[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fZGU6J3i8uFfzbySB237S58QJQAMEn-T64wlVC-6hK_g":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},786,"Kirjekyyhkynen","Dumas vanh., Alexandre",1802,1870,"786-dumas-alexandre-kirjekyyhkynen","786__Dumas_Alexandre__Kirjekyyhkynen",null,"romaani",[],[15],"ranskalainen","fi",1851,1916,21728,135817,false,48062,[24,25,26],"Epistolary fiction","France -- History -- 17th century -- Fiction","Homing pigeons -- Fiction",[28,29,30],"French Literature","Historical Novels","Novels","\"Kyrjekyyhkynen\" by Alexandre Dumas is a novel written in the early 20th century. The narrative unfolds in a rich historical context, revolving around themes of love, loss, and the emotional turmoil stemming from personal and political upheaval. The main characters appear to be entwined in a web of longing and uncertainty, notably involving a dove symbolizing messages and connections between lovers.  The opening of the book introduces a poignant exchange between characters marked by deep affections and hidden identities, set against a backdrop of 17th-century France. A character contemplates the fate of a beautiful dove, which serves as a messenger, and reflects on the complex emotions involved in love and separation. This person is keenly aware of the dove's significance in delivering apologies and reconnecting with a beloved, further intensified by a gripping sense of nostalgia and the uncertainty of their relationships amidst political unrest. As the narrative progresses, lives intertwined with love and loss come into sharper focus, promising a blend of emotional depth and historical richness. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Lehtonen, Joel",270,"Historiallinen kirjeromaani sijoittuu 1600-luvun Ranskaan kardinaali Richelieun valtakaudelle. Tarina seuraa kahden henkilön välistä viestien vaihtoa, jossa kirjekyyhkynen toimii airuena hovin juonittelujen ja poliittisten jännitteiden keskellä.","Alexandre Dumas'n 'Kirjekyyhkynen' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 786. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KIRJEKYYHKYNEN\n\nKirj.\n\nAlexandre Dumas\n\n\nRanskankielestä [La Colombe] suomentanut Joel Lehtonen\n\n\n\nArvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1916.\n\nO.-Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nToukokuun 5 p:nä 1637.\n\nKaunis kyyhkynen, hopeahöyhen, mustasepel, punajalka, koska sinusta\nvankilasi tuntuu niin kolkolta, että uhkaat surmata itsesi sen\nristikoita vasten, niin annan sinulle vapautesi.\n\nMutta koska epäilemättäkin tahdot minut jättää vain päästäksesi\ntakaisin jonkun toisen henkilön luo, jota rakastat enemmän kuin minua,\non minun tehtäväni osoittaa sinut syyttömäksi viikon kestäneeseen\npoissaoloon kotoasi.\n\nTodistan siis, että aikomukseni oli antaa sinun maksaa elinkautisella\nvankeudella se palvelus, jonka sinulle tein: niin itsekäs on\nihmissydän, ettei se osaa mitään hyvää tehdä vaatimatta palkkiota,\nuseinpa kaksin verroin suurempaa kuin hänen tekonsa ansaitsee.\n\nLähde siis, armas airut, lähde sinne, mistä tulit, ja vie\nanteeksipyyntöni sille miehelle tai naiselle, joka sinua matkain takaa\nkutsuu, ja jota sinä silmin etsit, vaikka matka lie pitkä. Kirje, jonka\nsiipeesi kiinnitän, on uskollisuutesi turvakirja.\n\nJää hyvästi, vielä kerran; ikkuna aukeaa, taivas sinua odottaa...\nHyvästi!\n\n\n\n\nII.\n\n\nToukokuun 6 p:nä 1637.\n\nKiitokset teille, ken olettekin, joka annoitte minulle takaisin ainoan\ntoverini; mutta, saatte nähdä, teidän hurskas tekonne saa palkintonsa:\nikäänkuin olisi tuo suloinen airut, joka toi minulle kirjeenne,\nymmärtänyt, että minun tulee kiittää teitä ja että ainoa pelkoni,\nkoska en tiedä, missä asutte, oli, että moittisitte minua\nkylmäkiskoisuudesta, niin valtasi sen luonani sama rauhattomuus kuin\nsen oli teidänkin hallussanne vallannut.\n\nEilispäivänä: sen paluu oli pelkkää iloa kohdata jälleen minut; mutta\ntänä aamuna, -- katsokaa, miten häilyvä sen mieli on! -- tänä aamuna:\nminä en riittänyt sille enää; se sysii nokallaan ja siivillään, ei\nhäkkinsä säleihin, sillä koskaan ei se ole ollut häkissä, vaan\nikkunaruutuihini; se ei tahdo enää olla yksinään minun; se tahtoo olla\nmeidän molempien.\n\nOlkoon siis niin; vastoin monien mielipidettä arvelen, että ihminen\nkartuttaa kaksin verroin omaisuuttansa, josta sallii osan toisillekin.\nMeillä on siis tästä lähtien kaksi Iristä; ja huomatkaa, että minä\nannoin sille nimen _Iris_ varmaankin aavistaen, että siitä tulisi\nkerran meidän lähettiläämme: teidän Iriksenne, joka tuo teille minun\nkirjeeni, minun Irikseni, joka tuo minulle kirjeet teiltä; sillä minä\ntoivon, että tokihan suvainnette sanoa minulle, minkä palveluksen\nolette hänelle tehnyt ja kuinka hän teidän käsiinne joutui?\n\nTeitä ehkä kummastuttaa, että minä näin muitta mutkitta ja aivan heti\nolen niin avomielinen teille, te tuntematon ystävä tai ystävätär. Mutta\nte olette varmaan hyvä, koska minulle lähetitte takaisin kyyhkyseni; ja\nsitäpaitsi lähetitte sen keralla kirjeen, joka ilmaisee, että henkilö,\njoka sen kirjoitti, on älykäs ja hyvin sivistynyt; ja ovathan kaikki\njalot sydämet sisaria, kaikki ymmärtäväiset sielut veljiä; kohdelkaa\nsiis minua veljenä tai sisarena, miten vaan haluatte, sillä minä\nkaipaan nimittää jotakuta tuolla veljen tai sisaren nimellä, jota en\nole antanut kenellekään.\n\nIris, kaunis ystäväni, sinä palaat nyt sinne, josta tulitkin; ja sano\nhänelle, joka lähetti sinut takaisin minulle, että minä lähetin nyt\nsinut jälleen hänen luokseen, ystävän tai ystävättären; voit lisätä,\nettä mieluummin lähettäisin kai _ystävättären_ luo.\n\nLähdehän siis, Iris, ja muista, että odotan sinua.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nSamana päivänä, Angelus-soiton jälkeen.\n\nSiskoni:\n\nEttehän soimaa Iristä ettekä minua? Minä en näet ollut huoneessani, kun\nairuenne saapui; mutta ikkuna oli auki, ottaen vastaan iltatuulen\nensimäisiä henkäyksiä. Iris tuli sisään, ja ikäänkuin tuo suloinen\npikku olento olisi ymmärtänyt, että sillä oli kirje annettavana ja\nvastaus tuotavana, se odotti kärsivällisesti palaamistani, ja kun\nhuoneeseeni astuin, lensi se olalleni hyllyltä, jonne se oli\nasettunut...\n\nOi, syöksyessäni alas kautta inhimillisen suuruuden monien eri\nasteitten olen tieni kahden puolen kohdannut kyllin sekä surullisia\nettä iloisia mielenliikutuksia. Mutta mikään ei ole ollut surullisempi\nsitä, jonka tunsin valtaavan itseni, kun lähettäessäni takaisin\nkyyhkysenne, tuon, jonka nimeä en edes silloin tiennyt, -- enteellistä\nnimeä, sanoitte itse, -- kun silloin luulin eroavani siitä ainaiseksi;\nja mikään ei ole ollut iloisempi kuin se tunne, kun luultuani siitä\nainaiseksi eronneeni näin sen jälleen huoneessani ja tunsin sen\nraikkaan siiven hivelevän poskeani, sen olalleni asettuessa.\n\nOi Jumalani! sinulla on siis ihmiselle, tuolle kaiken ympäröivän\nainaiselle orjalle, hallussasi hetken olosuhteista johtuvia iloja ja\nsuruja! ja mies, joka ei itkenyt menettäessään melkeinpä kokonaisen\nkuningaskunnan, joka ei värähtänyt piilun huiskeessa, joka kaatoi päitä\nhänen ympärillään, hän itkee kerran nähdessään linnun katoavan ilmojen\netäisyyteen; hän värähtää kuullessaan suhinan, jonka kyyhkysen nopsain\nsiipien sulat luovat! Se on sinun salaisuutesi, Jumalani! ja sinä\ntiedät, onko jumalallisilla salaisuuksillasi nöyrempää ja hartaampaa\nihailijaa kuin hän, joka tällä hetkellä kumartuu maahan sinun\njumalallisen Poikasi ristin juureen kiittääkseen ja ylistääkseen sinua!\n\nNäin sanoin minä itsekseni nähdessäni jälleen pikku kyyhkysen, jonka\nluulin jo kadottaneeni, jo ennen kuin luin kirjeenkään, jonka se\nminulle toi.\n\nJa sitten kuin sen luin, vaivuin syviin unelmiin.\n\n-- Miksikä, kysyin itseltäni, miksi minä, haaksirikkoutunut raukka,\njoka luulin jo tehneeni sovinnon myrskyn ja veljesliiton kuoleman\nkanssa; miksi takerrun, valtameren äärettömyyteen kadonnut, tähän\nhäilyvään parruun, ehkä viimeiseen jätteeseen jostakin purresta, joka\nmurskautui niinkuin minunkin ja jonka paremminkin sattuma kuin Sallimus\nlähistölleni ajaa? Enköhän, jos annan johtaa itseni toivoon, enköhän\nsamalla anna johdattaa itseäni kiusaukseenkin? Oliko minulla siis, itse\ntietämättäni, vielä jokin vaatteeni lieve oven raossa, joka aukenee\nmaailmaan, ja enkö ollut, niinkuin jo luulin, täydellisesti tempautunut\nirti maan kaikista turhuuksista ja harhakuvista?\n\nSiinä oli, kuten näette, sisareni, laaja aihe uneksia ja aprikoida:\nJumala pääni yläpuolella, kuilu jalkaini edessä, ympärilläni maailma,\njota en enää nähnyt, koska suljin silmäni, jota en enää kuullut, koska\nsuljin korvani, mutta jonka yhtäkkiä alan kuulla pauhaavan kuin\nennenkin ja näen uudestaan pyörteissä kiertävän, jos minä varomaton\nvaan avaan korvani ja silmäni.\n\nMutta ehkäpä näen mielikuvissani loitommalle todellisuutta; ehkäpä olen\nkorottanut pikku asian, joka on vailla kantavuutta, suurtapauksen\narvoon.\n\nPyydätte pientä kertomusta, siskoni; sen saatte.\n\nViikko sitten istuin puutarhassa ja lueskelin; tahdotteko tietää, mitä\nkirjaa lueskelin, siskoni? Luin tuota rakkauden, uskonnon ja runouden\naarretta, jonka nimi on \"_Pyhän Augustinuksen tunnustukset_\". Minä\nluin, ja ajatukseni olivat täydellisesti sulautuneet tuon autuaan\npiispan ajatuksiin, jonka äiti oli pyhä nainen ja josta itsestään\nkerran tuli pyhimys.\n\nYhtäkkiä kuulen pääni päältä aivan kuin siipien suhinaa; luon silmäni\nylös, ja jalkaini juureen syöksyy, anoen apuani, kyyhkynen,\nvarpushaukan niin ankarasti ahdistama, että siltä oli jo jäänyt joku\nhöyhen petolinnun kynsiin ja nokkaan.\n\nJumala, jonka majesteetille varpunen, joka maahan putoaa, on\nsamanarvoinen kuin valtakunta, joka sortuu, -- oliko Jumala sanonut\nsille, lintu-raukalle, että minussa oli hänen turvansa niinkuin\nhaukassa vaara hänen hengelleen?\n\nKuinka lie ollutkaan, minä otin tuon vapisevan ja hiukan veren\ntahraamankin maasta; panin sen povelleni, jonne se painautui sulkien\nsilmänsä ja sydän kovasti sykkien; ja sitten, kun näin varpushaukan\nasettuneen erään poppelin latvaan, vein kyyhkysen kammiooni.\n\nViiteen, kuuteen vuorokauteen ei varpushaukka poistunut\ntähystystorniltaan kuin muutamiksi hetkiksi, ja minä näin sen yötä\npäivää istuvan liikkumatta kuivalla oksallaan, jossa se vaani\nsaalistansa.\n\nKyyhkynenkin puolestaan tunsi, epäilemättä, sen läheisyyden; sillä\nnoihin viiteen tai kuuteen päivään ei se mennyt edes ikkunan ääreen,\nvaan tyytyi surullisena, mutta ikäänkuin alistuvaisena kammioon.\n\nViimein, toissa päivänä, katosi haukka, ja vanginvaisto sanoi\nkyyhkylle, että hänen vihamiehensä oli väsynyt, sillä melkein heti\nsyöksyi se läpikuultavaa ruutua kohti, niin rajusti, että oli vähällä\nsen rikkoa. Siitä alkaen en ollut enää sille suojelija, vaan\nvanginvartia; kammioni lakkasi olemasta turvapaikka ja muuttui\nvankilaksi. Kokonaisen päivän koettelin sitä suostutella sovintoon\nkanssani; kokonaisen päivän sitä pidätin ja se ponnisteli vastaan.\nVihdoin, eilen, tuli minun sääli sitä: laadin kirjeen, jonka saitte, ja\navasin kyyneleisin silmin ikkunan, josta luulin näkeväni sen katoavan\nainaiseksi.\n\nSitten olen ajatellut sangen usein haukkaa, joka istui liikkumatta ja\nvaanien puun kaikkein korkeimmalla oksalla, ja hänessä näin minä tuon\nihmislasten vihollisen vertauskuvan, jonka kuulemme kiljuvan, mutta\njota me emme näe, ja joka kiertää alinomaa ympärillämme, _quaerens quem\ndevoret_, etsien kenen hän nielisi.\n\nJa nyt, ellen tuntisi iloa, joka minua samalla peloittaa, nähdessäni\njälleen tämän kyyhkysen ja saadessani tuon kirjeen teiltä, sanoisin\nteille: kertokaa, siskoni, miten Iris läksi teidän luotanne, kun minä\nnyt olen kertonut, kuinka se tuli minun luokseni.\n\nHuomenna kohtaavat päivän ensimäiset säteet ikkunani avoinna, ja niiden\nloistaessa lähtee teidän airuenne matkaan, tuoden teille tämän\nvastauksen.\n\nOdotellessa kumartukoot kaikki nuo siipi-lapsukaiset, joita uniksi\nkutsutaan, kunnioittavasti vuoteenne ylitse ja vilvoittakoot otsaanne\nsiipiensä leyhynnällä!\n\n\n\n\nIV.\n\n\nToukokuun 10 p:nä, aamumessun jälkeen.\n\nMinä olen ollut kolme vuorokautta teille vastaamatta, kuten näette\nkirjeeni päiväyksestä; siihen on syynä, ettei teidän viestissänne ollut\nepäilyn sijaa. Toivoin saavani kutsua teitä siskokseni, ja nyt täytyy\nminun joko lakata teille kirjoittamasta tai sanoa teitä veljekseni.\n\nTe pelkäätte, sanoitte, jonkin vaatteenne liepeen jääneen oven rakoon,\njoka aukenee maailmalle. Te olette siis painunut maailmasta\nyksinäisyyteen?\n\nOlette syöksynyt alas kautta inhimillisen suuruuden monien eri\nasteitten, sanotte lisäksi. Te olitte siis aikoinanne yhteiskunnan\nensimäisillä arvopaikoilla, koskapa matkanne alas vei niin monien\nväliasteitten ohitse?\n\nTe olette menettänyt melkeinpä kokonaisen kuningaskunnan, ja te ette\nole värähtänyt piilun huiskeessa, joka kaatoi päitä ympärillänne,\nsanotte samoin. Te olette siis elänyt mahtavain maailmassa? olette\nottanut osaa ruhtinasten taisteluihin?\n\nKuinka saankaan tämän sopusointuun teidän ikänne kanssa, sillä te\nolette nuori; ja nöyryytennekin kanssa, sillä te puhutte polvillanne?\n\nJa sittenkin: mitä varten te pettäisitte minua? Ette minua tunne; ette\ntiedä, olenko ylhäinen vai alhainen, nuori vai vanha, ruma vai kaunis.\n\nEikä teille muuten merkitse mitään tietää, kuka minä olen, enempää kuin\nminullekaan, kuka te olette. Me olemme kaksi toisillemme outoa olentoa,\njotka elämme erillämme toisistamme, tuntemattomia toisillemme, ja joita\nei mikään mahti voi olemuksellisesti yhdistää.\n\nMutta paitsi aineellista yhdessäoloa löytyy myöskin ajatusten\nyhteisyys; paitsi ruumiillista näkemistä ja kosketusta löytyy henkien\nheimolaisuus, mystillinen rakkauden ateria, jolloin kaksi ihmistä juo\nsamasta kalkista Herran Sanaa ja Pyhän Hengen tulenkielten säteitä.\n\nSiinä kaikki, mitä teiltä toivon, siinä kaikki, mitä te minulta\ntaidatte tahtoa.\n\nKun tämän tiedämme, mitä pahaa olisikaan Herramme silmissä siinä, että\nsielumme ja henkemme, jos kerran sielujemme välillä on jotain sympatiaa\nja henkiemme jotain heimolaisuutta, jos ne seurustelevat toistensa\nkesken välimatkain takaa, kuten kahden ystävys-tähden säteet, jotka\nkohtaavat toisensa avaruuksien ja ilmain yksinäisyydessä?\n\nNyt kerron, kuinka Iris-raukka läksi pois huoneestani;\n\nSen päivän aattona, jolloin te pelastitte kyyhkyseni hengen, olin\nrukoilemassa, polvillani; lamppuni oli asetettu lähelle vuoteeni\nuutimia. Sydänyön tienoilla minä nukahdin rukoillessani. Kymmenen\nminuuttia sen jälkeen, mikäli luulen, aukeni ovi, joka oli huonosti\nsuljettu, tuulen sysäyksestä; nuo uutimeni heilahtivat hulmuamaan,\ntapasivat lamppuun ja syttyivät tuleen. Tuossa tuokiossa tuli huoneeni,\njoka on pieni, täyteen tulta ja hehkua. Minä heräsin tukehtumaisillani.\nKyyhkys-parkani räpytteli laipiossa, kamppaillen savupilvessä. Minä\njuoksin ikkunan luo ja avasin sen. Tuskin oli ikkuna auki, niin se\nsyöksyi ulos, ja kuulin sen törmäävän pimeässä tuttujen puitten oksiin,\nnoiden, joiden kätkössä se kuhertaa aina osan päiväänsä.\n\nToivoen sen palaavan päivän koittaessa jätin ikkunani auki; mutta päivä\ntuli ja päättyi sen saapumatta takaisin. Tulipalon peljättämänä se oli\nkai paennut minkä siivistänsä pääsi. Seuraavana päivänä, paluumatkalla,\nalkoi luultavasti tuo varpushaukka, jota vastaan se tuli anomaan teiltä\nturvaa, sitä ajaa. Te otitte sen suojaanne, piditte luonanne sitä,\nja minä luulin sen kadottaneeni, kunnes yhtäkkiä kuulin siiven\nlyöntejä ikkunaani. Minä avasin ikkunan: siinä oli karkuri, tuoden\nanteeksipyynnön mukanaan, mutta anteeksi olisi hän saanut jo ennakolta,\nellei sitä olisi tuonutkaan.\n\nSellainen on pikku Iriksen tarina. Senkö ainoastaan tahdoitte tietää,\nja eikö teillä ole mitään muuta minulta kysyttävää? Siinä tapauksessa\npalaa lähettimme tänne takaisin ilman viestiä ja kirjettä. Tiedän, mitä\nse merkitsee, ja siksi huudahdan teille:\n\nJääkää hyvästi, veljeni; Jumala olkoon kanssanne!\n\n\nToukokuun 11 p:nä, aamun sarastaessa.\n\nIris tuli takaisin ilman viestiä ja kirjettä. Pikkupoloinen näytti\naivan surulliselta, kun sen täytyi ilmestyä näin lähettiläs-arvonsa\nmenettäneenä; se nosti itse siipeään ikäänkuin kysyäkseen minulta, mitä\ntämä merkitsee.\n\nSe merkitsee sitä, rakas Iris, että sinä olet nyt ypöyksin minun, että\npäivä, joka tummaa taivastamme kirkasti, sammui, että veli oli vieras,\nettä ystävä ei meistä välittänyt.\n\nJa tämän, rakas raukkaseni, kirjoitan itseäni varten. Tämä\nyksinäisyydessään vaikeroivan sieluni valitus ei saavu hänen\nkuuluviinsa. Sinulle minä sanon, että minä kärsin; sinulle sanon,\nsinulle vain, että itken; sinulle sanon, että minä olen onneton.\n\nVoi, Jumalani, niinköhän on, ettei sinun vanhurskautesi joskus erehdy,\nja eivätkö iskut, joita sinä kohdistat jonkun näkymättömän ja pahan\nenkelin harhaanjohtaman syyllisiin, osu joskus viattomiinkin? Tämän\nelämän tuskat ovat valmistusta toisen elämän autuuteen, sanotaan\nmeille; mutta miksi annetaan tuskaa sille, joka ei ole tehnyt mitään\npahaa, jolla on ehkä vikansa, mutta jolla ei tosiaan ole rikosta\nsovitettavana? miksi antoi Jeesus anteeksi Magdaleenalle? miksi armahti\nKristus vaimoa, joka oli avioliiton rikkonut? miksi tällainen ankaruus\nminua kohtaan, minua yksinäni, oi Jumalani?\n\nOlen rakastanut, se on totta; mutta minä olen rakkaudessani vastannut\ntoisen rakkauteen; minä olin syntynyt maailman elämään enkä luostarin.\nMinä olen rakastaessani noudattanut lakia, jonka sinä olet säätänyt\neläimille, ihmisille, kasveille. Kaikki tässä maailmassa rakastaa;\nkaikki koettaa liittyä ja sulautua yhteiseen elämään: purot jokiin,\njoet virtoihin, virrat valtamereen. Nuo tähdet, jotka öin lentävät yli\ntaivaan, lähtien toiselta ilmanrannalta ja piirtäen ilmojen kanteen\nkultaisen viivan ja kadoten vastakkaiselle taivaan reunalle, ne\nrientävät sammumaan toisen tähden syliin; ja meidän sielummekin, nuo\nsinun jumalaisen henkäyksesi emanatsiot, etsivät toista sielua maan\npäällä ainoastaan löytääkseen kumppanin rakkaudessa, ja kun ne lähtevät\nruumiistamme pois, lähtevät ne sulautuakseen samallaisella kaipuulla\nsinuun, joka olet kaikkeuden sielu ja ääretön rakkaus.\n\nNiin, Jumalani, hetken minä riemuitsin toivosta, että olin löytänyt\navaruuteni toiselta rannalta sielun, joka oli minulle tuntematon, mutta\nsisar, sisar kärsimyksessä; sillä ensimäiset valitukset kuullessani\nminä luulin, että sydämen kieli se niin vaikeroi. Miksi et sinä, tuskaa\nkärsivä sielu-parka, miksi et tahdo ottaa osaa suruistani niinkuin minä\nottaisin osan sinun tuskistasi? Niin on luonnon sääntö, että kahden\nkannettu taakka tuntuu keveämmältä ja että paino, joka musertaa alleen\nerillään ponnistavan voiman, tuntuu huokealta kahden yhdistyneen voiman\nsitä kantaessa.\n\nNyt soitetaan messuun; sinä kutsut minua luoksesi, Jumalani; ja minä\ntulen; minä tulen luoksesi luottaen puhtauteeni, avoimin sydämin, että\nsinä saat lukea sen pohjaan saakka, ja jos olen jollakin teolla,\njollakin laiminlyönnillä sinua loukannut, oi Jumalani! niin ilmoita se\nminulle merkillä, jollakin aavistuksella, jollakin ilmestyksellä, ja\nminä painan alttarisi ääressä otsani maan tomuun, kuroittaen käsiäni\npuoleesi, kunnes olet antanut anteeksi minulle.\n\nSinä, rakas kyyhky, ole näiden minun heikon sydämeni ajatusten, näiden\nsielu-raukkani tuskan purkausten uskollinen vartia! Kätke siivilläsi\ntämä paperi, jonka nyt käännän kokoon, peittääkseni sen kaikilta\nkatseilta, ja joka odottaa minua niinkuin puolilleen täytetty malja\nodottaa katkeran juoman loppua, joka sille on luvattu!\n\n\n\n\nV.\n\n\nToukokuun 11 p:nä, keskipäivällä.\n\nTeidän aavistuksenne oli tosiaan oikea, surun ahdistama ihmis-parka:\nminä olin päättänyt, etten teille enää kirjoittaisi; sillä mitä varten\nkoettaisi ihminen, joka makaa haudan syvyydessä, vielä itsepäisesti\nkurotella käsiään haudasta, paitsi kohottaakseen ne Jumalan puoleen?\nMutta eräs ihmeellinen tapaus sai minut muuttamaan päätökseni.\n\nTuon kirjeen, jonka te olitte kirjoittanut pelkästään itseänne varten,\ntuon kirjeen, jossa te laskette koko sielunne avoinna Herran jalkojen\njuureen, tuon kirjeen, aatostenne uskotun, maljan, joka oli katkeruutta\npuolillaan ja jonka piti teidän palattuanne tulvia yli laitojen\nkyyneleistänne, tuon kirjeen toi kyyhkynen, tällä kertaa petturi,\nminulle, ei teidän kääntämänänne sen siiven alle, vaan se itse, kantaen\nsitä nokassaan, niinkuin vedenpaisumuksen arkin kyyhkynen kantoi\nvihantaa oksaa, joka ilmaisi, että vedet alkoivat valua pois maan\npinnalta, kuten kerran kuivuvat kyyneleet anteeksi saaneen syntisen\nposkilta.\n\nNo hyvä, olkoon niin! minä otan vastaan tehtävän, jonka minulle\nannatte: kantaa osaltani suruanne; sillä niinhän tosiaan on, etten\nolekaan enää itseni oma, ja ne voimat, jotka Jumala on minulle\njättänyt, täytyy minun käyttää vipusimena nostaakseni toisia\nonnettomuudesta.\n\nSieluni on tästä hetkestä alkaen omista kovista muistoistani tyhjä;\nvuodattakaa siihen kohtalonne, te puro, joka etsitte rantaa, johon\nlaskea, te lentotähti, joka haette tähteä siihen sammuaksenne.\n\nKysytte, miksi kärsitte, vaikkette ole mitään tehnyt. Varokaa!\nJumalalta te kysytte, ja matka kysymyksestä herjaukseen on lyhyt,\nkuiluun syöksyminen nopea.\n\nYlpeys on täällä maailmassa meidän ankarin vihollisemme. Kerrotaan,\nettä esiintyy nykyään filosofi, joka on jakanut koko luonnon\npyörre-järjestelmiin. Hänen mukaansa jokainen kiintotähti on aurinko,\nsellaisen maailman keskus kuin tämä meidänkin on, ja kaikki nuo\nmaailmat kiertävät tasapainokin alaisina ja vetovoimia noudattaen\navaruudessa, kukin oman keskuksensa ympäri, toisiinsa törmäämättä tai\nsekoittumatta.\n\nKas siinä järjestelmä, joka suurentaa kyllä Jumalan, mutta pienentää\nsuuresti ihmisen, vai kuinka?\n\nNiinpä voidaan myöskin meidän kunkin maailma jakaa miljooniin eri\nmaailmoihin. Ylpeytemme uskottelee jokaiselle meille, että me olemme\naurinko, jonkin kiertojärjestelmän keskus, kun me oikeastaan olemmekin\nenintään vaan atoomeja, tomuhiukkasia, joita Herran henkäys kierrättää\nvetovoimansa mukaan miljoonittain noiden enemmän tai vähemmän\nloistavain tähtiensä ympäri, joita kutsutaan kuninkaiksi, keisareiksi,\nruhtinaiksi, sankareiksi, lyhyesti sanoen: tämän maailman mahtavien\nympäri, joille Jumala on antanut heidän valtansa merkiksi valtikan tai\npiispansauvan, tiaran tai miekan.\n\nJa ken teille sanoo, eivätkö henkiset asiat pysyttäydy tasapainossa\nsamalla tavalla kuin aineellisetkin? Ken teille sanoo, etteikö\nsiveysmaailman laki ole juuri se, että toisen puolen sydäntä täytyy\nviihtyä kyynelissä, jotta toinen saisi olla ilossa, niinkuin toisen\npuolen maapalloa täytyy olla pimeässä, että toinen puoli olisi valossa?\n\nKertokaa siis minulle onnettomuutenne, surun ahdistama ihmis-parka;\nsillä kuinka suuret onnettomuutenne lienevätkin, eivät ne ole, siitä\nolen varma, minun kovien kohtaloitteni vertaisia; kertokaa, ja minulla\non toivoakseni lohdutus jokaiseen valitukseenne, palsami jokaiseen\nhaavaanne.\n\nMutta sitten, sitä rukoilen teiltä, juokaa puolestanne ainoastaan minun\nsanojeni purosta, etsimättä lähdettä, josta ne juoksevat; tehkää kuin\nmustat etioopialaiset ja Egyptin tummat lapset, jotka sammuttavat\njanonsa Niilin rannoilla ja luulevat, että he tekisivät jumalattoman\nteon, jos nousisivat virtaa myöten sen lähteille saakka.\n\nEräistä sanoista, jotka pujahtivat suustani, olette luullut voivanne\nnähdä mennyttä elämääni; olette tehnyt minusta tämän maailman mahtavan;\nolette luullut, että minun syöksymistäni seurasi valonjuova, ja että\nolen pudonnut taivaasta maan päälle kuin salaman lyömä enkeli.\n\nNähkää kaikkein ensiksi erehtyneenne: minä olen halpa munkki, ja nimeni\non vähäpätöinen; entisyyteni -- olipa se pieni tai loistava, tavallinen\ntai ylpeä, olen kadottanut täydellisesti muististani, ja ollen\nhuonopäisempi elämässä kuin se muinaisajan filosofi, joka muisti\ntaistelleensa Troian piirityksessä, oli kuollessaan, en muista tänään\neilistä päivää enkä huomenna ole muistava nykyistä.\n\nNiin tahdon minä askel kerrallaan astua iäisyyteen, tasoittaen pois\nkaikki jäljet, mitä olen elämästäni jättänyt, saapuakseni kuolemani\npäivänä Herran eteen sellaisena kuin olen äitini kohdusta tullut:\n_Solus, pauper et nudus_; yksin, köyhänä ja alastomana.\n\nHyvästi, sisareni; älkää pyytäkö minulta enempää kuin minä voin antaa\nteille, jotta voisin teille aina antaa.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nToukokuun 12 p:nä.\n\nAivan oikein, te ymmärsitte kaikki; niin, sillaikaa kuin minä makasin\nJumalan jalkain juuressa, vaatien häntä tilille ankaruudesta, vaikka\nminun olisi pitänyt pyytää häneltä anteeksi epäilystäni; niin, silloin\nJumala antoi minulle ihmetyön kaltaisella tapahtumalla tuon\nlohdutuksen, jonka minä luulin itseltäni riistetyksi, ja meidän\nairuemme, se uskollisuutensa tähden uskoton, toi teille itsestään nuo\nminun ajatusteni tai paremminkin sydämeni yliläikkyneet purkaukset,\njotka olivat paperille vuotaneet.\n\nTe tahdotte pysyä tuntemattomana; olkaa! mitä minä siitä, jos aurinko\nkätkeikse pilviin, jos tuli verhoutuu savuun, kunhan vaan läpi pilven\ntai savun auringon säteet suovat minulle valoa tai tulen liekki minua\nlämmittää? Jumalakin on näkymätön ja tuntematon: tuntuuko silti Jumalan\nkäsi heikommin lepäävän maailman ylitse?\n\nMinä en sano teille olevani halpa nainen; minä sanon: Olen ollut\nylhäinen, olen ollut rikas, olen ollut onnellinen; nyt en ole enää\nmitään tuosta; minä olen kaikesta sielustani rakastanut miestä, joka\nmyöskin rakasti kaikesta sielustaan minua; se mies on kuollut; tuskan\njäätävä käsi riisui minulta ylhäiset vaatteet ja puetti minut pyhään\nkaapuun, väliaikaiseen pukuun: niiden huolihuntuun, jotka eivät enää\nelä ja jotka eivät kuitenkaan ole kuolleet.\n\nJa tämä on minun kipeä kohtani:\n\nMinä olen ruvennut nunnaksi unohtaakseni hänet, joka on kuollut, ja\nollakseni muistamatta muuta kuin Jumalaa; mutta joskus minä unohdan\nJumalan enkä muista kuin hänet, joka on kuollut.\n\nSiksi minä valittelen; siksi minä vaikerran, siksi minä huudan\nHerrallemme: \"Herra, armahda minua!\"\n\nOi, sanokaa minulle, mitä te olette tehnyt saadaksenne sielustanne pois\ntuskan, jota se oli täynnä? Kallistitteko sen vuotamaan kuin maljan?\nMinä teen niin rukoillessani, ja jokaisen rukouksen jälkeen näen\nsieluni täydempänä maallista rakkautta kuin ennen, ikäänkuin se ei,\npurkamatta pois katkeruuden mehua, jota se sisältää, pystyisi\nkallistuessaan muuhun kuin ammentamaan sisäänsä jostakin tulisesta\njärvestä uutta samallaista karvautta.\n\nVastauksenne lienee yksinkertainen ja tunnen sen jo ennakolta: \"Minä en\nole koskaan rakastanut.\"\n\nMutta jos ette ole koskaan rakastanut, millä oikeudella kerskutte\nsitten kärsineenne?\n\nOlisi pitänyt alkaa sanomalla minulle: \"Minä en ole koskaan\nrakastanut.\"\n\nSilloin en olisi pyytänyt teiltä en apua enkä lohdutusta; silloin en\nolisi ainoastaan hyväksynyt kaukana pysymistänne ja vaikenemistanne,\nvaan olisin kulkenut lähitsenne niinkuin kuljetaan marmorikuvan ohitse,\njolle kuvanveistäjä on antanut ihmisen muodon, mutta jonka rinnassa ei\nole koskaan sykkinyt ihmisen sydän.\n\nJos ette ole koskaan rakastanut, niin sanon minä teille vuorostani\ntällä kertaa: Älkää vastatko minulle, me emme ole samasta maailmasta,\nme emme ole eläneet samaa elämää. Minä erehdyin ulkonäöstä; miksikä\nenää vaihtaisimme keskenämme turhia sanoja? Te ette kuitenkaan\nymmärtäisi, mitä teille sanon; minä en ymmärtäisi, mitä minulle\nsanoisitte. Me emme puhu samaa kieltä.\n\nOi, mutta jos te olette rakastanut, niin sanokaa, päinvastoin, minulle,\nmissä, sanokaa ketä, sanokaa kuinka, tai jos ette tahdo mitään moista\npuhua, niin puhukaa muista turhemmista asioista, sama sekin, kaikki on\nminusta mielenkiintoista, mikään ei minusta ole hyödytöntä; kertokaa,\nmillainen on huoneenne, onko sen ovi itään vai länteen, etelään vai\npohjoiseen; tervehdittekö aurinkoa, kun se nousee, lausutteko sille\njäähyväiset, kun se katoaa, tai koetatteko silmin, jotka keskipäivän\npolttavat säteet ovat häikäisseet, eroittaa Jumalan kasvoja sen\nsammumattomasta säihkeestä?\n\nKaikki tämä kertokaa; ja kuvailkaa vielä, mitä näette ikkunastanne,\nalankoja vai vuoria, huippuja vai laaksoja, puroja vai virtoja, järviä\ntai valtameren; kertokaa minulle kaikkea moista, minä kiinnitän\najatukseni näihin mystillisiin ongelmiin tuntemattomasta, jonka tahto\ntekee näkyväiseksi, ja ehkäpä onnistuu sydämeni, ajatusten\nhäiritsemänä, saamaan unohdusta, vaikkapa vain hetkeksi...\n\nEi, ei, ei, älkää sellaista kertokokaan; minä en tahdo unohtaa!\n\n\n\n\nVII.\n\n\nToukokuun 13 p:nä.\n\nSe, jota te olette rakastanut, on kuollut, siksi on teillä vielä\nkyyneleitä; se, jota minä olen rakastanut, petti minut, siksi minulla\nei enää niitä ole!\n\nPuhukaa minulle hänestä niin paljon kuin tahdotte, älkää vaatiko, että\nminä puhun omastani, joka on mennyttä.\n\nNeljä vuotta olen asunut luostarissa, ja kumminkaan en ole vielä pappi!\n\nMiksi en? kysytte minulta. Sanon sen teille.\n\nKun rakkauteni, joka oli viimeinen side, mikä minua elämään kiinnitti,\nsortui minulta, jouduin sellaiseen epätoivoon, ettei suinkaan ollut\nminun oma ansioni, että heittäysin moisessa tuskassa Jumalan turviin.\n\nSilloin odotin, että epätoivoni asettuisi, niin ettei Herramme\ntarvitsisi ottaa minua vastaan niinkuin kuilu ottaa sokean tai\nmielettömän, joka siihen syöksyy, vaan kuin vierasvarainen isäntä ottaa\nluokseen uupuneen kulkijan, joka tulee anomaan häneltä yön lepoa\nankaran taivalluksen jälkeen, pitkän päivän päättyessä.\n\nTahdoin antaa hänelle hartaan sydämen -- enkä murrettua sydäntä, elävän\nolennon -- enkä ruumista.\n\nJa nyt olen jo yli neljä vuotta elänyt eristäytyneenä yksinäisyyteen,\npuhdistautuen rukouksella, enkä ole vielä tähän hetkeen saakka tohtinut\nriisua noviisin asua ja vaihtaa sitä munkin kaapuun; niin syvällä on\nvielä vanha ihminen minussa, niin suurelta pyhyydenhäväisyltä tuntuisi\nminusta antautua näin epätäydellisesti Luojan valtaan, oltuani ensin\nniin täydellisesti luonnon vallassa.\n\nNyt tiedätte entisestä ja sisäisestä elämästäni kaikki, mitä voitte\nsaada tietää. Nykyisestä ja ulkonaisesta elämästäni voin kertoa teille\nvain tämän:\n\nEn asu itsessään luostarissa, vaan erakkomajassa puolivälissä erään\nkukkulan rinnettä, valkoseinäisessä kammiossa, jossa ei ole muita\nkoristuksia kuin erään kuninkaan muotokuva, jota miestä kohtaan tunnen\naivan erikoista kunnioitusta, ja norsunluinen ristiinnaulittu,\nmestariteos XVI:nnelta vuosisadalta, jonka äitini on minulle\nlahjoittanut.\n\nIkkunani, valtavan jasmiini-pensaan ympäröimä, jonka kukkaiskuormaa\nkantavat oksat ojentuvat huoneeseeni täyttäen sen tuoksulla, on\nauringonnousuun päin ja luultavasti sitä ilmanrannan paikkaa kohti,\njossa te asutte; sillä minä näen kyyhkysenne jo kaukaa suoraan lentäen\nrientävän sieltä luokseni ja näen sen lähtevän takaisin aivan samaan\nsuuntaan, ja minä voin katseillani seurata sen kulkua ilmoissa noin\nneljänneslieuen välimatkan päähän; sen jälkeen sulautuu piste, joka\nsitä esittää ja joka on pienentynyt pienentymistään, siniseen\ntaivaslakeen tai harmahtavaan pilveen, sikäli, onko taivas selkeä vai\npilvinen. Aamunkoitto tarjoaa minulle aivan erikoista viehätystä, mikä\nseikka johtuu maanmuodostumien laadusta, jotka ovat laajana maisemana\nsilmieni edessä ja joita koetan nyt teille kuvailla.\n\nNäköpiiriäni sulkee etelässä Pyreneitten mahtava ketju, punasinertävin\nkyljin, lumisin huipuin; idässä vuorijonon haara, joka yhdistyy yhä\nkorkeammaksi yleten vähäisempänä ketjuna tuohon päävuoristoon, ja\npohjoisessa vihdoin loittonee se niin kauas kuin silmä kantaa\ntasankomaille, jotka ovat täynnä öljypuitten kimppuja ja joita pienet\njoet vakoina halkovat, kun taas niiden keskellä vyöryy, ikäänkuin\nhallitsija kooten veroja alamaisiltaan, majesteettisena muuan suurimpia\nRanskanmaan virtoja.\n\nYlätasanko, jolla asun, on kalteva etelästä pohjoista kohti,\nvuoristosta tasankoon päin.\n\nSe näyttäytyy kolmessa erilaisessa muodossa riippuen ajasta: aamulla,\nkeskipäivällä ja illalla.\n\nAamulla: aurinko nousee itäisen kukkulajonon takaa; kymmenen minuuttia\nennen sen ilmestymistä näen kohoavan ruusunpunertavan udun, joka valtaa\nverkalleen, mutta voitokkaana taivaan, tehden vielä entistäänkin\ntummemmaksi kukkulain varjokuvan, joka piirtyy terävänä sen eteen; tuon\nudun lävitse, joka vaihtaa kaikissa välivivahduksissa väriä,\nheleänpunaisesta palavan keltaiseen, sinkoavat päivän ensimäiset,\ntoisten tuloa ennustavat säteet kuin välkkyvät keihäät, auringon\nsamalla jatkaessa nousuaan kukkulain takana, joiden ääriviivat alkavat\nnyt saada kultaa sen valosta. Pian hulmuaa kaksoishuippu, joka\nmuodostaa tuon vuorijonon korkeimman kohdan, liikkuvana tulena, joka\nleviää leviämistään, kunnes ilmestyy loistavana, säihkyen ja liekkejä\nsuihkuten, itse päiväntähti, tuo jumalallisen vulkaanin sammumaton\nkraateri! Ja sikäli kuin se nousee taivaalle, herää kaikki\nelämään maan päällä; Pyreneitten vuorten huiput muuttuvat\nhimmeänvalkeista kirkkainta hopeaa säihkyviksi; niiden tummat kyljet\nkirkastuvat verkallensa, muuttuen mustista violetinvärisiksi,\nvioletista kirkkaansinisiksi. Aivan kuin valotulva lainehtisi alas\nhuippujen korkeudesta, leviää päivä tasangolle. Silloin kiiltävät\npurot kuin hopeiset rihmat, joki kierii ja mutkittelee kuin\nmoiree-silkkinen nauha; pikkulinnut laulavat laakeripensastoissa,\ngranaattipuu-aitauksissa ja myrttivehmastoissa. Ja kotka, ilmojen\nkuningas, leijaa korkeudessa, kaartaen uljaassa lennossaan yli puolen\npeninkulmaa laajaa piiriä, jonka kehässä huomaan sen vuoroin katoavan\nja jälleen ilmestyvän näkyviin.\n\nKeskipäivällä muuttuu koko syvänne, jota olen kuvannut, suorastaan\npalavaksi pätsiksi; vuoret, jotka ovat nyt valaistuina kiireestä\nkantaan, eivät osaa enää kätkeä alastomia kylkiään, joissa maan\ngraniittinen luusto kuultaa; kallion kiiltävistä pinnoista näkee\nauringon taittuneitten säteiden kimmahtelevan takaisin; purot ja joet\nmuuttuvat ikäänkuin suliksi lyijyvirroiksi, kukkaset lakastuvat, lehdet\ntaipuvat maata kohti, linnut vaikenevat; näkymättömät puusirkat\nlaulavat öljypuitten oksilla, jotka sihisevät, ja mäntypuitten\nkaarnassa, joka rasahtelee, ja ainoat elävät olennot, jotka sirkkain\nkanssa tässä liekkien erämaassa liikkuvat, ovat joskus vihreä\nsisilisko, joka juoksee ylös ikkunani säleikköön, joskus täplikäs\ntarhakäärme, joka kiepussa maaten ja kita puoliavoinna ja vaaraton\nmusta kieli sinne tänne heiluen särpii nieluunsa hyttysiä, jotka\njoutuvat sen henkäyksen ylettämiin.\n\nIllalla herää elämä hetkeksi uudestaan, niinkuin sammuva lampun liekki\nhetkiseksi syttyy; silloin puusirkat vaikenevat yksi toisensa jälkeen\nja heinäsirkan suruinen ja yksitoikkoinen sirinä seuraa niiden\nhiiskutusta; sisiliskot pakenevat, tarhakäärmeet katoavat, pensastojen\nlehvät huiskahtelevat lintujen lennellessä siellä rauhattomina\netsimässä majaa, missä yötänsä viettää; aurinko alenee ilmanrantoja\nkohti, jotka ovat katseiltani kätketyt, ja sikäli kuin se laskee, näen\nPyreneitten lunten muuttuvan vienon punervista purppuranpunaisiksi,\nsillaikaa kuin tasangon pohjaan suljetut varjot nousevat pykälittäin\nylös jättiläisportaita, jotka valo nyt jättää, kunnes koko maailma,\nluonnonlakeja noudattaen, on vuorostaan jälleen heidän. Silloin kaikki\näänet hiljenevät, kaikki maalliset valot sammuvat, tähdet syttyvät\nhiljaa taivaalle, ja keskellä yön vaikenemusta herää ainoastaan yksi\nsävel avaruudessa: se on satakielen laulu, tähtiä rakastavan, tummuuden\nrunojen sepittäjän.\n\nKysyitte, mitä minä ikkunastani näen; olen nyt sen kertonut;\nvakaannuttakaa nämä kolme näkyä ajatuksissanne, antakaa hengellenne\ntyötä sydämenne ajanvietteeksi; pelastuksenne tässä ja toisessa\nmaailmassa on sanassa:\n\nUnohtakaa!\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nToukokuun 13 p:nä.\n\nTe sanotte: unohtakaa!\n\nKuulkaa, miten on laitani.\n\nAina siitä hetkestä alkaen, jolloin yön pimeys maahan leviää ja minä\nvaivun uneen, (käsitättekö tätä peloittavaa, tätä ennen kuulumatonta,\nyliluonnollista seikkaa?) on minusta kuin kuollut ei olisikaan enää\nkuollut, kuin vainaja palaisi jälleen elämään! hän on aivan lähelläni,\ntutuin pitkin, mustin hiuksin, kalpein, miehekkäin kasvoin, joihin\nhänen ylhäinen syntyperänsä on painanut eittämättömän leimansa. Hän on\nsiinä, minä puhun hänelle, minä ojennan kättäni, minä huudan:\n\n-- Sinä siis elät vielä? sinä siis yhä rakastat minua?\n\nJa hän vastaa ja myöntää, että hän elää, että hän rakastaa yhä minua.\nJa sama ainainen, säännöllinen, melkeinpä ruumiillinen näky uusiintuu\njoka yö eikä katoa ennenkuin päivän ensi säteitten syttyessä.\n\nOi minua! Jumalani, mitä olenkaan koettanut tehdä, että tuo näky,\nvarmaankin pimeyden enkelin luoma, lakkaisi minua kiduttamasta!\n\nOlen peittäytynyt puksipuun siunattujen oksien alle, olen kietonut\npyhiä rukousnauhoja kaulaani ja ranteihini, olen asettanut\nristiinnaulitun kuvan rintani päälle ja nukahtanut kädet puristettuina\njumalallisen martyyrin jalkain ympärille: kaikki se on ollut turhaa,\nhyödytöntä; päivä vie minut jälleen Jumalan luo, mutta yö hänen; olen\nsellainen kuin tuo kuningatar, josta runoilija Homeros puhuu ja joka\nöisin purki aina päivänsä työn.\n\nKun ei olisi enää yötä, ei olisi enää unia, niin ehkä unohtaisin.\n\nVoitteko saada Jumalan täyttämään sen toivomukseni?\n\n\n\n\nIX.\n\n\nToukokuun 14 p:nä.\n\nKaikki, mitä Jumalalta voi rukouksella saada, saan teille häneltä;\nsillä te olette tosiaan haavoittunut ja haava on syvä ja vuotaa yhä\nverta.\n\nRukoilkaamme.\n\n\n\n\nX.\n\n\nToukokuun 15 p:nä.\n\nEn tiedä, olenko sen jälkeen kuin aloin teille kirjoittaa, saavuttanut\nenemmän rauhaa; mutta varmasti olen saanut helpoitusta.\n\nSe johtuu siitä, että olen nyt löytänyt elämälleni rikasta\najanvietettä; minä olin ilman sukua, yksinäni sekä siveellisessä että\naineellisessa suhteessa, milloin maaten haudalla, milloin itkien, aina\nepätoivoissani, ja silloin yhtäkkiä löydän itselleni veljen.\n\nSillä minusta tuntuu, että te olette minulle veli; minusta tuntuu, että\ntuo veli, jota minä en tuntenut, läksi pois Ranskasta ennenkuin minä\nolin syntynytkään; minusta tuntuu kuin olisin odottanut häntä, etsinyt\nlakkaamatta kaikkialta. Ja nyt hän on tullut tänne takaisin;\nilmaisematta itseään esiin astumalla ilmaisee hän itsensä äänellään.\nMinä en häntä näe, mutta voin kuunnella häntä. En saata häntä\nkoskettaa, mutta kuulen hänen äänensä.\n\nTe ette voi aavistaa, kuinka tuo maisema, jonka teidän kynänne niin\nloistavasti väritti, on ajatuksiini syöpynyt. Älköön kiellettäkö\nkaukonäön ihmettä: kaukonäkeminen on mahdollista! Tahtoni vakaan voiman\npakosta on se maisema tuossa edessäni, kuvastuen sieluuni aivan kuin\npeiliin. Minä näen kaikki aamun punertavista uduista, jotka nousevat\nkukkulan takaa, illan harmahtavien varjojen leviämiseen saakka; kuulen\nkaikki, kukkasen äänestä, kun se avaa maljansa aamun kasteelle,\nsatakielen lauluun asti, joka kajahtelee yön yksinäisyydessä ja\nhiljaisuudessa.\n\nJa minä näen kaiken tuon sellaisella tavalla, että jos minä joskus\njoutuisin seutuun, joka piirinä silmienne eteen aukeaa, sanoisin: \"Kas\ntuolla ovat ne leimuavat kukkulat, tuolla lumiset vuoret, tuolla\nhopeiset purot, tuossa silkkinauhana vierivä virta, tuossa\ngranaattipuut, tuossa laakerit, tuossa myrtit! Tämä, tämä se paikka\non!\"\n\nJa minä näen myöskin erakkomajanne, puutarhamuurin takaa ylenevänä, ja\nikkunanne, jota jasmiinit ja viiniköynnökset verhoihinsa kietovat; ja\nminä näen teidät itsenne valkeassa kammiossanne, polvillanne jalon\nKristuksen-kuvanne jalkain juuressa, rukoilemassa itsenne ja varsinkin\nminun puolestani.\n\nSanokaa, ken on tuo kuningas, jonka muotokuva on kammiossanne, mies,\njota kohtaan te tunnette erikoista kunnioitusta, niin että minullakin\nolisi saman kuninkaan kuva, että minulla olisi vielä lisää yksi\nuskonto, yhteisenä teidän kanssanne.\n\nJa vielä: teidätkin, teidät itsenne tahtoisin nähdä... Oi, ainoastaan\najatuksin; olkaa rauhassa. Sanoittehan minulle, ettei teillä enää ollut\nolemassa entisyyttä ja ettei minun pitänyt tiedustella teiltä muuta\nkuin nykyisiä ja tulevia asioita.\n\nJättäkäämme entisyys olemattomuuden helmaan, ja sanokaa minulle, minkä\nikäinen te olette, minkälaisten piirteiden nojalla minä luon itselleni\nkuvan, joka on teidän näköisenne; sanokaa, milloin te asetuitte tuohon\nerakkomajaan, sanokaa, milloin arvelette jättävänne lopulliset\njäähyväiset maailmalle.\n\nTahtoisin myöskin tietää, miten pitkä matka on välillämme. Onko se\nmahdollinen laskea?\n\nTe tunnutte minusta olevan niin hyvä, etten pelkää väsyttäväni teitä;\ntunnutte minusta olevan niin oppinut, etten pelkää pyytää teiltä\nmahdottomia.\n\nRyhdyn nyt ajattelemaan, mitä teidän vastauksenne mahtaa sisältää, ja\nkun olen sen saanut, ajattelen jälleen seikkoja, joita se sisälsi.\n\nLähde, kallis kyyhkynen, lähde ja palaja pian!\n\n\n\n\nXI.\n\n\nToukokuun 15 p:nä, täsmälleen kello 3 iltapäivällä.\n\nNäette, että antaessani askaretta ajatuksillenne, olen onnistunut\nhetkeksi viihdyttämään teidän sydäntänne.\n\nSielua täytyy käsitellä kuin ruumistakin; saakaa sairas tuokioksi\nunohtamaan, että hän kärsii, niin hän ei kärsi enää.\n\nTe tahdotte, että minä puhun itsestäni, tahdotte nähdä, onko tässä\nelävässä ja tuntemattomassa miehessä, aineelliselta ja henkiseltä\nkannalta katsoen, myöskin jotain sille vainajalle ominaista, jota te\nrakastitte; olkoon menneeksi; kuulkaa siis.\n\nOlen syntynyt Fontainebleaussa toukokuun 1 p:nä 1607; olen siis 30\nvuoden ja 14 päivän ikäinen.\n\nOlen kookas, tummaverinen; silmäni ovat siniset, ihonväri kalvakka,\notsa korkea.\n\nVetäydyin pois maailmasta tammikuun 17 p:nä 1633, ja olen tehnyt\nlupauksen pyhittää itseni Jumalalle, elleivät eräät kohtaloni seikat\ntoisiksi muutu, viiden vuoden sisällä yksinäisyyteen asettumisestani.\nVetäydyin pois maailmasta erään suuren onnettoman valtiollisen\ntapahtuman tähden, joka hukutti kaikkein rakkaimmat ystäväni; ja erään\nsuuren oman surun vuoksi, joka mursi sydämeni. Kuninkaan muotokuva,\njoka on kammiossani, valtiaan, jota kohtaan tunnen aivan erikoista\nkunnioitusta, on kuningas Henrik IV:nnen.\n\nSitten tahdotte vielä tietää, miten pitkä matka on välillämme: nyt on\nkello muutamaa minuuttia vaille kolme; asetan kirjeeni päiväykseksi:\ntäsmälleen kello 3, tarkka aika, jolloin lasken lähettimme lentoon.\n\nKyyhkyset lentävät noin 15-16 lieuen matkan tunnissa; sen olen\nsattumalta päässyt tutkimaan eräissä olosuhteissa, jolloin olen\nkäyttänyt niiden apua; tarkatkaa, mihin aikaan saatte tämän kirjeen, ja\nlaskekaa sitten.\n\nÄlkää vastatko minulle ennenkuin kahden tai kolmen päivän päästä;\nkäyttäkää nuo pari päivää haavekuvien tai todellisuuden kuvauksiin;\npiirtäkää sitten, yksineläjä-raukka, paperille kaikki, mitä sielussanne\nliikkuu, ja lähettäkää minulle etsintänne tulos, unelmienne yhteinen\nsumma.\n\nJumala olkoon kanssanne.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nToukokuun 15 p:nä, kaksi tuntia kirjeenne saatuani.\n\nKuulkaa! kuulkaa! Kahta päivää, kolmea päivää ei saa kulua ennenkuin\nvastaan teille, aivan heti minun on se tehtävä.\n\nOi Jumalani! mikä hurja aatos järkeni, sydämeni, sieluni valtaa! Jospa\nse, jota rakastan, ei olisikaan kuollut! jos te olisitte hän, jota\nrakastan, hän, jota huudan luokseni, hän, jota etsin, hän, joka\nilmestyy minulle joka yö!\n\nTe olette syntynyt toukokuun 1 p:nä 1607: samoin hänkin! Te olette\nkookas: niin hänkin! Olette tummaverinen: hän myös! Teillä on siniset\nsilmät, iho kalpea, otsa korkea: samoin hänellä!\n\nJa muistatteko sanat, jotka lausuitte minulle jo eräässä toisessa\nkirjeessä ja jotka ovat painuneet elävästi mieleeni: Te olette\nsyöksynyt alas kautta inhimillisen suuruuden monien eri asteiden; te\nette ole värähtänyt piilun huiskeessa, joka kaatoi päitä ympäriltänne;\nte olette sortuessanne kadottanut melkeinpä kokonaisen kuningaskunnan.\n\nEn tiedä, sopiiko tämä teihin, mutta, Jumalani! Jumalani! se kaikki\nsopii tosiaan tarkalleen häneen.\n\nTeillä on kammiossanne kuninkaan kuva, hänen, jota teidän\nkunnioituksenne ja rakkautenne ympäröi. Tuo kuva on kuningas Henrik\nIV:nnen. Ja hän, hän oli kuningas Henrik IV:nnen poika!\n\nJos te ette ole Antoine de Bourbon, Moret'n kreivi, jonka väitetään\nkaatuneen Castelnaudaryn taistelussa, ken te sitten olette?\n\nVastatkaa! Jumalan nimessä, vastatkaa!\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nToukokuun 16 p:nä, päivän koittaessa.\n\nJos te ette ole Isabelle de Lautrec, jota luulin uskottomaksi, ken\nsitten olette?\n\nMinä olen Antoine de Bourbon, Moret'n kreivi, jonka luultiin kaatuneen\nCastelnaudaryn taistelussa ja joka elää vielä, ei suinkaan Jumalan\narmahtamana, vaan Jumalan koston uhrina.\n\nVoi! jos asia on niinkuin pelkään sen olevan, tuho meitä kumpaakin\nkohdatkoon!\n\nKyyhkynen eksyi yössä, tai sitten se uupui ja sen täytyi levähtää.\n\nSe ei saapunut ennenkuin päivän ensimäisten säteitten syttyessä.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nToukokuun 16:na, kello seitsemän aikaan aamulla.\n\nAivan totta, totta, te onneton! niin, minä olen Isabelle de Lautrec!\n\nTe olette luullut minua uskottomaksi, minua! Miksi? minkä tähden? missä\ntilaisuudessa? Sillä minä en nyt puolusta itseäni, minä syytän!\n\nTiedättekö, ettei kyyhkyseltä mene kuin kaksi tuntia lentäessään teidän\nluotanne minun luokseni ja minun luotani teidän luoksenne? tiedättekö,\nettä me emme siis ole kuin kolmenkymmenen lieuen päässä toisistamme.\n\nNähdäänpä nyt, miten minä olen teitä pettänyt? miten minä olen ollut\nteille uskoton? Sanokaa, sanokaa!\n\nLähde, kyyhkynen, henkeni on haluissasi!\n\n\n\n\nXV.\n\n\nToukokuun 16 p:nä, kello 11.\n\nOvatko silmäni, sydämeni, sieluni, kaikki yhtaikaa pettäneet minua?\n\nEikö se ollut Isabelle de Lautrec, jonka minä näin astuvan Valencen\ntuomiokirkkoon tammikuun 5 päivänä 1633?\n\nHän oli morsiuspuvussa, ja mies, joka kulki hänen perästään sulhasen\nasussa, eikö hän ollut varakreivi Emmanuel de Pontis?\n\nVai oliko tämä kaikki ainoastaan pahanhengen luomaa harhaa?\n\nEi epävarmuutta, kiertelyä, puolinaista vastausta. Vaitiolo tai\ntodistus.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nToukokuun 16 p:nä, kello 3 iltapäivällä.\n\nTodistus! Sen saatte! minun on helppo se antaa. Kaikki, mitä näitte,\nnäytti olevan totta, ja kuitenkin oli kaikki, mitä näitte, valhetta.\n\nMutta minulla on pitkä kertomus kerrottavana teille; hyvä niinkin!\nkyyhkys-parkamme on väsynyt ja tarvitsee lepoa.\n\nSiltä meni lähes neljä tuntia paluumatkaan entisten kahden asemasta.\n\nKirjoitan kertomukseni yön kuluvina hetkinä.\n\nJumalani, taivaan valtias! anna minulle hiukan rauhaa; käteni vapisee\nniin, etten voi pitää siinä kynää.\n\nJumalani! lähden ensin kiittämään Sinua siitä, että hän elää.\n\n\nKello 6 illalla.\n\nMinä olin kolme tuntia polvillani, rukoillen, painaen polttavaa otsaani\njääkylmiin permantopaasiin, ja nyt olen rauhallisempi.\n\nNyt tulen jälleen luoksenne.\n\nAntakaa minun sanoa teille kaikki, kertoa kaikki siitä hetkestä saakka,\njolloin jätin teidät Valenceen, aina siihen tuokioon, jolloin minä\nonneton tein luostarilupaukseni.\n\nSehän oli, sen kai hyvin muistatte, eikö niin? elokuun 14:s päivä 1632,\njolloin me erosimme toisistamme; te lausuitte minulle jäähyväiset,\nsanomatta minulle, minne läksitte.\n\nMieleni oli täynnä synkkiä aavistuksia; minä en voinut päästää\nviittanne lievettä. Minusta tuntui, ettei meitä odottanut ainoastaan\nmuutaman päivän ero, kuten lupasitte, sillä te sanoitte viipyvänne\npoissa vain lyhyen ajan, vaan ikuinen ero toisistamme.\n\nKaupungin kirkon kello löi yksitoista illalla; te nousitte valkean\nhevosen satulaan; teillä oli hartioillanne tummanvärinen viitta; te\nläksitte ensin säyseästi luotani, mutta kolme kertaa te käännyitte\ntakaisin hyvästelemään minua; kolmannella kerralla te pakotitte minut\nmenemään sisään; sillä, niin te sanoitte, jos minä seisoisin ovella,\nette te voisi saada itseänne lähtemään matkaan.\n\nMiksi minä en jäänyt ovelle? miksi te läksittekin?\n\nMenin sisään, mutta ainoastaan juostakseni heti parvekkeelleni. Te\nkatsoitte taaksenne; te näitte minun ilmestyvän ulos ja heiluttavan\nnenäliinaani, joka oli aivan kyynelten kostuttama; te kohotitte\nhattuanne, niin että sen höyhentöyhdöt häilähtivät, ja minä kuulin\ntuulen siivillä tulleet jäähyväisenne, jotka välimatkan heikentäminä\nkaikuivat valittavasti kuin huokaus.\n\nSuuri, musta pilvi ajelehti taivaalla ja kulki nopeasti kuuta kohti;\nminä ojensin käteni päin tuota pilveä ikäänkuin pysäyttääkseni sen,\nsillä se uhkasi sammuttaa hopeisen hohteen, jonka valossa minä teidät\nvielä näin; mutta viimein se kuin ilmahirviö läheni kita auki ja nieli\ntuon kalpean kiekon, joka katosi sen synkkään sisustaan. Silloin loin\nkatseeni taivaasta alas maahan ja etsin turhaan teitä; kuulin vielä\nhevosenkenkäin kopinan katukivitykseen, loittonevana Orangeen päin;\nmutta en teitä enää nähnyt.\n\nYhtäkkiä halkaisi salama pilven, ja salaman valossa eroitin vielä\nkerran valkean hevosenne. Teidät taas oli vaippanne tummuus tehnyt\nnäkymättömäksi yössä. Ratsu loittoni nopeasti, mutta näytti loittonevan\nilman ratsastajaa. Kaksi uutta salamaa välkähti vielä, näyttäen hevosen\nminulle yhä kauempana ja hämärän-valkeana kuin aave. Muutaman sekunnin\npäästä en kuullut enää laukkaamisen töminääkään. Neljäs salama, jota\nukkosen jyrinä seurasi, leimahti vielä; mutta hevonen oli kadonnut,\nliekö se sitten kääntynyt jossakin tien mutkassa näkyvistä tai\nloitonnut jo liian kauas.\n\nKoko yön jyrisi ukkonen, koko yön suomivat tuuli ja sade ikkunoitani;\nseuraavana päivänä näytti luonto ikäänkuin olevan kauhuissaan, hajalla\nhapsin, kuolemaan riutuvana; se näytti surun valtaan joutuneelta\nniinkuin minun sydämenikin.\n\nMinä tiesin, mitä siellä päin oli tekeillä, jonne olin nähnyt teidän\nkatoavan, nimittäin Languedoc'issa. Montmorencyn herttuan, teidän\nystävänne, jonka käsissä tuon maakunnan hallitus oli, kertoi huhu\nliittyneen leskikuningattaren ja Monsieurin [Ranskan kuninkaan vanhin\nveli. _Suom_.] puolueeseen. Ja herttua oli Monsieurin rientäessä läpi\nRanskan häneen yhtyäkseen nostanut maakuntansa kapinaan ja kokosi nyt\njoukkoja marssiakseen kuningasta ja kardinaali Richelieutä vastaan.\n\nTe siis läksitte toista veljeänne auttaaksenne taistelemaan toista\nvastaan; te läksitte, mikä oli vielä vaarallisempaa, sivaltamaan\nmiekkanne ja panemaan päänne alttiiksi hirvittävää kardinaali\nRichelieutä vastaan, joka oli jo ennen niin monta päätä katkaissut ja\nmonta miekkaa taittanut.\n\nTiedätte, että minun isäni oli silloin Parisissa kuninkaan hovissa.\nMinä läksin kahden kamarinaiseni seurassa kotoa, sanoen tekosyyksi,\nettä aioin muka käydä katsomassa tätiäni, joka oli Saint-Ponsin\nluostarin abbedissa, mutta oikeastaan päästäkseni lähemmäksi noiden\ntapausten näyttämöä, joissa teillä oli esitettävänä osanne.\n\nMinulta meni kahdeksan päivää kulkiessa matkaa, joka on Valencen ja\nSaint-Ponsin välillä.\n\nSaavuin luostariin elokuun 23 p:nä.\n\nNiin vähän kuin noilla pyhillä neitseillä olikin tapana sekautua\nmaailman asioihin, saivat ne tapahtumat, jotka heitä nyt ympäröivät,\nkuitenkin niin vakavan luonteen, että ne olivat aina keskustelunaiheena\nja että kaikki luostarin palvelijat kiertelivät seudulla kuulemassa\nuutisia.\n\nSeuraavaa huhuttiin:\n\nKerrottiin, että kuninkaan veli, Gaston Orleansilainen, oli jo yhtynyt\nMontmorencyn marsalkka-herttuaan ja tuonut hänelle kaksituhatta miestä,\njotka oli nostattanut Trèves'n ruhtinaskunnasta; Montmorencyn\nherttualla oli jo itsellään neljätuhatta, joten koko yhdistynyt\nsotajoukko nousi kuuteentuhanteen mieheen.\n\nNäiden kuudentuhannen käskijänä oli herttualla vallassaan Lodève, Albi,\nUzès, Alais, Lunel ynnä Saint-Pons, jossa minä oleskelin. Nimes,\nToulouse, Carcassonne ja Béziers, vaikka niiden väestö olikin\nprotestanttista, olivat kieltäytyneet yhtymästä häneen.\n\nSanottiin lisäksi, että kaksi armeijaa marssi jo Montmorencyn joukkoja\nvastaan. Toinen niistä läheni Pont-Saint-Esprit'n kautta ja sitä johti\nmarsalkka de Schomberg.\n\nSitäpaitsi oli kardinaali pitänyt tarpeellisena, että itse Ludvig XIII\nlähtisi sotanäyttämön lähettyville, ja kuninkaan vakuutettiin jo\nsaapuneen Lyoniin. Muuan kirje, joka tuotiin minulle Valencesta, ei\nainoastaan vahvistanut tätä tietoa, vaan kertoi vielä, että isäni,\nvapaaherra Lautrec, oli hänen majesteettinsa mukana.\n\nSe kirje oli itseltään minun isältäni. Hän ilmoitti päätöksestä, jonka\nhän ja hänen vanha ystävänsä kreivi de Pontis olivat tehneet, nimittäin\nlujentaa vielä entisestään ystävyyden ja sukulaisuuden siteitä, jotka\nyhdistävät näitä kahta sukua, naittamalla minut varakreivi de Pontis'n\nkanssa. Minä olin jo aikaisemmin, sen muistatte, puhunut teille tästä\nnaimapuuhasta, ja silloin sanoitte te minulle:\n\n-- Suokaa minulle vielä kolmen kuukauden aika; näinä kolmena kuukautena\nsaattaa tapahtua suuria tapauksia, jotka muuttavat monien kohtaloita.\nSuokaa minulle vielä kolmen kuukauden aika, ja sitten pyydän teidän\nkättänne vapaaherra de Lautrec'ilta.\n\nNiinpä siis yhdistyi tuskaani, että tiesin teidän olevan niiden\njoukossa, joita isäni kutsui kapinoitsijoiksi, myöskin pelko nähdä\nvihan syttyvän teidän sukunne ja isäni suvun välillä, miehen, joka oli\nniin uskollinen ja vilpitön kuninkaan palvelija, että kardinaali ja\nkuningas sulivat hänen ihailussaan suorastaan yhteen ja että hän toisti\nainakin kerran päivässä samaa, mitä kuningas virkkoi kerran viikossa:\n\"Ken ei rakasta kardinaalia, ei rakasta kuningastakaan.\"\n\nElokuun 23 p:nä ilmestyi vangitsemiskäsky, jolla Montmorencyn herttua\njulistettiin menettäneeksi kaikki arvonimensä ja virka-asemansa, ja\nhänen omaisuutensa otetuksi takavarikkoon, sekä ilmoitettiin Toulousen\nhovioikeudelle annetusta määräyksestä nostaa kanne häntä vastaan.\n\nSeuraavana päivänä levisi huhu, että samallainen julistus oli julkaistu\nteitä vastaan, vaikka kuninkaan poika olittekin, sekä herra de Rieux'ta\nvastaan.\n\nAjatelkaa sydänraukkani tunteita, kun tällaiset huhut kuulin!\n\n24 p:nä näin erään kardinaalin salaisen lähettilään matkustavan\nSaint-Ponsin kautta; hänen kerrottiin olevan menossa ehdottamaan rauhaa\nMontmorencyn herttualle.\n\nSain tätini suostutetuksi siihen, että hän antoi tarjota luostarissa\nlähettiläälle virvokkeita. Lähettiläs myöntyi ja pysähtyi hetkiseksi\npakinoimaan. Minä näin hänet, tiedustelin häneltä asioita. Se, mitä\nkerrottiin, oli totta. Minä sain nyt rahdun toivoa.\n\nSe toivo kasvoi vielä, kun kuulin, että Narbonnen arkkipiispa,\nMontmorencyn herttuan yksityinen ystävä, oli matkustanut Carcassonnen\nkautta samassa tarkoituksessa: taivuttaakseen marsalkka-herttuaa\nlaskemaan aseensa. Ehdotukset, jotka hän oli saanut tehtäväkseen\nesittää Languedoc'in maaherralle, olivat, niin väitettiin, sangen\nkohtuullisia, jopa edullisiakin hänen asemalleen ja kunnialleen.\n\nPian levisi huhu, että marsalkka-herttua oli hyljännyt kaikki\ntarjoukset.\n\nMitä tulee teihin, -- sillä ymmärrättehän, että teistä puhuttiin\npaljon, mikä seikka oli minulle samalla sekä kauhun että lohdutuksen\ntuottaja, -- mitä tulee teihin, sanottiin, että itse kardinaali oli\nkirjoittanut teille kirjeen, mutta että te olitte vastannut antaneenne\njo kauan sitten sananne herttua de Montmorencylle ja että ainoastaan\nitse Monsieur voi päästää teidät sanastanne.\n\nMutta oi, tuo pelkuri ja itsekäs raukka ei teitä päästänyt.\n\nElokuun 29 p:nä saimme kuulla, että herra de Schombergin ja herttua de\nMontmorencyn armeijat olivat lähistöllä.\n\nVanha marsalkka de Schomberg ei kuitenkaan unohtanut, ettei kardinaali\nRichelieu ollut muuta kuin ministeri, joka voi kukistua, eikä kuningas\nmuuta kuin ihminen, joka saattoi kuolla. Silloin olisi Monsieurista,\njota vastaan hän nyt marssi, tullut Ranskan kuningas, koska hän oli\nkruunun otaksuttu perijä. Marsalkka de Schomberg ryhtyi siis viimeisen\nkerran neuvotteluihin Monsieurin kanssa ja lähetti herra de Cavoien\nhieromaan rauhaa.\n\nMe tiedettiin kaikki tämä. Sieluni turvautui jok'ainoaan toivoon, joka\nkohotti sitä taivaan puoleen. Minä odotin ahdistuksessa tätä\nMontmorencyn herttuan viimeistä vastausta.\n\nJoko epätoivoissaan tai pöyhkeydessään vastasi tuo onneton, urheuteensa\nluottaen, kuten tiedätte:\n\n\"Tapelkaamme ensin; taistelun jälkeen hierotaan rauhaa.\"\n\nSilloin katosi sovittelun viimeinen toivo, ja koska Montmorencyn\nherttuan voitto oli meidän ainoa pelastuksemme, unhotin minä\ntyttären-velvollisuuteni, unhotin alamaisvelvollisuuteni, ja rukoilin\nsotalaumain Jumalaa, vaipuen maahan hänen alttariensa ääreen, luomaan\nlaupiaan katseensa Vellanon voittajan ja Ivryn sankarin pojan puoleen.\n\nSiitä hetkestä alkaen en odottanut enää kuin yhtä ainoaa uutista:\nsanomia taistelusta.\n\nAh! Syyskuun 1 päivänä, kello viisi illalla, se uutinen tuli,\nkauhistavana, kohtalokkaana, lohduttomana.\n\nOlimme joutuneet tappiolle; marsalkka-herttua oli saatu vangiksi, ja te\nolitte, te, toisten kertoman mukaan kuolettavasti haavoittunut, toisten\nkertoman mukaan kaatunut!...\n\nEn tiedustellut enempää; lähetin noutamaan luokseni puutarhurin, jonka\nystävyyden olin jo ennen saavuttanut. Pyysin häntä hankkimaan kaksi\nhevosta ja odottamaan minua illan pimetessä puutarhan portilla.\n\nPimeän tultua menin ulos; me nousimme satulaan, ratsastimme pitkin\nvuorten juurta, kuljimme parin kolmen pikku joen poikki, jätimme\nvasemmalle pienen Livinièren kylän, ja kello kahdeksan illalla\nsaavuimme Caunes'iin.\n\nHevoseni oli loukannut jalkansa ja ontui; otin sen sijaan uuden ja\ntiedustelin sillävälin uutisia.\n\nKerrottiin Montmorencyn herttuan kaatuneen, samoin kuin hra de Rieux'n.\nTeistä jälleen olivat tiedot yhä ristiriitaisia: toiset sanoivat teidän\nkaatuneen; toiset haavoittuneen kuolettavasti.\n\nKuolettavasti haavoittunut jos olitte, tahdoin ummistaa teidän\nsilmänne; kaatunut, tahdoin kietoa teidät käärinliinaanne.\n\nLäksimme Caunes'ta noin kello puoli yhdeksän, halki seudun, kulkematta\nmitään tietä pitkin; puutarhuri oli kotoisin Saissac'ista ja tunsi\ntienoon; me riensimme suoraan kohti Montolieun kaupunkia.\n\nIlma oli täydellisesti samallainen kuin sinä pimeänä yönä, jolloin me\nerosimme; mustia pilvenlonkia vyöryi taivaalla; myrskytuuli vinkui\nöljypuissa: kuuma, raskas, tukehuttava tuuli, joka tyyntyi silloin\ntällöin antaakseen suurten sadepisarain pystysuorasti langeta maahan;\nukkonen jyrisi Castelnaudaryn toisella puolella.\n\nMe kiiruhdimme suoraan Montolieun läpi siellä pysähtymättä. Tuon pienen\nkaupungin edustalla me tapasimme de Schombergin ensimäiset vartiostot.\n\nMinä tiedustelin jälleen uutisia. Taistelu oli alkanut kello\nyhdentoista tienoilla aamulla ja sitä oli kestänyt noin tunnin ajan;\ntuskin sata miestä oli kaatunut.\n\nKysyin, olitteko te kaatuneitten joukossa. Asiasta otettiin selvää.\nMuuan soturi oli sanonut nähneensä teidän kaatuvan. Minä annoin noutaa\nhänet puheilleni; hän oli tosiaan nähnyt erään päällikön kaatuvan,\nmutta ei ollut oikein varma, olitteko te se. Minä tahdoin ottaa hänet\nmukaan matkalleni; hän kuului vartiostoon, eikä voinut tulla.\n\nMutta hän antoi tarkat selitykset puutarhurille. Taistelun oli\nalottanut kreivi de Moret, ja jos hän oli kaatunut, oli hänet surmannut\nmuuan ratsuväen upseeri nimeltä Bitéran.\n\nTunsin jääkylmiä väristyksiä ruumiissani kuullessani näitä kaikkia\nyksityiskohtia; rintaani puristi niin, etten voinut puhua, ja\nhikikarpalot, yhtä suuret kuin kyyneleeni, kierivät kasvoillani ja\nyhtyivät itkuni virtoihin.\n\nMe läksimme jälleen liikkeelle, me olimme kulkeneet kahden-,\nkolmentoista lieuen matkan viidessä tunnissa; mutta kun olin vaihtanut\nhevosta Caunes'issa, pääsin kuin pääsinkin Castelnaudaryn kentälle.\nPuutarhuri oli luvannut seurata minua pitäen kiinni minun hevoseni\nharjasta, jos hänen hevosensa sortuisi.\n\nMontolieun kaupungista lähdettyämme jouduimme metsään, joka oli\nvartioitu. Me ilmoitimme, keitä olimme. Meidät opastettiin Bernassonnen\njoen rantaan, jonka poikki me kuljimme kahlaten, samoin kuin kahden\nmuun joen, jotka matkalla vielä tapasimme.\n\nFerralsin ja Villespyn välillä kaatui puutarhurin hevonen eikä voinut\nenää nousta; mutta onneksi olimme jo melkein perillä: näimme jo\nkuninkaallisen armeijan yöleirin, ja ruoholakeudella, jolla taistelu\noli taisteltu, sinne tänne liikkuvia tulia.\n\nMatkatoverini sanoi, että tulet olivat sotamiesten valaistusvehkeitä,\nheidän varmaankin varustautuessaan hautaamaan kuolleita; minä pyysin\nhäntä ponnistamaan viimeiset voimansa ja seuraamaan minua; työnsin\nkannukset hevoseni kupeisiin, joka sekin oli vähällä jo sortua, ja me\nkuljimme viimeisen kenttänuotion ohitse.\n\nOlimme jättäneet oikealle puolelle Saint-Papoulin kylän, kun hevoseni\nkavahti kahdelle jalalle.\n\nKumarruin katsomaan eteeni ja näin maassa jonkin muodottoman möhkäleen;\nse oli kaatunut sotilas.\n\nOlin osunut ensimäiseen ruumiiseen.\n\nHyppäsin alas satulasta ja annoin hevoseni mennä minne tahtoi. Olin\nperillä.\n\nPuutarhuri juoksi lähimpien soihtujen ja miesryhmäin luokse. Minä\nistuuduin ruohomättäälle ja odotin häntä.\n\nTaivasta synkensivät yhä mustat pilvenlongat, ukkonen jyrähteli yhä\nlännessä päin, salamat valaisivat tuon tuostakin taistelutannerta.\n\nPuutarhuri tuli takaisin soihtu kädessä ja eräitten sotamiesten\nseuraamana.\n\nHän oli tavannut heidät kaivamassa suurta hautaa, johon he aikoivat\nheittää kaikki ruumiit; mutta yhtään ruumista ei vielä ollut siihen\nheitetty. Siellä aloin viimeinkin saada varmempia uutisia. Montmorencyn\nherttua ei ollut kuollut, vaikka hän oli saanut kaksitoista haavaa, hän\noli ainoastaan vankina; hänet oli otettu vangiksi; kannettu erääseen\npikku taloon, neljänneslieuen päähän taistelutantereelta, oli\nripityttänyt itsensä de Schombergin sotapapilla; sen jälkeen oli kevyen\nratsuväen välskäri hänet sitonut, ja hänet oli viety paareilla\nCastelnaudary'hin.\n\nHra de Rieux oli surmattu, hänen ruumiinsa oli löydetty.\n\nTeidän jälleen oli nähty kaatuvan hevosen seljästä, mutta ei voitu\nsanoa, miten teille oli käynyt.\n\nKysyin, missä paikoin teidän oli nähty kaatuvan; vastattiin, että se\noli tapahtunut väijytyspaikalla.\n\nSotilaat tahtoivat tietää, kuka minä olin.\n\n-- Katsokaa minua, sanoin, ja arvatkaa.\n\nNyyhkytykset tukehuttivat kurkkuani, kyyneleet vuotivat virtanaan\nposkillani.\n\n-- Nais-raukka, sanoi muuan sotilaista, hän rakastaa häntä!\n\nMinä otin tuota miestä kädestä; olisin saattanut syleillä häntä.\n\n-- Tule kanssani, sanoin hänelle, ja auta minua löytämään hänet,\nkuolleena tai elävänä.\n\n-- Me autamme teitä, huudahti kaksi tai kolme sotilasta.\n\nJa sitten sanoivat he eräälle tovereistaan:\n\n-- Mene edeltä.\n\nMies, joka oli valittu oppaaksi, otti soihdun ja valaisi meille tietä.\n\nMinä seurasin heitä.\n\nEräs sotilaista tarjoutui kuljettaessa minua tukemaan.\n\n-- Kiitos, sanoin hänelle, minä olen vahva.\n\nEn todellakaan ollut rahtuakaan väsynyt, -- vaan tuntui minusta, että\nolisin jaksanut kävellä vaikka maailman loppuun.\n\nMe kuljimme noin kolmesataa askelta; joka kymmenen askeleen päässä oli\nruumis; jokaisen ruumiin luona tahdoin pysähtyä katsellakseni tarkoin,\nolitteko te se; mutta sotamiehet työnsivät minua yhä vaan menemään\nsanoen:\n\n-- Ei se paikka ole vielä tässä.\n\nVihdoin saavuimme solatielle, jonka yli kaartui muutamain öljypuitten\nlatvat; puro juoksi rinteen juurella.\n\n- Tämä se on, sanoivat sotilaat.\n\nPainoin käden otsalleni; minua horjutti, -- tunsin, että olin vähällä\npyörtyä.\n\nMe aloimme etsiä ensin solarinteen yläpuolelta päin; siellä oli\nkymmenkunta ruumista; otin soihdun miehen kädestä, joka sitä kantoi, ja\nalensin sitä maata kohti.\n\nTarkastin kaikki ruumiit yhden toisensa jälkeen; kaksi niistä oli\nkasvoillaan maassa. Toinen oli upseeri; hänellä oli musta tukka kuten\nteillä; minä käänsin hänet seljälleen; pyyhin hiukset pois hänen\nkasvoiltaan: hän ei ollut te.\n\nYhtäkkiä kirkaisin. Kumarruin maahan; olin tuntenut hattunne; sieppasin\nsen ylös! Sulat olivat samat, jotka itse olin siihen kiinnittänyt;\nsiitä ei voinut erehtyä.\n\nSillä paikalla te olitte suistunut hevosen seljästä; mutta olitteko te\nkaatunut vai haavoittunut? Siinä kysymys!\n\nSotilaat, jotka seurasivat minua, puhelivat hiljaa keskenään. Näin\nyhden heistä viittailevan purolle päin.\n\n-- Mitä te puhutte? kysyin.\n\n-- Sitä, -- vastasi mies, joka oli viittoillut, -- että varsinkin\npyssyn luodista haavoittuneella on ankara jano. Jos kreivi de Moret on\nainoastaan haavoittunut, niin ehkäpä hän on laahautunut juomaan\npurolle, joka juoksee tämän solan pohjalla.\n\n-- Oi, vielä toivo! huudahdin minä. Tulkaa!\n\nJa minä ryntäsin alas öljypuu-metsikön läpi. Rinne oli jyrkkä; en sitä\nhuomannut. Ceres ei rientänyt kadonnutta Proserpinaa soihtu kädessä\netsiessään niin nopein ja varmoin askelin kuin minä, vaikka hän olikin\njumalatar.\n\nTuokiossa jouduin purolle.\n\nPari kolme haavoittunutta oli tosiaan ponnistellut voimiaan päästäkseen\nsen luo. Yksi oli heittänyt henkensä matkalla. Toinen oli jo saanut\nkätensä kurotetuksi puron reunalle, mutta ei ollut jaksanut laahautua\nlähemmäksi. Kolmannella oli pää purossa, ja hän oli kuollut juodessaan.\n\nYksi noista kolmesta kaatuneesta päästi huokauksen.\n\nMinä riensin hänen luokseen. Hän oli se, joka oli saanut kätensä\nkurotetuksi puron reunalle, mutta ei ollut jaksanut mennä lähemmäksi\njuomaan. Hän oli jo tiedottomana.\n\nYön viileys tai taivaan ihme palautti hänet tajuihinsa.\n\nMinä laskeusin polvilleni, valaisin soihdulla hänen kasvojaan,\nhuudahdin.\n\nHän oli teidän ratsupalvelijanne Armand.\n\nTuon huudon kuullessaan hän avasi silmänsä ja katsoi minua kauhistuneen\nnäköisenä.\n\nHän tunsi minut.\n\n-- Juoda! anoi hän.\n\nMinä otin purosta vettä teidän hattuunne ja aioin antaa hänelle juoda.\nMuuan sotilaista esti minua.\n\n-- Älkää antako hänelle juoda, sanoi hän korvaani. Usein haavoittunut\nkuolee juodessaan.\n\n-- Juoda! toisti kuoleva.\n\n-- Saatte, sanoin hänelle, te saatte juoda; mutta sanokaa, miten kreivi\nde Moret'n on käynyt?\n\nHän katsoi tarkemmin minua niinkuin ei olisi minua vielä oikein\ntuntenut.\n\n-- Neiti de Lautrec! mutisi hän.\n\n-- Niin, minä se olen, Armand; minä etsin täällä herraanne, vastasin\nhänelle. Missä hän on? missä?\n\n-- Juoda! anoi haavoittunut, kuolemanheikolla äänellä.\n\nMuistin, että taskussani oli pullo mesiruoho-vettä. Kaadoin sitä jonkun\npisaran hänen huulilleen. Hän näytti hiukan virkistyvän.\n\n-- Taivaan nimessä, missä hän on? kysyin häneltä.\n\n-- En tiedä, vastasi mies.\n\n-- Näittekö hänen putoavan satulasta?\n\n-- Näin.\n\n-- Kaatuvan tai haavoittuneena?\n\n-- Haavoittuneena.\n\n-- Minne hän joutui?\n\n-- Hänet vietiin pois.\n\n-- Minne?\n\n-- Fendeilleen päin.\n\n-- Kuninkaan vai Montmorencyn herttuan väkikö hänet vei?\n\n-- Montmorencyn herttuan.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- En tiedä mitään siitä hetkestä alkaen. Minä haavoituin itse,\nhevoseni ammuttiin altani ja minä suistuin maahan. Yön tultua\nlaahauduin tänne, sillä minua janotti. Päästyäni lähelle puroa\npyörryin, en jaksanut sen luokse. Juoda! juoda!\n\n-- Antakaa hänelle nyt juoda, sanoi sotilas; hän on puhunut kaikki,\nmitä hän tietää.\n\nMinä otin vettä teidän hattuunne, sotilaat kohottivat haavoittuneen\npäätä, minä vein veden hänen huulilleen, hän veti ahnaasti kolme, neljä\nsiemausta, hervahti sitten seljälleen, päästi raskaan huokauksen ja\nhänen ruumiinsa ojentui jäykäksi.\n\nHän oli kuollut.\n\n-- Näitte, että oli hyvä antaa hänen puhua ennenkuin hän sai juoda,\nsanoi sotilas, päästäen käsistään Armand-raukan pään, joka putosi\nraskaasti maata vasten.\n\nSeisoin tuokion paikallani liikkumatta, väännellen käsiäni tajuttomana\ntuskasta.\n\n-- Mitä nyt teemme, neiti? kysyi puutarhuri minulta.\n\n-- Tiedätkö, missä Fendeille on? kysyin häneltä.\n\n-- Tiedän.\n\n-- Lähdetään Fendeilleen.\n\nJa kääntyen sotamiesten puoleen kysyin:\n\n-- Kuka tulee kanssani?\n\n-- Me tulemme! vastasivat he kaikki kolme.\n\n-- Tulkaa sitten.\n\nMe kiipesimme ylös solatien rinnettä, laskeusimme sitten\nruoholakeudelle.\n\nMuuan upseeri oli tarkastuskierrolla kymmenkunnan sotilaan kanssa.\nMinun seuralaiseni katsoivat toisiinsa ja supattelivat keskenään.\n\n-- Mitä puhelette? kysyin heiltä.\n\n-- Sitä, että tuolla on upseeri, joka voi antaa teille tietoja.\n\n-- Kuka noista?\n\n-- Tuo tuolla.\n\nJa he osoittivat kapteenia, joka johti patrullia.\n\n-- Ja miten hän voi antaa minulle tietoja?\n\n-- Siksi, että juuri hän johti täällä joukkoja.\n\n-- Mennään siis heti hänen luokseen.\n\nJa minä ehdin rientää jo muutaman askeleen upseeria kohti. Silloin eräs\nsotamies pysäytti minut:\n\n-- Mutta, sanoi hän, asia on niin...\n\n-- Miksi te minua estätte? kysyin häneltä.\n\n-- Te tahdotte välttämättä tietoja? kysyi sotilas.\n\n-- Millä hinnalla tahansa.\n\n-- Antoi ne teille kuka hyvänsä?\n\n-- Kuka hyvänsä.\n\n-- Sitten kutsun kapteenia.\n\nJa hän kulki vuorostaan muutaman askeleen.\n\n-- Kapteeni Bitéran? virkkoi hän.\n\nUpseeri pysähtyi, koetti nähdä pimeän läpi.\n\n-- Kuka minua kutsuu? hän kysyi.\n\n-- Teitä tahdotaan puhutella, kapteeni.\n\n-- Kuka tahtoo?\n\n-- Eräs nainen.\n\n-- Nainen? tähän aikaan, sotakentällä?\n\n-- Onko se ihme, herra, jos tuo nainen tulee etsimään sotakentältä\nmiestä, jota hän rakastaa, hoitaakseen häntä, jos hän on ainoastaan\nhaavoittunut, haudatakseen hänet, jos hän on kuollut?\n\nUpseeri lähestyi: hän oli noin kolmekymmen-vuotias mies. Minut\nhuomatessaan otti hän hatun pois päästään, ja minä näin lauhkeat ja\nhienot kasvot, joita vaaleat hiukset reunustivat.\n\n-- Ketä etsitte, madame? kysyi hän minulta.\n\n-- Antoine de Bourbonia, kreivi de Moret'ta, vastasin minä.\n\nUpseeri katseli minua tarkkaavammin kuin äsken. Sitten kysyi hän hieman\nkalveten ja levottomalla äänellä:\n\n-- Kreivi de Moret'ta? Te etsitte kreivi de Moret'ta.\n\n-- Niin, kreivi de Moret'ta. Nämä kunnot miehet sanoivat, että te\nvoitte paremmin kuin muut antaa minulle tietoja, miten hänen on käynyt.\n\nHän katsahti sotilaihinsa ja hänen silmänsä sinkosivat heihin säkeniä\nrypistyneitten kulmakarvain alta.\n\n-- Kah, kapteeni, sanoi yksi miehistä, hän näytti olevan hänen\nmorsiamensa, tuo vallasnainen, ja hän tahtoo tietää, miten kreivin on\nkäynyt.\n\n-- Jumalan nimessä, herra! huudahdin minä; te tiedätte hänestä jotain;\nsanokaa, mitä te tiedätte.\n\n-- Madame, kerron, mitä tiedän: minut lähetettiin ratsuväkikomppaniani\nkanssa naamioimaan väijytystä, joka oli tuolla sotatiellä; meidän oli\nyhteislaukauksen jälkeen peräydyttävä houkutellaksemme vihollisen\nväijytykseen. Kreivi de Moret, joka tahtoi näyttää rohkeuttaan ja joka\nei ollut koskaan ollut taistelussa, hyökkäsi pelkäämättä meitä vastaan\nja alotti ryntäyksen, ampuen pistoolinlaukauksen minua ... kautta\nkunniani, madame! en ymmärrä, miksi valehtelisin ... ampuen\npistoolinlaukauksen minua kohti. Pistoolin kuula katkaisi töyhdön\nhatustani. Minä vastasin, ja minulla oli kova onni osata tarkempaan.\n\nMinä huudahdin kauhusta.\n\n-- Te? sammalsin minä, vetäytyen askeleen hänestä.\n\n-- Madame, sanoi kapteeni, taistelu oli vilpitön. Minä en luullut\nolevan vastassani kuin tavallisen upseerin marsalkka-herttuan\narmeijasta. Todentotta, jos olisin tiennyt, että se, joka minua ampui,\noli prinssi ja että se prinssi oli kuningas Henrik IV:nnen poika,\nolisin mieluummin uhrannut henkeni kuin uhannut sen häneltä riistää.\nMutta minä kuulin vasta hänen kaatuessaan huutavan: \"_A moi, Bourbon_!\"\n[Bourbonien sotahuuto. _Suom_.] Silloin aavistin, että oli tapahtunut\nsuuri onnettomuus.\n\n-- Voi, niin, huudahdin minä, suuri onnettomuus! Mutta entä sitten?\nOnko hän kuollut?\n\n-- En tiedä, madame; silloin juuri alkoi yleinen muskettituli.\nRatsumieheni peräytyivät saamaansa käskyä noudattaen. Minä peräydyin\nheidän kanssaan, ja näin, että kreivi kannettiin pois, verissään ja\nhatuttomin päin.\n\n-- Oi, hänen hattunsa, tässä se on!\n\nJa minä painoin hatun kiihkeästi huulilleni.\n\n-- Madame, sanoi kapteeni teeskentelemätöntä tuskaa ilmaisevalla\näänellä, käskekää, mitä minun on tehtävä. Kun olen tuottanut niin kovan\nonnettomuuden, niin millä tavalla voin, en sano: sitä sovittaa, vaan\nolla teille hyödyksi etsiessänne? Sanokaa, ja teen kaikkeni auttaakseni\nteitä.\n\n-- Kiitän, herra, vastasin, koettaen hillitä itseäni; mutta te ette voi\ntehdä hyväkseni mitään muuta kuin neuvoa, minne päin kreivi vietiin.\n\n-- Fendeilleen päin, madame, vastasi kapteeni; mutta menkää varmuuden\nvuoksi sitä tietä myöten, jolle tulette, kun olette kulkenut satasen\naskelta täältä, ja joka poikkeaa oikealle puolelle; neljänneslieuen\npäässä tienhaarasta on talo, josta voitte tiedustella jälleen lisää.\n\n-- Hyvä, sanoin puutarhurille; te ymmärrätte, eikö niin?\n\n-- Ymmärrän, madame.\n\n-- Menkäämme.\n\n-- Minä voisin tarjota madamelle hevoseni, tohti upseeri arasti\nvirkkaa.\n\n-- Kiitokset, herrani, vastasin hänelle; olen kysynyt teiltä kaikki,\nmitä halusin kuulla, ja te olette tehnyt minulle kaikki palvelukset,\nmitä voitte minulle tehdä.\n\nJaoin sitten kourallisen kultarahoja noille kolmelle sotilaalle.\n\nKaksi heistä läksi luotani, mutta kolmas tahtoi välttämättä opastaa\nminua puhutulle talolle.\n\nMinä kävelin kiireesti sinne päin, missä talo oli. Mutta kuitenkaan en\nvoinut vastustaa haluani tervehtiä vielä viimeisen kerran paikkaa,\njonka teidän verenne oli pyhittänyt, ja minä käännyin, ja näin silloin\nkapteenin seisovan liikkumatta samalla paikalla, johon hän jäi\nlähtiessäni: hänen silmänsä olivat yhä suunnatut minuun, ja niin\nkatseli hän loittonemistani aivan kuin hervottomaksi iskettynä.\n\nMe saavuimme lähelle taloa. Pitkin matkaa olimme kohdanneet tiellämme\nruumiita; mutta minä olin jo niin tottunut tähän näytelmään, että\nkuljin varmoin askelin, vaikka melkein tallasin miehiä verestyneessä\nruohikossa, joka ulottui polviini saakka.\n\nMe tulimme talon luo; se oli täynnä kumpaankin taistelevaan puolueeseen\nkuuluvia haavoittuneita, jotka makasivat maahan levitetyillä oljilla.\nMinä menin sisälle tuohon tuskain asuntoon; minä tiedustin nyt\nkuolevilta asiaani ääneen, niinkuin äsken olin katsein tiedustellut\nsitä kuolleilta; kiihkeästi kysellessäni nousi muuan kuoleva\nkyynäröisilleen.\n\n-- Kreivi de Moret? toisti hän. Minä näin häntä vietävän ohitse\nMonsieurin vaunuissa.\n\n-- Kuolleena vai haavoittuneena? kysyin häneltä.\n\n-- Haavoittuneena, vastasi kuoleva; mutta hän oli sellainen kuin minä\ntässä: paremminkin kuollut kuin haavoittunut.\n\n-- Hyvä Jumala! huudahdin minä; ja minne hänet vietiin?\n\n-- En tiedä; minä vaan kuulin hänen mainitsevan erään nimen.\n\n-- Minkä nimen?\n\n-- Madame de Ventadourin, ja vaunut kääntyivät syrjätielle.\n\n-- Hyvä, ymmärrän; hän käski saattaa itsensä madame de Ventadourin luo,\nProuillen luostariin; sitä se merkitsi. Kiitos, ystäväni.\n\nJa jättäen hänen viereensä jonkun kultarahan läksin ulos ja sanoin\npuutarhurille:\n\n-- Prouillen luostariin.\n\nProuillen luostari oli noin kolmen lieuen päässä paikasta, jossa\nsilloin olimme. Puutarhurin hevonen oli kaatunut väsymyksestä maahan;\nminä olin jättänyt omani taistelukentän ruohikoille. Mahdotonta saada\nvaunuja tai edes rattaita. Ja sellaisten etsintä olisi muuten vain\nvienyt aikaa. Minä en tuntenut minkäänlaista väsymystä, me lähdettiin\njalan.\n\nTuskin olimme päässeet neljänneslieuen päähän, kun alkoi rankasti sataa\nja siihen saakka uhannut ukonilma puhkesi. Mutta minun ajatukseni\nolivat vain teissä, minä en tuntenut sadetta, minä en kuullut ukkosta;\nminä jatkoin matkaani kahlaten vesivirroissa, jotka kuohuivat\nympärilläni, salamain valossa, jotka usein kirkastivat tietä niin että\nse paistoi selvästi kuin keskellä päivää. Me tulimme suuren tammen\nkohdalle. Puutarhuri pyysi minua menemään hetkiseksi sen suojaan,\nodottamaan siinä, kunnes rajuilma asettuisi; minä pudistin päätäni ja\njatkoin matkaa vastaamatta hänelle; hetki sen jälkeen iski salama\ntammeen, ruhjoi sen ja nieli tulellaan sirpaleet.\n\nMinä ainoataan viittasin hänelle kädelläni, mitä oli tapahtunut.\n\n-- Totta, madame, sanoi hän; taivas suojelee teitä, ja koska Jumala\nantaa teille voimia, menkäämme.\n\nMe taivalsimme siis vielä noin tunnin ajan. Tunnin kuluttua näytti\nsalama meille luostarin, johon pyrimme. Minä kiirehdin askeleitani ja\nme saavuimme perille.\n\nKaikki nukkuivat luostarissa, tai olivat nukkuvinaan. Olen aina\njälestäpäin epäillyt tuota niin sikeää porttisiskon, nunnien ja itse\nabbedissankin unta.\n\nMinulle avattiin viimeinkin, mutta ylen varovasti. On selvää, että kun\nkuultiin meidän kolkuttavan, peljättiin jonkun harhailevan\nsotilasosaston vierailua tai jotain rosvoilevaa joukkiota. Minä\nkiiruhdin ilmoittamaan, kuka olin, ja kyselin heti tietoja teistä.\n\nPorttisisko ei sanonut ymmärtävänsä, mitä tarkoitin; hän vakuutti,\nettei ollut teitä nähnyt, ei edes tiennyt, että te olitte haavoittunut.\n\nPyysin päästä madame de Ventadourin puheille.\n\nMinut vietiin hänen luokseen.\n\nTapasin hänet täydessä puvussa. Kuullessaan hälinän, jonka olimme\nsaaneet aikaan, ja tietämättä, mitä se merkitsi, oli hän pukeutunut.\nOlin huomaavinani, että hän oli kalpea ja vapisi.\n\nHän sanoi syyksi kalpeuteensa ja vapisemiseensa sen, että oli\nkolkutuksen kuullessaan peljännyt joidenkuiden ilkeämielisten\nsotamiesten siellä vaativan pääsyä.\n\nRauhoitin häntä; kerroin hänelle, kuinka olin lähtenyt Saint-Ponsista,\nkuinka olin saapunut taistelutantereelle, kuinka olin löytänyt paikan,\njossa te olitte suistunut hevosen seljästä. Näytin hänelle hattunne,\njota minä yhä pusersin kädessäni. Kerroin hänelle kuolevan sotamiehen\nkohtalostanne antamat tiedot, ja lopuksi rukoilin häntä Jumalan nimessä\nsanomaan, mitä hän teistä tiesi.\n\nHän vastasi, että minut oli varmaankin johdettu harhaan, tai olivat\nvaunut sitten luostariin päin lähdettyään poikenneet muualle, oikealle\ntai vasemmalle jollekin syrjätielle, joita yhtyy luostarin tiehen; hän\npuolestaan ei ollut teitä nähnyt eikä kuullut puhuttavankaan teistä.\n\nKäteni vaipuivat hervottomina alas ja minä itse leposohvalle, joka oli\nhuoneessa; voimani loppuivat toivon sammuessa.\n\nAbbedissa huusi naisiaan huoneeseen; yltäni riisuttiin vaatteet, jotka\nrankkasade oli kastellut likomäriksi, kenkäni olivat jääneet lokaan\ntielle, ja tietämättä mistään olin kulkenut pitkän matkan avojaloin;\ntoimitettiin paikalle kylpyamme, minut pantiin kylpyyn ja siinä vaivuin\njonkinlaiseen tyrtyneeseen tilaan, joka muistutti pyörtymistä.\n\nTulin jälleen tajuihini kuullessani sanottavan, että oli nähty eräiden\nvaunujen menevän Mazères'n kylään päin. Tiedustelin asiaa: uutinen oli\nsaatu kuulla eräältä talonpojalta, joka oli illalla tuonut maitoa\nluostariin.\n\nAbbedissa tarjosi minulle omia vaunujaan ja hevosiaan, ajatellen, että\nehkäpä halusin yhä edelleen etsiä teitä.\n\nMinä myönnyin tarjoukseen.\n\nMinulle toimitettiin silloin takaisin vaatteet, sillä nähdessäni päivän\nensi säteitten jo syttyvän, en tahtonut hukata hetkeäkään, vaan jatkaa\nheti matkaani. Oli sangen mahdollista, että olitte saattanut antaa\nviedä itsenne Mazères'n kylään, sillä Mazères oli luja linnoitus, jonka\nsanottiin olevan Montmorencyn herttuan puolella.\n\nMadame de Ventadour antoi minulle oman ajajansa, ja me lähdettiin.\n\nTiedustelimme teitä Villeneuve-le-Comtat'ssa, Payrassa,\nSainte-Camettessa; kukaan ei ollut nähnyt mitään; eikä noissa kolmessa\nkylässä edes tiedetty, että Castelnaudaryssa oli ollut taistelu.\n\nSiitä huolimatta jatkoimme matkaa Mazères'n kylään saakka. Siellä\nluulimme saavamme selvät tiedot; portit olivat vartioidut; vartiat\nolivat Montmorencyn herttuan väkeä; heillä ei siis olisi ollut mitään\nsyytä salata asiaa, jos kreivi de Moret olisi ollut heidän luonaan.\n\nTulimme porttien eteen; ei ollut nähty mitään vaunuja, ei tiedetty,\nettä kreivi de Moret oli haavoittunut; me toimme sinne ensimäisinä\nuutisen Castelnaudaryn taistelusta.\n\nSaimme pian todistuksen, että tuo vastaus oli vilpitön; sillä eräs\nupseeri lasketti kylään täyttä laukkaa ja ilmoitti, että herttua de\nMontmorency oli joutunut vangiksi, että hra de Rieux oli haavoittunut,\nettä, lyhyesti sanoen, kaikki oli mennyttä ja että jokaisen piti vaan\npelastaa itsensä.\n\nSilloin ei meistä enää välitetty eikä vastattu kysymyksiimme.\n\nOlin aivan eksynyt jäljiltänne! Aloimme nyt etsiä sattuman kaupalla; me\nsuljimme koko tapahtumain näyttämön suureen kierrokseen niinkuin\nmetsästäjät otusta lähennellessään. Me tarkastimme Belpechin,\nCahuzac'in, Fanjeaux'n, Alzonnen, Conques'n, Peyriac'in; mutta\nainoassakaan näistä kylistä ei ollut merkkiäkään matkastanne:\nFendeillen ja luostarin välillä teidän vaununne olivat kadonneet kuin\nyliluonnollinen ilmestys.\n\nPeyriac'issa tapasin Valencessa olevan tilamme isännöitsijän. Isäni oli\nlähettänyt sinne etukäteen sanan, että hän aikoi tulla linnaan pariksi\nkolmeksi kuukaudeksi oleskelemaan. Minua oli silloin lähdetty etsimään,\nja minua pyydettiin nyt palaamaan Valenceen.\n\nOlin niinä kolmena viikkona, jotka olin kiertänyt teitä etsimässä,\nkadottanut viimeisenkin toivoni teidät löytää. Palasin linnaan.\n\nIsäni saapui sinne seuraavana päivänä. Hän tapasi minut\nkuolemankielissä.\n\nKoko linnan väki kunnioitti minua niin syvästi, ettei kukaan puhunut\nminun matkastani, kun isännöitsijä oli sen vain sanalla kieltänyt.\n\nIsäni tuli luokseni, istuutui vuoteeni ääreen. Hän oli vakava, ankara\nmies, kuten tiedätte. Minä olin puhunut hänelle rakkaudestani teihin,\nja minulle antamastanne lupauksesta ottaa minut vaimoksenne.\nAvioliittoni teidän kanssanne oli niin kunniakas tarjous, että hänen\noli täytynyt luopua mieliaikeestaan naittaa minut varakreivi de\nPontis'n, vanhan ystävänsä pojan kanssa. Mutta koska te nyt olitte\nkuollut, niin palasi tuo aikomus jälleen hänen aivoihinsa entistä\nsuuremmalla voimalla ja toteutumismahdollisuudella.\n\nSitäpaitsi oli Ludvig XIII puhunut hänelle hänen tyttärensä rakkaudesta\nkapinoitsijaa kohtaan. Ludvig XIII oli sitäkin närkästyneempi teille,\nkuu te olitte hänen oma veljensä. Kaikki omaisuutenne oli otettu\ntakavarikkoon, ja ellei teidän olisi tiedetty kuolleen, olisi\nkohtalonne ollut, niin kuninkaan poika kuin olittekin, lyhyesti sama\nkuin herttua de Montmorencyn.\n\nSiispä oli onni, että olitte kuollut, kaatunut taistelutantereella. Tuo\nkapteeni, jonka olin nähnyt silmäini edessä, jolta olin kysynyt\ntietoja, tuo murhaaja, jonka olin kironnut ja jonka kalpeat kasvot olen\nsitten nähnyt monta kertaa unissanikin, tuo murhaaja oli pelastanut\nteidät mestauslavalta.\n\nKuuntelin suruissani, synkkänä isäni sanoja; arvasin, että hän oli\ntehnyt päätöksensä. Kreivi de Pontis, joka oli taistellut marsalkka de\nSchombergin armeijassa, oli vallassaolijain suosiossa. Isälläni oli\nhäntä puoltamassa ja minulla vastassani itse kuningas ja kardinaali.\n\nMinäkin tein päätökseni.\n\nPyysin isältäni odotusaikaa kolme kuukautta ja sitouduin näiden kolmen\nkuluttua, ellen saisi teistä mitään tietoa tai jos kuolemanne\nnäyttäytyisi todeksi, seuraamaan varakreivi de Pontista vihkialttarin\nääreen.\n\nLokakuun 30 päivänä Montmorencyn herttua teloitettiin.\n\nSilloin siunasin murhaajaanne; sillä jos olisin tiennyt teidän kärsivän\nkaikkea sitä, mitä herttua-parka sai kärsiä, olisin tuskasta kuollut.\n\nTeidän kohtalostanne ei ollut enää epäilystäkään; kaikki sanoivat, että\nte olitte kaatunut. Olin leski saamatta olla puoliso!\n\nNuo kolme kuukautta kuluivat loppuun; kolmannen viimeisenä päivänä\nsaapui isäni varakreivi de Pontis'n kanssa linnaan.\n\nMinä tunsin isäni täsmällisyyden enkä tahtonut odotuttaa hänellä.\n\nHän tapasi minut morsiuspuvussa.\n\nKello löi yksitoista; pappi odotti meitä kirkossa; nousin ja läksin\nkirkkoon, nojaten isäni käsipuoleen.\n\nKreivi de Pontis kulki poikansa kanssa perästämme.\n\nViisi, kuusi yhteistä tuttavaa, kymmenkunta perheystävää ja muutamia\npalvelijoita seurasi meitä saatossa.\n\nMe astelimme kirkkoa kohti.\n\nIsäni ei puhunut mitään; hän ainoastaan katseli minua, ja hän oli\nhuomattavasti kummastunut nähdessään minut niin tyynenä.\n\nNiinkuin kuolemaan kulkevien martyyrien kasvot, niin kirkastuivat\nminunkin sikäli kuin tuomioni paikkaa lähenin.\n\nKirkkoon astuessani olin kalpea, mutta hymyilin; niinkuin myrskyn\najelema haaksirikkoinen näin minäkin nyt rauhansatamani.\n\nPappi odotti meitä alttarilla; me menimme sen ääreen ja laskeusimme\npolvillemme. Minä pelkäsin hetkisen voimaini pettävän, siihen saakka jo\npäästyäni.\n\nKiitin Herraa kaikesta sielustani. Sain voimaa sielulleni.\n\nPappi kysyi hra de Pontis'lta, ottaako hän minut vaimoksensa.\n\n-- Otan, vastasi herra de Pontis.\n\nPappi teki nyt saman kysymyksen vuorostaan minulle: otanko minä herra\nde Pontis'n aviomiehekseni.\n\n-- Minun puolisoni tässä ja toisessa maailmassa, vastasin minä, on\njumalallinen Vapahtajani Jeesus, eikä minulla koskaan ole toista\npuolisoa.\n\nLausuin tämän vastauksen niin tyynellä ja samalla niin varmalla\näänellä, etteivät läsnäolijat olleet sanaakaan kuulematta.\n\nHerra de Pontis katsoi minuun säikähtyneen näköisenä ja kuten olisin\ntullut hulluksi.\n\nIsäni astui askeleen minua kohti.\n\nMinä jälleen menin kaiteen sisäpuolelle, joka eroitti minua itse\nalttarista, ja huudahdin kuuluvasti, kohottaen käteni taivasta kohti:\n\n-- Tästä hetkestä alkaen olen Jumalan oma eikä kenelläkään muulla ole\noikeutta minua vaatia kuin Jumalalla.\n\n-- Isabelle! huusi isäni, uskallatko kieltää isänvaltani?\n\n-- On korkeampi ja pyhempi valta kuin teidän, isä, vastasin minä\nkunnioittavasti: se on Hänen auktoriteettinsa, joka osoitti minulle\nuskon kärsimysten tiellä. Isäni, minä en kuulu enää tähän maailmaan:\nrukoilkaa puolestani. Minä rukoilen teidän kaikkien puolesta.\n\nIsäni aikoi vuorostaan tulla kaiteen sisälle temmatakseen minut\nalttarilta pois; mutta pappi ojensi molemmat kätensä häntä vastaan.\n\n-- Tuho sille, sanoi hän, joka tekee uskonnolliselle kutsumukselle\nväkivaltaa tai tahtoo sen estää! Tämä nuori tyttö on antanut itsensä\nJumalalle, minä otan hänet vastaan Jumalan huoneeseen niinkuin ainakin\npyhään turvapaikkaan, josta ei kenelläkään, ei edes hänen isällään, ole\noikeutta häntä riistää.\n\nIsäni ei ehkä olisi pysähtynyt tämän uhkauksen kuullessaankaan; mutta\nkreivi de Pontis vei hänet mukanaan pois. Varakreivi ja muut\nläsnäolijat seurasivat vanhusta ja ovi sulkeutui heidän mentyänsä.\n\nPappi kysyi, mihin luostariin tahdoin asettua. Minä annoin viedä itseni\nPyhän Ursulan nunnain joukkoon.\n\nIsäni matkusti heti Parisiin, jossa kardinaali Richelieu silloin oli.\nMutta ainoa, mitä kardinaali hänelle myönsi, oli, etten saisi tehdä\nnunnalupausta ennenkuin vuoden päästä.\n\nVuosi meni. Vuoden ja vuorokauden kuluttua otin nunnahunnun.\n\nSiitä on nyt neljä vuotta.\n\nNiinä neljänä vuotena ei ole mennyt päivääkään, jolloin en olisi\nrukoillut puolestanne, suudellen tuon hatun sulkia, jonka löysin\nCastelnaudaryn taistelutanterelta, ainoan pyhän kalleuden, mitä minulle\nteiltä jäi.\n\nNyt te tiedätte kaikki.\n\nJa nyt: puhukaa te vuorostanne, kertokaa minulle kaikki\nyksityiskohtaisesti; sanokaa, mikä ihme teidät pelasti; sanokaa, missä\nnyt olette; sanokaa, kuinka voin teidät tavata. Sanokaa nopeasti kaikki\nse, tai menetän järkeni.\n\nToukokuun 17 p:nä, kello neljä aamulla.\n\n\n\n\nXVII\n\n\nKello 6 aamulla, heti kirjeenne luettuani.\n\nJumala käänsi kasvonsa hetkeksi meistä pois, ja sillaikaa liiti pahan\nenkeli päämme ylitse ja kosketti meitä.\n\nKuulkaa nyt te vuorostanne.\n\nTiedätte, millaisen sopimuksen olin tehnyt veljeni Gastonin kanssa.\nMuuten luulin tekeväni hyvää toisellekin veljelleni, toimiessani tämän\ntoisen puolesta. Ministeri näytti minusta olevan kuninkaalle vielä\nsuurempana vaivana kuin kaikille meille muille.\n\nMoinen sorto kävi Ranskan pojille sietämättömäksi, ja jokainoa hetki\nkardinaali pakotti kuningasta omaan tahtoonsa, käytti hänen sinettiään\nneuvottelematta hänen kanssaan, hänen aseitaan vastoin hänen tahtoansa.\nHän kulutti taloudessaan joka päivä kymmenen kertaa enemmän kuin kaikki\nHenrik IV:nnen pojat yhteensä, hän mukaan luettuna, joka oli\nvaltaistuimella.\n\nJa silloin kuin hän yksinään oli niellyt yli kaksisataa miljoonaa, söi\ntuskin kolmas osa Ranskan väestöstä oikeaa leipää; toinen kolmannes eli\npelkällä kauraleivällä ja viimeinen ei saanut ravinnokseen muuta kuin\ntammenterhoja, kuten lauma lika-elukoita.\n\nHänellä oli itsellään kuningaskunnassa enemmän kaupunkeja ja\nlinnoituksia kuin kuninkaalla. Hänellä oli Brouage, Oléron, Ré, la\nRochelle, Saumur, Angers, Brest, Amboise, le Havre, Pont-de-l'Arche ja\nPontoise, niin että hän tunkeutui aivan Parisin porttien edustalle. Hän\noli Verdunin maakunnan ja linnakaupungin herra. Paitsi joukkoja, joita\nhän käytti alueillaan, linnoituksissaan ja linnakaupungeissaan, oli\nhänellä meriarmeijakin. Hän kulki henkivartioston saattamana. Hänen\nkäsissään olivat koko Ranskan avaimet.\n\nJos koko Ranska olisi yhdistynyt häntä vastaan, ei se olisi kyennyt\nkokoamaan tarpeeksi vahvaa armeijaa kukistaakseen hänen joukkojaan.\nVankilat olivat muuttuneet haudoiksi, jotka oli varattu kuninkaan\ntotisille palvelijoille, eikä majesteettirikos enää ollut uhka\nkuningasta tai hänen valtiomuotoaan vastaan, vaan se, ettei joku\nhalukkaasti ja sokeasti totellut hänen neuvonantajansa kaikkia\nitsevaltaisia oikkuja ja tuumia.\n\nTämän tahdon sanoa teille ennen muuta; sillä se, mitä nyt olen sanonut,\npuolustaa sitä tekoani, että jätin teidät ja läksin sen miehen\nliittoon, joka oli myöhemmin kieltävä meidät kaikki, niin elävät kuin\nkuolleet.\n\nOikeudenkäynti vanhaa marsalkka de Marillac'ia vastaan ja hänen\nteloittamisensa se ratkaisi koko asian. Olin kirjeenvaihdossa veljeni\nGastonin ja kuningatar Maria de Medicin kanssa, joka oli aina ollut\nsangen suopea minua kohtaan. Minä päätin antautua samoihin kohtaloihin\nkuin he.\n\nMuistanette minun alakuloisuuteni niinä aikoina? muistanette\nliikutukseni, levottomuuden äänessäni, joka tukehtui aina melkein\nnyyhkytyksiin, kun teille sanoin, että tulevaisuuteni oli epävarmempi\nkuin keväisten lehdensilmujen puussa, jonka juurella istuimme, ja kun\npyysin teiltä kolme kuukautta aikaa ennenkuin voin ottaa teidät\npuolisokseni, vakuuttaen koko ajan, että onnellisin päivä elämässäni\nolisi se, jolloin minusta tulisi puolisonne?\n\nNiistä päivin minä näet tiesin kaikki veljeni Gastonin suunnitelmat, ja\nminä olin välittäjänä hänen ja onnettoman herttua de Montmorencyn\nneuvotteluissa.\n\nTe pyydätte, etten jättäisi pois mitään yksityiskohtia. Oi, minulla on\nniin suuri syy puolustaa menettelyäni teidän silmissänne, etten voisi\npyytämättäkään unohtaa tai jättää mitään pois.\n\nMeidän piti saada avuksemme espanjalaiset ja napolilaiset.\n\nNapolilaiset ilmestyivät tosiaan Narbonnen rannikolle, kun herttua\nMontmorency julisti kapinan, mutta eivät uskaltaneet nousta maihin.\nEspanjalaiset jälleen tulivat omalla puolellaan Urgeliin saakka, mutta\neivät marssineet rajan ylitse.\n\nTe näitte rauhattomuuden ympärillänne leviävän, te kuulitte Bagnolsin,\nLunelin, Beaucairen ja Alais'n kapinanhuudot. Minä näytin teille eräänä\naamuna, ahdistus sydämessä, sillä tiesin, että se merkitsi eroamme,\nveljeni Gastonin julistuksen, jolla hän otti itselleen kuningaskunnan\nvaltionhoitajan arvonimen.\n\nVähän aikaa sen jälkeen te kuulitte kirjeestä, jonka kuningas oli\nlähettänyt isällenne ja jossa hän käski isänne saapua Parisiin,\nkuulitte, että veljeni Gaston oli marssinut Ranskaan tuhannen\nkahdeksansadan ratsumiehen etunenässä, että hän oli polttanut\nSaint-Nicolas de Dijonin etukaupungin ja niiden hovioikeuden jäsenten\ntalot, jotka olivat tuominneet Marillac'in.\n\nEräänä päivänä sain minä vuorostani kirjeen. Veljeni kirjoitti minulle\nAlbista vaatien minua pitämään sanani.\n\nSen sain juuri sinä päivänä, jolloin jätin teille jäähyväiset, elokuun\n14 päivänä 1632: kohtalokas ajankohta, joka on painunut yhtä syvästi ja\nsynkkänä minun mieleeni kuin teidänkin.\n\nOi, kaikki yksityiskohdat kertomuksessa tuosta lähdöstäni ovat aivan\ntotta. Tuon yön kuvaus on aivan oikea.\n\nAinoastaan sen lisään, että minä näin teidät kauemmin kuin te saatoitte\nnähdä minua. Te seisoitte huoneenne parvekkeella, huoneesta takaanne\nlankeavassa valossa, kun taas minä painuin yhä synkemmän pimeyden\nvarjoon.\n\nSitten tuli kuitenkin paikka, jossa tie kääntyi ja jossa lakkasin teitä\nnäkemästä.\n\nSillä hetkellä minä pysäytin hevoseni ja kysyin itsekseni, eikö minun\nollut parempi unohtaa kaikki annetut lupaukset, kaikki tehdyt\nsopimukset, uhrata kunnia rakkaudelle ja palata luoksenne.\n\nIkkunanne sulkeutui, valonne sammui, ja minä ajattelin, että tämä oli\nJumalan ilmoitus, että minun oli jatkettava matkaa; työnsin kannukseni\nratsun kupeisiin, kiedoin viittani pääni ympärille ja syöksyin yhä\nsynkempään öiseen pimeyteen, huutaen itselleni, turruttaakseni\ntunteitani:\n\n-- Eteenpäin! eteenpäin!\n\nYlihuomenna saavuin Albiin veljeni luokse, joka jätti minut tuohon\nkaupunkiin, viidensadan puolalaisen johtajaksi, ja marssi itse\nBeziersiä valloittamaan.\n\nElokuun 29 päivänä sain marsalkka-herttualta käskyn yhtyä hänen\narmeijaansa.\n\nLäksin liikkeelle viidensadan mieheni etunenässä, ja elokuun 30 päivän\nillalla yhdyin pääarmeijaan.\n\n31 päivä meni kahden puolen vakoiluun. Saimme tiedon, että de Schomberg\nmarssi Castelnaudary'ta valtaamaan. Me kiirehdimme tekemään samaa.\nMutta de Schomberg ehti ennen meitä, jopa valtasi erään talon, joka ei\nollut kuin kymmenen minuutin matkan päässä meistä, ja asetti sinne\netuvartioston.\n\nTämä tapahtui syyskuun 1 päivänä, kello kahdeksan aamulla.\n\nMarsalkka-herttua sai kuulla, miten oli käynyt; hän otti mukaansa\nviisisataa miestä, meni vakoilemaan de Schombergin armeijaa, ja\nsaavuttuaan lähelle tuota taloa hyökkäsi vartioston kimppuun, joka\nsiinä majaili, ja vartiosto jätti heti asemansa.\n\nHerttua Montmorency sijoitti taloon sataviisikymmentä miestä ja palasi\nluoksemme sangen mielissään tästä ensimäisestä menestyksestä.\n\nHän tapasi meidät koolla kylän laidimmaisessa talossa, veljeni\nGastonin, hra de Rieux'n, hra de Chaudebonnen ja minut.\n\nSilloin astui hän veljeni eteen:\n\n-- Monsieur, sanoi hän, nyt on päivä tullut, jolloin voitatte\nvihollisenne, päivä, jolloin yhdistätte pojan ja äidin jälleen\ntoisiinsa. Mutta, lisäsi hän näyttäen paljasta ja veristä miekkaansa,\nsitä varten täytyy teidän säilänne olla tänä iltana sellainen kuin\nminun nyt aamulla, nimittäin punainen kahvaan saakka.\n\nVeljeni ei rakasta paljasta miekkaa, ei varsinkaan veristä; hän käänsi\nkatseensa pois.\n\n-- Oh, herrani, vastasi hän, ettekö te milloinkaan väsy kerskuntaanne?\nPitkät ajat olette minulle antanut, suuria voittoja luvaten, ainoastaan\npieniä toiveita.\n\n-- Joka tapauksessa, sanoi marsalkka, annan teille enemmän kuin oma\nveljenne, kuningas, vaikka oletettaisiinkin, kuten sanoitte, etten ole\nvielä antanut teille muuta kuin toiveita; sillä hän ei teille anna\ntoiveitakaan, vaan päinvastoin ottaa ne teiltä, yksinpä toivon saada\npitää edes henkenne.\n\n-- Ohoh, herra, vastasi Gaston kohauttaen hartioitaan, luuletteko, että\nmahdollisen kruununperijän henki koskaan on pelissä? Tuli mitä tahansa,\nminä olen aina varma saavani tehdä rauhan, omasta ja kolmen muun\npuolesta.\n\nMarsalkka hymyili katkerasti ja vastaamatta enää prinssille tuli meidän\nluoksemme.\n\n-- Hyvä, sanoi hän, hyvä; nyt se alkaa; miehen nenästä vuotaa jo verta.\nHän puhuu pakenemisesta, neljäntenä miehenä. Mutta te, hra de Moret, ja\nte, hra de Rieux, ja minä, me emme sillä matkalla aio olla hänen\nsaattueenaan.\n\nMe vastasimme jyrkästi: Emme.\n\n-- Hyvä, sanoi marsalkka-herttua, yhtykää siis minuun; sillä meidän\ntäytyy päästä otteluun tänään niin aikaisin, että saamme hänet\nvihdoinkin nähdä miekka kädessä.\n\nSamassa tultiin meille ilmoittamaan, että marsalkka de Schombergin\narmeijan oli nähty tulevan eräästä metsästä ja marssivan meitä vastaan.\n\n-- Menkäämme, herrat, sanoi marsalkka-herttua, hetki oli tullut, kukin\npaikalleen.\n\nMeidän oli kuljettava erään joen ylitse pientä siltaa myöten; meiltä\nolisi voitu estää pääsy, mutta sitä ei koetettukaan. Marsalkka de\nSchombergin suunnitelma oli päinvastoin antaa meidän lähetä aina\nväijytykselle asti, jonka hän oli varustanut solatielle, missä löysitte\nratsupalvelija-parkani.\n\nMentyämme sillan ylitse, asetuin minä paikalleni vasemmalle sivustalle,\njoka oli johtooni annettu.\n\nSe oli, kuten teille sanottiin, ensimäinen taisteluni. Minulla oli into\nnäyttää, että vaikka olinkin samaa verta kuin Monsieur, vereni oli\nkuumempaa kuin hänen. Näin avonaiseen ketjuun levitetyn\nratsumiesjoukon: hyökkäsin sen kimppuun.\n\nHuomasin erityisesti tuon upseerin, jonka tapasitte taistelupäivän\niltana.\n\nHän oli kuin oikea ylimys, tyyni tulessa kuin olisi ollut paraadissa.\nKannustin suoraan häntä vastaan ja paukautin häntä kohti pistoolin\nluodin, joka katkaisi töyhdön hänen hatustaan. Hän vastasi laukaukseen.\nTunsin kuin nyrkin iskun vasemmassa kyljessäni; tapasin kädelläni tuota\npaikkaa, tietämättä, mikä se oli, ja näin, että käteni tuli aivan\nveriseksi.\n\nSamassa, tuntematta mitään oikeaa kipua, näin silmissäni ikäänkuin\npunaisen pilven; maa huojui allani. Hevoseni teki liikkeen, jota\nminulla ei ollut voimaa vastustaa ja johon en jaksanut mukautua. Tunsin\nluisuvani alas satulasta. Huusin: \"_A moi, Bourbon_!\" ja pyörryin\nmuistaen teitä.\n\nSilmieni sulkeutuessa olin hämärästi kuulevinani kiivasta muskettien\nräiskettä ja näkevinäni ikäänkuin liekki-esiripun laskeutuvan eteeni.\n\nLuultavastikin veivät puolalaiseni minut tantereelta; sillä itse minä\nen tiennyt, mitä minulle tapahtui, tästä hetkestä siihen saakka,\njolloin selvisin tainnuksista, vain puolen lieuen matkan päässä sieltä,\nveljeni vaunuissa.\n\nKauheat tuskat herättivät minut tietoihini. Avasin silmäni; näin suuren\njoukon väkeä tungeksivan uteliaana ja vilkkaasti jutellen vaunujeni\nympärillä. Ymmärsin, että oli kysymys siitä, minne minut viedä.\n\nMuistin, että hyvän ystäväni herra de Ventadourin sisaren piti olla\nabbedissana jossakin luostarissa siellä päin. Ponnistin voimiani ja\nsaaden pääni pistetyksi vaunun ovelle käskin viemään itseni madame de\nVentadourin luokse.\n\nNäette, että teidän ihailtava uskollisuutenne oli johtanut teidät\noikeille jäljille, ja teidän syynne ei ollut, ettette löytänyt minua.\n\nKipu herätti minut tainnuksista; kipu siihen minut jälleen vaivutti.\n\nEn tiedä, kuka minut toimitti madame de Ventadourin huomaan; mutta sen\nvain tiedän, että sitten näin itseni oivallisessa vuoteessa, joskin\nhuoneeni oli maanalainen kellari. Vieressäni seisoi luostarin lääkäri\nja sänkykomerossa joku henkilö, joka virkkoi minulle, kun näki minun\navaavan silmäni, aivan hiljaa:\n\n-- Älkää sanoko, kuka olette.\n\nNiinkuin olitte ollut viimeinen muistoni, olitte nyt ensimäinen\najatuksenikin. Katselin, ettekö te ollut siellä. En nähnyt kuin outoja\nkasvoja ja niiden keskellä erään miehen käärityin hihoin ja verisin\nkäsin. Hän oli lääkäri, joka oli sitonut haavani.\n\nSuljin jälleen silmäni.\n\nSinä yönä tulitte luostariin ja sinä yönä vastattiin teille, peljäten\nkardinaalin vihaa, ettei minua ollut siellä nähty.\n\nTe ette siis tiennyt, että minä olin siellä; enkä minä, että te olitte\nsinne tullut. Me voimme toisiamme melkein koskettaa, näkemättä\ntoisiamme.\n\nEn tiedä lainkaan, millaiset olivat sitten kaksi viikkoa\nhaavoittumiseni jälkeen. Tilani ei ollut toipumista, se oli horjumista\nhaudan partaalla.\n\nViimein nuoruus ja luonteeni voima voittivat; tunsin jonkinlaisen\nvirkeyden leviävän herpautuneihin ja kuumeisiin jäseniini, ja siitä\nlähtien lääkäri sanoi, että minä olin pelastettu.\n\nMutta millaisilla ehdoilla! etten saanut puhua, en lähteä vuoteesta, en\nottaa pienimmässäkään määrin osaa muiden ihmisten elämään. En voinut\nelää kuin ehdolla, että olin kokonaisen kuukauden elämättä.\n\nSen ajan kuluessa tuomittiin ja teloitettiin marsalkka-herttua. Tuo\nteloitus lisäsi yhä nunna-raukkain kauhua, jotka olivat antaneet\nminulle turvaa.\n\nEi ollut muuten epäilystäkään, että jos olisi tiedetty olinpaikkani,\nminua olisi kohdeltu kuin Montmorencyn herttuaa, olinpa miten\nkuninkaallista verta tahansa. Eikö Montmorencyn herttuakin ollut Maria\nde Medicin sukulainen?\n\nPäätettiin siis, että minä olin kuollut; ja niiden monien henkilöiden\npuheet, joiden turvallisuus vaati, että ihmiset uskoivat kuolemaani,\nlevittivät huhua siitä kaikkialle.\n\nKahden kuukauden kuluttua saatoin nousta ylös. Siihen saakka olin ollut\npiilossa luostarin maanalaisissa kellareissa; tarvitsin nyt raitista\nilmaa toipuakseni; oli marraskuu, mutta Languedoc'in lauhkea talvi\nsalli minun kuitenkin mennä joskus ulos. Minut päästettiin öisin\nhengittämään ilmaa luostarin puutarhaan.\n\nAjatusten ja tunteiden keralla, -- en sano voiman, sillä minä olin\nvielä niin heikko, etten jaksanut laskeutua enkä nousta portaita, --\noli koko kuoleman turruttama rakkautenikin teihin herännyt jälleen\neloon. Minä en puhunut muuta kuin teistä, en hiiskunut kenellekään\nmitään kuin vain teille.\n\nSitten kuin voin pitää kynää kädessäni, pyysin saada kirjoittaa teille:\npyyntööni suostuttiin ja minulle toimitettiin lähetti viemään kirjettä;\nmutta koska kirje olisi saattanut ilmaista, että minä elin ja koska\nolemassaolostani olisi seurannut kauhistuneen madame de Ventadourin\nmielestä etsintä, vangitseminen, ehkäpä kuolemakin, niin viivyskeli\nlähetti vaan ympäristöllä ja tuli takaisin kahden-, viidentoista päivän\npäästä ja sanoi, että teidän isänne oli vienyt teidät Parisiin ja että\nhän oli antanut kirjeen sille kamarinaisistanne, joka näytti\nuskollisimmalta.\n\nSilloin tulin rauhallisemmaksi, luottaen rakkauteenne ja että\ntoimittaisitte minulle pikaisen vastauksen.\n\nKuukausi meni näin odotellessa; jokainen katoava päivä oli uusi isku\nluottamukselleni teihin ja riisti minulta rahdun toivoa kerrallaan.\n\nOli mennyt kolme kuukautta Castelnaudaryn taistelusta. Halusin uutisia\nnoista tapauksista, jotka kiinnittivät mieltäni. Kun olin haavoittunut\naivan taistelun alussa, en tiennyt, miten se oli päättynyt. Minulle\nkarteltiin antaa pyytämiäni tietoja. Uhkasin mennä itse niitä\nhankkimaan.\n\nSilloin kerrottiin minulle kaikki; silloin sain kuulla, että olimme\njoutuneet taistelussa tappiolle; että Gaston oli paennut ja tehnyt\nsitten, neljäs meistä, sovinnon vihollisten kanssa kuten oli sanonut;\nettä herttua Montmorency oli tuomittu kuolemaan ja teilattu; että minun\nomaisuuteni oli otettu takavarikkoon, että olin menettänyt kaikki\narvopaikkani ja arvonimeni.\n\nOtin nämä uutiset vastaan lujamielisemmin kuin oli luultukaan. Tosin\noli marsalkka-raukan kuolema minulle ankara isku. Mutta Marillac'in\nkuoleman jälkeen olimme me, herttua de Montmorency ja minä, monta\nkertaa aavistaneet tämän iskun itseämme kohtaavan.\n\nMitä arvopaikkaini, arvoasteitteni ja omaisuuteni menettämiseen tulee,\ntiedon siitä otin vastaan halveksivalla hymyllä. Ihmiset olivat\nriistäneet minulta kaiken, mitä ihmiset voivat riistää; mutta heidän\noli täytynyt antaa minun pitää se, mitä Jumala oli minulle antanut:\nteidän rakkautenne.\n\nNiinpä olikin rakkautenne siitä ajasta lähtien minun elämäni ainoa\ntoivo. Se oli tähti, joka yksinään säihkyi tulevaisuuteni taivaalla,\njoka oli nyt muuttunut samassa määrin synkäksi kuin se ennen oli ollut\nsäteilevä.\n\nLähetti ei ollut tavannut teitä; päätin siis olla itse oma lähettini.\nTeiltä ei ollut saapunut minkäänlaista vastausta; päätin itse mennä\nvastaustanne noutamaan.\n\nMutta luostarista ei ollut helppoa päästä. Minua vartioitiin:\npeljättiin, että minut nähtäisiin ja tunnettaisiin. Minä en niin ollen\nsanonut, että aioin lähteä luostarista muille seuduille, vaan että\naioin muuttaa pois koko Ranskasta.\n\nTämä suunnitelma oli abbedissalle tervetullein, mitä saatoin hänelle\nesittää.\n\nSovittiin, että hankittaisiin kalastajia minua saattamaan, -- että\nlähtisin Narbonneen ja sieltä aluksella edelleen. Luostarista\nNarbonneen matkustaisin kirkonmiehen puvussa ja abbedissan vaunuilla ja\nhevosilla.\n\nMuuten: koko maailma oli niin vahvassa uskossa, että olin kuollut,\netten mitenkään saattanut joutua ilmi Narbonnessa, seudulla, jonne nyt\nmatkustin ensi kertaa elämässäni.\n\nKunnon abbedissa tarjosi rahavarojaan käytettäväkseni, mutta minä\nkiitin ja kielsin; minulla oli silloin kuin haavoituin mukana noin\nkaksisataa louisia, jotka sitten tavattiin kukkarossani; ja sitäpaitsi\nsormuksissa ja soljissa noin kymmenkunnan tuhannen arvosta timantteja.\n\nTe olitte rikas, tarvitsiko siis minun olla rikas?\n\nTammikuun alkupuolella läksin luostarista, ylen kiitollisena\nvieraanvaraisuudesta, jota olin saanut siellä nauttia.\n\nOi, en aavistanut, mitä se vieraana-olo minulle maksoi!\n\nOltiin kahdeksankolmatta lieuen päässä Narbonnesta; tunsin olevani\nvielä niin heikko, ettemme voineet matkustaa kuin lyhyin päivämatkoin.\nJa ehkäpä tekeydyin heikommaksi kuin olinkaan, ettei aikeitani olisi\nepäilty.\n\nEnsimäisen yön lepäsimme Villepintessä; toisen Barbairassa; kolmannen\nNarbonnessa.\n\nSeuraavan päivän perästä piti minun lähteä sopimuksen mukaan.\nMarseilleen. Olin muka rintatautia sairastava pappi, jolle oli\nsuositeltu Hyères'n tai Nizzan ilmaa.\n\nLepäsin yhden päivän Narbonnessa ja seuraavana astuin alukseen. Kahden\nvuorokauden päästä saavuin hyvän tuulen avulla Marseilleen.\n\nSiellä maksoin pursimiehilleni, lähetin takaisin luostarin kaksi\npalvelijaa, jotka minua olivat saattaneet, ja olin nyt vapaa mies.\n\nHankin heti hevoset ja vaunut, joilla ajaa Avignoniin saakka,\npurjehtiakseni sieltä Rhonea myöten Avignonista Valenceen.\n\nKun herramainen ulkonäköni olisi saattanut ilmaista minut, teetin\nitselleni kardinaalin henkikaartin upseerin univormun. Olin varma,\nettei minua siinä puvussa hätyyteltäisi.\n\nLäksin Marseillesta ja tulin Avignoniin kolmen päivän päästä.\nAvignonissa kävi tuuli mereltä päin, joten oli hyvä purjehtia, ja minä\nheittäydyin Rhonen huomaan; ja milloin tuuli loppui meiltä, valjastimme\nhevoset aluksen eteen ja nousimme ylävirtaan niiden vetämien köysien\navulla.\n\nKaukaa, aamun koittaessa, näin teidän linnanne. Siellä te olitte,\nsiellä te odotitte minua, tai ainakin saisin siellä teistä uutisia, jos\nolikin totta, mitä minulle oli kerrottu, että isänne oli vienyt teidät\nParisiin.\n\nTahdoin lähteä purresta ja kulkea maitse; alus kulki niin hitaasti!\nonnettomuudeksi olin vielä liian heikko.\n\nOi, jos olisin ennättänyt tuntia aikaisemmin! jos olisin ennättänyt\nnähdä teidät! Mutta niin oli sallittu, me olimme tuomittuja...\n\nEn malttanut kuitenkaan hillitä itseäni; puolen lieuen päässä\nValencesta läksin pois aluksesta. En voinut vielä kulkea nopeasti;\nmutta käyntini oli kuitenkin nopeampaa kuin aluksen kulku.\n\nSitäpaitsi oli toivo saada tavata teidät tuonut minulle melkein entisen\nvoimani takaisin. Jo pitkän aikaa näin parvekkeenne, saman, jolla\nseisten olitte minua hyvästellyt; sillä minä olin kulkenut jo tien\nmutkan ohitse. Mutta parvekkeenne oli tyhjä, uutimenne olivat lasketut.\nKoko linna, jota olin kaivannut nähdä, näytti nyt jollakin tavoin niin\nsynkältä ja tyhjältä, että minua aivan karmi.\n\nYhtäkkiä huomasin pääoven aukeavan ja siitä tulevan kadulle saattueen,\njoka kääntyi kaupungille päin ja katosi.\n\nOlin vielä noin puolen tai neljänneslieuen päässä linnasta; tunsin\nsydäntäni viiltävän tietämättäni mistä syystä ja voimieni loppuvan.\n\nNojauduin tien varrella kasvavaa puuta vasten; pyyhin otsaani, jolla\nhiki helmeili, ja jatkoin sitten matkaani. Tuli vastaan eräs palvelija.\n\n-- Ystäväni, kysyin häneltä melkein raukenevin äänin, asuuhan neiti\nIsabelle de Lautrec tuossa linnassa?\n\n-- Asuu, upseeri, vastasi mies; hän on vielä neiti Isabelle de Lautrec.\nMutta puolen tunnin kuluttua täytyy häntä kutsua toisin.\n\n-- Täytyy häntä kutsua toisin? Ja mitenkä häntä täytyy kutsua?\n\n-- Nimeltä: rouva varakreivitär de Pontis.\n\n-- Mitenkä rouva varakreivitär de Pontis?\n\n-- Koska hän on puolen tunnin päästä minun isäntäni varakreivi de\nPontis'n vaimo.\n\nTunsin lentäväni kalmankalpeaksi; peitin otsani nenäliinaan.\n\n-- Siis tuo saattue, kysyin, jonka näin lähtevän linnasta...?\n\n-- Oli hääsaatto.\n\n-- Ja nyt ovat he...?\n\n-- Nyt ovat kirkossa.\n\n-- Ei, se on mahdotonta!\n\n-- Mahdotonta! huudahti palvelija. -- Kautta miehen sanan, upseeri, jos\ntahdotte nähdä asian omin silmin, ennätätte vielä. Menkää oikotietä,\nniin tulette kirkon luo samaan aikaan kuin hekin.\n\nSitä ei tarvittu minulle toistaa, sillä minulla oli kiire tulla omin\nsilmin vakuutetuksi siitä kauhistavasta totuudesta; minä en voinut\nuskoa tuon miehen sanoja. Hänellä oli jokin syy noin julkeasti minulle\nvalehdella; mutta varmasti hän valehteli.\n\nTunsin Valencen, koska olin asunut siellä kolme kuukautta; kuljin\nnopeasti sillan yli, tulin kaupunkiin, poikkesin kujille, joiden\narvelin suorinta tietä vievän kirkon luo. Sitäpaitsi opasti minua\nkellojen ääni, jotka soittivat minkä kerkisivät.\n\nTuomiokirkon torilla oli tungokseen asti väkeä. Ja kuitenkaan en voinut\ntuosta kellojen soitosta, tuosta väen tungoksesta huolimatta uskoa\ntapausta todeksi; sanoin itselleni, että se oli joku toinen eikä te,\njoka nyt meni vihkialttarin ääreen; toistin itsekseni, että se mies oli\njoko erehtynyt tai puijannut minua.\n\nJa sittenkään en uskaltanut kysyä asiaa keneltäkään tungokseen\nsekautuessani.\n\nJos en olisi ollut puettu kardinaalin henkiväen univormuun, en varmaan\nolisi päässyt eturiviin, niin ankara oli tungos. Mutta univormuni\nedessä kaikki väistyivät syrjään.\n\nSilloin... Oh! minä tarvitsen vielä nytkin kaiken mielenmalttini\nvoidakseni kuvailla teille näitä hirvittäviä yksityiskohtia; eilen, kun\nen tiennyt, että juuri te minulle kirjoititte, en olisi voinut uudistaa\ntätä tuskaa, avaamatta kuolettavaa haavaa... Oh! te ette ole kärsinyt\nmuuta kuin kuolemani tähden; mutta minä olen kärsinyt teidän petoksenne\ntähden.\n\nAnteeksi, anteeksi, Isabelle, teidän petoksennehan ei ollut, nyt sen\ntiedän, muuta kuin näennäistä; mutta minulle, oi! minulle onnettomalle\nse oli ankarinta totta!\n\nNäin teidän ilmestyvän, näin samallaisen pilven läpi, joka hämärsi\nsilmäni silloin, kun suistuin tuon upseerin luodin haavoittamana\nhevoseni seljästä maahan. Se oli sama tunne, mutta vielä tuskallisempi;\nsillä isku, jonka ensi kerralla tunsin saaneeni kupeeseeni, se kävi nyt\nsydämeen.\n\nMinä kohotin käteni silmilleni ... selkä köyryssä, huohottaen, mutisin\nitsekseni hiljaa kummastelevain ihmisten keskellä:\n\n-- Jumalani, Jumalani, se ei ole totta!... Hyvä Jumala, silmäni,\nkorvani, kaikki aistini pettävät!... Hän yksin ei petä minua; hän yksin\nei voi minua pettää.\n\nJa sitten, kun te kuljitte kymmenen askeleen päässä ohitseni, seisoin\nminä mykin suin, toivoen yhä, että te ette menisi kirkkoon saakka, että\nte pysähtyisitte keskelle tietä, että te muistaisitte itsellenne\ntehtävän väkivaltaa, että te vetoaisitte kaikkiin naisiin vilpittömän\nrakkautenne puolesta; ja silloin, silloin minä syöksyisin esille,\nuskaltaisin henkeni alttiiksi sanoakseni:\n\n-- Niin on, minä rakastan häntä; niin, hän rakastaa minua; ja minä,\nminä olen kreivi de Moret, joka olen kuollut koko maailmalle paitsi\nIsabelle de Lautrec'ille, kihlatulleni tässä ja tulevassa maailmassa...\nPäästäkää minut kihlattuni kanssa!\n\nJa minä olisin ryöstänyt teidät kaikkien nähden, vastoin kaikkien\ntahtoa, sillä minä tunsin, että sain jättiläisvoimat.\n\nOi Isabelle! Isabelle! te olitte vaiti, te ette pysähtynyt, te menitte\nsisälle kirkkoon. Pitkä huudahdus, alkanut kauan sitten sydämeni\npohjasta, purkausi vihlovana huuliltani sillä hetkellä, jolloin te\nkatositte porttiholviin, ja ennenkuin minulta kysyttiin, miksi\nhuudahdin, olin työntänyt kaikki pois tieltäni, olin mennyt pois\nväkijoukosta, olin kadonnut.\n\nRiensin takaisin joen rannalle, löysin äskeisen alukseni, heittäydyin\npursimiesteni joukkoon ja huusin tunkien kädet hapsiini:\n\n-- Isabelle! Isabelle!\n\nHe antoivat minun hetken purkaa tuskaani. Sitten he kysyivät, minne oli\nlähdettävä.\n\nViittasin heille jokea alaspäin. He päästivät purren irti, ja Rhone\nläksi meitä viemään.\n\nMitä muuta enää teille kertoisin? Minä olen varmaankin ollut olemassa\nviimeiset neljä vuotta, koskapa tänään löydätte minut elävänä ja teitä\nrakastavana. Mutta elänyt minä en ole.\n\nOdotin määräajan täyttymistä, jonka itselleni asetin vannoakseni\nmunkkivalan. Sen määräajan te teitte nyt läheisemmäksi; kiitos teille!\nNyt, kun tiedän, että te ette pettänyt minua, nyt, kun tiedän, että\nrakastatte yhä minua, on valani helpompi tehdä ja menen rauhallisempana\nJumalan luo.\n\nRukoilkaa veljenne puolesta... Veljenne rukoilee puolestanne.\n\nKello kolme iltapuolella.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nPuoli kuusi samana iltana.\n\nMitä te sanottekaan! minä en oikein ymmärrä teitä. Te olette nyt minut\nlöytänyt, te olette varma, etten ole teitä pettänyt, olette varma, että\nminä rakastan teitä, ja se tekee määräaikanne läheisemmäksi, sanotte,\nja valanne helpommaksi antaa ja saa teidät rauhallisemmaksi uhrautumaan\nJumalalle!\n\nOi Jumalani! yhäkö olisi teillä tuo kummallinen aikomus vetäytyä pois\nmaailmasta?\n\nKuulkaa, mitä sanon: Jumala ei loukkaa oikeutta. Kun minä pyhitin\nitseni hänelle, tein sen luullen, että te olitte kuollut; mutta te\nolittekin elossa: Jumala ei ole tahtonut ottaa vastaan silloin\nepätoivosta tehtyjä lupauksia, jolloin ei ollut syytä epätoivoon; minä\nsiis olen vapaa, vapaa, vaikka olenkin tehnyt lupaukseni.\n\nOi, niin, niin, kuten sanotte: me olisimme melkein voineet koskettaa\ntoisiamme tuolla luostarissa, eikä mikään sanonut meille, että me\nolimme niin lähellä toisiamme. Oi, minä erehdyn, olen kiittämätön omaa\nsydäntäni kohtaan. Jokin ääni huusi minulle: \"Pysy sittenkin täällä,\nviivy, jää, hän on täällä.\"\n\nNiin, minä ymmärrän, hän vapisi kohtaloaan, tuo abbedissa-parka, hän\npelkäsi, että vierasystävyys, jota hän teille tarjosi, olisi ollut\nhänen tuhonsa.\n\nOi! miksi en minä saanut teitä löytää! Olisin ollut ylpeä Jumalan\nminulle antamasta tehtävästä: pelastaa Henrik IV:nnen poika! Olisin\nuhmannut kaikkia vaikeuksia, ainoastaan saadakseni oikeuden ylpeillä,\nkunnian sanoa: \"Kun koko muu maailma hylkäsi hänet, minä yksin otin\nhänet turviini, minä yksin suojasin häntä.\"\n\nMikä hullu olenkaan! jos niin olisin sanonut, olisin pettänyt teidät,\nja te olisitte ollut tuhon oma niinkuin marsalkka-herttuakin.\n\nParempi siis on, että tuo nainen salasi teidän olemassa-olonne\nminultakin ja että te elätte; parempi on, että minä kärsin, että minä\nolen onneton, että minä kuolen.\n\nMutta miksi olisin onneton? miksi kuolisin? Te ette ole tehnyt\nluostarilupaustanne, ja minä pidän omaani purettuna. Lähdetään pois,\nmennään Italiaan, Espanjaan, vaikka maailmaan loppuun. Minä olen rikas\nvielä; ja mitä me muuten rikkauksilla? Te rakastatte minua, minä\nrakastan teitä! mennään! lähdetään!\n\nOi! vastatkaa minulle. Niin, sanokaa minulle, missä te olette, sanokaa,\nminne voin lähteä teitä etsimään.\n\nAjatelkaa, että te olette minua epäillyt, minua, Isabelleänne, epäillyt\nhalpamaisuudesta, ja että te olette minulle velkapää hyvityksen.\n\nMinä odotan, odotan.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nKello viisi aamulla.\n\nTeidän kirjeenne sai sydämeni vavahtamaan juuriinsa saakka.\n\nAh! meidän kovaa kohtaloamme! Te tarjoatte minulle onnea, jota olen\netsinyt, odottanut, kaivannut kaiken ikäni, ja minä en voi ottaa tuota\nonnea vastaan.\n\nIsabelle! Isabelle! te olette ylimysnainen niinkuin minä olen ylimys.\nLupaus, jo ihmisillekin annettu yksinkertainen sana, sitoisi meitä, ja\nsitä suuremmalla syyllä Jumalalle vannottu vala.\n\nÄlkää koetelko turvautua kuvitteluihin. Teidän lupauksenne oli totinen\nlupaus, eikä Jumala hyväksy tällaisia verukkeita.\n\nMeillä ei siis ole muuta tulevaisuutta kuin se yksi, johon onnettomuus\non meidät syössyt. Te näytitte minulle pyhän tien, lähtien ensin sitä\nkulkemaan. Minä seuraan teitä; me saavumme yhdessä perille, koska\npyrimme samaan päämaaliin. Minä olen rukoileva teidän puolestanne, te\nminun. Kumpikin valaa rukoukseensa hehkuvaa intoa, jota hänellä ei\nolisi omasta puolestaan rukoillessaan, ja Herra on antava meille\nikuisen elämän ja ikuisen rakkauden, kuolevaisen elämän asemasta.\n\nJa älkää luulko, että kun näin teille puhun, silti rakastan teitä\nvähemmän kuin te rakastatte minua.\n\nEn tosin rakasta enemmän kuin te, sen tiedän; mutta rakastan teitä\nkiihkeydellä, joka on sitä suurempi, koska tunnen sitä miehenä, joka on\nsyöksynyt alas korkeimmilta huipuilta syvimpiin syvyyksiin ja joka on\nnoussut maasta kosketeltuaan kädellään jo kuolemaa ja tuonut haudasta\ntullessaan kalpeat kasvonsa, jotka takaavat niille, jotka ne saavat,\nilmestyksen toisesta elämästä.\n\nUskokaa siis minua, Isabelle: kuta enemmän teitä rakastan, sitä\nhorjumattomampi olen tässä kohdassa. Älkää heittäkö ikuista autuuttanne\nsofismin varaan. Maallinen elämä on ikuisuuden rinnalla sama kuin\nsekunti vuosisataan verraten. Elämme sekunnin maan päällä, elämme\niankaikkisesti Jumalan luona!\n\nMuistakaa muuten lopuksi; te kihlattuni tässä ja toisessa maailmassa:\nvallalla, joka sitoo, on oikeus päästää, ja tämän on tahtonut itse\nJumala, niin ettei epätoivo pääsisi sellaiseen pettyneeseen sydämeen\nkuin teidän oli. Urbanus VIII on paavi, teidän suvullanne on mahtavia\nomaisia Italiassa. Saakaa lupauksenne puretuksi. Silloin, Isabelle,\nsanokaa minulle: \"Minä olen vapaa!...\" ja silloin, silloin... Oi, minä\nen tohdi kuvitella sitä enkelien autuutta, sitä onnea, joka meille\nannetaan ja josta ei ole tunnonvaivoja.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nKello kaksi iltapäivällä.\n\nSe on totta, te olette oikeassa, mikään ei saa häiritä onneamme.\nSydämissämme ei saa olla ei pelkoa eikä tunnontuskaa; myrskyisen ja\nsynkän taivaamme täytyy muuttua aivan kirkkaaksi ja tähtien\nvalaisemaksi. Niin, hän, jonka puoleen käännyn, kuulee minua; olipa hän\nkuinka taipumaton tahansa, hän viimein säälii minua; ja nyt minä pyydän\nteiltä kolme kuukautta aikaa vapaasti liikkuakseni, ja ellei\nkyyhkysemme kolmen kuukauden kuluttua tuo teille paavin julistusta,\njoka minut vapauttaa, silloin on ainoa toivomme taivas.\n\nSilloin liittykää Jumalaan niinkuin minäkin, liittykää purkamattomilla\nsiteillä.\n\nOi, liian mustasukkainen olisinkin, jos tietäisin teidän silloin olevan\nvapaana, itse ollessani näin kahlittuna.\n\nHuomenna olen jo matkalla.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nKello puoli viisi iltapäivällä.\n\nMenkää, ja Jumala olkoon kanssanne!\n\nKesäkuun 1 päivänä 1638.\n\nTänään on juuri kuukausi siitä kuin sain teidän viimeisen kirjeenne;\nkuukausi, jonka ajalla en ole nähnyt kyyhkysemme tulevan; kuukausi,\njonka kuluessa mikään ei ole minulle puhunut teistä paitsi sydämeni.\n\nMutta aikaa ei ole liioin hukata. Ja kuitenkin ovat minuutit kasvaneet\ntunneiksi, tunnit päiviksi, päivät vuosien pituisiksi. Jaksaisinko\nodottaa näin vielä kaksi kuukautta?\n\nJaksaisin; sillä minä en lakkaa toivomasta ennen kuin viimeisenä\npäivänä.\n\nKirjoitan tämän kirjeen tietämättä, saatteko sitä koskaan; mutta minä\nkirjoitan sen siksi, että te, Isabelle, tietäisitte päivänä, joka on\nmeidät joko eroittava tai yhdistävä, että minä olen ajatellut teitä\nsydämeni jokaisen sykähdyksen hetkellä.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nKesäkuun 22 p:nä 1638.\n\nLennä, kyyhky, lemmittyni, lennä kalliin henkiinherätettyni luo, sano\nhänelle, että hänen rukouksensa minua ovat suojanneet, sano hänelle,\nettä minä olen vapaa, sano, että me olemme onnelliset!\n\nVapaa! vapaa! vapaa!\n\nAnna, niin kerron sen sinulle, rakas!\n\nEn tiedä, miten alkaa, minä olen mieletön onnesta!\n\nTiedät, että juuri sinä päivänä, jolloin kirjoitin sinulle viimeisen\nkirjeeni, julistettiin virallisesti se onnellinen uutinen, että\nkuningatar oli raskaana. Tämän johdosta tuli olemaan suuret juhlat\nkaikkialla pitkin Ranskaa, ja kuningas ja kardinaali olivat antavat\nkaikellaisia armonosoituksia.\n\nMinä päätin rientää heittäytymään kardinaalin jalkain juureen, jolla on\nkaikissa kirkollisissa kysymyksissämme täydet valtuudet Roomasta.\n\nSiksi pyysin sinulta määräaikaa ainoastaan kolme kuukautta.\n\nJo samana päivänä, jolloin sinulle kirjoitin, matkustin luostarista\njohtajattaremme luvalla.\n\nViereisessä kammiossa asuva naapurini lupasi vaalia kyyhkystämme.\nLuotin häneen kuin itseeni, ja jätin siis kyyhkysen olematta huolissani\nsiitä.\n\nLäksin matkaan. Mutta kuinka koetinkin joutua, en päässyt Parisiin\nennen kuin vasta seitsemäntoista päivän päästä.\n\nKardinaali oli maatilallaan Rueil'ssa. Minä läksin heti Rueil'hin.\n\nHän sattui olemaan sairas eikä ottanut ketään vastaan. Jäin kylään\nmajataloon odottamaan. Olin ilmoittanut nimeni isä Josefille.\nKolmantena päivänä tuli isä Josef itse ilmoittamaan, että hänen\nkorkea-arvoisuutensa oli valmis ottamaan minut puheilleen.\n\nNousin tämän uutisen kuullessani tuoliltani, mutta vaivuin takaisin;\nolin tullut kalmankalpeaksi; sydämeni oli haljeta, jalat horjuivat\nallani.\n\nIsä Josef ei ole helläsydäminen mies, mikäli väitetään; ja kuitenkin,\nkun hän näki minun melkein heittävän henkeni ajatellessanikin, että\nminun täytyi astua kardinaalin eteen, hän rohkaisi minua parhaansa\nmukaan, ilmoittaen, että jos minulla oli kardinaalille jokin anomus,\noli nyt sopiva hetki, sillä kardinaali voi nyt paremmin kuin pitkiin\naikoihin.\n\nOi! syynä oli se, että koko elämäni, koko sinun elämäsi riippui siitä,\nmitä tuon miehen ja minun välilläni oli tapahtuva.\n\nSeurasin isä Joosefia näkemättä eteeni: silmäni tähtäsivät häneen,\nhänen askeleensa johtivat askeleitani kuten olisi jokainen hänen\nliikkeensä määrännyt minun liikkeeni.\n\nMe kuljimme erään kaupungin-korttelin läpi, me menimme puistoon.\nKuljimme suurten puiden reunustamaa puistokujaa; kaikki nämä vaihtuvat\nnäyt huomasin kunkin kokonaisuudessaan; mutta yksityiskohdat katosivat\nminulta.\n\nVihdoin huomasin kuusamista ja elämänlangoista tehdyssä lehtimajassa\nmiehen, joka puolittain loikoi ja istui leposohvalla. Hän oli valkeaan\npitkähelmaiseen viittaan puettu ja päässä oli hänellä punainen kalotti,\nkardinaalin arvomerkki. Ojensin käteni tuota miestä kohti, isä Josef\nymmärsi kysymykseni.\n\n-- Kyllä, se on hän, sanoi isä Josef.\n\nMentiin juuri erään suuren puun ohitse; minä nojauduin siihen, sillä\ntunsin, että jos yrittäisin askeleenkin eteenpäin ilman tukea, niin\nkaatuisin.\n\nKardinaali huomasi epäröintini, tuon liikkeen, joka osoitti, miten\nheikko olin; hän nousi paikaltaan.\n\n-- Tulkaa pelkäämättä, sanoi hän.\n\nEn tiedä, mikä tunne teki hänen äänensä, joka tavallisesti on niin\ntyly, lempeäksi minua kohtaan; mutta niin vaan on, että se sai minut\ntoivomaan parhainta.\n\nMinä ponnistin voimiani ja riensin melkein juosten heittäytymään hänen\njalkoihinsa.\n\nHän viittasi poistumaan isä Josefia, joka totteli, vetäytyen niin\nkauas, ettei kuullut puhettamme, mutta ei niin, ettei olisi meitä\nnähnyt.\n\nKallistin päätäni ja ojensin molemmat käteni häntä kohti.\n\n-- Mitä tahdotte minulta, tyttäreni? kysyi kardinaali-herttua.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, armonosoitusta, josta riippuu paitsi elämääni\nmyöskin autuuteni.\n\n-- Nimenne?\n\n-- Isabelle de Lautrec.\n\n-- Ah! isänne oli kuninkaan uskollinen palvelija. Sellainen on\nharvinaista näinä kapinallisina aikoina. Onnettomuudeksemme menetimme\nhänet.\n\n-- Niin, teidän ylhäisyytenne. Saanko luvan siis johdattaa hänen\nmuistoaan mieleenne?\n\n-- Eläessään olisin myöntynyt kaikkiin hänen pyyntöihinsä, paitsi\nsellaisissa asioissa, jotka riippuvat itsestään kuninkaasta ja joissa\nminä en ole muuta kuin hänen halpa viransijaisensa. Puhukaa, mitä\ntoivotte?\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, minä olen tehnyt luostarivalan.\n\n-- Muistan sen, sillä isänne pyynnöstä minä vastustin tuota valaa\nvoitavani mukaan ja määräsin vuoden koetusaikaa, sitä suinkaan\njouduttamatta, kuten te pyysitte. Te siis teitte valanne tuosta\nvuodesta huolimatta?\n\n-- Oi niin, niin! teidän ylhäisyytenne.\n\n-- Ja nyt te kadutte, vai kuinka?\n\nLuin mieluummin katumukseni häilyväisyyteni kuin uskollisuuteni syyksi.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, sanoin hänelle, olin vasta\nkahdeksantoista-vuotias, ja miehen kuolema, jota rakastin, oli tehnyt\nminut hulluksi.\n\nKardinaali hymyili.\n\n-- Niin, ja nyt olette neljänkolmatta ja olette tullut järkeväksi.\n\nMinä ihmettelin hyvää muistia, joka säilytti tuon miehen mielessä niin\nvähäpätöisenkin tapahtuman kuin menoni luostariin, lapsi-raukan, jota\nhän ei ollut edes nähnytkään.\n\nMinä odotin vastausta, yhä kädet ristissä.\n\n-- Ja nyt, sanoi hän, nyt tahtoisitte peruuttaa lupauksenne, sillä\nnainen voitti nunnan, sillä maailman muistot seurasivat teitä\nluostarikammioonne, sillä te omistitte ruumiin Jumalalle, mutta sielu,\nsielu jäi, eikö niin, maailmalle? Oi, inhimillistä heikkoutta!\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, kuulkaa! huudahdin minä, minut perii\nonnettomuus, ellette sääli minua!\n\n-- Mutta tehän vannoitte valanne vapaasti ja aivan omasta tahdostanne.\n\n-- Kyllä, vapaasti ja omasta tahdostani. Sanon jälleen, teidän\nylhäisyytenne, minä olin hullu.\n\n-- Ja miten voitte Jumalan edessä puolustella moista horjuvaisuutta\npäätöksessänne?\n\nPuolustustani, tuota, jonka Jumala, joka on pelastanut henkesi, hyvin\ntuntee, sitä en voinut hänelle sanoa, koska olisin siten tuhonnut\nsinut. Minä olin siis vaiti, ja huuliltani pääsi vain uusi valitus.\n\n-- Teillä ei siis puolustuksia ole, sanoi kardinaali-herttua.\n\nVääntelin käsiäni tuskasta.\n\n-- Hyvä, täytynee siis minun ne löytää, virkkoi hän, ehkä hiukan\nylimielisesti.\n\n-- Oi, auttakaa minua, auttakaa, teidän ylhäisyytenne, niin siunaan\nteitä viimeiseen hengenvetooni saakka.\n\n-- Olkoon siis; minä en kuningas Ludvig XIII:nnen neuvonantajana tahdo,\nettä niin kaunis ja uskollinen nimi kuin teidän suvullanne on, katoaa;\nteidän nimenne on niitä, jotka ovat Ranskalle todella kunniaksi, ja\nRanskan tosi kunnia on minulle kallis.\n\nJa sitten kysyi hän, katsoen minuun tiukasti:\n\n-- Te rakastatte jotakuta?\n\nMinä painoin pääni aivan maan tomuun.\n\n-- Niin, sitä se oli, jatkoi kardinaali-herttua, sen arvasin, te\nrakastatte jotakuta. Onko se mies, jota rakastatte, vapaa?\n\n-- On, teidän ylhäisyytenne.\n\n-- Hän tietää toimenpiteet, joihin olette ryhtynyt, ja odottaa teitä?\n\n-- Hän odottaa.\n\n-- Hyvä. Tuo mies liittäköön nimeensä, mikä se lieneekin, nimen \"de\nLautrec\", niin että Ravennan ja Breseian voittajan nimi olisi\nkatoamaton kuin hänen muistonsakin ja että te olisitte vapaa.\n\n-- Oi, teidän ylhäisyytenne, huudahdin minä ja suutelin hänen\njalkojaan.\n\nHän nosti minut ylös, minä aivan huohotin onnesta. Hän antoi merkin isä\nJosefille, joka nyt tuli luo.\n\n-- Saattakaa neiti Isabelle de Lautrec sinne, mistä hänet nouditte,\nsanoi kardinaali; ja tunnin päästä viette hänelle julistuskirjan, joka\npäästää hänet luostarivalasta.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, oi, millä tavalla voin teitä kiittää?\n\n-- Se on helppoa: kun joku kysyy mielipidettänne minun suhteeni,\nsanokaa, että minä osaan rangaista ja palkita. Elävänä olen rangaissut\npetturi Montmorencyä; vainajana palkitsen uskollista de Lautrec'ia.\nMenkää, tyttäreni, menkää.\n\nMinä suutelin vielä kymmenesti hänen käsiään ja seurasin sitten isä\nJosefia. Tunti sen jälkeen toi viimemainittu sitten minulle\njulistuskirjan, joka päästää minut lupauksestani.\n\nMinä läksin heti kohta paluumatkalle, minuuttiakaan hukkaamatta, tuo\nkallis paperi sydämelläni, ja varmaan hartaammin tuntein kuin koskaan\nennen Jumalaa kohtaan, nyt, kun Hän oli vapauttanut minut sanastani.\n\nMinulta ei mennyt kuin kolmetoista päivää matkalla, ja nyt olen tässä,\nja nyt kirjoitan sinulle, rakkaani, en kaikkea, mitä tahtoisin sinulle\nsanoa, sillä silloin kirjoittaisin tästä kokonaisen kirjan ja saisit\nodottaa seitsemän päivää tietämättä, että minä olen vapaa, että minä\nrakastan ja että pian olemme onnelliset.\n\nMinä lopetan nyt nopeasti, että saisit kuulla tämän kalliin uutisen\nminuuttia aikaisemmin.\n\nHevoset saavat olla valjaissa, ja kun kyyhkynen tulee takaisin, minä\nlähden luoksesi.\n\nIlmoitahan ainoastaan missä olet ja odottele minua.\n\nLähde, kyyhky, lähde: koskaan en ole näin tarvinnut siipiesi apua. Mene\nja palaa!\n\nYmmärrät, rakkaani: ei mitään muuta kuin paikka, jossa sinut tapaan. En\ntahdo, että viivyttäisit kohtaamistamme minuuttiakaan, edes\nkirjoittaaksesi nämä autuaalliset sanat:\n\nRakastan sinua!...\n\n\nKymmenen minuuttia myöhemmin.\n\nOi onnettomuutta! Voi meitä onnettomia!... Se mies on määrätty\nkohtaloksemme, enemmän tällä kertaa ehkä vielä kuin ensimäisellä.\n\nVoi, kuule, kuuntele, vaikket ehkä koskaan saakaan tietää, mitä nyt\nkerron sinulle.\n\nKuule tätä!\n\nOlin kuten tavallista kiinnittänyt kirjeeni kyyhkysemme siipeen,\nkirjeen, jossa kerroin sinulle kaikki, kirjeen, joka oli tuova sinulle\nkokonaisen tulevaisuuden ja onnen. Olin laskenut Iris-raukan irti,\nseurasin sitä silmilläni ilmain avaruudessa, jossa se alkoi kiitää, kun\nyhtäkkiä kuulin luostarin muurin toiselta puolelta kajahtavan\npyssynlaukauksen näin kyyhkysemme lennossaan pysähtyvän, pyörähtävän\nilmassa ja putoavan maahan.\n\nOih! suustani puhkesi sellainen tuskan huuto, että luulin hengen\nlähtevän sen keralla ruumiistani.\n\nJa kohta syöksyin ulos luostarista, niin suunniltani, että\nymmärrettiin, että minulle oli tapahtunut suuri onnettomuus, ja ettei\nminua koetettukaan pysäyttää.\n\nOlin nähnyt, minne päin kyyhkynen putosi maahan; minä juoksin sinne.\n\nViidenkymmenen askeleen päässä luostarin muureista näin upseerin, joka\noli metsällä: hän se oli ampunut kyyhkystä; se oli hänellä käsissä; hän\nkatseli kummastuneena, niin, suruissaan kirjettä, joka oli kiinnitetty\nkyyhkysen siipeen.\n\nJuoksin hänen luokseen kädet ojolla. Minä en osannut enää puhua, minä\nvaan huusin:\n\n-- Voi onnetonta! onnetonta! voi, onnetonta!\n\nNeljän askeleen päässä minä pysähdyin kalveten, tyrmistyneenä, kuin\niskun sydämeeni saaden: mies, upseeri, joka haavoitti kyyhkysemme, oli\nsama kapteeni, jonka olin nähnyt silloin yöllä Castelnaudaryn\ntaistelutantereella. Hän oli Bitéran, joka oli ampunut sinua ja\nsuistanut sinut hevosen seljästä.\n\nMe tunsimme nyt toisemme.\n\nOi! sanon sen, silloin hän tuli melkein yhtä kalmankalpeaksi kuin minä;\nhän näki minut nunnanpuvussa ja ymmärsi, että hän se oli minut saanut\nottamaan tuon puvun.\n\n-- Ah, madame, mutisi hän; tosiaan minä olen kovan onnen mies!\n\nJa hän ojensi minulle kyyhkysemme, joka pyristeli hänen kädessään ja\nputosi nyt maahan.\n\nMinä nostin sen siitä; onneksi siltä oli ainoastaan siipi särkynyt.\n\nMutta sehän tiesi salaisuuden, missä asut, rakkaani. Sen salaisuuden se\nkadottaa kerallaan. Mistä minä sinut löydän, ja kuinka löydän sinua\nnyt, ellei se voi lentää luoksesi?\n\nLentää kertomaan, missä minä olen; kertomaan, että minä olen vapaa,\nkertomaan, että me olisimme pian olleet onnelliset!\n\nOi, ihan varmaan tuolla pienellä eläin-paralla on sielu. Jos olisit\nnähnyt, rakas kreivini, miten se katsoi minuun, kun kannoin sitä\ntakaisin luostariin, sen murhaajan seistessä liikkumatta ja vaiti\nkatsellen minua, nähden minun loittonevan niinkuin oli nähnyt kerran\nennen tuon lakeuden verisessä ruohikossa, joka oli ollut\ntaistelutantereena.\n\nEn tiedä, voiko tuo mies korvata koskaan pahan, mitä hän on meille\ntehnyt; mutta sitä vaadin, muutoin kiroan häntä vielä viimeisellä\nhetkelläni!\n\nAsetin kyyhkysen vasuun lepäämään. Pidän sitä vasua sylissäni. Onneksi\nkuula ei ole sattunut ollenkaan sen ruumiiseen; ainoastaan siivenpää on\nruhjoutunut.\n\nOlen irroittanut tuosta siipi-raukasta veren tahraaman kirjeen.\nJumalani! Jumalani! ellei olisi sattunut tätä odottamatonta tapausta,\nolisit sen nyt pian saanut käteesi.\n\nMissä sinä olet? missä sinä olet? kuka minulle sanoo, missä olet?\n\nAh! tuossa tulee luostarin lääkäri, jota lähetin noutamaan.\n\n\nKello neljä.\n\nLääkäri on hyvä, kunnon mies; hän ymmärsi, että eräissä elämän\nsalaperäisissä kohtauksissa kyyhkysen henki on yhtä kallis kuin\nkuninkaan.\n\nHän ymmärsi sen nähdessään minun epätoivoni.\n\nHän ymmärsi sen nähdessään veren tahraaman kirjeen.\n\nHaava itsessään ei ole minkään moinen; kolmessa päivässä kyyhkysemme\nolisi parantunut, jos lääkäri olisi leikannut siltä siiven pois.\n\nMutta minä vastustin jyrkästi sellaista; minä lankesin hänen eteensä\npolvilleni ja sanoin hänelle:\n\n-- Koko elämäni on sidottu tuohon siipeen, jonka tahdotte leikata\npoikki. Kyyhkysen täytyy kyetä lentoon! täytyy!\n\n-- Se on vaikeampaa, virkkoi hän, enkä voi antaa teille varmaa\nvastausta; mutta ainakin teen kaiken, mitä suinkin voin. Mutta missään\ntapauksessa ei se pääse lentämään ennenkuin kahden, kolmen viikon\npäästä.\n\n-- Vaikkapa vaan kahden, kolmen viikon; kunhan se vaan lentää!\n\nYmmärrät, ystäväni, että se on ainoa toivoni.\n\nSiipi on sidottu ruumista vasten; Iris näyttää ymmärtävän asian, pikku\nparka; se ei nyt hievahdakaan; se vaan katsoo minua.\n\nMinä olen asettanut sen nokan ylettyville vettä ja jyviä. Ja onhan\nsillä vielä käteni, josta se saa ottaa ravintonsa.\n\nMitä voisin odottaessani tehdä, että sinä saisit tiedon siitä,\nmitä on tapahtunut? mistä saada lähetti, joka löytäisi sinut? mihin\nilman suuntaan kääntyä, saadakseni annetuksi hätämerkkini kuin\nhaaksirikkoutunut ajelehtien keskellä valtamerta?\n\nMiksi ei ruhjoutunut toinen käteni hänen siipensä asemasta.\n\n\nKesäkuulla.\n\nNiin, sinä olit oikeassa, rakastettuni; tunnen, että ellen olisi saanut\nluostarivalaani peruutetuksi, olisi onnemme pohjalla aina piillyt\ntunnontuska, tai paremminkin: ei olisi ollutkaan onnea, koska Jumala ei\nolisi tuota onnea pyhittänyt.\n\nKun sanoin sinulle: \"Minä olen vapaa, me pakenemme yhdessä, me olemme\nonnelliset\", tahdoin unohtaa; mutta sieluni pohjalla vaikeroitsi jokin\nääni, joka vaiensi joskus rakkaudenkin äänen, niin vahva kuin se\nolikin.\n\nNyt olen kyllä onneton, koska en tiedä, miten sinut löytäisin, saisin\ntavata; mutta tuntoni on rauhallinen; ja kun sanon, kun toistan: \"Minä\nrakastan sinua, sulhoni\", en tunne sydämessäni enää tuota viiltävää\ntuskaa, jota tunsin ennen aina silloinkin, kun sanoin: \"Ole\nrauhallinen, rakkaani, me olemme onnelliset.\"\n\nOlen vaalinut kyyhkys-parkaamme kuin olisin hoitanut sairasta siskoa.\nSe kärsii ankarasti ja tuon tuostakin sulkee se silmänsä kivusta.\n\nMinä tiputan pisara pisaralta kylmää vettä sen siivelle, ja se tuntuu\nhelpoittavan kipua. \"Se hyväilee minua punaisella nokallaan ikäänkuin\nkiittääkseen minua.\"\n\nKyyhky-parka! se ei aavista, missä määrin itsekkäistä syistä sitä\nhoitelen.\n\nMutta sinä, sinä, mitähän mahdat sinä ajatella? Oi hyvä Jumala!\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nHeinäkuun 1 päivänä 1638.\n\nKaksi kuukautta kulunut, eikä uutisia kuulu. Ja silmiäni särkee\ntuijottaessani ilmanrannalle, jolta etsin lemmittyä kyyhkystämme\nturhaan.\n\nJokaisen mustan läikän avaruudessa nähdessäni sanon itselleni: \"Se on\nIris\"; ja sitten huomaan hetken päästä erehdykseni, ja rintani, joka\npaisui toivosta, raukeaa huokaukseen.\n\nMitä siitä, odotan yhä, toivon yhä; koska sinä elät, koska sinä minua\nrakastat, miksi siis olisin toivoton enkä uskoisi onneen?\n\nMutta aika vaan kuluu. On kaksi kuukautta siitä, kun sinä läksit\nmatkaan. Kun lasken, niin viikon tai puolentoista päästä sinun olisi\npitänyt tulla takaisin.\n\nOi Jumalani! Jumalani! olisikohan tuo kivi-sydän mieheksi kieltänyt?\n\nSanotaan kuitenkin, että hänkin on rakastanut, tuokin mies!\n\nJumalani, taivaan Herra, älä hyljää meitä!\n\n\n\n\nXXIV.\n\nHeinäkuun 5 p:nä.\n\nOi! jos sinä tietäisit, sieluni rakastettu raukka, kaikki, mitä olen\nkirjoittanut sinulle kahden viikon kuluessa! Siinä on, näetkös,\nkokonainen maailma ajatuksia, toiveita, haluja, kaipuita ja muistoja!\n\nJos me kerran tapaamme toisemme, -- oi, Jumala sallikoon sen, niinkuin\nrukoilen häneltä palavasti joka päivä ja varsinkin öisin! -- jos me\nkerran tapaamme toisemme, silloin saat lukea kaikki ja silloin sinä\nvarmaan, sen takaan sinulle, ymmärrät, miten suuresti sinua rakastin!\n\nJos emme tapaa toisiamme ... voi! kaikki tuonen tuskat sisältyvät\ntuohon pelkooni ... niin silloin minä lukenen noita kirjeitäni, lisäten\nniitä joka päivä eilistä toivottomammalla lehdellä, minä, joka kuolen\nviimeisen ääreen kirjoittaessani sanat: \"Minä rakastan sinua!\"\n\nOi minua, joka luulin tyhjentäneeni sinulle sydämeni koko ahdistuksen\nja kaikki riemut; oi! minä tiedän, että tulevaisuudessa on yhäti ilon\nja surun syvyyksiä, joihin en ole vielä saanut vilkaistakaan!\n\nHuomenna! Miksi vapisee käteni niin ankarasti piirtäessäni sanan?\n\nSiksi, että huomenna on päivä, joka ratkaisee elämäni; huomenna,\nsilloin näen, voiko kyyhkynen lentää. Jo kolmena päivänä se on lähtenyt\nvasustaan, on oikonut siipiään, kokeillut huoneessani, lentänyt ovelta\nikkunan luo. Voisi sanoa, että se ymmärtää, pieni poloinen, miten\nmeille kahdelle on tärkeää, että se saa takaisin siipensä koko voiman.\n\nHuomenna! huomenna! huomenna!\n\nMinä kirjoitan hyvin lyhyen lapun, etten vaivaisi sitä turhalla\npainolla. Ainoastaan neljä sanaa, mutta sellaisia, että ne puhuvat\nkaiken.\n\nHuomiseen siis, kallis rakastettuni! Menen viettämään yön rukouksessa.\nEn koetakaan nukkua, se olisi aivan turha yritys.\n\nMitä teet sinä nyt, sano, Jumalan nimessä? aavistatko edes, kuinka minä\nsinua rakastan ja miten minä kärsin?\n\n\nHeinäkuun 6 p:nä.\n\nAamu sarastaa, rakkaani, ja kuten sanoin, en ole hetkeksikään\nummistanut silmääni, vaan olen viettänyt yön rukouksessa.\n\nToivon, että Jumala on rukoukseni kuullut ja että sinä tänään saat\ntietää, missä minä olen, että minä olen vapaa ja odotan sinua.\n\nKyyhkynen on jo yhtä kärsimätön kuin minäkin; se lyö ikkunaruutuihin\nnokallaan ja siivillään.\n\nSinulle avataan ikkuna, pikku raukka! Jumala suokoon, että siipesi\nolisi kyllin luja kestääksesi matkan, jolle lähdet.\n\nKeskeytän tämän kirjeen, kirjoittaakseni pikku lapun, jonka se tuo\nsinulle, tai ehkä, oi minua! vain koettaa lähteä sinulle tuomaan.\n\n\nKello neljä aamulla, heinäkuun 6 p:nä.\n\nJos kyyhkynen pääsee luoksesi saakka, rakkaani, lue tämä kirjelappu ja\nlähde matkaan sekuntiakaan hukkaamatta, niinkuin minäkin lähtisin, jos\ntietäisin, mistä sinut löytäisin.\n\nMinä olen vapaa, minä rakastan sinua ja odotan sinua Montolieun\nluostarissa, Foix'n ja Tarasconin välillä, Ariègen varrella.\n\nSaat sitten kuulla, minkätähden en sano nyt vielä, miksi tämä\nkirjelappu on niin lyhyt ja tämä paperi niin ohutta.\n\nSaat kuulla kaiken, ja tuhannen muuta seikkaa, kaikki onnettomuutemme,\nkaikki tuskamme, kaikki toivomme, jos kallis airuemme pääsee tulemaan\nsinun luoksesi saakka; sillä jos se pääsee luoksesi, niin sinä lähdet\nmatkaan samassa tuokiossa, eikö niin?\n\nMinä odotan sinua, rakkaani, niinkuin sokea odottaa valoa, niinkuin\nkuoleva odottaa elämää, niinkuin vainaja ylösnousemusta.\n\nLähde, rakas kyyhky, lähde!\n\n\nHeinäkuun 6 p:nä, kello viisi aamulla.\n\nMe olemme kohtalon kiroomat!\n\nOi, hellästi rakastettu kreivini, mikä meille tulee? Eikö minulle jää\nenää muuta keinoa kuin kuolla epätoivoon ja kyyneliini!\n\nSe ei voi enää lentää; sadan askeleen päässä sen siipi herposi; se tuli\nerään poppelin ulommaisten oksain kohdalle, joiden ylitse se aikoi\nlentää; se töytäsi vasten oksia ja putosi oksalta oksalle ja maahan.\n\nMinä juoksin sen luo käsiäni ojentaen, särkyvin sydämin; juoksuni oli\npelkkää äänekästä vaikerrusta, joka päättyi tuskan huutoon. Minä otin\nkyyhkysen maasta, ja se itse, kun se oli hetken levähtänyt, itse koetti\nse lentää toisen kerran; mutta uudestaan se putosi maahan!\n\nJa minä, minä vaivuin sen viereen, kieriskelin epätoivoissani maassa,\ntempoen ruohoa käsin ja hampain.\n\nJumalani! Jumalani! mikä on kohtaloni? Minä olin liian ylpeä, liian\nonnellinen, liian varma onnestani, minä pidin sitä jo kädessäni,\nsattuma avasi käteni ja aarteeni katosi siitä.\n\nOi taivaan Herra! etkö lähetä minulle neuvoa, mielen valaistusta,\najatusta!\n\nHerra, Herra, auta minua! Herra, katso armossasi minun puoleeni! Herra,\nJumalani, minä tulen hulluksi!...\n\nOdota, odotahan.\n\nJumalallinen laupeus, sinä olet minua kuullut, sinä olet täyttänyt\nrukoukseni.\n\nKuule nyt, kuule, armaani, sydämeeni syttyi taas toivo, tai paremminkin\non tuo toivoni valaistus ylhäältä.\n\nKuulepas! ikkunastani olen niin usein seurannut katseillani kyyhkysemme\nlentoa, kun se on lähtenyt matkalle, että voin harhaan menemättä kulkea\nainakin parin kolmen lieuen matkan, siihen suuntaan kuin sekin. Se\nlensi aina sen pienen, leveän joen lähdepaikkojen ylitse, joka laskee\nFoix'n kohdalla Ariégeen. Sen on pitänyt lentää yli pienen Amourtierin\nmetsän ja sitte Salat'n, yli Saint-Gironsin ja Oust'n välillä.\n\nNo niin; täten aion nyt menetellä:\n\nMinä pukeudun pyhiinvaeltajaksi; minä lähden sinua etsimään, kuljen\ntästä ensin pieneen Rieupreganin kylään saakka; sen kylän seuduilla se\nkatosi aina näkyvistäni; ja kun olen kulkenut kylän ohitse, hyvä, minä\nturvaudun kyyhkyseen. Se voi kerrallaan lentää aina noin sadan askeleen\nmatkan. No niin, se lentää sata askelta, levähtää ja lentää taas sata\naskelta, ja on oppaanani; minä seuraan sitä, seuraan niinkuin\nheprealaiset seurasivat tulenpatsasta yöllä ja pilvenpatsasta päivällä;\nsillä minäkin vaellan etsien luvattua maata, ja minä sen löydän, tai\nkuolen uupumukseen ja tuskaan tielle.\n\nOi, sen tiedän hyvin, matka on pitkä; kyyhkysparka, -- anna anteeksi\nkärsimykset, joita sinulle tuotan, sinä rakkautemme lempeä martyyri! --\nkyyhkys-parka ei jaksa lentää enempää kuin lieuen tai pari\nvuorokaudessa; mutta ei mitään, rakkaani, vaikka saisin kuluttaa lopun\nikääni sinua etsiessäni ... oi, minä etsisin varmasti sinua elämäni\nloppuun asti!\n\nNiinpä nyt lähden. Lähden viipymättä, heti tänä päivänä.\n\nOlen jo puhunut kaikki luostarin johtajattarelle, kaikki paitsi en\nsanonut nimeäsi. Hän on hurskas ja hyvä nainen ja hän on surrut minun\nsurujani ja itkenyt minun kyyneleitäni. Hän tarjosi minulle jotakuta\nhenkilöä seuraksi matkalle, minä en ottanut. Minä en tahdo sinne\nketään; se, mitä aion tehdä, on vaistojen tehtävä, taivaan ja meidän\nvälinen mysteerio; minä lupasin ainoastaan kirjoittaa hänelle, jos\nlöytäisin sinut. Jos en hänelle kirjoita, niin hän tietää, että minä\nolen kuollut, kuollut mielipuolena, epätoivoon, jonkin metsän laitaan,\njonkin tien viereen, jonkin joen partaalle.\n\nMinä lähden, kuljetan mukanani kaikki kirjeet, jotka olen sinulle\nkirjoittanut, joita sinä et ole saanut, joita et saa ehkä koskaan. Ah,\njos voisin kerran heittää ne kaikki eteesi sanoen: \"Lue! lue!\nlemmittyni!\" sinä päivänä näkisit, miten minä olen kärsinyt; sinä\npäivänä olisin ylen onnellinen!\n\nNyt lähden, kello on kolme jälkeen puolenpäivän; minä toivon ehtiväni\ntänään Rieupreganiin asti.\n\n\nHeinäkuun 7 p:nä, yöllä.\n\nMinä menin kirkkoon ennenkuin aloin matkani, ottaakseni, niin\nsanoakseni, Jumalan kanssani. Minä lankesin Hänen alttarinsa ääreen,\nnojasin otsaani veistoksin kaunistettuun kiveen, juuri paikkaan, jossa\nveistos kuvasi ristiä, ja rukoilin.\n\nOi, totta se on, rukouksessa on palsami haavoillemme. Rukous, se on\nvihreä kumpu, jolle ihminen istuutuu uuvuttavan vaelluksen jälkeen ja\nlepää siinä. Rukous, se on lähde, jonka löytää keskellä erämaan\nhietikoita ja virvoittautuu sen vedellä.\n\nMinä läksin kirkosta täynnä voimaa ja toivoa; minusta tuntui kuin olisi\nJumala kiinnittänyt olkapäihini jonkun enkelinsä siivet: rukous minua\nyhä kohotti maasta ja vei ylös Herran puoleen.\n\nNiinhän, Herra, että tämä on ainoastaan koetus? niinhän, Herra, että\nsinä et ole minua kironnut? niinhän, Herra, että minä löydän hänet tien\npäässä, jolla olen nyt kulkenut ensimäisen taipaleeni?\n\nOdota minua, armaani, odota minua, sillä vannon, että kerran minä\nvarmaan saavun luoksesi.\n\nMinä jätin sinut mielestäni hetkeksi nojaten erään ikkunan rintanojaan,\njosta näkee tuonne Boussenac'in kylään.\n\nSe kylä on matkani varrella ja minä kuljen huomenna sen ohitse, ellei\nkyyhkysemme vaan vie minua toisaalle. Jokin surullisesti ulvova koira,\njoka oli varmaankin eksynyt pienessä metsässä, jonka näen tuolla\noikealla, eroittui tummana läikkänä maasta.\n\nSanoin itsekseni:\n\n-- Jos tuo koira lakkaa ulvomasta, on se hyvä merkki, ja minä löydän\nhänet.\n\nKoira vaikeni.\n\nKuinka ihminen on kärsiessään taikauskoinen, sinä sydämeni syvästi\nrakastettu! Tunnetko sen? kärsitkö sinäkin?\n\nMikä ihana yö, hyvä Jumalani! Ajattelin, että ehkäpä sinäkin seisot\nikkunasi ääressä niinkuin minä, ehkäpä katselet tänne minuun päin\nniinkuin minä sinne sinuun, ehkä sinä ajattelet Jumalaa ja minua\nniinkuin minä ajattelen sinua ja Jumalaa.\n\nNäitkö tuon kauniin tähden, joka piirsi taivaslakeen hehkuvan viirun?\nkuinka pitkän matkan lensi se sekunnissa?\n\nOi, voisinpa niinkuin se yhdessä sekunnissa päästä täältä luoksesi;\nsaisinpa luoksesi päästyäni niinkuin se sammua!\n\nValitsisin tuon valoisan onnen tuokion, vaikkapa sitä seuraisi\niankaikkinen yö.\n\nHuomiseen, rakkaani; huomispäivä vie, toivon, minua jälleen lähemmäksi\nsinua.\n\n\nHeinäkuun 9 p:nä.\n\nNyt olen pysähtynyt pieneen kylään nimeltä Soulan. Hyvä Jumala,\nmillainen ukonilma! Mitä oli maamme rikkonut, koska Jumala uhkasi sitä\npelättävällä äänellään?\n\nVirtanaan syöksyvä sade sai Salat-joen tulvilleen, kahlaaminen ei ole\nnyt enää mahdollista, ja sillalle päästäkseni täytyisi minun kulkea\nrantaa ylös aina Saint-Gironsiin saakka, se on: hukata kaksi päivää.\n\nMinulle vakuutetaan, että huomenna minä voin jälleen jatkaa matkaa,\nettä joki on silloin laskeutunut entiselleen.\n\nVoi minua! kokonainen päivä hukattu! päivä, jolloin sinä minua odotat,\naivan varmaan! päivä, jolloin sinä minua ehkä syytät.\n\n\nHeinäkuun 12:nnen päivän iltana, Alos'n kylässä.\n\nMuuan talonpoika suostui tulemaan oppaakseni: minä kuljin joen ylitse\nhänen muulinsa seljässä. Kerran oli virta vähällä viedä meidät kaikki\nmennessään; neljännes-osalla matkaa ei eläin tavannut pohjaa.\n\nLoin silmäni taivaalle, painoin kädet ristiin rinnoilleni ja sanoin:\n\n-- Jos kuolen, Herra, sinä tiedät, että kuolen hänen tähtensä.\n\nSiitä näet, että me löydämme varmaan toisemme, koska minä en kuollut.\n\n\nHeinäkuun 15 p:nä.\n\nJatkoin matkaani jalkaisin, yhä kyyhkysemme opastuksella. 13:na päivänä\nkävelin Alos'sta Castilloniin; se oli ankara päivä pikku raukallemme.\nMinun pitäisi sääliä sitä enemmän: minä olin kävellyt vähintään kolme\nlieuetä.\n\nSeuraavana päivänä, 14:nä, maksoin eilisen julmuuteni pääsemällä tuskin\nyhtä lieuetä, ja tänään, 15:nä, olen saapunut Saint-Lary'hin, pienen,\nnimettömän joen poikki, joka laskee Salat-jokeen.\n\nMuuten olen minä oikealla tolalla, sen tiedän varmasti. Kyyhkynen ei\nepäröi kertaakaan, ei poikkea suorasta suunnasta tuokioksikaan. Se\nmenee suoraan ja empimättä eteenpäin.\n\nMutta aika vaan kuluu ja sinä odotat; aika kuluu, ja sinä olet tehnyt\nluostarilupauksen.\n\nVoi! älä kiirehdi täyttämään tuota lupausta, rakas! Luota minuun, luota\nomaan Isabelleesi.\n\nSinä epäilit kerran häntä, ja se tuli meille molemmille kalliiksi.\n\n\nHeinäkuun 18 p:nä.\n\nKolme päivää olen nyt harhannut melkeinpä umpimähkään, kierrellen\nmetsikköjen ympäri, pitkin jokien mutkia. Ah! ilmassa ei ole esteitä\nniin paljon kuin maan pintaa kulkiessa. Kyyhkynen pääsi paikoista,\njoissa minun usein oli pakko pysähtyä.\n\nTunnustan sen sinulle, armaani, että voimani ja rohkeuteni pettävät nyt\nyhtaikaa, ja minä olen vaipunut maahan puun juurelle, nääntymäisilläni,\ntoivottomana.\n\nOn jo yksitoista vuorokautta siitä kuin läksin matkalle, ja olen\nkulkenut tuskin viittätoista, kahdeksaatoista lieuetä, matka, jonka\nIris lensi tunnissa, kun se oli meidän rakkautemme viestin-viejänä,\nkiitäen kuin nuoli surkeain matelijain ylitse, jotka nimittävät itseään\nluomakunnan herroiksi ja joilla ei ole linnun vaistoa; jotka kuluttavat\nyksitoista päivää matkaan, minkä kyyhkynen kulkee yhdessä tunnissa.\n\nSanopas, kuinka voi tuollainen magnetisoitu neulapaha tietää, missä\npohjoinen on, kun taas minä, elävä, ajatteleva, kulkukykyinen olento,\ntehty Jumalan kuvaksi, en tiedä, missä sinä olet?\n\nKuinka voi laiva, joka lähtee maailman toisesta laidasta, löytää\ntoiselta puolelta keskeltä valtamerta jonkun saaren, enkä minä, minä en\nsinua löydä, sinua, jonka saavuttaakseni minun ei tarvitse, niin\nsanoakseni, muuta kuin ojentaa kädet?\n\nOi minua! tiedän sen, Jumalani, jos aion hänet löytää, ei minun tule\nojentaa käsiäni suinkaan häntä kohti, vaan Sinua!\n\nJumalani, tue minua! Jumalani, johda minua! Jumalani, opasta minua!\n\n\nHeinäkuun 29 p:nä.\n\nMinä toinnun, herään päivän valoon, elämään. Minä olen luullut\nkuolevani, oi hellästi rakastettu kreivini, ja vähällä olisin saanut\nviimeinkin tietää, missä sinä olit, sillä kuolleethan tietävät kaikki;\nvähällä oli Isabellesi astua haamuna kammioosi, yöllä, hetkellä,\njolloin aaveet kulkevat.\n\nSentähden pahoittelenkin, että vielä elän; sillä jos olisit nähnyt\nhaamuni, olisit ymmärtänyt, että minä olin kuollut, jotavastoin nyt,\nkun et näe minua, et haamuna, etkä ruumiillisesti, luulet ehkä, että\nolen sinut unohtanut tai pettänyt. Älä väitä vastaan, kuule! sinä olet\nkerran jo niin luullut.\n\nOi! minä en ole sinua unohtanut enkä pettänyt, minä rakastan sinua!\nrakastan sinua! mutta olen ollut kuolla, siinä syy.\n\nMuistat tuon haavoittuneen, jolla oli ollut jano, joka oli laahautunut\npuron luo, vuodattaen viimeiset veripisaransa, puhaltaen viimeisen\nhenkäyksensä ainoastaan päästäksensä veden ääreen, tuon, joka sitten\nkuoli saadessaan ensimäisen suullisen? Kas, melkein niin kävi\nminullekin.\n\nSamoiltuani pitkät ajat metsissä, joita minulle mainittiin Mauléonin\nmetsiksi, tulin huohottaen eräälle lähteelle. Se lähde nousi maan\nsisästä ja oli jääkylmää. Minä join siitä, luullen virkistäväni jälleen\nvoimiani jatkaakseni matkaa. Minä läksinkin tosiaan liikkeelle; mutta\ntuskin olin kulkenut sataa askelta, kun pysähdyin vilun väristyksin,\nkoko ruumistani alkoivat karmia puistatukset, ja minä vaivuin\ntiedottomana pienen polun laitaan, jota olin kulkenut.\n\nKaikesta, mitä pyörryttyäni tapahtui, en tiedä mitään. Tiedän\nainoastaan, että eilen minä heräsin sangen heikkona, ja katsellessani\nympärilleni, näin olevani varsin siistissä huoneessa; vuoteeni\njalkopäässä istui minua vaalimassa outo nainen, ja pääpuolessa\npysyttelihe yhä kyyhkysemme, hyväillen poskeani särkyneellä\nsiipi-raukallaan.\n\nTuo nainen oli ollut paluumatkalla Mauléonin markkinoilta kahden miehen\nseurassa, ja nähdessään, että minä olin vielä hengissä, oli heidän\ntullut sääli minua ja he toivat minut tänne, jossa nyt olen.\n\nOlinpaikkani on pieni kylä lähellä Nestier'ta, sanoivat minulle. Huone,\njossa asun, mahtaa olla kylän korkeimmalla kohdalla; sillä vuoteestani\nen minä näe muuta kuin taivasta.\n\nOi, taivas! taivas, yksinään siltä odotan minä apua.\n\nEilen minä kysyin, monesko päivä kuussa nyt oli, minulle sanottiin,\nettä oli heinäkuun 28:s päivä. Oi, kolmattakymmentä vuorokautta on nyt\nmennyt lähdöstäni ja niin kauan olen harhaillut onnen kaupalla. Missä\nasti olen? kaukana sinusta vai lähelläsi?\n\nPyysin paperia, mustetta ja kynää; mutta tuskin olin piirtänyt\nensimäiset kirjaimet, kun päätäni alkoi pyörryttää ja minun oli\nmahdoton jatkaa.\n\nTänä iltana voin paremmin; kirjoitin jo melkein helposti, enkä ole\nlevännyt kuin kolme kertaa kirjoittaessani näitä kolmea-,\nneljääkymmentä riviä, jotka ovat jo paperilla.\n\nOlen kiittäen käskenyt pois kunnon naisen, joka on valvonut vuoteeni\nääressä. Minua ei enää tarvitse vaalia, minä voin paremmin ja tunnen\nitseni voimakkaaksi. Tänä yönä minä koetan nousta vuoteesta, ja\nhuomenna lähteä matkaan.\n\nMinä kuolisin, jos minun täytyisi maata näin toimettomana sillaikaa\nkuin sinä odotat minua; sillä odotathan minua, kuule, sydämeni\nrakastettu, odotathan?\n\nKyyhkynenkin on nyt hyvin levännyt; toivon, että se voi lentää pitempiä\nvälejä kerrallaan ja niin ollen viedä minua nopeammin sinua kohti.\n\nToivoin saada kuluttaa koko yön kirjoittaen; mutta luotin liiaksi\nvoimiini: minun täytyy nyt keskeyttää, minun täytyy nyt sanoa sinulle\nhyvästi; korvani soivat, kaikki vaappuu ympärilläni, ja kirjaimet,\njoita kynäni piirtää, vilahtelevat tulena silmissäni.\n\nOi!...\n\n\nKello neljä aamulla.\n\nNukuin suunnilleen kaksi tuntia, hirvittävän levottomassa unessa, joka\noli kuin kuumehouretta. Onneksi näen nyt silmät avatessani päivän kohta\nkoittavan.\n\nOi, armaani, kuinka ihana olisi päivänkoitto, jos olisimme toistemme\nluona, jos saisimme katsella yhdessä kaikkia noita kalpenevia tähtiä,\njoiden nimet sinä tunnet ja jotka sulautuvat ja raukenevat ilmoihin\njoku hetki ennen kuin aurinko, vuorostaan ilmestyen, karkoittaa ne\npois!\n\nMinä avasin ikkunani, minusta tuntuu kuin näkisi siitä rajattomiin\näärettömyyksiin. Oi minua! mitä laajempi ala, sitä onnettomampi olen.\n\nJumala! eikö tuo Teseuksen ja Ariadnen kaunis taru todellakaan ole\nmuuta kuin satua, ja eikö rukoukseni, minun syvä, palava, alinomainen\nrukoukseni, saa Sinun pyhältä oikealta kädeltäsi lähtemään jotakuta\nenkeliä, joka tuo minulle johtolangan löytääkseni hänen luokseen?\n\nOi, minä kuuntelen, katselen, odotan.\n\nEi mitään, mitään tule, Jumalani! ei muuta kuin aurinko, tuo Sinun\nkuvasi, joka nyt vielä näkymättä värittää ruusunhohteiseksi koko\nilmanrannan vuorijonon yläpuolella, jonka takaa se nyt jo nousee.\n\nOi miten tämä näky olisi ihana, jos sydän olisi tyyni!\n\nKuinka nuo kukkulat, joiden sinertävä ääriviiva kuvastuu terävästi\nauringon kultaisia säteitä vastaan, ovat muodoltaan kauniit ja sirot!\nKuinka tuo toinen vuorijono, joka sulkee näköpiiriä, on jättimäisen\nvaltava ja kaunis lumihuippuineen, jotka saavat hopeisen hohteen ja\nsäkenöivät jumalallisen tähden ensi loimussa! Kuinka tuo suuri joki,\njoka tasankoa halkoo ja virtaa tänne kohti minua, on yhtenäinen,\nmajesteettisen syvä! Kuinka ... hyvä Jumala!\n\nHyvä Jumala! minä en ole erehdyksessä; hyvä Jumala! enkeli, jota\nrukoilin Sinulta, jota odotin, se on tullutkin, näkymättömänä, mutta\nkuitenkin! Jumalani! nuo vuorenharjat, joiden takaa aurinko nousee, tuo\nkaksoishuippu, jonka notkelmassa se nyt väikkyy, nuo lumivuoret, jotka\novat kuin taivaslakea kannattavat hopeapilarit, tuo suuri virta, joka\njuoksee etelästä pohjoiseen ja ottaa uomaansa toisia jokia, kuin\nhallitsija, joka kantaa alamaisiltaan veroa ... nuo ovat ne\nvuorenkukkulat, nuo ovat ne vuoret, tuo on juuri se joki, jota hän\nminulle kuvaili kirjeessään ja jonka hän näkee ikkunastaan! Minun\nnäköpiirini, se on hänenkin näköpiirinsä! Jumalani! etkö antanutkaan\nminun harhata muuta varten kuin vaan viedäksesi minua paremmin hänen\nluokseen? Etkö sulkenut silmiäni muuta kuin näyttääksesi minulle valon\nne avatessani?\n\nJumala! Jumala! Sinun armosi on loppumaton!\n\nSinä olet suuri, Sinä olet pyhä, Sinä olet hyvä, eikä minun sovi\nSinulle puhua kuin polvillani.\n\nPolvillesi laskeudu, sinä uskoton sielu, joka epäilit Herran laupeutta;\npolvillesi! maahan! maahan!\n\n\nKello yhdeksän aamulla.\n\nMinä kiitin Jumalaa, nyt lähden. Oi, usko toi minulle myöskin voiman.\nMinä en ollut heikko muuta kuin siksi, että olin epätoivoissani.\n\nViimeinen katse maisemaan, viimeinen silmäys.\n\nOi, kuinka sinun taulusi oli oikea, rakastettuni! Taiteilija, hyvin\nnähty! runoilija, hyvin kuvattu!\n\nTuolla ovat Pyreneitten huiput, jotka muuttuvat himmeän valkeista\nkirkkainta hopeaa säihkyviksi; tuolla niiden tummat kyljet, jotka\nkirkastuvat verkalleen, muuttuen mustista violetin värisiksi,\nvioletista kirkkaan-sinisiksi, aivan kuin valotulva lainehtisi alas\nhuippujen korkeudesta; kas noin leviää päivä tasangolle; kas tuolla\nkiiltävät purot kuin hopeiset rihmat; kas tuolla joki, joka kierii ja\nmutkittelee kuin moiree-silkkinen nauha; nyt pikkulinnut laulavat\nlaakeripensastoissa, granaattipuu-aitauksissa, myrttivehmastoissa;\ntuolla, kas tuolla kotka, ilmojen kuningas, leijaa korkeudessa.\n\nOi, rakkaani, katsellessamme olemme siis jo yhtyneet ja minä näen\nsamaa, mitä sinäkin. Mutta mistä sinä sitä näet? Kuule, odotapas, se\nkirjeesi on tuossa. Oi, ne sinun kirjeesi, niitä en jätä hetkeksikään;\nkun kuolen, lepäävät ne povellani, ja niiden tehtävä, jotka laskevat\nminut hautaan, on sulkea ne sinne minun kerallani, tai he ovat\npyhän-herjaajia. Mistä sinä tuon näet?\n\nHyvä Jumala; tuskin voin lukea; onneksi osaan ne ulkoakin; jos ne\nhukkaisin, voisin ne lukea ulkoa ensimäisestä viimeiseen riviin. Minä\nolen lukenut ne niin monesti. \"Ikkunani, valtavan jasmiinipensaan\nympäröimä, jonka kukkaiskuormaa kantavat oksat ojentuvat huoneeseeni,\ntäyttäen sen tuoksulla, on auringonnousuun päin.\"\n\nSiinä se on, niin se on.\n\nAurinko nousee tuolta vasemmalta puolelta; sinä olet oikealla\npuolellani.\n\n\"Ylätasanko, jolla asun, on kalteva etelästä pohjoista kohti,\nvuoristosta tasankoon päin.\"\n\nSe on niin, täsmälleen.\n\nNiin, tuolla alhaalla, ilmanrannalla, -- kiitos, Herra, että päivä,\njonka annat, on niin kuultava! -- tuolla kaukana on ylätasanko, jossa\non erakkomajasi.\n\nOi, miksi on se vielä niin kaukana, miksi ihmisen katse on niin heikko!\nNäen satoja valkeita pilkkuja kiiluvan vihreistä metsiköistä; mikä\nnoista valkeista pilkuista on sinun erakkomajasi?\n\nOi! rakas kyyhky, kallis kyyhky, oi kyyhkyseni, sinä taivaan tytär,\nsinun on se minulle sanottava.\n\nMinä lähden, rakkaani, minä lähden; jokainen hukattu minuutti on sinun\nja minun onneni varastamista; hukata hetkinenkin olisi Jumalan\nkiusaamista.\n\nEtkö sinäkin menettänyt minua ainoastaan siksi, että jouduit minuuttia\nliian myöhään?\n\nTule, kyyhky! Niin, huomenna, ehkä jo tänä iltana, näemme hänet, eikö\nniin?\n\n\nHeinäkuun 31 päivänä.\n\nYö keskeytti etsintämme, sydämeni rakastettu; mutta minä toivon, minä\ntoivon!\n\nKyselin tietoja jokaiselta, ja minulle näytettiin kaukana\nvuorenrinteellä olevaa kamaldolais-luostaria ja lähellä luostaria\nolevaa pientä taloa, joka on hyvin sen näköinen, jota olet minulle\nkuvaillut. Minä näin sen illan sinervistä uduista vaaleasti hohtavana;\nehkä se oli sinun, ehkäpä sinä puoleltasi katselit kohti ilmanrantaa,\naavistamatta, että siellä kaukaisuudessa ponnisteli, sinun häntä\nnäkemättä, tämä olento-raukka, joka ei enää elä muuta kuin sinun\nvuoksesi, joka kuolee sinua ilman.\n\nMinä kyselin tietoja, kuten sanoin, ja minulle vastattiin, että siinä\ntalossa asuu erakko, viisas ihminen, Jumalan mies, vielä nuori, sangen\nkaunis.\n\nSe mies, se olet sinä, armaani; eikö niin, sehän olet sinä? Jos se olet\nsinä, niin kävit sinä tänään samassa Camonsin kylässä, jossa nyt olen.\n\nSinä kävit katsomassa muuatta köyhää työmiestä, kirvesmiestä, joka\nkatkaisi jalkansa pudotessaan eräältä katolta. Sinä sidoit hänen\njalkansa kääreihin, sinä hoitelit häntä. Ja sitten lähtiessäsi, kun\nkoko perhe oli polvillaan edessäsi, olit sanonut:\n\n-- Nyt olette saaneet lohdutusta; rukoilkaa lohduttajan puolesta.\n\nOi, se olit sinä, minä tunsin sinut noista surullisista sanoista. Sinä\nodotat minua; sinä et tiedä, mikä minulle on tullut, ja sinä kärsit.\n\nSinä kärsit, sillä sinä epäilet. Niin, mies epäilee aina; minä en ole\nepäillyt koskaan, minä luulin, että sinä olit kuollut.\n\nOi ajatusta, että jos olisin saapunut kahta tuntia aikaisemmin, olisin\nsinut ehkä tavannut!\n\nSanon _ehkä_, sillä jos olisin varma, että se olit sinä, niin lähtisin\nmatkaan heti, niin menehtynyt kuin olenkin; minä ottaisin oppaan, minä\nantaisin kantaa itseäni. Mutta jos olen erehtynyt, jos se et ollutkaan\nsinä?\n\nOi, kyyhkysen vaisto on varmempi kuin mikään muu; se ei ole mennyt\nkertaakaan harhaan. Voimani vaan ovat pettäneet, eikä se erehtynyt.\n\nMitä teet nyt tällä hetkellä, missä lienetkin, rakkaani? Ellet ajattele\nJumalaa, ajattelet minua, sitä toivon.\n\nMinä, silloin kuin minä ajattelen sinua, ajattelen myös Jumalaa. Kun\najattelen Jumalaa, ajattelen sinua.\n\nKello on yksitoista illalla; näkemiin huomiseen! Ääretön toivo, joka on\nliian voimakas ollakseen kotoisin muualta kuin taivaasta, sanoo\nminulle, että huomenna minä sinut tapaan.\n\n\n\n\nXXV.\n\n\nHeinäkuun 31 päivänä, kello yksitoista illalla.\n\nEn tiedä, näenkö sinua koskaan enää, sydämeni rakastettu; mutta\nkiiruhda, kiiruhda, kello lyö kaksitoista yöllä, ja kun se on sen\nlyönyt, loppuu elämäni viimeinen päivä, jota se maailmalle ilmoittaa.\n\nHuomenna on luostarivalani määräpäivä; olen odottanut hartaasti näiden\nkolmen kuukauden ajan, mutta en voi pettää Jumalalle antamaani\nlupausta. Jumala puhuu minulle, koska sinä olet vaiti; Jumala vaatii\nminua, koska sinä minut hylkäät.\n\nAh! Syvää tuskaa tuntematta en luovu tuosta toivosta, jonka sinä\nhetkeksi minulle annoit.\n\nMinä olin vaipunut ruumiineni, sieluineni takaisin menneisyyteeni, siis\nonneen; vaikeampi on minun tuosta onnesta jälleen poistua kuin olisi\npoistua koko elämästä.\n\nSe johtuu siitä, ettei luostarin elämä ole, mitä väitettäneekin, ei\nruumiin kuolemaa, eikä hengen kuolemaa. Olen usein katsellut kuolleita\nruumiita, olen kumartunut tarkastelemaan heidän kalpeaa, kalmankelmeää\notsaansa; aine siinä vaan oli häviämistilassa, ei muuta. Mikään haave\nei enää elänyt noissa aivoissa, jotka olivat ainaiseksi turtuneet,\nmikään ruumiillinen tai siveellinen tuska ei enää väristänyt noita\niäksi hervonneita hermosäikeitä.\n\nMutta sitten olen usein tutkinut myöskin noita eläviä ruumiita,\njoita kutsutaan munkeiksi; vaikka heidän otsansa oli kalpeampi,\nkalmankelmeämpi kuin ruumiin, ei se kuitenkaan ollut vainajan, vaan\nolivat kyyneleet, jotka vuotavat heidän sydämestään lakkaamatta kuin\nsyvästä ja ehtymättömästä lähteestä, vetäneet silmät heidän\nsilmäkuoppainsa pohjaan ja kaivaneet heidän poskillensa nuo katkeruuden\nvaot, joista Jumala tuntee kärsimykseen valitut ja joista hän on\ntekevä, niin toivon ainakin, rakkautensa valittuja.\n\nTuo hermojen värinä, joka puhuu elämästä ja todistaa tuskaa, kulki aina\nheidän kiusatuissa jäsenissään. Se ei ollut elämän tyyntä eikä haudan\nrauhaa. Se oli kuolevan tuskaa, hiljaista, kuumemaista, kalvavaa, joka\njohtaa tästä maailmasta toiseen, elämästä kuolemaan, sairasvuoteesta\nhautaan.\n\nNiin, Isabelle, minä en salaa itseltäni sitä, ja minä syöksyn kuiluun\ntarkasteltuani ensin koko sen syvyyden: minäkin olen joutuva tuohon\nkuolevan tilaan; veisipä se minut nopeasti hautaan!\n\nHyvästi, menen viettämään yön rukouksessa. Luostarin kellot soittavat\nkahden tunnin kuluttua aamua, julistaen, että muuan sielu, ei ruumis,\njättää maailman taivaan tähden.\n\nKello yhdeksän aikaan on niiden, joista tulee veljiäni Jumalassa, määrä\nsaapua minua noutamaan.\n\n\nElokuun 1 päivänä, kello viisi aamulla.\n\nOlen nähnyt auringon nousevan viimeisen kerran. Koskaan se ei ole ollut\nkirkkaampi, upeampi, loistavampi. Mitä liikuttavat häntä, aurinkoa,\ntämän poloisen pienen maailman tuskat, jota se valaisee! mitä\nliikuttavat häntä ne kyyneleet, joita minä vuodatan tätä paperia\nkostuttaen! Kun jätän ne vain kymmeneksi minuutiksi alttiiksi sen\nsäteille, ne juovat ne pois niinkuin ne juovat kastepisaran, joka\nvärisee ruohon kärjessä tai häilyy timantin lailla kukkasen teriön\nmaljassa.\n\nEn enää aurinkoa näe. Kammio, joka on minulle määrätty, on pihalle\npäin, jota korkeat muurit ympäröivät; pyöreän kaariportin aukosta näen\nainoastaan kulman kirkkomaata: koetan pyytää tuota kulmausta\nhautapaikakseni.\n\nSen, johon mitä pikimmin tahtoo päästä, on oltava niin lähellä kuin\nmahdollista.\n\nRukoile, sieluni!\n\n\nKello yhdeksän aamulla\n\nVeisuu lähenee; he tulevat minua noutamaan.\n\nMinä en tahdo, että nuo ihmiset tulevat tänne. Minä en tahdo, että he\nnäkevät teidän kirjeenne, että he näkevät tämän paperin. En tahdo, että\nhe näkevät minun kyyneleeni.\n\nMenen heitä vastaan ovelle; sielu jää tänne pariinne, he vievät vain\nkuolleen ruumiin.\n\nHyvästi!\n\nHuuto, johon koko luomakunta puhkesi Jumalansa kuollessa, ei ollut\nsyvempi, sydäntä raastavampi, valittavampi kuin minun huutoni\nrakkautemme kuoleman tähden.\n\nHyvästi! hyvästi! hyvästi!\n\n\n\n\nXXVI.\n\n\nKello kymmenen.\n\nKammiosi tyhjä! Kirjeesi kyynelten kastelema! viimeiset jäähyväiset\nsinulta!\n\nTulin puoli tuntia liian myöhään.\n\nMutta entäpä jos vala ei ole vielä vannottu!\n\nJumala! Jumala! anna minulle voimaa.\n\nOi! kyyhky, jos minulla olisi sinun siipesi, vaikka särkynytkin!\n\n\n\n\nXXVII.\n\n\n(Katkelma kirjeestä, joka on löydetty Montolieun Ursulan-siskojen\nluostarista, mutta josta puuttuu alkupuoli.)\n\n-- -- -- -- -- Päivän sarastaessa minä läksin Camonsin kylästä, jossa,\nkuten jo, rakas äitini Jumalassa, kerroin, hän oli kaikesta päättäen\nkäynyt samana päivänä.\n\nOlin kuulustellut koko köyhän, jalkansa loukanneen kirvesmiehen\nperhettä, ja niistä tunnusmerkeistä olisin hänet tuntenut, ellei jo\nsydämeni olisi vakuuttanut, että se oli ollut hän.\n\nSitäpaitsi eivät sanatkaan, jotka hän perheestä erotessaan lausui: \"Nyt\nolette saaneet lohdutusta; rukoilkaa lohduttajan puolesta!\" voineet\nlähteä kuin tuosta kärsivästä sydämestä, joka oli valmis uhrautumaan\nJumalalle.\n\nMinä ponnistin siis jälleen voimani toivoen saada nähdä hänet; jos\nolisin ottanut ratsuhevosen tai vaunut, olisi minun täytynyt tehdä\nääretön kierros ennenkuin olisin joutunut tuohon pieneen taloon,\njonka minä näin valkoisena pilkkuna lähellä synkkää ja vankkaa\nkamaldolais-luostaria, rakennusta, joka lähetteli kuuluviini tuulen\nsiivillä kellojensa ääniä, vaikka sinne olikin kolmen lieuen matka\nlinnuntietä.\n\nKylästä lähtiessäni päästin kyyhkysen menemään; se pieni raukka teki\nyhden kaikkein pisimpiä lentojaan, lähes kaksi sataa askelta, taloa\nkohti, jota katseeni ahmivat. Ei ollut epäilemistä: päämaalin\nläheneminen oli antanut sille voimia niinkuin minullekin.\n\nOnnettomuudeksi ei seudulla ollut minkäänlaista tietä; minun täytyi\nkapuilla vuoren kupeita, joilla tuli vastaan milloin vieremä, milloin\npuro, joka oli viiltänyt niihin vakonsa, milloin metsä, johon en\nuskaltanut työntyä, sillä pelkäsin eksyväni tolalta.\n\nKuljin kolme tuntia pysähtymättä; mutta mutkissa kiertäen olin päässyt\ntuskin kolmen lieuen matkan.\n\nUsein katosi koko talo näkyvistäni, ja ilman kalliin kyyhkyseni apua\nolisin kulkenut harhaan. Minä heitin sen ilmaan ja seurasin suuntaa,\njonka sen lento minulle näytti.\n\nViimein näytti maa päämäärää lähetessäni tulevan vähemmin\nhaitalliseksi. Kuulin kellon soittavan kahdeksan eräässä pienessä\nkylässä; en tiedä miksi minusta tuon kellon värinässä oli jotakin niin\nsurullista, että sydäntäni viilsi. Tuntui kuin olisi jokainen tunnin\nlyömä sanonut minulle, lentäen ohitseni pronssisiivillään: \"Jou-du!\nJou-du!\"\n\nMinä kiiruhdin, ja pian saatoin eroittaa yksityiskohtiakin tuosta\npienestä talosta. Mikäli lähenin, tunsin kuvauksen, jonka hän oli siitä\nminulle kirjeessä lähettänyt, ikkunan, josta hän näki auringonnousun,\njasmiinin, joka varjosti hänen ikkunaansa ja joka näytti minusta kaukaa\npelkältä vihreältä pensasaitaukselta.\n\nKerran olin näkevinäni tuossa ikkunassa hänet, ja olipa se sitten\nnäköharha tai totta: minä ojensin molemmat käteni, päästin huudon.\n\nVoi! vielä oli yli neljänneslieuen matka! hän ei minua nähnyt eikä\nkuullut.\n\nLuostarin kellot soivat yhä; minä muistin tahtomattanikin sen öisen,\nlakkaamattoman kellojen äänen, joka oli soinut ennen minun luostariin\nmenoani, ja joskus välkähti hirvittävänä epäilynä päässäni ja\nsydämessäni ajatus, että hänelle nuo kellot nyt noin hartaasti soivat.\nMutta minä sanoin itselleni, päätäni pudistaen:\n\n-- Ei, ei, ei!\n\nTulin yhä lähemmäksi; silloin näin pitkän kulkueen, munkkeja, jotka\nmenivät pieneen, valkeaan taloon ja tuokion päästä palasivat jälleen\nluostariin vievää tietä.\n\nMitä he noutivat tuosta talosta?\n\nElävää ihmistä vai kuollutta?\n\nOlin saava sen tietää, sillä en ollut enää kuin sataisen askeleen\npäässä talosta; silloin joki katkaisi tieni.\n\nSe kuohui niin vuolaana, niin kivikkoisena, savisena, se näytti niin\nsyvältä, etten koettanutkaan kahlata sen ylitse.\n\nMinä riensin juosten ylös pitkin sen rantaa, vaikka olin väsynyt; mutta\nminä tunsin, että pääsisin siten sen talon luo. Mutta siellä kyllä\nvarmaankin tällainen keinotekoinen voima minut pettäisi.\n\nNeljännestunnin kuljettuani tulin puun luo, joka oli pantu joen poikki\nrannalta toiselle. Muussa tilaisuudessa en olisi mitenkään uskaltanut\nastua jalkaani tuolle heiluvalle sillalle. Nyt syöksyin sen varaan ja\nkuljin sitä myöten varmoin askelin, yhtä varmasti kuin olin sitä\narvioinut silmilläni.\n\nToiselle puolelle päästyäni ei enää esteitä, vaan jo raivattu\ntie-pahainenkin; juoksin yhä; mutta tie vaan nousi yhä jyrkemmäksi\nsikäli kuin lähestyin päämaaliani.\n\nMinä pääsin siihen, tuohon kaivattuun; ovi oli auki, astuin yli\nkynnyksen; portaat kohosivat oikealla, juoksin niitä ylös, mutta\nhiljaa, kutsumatta ketään. En uskaltanut hengähtääkään, kun koskin\novea; olin varma, että huone olisi tyhjä.\n\nHuone oli tyhjä, ikkuna auki, ja pöydällä kirje, aivan kyynelten\nkastama.\n\nTuo kirje, oi äitiseni! Tuo kirje, jonka viimeiset rivit oli piirretty\ntuskin puoli tuntia sitten, tuo kirje oli hänen viimeiset\njäähyväisensä.\n\nOlin tullut puoli tuntia liian myöhään: hän oli kirkossa, oli\nvannomassa valaa.\n\nTunsin rakennuksen vapisevan jalkaini alla; maailma alkoi pyöriä\nsilmissäni. Suustani puhkesi jo huuto, joka olisi voinut päättyä\nviimeiseen huokaisuuni, kun yhtäkkiä pälkähti päähäni ajatus, että\nehkei uhri vielä ollut tehty, että ehkei vala vielä ollut vannottu.\n\nMinä syöksyin ulos, ottaen vaiston opastamana mukaani kyyhkyseni, joka\noli asettunut siunatulle puksipuun oksalle.\n\nLuostari oli suunnilleen sadan askeleen päässä; mutta sillä kertaa\ntunsin, ettei minulla olisi tarpeeksi voimaa päästäkseni kirkkoon.\nMinulla ei ollut enää kuin hiukka järkeä päässä, pirahdus henkeä\nrinnassa.\n\nKuulin pappien laulavan \"_Magnificatia_\".\n\nKuulin urkujen soivan: \"_Veni Creator_\".\n\nJumalani! Jumalani! minulla ei ollut aikaa kuin joku sekunti.\n\nOnnetonta! kolmasti onnetonta! olin tullut kirkon kuoripuolelle, täytyi\nkiertää sen ympäri päästäkseen ovelle.\n\nKeskiseinän ikkuna oli auki; mutta kuinka olisi ääneni kuulunut yli\nurkujen pauhun ja pappien laulun?\n\nKoetin kuitenkin huutaa; käheä korina tuli rinnastani, ei muuta.\n\nLöytyy hetkiä, jolloin tuntee, että kaikki meidät hylkää ja että kaikki\non mennyttä!\n\nTunsin ajatusteni samenevan; sisässäni särkyi kaikki; mutta sitten,\nkeskellä kaaosta, kuin salama, liekki, leimaus välkähti sielussani:\n\nHeitin kyyhkysen ilmaan avonaista ikkunaa kohti, ja vaivuin\ntiedottomana maahan.\n\nOi taivainen laupeus! kun heräsin tajuihini, olin hänen sylissään.\n\nHänellä oli jo yllään munkinkaapu, häneltä oli jo tukka ajeltu\npappis-tonsuuriksi, ja kuitenkin hän oli minun, minun, minun! Minun,\nainaiseksi!\n\nValan olivat hänen huulensa jo alkaneet, kun kyyhkynen, liihoittaen\nalas kuin pyhä Henki auringon sädevirrassa, sen keskeytti.\n\nKallis, rakas kyyhkynen, sinun kuvasi veistetään haudallemme,\nnukahdettuasi meidän toisiinsa liittyneihin käsiimme.\n\nMinä lupasin kirjoittaa teille, jos löytäisin hänet, hurskas äiti.\nJumala rajattomassa laupeudessaan on sallinut minun hänet löytää, ja\nminä kirjoitin.\n\n                           Teidän nöyrin ja kiitollisin tyttärenne\n\n                        _Isabelle de Lautrec_, kreivitär _de Moret_.\n\nOnnekkaassa Palermossa, syysk. 10 p. 1638.\n\n\n\n"]