[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ffH6xCBF7yUk4LE_V8HpbXN2NtbKrLfObH5UwZDv9J-g":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},784,"Valikoima runoelmia","Franzén, Frans Mikael",1772,1847,"784-franzen-f-m-valikoima-runoelmia","784__Franzén_F._M.__Valikoima_runoelmia",null,"runous",[],[],"fi",1824,1891,19244,114093,false,18272,[23],"Poetry",[23],"\"Valikoima runoelmia\" by Karl August Tavaststjerna is a collection of poems written during the early 20th century. This compilation showcases the author's mastery of lyrical expression, exploring themes such as nature, love, and contemplations of life and existence. Tavaststjerna's work reflects the sensibilities of his time, often intertwined with the Romantic and nationalistic movements prevalent during this period.  The poems within this collection delve into a variety of emotional landscapes, often punctuated by vivid imagery and reflective musings. Through verses like \"Aamutuulessa\" and \"Imatralla,\" the poet captures the beauty of the Finnish landscape and the deep-seated emotions associated with love and longing. The work also addresses the passage of time, personal growth, and a sense of connection to nature, allowing readers to engage with the complexities of human experience. Each poem invites a meditative reading, offering insights into the interplay between the natural world and human feelings, making it a poignant exploration of emotion and aesthetic beauty. (This is an automatically generated summary.)",[27],"Juva, Valter",342,"Kokoelma sisältää valikoituja runoja, jotka käsittelevät luonnon kauneutta, perhe-elämää, isänmaallisia aiheita sekä uskonnollisia ja filosofisia mietelmiä. Mukana on useita tunnettuja teoksia, kuten 'Selma ja Fanny' sekä 'Juokse, porosein'.","Frans Mikael Franzénin 'Valikoima runoelmia' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 784. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","VALIKOIMA RUNOELMIA\n\nKirj.\n\nFrans Mikael Franzén\n\n\nSuomentanut Em. Tamminen.\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1891.\n\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nJohdatus ja selityksiä.\n\nSelma ja Fanny:\n\n  Runotar.\n  Ihmisen kasvot.\n  Kolme sulotarta.\n  Kauneuden koti.\n  Samppanjaviini.\n  Ainoa suudelma.\n  Fanny.\n  Peili.\n  Tähdet.\n  Kiiltomato.\n  Taivaankaari.\n  Taivaanranta.\n  Laululintu.\n  Kukat.\n  Vuohi.\n  Paperileija.\n  Kyyhky.\n  Kointähti.\n  Kukkaissalko.\n  Kelkkaretki.\n  Kuihtumaton kukkanen.\n  Ilmakannel.\n  Sammalruusu.\n  Pääsky.\n  Lähde.\n  Myrttikruunu.\n  Eetun uni.\n  Uusi Eedeni.\n\nIhmiselämä ja luonto:\n\n  Pienoiset.\n  Poika.\n  Kotona oleville.\n  Nuorelle tytölle.\n  Nuorukaiselle.\n  Ainoa lasi.\n  Riemun hetkinen.\n  Pöytälaulu.\n  Kanoni.\n  Väärä viinin jumala.\n  Rekiretki.\n  Köyhä tyttö.\n  Emman valitus.\n  Löydetty.\n  Morsian.\n  Vastanainut.\n  Kotoinen onnellisuus.\n  Vilhelmin puoliso.\n  Esikoinen.\n  Ristimispäivä.\n  Hautauspäivä.\n  Äidittömät.\n  Äiti kehdon ääressä.\n  Äidin hoito.\n  Äiti parka.\n  Emma äidilleen.\n  Äiti ja poika eli luonnon ihanuus.\n  Eräissä kultahäissä.\n  Isoäiti.\n  Ukon kehtolaulu.\n  Elon hetket.\n  Joulukolehti köyhille lapsille.\n  Kierto (Convolvulus).\n  Laakson lilja.\n  Valkovuokko.\n  Sinivuokko.\n  Mimosa ja reseda.\n  Sirkkuseni.\n  Tunturin satakieli.\n  Juokse, porosein.\n  Araapialainen.\n\nIsänmaa:\n\n  Suomalainen kansanlaulu.\n  Hymni maalle.\n  Suomen viljelys.\n  Ylioppilaslaulu.\n  Laulu H.G. Porthanin hautajaisissa.\n  Priki ja Pursi.\n  Sisällinen yhdistys.\n  Käynnillä Fiskarin tehtaalla ja siihen kuuluvalla vaskikaivoksella.\n  Kellgrenin kuoltua.\n  Laulu maanmiesten kesken.\n  Reinin rannalla.\n\nKertovaisia:\n\n  Vanha soturi.\n  Kolme veljestä.\n  Katariina Maununtytär.\n  Muudan tapaus Ateenassa.\n  Pyhimystaru.\n\nMietelmiä:\n\n  Laulun synty.\n  Maailman valkeus.\n  Nuo kaksi ovat yksi.\n  Ajan kolme tytärtä.\n  Yksipuolisuus.\n  Jättiläinen ja keri.\n  Ennen ja nyt.\n  Tähti.\n  Rouva ...lle.\n  Tohtori Ahmasen hautakiveen.\n  Sohvi äidilleen.\n  Päivän ääniä.\n  Varjo.\n  Kukkaköynnös.\n  Vanha ja uusi järjestys.\n  Puhe.\n  Eräälle työkumppanille.\n  Kointähti.\n  Sovituksen oppi.\n  Kuolinhuokaus.\n  Muistolaulu.\n\n\n\n\nJohdatus.\n\n\nSuomen kaunokirjallisuuden historiassa loistaa Franzenin nimi\nkirkkaimpana tähtenä ennen Runehergiä. Mitä Porthan oli tieteellisellä\nalalla sitä oli Franzén runollisella: välittäjä 18:nnen ja meidän\nvuosisatamme välillä, keskus, johon ruotsinvallan ajan kaikki jaloimmat\nriennot yhtyivät, tullaksensa uuden ajan perinnöksi, vankaksi\nuutisrakennuksen pohjaksi. Franzénin jälkiin astui Runeberg.\n\nFrans Mikael Franzén syntyi, vanhempainsa esikkona, Oulussa 9 p.\nHelmikuuta 1772. Suku oli Karjalasta kotoisin. Runoilijan isä Zakarias\nFrantzén oli kauppias, äidin nimi oli Helena Schulin. Franzén on itse\nihmetellyt kuinka hänessä oli voinut syntyä runohenkeä, kun hän oli\nkasvanut tervatynnyrien ja kauppatavarain keskellä. Mutta kotiseudun\nluonto epäilemättä oli omiansa herättämään runollisia tunteita: siinä\noli avara meri, mahtavat kosket ja valoisat kesäyöt, joina vanhempien\npihalla seisovan viirinsalon päästä lauloi harvinainen muuttolintu,\njonka luultiin ennustavan ihmisen kuolemaa (ks. _Kotona oleville_ ja\n_Tunturin satakieli_). Sen ohessa kotikin vaikutti samaan suuntaan:\nsiinä oli ihmeellisen kaunis, lempeä ja hurskas äiti, joka, aivan\nnuorena naimiseen menneenä, vanhimmassa lapsessansa vähitellen näki\nennemmin seurustelijaa kuin poikaa. Ja äidiltään poika perikin lempeän\nluonteensa, äitiin hän kiintyi mitä hellimmillä rakkauden siteillä.\nUsea runoelmakin muistuttaa häntä (esim. _Peili_ ja _Äiti ja poika_).\n\nJo kolmetoista-vuotiaana Franzén tuli ylioppilaaksi Turussa. Porthan,\njoka tutki tulokasta, ennusti todistuksessaan, että nuoresta\nylioppilaasta kerran tulisi \"kirjallisen yhteiskunnan valo\" (_lumen\nreipublicae literariae_), Ja tämän ennustuksen täyttämiseen Porthan\nitse oli avullisena. Franzén asui näet kaksi vuotta hänen kodissaan, ja\nmyöhemmin hän seurasi Porthania matkoilla ympäri Suomea. Helppo on\nymmärtää miten kanssakäyminen semmoisen miehen kanssa nuoreen\nFranzéniin vaikutti. Runoilija onkin mitä lämpimimmin tunnustanut\nkiitollisuuden-velkansa Porthania kohtaan, esim. kauniissa runoelmassa\n_Porthanin hautajaisissa_.\n\nJouluksi 1787 Franzén palasi kotiin ja jäi sitten seuraavan vuoden\npois yliopistosta. Tehtyänsä ensimmäisen matkansa Tukholmaan hän\nkotimatkalla sai tiedon isänsä äkkinäisestä kuolemasta. Nyt hän katsoi\nvelvollisuudekseen olla rakkaan äitinsä avuksi kauppaliikkeessä, mutta\nhän huomasi pian, ettei hänestä ollut kauppiaaksi. Hän siis palasi\nopintoihinsa ja tuli vuonna 1789 maisteriksi Turussa.\n\nÄiti oli sillä välin mennyt uuteen avioliittoon kauppias Lars\nKeckmannin kanssa, joka lapsipuolia kohteli niinkuin hellä isä ainakin.\nPromotsioonin jälkeen Franzén taas jäi vuoden kotiin ja oli sen jälkeen\nvuoden Upsalassa, missä hän tutustui Kantin filosofiaan. Vuonna 1792\nhän tuli dosentiksi Turussa.\n\nSiihen aikaan hän jo harjoitteli runoilemista. Olihan Franzén jo\nvarhain alkanut sepittää runoelmia, mutta 1792 hän ensikerran\nesiintyi julkisesti runoilijana. Hän kirjoitti tämän vuoden\npromotsiooni- runoelman ja piti sittemmin kuningas Kustaa III;n\nkuoleman johdosta runomittaisen surupuheen. Viimeksi mainittua Porthan\nmuutamissa kohden korjasi, sillä nuori runoilija ei vielä ollut\nlöytänyt sitä sointuvaa muotoa, jolla hän pian yleisöä ihmetytti; sitä\npaitse itse ainekin vietteli häntä korupuheisuuteen, joka oikeastaan\noli hänen luonteellensa vieras.\n\nMutta jo seuraavana vuonna 1793 Suomi ja Ruotsi oppi tuntemaan, että\nsillä oli runoilijanero aivan omituista ja uutta laatua. Silloin\njulaistiin muutamat Franzénin runoelmat Tukholman sanomalehdessä\n\"Stockholms-posten\", jonka toimittaja oli kuuluisa runoilija Kellgren,\nhänkin Porthanin oppilaita. Kellgren liitti yhteen niistä runoelmista\nmitä kiittävimmän arvostelun. Mutta tuo runo olikin _Ihmisen kasvot_,\nihmeen kaunis ideaalisuuden puolustus ajan materialismia vastaan.\nSamaten oli näitten runojen joukossa _Runotar_ ja _Vanha soturi_. Pian\nseurasi niitä _Kolme sulotarta, Pienoiset_ y.m.\n\nSamaan aikaan kuin Franzénin ensimmäiset runot julaistiin oli hän itse\ntaas Tukholmassa, tutustui Kellgrenin kanssa ja saavutti hänen\nsuosiotansa ja ystävyyttänsä. Kaksi vuotta myöhemmin Porthan hankki\nhänelle tilaisuuden tekemään jotensakin pitkän ulkomaanmatkankin.\nRikkaan kauppiaan pojan seurassa Franzén matkusti Tanskaan, Saksaan,\nRanskaan ja Englantiin. Kaikkialla runoilija ahkerasti tutki\nkirjallisia ja taiteellisia oloja, mutta sen ohessa hän innokkaasti\nseurasi valtiollistakin elämää. Ranskaan tullessaan hän oli täynnä\ntoiveita siitä että vallankumouksen kautta syntyisi uusi ja parempi\naika ihmiskunnalle. Vieläpä hän Ranskan vapauden kunniaksi kirjoitti\nranskankielisen runoelman (_A la liberté française_), joka julaistiin\nranskalaisessa aikakauskirjassa. Likemmin katsottuna Ranskan vapaus\nmuutamissa kohden kyllä petti Franzénin toiveita; mutta laillisen\nvapauden hartaaksi ystäväksi hän koko elinaikansa jäi, sen näkee\nrunollisesta kertomuksesta _Julie de S:t Julien eli Vapauden kuva_,\njonka hän kirjoitti kolmekymmentä vuotta myöhemmin, mutta joka perustuu\nhänen tällä matkalla kokoelemiinsa muistoihin. Muita ulkomaanmatkan\nsynnyttämiä runoelmia ovat _Laulu maanmiesten kesken_ ja _Reinin\nrannalla_.\n\nKotimatkalla Franzén taas kävi Tukholmassa, jossa hän muun muassa\ntutustui rouva Lenngrenin kanssa. Virkakin hänelle siinä tarjottiin,\nmutta hän riensi takaisin Turkuun, missä hän poissa ollessaan oli\ntullut nimitetyksi yliopiston kirjastonhoitajaksi. Muutamia vuosia\nmyöhemmin hän sen ohessa tuli kirjallisuuden historian professoriksi,\nja sittemmin hän vaihtoi tämän viran historian ja siveysopin\nprofessorin-virkaan. Papiksi vihittynä hän 1803 tuli Paimion\npalkkapitäjän kirkkoherraksi.\n\nVuonna 1797 hän voitti Ruotsin akatemian suuren palkinnon laulullansa\nrunoilija Creutzin kunniaksi. Akatemian juhlapäivänä Franzén oli itse\nläsnä, ja Leopold, joka antoi hänelle palkinnon, lausui hänelle\nkauniimman tervehdyksen, mikä koskaan on semmoisessa tilaisuudessa\nlausuttu. Kotimatkalla ympäri Pohjanlahtea Franzén kirjoitti pitemmän\npuolisen runoelman _Emili tahi ehtoo Lapinmaassa_, jossa myös\nlöytyy tunnettu laulu _Juokse porosein_.\n\nSamalla matkalla runoilija Kokkolassa näki nuoren tytön, Lilly Roos'in,\njoka häneen teki syvän vaikutuksen. Seuraavana vuonna tämä tuli hänen\nvaimokseen. Herttainen ja samassa järkevä kun oli, nuori rouva voitti\nkaikkien sydämmet, ja Franzénin koti tuli tästä lähtein mitä hauskimman\nseurusteluelämän keskukseksi. Muutamia onnellisia vuosia kului, mutta\njo 1806 Franzén kadotti rakkaan Lillynsä, joka kuoli keuhkotautiin.\nSeuraavana vuonna hän meni uuteen naimiseen runoilija Choraeuksen\nlesken Sofia Kristina Wester'in kanssa, joka hänkin oli runoilijalle\nhellä ja rakas puoliso.\n\nNäinä vuosina Franzén ahkerasti työskenteli kirjallisuuden alalla. Hän\noli \"Åbo Tidningar'in\" toimittaja ja sepitti useampia runoelmia, sekä\npienempiä viehättäviä lauluja, että pitempiä runoja isänmaallista\ntahi filosofillista sisällystä. Suomeksikin hän mukaeli Ruotsin\nkansallislaulun.\n\nNäillä runoillansa Franzén teki nimensä yllä enemmin tunnetuksi ja\nrakastetuksi Suomessa. Surua herätti siis kaikkialla sanoma siitä että\nFranzén Haminan rauhan jälkeen oli päättänyt muuttaa Ruotsiin. Eikä\nrunoilija itsekään tullut tähän päätökseen ilman sisällistä taistelua.\nIsänmaahan hänen sydämmensä oli kyllä lujasti kiintyneenä, mutta\nsamassa kirjallisuuteenkin. Ja sen hyväksi toivoi hän voivansa\nvaikuttaa enemmän Ruotsissa; hän oli näet jo 1808 tullut Ruotsin\nakatemian jäseneksi. Sitä paitsi ehkä sekin seikka vaikutti, että hänen\ntoinen vaimonsa oli Ruotsista kotoisin. Kuinka vaikea päätös hänelle\nkuitenkin oli, sen on hän itse tunnustanut siinä puheessa, jonka hän\npiti astuessaan Ruotsin akatemiaan.\n\nEnnen muuttoansa, joka tapahtui 1811, Franzén 1810 Turussa painatti\nensimmäisen osan koottuja runoelmiansa (_Skaldestycken I bandet_). Tämä\nkokoelma on, sanoo Cygnaeus, kalliin maallinen kirja, joka siihen asti\noli Suomessa ilmestynyt. Siinä löytyvätkin useimmat Franzénin parhaita\nlyyrillisiä runoja.\n\nRuotsissa Franzén ensin tuli Kumlan pitäjän kirkkoherraksi, sittemmin\nhän sai samallaisen paikan Klaran seurakunnassa Tukholmassa. Siinä hän\n1829 kadotti toisen vaimonsa ja nai 1831 Kristina Elisabet Arvidssonin.\nVuonna 1834 hän muutti Hernösandiin, hän oli näet tullut Ruotsin\npohjoisimman hippakunnan piispaksi.\n\nKirkollisia virkojansa Franzén hoiti tunnokkaasti ja saavutti\nsanankuulijansa suurta mieltymystä. Hänen saarnoista lausui Tegnér:\n\"jos enkelit saarnaisivat, niin ne saarnaisivat niinkuin Franzén\".\nVirsiäkin on hän kirjoittanut useita ja kauniita.\n\nMutta samassa hän ahkerasti harjoitti kirjailijatointa muilla aloilla.\nRuotsin akatemian jäsenenä hän kirjoitti koko 33 mainiota elämäkertaa.\nJa runoilijanakin hän oli hyvin tuottelias, hänellä kun oli ihmeellisen\nkeveä runoilutaito. Vuonna 1824 hän rupesi painattamaan uuden kokoelman\nrunoelmiansa, josta lopuksi tuli seitsemän osaa. Niissä on, paitsi\nlyyrillisiä runoelmia, myöskin muutamia isompia eepillisiä ja kaksi\ndraamallista teosta.\n\nSuomea ja suomalaisia Franzén ei unhottanut. Niin hän esim. Ruotsin\nvaltiopäivillä innokkaasti puhui Värmlannin suomalaisten hyväksi. Ja\nsata vuotta Porthanin syntymisen jälkeen hän sai aikaan, että Ruotsin\nakatemia lyötti vuosittaisen muistorahansa Porthanin kunniaksi, ja hän\nkirjoitti sen johdosta entisen opettajansa elämäkerran, jossa hän taas\nlämpimällä kiitollisuudella muistuttaa Porthanin ansioita.\n\nSeuraavana vuonna 1840 vietettiin Helsingissä Suomen yliopiston\nriemujuhla. Silloin Franzén kävi Helsingissä vastaanottaaksensa\nriemumaisterin seppeleen. Ijäkäs runoilija oli juhlan sankari: ei\nainoastaan vanhat ystävänsä häntä ilomielin tervehtineet; innostuksella\notti hänet vastaan myös uusi sukupolvi, joka ei ollut häntä ennen\nnähnyt, mutta joka oli lapsuudesta saakka oppinut rakastamaan hänen\nihania runoelmiaan.\n\nFranzénin viimeisiä elinvuosia katkeroitti tuskaisa tauti. Hänen\nruumiinsa voimat riutuivat vähitellen; istuen keinutuolissa ei hän enää\nvoinut nostaa päätään, joka voimatonna riippui rinnalla. Vanhuksen\njalkain juureen asetettiin silloin kukkia, että sairas ilahtuisi niitä\nkatsellessaan. Usein kun hänen luultiin nukkuneen, oli hän niistä\nkukista ajatellut runoelmaa, jonka sitten tyttärellään kirjoitutti\n(esim. _Kierto, Laakson lilja, Valkovuokko, Sinivuokko_). Viimeisen\nsairautensa aikana runoilija antoi tuutia itseään sängyssä, joka oli\nasetettu käyristetyille jalaksille, ja jota tavallisesti hänen nuorin\ntyttärensä tuuti. Tätä tapaa tarkoittaa _Ukon kehtolaulu_. Ja\n_Kuolinhuokaus_ näyttää kuinka vanhus valmistautui jättämään elämää.\nElokuun 14 p. 1847 hän nukkui kuoleman uneen Säbron piispankartanossa\nlähellä Hernösandia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikki arvostelijat ovat olleen yksimielisiä siitä että Franzén\netupäässä on lyyrillinen runoilija, Semmoisena hän ensin saavutti\naikalaistensa suosion, semmoisena hän säilyy jälkimaailman muistossa.\n\nSilloin kuin Franzénin ensimmäiset runoelmat ilmestyivät vallitsi\nRuotsin runoudessa 18:nnen vuosisadan järkiperäisyys. Käytiin sotaa\n\"ennakkoluuloja\" vastaan, ihailtiin hyvettä, vapautta ja valistusta.\nSemmoisessa luonteessa, kuin esim. Kellgren oli, valistuksen harrastus\ntodellakin synnytti runoilijan innostusta. Mutta ei moni voinut seurata\nhäntä tällä uralla; useimmiten järkiperäisyys synnytti kylmää ivaa tahi\ntyhjää korupuheisuutta. Ihmiset janoivat runoutta, joka puhuisi\nsydämmelle, eikä järjelle vaan.\n\nMutta ajalla oli kahdet kasvot, siis se lauloikin kahdella äänellä.\nToinen oli järjen ja hengen, toinen nautinnon. \"Ennakkoluulojen\"\nseurassa poistettiin pian vanhat siveelliset periaatteetkin ja\nvapautettuna niistä ihminen ylisti nautintoa huolimatta hyveestä\nensinkään.\n\nVaan ei tämäkään katsantotapa tietysti voinut tyydyttää jalompia\nmieliä. Eikä sekään auttanut, että Thorild järjen sijaan nosti tunteen\nlippua; melskeinen kuin hänen oma tunteensa oli, se vaan enensi häiriön\nhänen aikalaistensa mielessä. Missä oli rauhaa, sovintoa?\n\nVastauksen tähän kysymykseen löysi kaksi runoilijaa: Ruotsin Anna Maria\nLenngren ja Suomen Franzén. Molemmat viittasivat siihen maailmaan,\njossa sovinto ja rauha säilyvät huolimatta aikakausien mullistuksista:\nkodin ja lapsuuden maailmaan. Siinä ei järkistellä, siinä iloitaan\nviattomasti. Ja kun he asettuivat tälle kannalle, niin heidän\nrunoelmissaankin säilyi lapsuuden viattomuus, perhe-elämän hellyys.\nJanoaville sydämmille tarjoutui luontoperäisten tunteitten raikkaasti\npulppuava hete.\n\nMutta rouva Lenngren oli nainen. Hänen vaikutusalaansa rajoitti ajan\nahdasmielinen katsantotapa. Nuorena hän kerran koetti murtaa\naituuksiansa, mutta se ei onnistunut; sen tähden hän jäi kun jäikin\nrajoitetulle alallensa.\n\nFranzén taas oli mies: koko maailma oli hänelle avoinna. Yliopiston\nopettajana hän tunsi velvollisuudeksensa tutustua ajan jaloimpien\nhenkien ajatuksiin. Itse hän oli tilaisuudessa suurissa kulttuurimaissa\ntutkia ajan sekä valtiollisia että muita rientoja, ja suomalaisena hän\ntunsi velvollisuudeksensa kaikesta mitä hän oppi ja näki etsiä\netupäässä sitä, mikä soveltui hänen kansansa luonteeseen.\n\nNiin syntyi tuo Franzénin maailmankatsomus, joka on niin ihmeellisen\nylevä ja sovinnollinen, ettei Ruotsin ja Suomen kirjallisuudessa häntä\nennen löydy sen vertaista, eikä hänen jälkeensäkään muilla kuin niiltä\nmolemmilla, jotka ovat suorastaan jatkaneet hänen työnsä: Runeberg ja\nTopelius.\n\nLuokaamme pikainen silmäys tähän maailmankatsomukseen.\n\nOn jo mainittu että Franzén, niinkuin 18:nnen vuosisadan miehet\nylipäätään, harrasti valistusta ja vapautta. Runoelmassa _Kellgrenin\nkuoltua_ hän ihastuksella muistaa Kellgrenin sanat, kun saapui tieto\nRanskan vallankumouksesta: \"olen itkenyt kuin lapsi -- ei, niinkuin\nmies\". \"Emili\" taas osottaa, että Franzén katsoi naisen asemaa\nvapaamieliseltä kannalta: hän siinä puolustaa naisen tasa-arvoisuutta\nmiehen rinnalla. Myöhemmin hän kyllä kirkollisen asemansa johdosta\nvastusti yhtä ja toista vapaamielistä vaatimusta; mutta merkillistä on\nettä hän 1825, keskellä ankaraa eurooppalaista vapauden vainoomista\njulkaisi runoelmansa _Julie de S:t Julien_, jossa sanotaan:\n\n    Kuin luonto itse, vaikka hirmumyrskyt,\n    maanjäristykset, vedentulvat raivoo,\n    lakinsa, järjestyksens' säilyttää:\n    niin järki, totuus, ihmisoikeuskin\n    viimeksi voittaa, vaikka pimeyden\n    ja sorron mahdit kuinka kansaa painais;\n    ja ajan kello, vaikka viisaria\n    taapäinkin työnnetään, ei taapäin käy.\n\nVapauden ja valistuksen rinnalla Franzén ihaili hyvettäkin. Mutta tämä\nihaileminen ei hänessä ollut järjen asia vaan; sanoohan Runeberg aivan\noikein hänestä: \"hän lauloi hyveestä yhtä ahkerasti kuin ajan muut\nrunoilijat, mutta sillä tärkeällä erotuksella, että hyve ei näkynyt\notsakkeena hänen runoissaan, vaan niissä eli alkuaineksissaan, jotka\novat viattomuus, rakkaus ja ilo\".\n\nTähän vaikutti epäilemättä tehokkaasti Franzénin uskonnollinen kanta.\nSiinäkin huomaa kyllä, että hän on 18:nnen vuosisadan mies: hän\nrakastaa tässäkin järkevää selvyyttä ja käytöllisyyttä. Mutta\nsamassa on hänessä lämmin uskonnollinen tunnekin, joka täydentää\njärkiperäisyyden. Mitä selvimmin Franzénin kanta ilmaantuu\nsymboolisessa kertomuksessa _Kolme veljestä_. Ihmisen on käyttäminen\nelämää, tekeminen niin paljon hyötyä kuin mahdollista, toivossa että\nhän kerran saa nähdä toista täydellisempää elämää. Synkkä\nmietiskeleminen uskonnosta ja kevytmielinen uskonnon halveksiminen\nolkoot molemmat häneltä yhtä kaukana.\n\nFranzén on itse viitannut mainittuun kertomukseen selittääksensä miten\nmolemmat osat _Selma ja Fanny_ sarjasta kuuluvat yhteen. Ensimmäinen\nosa, Selma-laulut, kuvaelee maallista iloa, toinen, Fanny-laulut,\ntaivaallista iloa, joka kehittyy maallisesta. Jo tästä näemme selvästi\nFranzénin kannan mitä elämän iloon ja nautintoon tulee. Hän ylistää\nhetken nautintoa hänkin, niinkuin hänen aikalaisensa, mutta niin että\n\n        jos jaloa, suurta sä tahdot,\n    _henkeä_ ällös sä sammua suo.\n\nTämä varoitus kohtaa meitä usein Franzénin lauluissa, ja niin runoilija\non jalostuttanut nautinnon, löytänyt sovinnon sen ja hyveen välillä.\n\nNäistä nyt mainituista periaatteista seuraa, että Franzén ihmisen\nihanteeksi asettaa kaikkien sielunvoimien sovinnollisen yhteyden. Tämä\nihanne ilmaantuu jo yksityiselämän alalla, esim. runoelmassa _Kolme\nsulotarta_, mutta samaten yhteiskunnallisessa elämässäkin (ks.\n_Yksipuolisuus, Muudan tapaus Ateenassa_).\n\nMolemmat alat runoilija yhdistää _Ylioppilaslaulussansa_. Tämä laulu\nvalaisee Franzénin kantaa mitä maalliseen elämään tulee yhtä\ntäydellisesti kuin _Kolme veljestä_ hänen uskonnollista kantaansa.\nNautinnon ja hyveen keskinäinen väli esiintyy siinä, samaten kuin kodin\nja isänmaan. Koti, se minkä ylioppilas on jättänyt ja se, mikä hänen\nkerran on perustaminen, olkoon hänen omanatuntonaan, työ isänmaan\nhyväksi hänen päämääränänsä.\n\nIsänmaa, se oli Franzénille, niinkuin Porthanille, epäilemättä\nSuomi, mutta Suomi Ruotsin rajojen sisäpuolella. Arvostellessamme\ntätä Franzénin suomenmielisyyttä meidän täytyy muistaa, että\nkansallisuudentunteella ei viime vuosisadalla ollut sama merkitys kuin\nnyt. Olipa moni, valistusfilosofian vaikutuksen alaisena, taipuvainen\nkatsomaan eri kansojen omituisuuksia vastuksiksi vaan, jotka estivät\najan uneksimaa koko ihmiskunnan veljeytymistä.\n\nSitä merkillisempi on siis että Franzénissa syntyi niin vankka\nsuomenmielisyys kuin se, joka esiintyy runoelmassa _Suomen viljelys_.\nOn kuitenkin helppo nähdä mistä lähteistä tämä tunne on saanut alkunsa.\nEnsiksi aikakausi, Rousseaun jäljissä, ihaeli luontoa ja luontoperäistä\nelämää, ja siitä seurasi myös kansanrunouden ihaeleminen, joka\nFranzénin runoelmassakin ilmestyy. Toiseksi häntä innostutti Porthanin\njohdattama isänmaallinen viljelystyö, jossa hän itse oli tehokkaasti\nosallisena. Ja lopuksi hän iloitsi kun poistettiin semmoisia säädöksiä,\njotka olivat sortaneet nimenomaan suomalaisten etuja ja vapautta, esim.\nTukholman luonnoton kauppaetuoikeus. Kaikki nämät tunteet vaikuttivat,\nettä Franzén mielikuvituksessaan näki ajan, jolloin\n\n    rinnalla Ruotsin Suomeani\n    ihmehtii maailma, mi siit' ei tiennytkään.\n\nKuka moittisi Franzénia siitä ett'ei hän ehtinyt kauemmaksi, että hän,\nkun eron hetki tuli, etupäässä tunsi eron synnyttämää katkeruutta, eikä\nliioin tulevaisuuden toiveita mitä Suomeen tulee (ks. _Priki ja pursi,\nSisällinen yhdistys_)? Olipa hän kuitenkin laskenut peruskiven, jolle\ntuleva aika Suomessa rakensi itsenäisyyttänsä.\n\nSillä päivän selvää on meille suomalaisille, että Franzén, samoin kuin\nsittemmin Runeberg, mieleltään oli tosisuomalainen. Onpa jo Cygnaeus\nviitannut siihen että hänen runoelmansa monessa kohden muistuttavat\nKantelettaren runoja. Selityksensä tämä seikka saa siitä että Franzénin\nsuku oli laulunrikkaasta Karjalasta kotoisin; ja tunnettu on sitä\npaitsi että runoilijan äiti hänelle, hengellisten laulujen rinnalla,\nopetti suomalaisia sananlaskuja ja muita kansanrunouden tuotteita.\nRuotsissakin jo varhain on huomattu kuinka Franzénin runouden luonne\nmuistuttaa hänen maanmiestensä Fresen ja Creutzin runoelmia. Mutta\nennen kaikkea me nyt voimme selvästi nähdä että Franzén monessa kohden\non Runebergin edelläkävijä.\n\nEikö jo Franzénin uskonnollinen kanta ole sama, joka kohtaa meitä\n_Vanhan puutarhurin kirjeissä_? Eikö _Vanha soturi_ muistuta meille\nVänrikki Stoolia? Ja mikä on tärkeintä: se kuva, jonka Franzén antaa\nSuomen kansasta, se on sama minkä kaikki tunnemme Runebergin teoksista.\n_Hymni maalle_ esim. antaa meille pienen kuvaelman Suomen talonpojan\nelämästä, joka on ikään kuin luonnos Aaronin historiaan. Ja lopuksi:\nkun Franzén eron hetkenä lausui omat ja Suomen tunteet runoelmassa\n_Priki ja pursi_, niin hän siinä kertoo, kuinka Suomi nurkumatta kärsii\nkohtaloansa syystä että \"on nimi veljellään ja maine, vapaus\npelastettuna\". Eikö tässä astu silmiemme eteen kansa, jonka \"alttius on\nrajaton\", joka niinkuin Munter\n\n    kärsi vaivaa, rasitusta,\n    yhtä vaan ei -- valitusta.\n\nSyystä siis Runeberg on niin innokkaasti ylistänyt Franzénia. Hänen\nlauseistaan huomaa selvästi, kuinka hän Franzénissa on nähnyt neron,\njoka paremmin kuin kukaan muu on tyydyttänyt hänen suuren sielunsa\nhenkisiä tarpeita. Jalompaa, kauniimpaa ja samassa asiallisempaa\nkuvaelmaa varmaan ei mikään runoilija ole toisesta runoilijasta\nantanut, kuin Runeberg Franzénista. Emme voi siis paremmin lopettaa\ntätä katsausta kuin kertomalla mitä Runeberg antaa \"vanhuksen\" sanoa\nFranzénista.\n\n\"Olen usein itsekseni puolustanut mielipidettä, joka varmaankin monesta\ntuntuu omituiselta, mutta joka kuitenkin minusta aina pitää paikkansa\nja on päivän selvä, sitä nimittäin, ettei ruotsinkielisissä\nrunoilijoissa ole ainoatakaan, jota olisi niin vaikea oppia perinpohjin\ntuntemaan ja täydelleen käsittämään, kuin Franzénia. Hänen teoksensa\nsaattavat senvuoksi minun mielestäni olla vanhastaan tutut ja kuitenkin\njoka kerta uudelleen lukiessa tuntua uusilta. Luuletteko minun\ntarkoittavani, että Franzén muka olisi hämärä, umpimielinen ja ylen\noppinut? -- Minun lastenlapseni osaavat ulkoa hänen runojansa ja\nlaulavat niitä. Lapsi käsittää hänen sanojaan, tuntee mielihyvää niiden\nlempeästä sulosoinnusta ja iloitsee yksinkertaisista kuvista, sanalla\nsanoen: lapsikin voi tavallaan ymmärtää Franzénia. Mutta voidaksemme\ntäydelleen tajuta sen taivaallisen viattomuuden ja puhtauden, joka\nFranzénin runoudessa kohtaa meitä niin pinnalla kuin syvyydessä, tulee\nmeillä olla, lapsen turmeltumattoman mielen ohella, myöskin pitkän\nelämän koottu viisaus, kokemus, joka on elämän häikäiseväisyyttäkin\nkestänyt, ja tunne, joka, liioiteltuihin ja teeskenneltyihin\nmielivaikutteisiin väsyneenä, kahta vertaa lämpimämmällä rakkaudella on\npalannut ijäti tyvenen, raikkaan ja iloisen luonnon helmaan. En tiedä,\nmutta minun on monien muitten runoilijain teoksia lukiessani käynyt\nniin, etten ole niitä ymmärtänyt laisinkaan tai olen ymmärtänyt niissä\nkaikki tyyni yhdellä kertaa, niin etteivät ne uudestaan lukiessa ole\ntulleet minulle selvemmiksi eikä rakkaammiksi entistään, vaikka olenkin\nniitä mielihyvällä uudestaan tervehtinyt ja iloinnut niiden\nopettavaisista ja kauniista tarkoituksista. Franzénin lauluja taas olen\nuudestaan lukemisella oppinut yhä paremmin ja paremmin ymmärtämään, ja\nmitä enemmän oma olentoni on selvinnyt, mitä toivorikkaammaksi ja\ntyynemmäksi oma sieluelämäni on tullut, sitä enemmän olen niissä\nlöytänyt vastaavaa rauhaa ja ihanteellisuutta. Minusta tuntuu, kuin\nniitä voisi verrata vanhoihin alkuperäisiin taruihimme, jotka\nilahuttavat lasta, innostuttavat nuorukaista ja vastaavat miehen\nsyvällisimpiä mielipiteitä elämästä. Minä tahtoisin vaan Franzénin\nrunoista sanoa kauniimpia ja puhtaimpia mielipiteitä. Sen vuoksi en\npidä Franzénin runoelmain ymmärtämistä lastenleikkinä, vaikka\nmielelläni kuuntelen, kun lastenlapseni laulavat niitä huvikseen; vaan\najattelen sen sijaan, että ainoastaan se ymmärtää ja oivaltaa häntä\noikein, jolla on rikas kokemus elämän valheloistoista ja virvatulista,\nhairahduksista, intohimoista, taisteluista ja rikoksista, ja joka\nsiitä, voitosta iloitsevin sydämmin, voi luoda katseensa siihen\nenkelimaailmaan, jonka Franzén lumoaa eteemme\".\n\n                                         Valfrid Vasenius.\n\nPaitsi mitä ylempänä on selitetty, seuraavat kohdat vielä kaivannevat\nselitystä.\n\nRunon _Suomen viljelys_ keskikohta tarkoittaa m.m. yliopiston\nperustamista, suurta katoa 1600-luvun loppupuolella, isoa vihaa,\nViaporin rakentamista, isojakoa ja Vaasan hovioikeuden perustamista.\nMainitun hovioikeuden sinetissä on kuvattuna Herkules hydraa\nruhjoomassa.\n\nRunon \"Laulu H.G. Porthanin hautajaisissa\" lopussa mainittu vanha\nakatemiahuoneus purettiin vähä jälkeen Porthanin kuoleman ja uusi\nläheni valmistumistaan.\n\nRunossa \"Käynti Fiskarin tehtaalla\" mainitut sulkulaitokset Antskogissa\nja Koskella olivat ensimmäiset, silloin ainoat Suomessa. -- _Julin_ oli\nkaivoksen ja tehtaan silloinen omistaja.\n\n\n\n\nSELMA JA FANNY.\n\n\n\n    Runotar.\n\n    Lähteen luona haavan alla\n    -- ikuisesti muistan sen --\n    istuin, aikaa laulamalla\n    niinkuin ennen viettäen.\n\n    Illan taivahalla hohti\n    kultalieve päivyen.\n    Läpi lehväin mua kohti\n    katsoi kasvot kuuhuen.\n\n    Väsyneenä leivo liiti\n    laulustansa lepäämään,\n    alas armaan luokse kiiti\n    suukon saamaan, lempimään.\n\n    Tuosta tahtoi kaiho tulla,\n    sydän tuntui tyhjäks vaan:\n    eihän kuulijata mulla,\n    palkan suojaa ollenkaan!\n\n    Huokasin näin itsekseni,\n    kannel multa laskeui,\n    taivahalta katseheni\n    itseheni sulkeui.\n\n    \"Hourailenko?\" huusin. Somaa:\n    ylöspäin kun silmäilin,\n    haavass' on tuo kannel oma,\n    vyötty kukkaseppelin.\n\n    Taivas! Enkel'armas impi!\n    Sen näin läpi lehtien;\n    eipä mikään kaunihimpi\n    kuin sen katse, hymy sen.\n\n    Selma! se sä olit vainen,\n    runottaren', ystäväin.\n    Sä, jo kaukaa kaunokainen,\n    nyt taas tulet tännepäin.\n\n    Istu, kuule soittoani;\n    noin mua älä katso vaan:\n    muuten eksyn soitossani --\n    niin, mä eksyn ainiaan.\n\n    Lauluni jos ilmi saisi\n    neros, sulos ihmeiset,\n    aarteet ei mua hurmajaisi,\n    kuningasten antimet.\n\n\n\n    Ihmisen kasvot.\n\n    Setrimetsän purppurallaan\n    ajan kuudes päivä vallan\n    valoon vaatetti.\n    Perho pieni, kultasiipi\n    ruusuin luona hääri, hiipi,\n    niitä suuteli.\n\n    Helmi hohti aallon alla,\n    valkojoutsen varjoisalla\n    souti salmella;\n    hehkui punarypäleinen,\n    leikki kaino kyyhkyläinen\n    paratiisissa.\n\n    Korkein kauneus vain puuttui\n    luonnossa, kun vielä puuttui\n    kruunu luomisen,\n    kunnes kasvot kauniit hohti,\n    silmä kirkas päivää kohti\n    aukes ihmisen.\n\n    Vuoren lumi loistavainen,\n    aamurusko purppurainen\n    luopui loistostaan;\n    tähti armas, heloittava,\n    päivän otsaa kaunistava,\n    mieli jättää maan.\n\n    Tomuist' ihmissilmät koitti,\n    kumartaen kunnioitti\n    niitä eläimet,\n    kun ne sulo, lempi täytti,\n    kun ne surun takaa näytti\n    toivon kyynelet.\n\n    Ihastuipa tuohon uuteen\n    hurmaavaiseen ihanuuteen\n    enkel'joukkokin.\n    Siinä loisti Luojan kuva:\n    siihen Luoja riemastuva\n    painoi sinetin.\n\n    \"Tomu kaikk'on; elävätä\n    sielua ei ole!\" Tätä\n    lausut ylpeillen.\n    Peilaa kasvos lähteen veteen,\n    niin se näyttää silmäis eteen\n    väittees tyhjyyden.\n\n    Katso otsaa viisaan, jalon:\n    lähde vuosisatain valon,\n    taulu totuuden.\n    Katso sankarinkin silmiin:\n    tulta, joka säihkyy ilmiin,\n    mailmaa halliten.\n\n    Entä sulo, ihannelma?\n    nosta aamuhuntu Selman\n    ruusuposkelta!\n    Katso! silmä kaino, hellä!\n    Katso! kutrit löyhytellä\n    alkaa tuulessa!\n\n    Seuraa säälivää, kun tätä\n    laakson huonoon majaan hätä\n    kutsuu kurjain luo:\n    kas, kuin katse pienoisille,\n    silmänluonti sairahille\n    levon, lohdun tuo;\n\n    Muoto taivaan asujitten,\n    maassa haamu enkelitten,\n    kasvo ihmisen!\n    Häviätkö kuolemassa?\n    Etkö aina taivahassa\n    itke hymyillen?\n\n    Teet sen. Muotos, äänes vielä\n    saapi enkeleinkin siellä\n    mielet liikkumaan.\n    Selma, sinut taivahassa,\n    tuolla iki-onnelassa\n    vielä nähdä saan!\n\n\n\n    Kolme sulotarta.\n\n    Selma näki kehdossaan,\n    pikku suullaan hymyellen,\n    tyytyväisnä soperrellen,\n    mitä muut ei huomaakkaan:\n    oli kaksi sulotarta,\n    Viattomuus, Hellyys; näin\n    nähdä saa ne käsikkäin\n    se, mi lempii Runotarta.\n\n    Lailla Kupidon nyt, mi\n    ensin kyyhkyin kanssa eli,\n    siskojansa hyväeli,\n    soker'nuolin leikitsi, --\n    Selma sulo vieraitansa,\n    jotka siinä leijuvat,\n    kasvattaa hänt' aikovat,\n    ilahduttaa ilollansa.\n\n    Kätösen hän heille suo:\n    Otsan painain otsaa vasten,\n    itkein, naurain lailla lasten,\n    jäävät nyt he kehdon luo.\n    Taivaan loiste huoneen täyttää;\n    lapsi kummeksii ja -- nuo\n    kun ei enää suuta suo --\n    heidän muotoiseltaan näyttää.\n\n    Kehdon sai nyt liikkumaan\n    näkymätön henki vieno.\n    Aika vieri; kaunis pieno\n    ulos astui maailmaan.\n    Tanssiin häntä ihanaiset\n    sulottaret johtivat;\n    ihastuen tanssivat\n    hänen kanssaan nuorukaiset.\n\n    Kaikki kuiskaa; \"Katsokaas!\"\n    Punastuin hän kaunokaisin\n    voittoja saa sadoittaisin,\n    mutta kaikki -- hukkaa taas;\n    vaan kun hän on seitsentoista,\n    sulotar nyt kolmas luo\n    liitää, umpun auki luo:\n    nyt -- kas! -- sulo Selma loistaa!\n\n    _Viisaus_ nyt kuiskuttaa\n    hälle; \"Kun on tyttösellä\n    mieli viaton ja hellä,\n    niin hän mielet liikuttaa.\n    Sulon säilyttääkses aina,\n    ollos viisas, iloinen!\"\n    Selma mieleen neuvon sen\n    hyvin -- liian hyvin painaa.\n\n\n\n    Kauneuden koti.\n\n    Miss on Kypros? Kaunokainen\n    myrttilehdoss' siell' on vain,\n    hän, tuo puhdas, armahainen,\n    päivin, öin mun unelmain.\n\n    Rypäleiden kruunaamana\n    siell' on suloin templikin.\n    Sinne viekää, kyyhkyt, sana!\n    Malttakaa! Käyn itsekin.\n\n    Ah! jo liidän tosiansa\n    kotiin sulottarien,\n    jotka leikkii luonnon kanssa,\n    kanssa impen' kaunoisen.\n\n    Liittyy kultaa oranginkin\n    elyseian yöhön, o!\n    Siellä piilee hän. Ah! hengin\n    myös mä samaa ilmaa jo.\n\n    Tuossa hymyin taivahaisin\n    kylvystään hän uinuupi...\n    Heräs jo, kun hopeaisen\n    kukan lehti putosi.\n\n    Mitkä silmät! Nähdä suo ne\n    katseitteni koko maan.\n    Ei, sen mailman ilmi tuo ne,\n    mit' ei täällä olekkaan.\n\n    Tuonne nostat, kaunokainen,\n    minut valon lähteillen.\n    Siihen suloon tyydyn vainen,\n    minkä näytät minullen.\n\n    Kyproon saavuin unissani,\n    Kyprosta taas taivaisin,\n    Selma saapui -- haaveistani\n    heti haihtui kumpikin.\n\n    Ei, hän vie mun molempihin:\n    Kypros on, miss on hän vain;\n    kun hän katsoo taivaisihin,\n    luulen siellä olevain.\n\n\n\n    Samppanjaviini.\n\n    Juo! Pian haihtuvi päilyvä\n    helminen; juo!\n    Joudu, jos jaloa, suurta sä tahdot.\n    henkeä ällös sä sammua suo.\n    Tyhmä, min riemuna vain ovat vahdot,\n    saa veden, vain veden paljahan tuo.\n\n    Saas! Sulohetki ei säilyvä\n    tääll' ole; saas;\n    tunne ja myös hymy hienonen vallan\n    kiihotin on sekä tainnutin taas.\n    Raketti sammuin on korkeimmallaan,\n    makein malja, kun juoja sen kaas.\n\n    Pois pian riemu se häilyvä\n    rientävi, pois.\n    Sen, jalon nestehen nauttien, luuli\n    saavansa nuori -- siks mielin hän jois --,\n    taikka sen tois joku purppurahuuli:\n    Riemu, ah! maassa ei viihtyä vois.\n\n\n\n    Ainoa suudelma.\n\n    Siis lähdet, minut tänne rantaan jättäin\n    kuvana kulkuasi katsomaan.\n    Purista vielä veneestä mun kättäin,\n    suo, että vielä hymys nähdä saan!\n\n    On mennyt nyt se taivaan-armas aika,\n    kun luokses silloin tällöin hiiviksin,\n    ja silkkipukus kahina kuin taika\n    mun vartoovan sai ihastuksihin.\n\n    En tiedä, mitä kukkaistuoksu mulle\n    suloista outoa se puhuikaan,\n    siks kunnes pääsin riemuin vastaan sulle\n    ja seisoin vaiti, sua katsoin vaan.\n\n    Se mennyt on, -- En milloinkaan saa kuulla,\n    en seistä luonasi, kun neuloissas\n    tai klaverillas laulat sulosuulla,\n    en kosketella kaunokutrias.\n\n    Suudelma viimeinen ja ensimmäinen\n    kuin veljelles, vain ainut, mulle suo!\n    Poskellas päilyy kyynel vieriväinen:\n    ah, anna suudella mun siitä tuo!\n\n    Sukusi pöyhkeä sen anteeks antaa,\n    kun sulta lempeni sen pyytää vaan,\n    ja kuulijaisna lasna poistuu, kantaa\n    surunsa, ei sua näe milloinkaan.\n\n    Muistatko sinäkin mun joskus siellä?\n    Ei! Unhota ja ollos onnekas!\n    Murheeni murtaa itsensä; nyt vielä\n    vain murheellisna olen autuas.\n\n\n\n    Fanny.\n\n    Selmalle ennen aina\n    mä laulain soitin kanneltain,\n    kun povelleni painaa\n    hänt' ystävänä sain.\n\n    Vaan vanhempana sitten\n    näin lapsen käyvän templihin.\n    Poiss' maasta kuolevitten\n    sen sielu, katsekin.\n\n    Maan pääll' on taivas varmaan,\n    niin luulin, kuu mä Selman näin;\n    vaan kun näin Fannyn armaan,\n    hän mun nost' ylöspäin.\n\n    Elolla -- opin heistä --\n    on kauneus kaksinkertainen.\n    Niin näyttääpi se meistä;\n    vaan yks on alku sen.\n\n    Lähteellä, laakson puolla,\n    näen ihanaisen Eedenin:\n    kuvaansa Selma tuolla\n    hymyillen silmääkin.\n\n    Vaan ylös silmäellen\n    mä näen Fannyn vuorella.\n    Hän siellä rukoellen,\n    seisoopi kirkkaana.\n\n    He yhteen sopii aivan:\n    on Selman tytär Fanny tää;\n    vaan Fanny saa jo taivaan,\n    ja äiti suruun jää.\n\n    Hän vuoren alle istuu\n    ja nukkuin unta nähdä saa.\n    Kun kaikki täydellistyy,\n    niin yks on taivas, maa.\n\n\n\n    Peili.\n\n    Kas! Pieno makaa hiljallensa\n    hereillä vielä kehdossaan,\n    Noin katseinensa\n    hän niitä kummaa seuraakaan?\n\n    Kirkastuu silmät taivaisesti,\n    myhäelee autuaasti suu.\n    Noin ihmeisesti\n    hän mistä syystä riemastuu?\n\n    Ei ole nyt se peilin valo,\n    ei kukka eikä lasi sen.\n    Kehdolla jalo\n    kai enkeli on taivainen.\n\n    Kai paremmin, kuin silmä, lasta\n    saa joku aisti huomaamaan?\n    Kai taivahasta\n    on hällä muisto muassaan?\n\n    Niin Fannyn imettäjä luuli;\n    vaan itsekin hän enkelin\n    jo näki, kuuli:\n    se Fannyn äiti olikin.\n\n    Hän oli lasta silmäellyt\n    peilissä, seisoin hetkisen,\n    ja nyökähdeliyt,\n    iloa äidin nauttien.\n\n    Ihana lasi, joka näyttää\n    ne, joita sydän rakastaa!\n    Ken niin sen käyttää,\n    vanhuuden-ystävän hän saa.\n\n\n\n    Tahdot.\n\n    Pikku Fanny iloissaan\n    sanoi tähtiin katsoissaan:\n    \"monin silmin minua\n    katsoo Jumala\".\n\n    \"Jumala on maassakin,\n    Fanny. Katso kukkihin!\n    Niinkuin Herran silmät nuo\n    meihin katseen luo\".\n\n    \"Nyt näen selvään Jumalan,\n    missä, äiti, arvaahan!\n    Silmissäs Hän hymyilee,\n    minuun katselee.\"\n\n\n\n    Kiiltomato.\n\n    \"Mik', äiti, loistaa noin haan puolla?\n    Vast'ikään putos tähtönen:\n    mitähän, jos se on nyt tuolla?\"\n    Huus Fanny; portin ylitsen\n    hän kohta kiipeskin ja juoksi halki haan\n    sit' ylös poimimaan.\n\n    \"Min näen? Loistitko niin sinä?\n    Oletkin kirkas, suloinen...\n    Vain mato! Ja kun luulin minä,\n    ett' olit helmi taivainen.\n    Vien toki kotiin sun: saat siellä rauhassa\n    kukissan' asua\".\n\n    Hän kutsui kokoon pienet kaikki\n    ja ruusuun pisti matosen.\n    \"Pois kynttilä! Äl' itke, Maikki:\n    saat lyhdyn sievän pienoisen.\n    Jos yöllä heräät, niin sua hauskuuttaa se vaan,\n    ja nukut uudestaan.\n\n    Kuink' otus tuo voi tulta moista\n    itsessään, äiti, suojustaa?\"\n    \"Hän, jok' on käskenyt sen loistaa,\n    sinutkin kerran kirkastaa,\n    jos tulet hyväksi\". -- \"Siis, äiti, olet sa\n    jo kirkastettuna\".\n\n\n\n    Taivaankaari.\n\n    Käy, isä, järven yli\n    mua saareen viemähän.\n    Näetkö, saaren syli\n    kun kantaa töyrähän?\n\n    Töyräällä taivaankaaren\n    pää toinen parhaallaan.\n    Oi, jos se jäisi saareen,\n    siks kunnes saavutaan.\n\n    Hän hyvin soutaa; vene\n    käy rannan ruokoihin,\n    kun näky kaunis menee\n    Fannylta kateisin.\n\n    Ja kyynel karvas kasti\n    pieneltä poskipään.\n    \"Mit' etsit täältä asti?\"\n    sai isä kysymään.\n\n    \"Tuoss' satoi ihmeekseni\n    taivaasta kukkia.\n    Niit' aioin äidilleni\n    iloksi poimia.\"\n\n    \"Kas, kukkain paljoutta!\"\n    nyt isä vastasi.\n    \"Ne maassa syntyi, mutta\n    ne taivas kasvatti.\n\n    Ne vettä saivat siitä,\n    sen säteitä ne joi,\n    ja sama päivä niitä\n    kuin itää purppuroi.\n\n    Äidille niitä ota\n    ja lausu: löysin ne\n    mä taivaan tiellä, jota\n    sä neuvoit minulle.\n\n    Ma taivaan portin alta\n    ne poimin avoimen: --\n    ja hurskaat kaikkialta\n    löytävät portin sen\".\n\n\n\n    Taivaanranta.\n\n    \"Kas maahan kääntyy kansi taivaan;\n    kas aamuruskon kultakin\n    koskettaa puiden latvoihin!\n    Miks'emme, äiti, kiirein aivan\n    jo riennä täältä taivaasen,\n    kun noin se ain' on läheinen?\"\n\n    No, vastas äiti, käydään kohta\n    nyt sinne! Ja he käyvätkin,\n    molemmat tuntein taivaisin.\n    Edessä lehdostossa hohtaa\n    seasta varjoin valkeus,\n    kuin Onnelasta kangastus.\n\n    \"Kai tää on Eeden? Ihanaista!\n    Millaiset kukat, marjat, hei!\n    Vaan taivasta ei tässä, ei!\n    Nyt näen poissa näistä maista\n    kylässä kirkon luona sen\n    kultaisen pilven, kaunoisen.\n\n    \"Maan päällä jos kuin kulkun' ohjaan,\n    edellä taivas poistuupi.\n    Vaan minne onkin matkasi,\n    etelään, itään, länteen, pohjaan,\n    niin rannalla sa taivahan,\n    näet matkas määrän ainian.\n\n    Kuuletko kelloin äänen jalon?\n    Huoneesen Herran kutsuu tuo.\n    On Herran päivä: Herra suo\n    taas lohdutuksen, rauhan, valon.\n    On kirkastettu temppeli.\n    Kirkastuu siellä sielusi.\n\n    Käy! Paratiisista sun pitää,\n    laps, lähteä myös maailmaan\n    matkaasi yksin kulkemaan.\n    Jos niinkuin nyt sä jatkat sitä,\n    niin, milloin päättyy matka maan,\n    ei taivas sulta poistukkaan\".\n\n\n\n    Laululintu.\n\n    \"Tän linnun laulust' useasti\n    sä hellyit kyyneleihin asti:\n    Se ota, muista Eetua --\n    vaan ei lie lahja mielees? Ah!\n    Vai etkö lahjan antajasta\n    nyt enää tahdo huolia?\n    Voi pikku Fanny, vastaa\n    ja katso minua\".\n\n    Hän katsoi, otti linnun, juoksi\n    sen kanssa kukkiensa luoksi\n    puutarhaan. Hänen hoidossaan\n    komeili kukat riemuissaan.\n    Vaan hänestä ne suruisilta\n    ja itkeneiltä näytti nyt,\n    niin melkein kuolevilta\n    kuin kukat niitetyt.\n\n    \"Ah! Laulajanne on nyt vanki.\n    Vaan taas sen teille toimitanki\n    sulosti sangen laulamaan. --\n    Pois lennä, ollos vapaa vaan! --\n    Kas, vaahteraan se riemuin liitää,\n    sen latvahan taas laulamaan.\n    Ylemmä mielin kiitää --\n    jos siivet saisin vaan.\n\n    Vain nähdä taivaan saanko, rukka,\n    kuin maahan kiintyneenä kukka?\n    Milloinkaan enkö liitää vois\n    kirkkaasen avaruuteen pois?\n    Tuo perho, mi noin lentää täällä,\n    tuoll' äsken katsoi kuoresta.\n    Mä rusopilven päällä\n    Saan kerran istua\".\n\n\n\n    Kukat.\n\n    \"Tuoksustasi varmaan\n    lienet väsynyt?\n    Mennös maata, armaan'!\n    Hyvää yötä nyt\"!\n    Äiti antoi suutelon.\n    Fanny vaiti on.\n\n    \"Pääsi tyynyyn paina,\n    lapsi, uinumaan!\n    Ah! sä kuihdut aina\n    joka päivä vaan\".\n    Fanny raukein katsehin\n    silmää taivaihin.\n\n    \"Vedessä on kukkas,\n    jotka kotiin toit;\n    koko yönkö, rukka,\n    niitä vartijoit?\"\n    Äiti kulta, katsoppa\n    pilvein kukkia!\n\n    \"Tyydy kukkiin mailla,\n    nukkuin, kasvaen\n    maisten kukkain lailla,\n    kevääst' iloiten\".\n    Fanny ikikeväällen\n    hymys huoaten.\n\n    \"Taivaan tähdet illoin\n    tuolla tuikkivat,\n    enkelein luo silloin\n    mua kutsuvat,\n    Äiti, jos mua kaivataan,\n    olen siellä vaan.\n\n    Kukat siellä loistaa\n    eikä kuihdukkaan.\n    Seppeltä mä noista\n    vastaas laittaa saan.\n    Näitä ensin tomullein\n    kylvät muistoksein\".\n\n\n\n    Vuohi.\n\n    Taas, imettäjä, terveysjuomaa\n    sä tarjoot minullen.\n    Vaan kiliparkas jälkees -- huomaa! --\n    Noin juoksee itkien.\n    Rinnastas poissa tähteni,\n    sua seuraa toki, tuntee äänesi.\n\n    Niin, äiti, vaikka eroamme,\n    omasi olla saan.\n    Vähäinen aika toisistamme\n    erottaa meitä vaan.\n    Niin sanoit, milloin sairastit\n    ja meidät kyyneleissä huomasit.\n\n    Vaan minä elän: kokonansa,\n    kas, maljan tyhjensin.\n    Ja unta näin mä yöllä kanssa:\n    Pilvellä istuinkin;\n    mull' Eetu antoi seppelin,\n    vei minut alas laaksoon tanssihin.\n\n\n\n    Paperileija.\n\n    \"Kas, Fannyni, katso, kun juoksen,\n    se kiitäen vain kohoaa;\n    vaan sormeni yksikin luoksen'\n    sen taas alas ilmasta saa\",\n    Ja langasta kuljetti riemuiten hän\n    nyt lehtisen siivikkähän.\n\n    Kas, myrskyssä kutriset lentää.\n    Vain pilvihin silmäten hän\n    yli kankahan, kantojen entää,\n    kylän lapsia jäijissähän.\n    Hän leijansa näin ylemmäks yhä vaan\n    sai ilmahan korkenemaan.\n\n    Hei! -- huudahti Fannykin -- kiitää\n    myös valkea kyyhkyni noin.\n    Vaan loukkaut, Eetu, jo siitä!\n    Voi! tuskin mä katsoa voin...\n    Nyt lankesi Eetu, mut kohta hän vaan\n    nous taas sitä kuljettamaan.\n\n    \"Kuva ompi se tän elon teistä\",\n    sanomaan täten nyt isä saa.\n    \"Niin; lehti on kullakin meistä\n    myös myrskyssä kuljetettaa.\n    Pidä kiinni ja katsele taivahisin;\n    taas nouse, jos lankeatkin\".\n\n    Miten lehti nyt ilmassa häilyi,\n    sitä katseli Fanny, ja hän\n    näki F:n, mi päivässä päilyi,\n    kas, lehdestä kiiltelevän.\n    \"Noin häilyvä sieluni taivahan, maan\n    välimailla\", hän sai sanomaan.\n\n    Tuon piirtäjä -- Eetu -- sen kuuli\n    ja sai pahan aavistuksen...\n    Vei langan nyt kourasta tuuli;\n    hän kääntyi, sen saadaksehen.\n    Oli hukkunut lehti, ja vaalistuen\n    loi silmät hän neitosehen.\n\n\n\n    Kyyhky.\n\n    Kun Fannyn sydämmensä omaks Herran\n    pit' antaa kanssa seudun nuorien,\n    hän lasna riemuitakseen viime kerran,\n    kyyhkynsä kokos ympärillehen.\n\n    Hän juoksi koreineen: ne kaikki läksi,\n    ei ilman riidan jankkaa, noukkimaan\n    -- hän kultasadetta soi syötäväksi --:\n    valkoinen yksin vain ei tullutkaan.\n\n    Kaivolla pitkin selkää, rintaa alas\n    pirskutti helmiä se nokallaan,\n    lens ylös sitten ynnä sieltä palas\n    kädelle Fannyn, hänen kutsuissaan.\n\n    Nyt saapui Eetu: kyyhkynen, kas, kiitää\n    hänelle heti vastaan leikkihin,\n    käy hartioille, Fannyn syliin siitä\n    taas takaisin ja jälleen pilvihin.\n\n    \"Oi, käsitän sun!\" virkkoi Fanny, kättä\n    puristain Eetun, poistuessahan,\n    ja Eetu näki, kyyhkyyn silmäämättä,\n    katseessa Fannyn taivaan aukeevan.\n\n\n\n    Kointähti.\n\n    Oi aamu! Liitton' täällä\n    uudistat kanssa Jumalan:\n    Ken rusopilves päällä\n    tuo armon sanoman?\n    Sä, jonka loistannasta\n    jo sylilasna riemuitsin,\n    kointähti, oikein vasta\n    nyt nimes tunnenkin,\n\n    Oot kuva Lempeästä,\n    mi valon -- ajan helmassa --\n    erotti pimeästä\n    verensä virralla:\n    Silmänsä rakastavan\n    hän luopi minuun katseellas,\n    ja valon vapahtavan\n    näen kirkkaudessas.\n\n    Vaalistut, katoot valoon\n    sä päivän, jota ennustit,\n    auringon läsnä jalon\n    tok' aina sädehdit\n    Auringon, mi nyt pian\n    käy todistajaks liittoni,\n    mi toivohon ain' ijan\n    vihkiipi eloni.\n\n    Ah, tänään valoisesti,\n    kointähti sielun loistele;\n    vie meitä mieluisesti,\n    mihinkä aiomme!\n    Matkamme päättyy pian:\n    Sä, silloin ehtootähtönen,\n    taas kutsut rauhan sijaan,\n    takana pilvien.\n\n\n\n    Kukkaissalko.\n\n    Liittons' uudistaneet aikoo olla\n    juhannusna iloissaan.\n    Oiva salko on jo kartanolla,\n    lehtimaja laitetaan.\n\n    \"Pojat, tänne perustusta luomaan,\n    vankkaan seisköön ylös aikova\",\n    huusi Eetu, puolestansa tuomaan\n    rientäin paatta suurinta.\n\n    Salko morsioksi puetahan\n    helyin, nauhoin, kukkasin.\n    Ylös latvaan seppel sidotahan,\n    viereen vielä viirikin.\n\n    Seppelen soi Fanny, Eetu viirin.\n    \"Kas, ne yhtyi!\" kuiskaten,\n    Eetu Fannyn tanssimaan vie piiriin.\n    \"Ylhäällä\", saa vastimen.\n\n\n    Kelkkaretki.\n\n    Tuskin järvellä niin kulkee vene,\n    kuin nyt niityn jäällä sievään menee\n    kevyt kelkka, Fanny kelkassa.\n    Eetu lykkää, kulkein luistimilla\n    myötätuuleen. Posket molemmilla\n    punottaa... Lens hattu Fannyltä.\n\n    Kuten haukka kyyhkyä, hän tuota\n    ajaa takaa, löytää ladon luota,\n    uljaana kuin kaappari sen tuo\n    eikä saata kyllin katsahdella,\n    kun nyt hänen itse asetella\n    Fanny sorjaan päähänsä sen suo.\n\n    Kelkkanen saa vauhdin taas ja jatkaa\n    vauhdissansa itsestäänkin matkaa.\n    Fannya nyt Eetu katsastaa,\n    Fannyn nimen sievin mutkin tuohon\n    piirtää jäähän, jonka läpi ruohon\n    vihannuutta vielä kuuloittaa.\n\n    Leikiten näin lehtoon kävi retki,\n    milloin saapui sydänpäivän hetki.\n    \"Eetu, kas, kun puut on hopeiset!\n    Kas, kun latvat timanteista loistaa!\n    Mikä lintuin telme kuuluu noista!\n    Kas, kuin valoss' on ne hohtoiset!\"\n\n    \"Kanssasi, ah, Fanny armaat retket\n    talvisetkin on. Ei kesän hetket\n    viehättäneet noin, ei linnutkaan;\n    kas, on tilhin värit kaunokaiset,\n    punatulkun uljaan purppuraiset,\n    kas, kun tikli hohtaa kokonaan!\n\n    Muutoin tuhmat koreudessansa\n    on ne. Täällä talvehtiessansa\n    jonkun jäisen marjan poimivat,\n    vaikka eteläisiin palmustoihin,\n    Jortaanin ja Niilin rannikoihin\n    taivaantietä lentää voisivat\".\n\n    \"Meidän myös on käyminen tie taivaan\",\n    huokaa Fanny. Nyt hän yksin aivan\n    näkee peipon jääneen pohjaiseen.\n    \"Puolisos on täältä mennyt yksin.\n    Iloitse: taas kevät yhdistyksiin\n    saa, min talvi saattoi erikseen\".\n\n\n\n    Kuihtumaton kukkanen.\n\n    Lauantai-illoin Fanny kaasi\n    raikasta vettä lasihin\n    ja viereen äidin kukkavaasin\n    sen laski uusin kukkasin.\n    Vierressä viikon kuihtuen\n    ne muuttaa täytyi jällehen.\n\n    Yks hänen suosionsa voitti:\n    hän kiinnitti sen peilin taa.\n    Se yksin (kuka tuota moittii?)\n    vierastaa Fannyn luona saa.\n    Se, kuihtumaton kukkanen,\n    on aina raittiin kaltainen.\n\n    Ja kesää kolme asui siellä,\n    vaan talvet laatikossa, tuo.\n    Ei ihme, hellällä jos miellä\n    hän kulki kumpaisenkin luo,\n    ja jos tuo vanha kukkanen\n    sai ennen muita katsehen.\n\n    Sen Eetu antoi muistoksensa,\n    pois miehistymään mennessään:\n    \"On kukka kyllä kaltaisensa,\n    lieneekö myös hän mieleltään? --\n    Kun takaisin hän palajaa,\n    tää multa tervehtiä saa.\n\n    Kun vastauksitta hän jääpi,\n    minua innoin hakeissaan,\n    ja hiljaisuus vain selvittääpi;\n    niin, hänen tässä huollessaan,\n    tää, vedet silmiin tuodessaan,\n    kuiskaapi: Rakkaus elää vaan\".\n\n\n\n    Ilmakannel.\n\n    Ken -- kuule! -- soittaa siellä?\n    On kannel akkunassa,\n    vaan ihmistä ei ollenkaan.\n    Nyt puuttuu sointu vielä;\n    nyt on se loppumassa;\n    ei, nyt se alkaa oikeastaan.\n\n    Se onko laulu taivaan,\n    ylistys, kiitos Herran,\n    jonk' ääntä hiukan kuulla voin?\n    Unessa kaukaa aivan\n    on ääni monen kerran\n    rintaani tunkeunut noin.\n\n    Tai Eetun tulon enne\n    se lienee, kallis mulle?\n    Tai viesti oman lähtöni?\n    Niin! Fanny hautaan mennee,\n    ennenkuin Eetu tullee...\n    Min näen? Hänet! -- Luojani!\n\n    Noin tuskaisna et tulla\n    saa luoksen'! Ah, sä kuulet:\n    kannelta taivas koskettaa.\n    Se on kuin rinta mulla:\n    kun hiljenee jo huulet,\n    se huoltain vielä huoahtaa.\n\n\n\n    Sammalruusu.\n\n    Sammal kankaan vaatettaapi,\n    urhon kummun, linnan seinän,\n    lahopuun saa verhoihin.\n    Sammalesta puhkeaapi\n    ruusut, jotk' ois sievisteinä\n    Eedenin ja taivaankin!\n\n    Ruusu, riemuin punastuvin,\n    surun hetuletko syydät\n    päälle punas purppuran?\n    Mua seuraa tanssihuviin.\n    Ei, sä kyynelin mua pyydät:\n    luokses jäädä halajan.\n\n    Onko kuva kuolon haamun,\n    kuolon kolkon käärehissä,\n    vienoisella varrellas?\n    Ei, sa, kukkain enkel', aamun\n    valon sulosätehissä\n    heräät, nouset haudastas.\n\n\n\n    Pääsky.\n\n    \"Sä pieni pääsky, mitä mielit tulla\n    mun akkunallen' aamuin puhumaan?\n    Minusta on kuin sanomista sulla,\n    vaan mitähän se olleekaan?\"\n\n    Näin kysyi Fanny varhain aamusella,\n    avaten akkunan, sai vastimen:\n    \"en selvin sanoin saata lausuella,\n    vaan käsittänet toki sen.\n\n    Kesäsi saapuu: kuinka onneisesti\n    ja tyytyin elää voit, sen opetan.\n    Kannamme kuormaa kaksi yhteisesti\n    ja teemme majan hupaisan.\n\n    Pidämme riemuin huolta pojistamme\n    ja heidän tavoistaan ja tarpeistaan,\n    ja heitä lentoon, lauluun opetamme,\n    Kiitosta Luojan lausumaan.\n\n    He pian ruokans etsii riemullisna.\n    Vaan perheen piiri yhdessä viel' on:\n    katolla tuolla istuu rauhallisna\n    tai leikiten käy lentohon.\n\n    Kun keto vihdoin lakkaa kukkimasta,\n    hiljaiseen matkaan täältä hankimme.\n    Kun kaikk' on täällä tehty, silloin vasta\n    parempaan maahan mielimme.\n\n    Laillamme elä elos armas suvi.\n    Sen umpun vasta olet nähnyt nyt.\n    Kas, puu, min kukintaa on nähdä huvi,\n    tavallas oli räytynyt.\"\n\n    \"Ah, Eetu! Sä nyt puhut pääskyn kielin.\n    Oi tullos haamussa, min mielit vaan,\n    jos vaikka halvan pääskyn, niin mä mielin\n    omasi olla ainiaan.\n\n    Mä maassa, taivahassa kuulun sullen:\n    sun puolisonasi, jos elää saan;\n    jos kuolen, niin sun enkelikses tullen.\n    Ei silloin tomu kahlikkaan.\n\n    Voit jälkeen ottaa vaimon, surun jättää.\n    Mun paikkani ei ole päällä maan,\n    jos ei sun vartijanas näkymättä,\n    siks kunnes siellä kohdataan\".\n\n\n\n    Lähde.\n\n    Raitis lähde! suo mun vettäs juoda:\n    lääkkeeni on ainoinen se vaan.\n    Vahvistaa, kun katseeni vain luoda\n    taivaan kuvaan kalvossasi saan.\n    Alku sullakin on taivahasta:\n    vuoren pilvestä sä pisarin\n    juoksit, helmes mieli maata kastaa;\n    taivaasen taas nousetkin.\n\n    Puro kalliolles turhaan tuolla\n    pyrkii; luokses sille tiet' ei näy.\n    Synnyinpaikalles sun pitää kuolla;\n    puro toisen kanssa mereen käy.\n    Vaan te yhdytte taas ylähällä:\n    juoksun täällä lopetettuaan,\n    tie on meren helmasta myös hällä\n    laillas ilmaan avaraan.\n\n    Kenties pilvenä te iltasella\n    purppuraisna joskus yhdytten,\n    valain lehdon kukat kastehella;\n    kenties joku nuori näkee sen.\n    Kalvaana hän laillan' tuumii: täällä\n    kaunista on; kuinka ruskojen\n    synnyinmaalla onkaan pilvein päällä,\n    luona jaloin tähtien?\n\n\n\n    Myrttikruunu.\n\n    \"Saanko riemuviestiis luottaa?\n    Elät Eetulles siis taas?\n    Ihme! Pelastut? Vai suotta\n    toivonenko toivun taas?\n    Mikä muutos! Katseissasi\n    säteily on taivainen;\n    terveys hohtaa poskiltasi;\n    saan sun taas, o armainen!\"\n\n    Fanny vastaa: \"Ainaiseksi\n    taivas meidät yhteen luo.\n    Nukun. Poistu hetkiseksi;\n    tämä ilta selvän tuo.\n    Odota.\" -- Hän Eetuansa\n    johtaa akkunalle päin.\n    Henki, varavuoteeltansa\n    pelastettu, -- lähtee näin.\n\n    \"Kas, kuin kasvaa rehennellen\n    lahjoittama myrttisi!\"\n    lausui hän, ja hymyellen\n    kyynel myrtin kasteli.\n    Erotessa Fanny antoi\n    suuta omast' ehdostaan.\n    Onnelaan se Eetun kantoi, --\n    äsken korvess' yksin vaan...\n\n    \"Nukkuuko hän vielä?\" -- kohti\n    käy taas Eetu ovea;\n    avata sen vihdoin tohti:\n    \"nukkuu kai; on hiljaista...\n    Myrttikruunu otsasella!\n    Hymyilee kuin morsio!\n    Uupuin lepää vuotehella --\n    Luoja! Henki mennyt jo!\"\n\n\n\n    Eetun uni.\n\n    \"Lähtölaulu päässeen vangin\n    valopilvelt' yön nyt soi.\n    Sinne pitäis seuraamankin,\n    nähdä, min hän nähdä voi.\n    Sinne syntiin langetessa\n    nostettihin Eedeni,\n    niinkuin ruusun vaaletessa\n    tuoksu siitä haihtuupi.\"\n\n    Unissaan on katsomassa\n    Eetu Fannyn lentoa,\n    kuin hän virran hopeassa\n    käy ja kultahiekassa,\n    keveä kuin ruusunlehti,\n    tähtikirkas, kastetaan,\n    aamuruskoon liitelehtii\n    pyhästä hän pesostaan.\n\n    Rauhan kyyhky onneiselle\n    nyökkäyksen rakkaan suo,\n    hänet elon lähtehelle\n    valon enkeli kun tuo.\n    \"Juo ja katso lähteen pintaan:\n    kuvas taivainen on tuo --\n    Luojan kuva: sulle rintaan\n    itse Jumala sen luo.\n\n    Juo! Sä niin saat voimaa yhä.\n    Mitä olet miettinyt\n    hyvää, ihanaa ja pyhää,\n    elää, kukkii täällä nyt.\n    Katso, lehdot sua varjoo\n    (multaa maan ei kaipaa ne),\n    kukkii, hedelmiä tarjoo,\n    hajahtavat hyvälle.\n\n    Kieltä osaa ihaninta\n    kukat nuo ja lehdetkin.\n    Kuule! Mitä tuntee rinta,\n    soittaa ne ja laulaakin.\n    Niiden lemu selittääpi\n    sulotunteet povessas.\n    Käske: luonto totteleepi\n    kuten kätes tahtoas.\n\n    Vielä juo, niin kokonansa\n    elosi käy selväksi;\n    takaisin saat kerrassansa,\n    mitkä sulta pakeni.\n    Kukin kyynelees maan päällä,\n    voittaessas itsesi,\n    taivaan kuvastain on täällä\n    helmi seppeleessäsi.\n\n    Lempimäsi luokses palaa:\n    halaa, niin se saapuukin;\n    Eetun itkevän luo halaa,\n    niin jo siellä seisotkin.\n    Seuraa häntä korpeen vielä,\n    niin tok' olet autuas,\n    Eedeni kun loistaa siellä\n    puhtahasta sielustas\".\n\n    Heräs Eetu: suloksensa\n    Fannyn tunsi läsnään hän;\n    maisin kaihoin riemuksensa\n    taivaisen sai ystävän.\n    \"Ollos enkel'-armahani,\n    lupaukses mukahan,\n    lohtua tuo rintahani\n    hengen kuolemattoman!\"\n\n\n\n    Uusi Eedeni.\n\n    Eeden yksi kadotettiin,\n    onko toista ollenkaan?\n    Maasta rauha erotettiin,\n    onko taivahassakaan?\n    Kun sä vikais tunnon kannat,\n    niitä suret, itketkin,\n    kestät, kärsit, anteeks annat:\n    tiedät toisen Eedenin.\n\n    Hylkäämänä kotitienoon,\n    pois kun sieltä paeten,\n    näet tomuun hyveen vienon\n    tähtein hiovan katsehen:\n    silloin tunnet, kuin sun kantaa\n    lähtölaulu taivainen\n    tuolle puolen luonnon rantaa,\n    päivän laskun ohitsen.\n\n    Kun yön rauha mielees tuopi\n    -- milloin kuuhut valistaa --\n    sulot ne, jotk' elo suopi,\n    kalleudet, mit kuolo saa:\n    silloin mieles ennättääpi\n    hetkeen, joka kokonaan\n    muiston toivoon yhdistääpi,\n    taivaan aamun iltaan maan.\n\n    Kun sun itkuun liikuttaapi\n    hyve jumalallinen,\n    joka paheen haavoittaapi,\n    kaataa toivottomuuden:\n    silloin alas virtaan vasta\n    astut elon totisen:\n    heräät oikein nukkumasta\n    kuplaks onnen havaiten.\n\n    Kun ei sua enää estä\n    maine, mahti, hekuma,\n    vaan sä tekos tähden kestät\n    köyhyytt', ylenkatsetta:\n    silloin luokses kaunokaisin\n    valon kyyhky laskeutuu;\n    aavistuksin ihanaisin\n    itse taivas avautuu.\n\n    Pilvet, lehdot ihanaiset!\n    Vertaa niill' ei nähneetkään\n    ensimmäiset hetket maiset,\n    ei yö Betleheminkään.\n    Vanhan Eedenin et mailla\n    mointa rauhaa tiedä sä;\n    muistoja se oli vailla,\n    muistoin riemukyyneltä.\n\n    Veden kalvo uuden yhä\n    kuvas näyttää kirkkahan.\n    Siten Taborilla pyhä\n    loisti Poika Jumalan.\n    Alussa ei onneansa\n    ihminen niin tuntenut,\n    kun ei sydän halujansa\n    vielä ollut voittanut.\n\n    Äärettömyys sulle vielä\n    uran uuden kerran suo,\n    arvoiseksi sinut siellä\n    hengen riemun saamaan luo,\n    riemun saada ihmetellä\n    sointuj' uuden maailman,\n    tahtos puhtaan lähtehellä\n    nähdä selvään Jumalan.\n\n\n\n\nIHMISELÄMÄ JA LUONTO.\n\n\n\n    Pienoiset.\n\n    Kun, isä kulta, kiltisti\n    mä aamukirkkoon kuljin vasta,\n    ja loisti valkoharsoni,\n    mä kävin oikein prinsessasta. --\n    Sen harson pukki jouluks toi\n    ja puskea niin uhkaeli,\n    mä pelkäsin ja huusin: \"Voi!\"\n    Vaan pukki oli Väinö veli.\n\n    Se harso ynnä nuttunen\n    punainen oli sangen soma;\n    ja mummo lausui: \"Tyttönen,\n    olethan armas lapsi oma,\n    kuin ristin alla istuva\n    ja itkeväinen Magdaleena\" --\n    ja Piplialla suurella\n    Kiils mummon kyynel pudonneena.\n\n    Mua isä näppäs tumpillaan\n    ja nimitti mun nokkelaksi,\n    ja Harmi haukkui kummissaan,\n    mun luuli tuntemattomaksi.\n    Mun isä itse istumaan\n    rekehen äidin viereen laski,\n    ja, hei! sai hepo juoksemaan,\n    kun Kallu sitä lyödä raski.\n\n    \"Noh itseäs vain katsotkin;\"\n    niin sanoi äiti. \"Istu, Nattu,\n    suorempaan!\" -- Pääni kohotin...\n    Hui! Päästä lensi harsohattu.\n    Kuin lentää meidän kyyhkynen,\n    niin ylös, alas sen vei tuuli,\n    ja kerran viho viimeisen\n    sen silloin näkevänsä luuli,\n\n    Vaan, yks, kaks! näin niin kaunihin,\n    niin sievän pojan. -- Sukkelasti\n    se pyytämättä kiitikin\n    kuin Väinön kiekko mäkeen asti.\n    Se nauhaan kiinni sieppasi\n    kuin pääskyn siipeen häijy kissa,\n    kun pääsky kirkuu kiivaasti:\n    \"Äh, piti!\" lentäin kierroksissa.\n\n    Me hämillämme kumpikin\n    istuimme niinkuin kaksi kuvaa;\n    jäi sanomatta kiitoskin,\n    niin kovin olin ujoksuva.\n    Olikin omituinen vain\n    -- kuin serkkuni -- se nuorukainen;\n    se sanoi, päänsä paljastain:\n    \"kyll' lensi se; sain kiinni vainen.\"\n\n    Kirkossa, kun mä harmiksein\n    näin reijän sitte harsossani\n    ja sitä näytin äidillein, --\n    tuo poika seisoi läsnä ani.\n    Sen pitkät, kummat kiharat\n    ne viitan lailla riippui, isä,\n    ja olivat niin ruskeat\n    kuin kahvi, johon kermaa lisää.\n\n    Hän maidon, marjain värinen\n    ja seisoi povin paljain aivan\n    ja kainalossa hattunen\n    ja takki niinkuin sini taivaan.\n    Sellaista ketään koskaan en\n    mä nähnyt -- varro! -- enkeleistä\n    yks tosin on sen näköinen\n    -- mä unissa näin monta heistä --.\n\n    Vaan kuule, isä! Katsoissain\n    ja punottaissa poskieni,\n    putosi penkkiin rasiain\n    -- sokerimurut sinne meni!\n    Hän oikein kääntyi katsomaan\n    niin suurin, ihanaisin silmin.\n    En tiedä, mitä tulikaan\n    niin kummaa niistä silloin ilmiin.\n\n    Se oli hellää, suloista.\n    Hänt' toivoin syliin saadakseni;\n    vaan pappi päätti saarnansa;\n    mä luulin unta nähneheni.\n    \"Voi, hansikkaani?\" kuiskasin.\n    \"Ne kädessäs on, tyttöseni!\"\n    Niin vastas äiti. Häpesin,\n    kun poika nyökkäs juur' ja meni.\n\n    Kun kotona nyt kadullen\n    mä katsoin, niin hän kahdeksasti\n    on käynyt tästä ohitsen,\n    tervehtäin aina koreasti...\n    Kas, kello soi! Mun harsoni?\n    Voi, äiti, käydään kiirehesti!\n    Nyt iltakirkkoon, isäni,\n    mä riennän ratki riemuisesti.\n\n\n\n    Poika.\n\n    \"Kas, kynttilöitä tuikkiikin\n    niin monta taivahilta!\n    Vaan onko totta joulukin\n    taivaassa joka ilta?\n\n    Enkelten kanssa siskokin\n    jo riemuin leikkii siellä;\n    siell' enkeliksi minäkin\n    myös muutun kerran vielä\".\n\n    Niin, Lassi, piennä puhelit,\n    kun katsoit taivaan tähtiin.\n    Vaan impein iloss' enkelit\n    sä unohtavan nähtiin.\n\n\n\n    Kotona oleville.\n\n    Onnelliset siskot! Teitä vielä\n    isän maja suojaa varjossaan,\n    te -- kuin sulot hyveen luona -- siellä\n    äidin luona käytte tanssimaan.\n\n    Pienet kerubeina joukossanne\n    iloisesti pyörii, heilahtaa:\n    viattomuudessa vertaistanne\n    piiriä ei kanna koko maa.\n\n    Minun raukan kauas mailmaan pitää\n    käydä onneani hakemaan.\n    Mikä riemu, kun saan kirjeen! sitä\n    salaa nurkkaan hiivin lukemaan:\n\n    kirjeen teiltä, jossa merkin kantaa\n    lemmestänne rivi jokainen;\n    jossa pienot suudelmansa antaa\n    tahtoo sisään rakkaan lehtisen;\n\n    jossa mua siunaa äitinenki,\n    yksin lapsilleen vain elävä;\n    jossa vanha, uskollinen renki\n    tervehtää ja moni ystävä.\n\n    Kyynelsilmin muistan usein ani\n    yksimielisyyttä omaisten.\n    Täällä ilojani, surujani\n    kellenkään en virkkaa voi, ah, en!\n\n    Kanteleeni ääress' unta nähden\n    nyt vain näen teidät leikkivän,\n    vaan kun muistatte mun, niin sentähden\n    leikin päättävän ja -- itkevän.\n\n    Puhjennut on meidän siskosarjan\n    moni kukka, erottuani.\n    \"Äiti\", kuuluu ääni pikku Marjan,\n    \"miss' on näkymätön veljeni?\"\n\n    \"Niin; mä muistan, kun hän metsään asti\n    meni eikä tullut milloinkaan,\"\n    vastaa sisko, joka katkerasti\n    itki, mua tulliin saattaissaan;\n\n    joka lausui (sen mä muistan vielä),\n    milloin kirje kuoreen pantihin:\n    \"kuoreen itse menisin ja siellä\n    häntä auttain itse oppisin\".\n\n    Tällainen on kohtalomme, armaat:\n    hajaannumme lailla lintusten;\n    mutta kuolemassa -- olkaa varmat! --\n    yhdymme taas kaikki yhtehen.\n\n    Kohta kenties maa mun täytyy jättää,\n    poistuin vielä kauemma -- ah, niin!\n    Tieni voinkin päättää pelkäämättä,\n    ennenkuin käyn pahoin eksyksiin.\n\n    Älkää itkekö siis: ah, sä, Hellä,\n    Säälivä, ja sinä Iloinen,\n    joka surussa voit hymyellä,\n    ja sä, Hyvä, joka kestät sen!\n\n    Käykää tanssiin: nyt on kevään hetki!\n    Sinä, lorusuu, mi hellyt, kun\n    itkee äitisi tai siskosetki,\n    houkutellos heitä nauruhun!\n\n    Syksyllä, kun alla pihlajani\n    joskus istutte ja näette kuin\n    iltatähti kultaa ikkunani,\n    josta sitä katsoin uneksuin;\n\n    laula laulu herttainen, sä, Hellä;\n    ja sä, Hyvä, soita kitaraas;\n    heihin yhtyin ala viserrellä,\n    Pohjolamme satakieli taas!\n\n    Kärsiväisen hädän aavistatki\n    sä, mi suloisesti valittain\n    mulle visersit yöt halki ratki,\n    istuin viirinsalon päässä vain.\n\n    Pelkäämättä sitte kuunnelkaatte,\n    haamuni kun hiipii ohitse.\n    Menkää -- nukkukaa ja iloitkaatte,\n    että nukuin rauhassa kuin te!\n\n\n\n    Nuorelle tytölle.\n\n    Kiedo, tyttö, keväänäs\n    seppeleitä tukkaan.\n    Pyri tanssiin, päästessäs:\n    pian pyrit hukkaan.\n\n    Pois jo ennen huomista\n    hiipii sulta sulo;\n    sinut työntää loistosta\n    toisen ruusun tulo.\n\n    Peilaile, kun piirteitäs\n    peili ylistääpi:\n    kerran suora ystäväs\n    unhotuksiin jääpi.\n\n    Lempivät kun kilvaten\n    pariis tahtoo päästä,\n    laula, tyttö, soittaen,\n    älä pilaa säästä.\n\n    Heti herraks ylentäy\n    mairesuu, nyt orja.\n    Lapsi itkee, kehto käy,\n    lepää soittos sorja.\n\n    Leiki runon unelmin,\n    rakastu sen kukkiin.\n    Leikiten nyt lempeenkin\n    kiinny niinkuin nukkiin.\n\n    Kohta povin kuihtuvin\n    heräät, rouvaks muuttuin,\n    heräät vaivaan, harmihin,\n    sulojasi puuttuin.\n\n    Hyymen pistää ruusuillaan.\n    Kuitenkin on kurjaa\n    ikäs olla tyttö vaan\n    herjattu ja nurja.\n\n    Kun on elos kukassaan,\n    riemuitse ja loista.\n    Et saa enää milloinkaan\n    vuottas viittätoista.\n\n\n\n    Nuorukaiselle.\n\n    Poika nuori, malja juo!\n    Tyttös puolestansa\n    juovan riemuiten sun suo\n    ystäväisi kanssa,\n    jotka maljoin kilistää\n    riemun sointuisuutta,\n    lauluillansa ylistää\n    elon suloisuutta.\n\n    Tyttösi suo kernahan\n    maljas kipenöivän,\n    poskes purppuroitsevan,\n    silmäs säkenöivän;\n    hän suo tuntees suloistas\n    karheutta poistaa,\n    että koko muodostas\n    sielu läpi loistaa.\n\n    Juo! -- niin elämäsi tiet\n    muuttuu ruusuisiksi.\n    Maa, kun lasiin sihnäs viet,\n    näyttää Eedeniksi.\n    Juo! -- niin totuudenkin saa\n    nähdä paljaan aivan.\n    juo! -- niin lasis kuvastaa\n    rakkautes taivaan.\n\n    Juo! -- mut muista määräkin;\n    Syrak sanoo sullen:\n    \"ystävyys ja viinikin\n    maistuu vanhoiks tullen\".\n    Ilon ukollenkin tuo,\n    silmä hällä paistaa,\n    kun hän vanhaa viinaa suo\n    vanhain veikkoin maistaa.\n\n\n\n    Ainoa lasi.\n\n    Valssista käy varpahin\n    tänne, nuorukainen!\n    Laseissa on Moselin\n    viini vaahtoovainen.\n    Lemmen henget nuoliaan,\n    kas, kuin siihen kastaa!\n    Lasi riennä ottamaan:\n    tanssi taukos vasta.\n\n    Kuuluvasti malja juo\n    kaikkein kaunotarten;\n    mutta juo vain hiljaa tuo\n    tyttöäsi varten.\n    Katseestas hän nähdä voi\n    tuntees mieltymystä.\n    Tanssi, lempi, viini! oi,\n    taivaist' yhdistystä!\n\n    Viinin helmiin putoissa\n    silmäs helmet sulta,\n    ihastuen iloisna\n    punastuupi kulta.\n    Mit' on kaikki huvit nuo\n    nuorna nauttimasi\n    rinnall' innon, minkä tuo\n    ainokainen lasi?\n\n\n\n    Riemun hetkinen.\n\n    Pois suru haikea\n    huomenen luo.\n    Nauttios kaikkea,\n    hetki mit' tuo.\n    Ruusuja ja\n    myös rypäleitä\n    pois älä heitä,\n    ennenkuin kuihtuvat ne sekä sa.\n\n    Las' ota hohtava.\n    Laula, ett' on\n    rakkaus johtava\n    vain ilohon.\n    Ållös sä vaan\n    pois Sulotarta\n    päästä, sit' karta:\n    kerran kun poistuvi, ei tulekkaan.\n\n    Juo kuni nuorena\n    riemuiten ain',\n    vahva kuin vuorena\n    viaton vain.\n    Riemuja saan\n    avujen tiellä.\n    Viisaus vielä\n    leikkivi köynnöksen varjossa vaan.\n\n    Veikkoja jättää sä\n    hennotko? Juo!\n    Likistä kättä sä:\n    tyttös sen suo.\n    Erota -- oi! --\n    voit heti niistä,\n    kuolo kun riistää\n    sulholta morsion, veikkosen voi.\n\n    Hautahan mielläsi\n    nukkunet myös,\n    kun elontielläsi\n    päättyvi työs.\n    Illalla ken\n    kohtuullisesti\n    juo, suloisesti\n    nukkuvi yön, hyvin taas heräten.\n\n\n\n    Pöytälaulu.\n\n    Kun leikkiä laskien nauttia saa,\n    mit' antavi ystävän pöytä,\n    juo riemuiten, unhota murheinen maa:\n    vain harvoin riemua löytää.\n    Kuin kukka on riemu: nyt kukkivi tuo\n    ja huomenna kuihtuvi kuollen,\n    siis nauttios, hetki kun nauttia suo,\n    pois heittäen huomenen huolen.\n\n    Vaikk' on moni murheinen maan menohon,\n    toki kestistä pois uni paljas!\n    Vain hetkessä nyt elä: toivosi on\n    tuo täyteläs, maistuva maljas.\n    Nyt vain sitä murhehdi: täytenä juo\n    ja tyhjänä anna se täyttää.\n    Hyvyydelle ensiksi kunnia suo,\n    saat sitte sen riemulle näyttää.\n\n    Siis juodahan muistoksi nyt emännän!\n    Hän riemun on alku ja kanta.\n    Ja isännän muistoks, ja maljakon tän,\n    miehuutta mi mielihin antaa!\n    Niin, heille nyt laulu ja myös lasi soi:\n    kauniisti he yhtehen luotiin.\n    Ken myrttejä, hän rypäleitäkin loi;\n    iloksi ne kumpikin suotiin.\n\n    Isäntä hän olkohon vain varallaan,\n    ett' uusia maljoja juodaan,\n    kun maljoja juodess' on hyödyksi vaan,\n    ett' arvonkin luokkia _luodaan_.\n    Vaan arvoja, luokkiakin ylemmän\n    saa ensinnä sulta ja multa\n    nyt maljasen kaikista hellimmän\n    hiljaksehen -- rakkahin kulta.\n\n\n\n    Kanoni.\n\n    Tyhjät maljat isäntää\n    kemuissa ei kiitä,\n    Siis mä täytän, täyttäkää,\n    veikot, kaikki niitä!\n\n    Täydet maljat vieraita\n    kemuissa ei kiitä.\n    Siis mä juon, ja juokaapa,\n    veikot, kaikki niitä!\n\n    Tyhjät maljat isäntää j.n.e.\n\n\n\n    Väärä viinin jumala.\n\n    Zeus isä, Semeles äiti on tuon pojan kaunihin, jonka\n    -- taivahan lahjana kun suukon hän suo rypäleen --\n    ruusuin, myrtein kaunistaa sulotar, ja hän vielä\n    nyt yhä lauluiss' on verraton, kuolematon. --\n    Tuonko sä vertainen, sinä henki, min kattilan höyry\n    luo kuni peikon? Niin, peikon on taito, mi luo\n    siitä, mi on elo, ruoka ja voima ja onni ja riemu,\n    vain häviön, rikoksen, turmion, kuolemankin.\n    Kerskutko, tyhmän pöyhkä, ett' äitisi on jalo Ceres?\n    Käy Manalaan kuni hän siis, veli Proserpinan.\n\n    Yhtynyt helvetin peikkoon äitisi on ihan varmaan.\n    Vietteljä! kristallein tarjoten vain elämän\n    luultua vettä, sä itsesi teet valon enkeliks; mutta\n    sun toki ilmaisee sen siniliekki. Jo sun\n    henkesi -- niin erilainen viinin henkehen nähden --\n    ilmaisee asuvan saatanan itsessäs.\n\n    Kiitos teille, mit liiton jo laaditte vastahan väärää!\n    Nuoret! Oikea myös pettää voi: varokaa!\n    Tuota te vain sulolauluin, riemuiten ihastelkaa,\n    vaan ei juopuen sen liekkikin heittäyten.\n    Synty sen äidist' on, min taivahan leimaus poltti.\n    Niin elon, jonka se luo, itse se jäytävi myös,\n    liiaksi jos liki käy useasti sen liekkiä, josta\n    lämpimän saa, varoen, voiman ja terveyden.\n\n\n\n    Rekiretki.\n\n    Nyt korskuu orhit, kaikuvat\n    kaviot kaupungilla.\n    Jo ulos sieltä, kirjavat\n    kuin linnunrata, ajavat\n    seuduilla lumisilla.\n\n    Ja päistä täyttyy akkunat,\n    joiss' ompi jäätä, kuuraa,\n    pareja tarkkaan katsovat,\n    ja hymyillen ne kulkevat\n    kuin Hesper ja Auroora.\n\n    On lämmin veri rintojen,\n    vaikk' onkin talvituuli.\n    lähestyy rinta poikasen\n    kaulusta tytön turkkien\n    ja poskea päin huuli.\n\n    Povesta katsoo Lempikin,\n    siloille siitä kiitää,\n    vaan vilustuu, käy takaisin\n    hienoihin immen turkkeihin\n    ja puuhkaan hiipii siitä.\n\n    Ja pystypäisnä hevonen\n    vallattomasti kulkee,\n    ja tanssii korja kultainen\n    jään marmorilla: mäntyjen\n    kehys sen synkkä sulkee.\n\n    Kah, jäisin parroin sukeltaa\n    avantoon Ahti ilmiin,\n    juoksussaan päivä katsahtaa,\n    kuink' lumessa on vuoret, maa,\n    puoliksi kuollein silmin.\n\n    Vaan säen saaren majasta\n    jo lentää; empimättä\n    nyt päähinettä neitonsa\n    jokainen avaa, rintaansa\n    painaa sen kylmää kättä.\n\n    Jo kuuman viinin kuplaset\n    laseja täyttää saavat.\n    Jo välkkyy tanssin pyörtehet,\n    ikäänkuin illan sätehet\n    kultaapi koivut, haavat.\n\n    On joukko lasin takana,\n    silmäämään sinne tullut;\n    se nuorten valkohiuksia\n    ivaa ja muita turhia\n    tapoja, jotk' on hullut.\n\n    Taas kaupunkiin jo kiiruhtaa\n    iloinen rekiretki;\n    patsaina savu kohoaa,\n    kuu niihin luopi hopeaa:\n    on tyyni iltahetki.\n\n         -- -- --\n\n    Täss' istun kurja, kuvaten\n    vain heidän kokemansa.\n    Kas, tuossa tuli lentäen\n    Adonis ylväs, kadoten\n    mun kultaseni kanssa.\n\n    Kuin pesässänsä varpunen,\n    kun poiss' on armahainen,\n    mä vartoilen ja kuuntelen,\n    en toki häntä epäillen;\n    vaan -- hän on sentään nainen.\n\n    Ajoista aina Parisin,\n    mi aikoja jo kuoli,\n    mielistyy sotapoikihin\n    ja teiskuvihin veikkoihin\n    tuo heikko sukupuoli.\n\n\n\n    Köyhä tyttö,\n\n    Jo kohta kaikki katoaa\n    mun kauneuteni.\n    Ei yhtään mulla kosijaa,\n    en saakaan kaiketi.\n\n    Käyn joka pyhä siistinä,\n    hurskaana kirkollen.\n    Sen luona kyll' on miehiä:\n    en ylkään' näe, en.\n\n    Ne muita katsoo jokainen,\n    ei mua yksikään.\n    Tuo saisi miestä kymmenen,\n    en minä yhtäkään.\n\n    Muut mielevämmät lienevät,\n    hurskaammat, sulommat.\n    Mut onko kasvon' ilkeät\n    ja työni pahemmat?\n\n    Mä hyvä olen mielestäin\n    ja kehrään ahkeraan.\n    Kun muotoni mä viimein näin,\n    en ruma ollutkaan.\n\n    Jos kaunotar vain olisin,\n    en tässä suristaisi\n    Kosijain parvess' istuisin,\n    ja parhain minut sais.\n\n    Vaan köyhä kaunotarkin on\n    kuin pieni kukka vaan:\n    se murretaan, saa suutelon\n    ja siihen tallataan.\n\n    Ei ihanuus, ei avutkaan,\n    vaan raha sulon suo.\n    Turvatta olen ainiaan,\n    mun osani on tuo.\n\n    Nyt vielä kenties paremmin\n    näin tulen toimehen,\n    kuin puolisoni tyrannin\n    yöt viettäin valvoen;\n\n    Vaan voi, kun vanhuus saavuttaa,\n    ja olen voimaton,\n    eik' ole leipää, puoltajaa,\n    vaan pilkkaa paljon on!\n\n    Mut sama se, kun saastaton,\n    viaton olenkin!\n    Mit' elon riemu kaikki on?\n    Kuin kupla haihtuvin.\n\n    Sain lasna morsiusvaatteihin\n    mä kerran ilolla.\n    Mut multa puku, riemukin\n    otettiin illalla.\n\n    Niin käy myös monen morsion\n    iloisen, onnekkaan.\n    Oloni onnekkaampi on,\n    jos luotan Jumalaan.\n\n\n\n    Emman valitus.\n\n    Eetu tuli tuolta,\n    luokseni ei vaan!\n    Emmansa kun huomas,\n    piili kokonaan!\n    Hänet ennen aina\n    seurallani sain,\n    sisään mennessäni,\n    ulos kulkeissain.\n\n    Hst! Hän laulaa: äänen\n    tunnen selvästi!\n    Äänens ensin multa\n    sielun valloitti.\n    Noin hän illoin lauloi\n    alla akkunain.\n    Ah, nyt laulaa, soittaa\n    toiselle hän vain!\n\n    Seppeleen -- kas! -- solmii.\n    Joka aamu -- oi! --\n    Mulle ennen uuden\n    seppeleen hän toi.\n    Tuo, mi riippuu tuolla,\n    vanha on jo tuo:\n    Pois se lehtiänsä\n    kuihtuneita luo.\n\n    Eetu käy taas tuolla,\n    ei mun Eetuni.\n    Toiselle hän nyt jo\n    lemmen lahjoitti.\n    Voiko lemmen antaa,\n    jos jo antoi sen?\n    Voiko ainokaisen\n    antaa useillen?\n\n    Ah, niin häntä uskoin,\n    yksinkertainen:\n    uskoin, kun hän antoi\n    käden lämpöisen,\n    että hän ei riko,\n    jos mä rikkonen;\n    ah, niin häntä uskoin,\n    yksinkertainen!\n\n    Kevään vuokkoin kanssa\n    lempens puhkesi,\n    kesän ruusuin kanssa\n    kuihtui äkisti.\n    Ehkä taas, kun kevät\n    uudet vuokot tuo,\n    hänkin saapuu armaan\n    unhotetun luo.\n\n    Vaan mä vastaan: \"Lemmen\n    tahdon ainaisen,\n    en vain pian menneen\n    ruusu aikaisen.\n    Luoksen' yli talven\n    jos et jäädä vois,\n    lennä, katoakkin\n    lailla perhon pois!\"\n\n\n\n    Löydetty.\n\n    Sievään laski akkunainen,\n    sievään harso kohosi.\n    Katse lensi armahainen\n    nuolen lailla rintaani.\n\n    Kättä tavotin mä, rukka,\n    pistäytyvää vaunuista:\n    poissa se! Mut' muistokukka\n    -- kas vain! -- virui nurmella.\n\n    Hurmaantuin sen otin, tuota\n    nimetöntä haeksin\n    hökkeleistä joen luota,\n    etsin uljaat linnatkin.\n\n    Kunkin immen kohtaamani\n    luulin tuoksi armaaksi;\n    vaan he viattomuuttani,\n    hellyyttäni hymyili.\n\n    Viattomuus, hellyys raukes\n    haluhun ja kaihohon.\n    Hohtopilvi haihtui, aukes\n    mailma sellaiseks kuin on.\n\n    Huonoksi mä huvenneena\n    syntyseutuun koteuduin.\n    Muistoista sen vironneena\n    uudestansa nuorennuin.\n\n    Muistin leikit lehdostossa,\n    kisat luona joenkin,\n    sokkona kun juoksin, jossa\n    toki Minnan tavoitin.\n\n    Vait! Mit' on se viehätystä,\n    jota tunnen hurmaavaa?\n    Kukkienko hengähdystä?\n    Lehtienkö suhinaa?\n\n    Vaiko hän? Ja mielessänsä\n    muistaa vielä Vilhoaan,\n    joka ensi ystävänsä\n    unhotti jo kokonaan,\n\n    Joka enkel'armaisensa,\n    lapsuutensa morsion\n    jätti, sijaan saadaksensa\n    nimettömän. -- Ken tuo on?\n\n    Joessa mun kuvalleni\n    nyökkää sama haamu, nään.\n    Mikä mahti lähelleni\n    tänne tuo sen vilpikkään?\n\n    Otsalleni nopeasti\n    painui kaksi kätöstä,\n    ääni, tuttu lapsest' asti,\n    lausui: Arvaa, kuka mä!\n\n    Minna! huusin mä -- ja Minna,\n    lapsena ei enää, vaan\n    impenä mit' ihaninna\n    naurain katsoi Vilhoaan,\n\n    Vieläkö saan sydämesi?\n    -- Saat, oi Minna, armahain!\n    Kilvoittelijattaresi\n    sinä itse olit vain! --\n\n    Oiva oppi mull' on tässä;\n    älä etsi turhuutta!\n    Mitä luonto antaa lässä,\n    turha kaukaa hakea.\n\n\n\n    Morsian.\n\n    Ajan uurna onnesi\n    tänään, tyttö, antaa;\n    saat tän kerran päässäsi\n    myrttikruunun kantaa.\n    Näitkö peilissäsi jo,\n    kuinka kaunistaa se?\n    Ilmaisiko suutelo,\n    mitä tarkoittaa se?\n\n    Viime kerran itsensä\n    näki tyttö soma;\n    uhriks olet tehty sä,\n    ryövärin jo oma.\n    Sinut vie hän; isä ei\n    eikä äiti kiellä.\n    Sydämen hän ensin vei,\n    kaiken muun vie vielä.\n\n    Kaunis nimi morsian\n    kaikki selvittääpi.\n    Kukat hälle tuodahan;\n    vaan ne pian jääpi.\n    Rouvana vaikk' uljailet,\n    herras käskee vainen.\n    Eteen katsoo tyttöset,\n    taakse silmää nainen.\n\n    Nythän koittaa sinullen\n    armas aamutähti.\n    Kerran koittaa jällehen\n    ilon iltatähti.\n    Äiti on ja puoliso\n    kaunis tosiansa:\n    kaunis eukko vanha jo,\n    taakse katsoissansa.\n\n\n\n    Vastanainut.\n\n    Nyt istuu miehes tyytyin sivullasi,\n    on muille kuuro, silmää sua vain.\n    Kun vuos tai kuukaus kuluu onnestasi,\n    hän istuu yksin kirjaa katsastain.\n\n    Nyt unhottaa hän lasinsa tai kuvaa\n    sun kasvojesi viiniin katsahtaa:\n    vaan pian olet sinä unhottuva:\n    ei kuule hän tai vastaa latinaa.\n\n    Ei huolta: kyllä oppinehet lempii,\n    vaikk' usein noin he näkee untahan.\n    Hänestä yhä olet arvoisempi,\n    ja sinutta hän kaatuis hautahan.\n\n\n\n    Kotoinen onnellisuus.\n\n    Sä, mi lausuit: \"Lapsi mainen,\n    otsas hiessä tee työs!\"\n    Näin Sä itse: \"Mies ja nainen\n    olkoot yksi,\" lausuit myös.\n    Aika rientää ahkeralta\n    Herran taivaan valossa,\n    aika tuntuu armahalta\n    omain kanssa kodissa.\n\n    Illoin, aamuin suomistasi\n    rakkahista kiitos Sun!\n    Illoin, aamuin kunniasi\n    julistaa he kanssa mun:\n    vaimo, joka harmain hapsin\n    viel' on yhä seurani,\n    sua ylistääpi lapsin,\n    joille jakaa leipääsi.\n\n    Päivän puuhiin iloisesti\n    lähden luota vaimoni,\n    halpaa ruokaa riemuisesti\n    nauttii lapsilaumani;\n    pöydän luona vesat tuoreet\n    seisomassa nähdä voin;\n    Herran teille mielet nuoret\n    ohjaa hurskas puolisoin.\n\n    Vanhemmat me rakkahasti\n    rauhaisina istumme,\n    katsoen kuin joutuisasti\n    vaurastuvat lapsemme.\n    Aamuin, illoin hartaudessa\n    rukoilemme, ett'ei vaan\n    meidän heiltä puuttuessa\n    sua heiltä puuttuiskaan.\n\n    Sä, mi ristin kivut kannoit,\n    omiasi muistaen,\n    ystävälles äidin annoit,\n    äidillesi poikasen;\n    pidä huoli hellä heistä,\n    heidän orvoiks tultuaan;\n    ken myös yksin jääpi meistä,\n    häntä hoida murheessaan!\n\n    Ero tulee puolisosta,\n    veljestä; vaan taivahass'\n    on taas koti. Toivon' nosta\n    sinne, elon Ruhtinas!\n    Elo tää on lyhyt uni;\n    siellä vast' on kotini;\n    siellä löydän kaivattuni\n    autuaina ijäti.\n\n\n\n    Vilhelmin puoliso.\n\n    Ylös suudelmalla\n    aamulla sait mun;\n    päivä taivahalla\n    käy jo laskuhun,\n    Armas! Aika miten\n    kiitää nopeaan!\n    Lehdon leyhkä siten\n    tuoksuu kulkeissaan.\n\n    Viisaass' suojassasi\n    tyyn' on eloni.\n    Uljaudestasi\n    varttuu hyveeni.\n    Huvi vertaa toista\n    kasvaa seurassasi\n    uutena taas loistaa\n    hymyn' katseestas.\n\n    Vaikka pilvet kiitää\n    yli lehdoston,\n    huolimatta siitä,\n    lepo meillä on.\n    Ukkonen kun pauhaa,\n    nostain myrskysään,\n    rinnallas saan rauhaa,\n    povees painan pään.\n\n    Ennenkuin sait selkoon\n    tunteet povessain,\n    lehtikin mun pelkoon\n    saattoi kulkeissain.\n    Vaikka viatonna\n    olin, vapisin;\n    kuni tuetonna\n    köynnös, horjuilin.\n\n    Olen toiseks aivan\n    luonas syntynyt:\n    luonnossa näen taivaan\n    kuvastuvan nyt;\n    tansseist' ihanoista\n    mun se kutsuupi\n    sinne, missä loistaa\n    tähti ijäti.\n\n    Muita pelkää emme,\n    emme ihaile:\n    siten elelemme\n    kodissamme me.\n    Meillä asustaapi\n    rakkaus, rauhakin:\n    niiden siivet saapi\n    aika armahin.\n\n    Käyköön himon mahti\n    meille urkkiva,\n    tyytyväisyys vahti\n    meill' on ovella.\n    Ystävyys saa juosta\n    meille iloinen.\n    Turhuus käyköön tuosta\n    aina ohitsen.\n\n    Teroittakoon nuoli\n    moitteen, murheenkin;\n    niistä vain ei huoli\n    vaimo Vilhelmin.\n    Hänen runkoansa\n    kukkain verhoaa:\n    mun vain Vilhon kanssa\n    myrskyt kukistaa.\n\n\n\n    Esikoinen.\n\n    Onnea maista rakastajan onneen\n    verrata voiko, kun häll', odotukseen\n    raueta ollen, esiripun takaa\n    morsian saapuu?\n\n    Voi: ilo hälle suurempikin syntyy\n    tuskasta kuolon, kun hän, esikoista\n    pitäen, luota pelastetun äidin\n    taivaasen katsoo.\n\n\n\n    Ristimispäivä.\n\n    Kuin kaunis päivä! Varhain aamusella\n    niin autuaana hiivin varpaillain:\n    sua ynnä lasta tahdoin katsahdella,\n    kuin lepäätte, te armaat, hyvin vain.\n\n    Kädessä lamppu katsoin teitä kauan:\n    jo päivä paistoi idän taivaalla.\n    Kultainen loiste valas mulle vauvan,\n    kun akkunasta nostin verhoa.\n\n    Sä heräsit ja pienon taivaisessa\n    valossa näit sen enteenä, mi nyt\n    on tapahtuva. Olit hartaudessa\n    mua näkemättä; en sua häirinnyt.\n\n    Kun näit mun sitte kirkkain kyynelsilmin,\n    ei sanaa tarvittu. Myös nytkään en\n    tarvitse näitä tunteit' antaa ilmiin\n    sanoilla: riemu meill' on yhteinen.\n\n    Syy riemun on, kun poistui vaarat, vaivat,\n    laps kanssas pelastui, -- Tän vierahan\n    tuloksi sydän, maja, kaikki saivat\n    kuin uuden puvun jaloon juhlahan.\n\n    Se jalo on: tien Sanan kautta löytää\n    myös taivas tässä sydämemme luo;\n    tää kirkoks muuttuu, alttariksi pöytä:\n    on taivaan rauha päällä lähteen tuon.\n\n    Hän, joka sallii lasten luokseen tulla,\n    nimeltään nimittää ja ottaa tän...\n    Nyt, äiti, jumalainen laps on sulla,\n    nyt syliis suljet taivaan perijän.\n\n    Jumalan lasta kätesi nyt halaa.\n    Maria olet, Jooseppi mä kai.\n    Oi, minkä loiston sielu silmiis valaa!\n    Sun kirkastetuks äidinriemu sai.\n\n    Suo mulle kätes, joka onnen aina\n    tuo mulle, surussani lohduttaa;\n    sen sydäntäni vastaan tahdon painaa,\n    povellas lemmitty kun levon saa.\n\n    Vaan puna tuo, mi poskillasi palaa\n    kovemmin yllä, mitähän on tuo?\n    Vain riemun ruusujako? Älä salaa!\n    Sisäinen vaiva kai ne poskiis tuo?\n\n    Kauhistut, vaalistut -- ah, vaimon, vastaa!\n    Hän rukoilee, vaikk' on suu liikkeetön,\n    taivaasen katse kohoaa. Ah, lasta\n    myös katso... Luoja! -- kylmä: hengetön!\n\n\n\n    Hautauspäivä.\n\n    Mikä meille juhla suurenmoinen\n    aavistavin puuhin saapunee?\n    Akkunoiss' on verho lumenmoinen:\n    suruko noin päivää piileilee?\n    Vaiko riemuita nyt tässä suodaan?\n    Kukat, lamppuin loisto tiennee sen.\n    Häät on: katso, vihkituoli tuodaan...\n    Ei, ne tuo jo morsiusvuotehen.\n\n    Nuodeneidot hellin mielin kantaa --\n    kyynel heill' on silmäinsopissaan --\n    riisuttua nuorta morsianta;\n    hiljaa vuoteellen hän lasketaan.\n    Koristuksittakin puolellensa\n    silmät, sydämet hän houkuttaa.\n    Hän jo nukkuu, eikä sulhasensa\n    tuosta keltään viittausta saa.\n\n    Minäkö saan sulho olla hällä,\n    kun -- kas! -- vihkisormuksenkin sain?\n    Jumala! min näen? Samat tällä\n    sormuksell' on nimet molempain...\n    Enkelin, min löysin alla taivaan,\n    sormeen kerran riemuin panin sen.\n    Onneni mä luulin vahvaks aivan:\n    unena se haihtui häviten.\n\n    Uneksinko taas? Tuo vuoteellansa\n    on mun kadotettu armaani.\n    Ah, jo itkin hänen kuoloansa --\n    muodossaan hän tuossa nukkuupi!\n    Iloni, kun kaunoisen sain armaan,\n    suruni, kun hänet menetin,\n    uniko vain oli? Nytkö varman\n    tarkoituksen vasta saavutin?\n\n    Niin, mä näen: häämme tässä tullee.\n    Niin, jo juhlakellot kuulla voin.\n    Herää, armas! Kätes anna mulle,\n    miten lupasit, mun morsioin!\n    Herää! Kuule! Seuraa saapuu kyllä;\n    onnemme se tahtoo todistaa.\n    Mitä! Joukko surupuku yllä\n    saapuu häihin? -- Tiedän, tiedän! Haa!\n\n    Vaivatun, oi, kärsikäätte harhaa! --\n    Pitäkää kans auki, jotta saan\n    vielä nähdä ystäväni parhaan\n    hymyilevän puhtaudessaan.\n    Sielunsa -- mi katsehesta koitti,\n    minne hyvänsä hän katseen loi,\n    ja mi tietämättään mielet voitti --\n    ei mua vastaa, ei mua nähdä voi.\n\n    Paenneesta varjo vain on vielä\n    jäljellä -- pois sekin raastetaan!\n    Vaan se siemen, min saa maa, se siellä\n    kukkaan puhkeeva on uudestaan.\n    Tämä jäännös mykkä, jähmettyvä\n    nousee taas ja on taas armahain.\n    Siinä toivossa vain on mun hyvä\n    elää, kuollakin, oi, Jumalain!\n\n\n\n    Äidittömät.\n\n    _Nuorin_.\n    Äiti nukkuu.\n\n    _Nuorimman läheisin_.\n                  Älä noin nyt pauhaa:\n    sairaan äidin täytyy saada rauhaa.\n\n    _Nuorin_.\n    Nukkuuhan se äiti nyt niin kauan,\n    koko päiväksi hän jätti vauvan.\n\n    _Vanhin_.\n    Ainiaks hän jätti pienensä:\n    maahan kannetaan hän.\n\n    _Vanhimman läheisin_.\n                          Ei, hän tähti,\n    taivaassa nyt on ja silmätä\n    tahtoo meitä sieltä, minne lähti.\n\n    _Nuorimman läheisin_.\n    Ken nyt äidiks saa?\n\n    _Vanhimman läheisin_.\n                        Mä tiedänkin:\n    isä.\n\n    _Vanhin_.\n    Kuinka hän voi olla äiti?\n\n    _Vanhimman läheisin_.\n    Kyllä voi, sen eilen huomasin.\n    Hän voi meistä pitää niinkuin äiti.\n\n    _Vanhin_.\n    Eikö niin hän tehnyt ennenkin?\n\n    _Vanhimman läheisin_.\n    Vaan hän vietti ajan kirjain kanssa;\n    luoksemme hän saapui harvemmin.\n    Nyt hän luonamme on ainiansa,\n    meitä katsoo, pitää polvellaan\n    niinkuin äiti; kyyneleitä syytää\n    hältä silmistä, kun muistamaan\n    meitä äidin opetusta pyytää...\n    Kuinka äidin lause kuuluikaan?\n\n    _Vanhin_.\n    Aina säilytän sen muistossani:\n    \"enää ei mua nähdä, armahani;\n    mutta sydämehenne mä jään.\n    Kuullessanne äänen, joka manaa\n    povessanne pahan hylkäämään,\n    ajatelkaa: Se on äidin sana\".\n\n\n\n    Äiti kehdon ääressä.\n\n    Laa, laa!\n    Laulaa äiti, laps kuulla saa.\n    Laa, laa!\n    Kukan kuvuss' on helminen,\n    äidin helmassa lapsonen,\n    Västäräkki rukka,\n    älä koske kukkaa!\n    Hiljaa, kissa! Koira, soh!\n    Äidin kulta nukkuu jo.\n\n    Laa, laa!\n    Lapsi äidiltä suukon saa.\n    Laa, laa!\n    Kupu kukkasen sulkeutuu:\n    silmät kiinni sun on ja suu.\n    Narri: taas ne avaa!\n    Kiltti naurain havaa.\n    Pientä kehtoon haluttaa:\n    äiti häntä katsastaa.\n\n    Laa, laa!\n    Laulaa äiti, laps kuulla saa.\n    Laa, laa!\n    Lintu turvassa pesäss' on,\n    lapsi kehdossa murheeton;\n    ei sen mieleen sovi\n    paavi, herrain hovi.\n    Äidin laulelessa sen\n    aika kuluu hiljallen.\n\n    Laa, laa!\n    Hiljaa! Lapsi nyt nukahtaa,\n    Laa, laa!\n    Mikä sielussas uinailee?\n    Himot, toivo, mi pettynee!\n    joko siellä piilee\n    koi, mi vihdoin viilee\n    kukkaas, tahraa hedelmäs,\n    murehduttaa äitiäs?\n\n    Laa, laa!\n    Vait on äiti, laps uinahtaa,\n    Laa, laa!\n    Kenkään ei sua turmiohon\n    saa nyt: äitisi läsnäs on.\n    Kohta lintu liitää,\n    kauas multa kiitää,\n    minne mahtaa lentääkään,\n    missä löytää määrän pään?\n\n    Laa, laa!\n    Suukon lapsi, kun herää, saa.\n    Laa, laa!\n    Murheetonna se maata voi,\n    äidin silmä kun vartijoi.\n    Jos sä sitä milloin\n    kaipaat, katso silloin,\n    uskoen ja toivoen\n    isän silmään taivaasen!\n\n\n\n    Äidin hoito.\n\n    Nyt nuku vaan!\n    Sammutan lampun sulta.\n    Sun lukemaan\n    herätän, poika kulta!\n    Käyt kohta onnen haentaan:\n    pakohon saa se kuin nuoli.\n    En luonas silloin istukkaan:\n    luonas on harmi ja huoli.\n\n    Unt' ihanaa!\n    Viel aika toinen tullee:\n    pois rauha saa,\n    mi arvoton nyt sulle.\n    Saat uneen painaa sulompaan\n    vaivasta pääsi -- jo harmaan --,\n    jos paheita käyt voittamaan,\n    hyödyksi seutusi armaan.\n\n\n\n    Äiti parka.\n\n    Nuku, armas poika, vaan!\n    Kärpäsest' ei haittaa sulla,\n    eikä mikään rottakaan\n    permannolle saa nyt tulla.\n\n    Nuku! Äiti valvoopi\n    lapsen luona; kyynel vuotaa,\n    kun on poissa isäsi\n    puolison ja lapsen luota.\n\n    Isä meidät ainiaan\n    itkemähän yksin jättää.\n    Turvatkaamme jumalaan:\n    ollos, kiltti, itkemättä!\n\n    Vaikka nälkään kuolisin,\n    en vain sua saata jättää.\n    Kuule, kuinka laulankin:\n    ollos, kiltti, itkemättä!\n\n    Äiti laulaa lapselleen;\n    miks siis lapsi valittaapi?\n    Äiti kerii keralleen,\n    sulle vaatteet valmistaapi.\n\n    Jos et rauhaa annakkaan,\n    niin en työtä tehdä saata.\n    Mitä sitte nautitaan?\n    Missä, raukat, saamme maata?\n\n    Nuku, armas! Suloiset,\n    kauniit nä'e unikuvat!\n    Unissas jos hymyilet,\n    murheet multa karkoittuvat.\n\n    Nuku, armas poika, vaan!\n    Kärpäsest' ei haittaa sulla,\n    eikä mikään rottakaan\n    permannolle saa nyt tulla.\n\n\n\n    Emma äidilleen.\n\n    Äiti, kuinka hennotkaan\n    käydä Emman luota?\n    Emma istuu nurkassaan,\n    silmä vettä vuotaa.\n\n    Nukkensa on Naimalla,\n    amman kanssa Hulta:\n    Emman ilo ainoa\n    on vain äiti kulta.\n\n    Äiti, mennös kuitenkin\n    kylähänkin kerran.\n    Rauhaa antaa sullekin\n    tulee jonkun verran.\n\n    Älä sure, vaikka on\n    Emma itkeväisnä.\n    Suukko suo, niin Emma on\n    hiljaa, tyytyväisnä.\n\n    Hetken hän viel' itkien\n    akkunassa hohtaa,\n    sitten laulaa Naimallen:\n    \"äiti tulee kohta\".\n\n    Vihdoin riemuin leikimme\n    koko siskokunta,\n    kunnes riviin nukumme,\n    nähden äidist' unta.\n\n    Vaan kun päivä auki luo\n    meiltä silmäluomen,\n    menemme me äidin luo,\n    lausuin: \"Nyt on huomen\".\n\n\n\n    Äiti ja poika eli luonnon ihanuus.\n\n    Hän nukkuu vielä -- hellin hymyilee,\n    vain enkeleistä uneksiipi,\n    ja posket hehkuilee\n    myös hänen varpusensa nokan peittää siipi.\n    Siis vielä nukkuvat\n    he molemmat\n    viattomat\n    ja pienot. Nukkukaatte!\n    Mun puolestani kyllä rauhan saatte.\n\n    Melida istui hiljallen.\n    Kointähti kukat akkunalla valas,\n    kun alkoi liikutella varpunen:\n    häkissä keveästi hyppien,\n    nyt alas, ylös nyt ja nyt taas alas,\n    se aamulaulun näin jo riemuin viserteli.\n\n    Tuon kuuli pienoinen ja vavahteli.\n    Ja kun\n    jo puoliunessaan hän hellän suutelun\n    sai äidiltä, hän nous niin sievään istumaan,\n    hymyillen äitiään ruveten halaamaan\n    ja katsoi häntä silmiin,\n    joist' astui taivas, tuo uneksimansa, ilmiin.\n\n    Jo aamukävelyllä huokeasti\n    he pensaskujaa käy ja kulkee kummull' asti.\n    Nyt seisoo siellä äiti poikineen:\n    ihanin näky täällä\n    maan katoovaisen päällä.\n    Niin, hamaan taivaasen he mielineen\n    kohosi kauneuden,\n    viattomuuden, rakkauden\n    siivillä alhaisesta majastaan, ja näin\n    taivasta silmäillen he, seisten käsikkäin,\n    näkyä sitä katsoivat,\n    kun päivää vastaan viel' yön haamut sotivat.\n\n    Senkaltaiseksi myös runooja kuvailee\n    kaks enkeliä, jotka vartoilee\n    hartaasti maailmaa,\n    min Luojan käsky tyhjyydestä muodostaa.\n\n    Vaan virta idästä jo kuohuu purppurainen.\n    Se lainehtien kultavaahdossaan,\n    käy pilvisaarten väliin virtaamaan.\n    Ihmeestä poika mykkänä on vainen\n    ja katsoo äitiään, ja myötätuntoisesti\n    hän kyyneleitä vuodattaa,\n    samassa hymyillen, kun saa\n    pään äidin syliin painaa turvaisesti.\n    Nyt äiti leikkii hellin hänen hiuksillansa\n    ja lausuu: \"Poikani, kas, Herra armostansa\n    taas siunatun ja kauniin päivän suo\n    ja taivaan ovet auki luo,\n    valossa suloisessa hymyillen\n    lapsilleen alas kaikillen,\n    myös sulle, poikani! Suo rintas huokauksenki\n    kohota kuni linnun laulu, kukan henki\".\n\n    Näin ainiaan\n    samainen luonto, vaan ain' uusi suloiltaan,\n    liikutti heidän sydäntänsä.\n    Maa, vesi, ilma oli heidän mielestänsä\n    vain harso läpinäkyväinen,\n    taivaisen hyvän peittäväinen.\n    Ja äiti, kuu vei pojan katsehen\n    maan ympäri ja taivaan, huomauttaen\n    lehdessä pienessäkin taiteen, aatoksen\n    myös olevan, hän tuli riemuisaksi,\n    nähdessään nautitseman ihanaisuuden\n    pojankin sielun muodostavan ihanaksi.\n\n\n\n    Eräissä kultahäissä.\n\n    Tää jalo juhla, mistä saa\n    kultaisen nimen tuo?\n    Kullasta siitäkö, min maa\n    vain hikiotsin suo,\n    mi tuottaa vihaa, riitoja,\n    vie rauhan rinnasta?\n\n    On kultaa arvokkaampaakin\n    kuin tuo, mi koristaa\n    istuimen itämaisen, min\n    sai miekat valloittaa.\n    Mökissä, linnass' sit' on, vaan\n    ei miekoin saadakkaan.\n\n    Et sitä sulje lukon taa,\n    et laske, punnitse.\n    Sen rikas ja sen köyhä saa\n    ja sitä nautitsee.\n    En orjaks uuvu mammonan,\n    jos sitä omistan.\n\n    Se perhosta ja kukkasta\n    ihmeesti koristaa;\n    sit' enin aamurusko ja\n    aurinko omistaa:\n    se sillä laskiessahan\n    kaunistaa ulapan.\n\n    Se sairaan tuskat huojentaa\n    ja lapsen hiljentää.\n    Se köyhän ihastuksiin saa\n    ja vangin miellyttää.\n    Taivaasta tullen, sinne tää\n    sielumme ylentää.\n\n    Pyhimysloiston lailla se,\n    laskeissa päivyen,\n    vanhuksen päähän laskeikse\n    hopeahapsisen.\n    Juhlalle tälle kulta tuo\n    nimensä kauniin suo.\n\n    Niin kauan harva elää saa.\n    Vaan muistakaamme tää:\n    on kultaa vielä kalliimpaa,\n    ei silmin näkyvää.\n    Valossa, jonka Sana suo,\n    uskolla nähdään tuo.\n\n    Itkeissäs paarten ääressä\n    elosi kumppanin,\n    iloitse: tuolla ylhäällä\n    saat rakkaas takaisin,\n    Siell' yhteen teidät taivainen\n    luo templi kultainen.\n\n\n\n    Isoäiti.\n\n    Suuret maailmalle\n    pojat, tyttäret\n    hajoo avaralle,\n    jäävät pienoiset,\n    Nyt ne piiriins ottaa\n    hänet tuolissaan,\n    tanssin alkaa: totta\n    on hän riemuissaan.\n\n    Tekö enkeliä,\n    keijuisiako?\n    Kysyy, helmisiä\n    silmissänsä jo,\n    Nyt hän keijuisista\n    alkaa kertoa,\n    noista suloisista,\n    niiden rouvasta:\n\n    Kuin hän kylvyst' ehti\n    ajaa vaunuissa,\n    jotk' on ruusulehti,\n    perho valjaissa.\n    Kuninkaan he kohtaa,\n    silloin rumpuihin\n    mettiset lyö kohta,\n    soi: God save the King.\n\n    Tuo on mahtavasti\n    mantel'tuolillaan:\n    kultaa kenkään asti\n    rouvan yllä vaan;\n    valtakunta kanssa\n    on mit' onnekkain:\n    tanssii, soittaa kansa\n    taukoomatta vain.\n\n    Täten pienten kanssa\n    mummo loruilee,\n    lapsuusmuistoistansa\n    itse iloitsee;\n    selkälautaa vasten\n    vihdoin painuu pää,\n    piiriss' uinuu lasten\n    unta sikeää.\n\n    Hiljaa! Hst! -- He kohti\n    hiipii varpaillaan,\n    silmää tuskin tohtii\n    liikahduttaakaan.\n    Mut hän vielä havaa,\n    ylös katsahtaa.\n    Taivas itsens avaa:\n    enkelejä saa.\n\n    \"Viestin mulle tuotte\n    mailman paremman,\n    minuun katseen luotte,\n    täältä kulkeissan'\".\n    Nyt hän näkee pienot,\n    lausuu, painain pään,\n    siunaukset vienot\n    eikä järkykkään.\n\n\n\n    Ukon kehtolaulu.\n\n    Makaa hiljaa, harmaapää,\n    lapsi uudestansa.\n    Ei sua kylmä pohjan sää\n    häiri tuulillansa.\n    Kehto kiikkuu hiljallen.\n    Nuku lepoon! tyttönen\n    tuutii laulaissansa.\n\n    Vaivas saa sun voihkaamaan;\n    vaan tää lohduttaapi;\n    kaikkein äiti povellaan\n    sunkin nukuttaapi;\n    sunkin Isä herättää,\n    ottaa tykönsä -- ah, tää\n    leinon lohduttaapi.\n\n\n\n    Elon hetket.\n\n    Viattomuus! Sä nauravin nouset suin\n    ja riemumielin taivasta katselet\n    ja aamuruskoa. Laps! onnen\n    tuottavi sulle jo hetken loisto.\n\n    Jo aamu koittaa: katsele kiiruhtain,\n    intoinen nuori! Kaukana viehättää\n    sua impein leikki laaksosessa\n    tai jalo temppeli jyrkänteellä.\n\n    Onnekas varhain kylvi ja päivällä\n    hedelmän nauttii miehenä kylvöstään:\n    vaan tyhmä raukka paastoo aina,\n    porttia Onnelan kolkutellen.\n\n    Vaikea, synkkä tie yli kankaan on\n    pois kotiin: peikot, ryövärit huolettaa\n    vanhuksen raukeata silmää,\n    kunnes sen umpehen saa yö pitkä.\n\n    Istuos kynnykselläsi, riemuiten,\n    kun päivä laskee. Taivas jos pilvistyy,\n    kas, tähti tuikkaa pilven alta,\n    porttis kun aukaset matkaajalle.\n\n    Murtaos kulkijalle sun leipäs myös\n    ja sitten lamppus sammuta, nukkuen,\n    siks kunnes aamu ilman iltaa\n    sun iki nuorena nousta sallii!\n\n\n\n    Joulukolehti köyhille lapsille.\n\n    Apuas nuot köyhät pienet\n    vartoo; auta, ken vain lienet:\n    Palkita sua ei voi nuot;\n    taivaassa saat palkan vasta\n    joka vesipisarasta,\n    jonka pienimmille suot.\n\n    Heillä on niin niukka leipä.\n    Kylmä vaivaa: puita eipä,\n    mistä tulta tekisi.\n    Olkoon ropo varakasten\n    noiden köyhäin, kurjain lasten\n    lohdun evankeliumi.\n\n    Jouluna ol' ilman majaa\n    seimessä vain Vapahtaja,\n    köyhä, heikko, turvaton.\n    Vaan yön pimeässä jalo\n    loisti taivaan jouluvalo,\n    kirkkaudesta verraton.\n\n    Hädän majaan anna tulla\n    toivon valo: avain sulla\n    epätoivon kahleen on.\n    Näin et tunnon rauhaa tuhlaa,\n    oikein vietät joulujuhlaa.\n    Muutoin on se arvoton.\n\n\n\n    Kierto (Convolvulus).\n\n    Sä ihmiselon kuva olet mulle,\n    kun illoin, aamuin sua tervehdin,\n    kehoitus kiitokseen, kun mullekin\n    on Luoja suonut samaa, mitä sulle.\n    Saat kukkia sä aina aamusin;\n    ne illoin kuihtuvat, ah! ennenkin,\n    loistaissaan päivää vastaan purppurassa,\n    ne vaaleten jo ovat muuttumassa.\n\n    Valittaisinko peilissäsi, että\n    iloni, eilen uusi, tänään on\n    jo kuihtunut kuin kukkas eloton?\n    En; vaikka mun myös odotus se pettää,\n    ett' umpus aukee aina aamusin,\n    niin nukun siihen toivoon iltasin,\n    ett' uusi päivä riemua taas suopi,\n    vaikk' omat surut, vaivatkin se tuopi.\n\n    Sun varttas sauvas tukeepi ja kantaa,\n    se siihen tarttuin kiertyy, kasvaakin.\n    Ah, jos mä tomusta niin nousisin,\n    tarttuisin tukeen, minkä usko antaa!\n    Ah, sieluni jos laillas saada vois,\n    ennenkuin täältä hivun, kuihdun pois,\n    taivaasta säteilevän elon jalon,\n    kuin värin kukilles suo säteet valon!\n\n\n\n    Laakson lilja.\n\n    Sä laakson lilja, oletkos\n    vaan maasta noussut elohos?\n    Et; kuihtuisitpa kuoloon poisi,\n    jos ei myös taivas pilvistään\n    sun juurtas kastais vedellään\n    ja sulle päivän paisteen soisi,\n    jok' umpinaisen silmukan\n    avaapi täyteen kukkahan.\n    Niin, sielu, elos oikea\n    on armolahja taivaasta.\n\n\n\n    Valkovuokko.\n\n    Kas, kuin valkeavuokko on sievä mut kuihtuva sangen!\n    Tuskia sä murrat sen, kun se jo kuolevi pois.\n    Sievä ja hellä sen laill' olet, tyttönen; siis varo ett'et\n    lailla sen kuihtuis myös pettäjän suutelohon.\n\n\n\n    Sinivuokko.\n\n    Min leivo pilvist' ennustaa,\n    sen ensin tahdot todistaa\n    -- sä kevään esikoinen -- mailla.\n    Vaan, kaiken meille kauniin lailla,\n    taivaasen viittaat sinäkin\n    sun silmis taivaansinisin.\n\n\n\n    Mimosa ja reseda.\n\n    Terävä Sohvi, runoniekka seuranaan,\n    läks kasvihuonehesen katsomaan.\n    Kummankin Intian kun siellä lukuisia\n    hän kasveja nyt katsastaa,\n    ihmeisiä tai ihania,\n    koskettaa kätönen keveä mimosaa.\n    Kas, yrtti nyökkää kaunoisesti,\n    se hellät tunteet näin ilmaisee -- valheisesti.\n\n    \"Kas,\" lausui runoniekka, \"kuva kainouden!\"\n    \"Niin,\" vastas Sohvi, ilkkuisesti hymyten,\n    \"kaunoisen kainouden! Ken tuot'ei tunnustaisi\n    arvoiseks ihailun, min saa ja -- halajaisi?\"\n    Samassa tuntevat he lemun suloisan\n    tuhannet suloiset muut lemut voittavan.\n    Noin mikä hajahtaa? Ei korea tuo tuolla,\n    ei tuokaan pöyhkeä, ei etummainenkaan.\n\n    Ja Sohvi, runoniekan kanssa kulkeissaan,\n    seisahtui ihmeissään vihdoinkin syrjäpuolla:\n    heit' ihastuttava, kas, reseda on vaan;\n    se lemun levitti niin kauas, kuin vaan voi,\n    ja muiden lemutun sen sekoittua soi.\n    Noh! huusi Sohvi, tosiaan,\n    kas, toinen kainouden kuva!\n    Katseensa laski runoniekka vaijentuva.\n\n\n\n    Sirkkuseni.\n\n    Mun majassani seuranain --\n    se majani on pieni vain\n    ja halpa mutta mielestäni\n    on armas siellä ollakseni --\n\n    on siellä mulla sirkkuni;\n    se mulle rahaa rakkaampi.\n    On sillä kieli pienon pieno\n    ja lauluääni hienon hieno.\n\n    Niin soma, sievä näkö sen,\n    liikunto nopsa, kevyinen.\n    Se peilinpuhdas kauttaaltansa,\n    vaikk'ei se muuta pukuansa.\n\n    Se elääpi vain minullen:\n    iloitsee, kun mä iloitsen;\n    kun suutun, on se nurrullansa,\n    valittain sirkutuksellansa.\n\n    Kun mainitsen sen nimen vaan,\n    se syliin kiitää suorastaan\n    ja leipää nokkii huuliltani\n    ja laulain kiittää vaivastani.\n\n    Kun kanteleeni helkkyilee,\n    pää kallellaan se kuuntelee\n    ja katsoo, kun se heliseepi,\n    ja laulaa ja taas kuunteleepi.\n\n    Jos vain mä vien sen peilin luo,\n    ai, ääntää rakastuen tuo,\n    suudellen lasiin -- raukkaa sua!\n    Miks sallin noin sun kiusaantua?\n\n    On mulla pieni kukkasmaa,\n    myös sinne sirkku mennä saa,\n    vaan muistaa kyllä sisään tulla --\n    jos moinen vaimo olis mulla!\n\n\n\n    Tunturin satakieli.\n\n    (Sylvia Svecica.)\n\n    Kulkija korvessa, missä\n    usvat yölliset ruskottuvat\n    aamuin koin sätehissä,\n    hohtohon illan mit sekauvat!\n    Miks seisahdat kuuntelemaan?\n    On kaikki hiljaa, lehti ei liikahdakkaan.\n    Äsken laulajan,\n    koivussa istuvan,\n    kuului tok' alkava soitto.\n    Tuota, kas! vartoo innoissansa\n    luonto nyt vain kokonansa.\n    Alkavi auringon kultainen koitto,\n    alkaa laulelokin.\n\n    Kuin pilvihin\n    tuulen nostama liekkinen lentää\n    hehkusta alttarin\n    siipysin punasta leimuavin,\n    laulukin tuo niin ilmahan entää\n    puhtahasen,\n    siintävän kirkkahasen,\n    pilvettömäänkin aivan,\n    valon valtoihin taivaan.\n    Tuo kaunis lahja onkin taivainen\n    ja henkikin, mi täyttää sen.\n    Sitä jo silmiin selittävät\n    kaulan höyhenet taivaansinertävät.\n\n    Vaan voimaa Pohjolamme valon\n    laulettuansa, katsoin taivaasen,\n    se kääntää katsehen\n    ja korvan maahan, alas saloon.\n\n    Rakasta varjossa siellä on varmaan.\n    Mitä ääniä siellä on,\n    kuin huokauksia morsion,\n    mi juur' unissansa on nähnyt armaan?\n    Nytpä -- kas! --- laulajan sen\n    rintakin, paisuen,\n    laulusta aivan on ihastumassa:\n    se on kokonaan\n    sulosointuja vaan;\n    lempijän tulta on laulelijassa.\n    Loistoa kas sen katseiden!\n    Ja kun se ruorin, pilviin, maahan kääntäen,\n    levittää myöskin sen\n    kuin päivänvarjostimen,\n    niin sen koko keveä, hieno\n    ruumis kaunis ja pieno\n    kieppuelee kuin tanssissa.\n    Ei yksin kurkusta vaan rinnasta,\n    sen mukahan kuin lyö rinta,\n    käy säveltä vaihtelevinta;\n    nyt niinkuin kosken vaahtoavaisen\n    kohina;\n    nyt niinkuni puron kuiskaavaisen\n    sohina\n    mättäillä, niittymailla;\n    nyt huimasti telmiten;\n    nyt hellästi lemmiten;\n    nyt valittain taas helläin kyyhkyin lailla. --\n    Mut miks se tuimasti kiljahtaa,\n    laulun äkkiä lopettaa?\n    Mikä hiis noin männyssä räpistelee,\n    kyntensä oksaan kiinnittää?\n    Mik' on se peikko sarvipää,\n    min silmät häijysti noin mulkoelee?\n    Säikkyvä puoliso, piile sä lehtiin!\n    Laulaja -- kas!\n    miehen lailla on koht' apunas,\n    nuolena luokses ehtii,\n    kiitäen saa kokohon\n    pikku lintuja joukkion.\n    Huuhkaja, niitä peljättääkseen,\n    julmaa päätänsä kääntelee.\n    Vaan pilkatakseen ja yllyttääkseen\n    nuo kuitenkin lähentelee.\n    Silmiä kyllä se väänteleepi;\n    vaan päivä niitä jo häikäseepi.\n    Poistuu ystävä pimeyden\n    rotkoon öisehen, raakuen.\n    Nyt kerrassaan,\n    kas laulamaan\n    kaikk' yhtyvät,\n    visertävät\n    iltahan asti,\n    ja niin ihanasti\n    kaikuvi metsä ja mäki,\n    kun soittaa sirkut ja kukkuu käki.\n\n    Vaiti on nyt vainen\n    tuo, min laulu ihanainen\n    vihkii yksin kerrassaan\n    yön, mi on nyt päivää vaan.\n\n    Jos Luojan luo ken maasta kohoaapi,\n    hän laulaa laulun kuolemattoman,\n    illallaan nähdessään kuin sarastaapi\n    jo laskematon päivä taivahan.\n\n\n\n    Juokse, porosein!\n\n    Juokse, porosein,\n    poikki vuoret, maat!\n    Seistä, syödä saat\n    majall' impysein.\n    Siellä verraton\n    sammal'-aarre on.\n\n    Päiv' on lyhyinen\n    mutta pitkä tie.\n    Laulaissain nyt vie\n    matka joutuen!\n    Tääll' on sudet vaan\n    usvamajoissaan.\n\n    Jos mä lentäisin\n    niinkuin kotka tuo\n    kultapilven luo,\n    ehkä näkisin\n    silmät lemmityn,\n    huulten hymyilyn.\n\n    Kiinni kokonaan\n    sait mun pyydyksiin\n    -- villiporo niin\n    kesyyn kiedotaan!\n    Vedät totta kuin\n    koski innostuin.\n\n    Sinut nähtyäin\n    suurest' ikävöin;\n    aina päivin, Öin\n    mietin mielessäin:\n    on se onni vaan,\n    jos sun omaks saan!\n\n    Vaikka kätkeisit\n    laakson kiven taa,\n    taikka porolla\n    metsään rientäisit:\n    kivet, hongat vois\n    tieltäin käydä pois.\n\n    Juokse, porosein,\n    poikki vuoret, maat!\n    Seistä, syödä saat\n    majall' impysein.\n    Siellä verraton\n    sammal'-aarre on.\n\n\n\n    Araapialainen.\n\n    \"Kas orhi!\" hän lauleli, ratsastain\n    erämaan läpi vain;\n    \"se mun reimasti vie kuten tanssiellen.\n    Minut tuntien kyllä\n    se kiitävi, minua vain totellen.\n    Sen korvat on siipinä yllä.\n    Kuin gaselli kulkevi vaan\n    se niin nopeaan.\n\n    Hyvä kalpani, kiiltävä pyssyni on.\n    Kas, auringon\n    paisteessa kuin välkkyvi hopeavyö! --\n    Rakas tyttö mun milloin\n    alla palmujen kaivolla näkevi, lyö\n    sydän hällä kuin kyyhkysen silloin,\n    kun haukka on pesässä sen,\n    sitä ahdistaen.\n\n    Hän, tyttöni, hiipivi hiljallen,\n    alas kaivollen.\n    Isä äänensä huutakohon ihan vaan\n    sorruksihin asti!\n    Mä sieppaan tyttöni pois satulaan.\n    Ori tuulena vie nopeasti.\n    Meit' tähtöset katselevat,\n    onnittelevat\".\n\n\n\n\nISÄNMAA.\n\n\n\n    Suomalainen kansanlaulu.\n\n    (Alkuperäinen.)\n\n    1805.\n\n    Eläköön kuningas,\n    vilpitöin ruhtinas\n    Suomenkinmaan:\n    sielläkin siivoa,\n    toimea, taitoa,\n    parempaa oloa\n    kartuttamaan!\n\n    Vääryydell' pelvoksi,\n    oikeudell' voitoksi\n    eläköön hän!\n    Metsänkin kodassa,\n    orvollen osansa,\n    pienimmäll' omansa\n    säilyttämään.\n\n    Estä, o Jumala,\n    pahuuden juoneja\n    pimeyden teill'.\n    Häness' on toivomme,\n    turvamme, ilomme:\n    hänelle olkomme\n    se kuin hän meill'!\n\n    Eläköön kuningas,\n    vilpitöin ruhtinas,\n    meidänkin maan!\n    Henkemme, talomme,\n    lapsemme, vaimomme,\n    lakimme, uskomme\n    varjelemaan!\n\n\n\n    Hymni maalle.\n\n    1799.\n\n    Maa, sinä taivaisen kuninkaan jalon suosikki kolmas,\n    vilkkaan Merkurion sekä kauniin Veenuksen jälkeen,\n    kuullos, vanhenematta sä säilyvä, lempeä, kaunis,\n    äiti sä kuolevien, nisänantaja kuolematonten!\n\n    Kun iki hankeen alpilla nälkään ei kili näänny,\n    ei jäävuotehelleen jääkarhun pennut ja strutsin\n    pienoiset, munassansa jo äidin hoidotta korpeen\n    heitetyt: meitä sä Suomessakaan, sun lapsias, tulleet\n    sun pyhän alttaris ympäri, ällös unhota suinkaan!\n    Jääkööt pois kesät murheiset, kun maamies kammoin\n    selviävän yöks saa koko pohjaistaivahan nähdä,\n    kun elo tähkäin kukkivien juur' on arimmillaan;\n    viljan nähdäksensä hän vartoo valvovin tuskin,\n    huomaa, kuin jääpuikoin murheisesti se välkkyy:\n    vuoden vaivat ja toivehet menneet on minutissa. --\n    Kauan hän seisoo mykkänä, tylsänä, liikkumatonna.\n    Vaan majastansa kun hän parun kuulevi, kirvehen kaappaa,\n    rientävi metsään leikkuusen petun kurjan, ja lapset,\n    kuin kukat kuihtuvat niitoksessa, he hellästi riippuu\n    ympäri kelmeän äidin ja, raukat, huutavat leipää.\n\n    Ruokithan sinä, siunattu maa, lukemattomat kansat\n    viljaisess' sylissäs, väkivaltaiset verikourat,\n    mit pian sai pimeään koko vuossadat, viljelyn haaskas,\n    taiteet syöksivät pois sekä myös neron korkeudeltaan,\n    raastetut rauniot vain jalompaan sukupolvehen jättäin?\n    Miksikä hylkäät rauhasan kansan, mi vuossadat halki\n    vain sua lempinyt on sekä taivasta? Kuulethan meitä!\n    Taivas kanssasi kuulee! Täst'edes niin useasti\n    ei kesäaikana talvea saavu, ja ilkiötöitä\n    nälk' ei vaikuta; tiedottomuus, kateus, epäusko,\n    laiskuus karkaavat yhä kauemmaks kodistamme.\n\n    Onnekkaat sua lempivät kansat: nuo vakavaisna\n    lain pyhän suojassa säilyttävät tavat puhtahat, saaden\n    vallan voimakkaan, valon, kuolettamattoman maineen.\n\n    Mullekin, antias, sarkanen suo sekä myös maja pieni\n    laaksoon rauhaiseen! Minä kanss' sulon saamani armaan\n    sitten auliuttas, ylös silmäillen, yhä kiitän.\n    Vihdoin, kun alas painamme harmaan päämme, sä meille\n    vierekkäin sija suo pyhän, rauhaisen poves suojaan,\n    niin herätessä me kiitämme, pois kun liidämme sulta!\n\n\n\n    Suomen viljelys.\n\n    Kuninkaalliselle Suomen Talousseuralle.\n\n    1800.\n\n    Kai elät, kehuttu sä keskuushyve vielä?\n    En kuvaas Kreikasta ja Roomasta, vaan sun\n    näen Pohjolassa nyt mä itses. Metsään siellä\n    paeten pyhyytes sä kätkit runnotun.\n    Ja rauha, valistus ne tarjoo loiston, jota\n    maass' urhotöiden et suurempaa saanutkaan.\n    Uroita vaatii myös se sota,\n    kun turhuus, velttous ja raakuus voitetaan.\n\n    Niit' on; ja, Suomi, saat myös vihdoin pääsi nostaa\n    Euroopan jaloimpain sä lasten rinnallen.\n    Mitk' aiheet toivon -- kas! -- on laaksossasi, josta\n    jo itkun ajat pois käy kanssa sumujen!\n    Tuhanten käsien ken ketjun kaunokaisen\n    korvesta johti runotartes rannoillen?\n    Ken iski tulen isänmaisen,\n    min säen liekkiin saa jo rinnat kaikkien?\n\n    Isäini seutu! Ei nyt vaurastustas estä\n    sisäinen sorranta, ei raasto ulkomaan.\n    Mut poikas vieläkin nyt metsän sydämestä\n    leiväksi kehnoa käy kaarnaa ottamaan.\n    Kuin julmus, luontokin lahjansa tuhoaapi:\n    nietoksen värihin saa viljan julma yö.\n    Tai tulva seudun upottaapi,\n    tai liekki ytimen ja mehun kaiken syö.\n\n    Sinulta, Birger, sai maa kaunis itsellensä\n    valtaajan koston sijaan armon valtiaan.\n    Sen metsäkentätkin soi jylheydessänsä\n    aarteita, joiden arvon havaitsit sä vaan.\n    Sen kansa, hitainen ja juro tavoiltansa,\n    se kesytönnä soi sun nähdä kuitenkin,\n    hiljaisen voiman, kunnon kanssa,\n    lujuuden, kohoovan kuin patsas, pilvihin.\n\n    Vaan turhaan tehdystä sä läksit linnastasi\n    kaskelta kaskelle ja savupirteillen,\n    viisaalla voimallas ja uljaudellasi\n    raakuutta vastahan voitolla taistellen.\n    Lain uhkaa voimakkaampi templin lohdutuskin\n    sai asutuiksi kolkot seudut -- turhaan vaan:\n    se Pohjaan siirtymään sai tuskin\n    vähääkään teltit, porot auhdon Lapinmaan.\n\n    Maakuntas, koko valtakuntas ajan pahan\n    hirmuisen hairan taistokentäks tulikin:\n    sen turmanhenkl, valmis vaivas raiskaamahan,\n    toi valtain myrskypilvein pyörteen tännekin.\n    Välistä Idän raakalaiset raivosivat,\n    välistä haave Roomast' yössä rikosten;\n    vain hirmuks portit aukenivat\n    pyhätkin lakitupain, templein, linnojen.\n\n    Sun, säikytetty kansa, kummastelemasi,\n    komeat tornit kalliiks sulle tulivat.\n    Ja minkä hedelmän myös kuulemisestasi\n    airuet Jumalan ja vallan antoivat?\n    Sen, että Pietarin myös Tapion kanssa puki\n    lumouslauluihinsa kansan loitsijat;\n    ett' tuhannet tyrannit luki\n    sun kaikki vakos, kaikki laumas karitsat.\n\n    Tulisin lauleluis, mit luonnosta vain vuosi,\n    ja sananlaskuin, syväin tuumais aartehin,\n    perheesi kuninkaana, raudall' oman suosi\n    taistellen vastahan petoja, nälkääkin;\n    seuduissa iloisissa, hirvein kotomailla,\n    sä, poika Skytein, olit viisas, onneinen; --\n    nyt olet vapauttas vailla:\n    sen vaihdoit -- kelloin kaikuun, piiluin hohteesen!\n\n    Vaan vihdoin sumu käy pois valtain, templein päältä:\n    valistus, totuus, hyve astuu taivaasta,\n    Poltettuin rantain verivirrat poistuu täältä,\n    ihmisten päät ei nyt kaunista linnoja.\n    Kas, riidan aaveet kauhistuu, ei säily maassa,\n    vaan poistuu, turhaan yön varjoihin lymyten.\n    Sä vapautit, jalo Vaasa,\n    myös Suomen kansan uljaan, hyväavuisen.\n\n    Hyljätty kansa, sun kielelläs -- kuule tuota! --\n    jo pyhä totuus saarnaa rauhaa, valoa,\n    kuvastuin ristiltä, kun siinä vertä vuotaa\n    Jumalan juurikuva ihmismuodossa,\n    Jo sorron linnat on rannoillas ränstyvinä:\n    sull' yks on kuningas ja Jumal' yksi vain.\n    Manhemin lasten seass' sinä\n    lujennat lujain Taalain miesten kanssa lain.\n\n    Ojenna vakaa kätes yli Baltin hiekkain!\n    Sodassa, rauhass' oli veljes Ruotsin mies.\n    Teill' yks on maine. Jalo sankari sun miekkain\n    melskeessä Leipzigissä oivaks urhoks ties.\n    Myös hänen tyttärensä vihki kalliin meille\n    totuuden, kauneuden ja hyveen temppelin,\n    ja tuottaville papereille\n    kirjoitti Kaarlon säästönhenki nimeskin...\n\n    Vaan haamuin toivoton taas joukko hiiviksivi\n    majoistas pakoon, tainnuksissa hädästään.\n    Maas hylkäs poikansa ja, julmana kuin kivi,\n    vain tyhjät vaot soi hänelle kynnöstään.\n    Täys kuolevia vain maanties on; \"auta, auta!\"\n    Ne pyytää hoippuen ja kaatuu kuolemaan.\n    Pois kuolkaa! Rauhan antaa hauta:\n    äidiltään leipää siell' ei itke lapsikaan.\n\n    Vaiheille vaivain viety onneton mun maani!\n    Sun turmanvirtas käy vain kuohuun suurempaan:\n    kun ensin nälän raivo, ruton myrkky vaani,\n    niin loput sota peittää polttoon, veriin vaan.\n    O! muistot ajan sen, kun maamies, auraltansa\n    ajettuna, löys vain ruumiita majastaan,\n    kun korvessa hän petoin kanssa\n    vaivaajain sadat piinasurmat vältti vaan!\n\n    Pitk' oli, synnyinmaa, sun kurja aikas juuri;\n    vaan kaikkein kamalin ol' aikakausi tää,\n    mi muistoin parvessa on pyramiiti suuri,\n    maan turhain toivojen velasta raskas pää,\n    mi peittyy ukkospilviin; juureen varjon heittää\n    yö, autio kuin haudan yö. -- Se haihtui jo:\n    sait vainajasi hautaan peittää;\n    nyt haut' on uutten poikais viljavainio.\n\n    Äl' ihmistavalla sä huomaamatta jätä\n    valoa itkun päiväin, nähden varjon vain!\n    Palosta älä muista tuhkaa vain ja hätää,\n    vaan uusi rakennus myös aikain parempain!\n    Kas, hädän antamin, niin tavattomin tarmoin\n    vastustain voimaa vihollisten, luonnonkin,\n    vaiheissas seisot voitoin varmoin,\n    kaunistus Ruotsin ollen ynnä tukikin.\n\n    Kas, koko Idän mahti murtuu kallioissa\n    rannallas, jolle Svea linnan tehnyt on!\n    Kas, peikot karjuu turhaan Pohjan louhistoissa:\n    lain nuija kädessä on Vaasa-urohon!\n    Kas, säännöllisiin kenttiin sääntyy korpes, joihin\n    pesille petojen jo kasvaa kaupunki!\n    Kas, kauas Intian saaristoihin\n    vapaana siteistään jo liitää lippusi!\n\n    Iloitse: unheesta sun nostaa rivi Kustain.\n    He arvos huomaavat kurjassa tilassas.\n    Et raastettuna kautta Slaavein tekoin mustain,\n    siskoilles jakamaan käyt leipää laaksoistas.\n    Surusi unohda! Ne loisto vie, mi koittaa\n    sinulle päivistä jo Kustaa Aadolfin.\n    Sull' leikkuuseppeleen hän voittaa,\n    sulomman seppeltä, min kannoit kyynelin,\n\n    Hän, kanssa riemuin kokoontuneen piirin jalon,\n    hyveiden lämpimän ja liekin levittää\n    ja uusin istukkain ja uusin sädevaloin\n    sun kansas sydämen ja seudun sivistää,\n    näin ohjaa nuoren mieles, koskes kuohuvaisen,\n    puhdistaa taijat, hallat rantais sumuisten:\n    on lailla soiton orfilaisen\n    väkevä ääni innon isänmaallisen.\n\n    Mua hurmaa ääni sen: kas, kaunoisena vasta\n    näen maani toivon peilissä kuin Albionin:\n    on seudut täynnä laivaa, leivoa ja lasta,\n    maan tuotteet virta vie lahdelmaan kuhunkin.\n    Näen maani poikain älyn taiteen työssä ani\n    ylevän loiston levittävän piirissään.\n    Rinnalla Ruotsin Suomeani\n    ihmehtii maailma, mi siit' ei tiennytkään.\n\n\n\n    Ylioppilaslaulu.\n\n    1801.\n\n    Jos mielit ylioppilaan\n    arvoisna maljan ottaa,\n    uljaasti kuoloon asti vaan\n    opillas puolla totta!\n    Totuus se lempemme, äänemme saa,\n    elon työllemme antaa se ponnen.\n    Itse me löydämme -- tuo iloittaa ---\n    läpi vaivojen kunnian, onnen.\n\n        _Kööri_.\n\n    Totuus se lempemme, äänemme saa j.n.e.\n\n    Tän arvos tarkoitus on työ\n    kuin kunkin ihmisenki.\n    Vain työ, vain taukomaton työ\n    on luonnon elo, henki.\n    Tähdestä pienehen matohon maan\n    kukin toimensa tietävi täyttää:\n    emmekö, miettivät, taitaisikaan\n    ajan hetkiä oikein käyttää?\n\n    Työ auttaa oppiin, hyveesen\n    ja arvoon yli luonnon.\n    Sä liity joukkoon taivaisten;\n    muu seurakses on huono!\n    Jos mikä toimekses vain tuliskaan,\n    paremmaks yhä lahjasi saata!\n    Kuin mato lehden äl' anna sä vaan\n    neros, järkesi hukkahan maata.\n\n    Vaan viisaus kaunistustakin\n    suloilta halajaapi.\n    Kas luonto sadepilvetkin\n    väreihin päivän saapi.\n    Sokrates soittikin; tanssailemaan\n    voit Porthanin luotakin mennä.\n    Mut älä mieti sä valssia vaan,\n    joten ei ajus työssäsi lennä.\n\n    Ain' etupäässä Mimerin\n    sä lähteen luokse ennä;\n    vaan ylpeäin suo tanssihin\n    edelläs ensin mennä.\n    Arvosi sulla jos suuri jo on,\n    sitä kainous vain korottaapi.\n    Arvohon pieneen ken tyytyvä on,\n    sitä suuremman arvon se saapi.\n\n    Sä älä lailla keikarin\n    vain vaatteillasi loista.\n    Myös karta kirjakoitakin,\n    ja kirjain pöly poista.\n    Miehuus ei irstaudess' olekkaan;\n    viatont' yhä autella koita.\n    Näytä sä tyhmille selvähän vaan:\n    valat tyhjät ei tietoa voita.\n\n    Savusta juosta juomarein\n    on sulotarten pakko.\n    Ratsasta päällä tynnyrein\n    ei Foibon veli Bakkho.\n    Juhlana juo lasi tai parikin\n    ilon vuoksi, ei ollakses päissäs.\n    Juo kuin jos juomasi laskisikin\n    punastuin oma armahas häissäs.\n\n    Varjelkoon kuva viaton\n    sun uneksitun kultas\n    ujona työstä turmion\n    tulista tunteen-tultas:\n    niin sinun poskesi kukkia luo,\n    kun sä jouluksi taas tulet ilmiin\n    lahjaksi siskojes, äitisi luo\n    syleilyyn sekä tutkiviin silmiin.\n\n    Nää säännöt meidän kuntamme\n    jos mielit, veikko, pitää,\n    niin juodaan! -- Vaan viel' ehto, se\n    on aivan tärkeimpitä:\n    vanno sä vain viha sammumaton\n    pelihin; ajan, sielus se paljas\n    turma on. Vannotko? -- Noh, hyvä on!\n    Ja nyt, veikkonen, juomme sun maljas!\n\n    Siis maljas, maasi istutus,\n    valittu kansastasi,\n    sa nyt jo seutus kaunistus\n    käsissä hoitajasi!\n    Kukkasi tuoksukohon talohon,\n    jossa tutkitahan kävijältä:\n    \"kuinkahan poikani täyttävä on,\n    mitä maa ja me toivomme hältä?\"\n\n    Siis maljas, vanhan isäs kun\n    saat mielet riemuiseksi,\n    jos terveeks, viisahaks hän sun\n    tullessas kotiin keksii!\n    Maljasi kolmas, jos viet kotihin\n    tavat muodonkin sellaisen, että\n    kunnon ne mieheks sun näyttävätkin;\n    todistuksesi painetut pettää.\n\n\n\n    Laulu H.G. Porthanin hautajaisissa.\n\n    1804.\n\n    Pois lähti isä, ystävä,\n    tukemme, maine, valo;\n    aina hänen nimensä\n    muistaa totuus jalo.\n\n    Se pää nyt hautaan lasketaan,\n    mi mailman sisäls' vasta;\n    aarre ansion aina vaan\n    säilyy katoomasta.\n\n    On mykkä hän, min sananen\n    itävä oli jyvä;\n    mieliin vielä tuhanten\n    vaikuttaa hän hyvää.\n\n    Hän tien on tyhjäks jättänyt,\n    tien, min hän meille raati.\n    Muistopatsas häll' on nyt\n    Parnasso, min laati.\n\n    Jo -- kuin tää ruumis -- raukenee\n    myös mestarimme paja.\n    Vaan uus uljas ylenee\n    viereen tiedon maja.\n\n    Neroja saakoon se; ne vaan\n    ei hänen sijaans täytä.\n    Joka vuosisatakaan\n    moint' ei miestä näytä.\n\n\n\n    Priki ja Pursi.\n\n    1809.\n\n    Ylevä, jalo priki, jonka\n    puuaine oli vanhaa goötiläistä honkaa,\n    uraansa täysin purjein kulki vakavaan.\n    Rinnalla sen ui aivan murheetonna vaan\n    purs, joka välkkyillyt ei Ranskan vernissasta\n    eik' ollut puuta Englannin,\n    metsästä Suomenmaan se oli syntyisin\n    avuja useita sill' oli kuitenkin.\n    Ja sitä priki myös niin suojeli kuin lasta,\n    ei yksin hinannut, vaan vaarast' estääkseen,\n    syliinsä nosti turvaiseen.\n    Prikiä palveli ja helli pursi siitä,\n    sen kanssa saaristot ja meret mieli kiitää.\n\n    Nyt valtamerien seljälle lähdetään, --\n    Vaan miksi, miksi hylkäätkään\n    sä vuorten varjon? Käänny, onneton, ja pelkää,\n    kun myrskyt hirmuiset käy valtameren selkää!\n    Hän lähti vain. Ah! monet myrskyt kokenut\n    hän on ja aina voittanut.\n    Vaan tämä! -- Suuri Jumala! Voi, kauhun hetki!\n    Turmeltuu mastot, purjeet, touvit; prikin retki\n    -- karilla, jonne kerrassaan\n    sen paiskaa myrsky -- päättyy varmaan kokonaan.\n\n    Prikistä purren pois vei aalto vaahtoovaisin\n    ja miehistön, min piti sitä pelastaa.\n    Se vielä ponnisteli airoin katkonaisin,\n    voidakseen ystävänsä saavuttaa\n    ja -- siinä hukkua, jos ei ois pelastusta.\n    Vaan turhaan! Väliin tunkee laiva tavaton;\n    täys tuli kitoja se on;\n    ne todistavat Montesquieu'tä, Grotiusta.\n    Paremmin. -- Laukaisten ja touvin laskien,\n    sai laiva -- ruorin jo ollessa murska -- purren,\n    mi kulki tuulen mukaan ajelehtien.\n\n    Voi, mitä tehdä nyt? sen väki mietti surren.\n    Niin, onko ylivoimaa vastaan neuvoa?\n    Sen sietää täytyy vain ja kuulla, totella.\n    Ei ole sekään lohtu suuri,\n    kun järjestystä saa se pitää samaa juuri\n    kuin prikin väki, miehet vapaat, uljahat.\n    Kyyneltä turhaan salaten he katsovat --\n    tuskimpa voittajaa, kun kuuliaisuuden saapi,\n    tuo huokaus, kyynel suututtaapi? --\n    He katsoo takaisin ja mittaa aaltoja,\n    jotk' ystävän ja veljen riistää toisistansa,\n    isästä tyttären ja äidin pojastansa.\n    Erossa ollenkaan he eivät unohda\n    sydämen velkaa veljeskansallensa pyhää,\n    kun valo, opas, tuki, tulkki tuo ol' yhä\n    ja jakoi heidän kanssaan varat tasan vain.\n\n    Prikissään seisoo, kurottain\n    jäähyväisiks hän syliänsä.\n    Kun huomaa hädän ystävänsä,\n    hän omat surut unohtaa, sit' itkeissänsä.\n    Ja pelkää, että se jo hukkuu kokonaan\n    vaan näkee -- ken tuon uskoikaan? --\n    kuink' armaan veljen kohtaa ihmepelastus.\n    Hän maahan langeten huudahtaa: sallimus!\n    Osani tahdonkin mä kärsivästi kantaa;\n    on nimi veljelläin ja maine, vapaus\n    pelastettuna: se minulle riemun antaa.\n\n\n\n    Sisällinen yhdistys.\n\n    1810.\n\n    Kansoja raastakohot rajut mahdit,\n    sitehet hellimmät katkokohon:\n    entävi miete, vaikk' estävät vahdit,\n    tuntokin taivaihin nouseva on.\n\n    Toivo jo vuossadat saattavi valoon;\n    muistossa on, mit' ei aistita saa.\n    Sydän, mi tuntevi kaunihin, jalon,\n    kaukaisen ystävän aavistaa.\n\n    Vapaasti voi kuni pilvissä rusko\n    maailmass' yhtyä aatteiden.\n    Muurien halkikin tosi ja usko\n    saa kuvan lempivien sydänten.\n\n    Aika, kuin taivas, se ainian muuttuu:\n    tähdet ne nousevat, laskevatkin.\n    Vältitkö myrskyn? Miks itket? Mi puuttuu?\n    Päasithän taas pesähäs takasin.\n\n    Virkas sun kiinnittäköön vakavasti\n    kotihis, liittosi siunatkohon!\n    Henki, mi liitävi tähtihän asti,\n    myös yli luotojen lentävä on.\n\n    Jos sun on mitatut askelehetki,\n    jos sun on silmilläs varjostin, --\n    ahdas on piirisi, haihtuva hetki\n    on tosi elämän muutoinkin.\n\n    Vaan elo tuo, jota toivot sä vielä,\n    on hyvä ainian loppumaton.\n    Jalojen kanssa sä alkaos siellä\n    rikosten, harhojen vastustelon!\n\n    Maailman halki yks virtaapi valo,\n    yksi on järki. Se kuulla sun suo\n    muinaiset urhot, ja taas uni jalo\n    kaukaiset viisahat tuo poves luo.\n\n    Taivainen kunta! Sen ei rajat muutu,\n    ylläkkö, riita ei raastelekkaan.\n    Aina se kestää, jos ei ihan puutu\n    oikeudentunto sun rinnastas vaan.\n\n    Oi pyhä tunto! Jos täytät sä rinnan,\n    niin levon, rauhan sä rintahan saat.\n    Kuin vesikaar' yli ulapan pinnan\n    ilmassa yhdistä riistetyt maat!\n\n\n\n    Käynnillä Fiskarin tehtaalla, ja siihen kuuluvalla vaskikaivoksella.\n\n    1830.\n\n    Kävipä ryske julma Manalassa,\n    mä tunsin jalkain alla tutinan,\n    eteeni näin maan kidan aukeevan.\n    Mä huusin: \"näenkö nyt Pohjolassa,\n    mit' olen kuullut maista etelän:\n    syvyyden kaupungit ja maatkin nielevän?\"\n\n    Mi häviöltä näytti, kohdastansa\n    sen työn ja taidon luomaks huomasin.\n    Kas, niitä seuras tänne tiedekin,\n    vaikuttain luontoon, että aarteitansa\n    maan alle kaivamiansa se suo,\n    verstaansa avaimenkin ahkeralle tuo.\n\n    Ja siellä taito, työ ja tiede saapi\n    -- tulen ja veden voimat hallussaan --\n    kovimmat kalliotkin halkeemaan,\n    tuo malmin esiin, sitten puhdistaapi,\n    niin että sillä vaikka kultaa sais,\n    jos Perun maalle asti sitä kaupittais.\n\n    Tuo vaskilevy hohtaa aikanansa\n    kentiesi Kiinan templin katosta.\n    Tuo sulku, josta hiljaa proomuja\n    merelle käy nyt rautalastin kanssa,\n    saranaraudat kenties kulkemaan\n    saa kerran mailmankaupan porttiin Panamaan.\n\n    Näin teollisuus, joka siivet antaa\n    kaupalle, neron kanssa kilpaillen,\n    maailman seudut liittää yhtehen.\n    Näin Suomen mieskin unhotettu kantaa\n    maailman markkinoille viimeinkin,\n    mit' uutta mietti hän ja saatti ilmoihin.\n\n    Siis, vaikka vinkuu palkeet surkeasti,\n    niit' orjaraukkoja en säälikkään,\n    enk' harkkoa, joll' antaa lyöntejään\n    tuo petomainen palja ankarasti.\n    Julin, sä julma ollos niille vaan;\n    väelläs katsanto ei orjan olekkaan.\n\n    Sun onneas, kun johdat nuo, voi kiittää:\n    sun hyötysi on hyöty kaikkeinkin,\n    Sun aikas, vaikka kaikki puuhaatkin,\n    myös lukuun, apuun, ystävyyteen riittää.\n    Myös armas puolisos on onnekas:\n    Englantinsa hän täällä löysi seurassas.\n\n\n\n    Kellgrenin kuoltua.\n\n    1795.\n\n    Vapaa Ranska on. Kas, liittoon kansa\n    ynnä kuningas nyt rupeevat!\n    Paikkaan Bastiljen he suorastansa\n    Partenonin laittavat.\n\n    Ihastuen Kellgren kuulee tuota.\n    Tällöin kuolla ei hän saatakkaan.\n    Kyynelten hän silmistään suo vuotaa,\n    niinkuin laps -- ei, kuin mies vaan.\n\n    Uusin sävelin soi kantelensa;\n    nuoruus hehkuu hänen kirjoistaan. --\n    Houreita -- ah! -- ovat toivehensa:\n    siks taas vaipuu kuolemaan.\n\n    Näin hän eli, lauloi ajassansa.\n    Aika, tyhmyyksineen hirmuinen,\n    silpoi hänen suurta sieluansa,\n    joka riutui taistellen.\n\n    Runoilijana on kunnioittaa\n    häntä hovi mielinyt ja maa.\n    Miehenä ja kansalaisna voittaa\n    kaikilta hän kunniaa.\n\n    Äly hänen hymyns, itkuns muistaa;\n    Sulotar myös kuvaan hänet luo\n    lempeänä, vaikka katse puistaa\n    ynnä loukkaa tyhmät tuo.\n\n    Aika hänen kantelensa kielen\n    viime ääntä kuulee, kohoten,\n    piirteet suuret saadaksensa mieleen\n    siten \"uuden luomisen\".\n\n\n\n    Laulu maanmiesten kesken.\n\n    Ulkomaanmatkalla.\n\n    1798.\n\n    Tääll' ulkomaalla paljon Pohjolasta\n    polosta puhutaan,\n    kuin paikka muu maan kakun kannikasta\n    ei homeess' oliskaan.\n\n    Vaan samppanjaa ei joka kurkkuun täällä\n    katosta tipukkaan,\n    ei paistikukkoa näy nenän päällä,\n    kun ulos silmää vaan.\n\n    Sinistä meillä myös on taivaallakin\n    ja kirkas päivä, kuu,\n    ja metsä vehreä, ja talvellakin\n    vihanta moni puu.\n\n    Koskemme uljaat, rautaa vuoristomme,\n    järvemme hopeaa,\n    ja labyrinttimainen saaristomme,\n    karjamme laidunmaa.\n\n    Käy Pohjan kesäyönä iloksensa\n    keijuiset tanssimaan. --\n    Mut täällä maa on kaikin puistoinensa\n    kuin lauta laaka vaan.\n\n    Ei rypäleitä kasva kukkulamme:\n    vaan, veljet, hymyillään\n    narreille, jotka meille tervastamme\n    suo jalon viinin tään!\n\n    Sun maljas, maamme ja sen lippu! Vielä\n    viet meidät Pohjolaan.\n    On tosi vapauden kehto siellä\n    ja koti ainiaan!\n\n\n\n    Reinin rannalla.\n\n    1795.\n\n    Hyvästi vuoret ynnä väki Saksan!\n    Hoi, ranskalainen, hoi!\n    Vapaasen maahas hyppään, jos mä jaksan\n    ylitses, Rein... Kas noin!\n\n    Maa! Maa! No, mitä nyt? Kas akkaa, et sä\n    ruvenne tanssimaan?\n    Hei, tornit, linnat, palatsit ja metsä,\n    kuin rupee kieppumaan!\n\n    Tää on, jos vain ei Hübner valehdelle,\n    nyt Fulda-papin maa.\n    Sen puustellipa kelpais vaikka kelle\n    ja viini, min hän saa.\n\n    Hän paaviks sopis! Jos mä kardinaali\n    vain kerran olisin,\n    niin, jahka tulis ensi paavinvaali,\n    mä häntä huutaisin,\n\n    Poiss' oli hän; vaan saapui kappalainen,\n    muhoisen katseen loi,\n    vei linnaan, seudut nähdäksemme vainen,\n    ja viiniäkin toi.\n\n    Se vasta viiniä! Mä tunsin, mitä\n    se teki ytimiin,\n    ja sitte vielä täällä juoda sitä\n    rannalla Reinin, niin!\n\n    Maa täällä aivan rypäleistä loistaa,\n    ja mitkä marjat, hei!\n    Ei nähdä Suomen mättähillä moista,\n    kareilla Ruotsin ei.\n\n    Kannatti, veli, matkustaa; vaan vettä\n    jos Pyrmontinkin tois...\n    otimme kiittäin hatun, virkkoin, että:\n    \"Hyvästi!\" rientäin pois.\n\n\n\n\nKERTOVAISIA.\n\n\n\n    Vanha soturi.\n\n    Saimaassa saar' on; maalle sen\n    muut aivan harvoin kulkee\n    kuin lokit järven myrskyisen,\n    jok' aalloillaan sen sulkee.\n    Niemellä siellä törröttää\n    petäjä käyrä, sammalpää.\n\n    Siin' istui alla petäjän\n    mies muinaisaikalainen,\n    soturin hattu päässähän\n    ja parta hopeainen,\n    sininen takki, taljavyö:\n    ei lasta varten tehty työ.\n\n    Kyynelten vaon huomasi\n    kasvoissa kuihtuneissa,\n    ja valju viima huokuili\n    hiuksissa harvenneissa.\n    Hän aaltoon nyt loi katsehen,\n    nyt suru hymyin taivaasen.\n\n    Jok' ehtoo monet vuodet hän\n    siin' istui iltamassa,\n    samainen puku yllähän,\n    samassa asemassa,\n    kuin haamu muinaismaailman\n    mielestä merenkulkijan.\n\n    Vaan kuulkaa, Suomen neitoset,\n    ukon elämäkerta,\n    vesissä silmät suloiset\n    ja sydän vuotain verta!\n    Hän hellän muiston saakohon;\n    jo tuskista hän päässyt on.\n\n           *     *     *\n\n    \"Mies Kaarlon olen viimeisin;\"\n    -- nuo sanat lausumalla\n    hän nousi uhkein katsehin; --\n    \"viimeinen ilman alla,\n    mi Kaarlon näin\". -- Tuon nimen vaan\n    kun lausui, nosti hattuaan.\n\n    \"En muotoaan ja katsettaan\n    mä saa unohdetuksi.\n    Kas pipliaa, mi mainitaan\n    nyt Kaarlon raamatuksi!\n    Kuvansa siinä, kas, on tää...\n    Ah! multa näkö hämärtää.\n\n    Hän asultaan kuin minäkin:\n    tällainen vyö ja nuttu.\n    Vaan sodassa kun seistihin,\n    hän sankar' oli tuttu;\n    suur' voitettuna, voittaissaan,\n    vaan suurin kenties kuoltuaan.\n\n    Viel' Norjaa vastaan syöstihin,\n    vaikk' uhkas moni valta.\n    Viimeinen joukko Suomenkin,\n    haalittu kaikkialta,\n    lens sinne kanssa sankarin\n    vuorille kuoloon lumihin.\n\n    Mä tulin joukkoon herrani,\n    kun nuori olin vasta,\n    ja kuulin laukauksen, mi\n    vei Kaarlon maailmasta.\n    Näin kaatui Ruotsin uljuuskin.\n    Mä kaatua myös halusin.\n\n    Vaan maata, kuningastakin\n    puolustin pelkäämättä.\n    Kun Pommerista palasin,\n    vain yhtä kannoin kättä.\n    Luutnantin arvon palkaks sain\n    ja eläkkeeksi -- nälkää vain.\n\n    Vaan enemmän mua iloitti\n    kuin kenraalian' nauha,\n    ett' täss' sain oman turpeeni,\n    kun maahan tuli rauha:\n    sain perinnöks tän saareni,\n    täss' itse olen herrani.\n\n    Mun Herra sitte siunaskin\n    runsailla lahjoillansa.\n    Yks tytär: kuva enkelin\n    Evankelistan kanssa!\n    Häll' oli muoto sellainen,\n    lukeissaan Sanaa minullen.\n\n    Hän hallitsi mun huoneessain.\n    Riens aika, häneen luottain.\n    Kun kuoli äiti, elin vain\n    hänelle, ynnä vuottain,\n    ett' urosaika entinen\n    taas Kaarlon koittais Ruotsillen.\n\n    Illalla kerran tyttöäin\n    talutti vieras kotiin.\n    Seinältä, tuota nähdessäin,\n    mä pistolini otin.\n    Viettelijän kaataa rampana\n    mull' olis ollut rohkeutta.\n\n    Vaan kun hän astui tupahan,\n    näin kunnon miehen aivan.\n    Noin patriarkan majahan\n    myös astui vieras taivaan.\n    Hän lausui: \"Kaarlo taisteli:\n    Suursaaren nimi säilyypi\".\n\n    Nyt, Herra! huudahdin, nyt saan\n    jo rauhaan luokses tulla.\n    \"Ei\", virkkoi hän; \"viel' elä vaan\n    todistajana mulla,\n    kuink' onnen tyttös mulle luo,\n    kun minut voitto tänne tuo\".\n\n    Takana järven hänellen\n    tuo talo kuului tuolla.\n    Hän kauneutta luonnon sen\n    viisaalla lisäs huolla;\n    mun sinne kutsui ijäksi:\n    varroimme häntä sulhoksi.\n\n    Jo joutui hänen aikansa,\n    jot' tyttöni niin vuotti.\n    Jo Ruotsinsalmen voitosta\n    hän sanan meille tuotti.\n    Ma Herraa kiitin polvillain,\n    häät, vihittävät unhottain.\n\n    Puvussaan istui morsian,\n    ja juhla aloitettiin.\n    Toi lokki myrskyn sanoman,\n    vaan sulhast' odotettiin.\n    Kuin haudasta nyt vinkuen\n    nous Herran ilma raivoten.\n\n    Juoks morsian nyt katsomaan\n    -- kasvoille kirpos tukka --,\n    näk' akkunasta -- järven vaan\n    ja kuuli -- tuulen, rukka;\n    huus riemuin, vaan taas tuskasta:\n    ol' luultu purje -- vaahtoa.\n\n    Vaan nyt, vaan nyt! -- \"Yks luovi vain,\n    niin pääset armaas luoksi\". --\n    Taivaasen katseen kohottain,\n    hän vastaan rantaan juoksi,\n    kun vene kaatui niemellen.\n    Myös maahan vaipui silloin hän.\n\n    Vaan sievään nous hän näkemään\n    kätensä armahansa\n    aallosta nostavan ja pään,\n    mi keinui aallon kanssa.\n    Hän lensi viime louhellen,\n    kurotti kättä sulhollen.\n\n    Sen sulho sieppas tuskassaan,\n    vei kanssaan tyttösenkin\n    -- niin, nuorukainen, itke vaan! --\n    jäi järveen kumpainenkin.\n    Käsikkäin heidät löydettiin\n    ja yhteen haudattiin myös niin.\n\n    Koht' olen satavuotinen,\n    vaan tyynen' istun tässä;\n    mut isänmaani jälkeen en\n    viihtyisi elämässä\". --\n    Näin kertoi hän, ja niemellään\n    sittemmin hänt' ei nähtykään.\n\n\n\n    Kolme veljestä.\n\n    Kolme veljest' Europasta\n    lähti mailmaa katsomaan.\n    Laiva hukkui. Kuolemasta\n    pelastui he kolmen vaan\n    laivaväestä lämpöisimmän\n    saaren rantaan aallolla.\n    Pelastuksen ihmeisimmän\n    nauttivat he riemua.\n    Vaan he hämmästyivät vasta;\n    sillä yhtään ihmislasta\n    saarella ei ollutkaan.\n    Muutoin kaunis muodoltaan\n    oli se; sen palmut tarjos\n    kyllin leipää, mehua;\n    puut ja pensaat päivän varjos,\n    linnut laski lauluja.\n\n    Olipa puu pisin, suorin,\n    puussa outo hedelmä.\n    Sitä kiipes veli nuorin\n    ottamaan. Sen nesteitä\n    mielellään he nautiskeli.\n    Siitä muuttui joka veli:\n    niinkuin Lethe suorastansa\n    vanhat muistot poisti se;\n    näkemänsä, kuulemansa,\n    kaikki unhottivat he;\n    jäi vain voima ajatella.\n    Raittihitten kolmosten\n    työksi tuli tutkistella\n    kauttaaltansa luominen,\n    lasten lailla miehinä\n    alust' alkaa elämä.\n    Palmupuiden varjossa,\n    häpeättä, pelotta\n    nauttivat he yksin mielin\n    vilppaan lähteen reunalla\n    mättähällä tunteita,\n    joit' ei kertoa voi kielin.\n    Tuolla tuulena he lenti\n    yli vuorten, laaksojen,\n    vuorivuohen kiinni enti;\n    täällä hiljaa hiipien\n    koskessa he saivat mullon;\n    kukkulalla jolloinkulloin\n    flamingoa lentäväistä\n    kivittivät. Töistä näistä\n    voimaa salvat ytimeen,\n    urheutta sydämeen.\n    Kiistellessä saalistaan\n    heidät sai taas sopimaan\n    jalot tunteet povessaan\n    ynnä viisaus, mi auttaa\n    omaa hyvää muiden kautta\n    sekä himot -- viisas työ --\n    muiden voimin maahan lyö.\n\n    Päivät heiltä hyvin näin\n    riemuisesti kuluivatkin.\n    Yhdessä he metsästäin,\n    yhdess' söivät, nukkuivatkin.\n    Heistä näytti saari vaan\n    ensi, viime kodiltaan.\n    Toki eri tunne tästä\n    sulon saaren elämästä\n    oli heillä kullakin.\n    Sillä nuorin enimmin\n    maistoi unheen hedelmästä,\n    vähimmin taas vanhin veli,\n    joka siis myös aavisteli\n    pyrinnöitä muitakin\n    olevan kuin päivän voitto.\n    Siks hän usein tunsikin, --\n    milloin lintuin sulo soitto,\n    meri, ilma, laakso, vuori\n    hurmasivat, -- että nuori\n    sydän kesken nautinnon\n    vaipui tuskan tuntohon.\n    Tämä kaipuu selvis hällen\n    vasta, kun hän etäällä\n    näki purjeen merellä,\n    jonne katosi se jälleen.\n    Muistot häntä hurmaa aivan.\n    Sielun toivoin täyttäen,\n    tällöin hälle ilmaantuvat\n    mieleen merkilliset kuvat\n    mereen uppo uneen laivan,\n    maan myös meren takaisen\n    ynnä isän armaisen.\n\n    Illat, yöt hän rantaa taivaan\n    paadell' uloimmalla aivan\n    katsoi räpäyttämättä,\n    päätä painain vastaan kättä,\n    näki pilven toistahan\n    taivaan valoss' ajavan\n    ynnä näköalan aavan\n    yhä uuden muodon saavan.\n    Tai hän, mailmast' erillään,\n    omia vain mietteitään\n    nautti, ruumiin voimat huumas\n    sillä, että sielu tuumas,\n    varjoks itse kuihtuen.\n    Turhaan vain hän veljillensä, --\n    jotka koko sydämensä\n    valtaan antoi himojen\n    ynnä äkkäs ilman alta\n    pilvet vain ja lainehet, --\n    maalaa muistot, miettehet,\n    jotka hältä mielen valtaa.\n    \"Turhin toivoin jäytävää\n    unta vain, mi metsästyksen\n    raittiin riemun hämmentää\",\n    ärjyi nuorin, väsymykseen\n    asti tuota kuultuaan,\n    poistain puheen, gasellista\n    laittaissansa illallista.\n\n    \"Kenties kätkee toisen maan\n    taivaan ranta takanaan,\n    tuot' ei estä uskomasta\".\n    Veli keskimmäinen vastaa\n    hiljaa näin nyt puolestaan.\n    \"Vaan kun ei näy ollenkaan\n    eikä saavuttaa voi moista,\n    tyydy täällä olohon,\n    tehdään, mikä oikein on,\n    auttakaamme toinen toista\n    sekä hätä kantamaan\n    että riemu nauttimaan.\n    Tunto tuosta liitostamme\n    olkoon aina palkkanamme\".\n\n    Täten muita neuvoen,\n    itse kohta toinen veli\n    mukaan opetuksens eli,\n    tosi hyväks nähden sen;\n    vaan kun joskus sai vain vaivan\n    viisaast' ahkeruudestaan,\n    kysyi tuntons salaa aivan:\n    \"Miten, mistä tulinkaan?\n    Syödä, juoda, maata vaan\n    onko elon tarkoitus?\n    Sikskö mull' on ajatus,\n    jok' ei siedä sekasokaa;\n    sikskö vain on tunto, joka\n    hetken tarpeet ilmi tuo,\n    koko luonnon tuta suo\n    ynnä kaiken toden, hyvän,\n    nyt ja ijät' ilmestyvän;\n    sikskö etäämmälle huomaa\n    mieleni kuin silmäni: --\n    että katoon kuin muu luoma\n    tai kuin kupla, varjoni?\n    Onko ylin onneni\n    vain kuin huilun sävelen\n    hurmaus, mi syntyy heti,\n    kun vain henkeänsä veti,\n    henkäykseen haihtuen?\"\n\n    Häntä mietteet kiusoittaa,\n    nuoruuden pois kuluttaa,\n    joka imi minuutista\n    nautintoa riemullista,\n    Mailma hälle mustemmaksi\n    käy, vaan sitä rakkaammaksi,\n    kuten kimalaisellen\n    kuihtuvain on kasvien\n    kukka rakkain viimeinen.\n    Kyynelsilmin laveaa\n    merta päin hän katsahtaa,\n    jossa kerran nuorin veli,\n    kalliolta pudoten,\n    makasi jo hetkisen.\n    Kohtaloa ajatteli\n    veljein hän ja kauhistuu:\n    jos jäis joskus yksin -- huu!\n    Hän, vain tuskaa huomaavana\n    kappaleita katsellen,\n    näkee kaikki katoovana:\n    joka riemun entisen,\n    lehden tuulen lennättämän,\n    sääsken mereen mennehen.\n    \"Voi! jos elementtien\n    raivo sortais saaren tämän?\"\n    miettii hän ja peloissansa\n    silmää merta, taivasta\n    ynnä tulen valtoja\n    vuoren alla haudassansa.\n\n    Kerran yöllä kaikki on\n    hänestä vain tuli, vahto:\n    salamat lyö aaltohon,\n    aalto pilviin nousta tahtoo.\n    Aavistuksen synkeän\n    toteentuvan luulee hän.\n    Vaan, kas! päivä koittaa alkaa,\n    ilman raivon hilliten;\n    kareilla on laivan talka\n    ynnä haamu ihmisen;\n    saarta päin se kurottaapi.\n    Avuks sille kiiruhtaapi\n    keskimmäinen veljistä.\n    Vanhin laivahylkyä\n    rientää katsomaan, kun varmaan\n    uneksimansa maan armaan\n    rannoilta se saapunee,\n    toivot toteuttanee.\n\n    Välinpitämättä aivan\n    nuorin yksin rantaan jää.\n    Mutta -- sisuksessa laivan\n    lienee jotain syötävää,\n    jotain, joka hyödyttää!\n    tuumin näin hän viisahasti\n    ryömi laivan sisukseen,\n    tavaroita lukuisasti\n    tyhjentääkseen itselleen.\n    Kompassin kun sai, niin laivan\n    vanhin jätti, palasi.\n    Pelastettu silloin aivan\n    tainnuksista havasi.\n    \"Valkoinen!\" hän ihastellen\n    huus, kun näki vieraan sen\n    värin, muodon kaunoisen,\n    katsoi tuota ihmetellen.\n    \"Valkoinen!\" hän innostuin\n    huus; \"jos käännän vaikka kuin\n    tätä rasiaa, niin ohjaa\n    puikko siinä vain päin pohjaa.\n    Selvitä se minullen!\"\n    Vieras vastas: \"Valkoinen,\n    vaikka päivän kärventämä,\n    myös sä lienet. Saari tämä\n    ei teill' ole synnyinmaa,\n    vaan se on päin pohjoisnapaa.\n    Parempi sen moni tapa:\n    valistus tuon vaikuttaa.\n    Neula näyttää pohjaa, johon\n    teidät myös se johtakohon,\n    tehtyänne tuommoisen\n    itsellenne aluksen\".\n    Voimat vieraan loppui noissa\n    sanoissa: hän hiljeni.\n    Tomun kyynel lämmitti\n    -- turhaan! Henki oli poissa.\n    Peitettynä kukkasiin,\n    kallis ruumis haudattiin\n    rantaan luolaan. Vanhin veli\n    luolan muutti temppelikseen,\n    jossa koko toimekseen\n    kompassia tarkasteli.\n\n    Mieli jännitetty hällä\n    alkoi tuosta tarkastaa,\n    mikä voima suunnittaa\n    kompassissa neulaa. Tällä\n    ajan vietti hän, ja tää\n    kun ei selvinnyt, hän toki\n    aina innokkaammin koki\n    tuota seikkaa selvittää.\n    Vihdoin syntyi riita suuri\n    kanssa veljen nuorimman,\n    joka koko rasian\n    väitti armottomaks juuri,\n    jos ei siitä hyötyä\n    olis nykyhetkistä:\n    silloin lasin rasiasta\n    otti hän ja neulaan näin\n    -- joka kääntyi pohjaa päin --\n    käsiks oikein pääsi vasta.\n    Vaan siit' alkoi uudestaan\n    riita. Usein toinen veli\n    sanoja taas ajatteli,\n    joilla antoi neuvoaan\n    hyvä vieras kuollessaan.\n    Ei hän turhaa huokausta\n    määrännytkään maailman\n    perään toisen paremman,\n    vaan hän neuvoi rakennusta\n    tekemään, mi muutoinkin\n    varmaan tarvittaisihin,\n    mutta joka välttämättä\n    tarvitaan, kun saari jättää\n    aijotaan ja muutetaan\n    toiseen toivon maailmaan.\n\n    Mielessänsä miete tuo,\n    joka kenties pettää, mutta\n    sieluun luopi jaloutta,\n    käy hän luolaveljen luo,\n    esittääpi intoisesti\n    rakennusta venosen\n    laivan haaksirikkoisen\n    mukaan. Nuorin ilkkuisesti\n    nauraa yrityksellen.\n    Kuitenkin he alkaa sen.\n    Huvin heille suo jo vaivat:\n    riemua ne mieleen saivat,\n    voitetuiks kun tulivat.\n    Vioista he oppivat\n    työtä myöskin täydellistä.\n    Kompassikin laitettiin\n    kuntoon taas; se heistä niin\n    arvoa sai ihmeellistä.\n\n    Kaisloiss' on jo veno oiva,\n    pieni, mutta kantaa voiva.\n    Riemu suuri! Nuorinkin\n    veli mielell' iloisalla\n    laineilla nyt keinuilee,\n    taivaan kuvaa katselee,\n    kun se kuultaa aaltoin alla.\n\n    Rannalta jo pian aivan\n    laiva suuri lasketaan.\n    Paremmin se malllilaivan\n    muotoinen on mahdikkaan.\n    Heti lähdettävän sois\n    veli vanhin matkaan pois.\n    Nuorin virkkoi: \"Valkoistakin\n    haaksirikko kohtasi;\n    kuinka meidän kävisi?\n    Tänne jään mä uhallakin.\"\n\n    \"Maahan, minne neuvoi tuo,\n    kerran, kerran kulkekaamme\",\n    lausui toinen; \"mutta maamme\n    meille vielä ruokaa suo;\n    vielä siis täss' olla saamme.\n    Sama isä täälläkin\n    vaikuttaa kuin sielläkin.\n    Lahjat hältä myös nyt saamme;\n    kiittäin niitä nautitkaamme.\n    Katso aavaa ulappaa:\n    ajatus jo pelottaa.\n    Toivo tosin ennättää\n    vastaan: riemuja se tarjoo,\n    mutta pelko on sen varjo.\n    Raskas jous on jännittää,\n    jolla ruoan täällä saapi;\n    vaan se työ, se riemuittaapi.\n    Saari tää on kuitenkin\n    rakas, vaikka valitamme:\n    aina purjehtiessamme\n    vetää se vain takaisin.\n    Jättääksemme kerran saari,\n    ottakaamme tarkka vaari\n    kaikista sen mutkista\n    kompassimme johdolla!\n    Meidän täällä ollessamme\n    myrskyissä se ohjatkoon,\n    silmin nähdä saattakoon,\n    mitä salaa aavistamme;\n    ja kun pilvet, laineet luo\n    pimennon, niin neula tuo\n    näyttäköhön meille tyrskyt,\n    kunnes loppuu kaikki myrskyt\n    viimeisellä matkalla\n    kohden kirkkait' taivaita.\"\n\n    Hyvä-huudoin suostuttiin\n    neuvoon; kahta vertaa niin\n    onnekkaampina he eli,\n    elämätä nautiskeli.\n    Työ ja rauha, terveys,\n    ystävyys ja veljeys\n    heidät tällöin yhteen liitti.\n    Laiva uusi toisinaan\n    meren ulapalla kiiti,\n    saapuen taas satamaan\n    levähtämään vaivoistaan\n    liehuvassa lipussaan.\n\n    Kerran ilma pimeni,\n    maa ja meri tärisi,\n    tulivuori puhkesi,\n    hirmumyrskyn kohtasi:\n    silloin saari ijäti\n    meren pohjaan uppousi.\n    Veljet yksin laivallaan\n    pelastuu, ja nyt päin pohjaa\n    kompassinsa heitä ohjaa.\n    Toisiin maihin saapuissaan,\n    vaihtavat he vanhan laivan\n    uuteen täydelliseen aivan,\n    joka, toivot täyttäen,\n    heidät isänmaahan kohta\n    aina aavistettuun johtaa,\n    syliin isän armaisen.\n\n\n\n    Katariina Maununtytär.\n\n    On onneton, ken joutuu majastansa,\n    miss' hyve, rauha vain on osanansa,\n    jyrkille huipuille, miss' Onnela\n    on jylhäin ukkospilvein peitossa.\n\n    Iloisna juoksin kotilaaksosissa\n    vaan säikkyin saleissa ma kultaisissa.\n    Hain, vaan en enää ajan iloisen\n    viattomuutta löynnyt lapsuuden.\n\n    Ol' osa jalo mulla sitä vastaan\n    lohduttaa puolisona kuningastan',\n    rauhoittaa häntä, viettää valvoen\n    ääressä lampun lepons hetkisen.\n\n    Mökistä nosti hän mun valtaan kanssaan.\n    Kallioihin vaihtui hänen purppuransa.\n    Tyrmässä tu'in häntä kädelläin:\n    ah, olis haudassakin vieressäin!\n\n    Voi! hänestä mun riisti tyly veli:\n    hän vankeudessaan nyt yksin eli.\n    Kerjäillä hänen poikans täytyi vaan,\n    maan päältä tuskin löytäin hautaakaan.\n\n    Nyt olen onnen puuskista mä poissa\n    kuolleiden rauhaisissa asunnoissa.\n    Tää seutu vielä muistaa kyynelin\n    mun hyveeni ja kohtalonikin.\n\n\n\n    Muudan tapaus Atenasta.\n\n    Lens pakoon lintunen pois kalasääsken tieltä\n    torille luokse tuomio-istuimen.\n    Sylissä tuomarin se turvaa etsi sieltä.\n    Rukous nöyrä, suru kärsivällinen\n    ja viattomuus sen silmistä raukan hohti.\n    Käteensä tuomari sen sai -- sen sydän pohti --\n    hän hengettömäksi sen naurain puristi.\n\n    \"Pois!\" huusi kaikki kansa uhkaavana.\n    \"Pois istuimeltasi\" huus nyt viisaat, \"julmuri!\n    et olla saa sä edes mestaajana\".\n\n\n\n    Pyhimystaru.\n\n    Epifanius ol' lempeä,\n    hurskas, vaan ei ahne, ylpeä.\n    Kerran hälle muudan vaimonpuoli\n    lausui itkein: \"Puolisoni kuoli;\n    minulla ei leivän palaakaan.\n    Millä keinoin nyt mä kurja saan\n    ensin hautaan vainajan ja sitten\n    jotain suuhun pienten itkevitten?\"\n\n    Rahansa soi piispa kukkarosta,\n    lausui paljon lohdutusta, josta\n    yksi lause kuului: \"Jumalaan\n    turvaava vielä' elää kuoltuaan;\n    nimelt' elävä on sitä vastaan\n    moni, jok' on kuollut oikeastaan\".\n    Vaimo juoksi, rahat kourassaan,\n    naurain pois. \"Ei hätää ollenkaan\",\n    huus hän miehellensä, joka matki\n    kuollutt' eläen. \"Pois pian ratki\n    toiseen paikkaan eloon riemuisaan\".\n    Mutta mies ei vastaa sanaakaan.\n    Hämmästyin hän miehen ruumiisen\n    koskee -- kylmään, jäykkään, kuolleesen.\n\n\n\n\nMIETELMIÄ.\n\n\n\n    Laulun synty.\n\n    Jo ijäisyyden henkäys sai nousemaan\n    vihannat lehdot alta valtamerten pinnan,\n    ruusuiset hetket riemuin tanssiin ääriin maan\n    jo riensi päivän kultavaunuin kanssa rinnan.\n    Niin laski käsi enkelin\n    upean linnun: sen suu täynnä taivaallista\n    metosta taivaan ruususista.\n    Se lensi maihin Eedenin,\n    itsensä piiloon palmuun sulki.\n    Kun rusko päivän kuudennen\n    himmensi tähtiseppelen,\n    niin lauluin taivaisin se tunteensa toi julki.\n    Tuon Eeva kuuli unissaan\n    ja heräs viehättyin. Kun loppui laulu soma,\n    hän kuunteli sit' yhä vaan,\n    kohotti vihdoin ääntä omaa,\n    lempensä lauloi armahalleen;\n    yhdessä heiltä taas soi kiitos Jumalalleen.\n    Ja paratiisin linnun -- niin\n    tuon vieraan nimi vielä yhä --\n    se laulu saattoi hurmoksiin:\n    siin' on sen oma sointu pyhä,\n    jonk' ihmissydän sai selvempiin säveliin. --\n    Ei laula enää koskaan lintu tuo,\n    vaan tyytyy, että ihmislapsi sai sen\n    suloisen lahjan taivahaisen,\n    mi taivaan kuoriin hälle sijan suo.\n    Jalaton on se; vaan kun siivillä se kiitää\n    ja yhä taivahalle liitää,\n    on hiijaisnakin kuva tuo\n    laulusta, joka turhuudesta,\n    maan huolista ja murehesta\n    sielumme nauttimaan vie rauhaa Luojan luo.\n\n\n\n    Maailman valkeus.\n\n    \"Hämärään nyt peittyy salo:\n    Piilee suuri maailman valo\n    taakse vuoren mahdikkaan.\n    Unissa vain muuta maata\n    näemme; emme nähdä saata\n    aurinkoa piilossaan.\n\n    Muinoin aaltoon korkealta\n    peilasi se taivahalta\n    jumalaiset kasvonsa;\n    ja sen säteet purppuraiset\n    hohtaa vielä loistavaiset\n    tuolla idän vuorilla\".\n\n    Täten tuumi efemääri\n    -- illan laps, mi eli, hääri\n    jonkun himmin tunnin vaan --,\n    aiottuaan tunturille;\n    mutta matka pitkä sille:\n    raukes ruohoon huokaamaan.\n\n    Tuli yö, ja tuhansia\n    tähtösiä tuikkivia\n    taivaalla hän huomasi.\n    \"Jumalat!\" hän kunnioittain\n    huus -- mut moninaisuus voittain\n    hänen näköns eksytti,\n\n    \"Ken tuo suuri tuolta tullee?\n    Kas, kuin sieluun, mieleen mulle\n    riemua sen tulo toi!\n    Aurinko, min unhotimme,\n    lauhkeasti silmihimme\n    loistat: katsella sua voi\".\n\n    Kuu se oli, vaan sen valo\n    oli päivän. Samoin jalo\n    Isä Pojass' ilmaikse.\n    Valo valosta! Yön vallan\n    poistit. Isän kaikkivallan\n    Sinussa me näemme.\n\n\n\n    Nuo kaksi ovat yksi.\n\n    Zeus vain mietti, ja Pallas -- kah! -- hänen päästähän astui\n    joukkohon niin jumalain, hämmästyttäen nuo.\n    Ihmehdeltihin häntä, mut kammoikin ihan kaikki\n    kilpeä tuon, kypärää: pöllö ja -- viisauskin.\n    Tunnetta vain oli Kypris ja poikanen liehuvasiipi\n    tuon sydämest' tuli, niin kiihkeä, silmitön vain.\n    Tuot' ihaeltihin nyt: sylihin kukin otti sen kilvan;\n    Pallas kirkasi vain: pois, kähykielinen, pois!\n    Karkea, jäykkä on Pallas, äidin hoitoa vailla;\n    tuo, isän vitsatta taas kasvanut, ilkeä on:\n    varsinki Pallas saa useasti sen kepposet kestää.\n    Hetkeä kärsiä ei toistaan voi nämä kaks.\n    Toistaan kärsiä! -- miete ja tunto? Viisaus, lempi?\n    Viisaus, lempikö! Ei! Ei! pyhät nuo nimet on.\n    _Viisastelu_ on toinen, vain himo toinen on noista.\n    Lempi ja viisaus, nuo kaks ovat taivahass' yks:\n    tuo on _Uraania_, hän, joka, kuin Sulotartenkin äiti,\n    kaunis on, puhdas myös kuin omat tähtensäkin.\n    Kuin valo puhdas ja kaunis, jos orjantappurat otsaa\n    kruunaiskin; nimi sill' oikea -- _uskonto_ on.\n\n\n\n    Ajan kolme tytärtä.\n\n    Kolmest' ensin sisaresta\n    keskimmäistä rakastin.\n    Pienestä jo pahasesta\n    usein häntä suutelin.\n\n    Mäntä vastaan useasti\n    juoksin, kättä puristin;\n    itkeissäni katkerasti,\n    hänen syliins uinahdin.\n\n    Herätessäin poistui huoli:\n    kukan rungosta hän soi,\n    missä päiväss' yksi kuoli,\n    vaan mi toisen sijaan toi.\n\n    Nuorukaisna mielestäni\n    kukka näytti halvaks vaan,\n    itse oiva ystäväni\n    köyhemmäksi suloiltaan.\n\n    Virheit' etsin hipiästä\n    silmin mikroskooppisin.\n    Kun hän nauroi -- vähät tästä;\n    kun hän suri, toruilin.\n\n    Hän huus: \"Kiittämätön parka!\n    halveksithan Nykyistä;\n    (Tuo sen nimi) -- mene, karkaa!\n    mua vielä kaipaat sä\".\n\n    Siskon nuorimman luo tästä\n    siirryin, sitä rakastin.\n    Sitä esti näkemästä\n    lujat seinät luostarin.\n\n    Mä sen harsopilven takaa,\n    joka peitti muodon sen,\n    luulin -- tuosta olin vakaa --:\n    löydän iki somuuden.\n\n    Vaan kun laulavan mä kuulin\n    immen näkymättömän,\n    sydämin ja korvin luulin:\n    taivaan enkeli on hän.\n\n    Tulevan -- tuo nimi hällä --\n    suloista nyt soitin vain.\n    Turhaan! Työlläni sain tällä\n    syleillä vain soitintain.\n\n    Toivo! pyysi puhkeevainen\n    ruusu hältä pudonnut.\n    \"Turha toivo kaikellainen;\n    olen kesken vanhennut\".\n\n    Näin mä huusin toivomatta.\n    Mutta uuden ystävän\n    löysin aivan arvaamatta,\n    talvella kun tuli hän.\n\n    Vanhin ajan tyttäristä,\n    Entisyys, se nimi sen.\n    Leski! -- mutta lemmikistä\n    seppel yli harsosen.\n\n    Surusta hän ihanana\n    hymys läpi kyynelten,\n    kokemukset viisahana\n    käytti vuotten menneiden.\n\n    Hieman synkkä luonnoltansa,\n    pois mun käski mennä vaan,\n    nuorempia siskojansa\n    neuvoi käymään katsomaan.\n\n    Vaimon' on nyt yks: se luopi\n    suloisiksi päiväni;\n    toinen ystäväin: se tuopi\n    elon aamun iltaani.\n\n    Yön -- tuon uneksitun vielä --\n    kolmas kätkee huntuhun,\n    kunnes tosi enkel' sieltä\n    astuu herättämään mun.\n\n\n\n    Yksipuolisuus.\n\n    Maan päälle oikeus kun astui taivainen,\n    hän oli tyttö kaks- ja kirkassilmäinen.\n    Vaan itserakkauden hän kohtas täällä maisen;\n    he riitaan joutuivat: tuo tunnoton\n    nyt toiseen silmään pisti peukalon\n    ja puhkasi sen kaunokaisen.\n    Terveellä silmällä hän kuitenkin\n    syvälle, kauas näki vieläkin;\n    vaan hyöty siitä oli pienokainen,\n    kun nyt. hän näki toisen puolen vainen\n    kaikista kappaleista päällä maan.\n    Siks kaikkialla hän tarkalla näöllänsä\n    levottomuutta vain synnytti lähellänsä,\n    sai, oikeutta huutain, kansat sotimaan.\n    Näin oikeus, jonk' yksimielisyyttä, rauhaa\n    maan päälle piti laatiman\n    ja kulta-ajan saattaman,\n    vaikutti, että nyt kaikk' alkoi sortaa, pauhaa.\n    Hän maat ja taivaat mullisti.\n    Siis Merkuriollen näin Jofur saneli:\n    \"Maan päälle astu, poikani:\n    hirmuisen melun siell' ykssilmä toimeen saapi,\n    arvonsa aivan halventaapi\n    silmissä ihmisten ja jumalten,\n    kun antaa tuomion hän yksipuolisen.\n    Käy sievään, poikani, tee loppu metelistä:\n    toinenkin silmä maalle pistä!\n    Parempi puute näköaistimen,\n    kuin näkö yksipuolinen\".\n\n\n\n    Jättiläinen ja keri.\n\n    Kerrampa jättiläinen,\n    vuorellaan vaanien,\n    sai nähdä kerisen,\n    mi oli niin miesmäinen.\n\n    Ravittuna hän sen\n    kuitenkin syömään läksi,\n    kun suurten syötäväksi\n    pitääpi pienien.\n\n    \"Otukset kaikki perin\n    tän puiston on mun\", niin\n    hän huus ja hyppysiin\n    näpisti maasta kerin.\n\n    \"Mit' tahtoo armonne?\"\n    piipitti keri. -- \"Pian\n    saat vapaan asuinsijan\n    vatsaani, tiedä se\".\n\n    \"O, kiitos! Siitä mullen\n    on liiaks kunniaa.\n    Yks seikka luvatkaa,\n    ennenkuin syödyks tullen\"\n\n    \"No lupaan sulle tään\". --\n    \"Vaan vannokaa se pitää\"\n    \"Mä vannonkin; siis mitä?\"\n    \"Mua älkää syökökään!\"\n\n    Hei, törmän taakse karkaa\n    samassa kerinen;\n    vaan koura jällehen\n    käy niskaan keri parkaa.\n\n    \"Todista, seutu, voi!\n    jumalat, valat turhaa\n    on hänestä: hän murhaa!\"\n    noin keri vaikeroi.\n\n    \"Oh, hiljaa!\" julmus vastaa\n    ja kerin maahan lyö.\n    \"Ei huoli jumalasta,\n    ken ihmisiä syö\".\n\n\n\n    Ennen ja nyt.\n\n    Joululahja kaikille säädyille.\n\n    1801.\n\n    (Muutamia otteita).\n\n    Ennen leikist' impi, rouvakin\n    punastui kuin purppurasta.\n    Nyt he punaa saavat enemmin\n    lippahasta.\n\n    Ennen koko päivän rouva on\n    lasta hellin vaaliellut,\n    nytpä koko viikon, kunnes on\n    kirkotellut.\n\n    Ennen tytär äidin kanssa vaan\n    tanssijaisiin kulki aina.\n    Nyt voi hekin olla toisinaan\n    kilpailijaina.\n\n    Ennen kilvan täti, impynen\n    hyveen ohjeet oppi kovat.\n    Nyt he edest' takaa kilpaillen\n    paljain' ovat.\n\n    Ennen kuningas ja pappi sai\n    arvon, jälkeen Taivahaisen;\n    nyt saa viinaherra, jälkeen vain\n    paholaisen.\n\n    Ennen vapautta puoltaakseen\n    kuolla oli miehen tapa.\n    Nyt hän antaa kaikki, ollakseen\n    juomaan vapaa.\n\n    Ennen leivän vuoks vain ollut on\n    mestarikin puuhaamassa.\n    Nyt hän suree hätää valtion\n    kapakassa.\n\n    Ennen säilyi koti ahkeran\n    sata vuotta, yli senki.\n    Nyt jo nälkään nääntyy pohatan\n    pojan henki.\n\n    Ennen pisin ikä tarvittiin\n    suuriin töihin kokonansa,\n    Nyt ne nerot hautoo kilpaa -- niin! --\n    hanhein kanssa.\n\n    Ennen kulkeneet ei kuskitta\n    vaunut, ajajatta vene.\n    Nytpä lääni ilman ohjia\n    kyllä menee.\n\n\n\n    Tähti.\n\n    Ritari Mairi lausui: \"Tähden sain,\n    vaan kuinka, en mä tiedä tuosta.\n    En senvuoks ole juossut vain.\"\n    \"Tuon uskon\", vastas Koukku; \"polvillaan ei juosta\".\n\n\n\n    Rouva ...lle.\n\n    Olette Argus, rouvani; ei, enemmän!\n    näette yksin silmin, mit' ei sadoin hän.\n\n\n\n    Tohtori Ahmasen hautakiveen.\n\n    Tän alla maha lepäjää,\n    kenenkä, siit' ei huoli,\n    kun syödäkseen vain eli tää\n    ja syötäväksi kuoli.\n\n\n\n    Sohvi äidilleen.\n\n    Mist' ihmeestä se, äiti kulta, mahtaa tulla:\n    kun kanssani on kinastus\n    veikolla, siskoll', ammalla, niin mulla\n    on aina oikeus?\n\n\n\n    Päivän ääniä.\n\n    A.\n\n    Nyt tänä päivänä kaikk' ihan pilviin nostavat miehen\n    eilen moititun.\n\n    B.\n\n    Niin, yöllä kun kuollut hän on.\n\n\n\n    Varjo.\n\n    Sivullas, takanas tai edelläsi\n    käy varjo, poistuu vasta tyköäsi,\n    kun tulee pimeä. Niin kuolo on\n    alati elämästä eroton.\n\n\n\n    Kukkaköynnös.\n\n    Pukunne, rouva, huomion saa köynnöksistä\n    suuremman, kuin tuo kukkakimppu neitisen;\n    kun kevät on myös aina aika kukkaisten;\n    vaan talvi ruusuin puettu -- se silmiin pistää.\n\n\n\n    Vanha ja uusi järjestys.\n\n    Teon kiittää tekijää\n    ennen tuli myötään.\n    Uusi järjestys on tää:\n    tekijä kiittää työtään.\n\n\n\n    Puhe.\n\n    Huhutaan kaupungissa pahoin,\n    ett' oiva puhees ei sun muka ollutkaan.\n    On tuokin huhu! Kenenkä se oliskaan,\n    paits sinun vaan,\n    jonk' ostat aivan omin rahoin!\n\n\n\n    Eräälle työkumppanille.\n\n    Sä naurat arvostelua, min saan,\n    sä, jota kenkään ei viel' ole morkkaellut.\n    Vaan ken voi sua arvostellakkaan:\n    ei lue yksikään, mit' olet kirjoitellut.\n\n\n\n    Kointähti.\n\n    Sinusta, Jesus, milloin\n    mä elin erossa,\n    harhailin yössä silloin\n    maailman korvessa.\n    Syvyyden reunall' aivan\n    mä petyin kulkemaan,\n    ja sumu multa taivaan\n    jo kätki kokonaan.\n\n    Tukea varsin vailla,\n    toivotta seisahdin:\n    ah, kolkon kuolon mailla\n    mä olin, huomasin.\n    Vaan silloin sanas paistaa\n    minulle, Jesus, soit,\n    taivaaltani ja maista\n    pois sumun synkän loit.\n\n    Kointähti aamuruskon\n    koittaissa valaisi.\n    Mun sieluni sen uskon\n    silmällä havaitsi.\n    Suloisna seisoit perin\n    vuorella Taborin;\n    vaan priiskoitettu verin,\n    ah, olit kaunihin.\n\n    Toit meille taivaan valon,\n    ja valoon lähdit Sa,\n    taas nousit, armon jalo\n    aurinko, Jumala.\n    Sielumme Sulta perii\n    vain voimaa, eloa.\n    Ah, sinusta ken erii,\n    on kuolon varjossa.\n\n\n\n    Sovituksen oppi.\n\n    _Valitus_.\n\n    Voi mä syntiin kurja vanki,\n    saalis kerran kuolemanki!\n    Miss' on turva, toivoni,\n    kun mua syyttää ankarasti\n    aivan nuoruudesta asti\n    koko kurja eloni?\n\n    Hyveen kuori kaunokainen,\n    mailman silmiin paistavainen,\n    mikä Herrasta se on?\n    Kupla, uiva virran vettä,\n    kuori ilman ytimettä,\n    tyhjä kaiku kallion.\n\n    Tekisin mä parannusta;\n    pitemmälle aikomusta\n    en vain ehdi milloinkaan.\n    Syntiäni itken sangen --\n    kohta samaan syntiin lankeen:\n    velka kasvaa ainiaan.\n\n    Syntini on selvät, julki.\n    Mikä ajan virtaa kulki,\n    muuttumatta ijät' on.\n    Ei vain mitä töin ja kielin\n    rikoin, vaan myös mitä mielin,\n    säilyy asti tuomion.\n\n    Lapset Aatamin me ihan\n    kaikki synnin velan, vihan\n    alaisia olemme.\n    Herran hylkäämä se suku\n    eikö auttamatta huku,\n    iki kuoloon synny se!\n\n    Voiko Herra, joka kauhun\n    tuottaa elementtein pauhuin,\n    niinkin tehden hyvää vaan,\n    voiko tomulle Hän kostaa,\n    iki tuhon sille nostaa,\n    min loi rakkaudestaan?\n\n    Heikkous lohduttaa näin koittaa,\n    vaan ei voi sen ääni voittaa\n    ääntä käskyn yhdenkään.\n    Vapaus rikkoa tai kuulla\n    mulla on; siis turhaa luulla:\n    rankaisematta mä jään.\n\n    Pyhä! laulaa serafimit,\n    pyhä! pyhä! kerubimit\n    luona Herran istuimen.\n    Paha poistuu, säilyy jalo,\n    missä loistaa Herran valo\n    halki täydellisyyden.\n\n    _Vastaus_.\n\n    Kuule! Sana taivahasta,\n    joka kutsuu kuolemasta\n    sinut, kuolon saalihin,\n    lailla kirjan, joka vangin\n    hetkellä jo kuolemankin\n    päästää alta piilunkin.\n\n    Kuule, tule riemuiseksi:\n    Sana syntyi ihmiseksi,\n    Herran Poika ainoinen\n    alas astui veljeksemme.\n    Meitä nyt Hän, vertaisemme,\n    tahtoo luokseen taivaasen.\n\n    Meille rauhan, siunauksen\n    tuo Hän, uhri lunastuksen,\n    Isän luona rukoillen,\n    oikeuden sijaan tuopi\n    armon, esimerkkins suopi,\n    meitä sillä neuvoen.\n\n    Kuinka Herran tietä pyhää\n    synnin sitehissä yhä\n    orja käydä saattaakaan?\n    Joka kuoli puolestasi,\n    Hän sua kuulee, pahastasi\n    päästää, käy sua johtamaan.\n\n    Velkas syvyyden jos ratki\n    tunnet ynnä tunnustatki\n    katuvaisna, uskossa,\n    kiitollisna mahdat ottaa\n    armon taritun ja totta\n    tunnon rauhast' iloita.\n\n    Koeta kiusaukset kestää!\n    Liha halajaa -- sit' estä! --\n    väärään rauhaan nukkumaan.\n    Valvoa ja kilvoitella\n    täytyy sun ja odotella\n    Herran kättä aikanaan.\n\n    Rukoile sä innoin aivan,\n    kunnes kuolemassa taivaan\n    hedelmäinen kypsyypi.\n    Silloin mainen katoaapi,\n    sielus siellä olla saapi,\n    miss' on ilo ijäti.\n\n\n\n    Kuolinhuokaus.\n\n    (Kuolevan virsi).\n\n    On tullut lähtöhetken'\n    tahdostas, Jumala,\n    Mä tyytyin alan retken,\n    odottain Sinua,\n    Vain turhuus, puutos mulla\n    on täällä osanain.\n    Sun luokses tahdon tulla.\n    Ah, tule, Jesus, vain!\n\n    Ah, paljon rikoin vastaas;\n    vaan katson ristillen:\n    verestäs, kuolemastas\n    on osa sielullen'.\n    Myös minun puolestani,\n    o, Jesus, täytit lain.\n    Ah, ota kuoltuani\n    sun luokses sielu vain!\n\n    Murheella jätän minun\n    omani jälkeeni.\n    He, Herra, ovat Sinun,\n    heit' otat huomaasi.\n    Heit' ohjaa polullesi,\n    osoita heille tie,\n    ja vihdoin taivaasesi\n    meit' yhteen kaikki vie!\n\n    Siunatkoon teitä taivaan\n    Jumala ainiaan!\n    Hän tietää yksin aivan,\n    ken ensin kutsutaan.\n    Siks kunnes silmät suljen,\n    puolestain rukoilkaa,\n    ja tielle, jota kuljen,\n    myös valmistaukaa!\n\n\n\n    Muistolaulu.\n\n    Ah, murhe kuolevaa vainoopi, mieltä viilee,\n    sivulla ilon käy, sen pukuhunkin piilee.\n    Ei minkään piirin vuosi vierrä vois,\n    niin ett'ei muisto silmään vettä tois.\n\n    Niin, murhe se on elon varjo,\n    mi käydessä vain pitenee;\n    vain kaihoa meille se tarjoo,\n    mi muistoa myös ravitsee.\n\n    Siellä vasta loppuu kaipuu,\n    miss' ei armaas lähdekkään\n    noustessas, ja missä vaipuu\n    pääsi rauhaan lepäämään.\n\n    Minne katoot, yksin siellä\n    loppuu turhuus, tuska, työ,\n    Levon täällä suo vain yö;\n    ylhäällä vain löydät vielä\n    valon, levollisuuden,\n    rauhan, täyden totuuden.\n\n\n\n"]