[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fUWoQRN5CrWCg7UjMftf_jalv3uJ_mEUscoxx2WslTmI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},78,"Pakolaiset","Linnankoski, Johannes (oik. Peltonen, Vihtori)",1869,1913,"78-linnankoski-johannes-pakolaiset","78__Linnankoski_Johannes__Pakolaiset",null,"romaani",[],[],"fi",1908,24354,148087,false,11914,[22],"Fiction",[24],"Novels","\"Pakolaiset\" by Johannes Linnankoski is a novel first published in the early 20th century. The story primarily revolves around Juha Uutela, a widower on the verge of a life-changing decision as he contemplates re-entering the world of courtship and marriage in his later years. The narrative explores themes of aging, love, and societal expectations through Juha's interactions with his sister and friends, highlighting the complexities of human relationships and the pursuit of happiness.  At the start of the novel, we meet Juha Uutela as he finishes shaving and reflects on his appearance, feeling youthful despite his age. His conversation with his sister reveals his intentions to marry a much younger woman, Manta, which sparks both surprise and concern from her. As they discuss his past and motivations, we see Juha's longing for connection and the desire to defy societal norms surrounding love and age. This opening portion effectively sets the stage for deeper explorations into Juha's character, his relationships, and the unfolding drama surrounding his plans for a new marriage amidst the complexities of life and societal expectations. (This is an automatically generated summary.)",[],374,"Iäkäs hämäläinen leskimies Juha Uutela nai nuoren naisen, joka odottaa salaa toisen miehen lasta. Perhe muuttaa Hämeestä Savoon paetakseen sosiaalista häpeää ja aloittaakseen alusta, mutta menneisyyden salaisuudet varjostavat heidän uutta elämäänsä.","Johannes Linnankosken 'Pakolaiset' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 78.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Riikka Talonpoika, Ari J. Joki ja Projekti\nGutenbergin DP oikolukijat.","PAKOLAISET\n\nKirj.\n\nJohannes Linnankoski\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1908.\n\n\n\n\n\n\n1.\n\n\nUutelan Juha, leskimies, istui pöytänsä ääressä ja lopetti\nparranajoaan.\n\nHän pani veitsen syrjään ja katsahti peiliin. Hiljainen kirkastus\nlevisi hänen kasvoilleen.\n\n\"Kuinka tuo leuanalusparran ajaminen miehen nuorensi!\" puheli hän\najatuksissaan. \"Tuskin enää tunnen itseäni.\"\n\nHän yhä istui ja katseli.\n\n\"Ryppyjä? -- No, nuo eivät ole vielä mitään vanhuuden ryppyjä\", ajatteli\nhän taas, silitellen sormellaan nenänjuuresta lähteviä juovia\nikäänkuin ne poishangatakseen. \"Nyt niitä tuskin huomaakaan.\"\n\nSitten hän nousi ylös -- suu hymyssä ja pienet viisaat silmät sädehtien\nleveän otsan ja pitkien hyväntahtoisten otsaryppyjen alla.\n\nHän pesi kasvonsa ja korjasi parranajovehkeet pieneen seinäkaappiin.\n\n\"Vai vanha?\" hymähti hän silitellen kammalla vankkaa, tumpuraa\ntasatukkaansa. \"Eihän tämmöinen mies vanhaksi tulekaan!\"\n\nNäin ajatellessaan hän tunsi itsensä suoraksi ja jänteväksi kuin nuori\npoikanen.\n\nMutta hän ei tyytynyt vain tuohon tuntoon, häntä halutti myöskin\n_nähdä_. Niin hän meni avoimesta väliovesta kamariin ja väänsi siellä\nsäilikön päällä olevan kääntöpeilin sopivasti vinoon -- hartiansakin\nnähdäkseen.\n\nHänen lyhyt, tanakka vartensa oli todella vielä suora. Niskassa tosin\noli syvähkö vanhuudenvako ja kuivahtaneilla hartioilla lepäsi vuosien\nhuuhkain, mutta niitä hän ei itse nähnyt.\n\n\"Minkähän ikäiseksi vieras mahtaisi minut arvostella?\" hymyili hän\nnäkemäänsä tyytyväisenä, kävellen lyhyin vanhanmiehen askelin takaisin\ntupaan.\n\nHän meni perälle ja alkoi katsella ikkunasta lumen alta vapautunutta\nharmaata kevätluontoa.  Silloin hän vasta ikäänkuin muisti millä\npohjilla koko parranajo ja kaikki muukin lepäsi.\n\nHän vaipui niin noihin ajatuksiin, ettei hän ensinkään huomannut kun\nhuoneen ovi hiljaa avautui.\n\n\"Päivää Juha!\" kuului tuttavallinen ääni oven luota.\n\nUutela miltei säpsähti.\n\n\"Päivää, sisar!\" vastasi hän -- äskeinen hymy vielä huulillaan ja silmät\nhiljaa sädehtien.\n\nMutta sisar jäi oven luo seisomaan ja katseli hämmästyneenä.\n\n\"No, mitäs tämä?\" ihmetteli Uutela, vaikka sisaren hämmästys sai hänen\nyhä lämpöisemmin hymyilemään.\n\n\"Kun olet niinkuin...niinkuin naimaan menossa!\" naurahti sisar\npuristellen iloisena hänen kättään.\n\n\"Vai niin sinusta näkyy\", myhäili Uutela.  \"Mistäs tiedät vaikka\nmenisinkin?\"\n\n\"Oikeinko totta?\" alkoi sisar hätäillä. \"Sitä vartenkos sinä minut\nkutsuitkin?\"\n\n\"No no!\" rauhotteli Uutela. -- \"Vaan kumpikos meistä nyt kahvit\nkeittää?\" käänsi hän leikkisästi toisaanne. \"Hellassa on vielä tuli.\"\n\n\"Kyl'maar minä sitten\", ilostui sisar ja ryhtyi heti toimekkaasti\npuuhaan.\n\nUutela puolestaan toi puita lisäksi ja istahti sitten lavitsalle\nuutisia kyselemään -- taannoinen hymy yhä huulillaan ja syvällä asuvissa\npienissä silmissä hiljainen säteily.\n\n\"Kyllä sillä jotain on\", ajatteli sisar, tarkastellen tuontuostakin\nsalavihkaa hänen kasvojaan.\n\n\"Oikein minua ihmetyttää\", alotti hän kautta rantain. \"Kun vielä tuon\npartasikin ajoit...\"\n\n\"Mitäs niistä talvitakuista\", naureskeli Uutela leikkisästi silmää\niskien.\n\n\"Kyllä kai sillä sentään joku tarkotus on?\" uteli sisar nyt\nrohkeammin.\n\nUutela katseli pitkän aikaa sisartaan salaperäinen hymy\nkasvoillaan. Sitten hän sanoi alennetulla, melkein hellällä äänellä:\n\n\"Kyllähän asia, Karoliina, nyt taitaa olla niinpäin, että minä\ntodestaan vielä ajattelen mennä naimisiin.\"\n\nSisar oli pudottaa kahvipannun kannen.\n\n\"Sitä minä en olisi uskonut!\" pääsi häneltä.\n\n\"Etkä toivonut -- niinkö?\" kysyi Uutela hiukan terävästi. Mutta hän\nkatui heti ja jatkoi veljellisesti:\n\n\"Kyllähän minä olen itsekin sitä asiaa ajatellut.  Onhan synti että\nvieras pääsee perimään, kun meidän välimme...\"\n\n\"Varjelkoon!\" huudahti sisar. \"Että otat tuommoisia\npuheeksikaan. Minulla on yllinkyllin loppuiäkseni -- mutta...\" Hän\nkeskeytti epätietoisena ja katsahti taas veljensä kasvoihin.\n\n\"Mitä mutta?\"\n\n\"Kun sinä sentään olet jo noin vanha\", sanoi sisar hiljaa, veljen\nhymyilystä rohkaistuneena.\n\n\"Vanha?\" myhäili Uutela. \"Etkö sinä äsken puhunut toisinpäin?\"\n\n\"Mitäs minä ulkonäöstä. Mutta kun on ikää jo melkein\nseitsemänkymmentä. Ja kun on ollut neljäkymmentäviisi vuotta\nnaimisissa, niin...\"\n\n\"Niin muka riittää...\" hymyili Uutela tahallisen\nkaksimielisesti. Mutta hän katui taas heti, että oli eksynyt vanhalle\nmiehelle sopimattomaan leikintekoon ja jatkoi vakavasti:\n\n\"Kukas ne toisen tarpeet tietää, tarpeita on niin monenlaisia. Ja jos\nminulla nyt sattuisi olemaan sellainen, vaikket sinä sitä tunne?\"\n\n\"Enhän minä tunnekaan. Aattelin vain, että sinun on nyt niin hyvä olla\nsen jälkeen, kun myit talosi ja rupesit tähän vanhanmiehen\npäiville. On rahaa ja on tavaraa, olet saanut kaikkea mitä olet\ntahtonut.\"\n\nUutelan pienet silmät välähtivät.\n\n\"Vaan jos ei olisikaan saanut kaikkea mitä on tahtonut? Jos vielä yksi\npuuttuu?\"\n\nSisar katseli hämmästyneenä. Hän ei ollut koskaan nähnyt veljensä\nsilmien noin leimahtavan eikä kuullut äänen niin rinnan pohjasta\ntärähtävän.\n\n\"Sinä et näy ymmärtävän koko näitä asioita\", jatkoi Uutela nousten ja\nmennen aivan sisarensa luo. Sitten hän katsoi silmästä silmään ja\nkysyi kahdenkeskisen hiljaa:\n\n\"Luulitkos sinä, että Maija-vainaa ja Lumikankaan torppa oli\nensimäinen, mihinkä minä silmäni iskin?\"\n\n\"Niinhän minä...\"\n\n\"Eipäs ollutkaan, suurempia minä silloin tähtäilin!\" Hän oli\nsilmäränpäyksen vaiti ja hänen nenäpielensä alkoivat värähdellä.\n\"Niinkuin muistat, niin minä palvelin silloin Anttilassa... Ja minä\nolin kyllin hyvä makaamaan Anttilan ainoan vieressä, saman peiton alla.\nMutta kun minä otin puheeksi että rupeisimme olemaan päivilläkin\nrinnatusten, silloin minä olin -- äpärä ja renki! Jokos nyt ymmärrät?\"\n\nSisar katseli ja kuunteli kuin puusta pudonnut:\n\n\"Etkä sinä ole tuosta minulle mitään puhunut!\"\n\n\"Koskas ihminen kaikkea puhuu, mutta sinun minä luulin\nhoksanneen. -- Niin, silloin minä jumal'aut...\"\n\n\"Älä kiroo!\" ehätti sisar.\n\n\"Se on minun asiani! -- Silloin minä vannoin, että minä vielä näytän\nkaikille talon pojille ja talon tyttärille ja kaikille aviolapsille\nkuka on äpärä ja renki!\"\n\nNyt sisarenkin silmät välähtivät, sillä veljen puheessa oli eräs\nkohta, joka oli hänelle yhtä arka kuin toisellekin.\n\n\"Entäs sitten?\" kiirehti hän.\n\n\"Sitten minä otin Maija-vainaan ja Lumikankaan, vaikka Maija oli\nmelkein kymmentä vuotta vanhempi. No, hyvä ihminen muutoin, niinkuin\ntiedät, oikea työhullu. Ja sitten minä aloin näyttää.  Kyllähän sinä\nmuistat kuinka minä ostin Lumikankaan ja tein siitä talon. Vaan oli\nsiinä, Karoliina, tekemistäkin. Viinapannu porisi melkein yötä päivää,\nminä itse ajoin Turut ja Porit myymässä, ja pitkät talviyöt sahata\nkihnutettiin lankkuja pärevalkean valossa metsässä -- en minä niinä\nvuosina monta yötä Maija-vainaan vieressä maannut. Entäs kun minä\nsitten ostin Pertun talon, tiedätkös mitä minä silloin aattelin? No,\nAnttilan ainoa, ja te muut, aattelin minä, mitäs te äpärästä ja\nrenkipojasta nyt sanotte? Entäs kun minusta tuli _Uutelan_ isäntä? No,\nAnttilan ainoa ja te muut, aattelin minä -- jokohan äpärä ja renkipoika\nalkaisi kelvata!\"\n\nSisar oli aina pitänyt veljeään tavallista merkillisempänä miehenä,\nnyt hän ei tiennyt mitä aatellakaan.\n\n\"Kyllä sinä sentään olet, sinä Juha!\" sanoi hän katsoen ihastuneesti\nveljensä silmiin. \"Ja nyt sinä olet antanut äpärästä niin että\nriittää.\"\n\n\"Ei vielä!\" sävähti Uutela sellaisella äänen värähdyksellä, että sisar\nmiltei säpsähti. \"On vielä jotain näyttämättä!\"\n\nHän kääntyi äkkiä ja meni ikkunan luo -- niinkuin hän olisi kamppaillut\nnäkymättömien voimien kanssa, jotka tahtoi toiselta salata. Sitten hän\ntaas tuli luo ja puhui miltei kuiskaten:\n\n\"Miksen sitä sinulle sanoisi... Kun minun silloin täytyi väkisin\nluopua niistä tuumistani, niin minä päätin, että jos minä joskus\njäisin leskeksi -- sinähän muistat että Maija-vainaa oli kymmentä vuotta\nminua vanhempi -- niin minä vielä näyttäisin kuka ottaa talontyttären ja\nnuoren. Ja nyt minä sen otan korkojen kanssa -- että kerrankin muistavat\näpärän ja rengin!\"\n\nHän lausui tuon lopun sellaisella kiivauden voimalla, ettei sisar\nosannut heti mitään sanoa.  Hän vain ihmetteli kuinka tuo tavallisesti\nniin tyyni veli oli nyt aivankuin toinen mies.\n\n\"Kenenkäs sinä sitten oikein otat?\" kysyi hän vihdoin.\n\n\"Arvaa!\" kehotti Uutela ja jännitys hänen kasvoillaan lientyi\nhymyilyksi.\n\n\"Mistäs minä arvaisin.\"\n\n\"No -- Keskitalon Mantan. Nyt sen tiedät.\"\n\nSisar katseli ja ihmetteli.\n\n\"Mikäs nyt tuli?\" myhäili Uutela.\n\n\"Ei mikään, ei mikään\", puheli sisar hajamielisesti.  \"Minä vaan\naattelen sitä iän eroa...Kun se Manta ei taida olla vielä\nkahtakymmentäviittäkään?\"\n\n\"Kahta vailla!\" hymähti Uutela kuin kiusotellen.\n\n\"Mutta eikös se sentään ole vähän _liian_ nuori? Tuleekos siitä\noikein?\"\n\n\"Mitä?!\" kivahti Uutela ja hänen silmänsä taas välähtivät. \"Juuri\nhänen minä otan, en vuottakaan vanhempaa -- menköön sitten vaikka...!\"\n\nSisar seisoi aseettomana.\n\n\"Vahvassa maassa nokkoset kasvaa...\" lausahti hän kuin itsekseen.\n\n\"Niin juuri! Minä olen istunut ja hautonut tässä vanhanpäivän töllissä\nkohta kaksi vuotta kuin mikähän takavaari. Nyt siitä saapi tulla\nloppu. Minä tahdon taas ottaa ohjat käteeni -- ja ajaa omilla\nhevosilla!\"\n\n\"Niin niin\", sanoi sisar hajamielisesti. \"Tuo kahvikin vallan\nunohtui.\"\n\nHän rupesi hommaamaan kiireisesti kuppeja pöytään.\n\nMutta Uutela käveli pitkin askelin nurkasta nurkkaan.\n\n\"Äläkä sinä, Karoliina, siinä yhtään...\" sanoi hän hetkisen päästä\nleikillisesti silmää iskien. \"Täytyyhän äpäräin pitää yhtä.\"\n\n\"Enhän minä mitään...tiedäthän sinä...\" vakuutteli toinen kuin\nanteeksi pyytäen.\n\nSisarukset istuivat pöydän ääreen ja alkoivat juoda äänettöminä\nkahviaan.\n\nHe tuskin huomasivat, että ovi avautui ja aukeamassa näkyi laihat,\nkaitaiset kasvot, ovelan leikkisä hymy ohuilla huulilla.\n\n\"Jaha, kotona ollaan!\" puheli avaaja. \"Pistin pääni sisään, kun sattui\nmatka ohitse.\"\n\nSisarukset vaihtoivat merkitsevän silmäyksen ja Uutela pyyhkäsi\nkädellä otsaansa, ikäänkuin karkottaakseen kasvoiltaan äskeisen\nmielenliikutuksen viimeisetkin jäljet.\n\n\"Satuit paraaseen aikaan, naapuri\", puheli hän hymysuin kättelemään\nmennessään.\n\n\"Vaan en oikein paras mies siihen asiaan\", naureskeli tulija hattu\ntoisessa kädessä ja toisella tukkaansa silitellen.\n\n\"Eikös Keskitalo kahvista pidä?\" ihmetteli sisar.\n\n\"Rinta!\" yskähti Keskitalo lyhyen, kuivan yskähdyksen.  \"Minä kyllä\npitäisin, vaan kun se ei pidä, niin minkäs mahtaa\", jatkoi hän kuin\nitsestään pilaa tehden.\n\n\"Istu nyt sentään!\" kehotteli Uutela, yhä hymysuin ja silmät\nsäteillen. \"Minä tässä juuri siskolleni kerroin, mitkä tuumat meillä\nnyt on mielessä.  Vaan tuo sisar pakkaa minua jo vanhaksi\ntakseeraamaan.\"\n\n\"Vanhaksi?\" Keskitalo räväytti suuret, ulkonevat silmänsä avaraan\nihmettelyyn. Mutta ne jäivät luonnostaan samaan asentoon, kun hän\nkatsahti tarkemmin Uutelan kasvoihin.\n\n\"Jo nyt ihmeitä!\" huudahti hän. \"Sinähän olet ajanut partasikin, ja\nnäytät nyt ainakin kymmentä vuotta minua nuoremmalta, vaikka minun kai\ntässä pitäisi iän mukaan olla saman verran sinua nuorempi. Jokohan\nminunkin täytyy ottaa veitsi käteeni?\"\n\n\"Anna sinä vaan olla\", myhäili Uutela. \"Kun minusta kuitenkin tulee\nvävypoika ja sinusta appi -- että olisi edes joku ero meidän\nvälillämme.\"\n\n\"No sitten ei sovi.\"\n\nHe rupesivat kaikin nauramaan.\n\n\"Niin, Karoliina\", puheli Keskitalo sisareen kääntyen. \"Me aiomme\ntässä Uutelan kanssa ruveta vielä vanhalla iällämme ihmeitä tekemään.\nMinä olen ollut aina vähän kivuloinen ja pojat eivät ymmärrä\nisännyydestä vielä mitään, mutta kun minä saan tuommoisen vävypojan\navukseni.\" Hän sipristi silmälaudoillaan, ikäänkuin sisimpien\najatustensa rihmat muilta piiloon leikaten. --\n\n\"Vai mitäs Karoliina tuumii?\"\n\n\"Tietysti, tietysti ... leikkiähän minä vaan. -- Kotivävykös siitä\nJuhasta sitten tulee?\"\n\n\"Niin on ajateltu\", iski Keskitalo silmää.\n\nUutela hymyili tyyntä hymyään:\n\n\"En kai minä tässä rupea talontyttärestä mökin muijaa tekemään. Ja\ntouhuun minun jo taas mieleni tekee.\"\n\n\"Niin oikein!\" ihasteli Keskitalo. \"Mitäs aattelet, naapuri -- emmeköhän\nnyt päättäisikin sitä lopullisesti?\"\n\n\"Mutta mitäs Manta itse sanoo -- noin vanhasta miehestä?\" ehätti sisar\npuolittain leikillä, puolittain tosissaan.\n\n\"Manta _itse_?\" hymähti Keskitalo. \"Kiittäköön Jumalaa, kun saapi\ntuollaisen miehen! Ja muutoin\" -- hän iski Uutelalle silmää -- \"vaimo\nvaietkoon seurakunnassa -- kyllä kai Karoliina sen lauseen tuntee?\"\n\nKaroliinan olisi tehnyt mieli sanoa jotain koska hänkin oli\nvaimoihminen, mutta hän vain hymyili, kun muutkin hymyilivät.\n\n\"Pidetään sitten päätettynä\", myhäili Uutela. \"Minä tulen lauantaina\nkihlat tuomaan.\"\n\n\"Ja sitten asiat reilaan!\" sanoi Keskitalo, sipristäen taasen\nsilmälaudoillaan. \"Ja niin me vielä ennen helluntaita istumme kukin\nviinapuumme ja viikunapuumme varjossa.\"\n\nHe nauroivat kaikki. -- Keskitalon raamatunlauseet sattuivat aina\npaikalleen, se oli tunnettu asia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeskitalo oli mennyt.\n\nMutta Uutela käveli pitkin permantoa, molemmat kädet takintaskuissa ja\nsilmät hiljaa säteillen. Sitten hänen suunsa vetäytyi nauruun -- kuului\npieni myhähdys.\n\n\"Kumpikos meistä nyt oikein kosi?\" sanoi hän sisareen kääntyen.\n\nSisar katseli ihmetellen: \"Sinä kai -- kukas muu?\"\n\n\"Kyll'maar me kosimme yhtä paljon molemmat\", nauroi Uutela hiljaista\nnauruaan. \"Katsos, Karoliina -- Keskitalo on kyllä hyvä talo ja suku\narvossa pidetty, mutta siellä on kaikki velkana, niin että tämmöinen\nvävypoika on enemmän kuin joulu taloon -- taitaisi muutoin pian vasara\npaukkua. Sillä raamatunlauseet eivät kelpaa velkojen maksuksi!\" pisti\nhän kuin pilkaten. \"No no, hyvä mies ja viisas mies -- kyllä me toisemme\nymmärrämme.\"\n\nSisar ei voinut olla ihailematta veljeään -- hän oli taas tuo sama\ntasainen Juha, jonka pinnalla ei näkynyt muuta kuin hymy ja viisaitten\nsilmien hiljainen säteily. Se iän ero tosin vielä kerran pyrki mieleen\nnousemaan, mutta hän piti sitä jo itsekin lapsellisena.\n\nMutta Uutela yhä hymyili, jatkaen omia ajatuksiaan:\n\n\"Katsos, Karoliina! Minä en ole koskaan juossut onnen perään, minä\nolen vaan katsonut sitä lujasti silmiin, ja se on juossut minun\nperääni. Ja niin taitaa nytkin olla.\"\n\n\n\n\n2.\n\n\nTämä oli hänen päivänsä, tämä toinen kuulutuspäivä.\n\nUutelasta tuntui niinkuin koko hänen entinen elämänsä, kaikki puuha ja\nponnistus aina Lumikankaan ajoista asti olisi tarkottanut vain tätä\npäivää.\n\nHän heräsi jo neljän aikaan. Toukokuun aurinko helotti, kastehelmet\nkimmelsivät puissa ja ruohossa. Uutela ei ollut koskaan ennen\nhuomannut semmoista kastehelmien paljoutta.\n\nKaikki muukin oli hänen mielestään niin toisenlaista. Ilma oli\nlinnunlaulua täynnä, suurta ja pientä ääntä, viserrystä ja piipitystä.\n\nMerkillisintä Uutelasta oli, että kukotkin olivat tänä aamuna\naivankuin keskenään kilpasilla. Ensin lauloi Hankamäen kukko, sitten\nAlastalon ja aivan samaan aikaan jo Tuomalan, sitten oli koko kylä\nkukonlaulua täynnä. Ja taas joku! -- Se kuului mäen takaa, Keskitalosta\npäin.\n\n\"Jokohan se Mantakin on mahtanut havahtua?\" myhäili Uutela. \"Luulisi\njo vähempäänkin iloon heräävän!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKahdeksan aikaan Uutela läksi morsiustaloon -- muhkean näköisenä\nmustissa verkavaatteissaan ja mustassa tasapohjaisessa lakissaan.\n\nHän ei voinut olla tiellä käydessään hymyilemättä, muistellessaan\nkuinka Hanna, morsiamen nuorempi sisar, oli arvellut että\nsulhasmiehenkin pitäisi ostaa itselleen hattu, niinkuin isällä ja\nmuillakin oli. \"Lapsettaa, lapsettaa\", oli hän hymyillyt. \"Lakissa\nminä olen laskenut koko ikäni.\"\n\nAamiaisen hän söi Keskitalon väen kanssa. Morsian vain ei ollut\nmukana, hän vielä puuhaili kamarissaan, juhlatamineitaan kuntoon\nlaitellen.\n\nSitten lähdettiin kirkolle.\n\nUutelan mieltä hiukan kaiveli, että hänen piti tehdä tämä matka toisen\nhevosella, vaikkapa apenkin. Hän oli kuitenkin omasta puolestaan\nostanut uudet kärryt ja välähtelevät valjaat -- se ikäänkuin tasotti\nasian.\n\nMorsian -- tanakkatekoinen, terveenpunainen tyttö -- astui ulos\nsilkkeineen, pitsireunuspuseroineen, pitkine kultavitjoineen ja\nsormuksineen.\n\nUutelan silmät säteilivät kirkkainta säteilyään. Hän oli vähällä\nsanoa ihastuneen sanan, mutta muisti samalla että sehän olisi kuin\nomansa kehumista, koska kaikki tuo komeus oli hänen morsiuslahjojaan.\n\nKeskitalo pelasti pulasta.\n\n\"Kylläpäs se Manta nyt on korea -- niinkuin Saaban kuningatar\nkunniassaan!\" leikkasi hän kepeänleikkisästi raamatullisen vertauksen.\n\nMorsian katsoi punastuen alas.\n\n\"Kaunis on -- jumalan luomasta\", myhäili Uutela. Nyt hän ei kehunut\nomaansa, ja asia oli kuitenkin sanottu.\n\nSitten he nousivat kärryille koko talonväen katsellessa. Uutela\nmaiskautti hevosen liikkeelle.\n\nLiinu oli tänään tavallista vinhemmällä tuulella -- niinkuin hänkin\nolisi ymmärtänyt päivän merkityksen.\n\n\"Sinussahan taitaa olla oikein juoksijan vikaa\", myhäili Uutela,\nkiinnittäen ohjia kireämmälle.\n\nHevonen iski yhä tulisemmin jalkaa, pyörät sirisivät ja valjaitten\ntinahelat välähtelivät -- Uutelan omassa mielessäkin sirisi ja\nvälähteli.\n\nHän ei ollut koskaan ennen huomannut että nuori, vaalea koivunlehti\nnäyttää niin ihanalta taivaan sinistä taustaa vasten.\n\n\"Katsos, kun koivutkin jo ovat hiirenkorvalla!\" sanoi hän ääneen,\najatellen että se oli nyt niillä, niinkuin hänelläkin, nuortumisen\naika.\n\nKyläseutu jäi, tie sukelsi aukealta pieneen metsäsaarekkeeseen.\n\n\"Linnut niin laulavat!\" sanoi Uutela taas, ylös puihin katsellen.\n\nMorsian ei vastannut.\n\nMetsikön keskellä oli alava notkelma. Siellä juoksi pieni puro,\nkuletellen kevään viimeisiä vesiä.\n\n\"Purokin niin kauniisti solisee!\" Uutela jälleen ihasteli.\n\nMorsian oli yhä vaiti.\n\n\"Kas kun morsian on ajatuksissaan\", hymyili Uutela. \"No, antaa olla,\naatelkoon ja iloitkoon nyt itsekseen, niinkuin minäkin.\"\n\nMetsä loppui ja Liinu puhaltihe loivaa alamaata rivakkaan\nraviin. Edempänä näkyi muutamia jalan kulkevia kirkkomiehiä.\n\nHe sivuuttivat ne vaihtaen hymyilevän hyvänpäivän.\n\n\"Kas vaan tuota Uutelaa!\" luki hän heidän hymyilystään. \"Eikös\nottanut nuorta ja pulskaa niinkuin hyllyltä. No, joka on nuorena\njotain, on vanhanakin!\"\n\nSen jälkeen näkyi kirkkomiehiä tiheän päähän.\n\nSeuraavien ohi ajaessaan Uutela ei malttanut olla lisäämättä: \"Kaunis\nilma tänäpänä!\"\n\n\"Ja hauskat ajat!\" vastasi joku iskien merkitsevästi silmää -- toiset\nhymyilivät.\n\n\"Niin on, niin on\", myhäili Uutela, yhä tyytyväisempänä.\n\nTie kulki nyt avaran vastakylvetyn peltovainion läpi. Pitkät\nväkevämultaiset sarat hyväilivät Uutelan maamiessilmää ja\nhoukuttelivat hänen aivankuin vetämään kostean mullan keväistä tuoksua\nsieraimiinsa.\n\n\"Kelpaa nyt kauranjyvän itää!\" virkahti hän iloisesti.\n\nMorsian ei sanonut siihenkään mitään.\n\nMutta Uutelasta tuntui, että pitäisi heidän sentään jotain\nkeskenäänkin puhua.\n\n\"Montakos hehtoa teillä tänä keväänä kauraa kylvettiin?\" kysäsi\nhän. \"Jouduitkos tietämään?\"\n\n\"En!\" vastasi morsian. Mutta hän säpsähti itsekin vastauksensa\nlyhyyttä ja lisäsi kiireisesti: \"Kun en sattunut yhtään kuulemaan.\"\n\n\"On se isäsi mahtanut ainakin kymmenen hehtoa\", puheli Uutela\ntyytyväisenä.\n\nKirkkokin jo näkyi. Uutela päästi Liinun rivakkaan juoksuun.\n\nLähemmäksi jouduttuaan he ajoivat muutaman poikaparven ohi. Uutela\ntunsi pitenevänsä ja suorenevansa, hän kiristi Liinun pään ylpeästi\nkoholle ja ajoi sivulleen vilkasematta ohi.\n\n\"Näin sitä tyttöä viedään!\" teki hänen mieli huudahtaa. \"Miltäs\ntuntuu?\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKirkonmäellä oli jo runsaasti väkeä. Hevoset seisoivat pitkin\naitovieriä ja kiinnitysjohteita. Ihmisiä liikuskeli sinne tänne tai\nseisoskeli pienissä ryhmissä hiljaa puhellen.\n\nUutela ajoi erään johteen luo. Hän aikoi oikein auttaa morsianta\nkärryiltä, mutta tämä pyörähti niin nopeasti alas, ettei Uutela\nennättänyt kuin vähän hihaa sivuta ja hymyillä.\n\nSitten hekin lähtivät liikkeelle.\n\nUutelasta tuntui että kaikki katselivat vain heitä, ensi sijassa\nkuitenkin häntä, Uutelaa.\n\n\"Mitäs siinä nyt ujoilet\", myhäili hän hiljaa morsiamelle, joka näytti\nhiukan kuin punastelevan ja vitkailevan. Itse hän asteli pystypäisenä,\nhymyillen lämpimintä hymyään ja nyökäytellen päätä oikealle ja\nvasemmalle, jopa väliin lakkinsa lippaakin kädellään sipaisten.\n\n\"Mennäänköhän kirkkopihaan kävelemään ja hautaristejä katselemaan?\"\nehdotti hän morsiamelle.\n\n\"Mennään vaan!\" sanoi morsian ilostuen ja oikasi pientä sivuporttia\nkohti.\n\nUutela nauroi: \"Ei nyt sentään takaporteista, mennään pääportista\nvain.\" -- Morsian seurasi hämillään.\n\nLähellä porttia seisoi muutamia tuttuja isäntiä. Uutela ei kuitenkaan\npysähtynyt, vaan ainoastaan nyökäytteli päätä ohimennessään.\n\n\"Ei taida Uutela nyt joutaa juttelemaan?\" sanoi joku leikkisästi\nsilmää vilauttaen.\n\n\"Toisen kerran, toisen kerran\", hymyili Uutela olkansa yli jatkaen\ntyytyväisenä matkaansa.\n\nPortin luona oli vehnästenkaupustelija, olipa limonaatiakin suuren\ntavaralaatikon kannella. Myyjä aivan erikoisesti iski Uutelalle\nsilmää, katsahtaen samalla morsiameen.\n\nUutelan olisi tehnyt mieli ostaa -- vain sentähden että tämä kaikki oli\nniin hauskaa ja ihmiset niin erityisen huomaavaisia. Mutta hän oli\nliian ylpeä tarjotakseen laatikon kannelta, siksi hän ainoastaan\nhymyili ja nyökäytti ystävällisesti päätään.\n\nHe astuivat sammaltuneella kiviaidalla ympäröityyn suureen\nkirkkopihaan, jonka toinen puoli oli hautuumaana. Koivut ja pajut jo\nvihottivat, haavat yksin seisoivat tummina ja alastoman vakavina.\n\nKihlatut lähtivät kiertämään hautuumaan käytäviä, aina väliin\npysähtyen ja hautakirjotuksia lueskellen. Morsian ei puhunut juuri\nmitään, mutta Uutelalla oli tuontuostakin joku hyvänsävyinen sana\nentisistä nuoruuden tuttavistaan, joista monet jo lepäsivät mullassa.\n\nHe olivat pysähtyneet erään yksinkertaisen, hiotun kiven eteen.\n\n\"Kenenkäs se on?\" kysyi Uutela, joka ei osannut latinaisia kirjaimia.\n\n\"_Saksan Ingrid_\", luki morsian. Mitään muuta ei kivessä\nollutkaan, ei edes syntymä- eikä kuolinpäivää.\n\n\"Vai niin, vai se nyt on sen Saksan Ingridin -- ja oikein kivi!\"\n\nMorsian käveli edelleen, mutta Uutela jäi yhä kiveä\nkatselemaan. Merkillistä! Nyt vasta hänelle ikäänkuin selvisi Ingridin\ntarina. Kuinka nuori vierasmaalainen nainen hoiteli Huhdin majuria,\nvanhaa miestä. Jaa-a, siinä on ollut paljon, kun sen oikein ymmärtää!\nHänen teki mieli puhua tästä uudesta käsityksestään morsiamellekin,\nmutta sitten hän vasta muisti: eihän heitä, majuria ja Ingridiä, oltu\nedes vihitty -- ja vaikeni.\n\nMorsian oli sillä välin kulkenut pohjoista kulmaa kohti.\n\nUutelalle tuli melkein hätä -- sielläpäin oli Maija-vainaankin\nhauta. Niinkuin siellä kulmassa, suuren haavan alla, olisi maannut\nköyhä sukulainen, josta ei mielellään puhu.\n\n\"Eiköhän mennä jo kirkkoon?\" huusi hän morsiamen jälkeen. -- \"Kun ne\neivät kuulu pitävän, että niille muistutetaan entisistä vaimoista\",\npuolusteli hän itseään ajatuksissaan. \"Ja mitäs meillä oikeastaan on\nkuolleitten kanssa tekemistä!\"\n\nHe läksivät suoraan kirkkoon, katselematta enää sen enempää edes tien\nvarrella olevia ristejä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKirkko oli jo melkein puolillaan, kun he astuivat pääkäytävän ovesta\nsisään.\n\nMutta morsian rupesi heti oven luona katselemaan sivuilleen.\n\n\"Eiköhän jäädä tänne?\" kuiskasi hän. \"Täältä näkee niin hyvin.\"\n\nUutela pysähtyi ja katsoi kuin tutkistellen häntä silmiin. Mutta\nsitten hän taas hymyili tyyntä hymyään.\n\n\"Ei, kyllä me menemme lähelle alttaria\", sanoi hän. -- \"No, eihän se\nniin ylötön ihme ole -- täytyy nuoria ymmärtää\", tyynnytteli hän\nitseään.\n\nTämä oli Uutelan mielestä hänen elämänsä kaikkein juhlallisin hetki,\nkun hän näin astui nuoren morsiamensa kanssa kirkon läpi, kaiken\nkansan katsellessa. Hän kulki hitain, varmoin askelin punaiseksi\nkarahtaneen morsiamen rinnalla, jopa tervehti ohimennen muutamia\ntuttavampia katseella, koska päännyökäytys ei sopinut.\n\nHe istuivat lähelle alttaria -- Uutela käytävän oikealle, morsian\nvasemmalle puolelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJumalanpalvelus oli alkanut.\n\nMutta Uutela ei joutanut sen menoa paljonkaan seuraamaan; hänen\nmielensä oli täyttänyt uusi ajatus. Hän oli pappia odoteltaessa\nkatsellut alttaritaulua, ja silloin hänen sielunsa läpi kulki kuin\nuusi valaistus.\n\nTaulu esitti Mariaa ja Joosefia Jeesuslapsen kanssa. Uutela oli heikko\nraamatun tuntemisessa, mutta joku kohtaus heidän elämästään se mahtoi\nolla.\n\nMaria oli kaunis nuoressa kukoistuksessaan -- Uutelasta näytti että\nhänen kasvonsa olivat hyvin paljon Mantan kasvojen kaltaiset, vaikka\ntietysti kauniimmat, koska hän oli Jumalan äiti. Mutta se ei tässä\nollut merkillisintä, vaan -- Joosef. Kuinka hän nyt vasta ensi kerran\nhuomasi, että Joosef olikin _vanha mies_, ainakin 60, ellei\n70:kin ikäinen. Ja päälaki jo aivan paljas! Hän ei voinut olla\nikäänkuin vertailematta -- hänellä itsellään oli vielä aivan täysi\nvankka tukka, eikä hän muutenkaan missään tapauksessa näyttänyt noin\nvanhalta.\n\nTämä kaikki vaikutti häneen niin omituisesti, että hän tunsi hiljaista\nväristystä ruumiissaan, sen yhteydessä mitä äsken oli käytävällä\ntapahtunut, kun morsian melkein esteli astua hänen rinnallaan kirkon\nläpi. Aivan selvään näki, että Maria tuolla taulussa hymyili toisella\npuolella kasvojaan niin rakkaasti Joosefille, vaikka katselikin ensi\nsijassa lasta.\n\nHänen olisi tehnyt mieli välttämättä saattaa tuo ajatus morsiamenkin\nhuomioon, kehottaa häntäkin taulua katselemaan. Mutta he istuivat\nerossa.\n\nUutela katsahti käytävän yli.\n\n\"Aivan oikein, jo se katselee!\" riemastui hän. \"Ensin tietysti\nMariaa -- no, muuta ei tarvita, kyllä sinä sen _toisen_ sitten huomaat.\"\n\nMorsian havaitsi Uutelan katselevan hellittämättömästi itseään. Hän\nkävi kasvoiltaan punaiseksi ja painoi päänsä alemmaksi.\n\n\"Nyt se ymmärsi ja häpesi\", ajatteli Uutela kääntyen taas taulua\nkatselemaan.\n\nMarian ja Joosefin historia esiintyi nyt hänelle aivan uudessa\nvalossa. Hän ajatteli sitä koko saarnankin ajan. Kuinka Joosef oli\nmahtanut puuhata ja rakennella taloja Natsaretissa, kuinka hän sitten\noli kosinut -- olivatkohan hekin käyneet kirkossa?  Tietysti!\n\nAinoastaan kuulutusten aikana hän ajatteli muuta. Hän istui suorana ja\narvokkaana, tuntien ihmisten katseet selässään. Ja hänestä tuntui että\nrovasti luki tavallista painokkaammalla äänellä: _Talon_ tytär,\n_nuori_ neito Manta Kustaantytär.\n\nLähtösiunaukseen kumartuessaan hän rukoili, että heidän välinsä tulisi\nsamanlaiseksi kuin Marian ja Joosefin -- niinkuin se nyt tänään oli\nhänelle uudessa valossa selvennyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKirkosta lähtijöillä oli kiire. Jotkut ostelivat vielä vehnäsiä,\ntoiset heittelivät hyvästejä, hevoset kuopivat maltittomina kärryille\nnoustaessa.\n\nUutela oli aivan ensimäisiä lähtijöitä. Hän ei paljon katsellut eikä\nkuunnellut. Hänen mielensä täytti yhä tuo yksi ajatus, mielihyvä siitä\nettä heidän kirkossakäyntinsä oli saanut sellaisen sisällyksen.\n\nKun hevonen ensimäisessä ahteessa hiljensi käynniksi, ei hän voinut\nolla varmuuden vuoksi sentään kysymättä:\n\n\"No, mitäs pidit taulusta -- eikös se ollut kaunis?\"\n\nMorsian hätkähti, ymmärtämättä mitä toinen tarkotti.\n\n\"Kyllähän se oli...\" vastasi hän umpimähkään, miltei itku kurkussa.\n\n\"Niinkuin arvasin\", hymyili Uutela. \"Kyllä se sen ymmärsi.\"\n\n\n\n\n3.\n\n\nKesäaika oli mennyt -- häineen, heinäkiireineen, elonkorjuineen ja\nhiljaisine syyspuuhineen. Elettiin jo lokakuun alkupäiviä.\n\nKeskitalo oli juuri palannut metsästä ja istui nyt, lyhyen päivän\nalkaessa hämärtyä, yksinään keittiön penkillä.\n\nHän tunsi itsensä väsyneeksi. Rinta oli yhä heikontunut ja koleat\nsyysilmat kaiketi olivat vaikuttaneet, että hän oli alkanut entistä\nenemmän yskiä.\n\nSiitä huolimatta, tai osaksi juuri sen johdosta, hän kuitenkin tunsi\nitsensä tyytyväiseksi.\n\nKaikki oli käynyt juuri niinkuin hän oli suunnitellut. Talo oli\nvihdoinkin velaton ja sen säilyminen suvussa taattu; poissa tuo raskas\ntaakka, jonka painon hän oli tuntenut aina nuoruusvuosistaan\nsaakka. Olipa enemmänkin -- lapsilla taattuna runsas perintö, koska\nUutela ei voinut enää olla monien vuosien mies eikä vanhuutensa vuoksi\nedes saada lapsia. Sillä juuri siinä se oli hänen suunnitelmansa\nsolmu, että nuori vävy olisi perustanut oman perheen, vaan Uutela toi\nkaikki entiseen pesään mitään erottelematta.\n\nEikä Uutela tuonut mukanaan ainoastaan varallisuutta, vaan samalla\naivankuin uutta elämää taloon -- niin hupaisaa kesää ei Keskitalo\nmuistanut pitkiin aikoihin eläneensä. Pojatkin sopivat niin mainiosti\nhänen kanssaan. Mikäs sellaisen miehen kanssa! Aina tasainen, aina\nhymyilevä ja puuhakas kuin nuori poika -- nytkin paraikaa suurta\nkaurakuormaa Hämeenlinnaan viemässä.\n\nJa nuoren parin välit näkyivät menevän oikein hyvin -- juuri niinkuin\nhän oli ajatellut silloinkun muut hiukan epäilivät. Mikäs sellaisen\nmiehen kanssa!\n\nOli se sentään onnellinen ajatus, tuo Uutelan vävyksi ottaminen!\npäätti hän, sellainen ovelan itsetyytyväinen hymy kasvoillaan, kuin\nettä se oli temppu, jonka nerokkuuden ainoastaan hän perinpohjin\ntunsi. Muut näkivät vain pinnalta, eikä hän ollut pitänyt\ntarpeellisena edes kaikkea selittää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuone oli hämärtynyt. Keskitalo tuskin huomasi että vanha emäntä,\nniinkuin häntä nyt sanottiin, astui sisään.\n\nEmäntä tuli kuin hiipien ja viivytteli oven luona. Hämmästys, suru ja\npelko kuvautui yhtaikaa hänen kasvoillaan.\n\nSe ei jäänyt Keskitalolta huomaamatta.\n\n\"Mikäs nyt on?\" kysyi hän.\n\n\"Voi voi!\" vaikeroi emäntä käsiään väännellen. \"Nyt on hullusti...\"\n\n\"Mikä on hullusti?\" Keskitalo nousi kuin apuun rientääkseen.\n\n\"Älä suutu isä!\" rukoili emäntä.\n\nSe sai Keskitalonkin levottomaksi:\n\n\"Mutta sano jo herran nimessä!\"\n\n\"Voi voi, isä! Mantan asiat ovat...\" sopersi emäntä katkonaisesti.\n\nKeskitalo tunsi rintaansa kuristavan. Hän ei vieläkään tajunnut,\nainoastaan kuin levottoman omantunnon kuiskauksesta jotain aavisti.\n\n\"Minä jo jonkun aikaa epäilin... vaikka se koetti salata\", selitti\nemäntä hätäisesti. \"Nyt juuri pääsin perille... Mutta älä suutu, isä!\"\n\nKeskitalo tunsi vapisevansa. Nyt hän ymmärsi -- kaikki alkoi mennä hänen\najatuksissaan sekaisin.\n\n\"Missä hän on?\" kysyi hän.\n\n\"Pirtissä. -- Mutta älä suutu... koetetaan ottaa selkoa kuinka se oikein\non.\"\n\nHe menivät peräkanaa kiireisesti porstuan läpi.\n\nTytär seisoi muurin luona kuin kivettynyt, katse maassa, kasvot\ntuhkanharmaina.\n\nKeskitalo tunsi tukehtuvansa. Hän oli aikonut kysyä jotain Uutelasta,\nnyt se oli tarpeetonta. Ainoastaan suuren synnin tehnyt voi olla tuon\nnäköinen.\n\n\"Onko se totta?\" sai hän vaivoin kysytyksi.\n\n\"On...\" vastasi tytär tuskin kuuluvasti, painaen päänsä vieläkin\nalemmaksi.\n\nKeskitalon silmät mustenivat, hänet valtasi kamala viha. Hänen toinen\nkätensä puristui nyrkkiin.\n\n\"Isä kulta, isä kulta, älä Jumalan tähden!\" rukoili emäntä tarttuen\nhänen käsivarteensa.\n\n\"Mitäs olet tehnyt, kelvoton?\" Keskitalo oli niin kuohuksissaan, että\nhänen täytyi pysähtyä henkeä vetämään.\n\nTytär, joka tähän saakka oli ollut kalpea kuin palttina, tuli äkkiä\nkasvoiltaan hehkuvan punaiseksi.\n\n\"Mitäs isä pakotti... vaikka minä itkin ja pyysin...\" sanoi hän\ntorjuvasti, yhä lattiaan katsoen.\n\n\"Minäkö pakotin? Sinä tiedät itse, että talo olisi mennyt ja...\"\n\nLause jäi keskeneräiseksi. Keskitalo ei tiennyt enää itsekään mitä\najatella. Hetki takaperin hän oli ihaillut suunnitelmansa\nerinomaisuutta -- nyt oli kaikki häpeällisesti murskana. Niinkuin hän\nolisi itse ollut syyllinen ja saatu kiinni juuri teossa...\n\n\"Jos se sentään on Uutelan...?\" ehätti emäntä, katsoen mieheensä\nrauhottavasti ja sitten tyttäreen kuin viimeiseen pelastuksen toivoon.\n\nNiinkuin pahahenki olisi sinä hetkenä mennyt tyttäreen. Hän kohotti\npäänsä, häpeän sijaan ilmestyi kasvoille julkeus ja viha.\n\n\"Uutelan!\" huusi hän kuin veristä häväistystä torjuen. \"Uutelalla ei\nsen kanssa ole mitään tekemistä!\"\n\nKeskitalo luuli maahan vaipuvansa. Enin häntä kauhistutti tyttären\nkasvojenilme.\n\n\"Herra Jumala!\" vaikeroi hän. \"Keskitalon suvussa ei ole ollut\nainoatakaan huonoa ihmistä.\"\n\nTytär yhä yltyi.\n\n\"Nyt on!\" huusi hän luonnottomalla äänellä, silmät oudosti pyörähtäen.\n\nKeskitalo astui askeleen kohti.\n\n\"Hiljaa, taikka minä tapan! -- Kenenkäs kanssa se on?\" läähätti hän.\n\n\"Kenenkä tahansa!\" huusi tytär kiiluvin silmin -- niinkuin hän olisi\nollut mieletön.\n\nKeskitalon teki mieli lyödä. Mutta hän tunsi itsensä niin\nvoimattomaksi, ettei hän olisi kyennyt kättään nostamaan. Hänen\nrintansa ikäänkuin luhistui sisään ja hän sai yskänkohtauksen.\n\nVanha emäntä alkoi taputella hiljaa hänen hartioitaan, että kohtaus\nmenisi pikemmin ohi.\n\nKun se vihdoin helpotti, vaipui Keskitalo kasvoiltaan punaisena\nhervottomasti lavitsalle.\n\n\"Niin on porton polut\", huokasi hän kuin itsekseen, \"syö, pyyhkii\nsuunsa ja sanoo: En minä mitään tehnyt ole!\"\n\nTyttären leuka tärähti, hän kääntyi äkkiä poispäin, peitti kasvonsa\nkäsillään ja meni kiireisesti ulos.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Herra Jumala, Herra Jumala, mikä tässä nyt turvaksi tulee?\" valitti\nemäntä vaipuen miehensä viereen lavitsalle.\n\nKeskitalo istui pitkän aikaa pää käsien välissä eteensä tuiottaen. Hän\ntunsi lattian keinuvan jalkainsa alla kuin lainehtivan järven.\n\n\"Mene sinä keittiöön, en minä jaksa nyt mitään ajatella. Puhutaan\nsitten -- ehtoollisen jälkeen.\" Hän koetti hymyillä: \"Mene nyt!\"\n\nEmäntä huokasi ja lähti kuin unissaan kulkien.\n\nMutta Keskitalo istui ja tuiotti yhä eteensä. Hänen silmiensä editse\nkulki koko eletty elämä. Huolta ja velkataakan painoa se oli ollut,\nmutta kotielämä oli ollut ehjä ja onnellinen. Ja hyvä nimi heillä oli\nollut perintönä polvesta polveen.\n\nHetken päästä hän nousi ja kulki raskain askelin\nmakuukamariin. Sytytti siellä lampun ja otti säilikön päältä vanhan\nraamatun esiin.\n\nKeskitalo luki usein raamattua, varsinkin milloin oli kova paikka\nedessä tai kun oli hyvin käynyt. Arkioloissa hän käytti sen lauselmia\nsattuvina puheenparsina, mutta tällaisina hetkinä hän etsi tukea.\n\nHän luki pitkän aikaa, aluksi ahdistettuna, sitten vähän\nrauhottuneena. Sitten hän vaipui taas miettimään.\n\nHänestä tuntui käsittämättömältä Jumalan sallimukselta että juuri nyt,\nkun hän vihdoin luuli lepoon päässeensä, hänen hartioilleen laskettiin\ntaakka, jonka rinnalla kaikki entinen oli vain leikintekoa. Oliko hän\nsellaista ansainnut?\n\nSilloin hänen mieleensä johtuivat Jobin onnettomuudet. Hän etsi sen\npaikan raamatusta ja alkoi uudelleen lukea.\n\nKun hän vihdoin pani kirjan kiinni, tunsi hän itsensä rauhallisemmaksi\nja ajatuksensa selvemmäksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEmäntä tuli hiljaa sisään.\n\n\"Manta siellä itkee kamarissaan...\" ilmotti hän.\n\n\"Osaakos se hävytön vielä itkeä?\" vastasi Keskitalo katkerasti, vaikka\ntunsi tuon tiedon tekevän niin sanomattoman hyvää.\n\n\"Ei tämmöistä ole nähty eikä kuultu\", sanoi hän sitten. \"Ei ole ollut\nminun suvussani, eikä sinunkaan.\"\n\n\"Ei ... kyllä tämä oli ensimäinen tapaus.\"\n\n\"Ja se vielä kehtaa syytellä muita!\" sanoi Keskitalo kiivastuen.\n\n\"Minä epäilin alusta alkaen\", huokasi emäntä. \"Sinä, Kustaa, juoksit\nkunnian perään, nyt se vasta häpeä tuli!\"\n\nKeskitalo kääntyi ja katseli häntä pitkän aikaa äänetönnä.\n\n\"Jätätkö sinäkin minut nyt?\" sanoi hän sitten murtuneena.\n\n\"Enhän minä, isä kulta\" -- kyyneleet herahtivat emännän silmiin -- \"vaan\nkun sydän on niin täysi.\" Sitten hänen hartiansa alkoivat\ntäristä. \"Minua niin viluttaa\", sanoi hän nyyhkytysten välistä.\n\n\"Sinun täytyy mennä maata\", puhui Keskitalo heltyneenä. \"Äläkä nyt\nnoin -- ehkei kaikki ole vielä mennyttä -- täytyy miettiä.\"\n\nHän lähti hiljaa kävelemään, hieroen kädellään kuumaa otsaansa. Kun\nemäntä oli ennättänyt vuoteeseen, istahti hän sängyn reunalle.\n\n\"Sodassa pitää ihmisen oleman maan päällä\", huokasi hän. \"Minä\najattelin kaikki niin hyvin. Kaikille olisi käynyt hyvin: Uutelalle,\nmeille, lapsille, ja hän olisi kyllä ennättänyt saada vielä nuoren\nmiehen. Mutta se kelvoton! -- Näitkös sinä minkälaiset hänen kasvonsa\nolivat?\"\n\n\"Älä puhukkaan -- ei hän ollut silloin järjissään!\" Emäntä ratkesi taas\nnyyhkyttämään.\n\n\"Koeta nyt nukkua!\" rauhotteli Keskitalo. \"Kyllä minä aamuksi jonkun\nkeinon keksin.\"\n\nHe vaipuivat omiin raskaisiin mietelmiinsä kumpikin.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Emme me jaksa tätä häpeätä kantaa, vaikka kuinka ajattelisi\", sanoi\ntaas Keskitalo. \"Kun jokainen sen ymmärtää -- kun Uutela on niin vanha\nja kun hänellä ei ole ollut nuorempanakaan lapsia.\"\n\n\"Uutela!\" huudahti emäntä kauhistuneena. Nyt vasta hän muisti sen\npuolen asiasta. \"Voi Jumala, mitä hän sanookaan ja tekeekään?\"\n\nKeskitalon mielestä se ei kuitenkaan ollut pahin kohta.\n\n\"Uutela on hyvä mies, hänen kanssaan voisi aina jollainlailla tulla\ntoimeen\", sanoi hän. Ja kesken murheenkin hiipi taas tuo viekkaan\novela arkipiirre hänen suupieleensä: \"Uutelalle sopisi aina sanoa:\nVoiko sadan ajastaikaiselle vielä syntyä poika -- vastaus katso 1:stä\nMooseksen kirjasta. Mutta sen huutavat muut hänelle korvaan.\"\n\n\"Niin niin, kun se nyt kuuluu koko maailmalle se asia!\" huokasi\nemäntä.\n\nSitten he taas vaipuivat entistä raskaampiin ajatuksiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPirtin kello löi kymmenen, löi yksitoista ja löi kaksitoista -- he yhä\nvalvoivat. Ja mitä enemmän aika kului, sitä suuremmaksi heidän hätänsä\nkasvoi.\n\nHe puhuivat yhdessä, mutta eivät voineet toisiaan lohduttaa. He\nrukoilivat yhdessä, mutta siitäkään ei ollut apua. He elivät näinä\nharvoina tunteina enemmän kuin monina pitkinä vuosina. Kuinka\nmonimutkainen onkaan elämä -- eivät he olisi voineet uskoa että ihminen\nvoi langeta tämmöiseen avuttomuuteen.\n\n\"Jos kuitenkin täytyisi puhua Uutelalle?\" ehdotti emäntä\ntoivottomuudessaan. \"Jos hän armahtaisi ja omistaisi? Onhan semmoista\nennenkin nähty.\"\n\nKeskitalo hylkäsi jyrkästi sen ajatuksen.\n\n\"Ei, semmoiseen ei ole mitään kiirettä. Eikä Uutela ole tässä pääasia,\nvaan ihmiset. Ja ne eivät kuitenkaan uskoisi, ainoastaan nauraisivat.\"\n\n\"Jumala, Jumala! Mihinkäs me nyt joudumme, kun ei näy pelastusta\nmistään!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKello löi yksi. Keskitalo säpsähti niinkuin hän olisi kuullut\nhätäkellojen äänen kirkontornista.\n\nHän oli pitkin matkaa ajatellut: Seuraavaksi lyönniksi minä jo jotain\nkeksin. Lyönti seurasi lyöntiä, yhä suurempi pimeys kiertyi hänen\nympärilleen. Hän tunsi olevansa aivan märkä, häntä alkoi värisyttää.\n\n\"Onko Jumala minut kokonaan hyljännyt?\" huokaili hän\nahdistuksessaan. \"Miksi? Moni elää niinkuin tahtoo, ei koskaan sinun\nsanastasi välitä, etkä sinä kuitenkaan heitä koettele tämmöisillä\nonnettomuuksilla. Onko tämä oikein?\"\n\nSilloin hänet valtasi epätoivo, kauhea halu katkaista väkivoimalla\nhäpeänsä kahleet. Hänen kasvonsa vääntyivät, hikikarpalot pusertuivat\notsalle, sielun syvyydessä kamppailivat pelottavat voimat.\n\n\"Se on tehtävä -- se on hävitettävä -- minä hänet pakotan!\" jupisi hän\nitsekseen.\n\nVaimo kuuli outoja kuiskauksia ja kavahti istumaan.\n\n\"Ei ei! -- Miksei? -- Ei ei... Herra Jumala!\" kuuluivat taas tuskaiset\nkuiskeet pöydän luota.\n\nEmäntä juoksi hätääntyneenä ylös: \"Kustaa, Kustaa, mikä sinuun nyt\ntuli...?\"\n\n\"Ei mikään -- rukoile, rukoile!\"\n\nKeskitalo räytyi tuolin viereen polvilleen ja alkoi rukoilla\nkiihkeästi kädet ristissä, hikipisarain yhä putoillessa otsalta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKello löi kaksi. Keskitalo istui epätoivoonsa jähmettyneenä, hänen\npäätään pakotti, hänellä ei ollut enää ainoatakaan selvää ajatusta.\n\n\"Kun pääsisi pois, kauas pois!\" ajatteli hän. Hän tunsi ettei tämä\nollut ainoastaan perheen ja suvun, vaan koko paikkakunnan häpeä, josta\nkerrottaisiin kautta Hämeen. Ventovieraiden parissa sensijaan se ei\nolisi mitään, ei kerrassaan mitään.\n\nSilloin hänen sydämensä lakkasi lyömästä -- hänen aivojensa läpi kulki\näkillinen välähdys.\n\nHän nousi kuin huumeissaan ja syöksyi säilikön luo, jonka laatikosta\nhän sai käsiinsä pienen painetun vihkon.\n\nKeskitalosta tuntui aivankuin Jumalan johdatukselta, että hän mitään\naavistamatta oli pannut talteen tuon vihkosen, joka muutamia päiviä\ntakaperin oli tullut sanomalehden mukana.\n\nHän alkoi sitä selailla kiihkeästi, kuumat veret kasvoillaan.\n\n\"Mitä sinulla siellä oikein on?\" kysyi emäntä, kohoten istualleen.\n\n\"Odota vähän\", puheli Keskitalo. \"Minä luulen että minulla nyt on\njotain.\"\n\nJa hän taasen selaili. Piti sormia toisten lehtien väleissä, toisista\netsi, tuijotti eteensä, raapi korvallistaan, ja yhä selaili.\n\nNäin teki pitkän aikaa, emännän uteliaana odottaessa. Sitten hän veti\nkynnellä erääseen kohtaan vahvan merkin ja nousi.\n\n\"Nyt se on selvä!\" puhui hän nopeasti keventyneellä äänellä. \"Kaikki\nselviytyy. Me myymme Keskitalon ja muutamme kauas pois Hämeestä.\"\n\nEmäntä katsoi tyrmistyneenä.\n\n\"Niin juuri teemme!\" jatkoi Keskitalo yhä kasvavalla\nvauhdilla. \"Uutelalla on rahoja, me voimme ostaa esimerkiksi Savon\npuolesta pilkkahinnalla suuria kartanoita. Tuolla luettelossa on\nkymmenittäin semmoisia myytävänä. Kukaan ei siellä tunne, kukaan ei\ntiedä mitään, siellä se selviytyy Uutelankin kanssa kuin itsestään,\nkun ei ole ketään, joka korvaan huutelisi. Eikä tänne kuulu\nhiiskaustakaan, ei lapsesta eikä muusta. Ja lapsi voipi siellä kuolla,\nkaikki voipi painua umpeen.\"\n\nEmäntää värisytti.\n\n\"Voi voi, mitä sinä Kustaa nyt aattelet! Sinne vieraalle maalle\nvanhalla iällä? Ja kun et sinä taas pettäisi itseäsi tässä, niinkuin\ntuossa naimisasiassakin?  Jos se tulee vaan hullummaksi. Ja onkohan\ntämä sitten oikein, omantunnon mukaan?\"\n\n\"On!\" sanoi Keskitalo lujasti. \"Jumalan tahto on, että minä puolustan\nperheeni kunniaa.\"\n\n\"Turhaan sinä, Kustaa, taidat tähän Jumalaa sekottaa\", huokasi emäntä,\nvaikka hänkin jo tunsi mielensä keveämmäksi.\n\nKeskitalo katsoi pitkään.\n\n\"Lue raamattua!\" sanoi hän painokkaasti. \"Kaikki, jotka ovat olleet\nrohkeat sukunsa ja kansansa puolesta, ovat menestyneet, aina Kalebista\nalkaen. Minä olen ollut heikko ja kivuloinen, mutta tämän asian\ntähden minä uskallan vaikka mitä, sillä elämä kestää hetken, vaan hyvä\nnimi pysyy iankaikkisesti!\"\n\nEmäntä yhä epäili, mutta hän ei voinut olla katselematta ihmetellen\nmiestään -- hän ei ollut vielä koskaan nähnyt häntä noin lujana ja\npäättäväisenä eikä puhuvan niin miehekkäästi. Hän aikoi vielä esittää\nepäilyksiään, mutta silloin hänen sisässään värähti niin\nkummallisesti -- niinkuin hän itse olisi joskus toivonut, että miehensä\nolisi juuri tuollainen kuin hän nyt oli. Hän vaikeni ja ainoastaan\nkatseli.\n\n\"Mutta kuinka sinä luulet saavasi lapset suostumaan?\" kysyi hän\nsentään epäillen.\n\n\"Heidän täytyy!\" sanoi Keskitalo lyhyesti. \"Ja pojat sen kyllä\nymmärtävät, sillä heille itselleen siitä kerran hyöty lankee, kun\npääsevät avarampia aloja hallitsemaan. Ole sinä huoleti, kyllä minä\nkaikki hyvin järjestän.\"\n\nHän astui kerran edestakaisin permannolla. Sitten hän istahti vuoteen\nlaidalle ja alkoi hiljaa puhellen selvitellä suuren tuumansa\nyksityiskohtia.\n\n\n\n\n4.\n\n\nUlkona oli syyspimeä yö, mutta sisällä rautatievaunussa oli lämmin ja\nvaloisa.\n\nKeskitaloa ja Uutelaa lukuunottamatta oli vaunu miltei tyhjä. -- Miehet\npalasivat talonostomatkalta Savosta.\n\nKeskitalo oli vaipunut vaunun nurkkaan, hattu toiselle korvalle\npainuneena, käsivarret velttoina sylissä -- hän näytti nukahtaneen.\n\nMutta Uutela istui ja imeskeli ahkerasti lyhyttä piippuaan. Häntä ei\nnukuttanut, vaikka olikin levon laita koko matkalla ollut vähän niin\nja näin.\n\nTämä matka kaikkineen tuntui hänestä hiukan omituiselta. Niinkuin hän,\nhiljainen kotipeltojen mies, nyt olisi siirtymässä tutuilta vaoilta\nsuuren maailman pitkille, päättömille saroille.\n\nTotta oli, että hänen entinen raatajaintonsa oli tänä kesänä taas\nnoussut, maattuaan pari vuotta kuin lamauksissa. Totta oli, että\nKeskitalo tuntui liian pieneltä ja aivan liian valmiilta, ei ollut\nmihin oikein iskeä. Mutta nämä tämmöiset matkat -- kun pitää istua jo\nvuorokausikaupalla junassakin.\n\nKyllähän tämä järki-puuhaa on, ajatteli hän.  Nuoret vahvat pojat\nnousemassa -- ne tarvitsevat tilaa. Ja sitten se Sontulan Kustaan kirje,\nsekin vielä pani kiirehtimään, ettei hyvä tilaisuus menisi käsistä.\n\nMutta se tuntui sittenkin liian hätäiseltä. Ei ollut koskaan ollut\naikaa harkita oikein perinpohjaisesti koko kysymystä -- noin niinkuin\nmaamiehen on tapana: auran jälessä vako vaolta tai kirves kainalossa\nmetsätiellä.\n\nNaisväki siellä kotona minua enin ihmetyttää!  ajatteli hän. Olisi\nsentään luullut kotipuoli-ikävän panevan hiukan vastaan tämmöisiä\nhommia. Etenkin vanhalla emännällä... No, kukas tietää, vaikka se nyt\nniin puhuu lasten edusta -- kukas tietää.\n\nHän katsahti Keskitaloon.\n\nTuolla ne nyörit lepää! hän ajatteli. Sen hän oli huomannut alusta\nalkaen. Sellainen into ja touhu!\n\nHän katseli Keskitalon sisään painunutta rintaa, laihoja kasvoja ja\nnukkuneen velttoja jäseniä. -- Kukas olisi uskonut tuommoisesta\nmiehestä!\n\nNiinkuin silloinkin -- muisteli hän taas -- jo menomatkalla. Kulkee\nvaunusta vaunuun, kyselee kaikilta matkustajilta taloja, maita,\nmetsiä, hintoja. -- Mitä sinä nyt kaiken maailman taloja kyselet?  oli\nhän, Uutela, ihmetellyt -- kun sitä Kustaan neuvomaa kuitenkin\ntarkotetaan. Mutta Keskitalo vain nauraa: kaksi tämmöistä poikaa\nreisussa, säkissäkös me porsas ostettaisiin, ohoh!\n\nSiinä _on_ jotain, oli hän ajatellut silloin, ja niin hän ajatteli\nvielä nytkin -- olkoon mitä hyvänsä.\n\nVarsinkin sitten ostopuuhissa se näkyi vielä selvemmin -- jatkoi hän\ntaas muistelmiaan.  Pitäisihän vanhan miehen ymmärtää, ettei\nkaupanteossa sovi hätäillä. No, itse talon hinnasta minä en mitään\nsano, vaikka olisi siitäkin voinut jonkun tuhannen pudottaa. Onhan se\nkoko hovi, ja tavallisessa rakennuksessa niinkuin vanha herrastalo\nainakin. Vaan annas maksaa irtaimista, mokomistakin lehmänsammakoista,\ntunkkaisista heinistä ja puolimädistä vilja-aumoista -- kehtaavatkin sen\nroistot jättää jumalan viljan ulos mätänemään -- annas maksaa\nkaksitoista tuhatta, ainakin viisituhatta liikaa! Eikä ymmärrä, vaikka\nminä isken silmää ja jo viimein sanonkin. Niinkuin sen kaupan olisi\nmikään hengenhätä ollut! Eikä auta muu kuin vain katsella kuinka nämä\nviekkaat savolaiset hymyilevät ja iskevät seläntakana toisilleen\nsilmää, että näin sitä pitkätukkaisia hämäläiskolloja keritään! --\nPerhana!\n\nHänen hämäläisluontonsa oli näissä muistelmissa noussut sellaiseen\nkapinaan savolaisia vastaan, että hän unohti kokonaan Keskitalon. --\nSenkin keppiherrat!  Keppi pitää keikkua kädessä, vaan onkos havun\npulkkaa pellolla?\n\nNo, no, tyynnytteli hän itseään. Hämeenmiesten työ sen vahingon ottaa\npian takaisin. Mutta kyllä on sentään synti ja häpeä heittää viisi\ntuhatta tuommoisille lurjuksille!\n\nKeskitalo oli alkanut hiljakseen kuorsata. Silloin Uutela taas muisti\nhänet.\n\nSitäkin minä olen ihmetellyt, miksi se sen kauppakirjan teetti yksin\nminun nimiini? No, onhan rahat kyllä minun, vaan kun me olisimme\nmolemmatkin voineet olla isäntinä, kun kerran yhdessä ollaan ja kun\nminä vaan vävyksi tulinkin. Onkohan sillä siellä Hämeessä joku vanha,\nhämärä velka, jota lähtee ikäänkuin pakoon, kun se noin tahtoo\nomaisuuden minun taakseni turvata? Ja miksei hän ole siitä koskaan\nmitään minulle ilmottanut? Mitä se merkitsee...?\n\nHän kumartui eteenpäin ja rupesi katselemaan tarkkaan Keskitalon\nkasvoja. Hän tahtoi ikäänkuin tunkeutua hänen aivoihinsa ja nähdä mitä\nsiellä liikkui -- nyt kun mies nukkui eikä tiennyt pitää varaansa.\n\nSen ketunkasvoista ei näe mitään, ei nukkuissa eikä valveilla! sanoi\nhän itsekseen harmistuneena. Siin' on miestä! Lennättää ihmisiä Savoon\nsaakka, ostattaa taloja ja pitää ne nyörit sisässään kuin\nkalliossa. Ja että kaikki nyt on mennyt _sinun_ mielesi mukaan, sen\nminä kyllä näen -- muutoin sinä et voisi noin unta vetää. Ja vielä nauru\nhuulilla -- minä tässä valvon ja valvon enkä saa unta vaikka mikä olisi!\n\nHän tunsi sinä hetkenä vihaavansa Keskitaloa, sen salaisuuden vuoksi,\njonka hän epäili tämän sisässään säilyttävän. Miksei hän sitä\nminullekin ilmaise, kun kerran olemme ystävät ja sukulaiset?\n\nNo, taidan sentään tehdä syntiä -- ajatteli hän taas -- kun noin\nepäilen. Miksei mies puuhaisi lastensa hyväksi, nyt kun on pohjaa\nmistä ponnistaa?  Juuri noinhan minä tein itse aikoinani -- eipä mies\nniitä parhaimpia tuumiaan muille selittele, ei!\n\nJa kuitenkin hänestä tuntui niin omituiselta -- niinkuin näkymättömät\nkädet olisivat tavotelleet hänen elämänsä ohjaksia, ne omiin käsiinsä\nriistääkseen.\n\nMutta asia oli päätetty, talo ostettu. Ja nyt minä olen _hovin_\nisäntä! Häntä hiukan hymyilytti. -- No, rinnan me siellä isäntinä\nhääräämme, olkoon nyt kumman nimi tahansa papereissa. Ja kyllä me\nniille peijakkaan keppiherroille näytämme mistä puusta lusikka tulee!\nVielä minä laitan yhden talon kuntoon ja näytän kuinka hämäläinen\npajupehkot pientareilta hätistää!\n\nHän alkoi yhä enemmän ja enemmän innostua -- ne Hovin pitkät,\nmatalaojaiset sarat ikäänkuin huusivat häntä ja hämäläistä voimaa\navukseen.\n\nKyllä tässä nyt tulee aika kiireen kilakka, ennenkuin Keskitalo ja\ntavarat on myyty ja kaikki muuttokunnossa, ajatteli hän taas.\n\nSamalla juna pysähtyi rymisten jollekin asemalle.\n\n\"Oh -- oh!\" huusi Keskitalo kuin pahasta unesta kavahtuen ja katseli\nsilmät pyöreinä ympärilleen. \"Missäs me oikein ollaankaan?\"\n\n\"Talonostomatkalla, naapuri\", myhäili Uutela hiljaa-sädehtivin silmin\ntoisen säikähdykselle.\n\nKeskitalokin jo hoksasi. Miehet rupesivat yhdessä makeasti nauramaan.\n\n\n\n\n5.\n\n\nMaa oli vielä sula, vaikka marraskuu jo oli käsissä.\n\nHämeen haavat puutarhain ja pihamaitten nurkissa itkivät lehdettöminä\nmyöhäsyksyn utuisessa ilmassa. Hämeen kuuset kuoppamäillä ja\nveräjänpielissä huokailivat ikävissään, ja pienet kiillottomat pisarat\nistuivat oksien nirpuissa ja ruohon kuihtuneella ruumiilla, vaikka\npäivä oli jo puoliin kulumassa. Kaiken yllä lepäsi tummanharmaa taivas\nlaakeana ja raskaana.\n\nKeskitalon väki teki Savoon muuttoa.\n\nJo kahtena edellisenä päivänä oli asemalle ajettu kaikenlaista kalua\nja työasetta. Paljon sitä oli karttunutkin -- vanhaa tuttua ja rakasta,\njosta ei raskittu luopua, vaikkei sitä olisi välttämättä tarvittukaan.\n\nTänään oli varsinainen lähtöpäivä.\n\nPitkiin jäähyväisiin ei ollut aikaa, vaikka jätettiinkin rakkaat\nkotitanhuat. Toiset tuskin ennättivät muuta kuin syrjäsilmällä\nvilkaista portista lähdettäessä, sillä karja juoksi ja äänteli\nsekasortoisena, luullen laitumelle pääsevänsä.\n\nEnsimäisinä kulki kymmenkunta lammasta Hannan ja kolmentoistavuotiaan\nHelkan ohjaamina. Niitä ei Hovissa ollut kuin muutamia, eikä kuulunut\nolevan paljon koko Savon puolessa.\n\nSitten seurasi seitsemän lehmää ja leveäotsainen sonni, jota vanhin\npoika Vihtori nuorasta ohjaili. Toiset olisivat tyytyneet vähempään\nkarjamäärään, mutta Uutela oli järkähtämätön, hän ei uskonut noista\n\"savolaisista sammakoista\" mitään hyvää. -- Uutelaan oli sillä\nSavon-matkallaan mennyt itsepintainen epäluulo kaikkea savolaista\nkohtaan.\n\nViimeisenä kulkivat molemmat emännät, vanha ja nuori, kaikenlaista\npikku sälyä täyteen ahdatuilla kärryillä, Liinun juostessa kärryjen\nperään sidottuna.\n\nVielä oli kärryillä, säkillä peitetyssä pärevasussa, suuri mustan- ja\nvalkeankirjava Mikko kissa. Uutela oli tahtonut senkin mukaan -- hän ei\nkerta kaikkiaan luottanut edes savolaisiin kissoihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKulettuaan kotivainioiden läpi eläimetkin jo rauhottuivat. Tie nousi\nloivaa rinnettä pienelle mäentyppyrälle.\n\nSiellä he pysähtyivät ja katselivat vielä kerran taakseen.\n\n\"Kyllä se Keskitalo sentään on kaunis!\" huokasi Hanna pehmeällä\näänellään, kainonsinisten silmäin kaihoisasti värähtäessä.\n\n\"Onhan se\", jatkoi Uutela samalla kaipaavalla sävyllä. -- \"Vaan sinne se\nnyt jääpi.\"\n\nKeskitalo vilkasi Uutelaan: jo oli aika hänen tarttua asiaan.\n\n\"Sinne jäi!\" sanoi hän niinkuin menneestä asiasta. \"Vaan minä\npuolestani lyön vetoa, ettei meidän tarvitse marssia täyttä kolmeakaan\ntuntia, niin jo Hovin katot pilkottaa!\"\n\nHän sanoi sen niin tarttuvan leikkisästi, että kaikki rupesivat\nhymyilemään ja ikäänkuin noita uusia kattoja ajattelemaan. Helka yksin\nkatsoi ihmetellen, vaan sitten hänkin hoksasi isän sanoissa piilevän\nsukkeluuden ja naurahti ääneen tälle huomiolleen.\n\n\"Painetaan vaan eteenpäin, päivä kuluu!\" puheli Keskitalo\nhilpeästi. \"Hei-hei, Heipparinna!\" Hän huiskautti erästä lehmää\npiiskallaan. \"Ja mitäs se Onnike siellä sivulle vänkää -- juokses\nKalle!\"\n\nKeventynein mielin lähdettiin eteenpäin. Ainoastaan vanha emäntä\npyyhkäsi pääliinansa kulmalla salaa silmänurkkaansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTie kulki yhä asuttuja seutuja. Siellä täällä oli aina joku talo,\ntorppa tai mökki.\n\nTuntui niin hyvältä että oli noita vanhoja tuttuja, jotka ikäänkuin\njättelivät hyvästi ja toivottelivat onnea.\n\nMelkein kaikissa, loitommissakin, heidän matkansa huomattiin. Ilmestyi\naina ikkunaan joku pää, sitten useampia -- ne sieltä myrttien,\npalsamien, verenpisarain ja pelagoonien välistä katselivat ja\najattelivat lämpimiä jäähyväis-ajatuksia.\n\nJoistakuista paikoista tultiin aina pihalle saakka ja katseltiin\nsiitä. Eräistä lähemmistä huudettiin: \"Onnea vain matkalle!\"\n\nMutta sitten tuli asumaton metsätaival eteen, ja siellä pyrki mieli\nväkisinkin painumaan. Jokainen koetti sitä toisiltaan salata -- huudettiin\nkarjalle, juostiin ja huiskittiin, vaikkei se ollut aina tarpeenkaan.\n\nUutelankin tyyni hymyily alkoi riutua. Hän oli vähän väsynyt noihin\nmonipäiväisiin puuhiin, ja kun nyt ei ollut kuulunut pitkään aikaan\nmuuta ääntä kuin karjan sorkkain yksitoikkoinen sipsutus ja\nkärrynpyörien ainainen sirinä, niin olo alkoi tuntua tuskalliselta.\n\nHe kulkivat pienen, kivestä raketun maantiesillan yli.\n\n\"Kas kun ovat oikein kiviä johteeksikin ajaneet -- en ole ennen\nhuomannutkaan!\" virkahti Uutela, iloisena että ilmestyi edes joku\npuheenaihe.\n\n\"Siinä ne ovat olleet koko kesän\", kiirehti Keskitalo jatkamaan. \"Aika\npoikia ovatkin!\"\n\nUutela riensi tieltä alas siltaa sivultakin tarkastamaan.\n\n\"Niin on holvattu kuin kellarin katto\", puheli hän. \"Eikä semmoisia\nmuualla laitetakkaan kuin Hämeessä!\"\n\n\"Juuri niin!\" näkyi toistenkin silmistä.\n\nKeskitalo oivalsi asiain kallistuvan pahalle puolelle.\n\n\"Jo ne alkavat rakennella kivisiltoja joka paikassa\", kiirehti\nhän. Sitten hän alkoi puhua Hemilän Oskarista, sillan rakentajasta,\nhänen laittamistaan navetoista, kaivoista ja silloista.\n\nKeskitalo oli tänään kuin jousilla, koettaen pitää hyvää tuulta yllä\njoka taholla.\n\nMutta Uutela vilkasi häneen tuon tuostakin syrjäsilmällä ja ajatteli\nomia ajatuksiaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTieltä kuului kärryjen rätinää -- siellä tuli muuan tuttava naapurikylän\nmies vastaan.\n\nSe sai mielet vallan ilostumaan.\n\n\"Vai sille pitkälle matkalle nyt ollaan menossa\", sanoi vastaantulija\npysäyttäen hevosensa.\n\n\"Mikäs pitkä tämä on, pari tuntia asemalle!\" viskasi Keskitalo.\n\n\"No no\", nauroi toinen. \"Ihmettelen minä sentään minkätähden te sinne\nmaailman taakse viitsitte muuttaa.\"\n\n\"Minkäkö tähden?\" nauroi Keskitalo. Hän osotteli vilkkaasti kädellään:\n\"Kaksi tämmöistä vahvaa äijää täällä ja kaksi tuommoista\nturpeenpuskijaa tuolla -- pieniksi ne käypi paikat meille Hämeessä!\"\n\n\"No no\", pani toinen, \"on Hämeessä ennenkin eletty.\"\n\n\"On eletty, vaan kun me aiomme _rikastua_!\" sävähytti taas\nKeskitalo.\n\nKaikki rupesivat nauramaan.\n\n\"Ja mitäs puhutkaan! Tuo Uutela on laittanut jo kolme taloa -- totta sen\ntäytyy saada vielä neljäs laittaa, ja Hämeessä alkaa jo talot olla\nreilassa.\"\n\nSe nosti jo ilon ilmoille.\n\n\"Niin niin\", nauroi mies. -- \"No, onnea nyt vaan ja menestystä!\" Hän\nlähti ajamaan.\n\nMutta Keskitalo huusi vielä hänen jälkeensä:\n\n\"Pistä minulle vain preivi, kun alkaa sinunkin mielesi rikkautta\ntehdä -- perässä sinä kuitenkin tulet!\"\n\n\"Niin sitä pitää!\" ajatteli Uutela. Hänen sielunsa alkoi taas nousta\nkapinaan Keskitaloa vastaan. Vaikka toiselta puolelta hän ei voinut\nolla ihmettelemättä miestä, joka noin johti, hallitsi ja piti\nalakuloisiksi pyrkiviä mieliä aisoissa.\n\n\"Mikäs siinä, oikeinhan se on -- mutta miksikäs se ei sano minulle\nmitään, miksikäs se pitää minuakin aisoissa?\"\n\nHe olivat viime taivalta kulkiessaan yhä hiljalleen nousseet. Nyt\nmetsä loppui, tie kaartui ja heidän eteensä aukeni äkkiä pieni\nhämäläinen kylämaisema.\n\nHe pysähtyivät kaikin -- ainoastaan karja jatkoi omin hotein hiljaista\nastuntaansa.\n\nKylä oli vanha tuttu, mutta se ei ollut koskaan näyttänyt niin\nkauniilta ja vakavan juhlalliselta kuin nyt.\n\nKeskellä kierteli ruskeapintainen tie vainioiden ja mäentyppyräin\nlomitse, ikäänkuin luvanalaista kulkureittiä etsiskellen. Sen kahden\npuolen vilisi harmaat aidat. Niiden piirissä juoksivat möyheät,\npaksumultaiset sarat, mitkä pitkinä kaistoina aina metsänreunaan\nsaakka, mitkä pieniltä kukkuloilta kaikkiin ilmansuuntiin hajautuen,\ntoiset rehevinä ja orasvihreinä, toiset harmaankalpeina sänkileskinä,\nkolmannet mullanmuheina, auranviirut selässä ja syvät, väkevät ojat\nvielä lapion jäljeltä kiiltäen. Kaikkia niitä hallitsi punaiset tai\nharmaat talot -- metsänreunassa, maantien varrella, kunnailla vainioiden\nkeskellä. Siellä täällä pellonmäillä joku yksinäinen mänty tai suuri\nkivi katajapensaiden ympäröimänä, vielä useammassa kohti harmaa lato\ntai punainen maneesi.\n\nKukaan ei puhunut, Keskitalokin näytti liikutetulta. Sanaa sanomatta\nlähdettiin hiljalleen lakeudelle laskeumaan.\n\nUutela ei voinut enää itseltään kieltää, että häntä vaivasi ikävä. Hän\nei tiennyt itsekään mitä hän oikein ikävöi -- se vain oli syntynyt tuon\npitkän äänettömän silmäyksen aikana, joka käsitti aidat, sarat ja\nojat, puut, kivet ja ladot, talot savuavine piippuineen tai hiljaa\nhöyryävine riihineen, kokonaisen kyläkunnan elämän. Ja kun hän nyt,\njäätyään aivan viimeiseksi, näki edessään mäkeä laskeutuvana\npitkähkönä kulkueena lampaat ja lehmät ajajineen, kärryt istujineen ja\nperässä juoksevine hevosineen, niin hän ei voinut enää vastustaa\nhetken tunnetta.\n\n\"Tämä nyt merkillistä on\", sanoi hän toisten luo tullessaan hiljaisen\nvärähtävästi. \"Niinkuin oltaisiin Abraham ja Lot, ja mentäisiin\nKaanaanmaalle.\"\n\nKeskitalon suupielet vetäytyivät makeaan hymyyn, että Uutelakin kerran\nkäytti raamatun vertausta. Hän kääntyi Uutelaan päin:\n\n\"Ja molemmille kävi hyvin ja heidän joukolleen -- niinkuin myös olivat\nmiehet ja veljekset keskenänsä!\"\n\nUutelan kielellä kirpelöi myrkyllinen sana tuon lopun vuoksi ja sen\nhurskaanimelän äänensävyn tähden, jolla se lausuttiin. Mutta hänen oma\ntunteensa oli siksi todellinen ja juhlallinen, että hän nieli harminsa\neikä puhunut mitään.\n\nKeskitalo sensijaan puhui sitä enemmän. Hän alkoi leveästi kertoilla\nmillaista Savo on ja miltä siellä näyttää.\n\n\"Omiasi panet!\" ajatteli Uutela harmistuneena. \"En minä mitään\nsemmoista nähnyt. -- Vaikka kyllä minä sinun juttusi ymmärrän!\"\n\nToisetkin kuuntelivat enää tuskin puolella korvalla -- heidät oli\nvallannut sama tunne kuin Uutelan.\n\n\"Katsokaas kuinka pulskaa orasta!\" -- \"Arvolaan on laitettu uusi\nlasikuisti! Pitääköhän ne siellä kesällä kukkasia?\" Huudahduksia ja\nmietelmiä risteili. Kaikki tuntui niin kauniilta ja rakkaalta, ettei\nsen vertaista voi olla missään muualla.\n\nVasemmalle erkanevan kujatien portin kulmauksessa kasvoi suuri\nveräjäkuusi.\n\n\"Pidäs vähän!\" huusi vanhin poika, heittäen sonnin ohjausnuoran\nHannalle. Itse hän riensi kuusen luo ja kiersi poikamaisen\nvallattomasti molemmat käsivartensa sen ympärille. -- Kädet eivät\nylettyneet yhteen.\n\n\"Tules, Kalle\", huusi hän veljelleen. \"Saammeko edes kahteen mieheen\nsiitä selvää.\"\n\nNuorempi veli juoksi iloisena avuksi.\n\nKahta täyttä sylystä he eivät kuitenkaan saaneet. Mutta he yhä\nmittailivat ja mittailivat, ikäänkuin vanhaa rosopintaista kuusta\nsalaa syleillen -- toisten hymysuin katsellessa.\n\n\"Sellaisia vaareja ei joka paikassa kasvakkaan!\" kehaisi Vihtori.\n\n\"Ei, kyllä on sentään kuusi komea veräjänpielessä!\"\n\n\"Arvolan tallin takana on aivan samanlainen!\" huudahti Hanna, osottaen\nkädellään sinnepäin.\n\n\"Ja tuolla -- näettekös? On Hämeessä sentään komeita kuusia!\"\n\nNe kaikki piti nyt jättää.\n\nJa niiden takaa häämötti Uutelan vertauksen nostamana matkan\nraskaansalaperäinen, kohtalomainen tausta. Ainoastaan jumalanmiesten,\nkuninkaitten ja sankarien he olivat lukeneet astuneen tällaisia\npolkuja, ei koskaan talonpoikaisten ihmisten eikä tämmöisten asiain\ntähden.\n\nHe nyt astuivat. --\n\n       *       *       *       *       *\n\nUutela pysähtyi ja nosti kätensä silmäkulmilleen, katsellen sen alta\nniinkuin ei olisi näkemäänsä uskonut. -- Valtatiehen yhtyvän sivutien\nristeyksessä seisoi vanhanpuoleinen vaimoihminen.\n\n\"Kas, Karoliina!\" huudahti Keskitalo. \"Ja tullut näin pitkän matkan.\"\n\n\"Piti tulla edes hyvästi sanomaan\", puheli Karoliina hyvänsävyiseen\ntapaansa, tervehtien ohikulkijoita kädestä.\n\nSisarukset jättäytyivät muiden jälkeen.\n\n\"On ollut niin paljon puuhaa\", sanoi Uutela kuin anteeksi pyytäen\nettei hän ollut käynyt hyvästi sanomassa, vaan sisaren piti tulla.\n\nSitä seurasi pitkä äänettömyys.\n\n\"En minä olisi uskonut, että sinulle tuli siitä tämmöiset matkat\",\nsanoi vihdoin sisar.\n\n\"En minäkään.\"\n\nSitten he taas kävelivät kumpikin omia ajatuksiaan ajatellen.\n\nKyläseutu oli loppunut, he olivat nousseet pienelle metsäiselle\nmäelle.\n\n\"Nyt minä käännyn\", sanoi sisar.\n\nHän piteli veljen kättä omassaan, molempien silmät olivat kosteat.\n\n\"Jumalan haltuun nyt vaan!\"\n\n\"Samalla tapaa!\"\n\nSisaren olisi tehnyt mieli vielä sanoa: Näimmeköhän nyt viimeisen\nkerran? Mutta hän ei uskaltanut enemmän itsensä kuin toisen\ntähden. -- Niin he erosivat.\n\n\"Kun aivan unohdin!\" huudahti sisar kääntyen takaisin ja pistäen kuin\nsalavihkaa pienen mytyn veljen käteen.\n\nUutela tunsi kädessään että siellä oli paksut villasukat. Hän loi\nsisareen kiitollisen katseen ja kääntyi kiireisesti.\n\nYksikseen jäätyään hän pyyhkäisi kädenselällä silmiään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToiset olivat ennättäneet jo pitkän matkan edelle.\n\nTie kulki aivan pillisuorana, molemmin puolin telefoonipylväitten\nkauaskantava linja ihmeellisine lankoineen. Se nosti Uutelan mielessä\nsellaisen valtavan pitkänmatkan tunteen, kuin hän olisi kulkenut\netäiseen iäisyyteen.\n\nHän saavutti toiset viljellyllä tasamaalla. Tie oli muuttunut\nlokaiseksi, raitteet syvemmiksi, eläimet kahlasivat puolisäärtä\nrapakossa.\n\n\"Karoliina lähetti vain terveisiä -- jäätiin niin jälkeen\", sanoi Uutela\njotain puhuakseen.\n\n\"Kiitoksia vain.\"\n\nLehmät olivat pysähtyneet hetkiseksi puhaltamaan.\n\n\"Aina tuonne saakka roiskunut!\" valitteli Helka itkunsekaisella\näänellä, hangaten esiliinallaan Ihanan reidestä lokapilkkua.\n\n\"Hullu tyttö!\" teki toisten mieli huutaa, mutta kukaan ei raskinut.\n\nSamassa alkoi kärryiltä kuulua surullista naukumista.\n\n\"Senkin on paha olla -- Mikko!\" lohdutteli Helka.\n\nKeskitalo koetti vielä kerran lyödä leikiksi.\n\n\"Mitäs siinä nyt nau'ut? Kyllä sinä niitä uusia henttuja siellä pian\nsaat, vaikka Hämeen tytöt jäivätkin!\" lasketti hän tahallaan hiukan\nkarkearakeisesti.\n\nMutta sekään ei enää naurattanut. Alakuloisuus oli vallannut\nmielet. Jokainen tunsi että nyt oli ainiaaksi jäämäisillään paljon\nrakasta ja pyhää, joka oli syöpynyt heidän sydänjuuriinsa saakka -- niin\nhe tunsivat.\n\nTaivas oli synkistynyt. Päivän itkuinen ilma kyyneltyi utusateeksi,\njoka kääri erä erältä kaikki harmaaseen vaippaansa. Selvempänä kajasti\nenää vain lokainen tie.\n\nMutta sekin häipyi edempänä siihen sumuiseen, tuntemattomaan ja\nkohtalomaiseen, jota kohti he raskain askelin kulkivat.\n\n\n\n\n6.\n\n\nPienelle sydänmaan asemalle oli päiväjunan tuloajaksi kokoontunut\njoukko rahvasta.\n\nSellainen oli tapa näin sunnuntaisin. Tultiin junaa katsomaan ja\npostia hakemaan, tultiin hiukan tarinoimaan viikkoisen aherruksen\njälkeen harvaan asutun seudun yksinäisissä kolkissa.\n\nTällä kertaa oli kuuleman mukaan tulossa muutakin kuin vain posti tai\njoku omanpaikkakuntalainen.\n\n\"Nyt ne Hovin uuvet isännät, ne Hämmeen herrasväet tulloo\", naureskeli\nsilmää vilkuttaen muuan Hovin loismies, joka oli tullut hevosella\nasemalle vastaan. \"Semmoisen ovat laittaneet tiijon.\"\n\n\"Tullooko sitä paljonnii joukkoo?\" uteli joku.\n\n\"Minkä verran tulloon -- kaks' vanahoo ukkoo ainai!\"\n\nKuulijat naurahtivat.\n\n\"Ja se vanahemp' kuuluu olevan vävy ja nuoremp' appi\", naureskeli\nkertoja taas.\n\n\"No elähän! Jopa jottain!\" Hilpeys yhä kasvoi.\n\n\"Jotta sekö sitä on sitä Hämmeen puolen tyyliä?\" pisti muuan.\n\n\"Se kait sitä lienöö!\"\n\nOdottajat hymyilivät toisilleen keskinäisen ymmärryksen pilke\nsilmässä. He olivat ilmeisesti uteliaita, sillä he eivät olleet\nkoskaan ennen nähneet oikeata hämäläistä.\n\nMutta heillä oli jo jokseenkin varma ennakkokuva. Siinä oli jotain\nkuulopuheen ja rotuvaiston pohjaa, \"kaksi vanhaa ukkoa\" selvensi\nhauskasti ulkoisia piirteitä, ja se seikka, että Hovin ostossa\nsavolainen nerokkuus oli mujauttanut hämäläistä yksinkertaisuutta\nuseilla tuhansilla, täydensi sitä sisällisesti. Kuva alkoi olla\nvalmis.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuna ajoi jyristen aseman eteen.\n\nSieltä ne hämäläiset tulivat, laskeutuen hitaan rauhallisesti eräästä\nvaunusta alas -- Uutela, Keskitalo, molemmat emännät ja Helka, naiset\npieniä käsimyttyjä kantaen.\n\nEdellimäisenä kulki Uutela. Hän oli vielä junassakin ollut\nalakuloinen, mutta heti Savon puolelle siirryttyä hänen\nhämäläisverensä oli alkanut nousta. Ja kun Keskitalo näytti tavallaan\nhaluavan työntää hänet etualalle, tarjoten tavaravaunujen\nrahtikirjatkin hänelle, niin hän nyt ikäänkuin asettui johtoon.\n\nUutela hymyili tyyntä hymyään pienten silmäin hiljaa sädehtiessä, kun\nhän kohotti tuuman verran matalaa tasapohjalakkiaan savolaisille\ntervehdykseksi.\n\nTervehdityt vaihtoivat paljonpuhuvan silmäyksen -- siinä sitä nyt oli\nsitä oikeata hämäläistä!\n\nKeskitalo nosti hattuaan hiukan keikarimaisesti, naiset sanoivat\nujonsekaisen hyvänpäivän.\n\nSavolais-silmäykset risteilivät. Kaiken muun suhteen ne olivat selvät\nja varmat, paitsi nuoren emännän, jonka pulska puku, monet sormukset,\nkulta vitjat ja silkki saivat pienen erikoistarkastuksen\nosakseen. Siitä vaihdettu silmäys oli epämääräinen.\n\nUutela oli sillä välin saanut Hovin loismiehen käsiinsä.\n\n\"Siinähän se mies on -- terveisiä vain Hämeen puolesta!\" puheli hän niin\nhiljaisen kahdenkeskisesti, etteivät syrjäiset kuulleet juuri mitään.\n\"Vaimoväki tulee nyt heti hevosella, vaan me miehet jäämme karjaa\nodottamaan, kun se tavarajunakin kuuluu pian tulevan.\"\n\n\"Että siinäkö ne nyt on ne Hovin uuvet emännät eli rouvat eli miks'\nhäntä sopinoo karahtierata!\" puheli lipeästi vilkassilmäinen loisen\nvaimo. \"No jo ol' hommat, kun niin pitkän matkan takkoo!\"\n\nVanha emäntä ilostui ja alkoi heti selvitellä perheenomaisen\nsydämelliseen hämäläistapaan, että siellä ne ovat tavarajunassa vielä\nVihtori ja Kalle ja Hanna, siellä ovat Kukat, Mansiket ja Heipparinnat\nja Mikko. Ne lähtivät jo kahta päivää aikaisemmin, kun muut vielä\nkävivät sukulaisia hyvästijättelemässä, niin että nyt pääsevät kaikki\nyhtaikaa perille. Ja Ihana oli potkaissut vaunussa maitokiulun\nsäpäleiksi, kun Hanna aikoi sitä lypsää...\n\n\"Pyhä yksinkertaisuus!\" välähtivät ympärille kertyneitten savolaisten\nsilmät.\n\n\"Kato ruojaa!\" huudahti loisen vaimo osanottavasti. Mutta samaan\naikaan hänenkin silmänsä jo ennätti vilauttaa emännän pään sivutse:\nyksinkertaisia, johan tämän näkee!\n\nUutela huomasi silmäin vilaukset, mutta hän vain hymyili.\n\n\"Alkakaas jo mennä!\" sanoi hän lyhyesti naisväelle, nähdessään vanhan\nemännän aikovan vielä sydäntään purkaa. Itse hän läksi Keskitalon\nkanssa asemahuoneeseen rahtikirjoja selvittelemään.\n\nSavolaisetkin pistäytyivät postiaan hakemassa. Pääasiassa he jo\nolivat uusista tulokkaista selvillä, mutta jäivät kuitenkin vielä\nkatselemaan, kun oli hyvää aikaa.\n\nUutela ja Keskitalo ilmestyivät aseman portaille ja seisahtuivat\nsiihen tavarajunaa odottelemaan.\n\nRimpiläinen, suustaan sujakka talonisäntä, ei voinut vastustaa\nkiusausta hiukan haastatella Hämeen miehiä.\n\n\"Terve tuloa vain, ja onneksi!\" sanoi hän nostaen kohteliaasti\nhattuaan. \"Kun meistä tulloon noapurit, niin tekköö mieli tieustoo\nettä kumpi teistä nyt on se Hovin uus herra?\"\n\nHän pani erikoisen painon \"herra\" sanalle. Lähellä seisovat\nkääntyivät päin pidätetty naurunpilke silmänurkassa.\n\n\"Eihän _meissä_ ole yhtään herraa\", myhäili Uutela hiljakseen\nsilittäen korvallishiuksiaan lakinreunan luota. Hänkin pani erikoisen\nnaurahtavan painon \"herra\" sanalle ja vilkasi samalla merkitsevästi\nRimpiläisen kädessä olevaan keppiin.\n\nSavolaiset kohauttivat kulmiaan: ohoh! Ja Rimpiläinen, huomattuaan\netteivät ukot olleetkaan niin pölkystä veistettyjä kuin päältäpäin\nnäytti, pyörsi notkeasti:\n\n\"Talonpoikiahan tässä ollaan kaikki -- tarkotin vain että kumpiko se on\nisäntä?\"\n\n\"Isännänvirkaan me pystymme vähän joka mies -- tavarajunassa tulee vielä\nkaksi lisää...\" jatkoi Uutela hyväntahtoista hymyilyään. \"Vaan me\nvanhemmat tässä olemme aatelleet alotella!\"\n\n\"Peijakkaan hyvin sanottu, Uutela -- emme mekään sentään mitään\nmettäksenpoikia ole!\" iloitsi Keskitalo itsekseen.\n\n\"Vai parittain, vai parittain\", nauroi Rimpiläinen. \"No, terve tuloa\nvoan, ja käykeehän talossa tupakalla!\"\n\nJotkut jo lähtivät, mutta useimmat jäivät vielä katselemaan ja\nodottelemaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTavarajuna, jonka matkustajajuna oli sivuuttanut edellisellä asemalla,\nsaapui aivan heti.\n\n\"Tulkaas nyt pojat vähän jalkojanne oikasemaan, sillaikaa kuin\ntyöntävät meidän vaunumme tuonne takaraiteille\", puheli Uutela\nhommakkaana rahtikirjat kädessä.\n\nPojat katsahtivat hiukan epävarmoina väkijoukkoon, mutta tulivat\nkuitenkin. Hanna yksin jäi yhä vaunuun karjan luo.\n\nPojista tuntui oudolta kävellä tuon tarkastelevan joukon\nläheisyydessä. Siinä oli yhtä ja toista, joka alkoi heti ikäänkuin\nkiusata. Ne näyttivät niin hoikkavartisilta ja notkeilta nuo savolaiset,\nkävellä sihauttelivatkin pehmeäpohjaisissa pieksukengissään niin\njoustavasti, että heidän omat paksuanturaiset hämäläissaappaansa\nyhtäkkiä tuntuivat kömpelöiltä ja raskailta. Sitten puheen soma\nsoinnahdus ja puhelemisen luistava keveys -- siinä kaikessa oli jotain\nherraskaiselta vivahtavaa. Sitten ne katseet ja hymyilyt, ja kun he\nvielä näkivät eräiden nauravan, niin he alkoivat tuntea itsensä\npaksuiksi ja kömpelöiksi ja tulivat pahalle tuulelle.\n\n\"Eikö ne niitä vaunuja jo saa?\" sanoi Vihtori melkein tiuskaisten\nUutelalle.\n\n\"No no, pian ne siitä joutuu\", puheli Uutela liittyen heidän seuraansa\nkävelemään. \"Ei huoli nyt hätäillä, pojat\", hymyili hän tyyntä\nhymyään.  \"Kyllä mekin vielä nauramme, kunhan tästä päästään\npellolle!\"\n\nSe poikia hiukan lohdutti. He lähtivät pumppuhuoneelle päin.\n\nMutta Uutela yhä hymyili ja käveli, sammunut piippu toisessa kädessä,\ntasatukkaisena ja tasapohjalakkisena kuin hyväntahtoinen riihitonttu\nväkijoukon keskellä, vilauttipa kuin piloillaan joskus savolaisille\nsilmääkin. Puhui Keskitalon, asemapäällikön ja asemamiehen kanssa,\nantoi määräyksiä loisten vaimoille, jotka olivat tulleet karjanajoa\navustamaan -- kaikki hiljaa, enemmän katseella kuin äänellä. Ukko oli\nsavolaisistakin soma.\n\nJunan vihdoin lähdettyä päästiin muuttotavaroihin käsiksi.\n\nKarja, pitkään matkaan kyllästyneenä, lähti laukkaamaan että\nparituumainen ensi lumi sinkoili soran kera ilmassa. Siellä juoksivat\nloistenvaimot, Hannat ja pojat, siellä risteili savolaiset \"kah-kah!\"\nja hämäläiset \"soh-soh!\" huudot kiireisessä sekamelskassa.\n\nKeskitalo ja Uutela pitivät hevosista huolen, muut tavarat täytyi\njäädä huomiseen.\n\nUutela oli hyvällä tuulella valjastellessaan Liinua komeitten\nsulhaskärryjensä eteen. Hän piti itseään tavallaan jo kuin paikkoihin\nperehtyneenä ja nyökäytteli melkein tutunomaisesti päätään ajaessaan\nasemalta poistuvien savolaisten ohi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHovin kujansuussa uudet tulokkaat silmänräpäykseksi pysähtyivät,\nkatsahtivat taloon päin ja ikäänkuin siunasivat itsensä: siinä se\nsitten alkaa!\n\nKun karjat oli saatu kytkyihin ja hevoset talliin, korjailivat he\nvielä yhtä ja toista kärryiltä. Vanha emäntäkin oli tullut pihalle\nkatselemaan ja tulokahville kutsumaan.\n\n\"Mikäs sitä Helkaa vaivaa?\" kysyi Uutela lämpimästi tytöltä, joka\nseisoi hiukan syrjässä pää nurpallaan.\n\n\"Kun ei täällä ole mikään niinkuin Hämeessä!\" valitti tyttö itkuisin\näänin ja painoi päänsä vielä alemmaksi.\n\n\"Odota nyt vähän\", lohdutteli Uutela hiljaa. \"Pian me tänne laitamme\nmiehissä palan Hämettä!\"\n\nUutela huomasi ihmeekseen, että kaikki muutkin olivat alakuloisia ja\nsanattomia -- niinkuin he olisivat unohtuneet mietteisiinsä, aikomatta\nsisään mennäkkään.\n\n\"Katsos peijakasta kuinka pahasti tuo nurkka on painunut!\" huudahti\nhän vieressä olevaan aittaan katsahtaen. Hierasi sitten leikkisän\ntoimekkaasti käsiään, ikäänkuin käsiksi käydäkseen, ja lisäsi:\n\n\"Mitäs tuumit, Keskitalo, eiköhän nostettaisi heti lämpimiksemme?\"\n\nKaikki alkoivat hymyillä.\n\n\"Jos sentään jätetään huomisaamuun -- taikka ainakin siksi kun olemme\nkahvit juoneet!\" nauroi Keskitalo.\n\nSiihen nauruun yhtyivät muutkin ja lähtivät keventynein mielin,\nvilkkaasti puhellen sisään.\n\n\n\n\n7.\n\n\nHämärä vielä verhosi maisemat, mutta Hovin pellolta jo kuului puheen\nääntä ja rautaisten parinkalukoukkujen kalahduksia.\n\nSiellä Uutela poikain kanssa iski hämäläiset aurat savolaiseen\nmaaperään, sillä syyskynnöksiä oli ennestään vain moniaita sarkoja.\n\n\"On kuin Jumala onni, että asiat on näin\", ajatteli Uutela, \"että heti\npääsee _maahan_ käsiksi.\"\n\nHän itse ohjasi toista auraa, hämäläishevoset edessä ja ohjakset\npitkänä kaarena niskalla riippuen. Toisen takana seisoi Vihtori.\n\nSe oli juhlallinen hetki, kun kumpaisenkin auran takaa kuului yhtaikaa\n\"soh!\" ja he lähtivät ensimäistä vakoa viilettämään.\n\nMutta sen pilasivat aivan heti raskaan teräsauran vetoon vähemmin\ntottuneet savolaishevoset. Sitä oli ikäänkuin aavistettu ja kaiken\nvaralta pantu Kalle aluksi hevosia ohjaamaan, vaikka se olikin\nkyntömiehen kunnialle käypää. Vaan siitäkään ei ollut apua, hevoset\nvetivät epätasaisesti, nykivät ja rimpuilivat.\n\nUutela pysäytti omat hevosensa.\n\n\"Sen arvasi, kyllähän sen arvasi\", puheli hän hyvänsävyisesti. \"Vaan\nälkää hätäilkö, pojat. Kyllä ne siitä tasaantuvat, kun on\n_miehet_ perässä.\"\n\nSamalla hän jo lähti eteenpäin -- hän ei antanut tuommoisen pikku seikan\npilata hetken juhlallisuutta.\n\nMaa oli kokolailla kohvettunut ja parituumaisen lumen peittämä. Mutta\nse vain innosti, että sai näin ikäänkuin otella talvea ja pakkasta\nvastaan. Aura vapisi, mutta viilu kääntyi jotta lumi tuprahteli.\nHevoset alkoivat höyrytä, mutta se vain kaunisti asiaa -- tätä Suomen\npeltojen uljainta näkyä, kun mies kulkee kuin kuningas, ohjakset\njuoksevat vallan rihmoina niskalta ja hevoset jännittyvät etunojoon\nkuin hyökkäävät vaakunakotkat, kaikki maaemon avautuvaan poveen\nlujasti jalkansa varaten.\n\nJa se näky yhä kaunistui, kun päivä valkeni ja mustanpuhuvat\nviilurivit pistivät voitollisen voimakkaina esiin kuolleen,\nlumiselkäisen peltokentän keskeltä.\n\n\"Olettekos, pojat, nähneet yhtään havun pulkkia vaoissanne?\" kysäsi\nUutela, pysäyttäen hevosensa vastaantulevien kohdalla.\n\n\"No ei yhtään!\" vastasivat pojat.\n\n\"Vissiin pistäisivät näitä savolaisherroja kantapäähän\", nauroi Uutela\nharmitonta nauruaan. Hän läksi saran yli poikain luo.\n\n\"Mutta pohja on hyvä\", sanoi hän potkaisten viilua\nsaappaallaan. \"Kyllä tästä leipämaa tulee!\"\n\n\"Samaa mekin olemme sanoneet\", vakuuttivat pojat.\n\nSitten he taas läksivät eteenpäin.\n\n\"Hei, Liinu ja Pilkku!\" huuteli Uutela. \"Näyttäkääs nyt mihinkä\nhämäläiset kelpaa!\" Hän oli iloinen ja onnellinen nähdessään kuinka\nhänen oma kynnöksensä leveni suhteellisesti paljoa runsaammin kuin\npoikain.\n\n\"Siinä nyt on alku!\" sanoi hän itsetietoisesti päätään kohottaen\npojille päivälliselle lähdettäessä.\n\n\"Ja uutta tulee että sihisee!\" huusivat pojatkin innostuneina.\n\n\"Harmittaa vain, että talven pitää tulla väliin, ettei päästä oikein\nmielen mukaan mylläämään.\"\n\nUutela tunsi itsensä niin nuoreksi ja iloiseksi, että hänen olisi\ntehnyt mieli viheltää ajaessaan hevosen selässä pihaan, ellei se olisi\nollut vanhalle miehelle sopimatonta.\n\nPihalla he näkivät Mikon, joka vielä paikkoja oudostellen hiiviskeli\nhiljaa ja pudisteli joka askeleella lunta käpälistään.\n\n\"Vieläkös sinä siinä tassujasi tunnustelet, muut jo ovat asiassa\nkiinni että höyryää!\" naurahti Uutela. \"Muista vain sinäkin mistä\nolet kotoisin!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSavolaiset katselivat ohikulkiessaan ihmetellen sitä lieppinää ja\nmöyrinää, mikä Hovin pellolla nyt vallitsi.\n\n\"Uuvet isännät näyttävät mahtiaan!\" hymähtelivät he. \"Vaan näkkyy ne\nkyntee ossoovan, siitä ei peäse\", tunnustivat he rehellisesti, \"vaikka\novattii muuten ommoo sorttiaan.\"\n\nKatselemista kertyi yhä uutta. Muutamia päiviä aurattuaan pojat\nalkoivat pistää kuin vihan vimmalla ojaa hyötyisien pajupehkojen\nreunustamissa umpeutuneissa uomissa. Pakkanen tosin lopetti ne\nponnistukset lyhyeen, mutta he ennättivät joka tapauksessa näyttää\nmikä oli tarkotus.\n\nSen jälkeen he ryntäsivät Uutelan rakkaisiin havunpulkkiin\nkäsiksi. Tunkioidenteko oli ollut hänen elämänsä ilo ja ylpeys. Ja kun\nhän nyt laitteli niiden pohjia Hovin pellolla naputellen Keskitalon\nkanssa toisten ajamia havuja pieniksi, niin hän tunsi seisovansa\nnoiden valtavien havuröykkiöiden keskellä kuin omassa valtakunnassaan.\nJo aamuhämärissä se naputus alkoi, ja sitä kuului yhä iltapimeän\nkietoessa seudut vaippaansa.\n\nHeidät oli vallannut samanlainen työinto kuin valtaa nuoren poikasen\nsaadessa ensi kertaa käteensä uuden työaseen, jota ei ole nuoruutensa\nvuoksi ennen saanut käsitellä. He tahtoivat kerta kaikkiaan näyttää,\nettä he olivat tulleet muuta varten kuin syömään Hovin puolimätiä\naumarukiita.\n\nNe aumat ja viljan puiminen talvikylmässä heitä harmitti kaikkiakin,\nvaan erittäin Uutelaa. Se oli heidän mielestään kuin Jumalan ja koko\nviljelystoimen pilkkaamista.\n\n\"Ettei edes tämmöiseen taloon ole konetta ja kiertoa hankittu -- kun on\n_hovi_ olevinaan!\" sanoi kerran Uutela. \"No, me pistämme itse\nkierron iltapuhteilla, on meissä sen verran puumiehen vikaa.\"\n\n\"Sepä kuuluu olevan jo vanhanaikanen se kierto\", tarttui Lois-Pekka\npuheeseen savolaisia puolustaakseen. \"Nää meinoovat sitä höyrykonetta\neli lokomopiiliä eli mikä lienöö se koje, jotta ei muuta kun pellolla\npuijaan koko kylän elot. -- Ja siihen sitä soppii Hovinnii yhtyä.\"\n\nUutela hymyili leveätä hymyä, otti muutamia tähkiä käteensä ja piti\nniitä Pekan nenän alla.\n\n\"Kun ovat niinkuin hiiren häntiä!\", puheli hän hiljaa. \"Luulisi näistä\nsaavan pohdin muullakin kuin höyryllä. Meidän puolessa ovat tähkät\nkuin ketun hännät -- jos sitten siellä puhuttaisiin lokomopiilistä, vaan\nkun ei sielläkään.\"\n\n\"Miten mikin tykkee!\" tokaisi Pekka sillä äänellä, ettei hän\nsavolaisineen ainakaan tässä asiassa ole alakynnessä.\n\nSattui kaikenmoista muutakin, jossa hämäläisyys ja savolaisuus\njoutuivat vastakkain -- enimmäkseen naurussasuin.\n\nNiinpä heti ensi viikkoina syntyi kiista reistä. Hämäläiset\nrutistelivat hymähdellen keveitä, kiveräsepisiä savolaisrekiä -- lasten\nkalujahan tuommoiset natisevat kikkanokat ovat! Torpparit ja loiset\nkohottivat itsetietoisina päätään: kunhan päästään miehenkorkuisiin\nlumiin, niin vielä se savolainen reki näyttää mihin sen \"nokka\"\nkelpaa! Sitä ja noita kehuttuja hämäläisrekiä he jäivät odottelemaan.\n\nKauan ei tarvittu odottaakaan, sillä Hovin pirtistä kuului kaiket\nilta- ja aamupuhteet kirveen kolke, sahan sihinä ja asiaansa\ninnostuneitten miesten puhelu. Siellä oli tekeillä rekiä,\nheinähäkkejä, korvoja, sankoja ja jos jotakin, mitä lamaan päässeessä\ntalossa kipeimmin tarvittiin. Uudet asukkaat olivat sitä vanhaa\njuurta, joka pystyi itse tekemään mitä tahtoi.\n\n\"Eihän se ihme ole että talo on tämmöisessä kunnossa, kun pitää\nruokkia niin paljon laiskaa väkeä\", naureskeli Uutela erään kerran\npotkaisten pari jaloissaan juoksevaa torakkaa kuoliaaksi. \"Nuokin\nruskeatakkiset, ja sitten toiset, pitkäkoipiset, tuolla uunin takana\nsoittavat kuin mitkäkin pelimannit.\"\n\n\"Totta puhut, täällä on paljon joutilasta joukkoa\", nauroi\nKeskitalokin. \"Ja niin peijakkaan nenäkkäitä, vallan silmille\ntuppaavat!\"\n\n\"No totuus vihamiehestäkin\", puuttui taas Uutela puheeseen. \"Näille\nnäkyy sentään kelpaavan kovankin kakun syrjä, vaan kun ne oikeat\nsavolaiset ovat niin laiskoja, etteivät viitsi edes kovaa leipää\nsyödä.\"\n\nKaikki nauroivat -- se savolaisten pehmeän leivän syönti oli heistä\nmerkillistä jumalanviljan tuhlausta, kun kova oli paljon riittävämpää.\n\nNiin kuluivat päivät ja viikot alituisessa puuhassa ja uutuuden\nviehätyksessä. He miltei hämmästyivät, kun eräänä päivänä huomasivat\njoulun olevan niin lähellä, että naiset tuskin ennättivät pyöräyttää\noikean vaahtoavan hämäläisoluen Keskitalon kotipellon vahvatuoksuisista\nmaltaista.\n\n\n\n\n8.\n\n\nJoulu tuli paksulumisena ja leutona.\n\nHovilaiset sen viettivät tavallaan Hämeessä.\n\nHe eivät olleet alussa tilanneet edes hämäläistä sanomalehteä, eikä\nsitä ensi viikkoina kaivattukaan. Mutta ajan oloon alkoi lehdetön\ntalo tuntua tyhjältä.\n\nSe tuli parahiksi jouluksi, moniviikkoisena kimppuna. Ja se tempasi\nheidät vastustamattomalla voimalla Hämeeseen. Kaikki oli tuttua,\nkuvernööristä alkaen. Luettiin uutiset ja ilmotukset, kuolemat,\nsyntymiset, talonmyynnit ja huutokaupat, jopa ilmotus jonkun jouluksi\npoikivan lehmän myymisestä siellä kotipuolessa sai mielen\nhytkähtämään. Niin istuttiin, luettiin ja puheltiin hellällä,\nhiljaisella äänellä.\n\nNe olivat onnellisia hetkiä.\n\nMutta noiden kotoisten ajatusten jatkona hiipi heidän sieluunsa\nhiljainen: miksi? Miksi he olivat täällä, juuristaan irrallaan?\n\nJa silloin tuo kohtalon salaperäinen käsi, jonka he olivat\nväkivoimalla painaneet hetkiseksi syrjään, taas tarttui raudanraskaana\nheidän elämäänsä.\n\nSe turmeli heidän jouluilonsa ja siitä pitäin miltei jokainoan\npäivän. Se hiipi hiljaisena myrkkynä heidän vereensä. He näkivät\ntoistensa katseista, että sama ajatus liikkui itsekunkin mielessä.\nMutta he eivät voineet siitä keskenään puhua, vaan elivät päivästä\npäivään kuin pelastavaa ihmettä odottaen.\n\nTyöhön koetti kukin surunsa tukehuttaa.\n\nKeskitalon rinta oli käynyt yhä heikommaksi, mutta hän koetti\nuskotella itselleen ja muille olevansa vielä voimakas. Hän ei ollut\nsitten poikavuosiensa raatanut niin ankarasti kuin nyt -- niinkuin hän\nolisi suorittanut suurta velkaa ja tiennyt päiviensä olevan luetut.\n\nVieläkin tulisemmin iskivät pojat. Itkien ja hammasta purren he olivat\nsilloin Hämeessä taipuneet kohtaloonsa, nyt he koettivat epätoivon\nvimmalla ikäänkuin luoda työn rintavarustuksen sitä lumituiskua\nvastaan, joka oli tuleva. Ja nuoren elämänhalunsa voimalla heidän\nonnistuikin toisina hetkinä unohtaa ja ajatella Uutelan tapaan, että\nhe vain tahtoivat näyttää mihin hämäläinen kelpasi.\n\nSisartaan, onnettomuuden alkusyytä, he vihasivat. He olivat\npäättäneet sanoa hänelle kiukkuisia, karkeita sanoja tuosta\nkaikesta. Ne jäivät Hämeessä sanomatta -- ja jäivät yhä vieläkin. Sillä\nsisar oli kuin perheen salaperäinen kohtalo: iloton ja kyyneletön,\nlyijynharmaa ja sulettu. Hänen ajatuksiaan ei kukaan voinut edes\nkatseista lukea, eikä myöskään häneen loukkaavasti kajota.\n\nRaskaimmin nykyinen olotila painoi hentoa Hannaa. Hänen ajatuksissaan\nheidän oma onnettomuutensa tavallaan pieneni sen vääryyden rinnalla,\nmikä Uutelalle oli tapahtunut. Elämä oli kuin arvotus. Kuinka sisar,\nsyyllinen, ei ollut edes hellempi ja nöyrempi Uutelalle? Uutela oli\nniin hyvä. Kun hän toisinaan katseli hänen jälkeensä, ukon hääriessä\ntoimekkaana ja hymyilevänä, niin hän oli vähällä purskahtaa itkuun.\n\nHelkastakin, joka ei koko perhesalaisuudesta mitään tiennyt, tuntui\nniinkuin elämä olisi muuttunut surullisemmaksi. Hän seisoi joskus\npitkät hetket äidin vieressä, mieli täynnä kaikenmoisia kysymyksiä.\nMutta hän ei uskaltanut niitä esittää. Se kaiketi oli sitä, kun hän\nniin ikävöi Hämettä, eivätkä muut ikävöineet -- päätteli hän.\n\nKaikkien heidän keskellään liikkui vanha emäntä kuin leuto syyspäivä,\njoka yhä paksunevan pilvikerroksen läpi kuitenkin koettaa\naurinkoisesti hymyillä.\n\nNiin kuluivat päivät raskaina ja harmaina yhteisessä äänettömyydessä,\njota ei kukaan uskaltanut rikkoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAikaa myöten tuli levottomuutta herättävä lisävaikutin -- ympäristö.\nTuntui niinkuin _se_ aikoisi sekaantua asiaan ja murtaa äänettömyyden.\n\nOmasta puolestaan he välttivät kaikkia lähempiä suhteita savolaisten\nkanssa. Mutta ympäristö ei ollut yhtä kylmä. Se tarkasti heidän eloaan\nja oloaan päivä päivältä. Työntekijöitä nuo hämäläiset ovat, sen he\nmyönsivät, mutta kaikessa muussa oli jotain, josta savolainen\nsukkeluus tekasi sujuvasanaisen pilan.\n\nNe tulivat aikaa myöten heidänkin korviinsa. Omien torpparien ja\nloisten vaimot ne toivat hiljaisena supatuksena -- niinkuin olivat\nniiden aiheet ensin itse talosta vieneet. Se alkoi hermostuttaa,\nsillä se kaivoi heidän hämäläispohjaansa ja ennusti pahaa\nperhesalaisuudellekin.\n\nKeskitalo kyllä koetti pitää purjeita koholla, mutta se ei oikein\nonnistunut; sekä hän itse että toiset tunsivat että hän _koetti_.\nAinoa, joka seisoi hymysuisena hämäläismaaperässään, oli Uutela.\nJokainen tunsi että hän todella asteli omissa saappaissaan eikä\nainoastaan koettanut.\n\nHeti joulun jälkeen oli muuan juttu, joka koski heihin sangen\nkipeästi, sillä se satutti arkaan kohtaan.\n\nHe olivat toki liikkuneet sen verran torppariensa ja loistensa\nmökeissä, että olivat huomanneet siisteyden tällä Savon kulmalla\nolevan aivan erikoisen. Nyt kierteli kylällä pila, että uudet\ntulokkaat olivat siitä maasta kotoisin, jossa lattiat ja ikkunat\npestään kaksi kertaa vuodessa, jouluksi ja juhannukseksi. Mutta kun\nHovin entiset haltijat olivat pesseet juuri ennen muuttoaan, niin\nuusia asukkaita kohtasi sellainen onni, että he pelastuivat tuosta\ntoisesta puolivuotispesusta kokonaan!\n\nSe harmitti, varsinkin naisväkeä. Uutela yksin naureskeli.\n\n\"Joo, kyllä näkee että te lattioita ja ikkunanpieliä pesette, kyllä\nsen pelloista näkee\", myhäili hän kerran Hovin savolaiselle Riitta\npiialle ja saapuville sattuneelle loisen vaimolle. \"Ja kun teillä on\nniin paljon sitä ryssän-jauhopussien pesemistäkin! Meidän puolessa\npestään peltoja, ja viljapusseja käytetään pakarain alla kaupunkiin\nmennessä eikä kaupungista tullessa, niinkuin täälläpäin!\"\n\n\"Sillälailla hämäläinen antaa!\" iloitsivat toiset. Uutela oli kuin\nheidän turvansa. Mutta kuinka kauan? Se ajatus sai heidät\ntällaisinakin hetkinä sisäisesti värähtämään.\n\nToiseen vielä harmillisempaan juttuun antoi Uutela itse aihetta. Kylää\nkiersi pila, että hämäläiset ovat niin perinpohjaista väkeä, jotta\nsyövät perunatkin kuorineen.\n\nSe katkeroitti heitä pitkät ajat, mutta kukaan ei uskaltanut siitä\nUutelalle huomauttaa.\n\nVihdoin nuori emäntä, kun he kerran istuivat aamiaispöydässä, ei\nvoinut enää itseään pidättää, vaan sanoi arasti, värähtävällä äänellä:\n\n\"Kun Uutelakin kuorisi perunat -- kun pilkkaavat pitkin kylää, että me\nsyömme perunankuoria.\"\n\nUutela keskeytti puremisen ja katsahti pitkään.\n\n\"Vai pilkkaavat hämäläisiä perunain tähden?\" sanoi hän -- äänestä kuuli\nettä asia tällä kertaa koski häneenkin. \"No\", jatkoi hän, \"minä olen\nkoko ikäni syönyt kuorimatta, mutta ei minun sen synnin tähden vielä\nole tarvinnut pitkiäliuskoja kirjotella.\"\n\nÄäni puraisi -- jokainen ymmärsi että se puraisi savolaisten taipumusta\nvekselikauppoihin.\n\nKeskitalo iski myönnyttäen silmää, muutkin tunsivat helpotusta.\n\n\"Ja minä luulen\", lisäsi Uutela taas tyynesti hymyillen ja pistäen\nkokonaisen kuorimattoman perunan tahallisen huomattavasti suuhunsa,\n\"minä luulen että kunhan tästä päästään heinä-aikaan, niin taitaisi\nnäille Savon herrasväille kelvata kuoret ilman sisustakin -- kun olisi\nedes niitä!\"\n\nMuut hymyilivät, mutta Riitan silmissä välähti. Hän kohotti päänsä ja\naikoi vastata kaikkien savolaisten puolesta. Vaan hän muisti samalla\nolevansa palvelija ja piti viisaampana sillä kertaa vaieta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämmöiset pikku kohtaukset veivät aina muutamia päiviä eteenpäin.\nUutelan sisäinen tasapaino, hiljainen sanavalmeus ja nuorekas työinto\npiti tavallaan heitäkin pystyssä tässä omituisessa pakolaiselämässä,\njoka ikäänkuin häilyi unen ja toden rajoilla.\n\n\"Ihmeellinen mies!\" ajattelivat he, tuntien yhtä rintaa kunnioitusta\nja pelkoa häntä kohtaan. Tähän asti oli Manta ollut heidän kaamea\nkohtalonsa, nyt kohosi Uutela rinnalle. Noihin kahteen keskittyi\nkaikki, muut olivat vain todistajia sille, mitä lopullisesti tuleva\noli.\n\nUutela itse oli kokonaan unohtanut ne pienet epäluuloisuuden idut,\njotka Hämeestä lähdettäessä pyrkivät mieleen nousemaan. Hän oli tullut\npäivä päivältä yhä enemmän vakuutetuksi, että heidän talonkauppansa\noli hyvä. Ja vaikkapa se olisi ollut huonokin, niin hän ei olisi\nkatunut, sillä se oli siirtänyt hänet uuteen, rikkaaseen,\nnuorruttavaan elämään, joka sai aatokset askaroimaan valveilla ja\nunissa.\n\nHovi ja sen tulevaisuus oli nykyään hänelle kaikki kaikessa. Hän\ntuskin muisti olevansa naimisissa, eikä hänellä ollut Mantan suhteen\nmitään valittamista -- kaikki meni hiljaa ja tasaisesti.\n\nYhden ainoan kerran nuo vanhat epäilykset olivat nostaneet päätään.\n\nHän oli tullut sattumalta keittiöön, jossa Riitta ja eräs\nsavolaiseukko hääräilivät kahden ja silloin kuullut muutaman\nlauseenkatkelman: Niinkuin noilla hämäläisillä olisi joku --\n\n\"Siis vieraatkin ovat jotain huomanneet?\" välähti hänen mielessään. Ja\nhän alkoi taas ajatuksissaan penkoa noita vanhoja epäluuloja ja sen\njatkona kaikenlaisia lisäpiirteitä viikkojen varsilta.\n\nJotain salaperäistä niissä näytti olevankin, kun niitä ajatteli näin\nyhtäjaksoisena ketjuna. Se kiihotti häntä ikäänkuin pitämään heitä\nsalaa silmällä.\n\nEikä tuloksetta! Eikös Keskitalon silmä ikäänkuin vältellyt? Ja\npojat -- on niissäkin jotain, aivan varmaan!\n\nMutta taas seuraavana päivänä hän ei huomannut mitään.\n\nHäntä alkoi hävettää, että hän, vanha mies, noin oli ruvennut\nepäilemään omaa huoneväkeä ja sukulaisia, vaikka ponnisteltiin\nyhteisen asian puolesta. Jokainen tietysti eli oman luonnonlaatunsa\nmukaan. Ja että vieraissa oloissa eläminen oli heille, ikänsä samalla\nturpeella asuneille, oudompaa kuin hänelle -- pitihän hänen se ymmärtää.\n\nNiin hälveni tuo hetkellinen pilvenhäive. Hän oli taas kevyt ja raitis\nmieleltään niinkuin ne kesää kohti kulkevat kevättalven päivät, joita\nparaikaa elettiin.\n\n\n\n\n9.\n\n\nKeskitalo makasi eräänä yönä levottomana vuoteessaan ja näki unta.\n\nHän oli istuvinaan Hovin salissa peilin edessä ja tasottelevinaan\nsaksilla partaansa.\n\nSilloin hän huomasi kauhukseen, että parta ja tukka olivat jo aivan\nharmaat. Ja vielä enemmän: hänen kasvonsa olivat niin laihat, ettei\nniissä ollut jälellä muuta kuin luu ja nahka.\n\nKeskitalo pelästyi ja tunsi samana hetkenä itsensä niin heikoksi, että\nsakset tärisivät kädessä.\n\nHän ei ollut huomannut, että Helka oli tullut sisään.\n\n\"Kyllähän minä tiedän minkätähden isä on niin laihtunut...\" kuiskasi\ntyttö salaperäisesti aivan hänen korvansa juuressa.\n\nKeskitalo kääntyi hätkähtäen.\n\n\"Älä höpise!\" huusi hän suuttuneena. \"Et sinä mitään tiedä!\"\n\nTyttö oli sillä välin juossut oven luo ja huusi sieltä ilkeästi\nnauraen:\n\n\"Tiedän vain, kyllä jo tiedän sen asian!\" Sitten hän juoksi pakoon.\n\n\"Nyt se tulee ilmi, nyt se tulee ilmi, kun tyttökin jo tietää!\"\nhätäili Keskitalo. Hän tunsi hikoilevansa koko ruumiiltaan.\n\n\"Silloin on rintatauti pahalla puolella, kun ihminen alkaa hikoilla!\"\nvälähti hänen mieleensä kuin kuolemantuomio. Hän tunsi värisevänsä\nvilusta.\n\nMutta hän huomasi samalla, että ulkona pihalla paistoi kesäinen\naurinko.\n\n\"Menen vähän päivänpaisteeseen lämmittelemään ja miettimään mitä on\ntehtävä\", ajatteli hän.\n\nHän oli niin heikko, että jaksoi vaivoin pihalle saakka. Sinne\npäästyään hän heittäytyi pehmeälle nurmelle selälleen.\n\nMutta hän ei ennättänyt mitään ajatella, sillä hän huomasi samassa\nettä pojat olivat tallin luona. Vihtori oli kasvoiltaan kamalan\nnäköinen ja ruoski hurjasti Liinua sitolkkahihnalla.\n\n\"Mitäs nyt hulluttelet?\" huusi Hanna, juosten avopäin poikain luo.\n\n\"Miksikäs isä ei ilmota mihinkä hän ne varastetut rahat piilotti, että\nsaisi viedä takaisin ja sopia ihmisten kanssa!\" huusi Vihtori.\n\n\"Älä huuda niin kovaa!\" rukoili Hanna.\n\n\"Huudan minä, nyt sen saapi kuulla koko maailma!\"\n\n\"Se on oikein!\" huusi Kallekin hampaitaan kiristellen ja heitellen\ntyökaluja pitkin pihaa.\n\nKeskitalo tunsi tuskanhien valuvan pitkin ruumistaan. Samassa hän\nhuomasi aitan luona tulevan juosten taloon joukon entisiä tuttuja\nhämäläisiä.\n\n\"Tuolla se Savon-karkuri on!\" huusi eräs osottaen Keskitaloa.\n\nKeskitalo tahtoi juosta pakoon, mutta tunsi itsensä niin heikoksi,\nettei voinut edes nousta istumaan.\n\nJoukko oli nyt aivan hänen edessään.\n\n\"Aika kelmi sinä Keskitalo sentään olit!\" sanoi etumaisena seisova\nmies halveksivasti. \"Anna rahat pois!\"\n\nKeskitalo häpesi niin, ettei osannut sanoa mitään.\n\n\"Eikös emäntä tiedä missä ne ovat?\" kysyi taas mies. -- \"Tottahan mies\nvaimolleen puhuu?\"\n\n\"Ei, en tiedä\", vakuutti emäntä itkusilmin. \"Minä olen odottanut\nviikosta viikkoon, vaan se ei puhu minullekaan niistä mitään.\"\n\n\"Kyllä minä tiedän\", huusi Manta aitan portailta, heilutellen aitan\navainta uhkaavasti kädessään.\n\nKeskitalon valtasi hätä: \"Aikooko se hullu nyt ilmottaa, että ne ovat\nruislaarissa?\"\n\n\"Kyllä minä tiedän, sillä me ne yhdessä varastettiin!\" huusi tytär yhä\nkovemmalla äänellä. \"Mutta sanokoon itse.\"\n\n\"Se ei ole totta!\" tahtoi Keskitalo huutaa. \"Manta varasti ja minä\nvain piilotin, ettei tulisi talolle häpeä.\" Mutta hän ei saanut ääntä\nesiin, vaikka olisi kuinka koettanut.\n\nSilloin hän huomasi Uutelan edessään. Häntä pyörrytti -- Uutelanhan ne\nrahat olivatkin, muut vain olivat häntä auttamassa.\n\n\"Kyllähän minä olen koko ajan tiennyt, että sinulla on jotain ollut\",\nsanoi Uutela hiljaa. \"Ilmota nyt, miesparka, viimeinkin -- koetetaan\nsopia.\"\n\nKeskitalo olisi nyt tahtonut puhua Uutelan kanssa kahdenkesken, mutta\nhän ei taaskaan saanut ääntä esiin.\n\n\"Aika roisto!\" huusivat hämäläiset suuttuneina. Ja savolaiset, joita\noli nyt kertynyt piha puolilleen, Rimpiläinen etunenässä, nauroivat\nniin pilkallisesti, että hänen täytyi sulkea silmänsä.\n\n\"Älkää hätäilkö, miehet\", sanoi Uutela. \"Tulkaa vähän tänne!\"\n\nKeskitalo huomasi nyt Uutelan jauhoisesta takista että hän olikin\nmylläri, ja että hänen tuulimyllynsä seisoi aivan tallin\npäässä. Kaikki menivät Uutelan jälessä myllyn luo.\n\n\"Puhaltakaa lujasti siipiin, että saadaan enemmän vauhtia!\" kehotti\nUutela.\n\nKaikki puhalsivat voimiensa takaa, hämäläiset ja savolaiset, jopa\nRiitta piika ja omien loisten vaimotkin joukossa. Siipien pyörintä\nkasvoi hetki hetkeltä yhä hurjemmaksi.\n\nSilloin myllyn päällyskivi singahti humahtaen seinän läpi ja lensi\nilmassa Keskitaloa kohti, yhä hurjasti pyörien.\n\n\"Jokos ilmotat?\" kysyi Uutela kävellen kiven alla.\n\nKivi läheni ja läheni, nyt se oli aivan Keskitalon kohdalla, pyörien\nettä säkenöi.\n\n\"Jokos ilmotat?\" kysyi Uutela taas viitaten kädellään, jolloin kivi\nlaskeutui Keskitalon rinnan kohdalle.\n\nHiki juoksi virtana Keskitalosta tuota hirvittävää pyörimistä\nkatsellessaan. \"Jo, jo!\" huusi hän kaikin voimin.\n\nMutta se ei mahtanut kuulua, koska Uutela sanoi harmistuneena: \"Kyllä\nsinä nyt ilmotat!\" ja viittasi kädellään -- kivi laskeutui rusahtaen\nhänen rintansa päälle.\n\n\"Jo, jo!\" parkasi Keskitalo viimeisillä voimillaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Kustaa, Kustaa -- joko sinua taas painajainen ahdistaa?\" puheli emäntä\nhätääntyneenä, nousten vuoteessa istualleen.\n\nKeskitalon rintaa kuristi niin, että hän tuskin sai henkeä\nvedetyksi. Kesti hetken, ennenkuin hän pääsi selville että se oli vain\nunta.\n\n\"Anna minun vähän levähtää, puhutaan sitten\", sanoi hän nojaten\nväsyneesti päänsä vaimonsa olkapäähän.\n\nVaimo ei puhunut mitään, ainoastaan laski kätensä hänen\nkylmänhikevälle otsalleen, jolloin toinen vähitellen rauhottui.\n\n\"Juuri niinkuin unessa\", ajatteli Keskitalo. \"Heikoksi minä olen\ntullut ja harmaaksi, ja hikoilen öisin. Kaikki odottavat, että minä\nsen vihdoin tekisin.\"\n\nNyt hän ymmärsi mistä hänen kauhea unensa oli johtunut: hän oli nähnyt\npoikien illalla purkavan salamyhkää jotain Hannalle. Hän arvasi hyvin,\nmitä he purkivat -- kohta he purkavat hänelle itselleen.\n\nMerkillistä! Silloin Hämeessä oli Uutelalle ilmottaminen tuntunut\npikku asialta muuttosuunnitelman moniin vaikeuksiin verrattuna. Mutta\nnyt, kun aika oli tullut, hän huomasikin että siihen lopullisesti\nsisältyi _kaikki_. Ja niin hän oli viime viikot elänyt alituisessa\nahdistuksessa, jota vielä lisäsi se ettei hän voinut edes puhua siitä\nvaimonsa kanssa, koska tahtoi häntä säästää ja kantaa yksin tämän\nkauhean kuorman. Sitäpaitsi hän oli aivan viimeiseen saakka odottanut\njotain ihmeellistä sallimuksen sattumaa, tapaturmaa tai muuta, joka\nheidät yhdellä iskulla pelastaisi.\n\nNyt hän ymmärsi että näin ei voinut enää jatkua. Heidän täytyi puhua\nja sitten tehdä, mikä tehtävä oli.\n\nEmäntä ilostui että Keskitalo vihdoinkin otti asian puheeksi.\n\nMutta he olivat yhtä neuvottomia molemmat. Selvää oli ainoastaan että\nkärsimyksestä oli tehtävä loppu.\n\n\"En minä ymmärrä mitään muuta, kuin että täytyy puhua kaikki\nUutelalle, niinkuin asia on\", huokasi emäntä. \"Täytyy luottaa Uutelan\nhyvyyteen ja Jumalan armoon, ei tässä omat voimat kuitenkaan auta. Ja\nniin minä uskon, että olisi ollut parempi, jos se olisi ilmotettu\nmitään salaamatta jo silloin Hämeessä.\"\n\nSitä ei Keskitalo voinut nykyisessä ahdistuksessaan myöntää; jotain\ntämän muuton kautta oli voitettu. Eikä hän voinut vieläkään kokonaan\nluopua siitä toivosta, että kaikki voisi sentään suoriutua hyvin, kun\nvain ei hätäile. Siinä tosin oli eräs pelottavan hämärä kohta, jota\nhän vasta viime aikoina oli ruvennut tarkemmin ajattelemaan. Epäluulo\ntietysti Uutelassa joka tapauksessa syntyy. Mutta onko hän ehkä aivan\nvarmakin, ettei lapsi voi olla hänen -- silloin voi tapahtua mitä\ntahansa.\n\nSen pitemmälle he eivät sinä yönä päässeet, vaikka valvoivat\ntuntikausia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSulku oli kuitenkin murrettu, he neuvottelivat nyt hiljaisesti joka\npäivä.\n\nTai oikeammin piinasivat toisiaan. Sillä mitään helpotusta nämä\nneuvottelut eivät tuottaneet, päinvastoin painoivat yhä syvempään\ntoivottomuuteen. Jos Uutela ainoastaan epäilee, niin kaikki voi\nvähitellen tasaantua, mutta jos hän on aivan varma -- mitä silloin?\n\nKeskitalo alkoi ahdistuksessaan taas turvautua yhä enemmän\nraamattuun. Se kuitenkin aina lohdutti ja vahvisti, kärsimyksistä ja\nvaikeista päivistä kun sielläkin kerrottiin. Varsinkin Daavidin\nviimeisten elinvuotten häpeä ja raskaat kärsimykset lastensa tähden\nolivat niin ihmeellisesti hänen oman kohtalonsa kaltaiset.\n\nHänen lukuharrastuksensa eivät jääneet Uutelalta huomaamatta.\n\n\"Kovin ahkerasti olet ruvennut lueskelemaan\", sanoi hän kerran\nhyvänsävyisesti.\n\nKeskitalo säpsähti ja katsahti tutkivasti Uutelaa silmiin, vaan ei\nhuomannut mitään epäilyttävää.\n\n\"Olen aina sitä harrastanut\", sanoi hän väsyneesti. \"Ja kun on sairas\nja elää vieraassa paikassa, niin tuntee entistä selvemmin että\nmuukalaisia ja matkamiehiähän täällä ollaankin.\"\n\n\"Onhan se niinkin -- ja kuinka kunkin luonto on\", vastasi Uutela. \"Minä\nen paljon perusta lukemiseen, kun en ole tottunut. Ja kun koettaa aina\ntehdä kaikille ihmisille oikein, niin tottahan sitten mahtaa joutua\nhyvään paikkaan -- mihinkäs siitä pääsee.\"\n\nKeskitalo katsahti häneen tutkivasti, mutta ei huomannut Uutelassa\nmuuta kuin järkähtämättömän luottamuksen siihen mitä sanoi. Hän\nhuoahti syvään. Mutta samalla hänen mielessään välähti että nyt oli\nsopiva tilaisuus ikäänkuin valmistaa Uutelaa siihen, mikä tuleva oli.\n\n\"Niin, sinnehän sitä kaikki toivomme\", sanoi hän. \"Mutta tie on ahdas\nja portti kaita -- tarkotan että monen kärsimyksen ja koettelemuksen\nkautta meidän on kulkeminen, ennenkuin olemme kelvolliset.\"\n\nUutela kuunteli hartaasti, sillä se oli hänenkin mielestään kauniisti\npuhuttu. Mutta omassa uskossaan hän oli järkähtämätön.\n\n\"Niin, niin, kaikkihan se tietysti hyväksi on\", päätti hän\nnoustessaan. \"Mutta siihen minä sentään vahvimmasti luotan, että kun\nvain ei tee koskaan vääryyttä, niin totta sitten täytyy hyvin\npäättyä.\"\n\nKeskitalo katseli pitkään hänen jälkeensä.\n\nEi siitä keskustelusta tainnut paljon apua olla, ajatteli hän -- tunsipa\nsuorastaan pistosta rinnassaan sen johdosta, mitä toinen oli sanonut.\n\nSiitä hetkestä hänen suhteensa Uutelaan muuttui vieläkin\ntuskallisemmaksi. Hän alkoi tuntea aivan tunnonvaivoja nähdessään\nkuinka hyvässä uskossa toinen raatoi. Ja mikäs Uutelan oli raataessa,\nei suinkaan hän ollut tehnyt kenellekään vääryyttä. Keskitaloa\nsuorastaan vaivasi, että Uutela oli tuollainen malli-ihminen. Jos hän\nolisi ollut laiska, ilkeä, juoppo tai miten tahansa virheellinen, niin\nolisi tuntunut paljoa helpommalta -- hän olisi silloin tavallaan\nkohtalonsa ansainnut.\n\nNiin kului päivä päivän perään Keskitalon voimatta koskaan päättää:\ntänään se on tapahtuva!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSilloin sattui aivan mitätön tapaus, joka katkaisi kaikki\naprikoimiset.\n\nHe istuivat kaikin päivällispöydässä ja söivät vastapoikineen lehmän\nnuoresta maidosta keitettyä \"patajuustoa\". Se oli heidän mielestään\nerikoisesti hämäläistä, koska se oli harvinaista -- siksi vallitsi\npöydässä koko aterian ajan lämmin kotitunnelma.\n\nHe olivat juuri lopettamaisillaan, kun Uutela jutun jatkoksi naurahti,\ntavallaan kuin Riitalle kiusaa tehden:\n\n\"Hyvin näkyy näillä hämäläisillä ruuilla tulevan Savossakin\ntoimeen. Pojat punottavat kuin kirkon seinä\" -- hän vilkasi myhäillen\nMantaan -- \"ja nuori emäntäkin on tullut aina vaan tyllyräisemmäksi.\"\n\nSe lause iski niin, että kuulijat tunsivat kivettyvänsä sinä\nsilmänräpäyksenä. Keskitalo luuli tukehtuvansa, muut katsahtivat\nhämmästyneinä toisiinsa, Riitan silmissä välähti salaperäisesti ja\nnuori emäntä karahti verentipahtavan punaiseksi.\n\nUutela huomasi ainoastaan viimemainitun.\n\n\"Mitäs siinä nyt punastelet\", myhäili hän yhä\ntyytyväisempänä. \"Tottahan pulska emäntä on talolle kunniaksi.\" Hän\nkatsahti nauraen Riittaan. \"Savolaisenkin mielestä -- vai kuinka?\"\n\n\"Niin-niin\", pani Riitta lyhyeen ja hänen silmänsä taas\npilkahtivat. Uutela käsitti sen pilkahduksen omalla tavallaan ja\nvilautti vastaan -- muita se kauhistutti.\n\nKeskitalo oli sillä välin saanut yskäkohtauksen ja nousi\npöydästä. Samalla kertaa nousivat muutkin, mennen kiireisesti kukin\ntietään. Mutta Keskitalo painautui penkille ja yski, emännän seisoessa\nvedet silmissä vieressä ja taputellen hiljaa hänen hartioitaan.\n\nUutela nousi viimeksi, yhä vielä hiljaa hymyillen. Hän pysähtyi\nrykivän Keskitalon eteen:\n\n\"Pahaksi on tuo yskäsi tullut, kyllä pitäisi taas mennä tohtorin\npuheille\", sanoi hän osanottavasti.\n\nSitten hän lähti hiljalleen pihan poikki pirttirakennukseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKohtalon käsi oli siis kirjottanut tuomionsa. Jokainen tunsi sen\nmusertavan kaikkivaltaisuuden.\n\nKeskitalo itse oli aivankuin lamautunut. Hän vetäytyi vanhan emännän\nkanssa kamariin, kykenemättä enää iltapäivällä työhön.\n\nItse asiasta heillä ei ollut paljoakaan puhumista, kysymys oli vain\nhetkestä. Ja sen Keskitalo siirsi huomiseen, sillä tänään hän ei olisi\nmitenkään voinut astua tuolla asialla Uutelan eteen.\n\nHän luki raamattua, emännän istuessa vieressä ja kuunnellessa. He\nvaihtoivat tuskin sanaa keskenään, mutta tunsivat liittyvänsä entistä\nlujemmin yhteen ja tukevansa ja turvaavansa toisiaan paraiten\nnäin -- välillä se täydellinen keskinäinen ymmärtämys, joka ei enää\nsanoja kaipaa.\n\nKun emäntä illallisaikaan oli keittiön puolella, valtasi Keskitalon\nyksinjäätyään taas synkät mietteet. Hänen mieltään vielä kerran\npoltti ajatus, olisiko kovin suuri synti koettaa menettää ihmisalku,\njoka ei siitä tulisi mitään kärsimään, ja pelastaa puolikymmentä\ntuskassa kiemurtelevaa ihmistä -- ehkä estää tapahtumia, joiden laatua\nei kukaan voinut tänä hetkenä arvata?\n\nHän harkitsi sitä tällä kertaa kylmästi, sillä tuska oli hänet\njähmetyttänyt. Mutta kun emäntä tuli ja he taas istuivat kahden, niin\nnuo ajatukset karkottuivat kauas -- ne olivat vieraita sille\nmielialalle, joka heidät nyt ympäröi.\n\nIllallisen jälkeen tuli Vihtori kamariin. Hän sanoi heti ovesta\nsisään astuttuaan -- ikäänkuin peläten sen muuten jäävän sanomatta --\nitkunsekaisena tyrskähdyksenä, että siitä nyt oli tehtävä joku selvä --\ne eivät jaksa enää kestää. Ja kääntyi paikalla mennäkseen.\n\n\"Huomenna\", sanoi isä lyhyesti. \"Mutta antakaa minun itse valita\nhetki.\"\n\nSitten he taas lukivat.\n\n\"Huomenna tähän aikaan on kaikki selvänä -- millähän lailla sitten on\",\nsanoi Keskitalo raskaasti, kun he laskeutuivat levolle.\n\nSinä yönä hän ei nukkunut.\n\nHän ajatteli ihmisen tekoja ja niiden seurauksia. Nyt vasta hän\nymmärsi että kauheinta, mikä ihmistä voi kohdata, on rikoksentapainen\nsalaisuuden kantaminen. Kun ei siitä kuitenkaan pääse pakoon, vaan se\nseuraa askel askeleelta jälessä.\n\n\n\n\n10.\n\n\nSe päivä valkeni, pakkasharmaana ja raskaana.\n\nSinä aamuna Keskitalo ja vainionsa rukoilivat hartaasti, että tämä\nheidän elämänsä raskain päivä, josta niin monen ihmisen onni ja\nonnettomuus riippui, päättyisi hyvin.\n\nEmännän mentyä aamuaskareilleen Keskitalo jäi vielä lukemaan.\n\nKun hän sitten vähää ennen aamiaista ilmestyi muiden joukkoon, tunsi\nhän itsensä jääkylmän tyyneksi, niinkuin se joka kulkee kohtalonsa\ntietä voimatta väistyä oikealle taikka vasemmalle.\n\nAamiaispöydässä istuttiin kuin kirkossa. Ainoastaan Uutela puheli\njonkun verran, mutta hänkin vähän, sillä hän ylipäätään ajatteli\nenemmän kuin puhui.\n\nAamiaisen jälkeen se oli tapahtuva.\n\nKeskitalosta tuntui niinkuin kohtalo kaikessa ankaruudessaan kuitenkin\nolisi nyökäyttänyt hänelle rohkaisevasti päätä. Sillä pojat ajoivat\nparaillaan uuden riihirivin rakennushirsiä metsästä ja hän Uutelan\nkanssa niitä veisteli kotona rakennuspaikalla. Siellä loitolla\nriihimäellä he sitten kahden suorisivat asiansa.\n\nYhden ainoan pikku järjestelyn hän piti tarpeellisena -- hän antoi\nRiitan mennä kaukana asuvaa äitiään katsomaan. Mutta siinäkin asiassa\nkohtalo oli lempeä: Riitta oli jo monesti siitä puhunut, niin että\ntarvitsi vain ilmoittaa että nyt se sopi. Ja tällä kertaa hän ei\nvälittänyt vähääkään välähtivätkö ehkä Riitan silmät vai ei -- pääasia\noli, ettei läheisyydessä ollut syrjäistä silmää näkijänä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe olivat vihdoin kahden -- aukealla riihimäellä, suurten hirsikasojen\nkeskellä.\n\nKeskitalon hetki oli tullut.\n\nMutta silloin hänet valtasi äkkiä sellainen pelko, että hän rupesi\nvapisemaan. Se oli Uutelan kädessä välähtelevä kirves, joka tämän\nkammon synnytti.\n\n\"Täällä voi tapahtua vaikka miesmurha!\" ajatteli hän. \"Sisällä on se\ntehtävä.\"\n\nNyt vasta hänelle selvisi miten hirvittävä asia miehen aviokunnian\nloukkaaminen oli. Hän piti aivan luonnollisena, että jos Uutela\nvähääkään epäilisi, niin hän sanaa sanomatta iskisi häntä kirveellään,\njos hän nyt täällä puhuisi. Ja että hän epäilee, se oli liiankin\nselvää.\n\nSinä hetkenä hänen aamuinen mielenmalttinsa horjahti.\n\n\"Jos koettaisi saada Mantan itsensä puhumaan?\" hätäili hän.\n\nMutta hän huomasi sen liian kurjaksi, sitäpaitsi hän tiesi ettei tytär\nmissään tapauksessa olisi suostunut.\n\nSilloin hänen henkensä suunnitteleva ja järjestelevä jänne taasen\npingottui. Hän huomasi jättäneensä kokonaan varteen ottamatta kaikki\nvarovaisuustoimenpiteet, ja alkoi niitä ajatella.\n\nNiin kului päivä puolisiin.\n\nPojat katsahtivat häneen kysyvin, jännittynein silmäyksin, kun he\nsaapuivat hirsikuormineen rakennuspaikalle.\n\n\"Ei vielä, odottakaa!\" vastasi hän tyynnyttävästi katseellaan.\n\n\"Ei vielä, kyllä selitän\", sanoi hän ohimennen vanhalle emännälle,\npäivälliselle tullessaan.\n\n\"Ei vielä ... kohta\", vastasi hän pöytään istuttaessa Hannan\npelokkaaseen katseeseen.\n\nPäivälliseltä noustaessa hän sanoi Uutelalle:\n\n\"Minun taitaa täytyä jäädä vähän levähtämään, kyllä tulen jälessä heti\nkun jaksan.\"\n\n\"Lepäile sinä vaan itsesi terveeksi, kyllä minä siellä yksinkin\ntoimeen tulen\", vastasi Uutela.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeskitalo todella lepäili -- jyskyttävin ohimoin, kattoon\ntuijottaen -- aina siihen saakka, kunnes vanha emäntä rupesi\niltapäiväkahvia keittämään. Silloin hän nousi.\n\nEnsi työkseen hän korjasi kaikki kirveet, veitset ja muut teräaseet\nvarmoihin paikkoihin.\n\nKun kahvi oli valmis, lähetti hän Helkan kylän toisessa päässä olevaan\npuotiin ostoksille ja käski hänen ohimennessään kutsumaan Uutelan\nkahville.\n\nSitten hän sanotutti Mantalle, että hän pysytelköön omassa kamarissaan\nja ottakoon avaimen suulta pois.\n\nSen tehtyään hän istahti keittiön penkille ja odotti.\n\nUutela tuli punaposkisena ja hilpeänä. Hänelle oli yksin\npuuhaillessaan johtunut mieleen pieni muutosehdotus heidän\nriihisuunnitelmaansa ja hän selitteli sitä nyt iloisena.\n\nKeskitalo myönsi ja ilostui itsekin -- tästä oli hyvä jatkaa, vallan\ntoisin kuin jos he olisivat istuneet äänettöminä. Hänen luontainen\noveluutensa, joka oli viime aikoina maannut aivan lamassa, alkoi heti\nnousta.\n\nNiin juotiin ensimäinen kuppi. Toiset kaadettuaan vanha emäntä meni\nulos, katsahtaen kuin siunausta rukoillen mieheensä.\n\nKeskitalo joi nopeasti kuppinsa ja odotteli Uutelaa, yhä pitäen\nkeskustelua sopivasti vireillä.\n\nUutela lopetti juontinsa ja laski kupit pöydälle. Lauseen loma sattui\njuuri niinkuin Keskitalo oli tarkottanut.\n\n\"Niin -- kyllä siitä sillälailla -- hyvä tulee -- vallan hyvä\", sanoi\nKeskitalo venyttäen. Se oli päätös entiselle ja siirtymys uuteen, eikä\nhän voinut estää ääntään värähtämästä. Hän kokosi kaiken\nmielenmalttinsa ja koetti hymyillä keveästi, vaikka kasvot tuntuivat\nkankeilta kuin pakkasesta tulijan.\n\n\"Ja kun sinulle, Uutela, piti vielä käydä niin hyvin, että saat tässä\nperillisenkin -- ettet tyhjään riihiä laittele.\"\n\nSitä seurasi jäätävä äänettömyys. Molemmat miehet katsoivat toisiinsa.\n\nUutelassa näytti kaikki seisahtuneen ja hänen pienet silmänsä\ntähystivät pyöreinä kuin aavetta katsellen.\n\nSen näyn edessä ei Keskitalo saanutkaan irti sitä leikkisää lausetta,\njonka hän oli varannut jatkoksi. Hän ainoastaan nyökäytti päätään ja\nkoetti yhä hymyillä.\n\n\"Totta se on. Eikös Manta ole vielä puhunut?\"\n\nMutta Uutela tuijotti yhä, minkään kohdan ilmaisematta muuta kuin\nhämmästystä. Sitten hänen silmälautasensa räpähtivät, kalpeiksi\nvalahtaneet huulet alkoivat vavista ja hän katsahti Keskitaloon\navuttomin, nurin vierähtänein silmin -- sitten hän kääntyi sanaa\nsanomatta ja meni raskain, kolisevin askelin ulos.\n\nSinä hetkenä Keskitalonkin äskeisen oveluuden jäännös luhistui ja\nhänet valtasi tuska. Hän aikoi rientää jälessä ja estää toisen\nmenemästä, mutta hän katsahti ensin kiireesti ikkunasta ulos.\n\nUutela seisoi keskellä pihaa niinkuin mieronkiertäjä, joka ei tiedä\nminnepäin askeleensa suuntaisi. Sitten Keskitalo näki hänen lähtevän\nnopeasti pirttirakennusta kohti.\n\nItse hän pikemmin juoksi kuin käveli välikamarin läpi saliin,\nnähdäkseen sieltä paremmin minne Uutela lähtisi. -- Aivan oikein,\npirttiin hän meni.\n\nSe Keskitaloa hiukan rauhotti ja hän jäi ikäänkuin vartioimaan,\nvoimatta päättää olisiko parempi mennä heti jälessä, vai jäisikö\nodottamaan ensi puuskan ohimenoa.\n\nSiinä istuessaan hän näki Hannan juoksevan hätäisenä avopäin Uutelan\njälessä pirttiin. Se antoi asialle uuden käänteen -- hän ymmärsi että\nHanna oli siellä nyt paremmin paikallaan kuin hän itse.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUutela seisoi keskellä pirttiä -- hänen mielessään myllersi kaikki\nsekaisin.\n\nHänen ensi tunteensa oli, että hänen pitäisi mennä ja kuristaa petturi\nsikiöineen. Se tunne oli niin raju, että hän sen enempää miettimättä\njo lähti ovellepäin. Mutta siellä hän pysähtyi, hänen mieleensä iski\nsamalla toinen ajatus.\n\nHänen pitäisi saman tien tappaa Keskitalokin, se kettu, joka oli\nporttotytärtäänkin inhottavampi. Hänen sielunsa läpi kulki yksinä\nsilmänräpäyksinä kaikki tähän kuuluva, Savoon-muuton syyt ja\nlangat -- hän tajusi nyt kaikki päivänselvästi. Kuinka häntä oli\npimitetty ja petetty, kuletettu kuin pientä narrattavaa lasta.\n\nHänen vihansa Keskitaloa kohtaan yhä nousi ajatellessaan että tämä\nvielä äsken oli ilennyt puhua tuosta häväistyksestä hymysuin,\nikäänkuin lapsi olisi hänen, Uutelan! Eikö se konna tietänyt ja\nymmärtänyt, ettei hänellä ollut mitään semmoista yhteyttä vaimonsa\nkanssa, vaan hän oli elänyt niinkuin vanhalle miehelle sopii. Vai\nuskalsiko se katala tämän tietenkin koettaa häntä puijata?\n\nHänen kiukkunsa oli kohonnut sellaiseen rajuuteen, että hän\nvapisi. Hän jäi yhä pirttiin, sillä äkkipikaiset teot olivat hänelle\nvieraat, mutta häpeänsä ja vihansa purkua hän ei voinut enää\nhillitä. Hän alkoi raivota ympärillään olevia esineitä vastaan. Ensin\nhän potkasi keskellä pirttiä seisovan rahin jyrähtäen kumoon. Toisen\niskun sai tekeillä oleva korvo, joka murtui räsähtäen. Se ääni,\nhävityksen ääni, häntä kiihotti ja riemuitti. Hän heitti\nmurskautuneen jäännöksen uudelleen lattiaan, katkoi vanteet, särki\nlaitapuut survomalla ja viskeli sirpaleita pitkin permantoa.\n\nSamalla hänen ajatuksensa jo lensivät vaimoon, petturiin, Kuinka\nkatalasti se olikaan teeskennellyt!  Olla olevinaan vaimo, ja samaan\naikaan kantaa salavuoteudessa siitettyä pirunsikiötä povessaan. Hän\nraivostui niin, ettei enää tiennyt mitä ajatella.\n\nHän jätti temmeltämisen -- ajatukset syöksyivät taas uudelle,\nkiihottavalle ladulle. Kuka se mies on ollut? Hän itse on elänyt\nerillään -- silloin toinen...! Hänen päätään alkoi huimata ja hänet\nvaltasi outo, kiihottava tunne, joka sai hänen sieramensa laajenemaan:\nikäänkuin hän olisi koettanut _nähdä_ kuinka kaikki tuo oli\ntapahtunut. Ja niinkuin hän olisi nähnytkin -- toiset salaisessa\nyhteydessä, nauravan hänelle petetylle -- herra Jumala!\n\nHän tarttui uudelleen rahiin ja paiskasi sen silmät säkenöiden niin,\nettä lattia jyrähti kuin halki revähtäen.\n\nSamana hetkenä astui Hanna sisään.\n\nHän näki yhdellä silmänräpäyksellä kaikki: kumossa olevat esineet ja\nsirpaleet, Uutelan vääntyneet kasvot. Tyttö syöksyi aivan hänen\neteensä ja rukoili kädet ristissä hätäisesti:\n\n\"Antakaa anteeksi -- Jumalakin antaa! -- Älkää tehkö pahaa Mantalle --\nälkää olko isälle vihainen -- isä on niin paljon kärsinyt! -- Uutela\non niin hyvä -- Jumala kaikki tietää -- kärsikää, kärsikää -- Jumala\nauttaa!\"\n\nMutta Uutela tuskin tajusi kuka puhui ja mitä hän sanoi -- hän oli\nkokonaan toisten, kauhistavien voimien vallassa. Hän oli yhä\nnäkevinään petturit, tuon inhottavan näytelmän, joka nyt suuntasi\ntartuttavan vimmansa häntä itseään kohti, herättäen vaistoja, jotka\nolivat jo vuosia sitten sammuneet.\n\n\"Sisaresi on portto!\" huusi hän oudolla äänellä, ikäänkuin\nkammottavasti riemuiten että niin oli.\n\nSe sai tytön aivan sekaisin. Hän taas rukoili:\n\n\"Manta on tehnyt syntiä -- Manta on huono ihminen -- Uutela ei\ntiedä -- Manta ei tahtonut naimisiin -- Manta oli niin nuori -- Manta\nitki -- minä tiedän -- kärsikää, kärsikää!\"\n\nVaan Uutela ei kuullut eikä nähnyt. Hänet oli vallannut kamala tunne,\njossa kiehui sekaisin loukattu miehenkunnia, kostonhalu ja vielä joku\nkauhea, josta hän ei ollut itsekään selvillä mitä se oli. Rikostoverit\nikäänkuin vetivät häntä samoille poluille -- verisesti kostamaan heille,\nKeskitalolaisille, omalle nuhteettomalle entisyydelleen,\nkunniallisuudelle, koko ihmiselämälle -- juuri noilla samoilla aseilla,\njoilla häntä itseään oli haavotettu.\n\n\"Nyt minä menen sen _Sohvin_ luo!\" sähisi hän hammastensa välitse\nitkun ja naurun sekaisella äänellä. \"Tehdään nyt äpärälapsia koko\ntalon väki!\"\n\nTyttö katsoi kauhistuneena, niinkuin ei hän olisi Uutelaa enää\ntuntenut, ja rupesi vapisemaan.\n\nUutela jo meni oven luona.\n\nSilloin tyttö syöksyi hänen jälkeensä ja tarttui kuin hukkuva Uutelan\nkäsivarteen:\n\n\"Älkää menkö -- rakas Uutela -- älkää häväiskö -- itseänne -- sukua\n-- on jo niin paljon häpeätä -- Uutela, rakas Uutela.\"\n\n\"Laske irti!\" huusi Uutela. Hän astui kiivaasti ovellepäin, niin että\ntyttö vetäytyi polvilleen.\n\nMutta tämä ei hellittänyt, vaan tarttui sitä epätoivoisemmin Uutelan\ntakin liepeeseen ja hänen polviinsa. Hän oli käynyt kasvoiltaan\nvalkoiseksi kuin palttina, siniset silmät tuijottivat pelästyneen\nmielettöminä.\n\n\"Armahtakaa!\" höpisi hän koettaen viimeisillä voimillaan kiertää\nkätensä Uutelan polvien ympärille. \"Uutela -- Uutela...\"\n\nSitten kädet äkkiä irtautuivat -- lattia kolahti.\n\nKun Uutela kääntyi, näki hän tytön makaavan liikkumattomana lattialla.\n\nHänelle tuli hirmuinen hätä.\n\n\"Hanna, Hanna!\" puheli hän ja nosti tytön hiljaa istumaan, tukien\nhäntä käsivarttensa varassa.\n\nTyttö raotti silmänsä ja katseli niinkuin se, joka ei tunne missä on.\n\n\"Hanna, Hanna! Täällähän minä olen -- en minä mihinkään mene -- en\nmihinkään.\"\n\nSilloin tyttö ikäänkuin havahtui ja katsoi Uutelaa silmiin. Siinä\nkatseessa oli kiitollisuutta, kärsimystä, lapsen rakkautta.\n\n\"Jokohan nyt jaksaisit?\" kysyi Uutela, nostaen hänet hiljaa seisomaan\nja vieden melkein kantaen penkille istumaan.\n\nTyttö koetti hymyillä, mutta oli niin raukea, että Uutela piti yhä\nhäntä tukien kädestä.\n\n\"Eihän Uutela tee mitään?\" kysyi hän harvaan, tuskin kuuluvasti.\n\n\"En\", vastasi Uutela ja vaipui raskaasti penkille. \"Me olemme kaikki\nsyntisiä...\"\n\nHänet valtasi niin masentava häpeän tunne sen johdosta, mitä hän äsken\noli ajatellut ja puhunut, ettei hän voinut enää katsoa tyttöön, vaan\nkääntyi poispäin. Kuumia kyyneleitä alkoi tipahdella harvakseen\nikkunanlaudalle, johon hän kyynäspäätään nojasi.\n\nTyttö vaipui lattialle, painaen päänsä käsiinsä penkkiä vasten, ja\nalkoi itkeä raskautetun sydämen kauan pidätettyjä kyynelvirtoja.\n\n\n\n\n11.\n\n\nYö oli joutunut.\n\nKuu kulki teräväkärkisenä rataansa Tähdet tuikkivat pistävinä. Taivas\noli kylmä ja korkea.\n\nAlla lepäsivät autiot hanget.\n\nSiellä täällä lumikentän keskellä nukkui joku yksinäinen talo. Talojen\nvieressä vartioivat tummat, aavemaiset varjot.\n\nMutta pitkin kenttää kulki vihainen viima, yökoleana ja yksinäisenä.\n\nSe tuli vaarojen kaidasta portista hiljaisena kuin huokaus, mutta\nleveni kentällä kylmänväkeväksi puhallukseksi. Se lakaisi pitkät\ntaipaleet tyhjää, kunnes jostain tuiskujen kasvattamalta tieltä tai\nkunnaan töyräältä sai kahmalon irtainta lunta -- harmahtavalla hangella\njuoksi valkeanvirisevä aalto.\n\nAukean reunamilla ja vaarojen rinteillä katseli kylmäntotinen, hiljaa\nhuoahteleva metsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämän autiuden keskellä, kaitaisen järven lakealla jäällä kulki\nyksinäinen mies -- etukumarassa, molemmat kädet lyhyen takin taskuihin\ntyönnettyinä.\n\nVähänajettu tie oli äskeisen pyryn jäleltä epätasainen ja\ntupertava. Kulkija tuijotti omaan lyhyeen varjoonsa, joka häilyi sinne\ntänne hänen horjahtelevien askeleittensa mukaan.\n\n\"Niin olen nyt minäkin\", ajatteli hän, \"yhtä irrallinen ja\nhäilyväinen.\"\n\nViima vihlasi vihaisemmin, mutta hän ei sitä tuntenut.\n\n\"Miksi näin piti tapahtua?\" ajatteli hän taas. \"Minun elämäni on\nollut nuhteeton ja kunniallinen. Harvoin mahtaa tämmöistä\nsattuakaan. Miksikä juuri minulle piti tämä kolaus?\"\n\nHän huomasi äkkiä kuunvaloiset rantatörmät suoraan edessään ja\npysähtyi -- hän oli tullut järven päähän.\n\n\"Tästä minun pitäisi kääntyä?\" huoahti hän raskaasti. \"Vaan mitäs\nminulla on enää siellä tekemistä?\"\n\nHän tunsi sellaisen yksinäisyyden ja autiuden sielussaan, että jos\nhänen edessään olisi ollut avanto, niin hän olisi aivan yhtä hyvin\nvoinut astua eteen- ja alaspäin, kuin kääntyä takaisin.\n\n\"Olen aina ihmetellyt kuinka ihmiset voivat sellaista tehdä. Nyt en\nihmettele. Kun ei ole maailmassa enää mitään, niin... Ja minulla\nei ole mitään -- eikä ole ketään, joka kaipaisi -- Karoliinaa\nlukuunottamatta...\"\n\nViima viilsi kylminä neuloina hänen ruumiinsa läpi -- nyt hän sen tunsi,\nkun oli pysähtynyt.\n\nHän kääntyi hitaasti. \"Onhan yhdentekevää minnepäin kävelen\", ajatteli\nhän.\n\nMutta hänen ajatuksensa olivat sisarta muistaessa kääntyneet uusille\nladuille.\n\n\"Nyt ne paiskasivat minulle vielä kerran _äpärän_ vasten silmiä!\"\nkuohui hän katkerana. \"Ja ehkä _renkipojankin_? Ehkä renkipojan\näpärän entiselle renkipojalle ja äpärälle! Se vasta teko oli!\"\n\nHän oli niin kuohuksissaan, että hän tuskin sai henkeä vedetyksi -- nyt\nkun viima hänen käännyttyään uhoi vasten kasvoja.\n\nJa niin hänen aivojensa läpi kulki koko hänen entinen elämänsä aina\ntähän yöhön saakka. Isättömän pojan ilottomat lapsuudenvuodet,\nvuosikymmenien taistelu, vastukset ja menestys, työn ilo, nuortuva\nvanhuus, joka ikäänkuin vain lämpeni ja syveni loppua kohti -- niinkuin\nhyvän peltomiehen vaot syvenevät vuosi vuodelta. -- Nyt tämä!\n\n\"Luulemme olevamme isännät ja herrat elämämme yli\", jatkoi hän\nmietteitään. \"Silloin tulee pieni sallimuksen mutka ja kaikki\nhajoaa -- toinen mies tarttuu ohjaksiin ja sanoo: minä tässä isäntä\nolen!\"\n\nHän tunsi sinä hetkenä sallimuksen käden suureksi monisyltäiseksi\nkämmeneksi, joka laskeutuu näkymättömänä takaapäin ihmisen hartioille\nniin raskaana ja musertavana, ettei voi paikaltaan liikahtaa, eikä\nenää ymmärrä mitään, ainoastaan tuntee sen painon.\n\n\"Ja onko tämä nyt Jumalan tahdosta?\" ajatteli hän taas. \"Mitä hän\nminusta tahtoo? Olisin minä luullut noita neuvottavia olevan muita\nennen minua -- niin minusta on näkynyt. Mitä hän tällä tarkottaa?\"\n\nVaikka hän olisi kuinka miettinyt, niin hän ei voinut tuota tarkotusta\nymmärtää. Kelvottomat ihmiset -- niin hän päätti -- tässä olivat rypeneet\nsynnissä ja sitten vierittäneet kurjuutensa syyttömän niskoille.\n\n\"Tämäpäs merkillistä seulomista on!\" huudahti hän ajatuksissaan.\n\"Ihminen koettaa ja koettaa parastaan -- ja sitten tämmöinen loppu. Tätä\nvartenko tässä on eletty? Mitä elämä sitten oikein on?\"\n\nHän oli pysähtynyt ajatuksissaan. Hän kohotti päänsä ja katseli\nympärilleen kuin vastausta etsien.\n\nMutta kukaan ei vastannut. Kaikki oli yhtä kylmää, autiota ja mykkää\nkuin hänen oma sielunsa.\n\n\"Elämä\", päätti hän, \"mitäs se muuta on kuin niinkuin tuo\ntie. Kiemurtelee, tupertelee, ja tuolla jo häviää näkyvistä. Ja\nihminen on kuin nuo lumenrakeet, joita tuuli tuossa lennättelee. Nyt\ntuonne -- hetken päästä tänne -- aina niinkuin tuuli heittelee.\" --\n\nHän lähti jälleen eteenpäin.\n\n\"Menisinköhän papin puheille?\" ajatteli hän hetken päästä. \"Jos se\nosaisi sanoa mitä tässä olisi tehtävä.\"\n\nHän kulki pitkät matkat ajatellen tätä asiaa puolelta ja toiselta.\n\n\"Kyllä se sentään saapi jäädä\", päätti hän vihdoin. \"Ovat liian\nnuoria, niin kappalainen kuin rovastinsijainen. -- Mitäs ne\n_tämmöisissä_ asioissa! Taitaa olla vain yksin selviteltävä -- kun\nse on yksin kannettavakin...\"\n\nHän ajatteli kuitenkin edelleen, että olisi sentään kuin kuorman\nkevennystä, jos voisi jonkun kanssa puhua.\n\n\"Paremminkin poikain kanssa\", arveli hän. \"Ne ovat hyviä poikia -- ja\nnyt minä niiden silmäykset ymmärrän: ne ovat kärsineet jo ennen\nminua. -- Vaan eihän sokea voi sokeata taluttaa.\"\n\nHän huomasi tulleensa tien haaraumaan, ja pysähtyi hätkähtäen. Siinä\npieni sivutie nousi rinnettä ylös.\n\nSiellä seisoi Hovi kuolleena ja aavemaisena. Hän näki korkeitten\nkoivujen varjojen huojuvan salaperäisesti hangella ja kuuli niiden\njäätyneitten varpujen hiljaisen kahinan ja naksahtelun viiman\nkynsissä.\n\nJa tuolla oli riihimäki! Vanha, vinoon löngähtänyt riihi näkyi olevan\nkaatumaisillaan -- uudet hirsikasatkin näyttivät niin sortuvan\npelottavilta kuun kelmeässä valossa.\n\nKaikki nuo, jotka vielä muutamia tunteja takaperin tuntuivat omaisilta\nja rakkailta, näyttivät nyt kuolleilta ja luotaan karkottavilta.\n\nHänelle kiertyi vedet silmiin.\n\n\"Ei, eteenpäin minun täytyy, vaikka maailman loppuun!\" Hän lähti taas\nastumaan.\n\nMutta viima puski niin vihaisesti hänen ohuen vaatetuksensa läpi, että\nhäntä värisytti. Niin hän pysähtyi ja jäi miettimään.\n\n\"Voinhan sentään maata tämän yön pirtissä -- menen sitten aamulla minne\nmenen.\"\n\nKun hän astui rinnettä ylös, niin hänet yllätti kammottava tunne -- hän\ntunsi äkkiä itsensä _vanhaksi_.\n\nJalat tuntuivat taipumattoman jäykiltä. Niinkuin hän olisi ollut vanha\nkäyristynyt katajaseiväs, joka vain oman käyryytensä jäykkyydellä\nvielä ponnisti eteenpäin.\n\n\"Mitähän vanhuus onkaan?\" kysyi hän kauhistuneena. \"Ei se aina ole\nsairautta ja heikkouttakaan -- se on muuta.\"\n\nPirttirakennuksen edustalle päästyään hän pysähtyi, katsellen sitä\nkuin vierasta taloa.\n\nSilloin hän huomasi hämmästyksekseen Mikko-kissan istuvan katolla\nuuninpiipun reunalla.\n\nSe teki häneen omituisen vaikutuksen. Niinkuin se olisi ollut uusi\nilmiö tuossa suuressa käsittämättömässä elämänarvotuksessa, joka tänä\nyönä oli hänen eteensä avautunut.\n\n\"Onko sinullakin sellaisia aatoksia, joita pakenet tuonne miettimään?\"\nihmetteli hän.\n\nHän katseli pitkän aikaa ja tunsi itsensä liikutetuksi. Tuntui\nomituiselta, mutta samalla lohdulliselta, että tuolla pään päällä oli\ntoinenkin elävä olento, joka hautoi yksinäisiä ajatuksia aivan\nniinkuin hän itse hautoi.\n\n\n\n\n12.\n\n\nPäivä kului päivän perään Uutelan tietämättä oliko hän elävä vai\nkuollut.\n\nHän eli yksinäisen ihmisen sisäistä elämää. Tänään korvensi tämä\ntuska, huomenna toinen, tänään hän oli löytävinään jonkun selvyyttä\nlupaavan rihmanpään, jo huomenna vaipui takaisin pimeyteen.\n\nYhden ainoan asian hän selvästi tunsi -- ettei hän voinut toistaiseksi\nmitään tehdä eikä minnekään lähteä, ennenkun pääsisi itsestään ja\nelämästään selvyyteen.\n\nSen hän myöskin tunsi ytimiään myöten, että vanhuus oli hänet\nlopullisesti yllättänyt, että hänen elämänlankaansa piti enää vain\nhauraat päällyskuidut koossa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun hän ensi kerran näki nuoren emännän, niin hän luuli olevansa\ntyyni, niinkuin hän oli päättänyt tyynesti tiensä kulkea, tuli lopuksi\nmikä tuli.\n\nMutta kun hän tahtomattaan osui katsahtamaan hänen pyöristyneeseen\nvartaloonsa, niin hänet valtasi uudelleen kammottava halu mennä luo ja\nsanaa sanomatta kuristaa hänet. Tai ainakin astua hänen eteensä ja\nsylkeä häntä kaikkein nähden silmille sekä samalla huutaa koko\nmaailmalle se vääryys, mikä häntä kohtaan oli tehty.\n\nHänellä oli kuitenkin sen verran malttia, että ennätti ajatella\nmihinkä se voisi johtaa. Ja kun hän näki Riitan vaanivan katseen, niin\nhän koetti hymyillä, vaikka rinnassa yhä kuohui.\n\nHän ymmärsi nyt että Riitta tuon kaiken arvasi, oli kai arvannut jo\naikoja sitten. Silloin hänen ylpeytensä, yhteinen perhe- ja\nhämäläistunteensa nousi uhmaavaan vastarintaan.\n\nKun hän nousi pöydästä, niin hän pakotti itsensä sanomaan ohimennen\nnuorelle emännälle pari sanaa -- jotta sen sai ymmärtää sekä Riitta että\nsitä tietä muut, että tähän ei sivullisen sopinut sormeaan pistää.\n\nMutta sisäisesti häntä inhotti. Varsinkin iltasin, kun hän ihmishävyn\nvuoksi oli pakotettu menemään samaan kamariin Mantan kanssa. Hän tosin\nikäänkuin ummisti silmänsä kaikelle, makasi erossa eikä koskaan\npuhunut kahdenkesken mitään, vaan tekeytyi heti nukkuneeksi. Mutta\nhänestä tuntui niinkuin hänet joka ilta olisi viety kidutuskammioon,\nja ensi aikoina hänen piti purra hammasta pidättyäkseen purkaumasta.\n\nVaan mitään muutakaan hän ei toistaiseksi voinut -- vain kitua ja\nvaieta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän oli monesti koettanut tunkeutua asian ytimeen, tyynesti ja\npuolueettomasti.\n\nOlihan totta, että hän itse oli tähän avioliittoon halunnut. Mutta\nettä se olisi ollut Mantalle enemmän kuin kenellekään muulle\nKeskitalon väestä vasten mieltä, siitä hänellä ei ennen ollut\naavistustakaan.\n\nNyt oli Hanna kuitenkin tuona onnettomana hetkenä sanonut jotain\nsentapaista.\n\nTosin iällä oli eroa, sen hän myönsi. Mutta mitään tavatonta siinä ei\nollut, eikä tämä suinkaan ollut ainoa senlaatuinen tapaus. Ja miksei\nManta ollut sanonut silloin suoraan? Ei kai hän olisi ketään väkisin\nnainut. -- Miksei? Siinäpä se juuri vääryys oli!\n\nSilloin hän muisti Keskitalon ja miten tärkeä hänen huonoille\nasioilleen tämä naiminen oli ollut.\n\nKeskitalo tässä syyllinen on! päätti hän. Jos hän olisi silloin\nsanonut kuin mies: minä mielelläni tahtoisin, mutta tytär ei tahdo,\nniin asia olisi ollut selvä. -- Sitten ne Savoon pakenemiset ja muut\njalkajuonet!\n\nHänen vihansa alkoi kiehua Keskitaloa kohtaan. Hän päätti vetää tuon\nraamattua lukevan ketun kaikesta tilille.\n\nMutta aina silloin tuli Hanna sinisine hätääntyneine silmineen ja\nristiinpuristettuine käsineen väliin -- \"älkää olko isälle vihainen, isä\non niin paljon kärsinyt!\"\n\nTietysti, sen hän kyllä ymmärsi ja oli nähnytkin. Mutta se konna ei\nollut kärsinyt vielä kymmenettä osaakaan siitä, mitä oli ansainnut!\n\nNiin kuluivat päivät Uutelan voimatta koskaan ottaa päättävää askelta.\n\nHe ikäänkuin välttivät toisiaan, eivätkä katsoneet koskaan toistensa\nsilmiin enemmän ruokapöydässä kuin muulloinkaan. Ja kun he puhuivat,\nniin se koski ainoastaan käsillä olevaa asiaa tai työtä ja supistui\nvälttämättömiin sanoihin. Heidän välinsä olivat loppuneet.\n\nYksi asia oli Uutelalle selvä -- että Keskitalon ja koko perheen piti\nsaada _kosto_, pelottava ja hirmuinen kosto, niinkuin heidän\ntekonsakin häntä kohtaan oli ollut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeskitalolle nämä ajat olivat yhtä raskaat kuin Uutelallekin. -- Entisen\nlevottomuuden sijaan oli tullut hiljaa jäytävä murhe.\n\nHäntä vaivasi se, että heidän välinsä olivat yhä selvittämättä. Sillä\nhän oli vilpittömästi halunnut täyttä selvitystä, nähtyään miten\nankarasti asia Uutelaan koski. Silloin se oli jäänyt, koska hän piti\nparempana antaa Uutelan hiukan rauhottua. Mutta kun se ei tullut\nsilloin tehdyksi, niin se oli yhä jäänyt.\n\n\"Ehkä hän ymmärtää muutenkin kuinka kaikki on käynyt\", ajatteli\nhän. \"Ja ehkä se on lopultakin hänelle parempi, ettei siitä puhuta,\nkoskei hän näy sitä itse haluavan.\"\n\nMutta se yhä vaivasi häntä.\n\n\"Kun minä tietäisin mitä hän oikein sisässään hautoo?\" tuskaili hän\ntoisinaan. \"Kun hän kerrankin puhuisi -- kiroisi, sadattelisi, ja vaikka\nlöisi, niin sekin olisi parempi!\"\n\nHän oli pitkät ajat siinä toivossa, että Uutela itse purkautuisi ja\nsiten syntyisi selvitys.\n\nMutta Uutela oli vaiti ja hänen oma kuormansa oli päivästä päivään\nsama.\n\nSiihen liittyi vielä toinenkin huoli: kun edes Manta pysyisi\nihmisittäin! Sellaisessa tilassa olevasta ei mitään tiedä, vaikka\njärveen menisi. \"Tässä on niin monta vartioitavaa!\" huokaili hän\nraskaimpina hetkinään.\n\nViimein hän ikäänkuin tylsistyneenä jätti kaikki Jumalan\nhuomaan -- varsinkin kun Uutela näytti kuitenkin tyyntyneen.\n\n\"Ehkä on parasta, että asiat kulkevat niinkuin ne itsestään kulkevat\",\najatteli hän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUutelan ajatukset palasivat yhä nuoreen emäntään.\n\nTuo ihminen oli hänelle kuin arvotus. Selvää oli, että hänen\nitsensäkin täytyi kauheasti kärsiä nykyisessä tilassaan.\n\nEräästä asiasta olisi Uutelan ennen muita tehnyt mieli saada\nselvä. Oliko hänen aikaisempi elämänsä ollut puhdas? Nytkö vasta hän\nlankesi, ja mikä oli perimäinen syy että hän teki näin julman teon,\njos entisyys oli kunniallinen?\n\nMutta mitenkä hän olisi siitä saanut selvän, paitsi ottamalla koko\nasian puheeksi.\n\n\"Jos hän edes katuisi ja pyytäisi anteeksi!\"\n\nEnsi aikoina Uutela toivoi ja odotti sitä joka päivä. Ja hän oli\ntoisinaan huomaavinaan sentapaisia oireitakin -- niinkuin rikollinen\nolisi ollut nöyrempi, katseessa kuin anteeksipyynnön alku -- puuttui\nvain ensimäinen sana.\n\nUutela koetti pakottaa sen sanan esille -- hän ikäänkuin pysähtyi\nkatseineen odottamaan. Mutta kun ei siitä ollut apua, niin hän tahtoi\nhänet katseellaan lävistää: etkö ymmärrä mitä olet tehnyt?\n\nVaan silloin hän sai itse hämmästyä -- nöyryys oli kuin poispyyhkäisty,\nnoista silmistä tuikahti häntä vastaan uhma ja viha.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" kyseli hän hämmentyneenä. \"Se ei ollut enää\nsyyllisen katse.\"\n\nJa niin hän alkoi taas miettiä.\n\n\"Onko tuolla ihmisellä miehen luonto, semmoinen ettei salli toisen\nsekaantua asioihinsa? Ja käsittikö hän nyt tämän naimisen\nsekaantumiseksi -- ja tahtoi näyttää? Ja kun oli nainen, niin näytti\njärjettömällä ja kauhealla tavalla?\"\n\nNiin hän kyseli. Ja silloin vyyhti alkoi käydä yhä\nsekavammaksi. Tiesikö kukaan heistä mitä toiset olivat ajatelleet,\ntehneet ja tarkottaneet?  Vai kulkivatko he kaikki kuin sumussa, kukin\nomia teitään, vaikka ulkonaisen elämän puolesta yhteenkuuluvina?\nKaikki kärsivät, sen hän näki, ja tuo muuttopuuha alkoi nyt kuvautua\nhänelle tavattomana epätoivon tekona.\n\nSe ikäänkuin lauhdutti hänen katkeruuttaan Keskitalolaisia\nkohtaan -- tuo, että he kaikki kärsivät. Heidän varmaan pitäisi puhua\nkeskenään, ajatteli hän, koska he kuitenkin olivat yhteiseen\nonnettomuuteen sidotut.\n\nMutta kuka alottaa? Hänelle se oli mahdotonta, niin hän\ntunsi -- toisten, syyllisten, siinä oli alku tehtävä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kuitenkin yksi, jonka kanssa hän puheli.\n\nUutelan täytyi tunnustaa, että ellei Hannaa olisi ollut ja elleivät he\nolisi tavallaan kuin yhdessä tätä kuormaa kantaneet, niin hän ei olisi\nkestänyt.\n\nHäntä ensin kovasti hävetti, että pahahenki oli saanut hänet silloin\nniin valtaansa, että hän, vanha mies, oli tuon viattoman tytön edessä\npuhunut sellaisia kauheuksia.\n\nMutta kun Hanna, ensi kertaa sen jälkeen hänet tavatessaan, katsoi\nniin vilpittömästi silmiin ja ikäänkuin yhä toisti: kärsikää,\nkärsikää, Jumala auttaa -- niin hän ajatteli: ehkä hän sen ymmärsi.\n\nJa niin heidän välilleen syntyi varma suhde -- isän ja tyttären\nsuhde. Tai enemmänkin: niinkuin tuo hento tyttönen olisi tahtonut\nsovittaa mitä muut olivat rikkoneet.\n\nKun he tulivat toisiaan vastaan, niin he aina sanoivat ohimennen\njotain -- katseilla. He ymmärsivät niin hyvin toistensa katseista\nkaikki.\n\nAamuisin he tapasivat tavallisesti ensi kertaa separaattorin\nääressä -- Uutelan kiertäessä konetta ja Hannan hoitaessa maitoja. Se\noli heidän hiljainen puheluhetkensä.\n\n\"Kuinkas tänään on?\" kysyi Hanna sinisine katseineen nostaessaan\nmaitoa separaattoriin.\n\n\"Paremmin\", nyökäytti Uutela kohottautuen koneen kammesta. \"Ehkä tämä\ntästä tasaantuu.\"\n\n\"Niinkö?\" vastasi tyttö iloisempana. Sitten he jatkoivat keskustelua\nkoko separoimisen ajan.\n\n\"Hänen kanssaan minä voisin puhua asian selväksi\", ajatteli Uutela\ntoisinaan. \"Hän tietää kaikki ja ymmärtää kaikki.\"\n\nMutta hän ei olisi mistään hinnasta niin tehnyt eikä särkenyt sitä\nhiljaista luottamusta, mikä heidän välillään oli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta itse asia pysyi ennallaan.\n\nUutela tunsi itsensä kuin rengiksi, joka huomaa mahdottomaksi enää\njatkaa palvelusta, mutta ei kuitenkaan rupea rivosuiseksi, vaan\nkoettaa äänetönnä ja raskasmielisenä raataa vuotensa loppuun.\n\nLoppuun? Sepä se oli hänet epätoivoon painaa. Milloin tämä loppuu? Ja\nmikä tämän loppu on? -- Hän ei jaksanut koskaan ajatella sitä perille\nsaakka.\n\nJoskus hän mietti: jos eroaisin sovinnossa, sanaa sanomatta -- jättäisin\nheille kaikki ja menisin omaa tietäni? Silloin tästä pääsisin ja\nlöytäisin rauhan.\n\nMutta häntä kauhistutti sekin ajatus, se häväistys, minkä hän sillä\nteolla saattaisi koko hämäläisnimelle ja heille kaikille -- kun asia\nkuitenkin oli tavallaan yhteinen.\n\nNiin kuluivat päivät. Aika kulki eteenpäin, vaikka elämä näytti\nseisahtuneen.\n\n\n\n\n13.\n\n\nPääsiäisenä hänelle vihdoin välähti ensimäinen valon säde.\n\nNuo päivät olivat heille kaikille jonkunlaista sisäisen levähdyksen\naikaa, jolloin raskaat ajatukset siirtyivät hetkiseksi toisaanne.\nVanhempi väki painautui juhlamuistoihin, Helka puolestaan kiikkui päivät\npitkät hämäläisessä pääsiäiskeinussaan, jonka veljet olivat laittaneet\nja jonka ääressä nuo jurot pojatkin ilostuivat uudelleen lapsiksi, sillä\nhe _tahtoivat_ ilostua.\n\nUutelan elämässä se muodosti käänteen.\n\nJo kiristorstai-yön vanhat kansantarinamuistot ja varsinkin sitten\nkärsimyshistorian lukeminen johti hänet uudelleen itseään\ntutkimaan. Siellä, kärsimyshistoriassa, oli ihmisiä, jotka olivat\nvaikeana hetkenä kieltäneet totuuden ja sitten kärsineet\ntunnonvaivoja. Häneen jäi tuosta kaikesta tällainen tunto: oliko\nhänkin, Uutela, ehkä jotain kieltänyt ja lauloiko nyt hänelle,\nniinkuin muinen Pietarille, muistuttaja?\n\nSilloin hänelle selvisi, että hän todellakin oli jotain kieltänyt,\nuskaltamatta koskaan penkoa pohjia myöten omaa osallisuuttaan asiassa.\n\nIkäänkuin Karoliina-sisar Hämeestä olisi tullut pääsiäishankia myöten\nhänen luokseen ja sanonut:\n\n\"Emmekös me, veli, siitä silloin keskustelleet?  Ja enkös minä\nvarottanut?\"\n\n\"Niin on asia\", täytyi hänen myöntää. \"Kyllähän siitä oli puhe.\"\n\n\"Mutta sinä vain tahdoit nuoren, ja nyt tuo nuoruus ja iän ero juuri\ntaisi tähän kompastukseen viedä. -- Ethän sinä olisi vanhasta\nhuolinutkaan?\"\n\n\"En, en olisikaan\", vastasi hän rehellisesti.\n\nJa kun hän oli joutunut tähän saakka, niin hänen täytyi mennä vieläkin\npitemmälle -- asioihin, joita ainoastaan hän itse tunsi.\n\n\"Totta sekin on\", myönsi hän, vaikka se tunnustus pusersi tuskan ja\nhäpeän karpalot hänen otsalleen, \"totta on, että minä joskus lankesin\nsiihen synnilliseen ajatukseen, että Maija-vainaa ikäänkuin eli liian\nkauan -- kun minä olin alunpitäin toisin ajatellut ja olisin sen niin\ntahtonut.\"\n\nHän tärisi sisällisestä liikutuksesta ajatellessaan millaisia haluja\nihmisen sydämen pohjassa riehuukaan, kun ne vain uskaltaa tunnustaa.\n\n\"Totta\", jatkoi hän myönnytyksiään, \"en minä ottanut Keskitalon\ntytärtä työn avun tähden -- en myös rakkauden tarpeesta -- en mistään\ntarpeesta -- kyllä se oli muuta.\"\n\nSilloin hän ymmärsi, ettei heidän välillään ollut mitään oikeata\navioliittoa ollutkaan. Tai oikeastaan hän oli jo jonkun aikaa sen\nymmärtänyt, vaikkei tahtonut sitä tunnustaa. Hän tunsi rikkoneensa\nelämän lakia vastaan kiinnittäessään itseensä nuoren ihmisen, jonka\ntoiveita ja tarpeita hän ei ollut ottanut lukuun, vaan ajatellut\nainoastaan itseään. Siis syyllinen, kanssarikollinen -- hän itse!\n\nSe oli raskas lopputulos, joka oli ensi hetkenä hänet maahan\nmurtaa. Tähänkö nyt päättyi hänen pitkä, kunniallinen elämänsä?\n\nMutta siitä murtumuksesta myös kirposi lohdutus -- se selvyys, jota hän\noli viikkokausia turhaan etsinyt. Hän ymmärsi nyt miksi tämän kaiken\noli täytynyt tapahtua: että hän vain sovitti hairahdusta, jonka\nsalaiset juuret ulottuivat aina nuoruusvuosiin saakka.\n\nNyt hän ymmärsi elämän -- tuon järkähtämättömän ankaran, mutta siitä\nlohdullisen, ettei se rangaissut syyttömiä, niinkuin hän oli vielä\näsken epäillyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVähää tämän jälkeen hänen sieluunsa pilkahti toinen vielä kirkkaampi\nsäde.\n\nSe lähti siitä masentavasta tunnosta, ettei heidän välillään ollut\noikeata avioliittoa ollutkaan. Mutta se värähti eräässä suhteessa\nriemuiseksi vapautuksen tunteeksi sinä hetkenä, kun hän ymmärsi, että\nkoskei heidän välillään ollut koskaan ollut ruumiillista yhteyttä,\nniin he olivatkin vapaat ja puhtaat toisistaan!\n\nSe ratkaisi koko heidän välinsä, tuon kaikkein kipeimmän\nkohdan. Mitään loukkausta hänen miehenkunniataan vastaan ei siis itse\nasiassa ollut tapahtunutkaan, kukaan ei ollut todellisuudessa astunut\nhänen varpailleen. Ja tuo toinen -- hän tosin oli rikollinen, mutta\navionrikkoja vain nimellisesti, koska he olivat mies ja vaimokin vain\nnimellisesti.\n\nSiitä hetkestä alkoi suuri, hiljainen rauha laskeutua hänen\nsieluunsa. Elämä näyttäytyi nyt kokonaan uudessa valossa. Toisen teot\neivät liikuta toista; ulkonaiset, näennäiset siteet, joilla ihmiset\npanevat niin suuren painon, eivät mitään merkitse. Ei vanhin vastaa\nlapsestaan, ei lapsi vanhemmistaan, eikä mies vaimostaan. Kukin elää\ntäydellisesti omaa elämätään, hairahtuu, nousee, katuu, kärsii -- aina\nvain yksin.\n\nHän oli niin iloinen tästä uudesta elämänymmärryksestään, että hänen\nsilmänsä taas monesta aikaa säteilivät.\n\nSamalla hänen suhteensa muihinkin muuttui. Tapaus yhä edelleenkin\nlepäsi raskaana surun pohjana hänen elämässään, mutta hän ei ollut\nenää kenellekään katkera, ei edes Keskitalolle.\n\n\"Kyllä sinäkin vielä saat läksysi!\" ajatteli hän. \"Olet jo hyvällä\nalulla, ja yhä lisää tulee -- sitten olet kypsä. Me käymme nyt\nlaiskankoulua, Keskitalo, vanhalla iällämme!\"\n\nTuo uusi maailmanjärjestys alkoi näyttäytyä hänestä yhä valtavammalta.\n\n\"Kukin saapi töittensä jälkeen, kukin kohdastaan!\" riemuitsi\nhän. \"Manta saapi -- hänellä sitä taakkaa vasta onkin. Koko perhe saapi,\nlapsetkin ojennuksekseen, ettei tarvitsisi kaikkea itse kokea. Ja\nsaapi aivan varmaan sekin, joka astui toisen miehen vuoteeseen, vaikka\nluuli sen salaa tekevänsä.\"\n\nHän ajatteli usein tätä uutta uskoaan. Kuinka monimutkainen ihmisen\nkäsitys on elämästä, ja kuinka yksinkertainen itse elämä on! Pitää\nhuolta vain itsestään ja vastaa omista teoistaan -- siinä kaikki.\n\nUutela oli nyt täysin tyytyväinen koulunkäyntiinsä. Ja hän ilostui,\nhuomatessaan taas voittavansa takaisin kipinän muinaista\nelämänhaluaan.\n\nHänellä tosin ei enää ollut noita entisiä tulevaisuudensuunnitelmia ja\nHovin uudestisynnytysriemuja, mutta hän tunsi kuitenkin kirveen\nheilahtelevan voimakkaasti kädessään, kun hän nyt kevätkorvalla seisoi\nuudella riihirakennuksella ja veisteli nurkkaansa. Hän tunsi\nsuorittavansa kuritushuonetyötä -- mutta sekin työ oli tunnollisesti\ntehtävä, koska se perustui oikeudenmukaiseen tuomioon.\n\nMuutkin huomasivat tuon hänen muutoksensa. Aika, ajattelivat he,\nlauhduttaa ja Uutela on ymmärtäväinen mies -- juuri niinkuin he olivat\ntoivoneet.\n\nMutta se ei heitä vapauttanut. He katselivat pelon ja kunnioituksen\nsekaisin tuntein tuota salaperäistä rauhallisuutta, jolla Uutela nyt\ntietään astui.\n\n\n\n\n14.\n\n\nMutta sekin tie oli kivinen ja kantoinen, sen sai Uutela pian kokea.\n\nItseensä nähden hän kyllä oli rauhallinen ja hänen suhteensa\nKeskitalolaisiin oli selvä. Samoin oli aivan yhdentekevää mitä Riitta\nja loistenvaimot ehkä supattelivat.\n\nMutta kun hän joskus sattumalta tapasi kyläläisiä, niin hänen\ntyyneytensä alkoi auttamattomasti järkkyä. Hän luki noista katseista,\nettä asia kaikessa alastomuudessaan oli jo kylän tietona. Hän näki\ntoisten silmänpilkkeessä ivansekaisia hymähdyksiä: että mies vielä\ntuossa iässä sai lapsen! Se häntä kuohutti. Ja kun hän oli toisten\nkatseessa huomaavinaan säälintapaista, niin se kuohutti vielä enemmän.\n\nUutela huomasi nyt surukseen, ettei tuo hänen uusi uskonsa ollutkaan\nyhtä helppo kuin se oli yksinkertainen. Hänen täytyi aivankuin kaksin\nkäsin pitää löytämästään pohjasta kiinni, ettei vain luiskahtaisi\nentiseen avuttomuuteensa.\n\nMutta mikäli synnytysaika läheni, sitä vaikeammaksi hänen tilansa\nkävi. Ilmestyi aivan uusi asian puoli -- tuon kaiken pukeutuminen\nnäkyvään, ruumiilliseen muotoon, mikä tähän saakka oli liikkunut\nainoastaan ajatuksissa. Se uhkasi tulla hänen eteensä ja vaatia aivan\nuuteen koetukseen.\n\n\"Mihinkä minä silloin menen, kun se tapahtuu?\" kyseli hän\ntuskaisena. \"Täällä minä en sinä hetkenä voi olla, en vaikka mikä!\"\n\nSe ajatus kiusasi monet ajat, vaikka hän olisi koettanut kuinka\ntyyntyä ja vakuuttaa itselleen, ettei se koskenut häntä vähääkään.\n\nSilloin Keskitalo eräänä päivänä vapautti hänet tuosta painajaisesta.\n\nUutela näki heti että toisella oli jotain mielessä, vaan että hänen\noli vaikea sanoa.\n\n\"Jokohan se nyt siitä...?\" ajatteli Uutela, tuntien itsensä\nrauhattomasti liikutetuksi.\n\n\"On ajateltu... että jos Manta menisi kaupunkiin...\nsynnytyslaitokseen...?\" sai Keskitalo vihdoin sanotuksi.\n\nUutela tunsi ohimoittensa lentävän kuumiksi.\n\n\"Mitä se minuun kuuluu, hoitakaa asianne!\" teki hänen mieli huutaa\nniin, että se samalla olisi ollut vastaus kaikkeen.\n\nMutta hän tuli tuosta onnellisesta käänteestä niin iloiseksi, että hän\nvastasi kuin asianosainen:\n\n\"Niinkö? Se varmaan on kaikkein parasta.\"\n\nHän tunsi taas seisovansa jaloillaan. Keskitalo hoiti asian, niinkuin\nse hänelle kuuluikin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kevätpirteä toukokuun aamupäivä, kun nuorta emäntää lähdettiin\nviemään asemalle.\n\nKeskitalo valmistihe ajajaksi ja vanha emäntä mukaan\nkaupunkiin-saattajaksi.\n\nMuilla näytti olevan lähdön kanssa hommaa, mutta Uutela puuhaili\npellolla niinkuin tavallisesti.\n\nHän äesteli viimeisiä kaurankylvyjä järveen antautuvalla kotipellon\nrinteellä. Hevoset vetivät vinhasti kevytkulkuista asetta, kuohkea\nmulta kiehui ja poreili sen piikkien välissä. Se kiehunta hyväili\najajan silmää ja siitä kohosi tuoreen kevätmullan mieluinen tuoksu.\n\nUutela pysäytti hevoset rinteen laella, juuri siinä missä se lähti\njärvelle päin painumaan. Hän ei jaksanut sitä viekotusta vastustaa,\nsillä hänen oma mielensäkin oli viehtynyt keväiseksi.\n\nNiinkuin rinne olisi iloiten värissyt auringon leikkiessä sen\nharmaalla harjalla. Katse siirtyi alemma, järven hopeakirkkaalle\npinnalle. Kaunis tuo pitkänsoukka järvi olikin, kun sitä katseli nyt\nnäin avosylisenä! Katse siirtyi yhä eteenpäin, vastakkaisen rannan\nvaaraksi kohoavalle rinteelle, jossa koivut kurkistelivat\nheleänvihrein hiirenkorvin -- takanaan ylempänä vakaa, tummanvihreä\nhavumetsä.\n\n\"Kauniit ovat paikat\", myönsi Uutela. \"En ole Hämeen puolessa\ntämänluontoista nähnytkään.\"\n\nSitten katse hypähti järven vasemman pään poikitse taas omalle\npuolelle, suuntautuen avaran kotipellon pohjoiselle aukealle. Se\nhyväili ensin Hovia vihertävine koivuineen, sitten riihimäkeä\nvalkeanhohtavine uutisseinineen, sen jälkeen peltoa, vihdoin sen\nlaidalla kohoavaa lepikkoa, jonka pitkänriippuvat kellahtavat urvut\npaistoivat aina tänne saakka.\n\n\"On tämä koko hovi!\" pääsi Uutelalta. \"Kelpaa täällä --\"\n\nMutta siihen se särähti murskaksi kuin näkymättömän käden\nkoskettamana. Uutela tunsi silmiensä hämärtyvän ja hänen tuli äkkiä\nsanomattoman vaikea olla.\n\nHän kuuli samalla rattaanpyörien ratinaa ja kääntyi sen enempää\najattelematta katsomaan.\n\nSiellä Keskitalo, vanha emäntä ja Manta ajoivat hiljaa, käymäjalkaa\nasemalle.\n\nUutela kääntyi äkkiä -- hän ei jaksanut sitä näkyä kestää. Hän tempasi\nlujasti ohjaksista ja pakotti hevoset miltei juoksuun.\n\nHän ajoi alas, sitten ylös -- alas ja taas ylös -- siirtyi toiseen\nsarkaan -- alas, ylös -- yhä kiirehtäen hevosia, niin että ne alkoivat\nhöyrytä ja kuorskahdella. Niinkuin hänellä olisi ollut hengen hätä\nsekottaa kosteaan, vastaanottavaan multaan tuo ääretön apeus, joka\nhänet oli niin odottamatta vallannut.\n\nMutta sitten hänen täytyi pysäyttää -- hän ei olisi voinut ajaa enää\naskeltakaan eteenpäin. Häntä miltei vapisutti se ajatus, mikä nyt\nhänen mieleensä lennähti:\n\n\"Kuinkahan monta surua näihin Suomen peltoihin onkaan haudattu?\"\n\nHän oli joskus ennenkin tuntenut että maa oli ikäänkuin pyhä, suurella\nvaivalla ja hiellä lunastettu. Mutta nyt hänelle selvisi aivan uusi\nasia. Työ oli vain yksi puoli. Kuinkahan monta miestä on mahtanut\ntähänkin peltoon haudata suuria, äänettömiä suruja -- niinkuin nyt hän\nhautaa -- hautaa Keskitalo -- ja hautaa pojat. Kukaan ei ajattele. Vilja\nlainehtii, ihmiset astuvat huolettomina sarkoja pitkin, myyvät ja\nvaihtavat niitä kuin markkinakoneja, vaikka maa vapisee esi-isien\ntuskien runsautta, kun se nyt lapsille leipää kasvattaa.\n\nHän seisoi pitkät ajat syviin, juhlallisiin mietteisiin vaipuneena. Ja\nkun hän vihdoin läksi eteenpäin, niin hän pidätti hevoset hiljaisiksi\nja astui miltei varpaisillaan tuota vuosisataista, vaivankosteata,\ntuskanpyhää multaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViikon päästä tuli kirje -- ilmoitus että nuori emäntä oli synnyttänyt\npojan.\n\nIhmeellistä! Tiesihän hän että sentapainen ilmotus oli tuleva, mutta\nkun se nyt tuli, niin se oli kuitenkin hänelle yllätys.\n\nHän ei voinut oikein selittää mitenkä hän oli johtunut sentapaiseen\ntuntoon, niinkuin Manta sitä tietä olisi katoamassa koko talosta,\nsynteineen ja synnin hedelmineen. Ei hän sitä ollut ajatellut, oli\nvain tuntenut -- eikä sitäkään kuolisiko äiti ja lapsi, vai millä\ntavalla tuo katoaminen tapahtuisi -- vain häviäisivät ja olisivat\npoissa.\n\nMutta nyt Manta eli, poika eli -- rikos oli monikertaistuneena. Eikä se\nelänyt vain Keskitalon väelle, vaan myös hänelle -- \"isälle\".\n\nUutelan valtasi sellainen mielenkuohu, ettei hän voinut pysyä kotona,\nvaan otti kirveen kainaloonsa ja läksi metsään. \"Menen veräjiä\nkorjailemaan\", ajatteli hän.\n\nHän kulki raskain, laahustavin askelin, katsettaan tiestä\nkohottamatta.\n\n\"Tähänkö sitä nyt tultiin?\" ajatteli hän. \"Nytkö se taas tuli\ntakaisin, se tuska?\"\n\nHän kulki kujatietä, sitten maantietä peltojen keskitse, sitten\nmetsäistä maisemaa, unohtaen kokonaan veräjät.\n\nNoustuaan pitkän, loivan mäen hän tunsi olevansa lopen väsynyt ja\nistuutui tiepuoleen ojan reunalle.\n\nKäki alkoi kukkua metsässä. Uutela kohotti katseensa.\n\n\"Siitä on nyt vuosi\", ajatteli hän ja vedet herahtivat väkisin hänen\nsilmiinsä. \"Vuodessa voi elää paljon, kokonaisen elämän.\" Hän tunsi\nettä hänen elämänsä supistui lopullisesti tähän vuoteen.\n\n\"Samoin mahtaa olla Keskitalolaisten laita. Paljon nekin ovat tämän\nvuoden aikana kokeneet. Sellainen on ihmiselämä!\"\n\nHän kuuli askeleitten narahduksia tiellä. -- Siellä tuli Rimpiläinen,\npunottavana ja hyväntuulisena, heiskautellen vilkkaasti valkoista\nkeppiään.\n\nUutelan rinnassa alkoi taas kuohua.\n\n\"Jokohan sekin sen tietää...?\" hätäili hän.\n\nRimpiläinen läheni.\n\n\"Paha sillä on mielessä\", päätti Uutela, \"kun on noin suu\nsyyringillä!\"\n\nRimpiläinen tervehti ja jatkoi:\n\n\"No jo on hyvä kevät -- soap' moanmies olla tyytyväinen!\"\n\n\"Niin on -- niin on.\"\n\n\"Ja isännällähän sitä kuuluu olevan toisenniiloatuista ilon\nsyytä -- olokoonpa onnee voan!\"\n\nUutelan veri kuohahti koskeksi. \"Sanonko nyt p:le ja läiskäytän kaikki\nvasten silmiä niinkuin se on -- niin loppuu onnentoivotukset ja\nsilmänvilaukset?\"\n\nHän kuitenkin muisti olevansa hämäläinen ja hillitsi itsensä.\n\n\"Niin on... Kyllä onkin työväkeä tarvis -- paljon on tässä töitä...\",\nkoetti hän vastata niin hyvin kuin taisi.\n\n\"Ka niin, ja sen hauskempoo voan, kun vielä nuin vanahalla\niällä. -- Onko sitä isännällä jo paljonnii ikkee?\"\n\nUutela pääsi ikäänkuin naurahtamaan:\n\n\"Mitäs minulla -- vasta keski-iässä -- ei vielä täyttä\nseitsemääkymmentäkään.\"\n\n\"Paljo sitä meinootta elleekin\", nauroi Rimpiläinen. Hän piti pienen\nloman. -- \"Ei oo tainnu' ennen olla lapsia -- kun ei oo näkynnä?\"\n\nUutelan veri alkoi taas kuohua, mutta hän malttoi.\n\n\"Oo, koko joukko!\" vastasi hän katsoen Rimpiläistä suoraan\nsilmiin. \"Jos olisivat elossa, niin ei tässä olisi hätääkään.\" Häntä\ninhotti -- mutta savolaisen ei pidä päästä hämäläiselle nauramaan.\n\"Silloin nälkävuosina -- polttotauti -- vei monet perheet kuittiin. -- Ei\ntainnut täälläpäin niin kova ollakkaan?\"\n\n\"Ei, ei ollunna\", vastasi Rimpiläinen, naurahti ja vilautti silmää:\nsiitä savolainen aina pitää, että miehellä on sanat suussa! Nosti\nhattua ja lähti yhtä hyväntuulisena eteenpäin.\n\nMutta Uutela vaipui entistä raskaampiin mietteisiin.\n\n\n\n\n15.\n\n\nPäivä, jolloin lapsen ristimisestä päätettiin, oli Uutelalle\nankara. Kaksi ihmistä, joilla ei ollut mitään tekemistä toistensa\nkanssa, piti yhdistettämän ainiaaksi isän ja pojan siteillä.\n\nTosin vain muodollisesti -- sen Uutela tiesi ja se häntä piti\npystyssä. Mutta ne siteet olivat ankarat, sillä ne olivat\npurkamattomat. Eikä asia koskenut ainoastaan häntä, vaan se oli\nsamalla petos sekä jumalallisia että ihmisellisiä lakeja\nvastaan -- synnin hedelmän kavaltamista avioliiton suojaan. Voiko hän\nolla siinä petoksessa osallisena?\n\nMutta kun hän näki vanhan emännän tuskan, kun tämä esitti että\nristiminen voitaisiin suorittaa laitoksessa, ja luki hänen\nkatseestaan: kovin väärinhän tämä on, mutta auttakaa nyt, Uutela,\nJumalan tähden meitä saattamaan tämä asia loppuun -- niin hän voitti\nepäilyksensä. Mitäpä ulkonaisista laeista, kun vain sisäinen tulee\ntäytetyksi, ja tämä on nyt sen täyttämistä: kärsimistä kärsivien\nkanssa.\n\n\"Nimeksi on ajateltu Kustaata...?\" lisäsi emäntä aran kysyvästi.\n\n\"Se on hyvin ajateltu\", vastasi Uutela. Hän ei voinut olla\nnyökäyttämättä päätään tuolle kärsivälle vaimolle.\n\nJa niin hän taas tyyntyi siitäkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta sinä päivänä, kun lapsi tuotiin kotiin, hänet valtasi uudelleen\ntuska -- ankarampi kuin koskaan ennen. Nyt hänen täytyy se _nähdä_,\nottaa vastaan _isänä_, elää saman katon alla, samassa huoneessa,\npäivästä päivään, viikosta viikkoon... Kuinka hän voi tämän kestää...?\n\nKeskitalo tuli hänen luokseen, kalpeana kuin kuolemaan tuomittu.\n\n\"Menenköhän minä asemalle?\" kysyi hän soinnuttomalla äänellä.\n\nHän tiesi kysymyksensä tarpeettomaksi, mutta hän oli itse niin\nlevoton, että hänen täytyi saada vaihtaa edes joku sana Uutelan\nkanssa, tutkiakseen missä mielentilassa tämä nyt oli.\n\n\"Mene sinä vaan\", vastasi Uutela ja koetti nyökäyttää päätään. Mutta\nKeskitalo huomasi, että hän oli kokonaan omiin ajatuksiinsa vaipunut\nja puhui aivankuin ulkopuolitse itseään.\n\n\"Kun minä saisin ne vielä kunnialla kotiin!\" huokasi Keskitalo.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUutela koetti tehdä pientä kotinäperrystä, mutta siitä ei tullut\nmitään. Hän unohtui alati miettimään ja hänen tuskansa kasvoi hetki\nhetkeltä. -- Hän läksi ulos pihalle.\n\n\"Menisinköhän poikain luo kesannolle -- tai ehkä paremminkin metsään?\"\najatteli hän. \"Täällä en voi olla.\"\n\nHän läksi, mutta pysähtyi jo muutaman askeleen päässä.\n\n\"Mitäs siitäkään olisi apua -- täytyyhän minun ne kuitenkin nähdä.\"\n\nHän meni salinpuolen kuistille ja istahti penkille.\n\n\"Kun minä voisin asua erossa, jossain mökissä, ja käydä vaan täällä\ntyössä?\" Hän rupesi aivan sitä asiaa ajattelemaan.\n\nSilloin kuului kaukaa tuulen kantama pitkä vihellys. Hän kavahti\npystyyn kuin pistoksen saanut. Nyt se tulee -- synti ja häväistys --\nelävänä, hengittävänä, katselevana!\n\nHän tunsi täytyvänsä paeta piiloon, ja ryntäsi saliin. Alkoi kävellä\nkiireisesti ympäri -- tunsi lattian polttavan jalkojaan ja alkoi miltei\njuosta. Sitten hän äkkiä pysähtyi.\n\n\"Nyt ne astuvat vaunusta alas. Kaikki vilkuttavat silmää ja nauravat:\nkas kun ei \"isä\" ole tullut edes vastaan -- hm!\"\n\nHän tunsi tukehtuvansa. -- Ulos!\n\nPihalle ennätettyään hän kuuli uuden vihellyksen.\n\n\"Nyt juna lähti -- nyt ne nousevat kärryille -- nyt ne tulevat. -- Pois,\nkarkuun!\"\n\nHän läksi, ajattelematta minne. Hän sattui kääntymään järvenrantaan\nvievälle tielle ja riensi sitä myöten vinhaa vauhtia rinnettä\nalas. Pois, kauas pois, ainiaaksi!\n\nHetkisen päästä hän kuuli kiireisiä juoksevia askeleita takanaan -- hän\nrupesi itsekin juoksemaan. Hän tuskin huomasi tulleensa rantaan, näki\nkyllä veden avautuvan eteensä, mutta ei ajatellut hukuttautumista eikä\nkuolemaa, vain tuota ainoata: pois, kauas pois! Vähääkään vauhtiaan\nhiljentämättä hän juoksi järveen ja juoksi yhä vedessä matalaa rantaa\nsyvemmälle.\n\nSilloin hän kuuli kirkasun takanaan ja huudon: \"Uutela, Uutela,\nJumalan tähden!\"\n\nSe oli Hannan värähtävä, rukoileva ääni. Uutela pysähtyi kuin\nkahlittu. Mikään muu voima kuin tuo ääni ei olisi sinä hetkenä kyennyt\nhäntä pidättämään.\n\nHän kääntyi ja näki tytön seisovan nilkkaa myöten vedessä, yhä jälessä\ntulemassa.\n\nUutelan ajatukset olivat aivan sekaisin. Hän viittasi kädellään Hannan\nperäytymään, mutta ei tiennyt itse mitä tehdä. Astui muutamia\naskeleita rantaan päin, mutta pysähtyi taas.\n\nSilloin hän huomasi aivan lähellä veneen. Hän oikasi veden läpi sitä\nkohti kuin viimeiseen pelastuksen korteen, tempasi sen yhdellä\nnykäsyllä veden varaan, syöksyi suinpäin veneeseen ja tarttui\nairoihin.\n\nHanna oli juossut samalle kohti ja rukoili:\n\n\"Älkää menkö, Uutela, älkää menkö! Armahtakaa vielä tämä kerta, Jumala\nauttaa!\"\n\nHannan rukous ja hätä häneen koski. Mutta hän ei voinut mitään puhua,\nainoastaan viittasi kädellään olkansa yli vastakkaiselle\nrannalle. Sinne hän tahtoi -- metsiin, pois, kauas pois! Hän alkoi\nsoutaa niin, että vesi kohisi kokan edessä.\n\nSiinä soutaessaan ja tempoessaan hän näki tytön seisovan yhä rannalla\nja rukoilevan yhteenpuristetuin käsin. Mikä lienee ollutkaan, mutta\nkeskellä järveä hän muutti suuntaa ja alkoi soutaa suurta pyöröä,\nveden yhä kohistessa vaahtona kokassa.\n\nHän souti yhden pyörön, souti toisen. Silloin hän tunsi: minun elämäni\non niinkuin tämä, pyörimistä paikallaan, pääsemättä minnekkään, -- Ei,\nnyt teen lopun, se on kuitenkin tehtävä!\n\nHän heitti airot valloilleen ja nousi seisomaan -- silmänräpäys, ja hän\non päässyt!\n\nMutta hänen viimeinen katseensa hipasi kuin vahingossa rantaa. Siellä\nseisoi Hanna, eteenpäin kurottuneena, kuin veteen syöksymäisillään\nhänkin. Hän kuuli hänen jotain huutavankin, mutta hänen korvansa\nhumisivat niin, ettei hän erottanut mitä se oli.\n\nSilloin hän tunsi, ettei hän voinutkaan -- tuon tytön nähden -- ja tuon\ntytön tähden.\n\nHän raivostui että pelastuksen tie näin oli katkaistu ja että hänen\ntäytyi vaipua entiseen kidutukseen. Mitään ajattelematta hän kiskasi\ntakin päältään ja heitti sen veneen pohjaan, istuutui ja tarttui taas\nairoihin.\n\nHän alkoi soutaa vihan ja epätoivon vimmalla. Vene hyppi ja\nheilui -- hän kuuristui ja ojentui kuin valkea haamu -- vene hyppi mutkia,\nairot rasahtelivat, vesi kiehui vaahtona -- hän yhä syöksyi eteenpäin,\neteenpäin tuota päätöntä epätoivon rataa.\n\nHän oli soutanut kierroksen kierroksen perään, päätään nostamatta,\ntietämättä missä oli. Silloin hän kuuli kohun läpi ääntä -- jo erotti\nsanoja: \"Jumala auttaa -- Jumala panee kuorman -- Jumala auttaa\nkantamaan!\"\n\nNe olivat hänelle tylsiä sanoja, mutta hän oli niin väsynyt, että\nairot aivankuin itsestään putosivat hänen käsistään. Hän katsahti ylös\nja huomasi olevansa lähellä rantaa. Vene oli käännähtänyt ja kulki nyt\nsitä kohti. Itse hän istui voimatonna teljolla.\n\nVene lipui itsestään melkein rantaan. Hanna riensi veteen, sai kokasta\nkiinni ja veti sen maavaraan.\n\nMutta Uutela istui yhä liikkumatta, tylsänä teljolla. Hiki juoksi\nvirtoina kasvoja alas ja täytti silmäripset, niin ettei hän nähnyt\neteensä.\n\nHän tunsi itsensä kuoleman väsyneeksi.\n\nKun hän vihdoin nousi rannalle, niin hän hoiperteli -- astui muutamia\naskeleita -- kaatui suulleen -- tarttui molemmin käsin ruohoon niin että\nsormet tunkeutuivat syvälle mättäiseen heinänjuuristoon -- veti itsensä\nlujasti maahan kiinni -- ruohon sisästä alkoi kuulua nyyhkytystä.\n\nTyttö istuutui hänen viereensä -- itkien, hiljaa puhuen, ja taas itkien.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeskitalo ajoi hidasta käyntiä Hovin kujatietä ja katseli levottomasti\npihalle.\n\nUlkona ei näkynyt ketään.\n\nHe tulivat jo aitan luo. Ei vieläkään ketään, ei edes Hannaa!\n\n\"Ehkä Uutela tulee, kun päästään oven eteen\", lohdutteli hän itseään.\n\nEi ketään. Tulijat katsahtivat toisiaan silmiin, Keskitalon valtasi\npelko. Saatuaan naiset alas hän ei riisunutkaan hevosta, vaan sitoi\nsen kiireisesti aitan seinärenkaaseen ja riensi sisään.\n\nHän kulki huoneesta huoneeseen -- ei elävää sielua. Hänen polvensa\nalkoivat vavista.\n\nSilloin hän katsahti kuin pahinta peläten ikkunasta järvelle\npäin. Siellä seisoi Uutela aivan lähellä rantaa -- kädet taskuissa,\nkokoonlyyhistyneenä, maahan katsoen. Aivan hänen edessään oli Hanna,\npitäen molemmin käsin Uutelan takin napeista ja, niinkuin näytti,\nhiljaa puhuen.\n\nKeskitalo ymmärsi että jotain oli tapahtunut ja jotain yhä\ntekeillä. Se häntä kuitenkin lohdutti, että Hanna oli seurassa.\n\nSamassa tuli vanha emäntä levottomana sisään.\n\nKeskitalo viittasi hänet ikkunan luo ja näytti rantaan päin.\n\nHe näkivät Uutelan ja Hannan tulevan yhdessä hitaasti ylöspäin,\nkatsahtivat toisiaan silmiin ja huokasivat raskaasti. -- Nyt se\nlopullinen lähestyi!\n\nTulijat pysähtyivät, Uutela näytti nyökäyttävän Hannalle\npäätään -- sitten he erosivat. Tyttö tuli keittiöön, mutta Uutela näkyi\nkulkevan ajatuksissaan pirttiin päin.\n\nHanna oli niin kalpea, että he eivät uskaltaneet häneltä kysyä muuten\nkuin katseillaan. Tyttö vastasi samoin, levollisesti ja varmasti:\nodottakaa!\n\nMutta Keskitalo katseli yhä levottomasti pihanpuoleisesta ikkunasta.\n\nVihdoin hän näki Uutelan tulevan. Hän tunsi rintaansa kuristavan niin,\nettä hän tuskin sai henkeä vedetyksi. Hän rupesi palavasti\nrukoilemaan.\n\nUutela tuli hiljaa, semmoisena kuin hän oli rannasta noussut: saappaat\nja vaatteet märkinä. Hän ei katsonut oikealle eikä vasemmalle, kun hän\nkulki keittiön läpi.\n\nKamarin ovesta sisäänastuttuaan hän pysähtyi hetkiseksi ja otti lakin\npäästään. Toiset, jotka vetäytyivät hiljaa hänen jälessään, näkivät\nhänen kasvoillaan mielenliikutuksen.\n\nMutta sitten Uutela astui varmoin, hitain askelin vuoteen luo, jossa\npienoinen makasi. Hän seisahtui sen ääreen ja katseli hetkisen\ntarkkaan lasta -- näytti niinkuin hänen lävitseen olisi kulkenut\nhiljainen väristys.\n\nVaan heti tämän jälkeen näkyi kasvoilla kuin hymyntapainen -- hän\nkohotti oikean kätensä ja veti hitaasti suuren, voimakkaan ristin\nlapsen rinnan yli.\n\nHän ei tiennyt tehtiinkö niin lapsille, mutta hän oli nähnyt\nsillätavoin siunattavan kuolleita, ja tahtoi siunata pienokaisen niin\nhyvin kuin taisi.\n\nNuorella emännällä, joka istui lähellä vuoteen pääpuolta, oli\nkyyneleet silmissä. Hän kohotti arasti päänsä ja katsahti\nUutelaan -- kuin anteeksipyytäen. Uutela huomasi sen, katsahti vastaan\nja ikäänkuin nyökäytti. Kaikki yhtenä lyhyenä silmänräpäyksenä -- sen\nenempää he eivät toisiinsa katsoneet.\n\nOven luona seisova Keskitalo oli puristanut kätensä ristiin ja\nkyyneleet vierivät pitkin laihoja poskipäitä. Hänen olisi tehnyt\nmieli mennä Uutelan luo, langeta häntä kaulaan ja sanoa: sinä olet\nkostanut pahan hyvällä -- anna nyt vielä meillekin anteeksi! Mutta hän\nei olisi voinut paikaltaan liikahtaa.\n\nUutela ei puhunut mitään. Ei hän myös voinut pitempään sisässä viipyä,\nvaan meni niinkuin oli tullutkin.\n\nKukaan toisistakaan ei vaihtanut sanaa.\n\nKeskitalo oli vaipunut tuolille ikkunan luo ja nojasi kokoon\nlyyhistyneenä ikkunanlautaan. Hän tunsi, ettei hän olisi jaksanut enää\npisaraakaan enempää, ellei tämä taakka nyt olisi vierähtänyt hänen\nhartioiltaan.\n\nMutta hän tunsi samalla ikäänkuin valahtaneensa tyhjäksi -- niin hän\ntunsi.\n\n\n\n\n16.\n\n\nKahta päivää myöhemmin Uutela ajoi hiljakseen kirkolta kotiin.\n\nHän yski ja hänen ruumistaan rankoi ankara kuume, kulkien kylminä\nväristyksinä päästä jalkoihin. Mutta hänen silmänsä säteilivät\nniinkuin ennenmuinen.\n\nSe säteily syttyi sinä hetkenä, jolloin hän lapsen siunasi. Suuri\nsunnuntairauha laskeusi hänen sieluunsa, eikä enää järkkynyt. Sen\njälkeen, mitä sinä päivänä oli tapahtunut, hän tunsi olevansa kypsä,\nkulkevansa varmasti ja nopeasti suurta lopullista rauhaa kohti.\n\nMutta hän tunsi yhtä rintaa, että hänellä oli vielä jotain\ntekemättä. Niinkuin hän, elämän kouluttama, olisi samalla ase elämän\nkädessä muiden kouluttamiseksi.\n\n\"Kyllähän sinä, Keskitalo\" -- ajatteli hän -- \"olet kärsinyt, sen minä\nhyvin tiedän. Mutta mitäs siitä, kun sinun väärä halusi kuitenkin\nnäkyy menevän perille.\"\n\nUutela tunsi että hänen aivankuin piti rientää Keskitalon avuksi.\n\n\"Katsos, Keskitalo\" -- ajatteli hän taas -- \"tämä on nyt sitä meidän\nlaiskankouluamme! Minulta vietiin se, mitä minä väärin tavotin. Niin\npitää myös sinulta vietämän sinun tavotuksesi. Vasta sitten sinäkin\nrauhasi löydät -- et sinä nyt enää muuta kaipaa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nUutela palasi tavallaan lääkärin luota.\n\nToiset, ensi sijassa Hanna, olivat vaatineet hänen hakemaan apua\nankaraan vilustumiseensa. Hän lähti.\n\nEi itsensä vuoksi, sillä hän tunsi elämän lääkinneen hänet melkein\ntäysin terveeksi, puuttui enää tuskin mitään. Eikä tässä ulkonaiset\nlääkkeet mitään merkinneet, sen hän myöskin tunsi. Muiden tähden hän\nkuitenkin oli pyytänyt apteekista jotain pulloonsa.\n\nMutta lääkettä hän todella tahtoi tältä matkaltaan tuoda -- muiden\nterveydeksi.\n\nSe lääke oli hänellä nyt taskussa.\n\nHän oli sen vaikutuksesta varma. Ja kun hän nyt ajeli hiljalleen\nyksinäistä metsätietä, niin hän vielä muistissaan kertasi mistä\naineista se oli valmistettu.\n\n\"Ilmotan viimeisen tahtoni olevan, että omistamani Hovin tila minun\nkuolemani jälkeen lankeaa vaimolleni Manta Kustaantytär Uutelalle sekä\nainoalle lapsellemme Kustaa Juhanpojalle, lain mukaisesti puolet\nkummallekin.\"\n\nSe on oikeus ja kohtuus -- ajatteli hän -- sillä Keskitalo meni juuri\ntarkoin heidän velkoihinsa, niin ettei heillä ole tässä mitään\nosaa. Sinä, Keskitalon Kustaa, tarkotit suvullesi perintöä toisen\nomaisuudesta. Nyt tuli tien ohesta vieras perijä, joka vie\nkaikki -- että ymmärtäisit kuinka kipeästi elämän täytyy meitä opettaa.\n\n\"Mutta koska poikamme perintöosa, jos olisi kiinnitetty suureen\ntaloon, jonka tulevan hoidon laadusta ei kukaan tiedä, voisi ennen\nhänen lailliseksi tuloansa vähentyä taikka hukkaantua, niin minä,\nhänen isänsä, määrään että talo on heti minun kuolemani jälkeen\nmuutettava rahaksi ja hänen osansa talletettava pankkiin, josta\njuokseva korko on antava hänelle murheettoman elatuksen.\"\n\nTämä voipi sinusta, Keskitalo, tuntua ankaralta -- ajatteli hän\ntaas. Mutta niin on tehtävä, väärin kurkotetusta on sydän\nirrotettava. Ja minä tiedän, että teidän kaikkien mielenne halaa\nHämeeseen; väkisin te tänne tulitte. Nyt pääsette, eikä kellään ole\nmitään sanomista, sillä paperissa seisoo, kuolevan omana viimeisenä\nsanana, että hän on _minun_ poikani.\n\n\"Kolmanneksi kaikki irtain omaisuus ja rahat lankeavat vaimolleni ja\npojalleni lain mukaisesti, paitsi ne seitsemäntuhatta markkaa, jotka\nolen tallettanut Hämeenlinnan säästöpankkiin sisareni Karoliina\nHetantyttären nimelle ja jotka kuolemani jälkeen ovat jaettavat\nseuraavasti: apelleni Kustaa Keskitalolle ja hänen vaimollensa tuhat\nmarkkaa kummallekin, heidän lapsillensa Vihtorille, Kallelle, Hannalle\nja Helgalle tuhat markkaa kullekin, sekä yllämainitulle sisarelleni\nKaroliina Hetantyttärelle tuhat markkaa. Pankkikirja löytyy minun\nseinäkaapistani.\"\n\nNyt mahdat, Keskitalo, ymmärtää ettei minulla mitään kaunaa ole, vaan\nettä minä olen tahtonut kaikki hyvin asettaa. -- Hannalle minä olisin\ntahtonut antaa kaksinkertaisen osan. Mutta koska tätä oli juuri tuhat\nmarkkaa miestä kohti, niin minun täytyy ymmärtää se Jumalan\nviittaukseksi, että sydämen hyvyyttä ei sovi rahalla palkita.\n\nHän ajoi pitkän matkaa hiljaa, katsellen ympärillään seisovaa kesäistä\nluontoa ja ikäänkuin kysellen mitä sekin näistä hänen toimenpiteistään\narveli.\n\n\"Kyllä tämän pitäisi olla oikein sekä Jumalan että ihmisten edessä\",\npäätti hän.\n\nHän ajatteli edelleen kuinka hän sitten kuolinhetkellään antaa\ntestamentin Mantalle.\n\n\"Älä katso, ennenkuin minä olen pesty, puettu ja laudalle\noikaistu -- sitten lue.\"\n\nJa hän ajatteli yhä eteenpäin sitä hetkeä, jolloin hänen\ntestamenttinsa vihdoin luetaan. Hän oli näkevinään kaikki ilmielävänä\nedessään. Kuinka koko perheen väki istuu hiljaa salissa, ovi avoinna\nkamariin, jossa hän, Uutela, lepää laudallaan.\n\n\"Uutela on jättänyt testamentin\", sanoo Manta hiljaa ja ottaa paperin\nesille.\n\n\"Testamentin!\" huudahtavat kaikki -- Keskitalo ääneen, muut katseillaan.\n\nManta alkaa lukea. Uutela näkee laudaltaan kuinka raskaana ja\nmusertavana ensimäinen pykälä laskeutuu heidän ylitseen, kuinka he\nkatsahtavat hämmentyneinä toisiinsa.\n\n\"Juuri niinkuin minä ajattelin\", hymyilee Uutela laudallaan.\n\nManta lukee eteenpäin. Toinen pykälä leviää huoneeseen niinkuin\ntuomiopasuunan ääni, julistaen ihmisten aivotusten turhaksi\nraukeamista iäisyyden edessä.\n\nUutela näkee Keskitalon kääntävän päätään vaimoonsa päin ja luovan\npitkän, murtuneen katseen. Sitten hän saa yskänkohtauksen, ankaramman\nkuin koskaan ennen, ja vanha emäntä rientää taputtamaan häntä\nhartioihin. Poikain silmiin on kierähtänyt vedet ja he katsahtavat\ntoisiinsa: eikö Uutela meitä ja meidän yhteisiä työpuuhiamme ensinkään\nmuistanut?\n\nUutelan tulee paha olla, kun hän tämän näkee.\n\n\"Nyt sopis jatkaa, Manta!\" nyökäyttää hän laudaltaan, tuntien\nomissakin silmänurkissaan kyyneleet.\n\nManta lukee kolmannen pykälän. Keskitalokin koettaa pidättää yskäänsä\nvoidakseen kuulla.\n\nKun se on lopussa, niin Uutelasta näyttää niinkuin tuomioyö nyt olisi\nohi ja maa tuhkana, mutta sijalla häämöttäisi uusi maailma iäisyyden\nvaalenevassa kajastuksessa.\n\nKaikki katsahtavat toisiinsa ja hän näkee kuinka heidän silmiinsä\nsyttyy suuri, hiljainen rauha.\n\n\"Juuri niinkuin minä ajattelin\", hymyilee Uutela laudallaan.\n\nHe istuvat pitkän aikaa ääneti, kenenkään puhumatta sanaakaan. Silloin\nHelka nousee lapsellisen iloisena ja melkein juoksee Keskitalon ja\nvanhan emännän luo.\n\n\"Mehän pääsemme nyt Hämeeseen?\" huudahtaa hän.\n\n\"Kyllä me nyt pääsemme\", sanoo Keskitalo harvaan ja nyökäyttää\npäätään.\n\n\"Siitä me saamme Uutelaa kiittää\", lisää vanha emäntä pyyhkien\nkyyneleitä silmistään.\n\nMutta Keskitalo nousee ja tulee kamarin ovelle. Hän katsoo kauan\nlaudalla lepäävää Uutelaa -- nyökäyttää sitten päätään:\n\n\"Kyllä sinä, Uutela, kaikki hyvin teit. Nyt minäkin vasta Jumalan\ntunnen -- ettei se ole raamatunlauseissa, vaan elämässä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHevonen kulki hitaasti pitkää vastamäkeä.\n\nUutela tunsi kuumeen karmivan jokaista jäsentään, pingottavan,\nkylmäävän ja jäykistävän.\n\nHän yskähti. Siellä rinnassa se vasta työtään teki, takoi ja liehtoi\npalkeitaan kuin suitsuavassa pajassa.\n\n\"Kunhan nyt vain pääsisin kotiin\", ajatteli hän. \"Sitten on kaikki\nvalmista.\"\n\n\n\n\n17.\n\n\nUutela oli maannut jo neljä päivää -- tämä oli viides.\n\nJokainen voi nähdä, ettei hän siltä sijalta enää nousisi.\n\nMutta Uutela itse hymyili ja puheli niinkuin tämä olisi ollut vain\ntuommoinen satunnainen pahoinvointi, joka ei kovin harmitakkaan, kun\nse ei satu erityisemmin kiireisenä työaikana.\n\nTänä aamuna vanha emäntä kuitenkin tunsi täytyvänsä kysyä, eikö Uutela\nhaluaisi pappia -- vaikka se kysymys olikin vähän vaikea.\n\nUutela oli hetken vaiti, ikäänkuin hänkin olisi asiaa ajatellut. Mutta\nsitten hän hymyili tyyntä hymyään.\n\n\"Ei -- en minä pappia tarvitse\", sanoi hän harvaan ja vakuuttavasti,\nkatsoen emäntää silmiin ja ikäänkuin varmemmaksi vakuudeksi vielä\nnyökäyttäen hiljaa päätään. \"Ja mitäs tässä muutenkaan papilla -- kun\nyskäkin jo on helpottanut -- pian minä nyt paranen.\"\n\nVanha emäntä ymmärsi mitä hän tuolla paranemisella tarkotti ja käänsi\npäänsä toisaanne.\n\n\"Mikäs sellaisen miehen\", ajatteli hän. -- \"Vaikka kyllähän pappi\nsentään olisi hyvä ollut.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin kului aamupäivä.\n\nUutela tunsi tuskien, jotka olivat näinä päivinä olleet toisinaan\nhyvinkin ankarat, kokonaan raukenevan ja jonkunmoisen oudon,\nväsymyksen sekaisen viileyden hiipivän olemukseensa.\n\n\"Iltapäivällä\", ajatteli hän. \"Niin minä luulen.\"\n\nHänen oli niin hyvä olla, että kaikki oli nyt valmiina. Testamentti\nlepäsi tyynyn alla, odottaen vain hetkeään. Kaikki oli järjestyksessä,\nhän itse kaikkien kanssa selvissä väleissä.\n\nJa niin hänen ajatuksensa alkoivat yhä useammin siirtyä nykyisyydestä\nmenneisyyteen -- Hämeeseen, miehuusvuosiin, sisareen, entisiin taloihin\nja peltoihin, vaimovainaaseen.\n\nVarsinkin viimemainittuun ja Lumikankaan aikoihin. Milloin he yhdessä\nkuokkivat pellonsarkoja pitemmiksi, milloin mitäkin puuhailivat.\n\nIkäänkuin Maija olisi tuontuostakin katsahtanut häneen salaa ja\nnyökäyttänyt: \"Mitäs sinä niistä talontyttäristä, puuhataan me vain\ntäällä -- näethän että pian me tästä talon laitamme!\"\n\nNiinkuin hän itse olisi nyökäyttänyt vastaan, samoin salaa: \"Kyllä\nnäen, kyllä näen -- puuhataan me vain!\"\n\nMutta silloin, juuri ennen päivällisaikaa, hän ikäänkuin havahtui ja\nhänen huolehtiva hämäläishenkensä taas heräsi. Hän huomasi ettei\nkaikki ollutkaan vielä toimitettu -- sinne Hämeeseen päin.\n\n\"Taitaa sentään olla tarpeetonta\", ajatteli hän. \"Kyllähän Karoliina\nsen muutenkin ymmärtää.\"\n\nMutta hän muutti mieltään.\n\n\"Ei tämä ole turhan tähden, kyllä se on tehtävä\", päätti hän ja aikoi\nkutsuttaa Helkan sisään.\n\n\"Ehkä sentään ensin aattelen valmiiksi\", tuumi hän ja rupesi\nmiettimään.\n\nMutta kun hän siinä makasi ja mietti, niin kaikki muuttui niin\neläväksi, niinkuin Helka jo olisi ollut sisällä ja he olisivat\nryhtyneet toimeen.\n\n\"Jos kirjotettaisiin Karoliinalle Hämeeseen pieni kirje\", oli hän\nsanovinaan tytölle.\n\nNiinkuin tytön suu olisi vetäytynyt leveään hymyyn, kun kuuli Hämettä\nmainittavan, ja niinkuin hän olisi pyöritellyt innostuneesti kynää\nsormiensa välissä.\n\n\"Kirjotetaan vain näin: Ei ole tullut ennen annetuksi mitään\ntietoa. Mutta nyt on paremmin aikaa. Kyllä sinä olit oikeassa,\nsisar. Vaan kyllä se sentään onneksi oli.\"\n\nUutela vaikeni ja mietti eteenpäin.\n\nMutta hän oli huomaavinaan niinkuin tyttö olisi katsellut häntä\nihmettelevin silmin ja sitten kysynyt: \"Ymmärtääkös tästä...?\"\n\n\"Kyllä siitä ymmärtää -- sisar\", vastasi Uutela sellaisella äänellä,\nettä tyttökin heti oivalsi: niinhän se on, kyllä sisar ja veli aina\ntoisensa ymmärtävät.\n\n\"Pannaan sitten näin\", jatkoi Uutela taas mietelmiään. \"Muistui\nmieleeni se Maija-vainaan hauta. Menisitkös sinne ja katsoisit ettei\nristi ole kallistunut, ja sitten vähän ruokkoisit, jos olisi sattunut\nputoomaan kuivia oksantynkiä haavasta taikka jotain liikaruohoja\nkasvamaan.\"\n\nHän näki hautumaan edessään -- haapoineen, koivuineen ja pajuineen,\nvalkoisine ja mustine ristineen. Kaikkia muita rehevämpänä seisoi\nsuuri kulmahaapa, ja Maija-vainaan valkea risti pilkotti niin\nkauniisti sen lehtevien oksien alta.\n\nMutta hänelle tuli äkkiä vaikea hetki -- hän muisti kerran ikäänkuin\nhävenneensä sitä kulmaa. Vaan se tunne meni pian ohitse. \"Kyllähän\nKaroliina sen nyt laittaa\", ajatteli hän.\n\nSeuraavana silmänräpäyksenä hän ei enää muistanut, että semmoista oli\nkoskaan tapahtunutkaan. Hän näki vain ristin pilkottavan oksien\nalta. Sitten hän kuuli kuin hiljaista soittoa -- koivujen ja pajujen\nvieno hyminä ja haavanlehtien äänekkäämpi lepatus ne siinä soitoksi\nyhtyivät. Hänen tuli niin ihmeellisen hyvä ja juhlallinen olla, että\nhän rupesi katselemaan ympärilleen mihinkä istuutuisi, tuota soittoa\npitempäänkin kuunnellakseen.\n\nMutta hän tunsi samalla niinkuin Helka olisi koskettanut häntä\npaidanhihaan: \"Mitäs sitten pannaan?\"\n\n\"Kas kun unohdin koko kirjeeni -- Ei panna enää muuta kuin vain näin: Ei\nnyt muuta tällä kertaa. Tahdoin vain tietää antaa, että olen teitä\najatellut. -- Pane sentään vielä päivänmäärä.\"\n\nNiinkuin tyttö olisi kumartunut taas kirjoittamaan.\n\n\"Siitä se ymmärtää, kun kuulee, että se oli juuri vähää ennen\",\najatteli Uutela.\n\nKirje oli nyt valmis. Mutta Uutela ajatteli vielä mitä hän sitten\nsanoisi tytölle itselleen, koska tämä varmaan oli viimeinen kerta, kun\nhän hänelle puhui.\n\n\"Tekeekös sinun mielesi Hämeeseen?\" oli hän kysyvinään.\n\n\"Tekee niin kovasti\", vastasi tyttö ja painoi päänsä alas.\n\nNiinkuin Uutela olisi ojentanut toisen kätensä tytön päälaelle: \"Kyllä\nsinä vielä pääset. -- Kiitos nyt vain!\"\n\nSitten hän vaipui taas mietteisiinsä.\n\n\"Oikeastaan minun pitäisi päästä sinne itsekin -- Maija-vainaan\nviereen -- sinne minä kuitenkin kuulun\", ajatteli hän. \"Voisinhan minä\nniin määrätä.\"\n\n\"Lapsellisuutta!\" päätti hän hetkisen päästä. \"Onhan yhdentekevää\nmissä makaan.\" Ja hänen korvissaan alkoi taas humista koivujen,\nhaapojen ja pajujen hiljainen soitto.\n\nTuokion päästä hän kuitenkin muisti jotain ja katsahti viereensä:\n\"Kyllähän sinä sen sitten toimitat postiin?\"\n\nUutelan täytyi nauraa omalle erehdykselleen -- kirjehän oli vielä\nkirjottamatta!\n\nMutta hän tunsi itsensä väsyneeksi ja hänen teki mieli vielä vähän\nkuunnella tuota ihmeellistä soittoa, joka yhä humisi hänen korvissaan.\n\n\"Pianhan sen pistää sitten iltapäivälläkin -- kun se nyt on valmiiksi\najateltu.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivällisaikaan tulivat pojat sisään, ikäänkuin katsomaan,\nuskaltaisivatko enää mennä peltotöihin, vai pysyttelisivätkö\nkotosalla.\n\nUutelan silmät alkoivat sädehtiä, kun hän näki pojat. Hän huomasi että\nhe olivat alakuloisia.\n\n\"Meneekös rikonta hienoksi?\" kysyi hän kääntääkseen ajatukset\ntoisaanne.\n\n\"Kyllä, oikein kauniiksi\", vastasi Vihtori keventyneesti.\n\nUutela nyökäytteli heille päätään ja hymyili.\n\n\"Ei Uutela taida vielä kovin huono ollakkaan?\" kysyi Vihtori hätäisen\nkömpelösti.\n\n\"Ei -- olen nyt jo parempi\", vastasi Uutela.\n\nSe oli itse asiassa totta, mutta Uutelasta tuntui ettei se kuitenkaan\nollut rehellinen vastaus siinä mielessä, missä ymmärsi poikain\nkysyneen. Hän viittasi heidät luokseen.\n\nHänen tuli vaikea olla, ettei hän voinut sanoa heille, niinkuin olisi\ntahtonut: \"Olkoon nyt Hovi onneksi -- teille ja lapsillenne!\" Hän olisi\nniin mielellään tahtonut sanoa juuri nuo sanat noille ahkerille, kelpo\npojille, joita hän tunsi rakastavansa kuin omiaan.\n\nMutta hän ei voinut. Hän ainoastaan ojensi heille käden kummallekin ja\nsanoi liikutuksesta tärähtävällä äänellä: \"Kiitos nyt vain, pojat!\"\nnyökäytti päätään ja kääntyi seinään päin.\n\nPojat ymmärsivät sen hyvästijätöksi, katsahtivat vielä kerran ja\nläksivät sitten silmät kyynelissä kiireesti ulos.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Keskitalo näki poikain näin tulevan, niin hän katsoi vaimoaan\nsilmiin ja he menivät yhdessä sisään.\n\nKeskitalo istahti lähelle vuodetta, vanha emäntä vähän syrjempään.\n\nMolemmat miehet tunsivat, että heidän vihdoinkin pitäisi puhua. Mutta\nkumpikaan ei saanut sanoiksi, vaan ainoastaan ajatteli. Niin kului\npitkä aika.\n\nVihdoin Keskitalo tunsi että nyt sen täytyi tapahtua. Mutta kaikki\nse, mitä hän oli ajatellut sanoa, tuntui nyt sopimattomalta, ja niin\nhän sanoi ainoastaan:\n\n\"Minä aina luulin, että minä tästä ensiksi lähtisin...\"\n\nUutela kääntyi häneen päin ja katsoi suoraan silmiin -- ensi kerran sen\njälkeen, kun heidän välinsä sekaantuivat.\n\n\"Minä tässä taidan kypsempi olla...\" sanoi hän hiljaa, tuntien että se\nsisälsi kaikki, mitä heidän välillään sanomista olikin.\n\nNiin sen tunsi Keskitalokin. Hänet valtasi niin voimakas\nmielenliikutus, ettei hän voinut enää sanoa mitään, vaikka oli valmis\nlause huulilla, vaan painui kumaraan. Sitten hän sai lievän\nyskänkohtauksen.\n\nUutela kääntyi Keskitaloon päin ja katseli häntä pitkän aikaa\nosanottavasti.\n\n\"Sinä tulet pian perässä\", ajatteli hän heltyneenä.\n\nKeskitalon yskä helpotti. Hän kääntyi kasvot punaisina Uutelaan.\n\n\"Mutta jotka toimellisesti vaeltaneet ovat, tulevat rauhaan ja\nlepäävät kammioissansa\", sanoi hän kuin viimeiset voimansa ponnistaen\nja katsoi Uutelaa avoimesti silmiin, niinkuin hän vilpittömästi noilla\nsanoilla nimenomaan Uutelaa tarkotti.\n\nMutta Uutelan oli vallannut ankara mielenliikutus. Hän ponnisti\nkaikki voimansa, laski molemmat kätensä tuolin selustimella\nhervottomasti lepäävälle Keskitalon käsivarrelle ja sanoi sillä\näänellä ja katseella, että toinenkin ymmärsi kaiken olevan nyt heidän\nvälillään sovitun:\n\n\"Niin on, niin on, naapuri. -- Jättäisittekö nyt minut vähän -- kyllä\nsitten kutsun, kun aika tulee.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nUutelan oli vallannut tuska ja hätä. Se oli alkanut sinä hetkenä, kun\nKeskitalo rupesi yskimään, ja yhä lisääntynyt katsellessaan hänen\nlaihaa, surun ja taudin murtamaa olemustaan, kun tämä siinä\nkumarruksissaan ryki ja takoi.\n\n\"Mikä maailman menon ohjaaja minä olen?\" välähti hänen mielessään\ntuskaisesti. \"Elämä yksin on opettaja. Kunkin tulee hoitaa vain omat\nasiansa ja jättää muut rauhaan.\"\n\nHän huomasi yhtäkkiä, että testamentti tuolla pään alla olikin\nkokonaan sitä vastaan, jopa kaikki ne kauniit ja ystävälliset\najatuksetkin, jotka siihen olivat liittyneet, olivat vain toisten\ntarkotusten kaunistusta. -- Kuinka hän oli niin eksynyt, ja kuitenkin\nluullut olevansa oikealla pohjalla, valmis astumaan iäisyyteen?\n\nHän tärisi mielenliikutuksesta, kun hän vapisevin käsin kaivoi\ntestamentin esiin. Se poltti hänen sormiaan, kun hän koetti peitteen\nalla vetää sitä rikki. Monikertainen paperi teki vastusta, hän\nhätääntyi yhä enemmän. Hän aukasi sen, ja sai vihdoin kahtia. Sitten\nhän repäsi vielä kerran toisinpäin -- hiljaa ja jännitettynä, ettei ääni\nkuuluisi raollaan olevasta ovesta keittiöön.\n\nKun se oli tehty, tunsi hän itsensä niin raukeaksi, ettei hän olisi\nvoinut ainoata jäsentä liikuttaa. \"Nyt ei loppu ole kaukana\", ajatteli\nhän.\n\n\"Pitäisi nyt lisätä Karoliinalle pari sanaa tuosta pankkikirjasta,\nettä hän tietäisi.\"\n\nSilloin vasta hän muisti, että kirje olikin vielä kirjoittamatta.\n\n\"Tarpeetonta!\" ajatteli hän. \"Kyllä hän sen saa.\"\n\nHän oli niin iloinen, että hän oli pelastunut aivan viimeisenä\nhetkenä. Miten kauheata olisikaan ollut, jos hän olisi jäänyt\nkuolemansa jälkeen vielä elämään tuossa paperissa, kiusaamaan\nkokonaista perhettä ja vääntämään heidän tulevaisuutensa toiseksi kuin\nitse tahtoivat. \"Testamentti on kauhea asia!\" ajatteli hän.\n\nMutta nyt oli kaikki ohi -- hän tunsi vaipuvansa uinuttavaan\nhorrokseen. Niinkuin hän olisi ollut lapsi ja käynyt äitinsä kanssa\nsaunassa -- oli juuri kylvetty ja pesty -- annettu puhdas hankivalkoinen\npaita ylle -- seisoi nyt vihannalla nurmella saunan edessä --\n\n       *       *       *       *       *\n\nUutela huomasi oven liikahtavan ja näki sen aukeamassa Hannan\nhätääntyneet kasvot.\n\nSilloin hän taas havahtui ja palasi taas nykyisyyteen. Hän jaksoi\nvaivoin nyökäyttää päällään tytön luokseen.\n\nUutela ajatteli sanoa hänelle muutaman sanan, kiittää siitä mitä\ntoinen oli hänelle ollut, sitten jotain hyvästiksi.\n\nMutta kun tyttö saapui vuoteen luo, niin hän ainoastaan suurella\nvaivalla hivutti toisen kätensä peitteen alta vuoteen reunalle. Tyttö\ntarttui siihen ja ratkesi itkuun.\n\n\"Tarpeetonta -- ei meidän välillämme ole ennenkään sanoja kaivattu\",\najatteli Uutela ja ainoastaan katsoi tyttöön onnellisin,\nhiljaa-sädehtivin silmin.\n\nNiin kului hetkinen.\n\n\"Sanoisitkohan mennessäsi Mantalle, että hän tulisi vähän tänne\",\npyysi hän sitten heikolla, kuiskaavalla äänellä.\n\nHanna hymyili kyynelten läpi -- hän tuli niin iloiseksi, että Uutela\ntahtoi nähdä Mantaa.\n\nMutta Uutela muisti äkkiä, että eihän hänellä ollutkaan Mantalle enää\nmitään asiaa, kun ei ollut testamenttiakaan. Hän ei kuitenkaan\nraskinut peruuttaa sanaansa eikä pahottaa Hannan mieltä. \"Ehkä\nminulla on muuta\", ajatteli hän, \"ja onkin.\"\n\nKaikki kulki nyt silmänräpäyksellisen nopeasti hänen mielensä\nläpi. Hän tunsi yhä suuremman viileyden ja keveyden laskeutuvan\nolemukseensa.\n\nSilloin hänen raatajahenkensä vielä kerran heräsi voimakkaana\nlieskahduksena -- hän halusi nähdä ruislaihon lainehtivan.\n\n\"Vetäisitköhän ikkunaverhoja hiukan syrjään\", ajatteli hän pyytää ja\nsitten kohoutua polvilleen katsomaan.\n\nMutta se jäi vain ajatukseksi. Hanna meni jo oven luona.\n\n\"Mitäs siitä -- kyllähän se kasvaa ja lainehtii\", hymyili hän. Ja samaa\ntietä hänen ajatuksensa siirtyivät Lumikankaan pelloille, ensimäisille\noman kynnöksensä lainehtiville laihoille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUutela oli niin noihin ajatuksiin siirtynyt, että hän hämmästyi, kun\nnäki Mantan tulevan sisään.\n\nHän oli ajatellut sanoa: \"Hoida nyt vain poika hyvin!\" ja ehkä pyytää\nhänen tuomaan lapsen nähtäväksikin.\n\nMutta nyt se kaikki tuntui tarpeettomalta -- kyllähän hän sen hoitaa!\nUutela vain tunsi ilostuvansa, kun näki nuoren emännän tulevan vapaana\nja rauhallisena ilman pelkoa tai teeskentelyä. Mutta mitään sanomista\nhän ei tuntenut itsellään olevan.\n\n\"Lukisinkohan minä jotain?\" kysyi toinen, kun ei Uutela mitään\npuhunut, vaan ainoastaan katseli raukeana, hiljaa-sädehtivin silmin.\n\n\"Lue vaan!\" nyökäytti Uutela, ilostuen että toinen sellaista ehdotti.\n\nNuori emäntä haki säilikön päältä virsikirjan ja istui hänen viereensä\ntuolille.\n\n\"Mitähän se nyt valitsee?\" ajatteli Uutela, joka oli katseineen\nseurannut hänen puuhiaan.\n\nNuori emäntä alotti:\n\n                 \"Sen suven suloisuutta\n                  Mä kosk' ajattelen.\"\n\nHän pysähtyi ja katsahti Uutelaan, ikäänkuin nähdäkseen mitä toinen\nsiitä piti.\n\nUutelan silmät loistivat ja hän nyökäytti iloisesti päätään. \"Suvi\"\nsana oli kulkenut kuin lämmin tuuli hänen lävitseen. Eikä hän enää\ntämän jälkeen kuullut sen enempää sanoja, ainoastaan erotti äänen\nkeinumisen kuin hiljaisen hyminän.\n\nHän oli siirtynyt Lumikankaalle.\n\nOli juhannusaamu. He olivat juuri saaneet uuden pirtin\nvalmiiksi. Seinät hohtivat vastaveistetyn valkoisina, hän itse istui\nvalkoisin paidanhihoin penkillä. Ovi oli avoinna ja sen kynnyksellä\nistui Keskitalon pieni Manta-tyttö lukien \"Suvivirttä.\"\n\n\"Tules nyt suurukselle!\" kehotti Maija. \"Munakeitto jäähtyy.\"\n\nHän katsahti iloisesti Maijaan, nousi ja istui pöydän päähän. Niinkuin\nhän olisi juuri tullut pitkältä matkalta eikä saanut moneen viikkoon\nmunakeittoa. Maija istui hänen lähelleen lavitsalle, mutta tyttö yhä\nluki kynnyksellä.\n\n\"Onhan tämä nyt hauskaa, kun saatiin kuitenkin kaikki juhannukseksi\nkuntoon\", sanoi Maija.\n\n\"Niin on\", vastasi Uutela ja katsoi häneen lämpimästi. \"Vaikka on\nsiinä puuhaakin ollut.\"\n\nSitten he jatkoivat syöntiään, sen enempää puhumatta. Tyttö yhä luki.\n\n\"Hyvin tuo Keskitalon tyttö lukeekin\", sanoi Uutela hiljaa, ettei\nhäiritsisi lukemista.\n\nMaija ainoastaan nyökäytti myönnyttäen päätään. Ja niin he istuivat\nja söivät, aina väliin katsahtaen toisiaan silmiin.\n\nSitten he nousivat pöydästä.\n\nUutela istahti ikkunan luo. Hän tunsi itseään raukasevan.\n\n\"Oikaisen itseni vähän tähän penkille huokaamaan -- tuo tyttökin lukee\nniin kauniisti\", sanoi hän.\n\nMaija katsahti häneen hymyillen ja nyökäytti: oikaise sinä vaan!\n\nHän oikaisi itsensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa niin hän nukkui.\n\n\n\n"]