[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$faYboc8aAUOgYuG75Ok8179-jS2Yt_OpYBT83120vOLA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},779,"Tyttö ruusutarhassa","Jotuni, Maria",1880,1943,"779-jotuni-maria-tytto-ruusutarhassa","779__Jotuni_Maria__Tyttö_ruusutarhassa",null,"novelli",[],[],"fi",1927,25992,146858,true,[],[],[],"Kymmenen novellin kokoelma tarkastelee ihmiskohtaloita, rakkautta ja yhteiskunnallisia asetelmia. Kertomuksissa kuvataan naisten elämää, palvelusväen arkea sekä inhimillisiä pettymyksiä ja toiveita 1900-luvun alkupuolen Suomessa.","Maria Jotunin 'Tyttö ruusutarhassa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o\n779. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o.\nmaissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","TYTTÖ RUUSUTARHASSA\n\nYnnä muita novelleja\n\n\nKirj.\n\nMARIA JOTUNI\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1927.\n\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Onnellinen Heliina.\n Tyttö ja viikatemies.\n Käärme paratiisissa.\n Vladimirin morsian.\n Pietari Suuren tapainen.\n Ikkunanpesijöitä.\n Onni.\n Helena.\n Kuvakudos.\n Tyttö ruusutarhassa.\n\n\n\n\nONNELLINEN HELIINA\n\n\nI KIRJE\n\nRakas siskoni Heliina.\n\nKirjoitan niin huonosti, saanetko selvää. Tässä palveluspaikassa ei\npalkollisten anneta käyttää tulta, ja on jo myöhä yö, kaikki nukkuvat.\nEn sen vuoksi kirjoita, että täällä mitään tapahtuisi, mitäpä sitä\nmaalla.\n\nVastaan vain kirjeeseesi ja kerron, että itkin, kun sen luin. Oli\nsurkeaa, kun menetit hyvän palveluspaikan. Vielä surkeampaa oli se\ntoinen, että herrat sinua pettivät heti.\n\nHoksasivatpas. Ja ihmekös, olethan sinä niin nätti. Olen oikein\nsuruissani, niinkuin vanha, sarveton lehmä. Miten sinulle käynee, sisko\nraukka? Ei sinun olisi pitänyt täältä maan turvista ahtautua\nkaupunkipaikkoihin. Luulitko siellä olevan helpompaa tahi noin vain\nkultakaloja ongittavan. Lähde sutta pakoon, härkä vastaan tulee. Niin\nse nyt kävi. En äidille siitä mitään virka, elä pelkää. Ja mitäpä hän\nymmärtäisi rakkaudesta. Ei siitä täällä maalla mitään tiedetä. Meistä\nse on yhtä holipomppelia kaikki. Äiti huokailee aina, kun mökillä\nkäydessäni sinusta puhun. Aavistaneeko jotakin. Kyllä siellä kotona on\nkurjaa, se piti sanoa. Kun saisi valkenemaan jotenkuten heidän\nkohdaltansa. Mutta vielä mitä, mitenpä se nyt valkeni. Iitasisko tulee\nnyt kyllä kotoa pois naapuriin pikkupiiaksi, mutta onhan niitä kotona\nvielä kuusi, ja isä on taudin ja työn runtelema. En luule hänen kauan\nelävänkään, kun näin hänelle niin pahaa unta. Sellaista vehnätaikinaa\noli olevinaan mökin nurkat täynnä, ja isä kantoi sitä juoksevaa\ntaikinaa sylissänsä ja holvasi sillä mökin päältäkin päin, että se oli\nvasta kuvatus.\n\nHyi tokkiinsa, pahaa se tietää. Jos lieneekin ollut tuoksi sinun\njutuksesi vain? Se piti olla pommi. Kuin puukko se tärähti sydämeeni,\nja vedet putosivat silmistäni, kun navetan takana kirjettäsi tavasin.\nOnko rakkaus niin tärkeä ja hauska huvi, ettei ilman sitä henno olla.\nJo minä hennoisin. Jos se pyrkii ihmistä nenästä vetämään, jo tuolle\nkyytiä antaisi. En minä kuitenkaan sen narriksi rupeaisi. Arvaa sen\ntoki täysi-ikäinen, että mies on petollinen niin maalla kuin\nkaupungissakin. Hyvä hänen on herrastella. Mutta annapas, miten käypi\ntytölle. Kahdella tavalla käypi. Ja surkeata olisi, jos turhan tähden\nhuonoille jäljille joutuisit. Sehän äidin ihan hautaan veisi. Että jätä\ntemppuilut. Jos järkesi alkaa sinua pettää, muistele äitiä aina, ehkä\nse sinua pahimmissa paikoissa auttaa.\n\nEipä siltä, ettei miestä saisi ajatella aikanansa, kun vain soveliaalla\ntavalla ajattelee, eikä rakkautta siihen sotke. Saa sitä ajatella ja\npitääkin, koska Katekismuksessakin käsketään ihan ehdoin tahdoin\nyhdeksi tulemaan. Se on sitten ihme ja kumma. Luulisi, että joku\npojanvintiö on sen koiruuksissaan siihen pistänyt. Mutta mene tiedä,\nvanhat sanovat, että se on totinen tosi ja Herran sääntö koko\nyhteenmeno. Oli miten oli, ei minua herranpelko sinnepäin vedä.\n\nEi siltä, ettei minullakin kosiskelijoita olisi. On. Naapurin\nMatti-renki on minua kysellyt ahkerasti ja jo kihloillaan ruvennut\nminua kiusoittelemaan. Kylläpä siihen lystiin vielä kerinnee. Matti on\nuhannut, ettei siinä pelit auta, hän minut tahtoo ja ottaa, koska\nolen siveä. En tiedä, mikä lienen. Juoksen aina pakoon, kun hän\nhöpsytyksiään höpsyttelee, enkä aittaani laske enkä päin perin katso.\nMutta onhan Matti hyvä mies, ja minua ovat kehoittaneet syrjäiset asiaa\najattelemaan. Ja sitten on siihen tullut uusi piika, joka hyppien\nkeikkuen Matin ottaisi. Annanko ma sen sille, vai otanko itse? Jos\nsanan mukaan aikoo elää, on Matti melkein paras mies siihen\ntarkoitukseen, tämän puolen miehistä kumminkin. Mitä asiasta arvelet?\nOtanko Matin vain, niin sillä siitä pääsee? Kirjoita.\n\nKirjoita, oletko toisessakaan palveluspaikassasi enää, vai joko sinut\nsiitäkin on pois potkaistu. Käyttäydy, rakas sisko, siveästi nyt, kun\njo tiedät, mitä koko rakkaus on. Koukku se on, koukku jolla kala\nkuivalle maalle vedetään. Jätä näppäisemättä toiste, paha sinut silloin\nperii, ei se syötti ole maalaisia varten.\n\nTervehdykset meiltä teille.\n\n                                           Siskosi Hynttä-Karliina.\n\n\nII KIRJE\n\nRakas siskoni Karliina.\n\nOlek, mitä pahaa se taikina unissa tietäisi, kissanjalkoja! Oletpa sinä\ntaikauskoinen. Naintaa se muuten merkitsee, jos tahdot tietää. Niin\nettä elä enää sure, eläkä navetan takana hiirelle viinoja keitä.\n\nMinä olen nyt taas kihloissa tahi paremminkin sanoen naimisissa tahi\npuolinaimisissa. Asia on näet niin, etten ole vielä Joosuan virallinen\nrouva, mutta olen tulemaisillani siksi.\n\nJoosua on minun sulhaseni tahi paremminkin sanoen mieheni. Ja Joosua on\nsitäpaitsi Raamatusta, se on, joskaan ei ihan niitä pääpappoja,\nkuitenkin peräpenkillä istujoita. Ei nyt surra.\n\nSitä näet, ettei se rakkaus ole niinkään huono syötti, kun sen vain\noikein onkeensa pistää ja onkea hyvin heiluttaa. Mutta taitoa siinä\ntarvitaan. Kävin minäkin oppikoulua, ja ylioppineeksi se teki yhdellä\nkertaa. \"Vahingosta viisastuu\", sanotaan, ja se on tosi. Mutta \"joka\nmiekkaan rupeaa, se miekkaan hukkuu\", sanotaan myös, eikä se taas ole\ntotta. Minun ensimmäinen sulhopoikani oli sotamies, mikä hänen nimensä\nnyt taas olikaan, enpä muista, kun se oli ruotsalainen. Mutta vaikka\nruotsalainen, nätti poika se vain silti oli ja tyttöjä narrata osasi.\nMinua sanoi se Vennaksensa -- Veenus, mikä lie, se on ruotsia,\nhaukkumanimi varmaan, jonkun hassun tyttöhupakon, vaikka sanoi hän\nkyllä, että sellainen tyttö on elänytkin ja nätti tyttö on ollut ja\npojat ovat siitä pitäneet, vaan että nyt on hän jo kuollut. Se voi olla\nkeksittyä, olkoon, paljon pötyä hän puhui. Lupasihan hän minut\nnaidakin, vaan naikos, mokoma! Kun tässä kerta vastaan tuli, ei\npäivääkään sanonut, ei ollut näkevinänsä -- Vennaansa. Mokoma. Vaikka\nmitä minä hänen päivistänsä. Ilman niitäkin elän. Ei surra.\n\nTotta kyllä ei ole vaaratonta peliä tämä rakkaus. Pelaapas sitä, niin\nsitten tiedät! Arvaahan sen, että jos nainen on viekas, mies on\nviisaampi vielä. Ei miestä tahdo saada hyvällä verkkoihinsa, aina se\npois pyristeleikse. Sillä kukapa sitä vapaaehtoisesti nuoransilmukkaa\nkaulaansa pujottaa. Taas nainen, ellei eteensä katso ja aikanansa\nhamikoi, ei ikinä miestä saa, vaikka sata vuotta viatonta\nsilmänvilkettä pitäisi, ei omaansa löytäisi. Siksi pyöriköön --\npaljas palvelustyttö kuitenkin -- kuin karusellissa hullu, kuin\nmarkkinatorilla apina, siksi kunnes jonkun löytää. Ja jonkun tuhmanhan\nsitä sitten tapaa, kun näin kiivaasti yötä päivää etsii ja eteensä\nkatsoo.\n\nNäin se tapahtui minun tarinani.\n\nVein entisessä paikassa rouvan kenkiä suutariin, kannat näet sille\nkorjattiin aina kerta, kengät se antoi ehyinä pois sitten, kun astui ne\ntoisen kerran läntälleen, länttäjalka. Suutari asuu heidän talossansa,\nse tahtoo sanoa meidän talossamme, koska tämä on nyt minun kotini myös.\n\nJoosua lakaisi pihamaata kuin paras parooni, kun hänet siinä ensi\nkertaa näin. \"Nätti nuorimies\" ajattelen siinä, \"onkohan tuo jo\nnaimisissa\". Kysytäänpäs jotakin. Minä kysyn siltä suutaria, muka kuin\nen tietäisi, ja katson häneen, niinkuin hiljaiset ja siviät miestä\nkatsovat, salavihkaa ja tunnustellen maaperää. Hän katsoo samoin. \"Ei\ntuolla ole heilaa\", ajattelen ja kysyn: \"teidänkö tämä näin kaunis piha\non?\" \"Meidän nimissähän se on ollut\", sanoo hän. \"Sopii tällaista pihaa\nlakaista\", sanon. \"Sopii\", sanoo hän. \"Kun ei ole varmaan omaa rouvaa,\ntäytyy herran itsensä lakaista\", sanon. \"Ei toki pihaluutaa naisen\nkäteen tavallisessa talossa\", sanoo hän, \"huoneluuta naiselle,\nvarsiluuta miehelle, niin se on ollut Aatamin ajoista asti\". \"Eipä\ntaida herralla edes huoneluudan pitelijää olla?\" \"Ei ole kukaan niin\nsyvälle vielä puolestani kumartunut\", sanoo hän. \"Mutta onpa pihlaja\npihalla kaunis\", sanon -- \"ja kissa, kiss-kiss- on niin herttainen,\nteidänkö se on kissi\". \"Äitimuorin se on kissi.\" Hän koppaa sen\nsyliinsä. \"No, kiss-kiss- annatko käpälää neidille, noin -- pitää\npäältäpäin silittää vain, sillä on kynnet piilossa.\" Ja sitäkös\njuteltiin kissan kynsistä ja muusta. Mutta en minä silloin edes\naavistanut, että omalla pihamaallani omaa sulhastani puhuttelin ja oman\nanoppini kissaa silittelin. Niin vähän sitä todellisuudessa ihminen\ntietää. Eikä hänkään aavistanut, että hän omaa morsiantaan puhutteli,\nvaikka kehui hän jälkeenpäin, että jotakin ihmettä hän ounasteli, kun\nsappea kohosi hänen suuhunsa, kun hän sitä kissiä kiinni otti.\n\nJa sitten kun tulin hakemaan kenkiä, vahti hän jo minua ja tuli\noikonaan juttusille. Ja silloin poksahti päähäni olla puolestani\nminäkin jo vähän niinkuin rakastunut. Se ei ollut hulluimmin keksitty.\nSitähän rakastuukin nuoreen mieheen, kun vain sinnepäinkään ajattelee.\nSe menee itsestään. Ja hänelle taisi käydä samoin, onhan hän poikanen\nvielä ja on kokematon ihan, ja olenhan minä tyttö ja nätti.\n\nSitten me kävelimme muutamanakin iltana kaupungin puistossa ja joimme\nlimonaadia ja kuuntelimme soitonpauhua. Ja se soittohan saa minut ihan\nhulluksi ilosta ja muusta surusta. Minä olen hyvin tunteellinen.\nHaaveet luistelevat selkäpiitäni pitkin ja rohkeutta antavat ja tekevät\nminut paljon paremmaksi kuin olenkaan.\n\nJa niin me kuljimme puistossa käsikkäin kuin nuoret rakastuneet\nkulkevat ja puhelimme kaikenmoisia hassutuksia, paljasta pötyä\nrakkaudesta ja muusta. Ja siinäpä pojan käsi puristaa hellästi tytön\nkättä, ja tytöllä on työpaikka, ettei lennä suoraan pojan kaulaan.\nNiinpä sanoo Joosua muun muassa, ettei hän ole koskaan tavannut\ntällaista tyttöä kuin minä, jonka uskon todeksi, ja ettei ketään niin\nsiveää tarjokasta tulisi hänelle, koska näin siveää ei ole koko\nkaupungissa, jota taas en usko. Ja hän sanoi, että kyllä se vain niin\non, että hän rakastaa vasta kovasti, johon minä sanoin, että vaikea\nminunkin on olla rakastamatta, mutta että en minä silti anna kauniiden\nsanojen pettää itseäni, vaikka ne lystikkäisiltä kuulostavatkin. Hän\nsanoi, ettei hän aikonut pettää, hän aikoi minut naida yksin tein,\nsillä hän on kunnon poika, uskonkos minä sen? Tottahan minä sen uskon,\nsanon, sillä \"en minä muutoin tässä olisikaan\". \"Mennäänpä koetteeksi\nnaimisiin, vaikka\", sanoo hän, \"niin näet, enkö totta tässä puhele\".\n\"Mennään vain\", sanon minä, \"sittenhän sen vasta näkee\". \"Ja pakkokos\nsitä on tuonnemmaksi lykätä\", sanoo hän, \"mennään heti\". \"Mennään vain,\nei minulla ole mitään sitäkään vastaan. Vaikka on minua yksikin leski\nkysynyt\", sanoin minä. \"Ei tule niistä nyt mitään, että sinua leskille\nannettaisiin\", sanoi hän, \"toisten tähteitä ne lesket ovat\".\n\"Toistenhan ne ovat tähteitä.\" Mutta minä mainitsin hänelle siitä\nleskestä vain siksi, että hän olisi luottanut minuun, sillä lesket\nkysyvät tavallisesti kunnon tyttöjä. Muuten ei se valhetta ollutkaan,\nleski kysyi minua, eräs ulkotyöläinen, joka olisi lapsilaumalleen\nhoitajaa tarvinnut ja palkasta sen nainut.\n\nNiin se sitten punoutui köysi niin, että alkoi pitää. Eikö se ollut\nonnenpotku. Mikä nyt on antaa itseänsä rakastaa laillisesti ja\nsäännönmukaisesti, kun on toinen toisensa löytänyt, voi olla vähä\nriemukas. Se on oikeus ja kohtuus. Ja sitten me ostimme jo huomenna\nsormukset, ja poishan minä paikastani läksin, niin että kaviot kapsoi.\nRouva suuttui ja haukkui, ja minä haukuin vastaan. Oli muka laitonta\nsamana iltana lähteä. Vaan minä vilahutin sormuksella ja sanoin, että\nlaittomaltakos tämä näyttää, olen tässä kohta yhtä laillinen rouva kuin\nhänkin, ei yhtään pysty sormellansa osoittamaan, oppii sitä lain mukaan\nrakastamaan muutkin. Ja paiskasin oven kiinni, niin että helähti, ja\nkorineni tähän pyörähdin. Ja aika oli tulla. Jos en tullut heti, kuka\ntietää, olisiko Joosua jaksanut yksin puoliansa pitää äitimuoriansa\nvastaan. Ei tässä muita ole kuin se yksi mummo, mutta on siinä mummoa\nparahiksi. Ei hän olisi antanut poikansa palvelijaa naida, ei vaikka.\nHänestä asia on häpeällinen. Mutta minäpä sanoin mummolle, että\nhäpeähän se on, mutta vähäkös niitä tällaisia häpeitä sattuu. Niitä ne\non sukupolvet täynnä. Synnistä ne sukupolvet kasvavat kuin sieni\nsateella, ja synnittömyyttään kuolevat. Ja onhan tämä hänen oman\npoikansa vika. Olisi mahtanut hänet lasikaappiin pistää. Ja mummolta\nmeni suu poikki. Ja mikä auttoi, meidät kuulutettiin ja on jo kaksi\nkertaa kuulutettu ja ensi sunnuntaina on kolmas kerta, ja silloin\nvihitään kotona. Ja mummokin on jo lauhtunut ja pienentää pyhähameensa\nkauluslinninkiä, kun kehuu tämän asian tähden laihtuneensa niin, että\nhame renkaana päältä pois putoaa.\n\nNäin olen asunut tässä talossa kuin omassa pesässäni jo. Ja rouvana\nloistan kohta täällä kuin taivaalla tähti.\n\nOlla rouva, se on todellinen, hieno elinkeino, niitä parhaita, mitä\ntarjolla on.\n\nMutta vaikka kuinka hienoksi tulen, elä usko, että unohdan teidät,\nressuparat siellä salon sydämessä. Rakkaus teihin ei rinnastani kuole,\nvaikka kuinka korkealle säädystäni kohoaisin. Autan sitten teitä\neteenpäin yhtä kerrallansa. Elkää mitenkään rynnätkö tänne kaikki\nyhtäaikaa, sillä en ole selvitellyt heille kotiolojani enkä mitään.\nMinkä elämän he nostaisivat, jos tietäisivät, että minua on jo kerta\npetetty. Niinkuin se minun syyni olisi. Olisi siinä hulinaa\nkerraksensa. Mutta sitäpä he eivät saa koskaan tietää. Olen itkenyt\nsiitä jo kerran tarpeekseni, ihan tyrskytellyt. Ja se riittää\nohjeekseni. Oli vain onni, että vielä miehen sain, sillä en luullut\nenää löytyvänkään niin tyhmää, joka olisi minut nainut. Vaikka se\nhartain ja ainoa toivoni on täällä ollut.\n\nMummon tähden en sinua heti tänne kutsu. Voi kulua muutamia kuukausia,\nennenkuin sen teen. Puen sinut sitten kaupunkilaisittain ja etsin\nsinulle sopivan miehen. Renki-Matin kihloja elä ota, ei kannata enää\nmaalle naittautua. Sievähän sinä olet ja tänne kelpaat, vaikket ole\nhetikään niin sievä kuin minä. Mutta on täällä ihmisiä vaikka minkä\nnäköisiä, eikä sitä sievyyttä yksin naidakaan. Monet muut seikat ne sen\naikaan saavat. Mutta sievyys on hyvä kaupantekijäinen siveellisesti\nkatsoen, sillä sievää mieluummin rakastaa. Mieheni on minuun hyvin\nihastunut. Kaupan täytyy tyydyttää molempia.\n\nEttä elä pörise, olen kyllä varmaan uskollinen hänelle itsestänikin.\nEttä elä enää lähetä varoituskirjeitä minulle, saavat käsiinsä vielä.\nEläkä pelkää, kyllä ymmärrän, uskoton ihminen on paha! Elä näytä tätä\nkirjettä kenellekään. Mutta menepäs nyt kotimökille ja kerro äidille\nmenestyksestäni, kerro kaikille naimisistani, kerro laveasti, niinkuin\nse ansaitsee, kehu onneani, pistä vaikka palturia lisäksi, niin uskovat\nparemmin. Liikaa siinä ei tule! Äiti on saanut paljon kärsiä ja\nansaitsee jo vähän iloa. Se tekee niin hyvää hänen kippuraan\nkuristuneelle sydämelleen.\n\nJa sitten, pitäkääpä pienet remut minun muistokseni. Lainaa sinä\nminulle pari sataa tahi vähän yli, jolla järjestät ne. Lähetän varmasti\ntakaisin. Jos en lähetä, saat sanoa vaikka kaikille soltun Vennaksi.\nMutta sano siellä minun rahat lähettäneen!\n\nToimita siis isälle litra Hultan pihakuusen kyyneliä, että saa\nkermakahvit kiitokseksi minusta. Minulle on suku rakas. Sanoi täällä\nentinen rouvani, kun kuuntelin kerta oven takana, että suku on rakas\nniin kauan kuin kaikki ovat yhtä köyhiä. Heti kun raha on kysymyksessä,\nsyövät he toinen toisensa, kieltävät toinen toisensa, valehtelevat\ntoinen toistensa päähän ja mustaavat mustaakin mustemmaksi toinen\ntoisensa, ja että \"mistään ei mitään rakkautta löydy\", sanoi. Eiköhän\nse ole pihkasen valhe vain! Siellä maalla sitä kuitenkin on. Sillä\neikös siellä suurissa pesueissa jotakin ole? Minkälainen on meidän\näidin-reppana ollut? Tokko hän mökillä ollessaan lienee kertaakaan\ntarpeekseen syönyt? Ja yhdeksän lasta on tehnyt. Tokko hän lienee\nkertaakaan koko yötä nukkunut, eikä ainoatakaan juhlahetkeä ole koko\nelämässään ollut. Anna nyt ryyppy hänellekin. Ota jotakin oikein\nimelätä ja salaa päähän menevätä ja kaada sille puolen litran tuoppi,\ntokko pökertyy, mummopaha, unohtaa siinä huolet ja on onnellinen vaikka\nsen siunaaman hetken.\n\nMuistan, kun minä mökiltä maailmalle läksin, miten äiti salaa pyyhki\nhuivinnurkalla silmiänsä. Hän itki silloin, raukka. Hän pelkäsi minun\ntuhoutuvan, reppanani. Että lankesin, sitä elä koskaan hänelle kerro.\nEttä nousin, se kerro. Että olen rikas, se kerro, että olen onnellinen,\nettä olen oikea rouva! Sillä en minä enää koskaan lankeaisi, kun minä\nnousemaan pääsen, eikä enää langeta tarvitse.\n\nJa te, kultaiset reppanani, te tulette perässä. Rikkaita me kaikki\nvielä olemme. Äitipä saa nähdä, ettei hän ole köyhän lapsia\nkanniskellut.\n\nNäin se valkenee elämä, kun se valkenemaan rupeaa.\n\nSinun onnellinen siskosi\n\n                                            Heliina.\n\n\nIII KIRJE\n\nRakas siskoni Heliina-rouva, entinen Tossavatar.\n\nJo minä olen päivitellyt ja päivittelemästä päästyäkin päivitellyt\nsinun onneasi. Tyhmiksihän minä kaupunkilaisia luulin, mutta en minä\nheitä niin hulluiksi uskonut, että yksinkertainen piika heitä olisi\nvoinut puijata niin pahasti kuin sinä heitä puijasit. Tulla vaimoksi\ntavalliselle miehelle, siinä on puuhaa parahiksi, mutta saada oikea\nherra, se on varmaan hyvin hikistä hommaa. Mutta kun kone käy täydellä\nhöyryllä, kuten sinulla, ja reitit ovat selvät, niin perille se laivan\npotkaisee. En minä vain herroja narrata uskaltaisi, kun olen tällainen\nalhainen piiankossikka, enkä ole edes herroissa sivistystä saanut enkä\nmuuta oveluutta oppinut. Johan minä maan alle ennen painuisin,\nennenkuin heidän kanssansa puuhiin ryhtyisin. Että kelpaa se mies\nminulle tyvempääkin eikä niiltä viimeisiltä yläoksilta.\n\nNo, jos sinua nyt lykästi ja hyvin heitä puijasit, elä anna onnen\nsokaista itseäsi. Näkee sen kaupunkilainenkin, minkä tavaran sai. Olla\nrehellinen, se on hyvä ja oikea asia. Pitää ollaksesikin nyt uskollinen\nvain, sillä ei ole enää laitaa siinä, jos heittäydyt heittiöksi.\nTehköön jos kuin mielesi, elä petä miestäsi, elä uhallakaan, olkoon\nmies vaikka aasi, vaikka hännätön apina, olkoon kaljupää tahi\nlasisilmä, kenkkajalka tahi vaikka kuinka laiha, kyllä siinä on sinulle\nmiestä parahiksi. No, kovin viisas se ei voine olla, mutta se on sinun\nonnesi vain. Ihan minua naurattaa. Mutta varoittamatta en mitenkään voi\nolla.\n\nYhtä ja toista kaupungissa sattuukin ja paljon siellä näkeekin. Näin\nminä viime markkinoilla siellä apinan ja kävinhän minä teatterissa\noikeita herrojakin katsomassa, ja hyvin hienoja ne olivat. Mutta\nniinpäs kävi sielläkin, että yksi herra nai köyhän tytön, ihan minua\nsilloinkin jo nauratti ja tytön puolella olin. Mutta se tytönpahus\npetti sen herrapahan, ja ihan minulle taas surku sitä herraa tuli. Ei\nse ollut naurun paikka se taas. Vaan sepä se tahtoo olla hyvän palkka.\nOta esimerkkiä siitä.\n\nMökissä tapettiin pässi sinun muistojuhlaksesi ja keitettiin\ntappaissoppaa oikein saunapadalla. Äiti söi munuaiset. Isä ei antanut\nlasten niitä ottaa, vaan sanoi, että ne ovat äidille palkkioksi\nsinusta, että äidin se on ansio, kun teki tytön niin korean ja vehmaan,\nettä herroille kelpasi. Äiti väitti taas, että isä saa ne syödä, isän\non näköinenkin koko tyttö, vaan isä sanoi, että jos onkin näköinen\nvähän, tapainen on äidin, äiti muuten ne oikeat tekotavat tiesi, jolla\ntehdä tyttö sydänjuuriaan myöten niin virhitön, että herrat sen ensi\nsijalle asettivat, sitä ei teekään joka mökin mamma. Ja jo kehui\näitikin, että on hän aina tiennyt, että se Heliina-tyttö pitkälle\nmaailmassa potkii, kun pienenä nielaisi markan rahan. Hyvä heidän oli\nsanoa, kun eivät tienneet, mitä pillereitä olet siellä niellyt, mutta\nelä pelkää, en solttujutuistasi mitään kenellekään puhu. Saat katkaista\nkaulani, jos sanaakaan sanon.\n\nOlipa mökillä hulinaa sinä sunnuntaina. Vein isälle litran miestä\nväkevämpää ja äidille putelin punssia. Siellä olivat leiponeet\nvehnäleettoja niin suuria, että pienillä suusta maahan ulottuivat, ja\nhauska sitä oli nähdä, kun jokainen pikku tyttö osaansa söi. Kahvia\njuotiin sitten niin paljon kuin jokainen ikinä jaksoi ja puolikuppisia\ntehtiin, ja vanhemmat olivat pehmeitä kuin hyvät naurispaistikkaat, ja\nhyvällä tuulella olin minäkin. Isä se ihan vetisteli, ja äiti sanoi,\nettei hänellä eläessään ole näin lystiä ollut, ei omissa häissäänkään.\nHän pelkäsi silloin kurjuutta, ja sitähän siunautui sitten ihan\nnurkantäydet. Ihan sitä oli vaellettu kuin sokkosilla pimeimmässä\nnäretyrreikössä. Vaan nythän tuo tuntui, kuin Mooses itse olisi\nsauvallansa lyönyt mökin seinään ja siitä kurjuus pääsi ulos\nvirtaamaan. Ja kas, \"mikäs valo tuosta mökin seinästä nyt paistaakaan\",\nintti mamma, \"ihanhan se nyt yhtäkkiä Siinain vuoren tuohon eteen\npaiskasi, ja enkelikö se nyt ilman kautta Palestiinaan viedä tahtoo,\nkun ei jalkakaan enää maata tapaa\", viittilöi mamma, mutta isä sanoi,\nettä oletpa nyt hiprakassa, mammaparka, ja pani kätensä mamman kaulaan\nja sanoi, että jos olisi likistää mammaa nyt kiitokseksi kerta. Vaan\nsiihen ei mamma suostunut, ei ilennyt, sanoi \"mene tuosta lasten nähden\nrakastelemasta toki\". Ja kun tuli yö, nukuimme pahnoille kaikki kuin\nporsaat. Ja aamusilla, kun aurinko nousi, oli äiti keittänyt kahvit jo\nja herätti minut juomaan. Ja me kahden äidin kanssa istuimme tuvan\nulkorappusella ja ryypeksimme kahvia, minkä kerkesimme. Ja sen minä\nsanon, etten ikinä ole nähnyt äitiä niin iloisena. Ihan se oli kuin\nmuuttunut ja kymmenen vuotta nuortunut. Kasvot olivat silinneet ja\nhohtivat hyvää mieltä. En kirjoita enempää. Elä siveästi. Kun sopii,\nkirjoita sitten. Rahalla ei ole kiirettä. Ole onnellinen, sitä toivoo\n\n                                          sisaresi Hynttä-Karliina.\n\nMatti oli antanut kihlat jo toiselle, kun minä sanouduin siitä tyystin\nirti. Mutta eläpäs, kaihoisaksi veti mieleni, jos en toista miestä\nsaakaan.\n\n\nIV KIRJE\n\nRakas siskoni Karliina.\n\nOn kulunut jo liki puoli vuotta siitä, kun viimeksi kirjoitin, ja\nsiitä, kun tähän rouvan ammattiin astuin. Rahat lähetin silloin heti ja\nkiitoksia lainasta.\n\nMinä olen muuttunut paljon ja olen päivä päivältä tullut pulskemmaksi.\nEi se ollut pieni potku, jolla onni minua potkaista tärähytti. Naiminen\non hyvin mukavaa ja hyvin sopiva kauppa. Eikä mies ole siinä vain sitä\nvarten, että sitä narraisi. Sille pitää olla hyväkin, saahan häneltä\nleipänsä. Ei tarvitse monessa paikassa juosta sitä keinottelemassa. Ja\nparemman ruoankin saa. Minä viillän vehnäleipää joka päivä ja pistelen\nvoita paksulti poskeeni. Ja minä syön herkkuruokia, kalalaatikkoa ja\nkananmunia ja pannukakkua ja maitovellilöitä ja imeläsoppia jos kuin.\nJa minä pidän paljon syömisestä ja syönkin, niinkuin en koskaan olisi\nennen kyllikseni syönyt, niinkuin en olekaan. Minä olen iloinen kuin\nrotuporsas kaukalonsa ääressä.\n\nKun syö kylliksensä, ajattelee sivistyneesti ja ihmeen hienosti monesta\nasiasta. Pysyy tyynenä kuin viilipytty. Huonoa tekoa minä en viitsisi\ntehdä enää, en puukopeekasta. Sitten kampaan minä itseni joka aamu\npeilin edessä ja päivälläkin käyn katsomassa peiliin, että tulisin\nsivistyneitten näköiseksi ja piikuus häviäisi. Ja minulla on\nkynsisakset ja sukkanauhat ja puoli tusinaa hopealusikoita ja eri\nyöpaitoja ja ommeltuja pöytäliinoja ja keinutuolimatto. Ja vuoteella\nminulla on kaksi lakanaa, ja mieheni tuo minulle aamusilla kahvia\nsänkyyn, kun käskyläistyttö menee maidolle. Mieheni on hyvin\nhienohenkinen, vielä kertaakaan ei hän ole lyönyt eikä puukannut, eikä\npahaa sanaa sanonut, vaan kutsuu minua aina nätisti mammanlöllykäkseen\nja kehuu yhä enemmän ja enemmän minusta pitävänsä.\n\nSellaista on avioliitto, onnellinen avioliitto. Lystiä ja sievää elää.\n\nMeillä on muutenkin nyt niin mukavaa ja valkeata, kun sattui suru.\nSurma tuli odottamatta ja kutsumatta tähän taloon ja vei mukanansa\nmummon. Niin että minä olen nyt, ei enempää eikä vähempää kuin talon\nsuuri emäntä, kannan vuokrat ja määrään kaikki. Olipa se pommi.\n\nMe olimme hyvin pökerryksissämme tästä surusta. Kun lähdepäs äkkiä,\nmitään edeltäpäin virkkamatta. Mikä hänelle lienee tullut, ikäkö lienee\nloppunut vai mikä, vai harmistako lienee sydän haljennut, niinkuin\nvanhoille kuuluu sattuvan. Kyllä me olemme sitten koettaneet surrakin\nkoko tavalla. Viikko meni kuin Kankkulan kaivoon. Ja hautajaisissa minä\nitkin, ihan tyrskin. Mutta pappi sanoi, että ei tarvitse itkeä, mummo\npääsi varmaan taivaaseen. Siellä on vanhan hyvä levätä vaivoista,\nsanoi. Hänpä sen tietää. Ja niin me päätimme, ettei viitsitä enää\nsurra, ei Joosuakaan, vaikka olihan mummo hänen äitinsä. Mutta\ntoisekseen onhan taivaassa hyvä olla, se on tietty, kenpäties siellä on\nparempikin kuin täällä kaupungissa. Ja sitäpaitsi pappi käski jokaisen\ntyytyä osaansa ja aikaansa ja käyttää se vain hyvin. Ja sitähän minä\njuuri koetan.\n\nKun minut oli vihitty, arvelivat kai, että nyt saatiin palkaton piika.\nAamusilla odotti mummo, että olisin noussut kahvia keittämään. \"Eikös\nminiä nousekaan kahvinkeittoon\", sanoi. \"Enpä tiedä, niinpä tuo vielä\nnukuttaa\", sanoin. Niin nousi mieheni ja keitti kahvit. Mutta mummo\npaikkasi turkkia koko päivän. Sitten otin minä pienen palvelustytön,\nettei ristiriitaa jatkuisi. Ehkäpä mummo siitä pahaa tykkäsi, kun otti\nja kuoli. Olihan se pahasti tehty ja olisi saanut olla tekemättä, jos\ntuon arvasi. Mutta eivät ne vanhatkaan paljon tarvitse, kun elämäänsä\nsuuttuvat ja lähtöpassit ottavat.\n\nTämän kerron surustamme. Kerron sitten vielä iloistamme.\n\nVihkiäiset taas onnistuivat aika hyvin. En kyllä ollut niin hieno kuin\nnyt olisin, jos minut nyt naimisissa ollessani vihittäisiin. Rahoja kun\nei ollut varustuksiin, mutta viisi siitä! Vihkiäiset unohtuvat ajan\naallokkoon, tulla vihityksi, siinä seikka, mikä seisoo ja millä on\nmerkitystä ihmiskunnan historiassa.\n\nNo, annahan olla.\n\nMinulla oli valkeasta suruharsosta huntu päässä. Harso oli unohtunut\npois mummon tyttären arkusta, kun hän kaksi vuotta sitten kuoli, ja\nmummo itse antoi sen minulle. Sitten oli minulla myrttikranssi, johon\noksat sain suutarin rouvalta. Leninki oli vaaleanpunainen, silkkinen,\nsen olin saanut entisen paikan rouvalta. Leikkasin saksilla alaosan\npois, kun se oli liian pitkä. Kengät olivat myös rouvan vanhat\ntohvelikengät, nahkasuiset, leikkasin nahkareunan pois ja ompelin\nsamanväriset rusetit. Mainiosti niillä vihille pääsi. Itse suutarin\nrouvakin sanoi, ettei niitä ostokengistä erottaisi. Ja kukapa meitä\nkatseli muut kuin pihan väki ja pappi. Papin taas ei sovi virkansa\npuolesta naisten jalkoihin katsella eikä muotiasioita huomata, ja jos\nvahingossa katsoi, kaikki puutteellisuudet hän ymmärtää jos kuka.\nJoosua antoi minulle vihkon paperiruusuja ja niitä pidin nätisti\nkädessäni sillä kohti, johon rouvalta oli kaatunut viiniä leningille.\nTuoreet kukat olisivat olleet muodikkaammat, mutta kylläpä nämäkin\nmainiosti sen asian ajoivat. Ja mistäpä niitä tuoreita niin suuren\nvihkon saa, kun mummollakin oli vain palsaminkukkia ikkunalla.\n\nMinä leivoin suuren rinkilän häihin ja sydänpeparkakkuja ja kaksi\nsuurta kananmunakaakkua ja laitoin rusinasoppaa ja lihapullia niin,\nettä ne viikoksi riittivät. Mutta mummon kissi pudotti kermapurkin\nikkunalaudalta juuri kun minun piti luvata rakastaa Joosuaa\nmyötäkäymisessä, ja purkki särkyi ja mummo sanoi sen tietävän\nonnettomuutta, mutta suutarin rouva onnea. Voi tietää onnellista\nonnettomuutta. No, mummo kuolikin.\n\nSuutarin rouva on paras ystäväni. Hän on hieno rouva ja on ollut\nteatterilla vaatteita vastaanottamassa. Minäkin olin hänen kanssansa\nkerta oikein istumapaikoilla ja ihmeesti siellä elämä kuvastuu kaikkien\nnähtäväksi. Ja minusta tuntui, että minäkin olin siinä kappaleessa\nmenossa kohtaloitani kohti, oikein selkäpiitäni karmi ja minä kysyin\nsiltä suutarin rouvalta, että kuinka ne ovat minut sinne jo keksineet,\nvaan suutarin rouva sanoi, että se on taidetekoa, eikä se ole\nkenestäkään, joku tekijä vain lystiksensä höpsyttelee, ja hätäpäissään,\nkun ei ole muutakaan työtä, koettaa kaavata ihmistä, eikä pidä luulla,\nettä hän meitä siihen tarvitsee, se on yksinkertaisin luulo. Voi olla,\nmutta ihmeesti siinä tapahtuu ja kummia siinä vain kuulee ja väliin\nkuin itse siinä puhelisi.\n\nJa sitten minä nyt kutsuin povariakan meille ja annoin katsoa\nkohtaloani. Hertassa se sanoi minun käyvän. Se sanoi heti, ja ihmettä\nse oli, että olen veden rannalta, tahi en kaukaa vedestä ja pienistä\noloista, ja metalli tekee minut onnelliseksi, lykkylapseksi ihan, --\nkai se sitä, kun minä nielaisin sen markan pienenä -- ja sanoi, että\ntulen leskeksi nuorena. \"Sitä en tahtoisi\", sanoin, \"minulla on\nhyvänpuoleinen mies\". \"Te saatte toisen vielä paremman\", se lupaelee.\n\"Johan tämä toki miehen viran täyttää\", intän minä. \"Mutta sitä toista\nte vasta oikein rakastatte\", se sanoo. \"Suuri, suuri onni odottaa teitä\npienen tien takana.\" Vaikea sitä on uskoa. Että kun juuri on mies\nannettu, se otettaisiin pois ja toinen annettaisiin sijaan. Ja että se\nolisi parempi! Povari sanoi, että hän on monelle niin ennustanut ja\ntoteenpas on käynyt, ja ne toisetkos ovat häntä perästäpäin kiitelleet\nja maanitelleet. Että mistä sen tietää. Vaan hirveätä se olisi se\nonnenpaljous ja mihinkä sen kanssa joutuisi. -- -- --\n\nTällä välin haettiin minut naapuriin kyläkahville. Minulla on ystävä\nsielläkin. Se on mummo-vainaan sisar, vanha leski, rokonarpinen ja\ntirrasilmäinen, eikä voi juuri liikkua enää. Hän on ollut vihoissaan\nmummon kanssa eikä ole käynyt tässä talossa kohta pariinkymmeneen\nvuoteen, kun mummo oli sanonut sitä aina \"maailman äidiksi\", kun sillä\noli yksinäinen poika, joka kierteli maailmaa ja häipyi sinne, minne\nlienee häipynyt maailmalle. Hän haetti minut luoksensa, kun kuuli, että\nmummo ei pitänyt minusta, ja ihmetteli, että sellainen salakavala\nkitupiikki kuin mummo on saanut niin kunnon miniän. Hän sanoi, että\nmummolla ei ole lainkaan sisustunteita, on itserakas narri vain. Minä\nrupattelen sen kanssa mielelläni suotta, kerron kaikenlaista palturia,\nsiitä se pitää, kerron maalta nälkähistorioita ja kärsimystarinoita, ja\nniitähän minä tiedänkin. On hauska nähdä, miten sen pienet silmät\npäässä pyörivät ja se nauttii kauheasti, kun on kurjuutta, suurempaa\nkuin hänen, ja vedet kihahtavat sen tirrasilmiin ja taas se huokaelee.\nNiin, sellainen on ihminen. Mutta se on rikas mummo, sanoi Joosua, ja\nnyt on hän kuoltuansa luvannut minulle kaikki kilisevänsä. Saan olla\nhyvilläni, sanoi Joosua. Ja olenkin. Jos omaa rahaa saan, lähetän\nkotimökille ropsahuttamalla. Kaksi kertaa olen jo lähettänyt. Ei siellä\nenää pitäisi pahaakaan hätää olla. Odottakoot nyt hiukan. Minuun voivat\nluottaa. Minä en ole enää Nauku-Matin poika.\n\nMutta mitä olin kaksi vuotta sitten, kun tänne tulin? Tytönhuitukka,\nrepaleinen ressu, nälkiintynyt koiranpentu pahimmalta tunkiolta. Ja\nnyt? kuin ruusu, kuin kuvapatsas, lihava ja kaunis. Minun ihonikin on\nhyvästä ruoasta pehmoinen ja valkoinen kuin maito. Kaikki hyvä pukee\nminua ja on kuin minua varten luotu.\n\nSiksi kilvoittelu täällä minua miellyttää ja ilo asustaa aina kattoni\nalla. Minulla on kaikkea, mitä toivoa saattaa. Päivät ovat kuin\nkesätuulen leyhähdys ja vyöryvät ylitseni kuin kirkon urkujen soitto.\n\nNiin että vaikka minulla olisi sata elämää, en päivääkään niistä pois\nantaisi.\n\n                                           Sinun onnellinen,\n                                               hyvin onnellinen\n                                                   siskosi Heliina.\n\n\n\n\nTYTTÖ JA VIIKATEMIES\n\n(Puhelimessa)\n\n\nOoh, Andersson, sanoitteko todellakin, että olette Andersson? -- -- --\n\nKuinka, enkö minä kapteeni Anderssonia muistaisi? Kapteeni oli\nperämiehenä silloin, eihän siitä ole kuin kolmekymmentäviisi vuotta,\nkun viimeksi tavattiin. -- -- --\n\nTietysti se oli kukkeinta nuoruuden aikaa, ja kapteeni oli naisten\nihastus silloin. -- -- --\n\nOli. Tapani ei ole imarrella. Ei ikänikään sallisi sitä. -- -- --\n\nMinä nuori? Kuusikymmentä vuotta, olkaa hyvä! -- -- --\n\nEikö nainen muutu, eikö oikea naisellisuus koskaan vanhene? Kiitos!\nElkää nyt meitä noin nolatko, kapteeni hyvä. -- -- --\n\nEn iälläni kersku, ei, enhän toki, sehän on taakka. En sitä kapteenille\nikinä sanoisi edes, jos en tietäisi, että kapteeni ei unohda, että\nolemme suunnilleen samanikäisiä molemmat. -- -- --\n\nHyvissä voimissa olen, Luojan kiitos. -- -- --\n\nEi, ei enää kuten nuori tyttö. Andersson tulee katsomaan, niin\nAndersson näkee tämän nuoren tytön, ha-ha-haa! Anteeksi, että minua\nnaurattaa. Hän on leikkisä, kuten ennenkin, ja osaa naisia naurattaa.\n-- -- --\n\nAivan tottako matkustitte minua tapaamaan tänne? Sehän oli\nystävällisesti. Tervetulemaan vaan! -- -- --\n\nKyllä, asun entisessä paikassa. Pieni puutalo sillan korvalla. Tämä oli\nvanhempieni talo. -- -- --\n\nNiin, mieheni kuoli, siitä on liki kymmenen vuotta jo. -- -- --\n\nSurullista, surullista. -- -- --\n\nIhan yksin elän. -- -- --\n\nLapsia ei jäänyt, Luojan kiitos. Sehän olisikin ollut! Minkälaisia\nheistä olisi tullut? Sitä huolta ja tuskaa. Ei, kunhan itsensäkin yli\nvirran soutaa. -- -- --\n\nSoutumiehenkö tarvitseisi? Ha-ha-haa, eipä hän sanoja säikähdä!\n-- -- --\n\nAnderssonko muistellut minua usein! Kylläpä ne merimiesten\nmuistelemiset tiedetään, koko merimieskunta -- kautta maailman kuuluja\nuskollisuudestaan, ho-ho-hoo! Mahtoiko Andersson olla omalle\nHildalleenkaan uskollinen? No, no, en tahdo loukata. Niin, Hilda oli\nonnellinen varmaan? Nythän hänkin on kuollut. Surullista, niin\nsurullista! -- -- --\n\nEikö? Ha-ha-haa, ei saa laskea karkeaa pilaa, ha-ha-haa, sen minä\nkiellän! -- -- --\n\nEi tuollaisia sopimattomuuksia, Andersson. Saatte minut sekaisin\nvallan. -- -- --\n\nNo, en suutu. Saahan hän puhua mitä haluaa ja miten haluaa. -- -- --\n\nEtteikö ilkiä tällä iällä vielä kuiskia, niinkuin huoneet olisivat\ntäynnä vainajia, ha-ha-haa. -- -- --\n\nMiksi ei nauraa? Totta puhuen tuo ääni, täynnä vekkuluutta, se tekee\nminulle vain hyvää. -- -- --\n\nMitä vielä, en minä Anderssonia väärin ymmärtäisi. Tunnenhan minä hänet\ntoki niin hyvin -- vaikka hänen viimeisistä elämänvaiheistaan en mitään\ntiennyt. Jäikö lapsia Hildan jälkeen? -- -- --\n\nYksi poika vain ja sekin merillä tahi merten takana. Meri on hirveä, se\nkostaa rakastajoilleen. -- -- --\n\nEikö? -- -- --\n\nHa-ha-haa, ettäkö poika viipyy neekerityttöjen luona, oi-joi! Siis\nuljas kuten hänen isänsäkin ennen. -- -- --\n\nPojat, ne vallattomat vekkulit, leikkivät naissydämillä, rikkovat\nlelunsa --. Oh, se nuoruus, nuoruus, ne kultaiset päivät, sitä heleyttä\nja aurinkoa! -- -- --\n\nJa rakkautta? Mitä Anderssonkin rakkaudesta tietäisi? Merillä haaveet\nhaihtuvat, kun monet tuulet niitä huuhtelevat. -- -- --\n\nMinuunko? Ei, elkäähän toki, hyvä Andersson! Ja kuitenkin -- kuinka\nhullua, että siitä nyt leikkiä laskemme. Mitäpä asia enää meille\nmerkitseisi, mutta leikki tekee aina hyvää. -- -- --\n\nOnko rakkaus se ainoa asia, joka koskaan mitään merkitsee? Todellako?\nMutta tehän puhutte taas pilaa, ha-ha-haa. -- -- --\n\nNo, olkoon sitten. Antakaapas, kun suotta muistelen minäkin. Olinhan\nminäkin teihin rakastunut ennen, kauan, kauan sitten. Kaikkihan ne --\nkuinkas muuten! -- -- --\n\nSilloin, ennenkuin Hildan tapasitte. Ja jälkeenkin päin. Kerron siitä\nhauskuuden vuoksi, että voisimme sille yhdessä nauraa. -- -- --\n\nEikö olisi pitänyt sanoa? Mutta miksi ei? En sitä muistokukaksikaan\nhautaan mukaani ota. Enkähän ole enää nuori tyttö, jonka tarvitseisi\nkainostella turhia tunteitansa. Ei ole totuutta siinä enää. Se on kuin\nmennyt uni jo. Mutta se uni piinasi minua painajaisena kauan. -- -- --\n\nEttekö tiennyt? Tietysti ette tiennyt. Te muistatte, kuulitte ehkä,\nettä Hilda, teidän vaimonne, oli salakihloissa ensin Hannun, minun\nmiesvainaani kanssa? -- -- --\n\nNiin, tietysti hän siitä mainitsi. Heidän välinsä menivät rikki\ntyhjästä. Hannu tanssi kerta minun kanssani ensi valssin nuorten\njuhlassa. Ja niinpä hän sai tanssia minun kanssani viimeisenkin. Hilda\noli pikainen ja mustasukkainen. Kiusoitellakseen Hannua oli hän\nolevinaan ihastunut teihin. Niin ne tytöt menettelevät. -- -- --\n\nTe viivyitte maissa silloin, ja siitä tuli tosi. Hän suostui teihin.\nHän rakastui kai. Niinhän käy, niinhän käy, kun leikkiin ryhtyy,\nleikkiin hukkuu. Sellaista on nuoruus. -- -- --\n\nPiloillako kositte? Mutta miksi? -- -- --\n\nMontako samoin piloilla kosinut? -- -- --\n\nEttekö voinut vetäytyä takaisin? -- -- --\n\nMinuako, minuako olitte ajatellut? -- -- --\n\nOh teitä, teitä! -- -- --\n\nMitä, pilaa on koko elämä! -- -- --\n\nMinä nauran sille. Ooh! -- Mutta uskokaa, kyynel vierii minun poskeani\npitkin ja minun silmäni kuumenevat vielä. -- -- --\n\nEttä sellaistako sattuu aina? Merimiehet, ooh heitä! Jos te\ntietäisitte, mitä suruja te kylvätte! -- -- --\n\nÄänikö värähti, minäkö itkisin? Ei. Minä kuivasin poskeni jo! Nuori\ntyttö on itkenyt puolestani jo ennen. Mistäpä tietäisitte, mikä on\nnainen. Sydämeni oli puhdas kuin lapsen. Sitten tuli Hannu suruinensa\nja minä lohduttelin häntä, ja hän jäi minun osakseni. -- -- --\n\nOsani on ehkä ollut niukka, mutta en tahdo valittaa. Kuin ruoko olen\nnuokkunut surullisena täällä, tuulen mukaan taipunut aina. -- -- --\n\nEn kysynyt Hannulta koskaan siitä entisestä. -- -- --\n\nTietysti hän sanoi, ettei hän katunut. -- -- --\n\nOlisitteko vaihtanut osia hänen kanssansa, ha-ha-haa! Ei ole kilttiä\npuhua siitä enää. -- -- --\n\nEttäkö nyt vaihtaisimme? Mutta hehän ovat kuolleita. -- -- --\n\nHe ovat siellä, me olemme täällä. Ei olisi oikeata peliä sellainen\narvanheitto. Mistä tiedämme, mitä he siihen sanovat? -- -- --\n\nTokko suostuisivat? -- -- --\n\nElo itsekö on jo arponut puolestamme, kun on jättänyt meille saman\nosan? Oh, eihän! -- -- --\n\nSepä olisi hirveätä sentään. -- -- --\n\nRak -- tulla yhdeksi -- siihenkö tottuu --? Minun kokemukseni mukaan\nsiihen ei totu lainkaan, ha-ha-haa! -- -- --\n\nEntinenkö rakkaus muka -- velvoittaa? -- -- --\n\nIkuinen, ha-ha-haa! Onko se ikuinen? Eikö se ole merimiesten valheita\nvaan! -- -- --\n\nKoko sanakin, heidän sanansa, meripoikien, pahojen! -- -- --\n\nNo jos olisi jotakin täällä, ajatellaanpa, kuka sanoo, onko rakkaudella\nmitään käypää arvoa virran tuolla puolen? Ja aika täällä on lyhyt.\n-- -- --\n\nEttäkö ei mikään auta? Te olitte maalle noustuanne päättänyt ottaa\nminut! Sepä ei ollut kainoa! -- -- --\n\nAjattelitte jäädä ankkuriin ja jättää meren. Ja tänne satamaan!\n-- -- --\n\nMutta on yksi toinenkin, joka odottaa minua. Missäkö? Kynnyksen tuolla\npuolen. Kukako? Viikatemiespä tietenkin! -- -- --\n\nElkää naurako, se tarttuu, ja jos hän kuulee ja ihastuu ja ottaa omansa\nja mukanansa vie! Eikä hän jätäkään tyttöänsä ikävään, kuten meripoika!\n-- -- --\n\nAinoat erottamattomat! Kukaan ei väliin tule, kun matkalle lähtevät\ntyttö ja viikatemies. -- -- --\n\nApuako tarvitseisi, kun on matkalle lähtö? Voisihan olla. -- -- --\n\nMerimieskö ei matkalle lähtöä pelkää, vaan auttaa lähtijöitä? Voisihan\nolla. -- -- --\n\nHelpompaa? Mitäpä vaikeutta siinä. -- -- --\n\nYstävä luona -- kas, tipahtiko kyynel kädelleni -- Ystävä hyvä\nluona --? No -- jos hän niin luulee, luulen minä niin myös. -- -- --\n\nOh, miten elämä vielä nöyryyttää minua, rakas Andersson! Eikö riittänyt\nse entinen nuoruus ja hulluus? -- -- --\n\nNo, olkoon! Tulkaa nyt sitten, mutta joutuin, että ehditte ennen kuin\nse toinen, se, joka kynnyksen takana odottaa! -- -- --\n\nAhaa! Ostatte tullessanne sormuksen vielä? Mutta, Andersson,\nha-ha-haa, rakas Andersson, minä kuolen, anteeksi, minä kuolen,\nha-ha-haa! -- -- --\n\n\n\n\nKÄÄRME PARATIISISSA\n\n\nOlisi kai maailma pystyssä pysynyt heidän kohdaltansa, jos ei synti\nsiihen tullut ja lankeemukseen houkutellut. Tuli sivistys ja\nvapaamielisyys, tuli uusi aika, joka pyyhkäisi kirjavalla siivellänsä\nsitä heidänkin maailmankolkkaansa.\n\nAnnapas, että katsantokanta oli muodostunut siksi että mies sai eron\nvaimostansa ja vaimo sai, kun kohtalon kello vain löi, rakastua toiseen\nmieheen, ystävätär sai, jos hänellä kykyä riitti, katsella itselleen\nystävättärensä miestä. Sehän se sekaisin seikat sotki, kun\nyksinkertainen omistus ei enää kutiansa pitänyt. Kuka uskalsi enää\nteloilleen asettua, hätä täällä tuli, kun kohtalo kuin mikä viikatemies\nyhtäkkiä kasvonsa kohotti ja kerran vain kädellään sujahutti, niin\nmaahan se jaotti kaiken kerätyn ja valmiiksi keinotellun.\n\nEttä eipä ollut helppoa eikä yksinkertaista elämä enää. Kuka sen\nkunnialla päähän pääsi?\n\n-- He olivat alussa onnellisia kuin lintuset kaksoispesässään pienessä\nhuvilassa kaupungin ulkopuolella, suutari Lettusen ja maalari Hottisen\nherrasväet. Heillä oli keittiö ja kamari kummallakin. He elivät kuin\nparatiisissa, eivätkä synnistä mitään tienneet. Kunnes se samainen\nsynti etsiskeli heitä ja verkkonsa heidän ympärilleen heitti.\n\nRouva Lettunen, joka oli ollut kotiompelijattarena ja nähnyt paljon\nparempia ihmisiä, oli erittäin sivistynyt ja laskeutui itsenäiseen\nnaisluokkaan. Häntä ei oikeastaan voinut verrata Hottiskaan, joka oli\nollut vain vähän aikaa palvelijana ja ollut sitten rakennusmailla\ntyössä. Rouva Lettunen tunsikin siksi olevansa paljon parempi kuin ne\nkolme muuta, joiden kanssa hän eli. Oma mieskin suutari! Mikä on\nsuutari? Lestinnakuttaja vain! Mutta kun se nyt oli hänelle annettu,\nniin hän vain sen piti hamikoimatta muita. Ja hyvähän niinkin oli.\nEipähän ryyppinyt Lettunen, niinkuin Hottinen teki. Tietää ne maalarit.\nTaitaa ryypiskely olla sen ammatin erikoisoikeus. Mutta kun Hottisen\nemäntä myös maisteli sunnuntain seudut kotona miehensä kanssa, nyrpisti\nrouva Lettunen halveksien nenäänsä mielenosoituksellisesti\nmaanantaiaamuna, eikä vastannut hyvään huomeneen, kun rouvat yhtaikaa\nlakaisivat rappustensa eduksia.\n\nSe Hottiskaa pismitti. Mikä sitten, jos hän vähän viattomasti maisteli,\noman miehensä kanssa kun maisteli. Jos ei maistellut, meni mies muiden\nluo. Tietää ne mestarismiehet, etteivät ne maistelematta pysy, eivätkä\nmaanittelematta yhtä vaimoa varten elä, niinkuin joku rajasuutari\nsaidan vaimonsa käsikomennon alla. Ja mikä sitten jos maailmassa\nmaisteltiin, kerta täällä vain eletään ja terveinä ollaan. Niin sanoi\npappa, ja niin sanoi hänkin. Ja yksimielisyys on voimaa. Ja niin meni\npyhän seutuun aina se, minkä he viikolla ansaitsivat. Ja se periaate\nheillä oli, että panna menemään vain, mikä liikaa oli. Ja liikaa oli\nkaikki, mikä hengestä irti läksi. Mitäpä täällä muutakaan köyhä. Sillä\nihmeen köyhänä sitä vain pysyi, vaikkei ollut lapsia, ja sellainen\nreima maalari kun Hottinen oli.\n\nSitä se paheksui rouva Lettunen, ja hän oli oikeassa. Liika on liikaa\nvapaamielisestäkin. Mutta mitäs nämä, sivistymättömät. Ne rakastivat\nnautintojansa vain. Hän yksin ymmärsi hienompaa elämää ja rakasti sitä\ntodellisesti, ei vain itsessänsä, vaan useissa sukupolvissa. Niin että\nkun heillä oli pikku tyttö, tahtoi hän, että he papan kanssa uhraisivat\ntytölle kaiken, työn ja elämän kaikkine pyyteinensä. Sillä eipä\nkaikille oltu edes lasta suotu, ja se oli oikein. Se ajatus riemastutti\nhäntä suuresti. Olipas oikeutta elämässä. Ja kun hän näki, miten\nHottisen rouva katseli salaa hänen lastansa haikeus silmissä, teki se\nhänelle hyvää, sillä hän ymmärsi, että siinä oli rouva Hottisen kipeä\nkohta. Ihan se ilahdutti häntä suuresti, että ähäh, eipä ole lasta! Kun\nei anneta, niin ei anneta, ei uskota! Oli, jokin järki ja järjestys\ntäällä oli. Se kohotti hänen omaa arvoansa suuresti. Kuin madonna mikä\npostikorttikuvissa, kohotti hän lasta käsivarsillensa Hottiskan nähden,\neikä salannut ylpeyttänsä ja voitonriemuansa, ja mitä ei iljennyt\nsanoilla sanoa, sen hän hymyllään ja ilmeellään näytti.\n\nJos olisi ollut Hottisilla poika, ei hän ikinä olisi Hottisten pojalle\ntytärtänsä antanut, vaikka mikä olisi ollut. Sen pitikin olla lukenut\nja paljon oppinut mies, jolle hän tyttärensä uskoi. Niinkuin\njuhlapuhuja sen olla piti, ihanteellismielinen. Tiesipä, vaikka\nmaisteri, opettaja ainakin. Tyttö sai sivistyä ja lukea myös. Tiesipä,\nvaikka ylioppilaaksi jaksaisi. Niin hän papalle aina sanoi. Ja\nlukurahoja he nyt tytölle säästivät kilpaa.\n\nJa niin tuli ajatelluksi, että jos olisi ottaa palvelija ja apulainen,\nniin saisi alkaa entistä ammattiansa taas, käydä taloissa ompelemassa,\nenemmän sillä saisi kuin taloutta ja lasta hoitamalla kotona. Pappa\nsuostui siihen. Ja rouva Lettunen meni rouva Hottisen luo vielä asiasta\nneuvottelemaan.\n\n\"Elähän ota luoksesi vierasta naista tarpeettomasti\", varoitti rouva\nHottinen. \"Ole vain yksin jos voit olla ilman.\"\n\n\"Ja miksi en ottaisi?\"\n\n\"Mitä ne nykyaikaiset naiset, on nähty! Moni on menettänyt miehensä,\nkun on ottanut parhaan ystävättären luoksensa. Kun vaimo tekee\naskareitaan, kokeilee ystävätär omalla tavallaan. Ennenkuin vaimo\nhuomaakaan tahi miesparka ymmärtää kavahtaa, on mies kietoutunut\nverkkoon ja on vannonut tiespä mitä tuolle toiselle. Ainakin, ettei\nvaimostaan välitä, oli onneton sattuma koko naiminen, no, sehän on\nselvää, ettei välitä, kuka se vaimostaan välittäisi, viisas. No, niin\nsitä sitten virta tätä pariskuntaa erilleen vie. Vieras nainen on\nkavalin kaikista maan päällä.\"\n\n\"Elä, minä otan palvelijattaren, enkä ystävätärtä. Jos mies on\nkunniallinen, ei ole pelkoa. Kunnia se on Lettusen ainoa hyvä puoli.\nJos onkin köyhä, on toki kunnian mies, mitenkäs muuten.\"\n\n\"Kunnia, se on koru, joka ei monen rintaa täällä koristakaan.\"\n\n\"Lettusen rintaa se vain koristaa.\"\n\n\"Hyvä on. Muista kuitenkin minun sanoneeni. Ja katso vain, ettei turha\nahneus sinua pois paratiisistasi aja.\"\n\n\"Jos on paratiisin pääkäytävällä taulukko, jossa seisoo yksi sana:\nsiveys, niin mitä, ähää!\"\n\n\"Elämä ja siveys -- ei noita liene ajateltu yhtiökumppaneiksi. Sillä\npaljon täällä vain ollaan ja toimeen vain tullaan eikä sellaista sanaa\ntunnetakaan. Jos on viekas ja viisas, hyvä tulee. Elämä on ovela,\nostapas siltä annoksesi, niin tiedät.\"\n\n\"Enpä puijaakaan sitä enkä osta väärällä setelillä, olen ennen ilman.\"\n\n\"Laskettele vain syvintä ja aukeinta, hyvä tulee.\"\n\n\"Niin siveyden merelläkö?\"\n\n\"Karinsa ne on sielläkin.\"\n\n\"Kukapa ne tietää?\"\n\n\"Tämäkin maalarin rouva.\"\n\n\"Ettäkö maalari on parempi kuin suutari?\"\n\n\"Maalari -- ei se lestiä käteensä ottaisi!\"\n\n\"Ei ammatti miestä alenna eikä rouvaa ylennä.\"\n\n\"Eei.\"\n\n\"Eei. Vaan kadehditko sinä minua?\"\n\n\"Minä? Sinua! Een. Sinähän olet vain suutarin rouva. Ihmettelen vain,\nmistä sinä noita siveyksiä ja muita herrassanoja keksit. Eivät ne ole\nmeitä varten.\"\n\n\"Minä en olekaan -- palvelustyttö.\"\n\n\"Ähää. Kahvi kuohuu, se on sen merkki, että lopetetaan jo, muuten\nmeistä ei ole yhdessä kahvinjuojiksi.\"\n\n\"Ha-ha-haa, se osaa.\"\n\nHe leppyivät ja ryyppäsivät kahvit yhdessä. Eikä rouva Lettunen\nymmärtänyt rouva Hottista. He nyt olivat niin eri sivistyskantaakin.\nKadehtia se heitä vain taisi.\n\nJa niin kyseli rouva Lettunen kotipuolestansa palvelijaa, itsellensä.\nOman puolen ihmiset ne olivat aina luotettavia, sen ainakin tiesi. Hän\nsai sieltä sen Hilta Hempukan. Sehän nyt oli kerrassaan sopiva heille,\nherttainen ja iloinen, aina se nauroi eikä vastustanut missään.\nSellainenhan palvelijan piti olla, niin ei ristiriitoja tullut.\n\nJa he olivat kaikin puolin tyytyväisiä ja onnellisia. Rouva Lettunen\nalkoi käydä taloissa ompelemassa. Hän kuvitteli, että kun he olivat\nsäästäneet jonkun aikaa, muuttaisivat he keskikaupungille, laittaisivat\noikean jalkineliikkeen, sellaisen paremmanpuoleisen korjauspajan. Eikä\nLettunen olisikaan sitten enää mikään rajasuutari, vaan tavallaan\ntehtailija. Niin näkisivät Hottiset, minkälaisten väkien kanssa he\nolivat saaneet asua samassa pihassa. Aina Lettunen Hottiselle vertoja\nveti. Eipä hän ollut huono suutari nytkään, luotettava työmies toki.\nSiksi oli hän hänet nainutkin. Sillä ei rakkaus yksin, vaan rakkaus ja\nmiehen työ, ne naiselle turvan takaisivat. Sen hän sanoi papallekin. Ne\nkaksi peruskiveä kun oli, hyvä tuli. Yksi ei riitä. Ja molemmat heillä\noli. Siksipä hän rakastikin Lettusta niin, että eipä paljon ketään. Ja\nLettunen rakasti häntä niin, etteipä valehtelijaksi tullutkaan, kun oli\npapille luvannut rakastaa mammaa, ei vain myötä-, mutta myös\nvastamäessä. Hän ei ollut siiloin edes tiennyt, rakastiko hän edes\ntasaisellakaan tiellä, saati mäkipaikoissa, mutta nyt, mikä auttoi,\nrakasta pois, sillä mamma oli niitä parhaita mammoja, mitä olla\nsaattoi, ja elämä meni kuin rasvattu vain, ja rahaa tuli enemmän kuin\nennen poikamiehenä, ja vaikka kolme, neljä oli syömässä, aina riitti ja\nylitse jäi.\n\nSehän oli sitä onnen ylenpalttisuutta.\n\nMutta tässä ollaankin uuden ajan ihmisiä, sanoi rouva Lettunen. Nainen\nvoi hyödyttää pesää melkein yhtä paljon kuin mieskin, jos valistunut\nnainen sattuu. Eikä hän ollut mennytkään naimisiin vain myydäkseen\nitseään ja kaupitakseen rakkauttaan. Hän oli työvoima, vastuunalainen\nsolu suuressa yhteiskuntaruumiissa. Sillä joskin rakastaa ja\nrakkauttansa tarjoaa, ei sillä vielä leipäänsä koko iäkseen ansaitse\nsivistynyt. Eikä hän alentunut ammatti-ihmiseksi sillä alalla. Naitu\nnainen ei saanut siksi tulla. Se oli alhainen käsityskanta, raakojen\naikojen tapa, sekä naisolentoa syvästi loukkaava ajatus. Vapaa ja\ntäysiarvoinen ihminen tahtoo nainen olla ja vapaa olkoon hänen\nliittonsa miehen kanssa. Niin hän sanoi. Miehellä ei ollut mitään sitä\nvastaan. Hyvältähän se kuulosti. Oli hauskaa kuulla kotona noita\nsivistyneitä sanoja, joita vain yhdistyksessä muuten kuuli. Ja hän\nsuostui aina kaikkeen, mitä rouva sanoi. Hänellä oli sitten hyväpäinen\nrouva ja itsenäinen kuin katajapiiska. Ihan se ihastelemaan pani.\n\n\"Mistä sinä kaikki nuo tiedot saatkin\", kysyi mies.\n\n\"Minulla on niin kulmikas pää ja ajatusta joka nurkka täynnä. Aina minä\najattelen ja ladon ajatusta: kuin halkoja halkopinoon vain, niistä minä\nkaikki lait laadin\", sanoi rouva.\n\n\"Niin sitä pitää. Se onkin sitten hyvä.\"\n\n\"Annapas maailman laittaa lait itsellesi, kaula poikki, ei se vähempään\ntyydy, köyhän suhteen ainakaan. Mutta me olemme kohoavaa sivistyskantaa\nja maailman valtaus kangastaa mielessä.\"\n\n\"Eipä vähä.\"\n\n\"Jaa-a. Ei siksi, että maailma olisi suuri ja makea, tahi otettavan\narvoinen, mutta suotta vain. Sanotaan suutarin rouva, kuka sanoo, eikö\nse presidentin rouvan mamma olla voisi!\"\n\n\"Ha-ha-haa, yhä ihmeempää kuuluu. Mamma, mamma, ai-ai sitä\nhaaveilijaa!\"\n\n\"Haaveissa tapahtuu pahempaakin -- ei siellä menestys mitään maksa.\"\n\nNiin kului muutama viikko suopeitten tähtien suojassa.\n\nSattui sitten eräänä sunnuntaina, että herrasväki Hottiset olivat\nkallistaneet lasia tavallista enemmän ja että rouva Hottinen jäi\nportaille yöksi makaamaan eikä ollut, kuka olisi oven yöksi sulkenut.\nSe rouva Lettusta suututti. Että rouva Hottinen unohti siinä määrin\nnaisellisen arvonsa. Rouva Lettunen ei vastannut koko viikolla hänen\nhyvään huomeneensa, vaan nyrpisti nenäänsä halveksien ja käänsi päänsä\npois.\n\n\"Sivistymätön kana\", ajatteli rouva Hottinen. Ja kun Hilta tuli\nseuraavana sunnuntai-iltana heidän puolellensa, sanoi rouva Hottinen:\n\n\"Onpa sinulla nyrppänenä rouva. Päreitäkö se on koko viikon niellyt,\nkun se noin kuiva on.\"\n\n\"Ha-ha-haa. Mille on annettu minkinlainen emäntä.\"\n\n\"Mies taitaa aina vain olla pintehissä kuin Niiranen paholaisen\nhiilihangossa.\"\n\n\"Ha-ha-haa.\"\n\n\"Jos minä olisin mies, en minä tuollaista päreennielijää palveleisi.\nOlisi siinä miestä paremmallekin.\"\n\n\"Olisi siinä, ha-ha-haa.\"\n\n\"Otapas sinä, Hilta, narraa suotta sitä rouvaa. Ole ihastelevinasi sitä\nmiestä. Katsotaan, minkä suhinan se antaa.\"\n\n\"Ha-ha-haa. En toki toisen miestä. Jos täältä saisi omankin.\"\n\n\"Elä. Joko sinä miestä täältä?\"\n\n\"Mutta mitäs varten minä muuten olisin tänne tullut.\"\n\n\"No, elä?\"\n\n\"Olisi niitä maallakin ollut oksan ottavia, mutta ei ollut kuusen\nkaatavia. Jos tuo onnistuisi paremmin täällä.\"\n\n\"Onnistuu se, jos et ole turhan tarkka.\"\n\n\"Miksipä sitä tarkka näin maalainen, ha-ha-haa.\"\n\n\"Narraa vain viattomasti, ei se Lettunen siitä kulu.\"\n\n\"Ei, ehei.\"\n\nNe sanat pesivät Hiltan sydämeen, joka oli köykäinen ja avoin kuin\nporsaan kaukalo. Sillä erittäin pulskaksi oli hän jo ennestään Lettusen\nhavainnut. Ja erittäin pulskaksi oli Lettunen myös hänet havainnut ja\nsen jo kahdenkesken sanonutkin.\n\n\"Ei niitä tuollaisia pulskia ja ihanaverisiä naisia joka puun oksalla\nistukaan\", oli hän sanonut. \"Ei niitä ole enää muualla kuin siellä\nsydänmaan kätköissä. Täällä ne ovat naiset ihan happamia ja\nrypistyneitä ja sitten niin nuukia että ihan hävettää.\"\n\n\"Elkää nyt, mestari\", oli hän sanonut.\n\n\"Ihan totta. Vaan jos istut kerta tuohon polvelleni, niin tunnustelen,\nmontako kiloa se oikea nainen painaa.\"\n\n\"Mahtaisiko näin köykäinen paljonkaan painaa kaupunkilaisten polvilla,\nha-ha-haa.\"\n\n\"Mitataan nyt.\"\n\nJa Lettunen oli tarttunut hänen käteensä vaan hän oli nauranut ja\njuossut pois.\n\nNiin että jos häntä halutti, ei sitä kukaan näkisi eikä ymmärtäisi, kun\nei anna nähdä eikä ymmärtää. Kyllä hän ne asiat tiesi. Mutta hän ei\ntahtonut antaa narrata itseänsä ilmaiseksi. Ja miten siitä maksun sai,\nkun mies oli naimisissa. Piti toki katsastaa, maksaisiko se vaivan. Jos\nvaikka vahingoittaisi vain. Oli tuo rouva niin kova periaatteen ihminen\nvielä, että ihmetytti, menettäisikö paikkansa, jos se vihiä sellaisesta\nsaisi.\n\nJa toisekseen, mahtaisiko maailma sijoiltaan kääntyä, jos purtensa\nmyötätuuleen laskee. Niinpä tuo sydäntä hypitytti, kun hän Lettusen\nohitse kulki. Lettunen kesytti häntä salaa katseellaan ja kutsui\nluoksensa. Ei tietänyt se hyvää. Noita tuollaisia kuin periaatteita,\nkun ei ollenkaan ymmärtänyt.\n\nTaisi se nyt lähteä menemään huuhan jäljille. Meni, hulluun suuntaan se\nnyt meni. Se kun aina ajatuksissa tuo Lettunen pyöri. Ja tuli siihen\nsitten se yksi, se -- rakkaus, joka vasta mestari on. Sen tahtipuikon\njälkeen kun tanssii, niin se sitten vasta polkkaa on.\n\nJa sitä tanssia he nyt tanssivat. Ja eipä aikaakaan, niin Lettunen\nkutsui häntä omaksi pullukakseen, ja hän kutsui Lettusta omaksi\npörhykäksensä, sillä joskuspa, kun Lettunen istui suutarin rummullansa,\nkenkä polvien välissä, tempasi Hilta kengän, istuutui lapsen kanssa\nLettusen syliin, asetti kengän omien polviensa väliin, ja siinä piti\nLettusen nakutella sitä. Ja hän pörrytteli Lettusen tukkaa ja Lettunen\nnauroi ja lapsi nauroi ja Hilta nauroi.\n\n\"Onpa onni, ettei tuo lapsi osaa puhua\", sanoi Lettunen, \"jo tässä\noltaisiin helisemässä\".\n\n\"Kullan murunen, elä viitsi opetellakaan puhumaan, enkelini.\"\n\n\"Suojelusenkelisi!\"\n\n\"Ha-ha-haa.\"\n\n\"Enkelin suojatit. Ha-ha-haa.\"\n\n\"Mutta mikä meidät lopulta perinee\", kysyi Hilta.\n\n\"Mikä muu kuin yhteinen leipäkannikka, jos ei tämä tunteitten\nylenpalttisuus ala lakata ahdistamasta. Eikö se rouva epäile?\"\n\n\"Ei se epäile.\"\n\n\"Ole vain kuuliainen rouvalle, niin ei se huomaa, eikä uskalla\nepäilläkään.\"\n\n\"Minä kysyin eilen rouvalta, onko rouva minuun tyytyväinen, vai onko jo\nsyytä valittaa?\"\n\n\"Ha-ha-haa. Ja mitä hän sanoi?\"\n\n\"Hän sanoi, että hän on sitten tyytyväinen. Että parempaa hän ei\ntarvitsekaan.\"\n\n\"Ha-ha-haa.\"\n\n\"Että 'oli ihan onni, kun Hiltan sain', sanoi.\"\n\n\"Ha-ha-haa! Minun onneni.\"\n\n\"Ja minun onneni ja hänen onnensa.\"\n\nNiin he elivät onnellisina kolmisin saman katon alla. Rouva ei\nhuomannut mitään. Hiltalla oli hauskat päivät, eikä Lettunenkaan\nmoittinut osaansa. Hilta sanoikin, että hän oli oppinut rakastamaan\nLettusta ihan todellisesti, kuin omaa miestänsä. Ja Lettunen sanoi\nsamaa. Heitä jännitti tämä salaisuus, joka heitä ympäröi ja sitoi. Oli\nhauskaa arvuutella, miten se siitä selviäisi.\n\n\"Erolla se nätisti selviäisi\", kehoitti Hilta.\n\n\"Niin se selviäisi, jahka ma kerkiän\", lupasi Lettunen.\n\n\"Rakastathan sinä nyt minua?\"\n\n\"Tottahan, ketäs sitten. Sitähän minä teen tavallakin.\"\n\n\"Etkä rouvaasi --?\"\n\n\"Ee-en, mitä minä siitä, lipposesta.\"\n\n\"Mitenkä sinä sen otit?\"\n\n\"Kun pappi sen minulle antoi.\"\n\n\"Antaa se pappi sinulle minutkin, kun anoo.\"\n\n\"Taitaisi antaa.\"\n\n\"Onko sinussa miestä vain anomaan?\"\n\n\"Miestä? Miestähän minussa toki on. Johan aina olen ollut sanani\nkokoinen. Sinut minä otan. Enkä paljon petä.\"\n\nVoihan hänelle sanansakin pitää, ajatteli Lettunen. Sillä eipä\nollutkaan mikään mitätön ihminen tämä Hilta. Hän oli niitä\nkonstikkaimpia, mitä Lettunen oli nähnyt. Kosketa häneen vain\npikkusormellasi, niin on kuin sähkövirtaa olisit koskettanut, sellaisen\nvoiman siitä sai. Ja miten sirosti se elämän otti, ei siinä huokailtu\neikä päätä kallisteltu. Eikö liene ollut vain ihan oikeimmassa kaikessa\ntämä Hilta, vaikkei se ajatellut paljon mitään, kääntelehti vain\nlaiskana kuin tuo emäsika tiepuolessa kuumalla paisteella. Ja sikaa se\nmuistutti niin ihmeesti, vaikka kaunis oli, niitä komeimpia\nnaisihmiseksi. Mikähän manan mahti siinä asusti naisessa tuollaisessa,\njoka teki mitä tahtoi, otti kenen tahtoi, miellytti ketä tahtoi\nvälittämättä mistään. Vähällä piti, ettei Lettunen ajatellut\nkärsineensä suurta vääryyttä, kun oli ollut niin kauan uskollinen\nentisessä avioliitossaan. Erehdys se oli ollut.\n\n\"Jos olisi tiennyt, että tuo noin myttyyn meni, olisihan tuon saanut\nolla tekemättäkin\", sanoi hän Hiltalle.\n\n\"Saapihan sen tekemättömäksi, jos tahtoo\", sanoi Hilta. \"Ottaa eron.\"\n\n\"Mitä hän siitä itse sanoisi? Jos suuttuu hyvinkin.\"\n\n\"Minä pidän kuitenkin omani.\"\n\n\"Pidä sinä vain.\"\n\n\"Ja mitäs sinä?\"\n\n\"Minä pidän kanssa omani. Mikä meidän on näin ollessa. Tämähän mukavaa\nvasta onkin. Ei olla pikkumaisia.\"\n\n\"Eikä olla.\"\n\n\"Kyllä se siitä selviää aikanaan. Suotta tässä myrskyä nostatella.\"\n\n\"Selviää kai se. Pahemmatkin pulmat ovat maailmassa selvinneet\",\nmyönteli Hilta.\n\nJa selvisihän se.\n\nRouva Lettunen alkoi tuntea ilmassa jotakin outoa. Hilta katsoi väliin\nLettusta liian rohkeasti. Lettunen vältti hänen katsettansa ja sen\nsilmät luppasivat niin viekkaan näköisinä rouva Lettusesta. Niin alkoi\nhän salaa tarkastaa heitä. Ja peliähän siinä oli, se oli selvää. Viisas\nei epäilekään, ellei ole mahdollisuuksia, päätteli hän. Ja hän epäili\nja hän oli varma. Hän odotti vain, että voisi sen todistaa itsellensä.\nHän oli tuskaisa ja kiukkuisa, mutta ei voinut puhua kenellekään\nmitään.\n\nEräänä lauantaina järjesti hän niin, että hän pääsi työstänsä tuntia\nennen kuin tavallisesti. Hän livahti salaa kyökin ikkunan taakse ja\nkatsoi sisään. Hän näki, että Hilta kohosi Lettusen sylistä, kun\nhuomasi ikkunassa varjon. Niinpä se selvästi oli. Muuta ei\ntarvittukaan.\n\nHe olivat äänettömiä molemmat, kun hän tuli sisään.\n\n\"Kiirepä Hiltalle nyt tuli\", sanoi hän.\n\n\"Mitä, näitköhän sinä nyt unta\", sanoi Lettunen.\n\n\"Näin sitä unta, jota en olisi luullut tarvitsevani nähdä\", sanoi hän\nkiukusta vapisten. \"Näin teidät sylityksin.\"\n\n\"Meidätkö, ehei, taisitpa nyt erehtyä\", sanoi Lettunen. \"Onpa näkösi\ntosiaan huonontunut. Pitää hankkiaksesi silmälasit.\"\n\n\"Näkeepä näillä tarpeeksi ja liikaa ilmankin. Mitähän sitten näkisikään\nsilmälaseilla.\"\n\n\"Mitäs tyhjää kiellät, Lettunen\", sanoi Hilta. \"Asia on, niinkuin tämä\nnainen sanoo. Sylitysten oltiin. Ja miksi niin oltiin? Siksi, että me\nolemme rakastuneita.\"\n\n\"Niin yksinkertainen asia vain.\"\n\n\"Niin yksinkertainen asia vain\", sanoi Hilta.\n\n\"Vai rakastuneita, ähää?\"\n\n\"Niin ollaan ja kovasti ollaankin\", kehui Hilta.\n\n\"Sittenhän sille ei mitään mahda.\"\n\n\"Ei sille nyt mitään mahda. Jos on rakkaus, on hyvin siveellistä\nrakastaa, jos sitä ei ole, ei ole siveellistä rakastaa, rouva itse sen\nsanoi.\"\n\n\"Ähää. Ja vihkiminen, mihinkä se joutuu?\"\n\n\"Onhan pappi teidät vihkinyt. Sehän vihkii tarkemmin asiaa\najattelematta, tietääkös se, kenen kenelle antaa. Vaan kuuluipa tuo\nsanoneen, kertoi tämä Lettunen, että rakkaus on ylin kaikista. Se\nliiton solmiaa ja se sen pyhittää. Jos se kutinsa pitää, niin meidän\nliittomme se toki vahvistaa niin että ropsahtaa, sillä jos mikä, niin\nrakkaus tässä ylimmällä oksalla kiikkuu. Minäpä menen puhumaan sille,\nmitenkä meille kävi.\"\n\n\"Ole hiljaa nyt\", kielsi Lettunen.\n\n\"Ei, kerros vielä, kerros vielä. Antaa tulla vain\", huusi rouva\nLettunen.\n\n\"Sanoi Lettunen itse, että rouva ei ole mitään minuun verraten. Niin\nsaa nyt ottaa paremman, jos tahtoo.\"\n\n\"Ottakoon, ottakoon!\"\n\n\"Se kertoi erehtyneensä ensi kerralla, tottumaton kun oli ottopuuhiin.\"\n\n\"Eihän nyt erehdy!\"\n\n\"Nyt se sanoi tietävänsä, mitä rakkaus on!\"\n\n\"Senkin -- lesti!\"\n\n\"Mitä varten rouva häntä lestiksi sanoo, minun miestäni ei saa\nhaukkua!\"\n\n\"Lesti, lesti! Ja montako rouvaa sinulla on ollut, Lettunen?\"\n\n\"Niin rouvaako? Montakos niitä? Tämä oli vasta toinen.\"\n\n\"Ja sinä tunnustat?\"\n\n\"Mikäs tässä auttaa. Tämä on numero toinen.\"\n\n\"Ja ilkiät?\"\n\n\"Kun kieltää ei voi. Minkäs tässä taitaa, syntisparka. Luuletkos\nminulla tässä hauskan olevan!\"\n\n\"Senkin -- pikipallo!\"\n\n\"Minun miestäni ei saakaan haukkua\", sanoi Hilta. \"Minä kun selitän\npapille, että se entinen rouva kun haukkuikin sitä päivät pitkät\npikipalloksi ja lestiksi ja jos miksi.\"\n\n\"Et tarvitse selittää. Saat sen hyveliinisi pitää, saat, minun\npuolestani!\"\n\n\"Ihanko totta, rouva?\"\n\n\"Totta, totta -- toinen rouva!\"\n\n\"Mutta mamma, elähän suutu\", kieloitteli Lettunen.\n\n\"Vai elä suutu!\"\n\n\"Joka miehensä jättää yksin kotiin, se hänestä jääköön\", sanoi\nLettunen.\n\n\"Maailman mammona on silloin makiampi kuin koti ja mies\", perusteli\nHilta.\n\n\"Ähää!\"\n\n\"Enkä minä olisi ryhtynytkään huonoihin kauppoihin, mutta kun Lettunen\nlupasi ottaa minut ja panna rouvan pois viralta.\"\n\n\"Hilta\", varoitti Lettunen.\n\n\"Kun lie luvannut, lupansa pitäköön!\"\n\n\"Eihän se ollut mitään vakavampaa\", koetti Lettunen peräytyä.\n\n\"Naida sinä lupasit\", sanoi Hilta. \"Elä sinä, Lettunen, nyt vikuroi.\nNythän tässä on se tilaisuus, jota olet odottanut. Ja voithan vielä\nvalita, jos ostat minut irti.\"\n\n\"Enkä valitse enkä osta! Pahus!\"\n\n\"Ei tarvitse valita\", huusi rouva. \"Minä se tässä talossa vielä\nmäärään. En ole Lettusen valittavissa enää. Pois lähden. Pois lakaiskaa\nminun jälkeni, pois!\"\n\n\"Mutta mamma, rouvani\", hätääntyi Lettunen.\n\n\"Vaiti, Lettunen\", sanoi Hilta.\n\n\"Mamma, Hiltahan ei ole minulle mitään -- periaatteellisesti.\"\n\n\"Onhan käytännöllisesti!\"\n\n\"Lettunen, eihän sinun enää tarvitse pelätä rouvaasi, entistä rouvaasi.\n-- Hänhän kerää jo tavaroitaan, näethän\", sanoi Hilta.\n\n\"Et tarvitse pelätä. Pelkää vain toista rouvaasi.\"\n\n\"Minä en olekaan mikään hirviö.\"\n\n\"Et, käärme vain.\"\n\n\"Lettus-kulta, kuuletko sitä\", sanoi Hilta.\n\n\"Anna sen olla\", sanoi Lettunen.\n\nRouva oli mennyt kamariin ja paiskannut oven kiinni. Hän alkoi pakata\nsiellä tavaroitaan kokoon lähteäkseen heti pois. Hän ei voinut enää\njäädä tänne.\n\nMiten kurjasti nyt oli käynyt. Tämä hänen Lettus-parkansa, joka oli\nhänestä ollut varma kuin majakka, osoitti nyt tuollaisia taipumuksia.\nVoipa kurjuutta kuitenkin. Eipä hän ollut tuntenut häntä lainkaan.\nHänen itserakkauttaan loukkasi vielä se, että se oli vain piika-Hilta,\njoka hänet laudalta löi. Sehän se velloi ja käänsi kaikki tunteet hänen\nrinnassansa, niin että siellä oli kuin kuhiseva käärmeenpesä. Ja tätä\nmaailmaa, tätä kavalaa, oli hän rakastanut ihanteellisella rakkaudella,\nensiluokkaisella ihan. Olipa hän ollut narri. Se olikin tuo Hottiska\nollut oikeassa. Näkyipä hän asiat tietävän. Vaikka millä hinnalla olisi\nhän ostanut entisen onnensa takaisin. Ei niin, että hän entistä\nvalhetta kaipasi, vaan niin, että se todellisuudessa olisi ollut\nsellaista, joksi hän sen ennen tätä syntiinlankeemusta luuli.\n\nEttä mies rakasti häntä ja hän rakasti miestä. Mies oli mitätön,\nsuutari, Lettunen vain, ja hän, mikäs hän oli, sisukas vaimo. Mutta\nhäiriytymätön elämä rakkaudessa, se oli paratiisin elämää se!\n\nJa nyt oli hänet syösty sieltä alas, alimpaan, -- ah! Mitä tuskia hän\ntunsi. Hän halusi kostaa. Mutta hänen kostonsa oli voimatonta, eikä se\nheihin ylettynyt. Se lisäisi vain heidän onneaan ja he nauraisivat\nhänelle. Hän toivoi, että Lettunen alkaisi juoda ja joutuisi rappiolle.\nJa että Hilta pettäisi hänet ja hän saisi tuntea tätä samaa tuskaa. Ja\nsitten Lettunen kaipaisi häntä, vaan hän kulkisi ohi silmää\nräpäyttämättä ylväänä kuin Pohjantähti. Ja Hiltan, tuon salamanterin,\ntuomitsi hän alimpaan maanosaan, sinne missä kattilat kaikki kiehuivat\nja ikuinen porina kävi. Mutta vaikka hän mitä julmia ajatteli, eivät\najatukset viilentäneet hänen rintansa polttoa. Ja itsekin tunsi hän\nolevansa syvällä, syvällä, siellä syvimmässä maanosassa, jossa pahat\najatukset kuin tyydyttämättömät liekit nuoleksivat hänen sydäntänsä.\nTyydyttämätön kaipaus pahaan, ikuiseen pahaan! Sillä mitään hyvää ei\nollut missään, ei hänessä eikä muissa, ei koko maailmassa, se oli\nvalhetta vain, petosta ja erhettä kaikki! Vaatipa petollisuutta ja\noveluutta tämä elämä, muita aseita ei tarvittukaan! Sehän se häntä\nloukkasi, haavoitti ja satutti! Sehän se aivan myrskyaallot rinnassa\nnostatti. Ei tarvittu sankaruutta, ei kieltäymystä! Ei taistella täällä\nvoinut! Petollisuutta ja oveluutta! Hänestä tuntui, kuin kahleet olisi\nlyöty raivoavan ja haavoitetun pedon käpäliin, joka oikeuttaan ja\noloaan puolsi. Hän kuuli etuhuoneessa kuiskailtavan. Kuiskailkoot. Mitä\nse häneen enää kuului. Hän jättää taistelutantereen.\n\n\"Taitaa se lähteä pois, kokoo tavaroitaan\", sanoi Hilta Lettuselle.\n\n\"Ihmekös tuo. Sehän suuttui. Sinä olit suurenmoinen, ha-haa!\"\n\n\"Pahempaakin. Minähän teen mitä ikinä, saadakseni oikeutta itselleni.\"\n\n\"Se on oikein se.\"\n\n\"Mitä sinä noin mietit?\"\n\n\"Taisi kuitenkin tulla tehdyksi tuhmuus\", sanoi Lettunen huolissaan\ntaas.\n\n\"Vieläkös, tällaistahan maailmassa paljon tapahtuu. Maailmaa näin\nmuodostellaan ja parannellaan.\"\n\n\"Pakkoko sitä olisi parantaa. Hyvähän se oli.\"\n\n\"Pakko kai se nyt on parantaa. Ja mikä meidän on tänne jäädessä. Hyvä\nsiitä tulee.\"\n\n\"Taitaa tulla.\"\n\n\"Ei hätää mitään.\"\n\n\"Taitaapa niin olla.\" Sillä mikäs hänellä oli oikeastaan hätänä,\nLettusella. Jos toinen rouva läksi, jäi toinen jäljelle toki.\nOikeastaan se oli etuisuus ja vapautus hänelle. Kyllä tämä Hilta\nsentään oli sopivampi näin suutarismiehelle. Ensikseen niin kaunis ja\npulski, toisekseen ilman sivistystä ja muita periaatteita. Nehän olivat\netuja, joita ei edes rahalla saanut. Sillä minne pani nainenkaan\nsivistyksensä, jos oli sitä kerännyt, mukana se piti vain pitää ja\nkovasti siitä vain haittaa oli. Noin niinkuin vapauden suhteen etenkin.\nEhkäpä hänkin sai nyt olla vielä miesten mukana, vaikkapa tuon\nHottisen, ja ottaa pienet virkistysryypyt työn lomassa, kun hallitus\nmuuttui. Miksipä sitten estämään eroavaa hallitusta. Jos rouva haluaa\nmennä lapsineen pois, menköön toki. Tottapahan tietää, mitä tekee. Ja\nminkäs sille pippuripussille taitaa.\n\nJa niin sai rouva Lettunen pakata tavaransa kenenkään estämättä. Hän\nkääri vaatteensa nyyttiin ja otti lapsen käsivarrellensa.\n\nKeittiössä oli Hilta kaatanut vehnätaikinan pytystä leipomapöydälle,\nleikkasi siitä kappaleen ja alkoi hieroa sitä. Rouva näki hänen\nasettaneen ruokapöydälle vain kaksi lautasta, itselleen ja isännälle,\nasettaneen siihen voita, leipää, piimää, sekä leikkaamatta sen suuren\nja pitkän makkaran, jonka hän oli tullessaan tuonut pyhän varaksi. Se\nraivostutti häntä. Tempaanko pois tuon makkaran, vai mitä? Puolen\nmetrin makkara! Ja ei kuin leikkaamatta pöytään! Mutta sitten ajatus,\nkauhea ja kurkkua kuristava törmäsi kuin peto hänen kimppuunsa ja oli\ntukahduttaa hänet, niin se voimat vei. Yhtäkkiä se kauhea totuus, ettei\nhän saanutkaan enää koskaan, ei koskaan, istuutua tuohon pöytään kuin\nomaansa, selvisi hänelle! He söivät nyt kahden, nuo! Makkarankin! Ja se\noli hänen. Tuo mies, joka oli hänen! Ja tuo nainen, joka oli vain\nvieras ja palvelija. Ja tässä kodissa, joka oli hänen. Hän jätti kaikki\nheille. Mutta hänhän oli hullu. Nythän tämä vasta sekaisin olikin.\n\nSuru, todellinen ja suuri kuin rannaton meri, avautui hänen eteensä ja\nnäytti ylipääsemättömältä. Menettää kaikki omansa! Olisi tehnyt mieli\nitkeä, sydänalassa alkoi aallehtia niin. Mutta ei, hän ei saanut\nvuodattaa kyyneliä heidän nähtensä, sitä he eivät ansainneet, ja se\nolisi tehnyt heille vain hyvää.\n\nMutta jonkunlainen pieni toivo, saada jälleen sovinto, pilkahti\nmielessä, ja nöyrtyneenä, ääni tummana väristen, sanoi hän Lettuselle:\n\n\"Kuinka syvästi sinä olet haavoittanut minun sydäntäni, Lettunen. Jospa\ntietäisit minun rintani tuskaisat tunteet.\"\n\n\"Sepä nyt sattui ikävästi\", paheksui Lettunen jo.\n\n\"Enkö ollut puhdas puoliso? Ja mikä minä nyt olen?\"\n\n\"Jotta juu, puhdas, puhdas mikä puhdas, tuota, tarkoitan, että jotta,\ntulipa tässä nyt tehdyksi tekoset, tuli.\"\n\n\"Mehän olimme niin onnellisiakin, emmekö olleet?\"\n\n\"Joo, hyvinkin, eritoten onnellisia, ei siitä puutetta, onnesta,\ntarkoitan. Mutta mitähän jos -- jos kadut, kun lähdet kiertämään\nmaailmaa ehdoin tahdoin?\"\n\n\"Minua on loukattu.\"\n\n\"Onhan sinua loukattu. Mutta onhan tässä niin sanoakseni koti.\"\n\n\"Mutta miehen pitää olla kunnian mies.\"\n\n\"Niinhän pitäisi, se on oikein se. Mutta mistä sen kunnian miehen\nnykyään ottaa\", kysyi Lettunen. \"Taitavat olla sukupuuttoon kuolleita,\nniinpä minä olen kuullut\", arveli hän.\n\n\"Mies antaa naiselle paljon\", sanoi rouva jo tyyntyneempänä ja sovintoa\njo toivoen, \"kun antaa naiselle kodin. Mutta nainen antaa miehelle\nkaikki, kaikki, kuin elämästä ja kuolemasta irti on ja saa. Että\nhänellä ei ole enempää kuin kaikki, kaikki, ei ole hänen vallassansa.\"\nJa hän toivoi nyt että asia selviäisi ja Lettunen näkisi eron hänen ja\ntuon toisen välillä ja ymmärtäisi vihdoinkin, kuka heistä kukin oli.\n\nMutta mitäs vielä, ymmärsikö se. Ei se ollut niinä miehinäänkään taas,\nraapi vain korvallistaan, niin hän teki silloin, kun mietti kovasti ja\noli epävarma. Ja epävarma hän nyt oli. Hän tunsi, että rouva tahtoi\nsovintoa, ja hän olisi sopinut, mutta kun tuossa seisoi tuo Hilta ja\nlykkäsi tuota taikinaa niin. Ja sillekin oli tullut luvanneeksi jos\njotakin.\n\n\"Joo, kyllä se niinkin on\", sanoi hän vain, ja rouva ymmärsi, ettei hän\nenää mietikään. Häntä suututti kovasti.\n\n\"Vai niin onnellisia olitte\", sanoi jo Hilta, kun tunsi olevansa voiton\npuolella.\n\n\"Niin olimme\", kivahti rouva, \"kunnes tuli tähän tuo -- käärme!\"\n\n\"Sanotko minua käärmeeksi?\"\n\n\"Käärme, käärme!\"\n\n\"Varo sanojasi!\"\n\n\"Käärme.\"\n\n\"Tahi annapa kun heitän sinut ulos! Kuuntelepa tuota rouvaasi,\nLettunen, kun haukkuu minua.\"\n\n\"Elä nyt, Hilta\", varoitti Lettunen.\n\n\"Saako hän herjata minua, rouvaasi, toista rouvaasi? Enkö ole yhtä hyvä\nkuin hänkin, ehkä jostakusta parempikin.\"\n\n\"Elähän nyt, Hilta\", pyysi Lettunen.\n\n\"Antaa sen käärmeen laulaa\", sanoi rouva. Hän oli saanut täydet\nvoimansa takaisin ja oli taistelunhaluinen taas. \"Laula, laula,\nkielellään se käärmekin laulaa myrkkylaulujaan.\"\n\n\"Milläs se kuiva puupölkky laulaa? Lastulla se laulaa. Ei se laulu\nmiehelle kelpaa, kuivalta kuulostaa.\"\n\n\"Ähää!\"\n\n\"Kun pysyy naisena, sanoi entinen miehesi, muuta ei tarvitse onneen.\"\n\n\"Huonona naisena.\"\n\n\"Mutta huono se ottaa, kenen haluaa.\"\n\n\"Aviovaimolta.\"\n\n\"Aviomieheksi!\"\n\n\"Haa!\"\n\n\"Eikä sillä saa olla silmiä päässä, joka sinuakin rakastaa, ja pää\nsillä pitää olla paperista vain, että lakipykälät siinä pysyy. Eihän\nsitä oikea mies siedä. Minun mieheni, sinun miehesi, sinuun kyllästyi!\"\n\n\"Kyllästyköön. Lettunen, mitä se ymmärtää! Suutari! Mikä on suutari?\nLestinnakuttaja, nahkan nipertäjä, narri mieheksi!\"\n\nNyt olivat kaikki sovinnon mahdollisuudet menneet, välähti rouvan\npäässä. Mutta hän ei siitä välittänyt enää.\n\n\"Häpeä, joutuakin tuollaisen kanssa naimisiin, häpeä!\"\n\n\"Hyvä mies, hyvä mies, kyllä ottaisit vieläkin\", sanoi Hilta.\n\n\"Naiset, elkää taas, hyvät naiset\", pyyteli Lettunen ja ojensi jo\nhätääntyneenä käsiänsä molemmille, mutta turhaan. -- Ei auttanut\nmikään. Hän pujahti ovesta ulos.\n\n\"Helpompi on kamelin tulla neulansilmän läpi kuin sinun tulla enää\nsuutarinkaan rouvaksi\", virkkoi Hilta.\n\n\"Käärme!\"\n\n\"Senkin -- laintaulu!\"\n\n\"Jos minä luen sinulle vähä lakia!\"\n\n\"Lue!\"\n\nRouva Lettunen laski äkkiä lapsen käsivarreltansa lattialle, tempasi\nmakkaran pöydältä ja alkoi sillä kurittaa Hiltaa. Makkara taittui ja\nkappale lenti lattialle, mutta rouva löi yhä, huohotti, eikä\nkeskeyttänyt tointansa. Silloin Hilta koppasi palan taikinaa ja\ntaputteli sillä rouvan poskea. Rouva kaappasi pöydältä hieromattoman\ntaikinan ja taikinoi sillä Hiltan pään, hiukset ja kasvot kokonaan.\n\nHilta huusi, rouva ähki vain ja lapsi nauroi lattialla ja ojenteli\nkäsiään, hän olisi tahtonut myös taikinaa. Rouva otti lapsen syliinsä\nja nyytin käsivarrelleen ja painui ulos paiskaten oven mennessään\nkiinni.\n\nOven takana etehisessä seisoi Lettunen ja raapi päätänsä, sillä hän\nmietti. Se raivostutti rouvaa, hänen tappeluhalunsa ei ollut talttunut.\nHän pisti lapsen etehisessä olevaan pesuvaatekoriin, tempasi etehisen\nnurkassa olevan vesisankon ja kaatoi sen Lettusen päälle.\n\n\"Ee -- elä veikkonen, kastua -- uu --\"\n\nSitten rouva tempasi lapsen ja nyyttinsä taas ja kuin tuulispää läksi\nhän huvilalta.\n\nSinä päivänä ei hän tullut takaisin eikä huomennakaan vielä. Hän\nasettui kaupungissa uuteen asuntoonsa.\n\nTuli maanantai, silloin päätti hän hakea ompelukoneensa pois.\n\nHän meni ensin rouva Hottista tapaamaan ja kertoi hänelle kaikki.\n\nRouva Hottinen oli jo kuullut erosta ja oli mielessään antanut anteeksi\nrouva Lettuselle hyvänpäiväntekemättömyydet ja kaikki. Sillä hän sääli\nhäntä. Hän asetti heti kahvipannun tulelle, ja ensi kertaa kuin\nsamanarvoiset ja samansäätyiset sisaret he juttelivat nyt.\n\n\"Enkö sanonut sinulle, että elä ota vierasta naista luoksesi, sillähän\nsynnille portit avaat.\"\n\n\"Kuka sitä olisi uskonut omasta miehestä.\"\n\n\"Mies kuin mies. Minäkin kehoitin sitä tyttöä leikilläni narraamaan\nLettusta.\"\n\n\"Kyllä te olette. Sinun ainakaan ei tarvitse pelätä.\"\n\n\"Eipä kai.\"\n\n\"Kun mies ryyppää, saa sen toki itse pitää?\"\n\n\"Voi niinkin olla, voi miten vain. Asui tässä meillä, ennenkuin te\ntähän muutitte, yksi irtolaisnainen, piika, Katri-niminen. Sillä ei\nollut työpaikkaa, kun laiska oli, niin minnepä meni, tänne tuli ja\ntässä asui kuin kotonaan, koska se oli saman puolen ihmisiä, oli minun\nsisareni. Ja eikös vain joutotytön silmistä tämä Hottinen näyttänyt\nperin korealta. Arveli kai liikaa sen minulla olevan. Se sitä\nkatsastamaan. Ja kun sanon, jätä nyt tuo, ei ole ymmärtävinäänkään,\nähää. No, minä ajan tytön pois.\"\n\n\"Elä, missä se nyt on?\"\n\n\"Voi veikkonen. Se keinotteli itselleen rikkaan ja ikälopun lesken,\njonka kuolemaa se nyt odottaa. Mitenkäs muuten.\"\n\n\"Ei ole enää teillä käynyt.\"\n\n\"Ei, ehei. Se kun on rikas. Ei se päivääkään minulle enää sano, kun\nvastaan tulee.\"\n\n\"Elä toki.\"\n\n\"Mitenkäs muuten. Voi olla äkeissään, ja rikkaana saakin olla\näkeissään, kun sen juonet hoksasin. 'Mitä sinä kalastelet toisen\nkalavesillä', sanoin vain. Vaan senkös silmistä suuret vedet tipahti,\nse osasi kaikki konstit, ja se sanoi, ettei hän Hottista huolisi, ei\nvaikka mikä, suotta hän vähä mielisteli, kun on saanut ilmaiseksi tässä\nolla. 'Mutta tuollainen maksutapa, se koituu minun vahingokseni.' Vaan\nse ei ole ymmärtävinään. 'Haepa nyt paikka ja heti', sanon minä. Ja hän\nhaki ja sai ja katosi sen tien.\"\n\n\"Elähän nyt!\"\n\n\"Kun vieras ei ole poikkeus, kun sukusi ei ole poikkeus, kun sisaresi\nei ole poikkeus -- lienetkö itse poikkeus täällä synnin alhokossa. Niin\nse synti kauniina edessäsi houkuttaa ja meidät syrjäpoluille eksyttää.\"\n\n\"Niin surettaa, niin surettaa.\"\n\n\"Mikä sitä yhdellä pienellä sydämellä surrakaan jaksaa.\"\n\n\"Elonvirta -- siinä harhaan soutelee --\"\n\n\"Siinä soutelee, minkä joutelee.\"\n\n\"Mutta siksipä tuo, tuo -- siveys -- sitä minä puollan.\"\n\n\"Puolla sinä, puolla veikkonen, jos ei käy raskaaksi soutaa vastavirtaa\naina. Minä taas usein -- tätä nyt omaa puhuakseni -- ajattelen tuossa\niltasilla kenkiä heittäessäni, vieläköhän monesti saanen tässä talossa\nnäin rauhassa kenkiäni heittää. En minä vähällä Hottisen leivästä\nlähtisi. Koettaisit sinäkin sopia.\"\n\n\"En voi, sehän olisi siveetöntä.\"\n\n\"Ole kuvittelematta.\"\n\n\"Osaanhan minä työtäkin tehdä.\"\n\n\"Mutta mitä on työ? Se on synnin palkka. Miehen kukkaro se on se\nherttaisa päänalunen, jolla kaikki hyvät unet nähdään.\"\n\n\"Ei hän tunnusta minua rouvaksensa enää.\"\n\n\"Lettunen oli sentään mies, enkä minä Hiltalle sellaista lahjaa\nantaisi.\"\n\n\"En minäkään.\"\n\n\"Valtaa tuo pois.\"\n\n\"Kun Lettunen ei rakasta minua enää.\"\n\n\"Mistä sen tietää -- tuollaisen suutarin rakkauden. Ja mitä se oikeassa\npuntarissa painaa! Oikeata rakkautta on enää lauluissa vain!\"\n\n\"Sehän se surettaa.\"\n\n\"Vie suru suolle ja paina turvetta päälle. Pitää pilan pilana.\"\n\n\"Hyvä sanoa.\"\n\n\"Koeta kuitenkin katsastaa, jos voisit kotiisi takaisin tulla.\"\n\nRouva Lettunen lupasi katsastaa. Ja sehän olikin hänen hartain\ntoivomuksensa. Mutta kun hän meni omalle puolelleen ompelukonetta\nperimään, ei kumpikaan herrasväestä vastannut hänen hyvään huomeneensa.\nSe häntä suututti.\n\n\"Kas istuvat tuppisuina kuin lakovarikset\", sanoi hän harmissaan.\n\nEi vastausta.\n\n\"Tulin katsomaan, tällaistako se oikea rakkaus on.\"\n\nEi vastausta.\n\n\"Vai tällaista. Ihan istuvat kuin kaksi lettua lautasella.\"\n\nHerrasväet eivät olleet kuulevinaankaan. Hilta istui keinutuolissa\nmahtavana, kädet ristissä vatsalla ja pyöritteli peukaloitaan. Lettunen\noli könöllään sohvasängyllä, tupakoi rennosti ja pudotteli porot\nlattialle.\n\n\"Elä tuossa lattiaa töhrää, senkin porsas\", sanoi rouva Lettunen,\nunohtaen hetkeksi, ettei hänellä ollutkaan enää komennusvaltaa täällä.\n\nSitten muisti hän sen ja tempasi käsiompelukoneen kainaloonsa ja läksi.\n\nPoissa olivat siis kaikki toiveet siitä, että Lettunen olisi pyytänyt\nhäntä rouvakseen vielä. Kaukana oli nyt se rouvuus.\n\nHän jäi kaupunkiin asumaan ja etsi työtä. Toisiin taloihin oli otettu\nuusia sijaan, joissakin pelättiin häntä, kun hän oli eronnut rouva.\nMutta hän asetti suun säkkiä myöten, ja aika kului, mikä sen olisi\nvoinut pysähdyttääkään ajanrattaan.\n\nHuvilalla vietettiin Hiltan ja Lettusen häät kahteen kertaan, ensin\nepävirallisesti, ja sitten kun asia kypsyi siihen asteeseensa,\nvirallisesti ja komeasti, vihkimisineen ja marjoineen. Hilta oli\nhankkinut pelimannin ja vieraita. Hän oli komea morsian puettuna ja\nputsattuna ja loisti hunnussaan kuin poutapilvi vain. Se Hottista\nihmetytti, että tuota Lettusta oli niin lykästänyt. Hän tanssitti\nmorsianta sulhasen edestä. Ja Hilta se vain nauroi. Hän miellytti\nHottista, ja Hottinen miellytti häntä.\n\nSiinäpä olisikin ollut komea mies, komeampi kuin hänen Lettusensa,\nmestarismies sellainen, joita harvoin tapaa, ajatteli Hilta. Olihan hän\nhänet nähnyt, mutta ei ollut koskaan näin selvänä ja iloisena tavannut.\nKyllä tuollainen oikea mestarismies, milloin tahtoo, tuollaisen\njoutavan rajasuutarin, kuin hänen miehensä, aina voittaa. Ja somaa,\nettä samaa ajatteli Hottinenkin. Ja tapahtui niin, että ennenkuin rouva\nHottinen ja herra Lettunen asiasta mitään varmaa tiesivät, ja ennenkuin\nvirallisista häistä oli kahta kuukauttakaan kulunut, olivat maalari\nHottinen ja suutarinrouva Lettunen kadonneet huvilalta. Heitä ei\nlöytynyt mistään. He karkasivat koko siltä paikkakunnalta ja painuivat\njonnekin kauemmas, ties minne, onneansa kätkemään.\n\nHerra Lettunen oli pienessä juhlahumakassa nykyään aina, hän vietti\nvirallista hääjuhlaansa yhä. Huonekalut olivat jo menneet, vaatteita ja\ntaloustavaroita vähän enää jäljellä. Hän kehui rouva Hottiselle, että\nhän viettää toisia erojuhlia samalla, siksi kunnes viimeinen\nnaskalikin on mennyt. Ei ainoatakaan todistuskappaletta saa hänen\nsyntiinlankeemuksestaan jäädä. Niin puhdas kuin hän oli maailmaan\ntullessaan, niin puhdas tahtoo hän olla, jos hän suutarin pyhään\nammattiin vielä astuu ja vieraan kengän korjaustarkoituksessa käteensä\nottaa. Ja jos hän itsensä kunnolliseksi huomaa, aikoo hän kosia vielä.\nMutta vain yhtä naista, sitä, jolla on sädekehä päänsä ympärillä. Omaa\nkunnon rouvaansa numero yhtä. Sen jalkojen juureen aikoo hän syntisen\nolemuksensa kerta laskea ja armoa anoa.\n\nMutta vielä ei ole aika. Niin kauan kuin jotakin on, mitä menettää, se\non menetettävä ensin. Sittenpä tietää, mitä vapaus on, ennenkuin sen\nkokonaan pois antaa.\n\nRouva Hottinen itki ensin murheen kyyneleitä. Etsi sitten työtä\nrakennusmailta, ja elämä alkoi kulua uusissa uomissaan.\n\nSitten ensi tilassa selvittyään siksi, meni rouva Hottinen entisen\nrouva Lettusen luo ja kertoi kuulumiset.\n\nHe päivittelivät yhdessä elämän menoa.\n\n\"Huomaa huviksesi, mitä tapahtuu, jos rakkaus ylimmällä oksalla\nkiikkuu, ja siveys aina mielessä liikkuu. Mitäs teki Hottinen muuta\nkuin tytön vei kun rakastui.\"\n\n\"Enhän minä tällaista toki --\"\n\n\"Hyvä on suulla suurennella. Olet noin tyhmä, vaikka sinulla on lapsi.\"\n\n\"Onhan se lapsi. Ja hyvä onkin.\"\n\n\"Ja rakastat tuota?\"\n\n\"Kissakin rakastaa poikiansa.\"\n\n\"Parin-, kolmenkymmenen vuoden perästä se on jonkun suutarin tahi\nmaalarin rouva, poiskarannut, eronnut tahi eroava. Ja sinä nyt tuota\npidät pyhänä kuin kirkon kynttilää. Ja varmaan tekisit sen edestä mitä\ntahansa --?\"\n\n\"Tekisin.\"\n\n\"Pistäpä sitten pian vaatteet nyyttiin, niin viedään lapsi isänsä luo,\nniin jostakin päästä alkaa selvitä.\"\n\n\"Ei -- ehei toki.\"\n\n\"Katsotaanpa, miten pappa siellä jaksaa, nyt sitä mentiin.\"\n\n\"En lähde, ellei tule hakemaan edes.\"\n\n\"Hakemaan, vaikka ei jaloillaan pysy! Sopii sinne nyt palata ilman\njuhlasaattojakin.\"\n\n\"Jos toinenkin rouva tulee?\"\n\n\"Onhan ovi.\"\n\n\"Jos mies ei tahdo ajaa häntä pois?\"\n\n\"Ei kysytä.\"\n\n\"Mutta kun hänet on vihitty?\"\n\n\"Vihitään sinut myös.\"\n\n\"Toinen kerta?\"\n\n\"Vaikka kolmas kerta, sittenhän se toden sanoo.\"\n\n\"Mutta hänen pitäisi ottaa ero.\"\n\n\"Sitä vartenhan niitä on virkamiehiä. Ottaa eron.\"\n\n\"Mutta jos hän ei minua tahdo?\"\n\n\"Sanoi itse, raukka, 'entinen rouva jos olisi, se tämän kaiken\nselvittäisi, se minut kurissa pitäisi, muut eivät siihen pysty'.\"\n\n\"Ha-ha-haa\", teki niin hyvää kuulla tuota, niinkuin ennen onnellisina\naikoma.\n\n\"Olenhan minä pahuutta täynnä, eipä sen puolesta.\"\n\n\"Enkelit ovat henget, me olemme lihaa ja verta vain.\"\n\nEhkä olikin näin parempi, poimia Lettunen alhaalta pois, ajatteli rouva\nLettunen, ehkä hänet sai rauhassa pitää nyt. Mutta vielä kuin synkkä\npilvi kulki hänen mielensä kirkkaudessa, kun hän muisti nöyryytyksen,\nminkä hän oli saanut kärsiä ja nielaista kuin kuivan nahkapalan,\nmokomankin rakkauden tähden.\n\n\"Mitä elämä on minulle serveerannut, on julmaa, julmaa. Ensin antaa\nLettusen. Mikä on Lettunen! Pieni suutarismies vain, melko mitätön\nturvaksi, niitä huokeahintaisimpia mitä on. Sitten ottaa senkin pois.\nSitten tarjoo sen kättä taas, tahtoo taluttaa vihille toisen kerran\nsaman suutarismiehen kanssa. Ja minä vain kaiken hyvänäni pidän. Joko\nminun järkeni on kääntänyt minulle selkänsä, kun se näitä teetättää?\"\n\n\"Ähää, niin sitä täällä vain pukseerataan.\"\n\n\"Ja mitä se Hottinenkin?\"\n\n\"Kyllä routa porsaan kotiin ajaa.\"\n\n\"Uskotko.\"\n\n\"Kylläpä melkein. Tyttö karkaa siltä vielä. Odotetaan vain.\"\n\nJa niin läksivät he huvilalle takaisin. Rouva Lettunen kantoi lasta ja\nrouva Hottinen vaatenyyttiä. Kone jätettiin taas entiseen asuntoon.\n\nRouva Hottinen jätti vaatenyytin pihamaalla rouva Lettuselle, joka\nyksin, lapsi käsivarrellaan, astui jälleen kotikynnyksensä yli.\n\nLettunen nousi ylös, kun rouva lapsineen tuli sisään, kulki muutaman\naskeleen vastaan, kumarsi syvään ja sanoi:\n\n\"Terve tulemaan takaisin, minun turvani ja kallioni!\"\n\nRouva ei osannut virkkaa mitään. Katsoihan vain Lettusen kurjaksi\nkäynyttä pukua ja parroittunutta naamaa, katsoi oudoksuen entistä\nasuntoaan, joka oli nyt autio ja tyhjä, kuin maailma aikojen alussa.\n\nLettunen ymmärsi hänen sanattoman moitteensa.\n\n\"Anna anteeksi, korkea esivaltani\", sanoi hän ja lysähti polvilleen\nhänen eteensä lattialle.\n\n\"Elä nyt tuossa!\"\n\n\"Sinä taivaan talikynttilä, että sinä tulit pelastamaan vielä minut,\npoikaparan, pimeyden alhokosta.\"\n\n\"Nouse tuosta\", sanoi rouva, \"ja pistä edes kahvipannu tulelle, ellet\nole sitä juonut\".\n\n\"En ole sitä juonut.\"\n\n\"Keitä kahvit tuliaisiksi, niin siinä olisi edes jotakin -- rakkautta.\"\n\n\"Heti, heti kohta.\"\n\nLettunen oli niin iloinen jotta. Hän kömpi ylös, haki rouva Hottiselta\nkahvijauhoja lainaksi, pesi siellä silmänsä, sai lainaksi Hottisen\npuhtaan paidan ja sitoi kaulaa peittämään Hottisen vanhan kravatin.\n\n\"On siinä nyt uusi sulhasmies taas\", sanoi rouva Hottinen ja harjasi\nhäntä.\n\n\"Ha-ha-haa, jos rouvani hyväksyisi minut eikä karkaisi pois.\"\n\n\"Olisi oikein, jos karkaisi. Kyllä te miehet olette maailmanlopun\nihmisiä.\"\n\n\"Mutta ilman meitä ei teillä olisi ketään, kenelle anteeksi antaa ja\nkenelle näin hyvää tehdä.\"\n\n\"Juo tuosta hapanta piimää ja syö sillipala, niin olet raitis taas\nkohta.\"\n\n\"Minähän olen raitis. Kun esivaltansa saa nähdä, raitistuu kerralla\",\nsanoi Lettunen hörppien piimää ja syöden paljasta silliä. \"Kas noin.\nSehän hyvää teki, on kuin uudestaan syntynyt taas.\"\n\n\"Ota ero entisestä.\"\n\n\"Se on tietty. Ero ja kova.\"\n\nRouva Lettunen oli purkanut nyyttinsä kamarissa ja pukeutui hänkin. Hän\notti päällensä sen vaaleanpunaisen puseron, jossa oli pitsikaulus ja\njoka sopi hänelle niin hyvin.\n\nTuntui ihmeen juhlalliselta tämä elämä kaikesta maallisesta puutteesta\nhuolimatta. Että Lettunen oli uudestaan nyt hänen sulhasensa ja hän\nhänen morsiamensa. Sehän nauratti melkein ja ihan kainostuttamaan\npyrki. Että täytyi taas vihillä käydä, ennenkuin oman miehensä takaisin\nsai. Otettava se oli, vaikka kolmasti vihkiä piti. Mikä siinä. Paljon\nhuonommin olisi voinut käydä. Koko Lettunen olisi voinut iäksi käsistä\nmennä. Ja se olisi ollut sentään surkeata. Miten hirveältä se hänestä\noli tuntunut. Menettää miehensä!\n\nHän kähersi tukkansa ja katsoi itseään peiliin. Niin oli sievä. Hänestä\ntuntui, että Lettusen piti ihailla häntä. Sitten häntä hävetti, että\nhän näitä ajatteli ja vakavamman puolen asiasta sivuutti. Mutta kun se\nnyt tässä järjestyksessä väkisinkin ajattelutti, kaiken synkän\njuhlallisuuden kuin pois pyyhkäisi, taisteluasenteen lempeydeksi muutti\nja aseen alas lasketutti. Mikäs henki se nyt häntä riivasi ja kädestä\nvei! No, arvaa sen. Hän oli rakastunut taas. Minkäs taisi. Niin mieltä\nhellyttämään pyrki. Olihan se suutari vain ja kehno mieheksi, mutta oli\nniin tuttu, niin armas kuin oma porsas! Ja nyt se oli taas hänen eikä\nkenenkään muiden!\n\nLapsi leikki keittiön lattialla jäljellejääneillä suutarintyökaluilla.\nLesti oli sen laivana. Lettunen seurasi hänen askarteluaan ihastuneena\nja kävi kutittamassa häntä leuan alta.\n\n\"Ähää, ähää, pits-pits-pienokaista, oman mamman vienokaista.\" No se\nsitten sattui, että hänellä oli ilmainen tyttö jo, kuin tuomenterttu,\nkuin katajanmarja, senhän hän oli kokonaan unohtanut ja laskuista pois\npudottanut. Ähää, tiesipäs antaja, kenelle lapsen antoi. Jos mamma ei\nviihtynyt, hänpä tytön käteen tarttui. Tuollainen läskikäsi,\ntylleröinen, sehän oli papan tytön käsi, pulleroinen.\n\nHe istuivat kodikkaasti kahden kahvia juomaan, ja Lettunen kehui\ntyttönsä älyä.\n\n\"Ihan on äitiinsä tuo tyttö. Minä sitten ihastelen tuota naisväen\nälyä.\"\n\n\"Eläkä ihastele. Sano ennemminkin, miten tässä nyt eletään?\"\n\n\"Niinkuin ennenkin.\"\n\n\"Minä, -- huonosti, naimisissa olevan miehen kanssa? Ei-ehei!\"\n\n\"No, mutta -- mitenkäs?\"\n\n\"Sinä nyt temput teit.\"\n\n\"Tein. Jos tuon olisin tiennyt, että myttyyn meni, tuo, noin, tuo\navioliitto, avioliiton tapainen, olisihan tuon saanut olla\ntekemättäkin, hyvinkin, ja alun perin tyytyä vain sinuun, muutenkin. --\nMutta, tuota, kuka arvasi? Ei kukaan. Ei nyt puhuta siitä,\nmamma-kulta.\"\n\n\"Mammahan minä olen lapsellesi.\"\n\n\"Ja mamma-rouva minulle.\"\n\n\"Missä lienee rouvasi.\"\n\n\"Tässä se istuu.\"\n\n\"Ei taida istua.\"\n\n\"Istuu se.\"\n\n\"Maailmalla missä lienee -- armaasi.\"\n\n\"Tässä se on.\"\n\n\"Se vihittysi?\"\n\n\"Tähän rouvaanpa vihitään kerta taas.\"\n\n\"Vai että vihitään aina vain.\"\n\n\"Mitenkäs, lujempi siitä sitten tulee.\"\n\n\"Oppinetko tuosta?\"\n\n\"Minä osaan ulkoa jo kaikki kaavakkeet, kuta useammin sen läksyn lukee,\nsen paremmin sen taitaa.\"\n\n\"Ja mitä siinä sanotaan uskollisuudesta?\"\n\n\"Ei siinä taideta mitään sellaisesta puhua.\"\n\n\"Ähää. Vaan minä sanon, jos ei ole uskollisuutta, ei ole sivistystä.\"\n\n\"Se on sinun katkismuksestasi.\"\n\n\"Sekin pitää osata. Sanopa siis!\"\n\n\"Jos ei ole sivistystä, ei ole uskollisuutta.\"\n\n\"Se on selvää. Ja käännettynä, sanopa!\"\n\n\"Jos on sivistystä, on uskottomuuttakin.\"\n\n\"Ei, ha-ha-haa.\"\n\n\"Jos on uskollisuutta, on sitä uskottomuuttakin, mutta hyvä vaimo\nkaikki anteeksi antaa, yhden erehdyksen ainakin. Ollaan nyt kotona vain\neikä kuin koulussa.\"\n\n\"Sinulla on ehdot.\"\n\n\"Rakkaudessa. Ne minä pian suoritan.\"\n\n\"Ehdot uskottomuudessa.\"\n\n\"Nekin minä pian suoritan. Kultani, kultani!\"\n\nKaikki nyt rouva Lettusta nauratti niin. Kun puhuu kuin lapsi, joka ei\npahasta tiedä, tahtoo sanoa hänelle jotakin hyvää, eikä tiedä mitä,\nkatsoo niin kauniisti lapsensilmillään, ihan kuin tuo pikku tyttö,\nmitään mistään ymmärtämättä. Tokko tiesi, että hän oli pahaa\ntehnytkään? Varmaan ei aavistanut, miten kipeästi kaikki oli häneen\nkoskenut.\n\nEikö se ollutkin lapsi koko tuo mies? Sydän sitä ajatellessa hyvästä\nmielestä suli, sen pinta oikesi rypyistänsä suoraksi, ja nyt se lauhaa\nja suoraa tahtia sykkimään rupesi.\n\nLettunen laskeutui polvilleen hänen eteensä ja sanoi nätisti:\n\n\"Elä nyt ole vihainen enää, kun oma pappasi pyytää. Pikipallokin\nkuumassa paisteessa sulaa.\"\n\n\"Enhän minä olekaan enää vihainen.\"\n\n\"Näytä se.\"\n\n\"Eikö se jo näy?\"\n\n\"Ei näy. Näytähän!\"\n\n\"Ha-ha-haa, en näytä.\"\n\n\"Näytä.\"\n\n\"En minä ilkiä.\"\n\n\"Ehkä olet unohtanut. Jos minä näytän esimerkkiä.\"\n\n\"Ei, ei, et saa\", hän hyppäsi ylös ja nauroi. \"Mennäänhän ensin\nnaimisiin.\"\n\n\"Mennäkseen naimisiin, pitää rakastaa.\"\n\n\"Vieläkös!\"\n\n\"Mutta koska olet vaimoni, niin minä olen sinun kanssasi naimisissa ja\nrakastan sinua.\"\n\n\"Etkä ole.\"\n\n\"Olen. Epävirallisesti ensin, sitten --\"\n\n\"Et, et ole --\"\n\nLettunen kulki polvillaan hänen perästään ja yritti ottaa kiinni, mutta\nei saanut. Se rouvaa nauratti. Hän pujahti porstuaan pakoon. Hänen\nsydämensä alkoi pomppia ihan.\n\nHän kuuli miten Lettunen leperteli tytölleen, oli ottanut hänet\nsyliinsä ja hyssytteli häntä.\n\nMiten onnellista!\n\nOli korkea kesäpäivän kirkkaus. Se häikäisi ihan. Tämä on onnea,\najatteli hän. Onni hymyili taas. Huikea valhe!\n\nVaikka huikea, antaa sen olla! Hän janosi sitä, vaikka se valhetta\nolisi! Mitä se kehenkään kuului!\n\nHän istahti rappusille, oman kodin rappusille. Oli kuin hän olisi\nvaltaistuimelleen taas asettunut.\n\nRuoho kiilsi maassa, puiden lehdet välkkyivät, hämähäkin seitit\nvärähtelivät kuin hopeasäteet auringonpaisteessa jännittyneinä odottaen\ntuulta särkyäkseen. Hän katseli niitä ja hymyili, sehän oli\nonnenseitti, onnen kestämättömyys. Ensi tuuli sen särki, mitäs se siinä\nhauraana ja autuaana valossa vipaji! Tuli tuuli -- ei kuin synti ja\nsärki kaiken.\n\nMutta somapa oli tämä maailma. Nyt hän sen vasta näki. Kaikki niin\ntäyttä. Mitä se tuo pikku lintukin peilaili tuossa. Mitä sinä tiedät\nsynnistä, sirikka! Mitä tiesivät kärpäset ja ytykät muut? Annahan, vain\nyhden hartioille se oli pantu. Ja kanssarikollisia täällä oli jos kuin!\n\nMutta aurinko sulatti täällä luontoon heidät kaikki. Siihen sopi\nLettunen ja hän, kärpänen ja sirkku-pieni. Nytpä hän sen vasta näki.\n\nMitä siis, jos Lettunen rakasti häntä? Hänkin rakasti Lettusta. Valhe,\nvalhe? Elä, kukapa sen tiesi! Ja mitä se kehenkään kuului. Saaneehan\nvaimo miestänsä rakastaa? No, sepä ihme, ettei saisi!\n\nNuori mies ja nuori nainen, joilla on lapsi ja jotka aikovat asettua\nyhteen asumaan ja mennä naimisiin, mitäpä he voisivat muuta kuin\nrakastaa, jos ovat kilttejä.\n\nJa hänhän aikoi mennä naimisiin oman miehensä kanssa. Hänhän oli jo\nmiehensä morsian, kolmas morsian! Ha-ha-haa.\n\nMutta kolme on onnenluku. Hätäkös siis!\n\nHänen sulhasensa tosin oli toisen mies. Toisen vaimon miehen hänkin\nryösti. Ähää, eipä se pahalta tuntunutkaan.\n\nJa naurusuin, tyytyväisenä onnenosaansa palasi hän keittiöön ja alkoi\naskartelunsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEikä ollut kulunut kolmeakaan kuukautta, kun maalari Hottinen palasi\nhuvilalle kuluneena ja repaleisena. Hilta oli hänet jättänyt ja\npettänyt.\n\nRouva Hottinen sääli häntä, kun hän kuin kerjäläinen ilmestyi kotiinsa.\nHän laittoi miehellensä pesuvedet, asetti tuolille puhtaat vaatteet ja\npani ruokaa pöytään.\n\nHän ei torunut eikä puhunut paljoa.\n\nNiin alkoivat päivät kulua huvilalla kuten ennenkin.\n\nMutta rouva Hottinen ei ollut yhtä reimakka alussa kuin ennen, hän\nkehui potevansa hermotautia, hän sanoi pelkäävänsä vieraita hameita.\n\nHottisten puolella juotiin sunnuntaisin kuten ennenkin ja Lettusten\npuolelta kuului väliin kovaa ääntä. Rouva Lettunen puhui siellä\nmuistosanoja edesmenneestä numero toisesta. Niin muodosteli ja\nvarmenteli hän miestänsä kaiken varalle. Ja hän sai huutaa, siitä oli\nsovittu, sillä hänen hermostonsa oli kärsinyt haaksirikon, kuten hän\nsanoi.\n\n\"Enkä minä maailmaa muuksi sano, kuin mitä se on\", sanoi hän, \"yhdeksi\nlettutaikinaksi vain\".\n\n\"No, no, mamma!\"\n\n\"Ja melkein koko autuuteni ja siveyteni minä olen pantiksi pannut,\nsaadakseni täällä jälkijoukossa juosta ja miestäni varjella.\"\n\n\"Elähän nyt, mamma.\"\n\n\"Mutta jos minä olen sovitteluihin ruvennut ja armoille antautunut ja\naseen kädestäni laskenut, niin palkaksi minä ainakin huudan, hirveästi\nhuudan!\"\n\n\"Kyllähän ääntä ilmaan sopii.\"\n\n\"Sano ainakin läksysi nyt, Lettunen!\"\n\n\"Jos ei ole uskollisuutta, ei ole sivistystä. Olisit heti sanottanut.\"\n\nNiin se häntä komenteli. Mutta ei se mitään. Hyvä vaimo se oli. Kyllä\nsen kanssa olla passasi. Tuntui vain parhaalta sopia aina ajoissa.\nSillä he olivat kuin luodut toisillensa. Ja olisivat olleet ennenkin,\njos sen olisivat tienneet. Vasta syntiinlankeemus sen heille opetti.\n\nNiin että kuolleet eivät olleet Usko, Toivo ja Rakkaus. Ne olivat niin\nkauniisti kultakirjaimin kirjoitetut Lettusen sängyn yläpuolella\nolevaan mustaan pahvitauluun, sekä olivat nyt kaivertumassa herran ja\nrouvan sydämiin. Niin että hurskaalta ihan olo väliin tuntui.\n\n\"Synti, synti, se paha, joka paikkaan se nenänsä pistää\", arveli\nLettunen hiljaa nakuttaessaan kenkää, \"joka oksalla se kiikkuu ja\nliikkuu. Kuka olisi luullut sillä täällä olleen mitään tekemistä. Mutta\nolipas! Vaan paljonkos se hyötyy, kun se sivistyneisiin ihmisiin iskee.\nTulepas nyt vielä, rintamassa täällä pojat seisoo!\"\n\nVaan rouvapa sanoi joskus miehelleen tällaisen arvuutuksen: \"Sanopas\nminulle, ketä rakastat ja miten rakastat, niin minä sanon sinulle, mikä\nolet.\"\n\nVaan mitäpä sellaiseen viisasteluun vaatimaton suutarismestari vastata\ntaisi. Mykäksi se sillä kertaa teki.\n\n\n\n\nVLADIMIRIN MORSIAN\n\n\n-- Antakaas, niin kerron koko jutun muutamalla sanalla:\n\nMinä palvelin silloin Pietarissa, olin sisäkkönä hienolla paroonilla,\nhienolla, ooi -- Mies oli jo vanha, noo, minkäs iälleen taitaa, eihän\nsitä tarvitse hävetä, aika kuluu väkisinkin, parooninkin. Mutta\nparoonitar oli nuori ja uusi. Entinen oli erillänsä, hänet oli jo pantu\npois viralta ulospalvelleena. No, mutta nuori, en voi moittia, hän oli\nhyvä minulle ja hyvä kaikille meille. Hän oli ollut ennen sirkusnainen\nja ymmärsi elämää ja kaikenlaisia ihmisiä, ooi, maailman ranta opettaa.\n\nJa meillä oli kaunis kamaripalvelija, Vladimir, ja minä, tytönhuitukka,\nmitäs, minä rakastuin häneen, se oli selvää. Ei Vladimiria mistään\nmoittia voinut, ei sanoa, että hän oli paha, ei. Sillä kun minä häntä\nrakastin, minkä hänkään muuta taisi kuin rakastaa vastaan, kohtelias ja\nhyvä kun oli. Ja minä olin siitä onnellinen, onnellinen, ooi --.\n\nVaan sitten huomasi paroonitarkin Vladimirin. Ja kaipa hänkin rakastui.\nVladimir oli sellainen kaunis ja verevä. Ja niin rakastui tietysti\nVladimirkin taas vastaan. Mitäs muuta voi, palvelija, hienotunteinen ja\nkohtelias kun on.\n\nNiin se on. Niin maailma antaa ja maailma ottaa.\n\nMinä tiesin kaikki. Miten he puistossa iltasin toisensa kohtasivat.\nMiten he kummituskamarissa yönsä viettivät. Ja miten vanha parooni sai\nasiasta vihiä.\n\nKerta haetti paroonitar minulla vihtrilliä. Olisinpa silloin tiennyt,\nmitä varten. Mutta en sano mitään, en sellaista, mitä en ole kuullut,\nenkä sellaista, mitä en ole nähnyt. Ja siksi toisekseen, mitä hänelle\nyksi sellainen rakkaus -- olisiko se kannattanut --!\n\nTosiasia vain oli, että eräänä yönä kuulemme huutoa Vladimirin\nkamarista. Vladimir tulee käytävään suu vaahdossa voihkien: \"polttaa,\npolttaa\".\n\nMinä tarjoan vettä, mutta hän ei huoli.\n\n\"Elkää pelastako minua!\"\n\n\"Miksi sen teit?\"\n\n\"Minun täytyi. Olen kelvoton.\"\n\nJoku juoksee paroonin luo:\n\n\"Vladimir on ottanut myrkkyä, kuolee!\"\n\n\"Piru hänet periköön\", sanoo parooni ja kääntää kylkeä.\n\nJa niin kuoli Vladimir, enkä minä voinut häntä auttaa. Vladimir, ooi,\nminun rakkaani, sillä minun hän oli.\n\nSitten hautasimme hänet. Minä muutin pois talosta. Ja sitten sain minä\npojan, kauniin kuin Vladimir. Minun poikani on Venäjällä jossakin,\ntyömies. Olisi siitä oikea lakeija tullut entisen maailman aikaan.\nLakeija ja minkälainen! -- Minä olen nähnyt sitten miehiä, monta ooi\n--, mutta hyvää kuten Vladimir ei yhtään ei yhtään.\n\n\n\n\nPIETARI SUUREN TAPAINEN\n\n\nRouva Myyri oli edesmenneen historianopettajan leski ja eli yksin ja\nlapsetonna pikku huvilassaan keskellä kauppalaa. Hän ei välittänyt\npaljon ympäristöstänsä. Hän tunsi olevansa toisella tasolla kuin muut.\nOikeastaan hän oli syntynyt suuria suunnitelmia varten, vaikkei hän\nollut saanut niitä toteuttaa. Nyt tyytyi hän vain lukemaan\nmiesvainajansa jälkeenjättämiä kirjoja. Ei siksi, että hän olisi\nvälittänyt miehestänsä, kuka niistä miehistä, oikea nainen, mutta\nnoissa historian suurissa henkilöissä oli aina jotakin ajateltavaa ja\nviehättävää. Hykähdytti sydäntä ajatellessa, että vaikka heillä eläessä\noli ollut jos mitkä ihanuudet, nyt olivat yhtä tyhjiä kuin joku Myyrin\nleski kuoltuansa. Ja miten turhaan olivat monet heistä täällä\npyristelleet. Moni keisarinna oli jäänyt leskeksi, elänyt yksin\nja turhaan kuten hänkin nyt. Sentähden oli moni ikäänkuin\nonnettomuustoveri vain. Ajatkin voi mielessään yhdistää, pistää heidät\nelämään ja elää itse siellä mukana. Niin ei tarvinnut näiden kurjien\nkauppalaisten kanssa elellä.\n\nHänellä oli omat mielihenkilönsä. Erityisesti miellytti häntä Pietari\nSuuri. Se sai alkunsa siitä, että hänen miesvainajansa oli moittinut\nPietaria, ja silloin vaimo alkoi puolustaa Pietaria ja rakastuikin\nhäneen ja löysi hänessä mielihenkilönsä. Nyt oli hän leikannut Pietarin\nkuvan lehdestä ja asettanut pöydällensä. Sehän oli verevä ja mahtava\nmies, toisenlainen kuin hänen kuiva kirjatoukkansa, Myyri-vainaja. Ja\nkun hän luki Pietari Suuresta, ihaili häntä, tunsi hän merkillistä\nyhtäläisyyttä itsensä ja Pietari Suuren välillä. Siinä oli vekkulia\nmieheksi. No, niinhän hänkin väliin rakasti kujetta. Kuka tietää,\najatteli hän, jos Pietari Suuri asusti hänessä. Ainakin hän vieraili\nhänen luonansa.\n\nHänellä oli pikku-palvelija, Annu. Usein hän torui Annua ja kiihkeä kun\noli, lasketteli liikoja sanoja. Sitten katui hän ja selitti Annulle,\nettä hän oli kiivas ja hillitön, ihan Pietari Suuren tapainen, mutta\nperin oikeamielinen hallitsija. Hän ei ollut kuten naapuri,\nkellosepänleski, teeskentelijä, joka vahti vain kunniaansa ja mairi\njoka kauppalaista nimettömän maineensa vuoksi. Ei, hän teki virheen ja\nkorjasi sen.\n\nAnnu uskoi sen ja piti hyvänä, että niin oli. Ja olihan rouvalla oikeus\nsanoa mitä tahansa, mitä hän, palvelustyttö sanoista välitti. Kyllä\nääntä ilmaan sopi. Hänen asiansa ei ollut arvostella, kuunnella vain.\nTarpeen tullen voi myönnytellä, siitä ne vanhat pitivät. Tokihan tuota\nraski.\n\nOli kuuma kesäyö. Ukkosta oli ilmassa, eikä rouva saanut unta heti, hän\nkääntelehti ja kääntelehti ja odotti unen tuloa.\n\nÄkkiä hän kopsahti ylös ja kuunteli. Kuului kolahdus, askeleita, ääniä.\nRosvoja? Ei, liikettä kuului keittiöstä ja sitten Annun kamarista.\nYövieraita! Annulla oli yövieraita!\n\nAnnulla oli yövieraita, ähää! Sitäpä ei olisi uskonut. Kas\nulkokullattua! Pois hän sen tytön ajoi, pois heti. Häntä loukkasi\nsellainen asian tuntemattomuus ja epähistoriallisuus. Asettaa hetken\nhuvi todellisen elämänonnen ja elämäntehtävän esteeksi, olipa se! Ja\nkun hän oli ajatellut testamentata Annulle koko omaisuutensa\nsukulaistensa harmiksi. Mitäs odottivat hänen kuolemaansa. Ja nyt Annu\npetti hänet. Ei ainoata ihmistä, jolle voisi rahansa jättää. Olipa tämä\nmaailma autio, oli!\n\nHän kiihtyi sitä ajatellessa, ja sydän alkoi rauhattomasti lyödä.\nSitten harmitti se, ettei hän ollut kuin Napoleon, tyyni tarvittaessa,\nvaan vaivasi vanhaa sydäntänsä. Piti hänen kerätä voimia huomista sotaa\nvarten.\n\nHän kuulosti. Mutta osasivatpas he olla varovaisia. Mitään ei enää\nkuulunut. No, ei häntä petetty.\n\nPois se oli ajettava nyt Annu, hänen reipas piikasensa. Kun hän sitä\najatteli, suretti häntä. Paljon huonomman hän saisi sijaan. Mutta\nminkäs sille mahtoi. Piti vain koettaa tottua vielä toiseen tyttöön.\nVaikeata se oli. Kehnoja ne olivat kaikki. Mutta minkäs sille mahtoi.\n\nPois oli ajettava Annu, joka oli kuin hänen oikea kätensä jo.\n\nJos olisi ummistaa silmänsä koko asialle? Niin hän teki. Uteleisi\nsitten vain salaa Annulta, kuka mies oli.\n\nMutta kun Annu tuli aamusilla kahvia tuomaan, unohti hän jo yöllisen\npäätöksensä ja kivahti:\n\n\"Sinulla oli yövieraita?\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Yövieraita oli luonasi.\"\n\n\"Niinkö yövieraita? Niin minullako? Ei ollut.\"\n\n\"Kas, kun tekeytyy viattomaksi.\"\n\n\"No, kun ei ollut.\"\n\n\"Mutta kun minä sanon että oli, niin oli.\"\n\n\"Oli.\"\n\n\"Ähää. Tunnustipas.\"\n\n\"Vaikka ei ollut.\"\n\n\"Oli, ketä siellä oli?\"\n\n\"Ei ketään.\"\n\n\"Juurihan sanoit, että oli.\"\n\n\"Mitä se sana!\"\n\n\"Elä kieroile, sinun on sanottava heti, oliko vai ei ollut.\"\n\n\"Mikä ettei. Oli.\"\n\n\"Ahaa.\"\n\n\"Onpa siinä nyt 'ahaa'. Olkoon, miten rouva vain tahtoo.\"\n\n\"Ei totuus, sano vain totuus!\"\n\n\"Silloin ei ollut.\"\n\n\"Äsken sanoit, että oli.\"\n\n\"Niin olikin.\"\n\n\"Ja nyt sanot, ettei ollut.\"\n\n\"Niin sanonkin.\"\n\n\"Miten se siis on?\"\n\n\"Oli ja ei ollut, niin se on.\"\n\n\"Jos et tunnusta heti, saat kerätä tavarasi ja lähteä. Tuossa\npaikassa.\"\n\n\"Minäpä tunnustan.\"\n\n\"Siellä oli siis mies?\"\n\n\"Oli.\"\n\nAnnu koetti itkeä, mutta ei onnistunut siinä puuhassaan.\n\n\"Kuka oli? Tunnusta!\"\n\n\"Olipahan vain postitalon renki, niin oli.\"\n\n\"Ja mitä varten se sinne tuli?\"\n\n\"Mitä varten ne miehet, yöllä. Tuhmuutta varten, niinpä tietenkin.\nHyvätkös sillä aikeet.\"\n\n\"Ja sinä lasket vain sisään.\"\n\n\"Mikäs auttoi. Koputti ikkunaan, laskeahan se piti.\"\n\n\"Kysyikö se ennen?\"\n\n\"Eikös! Maantiellä oli minut päivällä nähnyt ja sanoi arvelleensa, että\nhänpä käy tuota tyttöä katsomassa, niin sanoi, pakana. Ja ei muuta kuin\ntulee pois!\"\n\n\"Ja sinä lasket! Etkö sinä ymmärrä, että se on vaarallista, ei vain\nkunnialle, vaan -- vaan --\"\n\n\"Maineelle -- niin se on.\"\n\n\"Ja historiallisesti sinulle, tyttöihmiselle.\"\n\n\"Se on hyvinkin vaarallista, tietäähän sen. Vaan siksipä minä\npeloittelinkin sitä ja sanoin, että kopsapas siinä, niin näet, rouvalla\non siellä revolveri, sillä kun sinua pamahuttaa, läpi keuhkojen kuulat\nvain lentää ja seulaksi menet, niin sanoin. Mutta pelkäsikös se,\npakana. Nauroi vain. Mies on sellainen ylimys, tietäähän rouva nuo\nmiehet, mitä ne ovat.\"\n\n\"Ei totisesti, saat pakata nyt tavarasi ja lähteä.\"\n\n\"Vaikka minä tunnustin? Ei, en lähde, en. Oli puhe, että jos tunnustan,\nen lähde. Ja minne minä lähtisin, kotoani tästä. Ei, en lähde, en.\"\n\n\"En tahdo pitää luonani huonoja tyttöjä.\"\n\n\"Mutta huono tyttö minä en olekaan, en totta vie.\"\n\n\"Vaikka lasket miehiä luoksesi yöllä!\"\n\n\"Mutta kun minä en laske, en totta vie! Päin korvia minä vetäisen,\ntulkootpas! Yhyy, vai minä miehiä luokseni laskisin, vieraita\nvonkaleita ja yöllä, rouva nyt ajattelee, mikä minä silloin olisin,\nkuvatus kerrassaan. Johan se ihmettä minusta olisi.\"\n\n\"Sehän minustakin oli ihmettä.\"\n\n\"Niin minustakin.\"\n\n\"Äskenkin sanoit, että niin kuitenkin oli.\"\n\n\"Minä valehtelin.\"\n\n\"Minulle valehtelit. Ei, saat ottaa tavarasi ja lähteä.\"\n\n\"Ei, en. Kun minä oikein muistelen, niin mies siellä oli, oli, -- enkä\nminä valehdellutkaan. Kuulihan rouva sieltä ääniä ja puhetta.\"\n\n\"Kuulin. Tiesinhän minä, että joku siellä käveli, en minä erehtynyt.\"\n\n\"Rouva ei erehtynyt.\"\n\n\"En minä niissä erehdy milloinkaan.\"\n\n\"Rouva ei erehdy milloinkaan.\"\n\n\"No, onko tämä nyt totta siis?\"\n\n\"Tämä on totta siis.\"\n\n\"Olipa se häpeä!\"\n\n\"Sitä minäkin. Se oli häpeä.\"\n\n\"Niin että Annu saa ottaa tavaransa vain ja lähteä. Valehtelijoita minä\nen siedä.\"\n\n\"Minäpä en valehtele.\"\n\n\"Miestä siellä ei ollut. Nyt näen sen, miestä siellä ei ollut.\"\n\n\"Oli.\"\n\n\"Ei ollut.\"\n\n\"Oli.\"\n\n\"Tunnusta suoraan valehdelleesi tahi pakkaa tavarasi.\"\n\n\"Minä tunnustan, tunnustan toki. Mutta mitä minun piti tunnustaakaan?\"\n\n\"Että miestä ei ollut.\"\n\n\"Ei, sitä en tunnusta.\"\n\n\"Ja miksi?\"\n\n\"En uskalla --.\"\n\n\"Miksi et?\"\n\n\"Sitä ei uskottaisi kuitenkaan. Jään paikastani, jos valehtelen. Mies\nsiellä oli, oli ja aika vonkale olikin. Mutta rouva ajattelee nyt toki.\nMiten minä vieraita miehiä luokseni laskisin, näin hyvässä paikassa.\nPöllöhän minä olisin.\"\n\n\"Mikä muu sitten olet kuin pöllö.\"\n\n\"Ajatella, että kuka kunnon tyttö, siveellinen, tällaisesta paikasta\nitseänsä miehelle tarjoaisi, mokomalle. Ja sanoin sille rengillekin,\nettä juoskoon suolle tahi niin kauas kuin pippuri kasvaa, minulla onkin\nsellainen paikka ja sellainen rouva, jota kelpaa passata. Jotta en minä\nvaan hänen narrikseen lähde, kun on tällainen rouva.\"\n\n\"Puhupa siis sille rouvalle totta edes.\"\n\n\"Totta, kaikki totta.\"\n\n\"Ja väität vielä, että oli mies.\"\n\n\"Väitänpä tietenkin, miksi en väittäisi.\"\n\n\"Kun se ei ole totta. Sehän on valhetta.\"\n\n\"Niin onkin. Mutta sitäpä sitä tahdotaan. Ja kuivaksi se käy aina toden\npuhuminen, niin käy.\"\n\n\"Katsos, en ole enää vihainen. Tuossa on sinulle kymmenen markkaa, sano\nsiis nyt vain totuus, niin jätetään asia.\"\n\n\"Jokohan -- ja saanko jäädä sitten taloon?\"\n\n\"No, katsotaan.\"\n\n\"Ei, silloin en voi sitä sanoa.\"\n\n\"Jos näin valehtelet, en sinua siedä.\"\n\n\"En valehtele.\"\n\n\"Mikä on siis totuus? Sinulla on raha kädessäsi ystävyytemme merkkinä.\nMikä on totuus?\"\n\n\"Totuus on se, minkä siksi tahtoo panna.\"\n\n\"Oliko siellä mies?\"\n\n\"Rouva ottaa varmuuden vuoksi tämän rahan pois.\"\n\n\"En ota.\"\n\n\"Kun oikein muistelen, niin oli.\"\n\n\"Jätä nyt. Selitä, mikä rymähti yöllä?\"\n\n\"Ai, rymähti? Mikäkö rymähti? No, se se rymäys, se se rymähti. Nyt se\non minulla kiinni.\"\n\n\"Mieskö? Mieskö taas?\"\n\n\"Ei, he-he-hee, rotta, se iso rotta, jota on ajettu takaa kuin mitä\nryssää, sen minä nyt sain --.\"\n\n\"Milloin sait?\"\n\n\"Ka, yöllä. Viime yönä se meni puuriin. Se se rymähti, ka. Kun rouva\nolisi heti kysynyt, mikä rymähti yöllä, niin selvä olisi koko asiasta\ntullut. Sellainen iso vonkale, vääpeli, mikä lie! En rumputtanut sitä\nvielä kuoliaaksi, että rouva näkee sen pahuksen elävänä ensin, on siinä\notusta kerrakseen.\"\n\n\"Ha-ha-haa!\"\n\n\"Ha-ha-haa!\"\n\n\"Etkä heti sanonut.\"\n\n\"Ehtihän tuon nytkin. Enkä arvannut.\"\n\n\"Vai sitä sinä kolistelit. Ja taisit sille puhellakin.\"\n\n\"No, minä haukuin sen pahanpäiväiseksi, kun sellaisen työpaikan teki.\"\n\n\"Ha-ha-haa!\"\n\n\"Ha-ha-haa! Siinä se mies!\"\n\n\"Ähää, siinä totuus!\"\n\n\"Totuus, ha-ha-haa! En minä mokomaa sanaa ennen maalla kuullut, se\nkuulostaa niin leikkisältä -- tuntuu kuin elävällä kissalla olisi\nposliinijalat, mihin se niillä pääsee, liukuu minne liukuu,\nkissi-parka. Ihan se naurattaa.\"\n\n\"Siistihän tässäkin totuus oli, ettei miestä ollut.\"\n\n\"Hyvin olisi voinut olla minun puolestani. Mutta sanoi äiti, jätä\nmiehet, pysy vain paikassasi, niin hyvä tulee. Rouva on rikas ja\nlapseton, kohta kuolee. Kyllä se testamentissaan muistaa sinua, ole\nvarma. Ole vain iloinen ja kevennä sen päiviä. Ilo on ainoata, mikä ei\nmitään maksa, köyhän kuitenkin kannattaa olla iloinen, sillä kun ei ole\nmitään huolia, niin sanoi ja sanoi, että ole uskollinen vain ja luja\nuskossa, niin kyllä se kunnian kukko sinulle vielä kiekuu. On naisia,\njoilla on miehiä ja lapsia, mutta harvalla on hyvää rouvaa, jolla on\nrahoja, niin sanoi --.\"\n\n\"Sanoiko niin?\"\n\n\"Sanoi.\"\n\n\"Ehkäpä ei pahasti sanonut.\"\n\n\"Eikä rouva olekaan paha, onpahan mukava, niinkuin Pietari Suuri.\"\n\n\"Ha-ha-haa!\"\n\n\"Elikö sekin korkeaan ikään -- tämä Pietari.\"\n\n\"No, joko sinä minua pois -- kuten sukulaiset?\"\n\n\"Ei, ehei, rouva elää vain minun puolestani jos kuin kauan. Mikä\nminulla on hätä. Syön hyvää ruokaa kuten herrasväet, saan palkkaa\ntyhjästä ja voi -- kenelläkäs näitä päiviä on, eipä kai luomakunnassa\nkenelläkään muulla.\"\n\n\"Onpas yksi puurissaan tyytyväinen.\"\n\n\"Niin rottako, tyytyväinen? No, rumppasenko minä sen kuoliaaksi, vai\nlähteekö rouva sitä katsomaan, vonkaletta vielä. Siinä se vasta on\noikea Pietari Suuri, niin suuri se on.\"\n\n\"Ha-ha-haa.\"\n\n\"Ha-ha-haa.\"\n\n\"Pyryharakka! Annahan sen Pietarin nyt odottaa vähän, tulen katsomaan\nsitä ensin. Pistä pullanmurua sille suuhun, ha-ha-haa.\"\n\n\"Ei se kelpaa, tarjosin jo. Villisti se katselee ja silmät kiiluu kuin\ntuomitulla. Ei katumuksen merkkiä, pahuuteen se vielä olisi altis.\"\n\n\"Ähää, vai pahuuteen vielä vaan. Kuule, näytähän sitä nyt minulle\nvielä, kääri sitten puuri huiviin ja vie se, -- mutta niin, ettei\nkukaan näe, vie tuon kellosepän lesken kellariin, saakoon vapautensa\nvielä tämä Pietari-poika, ha-ha-haa.\"\n\n\"Ha-ha-haa, tehdäänpäs se. Ei se siitä pahakseen pane -- rotta.\"\n\n\"Pitää virkistää jo taas naapurin mieltä, puhalletaan vähän eloa\neukkoon, pitää sen nöyrtyä taas ja tulla puuria lainaamaan. Ravistella\nsietäisi maailmaa, vähä vauhtia, leikkiä --.\"\n\n\"No nythän se rouva on taas ihan kuin -- Pietari Suuri!\"\n\n\"Ha-ha-haa, Annuskani, Annuskani, oma uskollinen harakkani!\"\n\n\n\n\nIKKUNANPESIJÖITÄ\n\n\n\"No, Elna, nostapas sitten rokkapata tulelle, että on valmista, kun\nMattson itse tulee työstä\", sanoi Mattsonska sisarensa tyttärelle.\n\n\"Heti, täti, kun olen saanut tämän tukkani valmiiksi\", sanoi Elna\ntyöntäen kiharrussaksensa vielä kaasuliekille.\n\n\"Minnekä sinä nyt noin hienona menet?\" kysyi Mattsonska. \"Siellähän\nsataa.\"\n\n\"Menen sellaiseen paikkaan, jossa ei haittaa, sataako vai paistaa.\"\n\n\"No?\"\n\n\"Olen kolmenkymmenen vanha. Mitä täti siitä arvelee?\"\n\n\"Onhan siinä ikää.\"\n\n\"On. Ja olen kyllästynyt alituiseen ikkunanpesuun ja suursiivoukseen.\"\n\n\"Ota sitten pyykinpesu tahi muu työala.\"\n\n\"Otan miehen yksin tein.\"\n\n\"Noin vain kuin hyllyltä?\"\n\n\"Noin vain.\"\n\n\"Ja kuka on tarjokas?\"\n\n\"Nikkari Perttu vain.\"\n\n\"Se leski?\"\n\n\"Mistäpä ne minulle nuoret miehet. Kun kuoli siltä vaimo, sanoi se\nennenkuin kuukausikaan oli kulunut, että nyt hän minut ottaa. 'Eipä\nminua otetakaan', sanoin. 'Otetaanpas', sanoi. Olen sitä joskus\nmuistanut tämän puolen vuoden aikana ja ajanut sen pois mielestäni.\nMutta kun Perttu tuli tänä aamuna työhön mennessäni vastaan ja sanoi,\nettä mitäs suotta menet muuanne työhön, paikka hänen luonaan on vielä\nvapaa, 'jos haluat hakea sitä --'.\"\n\n\"Vai hakea! Ja mitä sanoit?\"\n\n\"Sanoin, että tuskinpa. Miehet jo tunnen. Olen niistä kylläkseni\nsaanut.\"\n\n\"No, mitä hän?\"\n\n\"Sanoi, että yhden jos tunnet, eihän se pahetteeksi ole, tulepa\ntunnustelemaan toista. Tässä se onkin vasta mies, sanoi.\"\n\n\"No, sinä?\"\n\n\"Sanoin, että eipä ole halua vielä kyyneliin leipäänsä kastaa, kun\nmuutakin särvintä on.\"\n\n\"Ha-ha-haa, no mitä hän?\"\n\n\"Sanoi, että hän jos rakastaa, kyynel siitä on kaukana!\"\n\n\"Ja sinä?\"\n\n\"Sanoin vain, että nälkää näkemään en miehelään lähde. Minä tahdon\nsyödä hyvin ja leviästi, sanoin. 'Saat syödä mitä tahdot', sanoi. 'On\nollut työtä niin, ettei kosimaankaan ole kerinnyt', sanoi. 'Kyllä ne\nmiehet luvata osaa', sanoin, 'hullu se, joka niiden puheet totena\npitää', sanoin. 'Saat puolet tuloista aina', sanoi. 'Olisiko tuo\ntotta', sanoin. 'Tehdään vaikka kirjat', sanoi. 'Ja otapa huomioon,\netten juo', sanoi.\"\n\n\"Ei se juo.\"\n\n\"Ei juo. 'Mutta minut on mies kerta pettänyt', sanoin. 'Minä olen\noikeastaan langennut nainen, kuten sanovat.' 'Ole sinä vaiti', sanoi,\n'en minä turhista nuukia pidä. Ja mistä sen lankeamattoman nykyään\nsaisi. Ja langennuthan sitä olen minäkin ja vähän useasti olenkin. Että\nelä sinä -- tule vain pois. Sinut minä otan kuitenkin. Sinä minua\nmiellytät!'\"\n\n\"Se oli reilua puhetta.\"\n\n\"Oli se. Mutta minä ajattelin aamupäivällä vielä, ettei minua noin vain\noteta. Iltapäivällä taas, että miksi minua ei voitaisi ottaakin, jos\nniikseen tulee.\"\n\n\"Mikä se sinun mielesi muutti?\"\n\n\"Tämä sade.\"\n\n\"Sadeko?\"\n\n\"Sade.\"\n\n\"Mitenkä niin?\"\n\n\"Niinpähän vain. Kun tulin työpaikasta, alkoi sataa kuin saavista\nkaataen.\"\n\n\"Niihän se alkoi, siihen aikaan se alkoi.\"\n\n\"Menen erääseen porttikäytävään pahinta sadetta pitämään. Ja arvaakos\ntäti, kuka siellä seisoi?\"\n\n\"Enhän minä.\"\n\n\"Helli, minun serkkuni ja entinen leikkitoverini.\"\n\n\"Sepä sattui. Hän on rikkaissa naimisissa nyt sen rakennusmestarin\nkanssa, mikä sen nimi nyt olikaan.\"\n\n\"Olkoonpa mikä tahansa.\"\n\n\"No, mitä se jutteli?\"\n\n\"Seisoo siinä maalattuna, hameissa kahisevissaan, katsoo --\"\n\n\"No --?\"\n\n\"Eikä ole tuntevinaankaan.\"\n\n\"Elä.\"\n\n\"Ikkunanpesijää. Tukkumyyjä! Minä nauroin hänelle ennen, kun hän oli\nvähän löylynlyömä, mutta kuka laski paremmin! Nai vanhan\nhalkokauppiaan, erosi, vaihtoi miestä, erosi taas. Hyötyi kaupassa\naina. Omistaa kivimuurin. Mutta kentiespä hän on ollut oikeassa aina.\nNiin sitä olisi pitänyt ymmärtää laskea. Mutta minäpä häpesin noin\nrohkeaa tukkukauppaa. Eikä minulla ollut sitä hyvää laskupäätä.\"\n\n\"Vaan sydänpä sinulla on ollut hyvänpuoleinen.\"\n\n\"Vahingokseni. Sehän saattaa häpeään vain. Minut petettiin kuin lammas,\nmutta eipä häntä petetty.\"\n\n\"Hän petti itse.\"\n\n\"Se on varmempaa aina. Ja se on oikein. Mitenkä hullunkurista\nkarusellia on elämä, ajattelin siinä seistessäni. Menipä eteenpäin tahi\ntaaksepäin, yhtä hullunkurista aina. Ja mitähän varten minäkin pidän\nkiinni kunniapahasestani, jota ei edes ole. Jos jollekulle näine\nkunnioineni kelpaan, mitäpä itsessäni menetän. Ja korkealtako putoan,\njos luudalta lattialle! Ja tässä sitä nyt ollaan. Tukka on valmis ja\nsenkin seitsemällä sikkaralla, niinkuin tarjoutuvalla ainakin. Ei muuta\nkuin menen ja sanon: 'ota pois, ota pois'.\"\n\n\"Niinpähän sitä on saanut sanoa niin moni muukin ennen sinua.\"\n\n\"On se sitten.\"\n\n\"Nostahan rokkapata vielä tulelle, että kiehahtaa.\"\n\n\"Nostetaan.\"\n\n\"Ja syöhän ensin. Ei tuolla vielä leipää tarjottane. Mene, mene vain\nmiehelään. Mutta sen neuvon annan, että elä vielä työpaikkojasi jätä.\"\n\n\"Mutta mitenkä se kävisi päinsä -- nikkarin rouva ja olla\nikkunanpesijä?\"\n\n\"Sano minun sanoneeksi: omat rahat ovat aina omat. Ja katsopas minua.\"\n\n\"Mattson on ulkotyöläinen vain. Ja kun tahdotte säästää.\"\n\n\"Vieläkös. Mattson on nuuka. Mattsonin armoilla en elä. Toista oli\nPietulais-vainaan aikana, siinä oli mies, sen armoilla sopi elää. Olisi\nse saanut elää.\"\n\n\"Olisi. Täti taisi pitääkin ensimmäisestä miehestään enemmän?\"\n\n\"Joo, joo, paljon enemmän. Mitäs tämä on tämä Mattson, Pietulaiseen\nverraten ei mitään, miehen kuva vain. Pietulainen, siinä oli hyvä mies,\nse kun löikin niin että ropsahti vain.\"\n\n\"Löikö se?\"\n\n\"Aina välistä, aina välistä toki, kuinkas muuten.\"\n\n\"Sehän oli hirveätä.\"\n\n\"Mitäs hirveätä se. Hirveämpää se olisi ollut, jos ei kertaakaan olisi\nkurittanut edes.\"\n\n\"No, miksi se?\"\n\n\"Sulasta rakkaudesta.\"\n\n\"Vai sellaista se on rakkaus?\"\n\n\"Sellaista. Se oikea näet. Minä kun pahuuttani ärsytin sitä noin niin\nkuin muutteen vuoksi, niin siitäkös rytäkkä syntyi.\"\n\n\"Mistä se ärtyi?\"\n\n\"No, mustasukkaisuudesta ja niin poispäin. Nuori kun on ja veri lämmin.\nSe kun päälle hyökkäsi ja ranteesta väänsi. Minä kun tulistun ja\nvastaan annan. Mutta puolensakos sille piti, pakanalle. Mies komia ja\nnuori ja rakkaus kuin paras liekki. Ärsytäpäs sitä, ruumiissasi sen\ntunnet.\"\n\n\"Ettekö suuttunut?\"\n\n\"Kuumeninhan ottelussa. Mutta suuttua Pietulaiseen --? Ehei! Minähän\nrakastin sitä, niinkuin sanovat. Ja kun se oli minulle antanut, niin se\nkun katui, se oli niin hyvä ja hellä sitten, se kantoi kämmenillään,\nminä olin niin hullaantunut siihen mieheen, minä ihaelin sitä kuin\naarrettani. Suuttunut? Häneen? Ei, vaikka kuoliaaksi olisi lyönyt. Mitä\nmustelmat oman miehen käsistä, ne ovat koristeita vain. Mitä kipu,\njonka paras käsi tuottaa lyödessään esteet onnensa tieltä. Voi onni,\nvoi päivänpaiste sentään! Sitä nuoruutta, sitä onnenpaljoutta! Ja\nmiten sitä naurettiin sitten. Mutta se oli silloin. Siitä on yli\nkaksikymmentä vuotta. Ei tämä Mattson, mikä lie kuvatus, ole kertaakaan\nvielä kättänsä ojentamaan pystynyt. Ikävään se eukkonsa tappaisi, jos\nvanha siitä kuolisi.\"\n\n\"Lyönnin puutteesta.\"\n\n\"Ja muun tunteen.\"\n\n\"Hyvä mieshän Mattson on?\"\n\n\"Hyvä. Vaan kuollut olisin, jos en näin vanhaksi olisi tullut. Sanoo\nsen kanssa naimisissa olevansa.\"\n\n\"Onpa täti vain ollut.\"\n\n\"On ollut. Yli kaksikymmentä vuotta, koska olen nyt alun\nkuudettakymmentä. Ja viime vuonnahan se oli, kun sanoin Mattsonille,\ntaitaa tulla nyt jo kaksikymmentä vuotta siitä kun pappi meidät yhteen\nvihkiä ropsahutti. 'Taitaa tulla', sanoi Mattson. 'Juhlitaankos tässä\nhääpäivää', kysyin. 'Mitäpä tuosta juhlimaan', sanoi Mattson,\n'hevonenkin sille nauraisi'. 'Kaksikymmentä vuotta, se on aikaa se',\nsanoin. 'Eihän tuo ole vielä aika eikä mikään', sanoi. 'Viisikymmentä\nvuotta, se on aikaa se', sanoi. 'Eipä silloin eletä', sanoin. 'Eipä\nsillä sitten väliäkään, pääseepä juhlimisista', sanoi. 'Mutta toithan\nsinä minulle vehnästä, kun friiattiin', sanoin, 'ryytilimpunkin kerta\ntoit ja markkinarinkelin'. 'Sehän on kokonaan toinen asia', sanoi,\n'minähän pyydystelin sinua, ja sinähän olit vento vieras'. 'No, olenko\nollut huono vaimo', kysyin. 'Ee-et, se pitää paikkansa', sanoi. 'Saanko\nsiis keittää juhlaruokaa', kysyin, ajattelin sen jo pehminneen. 'Keitä\nrokka', sanoi. No, sitä rokkaa keitin ja ääneti syötiin. Mutta kun\nkahvit laitoin ja olin kahvileivät ostanut uhallakin, niin ottikos.\nTökerö! Ei nykäissytkään. 'Ota nyt leipää, kun on se hääpäivä', sanoin\nmaanitellen vielä kerta. 'Maistuu tämä ilmankin', sanoi eikä\nnykäissytkään, mokoma. Luuleekohan se minun tässä viidettäkymmentä\nhääpäivää odottavan. Ei kiitos! Ennen vanhenen ja kuolen pois.\"\n\n\"Mutta sellainen mies on uskollinen ainakin.\"\n\n\"On, jos ei huomaa olla uskoton. -- Katsos, mikä porstuassa rapisi.\"\n\n\"Ei siellä ole ketään.\"\n\n\"Jos sattuisi tulemaan ja kuulisi. Haluan tässä vielä ankkurissa olla,\nnäet, jos hän päähänsä saa, että nuori on parempi eikä kalliimmaksikaan\ntule, niin kyllä hän koukkuilla alkaa tahi kuolemaani odottaa. Tunnen\nminä Mattsonin siksi. Sääli siitä on kaukana. Rauhaa minä tahdon jo,\nkun ei ole rakkautta. Sen palkan aina toki. Ettei turhan tunteen\ntemmellyspaikaksi vanhan sydän. Tyhjillään vain. Ja syö rokkaa ja\nmenee. Vielä siinä ikkunan hyvin mielellään pesee, että pennin omiin\ntarpeisiinsa saa, ja hyvin mielellänsä miestäkin hyvittää.\"\n\n\"Hyvinpä korkeassa arvossa se sitten on.\"\n\n\"Se on parasta turvaa. Se on se, mistä voi kiinni pitää kuitenkin,\nolkoon mikä on. On hänessä aina jotakin, jota ihaella täytyy. -- Hyst!\nHiljaa, nyt ne ovat itsensä Mattsonin askeleet. Itsensä ne nyt ovat!\"\n\n\n\n\nONNI\n\n\n\"Sinun miehesi kuoli äkkiä, tokko siitä on puoltakaan vuotta. Mutta\nmitä, ethän sinä kannakkaan suruharsoja enää?\"\n\n\"Menin toisiin naimisiin.\"\n\n\"Niin. Se on totta. Mutta kuinka niin pian menit?\"\n\n\"Miksi en olisi mennyt?\"\n\n\"Surun vuoksi.\"\n\n\"Miksi aina surraan? Kuolemanhan tiedämme.\"\n\n\"Kadottaa rakkaansa? Silloinhan kuolema olisi kaikkein mahtavin,\nrakkautta, itse elämää mahtavampi.\"\n\n\"Ajattelet, että yli kuoleman kestää rakkaus. Niin kestääkin. Mutta\nsinäkin otit toisen. Ehkä rakastit häntäkin?\"\n\n\"Mitä sinä puhelet? Puhutko rakkaudesta!\"\n\n\"Te ette olleet onnellisia sitten?\"\n\n\"Onnellisiako? 'Onnellisia', mikä ihmeellinen sana, kuin nuoruus,\nkevät, täynnä tuoksua, aurinkoa, täynnä keväistä uskoa. Onnellisia?\nSuljen silmäni: näen puiston, jossa omenapuut kukkivat, tunnen vieläkin\nkukkien tuoksun. Ja puiden alla istuu tyttö, vaalea ja nuori kuin vasta\npuhjennut kukka. Ja istuu toinen, poika, väkevä ja vallaton.\nOnnellisia, he ovat onnellisia. He eivät ole vielä mitään eläneet, he\neivät vielä elämästä mitään tiedä. 'Minä rakastan sinua', sanoo poika.\n'Minä rakastan sinua vielä enemmän', sanoo tyttö. Onnellisia, he ovat\nonnellisia. Heidän onnensa häikäisee heidät, niin että he eivät näe,\nmihin he syöksyvät. He syöksyvät elämään, jota he eivät tunne,\nkurjuuteen, jonka valloista he turhaan koettavat irti päästä. Heidän\nelämänsä on kuin pitkä painajainen, uusi päivä on aina entistä\npelottavampi, uusi vuosi entistä pitempi. Tuo poika puistossa on raaka\nja julma. Tuo nainen oli ylpeä ja sydämetön. Ja mies koetti nöyryyttää\nhäntä. Kun sanat eivät riittäneet, repi ja löi hän vaimoansa. Hänellä\noli vain yksi nautinto, nähdä hänen alennuksensa, kuulla hänen\nvalituksensa. Mutta kun toinen sen huomasi, ei hän valittanut. Hän\npeitti kärsimyksensä. Hän valtasi päivän, niinkuin onnelliset sen\nomaksensa valtaavat. Hän kielsi elämänsä ja kielsi ulkonaisen itsensä.\nMutta se vain ärsytti toista. -- Hän ei saanut selkoa minusta. Minun\nsydämeni ovet olivat hänelle lukitut. Ja koko minun olemiseni ärsytti\nhäntä, hän löi minua, löi ja raastoi, niinkuin kurjinta ja\nrikoksellisinta lyödään ja raastetaan.\"\n\n\"Ja sinä annoit?\"\n\n\"Minä annoin. Sillä minä suoritin rangaistusvankeutta.\"\n\n\"Miksi?\"\n\n\"Miksikä? Miksi kärsitään rangaistus?\"\n\n\"Arvaan. Sinä olit rikkonut. Sinä olit rakastanut.\"\n\n\"En anna sitä anteeksi itselleni koskaan. Että niin erehdyin.\"\n\n\"Hän oli kehno!\"\n\n\"Hän oli kehno.\"\n\n\"Hän oli uskoton. Hän otti toisen?\"\n\n\"Ei, hän oli oma mieheni. Hän tuhosi sen, jota rakasti. Katso näitä\nkasvoja, katso tuota arpea kaulassa. Ne ovat hänen kättensä työtä. Minä\nhalveksin häntä. Mutta minä en sanonut sitä. Hän ei saanut minulta\nmitään tietää. Hän sai lähteä täältä yhtä köyhänä kuin oli tänne\ntullutkin. Hän pyysi kuollessansa anteeksi, että hän oli tuhlannut\nminun elämäni. Ja minä sanoin, ettei minulla ollut mitään katumista.\nMutta anteeksi hänelle? Ei, sitä minä en voinut. Minä vihasin häntä,\nvihasin yli elämän, yli kuoleman, vihasin yhtä paljon kuin olisin\nrakastanutkin.\"\n\n\"Ja nyt koetat unohtaa hänet?\"\n\n\"Unohtaako, sitä en koskaan voisi. On kuin hän aina olisi luonani. Minä\nolin hänen vallassansa, kaikki tuskat on hän minulle tuonut. Hän oli\nminulle elämä, muuta elämää ei minulla ollut.\"\n\n\"Ja kuitenkin otit toisen.\"\n\n\"Otin toisen luokseni, niinkuin koira otetaan. Vastaan hänen\nsanoihinsa, niinkuin koiralle vastataan, koiralle, josta ei tiedä,\nminne hänen tiensä milloinkin eksyy.\"\n\n\"Miten olet onneton ja yksinäinen.\"\n\n\"Onnetonko? Ei, onneton en ole. Tapahtuipa mitä tahansa, onnettomaksi\nen tule. Vaikka koettelemukset vuorina vyöryvät päälleni ja tahtovat\nhaudata minut allensa, minä säilytän järkeni, minä maltan mieleni, minä\nlöydän itseni. Ja löytää itsensä, se on onni, se on ainoa onni. Minä\nolen onnellinen hänenkin kanssansa, hänen -- kukas hän nyt olikaan,\nniin -- oma mieheni.\"\n\n\n\n\nHELENA\n\n\nI KIRJE\n\nRakas Emilia.\n\nKuinka oudolta tuntui kirjeesi niin pitkästä aikaa. Tuntui kuin\npuhuisit toisesta maailmasta ja toista kieltä, jota minä en tajua.\n\nVieläkin ihmettelen, miten sinä olet joutunut niin kauaksi, niin\nkauaksi minusta ja meistä. Luulin ennen, ettemme koskaan tällä tavoin\neroaisi. Mutta toivon, että löydämme toisemme taas.\n\nElä luule, etten ymmärrä sinua, ystäväni. Sinä olet katkeroitunut ja\npettynyt. Tiesin, että olit siellä kihloissa. Luotit häneen -- kunnes\nhän yhtäkkiä julkaisee kihlauksensa toisen kanssa. Kuulin siitä ja\nsydämessäni tuomitsin häntä.\n\nSuo anteeksi, että mainitsen tästä. Mainitsen siksi, että sinä\nymmärtäisit, että se ei saa enää olla arka kohta.\n\nErehdys oli sinun. Et tuntenut sitä, jota rakastit. Tahi et\nrakastanutkaan häntä, vaan jotakin omaa mielikuvaasi, jonka hän\nsynnytti. Niinhän usein käy.\n\nMutta sinulla ei ole oikeutta tuomita elämää yhden erehdyksen tähden.\nEthän sinä näe enää muuta kuin mustaa, et muuta kuin petosta ja\nkurjuutta.\n\nSehän on sairautta sinussa. Kuinka sinä olet sairas ja kuinka sinä olet\näärettömän väärässä, ystävä parka.\n\nKysyt, rakastanko miestäni. Sinua armasta, miten voit sellaista kysyä!\n\nEnkö rakastaisi? Rakastan. Vieläkin enemmän minä ihailen, minä\njumaloin, minä palvelen häntä. Olen vajonnut rakkauteeni, minä\nsyntinen.\n\nHän on ihana olento. Paljon parempi kuin minä. Hän auttaa minua\nkasvamaan ja ymmärtämään elämää. Hän on luja ja voimakas. Oikeudentunto\nja kaikki hyveet asuvat hänessä. En koskaan tiennyt, että ihminen on\nniin kaunis ja elämä niin rikasta ja juovuttavaa.\n\nIhmettelen usein yksikseni, olenko se minä, joka tätä kaikkea saan\ntuntea ja kokea. Enhän minä ole ansainnut sitä. Miksi, miksi se minulle\nsattui?\n\nPelkäänkin usein, että onneni riistetään minulta. Mutta mitä\ntarkoitusta olisi kaikella tällä? Sokea sattumako vain? Ei, kaikella\nlienee tarkoituksensa, ehkä onnikin on asetettu koetukseksi ikäänkuin\nlainaksi ensin. Jos sitä vastaan rikkoo, riistetään se pois. Mutta minä\nvartioin sydäntäni. Minä vartioin rakkauttani. Ja niin petän minä\nelämän ja pidän lahjan ikiomanani.\n\nParas ystävä, sinä olet lapsi vielä, pienestä kokemuksestasi huolimatta\nolet lapsi vain. Kun ei ole oikein rakastunut, eikä saanut rakkautta\nosakseen, ei tiedä mitä elämä on.\n\nMutta sinä, sairas ystävä, sinä paranet ja sinä saat vielä kerran oppia\nnäkemään, kuinka elämää on arvosteltava ja kenellä sitä on oikeus\narvostella. Sinua tervehtien.\n\n                                                  Helenasi.\n\n\nII KIRJE\n\nRakas Emilia.\n\nOn kulunut kuukausi siitä, kun sinulle kirjoitin. Ja kuitenkin tuntuu\nkuin välillä olisi iankaikkisuus.\n\nEn ole voinut kirjoittaa sinulle, en ole jaksanut. Kolme viikko olen\nollut sairas ja kaksi suljettuna tänne sairashuoneeseen.\n\nMitä minun piti kirjoittaakaan -- niin -- en tahdo enää muistaa.\n\nNiin, piti sanoa -- Ei -- Piti sanoa, että sinä olit oikeassa.\n\nElämä on kurjaa. Se on kurjempaa kuin mitä ikinä kuvittelit. Olen hyvin\nväsynyt.\n\nMe olemme erossa. Mieheni antoi minun lähteä. Kolme vuotta olin ollut\nhänen luonaan, ja hän antoi minun mennä. Hän ei pyytänyt minua enää\njäämään. Ja jos hän olisi pyytänytkin, en olisi voinut enää jäädä.\n\nMinulle kävi niinkuin sinullekin.\n\nSe tuli niin odottamatta. En ollut valmistautunut. Minä löysin ensin\nsattumalta erään kirjeen naiselle ja sitten erään kirjepakan. Minun\ntäytyi katsoa, keneltä ne olivat. Ja niin näin minä kaikki.\n\nTuntui kuin salama äkkiä olisi iskenyt alas ja paiskannut minut\ntiedotonna maahan. Ja minä en jaksanut siitä urhoollisesti nousta enkä\npeittää kurjuuttani. Minä olin raukka, minä voihkin ja vääntelehdin\ntuskissani. En ollut rohkea niinkuin sinä, ylväs ystäväni.\n\nMinun ruumiini on aina ollut heikko, se ei sietänyt sitä. Ne toivat\nminut tänne sairaalaan lepäämään ja hermojani hoitamaan. Ja täällä on\nhyvä olla. Saa yksin häpeänsä kantaa, ja jossakinhan olla täytyy, jos\nei saa poistua vielä.\n\nMinä olen väsynyt, hyvin väsynyt.\n\nTuijotan eteeni tuntikaudet, yöt ja päivät minä istun ja ajattelen.\n\nAjattelen sitä ainoata kipeätä:\n\nHän ei rakastanutkaan minua. Hän petti minua. Hän ehkä nauroi minulle\ntakana. Hän antoi keveän katunaisen viekoitella itseänsä ja piti häntä\nminua parempana. Jo vuoden oli heillä ollut väliä. Miksi, miksi --?\nSiksikö, että sydämeni oli yksinkertainen ja ajatukseni puhdas.\nSiksikö, että toinen oli kokeneempi ja möi enimmän tarjoavalle\nrakkauttansa. Ja minä, jonka elämä tuhlattiin ja tunteet häväistiin\nvain siksi, etten tiennyt elämästä mitään.\n\nNäinkö elämää piti oppia tuntemaan. Tätä tietäkö? Eikö kaikki ole\nnaurettavaa ja alhaista.\n\nNyt en tiedä, mitä tehdä, minne mennä, mutta se on vähäinen asia. Eihän\noikeata kotia ole missään.\n\n                                                    Helenasi.\n\n\nIII KIRJE\n\nRakas Emilia.\n\nMieheni kävi täällä sairaalassa ja pyysi minua palaamaan luoksensa. Ja\nminä lupasin. Sinä ihmettelet? Tunteeni häntä kohtaan eivät ole\nmuuttuneet. Mutta minä lupasin. Sellaista on elämä. Hän selitti\nsuhteensa syntyneen minun kivulloisuuteni tähden. Hän selitti ja puhui\nhellästi sanoja, mutta minusta ne olivat kovia ja tunteettomia,\nsellaisia, joilla ei mitään puhuta, joilla välitetään vain kauppaa,\ntingitään ja petetään.\n\nMutta minä lupasin palata.\n\nOn syitä, joitten tähden menen. Ymmärrätkö? Luonnollisia syitä, joita\nen ole ennen tiennyt ja joita en siksi ole voinut huomioon ottaa.\n\nSinä ymmärrät.\n\nEn siis enää ole oma itseni. En saa enää kysyä, mitä minä tahdon ja\nmikä on minulle parasta. Toisellakin, sillä tulevalla, on oikeutensa.\nMinä en saa asettua hänen tiellensä enkä säätää lakeja hänen\nelämällensä. On jo aika taltuttaa itseäni ja oppia väistymään syrjään.\n\nSillä olenhan minä oikeastaan ollutta ja mennyttä. Minä olen näyttänyt,\nmihin minä pystyin. Minä en pystynyt mihinkään, en pystynyt muuta kuin\npettymään. Ja pettyä siten ja antaa siten itsensä pettää, se on\nheikkoutta ja vaillinaisuutta, jota ihminen ei saa itsellensä anteeksi\nantaa. Niin että mitään suurta vääryyttä toisten puolelta ei liene\ntapahtunut. Yksinkertaisuuteni tähden kasvoi suureksi se valhe, jossa\nelin. Mutta mikä on kaatuva, se kaatukoon. Mitä siitä, jos kipeältä\ntuntuu.\n\nEhkä ihminen selviää joskus kulkemaan voimakkaana ja yksin omia\nteitänsä, tietoisena siitä, mitä antaa ja mitä saapi.\n\nOlen vielä väsynyt, mutta minun on hyvä olla. En tunne tuskaa, en\nriemua. Olen onnellinen.\n\nYmpärilläni täällä vallitsee mykkä äänettömyys. Mykkäkö? Ei, tuhansin\näänin ja sävelin se minulle puhuu, se minua neuvoo. Kuulen säveleitä,\njoista en ennen ole tiennyt, jotka käyvät suoraan sydämeeni. Minä avaan\nniille sydämeni, joka on arka, joka on sairas, joka vapisee vielä\nerhetystensä tähden. Ja minä polvistun maahan ja kiitän kaikesta tästä,\njoka tuntui niin kipeältä, niin katkeralta. Vaan pitihän minunkin\nnähdä, mikä minä olin... Olihan jo aika oppia hiukan. Milloin ehtisi\nsitten. Elämähän on lyhyt.\n\nElämä on lyhyt. Hetki sitten minä synnyin. Hetki vain -- ja minä olen\npoissa. Kuin sydämen sykähdys se käy. Hetkisen leikkii iankaikkisuus\nrajoilla, joita sillä ei ole, joita se ei tunne, hetkisen leikkii elämä\nmuodoissa, joihin se ei tyydy, joihin se ei pysähdy, leikkii elämä, se\nelämä, jolle ihmisonni ja onnettomuus eivät merkitse mitään.\n\nTuntuu kuin rauha palaisi rintaani. Tuntuu kuin valkeneisi hiljalleen\naamu.\n\n                                                        Helenasi.\n\n\nKUVAKUDOS\n\n\nHenkilöt:\n\n_Vanha neiti_, entinen seuranainen, ja kuulijana _tuomari_, joka on\ntullut kuulustelemaan neitiä tapahtuneen itsemurhan johdosta, jonka\nneiti paikkaa hakiessaan on sattunut näkemään. _Paikka_: Neidin\nyksityishuone.\n\n\"Kertokaa suoraan, te sanotte. Ikäänkuin en sitä itsestäni tietäisi.\nKuinka voisin väärin kertoa? Mikä minä silloin olisin!\n\nMinä kerron mielelläni sen vähän, mitä tiedän. Tehän palvelette yleisiä\netuja, kun oikeusjuttuja selvitätte. Ja tehän tuotte minulle\nparoonittaren sanan, ettei hän minua enää tarvitse.\n\nNiin, minua ei enää tarvita! Minulla ei ole paikasta tietoa. Mutta\nsehän ei kuulu tähän.\n\nMitä minun pitikään? Niin, kertoa mitä tiedän. Elkää keskeyttäkö minua,\nminä hämmennyn niin vähästä. Olenhan nainen ja jo vanha, kuten itsekin\nnäette.\n\nAsetan kädet silmilleni, eihän se teitä häiritse? Näin olen ikäänkuin\nyksin ja näen asian paremmin. Vieraat kasvot ovat aina täynnä uutta\nelämää ja uutta ihmettä.\n\nNiin. Paroonitar oli ilmoittanut palveluspaikan. Hän halusi\nseuranaista. No, minä olen entinen seuranainen ja olen vapaa. Vapaa! Se\nmerkitsee meille vain rajoitusta ja puutetta, kuten arvaatte.\n\nMinulla on sanomalehti kädessäni, kun kuljen määrättynä\niltahetkenä heidän huvilalleen. Löydän sen. Pääportti on suoraan\nvaltatien vieressä. Siitä alenee puutarhatie mäkeä alas. Se ei ole\najotie. Jyrkkiä pengermiä, portaita, sakeaa pensaikkoa, outoa\npuutarha-istutusta, umpinaista ja synkkää. Näen, että rakastetaan\nromanttista puutarhatyyliä, joka sopii paikalle erinomaisesti.\n\nKun kuljen siinä, tunnen oloni epätodelliseksi. Kuljen kuin unissani\ntahi oudon taikapiirin sisällä. Mitähän nyt tapahtuu, ajattelen\nitsekseni.\n\nLöydän itseni portaiden edestä. Astun sisään. Minut johdetaan erääseen\nhuoneeseen, jossa paroonitar istuu lampun ääressä.\n\nMinä esitän itseni. Me neuvottelemme ja me sovimme asiasta. Minä\ntulisin seuranaiseksi.\n\nHän sanoi, että hän piti minusta.\n\nJa minä --, mutta minä en voinut sanoa mitään.\n\nMinä pidin hänestä. Olen nähnyt paljon ihmisiä ja luulen tuntevani\nheitä jonkunverran ensi näkemältä. Kuulostan tahtomattani ääntä, onko\nse puhdas, onko se väärennetty, mikä on se oikea väri. Ihminen on kuin\nsoitin, välistä viritetty, usein virittämätön, koska suuren virittäjän\nkädet eivät ole häneen ehtineet. Mutta Luoja rakastaa raaka-ainettansa,\nsallii hänen säilyä useissa sukupolvissa, hioo häntä, ennenkuin laskee\nhäneen kätensä.\n\nNiin. Istun siinä ja kuulostan ääntä. Hänen äänensä oli kaunis ja\npuhdas. Se taipui pehmeänä. Mitä oli hänelle tapahtunut? Mistä ääni oli\nsaanut tuon värin?\n\nKatselen häntä. Hän on nuori vielä. Hänen silmänsä olivat surulliset,\nkuin näkymättömiä kyyneliä tippui niistä hänen syliinsä.\n\nYhtäkkiä näen hänen peljästyvän. Kuulen askelten lähestyvän. Paroonitar\nantaa minulle edestänsä pakan kirjeitä. Ymmärrän, että minun on ne\nkätkettävä. Käärin ne sanomalehteen, juuri kun parooni astuu\nhuoneeseen. En luovuta niitä, jos niistä on kysymys, ajattelen. Olenhan\nminä hänen palvelijansa ja hänen uskottunsa, jos hän niin tahtoo.\n\nMinä peräännyn, kenties liian hitaasti. Kuulen paroonin syyttävän\nparoonitarta uskottomuudesta. Kuulen uhkauksia, kiihtyneitä sanoja,\njotka lyövät kuin ruoska, sanoja, joita sanotaan vain kerta, koska ne\naukaisevat kuilut ihmisten välille, kuilut, joiden yli ei enää koskaan\npäästä.\n\nOlen tuskin poistunut huoneesta, kun kuulen laukauksen. Parooni ampui\nitsensä, niinkuin uhkasi. Hän tahtoi tuhota itsensä ja toisen.\n\nNäen väkeä tulevan toisista huoneista ja poistun.\n\nJouduin puutarhaan. Outojen tapahtumain taikapiiri! Niinpä olikin.\n\nAlan juosta. Tulen läähättäen kotiin, painaen yhä kirjepakettia\nsydäntäni vasten, joka lyö niin että on haljeta.\n\nEn yrittänytkään nukkua sinä yönä. Minun täytyy viedä kirjeet pois,\nsanon itselleni. Eihän ollut mitään syytä ottaa niitä mukaan.\n\nKäärin ne pakettiin ja kirjoitan osoitteen. Annan ne palvelijalle vain,\najattelin.\n\nMinulla oli sattumalta viiniä. Vahvistin sillä sydäntäni.\nVahvistinkohan liikaa, koska kaikki ikäänkuin liikahti mitallisista\nrajoistansa. Minä sain halun paeta kaikkea tätä, tätä alhaista,\nkieltäytyä ottamasta askeltakaan enää, minä sain vastenmielisyyden\nkohtaloani kohtaan, ja minun henkeni nousi kapinaan.\n\nMutta minä tyynnytin itseäni melkein viekkaasti ja sain sen taipumaan\njälleen.\n\nLähdin huvilalle. Puiden varjoista hiipivät ajatukset seurakseni. Ne\nolivat niitä monesti ajateltuja, vanhoja tuttujani. Ne yhä\nhoukuttelivat minua väärin tuomitsemaan elämää. Niiden suhteen olen\naina varuillani.\n\nOlkoon elämä tyhjä näköhäiriö, erehdys, sanon, kunhan odotan, häipyy se\nolemattomiin kerran. Jos se on uni, onhan herääminen siitä odottamisen\narvoinen ainakin. Jos se on tuskaa täynnä, eihän se ole ikuinen!\n\nNiin sanon.\n\nSitten taas ei minulla olekaan mitään muuta elämän puolustukseksi\nsanottavaa.\n\nSillä mitä on elämä minulle ollut? Enkö kulje vieraana täällä, yksin,\nilman lohtua ja rakkautta. Enkö ole kulkenut polkuja näitä lapsesta\nsaakka, vieraan ovelta vieraan ovelle. Eivätkö nämä polut ja kivet\njalkojani verille raasta! Selkäni on kumara ja hiukseni jo harmaat ja\nminä kuljen yhä ja sydämeni lyö ja nyyhkyttää. Miten se nyyhkyttää.\n\nMinä tyynnytän sydäntäni ja sanon, että tämähän on unta vain, minä\nherään kerta, uuteen aamuun minä herään.\n\nUntako? Ei! Minähän vapisen tuskasta. Tunnen joka hermoni kaipuun. Tämä\non elämää! Otan kuun ja tähdet todistajoikseni siitä, että suoritan\nvaellustani täällä, eläen ihmiselämän tuskallisen yksinäisyyden, otan\nkuun ja tähdet todistajoikseni siitä, etten rauhaani ilmaiseksi pyydä,\netten kuormaani keventää tahdo! Otan todistajoikseni tähdet, kaiken\nnähneet!\n\nEnkö kuormaani keventää tahdo? Mutta sitähän minä olen tahtonut aina.\nEiväthän minun lujuuttani ei kuu eivätkä tähdet todistaa voisi.\n\nTulen huvilalle. Ei valoa, ei liikettä enää.\n\nMenen vajan luo. En tiedä miksi. Vajan ovi on raollaan. Siellä ei ole\nmitään arvokasta, ajattelen.\n\nPujahdan ovesta sisään.\n\nKun tulen sinne, huomaan yhtäkkiä, että kuollut oli asetettu telineille\nkeskelle vajaa.\n\nEn voi liikuttaa itseäni. Kauhu jähmetyttää jäseneni. Minusta tuntuu\nkuin hän olisi minut tänne kutsunut. Mutta miksi?\n\nKuulen sitten kuin toisesta maailmasta äänen, joka sanoo jotakin. Minut\nlaahataan ulos. Ulkona herään tajuihini ja ymmärrän, että yövahti oli\nnähnyt minut ja vetänyt minut pois.\n\nSelitän asiani. Pyydän hänen hakemaan vajasta kirjepaketin, joka oli\nsinne pudonnut. Hän haki sen ja lupasi jättää sen paroonittarelle, joka\noli poistunut huvilalta. Olin hyvin kiitollinen, kun pääsin taakastani.\n\nNyt olen miettinyt rauhallisesti elämää. On aikaa. Ja vaikka aikaa on\nliikaa, tuntuu kuin se ei siihen riittäisi. Yhdessä elämässä ei saa\nselville mitään.\n\nPöytäni yläpuolella, tuossa, on vanha kuvakudos, haalistunut ja ohut\nkuin hämähäkinverkko. Olen saanut sen kauan, kauan sitten siltä, joka\nniitä ymmärsi, joka niitä rakasti. Siltä, jolle nämä suljetut,\nmuinaiset elämänmerkit aukesivat ja joka niistä loitsi esiin asioita,\nolleita ja menneitä, kauan sitten kadonneita. Häneltä, joka nuorena\njätti tämän elämän, häneltä, jonka käsissä oli minun kohtaloni kerta.\nOli, ja on aina ollut.\n\nKuvakudos on raa'an mielikuvituksen tuote, kuin pilaa vain. Mies pistää\nitsensä kuoliaaksi naisen tähden. Toinen ottaa aseen ja nauraa verelle,\njoka aseesta tippuu. Ja nainen pakenee elävän turviin.\n\nEikö elämä ole aina ollut sama, kaamea kuin villisti nähty kuvakudos.\nRaaka, ilman sääliä ja hienoutta sommittelussa.\n\nSanoinkohan äsken, että ihminen on kuin soitin, jota kohtalo koskettaa?\nJos se niin on, lyö tuo julma soittaja väliin loppuakordin, jossa on\nepäsointua, kauhunhuutoa. Ikäänkuin tahtoisi väittää, että onnea,\nharmoniaa ei ole elämässä, harmonia on vasta kuolemassa.\n\nMitäpä siis siitä, mitä ei ole. Onnea, harmoniaa ei valheella osteta.\n\nNiinpä tyynny siis, sydämeni. Mitä ovat minulle rajoitukset, joita\nruumiini, köyhyyteni ja yksinäisyyteni minulle asettavat? Ne eivät ole\nminulle mitään! Vain tilapäinen raja, kuin koe suurinta lahjaa, ikuista\nharmoniaa varten.\"\n\n\n\n\nTYTTÖ RUUSUTARHASSA\n\nELI\n\nKUOLEVA SISAR\n\n\n\"Käykää pyytämässä minun sisartani ja hänen miestänsä tänne\",\nsanoi Hedvig-neiti, viidenkymmenen vanha, yksinäinen ihminen,\napulaisvaimolle, joka oli häntä sairaana hoitanut.\n\n\"Sanonko heille mitään muuta\", kysyi apulainen.\n\n\"Ei muuta kuin että olen sairas ja tahtoisin tavata heitä vielä.\"\n\n\"Minä sanon niin\", sanoi apulainen ja läksi.\n\nLiki kymmeneen vuoteen ei Hedvig ollut nähnyt sisartansa, vaikka he\nasuivat samassa kaupungissa. Liki kymmenen vuotta oli siitä, kun hän\noli viimeksi käynyt kotitalossansa, joka oli nyt hänen sisarellaan ja\nhänen miehellään. Ja hän oli kaivannut niin saadaksensa nähdä vaikka\npihan puita. Mutta nyt ne jäivät näkemättä. Hän kuoli kohta. Hänen oli\njätettävä kaikki.\n\nSe oli säädetty niin. Ja mikä oli säädetty, oli varmaan hyvin. Eikä hän\nmitenkään nurkunut sitä vastaan.\n\nHän oli toivonut vain voivansa rauhassa lähteä matkallensa ja voivansa\nehtiä selviytyä sitä ennen. Hän toivoi, ettei hän olisi väärin\ntuominnut enää elämää eikä kantanut kaunaa jäljelle jääviä kohtaan.\n\nElonpäivinään näki hän vain sen vääryyden, jota hänelle tehtiin ja\ntunsi ne iskut, joilla häntä lyötiin. Yksinäisyys ja köyhyys eivät\nolleet siunanneet eivätkä puhdistaneet häntä. Murhe ja alakuloisuus\npitivät hänet saaliinansa.\n\nHän ymmärsi, että se oli hänen henkensä heikkoutta. Hän oli liiaksi\ntakertunut omiin pikku elämyksiinsä ja pikku pettymyksiinsä. Nehän\noikeastaan eivät olleet mitään. Mutta ne olivat kuitenkin olleet hänen\nkohtalonsa.\n\nHän oli ollut nuorena kihloissa sisarensa miehen, Konradin kanssa,\nmutta sisar oli vallannut Konradin häneltä. Niinhän sattuu. He olivat\nsitten ostaneet hänen osansa kotitalosta. Ja rahan arvon muututtua hän\noli köyhtynyt. Hän oli saanut entisajan epäkäytännöllisen kasvatuksen\nja hänen toimeentulonsa kävi vaikeaksi, sillä hän sairasteli usein.\nSiinä kaikki.\n\nSairas kertasi sen mielessänsä kuin läksyn. Mutta se ei tyydyttänyt\nhäntä.\n\nOlihan muutakin. Kaikki, mikä oli kipeää tehnyt. Se näkymätön etsintä\nja hengen harhailu, joka oli aristanut hänet ja erottanut hänet muista,\nja tehnyt hänen sisäisenkin elämänsä pelkkien pettymysten sarjaksi.\n\nNäin hänen elämänsä oli tullut raskaaksi. Se oli hänestä onnettomuus\nalusta loppuun saakka.\n\nSitten hän kysyi itseksensä, tokko moni täällä voisi kehua onnellansa.\nTiesihän hän, että monelle tämä näkyvä ja ulkonainen elämä ei ollut\ntarkoitus eikä tulos, nämä kokeethan täällä olivat ikäänkuin kypsymistä\nja valmistumista varten vain.\n\nJa niitä toisia, jotka enemmän saavuttivat kuin hän, hän mielellään\naina ajatteli. Ne olivat hänen tukensa vaikeina hetkinä. Heidän äänensä\nhän kuuli hiljaisuudessa ja heidän lohduttavat ajatuksensa hän tapasi\nsuuressa epätoivossaan.\n\nJa kun hän vuoteellaan siinä lankesi väheksymään mennyttä elämäänsä,\ntuntui kuin joku olisi sanonut hänelle:\n\n\"Ei olekaan tärkeätä saavuttaa onnea.\"\n\n\"Mikä on tärkeätä\", kysyi hän.\n\n\"Tehdä mielessänsä oikeutta.\"\n\n\"Ja rakkaus?\"\n\n\"Ei ole tärkeätä etsiä rakkautta, jota ei ole. Tärkeämpää on etsiä\ntotuutta ja kestää kaikki nöyryytykset.\"\n\nHänpä, näkymätön lohduttaja, sen tiesi, tahi hepä sen tiesivät,\nnäkymättömät. Hän uskoi heitä. He olivat olleet etsijöitä. He olivat\nsalaisilla tuskillansa ruoskineet itseänsä aikanansa, koetellakseen\nihmisyyttänsä. He olivat ristiinnaulinneet oman lihansa, löytääkseen\ntien totuuteen ja puhtauteen. He olivat pettymyksistänsä rakentaneet\ntemppelin, jonka alle he olivat haudanneet kielletyn, turhan elämänsä.\nHe palasivat täältä voittajina. Täällä ei heitä voittajiksi\ntunnustettu. He olivat pyrkimystensä tähden haitallisia toisille, siksi\nheitä syytettiin. He eivät puolustaneet itseään, siksi heitä\nkadehdittiin. He olivat ottaneet itsellensä aseman, johon taistelevassa\nluonnossa ei ollut varaa, siksi löi elämä heitä vasten kasvoja ja\nhylkäsi heidät.\n\nSairas ajatteli heitä helpottaakseen ruumiillisia tuskiansa. Ja vaikka\nhän sanoi, että hän tahtoi kokea levollisesti kaiken, mikä oli hänen\nosaksensa pantu, vei ruumis voiton. Kun ruumiin tuska oli kova, unohti\nhän muun. Hänestä tuntui, kuin häntä poltettaisiin roviolla. Kipu, kuin\nrepivä ruoska, vihloi hänen ruumistansa. Hänet lyötiin kappaleiksi. Hän\nheittelehti vuoteellansa ja toivoi vain, että kaikki olisi lopussa ja\nettä saisi raueta pois.\n\nUupuneena ja tajutonna vaipui hän sitten hetkeksi horroksiin ja löysi\nvirkistystä unen maailmasta. Niin vaihtuivat nopeasti kuin kuumeessa\nhänen ajatuksensa ja unikuvansa sotkeutuen toisiinsa, niin ettei hän\nväliin tiennyt, oliko tämä elämää, vai untako kaikki.\n\nJa väliin taas väsyneenä, lohduttaen itseänsä, kertasi hän:\n\n\"Iltaa en enää näe. Pääsen kaikesta kohta pois, pääsen pois!\"\n\nSe oli selvää sitten. Oli, niinkuin häntä ei koskaan olisi ollutkaan!\n\nJäljet olivat peittyneet kohta. Kukaan ei muisteleisi häntä.\n\nJa hän mielessään ikäänkuin selitti jollekulle:\n\n\"Minä olin köyhä ja pettynyt. Minulla ei ollut ystäviä.\"\n\n\"Sinulla on ystäviä, niin kauan kuin sinulle hyvin käy. Kun sinulle\nhuonosti käy, kääntävät ystävät sinulle selkänsä.\"\n\n\"Niin on.\"\n\n\"Ja suurimman hyväntyön he tekevät kääntäessään sinulle selkänsä\",\nneuvoi häntä se joku.\n\n\"Sinä opit sen, mitä muuten et oppisi, näkemään, mikä ihminen on. Sinä\nolet nähnyt. Ja rakastatko sinä vielä häntä?\"\n\n\"Ei ole muita kuin ihminen rakastamisen arvoisia. Minä rakastan heitä\nkipeästi. Mutta minä vihaan väärentäjöitä ja valhetta -- minä olen\nollut siksi kuin sairas nuoruudestani saakka.\"\n\nHän mietti näitä tuskiensa lomassa odottaessaan sisartaan.\n\nHän oli ensin voimakkaampana kun huomasi taudin vievän hänet, ajatellut\nkuolla yksin. Eihän kukaan hänen poistumisestaan välittäisi, eikä\nhänellä ollut kenellenkään mitään sanomista. Mutta sitten hän alkoi\nepäillä itseänsä. Jos hän oli erehtynyt, tahtoi hän korjata\nerehdyksensä. Jos oli ollut väärinkäsitystä, ei sillä ollut nyt samaa\nmerkitystä kuin ennen. Hän meni pois, toiset jäivät tänne.\n\nNiin hän sanoi, mutta hänen sydämensä ei suostunut siihen vielä. Hän\nkiihtyi ajatellessaan sitä, mitä hänelle oli tehty. Ja hän syytti\nsisartansa nyt, kuten ennenkin.\n\nSisar oli tahtonut saada hänet kotoa pois ja ajoi hänet, niinkuin\npahantekijä pois ajetaan.\n\nSisar tahtoi saada yksin kotitalon ja hän syytti häntä Konradin\nsuhteen. Sisar väitti, että hän tahtoi vallata takaisin Konradin.\nHän ei ymmärtänyt sitä ensin, hän luuli sitä peloksi tahi\nmustasukkaisuudeksi. Mutta sitten huomasi hän, että se oli vain\nkauppajuoni.\n\nKoti muuttui hänelle piinapaikaksi. Kahden kesken ollessa alkoi sisar\nkalvaa häntä.\n\n\"Olisit sinä hänet ottanut. Sinä olit häneen ihastunut\", sanoi sisar.\n\n\"Sehän oli silloin. Kaikkihan olimme häneen ihastuneita.\"\n\n\"Sinä rakastat häntä vieläkin\", sanoi sisar.\n\n\"Elä pelkää!\"\n\n\"Voitko asua hänen kanssansa saman katon alla rakastamatta häntä?\"\n\n\"Tämähän on minun kotini. Missä voisin muualla asua?\"\n\n\"Tämä on minunkin kotini\", sanoi sisar.\n\nNiin alkoi hänestä tuntua, että hän oli liikaa. Sen hän ymmärsi hyvin.\nJa sitten kysyi sisar suoraan, eikö hän halunnut myydä talo-osuuttansa\nheille, niin jaettaisiin pesä. Hän suostui ja määräsi vaatimattoman\nhinnan ja pyysi muutamia äiti vainajan huonekaluja ja suvulle\nkuuluneita arvoesineitä, sillä hän rakasti niitä niiden vanhuuden\ntähden. Ne tulisivat lohduttamaan häntä. Niissä oli henkeä, jota toiset\neivät tajunneet. Kun hän niitä piteli, oli kuin hän olisi kosketellut\nelävää, aina elävää, tämän hälinän arkiinnuttamaa menneisyyttä, johon\nhänkin nyt kuului.\n\nNiin läksi hän kotoa ja asettui asumaan laitakaupungille, jossa köyhät\nasuivat ja rupesi tekemään työtä, neulomista ja koruompelua, mihin hän\npystyi.\n\nSisar ei etsinyt häntä. Ja niin joutui hän täydellisesti hyljätyksi.\n\nMaailma aukeni nyt hänelle uutena ja pelottavana. Hän tunsi, että se\ntulisi tuhoamaan hänet. Hän tunsi voimattomuutensa ja aristui. Hänestä\ntuntui, että köyhä saa moninkertaisen rangaistuksen köyhyytensä tähden.\nKukaan ei anna täyttä ihmisarvoa hänelle. Kaikki, mitä hänestä pahaa\nsanotaan, on totta. Jos todistettaisiin, ettei se ole totta, kohdellaan\nhäntä kuitenkin niinkuin se olisi totta.\n\nSen sai hän tuntea monesti työtä etsiessään ja töitään kaupitessaan.\n\nNiin olivat parhaat vuodet olleet taistelua toimeentulosta, sairautta,\nsisäistä kamppausta ja etsintää, raskaita ajatuksia, mutta selvyyteen\nei hän päässyt.\n\nElämä oli hänessä joutunut häpeään, ajatteli hän. Ja se syntitaakka,\njota hän kantoi, taivutti jo nuorena hänet kumaraan. Mutta kaikkialla,\nminne hän katsoi, oli samaa syntiä, valhetta ja häpeää.\n\nHän koetti etsiä totuutta niistä pienistä ilmiöistä, joilla harmaa\npäivä häntä ympäröi, ja joita yksitoikkoiset vuodet kertasivat. Mutta\nmieli apeutui vain. Hän joutui kuin sokkeloon, kiersi yhä samaa kehää\navutonna.\n\nTuli sota. Rahan arvo muuttui. Hänen pieni säästönsä ei merkinnyt\nmitään. Käsityöt eivät käyneet kaupaksi. Hän joutui ahtaalle ja näki\nnälkää. Kotoa saatuja muistoesineitä ei hän raskinut myydä. Silloin\nkerta päätti hän nöyryyttää itseänsä ja mennä sisarensa luo apua\npyytämään.\n\n\"No, nälkäkö sinut nyt minun luokseni ajaa\", kysyi sisar. \"Kun\ntarvitaan, niin muistetaan, kun ei tarvita, unohdetaan.\"\n\n\"Mitenkä sinut voisi unohtaa\", sanoi hän.\n\n\"Oletko koettanut?\"\n\n\"Aina\", sanoi hän.\n\n\"Onhan sinulla sydäntä\", vastasi sisar.\n\n\"En minä sitä tule tarjoamaan, minä tulen apua pyytämään.\"\n\n\"Et minulle tarjoa, ehkäpä miehelleni taas.\"\n\n\"Tiedät hyvin, että se ei ole totta, ei ennen, eikä nyt.\"\n\n\"Ihmiset puhuivat vain\", sanoi sisar.\n\n\"Kun sinä kerroit. Kysytäänpä häneltä itseltään suoraan kerta, mitä hän\najattelee?\"\n\n\"Asia ei ole sen arvoinen enää\", sanoi sisar.\n\n\"Minulle se on.\"\n\n\"Annan sinulle anteeksi ilmankin\", sanoi sisar.\n\n\"En tahdo. Sinulla ei ole mitään minulle anteeksi antamista\", sanoi\nhän.\n\n\"Olet kiittämätön.\"\n\n\"Mistä minun pitäisi kiittää sinua? Sinä olit tavallaan minun\nholhoojani, koska olit vanhempi, ja miten sinä menettelit?\"\n\n\"Ettäkö otin sinulta sulhasesi\", sanoi sisar.\n\n\"Me olimme kihloissa --\"\n\n\"Voiko kukaan ottaa keneltäkään ketään -- eikö ottaja itse määrännekään\nmitään\", sanoi sisar.\n\n\"Totta kai. Meidän välimme olikin nuoruuden erehdystä. En sitä\ntarkoita. Mutta sitä, miten sinä ajoit minut kotoa pois.\"\n\n\"Niin menetellään aina -- erotaan\", sanoi sisar. \"Toiset lähtevät\nitsestänsä. Onhan luonnotonta laittaa liian suuria pesiä. Ja etkö sinä\nmyynyt osaasi laillisesti?\"\n\n\"Möin.\"\n\n\"Oliko siinä jotakin väärää?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Mitäs sitten?\"\n\n\"Rahan arvo laskeutui --\"\n\n\"Onko se minun syyni\", kysyi sisar. \"Minulla oli onnea, sinulla ei.\nSanotaan että jokainen saa sen onnen, minkä ansaitsee.\"\n\n\"Enpä tiennyt, että valheella voi onnea ostaa.\"\n\n\"Nyt sen tiedät\", sanoi sisar. \"Minä olen onnellinen. Jos olen\nvalehdellut, olen onneni valheella ostanut.\"\n\n\"Kerta sanoit sinä Konradille, silloin kun me olimme kihloissa vielä,\nettä paha vain, kun minä olin sairas ja kuolemaan tuomittu, että\nkeuhkot muka -- sanoit, olivat vialla. Siitä viastahan minä en mitään\ntiennyt. Et luullut, että minä kuulin sen.\"\n\n\"Ha-ha-haa, näet unta kai\", sanoi sisar.\n\n\"Voisimmehan kysyä jos et muista.\"\n\n\"Pyydän, jätä tilittelysi\", sanoi sisar.\n\n\"Ja kun te olitte menneet naimisiin, kerroit ihmisille, että minä olin\nvielä rakastunut Konradiin ja siksi piti minut ajaa pois. Kyllä kuulin\nsen. Ja jokainen uskoi, olihan se todennäköistä, koska olin ollut\nkihloissa hänen kanssansa.\"\n\n\"Eikös se ollut totta?\"\n\n\"Sinä et itsekään usko minusta sitä, mitä sanoit minusta silloin!\"\n\n\"Vai niin\", naurahti sisar.\n\n\"Se oli alhaista!\"\n\n\"Sanonko, mikä sinusta oli alhaista? Se, että hän jätti sinut ja otti\nminut. Jos hän olisi jättänyt minut ja ottanut sinut, se ei olisi ollut\nalhaista kai? Sinähän olet kateellinen, olet huono lisäksi!\"\n\n\"Tahdon ollakin huono, jos sinä olet hyvä.\"\n\n\"Ja kuka sanoo, etkö nytkin haluaisi katsella minun miestäni, kuten\nennenkin\", sanoi sisar.\n\n\"Silloin olisinkin teidän hyvien naisten kaltainen.\"\n\n\"Ahaa, ymmärrän, sinä rakastat häntä vielä ja tulit häntä tapaamaan\ntaas. Muistelet varmaan mielelläsi usein, miten istuit hänen sylissänsä\nennen\", sanoi sisar.\n\n\"Jätä. Olet hirveä. Olin lapsi silloin ja olimme kihloissa.\"\n\nJa sisar perääntyi ja tajusi, ettei pitemmälle voinut mennä, ettei\nselvittelyjä oman miehensä kanssa tulisi. Ja sisar sanoi:\n\n\"Niinpä kyllä, se oli sitä aikaa. Sehän ei ollut mitään se. Niin olen\nsen ymmärtänytkin.\"\n\nMutta hän tiesi, että vaikka sisar sen niin ymmärsi, ei hän halunnut\npitää sitä totena. Hänelle tuotti tyydytystä saada kiusata häntä ja\nväärentää asioita. Ja heittäen ilkeytensä vasten pyytäjän kasvoja,\nsanoi sisar:\n\n\"Jos olisit pyytänyt kauniisti, olisit ehkä saanut leivän.\"\n\n\"Enpä tiedä, tokko se leipä enää leivältä maistuisi. Sydän sinulla on\nkova kuin kivi.\"\n\n\"Se sydän kelpasi ennen sinun sulhasellesi ja kelpaa vielä nytkin.\"\n\n\"Minä olen siitä iloinen.\"\n\n\"Enpä usko! Jos olisit, et olisi kertonut ennen, että minä rikoin\nteidän valinne\", sanoi sisar.\n\n\"Tiedät hyvin, etten kenellekään ole sitä kertonut. Pelkäät vain, että\nolisin sanonut, ja tahdot kuulla vakuutuksen suustani. Minä en ole niin\nalhainen kuin luulet.\"\n\n\"Vähälläpä uskon sinua\", sanoi sisar.\n\n\"Sinä uskot täydellisesti.\"\n\n\"Hän -- rakastaa -- minua!\"\n\n\"Minä uskon sen. Se on teidän asianne.\"\n\nHän läksi sisarensa luota pois, eikä koskaan mennyt sinne enää.\n\nEi koskaan, ei koskaan saisi hän nähdä kotiansa enää. Hän muisteli sitä\nmielellänsä niiltä ajoilta, jolloin isä ja äiti elivät. Se oli valoisa\nja kaunis. Se oli kaunis vielä silloin, jolloin he orpoina sisarensa\nkanssa kahden siellä olivat, rakkaina sisaruksina, tukien toinen\ntoistansa.\n\nNyt oli heidän välillänsä häpeää, syntiä ja häpeää.\n\n\"Minulla on kotiin ikävä!\"\n\nHän sanoi niin, pukien kaipauksensa sanoiksi, ja hän sanoi sen\najatellen tätä kotia, mutta samassa laajeni ajatus, hän tarkoittikin\ntoista kotia. Hän kaipasi täältä pois. Kotiin!\n\nMutta hän oli niin paha ja hänellä oli niin paha olla, hän oli täynnä\nsyntiä vielä.\n\nMikä jaksoi lunastaa ihmisen vapaaksi hänen synneistänsä? Mikä pystyi\npesemään puhtaaksi hänen tahratun sielunsa, mikä lääkitsi terveeksi\nhänen sairaan sydämensä? Milloin oli hän kelvollinen näkemään totuuden\nja ansaitsemaan anteeksi annon?\n\nSittenkö vasta, kun riisui päältänsä nämä vieraat vaatteet, pois\nhartioiltansa taakan laski, pois kutsuttiin elämän erheestä, sittenkö\nvasta sai levon ja rauhan?\n\nSyvältä sairaan rinnasta pääsi huokaus:\n\n\"Anna minulle nöyrä sydän!\"\n\nJospa hän saisi tuntea olevansa puhdas kuin lapsi.\n\nHänhän oli ollut kerta puhdas kuin lapsi.\n\nHän muisteli vielä entistä aikaa. Sehän oli kuin kaukainen unelma vain.\nSe täytti hänen sielunsa ikävällä ja kaiholla niinkuin niin monesti\nennenkin.\n\nHän oli sen elänyt joskus, ja siunaten muistojansa hän avasi niille\nsydämensä jälleen.\n\nOli aurinkoinen kesäpäivä, kotipuutarha oli kukkia täynnä. Ruusut\nkukkivat juuri.\n\nSilloin tuli Konrad heille ensi kertaa, mutta tuli silloin hänen\ntähtensä. He olivat tavanneet toisiansa useasti jo ennen.\n\nHän oli muukalainen luutnantti ja oli haavoittunut sodassa. Se lisäsi\nhänen viehätystään. Hän kertoi heille niin kauniisti eri maista ja\nkansoista. Hän oli nähnyt kaukana paljon kaunista ja outoa. Kun\nkuunteli häntä, tuntui kuin outoa soittoa olisi kuullut, se uuvutti ja\nvangitsi ja kauas mielen vei.\n\nEi kukaan osannut kertoa niinkuin hän. Ei kukaan ollut sellainen kuin\nhän.\n\nSitten jäivät he kahden ruusutarhaan. Hänellä oli valkea puku\npäällänsä, hän muisti sen niin selvään ja kimppu kukkia sylissänsä, hän\noli taittanut ne illallispöytää varten.\n\nKonrad otti niistä ruusuista yhden ja painoi sen huulillensa. Hän\nymmärsi sen, sillä he rakastivat toinen toisiansa.\n\nJa Konrad sanoi, että vaikka hän oli nähnyt maailmassa ihmisiä paljon,\nei hän kenelläkään ollut nähnyt niin sinisiä silmiä, ne olivat kuin\ntaivas ja kuin tähdet. Tuli autuaaksi niitä katsellessa ja tunsi, että\noli matkansa päähän päässyt. Ja kun kosketti tukkaa, niin vaalean\nvaaleaa, tuntui kuin olisi päivän säteitä hyväillyt ja puhdas autuushan\nvalui niistä.\n\n\"Annas, minä otan sinut syliini, armas, ja kuiskaan sinulle hiljaa\njotakin, pienokainen.\"\n\nJa hän sanoi:\n\n\"Tiedätkö, että minä rakastan sinua?\"\n\n\"Tiedän.\"\n\n\"Ja rakastatko sinä minua?\"\n\n\"Rakastan.\"\n\n\"Kerro, miten paljon.\"\n\n\"Niinkuin maa ja taivas ovat paljon.\"\n\n\"Ja minä, minä kuolemaan saakka ja yli kuoleman ja ajan, aina!\"\n\nJa ruusun tuoksu täytti koko maailman, sillä he istuivat ruusutarhassa\nja ruusut kukkivat juuri.\n\nMutta tuskin oli syksy tullut ja lehdet ruusupensaista varisseet, tiesi\nhän rakkaudesta enemmän kuin silloin.\n\nOli toinen kesäpäivä syksymmällä. Hänen sisarensa tuli ystävättärensä\nhäistä. Hän oli kaunis, ja nuoruus ja hääilo huumasivat häntä. Hän\ntapasi Konradin puutarhassa ja hän nauroi niin oudosti ja viettelevästi\nja hän puheli ja säteili niinkuin hän ei oma itsensä olisi. Ja hänen\nilonsa tarttui Konradiin.\n\nSilloin Konrad unohti hänet. Sitten hän unohti hänet usein.\n\nSisar leikki, mutta leikistä tuli tosi. Kohta oli Konrad kihloissa\nsisaren kanssa.\n\nJa niin kulki sisar puutarhassa käsikädessä Konradin kanssa, ja hän\nistui huoneessansa yksin.\n\nJa sitten alkoi hän lakastua.\n\nHän kuuli heidän puhelevan kerta ja Konrad ihmetteli miten hän oli\nmuuttunut.\n\n\"Minähän sanoin sinulle jo alussa, että hänellä on huonot keuhkot\",\nsanoi sisar. \"Hän ei kauan elä.\"\n\n\"Olisi ollut väärin sitoa häntä\", sanoi Konrad. \"Pienokaisparka. Hän on\nkuin sävel, joka aina mielessäni soi.\"\n\nMutta kahdenkesken sanoi sisar hänelle:\n\n\"En ymmärrä, mikä sinulle on tullut.\" Hänen silmänsä välähtelivät\noudosti, eikä hän halunnut sitä edes peittää.\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Elä sure, meillä on kohta häät. Saat tanssia kylliksesi kerta.\"\n\nEipä hän sen jälkeen tanssinutkaan enää. Hän oli saanut kylliksensä.\n-- -- --\n\nSydän, sydän, se oli rauhaton yhä ja kiihtyi tottumattomana elämän\nankaraan kuriin.\n\nSillä vaikka mieli kypsyi kuin vilja leikkaajaa varten, unohtui\ntodellinen ajan kulku. Unohtui usein, oli unohtunut, että edessä oli\nvanhuus.\n\nAinoa vain, että kun pieneen peilin katsoi, näki, miten iho oli tullut\nkeltaiseksi ja ryppyiseksi kuten äidillä ennen. Hiukset olivat\nharmaantuneet. Ja hymy, vanhuksen avuton hymy, täynnä alistuvaisuutta\nja nöyryyttä -- sehän oli äidin tavallinen ilme! Sehän oli äiti, joka\npeilistä katsoi häntä. Nuo kuolleen äidin kasvot, miten hyvin hän ne\nnyt muisti. Nuo silmät, jotka niin usein olivat väsyneinä häntä ennen\nkatselleet, ja tuo keltainen, eloton iho, ryppyinen, riippuva leuka,\njoka häntä ennen kammotti, siinä ne nyt olivat jälleen! Vanha ja sairas\nnainen, kuka se oli?\n\nYhtäkkiä tuntui hänestä, kuin se vain äiti olisikin. Äiti oli muuttunut\nhäneen elämään jälleen. Sekö hänen henkeänsä rasitti sitten? Siksikö\nhän itseänsä vieroksui, eikä rauhaa saanut, siksikö hänen elämänsä kuin\npainajaiseksi oli tullut?\n\nKaksi olentoa, jotka eivät sopiutuneet samaan ruumiiseen.\n\n\"Mene pois minusta, jos olet minussa\", sanoi hän äidillensä. \"Miksi\npidät minun ruumistani asuinsijanasi? En tahdo, en tahdo! Syöksy minne\ntahansa maailmoissasi, mutta elä tuhoa minua! Viimeinen turvapaikkasiko\nminä olen? Ja kehen minä turvaan, kun minulla ei ole lasta\ntuhottavakseni!\"\n\nHän kiihtyi omissa ajatuksissaan oman vapautensa puolesta ja manasi\nvainajat luotansa saadaksensa kamppailla yksin omin voimin. Hän ei\npitäisi kiinni mahdollisuuksistaan saada palata tänne jälleen!\n\nJa kun hän nyt yksin huokaili, muistui aina mieleen äidin huokailut,\njotka olivat ennen tympäisseet häntä. Ja nyt hän huokaili samoin. Eikö\nmitään kehitystä, eikö liikettä ja tervettä hengen eloa sukupolvissa\nollut? Tärkeästi ne ottivat tuskansa, kun lyyhistyivät sen pikku painon\nalle.\n\n\"Ei enempää tätä huokailua\", sanoi hän. \"En salli! Pois minusta\nvainajat\", hän huusi hengessänsä. \"En jätä itseäni pakopaikaksi\npelkureille!\"\n\nSitten hän oli näkevinään sarjan vainajia, ne ojensivat hänelle kätensä\nystävällisesti ja vakuuttivat, että hän oli erehtynyt. Hän ei tajunnut\nvielä elämää. Ja hän painoi päänsä alas ja pyysi mielessänsä anteeksi\nnäkymättömiltä.\n\nNiin, mitä tahansa sai tapahtua, mikä oli oikein. Hän oli halpa\nastinlauta vain.\n\nMutta kun hän nosti päänsä ylös, sanoi hän kauhistuen: \"Se puuttui!\nMitä minä ajattelen, minähän olen hullu! Näinhän yksinäisyys synnyttää\nhenkimaailmat! Olipa se satua ja pakanuutta, sinnepäin ihmismieli aina\ntaipuu.\"\n\nHän vajosi siihen kuitenkin, sillä se auttoi häntä kuin kiihoitusaine\nvaikeuksissa ja sai hänen väheksymään tilapäisen elämän ilmiöitä, jotka\nvangitsevat ihmishengen ja täyttävät sen turhuuksillaan.\n\nMutta eikö tuo mielenpako menneiden turviin ollut ihmishengen\nvoimattomuutta, koska se ei jaksanut luoda itse mitään, kielsi se\nvarsinaisen elämän ja mairi vain kuolemaa, jota se piti herranansa.\nNiin kuristi ihminen itseltänsä kasvumahdollisuuden ja muuttui\nkuolleeksi ruumiiksi ilman tarkoitusta täällä. Kuollut ruumis,\nkuoleman-odotuksineen ja kuoleman-tarkoituksineen, se oli raskas paino\nkuljetettavaksi. Hän se oli. Hän oli vapaaehtoisesti heittänyt otteensa\nelämässä. Hän oli kuin kuihtunut lehti, joka odotti hyväntekijäänsä\ntuulta, joka irroittaisi hänet suuresta yhteydestä, ja piti maahan\nputoamistansa tärkeämpänä kuin koko elämistänsä.\n\nMutta vaikka hän oli kuin kuollut, ei hän sisimmässään ollut vielä\nvalmis. Häntä poltti väliin tyydyttämätön elämisen raivo. Hän rakasti\nelämää, jota hän halveksi, epämääräinen toivo iski kuin peto kyntensä\nhänen sairaaseen sydämeensä, kouristi sitä, eikä tahtonut hellittää\notettansa.\n\nJos saisi pyörtää takaisin turhaan kulutetut menneet vuodet! Miten\ntoisin hän rakastaisi elämää. Joka päivästä hän kuin kiitoslaulun\ntekisi. Miten toisin, viisaasti, hän katseleisi maailmaa, hyväksyen\nihmiset sellaisinaan. Rakastaisi heitä kuin lapsia rakastetaan.\nNiinkuin äiti ottaa syliin lapsensa, joka on erheen tehnyt, niinkuin\nhän murehtii pojastansa, joka on rikoksiin hairahtunut, sydän täynnä\ntuskaa ja toivoa, surren ääneti ja yksin, niin on ihminen otettava\ntäällä. Rakastaa kaikkia erotuksetta, antaa anteeksi niille, jotka\nsinulle pahaa tekevät. Sehän oli ikivanhaa! Ja se oli uutta aina. Sydän\nei ollut siihen kypsynyt vielä.\n\nMilloin kypsyi se siihen?\n\nSittenkö vasta, kun riisui päältänsä elämän harmaan arkipuvun, nämä\nvieraat vaatteet, tämän vangin asun, joka kätki vapauttaan kaipaavan\nsielun, synkän ja hämmentyneen, epätoivoisen ja rakkaudenkaipuusta\nsairaan?\n\nSairas painui näihin ajatuksiinsa, kun kipu ei tuntunut. Mieli\nrauhoittui vähitellen. Aatos souteli kauas sinne, mistä ihmiselo näytti\nlasten harhailulta, epätodelliselta unikuvalta vaan.\n\nSitten oli hän nukahtanut ja heräsi.\n\nIlmassa tuntui ruusun tuoksu, ruusun ja elämän. Mielessä ailahti lämmin\ntunto. Hän muisti odottavansa sisartansa ja hänen miestänsä.\n\nApulaisvaimo palasi.\n\n\"Tulevatko he\", kysyi sairas.\n\n\"Tulevat, aivan pian.\"\n\n\"Hyvä, hyvä.\"\n\n\"Tahdotteko jotakin?\"\n\n\"Tahtoisin kuolinpaidan, te tiedätte sen.\"\n\nApulaisvaimo auttoi sen hänen päällensä. Se oli hänen oma ompelemansa\njo kauan sitten.\n\nMutta sitten alkoivat ruumiin tuskat. Ne olivat sietämättömät.\n\n\"Osaanko minä auttaa\", kysyi apulainen.\n\n\"Ei, ei.\" Hän huohotti ja kääntelehti tuskissansa. Hän unohti, missä\nhän oli ja kuka hän oli. Minuutit olivat pitkät kuin tunnit ja sitten\nei ajalla ollut enää mitään mittaa eikä määrää.\n\nKulki kuin ihmislaumoja hänen ohitsensa, ja ne tallasivat häntä. Hän\nkuuli epäselvää äänen sorinaa. Ja sitten joku auttoi häntä ja sanoi:\n\n\"Sehän on vaikeata.\"\n\n\"Oh, ei, ei se mitään. Tämähän on ruumis vain\", sanoi hän, \"antaa\nheidän nyt tallata, jos se heille hyvän mielen tuottaa.\"\n\n\"Hän hourii\", kuului ääni kaukaa.\n\n\"On opittava ensiksi ihminen tuntemaan, sitten opittava häntä\nrakastamaan. Se on vaikeata. Hän on vihollinen, hän tallaa sinut\nmaahan, oh, ei se mitään, antaa heidän nyt tallata vain.\"\n\nHän huohotti houreissansa.\n\n\"Sehän on vaikeata.\"\n\n\"Ei se mitään enää, -- helpottaa jo.\"\n\nJa tuskat jättivät hänet ja hän palasi itseensä, ja sielu alkoi\nharhailla entisissä sokkeloissa kuin johtolankoja etsien, johonkin,\nminkä hän oli äsken unohtanut.\n\nMutta hän ei tavannut itseänsä kokonaan. Jotakin outoa ja jäykistävää\noli jäänyt kivuista häneen.\n\nHän koetti päätänsä, mutta käsi oli hiukan jäykkä. Ja ihmetellen kysyi\nhän:\n\n\"Mitä on pantu minun otsalleni, se painaa niin?\"\n\n\"Eihän siinä ole mitään, ei niin mitään.\"\n\nSairas ei uskonut. Hän tunsi otsallansa painon.\n\n\"Jos minä valeleisin sitä vedellä\", sanoi apulainen ja valeli hänen\notsaansa. Se teki hyvää. Rinta nousi ja laski kevyemmin. Hän vaivahti\nhetkeksi uneen.\n\n\"Eivätkö he ole vielä tulleet\", kysyi sairas kohta.\n\n\"Eivät ole.\"\n\n\"Ja on kulunut jo niin monta tuntia.\"\n\n\"Ei ole kulunut jos puolisen tuntia siitä kun tulin.\"\n\n\"Elkää, ystäväni, minua pettäkö, niinkuin minä en tietäisi.\"\n\n\"Miksi minä pettäisin?\"\n\n\"Säälistä te petätte, kun kuolen kohta.\"\n\n\"Enhän petä siksi.\"\n\n\"Oh\", hän naurahti oudosti ja torui, \"kaikki tiedän, kaikki näen\".\n\n\"Taidan erehtyä\", sanoi apulainen. \"Unohtuu aika tässä.\"\n\n\"Elkää nyt taas, pysykääpä asiassa\", ja äkkiä selvisi sairaalle\ntilansa, ja hän jatkoi, \"minähän erehdynkin. Kuinka minuutit voivat\ntuntua pitkiltä kuin tunnit. Taisin nukkua hivenisen välillä?\"\n\n\"Te nukuitte, onhan siitä siis aikaakin.\"\n\n\"Onhan teillä kello. Minä unohdin, missä olin ja kuka olin. Puhelinko\noudosti?\"\n\n\"Ette yhtään.\"\n\n\"Jos puhelen, elkää pelätkö. Sairas hourii, sanotaan. Elkää pelätkö!\"\n\n\"Enhän toki. Tepä olette virkeä nyt.\"\n\n\"Kun odotan vieraita.\"\n\n\"Nyt kuuluu askeleita, taitavat tulla.\"\n\n\"Tulevat.\"\n\n\"Tehän käytte valkeaksi ihan, elkää nyt. Jaksatteko te ottaa heidät\nvastaan?\"\n\n\"Kuinkas muuten. Ei tässä ole varaa valita.\"\n\nMutta häntä alkoi painaa kuin suuri, näkymätön käsi, työnsi ja upotti\njonnekin, josta hän ei ylös päässyt. Hän koetti taistella vastaan,\nmutta heikkous valtasi hänet. Hän meni tiedottomaksi.\n\nSitten kuuli hän kuin kaukaa äänen, joka kutsui häntä:\n\n\"Hedvig, Hedvigkulta!\"\n\nJa joku sanoi:\n\n\"Hän vaipuu horrostilaan välistä. Se kestää vain muutaman sekunnin. Hän\nherää samassa.\"\n\nHän heräsi. Hän näki sisaren kumartuneena itsensä yli. Hän katsoi\nsisareensa ja hänestä tuntui kuin mitään väliaikaa ei olisi ollutkaan\nsiitä, kun hän hänet viimeksi tapasi.\n\n\"Oletko niin sairas\", kysyi sisar. \"Miksi et lähettänyt ennen sanaa?\"\n\n\"Eikö Konrad tullutkaan?\"\n\n\"Hän tulee pian, hänelle lähetettiin sana. Oletko sinä jo niin huono?\"\n\n\"En minä niin huono ole\", sanoi sairas, sillä jokin sisaren äänessä\nesti häntä läheisemmin asiaa sanomasta. \"Samanlainen hän on kuin\nennenkin\", ajatteli sairas. \"Ihan vilpillinen olet.\"\n\n\"Olet saanut kärsiä.\"\n\n\"Tuottaako se sinulle hyvää mieltä nyt\", ajatteli sairas, mutta\nvaikeni.\n\n\"Ehkä se menee siitä ohi vielä, ja varmasti meneekin\", sanoi sisar.\n\n\"Ei se mene\", sanoi sairas kevyesti ja jatkoi ääneti: \"Onhan se sinusta\nsamantekevää, niinhän äänesikin sanoo.\"\n\n\"Mitäs muuta minun ääneni pitäisi sanoa\", oli hän kuulevinaan sisaren\nsanovan. \"Onpa sinulla nyt hätä elämästä.\"\n\nHän muisti entuudestaan tuon äänen, sehän oli kevytmielinen ja kylmä,\naina vailla tunnetta.\n\nJa sairas vastasi:\n\n\"Ei ollenkaan niin suurta hätää kuin luulet.\"\n\n\"Niin, mitäpä sinä menettäisitkään!\"\n\n\"Jos menettäisin kaiken sen, mitä sinä todellisuudessa omistat, en\nmenettäisi vielä mitään.\"\n\n\"Onpa pikku siskolla sydäntä!\"\n\n\"Ja sinulla sisaren rakkautta! Olet kylmempi kuin kuolema!\"\n\n\"Ha-ha-haa!\"\n\nHäntä hirvitti tuo nauru.\n\nHän heräsi horroksistaan ja kysyi:\n\n\"Kuka täällä nauroi?\"\n\n\"Ei kukaan, ystäväni, ei kukaan\", sanoi sisar.\n\n\"Näin varmasti unta.\"\n\n\"Näit varmasti. Sinua koetellaan nyt, pikku sisko parka. Koeta olla\nkärsivällinen, koetatko?\"\n\nJa nöyrästi vastasi sairas:\n\n\"Koetan.\"\n\nHänelle teki nyt niin hyvää, että joku hänelle jotakin sanoi. Ja\nsisaren ääni oli nyt vilpitön. Se helpotti häntä suuresti ja lohdutti\nhäntä. Jollakulla oli sana häntäkin varten.\n\nHänen olonsa kävi vaikeammaksi. Tuskat tihenivät ja voimat alkoivat\nloppua.\n\nHän kertasi itsellensä:\n\n\"Pääsen kohta pois, iltaa en enää näe.\"\n\nOli sitten kuin näitä tuskia ei olisi koskaan ollutkaan.\n\nHän kaipasi sitä. Saada hajota pois, saada jättää maahan tämä\nsietämätön taakka. Hän kaipasi lepoa, hänen sielunsa janosi sitä.\n\n\"Ota pois minulta tämä kalkki. Ei kuitenkaan niinkuin minä tahdon, vaan\nniinkuin sinä!\"\n\nKuka ne sanat sanoi? Sehän oli juuri hänen henkensä huokaus, koko hänen\nelämänsä sisältö, sen tulos.\n\nHän eli yhä houreissaan. Hän oli kulkevinaan vuorella, raahaten\nsuurta ristiä, jonka alle hän tahtoi lyyhistyä. Häntä ruoskittiin\nja häväistiin. Verikyyneleet vuotivat hänen silmistänsä.\nOrjantappurakruunu painoi hänen päätänsä ja verihelmet vierivät hänen\notsaltansa.\n\nHän ojensi kättänsä sanoakseen, että hän oli ihminen vain, mutta he\nruoskivat häntä, pilkkasivat häntä ja ristiinnaulitsivat hänet.\n\nSilloin hän voihkasi ja heräsi. Hän ojensi halvaantuvaa kättänsä\nsisarelleen ja sopersi lapsen ohuella ja puhtaalla äänellä valitellen:\n\n\"He ovat lyöneet nyt naulat käsieni läpi.\"\n\n\"Ovatko? He ovat pahoja.\"\n\n\"Minuun koski se\", sanoi hän ja koetti selittää hymyllä, mitä ei enää\nsanoilla saanut.\n\n\"Hän hourii\", sanoi apulaisvaimo.\n\n\"Hän on nähnyt unta\", sanoi sisar. \"Se oli vaikea kohtaus.\"\n\n\"Taitaa lähtö nyt olla lähellä\", kuiskasi apulainen.\n\n\"Taitaa olla.\"\n\nJa sairas, joka tajusi heidän puheensa, oli siitä niin iloinen ja\ntahtoi näyttää, että hän olikin tajuissaan, sanoi:\n\n\"Taitaa olla kesä?\"\n\n\"On, on, kesä on.\"\n\n\"Ruusun tuoksua\", ja hän katsoi sisareen niin onnellisena ja hymyili\ntoisella suupielellään.\n\n\"Pienokainen\", sanoi sisar nyt, kuten lapsena ennen aina hänelle sanoi.\n\n\"Minua niin paleltaa.\"\n\nApulaisvaimo peitteli häntä. Mutta kohta tulivat taas tuskat. Hän\npyysi:\n\n\"Laskekaa minut alas ristiltä, ah, laskekaa maahan, hautaan peittäkää,\nsinne minut peittäkää!\"\n\nRinta kohoili. Sitten hiljeni hän. Valoisa hymy levisi hänen\nkasvoillensa.\n\n\"Kuoliko hän?\"\n\n\"Ei, hän nukkuu.\"\n\n\"Ei hän hengitä enää.\"\n\n\"Hän herää kohta.\"\n\nJa sairas heräsi. Hän oli nähnyt jotakin valoisaa unissansa. Hän tiesi\nnyt, että hän sen tapaisi vielä. Se odotti häntä siellä, kun hän pääsi\nnäistä siteistänsä.\n\nSiellä oli elämä. Se elämä, jota hän kaipasi. Hän syntyi siihen kohta.\n\nHän odotti sitä. Hän tervehti ruumiin kipuja nyt hyvää tekevinä ja\ntuskasta päästäjinä. Hänen hiljaisessa voihkinassaan ei ollut enää\npelkoa eikä kärsimättömyyttä, se oli ruumiin tahdoton ilmaus, niinkuin\nhengitys, jota ei estää voinut.\n\nJokin pieni asia pidätti häntä täällä vielä. Nyt hän muisti:\n\n\"Eikö Konrad ole vielä tullut?\"\n\n\"Ei ole tullut. Kyllä hän kohta tulee.\"\n\nKonradia hän vielä odotti. Konrad oli hänen sisarensa mies. Ja hän oli\nrakastanut häntä. Niin se oli.\n\nHän oli tehnyt siinä syntiä koko elämänsä. Ja hänen elämänsä oli siksi\nollut raskas. Ei hän ollut muuta ansainnutkaan. Mutta nyt sen ei\npitänyt loukata enää ketään. Hän meni pois. Kaikki korjaantui. Kaikki\noli hyvin. Hän oli saanut anteeksi syntinsä. \"Sehän oli niin pieni\nrikkomuskin\", oli sanottu.\n\nSiksi annettiin hänelle rauha ja lepo, jota hän niin kaipasi.\n\nHän tunsi sen äsken, kun sielu sai hetkeksi jättää ruumiin ja sai nähdä\nsen kirkkauden, joka häntä odotti. Sen suloinen rauha houkutteli häntä\nsävelin, jotka tulvivat hänen ylitsensä ja kannattivat häntä. Ne\nlääkitsivät terveeksi hänen tuskista sairaan sielunsa, joka oli kuin\nharhaan joutunut sävel, valitus, ja riemukkaana kohosi hänen henkensä\nkuin siivillä ja upposi kaikkeuden puhtaaseen piiriin.\n\nHänestä tuntui äsken, että hän oli jo jättänyt kahleensa maahan,\ntunnottomaksi piestyn ruumiin, pois luonut ne ahtaat rajat, jotka\nsitoivat hänet tänne, ja päässyt kotiin.\n\nItkikö joku? Ei siinä ollut mitään itkemistä.\n\nSe oli hänen syntymisensä hetki, hänen voittonsa ja hänen palkkansa.\n\nSe oli sangen suuri palkka. Kuolema, missä on sinun otasi? -- -- --\n\nMutta hän ei mennyt vielä pois. Hän palasi matkaltansa ja läheni\najallisuuttansa. Hän asettui jälleen ruumiiseensa ja muisti oman\nvähäpätöisyytensä, jonka hän oli äsken saanut hetkeksi unohtaa ja\njättää.\n\nHäntä ihmetytti elämä. Sehän oli oudon epätodellista. Hän ihmetteli\ntuota pikku olentoa, joka makasi sairaana ja jonka kuolemaa odotettiin.\nOliko se hän? Se oli hänestä outo ja vieras, yhtä vieras kuin jokin\nmuukin elämäntaakan kantajoista.\n\nHän lepäsi siinä uupuneena matkastansa. Mutta eikös hän vasta\nlähtenytkin matkallensa?\n\n\"Pienokainen\", hän kuuli äänen tulevan kaukaa, \"nukutko jo?\"\n\nHän ei jaksanut nyt avata silmiänsä, vaan hän koetti sanoa: \"Nukun.\"\nKukahan kysyi?\n\nSehän oli äidin ääni. Äiti kysyi, nukkuiko hän. Hän oli lapsi ja lepäsi\npikku vuoteessansa ja oli nukkuvinaan ja äiti kumartui hänen ylitsensä\nja epäili, nukkuiko hän. Häntä huvitti petoksensa ja hän kuiskasi:\n\n\"Äiti!\"\n\n\"Hän ei tunne sinua enää\", sanoi sisar.\n\nNyt muisti sairas oikein. Eihän se ollutkaan äiti. Äiti oli jo\naikoja sitten kuollut. Hän itse oli vanha ja sairas ja makasi\nkuolinvuoteellaan. Ja sisar oli siinä ja odotti hänen loppuaan.\n\nJa hän oli jo käynyt kaukana täältä, siellä, minne hän oli matkalla\nnyt, mutta sisar ei sitä tiennyt eikä kukaan, eikä hän voinut kertoa\nenää.\n\nMutta hän ponnisti voimiansa ja sanoi:\n\n\"Tunnen.\"\n\n\"Hän tuntee minut. Hän sanoi 'tunnen'.\"\n\nMutta jälleen tuntuikin hänestä, että hän oli lapsi ja oli ollut kauan\nsairaana ja oli pimeässä, eristetyssä huoneessa ja oli tullut terveeksi\nnyt. Isä kantoi häntä valoisaan arkihuoneeseen, jossa äiti ja sisar\nistuivat ja odottivat häntä. Ja sisar kysyi tunsiko hän häntä ja hän\nsanoi 'tunnen'. Isä antoi hänet äidin syliin. Ja kaikki iloitsivat, kun\nhän oli pelastunut. Sillä kaikki rakastivat häntä.\n\nEi? Eihän häntä rakastettu? Hän taisi kuvitella sen?\n\nHänhän oli elänyt sen kauan, kauan sitten. Ja ne, jotka olivat häntä\nrakastaneet, olivat kauan sitten jo kuolleet. Nyt ei ollut ketään -- ja\nhän oli vanha ja jo lähdössä täältä pois. Niinhän se taisi olla?\n\nJa vahvistaakseen sen itselleen sanoi hän vakuuttavasti kuin\nulkoläksyn:\n\n\"Kuolen -- kohta.\"\n\n\"Hän sanoi 'kuolen kohta'. Hän on tajuissansa taas. Hedvigkulta, Konrad\non täällä. Saako hän sanoa hyvästit sinulle?\"\n\n\"Saa\", sanoi hän hiljaa.\n\n\"Konrad, anna hänelle kätesi, näethän, ettei hän voi enää kättänsä\nnostaa.\"\n\nHän yritti turhaan nostaa kättänsä, mutta ei enää voinut, se oli\nhalvaantunut. Sisar otti sen käteensä. Se oli kylmä ja pieni, se luisui\nhänen kädestänsä peitteelle. Silloin otti Konrad toisen, elävämmän\nkäden ja painoi sille huulensa ja kirkkaita vesikarpaloita vieri hänen\nsilmistänsä.\n\nSairas avasi silmänsä ja katsoi kuin moittien, sitten nyyhkytys pääsi\nhänen rinnastansa ja nytkähdys kävi läpi ruumiin.\n\nSisar näki kaksi kirkasta, niin ihmeen sinistä lapsen silmää, jotka\nkuin unesta herättyä aukesivat, näki moittivan, lempeän katseen, joka\npuhui rakkaudesta, puhtaudesta, ja sitten kaksi kyyneltä, jotka\nkiertyivät kirkkailta silmäteriltä ja vierivät alas kalvenneita poskia\npitkin.\n\n\"Pienokainen, pienokainen\", sanoi Konrad.\n\n\"Elkäämme häiritkö häntä.\"\n\nSairas oli painanut silmänsä kiinni. Hän tuli levottomaksi.\n\n\"Pelkäätkö\", kysyi sisar.\n\n\"En, voin -- kuolla.\"\n\n\"Niin, jokainen me kuolemme ajallamme. Koeta olla kärsivällinen vielä,\nkoetatko?\"\n\n\"Koetan.\"\n\n\"Minäpä kerron sinulle, minkälainen on maailma, jos tahdot vielä\nkuulla? Kerronko? On kuuma ilma, aurinko paistaa. Ruususi kukkivat\nikkunan alla. Tikapuilla tuossa kuivaa pyyheliinojasi, ja nuoralla on\nlakanoitasi. Minä tunsin ne heti. Sinähän laitoit ne kotona ennen.\"\n\nJa kun Konrad käänsi päänsä pois, sanoi hän vielä:\n\n\"Näin on käynyt. Sinä olet nyt tiesi päähän päässyt.\"\n\nKuoleva yritti sanoa jotakin, mutta hän ei saanut syntymään sanoja\nenää, ainoastaan epäselviä äännähdyksiä ja voimattomia huulten\nliikkeitä.\n\n\"Konrad, hän tahtoo sanoa vielä jotakin.\"\n\n\"Mitä sinä tahtoisit sanoa, pienokainen\", kysyi Konrad ja otti hänen\nkätensä käsiensä väliin.\n\nSairaan suu selvitti yhä käsittämättömiä asioita. Konrad seurasi\nepätoivoista ponnistusta. Sitten yhtäkkiä kuin silmien kirkkaasta\npohjattomasta sinestä tulvahti voimakas, selvä ajatus, joka valtasi\nKonradin:\n\n\"Me kaikki olemme samaa -- kuin saman isän lapsia, -- me kuulumme\nyhteen -- on elämän suuri yhteys -- niinkö?\"\n\nSairas rauhoittui. Sitten katsoi hän sisareen ikäänkuin olisi tahtonut\nkertoa niistä kärsimyksistä ja nöyryytyksistä, joilla ei koskaan ollut\nollut todistajoita. Nyt sai iso sisar tietää ne kaikki. Sitten hänen\nvoimansa loppuivat. Valoaaltoja vyöryi häntä vasten, hän vaipui niihin.\nJoku kutsui häntä ja hän tunsi äänen ja riensi vastaan riemumielin:\n\n\"Äiti!\"\n\nHän tajusi täydellisesti onnensa määrän. Jos oli raskas ja kipeä elämä\nollut, kuin lapsi oli hän sen taivaltanut yksin ja pelkomielin, niin\npäähän oli hän nyt onnellisesti päässyt, sen hän tiesi.\n\nSilmät raottuivat hiukan. Elävä, kaunis silmäpari katsoi niin viisaasti\nja lempeästi heitä kuin kaiken rakkautensa tulkiten.\n\nKevyt hengähdys, ja silmä vierähti umpeen.\n\nHän jätti nyt ruumiin.\n\n\"Hän kuoli?\"\n\nKonrad pidätti vaimonsa kättä ja sanoi sitten hiljaa:\n\n\"Hän kuulee vielä.\"\n\nMutta sitten nytkähtivät kuolleen suupielet, ja pää painui ikuiseen\nlepoon.\n\n\"Hän on kuollut.\"\n\n\"Hän on kuollut.\"\n\nHe katselivat häntä liikahtamatta paikoiltansa. Ja Konrad sanoi:\n\n\"Miten kaunis hän on.\"\n\n\"Olisi oikaistava hänet, ennenkuin hän jäykistyy noin.\"\n\nKonrad oikaisi hänet, nosti kädet ja taivutti ristiin rinnalle.\n\nSisar silitti sisaren kättä. Kuollut on. Kylmä aine. Hän muisti samoin\nsilittäneensä äidin kättä ennen. Sehän oli samanlainen. Ja nyt sitä\nkättä ei ollut enää. Ja tämä käsi tässä oli häviämässä. Ja käsi, joka\nsitä kosketti -- milloin oli sen vuoro?\n\n\"Kaiken vuoro on kerran. Ei mikään ole niin selvää. Kuolema on selvempi\nkuin syntymä on olevalle ollut\", ajatteli hän. \"Sehän on vain\nloppuvaihe, jonka tiedämme varmasti tulevaksi. Miksi surra?\"\n\nTapaus muuttui hänestä yksinkertaiseksi ja luonnolliseksi. Olihan hän\nsen ennenkin tiennyt ja sitä ennenkin ajatellut. Mutta että se oli niin\nvälttämätön seuraus ruumiin voimien loppumisesta, sitä ei hän ollut\nvielä ennen nähnyt. Välttämätön vaihe, johon ei pitänyt olla vaikeata\nalistua. Siinä oli totuus. Se oli hänestä melkein lohdullinen, melkein\nsuuri ja riemastuttava yksinkertaisuudessaan.\n\n\"Miten elämä tienä oli pieni ja yksinkertainen. Miten kuolema oli\nluonnollinen ja yksinkertainen\", hän kertasi sitä mielessänsä ja se\ntuotti hänelle tyydytyksen. Sillä siinä oli hänestä totuus.\n\n\"Sehän paremmin kuin muu läksy täällä tarpeen olikin.\" -- -- --\n\nMutta päivä huolineen kutsui heitä.\n\n\"Meidän on tehtävä viimeiset palvelukset täällä\", sanoi hän Konradille.\n\"Hänet on nostettava laudalle ja saatettava arkkuun, kun lääkäri on\nkäynyt kuolintodistuksen antamassa.\"\n\nHän lähetti apulaisvaimon tilaamaan arkkua ja pyytämään lääkäriä.\n\n\"Niin surullista\", sanoi Konrad.\n\n\"Niin on\", sanoi sisar.\n\n\"Hänen osansa täällä oli niin pieni.\"\n\n\"Elämä on otettava voimakkaammin.\"\n\n\"Hän näyttää nyt tyytyväiseltä ja onnelliselta melkein. Hän läksi niin\nkauniisti täältä.\"\n\n\"Ehkä itse kuolema on helpompi kuin luullaankaan.\"\n\n\"Kun katselen häntä, niin minusta tuntuu kuin hän eläisi ja\nkuunteleisi.\"\n\n\"Ei, sinä kuvittelet.\"\n\n\"Tietysti. Kuitenkin -- en tiedä, tuntuu luonnottomalta kaikki.\"\n\n\"Sinä pelkäät kuollutta.\"\n\n\"En kai. Minua kammottaa\", sanoi Konrad.\n\n\"Koeta kättä, niin kammo häviää.\"\n\nKonrad koetti kuolleen kättä ja taivutti päätänsä alas.\n\n\"Näin lepäämme jokainen kerta\", sanoi hän.\n\nKun lääkäri oli käynyt, sanoi sisar:\n\n\"On nostettava hänet pois laudalle, etteivät vuodevaatteet pilaannu. Ne\ntulevat nyt meille.\"\n\n\"Täytyykö se tehdä? Kohta tulee arkku.\"\n\n\"Tällainen kesäaika.\"\n\nSisar vieritti matot alta pois ja teki tilaa laudalle.\n\n\"Me voimme nostaa hänet kahden, hän on niin kevyt.\"\n\n\"Olisiko hän itse näin tahtonut?\"\n\n\"Tottahan.\"\n\nHe nostivat hänet laudalle.\n\nSiinä lepäsi lattialla, lakanan peittämällä laudalla pikkusisko. Kasvot\nolivat muuttuneet, ja kun pää joutui taaksepäin, tuli suupieliin\ntyytymätön ilme kuin pikkulapsella, jolla ei ole hyvä olla.\n\n\"Hänellä on siinä paha olla\", hätäili Konrad.\n\n\"Mutta eihän hän tunne.\"\n\n\"Hän on kärsimättömän näköinen.\"\n\n\"Kasvot vain pöhöttyvät.\"\n\nMutta Konradin valtasi pelko. Hän katsoi kuollutta. Se oli muuttunut.\nJotakin käsittämätöntä ja luonnotonta oli tapahtunut. Olento, joka\näsken puheli ja eli, oli siinä nyt. He toimivat ja käsittelivät häntä,\nniinkuin hän ei olisi ihminen eikä olisi koskaan ollutkaan. Siksi hänen\nilmeensä varmaan muuttui? Hän oli tyytymätön. Hän kärsi tästä\nkohtelusta.\n\n\"Konrad, mene pois puutarhaan\", sanoi hänen vaimonsa, \"sinä olet ihan\nkalpea, täällä on kuuma\".\n\n\"Minulla on paha olla\", sanoi Konrad ja painoi sydäntänsä. \"Koskee --\nsydämeeni.\"\n\n\"Säästä sydäntäsi. Sinä et siedä tätä.\"\n\n\"Oli aika, muistatko -- jolloin minä rakastin häntä\", sanoi Konrad\nlapsen tavoin yksinkertaisesti. \"Jospa hän kuulisi!\"\n\n\"Ja mitä sitten? Onko muutakin, mitä pitäisi sanoa?\"\n\n\"Elä ole julma. Mehän olimme kihloissa, onko ihme, jos sen nyt sanon.\"\n\n\"No, sano hänelle, siinä hän on. Jos olen tiellä, poistun.\"\n\n\"Nyt sinä olet julma.\"\n\n\"Mene siis ulos, tulet muuten sairaaksi. Kutsun sinut sitten, kun arkku\ntulee.\"\n\nKonrad meni ulos ja istuutui puutarhapenkille ikkunan alle.\n\nPäivä oli kirkkaimmillaan. Kesäinen aurinko heloitti polttavaan\npuutarhahiekkaan, niin että se hohti. Ilma oli tukahduttavan kuuma.\nRuusujen tuoksu tuntui painostavalta ja ilmaa täyttävältä. Sehän\nmuistutti niin ruumishuonetta, hautajaisia ja kuolemaa.\n\nSama tuoksu oli täyttänyt erään puutarhan ennen, kauan, kauan sitten.\n\nTuoksu merkitsi rakkautta silloin.\n\nNuori tyttö oli seisonut ruusutarhassa valkeissa vaatteissansa, syli\ntäynnä kukkia. Nuori poika oli ottanut hänet syliinsä ja luvannut\nrakastaa häntä 'kuolemaan saakka'.\n\nNyt oli hän nostanut tytön valkeissa vaatteissansa laudalle -- välillä\noli siinä kolmekymmentä pitkää vuotta. Kokonainen elämä.\n\nHe olivat eksyneet toisistansa. Ja he olivat kaivanneet toisiansa.\nMiten elämä oli julmaa.\n\nTuota tyttöä oli hän muistellut aina, kun elämä oli iloton ja ankea. Ja\nhän tiesi nyt varmemmin kuin ennen, että se olikin tuo pienokainen,\njohon hän oli ensin kiintynyt, jota hän oli enimmän rakastanut. Ei hän\nolisi sitä tunnustanut koskaan ennen.\n\nKuului kohta ruumisrattaiden räminää. Arkku tuotiin mustilla vaunuilla.\nHänen vaimonsa kutsui häntä sisään auttamaan.\n\n\"Mutta jos vainaja ei olisi tahtonut minua?\"\n\n\"Eihän hän ole ihminen enää. Jonkun täytyy kuolluttakin auttaa.\"\n\nHe menivät sisään. Arkun tuojat olivat avanneet arkun ja pöyhöttelivät\nhöylänlastuja ja levittivät alalakanan niille. Päänalunen oli pieni ja\nkova. Vainaja oli muuttunut tummemmaksi. Pää oli painunut avuttomana\nsivulle, kasvot olivat paisuneet ja suupielissä oli yhä lapsen\ntyytymätön ilme.\n\n\"Hän on niin pienen lapsen näköinen nyt.\"\n\n\"Kasvot ovat tulleet pyöreämmiksi.\"\n\n\"Tuntuu kuin hän syyttäisi meitä.\"\n\n\"Ja mitä pahaa me olisimme hänelle tehneet?\"\n\nHe siirtyivät miesten luo, jotka olivat saaneet puetuksi arkun.\n\n\"Ruumis lahoaa nyt käsiin\", sanoi toinen miehistä. \"Ei kestä\ntällaisella ilmalla.\"\n\n\"Johan siinä on vahva haju\", sanoi toinen. \"Täytyy jouduttaa vain pian\nhautausmaan ruumiskellariin.\"\n\n\"Niinpä kai\", sanoi sisar.\n\nToinen miehistä oli ottanut vainajan jäykän, valkean jalan polvellensa,\nja toinen ojensi hänelle käärityn, valkean sukan, jonka mies veti\nvainajan jalkaan. Hellittäessä varomattomasti jalkaa, putosi se ja\nkolahti oudosti lautaa vasten.\n\nHe käsittelivät häntä nopeasti ja tottuneesti kuin vierasta ainetta\nainakin.\n\n\"Saako hän jäädä kuolinpaitaansa\", kysyi toinen.\n\n\"Sehän on kaunis\", sanoi sisar.\n\n\"Kuin morsiamen paita ainakin\", sanoi mies.\n\n\"Hän rakasti kauniita liinavaatteita\", sanoi sisar miehellensä. \"Hän on\nommellut itse tämän kuolinpaidan.\"\n\nSitten nostettiin kuollut arkkuun. Konrad oli mukana auttamassa. Sisar\nnäki, miten häntä vaivasi ruumiin haju. Se tulisi häntä kiusaamaan ehkä\nkauan, ajatteli hän. Rakastaisiko hän häntä vielä senkin jälkeen, kun\ntuon lahoavan ruumiin hajun oli tuntenut? Säilyiköhän vielä mitään, jos\njotakin oli ollut? Ja oliko jotakin ollut vielä sen jälkeen, kun he\nolivat eronneet? Konradin sydäntä ei kukaan tiennyt, tuskin hän\nitsekään sitä tunsi.\n\nPeitto asetettiin ja kädet taivutettiin ristiin.\n\n\"Suljetaanko arkku heti\", kysyi toinen miehistä.\n\n\"Ei vielä ihan\", sanoi Konrad.\n\n\"Jos hakisi jonkun ruusun hänen käteensä\", sanoi sisar. \"Nehän ovat\nhänen omia pensaitansa.\"\n\nKonrad haki tuoreen ruusun. Se oli puhjennut juuri. Hän seisoi\netehisessä hetkisen, painoi ruusun poskeansa vasten ja hyväili sitä, ja\nkirkas vesikarpalo vierähti sen terälehdelle. Sitten meni hän sisään ja\nasetti ruusun kuolleen ristissäolevien käsien väliin.\n\nJa kädet, valkeat ja yliluonnollisen rauhalliset, lepäsivät kuin liljat\narkun lakanalla, pidellen ruusua, sormissa naisellinen sulous ja herkkä\nliike ainaiseksi jähmettyneenä, liike, jolla ei ollut enää elämän eikä\nverenkäynnin kanssa mitään tekemistä.\n\nKuollut. Pikkusisko oli kuollut. Ruumis oli kuin tyhjä kuori, jonka hän\noli hyljännyt.\n\nHe hyvästelivät vielä vainajaa katseillansa. Miehet nostivat kannen ja\nnaulasivat sen kiinni.\n\nSitten kannettiin arkku ruumisvaunuihin.\n\nJa ilman saattoa läksivät vaunut hautausmaalle.\n\nKonrad meni puutarhaan odottamaan vaimoaan, joka apulaisvaimon kanssa\njäi järjestämään huonetta.\n\n\"Onhan hänestä nyt rouvalle puuhaa\", sanoi apulainen.\n\n\"Hän vaivasi niin vähän eläessään. Kyllä kuollessaan jokainen vähän\napua tarvitsee.\"\n\n\"Niin, niinpä niin.\"\n\n\"Jäikö häneltä mitään papereita, testamenttia tahi --?\"\n\n\"Ei jäänyt. Joku vanha kellastunut kirje vain. Rahat ovat piirongin\nlaatikossa, niitä ei ole paljon. Mutta hopeitahan hänellä oli.\"\n\n\"Ne ovat vanhoja sukuhopeita. Ne joutuivat hänelle osaksi\ntalo-osuudesta. Hän tahtoi ne.\"\n\n\"Nehän rouva voi ottaa nyt mukaansa jo.\"\n\nNiin mielellään hän ne nyt siirsi takaisin omaan kotiinsa. Hän oli\nkaivannutkin niitä, vanhoja kauniita töitä.\n\nHän koetti salata hyvää mieltänsä ja sanoi:\n\n\"Kyllä kuolema tempaa äkkiä meidät täältä.\"\n\n\"Ihme vain, että siihen niin pian tottuu, -- tarkoitan, tyhjä paikka\npian täyttyy. Sen olen usein nähnyt.\"\n\nSisar istahti sisaren keinutuoliin lepäämään. Ikkunasta näki hän\nKonradin, joka puutarhapenkillä saamattomana ja surullisena istui,\nvajonneena ajatuksiinsa. Hän näytti niin vanhalta ja poismenevältä\nhänkin.\n\nApulainen järjesteli yhä huonetta. Nämä huonekalut joutuisivat siis\nhänelle, ajatteli sisar. Huoneessa oli joitakuita hyviä, vanhanaikuisia\nkappaleita, jotka olivat kulkeneet suvussa perintönä sen loistoajoilta,\neikä nuorempi sisar ollut ainoatakaan myynyt niistä. Siinä oli\npiironki, joka oli luovutettu sisarelle, ainoa myönnytys, joka oli\ntehty perinnönjaossa laskematta sen todellista arvoa. Nyt oli se hänen.\nSe oli ollut lainassa täällä liki kolmekymmentä vuotta. Hän hyväili\nkatseellaan sen käyriä ääriviivoja ja katseli sen kauniita\nluu-upotuksia.\n\nHän oli sitä ennen halunnut itsellensä. Ja nyt hän sen sai.\n\nEi ollut turhaa olla jonkun sisar, hymähti hän mielessänsä.\n\nHän aukaisi piirongin ylimmän laatikon, ja hänen käsiinsä tuli\nkellastunut paperi. Se oli Konradin kirje sisarelle, kirjoitettu\nnuorena, kolmekymmentä vuotta sitten:\n\nHän luki:\n\n    \"Tyttö ruusutarhassa.\n\n    Ketä poika ajattelee?\n    Tyttöä ruusutarhassa.\n    Ketä hän rakastaa?\n    Tyttöä ruusutarhassa.\n\nEi mikään ole niin mahtava kuin kuolema. Ja kuitenkin lujempi kuin\nkuolema on rakkaus.\n\nIhmiset ilman rakkautta ovat elämän kovaosaisia.\n\nIhmiset ilman tunteita ovat eläviä ruumiita.\n\nIhmiset ilman sydäntä eivät koskaan rakasta eivätkä vihaa.\n\nVihata tahi rakastaa -- eikö se ole samaa? Sillä rakkaus synnyttää\nvihan ja ilman vihaa ei ole todellista rakkautta.\n\nMinä vihaan pahaa ja rakastan hyvää. Sinä olet hyvä, siksi minä sinua\nrakastan.\n\nMinä säälin ihmisiä, joiden puutarhat ovat kukattomia täällä. Niiden\npäivät ovat harmaat, eivätkä he elämän kauneudesta mitään tiedä.\n\nTule minun armaani ja avaa minulle puutarhasi ovi, niin minä annan\nsinulle lippaan, joka on minun sydämeni, ja avaan sen sinulle ja näytän\nmitä ihmissydän parhainta kätkee.\n\nTule minun armaani, minun pieni ystäväni, ja ojenna minulle kätesi,\njoka on valkea kuin lilja, täynnä suloa ja puhtautta.\"\n\nSisar naurahti. Miksi kirjoittavat he noin? Mitä tietävät he kuolemasta\ntahi elämästä tahi -- rakkaudesta!\n\nHän naurahti oudosti. Sitten kammotti häntä hiukan oma naurunsa.\n\n'Tyttö ruusutarhassa', hänethän vietiin tästä juuri pois -- omaan\nruusutarhaansa -- Konradin kukkanen kädessänsä.\n\n\n\n"]