan viiden prosentin obligatsioonit.\"\n\nDegrier polkasi jalkaansa ja hyökkäsi sitten kenraalin luo ilmoittamaan\ntätä onnetonta uutista. Me jatkoimme matkaamme.\n\n\"Pysähtykää, pysähtykää\", kuiskasi kenraali takanani hengästyneenä.\n\n\"Pyytäkää itse häntä pysähtymään\", kuiskasin hänelle.\n\nKenraali meni hänen luokseen.\n\n\"Tätiseni, tätikulta\", alkoi kenraali liikutuksesta väräjävällä\näänellä. \"Me lähdemme nyt juuri ... me nyt juuri lähdemme hevosilla\nretkeilemään... Mitä ihanimmat näköalat ... point ... juuri olimme\ntulossa teitä hakemaan.\"\n\n\"Minä viisi sinun näköalastasi\". Isoäiti huitoi häntä kärsimättömänä\nluotaan.\n\n\"On somia kyliä ... me juomme teetä ulkona...\" jatkoi kenraali\nepätoivoissaan.\n\n\"Ja vasta lypsettyä maitoa\", lisäsi Degrier hymyillen ilkeästi.\n\n\"Juo itse vasta lypsettyä maitoa -- minä saan siitä mahakipuja. Mitä te\nminusta tahdotte? Jättäkää minut rauhaan, sanon minä!\"\n\n\"Nyt olemme perillä, isoäiti\", sanoin minä. \"Tässä on pankki.\"\n\nMenin konttooriin vaihtamaan papereita; isoäiti jäi ulos odottamaan.\nDegrier, kenraali ja neiti Blanche pysyttelivät syrjempänä, oikein\nymmärtämättä, mitä tehdä. Isoäiti katseli heitä raivostuneena. Vihdoin\nlähtivät he paviljonkiin päin.\n\nMinulle tarjottiin papereista niin mitättömän vähän, etten uskaltanut\nvaihtaa niitä ensin kysymättä isoäidiltä.\n\n\"Oh, niitä rosvoja\", huudahti hän lyöden käsiään. \"Mitäs tehdä! Vaihda!\n-- Seis! Kutsu tänne pankkiiri!\"\n\nMenin konttooriin ja pyysin erään pankinvirkamiehistä tulemaan ulos,\nkoska eräs vanha, halvattu rouva -- kreivitär, lisäsin tahtoisi\npuhutella häntä. Kun tämä tuli mukaani, alkoi isoäiti vihasena kirkua\nhänelle, että tahdottiin pettää häntä. Kauppaa kumminkin alettiin\nhieroa. Isoäiti puhui kummallista venäjän, saksan ja ranskan\nsekoitusta, jota koetin tulkita paraan taitoni mukaan. Mies katseli\nmeitä äänettömänä ja pudisteli päätään. Isoäidin käytös näytti hänestä\nkaiketi sangen kummalliselta, koska hän katseli tätä herkeämättä,\nuteliaana ja alkoi vihdoin hymyillä.\n\n\"Korjaa luusi\", kirkui isoäiti. \"Et sinä minun rahoistani kostu. Älä\nvaihda, Aleksei Ivanovitsh. Menemme toiseen pankkiin.\"\n\n\"Hän sanoo, että toiset antavat vielä vähemmän\", selitin minä.\n\nMeidän täytyi vihdoinkin suostua näihin huonoihin ehtoihin ja myimme\nosan papereita 12,000:lla guldenilla, joka summa maksettiin kullassa ja\nseteleissä. Annoin laskun isoäidille.\n\n\"Hyvä on, hyvä on; ei maksa vaivaa lukea\", sanoi hän torjuen käsillään,\n-- \"pian nyt takaisin, pian, pian.\"\n\n\"Ikinä en enään pane kirotulle zerolle enkä punaselle liioin\", sanoi\nhän pelisaliin tultuamme.\n\nMinä koetin kiellellä häntä suurista panoksista ja vakuutin olevan\nkyllä aikaa uskaltaa suuriakin summia peliin, jahka onni kääntyisi\nsuosiolliseksi. Alussa hän suostui siihen, mutta ajan pitkään ei\nsentään voinutkaan malttaa mieltään.\n\n\"Siinä sen näet, siinä näet nyt\", huudahti hän joka kerta korjatessaan\nkymmenen tai kahdenkymmenen fredrichsd'orin voittoa, -- \"olisin nyt\npannut neljätuhatta guldenia, olisin voittanut neljätuhatta, mutta\nmitäs tämä joutava? Se on sinun syysi, sinun syysi.\"\n\nOlin jo suuttumaisillani, mutta hillitsin itseni ja päätin olla häntä\nneuvomatta.\n\nÄkkiä ilmaantui Degrier isoäidin tuolin viereen. Hän oli kenraalin\nja Blanchen kanssa seisonut syrjässä katselemassa. Neiti Blanche\nkiemaili ruhtinas Nilskille, ja kenraali, joka nähtävästi oli\njoutunut epäsuosioon, koetti turhaan vetää puoleensa hänen\nhuomiotansa. Kenraali-raukka vuoroin punastui ja kalpeni vihasta ja\nmustasukkaisuudesta eikä ehtinyt edes katsella isoäidin pelaamista.\nVihdoin lähti Blanche ruhtinaan kanssa salista, ja kenraali tietysti\nkiireesti perässä.\n\n\"Madame, madame\", kuiskasi sillävälin Degrier, imelällä äänellä\nisoäidille, \"noin ei saa pelata. Ei se käy laatuun ... ei, ei, ei käy\",\npuhuskeli hän huonolla venäjänkielellään.\n\n\"Kuinkas sitten? Opeta\", pyysi isoäiti.\n\nDegrier heti ranskaksi latelemaan neuvoja ja ohjeita, täytyy muka ottaa\nonnesta vaari y.m. Hän laverteli numerosarjoista ja sen semmoisista,\njoista isoäiti ei ymmärtänyt tuon taivaallista. Puhuessaan hän yhä\nkääntyi minuun, jotta minä tulkitsisin isoäidille, huitoi käsillään ja\notti vihdoin lyijykynän taskustaan näyttääkseen tälle laskujensa\ntodenperäisyyden. Isoäiti kadotti vihdoin kärsivällisyytensä.\n\n\"Älähän, älähän enään! Kalkattaa kuin porokello! 'Madame, madame',\nhokee, eikä ymmärrä itsekään mitään. Mene matkaasi!\"\n\n\"Mutta, madame\", alkoi Degrier uudestaan ja rupesi taas selittelemään,\nhuitoen kynällään ja käsillään.\n\n\"No aseta nyt sitten panos kerran niinkuin hän sanoo\", käski isoäiti\nvihdoin, -- \"saadaan nähdä kuinka käy.\"\n\nDegrier tahtoi isoäidin saada vaan luopumaan suurista panoksista. Hän\nehdotti pantavaksi peliin pikkusummia eri numerosarjoille. Hänen\nneuvoaan seuraten panin 1 fredrichsd'orin kullekin ensimäiselle\nkuudelle parittomalle numerolle ja 5 fredrichsd'oria numeroille 12-18\nja 18-24, joten kaikkiaan oli pelissä 16 fredrichsd'oria.\n\nPyörä kieppui.\n\n\"Zero\", huudahti pelinhoitaja -- me olimme menettäneet rahamme.\n\n\"Aasi, inhottava ranskalainen lörppö\", pauhasi isoäiti. \"Vielä tässä\nrupeaa neuvomaan! Pois näkyvistäni! Ei ymmärrä yhtään mitään ja sentään\nsekaantuu kaikkeen.\"\n\nSyvästi loukkaantunut Degrier kohautti hartioitaan, heitti halveksivan\nsilmäyksen isoäitiin ja poistui. Häntä nähtävästi kovin harmitti kun\noli sekaantunut ollenkaan peliin.\n\nTunnin kuluttua olimme, huolimatta urhoollisesta taistelustamme,\nmenettäneet 12,000 guldeniamme.\n\n\"Kotiin\", huudahti isoäiti.\n\nHän ei virkkanut sanaakaan koko matkalla. Vasta lähellä hotelliamme hän\nyhtäkkiä puhkesi valittamaan.\n\n\"Minkälainen hupsu minä sentään olen, aika hupsu!\"\n\nAsuntoonsa päästyään hän huusi Marfalle:\n\n\"Teetä minulle! Ja heti paikalla tavarat kokoon! Me lähdemme.\"\n\n\"Mihin, äitiseni, suvaitset lähteä\", kysyi Marfa pelästyneenä.\n\n\"Mitä se sulle kuuluu? Hoida sinä omat asiasi! Potapytsh, pane sinä\nkapineet kokoon. Matkustamme takaisin Moskovaan. Minä olen menettänyt\npelissä 15,000 hopearuplaa.\n\n\"Viisitoistatuhatta, äitiseni! Jumalani\", huudahti Potapytsh väännellen\nkäsiään, koittaen nähtävästi olla mieliksi isoäidille.\n\n\"No, no, pöllö! Ala sinäkin vielä ulvoa! Matka-arkut reilaan! Ja lasku\ntänne heti paikalta!\"\n\n\"Ensi juna lähtee jo kello puoli kymmenen\", ehätin minä sanomaan\nestääkseni häntä liian pikaisista päätöksistä.\n\n\"Paljonko se nyt on?\"\n\n\"Jo puoli kahdeksan.\"\n\n\"Harmillista! No, samantekevä! Aleksei Ivanovitsh, minulla ei ole\nkopeekkaakaan. Kas, tässä on kaksi arvopaperia, juokse vaihtamaan ne.\nSaanhan edes matkarahat.\"\n\nMinä lähdin. Kun puolen tunnin päästä palasin hotelliin, tapasin kaikki\nmeikäläiset isoäidin luona. Uutinen hänen pikaisesta Moskovaan\npaluustaan oli nähtävästi pelästyttänyt heitä vielä enemmän kuin hänen\nsuuri pelitappionsa. Hänen lähtönsä kyllä estäisi häntä enemmistä\ntuhlauksista, mutta kuinka nyt kenraalin kävisi? Kuka maksaisi hänen\nvelkansa Degrierlle? Ja neiti Blanche, odottaisiko hän siksi kun\nisoäiti kuolee? Hän luultavasti pitäisi ruhtinas Nilskiä tai jotakuta\nmuuta parempana kuin sellaista kenraalia, jolla ei ole muuta kuin\nharmaa tukkansa ja arvonimensä. -- He seisoivat isoäidin ympärillä ja\nkoittivat rauhoittaa häntä. Polinaa ei nyt näkynyt. Isoäiti kirkui\nraivostuneena:\n\n\"Jättäkää minut rauhaan, hitto soikoon! Mitä te täällä teette? Mitä tuo\npukinparta tahtoo\", huudahti hän Degrierlle. \"Ja mitäs sinä,\nräkättirastas, tahdot\", karjasi hän neiti Blanchelle, \"mitä sinä\nleiskut?\"\n\n\"Piru sinut vieköön\", mutisi neiti Blanche, katsahtaen myrkyllisesti\nisoäitiin. Ja ilkeästi naurahtaen kääntyi ovea kohti.\n\n\"Tuo elää vähintäinkin sata vuotta\", huudahti hän mennessään\nkenraalille.\n\n\"Ahaa, sinä minun kuolemaani odottelet\", kähisi isoäiti tälle. \"Tiehesi\npaikalla! Aja ne ovesta ulos kaikki, Aleksei Ivanovitsh! Mitä te\nminusta tahdotte? Omia rahojani minä olen hävittänyt, enkä teidän.\"\n\nKenraali lähti, olkapäitään kohauttaen ulos. Degrier hänen perässään.\n\n\"Kutsu tänne Praskovja\", käski eukko Marfaa.\n\nViiden minuutin perästä tuli Marfa takaisin Polinan kanssa, joka koko\npäivän oli istunut sisällä lasten luona ja nähtävästi tahallaan\nkarttanut isoäitiä. Hänen kasvonsa olivat synkät ja surulliset.\n\n\"Praskovja\", alkoi isoäiti, \"minä olen kuullut, että isäpuolesi, se\ntolvana, aikoo naida tuon tuuliviirin ranskattaren, -- näyttelijätär,\nvai mikä lienee vieläkin huonompi? Sano, onko se totta?\"\n\n\"Minä en sitä varmaan tietä, isoäiti\", vastasi Polina, mutta neiti\nBlanchen omista puheista luulen voivani päättää...\"\n\n\"Riittää\", keskeytti hänet isoäiti pontevasti, \"jo ymmärrän kaikki.\nMinä olen aina aavistanut tällaista. Olen pitänyt häntä mitä\nyksinkertaisimpana ja kevytmielisimpänä miehenä. Kaikkialla hän\npröystäilee kenraalin arvollaan, ja kumminkin sai hän sen vaan armosta\nerotessaan palveluksesta. Minä, ystäväiseni, tiedän kaikki, kuinka te\nolette lähettäneet sähkösanoman toisensa perästä Moskovaan, -- joko\nkohta muka muija koipensa oikasee? Perintöjä odotitte. Rahoitta tämä\nnaikkonen, mikä hän onkaan, -- de Cominges vai mikä, -- ei huolisi\nhänestä lakeijakseenkaan, vielä vähemmin miehekseen. Eihän hänellä ole\nenään hampaitakaan. Tällä naisella sanotaan itsellään olevan rahoja,\nlainailee niitä, kiskoo korkoja. Minä sinua, Praskovja, en syytä; ethän\nsinä sähkösanomia lähettänyt; enkä minä tahdo menneitä muistella.\nTiedän, että sinä olet häijyn luontoinen -- vapsahainen! Kun pistät,\najettuu. Mutta säälin sinua, koska rakastin Katarina-vainajaa, äitiäsi.\nMitähän olisi, jos jättäisit kaikki tänne ja lähtisit mun kanssani?\nEihän sinulla ole muutakaan turvapaikkaa, eikä sinun sovi jäädä tänne\nmokomien kanssa. Odotas\", jatkoi hän kun Polina tahtoi vastata, -- \"en\nole vielä puhunut loppuun. Sinulta en vaadi mitään. Talo minulla on\nMoskovassa, itse tiedät, -- hovi. Saat vaikka koko kerroksen haltuusi,\neikä sinun tarvitse viikkokausiin käydä tervehtimässäkään, jos ei sinua\nseurani miellytä. No, tahdotko vai et?\"\n\n\"Sallikaa minun ensin kysyä teiltä, isoäiti: aijotteko matkustaa heti?\"\n\n\"Leikkiäkös sinä minun luulet laskevan, ystäväiseni? Kun lupasin, niin\nlähden. Minä olen tänään menettänyt 15,000 ruplaa teidän kirotussa\nruletissanne. Viisi vuotta sitten tein lupauksen rakentaa kivikirkon\nkylääni vanhan puukirkon sijalle ja sensijaan olen tuhlannut pelissä\nkoreat summat. Nyt, äitiseni, lähden kirkkoa rakentamaan.\"\n\n\"Entäs terveysvesi, isoäiti? Sitähän te tulitte juomaan?\"\n\n\"Mene järveen terveysvesinesi! Älä sinä ärsytä minua, Praskovja. Vai\nehkä se olikin tarkoituksesi? Sano, tuletko vai et?\"\n\n\"Minä olen teille, isoäiti\", vastasi Polina liikutettuna, \"hyvin\nkiitollinen siitä kodista, jonka minulle tarjootte. Te olette osaksi\narvannut minun asemani. Minä otan kernaasti vastaan teidän\nvierasvaraisen tarjouksenne ja piankin taidan tulla luoksenne, mutta\nnyt on minulla syitä ... tärkeitä syitä, joiden vuoksi minun on\nmahdotonta nyt, tässä hetkessä tehdä päätöstäni. Jos voisitte jäädä\ntänne edes pariksi viikoksi...\"\n\n\"Toisinsanoen: sinä et tahdo?\"\n\n\"Minä en voi. Missään tapauksessa en voi jättää sisaruksiani, jotka\nehkä jonakuna päivänä seisovat hyljättyinä ja avuttomina... Jos otatte\nminut pienokaisineni, isoäiti, tulen ehkä teidän luoksenne ja olen\nteille oleva ikuisesti kiitollinen\", lisäsi hän kovin liikutettuna, --\n\"mutta ilman lapsia minä en voi lähteä, isoäiti.\"\n\n\"Kas niin, älä nyt itke\", sanoi isoäiti, vaikka Polina ei ajatellutkaan\nruveta nyyhkimään. Kyynelien vuodattaminen ei juuri kuulunut hänen\nheikkouksiinsa.\n\n\"Onhan aina joku nurkka kananpoikasillesikin, kanakoppi on tarpeeksi\nsuuri. Et sinä siis matkusta nyt minun kanssani. Niin, niin, Praskovja,\nole varuillasi; minä tiedän kaikki, Praskovja. Varo tuota ranskalaista,\nhäneltä ei sinulla ole mitään hyvää odotettavana.\"\n\nPolina leimahti tulipunaiseksi. Minä itse hätkähdin: koko maailma siis\ntiesi sen, josta minä yksin olin ollut epävarma.\n\n\"Hyvä on, minä en ole sanonut mitään. Ole vaan varuillasi, ymmärrätkö?\nSinä olet älykäs tyttö, Praskovja, minä säälin sinua. No niin -- kunhan\nen ikinä olisi tullut tänne! Saat mennä! Hyvästi!\"\n\n\"Minä tulen teitä saattamaan asemalle, isoäiti\", sanoi Polina.\n\n\"Ei tarvitse; häiritset vaan; minä olen jo kyllästynyt teihin\nkaikkiin.\"\n\nPolina tahtoi suudella isoäidin kättä, mutta hän veti sen pois ja\nsuuteli häntä poskelle.\n\nOhitseni mennessään loi Polina minuun nopean katseen ja painoi heti\ntaas silmänsä alas.\n\n\"Jää sinäkin hyvästi, Aleksei Ivanovitsh. Junan lähtöön on vielä tunti\naikaa. Sinä olet väsyttänyt itsesi minun kanssani kuljeskellessasi,\nluulen ma. Kas tässä on sulle 50 guldenia.\"\n\n\"Kiitos nöyrimmästi, isoäiti, minua hävettää...\"\n\n\"Loruja\", huudahti isoäiti niin päättävästi, etten uskaltanut\nvastustella, vaan otin rahat.\n\n\"Moskovassa, jos paikatta jäät -- tule luokseni. Jotain tointa sulle\nhankin. Voi hyvin!\"\n\nLähdin huoneeseeni ja heittäydyin sänkyyn. Ainakin puoli tuntia\nloikoilin siinä kädet pään takana ja mietiskelin. Ratkaisu oli siis\ntapahtunut, siitä ei ollut epäilystäkään. Huomenna päätin puhua Polinan\nkanssa. Ahaa, ranskalaiseni! Heidän välillään on siis suhde, mutta\nminkälainen? Polina ja Degrier! Jumalani, minkälainen pari!\n\nEi, se on liian uskomatonta! Hyppäsin ylös kiiruhtaakseni mr. Astleyn\nluo saadakseni tietää enemmän häneltä. Mr. Astley? Siinäkin vielä yksi\narvoitus!\n\nOlin jo tarttunut hattuuni lähteäkseni, kun joku kovasti naputti\novelleni ja Potapytsh äkkiarvaamatta ilmestyi kynnykselle.\n\n\"Isäseni, Aleksei Ivanovitsh, rouvan luo käskettiin.\"\n\n\"Mitä? Eikö hän matkustakaan? Junan lähtöön on aikaa enään vain\nkaksikymmentä minuuttia.\"\n\n\"Hirveästi on levoton, isäseni. Tuskin malttaa istua. Pikemmin,\npikemmin -- teitä tarkoittaa, isäseni. Kristuksen tähden, tulkaa heti.\"\n\nKiiruhdin alas ja tapasin isoäidin jo käytävässä. Kädessään oli\nlompakko.\n\n\"Aleksei Ivanovitsh, mene edellä, lähtekäämme!\"\n\n\"Mihin, isoäiti?\"\n\n\"Mun täytyy voittaa takaisin rahani, kävi kuinka tahansa! Eteenpäin,\nmars, mukisematta! Puoleenyöhönhän siellä pelataan?\"\n\nSeisoin hämmästyneenä. En tiennyt, mitä tehdä. Pian sentään toinnuin.\n\n\"Oma tahtonne, Antonida Vasiljevna, mutta minä en tule.\"\n\n\"Mikset tule? Mitä se on? Oletteko te päästä vialla kaikki?\"\n\n\"Kuten suvaitsette, mutta minä katuisin sitä kumminkin jälestäpäin; en\ntahdo. En tahdo katsella enkä ottaa osaa teidän pelaamiseenne. Tuossa\non teidän viisikymmentä guldenianne takaisin. Hyvästi!\"\n\nPanin kultakäärön kantotuolin käsinojalle, kumarsin nopeasti ja\npoistuin.\n\n\"Voi pölkkypäätä sentään\", huusi isoäiti minun perääni. \"Älä tule, ole\nhyvä, löydän minä sinne itsekin. Potapytsh, sinä tulet mukaani! Kas\nniin, antakaa mennä!\"\n\nEn tavannut mr. Astleyta ja palasin kotiin.\n\nMyöhään yöllä isoäidin palattua menin Potapytshin luo ja sain häneltä\nkuulla, kuinka isoäidin päivä oli päättynyt. Hän oli menettänyt kaikki\nillalla hänelle vaihtamani rahat, meidän rahassamme 10,000 ruplaa. Sama\nmaapakolainen, joka aamulla oli saanut häneltä kaksi fredrichsd'oria,\noli ollut hänen neuvonantajanaan. Alussa oli Potapytsh auttanut häntä\npanoksien asettamisessa, mutta hän oli piankin ajanut tämän tiehensä.\nSitten oli maanpakolainen päässyt hänen avustajakseen. Tämä oli\nymmärtänyt venäjää ja oli sillä voittanut isoäidin suosion.\nHaukkumisilta ei hänkään ollut säästynyt. Potapytshkin moitti häntä\nminulle. \"Ei ollenkaan voi verrata teihin, Aleksei Ivanovitsh\", sanoi\nhän. \"Itse näin omin silmin, niin totta kuin tässä seison, hänen\nvarastavan äitisemme rahoja. Hän itse sai miehen kaksi kertaa siitä\nkiini ja löylytti hyvänpäiväisesti, vetipä -- kerran tukastakin, ihan\ntotta en valehtele, niin että kaikki rupesivat nauramaan. Kaikki,\nisäseni, häneltä meni, kaikki, mitä vaihdottekin. Kun olimme tuoneet\nhänet kotiin, pyysi hän vaan vettä, teki ristinmerkin ja meni\nnukkumaan. Ja heti vaipui uneen. Makeasti levätköön! Oh, tätä\nulkomaata\", lopetti Potapytsh, \"johan minä sanoin. Kunhan vaan olisimme\njo Moskovassa! Mitäs meiltä puuttui kotona, Moskovassa? Puutarha,\ntuoksuvia kukkia, jommoisia täällä ei olekaan, mehukkaita omenia, tilaa\nkyllä, -- ei: ulkomaalle sitä vaan piti lähteä! Hohhoi!\"\n\n\n\n\nXI.\n\n\nKokonainen kuukausi on kulunut siitä päivästä, kun kirjotin ylläolevat\nmuistiinpanot, joita aloin tehdä noitten sekavien, mutta kuitenkin\nsyvältä koskevien vaikutusten alaisena. Ratkaisu, jonka lähestymistä\nsilloin olin aavistanut, tapahtui todellakin ja oli sata kertaa pahempi\nja odottamattomampi kuin olin luullutkaan. Mitä itse siinä sain kokea,\nnäyttää minusta tänäkin päivänä niin omituiselta, mahdottomalta, jopa\ntraagilliseltakin. Olin joutunut ikäänkuin tuulispään pyörteeseen;\ntähänastinen olemukseni oli juuriaan myöten järkytetty ja jakso mitä\nkummallisimpia tapauksia antoi kohtalolleni uuden suunnan. Tämä kaikki\noli tapahtunut kuin unessa. Niin, kun vieläkin ajattelen tapahtuneita,\nkysyn itseltäni, eikö tämä kaikki olekin vaan hullujen, sairaitten\naivojen kuvittelua. Kenties olenkin koko tämän ajan istunut\nhullujenhuoneessa ja houraillut, ehkä teen sitä vielä nytkin...\n\nKokosin nämät lehtiseni ja luin ne läpi -- kenties vaan tullakseni\nvakuutetuksi siitä, etten ollut hourinut, vaan että nämät asiat\ntodellakin olivat tapahtuneet. Minä istun itsekseni jätettynä ikävässä\nsaksalaisessa pikkukaupungissa. Syksy lähestyy, lehdet kellastuvat. Sen\nsijaan, että ajattelisin, mihin nyt ryhtyisin, elän kokonaan menneitten\nmuistossa, jotka ovat pyörremyrskyn tavoin vyöryneet ylitseni ja\nsyösseet minut oikealta uraltani. Tämä mennyt se voisi minut millä\nhetkellä tahansa anastaa taas valtaansa entistä rajummin ja repiä,\nrepiä, repiä...\n\nMutta ehkei kaikki vielä olekaan lopussa. Kenties voin tulla tajuihini\nja järkevän ihmisen tavoin tehdä selkoa kuluneen kuukauden\ntapahtumista. Tahdon koettaa jatkaa näitä muistiinpanoja -- ehkä\npikkuseikatkin huomioon ottamalla voin tyynemmin arvostella\nkokonaisuutta. Tartun taas kynään edes jollain aikaani kuluttaakseni\npitkinä iltoina. Tähän asti olen viettänyt niitä lukemalla Paul de\nKockin romaaneja, joita muuten en voi sietää. Olen saanut niitä\ntäkäläisestä lainakirjastosta (saksankielisinä käännöksinä!).\nKaikenlaista vakavaa työtä minä kauhistun. Minä pelkään sen himmentävän\nmuiston menneistä ja karkoittavan kirjavat kuvat mielikuvituksestani.\nTämä elämäni kummallinen unelma on minulle kallein kaikista. Yhtä\nkallis kenties vielä neljänkymmenen vuoden perästä...\n\nAlan siis kirjoittaa. Voin kertoa asiat vaan osaksi ja lyhentäen.\nKokonaisina ne eivät ole mieleeni painuneet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnsin kerron isoäidin historian loppuun. Hän pelasi tietysti vielä\nseuraavankin päivän ja menetti loputkin arvopaperinsa. Niin täytyi\ntapahtua: kun sellainen ihminen kerran sille tielle joutuu, liukuu hän\nyhä nopeammin eteenpäin perikatoa kohti. Hän oli pelannut koko päivän\nkello 8:an asti illalla. En häntä enään sittemmin nähnyt, kuulin vaan\nkuinka hänen oli käynyt.\n\nPotapytsh oli uskollisesti ollut koko päivän hänen luonaan pelisalissa.\nSama maanpakolainen, joka edellisenä päivänä oli häntä avustanut, oli\nnytkin tarjonnut palvelustaan. Isoäiti ajoi hänet piankin tiehensä ja\notti toisen neuvonantajan, joka petti häntä vielä enemmän kuin\nedellinen. Hetken perästä käski hän tämänkin laputtaa ja ensimäinen,\njoka koko ajan oli pysytellyt läheisyydessä uhriansa vartioimassa pääsi\ntämän sijalle takaisin. Mutta toinenkaan ei väistynyt paikastaan ja\nniin sai isoäiti raukka pitää toisen oikealla, toisen vasemmalla\npuolellaan, ja aivan avuttomana katsella kuinka nämät menettelivät\nhänen rahojensa kanssa yhä omavaltaisemmin. Vihdoin täytyi hänen\nturvautua pelinhoitajan apuun, joka sitten vapautti hänet näistä\nhävyttömistä tunkeilijoista. Heidän taskunsa tutkittiin ja löydettiin\nniistä suuret summat, jotka he olivat isoäidiltä varastaneet. Pian tuli\ntaas uusi \"avustaja\", puolalainen hänkin. Ja kun hänen ensimäiset\npanoksensa onnistuivat hyvin sai hän isoäidin heti valtaansa. Tietysti\noli tämä sata kertaa edellisiä pahempi, ja iltaan päästessä olivat\nisoäidin asiat sillä kannalla, että hänen putipuhtaaksi kynittynä\ntäytyi jättää pelisali. Kaikki arvopaperit olivat puolalaisten\nsuosiollisella avulla vaeltaneet vaihtopankkiin. Isoäiti ei ollut\nhetkeksikään lähtenyt pöydästä; puolalaiset olivat hankkineet hänelle\nlihalientä ja teetä, päivällistä hän ei ollut syönyt. Huhu \"vanhasta\nvenäläisestä kreivittärestä, joka jo pelissä on menettänyt pari\nmiljoonaa\", oli kulovalkean tavoin levinnyt kaupungilla, ja kaikki\nriensivät pelisaliin katsomaan tätä, \"uudelleen lapseksi tullutta\nvanhusta.\" Onneton Potapytsh kertoi näitä kyynelsilmin. Kun ihmettelin,\nkuinka isoäiti oli voinut kestää niin kauvan pelisalissa, sanoi\nPotapytsh hänen joskus voittaneen suurehkojakin summia; tämä oli\ntietysti ylläpitänyt hänen rohkeuttaan. Pelaajat, jotka itse ovat\nistuneet 24 tuntia yhtämittaa pelipöydän ääressä, voivat tämän\nsitkeyden kyllä ymmärtää.\n\nHotellissakin oli päivän kuluessa tapahtunut kummia. Aamulla, ennen\nisoäidin pelisaliin lähtöä olivat kenraali ja Degrier päättäneet ottaa\nratkaisevan askeleen. Saadessaan kuulla isoäidin yhä vielä aikovan\nkoetella onneaan ruletin ääressä, lähtivät he tämän asuntoon viimeisen\nkerran suoraan keskustelemaan hänen kanssaan. Kenraali yritti ensin\nalussa avomielisesti tunnustaa kaikki. Hän ei salannut velkojaan eikä\nmieltymystään Blancheen ja teki kaiken voitavansa saavuttaakseen\nhyvällä tarkoituksensa, alentuipa oikein rukoilemaankin isoäitiä. Mutta\nkun näki kaikki puuhansa turhiksi, rupesi hän uhkailemaan, alkoi\nhuutaa, polkea jalkaansa ja syyti solvauksia isoäitiä kohtaan: tämä\noli, muka, häväissyt koko perheen ja tehnyt itsensä naurunalaiseksi\nkoko kaupungissa.\n\n\"Niin, te olette häväissyt venäläisen nimen, armollinen rouva\", kirkui\nhän, \"täytyy turvautua poliisiin!\"\n\nIsoäidin kärsivällisyys vihdoin loppui, ja hän ajoi kenraalin kepillä\nulos -- oikealla kepillä! Tämä sitten neuvotteli Degrierin kanssa,\nvoisiko jollain tekosyyllä ehkä kutsua poliisin apuun. Voitaisiin\nsanoa, tuumi kenraali, että tämä muuten sangen kunnioitettava vanhus on\nmenettänyt järkensä ja pelissä hävittänyt viimeisen roponsa, ja\nsentähden häntä mahdollisesti täytyisi ruveta pitämään silmällä.\nDegrier kohautteli olkapäitään ja hymyili kenraalin lapsellisille\nehdotuksille. Tämä alkoi vihdoin puhua paljasta pötyä juoksennellen\nepätoivoissaan edestakaisin huoneessa. Ranskalainen näki, ettei tässä\nmikään enään auttanut. Iltapäivällä oli hän kadonnut hotellista;\nillalla sain kuulla hänen jättäneen sen ainaiseksi, ensin\nkeskusteltuaan neiti Blanchen kanssa. Mitä ranskattareen tulee, oli hän\nsamana aamuna tehnyt päätöksensä: hän ei enään tahtonut tietää mitään\nkenraalista, eipä edes päästänyt tätä puheilleenkaan. -- Pelisalissa\ntapasi kenraali hänet ruhtinas Nilskin käsivarressa ja koetti kaikin\ntavoin herättää heidän huomiotaan, mutta kumpikaan ei ollut häntä\nnäkevinään. Samana iltana tuli neiti Blanchekin huomaamaan pettyneensä.\nTuli näet ilmi että ruhtinas ei ollutkaan sellainen Kroisos kuin oli\nluultu, vaan köyhä raukka, joka vielä lisäksi koetti lainata rahojakin\nneiti Blanchelta, hän muka maksaisi takaisin, sitten kuin ensin olisi\nkoettanut onneaan pelissä. Blanche tietysti raivostui, ajoi hänet heti\ntiehensä ja sulkeutui huoneeseensa.\n\nSaman päivän aamuna olin käynyt hakemassa mr. Astleyta, mutta en\ntavannut häntä mistään, en hotellista enkä pelisalista. Päivällisellä\nhôtel d'Angleterressa ei häntä myöskään näkynyt. Mutta iltapäivällä klo\n5:n aikaan satuin tapaamaan hänet asemalta tullessaan. Hän oli käynyt\nFrankfurtissa asioittensa tähden. Olisin mielelläni kysellyt häneltä\nPolinata, mutta en tiennyt, kuinka alottaisin ja mitä kysyisin.\nSitäpaitsi olin varma, että tämä, kaikesta kohteliaisuudestaan\nhuolimatta, sangen umpimielinen englantilainen ei sanallakaan\nmainitsisi sellaisesta, jonka oli aikonut pitää omana tietonaan.\nKerroin hänelle isoäidistä, joka yhä vaan oli pelisalissa. Hän sanoi\ntahtovansa vielä kerran mennä tätä katsomaan sinne, sillä hän oli\nerittäin huvitettu tällaisista tapauksista. Senjälkeen me erosimme.\n\nPolina oli kaiken päivää pysytellyt sisällä tai käynyt lasten kanssa\npuistossa kävelemässä. Kenraalin kanssa ei hän viime aikoina ollut\npaljon tekemisissä ja puhunutkin tälle vaan välttämättömimmistä\nasioista. Tänä päivänä täytyi kumminkin ratkaisun ja selvityksen heidän\nvälillään tapahtua, sillä Polinakin oli saanut kärsiä viime aikaisista\ntapahtumista. Kummastuksekseni oli hän sangen tyynen ja rauhallisen\nnäköinen, kun tapasin hänet lasten kanssa kävelyllä kylpypaviljongin\nläheisyydessä, ikäänkuin ne tapaukset, jotka saattoivat toiset melkein\njärjiltään, eivät olisi vähääkään häntä liikuttaneet. En aikonutkaan\npuhutella häntä, tervehdin vaan kaukaa ja hän nyökkäsi. Parooni\nWurmerhelmin rettelön jälkeen en ollut kertaakaan puhunut hänen\nkanssaan. Siihen oli syynä jonkinlainen lapsellinen uhmailu, joka\nvähitellen muuttui vastenmielisyydeksikin. Minuun koski syvästi hänen\nloukkaava välinpitämättömyytensä. Kuinka hän voi niin pilkallisesti\nkohdella minua? Eikö hän itse ollut sallinut minun puhua rakkaudestani\nja kylmänä katsellut kuinka se yhä kiihtyi kuluttavaksi intohimoksi?\nJos minun tunteeni olisivat olleet hänestä vastenmieliset, miksei hän\nitse kieltänyt minua niistä puhumasta? Hänen käytöksensä raivostutti\nminua. En voinut enään kestää tätä äänettömyyttä. Kun nyt tapasin hänet\nkävelyllä, varmistuin päätöksessäni. Huoneeseen päästyäni otin kynän ja\nkirjotin seuraavat rivit:\n\n    \"Polina Aleksandrovna! Minä näen selvästi tämän surullisen ilveilyn\n    viimeisen näytöksen lähestyvän. Ei ole epäilystäkään, että\n    teidänkin kohtalonne on vaarassa, kysyn siis vielä viimeisen\n    kerran: tarvitsetteko minua vai ette? Edellisessä tapauksessa,\n    jos vaan jollain tavalla voin teitä auttaa, _miten tahansa_, niin\n    olen käskettävänänne. Jään muutamaksi päiväksi vielä tänne\n    hotelliin ja pysyn huoneessani. Kirjoittakaa minulle tai kutsukaa\n    minua heti, kun tarvitsette.\"\n\nSuljin kirjeen ja lähetin palvelijan viemään sitä. Vastausta en\npyytänyt. Kolmen minuutin kuluttua sanansaattaja palasi tuoden sen\ntiedon, että \"käskettiin sanoa terveisiä.\"\n\nKello 7:n ajoissa kutsuttiin minut kenraalin luo. Hän oli huoneessaan,\npuettuna ulosmenoa varten, hattu ja keppi olivat sohvalla. Sisään\nastuessani seisoi hän keskellä lattiaa epätoivoisen näköisenä, pää\npainuksissa alas ja näytti puhelleen itsekseen. Tuskin oli hän\nhuomannut minut, kun hän kiivaasti astui vastaani, tarttui molempiin\nkäsiini ja veti minut sisälle. Sitten istui hän itse sohvaan ja painoi\nminut viereensä tuolille, yhä vaan pidellen käsistäni. Äkkiä\ntulvahtivat kyyneleet hänen silmistään ja vapisevalla, vaikeroivalla\näänellä alkoi hän:\n\n\"Aleksei Ivanovitsh, pelastakaa minut, pelastakaa! Armahtakaa, jumalan\ntähden!\"\n\nPitkään aikaan en voinut ymmärtää, mistä oli kysymys. Hän puhui\nlakkaamatta, hokien: \"Armahtakaa, armahtakaa!\" Vihdoin ymmärsin niin\npaljon, että hän pyysi minulta neuvoa, että hän surussaan ja tuskassaan\noli turvaantunut minuun saadakseen edes jollekulle puhua -- siinä\nkaikki. Hän näytti olevan aivan lopussa; viimeiset tapaukset olivat\nkoskeneet häneen kovin. Hän väänteli käsiään, olipa heittäymällään\npolvilleenkin eteeni, jotta minä olisin mennyt -- neiti Blanchen luo ja\nkoettanut taivuttaa tätä ottamaan hänet jälleen armoihinsa ja tulemaan\nhänen puolisokseen.\n\n\"Suokaa anteeksi, kenraali\", huudahdin minä, -- \"neiti Blanche ei\nkenties ole tähän asti minua ensinkään huomannutkaan. Mitä minä voin\ntehdä?\"\n\nKaikki vastaväitteeni olivat kuitenkin turhia; hän ei ollenkaan\nymmärtänyt minun puhettani, vaan jatkoi entiseen tapaansa. Alkoipa hän\npuhua isoäidistäkin, tietysti yhtä sekavasti koko ajan. Hän näytti yhä\nvaan odottavan apua poliisilta.\n\n\"Meillä\", pauhasi hän vihoissaan, \"meillä ei sellainen olisikaan\nmahdollista. Hyvin järjestetyssä valtiossa tiedetään kuinka sellaisia\nvanhoja höperöitä kohdella pitää. Hänet asetettaisiin siellä holhouksen\nalaiseksi! Niin, herraseni\", jatkoi hän päättävästi, nousten äkkiä\nsohvasta ja kävellen edestakaisin lattialla -- \"niin, hyvä herra,\nsuvaitkaa huomata se ... meillä ei kursailla sellaisia vanhoja\nämmiä ... ei, hyvä herra, niitä ei meillä ollenkaan kursailla.\"\n\nTämän sanatulvan kestäessä kääntyi hän alinomaan sen \"hyvän herran\"\npuoleen, joka hänen mielikuvituksensa mukaan oli eräässä nurkassa.\nSitten heittäytyi hän taas sohvaan ja alkoi ääneen nyyhkyttää ja loruta\npäättömiä. Hän puhui Degrierista, isoäidistä, veloistaan, johtuen yhä\nuudelleen puhumaan Blanchesta, jonka uskottomuus oli nähtävästi antanut\nhänelle loppuiskun.\n\n\"Se kiittämätön, se kiittämätön\", huudahteli hän tuskissaan. \"Sanokaa,\nAleksei Ivanovitsh, eikö tämä ole kiittämättömyyttä?\"\n\nNäin, etten voinut tehdä hänelle mitään. Ei ollut hyvä jättää häntä\nyksikseenkään, sentähden kehoitin erästä palvelijaa ja Fedossjaa\npitämään häntä silmällä. Itse menin huoneeseeni. Mutta tuskin olin\npäässyt ovesta sisään, kun Potapytsh tuli käskemään minua isoäidin luo.\nKello oli kahdeksan paikoilla ja isoäiti oli juuri palannut pelisalista\nlopullisesti menetettyään kaikki. Minä tapasin hänet istumassa\ntuolissaan; hän näytti lopen väsyneeltä ja kärsivältä. Marfa tarjosi\nhänelle teetä ja melkein väkisin pakotti hänet ottamaan sen. Isoäidin\nääni ja puhuttelutapa tuntuivat kummallisesti muuttuneen.\n\n\"Tervetuloa, isäseni, Aleksei Ivanovitsh\", sanoi hän hiljaa päätään\nnyökäten. \"Anteeksi että vielä kerran vaivasin sinua. Suo anteeksi\nvanhalle mummolle. Sinne olen minä jättänyt kaikki, ystäväiseni, lähes\nsatatuhatta ruplaa. Olit oikeassa, kun et enään tullut kanssani eilen.\nNyt ei mulla ole äyriäkään. Mutta en tahdo enään hetkeksikään jäädä\ntänne. Kello 10 lähtee juna, siinä lähden. Olen lähettänyt hakemaan\nsinun englantilaistasi -- Astley, mikä lie -- jotta hän lainaisi mulle\n3,000 frankia kahdeksaksi päiväksi. Minulla on, isäseni, kylliksi\nvieläkin. On kolme kylää ja kaksi taloa. Rahojakin on, en ottanut\nkaikkia mukaani. Sanon sitävarten, ettei hän epäilisi mitään... Kas,\ntuossa hän on itsekin. Totta tosiaan kunnon mies!\"\n\nMr. Astley oli heti rientänyt isoäidin luo ja lainasi tälle arvelematta\n3,000 frankia. Viipymättä kauvempaa, heitti hän hyvästit ja lähti.\n\n\"Nyt lähde sinäkin, Aleksei Ivanovitsh. Minulla on vielä toista tuntia\naikaa, tarvitsen levähtää -- tuntuu kuin olisin rikkiruhjottu. Älä sinä\nminua toru, vanhaa hupsua. En tahdo enään moittia teitä nuoria\nkevytmielisyydestänne enkä liioin tuota onnetonta kenraalianne. Rahoja\nhän ei kuitenkaan minulta saa, hän on liian typerä mielestäni, vaikka\nenhän minä, vanha hupsu, ole viisaampi kuin hänkään. Jumala on\nrangaissut vanhoilla päivilläni minua ylpeydestäni. Hyvästi nyt!\nMarfusha, autas minua ylös.\"\n\nJätin isoäidin hyvästi ja lupasin tulla asemalle saattamaan. Hänen\nmatkansa kovaonninen loppu olisi varmaan tehnyt minuun syvemmän\nvaikutuksen, jos eivät muut seikat tällä kertaa olisi enemmän\nkiinnittäneet huomiotani. En voinut istua sisällä huoneessani, menin\nkäytävään ja juoksin rappuja alas vähän rauhoittuakseni ulkoilmassa.\nKirjeeni Polinalle oli selvä ja vääjäämätön. Ratkaisu näytti olevan\novella. Degrier oli poissa sen mukaan kuin minulle oli kerrottu\nhotellissa. Jos en voi tulla Polinan ystäväksi, niin ehkä hän tarvitsee\npalvelijan. Jollain tavoin täytyy minun olla hänelle hyödyksi --\nvälitän edes hänen kirjevaihtoaan!\n\nVähän ennen junan lähtöä tulin asemalle ja autoin isoäitiä vaunuun. Hän\noli ottanut yksityisvaunun itselleen ja palvelijoilleen.\n\n\"Kiitoksia, isäseni, uhrautuvasta avuliaisuudestasi\", sanoi hän\nhyvästiä heittäissään. \"Ja muistuta Praskovjaa eilisistä sanoistaan.\nMinä odotan häntä.\"\n\nMinä lähdin kotiin. Tullessani kenraalin huoneen ohi tapasin Fedossjan\nja kysyin häneltä, kuinka kenraalin laita oli. \"Ei mitään hätää,\nisäseni\", vastasi hän nolona. Tahdoin kumminkin itse nähdä tätä, mutta\njäin ällistyneenä ovelle seisomaan, kun näin neiti Blanchen istumassa\nkenraalin rinnalla. Kumpikin oli mitä oivallisimmalla tuulellaan.\nMyöskin rouva de Cominges oli siellä ja sohvalla istuen katseli täynnä\näidillistä arvokkaisuutta molempia lempiviä. Kenraali näytti ilosta\nhullaantuneen. Hän laverteli mielettömyyksiä. Kasvot hermostuneen\nnaurun vääristäminä olivat tuhansissa rypyissä, jotta ei silmiäkään\nnäkynyt. Kuulin Blanchelta itseltään, että tämä oli tullut vaan\n\"kuivaamaan hänen kyyneleitään\". Kenraali-parka ei tiennyt kohtalonsa\nolevan jo ratkaistun. Blanche oli nimittäin pannut jo tavaransa kuntoon\nmatkustaakseen ensi aamujunalla Pariisiin.\n\nEn tahtonut häiritä näitä molempia onnellisia, vaan käännyin\nkynnykseltä ja menin huoneeseeni. Ovea avatessani äkkäsin erään olennon\nistuvan tuolilla akkunan luona. Hän ei liikahtanutkaan minun\ntullessani. Kiiruhdin hänen luokseen, ja -- sydämeni seisahtui: se oli\nPolina!\n\n\n\n\nXII.\n\n\nMinä huudahdin.\n\n\"Mikä teidän on\", kysyi hän omituisella äänellä. Hän oli kalpea ja\nsynkkä.\n\n\"Kuinka, mitä tämä on? Tekö? Täällä, minun luonani!\"\n\n\"Kun tulen, tulen _ainiaaksi_. Se on tapani. Saatte kohta nähdä;\nsytyttäkää kynttilä.\"\n\nSytytin kynttilän. Hän nousi, tuli pöydän luo ja pani sille avonaisen\nkirjeen.\n\n\"Lukekaa\", käski hän.\n\n\"Tämä, -- tämä on Degrierin käsialaa\", huudahdin ottaessani kirjeen.\nKäteni vapisivat, ja sanat tanssivat silmissäni. Olen unohtanut kirjeen\nsisällyksen kokonaisuudessaan, mutta muistan hyvin erityisiä kohtia\nsiitä. Jotenkin tähän tapaan se kuului:\n\n\"Mademoiselle\", kirjoitti Degrier, \"epämieluisat asianhaarat pakottavat\nmun viipymättä lähtemään täältä. Olette varmaan itsekin huomanneet mun\ntähän asti tahallani välttäneen ratkaisevaa selitystä välillämme,\nennenkuin kaikki asiat olisivat kunnossa. Tämän vanhuksen, teidän\nsukulaisenne saapuminen tänne ja hänen kummallinen käytöksensä ovat\ntehneet lopun epäilyksistäni. Minun omat sotkeutuneet asiani eivät\nsalli minun enään antautua mieluisain toiveitten valtaan, kuten tähän\nasti. Minä valitan sitä, mikä on tapahtunut; toivon kuitenkin, ettette\nkäytöksessäni voine huomata mitään aatelis- ja kunnonmiehelle\nsopimatonta. Koska olen menettänyt melkein koko omaisuuteni isäpuolenne\ntähden, katson itseni oikeutetuksi tässä kiusallisessa asemassani\nkoettaa pelastaa vielä jälelläolevan. Olen antanut Pietarissa olevien\nystävieni tehtäväksi myydä yhden minulle pantatuista tiloista. Mutta\nkun tiedän kevytmielisen isäpuolenne tuhlanneen teidänkin omaisuutenne,\nolen minä päättänyt antaa anteeksi 50,000 frankia hänen veloistaan ja\njättää teille tämän ylläolevan summan velkakirjat, jotta voitte\nlaillista tietä hakea, mitä olette menettänyt. Minä toivon,\nmademoiselle, menettelyni olevan teille suureksi hyödyksi nykyisissä\nolosuhteissamme, ja toivon myöskin tällä menettelylläni täyttäväni\nvelvollisuuteni aatelismiehenä ja kunnon miehenä. Olkaa vakuutettu,\nettä teidän muistonne ei ole ikinä haihtuva sydämestäni.\"\n\n\"Selväähän se oli. Voitteko te muuta odottaakaan\", sanoin minä\nPolinalle harmissani.\n\n\"Minä en ole mitään odottanut\", vastasi hän näennäisesti tyynenä,\nvaikka luulin huomaavani hänen äänensä vavahdelleen omituisesti. \"Olen\njo aikoja sitten tehnyt päätökseni. Minä olen lukenut hänen kasvoistaan\najatuksensa ja olen tiennyt, mitä hänen sisällään piili. Hän luuli,\netten niin helposti taipuisi, että pysyisin lujasti...\" -- hän purasi\nhuuleensa ja vaikeni. -- \"Tahallani olen yhä enemmän halveksinut\nhäntä\", jatkoi hän hetken kuluttua, -- \"minä tiesin liiankin hyvin,\nmitä minulla oli häneltä odotettavissa. Heti kun sähkösanoma perinnöstä\nolisi saapunut, olisin heittänyt hänen silmilleen sen summan, jonka\ntämä tolvana oli hänelle velkaa ja ajanut hänet ulos ovesta! Jo kauvan,\nkauvan olen minä vihannut häntä. Oi ennen hän ei ollut sellainen, mutta\nnyt, nyt... Millä riemulla minä viskaisinkaan hänelle nyt nämät 50,000\nfrankia ja sylkisin häntä!\"\n\n\"Mutta hänen kenraalille palauttamansa velkakirjat? Lähettäkää ne\ntakaisin.\"\n\n\"Ei käy laatuun.\"\n\n\"Se on totta, ei käy laatuun. Eihän kenraali nyt voisi... Entäs\nisoäiti\", huudahdin äkkiä.\n\nPolina katseli minua hajamielisenä ja tyytymättömänä.\n\nVihdoin sanoi hän ärtyisesti: \"Mitäpä hyötyä isoäidistä olisi? Hänen\npuoleensa en kumminkaan aijo kääntyä... En aijo ruveta armoilla\nelämään\", lisäsi hän närkästyneenä.\n\n\"Mutta mitäs on tehtävä\", huudahdin minä, \"ja kuinka, kuinka te voitte\nrakastaa tätä Degrieriä? Se konna! Tahdotteko, minä tapan hänet\nkaksintaistelussa? Missä hän nyt on?\"\n\n\"Hän on Frankfurtissa ja aikoo viipyä siellä kolme päivää.\"\n\n\"Sanokaa sana vaan, ja minä lähden sinne huomenna, heti, ensi junalla\",\nhuudahdin mielettömässä kiihkossani.\n\nHän naurahti.\n\n\"Ja jos hän silloin sanoo teille: maksakaa ensin takaisin mun 50,000\nfrankiani. -- Mitä varten ryhtyä kaksintaisteluun? Tyhmyyksiä!\"\n\n\"Mutta kuinka, millä tavalla sitten saamme nuo 50,000 frankia\", huusin\nhampaitani kiristellen. \"Niitä ei, totisesti, poljeta maasta\nsilmänräpäyksessä! -- Kuulkaa, mitä sanotte mr. Astleysta\", kysäsin\nyhtäkkiä.\n\nHänen silmänsä salamoivat kiukusta.\n\n\"Mitä? _Sinä itse_ siis vaadit minua hylkäämään sinut ja menemään tuon\nenglantilaisen luo\", sanoi hän katsellen minua läpitunkevasti ja\nhymyillen katkerasti. -- Ensi kerran eläissään sinutteli hän minua.\n\nYhtäkkiä näytti häntä pyörryttävän ja hän vaipui voimattomana sohvalle.\nKuin salama olisi iskenyt minuun! Seisoin jähmettyneenä hänen edessään,\nen tahtonut uskoa korviani enkä silmiäni. Mitä, onko totta, hän\nrakastaa minua! Hän on tullut _minun_ luokseni eikä mr. Astleyn! Ihan\nyksinään, omalla vastuullaan on tämä nuori nainen tullut minun\nasuntooni hotellissa välittämättä siitä, että hän täten häpäisee\nitsensä koko maailman silmissä, -- ja minä, minä seison hänen edessään\nenkä vieläkään ymmärrä!\n\nHurja ajatus iski mieleeni.\n\n\"Polina! Anna minulle tunti aikaa! Odota täällä yksi ainoa tunti,\nminä ... minä tulen pian takaisin. Se on välttämätöntä! Saat nähdä!\nPysy täällä, pysy täällä!\"\n\nSyöksyin huoneesta välittämättä hänen kummastelevista, kysyvistä\nkatseistaan. Hän huusi jotain minun jälkeeni, mutta minä en pysähtynyt\nkuuntelemaan.\n\nTapahtuu todellakin toisinaan, että jokin kummallinen, aivan mahdoton\najatus iskee niin lujasti mieleen, että se lopulta alkaa tuntua aivan\nyksinkertaiselta, helpolta toteuttaa. Ja vielä: tähän ajatukseen\ntarvitsee vaan liittyä väkevä, intohimoinen toivomus, niin kohta tuntuu\nse aivan salliman suomalta, välttämättömältä, edeltäpäin määrätyltä.\n\nEhkä tässä pohjalla piilee jokin erityinen sieluntila, yhdistetty\naavistuksista, tahdonponnistuksista ja äkkiä kiihtyneestä\nmielikuvituksesta tai jotain sentapaista, jota ei voi niin tarkkaan\nmääritellä. Olipa miten tahansa, tänä iltana tapahtui jotain, jota en\nikinä unohda, jotain tavatonta, joka ehkä voitaisiin selittää\naritmetiikan lakien avulla, mutta joka siitä huolimatta tuntuu minusta\nvielä tänäkin hetkenä ihmeeltä.\n\nKello oli neljänneksen yli kymmenen, kun tulin pelisaliin. Tein sen\nlujasti luottaen onneeni ja niin liikutetussa mielentilassa, etten ole\nkoskaan sellaisessa ollut.\n\nPelisalit olivat vielä täynnä väkeä, vaikka nyt oli tuskin puoleksikaan\nniin paljon kuin aamulla.\n\nYli klo 11 viipyvät pelipöydän ääressä ainoastaan todellisesti hurjat\npelaajat, jotka eivät välitä muusta kuin ruletista, jotka koko\nkylpykautena eivät kiinnitä mihinkään muuhun huomiotaan eivätkä mitään\nmuuta harrasta. He pelaavat aikaisesta aamusta myöhään iltaan,\npelaisivatpa koko yönkin, jos se vaan kävisi päinsä, ja aina\nvastenmielisesti lähtevät pelisalista, kun se klo 12:lta suljetaan. Kun\nvanhin pelinhoitaja juuri vähän ennen sulkemista julistaa: \"Les trois\nderniers coups, messieurs\" [kolme viimeistä panosta, hyvät herrat],\novat he valmiit uskaltamaan tällöin kaikki, mitä taskussaan on, ja\nmenettävät tavallisesti silloin. Menin samaan pöytään, jossa isoäiti\noli istunut. Siinä oli tilaa, joten helposti voin saada paikan\nitselleni. Suoraan edessäni vihreällä veralla oli piirrettynä sana\n\"Passe\".\n\n\"Passe\" -- se merkitsee numerojaksoa 19-36. Ensimäinen puolisko, 1-18\nmerkitään sanalla \"Manque\". Mutta mitä minulle nämät merkitsivät? En\nosannut nyt tuumia enkä laskea. En kuullut edes, mikä luku oli viimeksi\nsattunut, vaan otin heti jäljellä olevat 20 fredrichsd'oriani\ntaskustani ja nakkasin ne eteeni sanalle \"Passe\".\n\n\"Kaksikymmentä kaksi\", huusi kassanhoitaja.\n\nOlin voittanut ja annoin panoksen ja voiton jäädä peliin.\n\n\"Kolmekymmentä yksi\", huusi kassanhoitaja.\n\n\"Voitto taaskin! Minulla oli jo 80 fredrichsd'oria. Työnsin koko summan\nkahdelletoista keskimäiselle (voitto oli siinä kolmenkertainen). Pyörä\nkieppui ja pysähtyi luvulle 24. Eteeni pantiin kolme kääröä, jokaisessa\n50 fredrichsd'oria ja lisäksi 10 kultarahaa, joten minulla kaikkiaan\noli nyt 240 fredrichsd'oria. Kuin kuumeessa työnsin koko rahakasan\npunaselle, -- ja yhtäkkiä tajusin, mitä tein! Ainoan kerran koko pelin\nkestäessä! Kauhu värisytti ruumistani, käteni ja jalkani vapisivat.\nKammolla tunsin tässä silmänräpäyksessä, mitä nyt tappio minulle\nmerkitsisi. Elämästäni pelasin!\n\n\"Punanen\", huudahti pelinhoitaja, ja minä hengähdin syvään; oli kuin\ntuhannet tuliset muurahaiset ryömisivät pitkin ruumistani. Minulle\nmaksettiin 4,000 guldenia seteleissä ja 80 fredrichsd'oria! Osasin\nvielä laskea ne. Asetin panoksen, muistaakseni 2,000 guldenia,\nuudelleen kahdelletoista keskimäiselle ja menetin; kultarahanakin\nmenivät menojaan. Vimmastuneena otin jälellä olevat 2,000 guldeniani ja\npanin ne umpimähkään kahdelletoista ensimäiselle. Lyhyen\nsilmänräpäyksen ajan tunsin jotain, jollaista madame Blanhard lienee\ntuntenut, kun hän Pariisissa putosi alas ilmapallosta.\n\n\"Neljä\", huusi pelinhoitaja.\n\nOlin taas 6,000 guldenin omistaja. Tunsin voitonvarmuutta ja pelkoni\noli tiessään. Huolimattomasti viskasin 4,000 guldenia mustalle; minun\njälkeeni asetti kymmenen pelaajaa panoksensa mustalle.\n\nPelinhoitajat vilkaisivat toisiinsa ja vaihtoivat pari sanaa keskenään.\nPöydän ympärillä seisovien katselijain joukosta kuului kuisketta.\n\nMusta voitti. Kuinka tämän perästä panokset asetin, en voi sanoa.\nMuistan vaan, ikäänkuin unessa, minulla kerran olleen 16,000 guldenia,\njotka kolmen epäonnistuneen yrityksen perästä kutistuivat 4,000:een.\nJäännöksen työnsin puoleksi tiedotonna, sillä ajattelemaan en enään\nkyennyt, sanalle \"passe\" ja voitin. Noin neljä kertaa perätysten voitin\nja tiesin vaan voittaneeni tuhansia. Muistan kahdentoista keskimäisen\nsattuneen enimmäkseen ja vihdoin turvausin yksinomaan niihin. Ne\nsattuivat jotenkin säännöllisesti kolme tai neljä kertaa peräkkäin,\nsitten sattui pari kertaa toisille numeroille, jonka jälkeen taas\nkeskimäiset palasivat kolme, neljä kertaa perätysten. Tämä on omituinen\nesimerkki siitä säännöllisyydestä, josta jo olen maininnutkin, ja joka\nkerrassaan kumoo kaikki lyijykynällä tehtyjen muistiinpanojen avulla\nharkitut laskut. Minkälaisia hirveitä kolttosia onni välistä tekeekin\ntällaisissa tapauksissa!\n\nTaisi olla puolen tuntia kulunut tulostani, kun pelinhoitaja selitti\nminun voittaneen 30,000 guldenia, ja että ruletti täydyttiin huomiseen\nasti sulkea, koska pankki ei vastaa suuremmasta summasta. Sieppasin\nkultarahani pöydältä ja ajoin taskuuni. Setelit otin käteeni ja\nkiiruhdin toiseen pöytään, jossa vielä pelattiin. Koko joukko hyökkäsi\nperässäni. Täällä sain heti paikan. Aloin asettaa panoksia umpimähkään,\nmistään välittämättä. En ymmärrä, mikä minut pelasti!\n\nSilloin tällöin välähti mielessäni jotain ajatuksentapaista, ja minä\nturvauduin erityisiin lukuihin. Mutta pian jätin ne taas ja asetin\npanokseni kuten ennenkin. Toisinaan en huomannutkaan voittaneeni ja\npelinhoitajain täytyi tulla avukseni. Tein typeriä erehdyksiä. Hiki\nvirtasi ohimoiltani, ja käteni vapisivat. Muutamat puolalaiset\ntarjosivat minulle apuaan, mutta en huomannutkaan heitä. Onneni oli\nhorjumaton! Äkkiä kuului ympärilläni puheen sorinaa ja naurua. \"Hyvä,\nhyvä\", huusivat kaikki, toiset taputtivat käsiäänkin.\n\nToisessakin pöydässä voitin 30,000 guldenia, ja pankki suljettiin siksi\npäiväksi.\n\n\"Lähtekää, lähtekää\", kuiskasi joku oikealla puolellani. Se oli muuan\nFrankfurtin juutalainen, joka koko ajan oli seisonut vieressäni ja\nluullakseni auttanut minua pelissä.\n\n\"Lähtekää, jumalan tähden\", kuiskasi toinen ääni vasemmalla puolellani.\nKatsahdin ympärilleni ja näin vaatimattomasti ja siististi puetun\nnaisen, noin 30-vuotiaan, sairaalloisen kalpean ja kärsivän näköisen,\nmutta kasvoissaan näkyi vielä kadonneen kauneuden jälkiä. Olin juuri\naikeessa työntää kultakääröt ja setelit taskuihini; niin huomaamatta\nkuin suinkin annoin käärön fredrichsd'oreja luistaa kalpean naisen\nkäteen. Hän kiitti minua hermostuneesti pusertaen kättäni laihoilla,\nhienoilla sormillaan. Tämä oli silmänräpäyksen työ. Kun olin saanut\nkaikki taskuihini, lähdin pelaamaan \"trente et quarantea\". Yleisö, jota\ntämän pelin ääressä tapaa, on hienompaa kuin rulettiyleisö. Pankki\nvastaa täällä 100,000 taalerista, mutta korkein panos ei täälläkään saa\nolla suurempi kuin 4,000 guldenia. Minulla ei ollut aavistustakaan\ntästä pelistä, sen vaan tiesin, että täälläkin panokset asetetaan\npunaselle ja mustalle. Tästä nyt sitten alotin. Kaikki kokoontuivat\nympärilleni. En muista kertaakaan koko aikana ajatelleeni Polinaa.\nAntauduin vaan omituisen mielihyvän tunteen valtaan kuullessani\nsetelien kahinaa, joita kasaantui eteeni yhä enemmän ja enemmän.\n\nKohtalo näytti todellakin valinneen minut suosikikseen tänä iltana.\nTodellakin harvinaisia onnen sattumia seurasi lakkaamatta toisiaan.\nErityisesti muistan punasella olleen tavattoman onnen. Verrattain usein\nsattuu että jollakulla numerojaksolla tai värillä on pysyväinen\nmenestys. Punanen esim. sattuu joskus kymmenen tai viisitoistakin\nkertaa perätysten. Edellisellä viikolla satuin itse näkemään sen\ntapahtuvan kaksikymmentä kertaa yhteen jaksoon -- tapaus, joka herätti\nsuurta huomiota ja vilkasta keskustelua. Luonnollista on kuitenkin,\nettä harvoin uskalletaan asettaa panosta enempää kuin kymmenen kertaa\nperätysten samalle värille. Kokeneet pelaajat varsinkin ymmärtävät\nvaroa tätä, sillä he tietävät tällaisien kohtalon oikkujen voivan\nkääntyä hyvinkin turmiollisiksi. Sen pahemmin käy vasta-alkajien, jotka\nkerta toisensa perästä pysytteleivät samalla värillä yhä korottaen\npanoksiaan. Vähässä ajassa hävittävät he siten tyyten kaikki, mitä\nheillä on.\n\nNyt minä kuitenkin pysyttelein itsepintaisesti punasella, kun näin\ntämän värin jo osuneen paikalle useita kertoja. Kenties oli\nturhamielisyydelläkin tässä pieni osansa, tahdoin näet hämmästyttää\nkatsojiani päättömällä hurjuudellani, joka vihdoin meni mielettömyyteen\nasti. Sieluni, näinä päivinä niin monien erilaisten, voimakkaitten\nvaikutusten alainen, näytti kaipaavan yhä väkevämpää yllykettä, se\ntuntui yhä levottomammin ja intohimoisemmin värisevän, kunnes se\nlopullisesti väsähtyisi. En valehtele väittäissäni olleeni valmis\narvelematta panemaan peliin 50,000 guldenia kerrallaan, jos vaan\nsäännöt olisivat sen sallineet. Ympärilläni puhuttiin yhä kovemmin,\nminulle huudettiin olevan sulaa hulluutta asettaa yhä panokset\npunaselle, koska se oli jo sattunut neljätoista kertaa perätysten.\n\n\"Herraseni, te olette jo voittanut 100,000 guldenia\", kuului ääni\nsivullani.\n\nHavahduin. Kuinka? Olenkos minä jo voittanut 100,000 guldenia. Mitä\nminä enemmällä tein? Hyökkäsin seteleihin käsiksi ja aloin tunkea niitä\ntaskuihini laskemattakaan niitä, kahmaisin kultakääröt ja riensin ulos\nsalista. Minulle naurettiin siinä rynnätessäni väkijoukon läpi taskut\nkohollaan seteleistä, kumarassani kullan painosta. Joka taholta\nkurotettiin minua kohti käsiä, ja minä annoin katsomatta, paljonko.\nUlkokäytävällä pidätti minut kaksi juutalaista kauppiasta.\n\n\"Te olette rohkea, sangen rohkea\", sanoivat he minulle. \"Mutta\nmatkustakaa pois huomenna, ja ennemminkin jo, muuten menetätte te\nkaikki.\"\n\nEn kuunnellut heitä enempää. Kävelypuistossa oli pilkkopimeä.\nHotelliini oli noin 500 askelta. En koskaan ollut pelännyt rosvoja enkä\nvarkaita pienenäkään ollessani; nytkään en heitä ajatellut. Minut oli\nvallannut omituinen, melkeinpä hirveä tunne -- menestyksen, voiton,\nvoiman -- en oikein tiedä, kuinka sitä sanoisin. Polinankin kuva tuli\nnyt mieleeni. Minulle selvisi, että nyt kiiruhdan hänen luokseen,\ntapaan hänet pian, kerron kaikki ja näytän rikkauteni hänelle... Mutta\nen enään voinut muistaa, mitä hän oli minulle ennemmin puhunut, ja\nmiksi olin lähtenyt enkä muitakaan puolen tuntia sitten tapahtuneita\nasioita. Ne tuntuivat minusta jo aikoja sitten olleilta ja menneiltä --\nniitä me emme enään muistele. Tästä lähtien alkaa kaikki ihan alusta.\nYhtäkkiä melkein jo käytävän toisessa päässä valtasi minut hirveä\npelko: \"Mitä jos minut nyt murhataan ja ryöstetään!\" Kauhuni kasvoi\njoka askeleella. Minä melkein juoksin. Äkkiä välkähtivät vastassani\nhotellin valaistut akkunarivit -- jumalan kiitos, kotona!\n\nTöyttäsin rappuja ylös neljänteen kerrokseen ja tempasin oveni auki.\nPolina oli vielä huoneessani. Hän istui sohvalla ristissä käsin.\nPöydällä paloi kynttilä. Hän katseli minua ihmetellen, ja minä\nmahdoinkin tällä hetkellä näyttää omituiselta. Pysähdyin hänen eteensä\nja aloin pöydälle tyhjentää taskujani.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nMuistan hänen katsoneen kasvoihini kovasti jännitettynä, nousematta\npaikaltaan, liikahtamatta.\n\n\"Kaksisataatuhatta frankia voitin\", huudahdin laskiessani viimeisen\nsetelin pöydälle.\n\nKulta ja setelit peittivät pöydän; en voinut kääntää katsettani niistä\nja unohdin hetkeksi Polinankin läsnäolon. Aloin järjestää seteleitä\nkasoihin, sitten laskin kullan. Jätin kaikki pöydälle ja rupesin\nmietteissäni nopein askelin kävelemään edestakaisin lattialla. Äkkiä\nmenin pöydän luo ja laskin rahat uudelleen. Sitten juolahti mieleeni\nsulkea ovi. Hyökkäsin sille ja väänsin avainta pari kertaa. Vihdoin\npysähdyin ajatuksissani pienen matkalaukkuni eteen.\n\n\"Panenko ne laukkuuni huomiseen asti\", kysäsin Polinaan kääntyen, äkkiä\nmuistaen hänet. Tämä istui yhä paikallaan tarkoin katsellen minun\npuuhiani. Kasvoillaan oli omituinen ilme, joka ei minua ensinkään\nmiellyttänyt. En erehdy sanoessani sen osoittaneen vihaa.\n\nNopein askelin astuin hänen luokseen. \"Polina\", sanoin minä, \"tässä on\nkaksikymmentäviisi tuhatta guldenia, se on enemmän kuin viisikymmentä\ntuhatta frankia. Ottakaa, heittäkää hänen silmillensä huomenna.\"\n\nHän ei vastannut mitään.\n\n\"Jos tahdotte, vien itse ne hänelle huomenaamulla varhain.\"\n\nHän purskahti nauruun ja nauroi kauvan.\n\nHämmästyneenä ja suuttuneena katselin häntä. Hän nauroi ilkeästi,\npilkallisesti aivankuin tulisimmin hänelle tunteitani selittäessänikin.\nVihdoin hän vaikeni ja alkoi otsa rypyssä, vihaisesti katsella minua\nkiireestä kantapäähän.\n\n\"Minä en ota teidän rahojanne\", sanoi hän halveksuvasti.\n\n\"Kuinka? Mitä se merkitsee\", huudahdin. \"Miksi ette, Polina?\"\n\n\"En ota lahjaksi rahoja.\"\n\n\"Tarjoan ne teille ystävänä. Teidän tähtenne olen valmis elämänikin\nuhraamaan.\"\n\nHän loi minuun pitkän, tutkivan katseen ikäänkuin olisi tahtonut lukea\nsisimmät ajatukseni.\n\n\"Paljon te minusta maksattekin\", huudahti hän nauraen. \"Degrierin\nrakastajatar ei ole viidenkymmenen tuhannen arvoinen.\"\n\n\"Polina, kuinka voittekaan puhua tuolla tavoin minulle\", huudahdin\nnuhdellen. Olenko minä mikään Degrier?\"\n\n\"Minä vihaan teitä! Niin ... niin! Minä rakastan teitä yhtä vähän kuin\nDegrieriakaan\", huusi hän silmät säkenöiden.\n\nÄkkiä hän peitti käsillään kasvonsa ja sai itkukohtauksen. Menin hänen\nluokseen rauhoittaakseni häntä. Ymmärsin, etten minä ollut syynä hänen\nmielenliikutukseensa. Hän käyttäytyi kuin mieletön.\n\n\"Osta minut, osta, jos tahdot! Viidelläkymmenellä tuhannella frankilla\naivankuin Degrier, -- tahdotko\", nyyhkytti hän suonenvedontapaisesti.\nMinä syleilin häntä, suutelin hänen käsiään, jalkojaan, vaivuin\npolvilleni hänen eteensä.\n\nKohtaus meni ohi. Hän laski kätensä minun olkapäilleni ja alkoi taas\nkatsella minua läpitunkevasti; hän näytti tahtovan tutkia jotain\nkasvoistani. Puhuin hänelle lakkaamatta, mutta luulen, ettei hän minua\nkuullutkaan, vaan oli vaipunut omiin ajatuksiinsa. Hänen kasvoillaan\noli outo, miettivä ilme. Milloin painoi hän minut rintaansa vasten\nhymyn valaistessa hänen piirteitään, milloin työnsi minut kiivaasti\nluotaan ja katseli synkkänä eteensä.\n\nYhtäkkiä sulki hän minut kiihkeästi syliinsä.\n\n\"Rakastathan sinä minua, rakastat\", puhui hän, \"tahdoit minun tähteni\nvaatia paroonin kaksintaisteluun!\" -- Ja hän nauroi niin hilpeästi,\nsydämellisesti, että hänen muuten ankarat piirteensä näyttivät melkein\nlapsellisilta, herttaisilta. Mitä oli minun tekeminen? Olin itse\nikäänkuin kuumeessa, itkin ja nauroin hänen kanssaan. Muistan hänen\nalkaneen puhua jotain, mitä en ollenkaan voinut käsittää. Kuiskien ja\nhyväillen minua kertoi hän nopeasti ja sekavasti jotain koettaen niin\npian kuin suinkin saada sen loppuun puhutuksi. Sitten nauroi hän taas\nniin heleästi, että minä pelästyin.\n\n\"Ei, ei, sinä armas, armas\", kuiskasi hän. \"Sinä uskolliseni!\"\n\nJa taas pani hän kätensä olkapäilleni ja katseli minua läpitunkevasi ja\ntutkivasti ja sanoi:\n\n\"Sinä rakastat minua, rakastat, -- todellakin rakastat?\"\n\nEn kääntänyt silmiäni hänestä, en voinut kyllikseni katsella häntä. Kun\nhän huomasi minun intohimoisen katseeni, hymyili hän viekkaasti ja\nalkoi aivan aiheettomasti puhua mr. Astleysta. En oikein ymmärtänyt,\nmitä hän englantilaisesta sanoi, mutta minusta näytti hän tekevän pilaa\ntästä. Hän toisti yhä, että tämä odotti häntä, aivan varmaan seisoi\nakkunan alla -- \"niin, niin, akkunan alla ... avaa se ja katso ulos,\nsiellä hän on aivan varmaan.\" Hän työnsi minua veitikkamaisesti\nhymyillen akkunaa kohti, mutta tuskin olin sinnepäin liikahtanutkaan,\nennenkuin hän alkoi taas nauraa ja heittäytyi takaisin syliini.\n\n\"Me matkustamme siis todellakin. Huomennahan me matkustamme\", kysyi hän\näkkiarvaamatta. \"Kuinka luulet, vieläkö saavutamme isoäidin? Ehkä\ntapaamme hänet vielä Berliinissä? Mitä hän sanonee, kun niin\nodottamatta ilmestymme hänen eteensä? Ja mr. Astley? Hän ei syöksy alas\nSchlangenbergiltä. Vai luuletko? Ha-ha-ha! Tiedätkö, hän ehdotti\nminulle, että ensi vuonna matkustaisimme yhdessä pohjoisnavalle! Mainio\naate, eikö totta? Muuten on hän kunnon poika, tuo mr. Astley, onpa hän\nsanonut säälivänsä narrimaista kenraaliammekin... Ja sinä, sinä tahdot\ntodellakin hakea käsiisi Degrierin ja tappaa hänet?... Ei, sitä en\nsalli, ... etkä sinä saa tappaa parooniakaan\", lisäsi hän nauraen. \"Oi,\nkuinka hullunkurinen sinä olit, kun lähetin sinut paroonittaren luo.\nMainiota oli katsella teitä kolmea. Sinusta ei ollut erittäin hauskaa\nmennä sinne, ... ja kuinka minä nauroin sinulle, ha, ha, ha!\"\n\nHän alkoi taas suudella ja syleillä minua ja kallisti päänsä olalleni.\nMinä en ajatellut mitään enkä kuullut mitään. Minua pyörrytti...\n\nKello oli jo noin seitsemän aamulla. Polina istui vieressäni ja katseli\neteensä kummallisesti aivankuin juuri olisi tointunut tainnoksista ja\nkoettaisi koota ajatuksiaan. Viimein sattui hänen katseensa pöytään ja\nsiinä oleviin rahakasoihin. Pääni oli raskas ja kipeä. Tahdoin tarttua\nPolinan käteen, mutta hän työnsi minut kiivaasti luotaan ja ponnahti\nseisomaan. -- Sateisen yön jälkeen oli pilvinen ja kolkko aamu. Hän\nmeni akkunan luo, avasi sen ja nojautui kyynärpäillään akkunalautaan\nkatsellen ulos. Täten hän seisoi muutaman minuutin liikahtamatta tai\nkuulematta, mitä hänelle sanoin. Tuska valtasi minut ajatellessani,\nmitä oli tapahtunut, ja kuinka tämä kaikki olisi päättyvä. Äkkiä Polina\nkääntyi, meni pöydän luo ja sanoi liikutuksesta vapisevalla äänellä,\nkatsellen minua rajattoman vihan ilme kasvoillaan:\n\n\"No, saanko minä nyt sitten viisikymmentä tuhatta frankiani?\"\n\n\"Polina, nytkö taas alat...\"\n\n\"Vai vieläkö sinä tuumailet? Ha, ha ha! Sinua taitaakin jo kaduttaa?\"\n\nOlin erilleen pannut ne kaksikymmentä viisi tuhatta guldenia, jotka\nPolinan pitäisi antaa Degrierille; ne olivat siis valmiina pöydällä.\nMinä otin ne ja ojensin hänelle.\n\n\"Nämäthän ovat jo nyt minun? Niinkö todellakin\", kysyi hän ilkeästi\nminulta pitäen rahoja käsissään.\n\n\"Sinun ne ovat olleet aina\", sanoin minä.\n\n\"No hyvä, tuoss'on sinulle viisikymmentä tuhatta frankiasi\", huudahti\nhän silmät vihasta säihkyen ja heitti ne päin kasvojani, jotta oikein\nkipeästi koski. Setelit lehahtivat ilmassa ja putosivat lattialle,\nmutta Polina itse oli juossut ovelle ja mennyt tiehensä, ennenkuin\nehdin estää häntä.\n\nHän oli nähtävästi joutunut satunnaiseen mielenhäiriöön, muuten en voi\nselittää hänen käytöstänsä. Totta on, että hän siitä ajasta asti on\nollut sairaana ja on yhä vieläkin. Mikä oli syynä tähän tilaan ja\nerittäinkin sen rajuun puhkeamiseen? Loukattu ylpeyskö? Vai\nepätoivoissaanko oli siitä, että oli tullut minun luokseni? Olinko\nliian räikeästi ilmaissut voitonriemuni? Olinko kohdellut häntä yhtä\nalhaisesti kuin Degrier? Ja sitten tahtonut päästä hänestä\nlahjoittamalla hänelle viisikymmentä tuhatta frankia? Mutta niin ei voi\nolla. Minun tarkoitukseni ovat rehelliset ja kunnialliset. Hänen omat\nhoureensa ovat syynä kaikkeen, herättivät hänessä epäluulon minua\nkohtaan ja saattoivat hänet solvaisemaan minua. Minun syyllisyyteni oli\njoka tapauksessa sangen vähäinen, ja ainoastaan hänen sairaalloisesti\närtynyt mielikuvituksensa voi tehdä sen niin suureksi ja raskaaksi.\nTietysti minun olisi pitänyt ottaa huomioon hänen kiihtynyt tilansa.\nMutta oliko hän nyt niin sairas ja järjiltään, ettei tiennyt, mitä teki\ntullessaan minun luokseni Degrierin kirje mukanaan? Varmaan hän tiesi,\nmitä teki. Eikö hän tullut juuri saamaan neuvoa ja lohdutusta?\n\nPiilotin vuoteeseen rahani ja poistuin huoneestani kymmenen minuutin\nkuluttua Polinan lähdöstä. Olin varma siitä, että hän oli mennyt ylös\nhuoneeseensa ja hiivin tiedustamaan lastenhoitajalta, kuinka neiti\njaksoi. Suureksi hämmästyksekseni kuulinkin häneltä, että Polina ei\nvielä ollut tullut kotiin, ja että lastenhoitaja oli tulossa minun\nluokseni häntä kysymään.\n\n\"Juuri kymmenen minuuttia sitten lähti hän luotani\", huudahdin\npelästyneenä. \"Mihin hän on mahtanut joutua?\"\n\nLastenhoitaja katsoi moittivasti minuun.\n\nSillä välin oli ehditty sepittää kokonainen historia, joka oli jo\nlevinnyt ympäri hotellin. Ovenvartija ja tarjoilijat supattivat\ntoisilleen, että neiti jo klo seitsemältä oli lähtenyt hotellista\njuoksemaan kovassa sateessa hôtel d'Angleterreen. Heidän vihjauksistaan\nhuomasin heidän jo tietävän Polinan käyneen minun luonani. Muutkin\nmeikäläisiä koskevat salaisuudet olivat jo jokaisen hampaissa. Niinpä\nkerrottiin kenraalin eilen tulleen hulluksi, läpi koko hotellin\nkaikuivat muka hänen valitushuutonsa. Ja edelleen, että isoäiti, jota\nluultiin kenraalin äidiksi, oli vartavasten matkustanut Venäjältä\nestämään poikansa avioliittoa neiti de Comingesin kanssa, ja tekemään\nhänet perinnöttömäksi, jos ei hän tottelisi. Tahallaan oli äiti sitten\nruletissa hävittänyt koko omaisuutensa poikansa kiusalla, jotta tämä\nraukka oli nyt aivan rutiköyhä.\n\n\"Niin, sellaisia ne venäläiset ovat\", huudahtivat he päätään\npudistellen ja nauroivat. Suuresta pelivoitostanikin he jo olivat\nkuulleet puhuttavan ja passarini oli ensimäinen minua onnittelemassa.\nMutta minulla ei ollut heidän kanssaan mitään tekemistä. Minä riensin\nhôtel d'Angleterreen.\n\nOli vielä jotenkin aikaista. En tiennyt siis, ottaisiko mr. Astley\nvastaan ketään. Kuultuaan minun etsivän itseään, tuli hän heti\nluokseni käytävään. Hän pysähtyi eteeni katsellen mitään puhumatta\nlyijynharmailla silmillään minua ja näytti odottavan, mitä sanoisin.\nMinä kysyin Polinaa.\n\n\"Hän on sairas\", vastasi mr. Astley silmiään räpäyttämättä katsellen\nminua.\n\n\"Sitten on hän tietysti teidän luonanne?\"\n\n\"Niin on, minun luonani.\"\n\n\"Te siis ... te aijotte pitää hänet luonanne?\"\n\n\"Niin aijonkin.\"\n\n\"Mr. Astley, tästä nousee pahoja huutoja; tämä on mahdotonta. Hän on\nkovin sairas: ehk'ette ole huomannutkaan.\"\n\n\"Kyllä minä sen olen huomannut; johan minä teillekin sanoin hänen\nolevan sairaana. Jos ei hän olisi ollut sairas, ei hän olisi tullut\nluoksenne yöllä.\"\n\n\"Te siis tiedätte senkin.\"\n\n\"Tiedän. Hän tuli eilen tänne, ja minä lähetin hänet erään sukulaiseni\nluo, mutta koska hän oli sairas, erehtyi hän ja tuli teidän luoksenne.\"\n\n\"Ajatelkaas! Te olisitte siis hänen valittu suojelijansa? Mutta\nsallikaas minun kysyä: ettekö viime yötä seisoskellut hotellimme\nakkunoitten alla. Miss Polina kehoitti minua katsomaan ulos,\nolisitteko te siellä, häntä näytti suuresti huvittavan teidän siellä\nodottelemisenne. Hän nauroi sille kovin.\"\n\n\"Todellakin? Ei, akkunoitten alla en seisoskellut, mutta hyvän aikaa\nkävelin hotellin edustalla.\"\n\nMinua olisi kovin haluttanut pilkata mr. Astleyta, mutta Polinan tähden\nen sitä sentään voinut tehdä.\n\n\"Mutta lääkäriähän täytyy lähettää noutamaan, mr. Astley.\"\n\n\"Johan siellä lääkäri kävikin. Jos hän kuolee, vaadin teidät siitä\ntilille.\"\n\nMinä hämmästyin.\n\n\"Suokaa anteeksi, mr. Astley, kuinka te siitä minua syytätte?\"\n\n\"Onko totta, että eilen voititte kaksisataatuhatta taaleria?\"\n\n\"Kaikkiaan vaan satatuhatta taaleria.\"\n\n\"No, katsokaas vaan! Te matkustatte siis tänä aamuna Pariisiin?\"\n\n\"Mitävarten?\"\n\n\"Kaikki venäläiset, joilla on rahoja, matkustavat Pariisiin\", selitti\nmr. Astley kuin kirjasta lukien.\n\n\"Mitäs minä kesällä Pariisissa teen? Minä pidän teistä, mr. Astley!\nTiedättehän itsekin.\"\n\n\"Tokkohan? Olen varma, ettette pidä. Sitäpaitsi te menetätte kaikki\npelissä, jos jäätte tänne. Hyvästi! Olen vakuutettu siitä, että tänään\nmatkustatte Pariisiin'\"\n\n\"Hyvä on, hyvästi sitten, mutta Pariisiin en lähde. Mitäs te tuumitte,\nmr. Astley äskeisistä. Sanalla sanoen, kenraali... Ja sitten miss\nPolinan seikkailut, -- koko kaupunkihan jo puhuu siitä.\"\n\n\"Koko kaupunki, niin. Kenraalilla, luulen ma, on nyt muuta mielessä. Ja\nkukaan ei voi kieltää miss Polinaa oleskelemasta, missä hän itse\ntahtoo. Perhettänsä hänen ei tarvitse ottaa huomioon, sillä tätä\nperhettä ei enään ole.\"\n\nYmmärsin, mr. Astleyn lujasti päättäneen olla laskematta minua Polinan\nluo. Sentähden luovuinkin toivosta saada tavata tätä. Hotelliini\npalatessani johtui taas mieleeni, kuinka vakavasti hän oli kehoittanut\nminua lähtemään Pariisiin. Minua oikein nauratti. Ja mitä merkitsi\nsitten se, että hän vaatisi minut tilille, jos Polina kuolisi? Aikooko\nhän ehkä haastaa minut kaksintaisteluun ja ampua minut? Tunsin syvästi\nsääliväni Polinaa, mutta siitä asti, kun eilen istuin pelipöytään ja\naloin koota kultaa ja seteleitä, on rakkauteni joutunut ikäänkuin\ntoiseen sijaan. Nyt minä tästä puhun, mutta silloin en sitä vielä\nselvästi tajunnut. Tokkohan minä todellakin olen pelaaja ... tokkohan\nminä niin kovasti rakastankaan Polinaa? Ei, minä rakastan häntä, Jumala\ntietää! Mutta tullessani mr. Astleyn luota hotelliini, soimasin ja\npiinasin itseäni lakkaamatta. -- Mutta sitten tuli väliin sangen\nkummallinen ja typerä juttu.\n\nKiiruhdin juuri kenraalin luo, kun äkkiä aukeni eräs lähellä oleva ovi\nja joku huusi minun nimeäni. Se oli rouva de Cominges, joka neiti\nBlanchen käskystä oli tullut kutsumaan minua hänen luokseen. Noudatin\nkutsua ja kuulin heti ovesta astuttuani neiti Blanchen helakan naurun\nsisähuoneesta. Hänellä oli hotellissa vaan kaksi huonetta. Neiti\nBlanche oli vasta juuri noussut ja esiintyi sangen viekottelevana\nkevyessä puvussaan, kaula ja käsivarret paljaina.\n\n\"Kas, siinähän se nyt on, tuleppas sisään, jöröjukka! Onko totta, että\nolet voittanut vuoren kultaa ja hopeaa. Minä rakastan enemmän kultaa.\"\n\n\"Totta on\", vastasin nauraen.\n\n\"Paljonko?\"\n\n\"Satatuhatta guldenia.\"\n\n\"Kultaseni, kuinka sinä olet tyhmä. Tule lähemmäksi, minä en kuule\nmitään. Nyt alamme juhlia, eikö totta?\"\n\nMenin hänen luokseen. Ohuen silkin alta pistäytyivät esiin kuvankauniit\nolkapäät, jommoisia olin tuskin unissakaan nähnyt. Niitä verhosi\nbatistinen, pitseillä reunustettu paita, joka erinomaisesti sopi hänen\ntummalle iholleen.\n\n\"Poikaseni, onko sulla sydäntä\", huudahti hän katsellen minua ja\nnauroi. Hänen naurunsa oli aina hyvin iloista, jopa sydämellistäkin.\n\n\"Toisinaan\", vastasin minä matkien Corneliusta.\n\n\"Näetkös sinä\", virkkoi hän äkkiä, -- \"jos et ole kovin tyhmä, vien\nsinut Pariisiin. Ymmärrätkö, lähden sinne heti.\"\n\n\"Hetikö?\"\n\n\"Puolen tunnin perästä.\"\n\nTodellakin, kaikki oli lähtöön valmiina. Matkalaukut kunnossa. Kahvi\noli jo aikoja sitten tuotu sisään.\n\n\"No niin, tahdotko tulla Pariisiin? Sanohan, mitä merkitsee 'utchitel'?\nSinä olit kauhean tyhmä, kun olit 'utchitel'. Missä ovat sukkani.\nPaneppas ne jalkaani, no!\"\n\nHän ojensi todellakin ihastuttavan jalkansa, tummaihoisen, pienen. Minä\nnauroin ja aloin vetää siihen silkkistä sukkaa. Neiti Blanche istui\nvuoteella ja laverteli.\n\n\"No, mitä sinä teet, jos otan sinut mukaani? Ensiksikin, minä tahdon\nviisikymmentä tuhatta frankia. Sinä annat ne mulle Frankfurtissa. Me\nmenemme Pariisiin. Siellä elämme yhdessä, ja minä näytän sinulle tähtiä\nkirkkaalla päivällä. Saat nähdä sellaisia naisia, ettet ole ikinä\nnähnyt. Kuulehan...\"\n\n\"Maltas, jos sulle annan viisikymmentä tuhatta frankia, mitäs sitten\njää itselleni?\"\n\n\"Ja sataviisikymmentä tuhatta frankia sinä unohdit ja sitä summaa\nvastaan suostun asumaan sun kanssasi kuukauden, kaksi -- mistä\nminä tiedän. Ehkä me kahdessa kuukaudessa tuhlaammekin nämät\nsataviisikymmentä tuhatta frankia. Näetkös, minä olen kiltti tyttö ja\npuhun sulle edeltäkäsin, mutta sinä saat nähdä tähtiä.\"\n\n\"Kuinka, kaikki kahdessa kuukaudessa?\"\n\n\"Mitä, peloittaako sua? Oh, kurja orja! Tiedä, että yksi ainoa kuukausi\ntällaista elämää on parempi sinun koko ikääsi. Yksi kuukausi ja --\nsitten vedenpaisumus! Mutta sinä et tätä ymmärrä, mene! Mene, mene,\nsinä et tätä ansaitse! Ai, mitä sinä teet?\"\n\nOlin pukenut sukan toiseen jalkaan, jota puristin ja suutelin. Hän\noikasi jalkansa ja potkasi sen kärjellä kasvoihini. Vihdoin hän\nkarkoitti minut luotaan.\n\n\"No, hyvä, minun utchitelini, minä odotan sinua, jos tahdot.\nNeljännestunnin kuluttua minä lähden\", huusi hän minun jälkeeni.\n\nKäytävässä tapasin hovimestarin, joka kohteliaasti kumarrellen tarjosi\nasuttavakseni komeata huoneustoa, tähän asti ollutta kreivi B:n\nhallussa. Hänen suureksi kummastuksekseen pyysinkin laskuani ja\nilmoitin lähteväni ensi junassa. Ja puolen tuntia sen jälestä olin\nneiti Blanchen ja hänen äitinsä kanssa matkalla yksityisvaunussa\npikajunalla Frankfurtia kohti. Neiti Blauche nauroi alituisesti minua\nkatsellessaan, eikä rouva de Comingeskaan voinut hillitä iloisuuttaan.\nItse sitävastoin en ollut ollenkaan paraalla tuulellani. Tunsin\nkulkevani kamalaa käännettä kohti elämässäni, mutta eilisillasta asti\nolin tottunut panemaan kaikki yhden kortin varaan. Muuten neiti Blanche\nei antanut minulle aikaa mietiskelyihin. Hän vuoroin nauroi ja torui\nminua, vuoroin kuvaili Pariisin elämää mitä loistavammilla väreillä.\n\n\"Sinä tulet onnelliseksi kuin pieni kuningas. Minä solmin omin käsin\nsinun kaulaliinasi ja saatan sinut Hortensen tuttavuuteen. Ja kun\nolemme tuhlanneet kaikki rahasi, tulet tänne ja tyhjennät taas pankin.\nMitä juutalaiset sinulle sanoivat? Rohkeutta ennen kaikkea, ja sitä\nsinulla on. Ja sinä annat vielä minulle monta kertaa rahoja Pariisissa.\nKun minä tahdon viisikymmentä tuhatta korkoa ja sitten vielä...\"\n\n\"Entäs kenraali\", kysyin minä häneltä.\n\n\"Kenraali, tiedäthän itse, joka päivä tänä aikana tuli luokseni\nkukkavihkoineen. Mutta tällä kertaa minä käskin hänen etsiä kaikkein\nharvinaisemmat kukkaset ja lintunen lensi tiehensä. Hän lentää\nperässämme, saat nähdä. Ha-ha-ha! Minä tulen sangen iloiseksi.\nPariisissa hän on minulle hyvään tarpeeseen. Täällä maksaa hänen\npuolestaan mr. Astley...\"\n\nJa sillä tavalla minä silloin matkustin Pariisiin.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nMitä minä sanon Pariisista? Kaikki oli ehkä hourailua ja hulluutta.\nKolme viikkoa siellä vaan vietinkin ja tällä ajalla minun satatuhatta\nfrankiani haipuivat kuin tuhka tuuleen. Puhun vaan sadastatuhannesta,\nsillä toisen satatuhatta annoin neiti Blanchelle, -- viisikymmentä\ntuhatta puhtaassa rahassa Frankfurtissa ja toisen mokoman vekseleissä\nkolme päivää myöhemmin Pariisissa. Viikkoa myöhemmin hän jo alkoi taas\nottaa rahoja, \"ja jälelläolevat satatuhatta tuhlaat minun kanssani\nPariisissa, rakas utchitel\". Hän antoi minulle tämän nimen, joka näytti\nhäntä erityisesti huvittavan. On vaikeata kuvitella kavalampaa,\nvoitonhimoisempaa ja ahneempaa olentoa kuin tämä neiti Blanche. Hän oli\ntietysti itara vaan omain rahainsa suhteen, mun rahani kylvi hän täysin\nkourin kadulle. Hän tunnustikin minulle myöhemmin avomielisesti\naikoneensa käyttää rahani vakinaisen asunnon hankkimiseen itselleen\nPariisissa. Hänen täytyi vihdoinkin tehdä jotain turvatakseen oloansa\nja alkaakseen elää säädyllisesti. Näiden kolmen viikon aikana ei mulla\nkoskaan ollut sataa frankia enempää kukkarossani. Muut rahat olivat\nneiti Blanchen hallussa \"varmassa tallessa\", kuten hän minua\nrauhoitteli.\n\n\"Mitä sinä rahoilla teet\", kysyi hän viattoman näköisenä, enkä pitänyt\ntarpeellisena ruveta vastarintaan.\n\nNeiti Blanche varusti piankin itselleen uuden, loistavan\nasunnon. Näytellessään sitä minulle, virkkoi hän lapsellisesti:\n\"Siinä näet, mitä säästäväisyys ja järjestyskyky saavat aikaan\nkurjimmillakin varoilla.\" Sitten hankki hän itselleen ajopelit\nja kaksi hevosta. Uudessa kodissaan pidimme kahdet tanssijaiset,\njoissa läsnä olivat myöskin Hortense, Lisette ja Cleopâtre, todellakin\nhauskoja, huomattavia naisia eikä rumia lähestulkoonkaan. Näissä\n\"tanssijaisissa\" oli minulla kunnia näytellä isännän hullunkurista\nosaa. Minulla oli erityisiä seuravelvollisuuksia, kuten vieraitten\nvastaanottaminen ja keskustelun ylläpito sivistymättömäin\npaksumahaisten kauppiasnousukkaitten, tietämättömäin ja julkeitten\nsotilashenkilöitten, mahdottomat mihinkään muuhun seuraan, ja kurjien\nkirjailija- ja sanomalehtimiespahaisten kanssa, jotka esiintyivät\nmuodikkaissa hännystakeissa ja keltaisissa hansikkaissa ja\nvoittivat röyhkeydessä ja turhamaisuudessa yksinpä pietarilaiset\nkirjailijammekin, -- ja se tahtoo sanoa jo sangen paljon. He aikoivat\nottaa minut ivansa esineeksi, mutta minä tavallisesti pakenin johonkin\nsivuhuoneeseen sampanjaa juomaan. Kaikki oli minusta inhoittavaa ja\nvastenmielistä. Sillä välin laski Blanche minusta leikkiä vierailleen.\n\n\"Se on eräs utchitel, joka on voittanut kaksisataa tuhatta frankia,\nmutta ei olisi ilman minun apuani osannut niitä tuhlata. Sitten hän\ntaas rupeaa opettajaksi, -- eikö kukaan teistä tietäisi neuvoa paikkaa\nhänelle. Jotain hänen hyväkseen pitäisi tehdä.\"\n\nMinä turvauduin jotenkin usein sampanjaan haihduttaakseni\nalakuloisuuttani ja kuluttaakseni aikaani. Blanchen tunteista itseäni\nkohtaan voin sanoa, että hän yhdessäolomme ensi päivinä ei paljoakaan\nminua rakastanut. Hän piti kuitenkin huolta, että pukeuduin uusimman\nmuodin mukaan kuin mikäkin keikari, solmisipa korkeimman omakätisesti\nkaulaliinanikin. Itse minä näistä asioista sangen vähän välitin.\nSynkkänä ja lohduttomana menin melkein joka ilta Château des\nFleurs'iin, jossa join itseni humalaan ja opettelin tanssimaan\ncancania, jota siellä, sivumennen sanoen, tanssitaan sangen huonosti.\n\nBlanche oli odottanut minulta aivan toista kuin sittemmin tuli\nkokemaan. Hän oli luullut minun lyijykynä ja muistikirja kädessä\nalkavan juosta hänen kintereillään merkitsemässä muistiin kaikki hänen\nmenonsa, kaikki, mitä hän varasti minulta. Hän oli jo edeltäkäsin\nvarma, että jokaisesta tarvittavasta kymmenestä frankista nousisi\nmeteli. Hän oli valmistautunut kaikkien hyökkäysten ja torumisien\nvaralta ja oli kovin hämmästynyt, kun sellaisia ei kuulunutkaan.\nAluksi hän ei oikein voinut ymmärtää minun typeryyttäni ja\nvälinpitämättömyyttäni ja rupesi sentähden itse solvaamaan minua. Mutta\nkun en ollut kuulevinani, istuin vaan mukavalla sohvallani ja tylsästi\ntuijotin kattoon, rupesi hän luulemaan minua niin yksinkertaiseksi,\nettei maksanut vaivaa puhua minulle mitään, koska en kumminkaan mitään\nymmärtäisi. Hän meni pois, mutta tuli taas kymmenen minuutin päästä\ntakaisin urkkimaan minun ajatuksiani. Tämä tapahtui hänen nurjimpien\ntuhlaustensa aikana. Kerran hän esim. oli ostanut parin hevosia ja\nmaksanut niistä kuusitoista tuhatta frankia.\n\n\"No, kultaseni, ethän suutu\", lähenteli hän minua.\n\n\"E-en. Ei kannata\", sanoin minä torjuen häntä kädelläni luotani. Mutta\ntämä oli hänestä niin intresanttia, että hän heti istahti viereeni.\n\n\"Näetkös, maksoin niin paljon, kun kerran sopiva tilaisuus tarjoutui\nsaada ne. Me voimme myydä ne kahdellakymmenellä tuhannella.\"\n\n\"Uskon, uskon; hevoset ovat pulskat ja sinulla on nyt komeat ajoneuvot;\nne ovat sangen tarpeelliset. Jätä minut nyt rauhaan.\"\n\n\"Sinä et siis ole vihoissasi?\"\n\n\"Mistä? Teet sangen viisaasti hankkiessasi välttämättömiä kapineita.\nTarvitsethan sinä niitä. Tiedän, että sinun täytyy elää reimasti,\nmuutenhan et olisi miljoonanomistaja. Satatuhattammehan on vaan pisara\nmeressä.\"\n\nTällaista oli Blanche vähimmin odottanut. Ei mitään toraa eikä huutoa!\nHän oli kuin pilvistä pudonnut.\n\n\"Sinähän ... sinähän olet mainio! Sinullahan on älyä ja ymmärrystä!\nTiedätkös, poikaseni, vaikka olet opettaja, olisi sinun pitänyt syntyä\nruhtinaaksi. Etkös sinä ollenkaan sure, vaikka rahat niin pian\nhupenevat?\"\n\n\"Mitä niistä! Sitä parempi, kuta pikemmin.\"\n\n\"Mutta ... tiedätkös ... sanohan toki, oletko sinä rikas? Tiedätkö,\nminun mielestäni sinä liian paljon halveksit rahaa. Mitä sinä sitten\naijot tehdä, kun ne loppuvat?\"\n\n\"Sitten menen Homburgiin ja voitan taas satatuhatta.\"\n\n\"Niin, niin, sillä tavalla, se on mainiota! Ja minä tiedän sun\nvoittavan ja tuovan rahat tänne. Tiedätkös, sinä vielä jonakuna päivänä\nsaat minut rakastumaan itseesi, kun sinä olet sellainen. Ja minä\nrakastankin sinua enkä ole ollut kertaakaan uskoton. Tiedätkö, minä en\nrakastanut sinua kun luulin sinut vaan utchiteliksi. Se on kai jotenkin\nsama kuin lakeija? Mutta minä olen kuitenkin aina ollut uskollinen,\nkoska minä olen hyvä tyttö.\"\n\n\"Nyt valehtelet! Olenhan minä sinut nähnyt Albertin, tuon tumman\nupseerin seurassa.\"\n\n\"Niin, niin, mutta sinä olet...\"\n\n\"Valehtelet, valehtelet, luulet kai minun suuttuvan siitä? Joutavia!\nNuorison täytyy hurjastella! Älä sinä häntä hylkää, koska hän on ollut\nsulla ennen minua, ja sinä rakastat häntä. Kunhan et vaan anna hänelle\nrahoja, kuuletko?\"\n\n\"Sinä et siis ole siitä vihoissasi. Mutta sinähän olet oikea filosoofi,\ntiedätkö? Oikea filosoofi\", huudahti hän ihastuneena. \"No, hyvä, minä\nolen rakastava sinua, olen rakastava, -- saat nähdä, sinä tulet olemaan\ntyytyväinen!\"\n\nHän osoitti todellakin siitä hetkestä alkaen olevansa minuun mieltynyt,\njonkinlainen ystävyyssuhdekin syntyi välillemme, ja täten kuluivat\nyhdessäolomme viimeiset päivät jotenkin siedettävästi. Lupaamiaan\n\"tähtiä\" ei hän näyttänytkään. Jossain määrin Blanche kuitenkin piti\nlupauksensa; minä tutustuin tällä aikaa Hortenseen, jota keskuudessamme\nnimitettiin filosoofi Thérèseksi. Tämä oli todellakin tavattoman\nlahjakas tyttö.\n\nMutta miksi kertoa tätä kaikkea? Kuukausi läheni loppuaan ja\nsadastatuhannesta frankistani oli vaan mitättömät tähteet jälellä.\nBlanche oli käyttänyt kahdeksankymmentä tuhatta kaikenlaisiin\nmenoihinsa. Ylipäänsä oli hän muuten säädyllinen minua kohtaan, ei\nainakaan valehdellut minulle.\n\n\"Sinun ei ole tarvinnut lunastaa laskuja eikä vekseleitä\", puhui hän\nminulle, -- \"siksi että olen säälinyt sinua. Mutta joku toinen olisi\nvoinut tehdä sulle pahat kolttoset ja saattanut sinut pian kiikkiin.\nNäetkös, kuinka minä sinua rakastin, ja kuinka minä olen hyvä! Yksin\nnämät kirotut häätkin maksavat minulle mahdottomia!\"\n\nMeillä vietettiin todellakin häät, ollessani viimeisiä päiviä\nPariisissa, ja nämä nielivät loput sadastatuhannesta frankistani. Siten\nasia sitten päättyi -- meidän kuukautemme nimittäin, ja tämän jälkeen\nminä sain eroni.\n\nSattui näet siten, että viikkoa jälkeen Pariisiin tulomme kenraali\nyhtäkkiä ilmestyi luoksemme. Hän oli matkustanut Blanchen jälestä\nsuoraa päätä ja asettui kursailematta meille asumaan, vaikka olikin\nvuokrannut itselleen pienen huoneuston muualla kaupungilla. Blanche\ntoivotti iloisesti hänet tervetulleeksi, nauroi ja syleilikin häntä.\nSen jälkeen he eivät luopuneet toisistaan ja esiintyivät aina\nrinnakkain bulevardilla, retkeilyillä, teatterissa ja vierailuilla.\nBlanche oli heti huomannut tämän venäläisen ylimyksen sopivan\noivallisesti koristukseksi hänen seurapiiriinsä. Kenraali teki vieläkin\nkomean vaikutuksen, hänen rinnallaan kyllä kelpasi esiintyä. Hän oli\nkookas, kasvonsa olivat kauniinpuoleiset, vaikka vähän turvonneet ja\npartansa muhkea, huolellisesti värjätty -- hän oli ennen palvellut\nkyrassierina. Hän käyttäytyi sitäpaitsi hienosti, kantoi ryhdikkäästi\nhännystakkinsa. Pariisissa hän alkoi pitää rintatähtiänsäkin. Sellaisen\nkanssa oli mahdollista esiintyä bulevardilla, vieläpä, jos niin saan\nsanoa, _kunnioitettavaakin_.\n\nYksinkertainen, hyväsydäminen kenraali oli suunnattomasti\nihastuksissaan. Tällaista onnea ei hän osannut aavistaakaan Pariisiin\nlähtiessään. Hän oli päinvastoin pelännyt Blanchen karkaavan hänen\nkimppuunsa ja ajavan hänet ovesta ulos. Minun heistä erotessani oli\nhän yhä vieläkin onnensa kukkuloilla. Jälestäpäin sain kuulla,\nminkälaisessa tilassa hän oli ollut ennen Pariisiin tuloansa. Kun hän\nsai kuulla Blanchen hänet jättäneen, pyörtyi hän ja makasi sitten\nkokonaisen viikon ankarassa kuumeessa. Yhtäkkiä hän sitten jättikin\nsairasvuoteen, ja ennenkuin aavistettiinkaan oli hän lähtenyt neiti\nBlanchea etsimään. Ja kun tämä otti hänet niin ystävällisesti vastaan\nvirkistyi hän piankin jotenkin entiselleen. Sairautensa oli kumminkin\njättänyt tuntuvia jälkiä häneen, sillä kova pelästys oli tärisyttänyt\nperinpohjin hänen hermostonsa. Keskustelemaan hän ei juuri enään\nkyennyt, vaan vastaili ainoastaan päätään nyökäten tai hymähtäen. Usein\nmyöskin huomasin hänen nauravan hermostuneesti. Joskus hän taas istui\nnurkassa synkkänä kuin yö, otsa rypyssä. Muistinsakin oli huonontunut.\nHän oli tavattoman hajamielinen ja puheli itsekseen. Ainoastaan\nBlanchen läsnäollessa hän elävystyi. Ja kun hän tuolla tavoin murjotti\nyksinään, oli siihen syynä joko se, että Blanche ei ollut vähiin\naikoihin näyttäytynyt hänelle tai ei ollut ottanut häntä mukaansa\nkävelemään tai sitten oli lähtenyt ajelemaan hyväilemättä häntä.\nTällöin ei hän sanallakaan valittanut kellekään huoliansa, luulenpa,\nettei hän ollut itsekään selvillä niitten syistä. Kun Blanche joskus\nviipyi poissa koko päivän, luultavasti huvittelemassa suosikkinsa\nAlbertin kanssa, huomasin kenraalin äkkiä virkoavan unteluudestaan ja\nhuolestuneesti katsahtavan ympärilleen ikäänkuin jotain etsien. Mutta\nkun hän ei mitään erityistä nähnyt, vaipui hän tuoliinsa ja istui\ntuijottaen, kunnes Blanche vihdoinkin tuli ja ikäänkuin sähkötti hänet\niloisella reippaudellaan ja helisevällä naurullaan. Hän hyöri ukon\nympärillä, veti häntä parrasta ja leikki kuin lapsen kanssa, joskus\nsuutelikin häntä -- harvoin Blanche muuten häntä hyväili. Kenraali oli\näärettömän onnellinen, hän oikein itki ilosta, -- suureksi ihmeekseni.\n\nBlanche oli alusta pitäen ruvennut kenraalin suojelijattareksi. Hän\npuolusti erityisellä innolla holhokkiaan minulta, vaikka en aikonutkaan\ntätä loukata. Hän oikein innostui ja nuhteli itseään petollisuudesta\nhäntä kohtaan, että oli uhrannut hänet minut tähteni. Olihan hän ollut\njo melkein kenraalin kihlattu, tämä oli jo saanut hänen myöntävän\nvastauksensa ja jättänyt hänen tähtensä perheensäkin pulaan. Sitäpaitsi\nolin minä ollut kenraalin palveluksessa, enkä saisi unohtaa olevani\nvelvollinen osoittamaan tälle kunnioitusta, että minun pitäisi hävetä\nj.n.e.... Minä yhä vaikenin ja hän lörpötteli. Vihdoin rupesin\nnauramaan ja Blanche arveli minun olevan aika tolvanan, mutta lopuksi\npäätteli minun kuitenkin olevan kunnon miehen. -- \"Sinä olet järkevä ja\nhyvä mies, ja ... ja ... vahinko vaan, että olet niin kokematon!\"\n\n\"Oikea venäläinen, kalmukki\", huudahti hän ja lähetti minut kävelemään\nkenraalin kanssa aivankuin lakeija lähetetään kävelyttämään\nvinttikoiraa. Minä vein tämän teatteriin, ravintoloihin ja\nBal-Mabilleen. Blanche kustansi kaikki, mitä matkoillamme kulutimme,\nvaikka kenraalilla itselläänkin oli vähän rahoja, ja hän mielellään\nveti ne esille herättääkseen toisten kunnioitusta. Eräänä päivänä\ntäytyi minun ruveta ankaraksi, kun hän Palais royalissa tahtoi ostaa\nBlanchelle 700 frankia maksavan rintaneulan. Mitä tämä olisi välittänyt\n700 frankin rintaneulasta! Kenraalilla oli noin 1,000 frankia. Mistä\nhän oli ne saanut, en tiedä, mutta luulen, että mr. Astley oli ne\nantanut. Tämä oli maksanut meikäläisten hotellilaskunkin.\n\nKenraalilla ei koko tänä aikana ollut aavistustakaan omituisesta\nsuhteestani Blancheen. Hän oli kyllä kuullut puhuttavan minun suuresta\npelivoitostani, mutta ei voinut kuvitellakaan minulla Blanchen luona\nvoivan olla muuta tointa kuin yksityissihteerin tai ehkä palvelijan.\nHän kohteli minua yhtä alentuvasti kuin ennenkin, puhutteli aina\nisännän tavoin, silloin tällöin toruikin minua. Eräänä päivänä\nistuessamme aamukahvilla, käyttäytyi hän niin hullunkurisesti, että\nBlanche ja minä emme voineet pidättää nauruamme. Ukko ei yleensä ollut\npikavihainen, mutta tällä kertaa olin mielestään syvästi loukannut\nhäntä. Hän alkoi kauheasti läksyttää minua, nimitti minua tyhmäksi\nnulikaksi ja uhkasi vielä \"opettaa minut\", että \"vielä näkisin\", j.n.e.\nBlanche yhä vaan nauroi, ja ukko kiivastui lopulta niin, että vaivoin\nsaimme hänet enään rauhoittumaan ja lähtemään kävelylle kanssamme.\nSattui sentään usein, että hän käyttäytyi vähän armollisemmin mua\nkohtaan, alkoi puhua vanhoista hyvistä ajoista, vaimovainajastaan,\ntiluksistaan y.m.s. Usein hän tarttui kiini yhteen ainoaan sanaan, joka\noli sattunut jäämään hänen mieleensä ja toisti sitten tätä sanaa\nyhtämittaa sen olematta missään yhteydessä muun keskustelun kanssa.\nVastenmielistä oli hänelle kuulla puhuttavan lapsistaan, ja kun minä\njoskus satuin mainitsemaan niiden nimet, sanoi hän tavallisesti vaan:\n\"Niin, ne lapset, ne lapset\", ja koetti johtaa keskustelun muihin\nasioihin. Kerran ainoastaan hänen sydämensä heltyi lapsiaan\najatellessaan. Olimme näet juuri menossa teatteriin, kun hän itse alkoi\npuhua heistä ja yhtäkkiä puhkesi valittamaan: \"Voi, näitä\nlapsiraukkoja, lapsiraukkoja!\"\n\nKerran kun satuin puhumaan Polinasta, tuli hän ihan raivoihinsa. \"Se\ninhoittava olento\", huudahti hän, \"niin ilkeä ja kiittämätön. Hän on\nhäväissyt koko perheemme. Jos laki vaan sallisi, kurittaisin minä\nhäntä, niin, herraseni, sen minä tekisin!\" Degrieristä ei hän kärsinyt\npuhuttavankaan. \"Hän syöksi minut perikatoon, hän varasti minut\ntyhjäksi, hän nylki minut. Kaksi pitkää vuotta on hän painajaisena\nminua ahdistanut. Unissakin on hän minua vainonnut kuin aave! Tämä,\ntämä, tämä... Älkää ikinä puhuko hänestä minulle!\"\n\nHuomasin, että hänellä oli jotain tekeillä, mutta vaikenin tapani\nmukaan. Viikkoa ennen eroamme paljasti Blanche mulle tämän salaisuuden.\n\"Hänellä on hyvät toiveet\", sanoi hän minulle, \"baboulinka on nyt\ntodellakin sairas ja kuolee pian. Mr. Astley lähetti sähkösanoman.\nVarmaan kenraalikin perii osan hänen omaisuudestaan. Muutenkin on hän\nminulle hyvin sopiva. Hänellähän on eläkkeensäkin, ja hän on tunteva\nitsensä onnelliseksi saadessaan asua luonani jossain komerossa. Minä\npääsen 'rouva kenraalittareksi'. Ylemmät seurapiirit ovat minulle\navoinna, tulen venäläiseksi tilanomistajattareksi, minulla on linna,\nmushikoita ja sitten on vielä miljoonani.\"\n\n\"Mutta jos hän tulee mustasukkaiseksi, rupeaa vaatimaan ... jumala\ntiesi mitä, -- ymmärrätkö?\"\n\n\"Oi, ei, ei, ei! Kuinka hän uskaltaisi. Minä olen ryhtynyt\nvarokeinoihin, älä hätäile. Olen pannut hänet väärentämään pari\nvekseliä Albertin nimellä. Ja nyt, jos, -- niin annan hänet oikeuden\nkäsiin; hän ei uskalla!\"\n\n\"No niin, mene...\"\n\nHäät vietettiin hyvin vaatimattomasti ilman juhlallisuuksia. Paitsi\nminua ja Albertia oli ainoastaan muutamia tuttavia saapuvilla,\nHortense, Cleopâtre y.m. olivat tahallaan jätetyt kutsumatta. Uudet\nvelvollisuudet olivat kokonaan anastaneet sulhasen ajatukset, hän oli\nylen onnellinen. Blanche oli itse sitonut hänen valkean kaulaliinansa\nja voidellut hänen hiuksensa. Hän näytti sangen hienolta hännystakissa\nja valkoisissa liiveissä.\n\n\"Hän on todellakin _comme il faut_\", sanoi Blanche minulle tullessaan\nhänen huoneestaan, ikäänkuin nyt vasta olisi sen huomannut.\n\nPäivän eri tapahtumat olen unohtanut. Muistan vaan silloin vasta ensi\nkerran kuulleeni Blanchen oikean nimen -- hänen nimensä oli du Placet\neikä de Cominges. Hänen äitinsäkään nimi ei ollut de Cominges. En tiedä\ntänäkään päivänä, miksi hän oli valinnut sen nimen. Tämä nimenvaihdos\nei ollut kenraalista ollenkaan epämieluista, päinvastoin miellytti\nhäntä tämä uusi nimi enemmän kuin vanha. Vähän ennen vihkijäisiin\nlähtöämme käveli hän juhlapuvussaan edestakaisin salissa kertaillen\nitsekseen tavattoman totisena sanoja: \"Mademoiselle Blanche du Placet!\nBlanche du Placet, du Placet! Neiti Blanka du Placet\", ja jonkinlainen\nitserakkaus loisti hänen kasvoillaan. Kirkossa, pormestarin luona ja\nkotona aamiaisella oli hän iloisella ja onnellisella tuulella sekä\nnäytti sangen ylpeältä. Blanchekin käyttäytyi sangen arvokkaasti..\nMolemmat olivat sanalla sanoen kuin muuttuneet.\n\n\"Minun täytyy nyt tietysti käyttäytyä toisella tavalla kuin ennen\",\nsanoi hän minulle harvinaisen vakavasti. \"Mutta voitko uskoa, minä en\nole vieläkään oppinut lausumaan uutta nimeäni. Sagorjanski ...\nSagosianski, rouva kenraalitar Sago ... Sago ... nuo pirun venäläiset\nnimet! Siis: rouva kenraalitar ja neljätoista konsonanttia! Se on\nsangen somaa, eikö totta?\"\n\nVihdoin me erosimme ja Blanche, hyvä, sydämellinen Blanche itkikin\nhyvästiä heittäissään. \"Sinä olet kelpo poika\", sanoi hän nyyhkien.\n\"Minä luulin sinua tyhmäksi, ja siltä sinä näytätkin, mutta et sinä ole\nollenkaan tyhmä.\"\n\nJa puristeltuaan kättäni loppumattomiin, huudahti hän äkkiä:\n\"Odotappas\", ja kiiruhti huoneeseensa. Kun hän sieltä palasi, oli\nhänellä kaksi tuhannen frankin seteliä kädessään. Tätä en olisi ikinä\nuskonut!\n\n\"Näitä voit hyvinkin tarvita. Sinä olet kenties sangen oppinut\n'utchitti', mutta sinä olet kauhean kokematon mies. Enempää kahta\ntuhatta en sulle anna, pian sinä ne kumminkin pelissä menettäisit. No,\nvoi hyvin! Pysykäämme aina hyvinä ystävinä, ja jos taas voitat, tule\nheti tänne luokseni, ja minä teen sinut onnelliseksi!\"\n\nMinulla oli nyt, paitsi näitä kahta tuhannen frankin seteliä, vielä\nviisi sataa frankia. Sitäpaitsi oli minulla komea kultakello, tuhannen\nfrankin arvoinen, hohtokivillä varustetut kultaset paidannapit y.m.,\njoten vielä jonkun aikaa voin elellä huolettomasti. Pariisista\nmatkustin Homburgiin. Matkalla pysähdyin kuitenkin eräälle väliasemalle\nReinin varrella, koska olin saanut kuulla, että mr. Astley varmasti\nsaapuisi sinne ja viipyisi siellä yhden päivän. Minulla oli niin\npaljon häneltä kysyttävänä... Sitten menen suoraan Homburgiin.\nRoulettenburgissa en aijo käydä piakkoin -- ehkä vasta ensi vuonna.\nSanotaan, ettei ole hyvä koetella onneaan kahta kertaa perätysten\nsamassa pöydässä. Sitäpaitsi oikein todellisesti voi pelatakin vaan\nHomburgissa.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nLähes kaksi vuotta on kulunut siitä ajasta, jolloin viimeksi selailin\nnäitä päiväkirjan lehtiä. Kuinka kurjaksi, onnettomaksi minun\ntäytyikään tulla, voidakseni ajatella niitten esilleottamista ja\nlukemista! Minä lupasin viimeksi silloin matkustaa Homburgiin. Jumala!\nMillä itseluottamuksella, järkähtämättömillä toiveilla olinkaan\nkirjoittanut nuot sanat! Enkö sitten vähintäkään epäillyt silloin? Ja\nnyt on vähän enemmän kuin puolitoista vuotta kulunut siitä, ja minä\nolen kerjäläistäkin vihelijäisempi. Paljonkin vihelijäisempi, sillä\nminä olen itse syypää omaan perikatooni.\n\nMutta mitä hyödyttävät nämät nuhdesaarnat ja itseni parjaaminen?\nEnkö minä tänä aikana ole kuullut lukemattomia saarnoja, joita\nsiveysapostolit ovat minulle pitäneet? Ja mitä nämät sitten ovat niin\nmahtipontisesti minulle esittäneet? Kaiken sen olen jo satoja kertoja\nennemmin sanonut itselleni ja paljon selvemmin tuntenutkin sielussani.\nMitä uutta heillä siis on minulle sanottavana, jota en itse tietäisi?\nJa tokkohan tästä onkaan kysymys? Kysymys onkin siitä, että jos\nhuomenna pyörä kääntyisi pari kertaa minun onnekseni, ja minä taas\nvoittaisin satatuhatta, eiköhän silloin nämät saarnaajat itse olisi\nensimäisinä ystävällisesti hymyillen onnittelemassa minua? Eivätkö\nsilloin kaikki kääntyisi pois minusta, kuten nyt. Mutta minä syljen\nheihin kaikkiin! Mitä minä olen nyt? Zero. Ja mitä minä olen huomenna?\nHuomenna minä voin nousta kuolleista ja alkaa uudestaan elää. Ihminen\nvoi löytää itsensä niinkauvan, kun hän ei vielä ole kadotettu.\n\nMinä olin silloin todellakin matkustanut Homburgiin, mutta ... minä\nmatkustin vielä kauvemmaksikin, Roulettenburgiin, Spaahan, jopa\nBaden-Badeniin asti, jossa minä olin valtioneuvos Hintzen\nkamaripalvelijana. Niin, olen ollut lakeijanakin näiden viiden\nkuukauden kuluessa. Tämä tapahtui heti vankeudesta päästyäni. Sinne\nminut pistettiin Roulettenburgissa eräästä velasta. Joku tuntematon\nlunasti minut sieltä vapaaksi, -- kukahan lie ollut? Mister Astleyko?\nVai Polina? En tiedä, mutta velka oli maksettu, 200 taaleria, ja minä\npääsin vapauteen. Mihin nyt joutuisin? Sain paikan tämän Hintzen luona.\nIsäntäni oli nuori, kevytmielinen, elämänhaluinen maailmanmies. Aluksi\nolin hänellä jonkinlaisena yksityissihteerinä ja sain 30 guldenia\nkuussa. Mutta tulonsa eivät ajanpitkään sallineetkaan hänen pitää\nsihteeriä, ja minun asemani huononi. Sain pienemmän palkan ja alennuin\nvähitellen tavalliseksi palvelijaksi. Eihän minulla ollut muutakaan\nkeinoa. Tästä huolimatta onnistuin viidessä kuukaudessa säästää\npalkastani 70 guldenia. Kerran illalla Badenissa ilmoitin hänelle\neroavani hänen palveluksestaan. Ja samana iltana menin pelisaliin. Oi,\nkuinka sydämeni sykki tällä hetkellä! Nyt en tahtonut koetella onneani\nrahojen tähden. Tahdoin vaan, että huomenna kaikki nämät Hintzet,\nkaikki nämät hovimestarit, kaikki nämät pöyhkeät naiset puhuisivat\nminusta ja kertoisivat historiaani, kehuisivat minua ja pokkuroisivat\nminun uutta voittoani. Lapsellisia unelmia ja kuvitteluja nämät kaikki!\nMutta sittenkin ... kuka tietää? Ehkä vielä kerran tapaan Polinan,\nkerron hänelle kaikki ja näytän hänelle vielä piteleväni onneni\nohjaksista... Oi, rahat eivät ole minulle minkään arvoiset! Olen varma,\nettä heittäisin ne taas jollekulle Blanchelle ja matkustaisin Pariisiin\nkolmeksi viikoksi uudestaan ja maksaisin hevosparista kuusitoista\ntuhatta frankia. Tiedänhän minä, etten ole itara. Olin vakuutettu\nsiitä, että näin taaskin kävisi ja kuitenkin kuuntelin minä vapisten,\nsydän kylmänä pelinhoitajan huutoja: \"_trente et un, rouge, impair et\npasse_\" tai \"_quatre, noir, pair et manque_\". Ja millä kiihkolla minä\nkatselinkaan pelipöytää, jolla kierielivät louisd'orit, fredrichsd'orit\nja guldenit, kun pelinhoitaja pienellä lapiollaan työntää ne kasoihin,\nhehkuviin kuin tuli ja kokoaa hopean pitkäksi sillaksi ympäri pyörän!\nJo etuhuoneessa kuulin kullan lumoavan kilinän ja värisin kuin\nvilutautinen.\n\nOi, tälläkin illalla, jolloin kannoin työläästi ansaitsemani\nseitsemänkymmentä guldeniani pelipöytään, -- tälläkin illalla on suuri\nmerkitys minun elämässäni. Aloin kymmenellä guldenilla ja asetin\npanoksen sanalle \"passe\". Olin erityisesti mieltynyt siihen sanaan.\nMenetin. Vielä oli mulla kuusikymmentä guldenia hopeassa; hetkisen\nmietin ja päätin sitten asettaa panoksen zerolle. Kolme kertaa yritin,\njoka kerta panin peliin 5 guldenia -- kolmannella kerralla sattui\nzerolle. Olin haltioissani, kun kassasta maksettiin minulle 175\nguldenia. Voittaissani 100,000 guldeniani en ollut niin onnellinen kuin\nnyt. Heti panin 100 guldenia punaselle ja voitin, taas panin kaikki 200\nguldenia punaselle ja voitin. Sitten panin 400 mustalle ja voitin,\nsitten 800 sanalle \"manque\" ja -- voitin. Minulla oli nyt kaikkiaan\n1,700 guldenia, joiden voittamiseen ei ollut kulunut viittäkään\nminuuttia. Sellaisina hetkinä unohtaa kaiken kurjuuden ja\nonnettomuuden. Olin uskaltanut kaikki ja olin onnistunut -- voin lukea\nitseni taas ihmisten joukkoon!\n\nLähdin erääseen hotelliin, otin itselleni huoneen, johon sulkeuduin ja\naloin lukea rahojani. Kello 3:een saakka yöllä istuin ja laskin yhä\nuudestaan näitä 1,700 guldenia. Kun aamulla heräsin, en ollutkaan enään\nlakeija. Päätin heti lähteä Homburgiin, siellä en ollut näytellyt\nlakeijaa enkä istunut velkavankeudessa. Puoli tuntia ennen junan lähtöä\nkiiruhdin vielä kerran pelisaliin kaikessa kiireessä uskaltaakseni\nkaksi panosta -- ei enempää. Yks' kaks' olin menettänyt 1,500 guldenia.\nMatkustin sitten kuitenkin Homburgiin ja nyt olen kuukauden ollut\ntäällä...\n\nNe toiveet, joita minulla oli tänne tullessani, eivät vielä ole\ntoteutuneet. Elän alituisessa levottomuudessa, käyn joka päivä\npelisalissa, asetan joka kerta pari pikku panosta ja _teen havaintoja_\npelistä. Päivät päästään seison täten ruletin vieressä ja seuraan\npyörän käänteitä; sen ohella odotan yhä jotain -- jotain tapausta, joka\nkääntäisi kohtaloni uusille urille. Peli on vallannut kaikki ajatukseni\nja tunteeni, se ei jätä minua rauhaan unessakaan. Mistään muusta koko\nmaailmassa en välitä, olen ikäänkuin vaipunut horrostilaan. Tämän\ntodistaa kohtaukseni mr. Astleyn kanssa. Pariisiin lähtöni jälkeen en\nollut häntä tavannut, hän nimittäin ei saapunutkaan silloin tuolle\nennen mainitsemalleni asemalle. Tulin juuri pelisalista menetettyäni\nsiellä muutamia guldeneja. Olin laskenut itselläni olevan vielä 50\nguldenia, ja hotellilaskuni olin myöskin kolme päivää sitten maksanut.\nVoin siis vielä kerran mennä pelaamaan ja, jos satun voittamaan, jatkaa\nyhä eteenkinpäin. Jos menetän ne kaikki, täytyy taas ruvetakseni\nlakeijaksi, jos en satu tapaamaan venäläistä perhettä, joka tarvitsee\nkotiopettajaa.\n\nTällaisiin ajatuksiin vaipuneena aijoin juuri lähteä tavalliselle\nkävelylleni puiston läpi läheiseen pyökkimetsään, joka oli\nnaapuriruhtinaskunnan rajan takana. Olin mieltynyt näihin pitkiin,\nmonta tuntia kestäviin kävelymatkoihin, joilta tavallisesti palasin\nväsyneenä ja nälissäni hotelliini. Olin juuri poikennut eräälle\npuistokäytävälle, kun äkkäsin mr. Astleyn istuvan siellä etäällä\npenkillä. Suuresti iloissani tästä odottamattomasta kohtauksesta\nriensin hänen luokseen ja istahdin hänen viereensä. Iloni laimeni\nkuitenkin pian, kun huomasin kasvojensa kylmän ja vakavan ilmeen.\n\n\"Täällä te siis olette\", alkoi hän kohteliaasti, mutta jäykästi.\n\"Ajattelinkin heti tapaavani teidät täällä. Teidän ei tarvitse kertoa\nmulle mitään, minä tiedän kaikki. Tiedän hyvin, minkälaista elämää\nolette viettänyt senjälkeen, kun viimeksi tapasimme toisemme.\"\n\n\"Todellakin, te olette siis vielä huvitettu vanhoista ystävistänne\",\nvastasin minä; \"on kunniaksi teille, ettette unohda. Sanokaas mulle, --\njohtui juuri mieleeni -- tekö se olitte, joka vapautitte minut\nvelkavankeudesta Roulettenburgissa? Istuin siellä kahdensadan taalerin\ntähden. Joku tuntematon vapautti minut.\"\n\n\"En minä ole teitä sieltä vapaaksi lunastanut, mutta tiesin kyllä\nteidän istuneen velkavankeudessa kahdensadan taalerin tähden.\"\n\n\"Sitten te myöskin tiedätte, kuka on tehnyt tämän hyväntyön minulle?\"\n\n\"Ei, en voi sanoa tietäväni kuka se on ollut.\"\n\n\"Sepä on kummallista. Kukahan sen on mahtanut tehdä. Joka tapauksessa\narvelen sen olleen jonkun omituisen englantilaisen, sillä venäläiset\ntäällä eivät sitä tee. Venäjällä vapauttavat oikeauskoiset\noikeauskoisia. Mutta tämä, kuten sanottu, on jonkun englantilaisen\npäähänpistoja.\"\n\nMr. Astley katseli minua vähän hämmästyneenä. Hän oli luullut\nlöytävänsä minut masentuneena ja surullisena.\n\n\"Minua suuresti ilahuttaa nähdä teidän säilyttäneen henkisen\nitsenäisyytenne ja hilpeän mielialanne\", huomautti hän vähän\nivallisesti.\n\n\"Toisin sanoen: teitä harmittaa, kun en tunne itseäni murtuneeksi ja\nnöyryytetyksi\", vastasin nauraen.\n\nHän ei heti käsittänyt, mutta, kun tarkoitukseni hänelle selvisi\nhymyili hän.\n\n\"Teidän huomautuksenne huvittavat minua\", sanoi hän. \"Minä tunnen\nniistä vanhan ystäväni, Aleksei Ivanovitshin, jossa oli yhdistettynä\nniin paljon älyä, innostusta ja -- kyynillisyyttä. Venäläisellä yksin\nvoi samalla kertaa olla niin vastakkaisia ominaisuuksia. Olette\noikeassa: ihmistä huvittaa nähdä paraan ystävänsäkin alennustilassa;\nsellaiseen alennustilaan useimmissa tapauksissa juuri perustuukin n.k.\nystävyys, sen osoittaa vanha kokemus. Tällä kertaa kuitenkin voitte\nolla vakuutettu siitä, että todellakin sydämestäni iloitsen nähdessäni\nteidät niin rohkeana. Sanokaahan nyt minulle, ettekö ole aikonut lakata\npelaamasta?\"\n\n\"Piru periköön sen! Heitän sen heti, kun vaan...\"\n\n\"Kun ensin olette sillä rikastunut. Enkös sitä arvannutkin! Älkää\nsanoko enään mitään, minä tiedän kaikki. Tuo 'heti kun vaan' pääsi\nteiltä aivan tahtomattanne ja oli siis sydämestä sanottu. Sanokaas,\nonko teillä muuta tointa kuin pelaaminen.\n\n\"Ei mitään muuta...\"\n\nHän alkoi kuulustella minua. Ja nyt tuli ilmi, ettei minulla ollut\naavistustakaan, mitä muualla maailmassa oli tapahtunut, että tuskin\nkoko tänä aikana olin lukenut ainoatakaan sanomalehteä tai avannut\nainoatakaan kirjaa.\n\n\"Te olette aivan villiintynyt\", sanoi mr. Astley minulle. \"Te olette\nunohtanut kaikki harrastuksenne ja velvollisuutenne, suunnitelmanne ja\npäämääränne, ystävänne -- ne, jotka teillä todella oli -- ja\nmuistinnekin. Muusta te ette enään välitä kuin pelivoitosta. Minä\nmuistan, teillä oli hehkuvien, voimakkaitten tunteittenkin aika\nelämässänne. Olen varma, että nämätkin ovat jo muistostanne kadonneet,\nja teidän ajatuksenne ja mielikuvituksenne sijoittuvat vaan ruletin\ntermeihin: 'pair' ja 'impair', 'rouge' ja 'noir', 'douze milieu'\nj.n.e.\"\n\n\"Riittää, mr. Astley\", keskeytin hänet suuttuneena, \"älkää te\nmuistuttako minulle sitä. Vakuutan teille, minä en ole unohtanut\nmitään. Ainoastaan lyhyeksi ajaksi, kunnes vihdoinkin saan perin pohjin\nkuntoon asiani, täytyy minun sielustani karkoittaa kaikki muut\najatukset, muistinkin. Sallikaa minun vaan ensin saavuttaa tämä\ntarkoitukseni, ja te saatte nähdä, että olen jälleen nouseva ylös\nkuolleista.\"\n\n\"Te jäätte tänne kymmeneksi vuodeksi\", jatkoi mr. Astley. \"Lyöttekö\nvetoa -- samana päivänä, samalla tunnilla, kymmenen vuoden perästä\ntällä samalla penkillä ratkaisemme sen.\"\n\n\"Heretkää\", virkoin minä kärsimättömästi, \"minä tahdon näyttää teille,\netten ole unohtanut kaikkea: sanokaa minulle, missä oleskelee nyt miss\nPolina? Jos te ette lunastanut minua silloin vankeudesta, niin teki sen\nvarmaankin hän. En ole koko aikana saanut hänestä mitään tietoja.\"\n\n\"Minä en luule miss Polinan vapauttaneen teitä\", vastasi mr. Astley\njyrkästi. \"Hän on nykyään Sveitsissä ja teette minulle mieliksi, jos\nette kysele hänestä mitään.\"\n\n\"Toisin sanoen, hän on teidänkin sydämenne haavoittanut\", nauroi minä\nväkinäisesti.\n\n\"Miss Polina on nainen, joka on minulle kallisarvoinen, mutta vakuutan\nteille olevani suuresti kiitollinen, jos herkeätte hänestä kyselemästä.\nTe ette ole häntä koskaan oikein tuntenut. Ja minun siveellistä\ntunnettani loukkaavaa on kuulla hänen nimeänsä teidän huuliltanne.\"\n\n\"Kas niin! Te olette väärässä muuten: mistä sitten puhuisin teidän\nkanssanne, jos en hänestä. Olkaa levollinen, minä en tahdo teiltä\ntutkistella sydämenne salaisuuksia. Haluaisin vaan tietää,\nminkälaisissa olosuhteissa hän elää nyt. Te voitte sen sanoa minulle\nparilla sanalla.\"\n\n\"Riittävätkö sitten nämät pari sanaa teille? -- Miss Polina oli kauvan\nsairaana, on vieläkin. Jonkun aikaa asui hän äitini ja sisareni luona\npohjois-Englannissa. Puoli vuotta sitten kuoli isoäiti, tuo kummallinen\nnainen, jättäen hänelle perinnöksi 7,000 puntaa. Nyt oleskelee Polina\nsisareni luona, joka on mennyt naimisiin. Hänen pieni sisarensa ja\nveljensä saivat myöskin periä isoäitiä ja käyvät nyt koulua Lontoossa.\nKenraali kuoli kuukausi takaperin Pariisissa halpaukseen. Neiti\nBlanche, joka hoiti häntä hyvin loppuun asti, kiiruhti siirrättämään\nhänen perintöoikeutensa itselleen. Hän sai näet periä isoäidiltä suuret\nsummat. Nyt kai olenkin kertonut kaikki.\"\n\n\"Entäs Degrier? Oleskeleeko hän Sveitsissä?\"\n\n\"Ei hän Sveitsissä ole, enkä tiedä, missä lienee. Minä pyydän, älkää\nmainitko hänen nimeään minun läsnäollessani.\"\n\n\"Kuinka! Huolimatta teidän entisistä ystävällisistä väleistänne?\"\n\n\"Niin, niistä huolimatta.\"\n\n\"Pyydän tuhannesti anteeksi mr. Astley. Sallikaahan vielä kerran: ei\nsuinkaan se ole loukkaavaa eikä kiittämätöntä. Enhän minä syytä mistään\nmiss Polinaa. Sitäpaitsi ranskalainen mies ja venäläinen nainen,\npuhuaksemme yleisesti, on yhdistelmä, jonka me lopullisesti voimme\nkaikin puolin ymmärtää.\"\n\n\"Jos te mainitsette Degrierin nimen tämän toisen nimen yhteydessä,\npyydän teitä selittämään, mitä te tarkoitatte sanoillanne 'ranskalainen\nmies ja venäläinen nainen?' Mitä tämä 'yhdistelmä' merkitsee? Miksi\njuuri ranskalainen mies ja välttämättä venäläinen nainen?\"\n\n\"Selväähän se: meidän romantillisuuteen taipuvat venäläiset naisemme\novat hyväsydämisyydessään ja herkkäuskoisuudessaan helposti petettäviä.\nMeikäläiset miehet ovat heidän mielestään törkeän avomielisinä ja\nkömpelöinä oikeita karhuja. Jotain hienompaa, täydellisempää,\nrunollisempaa he vaativat. Englantilainen ei ole heidän makunsa mukainen\n-- uskokaa minua, mr. Astley! Ranskalainen, s.o. pariisilainen, kas,\nsiinä on vasta jotain heille! Siinä on yhdistettynä hieno aisti, soma\nmuoto, loistava käytös ja sukkeluus. Kaiken tämän alla piilevää sielun\ntyhjyyttä ja alhaisuutta eivät meikäläiset naiset ole kyllin\nterävänäköiset huomaamaan. Joku sieväkäytöksinen Degrier markiisiksi\nnaamioittuna valloittaa heidän sydämensä uskomattoman helposti. Mitä\nmerkitsemme esim. me molemmat sellaisen ihanteen rinnalla! Tehän olette\nsokeritehtailija mr. Astley?\"\n\n\"Niin olen, osakas yhtiössä Lowell ja Kumpp.\"\n\n\"No katsokaas, mr. Astley. Toisella puolella sokeritehtailija,\ntoisella Apollo de Belvedere. Voikos verratakaan? Minä taas en ole\nsokeritehtailijakaan. Minä olen vihelijäinen ruletinpelaaja, ollut\nlakeijanakin, jonka varmaan jo miss Polinakin tietää, koska hänellä\nnäyttää olevan niin hyvät vakoojat.\"\n\n\"Te olette suuttunut, mutta miksi te tuota kaikkea olette lörpötellyt\",\nsanoi mr. Astley kylmäverisesti tarkastellen minua. \"Ette usko\nitsekään, mitä olette puhunut.\"\n\n\"Enkö usko? Entäs kaikki pilkka ja halveksuminen, jota olen saanut\nranskalaisen tähden kärsiä miss Polinalta?\"\n\n\"Se on inhoittavaa roskapuhetta\", sanoi mr. Astley vapisevalla äänellä,\nsilmät säkenöiden, -- \"tietäkää, te kiittämätön, kelvoton, kurja,\nonneton ihminen, että minä tulin Homburgiin vartavasten hänen\npyynnöstään katsomaan teitä, puhumaan teidän kanssanne kauvan ja\nsydämellisesti, sitten kertoakseni hänelle kaikki, -- teidän tunteenne,\najatuksenne, toiveenne ja ... muistonne!\"\n\n\"Todellakin, todellakin\", huusin minä ja kyyneleet virtasivat\nsilmistäni.\n\n\"Niin, onneton ihminen, teitä hän rakasti, ja minä voin sanoa tämän\nteille, sillä te olette -- mennyt mies! Jos minä sanoisin hänen\nvieläkin teitä rakastavan, jäisitte te kuitenkin tänne. Te olette\nsyypää omaan turmioonne. Te olitte lahjakas, vilkasluontoinen, teistä\noli toiveitakin ehkä. Te olisitte voinut olla hyödyksi maallenne, joka\ntarvitsee poikiaan, mutta -- te jäätte ijäksenne tänne. En syytä teitä\nerikseen. Kaikki venäläiset ovat sellaisia tai ainakin taipuvia\nsellaiseen. Jos ei heitä turmele ruletti, niin ainakin jokin muu\nsentapainen. Poikkeukset ovat sangen harvinaisia. Te ette ymmärrä, mitä\non työ -- kansasta en puhu nyt. Tähän asti olette ollut rehellinen\nmies, mieluummin tahdoitte ruveta lakeijaksikin kuin varastaa... Mutta\nminua kovin arveluttaa, kuinka käynee tulevaisuudessa. No niin,\nhyvästi! Te ehkä tarvitsette rahoja? Annan teille kymmenen louisd'oria,\nenempää en, te kumminkin menetätte ne pelissä. Ottakaa ne ja jääkää\nhyvästi! Ottakaahan!\"\n\n\"En, mr. Astley, kaiken sen perästä, mitä olette sanonut...\"\n\n\"Ottakaa\", huudahti hän. \"Olen varma, että vieläkin olette aatelismies,\nja annan teille, kuten ystävä ystävälleen. Jos voisin olla varma, että\nheti jätätte Homburgin ja palaatte isänmaahanne, antaisin arvelematta\nteille tuhannen puntaa alkaaksenne uutta elämää. Mutta en anna teille\ntuhatta puntaa, annan vaan kymmenen louisd'oria, sillä kymmenen\nlouisd'oria on nykyisissä oloissanne teille ihan sama kuin tuhannen\npuntaakin; ihan sama -- pelissä ne menetätte. Ottakaa nyt ja voikaa\nhyvin.\"\n\n\"Otan, jos sallitte mun syleillä teitä jäähyväisiksi.\"\n\n\"Mielelläni.\"\n\nMe syleilimme sydämellisesti toisiamme ja mr. Astley poistui.\n\nEi, hän ei ole oikeassa. Jos minä olen katkera ja tyhmä Polinaa ja\nDegrieria kohtaan, on hän katkera venäläisiä kohtaan. Minun suhteeni\nlienee hän ollut oikeassa. Mutta eihän nyt tästä ole kysymys: nämät\novat kaikki vaan sanoja, sanoja, sanoja, mutta nyt täytyykin toimia!\nNyt onkin pääasia Sveitsi! Huomenna siis -- oi, jospa huomenna voisin\nlähteä! Syntyä uudesta, nousta kuolleista! Täytyy näyttää heille...\nPolina saa tietää minun vielä voivan tulla ihmiseksi. Maksoi vaikka...\nTänään on jo liian myöhäistä, mutta huomenna... Oi, minä aavistan, ja\ntoisin ei voi tapahtua! Minulla on nyt viisitoista louisd'oria ja minä\naloin viidellätoista guldenilla! Jos alan varovaisesti ... ja tokkohan,\ntokkohan olenkaan enään sellainen pikku lapsi! Tokkohan muistankaan\nolevani perikatoon tuomittu ihminen. Mutta -- miksi en voisi nousta\nkuolleista! Niin! Ainoan kerran vaan elämässäni olen varovainen ja\nkärsivällinen -- siinä kaikki. Kerran vaan säilytän kylmäverisyyteni ja\nkohtaloni on yhdessä hetkessä muuttunut. Päättäväisyys on pääasia.\nMuistan, kuinka kerran, seitsemän kuukautta sitten Roulettenburgissa\nolin lopullisen häviöni partaalla. Tämä on huomattava esimerkki\npäättäväisyydestä. Minä olin menettänyt silloin kaikki, kaikki... Ulos\ntullessani huomaan -- liivin taskuun on jäänyt vielä yksi guldeni.\n\"Aha, tällä saankin päivällistä\", ajattelin. Mutta tultuani sata\naskelta, seisahduinkin miettimään ja palasin takaisin. Panin rahani\nsanalle \"manque\", ja samalla minut valtasi kummallinen tunne, kun\nyksinäisenä, vieraalla maalla, kaukana sukulaisista ja ystävistä,\ntietämättä, saisinko tänään syödäksenikään, panin peliin viimeisen\nguldenini! Minä voitin ja, kun kahdenkymmenen minuutin perästä lähdin\npelisalista, oli mulla seitsemänkymmentä guldenia taskussani. Tämä on\ntosiasia! Niin paljon voi joskus merkitä viimeinen guldeni. Mutta mitä,\njos silloin olisin kadottanut rohkeuteni, jos en olisi uskaltanut\npäättää?\n\nHuomenna, huomenna on ratkaisu tapahtuva!\n\n\n\n"]