[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$frhiHYe4pCV8k2BW24_ng3VQ6rxds84BMhYDui1ly-h0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},780,"Jonas Durmanin testamentti","Sienkiewicz, Henryk",1846,1916,"780-sigurd-jonas-durmanin-testamentti","780__Sigurd__Jonas_Durmanin_testamentti",null,"romaani",[],[],"fi",1892,1912,24461,156767,false,48017,[23],"Swedish fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Jonas Durmanin testamentti\" by Sigurd is a novel written during the early 20th century. The story revolves around the titular character, Jonas Durman, a man whose life is marked by struggles as he graduates from a troubled youth to a reclusive but successful mill owner. The narrative unfolds from the perspective of his testament, which reveals not just his last wishes but also delves into the complexities of family, social expectations, and the transformative vision he has for the future of young, hardworking individuals.  The opening of the novel sets the stage by chronicling the life and misfortunes of Jonas Durman. Raised in a family that often viewed him as a disappointment, he ultimately embarks on a journey of self-discovery. After inheriting a small sum from his deceased parents, he takes a bold step to establish himself by moving to Värmland, where he sets up a mill and gradually builds a prosperous enterprise. The narrative pivots to a poignant moment when his will is read, awakening mixed emotions among the relatives who had underestimated him. His testament reveals not only his financial distributions but also an ambitious plan for a communal settlement aimed at aiding less fortunate individuals seeking practical livelihoods, thus shedding light on Jonas' hope for a legacy beyond mere wealth. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Alpi, Eero",268,"Huumorilla sävytetty kertomus Jonas Durmanista, suvun hyljeksimästä mustasta lampaasta, joka epäonnistuu niin koulussa kuin kauppa-alalla. Erakoksi vetäytyneen miehen elämä ja testamentti käynnistävät tapahtumasarjan, joka mullistaa sukulaisten odotukset ja johtaa lopulta uuden siirtolan perustamiseen.","Sigurdin 'Jonas Durmanin testamentti' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o\n780. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","JONAS DURMANIN TESTAMENTTI\n\nKirj.\n\nSIGURD [Karl Josef Alfred Hedenstierna]\n\n\nSuom. Eero Alpi\n\n\n\nArvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1912.\nO-Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Erakon elämä ja viimeinen tahto.\n   II. Durmanin siirtola paperilla.\n  III. Märät jalat ja kolottava selkä.\n   IV. Jonas Durmanin suunnitelma toteutuu.\n    V. Hammarbossa.\n   VI. \"Mutta ma laulelen murheistani\".\n  VII. Ukkosenisku.\n VIII. Häät Jumalan sallimuksesta.\n   IX. Durmanin siirtolan kuningas.\n    X. \"Uhrautuva\" nainen.\n   XI. Neljä vuotta.\n  XII. Muuan konsertti X:n kauppalassa.\n XIII. Kotiin.\n  XIV. Remmit ja pyörät.\n   XV. Päämäärässä.\n\n\n\n\nI.\n\nErakon elämä ja viimeinen tahto.\n\n\nJonas Durman oli ollut perheen surun lapsi. Vaivoin pääsi hän koulussa\nläpi neljä luokkaa, ja siihen hän pysähtyi kokonaan. Kauppalan\nhuomattavammassa kauppapuodissa hän oli auttamattomasti pilannut\nliikemies-uransa, sanoessaan papinrouvalle isäntänsä kuullen:\n\"No, koska rouva nyt ihan välttämättömästi _tahtoo_ tietää, niin\ntäytyy minun myöntää, että kyllä tämä karttuuna hiukan lähtee.\"\nMaanviljelyskoulusta, joka 1840-luvulla oli Ruotsissa kaikkien\nyrityksissään epäonnistuneiden herrasväen-lasten viimeinen pakopaikka,\nhän oli karannut.\n\nIsä ja äiti eivät kuitenkaan kadottaneet kaikkea toivoaan Jonaksensa\nsuhteen -- harvoinhan isä ja äiti yleensä niin tekevät! --, mutta vanha\nkapteeni Durman kuoli, ja hänen Juliansa seurasi häntä kohta perässä,\nja senjälkeen oli tuskin ketään koko mailmassa, joka olisi epäillyt\nJonaksen menevän suoraa tietä suinpäin hunningolle. Oli siis parasta\njättää hänet oman onnensa nojaan; muutoin saattaisi hänestä koitua\nvaivaa. Hänellä ei ollut yhtään veljeä eikä sisarta; kolme oli kuollut\nennen vanhempain manallemenoa. Sedillä ja enoilla oli heti jotain kovin\nkiirettä tehtävää, kun vaan Jonas tarttui salinoven lukkoon, ja\nkun hän halusi jutella tätien kanssa, täytyi näiden samassa ruveta\ntulisella kiireellä kerimään lankaa tai rientää tarkastamaan, oliko\nkirsikkamarjahillo päässyt hapantumaan, ja serkut eivät koskaan\ntahtoneet ottaa häntä mukaansa huvitteluille. Viimein sanoikin hänelle\nThure, Lovisa-tädin korea poika, kimnasisti: \"Älä sinä aina laahaa\nmeidän hännässämme! Etkö käsitä, että sinä, joka et ole mitään oppinut\nja josta ei mitään tule, olet koko suvun häpeä!\"\n\nSilloin Jonas suuttui, ja täyttäessään juuri samaan aikaan 21 vuotta\nsekä saatuaan senvuoksi haltuunsa perintönsä lopun, mikä teki 116\nriikin taaleria, 32 killinkiä ja 6 runstykkiä, lähti hän Värmlantiin ja\nrupesi sahantyömieheksi. Hän kitui ja säästi, osti erään kosken ja\nrakensi siihen huonon myllyn ja sahan, joka oli varustettu yhdellä\nainoalla, tavattoman suurella terällä, ja jotka laitokset nielivät\nmelkein neljännen osan niistä metsäntuotteista, mitkä piti \"jalostaa.\"\n\nHän eleli edelleenkin hyvin säästäväisesti, mutta teki nyt, ruvettuaan\nomilleen, entistä enemmän työtä, ja siitä oli seurauksena, että sahaan\nvähitellen ilmestyi useampia teriä, ja mylly sai seulan ja ryynikoneen.\nSenjälkeen kun laitokseen vielä liitettiin öljytehdaskin alkoi\nkirkkoherra kutsua Jonasta \"patruuniksi\", ja Dalslannissa asuvat\nsukulaiset, jotka olivat saaneet tiedon Jonaksen hommista erään\nkauppamatkustajan kautta, lähettivät hänelle terveisensä ja\nmuistuttivat häntä, että he aina olivat uskoneet rakkaan Kaarlon ja\nkalliin, unohtumattoman Julian pojan hyvin menestyvän tässä maailmassa.\nJonas ei tosin sellaisia ennustuksia ollenkaan muistanut, mutta olihan\naina koulu-ajalta saakka tunnettua, että hänellä oli huono muisti.\n\nSitten kun pieni yksiteräinen saha oli laajentunut suureksi\npuusepäntehtaaksi, alkoivat serkkujen lapset kirjoitella setä\nJonakselle lyhyitä, kauniita uudenvuodenkirjeitä, joissa he innokkaasti\ntiedustelivat, eikö hän ollenkaan aikonut käydä tervehtimässä\nvanhaa kotiseutuaan. Ja sen perästä kun Jonas oli kieltäytynyt\nvaltiopäivämiesehdokkuudesta ja Värmlannin sanomalehdet tiesivät häntä\nverotettavan vuotuisesti 15,000:sta, syntyi naapurimaakunnissa asuvissa\nDurmanin perheen nuorimmissa jäsenissä vastustamaton halu lähteä\njalkamatkoille. Kaikkein ensin saapui muuan nuori ylioppilas, mukanaan\nisänsä lähettämä kirje, missä tämä muistutti siitä hellästä\nystävyyssuhteesta, mikä aikaisempina vuosina oli ollut hänen ja setä\nJonaksen välillä. Patruuni Durman ei koskaan nauranut ja hymyili\nharvoin; kaiken sellaisen oli hänestä häivyttänyt sukulaistensa\npuolelta häneen kohdistunut halveksuminen sekä kamppailu koskessa\njäisten tukkien kanssa. Mutta nyt vetäytyi hänen leveä suunsa\njonkunlaiseen hymyilyn tapaiseen, sillä tuo nuori ylioppilas oli juuri\nsen serkun poika, joka kerran oli julistanut hänet \"suvun häpeäksi\".\n\nJonas otti ystävällisesti vastaan tuon nuoren miehen, samoinkuin monen\nmuun sinne saapuneen matkailijan, ja hänen uskollinen palvelijattarensa\nSaara valmisti heille niin pehmeät vuoteet, että he olivat vähällä\ntukehtua, sekä paistoi heille niin mehevät pannukaakut, etteivät he\nmoisia olleet koskaan saaneet. He saivat onkia joella ja auliisti\nannettiin hevosia heidän käytettäväkseen, ja setä Jonas oli yhtä\nkohtelias heille heidän toivottaessaan hänelle joko hyvää-huomenta tai\nhyvää-yötä, vaan koskaan hän ei heidän kanssaan seurustellut, ja kun\nnuoret sukulaiset kyllästyivät, matkustivat he takaisin kotiinsa ja\nkertoivat, minkälainen eno oli, sekä että hänen sanottiin omistavan\nainakin puolisen miljoonaa.\n\n-- Kunpa se vanha hölmö vaan ei menisi naimisiin! tuumailivat isä ja\näiti keskenään.\n\n-- Ei, siitä voitte olla varmat.\n\n-- Eikö hän antanut sinulle mitään?\n\n-- Ei yhtään mitään. Mutta minä ajattelin, että hän oli ujo eikä\nkehdannut sitä tehdä, ja niin minä sanoin hänelle, että matkarahani\nolivat loppuneet -- vain päästäkseni puhumaan hänen kanssaan\nraha-asioita, ymmärtäähän mamma.\n\n-- No?\n\n-- Hän kysyi, paljonko minä tarvitsin, ja minä vastasin, että 25\nkruunua riittäisi. Sitten sain minä häneltä 25 kruunua, vaan en\näyriäkään enempää, vaikka hänen täytyi lähettää Saaran konttoriin\nvaihtamaan.\n\nSillä tavoin ylläpidettiin sukulaisuussuhdetta muutamia vuosia. Mutta\nkerran kuulivat Durmanit, että hän eräänä kesänä oli käynyt\nsynnyinseudullaan ja pystyttänyt kauniin kiven vanhempainsa haudalle,\nja että hän oli oleskellut kokonaisen yön kirkkomaalla ja palannut heti\nsenjälkeen kotiinsa jälleen. Eikä hän ollut välittänyt koko suvustaan\ntuon taivaallista! Silloin nousi heidän sisunsa, eikä Saaran enää\nsenjälkeen tarvinnut pitää vierashuonetta kunnossa Durmaneja varten.\n\nKaksi vuotta senjälkeen Jonas Durman kuoli, ja se oli ensimäinen ilo,\nminkä hän suvulleen valmisti, jonka vuoksi tuota virran rannalla\nasunutta erakkoa saattoi hautaan suuri omaisten parvi, joiden monien\niloiset ja toivehikkaat kasvot kerrassaan säteilivät mustien harsojen\ntakaa.\n\nJuhlallinen oli sitten se aamupäivä, jolloin ruununvouti, siihen\ntodistetusti määrättynä, kaikkien surevien sukulaistensa läsnäollessa\navasi Jonas Durmanin testamentin.\n\nJa pelkällä sanalla \"testamentti\" on yleensä sukulaisten korvissa\nkaksinainen merkitys. Toiselta puolen ahdistaa pelko siitä, ettei\nvainaja ole katsonut laillisten perijäin etuja, ja toiselta puolen taas\nhymisee toivon suloinen sireenilaulu jostain erikoisesta onnesta\ntoisten laillisten kustannuksella. Mikä ääni milloinkin soi\nvoimakkaammin, se riippuu siitä, millainen luonteenlaatu perijällä on,\nsekä minkälainen on ollut hänen suhteensa vainajaan tämän eläissä.\nKoska autuaasti nukkuneen Jonas sedän mielijohteita ei tunnettu,\nterottivat sekä nuoret että vanhat Durmanit sangen jännittyneinä\nkorviaan, kun ruununvouti istuen setä Jonaan omalla vanhalla\nkirjoitustuolilla, huolellisesti levitti eteensä suuren paperin, yskäsi\nja luki:\n\n_Testamentti_.\n\nKuten on velvollisuus jokaisen kristillisen ja ymmärtäväisen ihmisen,\njolle Kaikkivaltias on antanut omaisuuden hallittavaksi, jo terveytensä\npäivinä määrätä ne tarkotukset, joihin on parhainta ja viisainta\nkäyttää varat senjälkeen, kun hän täältä pois kutsutaan, niin olen\nminäkin tahtonut sellaisen jaon toimittaa ollessani vielä aivan terve\nsekä täysissä ruumiin- ja sielunvoimissa, tietämättä, kuinka kauan\nminulle enää siihen tilaisuutta suodaan, jos sen nyt tekemättä jätän.\n\nNiille, joilla mahdollisesti on halua minua määräyksieni johdosta\nmoittia, tahdon tässä ystävällisesti huomauttaa, että kaiken sen, mikä\nminulla on, olen koonnut yksinomaan Jumalan ja uskollisten työmiesteni\navulla, joten minulla siveellisessäkin suhteessa on täysi valta määrätä\nomaisuuteni käytön niinkuin itse haluan.\n\nTämän perusteella tahdon kiinteän ja irtaimen omaisuuteni jaettavaksi\nseuraavalla tavalla:\n\n1. Minun ensimäinen ja alkuperäinen omaisuuteni, vanha, väsynyt\nruumiini on, kuten kaikki muutkin, lahja Herralta, ja koska\ntestamenttiani tahtoni mukaan ei saa avata ennenkuin maahanpanemiseni\njälkeisenä päivänä, on siis selvää, että olen jättänyt rakkaitten\nomaisteni asiaksi haudata tomuni minne ja miten itse tahtovat. En tahdo\nerityisesti päästä vanhempieni viereen, sillä olen täysin varma siitä,\nettä minä tapaan heidät toisessa maailmassa. Sen vain tahdon, ettei\nmitään muistokiveä minun haudalleni pystytetä. Olivathan nimittäin\nkaikki minun nuoruudessani yhtä mieltä siitä, että Jonas Durman ennen\ntai myöhemmin joutuu vaivaistaloon, ja että hänet kerran nimettömänä\nhaudataan johonkin yhteiseen hautaan. Saakoot he siis edes jotain\ntyydytystä, koska muuten ovat ennustaneet väärin.\n\n2. Irtain omaisuuteni, kuten vaatteeni, huonekaluni, liinatavarani ja\nkaikki, käteistä rahaa ja arvopapereita lukuunottamatta, mitä on siinä\ntalossa, missä olen asunut, lankee uskolliselle palvelijattarelleni,\nhoitajattarelleni ja ystävälleni, neitsyt Saara Antintyttärelle,\nsamalla kun tahdon lausua hänelle viimeiset sydämelliset kiitokseni.\nMuuten en minä nyt määrää hänelle mitään enempää, koska olen jo\naikaisemmin pienellä elinkautiseläkkeellä tahtonut turvata hänen\nvanhuutensa päivät.\n\nTämän yhteydessä ja kuolemaa ajatellen tahdon ilmoittaa, että muuan\nJohan Karlsson niminen, nyttemmin Amerikassa oleskeleva nuorukainen,\njoka aikaisemmasta lapsuudestaan saakka on nauttinut hoivaa minun\ntalossani, on, kuten huhukin tietää kertoa, jollain tavoin Saaran ja\nminun poika. Saara ei ole koskaan ollut minulle mitään muuta kuin\nuskollinen palvelijatar ja ystävä, ja lapsen löysin minä eräänä aamuna\njoen rannalta. Olkoon tämä rehellisen miehen ilmoitus, miehen, joka ei\nenää elä, ja joka ei suinkaan tahdo valhetella arkkunsa raosta,\nvaroitus niille, jotka kevytmielisesti leikittelevät toisen maineella.\n\n3. Vaikka omasta kokemuksestani tiedän, että nuori ihminen voi Jumalan\navulla ja omin tahtoineen päästä maailmassa eteenpäin ilman perittyjä\nrikkauksia, jotka muuten saattavat vaikuttaa nuoren luonteeseen\nvahingollisestikin, en kuitenkaan ole tahtonut jättää rakkaita\nsukulaisiani avutta siltä varalta, että heitä kohtaa sairaus tai\ntositarve, jonka vuoksi olen kaikkien serkkujeni lapsille, serkkuni\nArthur Durmanin leskelle sekä serkku Amalia Börjesson vainajan\nheikkomieliselle miehelle toimittanut sen suuruiset ja niiden ehtojen\nmukaan käytettävät elinkorot, kuin keltaisessa lippaassani tämän\ntestamentin kanssa säilytetyissä kirjoissa tarkemmin mainitaan.\n\nSitäpaitsi saakoon filosofian kandidaatti Frans Gustaf Durman tuhat ja\nkaksisataa kruunua matkustaakseen etelään parantamaan kipeätä\nrintaansa, neiti Anna Lovisa Durman tuhat kruunua soitannollisten\nlahjojensa kehittämiseksi sekä lääketieteen tohtori Arvid Durman tuhat\nja viisisataa kruunua siistin vaunuhevosparin hankkimiseksi itselleen\n-- tämä viimemainittu määräys senvuoksi, ettei hän koskaan ole\nvaivannut minua persoonallisilla käynneillään, eikä ole minulta\nmilloinkaan mitään pyytänyt.\n\nPyydän kiittää kaikkia sukulaisiani heidän minua kohtaan viimeisinä\nvuosina osoittamastaan ystävällisestä huomaavaisuudesta sekä annan\nheille kullekin luvan ottaa ylimmäisen lippaan vasemmalta puolelta\nvalokuvani. He ovat usein minulta sellaista pyytäneet, mutta minä olen\ntahtonut odottaa tähän saakka.\n\n4. Kaikki palvelijani, Saaraa lukuunottamatta, joka jo on saanut\nkaiken, mitä hänen tuleekin saada, nostakoot lahjapalkkion kukin\npalkkansa mukaan, siten, että ne, jotka ovat olleet palveluksessani\nvähemmän kuin viisi vuotta, saakoot vuotuisen palkkansa suuruisen\nsumman, mikä summa kohoaa muille kymmenellä prosentilla jokaisen yhden\nvuoden palkasta, niiden viiden vuoden jälkeen, kun he ovat minua\npalvelleet.\n\nMitään muistorahaa tai muuta ulkonaista koristusta en ole tahtonut\npalvelijoilleni heidän uskollisuudestaan antaa, koska kerran itsekin\nkieltäydyin vastaanottamasta Vaasan ritarimerkkiä, joka minulle\ntarjottiin; mutta vilpittömän kiitokseni hyvästä yhteistyöstä minä\nheille annan, ja viimeinen toivomukseni on, että he menestyisivät\nmailmassa.\n\n5. Sellaisiin yleishyödyllisiin tarkotuksiin, joita minun asemassani\nolevan lapsettoman miehen minun mielestäni ensi sijassa on muistettava,\nolen jo eläissäni luovuttanut niin paljon kuin olen tarpeelliseksi\nkatsonut, sekä pieniä summia eri henkilöille, jotka eivät ole saapuneet\ntestamentin avaamistilaisuuteen etujaan valvomaan, ja olen minä\njättänyt niiden jakamisen ruununvouti Adolf Enemanin toimeksi, joka\nhenkilö kaikissa suhteissa valvokoon tämän testamentin täytäntöön\npanoa, ja jonka toimenpiteitä vastaan ei mitään valituksia saa tehdä.\nNiin olkoon myös ruununvouti Enemanin huolena hyvin pian pitää\nkuolinpesän julkinen huutokauppa, missä myytäköön tässä yllä\nmainitsematta jätetty kiinteä ja irtain omaisuuteni.\n\nSen jälkeen kuin edellisessä pykälässä määrätty huutokauppa on pidetty\nja kaikki mainitsemani summat ovat asianomaisesti jaetut, lankeaa\njälelläoleva osa omaisuudestani erääseen tarkotukseen, joka, sen tahdon\nsanoa, on ollut minun rakkain ajatukseni koko elämäni ajan, jolloin,\nkoskaan poikkeamatta nuoruuteni yksinkertaisista tavoista, kokosin\näyrin äyrin päälle, ja moni piti minua aaveena ja sairaana.\n\nSyynä siihen, miksi eivät ne, jotka eivät omista muuta kuin työkykynsä,\nsaa viljellä turvettakaan Ruotsin maasta omaan laskuunsa, on minun\nmielestäni pääasiallisesti se, että moni maan aarteista on vielä\nkoskemattomana metsien, soitten ja rämeitten takana, vuorien sisässä,\nkohisevien koskien vallassa, ja maan työkykyisimmät pojat lähtevät\nvieraille maille onneaan etsimään.\n\nMyöskin luulen, että moni nuorukainen, joka olosuhteiden pakosta,\nomasta tai vanhempiensa turhamaisuudesta on, ilman erikoisempia siihen\nsuuntaan viittaavia taipumuksia, joutunut lukualalle ja saa kauan\nturhaan odottaa palasta valtion leivästä, useastikin tahtoisi antautua\nharjoittamaan jotain käytännöllistä elinkeinoa, esim. maanviljelystä,\njoka on kaikkien elinkeinojen äiti, jos se voisi tapahtua muulla\ntavalla kuin rupeamalla jonkun rengiksi tai päiväpalkkalaiseksi.\n\nSellaisten pyrintöjen toteuttamiseen on kohdistunut koko minun\nyksitoikkoinen ja ilottoman elämäni työ, ja niin määräänkin, että\npuolet siitä omaisuudestani, joka jää jälelle, kun on tehty edellisissä\npykälissä mainitut poistot, on käytettävä sellaisen maa-alueen\nostamiseen, missä on paljon metsää, vesiputouksia ja soita, ja josta\ntarpeellinen laskuvesi virtaa, sekä joka maa ylipäätään on sellaista,\nettä sen hedelmälliseksi saattaminen vaatii ankaraa työtä.\n\nNiiden määräysten mukaisesti, jotka ovat tämän testamentin myöhemmin\nlaaditussa liitteessä, on se maa jaettava kahdestakymmenestä viidestä\nsadan tynnyrinalan suuruisiin osiin, mikä jako on toimitettava maan\nlaadun mukaan, ja ovat siten syntyneet maakappaleet annettava vuokralle\nköyhille nuorille miehille, etupäässä sellaisille, jotka haluavat\nvaihtaa luku-uransa käytännölliseen työskentelyyn, tai jotka pitkät\najat ovat turhaan varronneet valtion virkaa. Nämä vuokraajat valitsee\nhallintolautakunta, johon kuuluu viisi henkilöä, jotka valitaan siten\nkuin tämän testamentin liitteessä lähemmin määrätään.\n\nToinen puoli käyttämättömäksi jääneestä pääomasta muodostakoon\nrahaston, josta uudisviljelijöille annetaan lainoja rakennusten\nlaittamiseen, karjan hankkimiseen, työkalujen ja siemenviljan\nostamiseen, ja annetaan nämät lainat siten kuin liitteessä\nyksityiskohdissaan mainitaan.\n\nToivoen, että näin hankitulla maa-alueella, jota viljelijöineen\nnimitettäköön _Durmanin siirtolaksi_, -- tämän nimen määrääminen on\nainoa elämäni turhamaisuus --, monelle aukenee tasainen tie\nitsenäisyyteen, ilmoitan tämän olevan minun täydessä järjessä ja\nvapaasta tahdosta lausumani viimeinen, ehdoton tahtoni.\n\nElfvedalissa, elokuun 10 p:nä 18--.\n\n                                          _Jonas Durman_.\n\nRuununvouti oli lukenut tämän hitaasti ja selvällä pitkäveteisellä\näänellä, kuulematta niitä heikkoja huudahduksia, joita Durmanin\nperilliset päästivät aina silloin tällöin.\n\nHerrat näyttivät tavattoman vihaisilta ja naisten kasvojen eleet\ntodistivat mitä suurinta pettymystä. Patruuni Albert Durman Elghamrasta\nväänsi suutuksissaan poikki lyijykynänsä ja puserti rikki\nhammastikkukotelonsa. Vanha neiti Hilda Durman Trollnäsistä itki, ja\nkomea rouva Augusta Durman Skogsnäsista oli ristinyt kätensä ja\ntuijotti ulos ikkunasta kylmin, vihasin katsein. Toiset olivat\nkokoontuneet uunin viereen ja supattelivat hiljaa keskenään, kunnes\nkapteeni Ernst Durman Djursbysta huudahti raivostuneena: \"Sosialismia\nja hullutusta köyhien sukulaisten kiusaksi!\"\n\nLopuksi kääntyivät kaikkien silmät avuttoman ja pelokkaan näköiseen\nnuoreen mieheen, jolla oli suuret, punaiset, oven lukkoa muistuttavat\nkorvat ja kapealahkeiset housut, nuoreen mieheen, jolla oli rehellinen\nnäkö ja siivo ulkomuoto sekä selvät Durmanien kasvonpiirteet, ja joka\nnäytti hyvin tietävän, mitä varten hän oli saapuvilla.\n\nTämä nuori mies edusti noita kaikkia sukulaisia, joilta niin\nhäpeällisellä tavalla oli ryöstetty kaunis omaisuus. Hän oli\nylimääräinen notaario hänen kuninkaallisen majesteettinsa ja Ruotsin\nvaltakunnan hovioikeudessa Alfred Durman. Hän heitti levollisuutta ja\nluottamusta herättäviä silmäyksiä setiin, täteihin ja serkkuihin,\nikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: \"Turvautukaa vain minuun. _Jos_\npelastus on mahdollinen, niin minä sen kyllä aikaansaan!\" Ja hän työnsi\npäänsä kenoon, pisti toisen kätensä housuntaskuunsa ja virkkoi:\n\n-- Suvaitsetteko...?\n\nRuununvouti nyökkäsi.\n\n-- Pyydän tiedustella, miten testamentti on _todistettu_?\n\n-- Sen on tietysti todistanut kaksi esteetöntä henkilöä.\n\n-- _Samalla_ kertaako läsnäolleina?\n\n-- Niin,\n\n-- _Sitäkö_ tarkotusta varten kutsuttuina?\n\n-- Niin täällä sanotaan.\n\n-- Todistavatko he, että testamentti on laadittu vapaasta tahdosta ja\ntäydessä järjessä?\n\n-- Kyllä, hra notaario.\n\n-- Ketkä ovat nuo todistajat?\n\n-- Komministeri Erik Elg ja sahalaitoksen kirjanpitäjä Karl Gran.\n\n-- \"Sahalaitoksen kirjanpitäjä?\" Hm! Vai niin. No, vainajan\n_palvelijan_ esteettömyyttä vastaan voidaan ehkä sanoa jotain,\nvarsinkin, jos hän vielä saa testamentissa määrätyn lahjapalkkion,\njoten hänelle todistuksestaan on siis hyötyä tai vahinkoa?\n\n-- Ikävä kyllä, herra notaario, mutta kirjanpitäjä Gran on erään\n_toisen_ sahalaitoksen palveluksessa.\n\nPieni oikeusneuvosmiehen alku silmäili lattiaan ja kosketti oikean\nkäden etusormellaan nenänpäätään. Muuan lihava, jänterä käsi laskeutui\nhänen olalleen.\n\n-- Eikö ole mitään mahdollisuutta, Alfred? Sinähän sait tutkinnossa\nkorkeat arvolauseet...\n\n-- Tuskin. Näyttää siltä, mamma, kuin meidät olisi ryöstetty kaikkien\nsääntöjen mukaisesti!\n\n-- Mutta minä hankin _lääkärintodistuksen_! raivosi kapteeni. Se\nmieshän on ollut aivan hullu.\n\n--- Sinä häntä ei ole pidetty täällä, virkkoi ruununvouti Eneman\nrauhallisesti, samalla kun hänen huulilleen ilmestyi hienoinen ivan\nväre.\n\n\n\n\nII.\n\nDurmanin siirtola paperilla.\n\n\nPeläten, että arvoisat lukijani ovat jo ensimäisestä luvusta väsyneet,\nsillä Jonas Durmanin testamentti oli jokseenkin kuivasti ja yrmeästi\nkokoonpantu -- se kun oikeastaan oli hänen ensimäinen ja viimeinen\nvarsinainen kirjoituskokeensa tässä maailmassa -- en uskalla\nsanasanallisesti julkaista sitä testamentin liitettä, missä olivat\n\"Durmanin siirtolaa\" koskevat lähemmät määräykset. Sitäpaitsi meidän ei\nole ollenkaan tarvis kosketella niitä testamentin liitteen kohtia,\njotka tarkottivat siirtolan laillista turvaamista, sillä eihän meillä\nole aikomus tehdä valitusta niiden johdosta, emmekä muutenkaan tahdo\ntehdä testamenttia mitättömäksi. Mehän jo tunnemme itse perusajatuksen\nja yhtä ja toista siirtolan järjestelystä tulemme tietämään\nkertomuksemme kehittyessä, joten voimme rajoittua mainitsemaan\nainoastaan muutamista yksityisistä seikoista.\n\nSiirtolan ensimäisen hallinnon muodostivat ruununvouti Eneman ja neljä\nmuuta testamentissa nimitettyä henkilöä, jotka olivat saaneet tämän\ntehtävän koko elinajakseen tai siihen saakka, kun he omasta tahdostaan\nsiitä luopuisivat. Heidän oikeutensa siirtolan jäsenten valitsemisessa\noli rajaton, ja sitäpaitsi oli heidän muukin valtansa siirtolaan nähden\nsangen suuri; mutta rahojen käyttämisessä he olivat ankaran\ntarkastuksen alaiset. He saivat toimistaan kohtuullisen palkkion, vaan\nse ei ollut niin suuri, että kukaan pelkästään senvuoksi olisi\nmainittuihin tehtäviin ruvennut. Hallinnon virkamiesten valitsemisen\ntoimitti kaksi siirtolan jäsenten edustajaa, kuninkaan käskynhaltija\nsiinä läänissä, missä siirtola oli, sekä käräjien ja sen kunnan\nedustaja, jonka alueella siirtola sijaitsi. Heidän virka-aikansa oli\nmonivuotinen ja he valitsivat itse keskuudestaan puheenjohtajan.\n\nSiirtolan jäseneksi pyrkijältä vaadittiin kaikkein ensiksi kunniallista\nkäytöstä; terveys ja ruumiillinen voima olivat toivottavat, vaan saivat\nheikommatkin henkilöt työtä, kuten vuokraajien apulaisina sekä muussa\nvähemmän rasittavassa toiminnassa. Etusija päästä vuokraajiksi oli\nniillä, jotka jättivät luku-uransa ja vakavasti tahtoivat päästä\nahertamaan käytännöllisen elämän alalla.\n\nJokainen siirtolainen sai vapauden vuokranmaksusta kolmesta aina\nkymmeneen ensimäiseen vuoteen saakka, riippuen kunkin vuokramaan\nlaadusta, vaan sensijaan pidettiin tarkasti silmällä, miten he\nkäyttivät lainarahastosta saamansa rahat. Niillä, joilla oli jonkun\nverran omaa pääomaa, oli etuoikeuksia, mutta sellaiset, jotka omistivat\nenemmän kuin 1,000 kruunua, eivät päässeet siirtolan jäseniksi.\nLuonnollisesti oli siirtolan jäsenille myöskin varattu korvausta maan\nparantamisesta sekä heidän oikeudenomistajilleen etuoikeudet uudestaan\nvuokrata maa, jonka he myöskin saivat lunastaa omaisuudekseen\nvuokra-ajan alussa määrätyllä hinnalla. Mutta vaikka maa joutuisikin\nheidän omakseen, oli heillä silti edelleenkin velvollisuuksia ja\noikeuksia siirtolaan nähden, kunnes tämä ehkä kokonaan hajoisi, mikä\nmahdollisuus myös oli säännöissä huomioonotettu, jolloin hallinto,\nnähtyään siirtolasta kohoutuvan kokonaisen joukon itsenäisiä maamiehiä,\nvoisi ryhtyä samallaiseen menettelyyn jollain toisella seudulla.\n\nNe käsityö-alat, joiden tuotteita eniten ja välttämättömimmin\ntarvittiin yksinkertaisessa maalais-elämässä, tuli olla hyvin edustetut\ntässä siirtolassa, missä naimattomia jäseniä varten, jotka eivät olleet\nasettuneet täysihoitoon tovereittensa perheisiin tai perustaneet omaa\ntaloutta, oli pidettävä yllä kaksi ruokalaa halpoine annoksineen.\n\nVaan Jonas Durman ei ollut tahtonut huolehtia yksinomaan sellaisten\nnuorten tulevaisuudesta, jotka halusivat alkaa oman, itsenäisen elämän;\nhän oli myöskin ajatellut niitä monia erakkoja, jotka pientä eläkettä,\nsukulaistensa vähäisiä avunantoja tai elämänsä varrella kokoamansa\npienen omaisuuden korkoja nauttien vetäytyvät jonnekin kaupungin\nyliskamariin tai jollekin syrjäiselle paikkakunnalle viettämään elonsa\nviimeisiä aikoja, peläten joutuvansa kosketuksiin parempiosaisten\nkanssa, ja joiden mieliä useinkin kalvaa syvä katkeruus.\n\nSellaisia henkilöitä varten olivat varatut Durmanin talossa ne kaksi\nsivuhuonetta sekä rakennuksen päädyssä oleva sali, joissa näkyi suuri\njoukko siirtolan jäsenten rakennuksia varten laadittuja piirustuksia ja\nluonnoksia, joita Jonas Durman oli viime vuosina kokoillut siirtolan\ntulevan hallinnon tarpeeksi ja käytettäväksi.\n\nJollekin vanhalle fanjunkkarille esimerkiksi, jolla siihen aikaan oli\nvaltiolta eläkettä noin neljä, viisisataa kruunua vuodessa, olisi ollut\nvaikeata asettua johonkin tavalliseen metsätorppaan, missä kaikkinainen\nelämännautinto olisi kokonaan häneltä kielletty. Durmanin siirtolassa\nsitävastoin olisi asunto, ruoka ja puut yhtä halvat kuin missä\nsyrjäisessä torpassa tahansa, mutta siellä hänellä sitäpaitsi olisi\ntilaisuus seurustella sellaisten henkilöiden kanssa, joilla olisi sama\nsivistystaso ja samat harrastukset kuin hänellä itsellään. Hän saisi\nlukusalissa melkein korvauksetta käyttää sanomalehtiä ja kirjoja,\njollaisia hän ei muuten olisi voinut ajatellakaan saavansa nähdä\nvanhoilla päivillään. Hänen ei näinollen tarvitsisi elämänsä viime\npäivinä kieltää itseltään _kaikkea_.\n\nMyöskin oli Jonas Durman ajatellut, että siirtolassa voitaisiin\nvalmistaa tilaa sellaisille _perheille_, joilla oli kovin vähäiset\ntulot. Elintarpeiden hinnat asetettaisiin niin halvoiksi kuin\nmahdollista, ja rakkaudella ja huolella järjestetyn yhteiskunnan\npitäisi voida vastaanottaa sellaisen henkilön vähäisinkin työvoima,\njolle olisi mahdotonta sitä itsenäisesti käyttää. Pari vanhaa kättä,\njotka vielä mahdollisesti voivat liimata paperin kiinni toiseen, eivät\nvoi maailmalla mitään ansaita, mutta Durmanin siirtolan pienessä\nkirjansitomossa saattaisivat ne sentään vielä työskennellä muutaman\näyrin edestä päivässä.\n\nSiellä ei kainon köyhyyden, eikä niiden monien, jotka olivat \"nähneet\nparempia päiviä\", mutta kokeneet vanhoina surua ja murhetta, tarvinnut\npelätä, että heitä elämänsä iltahetkinä \"katsottaisiin yli olkain\".\nVarakkaat ihmiset eivät pääsisi Durmanin siirtolan jäsenyyteen. Mutta\nsellaiset henkilöt, joille elämä oli näyttänyt kovia ja ankaria\npuoliaan, vaan jotka kuitenkin olivat oppineet tekemään yhtä ja toista\nhyödyllistä, voisivat siinä siirtolassa auttaa ja tukea toisiaan.\nSiellä ei ketään kohdeltaisi huonosti hänen köyhyytensä tähden, eikä\ntyöstä rähjääntyneeseen asuun puettua henkilöä silmättäisi\nhalveksivasti.\n\nNiin oli Jonas Durman ajatellut illoilla yksin sahansa lähistöllä\nkuljeskellessaan ja kuunnellessaan virran kohinaa ja muistellessaan,\nkuinka hänen nuoren ja lämpimän sydämensä oli kerran kylmentänyt\nsellainen halveksiminen, mikä vielä näinäkin päivinä tulee monen\nruumiillisen työn tekijän osaksi, joka on lähtenyt n.s. herrassäädystä,\nsekä miten hänen omat, rakkaat vanhempansa olivat elämänsä viime\nvuosina \"köyhänä herrasväkenä\" saaneet tyhjentää niin monta alennuksen\nkalkkia.\n\n\n\n\nIII.\n\nMärät jalat ja kolottava selkä.\n\n\nAivan toisenlainen käsitys saadaan ruumiillisesta työstä ja\nruumiillisen työn tekijästä silloin, kun katsellaan lakkokokouksia tai\nkaduilla herrasmaisesti esiintyviä työmiehiä, kuin silloin, kun nähdään\nvoimakas työmies työhönsä innostuneena sorvin, koneen tai lastuilla\npeittyneen höyläpenkkinsä ääressä.\n\nTai seuraa minua talvipäivänä lumikinosten halki korpeen, missä sahan\nkiiltävät terät itsepintaisesti syöpyvät petäjän ytimeen, ja raikkaat\nkirveeniskut kaikuvat vuorten ja kumpujen välissä, hiki valuu raatajan\nposkilta, ja jäntevä koura kiinnittää köydellä rekeen metsän\njättiläisen!\n\nTai tule pellolle aurinkoisena elokuun päivänä, kun viikate viiltää\npoikki keltaista viljaa, jonka siinä samassa pyöreät, ruskeat\nnaiskäsivarret sitovat lyhteiksi ja pystyttävät kuhilaiksi, käsivarret,\njotka sopivat enemmän raadantaan kuin lemmenhyväilyihin, ja\nelonleikkaajien jalat ja kädet liikkuvat tasaisessa tahdissa, ja\ntäyteläiset tähkäpäät näyttävät, ikäänkuin ne tahtoisivat kuiskata:\n\"Katsohan, minä en sittenkään ole kiittämätön, minä synnyinmaasi karu\nmulta!\"\n\nKuinka elämä sentään on ihana, sellainen elämä, missä joka hetki\nnähdään ankaran työn ja tarmokkaan tahdon tuloksia, missä vastukset\nkaatuvat kuin honka metsässä. Onpa lukumiesten ja virkailijoidenkin\nelämässä hetkiä, jolloin he tahtoisivat itselleen toisenlaisia päiviä,\nkun voittamattomia esteitä sattuu, varmimmatkin toiveet särkyvät,\nparhaimmatkin ajatukset ymmärretään väärin. Voi, mitenkä silloin tekisi\nmieli taistella vastustajan kanssa rinta rintaa vastaan, niinkuin\nmetsämiehet petäjiä vastaan taistelevat, ja nämä kaatuvat sille\npaikalle, mihin kirveenkäyttäjä tahtoo.\n\nKuitenkin -- kaukana olivat sellaiset ajatukset entisen filosofian\nylioppilaan Arthur Brandmarkin mielestä hänen istuessaan särkyneen\nrekensä päällä eräällä syrjäisellä, Durmanin siirtolaan kuuluvalla\nkorpiseudulla. Hänen ensimäiset yrityksensä olivat täysin\nepäonnistuneet. Jalat olivat läpimärät ja hänen oli ankara vilu. Tie\noli huonoa, reki oli vierinyt päin kantoa ja särkynyt. Irrottaisiko hän\nnyt köyden, jättäisi kaatamansa ja rekeen sitomansa tukin siihen ja\najaisi kotiin tyhjin toimin? Se olisi kyllä ollut helpointa, mutta\nhänen korvissaan kaikuivat vielä renki Arvidin sanat eilisiltana,\njolloin hän oli sillä tavoin saapunut kotiin: \"Eihän tässä jouda muuta\ntekemäänkään, kuin noiden herraspoikajunkkarien kommelluksia\nkorjaamaan. On sekin meininkiä, että heistäkin muka pitäisi koettaa\nsaada oikeita työtätekeviä ihmisiä!\"\n\nVanha Arvid oli yksi niistä kymmenestä työmiehestä, jotka siirtolan\nhallinto oli palkannut nuorille uudisviljelijöille avuksi hirsien\nhakkuuseen rakennettavia taloja varten, ja varmaa on, että enemmän\nolisi metsässä tullut työtä valmiiksi, jos Arvid ja hänen kelpo\ntoverinsa olisivat saaneet siellä ahertaa yksinään, kuin nyt, kun\nheillä oli apunaan 28 nuorta Durmanin siirtolan jäsentä, jotka olivat\nvalitut 67:stä hakijasta.\n\nKuului oksien kahinaa ja maata laahaavan hirrenpään narinaa sekä\nsamassa reipas huuto:\n\n-- Eteenpäin, Arthur!\n\nSe oli muuan toinen siirtolainen, Karl Hammar nimeltään, joka oli\npudistanut pääkopastaan papilliset haaveet ja matkustanut tänne suoraan\nUpsalasta, sillä hänen tutkintonsa olivat aina epäonnistuneet. Hän oli\nkookas, reipas, kahdenkymmenenkuuden vuotias nuorukainen, jolla oli\nkorkea, leveä otsa sekä kauniit, tumman-siniset silmät. Kasvot olivat\nehkä liian pyöreät ja posket ehkä liian pulleat, mutta näytti siltä,\nkuin ne seikat tulisivat piankin korjatuiksi.\n\n-- No, aja eteenpäin!\n\n-- En pääse, reki on särkynyt.\n\n-- Peijakas! Vai niin. No, nouse ylös siitä, että saan katsoa! Hyvä\nJumala! Eikä muuta? Sinullahan on kirves ja kädet mukana ja puuta on\ntäällä tarpeeksi! Heitä hiiteen särkynyt välipuu ja tee sijaan uusi.\n\n-- Auta sinä minua, veli hyvä! Minä olen asunut ikäni kaupungissa, vaan\nsinähän olet loma-aikoina saanut isäsi maatilalla tutustua tämmöiseen\nmaailmanlopun huvitteluun.\n\n-- Hakkaahan poikki tuo kataja, niin saamme nähdä!\n\nArthur Brandmark nousi surkean näköisenä. Hän oli Hammarin ikäinen,\npitkä ja luiseva nuori mies, eikä niinkään heikon näköinen, vaan\nsattunut onnettomuus oli koskenut häneen kovin. Vilusta kangistuneena\nja särmäkkäillä, sileiksi ajetuilla kasvoillaan ja terävissä, ruskeissa\nsilmissään perin avuton ilme vetäisi hän kerran tuskallisesti mustaa\ntukkaansa ja lähestyi sitten katajapensasta.\n\n-- No, miten työ sujuu?\n\n-- Voi, paras veli Hammar, minun käteni ovat täynnä rakkoja, ja ne\npolttavat kuin tuli.\n\nHammar nauroi iloisesti, niin että metsä kaikui ja laittoi toverinsa\nreen kuntoon. Sitten hoputettiin molemmat pienet, takkukarvaiset\nhevoset liikkeelle ja pian oltiin perillä uudisrakennuspaikalla --\ntoverusten alueet olivat aivan vierekkäin -- ja senjälkeen ajoivat he\nyhdessä kotiin, sillä päivän viimeinen retki oli tehty.\n\n\"Koti\", väliaikainen, missä he asuivat siksi kunnes uudet rakennukset\nsaataisiin valmiiksi, oli yksi niistä taloista, jotka olivat ostetut\nsiirtolan haltuun, ja joiden pinta-ala teki yhteensä 6,000\ntynnyrinalaa, joka oli melkein kokonaan metsä- ja hakamaata. Sen\nkeskitse virtasi joki, muodostaen kolme komeata putousta, jotka\ntoistaiseksi käyttivät vain kahta väliaikaista sahaa. Kahden järven\nrannat olivat myös siirtolan alueella, jonka rajojen sisäpuolella oli\nkokonaan muuan pienempi järvi. Se sijaitsi erään vanhan herraskartanon\nvieressä, jonka maat yksinään käsittivät puolet koko siirtolan\nalueesta. Metsätöiden aikana talvella asuivat siirtolan jäsenet niissä\npienissä torpissa, jotka olivat kunkin maa-aluetta lähinnä. Kokonaista\nseitsemän siirtolan jäsentä asusti tuossa vanhassa herraskartanossa,\njota toiset kadehtien kutsuivat \"linnaksi\". Siellä säilytettiin myös\nkaikki ruokavarat ja neitsyt Malin lähetti ajomiehellä ruuan kaikkiin\ntorppiin. Toinen seikka, mitä torpissa asujat myöskin kadehtivat, oli,\nettä \"linnassa\" asujat saivat syödä oikeassa ruokasalissa pöydälle\nvalmiiksi katettua ruokaa, kun he sitävastoin saivat kaivaa sen kylmänä\nesiin koreista ja laatikoista ja sitten itse lämmittää sen -- jos siitä\nyleensä mitään tuli. Tavallisimmin syötiinkin ruoka kylmänä.\n\nKun uudet rakennukset oli saatu valmiiksi, tehtiin vanhat talot ja\nsuuremmat torpat myös siirtolaisten asunnoiksi, joiden omistajien velat\nlainarahastoon kasvoivat suhteellisesti sen mukaan, kuinka paljon\nvähemmän heillä oli ollut vaivaa asuinsijan valmistamisessa itselleen.\nMuista vanhoista rakennuksista otettiin niin paljon aineita lisäksi\nkuin saatiin, ja \"linnaan\", joka korjailtiin uusien, maukkaiden\npiirustusten mukaan, sijoitettiin lukusali, kokoushuone, siirtolan\nsuurin ruokailuhuone sekä koulu, kun sellaista alettaisiin tarvita.\n\nMaa-alueita oli yhteensä 100 ja vuokraajia vasta 28, joskin hakijoita\noli ollut kaksinkertaisesti. Mutta vanhassa linnassa oltiin hyvin\ntarkkoja, sillä oli tärkeätä siirtolan tulevaisuudelle, minkälainen oli\nsen ensimäinen miehistö, ja lukumäärä saataisiin kyllä täyteen\nseuraavana vuonna. Sitä vanhaa peltomaata, mikä kuului vielä\nvuokraamattomiin maa-alueisiin, viljelivät ensi vuonna siirtolan\nlainarahaston lukuun ne kymmenen apumiestä, jotka jo keväällä\njättäisivät suojattinsa oman onnensa nojaan. Vilja myytiin halvalla\nhinnalla niille siirtolan jäsenille, joiden maa-alueilla ei ollut\nvanhempaa peltomaata, vaan saivat he tehdä ankaraa työtä, voimatta\nodottaa ensimäistä satoa ennenkuin vasta kahden vuoden päästä.\n\nDurmanin siirtolan jäseniksi eivät päässeet laiskurit, eivätkä\nrappiolle joutuneet henkilöt. Ei, sinne pääsivät vain sellaiset\nreippaat nuoret miehet, jotka eivät jostain syystä olleet menestyneet\nsillä alalla, minkä ensin olivat itselleen valinneet, sekä muutamat\nvarattomista kodeista lähteneet rahvaan pojat, jotka olivat kunnastaan\nsaaneet hyvät suositukset. Useat heistä olivat läpikäyneet\nkansanopiston.\n\nMutta helmikuun aurinko on jo painunut metsän taa, Brandmark ja Hammar\novat saapuneet asuntoonsa, erääseen vanhaan talonpoikaistaloon, jonka\ntoisessa päässä oli väentupa sekä toisessa keittiö ja kamari. Heidän\nkaksi toveriaan, Frans Johansson, ent. nimismiehen kirjuri, joka ei\nkoskaan saanut virkamääräystä, sekä Per Lindqvist, Bolsåkran\nkirkonisännän poika, jonka isän kaunis talo ja koko omaisuus joutui\nhänen kuolemansa jälkeen velkojille, oli saapunut kotiin jo aikaisemmin\nja sytyttänyt tulen, joka kutsuvasti vilkkuili ulos tuvan ikkunoista.\n\nVanha Arvid oli laittanut appeet kaikille neljälle hevoselle ja\ntarkasteli senjälkeen rekiä ja hevosien jalkoja. Hän murisi vain\nsenvuoksi, ettei mikään ollut nurinpäin. Silloin huomasi hän\nBrandmarkin hevosen, ja hänen katseensa kirkastui:\n\n-- Ettekö edes heitä lointa sen selkään tällaisella pakkasella?\n\nSe tapahtui ja senjälkeen mentiin \"kamariin\", joka oli seurustelu- ja\nruokailuhuone, kun taas väentuvassa maattiin. Perunat, silavat, puuro\nja maito nostettiin pöydälle ja niitä ahmittiin suurella ruokahalulla.\nJa Brandmarkin saatua kuivat sukat jalkaansa ja voideltuaan\nhaavoittuneita sormiaan pukinrasvalla tuntui elämä taas kevyemmältä.\n\nSitten istuivat kaikki takkavalkean ääreen ja pian oli rupattelu\nkäynnissä päivän tapahtumista. Johansson, joka oli käväissyt illallisen\njälkeen \"linnassa\", kertoi, että Lundstedt, muuan kalpea ylioppilas,\noli pahasti sairastunut; hän ei ollut kestänyt tällaista rasittavaa\nelämää, ja kätilö arveli hänen saaneen keuhkokuumeen.\n\nBrandmark pyhkäisi kädellään otsaansa ja kaiveli pikkusormella\nkorvaansa. Koskahan tulee _hänen_ vuoronsa? Hänenhän jäseniään kolotti\nkovasti jokikinen yö, ja monta kertaa hän oli toivonut pääsevänsä\ntäältä kauas pois.\n\nBergkin oli matkustanut tiehensä, vaikka olikin saanut asua \"linnassa\".\n\"Tällaista koiranelämää en kestä\", oli hän sanonut neitsyt Malinille.\nSiellä ei ollut edes sikareja, joita olisi joskus voinut ratokseen\nkärhetä, eikä punssia, jolla joskus olisi saattanut virkistää mieltään.\n\nHammarkin oli totinen, ja hänen siniset, uneksivat silmänsä tuijottivat\nherkeämättä tuleen. Mutta äkkiä hän kohautti voimakkaasti leveitä\nharteitaan ja huudahti:\n\n-- Ei, pojat, epätoivolle ei anneta valtaa. Me olemme polttaneet\nlaivamme, ja siitä, joka nyt väistyy, tulee tuskin koskaan enää miestä\ntässä maailmassa. Luvatkaamme täällä Hyltassa asuvat toisillemme,\nettemme ainakaan me luovu päämäärästämme kirvelevien käsien ja\nkolottavan selän vuoksi! Kaikkeen sitä elämässä tottuu, pojat. Meillä\nkotona oli muuan palvelijatar, joka oli kärsinyt hammastautia\nyksitoista vuotta, ja kun seppä oli vetänyt viimeisen sohlon pois hänen\nsuustaan, sanoi hän, että tuntui oudolta ja ikävältä päästä särystä.\nMitä sinä siitä tuumit, Arthur?\n\nPitkä Brandmark kohotti hitaasti päätään.\n\n-- Minä tässä muistelin kvartettiamme ja iltoja siellä...\n\n-- Se on nyt yhtä kirottua, kun ei voida kotiin palattua kunnollisesti\nsitoa hevosia! Tamma oli päässyt irti ja saanut hyvän aikaa herkutella\nkaurasäkillä.\n\nNäin murisi vanha Arvid astuessaan sisään ja heittäen musertavan\nsilmäyksen Johanssoniin.\n\nPuolen tunnin perästä olivat Hyltassa tulet sammuksissa ja jokainen\nvuoteessaan. Mutta eräässä keittiön nurkassa makaa vanha Arvid. Hiljaa,\nhän varmaankin lukee iltarukousta! Hänen nuuskaiset, partaiset huulensa\nliikkuvat, ja hän ääntää:\n\n-- Jumala auttakoon niitä, joiden täytyy herrasväen-lapsista tehdä\ntalonpoikia!\n\nVäentuvassa kuullaan kuuden terveitten keuhkojen tasaiset hengitykset.\nVäsymys on tehnyt unen syväksi ja rauhalliseksi, joskin unien\nmielikuvat välisti vievät heistä yhden toisen kauas Durmanin siirtolan\nmailta.\n\nAinoastaan Arthur Brandmark on levoton. Hän kohoutuu hiljaa\nkäsivartensa varaan, tarkastaa nukkuvia tovereitaan ja kuuntelee heidän\nhengittelyään. Sitten raapaisee hän tikulla tulta, sytyttää pienen,\nkurjan näköisen läkkilampun ja ottaa esiin valokuvan.\n\nSe on tytön. Kaunis hän ei tosin koskaan ole ollut, eikä hän enää ole\nvarsin nuorikaan. Vaan kaksi hyvää ja uskollista silmää katselevat\nherttaisesti matalan otsan alta, ja pieni soma nenännippu antaa koko\nhänen kasvoilleen sydämellisen, lämmittävän leiman. Suuret kyyneleet\nputoavat Arthur Brandmarkin silmistä ensin poskille ja siitä vuoteen\nkarkealle hurstille. Hän suutelee kuvaa ja kuiskaa hiljaa:\n\n-- Sinun tähtesi, Lova, minä tahdon koettaa, ainoastaan sinun tähtesi!\nSinähän odotat?\n\n\n\n\nIV.\n\nJonas Durmanin suunnitelma toteutuu.\n\n\nKolme vuotta oli Jonas Durman ehtinyt maata haudassa rahvaan vainajien\njoukossa, kun hänen rakkain ajatuksensa alkoi toteutua viljavina\npellonsarkoina, kauniina huviloina, surisevina turbiineina, jymisevinä\nmyllynkivinä ja sihisevinä höylinä.\n\nTerveet ruumiit, tyytyväiset kasvot ja sydämen iloiset, tasaiset\nlyönnit todistivat, että kaikki työ tehtiin tekijän omaksi hyväksi,\ntyö, joka valmistaisi hänelle taatun tulevaisuuden ja huolettoman\nvanhuuden; -- juuri sellaista oli joen varrella asunut erakko\nuneksinut, ja nyt hänen haaveensa alkoi toteutua.\n\nMatkailijalle oli mitä mielenkiintoisinta risteillä Durmanin siirtolan\neri alueilla. Vähän matkan päässä toisistaan kohoutuivat pienet, somat\ntalot, jotka olivat niin lähekkäin, että niiden huomasi jollain tavoin\nkuuluvan yhteen, vaan sentään siksi paljon toisistaan erillään,\netteivät ne muodostaneet kyläryhmää, vaan näytti niistä kukin\nitsenäiseltä. Jokaisen rakennuksen harjalla liehui lippu, ja kunkin\ntalon ja keittiökasvitarhan välillä oli pieni kukkaistarha. Hedelmäpuut\nolivat vielä nuoria, eikä niistä senvuoksi vielä saatu satoa, vaan\nmarjapensaat olivat jo tuuheita. Muutamien rakennusten verannoilla\nnäkyi komeita ruusuja ja siellä täällä puutarhojen taustoilla\nhelottivat hyötymansikkain täyteläiset, punaiset hedelmät.\n\nPienemmissä taloissa oli kaksi huonetta ja keittiö, suuremmissa taas\nneljä huonetta ja keittiö alakerroksessa ja kolme huonetta ja keittiö\nylikerroksessa sekä siinä tapauksessa myöskin ylhäällä pieni parveke.\n\nKaikilla siirtolan jäsenillä ei kuitenkaan vielä ollut varaa asua niin\nkomeasti. Sellaisia suuria, seitsemän huoneen rakennuksia oli vain\n\"linnan\" lähistöllä, missä otaksuttiin helpommin saatavan vuokralaisia.\nNämä saattoivat joka päivä pistäytyä \"linnan\" lukusalissa, kysyä sieltä\npostiaan, joka aina tuotiin sinne, rupatella siellä toistensa tai\nsiirtolan jäsenten kanssa, jotka muuten kävivät siellä hyvin ahkerasti.\nVuokraajiksi ilmestyikin useita \"erakkoja\", jotka eivät tahtoneet\nperustaa omaa taloutta, vaan käyttivät hyväkseen \"linnan\" halpaa\nruokalaa.\n\nPienemmät, kaksi huonetta ja keittiön sisältävät rakennukset olivat\nsiirtolan syrjä-osissa, jonne ei saatu vuokralaisia, ja missä\nmaa-alueet olivat suurempia ja huonompia. Paras ja aikaisemmin viljelty\nmaa kuului \"linnaan\", ja se oli jo aikoja sitten jaettu siirtolan\njäsenille. Sunnuntaisin saapuivat kauempana asuvat tervehtimään\nlinnan lähistöläisiä. Silloin annettiin suuri arvo yhteisille\niltapäivän-vietoille vanhan herraskartanon suuressa varjoisessa\npuutarhassa, jota vuoron perään hoidettiin, ja joka oli kaikkien\nyhteinen ylpeys.\n\nSiellä lyötiin silloin krokettia ja leikittiin \"viimeistä paria ulos\",\nja ilman täyttivät nauru ja iloiset äänet. Harvat siirtolan jäsenistä\nolivat vielä ehtineet mennä naimisiin, vaan hoitivat useiden taloutta\npalvelijattaret ja vanhat mummot. Siirtolaisten joukossa nähtiin myös\niäkkäitä leskirouvia, jotka olivat siirtyneet sinne rauhan majoihin\nnauttimaan pientä eläkettään, ja joiden lapset olivat ulkona maailmalla\nansaitsemassa jokapäiväistä leipäänsä. Mutta kesäisin pistäytyivät he\ntervehtimässä vanhuksia, ja leskipastorska Strömbomin tytär, joka toimi\nkotiopettajattarena Länsi-Götlannissa, ja joka näistä siirtolaisten\nillatsuista oli saanut oman käsityksensä, saapui sinne eräänä kauniina\nheinäkuun päivänä valkoisissa hansikkaissa ja kädessään hieno\npäivänvarjostin.\n\nSiirtolan jäsenten \"kerma\" on asettunut kastanjien alla sijaitsevan\nkivipöydän ääreen vanhan fanjunkkari Almin ympärille, herran, joka on\npitkä ja laiha kauniine, punaisine kasvoineen, ystävällisine, pienine,\nharmaine silmineen, ja jonka otsa on poimuinen kuin rusetti, ja joka\nhoitaa hopean hohtavaa tukkaansa kaikella hänen säätyynsä kuuluvan\nhienon herrasmiehen huolella. Tietysti hänellä on myöskin komeiksi\nharjatut viikset ja jänterät jalat. Miten hän muuten voisikaan olla\nvanha fanjunkkari.\n\nNeiti Strömbom, joka on kahdenkymmenen vuotias,\nkapeakasvoinen, ruskeatukkainen ja muuten sievän näköinen tyttö,\nlyö päivänvarjostimellaan toisen kätensä rannetta, siten enemmän\npainostaakseen sanojaan, ja lausuu:\n\n-- Niin, mamma tahtoi aivan välttämättömästi asettua tänne asumaan --\nainakin edes vuodeksi. Hänen mielestään oli tavattoman mielenkiintoista\nkatsella täkäläistä elämää ja...\n\n-- Vai niin, vai niin, mutta kaikkein mielenkiintoisinta on kuitenkin,\nettä täällä voi elää halvemmalla kuin missään muualla. Missä muija ja\nminäkään olisimme saaneet vaivaloisella 850 kruunun eläkkeellämme näin\nmukavan olinsijan? Ja mitä tulee rouva pastorskan 360 kruunun\nsuuruiseen eläkkee...\n\n-- Anteeksi, herra fanjunkkari! Tietystikään emme kukaan täällä ole\nrikkaita, mutta emme me myöskään ole missään hoitolassakaan. Minä\nmaksan kaikesta ja ... ja ... puheli pieni vaaleahko pastorin rouva ja\nkietoutui suurella arvokkuudella huolellisemmin vaippaansa.\n\n-- Niinpä niin, virkkoi fanjunkkari, sehän siinä juuri on erinomaista,\nettä täällä saa kaiken mitä tarvitsee niin tavattoman huokealla; ja\nsitäpaitsi on täällä keskellä korpea mitä sivistyneintä seuraa.\n\nSamalla kumarsi fanjunkkari sangen kohteliaasti pastorskalle ja hipaisi\noikealla kädellään harmaata tukkaansa.\n\n-- Niin, ukko ja minä olemme hyvin tyytyväiset. Meillä on hallussamme\nherra Hammarin kolme yläkerroksen huonetta. Sata ja kaksikymmentäviisi\nriikin taaleria me maksamme huoneista ja polttopuista, virkkoi rouva\nAlm, pieni, pyöreä nainen, jonka iloisissa kasvoissa kuvastuivat vielä\nnuoruuden kauneuden viimeiset, himmenneet säteet.\n\n-- Herra Hammar! Onko hän tuo voimakkaan näköinen, punakka mies tuolla\nkaukana, viimeisen krokettipallon luona? kysyi neiti Strömbom, vieden\nbinokelin silmilleen.\n\n-- Hän juuri, lapseni.\n\n-- Hän on sangen hauskan näköinen. Luullaanko nyt, että hän on\ntäydellisesti pelastunut?\n\n-- \"Pelastunut?\" Mistä hel ... anteeksi ... mistä ihmeestä hän olisi\npelastunut? huudahti fanjunkkari.\n\n-- Oh, minä vain arvelin, että nuoret miehet täällä ... hm...\n\n-- ... olisivat jonkinlaisessa ojennuslaitoksessa? Ehei, armollinen\nneiti! He ovat kaikki kelpo poikia, sen voin teille vakuuttaa.\n\n-- Pyydän tuhannesti anteeksi!... Voi, mamma, mamma...! huudahti neiti\nStrömbom äkkiä ja kääntyi selin krokettipelaajiin.\n\n-- Mikä teille tuli? Onko täällä muurahaisia, vai...\n\n-- Ei, ei, herra fanjunkkari, Lydia ei vaan ole tottunut näkemään noin\nvapaata käytöstä. Herra Hammar heitti takin yltään...\n\n-- Ei tee mitään, neiti! Hänen paidanhihansa eivät krokettileikissä\nlikaannu.\n\nNiin kai tuumi vähitellen neiti Lydiakin, sillä jonkun ajan kuluttua\nkääntyi hän jälleen pelaavan joukon puoleen, katseli salavihkaa\npaitahihasillaan olevaa, uhkean näköistä miestä ja pyydettäissä suostui\nmielellään ottamaan osaa seuraavaan peliin.\n\nJohansson, tuo ent. nimismiehen kirjuri, joka turhaan oli odottanut\nvirkamääräystä, oli mennyt naimisiin erään pikkukoulun opettajattaren\nkanssa. Hänellä oli ollut hyvin kiire, ja siksi hän oli saanut\nhaltuunsa Hyltan vanhan talon, missä aikaisemmin olemme tehneet\ntuttavuutta neljän siirtolan jäsenen kanssa. Pieni koulunopettajatar\noli siis yksi siirtolan harvoista nuorista rouvista, ja hän olikin\nkaikkien siirtolan jäsenten suuren kohteliaisuuden esine, joka osasikin\nerittäin arvokkaasti vastaanottaa kaiken sen huomaavaisuuden, mitä\nhäntä kohtaan osotettiin. Sitävastoin oli Anna, köyhän kirkonisännän\npojan Per Lindqvistin pitkä, vaalea vaimo enemmän itseensäsulkeutunut,\ntahtoen aina vetäytyä syrjään, paitsi silloin, kun hän saattoi olla\nvanhoille vuokralais-rouville joksikin avuksi.\n\nEnt. maanmittari, vanha Bredin, leskimies ja eläkkeennauttija, ei tällä\nkertaa viettänyt iltaa yksinomaan suuren, punatukkaisen tyttärensä\nEmman kanssa, joka piti hänelle taloutta kahdessa alakerroksen\nhuoneessa Karl Hammarin huvilassa, vaan oli hänellä nyt seuranaan\nmyöskin tyttärensä Anna ja Fanny, jotka olivat kerrassaan kauniita ja\nkilttejä tyttöjä, ja jotka elättivät itseään ompelulla kaupungissa,\nvaan olivat nyt ottaneet vapautta ja saapuneet tervehtimään vanhaa\nisäänsä.\n\nSiirtolan jäsenet käyttäytyivät sinä iltana tavalla, jota maailman\nhienoimmat kavaljeerit olisivat kadehtineet. Mutta eivät Bredinin\ntytöt eikä tuo hieno neiti Strömborgkaan saattaneet siirtolaisia\nrajoittamaan suurta kohteliaisuuttaan niitä naisia, kyttyräselkäistä,\nmustakiharaista ompelijatarta Hanna Falkia ja \"Malinin Idaa\",\nravintoloitsijattaren risatautista, kalpeata sisarentytärtä kohtaan,\njotka ensi aikoina edustivat Durmanin siirtolassa nuorta, herttaista ja\ntulista naissukupuolta.\n\nHanna ja Ida olivat nyt, kuten aina, ensimäiset leikissä, ja neiti\nLydia, joka ei ollut selvillä Idan yhteiskunnallisesta asemasta, sanoi\nhänelle:\n\n-- Kiltti neitsyt, tuokaa minulle lasillinen vettä!\n\nSilloin huudahti kolme herraa:\n\n-- Ei, suokaa minun...! Oh, _neiti_ Ida, älkää vaivatko itseänne!\n\nMyöhäiseen iltaan saakka kuuluivat iloiset äänet suuren puutarhan\nkäytäviltä. Muisteltiin vanhoja tapahtumia, keskusteltiin\ntulevaisuudesta, puheltiin vuodentulotoiveista ja ylistettiin uutta\npuusepäntehdasta. Sellainen kerrassaan kadehdittava mieliala vallitsee\nharvoin seuroissa, missä virvokkeiksi tarjotaan vain kahvia ja\nhyötymansikoita.\n\nMutta Arthur Brandmark istui koko ajan sisällä lukusalissa. Hän yksin\noli jäänyt erilleen muista. Rivi riviltä hän luki lävitse kaksi\npaikallislehteä sekä viikon viimeiset pääkaupungin lehdet. Ne toivat\nhänelle terveisiä siitä maailmasta, jonka hän oli niin suurta kaipausta\ntuntien jättänyt.\n\nAhaa ... kvartetti on laulanut Södertelgessa, _hänen_ kvartettinsa!\nOlivatkohan toverit jo unohtaneet hänet? Eipä suinkaan, saihan hän\naina joskus kirjeitä, joiden sisällön hän ahmaisi kuin janoinen\nerämaankulkija vesipisarat... Gustaf Rossel määrätty Falkenbergin\npormestariksi... Anders Wikbom päässyt lääkäriksi Sätraan... Ja täällä\nistuu _hän_, jolla oli tunnustetusti terävin pää kaikista... No, olkoon\nkuinka tahansa, kahden tai kolmen vuoden päästä -- hän edistyi\nhitaammin kuin muut -- on hänellä joku, joka auttaa häntä unohtamaan ja\nantaa hänelle paljon muuta sijaan. Ja hänen selkäänsä ei enää\nkolottanut ja käsissä oli karkeat känsät.\n\nAina silloin kun \"linnan\" sanomalehdet olivat herättäneet hänessä eloon\nentiset muistot oli Arthur Brandmark raskaalla mielellä ja kohteli\nkovasti vanhaa Lottaakin, joka häntä uskollisesti palveli.\n\nKun Brandmark sitten viimein lähti kotimatkalle, oli Hammar jo ehtinyt\nsaattaa kotiin vanhan herrasväen sekä Strömbomin naisetkin heidän\nasuntoonsa.\n\nTuntuu oikein ikävältä erota, lausuivat naiset.\n\n-- Huomasiko herra Hammar, minne minä jätin päivänvarjostimeni?\n\n-- Valitettavasti en, neiti Lydia.\n\n-- Mikä sen kärsivän näköisen tyttöraukan nimi taas olikaan?\n\n-- Ida Malm.\n\n-- Vai niin, vai niin. Käykää joskus meitä tervehtimässä.\n\n-- Paljon kiitoksia!\n\n-- Jaa, tehkää se todellakin, lisäsi mamma.\n\n-- Herra Hammar!\n\nHammar, joka jo oli ehtinyt vähän matkan päähän, kääntyi.\n\n-- Ajatteko huomenna heiniä? Minä niin kovin paljon pidän istua\nheinäkuorman päällä!\n\nKun Hammar oli selittänyt, ettei hänellä huomenna olisi tilaisuutta\najaa heiniä, sai hän viimeinkin mennä.\n\nKotona verannalla istuivat Emma, Anna ja Fanny Bredin. Hammar huoahti.\nHän aikoi olla aikaisin aamulla niityllä.\n\n-- Minä melkein hiukan pelkään viettää yötä täällä keskellä korpea,\nselitti Anna.\n\n-- Mitä tyhjiä, onhan herra Hammar meitä niin lähellä! Meillähän ei ole\nkuin seinä väliä! sanoi Fanny.\n\n-- Keittiö on sentään välissä.\n\n-- Todellakin! Mutta nukuttehan te keveästi?\n\n-- Varsin keveästi.\n\nJa senjälkeen toivotettiin hyvää yötä ja kukin kävi levolle.\n\n-- Herra Hammar!\n\nNeiti Emma oli keittiössä ja naputti ovelle.\n\n-- Miten voin palvella?\n\n-- Tahdon vain sydämellisesti kiittää siitä nurkkahyllystä, jonka\nolette asettanut huoneeseeni. Minä huomasin sen nyt vasta.\n\n-- Se ei kannata...\n\n-- Kiitos vaan hyvin paljon!\n\n-- Ei kiittämistä.\n\n-- Hyvää yötä!\n\n-- Hyvää yötä, hyvää yötä!\n\n-- Nukkukaa makeasti, herra Hammar!\n\nSen hän tekikin, vaan ei kuitenkaan yhtä rauhallisesti kuin nuo nuoret\nnaikkoset. Tytöt nimittäin ovat kaikki samanlaisia kaikissa\nolosuhteissa ja kaikilla leveysasteilla.\n\n\n\n\nV.\n\nHammarbossa.\n\n\nKellään siirtolan jäsenistä ei ollut olot niin hyvät kuin Karl\nHammarilla, ei edes niillä talonpojilla, joita oli 15 nyt jo 98:n\nvuokraajan joukossa.\n\nHammar oli köyhän komministerin poika, jonka isä oli talonpojan poika.\nHänen äitinsä oli köyhä, yksinäinen tyttö, joka silloin kun pastori\nteki hänen kanssaan tuttavuutta palveli talousapulaisena eräässä\nhienossa perheessä. Löytäessään toisensa ei heillä kummallakaan ollut\nsukulaisia eikä ystäviä. He olivat toisilleen kaikki kaikessa ja heidän\nainoa ilonsa oli heidän poikansa. Heidän kotinsa oli hiljainen ja\nrauhallinen.\n\nParempaa paikkaa kuin seudun komministerin ei pastori Hammar koskaan\nsaanut. Mutta sen paikkakunnan köyhä kansa oli hänelle rakasta, ja\nonnellisesti hän jaksoi myös kustantaa poikaansa koulussa tekemättä\nvelkaa.\n\nKarlesta tuli terve, reipas, rohkea ja voimakas nuorukainen, joka\nloma-ajoilla mielellään auttoi isänsä työväkeä metsissä, pelloilla ja\nniityillä. Ruumiillinen työ olikin hänelle tuttua ja rakasta silloin\nkun hän, kotiopettajan toimen alituisesti häiritessä hänen omia\nopinnoitaan, ravisti päästään papilliset haaveet ja ilmoittautui\npyrkijäksi Durmanin siirtolaan. Isä ja äiti olivat jo kauan sitten\nkuolleet.\n\nMoni on kyllä vaivaloisempienkin sivutöiden ohella suorittanut\ntutkinnoita, mutta Hammarin lukuhalu oli sangen kohtuullinen, eikä\nhänen tarmonsakaan ollut kaikkein lujimman raudan kaltaista, vaikka hän\nolikin säännöllinen ja kelpo mies.\n\nRuumiillinen työ ei siis ollut hänelle lainkaan vastahakoista eikä\nrasittavaa. Mutta kotoisia olojaan hän kaipasi. Usein märissä\nvaatteissa ollen, syödessään kylmää ruokaa Hyltan kamarissa, muisteli\nhän kaihomielin äitinsä lämmittämiä, puhtoisia sukkia ja hänen\nkeittämiään makeita soppia.\n\nRakentaessaan talonsa \"linnan\" lähistölle, laittoi hän sen, huolimatta\nsiitä, että hänen velkansa sen johdosta runsaasti eneni, verrattain\nsuuren, toivoen saavansa siihen vuokralaisia, joiden keskuudessa hän\nedes jonkun verran voisi viettää rauhallista kotielämää.\n\nEnsin tuli vanha komissionimaanmittari Bredin tyttärensä Emman kanssa\nja vuokrasi alikerroksesta kolme huonetta, jotka olivat vastapäätä\nHammarin omia suojia. Bredin oli jo yli-ikäinen ja sairas, ja Durmanin\nsiirtolan jakaminen ja kartoittaminen oli hänen viimeinen työnsä\nmaanmittarin alalla.\n\nNeiti Emma oli heti selvillä ajatuksistaan nuoresta Hammarista, joka\nBredinien luona olisi kyllä heti saanut sekä ruokaa että nauttia\nkotielämästä. Vaan ukko oli hieman hermostunut ja kiroili, kun luuvalo\nhäntä vaivasi, ja se vaivasi häntä aina. Ja neiti Emma osotti vähän\nliian suurta lämpimyyttä nuorta Hammaria kohtaan. Hammar päättikin\nodottaa siksi, kunnes saisi nähdä, minkälaista väkeä hän saisi\nylikerrokseen.\n\nSitten saapui ukko Alm ja valloitti ystävällisellä ja suoralla\nluonteella toisen puolen hänen sydäntään. Ja kun pian sen jälkeen tuli\nhänen eukkonsa, ryösti tämä tuota pikaa jälelläolevan puolen sydäntä,\nja he alkoivat syödä illallista yhdessä, eikä koskaan tullut\npuheeksikaan, että he eroisivat.\n\nPäivä päivältä kiintyi hän vanhuksiin yhä enemmän; hän uneksi entisestä\nkodistaan, isästään ja äidistään ja tuli oikein liikutetuksi, kun hän\nhuomasi rouva Almin aina säästävän hänelle parhaimmat palat paistista.\nJa katsellessaan ikkunasta ulos pihamaalle siellä työskentelevää\nHammaria huokasi vanha fanjunkkari: \"Jumala siunatkoon tytön\ntypykkäämme, vaan jos Jumala olisi lahjoittanut meille pojan, olisin\ntahtonut sen juuri tuon mallin mukaisen!\"\n\nEräänä toukokuun päivänä oli satanut koko aamupäivän, Hammar veti\nylleen toisen nutun mennessään päivälliselle, mutta vaikka hän oli\nhuolellisesti pyyhkinnyt jalkineensa, kuului anturoiden alta silti\nepäiltävää narskumista. Eukko katosi, vaan tuli parin minuutin kuluttua\ntakaisin kädessään -- pari suuria, harmaita sukkia.\n\n-- Kas niin, vetäkää pian nämä jalkoihinne. Nämä ovat ukon kaikkein\npaksuimmat, ja minä olen ne lämmittänyt hellalla. Te voitte tuolla\ntavoin saada vaikka keuhkotaudin.\n\nHammar katsahti ystävälliseen, herttaiseen mummoon, ja hänen silmiinsä\nilmestyi kaksi suurta, kirkasta kyyneltä. Eukko siitä aivan pelästyi ja\nhuudahti:\n\n-- Herra Jumala! Ettehän vaan siitä suuttunut minulle vanhalle\nraukalle?\n\nSilloin kietoi Hammar käsivartensa hänen kaulaansa ja kuiskasi muutamin\nkatkonaisin sanoin, että juuri siten oli hänen äitinsäkin hänelle\ntehnyt, ja että muisto siitä nyt niin elävästi palasi hänen mieleensä:\n\n-- Kelpo poika! Pahuus minut vieköön, jos voin tuollaista poikaa kutsua\n\"herraksi\".\n\nJa sitten pyyhittiin silmät ja muutettiin sukat eukon läsnäollessa, ja\nsenjälkeen mentiin ruokasaliin aterialle. Hammar oli saanut \"sedän\" ja\n\"tädin\", jollaisia hänellä ei ollut koskaan ennen ollut.\n\nMiehen tavoin raatoi Hammar pelloilla ja niityillä, ja hänen farminsa\noli yksi kaikkein parhaimmin hoidettuja. Väliin täytyi myöskin vanhan\npalvelijattaren Bollan, seurata häntä ulkotöihin, ja silloin sanoi\nfanjunkkari:\n\n-- Parasta on, ettei eukko täällä laiskottele. Minä kyllä hoidan kotona\nelukat.\n\nSen hän tekikin kerrassaan hyvin. Vanhoilla, kankeilla koivillaan kömpi\nhän navetan ylisille valitsemaan parhaat heinät vasikoille. Ja oli\ntodellakin hauska näky katsella vanhan Almin vanhassa univormulakissaan\nja kuluneessa virkatakissaan, josta eukko kyllä oli tarkoin ratkonut\npois kaikki sotilaalliset merkit, menevän pihan yli, toisessa kädessään\njauhovakka ja toisessa siankaukalo.\n\nIltasin istuttiin yhdessä verannalla tai kiikkulaudalla, neuvoteltiin\nmaanviljelyksestä ja karjanhoidosta tai haaveiltiin siitä ajasta,\njolloin kirsikkapuut olivat kasvaneet suuriksi, jolloin talo tuottaisi\n200 tynnöriä viljaa ja siellä elätettäisiin 25 lehmää, ja ennen kaikkea\npuheltiin siitä ajasta, jolla Hammar on ehtinyt maksaa lainarahastoon\nvelkansa takaisin ja talo olisi hänen, jolloin työt hedelmöisivät ja\nhikipisarat olisivat palkitut.\n\nSilloin oltiin hetkinen vaiti ja kuunneltiin kellojen kalketta haassa,\nhevosten töminää tallissa ja pienen yölepakon siipien suhinaa, kun se\nlensi päin päärynäpuiden oksia. Silloin katkaisi vanha Alm\näänettömyyden ja virkkoi:\n\n-- Se tapahtuu silloin, kun eukko ja minä jo makaamme kummallakin turve\nnenämme päällä, ja täällä hommailee nuori emäntä ja pienet jalat\nsipsuttelevat pihamaalla.\n\n-- _Niin_, huoahti tunteellisesti Emma Bredin, joka oli aivan\nhuomaamatta tullut ulos ja istuutunut verannalle.\n\nMuutamia päiviä sen \"linnan\" puutarhassa vietetyn illan jälkeen, josta\nolemme kertoneet, tuli fanjunkkari Hammaria vastaan kaukana tiellä.\nUnivormulakki oli aivan vinossa, kaulanauha oli päässyt solmusta, ja\nkaikesta päättäen oli ukko hyvin kiihottunut. Hammar aivan pelästyi ja\nkysyi:\n\n-- Eihän vaan ole tapahtunut mitään onnettomuutta tädille -- tai\nlehmävasikalle.\n\n-- Ei, Jumalan kiitos, ne voivat molemmat hyvin, mutta miten on, oletko\njo saanut vedetyksi kaikki heinät kotiin?\n\n-- Olen, kaikki on jo korjussa.\n\n-- No, sittenhän lainaatkin kai minulle hevosen huomenna?\n\n-- Mielelläni. Aikooko setä lähteä huviajelulle?\n\n-- Enhän nyt sentään, vastasi fanjunkkari ja veti taskustaan esiin\nkirjeen. Hän tulee huomenna kotiin ja hänelle täytyy laittaa\njuhlapäivällinen. Lahnaa, hyötymansikoita, lättyjä, hilloa...\n\n-- No, kuka ihme sieltä sitten tulee?\n\n-- Se tytön tyllerö vaan, se meidän pikku palleroisemme. Hän saapuu\nkonservatoriosta ja pääkaupungista ja professorien luota tänne korpeen\nvanhempainsa luokse. Minä noudan hänet huomenna asemalta, ja hän viipyy\ntäällä kokonaista viisi viikkoa.\n\nTytär oli Almin ainoa lapsi. Hän oli erinomaisen musikaalinen ja\nhänellä oli kaunis soprano, jota hän muutamien äidin sukulaisten,\npienen apurahan ja parin rikkaan henkilön avustuksella sai kehittää\npääkaupungin konservatoriossa. Oliko sitten ihme, että hän oli\nvanhempiensa ylpeys ja ilo!\n\nHammar oli nähnyt tytön valokuvan. Erikoisen kaunis hän ei ollut, mutta\nrakastettava, hyvin rakastettava, sekä niin hieno, hieno. Komean tukan\nalla (se on vaalea ja varmasti päälaessa kiinni, sanoi pappa) oli\njonkun verran korkea otsa. Leuka oli ehkä liian terävä, mutta suu ja\nnenä olivat hyvin kauniit. (\"Kreikkalaista profilia\", sanoi vanha Alm.\n\"Vaan en käsitä, mistä hän sen on saanut, sillä emme mamma ja minä ole\nkäyneet sitä hänelle Kreikasta hakemassa\").\n\nKuinka sitten olikaan, jäi Hammarilta seuraavana päivänä hyvä joukko\nheinää niittämättä, sillä hän kiiruhti ajoissa kotiin vaihtamaan\nvaatteita ja muutenkin siistimään itseään. Vanha Bolla sai toruja\nsiitä, ettei vaateharja heti löytynyt, ja Hammar käytti nyt yhdellä\nkerran saippuaa niin paljon kuin muuten puolessa viikossa.\n\nVaan niinpä ei tyttö pitänytkään häntä renkinä, kun hän pihamaalla otti\nsuitset fanjunkkarilta. Pienellä nykäyksellä tahtoi neito muistuttaa\npappaa, että esittelyn hetki oli tullut, vaan kun tämä ilon\nhuumauksessaan ei sitä ollenkaan huomannut, ojensi hän reippaasti\npienen kätösensä ja lausui:\n\n-- Te olette luullakseni herra Hammar! Kiitos kyydistä ja kaikesta\nvanhempiani kohtaan osottamastanne ystävällisyydestä!\n\n-- Jaha ... hm ... aivan oikein: tämä on meidän rakas poikamme ja tämä\ntässä tytön typykkämme, täydensi fanjunkkari esittelyä.\n\nMitenkä valokuvat sentään valehtelevat. Hänhän oli ihana kuin enkeli.\n\"Korkea otsa\" ja \"terävä leuka\". Ellei hänellä niitä olisi, ei hän\nolisi puoleksikaan niin kaunis kuin nyt, ajatteli Hammar.\n\nSenjälkeen hän riisui hevosen, teki muutamia askareita ja meni sisään.\n\nVaan erikoisemmalla ilolla ei hän ajatellut vierasta. Hänhän oli niin\nerilainen kuin muut täällä ja tuli vallan toisenlaisesta maailmasta,\njoten ei hän varmaankaan käsittäisi häntä, eikä mitään muutakaan\ntäällä. Ja täällä hän sitten hämmästyttäisi ihmisiä kokonaisen viiden\nviikon ajan.\n\nBredinin huoneen ovi aukeni.\n\n-- Oliko tuo nyt se Almin tytär, teatterimamselli?\n\n-- Heidän tyttärensä hän oli, mutta ei hän ole mikään näyttelijätär.\nMistä Emma neiti sen on saanut päähänsä?\n\n-- Vai niin, eikö? Anteeksi siis, hyvä rakas herra Hammar!\n\nAstuessaan rappusia ylös katseli Hammar käsiään. Ensimäisen kerran\nkolmessa vuodessa ei hän ollut niihin tyytyväinen. Ne eivät olleet\npettäneet häntä, kun hän kaatoi honkia uudisrakennustansa varten, eikä,\nkun hän peltoa kuokkiessaan raivasi kiviä ja kantoja.\n\nVaan puristaa sellaisilla känsäisillä kourilla pientä naiskättä, joka\noli saanut palkinnon pianonsoitossa, tai hoidella niillä veistä ja\nhaarukkaa vastapäätä pääkaupungista saapunutta neitosta. Se oli toista.\n\nMelkein vihastuneena hän avasi oven ja pisti kätensä toistaiseksi nutun\ntaskuihin.\n\n\n\n\nVI.\n\n\"Mutta ma laulelen murheistani...\"\n\n\n    Haassa kalkkuvat karjan kellot,\n    tyyni Roinehen ranta on,\n    loitolla lentävän joutsenen siivet\n    kultaa sätehet auringon.\n    Kevään tuulonen -- -- --.\n\n-- Voi, jospa pappa tietäisi, miten on vaikeata laulaa ilman säestystä!\n\n-- Mutta, lapsi, tiedäthän sillä valmistavan iloa ukolle ja minulle.\n\n-- No, minä jatkan, mamma rakas.\n\n    Kevään tuulonen huminoipi,\n    päivä se tuhlaa paistettaan,\n    mutta ma laulelen murheistani\n    Roineen rannalla yksin vaan.\n\nJa sitten hän lauloi vielä kolmannenkin säkeistön, ja ukko istui\nkyyneleet silmissä, ja mamma silitti hänen hienoa, pehmyttä poskeaan.\nTuo soma olento, jolla oli niin mahdottoman sivistynyt käytöstapa,\nkuten ukko Alm sanoi, oli heidän pikku Gerdansa, joka ennen oli ajanut\ntakaa kanoja ja saanut karviaismarjapensaasta suuria naarmuja käsiinsä.\n\nHe istuivat pienellä yläparvekkeella, ja laulun säveleet kaikuivat\nkauniisti illan hiljaisuudessa. Se oli hyvin ihanaa herra Hammarinkin\nmielestä, joka seisoi tallin oveen nojautuneena.\n\n-- Kas, joko herra Hammar on lopettanut työnsä? sanoi Emma Bredin, joka\noli hakemassa lastuja kahvipannun alle.\n\n-- Johan minä olen...\n\n-- Niin, niinpä kai, kun on kotona iltakonsertti. Joskus hän antaa\nmatinénkin, tai miksi ne sitä kutsuvat, kun ne kirkuvat aamupäivällä.\nGerda neiti on oiva herätyskello.\n\n-- Emma neiti parka, ettekö te saa aamulla nukkua rauhassa?\n\n-- Saanhan sentään -- niin paljon kuin minulla on varaa maata.\nTällaisen tytön, jolla ei ole \"lahjoja\", täytyy olla varahin ylhäällä\nja katsoa, mitä hän yksinkertaisilla käsillään voi saada aikaan.\n\n    Jos tietäisi aurinko kulta,\n    mikä syöntäni painostaa,\n    sen sätehet himmentyisi,\n    ja se laskisi vaarojen taa...\n\nNiin kuuluivat säveleet jälleen. Vanha Alm sai mielilaulunsa lauletuksi\ntoiseen kertaan.\n\nKarl Hammarille oli avautunut uusi maailma. Hän ei muistanut tarkkaan,\nmontako kuormallista oli tullut heiniä, vaan noin 22 kuormallista niitä\nsuunnilleen lienee ollut. Mutta sen hän muisti hyvin, että neiti Gerda\noli ajanut niistä neljä, ja että eräänä päivänä, kun ilma oli näyttänyt\nuhkaavalta, ja ukko Alm oli kömpinyt niitylle auttamaan Bollaa heinien\nhaasioittamisessa, oli tytön tyllerö tullut mukaan, kiikkunut ukon\nkäsivarsilla ja nauranut ja rupatellut sekä alkanut myöskin pöyhiä\nheiniä vanhalla, kaksipiikkisellä haravalla. Joskus istui hän\nheinäkasalla lukien jotain kirjaa, ja kerran hän oli Bollan sijasta\ntullut tuomaan hänelle ruokaa.\n\nTällöin täytyi ottaa kädet pois nutun taskuista, niin ruskeat ja\nkänsäiset kuin ne olivatkin, ja niiden täytyi hoidella veistä ja\nhaarukkaa aivan tytön silmien edessä, vaan tämä ei näkynyt panevan\nniihin mitään erikoista huomiota; joskus hän vain ääneensä ihmetteli\nniiden voimaa.\n\nGerda neiti näytti pitävän itseään häntä paljon vanhempana ja hänestä\noli Hammar vain suuri, voimakas, kelpo ja hauska poika, ehkä jonkun\nverran karkeatekoinen -- vaan miten hän muuten jaksaisikaan alinomaa\nraataa Hammarbon alueilla. Todellisuudessa oli Gerda 22 ja Hammar 29\nvuotias, vaan edellinen oli nähnyt enemmän maailmaa ja enemmän ihmisiä,\nja nainenhan kehittyy nopeammin kuin mies.\n\nToisena sunnuntaina Hammarbon farmiin saapumisensa jälkeen meni hän\nmuiden mukana \"linnaan\", otti siellä osaa leikkeihin, pistäysi\nlukusalissa ja itse neitsyt Malininkin osastossa, kuunteli pastorska\nStrömbomin kertomusta \"herra Brandmarkin mieltäkiinnittävistä\nelämänvaiheista\" ja ennen kaikkea hän sai tehdä tuttavuutta hänen\nLydiansa kanssa, joka kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen, katsoi\nhäntä syvälle silmiin ja kuiskasi:\n\n-- Oi, miten hauskaa on täällä näiden merkillisten, melkein luonnon\ntilassa olevien ihmisten keskuudessa tavata vertaisensa henkilö, jonka\nkanssa voi vaihtaa ajatuksia.\n\n-- Täällä on hauskaa!\n\n-- Todellakin täällä oleskelu on enemmän kuin mielenkiintoista! Minkä\nvaikutuksen neiti on saanut herra Brandmarkin suuresta sielusta?\n\n-- Oh, te aivan pelästytätte minut! Minusta hän on hyvä poika; me\njuttelemme vain vähän musiikista; hän on vanha kvartettilaulaja.\n\n-- Mefistotyyppi hän joka tapauksessa on, sitä ei voida kieltää. Minä\nkysyin häneltä eräänä päivänä, aikooko hän viettää täällä koko\nelämänsä. Tiedättekö, mitä hän vastasi?\n\n-- No?\n\n-- Hän virkkoi: \"Sitä ei voi niin varmuudella tietää\". Ja sitten hän\nkatsoi minuun kovin kummallisesti. Joku toinen olisi vastannut: \"Aion\",\ntai: \"En ole sitä vielä päättänyt\", tai: \"Ellei mitään parempaa ilmesty\ntarjolle\". Vaan tuo oikullinen vastaus: \"Sitä ei voi niin varmuudella\ntietää\", se leikkaa minun korviani yöllä ja päivällä. Muuan, jonka hän\nvarmasti on päättänyt panna pauloihinsa, on pikku rouva Johansson,\nentinen koulunopettajatar, tiedättehän. Hän tarjosi herra Brandmarkille\näsken karviaismarjoja.\n\n-- No, mutta eihän se ollut vaarallista!\n\n-- Voi, Gerda -- saanhan kutsua teitä nimeltä? -- me emme ymmärrä\noikein hänen sulettua luonnettaan. Varokaa, varokaa!\n\nTällä aikaa istui heidän keskustelunsa esine tavallisella tuolillaan\nlukusalissa, söi karviaismarjoja ja tuumiskeli, mistä ihmeestä hän\nsaisi itselleen niin paljon rahaa, että voisi ostaa sian.\n\nEteisessä kalkutti neitsyt Malin soittokelloa kaikin voimin.\n\n-- Suuri Jumala, tuli on irti, ja minun huivini on siellä sisällä!\nMamma, mamma, huusi neiti Strömbom.\n\nVaan rouva Johansson selitti, että tarkotus oli kutsua kaikki kokoon\n\"kuuntelemaan esitelmää ja keskustelemaan\".\n\nNeiti Lydia rauhoittui heti.\n\n-- Voi, miten hauskaa! Herra Brandmark varmaankin pitää esitelmän\njostain suuresta runoilijastamme?\n\n-- Ei, herra Hammar vain juttelee vähän lehmistä.\n\nPienen pöydän takana salissa seisoi herra Hammar ja pyysi koruttomasti\nanteeksi, että hän, jolla ei ollut enempää käytännöllistä kokemusta\nkuin ammattitovereillaan, rohkeni pitää heille esitelmän kotieläinten\nhoidosta; vaan hän oli lukenut muutamia sitä alaa koskettelevia\nkansantajuisia teoksia, joita toverit luultavasti eivät tunteneet, ja\nniiden, sekä oman pienen kokemuksensa perusteella aikoi hän nyt esittää\neräitä näkökohtia.\n\nEsitys teki hyvän vaikutuksen, ja kun sitä seurasi keskustelu\nkäytännöllisistä kysymyksistä, toi jokainen innokkaasti esiin kaiken,\nmitä tiesi. Naisista alkoi keskustelu kuitenkin käydä kuivaksi, kunnes\nmuuan vanha, Tukholmasta saapunut reviisori, joka asusti herrasväki\nLindqvistin luona, pyysi kysyä, missä osassa Ruotsia kasvoi parhaita\nmaltaita; hän oli kerran joutunut siitä kysymyksestä kiistaan erään\nhovikapellin viulunsoittajan kanssa.\n\nArvoteltiin ensin yhtä ja toista, kunnes Hammar kohteliaasti ja\nvaatimattomasti selitti, että maltaiden kasvu riippuu kokonaan niiden\nhoidosta.\n\n-- Me olimme siis molemmat väärässä, huudahti reviisori. Minä sanoin,\nettä parhaat maltaat kasvavat Skånessa, ja hän taas väitti, että\nLänsigötlannissa, sillä hän oli kerran saanut Boråssa vallan\nerinomaista olutta.\n\nSenjälkeen lauloi kvartetti, jonka Brandmark suurella vaivalla oli\nsaanut kokoon. Ja aina iloinen siirtolan jäsen Jakobson, entinen\nlääketieteen ylioppilas, joka oli neljä vuotta \"tuuminut\" suorittaa\nmedikofilia, vaan jonka hän lopulta huomasi liian vaikeaksi, lausui\n\"Döbeln Juuttaalla\" sekä Nybomin \"Niagaran\".\n\n-- Ai hyvä Jumala, miten hän lausui hyvin! Kuulehan, Emma, eikö pappa\nvoisi joskus kutsua häntä meille, kuiskuttelivat sekä Anna että Fanny\nBredin, jotka eivät laiminlyöneet yhtenäkään sunnuntaina saapua\n\"linnaan\", milloin siellä vaan luvattiin jotain erikoista.\n\nVielä kauan kuului kastanjain alta iloisia ääniä, mutta puutarhan\nsyrjässä istui yksinään kyttyräselkäinen Hanna Falk ja itki. Kaikki\nolivat häntä kohtaan kilttejä ja ystävällisiä ja hänet vietiin mukaan\nleikkeihin. Vaan kun hän äsken oli huomannut erään vissin harmaan\nkäsivarren kiertyvän erään tytön vyötäisten ympärille, tytön, jolla oli\nsuora selkä ja jonka rinta ei ollut sisäänpäin painunut, tuntui se\nhänestä entistä katkerammalta, ettei Anna Falk koskaan saa tilaisuutta\njättää pientä kamariaan ja muuttaa jonkun farmarin emännäksi.\n\nKotiinlähtö näistä sunnuntai-illatsuista oli yhtä jännittävä kuin\nkotiljongi jossain hienon maailman tanssiaisissa. Tytöt seisoskelivat\nvälinpitämättömän näköisinä, mutta itse asiassa he odottelivat\npamppailevin sydämin, kuka kutsuisi kunkin ajopeleihinsä. Yleensä oli\nsiirtolassa hyvin vähän naisia, ja he asetettiin tavallisesti kaikki\nvaunuihin, ellei joku heistä asunut aivan lähellä, tai pitänyt\nhauskempana jäädä _jonkun_ seurassa kävelemään. Mutta ensin annettiin\npaikat vanhemmalle väelle, ja tyttöjä oli tällä kertaa tavallista\nenemmän, ja -- ajopelit olivat tietysti kaikki yhtä hyviä, vaan ajajat\neivät. Vanha Anders seisoi pitelemässä hevosia ja murahti toverilleen\nSvenille:\n\n-- On se sentään merkillistä, että noista herraspojista sittenkin tuli\nihmisiä. Katsos, nyt ne osaavat jo rasvata pyörätkin ja ymmärtävät\nhoitaa elukoitaan säällisesti!\n\nMyöskin Brandmarkilla oli hevonen. Ilta oli jo hämärä, ja ilma ei\nnäyttänyt oikein lupaavalta. Tyytyväisenä hän katseli erään toverinsa\nottavan kärryillensä pastorskan ja neiti Strömbomin, sekä Bredinin\ntyttöjen ihastusta, kun \"tohtori\" Jakobson, joka neljä vuotta oli\n\"tuuminut\" suorittaa medikofilia, otti heidät kaikki rattailleen. Kun\nLova joka tapauksessa oli poissa, olivat Brandmarkille kaikki tytöt\nsamanarvoiset, ja hän kysyi:\n\n-- Onko neitsyt Malin nähnyt Hanna Falkia?\n\nVanha Malin juoksi puutarhaan, nosti molemmat kädet kupeilleen ja huusi\nniin että silmänsä pullistuivat kuin kummipallot:\n\n-- Hanna, Hanna! Tule pian! Sinä saat ajaa Brandmarkin kärryillä.\n\nMontaa sanaa eivät nuo kaksi matkalla vaihtaneet. Hannan laihat,\nkärsivät kasvot näytti kuuvalossa tavallista kalpeimmilta. Brandmark\nkatsoi häneen osaaottavasti ja sanoi:\n\n-- Neiti Hanna ja minä olemme luultavasti leikkineet tänä iltana\nkaikkein vähemmin.\n\nHanna vain silmäsi häneen. Hän oli mies, ja voimakas ja suoraselkäinen,\neikä kuitenkaan iloinen. Se oli merkillistä.\n\nHuvilan ohi, mäkiä ylös ja mäkiä alas veti Hammarbon hevonen\nkuormaansa. Setä Alm ajoi, ja molemmat nuoret istuivat ahtaalla\ntakaistuimella. Ensi kerran ei Hammar ollut oikein tyytyväinen siihen,\nettä hän asui niin lähellä \"linnaa\". Hän tunsi pienen käsivarren\nkoskettavan omaansa ja lämpimän hengityksen hyväilevän kasvojansa.\nHän olisi tahtonut ajaa niin kovaa kuin hevonen vaan olisi jaksanut,\najaa läpi metsien ja laaksojen aina sinne saakka, missä kukaan ei\nkoskaan ole nähnyt hienokätistä miestä, eikä kuullut puhuttavankaan\nmusiikki-akatemiasta. -- Vaan nyt hän sai luvan pitää hieman\nkeskustelua vireillä.\n\n-- Mitä neiti nyt ajattelee niin vakavana?\n\n-- Hammarbon nuorta patruunia.\n\n-- Minuako? Kuinka ihmeessä...\n\n-- Minussa on herännyt suuri kunnioitus teitä kohtaan. Täällä kotona te\nolette minusta vain suuri, kiltti poika -- älkää vaan suuttuko minulle!\n-- mutta \"linnassa\" kohositte te minun silmissäni monta tuumaa.\n_Kaikki_ kysyivät teiltä neuvoa. _Kaikkia_ te ohjasitte. Ja kun te\npiditte esitelmän -- se oli kai lehmistä, mutta kyllä te puhuitte vähän\nsioistakin -- kuuntelivat kaikki teitä henkeään pidättäen, ikäänkuin te\nolisitte ollut joku oppinut professori. Tehän olette siirtolan\nkuningas, Hammar!\n\nHammar nauroi iloisesti.\n\n-- Durmanin siirtolan kuningas! Mitä hullutuksia te puhuttekaan, neiti?\nKuulisipa sen ukko Eneman, joka on hallinnon puheenjohtaja ja _oikea_\nkuningas! Vaan lienee kyllä totta, että minä heti alussa pääsin vähän\nmuita edelle, sillä minä olin näistä meidän n.k. herroista ainoa, jolla\naikaisemmin oli hieman käytännöllistä kokemusta maanviljelyksessä.\n\n-- Tännekö te siis jäätte koko elämänne ajaksi?\n\n-- Niinpä melkein luulen. Nykyisin en minä ajattele muuta kuin\nHammarbota ja miten sen pikemmin saisin aivan omakseni. Vaan en minä\nsilti tahdo väistää onneani. _Jos_ voin tehdä jotain enemmän, jos voin\nryhtyä jonkin täällä vaurastuvan teollisuuslaitoksen palvelukseen, tai\njos tielleni ilmestyy joku jota ymmärrän ja joka saattaa auttaa minua\nnopeammin eteenpäin, en suinkaan tahdo lyödä sellaisia tilaisuuksia\nlaimin. Vaan muuten kyllä luulen, että ainaiseksi jään vain\nyksinkertaiseksi työmieheksi.\n\nSuuret, siniset silmät säteilivät, ja Hammarin puhuessa kohotti hän\npäätään. Tuon nuorukaisen lauseissa ilmeni rauhallista voimaa ja hänen\nolennossaan järkkymätöntä tarmoa, jotka seikat pitivät Gerdan silmät\nkääntyneinä hänen kasvoihinsa kauemmin kuin tavallisesti. Oliko se sama\nkömpelö nuori mies, joka hänen ollessaan ensi iltaa Hammarbossa seisoi\nkädet selän takana muuriin nojaten?\n\nMonet kyttyräselät ovat tulleet rakastetuiksi sydämensä tähden, heikot\nkeuhkotautiset ovat monesti vaarallisia naissieluille, ja henkilöt,\njoilla on ollut kaikkea muuta kuin ulkonaisia etuja, saavat usein\nosakseen paljonkin rakkautta; vaan niin kauan kuin maailma seisoo, ei\nmiehen uskallus ja voima koskaan kadota viehätysvoimaansa naisiin.\n\nMutta kun maanantai-aamu valkeni ja Gerda haukotellen hiukan nosti\nikkunaverhoa nähdäkseen, minkälainen ilma oli ulkona, huomasi hän\nHammarin suuret talonpoikaiset saappaat jalassaan käyränä kantavan\ntavattoman raskasta säkkiä, silloin tuumi hän, että kaksi viikkoa oli\nkulunut kovin hitaasti, ja että ne kolme viikkoa, mitkä hänellä vielä\noli loma-ajasta jälellä, olisivat varmaan entistä pitemmät. Ja niin\nkömpi hän jälleen peitteen alle ja nukkui vielä parisen tuntia ja\nuneksi matka-apurahasta, ulkomailla olosta, ja siitä, mitä professori\noli sanonut julkisissa näytteissä sekä eräästä mustasilmäisestä\nviuluniekasta, joka aina, lupaa kysymättä, teki hänelle seuraa\niltakävelyillä linnan mäellä, ja jonka kanssa hän oli monet puolet\ntunnit katsellut Norrströmin pyörteitä.\n\nMutta hauskaa oli, että vanhemmilla oli kaikki niin hyvin, ja että he\ntulivat toimeen niin halvalla. Kiitollisuudesta hän tahtoi olla\n_oikein_ hyvä tuota nuorta miestä kohtaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaanviljelijän ensi palkka on ruis korkeine korsineen ja täyteläisine\ntähkäpäineen. Tosin kyllä valmistuvat perunat jo aikaisemmin, vaan ne\novat vain makupaloja, ja näiden sato saadaan vasta syyskuun\nloppupuolella.\n\nKun ruis on leikattu ja pantu kuhiloihin, katselee maanmies\nhuolestuneena taivasta, sillä sade voi saada paljon vauriota aikaan.\nSen vuoksi vallitseekin maakylissä elonkorjuun aikana tulinen kiire.\n\nHauskat iltahetket Hammarbon verannalla olivat loppuneet. Iltasin oli\nHammar kuoleman väsynyt, aamusin hän nousi ani varahin, ja aterian\njälkeisen puolen tunnin lepoajan täytyi hänen olla levossa ja rauhassa\nsohvallaan. Syödessä puheltiin etupäässä vain ilmasta ja tuulesta, ja\neukko ja Gerda istuivat päivät pitkät lehmusten alla kutimineen ja\nkirjoineen, kun taas vanha Alm hommaili pihamaalla yhtä ja toista.\n\nRukiin jälkeen kellastuu ohra, vaan Hammarbossa ei vielä tarvittu\npaljonkaan viljellä tuota arkaa ja runsasta huolta vaativaa viljaa, ja\nkauran kypsymistä saatiin odottaa vielä kauan sen jälkeen, kun ruis oli\nsaatu onnellisesti ja kuivana suojiin.\n\nNyt seurasi parempi aika ja päivät olivat kauniita. Itse ukko\nBredinkin, noiden kolmen ystävällisen tytön luuvaloinen isä, joka\nyleensä aina oli näkymättömissä, kömpi ulos verannalle, ja istuen\ntuntikausia, partainen leuka kepinnuppiin painuneena, katseli unisin\nsilmin pihamaalle.\n\nLydia Srömbom oli lyöttäytynyt hellään ystävyyssuhteeseen Gerdan\nkanssa, vaan hän saapui Hammarbon huvilaan aina kaikkein mieluummin\nsilloin, kun sen nuorella vuokraajallakin oli aikaa istua mukana\nseurassa. Nelinappiset hansikkaat olivat hävinneet ja hänen päälleen\noli ilmestynyt yksinkertainen pumpulileninki. Leskirouva pastorska\nseurasi myös joskus mukana ja esiintyi hyvin ystävällisenä. Välisti\njutteli hän Hammarille kerrassaan tutunomaisesta.\n\n-- On oikein merkillistä, herra Hammar, että minun Lydiani, joka, sen\nuskallan sanoa, on hienosti sivistynyt tyttö, sekä, senkin rohkenen\nväittää, suuressakin maailmassa sangen huomattu, viihtyy niin\ntavattoman hyvin täällä Durmanin siirtolassa. Viimeksi eilen hän\nvirkkoi: \"Tietääpäs mamma, minä voisin olla täällä vaikka koko ikäni.\"\n\n-- Onko se todellakin mahdollista?\n\n-- Minä _vakuutan_, herra Hammar.\n\n-- Vaan sehän olisi ihan ajanhukkaa.\n\n-- Niinpä tietenkin, ja sitä minäkin hänelle sanoin: \"Rakas lapseni\",\nminä sanoin, \"sehän on aivan mahdotonta muuten kun sinulla olisi täällä\njoku elämäntehtävä\". -- \"Niin mamma\", sanoi Lydia, \"olisipa se\nelämäntehtävä _kuinka vähäinen tahansa_\". Eikö se ole todellakin\nihmeellistä, herra Hammar, -- ja niin sivistynyt tyttö kuin hän on!\n\n-- Se on kerrassaan käsittämätöntä.\n\n-- Eikö neiti Lydia ole menett ... hm ... _jättänyt_ paikkaansa, joten\nhän ei tiedä, mitä hän nyt ryhtyisi tekemään? huomautti tuo\nparantumaton Emma Bredin.\n\nPastorskan kasvot lensivät tulipunaisiksi. Hän vavahti hermostuneesti\nja kietoi vaipan paremmin ympärilleen, kuten hän teki aina silloin kun\nhän tahtoi osoittaa arvokkuutta.\n\n-- Hän ei suinkaan ole jättänyt paikkaansa. Hän oleskelee täällä vain\nloma-aikoinaan. Hänellä on _erinomainen_ paikka, on minulla kunnia\nneidille ilmoittaa, ja hän on \"sinä\" vapaaherrattaren kanssa;\nvaan minun Lydiani on aina pitänyt yksinkertaisuudesta ja\nvaatimattomuudesta.\n\nKun kaikki toiset olivat menneet ja Hammar oli jäänyt yksin Almin\nkanssa, virkkoi Gerda:\n\n-- No, herra Hammar on tehnyt valloituksen!\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Sanotaan, että naiset aina puhuvat pahaa toisistaan, vaan että\nSrömbomin naiset ovat suuresti ihastuneet nuoreen patruuniin, se on\nselvä, eikä liene mikään synti huomauttaa siitä.\n\nHammar nousi ja näytti hyvin vakavalta.\n\n-- Kuulkaahan, neiti Alm, _niin_ yksinkertaisen ja naimahaluisen en\nluule sen tytön olevan, ja mitä minuun tulee, tiedän minä _nyttemmin_\narvoni varsin hyvin, enkä suinkaan tahdo houkutella jäämään luokseni\nketään tyttöä, joka on minua parempi ja hienompi.\n\nKaikki kolme oikein hämmästyivät tätä Hammarin äkkinäistä ja jokseenkin\nperusteetonta sisunpurkausta, ja Gerda katsoi hajamielisenä hänen\njälkeensä, kun hän ripein askelin riensi pihan poikki jollekin\naskareelle aittaan.\n\nAina yhtä järkevä, terve ja käytännöllinen, ajatteli hän. Aina hänellä\non silmänä ratansa ja tulevaisuutensa. Hän ei koskaan hetkeäkään,\nhaaveillut, tuo suuri poika.\n\nJa kuitenkin oli hänellä aatteellisia harrastuksia ja hän oli pitkän\naikaa lueskellut. Kun he erään kerran olivat keskustelleet niistä\nasioista, ja Hammar oli puhunut hyvin hartaana ja lämpimästi, oli Gerda\nkatsahtanut häneen ja lausunut: \"Eiköhän se sittenkin ollut erehdys,\nettä te jätitte lukunne?\" Aivan huolettomasti ja pienimmänkään surun\nväreen ilmaantumatta kasvoilleen oli Hammar silloin nauraen vastannut:\n\"Hm, minussa ei kirkko eikä valtio ole mitään kadottanut. Minun\nvaltiolliset harrastukseni ovat minulle vain virkistystä muun työn\nlomassa, vaan säkki ei olisi tullut niistä täyteen koko elämänalaksi.\"\n\nOli melkein kiusallista nähdä aikamiestä niin rauhallisena, kylmänä ja\nelämäänsä tyytyväisenä.\n\nHammar parka, toista liikkui hänen sisimmässään. Hänen äskeinen\nsisunpurkauksensa oli juuri johtunut siitä, että hän pelkäsi noiden\ntoisten arvaavan hänen salaiset ajatuksensa, ja siksi täytyi Gerdan\nsaada se käsitys, ettei hän ollut mikään huokaileva ritari eikä mikään\nnarri, joka kantoi hulluja haaveita.\n\nVaan miten oli asian laita? Tuon voimakkaan, levollisen ja\nkäytännöllisen pojan sielunrauha oli poissa. Hän havaitsi nyt selvästi,\nmiten tuo pieni, rakastettava, hentoinen tyttö-olento oli valloittanut\nhänen sydämensä, joka sen tähden vuoti verta.\n\nVoi, rakkaus ei ole silloin mitään, kun se on kohdistunut henkisesti ja\nyhteiskunnallisesti tasa-arvoiseen henkilöön. Jos tunne silloin on\ntotinen ja se saavuttaa vastakaikua, työntää se tieltään kaikki esteet;\njos se taas saa osakseen välinpitämättömyyttä, tulee avuksi loukattu\nylpeys, ja sehän vaikuttaa jossain tapauksessa parantavasti. Vaan jos\nrakkaus kohdistuu alempaan henkilöön, kaivaa sydäntä pelko ja epäilys,\nettä lempi silloin on ostettu. Kun taas rakastutaan sellaiseen, joka\nulkonaisesti on ylempänä, silloin kärsii sielu kamalia tuskia ja\nsilloin huokaillaan: \"Voi, jos ei olisi näin, niin ehkä ... ehkä...\"\n\nVaiti, kuule! Ylemmän parvekkeen ovi narisee, Almit ovat väsyneet\nodottamaan häntä. He ovat menneet levolle sanomatta hyvää-yötä.\n\nHän laulaa. Ahaa, ukko ei ole antanut myöten, ennenkuin hän on laulanut\nhänelle tuon vanhan tutun laulun. Selvinä ja kirkkaina kaikuivat\nsäveleet:\n\n    \"Jos tietäisi aurinko kulta,\n    mikä syöntäni painostaa,\n    sen sätehet himmentyisi\n    ja se laskisi vaarojen taa...\"\n\nHammar nojautui tallin ovea vasten ja kuunteli. Ruskea, voimakas niska\ntaipui, ja pyöreät, poikamaiset kasvot olivat tulikuumat..\n\nJospa tietäisit minun suruni, sinä loistava aurinko, niin ei kai silti\nsinun säteesi himmentyisi!\n\n\n\n\nVII.\n\nUkkosenisku.\n\n\nSiirtolan läntisessä osassa, noin puolen penikulman päässä \"linnasta\"\noli Luisenro, Arthur Brandmarkin pikku talo. Kun talvella kaadettiin\nrakennushirsiä, oli aikomus, että hänen farminsa rakennettaisiin\nlähelle Hammarbota, vaan eräänä murheen ja kaihon hetkenä, jolloin\nBrandmark tahtoi pois kaikkien ihmisten läheisyydestä, oli hän\nmuuttanut päätöstään ja tullut erään karun hakamaan omistajaksi. Hänen\npienessä talossaan oli vain kaksi huonetta ja keittiö sekä vähäinen\nmakuukomero. Sillä paikalla oli ennen ollut torppa, johon kuului noin\nviisi tynnyrinalaa maata. Brandmarkin työ oli ukko Bredinin\nsuunnitelman mukaan kohdistunut yksin omaan peltotilkkujen välissä\nolevien, pienten, viljelemättömien niittypahaisten poistamiseen sekä\nkivikkojen puhdistamiseen.\n\nSillä tavoin oli Brandmark saanut itselleen noin kymmenen tynnörinalaa\npeltoa sekä laittanut myöskin vähäisen sammalviljelyksen metsässä\nolevaan suohon. Vaan tämä kaikki olikin vienyt kaiken hänen\ntähänastisen aikansa, puhumattakaan lainarahasta, joten hänellä ei\nollut varaa asuinrakennuksensa koristamiseen. Vanhojen riippakoivujen\noksat tunkeutuivat verannan sisään. Pihamaa oli kyllä puhdistettu ja\naidattu, vaan siihen oli vasta hyvin vähän istutettu, ainoastaan\nmuutamia omenapuita. Siinä osassa, joka oli aijottu keittiökasveja ja\nkukkia varten, kasvoi kivien välissä vielä vain perunoita.\n\nMutta riippakoivut olivat kauniita, ja niiden välillä välkkyi sinisen\nveden pinta. Se oli aina verannalle saakka ulottuva järvi, jonka ranta\noli Luisenron ja koko siirtolan sen puoleinen raja.\n\n\"Luisenro!\" Todellakin hieno nimi niin syrjäisellä farmilla. Niin,\nsillä järvellä \"Lova\" kerran soutelisi, ja hän pääsisi äitinsä kanssa\nsivukaupungin pienestä huoneistosta, missä he eleskelivät pitämällä\nylioppilaita täysihoidossa, eikä heidän enää sitten tarvitsisi tuumia,\nmiten voisivat tarjota ruokavieraille täyden aterian 1:25:llä, kun\nnaula lihaa jo maksoi 50 äyriä. Ja vanha täti Strand saisi ikuisiksi\najoiksi sulkea talouskirjansa ja seurata Lovaa tänne, missä hän saisi\npalkkion kaikesta äidillisestä rakkaudestaan, puhumattakaan niiden\nkahden lukukauden ruokamaksujen takaisin saamisesta, mitkä Brandmark\noli jäänyt hänelle velkaa.\n\nBrandmarkin huvilan huoneet olivat puutteellisen näköiset ja huonosti\nkalustetut; siellä hallitsi Lotta eukko rajattomalla vallalla, ja\nBrandmark oleskeli siellä vain ruoka-aikoina. Mutta ylhäällä olevassa\nmakuukomerossa oli hänellä kirjoituspöytä, täytetty sohva, jonka\npäällys oli perin haalistunut, piironki, jolla oli laulunuotteja,\nseinällä isän ja äidin valokuvat sekä niiden yläpuolella vanha viulu,\njoka niin monesti entisaikoina oli synnyttänyt iloisen tunnelman\nystävien seurassa. Kirjoituspöydällä oli pieninenäisen, matala-otsaisen\nja hajahiuksisen tytön valokuva, mutta sen tytön väsyneistä silmistä\nloisti ääretön hyväntahtoisuus ja hellyys. Se oli sama Lova, jonka\nkuvaa Brandmark kerran eräänä talviyönä Hyltan tuvassa oli niin\nkaihoten katsellut.\n\nBrandmark istuu pöytänsä ääressä, vaan hän ei katsele valokuvaa. Hän\nistuu pää käsiin nojautuneena ja hiljaa kuin kuollut.\n\nSohvalla istuu siirtolan hallinnon puheenjohtaja, Jonas Durmanin\ntestamentin toimeenpanija, ruununvouti Eneman. Hänen partansa on harmaa\nja huolellisesti harjattu tukkansa hopean hohtava. Muuten ovat kasvot\nyhtä täyteläiset ja punaiset kuin ennenkin, ja hän näyttää nyt peräti\nhuolestuneelta. Hän katselee kauan Brandmarkia pienillä, terävillä\nsilmillään, vaan käy lopuksi kärsimättömäksi.\n\n-- No, mutta suoristaudu, poika! Tietystikin merkitsee\nkolmesataakuusikymmentä riikin taalaria sinulle paljon, vaan olethan\nsinä mies, ja me kaikki olemme sinun ystäviäsi. Olen saapunut itse\ntuomaan tuon vanhan koronkiskurin uloshaun, tehdäkseni iskun sinulle\nkeveämmäksi, ja jonkun keinonhan me nyt tässä aina keksimme.\n\nBrandmark kohotti päänsä. Hänen kasvonsa olivat kuoleman kalpeat ja\nhänen ruskeat silmänsä säkenöisivät tulta.\n\n-- No niin, kun minä nyt sedän ja muiden avulla pääsen kohoamaan\npinnalle jälleen, niin sitten saapuu toisia tällaisia unohdettuja\npapereita minun n.k. opiskelu-ajoiltani, ja siinä sitä sitten ollaan,\nminä olen tehnyt kaiken työni turhaan ja jään tänne ikiajoiksi teidän\narmoillenne. Ei, ei koskaan! Sitä minä en tahdo! He tahtovat tehdä\nminusta raukan. Hyvä, he saakoot tahtonsa perille.\n\n-- Mitä sinä puhut, poika? Onko sinulla useampia tällaisia papereita?\n\n-- On. Omat asiani olen hoitanut, vaan köyhäthän saavat tässä\nmaailmassa auttaa toinen toisiaan. Kuka muu heitä auttaisi? Ja jos\nsitten yksi heistä pääsee nousemaan, niin putoo toinen ja vie hänet\nmukanaan. Minä olen kirjoittanut nimeni kuuteen, seitsemään paperiin,\nja nyt ne verenimijät löytävät minut täältä. Luulin Lundstedtin saavan\nsen itse maksetuksi. Miten on toisten laita, sitä en tiedä. Sunnuntain\nlehdessä näin, että Fellin on kuollut. Hän luki lääketiedettä ja hän\nlauloi vähän aikaa toista tenoria, kunnes hän lähti kaupungista ja\nAspegren tuli sijaan. Minä en raha-asioita silloin sen syvemmin\najatellut. Olin kokonaan unohtanut nuo takaussitoumukset -- meillä kun\noli tapana auttaa aina kun joku joutui pulaan.\n\n-- Miten kevytmielistä? mutisi ruununvouti ja pudisti tyytymättömänä\npäätään.\n\n-- Saattoi kyllä olla sitä, setä, vaan kahdenkymmenen ikäisinä ei\nraha-asioita oteta kovin vakavalta kannalta, varsinkin, jos isä ja äiti\nsiihen saakka ovat voineet auttaa.\n\n-- Mitä sinä nyt sitten aiot tehdä?\n\n-- Sitä en tiedä. Mutta se ainakin on minulla selvillä, että täällä en\naio retustella ilman minkäänlaisia tulevaisuuden toiveita; sitä _en\nvoi_. Eihän tarvita mitään muuta, kuin että joku noista viheliäisistä\nkoronkiskureista saa tietää minun olevan täällä ja omistavan muutaman\nelukan ja pienen asunnon. He mutisevat tyytyväisinä: \"Sehän on hauskaa,\nnyt voimme kiskoa häneltä jotain!\" -- Lova raukka, sinä et koskaan saa\nnähdä Luisenrota! huudahti hän samassa epätoivoisena, kun hänen\nkatseensa osui pöydällä olevaan valokuvaan. Ja hänen päänsä painui\njälleen käsien varaan.\n\nRappusilta kuului reippaita askelia, ja samassa ilmestyi ovelle Hammar,\njoka huudahti:\n\n-- Mainiota, veikko! Sinun viljasihan ovat yhtä pulskia kuin minunkin.\n-- Mutta mikä sinun on? jatkoi hän ihmetyksissään.\n\nHän ei kuitenkaan saanut mitään vastausta. Niin harvoin sanoin kuin\nmahdollista selitti ukko Eneman hänelle asian laidan ja kertoi\nBrandmarkin päättäneen jättää kaikki. Hammar istui hetken vaiti ja\nhuolestuneena. Hän kysyi:\n\n-- Kuulehan, Arthur, rohkaise mielesi! Keitä ovat uloshakijat? Heihin\nnähden ei sinulla ainakaan ole mitään moraalista velvollisuutta,\nvarsinkaan, kun velat eivät ole sinun omiasi.\n\nUkko Eneman avasi hopeaisen nuuskarasiansa ja pisti siitä nenäänsä\nkelpo annoksen -- nautinto, jota häh ei laiminlyönyt kireimmämmässäkään\ntilaisuudessa, ennenkuin oli päästy ratkaisuun.\n\n-- Siitä ei mainita mitään ulosottolaissa, vaan ehkä kyllä isän Jumalan\npapereissa. Mutta sekään seikka ei auta Brandmarkia pulasta. Mitä hän\nnyt ottaa eteensä?\n\nHammar lähestyi Brandmarkia, löi häntä olalle ja sanoi:\n\n-- Sinulla on oikeen, Arthur! Tänne et voi jäädä. Työ ilman\ntulevaisuudentoiveita ei ole minkään arvoista ja se murhaa sielun ja\nruumiin. Matkusta Amerikaan ja rupea puunhakkaajaksi tai professoriksi!\nUpsala ja Durmanin siirtola ovat tehneet sinut kelvolliseksi kumpaankin\nammattiin, ja työsi tulokset joutuvat omiksesi.\n\nBrandmark nousi.\n\n-- Kiitos sinulle, vanha ystävä! Minä olin jo ehtinyt ajatella hiukan\nlyhempää tietä paljon kaukaisempaan maahan.\n\n-- Hyi hitto, minkälaista on nykyajan nuoriso! Tuumiskella nyt\ntuommoista, vaikka on päätä ja voimia ja hieman sydäntäkin.\n\nBrandmark puristi toisella kädellään ruununvoudin, toisella Hammarin\nkättä.\n\n-- Kiitos ystävällisyydestänne! Mutta nyt minä tahdon jäädä\nyksinäni ... haudatakseni Louisenron isännän.\n\nKun he olivat jättäneet hänet heittäytyi hän pitkälleen sohvalle ja\notti käteensä Lovan valokuvan. Noin tunnin kuluttua kuului rappusilta\nvanhan Lotan ääni:\n\n-- Rukiit ovat kuivia. Eikö niitä nyt ajeta kotiin?\n\n-- Ei tänään, Lotta.\n\n-- Vaan jos huomenna sataa...\n\n-- Satakoon sitten, muori!\n\nItsekseen mutisten palasi eukko alas.\n\n-- Vanha Arvid oli oikeassa. _Kunnon_ talonpoikia ei noista\nherraspojista kuitenkaan koskaan tule... Ei nyt ryhdy ajamaan rukiita\nkotiin, vaikka ne ovat kuivia...\n\nMakuukomerossa kiiteli Brandmarkin kynä paperilla. Nyt oli kuollut\nhaave hiljaisesta, maallisesta kodista kaukana erämaassa. Louisenro ei\nkoskaan saisi vastaanottaa Louiseaan. Kolmen vuoden työ ja toiveet\nolivat olleet turhat. Kolmen vuoden ajan hän oli astunut eksyksissä\nDurmanin metsissä, ja oliko nyt löytämänsä uusi polku oikea, sitä hän\nei tietänyt. Vaan sen hän tiesi, että jos sen polun varrella on vaikka\nkuinka yksinkertainen mökki, missä on leipää kahdelle, ja vaikka se\nmökki olisi viiden, kymmenen vuoden vaivaloisen matkan päässä, niin\nsaavuttaa hän sen tahtoo, ja toivoa, toivoa -- jos vain Lova odottaa.\n\nMutta jos hän ei sitä tekisi? Ehkä hän jo uupuu? Kovia sanoja ei hän\nkuitenkaan hänelle senvuoksi sanoisi, eikä katkeruudella häntä\najattelisi. Lovalla oli syytä olla tyytymätön. Mitä hän oli voinut\ntehdä hänen hyväkseen? Ei mitään, ei kerrassaan mitään. Hän oli nyt\nköyhempi kuin koskaan ennen.\n\n-- Vastaa suoraan ja avoimesti, Lova! Tahdotko vai etkö? Vieläkö\nsinulla on kärsivällisyyttä ja vieläkö sinä toivot? Ellei, niin\nhyvästi, hyvästi iäksi, sinä sydämeni lemmitty!\n\n-- Kuulkaas, herra!\n\n-- No, mitä nyt, Lotta?\n\n-- Läski on paistettu ja herneet jäähtyneet. Ettekö te tahdo syödä koko\npäivänä yhtä Jumalan einettä?\n\n-- Hiljaa, eukko!\n\n... Ja kiitos kaikesta, Lova, ja anna anteeksi minulle, joka olen\ntahtonut yhdistää sinun kohtalosi omaani -- minulle, joka en ole\nkyennyt rakentamaan yksinkertaisinta kattoa päämme päälle!\n\n\n\n\nVIII.\n\nHäät Jumalan sallimuksesta.\n\n\n\"Oma Arthurini!\n\n\"Sinun kirjeesi oli musertaa minut, vaan sitä se ei kuitenkaan tehnyt.\nNyt minun sydämeni vain murehtii rakastettuni surun tähden,\nrakastettuni, joka on saanut turhaan tehdä työtä ja kuluttaa vuosia.\n\n\"Vaan ovatko ne sentään turhaan kuluneet? Onhan sinulla nyt suurempi\nusko omiin voimiisi, luotathan sinä nyt enemmän itseesi kuin silloin,\njolloin me istuimme kahden minun pikku huoneessani, ja sinä huomasit\nsanomalehdessä ilmoituksen Durmanin siirtolasta. Silloin sinä suljit\nminut syliisi ja kuiskasit: 'Lova, kaikki näyttää täällä nyt niin\ntukalalta; emmeköhän koettaisi?'\n\n\"Kun minä nyt tulen, niin uskotko, että sinun surusi painaa minuakin?\"\n\n\"Arthur, se ei ole mitään tunteen oikkua, ei kärsimättömyyttä eikä\nasioiden halveksimista, kun minä nyt sanon sinulle: _minä seuraan\nsinua_!\n\n\"Me olemme jo odotelleet kauan, me olemme koettaneet olla viisaita ja\najattelevaisia. Mutta meidän suunnitelmamme ovat särjetyt ja toiveemme\nmurskatut. Nyt minä en enää voi tehdä mitään erilläni sinusta, vaan\n_kaiken_ sinun kanssasi. En tahdo enää odottaa kauemmin. Suuren meren\nmeitä erottaissa voi jompikumpi meistä kuolla. Mikään onni eikä\nonnettomuus ei merkitse niin paljon kuin merkitsee omistaa toinen\ntoisensa. Vetäydytkö pois, pidätkö sitä epänaisellisena, jos minä sanon\nsinulle: Ota minut mukaasi pitkälle matkallesi! Tulkaamme mieheksi ja\nvaimoksi! Armas, anna minun tulla edes siksi, mitä minä voin olla\nsinulle!\n\n\"Anna minulle anteeksi! En tahdo suuresti rasittaa sinun taakkaasi, en\ntahdo asettaa esteitä sinun tiellesi, mutta ota minut mukaan, Arthur!\n\n\"Äidillä on eläkkeensä ja vähän jälellä isältä. Minun sydämeni vuotaa\nverta jättäessäni hänet, vaan minä melkein luulen, että hän voi elää\nhelpommin ilman minua kuin minä ilman sinua.\n\n\"Minun pääni on sekava. Huomenna saat pitkän, oikean kirjeen. Nyt en\nenää voi muuta kuin pyytää: Älä työnnä minua pois, älä naura minulle,\nälä pidä minua lapsena. Jakakaamme murheet ja vaivat! Ja ellemme muuta\nvoi, niin voimmehan ainakin kuolla yhdessä!\"\n\n-- Niin, ja loppu on sitten samanlainen kuin morsiamen kirjeet yleensä.\nSiinä puhutaan omasta kodista ja muusta semmoisesta, mutta itse kirje,\neikö totta, on hieman erikoinen.\n\nNäin lausui Arthur Brandmark, ja hänen ruskeat silmänsä säteilivät.\n\nKarl Hammar pyyhkäsi salaa silmiään ja vastasi:\n\n-- Mies, joka on voittanut itselleen sellaisen sydämen, on rikkain koko\nmaailmassa, vaikkei hänellä olisi tietoakaan, mitä syödä tai juoda.\n\n-- Niin, katsos, hän pieni, kalpea tyttö, joka ei juuri paljon puhu, ja\njonka ensimäiset nuoruudenvuodet on keittiön hellauuni kuluttanut, ja\njonka etusormessa on miljoonia pieniä pistoksia -- liinaompelusta\nnäethän --, mutta minä luulen, että isä Jumala on juuri sellaisille\nnaisille antanut parhaimman sydämen.\n\nNämä ystävykset loikoilivat ruohikossa Loisenron veräjän luona. Hammar\noli saapunut Brandmarkin luokse, vaan tämä tuli portilla häntä vastaan\nLovan kirje kädessään.\n\nHe olivat hetken aikaa vaiti. Äkkiä Brandmark nousi.\n\n-- Mutta tämähän on sulaa hulluutta. Minähän olisin raukka, jos\nkevytmielisyydessäni ottaisin hänet mukaani! Minustahan tulisi hänen\nmurhaajansa. Sano nyt jotain!\n\n-- Mitä minun pitäisi sanoa? Itse kukin saakoon ratkaista oman ja\nrakastettunsa kohtalon. Mutta kuultuani tuon kirjeen sisällön tuntui\nminusta, kuin tulisi sinusta yhtä hyvin hänen murhaajansa, jos sinä,\nvaikka kuinka lempeästi tahansa, työntäisit hänet luotasi.\n\n-- Vaan onko minulla oikeutta johdattaa rakastettuni yöhön,\ntietämättömyyteen ja kärsimyksiin?\n\n-- Sinun Lovasi näyttää niin luulevan. Ja täällä sinä olet jo monta\nvuotta uhrannut viisauteen ja odotukseen. Oman sydämesi pitäisi sanoa\nsinulle, mikä menettely on oikea.\n\nLovan lupaama \"pitkä, oikea kirje\" teki käänteen asiassa. Häät\npidettäisiin jo parin viikon kuluttua; kolme välttämätöntä\nkuulutuspyhää sattuivat kuin sallimuksen mukaan lankeamaan viidentoista\npäivän sisään; ja setä Eneman oli löytänyt erään talonpojan, jolla oli\nnoin tuhat riikin taaleria, ja joka halusi ruveta asumaan Louisenrota\nja lunastaa sen elukat. Kun velat olivat maksetut ja samoin\ntakaussitoumus, oli Arthur Brandmarkilla 370 riikin taaleria palkkana\nkolmen vuoden ahkerasta raadannasta. Se riitti vähän yli pilettien\nhintojen, ja rouva Strand, Lovan äiti, johon pian tapahtuva ero koski\nsyvästi, ei, Arthurin ja Lovan itsepintaisista vastaväitteistä\nhuolimatta, hellittänyt ennenkuin nämä olivat vastaanottaneet häneltä\nsuunnilleen saman verran Lovan isän jättämästä perinnöstä.\n\nJokainen tunti, minkä Brandmarkin vielä täytyi työskennellä\nelonkorjuussa, oli hänelle nyt suurta kiusausta, tietäessään, että\nkaikki vaivat olivat olleet turhaa, ja lopuksi järjestettiinkin siten,\nettä hän sai jokseenkin pian jättää kaikki maantyöt uudelle\nvuokraajalle.\n\nEivät ensimäisenä eivätkä vielä toisenakaan kuulutuspäivänä saaneet\nnuorikot tavata toisiaan. Vasta myöhemmin saisi Brandmark tilaisuuden\ntavata morsiamensa. Mutta toisena kuulutuspäivänä saapui Hammar\nBrandmarkin luo ja kysyi:\n\n-- Missä aiot viettää hääsi?\n\n-- Äiti Strandin ruokasalissa klo 11 aamupäivällä parin eukon tuttavan\nollessa läsnä tarpeellisina todistajina.\n\n-- Siitä ei tule mitään. Sinä olet velkaa siirtolalle kaikista\npettyneistä toiveista sinun tulevaisuudestasi, perustamasi kvartetin\nloistavista voitoista sekä Louisenron hupaisesta perheestä. Nyt pyytää\nsiirtola minun kauttani saada viettää sinun hääsi Durmanin \"linnassa\".\nMamma Strand saa kustantaa kruunun, seppeleen ja kaakun -- olisihan\nsynti ryöstää häneltä se ilo --, mutta kaikesta muusta pitävät huolen\nsinun vanhat ystäväsi täällä.\n\nSe oli lämpimästä sydämestä lähtenyt vilpitön pyyntö, jota ei voinut\nvastustaa. Brandmark puristi lujasti ystävänsä kättä ja mutisi:\n\n-- Sano tovereillesi, mitä luulet minun tällä hetkellä tuntevan heidän\nrehdistä ystävyydenosoituksestaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nDurmanin suuressa salissa oli kaikki siistittyä ja hienoa. Kauniiden\nkukkaköynnösten keskellä hohtelivat syksyn ensimäiset virkeät ruusut.\n\"Linnan\" katolla liehui suuri sinikeltainen lippu, sekä samoin\nkaikkien, kaukaisempienkin huvilain harjoilla, sillä kukaan ei ollut\nennen häätilaisuuteen lähtöään unohtanut vetää katonharjalle\nlepattelevaa lippua.\n\nHäiden piti kestää koko päivän. Kaikki Durmanin siirtolan asukkaat\nolivat juhlatamineissaan kokoontuneet saliin, kaikki, paitsi rouva\nJohansson Hyltasta, joka opettajatar-aikanaan oli oppinut soittamaan\nurkuja ja istui nyt viereisessä huoneessa suuressa jännityksessä\nsiirtolan äsken hankitun uuden soittokoneen ääressä, odottaen\nmorsiusparin ilmaantumista salin kynnykselle.\n\n\"Klaara, Klaara!\" huusi äkkiä herra Johansson salista ja heilutti\nnenäliinaansa, ja samalla alkoivat urut soida mahtavaa virttä.\n\nKaksisataa silmäparia tähtäsi morsianta. Kaikki tiesivät, mitä hän oli\nuskaltanut ja uhrannut, kaikkien sydänten lämpimän osanoton sai hän\nosakseen, hän, joka kohta jättäisi kotinsa ja vanhan äitinsä sekä\nmatkaisi valtameren taa rakkautensa tähden mieheensä, jolla ei ollut\nheikointa kattoa tarjota hänen päänsä päälle.\n\nLovisa Strand oli kiireestä kantapäähän puettu mustiin. Surun värit\nilon päivänä! Olisi nimittäin ollut hullua hankkia puku, josta ei sen\njälkeen olisi mitään hyötyä. Tästä mustasta puvusta oli tuleva Lovan\n\"sunnuntaipuku\". Miltä maailma näyttäisi silloin, kun hänellä tulisi\ntilaisuus saada uusi sellainen? Hän oli nyt, samoin kuin Arthurkin, 29\nvuotias, ja kaunis hän ei ollut koskaan ollut. Vaan morsian näyttää\naina hääpäivänä ylhäisen ihanalta. Häntä ympäröivät rakkaus, vanhempien\nsilmissä kimeltävät kyyneleet sekä niiden enkelien siipien suhina,\njotka sillä hetkellä rukoilevat hänen onnensa puolesta, muodostavat\nhäätilaisuudessa hänen kauneutensa. Myöskin Lovan silmät loistivat\nihmeellisesti, ja kun ne katsoivat kookasta miestään, säteili niistä\nsellainen kirkkaus, jonka vain suuri rakkaus voi synnyttää.\n\nEpävarmoin, lyhyin askelin, jotka hän koetti sovittaa\nLovan askelien mukaan, kulki Arthur hänen vieressään vanhassa\nylioppilas-hännystakissaan, joka ei ollut moniin vuosiin ollut hänen\nyllään. Hänen luisevat kasvonsa hehkuivat liikutuksesta, ja terävissä,\nruskeissa silmissä oli kaukainen, uneksiva ilme. Lova oli tuonut\nhänelle kaupungista mukanaan valkoiset hansikkaat, numeroa 9-1/4, jotka\nsopi hänelle ennen, kun hän lauloi kvartetissa. Vaan ylioppilaan\nhansikkaat eivät enää sopineet maamiehen käteen; ne olivat liian\npienet. Ja Arthur virkkoi hymyillen: \"Pane ne pois, kultaseni!\nSellainen kömpelö juuri kuin minä voin kyllä tarttua onneeni paljainkin\nkäsin\".\n\nVieraiden etunenässä nähtiin vanha, köyryselkäinen rouva, jonka\nkyyneleiset silmät herkeämättä tuijottivat morsiameen. Hänen\nkatseestaan saattoi niin helposti lukea: \"Tämä on minun _viimeinen_\nuhrini. Oi, Herra, nyt ei minulla enää ole enempää antaa!\"\n\nMiehen ja viisi lasta oli tuoni rouva Strandilta ryöstänyt. Kuuden\nruumisarkun, suuren ja pienen, ääressä hän oli polvistunut, kuudet\nkatkerat jäähyväiset hän oli saanut sanoa. Mutta aika oli haavat\nparantanut. Hänelle oli jäänyt jäljelle vain Lova, jolle hän nyt\ntuhlasi kaiken rakkautensa. Hänen unelmainsa päämäärä oli, että hän\nkerran saisi sanoa viimeiselle ylioppilas-ruokavieraalleen: \"Ensi\nlukukautena täytyy kandidaatin etsiä itselleen toinen ruokapaikka; minä\nmuutan nyt asumaan tyttäreni ja hänen miehensä luokse\".\n\nJa nyt ... nyt avautui monen miljoonan penikulman suuruinen meri hänen\nja rakastamansa lapsen välille. Hän katseli tyttärensä mustaa hääpukua,\njoka niin suuresti muistutti häntä niistä hetkistä, jolloin hän oli\nseisonut rakkaitten omaistensa ruumisarkkujen ääressä ... heidän,\njoille hänen oli täytynyt lausua viimeiset jäähyväiset...\n\nJo ehti nuori pari kukille koristettujen vihkituolien ääreen, urut\nvaikenivat, ja vanha komministeri Bengtsson alkoi lukea niitä sanoja,\njotka maailman ja ihmisten edessä sitovat kaksi ihmistä yhdeksi.\n\nNiin tuli sitten hetki, jolloin oli tehtävä lupaus rakastaa toinen\ntoisiansa \"myötä- ja vastoinkäymisessä\". Kaikki silmäilivät toinen\ntoisiansa. Nuo sanat lausutaan iloisessa häähumussa useinkin hyvin\nohimennen. \"Myötäkäyminen\", -- niin, sitä on toinen toisensa\nomistaminen, rakkauden voitto ja huumaava riemu. \"Vastoinkäyminen\" taas\n-- ehkä sellaistakin voi sattua. Sitä sanaa häätilaisuudessa mainitessa\nvilahtaa mieleen vain kevyt, pian pois häipyvä pilvi, jonkun päivän\nlevottomuus, lyhytaikaiset huolet, tai kyynel, joka suudellaan pois,\ntai varjo, joka häviää. Mutta nyt, nyt tiesi jokainen läsnäoleva, että\n\"myötä- ja vastoinkäyminen\" seuraisivat toistaan päinvastaisessa\njärjestyksessä kuin pastori Bengtsson ne sanat luki. Ensin olisi edessä\nvastoinkäymistä, vaan onnenkin toivottiin nuorelle parille kerran\nkoittavan.\n\nPuoleksi tukahtuneella äänellä, joka todisti suurta\nedesvastuun-tunnetta, teki Arthur Brandmark lupauksensa. Sitten tuli\nLovan vuoro. Sellaista morsianta ei pastori Bengtsson ollut koskaan\nnähnyt. Ylpeimmätkin tytöt, joille tulevaisuus vilkkuu valoisana ja\nihanana, lausuvat tämän lupauksen usein sammaltaen ja kyyneleet\nsilmissä. Mutta tuo pieni, kalpea Lova Strand, hän melkein tällä\nhetkellä kasvoi pari tuumaa, hänen kasvonsa loistivat, harmaat silmänsä\nsäteilivät ja, Arthuriin nojautuen, hän lausui korkealla, kirkkaalla ja\nvarmalla äänellä: \"myötä- ja vastoinkäymisessä\".\n\nPastori Bengtssonin lopetettua toimituksen tarttui ruununvouti Eneman\nrouva Strandin käsivarteen ja ohjasi hänet syleilemään Lovaa. Ukko itse\ntarttui Arthurin molempiin käsiin ja sanoi: \"Jumala sinua suojelkoon ja\nauttakoon!\" Ja ukko Enemanin sanat toistivat kaikki muutkin. Muut\ntavalliset onnitteluparret eivät tässä tilaisuudessa tahtoneet sopia.\n\"Toivotan onnea sydämestäni!\" \"Minulla on kunnia onnitella!\" \"Onnea nyt\nvaan!\" -- Kaikki nuo erimuotoiset onnittelut sulivat yhdeksi ainoaksi\nhartaaksi toivomukseksi: \"Jumala sinua suojelkoon ja auttakoon!\"\n\nVähän aikaa tämän jälkeen seisoivat morsian ja sulhanen ulkona\nkastanjain alla innokkaasti keskustelien.\n\n--- No mutta Lova, mitä se hyödyttää? Se on meiltä kokonaan jäänyt.\nMiksi kiusaisimme itseämme suotta?\n\n-- Tee nyt minulle mieliksi, Arthur, minä pyydän sinua! Minä tahdon\nnähdä, mitä kaikkea sinä olet tehnyt -- minun tähteni.\n\n-- Mitä nyt, lapset? Joko te riitelette heti hääpäivänänne? kysyi\nEneman.\n\n-- Lova tahtoo välttämättömästi nähdä Louisenron.\n\n-- Se on ehkä tyhmää, herra ruununvouti, mutta minä niin mielelläni\ntahtoisin nähdä sen paikan, missä Arthur on niin paljon tehnyt työtä ja\nraatanut.\n\n-- Sen halun minä kyllä ymmärrän. Minä kutsun vaununi, virkkoi vanhus.\n\nJa niin saapui Lova Louisenron alueelle juuri siten kuin Arthur oli\nhaaveillut; morsiamena seppel päässä, mutta...\n\nLova oli syvästi liikutettu nähdessään tuon pienen talon koivikkoisella\nmäellä, ja kun vanha Eneman kertoi siitä kovasta työstä, mitä Arthur\noli saanut tehdä, puhkesi hän, joka tähän saakka oli ollut niin\nurhoollinen, nyyhkytyksiin. Hän ajatteli sitä, miten nyt _voisi_ olla,\nmiten todellisuudessa oli, ja kun hän katsahti Arthuriin, oli tämä\naivan kalpea, ja suuret hikipisarat olivat kihonneet hänen otsalleen.\nSamassa kietoi Lova kätensä hänen kaulaansa ja kuiskasi:\n\n-- Anna minulle anteeksi, Arthur. Minä en aavistanut, mitä tämä näky\nvaikuttaisi. Lähtekäämme pois.\n\nJa niin he pakenivat pois onnensa maalta, ja ainoastaan kolme\nkoivunlehteä otti Lova mukaansa Louisenrostaan.\n\nKeskelle pihamaata oli katettu hää-ateria. Neitsyt Malin oli tehnyt\nparhaansa ja pastorska Strömberg Lydiansa kanssa oli valvonut pöydän\nkattamista. Kukat olivat keränneet ja järjestäneet Gerda Alm ja\nBredinin tytöt, jotka kaikki kolme myös olivat siellä.\n\nPaljon oli keskusteltu siitä, pitäisikö ateriaa varten hankkia viiniä\nvai eikö. Toiset pitivät sitä huonona esimerkkinä siirtolan\nyksinkertaisissa oloissa, vaan toisten mielestä taas ne eivät olisi\nhäät eivätkä mitkään, joissa ei juotaisi nuorikkojen maljaa.\nViimemainittujen mielipiteen kannattajat pääsivät voitolle. Herra\nJohansson hommasi pullon halpaa sherryä jokaista seitsemää henkeä\nkohti, ja herra Hammar otti pitääkseen puheen.\n\nHän ei juuri yleensä ollut mikään puhuja. Ennen kaikkea puuttui\nhäneltä harjaantumista. Mutta hänellä oli terävä pää, hän esiintyi\nmiellyttävästi, ja hän oli nyt opetellut ulkoa lyhyen, kauniin puheen.\nVaan kun hän seisoi siinä lasi kädessä vastapäätä vanhaa ystävätään ja\ntyötoveriaan ja ajatteli kaikkia niitä kohtaloita, mitkä saattoivat\nArthuria odottaa, hän unohti opitut lauseet, hänen lämmin sydämensä\nkohosi hänen huulilleen, ja hän piti morsiusparille sellaisen puheen,\njollaista läsnäolijat eivät koskaan ennen olleet kuulleet. Sujuvasti ja\nvaatimattomasti lausui hän kauniita asioita ja johdatti sähkövirran\nsydämestä sydämeen.\n\n-- Hyvä Jumala, kuinka hän on herttainen! kuiskasi Lydia Strömbom Gerda\nAlmille, joka istui hänen vieressään.\n\nGerda ei vastannut. Mutta hänen poskensa paloivat ja kostea kirkkaus\nloisti hänen silmissään, jotka kerkeämättä tuijottivat nuoreen,\nuhkeamuotoiseen, innostuksen valtaamaan puhujaan. Ellei Hammar hänen\nmielestään ollut juuri \"herttainen\", niin antoi hän hänelle\nsisimmässään paljon korkeamman arvolauseen.\n\nIltapäivällä vallitsi \"linnassa\" tavallista suurempi iloisuus ja\näänekkyys. Kvartetti, jossa Lindqvist ryhtyi Brandmarkin jälkeen\nlaulamaan ensi tenoria, kunnioitti esityksillään toinen toisensa perään\nvanhaa johtajaansa, ja väliin ei Arthur voinut olla yhtymättä sävelten\nlaineisiin. Gerda Alm lauloi pari kaunista laulua urkujen säestyksellä,\nja Lydia Strömbom, joka kertoi osaavansa soittaa pianolla iloisia\nkappaleita, kulki yhden luota toisen luokse valittamassa sitä seikkaa,\nettei \"linnassa\" ollut mainittua soittokonetta.\n\nJa niin koitti ilta. Yksi ja toinen kauempana asuva siirtolainen lähti\njo kotimatkalle, ja neitsyt Malin veti lipun alas katon harjalta.\n\"Hyvästi!\" \"Hyvästi!\" kuului yhtämittaa morsiusparin ympäriltä, ja pian\noli jäljellä enää vain Almit, Hammar ja Lovan äiti.\n\nMorsiuskammio oli laitettu Almien huoneistoon. Gerda oli siirtynyt\näitinsä huoneeseen ja ukko Alm nukkui Hammarin luona. Kauan seisoivat\nnuorikot käsivarret toistensa ympärillä verannalla, kuiskien kaikesta\nsiitä, mikä tällä hetkellä täytti heidän sydämensä.\n\nKahdentoista aikaan koputettiin Hammarin ovelle, ja kun tämä riensi\navaamaan, seisoi kynnyksellä Brandmark vielä valkoisessa rusetissaan.\nAinoastaan hännystakin hän oli vaihtanut tavalliseen nuttuun.\n\n-- Mitä ihmettä sinä haluat keskellä yötä? kysyi Hammar hämmästyneenä.\n\nBrandmark astui sisään ja tarttui Hammaria kädestä.\n\n-- Veli, sinä olet ollut minun paras ja uskollisin ystäväni ja olet\naina seisonut minun sivullani työn ja surun hetkinä. Me emme ehkä enää\nkoskaan näe toisiamme... Tahdotko omistaa minulle muutaman tunnin ennen\naamun koittoa.\n\n-- Nyt yöllä ... sinun morsiusyönäsi?\n\nBrandmark hymyili.\n\n-- Muistatko, mitä Lova minulle kirjoitti: \"En tahdo suuresti\nraskauttaa sinun taakkaasi\". Hän tarkotti totta ... _Meidän_ hääyömme!\nSe on toisella puolen Atlannin ehkä vuoden tai parin perästä. Mistä sen\nvielä tietää? Tule, menkäämme viimeisen kerran yhdessä Durmanin vanhaan\npuistoon.\n\nHammar puki ylleen nopeasti ja seurasi häntä. Tiellä tarttui hän\nBrandmarkin käsivarteen.\n\n-- Oli aika, Arthur, jolloin minä luulin _sinun_ olevan meistä\nheikomman. Se oli silloin kun minä löysin sinut paleltunein jaloin ja\nrakkoisin käsin istumassa särkyneen rekesi päällä Durmanin metsässä.\nNyt huomaan sinun päässeen minun sivutseni ja tulleen minua\nvoimakkaammaksi. Minä luulen, että sinun tulevaisuutesi valkenee. Niin\nsuuri tarmo ja rakkaus tuo varmasti mukanaan onnea!\n\n.. Niinkö arvelet? virkkoi Brandmark ja puristi hymyillen ystävänsä\nkättä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä lankesivat tummat varjot Durmanin siirtolan yli.\nEnsimäinen kylmä syyssade ruoski tuimina kuuroina maata, ja puutarhan\npuista lentelivät lehdet vettä virtaaville käytäville.\n\nRappusten edessä olivat ruununvoudin vaunut, joiden piti viedä nuori\npari asemalle.\n\nSisällä salissa puristi Arthur viimeisen kerran häntä hyvästelemään\nsaapuneitten toverien käsiä, ja Lova riippui itkien äitinsä kaulassa.\n\n-- Anna anteeksi, äiti, anna anteeksi, mutta minä en voinut muuta!\n\n-- Lova, tule onnelliseksi, niin kaikki on hyvin. Mitä muuta voi äidin\nsydän toivoa kuin lapselleen iloa!\n\nVeli, jos joudut siellä kaukana pulaan, niin tiedäthän ...\ntiedäthän ... kuiskasi neljä, viisi ääntä yhtä aikaa hänen korvaansa.\n\n-- Minä tiedän, että sellaisia ystäviä kuin te minä en enää koskaan saa\nmaailmassa, sanoi Arthur ja nousi vaunuihin.\n\nViimeisessä tienkäänteessä katsoivat poistuvat vielä kerran läpi sateen\ntaaksensa.\n\nPortailla horjahti vanha nainen ja vaipui tiedottomana Hammarin\nkäsivarsille.\n\nVaan läpi tuulen, sateen ja tummien varjojen vei Arthur Brandmark\nnuorta, kalpeata, tarmokasta morsiotaan kohti tuntemattomia kohtaloita.\n\n\n\n\nIX.\n\nDurmanin siirtolan kuningas.\n\n\nHäiden perästä tunsivat Durmanin siirtolan jäsenet samanlaista\nväsymystä kuin hieno maailma \"sesongin\" jälkeen. Luonnollisista syistä\noli huvittelukausi siirtolassa keskellä kesää, sillä talvella tehtiin\npaljon työtä ja hiljaisuus vallitsi. Kesällä taas saapuivat sinne\nsiirtolaisten ja heidän vuokralaistensa sukulaiset ja ystävät. Silloin\noli siellä aina eloa ja vilkkautta.\n\nPäivät alkoivat käydä koleiksi ja illat hämäriksi. Bredinin tytöt eivät\nenää sunnuntaisin saapuneet siirtolaan ja Lydia Strömbom puheli joka\npäivä palaamisesta toimeensa \"rakkaan vapaaherrattarensa luokse\", vaan\nyökaudet hän valvoi äitinsä kanssa neuvotellen, sillä hänellä ei\ntodellisuudessa enää ollut mitään tointa. Pikku rouva Johansson ei enää\nkäynyt soittelemassa urkuja \"linnassa\", sillä Hyltaan oli tullut pieni\nvieras, joka nyt vaati kaikki hänen musikaaliset harrastuksensa.\n\nHammarin saapuessa iltasin kotiin työstään ei häntä oltu enää\nvastaanottamassa Hammarbon verannalla. Keittiön avatun ikkunan luona\nistui Emma Bredin, joka tavallisesti kuori perunoita, ja jolla aina oli\nsanottava joku sana \"Almin tyttärestä\", ja ylhäällä arkihuoneessa\nistuivat Almit Gerdansa kanssa lampun ääressä, kysyen hänen\nsaapuessaan, miten työ oli sujunut, oliko hän hyvin väsynyt tai joko\nvilja alkoi tuleentua.\n\nNurkassa olevassa pehmeässä tuolissa, josta muori tiesi Hammarin\npitävän, ja jolta hän aina hänen saapuessaan noukki pois kaikki siihen\nkerääntyneet langat ja tilkut, katseli Hammar illat toisensa perään\nvaaleata keijukaista, hänen korkeata otsaansa, hienoa, terävää ja\ntarmokasta leukaansa sekä tuuheina putoavia hiuksia. Ja kun Gerda\njoskus nosti päänsä työstään ja katsahti häneen suurilla, sinisillä\nsilmillään, silloin hän ajatteli, että niinkuin hän oli ulkona nähnyt\nlintujen jo muuttavan pois niiltä tienoilta, niin myös Gerdakin kai\npian katoaa Durmanin siirtolan alueelta.\n\nPalaisikohan hän ja milloin? Ja milloin hän matkustaa?\n\nSitä hän ajatteli yötä päivää. Ulkona pellolla työskennellessään\nhän aina tuumi sitä ja joskus päivällispöydässä hän aikoi\nvälinpitämättömällä äänellä, ikäänkuin se olisi maailman jokapäiväisin\nasia, kysäistä: \"No, miten kauan meillä on ilo pitää täällä neiti\nAlmia?\" Vaan kun hän aikoi sen tehdä takertuivat sanat aina hänen\nkurkkuunsa. Niin hänelle oli käynyt kerran lapsuudessaankin, kun hänen\npiti arpapelissä kysyä, miten kauvan hänen äitinsä vielä eläisi. Hän ei\ntohtinut.\n\nSitten se eräänä iltana laukesi. Vanha fanjunkkari löi häntä olalle ja\nkysyi:\n\n-- Saanko lainata huomenna hevostasi, Hammar? Kas, täytyy saattaa\ntyttölapsi asemalle.\n\n-- Ai ... aikooko ... neiti Gerda jo matkustaa Tukholmaan? huudahti\nHammar merkillisellä äänellä.\n\n-- Viimeinen hetki on jo käsissä. Olen iloinen, Karl, ettei sinulla ole\nketään niin läheistä. Nyt on meidän vanhusten kesähupi lopussa, huokasi\neukko, antoi sukkakutimen pudota syliinsä ja katsoi hellästi\ntyttäreensä.\n\n-- Teidän ei ollenkaan tarvitse tuntea itseänne yksinäiseksi, onhan\nherra Hammar teille niin hyvä, virkkoi Gerda.\n\nVaan hän itse sitten, Hammar! Olivatko he sokeita, kun he eivät mitään\nhuomanneet hänessä.\n\nSeuraavana aamuna, heidän syötyään aamiaista, sanoi Hammar:\n\n-- Olen vetänyt vaunut ulos ja ruoska on portaalla. Anteeksi, etten voi\nauttaa setää valjastamisessa, vaan meillä on tänään \"linnassa\" kokous.\n\nSenjälkeen meni hän ripein askelin Gerdan luo.\n\n-- Hyvästi, neiti, ja sydämellinen kiitos tästä hauskasta kesästä! Ja\nkiitos siitä, että olette mukautuneet kaikkeen vaatimattomuuteen ja\nyksinkertaisuuteen täällä Hammarbossa!\n\nGerda näytti hiukan totiselta.\n\n-- No, joko te nyt menette? Onko se hyvin _tärkeä_ kokous?\n\nHänen mielestään olisi Hammar voinut odottaa siksi kuin hän lähtisi.\nOlivathan he sentään olleet yhdessä niin monta viikkoa.\n\n-- Meillä on tänään tärkein kokous, mitä meillä koskaan on ollut.\nRuukinpatruuna Lörman on kuollut, ja siirtola valitsee hänelle\nseuraajan.\n\n-- Mitä? Valitsetteko _te_ ruukinpatruunin.\n\nHammar hymyili.\n\n-- Anteeksi, neiti Gerda! Olen niin itserakas, että luulen kaikkien\nolevan selvillä siitä, mikä täällä on tärkeätä. Ruukinpatruuna Lörman\noli yksi Jonas Durmanin testamentissa määrätyistä siirtolan hallinnon\njäsenistä; kaksi ensimäistä avoimeksi joutunutta paikkaa saavat\nsiirtolan jäsenet täyttää valitsemalla keskuudestaan heidän\nseuralaisensa, ja siihen vaaliin on kaikkien tyydyttävä.\n\n-- Hyvästi siis, herra Hammar! Ja kiitos kaikesta\nhyväntahtoisuudestanne, minua ja vanhuksia kohtaan!\n\nHän ojensi Hammarille hennon valkoisen kätensä. Tämän valtasi palava\nhalu painaa huulensa noita pienoisia sormia vastaan. Se ei olisi ollut\nollenkaan epätavallista. Vaan sopiko se _hänelle_. Ei.\n\n-- Hyvästi, neiti! Kiitos kesästä!\n\nUlkona pihamaalla hän vielä katsoi taaksensa ja katsoi ylös ikkunaan.\nSiellä seisoi Gerda ja todellakin katseli hänen jälkeensä. Tyttö\nnyökäytti päätään ja hymyili. Hammar lensi tulipunaiseksi ja kohotti\nkömpelösti hattuaan.\n\nAamupäivällä ajoi ukko Alm \"tyttölapsensa\" kanssa asemalle. Tie kulki\naivan \"linnan\" sivuitse, ja kun he pääsivät sille kohdalle, kuului\nsisältä äänekästä sorinaa.\n\nDurmanin suuressa salissa kerääntyivät siirtolaiset yhteen, nostivat\nerään käsivarsilleen ja hurraa-huutojen kaikuessa heittivät hänet\nkorkealle kattoon.\n\nKolme vuotta olivat heitä hallinneet vieraat, tosin hyvät ja\nystävälliset miehet, vaan nämä eivät kuitenkaan olleet heidän omasta\nkeskuudestaan. Tänä päivänä he nyt olivat saaneet valita hallinnon\njäseneksi yhden omistaan. Ja hänet, joka oli yksimielisesti valittu,\nhänet he nyt riemuhuudoin nostivat ilmaan. Se oli Karl Hammar.\n\n-- Mitä ne siellä meluavat? kysyi Gerda isältään.\n\n-- _Ne kruunaavat Durmanin siirtolan ensimäisen kuninkaan_, tyttö,\nvastasi vanha Alm.\n\nHammar näki heidän ajavan ohi, ja hymyn väre ilmestyi hänen huulilleen.\nPitäköönpä Gerda häntä kuinka tuhmana ja yksinkertaisena tahansa; sillä\npaikalla, jolle hän nyt oli valittu, sai hän osakseen kunnioitusta ja\narvonantoa, ja sen tyttö vielä kerran saa nähdä. Ja siinä mielessä\nkohotti hän nyt hänelle hattuaan itsetietoisemmin kuin aamulla\npihamaalla.\n\nJa se pieni nenäliina, jota hänelle heilutettiin vastaukseksi, jäi\nDurmanin siirtolan kuninkaan rakkaimmaksi muistokseen hänen\nkruunajaispäivästään. Yhä kauemmaksi kuletti höyryhepo sitä\nkeijukaista, joka kuluneen kesän aikana oli Hammarbossa levittänyt\nympärilleen niin runsaasti auringonpaistetta. Ja yhä lämpimämpinä ja\nlämpimämpinä seurasivat Hammarin ajatukset häntä, joka lähti\nvalmistautumaan kullan ja maineen niittoon.\n\nParin viikon päästä oli Gerda Alm jälleen täysin syventynyt\nopintoihinsa. Durmanin siirtolassa viettämänsä kesä olisi muuten\ntuntunut hänestä vain kaukaiselta unelta, elleivät hänet monet\nystävänsä pääkaupungeissa olisi innokkaasti kyselleet häneltä oloista\nsiellä \"vanhan miljonäärihoukkion kuuluisassa sosialistisessa,\nrappiolle joutuneiden ylioppilaiden pelastuskodissa\". Neiti Almin isä\nkai oli siellä jonkinlaisena tarkastajana, vai kuinka?\n\nVälisti Gerda nauroi, välisti taas suuttui ja polki jalkaa ja vakuutti,\nettä Durmanin siirtolan pojat olivat maailman parhaimpia nuoria miehiä,\njotka vähitellen omien kättensä avulla olivat saavuttaneet\nitsenäisyyden ja hyvinvoinnin. Silloin kumarrettiin, hymyiltiin ja\nsanottiin: \"Merkillistä, todellakin hyvin merkillistä! Neidin kertomus\ntuntuu melkein sadulta\".\n\nVäliin äiti kirjoitti, että viljat jo oli saatu sisään, että lampaista\noli saatu 24 naulaa villoja tai että Emma Bredin oli viiltänyt\nveitsellä haavan sormeensa. Gerda luki kirjeet suurella mielenkiinnolla\nja oli iloinen siitä, että vanhemmat olivat saaneet niin hyvät ja\nmukavat vanhuudenpäivät. Vaan monet muut tapahtumat häivyttivät piankin\nhänen mielestään Hammarbon muistot.\n\nHän sai olla mukana taiteilijatanssiaisissa, hän esiintyi parissa\nkonsertissa, muuan proviisori Venersborista kutsui hänet farmaseuttien\nkemuihin ja Hasselbackin omistajan rouvan sisar vei hänet\nlopettajaisjuhlaan. Mustasilmäinen viuluniekka saapui jälleen\nsäännöllisesti juttelemaan hänelle opinnoista, todistuksista ja\ntulevista sitoumuksista.\n\nMutta vielä joskus talvella pienessä huoneessaan viidennessä\nkerroksessa Kommendörgatanin varrella illalla nukkumaan mennessään hän\nmuisti pari väkevää käsivartta, jotka kevyesti nostivat heinäkasoja\nhäkkirekeen, missä nuori tyttö nauroi ja temmelsi. Ja sulkiessaan\nsilmänsä näki hän voimakkaan Frithiof-olennon, jonka piirteitä\nsyysaurinko valaisi, ja jonka monet vahvat käsivarret nostivat ilmaan,\nja joka heilutti hattuaan samalle pienelle tytölle tämän ajaessa ohi,\nei silloin kuitenkaan heinäkuorman päällä.\n\nSilloin hän hymyili unissaan, nosti paljaat, valkoiset käsivartensa\npäänsä alle ja myhäili: \"Ahaa se on Durmanin siirtolan kuningas\".\n\n\n\n\nX.\n\n\"Uhrautuva\" nainen.\n\n\nJoskaan siirtolassa yleisestikään ei nykyisin vietetty mitään iloista\nelämää, niin vielä sitä hiljaisempaa oli siinä huoneessa siirtolan\njäsenen Lindqvistin omistamassa Kvarnenissa, missä pastorska Strömbom\nasui tyttärensä Lydian kanssa, joka keväällä siirtolaan saapuessaan oli\npaikatta, vaan josta eivät hän eikä äiti, toivoen toimeentulon syksyyn\nmennessä järjestyvän, tahtoneet kenellekään hiiskua mitään.\n\nSenvuoksi he vaan aina ylpeästi puhuivat Lydian suosiollisesta\nemännästä, tuosta hienosta vapaaherrattaresta Länsigötlannissa, joka\nylhäinen ja ystävällinen nainen hartaasti odotteli Lydiaa takaisin --\npuhumattakaan pikku oppilaasta Klaara Refvingsvärdistä, joka myöskin\nkärsimättömänä toivoi loma-ajan pian päättyvän, saadakseen jälleen\ntakaisin rakkaan opettajattarensa -- muuten merkillinen lapsi siitä,\nettä hän tarvitsi paljon etevämmän opettajan kuin minkä Lydia\nStrömbomin vähän ajan kuluttua huomattiin olevan.\n\nMutta tiedustelut eivät tuottaneet mitään tulosta.\nSanomalehti-ilmoituksiin ei saatu vastauksia, ja vanhat ystävätkään\neivät onnistuneet välittää hänelle paikkaa. Itse kaino ja vähäpuheinen\nrouva Lindqvistkin alkoi ihmetellä sellaista kesälomaa, joka kesti\nmarraskuuhun saakka. Pastorska piti päätään arvokkaasti kenossa, kietoi\nvillavaipan huolellisemmin ympärilleen ja kertoi:\n\n-- Lydia raukan rinta on käynyt viime aikoina hyvin heikoksi, ja kun\nhänen hyvä ystävättärensä vapaaherratar sai siitä kuulla kirjoitti hän:\n\"Rakas Lydia! Klaaran laiminlyöty opetus voidaan vielä korvata, vaan\nsinun kaltaistasi ystävää minä en enää koskaan maailmassa saa: Viivy\nvielä Durmanin voimakastuoksuisissa metsissä. Se ilmanala tekee sinulle\nhyvää. Minun suurin iloni on järjestää kaikki sinun parhaaksesi\". --\nAivan niin, sanasta sanaan, kirjoitti vapaaherratar.\n\n-- Herra Jumala, hän mahtaa olla vallan erinomainen ihminen! huudahti\nkiltti rouva Lindqvist kummastuneena ja herkkäuskoisena.\n\n-- Herran tähden sentään sellaista ystävällisyyttä! ihmetteli rouva\nLindqvist edelleen.\n\nPelastuminen Anna Lindqvistin silmissä ei kuitenkaan paljon antanut\nsitä huolta, mikä heillä todellisuudessa oli. Vaikeata oli näiden\nkahden naisen tulla toimeen pastorskan vaille 40 kruunun suuruisella\neläkkeellä sekä niillä vähäisillä jäännöksillä, mitkä hänellä oli\nirtaimiston huutokaupassa saaduista rahoista, jälellä kun niistä oli\nvähennetty pois kaikenlaisia pikku velkoja. Tosin oli sekä asunto että\nruoka halpaa, vaan jos koskettaisiin tuohon pieneen pääomaan, niin\nmiten sitten kävisi mamman vanhoilla päivillään.\n\nNaisraukat! Heidän väärä ylpeytensä ei saattanut heitä yksinomaan\nvalhettelemaan toisille ihmisille, vaan oli Lydia omalle äidilleenkin\nkertonut kaikenmoisia keksittyjä juttuja \"voitoistaan\" herrojen\nkeskuudessa.\n\nPastorska silitti tyttärensä hiuksia ja virkkoi hellästi:\n\n-- Sinä olet sanonut, ettet voi rakastaa sitä tilanomistaja Karlssonia\nsiellä Länsigötlannissa, vaan ehkä sinä sentään lopuksikin voit ottaa\nhänet?\n\nLydia vastasi, ettei kokonainen talvi Durmanin siirtolassa taivuttaisi\nhäntä ottamaan miestä, jota hän ei rakasta.\n\nNaiset alkoivat nyt koettaa ansaita käsitöillä. Naissormien\nnypläyksillä ei pohjoismaissa yleensä juuri runsaasti kultaa koota,\nelleivät ne ole jotain aivan erikoista laatua. He laittoivat pieniä\nkauluksia, jotka Fanny Bredin koetti saada myydyksi kaupungissa, ja he\nodottivat niistä suurta ansiota. Vaan Fanny kirjoitti, ettei hän voinut\nsaada enempää kuin kolme kruunua kappaleelta ja sitä varten tarvittava\nlanka maksoi 2:50, ja nypläämiseen kului aikaa kokonaista neljätoista\npäivää...\n\nOli muuan, joka joskus katseli Lydiaa, nimittäin sahalaitoksen johtaja\nJakobson, hän, joka oli neljä vuotta lukenut medikofilia, vaan ei\nkoskaan saanut sitä suoritetuksi, ja joka osasi niin erinomaisesti\nlausua \"Niagaran\" ja \"Döbeln Juuttaalla\".\n\nKaikista siirtolaisista oli Jakobsonin ollut vaikeinta mukautua\noloihin. Sahalaitoksella sai hän tehdä etupäässä konttoritöitä, ja ne\nmuutamat päivät, jolloin hänen kaikkien kiireimpinä aikoina piti auttaa\nvetämisessä, eivät oikein olleet ehtineet himmentää hänessä herramaista\nkiiltoa. Hän seurusteli yleensä mielellään ja kärsi edellisenä talvena\nkovin senjälkeen kuin Durmanin siirtolassa kesää viettäneet neitoset\nolivat lähteneet pois ja neitsyt Malin sekä Ida ja Hanna Falk olivat\nsiellä olleet ainoina suloisemman sukupuolen edustajina.\n\nEi ollut senvuoksi ollenkaan ihmeteltävää, että hän nyt toisena talvena\nusein mielellään pistäytyi Kvarngårdenissa Per Lindqvistiä tapaamassa,\nsaaden aina samalla tilaisuuden nähdä Strömbomin naisiakin. Ja\nsellainen herrasneitonen kuin Lydia, tummine, raukeine silmineen ja\nkokettine tukkalaitteineen sekä puseroineen ja leninkineen, jotka\nolivat jostain muualta kuin Hanna Falkin ateliesta, oli hänelle\ntodellakin virkistys tuolla erämaan hiljaisessa yksinäisyydessä.\n\nJakobson oli luonteeltaan iloinen, ja kun hän saapui talvi-iltaisin\npastorskan pieneen huoneeseen, tuntui naisista, ikäänkuin siellä äkkiä\nolisivat monet kynttilät syttyneet. Hän rupatteli ja laski leikkiä ja\notti kaikki asiat parhaimmalta puolelta. Hän huomasi pian, miten\ntodellisuudessa oli Lydian \"paikan\" laita, vaan naisten selitykset\ntuntuivat hänestä tuhmilta, ja hän pysyi heidän luotaan poissa\nkokonaista neljätoista päivää.\n\nMutta kaukana sahalla alkoi tuntua ikävältä. Sahan terien alituinen\nrätiseminen ja virran yötäpäiväinen kohina teki hänet surumieliseksi.\n\"Mitä turhia, ne ovat vain eukon päähänpistoja; vaan sääliksi käy sitä\ntyttöä!\" tuumi hän, ja koska hän huomasi jauhovaraston käyneen\npieneksi, heitti hän säkin rekeen ja ajoi Kvarnenille. Siellä hän sillä\naikaa kun jyvät murskattiin jauhoiksi katseli hämärässä kauan neiti\nLydian hiukan kulmikkaita vaan miellyttävän näköisiä kasvoja, ja kotiin\nsaavuttuaan hän tuumi tarkastelleensa niitä vähän enemmän kuin\noikeastaan olisi ollut tarpeellista. Senvuoksi hän päättikin olla\nurhoollinen ja pysytellä sieltä poissa kokonaisen viikon. Mutta sitten\nhän otti vahingon takaisin ja asetti tiensä kolmekin kertaa peräkkäin\nsen kautta.\n\nNyttemmin punehtui Lydia aina niin sievästi, kun Jakobsonin täyteläiset\nja hieman punakat kasvot sekä hänen jotenkin kalju päälakensa\nilmestyivät ovelle. Ja kun tämä kolmannen kerran jälkeen oli lähtenyt\nkotiinsa, taittoi pastorska suuren paperiarkin ja kirjoitti eräälle\nvanhalle ystävättärelleen seuraavat rivit:\n\n\"Voi, rakas ystävä, miten niistä lapsista on huolta! Luulin, että pikku\nLydiani saisi olla täällä, missä hän lepäilee terveytensä tähden,\nrauhassa kaikilta niiltä houkutuksilta ja huomionosotuksilta, jotka\nhäntä Länsigötlannissa ympäröivät kaikkialla. Mutta mitä onkaan\ntapahtunut? Täällä asuu muuan nuori, komea mies, tohtori Jakobson,\njoka, hyljäten loistavan lääkäri-uran, asettui tänne tavattoman suuren\nsahalaitoksen johtajaksi, samanlaisen, mikä aikaisemmin teki Jonas\nDurmanista, siirtolan perustajasta, rikkaan miehen. Harva se päivä,\njolloin ei tohtori ja isännöitsijä Jakobsonin kaksivaljakko pysähdy sen\ntalon edustalle, missä me asumme, ja sittenkös syntyy vilkas keskustelu\nminun Lydiani ja tuon todellakin hienon ja sivistyneen miehen kanssa.\nHerra yksin tietää, mitä tulevaisuus tuo mukanaan! Me äidit saamme aina\nuhrata. Minä sanon vain: Jumala tehköön lapseni onnelliseksi!\"\n\nParin päivän päästä pysähtyi \"tohtori ja isännöitsijä Jakobsonin\nkaksivaljakko\", eli vanhaa metsärekeä vetävä, vanha, takkuinen ja\nlaiska hevoskaakki, Kvarngårdenin edustalle. Jakobson ei ollut niin\niloinen ja reipas kuin tavallisesti. Pastorska muisti, että hänellä oli\njotain tekemistä keittiössä, ja hän poistui. Silloin Jakobson nousi\ntuoliltaan ikkunan luota, meni Lydian luo pöydän ääreen ja laski\npaksun, lihavan kätensä hänen olalleen.\n\n-- Neiti Lydia, tällaista ei voi jatkua kauemmin.\n\nNeiti Lydia, jolla kyllä oli kokemusta tällaisista ratkaisevista\nhetkistä, vaikk'eivätkään ne tähän saakka olleet johtaneet mihinkään\ntuloksiin, silmäili häneen seitsentoistavuotiaan kainolla, viattomalla\nkatseella:\n\n-- Eikö! Vai ei vieläkään ole tullut kunnollista rekikeliä!\n\nJakobson mutisi jotain ja punastui aina kaljua päälakeaan myöten.\n\n-- Älkäämme teeskennelkö, neiti! Kyllähän te arvaatte, miksi minä käyn\ntäällä niin usein.\n\nTällä kertaa se nyt varmaan vihdoinkin tapahtuisi, ensimäisen kerran\nkahdenkymmenenyhdeksän vuoden kuluessa. Lydia oikein lämpeni -- ja\ntietysti punastui.\n\n-- Mamma ja minä elämme yksinäistä elämää. Olemme hyvin kiitollisia,\nettä herra Jakobson on ystävällisesti käynyt meitä tervehtimässä.\n\nJakobson otti hellästi hänen kädestään ompeluksen, tarttui niihin ja\npakotti hänet katsomaan suoraan silmiinsä.\n\n-- Paljon minulla ei ole teille tarjottavana, vaan enhän minä myöskään\nryöstä teitä minkään loiston ja komeuden keskeltä; tahdotko tulla minun\nköyhäksi pikku vaimokseni, Lydia?\n\nLydia Strömbom oli aina ajatellut, että jos tämä hetki kerran koittaisi\n-- ja varsinkin viime aikoina hän oli suuresti toivonut sitä --\nlyöttäytyisi hän oikein ylpeäksi ja kohottaisi itsensä korkealle hänen\nsilmissään, jotta Jakobson kerta kaikkiaan huomaisi, mitenkä paljon hän\ntodellakin uhrasi hänen tähtensä. Vaan kun se hetki nyt oli lyönyt,\ntunsi hän sydämensä niin täydeksi; tummista, välähtelevistä silmistä\nloisti kostea kimellys; hän nousi, kietoi käsivartensa hänen lihavan\nkaulansa ympäri ja kuiskasi:\n\n-- Gustaf, minä tahdon.\n\nOmaten hellien äitien ihmeellisen taidon astui rouva Strömbomkin sisään\njuuri ratkaisevalla hetkellä. Kun vastakihlautuneet eivät häntä\nhuomanneet, otti hän tuolilta villavaippansa, kietoi sen huolellisesti\nympärilleen, istuutui arvokkaasti keskelle sohvaa ja lausui äidillisen\nlempeästi:\n\n-- Olen nähnyt, mitä on tapahtunut. Herra tohtori, tyttärelleni ei nyt\ntodellakaan koita sellainen tulevaisuus, jota minä olen hänelle\nuneksinut, ja jonka hän monta, minä sanon, herra isännöitsijä, monta\nkertaa olisi itselleen saavuttanut, vaan minä kyllä olen myöhemmin\nhuomannut, että hänen hyvä ja hellä sydämensä saattaisi hänet kyllä\nennen pitkää uhrautumaan. Minä annan tohtorille anteeksi; eihän\nisännöitsijä voi mitään sille, että Lydia on tehnyt syvän vaikutuksen\ntohtorin sydämeen... Jumala teitä, lapset, siunatkoon!\n\nJakobson katseli eukkoa kummissaan. Ettei voinut sellaisessakaan\ntilaisuudessa olla latelematta noita tyhmyyksiään!\n\n-- Älä loukkaa häntä, mamma! kuiskasi Lydia.\n\n-- Pikku raukka, miten hyvä sydän sinulla on, miten hyvä! Mutta se on\nniinkuin autuas Strömbomvainaja sanoi: \"Harvoin käyvät nuoruus ja\nviisaus käsi kädessä\". Niin sanoi Strömbom. Mitenkä ystäväsi\nvapaaherratar mahtaakaan nyt surra, Lydia!\n\nKun Anna näki Jakobsonin hevosen seisovan ulkona tunnin toisensa\njälkeen, meni hän myllylle ja sanoi Lindqvistille:\n\n-- Per, viehän talliin Jakobsonin hevonen. Sen isäntä viipynee\npastorskan luona kosintamatkalla.\n\nSisällä pastorskan huoneessa istui kaikki kolme kahvipöydän ääressä ja\npuhelivat tulevaisuudesta. Pastorskalla oli kuitenkin eniten huolta\nsaada Jakobson käsittämään, kuinka paljon Lydia oli \"uhrannut\" hänen\ntähtensä.\n\n-- Hyvä Jumala, miten paljon hämmästystä tämä tapaus herättääkään sinun\nseurapiirissäsi Länsigötlannissa! Ettei se vaan keneenkään koskisi\nliian kovasti! Minä ihan vapisen ajatellessani tilanomistaja Ka...\n\n-- Mutta _mamma_ ... pyyteli Lydia hellästi.\n\nPastorska hymyili ja taputti tulevaa vävyään ystävällisesti olalle.\n\n-- Hän ei tahdo siitä edes puhuttavan, rakas ystävä. Kun Lydian\nkaltainen syvä sielu uhrautuu, niin se uhrautuu _kokonaan_.\n\n\n\n\nXI.\n\nNeljä vuotta.\n\n\nNeljä vuotta on pitkä aika, kun ajatellaan eteenpäin ja tuumitaan, mitä\nkaikkea sinä aikana on tehtävä ja mitä ei saa tekemättä jättää ja\nkaikkia niitä esteitä, jotka sinä aikana saattavat ihmistä kohdata.\n\nMutta vanhemmille, jotka katsovat aikaa taapäin, on neljä vuotta hyvin\nlyhyt aika... \"Se tapahtui kuusikymmenluvulla, kuusikymmentäyksi tai\nkuusikymmentäkaksi\", sanovat he, ikäänkuin siinä olisi eroa vain\nkuukausi tai muutamia päiviä. Silmäillessä neljä vuotta taaksepäin\nDurmanin siirtolassa, niin huomaa, miten kovin äkkiä ne ovat kuluneet,\nja kuitenkin on sillä ajalla tehty paljon rakasta ja pitkällistä työtä.\n\nVuodet olivat vierineet tasaista kulkua ilman suurempia tapauksia, vaan\nse, joka oli sieltä poissa neljä vuotta, kuten nyt mekin, havaitsi\nkyllä huomattavia muutoksia.\n\nSiirtola oli kasvanut, suunnitelmat olivat toteutuneet. Peltomaat,\njotka neljä vuotta sitten vielä olivat vain ukko Bredinin merkitsemät\ntai joihin korkeintaan oli kaivettu joku laskuoja, tuottivat nyt\nkesällä, Durmanin siirtolan seitsemäntenä olemassaolovuotena kauniita\nsatoja. Talojen ympärille istutetut omenapuut olivat jo kahtena vuotena\nkantaneet hedelmiä ja olivat nyt kesäkuussa kaikki täydessä kukassa.\nKeittiö- ja kukkatarhat rehottivat ja kaikki nurkkaukset olivat jo\nehtineet kadottaa uudisrakennuksen alastoman leiman. Siellä ja täällä\njo korjattiin kattoja ja päätyjä.\n\nYleensä oli onni suosinut siirtolaisia. Oli kyllä poikkeuksia, vaan\nmilloin se riippui sairaudesta, häviöstä, epäonnistumisesta tai muusta\nsemmoisesta, silloin ojensi siirtolan hallinto auttavan kätensä, ja\nmilloin säännöt eivät enää myöntäneet avunantoa, silloin seisoi\nvieressä ystäväin joukko. Durmanin siirtolan jäsenistä ei kukaan saanut\nmennä nurin, jos hänellä vaan oli todellinen ja vakava pyrkimys päästä\neteenpäin.\n\nMutta huolimatta tarkasta valinnasta oli joukkoon sentään joutunut\nhutiluksiakin, nuoria miehiä, jotka olivat liittyneet siirtolan\njäseniksi lähemmin punnitsematta, mitä tarmoa ja työkykyä heiltä siellä\nvaadittiin. Muutamat olivat kokonaan poistuneet siirtolasta, ja\nparille, jotka kevyesti onnelliseen tulevaisuuteen luottaen olivat\nmenneet liian varhain naimisiin, oli käynyt hyvin huonosti. \"Näiden\nperheiden huolet ja kärsimykset ovat mustia pilkkuja Durmanin siirtolan\nhistoriassa; elleivät miehet olisi eksyneet tänne eivät he ainakaan\nolisi tulleet vetäneeksi naisraukkoja kurjuuteen\", virkkoi ukko Eneman,\njoskin surullisena. \"Vaan\", lisäsi hän tavallisesti, ja hänen silmänsä\nkirkastuivat, \"tarkoin laskien onkin se ainoa paha, mitä me olemme\ntehneet, ja olemmehan me sensijaan tehneet enemmän hyvää\". Ja samalla\nhän katsahti ulos ikkunasta ja silmäili hymyileviä niittyjä, viljavia\npeltomaita, joita hoitelivat monet onnelliset ihmiset, jotka näkivät\nkodin miellyttävyyden päivä päivältä lisääntyvän. Kohta koitti se aika,\njolloin siirtolaisten alueet joutuivat kokonaan heidän omikseen, kun\nlainatut pääomat olivat suurimmaksi osaksi maksetut takaisin, kun\nkaikki olivat itsenäisiä farmareita ja \"Durmanin siirtola\" saisi\nsiirtyä toiselle seudulle onnellistuttamaan toisia ihmisiä.\n\nMuutamissa taloissa oli kuolemakin vieraillut, niinpä Durmanin\n\"linnassakin\". Neitsyt Malinin risatautinen Ida oli mennyt sinne, missä\nkaikki ovat yhtä kauniita, ja missä ei kenenkään tyttöraukan tarvitse\nsurra kasvojensa tähden. Samaan aikaan kuoli myöskin muuan nuori\nsiirtolainen, teknoloogi Öberg, joka ei koskaan ollut saanut paikkaa,\nja oli senvuoksi ryhtynyt käyttämään ammattitaitoaan rupeamalla\nDurmanin siirtolan öljy- ja tärkkelystehtaan pienipalkkaiseksi\njohtajaksi. Muutamia kuukausia ennen kuolemaansa hän oli mennyt\nnaimisiin, ja se kelpo, mustapukuinen nainen, joka senjälkeen nähtiin\nauttamassa neitsyt Malinia, joka jo oli alkanut väsyä, oli juuri rouva\nÖberg. Väliin kauneina sunnuntai-iltoina nuorten leikkiessä \"linnan\"\npuutarhassa hän nojasi hetkiseksi oven pieleen ja kyyneleet silmissä\nkatseli noita iloisia ihmisiä, joiden joukossa hänen nuori ja voimakas\nmiehensä, hilpeimmistä hilpein, vielä vähän aikaa sitten oli ylinnä\nnäkynyt.\n\nKyttyräselkäinen ompelijatar Hanna Falk on entisen kaltainen. Toisten\nmennessä \"linnaan\" jää hän väliin kotiin, ettei hän siten niin paljon\nkärsisi niiden iloista ja leikeistä, joilla on suorat selät ja\ntulevaisuus edessään, ja ettei näiden tarvitsisi vaivautua osottamaan\nystävällisyyttä häntä kohtaan -- ystävällisyyttä, joka kaikkien taholta\non vilpitöntä, vaan jota Hanna itse piti almuna. Vaan usein hän sentään\nlopuksi antoi palttua surullisille mietteilleen, meni ja asettui\njohonkin syrjäiseen nurkkaan, mistä hän mustin, janoisin silmin seurasi\ntoisten riemua.\n\nMutta siirtolaan on ilmestynyt aivan uusiakin tulokkaita. Pienet,\nlyhyet, väärät ja epävarmat sääret tepastelevat siellä ja täällä,\npyrkivät kukkapenkereille, lankeavat krokettipaaluihin ja kantavat\nlikaa ja santaa itse täti Strömbominkin sunnuntaileningille. Vaan täti\nStrömbom ei pahastu eikä kierrä arvokkaasti vaippaa paremmin\nympärilleen. Hän itse on päässyt isoäidiksi ja se sopii hänelle\nmainiosti. Suuri osa hänen turhanaikaisesta arvokkuudestaan on\nkadonnut, ja nyt ylpeilee hän vain Lyydian pikku Kallesta, ja isoäidin\nylpeyshän on anteeksiannettavaa.\n\n\"Vävyni isännöitsijä\", kirjoittelee hän ystävilleen, \"menee\nerinomaisesti eteenpäin ja hän pitää hyvän huolen Lydiasta.\" Kuka olisi\nluullut, että hienosta kotiopettajattaresta oli tullut niin kelpo vaimo\nja uskollinen auttaja, joka tosin kyllä joskus mielellään vetää\nkäsiinsä nelinappiset hansikkaat, vaan on kokonaan jättänyt\npäivänvarjostimen ja hyvän ystävättärensä vapaaherrattaren. Tämä olikin\nvanhan tuttavuuden nimessä lähettänyt häälahjaksi hedelmämaljakon,\njonka rva Strömbom aina tahtoi pestä itse, vakuuttaen palvelustytölle,\nettä se on \"oikeata vanhaa hopeata\". \"Isännöitsijän kaksivaljakko\" on\nnyt todellakin totta siinä määrässä, että Jakobson oli ostanut\nitselleen laihan pörröisen hevosen entisen konkarin lisäksi, jonka\nisäntä alkoi senjälkeen uneksia uusista, hienoista kääseistä.\n\nBrandmarkilta saapui kirje silloin tällöin. Aluksi olivat he saaneet\nkokea kovempaa kuin Lovakaan oli aavistanut. Heillä oli Kansaksessa\nyksi tulisijalla varustettu huone. Arthur palveli ensin renkinä ja\nLova ansaitsi joskus pesulla 50 centtiä. Senjälkeen sai Arthur\nnaapurivaltiossa kuorolaulajan paikan eräässä teatterissa ja Lova teki\nsiivoustyötä. Pian oli kuitenkin ylioppilashännystakki repaleina ja\nLova sairas.\n\nKaksi kuukautta sen perästä hän matkusteli ympäri komeana ja hienona,\nmyyden erään liikkeen pianoja, Lova sai _kaksi_ uutta leninkiä, ja\nherrasväki vuokrasi itselleen kaksi huonetta ja keittiön. Siihen\nloppuivatkin sitten koettelemukset. Seuraavana vuonna sai Karl Hammar\nkultaraameilla varustetun painetun kortin, missä ilmoitettiin, että mrs\nLovisa Brandmark ja mr A. Brandmark olivat saaneet pojan. Mitään\nkirjettä ei ollut mukana, vaan oli ainoastaan lyijykynällä kirjoitettu\nkortin laitaan: \"Isällä on nyt 150 dollaria kuukaudessa\".\n\nKolme kuukautta senjälkeen oli Durmanin \"linnan\" lukusalin pöydällä,\njonka ääressä Brandmark niin usein oli istuskellut, ristisiteessä\nsaapunut amerikkalainen sanomalehti, missä punakynällä merkityssä\nuutisessa kerrottiin, että Steel & Jacksonin pianokaupan tarmokas ja\npidetty matkustaja mr Arthur Brandmark oli osakkaana liittynyt\nsanottuun liikkeeseen, jonka tuotteiden rinnalla esim. Steinwayn\npuhutut pianot olivat paljasta roskaa.\n\nJa neljätoista päivää sitten olivat ruununvouti Eneman ja Hammar olleet\nrautatienasemalla ottamassa jäähyväiset vanhalta rouva Strandilta, joka\n68 vuotiaana aikoi uhmata Atlannin aaltoja päästäkseen Lovan ja hänen\nmiehensä luokse, koska nämä nyt kerran olivat asettuneet sinne, ja\nkoska Arthur oli niin tavattoman kiltti ja tahtoi hänetkin sinne heidän\nluokseen.\n\nPalatessaan asemalta olivat Eneman ja Hammar kumpikin vaiti. Äkkiä\nvirkkoi ukko Eneman huoahtain:\n\n-- Enpä olisi neljä vuotta sitten uskonut, että Brandmark raukka tulisi\nonnellisemmaksi kuin \"Durmanin siirtolan kuningas\", joksi vanha Alm\nsinua kutsuu!\n\n-- Mitä setä tarkottaa? Enkö minä olisi onnellinen? Onhan onni\nsuosinut minua enemmän kuin ketään. Tietääkö setä, mitä sanoi se\nsanomalehtireportteri, joka viime viikolla kävi siirtolassa?\n\n-- Tietysti valehteli, kuten sellaiset ihmiset aina!\n\n-- Ei, hän kysyi, kuinka minä, kun Durmanin siirtola on\nsosialistinen, olen voinut \"keinotella\" omaisuudekseni sekä öljy- että\ntärkkelystehtaan?\n\n-- Vai niin, mutta minä luulen, ettet sinä, Hammar, taloudellisesta\nedistymisestäsi huolimatta, ole onnellinen. En tahdo sinun lavertelevan\nminulle salaisuuksiasi, vaan minä sanon, että piru periköön kaikki\nkiekuvat kanat ja komeljanttiryökkinät! Hyvästi! Tästä kääntyy tie\nsinun kotiisi. Minä kävelen tämän pikku matkan.\n\nJa ennenkuin Hammar ehti sanoa sanaakaan oli ukko hypännyt kärryiltä ja\nlähtenyt astelemaan eteenpäin.\n\nHammarin totisille kasvoille levisi katkera hymy. \"Olin todellakin\ntoivonut pääseväni toisten surkutteluista\", mutisi hän, hänen hevosensa\nhiljalleen astuessa Hammarbota kohti.\n\n\n\n\nXII.\n\nMuuan konsertti X:n kauppalassa.\n\n\nHammar oli, kuten hän itsekin oli ukko Enemanille huomauttanut,\nsuuresti edistynyt taloudellisessa suhteessa. Silloin kun toiset\nsiirtolaiset vielä tekivät kovaa työtä päästäkseen itsenäisiksi, kokosi\nhän jo omaisuutta.\n\nNiin iloinen hän ei enää ollut kuin ennen, senjälkeen kun pikku\nlaululintunen oli lentänyt pois, vaan toimettomaksi hän ei\nsuinkaan ruvennut. Talven tultua, kun hän oli saanut kauniit\nrahat syksyn sadoista sekä lopullisesti kuolettanut velkansa\nlainarahastoon, valjasti hän hevosen reen eteen, ajoi Durmanin\nsiirtolan naapuri-alueelle ja osti sieltä sievoisen metsäpalstan. Osan\nmaksua hän suoritti käteisesti sekä loput senjälkeen kun tukit olivat\nkaadetut, missä työssä useat hänen toverinsa saivat hyvää ansiota.\nSattui suotuisa talvi ja kun maaliskuussa rekikeli loppui, oli Hammar\nvoittanut siitä 1,250 kruunua. Niillä rahoilla hän seuraavana vuonna\nuudisti kokeen. Kauppa ei silloin kuitenkaan suhteellisesti onnistunut\nyhtä hyvin, sillä suot eivät silloin kantaneet ja kuljetus maksoi\nenemmän.\n\nJuuri siihen aikaan insinööri Öberg kuoli, ja hallinto huomasi, ettei\nöljy- ja tärkkelystehdas olleet tuottaneet voittoa enempää kuin 500\nkruunua. Itse hallintoon kuuluen oli Hammarilla nyt erinomainen\ntilaisuus tehdä tarjous; mutta vaikka hän kokouksessa lausui\nmielipiteenään, että ne vielä tulevaisuudessa kannattaisivat hyvinkin,\neivät toverit tahtoneet niitä enää harjoitettavan siirtolan laskuun, ja\nniin ne sitten luovutettiin Hammarille. Velka kyllä tuli suureksi, vaan\nse väheni vähenemistään; ja jos yritys otti niin menestyäkseen, olisi\nHammar muutaman vuoden perästä rikas mies.\n\nEnsi kerran sitä ajatellessaan löi hänen sydämensä kovasti, ja veri\nvirtasi lämpimänä sydämeen. _Silloin_, jolloin hänellä olisi hänelle\ntarjottavana muutakin kuin köyhä maanviljelijän elämä, silloin hän ehkä\nvoisi pyytää omakseen häntä, jota hän yöt ja päivät ajatteli. Vaan\nsiihen viipyisi vielä moniaita vuosia, ennenkuin hänellä olisi varaa\nrakentaa sellainen maja, joka olisi hänelle arvoinen, ja joka ei\nsaattaisi häntä niin paljon kaipaamaan kaikkea sitä, mitä hänen täytyi\njättää. Olisiko Gerda silloin vielä vapaa? Ja vaikka hän voisi rakentaa\nkullatun, maailman kauneimman häkin, olisiko hänellä silti oikeutta\nhoukutella sinne pientä laululintua auringosta, valosta ja voitoista?\nEikö lintu särkisi siipiään ristikkoa vastaan, eikö hän kaipaisi\nsuosionosoituksia ja ihailua?\n\nJa vaikuttaisivatkohan hänen houkuttelunsa mitään?\n\nHän ainakin toivoi. Neljän vuoden aikana ei \"tyttölapsi\" tosin ollut\noleskellut kotona kuin jonkun aikaa kolmantena vuotena. Muuten kului\nhänen vapaa-aikansa käynteihin ystäviensä luona, joiden seura sopi\nhänelle paremmin kuin se mikä Hammarbossa oli saatavissa, heidän\nkanssaan kun hän sai harjoittaa ja täydentää taidettaan; ja sitäpaitsi\nhän oli ollut mukana konserttikiertueissa, joilla hän oli niittänyt\nkukkia ja suosionosoituksia sekä hyviä arvosteluja maaseutulehdissä,\nvaan ei tosin paljon rahaa.\n\nJokainen päivä, minkä Gerda vietti Hammarbossa, vei hänet lähemmä\nHammaria. Tämä oli ikäänkuin kasvanut hänen silmissään. Hammaria oli\nrakkaus kypsyttänyt ja menestys oli tehnyt hänet varmaksi ja\nitsetietoiseksi.\n\nYleensä ollaan hyvin herkkiä arvosteluille siitä henkilöstä, jota\nkohtaan sydän tuntee rakkautta. Ihmisten mielipide hänestä on kuin\npuhaltaisi tuleen; kun tuli on leimahtanut suureksi, voi myrsky vain\nenentää sen voimaa, mutta alussa se voi, tulkoonpa se sitten lännestä\ntai idästä, sammuttaakin heränneen rakkauden. Toisinaan taas voi\nmaailman ja ihmisten tuomio, vaikka se onkin kova, vain leimahuttaa\nvakavasti syntynyttä lemmen liekkiä. Vaan alussa ei ole yhdentekevää,\nmiten ulkopuolella arvostellaan sitä henkilöä, johon rakkaus on\nkohdistunut. Se voi kokonaan tuhota vasta palamaan tuikahtaneen lemmen\ntulen; joskin taas toisten ihailu on joskus monen rakkauden kipinän\ntuleen puhaltanut.\n\nMinkälaisessa ympäristössä olisi nuori mies enemmän voinut esiintyä\nedukseen kuin siinä, missä Karl Hammar eli ja työskenteli. Kaikki\nrakastivat häntä ja pitivät häntä voimakkaana, viisaana ja hyvänä.\nSiirtola kukoisti hänen suojassaan, ja hänen auttava, tosiveljellinen\nsuhtautumisensa tovereihinsa aikaansai sen, ettei kukaan kadehtinut\nhänen menestymistään.\n\nJa Karl Hammar vaurastui päivä päivältä, ja setä Almin antamaa\n\"Durmanin siirtolan kuningas\"-nimitystä alkoivat nyt tästä paljon\npitämästään miehestä käyttää kaikki.\n\nJospa he vaan olisivat tietäneet, että hän oli valmis jättämään heidät\nkaikki vain yhden pienen sormen viittauksesta! Silloin ei hänestä olisi\npidetty yhtä paljon, ja kuningas Durman ei olisi istunut niin varmana\nvaltaistuimellaan. Voi, täällä maailmassa on aina jotain vilppiä!\n\nVuodet olivat kohdelleet säälivästi Almin vanhuksia; jonkun verran he\ntietysti olivat heikontuneet ja niin korkeina vanhuuden päivinä olivat\nhe tietysti entistä enemmän rakastavan huolenpidon tarpeessa. Gerda\ntuli oikein liikutetuksi nähdessään, miten Hammar ja vanhukset olivat\nkiintyneet toisiinsa. _Hän_ antoi heille kaiken sen, mitä hänen olisi\npitänyt heille antaa. Kiitollisuus ei koskaan synnytä todellista\nrakkautta naisen ja miehen välillä, ja jos mies rakkautta _vaatii_,\nei sellainen voi milloinkaan syntyä. Vaan miten ihana onkaan\nkiitollisuudentunne silloin, kun se yhtyy johonkin lämpimämpään,\nihanampaan!\n\nSanomalehtien, varsinkin maaseutulehtien, arvostelut olivat kiittäviä,\nstipendejä myönnettiin ja konservatoriosta annettiin hyvät arvolauseet.\nTaiteellinen menestys saattoi yksinomaan tuoda mukanaan noita\ntoivottuja hyviä sitoumuksia ja rahaa, joita molempia vielä puuttui.\nHänen taipumuksensa viittasivat operettiin, sillä oopperaan hänen\näänensä oli liian heikko; myöskin konserttilaulajattareksi hänellä oli\nliian vähäiset voimat.\n\nGerda Alm matkusteli toisten kanssa pikku kaupungeissa, ja vanhukset\nHammarbossa uneksivat kullasta ja laakereista.\n\nHammar matkusti X:n kauppalaan toimittamaan muutamia asioita. Eräässä\nkadun kulmassa näki hän suuren punaisen ilmotuksen kuuluisan\n\"Strömbergin kiertueen\" esiintymisestä, ja nimien joukossa oli myöskin\nGerda Alm. Hänen sydäntään pisti. Siellä Durmanin siirtolassa oli\nihminen muuttunut vanhanaikaiseksi ja tietämättömäksi. Nähdessään\nrakastettunsa nimen liimattuna rakennuksen kulmaan oli se hänestä samaa\nkuin olisi sanottu: \"Maksa kruunu, niin saat nähdä pikku keijukaisen\nkauneissa vaatteissa ja paljain käsivarsin!\" Sellainen ajatus oli\nkuitenkin tyhmä ja yksinkertainen, eikä moista ollut tullut Hammarin\nmieleen entisinä Upsalan aikoinakaan. Mutta, Jumala paratkoon, ihminen\ntulee tuhmaksi oleskellessaan vain luonnon ja luonnollisten ihmisten\nkanssa!\n\nKonsertti saavutti suuren menestyksen, kuten _kaikki_ konsertit X:n\nkauppalassa. Vaan rahallinen tulos ei ollut yhtä hyvä. Pormestarin ja\nsairaalan lääkärin, jotka olivat paikkakunnan arvohenkilöt, ja\nsoitonjohtajan, sanomalehden toimittajan ja kirjakauppiaan jälkeen,\njotka olivat seudun esteetiset edustajat, oli kauppalassa noin\nsatakunta muuta musikaalista asukasta, jotka kävivät konserteissa.\nNekin olivat kaikki koolla ehkä vain kerran seitsemässä vuodessa.\nYleensä oli kuulijoita ainoastaan noin seitsemänkymmentä, jotka sitten\nmyöskin tarjosivat taiteilijoille illallisen oluen kanssa sekä boolin.\n\nMuuan sinne kerran konserttia antamaan saapunut todellakin kuuluisa\ntaiteilija oli kieltäytynyt illallisesta ja oluesta, vaan häntäpä ei\nX:n kauppalassa senjälkeen pidetty puoleksikaan siinä arvossa kuin\nmuualla Europassa.\n\nN:o 4. No, jumalan kiitos, hän ei ollut avorintaisessa puvussa. Voi,\nmiten Hammarin sydän löi! Hän oli paljon hienompi kuin neiti Lydia,\nsilloin kun tämä ensi kerran saapui Durmanin siirtolaan. Kesäauteren\ntavoin ympäröi kaunis, vaalea tukka hänen korkeata otsaansa, ja tuo\npieni olento astui lavalle, hentona ja arkaillen.\n\nMutta pikku laululintu näytti väsyneeltä. Eikö hän siis aina\nvaeltanutkaan valkeiden pilvien välitse?\n\nHän lauloi yhtä sievästi kun ennenkin; \"kerrassaan suloisesti\",\nkuiskasi pormestarin rouva. Gerda katseli yleisöä ja huomasi Hammarin,\nhänen poskensa punehtuivat ja silmänsä välähtivät. Hän poistui pian sen\njälkeen. Sitten esiintyi Strömberg itse ja lauloi erään\n\"Portterilaulun\" niin reimasti ja loistokkaasti, että kipsi putoili\nsalin katosta, ja lehterillä olevat kahvilatytöt olivat innosta\npakahtua.\n\nX:n kaupungin asukkaat taputtivat käsiään vimmatusti sekä tälle että\nmuille numeroille. Olihan se heidän oikeutensa, sillä olivathan he\nsuorittaneet kalliit pääsymaksut.\n\nKonsertin viimeisen numeron jälkeen, jonka esitti neiti Alm, osoittivat\nhe suosiotaan kaikkein eniten. Ja Gerda tuli vielä kerran esiin,\nnyökäytti säestäjälle ja lauloi:\n\n    \"Haassa kalkkuvat karjan kellot\n    tyyni Roinehen ranta on,\n    loitolla lentävän joutsenen siivet\n    kultaa sätehen auringon\".\n\nHammar oli vähällä huutaa: ei sitä, ei sitä! Älä anna heidän kuulla\nHammarbon laulua, vanhan Almin mielisäveltä!\n\nUlkona käytävässä oli eräälle ovelle kirjoitettu:\n\n\"_Niille jotka tahtovat ottaa osaa_ yksinkertaiseen illanviettoon\nkonsertin antajille, on suuressa salissa esillä lista merkitsemistä\nvarten. Huom.! 1:25 (oluen kera). Booli erittäin.\"\n\nSanomalehden toimittaja keskusteli innokkaasti pormestarin rouvan ja\ntohtorin rouvan kanssa, kehoittaen lämpimästi heitä tulemaan mukaan\nillanviettoon. Rouvat tuumivat, että: emme nyt oikein tiedä ... vaan\ntoimittaja ei antanut perää. Lopuksi rouvat tietysti suostuivat --\nkuten aina ennenkin.\n\nKaksi kertaa oli Hammar aikeissa mennä lunastamaan itselleen lipun\nillanviettoon.\n\n\"Siellä on hyvä voileipäpöytä\", kuiskasi myyjätär kehoittavasti.\n\nEi, Durmanin siirtolan kuningas ei tunkeutuisi X:n kauppalan asukkaiden\njoukkoon. Hammar ei ostanut lippua. Hän kääntyi ja poistui.\n\n-- Sepä oli hiton kitsas mies, mutisi vahtimestari.\n\nVaan sitten ei Hammar nähnytkään, miten pormestari talutti Gerdan\npöytään, ja miten rouvat tarkastelivat uteliaina hänen leninkiään, eikä\nhän myöskään kuullut tohtorin loistavaa boolipuhetta.\n\nTohtori oli X:n kauppalan paras puhuja. Nyt, niinkuin niin monta\nkymmentä kertaa viidentoista vuoden aikana, veti pormestari hänet\nsyrjään ja virkkoi.\n\n-- Veli on kai hyvä ja sanoo niille pari sanaa?\n\n-- Mutta, parahin veli, minähän en ollut ollenkaan läsnä konsertissa.\nMinähän olin leikkaamassa myllärin pojan jalkaa.\n\n-- Mitä se haittaa! No, astu nyt vain esiin ja lausu kiitokset meidän\nkaikkien puolesta!\n\nKeskellä yötä heräsi Hammar epämääräisiin ääniin.\n\nX:n kauppalan kaksinkertainen kvartetti oli serenaadilla Strömbergin\nkiertueen kahdelle naispuoliselle jäsenelle.\n\n\n\n\nXIII.\n\nKotiin.\n\n\nKello oli jo puoli kaksitoista seuraavana aamuna, kun Karl Hammar\nuskalsi ujosti koputtaa Gerdan ovelle.\n\nX:n kauppalan hienot nuoret miehet olivat jo aikaisemmin menneet pois,\nja kun Hammar avasi oven, tunsi hän raikasta kukkien tuoksua. Nyt oli\nsiis kesä sielläkin. Mutta pieni laululintu oli uupunut ja räpäytti\nväsyneesti siipiään. Ei edes ystävällinen hymyily, joka valaisi\nHammarin kasvoja hänen näyttäytyessään, voinut karkoittaa surullista\nilmettä Gerdan kasvoilta. Hän riensi tulijaa vastaan ja ojentaen\nmolemmat kätensä sanoi:\n\n-- Minä näin teidät kyllä konsertissa! Minkä tähden ette eilen illalla\nkäynyt kertaakaan minua tervehtimässä, te paha ihminen?\n\n-- Voi, neiti Gerda, olin kyllä aikeissa tulla luoksenne, vaan minä en\ntahtonut tunkeutua niiden muiden joukkoon, jotka kunnioittivat teitä\nsuuren voittonne jälkeen. Ja, nähkääs, seitsemän vuoden oleskelu\nDurmanin siirtolassa on tehnyt miehen ujoksi.\n\n-- Voittoko...!\n\nGerda katsoi häntä tutkivasti ja vakavasti suurilla sinisillä\nsilmillään ja pudisti vaaleata tukkaansa. Suuri jumala, hänen silmiensä\nympärillä olivat punaiset renkaat, ikäänkuin hän olisi itkenyt...\n\n-- Niin, neiti Gerda, nyt kun teidän maineenne pian kasvaa ja ehkä\nleviää maasta maahan, on omituista ajatella, että te olette kerran\nantanut äänenne kuulua siellä kaukana Hammarbossa, ja että te myös\nolette laulanut yksin minulle. Muistatteko sitä, neiti Gerda?\n\nHänen silmänsä säihkyivät ja punaiset renkaat eivät näyttäneet enää\nniin jyrkiltä. Hän hymyili ja vastasi:\n\n-- Minä muistan, minä muistan. Sitten johdatti hän hänet sohvalle\nniinkuin pienen lapsen, ja istuutuen hänen viereensä, katsoi hän häntä\nsilmiin ja virkkoi:\n\n-- Teille voin jutella suoraan; olemmehan me ystävät, eikö totta? No\nniin, tiedänhän minä sen! Tahdon aluksi sanoa teille, että sellaisiin\n\"voittoihin\" kuin eilen illalla täällä saa Gerda Alm olla tyytyväinen\nmyöskin tulevaisuudessa, niin pitkälle kuin niitä riittää. Suuremmiksi\nne eivät voine tulla.\n\n-- Kuinka niin luulette?\n\n-- Minä luulen, että siivet ovat liian heikot ja unelmat liian rohkeat.\nKerran uskoin voivani tulla oikeaksi ... niin, nähkääs, ei miksikään\nsuureksi, niin tyhmä en ole milloinkaan ollut, mutta kuitenkin\njoksikin, jota ei kukaan, vaikka tahtoisikin, voisi heti unhoittaa.\n\nTässä hän vaikeni ja katse harhaili eri tahoille.\n\nHän istui siinä niin pienenä ja hentona ja katsoi rinnallaan istuvaa\nvahvaa miestä melkein tuskallisin ilmein, ikäänkuin hänen olisi\npyydettävä anteeksi sitä, ettei hän ollut se, miksi hän oli itseänsä\nkuvitellut; hän ei ollut se komea laululintu, jollaiseksi vanhempain\nylpeys ja ihailu oli hänet kuvitellut.\n\nHammarin silmät loistivat. Voisiko se olla totta? Sehän toi Gerdan\nlähemmä häntä.\n\n... Vaan sitten heitti tyttö päätään uhmaten ja jatkoi:\n\n-- Mutta kenenkään ei silti tarvitse sääliä minua. Minä olen\nkunniallisesti työskennellyt ja osaan myös soittaa pianoa. Kun\n\"kiertueet\" eivät enää kannata, niin voin soittaa ja laulaa alemmalle\nkansalle.\n\nHän naurahti hieman katkerasti.\n\nHammar pudisti päätään.\n\n-- Mutta älkääpä ohimenevän apeamielisyyden antako varjostaa kaikkea\nsitä mieltymystä, mitä olette saavuttanut. Entä mihin te nyt aiotte?\n\n-- Kotiin vanhuksien luokse pariksi viikoksi. \"Kiertue\" on nyt\nloppunut. Nähkääs, minulla on varaa levätä, ja lepoa minä myös\ntarvitsen. \"Strömbergin kiertue\" on menestynyt tavattoman hyvin;\ntoistaiseksi olen rikas ihminen, niin, 520 kruunua, herra Hammar. Vai\nniin, te olette siis kauppamatkoilla, ja minä saan siis viedä\nterveisenne kotiin. Minä matkustan kotiin junalla klo 8,20. Entä te?\n\n-- Samassa junassa.\n\n-- No mutta sepä hauskaa!\n\nHammar koetti kaikin voimin salata iloisuuttaan.\n\n-- Miten on päivällisenne laita, ehkä minä...\n\n-- Suostuisin kernaasti, vaan olen kutsuttu hyväntahtoisen tohtorinna\nEngvallin luokse.\n\n-- Hyvästi siis iltaan asti!\n\n-- Hyvästi siksi!\n\n-- Muuten saatte minusta ikävää seuraa, sillä minun täytyy ilmoittaa\nteille, että aion sulkeutua jo klo 10 naisten vaunuosan rauhallisimpaan\nsoppeen, missä sitten vedän kelpo unia. Sellaisen tavan olen oppinut\nmatkoilla, sillä taiteilijan täytyy alituiseen työskennellä\nkehittyäkseen.\n\nSitten kun Hammar oli lähettänyt ukko Almille sähkösanoman, että tämä\ntulisi seuraavana aamuna asemalle, heitti hän päällysnutun ylleen ja\nkäveli kauas X:n kauppalan tullin ohi. Mitä erilaisimpia tunteita\nriehui hänen rinnassaan, vaan kaikkein eniten hän ajatteli:\n\n-- Jospa se olisi totta! Jospa pienen laululinnun siivet todella\nolisivat liian heikot.\n\nHammar tiesi X:n kauppalassa asuvan erään taiteilijan, joka oli\ntuomiokirkon urkuri, sekä alallaan hyvin lahjakas. Hän oli m.m.\nsäveltänyt kauniita ja yleisesti tunnettuja sävellyksiä, vaan oli\nhautaantunut sinne hiljaiseen sopukkaan hyvän toimeentulon ja elämän\nmukavuuden tähden, sekä siksi, ettei hän helläluontoisena ihmisenä\nvoinut kärsiä arvostelua.\n\nHän tuli ajatuksissaan siihen tulokseen, että jos hän vaan tuntisi tuon\nmiehen, olisi hyvin hauskaa puhua hänen kanssaan Gerdasta, mutta nyt se\ntuskin kävisi laatuun. Sehän näyttäisi oikeastaan hassulta.\n\nKolme minuuttia tämän jälkeen oli hän ottanut selvän, missä taiteilija\nN. asui, ja hän kiiruhti hänen luokseen.\n\nTirehtööri oli pieni, hienopiirteinen herra, kerrassaan gentlemanni.\nHäntä kunnioitettiin aivan yleisesti, ja kaikki pitivät hänestä hyvin\npaljon. Mutta hän oli vähän hieman itsekäs. Hänestä kerrottiin m.m.,\nettä kun rovasti ilmoitti hänelle ajan aamusaarnaa varten olevan\nmuutetun, niin oli N. rauhallisesti vastannut:\n\n-- Tuskinpa se käy laatuun, herra tuomiorovasti.\n\n-- Ja minkätähden ei?\n\n-- Siksi että se on minun aamiaisaikani, jota olen pitänyt\nsäännöllisesti seitsemäntoista vuotta.\n\nHammar saapui hänen luokseen, sanoi nimensä ja virkkoi:\n\n-- Anteeksi, herra tirehtööri, mutta suokaa minulle hetkinen, sillä\nasiani merkitsee minulle paljon.\n\nTirehtööri N. loi häneen väsyneen, vaan hyväntahtoisen silmäyksen, ja\nlausui:\n\n-- Mutta, herraseni, tehän olette jo liian vanha.\n\n-- \"Liian vanha!\" Kuinka! Mihin olen liian vanha?\n\n-- Ettekö tahdo suorittaa lukkarin tutkintoa?\n\n-- E-ei, minä olen teollisuudenharjoittaja.\n\n-- Oh, pyydän tuhannesti anteeksi. Olkaa hyvä ja istukaa. Näettekö, X:n\nkauppala on pieni paikka ja kaikki tuntemattomat herrasmiehet, jotka\ntulevat tähän aikaan luokseni, haluavat suorittaa joko lukkarin tahi\nurkurin tutkinnon tai joskus molemmatkin.\n\nHammar koetti sanoa tirehtööri N:lle muutamia imartelevia sanoja sekä\npainostaa sitä suurta arvoa, jonka hän pani herra tirehtöörin\narvostelulle. Ja niin pyysi hän tirehtööriä lausumaan ajatuksensa neiti\nAlmin tulevaisuudesta laulajattarena.\n\n-- Herra on ehkä sukua?\n\n-- Ei, sitä en ole.\n\n-- Te ehkä aiotte tehdä jotain tuon nuoren neidin hyväksi?\n\n-- Tuskin, vaan minä pyydän teille vakuuttaa, etten kysy sitä\nitsekkyydestä enkä muista epähienoista vaikuttimista.\n\n-- Niin, hänellä on pieni sievä sopraano ja se on jotenkin kaunis.\n\n-- Luuletteko myöskin hänellä olevan suuren tulevaisuuden\nlaulajattarena.\n\nSelittämätön hymy ilmestyi tirehtöörin suupieliin.\n\n-- Ehkä kuulitte itse eilen illalla? Jenny Lind ei voisi valittaa\nsellaisesta menestyksestä.\n\n-- X:n kauppalan asukkaiden mielipiteen olen kyllä kuullut, vaan\ntahtoisin mielelläni kuulla teidänkin lausuntonne. Jos toivomukseni on\nepähieno, niin osoittakaa minulle ovi. Jos taas tahdotte tehdä\ntuntemattomalle henkilölle palveluksen, joka ei vahingoita ketään, niin\nolkaa hyvä ja sanokaa minulle todellinen mielipiteenne neiti Almista.\n\n-- Herttainen tyttö, herrani, hieno ja vetää huomiota puoleensa. Hän on\nepäilemättä saanut hyvän kasvatuksen myös muullakin kuin musiikin\nalalla. Kuitenkaan ei mikään estäne minua puhumasta totta. Neiti\nAlmilla on hyvin musikaalista \"korvaa\" ja \"aistia\", ja hän on varsin\n\"intelligentti\". Mutta, ikävä kyllä, hänen äänessään ei ole mitään\nsointua, herra! Ja se mikä on, on haperaa ja haurasta. Jostain\nyksityisestä rouvasta tai neidistä, joka laulaa yhtä hyvin kuin hän,\nsanotaan: \"Minkälainen vahinko, ettei hän ole saanut enempää\nkouluutusta, sillä hänhän voisi esiintyä suuren maailman\noopperanäyttämöillä.\" Mutta todellisesta laulajattaresta,\nammattilaulajattaresta, sanomme tässä tapauksessa: \"Pieni, sievä ja\nviehättävä ääni, vahinko ettei siitä voi kehittyä mitään sen enempää.\"\n\nHammarin silmät loistivat.\n\n-- Te ette siis ennusta hänelle mitään suurta tulevaisuutta\nlaulajattarena?\n\n-- En X:n kauppalaa suuremmilla seuduilla.\n\n-- Ettekö luule hänen voivan ansaita paljon rahaa laulullaan? kysyi\nHammar ja koetti samalla turhaan salata sitä ihanaa vaikutusta, minkä\nmusiikkitirehtöörin lausunto neiti Almista oli hänessä synnyttänyt.\n\n-- Kyllä, se riippuu hyvin monista seikoista, erittäinkin hyvästä\nonnesta. Hän on, kuten sanottu, tosiaankin lahjakas. Ja eikö hän ole\nmyös saanut palkintoa pianon soitossa? Se on kyllä hyvin kaunista,\nmutta aivan liian monipuolista. Sitä ei ole saanut Lind, eikä Patti,\nsiis hänestä ei tule Lindiä eikä Pattia.\n\nHammar nousi.\n\n-- Minä kiitän teitä mitä sydämellisimmin. Vaan kuulkaahan, herra\ntirehtööri, minulla ei ole paljon tuttavuuksia tällä seudulla, ja\nminulle olisi siis sangen mieluista, jos suvaitsisitte jakaa kanssani\nyksinkertaisen päivällisen ravintolassa. Lasillinen Chambertiniä ja...\n\nTirehtöörin valtasi vavistus ja hänen kauneilla, hienoilla kasvoillaan\nnäyttäytyi epämieluinen ilme.\n\n-- Kiitos, kiitos, hyvä herrani! Minä juon kuitenkin vain maitoa, ja\njoskus sokerijuomaa. Suuri kiitos! Hyvästi, hyvästi!\n\nTirehtööri asettui akkunan luokse ja katseli Hammarin jälkeen tämän\nmennessä alas rappusia. Säälivä hymy leikki taiteilijan huulilla. Hän\ntuumi itsekseen:\n\n-- Raukka! Mokoma moukka! Viha ja kosto paloi hänen härän-silmissään,\nkun hän kuuli, ettei tuosta laulajattaresta voi odottaa enempää. --\nMiten katalia me ihmiset kaikessa tapauksessa olemmekaan! Jos olisin\ntuollaista aavistanut, en olisi sanonut mitään.\n\nSitten kääntyi hän kauniin flyygelinsä puoleen, ainoan mikä hänelle\ntuotti tyydytystä elämässään. Silloin saivat hänen himmeät silmänsä\njälleen loistoa, ja kun hänen valkoiset kätensä liitelivät pitkin\nkoskettimia, tunsi hän olevansa tuhannen penikulman päässä X:n\nkauppalan ahtaasta, matalasta ilmasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKauniina kesäyönä kiiti juna kohti Durmamin siirtolaa, saapuakseen\nperille vasta aamulla. Kaksi tuntia olivat Hammar ja Gerda istuneet\nyhdessä ja puhelleet yhtä ja toista, Strömbergin kiertueesta, isästä ja\näidistä, Hammarbosta ja X:n kauppalasta. Mutta Gerda oli väsynyt ja\nHammarin sydän oli liian täynnä voidakseen puhua, ja niin sanoi Gerda\nhyvää yötä ja meni naisten vaunuun.\n\nMonilla huvimatkoilla ja erääseen ylioppilaskokoukseen oli Hammar\nentisaikaan matkustanut iloisen toveriparven kanssa leikkiä laskien ja\njutellen. Nyt oli hän vaiti ja hiljaa, eikä vaihtanut sanaakaan\nkenenkään kanssa koko matkalla. Vaan hänen silmänsä loistivat ja\nhänessä kyti salainen toivo. Jos sallimus olisi suonut Gerdalle suuren\nmenestyksen Europan pääkaupungeissa, ei Hammar olisi tuntenut\nsilmänräpäykseksikään itseään sen iloisemmaksi kuin nyt. Niillä\nasemilla, joilla juna seisoi kauemmin, astui hän ulos vaunusillalle ja\nkulki edestakaisin erään vaununakkunan ohitse, jonka eteen oli vedettty\nviheriä uudin. Ja kuta edemmäksi tultiin, sitä enemmän pakenivat yön\nusvat nousevan kesäkuun auringon tieltä, ja hänen monivuotiseen\nikävöimiseensä ja taisteluunsa näytti toivon aurinko nyt luovan\nkullattua hohdettaan.\n\nNuku suloisesti, pieni, väsynyt laululintu! Ennenkuin talvi koittaa ja\ntuuli tulee kylmäksi ja lumi levittää vaippansa lehtoihin, joissa sinä\net voinut kilpailla väkevämpien siskojesi kanssa, valmistan minä\nsinulle rakkauden pesän ikuisesti viheriöivällä seudulla kaukana\nDurmanin metsässä! Niin lauloi hänen paisuva sydämensä ikävöivää\nkehtolaulua vanhan Almin tytön typykälle sillä aikaa, kun korskuva\nhöyryhepo kiidätti heitä hetki hetkeltä lähemmäksi kotia.\n\n\n\n\nXIV.\n\nRemmit ja pyörät.\n\n\nMatkustajaimme saavuttua päämääräänsä kohtasi heitä metsän rauhaisa\ntuoksu ja kuusen sekä männyn pihkainen haju. Siinä oli terveyttä ja\nelämää rinnalle ja keuhkoille, ja jokaisessa tuulenpuuskassa oli\nleikkivää iloa, ja mahdotonta oli painavien huolien synnyttämien\npunaisten renkaitten silmien ympärillä pysyä ennallaan.\n\nKiertue oli alkanut toukokuussa Östersundissa ja kevät oli yllättänyt\nGerdan jo Gäflen konserttisalissa tuoksuavine kukkineen ja viheriäisine\nniittyineen ja puhkeavine lehtineen.\n\nMitä etelämmäksi tultiin, sitä rikkaammaksi kävi luonto tuoksuavista\nkukista. Tuntui miellyttävältä, kun kauniit kukkavihot iltasin\ntuoksuivat niin suloisesti, eivätkä vielä aamullakaan olleet\nkuihtuneet, koska ravintolaneidit olivat hankkineet niitä varten paljon\nmaljakkoja. Vaan kun katseli niitä väsynein silmin niiden riippuessa\nvaunun verkossa ja niiden pölyisten lehtien nyökkyessä, näyttivät ne\nhyvinkin surkastuneilta.\n\nMaalla olivat jo kukat täydessä loistossaan, eikä niiden tarvinnut\nantaa lyhyttä elämäänsä ihastuttaakseen silmää. Sen sijaan että kevät\nennen saapui Gerdan luokse käärittynä paperiin ja sidottuna nauhalla,\nniin tuli hän nyt itse täydellisen kesän keskelle.\n\nVuosisatain sivistys ei ole ainoastaan tasoittanut ihmisiä, vaan\nmyöskin heidän tunteensa ja käsityksensä vuodenajoista sekä kaikesta\nmuusta. Rekiretkillä kositaan, häitä pidetään lokakuussa ja sydämiä\navataan rakastetulle sateenvarjon suojassa syys-sateen roiskuessa. Sen\non sivistys aikaansaanut. Mutta vielä sentään elää meissä luonnon\nihminenkin, ainakin niin kauan kuin olemme nuoria, ja silloin tunnemme,\nmiten sydämemme heräävät tunteet saavat kaksinkertaista voimaa silloin\nkun luonto itse herää, että ne nousevat silloin kun koivun mahlat, ja\nkasvavat samaan aikaan kun lehdet puhkeavat. Kevät on rakkauden aika\nniin luonnossa kuin elämässäkin.\n\nJuhannusjuhlassa Durmanin \"linnassa\" tulisi Hammar sanomaan Gerdalle\nkaiken sen, mitä hän neljän vuoden ajan oli sydämellään hautonut; tämän\noli hän päättänyt sanoa vanhan puutarhan yksinäisellä käytävällä,\nsyreenilehtimajassa tai vasta kotimatkalla. Tuo omituinen ajatus etsiä\nmuutaman sadan ihmisen keskeltä rakastettunsa kanssa yksinäisyyttä,\njollaista hänen ei ollut onnistunut saada Hammarbossa, ei\nluonnollisesti johtanut mihinkään tuloksiin. \"Durmanin siirtolan\nkuninkaan\" täytyi olla joka paikassa, pitää yllä juhlailoa ja kuunnella\nkaikkien juttuja. Ja kun hän muutamaksi silmänräpäykseksi sai rauhaa,\noli Gerda keskellä riemuitsevaa pienokaisjoukkoa, taikka oli Lydia\nJakobson tahi muut vanhat tuttavat saaneet hänet seuraansa.\nKotimatkalla oli taasen vähintäin kaksikymmentä ihmistä samassa\njoukossa.\n\nPäivää jälkeen juhannuksen alkoivat viikatteet viileskellä\napilaniityillä. Ehkä olisi Gerda nyt kuten ennenkin saapunut\nvainiolle tuomaan illallista, istahtanut saralle ja antanut pitkien\ntimotei-korsien luistaa punaisien huuliensa välistä ja hyräillyt\nlaulua, silloin...\n\nMutta Hammar oli ainiaaksi ripustanut viikatteensa seinälle, ja kolme\nreipasta renkiä kulkivat nyt hänen niityllään. Luoko luo'olta kulkivat\nhe tasaisin askelin ja lyönnein samoilla saroilla, missä hän ennen oli\nyksin ponnistellut. Laajennetut maanviljelyslaitokset, kirjanpito ja\nkirjevaihto vaativat nyt Hammarin ajan. Hänen kätensä eivät sentähden\ntyöskennelleet samoin kuin ennen. Känsät olivat niistä kadonneet, eikä\nhän enää niitä piiloittanut taskuihinsa; mutta aina sen mukaan, mitä\niloisemmaksi Gerda tuli ja mitä heleämpänä kuului hänen naurunsa, sitä\nenemmän valtasi hänet vanha ujous. Täytyyköhän hänen vielä kerran\nlaskea hänet yksinään maailmalle?\n\nKerran aamiaispöydässä sanoi Gerda yht'äkkiä:\n\n-- Mutta eihän herra Hammar ole vielä minulle näyttänyt öljy- eikä\ntärkkelystehdastaan! Emmekö lähde sinne kaikki yhdessä?\n\nÄiti oli jo ollut siellä, ja vanha fanjunkkarikin monta kertaa, joten\nheitä ei nyt haluttanut lähteä. Mutta kyllä he sinne lähtisivät\ntyttösen kanssa joku päivä, se oli selvää.\n\n-- Mutta sehän ei ollut tarpeellista. Eikö neiti Gerda voisi olla\ntyytyväinen minun seuraani? On ihana ilma ja minä menen sinne juuri\nnyt, sanoi Hammar.\n\nSehän sopi aivan mainiosti.\n\n\"Nyt tai ei koskaan!\" ajatteli Hammar ja pudisti tarmokkaasti kätensä\nkeppinsä nuppiin.\n\nNiin kulkivat he ääneti pitkän aikaa, ja Hammar huomasi, että oli jo\nkuljettu neljäsosa matkasta. Osoittaakseen vähitellen helliä\ntunteitaan, lausui hän eloisasti:\n\n-- Oli tuhmasti, kun emme ajaneet hevosella! Matka on pitkä ja te\nvarmaan väsytte.\n\n-- Te olette hyvin kohtelias, herra Hammar. Ehkä taitaa teitä\npitkästyttää, virkkoi Gerda ja nauroi veitikkamaisesti.\n\n-- En tiennyt ... hm ... kuinka voitte luulla...?\n\nHän kulki ikäänkuin olisi kysymyksessä lyödä maailmanennätys kävelyssä,\nja kului viisi minuuttia ennenkuin hän sai valmiiksi sen syvämietteisen\nhuomautuksen, että tällaiset kävelymatkat olivat kai harvinaisia\nTukholmassa.\n\nGerda myönsi kernaasti, etteivät ne kylläkään kuuluneet siellä hänen\njokapäiväisiin huvituksiinsa.\n\nTämä mielenkiintoinen keskustelu ja päätelmä tuntui antaneen Hammarille\naihetta pitempään pohtimiseen, niin että Gerda viimein arveli, ettei\nolisi hullummaksi, vaikka he keskustelisivat hiukan enemmän, ja hän\nkysyi, miten öljyä tehtaassa valmistettiin. Hammar ei tahtonut salata,\nettä sitä valmistettiin pellavansiemenistä, ja antoi samalla hänelle\nheti muutamia selityksiä hinnoista ja astioista. Hän taisi varmaankin\nonnistua selityksessään hyvin; ainakaan ei Gerda kysynyt enempää, vaan\nasteli ajatuksissaan.\n\nSisällä öljytehtaassa oli liikettä ja vilkasta elämää. Muutamien\nsekuntien kuluttua laskeutui suurmusertaja huumaavine iskuineen, jotka\npanivat talon seinät vapisemaan. Tämän jälkeen pyörien ratina ja veden\npauhu saivat taas vallan, kunnes taas kuului musertajan jylisevä ääni.\n\nKaikki tuli Gerdan nähdä, ja kaikista tuli hänen saada selko, myöskin\njoen toisella rannalla olevasta tärkkelystehtaasta.\n\nTärkkelystehdas ei ole mikään hieno laitos. Monta tuhatta kannua\nperunavelliä päivässä jättää aina jälkeensä määrätyt jäljet. Gerda\nnosteli hameitaan ja sipsutteli eteenpäin varpaillaan. Hammarin katse\nloisti ylpeydestä, ja hän hyväili kädellään koneita, ikäänkuin ne\nolisivat olleet hänen lapsiaan.\n\n-- Te kai nauratte minulle, neiti Gerda, vaan sitä ei teidän pitäisi\ntehdä. Tullessani tänne seitsemän vuotta sitten en omistanut muuta kuin\nkirveen ja sahan. Jokainen turve Hammarbossa, jokainen eläin sen\nkarjatarhassa, jokainen piikki ja tuuma remmiä tehtaissa on maksanut\npaljon hikeä ja ponnistusta. Samoin on reikä seulassa ja siipi suuressa\nvesipyörässä joko suoranaista tai välillistä tulosta kovasta työstäni\nja unettomina öinä hautomistani ajatuksista. Jos olisin kaikki perinyt,\nei omaisuuteni olisi minulle läheskään niin rakas.\n\nGerda nyökkäsi ääneti, ja katse hänen tulisista silmistään sanoi\nHammarille, että hänet oli täysin ymmärretty. Sitten katsoi hän\najatuksissaan tuohon läikkyvään remmien ja kitisevien pyörien\nlabyrinttiin, kunnes häntä alkoi pyörryttää, ja hän ojensi kätensä\nerästä toisella puolen olevaa koneen osaa kohti sanoen:\n\n-- Mutta selittäkää, mitenkä --?\n\n-- Gerda, hyvä jumala! huusi Hammar yhtäkkiä, vetäen samalla hänet\ntakaisin.\n\nGerda ymmärsi nojautuneensa liian lähelle remmiä ja hän kalpeni\npelosta. Hän lepäsi Hammarin käsivarsilla ummistetuin silmin;\navatessaan ne näki hän Hammarin palavissa katseissa selvästi kuvautuvan\ntuskan, kärsimyksen ja kauan pidätetyn rakkauden.\n\nTahdottomana antoi hän viedä itsensä pois tehtaasta ulos auringon\nvaloon, missä ruohot ja lehdet välkkyilivät kosken rannalta, ja linnut\nvisertelivät leppien oksilla.\n\n-- Kiitos, nyt on kaikki hyvin! kuiskasi Gerda ulkona pienellä polulla,\nkoettaen samalla irtautua Hammarin voimallisista käsistä. Mutta silloin\nkumartui Hammar hänen puoleensa ja lausui:\n\n-- Ei, Gerda! Minä en voi enää milloinkaan laskea sinua. Sinä ymmärrät\nminun tunteeni. Minä olen vakuutettu, että sinä tiedät, miten kauan\nolen sinua jo rakastanut. Etkö arvaa minun odottaneen jo kylliksi.\nTäytyykö minun taas päästää laululintuni ulos avaraan maailmaan?\n\nHän rukoili ikäänkuin elämänsä puolesta ja painoi hänet lujasti\nrintaansa vastaan.\n\nGerda purskahti hillittömään itkuun ja koko hänen ruumiinsa vapisi. Ne\nkyyneleet eivät kuitenkaan olleet tuskan eivätkä surun synnyttämiä, sen\ntodisti käsi, joka kainosti kietoutui Hammarin kaulaan, ja lämpimät\nhuulet, jotka kohtasivat toiset huulet, samalla kun Hammar kumartui ja\npiilotti korkean auringon paahtaman otsansa vaaleisiin kiharoihin.\n\nViipyi kauan ennenkuin he ehtivät kotiin. Heillä oli niin paljon\npuhuttavaa toisillensa koittavasta rakkaudesta, surullisista vuosista,\npäivästä ja toivosta.\n\n-- Jos sinä, Karl, olet minua niin kauan rakastanut, niin minkätähden\net ole sitä ennemmin sanonut, ihmetteli Gerda ja katsoi häntä silmiin\ntutkivasti.\n\n-- Sentähden, ettei pikku laululintu ollut yksi Durmanin metsän\ntavallisista linnuista. Siksi, ettei Almin tyttönen sopinut Durmanin\nuutisasukkaan vaimoksi ensimäisinä kovina vuosina, ja siksi ...\nsentähden ... etten koskaan voinut uskoa sinun rakastavan minua.\n\n-- Ei, katso minua silmiin, Karl, oliko se ainoastaan sentähden?\n\n-- Niin, Gerda, onkin hyvä, että kaikki tulee välillämme selväksi, sinä\nrakas, pieni tyttöni! Sinä olet nyt alkanut epäillä laululinnun siipien\nja äänen voimakkuutta. Te naiset tahdotte välttämättömästi \"uhrata\"\njotain rakastetullenne. Etkö sinä silloin anna kylliksi, kun annat koko\nrakastetun olentosi? Ja muutenkin Gerda -- ei, nyt täytyy sinun katsoa\nminua avoimesti silmiin -- olethan sinä varma siitä, että jos olisit\ntullut omakseni silloin kun viimeksi olit kotona, niin oletko varma,\nettet koskaan olisi katunut ja ikävöinyt takaisin, tai tuntenut\nkatkeruutta senvuoksi, että olit menettänyt sen tulevaisuuden, jota\nolit niin hartaasti odottanut? Sellainen tunne voi kasvaa samassa\nsydämessä kuin uskollisuus ja rakkaus; siitä ei tule mikään mieluisa\nnaapuri, Gerda. Ja etkö luule minun ajattelevan sinun uhranneen vielä\njotain muutakin? Iloisempi elämä, sinulle paremmin sopiva olo, kuin\nminkä minä voin tarjota, ovat useasti olleet sinulle tarjona muualla.\n\nGerda painoi päänsä alas eikä vastannut mitään. Ehkä hän huomasi tuon\ntoisen olevan oikeassa siinä, ettei enää ollut mitään taiteellisia\nunelmia laululintusen ja Durmanin kuningattaren välillä.\n\nGerda siirtyi lähemmä Hammaria heidän istuessaan sammaltuneen puun\npäällä, ja kuiskasi:\n\n-- Kiitos, Jumala, kuluneesta ajasta!\n\nKotona syntyi tavaton riemu, kun nuoret kertoivat, kuinka he olivat\nrakastaneet ja ikävöineet ja turhaan koettaneet hakea toisiansa,\nlöytääkseen viimein toisensa remmien ja hihnojen keskestä.\n\nVanhalle fanjunkkarille se oli täydellinen yllätys, vaan naisethan ovat\ntällaisissa asioissa sukkelampia, ja sentähden ilmestyikin\npäivällispöytään myös lettuja ja kyökin akkunalle pullo kirsikkaviiniä.\nEi millonkaan ole apelle ja anopille suotu rakkaampaa vävyä. Jos he\nkatsoivatkin asiaa aineelliselta kannalta, niin on aivan varmaa,\netteivät he epäilleet silmänräpäystäkään Gerdan loistavaa tulevaisuutta\ntaiteen uralla, vaikka he tämän alan loistoa eivät täysin\ntajunneetkaan; mutta minkä arvoiset tuolla kosken partaalla surisevat\npyörät olivat, sen ymmärsi vanha Alm esittää hyvin, sillä olihan hän\ntehtaassa kirjanpitäjän apulaisena.\n\nAlikerroksessa oli hälinää.\n\nNuoret eivät olleet ehtineet vasta kuin portaille, kun Emma Bredin\nryntäsi isäukon luokse ja huusi:\n\n-- Nyt se on tapahtunut, pappa!\n\n-- Mikä sitten ... aijai ... saakelin nivelleini ... mitä on\ntapahtunut?\n\n-- Hammar ja Gerda ovat menneet kihloihin!\n\n-- Ovatko he ... peijakas tuota selkää ... ovatko he sanoneet sen\nsinulle?\n\n-- Ei, mutta Gerdalla oli suuri jauhoinen kädensija sinisen takkinsa\nselässä. Pappa saa olla varma siitä, että he ovat kihlautuneet\ntehtaassa.\n\n\n\n\nXV.\n\nPäämäärässä.\n\n\nTänään me sitten jätämme Durmanin siirtolan, ja me voimmekin tehdä sen\nilman huolta tulevaisuudesta. Jonas Durmanin elämän työ kasvaa varmasti\nja onnellisesti melkein juuri niin kuin hän oli sen ajatellut. Se määrä\nrehellistä ja koeteltua voimaa, joka toi Durmanin metsiin pysyväistä\neloa ja elämää, oli monissa kodeissa luonut sellaisen olon, ettei sen\nasujain tarvinnut pelätä vanhuuden lähestymistä.\n\nKun minä nyt kuljen farmilta farmille jäähyväisillä, ja kuulen\niloisia ääniä puutarhoista sekä näen onnellisten äitien kumartuvan\nruusuposkisten lemmikkiensä puoleen, ja näen voimakkaita miehiä menevän\nriippumattoman työmiehen huolettomuudella sarkojaan pitkin, jotka kohta\nkuuluvat heille, niin en voi olla ajattelematta:\n\nJospa edes yksi ainoa auringon säde, jonka Jonas Durman oli johdattanut\nsatoihin koteihin, voisi nyt tunkeutua hänen sydämeensä! Saisipa hän\ntyöstään palkakseen edes muutamia harvoja ystävällisiä sanoja,\nsamanlaisia, jotka tulevat monen uutisasukkaan osaksi heidän kodeissaan\nDurmanin siirtolan alueella. Ainakin minä toivoisin niin hartaasti,\nettä jonakin tällaisena hetkenä -- kun taas on riemupäivä siirtolassa,\nkun sinivalkeat liput lähettävät tervehdyksensä kodista kotiin ja\nkypsyneet viljat loistavat kaikkialla kuin suuret, keltaiset vyöt --\nkepeät pilvet hajaantuisivat ja vanha Jonas Durman saisi nähdä\ntyöstänsä suuret hedelmät.\n\nKarl Hammar viettää häitään elokuun 20 p:nä. Hän oli kysynyt\nrakastetultaan, tahtoisiko tämä, että he jättäisivät Hammarbon ja\nperustaisivat kodin kaupunkiin, säilyttäen vain tehtaan varmana\ntulolähteenä. Gerda oli vastannut antamalla katseensa kiitää yli kodin,\nvainioitten, missä heidän rakkautensa oli puhjennut ja onnensa alkanut\nsekä laski sitten nauraen päänsä Hammarin rinnalle.\n\nTämän kasvot loistivat ja hän hyväili lemmittynsä vaaleita kiharoita.\nHän oli lukenut Gerdan silmistä hänen toivomuksensa: \"Luuletko, että\nmikään paikka maailmassa on minulle rakkaampi kuin tämä?\".\n\nSitten oli Hammar kysynyt, pidettäisiinkö häät vasta sitten, kun uusi\nsuuri rakennus, jonka hän aikoi rakennuttaa, oli valmistunut.\n\nGerda punastui ja vastasi, että häät voidaan kyllä kernaasti siirtää,\njos Karl vaan niin tahtoisi; mutta mitä kotiin tulee, niin on heillä\nkyllä nytkin tarpeeksi tilaa. Hammar nauroi ja suuteli hänen vaaleita\npalmikoitaan kysyen, pitäisikö hän siitä, että häät vietettäisiin\nelokuussa.\n\n-- Ellei se olisi liian kiireellistä? Muuten oli elokuu hänen\nmielestään, hän ei tiennyt miksi, ihanin aika vuodessa.\n\nJa sitten se päivä koitti. Kuinka erilaista verrattuna Arthurin ja\nLovan häihin? Nyt näytti tulevaisuus aurinkoiselta ja selvältä. Nyt ei\nollut kysymys lähteä pois maailmalle taistelemaan elämästä ja\nkuolemasta, vaan yhä lujemmin rakastaa, yhä paremmin turvata sitä\nkotia, joka oli jo olemassa.\n\nTotisia ajatuksia tulee kuitenkin hääpäivänä mieleen onnellisillekin\npareille. Voi olla, että ilolla on monta ikkunaa katsoa onnelliseen\nkotiin, mutta onnettomuuksilla, koetuksilla ja sairauksilla on myöskin\nmonet ovet käydäkseen ulos ja sisälle. Ja vasta vihkituolissa opitaan\noikein se asia ymmärtämään.\n\nEi milloinkaan ollut Gerda näyttänyt Hammarista niin pieneltä ja\nhienolta kuin nyt hänen tullessaan häntä vastaan portaissa valkeassa\npukimessaan.\n\nVaunut olivat jo valmiina viedäkseen heidät vihille Durmanin \"linnaan\".\nMyrttikruunu oli korkea, huntu niin pitkä ja poimukas, että kalpeat,\ntotiset kasvot näyttivät melkein lapsen kasvoilta. Oli niin omituista\ntuntea, kuinka koko hänen ilonsa, koko toivonsa elämässä nykyään\nperustui tuohon hentoon ja heikkoon olentoon, ja hehkuvassa rakkaudessa\npainoi hän hänet rintaansa vastaan ja kuiskasi:\n\n-- Jumala siunatkoon ja varjelkoon sinua, suloinen olento! Kunhan vaan\nvoisin tehdä sinut onnelliseksi, tiesi tasaiseksi ja sileäksi!\n\n-- Sen voit sinä tehdä paremmin kuin kukaan muu maan päällä, kuului\nvapiseva ääni sanovan.\n\nSe oli vanha fanjunkkari, joka seisoi tyttösensä vieressä, katsoen,\nkuinka nuoret nousivat vaunuihin -- ja suuret, kirkkaat kyynelkarpalot\nhelmeilivät hänen kurttuisilla poskillaan. Kun kaikki oli valmista\nnousi muori Alm ja meni Gerdan luokse, suuteli hänen kättään ja\nkuiskasi:\n\n-- Kiitos, lapsi, siitä että näin teit, annoit meille pojan, sen sijaan\nettä olisit riistänyt meiltä tyttösen!\n\nSiirtokunta oli kasvamistaan kasvanut, niin että oli aivan mahdotonta\ntuntea kaikkia, mutta Hammar tunsi vaistomaisesti, ettei yksikään ollut\njäänyt pois häätilaisuudesta.\n\nNiin oli Gerda monta vuotta unelmoinut saada kerran soiton raikuessa\nastua kansan eteen: kauniiksi puettuna, soreana, onnellisena ja\nkuitenkin vavisten, kiihtyneenä ja kaiken veren syöksyessä sydämeen,\n_aivan kuten nyt_.\n\nJa kuitenkin, kuinka erilaista! Nämä eivät olleet tuntemattomia, jotka\nistuivat monen monilla penkkiriveillä ja katselivat häntä tutkivasti,\nei, nämä kaikki olivat osaaottavia ystäviä.\n\nHän ei heittänyt riemuitsevaa ääntään tuntemattomaan joukkoon; vaan nyt\nse oli vain ujo, vapiseva, tuskin kuuluva lupaus yhdelle ainoalle. Eikä\nsuinkaan rämisevä soittokunta häntä tervehtinyt, vaan pikku rouva\nJohansson, joka ohueilla ruskeilla sormillaan soitti virttä Durmanin\nuruilla.\n\nEntä suosionosotukset, joista hän oli unelmoinut ankaroina työvuosinaan\nvalveilla ja nukkuessaan, se voimakas riemu, jota hän oli janonnut\nvaivaloisena oppiaikanaan, missä se oli?\n\nHän silmäsi suureen, voimakkaaseen mieheen sivullaan, näki hänen\nterveet, miehekkäät kasvonsa hehkuvan ilosta ja onnesta ja kaikesta\nmuusta, mistä syntyy elämän iloa ja menestystä; silloin tunsi hän\nitsensä niin pieneksi ja vähäpätöiseksi, ja tuntui omituiselta tietää\nolevansa hänelle rakkain olento maailmassa. Urut lakkasivat soimasta,\nja kaikkien katseet suuntautuivat pastoria kohti. Tänään ei vihkimistä\ntoimittanut rovasti Bengtsson, vaan muuan Hammarin ylioppilastoveri,\npastori Arvid Magnusson Qvislingestä. Tämä oli ilolla noudattanut hyvän\nystävänsä pyyntöä saapua siunauksella vahvistamaan toverinsa nuorta\nonnea.\n\nPastori Magnusson oli pitkä, tumma, komea mies! Tänään värähteli hänen\näänensä ehkä liian paljon. Hän tunsi ystävänsä lemmentarinan, hänen\nponnistuksensa ja hänen kärsimänsä pitkät, toivottomat vuodet. Hän\nlöysi siinä yhtäläisyyttä oman itsensä kanssa, ja muistot olivat\nvähällä saada hänet kokonaan valtaansa.\n\nHän oli kappalainen ja lähtenyt talonpoikaiskodista. Hän oli kypsyneen\nmiehen voimakkaiden tunteiden voimilla kärsivällisesti rakastanut\ntyttöä, joka yhteiskunnallisen asemansa puolesta oli liian korkealla.\nMutta heidän sydämensä olivat löytäneet toisensa ja murtaneet kaikki\nesteet, kuten rakkaus tekee, kun se on voimakas, todellinen ja\nmolemminpuolinen.\n\nSattuma oli vielä, että molempien morsiamien nimet olivat samat.\n\nTuolla akkunan ääressä vanhan rouva Almin rinnalla seisoi Gerda\nMagnusson, syntyään vapaaherratar Stålsköld, korkea, voimakas ja\nkaunis, katsellen lempeästi ja lämmöllä hienoa ja hentoa Gerda Almia.\n\nEi, hänhän oli nyt Gerda Hammar Hammarbosta, Durmanin siirtolan\nkuningatar.\n\nVihkiminen oli loppunut; jonkun verran epävarmalla äänellä puhui\npastori nuorelle ystävälleen ja hänen nuorelle morsiamelleen.\nMorsiusparin kääntyessä ottamaan vastaan hääjoukon onnitteluja,\nsäikähti sulhanen, ja jos jokin maailmassa sai hänen sydämensä kovemmin\nsykkimään, niin tapahtui se varmasti nyt, kun rohkeat, hyvin tunnetut\nluisevat kasvot, ilmestyivät joukosta, ja pitkä, laiha mies kiirehti\nesiin.\n\n-- Arthur --! Karl --!\n\nMolemmat työtoverit Durmanin ensimäisiltä työvuosilta syleilivät\ntoisiaan. Johansson ja Lindqvist tulivat pitkin askelin ja asettuivat\nheidän viereensä. Vanha, uskollinen Hyltan tukinajajien joukko oli nyt\ntaas koolla. Salissa oli hiljaista. Ensimäiseksi puhui pastorska\nStrömbom, joka tarttui vanhalla arvokkuudella saalinsa reunaan, vei sen\nsilmilleen ja lausui:\n\n-- Jumalani, minä luulen, että itken!\n\nSeitsemän viikkoa sen jälkeen kun mamma Strand oli tullut lapsiensa\nluokse suureen länteen, tuli tieto Hammarin ja Gerdan kihlautumisesta.\nViikko tämän jälkeen kirjoitti Johansson häiden olevan elokuun 20 p:nä.\nJa ajatellessaan vanhoja ystäviään kutistui Atlanti yhä pienemmäksi\nBrandmarkin mielestä, hänen, joka nykyisin kulki valtameriltä\nvaltamerille suurissa liike-asioissa.\n\n-- Kuulehan, meidän omat häämme eivät olleet niin hauskat kuin niiden\nolisi pitänyt olla, Mutta mitä sanot, jos matkustaisimme Hammarin\nhäihin? kysyi Arthur.\n\n-- Mutta onhan äiti juuri tullut meidän luoksemme...\n\nRouva Strand oli jo kuitenkin alkanut tulla hyvin toimeen pikku Johnin\nkanssa, joka puhui ruotsia melkein yhtä hyvin kuin jokainen toisella\nvuodella oleva poikanen kotimaassa. Rouva Strand selitti, että jos he\naivan todella aikoivat matkustaa, eivätkä viipyisi kauempaa kuin kaksi\nkuukautta, ja jos he ottaisivat vahvasti päällysvaatteita ylleen\nmerellä, sekä lupaisisivat olla hukkumatta, niin voivat he hänen\npuolestaan varsin hyvin lähteä, olihan hän voinut elää erossa neljä\nvuotta, niin kyllähän se nyt käy päinsä parin kuukauden ajan. Ja niin\nhe matkustivat ja olivat nyt täällä.\n\nHerrasväki Brandmark esiintyi nyt paljon hienommin kuin ennen.\nArthurin vanha ylioppilaslakki oli vaihtunut mitä uhkeimpaan\nchicagolais-malliseen hattuun, ja Lova oli pukeutunut paksuun, ruskeaan\nsilkkileninkiin, ja hänen kaulallaan kimelsivät kultakoristeet.\n\n-- Mutta, Arthur, mitä tämä hyödyttää? Emmehän me oikeastaan ole vielä\nmitään, vaikka liike käykin hyvin, oli Lova sanonut ottaessaan vastaan\nnuo lahjat.\n\n-- Se on vanhan pojan lapsellisuutta, vaan se tyydyttää minua,\najatellessani ensimäistä vuotta täällä, jolloin en voinut vaimolleni\nantaa yhtään mitään, vastasi Arthur, ja Lova loi häneen katseen, joka\nilmaisi, ettei siitä tarvinnut sen enempää puhua.\n\nPuku ei Arthuria erinomaisemmin muuttanut. Lova oli nuorentunut\nviimeisten vuosien menestyksestä ja huolettomasta elämästä. Posket\nolivat värittyneet ja käyneet pyöreämmiksi; lempeät rakastettavat\nsilmät loistivat herttaisemmin kuin koskaan ennen. Alkoi sitten\nhääpäivällinen riemuineen pitkän pöydän ääressä Durmanin vanhojen\nkastanjien alla. Itse Hanna Falk leperteli ja piteli vanhoilla\npolvillaan pikku Jakobsonia. Ja Emma Bredin oli pelkkää\npäivänpaistetta.\n\nHerra Lindqvistin Västeråsissa vierailulle saapunut veli, joka oli\noleskellut siirtolassa parin viikon ajan, heitti Emma Brediniin\nlempeitä silmäyksiä.\n\nMorsiusparin maljan esitti Jakobson. Puhe ei ollut loistava, mutta\nsilti sukkela, miellyttävä ja täynnä iloa, ja se otettiin vastaan\nsuurella riemulla.\n\nPastorska Strömbom nykäsi rouva Magnussonia kädestä ja kuiskasi\nkainosti:\n\n-- Tuo on minun vävyni, tohtori, joka on ollut isännöitsijänä Durmanin\nsahalaitoksella, mutta nyt on toimeenpaneva johtaja, rouva\nvapaaherratar.\n\n-- Kelpo mies! Minä onnittelen teitä suuresti, vaan älkää kutsuko minua\n\"vapaaherrattareksi\" hyvä rouva Strömberg!\n\n-- Oh, tiedänhän minä, kenen kanssa minulla on kunnia puhua. Minun\nLyydiani rakkahin ystävä oli myös vapaaherratar, joka tuli hyvin\nsurulliseksi, kun Lyydia meni naimisiin.\n\nVanha fanjunkkari säteili, ja mummo Alm loisti kuin auringonpaiste.\n\nIloinen mieliala ja monet pudistelut oikealta ja vasemmalta tasoittivat\nsuuren joukon kurttuja vanhoilta, lempeiltä kasvoilta. Mummo istui\nvesissä silmin ja katsoi aina joskus Gerdaansa. Vanha Alm tunsi itsensä\nsamallaiseksi kuin sinä päivänä, jolloin hän sai kunniamerkin, ja sai\nsyödä upseerien pöydässä ja istua everstin ja ylikomentajan sivulla.\n\nPäivällisen jälkeen, kun morsiuspiiri pääsi vauhtiinsa talon pihalla,\npuutarhassa ja puistossa, ja kroketin pallot vierivät sekä kirjavat\nseppeleet kulkivat kädestä käteen iloisen naurun vallitessa, alkoi\nsoitto salissa. Brandmark sai kuulla vanhaa kvartettiansa, eikä voinut\nolla silloin tällöin yhtymättä tenoriin. Sitten lauloi morsian pari\nlaulua Gerda Magnussonin säestäessä Durmanin uruilla. Pastori\nMagnussonin silmät loistivat hänen kuiskatessaan:\n\n-- Sinä olet temmannut meidän oopperanäyttämöltämme ihanan äänen.\n\nHammar nauroi.\n\nMorsiusparin täytyi jakaa aikaansa kaikille. Hammar, joka tunsi kaikki,\noli keskuksena, ja kohta olivat Magnusson ja Brandmark vanhoja tuttuja,\nsillä he olivat ohimennen tavanneet toisensa Upsalassa ennen muinoin.\nGerda ja Lova istuivat käsityksin, vaihtaen salaisuuksiaan niinkuin\nolisivat olleet aina tuttuja. Hehkuvin poskin ja loistavin silmin\nkuunteli Gerda Magnusson Lovan kertomusta ensimäisistä kovista ajoista\nAmeriikassa, kuinka hän ja Arthur lepäsivät päivän vaivojen jälkeen\nhuoneessa, jossa ei ollut muuria, ja ilman tietoa huomispäivän\nleivästä. Rouva Lova oli kohonnut oikeaan puheliaisuuteensa, kun hän\nlopettaessaan sanoi: ei milloinkaan lannistuta, kun on sydän täynnä\nuskoa, toivoa ja rakkautta.\n\n-- Ja suurin niistä on rakkaus, lisäsi Arvid Magnusson, asettaessaan\nkätensä Gerdan olkapäälle.\n\nAlhaalla Hammarbossa kohtasi morsiusparin kaksi suurta \"kunniaporttia\"\nja molemmat verannat olivat koristetut kukilla ja köynnöksillä.\n\nMorsiushuoneena oli suurin kamari ylemmän verannan kohdalla. Kun Hammar\nnyt astui sinne käsi Gerdan vyötäisillä ja puoleksi häntä kantaen, tuli\nhänen mieleensä aika, jolloin hän piilotti työstä karkeat kätensä\nviittansa poimuihin, eikä hän voinut muuta kuin silittää kädellään\nsametin hienoa poskea, joka lepäsi niin lähellä häntä. --\n\n\"Sähkösanoma\"!\n\nSe oli ainoa, joka oli saapunut morsiusparille. Joku toimekas\njärjestystä rakastava käsi oli sen kuitannut ja asettanut siihen\nhuoneeseen, missä \"morsiuspari Hammar\" voitiin kaikkein varmimmin\ntavata.\n\nAlkoi jo hämärtää. Kädet toistensa vyötäisillä ja päät toisiaan vasten\nlukivat he sen kuutamossa verannalla:\n\n    Syvästi valittaen sitä korvaamatonta tappiota, minkä rakkaus on\n    kotimaiselta taiteelta vaatinut, koetamme kuitenkin unohtaa tämän\n    ikävän, samalla kun mitä sydämellisimmin ja vilpittömämmin\n    toivotamme teille onnea ja menestystä.\n\n                                        Algot Strömberg Anna Roselde\n                                        Fanni Elfving Peter Franson.\n\nHammar syleili ja veti hänet vielä lähemmäksi!\n\n-- Eikö tämä \"Strömberg kiertueen\" ystävällinen tervehdys herätä pikku\nGerdani sielussa pientä kaipausta?\n\n-- Ei, Karl, minä tunsin ilolla sen olevan viimesen renkaan, joka nyt\nkatkesi.\n\nAlhaalla ulkorakennusten luona tallusteli pitkä, kapea varjo ympäri ja\ntarkasteli ovia ja koetteli lukkoja, sekä katsoi aittoihin, joissa ruis\noli vielä puimatta.\n\n-- Tuo rakas, uskollinen vanhus! Ei edes tänään hän unohda tavallista\nkiertoaan talon ympäri. Etkö sinä tahdo kiitokseksi tuottaa hänelle\niloa laulamalla hänelle hänen lempilauluaan? kuiskasi Hammar.\n\nGerda astui lähemmä aitausta. Siinä hän seisoi valkeassa hameessaan ja\nhunnussaan ikäänkuin puitteissa, jota köynnökset koristivat. Kuului\nhiljainen, hyväilevä laulu:\n\n    \"Kevään tuulonen huminoipi,\n    päivä se tuhlaa paistettaan,\n    mutta ma laulelen murheissani\n    Roineen rannalla yksin vaan...\"\n\nHammarin huulet vavahtelivat elämää ja rakkautta. Hänen kätensä\nkietoutuivat lujemmin Gerdan vyötäisille, samalla kun ääni hänen\nsydämessään sanoi:\n\n-- En enää koskaan ole yksin ... en koskaan!\n\n\n\n"]