Tyttö ruusutarhassa

TYTTÖ RUUSUTARHASSA

Ynnä muita novelleja

Kirj.

MARIA JOTUNI

Otava, Helsinki, 1927.

SISÄLLYS:

 Onnellinen Heliina.
 Tyttö ja viikatemies.
 Käärme paratiisissa.
 Vladimirin morsian.
 Pietari Suuren tapainen.
 Ikkunanpesijöitä.
 Onni.
 Helena.
 Kuvakudos.
 Tyttö ruusutarhassa.

ONNELLINEN HELIINA

I KIRJE

Rakas siskoni Heliina.

Kirjoitan niin huonosti, saanetko selvää. Tässä palveluspaikassa ei palkollisten anneta käyttää tulta, ja on jo myöhä yö, kaikki nukkuvat. En sen vuoksi kirjoita, että täällä mitään tapahtuisi, mitäpä sitä maalla.

Vastaan vain kirjeeseesi ja kerron, että itkin, kun sen luin. Oli surkeaa, kun menetit hyvän palveluspaikan. Vielä surkeampaa oli se toinen, että herrat sinua pettivät heti.

Hoksasivatpas. Ja ihmekös, olethan sinä niin nätti. Olen oikein suruissani, niinkuin vanha, sarveton lehmä. Miten sinulle käynee, sisko raukka? Ei sinun olisi pitänyt täältä maan turvista ahtautua kaupunkipaikkoihin. Luulitko siellä olevan helpompaa tahi noin vain kultakaloja ongittavan. Lähde sutta pakoon, härkä vastaan tulee. Niin se nyt kävi. En äidille siitä mitään virka, elä pelkää. Ja mitäpä hän ymmärtäisi rakkaudesta. Ei siitä täällä maalla mitään tiedetä. Meistä se on yhtä holipomppelia kaikki. Äiti huokailee aina, kun mökillä käydessäni sinusta puhun. Aavistaneeko jotakin. Kyllä siellä kotona on kurjaa, se piti sanoa. Kun saisi valkenemaan jotenkuten heidän kohdaltansa. Mutta vielä mitä, mitenpä se nyt valkeni. Iitasisko tulee nyt kyllä kotoa pois naapuriin pikkupiiaksi, mutta onhan niitä kotona vielä kuusi, ja isä on taudin ja työn runtelema. En luule hänen kauan elävänkään, kun näin hänelle niin pahaa unta. Sellaista vehnätaikinaa oli olevinaan mökin nurkat täynnä, ja isä kantoi sitä juoksevaa taikinaa sylissänsä ja holvasi sillä mökin päältäkin päin, että se oli vasta kuvatus.

Hyi tokkiinsa, pahaa se tietää. Jos lieneekin ollut tuoksi sinun jutuksesi vain? Se piti olla pommi. Kuin puukko se tärähti sydämeeni, ja vedet putosivat silmistäni, kun navetan takana kirjettäsi tavasin. Onko rakkaus niin tärkeä ja hauska huvi, ettei ilman sitä henno olla. Jo minä hennoisin. Jos se pyrkii ihmistä nenästä vetämään, jo tuolle kyytiä antaisi. En minä kuitenkaan sen narriksi rupeaisi. Arvaa sen toki täysi-ikäinen, että mies on petollinen niin maalla kuin kaupungissakin. Hyvä hänen on herrastella. Mutta annapas, miten käypi tytölle. Kahdella tavalla käypi. Ja surkeata olisi, jos turhan tähden huonoille jäljille joutuisit. Sehän äidin ihan hautaan veisi. Että jätä temppuilut. Jos järkesi alkaa sinua pettää, muistele äitiä aina, ehkä se sinua pahimmissa paikoissa auttaa.

Eipä siltä, ettei miestä saisi ajatella aikanansa, kun vain soveliaalla tavalla ajattelee, eikä rakkautta siihen sotke. Saa sitä ajatella ja pitääkin, koska Katekismuksessakin käsketään ihan ehdoin tahdoin yhdeksi tulemaan. Se on sitten ihme ja kumma. Luulisi, että joku pojanvintiö on sen koiruuksissaan siihen pistänyt. Mutta mene tiedä, vanhat sanovat, että se on totinen tosi ja Herran sääntö koko yhteenmeno. Oli miten oli, ei minua herranpelko sinnepäin vedä.

Ei siltä, ettei minullakin kosiskelijoita olisi. On. Naapurin Matti-renki on minua kysellyt ahkerasti ja jo kihloillaan ruvennut minua kiusoittelemaan. Kylläpä siihen lystiin vielä kerinnee. Matti on uhannut, ettei siinä pelit auta, hän minut tahtoo ja ottaa, koska olen siveä. En tiedä, mikä lienen. Juoksen aina pakoon, kun hän höpsytyksiään höpsyttelee, enkä aittaani laske enkä päin perin katso. Mutta onhan Matti hyvä mies, ja minua ovat kehoittaneet syrjäiset asiaa ajattelemaan. Ja sitten on siihen tullut uusi piika, joka hyppien keikkuen Matin ottaisi. Annanko ma sen sille, vai otanko itse? Jos sanan mukaan aikoo elää, on Matti melkein paras mies siihen tarkoitukseen, tämän puolen miehistä kumminkin. Mitä asiasta arvelet? Otanko Matin vain, niin sillä siitä pääsee? Kirjoita.

Kirjoita, oletko toisessakaan palveluspaikassasi enää, vai joko sinut siitäkin on pois potkaistu. Käyttäydy, rakas sisko, siveästi nyt, kun jo tiedät, mitä koko rakkaus on. Koukku se on, koukku jolla kala kuivalle maalle vedetään. Jätä näppäisemättä toiste, paha sinut silloin perii, ei se syötti ole maalaisia varten.

Tervehdykset meiltä teille.

                                           Siskosi Hynttä-Karliina.

II KIRJE

Rakas siskoni Karliina.

Olek, mitä pahaa se taikina unissa tietäisi, kissanjalkoja! Oletpa sinä taikauskoinen. Naintaa se muuten merkitsee, jos tahdot tietää. Niin että elä enää sure, eläkä navetan takana hiirelle viinoja keitä.

Minä olen nyt taas kihloissa tahi paremminkin sanoen naimisissa tahi puolinaimisissa. Asia on näet niin, etten ole vielä Joosuan virallinen rouva, mutta olen tulemaisillani siksi.

Joosua on minun sulhaseni tahi paremminkin sanoen mieheni. Ja Joosua on sitäpaitsi Raamatusta, se on, joskaan ei ihan niitä pääpappoja, kuitenkin peräpenkillä istujoita. Ei nyt surra.

Sitä näet, ettei se rakkaus ole niinkään huono syötti, kun sen vain oikein onkeensa pistää ja onkea hyvin heiluttaa. Mutta taitoa siinä tarvitaan. Kävin minäkin oppikoulua, ja ylioppineeksi se teki yhdellä kertaa. "Vahingosta viisastuu", sanotaan, ja se on tosi. Mutta "joka miekkaan rupeaa, se miekkaan hukkuu", sanotaan myös, eikä se taas ole totta. Minun ensimmäinen sulhopoikani oli sotamies, mikä hänen nimensä nyt taas olikaan, enpä muista, kun se oli ruotsalainen. Mutta vaikka ruotsalainen, nätti poika se vain silti oli ja tyttöjä narrata osasi. Minua sanoi se Vennaksensa – Veenus, mikä lie, se on ruotsia, haukkumanimi varmaan, jonkun hassun tyttöhupakon, vaikka sanoi hän kyllä, että sellainen tyttö on elänytkin ja nätti tyttö on ollut ja pojat ovat siitä pitäneet, vaan että nyt on hän jo kuollut. Se voi olla keksittyä, olkoon, paljon pötyä hän puhui. Lupasihan hän minut naidakin, vaan naikos, mokoma! Kun tässä kerta vastaan tuli, ei päivääkään sanonut, ei ollut näkevinänsä – Vennaansa. Mokoma. Vaikka mitä minä hänen päivistänsä. Ilman niitäkin elän. Ei surra.

Totta kyllä ei ole vaaratonta peliä tämä rakkaus. Pelaapas sitä, niin sitten tiedät! Arvaahan sen, että jos nainen on viekas, mies on viisaampi vielä. Ei miestä tahdo saada hyvällä verkkoihinsa, aina se pois pyristeleikse. Sillä kukapa sitä vapaaehtoisesti nuoransilmukkaa kaulaansa pujottaa. Taas nainen, ellei eteensä katso ja aikanansa hamikoi, ei ikinä miestä saa, vaikka sata vuotta viatonta silmänvilkettä pitäisi, ei omaansa löytäisi. Siksi pyöriköön – paljas palvelustyttö kuitenkin – kuin karusellissa hullu, kuin markkinatorilla apina, siksi kunnes jonkun löytää. Ja jonkun tuhmanhan sitä sitten tapaa, kun näin kiivaasti yötä päivää etsii ja eteensä katsoo.

Näin se tapahtui minun tarinani.

Vein entisessä paikassa rouvan kenkiä suutariin, kannat näet sille korjattiin aina kerta, kengät se antoi ehyinä pois sitten, kun astui ne toisen kerran läntälleen, länttäjalka. Suutari asuu heidän talossansa, se tahtoo sanoa meidän talossamme, koska tämä on nyt minun kotini myös.

Joosua lakaisi pihamaata kuin paras parooni, kun hänet siinä ensi kertaa näin. "Nätti nuorimies" ajattelen siinä, "onkohan tuo jo naimisissa". Kysytäänpäs jotakin. Minä kysyn siltä suutaria, muka kuin en tietäisi, ja katson häneen, niinkuin hiljaiset ja siviät miestä katsovat, salavihkaa ja tunnustellen maaperää. Hän katsoo samoin. "Ei tuolla ole heilaa", ajattelen ja kysyn: "teidänkö tämä näin kaunis piha on?" "Meidän nimissähän se on ollut", sanoo hän. "Sopii tällaista pihaa lakaista", sanon. "Sopii", sanoo hän. "Kun ei ole varmaan omaa rouvaa, täytyy herran itsensä lakaista", sanon. "Ei toki pihaluutaa naisen käteen tavallisessa talossa", sanoo hän, "huoneluuta naiselle, varsiluuta miehelle, niin se on ollut Aatamin ajoista asti". "Eipä taida herralla edes huoneluudan pitelijää olla?" "Ei ole kukaan niin syvälle vielä puolestani kumartunut", sanoo hän. "Mutta onpa pihlaja pihalla kaunis", sanon – "ja kissa, kiss-kiss- on niin herttainen, teidänkö se on kissi". "Äitimuorin se on kissi." Hän koppaa sen syliinsä. "No, kiss-kiss- annatko käpälää neidille, noin – pitää päältäpäin silittää vain, sillä on kynnet piilossa." Ja sitäkös juteltiin kissan kynsistä ja muusta. Mutta en minä silloin edes aavistanut, että omalla pihamaallani omaa sulhastani puhuttelin ja oman anoppini kissaa silittelin. Niin vähän sitä todellisuudessa ihminen tietää. Eikä hänkään aavistanut, että hän omaa morsiantaan puhutteli, vaikka kehui hän jälkeenpäin, että jotakin ihmettä hän ounasteli, kun sappea kohosi hänen suuhunsa, kun hän sitä kissiä kiinni otti.

Ja sitten kun tulin hakemaan kenkiä, vahti hän jo minua ja tuli oikonaan juttusille. Ja silloin poksahti päähäni olla puolestani minäkin jo vähän niinkuin rakastunut. Se ei ollut hulluimmin keksitty. Sitähän rakastuukin nuoreen mieheen, kun vain sinnepäinkään ajattelee. Se menee itsestään. Ja hänelle taisi käydä samoin, onhan hän poikanen vielä ja on kokematon ihan, ja olenhan minä tyttö ja nätti.

Sitten me kävelimme muutamanakin iltana kaupungin puistossa ja joimme limonaadia ja kuuntelimme soitonpauhua. Ja se soittohan saa minut ihan hulluksi ilosta ja muusta surusta. Minä olen hyvin tunteellinen. Haaveet luistelevat selkäpiitäni pitkin ja rohkeutta antavat ja tekevät minut paljon paremmaksi kuin olenkaan.

Ja niin me kuljimme puistossa käsikkäin kuin nuoret rakastuneet kulkevat ja puhelimme kaikenmoisia hassutuksia, paljasta pötyä rakkaudesta ja muusta. Ja siinäpä pojan käsi puristaa hellästi tytön kättä, ja tytöllä on työpaikka, ettei lennä suoraan pojan kaulaan. Niinpä sanoo Joosua muun muassa, ettei hän ole koskaan tavannut tällaista tyttöä kuin minä, jonka uskon todeksi, ja ettei ketään niin siveää tarjokasta tulisi hänelle, koska näin siveää ei ole koko kaupungissa, jota taas en usko. Ja hän sanoi, että kyllä se vain niin on, että hän rakastaa vasta kovasti, johon minä sanoin, että vaikea minunkin on olla rakastamatta, mutta että en minä silti anna kauniiden sanojen pettää itseäni, vaikka ne lystikkäisiltä kuulostavatkin. Hän sanoi, ettei hän aikonut pettää, hän aikoi minut naida yksin tein, sillä hän on kunnon poika, uskonkos minä sen? Tottahan minä sen uskon, sanon, sillä "en minä muutoin tässä olisikaan". "Mennäänpä koetteeksi naimisiin, vaikka", sanoo hän, "niin näet, enkö totta tässä puhele". "Mennään vain", sanon minä, "sittenhän sen vasta näkee". "Ja pakkokos sitä on tuonnemmaksi lykätä", sanoo hän, "mennään heti". "Mennään vain, ei minulla ole mitään sitäkään vastaan. Vaikka on minua yksikin leski kysynyt", sanoin minä. "Ei tule niistä nyt mitään, että sinua leskille annettaisiin", sanoi hän, "toisten tähteitä ne lesket ovat". "Toistenhan ne ovat tähteitä." Mutta minä mainitsin hänelle siitä leskestä vain siksi, että hän olisi luottanut minuun, sillä lesket kysyvät tavallisesti kunnon tyttöjä. Muuten ei se valhetta ollutkaan, leski kysyi minua, eräs ulkotyöläinen, joka olisi lapsilaumalleen hoitajaa tarvinnut ja palkasta sen nainut.

Niin se sitten punoutui köysi niin, että alkoi pitää. Eikö se ollut onnenpotku. Mikä nyt on antaa itseänsä rakastaa laillisesti ja säännönmukaisesti, kun on toinen toisensa löytänyt, voi olla vähä riemukas. Se on oikeus ja kohtuus. Ja sitten me ostimme jo huomenna sormukset, ja poishan minä paikastani läksin, niin että kaviot kapsoi. Rouva suuttui ja haukkui, ja minä haukuin vastaan. Oli muka laitonta samana iltana lähteä. Vaan minä vilahutin sormuksella ja sanoin, että laittomaltakos tämä näyttää, olen tässä kohta yhtä laillinen rouva kuin hänkin, ei yhtään pysty sormellansa osoittamaan, oppii sitä lain mukaan rakastamaan muutkin. Ja paiskasin oven kiinni, niin että helähti, ja korineni tähän pyörähdin. Ja aika oli tulla. Jos en tullut heti, kuka tietää, olisiko Joosua jaksanut yksin puoliansa pitää äitimuoriansa vastaan. Ei tässä muita ole kuin se yksi mummo, mutta on siinä mummoa parahiksi. Ei hän olisi antanut poikansa palvelijaa naida, ei vaikka. Hänestä asia on häpeällinen. Mutta minäpä sanoin mummolle, että häpeähän se on, mutta vähäkös niitä tällaisia häpeitä sattuu. Niitä ne on sukupolvet täynnä. Synnistä ne sukupolvet kasvavat kuin sieni sateella, ja synnittömyyttään kuolevat. Ja onhan tämä hänen oman poikansa vika. Olisi mahtanut hänet lasikaappiin pistää. Ja mummolta meni suu poikki. Ja mikä auttoi, meidät kuulutettiin ja on jo kaksi kertaa kuulutettu ja ensi sunnuntaina on kolmas kerta, ja silloin vihitään kotona. Ja mummokin on jo lauhtunut ja pienentää pyhähameensa kauluslinninkiä, kun kehuu tämän asian tähden laihtuneensa niin, että hame renkaana päältä pois putoaa.

Näin olen asunut tässä talossa kuin omassa pesässäni jo. Ja rouvana loistan kohta täällä kuin taivaalla tähti.

Olla rouva, se on todellinen, hieno elinkeino, niitä parhaita, mitä tarjolla on.

Mutta vaikka kuinka hienoksi tulen, elä usko, että unohdan teidät, ressuparat siellä salon sydämessä. Rakkaus teihin ei rinnastani kuole, vaikka kuinka korkealle säädystäni kohoaisin. Autan sitten teitä eteenpäin yhtä kerrallansa. Elkää mitenkään rynnätkö tänne kaikki yhtäaikaa, sillä en ole selvitellyt heille kotiolojani enkä mitään. Minkä elämän he nostaisivat, jos tietäisivät, että minua on jo kerta petetty. Niinkuin se minun syyni olisi. Olisi siinä hulinaa kerraksensa. Mutta sitäpä he eivät saa koskaan tietää. Olen itkenyt siitä jo kerran tarpeekseni, ihan tyrskytellyt. Ja se riittää ohjeekseni. Oli vain onni, että vielä miehen sain, sillä en luullut enää löytyvänkään niin tyhmää, joka olisi minut nainut. Vaikka se hartain ja ainoa toivoni on täällä ollut.

Mummon tähden en sinua heti tänne kutsu. Voi kulua muutamia kuukausia, ennenkuin sen teen. Puen sinut sitten kaupunkilaisittain ja etsin sinulle sopivan miehen. Renki-Matin kihloja elä ota, ei kannata enää maalle naittautua. Sievähän sinä olet ja tänne kelpaat, vaikket ole hetikään niin sievä kuin minä. Mutta on täällä ihmisiä vaikka minkä näköisiä, eikä sitä sievyyttä yksin naidakaan. Monet muut seikat ne sen aikaan saavat. Mutta sievyys on hyvä kaupantekijäinen siveellisesti katsoen, sillä sievää mieluummin rakastaa. Mieheni on minuun hyvin ihastunut. Kaupan täytyy tyydyttää molempia.

Että elä pörise, olen kyllä varmaan uskollinen hänelle itsestänikin. Että elä enää lähetä varoituskirjeitä minulle, saavat käsiinsä vielä. Eläkä pelkää, kyllä ymmärrän, uskoton ihminen on paha! Elä näytä tätä kirjettä kenellekään. Mutta menepäs nyt kotimökille ja kerro äidille menestyksestäni, kerro kaikille naimisistani, kerro laveasti, niinkuin se ansaitsee, kehu onneani, pistä vaikka palturia lisäksi, niin uskovat paremmin. Liikaa siinä ei tule! Äiti on saanut paljon kärsiä ja ansaitsee jo vähän iloa. Se tekee niin hyvää hänen kippuraan kuristuneelle sydämelleen.

Ja sitten, pitäkääpä pienet remut minun muistokseni. Lainaa sinä minulle pari sataa tahi vähän yli, jolla järjestät ne. Lähetän varmasti takaisin. Jos en lähetä, saat sanoa vaikka kaikille soltun Vennaksi. Mutta sano siellä minun rahat lähettäneen!

Toimita siis isälle litra Hultan pihakuusen kyyneliä, että saa kermakahvit kiitokseksi minusta. Minulle on suku rakas. Sanoi täällä entinen rouvani, kun kuuntelin kerta oven takana, että suku on rakas niin kauan kuin kaikki ovat yhtä köyhiä. Heti kun raha on kysymyksessä, syövät he toinen toisensa, kieltävät toinen toisensa, valehtelevat toinen toistensa päähän ja mustaavat mustaakin mustemmaksi toinen toisensa, ja että "mistään ei mitään rakkautta löydy", sanoi. Eiköhän se ole pihkasen valhe vain! Siellä maalla sitä kuitenkin on. Sillä eikös siellä suurissa pesueissa jotakin ole? Minkälainen on meidän äidin-reppana ollut? Tokko hän mökillä ollessaan lienee kertaakaan tarpeekseen syönyt? Ja yhdeksän lasta on tehnyt. Tokko hän lienee kertaakaan koko yötä nukkunut, eikä ainoatakaan juhlahetkeä ole koko elämässään ollut. Anna nyt ryyppy hänellekin. Ota jotakin oikein imelätä ja salaa päähän menevätä ja kaada sille puolen litran tuoppi, tokko pökertyy, mummopaha, unohtaa siinä huolet ja on onnellinen vaikka sen siunaaman hetken.

Muistan, kun minä mökiltä maailmalle läksin, miten äiti salaa pyyhki huivinnurkalla silmiänsä. Hän itki silloin, raukka. Hän pelkäsi minun tuhoutuvan, reppanani. Että lankesin, sitä elä koskaan hänelle kerro. Että nousin, se kerro. Että olen rikas, se kerro, että olen onnellinen, että olen oikea rouva! Sillä en minä enää koskaan lankeaisi, kun minä nousemaan pääsen, eikä enää langeta tarvitse.

Ja te, kultaiset reppanani, te tulette perässä. Rikkaita me kaikki vielä olemme. Äitipä saa nähdä, ettei hän ole köyhän lapsia kanniskellut.

Näin se valkenee elämä, kun se valkenemaan rupeaa.

Sinun onnellinen siskosi

                                            Heliina.

III KIRJE

Rakas siskoni Heliina-rouva, entinen Tossavatar.

Jo minä olen päivitellyt ja päivittelemästä päästyäkin päivitellyt sinun onneasi. Tyhmiksihän minä kaupunkilaisia luulin, mutta en minä heitä niin hulluiksi uskonut, että yksinkertainen piika heitä olisi voinut puijata niin pahasti kuin sinä heitä puijasit. Tulla vaimoksi tavalliselle miehelle, siinä on puuhaa parahiksi, mutta saada oikea herra, se on varmaan hyvin hikistä hommaa. Mutta kun kone käy täydellä höyryllä, kuten sinulla, ja reitit ovat selvät, niin perille se laivan potkaisee. En minä vain herroja narrata uskaltaisi, kun olen tällainen alhainen piiankossikka, enkä ole edes herroissa sivistystä saanut enkä muuta oveluutta oppinut. Johan minä maan alle ennen painuisin, ennenkuin heidän kanssansa puuhiin ryhtyisin. Että kelpaa se mies minulle tyvempääkin eikä niiltä viimeisiltä yläoksilta.

No, jos sinua nyt lykästi ja hyvin heitä puijasit, elä anna onnen sokaista itseäsi. Näkee sen kaupunkilainenkin, minkä tavaran sai. Olla rehellinen, se on hyvä ja oikea asia. Pitää ollaksesikin nyt uskollinen vain, sillä ei ole enää laitaa siinä, jos heittäydyt heittiöksi. Tehköön jos kuin mielesi, elä petä miestäsi, elä uhallakaan, olkoon mies vaikka aasi, vaikka hännätön apina, olkoon kaljupää tahi lasisilmä, kenkkajalka tahi vaikka kuinka laiha, kyllä siinä on sinulle miestä parahiksi. No, kovin viisas se ei voine olla, mutta se on sinun onnesi vain. Ihan minua naurattaa. Mutta varoittamatta en mitenkään voi olla.

Yhtä ja toista kaupungissa sattuukin ja paljon siellä näkeekin. Näin minä viime markkinoilla siellä apinan ja kävinhän minä teatterissa oikeita herrojakin katsomassa, ja hyvin hienoja ne olivat. Mutta niinpäs kävi sielläkin, että yksi herra nai köyhän tytön, ihan minua silloinkin jo nauratti ja tytön puolella olin. Mutta se tytönpahus petti sen herrapahan, ja ihan minulle taas surku sitä herraa tuli. Ei se ollut naurun paikka se taas. Vaan sepä se tahtoo olla hyvän palkka. Ota esimerkkiä siitä.

Mökissä tapettiin pässi sinun muistojuhlaksesi ja keitettiin tappaissoppaa oikein saunapadalla. Äiti söi munuaiset. Isä ei antanut lasten niitä ottaa, vaan sanoi, että ne ovat äidille palkkioksi sinusta, että äidin se on ansio, kun teki tytön niin korean ja vehmaan, että herroille kelpasi. Äiti väitti taas, että isä saa ne syödä, isän on näköinenkin koko tyttö, vaan isä sanoi, että jos onkin näköinen vähän, tapainen on äidin, äiti muuten ne oikeat tekotavat tiesi, jolla tehdä tyttö sydänjuuriaan myöten niin virhitön, että herrat sen ensi sijalle asettivat, sitä ei teekään joka mökin mamma. Ja jo kehui äitikin, että on hän aina tiennyt, että se Heliina-tyttö pitkälle maailmassa potkii, kun pienenä nielaisi markan rahan. Hyvä heidän oli sanoa, kun eivät tienneet, mitä pillereitä olet siellä niellyt, mutta elä pelkää, en solttujutuistasi mitään kenellekään puhu. Saat katkaista kaulani, jos sanaakaan sanon.

Olipa mökillä hulinaa sinä sunnuntaina. Vein isälle litran miestä väkevämpää ja äidille putelin punssia. Siellä olivat leiponeet vehnäleettoja niin suuria, että pienillä suusta maahan ulottuivat, ja hauska sitä oli nähdä, kun jokainen pikku tyttö osaansa söi. Kahvia juotiin sitten niin paljon kuin jokainen ikinä jaksoi ja puolikuppisia tehtiin, ja vanhemmat olivat pehmeitä kuin hyvät naurispaistikkaat, ja hyvällä tuulella olin minäkin. Isä se ihan vetisteli, ja äiti sanoi, ettei hänellä eläessään ole näin lystiä ollut, ei omissa häissäänkään. Hän pelkäsi silloin kurjuutta, ja sitähän siunautui sitten ihan nurkantäydet. Ihan sitä oli vaellettu kuin sokkosilla pimeimmässä näretyrreikössä. Vaan nythän tuo tuntui, kuin Mooses itse olisi sauvallansa lyönyt mökin seinään ja siitä kurjuus pääsi ulos virtaamaan. Ja kas, "mikäs valo tuosta mökin seinästä nyt paistaakaan", intti mamma, "ihanhan se nyt yhtäkkiä Siinain vuoren tuohon eteen paiskasi, ja enkelikö se nyt ilman kautta Palestiinaan viedä tahtoo, kun ei jalkakaan enää maata tapaa", viittilöi mamma, mutta isä sanoi, että oletpa nyt hiprakassa, mammaparka, ja pani kätensä mamman kaulaan ja sanoi, että jos olisi likistää mammaa nyt kiitokseksi kerta. Vaan siihen ei mamma suostunut, ei ilennyt, sanoi "mene tuosta lasten nähden rakastelemasta toki". Ja kun tuli yö, nukuimme pahnoille kaikki kuin porsaat. Ja aamusilla, kun aurinko nousi, oli äiti keittänyt kahvit jo ja herätti minut juomaan. Ja me kahden äidin kanssa istuimme tuvan ulkorappusella ja ryypeksimme kahvia, minkä kerkesimme. Ja sen minä sanon, etten ikinä ole nähnyt äitiä niin iloisena. Ihan se oli kuin muuttunut ja kymmenen vuotta nuortunut. Kasvot olivat silinneet ja hohtivat hyvää mieltä. En kirjoita enempää. Elä siveästi. Kun sopii, kirjoita sitten. Rahalla ei ole kiirettä. Ole onnellinen, sitä toivoo

                                          sisaresi Hynttä-Karliina.

Matti oli antanut kihlat jo toiselle, kun minä sanouduin siitä tyystin irti. Mutta eläpäs, kaihoisaksi veti mieleni, jos en toista miestä saakaan.

IV KIRJE

Rakas siskoni Karliina.

On kulunut jo liki puoli vuotta siitä, kun viimeksi kirjoitin, ja siitä, kun tähän rouvan ammattiin astuin. Rahat lähetin silloin heti ja kiitoksia lainasta.

Minä olen muuttunut paljon ja olen päivä päivältä tullut pulskemmaksi. Ei se ollut pieni potku, jolla onni minua potkaista tärähytti. Naiminen on hyvin mukavaa ja hyvin sopiva kauppa. Eikä mies ole siinä vain sitä varten, että sitä narraisi. Sille pitää olla hyväkin, saahan häneltä leipänsä. Ei tarvitse monessa paikassa juosta sitä keinottelemassa. Ja paremman ruoankin saa. Minä viillän vehnäleipää joka päivä ja pistelen voita paksulti poskeeni. Ja minä syön herkkuruokia, kalalaatikkoa ja kananmunia ja pannukakkua ja maitovellilöitä ja imeläsoppia jos kuin. Ja minä pidän paljon syömisestä ja syönkin, niinkuin en koskaan olisi ennen kyllikseni syönyt, niinkuin en olekaan. Minä olen iloinen kuin rotuporsas kaukalonsa ääressä.

Kun syö kylliksensä, ajattelee sivistyneesti ja ihmeen hienosti monesta asiasta. Pysyy tyynenä kuin viilipytty. Huonoa tekoa minä en viitsisi tehdä enää, en puukopeekasta. Sitten kampaan minä itseni joka aamu peilin edessä ja päivälläkin käyn katsomassa peiliin, että tulisin sivistyneitten näköiseksi ja piikuus häviäisi. Ja minulla on kynsisakset ja sukkanauhat ja puoli tusinaa hopealusikoita ja eri yöpaitoja ja ommeltuja pöytäliinoja ja keinutuolimatto. Ja vuoteella minulla on kaksi lakanaa, ja mieheni tuo minulle aamusilla kahvia sänkyyn, kun käskyläistyttö menee maidolle. Mieheni on hyvin hienohenkinen, vielä kertaakaan ei hän ole lyönyt eikä puukannut, eikä pahaa sanaa sanonut, vaan kutsuu minua aina nätisti mammanlöllykäkseen ja kehuu yhä enemmän ja enemmän minusta pitävänsä.

Sellaista on avioliitto, onnellinen avioliitto. Lystiä ja sievää elää.

Meillä on muutenkin nyt niin mukavaa ja valkeata, kun sattui suru. Surma tuli odottamatta ja kutsumatta tähän taloon ja vei mukanansa mummon. Niin että minä olen nyt, ei enempää eikä vähempää kuin talon suuri emäntä, kannan vuokrat ja määrään kaikki. Olipa se pommi.

Me olimme hyvin pökerryksissämme tästä surusta. Kun lähdepäs äkkiä, mitään edeltäpäin virkkamatta. Mikä hänelle lienee tullut, ikäkö lienee loppunut vai mikä, vai harmistako lienee sydän haljennut, niinkuin vanhoille kuuluu sattuvan. Kyllä me olemme sitten koettaneet surrakin koko tavalla. Viikko meni kuin Kankkulan kaivoon. Ja hautajaisissa minä itkin, ihan tyrskin. Mutta pappi sanoi, että ei tarvitse itkeä, mummo pääsi varmaan taivaaseen. Siellä on vanhan hyvä levätä vaivoista, sanoi. Hänpä sen tietää. Ja niin me päätimme, ettei viitsitä enää surra, ei Joosuakaan, vaikka olihan mummo hänen äitinsä. Mutta toisekseen onhan taivaassa hyvä olla, se on tietty, kenpäties siellä on parempikin kuin täällä kaupungissa. Ja sitäpaitsi pappi käski jokaisen tyytyä osaansa ja aikaansa ja käyttää se vain hyvin. Ja sitähän minä juuri koetan.

Kun minut oli vihitty, arvelivat kai, että nyt saatiin palkaton piika. Aamusilla odotti mummo, että olisin noussut kahvia keittämään. "Eikös miniä nousekaan kahvinkeittoon", sanoi. "Enpä tiedä, niinpä tuo vielä nukuttaa", sanoin. Niin nousi mieheni ja keitti kahvit. Mutta mummo paikkasi turkkia koko päivän. Sitten otin minä pienen palvelustytön, ettei ristiriitaa jatkuisi. Ehkäpä mummo siitä pahaa tykkäsi, kun otti ja kuoli. Olihan se pahasti tehty ja olisi saanut olla tekemättä, jos tuon arvasi. Mutta eivät ne vanhatkaan paljon tarvitse, kun elämäänsä suuttuvat ja lähtöpassit ottavat.

Tämän kerron surustamme. Kerron sitten vielä iloistamme.

Vihkiäiset taas onnistuivat aika hyvin. En kyllä ollut niin hieno kuin nyt olisin, jos minut nyt naimisissa ollessani vihittäisiin. Rahoja kun ei ollut varustuksiin, mutta viisi siitä! Vihkiäiset unohtuvat ajan aallokkoon, tulla vihityksi, siinä seikka, mikä seisoo ja millä on merkitystä ihmiskunnan historiassa.

No, annahan olla.

Minulla oli valkeasta suruharsosta huntu päässä. Harso oli unohtunut pois mummon tyttären arkusta, kun hän kaksi vuotta sitten kuoli, ja mummo itse antoi sen minulle. Sitten oli minulla myrttikranssi, johon oksat sain suutarin rouvalta. Leninki oli vaaleanpunainen, silkkinen, sen olin saanut entisen paikan rouvalta. Leikkasin saksilla alaosan pois, kun se oli liian pitkä. Kengät olivat myös rouvan vanhat tohvelikengät, nahkasuiset, leikkasin nahkareunan pois ja ompelin samanväriset rusetit. Mainiosti niillä vihille pääsi. Itse suutarin rouvakin sanoi, ettei niitä ostokengistä erottaisi. Ja kukapa meitä katseli muut kuin pihan väki ja pappi. Papin taas ei sovi virkansa puolesta naisten jalkoihin katsella eikä muotiasioita huomata, ja jos vahingossa katsoi, kaikki puutteellisuudet hän ymmärtää jos kuka. Joosua antoi minulle vihkon paperiruusuja ja niitä pidin nätisti kädessäni sillä kohti, johon rouvalta oli kaatunut viiniä leningille. Tuoreet kukat olisivat olleet muodikkaammat, mutta kylläpä nämäkin mainiosti sen asian ajoivat. Ja mistäpä niitä tuoreita niin suuren vihkon saa, kun mummollakin oli vain palsaminkukkia ikkunalla.

Minä leivoin suuren rinkilän häihin ja sydänpeparkakkuja ja kaksi suurta kananmunakaakkua ja laitoin rusinasoppaa ja lihapullia niin, että ne viikoksi riittivät. Mutta mummon kissi pudotti kermapurkin ikkunalaudalta juuri kun minun piti luvata rakastaa Joosuaa myötäkäymisessä, ja purkki särkyi ja mummo sanoi sen tietävän onnettomuutta, mutta suutarin rouva onnea. Voi tietää onnellista onnettomuutta. No, mummo kuolikin.

Suutarin rouva on paras ystäväni. Hän on hieno rouva ja on ollut teatterilla vaatteita vastaanottamassa. Minäkin olin hänen kanssansa kerta oikein istumapaikoilla ja ihmeesti siellä elämä kuvastuu kaikkien nähtäväksi. Ja minusta tuntui, että minäkin olin siinä kappaleessa menossa kohtaloitani kohti, oikein selkäpiitäni karmi ja minä kysyin siltä suutarin rouvalta, että kuinka ne ovat minut sinne jo keksineet, vaan suutarin rouva sanoi, että se on taidetekoa, eikä se ole kenestäkään, joku tekijä vain lystiksensä höpsyttelee, ja hätäpäissään, kun ei ole muutakaan työtä, koettaa kaavata ihmistä, eikä pidä luulla, että hän meitä siihen tarvitsee, se on yksinkertaisin luulo. Voi olla, mutta ihmeesti siinä tapahtuu ja kummia siinä vain kuulee ja väliin kuin itse siinä puhelisi.

Ja sitten minä nyt kutsuin povariakan meille ja annoin katsoa kohtaloani. Hertassa se sanoi minun käyvän. Se sanoi heti, ja ihmettä se oli, että olen veden rannalta, tahi en kaukaa vedestä ja pienistä oloista, ja metalli tekee minut onnelliseksi, lykkylapseksi ihan, – kai se sitä, kun minä nielaisin sen markan pienenä – ja sanoi, että tulen leskeksi nuorena. "Sitä en tahtoisi", sanoin, "minulla on hyvänpuoleinen mies". "Te saatte toisen vielä paremman", se lupaelee. "Johan tämä toki miehen viran täyttää", intän minä. "Mutta sitä toista te vasta oikein rakastatte", se sanoo. "Suuri, suuri onni odottaa teitä pienen tien takana." Vaikea sitä on uskoa. Että kun juuri on mies annettu, se otettaisiin pois ja toinen annettaisiin sijaan. Ja että se olisi parempi! Povari sanoi, että hän on monelle niin ennustanut ja toteenpas on käynyt, ja ne toisetkos ovat häntä perästäpäin kiitelleet ja maanitelleet. Että mistä sen tietää. Vaan hirveätä se olisi se onnenpaljous ja mihinkä sen kanssa joutuisi. – – –

Tällä välin haettiin minut naapuriin kyläkahville. Minulla on ystävä sielläkin. Se on mummo-vainaan sisar, vanha leski, rokonarpinen ja tirrasilmäinen, eikä voi juuri liikkua enää. Hän on ollut vihoissaan mummon kanssa eikä ole käynyt tässä talossa kohta pariinkymmeneen vuoteen, kun mummo oli sanonut sitä aina "maailman äidiksi", kun sillä oli yksinäinen poika, joka kierteli maailmaa ja häipyi sinne, minne lienee häipynyt maailmalle. Hän haetti minut luoksensa, kun kuuli, että mummo ei pitänyt minusta, ja ihmetteli, että sellainen salakavala kitupiikki kuin mummo on saanut niin kunnon miniän. Hän sanoi, että mummolla ei ole lainkaan sisustunteita, on itserakas narri vain. Minä rupattelen sen kanssa mielelläni suotta, kerron kaikenlaista palturia, siitä se pitää, kerron maalta nälkähistorioita ja kärsimystarinoita, ja niitähän minä tiedänkin. On hauska nähdä, miten sen pienet silmät päässä pyörivät ja se nauttii kauheasti, kun on kurjuutta, suurempaa kuin hänen, ja vedet kihahtavat sen tirrasilmiin ja taas se huokaelee. Niin, sellainen on ihminen. Mutta se on rikas mummo, sanoi Joosua, ja nyt on hän kuoltuansa luvannut minulle kaikki kilisevänsä. Saan olla hyvilläni, sanoi Joosua. Ja olenkin. Jos omaa rahaa saan, lähetän kotimökille ropsahuttamalla. Kaksi kertaa olen jo lähettänyt. Ei siellä enää pitäisi pahaakaan hätää olla. Odottakoot nyt hiukan. Minuun voivat luottaa. Minä en ole enää Nauku-Matin poika.

Mutta mitä olin kaksi vuotta sitten, kun tänne tulin? Tytönhuitukka, repaleinen ressu, nälkiintynyt koiranpentu pahimmalta tunkiolta. Ja nyt? kuin ruusu, kuin kuvapatsas, lihava ja kaunis. Minun ihonikin on hyvästä ruoasta pehmoinen ja valkoinen kuin maito. Kaikki hyvä pukee minua ja on kuin minua varten luotu.

Siksi kilvoittelu täällä minua miellyttää ja ilo asustaa aina kattoni alla. Minulla on kaikkea, mitä toivoa saattaa. Päivät ovat kuin kesätuulen leyhähdys ja vyöryvät ylitseni kuin kirkon urkujen soitto.

Niin että vaikka minulla olisi sata elämää, en päivääkään niistä pois antaisi.

                                           Sinun onnellinen,
                                               hyvin onnellinen
                                                   siskosi Heliina.

TYTTÖ JA VIIKATEMIES

(Puhelimessa)

Ooh, Andersson, sanoitteko todellakin, että olette Andersson? – – –

Kuinka, enkö minä kapteeni Anderssonia muistaisi? Kapteeni oli perämiehenä silloin, eihän siitä ole kuin kolmekymmentäviisi vuotta, kun viimeksi tavattiin. – – –

Tietysti se oli kukkeinta nuoruuden aikaa, ja kapteeni oli naisten ihastus silloin. – – –

Oli. Tapani ei ole imarrella. Ei ikänikään sallisi sitä. – – –

Minä nuori? Kuusikymmentä vuotta, olkaa hyvä! – – –

Eikö nainen muutu, eikö oikea naisellisuus koskaan vanhene? Kiitos! Elkää nyt meitä noin nolatko, kapteeni hyvä. – – –

En iälläni kersku, ei, enhän toki, sehän on taakka. En sitä kapteenille ikinä sanoisi edes, jos en tietäisi, että kapteeni ei unohda, että olemme suunnilleen samanikäisiä molemmat. – – –

Hyvissä voimissa olen, Luojan kiitos. – – –

Ei, ei enää kuten nuori tyttö. Andersson tulee katsomaan, niin Andersson näkee tämän nuoren tytön, ha-ha-haa! Anteeksi, että minua naurattaa. Hän on leikkisä, kuten ennenkin, ja osaa naisia naurattaa. – – –

Aivan tottako matkustitte minua tapaamaan tänne? Sehän oli ystävällisesti. Tervetulemaan vaan! – – –

Kyllä, asun entisessä paikassa. Pieni puutalo sillan korvalla. Tämä oli vanhempieni talo. – – –

Niin, mieheni kuoli, siitä on liki kymmenen vuotta jo. – – –

Surullista, surullista. – – –

Ihan yksin elän. – – –

Lapsia ei jäänyt, Luojan kiitos. Sehän olisikin ollut! Minkälaisia heistä olisi tullut? Sitä huolta ja tuskaa. Ei, kunhan itsensäkin yli virran soutaa. – – –

Soutumiehenkö tarvitseisi? Ha-ha-haa, eipä hän sanoja säikähdä! – – –

Anderssonko muistellut minua usein! Kylläpä ne merimiesten muistelemiset tiedetään, koko merimieskunta – kautta maailman kuuluja uskollisuudestaan, ho-ho-hoo! Mahtoiko Andersson olla omalle Hildalleenkaan uskollinen? No, no, en tahdo loukata. Niin, Hilda oli onnellinen varmaan? Nythän hänkin on kuollut. Surullista, niin surullista! – – –

Eikö? Ha-ha-haa, ei saa laskea karkeaa pilaa, ha-ha-haa, sen minä kiellän! – – –

Ei tuollaisia sopimattomuuksia, Andersson. Saatte minut sekaisin vallan. – – –

No, en suutu. Saahan hän puhua mitä haluaa ja miten haluaa. – – –

Etteikö ilkiä tällä iällä vielä kuiskia, niinkuin huoneet olisivat täynnä vainajia, ha-ha-haa. – – –

Miksi ei nauraa? Totta puhuen tuo ääni, täynnä vekkuluutta, se tekee minulle vain hyvää. – – –

Mitä vielä, en minä Anderssonia väärin ymmärtäisi. Tunnenhan minä hänet toki niin hyvin – vaikka hänen viimeisistä elämänvaiheistaan en mitään tiennyt. Jäikö lapsia Hildan jälkeen? – – –

Yksi poika vain ja sekin merillä tahi merten takana. Meri on hirveä, se kostaa rakastajoilleen. – – –

Eikö? – – –

Ha-ha-haa, ettäkö poika viipyy neekerityttöjen luona, oi-joi! Siis uljas kuten hänen isänsäkin ennen. – – –

Pojat, ne vallattomat vekkulit, leikkivät naissydämillä, rikkovat lelunsa –. Oh, se nuoruus, nuoruus, ne kultaiset päivät, sitä heleyttä ja aurinkoa! – – –

Ja rakkautta? Mitä Anderssonkin rakkaudesta tietäisi? Merillä haaveet haihtuvat, kun monet tuulet niitä huuhtelevat. – – –

Minuunko? Ei, elkäähän toki, hyvä Andersson! Ja kuitenkin – kuinka hullua, että siitä nyt leikkiä laskemme. Mitäpä asia enää meille merkitseisi, mutta leikki tekee aina hyvää. – – –

Onko rakkaus se ainoa asia, joka koskaan mitään merkitsee? Todellako? Mutta tehän puhutte taas pilaa, ha-ha-haa. – – –

No, olkoon sitten. Antakaapas, kun suotta muistelen minäkin. Olinhan minäkin teihin rakastunut ennen, kauan, kauan sitten. Kaikkihan ne – kuinkas muuten! – – –

Silloin, ennenkuin Hildan tapasitte. Ja jälkeenkin päin. Kerron siitä hauskuuden vuoksi, että voisimme sille yhdessä nauraa. – – –

Eikö olisi pitänyt sanoa? Mutta miksi ei? En sitä muistokukaksikaan hautaan mukaani ota. Enkähän ole enää nuori tyttö, jonka tarvitseisi kainostella turhia tunteitansa. Ei ole totuutta siinä enää. Se on kuin mennyt uni jo. Mutta se uni piinasi minua painajaisena kauan. – – –

Ettekö tiennyt? Tietysti ette tiennyt. Te muistatte, kuulitte ehkä, että Hilda, teidän vaimonne, oli salakihloissa ensin Hannun, minun miesvainaani kanssa? – – –

Niin, tietysti hän siitä mainitsi. Heidän välinsä menivät rikki tyhjästä. Hannu tanssi kerta minun kanssani ensi valssin nuorten juhlassa. Ja niinpä hän sai tanssia minun kanssani viimeisenkin. Hilda oli pikainen ja mustasukkainen. Kiusoitellakseen Hannua oli hän olevinaan ihastunut teihin. Niin ne tytöt menettelevät. – – –

Te viivyitte maissa silloin, ja siitä tuli tosi. Hän suostui teihin. Hän rakastui kai. Niinhän käy, niinhän käy, kun leikkiin ryhtyy, leikkiin hukkuu. Sellaista on nuoruus. – – –

Piloillako kositte? Mutta miksi? – – –

Montako samoin piloilla kosinut? – – –

Ettekö voinut vetäytyä takaisin? – – –

Minuako, minuako olitte ajatellut? – – –

Oh teitä, teitä! – – –

Mitä, pilaa on koko elämä! – – –

Minä nauran sille. Ooh! – Mutta uskokaa, kyynel vierii minun poskeani pitkin ja minun silmäni kuumenevat vielä. – – –

Että sellaistako sattuu aina? Merimiehet, ooh heitä! Jos te tietäisitte, mitä suruja te kylvätte! – – –

Äänikö värähti, minäkö itkisin? Ei. Minä kuivasin poskeni jo! Nuori tyttö on itkenyt puolestani jo ennen. Mistäpä tietäisitte, mikä on nainen. Sydämeni oli puhdas kuin lapsen. Sitten tuli Hannu suruinensa ja minä lohduttelin häntä, ja hän jäi minun osakseni. – – –

Osani on ehkä ollut niukka, mutta en tahdo valittaa. Kuin ruoko olen nuokkunut surullisena täällä, tuulen mukaan taipunut aina. – – –

En kysynyt Hannulta koskaan siitä entisestä. – – –

Tietysti hän sanoi, ettei hän katunut. – – –

Olisitteko vaihtanut osia hänen kanssansa, ha-ha-haa! Ei ole kilttiä puhua siitä enää. – – –

Ettäkö nyt vaihtaisimme? Mutta hehän ovat kuolleita. – – –

He ovat siellä, me olemme täällä. Ei olisi oikeata peliä sellainen arvanheitto. Mistä tiedämme, mitä he siihen sanovat? – – –

Tokko suostuisivat? – – –

Elo itsekö on jo arponut puolestamme, kun on jättänyt meille saman osan? Oh, eihän! – – –

Sepä olisi hirveätä sentään. – – –

Rak – tulla yhdeksi – siihenkö tottuu –? Minun kokemukseni mukaan siihen ei totu lainkaan, ha-ha-haa! – – –

Entinenkö rakkaus muka – velvoittaa? – – –

Ikuinen, ha-ha-haa! Onko se ikuinen? Eikö se ole merimiesten valheita vaan! – – –

Koko sanakin, heidän sanansa, meripoikien, pahojen! – – –

No jos olisi jotakin täällä, ajatellaanpa, kuka sanoo, onko rakkaudella mitään käypää arvoa virran tuolla puolen? Ja aika täällä on lyhyt. – – –

Ettäkö ei mikään auta? Te olitte maalle noustuanne päättänyt ottaa minut! Sepä ei ollut kainoa! – – –

Ajattelitte jäädä ankkuriin ja jättää meren. Ja tänne satamaan! – – –

Mutta on yksi toinenkin, joka odottaa minua. Missäkö? Kynnyksen tuolla puolen. Kukako? Viikatemiespä tietenkin! – – –

Elkää naurako, se tarttuu, ja jos hän kuulee ja ihastuu ja ottaa omansa ja mukanansa vie! Eikä hän jätäkään tyttöänsä ikävään, kuten meripoika! – – –

Ainoat erottamattomat! Kukaan ei väliin tule, kun matkalle lähtevät tyttö ja viikatemies. – – –

Apuako tarvitseisi, kun on matkalle lähtö? Voisihan olla. – – –

Merimieskö ei matkalle lähtöä pelkää, vaan auttaa lähtijöitä? Voisihan olla. – – –

Helpompaa? Mitäpä vaikeutta siinä. – – –

Ystävä luona – kas, tipahtiko kyynel kädelleni – Ystävä hyvä luona –? No – jos hän niin luulee, luulen minä niin myös. – – –

Oh, miten elämä vielä nöyryyttää minua, rakas Andersson! Eikö riittänyt se entinen nuoruus ja hulluus? – – –

No, olkoon! Tulkaa nyt sitten, mutta joutuin, että ehditte ennen kuin se toinen, se, joka kynnyksen takana odottaa! – – –

Ahaa! Ostatte tullessanne sormuksen vielä? Mutta, Andersson, ha-ha-haa, rakas Andersson, minä kuolen, anteeksi, minä kuolen, ha-ha-haa! – – –

KÄÄRME PARATIISISSA

Olisi kai maailma pystyssä pysynyt heidän kohdaltansa, jos ei synti siihen tullut ja lankeemukseen houkutellut. Tuli sivistys ja vapaamielisyys, tuli uusi aika, joka pyyhkäisi kirjavalla siivellänsä sitä heidänkin maailmankolkkaansa.

Annapas, että katsantokanta oli muodostunut siksi että mies sai eron vaimostansa ja vaimo sai, kun kohtalon kello vain löi, rakastua toiseen mieheen, ystävätär sai, jos hänellä kykyä riitti, katsella itselleen ystävättärensä miestä. Sehän se sekaisin seikat sotki, kun yksinkertainen omistus ei enää kutiansa pitänyt. Kuka uskalsi enää teloilleen asettua, hätä täällä tuli, kun kohtalo kuin mikä viikatemies yhtäkkiä kasvonsa kohotti ja kerran vain kädellään sujahutti, niin maahan se jaotti kaiken kerätyn ja valmiiksi keinotellun.

Että eipä ollut helppoa eikä yksinkertaista elämä enää. Kuka sen kunnialla päähän pääsi?

– He olivat alussa onnellisia kuin lintuset kaksoispesässään pienessä huvilassa kaupungin ulkopuolella, suutari Lettusen ja maalari Hottisen herrasväet. Heillä oli keittiö ja kamari kummallakin. He elivät kuin paratiisissa, eivätkä synnistä mitään tienneet. Kunnes se samainen synti etsiskeli heitä ja verkkonsa heidän ympärilleen heitti.

Rouva Lettunen, joka oli ollut kotiompelijattarena ja nähnyt paljon parempia ihmisiä, oli erittäin sivistynyt ja laskeutui itsenäiseen naisluokkaan. Häntä ei oikeastaan voinut verrata Hottiskaan, joka oli ollut vain vähän aikaa palvelijana ja ollut sitten rakennusmailla työssä. Rouva Lettunen tunsikin siksi olevansa paljon parempi kuin ne kolme muuta, joiden kanssa hän eli. Oma mieskin suutari! Mikä on suutari? Lestinnakuttaja vain! Mutta kun se nyt oli hänelle annettu, niin hän vain sen piti hamikoimatta muita. Ja hyvähän niinkin oli. Eipähän ryyppinyt Lettunen, niinkuin Hottinen teki. Tietää ne maalarit. Taitaa ryypiskely olla sen ammatin erikoisoikeus. Mutta kun Hottisen emäntä myös maisteli sunnuntain seudut kotona miehensä kanssa, nyrpisti rouva Lettunen halveksien nenäänsä mielenosoituksellisesti maanantaiaamuna, eikä vastannut hyvään huomeneen, kun rouvat yhtaikaa lakaisivat rappustensa eduksia.

Se Hottiskaa pismitti. Mikä sitten, jos hän vähän viattomasti maisteli, oman miehensä kanssa kun maisteli. Jos ei maistellut, meni mies muiden luo. Tietää ne mestarismiehet, etteivät ne maistelematta pysy, eivätkä maanittelematta yhtä vaimoa varten elä, niinkuin joku rajasuutari saidan vaimonsa käsikomennon alla. Ja mikä sitten jos maailmassa maisteltiin, kerta täällä vain eletään ja terveinä ollaan. Niin sanoi pappa, ja niin sanoi hänkin. Ja yksimielisyys on voimaa. Ja niin meni pyhän seutuun aina se, minkä he viikolla ansaitsivat. Ja se periaate heillä oli, että panna menemään vain, mikä liikaa oli. Ja liikaa oli kaikki, mikä hengestä irti läksi. Mitäpä täällä muutakaan köyhä. Sillä ihmeen köyhänä sitä vain pysyi, vaikkei ollut lapsia, ja sellainen reima maalari kun Hottinen oli.

Sitä se paheksui rouva Lettunen, ja hän oli oikeassa. Liika on liikaa vapaamielisestäkin. Mutta mitäs nämä, sivistymättömät. Ne rakastivat nautintojansa vain. Hän yksin ymmärsi hienompaa elämää ja rakasti sitä todellisesti, ei vain itsessänsä, vaan useissa sukupolvissa. Niin että kun heillä oli pikku tyttö, tahtoi hän, että he papan kanssa uhraisivat tytölle kaiken, työn ja elämän kaikkine pyyteinensä. Sillä eipä kaikille oltu edes lasta suotu, ja se oli oikein. Se ajatus riemastutti häntä suuresti. Olipas oikeutta elämässä. Ja kun hän näki, miten Hottisen rouva katseli salaa hänen lastansa haikeus silmissä, teki se hänelle hyvää, sillä hän ymmärsi, että siinä oli rouva Hottisen kipeä kohta. Ihan se ilahdutti häntä suuresti, että ähäh, eipä ole lasta! Kun ei anneta, niin ei anneta, ei uskota! Oli, jokin järki ja järjestys täällä oli. Se kohotti hänen omaa arvoansa suuresti. Kuin madonna mikä postikorttikuvissa, kohotti hän lasta käsivarsillensa Hottiskan nähden, eikä salannut ylpeyttänsä ja voitonriemuansa, ja mitä ei iljennyt sanoilla sanoa, sen hän hymyllään ja ilmeellään näytti.

Jos olisi ollut Hottisilla poika, ei hän ikinä olisi Hottisten pojalle tytärtänsä antanut, vaikka mikä olisi ollut. Sen pitikin olla lukenut ja paljon oppinut mies, jolle hän tyttärensä uskoi. Niinkuin juhlapuhuja sen olla piti, ihanteellismielinen. Tiesipä, vaikka maisteri, opettaja ainakin. Tyttö sai sivistyä ja lukea myös. Tiesipä, vaikka ylioppilaaksi jaksaisi. Niin hän papalle aina sanoi. Ja lukurahoja he nyt tytölle säästivät kilpaa.

Ja niin tuli ajatelluksi, että jos olisi ottaa palvelija ja apulainen, niin saisi alkaa entistä ammattiansa taas, käydä taloissa ompelemassa, enemmän sillä saisi kuin taloutta ja lasta hoitamalla kotona. Pappa suostui siihen. Ja rouva Lettunen meni rouva Hottisen luo vielä asiasta neuvottelemaan.

"Elähän ota luoksesi vierasta naista tarpeettomasti", varoitti rouva Hottinen. "Ole vain yksin jos voit olla ilman."

"Ja miksi en ottaisi?"

"Mitä ne nykyaikaiset naiset, on nähty! Moni on menettänyt miehensä, kun on ottanut parhaan ystävättären luoksensa. Kun vaimo tekee askareitaan, kokeilee ystävätär omalla tavallaan. Ennenkuin vaimo huomaakaan tahi miesparka ymmärtää kavahtaa, on mies kietoutunut verkkoon ja on vannonut tiespä mitä tuolle toiselle. Ainakin, ettei vaimostaan välitä, oli onneton sattuma koko naiminen, no, sehän on selvää, ettei välitä, kuka se vaimostaan välittäisi, viisas. No, niin sitä sitten virta tätä pariskuntaa erilleen vie. Vieras nainen on kavalin kaikista maan päällä."

"Elä, minä otan palvelijattaren, enkä ystävätärtä. Jos mies on kunniallinen, ei ole pelkoa. Kunnia se on Lettusen ainoa hyvä puoli. Jos onkin köyhä, on toki kunnian mies, mitenkäs muuten."

"Kunnia, se on koru, joka ei monen rintaa täällä koristakaan."

"Lettusen rintaa se vain koristaa."

"Hyvä on. Muista kuitenkin minun sanoneeni. Ja katso vain, ettei turha ahneus sinua pois paratiisistasi aja."

"Jos on paratiisin pääkäytävällä taulukko, jossa seisoo yksi sana: siveys, niin mitä, ähää!"

"Elämä ja siveys – ei noita liene ajateltu yhtiökumppaneiksi. Sillä paljon täällä vain ollaan ja toimeen vain tullaan eikä sellaista sanaa tunnetakaan. Jos on viekas ja viisas, hyvä tulee. Elämä on ovela, ostapas siltä annoksesi, niin tiedät."

"Enpä puijaakaan sitä enkä osta väärällä setelillä, olen ennen ilman."

"Laskettele vain syvintä ja aukeinta, hyvä tulee."

"Niin siveyden merelläkö?"

"Karinsa ne on sielläkin."

"Kukapa ne tietää?"

"Tämäkin maalarin rouva."

"Ettäkö maalari on parempi kuin suutari?"

"Maalari – ei se lestiä käteensä ottaisi!"

"Ei ammatti miestä alenna eikä rouvaa ylennä."

"Eei."

"Eei. Vaan kadehditko sinä minua?"

"Minä? Sinua! Een. Sinähän olet vain suutarin rouva. Ihmettelen vain, mistä sinä noita siveyksiä ja muita herrassanoja keksit. Eivät ne ole meitä varten."

"Minä en olekaan – palvelustyttö."

"Ähää. Kahvi kuohuu, se on sen merkki, että lopetetaan jo, muuten meistä ei ole yhdessä kahvinjuojiksi."

"Ha-ha-haa, se osaa."

He leppyivät ja ryyppäsivät kahvit yhdessä. Eikä rouva Lettunen ymmärtänyt rouva Hottista. He nyt olivat niin eri sivistyskantaakin. Kadehtia se heitä vain taisi.

Ja niin kyseli rouva Lettunen kotipuolestansa palvelijaa, itsellensä. Oman puolen ihmiset ne olivat aina luotettavia, sen ainakin tiesi. Hän sai sieltä sen Hilta Hempukan. Sehän nyt oli kerrassaan sopiva heille, herttainen ja iloinen, aina se nauroi eikä vastustanut missään. Sellainenhan palvelijan piti olla, niin ei ristiriitoja tullut.

Ja he olivat kaikin puolin tyytyväisiä ja onnellisia. Rouva Lettunen alkoi käydä taloissa ompelemassa. Hän kuvitteli, että kun he olivat säästäneet jonkun aikaa, muuttaisivat he keskikaupungille, laittaisivat oikean jalkineliikkeen, sellaisen paremmanpuoleisen korjauspajan. Eikä Lettunen olisikaan sitten enää mikään rajasuutari, vaan tavallaan tehtailija. Niin näkisivät Hottiset, minkälaisten väkien kanssa he olivat saaneet asua samassa pihassa. Aina Lettunen Hottiselle vertoja veti. Eipä hän ollut huono suutari nytkään, luotettava työmies toki. Siksi oli hän hänet nainutkin. Sillä ei rakkaus yksin, vaan rakkaus ja miehen työ, ne naiselle turvan takaisivat. Sen hän sanoi papallekin. Ne kaksi peruskiveä kun oli, hyvä tuli. Yksi ei riitä. Ja molemmat heillä oli. Siksipä hän rakastikin Lettusta niin, että eipä paljon ketään. Ja Lettunen rakasti häntä niin, etteipä valehtelijaksi tullutkaan, kun oli papille luvannut rakastaa mammaa, ei vain myötä-, mutta myös vastamäessä. Hän ei ollut siiloin edes tiennyt, rakastiko hän edes tasaisellakaan tiellä, saati mäkipaikoissa, mutta nyt, mikä auttoi, rakasta pois, sillä mamma oli niitä parhaita mammoja, mitä olla saattoi, ja elämä meni kuin rasvattu vain, ja rahaa tuli enemmän kuin ennen poikamiehenä, ja vaikka kolme, neljä oli syömässä, aina riitti ja ylitse jäi.

Sehän oli sitä onnen ylenpalttisuutta.

Mutta tässä ollaankin uuden ajan ihmisiä, sanoi rouva Lettunen. Nainen voi hyödyttää pesää melkein yhtä paljon kuin mieskin, jos valistunut nainen sattuu. Eikä hän ollut mennytkään naimisiin vain myydäkseen itseään ja kaupitakseen rakkauttaan. Hän oli työvoima, vastuunalainen solu suuressa yhteiskuntaruumiissa. Sillä joskin rakastaa ja rakkauttansa tarjoaa, ei sillä vielä leipäänsä koko iäkseen ansaitse sivistynyt. Eikä hän alentunut ammatti-ihmiseksi sillä alalla. Naitu nainen ei saanut siksi tulla. Se oli alhainen käsityskanta, raakojen aikojen tapa, sekä naisolentoa syvästi loukkaava ajatus. Vapaa ja täysiarvoinen ihminen tahtoo nainen olla ja vapaa olkoon hänen liittonsa miehen kanssa. Niin hän sanoi. Miehellä ei ollut mitään sitä vastaan. Hyvältähän se kuulosti. Oli hauskaa kuulla kotona noita sivistyneitä sanoja, joita vain yhdistyksessä muuten kuuli. Ja hän suostui aina kaikkeen, mitä rouva sanoi. Hänellä oli sitten hyväpäinen rouva ja itsenäinen kuin katajapiiska. Ihan se ihastelemaan pani.

"Mistä sinä kaikki nuo tiedot saatkin", kysyi mies.

"Minulla on niin kulmikas pää ja ajatusta joka nurkka täynnä. Aina minä ajattelen ja ladon ajatusta: kuin halkoja halkopinoon vain, niistä minä kaikki lait laadin", sanoi rouva.

"Niin sitä pitää. Se onkin sitten hyvä."

"Annapas maailman laittaa lait itsellesi, kaula poikki, ei se vähempään tyydy, köyhän suhteen ainakaan. Mutta me olemme kohoavaa sivistyskantaa ja maailman valtaus kangastaa mielessä."

"Eipä vähä."

"Jaa-a. Ei siksi, että maailma olisi suuri ja makea, tahi otettavan arvoinen, mutta suotta vain. Sanotaan suutarin rouva, kuka sanoo, eikö se presidentin rouvan mamma olla voisi!"

"Ha-ha-haa, yhä ihmeempää kuuluu. Mamma, mamma, ai-ai sitä haaveilijaa!"

"Haaveissa tapahtuu pahempaakin – ei siellä menestys mitään maksa."

Niin kului muutama viikko suopeitten tähtien suojassa.

Sattui sitten eräänä sunnuntaina, että herrasväki Hottiset olivat kallistaneet lasia tavallista enemmän ja että rouva Hottinen jäi portaille yöksi makaamaan eikä ollut, kuka olisi oven yöksi sulkenut. Se rouva Lettusta suututti. Että rouva Hottinen unohti siinä määrin naisellisen arvonsa. Rouva Lettunen ei vastannut koko viikolla hänen hyvään huomeneensa, vaan nyrpisti nenäänsä halveksien ja käänsi päänsä pois.

"Sivistymätön kana", ajatteli rouva Hottinen. Ja kun Hilta tuli seuraavana sunnuntai-iltana heidän puolellensa, sanoi rouva Hottinen:

"Onpa sinulla nyrppänenä rouva. Päreitäkö se on koko viikon niellyt, kun se noin kuiva on."

"Ha-ha-haa. Mille on annettu minkinlainen emäntä."

"Mies taitaa aina vain olla pintehissä kuin Niiranen paholaisen hiilihangossa."

"Ha-ha-haa."

"Jos minä olisin mies, en minä tuollaista päreennielijää palveleisi. Olisi siinä miestä paremmallekin."

"Olisi siinä, ha-ha-haa."

"Otapas sinä, Hilta, narraa suotta sitä rouvaa. Ole ihastelevinasi sitä miestä. Katsotaan, minkä suhinan se antaa."

"Ha-ha-haa. En toki toisen miestä. Jos täältä saisi omankin."

"Elä. Joko sinä miestä täältä?"

"Mutta mitäs varten minä muuten olisin tänne tullut."

"No, elä?"

"Olisi niitä maallakin ollut oksan ottavia, mutta ei ollut kuusen kaatavia. Jos tuo onnistuisi paremmin täällä."

"Onnistuu se, jos et ole turhan tarkka."

"Miksipä sitä tarkka näin maalainen, ha-ha-haa."

"Narraa vain viattomasti, ei se Lettunen siitä kulu."

"Ei, ehei."

Ne sanat pesivät Hiltan sydämeen, joka oli köykäinen ja avoin kuin porsaan kaukalo. Sillä erittäin pulskaksi oli hän jo ennestään Lettusen havainnut. Ja erittäin pulskaksi oli Lettunen myös hänet havainnut ja sen jo kahdenkesken sanonutkin.

"Ei niitä tuollaisia pulskia ja ihanaverisiä naisia joka puun oksalla istukaan", oli hän sanonut. "Ei niitä ole enää muualla kuin siellä sydänmaan kätköissä. Täällä ne ovat naiset ihan happamia ja rypistyneitä ja sitten niin nuukia että ihan hävettää."

"Elkää nyt, mestari", oli hän sanonut.

"Ihan totta. Vaan jos istut kerta tuohon polvelleni, niin tunnustelen, montako kiloa se oikea nainen painaa."

"Mahtaisiko näin köykäinen paljonkaan painaa kaupunkilaisten polvilla, ha-ha-haa."

"Mitataan nyt."

Ja Lettunen oli tarttunut hänen käteensä vaan hän oli nauranut ja juossut pois.

Niin että jos häntä halutti, ei sitä kukaan näkisi eikä ymmärtäisi, kun ei anna nähdä eikä ymmärtää. Kyllä hän ne asiat tiesi. Mutta hän ei tahtonut antaa narrata itseänsä ilmaiseksi. Ja miten siitä maksun sai, kun mies oli naimisissa. Piti toki katsastaa, maksaisiko se vaivan. Jos vaikka vahingoittaisi vain. Oli tuo rouva niin kova periaatteen ihminen vielä, että ihmetytti, menettäisikö paikkansa, jos se vihiä sellaisesta saisi.

Ja toisekseen, mahtaisiko maailma sijoiltaan kääntyä, jos purtensa myötätuuleen laskee. Niinpä tuo sydäntä hypitytti, kun hän Lettusen ohitse kulki. Lettunen kesytti häntä salaa katseellaan ja kutsui luoksensa. Ei tietänyt se hyvää. Noita tuollaisia kuin periaatteita, kun ei ollenkaan ymmärtänyt.

Taisi se nyt lähteä menemään huuhan jäljille. Meni, hulluun suuntaan se nyt meni. Se kun aina ajatuksissa tuo Lettunen pyöri. Ja tuli siihen sitten se yksi, se – rakkaus, joka vasta mestari on. Sen tahtipuikon jälkeen kun tanssii, niin se sitten vasta polkkaa on.

Ja sitä tanssia he nyt tanssivat. Ja eipä aikaakaan, niin Lettunen kutsui häntä omaksi pullukakseen, ja hän kutsui Lettusta omaksi pörhykäksensä, sillä joskuspa, kun Lettunen istui suutarin rummullansa, kenkä polvien välissä, tempasi Hilta kengän, istuutui lapsen kanssa Lettusen syliin, asetti kengän omien polviensa väliin, ja siinä piti Lettusen nakutella sitä. Ja hän pörrytteli Lettusen tukkaa ja Lettunen nauroi ja lapsi nauroi ja Hilta nauroi.

"Onpa onni, ettei tuo lapsi osaa puhua", sanoi Lettunen, "jo tässä oltaisiin helisemässä".

"Kullan murunen, elä viitsi opetellakaan puhumaan, enkelini."

"Suojelusenkelisi!"

"Ha-ha-haa."

"Enkelin suojatit. Ha-ha-haa."

"Mutta mikä meidät lopulta perinee", kysyi Hilta.

"Mikä muu kuin yhteinen leipäkannikka, jos ei tämä tunteitten ylenpalttisuus ala lakata ahdistamasta. Eikö se rouva epäile?"

"Ei se epäile."

"Ole vain kuuliainen rouvalle, niin ei se huomaa, eikä uskalla epäilläkään."

"Minä kysyin eilen rouvalta, onko rouva minuun tyytyväinen, vai onko jo syytä valittaa?"

"Ha-ha-haa. Ja mitä hän sanoi?"

"Hän sanoi, että hän on sitten tyytyväinen. Että parempaa hän ei tarvitsekaan."

"Ha-ha-haa."

"Että 'oli ihan onni, kun Hiltan sain', sanoi."

"Ha-ha-haa! Minun onneni."

"Ja minun onneni ja hänen onnensa."

Niin he elivät onnellisina kolmisin saman katon alla. Rouva ei huomannut mitään. Hiltalla oli hauskat päivät, eikä Lettunenkaan moittinut osaansa. Hilta sanoikin, että hän oli oppinut rakastamaan Lettusta ihan todellisesti, kuin omaa miestänsä. Ja Lettunen sanoi samaa. Heitä jännitti tämä salaisuus, joka heitä ympäröi ja sitoi. Oli hauskaa arvuutella, miten se siitä selviäisi.

"Erolla se nätisti selviäisi", kehoitti Hilta.

"Niin se selviäisi, jahka ma kerkiän", lupasi Lettunen.

"Rakastathan sinä nyt minua?"

"Tottahan, ketäs sitten. Sitähän minä teen tavallakin."

"Etkä rouvaasi –?"

"Ee-en, mitä minä siitä, lipposesta."

"Mitenkä sinä sen otit?"

"Kun pappi sen minulle antoi."

"Antaa se pappi sinulle minutkin, kun anoo."

"Taitaisi antaa."

"Onko sinussa miestä vain anomaan?"

"Miestä? Miestähän minussa toki on. Johan aina olen ollut sanani kokoinen. Sinut minä otan. Enkä paljon petä."

Voihan hänelle sanansakin pitää, ajatteli Lettunen. Sillä eipä ollutkaan mikään mitätön ihminen tämä Hilta. Hän oli niitä konstikkaimpia, mitä Lettunen oli nähnyt. Kosketa häneen vain pikkusormellasi, niin on kuin sähkövirtaa olisit koskettanut, sellaisen voiman siitä sai. Ja miten sirosti se elämän otti, ei siinä huokailtu eikä päätä kallisteltu. Eikö liene ollut vain ihan oikeimmassa kaikessa tämä Hilta, vaikkei se ajatellut paljon mitään, kääntelehti vain laiskana kuin tuo emäsika tiepuolessa kuumalla paisteella. Ja sikaa se muistutti niin ihmeesti, vaikka kaunis oli, niitä komeimpia naisihmiseksi. Mikähän manan mahti siinä asusti naisessa tuollaisessa, joka teki mitä tahtoi, otti kenen tahtoi, miellytti ketä tahtoi välittämättä mistään. Vähällä piti, ettei Lettunen ajatellut kärsineensä suurta vääryyttä, kun oli ollut niin kauan uskollinen entisessä avioliitossaan. Erehdys se oli ollut.

"Jos olisi tiennyt, että tuo noin myttyyn meni, olisihan tuon saanut olla tekemättäkin", sanoi hän Hiltalle.

"Saapihan sen tekemättömäksi, jos tahtoo", sanoi Hilta. "Ottaa eron."

"Mitä hän siitä itse sanoisi? Jos suuttuu hyvinkin."

"Minä pidän kuitenkin omani."

"Pidä sinä vain."

"Ja mitäs sinä?"

"Minä pidän kanssa omani. Mikä meidän on näin ollessa. Tämähän mukavaa vasta onkin. Ei olla pikkumaisia."

"Eikä olla."

"Kyllä se siitä selviää aikanaan. Suotta tässä myrskyä nostatella."

"Selviää kai se. Pahemmatkin pulmat ovat maailmassa selvinneet", myönteli Hilta.

Ja selvisihän se.

Rouva Lettunen alkoi tuntea ilmassa jotakin outoa. Hilta katsoi väliin Lettusta liian rohkeasti. Lettunen vältti hänen katsettansa ja sen silmät luppasivat niin viekkaan näköisinä rouva Lettusesta. Niin alkoi hän salaa tarkastaa heitä. Ja peliähän siinä oli, se oli selvää. Viisas ei epäilekään, ellei ole mahdollisuuksia, päätteli hän. Ja hän epäili ja hän oli varma. Hän odotti vain, että voisi sen todistaa itsellensä. Hän oli tuskaisa ja kiukkuisa, mutta ei voinut puhua kenellekään mitään.

Eräänä lauantaina järjesti hän niin, että hän pääsi työstänsä tuntia ennen kuin tavallisesti. Hän livahti salaa kyökin ikkunan taakse ja katsoi sisään. Hän näki, että Hilta kohosi Lettusen sylistä, kun huomasi ikkunassa varjon. Niinpä se selvästi oli. Muuta ei tarvittukaan.

He olivat äänettömiä molemmat, kun hän tuli sisään.

"Kiirepä Hiltalle nyt tuli", sanoi hän.

"Mitä, näitköhän sinä nyt unta", sanoi Lettunen.

"Näin sitä unta, jota en olisi luullut tarvitsevani nähdä", sanoi hän kiukusta vapisten. "Näin teidät sylityksin."

"Meidätkö, ehei, taisitpa nyt erehtyä", sanoi Lettunen. "Onpa näkösi tosiaan huonontunut. Pitää hankkiaksesi silmälasit."

"Näkeepä näillä tarpeeksi ja liikaa ilmankin. Mitähän sitten näkisikään silmälaseilla."

"Mitäs tyhjää kiellät, Lettunen", sanoi Hilta. "Asia on, niinkuin tämä nainen sanoo. Sylitysten oltiin. Ja miksi niin oltiin? Siksi, että me olemme rakastuneita."

"Niin yksinkertainen asia vain."

"Niin yksinkertainen asia vain", sanoi Hilta.

"Vai rakastuneita, ähää?"

"Niin ollaan ja kovasti ollaankin", kehui Hilta.

"Sittenhän sille ei mitään mahda."

"Ei sille nyt mitään mahda. Jos on rakkaus, on hyvin siveellistä rakastaa, jos sitä ei ole, ei ole siveellistä rakastaa, rouva itse sen sanoi."

"Ähää. Ja vihkiminen, mihinkä se joutuu?"

"Onhan pappi teidät vihkinyt. Sehän vihkii tarkemmin asiaa ajattelematta, tietääkös se, kenen kenelle antaa. Vaan kuuluipa tuo sanoneen, kertoi tämä Lettunen, että rakkaus on ylin kaikista. Se liiton solmiaa ja se sen pyhittää. Jos se kutinsa pitää, niin meidän liittomme se toki vahvistaa niin että ropsahtaa, sillä jos mikä, niin rakkaus tässä ylimmällä oksalla kiikkuu. Minäpä menen puhumaan sille, mitenkä meille kävi."

"Ole hiljaa nyt", kielsi Lettunen.

"Ei, kerros vielä, kerros vielä. Antaa tulla vain", huusi rouva Lettunen.

"Sanoi Lettunen itse, että rouva ei ole mitään minuun verraten. Niin saa nyt ottaa paremman, jos tahtoo."

"Ottakoon, ottakoon!"

"Se kertoi erehtyneensä ensi kerralla, tottumaton kun oli ottopuuhiin."

"Eihän nyt erehdy!"

"Nyt se sanoi tietävänsä, mitä rakkaus on!"

"Senkin – lesti!"

"Mitä varten rouva häntä lestiksi sanoo, minun miestäni ei saa haukkua!"

"Lesti, lesti! Ja montako rouvaa sinulla on ollut, Lettunen?"

"Niin rouvaako? Montakos niitä? Tämä oli vasta toinen."

"Ja sinä tunnustat?"

"Mikäs tässä auttaa. Tämä on numero toinen."

"Ja ilkiät?"

"Kun kieltää ei voi. Minkäs tässä taitaa, syntisparka. Luuletkos minulla tässä hauskan olevan!"

"Senkin – pikipallo!"

"Minun miestäni ei saakaan haukkua", sanoi Hilta. "Minä kun selitän papille, että se entinen rouva kun haukkuikin sitä päivät pitkät pikipalloksi ja lestiksi ja jos miksi."

"Et tarvitse selittää. Saat sen hyveliinisi pitää, saat, minun puolestani!"

"Ihanko totta, rouva?"

"Totta, totta – toinen rouva!"

"Mutta mamma, elähän suutu", kieloitteli Lettunen.

"Vai elä suutu!"

"Joka miehensä jättää yksin kotiin, se hänestä jääköön", sanoi Lettunen.

"Maailman mammona on silloin makiampi kuin koti ja mies", perusteli Hilta.

"Ähää!"

"Enkä minä olisi ryhtynytkään huonoihin kauppoihin, mutta kun Lettunen lupasi ottaa minut ja panna rouvan pois viralta."

"Hilta", varoitti Lettunen.

"Kun lie luvannut, lupansa pitäköön!"

"Eihän se ollut mitään vakavampaa", koetti Lettunen peräytyä.

"Naida sinä lupasit", sanoi Hilta. "Elä sinä, Lettunen, nyt vikuroi. Nythän tässä on se tilaisuus, jota olet odottanut. Ja voithan vielä valita, jos ostat minut irti."

"Enkä valitse enkä osta! Pahus!"

"Ei tarvitse valita", huusi rouva. "Minä se tässä talossa vielä määrään. En ole Lettusen valittavissa enää. Pois lähden. Pois lakaiskaa minun jälkeni, pois!"

"Mutta mamma, rouvani", hätääntyi Lettunen.

"Vaiti, Lettunen", sanoi Hilta.

"Mamma, Hiltahan ei ole minulle mitään – periaatteellisesti."

"Onhan käytännöllisesti!"

"Lettunen, eihän sinun enää tarvitse pelätä rouvaasi, entistä rouvaasi. – Hänhän kerää jo tavaroitaan, näethän", sanoi Hilta.

"Et tarvitse pelätä. Pelkää vain toista rouvaasi."

"Minä en olekaan mikään hirviö."

"Et, käärme vain."

"Lettus-kulta, kuuletko sitä", sanoi Hilta.

"Anna sen olla", sanoi Lettunen.

Rouva oli mennyt kamariin ja paiskannut oven kiinni. Hän alkoi pakata siellä tavaroitaan kokoon lähteäkseen heti pois. Hän ei voinut enää jäädä tänne.

Miten kurjasti nyt oli käynyt. Tämä hänen Lettus-parkansa, joka oli hänestä ollut varma kuin majakka, osoitti nyt tuollaisia taipumuksia. Voipa kurjuutta kuitenkin. Eipä hän ollut tuntenut häntä lainkaan. Hänen itserakkauttaan loukkasi vielä se, että se oli vain piika-Hilta, joka hänet laudalta löi. Sehän se velloi ja käänsi kaikki tunteet hänen rinnassansa, niin että siellä oli kuin kuhiseva käärmeenpesä. Ja tätä maailmaa, tätä kavalaa, oli hän rakastanut ihanteellisella rakkaudella, ensiluokkaisella ihan. Olipa hän ollut narri. Se olikin tuo Hottiska ollut oikeassa. Näkyipä hän asiat tietävän. Vaikka millä hinnalla olisi hän ostanut entisen onnensa takaisin. Ei niin, että hän entistä valhetta kaipasi, vaan niin, että se todellisuudessa olisi ollut sellaista, joksi hän sen ennen tätä syntiinlankeemusta luuli.

Että mies rakasti häntä ja hän rakasti miestä. Mies oli mitätön, suutari, Lettunen vain, ja hän, mikäs hän oli, sisukas vaimo. Mutta häiriytymätön elämä rakkaudessa, se oli paratiisin elämää se!

Ja nyt oli hänet syösty sieltä alas, alimpaan, – ah! Mitä tuskia hän tunsi. Hän halusi kostaa. Mutta hänen kostonsa oli voimatonta, eikä se heihin ylettynyt. Se lisäisi vain heidän onneaan ja he nauraisivat hänelle. Hän toivoi, että Lettunen alkaisi juoda ja joutuisi rappiolle. Ja että Hilta pettäisi hänet ja hän saisi tuntea tätä samaa tuskaa. Ja sitten Lettunen kaipaisi häntä, vaan hän kulkisi ohi silmää räpäyttämättä ylväänä kuin Pohjantähti. Ja Hiltan, tuon salamanterin, tuomitsi hän alimpaan maanosaan, sinne missä kattilat kaikki kiehuivat ja ikuinen porina kävi. Mutta vaikka hän mitä julmia ajatteli, eivät ajatukset viilentäneet hänen rintansa polttoa. Ja itsekin tunsi hän olevansa syvällä, syvällä, siellä syvimmässä maanosassa, jossa pahat ajatukset kuin tyydyttämättömät liekit nuoleksivat hänen sydäntänsä. Tyydyttämätön kaipaus pahaan, ikuiseen pahaan! Sillä mitään hyvää ei ollut missään, ei hänessä eikä muissa, ei koko maailmassa, se oli valhetta vain, petosta ja erhettä kaikki! Vaatipa petollisuutta ja oveluutta tämä elämä, muita aseita ei tarvittukaan! Sehän se häntä loukkasi, haavoitti ja satutti! Sehän se aivan myrskyaallot rinnassa nostatti. Ei tarvittu sankaruutta, ei kieltäymystä! Ei taistella täällä voinut! Petollisuutta ja oveluutta! Hänestä tuntui, kuin kahleet olisi lyöty raivoavan ja haavoitetun pedon käpäliin, joka oikeuttaan ja oloaan puolsi. Hän kuuli etuhuoneessa kuiskailtavan. Kuiskailkoot. Mitä se häneen enää kuului. Hän jättää taistelutantereen.

"Taitaa se lähteä pois, kokoo tavaroitaan", sanoi Hilta Lettuselle.

"Ihmekös tuo. Sehän suuttui. Sinä olit suurenmoinen, ha-haa!"

"Pahempaakin. Minähän teen mitä ikinä, saadakseni oikeutta itselleni."

"Se on oikein se."

"Mitä sinä noin mietit?"

"Taisi kuitenkin tulla tehdyksi tuhmuus", sanoi Lettunen huolissaan taas.

"Vieläkös, tällaistahan maailmassa paljon tapahtuu. Maailmaa näin muodostellaan ja parannellaan."

"Pakkoko sitä olisi parantaa. Hyvähän se oli."

"Pakko kai se nyt on parantaa. Ja mikä meidän on tänne jäädessä. Hyvä siitä tulee."

"Taitaa tulla."

"Ei hätää mitään."

"Taitaapa niin olla." Sillä mikäs hänellä oli oikeastaan hätänä, Lettusella. Jos toinen rouva läksi, jäi toinen jäljelle toki. Oikeastaan se oli etuisuus ja vapautus hänelle. Kyllä tämä Hilta sentään oli sopivampi näin suutarismiehelle. Ensikseen niin kaunis ja pulski, toisekseen ilman sivistystä ja muita periaatteita. Nehän olivat etuja, joita ei edes rahalla saanut. Sillä minne pani nainenkaan sivistyksensä, jos oli sitä kerännyt, mukana se piti vain pitää ja kovasti siitä vain haittaa oli. Noin niinkuin vapauden suhteen etenkin. Ehkäpä hänkin sai nyt olla vielä miesten mukana, vaikkapa tuon Hottisen, ja ottaa pienet virkistysryypyt työn lomassa, kun hallitus muuttui. Miksipä sitten estämään eroavaa hallitusta. Jos rouva haluaa mennä lapsineen pois, menköön toki. Tottapahan tietää, mitä tekee. Ja minkäs sille pippuripussille taitaa.

Ja niin sai rouva Lettunen pakata tavaransa kenenkään estämättä. Hän kääri vaatteensa nyyttiin ja otti lapsen käsivarrellensa.

Keittiössä oli Hilta kaatanut vehnätaikinan pytystä leipomapöydälle, leikkasi siitä kappaleen ja alkoi hieroa sitä. Rouva näki hänen asettaneen ruokapöydälle vain kaksi lautasta, itselleen ja isännälle, asettaneen siihen voita, leipää, piimää, sekä leikkaamatta sen suuren ja pitkän makkaran, jonka hän oli tullessaan tuonut pyhän varaksi. Se raivostutti häntä. Tempaanko pois tuon makkaran, vai mitä? Puolen metrin makkara! Ja ei kuin leikkaamatta pöytään! Mutta sitten ajatus, kauhea ja kurkkua kuristava törmäsi kuin peto hänen kimppuunsa ja oli tukahduttaa hänet, niin se voimat vei. Yhtäkkiä se kauhea totuus, ettei hän saanutkaan enää koskaan, ei koskaan, istuutua tuohon pöytään kuin omaansa, selvisi hänelle! He söivät nyt kahden, nuo! Makkarankin! Ja se oli hänen. Tuo mies, joka oli hänen! Ja tuo nainen, joka oli vain vieras ja palvelija. Ja tässä kodissa, joka oli hänen. Hän jätti kaikki heille. Mutta hänhän oli hullu. Nythän tämä vasta sekaisin olikin.

Suru, todellinen ja suuri kuin rannaton meri, avautui hänen eteensä ja näytti ylipääsemättömältä. Menettää kaikki omansa! Olisi tehnyt mieli itkeä, sydänalassa alkoi aallehtia niin. Mutta ei, hän ei saanut vuodattaa kyyneliä heidän nähtensä, sitä he eivät ansainneet, ja se olisi tehnyt heille vain hyvää.

Mutta jonkunlainen pieni toivo, saada jälleen sovinto, pilkahti mielessä, ja nöyrtyneenä, ääni tummana väristen, sanoi hän Lettuselle:

"Kuinka syvästi sinä olet haavoittanut minun sydäntäni, Lettunen. Jospa tietäisit minun rintani tuskaisat tunteet."

"Sepä nyt sattui ikävästi", paheksui Lettunen jo.

"Enkö ollut puhdas puoliso? Ja mikä minä nyt olen?"

"Jotta juu, puhdas, puhdas mikä puhdas, tuota, tarkoitan, että jotta, tulipa tässä nyt tehdyksi tekoset, tuli."

"Mehän olimme niin onnellisiakin, emmekö olleet?"

"Joo, hyvinkin, eritoten onnellisia, ei siitä puutetta, onnesta, tarkoitan. Mutta mitähän jos – jos kadut, kun lähdet kiertämään maailmaa ehdoin tahdoin?"

"Minua on loukattu."

"Onhan sinua loukattu. Mutta onhan tässä niin sanoakseni koti."

"Mutta miehen pitää olla kunnian mies."

"Niinhän pitäisi, se on oikein se. Mutta mistä sen kunnian miehen nykyään ottaa", kysyi Lettunen. "Taitavat olla sukupuuttoon kuolleita, niinpä minä olen kuullut", arveli hän.

"Mies antaa naiselle paljon", sanoi rouva jo tyyntyneempänä ja sovintoa jo toivoen, "kun antaa naiselle kodin. Mutta nainen antaa miehelle kaikki, kaikki, kuin elämästä ja kuolemasta irti on ja saa. Että hänellä ei ole enempää kuin kaikki, kaikki, ei ole hänen vallassansa." Ja hän toivoi nyt että asia selviäisi ja Lettunen näkisi eron hänen ja tuon toisen välillä ja ymmärtäisi vihdoinkin, kuka heistä kukin oli.

Mutta mitäs vielä, ymmärsikö se. Ei se ollut niinä miehinäänkään taas, raapi vain korvallistaan, niin hän teki silloin, kun mietti kovasti ja oli epävarma. Ja epävarma hän nyt oli. Hän tunsi, että rouva tahtoi sovintoa, ja hän olisi sopinut, mutta kun tuossa seisoi tuo Hilta ja lykkäsi tuota taikinaa niin. Ja sillekin oli tullut luvanneeksi jos jotakin.

"Joo, kyllä se niinkin on", sanoi hän vain, ja rouva ymmärsi, ettei hän enää mietikään. Häntä suututti kovasti.

"Vai niin onnellisia olitte", sanoi jo Hilta, kun tunsi olevansa voiton puolella.

"Niin olimme", kivahti rouva, "kunnes tuli tähän tuo – käärme!"

"Sanotko minua käärmeeksi?"

"Käärme, käärme!"

"Varo sanojasi!"

"Käärme."

"Tahi annapa kun heitän sinut ulos! Kuuntelepa tuota rouvaasi, Lettunen, kun haukkuu minua."

"Elä nyt, Hilta", varoitti Lettunen.

"Saako hän herjata minua, rouvaasi, toista rouvaasi? Enkö ole yhtä hyvä kuin hänkin, ehkä jostakusta parempikin."

"Elähän nyt, Hilta", pyysi Lettunen.

"Antaa sen käärmeen laulaa", sanoi rouva. Hän oli saanut täydet voimansa takaisin ja oli taistelunhaluinen taas. "Laula, laula, kielellään se käärmekin laulaa myrkkylaulujaan."

"Milläs se kuiva puupölkky laulaa? Lastulla se laulaa. Ei se laulu miehelle kelpaa, kuivalta kuulostaa."

"Ähää!"

"Kun pysyy naisena, sanoi entinen miehesi, muuta ei tarvitse onneen."

"Huonona naisena."

"Mutta huono se ottaa, kenen haluaa."

"Aviovaimolta."

"Aviomieheksi!"

"Haa!"

"Eikä sillä saa olla silmiä päässä, joka sinuakin rakastaa, ja pää sillä pitää olla paperista vain, että lakipykälät siinä pysyy. Eihän sitä oikea mies siedä. Minun mieheni, sinun miehesi, sinuun kyllästyi!"

"Kyllästyköön. Lettunen, mitä se ymmärtää! Suutari! Mikä on suutari? Lestinnakuttaja, nahkan nipertäjä, narri mieheksi!"

Nyt olivat kaikki sovinnon mahdollisuudet menneet, välähti rouvan päässä. Mutta hän ei siitä välittänyt enää.

"Häpeä, joutuakin tuollaisen kanssa naimisiin, häpeä!"

"Hyvä mies, hyvä mies, kyllä ottaisit vieläkin", sanoi Hilta.

"Naiset, elkää taas, hyvät naiset", pyyteli Lettunen ja ojensi jo hätääntyneenä käsiänsä molemmille, mutta turhaan. – Ei auttanut mikään. Hän pujahti ovesta ulos.

"Helpompi on kamelin tulla neulansilmän läpi kuin sinun tulla enää suutarinkaan rouvaksi", virkkoi Hilta.

"Käärme!"

"Senkin – laintaulu!"

"Jos minä luen sinulle vähä lakia!"

"Lue!"

Rouva Lettunen laski äkkiä lapsen käsivarreltansa lattialle, tempasi makkaran pöydältä ja alkoi sillä kurittaa Hiltaa. Makkara taittui ja kappale lenti lattialle, mutta rouva löi yhä, huohotti, eikä keskeyttänyt tointansa. Silloin Hilta koppasi palan taikinaa ja taputteli sillä rouvan poskea. Rouva kaappasi pöydältä hieromattoman taikinan ja taikinoi sillä Hiltan pään, hiukset ja kasvot kokonaan.

Hilta huusi, rouva ähki vain ja lapsi nauroi lattialla ja ojenteli käsiään, hän olisi tahtonut myös taikinaa. Rouva otti lapsen syliinsä ja nyytin käsivarrelleen ja painui ulos paiskaten oven mennessään kiinni.

Oven takana etehisessä seisoi Lettunen ja raapi päätänsä, sillä hän mietti. Se raivostutti rouvaa, hänen tappeluhalunsa ei ollut talttunut. Hän pisti lapsen etehisessä olevaan pesuvaatekoriin, tempasi etehisen nurkassa olevan vesisankon ja kaatoi sen Lettusen päälle.

"Ee – elä veikkonen, kastua – uu –"

Sitten rouva tempasi lapsen ja nyyttinsä taas ja kuin tuulispää läksi hän huvilalta.

Sinä päivänä ei hän tullut takaisin eikä huomennakaan vielä. Hän asettui kaupungissa uuteen asuntoonsa.

Tuli maanantai, silloin päätti hän hakea ompelukoneensa pois.

Hän meni ensin rouva Hottista tapaamaan ja kertoi hänelle kaikki.

Rouva Hottinen oli jo kuullut erosta ja oli mielessään antanut anteeksi rouva Lettuselle hyvänpäiväntekemättömyydet ja kaikki. Sillä hän sääli häntä. Hän asetti heti kahvipannun tulelle, ja ensi kertaa kuin samanarvoiset ja samansäätyiset sisaret he juttelivat nyt.

"Enkö sanonut sinulle, että elä ota vierasta naista luoksesi, sillähän synnille portit avaat."

"Kuka sitä olisi uskonut omasta miehestä."

"Mies kuin mies. Minäkin kehoitin sitä tyttöä leikilläni narraamaan Lettusta."

"Kyllä te olette. Sinun ainakaan ei tarvitse pelätä."

"Eipä kai."

"Kun mies ryyppää, saa sen toki itse pitää?"

"Voi niinkin olla, voi miten vain. Asui tässä meillä, ennenkuin te tähän muutitte, yksi irtolaisnainen, piika, Katri-niminen. Sillä ei ollut työpaikkaa, kun laiska oli, niin minnepä meni, tänne tuli ja tässä asui kuin kotonaan, koska se oli saman puolen ihmisiä, oli minun sisareni. Ja eikös vain joutotytön silmistä tämä Hottinen näyttänyt perin korealta. Arveli kai liikaa sen minulla olevan. Se sitä katsastamaan. Ja kun sanon, jätä nyt tuo, ei ole ymmärtävinäänkään, ähää. No, minä ajan tytön pois."

"Elä, missä se nyt on?"

"Voi veikkonen. Se keinotteli itselleen rikkaan ja ikälopun lesken, jonka kuolemaa se nyt odottaa. Mitenkäs muuten."

"Ei ole enää teillä käynyt."

"Ei, ehei. Se kun on rikas. Ei se päivääkään minulle enää sano, kun vastaan tulee."

"Elä toki."

"Mitenkäs muuten. Voi olla äkeissään, ja rikkaana saakin olla äkeissään, kun sen juonet hoksasin. 'Mitä sinä kalastelet toisen kalavesillä', sanoin vain. Vaan senkös silmistä suuret vedet tipahti, se osasi kaikki konstit, ja se sanoi, ettei hän Hottista huolisi, ei vaikka mikä, suotta hän vähä mielisteli, kun on saanut ilmaiseksi tässä olla. 'Mutta tuollainen maksutapa, se koituu minun vahingokseni.' Vaan se ei ole ymmärtävinään. 'Haepa nyt paikka ja heti', sanon minä. Ja hän haki ja sai ja katosi sen tien."

"Elähän nyt!"

"Kun vieras ei ole poikkeus, kun sukusi ei ole poikkeus, kun sisaresi ei ole poikkeus – lienetkö itse poikkeus täällä synnin alhokossa. Niin se synti kauniina edessäsi houkuttaa ja meidät syrjäpoluille eksyttää."

"Niin surettaa, niin surettaa."

"Mikä sitä yhdellä pienellä sydämellä surrakaan jaksaa."

"Elonvirta – siinä harhaan soutelee –"

"Siinä soutelee, minkä joutelee."

"Mutta siksipä tuo, tuo – siveys – sitä minä puollan."

"Puolla sinä, puolla veikkonen, jos ei käy raskaaksi soutaa vastavirtaa aina. Minä taas usein – tätä nyt omaa puhuakseni – ajattelen tuossa iltasilla kenkiä heittäessäni, vieläköhän monesti saanen tässä talossa näin rauhassa kenkiäni heittää. En minä vähällä Hottisen leivästä lähtisi. Koettaisit sinäkin sopia."

"En voi, sehän olisi siveetöntä."

"Ole kuvittelematta."

"Osaanhan minä työtäkin tehdä."

"Mutta mitä on työ? Se on synnin palkka. Miehen kukkaro se on se herttaisa päänalunen, jolla kaikki hyvät unet nähdään."

"Ei hän tunnusta minua rouvaksensa enää."

"Lettunen oli sentään mies, enkä minä Hiltalle sellaista lahjaa antaisi."

"En minäkään."

"Valtaa tuo pois."

"Kun Lettunen ei rakasta minua enää."

"Mistä sen tietää – tuollaisen suutarin rakkauden. Ja mitä se oikeassa puntarissa painaa! Oikeata rakkautta on enää lauluissa vain!"

"Sehän se surettaa."

"Vie suru suolle ja paina turvetta päälle. Pitää pilan pilana."

"Hyvä sanoa."

"Koeta kuitenkin katsastaa, jos voisit kotiisi takaisin tulla."

Rouva Lettunen lupasi katsastaa. Ja sehän olikin hänen hartain toivomuksensa. Mutta kun hän meni omalle puolelleen ompelukonetta perimään, ei kumpikaan herrasväestä vastannut hänen hyvään huomeneensa. Se häntä suututti.

"Kas istuvat tuppisuina kuin lakovarikset", sanoi hän harmissaan.

Ei vastausta.

"Tulin katsomaan, tällaistako se oikea rakkaus on."

Ei vastausta.

"Vai tällaista. Ihan istuvat kuin kaksi lettua lautasella."

Herrasväet eivät olleet kuulevinaankaan. Hilta istui keinutuolissa mahtavana, kädet ristissä vatsalla ja pyöritteli peukaloitaan. Lettunen oli könöllään sohvasängyllä, tupakoi rennosti ja pudotteli porot lattialle.

"Elä tuossa lattiaa töhrää, senkin porsas", sanoi rouva Lettunen, unohtaen hetkeksi, ettei hänellä ollutkaan enää komennusvaltaa täällä.

Sitten muisti hän sen ja tempasi käsiompelukoneen kainaloonsa ja läksi.

Poissa olivat siis kaikki toiveet siitä, että Lettunen olisi pyytänyt häntä rouvakseen vielä. Kaukana oli nyt se rouvuus.

Hän jäi kaupunkiin asumaan ja etsi työtä. Toisiin taloihin oli otettu uusia sijaan, joissakin pelättiin häntä, kun hän oli eronnut rouva. Mutta hän asetti suun säkkiä myöten, ja aika kului, mikä sen olisi voinut pysähdyttääkään ajanrattaan.

Huvilalla vietettiin Hiltan ja Lettusen häät kahteen kertaan, ensin epävirallisesti, ja sitten kun asia kypsyi siihen asteeseensa, virallisesti ja komeasti, vihkimisineen ja marjoineen. Hilta oli hankkinut pelimannin ja vieraita. Hän oli komea morsian puettuna ja putsattuna ja loisti hunnussaan kuin poutapilvi vain. Se Hottista ihmetytti, että tuota Lettusta oli niin lykästänyt. Hän tanssitti morsianta sulhasen edestä. Ja Hilta se vain nauroi. Hän miellytti Hottista, ja Hottinen miellytti häntä.

Siinäpä olisikin ollut komea mies, komeampi kuin hänen Lettusensa, mestarismies sellainen, joita harvoin tapaa, ajatteli Hilta. Olihan hän hänet nähnyt, mutta ei ollut koskaan näin selvänä ja iloisena tavannut. Kyllä tuollainen oikea mestarismies, milloin tahtoo, tuollaisen joutavan rajasuutarin, kuin hänen miehensä, aina voittaa. Ja somaa, että samaa ajatteli Hottinenkin. Ja tapahtui niin, että ennenkuin rouva Hottinen ja herra Lettunen asiasta mitään varmaa tiesivät, ja ennenkuin virallisista häistä oli kahta kuukauttakaan kulunut, olivat maalari Hottinen ja suutarinrouva Lettunen kadonneet huvilalta. Heitä ei löytynyt mistään. He karkasivat koko siltä paikkakunnalta ja painuivat jonnekin kauemmas, ties minne, onneansa kätkemään.

Herra Lettunen oli pienessä juhlahumakassa nykyään aina, hän vietti virallista hääjuhlaansa yhä. Huonekalut olivat jo menneet, vaatteita ja taloustavaroita vähän enää jäljellä. Hän kehui rouva Hottiselle, että hän viettää toisia erojuhlia samalla, siksi kunnes viimeinen naskalikin on mennyt. Ei ainoatakaan todistuskappaletta saa hänen syntiinlankeemuksestaan jäädä. Niin puhdas kuin hän oli maailmaan tullessaan, niin puhdas tahtoo hän olla, jos hän suutarin pyhään ammattiin vielä astuu ja vieraan kengän korjaustarkoituksessa käteensä ottaa. Ja jos hän itsensä kunnolliseksi huomaa, aikoo hän kosia vielä. Mutta vain yhtä naista, sitä, jolla on sädekehä päänsä ympärillä. Omaa kunnon rouvaansa numero yhtä. Sen jalkojen juureen aikoo hän syntisen olemuksensa kerta laskea ja armoa anoa.

Mutta vielä ei ole aika. Niin kauan kuin jotakin on, mitä menettää, se on menetettävä ensin. Sittenpä tietää, mitä vapaus on, ennenkuin sen kokonaan pois antaa.

Rouva Hottinen itki ensin murheen kyyneleitä. Etsi sitten työtä rakennusmailta, ja elämä alkoi kulua uusissa uomissaan.

Sitten ensi tilassa selvittyään siksi, meni rouva Hottinen entisen rouva Lettusen luo ja kertoi kuulumiset.

He päivittelivät yhdessä elämän menoa.

"Huomaa huviksesi, mitä tapahtuu, jos rakkaus ylimmällä oksalla kiikkuu, ja siveys aina mielessä liikkuu. Mitäs teki Hottinen muuta kuin tytön vei kun rakastui."

"Enhän minä tällaista toki –"

"Hyvä on suulla suurennella. Olet noin tyhmä, vaikka sinulla on lapsi."

"Onhan se lapsi. Ja hyvä onkin."

"Ja rakastat tuota?"

"Kissakin rakastaa poikiansa."

"Parin-, kolmenkymmenen vuoden perästä se on jonkun suutarin tahi maalarin rouva, poiskarannut, eronnut tahi eroava. Ja sinä nyt tuota pidät pyhänä kuin kirkon kynttilää. Ja varmaan tekisit sen edestä mitä tahansa –?"

"Tekisin."

"Pistäpä sitten pian vaatteet nyyttiin, niin viedään lapsi isänsä luo, niin jostakin päästä alkaa selvitä."

"Ei – ehei toki."

"Katsotaanpa, miten pappa siellä jaksaa, nyt sitä mentiin."

"En lähde, ellei tule hakemaan edes."

"Hakemaan, vaikka ei jaloillaan pysy! Sopii sinne nyt palata ilman juhlasaattojakin."

"Jos toinenkin rouva tulee?"

"Onhan ovi."

"Jos mies ei tahdo ajaa häntä pois?"

"Ei kysytä."

"Mutta kun hänet on vihitty?"

"Vihitään sinut myös."

"Toinen kerta?"

"Vaikka kolmas kerta, sittenhän se toden sanoo."

"Mutta hänen pitäisi ottaa ero."

"Sitä vartenhan niitä on virkamiehiä. Ottaa eron."

"Mutta jos hän ei minua tahdo?"

"Sanoi itse, raukka, 'entinen rouva jos olisi, se tämän kaiken selvittäisi, se minut kurissa pitäisi, muut eivät siihen pysty'."

"Ha-ha-haa", teki niin hyvää kuulla tuota, niinkuin ennen onnellisina aikoma.

"Olenhan minä pahuutta täynnä, eipä sen puolesta."

"Enkelit ovat henget, me olemme lihaa ja verta vain."

Ehkä olikin näin parempi, poimia Lettunen alhaalta pois, ajatteli rouva Lettunen, ehkä hänet sai rauhassa pitää nyt. Mutta vielä kuin synkkä pilvi kulki hänen mielensä kirkkaudessa, kun hän muisti nöyryytyksen, minkä hän oli saanut kärsiä ja nielaista kuin kuivan nahkapalan, mokomankin rakkauden tähden.

"Mitä elämä on minulle serveerannut, on julmaa, julmaa. Ensin antaa Lettusen. Mikä on Lettunen! Pieni suutarismies vain, melko mitätön turvaksi, niitä huokeahintaisimpia mitä on. Sitten ottaa senkin pois. Sitten tarjoo sen kättä taas, tahtoo taluttaa vihille toisen kerran saman suutarismiehen kanssa. Ja minä vain kaiken hyvänäni pidän. Joko minun järkeni on kääntänyt minulle selkänsä, kun se näitä teetättää?"

"Ähää, niin sitä täällä vain pukseerataan."

"Ja mitä se Hottinenkin?"

"Kyllä routa porsaan kotiin ajaa."

"Uskotko."

"Kylläpä melkein. Tyttö karkaa siltä vielä. Odotetaan vain."

Ja niin läksivät he huvilalle takaisin. Rouva Lettunen kantoi lasta ja rouva Hottinen vaatenyyttiä. Kone jätettiin taas entiseen asuntoon.

Rouva Hottinen jätti vaatenyytin pihamaalla rouva Lettuselle, joka yksin, lapsi käsivarrellaan, astui jälleen kotikynnyksensä yli.

Lettunen nousi ylös, kun rouva lapsineen tuli sisään, kulki muutaman askeleen vastaan, kumarsi syvään ja sanoi:

"Terve tulemaan takaisin, minun turvani ja kallioni!"

Rouva ei osannut virkkaa mitään. Katsoihan vain Lettusen kurjaksi käynyttä pukua ja parroittunutta naamaa, katsoi oudoksuen entistä asuntoaan, joka oli nyt autio ja tyhjä, kuin maailma aikojen alussa.

Lettunen ymmärsi hänen sanattoman moitteensa.

"Anna anteeksi, korkea esivaltani", sanoi hän ja lysähti polvilleen hänen eteensä lattialle.

"Elä nyt tuossa!"

"Sinä taivaan talikynttilä, että sinä tulit pelastamaan vielä minut, poikaparan, pimeyden alhokosta."

"Nouse tuosta", sanoi rouva, "ja pistä edes kahvipannu tulelle, ellet ole sitä juonut".

"En ole sitä juonut."

"Keitä kahvit tuliaisiksi, niin siinä olisi edes jotakin – rakkautta."

"Heti, heti kohta."

Lettunen oli niin iloinen jotta. Hän kömpi ylös, haki rouva Hottiselta kahvijauhoja lainaksi, pesi siellä silmänsä, sai lainaksi Hottisen puhtaan paidan ja sitoi kaulaa peittämään Hottisen vanhan kravatin.

"On siinä nyt uusi sulhasmies taas", sanoi rouva Hottinen ja harjasi häntä.

"Ha-ha-haa, jos rouvani hyväksyisi minut eikä karkaisi pois."

"Olisi oikein, jos karkaisi. Kyllä te miehet olette maailmanlopun ihmisiä."

"Mutta ilman meitä ei teillä olisi ketään, kenelle anteeksi antaa ja kenelle näin hyvää tehdä."

"Juo tuosta hapanta piimää ja syö sillipala, niin olet raitis taas kohta."

"Minähän olen raitis. Kun esivaltansa saa nähdä, raitistuu kerralla", sanoi Lettunen hörppien piimää ja syöden paljasta silliä. "Kas noin. Sehän hyvää teki, on kuin uudestaan syntynyt taas."

"Ota ero entisestä."

"Se on tietty. Ero ja kova."

Rouva Lettunen oli purkanut nyyttinsä kamarissa ja pukeutui hänkin. Hän otti päällensä sen vaaleanpunaisen puseron, jossa oli pitsikaulus ja joka sopi hänelle niin hyvin.

Tuntui ihmeen juhlalliselta tämä elämä kaikesta maallisesta puutteesta huolimatta. Että Lettunen oli uudestaan nyt hänen sulhasensa ja hän hänen morsiamensa. Sehän nauratti melkein ja ihan kainostuttamaan pyrki. Että täytyi taas vihillä käydä, ennenkuin oman miehensä takaisin sai. Otettava se oli, vaikka kolmasti vihkiä piti. Mikä siinä. Paljon huonommin olisi voinut käydä. Koko Lettunen olisi voinut iäksi käsistä mennä. Ja se olisi ollut sentään surkeata. Miten hirveältä se hänestä oli tuntunut. Menettää miehensä!

Hän kähersi tukkansa ja katsoi itseään peiliin. Niin oli sievä. Hänestä tuntui, että Lettusen piti ihailla häntä. Sitten häntä hävetti, että hän näitä ajatteli ja vakavamman puolen asiasta sivuutti. Mutta kun se nyt tässä järjestyksessä väkisinkin ajattelutti, kaiken synkän juhlallisuuden kuin pois pyyhkäisi, taisteluasenteen lempeydeksi muutti ja aseen alas lasketutti. Mikäs henki se nyt häntä riivasi ja kädestä vei! No, arvaa sen. Hän oli rakastunut taas. Minkäs taisi. Niin mieltä hellyttämään pyrki. Olihan se suutari vain ja kehno mieheksi, mutta oli niin tuttu, niin armas kuin oma porsas! Ja nyt se oli taas hänen eikä kenenkään muiden!

Lapsi leikki keittiön lattialla jäljellejääneillä suutarintyökaluilla. Lesti oli sen laivana. Lettunen seurasi hänen askarteluaan ihastuneena ja kävi kutittamassa häntä leuan alta.

"Ähää, ähää, pits-pits-pienokaista, oman mamman vienokaista." No se sitten sattui, että hänellä oli ilmainen tyttö jo, kuin tuomenterttu, kuin katajanmarja, senhän hän oli kokonaan unohtanut ja laskuista pois pudottanut. Ähää, tiesipäs antaja, kenelle lapsen antoi. Jos mamma ei viihtynyt, hänpä tytön käteen tarttui. Tuollainen läskikäsi, tylleröinen, sehän oli papan tytön käsi, pulleroinen.

He istuivat kodikkaasti kahden kahvia juomaan, ja Lettunen kehui tyttönsä älyä.

"Ihan on äitiinsä tuo tyttö. Minä sitten ihastelen tuota naisväen älyä."

"Eläkä ihastele. Sano ennemminkin, miten tässä nyt eletään?"

"Niinkuin ennenkin."

"Minä, – huonosti, naimisissa olevan miehen kanssa? Ei-ehei!"

"No, mutta – mitenkäs?"

"Sinä nyt temput teit."

"Tein. Jos tuon olisin tiennyt, että myttyyn meni, tuo, noin, tuo avioliitto, avioliiton tapainen, olisihan tuon saanut olla tekemättäkin, hyvinkin, ja alun perin tyytyä vain sinuun, muutenkin. – Mutta, tuota, kuka arvasi? Ei kukaan. Ei nyt puhuta siitä, mamma-kulta."

"Mammahan minä olen lapsellesi."

"Ja mamma-rouva minulle."

"Missä lienee rouvasi."

"Tässä se istuu."

"Ei taida istua."

"Istuu se."

"Maailmalla missä lienee – armaasi."

"Tässä se on."

"Se vihittysi?"

"Tähän rouvaanpa vihitään kerta taas."

"Vai että vihitään aina vain."

"Mitenkäs, lujempi siitä sitten tulee."

"Oppinetko tuosta?"

"Minä osaan ulkoa jo kaikki kaavakkeet, kuta useammin sen läksyn lukee, sen paremmin sen taitaa."

"Ja mitä siinä sanotaan uskollisuudesta?"

"Ei siinä taideta mitään sellaisesta puhua."

"Ähää. Vaan minä sanon, jos ei ole uskollisuutta, ei ole sivistystä."

"Se on sinun katkismuksestasi."

"Sekin pitää osata. Sanopa siis!"

"Jos ei ole sivistystä, ei ole uskollisuutta."

"Se on selvää. Ja käännettynä, sanopa!"

"Jos on sivistystä, on uskottomuuttakin."

"Ei, ha-ha-haa."

"Jos on uskollisuutta, on sitä uskottomuuttakin, mutta hyvä vaimo kaikki anteeksi antaa, yhden erehdyksen ainakin. Ollaan nyt kotona vain eikä kuin koulussa."

"Sinulla on ehdot."

"Rakkaudessa. Ne minä pian suoritan."

"Ehdot uskottomuudessa."

"Nekin minä pian suoritan. Kultani, kultani!"

Kaikki nyt rouva Lettusta nauratti niin. Kun puhuu kuin lapsi, joka ei pahasta tiedä, tahtoo sanoa hänelle jotakin hyvää, eikä tiedä mitä, katsoo niin kauniisti lapsensilmillään, ihan kuin tuo pikku tyttö, mitään mistään ymmärtämättä. Tokko tiesi, että hän oli pahaa tehnytkään? Varmaan ei aavistanut, miten kipeästi kaikki oli häneen koskenut.

Eikö se ollutkin lapsi koko tuo mies? Sydän sitä ajatellessa hyvästä mielestä suli, sen pinta oikesi rypyistänsä suoraksi, ja nyt se lauhaa ja suoraa tahtia sykkimään rupesi.

Lettunen laskeutui polvilleen hänen eteensä ja sanoi nätisti:

"Elä nyt ole vihainen enää, kun oma pappasi pyytää. Pikipallokin kuumassa paisteessa sulaa."

"Enhän minä olekaan enää vihainen."

"Näytä se."

"Eikö se jo näy?"

"Ei näy. Näytähän!"

"Ha-ha-haa, en näytä."

"Näytä."

"En minä ilkiä."

"Ehkä olet unohtanut. Jos minä näytän esimerkkiä."

"Ei, ei, et saa", hän hyppäsi ylös ja nauroi. "Mennäänhän ensin naimisiin."

"Mennäkseen naimisiin, pitää rakastaa."

"Vieläkös!"

"Mutta koska olet vaimoni, niin minä olen sinun kanssasi naimisissa ja rakastan sinua."

"Etkä ole."

"Olen. Epävirallisesti ensin, sitten –"

"Et, et ole –"

Lettunen kulki polvillaan hänen perästään ja yritti ottaa kiinni, mutta ei saanut. Se rouvaa nauratti. Hän pujahti porstuaan pakoon. Hänen sydämensä alkoi pomppia ihan.

Hän kuuli miten Lettunen leperteli tytölleen, oli ottanut hänet syliinsä ja hyssytteli häntä.

Miten onnellista!

Oli korkea kesäpäivän kirkkaus. Se häikäisi ihan. Tämä on onnea, ajatteli hän. Onni hymyili taas. Huikea valhe!

Vaikka huikea, antaa sen olla! Hän janosi sitä, vaikka se valhetta olisi! Mitä se kehenkään kuului!

Hän istahti rappusille, oman kodin rappusille. Oli kuin hän olisi valtaistuimelleen taas asettunut.

Ruoho kiilsi maassa, puiden lehdet välkkyivät, hämähäkin seitit värähtelivät kuin hopeasäteet auringonpaisteessa jännittyneinä odottaen tuulta särkyäkseen. Hän katseli niitä ja hymyili, sehän oli onnenseitti, onnen kestämättömyys. Ensi tuuli sen särki, mitäs se siinä hauraana ja autuaana valossa vipaji! Tuli tuuli – ei kuin synti ja särki kaiken.

Mutta somapa oli tämä maailma. Nyt hän sen vasta näki. Kaikki niin täyttä. Mitä se tuo pikku lintukin peilaili tuossa. Mitä sinä tiedät synnistä, sirikka! Mitä tiesivät kärpäset ja ytykät muut? Annahan, vain yhden hartioille se oli pantu. Ja kanssarikollisia täällä oli jos kuin!

Mutta aurinko sulatti täällä luontoon heidät kaikki. Siihen sopi Lettunen ja hän, kärpänen ja sirkku-pieni. Nytpä hän sen vasta näki.

Mitä siis, jos Lettunen rakasti häntä? Hänkin rakasti Lettusta. Valhe, valhe? Elä, kukapa sen tiesi! Ja mitä se kehenkään kuului. Saaneehan vaimo miestänsä rakastaa? No, sepä ihme, ettei saisi!

Nuori mies ja nuori nainen, joilla on lapsi ja jotka aikovat asettua yhteen asumaan ja mennä naimisiin, mitäpä he voisivat muuta kuin rakastaa, jos ovat kilttejä.

Ja hänhän aikoi mennä naimisiin oman miehensä kanssa. Hänhän oli jo miehensä morsian, kolmas morsian! Ha-ha-haa.

Mutta kolme on onnenluku. Hätäkös siis!

Hänen sulhasensa tosin oli toisen mies. Toisen vaimon miehen hänkin ryösti. Ähää, eipä se pahalta tuntunutkaan.

Ja naurusuin, tyytyväisenä onnenosaansa palasi hän keittiöön ja alkoi askartelunsa.

Eikä ollut kulunut kolmeakaan kuukautta, kun maalari Hottinen palasi huvilalle kuluneena ja repaleisena. Hilta oli hänet jättänyt ja pettänyt.

Rouva Hottinen sääli häntä, kun hän kuin kerjäläinen ilmestyi kotiinsa. Hän laittoi miehellensä pesuvedet, asetti tuolille puhtaat vaatteet ja pani ruokaa pöytään.

Hän ei torunut eikä puhunut paljoa.

Niin alkoivat päivät kulua huvilalla kuten ennenkin.

Mutta rouva Hottinen ei ollut yhtä reimakka alussa kuin ennen, hän kehui potevansa hermotautia, hän sanoi pelkäävänsä vieraita hameita.

Hottisten puolella juotiin sunnuntaisin kuten ennenkin ja Lettusten puolelta kuului väliin kovaa ääntä. Rouva Lettunen puhui siellä muistosanoja edesmenneestä numero toisesta. Niin muodosteli ja varmenteli hän miestänsä kaiken varalle. Ja hän sai huutaa, siitä oli sovittu, sillä hänen hermostonsa oli kärsinyt haaksirikon, kuten hän sanoi.

"Enkä minä maailmaa muuksi sano, kuin mitä se on", sanoi hän, "yhdeksi lettutaikinaksi vain".

"No, no, mamma!"

"Ja melkein koko autuuteni ja siveyteni minä olen pantiksi pannut, saadakseni täällä jälkijoukossa juosta ja miestäni varjella."

"Elähän nyt, mamma."

"Mutta jos minä olen sovitteluihin ruvennut ja armoille antautunut ja aseen kädestäni laskenut, niin palkaksi minä ainakin huudan, hirveästi huudan!"

"Kyllähän ääntä ilmaan sopii."

"Sano ainakin läksysi nyt, Lettunen!"

"Jos ei ole uskollisuutta, ei ole sivistystä. Olisit heti sanottanut."

Niin se häntä komenteli. Mutta ei se mitään. Hyvä vaimo se oli. Kyllä sen kanssa olla passasi. Tuntui vain parhaalta sopia aina ajoissa. Sillä he olivat kuin luodut toisillensa. Ja olisivat olleet ennenkin, jos sen olisivat tienneet. Vasta syntiinlankeemus sen heille opetti.

Niin että kuolleet eivät olleet Usko, Toivo ja Rakkaus. Ne olivat niin kauniisti kultakirjaimin kirjoitetut Lettusen sängyn yläpuolella olevaan mustaan pahvitauluun, sekä olivat nyt kaivertumassa herran ja rouvan sydämiin. Niin että hurskaalta ihan olo väliin tuntui.

"Synti, synti, se paha, joka paikkaan se nenänsä pistää", arveli Lettunen hiljaa nakuttaessaan kenkää, "joka oksalla se kiikkuu ja liikkuu. Kuka olisi luullut sillä täällä olleen mitään tekemistä. Mutta olipas! Vaan paljonkos se hyötyy, kun se sivistyneisiin ihmisiin iskee. Tulepas nyt vielä, rintamassa täällä pojat seisoo!"

Vaan rouvapa sanoi joskus miehelleen tällaisen arvuutuksen: "Sanopas minulle, ketä rakastat ja miten rakastat, niin minä sanon sinulle, mikä olet."

Vaan mitäpä sellaiseen viisasteluun vaatimaton suutarismestari vastata taisi. Mykäksi se sillä kertaa teki.

VLADIMIRIN MORSIAN

– Antakaas, niin kerron koko jutun muutamalla sanalla:

Minä palvelin silloin Pietarissa, olin sisäkkönä hienolla paroonilla, hienolla, ooi – Mies oli jo vanha, noo, minkäs iälleen taitaa, eihän sitä tarvitse hävetä, aika kuluu väkisinkin, parooninkin. Mutta paroonitar oli nuori ja uusi. Entinen oli erillänsä, hänet oli jo pantu pois viralta ulospalvelleena. No, mutta nuori, en voi moittia, hän oli hyvä minulle ja hyvä kaikille meille. Hän oli ollut ennen sirkusnainen ja ymmärsi elämää ja kaikenlaisia ihmisiä, ooi, maailman ranta opettaa.

Ja meillä oli kaunis kamaripalvelija, Vladimir, ja minä, tytönhuitukka, mitäs, minä rakastuin häneen, se oli selvää. Ei Vladimiria mistään moittia voinut, ei sanoa, että hän oli paha, ei. Sillä kun minä häntä rakastin, minkä hänkään muuta taisi kuin rakastaa vastaan, kohtelias ja hyvä kun oli. Ja minä olin siitä onnellinen, onnellinen, ooi –.

Vaan sitten huomasi paroonitarkin Vladimirin. Ja kaipa hänkin rakastui. Vladimir oli sellainen kaunis ja verevä. Ja niin rakastui tietysti Vladimirkin taas vastaan. Mitäs muuta voi, palvelija, hienotunteinen ja kohtelias kun on.

Niin se on. Niin maailma antaa ja maailma ottaa.

Minä tiesin kaikki. Miten he puistossa iltasin toisensa kohtasivat. Miten he kummituskamarissa yönsä viettivät. Ja miten vanha parooni sai asiasta vihiä.

Kerta haetti paroonitar minulla vihtrilliä. Olisinpa silloin tiennyt, mitä varten. Mutta en sano mitään, en sellaista, mitä en ole kuullut, enkä sellaista, mitä en ole nähnyt. Ja siksi toisekseen, mitä hänelle yksi sellainen rakkaus – olisiko se kannattanut –!

Tosiasia vain oli, että eräänä yönä kuulemme huutoa Vladimirin kamarista. Vladimir tulee käytävään suu vaahdossa voihkien: "polttaa, polttaa".

Minä tarjoan vettä, mutta hän ei huoli.

"Elkää pelastako minua!"

"Miksi sen teit?"

"Minun täytyi. Olen kelvoton."

Joku juoksee paroonin luo:

"Vladimir on ottanut myrkkyä, kuolee!"

"Piru hänet periköön", sanoo parooni ja kääntää kylkeä.

Ja niin kuoli Vladimir, enkä minä voinut häntä auttaa. Vladimir, ooi, minun rakkaani, sillä minun hän oli.

Sitten hautasimme hänet. Minä muutin pois talosta. Ja sitten sain minä pojan, kauniin kuin Vladimir. Minun poikani on Venäjällä jossakin, työmies. Olisi siitä oikea lakeija tullut entisen maailman aikaan. Lakeija ja minkälainen! – Minä olen nähnyt sitten miehiä, monta ooi –, mutta hyvää kuten Vladimir ei yhtään ei yhtään.

PIETARI SUUREN TAPAINEN

Rouva Myyri oli edesmenneen historianopettajan leski ja eli yksin ja lapsetonna pikku huvilassaan keskellä kauppalaa. Hän ei välittänyt paljon ympäristöstänsä. Hän tunsi olevansa toisella tasolla kuin muut. Oikeastaan hän oli syntynyt suuria suunnitelmia varten, vaikkei hän ollut saanut niitä toteuttaa. Nyt tyytyi hän vain lukemaan miesvainajansa jälkeenjättämiä kirjoja. Ei siksi, että hän olisi välittänyt miehestänsä, kuka niistä miehistä, oikea nainen, mutta noissa historian suurissa henkilöissä oli aina jotakin ajateltavaa ja viehättävää. Hykähdytti sydäntä ajatellessa, että vaikka heillä eläessä oli ollut jos mitkä ihanuudet, nyt olivat yhtä tyhjiä kuin joku Myyrin leski kuoltuansa. Ja miten turhaan olivat monet heistä täällä pyristelleet. Moni keisarinna oli jäänyt leskeksi, elänyt yksin ja turhaan kuten hänkin nyt. Sentähden oli moni ikäänkuin onnettomuustoveri vain. Ajatkin voi mielessään yhdistää, pistää heidät elämään ja elää itse siellä mukana. Niin ei tarvinnut näiden kurjien kauppalaisten kanssa elellä.

Hänellä oli omat mielihenkilönsä. Erityisesti miellytti häntä Pietari Suuri. Se sai alkunsa siitä, että hänen miesvainajansa oli moittinut Pietaria, ja silloin vaimo alkoi puolustaa Pietaria ja rakastuikin häneen ja löysi hänessä mielihenkilönsä. Nyt oli hän leikannut Pietarin kuvan lehdestä ja asettanut pöydällensä. Sehän oli verevä ja mahtava mies, toisenlainen kuin hänen kuiva kirjatoukkansa, Myyri-vainaja. Ja kun hän luki Pietari Suuresta, ihaili häntä, tunsi hän merkillistä yhtäläisyyttä itsensä ja Pietari Suuren välillä. Siinä oli vekkulia mieheksi. No, niinhän hänkin väliin rakasti kujetta. Kuka tietää, ajatteli hän, jos Pietari Suuri asusti hänessä. Ainakin hän vieraili hänen luonansa.

Hänellä oli pikku-palvelija, Annu. Usein hän torui Annua ja kiihkeä kun oli, lasketteli liikoja sanoja. Sitten katui hän ja selitti Annulle, että hän oli kiivas ja hillitön, ihan Pietari Suuren tapainen, mutta perin oikeamielinen hallitsija. Hän ei ollut kuten naapuri, kellosepänleski, teeskentelijä, joka vahti vain kunniaansa ja mairi joka kauppalaista nimettömän maineensa vuoksi. Ei, hän teki virheen ja korjasi sen.

Annu uskoi sen ja piti hyvänä, että niin oli. Ja olihan rouvalla oikeus sanoa mitä tahansa, mitä hän, palvelustyttö sanoista välitti. Kyllä ääntä ilmaan sopi. Hänen asiansa ei ollut arvostella, kuunnella vain. Tarpeen tullen voi myönnytellä, siitä ne vanhat pitivät. Tokihan tuota raski.

Oli kuuma kesäyö. Ukkosta oli ilmassa, eikä rouva saanut unta heti, hän kääntelehti ja kääntelehti ja odotti unen tuloa.

Äkkiä hän kopsahti ylös ja kuunteli. Kuului kolahdus, askeleita, ääniä. Rosvoja? Ei, liikettä kuului keittiöstä ja sitten Annun kamarista. Yövieraita! Annulla oli yövieraita!

Annulla oli yövieraita, ähää! Sitäpä ei olisi uskonut. Kas ulkokullattua! Pois hän sen tytön ajoi, pois heti. Häntä loukkasi sellainen asian tuntemattomuus ja epähistoriallisuus. Asettaa hetken huvi todellisen elämänonnen ja elämäntehtävän esteeksi, olipa se! Ja kun hän oli ajatellut testamentata Annulle koko omaisuutensa sukulaistensa harmiksi. Mitäs odottivat hänen kuolemaansa. Ja nyt Annu petti hänet. Ei ainoata ihmistä, jolle voisi rahansa jättää. Olipa tämä maailma autio, oli!

Hän kiihtyi sitä ajatellessa, ja sydän alkoi rauhattomasti lyödä. Sitten harmitti se, ettei hän ollut kuin Napoleon, tyyni tarvittaessa, vaan vaivasi vanhaa sydäntänsä. Piti hänen kerätä voimia huomista sotaa varten.

Hän kuulosti. Mutta osasivatpas he olla varovaisia. Mitään ei enää kuulunut. No, ei häntä petetty.

Pois se oli ajettava nyt Annu, hänen reipas piikasensa. Kun hän sitä ajatteli, suretti häntä. Paljon huonomman hän saisi sijaan. Mutta minkäs sille mahtoi. Piti vain koettaa tottua vielä toiseen tyttöön. Vaikeata se oli. Kehnoja ne olivat kaikki. Mutta minkäs sille mahtoi.

Pois oli ajettava Annu, joka oli kuin hänen oikea kätensä jo.

Jos olisi ummistaa silmänsä koko asialle? Niin hän teki. Uteleisi sitten vain salaa Annulta, kuka mies oli.

Mutta kun Annu tuli aamusilla kahvia tuomaan, unohti hän jo yöllisen päätöksensä ja kivahti:

"Sinulla oli yövieraita?"

"Mitä?"

"Yövieraita oli luonasi."

"Niinkö yövieraita? Niin minullako? Ei ollut."

"Kas, kun tekeytyy viattomaksi."

"No, kun ei ollut."

"Mutta kun minä sanon että oli, niin oli."

"Oli."

"Ähää. Tunnustipas."

"Vaikka ei ollut."

"Oli, ketä siellä oli?"

"Ei ketään."

"Juurihan sanoit, että oli."

"Mitä se sana!"

"Elä kieroile, sinun on sanottava heti, oliko vai ei ollut."

"Mikä ettei. Oli."

"Ahaa."

"Onpa siinä nyt 'ahaa'. Olkoon, miten rouva vain tahtoo."

"Ei totuus, sano vain totuus!"

"Silloin ei ollut."

"Äsken sanoit, että oli."

"Niin olikin."

"Ja nyt sanot, ettei ollut."

"Niin sanonkin."

"Miten se siis on?"

"Oli ja ei ollut, niin se on."

"Jos et tunnusta heti, saat kerätä tavarasi ja lähteä. Tuossa paikassa."

"Minäpä tunnustan."

"Siellä oli siis mies?"

"Oli."

Annu koetti itkeä, mutta ei onnistunut siinä puuhassaan.

"Kuka oli? Tunnusta!"

"Olipahan vain postitalon renki, niin oli."

"Ja mitä varten se sinne tuli?"

"Mitä varten ne miehet, yöllä. Tuhmuutta varten, niinpä tietenkin. Hyvätkös sillä aikeet."

"Ja sinä lasket vain sisään."

"Mikäs auttoi. Koputti ikkunaan, laskeahan se piti."

"Kysyikö se ennen?"

"Eikös! Maantiellä oli minut päivällä nähnyt ja sanoi arvelleensa, että hänpä käy tuota tyttöä katsomassa, niin sanoi, pakana. Ja ei muuta kuin tulee pois!"

"Ja sinä lasket! Etkö sinä ymmärrä, että se on vaarallista, ei vain kunnialle, vaan – vaan –"

"Maineelle – niin se on."

"Ja historiallisesti sinulle, tyttöihmiselle."

"Se on hyvinkin vaarallista, tietäähän sen. Vaan siksipä minä peloittelinkin sitä ja sanoin, että kopsapas siinä, niin näet, rouvalla on siellä revolveri, sillä kun sinua pamahuttaa, läpi keuhkojen kuulat vain lentää ja seulaksi menet, niin sanoin. Mutta pelkäsikös se, pakana. Nauroi vain. Mies on sellainen ylimys, tietäähän rouva nuo miehet, mitä ne ovat."

"Ei totisesti, saat pakata nyt tavarasi ja lähteä."

"Vaikka minä tunnustin? Ei, en lähde, en. Oli puhe, että jos tunnustan, en lähde. Ja minne minä lähtisin, kotoani tästä. Ei, en lähde, en."

"En tahdo pitää luonani huonoja tyttöjä."

"Mutta huono tyttö minä en olekaan, en totta vie."

"Vaikka lasket miehiä luoksesi yöllä!"

"Mutta kun minä en laske, en totta vie! Päin korvia minä vetäisen, tulkootpas! Yhyy, vai minä miehiä luokseni laskisin, vieraita vonkaleita ja yöllä, rouva nyt ajattelee, mikä minä silloin olisin, kuvatus kerrassaan. Johan se ihmettä minusta olisi."

"Sehän minustakin oli ihmettä."

"Niin minustakin."

"Äskenkin sanoit, että niin kuitenkin oli."

"Minä valehtelin."

"Minulle valehtelit. Ei, saat ottaa tavarasi ja lähteä."

"Ei, en. Kun minä oikein muistelen, niin mies siellä oli, oli, – enkä minä valehdellutkaan. Kuulihan rouva sieltä ääniä ja puhetta."

"Kuulin. Tiesinhän minä, että joku siellä käveli, en minä erehtynyt."

"Rouva ei erehtynyt."

"En minä niissä erehdy milloinkaan."

"Rouva ei erehdy milloinkaan."

"No, onko tämä nyt totta siis?"

"Tämä on totta siis."

"Olipa se häpeä!"

"Sitä minäkin. Se oli häpeä."

"Niin että Annu saa ottaa tavaransa vain ja lähteä. Valehtelijoita minä en siedä."

"Minäpä en valehtele."

"Miestä siellä ei ollut. Nyt näen sen, miestä siellä ei ollut."

"Oli."

"Ei ollut."

"Oli."

"Tunnusta suoraan valehdelleesi tahi pakkaa tavarasi."

"Minä tunnustan, tunnustan toki. Mutta mitä minun piti tunnustaakaan?"

"Että miestä ei ollut."

"Ei, sitä en tunnusta."

"Ja miksi?"

"En uskalla –."

"Miksi et?"

"Sitä ei uskottaisi kuitenkaan. Jään paikastani, jos valehtelen. Mies siellä oli, oli ja aika vonkale olikin. Mutta rouva ajattelee nyt toki. Miten minä vieraita miehiä luokseni laskisin, näin hyvässä paikassa. Pöllöhän minä olisin."

"Mikä muu sitten olet kuin pöllö."

"Ajatella, että kuka kunnon tyttö, siveellinen, tällaisesta paikasta itseänsä miehelle tarjoaisi, mokomalle. Ja sanoin sille rengillekin, että juoskoon suolle tahi niin kauas kuin pippuri kasvaa, minulla onkin sellainen paikka ja sellainen rouva, jota kelpaa passata. Jotta en minä vaan hänen narrikseen lähde, kun on tällainen rouva."

"Puhupa siis sille rouvalle totta edes."

"Totta, kaikki totta."

"Ja väität vielä, että oli mies."

"Väitänpä tietenkin, miksi en väittäisi."

"Kun se ei ole totta. Sehän on valhetta."

"Niin onkin. Mutta sitäpä sitä tahdotaan. Ja kuivaksi se käy aina toden puhuminen, niin käy."

"Katsos, en ole enää vihainen. Tuossa on sinulle kymmenen markkaa, sano siis nyt vain totuus, niin jätetään asia."

"Jokohan – ja saanko jäädä sitten taloon?"

"No, katsotaan."

"Ei, silloin en voi sitä sanoa."

"Jos näin valehtelet, en sinua siedä."

"En valehtele."

"Mikä on siis totuus? Sinulla on raha kädessäsi ystävyytemme merkkinä. Mikä on totuus?"

"Totuus on se, minkä siksi tahtoo panna."

"Oliko siellä mies?"

"Rouva ottaa varmuuden vuoksi tämän rahan pois."

"En ota."

"Kun oikein muistelen, niin oli."

"Jätä nyt. Selitä, mikä rymähti yöllä?"

"Ai, rymähti? Mikäkö rymähti? No, se se rymäys, se se rymähti. Nyt se on minulla kiinni."

"Mieskö? Mieskö taas?"

"Ei, he-he-hee, rotta, se iso rotta, jota on ajettu takaa kuin mitä ryssää, sen minä nyt sain –."

"Milloin sait?"

"Ka, yöllä. Viime yönä se meni puuriin. Se se rymähti, ka. Kun rouva olisi heti kysynyt, mikä rymähti yöllä, niin selvä olisi koko asiasta tullut. Sellainen iso vonkale, vääpeli, mikä lie! En rumputtanut sitä vielä kuoliaaksi, että rouva näkee sen pahuksen elävänä ensin, on siinä otusta kerrakseen."

"Ha-ha-haa!"

"Ha-ha-haa!"

"Etkä heti sanonut."

"Ehtihän tuon nytkin. Enkä arvannut."

"Vai sitä sinä kolistelit. Ja taisit sille puhellakin."

"No, minä haukuin sen pahanpäiväiseksi, kun sellaisen työpaikan teki."

"Ha-ha-haa!"

"Ha-ha-haa! Siinä se mies!"

"Ähää, siinä totuus!"

"Totuus, ha-ha-haa! En minä mokomaa sanaa ennen maalla kuullut, se kuulostaa niin leikkisältä – tuntuu kuin elävällä kissalla olisi posliinijalat, mihin se niillä pääsee, liukuu minne liukuu, kissi-parka. Ihan se naurattaa."

"Siistihän tässäkin totuus oli, ettei miestä ollut."

"Hyvin olisi voinut olla minun puolestani. Mutta sanoi äiti, jätä miehet, pysy vain paikassasi, niin hyvä tulee. Rouva on rikas ja lapseton, kohta kuolee. Kyllä se testamentissaan muistaa sinua, ole varma. Ole vain iloinen ja kevennä sen päiviä. Ilo on ainoata, mikä ei mitään maksa, köyhän kuitenkin kannattaa olla iloinen, sillä kun ei ole mitään huolia, niin sanoi ja sanoi, että ole uskollinen vain ja luja uskossa, niin kyllä se kunnian kukko sinulle vielä kiekuu. On naisia, joilla on miehiä ja lapsia, mutta harvalla on hyvää rouvaa, jolla on rahoja, niin sanoi –."

"Sanoiko niin?"

"Sanoi."

"Ehkäpä ei pahasti sanonut."

"Eikä rouva olekaan paha, onpahan mukava, niinkuin Pietari Suuri."

"Ha-ha-haa!"

"Elikö sekin korkeaan ikään – tämä Pietari."

"No, joko sinä minua pois – kuten sukulaiset?"

"Ei, ehei, rouva elää vain minun puolestani jos kuin kauan. Mikä minulla on hätä. Syön hyvää ruokaa kuten herrasväet, saan palkkaa tyhjästä ja voi – kenelläkäs näitä päiviä on, eipä kai luomakunnassa kenelläkään muulla."

"Onpas yksi puurissaan tyytyväinen."

"Niin rottako, tyytyväinen? No, rumppasenko minä sen kuoliaaksi, vai lähteekö rouva sitä katsomaan, vonkaletta vielä. Siinä se vasta on oikea Pietari Suuri, niin suuri se on."

"Ha-ha-haa."

"Ha-ha-haa."

"Pyryharakka! Annahan sen Pietarin nyt odottaa vähän, tulen katsomaan sitä ensin. Pistä pullanmurua sille suuhun, ha-ha-haa."

"Ei se kelpaa, tarjosin jo. Villisti se katselee ja silmät kiiluu kuin tuomitulla. Ei katumuksen merkkiä, pahuuteen se vielä olisi altis."

"Ähää, vai pahuuteen vielä vaan. Kuule, näytähän sitä nyt minulle vielä, kääri sitten puuri huiviin ja vie se, – mutta niin, ettei kukaan näe, vie tuon kellosepän lesken kellariin, saakoon vapautensa vielä tämä Pietari-poika, ha-ha-haa."

"Ha-ha-haa, tehdäänpäs se. Ei se siitä pahakseen pane – rotta."

"Pitää virkistää jo taas naapurin mieltä, puhalletaan vähän eloa eukkoon, pitää sen nöyrtyä taas ja tulla puuria lainaamaan. Ravistella sietäisi maailmaa, vähä vauhtia, leikkiä –."

"No nythän se rouva on taas ihan kuin – Pietari Suuri!"

"Ha-ha-haa, Annuskani, Annuskani, oma uskollinen harakkani!"

IKKUNANPESIJÖITÄ

"No, Elna, nostapas sitten rokkapata tulelle, että on valmista, kun Mattson itse tulee työstä", sanoi Mattsonska sisarensa tyttärelle.

"Heti, täti, kun olen saanut tämän tukkani valmiiksi", sanoi Elna työntäen kiharrussaksensa vielä kaasuliekille.

"Minnekä sinä nyt noin hienona menet?" kysyi Mattsonska. "Siellähän sataa."

"Menen sellaiseen paikkaan, jossa ei haittaa, sataako vai paistaa."

"No?"

"Olen kolmenkymmenen vanha. Mitä täti siitä arvelee?"

"Onhan siinä ikää."

"On. Ja olen kyllästynyt alituiseen ikkunanpesuun ja suursiivoukseen."

"Ota sitten pyykinpesu tahi muu työala."

"Otan miehen yksin tein."

"Noin vain kuin hyllyltä?"

"Noin vain."

"Ja kuka on tarjokas?"

"Nikkari Perttu vain."

"Se leski?"

"Mistäpä ne minulle nuoret miehet. Kun kuoli siltä vaimo, sanoi se ennenkuin kuukausikaan oli kulunut, että nyt hän minut ottaa. 'Eipä minua otetakaan', sanoin. 'Otetaanpas', sanoi. Olen sitä joskus muistanut tämän puolen vuoden aikana ja ajanut sen pois mielestäni. Mutta kun Perttu tuli tänä aamuna työhön mennessäni vastaan ja sanoi, että mitäs suotta menet muuanne työhön, paikka hänen luonaan on vielä vapaa, 'jos haluat hakea sitä –'."

"Vai hakea! Ja mitä sanoit?"

"Sanoin, että tuskinpa. Miehet jo tunnen. Olen niistä kylläkseni saanut."

"No, mitä hän?"

"Sanoi, että yhden jos tunnet, eihän se pahetteeksi ole, tulepa tunnustelemaan toista. Tässä se onkin vasta mies, sanoi."

"No, sinä?"

"Sanoin, että eipä ole halua vielä kyyneliin leipäänsä kastaa, kun muutakin särvintä on."

"Ha-ha-haa, no mitä hän?"

"Sanoi, että hän jos rakastaa, kyynel siitä on kaukana!"

"Ja sinä?"

"Sanoin vain, että nälkää näkemään en miehelään lähde. Minä tahdon syödä hyvin ja leviästi, sanoin. 'Saat syödä mitä tahdot', sanoi. 'On ollut työtä niin, ettei kosimaankaan ole kerinnyt', sanoi. 'Kyllä ne miehet luvata osaa', sanoin, 'hullu se, joka niiden puheet totena pitää', sanoin. 'Saat puolet tuloista aina', sanoi. 'Olisiko tuo totta', sanoin. 'Tehdään vaikka kirjat', sanoi. 'Ja otapa huomioon, etten juo', sanoi."

"Ei se juo."

"Ei juo. 'Mutta minut on mies kerta pettänyt', sanoin. 'Minä olen oikeastaan langennut nainen, kuten sanovat.' 'Ole sinä vaiti', sanoi, 'en minä turhista nuukia pidä. Ja mistä sen lankeamattoman nykyään saisi. Ja langennuthan sitä olen minäkin ja vähän useasti olenkin. Että elä sinä – tule vain pois. Sinut minä otan kuitenkin. Sinä minua miellytät!'"

"Se oli reilua puhetta."

"Oli se. Mutta minä ajattelin aamupäivällä vielä, ettei minua noin vain oteta. Iltapäivällä taas, että miksi minua ei voitaisi ottaakin, jos niikseen tulee."

"Mikä se sinun mielesi muutti?"

"Tämä sade."

"Sadeko?"

"Sade."

"Mitenkä niin?"

"Niinpähän vain. Kun tulin työpaikasta, alkoi sataa kuin saavista kaataen."

"Niihän se alkoi, siihen aikaan se alkoi."

"Menen erääseen porttikäytävään pahinta sadetta pitämään. Ja arvaakos täti, kuka siellä seisoi?"

"Enhän minä."

"Helli, minun serkkuni ja entinen leikkitoverini."

"Sepä sattui. Hän on rikkaissa naimisissa nyt sen rakennusmestarin kanssa, mikä sen nimi nyt olikaan."

"Olkoonpa mikä tahansa."

"No, mitä se jutteli?"

"Seisoo siinä maalattuna, hameissa kahisevissaan, katsoo –"

"No –?"

"Eikä ole tuntevinaankaan."

"Elä."

"Ikkunanpesijää. Tukkumyyjä! Minä nauroin hänelle ennen, kun hän oli vähän löylynlyömä, mutta kuka laski paremmin! Nai vanhan halkokauppiaan, erosi, vaihtoi miestä, erosi taas. Hyötyi kaupassa aina. Omistaa kivimuurin. Mutta kentiespä hän on ollut oikeassa aina. Niin sitä olisi pitänyt ymmärtää laskea. Mutta minäpä häpesin noin rohkeaa tukkukauppaa. Eikä minulla ollut sitä hyvää laskupäätä."

"Vaan sydänpä sinulla on ollut hyvänpuoleinen."

"Vahingokseni. Sehän saattaa häpeään vain. Minut petettiin kuin lammas, mutta eipä häntä petetty."

"Hän petti itse."

"Se on varmempaa aina. Ja se on oikein. Mitenkä hullunkurista karusellia on elämä, ajattelin siinä seistessäni. Menipä eteenpäin tahi taaksepäin, yhtä hullunkurista aina. Ja mitähän varten minäkin pidän kiinni kunniapahasestani, jota ei edes ole. Jos jollekulle näine kunnioineni kelpaan, mitäpä itsessäni menetän. Ja korkealtako putoan, jos luudalta lattialle! Ja tässä sitä nyt ollaan. Tukka on valmis ja senkin seitsemällä sikkaralla, niinkuin tarjoutuvalla ainakin. Ei muuta kuin menen ja sanon: 'ota pois, ota pois'."

"Niinpähän sitä on saanut sanoa niin moni muukin ennen sinua."

"On se sitten."

"Nostahan rokkapata vielä tulelle, että kiehahtaa."

"Nostetaan."

"Ja syöhän ensin. Ei tuolla vielä leipää tarjottane. Mene, mene vain miehelään. Mutta sen neuvon annan, että elä vielä työpaikkojasi jätä."

"Mutta mitenkä se kävisi päinsä – nikkarin rouva ja olla ikkunanpesijä?"

"Sano minun sanoneeksi: omat rahat ovat aina omat. Ja katsopas minua."

"Mattson on ulkotyöläinen vain. Ja kun tahdotte säästää."

"Vieläkös. Mattson on nuuka. Mattsonin armoilla en elä. Toista oli Pietulais-vainaan aikana, siinä oli mies, sen armoilla sopi elää. Olisi se saanut elää."

"Olisi. Täti taisi pitääkin ensimmäisestä miehestään enemmän?"

"Joo, joo, paljon enemmän. Mitäs tämä on tämä Mattson, Pietulaiseen verraten ei mitään, miehen kuva vain. Pietulainen, siinä oli hyvä mies, se kun löikin niin että ropsahti vain."

"Löikö se?"

"Aina välistä, aina välistä toki, kuinkas muuten."

"Sehän oli hirveätä."

"Mitäs hirveätä se. Hirveämpää se olisi ollut, jos ei kertaakaan olisi kurittanut edes."

"No, miksi se?"

"Sulasta rakkaudesta."

"Vai sellaista se on rakkaus?"

"Sellaista. Se oikea näet. Minä kun pahuuttani ärsytin sitä noin niin kuin muutteen vuoksi, niin siitäkös rytäkkä syntyi."

"Mistä se ärtyi?"

"No, mustasukkaisuudesta ja niin poispäin. Nuori kun on ja veri lämmin. Se kun päälle hyökkäsi ja ranteesta väänsi. Minä kun tulistun ja vastaan annan. Mutta puolensakos sille piti, pakanalle. Mies komia ja nuori ja rakkaus kuin paras liekki. Ärsytäpäs sitä, ruumiissasi sen tunnet."

"Ettekö suuttunut?"

"Kuumeninhan ottelussa. Mutta suuttua Pietulaiseen –? Ehei! Minähän rakastin sitä, niinkuin sanovat. Ja kun se oli minulle antanut, niin se kun katui, se oli niin hyvä ja hellä sitten, se kantoi kämmenillään, minä olin niin hullaantunut siihen mieheen, minä ihaelin sitä kuin aarrettani. Suuttunut? Häneen? Ei, vaikka kuoliaaksi olisi lyönyt. Mitä mustelmat oman miehen käsistä, ne ovat koristeita vain. Mitä kipu, jonka paras käsi tuottaa lyödessään esteet onnensa tieltä. Voi onni, voi päivänpaiste sentään! Sitä nuoruutta, sitä onnenpaljoutta! Ja miten sitä naurettiin sitten. Mutta se oli silloin. Siitä on yli kaksikymmentä vuotta. Ei tämä Mattson, mikä lie kuvatus, ole kertaakaan vielä kättänsä ojentamaan pystynyt. Ikävään se eukkonsa tappaisi, jos vanha siitä kuolisi."

"Lyönnin puutteesta."

"Ja muun tunteen."

"Hyvä mieshän Mattson on?"

"Hyvä. Vaan kuollut olisin, jos en näin vanhaksi olisi tullut. Sanoo sen kanssa naimisissa olevansa."

"Onpa täti vain ollut."

"On ollut. Yli kaksikymmentä vuotta, koska olen nyt alun kuudettakymmentä. Ja viime vuonnahan se oli, kun sanoin Mattsonille, taitaa tulla nyt jo kaksikymmentä vuotta siitä kun pappi meidät yhteen vihkiä ropsahutti. 'Taitaa tulla', sanoi Mattson. 'Juhlitaankos tässä hääpäivää', kysyin. 'Mitäpä tuosta juhlimaan', sanoi Mattson, 'hevonenkin sille nauraisi'. 'Kaksikymmentä vuotta, se on aikaa se', sanoin. 'Eihän tuo ole vielä aika eikä mikään', sanoi. 'Viisikymmentä vuotta, se on aikaa se', sanoi. 'Eipä silloin eletä', sanoin. 'Eipä sillä sitten väliäkään, pääseepä juhlimisista', sanoi. 'Mutta toithan sinä minulle vehnästä, kun friiattiin', sanoin, 'ryytilimpunkin kerta toit ja markkinarinkelin'. 'Sehän on kokonaan toinen asia', sanoi, 'minähän pyydystelin sinua, ja sinähän olit vento vieras'. 'No, olenko ollut huono vaimo', kysyin. 'Ee-et, se pitää paikkansa', sanoi. 'Saanko siis keittää juhlaruokaa', kysyin, ajattelin sen jo pehminneen. 'Keitä rokka', sanoi. No, sitä rokkaa keitin ja ääneti syötiin. Mutta kun kahvit laitoin ja olin kahvileivät ostanut uhallakin, niin ottikos. Tökerö! Ei nykäissytkään. 'Ota nyt leipää, kun on se hääpäivä', sanoin maanitellen vielä kerta. 'Maistuu tämä ilmankin', sanoi eikä nykäissytkään, mokoma. Luuleekohan se minun tässä viidettäkymmentä hääpäivää odottavan. Ei kiitos! Ennen vanhenen ja kuolen pois."

"Mutta sellainen mies on uskollinen ainakin."

"On, jos ei huomaa olla uskoton. – Katsos, mikä porstuassa rapisi."

"Ei siellä ole ketään."

"Jos sattuisi tulemaan ja kuulisi. Haluan tässä vielä ankkurissa olla, näet, jos hän päähänsä saa, että nuori on parempi eikä kalliimmaksikaan tule, niin kyllä hän koukkuilla alkaa tahi kuolemaani odottaa. Tunnen minä Mattsonin siksi. Sääli siitä on kaukana. Rauhaa minä tahdon jo, kun ei ole rakkautta. Sen palkan aina toki. Ettei turhan tunteen temmellyspaikaksi vanhan sydän. Tyhjillään vain. Ja syö rokkaa ja menee. Vielä siinä ikkunan hyvin mielellään pesee, että pennin omiin tarpeisiinsa saa, ja hyvin mielellänsä miestäkin hyvittää."

"Hyvinpä korkeassa arvossa se sitten on."

"Se on parasta turvaa. Se on se, mistä voi kiinni pitää kuitenkin, olkoon mikä on. On hänessä aina jotakin, jota ihaella täytyy. – Hyst! Hiljaa, nyt ne ovat itsensä Mattsonin askeleet. Itsensä ne nyt ovat!"

ONNI

"Sinun miehesi kuoli äkkiä, tokko siitä on puoltakaan vuotta. Mutta mitä, ethän sinä kannakkaan suruharsoja enää?"

"Menin toisiin naimisiin."

"Niin. Se on totta. Mutta kuinka niin pian menit?"

"Miksi en olisi mennyt?"

"Surun vuoksi."

"Miksi aina surraan? Kuolemanhan tiedämme."

"Kadottaa rakkaansa? Silloinhan kuolema olisi kaikkein mahtavin, rakkautta, itse elämää mahtavampi."

"Ajattelet, että yli kuoleman kestää rakkaus. Niin kestääkin. Mutta sinäkin otit toisen. Ehkä rakastit häntäkin?"

"Mitä sinä puhelet? Puhutko rakkaudesta!"

"Te ette olleet onnellisia sitten?"

"Onnellisiako? 'Onnellisia', mikä ihmeellinen sana, kuin nuoruus, kevät, täynnä tuoksua, aurinkoa, täynnä keväistä uskoa. Onnellisia? Suljen silmäni: näen puiston, jossa omenapuut kukkivat, tunnen vieläkin kukkien tuoksun. Ja puiden alla istuu tyttö, vaalea ja nuori kuin vasta puhjennut kukka. Ja istuu toinen, poika, väkevä ja vallaton. Onnellisia, he ovat onnellisia. He eivät ole vielä mitään eläneet, he eivät vielä elämästä mitään tiedä. 'Minä rakastan sinua', sanoo poika. 'Minä rakastan sinua vielä enemmän', sanoo tyttö. Onnellisia, he ovat onnellisia. Heidän onnensa häikäisee heidät, niin että he eivät näe, mihin he syöksyvät. He syöksyvät elämään, jota he eivät tunne, kurjuuteen, jonka valloista he turhaan koettavat irti päästä. Heidän elämänsä on kuin pitkä painajainen, uusi päivä on aina entistä pelottavampi, uusi vuosi entistä pitempi. Tuo poika puistossa on raaka ja julma. Tuo nainen oli ylpeä ja sydämetön. Ja mies koetti nöyryyttää häntä. Kun sanat eivät riittäneet, repi ja löi hän vaimoansa. Hänellä oli vain yksi nautinto, nähdä hänen alennuksensa, kuulla hänen valituksensa. Mutta kun toinen sen huomasi, ei hän valittanut. Hän peitti kärsimyksensä. Hän valtasi päivän, niinkuin onnelliset sen omaksensa valtaavat. Hän kielsi elämänsä ja kielsi ulkonaisen itsensä. Mutta se vain ärsytti toista. – Hän ei saanut selkoa minusta. Minun sydämeni ovet olivat hänelle lukitut. Ja koko minun olemiseni ärsytti häntä, hän löi minua, löi ja raastoi, niinkuin kurjinta ja rikoksellisinta lyödään ja raastetaan."

"Ja sinä annoit?"

"Minä annoin. Sillä minä suoritin rangaistusvankeutta."

"Miksi?"

"Miksikä? Miksi kärsitään rangaistus?"

"Arvaan. Sinä olit rikkonut. Sinä olit rakastanut."

"En anna sitä anteeksi itselleni koskaan. Että niin erehdyin."

"Hän oli kehno!"

"Hän oli kehno."

"Hän oli uskoton. Hän otti toisen?"

"Ei, hän oli oma mieheni. Hän tuhosi sen, jota rakasti. Katso näitä kasvoja, katso tuota arpea kaulassa. Ne ovat hänen kättensä työtä. Minä halveksin häntä. Mutta minä en sanonut sitä. Hän ei saanut minulta mitään tietää. Hän sai lähteä täältä yhtä köyhänä kuin oli tänne tullutkin. Hän pyysi kuollessansa anteeksi, että hän oli tuhlannut minun elämäni. Ja minä sanoin, ettei minulla ollut mitään katumista. Mutta anteeksi hänelle? Ei, sitä minä en voinut. Minä vihasin häntä, vihasin yli elämän, yli kuoleman, vihasin yhtä paljon kuin olisin rakastanutkin."

"Ja nyt koetat unohtaa hänet?"

"Unohtaako, sitä en koskaan voisi. On kuin hän aina olisi luonani. Minä olin hänen vallassansa, kaikki tuskat on hän minulle tuonut. Hän oli minulle elämä, muuta elämää ei minulla ollut."

"Ja kuitenkin otit toisen."

"Otin toisen luokseni, niinkuin koira otetaan. Vastaan hänen sanoihinsa, niinkuin koiralle vastataan, koiralle, josta ei tiedä, minne hänen tiensä milloinkin eksyy."

"Miten olet onneton ja yksinäinen."

"Onnetonko? Ei, onneton en ole. Tapahtuipa mitä tahansa, onnettomaksi en tule. Vaikka koettelemukset vuorina vyöryvät päälleni ja tahtovat haudata minut allensa, minä säilytän järkeni, minä maltan mieleni, minä löydän itseni. Ja löytää itsensä, se on onni, se on ainoa onni. Minä olen onnellinen hänenkin kanssansa, hänen – kukas hän nyt olikaan, niin – oma mieheni."

HELENA

I KIRJE

Rakas Emilia.

Kuinka oudolta tuntui kirjeesi niin pitkästä aikaa. Tuntui kuin puhuisit toisesta maailmasta ja toista kieltä, jota minä en tajua.

Vieläkin ihmettelen, miten sinä olet joutunut niin kauaksi, niin kauaksi minusta ja meistä. Luulin ennen, ettemme koskaan tällä tavoin eroaisi. Mutta toivon, että löydämme toisemme taas.

Elä luule, etten ymmärrä sinua, ystäväni. Sinä olet katkeroitunut ja pettynyt. Tiesin, että olit siellä kihloissa. Luotit häneen – kunnes hän yhtäkkiä julkaisee kihlauksensa toisen kanssa. Kuulin siitä ja sydämessäni tuomitsin häntä.

Suo anteeksi, että mainitsen tästä. Mainitsen siksi, että sinä ymmärtäisit, että se ei saa enää olla arka kohta.

Erehdys oli sinun. Et tuntenut sitä, jota rakastit. Tahi et rakastanutkaan häntä, vaan jotakin omaa mielikuvaasi, jonka hän synnytti. Niinhän usein käy.

Mutta sinulla ei ole oikeutta tuomita elämää yhden erehdyksen tähden. Ethän sinä näe enää muuta kuin mustaa, et muuta kuin petosta ja kurjuutta.

Sehän on sairautta sinussa. Kuinka sinä olet sairas ja kuinka sinä olet äärettömän väärässä, ystävä parka.

Kysyt, rakastanko miestäni. Sinua armasta, miten voit sellaista kysyä!

Enkö rakastaisi? Rakastan. Vieläkin enemmän minä ihailen, minä jumaloin, minä palvelen häntä. Olen vajonnut rakkauteeni, minä syntinen.

Hän on ihana olento. Paljon parempi kuin minä. Hän auttaa minua kasvamaan ja ymmärtämään elämää. Hän on luja ja voimakas. Oikeudentunto ja kaikki hyveet asuvat hänessä. En koskaan tiennyt, että ihminen on niin kaunis ja elämä niin rikasta ja juovuttavaa.

Ihmettelen usein yksikseni, olenko se minä, joka tätä kaikkea saan tuntea ja kokea. Enhän minä ole ansainnut sitä. Miksi, miksi se minulle sattui?

Pelkäänkin usein, että onneni riistetään minulta. Mutta mitä tarkoitusta olisi kaikella tällä? Sokea sattumako vain? Ei, kaikella lienee tarkoituksensa, ehkä onnikin on asetettu koetukseksi ikäänkuin lainaksi ensin. Jos sitä vastaan rikkoo, riistetään se pois. Mutta minä vartioin sydäntäni. Minä vartioin rakkauttani. Ja niin petän minä elämän ja pidän lahjan ikiomanani.

Paras ystävä, sinä olet lapsi vielä, pienestä kokemuksestasi huolimatta olet lapsi vain. Kun ei ole oikein rakastunut, eikä saanut rakkautta osakseen, ei tiedä mitä elämä on.

Mutta sinä, sairas ystävä, sinä paranet ja sinä saat vielä kerran oppia näkemään, kuinka elämää on arvosteltava ja kenellä sitä on oikeus arvostella. Sinua tervehtien.

                                                  Helenasi.

II KIRJE

Rakas Emilia.

On kulunut kuukausi siitä, kun sinulle kirjoitin. Ja kuitenkin tuntuu kuin välillä olisi iankaikkisuus.

En ole voinut kirjoittaa sinulle, en ole jaksanut. Kolme viikko olen ollut sairas ja kaksi suljettuna tänne sairashuoneeseen.

Mitä minun piti kirjoittaakaan – niin – en tahdo enää muistaa.

Niin, piti sanoa – Ei – Piti sanoa, että sinä olit oikeassa.

Elämä on kurjaa. Se on kurjempaa kuin mitä ikinä kuvittelit. Olen hyvin väsynyt.

Me olemme erossa. Mieheni antoi minun lähteä. Kolme vuotta olin ollut hänen luonaan, ja hän antoi minun mennä. Hän ei pyytänyt minua enää jäämään. Ja jos hän olisi pyytänytkin, en olisi voinut enää jäädä.

Minulle kävi niinkuin sinullekin.

Se tuli niin odottamatta. En ollut valmistautunut. Minä löysin ensin sattumalta erään kirjeen naiselle ja sitten erään kirjepakan. Minun täytyi katsoa, keneltä ne olivat. Ja niin näin minä kaikki.

Tuntui kuin salama äkkiä olisi iskenyt alas ja paiskannut minut tiedotonna maahan. Ja minä en jaksanut siitä urhoollisesti nousta enkä peittää kurjuuttani. Minä olin raukka, minä voihkin ja vääntelehdin tuskissani. En ollut rohkea niinkuin sinä, ylväs ystäväni.

Minun ruumiini on aina ollut heikko, se ei sietänyt sitä. Ne toivat minut tänne sairaalaan lepäämään ja hermojani hoitamaan. Ja täällä on hyvä olla. Saa yksin häpeänsä kantaa, ja jossakinhan olla täytyy, jos ei saa poistua vielä.

Minä olen väsynyt, hyvin väsynyt.

Tuijotan eteeni tuntikaudet, yöt ja päivät minä istun ja ajattelen.

Ajattelen sitä ainoata kipeätä:

Hän ei rakastanutkaan minua. Hän petti minua. Hän ehkä nauroi minulle takana. Hän antoi keveän katunaisen viekoitella itseänsä ja piti häntä minua parempana. Jo vuoden oli heillä ollut väliä. Miksi, miksi –? Siksikö, että sydämeni oli yksinkertainen ja ajatukseni puhdas. Siksikö, että toinen oli kokeneempi ja möi enimmän tarjoavalle rakkauttansa. Ja minä, jonka elämä tuhlattiin ja tunteet häväistiin vain siksi, etten tiennyt elämästä mitään.

Näinkö elämää piti oppia tuntemaan. Tätä tietäkö? Eikö kaikki ole naurettavaa ja alhaista.

Nyt en tiedä, mitä tehdä, minne mennä, mutta se on vähäinen asia. Eihän oikeata kotia ole missään.

                                                    Helenasi.

III KIRJE

Rakas Emilia.

Mieheni kävi täällä sairaalassa ja pyysi minua palaamaan luoksensa. Ja minä lupasin. Sinä ihmettelet? Tunteeni häntä kohtaan eivät ole muuttuneet. Mutta minä lupasin. Sellaista on elämä. Hän selitti suhteensa syntyneen minun kivulloisuuteni tähden. Hän selitti ja puhui hellästi sanoja, mutta minusta ne olivat kovia ja tunteettomia, sellaisia, joilla ei mitään puhuta, joilla välitetään vain kauppaa, tingitään ja petetään.

Mutta minä lupasin palata.

On syitä, joitten tähden menen. Ymmärrätkö? Luonnollisia syitä, joita en ole ennen tiennyt ja joita en siksi ole voinut huomioon ottaa.

Sinä ymmärrät.

En siis enää ole oma itseni. En saa enää kysyä, mitä minä tahdon ja mikä on minulle parasta. Toisellakin, sillä tulevalla, on oikeutensa. Minä en saa asettua hänen tiellensä enkä säätää lakeja hänen elämällensä. On jo aika taltuttaa itseäni ja oppia väistymään syrjään.

Sillä olenhan minä oikeastaan ollutta ja mennyttä. Minä olen näyttänyt, mihin minä pystyin. Minä en pystynyt mihinkään, en pystynyt muuta kuin pettymään. Ja pettyä siten ja antaa siten itsensä pettää, se on heikkoutta ja vaillinaisuutta, jota ihminen ei saa itsellensä anteeksi antaa. Niin että mitään suurta vääryyttä toisten puolelta ei liene tapahtunut. Yksinkertaisuuteni tähden kasvoi suureksi se valhe, jossa elin. Mutta mikä on kaatuva, se kaatukoon. Mitä siitä, jos kipeältä tuntuu.

Ehkä ihminen selviää joskus kulkemaan voimakkaana ja yksin omia teitänsä, tietoisena siitä, mitä antaa ja mitä saapi.

Olen vielä väsynyt, mutta minun on hyvä olla. En tunne tuskaa, en riemua. Olen onnellinen.

Ympärilläni täällä vallitsee mykkä äänettömyys. Mykkäkö? Ei, tuhansin äänin ja sävelin se minulle puhuu, se minua neuvoo. Kuulen säveleitä, joista en ennen ole tiennyt, jotka käyvät suoraan sydämeeni. Minä avaan niille sydämeni, joka on arka, joka on sairas, joka vapisee vielä erhetystensä tähden. Ja minä polvistun maahan ja kiitän kaikesta tästä, joka tuntui niin kipeältä, niin katkeralta. Vaan pitihän minunkin nähdä, mikä minä olin... Olihan jo aika oppia hiukan. Milloin ehtisi sitten. Elämähän on lyhyt.

Elämä on lyhyt. Hetki sitten minä synnyin. Hetki vain – ja minä olen poissa. Kuin sydämen sykähdys se käy. Hetkisen leikkii iankaikkisuus rajoilla, joita sillä ei ole, joita se ei tunne, hetkisen leikkii elämä muodoissa, joihin se ei tyydy, joihin se ei pysähdy, leikkii elämä, se elämä, jolle ihmisonni ja onnettomuus eivät merkitse mitään.

Tuntuu kuin rauha palaisi rintaani. Tuntuu kuin valkeneisi hiljalleen aamu.

                                                        Helenasi.

KUVAKUDOS

Henkilöt:

Vanha neiti, entinen seuranainen, ja kuulijana tuomari, joka on tullut kuulustelemaan neitiä tapahtuneen itsemurhan johdosta, jonka neiti paikkaa hakiessaan on sattunut näkemään. Paikka: Neidin yksityishuone.

"Kertokaa suoraan, te sanotte. Ikäänkuin en sitä itsestäni tietäisi. Kuinka voisin väärin kertoa? Mikä minä silloin olisin!

Minä kerron mielelläni sen vähän, mitä tiedän. Tehän palvelette yleisiä etuja, kun oikeusjuttuja selvitätte. Ja tehän tuotte minulle paroonittaren sanan, ettei hän minua enää tarvitse.

Niin, minua ei enää tarvita! Minulla ei ole paikasta tietoa. Mutta sehän ei kuulu tähän.

Mitä minun pitikään? Niin, kertoa mitä tiedän. Elkää keskeyttäkö minua, minä hämmennyn niin vähästä. Olenhan nainen ja jo vanha, kuten itsekin näette.

Asetan kädet silmilleni, eihän se teitä häiritse? Näin olen ikäänkuin yksin ja näen asian paremmin. Vieraat kasvot ovat aina täynnä uutta elämää ja uutta ihmettä.

Niin. Paroonitar oli ilmoittanut palveluspaikan. Hän halusi seuranaista. No, minä olen entinen seuranainen ja olen vapaa. Vapaa! Se merkitsee meille vain rajoitusta ja puutetta, kuten arvaatte.

Minulla on sanomalehti kädessäni, kun kuljen määrättynä iltahetkenä heidän huvilalleen. Löydän sen. Pääportti on suoraan valtatien vieressä. Siitä alenee puutarhatie mäkeä alas. Se ei ole ajotie. Jyrkkiä pengermiä, portaita, sakeaa pensaikkoa, outoa puutarha-istutusta, umpinaista ja synkkää. Näen, että rakastetaan romanttista puutarhatyyliä, joka sopii paikalle erinomaisesti.

Kun kuljen siinä, tunnen oloni epätodelliseksi. Kuljen kuin unissani tahi oudon taikapiirin sisällä. Mitähän nyt tapahtuu, ajattelen itsekseni.

Löydän itseni portaiden edestä. Astun sisään. Minut johdetaan erääseen huoneeseen, jossa paroonitar istuu lampun ääressä.

Minä esitän itseni. Me neuvottelemme ja me sovimme asiasta. Minä tulisin seuranaiseksi.

Hän sanoi, että hän piti minusta.

Ja minä –, mutta minä en voinut sanoa mitään.

Minä pidin hänestä. Olen nähnyt paljon ihmisiä ja luulen tuntevani heitä jonkunverran ensi näkemältä. Kuulostan tahtomattani ääntä, onko se puhdas, onko se väärennetty, mikä on se oikea väri. Ihminen on kuin soitin, välistä viritetty, usein virittämätön, koska suuren virittäjän kädet eivät ole häneen ehtineet. Mutta Luoja rakastaa raaka-ainettansa, sallii hänen säilyä useissa sukupolvissa, hioo häntä, ennenkuin laskee häneen kätensä.

Niin. Istun siinä ja kuulostan ääntä. Hänen äänensä oli kaunis ja puhdas. Se taipui pehmeänä. Mitä oli hänelle tapahtunut? Mistä ääni oli saanut tuon värin?

Katselen häntä. Hän on nuori vielä. Hänen silmänsä olivat surulliset, kuin näkymättömiä kyyneliä tippui niistä hänen syliinsä.

Yhtäkkiä näen hänen peljästyvän. Kuulen askelten lähestyvän. Paroonitar antaa minulle edestänsä pakan kirjeitä. Ymmärrän, että minun on ne kätkettävä. Käärin ne sanomalehteen, juuri kun parooni astuu huoneeseen. En luovuta niitä, jos niistä on kysymys, ajattelen. Olenhan minä hänen palvelijansa ja hänen uskottunsa, jos hän niin tahtoo.

Minä peräännyn, kenties liian hitaasti. Kuulen paroonin syyttävän paroonitarta uskottomuudesta. Kuulen uhkauksia, kiihtyneitä sanoja, jotka lyövät kuin ruoska, sanoja, joita sanotaan vain kerta, koska ne aukaisevat kuilut ihmisten välille, kuilut, joiden yli ei enää koskaan päästä.

Olen tuskin poistunut huoneesta, kun kuulen laukauksen. Parooni ampui itsensä, niinkuin uhkasi. Hän tahtoi tuhota itsensä ja toisen.

Näen väkeä tulevan toisista huoneista ja poistun.

Jouduin puutarhaan. Outojen tapahtumain taikapiiri! Niinpä olikin.

Alan juosta. Tulen läähättäen kotiin, painaen yhä kirjepakettia sydäntäni vasten, joka lyö niin että on haljeta.

En yrittänytkään nukkua sinä yönä. Minun täytyy viedä kirjeet pois, sanon itselleni. Eihän ollut mitään syytä ottaa niitä mukaan.

Käärin ne pakettiin ja kirjoitan osoitteen. Annan ne palvelijalle vain, ajattelin.

Minulla oli sattumalta viiniä. Vahvistin sillä sydäntäni. Vahvistinkohan liikaa, koska kaikki ikäänkuin liikahti mitallisista rajoistansa. Minä sain halun paeta kaikkea tätä, tätä alhaista, kieltäytyä ottamasta askeltakaan enää, minä sain vastenmielisyyden kohtaloani kohtaan, ja minun henkeni nousi kapinaan.

Mutta minä tyynnytin itseäni melkein viekkaasti ja sain sen taipumaan jälleen.

Lähdin huvilalle. Puiden varjoista hiipivät ajatukset seurakseni. Ne olivat niitä monesti ajateltuja, vanhoja tuttujani. Ne yhä houkuttelivat minua väärin tuomitsemaan elämää. Niiden suhteen olen aina varuillani.

Olkoon elämä tyhjä näköhäiriö, erehdys, sanon, kunhan odotan, häipyy se olemattomiin kerran. Jos se on uni, onhan herääminen siitä odottamisen arvoinen ainakin. Jos se on tuskaa täynnä, eihän se ole ikuinen!

Niin sanon.

Sitten taas ei minulla olekaan mitään muuta elämän puolustukseksi sanottavaa.

Sillä mitä on elämä minulle ollut? Enkö kulje vieraana täällä, yksin, ilman lohtua ja rakkautta. Enkö ole kulkenut polkuja näitä lapsesta saakka, vieraan ovelta vieraan ovelle. Eivätkö nämä polut ja kivet jalkojani verille raasta! Selkäni on kumara ja hiukseni jo harmaat ja minä kuljen yhä ja sydämeni lyö ja nyyhkyttää. Miten se nyyhkyttää.

Minä tyynnytän sydäntäni ja sanon, että tämähän on unta vain, minä herään kerta, uuteen aamuun minä herään.

Untako? Ei! Minähän vapisen tuskasta. Tunnen joka hermoni kaipuun. Tämä on elämää! Otan kuun ja tähdet todistajoikseni siitä, että suoritan vaellustani täällä, eläen ihmiselämän tuskallisen yksinäisyyden, otan kuun ja tähdet todistajoikseni siitä, etten rauhaani ilmaiseksi pyydä, etten kuormaani keventää tahdo! Otan todistajoikseni tähdet, kaiken nähneet!

Enkö kuormaani keventää tahdo? Mutta sitähän minä olen tahtonut aina. Eiväthän minun lujuuttani ei kuu eivätkä tähdet todistaa voisi.

Tulen huvilalle. Ei valoa, ei liikettä enää.

Menen vajan luo. En tiedä miksi. Vajan ovi on raollaan. Siellä ei ole mitään arvokasta, ajattelen.

Pujahdan ovesta sisään.

Kun tulen sinne, huomaan yhtäkkiä, että kuollut oli asetettu telineille keskelle vajaa.

En voi liikuttaa itseäni. Kauhu jähmetyttää jäseneni. Minusta tuntuu kuin hän olisi minut tänne kutsunut. Mutta miksi?

Kuulen sitten kuin toisesta maailmasta äänen, joka sanoo jotakin. Minut laahataan ulos. Ulkona herään tajuihini ja ymmärrän, että yövahti oli nähnyt minut ja vetänyt minut pois.

Selitän asiani. Pyydän hänen hakemaan vajasta kirjepaketin, joka oli sinne pudonnut. Hän haki sen ja lupasi jättää sen paroonittarelle, joka oli poistunut huvilalta. Olin hyvin kiitollinen, kun pääsin taakastani.

Nyt olen miettinyt rauhallisesti elämää. On aikaa. Ja vaikka aikaa on liikaa, tuntuu kuin se ei siihen riittäisi. Yhdessä elämässä ei saa selville mitään.

Pöytäni yläpuolella, tuossa, on vanha kuvakudos, haalistunut ja ohut kuin hämähäkinverkko. Olen saanut sen kauan, kauan sitten siltä, joka niitä ymmärsi, joka niitä rakasti. Siltä, jolle nämä suljetut, muinaiset elämänmerkit aukesivat ja joka niistä loitsi esiin asioita, olleita ja menneitä, kauan sitten kadonneita. Häneltä, joka nuorena jätti tämän elämän, häneltä, jonka käsissä oli minun kohtaloni kerta. Oli, ja on aina ollut.

Kuvakudos on raa'an mielikuvituksen tuote, kuin pilaa vain. Mies pistää itsensä kuoliaaksi naisen tähden. Toinen ottaa aseen ja nauraa verelle, joka aseesta tippuu. Ja nainen pakenee elävän turviin.

Eikö elämä ole aina ollut sama, kaamea kuin villisti nähty kuvakudos. Raaka, ilman sääliä ja hienoutta sommittelussa.

Sanoinkohan äsken, että ihminen on kuin soitin, jota kohtalo koskettaa? Jos se niin on, lyö tuo julma soittaja väliin loppuakordin, jossa on epäsointua, kauhunhuutoa. Ikäänkuin tahtoisi väittää, että onnea, harmoniaa ei ole elämässä, harmonia on vasta kuolemassa.

Mitäpä siis siitä, mitä ei ole. Onnea, harmoniaa ei valheella osteta.

Niinpä tyynny siis, sydämeni. Mitä ovat minulle rajoitukset, joita ruumiini, köyhyyteni ja yksinäisyyteni minulle asettavat? Ne eivät ole minulle mitään! Vain tilapäinen raja, kuin koe suurinta lahjaa, ikuista harmoniaa varten."

TYTTÖ RUUSUTARHASSA

ELI

KUOLEVA SISAR

"Käykää pyytämässä minun sisartani ja hänen miestänsä tänne", sanoi Hedvig-neiti, viidenkymmenen vanha, yksinäinen ihminen, apulaisvaimolle, joka oli häntä sairaana hoitanut.

"Sanonko heille mitään muuta", kysyi apulainen.

"Ei muuta kuin että olen sairas ja tahtoisin tavata heitä vielä."

"Minä sanon niin", sanoi apulainen ja läksi.

Liki kymmeneen vuoteen ei Hedvig ollut nähnyt sisartansa, vaikka he asuivat samassa kaupungissa. Liki kymmenen vuotta oli siitä, kun hän oli viimeksi käynyt kotitalossansa, joka oli nyt hänen sisarellaan ja hänen miehellään. Ja hän oli kaivannut niin saadaksensa nähdä vaikka pihan puita. Mutta nyt ne jäivät näkemättä. Hän kuoli kohta. Hänen oli jätettävä kaikki.

Se oli säädetty niin. Ja mikä oli säädetty, oli varmaan hyvin. Eikä hän mitenkään nurkunut sitä vastaan.

Hän oli toivonut vain voivansa rauhassa lähteä matkallensa ja voivansa ehtiä selviytyä sitä ennen. Hän toivoi, ettei hän olisi väärin tuominnut enää elämää eikä kantanut kaunaa jäljelle jääviä kohtaan.

Elonpäivinään näki hän vain sen vääryyden, jota hänelle tehtiin ja tunsi ne iskut, joilla häntä lyötiin. Yksinäisyys ja köyhyys eivät olleet siunanneet eivätkä puhdistaneet häntä. Murhe ja alakuloisuus pitivät hänet saaliinansa.

Hän ymmärsi, että se oli hänen henkensä heikkoutta. Hän oli liiaksi takertunut omiin pikku elämyksiinsä ja pikku pettymyksiinsä. Nehän oikeastaan eivät olleet mitään. Mutta ne olivat kuitenkin olleet hänen kohtalonsa.

Hän oli ollut nuorena kihloissa sisarensa miehen, Konradin kanssa, mutta sisar oli vallannut Konradin häneltä. Niinhän sattuu. He olivat sitten ostaneet hänen osansa kotitalosta. Ja rahan arvon muututtua hän oli köyhtynyt. Hän oli saanut entisajan epäkäytännöllisen kasvatuksen ja hänen toimeentulonsa kävi vaikeaksi, sillä hän sairasteli usein. Siinä kaikki.

Sairas kertasi sen mielessänsä kuin läksyn. Mutta se ei tyydyttänyt häntä.

Olihan muutakin. Kaikki, mikä oli kipeää tehnyt. Se näkymätön etsintä ja hengen harhailu, joka oli aristanut hänet ja erottanut hänet muista, ja tehnyt hänen sisäisenkin elämänsä pelkkien pettymysten sarjaksi.

Näin hänen elämänsä oli tullut raskaaksi. Se oli hänestä onnettomuus alusta loppuun saakka.

Sitten hän kysyi itseksensä, tokko moni täällä voisi kehua onnellansa. Tiesihän hän, että monelle tämä näkyvä ja ulkonainen elämä ei ollut tarkoitus eikä tulos, nämä kokeethan täällä olivat ikäänkuin kypsymistä ja valmistumista varten vain.

Ja niitä toisia, jotka enemmän saavuttivat kuin hän, hän mielellään aina ajatteli. Ne olivat hänen tukensa vaikeina hetkinä. Heidän äänensä hän kuuli hiljaisuudessa ja heidän lohduttavat ajatuksensa hän tapasi suuressa epätoivossaan.

Ja kun hän vuoteellaan siinä lankesi väheksymään mennyttä elämäänsä, tuntui kuin joku olisi sanonut hänelle:

"Ei olekaan tärkeätä saavuttaa onnea."

"Mikä on tärkeätä", kysyi hän.

"Tehdä mielessänsä oikeutta."

"Ja rakkaus?"

"Ei ole tärkeätä etsiä rakkautta, jota ei ole. Tärkeämpää on etsiä totuutta ja kestää kaikki nöyryytykset."

Hänpä, näkymätön lohduttaja, sen tiesi, tahi hepä sen tiesivät, näkymättömät. Hän uskoi heitä. He olivat olleet etsijöitä. He olivat salaisilla tuskillansa ruoskineet itseänsä aikanansa, koetellakseen ihmisyyttänsä. He olivat ristiinnaulinneet oman lihansa, löytääkseen tien totuuteen ja puhtauteen. He olivat pettymyksistänsä rakentaneet temppelin, jonka alle he olivat haudanneet kielletyn, turhan elämänsä. He palasivat täältä voittajina. Täällä ei heitä voittajiksi tunnustettu. He olivat pyrkimystensä tähden haitallisia toisille, siksi heitä syytettiin. He eivät puolustaneet itseään, siksi heitä kadehdittiin. He olivat ottaneet itsellensä aseman, johon taistelevassa luonnossa ei ollut varaa, siksi löi elämä heitä vasten kasvoja ja hylkäsi heidät.

Sairas ajatteli heitä helpottaakseen ruumiillisia tuskiansa. Ja vaikka hän sanoi, että hän tahtoi kokea levollisesti kaiken, mikä oli hänen osaksensa pantu, vei ruumis voiton. Kun ruumiin tuska oli kova, unohti hän muun. Hänestä tuntui, kuin häntä poltettaisiin roviolla. Kipu, kuin repivä ruoska, vihloi hänen ruumistansa. Hänet lyötiin kappaleiksi. Hän heittelehti vuoteellansa ja toivoi vain, että kaikki olisi lopussa ja että saisi raueta pois.

Uupuneena ja tajutonna vaipui hän sitten hetkeksi horroksiin ja löysi virkistystä unen maailmasta. Niin vaihtuivat nopeasti kuin kuumeessa hänen ajatuksensa ja unikuvansa sotkeutuen toisiinsa, niin ettei hän väliin tiennyt, oliko tämä elämää, vai untako kaikki.

Ja väliin taas väsyneenä, lohduttaen itseänsä, kertasi hän:

"Iltaa en enää näe. Pääsen kaikesta kohta pois, pääsen pois!"

Se oli selvää sitten. Oli, niinkuin häntä ei koskaan olisi ollutkaan!

Jäljet olivat peittyneet kohta. Kukaan ei muisteleisi häntä.

Ja hän mielessään ikäänkuin selitti jollekulle:

"Minä olin köyhä ja pettynyt. Minulla ei ollut ystäviä."

"Sinulla on ystäviä, niin kauan kuin sinulle hyvin käy. Kun sinulle huonosti käy, kääntävät ystävät sinulle selkänsä."

"Niin on."

"Ja suurimman hyväntyön he tekevät kääntäessään sinulle selkänsä", neuvoi häntä se joku.

"Sinä opit sen, mitä muuten et oppisi, näkemään, mikä ihminen on. Sinä olet nähnyt. Ja rakastatko sinä vielä häntä?"

"Ei ole muita kuin ihminen rakastamisen arvoisia. Minä rakastan heitä kipeästi. Mutta minä vihaan väärentäjöitä ja valhetta – minä olen ollut siksi kuin sairas nuoruudestani saakka."

Hän mietti näitä tuskiensa lomassa odottaessaan sisartaan.

Hän oli ensin voimakkaampana kun huomasi taudin vievän hänet, ajatellut kuolla yksin. Eihän kukaan hänen poistumisestaan välittäisi, eikä hänellä ollut kenellenkään mitään sanomista. Mutta sitten hän alkoi epäillä itseänsä. Jos hän oli erehtynyt, tahtoi hän korjata erehdyksensä. Jos oli ollut väärinkäsitystä, ei sillä ollut nyt samaa merkitystä kuin ennen. Hän meni pois, toiset jäivät tänne.

Niin hän sanoi, mutta hänen sydämensä ei suostunut siihen vielä. Hän kiihtyi ajatellessaan sitä, mitä hänelle oli tehty. Ja hän syytti sisartansa nyt, kuten ennenkin.

Sisar oli tahtonut saada hänet kotoa pois ja ajoi hänet, niinkuin pahantekijä pois ajetaan.

Sisar tahtoi saada yksin kotitalon ja hän syytti häntä Konradin suhteen. Sisar väitti, että hän tahtoi vallata takaisin Konradin. Hän ei ymmärtänyt sitä ensin, hän luuli sitä peloksi tahi mustasukkaisuudeksi. Mutta sitten huomasi hän, että se oli vain kauppajuoni.

Koti muuttui hänelle piinapaikaksi. Kahden kesken ollessa alkoi sisar kalvaa häntä.

"Olisit sinä hänet ottanut. Sinä olit häneen ihastunut", sanoi sisar.

"Sehän oli silloin. Kaikkihan olimme häneen ihastuneita."

"Sinä rakastat häntä vieläkin", sanoi sisar.

"Elä pelkää!"

"Voitko asua hänen kanssansa saman katon alla rakastamatta häntä?"

"Tämähän on minun kotini. Missä voisin muualla asua?"

"Tämä on minunkin kotini", sanoi sisar.

Niin alkoi hänestä tuntua, että hän oli liikaa. Sen hän ymmärsi hyvin. Ja sitten kysyi sisar suoraan, eikö hän halunnut myydä talo-osuuttansa heille, niin jaettaisiin pesä. Hän suostui ja määräsi vaatimattoman hinnan ja pyysi muutamia äiti vainajan huonekaluja ja suvulle kuuluneita arvoesineitä, sillä hän rakasti niitä niiden vanhuuden tähden. Ne tulisivat lohduttamaan häntä. Niissä oli henkeä, jota toiset eivät tajunneet. Kun hän niitä piteli, oli kuin hän olisi kosketellut elävää, aina elävää, tämän hälinän arkiinnuttamaa menneisyyttä, johon hänkin nyt kuului.

Niin läksi hän kotoa ja asettui asumaan laitakaupungille, jossa köyhät asuivat ja rupesi tekemään työtä, neulomista ja koruompelua, mihin hän pystyi.

Sisar ei etsinyt häntä. Ja niin joutui hän täydellisesti hyljätyksi.

Maailma aukeni nyt hänelle uutena ja pelottavana. Hän tunsi, että se tulisi tuhoamaan hänet. Hän tunsi voimattomuutensa ja aristui. Hänestä tuntui, että köyhä saa moninkertaisen rangaistuksen köyhyytensä tähden. Kukaan ei anna täyttä ihmisarvoa hänelle. Kaikki, mitä hänestä pahaa sanotaan, on totta. Jos todistettaisiin, ettei se ole totta, kohdellaan häntä kuitenkin niinkuin se olisi totta.

Sen sai hän tuntea monesti työtä etsiessään ja töitään kaupitessaan.

Niin olivat parhaat vuodet olleet taistelua toimeentulosta, sairautta, sisäistä kamppausta ja etsintää, raskaita ajatuksia, mutta selvyyteen ei hän päässyt.

Elämä oli hänessä joutunut häpeään, ajatteli hän. Ja se syntitaakka, jota hän kantoi, taivutti jo nuorena hänet kumaraan. Mutta kaikkialla, minne hän katsoi, oli samaa syntiä, valhetta ja häpeää.

Hän koetti etsiä totuutta niistä pienistä ilmiöistä, joilla harmaa päivä häntä ympäröi, ja joita yksitoikkoiset vuodet kertasivat. Mutta mieli apeutui vain. Hän joutui kuin sokkeloon, kiersi yhä samaa kehää avutonna.

Tuli sota. Rahan arvo muuttui. Hänen pieni säästönsä ei merkinnyt mitään. Käsityöt eivät käyneet kaupaksi. Hän joutui ahtaalle ja näki nälkää. Kotoa saatuja muistoesineitä ei hän raskinut myydä. Silloin kerta päätti hän nöyryyttää itseänsä ja mennä sisarensa luo apua pyytämään.

"No, nälkäkö sinut nyt minun luokseni ajaa", kysyi sisar. "Kun tarvitaan, niin muistetaan, kun ei tarvita, unohdetaan."

"Mitenkä sinut voisi unohtaa", sanoi hän.

"Oletko koettanut?"

"Aina", sanoi hän.

"Onhan sinulla sydäntä", vastasi sisar.

"En minä sitä tule tarjoamaan, minä tulen apua pyytämään."

"Et minulle tarjoa, ehkäpä miehelleni taas."

"Tiedät hyvin, että se ei ole totta, ei ennen, eikä nyt."

"Ihmiset puhuivat vain", sanoi sisar.

"Kun sinä kerroit. Kysytäänpä häneltä itseltään suoraan kerta, mitä hän ajattelee?"

"Asia ei ole sen arvoinen enää", sanoi sisar.

"Minulle se on."

"Annan sinulle anteeksi ilmankin", sanoi sisar.

"En tahdo. Sinulla ei ole mitään minulle anteeksi antamista", sanoi hän.

"Olet kiittämätön."

"Mistä minun pitäisi kiittää sinua? Sinä olit tavallaan minun holhoojani, koska olit vanhempi, ja miten sinä menettelit?"

"Ettäkö otin sinulta sulhasesi", sanoi sisar.

"Me olimme kihloissa –"

"Voiko kukaan ottaa keneltäkään ketään – eikö ottaja itse määrännekään mitään", sanoi sisar.

"Totta kai. Meidän välimme olikin nuoruuden erehdystä. En sitä tarkoita. Mutta sitä, miten sinä ajoit minut kotoa pois."

"Niin menetellään aina – erotaan", sanoi sisar. "Toiset lähtevät itsestänsä. Onhan luonnotonta laittaa liian suuria pesiä. Ja etkö sinä myynyt osaasi laillisesti?"

"Möin."

"Oliko siinä jotakin väärää?"

"Ei."

"Mitäs sitten?"

"Rahan arvo laskeutui –"

"Onko se minun syyni", kysyi sisar. "Minulla oli onnea, sinulla ei. Sanotaan että jokainen saa sen onnen, minkä ansaitsee."

"Enpä tiennyt, että valheella voi onnea ostaa."

"Nyt sen tiedät", sanoi sisar. "Minä olen onnellinen. Jos olen valehdellut, olen onneni valheella ostanut."

"Kerta sanoit sinä Konradille, silloin kun me olimme kihloissa vielä, että paha vain, kun minä olin sairas ja kuolemaan tuomittu, että keuhkot muka – sanoit, olivat vialla. Siitä viastahan minä en mitään tiennyt. Et luullut, että minä kuulin sen."

"Ha-ha-haa, näet unta kai", sanoi sisar.

"Voisimmehan kysyä jos et muista."

"Pyydän, jätä tilittelysi", sanoi sisar.

"Ja kun te olitte menneet naimisiin, kerroit ihmisille, että minä olin vielä rakastunut Konradiin ja siksi piti minut ajaa pois. Kyllä kuulin sen. Ja jokainen uskoi, olihan se todennäköistä, koska olin ollut kihloissa hänen kanssansa."

"Eikös se ollut totta?"

"Sinä et itsekään usko minusta sitä, mitä sanoit minusta silloin!"

"Vai niin", naurahti sisar.

"Se oli alhaista!"

"Sanonko, mikä sinusta oli alhaista? Se, että hän jätti sinut ja otti minut. Jos hän olisi jättänyt minut ja ottanut sinut, se ei olisi ollut alhaista kai? Sinähän olet kateellinen, olet huono lisäksi!"

"Tahdon ollakin huono, jos sinä olet hyvä."

"Ja kuka sanoo, etkö nytkin haluaisi katsella minun miestäni, kuten ennenkin", sanoi sisar.

"Silloin olisinkin teidän hyvien naisten kaltainen."

"Ahaa, ymmärrän, sinä rakastat häntä vielä ja tulit häntä tapaamaan taas. Muistelet varmaan mielelläsi usein, miten istuit hänen sylissänsä ennen", sanoi sisar.

"Jätä. Olet hirveä. Olin lapsi silloin ja olimme kihloissa."

Ja sisar perääntyi ja tajusi, ettei pitemmälle voinut mennä, ettei selvittelyjä oman miehensä kanssa tulisi. Ja sisar sanoi:

"Niinpä kyllä, se oli sitä aikaa. Sehän ei ollut mitään se. Niin olen sen ymmärtänytkin."

Mutta hän tiesi, että vaikka sisar sen niin ymmärsi, ei hän halunnut pitää sitä totena. Hänelle tuotti tyydytystä saada kiusata häntä ja väärentää asioita. Ja heittäen ilkeytensä vasten pyytäjän kasvoja, sanoi sisar:

"Jos olisit pyytänyt kauniisti, olisit ehkä saanut leivän."

"Enpä tiedä, tokko se leipä enää leivältä maistuisi. Sydän sinulla on kova kuin kivi."

"Se sydän kelpasi ennen sinun sulhasellesi ja kelpaa vielä nytkin."

"Minä olen siitä iloinen."

"Enpä usko! Jos olisit, et olisi kertonut ennen, että minä rikoin teidän valinne", sanoi sisar.

"Tiedät hyvin, etten kenellekään ole sitä kertonut. Pelkäät vain, että olisin sanonut, ja tahdot kuulla vakuutuksen suustani. Minä en ole niin alhainen kuin luulet."

"Vähälläpä uskon sinua", sanoi sisar.

"Sinä uskot täydellisesti."

"Hän – rakastaa – minua!"

"Minä uskon sen. Se on teidän asianne."

Hän läksi sisarensa luota pois, eikä koskaan mennyt sinne enää.

Ei koskaan, ei koskaan saisi hän nähdä kotiansa enää. Hän muisteli sitä mielellänsä niiltä ajoilta, jolloin isä ja äiti elivät. Se oli valoisa ja kaunis. Se oli kaunis vielä silloin, jolloin he orpoina sisarensa kanssa kahden siellä olivat, rakkaina sisaruksina, tukien toinen toistansa.

Nyt oli heidän välillänsä häpeää, syntiä ja häpeää.

"Minulla on kotiin ikävä!"

Hän sanoi niin, pukien kaipauksensa sanoiksi, ja hän sanoi sen ajatellen tätä kotia, mutta samassa laajeni ajatus, hän tarkoittikin toista kotia. Hän kaipasi täältä pois. Kotiin!

Mutta hän oli niin paha ja hänellä oli niin paha olla, hän oli täynnä syntiä vielä.

Mikä jaksoi lunastaa ihmisen vapaaksi hänen synneistänsä? Mikä pystyi pesemään puhtaaksi hänen tahratun sielunsa, mikä lääkitsi terveeksi hänen sairaan sydämensä? Milloin oli hän kelvollinen näkemään totuuden ja ansaitsemaan anteeksi annon?

Sittenkö vasta, kun riisui päältänsä nämä vieraat vaatteet, pois hartioiltansa taakan laski, pois kutsuttiin elämän erheestä, sittenkö vasta sai levon ja rauhan?

Syvältä sairaan rinnasta pääsi huokaus:

"Anna minulle nöyrä sydän!"

Jospa hän saisi tuntea olevansa puhdas kuin lapsi.

Hänhän oli ollut kerta puhdas kuin lapsi.

Hän muisteli vielä entistä aikaa. Sehän oli kuin kaukainen unelma vain. Se täytti hänen sielunsa ikävällä ja kaiholla niinkuin niin monesti ennenkin.

Hän oli sen elänyt joskus, ja siunaten muistojansa hän avasi niille sydämensä jälleen.

Oli aurinkoinen kesäpäivä, kotipuutarha oli kukkia täynnä. Ruusut kukkivat juuri.

Silloin tuli Konrad heille ensi kertaa, mutta tuli silloin hänen tähtensä. He olivat tavanneet toisiansa useasti jo ennen.

Hän oli muukalainen luutnantti ja oli haavoittunut sodassa. Se lisäsi hänen viehätystään. Hän kertoi heille niin kauniisti eri maista ja kansoista. Hän oli nähnyt kaukana paljon kaunista ja outoa. Kun kuunteli häntä, tuntui kuin outoa soittoa olisi kuullut, se uuvutti ja vangitsi ja kauas mielen vei.

Ei kukaan osannut kertoa niinkuin hän. Ei kukaan ollut sellainen kuin hän.

Sitten jäivät he kahden ruusutarhaan. Hänellä oli valkea puku päällänsä, hän muisti sen niin selvään ja kimppu kukkia sylissänsä, hän oli taittanut ne illallispöytää varten.

Konrad otti niistä ruusuista yhden ja painoi sen huulillensa. Hän ymmärsi sen, sillä he rakastivat toinen toisiansa.

Ja Konrad sanoi, että vaikka hän oli nähnyt maailmassa ihmisiä paljon, ei hän kenelläkään ollut nähnyt niin sinisiä silmiä, ne olivat kuin taivas ja kuin tähdet. Tuli autuaaksi niitä katsellessa ja tunsi, että oli matkansa päähän päässyt. Ja kun kosketti tukkaa, niin vaalean vaaleaa, tuntui kuin olisi päivän säteitä hyväillyt ja puhdas autuushan valui niistä.

"Annas, minä otan sinut syliini, armas, ja kuiskaan sinulle hiljaa jotakin, pienokainen."

Ja hän sanoi:

"Tiedätkö, että minä rakastan sinua?"

"Tiedän."

"Ja rakastatko sinä minua?"

"Rakastan."

"Kerro, miten paljon."

"Niinkuin maa ja taivas ovat paljon."

"Ja minä, minä kuolemaan saakka ja yli kuoleman ja ajan, aina!"

Ja ruusun tuoksu täytti koko maailman, sillä he istuivat ruusutarhassa ja ruusut kukkivat juuri.

Mutta tuskin oli syksy tullut ja lehdet ruusupensaista varisseet, tiesi hän rakkaudesta enemmän kuin silloin.

Oli toinen kesäpäivä syksymmällä. Hänen sisarensa tuli ystävättärensä häistä. Hän oli kaunis, ja nuoruus ja hääilo huumasivat häntä. Hän tapasi Konradin puutarhassa ja hän nauroi niin oudosti ja viettelevästi ja hän puheli ja säteili niinkuin hän ei oma itsensä olisi. Ja hänen ilonsa tarttui Konradiin.

Silloin Konrad unohti hänet. Sitten hän unohti hänet usein.

Sisar leikki, mutta leikistä tuli tosi. Kohta oli Konrad kihloissa sisaren kanssa.

Ja niin kulki sisar puutarhassa käsikädessä Konradin kanssa, ja hän istui huoneessansa yksin.

Ja sitten alkoi hän lakastua.

Hän kuuli heidän puhelevan kerta ja Konrad ihmetteli miten hän oli muuttunut.

"Minähän sanoin sinulle jo alussa, että hänellä on huonot keuhkot", sanoi sisar. "Hän ei kauan elä."

"Olisi ollut väärin sitoa häntä", sanoi Konrad. "Pienokaisparka. Hän on kuin sävel, joka aina mielessäni soi."

Mutta kahdenkesken sanoi sisar hänelle:

"En ymmärrä, mikä sinulle on tullut." Hänen silmänsä välähtelivät oudosti, eikä hän halunnut sitä edes peittää.

"En tiedä."

"Elä sure, meillä on kohta häät. Saat tanssia kylliksesi kerta."

Eipä hän sen jälkeen tanssinutkaan enää. Hän oli saanut kylliksensä. – – –

Sydän, sydän, se oli rauhaton yhä ja kiihtyi tottumattomana elämän ankaraan kuriin.

Sillä vaikka mieli kypsyi kuin vilja leikkaajaa varten, unohtui todellinen ajan kulku. Unohtui usein, oli unohtunut, että edessä oli vanhuus.

Ainoa vain, että kun pieneen peilin katsoi, näki, miten iho oli tullut keltaiseksi ja ryppyiseksi kuten äidillä ennen. Hiukset olivat harmaantuneet. Ja hymy, vanhuksen avuton hymy, täynnä alistuvaisuutta ja nöyryyttä – sehän oli äidin tavallinen ilme! Sehän oli äiti, joka peilistä katsoi häntä. Nuo kuolleen äidin kasvot, miten hyvin hän ne nyt muisti. Nuo silmät, jotka niin usein olivat väsyneinä häntä ennen katselleet, ja tuo keltainen, eloton iho, ryppyinen, riippuva leuka, joka häntä ennen kammotti, siinä ne nyt olivat jälleen! Vanha ja sairas nainen, kuka se oli?

Yhtäkkiä tuntui hänestä, kuin se vain äiti olisikin. Äiti oli muuttunut häneen elämään jälleen. Sekö hänen henkeänsä rasitti sitten? Siksikö hän itseänsä vieroksui, eikä rauhaa saanut, siksikö hänen elämänsä kuin painajaiseksi oli tullut?

Kaksi olentoa, jotka eivät sopiutuneet samaan ruumiiseen.

"Mene pois minusta, jos olet minussa", sanoi hän äidillensä. "Miksi pidät minun ruumistani asuinsijanasi? En tahdo, en tahdo! Syöksy minne tahansa maailmoissasi, mutta elä tuhoa minua! Viimeinen turvapaikkasiko minä olen? Ja kehen minä turvaan, kun minulla ei ole lasta tuhottavakseni!"

Hän kiihtyi omissa ajatuksissaan oman vapautensa puolesta ja manasi vainajat luotansa saadaksensa kamppailla yksin omin voimin. Hän ei pitäisi kiinni mahdollisuuksistaan saada palata tänne jälleen!

Ja kun hän nyt yksin huokaili, muistui aina mieleen äidin huokailut, jotka olivat ennen tympäisseet häntä. Ja nyt hän huokaili samoin. Eikö mitään kehitystä, eikö liikettä ja tervettä hengen eloa sukupolvissa ollut? Tärkeästi ne ottivat tuskansa, kun lyyhistyivät sen pikku painon alle.

"Ei enempää tätä huokailua", sanoi hän. "En salli! Pois minusta vainajat", hän huusi hengessänsä. "En jätä itseäni pakopaikaksi pelkureille!"

Sitten hän oli näkevinään sarjan vainajia, ne ojensivat hänelle kätensä ystävällisesti ja vakuuttivat, että hän oli erehtynyt. Hän ei tajunnut vielä elämää. Ja hän painoi päänsä alas ja pyysi mielessänsä anteeksi näkymättömiltä.

Niin, mitä tahansa sai tapahtua, mikä oli oikein. Hän oli halpa astinlauta vain.

Mutta kun hän nosti päänsä ylös, sanoi hän kauhistuen: "Se puuttui! Mitä minä ajattelen, minähän olen hullu! Näinhän yksinäisyys synnyttää henkimaailmat! Olipa se satua ja pakanuutta, sinnepäin ihmismieli aina taipuu."

Hän vajosi siihen kuitenkin, sillä se auttoi häntä kuin kiihoitusaine vaikeuksissa ja sai hänen väheksymään tilapäisen elämän ilmiöitä, jotka vangitsevat ihmishengen ja täyttävät sen turhuuksillaan.

Mutta eikö tuo mielenpako menneiden turviin ollut ihmishengen voimattomuutta, koska se ei jaksanut luoda itse mitään, kielsi se varsinaisen elämän ja mairi vain kuolemaa, jota se piti herranansa. Niin kuristi ihminen itseltänsä kasvumahdollisuuden ja muuttui kuolleeksi ruumiiksi ilman tarkoitusta täällä. Kuollut ruumis, kuoleman-odotuksineen ja kuoleman-tarkoituksineen, se oli raskas paino kuljetettavaksi. Hän se oli. Hän oli vapaaehtoisesti heittänyt otteensa elämässä. Hän oli kuin kuihtunut lehti, joka odotti hyväntekijäänsä tuulta, joka irroittaisi hänet suuresta yhteydestä, ja piti maahan putoamistansa tärkeämpänä kuin koko elämistänsä.

Mutta vaikka hän oli kuin kuollut, ei hän sisimmässään ollut vielä valmis. Häntä poltti väliin tyydyttämätön elämisen raivo. Hän rakasti elämää, jota hän halveksi, epämääräinen toivo iski kuin peto kyntensä hänen sairaaseen sydämeensä, kouristi sitä, eikä tahtonut hellittää otettansa.

Jos saisi pyörtää takaisin turhaan kulutetut menneet vuodet! Miten toisin hän rakastaisi elämää. Joka päivästä hän kuin kiitoslaulun tekisi. Miten toisin, viisaasti, hän katseleisi maailmaa, hyväksyen ihmiset sellaisinaan. Rakastaisi heitä kuin lapsia rakastetaan. Niinkuin äiti ottaa syliin lapsensa, joka on erheen tehnyt, niinkuin hän murehtii pojastansa, joka on rikoksiin hairahtunut, sydän täynnä tuskaa ja toivoa, surren ääneti ja yksin, niin on ihminen otettava täällä. Rakastaa kaikkia erotuksetta, antaa anteeksi niille, jotka sinulle pahaa tekevät. Sehän oli ikivanhaa! Ja se oli uutta aina. Sydän ei ollut siihen kypsynyt vielä.

Milloin kypsyi se siihen?

Sittenkö vasta, kun riisui päältänsä elämän harmaan arkipuvun, nämä vieraat vaatteet, tämän vangin asun, joka kätki vapauttaan kaipaavan sielun, synkän ja hämmentyneen, epätoivoisen ja rakkaudenkaipuusta sairaan?

Sairas painui näihin ajatuksiinsa, kun kipu ei tuntunut. Mieli rauhoittui vähitellen. Aatos souteli kauas sinne, mistä ihmiselo näytti lasten harhailulta, epätodelliselta unikuvalta vaan.

Sitten oli hän nukahtanut ja heräsi.

Ilmassa tuntui ruusun tuoksu, ruusun ja elämän. Mielessä ailahti lämmin tunto. Hän muisti odottavansa sisartansa ja hänen miestänsä.

Apulaisvaimo palasi.

"Tulevatko he", kysyi sairas.

"Tulevat, aivan pian."

"Hyvä, hyvä."

"Tahdotteko jotakin?"

"Tahtoisin kuolinpaidan, te tiedätte sen."

Apulaisvaimo auttoi sen hänen päällensä. Se oli hänen oma ompelemansa jo kauan sitten.

Mutta sitten alkoivat ruumiin tuskat. Ne olivat sietämättömät.

"Osaanko minä auttaa", kysyi apulainen.

"Ei, ei." Hän huohotti ja kääntelehti tuskissansa. Hän unohti, missä hän oli ja kuka hän oli. Minuutit olivat pitkät kuin tunnit ja sitten ei ajalla ollut enää mitään mittaa eikä määrää.

Kulki kuin ihmislaumoja hänen ohitsensa, ja ne tallasivat häntä. Hän kuuli epäselvää äänen sorinaa. Ja sitten joku auttoi häntä ja sanoi:

"Sehän on vaikeata."

"Oh, ei, ei se mitään. Tämähän on ruumis vain", sanoi hän, "antaa heidän nyt tallata, jos se heille hyvän mielen tuottaa."

"Hän hourii", kuului ääni kaukaa.

"On opittava ensiksi ihminen tuntemaan, sitten opittava häntä rakastamaan. Se on vaikeata. Hän on vihollinen, hän tallaa sinut maahan, oh, ei se mitään, antaa heidän nyt tallata vain."

Hän huohotti houreissansa.

"Sehän on vaikeata."

"Ei se mitään enää, – helpottaa jo."

Ja tuskat jättivät hänet ja hän palasi itseensä, ja sielu alkoi harhailla entisissä sokkeloissa kuin johtolankoja etsien, johonkin, minkä hän oli äsken unohtanut.

Mutta hän ei tavannut itseänsä kokonaan. Jotakin outoa ja jäykistävää oli jäänyt kivuista häneen.

Hän koetti päätänsä, mutta käsi oli hiukan jäykkä. Ja ihmetellen kysyi hän:

"Mitä on pantu minun otsalleni, se painaa niin?"

"Eihän siinä ole mitään, ei niin mitään."

Sairas ei uskonut. Hän tunsi otsallansa painon.

"Jos minä valeleisin sitä vedellä", sanoi apulainen ja valeli hänen otsaansa. Se teki hyvää. Rinta nousi ja laski kevyemmin. Hän vaivahti hetkeksi uneen.

"Eivätkö he ole vielä tulleet", kysyi sairas kohta.

"Eivät ole."

"Ja on kulunut jo niin monta tuntia."

"Ei ole kulunut jos puolisen tuntia siitä kun tulin."

"Elkää, ystäväni, minua pettäkö, niinkuin minä en tietäisi."

"Miksi minä pettäisin?"

"Säälistä te petätte, kun kuolen kohta."

"Enhän petä siksi."

"Oh", hän naurahti oudosti ja torui, "kaikki tiedän, kaikki näen".

"Taidan erehtyä", sanoi apulainen. "Unohtuu aika tässä."

"Elkää nyt taas, pysykääpä asiassa", ja äkkiä selvisi sairaalle tilansa, ja hän jatkoi, "minähän erehdynkin. Kuinka minuutit voivat tuntua pitkiltä kuin tunnit. Taisin nukkua hivenisen välillä?"

"Te nukuitte, onhan siitä siis aikaakin."

"Onhan teillä kello. Minä unohdin, missä olin ja kuka olin. Puhelinko oudosti?"

"Ette yhtään."

"Jos puhelen, elkää pelätkö. Sairas hourii, sanotaan. Elkää pelätkö!"

"Enhän toki. Tepä olette virkeä nyt."

"Kun odotan vieraita."

"Nyt kuuluu askeleita, taitavat tulla."

"Tulevat."

"Tehän käytte valkeaksi ihan, elkää nyt. Jaksatteko te ottaa heidät vastaan?"

"Kuinkas muuten. Ei tässä ole varaa valita."

Mutta häntä alkoi painaa kuin suuri, näkymätön käsi, työnsi ja upotti jonnekin, josta hän ei ylös päässyt. Hän koetti taistella vastaan, mutta heikkous valtasi hänet. Hän meni tiedottomaksi.

Sitten kuuli hän kuin kaukaa äänen, joka kutsui häntä:

"Hedvig, Hedvigkulta!"

Ja joku sanoi:

"Hän vaipuu horrostilaan välistä. Se kestää vain muutaman sekunnin. Hän herää samassa."

Hän heräsi. Hän näki sisaren kumartuneena itsensä yli. Hän katsoi sisareensa ja hänestä tuntui kuin mitään väliaikaa ei olisi ollutkaan siitä, kun hän hänet viimeksi tapasi.

"Oletko niin sairas", kysyi sisar. "Miksi et lähettänyt ennen sanaa?"

"Eikö Konrad tullutkaan?"

"Hän tulee pian, hänelle lähetettiin sana. Oletko sinä jo niin huono?"

"En minä niin huono ole", sanoi sairas, sillä jokin sisaren äänessä esti häntä läheisemmin asiaa sanomasta. "Samanlainen hän on kuin ennenkin", ajatteli sairas. "Ihan vilpillinen olet."

"Olet saanut kärsiä."

"Tuottaako se sinulle hyvää mieltä nyt", ajatteli sairas, mutta vaikeni.

"Ehkä se menee siitä ohi vielä, ja varmasti meneekin", sanoi sisar.

"Ei se mene", sanoi sairas kevyesti ja jatkoi ääneti: "Onhan se sinusta samantekevää, niinhän äänesikin sanoo."

"Mitäs muuta minun ääneni pitäisi sanoa", oli hän kuulevinaan sisaren sanovan. "Onpa sinulla nyt hätä elämästä."

Hän muisti entuudestaan tuon äänen, sehän oli kevytmielinen ja kylmä, aina vailla tunnetta.

Ja sairas vastasi:

"Ei ollenkaan niin suurta hätää kuin luulet."

"Niin, mitäpä sinä menettäisitkään!"

"Jos menettäisin kaiken sen, mitä sinä todellisuudessa omistat, en menettäisi vielä mitään."

"Onpa pikku siskolla sydäntä!"

"Ja sinulla sisaren rakkautta! Olet kylmempi kuin kuolema!"

"Ha-ha-haa!"

Häntä hirvitti tuo nauru.

Hän heräsi horroksistaan ja kysyi:

"Kuka täällä nauroi?"

"Ei kukaan, ystäväni, ei kukaan", sanoi sisar.

"Näin varmasti unta."

"Näit varmasti. Sinua koetellaan nyt, pikku sisko parka. Koeta olla kärsivällinen, koetatko?"

Ja nöyrästi vastasi sairas:

"Koetan."

Hänelle teki nyt niin hyvää, että joku hänelle jotakin sanoi. Ja sisaren ääni oli nyt vilpitön. Se helpotti häntä suuresti ja lohdutti häntä. Jollakulla oli sana häntäkin varten.

Hänen olonsa kävi vaikeammaksi. Tuskat tihenivät ja voimat alkoivat loppua.

Hän kertasi itsellensä:

"Pääsen kohta pois, iltaa en enää näe."

Oli sitten kuin näitä tuskia ei olisi koskaan ollutkaan.

Hän kaipasi sitä. Saada hajota pois, saada jättää maahan tämä sietämätön taakka. Hän kaipasi lepoa, hänen sielunsa janosi sitä.

"Ota pois minulta tämä kalkki. Ei kuitenkaan niinkuin minä tahdon, vaan niinkuin sinä!"

Kuka ne sanat sanoi? Sehän oli juuri hänen henkensä huokaus, koko hänen elämänsä sisältö, sen tulos.

Hän eli yhä houreissaan. Hän oli kulkevinaan vuorella, raahaten suurta ristiä, jonka alle hän tahtoi lyyhistyä. Häntä ruoskittiin ja häväistiin. Verikyyneleet vuotivat hänen silmistänsä. Orjantappurakruunu painoi hänen päätänsä ja verihelmet vierivät hänen otsaltansa.

Hän ojensi kättänsä sanoakseen, että hän oli ihminen vain, mutta he ruoskivat häntä, pilkkasivat häntä ja ristiinnaulitsivat hänet.

Silloin hän voihkasi ja heräsi. Hän ojensi halvaantuvaa kättänsä sisarelleen ja sopersi lapsen ohuella ja puhtaalla äänellä valitellen:

"He ovat lyöneet nyt naulat käsieni läpi."

"Ovatko? He ovat pahoja."

"Minuun koski se", sanoi hän ja koetti selittää hymyllä, mitä ei enää sanoilla saanut.

"Hän hourii", sanoi apulaisvaimo.

"Hän on nähnyt unta", sanoi sisar. "Se oli vaikea kohtaus."

"Taitaa lähtö nyt olla lähellä", kuiskasi apulainen.

"Taitaa olla."

Ja sairas, joka tajusi heidän puheensa, oli siitä niin iloinen ja tahtoi näyttää, että hän olikin tajuissaan, sanoi:

"Taitaa olla kesä?"

"On, on, kesä on."

"Ruusun tuoksua", ja hän katsoi sisareen niin onnellisena ja hymyili toisella suupielellään.

"Pienokainen", sanoi sisar nyt, kuten lapsena ennen aina hänelle sanoi.

"Minua niin paleltaa."

Apulaisvaimo peitteli häntä. Mutta kohta tulivat taas tuskat. Hän pyysi:

"Laskekaa minut alas ristiltä, ah, laskekaa maahan, hautaan peittäkää, sinne minut peittäkää!"

Rinta kohoili. Sitten hiljeni hän. Valoisa hymy levisi hänen kasvoillensa.

"Kuoliko hän?"

"Ei, hän nukkuu."

"Ei hän hengitä enää."

"Hän herää kohta."

Ja sairas heräsi. Hän oli nähnyt jotakin valoisaa unissansa. Hän tiesi nyt, että hän sen tapaisi vielä. Se odotti häntä siellä, kun hän pääsi näistä siteistänsä.

Siellä oli elämä. Se elämä, jota hän kaipasi. Hän syntyi siihen kohta.

Hän odotti sitä. Hän tervehti ruumiin kipuja nyt hyvää tekevinä ja tuskasta päästäjinä. Hänen hiljaisessa voihkinassaan ei ollut enää pelkoa eikä kärsimättömyyttä, se oli ruumiin tahdoton ilmaus, niinkuin hengitys, jota ei estää voinut.

Jokin pieni asia pidätti häntä täällä vielä. Nyt hän muisti:

"Eikö Konrad ole vielä tullut?"

"Ei ole tullut. Kyllä hän kohta tulee."

Konradia hän vielä odotti. Konrad oli hänen sisarensa mies. Ja hän oli rakastanut häntä. Niin se oli.

Hän oli tehnyt siinä syntiä koko elämänsä. Ja hänen elämänsä oli siksi ollut raskas. Ei hän ollut muuta ansainnutkaan. Mutta nyt sen ei pitänyt loukata enää ketään. Hän meni pois. Kaikki korjaantui. Kaikki oli hyvin. Hän oli saanut anteeksi syntinsä. "Sehän oli niin pieni rikkomuskin", oli sanottu.

Siksi annettiin hänelle rauha ja lepo, jota hän niin kaipasi.

Hän tunsi sen äsken, kun sielu sai hetkeksi jättää ruumiin ja sai nähdä sen kirkkauden, joka häntä odotti. Sen suloinen rauha houkutteli häntä sävelin, jotka tulvivat hänen ylitsensä ja kannattivat häntä. Ne lääkitsivät terveeksi hänen tuskista sairaan sielunsa, joka oli kuin harhaan joutunut sävel, valitus, ja riemukkaana kohosi hänen henkensä kuin siivillä ja upposi kaikkeuden puhtaaseen piiriin.

Hänestä tuntui äsken, että hän oli jo jättänyt kahleensa maahan, tunnottomaksi piestyn ruumiin, pois luonut ne ahtaat rajat, jotka sitoivat hänet tänne, ja päässyt kotiin.

Itkikö joku? Ei siinä ollut mitään itkemistä.

Se oli hänen syntymisensä hetki, hänen voittonsa ja hänen palkkansa.

Se oli sangen suuri palkka. Kuolema, missä on sinun otasi? – – –

Mutta hän ei mennyt vielä pois. Hän palasi matkaltansa ja läheni ajallisuuttansa. Hän asettui jälleen ruumiiseensa ja muisti oman vähäpätöisyytensä, jonka hän oli äsken saanut hetkeksi unohtaa ja jättää.

Häntä ihmetytti elämä. Sehän oli oudon epätodellista. Hän ihmetteli tuota pikku olentoa, joka makasi sairaana ja jonka kuolemaa odotettiin. Oliko se hän? Se oli hänestä outo ja vieras, yhtä vieras kuin jokin muukin elämäntaakan kantajoista.

Hän lepäsi siinä uupuneena matkastansa. Mutta eikös hän vasta lähtenytkin matkallensa?

"Pienokainen", hän kuuli äänen tulevan kaukaa, "nukutko jo?"

Hän ei jaksanut nyt avata silmiänsä, vaan hän koetti sanoa: "Nukun." Kukahan kysyi?

Sehän oli äidin ääni. Äiti kysyi, nukkuiko hän. Hän oli lapsi ja lepäsi pikku vuoteessansa ja oli nukkuvinaan ja äiti kumartui hänen ylitsensä ja epäili, nukkuiko hän. Häntä huvitti petoksensa ja hän kuiskasi:

"Äiti!"

"Hän ei tunne sinua enää", sanoi sisar.

Nyt muisti sairas oikein. Eihän se ollutkaan äiti. Äiti oli jo aikoja sitten kuollut. Hän itse oli vanha ja sairas ja makasi kuolinvuoteellaan. Ja sisar oli siinä ja odotti hänen loppuaan.

Ja hän oli jo käynyt kaukana täältä, siellä, minne hän oli matkalla nyt, mutta sisar ei sitä tiennyt eikä kukaan, eikä hän voinut kertoa enää.

Mutta hän ponnisti voimiansa ja sanoi:

"Tunnen."

"Hän tuntee minut. Hän sanoi 'tunnen'."

Mutta jälleen tuntuikin hänestä, että hän oli lapsi ja oli ollut kauan sairaana ja oli pimeässä, eristetyssä huoneessa ja oli tullut terveeksi nyt. Isä kantoi häntä valoisaan arkihuoneeseen, jossa äiti ja sisar istuivat ja odottivat häntä. Ja sisar kysyi tunsiko hän häntä ja hän sanoi 'tunnen'. Isä antoi hänet äidin syliin. Ja kaikki iloitsivat, kun hän oli pelastunut. Sillä kaikki rakastivat häntä.

Ei? Eihän häntä rakastettu? Hän taisi kuvitella sen?

Hänhän oli elänyt sen kauan, kauan sitten. Ja ne, jotka olivat häntä rakastaneet, olivat kauan sitten jo kuolleet. Nyt ei ollut ketään – ja hän oli vanha ja jo lähdössä täältä pois. Niinhän se taisi olla?

Ja vahvistaakseen sen itselleen sanoi hän vakuuttavasti kuin ulkoläksyn:

"Kuolen – kohta."

"Hän sanoi 'kuolen kohta'. Hän on tajuissansa taas. Hedvigkulta, Konrad on täällä. Saako hän sanoa hyvästit sinulle?"

"Saa", sanoi hän hiljaa.

"Konrad, anna hänelle kätesi, näethän, ettei hän voi enää kättänsä nostaa."

Hän yritti turhaan nostaa kättänsä, mutta ei enää voinut, se oli halvaantunut. Sisar otti sen käteensä. Se oli kylmä ja pieni, se luisui hänen kädestänsä peitteelle. Silloin otti Konrad toisen, elävämmän käden ja painoi sille huulensa ja kirkkaita vesikarpaloita vieri hänen silmistänsä.

Sairas avasi silmänsä ja katsoi kuin moittien, sitten nyyhkytys pääsi hänen rinnastansa ja nytkähdys kävi läpi ruumiin.

Sisar näki kaksi kirkasta, niin ihmeen sinistä lapsen silmää, jotka kuin unesta herättyä aukesivat, näki moittivan, lempeän katseen, joka puhui rakkaudesta, puhtaudesta, ja sitten kaksi kyyneltä, jotka kiertyivät kirkkailta silmäteriltä ja vierivät alas kalvenneita poskia pitkin.

"Pienokainen, pienokainen", sanoi Konrad.

"Elkäämme häiritkö häntä."

Sairas oli painanut silmänsä kiinni. Hän tuli levottomaksi.

"Pelkäätkö", kysyi sisar.

"En, voin – kuolla."

"Niin, jokainen me kuolemme ajallamme. Koeta olla kärsivällinen vielä, koetatko?"

"Koetan."

"Minäpä kerron sinulle, minkälainen on maailma, jos tahdot vielä kuulla? Kerronko? On kuuma ilma, aurinko paistaa. Ruususi kukkivat ikkunan alla. Tikapuilla tuossa kuivaa pyyheliinojasi, ja nuoralla on lakanoitasi. Minä tunsin ne heti. Sinähän laitoit ne kotona ennen."

Ja kun Konrad käänsi päänsä pois, sanoi hän vielä:

"Näin on käynyt. Sinä olet nyt tiesi päähän päässyt."

Kuoleva yritti sanoa jotakin, mutta hän ei saanut syntymään sanoja enää, ainoastaan epäselviä äännähdyksiä ja voimattomia huulten liikkeitä.

"Konrad, hän tahtoo sanoa vielä jotakin."

"Mitä sinä tahtoisit sanoa, pienokainen", kysyi Konrad ja otti hänen kätensä käsiensä väliin.

Sairaan suu selvitti yhä käsittämättömiä asioita. Konrad seurasi epätoivoista ponnistusta. Sitten yhtäkkiä kuin silmien kirkkaasta pohjattomasta sinestä tulvahti voimakas, selvä ajatus, joka valtasi Konradin:

"Me kaikki olemme samaa – kuin saman isän lapsia, – me kuulumme yhteen – on elämän suuri yhteys – niinkö?"

Sairas rauhoittui. Sitten katsoi hän sisareen ikäänkuin olisi tahtonut kertoa niistä kärsimyksistä ja nöyryytyksistä, joilla ei koskaan ollut ollut todistajoita. Nyt sai iso sisar tietää ne kaikki. Sitten hänen voimansa loppuivat. Valoaaltoja vyöryi häntä vasten, hän vaipui niihin. Joku kutsui häntä ja hän tunsi äänen ja riensi vastaan riemumielin:

"Äiti!"

Hän tajusi täydellisesti onnensa määrän. Jos oli raskas ja kipeä elämä ollut, kuin lapsi oli hän sen taivaltanut yksin ja pelkomielin, niin päähän oli hän nyt onnellisesti päässyt, sen hän tiesi.

Silmät raottuivat hiukan. Elävä, kaunis silmäpari katsoi niin viisaasti ja lempeästi heitä kuin kaiken rakkautensa tulkiten.

Kevyt hengähdys, ja silmä vierähti umpeen.

Hän jätti nyt ruumiin.

"Hän kuoli?"

Konrad pidätti vaimonsa kättä ja sanoi sitten hiljaa:

"Hän kuulee vielä."

Mutta sitten nytkähtivät kuolleen suupielet, ja pää painui ikuiseen lepoon.

"Hän on kuollut."

"Hän on kuollut."

He katselivat häntä liikahtamatta paikoiltansa. Ja Konrad sanoi:

"Miten kaunis hän on."

"Olisi oikaistava hänet, ennenkuin hän jäykistyy noin."

Konrad oikaisi hänet, nosti kädet ja taivutti ristiin rinnalle.

Sisar silitti sisaren kättä. Kuollut on. Kylmä aine. Hän muisti samoin silittäneensä äidin kättä ennen. Sehän oli samanlainen. Ja nyt sitä kättä ei ollut enää. Ja tämä käsi tässä oli häviämässä. Ja käsi, joka sitä kosketti – milloin oli sen vuoro?

"Kaiken vuoro on kerran. Ei mikään ole niin selvää. Kuolema on selvempi kuin syntymä on olevalle ollut", ajatteli hän. "Sehän on vain loppuvaihe, jonka tiedämme varmasti tulevaksi. Miksi surra?"

Tapaus muuttui hänestä yksinkertaiseksi ja luonnolliseksi. Olihan hän sen ennenkin tiennyt ja sitä ennenkin ajatellut. Mutta että se oli niin välttämätön seuraus ruumiin voimien loppumisesta, sitä ei hän ollut vielä ennen nähnyt. Välttämätön vaihe, johon ei pitänyt olla vaikeata alistua. Siinä oli totuus. Se oli hänestä melkein lohdullinen, melkein suuri ja riemastuttava yksinkertaisuudessaan.

"Miten elämä tienä oli pieni ja yksinkertainen. Miten kuolema oli luonnollinen ja yksinkertainen", hän kertasi sitä mielessänsä ja se tuotti hänelle tyydytyksen. Sillä siinä oli hänestä totuus.

"Sehän paremmin kuin muu läksy täällä tarpeen olikin." – – –

Mutta päivä huolineen kutsui heitä.

"Meidän on tehtävä viimeiset palvelukset täällä", sanoi hän Konradille. "Hänet on nostettava laudalle ja saatettava arkkuun, kun lääkäri on käynyt kuolintodistuksen antamassa."

Hän lähetti apulaisvaimon tilaamaan arkkua ja pyytämään lääkäriä.

"Niin surullista", sanoi Konrad.

"Niin on", sanoi sisar.

"Hänen osansa täällä oli niin pieni."

"Elämä on otettava voimakkaammin."

"Hän näyttää nyt tyytyväiseltä ja onnelliselta melkein. Hän läksi niin kauniisti täältä."

"Ehkä itse kuolema on helpompi kuin luullaankaan."

"Kun katselen häntä, niin minusta tuntuu kuin hän eläisi ja kuunteleisi."

"Ei, sinä kuvittelet."

"Tietysti. Kuitenkin – en tiedä, tuntuu luonnottomalta kaikki."

"Sinä pelkäät kuollutta."

"En kai. Minua kammottaa", sanoi Konrad.

"Koeta kättä, niin kammo häviää."

Konrad koetti kuolleen kättä ja taivutti päätänsä alas.

"Näin lepäämme jokainen kerta", sanoi hän.

Kun lääkäri oli käynyt, sanoi sisar:

"On nostettava hänet pois laudalle, etteivät vuodevaatteet pilaannu. Ne tulevat nyt meille."

"Täytyykö se tehdä? Kohta tulee arkku."

"Tällainen kesäaika."

Sisar vieritti matot alta pois ja teki tilaa laudalle.

"Me voimme nostaa hänet kahden, hän on niin kevyt."

"Olisiko hän itse näin tahtonut?"

"Tottahan."

He nostivat hänet laudalle.

Siinä lepäsi lattialla, lakanan peittämällä laudalla pikkusisko. Kasvot olivat muuttuneet, ja kun pää joutui taaksepäin, tuli suupieliin tyytymätön ilme kuin pikkulapsella, jolla ei ole hyvä olla.

"Hänellä on siinä paha olla", hätäili Konrad.

"Mutta eihän hän tunne."

"Hän on kärsimättömän näköinen."

"Kasvot vain pöhöttyvät."

Mutta Konradin valtasi pelko. Hän katsoi kuollutta. Se oli muuttunut. Jotakin käsittämätöntä ja luonnotonta oli tapahtunut. Olento, joka äsken puheli ja eli, oli siinä nyt. He toimivat ja käsittelivät häntä, niinkuin hän ei olisi ihminen eikä olisi koskaan ollutkaan. Siksi hänen ilmeensä varmaan muuttui? Hän oli tyytymätön. Hän kärsi tästä kohtelusta.

"Konrad, mene pois puutarhaan", sanoi hänen vaimonsa, "sinä olet ihan kalpea, täällä on kuuma".

"Minulla on paha olla", sanoi Konrad ja painoi sydäntänsä. "Koskee – sydämeeni."

"Säästä sydäntäsi. Sinä et siedä tätä."

"Oli aika, muistatko – jolloin minä rakastin häntä", sanoi Konrad lapsen tavoin yksinkertaisesti. "Jospa hän kuulisi!"

"Ja mitä sitten? Onko muutakin, mitä pitäisi sanoa?"

"Elä ole julma. Mehän olimme kihloissa, onko ihme, jos sen nyt sanon."

"No, sano hänelle, siinä hän on. Jos olen tiellä, poistun."

"Nyt sinä olet julma."

"Mene siis ulos, tulet muuten sairaaksi. Kutsun sinut sitten, kun arkku tulee."

Konrad meni ulos ja istuutui puutarhapenkille ikkunan alle.

Päivä oli kirkkaimmillaan. Kesäinen aurinko heloitti polttavaan puutarhahiekkaan, niin että se hohti. Ilma oli tukahduttavan kuuma. Ruusujen tuoksu tuntui painostavalta ja ilmaa täyttävältä. Sehän muistutti niin ruumishuonetta, hautajaisia ja kuolemaa.

Sama tuoksu oli täyttänyt erään puutarhan ennen, kauan, kauan sitten.

Tuoksu merkitsi rakkautta silloin.

Nuori tyttö oli seisonut ruusutarhassa valkeissa vaatteissansa, syli täynnä kukkia. Nuori poika oli ottanut hänet syliinsä ja luvannut rakastaa häntä 'kuolemaan saakka'.

Nyt oli hän nostanut tytön valkeissa vaatteissansa laudalle – välillä oli siinä kolmekymmentä pitkää vuotta. Kokonainen elämä.

He olivat eksyneet toisistansa. Ja he olivat kaivanneet toisiansa. Miten elämä oli julmaa.

Tuota tyttöä oli hän muistellut aina, kun elämä oli iloton ja ankea. Ja hän tiesi nyt varmemmin kuin ennen, että se olikin tuo pienokainen, johon hän oli ensin kiintynyt, jota hän oli enimmän rakastanut. Ei hän olisi sitä tunnustanut koskaan ennen.

Kuului kohta ruumisrattaiden räminää. Arkku tuotiin mustilla vaunuilla. Hänen vaimonsa kutsui häntä sisään auttamaan.

"Mutta jos vainaja ei olisi tahtonut minua?"

"Eihän hän ole ihminen enää. Jonkun täytyy kuolluttakin auttaa."

He menivät sisään. Arkun tuojat olivat avanneet arkun ja pöyhöttelivät höylänlastuja ja levittivät alalakanan niille. Päänalunen oli pieni ja kova. Vainaja oli muuttunut tummemmaksi. Pää oli painunut avuttomana sivulle, kasvot olivat paisuneet ja suupielissä oli yhä lapsen tyytymätön ilme.

"Hän on niin pienen lapsen näköinen nyt."

"Kasvot ovat tulleet pyöreämmiksi."

"Tuntuu kuin hän syyttäisi meitä."

"Ja mitä pahaa me olisimme hänelle tehneet?"

He siirtyivät miesten luo, jotka olivat saaneet puetuksi arkun.

"Ruumis lahoaa nyt käsiin", sanoi toinen miehistä. "Ei kestä tällaisella ilmalla."

"Johan siinä on vahva haju", sanoi toinen. "Täytyy jouduttaa vain pian hautausmaan ruumiskellariin."

"Niinpä kai", sanoi sisar.

Toinen miehistä oli ottanut vainajan jäykän, valkean jalan polvellensa, ja toinen ojensi hänelle käärityn, valkean sukan, jonka mies veti vainajan jalkaan. Hellittäessä varomattomasti jalkaa, putosi se ja kolahti oudosti lautaa vasten.

He käsittelivät häntä nopeasti ja tottuneesti kuin vierasta ainetta ainakin.

"Saako hän jäädä kuolinpaitaansa", kysyi toinen.

"Sehän on kaunis", sanoi sisar.

"Kuin morsiamen paita ainakin", sanoi mies.

"Hän rakasti kauniita liinavaatteita", sanoi sisar miehellensä. "Hän on ommellut itse tämän kuolinpaidan."

Sitten nostettiin kuollut arkkuun. Konrad oli mukana auttamassa. Sisar näki, miten häntä vaivasi ruumiin haju. Se tulisi häntä kiusaamaan ehkä kauan, ajatteli hän. Rakastaisiko hän häntä vielä senkin jälkeen, kun tuon lahoavan ruumiin hajun oli tuntenut? Säilyiköhän vielä mitään, jos jotakin oli ollut? Ja oliko jotakin ollut vielä sen jälkeen, kun he olivat eronneet? Konradin sydäntä ei kukaan tiennyt, tuskin hän itsekään sitä tunsi.

Peitto asetettiin ja kädet taivutettiin ristiin.

"Suljetaanko arkku heti", kysyi toinen miehistä.

"Ei vielä ihan", sanoi Konrad.

"Jos hakisi jonkun ruusun hänen käteensä", sanoi sisar. "Nehän ovat hänen omia pensaitansa."

Konrad haki tuoreen ruusun. Se oli puhjennut juuri. Hän seisoi etehisessä hetkisen, painoi ruusun poskeansa vasten ja hyväili sitä, ja kirkas vesikarpalo vierähti sen terälehdelle. Sitten meni hän sisään ja asetti ruusun kuolleen ristissäolevien käsien väliin.

Ja kädet, valkeat ja yliluonnollisen rauhalliset, lepäsivät kuin liljat arkun lakanalla, pidellen ruusua, sormissa naisellinen sulous ja herkkä liike ainaiseksi jähmettyneenä, liike, jolla ei ollut enää elämän eikä verenkäynnin kanssa mitään tekemistä.

Kuollut. Pikkusisko oli kuollut. Ruumis oli kuin tyhjä kuori, jonka hän oli hyljännyt.

He hyvästelivät vielä vainajaa katseillansa. Miehet nostivat kannen ja naulasivat sen kiinni.

Sitten kannettiin arkku ruumisvaunuihin.

Ja ilman saattoa läksivät vaunut hautausmaalle.

Konrad meni puutarhaan odottamaan vaimoaan, joka apulaisvaimon kanssa jäi järjestämään huonetta.

"Onhan hänestä nyt rouvalle puuhaa", sanoi apulainen.

"Hän vaivasi niin vähän eläessään. Kyllä kuollessaan jokainen vähän apua tarvitsee."

"Niin, niinpä niin."

"Jäikö häneltä mitään papereita, testamenttia tahi –?"

"Ei jäänyt. Joku vanha kellastunut kirje vain. Rahat ovat piirongin laatikossa, niitä ei ole paljon. Mutta hopeitahan hänellä oli."

"Ne ovat vanhoja sukuhopeita. Ne joutuivat hänelle osaksi talo-osuudesta. Hän tahtoi ne."

"Nehän rouva voi ottaa nyt mukaansa jo."

Niin mielellään hän ne nyt siirsi takaisin omaan kotiinsa. Hän oli kaivannutkin niitä, vanhoja kauniita töitä.

Hän koetti salata hyvää mieltänsä ja sanoi:

"Kyllä kuolema tempaa äkkiä meidät täältä."

"Ihme vain, että siihen niin pian tottuu, – tarkoitan, tyhjä paikka pian täyttyy. Sen olen usein nähnyt."

Sisar istahti sisaren keinutuoliin lepäämään. Ikkunasta näki hän Konradin, joka puutarhapenkillä saamattomana ja surullisena istui, vajonneena ajatuksiinsa. Hän näytti niin vanhalta ja poismenevältä hänkin.

Apulainen järjesteli yhä huonetta. Nämä huonekalut joutuisivat siis hänelle, ajatteli sisar. Huoneessa oli joitakuita hyviä, vanhanaikuisia kappaleita, jotka olivat kulkeneet suvussa perintönä sen loistoajoilta, eikä nuorempi sisar ollut ainoatakaan myynyt niistä. Siinä oli piironki, joka oli luovutettu sisarelle, ainoa myönnytys, joka oli tehty perinnönjaossa laskematta sen todellista arvoa. Nyt oli se hänen. Se oli ollut lainassa täällä liki kolmekymmentä vuotta. Hän hyväili katseellaan sen käyriä ääriviivoja ja katseli sen kauniita luu-upotuksia.

Hän oli sitä ennen halunnut itsellensä. Ja nyt hän sen sai.

Ei ollut turhaa olla jonkun sisar, hymähti hän mielessänsä.

Hän aukaisi piirongin ylimmän laatikon, ja hänen käsiinsä tuli kellastunut paperi. Se oli Konradin kirje sisarelle, kirjoitettu nuorena, kolmekymmentä vuotta sitten:

Hän luki:

    "Tyttö ruusutarhassa.

    Ketä poika ajattelee?
    Tyttöä ruusutarhassa.
    Ketä hän rakastaa?
    Tyttöä ruusutarhassa.

Ei mikään ole niin mahtava kuin kuolema. Ja kuitenkin lujempi kuin kuolema on rakkaus.

Ihmiset ilman rakkautta ovat elämän kovaosaisia.

Ihmiset ilman tunteita ovat eläviä ruumiita.

Ihmiset ilman sydäntä eivät koskaan rakasta eivätkä vihaa.

Vihata tahi rakastaa – eikö se ole samaa? Sillä rakkaus synnyttää vihan ja ilman vihaa ei ole todellista rakkautta.

Minä vihaan pahaa ja rakastan hyvää. Sinä olet hyvä, siksi minä sinua rakastan.

Minä säälin ihmisiä, joiden puutarhat ovat kukattomia täällä. Niiden päivät ovat harmaat, eivätkä he elämän kauneudesta mitään tiedä.

Tule minun armaani ja avaa minulle puutarhasi ovi, niin minä annan sinulle lippaan, joka on minun sydämeni, ja avaan sen sinulle ja näytän mitä ihmissydän parhainta kätkee.

Tule minun armaani, minun pieni ystäväni, ja ojenna minulle kätesi, joka on valkea kuin lilja, täynnä suloa ja puhtautta."

Sisar naurahti. Miksi kirjoittavat he noin? Mitä tietävät he kuolemasta tahi elämästä tahi – rakkaudesta!

Hän naurahti oudosti. Sitten kammotti häntä hiukan oma naurunsa.

'Tyttö ruusutarhassa', hänethän vietiin tästä juuri pois – omaan ruusutarhaansa – Konradin kukkanen kädessänsä.