Naiskohtalo
Henryk Sienkiewicz (1846–1916)
Sigurdin romaani sijoittuu Smålantiin ja seuraa Evan elämänvaiheita ja koettelemuksia. Teos kuvaa maaseudun arkea, sovinnaisuussääntöjä sekä yksilön kamppailua velvollisuuksien ja omien toiveiden välillä.
Sigurdin 'Naiskohtalo' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 783. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
NAISKOHTALO
Kirj.
Sigurd [Karl Josef Alfred Hedenstierna]
Suom. Toini Kalima
K. J. Gummerus O.Y., Jyväskylä, 1924. K. J. Gummerus Osakeyhtiön kirjapainossa.
SISÄLLYS:
I. Lupauksia ja velvollisuuksia.
II. Gustava-täti.
III. Eva ja Gustava-täti loukkaavat sovinnaisuutta.
IV. Ensimäinen haava elämäntaistelussa.
V. Nålköpingin lukupiiri.
VI. Kulttuuri leviää ja haaveet haihtuvat.
VII. Kiittämätön sydän.
VIII. Romahdus.
IX. Köyhyyttä ja häpeää.
X. Pikku Karl salaisilla teillä.
XI. Murtuneita toiveita.
XII. Vähäväkisten polulla.
XIII. Hyviä tovereita.
XIV. Yhteiskunnan lapsipuolia.
XV. Voimakkain maailmassa.
XVI. Matkan päässä.
I.
LUPAUKSIA JA VELVOLLISUUKSIA.
Helluntai tuli myöhään, vasta kesäkuun alkuviikolla, mutta se toikin mukanaan kesän koko rehevyyden, niinkuin kesäkuu yleensä toi ennen vanhaan, enemmän kuin neljäkymmentä vuotta sitten. Pellot ja niityt kykenivät siihen aikaan tyydyttämään paremmin tarpeitamme, me emme olleet alkaneet riistää kotiseudun äidilliseltä kamaralta metsän suojaavaa vihreää pukua emmekä niin yleisesti tehdä laskelmia vedenjohtamisyritysten aikaansaamiseksi, joita kansantalous pitää "uinuvien miljoonien käytäntöön ottamisena", mutta joita vanhat haaveelliset idealistit sanovat "häiritseväksi sekaantumiseksi luonnon suureen talouteen".
Nyt kukkivat puut, nyt versoi vilja, nyt nousi vihanta nurmi päivä päivältä yhä korkeammalle köyhässä Smålannissakin, kätkien suojaansa niittyjen kivet ja antaen vähitellen elinvoimaa kiusaantuneelle karjalle, joka talven jälkeen vielä takkuisena märehti haassa, surullisena näytteenä smålantilaisesta karjanhoidosta aikana, jolloin maidolla tuskin oli mitään arvoa ja kasvavaa karjaa pidettiin välttämättömänä pahana.
Kevättyöt oli saatu Brantelidin kartanossa loppuun helluntaiaatoksi, ja helluntai-aamuna vähäiset maanviljelyskalut seisoivat lehvitettyinä navettapihalla. Rengit ja torpparit olivat koristaneet nuorilla lehvillä rattaat ja karhin auran ja jyrän, ajaessaan viimeisen kerran pellolta kotiin kevättöiden loputtua.
Kaunista oli Brantelidin kartanossa, kuten lehtipuiden koristama maisema pohjolan alkukesän taivaan alla aina on. Kuitenkaan ei täällä ollut järveä eikä jokea eikä vuoriakaan. Pieni, matala, kaidanpuoleinen ja vino kaksikerroksinen rakennus jokapäiväisen punaisessa, auringon haalistamassa puvussaan kohosi töyryllä, josta talo oli saanut nimensä. Siihen kuului myös kaksi samanväristä siipirakennusta. Päätyjen edustalla ja rakennuksen takana oli puutarha, missä näkyi sekä nuoria että vanhoja, lahonneita hedelmäpuita ja sikin sokin vaatimattomia ruusupensaita ja keittiökasvimaata. Kaikessa näkyi hoidon puute ja huolimattomuus; sama leima oli puutarhaa ympäröivällä ränsistyneellä aidalla ja kivikkoisilla pelloilla; mutta sievää oli kuitenkin varsinkin nyt helluntain aikaan, jolloin oksaa somisti kukkanen ja koivu ja lehmus olivat kuteena harmaiden pelto-sarkojen kankaassa ja tummanvihreä kuusimetsä seisoi etäällä vartiona.
Kuuden aikaan aamulla mehiläiset alkoivat surista päärynäpuun ympärillä itäisen päädyn edustalla, ja käki kukkui hilpeästi haassa varhaista aamukukuntaansa; muuten oli kaikki vielä hiljaa, lepoon vaipuneena pitkän ja ankaran työkauden jälkeen.
Itäinen pääty-ikkuna narahti, pitkä, laiha ja kapea lapsenkäsi ojentui avaamaan toista ikkunanpuoliskoa, ja kasvot kurottuivat puoleksi avoimin huulin hengittämään syvään kukkasten tuoksua ja aamun raikkautta.
Kasvot eivät kuitenkaan oikein muistuttaneet lasta. Silmät olivat suuret, tummansiniset ja vakavat, poskista oli kadonnut lapsellinen pyöreys ja ne olivat jotakuinkin kalpeat. Kehittymättömässä, hintelässä vartalossa oli jotain väsynyttä ja raukeaa. Vain harvinaisen tuuheat ja kauniit ruskeat hiukset ja kasvojen hempeä ilme ilmaisi tuon ruumiinmuodoiltaan särmikkään olennon naiseksi. Hän seisoi ikkunan luona yllään iso yöpaita, joka jätti paljaaksi luonnottoman pitkän kaulan teräviin solisluihin asti.
Laihain kasvojen piirteet olivat hienot ja huolestuttavan terävät. Kauniissa ja pohjattoman syvissä silmissä näkyi kärsivä ilme. Koko olento muistutti harvinaista ansarikasvia, joka on erehdyksestä viskattu avomaahan kasvamaan ja riutuu siinä muuttuen muutamassa suhteessa melkein pilakuvaksi omasta kauneudestaan, joskin luonnollinen hienous säilyy joka säikeessä.
Tällä hetkellä näytti elon ja mielenkiinnon henkäys, jokin melkein iloa muistuttava tunne, taistelevan raukeutta ja alakuloisuutta vastaan tässä kehittymättömässä lapsessa, jolla oli kärsivän naisen kasvot. Sammutettuaan ikkunan ääressä seisten raikkaan aamuilmanjanonsa kiinnitti hän ikkunan hakaan ja hiipi kahden vuoteen välistä, joissa näkyi kummassakin vaaleampi ja nuorempi pää kuin hänen omansa, nurkkaan ottamaan lankarullan läpi lyödystä naulasta puvun, jota hän tarkasteli tutkivasti ja hartaasti, ensin röijyä, sitten hametta.
Hän laski sen sitten kädestään miltei hyväillen. Hetken kuluttua hän oli koruttomasti kammattuna ja valmiiksi puettunakin, joskin vielä eriskummallista leninkiä vailla. Juhlallisen vakavasti hän alkoi pukea sitä ylleen, veti ja sovitteli sitä sieltä ja täältä ja koetti nähdä mahdollisimman suuren osan pikku olemustaan vanhasta peilipahasesta, joka oli seitsemän tuuman levyinen ja kahdentoista tuuman korkuinen. Toisesta vuoteesta kuului kahinaa, vaalea, pörröinen pää nousi unenpöpperössä näkyviin, ja vilpitöntä ihmettelyä ilmaiseva ääni sanoi: – Kylläpäs sinä, Eva, olet hieno! Puku oli tehty vanhasta, mustasta, kunnon "paramatasta", joka samoin kuin "indiana" ja "bombasin" olivat niitä kankaita, mistä Ruotsin kansan köyhempi naispuolinen osa teki juhlatamineensa noin viisikymmentä vuotta sitten. Leninki oli edestä liian pitkä ja takaa liian lyhyt, ja kapean, kumaran selän kummallakin puolen riippui hihojen alla tyhjä kangaspussi, jonka alapuolella taasen kangas oli lukemattomissa rypyissä. Näiden välissä oli röijyssä tiheään selvästi havaittavia "kalanluiden" merkkejä. Hihojen muoto ja väljyys muistutti keskikokoisia, pullottavia pusseja, ja kaulanaukeamassa oli tuskin tilaa Eva Bergin kapealle kaulalle.
Ihmeellinen ja verraton leninki se oli joka tapauksessa, se kun oli ensimäinen Eva Bergin kuusitoistavuotisen elämänsä aikana saama puku, johon kangas oli ostettu erikoisesti tätä tarkoitusta varten suoraan kauppapuodista ja joka ei ollut mikään äidin tahi tätien puvuista tehty vanha rääsy.
Kohta nousi myös toisesta vuoteesta pienen uinailijan pää; herääjä hieroi silmiään ja ääni virkkoi:
– Voi, kuinka se on kauhean kaunis! Oletko nyt täysi-ikäinen?
Pikku Axel-veikko oli kuuden vuoden vanha eikä ollut nähnyt maailmasta paljoa muuta kuin Brantelidin kartanon.
Vastapäätä olevassa vuoteessa istuva Elin-sisko oli aloittanut yhdennentoista kesänsä maan päällä.
Evan pukeuduttua ei aamiainen ollut vielä kohtakaan valmis. Hän kurotti pientä, rumaa, jo työn leimaamaa kättään ja otti piirongilta ohuen, kapean kirjan, jossa oli rikkinäiset lehdet.
Kirja kädessä hän astui huojuvia portaita alas, tuli pihalle ja meni puutarhaan, missä istuutui lahonneelle penkille. Avoin kirja sylissään hän alkoi kuiskata hermostuneella, pelokkaalla äänellä: "Jumala on henki, näkymätön olento, kaikessa täydellinen, ikuinen ja muuttumaton, kaikkialla läsnäoleva, kaikkitietävä ja kaikkiviisas, kaikkivoipa, pyhä ja vanhurskas..."
Kirjan apuun turvauduttiin vain muistin pettäessä.
Janne-renki toi hevoset laitumelta, ja Eva kuuli vaunuja vedettävän liiteristä pihalle. Oli jo aika lähteä aamiaiselle.
Äiti katseli häntä porstuasta. Äiti oli vanha ja harmaa, vartalo oli muodoton ja lihava, ja kasvojen piirteet olivat lakastuneet, vaikka hän oli vasta neljänkymmenen viiden vuoden vanha ja ulkomuodoltaan sitä jokapäiväistä vaaleaa tyyppiä, joka tavallisesti kestää hyvin vuodet. Hän ei ollut itse enempää kuin isäkään huomannut, miten muutos vähitellen tapahtui. Siihen ei ollut aikaa, olihan niin monet välttämättömät ja vaihtelevat askareet hoidettava. Muutos oli kai tapahtunut vähän kerrallaan kahdenkymmenen vuoden työssä ja touhussa, kun oli koetettava pitää kartanopahanen velattomana ja saada sen vähäiset tulot riittämään perheen vaatimattomiin tarpeisiin. Rouva Matilda Berg syleili hellästi tyttöstään sanoen:
– Hyvää huomenta, rakas lapsi! Nythän on sinun merkkipäiväsi! Jumala sinua siunatkoon!
Sitten hän lisäsi:
– Elämän vakava puoli alkaa nyt, pikku Eva-tyttöni. Muista, että sinun täytyy tästä päivästä lähtien olla äidille apuna sekä työssä että kodin hoidossa!
"Elämän vakava puoli!" "Työ!" Evan päässä vilahti nopeasti kysymys, oliko elämä ollut hänelle koskaan muuta kuin vakavuutta ja työtä.
Ruokasalissa seisoi katetun aamiaispöydän ääressä patruuna Arvid Berg, hyvinvoipa, jäntterä, tummahko mies, jolla oli ystävällinen ja leppoisa ilme kasvoillaan. Häntä muistutti Eva ehdottomasti eniten, niin erilaiset kuin he olivatkin. Viisikymmenvuotisen miehen ulkomuoto todisti terveyttä ja voimaa, ja hänen yhdennäköisyyttään tyttären kanssa saattoi verrata yhtäläisyyteen, joka on vapisevalla kädellä kirjoitetun ja hyvin paksuilla kirjasimilla painetun välillä, kun teksti on sama.
Hänkin painoi Evan hellästi rintaansa vasten. Sitten hän siirsi hänet vähän kauemmas luotaan virkkaen:
– Kas, kas! Oletpa sinä saanut kovasti komean leningin. Sitä on pidettävä hyvästi. Matilda! Kyllä kai siihen on jätetty laajentamisen varaa. Tuollaista ei käy hankkiminen joka päivä.
Eva kietoi kätensä ensin isän kaulaan ja sitten äidin ja kiitti lämpimästi ja hartaasti. Liikuttavaa oli nähdä miten pelokkaasti hän söi munaa, jottei tahraisi uutta pukuaan, ja huomattuaan ohuella rinnallaan pari leivänmurusta pudisti hän ne pois niin innokkaasti molemmin käsin kuin ne olisivat olleet myrkyllisiä hyönteisiä.
Pienet, ruskeat öölantilaishevoset Krona ja Thora ilmestyivät portaiden ulkopuolelle valjastettuina vanhojen, korkeiden, huojuvien kuomuvaunujen eteen. Äiti kapusi vaunuihin, ja isä oli juuri tekemäisillään samoin, kun hänen päähänsä juolahti suurenmoinen ajatus.
– Istupas sinä, lapsoseni, äidin viereen. Sinun merkkipäiväsihän tänään on.
Isä kiipesi rengin viereen kuskin istuimelle, ja Axel ja Elin sijoitettiin vaunuihin takaperin istumaan. Eva istui äidin vieressä ylpeydestä punehtunein poskin.
Tunnin kuluttua hän seisoi alttarin ääressä kolmenkymmenenkahdeksan toverin muodostamassa kehässä. Muut olivat kaikki rahvaan lapsia, joten Brantelidin patruunan tytär seisoi ensimäisenä, alttaripöydän vasemmassa kulmassa, minne kesäaurinko loi runsaimmin sädekimppujaan.
Lasten hengellisenä opastajana alttarilla oli entinen koulunopettaja, joka oli ottanut hartioilleen papinkaavun vanhoilla päivillään, selän tultua kumaraksi ja pään harmaaksi, turvatakseen näin rauhallisemmat vanhuuden päivät. Hän oli hurskasluontoinen ukko, puhtaan elämän patriarkka, joka monessa suhteessa oli taivaltanut elämäänsä naivina kuin lapsi. Kotona pappilan salissa olivat hänen ajatuksensa puisevia ja esitystapa kuivaa, mutta tänään alttarilla, lupausten hetkenä, hän oli liikutettu, lämmin, sydämellisen harras.
Kuulustelu kesti kauan. Eva tuli yhä kalpeammaksi, hänen jalkansa tuntuivat puutuvan, kun täytyi seisoa niin kauan, ja hän oli vähällä pyörtyä. Muutamiin "peruskysymyksiin" hän vastasi koneellisesti, mutta oikein, ja kun hän sai lukea pari pitkää kappalta "ulkolukua", tuntui hänestä siltä kuin jokin näkymätön olento hänen vieressään olisi tehnyt sen hänen sijastaan ja kuin hän itse olisi äänettömänä vaipunut maahan alttarin ääreen.
Sitten annettiin opetuksia ja varoituksia, kehoitettiin kavahtamaan harhaoppeja, uskon herpaantumista, paheita ja himoja, lihan ja sydämen kiusauksia ja silmäinpyyntiä, niin, melkeinpä kaikkia elämän iloja, mitä ajatella saattoi. Ja sitten seurasi velvollisuuksien sarja: Jumalaa kohtaan, meitä itseämme kohtaan, että uutterasti koettaisimme säilyttää sydämemme puhtaana, "sillä se on pohjana elämälle", oikealle elämälle, johon tämä lyhyt maallinen elämämme vain on valmistusta, velvollisuudet isää ja äitiä kohtaan, kotia ja kontua, opettajia, esivaltaa, yhteiskuntaa ja koko maailmaa kohtaan.
Viimein tulivat lupaukset, kalliit, pyhät...
Eva oli jo niin uupunut, ettei jaksanut enää taistella vastaan, vaan antautui aistihäiriöiden valtaan. Hän näki alttaritaulun Kristuksen orjantappuraseppeleen koristamana hiljaa irroittuvan taulusta liikutetun lapsijoukon nyyhkyttäessä ja tulevan kesäauringon lämpimien säteiden kantamana hänen luokseen. Evasta tuntui kuin Hän olisi itse henkilökohtaisesti pyytänyt ja saanut hänen lupauksensa. Eva sulki silmänsä ja ajatteli, että olisi ollut suloista kuolla juuri tänä hetkenä.
Urkujen alkaessa soida nosti hän katseensa ja näki tällöin vanhan kirkkoherran jälleen olevan yksin alttarilla herpautuneen ja väsyneen näköisenä pitkän, rasittavan toimituksen ja mielenliikutuksen jälkeen, mihin hän ei ollut tottunut.
Hän loi silloin myös ensi kerran katseen penkkiin, missä hänen rakkaat omaisensa istuivat. Isä näytti väsyneeltä ja hänellä näytti olevan kuuma. Axel nukkui, ja Elin tuntui olevan kärsimätön. Mutta äidin silmissä oli kyyneleitä.
Kirkonmäellä tulivat monet heidän tuttavistaan tervehtimään ja onnittelemaan, pappien, kapteenin, ruununvoudin ja muidenkin perheen jäseniä. Ja rouvat sanoivat kaikki uskovansa pikku Evaa niin herttaiseksi ja ymmärtäväksi tytöksi ja että hän nyt selvästi huomasi velvollisuudekseen olla äidin tehokkaana ja luotettavana apulaisena.
Kotona odotti hyvä päivällinen ja hauska yllätys. Stina, sisäkkö, virkkoi kovin ystävällisesti ja vähän veitikkamaisesti:
– Eikö Eva-mamsellia kauheasti väsyttänyt tänään kirkossa?
"Mamsellia! Mamsellia!" Eva kääntyi poispäin, ja hänen kasvonsa, jotka vielä äsken olivat olleet kovin kalpeat, olivat nyt aivan punaiset ja pienen rinnan täytti ylpeys. Hän kuuli nyt ensimmäisen kerran puhuttelussa palvelusväen taholta muuta kuin pelkän nimen ja katsahti hymyillen pitkään hameeseensa.
Päivällispöydässä ei ollut vieraita, vielä vähemmin viiniä Evan maljaksi hänen merkkipäivänään. Mutta ohukaisten tultua pöytään sanoi isä olevansa iloinen siitä, että Eva oli vastannut kirkossa niin hyvin.
Sitten iltapäivällä isä tuli maininneeksi, että Stina-sisäkkö, joka ei tähän asti ollut vielä milloinkaan ollut ulkotöissä auttamassa, kenties tänä kesänä voisi olla vähän auttamassa sitten kiireimpään aikaan, "nyt kun Evasta jo on tullut iso tyttö".
Äiti tukahdutti huokauksen ja sanoi arvelevansa sen kyllä käyvän päinsä. Evahan oli kiltti tyttö, ja äiti toivoi, että hän osoittaisi olevansa velvollisuudentuntoinen ja työhön pystyvä eikä laiminlöisi velvollisuuksiaan vanhempiaan kohtaan.
Eva ei tullut edes ajatelleeksikaan, että hän jo kauan aikaa oli auttanut kotiaskareissa niin paljon kuin oli kyennyt, eikä hänen mieleensä juolahtanut laskea yhteen kaikkia lupauksia, jotka häneltä oli vaadittu, kaikkia velvollisuuksia, jotka oli pantu hänen täytettäväkseen, tahi harkita, oliko myös muilla velvollisuuksia häntä kohtaan.
Olihan hän saanut uuden mustan puvun, täydellisen raamatun ja kultareunuksisen virsikirjan! Olihan Stina kutsunut häntä mamsseliksi!
Mentyään levolle ja pikkusiskojen vaivuttua uneen pohti hän mielessään, miten voisi olla vielä suuremmaksi avuksi kuin tähän saakka, sillä olihan se hänen velvollisuutensa.
Ja sitäpaitsi hän oikein koettaisi karttaa syntiä ja paheita. Hän tutkisteli itseään kaikkien kymmenen käskyn johdolla ja huomasi kauhukseen, ettei hän oikein ymmärtänyt, miten oli rikkonut niitä kaikkia vastaan, sillä niinhän oli jokainen ihminen ehdottomasti tehnyt. Mutta tämä johtui varmastikin siitä, ettei hän oikein hyvin ymmärtänyt parin käskyn sisältöä.
Hän koetti sitten tutkia itseään seitsemään kuolemansyntiin nähden ... voi, nyt hän tiesi! Ylpeys ... ylpeys...
Hiljaa, hyvin hiljaa, ettei herättäisi siskojaan, hän hiipi ottamaan naulasta hienon mustan puvun, jota silmät olivat tahtomattaan hivelleet vielä valoisassa kesäyössä, ja ripusti sen viereiseen vaatekomeroon.
II.
GUSTAVA-TÄTI.
Eva Bergin suoritettaviksi tulleet velvollisuudet punoutuivat toinen toisiinsa kuin silmukat hennoille hartioille asetetussa painavassa viitassa. Se tuntui kuitenkin kevyemmältä kantaa vanhempien kodissa, rauhan ja rakkauden hoivissa, kuin olisi tuntunut vieraiden luona.
Ei suinkaan siksi, että vanhemmat olisivat tuhlanneet hyväilyjä tahi tunnustusta. Kieltäytyvää ja kaikkea virkistystä vailla oli heidän omakin elämänsä; kummallakin oli pelkkiä huolia, ja äidin elämä oli sitäpaitsi aherrusta aamusta iltaan. Jos heidän onnistuisi pitää koti pystyssä ja jotenkin selviytyä, niin koituisihan se lasten hyväksi; heidän hyväkseenhän he tekivät työtä. Siinä olisi tulevaisuuden palkka, ja toistaiseksi ei Eva saanut pyytää mitään muuta kuin että isä ja äiti, ja lisäksi myöskin naapurit, pitivät häntä "kilttinä tyttönä".
Ja tämän he tekivät mielellään.
Evan omatunto oli herkkä ja valpas.
Tosin hän ei kauankaan pitänyt paramattapukua ylpeyden helmasynnin ilmeisenä näytteenä, vaan otti piankin taas ylleen komean leninkinsä ajattelematta sitä sen enempää; ihminen kun pian tottuu maailman kaikkeen ihanuuteen. Mutta sydäntään hän vartioi tarkkaan hipaisemastakaan asioita, jotka eivät kuuluneet kotiseudun ahtaimpaan piiriin. Kun väsymyksestä uupunut ruumis nosti koko hermoston vastalauseeseen, kun alituinen raadanta neula ja lankavyyhti kädessä, puuhailu keittiössä ja aitoissa tahi suurten eväskorien kantaminen työväelle heinää tehtäessä "ulkoniityillä" alkoi tuntua ylivoimaiselta, silloin Eva tunsi olevansa kadotettu olento ja pisti pienen, harmahtavan domestiikkilakanansa kulman hampaittensa väliin, jotteivät pikkusiskot heräisi hänen nyyhkytyksistään.
Oikeastaan äiti ei vaatinut häneltä mitään erikoisen kohtuuttomia. Tuhannet maalaistytöt kestävät loistavasti samanlaisissa olosuhteissa; mutta Eva ei nähtävästi ollut samaa rakennetta, sillä hän riutui ja kalpeni, oli melkein läpikuultavan laiha ja hartioilta kumara.
Brantelidin herrasväen seurapiiriin kuului vain vanhanaikaisia, yksinkertaisia kunnon ihmisiä. Lina-täti (hän ei ollut sukulainen, mutta tantti-nimitystä ei käytetty tässä koruttomassa piirissä), kappalaisen rouva, virkkoi eräänä päivänä:
– Eva tulee aivan kyttyräselkäiseksi, rakas Matilda, ellet ajoissa pidä huolta asiasta. Sunnuntaisin, kun ei ole niin paljon tekemistä, voisit ripustaa pienen silitysraudan lapsukaisen palmikkoon.
Äiti vaipui mietteisiin.
– Niin, se olisi kenties hyvä, rakas Lina. Mutta nyt kahtena lähimpänä sunnuntaina se ei käy päinsä, sillä hänen täytyy silloin tällöin käydä ajamassa lehmät perunapelloilta, me kun jo olemme purkaneet aidan.
Myöhemmin syksyllä toinen "täti" huomautti äidille, että Evalla varmaankin oli kalvetustauti; sitä ei voinut epäillä, sillä muuten hän ei voisi olla niin kalpea. Silloin ostettiin empimättä heti paikalla kotiin rautapillereitä ja niin tehtiin pitkin syksyä. Kun vuoden lopussa parin peninkulman päässä olevan kauppalan apteekin saaminen teki laskun mukaan kokonaista 17 taalaria, niin isäraukka tosin huokasi, mutta sanoi jalomielisen kauniisti:
– Kauheata; mutta mitäpä ei tekisi lastensa hyväksi.
Eva tunsi suorastaan syyllisyyden tunnetta, kärsi ja oli pari päivää tavallista hiljaisempi.
Tuli sitten jälleen kevät ja kesä ja päivä, jolloin Brantelidin kartanossa puuhattiin tavallista touhukkaammin. Aitaa korjailtiin, pihamaalla niitettiin ruoho melkein juurta myöten ja sisällä siistittiin huoneet mahdollisimman hienoiksi.
Äiti juoksi kesken puuhiaan kysymään isältä, joka istui portailla johtamassa ulkona suoritettavaa somistelua:
– Kuule, pitääkö hän rosollista?
Isän mielestä tuntui mahdottomalta, ettei hän pitäisi, jos rosolli vain oli hyvin tehty. Hetken kuluttua isä pistäytyi kurkistamassa sisään salin ovesta ja sanoi:
– Käyhän katsomassa, ettei siellä hänen huoneessaan satu olemaan kirjoja, jotka voisivat häntä ärsyttää. Romaaneja hän ei siedä. Ja pane kaikki "Pietistin" vihot lukon taakse; hänen mielestään se on liian "höllää" tahi miten peevelissä hän sanookaan.
Äiti seisoi pian tämän jälkeen eteisessä, josta huusi yläkerran portaisiin:
– Pane, Stina, paras jouhimatrassi patjan päälle. Hän ei siedä liian pehmeätä.
Ilmeisesti odotettiin vierasta, jolle tahdottiin järjestää kaikki mahdollisimman hyvin.
Kauniina heinäkuun iltana vanhat, korkeat kuomurattaat tulivat mäessä näkyviin. Niiden taakse oli köytetty oikea Amerikan-kirstu, ja lukemattomia koteloita ja kääröjä oli Janne-rengin vieressä. Kun näiden vanhojen ajoneuvojen tuli tehdä kaarros portaiden eteen, huusi kimeä ääni kuomujen sisästä:
– Eikö sinulla ole silmiä päässä, kun annat hevosen tallata valkenemaan pantua kangasta?
Portaiden edessä kiipesi rattaista pitkä, ryhdikäs ja laiha nainen, jonka tukka oli harmaa ja puvussa outo kuosi. Hän puristi sydäntään vasten päivänvarjoa, sateenvarjoa ja vihreää, pienehkön säkin kokoista käsityölaukkua. Hänen kasvonsa olivat kulmikkaat ja kesakkoiset ja kasvonpiirteet olivat rumat, mutta hänellä oli suuret, harmaansiniset, hyvät ja viisaat silmät. Patruuna Berg tunsi oikein liikutusta syleillessään sisartaan samalla kuin auttoi hänet alas korkeista rattaista ja sanoessaan hänelle:
– Tervetuloa, rakas Gustava-sisko, kahdeksan pitkän vuoden jälkeen.
– Ihmisellä on muuta tekemistä kuin lentää ympäri maailmaa. Hyvää päivää, Arvid! Hyvää päivää, Matilda! Vai sinä aiot lähteä ajamaan, senkin tomppeli, ennenkuin saadaan kirstu irti. Katsopas, Arvid, onko laukin vasemmassa takajalassa kenkä paikoillaan. Se lonksahteli äsken.
Matilda Berg syleili sydämellisesti kälyään, joka seisoi suorana ja jäykkänä huomauttaen:
– Kirsikkapuussa on toukkia. Sen saa autetuksi, Arvid rakas, jos ajoissa pannaan tervattua tuohta rungon ympärille. Vai tässä ovat lapset. Pikku Axel, jota en vielä koskaan ole nähnytkään, ja Elin, jo iso tyttö! No niin, olettehan te mukiin meneviä. Mutta missä on...
– Hyvää päivää! Tervetuloa, rakas Gustava-täti!
– Vai sinä muistat minut, virkkoi täti leppeämmällä äänellä. – Mutta mikä peijakas sinua vaivaa, lapsikulta? Oletko sairas?
Sitten hän lisäsi luoden rouva Matildaan tyytymättömän katseen:
– Tuon näköisiä eivät seitsentoistavuotiaat olleet minun nuoruudessani.
Oli vähitellen siirrytty eteiseen, samalla kuin päällysvaatteita poimittiin Gustava-tädin yltä.
Gustava Berg oli viidenkymmenen seitsemän vuoden ikäinen. Isänsä jäätyä leskeksi hän oli ollut äidin sijaisena nuoremmalle veljelleen ja oli siitä lähtien aina ollut valmis auttamaan joko pienellä lainalla tahi muulla tavoin, kun apua tarvittiin. Oli aivan yhdentekevää, kirjoittivatko he toisilleen pari kertaa vuodessa vai kerran kuukaudessa, tahi montako auringonkierrosta oli kulunut siitä, kun he viimeksi tapasivat; he tiesivät olevansa aina yhtä läheisiä toisilleen.
Eva lähti Gustava-tädin kanssa tämän huoneeseen auttamaan häntä tavaroiden purkamisessa. Kun he tulivat sinne, tarttui täti häntä olkapäihin, kuljetti hänet valoon avoimen ikkunan luo ja pudisti päätään. Hänen isot, ruskeat, luisevat kätensä sukelsivat sitten vihreään jättiläiskäsilaukkuun ja vetivät siitä näkyviin sokeripalan ja vihreän neljännestuopin pullon. Hän tiputti muutaman pisaran pullosta sokeripalalle ja pisti tämän Evan suuhun, kaatoi samaa nestettä vasempaan käteensä ja pyyhkäisi sillä Evan kasvoja komentaen:
– Ole sohvalla pitkälläsi niin kauan kuin minä pakkaan esiin tavaroita!
Hetken kuluttua hän suoristautui pystyyn, asetti kädet puuskaan ja virkkoi:
– Tällaista odekolongia teen itse.
Rouva Berg oli koettanut parastaan valmistaessaan illallista, ja Gustava-tädille näytti ruoka maistuvankin. Kun täti oli lopettanut, laski hän etusormensa pöytäliinalle miltei lautasensa eteen ja huomautti:
– Virhe palttinassa pitkin koko kaistaletta! Jaa, kyllä ne ovat ne piiat!
Täti asetti elämänsä Brantelidissa mahdollisimman kodikkaalle kannalle ja sanoi suoraan ajatuksensa kaikesta, naapureillekin, jotka tulivat vieraisille ja jotka pyysivät tätiä luokseen.
– Uskallanko kysyä mitä mamsseli Gustava piti Johannekseni tämänpäiväisestä saarnasta? kysyi kappalaisen rouva eräänä sunnuntai-iltapäivänä ollessaan miehineen Brantelidissa vieraisilla.
– Olihan se. Pastori saarnaa kyllä hyvin, kun hän vain jättäisi tuon onnettoman ekstemporoimisen. Intoa ei puutu, ja hän laskettelee kyllä pitkät matkat kuin poika. Mutta sitten tulee äkkipysähdys, juuri kun on huristettu hyvää vauhtia, aivan kuin ajaisi reellä kuoppaista tietä, vastasi Gustava-täti.
Pari kertaa kahden viikon aikana sukelsi tädin käsi vihreän käsilaukun syvimpään syvyyteen tuoden sieltä näkyviin vasikannahasta tehdyn vanhan lompakon. Ensimäisellä kerralla se tehtiin karhin johdosta, jonka täti välttämättä tahtoi antaa Arvid-veljelleen, toisella kerralla se tarkoitti uuden huonekalukankaan hankkimista kälyn vierashuoneeseen. Molemmilla kerroilla annettiin tarvittava määrä äyrilleen, joten patruuna Berg sai edellisellä kerralla antaa kahdeksantoista killinkiä takaisin, kun ei tädillä ollut antaa tasaisia rahoja.
Eräänä päivänä täti tuli maininneeksi semmoista, mistä saattoi ymmärtää, ettei hän aikonut viipyä Brantelidissa enää seuraavaan viikkoon.
– Mitä sanotkaan? Minä kun toivoin saavani pitää sinut täällä syksyyn asti, virkkoi patruuna Berg.
– Niinhän minäkin ajattelin, kun kerran läksin liikkeelle, sillä Nålköpingin juorupesään en toki ikävöi. Mutta kyllä kai te näette, että tyttö kuolee, ellen minä ota häntä mukaani johonkin kylpylään ja anna lääkärin häntä katsoa.
– Evaa?
– Niin juuri, Evaa. Merkillistä, että te ette sitä huomaa. Teidän täytyy luovuttaa minulle tyttöparka kuudeksi viikoksi. Koetan tuoda hänet takaisin vähän paremmassa kunnossa.
Isästä ja äidistä tämä puhe ensin tuntui vähän kummalliselta, ja Evahan oli kotonakin niin tarpeen. Mutta kun he katselivat tyttöstään oikein tarkoin, näytti hän heistäkin aika lailla heikolta, eikä muuten ollut tapana olla milloinkaan toista mieltä kuin Gustava-täti.
Kun Eva sai kuulla tämän suuren uutisen, tuntuivat hänen jalkansa pettävän, ja hän tuli aivan kalpeaksi. Oliko se mahdollista? Oliko hän valveilla? Matkustaa kauas, kauas, saada levätä ja uida suolaisessa, raikkaassa, ihanassa vedessä, mennä syömään pöytään, jota ei ollut itse kattanut, ja saada ruokaa, jonka valmistamisesta ei hänkin olisi osaltaan huolehtinut! Ja nähdä merta, jonka täti vakuutti olevan niin laajan, että vesi ja taivas yhtyivät ilman pienintäkään vihreää pilkkua, joka saattoi pysäyttää katseen!
Tuntui siltä kuin hän olisi saanut uutta elinvoimaa. Hän riensi kertomaan tuota ihmeellistä asiaa palvelusväelle ja torppareille ja kuiskasi sen sekä Kronan että Thoran korvaan ja leikkasi nimikirjaimensa ja näiden alle vinoon hyvästi pelto-aidan luona olevaan isoon valkeaan koivuun sen varalta, että hän sattuisi kuolemaan ennenkuin tulisi takaisin. Väliin tietysti sattui kyyneleitä kihoamaan silmiin, kun hän öisin makasi valveilla ajatellen äitiä ja isää ja pikkusiskoja ja eroa heistä ja miten äiti mahtoikaan tulla toimeen ilman häntä.
Mutta kohta senjälkeen hän jo uinui suloista unta, ja hänen pikku sydämensä sykki kiihkeästi ja riemuisasti hänen uneksiessaan seisovansa portin edessä, joka vei maailman kaikkeen ihanuuteen ja iloon, ja nähdessään Gustava-tädin kolkuttavan porttia isolla päivänvarjollaan sanoen: "Sesam aukene", aivan kuin siinä ihmeellisessä sadussa, jonka hän oli lukenut.
III.
EVA JA GUSTAVA-TÄTI LOUKKAAVAT SOVINNAISUUTTA.
Badevik ei ollut edes 1860-luvun näkökannalta mikään erikoisen hieno tahi ajanmukainen kylpylä. Se oli kuitenkin samoin kuin muutkin senaikuiset merikylpylaitokset iloisempi ja hauskempi kuin "terveyskylpylät" siihen aikaan, näissä kun sairaat olivat pääaineksena. Merikylpylöiden ohjelmana taas oli sekä terveys että lepo, vaihtelu ja huvitukset. Badevikissa olivat viimeksimainitut kuitenkin luonteeltaan verrattain vaatimattomia, ja kylpyvieraat olivat enimmäkseen itsekin yksinkertaista ja korutonta väkeä.
Gustava-tädin omituinen puku ja Evan uusi flanellipynttäys herättivät kuitenkin jonkun verran huomiota tässäkin yksinkertaisessa piirissä. Täti laski arvokkaasti kädestään vihreän käsilaukun eräälle ruokasalin ikkunalle samalla kuin loi tutkivan silmäyksen valmiiksi katettuun pöytään ja sanoi pienelle, vaatimattoman näköiselle harmaatukkaiselle mieshenkilölle, jonka tarkkaava katse hänen mielestään ilmaisi tämän olevan palveluskuntaan kuuluvia lähimäisiä:
– Olkaapas kiltti ja katsokaa, ettei kukaan koske tätä!
– Minulla on kunnia koettaa luoda siihen vartioivia katseita paikaltani pöydästä, vastasi mies, jonka puoleen hän oli kääntynyt, ja kumarsi hymyillen.
– Voi, Herra varjelkoon, suokaa anteeksi. Mutta nähkääs, palvelijathan ovat meidän päivinämme niin julkeita ja hienoja ... huudahti täti.
– Oh, ei mitään... Kenties sallitte minun esittää itseni. Olen kanslianeuvos Björk.
Täti niiasi melkein lattiaan asti.
– Kaikkein nöyrin palvelijanne! Minä olen mamsseli Berg, ja tämä on Eva, veljeni tytär.
Kanslianeuvos katseli tarkkaavasti kumpaakin. Hän oli ehkä joskus ennenkin nähnyt naisia, jotka olivat samaa eriskummallista rehtiä lajia kuin tätikin, sillä hänen katseensa kääntyi verrattain pian pois tädistä, mutta Evan ihmeellisestä olemuksesta hänen oli ilmeisesti hyvin vaikea irroittaa katsettaan. Eva tunsi niin kiusallista ujoutta ja oli niin rajattomasti hämillään, että sydän oli pysähtyä, ja ryhti tuli entistään vielä avuttomammaksi ja selkä kumarammaksi, mutta hienopiirteisille kasvoille nousi myös samalla purppuraisempi hohde kuin milloinkaan ennen, ja suurissa, tummansinisissä silmissä hehkui ahdistetun villieläimen pelkoa muistuttava ilme. Sinä hetkenä olisi ollut vaikea ratkaista, oliko Eva Berg kaunis vai ruma.
Voileipäpöytää ympäröivä ryhmä harveni, ja keräydyttiin melkein salin päästä päähän ulottuvan suuren yhteisen ruokapöydän ympärille.
Gustava-tätiä oli opetettu vanhanaikaiseen tapaan muistamaan ja kunnioittamaan Häntä, joka antaa meille maallisen ravinnon. Senpätähden hän paikalleen päästyään liitti ruskeat, luisevat kätensä ristiin, laski ne tuolin selkämykselle, sulki hetkeksi silmänsä, jottei ulkomaailma häntä häiritsisi, ja luki ruokaluvun, huoahtaen hiljaisen kiitollisuudenhuokauksen, kuten oli tottunut tekemään.
Tädin kohottaessa katseensa kylpyvieraat istuivat jo kaikessa rauhassa pöydässä, pari oli jo ehtinyt liemeen käsiksi, ja Evalla, joka oli lukenut ruokalukunsa sulkematta silmiään, oli kyyneleet silmissä, sillä ei edes hän kaikessa yksinkertaisuudessaan voinut käsittää väärin näkemiään ivallisia ilmeitä.
– No, on tämäkin, kuiskasi täti, – rötkähtää suoraapäätä pöytään ensinkään ajattelematta Luojaansa!
Seuraava aika oli Eva Bergille merkillistä heräämisen aikaa, monessa suhteessa suloista ja ihanaa, monessa taas katkeraa ja tuskallista. Voimakkaat suolaiset merikylvyt, vahva meri-ilma ja vapaus työvelvollisuuksista saivat hänet nukkumaan näiden ihanien päivien jälkeen syvää, rauhallista ja kauan kestävää unta, samanlaista, jota terve lapsi nukkuu ensimäisinä elinvuosinaan. Alussa hän tunsi väsymystä ja lepäsi päivälläkin, sitten hän heräsi sellaisin voimin, jollaisia ei ollut milloinkaan tuntenut, ja ensimäinen ajatus oli aamuisin: 'montako päivää on vielä jälellä?' Kylpykauden alkupuolella hän ajatteli tätä riemulla, mutta myöhemmin alakuloisena.
Uuden ympäristön herättämän ja lisääntyvien ruumiillisten voimien vahvistaman älynsä ja huomiokykynsä avulla hän saattoi nyt selvästi nähdä, miten jyrkästi elämä kodin piirin ulkopuolella erosi siitä, mitä hän oli tottunut näkemään, ja – kuinka paljon Gustava-täti ja hän itse erosivat kaikista muista täällä olevista. Ja hän havaitsi kaiken tämän hyvin nopeasti, mikä todisti hänen henkisten lahjojensa olevan keskitasoa ylempänä. Täti ei huomannut mitään tahi "asettui sen yläpuolelle" järkkymättömän tyynenä. Mutta Eva näki merkitsevät ilmeet tädin selän takana, kuuli nauruntirskahdukset, joihin hänen omat vaatteensa olivat aiheena, niin hienoina kuin hän vielä aivan äsken oli niitä pitänytkin, ja ymmärsi mitä laatua oli hymy, joka kohtasi heitä melkein kaikkialla.
Hänen korviinsa oli sattunut jokunen loukkaava sanakin. Nuori tyttö, joka tavallisesti oli ollut aikalailla ystävällinen heitä kohtaan, oli sanonut parille liehuttelevalle herralle keinulaudalla Evan ja tädin ikkunan alla:
– Niin, Gustava-täti on oikea lohikäärme, vaikkei pikku Evan silti tarvitse olla mikään aarre.
Ja huomaamatta Evaa, joka oli aivan vieressä, oli notaario Lindberg kutsunut häntä 'rumaksi bombasiinipukuiseksi kaunottareksi'.
Voi, minkätähden he eivät saaneet olla rauhassa! Eiväthän he olleet kenenkään tiellä eivätkä pyytäneet mitään, mitä täti ei olisi rehellisesti maksanut! Evalle olisi tuottanut lohdutusta tietää, kuinka raivostuneita nuo nuoret neitoset ja heidän kateelliset äitinsä usein olivat toisilleen ja ettei oikeastaan ainoakaan heistä toivonut tädille eikä hänelle mitään pahaa. Mutta hänen kokematon katseensa ei huomannut epäystävällisyyttä, jonka kohteliaat, mairittelevat sanat peittivät, kun taas heihin kohdistuva ivallinen ihmettely vihloi syvästi ja katkerasti hänen nuorta, herkkää sydäntään.
Evasta tuntui siltä kuin hän olisi vähällä kuolla häpeästä, kun hän ensimäisen kerran – alastomana astui naisten ison uima-altaan portaille ja näki juovikkaihin punaisiin, sinisiin ja valkoisiin uimapukuihin puettujen neitojen ja rouvien iloisen hyörinän. Hän kastautui nopeasti pari kertaa ja nousi sitten portaita huojuvin askelin ja tunsi tyttöjen katseiden polttavan selkää kenties vielä kirvelevämmin kuin mitä nuo nuoret neitoset olisivat ajan maun mukaisissa, keimailevissa puvuissaan tunteneet miehen katseen heitä polttavan.
– Älä nyt! Mitä sinä sanotkaan, lapsi! Onko heillä vaatteet yllään vedessäkin? huudahti täti, kun Eva itkien kertoi hänelle tästä havainnostaan. Täti oli jostakin syystä siirtänyt oman uimaretkensä illemmaksi.
Kun täti oli ankaran kaino ihminen, ei hän voinut loppujen lopuksi kovinkaan moittia tätä maailman turhuuden ilmausta. Tällä kertaa hän päätti alistua, tämän ainoan kerran. Hän tutki tarkoin mukaan tuotua liinavaatevarastoa, tiedusteli Evalta perinpohjin 'noiden vesivaatteiden' kuosia, ja sitten tehtiin työtä myöhään iltaan ja taas varhain seuraavana aamuna Evan kovin epämääräisten ja sekavien ohjeiden mukaan.
Mutta niinpä seisoivatkin täti ja Eva seuraavana aamupäivänä uima-altaan portailla lumivalkeassa asussa, päässä sileät yömyssyt, jotka oli sidottu leuan alle mitä kapeimmalla nauhalla.
– No niin, lapsikulta! virkkoi Gustava-täti riemukkaasti, seisoen ryhdikkäänä kuin triumfaattori ja kookkaana ja valkeana kuin "Don Juanin" kuvernöörin haamu, minkä jälkeen he käsi kädessä heittäytyivät aaltoihin. Hillittömän iloinen mieliala valtasi ympärillä olevat hilpeästi pärskyttelevät katsojat. Muuten täti oli mahdoton.
'Tohtorihan' on vielä tänäkin päivänä tavattoman tärkeä henkilö jokaisessa kylpylässä. Siihen aikaan hän oli pieni jumala, hän merkitsi enemmän kuin perheen isä kodissaan tahi kapteeni laivassaan. Badevikissa hänen paikkansa oli kunniasijalla pöydän päässä, hänelle tarjottiin ensin, hän nousi pöydästä kohta kun itse oli lopettanut ateriansa ja odotti muidenkin silloin nousevan.
Mutta täti oli heti ensi kertaa päivällispöydässä oltaessa onnistunut saamaan mielensä mukaista kaakkua ja jäi rauhallisesti istumaan pöytään muiden noustessa paikaltaan. Vieressä istuva ystävällinen nainen arveli sen johtuvan hajamielisyydestä ja kuiskasi hänelle:
– Tohtori on lopettanut.
Täti ei käsittänyt mistä on kysymys. Hänen vierustoverinsa oli pakko lausua ajatuksensa selvemmin.
– Tohtori on lopettanut syönnin.
Silloin täti vihdoin ymmärsi, ja hänen katseessaan oli sekä huumorin että suuttumuksen välähdys, kun hän vastasi:
– Mokomakin ruokajärjestys... No niin, kiitoksia hyvästä tarkoituksestanne joka tapauksessa; mutta kun minä kerran rehellisesti maksan taalarin päivässä, niin istun pöydässä niin kauan kuin haluan.
Eva luuli polviensa pettävän, niin levoton ja hämillään hän oli tuntiessaan kaikkien katsovan, miten hän ja täti kahden 'kiittivät Jumalaa ruuasta', ja hän kysyi tädiltä sävyisästi, eikö täti luule Jumalan kuulevan, vaikka he jo omassa huoneessaan pyytäisivät häntä siunaamaan ruuan. Täti siveli hiljaa Evan kaunista, kiiltävää tukkaa ja sanoi tavallista lempeämmin:
– Kyllä, lapsikulta. Kyllä hän aivan varmaan kuulee; mutta – minä en luule hänen pitävän siitä, että me häpeämme häntä muiden nähdessä.
He olivat kumpikin olleet velvollisuuskäynnillä asianmukaisesti näyttäytymässä tohtorille. 'Kalvetustauti', sanoi tohtori lyhyesti, kirjoitti mitä vahvimpia rautapillereitä ja määräsi uimaan joka päivä. Sillä tohtorit eivät vielä siihen aikaan pitäneet esitelmiä neuvoa kysyville punaisista ja valkeista verisoluista eikä psyykillisten seikkain vaikutuksesta elimistöön. Huolellinen hoito ja möyheä, hyvä multa juuren ympärillä saavat joskus riutuvan puun virkoamaan ihmeellisen pian, kun ydin vielä on vahingoittumaton.
Lepo, kylvyt ja ihanat venematkat, joilla meri-ilma pääsi vaikuttamaan kaksin verroin, saivat miltei yllättävän nopeasti aikaan ilahduttavan muutoksen Eva Bergin ulkomuodossa. Hentoihin jäseniin ikäänkuin valautui neitseellinen aavistus naisellisen pyöreistä ruumiinmuodoista, leuka ei näyttänyt enää niin pitkältä ja toivottoman kapealta, poskille tuli vienon kaarevuuden mukana myös raikkaampi väri, ja kauniisiin silmiin tuli kirkkaampi loisto.
– Lapsi, te näytätte minusta melkein perhoselta, joka pyrkii kotelostaan, virkkoi vanha kanslianeuvos Björk, joka pysyi omintakeisena ja oli ystävällisempi kuin kukaan muu sekä 'originaalille' että 'rumalle kaunottarelle'.
– Niin, voitteko ajatella, olen laskenut saumasta hänen molempia liivejään, kumpaakin puolitoista tuumaa. Käännypäs, Eva, että kanslianeuvos saa nähdä takaa! Tuossa, kanslianeuvos hyvä, näkyy sauman jäljet, vaikka olen hangannut ja silittänyt.
Iloisen hämmästyneenä Eva havaitsi muutamien nuorten herrain ja naisten tuntevan toistensa seurassa onnea, jonka he useinkin peittivät niin huonosti, että hänenkin lapsenkatseensa huomasi sen. Hän ei tuntenut kateutta eikä tullut vähääkään ajatelleeksi, että hänellekin voisi koittaa aika, jolloin saattaisi kaihota samantapaista; hän katseli sitä kahdeksanvuotiaan silmin. Ja juuri nämä mainitut nuoret parit olivat hänelle melkein ystävällisimmät. Kerran eräs pari pyysi hänet mukaansa venematkallekin moneksi tunniksi, ja hänelle tarjottiin rajaton määrä marjoja. Pikku Eva ei ollut kovinkaan rasittava 'kaitsija'.
Joskus tanssittiin 'suuressa salissa', valtavan isossa huoneessa, jonka seinät olivat liimanväriset ja kattoa kannatti paksut, näkyvät hirret. Tädin jumalisuus ei ollut tuota turhanarkaa lajia, joka lukee tanssin semmoisenaan synniksi. Varsinkin valssi näytti niin hauskalta ja niin vähän 'vaikealta', ettei Eva voinut mitenkään uskoa sitä 'konstikkaaksi', ja kun eräs vanhahko, ystävällinen herrasmies kevyesti kumartaen laski kätensä hänen vyötäisilleen, seurasi Eva häntä epäröimättä, tuntien jotakuinkin samaa kuin koettaessaan kotona ensi kerran hypätä heinäkuormalta latoon.
Ystävällinen herra tanssi vain yhden ainoan kierroksen, ja kun hän pysähtyi, ei lattialla ollut enää ainoatakaan muuta paria. Täti tuli Evan luokse ja tarttui nopeasti, mutta harvinaisen lempeästi hänen käteensä ja vei hänet mukanaan ulos puistoon, josta he menivät omaan huoneeseensa, missä hän virkkoi:
– Älä välitä siitä; se ei tee mitään!
– Mikä niin, täti? Minusta se oli aika mukavaa.
– No, sinä et tainnut oikein osata. Sinä harppailit vähän omituisesti eikä se taitanut mennä kovinkaan tahdin mukaan. Mutta eipä niiden olisi tarvinnut silti pysähtyä ja jäädä sinua töllistelemään kaikkien!
Evan posket olivat punottaneet ja hehkuneet innostuksesta, mutta nyt hän tuli säikähdyksestä vallan kalpeaksi. Nämä olivat hänen ensimäiset tanssiaisensa, ja hän muisti selvästi, kuinka eräässä niistä vanhoista kannettomista kirjoista, jotka tädin tullessa heille piilotettiin vaatekonttoriin, kuvattiin nuoren tytön ensimäisiä tanssiaisia suloisimmaksi ja huumaavimmaksi mitä maailmassa voi olla.
Mutta lapsen mieli on joustava, Evan ruumiilliset voimat karttuivat karttumistaan, ja hän liittyi kahden nuoren, kiltin tytön seuraan, joita muu kylpylän nuoriso verrattain johdonmukaisesti vieroi, vaikka nämä eivät olleet läheskään niin 'moukkamaisia' kuin Eva. Kaiken kaikkiaan oli tämä kuitenkin Evalle ihmeellisen ihanaa aikaa, ja Eva suri syvästi sen loppumista. Ilo saada nähdä vanhempia ja siskoja, joista hän oli nyt ensimäisen kerran elämässään erillään, oli kuitenkin niin suuri, että kaikki muu jäi varjoon, varsinkin kun hän tunsi miten paljon enemmän voimia hänellä nyt oli kotitehtävien suorittamiseen.
Mutta Gustava-täti puhui isän ja äidin kanssa kolmen kesken ja kertoi tohtorin sanoneen, että Evan oli aivan välttämättä saatava levätä ja koota voimia ja että oli estettävä häntä masentumasta tahi pääsemästä uudelleen riutumaan, sillä silloin voisi hänen elimistönsä helposti saada parantumattoman vamman.
Aherrus elatuksen hankkimiseksi saattaa himmentää vanhempien katsetta huomaamasta, miten lasten laita on, mutta harvoin se estää heidän sydäntään auttamasta siinä, missä he tietävät apua tarvittavan. Kotiin ostettiin kaksinkertainen annos rautapillereitä apteekista, ja kirjakaupasta hankittiin hyvä ja täysin moraalinen, kokonaista pari taalaria maksava matkakertomus Pohjois-Amerikasta, ja vanhemmat, joita kukaan ei ollut heidän nuoruudessaan milloinkaan hemmoitellut, tunsivat elävästi tehneensä kaiken voitavansa armaan lapsensa terveyden, virkistyksen ja henkisen kehityksen hyväksi.
IV.
ENSIMÄINEN HAAVA ELÄMÄN TAISTELUSSA.
Pienet tapaukset tarvitsevat vain ympäristön pienuuden tullakseen suuriksi, ja vähäpätöiset ihmiset voivat ahtaissa kehyksissä joskus kasvaa jättiläisiksi.
Papin apulainen on vähäpätöinen henkilö, ainakin siihen asti, kunnes on päässyt isossa kaupungissa "muotiin". Mutta pastori Josef Rosén oli tärkeämpi henkilö kuin mitä hän itse aavistikaan saarnatessaan eräänä vuonna, jolloin kevät taas saapui aikaisin, ensi kerran Knutarydin kirkossa kauniina toukokuun päivänä.
Ränsistyneiden kirkkotallien edustalla oli rattaat rattaiden vieressä, neljät herrasväen vaunut lisäsivät näyn loistoa, ja siihen loivat eloisuutta innokkaasti keskustelevat pitäjäläisryhmät.
Niityntapaisella hautausmaalla seisoi puoli tusinaa "herrasväen mamsseleja" erään hautapatsaan ääressä, joka oli suoraan sakaristoon johtavan polun varrella. He puhelivat verkalleen ja koettivat olla sennäköisiä kuin heidän tapansa olisi aina pyhäpäivin seisoa siinä ja niinkuin ei mitään tavatonta olisi tekeillä.
Heidän joukossaan on myöskin Eva Berg. Kauniit silmät ja hienot piirteet ovat meille tutut, mutta me emme tahdo kuitenkaan voida uskoa, että se on hän. 'Rumassa kaunottaressa' on elämän kevät päässyt voitolle; tosin hän ei vielä ole voimakas, mutta hän näyttää nyt aika terveeltä, ja se mikä hänessä on nuorta, viehättävää ja vienoa, on päässyt enemmän oikeuksiinsa. Vartalo käy hyvin laatuun, olkapäät vain ovat yhä liiaksi kumarat, ja katse on yhdeksäntoista vuoden iästä huolimatta vielä lapsen katse. Hän oli ainoa, joka ei hiljentänyt ääntään tai peittänyt mielenkiintoaan, kun oli puhe uudesta papin apulaisesta, joka oli ennen kuulumaton ilmiö Knutarydin seurakunnassa, tämä kun oli niin pieni, että kirkkoherrojen oli tapana hakea muualle, ennenkuin vanhuus pakotti ottamaan apulaisen. Mutta vanha koulumies ei enää tullut toimeen yksin.
Uusi tulokas, jota niin odotettiin, tuli kohteliaasti tervehtien väkijoukon läpi kirkonmäelle. Hän oli pitkä, hoikka ja kalpea mies. Kotkannenä oli liian iso, posket liian ohuet, tukka oli ruskea, hoitamaton Johanneksen-tukka ja sinisten silmien katse lempeä.
– Eihän tuo ole mikään korea, mutta on sentään hyväluontoisen näköinen, tuumaili kansa.
Tytöt asettuivat tilanteen vaatimaan asentoon, odottamaan uuden pastorin tervehdystä, mutta tämä kulki vain tyynesti kulkuaan katsoen suoraan eteensä, joten neitoset saivat turhaan odottaa. Rahvasta hän kyllä oli tervehtinyt, mutta piti nähtävästi, kun oli kysymys "herrasväestä", kiinni seuraelämän tavallisista muodollisuuksista, esittelemisestä j.n.e.
Saarna oli ala-arvoinen, siinä oli nuoren, kokemattoman, mutta virkaintoisen papin malliin sekaisin koreita sanoja ja ankaria sanoja. Siitä huokui kuitenkin lämpöä ja vilpittömyyttä, ja se esitettiin paikkakunnan omalla sointuvalla kielellä, ja rahvaan oraakkeli henkisissä asioissa, suutarimestari Nordbom, joka oli Per Nymanin rippilapsi ja oli kuullut monta kertaa "Hoofin saarnoja", väitti uutta pappia oikeaksi "jymypapiksi".
Herrasväkeä miellytti eniten hänen messuamisensa, ja ruununvoudin rouva kääntyi kirkonpenkissä kuiskaamaan rouva Bergille:
– Musikaalisuus on hänessä perinnöllistä. Isä oli rummuttajana Jönköpingin rykmentissä.
Kaikki olivat innostuneita tekemään nuoren papin tuttavuutta. Pari perhettä lupasi kutsumatta tulla iltapäivällä pappilaan, pari muuta pyysi pastoria jäämään illalliselle, kun hän viikon varrella oli ensimäisellä käynnillään heidän luonaan, ja kauppias Pettersonin äiti, jota ei epäilyksittä luettu herrasväkeen kuuluvaksi ja jonka luokse ei tultu julkiselle tervehdyskäynnille, tekeytyi sairaaksi ja lähetti hakemaan Josef Rosénia viran puolesta.
Eva Bergistä tuntui kuin olisi rumpalin köyhä, askeettisesti kasvatettu poika jättiläismäisine papinkauluksineen ja puettuna isän sotatoverin, vanhan komppanianräätälin, huokealla tekemään mustaan takkiin tuonut mukanaan tuulahduksen Knutarydin ulkopuolella olevasta 'suuresta maailmasta', jota hän ei ollut nähnyt noiden Badevikissa viettämiensä surumielisen ilon kyllästyttämien, unohtumattomien viikkojen jälkeen.
Näistä kahdesta tuli ystävät. Evan koruton ihailu mairitteli uutta pastoria, ja tämä opintotoverien joukossa kaikkein typerin mies oli Evasta kaiken elämänviisauden edustaja. Pastori puhui hänen kanssaan enemmän kuin muiden kanssa, lainasi hänelle luettaviksi harvoista kirjoistaan vähimmin sopimattomat ja ymmärsi häntä, kun hän ujosteli suurta tiedon puutettaan. Eva oli näet vain vähän lukenut ja kirjoittanut äidin johdolla, muut paikkakunnan herrasväen tytöt sen sijaan olivat saaneet jonkun verran sellaista kotiopettajatarsivistystä, jota siihen aikaan oli saatavissa.
Knutarydin perheiden älykkäimpiin huveihin kuului, heidän ollessaan koolla, liittää yhteen isosta kotelosta otettuja pieniä, neliskulmaisia lippuja, joille oli kullekin painettu kirjain, muodostaa näistä milloin mitenkin 'vaikeita' sanoja ja antaa kirjaimet sekoitettuina toiselle, jonka tuli keksimällä sana osoittaa teräväjärkisyyttään. Mielikuvapiiri ei ollut laaja eivätkä sanat erikoisen monivivahteisia; mutta Eva Bergin onnistui eräänä iltana ruununvoudin luona panna kokoon sana, jonka keksimiseksi muut turhaan tuhlasivat ajatusvoimaansa. Eva oli harvinaisen vilkas ja innostunut, silmät loistivat, ja hänen ilmeensä oli hiukan ylimielinen ja säälivä, kun hän otti takaisin kirjainlippunsa ja sanoi: "No, katsokaas!" ja pani kokoon J-ö-n-t-j-ö-p-i-n-g.
Naurunpurskahdus, joka seurasi, oli niin julkinen ja musertava kuin tässä pienessä, hyväntahtoisessa piirissa suinkin saattoi olla, ja nuoret neitoset saivat illan kuluessa usean kerran kyyneleitä kohoamaan Evan silmiin puhumalla hänelle Jönköpingistä.
Kun pitikin 'hänen', joka oli niin oppinut, saada nähdä Evan häpeällinen tietojen puute niin perinpohjaisesti!
Sattui juuri olemaan kiireinen heinänkorjuuaika, minkä vuoksi vanhemmat perheenjäsenet eivät olleet mukana, ja nuorista menivät useimmat kotiin jalkaisin. Lopuksi koko seura oli huvennut, niin että pastori ja Eva jäivät kahden, ja pastori, joka oli reipas kävelijä, ei kääntynytkään pappilantielle, vaan tuli vähän saattamaan, jottei Evan tarvitsisi kulkea niin pitkän matkaa yksin näin myöhään.
Pastori siirtyi hiljaiseen, tyyneen tapaansa keskusteluaiheesta toiseen, mutta Eva ei vastannut, vaan kulki toista tienreunaa kuin unessa. Kun pastori tuli häntä lähemmäksi avatessaan erästä veräjää, näki hän kyyneleen Evan poskella ja huomasi, että poski oli hyvin kalpea.
– Mikä ihmeessä teidän on, mamsseli Berg?
– Minua hävettää vielä niin kauheasti, kuiskasi Eva soinnuttomasti, ja hänen päänsä vaipui alaspäin.
– 'Hävettää?' Miksi...? Ahaa, vai niin... huudahti pastori.
– Oliko pastori jo ehtinyt unohtaa? kysyi Eva jonkun verran iloisemmin.
– Olin, hyvä Eva-mamsseli, olin kyllä. Sanotaan, ettei koiraa ole karvoihin katsominen, yhtä vähän saamme arvostella ajatuksia oikeinkirjoituksen mukaan, ja minä uskon, ettei Eva-mamsselin todellakaan tarvitse hävetä ajatuksiaan.
– Niin ... niin, ehkei ihmisten edessä, virkkoi Eva punastuen.
He kulkivat jälleen hetken äänettöminä, kumpikin omalla reunallaan tietä.
– On niin kauhean ikävää olla näin tietämätön, valitti Eva, suunnilleen samaan tapaan kuin lapsi, joka ei saa nukkensa posliinipäätä oikein paikoilleen.
– Niin, tietojen puute tuntuu aina tukalalta; mutta jos Eva-mamsselia lohduttaa kuulla, niin voin vakuuttaa, etten vielä koskaan ole tavannut ainoatakaan oikein lahjakasta ja itsetutkisteluun tottunutta ihmistä, jonka tiedot eivät olisi avartaneet hänen katsettaan huomaamaan omaa tietämättömyyttä, huomaamaan, miten paljon vielä olisi opittavaa.
– Eihän? Onko pastorikin?
– Mainitsemani sanat eivät ole minun omiani. Ne lausui minulle kerran Upsalassa eräs opettajistani, mies, jolla luullakseni on laajimmat tiedot.
– Eräs professoriko?
– Niin. Hyvin oppinut professori, virkkoi pastori hymyillen.
Evalla oli enää vain lyhyt matka astuttavana, ja pastorin täytyi nyt kääntyä. Pastori oli monta minuuttia kulkenut äänettömänä, mutta jatkoi puhettaan, aivan kuin Eva olisi voinut koko ajan seurata hänen ajatuksiaan.
– Mutta se puute, joka tänä iltana on niin kovasti pahoittanut teidän mieltänne, on kyllä hyvinkin helposti jossain määrin autettavissa. Ei ole niinkään helppoa kirjoittaa ruotsia aivan nuhteettomasti, mutta koko maailman asia ei ole kuitenkaan oppia jotakuinkin tietämään, miten sanat kirjoitetaan, kun käyttää korvakuuloa ja totuttaa silmää jonkun verran näkemään miltä sanat näyttävät. Tahtooko Eva-mamsseli lainata minulta pienen yksinkertaisen oikeinkirjoitus-oppaan, jossa on muutamia harjoituksia?
Eva kiitti lämpimästi, ja kun Brantelidin herrasväki seuraavalla viikolla kävi pappilassa vieraisilla, lainasi pastori Evalle myöskin lyhyen Ruotsin historian ja maantiedon oppikirjan ja näytti Evalle, kuinka karttaa on käytettävä.
Evan janoavaan, koruttomaan, mutta rikkaaseen ja selkeään sieluun painuneena yksi ainoakin tiedon siemen versoi kuin rukiinjyvä neitseellisessä kaskimaassa, mihin on kylvettävä harvaan, kun jokaisesta jyvästä nousee monta kortta. Hänen sielussaan versoi kasvu kuin vahvassa kevään mullassa. Kotiaskareet tuntuivat kevyemmiltä, kun hän katseli niitä avartunein katsein, sensijaan että lisäksi tullut ajatustyö olisi tehnyt ne raskaammiksi, ja mielenkiinto pisaraan, minkä hän tiedon maljasta oli maistanut, sekoittui alinomaa mielenkiintoon opettajaa kohtaan. Ollessaan väsynyt eräänä päivänä pyysi isä Evaa kirjoittamaan kirkkoherralle kirjeen vaivaishoitoa koskevasta asiasta, josta hän teki selkoa aamiaispöydässä. Rosén oli kaikissa toimissa kirkkoherran apuna ja sanoi hymyillen Evalle, kun he ensi kerran tapasivat tämän jälkeen: – Eva-mamsseli taitaa yrittää toimia kunnallisnaisenakin.
Eva punastui ja kuiskasi:
– Oliko siinä hirveästi paljon virheitä?
– Pari aivan vähäpätöistä.
Rosén oli 'seitsemän vuoden pappi' ja hän pääsi kahden Knutarydissä vietetyn yksitoikkoisen vuoden jälkeen vaalisijalle naapuripitäjän komministerin vaalissa. Tämä pitäjä oli hiippakunnan huonoin. Hänen sydämensä sykki siitä huolimatta rajusti, kun hän ajatteli sitä mahdollisuutta, että hän saisi paikan. Köyhä ja velkaantunut mies näki siinä onnensa, niin vaatimaton kuin tämä onni olikin.
Vaalipäivänä, koleana syyskuun iltana, kävelivät patruuna Berg, Eva ja Axel pellolla maantien varrella katsomassa, oliko tuuli kaatanut monta ruiskuhilasta kumoon. Hevosen kavioiden kapsetta kuului maantieltä, ja kömpelö, valkotukkainen renkipoika tulla hölkytti laukkipäähevosen selässä. Axel avasi veräjän, ja isä kysyi:
– Mistä tulet?
Nuorukainen irvisti tuskasta, kun koni äkkiä pysähtyi hänen kiskaistuaan tiukalle suitset, ja sanoi:
– Ptruu, senkin ryökäle! Jaa – minä tuon sanaa ... peeveli, annatko ruohon olla, kuuletko!... että nyt on äänestetty, jotta teiltä viedään apulaispappi tästä pitäjästä.
– Kuulkaas, Rosén on saanut enemmistön! huudahti Berg Evan puoleen kääntyen.
– Ptruu! Mitä te sanoitte? Mitä hän on saanut. Ei suinkaan se vaan ole tarttuvaa? tiedusteli poika.
Eva oli kalmankalpea ja kulki kuin unessa isän rinnalla kotiin päin. Pois! Pastori joutui pois, vieläpä pian, sillä oli jo ilman muuta selvää, että valitun oli heti lähdettävä sinne virkaatekeväksi kappalaiseksi. Tosin ei sinne ollut kolmenkaan peninkulman matka, ja onhan naapuruus maalla kyllä avara käsite; mutta Brantelidissa oli elämä työteliästä, eikä matkoihin jäänyt aikaa. Sitten ei enää olisi mitään ... ei mitään enää...
Seuraavat päivät olivat raskaita, eikä Eva kuitenkaan ymmärtänyt mitä oli tapahtunut. Hän ei toivonut mitään, ei odottanut mitään, hänellä ei ollut mitään "suunnitelmia" pastoriin nähden, kuten parilla muulla hänen tuttavallaan tytöllä oli. Mutta oli ollut niin ihanaa, kun hänellä oli ollut tuollainen voimakas ystävä, joka huomasi hänessä muutakin kuin äidin kiltin apulaisen koti-askareissa, ystävä, joka katsoi hänenkin jotain merkitsevän ja osoitti mielenkiintoa hänenkin ajatuksiaan kohtaan, niin oppimaton kuin hän olikin.
Saapui sitten päivä, jolloin pastori tuli sanomaan jäähyväiset. Äiti oli lähtenyt jonnekin torppaan asialle, ja isä oli riihessä mittaamassa, paljonko viljaa oli puitu.
Eva ja pastori olivat salissa kahden.
Kuinka pastorin silmät säteilivätkään ja kuinka voimakas puna olikaan noilla muulloin niin kalpeilla poskilla, jotka kuitenkin olivat täyteläisemmät nyt kuin hänen tullessaan Knutarydiin! Mies, joka on liian hyvä alentuakseen kopeuteen tahi alhaiseen kerskailuun, ei ole milloinkaan naisen silmissä kiehtovampi kuin syvimmän surun ja ylpeimmän voiton hetkenä.
Voiton mittaa ei määrää voiton antaman palkinnon suuruus, vaan taistelun ankaruus ja voittajan sydän. Josef Rosénille oli niukka ja vähäpätöinen kappalaisen paikka ja köyhä koti korvessa oikea Austerlitz taistelussa köyhyyden, mitättömyyden ja kansansuosion oikkujen yhteenliittyneitä sotajoukkoja vastaan. Koko hänen olemuksensa sädehti onnea, eikä hän huomannut Evan onnittelussa piilevää jäykkyyttä, puristi vain lämpimästi hänen kättään ja virkkoi:
– Niin, nyt minä todellakin olen onnellinen ihminen.
Hetken kuluttua hän jatkoi:
– Eva-mamsseli, te olette kenties ollut täällä minun paras ystäväni näinä kahtena odotuksen vuotena, ja sentähden sanon teille jotain, mikä tekee onneni vielä suuremmaksi, mikä sallii tulevaisuuteni kangastaa niin ihmeellisen ihanana; voin uneksia onnesta omassa kodissa sen kanssa, jota rakastan, joka on minulle rakkaampi kaikkea muuta maailmassa.
Kahdenkymmenenyhden vuoden vanhaksi ja hyväpäiseksi oli Eva hämmästyttävän lapsellinen; nyt hän kuitenkin näki mielestään selvästi, selvästi, niinkuin kesäyön salaman valossa voimme nähdä metsän puut, ja hän painoi karkeat, päivettyneet kätensä rintaansa vasten, jottei se autuudesta pakahtuisi. Ah, kuinka maailma saattoikaan olla niin ihana ja Jumala hyvä!
Katseessa, jonka hän loi pastoriin, oli rajatonta, nöyrää, ihailevaa ja uskollista rakkautta.
Pastori jatkoi innokkaasti:
– Olemme jo monta, monta vuotta olleet toisiimme kiintyneet, koulu-ajoilta saakka. Ystäväraukka ei tietänyt, kuinka pitkä odotusaika oli edessä. Mutta nyt se on kuitenkin loppunut. Hän ei ole enää nuori eikä ole milloinkaan ollut kaunis, ei kymmenettäkään osaa niin kaunis kuin Eva-mamsseli; mutta yhtä herttainen ja hyväsydäm... Mutta mikä teitä vaivaa? Mikä...
– Ei se ole mitään, ei ollenkaan mitään... Niin, sittenhän saan vielä kerran ja kaksin verroin, lämpimästi ja sydämellisesti onnitella pastoria! virkkoi Eva taistellen uhkaavaa pyörrytystä vastaan, joka jo sai hänen silmänsä hämärtymään.
– Kiitos, hartain kiitokseni, sanoi pastori puristaen lujasti Evan kättä.
– Teidän täytyy tulla luoksemme uuteen kotiimme, heti kun saamme sen valmiiksi. Morsiameni nimi on Elise, Elise Lindblom; mutta ette saa sanoa sanaakaan tästä kenellekään. Saanko, Eva-mamsseli, lähettää hänelle teiltä terveisiä, sanokaa!
Eva tarttui lujasti helmivärisen nojatuolin käsinojaan, joka oli salin ikkunan ääressä, tarttui siihen niin lujasti, että käsi päivetyksestä huolimatta vaaleni, ja sanoi:
– Niin, lähettäkää ... hänelle terveisiä minulta ... oikein, oikein sydämellisiä terveisiä!
V.
NÅLKÖPINGIN LUKUPIIRI.
Niin ilahduttavassa määrässä kuin Eva olikin viime vuosina vahvistunut, kävi hänelle kuitenkin ylivoimaiseksi siirtyminen ilonpilkahduksen silloin tällöin valaisemasta tyynestä rauhasta suruun ja kaipaukseen, ja samalla kehitys kärsiväksi naiseksi lapsesta, jolla oli lapsen mieli, mutta kaksikymmentäyksivuotiaan naisen täysin kehittynyt ruumis. Unettomat yöt kalvoivat hänen voimiaan, niin ettei hän pystynyt tekemään tehtäviään päivällä.
Äidin silmät olivat kuitenkin auenneet huomaamaan, mitä hänen lapsensa kaipasi, ja äiti oli siksi paljon iloinnut Evan kukoistuksesta kylpykauden jälkeen, ettei hän voinut olla näkemättä, miten raukea ja kalpea Eva nyt oli.
Sinä vuonna saatiin hyvä sato, ja naapuripitäjään äskettäin perustettu polttimo oli kohottanut perunain hinnan tuottaen samalla Bergin perheelle sellaista tilapäistä aineellista huojennusta, joka saa hienot ihmiset ostamaan itselleen uuden salinkaluston ja vielä hienommat matkustamaan Rivieralle.
Brantelidissa sen sijaan pestattiin neljäs palvelijatar jo lokakuussa. Neljäs otettiin muuten vasta keväällä, kun ulkotyöt alkoivat.
Elinin rippikoulunkäynti päätettiin siirtää seuraavaan talveen, jotta hän nyt voisi enemmän auttaa äitiä.
Täten kävi mahdolliseksi lähettää Eva Nålköpingiin Gustava-tädin luokse, joka oli pyytänyt Evaa tulemaan kuultuaan, että "hänessä taas oli tuo ilkeä kalvetustauti". Janne-rengin oli määrä viedä hänet hevosella kuuden peninkulman päähän, ja Evan omaiset tiesivät yhtä vähän kuin Janne-renkikään, että koko matka aiheutui pastori Rosénin virkanimityksestä.
Lähtöpäivänä aamiaispöydässä samoin kuin jo useana päivänä aikaisemmin sai Eva joukon neuvoja ja varoituksia isältä ja äidiltä. Nykyään ei anneta lapsille puoliakaan siitä neuvomäärästä, vaikka matkustettaisiin Kongoon asti.
Elin, kookas, topakka tyttö ja terve kuin pukki, tunsi pienen lapsellisen kateutensa isoa-siskoa kohtaan jäähtyvän, kun hän alkoi aavistaa, mitkä kaikki vaikeudet tätä odottivat, ja hän ihmetteli suu auki, miten maailma saattoikaan olla niin kauhean vaarallinen Nålköpingissä. Oli suorastaan arvoitus, kuinka täti oli niin suurenmoisesti voinut selviytyä kaikesta!
Mutta annettiinpa Evalle muutakin kuin vain neuvoja ja varoituksia ja vähän pientärahaa matkalla sattuvien aineellisten tarpeiden varalle. Kun vaunut pyörähtivät portaiden eteen, otti isä juhlallisesti esiin pari kymmenen taalarin seteliä ja virkkoi:
– Lapsikulta, nämä rahat eivät ole niinkään vähäisiä meidän asemassamme, ja sinähän tulet saamaan tädiltä kaikki, mutta minä en tahdo sinun olevan aivan ilman rahoja, jos haluaisit ostaa jotain mikä ei ole aivan turhaa; polttimo maksaa nyt neljä taalaria tynnyristä. Jumala sinua siunatkoon!
Kuinka tämä lämmittikään Evan sydäntä! Näin paljon rahaa hänellä ei ollut milloinkaan ollut yhtaikaa, ja hän arvioi ajatuksissaan nopeasti isän uhrauksen: se merkitsi kokonaista viiden tynnyrin perunakuormaa, ja hän kietoi kätensä kiihkeän rajusti isän kaulaan.
Isää liikutti Evan haltioitunut kiitollisuus, ja kun Eva vihdoin oli päässyt äidin ja siskojen syleilystä vapaaksi ja istui onnellisesti vaunuissa, tunsi kunnon isä-ukko sydämensä paisuvan vielä enemmän ja kumartui kuiskaamaan:
– Eikä näistä tarvitse ottaa rautapillereihin. Pyydä tätiä maksamaan ne, niin minä maksan hänelle sitten.
Gustava-täti, joka pysyi aina itselleen uskollisena; eikä luovuttanut ajalle muuta veroa kuin muutaman harmaan hapsen lisää ja muutaman naulan painonvähennyksen arvoisasta ruumiistaan jokaista ohikiitävää vuotta kohti, piti Evaa hyvin muuttuneena, vaikka he vasta keväällä, siis varsin äskettäin, olivat tavanneet ja nyt oltiin marraskuussa.
Eva puolestaan ymmärsi tätiä paremmin eikä enää pelännyt niin paljon kuin ennen hänen ulkonaista karheuttaan. Hän oli oppinut tuntemaan, että sen alla sykki pohjaltaan lämmin sydän.
Hän uskoi tädille sentähden kaikki – paitsi suurta salaisuuttaan – kertoi kuinka raskaasti häntä painoi se, että hän oli niin vailla tietoja, kuinka hän kaipasi saada lukemisella laajentaa näköpiiriään ja kuinka hänestä olisi hyvä tietää edes sen verran, että voisi paremmin peittää sen, ettei tiennyt oikeastaan mitään, jottei tarvitsisi hävetä niin kauheasti.
Sama puheenaihe toistui, ja täti nousi eräänä päivänä hyvin miettiväisenä paikaltaan ja lähti toiseen kahdesta äärimmäisen yksinkertaisesta, mutta kodikkaasta ja lämpimästi sisustetusta huoneestaan ja asettui siellä seisomaan pienen kirjahyllynsä eteen, jossa oli pari lyhyttä kirjariviä:
– Niin, lapsikulta, tässä sinulla nyt on paitsi sitä kaikkein parasta, "Kirjojen kirjaa", Arndtin "Tosi kristinusko", "Sielun peili", "Tuomas Kempiläinen" ja Bogatzkyn "Autuas häpeä". Ja "Schriwerin sielunaarteessa" on niin paljon mielenkiintoisia esimerkkejä elämästä, että se varmasti huvittaa nuorta enemmän kuin "Norborgin postilla". Mutta maallisia kirjoja minulla ei ole paljoakaan, vaikka voivathan nekin kyllä olla hyviä, kun ne eivät vaan saa meitä unhottamaan, että Jumalan pelko on viisauden alku.
Eva seisoi Gustava-tädin vieressä katsellen kunnioittavasti, mutta ei kovinkaan uteliaana vanhoja kirjanselkiä. Silloin juolahti tädin päähän ajatus:
– Lapsikulta, minäpä menen puhumaan Lovisa Bährfeltille, että pääset lukupiiriin! Niillä on yllin kyllin kirjoja, mutta Lovisa ja kapteeni Oberius pitävät kyllä huolen siitä, ettei mitään huonoja kirjoja oteta. Tosin se maksaa kolme taalaria tästä jouluun saakka, jolloin sinun on matkustettava kotiin, mutta ne minä maksan.
Eva oli kovasti peloissaan ja ujosteli, mutta sekin vähä, mitä täti, joka ei milloinkaan ollut itse siihen kuulunut, tiesi kertoa tästä lukupiiristä, johon ostettiin uusiakin kirjoja ja jossa oppineet maisterit ja hienot naiset lukivat ääneen kerran viikossa, houkutteli häntä ihmeellisesti.
Luulen melkein, ettei nykypäivien maalaistyttö tuntisi niin suurta arkuutta ja kunnioitusta astuessaan Tukholmassa isoon pörssisaliin sinä joulukuun päivänä, jolloin Ruotsin akatemia siellä viettää vuosijuhlaansa, kuin mitä Eva Berg tunsi avatessaan oven pian tämän jälkeen eräänä iltana neiti Bährfeltin kolmen huoneen huoneistoon, missä "Nålköpingin lukupiirillä" oli illanviettonsa.
Hän oli onneksi jo aikaisemmin nähnyt tädin luona neiti Lovisan, pienen, haalistuneen, pikkuylhäisen, mutta hyväntahtoisen kuusikymmenvuotiaan tyllerön, jonka kasvoja, sielua ja koko olemusta verhosi ikäänkuin vaaleanharmaa harso.
Kymmenen vuotta sitten neiti Bährfeltin oli onnistunut eräässä kylpylässä tutustua aviopariin, josta miehinen puolisko oli mitä sävyisin kustantaja. Tuloksena tästä tuttavuudesta, jota neiti Lovisa innokkaasti viljeli saaden sen kehitetyksi ystävyyden rajoille asti, oli 370 sivun suuruinen nidos nimeltä "Sköldeborgin salaperäinen matka-arkku".
Se oli todellakin hyvä kirja, siitä olivat sekä kirjailijatar että kustantaja ja kapteeni Oberius yhtä mieltä; mutta sen täysipainoisuus, joka jonkun verran nousi aikalaisten horisontin yli, vaikutti sen, ettei sitä erikoisemmin luettu ja ettei se saanut seuraajia. Mainitun kirjan ilmestyminen oli kuitenkin omiaan turvaamaan neiti Lovisan aseman Nålköpingin kirjallisena tähtenä, tässä kaupungissa kun tavallisesti ei ilmestynyt juuri muuta kuin lukion rehtorin vuosikertomus ja maakunnan paloyhtiön ohjesäännöt, milloin ne vaihtuivat.
Miespuolinen tuomari taidetta ja kirjallisuutta koskevissa kysymyksissä oli paikkakunnalla kapteeni Oberius. Hän sivuutti merkillistä kyllä äidinkielen lehtorin, joka muuten säännöllisesti hoiti Nålköpingin tapaisten kaupunkien esteettiset asiat. Tämän asemansa kapteeni Oberius oli saavuttanut osaksi öljyvärimaisemalla, joka oli seinällä hänen vierashuoneessaan sohvan yläpuolella, osaksi seppeleellä, jonka paikkakunnalle sijoitetun rykmentin upseeristo laski everstinsä haudalle tämän kuoltua ja jonka toiseen nauhaan Oberius, vaikkakin oli silloin vain aliluutnantti, oli sepittänyt seuraavat säkeet:
Esimerkein, jonka loitte,
Rivimme Te aateloitte,
Miehuuden, min meille toitte,
Ritarina loistaa soitte.
Kaipauksen kammitsoitte
Mielehemme raskaan, syvän,
Rauhallisna maata voitte;
Suokoon Luoja unen hyvän,
Rauhan suuren raatajalle,
Päälliköistä parhaimmalle,
Sulle, jalo Gripenvall!Tällaiset loistotyöt olivat tuottaneet kapteeni Oberiukselle puheenjohtajan aseman Nålköpingin taideyhdistyksessä, jonka toimintaan kuului taulujen arvonta kolmesta taalarista arpa, ja aamupäivävierailut "amfiteatteriyleisön makua" pelkäävien ovelampain teatterinjohtajain taholta ja varapuheenjohtajan toimen Nålköpingin lukupiirissä, jossa Lovisa Bährfelt oli ensimäinen ja huomatuin henkilö.
Ujona ja arkana Eva esitettiin kapteenille ja lukupiirin muille kuuluisuuksille. Eva oli nöyrä, koruton ja syrjään vetäytyvä ja teki erinomaisen hyvän vaikutuksen henkilönä, joka nähtävästi ei tulisi asettumaan kenenkään tielle. Suuret, lämpimät silmät ja poskille kohonnut kainouden puna tekivät hänet kuitenkin aika kauniiksi, minkä vuoksi maisteri Lundberg (lukion äidinkielen ja latinan apuopettaja) kääntyi neiti Lovisan puoleen kuiskaten:
– Minusta on aivan kuin näkisin edessäni teidän 'Salaperäisessä matka-arkussanne' sanomattoman suloisesti kuvatun Adelaiden.
Neiti Bährfelt nykäisi hämillään vaaleanharmaan pukunsa hihoja, leyhäytti kevyesti vaakunan koristamaa nenäliinaa vaaleanharmaille silmilleen ja virkkoi somistavan kainosti:
– Voi, maisteri Lundberg, älkää mainitko minun pientä vaatimatonta työtäni! Se on jäänyt ainoaksi...
– Samoin kuin 'Marseljeesi' oli Rouget de Lisles'in ainoa, keskeytti maisteri kumartaen.
Oltiin vuodessa 1860, ja sen ajan illanvietoille, varsinkin maaseudulla, oli outoa, että kaikki ruumiillinen virkistys oli pannaan julistettu, kuten Nålköpingin lukupiirissä. Molemmat johtavat henkilöt pitivät kuitenkin jyrkästi kiinni tästä ylevästä määräyksestä, joka oli hyvin järkevä, kun oli kysymyksessä sangen erilaisilla varallisuusasteilla olevien ihmisten aatteellinen huvi.
Etuhuoneessa oli kuitenkin isolla tarjottimella vettä parissa kristallikarahvissa ja pastilleja teevadilla. Mutta kukaan tästä 15:stä 25:een nousevasta seurakunnasta ei muistanut nähneensä milloinkaan useamman kuin kolmen henkilön samana iltana nauttivan näitä Jumalan antimia. Neiti Lovisa pisti ensimäisenä pastillin vaalenharmaitten huultensa väliin ja otti lasin vettä, jonka asetti sohvapöydälle eteensä. Sitten kapteeni teki ihan samoin. Ja kun illan ääneenlukija piti proosarunossa ensimäisen paussinsa tahi oli onnellisesti lukenut loppuun ensimäisen runon, nousi Lovisa-neiti paikaltaan, täytti kolmannen vesilasin, asetti sen lukijan eteen sekä tarjosi hänelle pastilleja sanoen:
– Tehkää hyvin! Pastilli myöskin, olkaa hyvä! Täytyyhän saada jotain virkistävää.
Kapteeni ja neiti Lovisa tunsivat olevansa onnellisia, henkisesti virkistyneitä ja jaloja kiireestä kantapäähän, kun tiesivät kohottavansa kulttuuritasoa tahi "levittävänsä sivistystä", kuten siihen aikaan sanottiin. Läsnäolevista oli pari maisteria rakastunut pariin tyttöön, ja pari muuta tyttöä katseli ahneesti maistereita. Lisäksi oli täällä rouva, joka ei ollut milloinkaan käynyt koulua ja jonka sentähden täytyi pari kertaa jokaisessa illanvietossa joutua haltioihinsa, ihmisparka, tehostaakseen olematonta "sivistystään". Muut olisivat tunnustaneet, että tämä kaikki oli hirveän ikävää, jos he olisivat tahtoneet olla rehellisiä; mutta sitä he eivät tahtoneet olla.
Lukupiirin ulkopuolella oleva yleisö teki pilaa lukupiiristä kutsuen sitä "sokeripalayhdistykseksi" ja väitti kaikkien jäsenten istuvan groggaamassa lasinsa ääressä, jossa oli kaivovettä ja sokeripala.
Neiti Lovisa pyysi hiljaisuutta kilisyttämällä pähkinäpuusta tehdyllä paperiveitsellä vesilasiaan ja virkkoi:
– Lukupiirin varapuheenjohtaja on hyväntahtoisesti luvannut itse lukea tänä iltana jotain, joka on meille kaikille uutta.
– Hyvä! huusivat lähinnä istuvat. Muut haukottelivat näiden selän takana, ja kapteeni Oberius, keski-ikäinen voimistelu-upseeri, joka oli hoikka kuin seiväs ja suora kuin hiilihanko, tepasteli esiin tahallisen joustavin askelin, suunnilleen samoin kuin kukko kuumalla rautalevyllä. Sitten hän alkoi:
– Sain juuri tänä aamuna postivaunuilla Tukholmasta uuden vihon Runebergin "Vänrikki Stoolin tarinoita", jota on odotettu tänä syksynä, kuten herrasväki on sanomalehdistä nähnyt. Mainitusta kokoelmasta pyytäisin saada esittää yhtä ja toista.
– Ah – ah –, mumisivat maisterit mielenkiintoa osoittaen, kun taas ne, jotka huonommin seurasivat aikaansa, istuivat ikävystyneen näköisinä.
Emme voi tässä kieltää, että kapteeni Oberius oli hiukkasen narrimainen ja teennäinen ja että hän luki väärällä, pingoitetulla paatoksella, tuntematta edes lausumisen yksinkertaisimpia perussääntöjä. Muuten ei hänessä ollut mitään moittimista; hän oli ruotsalainen upseeri ja rakasti maataan, ja sydän hänellä oli niinkuin muillakin.
Ja nyt tämä sydän sykki sitä kiivaammin, kuta pitemmälle hän luki, ja ääni paisui ja värisi ilmaisten riemua, ylpeyttä ja tuskaa, ja hän itse samoin kuin kuulijat haltioitui enemmän kuin koskaan ennen.
Hänen aikoessaan vetää henkeään huusi rouva, joka ei ollut milloinkaan käynyt koulua:
– Lisää, kapteeni! mutta hänen äänensä hukkui toisten ääneen, jotka tavallisesti eivät ollenkaan seuranneet.
Kun kapteenin lopulta täytyi laskea kirja kädestään levätäkseen hiukan, tarttui neiti Lovisa teevatiin ja huudahti haltioissaan:
– Jumala siunatkoon teitä! Ottakaa kaksi pastillia, kapteeni!
Eva istui hiljaa, melkein hengittämättä, silmät kyynelissä.
– Voiko mamsseli pahoin, kun on niin lämmin? kysyi maisteri Lundberg, joka istui melkein tarpeettoman lähellä.
– Voi, en, mutta en ole milloinkaan kuullut niin kaunista koko elämässäni! kuiskasi Eva hehkuvin katsein, rinta rajusti kohoten.
Maisteri Lundberg katseli häntä, hankasi hiukan mustetahraa, joka oli hänen oikean kätensä keskisormessa, ja pisti sitten koko kätensä varovasti Evan väljän hihan alle tarttuen lempeästi hänen käteensä.
Kun kotipuolessa ei ollut tapana tehdä näin, ei Eva tullut ollenkaan ajatelleeksi, että olisi pitänyt vetää käsi pois. – Nyt on von Döbelnillä jälleen puheenvuoro.
"Sotamies olet nyt paras vertojas,
sisult' oiva kuin päältäkin päin,
olet nyt aseveljemme arvoltas,
viistoista Stolt olet näin."Ah...! Kylmät väreet kulkivat pitkin Evan selkää, sydäntä lämmitti, lämmitti, mutta hartioita melkein palelsi. Maisteri yritti hiljaa puristaa hänen kättään ja tunsi hämmästyksekseen kättään vastaukseksi tukevasti puserrettavan.
Eva ei ajatellut muuta kuin että hänen vieressään oli toinen, joka haltioitui ja nautti niinkuin hän itsekin.
Mutta maisteri Lundberg luuli, että hänkin piti lemmenpeliä...
Kun Eva kotiin saavuttuaan aikoi hiipiä hiljaa huoneeseensa ja mennä vuoteeseensa, joka oli hänelle valmistettu sohvalle, loisti tädin kynttilän valo vielä takimaisesta huoneesta.
– Hyvää iltaa, lapsi! Millaista siellä oli? Tulin vähän levottomaksi, kun on niin myöhäistä. Kuka saattoi sinut kotiin?
– Maisteri Lundberg.
– Vai hän. Hän kuuluu olevan vapaamielinen ja ilkeä kaikin puolin ja on siinä uudessa työväenyhdistyksessäkin. Ei suinkaan hän vain ollut tungetteleva? Sinä olet niin punainen, hyvä lapsi.
– Mitä te nyt, täti! Mutta minä olen liikutettu ja onnellinen. Kuinka voikaan olla sellaista kuin "Vänrikki Stool".
– Älä nyt vain rakastu suinpäin mihinkään sotilasvetelykseen, sen minä sanon sinulle, Eva. "Vänrikki Stool?" Hän mahtaa olla maalta kotoisin eikä enää niinkään nuori, sillä en minä tunne ketään sellaista henkilöä, ja varmasti on jo ainakin kaksikymmentä vuotta siitä kun vänrikin toimi lakkautettiin rykmenteissä. Hyvää yötä, lapsi! Lintuhäkin vieressä on maitoa ja voileipiä.
VI.
KULTTUURI LEVIÄÄ JA HAAVEET HAIHTUVAT
On selvää, että semmoisinaan vähäpätöiset tapahtumat, kuten muutaman viikon oleskelu pienehkössä kylpylässä ja lyhyen ajan viettäminen vähäisessä pikkukaupungissa, suurimmaksi osaksi vielä vanhanaikaisen, iäkkään naisen kodissa, tulivat olemaan tärkeitä käännekohtia, ratkaisevia kehitysasteita niin yksitoikkoisessa ja muusta maailmasta eristetyssä elämässä kuin Eva Bergin elämä tavallisesti oli.
Badevikissa Eva sai aavistuksen ulkopuolella olevan maailman seurallisen yhteiselämän "minimikurssista" ja yhteiskunnallisten vaatimusten peruskohdista sekä siitä, miten lähimmäisen ajatukset ja sanat eroavat toisistaan. Nålköpingissä tämä hänen kokemuksensa hiukan laajeni, niin harvoja uusia ihmisiä kuin hän siellä tapasikin ja vaikka hän enimmäkseen seurusteli vain Gustava-tädin tuttavien kanssa, jotka Nålköpinginkin käsityksen mukaan olivat kovasti ajastaan jälellä. Siellä hän sai myös ensimäisen herätyksen aatteellisiin harrastuksiin. Niin, sen hän kyllä sai, vaikka meitä vähän hymyilyttäisikin "Nålköpingin lukupiiri". Paljon naurettavaa siinä tosin olikin, ja useimmista sen jäsenistä oli "ääneenlukeminen" verrattain kuivaa kuultavaa, luettava usein ala-arvoista ja huonosti valittua, ja useimmat lähtivät sieltä kotiin saamatta mitään henkistä lisää.
Mutta oppimattoman luonnonlapsen itsessään terve, vaikkakin kritiikitön jano ei tarkastanut pikarin muotoa eikä juoman väriä. Eva Bergin lumosi kaikki kaunis ja hyvä, häntä viehätti usein sekin, mikä oli arkipäiväisen tavallista, ja itsetiedottoman puhtaana hän osoitti ikävystymisellään ja tarkkaamattomuudellaan mikä luetussa ei tarjonnut hänelle mitään arvokasta. Hänelle ei ehtinyt vielä olla vahingoksi sellaisenkaan lapsellinen ihailu, mitä hän ei ymmärtänyt, mutta mikä sointui kauniilta.
Samoin laajeni hänen katseensa mitä tulee miehen ja naisen väliseen suhteeseen vuosina, jolloin he etsivät toisiaan, leikkivät keskenään ja mitä ajattelemattomimmin kiusaavat toisiaan. Tähän uuteen alaan avautui ovi hänelle vain raolleen, ja hän näki naurettavan vähän; mutta lähtiessään Nålköpingistä tiesi kaksikymmentäyksivuotias nuori tyttö joka tapauksessa suunnilleen yhtä paljon tämänkaltaisista asioista kuin isoimmat tytöt mainitun kaupungin tyttökoulun ylimmällä luokalla.
Nålköpingissä ei ollut kovinkaan vaarallisia tahi tunnottomia liehittelijoitä siihen aikaan – Eva ei ainakaan tavannut ketään sellaista – ja heidän liehittelynsä kulki yksinomaan tuttuja, ikivanhoja latuja: "rutistettiin" tanssiessa, "puristettiin kättä" nurkissa, ja sellaisten tanssiaisten, rekiretkien ja joulukestien jälkeen, missä oli saatu paljon punssia, saattoi sattua, että joku rohkeammista yritti suudella porttikäytävässä kosimatta ensin, kun saattoi kotiin.
Mutta lukupiirissäkin vaihdettiin tulisia ja ihailevi katseita, neitosten käsivarsia ja käsiä puristettiin mahdollisimman kovasti neiti Lovisan portaissa, ja kotimatkalla puhuttiin hartaan kauniisti ja haaveellisesti.
Kovin lapsellista ja kokematonta Eva Bergia olisi voinut luulla helposti tavoitettavaksi saaliiksi; mutta maisteri Lundberg, joka oli ottanut hänet omalle osalleen, huomasi ihmeekseen, ettei Eva sietänyt pienintäkään kädenpuristusta, ellei sattumalta samalla luettu ääneen "Vänrikki Stoolia" aivan uutenaan. Mitä syvempiin tunteisiin tulee, näytti Eva myöskin saaneen rokotusainetta tuskasta, jonka Josef Rosén aavistamatta itse sitä vähääkään oli hänelle tuottanut. Tämä suru ei muuten kuitenkaan enää painanut aivan musertavasti hänen mieltään.
Väitetään, että jokainen mies ja nainen ennemmin tahi myöhemmin elämässään tuntee suurta, pettämätöntä, kaiken muun voittavaa rakkautta yhteen ainoaan, josta hän voi selvästi sanoa: "Tuo ihminen minun täytyy saada" tahi "minun olisi täytynyt saada" (jos tapaa hänet liian myöhään) "tullakseni onnelliseksi". Tämä ei ole kuitenkaan totta. Useimmilla meistä on pieni sävyisä sydän, jolle maailmassa on joukko miehiä ja naisia, joita voisimme rakastaa ja joille me voisimme tarjota onnen kansanpainoksena ja halpahintaisena nidoksena. Muutamat meistä rakastavat itseään aivan liian paljon voidakseen tuntea yhtenäistä, todella suurta tunnetta toista olentoa kohtaan. Toiset taas ovat taitureita tällä alalla ja osaavat rakastaa useita peräkkäin oikein kauniisti tahi vieläpä useita yhtaikaakin aika innokkaasti, joskaan ei aivan niin kauniisti. Ja on miljoonittain naisia, joilla ei ole ollut aavistustakaan suuresta ja todellisesta rakkaudesta ennenkuin heidän lapsensa ovat sen heille opettaneet.
Tässä suhteessa on olemassa monta eri vivahdusta, samoin kuin on eroavaisuutta siinä, että useita meistä täytyy elämän, kohtalon tahi Jumalan, riippuen siitä, miten kukin asian käsittää, kerta toisensa jälkeen tarttua korviin ja viskata onnettomuuksien Jagannathin survottaviksi, ennenkuin tulemme järkeviksi – muutamat meistä eivät tule koskaan, kun taas muutamat oppivat helposti ja tottelevat pian.
Kun Eva matkusti kotiin, oli hän ostanut kirjoja neljällätoista niistä kahdestakymmenestä taalarista, jotka hän oli saanut, ja neljällä taalarilla hän oli ostanut pieniä joululahjoja siskoilleen. Kaksi jälellä olevaa taalaria hän antoi tädin vanhalle, uskolliselle palvelijattarelle.
Maisteri Lundberg oli kirjakaupassa antanut neuvojaan, mutta Eva oli ylipäänsä kuitenkin seurannut omaa vaistoaan ja osunut hyvinkin oikeaan, joten nämä kirjat olivat hänelle kotona iloksi ja virkistykseksi ja tuottivat työssä huojennusta, aivan niinkuin fyysillisesti täysin valveilla oleva ihminen tekee paremmin työnsä kuin unenpöpperössä oleva.
Aika vieri kotona yksitoikkoisesti, ilman mitään erikoisia tapahtumia, jotka olisivat voineet tarjota muistille kiinnekohtia; siis tässä suhteessa myös jättämättä jälkiä. Elinistä tuli iso tyttö, ja isä lähetti Axelin kaupunkiin kouluun, ryhtyen taloudelliseen voimainponnistukseen.
Ei ainoastaan valtio jaa epätasaisesti tehdessään korkeamman opetuksen miehelle maksuttomaksi, samalla kuin se antaa vähäisiä juomarahoja palkkioksi yksityiselle yritteliäisyydelle naisopetuksen alalla, jos tämä tahtoo kurottautua kansakouluastetta korkeammalle. Yksityinen, joka ei sattumalta asu kaupungissa ja jolla on rahat tiukassa, tekee samalla tavalla: haalii kokoon viimeiset roponsa voidakseen lähettää poikansa kaupunkiin kouluun, kun taas tytön saa käydä miten käy.
Mutta Elinin elämä sujui paremmin kuin Evan oli sujunut. Hän oli ruumiillisesti vahvempi ja luonteeltaan lannistumattoman iloinen ja sai vanhemmalta sisareltaan lämmintä rakkautta ja uskollista tukea. Vuosi vuodelta merkitsivät ne viisi vuotta, jotka olivat ikäerona heidän välillään, yhä vähemmän, he kun olivat työtovereita ja ystäviä sekä ilon että murheen päivinä. Ja Eva saattoi sisarensakin omaisuudeksi sen vähän, minkä hän itse tiesi maailmasta, ja auttoi häntä välttämään pöyristyttävimpiä oikeinkirjoitusvirheitä niissä harvoissa kirjeissä, jotka Elinin täytyi kirjoittaa.
Se eristyneisyys muusta maailmasta, jossa Knutaryd ja Brantelid olivat olleet Evan lapsuuden aikana, olikin jo käynyt mahdottomaksi. Eteläinen päärata tuli kulkemaan puolentoista peninkulman päässä kartanosta, ja seudun herrasväki haki postin joka toinen päivä. Metsien ja tilojen ostajia kierteli paikkakunnalla, viljan hinta laski, mutta puutavaran ja karjan hinta nousi, karjantuotteiden arvo kohosi, Knutarydiin rakennettiin meijeri, ja tuntui siltä kuin vanhalla paikkakunnalla olisi jokin ollut käymistilassa, tuskissa vääntynyt ja tahtonut purkautua. Itse patruuna Bergkin rakennutti navetan kivestä, rapsi pois vanhat päreet asuinrakennuksen katosta ja tuotti tiiliä rautatieasemalta.
Yksi niistä nimistä, joita useimmin mainittiin tänä uutena luomiskautena, oli Torsten Gudmundson. Hän rakennutti ratavartiain tuvat urakalla, ja hänen välityksellään oli uusi osuusmeijeri ostanut höyrypannunsa. Kun tarjottiin liian vähän jostakin metsäpalstasta, uhkasi tämän omistaja: No, ehkäpä minä odotan kunnes Torsten Gudmundson tulee.
Ja kun asemalla tahtoi tilata rautatievaunuja, kysyi asemapäällikkö kirjurilta: – Onko Gudmundson maininnut kuinka monta hän haluaa tällä viikolla?
Toiset väittivät häntä poramiehen pojaksi Länsi-Götlannista, toiset sanoivat hänen alkaneen kauppa-apulaisena Norrlannissa; mutta kaikki vakuuttivat, että "se mies on peijakkaan selvillä asioista". Jo kaikkien niiden juttujen hajustakin, joita hänestä kierteli, saattoi hyvin tuntea, että siinä miehessä oli itu oikeaan suurpomoon. Niinpä kerrottiin hänen Wrigstadin majatalossa, hyväntahtoisen, mutta mahtavan ja eleissään arvovaltaisen Wäxiön piispa H:n tullessa sinne kotimatkallaan eräistä kirkonvihkiäisistä Jönköpingin seuduilta, astuneen tämän eteen ja virkkaneen:
– Nimeni on Gudmundson. Mitä herra Hultman arvelisi, jos panisimme vähän totiksi.
Oli jälleen tullut kesä pohjolaan, kymmenen vuotta siitä kun ensi kerran kävimme Brantelidissa. Mutta nyt oli arkipäivä, joka vaati työtä ja aherrusta, joten Eva Bergin täytyi kääriä alas pumpulipukunsa hihat juhannuspyykkinsä ääressä mennäkseen ottamaan vastaan vierasta, vaunujen ajettua pihalle, muille kun ei sopinut niinkään hyvin.
Tulija oli kookas, vielä nuori mies, vähän yli kolmenkymmenen, punakka ja vaaleatukkainen, mutta erittäin sirosti puettu ollakseen näin ihan maan sydämessä. Hänellä oli vaaleansiniset, vilkkaat silmät, tarmokas nenä, viikset ja muuten tuollainen ulkomuoto, jota tietääkseni avioliittoilmoituksissa tarkoitetaan sanoilla "edullinen ulkomuoto".
Ketterällä ja pontevalla hyppäyksellä hän lennähti ajoneuvoista suoraan portaille juuri kun Eva astui ulko-ovelle kiirehdittyään sisään keittiön kautta.
– Rohkenenko olla suffisantti ja kysyä oletteko kenties neiti Berg, tilanomistaja Bergin tytär? Anteeksi, minä olen tukkukauppias Gudmundson.
"Neiti", "tilanomistaja", "tukkukauppias"! Siinä lennähti nyt uusi aika yhtäkkiä Brantelidiin. Eva oli vielä nähnyt kovin vähän maailmaa ja hän tunsi vallan hämmentyvänsä, suuren liikemiehen maine kun oli jo edeltäkäsin vaikuttanut häneen tenhoavasti. Samalla hän kuitenkin pikemmin vaistomaisesti aavisti kuin selvästi huomasi nousukkaan sivistymättömyyden.
– Tehkää hyvin ja astukaa sisään! Isäni tulee kohta. Hän on vain metsässä katsomassa nuorta karjaa.
– Kiitän suosiollisimmin! Ah, neiti ei varmaankaan tahdo olla niin hyvä ja vähän konserveerata minun kanssani; niin kauan kuin me tässä odotamme tilanomistajaa? Vai metsässä. Metsä on kai täällä hyvä, eikös niin? kysyi hän, kun he olivat istuutuneet vierashuoneeseen.
– On se minun luullakseni hyvä, virkkoi Eva, joka oli parin vuoden aikana kuullut isänsä iloitsevan siitä, että metsä nyt tuli jonkin arvoiseksi, kun rautatie rakennettiin.
Keskustelu ei ottanut sitten enää oikein sujuakseen. Gudmundson istui katsellen Evaa itsepäisesti ja hellittämättä suurin, iloisin silmin ja näytti tulevan sitä iloisemmaksi kuta enemmän katseli. Eva oli nyt kahdenkymmenen kuuden vuoden ikäinen. Hitaasti kehittynyt vartalo oli täysin sopusuhtainen, eikä kasvojen hienoissa piirteissä enää ollut entistä ruumiillisen heikkouden alakuloista leimaa. Hän oli harvinaisen miellyttävän näköinen, kenties erikoisesti juuri tuossa äärimmäisen yksinkertaisessa, ruumiinmukaisessa pumpulipuvussaan, muhkeat hiukset vain palmikossa päälaelle kierrettyinä, sen ajan muodinmukaisten sivuvanukkeiden saamatta niitä turmella.
– Tukkukauppias tekee varmaankin paljon kauppoja tällä paikkakunnalla? virkkoi Eva hämillään toisen itsepintaisesta tarkastelusta.
– Teen kyllä. Minä oikeastaan teenkin tällä paikkakunnalla ainoat kaupat, jotka ovat mainitsemisen arvoisia, myönsi Gudmundson tyytyväisenä.
– Niinkö!
– Muuten minä teen paljon kauppoja muuallakin.
– Vai niin!
Gudmundson sormieli miettiväisenä yksinkertaisen sohvapöydän virkattua liinaa. Sitten hän kohotti äkkiä katseensa ja lisäsi:
– Enimmäkseen teen hyviä kauppoja.
– Sehän on hauskaa, vakuutti Eva vilpittömästi.
Sitten tuli isä vihdoinkin.
Brantelidin metsään oli Gudmundson iskenyt silmänsä, ja patruuna Berg sanoi mielellään myyvänsä metsäpalstan, jonka ala toistaiseksi oli merkitty karsimalla rajapuita.
Sitten tuli hinnan vuoro.
Berg täräytti ankaran hinnan, kuten itse arveli, mutta Gudmundson hymyili mielessään sille, miten vähän metsien omistajat vielä olivat selvillä puutavaran arvosta. Kuullessaan hinnan hän kuitenkin oli vakavan, miltei huolestuneen näköinen. Kolmeneljännesosaa hän sanoi suostuvansa maksamaan, ja patruuna Berg oli vähällä ponnahtaa ilosta pystyyn tuoliltaan sen kuullessaan, mutta oli kuitenkin olevinaan melkein loukkaantunut tarjouksesta, joten sai 300 kruunua lisää.
Vanha vieraanvaraisuus eli vielä paikkakunnalla, ja kun edellämainittu kauppa seudun olosuhteisiin nähden ei ollut mikään pieni, vieraili Gudmundson sekä tällä kertaa että vastakin Brantelidissa käydessään talvihakkuuta järjestämässä.
Hän teki hyvän vaikutuksen kaikkiin perheen jäseniin. Isän mielestä hän oli suuripiirteinen ja rehti kaupoissa, äidin mielestä hän oli kohteliaampi kuin Knutarydin nuoret herrat, ja Elinin mielestä hän oli oikein "vitsikäs". Axelin hän voitti täydellisesti linkkuveitsellä, jonka vertaista ei ainoallakaan pojalla ollut koko lukiossa: neljä terää ja kolme muuta vehettä. Vähimmin ihastunut oli häneen Eva, jota miehen nousukastavat eniten loukkasivat, ja kuitenkin alkoi yhä selvemmin käydä ilmi, että nuori tukkukauppias kävi talossa juuri Evan tähden.
Eräänä joulukuun päivänä, jolloin ilma oli harmaa, tiet upottavat, työ raskasta ja koti näytti tavallista autiommalta, uutimet ja huonekalujen päälliset kun olivat pesussa, tuli Gudmundson itse tyytyväisenä, voimakkaana, terveenä ja iloisena, ylenmäärin hienosti puettuna, hohtokivineula kaulaliinassaan, kunnioittavana ja rakastuneena korviaan myöten.
Ja koko syksyn oli koko paikkakunta puhunut Gudmundsonin loistavista kaupoista.
Kun hän siis ollessaan kahden Evan kanssa tarttui punehtuvin kasvoin Evan käteen ja pyysi:
– Neiti Eva, tehkää minulle auktoriteettisesti kunnia solmia kiitollisesti siteillä teidät suosiollisuudessanne vaimokseni! niin Eva lupasi tulla hänen vaimokseen.
Hänen sielussaan ei mikään puhunut Gudmundsonin puolesta; mutta hän ei myöskään tietänyt ainoatakaan järkevää syytä, minkä vuoksi vastaisi kieltävästi tämän pyyntöön. Evan sydän oli vaiennut siitä saakka, kun Josef Rosén oli saanut sen kielet soimaan, ja tästä soinnista ei ollut enää kaikuakaan jälellä. Hänen omassa mielessään oli tämä tunne yksinäisen sydämen kiitollisuutta ymmärtämyksestä, lapsellista haaveilua yksinäisyydessä. Hän oli varma siitä, ettei tuo ihmeellinen, mistä hän oli silloin saanut aavistuksen ja mitä niin monessa kirjassa kuvattiin suloisimmaksi maailmassa, saisi enää milloinkaan häntä valtaansa.
Kun Gudmundson veti hänet voimakkain käsivarsin syleilyynsä, ottaen hänet näin omakseen, tuli hän, tietämättä mistä syystä, ajatelleeksi boa constrictoria, jonka eräs tyttö oli Nålköpingin markkinoilla kietonut ruumiinsa ympäri. Ja ennenkuin Eva meni sinä iltana levolle, hankasi hän Gudmundsonin suudelmat huuliltaan, kunnes ihoa alkoi kirveliä.
Tuli sitten joulu-aatto, jolloin nuori tukkukauppias pani kihlauksen merkin hänen sormeensa ja antoi kukkuramitalla kauniita ja kallisarvoisia lahjoja; tämän lahjaryöpyn pärskeitä riitti vanhemmille ja siskoillekin.
Kun kuusi sitten oli sammutettu, seisoivat he molemmat ikkunan ääressä, Gudmundsonin käsi kiedottuna Evan vyötäisille ja poski painautuneena Evan tuuheaan, ruskeaan tukkaan, ja katsoivat haaveksien lumista maisemaa ja lehdettömiä puita linnunlyhteineen. Eva kohotti katseensa sulhaseensa ja kuiskasi:
– Ja minulla oli niin vähän sinulle antaa, vain pari pientä käsityötä, jotka olen omin käsin tehnyt.
Silloin Gudmundson viittasi vapaalla kädellään ylenkatseellisesti joulupöytää kohti virkkaen:
– Niinkuin minä omalla päälläni nuo pikku tavarat. Se on aivan yhtä lojaalia, pikku Eva.
Silloin Eva kietoi kätensä sulhasensa kaulaan ja suuteli häntä aivan vapaaehtoisesti, ja tämä suudelma saikin pysyä Evan lämpimillä huulilla koko jouluyön, jolloin hän uneksi varakkaan kodin kaikesta mukavuudesta ja kellosta, joka heläytti lyöntinsä tunti tunnilta Evan tarvitsematta kuitenkaan nousta tekemään mitään, mikä ei muutenkin olisi tullut yhtä hyvin tehdyksi.
Vaikka täytyy myöntää, ettei hän kertaakaan huomannut näkevänsä erikoisesti Gudmundsonia tässä kodissa.
VII.
KIITTÄMÄTÖN SYDÄN.
Herrasväki Gudmundsonin makuuhuone oli puolihämärän vallassa kirkkaana, kylmänä joulukuun aamupäivänä. Aurinko oli vasta kymmenen aikaan päässyt oikein taivaalle. Se näkyi tietävän, ettei sillä ollut paljonkaan aikaa, ja se teki siksi kaiken voitavansa saadakseen katsoa ikkunain eteen vedettyjen verhojen läpi Eva-rouvaa silmiin tämän maatessa vuoteessaan vähän kalpeana, mutta terveemmän ja voimakkaamman näköisenä kuin ehkä koskaan tyttönä. Hän oli nyt täyteen kukkaan puhjennut, kaunis nainen, joka oli hienon ja sielukkaan, vaikkakin vähän väsyneen näköinen.
Kun hän liikkui kaduilla tahi seurapiirissä, häiritsi kokonaisvaikutusta, jonka hän teki, vartalon ryhdittömyys ja raskas tapa astua, joka seuraa helposti heikon ruumiin ankarata ponnistusta nuoruusvuosina, sekä kulmikkaat eleet, jotka tulevat ominaisiksi kiirehtivälle työntekijälle tottumuksesta "käydä käsiksi" mahdollisimman voimakkaasti ja nopeasti.
Hän muistutti tässä maatessaan – en voi sille mitään, että vertaus on niin kulunut – madonnaa. Käsivarrella makasi lapsi, häikäisevän kaunis lapsi, vaikka iho vielä olikin hiukan punaisen-hilseilevä, kuten meillä on elämämme ensimäisen, rasittavan matkan jälkeen.
Tämä lapsi oli ihmeellisine, tiedottomine silmineen ja pienine, palleroisine, hentoine käsineen myrskypuuskan voimalla temmannut selko selälleen oven Evan sydämeen, joka tähän asti oli ollut lukittu. Tämä poika oli opettanut Evan rakastamaan, rakastamaan haaveellisen jumaloivasti, kaiken muun unohtavin tuntein, sekä antamaan sille hellyyttä, joka ei milloinkaan tule sellaisen lapsen osaksi, jonka vanhemmat ovat sydämestä ja sielusta yhtä.
Nålköpingin oloihin katsoen muhkeassa huoneistossa kulki tukkukauppias Gudmundson varpaisillaan, hiiviskellen hiljaa kuin varas omassa kodissaan keskellä päivää, jottei häiritsisi Evan aamu-unta, ja kaasi kumoon pöytiä ja veti vahingossa maahan hienonhienon uuninvarjostimen komeassa vierashuoneessa ja huokaili: – Ai, ai, ai! ja oli säteilevän iloinen.
Mutta makuuhuoneessa, suljetun oven takana, oli Eva maannut valveilla jo tuntikausia. Hän melkein pidätti henkeään aina kun kuuli miehensä lähestyvän ovea ja tunsi tietämättään helpotusta joka kerran kun tämä jälleen poistui.
Miten omituista olikaan! Gudmundsonin ilmeinen kiintymys, hänen anteliaisuutensa ja heidän hyvä kotinsa olivat lyhyenä kihlauskautena ja avioliiton alkuaikana vieneet Evan lähemmäksi miestään. Mutta myöhemmin asettui kaikki, mitä Eva näki elämästä, jokainen uusi henkinen näköala, joka hänelle avautui, heidän väliinsä panssaroimaan hänen sydäntään, jonka omistajaksi Gudmundson ei milloinkaan ollut tuleva. Muutamina hetkinä hän tunsi vaistomaisesti, että jos he olisivat asettuneet asumaan maalle hänen omalle hiljaiselle kotiseudulleen, eikä hän milloinkaan olisi nähnyt miestään muussa ympäristössä, ja muu maailma olisi tullut heidän luokseen vain parin sanomalehden tahi jonkun kirjan hahmossa, silloin kenties he olisivat vähitellen kasvaneet yhteen, suunnilleen samoin kuin sitruunaomenapuun oksikas vähitellen oli versonut ja kasvanut suureksi metsittyneessä omenapuussa kotona Brantelidin puutarhassa. Täällä se ei onnistunut.
Nålköping ei suinkaan ollut mikään kulttuurimetropooli. Raatimiehen rouva, joka oli oikein Helsingborgista kotoisin, sanoi sitä salaa "moukkien pesäksi". Siellä oli kuitenkin seuraelämää ja joka tapauksessa Knutarydiä korkeammalla oleva yhteiskunnallinen taso, oli teatteri, oli konsertteja, oli niin kutsuttuja "sivistyneitä" ihmisiä, oli soitannollinen seura ja lukupiiri ja kirjakauppias, joka tosin aikaisemmin oli toiminut teollisuusalalla, mutta ovelana miehenä osasi viekoitella ihmisiä lukemaan sellaista, mitä he eivät muuten olisi milloinkaan lukeneet, lähettämällä heille vasta-ilmestyneitä kirjoja "suosiollisesti nähtäväksi", mikä tapa siihen aikaan oli paikkakunnalla aivan uutta ja tavatonta.
Evan henki janosi valoa, ja hän heittäytyi valikoimatta kaikkiin henkisiin harrastuksiin, lapsen alkuperäisellä innolla. Mutta se oli ollut niin surkastunut hänen lapsuudessaan, niin tietämättömyyden kahlehtima, että hän tunsi selvästi, ettei hänen sielunsa eikä tiedonjanonsa pääsisi koskaan kohoamaan ylemmäksi sitä piiriä, missä hän eli.
Mutta kuta enemmän hän eläytyi tähän, teroittui hänen silmänsä näkemään, mitä puutteita oli tuossa miehessä, jonka työ oli hankkinut hänelle hyvän kodin ja runsaasti aikaa harrastaa sitä, mitä hän itse tahtoi ja mikä häntä huvitti.
Hänen miehensä toi kodin täyteen vieraita, mikä pakotti Evan vertaamaan häntä näihin, ja tämä vertailu ei ollut hänen miehellensä suinkaan edullinen. Evasta tuntui useinkin siltä kuin hän saisi hävetä miehensä puolesta vieraiden seurassa. Gudmundsonin kukkaro täytti samoin kodin kirjoilla, jotka kehittivät Evaa henkisesti ja saivat hänet samalla yhä enemmän vieraantumaan miehestään.
Järki ja velvollisuudentunto eivät pettäneet häntä tässä tuskallisessa taistelussa. Ne osoittivat hänelle selvästi, miten julmaa ja epäoikeudenmukaista oli, että juuri tämä elämä, jonka hänen miehensä menestyksellinen työ hänelle hankki, juuri tämä vapaus, jonka hänen miehensä hänelle antoi ja joka teki hänelle mahdolliseksi harrastaa mitä hän itse halusi, kohotti päivä päivältä yhä korkeammalle heidän välillään olevaa muuria.
Jos he olisivat yhdessä taistelleet leipänsä vuoksi, rinnakkain jonkun myymäpöydän takana pienen syrjäkadun varrella, missä Evalla ei olisi ollut aikaa ajatella muuta kuin heidän yhteistä aherrustaan, jossa hänen miehensä olisi ollut häntä verrattomasti ylempänä, silloin he kenties olisivat kasvaneet yhteen ja Evan olisi ollut pakko tuntea kunnioitusta häntä kohtaan.
Nyt Eva kehittyi omaan suuntaansa, jota hänen miehensä ei ymmärtänyt, ja etevän liikemiehen saavutukset hän näki vain voittorahojen käytössä, mikä – erotti heidät toisistaan.
Sydäntään hän ei voinut pakottaa; mutta hän ponnisti koko tahdonvoimansa peittääkseen huomaavaisuudella ja ystävällisyydellä, miten asianlaita oli.
Sentähden hänestä tuntui hyvältä, kun hänen miehensä hiiviskeli hiljaa toisessa huoneessa, ja sentähden hän ojensi kätensä häntä kohti sanoen ystävällisesti: "Hyvää huomenta!" kun hän tuli sisään.
– No, Eva, iltapäivällä pamahtaa! Mitä sinä nyt tahdot hänelle nimeksi?
Tukkukauppias Gudmundson oli viime aikoina jonkun verran höyläytynyt. Hänen vaatteensa eivät näyttäneet enää niin toivottoman vastaostetun hienoilta, eikä hän syytänyt enää niin huolimattomasti vieraskielisiä sanoja.
Siistinä, aika hauskan näköisenä ja kiiltävänä hän joka tapauksessa istui vuoteen reunalla ja kohotti Evan kättä huomaten tottuneen liikemiehen harjaantuneella silmällä, miten hieno ja valkea tämä työltä säästynyt käsi nykyään oli ja myöskin miten hohtokivisormus siinä kimalteli:
– No? Suoraan ja surkeilematta, niinkuin Berggren sanoo, kun pelaamme viiraa.
Eva tunsi olevansa kovin väsynyt ja tylsä. Odottaessaan pienokaistaan hän oli koettanut innokkaasti löytää lempikirjailijoittensa omista ja heidän kirjojensa päähenkilöitten nimistä jonkun sopivan nimen, ja tuon suuren tapauksen ja vanhanaikaiseen tapaan vain muutamia päiviä myöhemmin vietettävien ristiäisten välisinä öinä hän oli tässä maatessaan kuiskaillut itsekseen ikäänkuin koetteeksi sankarinimiä. Nyt hän tunsi olevansa kummallisen välinpitämätön.
– Tahtoisin hyvin mielelläni, että hänellä olisi sama nimi kuin sinulla, virkkoi hän ystävällisesti taputtaen miehensä täyteläistä kättä.
– Mjaa... Mjaa, äännähti Gudmundson tyytyväisenä, – Torsten on kyllä hyvä, mutta me emme voi kutsua häntä sillä nimellä. On epäkäytännöllistä, että kahdella samassa perheessä on sama nimi. Minkäs nimen hän saa sitten toiseksi? Sinä saat päättää, sinä olet kärsinyt hänen takiansa.
Tämän viimeisen korulauseen Gudmundson oli edellisellä viikolla löytänyt eräästä kirjasta ja pannut mieleensä voidakseen sillä loistaa.
Lopputuloksena oli, että lapselle aiottiin antaa kummankin isoisän nimi, ja iltapäivällä tuomiorovasti vierashuoneessa kastoi Karl Arvid Torsteniksi pienokaisen, jonka sylikummina oli Gustava-täti.
Vaatimattomammissa yhteiskuntapiireissä vielä 1870-luvulla käytännössä olleen tavan mukaan kuunteli Eva salaa puoliavoimen makuuhuoneen oven takaa, miten hänen lapsensa kastettiin. Kukaan vieraista ei saanut häntä nähdä, tätiä lukuunottamatta, vaikka hän olikin erikoisen hienosti puettu ja hänellä oli yllään paras musta silkkipukunsa.
Hänhän ei ollut vielä kirkotettu.
Vähitellen hän taas ilmaantui muiden näkyviin. – Vanhan paikkansapitävän sananparren mukaan ensimäinen lapsi kaunistaa, sanoivat nålköpingiläiset. He olivat oikeassa. Evan suurissa, tummissa silmissä paloi lämmittävä tuli, jota niissä ei ollut aikaisemmin ollut. Pään ryhti oli uljaampi, ja näytti melkein siltä kuin hän olisi kasvanut. Rakkaus oli saanut hänessä muutoksen aikaan, rakkaus lapseen, joka pysyy äidin sydämessä niin kauan kuin tämä sykkii. Se muutti Evan koko olemuksen, se kun oli samalla hänen ensimäinen, suuri rakkautensa.
Gudmundson täytti velvollisuutensa sekä lasta että äitiä kohtaan ostamalla suuren elinkoron, joka tuottaisi korkoja heidän lapsensa täytettyä 20 ikävuotta, ja pienemmän, joka kasvamistaan kasvaisi koko ajan kunnes Karl Arvid Torsten tulisi 50 vuoden vanhaksi. Kaikesta muusta äiti sai huolehtia yksityiskohtia myöten, niin paljon kuin isä rakastikin lastaan. Elinkoroista Gudmundson ei milloinkaan puhunut.
Entä Eva, täyttikö hänkin velvollisuutensa? Täytti kyllä, hän täytti ne itsetutkistelussa ja katkeraa surua tuntien kiittämättömän sydämensä vuoksi ja pitämällä tahdonlujuudella kahleissa ulkonaisen käytöksensä, sanansa ja tekonsa. Mutta pitemmälle hän ei päässyt. Hän toivoi miehensä kuitenkin kulkevan elämän läpi sokkona, onnellisen tietämättömänä. Eihän Eva antanut kenellekään muullekaan mitä hän ei voinut miehellensä antaa.
Ja heidän elämänsä sujuikin hyvin, niin ainakin Eva kauan uskoi. Ulkonainen onni ei pettänyt, ja yhteiskunnan arvonanto pysyi, kuten tavallista, uskollisesti sen rinnalla. Gudmundsonin luonne oli kenties siinä määrin realistinen, ettei hän välittänyt paljoakaan puheenjohtajan toimestaan kaupunginvaltuustossa eikä myöskään Vaasan ritarimerkistä, joka harvinaisen aikaisin tuli hänen osalleen. Suurempi merkitys oli hänen mielestään liikemiesyhdistysten asiamiehen toimella, joka tuotti hänelle hyvät ylimääräiset tulot tehden hänet vähemmin onnellisten ammattiveljien konkurssipesien itseoikeutetuksi toimitsijaksi, samoin kuin sillä seikalla, että hänestä oli tullut kaupungin suurimman pankinhaarakonttorin johtaja, tämä asema kun laajensi hänen ekonomista valtaansa.
Oh, miten hyvältä maistuikaan nähdä harmaantuneen kapteenin seisovan huolestuneena kumartelemassa "johtokunnan huoneessa", hämillään hypistellen muutaman vaivaisen sadan kruunun "paperia", ja samalla muistella, kuinka yliolkaisesti sama mies oli, luutnanttina ja pääradan rakennustöissä työnjohtajana ollessaan torjunut aikoinaan kylmästi puutavarakauppias Gudmundsonin kunnioittavan lähentelyn!
Kun vanha kamreeri kuoli, joka oli ollut kaupungin ja sen lähipaikkakunnan eniten käyttämän vakuutusyhtiön asioitsija, antoi Gudmundson yhtiölle kaikista hakijoista pidättyvän lausunnon, mistä oli seurauksena, että tarkastaja saapui Nålköpingiin hartaasti pyytämään johtajaa tulemaan itse asiamieheksi.
Suurella vaivalla saatiin Gudmundson suostumaan, ja sittemmin – kävi hyvin arveluttavaksi tulla pyytämään diskonttausta hänen pankissaan vakuuttamatta sitä ennen henkeään, kotiaan ja irtaimistoaan hänen yhtiössään.
Kaikki ilmaisi vallan karttumista, tulolähteiden yhä runsaampaa herumista, mutta myöskin yhä suuremmaksi kasvanutta halua ottaa osaa jokaiseen huomatumpaan liikeyritykseen paikkakunnalla, olla "tukemassa" nimellään ja kokemuksellaan. Liikemiehen pää oli täynnä suunnitelmia ja almanakan lehdet olivat merkityt täyteen yhtiökokouksia.
– Perhananmoinen mies, sanoivat nålköpingiläiset ihaillen.
– Kunhan vain kaikki kävisi hyvin! arveli Gustava-täti.
Ja Eva nousi ylämäkeä miehensä kanssa. Kapteeni Oberius kuoli ja haudattiin, ja maisteri Lundberg, jota nyt kutsuttiin "tohtoriksi", kuten kaikkia muitakin maistereita, kirjoitti liikuttavan runon Nålköpingin lukupiirin seppeleeseen. Lukupiirin varapuheenjohtajan vaalissa sai Eva kaikki muut äänet paitsi omansa, ja Lovisa Bährfelt kursaili hänen kanssaan puheenjohtajanpaikastakin.
Evan sydän sykki rajusti, kun hänet ylennettiin mainittuun kirjalliseen valta-asemaan, jota hän sävyisästi edusti.
Hän käsitteli varovasti vieraskielisten kirjojen nimiä, kunnes oli ensin kuullut jonkun toisen ne lausuvan, ja katsoi tarkkaan, ettei mikään pulmallinen vieraskielinen lause päässyt pujahtamaan siihen, mitä hänen itsensä tuli lukea ääneen. Kun tohtori Lundberg nujertavana esteettisenä majesteettina murskasi jonkun nuoren kirjailijan, joka oli saamaisillaan nimen, tahi jonkun vanhan, joka alkoi käydä klassilliseksi, lausui Eva muutaman lempeästi sovittavan sanan.
Kutsuissa alkoi olla itsestään selvää, että kolmas kunniapaikka oli Evan, kun maaherratar ja piispatar ensin oli saatettu paikoilleen.
Kodissa oli kaikki hyvin ja elämä rauhallista. Ei juuri sisäjärven tyventä auringonvälkkeineen vedenpinnalla, pikemminkin talin tyventä kynttiläkirnussa veden jäähtyessä.
Pikku Karl ei ollut saanut siskoja eikä niitä tarvittukaan, hän kun täytti kokonaan äidin sydämen. Tähän tehtävään Karl ei olisi myöskään tarvinnut kaikkia niitä ulkonaisia etuja, joita kaitselmus oli tuhlannut tälle kauniille, vilkkaalle, voimakkaalle lapselle. Poikahan oli ainoa olento maailmassa, joka oli Evaa oikein, oikein lähellä, ja hän olisi millaisena hyvänsä ollut yhtä lähellä. Eva oli kuitenkin riemuitsevan ylpeä pojastaan, siitä, että poika oli juuri sellainen kuin hän oli.
Herrasväki Gudmundson oli lopultakin kyllästynyt asumaan ahtaan kauppakadun varrella olevassa vanhassa talossa, missä johtajan konttori oli ollut alakerrassa, ja he asuivat nyt kaupungin kauneimmassa laidassa, yksinäisessä huvilassa.
Konttori oli kuitenkin vielä entisessä paikassa, ja yläkerta oli vuokrattu ihmisille, joilla oli pienemmät vaatimukset.
Aamupäivin veivät pankki, monet eri yhtiöt ja yksityiset liikeasiat Gudmundsonin koko ajan, eikä hän ollut enää pitkiin aikoihin maininnut päivällispöydässä tahi kahvia juodessa, milloin hänen läsnäolonsa muualla myös iltaisin oli tarpeen.
Näin sattui usein, mutta Eva ei sitä valittanut.
Eräänä koleana lokakuun-iltana oli Eva hienossa tihkusateessa kotimatkalla. Hän oli käynyt aivan yksin Gustava-tätiä katsomassa. Kello oli tuskin yhdeksän, ja Nålköping oli rauhallinen paikka.
Hän astui nopeasti ja hymyili ajatellessaan, miten hauskan hetken hän saisi viettää pikku Karlin kanssa uunivalkean ääressä kylvyn jälkeen, jota poju oli saanut odottaa aivan liian kauan, kun äiti myöhästyi. Paha kyllä. Niin pienen herran pitäisi jo olla vuoteessa.
Eva kiiruhti melkein juoksujalkaa eteenpäin samaa katua, missä heidän vanha talonsa oli. – Nyt olisin jo kotona, jos vielä asuisimme täällä, ajatteli hän kulkiessaan portaiden ohitse ja luodessaan nopean katseen avonaiseen porstuan oveen.
– Merkillistä! mumisi hän ja pysähtyi. Seinällä yläkertaan johtavien portaiden vieressä paloi pieni öljylamppu, ja Eva näki sen valossa liikekonttorin oven olevan raollaan, vaikka kadunpuoleiset ikkunat olivatkin pimeät.
Oliko konttori unohdettu sulkea kunnollisesti illalla? Eva riensi kiviportaita ylös, tempasi oven auki ja astui sisään. Pimeässä konttorihuoneessa ei ollut ketään, mutta viereisen huoneen oven raosta loisti valoa. Hän aikoi ensin lähteä hiljaa tiehensä, mutta muuttikin sitten mieltä. Kukaan muu ei voinut tähän aikaan olla tuolla sisällä kuin hänen miehensä, sillä Eva tiesi, ettei konttorin henkilökunnan tarvinnut koskaan olla työssä näin myöhään. Evan sydämen, joka tavallisesti oli kylmä Gudmundsonia kohtaan, valtasi viileän lämmin, ystävällinen tunne. Täällä hänen miehensä istui työssä vielä myöhään illalla, tosin kyllä turhamaisuuden ja rahanhimon innostamana, mutta joka tapauksessa vaimonsa ja lapsensa hyväksi. Hän olisi varmasti hyvillään, jos Eva jäisi häntä odottamaan ja he kulkisivat kotiin yhdessä, ja Eva työnsi oven auki sanoen iloisemmin ja ystävällisemmin kuin pitkiin aikoihin:
– Rakas Torsten, minä...
Monet vuodet Eva näki sielussaan epäselvän aavemaisena näyn, joka nyt kohtasi hänen silmänsä. Unohtaa ei hän sitä voinut milloinkaan.
Hänen silmissään pimeni, hän peitti ne käsillään eikä ensi hetkenä tajunnut muuta kuin kimeän säikähtyneen naisäänen, joka huusi: –
– Jeesus... Torsten! Ovi...
Käsivarret kiedottuina toistensa ympäri, päät kiinteästi toisissaan istuivat hänen miehensä ja pitkä, tumma, vahvarakenteinen tyttö, joka oli hänen sylissään, sohvalla huoneen nurkassa. Eva tiesi saman neitosen olleen pari vuotta Gudmundsonin konttorissa, ja kerran Eva oli miehensä kysymykseen, mitä hän tästä piti, vastannut, että hän olisi kaunis, ellei hänen katseessaan olisi jotain tyytymätöntä, uhmaavaa, melkein julkeaa.
Tarrautuessaan oven vieressä olevaan tuoliin pysyäkseen pystyssä Eva näki pöydällä, joka hänen silmissään keinui ja huojui, pullon, lasien ja paperipussin vilahtavan.
Hoiperrellessaan ulos ja kulkiessaan edelleen katua pitkin ja tiellä kotiin hän muisti ihmeekseen, että pullo oli ollut samppanjapullon muotoinen, ja hän saattoi, milloin vain tahtoi, nähdä edessään paperipussiin painetun kirjoituksen: "A. Petterssonin Mauste- ja herkkutavaraliike. Nålköping."
Hän astui eteenpäin, kotiin päin, avasi puutarhan portin, ovet, astui huoneisiin niinkuin unessakävijä.
– Anteeksi, rouva, mutta me emme uskaltaneet jättää pikku Karlin kylpyä myöhemmäksi. Hän nukkuu jo.
Eva kuuli sanat, mutta ei ymmärtänyt niiden sisältöä, hän ei nähnyt kuka puhui, hän vastasi vain soinnuttomasti:
– Hyvä on. Kiitos, en tahdo mitään. Söin kaupungilla.
Sitten hän lyyhistyi istumaan pienelle jakkaralle makuuhuoneen uunin ääreen, lamautuneena, turtuneena, epäillen yhtä paljon näkemänsä mahdollisuutta kuin petetty, lämpimästi ja koko sydämellään rakastava nainen olisi epäillyt, vaikkakin Evan sydän oli kylmä miestä kohtaan, joka petti häntä.
Mutta Eva-raukka oli peloittavan naivi. Se, mitä hän tiesi elämän varjopuolista ja tunteiden harhapoluista, oli aivan yksinomaan kirjallista ja teoreettista laatua, ja hän luuli, että sekä hän itse että hänen omaisensa samalla olivat näitä yhtaikaa paljon ylempänä ja alempana. Sentähden hänestä tuntui täysin mahdottomalta se, mitä hän oli nähnyt.
Hän meni ikkunan ääreen katsoakseen ulos. Öljylyhdyt tuikkivat unisesti lahonneissa patsaissaan, ja Nålköpingin harmaa kirkontorni kohotti kaikki muurinsa halkeamat usvaista yötaivasta kohti täsmälleen niinkuin se oli tehnyt ikivanhoista ajoista saakka.
Eva hiipi lapsensa vuoteen ääreen. Pikku Karl nukkui ruusuposkisena, vastakylvetettynä ja rauhallisena, aivan niinkuin isän mieleen ei olisi juolahtanutkaan pettää äitiä.
Evan valtasi miltei häpeän tunne, kun hän oli ollut niin typerä, että oli uskonut koko maailman joutuvan tolaltaan tällaisten pikkuseikkojen vuoksi.
Sillä pikkuseikkahan tämä oli, vaikka se hänestä tuntui niin tärkeältä. Muuten hänen sydämensä varmaankin olisi murtunut surusta ja epätoivosta? Hänen mielentilansa muistutti lähinnä säikähdystä, jota tunnemme, kun olemme pudonneet alas katolta emmekä voi käsittää, miten jalka ei ole taittunut.
Hetken kuluttua hän huomasi ihmeekseen ajattelevansa, että neiti Krokilla oli ollut yllään tiilenvärinen puku ja että hänen hattunsa taisi olla jollakin tuolilla ja että tämä ... tällainen ... oli varmaankin kauhea skandaali niin pienessä kaupungissa kuin Nålköpingissä.
Hänen puolestaan olisi kaupunki hyvinkin saanut olla suurempi, jotta skandaalia olisi pidetty pienempänä. Mutta oliko sitten tarpeellista kenenkään saada siitä tietää?
Kuullessaan puutarhanportin narahtavan ja miehensä askeleet portaissa säpsähti Eva ja toivoi, ettei olisi nähnyt mitään.
Gudmundson tuli makuuhuoneeseen, sulki oven, meni ulos jälleen ja sulki ovet pariin viereiseen huoneeseen. Hän tuli sitten Evan luokse asettuen seisomaan hänen eteensä. Hänen kasvonsa ilmaisivat yhtaikaa häpeää, levottomuutta ja suuttumusta, ja hän puhkesi puhumaan:
– Perhananmoinen juttu! Kylläpä ... kylläpä... Sinä olet saanut kaunista aikaan!
Eva hypähti pystyyn.
– Mitä sinä tarkoitat? Onko ... onko tuo ihminen surmannut itsensä?
Gudmundson töllisteli ja peräytyi askeleen.
– Mitä ... mitä sinä puhut? Oh, niin perhanan hullusti ei nyt sentään liene.
Eva tunsi jossain määrin helpotusta. Hän ei ollut milloinkaan ajatellut rietasta ajatusta eikä hänen ollut tarvinnut usein kuulla riettaita sanojakaan. Jokapäivähän tehtiin itsemurhia, ja naiselta, jolla ei ollut uskontoa, sillä sellainen nainen tuo tietysti oli, saattoi kai lähinnä odottaa itsemurhaa niin suunnattoman nöyryytyksen jälkeen. Kauhean häpeällistä se tietysti olisi ollut.
– Oletko varma siitä, ettei hän tee itselleen mitään pahaa? kysyi Eva melkein huolestuneesti.
– Aivan varma, vakuutti Gudmundson jurosti.
Hän käveli lattialla pari kertaa edestakaisin. Sitten hän pysähtyi ja alkoi puhua, pää puolittain poispäin kääntyneenä, ensin matalalla äänellä ja ikäänkuin häpeissään, mutta sitten yhä kovemmin, kiukkuisesti ja melkein huutaen:
– No, nyt sinä varmaan panet maat ja taivaat liikkeelle. Luulet tietysti tehneesi aivan kauhean huomion. Mutta siitä sinun ainakin tulee olla selvillä, ettei tuo lapsiraukka ole mihinkään syypää. Hän on jo monta päivää raatanut ylityössä, ja tällaisessa tapauksessa johtaja voi tosiaan osoittaa hiukan ystävällisyyttä ... ja sitten lähetin hakemaan ... ja niin tultiin istuneeksi vähän lähekkäin sohvalla; mutta minä vastaan hänen kunniastaan, joten siis tiedät... Hän vaikeni ja katseli kulmiensa alta samallaisin ilmein, millä likainen poika odottaa saavansa kylmän suihkun selkäänsä. Mutta kun Eva pysyi äänettömänä ja vain katsoi häneen, tiuskaisi Gudmundson kiivaasti:
– Meidän välillämme ei ole mitään suhdetta. Tämä oli ensimäinen kerta, jolloin ... kun... Etkö kuule, saakeli?
– Kyllä minä kuulen, Torsten.
Evan jäätävä kylmyys sai Gudmundsonin raivosta kalpenemaan, ja hän sähisi:
– Ei, se olikin valetta! Kuuletko, kylmä, paleltunut, kuollut... hauki, jonka ruumiissa ei ole ainoatakaan lämmintä veripisaraa! Tämä ei ollut ensi kerta, sillä tuollaisen vaimon kanssa kuin sinä, tuollaisen välinpitämättömän, kuolleen ja kylmän vaimon kanssa, joka ei välitä minusta eikä minun työstäni, olisin kuollut, ellei häntä olisi ollut, sillä jonkinlaista lämpöä ja sympatiaa tarvitsee mies, saakeli soikoon. Entäs sinä! Sinähän et osoita rahtuakaan kiitollisuutta, vaikka toin sinut sieltä maalaishökkelistä tänne ihmisten ilmoille ja olen auttanut isääsi ja kouluuttanut veljeäsi. Sinä vain ylpeilet ja pidät minua moukkana ja oppimattomana. Kuka sinä sitten olet? Ja mitä helvettiä sinä osaat?
Äkkiä mies purskahti itkuun ja lyyhistyi maahan Evan jakkaran viereen uunin ääressä. Hän vaikeroi nyyhkyttäen:
– Eva, etkö huomaa, että teet minut hulluksi! Etkö ymmärrä, että valehtelen, etten ole koskaan ollut tuon naisen kanssa missään tekemisissä, etten välitä kenestäkään muusta kuin sinusta. Mutta sinulla on kiittämätön sydän, Eva.
Hänen kuuma hengityksensä leyhähti Evan kasvoihin, ja Evalle selveni nyt vasta, että hänen miehensä oli juovuksissa. Eva nousi hiljaa paikaltaan, irroitti sormensa Gudmundsonin kuumeisen hikisistä käsistä ja otti vuoteestaan pieluksen ja huopapeitteen. Tartuttuaan ovenripaan hän kääntyi ja virkkoi tyynellä äänellä:
– Kenties en ole voinut olla sinulle, mitä minun olisi pitänyt, ja minulla on kenties kiittämätön sydän. Mutta juuri nyt minun on vähän vaikea pyytää sinulta anteeksi. Tunnen kuitenkin olevani sinulle kiitollisuuden velassa. Haluatko hyvän neuvon vähäiseksi velkani hyvittäjäis-eräksi? Älä unhota, ettei näin pienessä kaupungissa kuin tämä Nålköping on voi osoittaa sellaista kiitollisuutta, jota sinä tunnet neiti Krokia kohtaan hänen ylityöstään.
Herätessään seuraavana aamuna viluisena ja kankeana vierashuoneen pienellä sohvalla – huopapeite oli ohut –, hämmästyi Eva, kun huomasi nukkuneensa sikeästi viimeiset aamutunnit, niin sikeästi, ettei hän heti ollut oikein selvillä siitä, mitä oli tapahtunut.
Kun hän lapsen huoneessa kiireisesti pukeutui, ajatteli hän yhtä suurella pelolla sekä edellisen illan tapahtumia että myöskin mikä hänellä oli edessään tänä päivänä.
He olivat kaikki kolme olleet kesällä Brantelidissa viettämässä Elin-siskon ja sikäläisen piirin nuoren nimismiehen kihlajaisia, ja juuri tänään oli kihlaantuneiden määrä tulla käymään rikkaan sisaren komeaan kotiin; tänne oli kutsuttu talon väen seurapiiristä päivällisille muutamia ystäviä, jotka eivät olisi liian ylhäisiä näille yksinkertaisille sukulaisille.
Voisiko Eva antaa heidän tulla? Minkälainen Torsten olisi tänään? Koneellisesti hän järjesteli yhtä ja toista kodissa, jottei mikään laiminlyönti tekisi päivällisiä mahdottomaksi, jos niistä muuten jotain tulisi.
Aamiaispöydässä Gudmundson äänettömänä vältteli vaimonsa katsetta. Kun he nousivat pöydästä, otti hän povitaskustaan kotelon ja ojensi sen Evalle sanoen:
– Minun mielestäni sinun pitäisi antaa pikku siskolle jotain muistoksi hänen ensimäisestä käynnistään kihlaantuneena sinun kodissasi. Mitä sanot tästä?
Siinä oli kultaiset kaulavitjat, jotka varmaankin olivat maksaneet vähintään 300 kruunua.
Kuinka se polttikaan Evan sormia! Miten ihanalta olisi tuntunut saada heittää ne kauas nurkkaan ja pyytää häntä rajoittamaan hyväntekeväisyytensä vain vaimoon, jonka oli pakko lain ja kirkon siteiden vuoksi sitä vastaanottaa!
Mutta kannattiko taistella? Hän ajatteli kuinka se taistelu olisi tulokseton ja kuinka voimaton hän itse oli. Ja sitten hän ajatteli, kuinka hauskaa olisi antaa tällainen suuri, kaunis lahja uuden langon vuoksi, joka rakkaudesta sitoi itsensä köyhään tyttöön. Hänen inhoansa vaimensivat sittenkin eniten rakkaan Elin-siskon myrskyisät riemuhuudot, jotka hän niin hyvin saattoi jo nyt ennakolta kuulla korvissaan. Eva taipui ikäänkuin ruoskan iskusta ja virkkoi:
– Kiitos, Torsten! Mutta se on aivan liian kallisarvoinen vähäpätöiselle maalaisnimismiehen rouvalle.
– Mitä joutavia! Älä nyt! Nuo talonpoikain kiusanhenget kahmaisevat kyllä siksi paljon omaan pussiinsa, että tuleva lankosi muutaman vuoden perästä itse ostaa rouvalleen vielä kalliimmankin, mörisi Gudmundson tyytyväisenä.
Heidän rakkaat vieraansa tulivat jo aikaisin aamupäivällä, reipas, kultatukkainen, Ingeborg-tyyppiin kuuluva Elin vahvoine, valkeine helmihampaineen, joita hän alituisesti näytti, hän kun hymyili lakkaamatta rajattomassa onnessaan, ja pitkä, solakka, läpeensä kunnollinen maaseudun järjestyksenvalvoja uhkuen kunnioitusta mahtavaa lankoaan kohtaan ja ihmeissään tämän ystävällisestä, veljellisestä käytöksestä. Gudmundson otti lankoaan sukulaisrakkaasti kaulasta ja sanoi:
– Olemme pyytäneet teidän kunniaksenne vähän päivällisvieraita, vain muutamia, mutta arvossapidettyjä. Ensinnäkin luonnollisesti lääninsihteerimme, jonka minä olen kutsunut erikoisesti siksi, että hän on sinun korkea esimiehesi.
Nimismies Wallmark nousi seisomaan jonkinlaiseen sotilaalliseen asentoon ja änkytti punastuen korviaan myöten:
– Herra tireh ... rakas Gudmundson, miten tavattoman ystävällistä...
Kultaiset kaulavitjat pantiin sitten pikku Elinin kaulaan, ja Evan sydän sykki melkein kuuluvasti, kun hän todella kuuli rakkaan pikku siskonsa rajut riemuhuudot ja tunsi hänen kätensä kaulassaan.
Sitten tuli Gudmundsonin vuoro, ja kun hän kerran sai syleillä niin kaunista tyttöä ja koska kaulavitjat tosiaan olivat maksaneet 310 kruunua ylimääräistä käteistä, niin hän ajatteli, että maailmassa saa hauskuutta vain sen verran kuin itse sitä hankkii, ja suuteli tulevaa pikku kälyään suoraan suulle.
Evaa pudistuttivat vilunväreet, ja hänen mieleensä palasivat tummat, uhmaavat kasvot ja huulet, joita hänen miehensä oli viimeksi suudellut.
Kun Gudmundson hetkistä myöhemmin poistui nuoren parin lähettyviltä, kuiskasi Eva hänelle:
– Mutta luuletko lääninsihteerin nyt kuitenkaan oikein pitävän siitä, että hänet kutsutaan näin sukulaispäivällisille, missä kunniavieraana istuu nuorin hänen nimismiehistään?
Gudmundson taputti vaimoaan ystävällisesti olalle virkkaen:
– Sekö ukkorähjä! Hänen vekseliasiansa eivät totisesti ole siinä kunnossa, että hän uskaltaisi mukista, kun Torsten Gudmundson sanoo: 'Istukaa pöytään ja pitäkää puolenne!'
Hän veti sitten Evan kädestä mukaansa kihlaantuneiden luokse ja aloitti nyt hyvin, hyvin innokkaasti, mistä Eva ymmärsi, että hänet oli kutsuttu olemaan todistajana läsnä:
– No, veli Wallmark, koska saamme tulla teidän häihinne?
– Hm, minun pitäisi tässä ensin vähän päästä alkuun ja säästää kodin pystyynpanemiseksi ja...
– Tuo on roskaa, hyvä mies! Kun mielessä on intoa, veri kuumaa ja sydän nuori, ei tilaisuutta saa päästää käsistään. Jos tahdot, saat asua ilmaiseksi Strandsalan isossa rakennuksessa, jonka minun uusi tukkiyhtiöni on ostanut vain metsän vuoksi, ja jos valvot höyrysahan hommaa ja pidät kirjaa metsänhakkuusta, saat siitä 75 kuussa; voit sitä paitsi käyttää yhtiön hevosia, joten pääset oman hepan ostosta.
Ylen onnellinen sulhanen oli kyyneltynyt, kun hän puristi kiitollisena suurlangon kättä, ja Elin kietoi vielä kerran kätensä Gudmundsonin kaulaan. Mutta "pikku suu kääntyi viime hetkenä toiseen suuntaan", uskoi Wallmark myöhemmin tyytyväisenä ystävälleen kotipuolen varapastorille, kuvatessaan perinpohjin tämän merkillisen päivän tapahtumia.
– Eva ... kuului Gudmundsonin ääni arkana ja pyytävänä tarjoiluhuoneesta vähän myöhemmin.
– No, mitä sinä tahdot, Torsten? vastasi Eva väsyneesti ja lisäsi, ennenkuin hänen miehensä ennätti vastata: Kiitos kaikesta ystävällisyydestäsi Wallmarkia kohtaan!
– Äh ... sehän ei ollut mitään ... ei ollenkaan mitään... Eva, oletko vielä hyvin suuttunut minuun?
Evasta tuntui mahdottomalta vastata. Hän taputti veltosti miehensä kättä.
– Sinä kai uskot minua? Kaiketi ymmärrät, että latelin eilen pelkkiä kaskuja, kun olit minuun suuttunut, juttuja, joissa ei ollut minkäännäköistä perää.
– Tahtoisitko jotain? Aioin juuri mennä puhumaan keittäjättären kanssa.
– Hmh ... katsos ... voidaan niin helposti juoruta, enkä oikein tiedä, missä puotilainen oli eilen illalla, ja tytt ... neiti Krok-raukka on ehkä käyttäytynyt vähän varomattomasti kotiin tultuaan... Vain puheen lopettamiseksi ... parjauksen tukahduttamiseksi kehdossaan, niinkuin sanotaan, Eva... Mutta tietystikään en toivo sellaista skandaalia, ettet ottaisi häntä vastaan ystävällisesti...
– Ketä? voihkaisi Eva nojaten raskaasti pöytää vasten.
– Niin, Eva, pyysin myöskin neiti Krokin. Vain sentähden, että parjauksen rutto ja ilkeiden kielien myrkyllinen tulva... Mutta on vielä tunti aikaa, voin peruuttaa kutsuni, jos se on sinulle hiukankin vastenmielistä ...
– Hänkö sitten tahtoisi? Voisiko hän tulla?
– Tjaah... Mitä sinusta sitten nuori tyttöparka voi tehdä, jolla ei ole muuta menetettävää kuin kunniansa! Jotta pelastaisi maineensa, niin... Ei toki päivällisen vuoksi, rakas Eva! Älä sitä usko! Ei hän ole sellainen ainakaan. Mutta voin kyllä peruuttaa...
Eva saattoi vaivoin suoristautua ja virkkoi verettömin huulin:
– Ei tarvitse peruuttaa. Neiti Krok on tervetullut. Jos kerran voin istua pöydässä, missä on toinen teistä, minkätähden en voisi molempien kanssa?
Päivällisvieraita oli kuitenkin siksi monta ja he olivat myös siksi vähän herkkiä tuntemaan eri "tunnelmia", että päivälliskutsuissa oli koko lailla vilkasta. Lääninsihteeri istui emännän ja onnellisen morsiamen välissä, söi ja joi, kunnes kieli melkein alkoi sammaltaa. Hän vannoi, ettei hänellä ole ollut kahteenkymmeneen neljään vuoteen niin hyvää lääninkanslistia ja ettei niin pulskaa nimismiestä ole koko läänissä.
– Mutta ihan tavaton järjestyksen mies, joten olkaa varuillanne, pikku neiti, virkkoi hän isällisesti ja taputti Elinin polvea.
Wallmark punastui autuaasta onnesta ja ylpeydestä, mutta loi samalla lempeitä, anteeksipyytäviä katseita entisiin tovereihinsa, molempiin lääninkanslisteihin, jotka Gudmundson oli kutsunut vartavasten hänen tähtensä ja joiden välissä neiti Krok istui keskustellen vilkkaasti ja rohkeasti.
Isäntä istui Gustava-tädin ja Elinin välissä ja huomasi huolestuneena neiti Krokin ainoaksi, jolle Eva ei kohottanut lasiaan, mikä syrjäyttäminen hänestä jo muuttui suorastaan mielenosoitukselliseksi, kun Eva lopuksi kääntyi vuorotellen kummankin nuoren lääninkanslistin puoleen, mutta ei ollut näkevinään heidän välissään istuvaa naista.
Gudmundsonin mielestä parin hänen liiketoverinsa nuoret rouvat, jotka miehineen myös kuuluivat päivällisvieraisiin, kiinnittivät siihen huomiotaan.
Mutta Gustava-täti oli tuskin vielä juonut morsiamen maljan, kun hän jo taas kohotti lasinsa ja sanoi:
– Maljanne, neiti Krok! Sen minä voin teille sanoa, herra lääninsihteeri, että siinä on kelpo tyttö, ja kauhean kunnioitettavaa on, että nuori nainen käy käsiksi sellaiseen, sillä eihän kukaan tiedä varmaan, joutuuko naimisiin, vaikka olisikin sorea naamaltaan. Nono, älkäähän nyt siitä niin punastuko, hyvä neiti; onhan siinäkin elämäntehtävä, yhtä hyvä kuin mikä muu tahansa, kun te autatte Torstenia niin herttaisen kiltisti.
Gudmundson oli jo tätä ennen ollut aika lailla ärtynyt, mutta nyt hän kuullessaan tämän ylistyspuheen joutui melkein raivoihinsa ja kuiskasi Evalle päivällisen jälkeen kahvia tarjoiltaessa:
– Jos minä olisin tietänyt, että sinä näin suoraan näytät hänelle ylenkatsettasi, olisi ollut parempi antaa minun peruuttaa.
Evan silmissä leimahti punainen välähdys. Hän tunsi villipedon, joka meillä kaikilla on sielussamme millä minkin verran kesytettynä, nousevan, ja hänestä olisi ollut sanomaton nautinto heittää liköörilasi kädestään tuon tytön kasvoihin ja huutaa julki koko maailmalle häpeän julistus.
Mutta sohvapöydän ääressä seisoi hänen pieni, kaunis, ruusuposkinen poikansa uusi samettimekko yllään, kertoen vieraille tädeille, kuka kukin albumissa oli. Ja tuossa ovella seisoi pikkusisko onnesta ja kiitollisuudesta säteilevänä innokkaasti jutellen mahtavan lankonsa kanssa, silmät loistaen ja suu hymyten. Ja Eva tunsi koko tämän kauniin, lämpimän, upean kodin kietoutuvan hänen ympärilleen tukehduttaen pienimmänkin yrityksen päästä itsenäisyyteen, kahlehtien joka hermon.
Hän hengitti raskaasti, ja rinta kohosi kiivaasti. Jollain tavoin hänen täytyi saada ilmaa, jottei tukehtuisi; olihan ainakin ivan aseet hänellä tarjolla, jos suuttumuksen aseisiin ei käynytkään tarttuminen.
Eva kohotti päätään, ja hänen sieraimensa laajenivat, kun hän lasi kummassakin kädessään astui neiti Krokia kohti, joka luontevasti ja kunnioittaen, mutta tuttu uhman häive varjostaen tummia, jyrkkiä piirteitä, seisoi puhumassa isännän ja erään nuoren rouvan kanssa. Eva korotti ääntään ilmeisesti koko seuran kuultavaksi:
– Rakas neiti Krok, pelkään olleeni huomaamaton emäntä teitä kohtaan tänään; mutta lähinnä olevien aina täytyy suoda vähän anteeksi, ja neitihän tavallaan kuuluu perheeseen. Kiitos kaikesta kelpo työstä Torstenin hyväksi! Neiti Krok, pidättekö minua tunkeilevana, jos ehdotan lähempää tuttavuutta? Kiitos, Sigrid!
Molemmat naiset suutelivat toisiaan kevyesti. Kun Sigrid Krok kohotti katseensa, kohtasi häntä kummankin vieraan rouvan katse, ja hän saattoi siitä lukea yhteiskunnan kuolemantuomion selvästi kuin tulikirjaimin kirjoitetun.
Kun vieraiden huomio hetkeksi kääntyi muualle, hoiperteli hän eteiseen. Hän sai käsiinsä päällystakkinsa ja kiiruhti kotiin sanomatta hyvästi.
Seuraavana aamuna saapui Evalle postitse käyntikortti, johon oli kirjoitettu:
– Sigrid Krok kiittää eilisestä ja lupaa palkkioksi jalomielisestä vieraanvaraisuudesta, ettei teidän tarvitse enää vaivautua häntä näkemään, mikäli se hänestä riippuu. Valitettavasti en voi luvata samaa mitä teidän mieheenne tulee. Mutta tunteettomat naiset, joilla on jääpala rinnassaan kiitollisen sydämen sijasta, ovat kaikkina aikoina saaneet tyytyä siihen, että muut naiset antavat heidän miehilleen sen, mitä nämä turhaan vaimoiltaan odottavat.
Eva hymyili lukiessaan nämä rivit, kasvoissaan katkera piirre, joka vasta eilen oli niille ilmestynyt.
– Hän oli täsmälleen sellainen kuin luulin, varomattomampi ja typerämpi vain, mumisi Eva ja lukitsi huolellisesti pienen kortin laatikkoon.
VIII.
ROMAHDUS.
Jos mittaamme Nålköpingin mitalla, kuten meidän luonnollisesti täytyy tehdä, oli johtaja Gudmundson muutaman vuoden kuluttua päässyt huipulle, joka oli pyörryttävä. Tällä paikkakunnalla ei kukaan vielä ollut milloinkaan päässyt sellaiseen taloudelliseen asemaan kuin hän, ja jos mieli katseen pysyä selkeänä, tarvittiin hitaampaa nousua ja vahvempia aivoja.
Mitä liikemieskuntoon tuli, ei hän ollut mikään humbuugin harjoittaja, kuten moni muu sen ajan liikemiehistä, joiden ainoaksi lahjaksi jonakuna päivänä huomattiin taito pettää ihmisiä. Gudmundson oli sivistänyt ja kehittänyt itseään ja henkisesti kasvanut työnsä rinnalla, joka vuosi vuodelta lisääntyi. Hänen työkykynsä, jota tuki terve, murtumaton ruumiillinen voima, oli uskomaton, ja hänen monipuolisten kokemusten kypsentämä arvostelukykynsä oli harvinaisen hyvä. Mutta kun hän lopulta tahtoi pistää sormensa kaikkeen, mikä loisti hänen silmiinsä, vaikkapa sen kullanhohde olisikin ollut hyvin epämääräinen, ei hän enää ehtinyt seurata kaikkia eri aloja, aikaa oli ehdottomasti liian vähän kaikkeen ja – liikekirjoihin alkoi tipahdella tappioita.
Niitä tuli pärskeinä. Vanhemmat yritykset samoin kuin useimmat keinotteluntapaiset kaupat onnistuivat hyvin eivätkä tuottaneet suurempia pettymyksiä. Mutta menestykseen tottuneen miehen pää kuumeni kuin innostuneen pelaajan, ja hän alkoi tähystellä semmoista, mikä voisi korvata ja loistavasti voittaa kaiken entisen, ja syöksyi ensi kerran päistikkaa yritykseen, jonka edellytykset ja tuottomahdollisuudet olivat hänelle tuntemattomia.
Kaupungin eteläpuolella olevalta tontilta alkoi kuulua pommitusta muistuttavia kiivaita porauslaukauksia. Ja sitten sen viereiseltä ja taas tämän viereiseltä. Lopuksi kaikkiaan kahdeksalta tontilta, kolmen eri omistajan alueelta, Gudmundson kun omisti niistä viisi tonttia.
Kaupunkilaiset tukkivat korvansa, töllistelivät silmät suurina ja olivat ihmeissään, kun kaikkien kahdeksan tontin ympäri pystytettiin yhteinen aitaus, mikä merkitsi, että oli kysymys yhdestä ainoasta suunnattomasta rakennusyrityksestä eikä useammasta, niinkuin he olivat otaksuneet.
Isoimman rakennuksen ollessa puolivalmiina tuli rehtorin poika, insinööri, kotiin, katseli tätä ihmettä, jonka yksityiskohdat oli mitä ankarimmin pidetty salassa, ja uskoi suurena salaisuutena noin viidellekymmenelle ystävälleen ja tuttavalleen mikä siitä oli tuleva.
Kuusi kuukautta myöhemmin "Nålköpingin Tulitikku-Osakeyhtiö" aloitti toimintansa, ja Gudmundson, jolla oli enimmät osakkeet ja joka oli toimeenpaneva johtaja, kutsui kaikki kaupunkilaiset, jotka olivat vähänkin parempaa väkeä, katsomaan tulitikkujen valmistusta. Luullakseni kukaan ei jäänyt tulematta paitsi kauppias Alm, joka oli edellisenä päivänä taittanut jalkansa, ja vanha majuri Briskolf, joka pahastui ja kääntyi takaisin pihalta, kun työnjohtaja pyysi häntä sammuttamaan sikarin.
Suuri joukko naisia oli myös saapuvilla. Eva osoitti ehkä ensimäisen kerran vilkkaampaa harrastusta miehensä yritykseen ja tunsi jonkinlaista ylpeyttä. Hän piti päätään tavallista korkeammalla, kuunteli hymyillen kaikkien hämmästyneitä huudahduksia ja naiveja kysymyksiä ja teki itse pieniä turhia ponnistuksia käsittääkseen mistä oli kysymys.
Hän ei pannut arvoa sille, että yritys merkitsi entisiä paksumpaa taloon johtavaa kultasuonta. Vielä vähemmin hän tässä ihaili erikoisesti Torsten Gudmundsonin aikaansaannosta. Mutta hän tiesi isän järkähtämättömästi vaativan, että lapsi, poika, jota Eva rakasti yli kaiken maailmassa, antautuisi "johonkin hyödylliseen" tässä elämässä, mikä merkitsi käytännöllistä alaa. Tämä saattoikin olla hänelle sopivaa, ja hän katsoi haaveksien nykyhetkestä kauas päivään, jolloin hänen ainoansa, jumaloimansa, astuisi täällä kuninkaan tavoin, käskisi ja määräisi. Jo heti alussa, tuolla konttorissa, joka ensiksi näytettiin, näki hän ikäänkuin valheaistimuksena pikku Karlin istuvan takimaisen huoneen pöydän ääressä kirjoittamassa vieraskielisiä kirjeitä kaikkiin maailman ääriin, etevänä, suurena ja ihailtuna.
Ja tämä tulisi varmasti sopimaan hänelle, kaikki nämä koneet ja laitteet. Sillä lapsellahan oli aivan tavaton taito panna kokoon kauniit leikkikalunsa, särjettyään ne ensin saadakseen nähdä, miten ne oli pantu kokoon.
Koneiden surina melkein lumosi Evan.
Gustava-tätikin tunsi hyvin suurta mielenkiintoa. Hän laski vähän väliä luisevan kätensä jollekin koneen vaarattomalle paikalle ja tiedusteli:
– Mitä tämä tämmöinen mahtaa maksaa?
Vastauksessa oli useimmiten viisinumeroinen luku.
– Hm ... hm ... eipä sitä juuri luulisi, mumisi täti miettiväisenä.
Seuraavana päivänä hän sanoi irti ne 5000 kruunua, jotka hän oli sijoittanut "Gudmundsonin pankkiin".
Mitä tulitikkutehtaan asioihin tuli, ymmärsi Gudmundson rakennus-, käyttö- ja työkustannuksia, tunsi kotimaiset rahdit sekä saattoi hankkia pääomaa, joka tarvittiin yrityksen alkuunpanoon. Kaikki muu oli hänelle vierasta, puuainekaupatkin, niin puutavarakauppias kuin hän olikin, sillä hänhän ei ollut milloinkaan tehnyt haapakauppoja, mikä puulaji tulitikkutehtaassa tuli yksinomaan kysymykseen. Hänen täytyi nyt paljon suuremmassa määrin kuin ennen heittäytyä toisten varaan, jotka kursailivat ja kumartelivat mahtavaa perustajaa ja pankkimiestä, mutta virnistelivät hänen selkänsä takana nähdessään, miten avuttomin ilmein hän tuijotti englanninkielisiin kirjeisiin, jotka hänelle ojennettiin konttorissa, kun hän tuli sinne aamupäivällä tavanmukaiselle käynnilleen, ja kuullessaan hänen mumisevan:
– Jaha, tässä sanotaan ... hm...
Häntä kiusattiin tavallisesti muutamia sekunteja ennenkuin keskustelun yhteydessä ilmaistiin kirjeen sisältö. Peeveli, kun hän kerran tahtoi pitää heidät siinä uskossa, että hän itse saattoi selviytyä, niin olisihan ollut melkein epäkohteliasta kiiruhtaa kääntämään hänelle.
Väliin puuaines loppui kesken, kun taas makasiinit olivat täpötäynnä vientivalmiita arkkuja, ja työväki, jonka työaikaa ja ansiota oli vähennetty, vetelehti kaupungin kapakoissa ja murisi ja pui nyrkkiä Gudmundsonin huvilaa kohti. Sitten tehtaan lontoolainen pääasiamies, joka oli jättänyt pitkäaikaiset asiat tilittämättä, teki vararikon. Mutta Ruotsin satamakaupungissa toimiva asiamies, joka oli pistänyt taskuunsa vain vaivaiset 70,000 kruunua ja oli vaatimattomampi luonne, katosi aivan yksinkertaisesti.
Maaseudulla alettiin puhua, että rahat olivat pankissa tiukalla varmaakin vakuutta tarjottaessa. Kaupungin herrojen, upseerien ja suurien liikkeiden omistajien onnistui kenties vielä jotain saada. Mutta maaseutulaisista ainoastaan suurpomot, valtiopäivämiehet, lautamiehet ja ne, jotka omistivat osakkeita jossain pankinjohtajan monista yrityksistä, saattoivat saada pitkällä paperilla pankista rahaa – joka tapauksessa vain pieniä summia – jos osasivat kauniisti puhua Gudmundsonin kanssa ja vakuuttivat hänen vakuutusyhtiössään. Muiden tuskin kannatti enää yrittääkään, olivatpa nimet ja paperit miten hyviä tahansa.
Mutta tilintarkastuspäivälliset olivat komeammat kuin koskaan ja tilintarkastajain lausunnot kauniita ja kehuvia.
Johtaja Gudmundson ei ollut kuitenkaan aivan yhtä tyynen ja säteilevän näköinen kuin ennen. Hänen vaimonsa tiesi, että häntä unessa ahdisti suuri levottomuus ja tuskan puuskat.
Mutta hän oli tehnyt saman huomion pari vuotta aikaisemmin ja oli silloin viekkaudella ja kärsivällisyydellä koettanut päästä selville miehensä levottomuuden syistä, osaksi sentähden, että hänessä vielä oli hiukkanen yhteenkuuluvaisuuden tunnetta miestään kohtaan, kun hän nyt kerran oli hänen vaimonsa, mutta suurimmaksi osaksi kuitenkin sentähden, että hän itse oli huolestunut ja pelkäsi sen perustuksen olevan vaarassa, jota hänen lapsensa perittäväksi tuleva asema edellytti. Kävi ilmi, että syynä Gudmundsonin kasvojenilmeen muutokseen oli erään muotiliikkeen myyjättären naimisiinmeno ja että hänellä oli ollut suhde tähän tyttöön. Myyjätär oli mennyt naimisiin toisessa maakunnassa asuvan asemapäällikön kanssa, jonka kanssa oli koko ajan ollut kihloissa.
Mainittu huomio täydensi Sigrid Krokin työn Gudmundsonien kodissa ja sai Evan koko harrastuksen miehensä elämään rajoittumaan vain palavaksi toivomukseksi voida välttää ulkonaisia skandaaleja.
Gudmundson oli itse mielestään avioliiton marttyyri. Niillä ulkonaisilla eduilla, jotka hän oli hankkinut vaimolleen, olisi hänen mielestään totisesti pitänyt voida ostaa kuka nainen hyvänsä. Ja, hyvä Jumala, oliko hän sitten mikään paheellinen ihminen! Mutta kun tämä hänen köyhä vaimonsa, jonka hän oli ottanut niinkuin sanotaan rakkaudesta, aina vain pysyi haaleana ja tyynenä ja osoitti kovin vähän yksityiskohtaista mielenkiintoa miehensä pyrkimyksiin, vaikka nämä antoivat hänellekin niin paljon, niin olihan taivaan nimessä vain oikeus ja kohtuus, että hän muualta haki ja osti korvausta siihen, mitä koti ei antanut.
Ja niin he tulivat lopulta yhtä välinpitämättömiksi kumpikin, erotuksena vain se, että Eva tunsi omantunnon soimausta ja syyllisyyttä, mutta Gudmundsonin mieleen ei juolahtanut ajatella mitään sellaista.
Oli aikainen pääsiäinen ja räntäisiä talvipäiviä, vuorotellen lumimyrskyä, suojaa ja sadekuuroja. Pääsiäisaattona täytyi johtaja Gudmundsonin lähteä iltajunalla Kööpenhaminaan tehtaan asioissa, kuten hän itse suurimmassa kiireessä ilmoitti. Häntä ei tullut odottaa kotiin ennen tiistaita.
Eva saattoi tavallisesti harvoin miestään asemalle tämän lähtiessä lukuisille matkoilleen; viime aikoina hän ei ollut enää ollenkaan sitä tehnyt. Nyt aattoiltana hän tunsi mielensä helläksi, otti päällystakkinsa ylleen ja valmistautui lähtemään mukaan ajoneuvojen ilmestyessä portaiden eteen viemään johtajaa junalle. Mutta Gudmundson rypisti otsaansa ja huudahti:
– Ei, ei! Sehän olisi tyhmää! Tällaisessa koiranilmassa...
Sitten hän meni vielä kerran pojan luokse, suuteli häntä kauan ja sanoi hyvästi. Hän syleili myöskin vaimoaan ja pyysi, ettei tämä lähettäisi sillaikaa tulevia kirjeitä minnekään. Tiistaina hän olisi jo kotona.
Eva istuutui ikkunan ääreen vahtimaan, milloin hevonen tulisi takaisin asemalta. Hänen aikomuksensa oli hevosen palattua lähteä sillä hakemaan Gustava-tätiä. Rakas vanha täti! Hauskempihan hänen olisi heillä kuin istua yksin kotonaan pääsiäisaattona.
Mutta kun hevonen palasi asemalta, niin hän antoikin viedä sen talliin. Hän hypähti paikaltaan, kietoi kätensä pojan kaulaan ja suuteli häntä haltioituneen kiihkeästi, mikä oli räikeässä ristiriidassa hänen tavallisesti hiljaisen olemuksensa kanssa, ja huudahti:
– Ei, me emme lähdekään, poikaseni! Me pyydämme tädin vasta huomiseksi. Tänä iltana meidän täytyy saada olla aivan, aivan kahden kesken. Eikö niin, kultaseni?
– Ollaan, äiti, riemuitsi pikku Karl sydämensä pohjasta.
Eipä silti, ettei hän olisi nauttinut äitinsä seurasta sadan muunkin henkilön ollessa läsnä, ja eihän hänellä toki ollut yhtään mitään kilttiä tätiä vastaan muuten; mutta hän tiesi, että pääsiäismunien jälkeen saataisiin hietaleivoksia ja että täti aina tällaisissa tapauksissa innostui pitämään ankaria esitelmiä pienten herrojen vatsan hoidosta.
Eva poimi makeisia näkyviin ison ruokasalinpöydän toiseen päähän ja asetti hauskimmat lelut toiseen päähän. Oikeastaan hän jo oli liian iso muilla leluilla hommailemaan, yksitoistavuotias miehenalku ja luokkansa kolmas yläpäästä kolmannelle luokalle siirrettäessä Nålköpingin oppikoulussa. Istuttiin nimittäin vielä silloin etevyyden mukaisessa eikä aakkosjärjestyksessä.
Mutta saha, joka katkaisi suuria tikkuja, kun vain painoi jalustassa olevaa nappulaa, ja lokomobiili, joka yksityiskohtia myöten muistutti oikeaa isoa lokomobiilia, olivat ihania.
He maalasivat yhdessä munia ja kirjoittivat niihin toisilleen kirjoituksia ja leikkivät kuin lapset. Täytyihän Karlin syödäkin, mutta sen Eva melkein unohti, hän istui vain katsoen lastaan. Kuinka reippaan ja voimakkaan näköinen poika oli, kuinka terveeltä näyttikään tuo tumma pää suurine, kirkkaine silmineen ja punaisine poskineen! Kaikkien mielestä Karl oli niin tavattomasti äitinsä näköinen. Voi, ei toki, ei! Olihan hän paljon, paljon kauniimpi äitiään! Eva kumartui poikaan päin ja kysyi äänensävyllä, joka ihan hullunkurisesti muistutti levottoman rakastajattaren ääntä:
– Pidätkö kauheasti paljon äidistä, sanopas?
– Pidän toki! B-osastolla meidän luokalla on poika, joka sanoo, että hän voi syödä kuusi, vastasi Karl suu täynnä.
He istuivat pöydän ääressä kokonaisen tunnin. Eva huomasi ihmeekseen ajattelevansa, tuntuiko juuri tällaiselta, kun hääiltana on lähtenyt pois miehen kanssa, jota koko sydämestään rakastaa, ja sulkee oven jääden kahden ensimäisen yhteisen aterian ääreen. Pyhäpäivät olivat ihania, vaikkakin lunta pyryytti ja tuuli vinkui ja joka toiseen huoneeseen täytyi aamuisin panna tuli uuniin. Aina vain he olivat yhdessä, ja Eva laiminlöi niin kirkossakäynnin, että sai Gustava-tädin myssynnauhat väräjämään, kun täti tuli päivälliselle sekä ensimäisenä että toisena pääsiäispäivänä ja kysyi, minkätähden Evaa ei ollut näkynyt aamukirkossa eikä päiväjumalanpalveluksessa.
Onneksi Karl ei ollut vielä niin iso, ettei hän olisi Evan mielestä voinut öisin nukkua isän sängyssä. Usein Eva makasi valveilla pojan nukkuessa ja iloitsi kuullessaan, miten tyynesti ja tasaisesti poika hengitti, ja ajatellessaan, ettei häntä tarvinnut ajaa ylös ja lähettää lumipyryyn varhain aamulla.
Hän ei voinut torjua mielestään kysymystä, mikä loi tämän lapsen kanssa vietettyyn yksinäisyyteen niin hurmaavan pyhärauhan ja pyhä-ilon.
Jospa he aina saisivat elää näin, juuri näin, tässä turvallisessa, hyvässä kodissa...
Ajatus keskeneräisenä hän kavahti vuoteessa istualleen ja sytytti kynttilän vapisevin käsin, ikäänkuin karkoittaakseen aavenäyn.
Ilman häntä ... vaikka tässä samassa kodissa, jonka hän oli luonut... Hyvä Jumala! Oliko hänen sydämestään tullut ryövärin ja murhaajan sydän...?
Hän koetti siinä maatessaan herättää itsessään ystävällistä myötätuntoa miestään kohtaan, jonka täytyi pyhäpäivinäkin tuiskussa ja pakkasessa lähteä kotoaan ... lapsensa luota, uurastamaan noiden ikuisten liike-asioiden vuoksi.
Tämä ei kuitenkaan oikein onnistunut hänelle. Hän ei ollut ajatellut sitä ennen; mutta nyt hän kummasteli, minkälaisia liikeasioita voi oikeastaan toimittaa Kööpenhaminassa pyhinä, kaikkien liikekonttorien ollessa suljettuina.
Kenties se rajoittuikin vain hotellilaskun maksamiseen – kahdesta hengestä.
Oi, häpeää, häpeää, häpeää!
Tiistai toi mukanaan taas aren ja puukengät, jotka kaikilta kaupungin laidoilta kopisivat tulitikkutehdasta kohti.
Sitten tuli aamiainen ja kirjeetön posti.
Yhdentoista aikaan alkoi merkillisen paljon ihmisiä kävellä edestakaisin esplanadilla Gudmundsonin huvilan ulkopuolella, vaikka ilma ei ollut vielä suinkaan kaunis, joskin oli hiukan tyyntynyt. Ensin tultiin yksitellen, sitten parittain tahi parvittain. – Ihmisparat ovat kai mielestään saaneet istua tarpeeksi sisällä pyryn aikana, ajatteli Eva.
Kummallista! Näytti todellakin siltä kuin samat ja taaskin samat olisivat kääntyneet takaisin ja katsoneet uteliaasti huvilaa kohti.
Tuossa tuli itse tuomiorovastikin. Mutta hän avasi portin ja kääntyi tulemaan taloa kohti. Kuinka hitaasti ja kumarassa hän kulki! No niin, olihan hän jo aika vanhakin!
Tämä tuli vielä enemmän näkyviin, kun hän astui sisään ja Eva meni kohteliaasti häntä vastaan. Kasvot olivat kovasti uurteiset, katse oudon sumea, ja suupielessä oli syvä vanhuuden vako.
Hän miltei voihki vaipuessaan nojatuoliin, jonka Eva hänelle tarjosi.
– Tuomiorovasti oli hyvin kiltti, kun pistäytyi minua katsomaan tässä yksinäisyydessä.
– Niin, minä tiedän, ettei johtaja ole viettänyt pääsiäistä kotona.
– Niin, hänen täytyi, ikävä kyllä, lähteä matkalle liikeasioissa ja...
– On ikävää, etteivät liikeasiat anna edes pääsiäisrauhaa, rouva Gudmundson.
Rovasti sanoi tämän niin hiljaa ja lempeästi, niin ihmeellisen hellästi, ettei se ollenkaan tuntunut soimaukselta. Hän aloitti jälleen, ikäänkuin vaivoin etsien sanoja:
– Ilma on nyt parempi. Niinhän se on, että rajuilman jälkeen antaa Jumala auringon paistaa; pysyväistä pimeyttä ei ole milloinkaan täällä maan päällä, rouva Gudmundson, ei henkisessä eikä ruumiillisessa suhteessa.
Eva istui äänettömänä. Hänellä ei ollut mitään huomauttamista sitä vastaan. Silloin vanhus kumartui ja otti hänen kätensä molempiin kurttuisiin käsiinsä.
– Teidän elämäänne on aurinko valaissut kauan ja pysyvästi. Hyvä on, jos sydän onnen päivinä kasvaa lujaksi kiitollisuudessa Jumalaa kohtaan ja etsii häneltä turvaa, niin että jälleen voi luottaa hänen kirkkaaseen aurinkoonsa ja rakastavaan sydämeensä, kun tulva murtaa padot ja salama iskee...
Nyt Eva ymmärsi. Jokin onnettomuus oli tapahtunut, ja tuomiorovasti oli tullut ilmoittamaan siitä niin varovasti kuin mahdollista. Ajatus salamannopeasti lentäen, kuten sen sanotaan lentävän kuolinhetkellä, hän luetteloi kiireesti sydämessään kaiken, mikä hänelle oli maailmassa rakasta. Äiti ja isä nukkuivat jo nurmen alla kaukana Knutarydin kirkkomaalla. Gustava-tädistä ei voinut olla kysymys; hänen Johannansa oli aivan äskettäin ollut hakemassa emäntänsä pitsipäähinettä, joka oli unohtunut heille. Entä Axelista, joka oli toista lukukautta Lundissa? Taikka koskiko se pikkusiskoa, joka asui miehensä kanssa vanhassa kodissa?
Yksi asia oli ainakin, Jumalan kiitos, varma! Lasta, joka Evalle oli itse elämä, hänen kaikkensa, hänen sydämensä sydän, sitä tämä ei voinut koskea. Eva kuuli pojan leikkivän viereisessä huoneessa ja huusi hänelle kovasti ja innokkaasti:
– Karl, Karl! Tule tänne! Tule äidin luo.
Poika kiiruhti sisään ihmeissään äitinsä hermostuneesta kiihkeydestä ja asettui hänen viereensä. Eva kietoi suojaavasti kätensä hänen ympärilleen voidakseen oikein omin käsin tuntea, ettei salama ainakaan ollut iskenyt hänen sydämensä sydämeen, mihin se sitten lienee iskenytkin.
– Suokaa anteeksi! Minä pelästyin hiukan ... minä... Mitä on tapahtunut?
– Minä pelkään, että johtaja ... tiedän nimittäin, ettei hän ole, vaikka varmaankin aikoi...
– Sanokaa kaikki yhtaikaa, herra tuomiorovasti! Onko hän sairastunut Kööpenhaminassa, minne hän lauantaina matkusti? Siinä tapauksessa minun täytyy heti lähteä sinne! sanoi Eva nousten paikaltaan ja irroittaen itseään lapsen käsivarsista, jotka olivat yhä lujemmin kietoutuneet hänen ympärilleen, poika kun oli pelästynyt hänen mielentilaansa.
– Ei, hän on ... täällä, virkkoi vanhus hitaasti.
– Täällä? Missä? Asemalla? Pankissa? Konttorissa? Onko hänelle sattunut jotain junassa? Onko hän sairaalassa? Minä menen puhumaan hänen kanssaan!
– Te ette voi nyt puhua hänen kanssaan. Minä...
Eva laski kätensä hänen olalleen ja huudahti:
– Kaikki! Sanokaa kaikki, kuuletteko!
Tuomiorovasti huomasi Evan mielenjännityksen nousseen jo siihen määrään, ettei kaameinkaan totuus voinut enää vaikuttaa sieluun eikä ruumiiseen vaarallisemmin kuin pelko jo vaikutti, ja sanoi siksi matalalla äänellä:
– Jumala vahvistakoon teitä! Tässä elämässä ette saa enää puhua hänen kanssaan!
Evan luonteessa ei ollut mitään hermostunutta eikä kiihoittunutta; sitäpaitsi hän ei rakastanut eikä ollut milloinkaan rakastanut miestään. Mutta hänestä tuntui kuitenkin kuin maa olisi väistynyt jalkojen alta, ja silmissä sumeni omituisesti. Poika heittäytyi itkien hänen syliinsä, ja hän vaipui itse nojatuoliin.
Vanha pappi pudisti päätään ja mumisi: – Eikä hän raukka vielä tiedä pahinta!
Hän poistui toiseen huoneeseen, missä vanhanpuoleinen herrasmies istui, silmissään huolestunut ilme. Tuomiorovasti puristi mennessään hänen kättään ja sanoi:
– Kävi, niinkuin arvelimme; hän tarvitsee sinua. Kiiruhda sisään.
Ulkona esplanadilla tuomiorovasti kohtasi Gustava-tädin ja loi häneen nopean, tutkivan katseen.
– Vai niin, te tiedätte sen jo, kuten huomaan. Otin mukaani Knådelinin, kaupunginlääkärin. Hän on siellä paraikaa.
Tulitikkutehtaan savutorvista nousi savu, ja koneet ja nopsat sormet liikkuivat huimaavan kiireesti; mutta hämmingin ja sekasorron henki vallitsi kaikkialla; työnjohtajat eivät saaneet ääntään kuuluville ja juoksivat itse neuvottomina edestakaisin.
Konttorissa ei työskennelty. Ensimäisessä huoneessa istuivat pormestari ja pari muuta herraa lukittujen ovien takana, kun taas konttorin virkailijat juoksivat toistensa jaloissa kuin päättömät kanat, avasivat ja sulkivat laatikoita, läimähyttelivät aiheettomasti kirjoja ja puhelivat tolkuttomasti ja katkonaisesti.
Mutta toisessa huoneessa makasi johtaja Gudmundson, pyyhinliina pantuna pään peitteeksi, ampumahaava ohimossa.
Pöydällä ikkunan luona oli paperi, johon hän oli kirjoittanut:
Vaimoni!
Kaikki on lopussa, auttamattomasti lopussa. Niin paljoa ei voi
koskaan selvittää. Pyytäisin sinulta anteeksi, jos uskoisin
siitä olevan mitään hyötyä; mutta jos armoa on olemassa minulle,
täytyykin korkeamman vallan antaa anteeksi, ja ihmiset saavat
tuomita miten tahtovat.
En valita. Olen pelannut ja hävinnyt ja maksan nyt niinkuin
niin moni muukin.
Eva, pyydän sinulta vain yhtä: Harkitse, kun selität pojalle,
mitä on tapahtunut! Lievennä, jos voit. Ole sääliväinen vain
tässä yhdessä suhteessa! Onhan hän minunkin lapseni!
Torsten.Gudmundson ei ollut lauantaina ostanutkaan lippua asemalla. Kohta kun renki oli ajanut kotiin asemalta, oli hän mennyt suoraan konttoriin. Matkalaukun hän oli ottanut mukaansa. Siinä oli ollut pari pulloa samppanjaa, joiden tuli antaa rohkeutta, ja levon antajaksi tarkoitettu revolveri.
Mutta numeroita ja laskuja täyteen töherretyt paperit, joita pöytä oli kukkurallaan, todistivat kuitenkin, että hän viimeiseen hetkeen saakka oli ollut tarrautuneena kiinni elämään. Ja lääkäri totesi hänen kuolleen vasta edellisenä iltana.
Vaimon ja lapsen nauttiessa pyhärauhaa ja rakkauden suloisuutta upeassa kodissa, jonka hän oli työllään luonut ja keinotteluillaan pitänyt pystyssä viimeiseen saakka, oli puoliso ja isä näinä samoina päivinä huojunut kuin ruoko murha-aseen ja kiihtyneiden ajatusten ja sekavien suunnitelmien viimeisten pelastusyritysten välillä...
Vain viimeisenä yönä oli heillä kaikilla ollut rauha...
ja makaamassa siinä, missä hän nyt makasi, oli asiapoika löytänyt hänet kello 8 tiistai-aamuna tullessaan siivoamaan. Pian liikkui kaupungilla hämäriä huhuja onnettomuudesta, ja kansanvaellus Gudmundsonin huvilaa kohti alkoi.
Nålköpingin osalle ei ollut vielä milloinkaan tullut näin paksua virka- tai luottamusmiesten piirissä sattunutta skandaalia. Se riittikin ravitsemaan pitkiksi ajoiksi kunnon nålköpingiläisiä, ja he kokoontuivat "Kultaiseen hevoseen" parjaamaan ja mustaamaan poismennyttä, jonka kutsuissa vielä aivan äskettäin olivat olleet niin onnellisia.
Vakaantuneemmat perheenisät kerääntyivät koteihin ja sanoivat hyvin rumia ja koristelemattomia sanoja paikkakunnan huomatuimmasta miehestä.
Vain lukion opettaja, tohtori Lundberg, korkeamman tason henki, jota vain varojen puute oli estänyt jatkamasta opintoja ja tulemasta korkeakoulussa filosofian dosentiksi ja joka oli vainajalta saanut monta pientä taskulainaa ja joka hartaasti toivoi ja piti todennäköisenä, ettei niitä oltu merkitty kirjoihin, virkkoi:
– Tjaah? Miehellä oli omat puolensa, sitä ei voi kieltää. Tavallinen moukkavaras ei se pakana ollut. Tuota ... miten sinä sanoitkaan, Bergdahl, siinä seisoneen? Niin: 'Olen pelannut, hävinnyt ja maksanut!' Hm ... sellaista ei vaan ihan joka moukka kirjoitakaan tässä viheliäisessä kolkassa.
IX.
KÖYHYYTTÄ JA HÄPEÄÄ.
Sydän ja ajatus eivät voi heti täydelleen käsittää kaikkea sitä kauheutta, mitä keinottelijan vaimoa kohdannut isku merkitsee. "Köyhyys!" Niinpä kyllä, se tulisi olemaan hänen osansa; mutta hän ymmärsi sillä etupäässä vain jonkinlaista tulevaa paastoamista, kuluneissa, monen vuoden takaista muotia olevissa vaatteissa kulkemista, ja näki sen pojan mekon kyynärpäihin pannuissa paikoissa. "Häpeä!" Niinpä kyllä, se ympäröi häntä joka puolelta: itsemurhantekijän lesken häpeä, keinottelijan häpeäperintö, joka esti häntä pääsemästä oikeuksiinsa, hienoston seurapiiristä ainaiseksi syöstyn, Nålköpingin entisen rikkaan rouva Gudmundsonin häpeä.
Mutta kun nämä molemmat hirviöt kuristivat häntä sormin, joista hänellä ei ennen ollut aavistustakaan, luuli hän menettäneensä voiman elää. Hänen köyhyytensä kuvastui jo ompelijattaren huolestuneessa, hajamielisessä ja maksusta levottomassa katseessa, kun tämä vielä aivan äsken niin mielistelevä rouva otti vastaan entisen parhaimman asiakkaan tilauksen. Häpeä oli pukeutunut raatihuoneen vahtimestarin hahmoon, kun tämä toi pormestarilta lipun, missä kehoitettiin saapumaan raatihuoneelle tekemään perunkirjoitusvalaa perinnönluovutusvararikossa.
Ja kuitenkin tuli kaikki, mitä hän oli tilannut, kotiin ilman mitään huomautuksia, ja pormestari säästi hänet nöyryytykseltä esiintyä skandaalinjanoisten ja uteliaiden katsojien nähden ja otti hänet vastaan kohteliaan huomaavasti, tahallaan vähän huomaavaisemmin, ilmeisesti vähän lämpimämmin kuin mitä hänen oli ollut tapana suhtautua kaupungin hienoimman talon emäntään.
Pahimmasta Eva oli säästynyt: "oman käden kautta" kuolleen maahanpaniaisista. Hän oli siitä säästynyt, mutta ei vainaja. Eva makasi murtuneena tautivuoteella, kun mies kätkettiin maan poveen. Lanko, nimismies Wallmark, oli tullut kaupunkiin ja järjestänyt kaiken, toimittanut arkun suoraan paarihuoneeseen, missä lainmukainen tutkimus oli suoritettu, ja hoitanut hautaamisen "syrjäiseen" kolkkaan.
Kotona huvilassa kaikki oli entisellään. Eva makasi sänkykamarissa vuoteellaan pitäen toisella kädellään sisartaan kädestä, toisella Gustava-tätiä.
Kun pikku Karlin askeleita kuului viereisestä huoneesta, kavahti Eva istualleen ja huudahti kiihkeästi:
– Meidän lapsemme olisi pitänyt olla saattamassa isäänsä!
Elin, joka oli muuten läpeensä vilpitön ja rehellinen, valehteli ripeästi ja tyynesti:
– Tohtori kielsi. Kaupungissa kuuluu olevan aivan kauheasti kurkkumätäsairaita nykyään, ja hautausmaalle tulee paljon sellaisia tehtaan työläisiä, joiden kodeissa potilaita sairastaa.
Naisellinen hellyys, niin vapaa kuin se olikin kaikista rakkauden muistoista, murtautui taudin heikontamassa olennossa kuoren läpi, jonka vastenmielisyyden tunne, suru ja nöyryytykset olivat koettaneet luoda sydämen ympärille. Isoja kyyneleitä vieri hitaasti, ikäänkuin epäröiden hänen poskilleen, ja hän sopersi hiljaa:
– Torsten-raukka, kuinka yksin, kuinka hirveän yksin! Ei edes oma lapsesi...
Hän nousi istualleen kerran toisensa jälkeen ja kuunteli levottomasti, nojaten kyynärpäähänsä ja sivellen kädellään huolestuneesti tähystäviä silmiään. Sitten hän vaipui jälleen raukeana vuoteelle.
– Kummallista! En kuule kirkonkelloja...
Ja Gustava-täti, joka oli elänyt jo valkohapsiseksi ja jonka poski oli ehtinyt tulla ryppyisen pergamentin kaltaiseksi ennenkuin hän oli sanonut ainoatakaan valhetta, katsoi Evaa suoraan silmiin ja virkkoi hiukan ihmeissään:
– Sehän on omituista, Eva! Mutta kyllähän tämä tällainen väliin iskee korviin, eikä niitä tämmöisellä räntä-ilmalla sitäpaitsi paljon kuulekaan...
Kun Eva alkukesällä tuli kalmistolle ja täti auttoi häntä löytämään miehen viimeisen leposijan "häpeäpaikalta", ja hän sai kuulla, ettei mitään kelloja oltu soitettu eikä tavallisia menoja noudatettu miestä haudattaessa, silloin Eva jo oli karaistu ja tottunut suruun ja häpeään, silloin hän ajatteli etupäässä vain, miltä tuntuisi pojan sydämessä sinä hetkenä, jolloin tämä asian merkityksestä täysin tajuisena seisoisi isänsä leposijan ääressä.
Mutta häpeän varjostaman itsemurhaajan hauta pidettiin hienona, ja nuoreen sydämeen luotiin hänestä kuva, joka erosi hyvinkin paljon siitä kuvasta, mikä pysyi muun maailman mielessä Torsten Gudmundsonista.
On miehiä, jotka kuolema tempaa rakkauden lämpimästä sylistä ja joita itketään niinkuin elämän ainoaa toivoa itketään, mutta joiden kumpu kalmistossa on pian unohdettuna komean hautakiven alla.
Ja on miehiä, joiden nimen ja sielullisten taipumusten perimistä on pidettävä suurena onnena ja kunniana, mutta joista lapsilla ja lastenlapsilla on verrattain hämärä käsitys.
Mutta mies, joka ei ollut saavuttanut aviovaimon rakkautta eikä ansainnut lapsen kunnioitusta, lepäsi koristetun peitteen alla Nålköpingin kirkkomaalla, ja hänen poikansa sydämeen piirrettiin lakkaamatta kuvaa isästä, joka oli ollut harvinaisen kunnollinen ja tarmokas ja joka oli väsymättä tehnyt työtä omaistensa puolesta – vain omaistensa! – mutta joka "kenties oli ollut hiukan liian rohkea", joka tapauksessa "syvästi onneton ja säälittävä".
Eräänä päivänä tuli Elin-sisko Evan luo. Hän oli hämillään ja hätäisen toimekas. Hänen miehensä olikin lähettänyt hänet vartavasten erästä asiaa toimittamaan.
– Etkö sinä voisi ... anteeksi, jos minä loukkaan sinua ... etkö sinä voisi ottaa Bergiä sukunimeksesi?
– Minulla ja pojallani olisi eri nimi? virkkoi Eva nousten kiivaasti pystyyn.
– Tietysti hänkin, juuri hänen tähtensä...
Evan posket hehkuivat, ja hän loi sisareensa ankaran katseen.
– Voitko vuodattaa hänestä pois isän verenkin? Hyi! Tämä ei ole lähtenyt sinun omasta sydämestäsi, Elin!
Nöyryytyksiä tuli enemmän kuin Eva oli aavistanutkaan ensimäisessä, pohjattomassa epätoivossaan. Hänen verrattain tyyni luonteensa, terävyytensä ja tottumuksensa itsehallintaan saivat aikaan sen, ettei häneltä jäänyt mitään huomaamatta. Hän kärsi kaikesta, syrjään kääntyvistä katseista, pingoitetusta, teennäiseltä vaikuttavasta ystävällisyydestä ja kaikenlaisten pikku luottamustointen hiljaisesta menetyksestä, niin vähäpätöisten, että hän suorastaan oli unohtanut luopua niistä jättäessään muut, huomatummat.
Köyhyys ei kuitenkaan muodostunut niin ankaraksi kuin hän oli pelännyt. Se ei ollut hätää ja epätietoisuutta huomispäivän leivästä.
Kuullessaan Evan puhuvan muutostaan pois kaupungista ja pitävän sitä itsestäänselvänä asiana virkkoi Gustava-täti alistuneesti ja lempeästi, mikä ei ollut hänen tapaistaan:
– Ymmärrän, että sinusta olisi liian raskasta kuljeskella tässä ympäristössä. Mutta minulle, vanhalle, tulee olemaan vaikea siirtyä muualle. Melkein neljäkymmentä vuotta olen asunut täällä.
– Täti! Ei suinkaan täti aio muuttaa? huudahti Eva hämillään.
Gustava-täti hymyili alakuloisesti, unohti kokonaan terävät, särmikkäät liikkeensä ja sanoi leppeästi:
– Voi, lapsi, olen niin usein ajatellut, mitä Jumala on tarkoittanut tällaisella ihmisellä kuin minä, mitä minulla on oikeastaan maailmassa tekemistä. Yksin olen kulkenut tietäni ja kiitän luojaani, että Hän on armossaan antanut minulle niin yhteen malliin käyvän mielen ja muodon, etten ole milloinkaan himoinnut sitä niin kutsuttua onnea, jota olen ollut liiaksi ruma ja miesmäinen saamaan. Nyt alan ymmärtää, mitä minulla on täällä tekemistä.
Eva siveli vienosti hänen kättään ja kuiskasi:
– Yksinäinen täti-raukka! Eikö täti ole milloinkaan kaivannut, milloinkaan uneksinut omasta ... oikeasta kodista?
Vanhus katsoi häneen raukein katsein tarmokkaalle nenälle liukuneiden silmälasien ylitse ja virkkoi:
– Olenpahan sentään, sen verran, että juuri voin aavistaa, millaista se hökötys on. Mutta nyt minä ymmärrän, mikä tarkoitus minulla itselläni on, vaikka minusta Herra onkin antanut minun odottaa aika kauan. Se vähä, mikä minulla on, on myös sinun, emmekä me kolme tietysti enää koskaan eroa, sinä ja minä ja lapsi.
Eva vaipui nyyhkyttäen vanhuksen rintaa vasten ja huudahti:
– Se on liikaa. Kuinka voit olla niin hyvä! Ei, en voi ottaa vastaan, en voi näin tulla häiritsemään elämäsi iltaa...
Gustava-täti tunsi nyt jo uhranneensa tarpeeksi aikaa hempeämielisyyteen. Hän nousi äkkiä kulmikkain elein ja sanoi tuimasti:
– Älä puhu joutavia, lapsi! Kun ihminen kerran tietää paikkansa, niin... Tämä on yhtä luonnollista kuin että vanha, selvävaistoinen lehmä menee omaan navettaansa eikä mene mölyämään toisten navettoihin kuin mikäkin hurjimus. Minne sinä aioit laittautua?
Ei, täti ei saanut muuttaa. Se ei käynyt mitenkään päinsä. Kaikella on rajansa. Kun täti uhrasi niin paljon hänen hyväkseen, täytyi hänen puolestaan alistua niihin entistä suurempiin nöyryytyksiin, jotka eivät olleet vältettävissä, kun oli pakko elää köyhänä uutta elämää samassa ympäristössä, missä ennen oli viettänyt loistavaa elämää, ihmisten parissa, jotka parhaiten koko maailmassa tiesivät, mikä taakka painoi häntä ja hänen lastaan.
Se, mitä hän oli kokenut, jatkui edelleenkin muuttumattomana: leipähuolet, joita hän odotti, eivät saapuneetkaan, mutta nöyryytyksiä, joita hän ei ollut ajatellutkaan, tuli sen sijaan.
Ensiksi tuli pesän hajoittaminen, kodin hävittäminen, kodin, jossa tosin onni ei ollut milloinkaan asustanut, mutta missä oli ollut paljonkin sitä, mitä maailma sanoo onneksi. Eva otaksui sen riittävän, että hän luopui kaikesta, rehellisesti riisui yltään kaiken, mitä konkurssilaki vaati, omaa pukuvarastoaan myöten, aina sormukseen saakka, jolla Gudmundson oli vahvistanut Brantelidin tyttären oston, ostettuaan ensin Brantelidin metsän.
Mutta Nålköpingissä vallitsi vanhanaikainen, patriarkaalinen näkökanta. Keinottelijan vaimon oli tehtävä kaikkensa asian hyväksi ja hänen oli annettava tarkka, täsmällinen ja yksityiskohtainen luettelo erikoisesti kallisarvoisen pesän liinavaatevarastosta ja pöytäastioista, joista velkojain luottamusmiehet eivät selviytyneet yhtä helposti kuin huonekaluista ja muusta. Seurauksena oli kokonainen kidutushetkien sarja, vaikkakin ilman sitä epätoivoa, joita muistot herättävät, kun säretään ja hajoitetaan koti, jonka rakkaus on säästäväisesti rakentanut ja jossa jokaiseen esineeseen on liittynyt hellä neuvottelu.
Kun näistä hetkistä tuli loppu ja kun "avustus", jonka saamamiehet selvityksen ajaksi myönsivät, lakkasi, oli Evan etsittävä työtä. Tämä oli hänelle välttämätöntä ei ainoastaan tädin varsin niukkojen ja heille kaikille kolmelle aivan riittämättömien varojen kartuttamiseksi, vaan myös siksi, ettei hän olisi henkisesti sortunut.
Mutta mitä työtä hän voisi saada? Kaikkialla, minne hän suuntasi katseensa, oli puutteellinen kouluutus esteenä. Hänestä tuntui myös uskaliaalta sijoittaa osaa tädin vähäisestä pääomasta ompelutarpeidenliikkeen perustamiseen. Sitä hän ei uskaltanut eikä tahtonut tehdä.
Mutta vastaus tähän huolestuneeseen, sydäntä ahdistavaan kysymykseen tuli pian ihan luontevasti, melkein kuin itsestään. Muutamia kuukausia myöhemmin Eva istui ommellen aamusta iltaan ja lähetti välistä yhtaikaa kolme ja neljäkin pientä pikatavaralähetystä, joskus hyvinkin pitkien matkojen päähän. Hän tiesi tuskin itsekään, miten oli joutunut "työskentelemään valtiokirkon palveluksessa" valmistamalla "hienoja, hyvinkäypiä, huolellisesti tehtyjä ja silitettyjä papinkauluksia", niinkuin lehdessä ilmoitettiin.
Tuo pikku ompeluliike soveltui hänelle hyvin. Siinä vaadittiin ahkeruutta, järjestystä ja kätevyyttä, mutta ei tietoja eikä pääomaa.
Ansio oli kuitenkin vähäinen, ja paljosta kieltäymyksestä huolimatta uhkasi köyhyys yhä supistaa yhtä ja toista, minkä tässäkin kodissa katsottiin kuuluvan vähimpiin elämän vaatimuksiin.
Mutta kaitselmus näytti tahtovan, että Eva saisi suurimman osan elämästään tuntea leipähuolien läheisyyttä ja niiden hyistä hengitystä, ilman että ne kuitenkaan koskaan vakavasti iskivät häneen.
Uudenvuoden tienoissa hän sai ihmeekseen yksityisen tiedonannon, jonka oli lähettänyt entinen kylpylätuttava varakkuuden päiviltä. Tämä oli Y:n elinkorkolaitoksen virkamies, joka pyytäen anteeksi "rohkeni huomauttaa, että rouva Gudmundsonin elinkorko oli nostettavissa 1 päivänä tätä kuuta".
– Elinkorko? Eva oli kuin puusta pudonnut. Hänellä ei ollut siitä pienintäkään aavistusta.
Kävi ilmi, että hänen miehensä oli heti häitten jälkeen ostanut hänelle vuotuisen 300 kruunun elinkoron ja sijoittanut pojan syntymän jälkeen samaan laitokseen pääoman, joka hänen täytettyään kaksikymmentä vuotta tuottaisi hänelle 1,000 kruunua vuodessa. Evan elinkoron oli Gudmundson itse joka vuosi nostanut ilmoittamatta vaimolleen sen olemassaolosta, se kun ei olisi Evan yksityisessäkään kassassa juuri mitään merkinnyt.
Se tunne, joka oli saanut rohkean keinottelijan tekemään nämä sijoitukset, vaikka hän olikin itse katsonut olevansa rikas, on hyvin ymmärrettävissä. Vaikea on kuitenkin ymmärtää, miten ne jäivät niin pieniksi, kun hän kerran tuli käyttäneeksi mainittua keinoa kaikissa olosuhteissa varman tulolähteen turvaamiseksi omaisilleen. Varsinkin Evan hyväksi sijoitettu summa oli suorastaan "roskasumma" Gudmundsonin silloisiin oloihin nähden.
Kenties oli käynyt niinkuin oli käynyt siksi, että Evan olisi helpompi ottaa vastaan hyvin tarpeellinen lisä niukkaan jokapäiväiseen leipäänsä.
Sillä seisoessaan rahat kädessään Eva osoitti kaikkea muuta kuin köyhän tavallista iloa kolmesta sadasta kruunusta.
– Ne eivät ole minun, täti! Ne on hankittu varoilla, joita pet... rohkeat yritykset ovat tuottaneet. Ne kuuluvat meidän saamamiehillemme! Eikö niin, täti? huudahti hän.
– Voi, mitä sinä puhut, lapsi ... mutisi täti kääntäen pois päänsä.
– Voisiko täti ilman minkäänlaisia arveluja käyttää sellaisia rahoja?
Sitä ei täti kylläkään olisi voinut tehdä, sillä Gustava-täti oli poikkeuksellinen ihminen. Mutta hän olikin aina ollut niin yksinäinen eikä ollut milloinkaan nähnyt kahden nuoren, kirkkaan silmän, joita hän rakasti enemmän kuin omaa elämäänsä, katsovan omiin silmiinsä lapsellista ihmettelyä täynnä siitä, että koti oli niin kutistunut kokoon ja kahvipöydän vehnäskori muuttunut ruisleipäviipaleeksi.
– Voisitko, täti? kysyi Eva uudelleen.
Täti katseli kaunista päätä, nopeasti harmaantuneita hiuksia ja kauniita poskia. Hän katseli Evan vasenta etusormea, jonka pää pilkisti esiin valkeasta kankaasta harmahtavana, papillisen neulan uurtamana. Ja hän sanoi:
– Voisin toki.
– Epäröimättä?
– Niin, epäröimättä, pikku Eva.
Eva ottikin sitten aina "epäröimättä" vastaan pienen elinkorkonsa, jonka hän niin hyvin tarvitsi, ja tämä sekä pojan elinkorko muuttuivat aikaa myöten muistoiksi, jotka herättivät Evan sydämessä hellyyttä poismennyttä kohtaan.
Sellaisia ovat aivan varmasti parhaimmatkin meistä, lukuunottamatta joitakin äärimmäisen harvinaisia poikkeuksia.
Eräänä päivänä pistäytyi lukion opettaja Lundberg heidän pieneen kotiinsa. Hän kuului niihin, joiden onnistui käytöksessään parhaiten välttää Evan loukkaamista. Kenties häntä ohjasi vanha kiintymys, jonka hän oli helposti voittanut, mutta jota hän ei milloinkaan unohtanut.
– Hm ... pikku Karl aikoo kai jatkaa koulua nyt syksyllä? otaksui hän.
– Niin minä olen ajatellut, vastasi Eva.
– Hm ... hm ... rouva Gudmundsonin ei pidä pahastua, mutta naisen on mahdotonta ajatella kaikkea; pojan on päästävä ... siitä syystä ... hm ... olosuhteiden johdosta ... alimmalla lukukausimaksulla, vain kolmella ja puolella ... hm...
– Kuinka suuri on sitten kork ... tavallinen lukukausimaksu? kysyi Eva kumartuen lähemmäs ommeltaan.
– Kuusitoista ja puoli.
Täti näki Evan poskien hehkuvan veripunaisina ja hän keskeytti nopeasti:
– Sen me kyllä maksamme pojan puolesta.
Eva loi tätiin salamannopean, kiitollisen katseen. Tohtori Lundberg vääntelehti tuolillaan puoleen ja toiseen vielä nolompana. Sitten hän nousi ja tarttui hattuunsa, mutta sanoi samalla:
– Pyydän hartaasti, ettei minua ymmärretä väärin! Neiti Berg tekee tässä hyvin kauniisti, mutta kun olosuhteet ... näissä olosuhteissa ... Niin, minä toivon, ettei kukaan tule käsittämään sitä ... mielenosoitukseksi.
Eva ymmärsi. Keinottelijan poika ei saanut maksaa enempää kuin varattomat. Hänen äänensä värisi hiukan, mutta katse oli luja ja hillitty, kun hän loi silmänsä opettajaan ja sanoi:
– Olisin tietysti erittäin kiitollinen tohtorille, jos tohtori voisi vaikuttaa rehtoriin, että poikani pääsisi kaikkein alimmalla lukukausimaksulla.
Sen oli tohtori tietysti hyvin halukas tekemään ja hän oli maininnut asiasta vain mitä parhaassa tarkoituksessa, mutta kenties joka tapauksessa "tehoaisi parhaiten", jos pikku Karlin äiti itse tahtoisi...
Eva ei milloinkaan tinkinyt, kun hän vain ymmärsi minkä verran nöyryytystä häneltä vaadittiin. Jo samana päivänä hän seisoi rehtorin kansliassa esittämässä alamaisesti asiaansa, vaikkakin verrattain epäselvässä ja hämmentyneessä muodossa. Mutta rehtori Johansson selvitteli ja täsmensi asiaa, taputti pikku Karlin äitiä olalle tavattoman ystävällisesti ja sanoi enemmän kuin suojelevalla äänensävyllä:
– Tietysti, pikku rouva Gudmundson! Eihän muu tule kysymykseenkään, luonnollisesti suostutaan. Näin perinpohjaisessa varattomuudessa antavat voimassa olevat säännöt siihen täyden oikeuden.
Mainittu välikohtaus huvitti suuresti kahta kaupunkilaisherraa ja yhtä tilanomistajaa, jotka olivat tulleet kansliaan puhumaan poikiensa ottamisesta kouluun. Heidän päivällispöydässään oli rehtorille esitetty rouva Gudmundsonin pieni varattomuusasia mieluisa höyste, jota pureskeltiin innokkaasti.
Vähän myöhemmin Eva osti puita torilta, ja kun hinta oli tingitty alemmaksi ja lopullisesti sovittu, virkkoi maalais-isäntä rattoisasti:
– Anteeksi, mutta saaraan kai maksu, vaikka herran jälkeen kaikki tais' niinku mennä kumoon?
Muutamia päiviä ennen joulua Evan ollessa kaupassa, joka oli täpötäynnä ihmisiä, kuuli hän erään maalta tulleen herran keskustelevan vilkkaasti kauppiaan kanssa ja muun muassa kyselevän:
– Mitä perhanaa se kamreeri Tingman nyt ilmoittaa uuden, komean maatilansa myytäväksi?
Ja kauppias, joka ei ollut huomannut Evan tuloa, vastasi kovaa kaikkien kuullen:
– Miesparan kai täytyy myydä. Se suurhuijari Gudmudsonhan höyhensi häntä niin riivatusti.
Joskus kului kuukausia tällaisten siveellisten surmaniskujen välillä, usein viikkoja henkisten neulanpistostenkin välillä; mutta vuosikausia Eva sai vavisten pelätä niitä. Ne olivat aina uhkaamassa. Niitä saattoi tulla milloin hyvänsä.
Eräänä päivänä istui pienokainen ihmeellisen hiljaisena pöydässä. Hän oli ennen ollut Evalle rakkainta elämässä, nyt hänestä oli tullut Evalle ainoa, minkä vuoksi kannatti elää.
– Mitä sinä mietit, Karl? kysyi täti.
– Mitä on 'itsemurhantekijä', täti?
Kaksi sydäntä sykki rajusti häpeästä, harmista ja surusta.
– Eikö äitikään tiedä? Thure Wickman ja minä jouduimme riitaan voimistelussa, kun tunti oli loppunut ja luutnantti mennyt, ja Thure sanoi, että minun isäni oli 'itsemurhantekijä'...
X.
PIKKU KARL SALAISILLA TEILLÄ.
Evassa oli paljon sitä ainesta, josta omintakeinen luonne syntyy, mutta hän ei ollut kuitenkaan vielä kehittynyt omintakeiseksi luonteeksi. Varhaisimmassa nuoruudessa olivat hennoille hartioille sälytetyt raskaat työvelvollisuudet, pelko, ettei jaksaisi suorittaa sitä, mikä oli pakosta suoritettava, ja melkein eläimellinen väsymys tehtävien päätyttyä pitäneet häntä henkisesti lamassa ja usein tehneet hänet epäröiväksi ja epävarmaksi, mikä ei muuten olisi ollut hänen luonteensa mukaista.
Varallisuus johti oman käytöksen tarkkaamiseen, jottei vain tottumattomuus varakkuuteen tulisi näkyviin, ja seurustelu sivistyneiden ihmisten kanssa toi mukanaan yritykset peittää omaa tietämättömyyttään. Koko avioliiton aika tuntui hänestä nyt jälkeenpäin pitkälliseltä vierailulta vieraassa talossa.
Hänellä oli nyt ensi kerran elämäntie selvänä edessään: unohdetun, köyhän, työtätekevän naisen elämäntie. Nyt häneen tuli leima, jonka hän oli kantava elämänsä loppuun saakka: tyynen, viisaan, kärsivällisen, mutta lujan ja päättäväisen äidin leima, joka on omasta puolestaan tehnyt tilin elämän kanssa, joka ei toivo mitään itselleen, mutta mahdollisimman paljon lapselleen, joka ei pyydä osakseen ihmisten hyvyyttä, vaan on aina valmis tyynesti ja arvokkaasti suhtautumaan muiden taipumukseen joko tietoisesti tahi tiedottomasti polkea jalkoihinsa sitä, joka on yhteiskunnan silmissä langennut polvilleen.
Hän ei ollut milloinkaan kenenkään tiellä, hän supisti vaistomaisen tahdikkaasti entisen seurapiirin kiusallisen hämilleenjoutumisen mahdollisimman vähään ja oli ani harvoin näkyvissä tässä pienessäkään kaupungissa, jossa nähtiin kaikki ja tiedettiin kymmenen kertaa enemmän kuin nähtiin.
Kerran vuodessa hänet kuitenkin nähtiin suuressa ihmisjoukossa, ja silloin hän oli pukeutunut niin hienoksi kuin hän nykyään saattoi pukeutua eikä istunut liiaksi piilossa. Silloin nimittäin, kun todistukset juhlallisesti jaettiin Nålköpingin lukiossa kevätlukukauden päättyessä.
Silloin kajahti tahrattu Gudmundsonin nimi vielä ylpein soinnuin, silloin astui hänen armas poikansa aina, vuosi vuodelta paljon pitempänä ja vähän kauniimpana, varmoin, joustavin askelin, tumma pää uljaasti pystyssä vielä kapeilta hartioilta kohoten, kerta toisensa jälkeen kateederin luo, jonka rehtori oli siksi päiväksi luovuttanut hänen korkea-arvoisuudelleen piispalle, koulun tarkastajalle.
– Karl Gudmundsonille ahkeruudesta ja etevyydestä historiassa ja maantieteessä, Karl Gudmundsonille ahkeruudesta ja etevyydestä matematiikassa, kuultiin ruman, vähän honottavan äänen sanovan. Mutta Evasta se sointui kauniimmalta kuin mikään muu maailmassa, ja kun laulu- ja voimistelupalkintojen vuoro tuli, kuului taas: – Karl Gudmundsonille.
Ja joka kerran, kun poika oli syvään kumartaen saanut palkintokirjansa ja kääntyi hehkuvin poskin, kiiti säihkyvä katse pettämättömän varmasti juuri sinne, missä äiti istui tädin vieressä, ja kolme sydäntä sykki ilosta riemuiten.
Koettihan tosin myrkky tunkeutua tännekin, Evan onnettoman terävät korvat saattoivat täälläkin erottaa, kuinka muutamat maaseutulaiset kuiskailivat: "Onko se sen Gudmundsonin poika?" kun hänen poikansa astui esiin. Mutta Eva oli vähitellen tullut turtuneemmaksi tämäntapaisiin neulanpistoihin nähden, ja hänen ilonsa oli tällaisina juhlapäivinä aivan liian suuri masentuakseen mistään.
Ovet, joista Eva ei ollut enää milloinkaan astunut, alkoivat vähitellen avautua hänen kauniille pojalleen, toverit veivät tämän mukaansa kotiin arkioloissa, ja heidän sisarensa kärkkyivät "koko koulun komeinta poikaa" lasten tanssiaisiin.
Eva koetti pitää vastaan niin hyvin ja niin kauan kuin taisi. Osaksi häntä nöyryyttivät nämä ilonmuruset, joita viskattiin hänen lapselleen, osaksi hän pelkäsi vavisten, että poikaa täälläkin kohtaisi jokin, mikä haavoittaisi hänen sydäntään muistuttamalla kauheasta häpeäperinnöstä.
Evan täytyi kuitenkin luopua taistelusta, nuoriso kun ei hellittänyt ja poikakin näytti kärsivän ja kun äidit itsekin alkoivat kavuta tädin kapeita portaita pyytämään poikaa luokseen puhuen Evalle samalla äänensävyllä kuin ennenkin.
Karl oli nyt päässyt kimnaasiluokille, ja Eva kävi yksin päästötutkinnoissa. Täti oli muuttanut ylös siihen tähditettyyn kaikkeuteen, jossa meidän sanotaan saavan vastauksen monenmoiseen, mitä mieli ymmällä olemme täällä maan päällä koettaneet tavailla käsittämättä sittenkään, vaikkakin kohtalon karttakeppi on antanut meille opastavia iskujaan.
Tädin jäähyväissanat, kun hän tunsi kuolevansa, olivat harvat ja selvät:
– Älä ole pahoillasi, Eva. Testamentti on kaikin puolin kunnossa, eivätkä Wallmarkit voi loukkaantua siitä, että sinä saat sen vähän, mikä minulla on. Pyykkiluettelo on oikeanpuolisessa peililaatikossa. Jumala siunatkoon teitä! Sano terveisiä Elinille ja hänen omaisilleen!
Tämä tapahtui aamupäivällä. Sitten makasi täti hiljaa, silmät kiinni, kuiskasi vain "kiitos", kun Eva lopetti rukouksen tahi oli lukenut jonkun kohdan raamatusta.
Kello kuuden aikaan hän koetti nousta istumaan ja sanoi:
– Puolukkahillo on ehkä keitettävä uudestaan. Se ei tullut oikein hyväksi. Tahtoisin mielelläni maata veli Arvidin oikealla puolella Knutarydin kirkkomaalla, jos on tilaa eikä aitaus ole liian lähellä.
Ja sitten hän kuoli kello kahdeksan.
Suru ei ollut musertava. Se on tuskin koskaan järkyttävä, kun perhepuun suojaavat oksat lakastuvat ennen katkeamistaan. Mutta peloittavan yksinäiseltä tuntui pienessä kodissa, ja rakastava täti tuimine sanoineen ja kulmikkaine eleineen säilyi uskollisissa sydämissä kauemmin kuin monen muun kuva, jota ilman lähimmät omaiset eivät usko voivansa enää elää maan päällä.
Ensimäinen joulu tädin kuoltua lähestyi. Evasta alkoi tuntua vanhuksen jättämä tyhjyys entistä voimakkaammin, varsinkin kun oli tullut vielä uusi huoli: ensimäinen huoli pojan vuoksi.
Poika oli hellä kuten tavallisesti, niin, hänen hellyytensä oli tullut sitä miehekkäämmäksi kuta enemmän ymmärrystä karttui ja hartiat levenivät. Ja hän piti luvuistaan hyvän huolen niinkuin aina, ja opettajat vakuuttivat kuin yhdestä suusta, että hän oli "tavattoman lupaava", ja isät, joiden pojat laiminlöivät läksynsä, toistivat usein ärtyisästi kotonaan: "Saadaanpas nähdä, niin siinä on mies, jolla on tulevaisuus edessään, nimestä huolimatta".
Mutta äiti tiesi, mitä tiesi. Hänen poikansa oli juossut kaupungilla joka ilta koko tämän lukukauden aikana, suudellen häntä aina lähtiessään lämpimästi, mutta ei tahtonut enää milloinkaan istua kotona lukemassa läksyjään, kuten ennen, saman pöydän ääressä, missä äiti ahersi papinkauluksineen. Koulussa hän kuitenkin selvisi läksyistään, sen Eva oli kuullut tohtori Lundbergilta, mutta Eva ymmärsi lamppuöljyn menekistä hänen lampussaan, ihonvärin kalpenemisesta ja kauniiden silmien alle ilmestyneistä tummista varjoista tämän olevan mahdollista vain öisen ahkeruuden avulla, ja sitäpaitsi hän kuuli ohuen seinän taakse kuinka myöhään poika meni levolle.
Kun poika käsitti äidin huomanneen, miten paljon lamppuöljyä hän poltti, oli hän alkanut salaa kuljettaa kotiin öljyä pullossa päällystakin suojassa.
– Jumalan kiitos, ettei niissä ollut punssia! ajatteli Eva nähdessään pelokkaan tutkimuksensa tulokset, mutta ei uskaltanut eikä tahtonut ajatella, että poika kenties sai tätä ainetta siellä, missä oli iltaisin.
Evan tuskallinen pelko oli sellaisen ihmisen pelkoa, joka vapisee ainoansa puolesta, minkä omistaa maailmassa. Niin tietämätön ja kokematon kuin hän olikin elämän monista varjopuolista, ajatteli hän kuitenkin vaaroja, jotka vaanivat juuri tässä iässä olevia nuorukaisia. Hän avasi suunsa puhuakseen, mutta sulki sen jälleen ja painoi päänsä alas posket hehkuen. Pojan katse oli yhtä avoin ja kirkas kuin ennenkin. Saattoiko Eva epäillä omaa kunnon poikaansa? Ei saattanut, mutta sittenkin...
Eräänä iltana pari viikkoa ennen joulua Eva hiipi ulos pojan jälestä lumituiskuun, joka tuprusi matalien talojen nurkissa. Kuljettiin kadulta toiselle. Mentiin Evan ensimäisen kaupunkikodin ohitse. Evaa värisytti. Minkä kaamean huomion hän olikaan tehnyt tuolla konttorissa eräänä iltana niin kauan sitten, että hänen oli vaikea ymmärtää saman sydämen kärsivän nyt kuin silloinkin.
Silloin hän oli astunut tässä tyynenä ja huolettomana, mitään epäilemättä. Nyt sen sijaan...
Kärsivällisessä, kumarassa ja nöyryytetyssä olennossa oli jotain pantterin tapaista, kun hän alkavasta lihavuudesta huolimatta pimeässä riensi kiiluvin silmin ja äänettömin askelin nuorukaisen jälestä huojuvia portaita ylös. Portaiden yläpäästä alkoi pitkä, hämärä käytävä, jonka toisessa päässä ovi avautui ja läimähti kiinni.
Parin sekunnin kuluttua Eva seisoi kuunnellen tuon oven takana. Hänen sydämensä sykki kovasti, hänestä se oli kuin ulkopuolelta kuuluvaa ääntä...
– No, mitä kuuluu, pikku veitikat! kajahti Karlin ääni iloisena ja ystävällisenä oven takaa.
Perinnöllisyyden laki... Vain äärimmäisellä tahdonponnistuksella Eva sai pysytyksi vaipumasta maahan.
Mutta mitä tämä oli? Lasten äänet vastasivat, kirjoja viskattiin pöydälle ja saksankielen verbejä jankattiin ja päntättiin päähän uudelleen ja uudelleen; hänen poikansa oikaisi milloin leikillisesti, milloin kärsimättömästi.
Sitten käytiin algebraan käsiksi...
Evan tullessa jälleen ulos lumipyryyn vieri suuria kyyneleitä hänen lämpöisille, punaisille poskilleen, ja hän tunsi, ettei ollut vielä tähän saakka tietänyt, mikä oli korkein, suurin onni. Voi miten hän ottaa poikaansa kaulasta, kun tämä tulee kotiin, ja kiittää häntä ja ainakin sydämessään pyytää häneltä anteeksi!
Tekeekö hän niin? Ei, ensi kerran hänen rakkaansa tuntui hänestä olevan nuori mies, jolla oli oma tahto ja joka päätti itsenäisesti. Eva tahtoi siis pitää häntä sellaisena arvossa ja kääntyi kiittämään toistaiseksi vain Jumalaa.
Oletko elämän keväässä ennen tunnustuksen päivää ollut saman katon alla sydämesi rakkaimman kanssa ja kuunnellut hänen askeleitaan, hänen äänensä sointua tahi väsynyttä huokaustaan, kun hän ei ole sinua nähnyt.
Oletko kuullut yöllä vuoteessasi hiljaa valvoessasi miehen, joka tekee sinun puolestasi työtä, jonka ilot sinä jaat ja jonka voitot ovat sinunkin voittojasi, ahertavan viereisessä huoneessa jossain kirjoituspöydän orjantyössä, joka tuottaa huomispäivän leivän, tahi kuullut hänen kynä tahi harppi kädessä uurtavan itselleen tietä ryteikön läpi maineen säteilevää temppeliä kohti?
Silloin voit myös aavistaa, mitä Eva tunsi tänä yönä, kun hän vuoteessaan valvoen koetti kuulla jokaista poikansa huoneesta kuuluvaa ääntä eikä voinut onnesta nukkua.
Tuli jouluaatto. Lumi oli taas hävinnyt olemattomiin, ja ilma oli harmaa. Juhla oli vietettävä yksinkertaisesti, koti oli köyhä, ja joulukuusi pieni ja kovin vaatimattomasti koristettu. Mutta mitäs siitä; kaksi silmäparia säteili kuitenkin ilosta. Entinen upea koti muistui mieleen, mutta se muisto oli helposti karkoitettavissa. Kotia murskaavan iskun kirvelevät haavat olivat auenneet, kuten aina joulun aikaan. Ne olivat kuitenkin jo aamulla saaneet voiteensa kyynelistä, kääreensä hellästä kukkaistervehdyksestä Torsten Gudmundsonin viimeiselle leposijalle. Olihan tädin paikka tyhjä, mutta hänen henkeään varmastikaan ei häirinnyt näiden kahden köyhän ihmisen riemuisa jouluaatto, kahden, joilla ei edes ollut kunniallista nimeä suojana maailmaa vastaan. Eva seisoi miettiväisenä katsellen vihreää kuusosta koristavien harvojen kynttiläin valoon ja palauttaen mieleensä oman lapsuutensa jouluaatot.
Joku tuli silloin varovasti sipsutellen hänen taakseen ja jotain paksua ja lämmintä kiedottiin hänen hartioilleen. Kun hän kääntyi, näki hän edessään oman poikansa niin ylpeänä ja iloisena, että hän suorastaan tuntui olevan pari tuumaa entistään pitempi. Karlista näkyi selvästi, että tämä hetki oli hänen suurin ylpeytensä elämässä. Hänen huulensa värähtivät liikutuksesta, jonka hänen oma miehekkyytensä hänessä herätti, kun hän pakottautui huolettomasti sanomaan:
– Tässä saa äitimuori talvitakin, kun oli liian ... liian kitsas itse ostamaan itselleen. Se on maksettu viimeistä äyriä myöten; minä kun vähän olen opettanut muutamia neljännen luokan visapäitä.
XI.
MURTUNEITA TOIVEITA.
Kevätaurinko virtasi pitkien, raskaiden viikkojen jälkeen ensi kerran vapaasti Eva Gudmundsonin ja hänen poikansa vaatimattoman asunnon sisimpään, parhaimpaan huoneeseen.
Ensi kerran näki äiti kirkkaan päivänpaisteen armottomassa valossa, miten säälimättömästi pitkä ja ankara aivokuume oli runnellut hänen kaunista poikaansa, kuinka vähän se oli säästänyt äidille muuta kuin elämän, jonka puolesta hän oli vavissut valvoessaan tuskaisina öinä.
Ruusuiset posket olivat vaihtuneet syviin kuoppiin, ja teräville poskipäille pingoittunut keltainen iho oli peloittavan kuiva. Kauniit hiukset lähtivät päästä, olkapää, joka nojasi ahdistuksen täyttämää äidin rintaa vasten, oli terävä ja laiha kuin luurangon, ja peitteelle hervottomasti vaipuneet kädet olivat luiset ja kuihtuneet kuin vanhan ukon. Vain silmät, joissa oli vasta pari päivää ollut tietoisuuden ilme, muistuttivat sitä, mitä hänen lemmikkinsä oli ennen ollut. Mutta taudin riuduttama nuorukainen ei ajatellut itseään eikä tarkannut oman surkastuneen ruumiinsa näivettymistä. Silmät täynnä kyyneleitä hän tutki äitinsä surullisten kasvojen jokaista piirrettä, silmäkulmien lukuisia ryppyjä, kapeita ja kalpeita poskia, tuskaisina vuorokausina vuodatettujen hiljaisten kyynelten jälkiä, leveitä hopeajuovia, joita ahdistava pelko oli punonut ihanan, ruskean tukan harmaista suortuvista.
– Äiti-raukka! kuiskasi hän hiljaa, kohotti värisevää, kuihtunutta kättään ja siveli sillä hyväillen äitinsä kasvoja.
– Minäkö? Voi, oma poikani, nythän minä olen onnellisin ihminen maailmassa, kun olen saanut takaisin sinut, lapseni. Jumalan kiitos, nyt paistaa aurinko, kevään aurinko, elämän ja ilon aurinko; pian sinä paranet kokonaan, sitten saat viettää ihanan, vahvistavan kesän Brantelidissa, ja syksyllä me muutamme Uppsalaan. Vain yksi lukukausi menee hukkaan; mutta kun ajattelemme, miten olisi voinut käydä, tunnemme sitä suurempaa kiitollisuutta, sitä hartaampaa iloa.
– Kenties... Suokoon Jumala! Minä vaan olen niin väsynyt, niin väsynyt, tuntuu siltä kuin en jaksaisi elää...
Karl vaipui jälleen pieluksille, ja äiti liukui hiljaa tuolilta polvilleen vuoteen viereen ja painoi päänsä pojan rintaa vasten.
Näin olivat he kauan mitään puhumatta. Nuorukainen vaipui unen horrokseen. Äiti ummisti silmänsä ja näki sielussaan kuvasarjana viimeisen puolen vuoden tapahtumat.
Karl oli ehdottomasti koulun etevin oppilas ja hän oli päässyt korkeimmalle luokalle viime kevätlukukauden lopussa. Häväisty nimi soi voitonriemua, kun toverit ja opettajat lausuivat sen. Sitä ei enää häveten kuiskailtu, ja sen reipas kantaja mainittiin muiden esikuvana.
Ihana ja unelmia täynnä oli kesä ollut, vaikka se vietettiinkin kaupungissa, lukuunottamatta kahden viikon oleskelua Wallmarkien luona Brantelidissa ja sen ajan ulkoilmaelämää.
Yksi vuosi, yksi ainoa pian vierähtävä vuosi vain, sitten he muuttaisivat, he kaksi, jotka olivat toisilleen kaikki kaikessa, ikuisen nuoruuden kaupunkiin Fyris-joen rannalle, kaupunkiin, josta kulttuurin valo ja elämän kevään riemulaulu tunkeutuvat maan kaikkiin osiin nuorten mukana, jotka ensin valloittavat sydämemme sävelillään, sitten valtion ja kansallisen kehityksemme työvainiot tiedollaan.
Nöyryytykselle suoritettu uhri oli kohta päättyvä, ja avaraan maailmaan johtavat ovet avautuisivat. Muutama varallisuudessa eletty vuosi oli maksettu melkein yhtä monen vuoden köyhyydellä ja nöyryydellä masentavien muistojen ja halveksitun nimen taakan alla samalla paikkakunnalla. Velvollisuuden kalkista ei ollut jäävä jälelle ainoatakaan pisaraa. Gustava-tädin ei ollut tarvinnut siirtyä paikalta, mihin hän oli juurtunut, ja Karlin oli täytynyt suorittaa koulunkäyntinsä loppuun saakka lukukausimaksusta vapautettuna samassa oppilaitoksessa, mihin hän oli tullut rikkaan Gudmundsonin poikana. Mutta sitten he pääsisivät kaupunkiin, missä kukaan ei enää kyselisi, olivatko he "sen" Gudmundsonin leski ja poika. Tosin heidän elämänsä aluksi olisi ahdasta ja niukkaa, mutta pian he saisivat Karlin suuren tuhannen kruunun elinkoron, ja senjälkeen elämä olisi kuin raivattu tie hymyävällä kedolla, missä onnen päivä paistaisi varjostavien puitten latvoihin.
Meillä on jokaisella oma ylpeydensuonemme. Muutamilla se on lähellä pintaa, toisilla taas yhtä syvällä kuin hopeatiehyeet vuoren povessa, ja näihin kuului Eva-rouva. Ylpeyden jyvästäkään ei noussut näkyviin, kun rikkaus nosti hänet vähäksi aikaa välkkyvän aaltonsa harjalle. Mutta kun hänen korviinsa kuului eri tahoilta kaiku pojan lahjakkuudesta, kun hän istui oppilasyhdistys "Tähden" toimeenpanemassa Kustaa Adolfin juhlassa ja kuuli kauniin, reippaan poikansa puhuvan suuren miehen muistolle, ja kun hän lisäksi tiesi suurin, yleisin piirtein, millä tavalla heidän unelmoimassaan nuoruuden kaupungissa etevyys ja kyky tulevat julkisuudessa näkyviin, silloin tunsi hän sydämensä olevan liian täynnä. Hän ei puhunut edes poikansa kanssa näistä kaikkein korkeimmista haaveistaan; mutta heti kun hän istui yksin neula ja papinkaulus kädessään, ei hänen tarvinnut muuta kuin sulkea silmänsä nähdäkseen selvästi painettuna sanomalehdessä: "Ylioppilaskunnan puheenjohtajaksi on valittu fil. kand. K. Gudmundson".
Näin kirmasivat nöyryytetyn naisen ylpeät, salassa valloilleen päästetyt, hillittömät ajatukset iloisesti hekkumoiden vuosia eteenpäin, kunnes huulet alkoivat vaistomaisesti ja äänettömästi muovailla tuontuostakin sanoja: "tohtori Gudmundson" – "dosentti Karl Gudmundson" – "Professori K. Gudmundsonin luento."
Haaveet eivät vaimentuneet, kun Karl hänelle syksyllä punastuen ja hämillään uskoi ilmoittautuneensa suorittamaan ylioppilastutkintoa jo ennen joulua, syyslukukauden lopussa. Ylpeyteen liittyivät nyt Evan sydämessä levottomuus ja pelko.
– Sinä luet liiaksi, aherrat itsesi pilalle, kultaseni, virkkoi hän usein.
– Mitä vielä, pikku äiti. Minähän olen vain vähän kerrannut vanhaa omin päin. Viimeisellä luokallahan on enimmäkseen vain kertausta, ja minulla on niin suuri halu...
Ylioppilastodistus voitti Karl Gudmundsonin kaikki aikaisemmat todistukset.
– Tasaisesti etevä nuorukainen. Harvinaisen sopusuhtaisesti lahjakas. Harvinaista, että oppilas saa A:n kolmessa niin heterogeenisessa aineessa kuin latina, matematiikka ja – voimistelu, virkkoi rehtori.
Tuli taas iloinen joulu – iloisempi kuin koskaan – kun molemmat yhdessä haaveilivat ja uskalsivat muuttaa unelmansa sanoiksi tavalla, joka olisi saanut Nålköpingin kunnon asukkaat pilkallisesti nauramaan äidille ja kadehtimaan poikaa omien lastensa puolesta, jos vain olisivat heidän sanojaan kuulleet.
Silloin – puhkesi ukkosilma, silloin tuli tauti, suru ja kuolema. Mutta kuolema poistui vuoteen äärestä. Olisi miltei tehnyt mieli uskoa, että sen teki aseettomaksi suuren rakkauden runsaus, ellei tämä olisi niin täydelleen ristiriidassa kuoleman luonteen ja tapojen kanssa.
Eva nousi hiljaa uinuvan poikansa vierestä ja katseli häntä tutkivasti, kunnes tunsi nyyhkytysten pääsevän valloilleen. Silloin hän hiipi äänettömästi huoneesta ollakseen häiritsemättä sairasta.
Kevät ja kesä, äidin rakkaus ja nuoruuden voima tekivät ihmeitä ja saattoivat nuorukaisen jotakuinkin entiselleen – ulkonaisesti. Mutta mieli oli haluton ja veltto, tarmo oli kadonnut ja palava into saada antautua vapaasti opiskelemaan ja päästä avartamaan nuorten ajatusten lentopiiriä oli sammunut. Elämän jokapäiväisissä oloissa hän oli jokseenkin entisellään, vaikkakaan ei aivan sama kuin ennen.
Evan sydämen täytti pelko, jommoisen meissä herättää outo ja kaamea, mitä emme käsitä. Hän kärsi puhumatta siitä mitään ja itki salaa vanhan lapsuudenkodin piilopaikoissa, puutarhassa, pellonpientareella ja "tyttöjen huoneessa", joksi huonetta vielä kutsuttiin. Kun hän ei aina pojan nähden voinut hallita mielensä levottomuutta, suhtautui poika siihen ensin väsyneen tylsästi, sitten kyyneltyen.
– Minusta ei luultavasti enää koskaan tule ihmistä, vaikeroi hän.
Lääkärit, sekä vanha kaupunginlääkäri että nuorempi piirilääkäri, olivat sitä mieltä, että oli vain kärsivällisesti odotettava, kunnes ruumiinvoimat palaavat. Sielu kyllä edistyy niiden mukana.
Mutta sitä ei sielu tehnyt, se kun joskus kulkee omia teitään. Syksyllä posket olivat punaiset ja käsivarret vahvat, mutta parin kuukauden varovainen opiskelu riitti murtamaan Karlin henkiset voimat ja saattamaan hänet äärimmäisen hermostuksen tilaan, jossa sietämätön päänsärky ahdisti ja horjutti hänen järkeään.
Oli kutsuttava vielä uusi lääkäri, joka osasi nähdä muutakin kuin mitä "valtimo", "ruumiinlämpö" ja "oireet" todistivat. Hänen tuomionsa oli ankara: Äly oli vahva, mutta siinä oli hauraita särkymiä, ja nämä olivat liikarasituksesta pettäneet. Kirkkaasti loistava kynttilä oli sytytetty kummastakin päästä. Parin, kolmen vuoden sielullinen lepo oli välttämätön; sen tuli olla mahdollisimman täydellistä, melkein ajatusten uneksuntaa, se vaati lauhkeampaa ilmanalaa, ja silloin kenties...
Entä – ellei tähän ollut varaa eikä aikaa? Entä jos elämä vaati tuon hauraan ja heikonkin otteen?
"Hermospesialisti" kohautti olkapäitään. Hm, tulos voi olla hyvä, mutta se voi olla myös huono. Puolen vuoden ehdoton lepo, sellainen lepo, mitä koti saattoi tarjota, oli joka tapauksessa välttämätön. Ja sitten oli antauduttava alalle, johon ylioppilastutkinto olisi riittävä ja joka jättäisi aivot jotakuinkin rauhaan. Mitä rouva Gudmundson arveli tullista? Tahi lääninkonttorista?
Epätoivo sydämessään Eva alkoi sopertaa pojalleen Parnasson vaaroista ja tieteen taisteluista ja hiljaisen, huomaamattoman elämän onnesta, vakuuttaen, että hän menisi hautaan, jos näkisi Karlin joutuvan yhtä armottomien hyökkäysten uhriksi kuin se professori oli joutunut, josta he olivat edellisellä viikolla lukeneet sanomalehdestä.
Ja oli todella onni, ettei kotia vielä oltu hajoitettu, kun Eva oli peloissaan ja levottomana seurannut Karlin opiskelukokeita. Nyt oli ensin vain kunnollisesti levättävä ja sitten lähdettävä laaksotielle, minne kateus ei löydä ja missä vähäväkiset kulkevat.
XII.
VÄHÄVÄKISTEN POLULLA.
Kaikki Nålköpingin postikonttorin ikkunat olivat etelään päin, oli mätäkuu ja tukahuttavan kuuma. Uudet, sinireunaiset hellekaihtimet olivat kyllä suojana rasittavaa auringonpaistetta vastaan, mutta eivät ehkäisseet kuumuutta. Lämpömittari, joka riippui oven pielessä konttorin ja postimestarin oman huoneen välillä, osoitti +26,5 astetta celsiusta.
Neljä postia tuovaa junaa tuli päivässä ja keskimäärin pari "kärrypostia". Heti tällaisten konttorielämän yksitoikkoisuutta katkaisevien keskeytysten jälkeen juoksivat kirjeenkantajat edestakaisin, kynät rapisivat ja neiti Sofi, joka oli täynnä hyödyllisen naisen ja samalla vanhimman apulaisen arvokkuutta, teki huomautuksia asiakkaille, jotka olivat tulleet liian aikaisin pyytämään postiaan tahi toivat liian myöhään kirjoihinvietäviä kirjeitään tahi eivät voineet sujuvasti vastata kysymyksiin, jotka oli tehtävä ohjesäännön mukaan, ennenkuin neiti Sofi tahi joku toinen tunnollinen postityttö antoi takaisin postisäästöpankkikirjan.
Johtajan huoneen kynnyksellä seisoi postimestari Pettersson antamassa käskyjään, muistuttaen näinä jännittävinä hetkinä melko lailla niitä tuttuja kuvia, jotka kuvaavat Napoleonia Austerlitzin luona.
Mutta sitten hiljeni elämä kuin raukeneva aalto. Ekspeditööri Eriksson, joka useimmiten oli "krapulassa", kiroili hiljaa itsekseen, nielaisi vähän bikarbonaattia ja oli laskevinaan ison päiväkirjan lukuja, ja nuori "ylimääräinen" tyttö meni kengät läntässä heittämään tavattoman kapeilla käsivarsillaan "tavallisia kirjeitä" eri lokeroihin. Herätti huomiota, jos joku tuli ostamaan postimerkkejä, neiti Sofi taukosi tiuskimasta ja alkoi sen sijaan neuvotella konttorissa käyvien tuttaviensa kanssa puseroista ja "hauskoista kauluksista."
Eräs neitosista tirskuu koettaen hillitä iloaan, ja muut tytöt keräytyvät pian hänen ympärilleen. Hän se sieppaa kaikki kirjekortit ja ottaa selon, onko niissä mitään huvittavaa. Eikä se työ koskaan ihan hukkaan mene.
– Kuulkaas, tässä raatimies, joka näkyy olevan Malmössä, kirjoittaa rouvalleen 'Pikku kulta'. Eivätkö he tapelleet keväällä? Ja katsokaa tätä. 'Ole hyvä ja hanki pari lippua paviljongin konserttiin huomen-illaksi. Sydämellinen tervehdys!' Se on tukkukauppias Westeriltä hänen konttorineidilleen. Eivätkä häpeä! Mennä yhdessä konserttiin! Palvelija, joka muutti heiltä viime vuonna, näki miten he suutelivat. Hiljaa, tässä on vielä yksi, Lysekilistä. 'Rakas täti! Tulen kotiin torstai-iltana.' Lissie Wall parka, ei hän ole sitten saanut sieltäkään miestä.
Niin, muut kirjekortit olivatkin vain ikäviä selontekoja vispikaakuista, kaakeliuuneista ja unohdetuista sadetakeista, ja jokainen niistä pääsi taas paikalleen.
Vastapäätä toisiaan istuvat etäisimmän pöydän ääressä nuori mies ja nuori tyttö. Mies on pitkä ja vahvarakenteinen, ja hänen päänsä on kaunis, hiukset ovat ruskeat, tuuheat ja pehmeät, silmät suuret ja tummansiniset. Tyttö on hento ja hintelä, vaikkakin ilmeisesti miestä muutamia vuosia vanhempi, hän on kalpeahko ja hieman harmahtava kasvoiltaan, joissa näkyy hikipisaroita, ja hänen kätensä ovat pienet, rumat ja luisevat. Mutta hän on kiltti tyttö, koska harmaansiniset silmät näyttävät lempeiltä ja uskollisilta ja ovat pyöreät kuin kyyhkysen silmät, ja hän on huolellinen tyttö, sillä ruudullisen puseron hihoja suojaavat taskukankaasta tehdyt irtohihat.
– Katsokaa, tuossa kulkee lääninkanslisti Strömberg näyttämässä uutta morsiantaan! ilmoittaa neiti Sofi, jonka paikalta parhaiten näkee.
Kaikki kurottuvat katsomaan, pari nousee oikein seisoalleen. Lempeä tyttö, jolla on irtohihat, sattuu silloin laskemaan kätensä ruskeatukkaisen, kookkaan nuoren miehen kädelle. Tyttö katsahtaa arasti ja nopeasti mieheen, ja hänen katseensa pyytää: "Anteeksi!" Mies vastaa katseella, joka sanoo: "Kiitos!" Lääninkanslisti Strömberg jatkaa matkaa valittunsa kanssa, kaikki istuutuvat, ekspeditööri Eriksson lähettää erään kirjeenkantajan hakemaan lisää bikarbonaattia, neiti Sofi syventyy lukemaan sanomalehtiä, lempeä tyttö irtohihoineen panee uuden kynänterän kynänvarteensa, ja tyyni arkisuus levittää jälleen ikävystyttävän harsonsa Nålköpingin postikonttorin yli.
Molemmat etäisimmän pöydän ääressä istuvat toverukset ovat aina yhtaikaa valmiit lähtemään kotiin päivällistä syömään. Kohtalo ja postimestari ovat niin järjestäneet. He menevät yhtä matkaa ja tekevät sattuvia huomautuksia ilmasta, nauravat vähän yhdessä neiti Sofille, ovat yksimielisiä siitä, että postilaitoksen henkilökunta on eniten syrjäytetty Ruotsissa, ja heistä on kovin surullista, että ekspeditööri Eriksson nauttii niin paljon punssia iltaisin ja bikarbonaattia päivisin.
He ovat kaikesta täydellisesti samaa mieltä.
Ison torin kohdalla heidän tiensä erkanevat. Silloin nostaa nuori mies kohteliaasti huokeaa olkihattuaan sanoen: – Hyvästi, neiti Lund! Ja neiti Lundin pitennetty, vaalea kesätakki kumartuu eteenpäin hennon vartalon mukana kuin kaisla länsituulessa ja hän visertää: – Hyvästi, herra Gudmundson!
Gudmundson on köyhä poika, jolla on edessään kaita tulevaisuus. Toistaiseksi palvelee hän vielä useimmiten ilman palkkaa, lukuunottamatta hyvin lyhyitä aikoja, jolloin hänet on määrätty "hoitamaan" jotain kauhean vähäarvoista tointa Ruotsin postilaitoksessa. Lähinnä hoikkakätistä tyttöä, joka pistää kirjeet lokeroihin, on hän Nålköpingin postikonttorin vähäpätöisin.
Mutta hän pitää Apollon-päätään yhtä uljaasti pystyssä kuin Mars, ja kun hän on noussut kuluneet puuportaat, joissa näkyvät oksat voi laskea, ja avannut oven, on hän keisaria ja kuningasta korkeampi, rakkauden rajattoman majesteetin voimasta. Sillä äidille, joka häntä odottaa, hän on korkeinta, suurinta ja ainoa maailmassa.
Hänen lähtiessään hämärtyy maailma ja hänen tullessaan loistaa aurinko, jokainen ateria on juhla, jokainen tervehdys lemmenruno, sillä kukaan ei saata rakastaa niin puhtaasti ja epäitsekkäästi kuin äiti.
Pojan maailma on ahdas, samoin äidin. Nukuttava yksitoikkoisuus ympäröi heidät molemmat. Ja kuitenkin näillä kahdella, joilla ei ole mitään elämyksiä, on joka iltapäivä niin paljon kerrottavaa toisilleen kuin olisivat he kauan matkustaneet ihmeellisissä satumaissa.
Kun äiti puhuu, tahi kenties vielä enemmän kun hän on vaiti, seuraa hän erikoisen tutkivin katsein pojan ilmeitä, hänen voimakasta ryhtiään ja vilkkaita silmiään. Silloin hänen huulensa avautuvat ikäänkuin lausuakseen sanoja, joita hän on kauan hautonut mielessään, mutta ne sulkeutuvat jälleen päästämättä kuuluviin mitään siitä, mitä hän on ajatellut.
Joskus hän näyttää kuuntelevan pojan puhetta ikäänkuin odottaen sanoja, joita pojan suu ei lausu. Ja kun hän lukee sanomalehdistä, että joku pojan tovereista – miten vähälahjainen Karliin verrattuna! – on suorittanut pro gradun, medikofiilin tahi jonkun muun vaatimattoman valmistavan tutkinnon tahi että on pidetty puheita ja säveleitä kajautettu Uppsalassa, tulee hänen silmiinsä uneksiva ilme samoinkuin merimieshylkiön silmiin tämän kuullessa tarinoitavan sinilaineilla suoritetuista urotöistä.
Päivä liittyi päivään. Postikonttorissa oli merkkitapaus, kun joku tytöistä tuli toisessa puvussa kuin edellisenä päivänä. Ja jos puku oli uusi, pidettiin tapausta suorastaan käänteentekevänä.
Napilla varustettu läppä oli postikonttorin ulkopuolisessa seinässä, josta lähtevä aukko päätyi sisällä pöydän alla olevaan lokeroon. Nålköpingin nuoret, jotka menivät kihloihin, pistivät mielellään kihlauskorttinsa myöhäisenä iltahetkenä mainittuun kirjelaatikkoon. Tällaisen uutuuden löytäminen teki päivän juhlapäiväksi ja hidastutti tuntuvasti postikonttorin juoksevia asioita.
Neiti Lundin kalvetustauti paheni, ja hänen lempeät silmänsä unohtuivat yhä useammin kiintymään Gudmundsonin tukkaan; mutta kun kaupungin kaksinkertainen kvartetti oli huomannut Gudmundsonin joltisenkin hyväksi toiseksi tenoriksi, oli Gudmundsonilla paljon muuta ajateltavaa.
Eva oli iloinen, kun hänen poikansa otti osaa lauluun, hän iloitsi ylipäänsä jokaisesta virkeyden ja harrastuksen merkistä pojassaan.
Sitten eräänä päivänä oli hänen mahdotonta enää pidättää sitä, mikä niin kauan oli täyttänyt hänen sydämensä ja polttanut hänen kieltään.
– Nyt sinä kaiketi jo olet aivan terve ja vahva, Karl?
– Olenhan minä kyllä.
– Siitä on Jumalan kiitos pitkä aika, kun sinulla viimeksi oli tuo ankara päänsärky.
– Niin on, äiti. On tuntunut niin hyvältä ja rauhalliselta nyt jo kauan aikaa, myönsi Karl.
– Eikö ajatuksen ponnistus tuota sinulle nykyään erikoisempaa vaikeutta?
Karl nauroi.
– Rakas äiti, sitä on vaikea sanoa. Postissa me emme tavallisesti juuri ajattele.
Eva punastui ja hengitti raskaasti. Sitten tulvahti kaikki esiin yhdellä kertaa.
– Karl! Etkö milloinkaan ajattele, että olet kenties aivan terve nyt, että ajatuskykysi ehkä on yhtä pystyvä kuin ennenkin, että olet vasta äskettäin täyttänyt kaksikymmentäkaksi... Etkö koskaan ajattele ... oletko aivan sulkenut lukon taakse kaikki vanhat suunnitelmasi?
Karlin silmissä välähti salama, joka kuitenkin kohta väistyi hänen hienopiirteisille kasvoilleen hiipineen levottoman, tuskallisen ilmeen tieltä hänen vastatessaan:
– Jos pidät minusta, äiti, niin säästä minua, ole armelias! Oli niin julmaa päästää onnenunelmani menemään. Tuntui siltä kuin sielussani olisi vieteri katkennut, ja nyt minusta ei mikään voi kannustaa minua eteenpäin. Olen menettänyt uskon itseeni. En voi. Kärsitkö siitä kovasti, äiti? Minä kärsin, mutta tuntui hyvältä ajatella, että kärsin yksin, ja luulin voivani kätkeä sen lopulta niin syvälle, ettei se milloinkaan enää nousisi esiin. On ihan turhaa enää yrittää; niukan leipäni saan kai postista, kunhan vain jatkan tällä alalla. Mutta kun ajattelen...
Nyyhkytys keskeytti hänet, ja hän kiiruhti huoneesta peittäen kasvot käsillään. Itse mielenpurkauksen laatu riisti Evalta kaiken toivon, että vanhat unelmat enää milloinkaan täyttyisivät.
Se hänen toivonsa oli jo kauan ollut kuolon kangistama. Nyt hän oli hautaava sen niin syvälle ja niin varmasti, ettei hänen syynsä olisi, jos se vielä tuottaisi hänen rakkaalleen tuskaa. Eva tunsi tämän elämänsä raskaimmaksi uhriksi. Lyhytaikainen lemmenunelma, oma elämänonni, vauras asema ja arvossa pidetty nimi, kaikki oli häneltä temmattu toinen toisensa jälkeen, ja hän oli sen murtumatta kestänyt. Nyt hän ymmärsi, että hänen rakkain unelmansa olisi ollut nähdä lapsensa, ainoansa maailmassa, paistattavan päivää kunnian loistossa, vaikka hän itse olisikin ollut varjossa ja unohdettu.
Hänen rakkain unelmansa! Voi, kun ei Jumala rankaisisi sitä, että hän on ollut niin syntisen ylpeä! Eikö lapsi itse merkinnyt suunnattoman paljon enemmän! Ja lapsenhan hän omisti, omisti kenties vielä varmemmin kuin jos pojan tie olisi vienyt ylöspäin, sinne, missä niin moni olisi äidin kanssa kilpaillut pojasta.
Seuraavana yönä ja monena yönä senjälkeen hänestä oli kuin hän olisi kyynelöiden polvistunut armaiden unelmien haudalla; mutta hän rukoili hartaasti ja kauhuissaan, ettei unohtaisi olla kiitollinen siitä, ettei hauta ollut hänen lapsensa hauta.
XIII.
HYVIÄ TOVEREITA.
Mihin me joutuisimme ja kuinka me voisimme elää, ellemme antaisi kauniiden tuulentupiemme peittyä arkielämän pilvenhattaroihin ja ellemme juurtuisi niihin oloihin, jotka todellisuudessa ovat tulleet osaksemme!
Karl Gudmundson oli hienotunteisesta sydämestään ja hellästä luonteestaan huolimatta perinyt isältään koko joukon tervettä talonpoikaisvoimaa, ja hän otti jokaisen päivän sellaisenaan ja koetti elämästään tehdä niin hyvän kuin suinkin. Aineellinen palkka työstä, joka ei häntä huvittanut, oli vielä sekä epätasainen että naurettavan pieni; mutta äitikin teki työtä, osa "suurta" elinkorkoa saatiin jo nostaa, ja olihan tätikin jättänyt vähän jälkeensä. Heidän asemansa oli turvattu, eikä se ollut edes kyllin vaatimaton suojaamaan heitä niiden monien kateudelta, jotka elivät vielä köyhemmissä oloissa kuin he, ja useiden sellaistenkin kateudelta, jotka tosin kyllä itse elivät paremmissa oloissa, mutta kuitenkin olivat sitä mieltä, että oli sekä "hävytöntä että kamalaa", että "tuollaiset" elivät siksi hyvin kuin he elivät.
Ylenemistoiveet olivat kyllä hyvin pienet ja kaukaiset, mutta kahdenkymmenenkahden vuoden iässä tuntuu elämää riittävän niin pitkälti eteenpäin, että on kyllä aikaa koota "ansioita".
Niin hän kuului edelleenkin sekä kaksinkertaiseen kvartettiin että ampumaseuraan. Toverit olivat niissä aika ystävällisiä häntä kohtaan, vaikka olivatkin kaikki vanhempia ja häntä "ylempänä", ja postikonttoritoverit olivat myös mukiinmeneviä.
Äiti alistui kohtaloonsa hiljakseen, mutta varmasti. Kun entiset suuruuden haaveet hiipivät esiin, hääti hän ne takaisin uskottelemalla itselleen, ettei poika olisi voinut omistaa näin paljon aikaa hänelle, jos nuo haaveet olisivat toteutuneet. Poika olisi henkisesti etääntynyt hänestä, ja niin paljon ja niin moni olisi tunkeutunut heidän välilleen.
Eva-rouvasta oli tullut puolittain filosofi, joka omaksi ihmeekseen huomasi miettivänsä, olisiko nuorisoparven riemu ylioppilaskunnan puheenjohtajan puheen jälkeen hivellyt hänen äidinsydäntään kovin paljon enemmän kuin väsyneen ja nälkäisen ylimääräisen postiapulaisen sydämelliset sanat:
– Nämäpä ovat taivaallisia ohukaisia! Äiti on paras helmi koko maailman äitien joukossa!
Kenties. Ylioppilaskunnan puheenjohtaja ei kuitenkaan pidä joka päivä puheita, kun taas Karlin ruokahalu oli aina yhtä hyvä.
Nålköpingin postilaitos oli konservatiivinen valtion laitos, kuten valtion laitoksen tuleekin olla. Ei muutettu koskaan kenenkään työpaikkaa eikä päivällistuntia. Siksipä Karlin iso, täyteläinen käsi ja neiti Lundin laihat sormet yhä edelleenkin hipaisivat toisiaan aina välistä tuolla etäisimmän pöydän ääressä, kun he kurottivat ottamaan päiväkirjaa tahi imupaperia. Ja päivälliselle mennessä he aina erosivat ison torin varrella sanoen ystävällisesti: – Hyvästi, neiti Lund! – Hyvästi, herra Gudmundson!
Eihän sille voinut mitään, että toisen ajatukset lopulta alkoivat seurata toista kotiin ja kuvitella millaista siellä mahtoi olla. Neiti Lund kyllä tiesi, että hänen toverinsa äiti oli aika komea rouva, jolla oli ollut omat surunsa, mutta joka oli kantanut ne hyvin. Herra Gudmundsonilla oli varmaankin koko hieno ja hauska koti.
Neiti Lund huokasi, puolittain kaihoisasti, puolittain kadehtien. Hänen oma kotinsa oli hämäräperäistä ja epämääräistä hänen naistoveriensakin mielestä. Kukaan heistä ei ollut milloinkaan käynyt hänen luonaan. Isä oli ollut veturinkuljettaja ja säännöllisesti kieltäytynyt kannattamasta raittiuden kannattajia, ja äiti, joka oli astunut avioliittoon suoraan kaupunginhotellin keittiöstä, elätti itseään tekemällä kaljaa ja leipomalla vehnäpullia, vaikkakin vain isompia ja laskiaisena. Mutta tyttö oli kiltti ja kunnollinen ja hän oli suorittanut hyvin koulunkäyntinsä kaupungin parhaimmassa tyttökoulussa.
Eräänä päivänä tuli roteva, punakka, kehnosti puettu nainen, huopahattu päässä ja osittain kaljuksi kulunut puuhka kaulassa, postikonttoriin kuittaamaan sisäänkirjoitettua kirjettä. Oikaistuaan huolellisesti pöydällä ilmoituskortin ja tuijotettuaan hetken avuttomasti ympärilleen huusi hän puoleksi hämillään:
– Mia, tulehan tänne vähän auttamaan minua! Unhotin silmälasit kotiin.
Siitä hetkestä asti, jolloin mainittu henkilö oli astunut postikonttorin ovesta sisään, oli neiti Lundin pää taipunut yhä syvemmälle päiväkirjaan. Nyt hän nousi paikaltaan ja meni, kasvot aivan tulipunaisina, tulijan luokse kirjoittamaan nimen kuittiin. Tuo nainen oli hänen oma äitinsä. Kun toverin piti lähteä kotiin päivälliselle, oli neiti Lundilla olevinaan asiaa kirjeenkantajien huoneeseen, joten Gudmundson sai lähteä yksin.
Tyttö-raukka, hän häpesi äitiään eikä tahtonut tänään olla kahden toverinsa kanssa. Gudmundson ymmärsi tämän ja tunsi sydämensä lämpenevän. Olihan hän itse saanut kestää häpeää, joka oli paljon pahempaa laatua; hänestä melkein tuntui kuin heitä olisi ollut yhdistämässä yhteiskunnan hylkyjen vapaamuurariside.
Tyttö oli kahdenkymmenenkuuden vuoden vanha, siis neljä vuotta poikaa vanhempi, ja oudompaa elämäntuntemuksen ja viattomuuden sekoitusta tuskin näkee kuin mikä kätkeytyi hänen kaitaan rintaansa. Hän ei ollut vielä täyttänyt viittätoista vuotta, ennenkuin jo harjoitti suutelemista portaissa ja ylhäällä ullakolla varhaisvanhan samanikäisen pojan kanssa, joka asui täysihoidossa heidän porstuaansa vastapäätä olevassa asunnossa; ja hänen korvansa olivat tuskin säästyneet kuulemasta mitään siitä, mikä voi tulla kysymykseen teeskentelemättömässä kodissa, missä isä palvelee Bacchusta ja äidin elämäntie on ollut sellainen kuin rouva Lundin ja missä nuoret, elämänhaluiset sivuradan veturien lämmittäjät olivat tervetulleimmat vieraat, kun he vaan toivat mukanaan "tuomisiksi" taskumatin.
Mia Lundissa ei kuitenkaan se, mitä hän kodissaan kuuli ja näki, tavannut mitään kaikupohjaa. Iässä, jolloin hienommat perhetytöt alkavat pitää lemmenpeliä, hän jo lopetti, ja jos Nålköpingissä saattoi olla tyttöjä, joilla oli parempi maine kuin hänellä, on varmaa, ettei kukaan ollut sitä ansainnut. Hän oli kaiken kaikkiaan pieni, verrattain keskinkertainen tyttö; hänelle ominaista oli vain se, että kaikki likaisuus vieri hänestä niinkuin vesi joutsenesta, vaikka hän ei ollut lainkaan mikään ylpeä joutsen.
Nälkäisin katsein hän seurasi naistovereitaan, kun näki heidät perheiden seurassa. Kadehtien hän haaveksi elämästä, jota elettiin yksinkertaisten Nålköpingin kotien ovien ja ikkunaverhojen takana. Ja nälkää ja kateutta vain kutkuttivat, mutta eivät suinkaan sammuttaneet jonkun koulutoverin ystävälliset sanat silloin tällöin tahi kahvikutsut lähistössä asuvan postineitosen luona.
Hän oli ja pysyi paariana, kaljamatamin tyttärenä, juopottelevan veturinkuljettajan lapsena.
Mutta tuolla hennolla pikku postineitosella, jonka soikeat kasvot olivat hyvin hienomuotoiset ja pyöreät silmät harmaansiniset, oli niin lämmin sydän ja niin puhdas mieli, että hän kyllä kärsi, kun hänen oli jäätävä ulkopuolelle, mutta hän ei olisi milloinkaan voinut koota itseensä sellaista voimaa ja rohkeutta, että olisi koputtanut ovea tahi pujahtanut sisään.
Kuten niin moni muu nuori, jonka elämä on tapahtumista köyhää, täytti hän sen sepitetyillä elämyksillä, mitä erilaisimpien kirjojen lukemisella. Hän luki paljon huonoja kirjoja ja paljon sellaisia kirjoja, joita ei ymmärtänyt, sen vähän ohella, mikä todella vaikutti häneen hyvästi ja kehitti häntä.
Gudmundsonkin lainasi hänelle kirjan silloin tällöin, vaikka hänen kodissaan ei niitä ollutkaan monta. Eräänä päivänä heti joulun jälkeen, kun postikonttorissa oli tavallista kiireellisempää ja työpäivää oli pitennetty, sattuivat toverukset menemään yhdessä kotiin illallakin, mitä he eivät tavallisesti muuten tehneet. He tulivat puhuneeksi eräästä uudesta kirjasta, jonka rouva Gudmundson oli hankkinut ja jonka Mia Lund olisi kauheasti mielellään tahtonut lukea. Gudmundson lupasi tuoda sen hänelle mukanaan postikonttoriin seuraavana aamuna.
– Niin, mutta minä ... alkoi neiti Lund vilkkaasti, mutta vaikeni äkkiä, ja Gudmundson koetti kauan saada häntä jatkamaan heidän seisoessaan tavanmukaisessa tienhaarassaan torin kulmassa.
Lopulta Mia Lund virkkoi hämillään, pitäen pientä, kulunutta käsipuuhkaansa tuulen puolella harmahtavan kalpeita poskiaan vasten:
– Ajattelin vain pitkää, ikävää iltaa. Tuuli vinkuu niin hirveästi tällaisella ilmalla sen vanhan puutalon nurkissa, missä me asumme, ja on niin vaikea saada unta...
– On hauskaa, jos voin tehdä teille pienen palveluksen. Tuon teille kirjan kotiin, huudahti Gudmundson innokkaasti.
– Ei, ei, älkää toki! pyysi neiti Lund matalalla, melkein säikähtyneellä äänellä.
Gudmundson muisti rotevan, kaljupuuhkaisen naisen ja ymmärsi varsin hyvin, että tytöstä olisi ollut kauheaa antaa vieraan silmäistäkään hänen kotiinsa. Sitten hän käänsi asian leikiksi:
– Niin, sehän on totta, ettei neiti milloinkaan pidä toisten pikku avusta. Uudenaikaisen valtionvirkanaisen itsenäisyyttä tietysti. Mutta siinä tapauksessa tulkaa mukaan itse hakemaan kirjaa!
Mia Lundista tuntui, että hänen pitäisi vastata kieltävästi. Mutta hän kohotti hitaasti päätään ja miltei kuiskasi:
– Saanko?
Toveri asui puutalossa, joka oli yhtä vaatimaton kuin se talo, missä hän itsekin asui. Portaat olivat yhtä kuluneet, maalaus yläporstuassa yhtä halpahintaisen mauton. Äidin ja pojan nimikortit oli kiinnitetty ovelle. Pojan kortin äiti oli itse pannut sinne, kun poika aloitti työskennellä postissa ja valtion palveluksessa.
Mutta oven sisäpuolella avautui Mia Lundille uusi maailma. Eteisestä oli ovi auki asunnon suurimpaan huoneeseen, joka oli ruokailuhuone ja jonkinlainen vierashuone samalla. Keskellä lattiaa oli nimittäin ruokapöytä, jonka ympärillä oli pienatuoleja ja jonka yläpuolella riippui kattolamppu, ja sitäpaitsi oli huoneessa myöskin astiakaappi. Mutta nurkassa oli pehmeä sohva ja sen edessä sohvapöytä pehmoisine tuoleineen. Seinän ja ruokapöydän välillä oli raikas ja hauskan näköinen tilkkumatto aistikkaine väriyhdistelmineen, ja kattolamppu loisti, ja teekupit oli asetettu pöydälle, ja veitset kiilsivät kuin kuninkaan linnassa, ja pienet lautasliinat hohtivat niin valkoisina kuin juhlapöydässä. Eva-rouva tuli reippaasti ovelle yhtä kauniina kuin entisessä loistohuvilassaankin, mutta kookkaampana ja hilpeämpänä. Hän pysähtyi kuitenkin nähdessään, että poika ei ollut yksin.
– Äitini – neiti Lund, postikonttoritoverini. Äitikulta, sinähän olet jo lukenut Kiplingin uuden kirjan. Lupasin sentähden lainata sen neiti Lundille. Hänellä on niin suuri halu saada lukea se, eikä hän oikein tietänyt mitä tekisi tänä iltana.
Mia Lund tuskin kuuli mitä hänen toverinsa puhui. Hän tuijotti kauniiseen naiseen, joka oli viisaan ja lempeän näköinen, ja katseli huonetta, joka oli niin hieno kaikessa yksinkertaisuudessaan ja joka kodikkaana valaisi ja lämmitti.
Oli luonnollista, että Eva-rouva pyysi neiti Lundia riisumaan takkinsa ja astumaan sisään. Ja yhtä luonnollista oli, että neiti Lund innokkaasti ja päättävästi kieltäytyi.
Karl juoksi sisään hakemaan kirjaa, ja neiti Lund aikoi lähteä.
Mutta Eva sattui katsomaan pieniin, kalpeihin kasvoihin ja miltei hämmentyi nähdessään kaihoisan, kostean loisteen vieraan tytön silmissä. Tyttö näytti kainolta ja aralta kuin pieni, eksynyt lintu, mutta hän näytti samalla olevan yhtä paljon suojan ja turvan tarpeessa kuin viluinen varpusraukka.
On olemassa salainen side, näkymätön magneettinen lanka naisten välillä, jotka ovat kärsineet paljon ja joiden on täytynyt kätkeä paljon sisäänsä. Ja ymmärtämättä itseään ja voimatta jälkeenpäinkään tehdä itselleen selkoa, minkätähden niin teki, meni Eva hänen luokseen, avasi hänen karkean talvitakkinsa ylimmän napin ja sanoi valloittavan ystävällisesti, saaden kaiken vastarinnan raukenemaan:
– Kas niin, hyvä neiti! Meillä on niin vähän tarjota, että kieltäytyminen melkein loukkaisi meitä. Ja sitäpaitsi ilmaisi Karl jo teidän myöntäneen, ettei teillä ole tänä iltana juuri mitään tekemistä.
Karl katsoi äitiinsä hiukan ihmeissään. Hänellä ei toki ollut mitään sitä vastaan, että äiti osoitti ystävällisyyttä hänen toverilleen, mutta äiti ei tavallisesti ollut näin itsepäinen. Eihän äiti vain liene luullut, että tämä oli hänen tarkoituksensa?
Eva, joka oli aina ollut ystävällinen emäntä rikkaassakin kodissaan, vaikkakin siellä jonkun verran levoton ja tuskastunut, osoitti nyt vaatimattomalle vieraalleen rakastettavuutta, joka loi postineitiin harvinaisen viihtymyksen tunteen.
Kun tee oli juotu, keskusteltiin vähän aikaa, tutkittiin talon ainoa valokuva-albumi kannesta kanteen ja haettiin esiin toinen kirja, joka luvattiin neiti Lundille lainaksi. Kun hänen sitten piti lähteä, oli todellakin liian myöhäistä kieltää nuorta herraa tulemasta saattamaan. Hänenhän olikin nyt käännyttävä jo portilla, joten se ei tehnytkään mitään.
Pikku postineiti tunsi sydämensä kovasti lämmenneeksi ja itsensä hyvin onnelliseksi. Neljä vuotta nuoremmasta Karl Gudmundsonista hän nyt ei erikoisemmin välittänyt, hän tunsi paljon suurempaa mielenkiintoa hänen äitiinsä, mutta hän oli saanut luoda silmäyksen uuteen maailmaan, oli saanut lämmitellä kodissa, joka yhtä paljon erosi samojeedin säkkivuoteesta kuin kaljamatamin asunnosta.
Mia Lundin nuori kavaljeeri tunsi olevansa voimakkaampi ja suojaavampi ja hyvää tarkoittavampi kuin koskaan ennen.
Itäisellä Pitkälläkadulla he kohtasivat pari Nålköpingin "kultaisen nuorison" edustajaa, jotka suuntasivat kulkunsa siihen kaupunginosaan, missä tulitikkutehtaan tytöt enimmäkseen asuivat. Toinen kumartui kuiskaamaan toiselle:
– Älä! Katsos peijakasta! Eikös se ole pitkä Gudmundson, joka tuossa seilaa vanhan kaupungintalon Lotan tytön seurassa? Niin – niin, omena ei putoa kauas puusta, vaikkapa se sattuisikin pyörähtämään postisäkkiin.
Jokaisen naisen rinnassa on onneksi peritty ja synnynnäinen halu "suojella". Tämän tunteen seuraaminen on erikoisen suloista naiselle, jonka ulkonainen kehys on supistunut ja jonka suojelu ei ulotu enää niin kauas kuin ennen.
Evan ei näin ollen ollut helppo unohtaa pientä, ujoa, kiitollista ihmislasta, jota hän oli hetken lämmittänyt lietensä ääressä. Pikkukaupungissahan kaikki tietävät toistensa asioista, ja Evan hienotunteinen sydän oli hyvin pian ymmärtänyt mitkä tunteet liikkuivat kaljamatamin "sivistyneen" tyttären sielussa. Hän ymmärsi minkätähden se puolikupillinen teetä ja pari korppua, jotka hän oli saanut antaa Mia Lundille, olivat herättäneet enemmän kiitollisuutta kuin mitkään juhlapäivälliset, joiden emäntänä hän oli varakkuuden päivinään ollut.
Useimmat meistä kai tuntevat tarvetta saada jonkun kodin ulkopuolelta olevan henkilön kanssa vaihtaa sanan tahi ajatuksen, eikä monenkaan tie kulkenut lesken ja hänen poikansa luokse. Senpätähden Eva nähdessään postineitosen nyökäytti hänelle päätään ja hymyili kuin vanhalle tuttavalle, ja kerran postikonttorissa hän tervehti häntä ystävällisesti ääneen postikonttorin toiselle puolen, mikä tosin ei ollut kovin etäällä.
Tällaista ei Nålköpingin virkavaltaisessa yhteiskunnassa kuitenkaan tavallisesti tehty, täällä kun valtionpalvelijat olivat vakavia, ja olisi esimerkiksi pidetty suoranaisena loukkauksena kuninkaan majesteettia ja kruunua kohtaan, jos kaljupäisinkään gentlemanni olisi pitänyt hatun päässään kylmimpänä talvipäivänä ostaessaan viidelläkymmenellä äyrillä postimerkkejä kaupungin postikonttorista.
Eikä kulunutkaan monta minuuttia Evan lähdettyä, kun jo hoikkakätinen kirjeidenlajittelija laski leikkiä huoneen nurkassa Mia Lundin kanssa, tirskui ja kysyi oliko hauskaa, että kauniin Gudmundsonin äiti häntä liehitteli.
Tuli sitten toinen kirjanlainauskäynti ja pian senjälkeen tuli Gudmundson suoraan äidin lähettämänä kysymään, eikö neiti Lund haluaisi viettää sunnuntai-illan heidän luonaan. Siitä päivästä kävi hän talossa milloin vain kuin vanha tuttu.
Eva oli tyytyväinen vähäpätöiseen vieraaseensa. Varma vaisto sanoi hänelle, että Mia oli kelpo tyttö, ja hän nautti uuden tuttavansa ujon tahdikkaasta seurasta. Ja sitäpaitsi hänestä ampumaseura ja kaksinkertainen kvartetti kokoontuivat aika usein. Soihan hän koko sydämestään toki pojalleen nämä pienet huvitukset eikä olisi mistään hinnasta tahtonut loukata häntä sanomalla: "Nytkö taas?" tahi: "Teillä taitaa olla lauluharjoituksia jokseenkin usein", kun poika kiireisesti ilmoitti lähdöstään ystäviensä luokse. Mutta hän kaipasi poikaansa kovasti niinä iltoina, joina tämä oli poissa, hän pelkäsi näiden iltain lisääntyvän, ja Karl oli jäänyt niistä pois pari kertaa sen jälkeen, kun postineitonen oli alkanut heillä käydä.
Eva istui kutomassa sukkaa – papinkaulusten nuhteeton valmistus kun vaati päivänvaloa – ja katseli ja kuunteli, äidillisesti myhäillen, heidän keskusteluaan postityöstä, ekspeditööri Erikssonin aamupäivävaivoista ja Sofi-neidin nuhteista yleisölle, tahi seurasi heidän suhtautumistaan pieneen hedelmävatiin, johon Mia Lund kävi käsiksi miettivän varovasti, Karl taas ahnaasti ja kärkkäästi kuin mikäkin koulupoika.
Silloin Eva välistä antoi puikkojen levätä, pisti yhden niistä tuuheaan, harmaaseen tukkaansa ja sanoi:
– Te olette kaksi oikein hyvää ystävää, te molemmat.
– Niin olemmekin, myönsi Karl puraisten innokkaasti Gravenstein-omenaansa.
– Ekspeditööri on niin tavattoman kiltti, virkkoi Mia-neiti, ja hänen silmänsä olivat harmaansinisemmät, lempeämmät ja pyöreämmät kuin milloinkaan.
Eva oli tyytyväinen. Hän iloitsi siitä, että he olivat tuollaisia oikein hyviä tovereita, tuo hiljainen, kiltti tyttö, joka jo alkoi näyttää hiukan puolivanhalta, ja hänen reipas poikansa, joka vielä oli vallan lapsi.
Eräänä päivänä laskiaisen aikaan tuli kaljamatami rouva Gudmundsonin keittiöön tuoden mukanaan ison ruukun parhainta valmistettaan ja korillisen valtavia vehnäpullia.
– Sallitteko minun tuoda tätä tällaista pienenä lahjana? kysyi entinen kaupungintalon Lotta, joka kyllä tajusi, miten on puhuttava parempien ihmisten kanssa, kunhan hän vain tahtoi.
– Mutta minkä ihmeen tähden, hyvä rouva Lund? kysyi Eva.
– Rouvan ei tarvitse suinkaan pelätä, että minä rupean tungettelevaksi. Toin vaan tytön tähden. Rouva on niin hyvä hänelle, eikä hänen äitinsä koti ole, Jumala paratkoon, sellainen kuin pitäisi. Annoimme, katsokaas, tytön käydä herrasväen koulua aivan liian kauan. Hänestä ei ole mitään häiriötä, kun hän on siellä, ajattelimme sekä Lund että minä, eikä hän kotona oppinut mitään hyödyllistä. Lopuksi hänestä tuli aivan liian sivistynyt meidän oloihin. No niin, tokihan sen ymmärtää, että niin sivistyneelle tytölle on vaikea, kun äiti valmistaa kaljaa. Hän ei saa sivistyneitä tuttavia. Mialle olisi parempi, ellei hänen äitinsä tekisi mitään, vaan eläisi siivon tyhjäntoimittajan köyhyydessä ja saisi apua kaupunginvaltuustolta jouluksi.
Mutta tässä minä istun puhua lörpöttelemässä. Tarkoitukseni oli vain kiittää rouvaa, joka itse on niin sivistynyt, kun rouva on antanut kuninkaallisen postitoimiston virassa olevan hyvän tyttöni tulla tänne väliin puhumaan vähän sivistynyttä puhetta iltaisin, ja monena sunnuntainakin sitäpaitsi. Ja sitten minä otin tämän vähäisen mukaani, että olisi vähän asiaakin. Hyvästi, hyvästi, hyvä rouva!
Eva oli itse ollut niin poljettu olento, että häntä liikutti halveksitun naisen nöyrä ylpeys koettaa jollakin tavoin osoittaa kiitollisuuttaan, kun hänen lastaan oli kohdeltu hyväntahtoisesti. Hän sai rouva Lundin tulemaan saliin juomaan kahvia ja puheli mitä ystävällisimmin hänen kanssaan, kunnes se valmistui. Kun kaupungintalon Lotan piti lähteä, virkkoi hän:
– Kiitos ja Jumala siunatkoon rouvaa! En astu tänne enää jalallani, sillä tämä tällainen ei käy laatuun. Mutta jos lähetän pikku typykkäni tuomaan tänne kaljaruukun tahi vähän pullia, kun sattuu, niin ei pidä pahastua. Tytön takia minä sen teen, ja sivistymättömässäkin sydämessä voi olla kiitollisuutta.
XIV.
YHTEISKUNNAN LAPSIPUOLIA.
Syksyn kauniit päivät lumoavine valovivahteineen, ihmeellisine väreineen ja muutamine lämpöisine keskipäivätunteineen olivat menneet. Kuten tavallista ei häviö ollut tyytyväinen työhönsä, joka edistyi aivan liian hitaasti pelkän lakastumisen ja kuihtumisen varassa. Ja se alkoi vetää tavanmukaisia, tuttuja, syviä koillismyrskyhenkäyksiään, ravistautuakseen käymään tehokkaammin käsiksi hävitystyöhön. Kylmä sade pieksi, öiset hallat surmasivat, ja tiheät usvahunnut verhosivat auringon ja valon.
Se käy kai laatuun, kun kesä on ollut suloista lepoa luonnon helmassa ja kun talvi tarjoaa viihdyttäväksi korvaukseksi kodin iloja ja seurustelupiirien hauskuutta. Mutta niille, jotka ovat kesällä samassa työssä ja vain saaneet vaihtaa lampun käryn katuojan tuoksuun, merkitsee syksy pääasiallisesti muistutusta, että jälleen on mennyt vuosi entisessä, vanhassa raadannassa. Tällainen muistutus saattaa tuoda lohtua vanhalle työorjalle, mutta nuori tuntee siinä surumielisen henkäyksen.
Päästiin lokakuun alkuun. Mia Lund näytti käyvän miltei entistä hoikemmaksi ja kalpeammaksi, vaaleita silmiä varjosti pilvi, ja ohuilla huulilla näkyi puristunut ilme.
Tuli marraskuu, ja postineitipoloisen silmien alle oli ilmestynyt tummia juovia, jotka kertoivat kyynelistä; mutta Eva-rouvan kaikki yritykset saada selkoa nuoren ystävättären huolista olivat turhat.
Niistä ei tyttöraukan ollut niinkään helppo puhua. Ylenkatseen hän olisi voinut kantaa, eikä yksinäisyyskään ollut viime aikoina tuntunut yhtä katkeralta, kun ainakin yksi ovi aina oli ollut hänelle avoinna. Mutta suoranainen häpeä oli musertaa hänet, kun ei enää voitu pitää salassa, että rouva Lotta Lund oli ollut silmälläpidon alaisena ja että tutkimukset olivat osoittaneet hänen alkaneen salaa myydä paljon väkevämpiä aineita kuin hänen suosittu kaljansa oli.
Todistusten verkko alkoi vetäytyä umpeen, ja kaupungintalon Lotta itki ja ulvoi niin että häiritsi naapureitaan. Hän ei suinkaan ollut mikään läpeensä huono ihminen, hänestä saattoi kyllä löytää runsaasti hyvän sydämen tunteita, mutta hänen kulttuuritasonsa oli 1850-luvun piian, ja hänen vapaamielisyytensä kaikissa alkohoolikysymyksissä meni varsin pitkälle.
Mia Lund taukosi käymästä ainoain ystäväinsä luona ja kääntyen poispäin mumisi epäselviä sanoja, kun hänen saman työpöydän ääressä istuva toverinsa kysyi, mikä siihen oli syynä.
Eva-rouva ei häntä unohtanut eikä toki suhtautunut välinpitämättömästi hänen suruunsa; mutta hän muisti hyvin kuinka hänestä itsestään oli tuntunut suloiselta piiloutua muilta tuskan ja häpeän painaessa. He eivät myöskään olleet vielä niin tuttavallisia, että hän olisi voinut puhua aivan suoraan.
Eräänä koleana, pyryisenä aamuna Mia Lund tuli konttoriin mustassa puvussa ja itkusta turvonnein, punaisin silmin, mutta muuten kalpeana kuin kuolema. Sofi-neiti tuli hänen luokseen, pani ystävällisesti kätensä hänen olalleen ja kuiskasi:
– Te olette varmaankin sairas?
– Kiitos ystävällisyydestänne! En ole sairas, mutta äitini kuoli viime yönä...
Sofi-neiti kiiruhti sisähuoneeseen ja tuli kohta takaisin sanoen:
– Rakas lapsi, menkää kotiin! Postimestari suostui siihen hyvin mielellään.
Mia Lund katsoi häneen poljetun ja alistuneen ihmisen tyynin, toivottomin katsein:
– Kiitos, mutta saanko jäädä? En voi kuitenkaan nyt tehdä siellä mitään. Antakaa minun olla työssä!
Toverit kokoontuivat hetkeksi hänen ympärilleen ja mumisivat joitakin osanoton sanoja. He olivat ilmeisesti hämillään ja heidän oli vaikea saada niitä sanotuksi, ja vaikka Mia ei kuullut heidän sanojaan, ymmärsi hän siveellisten piiskanlyöntien kirvelyä tuntien, mitä jokainen heistä ajatteli: "Suurikos tappio nyt sellaisen äidin menetys on!" Mia niiasi jäykästi ekspeditööri Erikssonille, nyökäytti hajamielisenä päätään pienelle naisharjoittelijalle, jonka kanssa hän oli lähemmin tuttu, ja kohotti epäröiden katseensa Karl Gudmundsonia kohti, joka oli noussut seisomaan pöydän toisella puolella.
Karlin silmät kimmelsivät kosteina, mikä pakotti Mian tarttumaan hänen käteensä laihoilla, hiestä tahmeilla sormillaan ja kuiskaten kiittämään hänen kömpelöistä sanoistaan.
Päivällisen tienoissa useimmat Nålköpingin rouvista, piioista ja vanhemmista vahtimestareista olivat täysin yksimielisiä siitä, että kaupungintalon-Lotta oli itse ottanut itsensä hengiltä peloissaan siitä, mihin hänen pienet retkeilynsä anniskelusäädösten alalle voisivat johtaa.
Kunnon Knådelin, kaupunginlääkäri, suoritti lääkärintutkimuksen ja vakuutti tämän epäilyksen olevan ehdottomasti epäoikeutetun. Lotta Lund, joka oli ollut verevä ja lihava ja oli laahustanut jokapäiväistä elämänpolkuaan veri hiukan spriinsekaisena, oli todennäköisesti kuollut äkeydestä ja mielipahasta tietäessään, mikä häpeä häntä odotti.
Melkein kaikki miehet, onnellisemmat naiset ja muutamat vahtimestareista uskoivat sen; mutta rouvat, joita oma kurjuus kaiveli, kaikki piiat ja pankin vahtimestari Axnér pudistivat päätään mutisten: – Tiedetään, mikä tiedetään.
Päivää ennen Lotta Lundin hautajaisia rämähti postikonttorin ovi äkkiä auki, ja kolmikymmenvuotias merimiespukuinen renttu hoiperteli pöydän luokse, katseli ympärilleen, silmissä juopuneen tylsä katse, ja soperteli:
– Kas ... sinä joudat siinä istumaan, vaikka äiti-muori on kuolla kupsahtanut!
Mia Lund nousi vavisten ja pysyäkseen pystyssä tarttui niin lujasti kiinni pöytään, että hänen pienten, rumien sormiensa rystyset vaalenivat. Hän meni horjuen pyytämään postimestarilta muutaman päivän lomaa, otti kirjeenkantajien huoneesta päällystakkinsa ja pani vapisevan kätensä päihtyneen miehen takinhihalle sanoen: – Tule!
Mies oli hänen ainoa veljensä, kaupungintalon-Lotan esikoinen, merimies Nils Lund, joka oli tullut suoraan Härnösandista "itkemään, hautaamaan ja perimään muoriparkaa", kuten hän äänekkäästi vakuutti hoiperrellessaan sisarensa vieressä pitkin katuja ja virkumpien nålköpingiläisten juostessa ikkunoihin huudahtaen:
– Katsokaa, siinähän on Nisse Lund? – No niin, omena ei putoa kauas puusta.
Mia ei käsittänyt, miten hän tämän kesti. Hän ei syönyt eikä nukkunut. Mielettömänä kauhusta hän makasi öisin toisessa asunnon kahdesta huoneesta, vainajan ruumis seinän takana toisessa huoneessa, josta vain ohut lautaovi erotti; mutta päivisin hän lyhyen lomansa aikana käveli edestakaisin laitakaupungilla, jottei tarvitsisi olla autiossa kodissa.
Hänen kulkiessaan kaduilla vastaantulijat kumartuivat kuiskaamaan toisilleen ja katselivat häntä. Kun hän tuli kirjeenkantajien huoneeseen, vaikeni keskustelu, ja kerran postimestari kysyi häneltä, tahtoisiko hän mieluummin siirtyä johonkin toiseen postikonttoriin, kun tämä ... tämä kaikki ... olisi ohi?
Mia tunsi tuskallista häpeää, hän oli varmasti uskonut kaipaavansa pois, kauas pois, hän tiesi postimestarin lausuneen juuri hänen oman sisimmän toivomuksensa. Nyt hän nousi kuitenkin vastarintaan kuin hypnoosin vaikutuksesta ja vastasi nopeasti, mutta soinnuttomasti:
– Kiitän nöyrimmästi; mutta jos saan, niin jään tänne mieluimmin.
– Tietysti. Tämä ei ole mikään naisopisto eikä talouskoulu eikä kaikenlainen ihmisten jankutus järkytä kuninkaallisen postikonttorin hyllyjä, virkkoi postimestari Pettersson valtiudestaan tietoisena, pani käsivartensa ristiin rinnalle ja loi yliolkaisen, anteeksiantavan katseen kaikkeuteen.
Mia ei ymmärtänyt itsekään, minkätähden hän oli vastannut näin. Pelkäsikö hän avuttomassa orpoudessaan vielä enemmän kaikkea tuntematonta ja vierasta kuin kaikkea tuttua ja nöyryyttävää? Vai sitoivatko häntä näkymättömät langat, joista hän ei itse ollut selvillä?
Pari kertaa hän oli kadunkulmassa ollut tapaamaisillaan Eva-rouvan, joka oli katsonut suoraan häneen ja kiiruhtanut häntä kohti. Mutta kummallakin kerralla Mia Lund oli luonut katseensa maahan ja kääntynyt syrjäkadulle.
Hautajaisten edellisenä yönä oli Nils Lund erottuaan sisarestaan lyhyen keskustelun jälkeen tullut kotiin kahden aikaan ja säikähyttänyt hereille koko talon kolisuttamalla ovea. Mia nousi vuoteeltaan, luovutti veljelleen huoneensa ja vietti yönsä puisella tuolilla äitinsä arkun ääressä, pää käsien varassa ja tuijottaen pimeään kyyneleettömin silmin.
Hän oli tavallaan rakastanut äitiään, joka oli aina ollut hänelle hyvä ja tarkoittanut hänen parastaan oman ymmärryksensä mukaan. Mia ei tuntenutkaan minkäänlaista katkeruutta vainajaa kohtaan, niin kauhea häpeävyöry kuin olikin haudannut alleen heikon, avuttoman orvon. Mutta hänen jokapäiväiseen älyynsä ja luonnonlaatuunsa, hänen ihmisarkuuteensa, nöyryyteensä ja kehittymättömään henkiseen olemukseensa oli kaikki tämä häpeä vaikuttanut niin masentavasti ja turruttavasti, että hänen sieluunsa tuskin oli jäänyt sijaa sille tuskalle, jota tytär tuntee erotessaan äidistään.
Ulkonaisessa pimeässä, joka hänet ympäröi tänä surun yönä, tunsi hän kuitenkin jonkin sisäisen selkenevän. Hän ajatteli äitinsä täydellistä sivistyksen puutetta, hänen joutumistaan nuorena orpona ravintolaan, missä aloitettiin tyhjentämällä kurkkuun laseista pohjatilkat ja lopuksi näpisteltiin pulloja, kun kellarinovi oli jäänyt lukitsematta, ja missä naisen siveys oli vain rahakysymys. Sen verran hän ainakin tiesi Nålköpingin kaupunginravintolasta.
Vähitellen murtui kyyneleitä tukkiva pato, ja Mia Lund lankesi polvilleen äitinsä ruumiin ääreen kiittäen äitiään siitä, että hän kuitenkin oli syntynyt laillisessa avioliitossa ja saamatta mitään veren inhoittavaa perintöä, ja kodistaan, niin puutteellinen kuin tämä oli ollutkin, se kun kuitenkin oli tehnyt hänelle mahdolliseksi pysyä tahrattomana, joskaan ei tietämättömänä, ja päästä edes vähäpätöiseen asemaan.
Kun kolean joulukuun aamu vihdoin hitaasti sarasti ja Mia nousi itkettyneenä avaamaan ovea köyhälle apulaisvaimolle, joka tuli häntä auttamaan yksinkertaisten hautajaisten toimeenpanossa, huomasivat he Nilsin lähteneen ulos.
Tunti toisensa jälkeen kului eikä häntä näkynyt. Mia, jonka ei tarvinnut mennä postikonttoriin koko sinä päivänä, meni kaduilta etsimään häntä, mutta tuloksetta. Kun hän tuli kotiin, tiesi apuvaimo kertoa, että poliisi oli vienyt Nilsin päihtyneenä putkaan.
– Älkää olko pahoillanne, pikku neiti! Viskaali on kyllä niin kiltti, että hän antaa veljenne saattaa äitiään hautausmaalle, lohdutti apuvaimo.
Miasta tuntui kuin ei mikään enää olisi voinut lisätä hänen tuskaansa, häpeäänsä ja suruaan. Häntä palelsi vain, palelsi sydämeen asti, hän vapisi kuin kouristuksissa ja ajatteli, millaista tulisi olemaan illalla, jos hän jaksaisi elää niin kauan.
Aika kului. Talonisäntä, hyväntahtoinen puuseppä, tuli ruuvaamaan kiinni arkunkannen ja kiinnittämään siihen kolme yksinkertaista seppeltä. Niistä oli yksi Mialta, yksi isännältä itseltään ja yksi, jossa ei ollut nauhaa eikä käyntikorttia, oli tullut aamulla; paperilapulle oli vain kirjoitettu "Ystäviltä". Mia punastui lukiessaan tuon kirjoituksen. Mia oli nähnyt tuon saman käsialan ennenkin. Sillä oli kirjoitettu muutamiin kirjoihin, jotka hän oli saanut lainata: "Rakkaalle Karlille jouluaattona äidiltä".
Mutta aika kului eikä Nils tullut... Mian täytyi koota koko rohkeutensa. Hän puki verkalleen ylleen kuluneen takkinsa ja suuntasi askeleensa poliisikamaria kohti, joka oli kaupungintalon hämärässä kellarikerroksessa. Siellä istui kaupunginviskaali itse, entinen punakka malmöläinen poliisikonstaapeli, pöydän ääressä kirjoittamassa, kun Mia astui sisään niiaten ja vavisten.
– Onko neidillä asiaa? kysyi viskaali jurosti, ottamatta lakkia päästään tahi sikaria suustaan.
– Vel ... merimies Nils Lund kuuluu olevan täällä... Ehkä on erehdys?
– Eikö mitä, pikku neiti. On vaan saamarin paha "erehdys" nauttia niin märkää ja väkevää aamiaiseksi.
Mia loi aran katseen läsnäolevaan konstaapeliin, astui lähemmäksi viskaalia ja kuiskasi soinnulla, jossa jokainen äänne oli kuin sydänveren värisyttämä:
– Hyvä viskaali ... voi, eikö olisi mahdollista...? Eikö hän saisi saattaa äitiään hautaan?
Viskaali kohotti katseensa häneen. Surullakin on majesteettisuutensa. Hän pudotti sikarinsa ja tempasi päästään lakin, jota alkoi harjata takkinsa hihalla, jottei konstaapeli vain olisi luullut minkään maailmassa vaikuttaneen häneen. Sitten hän sanoi verrattain hiljaa ja nuhteettoman kohteliaasti:
– Kyllä toki, kernaasti minun puolestani, jos hän vain muuten on siinä kunnossa, että se käy päinsä. Mutta, katsokaa neiti, hän on ottanut niin tuntuvasti ja on niin hurja ja konstaileva, etten tosiaankaan uskalla... Uskokaa minua, on parasta teille itsellenne, että hän istuu siellä, missä istuu.
Mia Lund oli yksin saattamassa äitiään hautaan, ja hänen tunteitaan peitti armahtava, hyydyttävä kuolonrauha. Hänestä tuntui, ettei hän saanut ajatella omaa asemaansa eikä katsoa ihmisiä silmiin tahi kuunnella katukäytävien ääriltä singahtelevia sanoja, sillä silloin viimeisetkin voimat pettäisivät.
Ja menihän se kunnes hautaamistoimitus oli päättynyt ja haudan umpeenluominen alkoi. Silloin hän ei voinut estää itseään kuulemasta miten käheä, raaka ääni sanoi eräässä niistä pienistä ryhmistä, joita maaseudulla aina muodostuu haudan ääreen vähäpätöisimmissäkin hautajaisissa: – Eikö tuommoiset olisi oikeastaan lähetettävä Uppsalaan tahi Lundiin tohtorinkisällien reposteltaviksi? – Ja kohta senjälkeen hän kuuli yhtä selvästi sivulla olevasta ryhmästä: – Meripoikahan se on vanhin lapsista, mutta se on pitänyt niin perusteelliset kestit etukäteen muorin rahoilla, etteivät kintut ole kantaneet haudalle asti.
Tyttöparan silmissä musteni, ja hän tunsi jalkojensa pettävän. Samassa kietoutui käsi hänen vyötäisilleen ja ääni kuiskasi hänen korvaansa:
– Nyt tämä saa jo riittää, lapsi! Minä en anna niiden tappaa sinua. Tule minun kanssani!
Tahdottomana, puolittain tiedottomana Mia antautui Eva-rouvan kuljetettavaksi ja noustuaan notkuvat portaat saapui tuttuun kotiin. Tilkkumatto ison huoneen lattialla näytti yhtä puhtaalta kuin ennenkin, taalalaiskello raksutti äänekkäästi ja ujostelematta, ja uunissa paloivat koivuhalot virkeästi ja lämpimästi. Suloinen kodin ilma, tenhoisa rauha täytti huoneen, eikä Mia kyennyt paljoakaan estelemään Eva-rouvaa, kun tämä riisui hatun ja takin hänen yltään ja painoi hänet istumaan tuolille uunivalkean ääreen virkkaen:
– Sinä olet vältellyt minua tänä raskaana aikana, enkä minä ole tahtonut olla tungetteleva, sillä elämän pikarissa on katkeria pisaroita, jotka meidän täytyy yksin tyhjentää. On taisteluja, joita kukaan ei voi taistella meidän puolestamme. Mutta kun hautausmaalla katselin sinua, niin minä peljästyin. Sinun henkesi on kysymyksessä, lapsi, ja soittimen, jonka Herra itse on virittänyt, tulee soida niin kauan kuin Hän tahtoo, vaikka surun sävelet olisivatkin vihlovia.
Tullessaan kotiin päivälliselle Karl tapasi heidät näin uunivalkean ääressä istumassa. Hänen kasvonsa kirkastuivat ilosta, ja hän kiiruhti puristamaan lämpimästi pikku toverinsa käsiä ja pakotti äitinsä kanssa Mian istuutumaan päivällispöytään.
Sieluntuskat olivat saaneet Mian melkein kokonaan unohtamaan ruuan ja juoman äidin kuoltua. Vaistomaisesti hän oli pitänyt itseään hengissä keittiön kaapista löytämällään vähäisillä ruuan tähteillä. Hän oli aivan nälkiintynyt, ja kun hän alkoi syödä, ihmetytti häntä ruuan tuottama nautinto. Valvomisesta nääntynyt kun ilmeisesti myös oli, vaipui hän hekumoivaan horteeseen ja antoi kuin lapsi viedä itsensä sohvalle ja kääriä huopapeitteen ympärilleen.
Siinä hän nukkui sikeästi ja kauan. Herätessään vihdoin kahdeksan aikaan illalla näki hän huoneen kattolampun valossa, teekupit olivat pöydällä, ja vaatimattoman kodin viihtyisyys hiveli hänen silmiään, jotka ahneesti katselivat peitteen alta. Hänen sydäntään kouristi kipeästi ja hän nousi hitaasti ja raukeana sanomaan hyvästiä pöydän ääressä olevalle Eva-rouvalle.
– Autioon kotiinko nyt on matka?
– Niin, minullahan ei ole muuta. Ensimäiseen päivään huhtikuuta minun täytyy pitää huoneet; joku penni kai jää vuokraan, kun huonekalut myydään. Sitten kai vuokraan ullakkohuoneen ja keitän uunissa sen vähän mitä tarvitsen. On niin pieni palkka, ettei sillä voi maksaa kunnollista täysihoitoa, ja – eikä täällä ole missään tapauksessa ketään, joka ottaisi minut luokseen asumaan, virkkoi hän väsyneesti ja toivottomasti, mutta ilman katkeruutta.
– Eikö sinulla ole ketään muuta ystävää kuin me, jos tahdot pitää meitä ystävinä?
– Ei ketään.
– Se on liian vähän vahvimmallekin miehelle ja se on suorastaan perikato heikolle orpotytölle. Lapsi, sinä et saa lähteä...
Mian sydän ailahti ensi kerran pitkiin, pitkiin aikoihin rajusta ilon tunteesta. Ei, se ei ollut mahdollista? Hiljaa ja surullisesti hän sanoi:
– Enkö saa? Kyllä vaan saan mennä minne hyvänsä, kukaan ei pane vastaan. Kukapa välittäisi salakapakoitsijan halveksitusta tyttärestä?
Eva-rouva siveli isolla kädellään kaunista otsaansa, kun hän vastasi:
– Tämä ei ole mikään ajattelematon ehdotus, vaikka se tuli päähäni yhtäkkiä, kun näin sinun tuolla sohvalla nukkuvan metsään eksyneen lapsen tavoin, joka on löytänyt kotiin. Minulla oli kokonaista neljä tuntia aikaa ajatella. Minulla ei ole varaa pitää sinua vieraanani. Saat maksaa mitä voit, kuinka vähän tahansa, ja tyytyä siihen mitä meillä on, ja maksaa enemmän sitten kun saat isomman palkan. No, tahdotko, lapsi?
Mia lankesi polvilleen Eva-rouvan tuolin ääreen ja vastasi painamalla hänen kätensä huuliaan vasten, kunnes suuria, lämpimiä pisaroita alkoi vieriä niille. Sitten hän katsoi Eva-rouvan kasvoihin pienen, aran eläimen tavoin, joka on säikähtänyt outoa ääntä, ja kuiskasi:
– Entä häpeä? Häpeä, joka minua seuraa, sitä en saa kuljettaa mukanani tänne...
Eva-rouva hymyili surullisesti, huulilla katkeruuden väreily, kun hän vastasi:
– Kenties tarkoitat, ettei täällä ole sijaa sille, kun täällä on ennestäänkin sitä niin paljon. Rauhoitu, lapsi, Gudmundsonin häpeä alkaa jo kuivettua ja karista, ja sinun häpeäsi on niin pieni ja niin ansaitsematon, että se pian kuihtuu. Tule epäröimättä, Marie; me olemme hyljättyjä, joiden tulee ymmärtää toisiaan.
XV.
VOIMAKKAIN MAAILMASSA.
Mikään, missä on eloa, ei tässä maailmassa haavoitu niin perinpohjaisesti ja parantumattomasti kuin äidin sydän, jos isku kohtaa sen sisimpiä ja pyhimpiä tunteita. Kaiken se voi piilottaa ja kaiken se voi peittää eikä sen rakkaus lapseen milloinkaan kuole, mutta se ei myöskään milloinkaan unhota iskuja, jotka ovat tähdänneet sen elinjuureen.
Mutta toisaalta ei maallisessa elämässä ole myöskään mitään, mikä niin helposti ja täydellisesti parantuisi aineellisten surujen, ulkonaisten haavojen ja ajallisiin seikkoihin kohdistuneiden pettymysten kolhaisuista kuin rakkaudessaan tutkimaton äidinsydän.
Monen äidin olen kuullut puhuvan riemukkaan ylpeästi lapsistaan, mutta kukaan heistä ei ole tehnyt minuun niin unohtumatonta vaikutusta kuin eräs vanha raatimiehenrouva, jonka kuulin kaksi kertaa ylpeilevän pojastaan, viisitoista vuotta aikaa välillä.
Ensimäisellä kerralla poika oli suorittanut loistavasti filosofiankandidaattitutkinnon jo ennenkuin oli täysi-ikäinen; hän oli nuori, kaunis, reipas ja kaikkien ihailema, ja hänelle ennustettiin joka taholla loistavaa uraa. Silloin hänen äitinsä haaveili haltioituneena valtion tahi tieteen korkeimpia kunniapaikkoja pojalleen, unohti tavanmukaisen ujon varovaisuutensa ja paljasti hiljaiseen, naiviin tapaansa ylpeimmät, rohkeimmat toiveensa. Ylistyksensä hän lopetti sanomalla: – Niin, minun poikani vertaista tuskin on maailmassa.
Toisella kerralla kuulin raatimiehenrouvan puhuvan samasta pojastaan pari vuotta senjälkeen kun tämä vanhana "ikäylioppilaana" ja pahasti velkaantuneena oli kiitollisin mielin ottanut vastaan kotikaupunkinsa vaivaistalon taloudenhoitajan paikan pitäen sitä onnellisena pelastuksen tienä.
Tällä kertaa lievä, mutta kasvava vanhuuden tylsyys antoi vapaat ohjat äidin ylpeydelle. Nyt hän riemuitsi vielä peittelemättömämmin siitä, miten erinomaisen järjestyksen poika oli saanut aikaan vaivaistalossa, hänen urhoollisuudestaan, kun hän otti veitsiä ja muita vaarallisia esineitä erään vähäjärkisen epileptikon käsistä, ja vaivaistalon hoidokkien kiintymyksestä ja kunnioituksesta hänen poikaansa kohtaan. – Niin, hän on melkein kuin Jumala niille raukoille. Mitään kauniimpaa näkyä ei voi kuvitella kuin se, miten nöyrästi ja ystävällisesti he nousevat seisomaan Gustavin astuessa työsaliin, ja tokkopa koko maailmassa onkaan hyvyyden puolesta poikani vertaista ja tuskinpa kellään on sellaista vaikutusvaltaa ihmisten mieliin, lopetti hän.
Eva-rouva oli parhaita jäseniä tässä hyvien ja haltioituneesti rakastavien äitien pyhässä yhdyskunnassa. Hänen äidillinen ylpeytensä ja Karliin kohdistuvat suloiset tulevaisuudensuunnitelmansa, joiden väylän todellisuuden armoton käsi niin väkivaltaisesti oli tukkinut, mursivat nyt itselleen uusia uomia. Postilaitos oli joka tapauksessa valtion tärkeimpiä laitoksia, sen henkilökunnalta vaadittiin mitä suurimmassa määrin sekä virkakuntoisuutta että hyvää käyttäytymisälyä ja taitoa seurustella ihmisten kanssa. Pienenkin postikonttorin postimestarilla on arvossapidetty, kunnioitettu asema. Hänellä on toiveita päästä myöhemmin siirtymään isompaan; jos hän on erikoisen kykenevä, saattaa hänestä tulla tarkastaja tahi ylitarkastaja, voipa saada "istua komiteoissakin". Ja Karl oli työteliäs, pystyvä ja näytti tyytyväiseltä. Eva-rouva soimasi lopulta itseään siitä, että oli ollut niin alakuloinen ensimäisten tulevaisuussuunnitelmien särkymisestä.
Nålköpingissä on koko joukko hyviä sydämiä, vaikka ne muutamilla ovatkin verrattain syvällä, toisilla niitä peittää joko liian ohuet tahi liian paksut lompakot, ja vaikka ne melkein kaikilla tulevat näkyviin mieluimmin sanoina, varsinkin sanoina ihmisistä, joiden kanssa ei tarvitse olla missään tekemisessä.
Mainitut sydämet eivät asiaa lähemmin harkittuaan huomanneet mitään, mikä olisi estänyt heitä antamasta tunnustusta Eva-rouvalle siitä, että hän otti huostaansa Mia Lundin, varsinkin kun jokainen saattoi laskea, ettei Mia toistaiseksi mitenkään voinut maksaa enempää kuin korkeintaan 25 kruunua kuukaudessa.
Eihän kai ollut uskaliasta pitää sitä hyvänä tekona? Ei ollut. Eva-rouvahan ei seurustellut kaupungin "kerman" kanssa. Vaikka hän ottikin postitytön luokseen asumaan, ei hän sillä "toisi uutta tyttöä pitojen rasitukseksi".
Niinpä päätti nyt Nålköpingin hienosto tällä kertaa esiintyä suurenmoisesti ja antaa jokseenkin pian kaupungintalon-Lotan, hänen elämänsä ja toimintansa vaipua unholaan, varsinkin kun Nils Lund oli kohta lähetetty suoraa päätä takaisin Härnösandiin, missä hänen laivansa oli.
Sattuipa niinkin, että toiset postineidit toivoen saavansa nähdä postiapulaisen kauniin pään kotilampun mielenkiintoisessa valossa ja voivansa puhua miestoverinsa kanssa vähän enemmän kuin mitä konttorissa tuli tehdyksi, kysyivät Mialta, oliko hänellä "oma huone, jotta voisi pistäytyä, kun sattuu".
Mutta sitä hänellä ei ollut. Eva-rouvan asunnossa oli vain kolme huonetta, suurin, joka yhtaikaa oli sekä arkihuoneena että ruokailuhuoneena, sen toisella puolella Karlin ja toisella hänen oma makuuhuoneensa, missä Mia nyt käytti samaa leposohvaa, jolla Eva-rouva oli itse nukkunut, kunnes Gustava-tädin vuode tuli vapaaksi.
Päivät kuluivat yksitoikkoisen hiljaisesti ja rauhallisesti. Tasan kello 7.40 aamulla odotti ruokapöydällä kaksi teekuppia, pari naputusta kuului, kaksi ovea avattiin, ja kummastakin tuli kiiruhtaen nuori työhön lähtijä, jonka tuli olla postissa kello 8.
He toivottivat toisilleen hyvää huomenta ja joivat kahvinsa milloin äänettöminä, milloin vaihtaen jonkun sanan, ja sitten he lähtivät työpaikkaan, missä taas muutamia minuutteja myöhemmin istuivat toisiaan vastapäätä, välissä papereita ja päiväkirjoja. Sitten marssittiin kotiin ja sieltä takaisin päivällisaikaan ja oltiin vähän ymmällä, jos kiireelliset työt tahi satunnaisesti muutettu työnjako konttorissa esti heitä jonkun aikaa menemästä yhdessä kotiin. Talvi-iltoina heitä valaisi sama lamppu, he ottivat ravintonsa lautasilleen samoista valkeista kulhoista, joiden reunassa oli kolme kapeaa sinistä raitaa, ja kesäiltoina he kävelivät samojen lehmusten alla "Länsitiellä", samojen tuulahdusten hyväileminä, samojen ohi ajavien rämisevien rattaiden nostaman pölypilven ympäröiminä, saman sadekuuron kastelemina, ja lepäsivät saman katon alla.
Oliko näissä olosuhteissa todennäköistä, että molemminpuolinen köyhyys, tytön kauneuden puute ja se, että hän oli neljä vuotta poikaa vanhempi, suojelisivat heitä sitä tottumuksen tukemaa valtaa vastaan, joka poimii yhteen lennätinvirkailijat ja sähköttäjäneidit, papin apulaiset ja kirkkoherran tyttäret, pehtorit ja emännöitsijät?
Tuskin. Mutta joka tapauksessa kesti verrattain kauan, ennenkuin kenelläkään näistä kolmesta, jotka elivät yhdessä, oli tästä aavistusta. Karl oli sokea ja tietämätön kuin lapsi siitä, millaiset miehen sisimmät tunteet ovat naista kohtaan ja mitkä ovat sellaisen tunteen tuntomerkit. Ja Mia Lund oli niin nöyrä ja kohtalon murjoma, ettei edes rohjennut uskoa pienen sydänparkansa voivan rakastaa, puhumattakaan siitä, että hän olisi luullut aran personallisuutensa voivan herättää vastarakkautta kenessäkään, kaikkein vähimmin miehessä, joka oli niin paljon nuorempi häntä itseään, häntä, jonka sielu oli kärsimyksistä vanhentunut ennen aikojaan.
Eva ei saattanut ottaa ollenkaan huomioon sitä mahdollisuutta, että tämä yhdessäolo, missä kaikki oli yhteistä, harvinaiset ja äärimmäisen vaatimattomat huvituksetkin, voisi punoa näkymättömiä, solmivia siteitä. Tässäkin suhteessa hänellä oli ylpeitä unelmia komean, kauniin poikansa tulevaisuudesta. Hänen rinnassaan oli vain niin omituinen sekoitus mustasukkaisen hellyyden kirvelyä ja riemuitsevaa äidin ylpeyttä, kun hän huomasi nuorten tyttöjen elostuvat katseet tullessaan Karlin kanssa kadulla ja kävelyteillä vastaan tahi kun hän kuuli teatterissa tai kaupungintalolla nuorten huulien mainitsevan Karlin nimen "kaksinkertaisen kvartetin" esiintyessä. Ja kun Karl oli kutsuttu, laulu joko todellisena tahi tekosyynä, perheisiin, jonne Eva-rouva ei itse tahtonut eikä Mia koskaan ollut ajatellutkaan pistää jalkaansa, ja tytön sydäntä kirvelivät tunteet, joita hän ei itsekään ymmärtänyt, nautti äiti, tunsi ylpeyttä ja puheli tyynesti ja tahtomattaan julmasti Mian kanssa kaikista, joiden seurassa Karl oli juuri silloin. Mutta usein Karl kieltäytyi lähtemästä ja viihtyi ilmeisesti parhaiten kotona heidän kanssaan.
Eva-rouva ajatteli usein pelokkaana sitä päivää, jolloin hän ei olisi enää ensimäisellä sijalla poikansa sydämessä. Mutta pelon ohella kasvoivat myöskin vaatimukset sen naisen suhteen, joka kerran tulisi hänen seuraajakseen. Maailma olisi pilkaten nauranut, jos olisi tiedetty millaisia yhdistelmiä äidin mielikuvitus rakenteli postikonttorin ylimääräiselle apulaiselle. Jos hänen itsensä olisi väistyttävä syrjään, väistyisi hän ainoastaan luodakseen suuremman onnen ja menestyksen ja turvatumman aseman rakkaalleen!
Sattuma tuki näitä haaveita antamalla niille todellista käyttöainesta. Karl oli saanut tietää tohtori Knådelinilta, että kylpylähoito olisi hänen äidilleen erittäin tarpeellista, ja hän oli kaikessa hiljaisuudessa hankkinut itselleen kesäksi viransijaisuuden erään länsirannalla olevan kylpypaikan postikonttorissa, jonka pieni henkilökunta oli aina kylpykaudeksi lisättävä kaksinkertaiseksi. Jos sellainen ajatus olisi tullut Evan päähän hetkeksikään, että Mia Lund saattoi olla Karlille muutakin kuin ystävä, olisi sen haihduttanut Karlin hilpeys ja into hänen valmistautuessaan tälle matkalle, joka erottaisi heidät Miasta kolmeksi kuukaudeksi. He päättivät ottaa palvelijattaren mukaansa ja asua kalastajamökissä, missä heillä olisi oma, halpa talous, matka kun jo tulisi aika kalliiksi. Mia pyysi hämillään saada kesällä asua yhdessä huoneessa, lupasi hankkia tarvitsemansa vähäisen ruoan ja siivota itse.
– Kun vain käy päinsä, että nuori tyttö asuu niin kauan aivan yksin? epäili Eva-rouva.
Mia hymyili alakuloisesti, melkein katkerasti.
– Tietystikään ei kävisi, jos minä olisin joku muu. Mutta kun on kysymys kaupungintalon Lotan tyttärestä, niin ei sillä liene niin väliä, jos täti vaan sallii.
Ensimäisen kerran moneen kuukauteen hän oli sanoin koskettanut kirvelevää haavaa. Hänen sanansa herättivät hellää myötätuntoa Evan sydämessä, ja hän suuteli Miaa lämpimästi, kiitollisena siitä, että tämä nöyrä, puhdas, vanha ja järkevä tyttö sitoi hänen poikansa kotiin lisäämällä omalla olemuksellaan kodin viihdykkyyttä, kunnes tulisi äidin haaveileman loistavan avioliiton aika.
Useammin kuin kerran näytti länsirannan kylpypaikassa siltä kuin uni toteutuisi, Tarvitsematta varsinaisesti itse siihen pyrkiä tuli Karlista lauantai-illanviettojen suosituimpia herroja, laivalaiturin sankari ja postikonttorin Adonis. Yhtä taitavasti kuin hän lauloi seurahuoneen korokkeella hoiti hän purjeet kylpyvieraiden huviveneissä. Hänen saavuttamansa suosio tuli parhaiten näkyviin siinä, että joku nuori tyttö aina silloin tällöin tuli ottamaan syrjäisessä kalastajamökissä asuvan rouvan mukaansa huviretkille ja kahvikesteihin ja häntä kohdeltiin ensi kerran Gudmundsonin loistoajan jälkeen oikein hienona naisena.
– Minä kirjoitan tänään Mialle. Kenties sinä haluat itse lisätä tervehdyksen kirjeeseen? sanoi Eva joskus.
– Äiti on hyvä ja lähettää sydämelliset terveiset, oli tavallisesti Karlin tyyni vastaus.
Ja sitten oli hän taas matkalla konttoriin tahi nuorten joukkoon.
Joskus Eva pelkäsi, että nyt, nyt oli tullut hetki, jolloin hänen täytyisi laskeutua jalustaltaan siinä ainoassa sydämessä, joka merkitsi hänelle jotain tässä maailmassa. Mutta niin merkillinen on ihmismieli, että Evassa äidin ylpeys tunsi puolittain pettymystä, kun paluumatkan päivä koitti eikä mikään merkki viitannut tähän vaaraan.
– Kenties, poikani, et saa pitkään aikaan, ehkä et saa milloinkaan enää seurustella niin monen hauskan, todella hienon tytön kanssa kuin siellä, virkkoi Eva, kun he kotimatkalla istuivat toisiaan vastapäätä kolmannen luokan vaunussa.
– Voi olla niin. On tosiaan ollut aika hauska kesä, äitikulta, sanoi Karl iloisesti ja otti hyväillen äitinsä käden omiin käsiinsä.
Eva katsoi häneen samalla kertaa hiukan pettyneenä ja hyvinkin iloisesti. Kyllä Karlin sydän oli ainakin vapaa.
Nålköpingin asemasillalla seisoi Mia Lund heitä odottamassa. Raiteet menivät asemalle kaartaen, joten Eva näki vaunun ikkunasta Mian jo kaukaa. Tyttö-raukka, kuinka epämuodikkaalta ja huonosti puetulta hän näyttikään nyt, kun he juuri tulivat varakkaiden, kotiensa ylläpitämien, iloisten ja hyvinpuettujen neitosten parista. Ja kuinka laihalta, heikolta ja kalpeaposkiselta. Ei, tänään hänellä todellakin on vähän väriä poskillaan. Kasvot näyttävät aika hienoilta eivätkä rumilta, ja pyöreät, harmaansiniset silmät ja pieni punainen suu ohuine huulineen näyttävät tosinaisellisilta. Mutta kokonaisvaikutus ei ollut minkäänlainen, päällystakki kun oli pitennetty ja hansikkaiden päät harmaiksi kuluneet. Nyt hän heiluttaa päivänvarjoaan. Eva huiskuttaa myöskin ja astuu syrjään, jotta Karl voisi paremmin nähdä.
Mutta mikä pojan on! Kauniit kasvot säteilevät, suonet paisuvat kummallakin puolen korkeaa, kaunista otsaa ja silmistä sinkoaa salamoita... Mikä hänen pojalleen on tullut?
Karl ei tiedä siitä itse mitään. Asemasillalla seisova tyttö, jonka sydän lepattaa niinkuin pienoinen linnunsiipi lasiruutua vasten, uskaltaa vielä vähemmin ajatella sitä. Mutta äidin silmä näkee selvästi, niin selvästi kuin yöllä salaman valossa, ettei hän enää ole ensimäisellä sijalla pojan sydämessä, että pienet, rumat, heikot, itsetiedottomat, pelokkaat sormet, joiden valta on kuoleman valtaa voimakkaampi, sysäävät hänet alas jalustalta hiljaa, niinkuin kevät saapuu pohjolaan, haparoiden kuin unessa.
Seurasi raskas aika. Nuorilta ei jäänyt huomaamatta äidinrakkauden mustasukkaisesta pelosta syntynyt mielen levottomuus ja tasapainon puute Eva-rouvassa, kun taas Eva kuvitteli surevansa vain sitä, että poika oli vaarassa menettää tulevaisuudenmahdollisuutensa ja vajota köyhyyden suohon, joka ei milloinkaan päästä uhrejaan, tytön kanssa, joka ei ollut hänen arvoisensa, vaikka olikin hyvä, joka oli – vanha tyttö...
Ilo, jota Karl tunsi nähdessään Mian, vauhti, millä veri syöksyi hänen sydämeensä, kun hän ensimäisen kerran kolmen kuukauden jälkeen puristi Mian kättä, avasivat pojan silmät huomaamaan, miten hänen laitansa oli, ja äidin huonosti hillitty levottomuus tekivät hänet selvänäköiseksi.
Tämä siis oli rakkautta! Olisi ollut aivan mahdotonta tuntea sitä siksi runoilijain ja romaaninkirjoittajain kuvausten perusteella. Hänhän ei ollut tuntenut mitään hehkuvaa intohimoa, riuduttavaa kaipausta, rauhatonta tuskaa tahi taivaallista iloa! Kuinka kummallista, että tämä saattoi olla rakkautta, että he sulautuivat hiljaa toistensa olemukseen, huomaamatta loivat lämpöä, auringonpaistetta ja valoa kotiin ja arkiseen raadantaan, yhdessä tunsivat yhteiskunnanhylkyjen ikeen kirvelevän ja yhdessä piilottautuivat maailmalta niin lähelle, lähelle toisiaan, että sydän sulautui sydämeen...
Mutta hän näki äitinsä kärsivän, äidin, joka oli kaksikymmentäneljä vuotta ollut hänelle ainoa nainen ja korkein olento maailmassa; ja hän vaikeni, kunnes veri uhkasi puhkaista suonet ja rakkaudentunnustuksen tukahdutetut sanat olivat pysähdyttää sydämen.
Mian rinnassa riehuivat sekaisin hirveänä myllerryksenä riemun hyrske, kun hän tiesi Karlin rakastavan häntä, ja kauhu siitä, että hän oli saanut aikaan levottomuutta rakkaassa kodissa, ainoassa, joka oli hänelle maailmassa avautunut. Tuska pakotti hänet sanomaan parin kuukauden kuluttua sanat, jotka ylpeämpi tyttö olisi sanonut heti: hän tahtoi muuttaa. Ennenkuin Eva-rouva vastasi sanaakaan, koetti hän nähdä poikansa katseen. Se sai hänet kerjäämään Miaa jäämään...
Pienessä, ennen niin rauhallisessa kodissa oli syvästi alakuloinen leima. Sanaakaan ei sanottu suoraan asioiden selvittämiseksi, ja kaikki kolme olivat liian hyväsydämisiä turvautuakseen loukkaaviin viittauksiin mielensä kevennykseksi. He kärsivät sitä enemmän.
Oli muutama päivä ennen joulua. Eva kulki askareissaan. Nuoret istuivat sohvapöydän ääressä ruokailuhuoneen nurkassa. Karl luki ja Mia ompeli koneellisesti käsityötään. He eivät puhelleet. He eivät nykyään aina tulleet yhdessä kotiin postikonttorista. Eva pysähtyi pitkäksi aikaa ovensa ääreen ja häpesi sitä, että oli vakoillut heitä. He eivät kuiskanneet sanaakaan toisilleen, he eivät kohottaneet katsettaan. Varmastikaan he eivät olleet puhuneet sanaakaan rakkaudesta keskenään.
Tunneaalto Evan rinnassa ryöpsähti ensin suuttumukseksi. Karl rakasti tuota tyttöä. Sille ei kai nyt voinut siis mitään. Ne naisethan eivät aina ole parhaita tässä maailmassa, joiden onnistuu irroittaa miehen rinnasta korkeimman ja syvimmän rakkauden aarre. Mutta hänen rohkea, reipas poikansako istui siinä sydämen suloisin tunne rinnassaan kuin säikähtänyt koulupoika tuomatta ilmi rakkauttaan? Saattaako mies näin tehdä?
"Saattaa, jonkun aikaa, jos hän tietää astuvansa kangastavaan onnen temppeliin polkemalla vanhaa, typerää ja kateellista äidinsydäntä", oli Eva kuulevinaan omantuntonsa vastaavan. Hän painoi oven hiljaa kiinni ja vaipui istumaan leposohvalle. Täynnä koettelemuksia oli hänen elämänsä ollut, hänen polkunsa ahdas, hänen ylpeytensä kolhittu. Autuus, jota nainen tuntee rakkaudessaan mieheen, oli häneltä kielletty armottomammin ja täydellisemmin kuin useimmilta muilta. Nyt tuli hänen olla valmis uhraamaan naisen puhtain ja parhain rakkaus, rakkaus lapseen, ainoa rakkautensa. Jos se olisi ollut tehtävä lahjakkaan ja viehättävän naisen vuoksi, jolla on edellytyksiä tasoittaa Karlin tietä ja edistää hänen kulkuaan elämässä, silloin ei olisi tuntunut niin vaikealta. Mutta kaupungintalon-Lotan penikka...
Eva työnsi hiljaa oven raolleen. Siinä he istuivat niinkuin äskenkin. Ei katsettakaan, ei sanaakaan. Kaksi leikkiin kyllästynyttä lasta, jotka eivät voineet käsittää läksyään, elämän pitkää, monimutkaista läksyä.
Äänettömästi hiipi Eva-rouva heidän taakseen, kietoi kätensä Mian kaulaan ja painoi heitä kumpaakin hellästi rintaansa vasten sanoen:
– Rakastakaa toisianne, lapset! Rakastakaa toisianne enemmän kuin mitään muuta maailmassa, uskollisesti, koko elämän ajan, ikuisesti! En tosin tiedä, mutta aavistan, että se tekee elämän elämisen arvoiseksi, köyhyyden kauniiksi, ilon kaksinkertaiseksi ja vähentää suruista puolet...
XVI.
MATKAN PÄÄSSÄ.
Alkukesän aurinko loi jälleen hohdettaan Brantelidin kartanoon, puut olivat jälleen kukassa ja laiho orasti hennonvihreänä kivisillä saroilla.
Mikä rakennuksessa ja aidassa oli ollut lahonnutta, oli korvattu uudella ja korjailtu, kuolleiden puiden sijaan oli istutettu uusia, ja entiset metsäiset kukkulat taivaanrannalla olivat paljaat. Kokonaisuudessaan oli vanha kartano kuitenkin entisensä kaltainen. Nimismies Wallmark ei ollut voinut antaa sille toista leimaa; täällä ei näkynyt uudenaikaista krokaaninmuotoista huvilaa eikä tyylikkäästi järjestettyä puutarhaa.
Mehiläiset surisivat, kastehelmet kimmelsivät ja aurinko paistoi. Eikö olekin sanomattoman turvallista, hyväilevää ja sydäntä-lääkitsevää tuntea, mitä me tunnemme luonnon jokavuotisena, ihanana nuortumisjuhlana, tuntea, että vaikka me kulumme ja kuihdumme henkisesti ja ruumiillisesti, pysyy tuo ikuisesti nuori äiti aina vahvana, luomisvoimaisena ja kauniina pursuavine elonnesteineen, tenhoavine aurinkoineen ja vapaina läikkyvine aaltoineen? Kuinka voimme koskaan tuntea kuolevamme, vaikka iäisyysaavistuksemme tuike olisikin heikkoa, kun saamme levätä tämän äidin rinnoilla, sulautua tähän keväisen raikkaaseen, vehreään loistoon kuluneen ruumiillisen kuoremme kaikin atomein!
Mutta nainen, joka juuri avasi ikkunan itäisen päädyn yläkerrassa, tuossa vanhassa, punaisessa, latomaisessa rakennuksessa, ja yöpuvussaan silmäili köyhän seudun uudestisyntynyttä ihanuutta, tunsi muutakin tässä ihmeen kauniissa maailmassa, hän tunsi siinä veren omasta verestään, sydämen omasta sydämestään. Veren oikeudella ja rakkauden tulella hän eläisi täällä vielä kuoltuaankin, ja juuri sentähden, että hän rakasti niin sanomattoman syvästi, oli hän nyt tässä yksin, Brantelidin kartanon tytär, vielä paljon yksinäisempänä kuin avatessaan hennolla lapsenkädellään tämän saman ikkunan päivänä, jolloin hän ensi kerran pääsi ripille ja samoine arvoituksellisen syvine silmineen hartaana katseli lapsuudenkodin seutua.
Nyt oli käsivarsi täyteläinen, vartalo voimakas, ehkä vähän liian tukeva, ja poski sileä ja pyöreä, vaikka päälakea koristi hopeavälke, selkä jonkun verran kumara, ja lukemattomia pieniä uurteita, joita huolet piirtävät ja vuodet kaivertavat, tuli selvästi näkyviin silmäkulmissa ja suupielissä aamu-auringon kirkkaassa paisteessa.
Käki kukkui haassa aamutervehdyksensä, navetan puolelta kuului karjankellojen kilkatusta, kun lypsylehmät päästettiin laitumelle, ja kesantopellolla alkoi päivän työ.
Kello oli kuusi. Evan silmiin tuli haaveksiva, janoava ilme. Juuri nyt lähtee laiva pienestä Vetterin kaupungista kannellaan ne kaksi, jotka eilen vihittiin yhteen koko elämäksi. Karlin katse sulaa nuoren vaimon katseeseen, Karlin käsi käärii hyväilevän hellästi takin elämänkumppaninsa hartioille, hän kysyy mitä hellimmällä äänellä, äänellä, jota äitikään ei ole milloinkaan kuullut: "Onko sinun kylmä, rakas?" ja tyttö kohottaa häneen katseensa, kainon kenties, nöyrän kenties, mutta kuitenkin täyttä, turvallista, itsekästä omistusoikeutta ilmaisevan, ja onni punaa kalpeat posket ja luo loistetta lempeihin, pyöreihin, harmaansinisiin silmiin.
Hyvä Jumala, miltä olisi tuntunut kokea sitä kerrankaan elämässä, yhden ainoan kerran elämän sädehtivässä, karkeloivassa keväimessä? Jäädä kahden miehen kanssa, jolle on antanut kokonaan nuoren, elämää ja lämpöä henkivän, luottavan sydämensä.
Eva ei sitä tietänyt. Hän ei ollut koskaan saanut nauttia sen onnen täyteyttä; hänen kohtalokseen oli aina tullut nousta elämän pitopöydästä juuri kun tarjottava joutui hänen eteensä. Ainoasta miehestä, joka oli antanut hänelle aavistuksen miehen ja naisen välisestä rakkaudesta, hän oli eronnut juuri kun sydän heräsi. Arvossapidetty yhteiskunnallinen asema ja taattu varallisuus oli temmattu häneltä juuri kun sydän oli siksi tylsistynyt avioliiton häpäisyyn nähden, että hän saattoi verrattain tyynesti niistä nauttia. Ja kun hiukset valkenivat ja henki alkoi väsähtää ja hän kiintyi poikaansa vielä entistäkin hartaammin ja täydellisemmin, otettiin poika häneltä, jonka omaisuutena tämä oli ollut lähes kolmekymmentä vuotta, ja hänet otti pieni koditon, viluinen varpunen, jota Eva oli, naisellista sääliä tuntien, suojannut pesässään ja lämmittänyt sydäntään vasten.
Hänen silmänsä kostuivat ja huulet värisivät. – Sinun oma syysihän on, että sinä olet tässä niin yksin, muisti hän hetken alakuloisesti. Mutta sitten hän hymyili laimeasti. Sellaisissa asioissa on totisesti parempi ehtiä itse aloitteen tekijäksi.
Ja sentähden hän oli omasta aloitteestaan järjestänyt asiat ja ehdottanut, että hääpäivä olisi heti kun pojan pieni palkka oli tullut siksi suureksi, että se elinkorkoon lisättynä mahdollisesti riittäisi heille niukaksi jokapäiväiseksi leiväksi. Sentähden hän oli suunnitellut heille häämatkan, pienen, huokean ja naurettavan jokapäiväisen matkan pitkin Götan kanavaa, mutta joka tapauksessa häämatkan. Sentähden hän oli jyrkästi evännyt nuorten kaikki pyynnöt, että hän edelleenkin asuisi heidän kanssaan, ja muuttanut tänne sisarensa luokse Brantelidin kartanoon, missä hänen pienet työansionsa ja vähäpätöinen elinkorkonsa hyvin riittäisivät huokeaan täysihoitoon, joten Karl voisi saada sen vähän, mikä oli jäljellä tädin perinnöstä.
Kuinka hartaasti he olivatkaan pyytäneet ja rukoilleet häntä jäämään luokseen! Mutta – kuinka selvä ja kirkas olikaan ilonvälähdys Mian silmissä sittenkin ollut, kun hän huomasi äidin päätöksen järkkymättömäksi. Eva oli kokenut elämää siksi paljon, ettei tämä pieni muistojen oka häntä katkeroittanut. Uusi onni on aina itsekäs, etenkin kun sen omistaja on nuori, eikä minkään ryöstö ole julmempaa kuin ensimäisen rakkauden onnen salaisuuden ryöstäminen, sillä kolmas sydän ei voi milloinkaan sykkiä kahden sydämen kanssa samassa tahdissa, kolmas silmäpari herättää unesta ja luo varjoa auringonpaisteeseen, olipa se miten rakastava tahansa. Ja niin täytyi kaupungintalon-Lotan ujon ja hyvin vähän taloustaitoisen tyttären saada yksin ja häiritsemättä taistella taistelunsa kodin vaikeuksia vastaan ja kahden tahdon sulattamiseksi yhteen, suorittaa tuo arkaluontoinen tehtävä, missä taidokkaimminkin auttava käsi voi olla esteeksi ja hellinkin osanotto tuntua häiritsevältä.
Eva kieltäytyi siis jäämästä, ja niin erottiin. Pojan silmissä välähti suru, kun oli erottava. Kuinka suloista olikaan sitä muistella! Milloinkaan ei pojan mieltä saisi painaa pieninkään huoli, että äidin ja vaimon väliltä puuttui ymmärtämystä.
Eva pukeutui hitaasti ylhäällä "tyttöjen huoneessa", näki tutut raot lattiassa, joka nyt oli vain entistä kuluneempi, naulan, jossa oli riippunut viehättävä musta konfirmatsionipuku, johon hän aikoinaan oli ollut niin vilpittömästi ihastunut. Hän pysähtyi silloin tällöin ikkunan ääreen ja silmäili haaveksien seutua.
Nyt aurinko lämmitti suloisesti laivan kantta. Nyt he varmaan kiiruhtivat laidalta toiselle ja ahmien katselivat matkustamiseen tottumattomien ja rakkaudesta juopuneiden olentojen lapsellista ihmettelyä uhkuvilla silmillään hymyileviä rantoja, jotka olivat luoneet talvivaippansa yltään, orastavaa, pursuavaa elämää, joka heräsi iloon ja luomistyöhön!
Mutta miten vanha hän itse olikaan! Hänestä tuntui kuin hänen oma laivansa laskisi ainiaaksi vanhan kodin satamaan pitkän ja vaivalloisen elämänmatkan jälkeen.
Kenties he paraikaa olivat aamiaisella? Ehkäpä kannella auringon paisteessa, katse katseessa ja kädet hypiskellen toisiaan innokkaassa toistensa lausumattomien toivomusten täyttämisessä...? Olikohan heillä ollut aikaa ajatella äitiä ainoatakaan kertaa. Olivatko heidän huulensa lausuneet kertaakaan hänen nimeään? Voi kuinka hän jo ikävöi...
No, hän käy joskus heidän luonaan. Ei liian usein eikä yllättämällä, ja hän ummistaisi aina silmänsä siltä, missä Mia mahdollisesti osoittaisi puutteellista kykyä kodin järjestämisessä, ja hän ottaisi ihastuneena kaksinkertaiset annokset, vaikka ruoka sattumalta ei olisikaan niin erinomaisesti valmistettua, ja lausuisi aina rakkauden ja kiitoksen sanoja pojalleen, joka oli häneltä riistetty, hänestä, joka oli riistäjä.
Näiden päivien muistoista hän sitten eläisi, kunnes ehkä joskus ... joskus, kun rakkauden ruusut kenties eivät enää heloittaisi yhtä kauniina ja arkoina ja kun niistä olisi varissut tottumuksen ja hyödyn siemeniä ja elämäntaistelu olisi kuluttanut ensi omistamisen mustasukkaista pelkoa ja pikku olennot olisivat vaatimassa hoivaa ja pienet tautivuoteet lisäisivät leipähuolia, kenties tarvittaisiin vanhaa isoäitiä, joka vähitellen alkoi tulla tylsäksi ja avuttomaksi ja itse kaipasi kärsivällisyyttä osakseen sen sijaan että hänen tarvitsisi osoittaa sitä nuorelle, kokemattomalle emännälle.
Eva-rouva sulki ikkunan ja meni alakertaan siirtyäkseen siihen uuteen elämään, joka vastedes oli oleva hänenkin elämäänsä. Hän syleili sisartaan ja lupasi kutoa uudet kantapäät seitsemään pariin vanhoja sukkia, hän puhui innokkaasti lankonsa Wallmarkin kanssa hevoshaassa olevan Iglasuon ojittamisesta ja viljelemisestä, hän läksi pikkuporsaita katsomaan ja oli Elinin kanssa yhtä mieltä, ettei kukaan ajatteleva ihminen voisi pitää kruunua ja viittäkymmentä äyriä kilolta paljona. Ja hän määräsi rautaa pikku-Evalle, jota vaivasi kalvetustauti niinkuin Eva-tätiäkin aikoinaan oli vaivannut.
Mutta samalla hänestä tuntui kuin elämän kiertomatkalipusta olisi viimeinen kuponki jo otettu ja hän nyt haluaisi etsiä korkeammasta kodista taivaallista armoa, joka oli sen leimannut, ja odottaa siinä kodissa poikaa, joka oli antanut hänen elämälleen sisällön ja iltapäivälleen aurinkoisen lämmön.
Ja nyt lasken minä, nöyrästi suudellen ryppyisiä käsiä, nämä vaatimattomat sivut vanhain, väliin kyynelten hämärryttämien naissilmien eteen, joissa säteilee suurempi hellyys ja palaa syvempi kaipaus kuin missään muualla, siksi että nämä naiset, usein puolittain unohdetut ja aina vaillinaisesti ymmärretyt, kunnes heidän omat lapsensa ovat ehtineet sinne, minne he ovat päässeet, ovat uhranneet elämänsä kaikista kutsumuksista pyhimmälle – äidin kutsumukselle.