[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f0h7x7ivCTSNR5I7bsil8T0rA0pqmEoy1SEzA-3KY6N0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":16,"language":17,"yearPublished":8,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},787,"Kahden taalarin raha","Ingman, Alfred Emil",1860,1917,"787-ingman-alfred-emil-kahden-taalarin-raha","787__Ingman_Alfred_Emil__Kahden_taalarin_raha",null,"romaani",[14,15],"seikkailu","kansanperinne",[],"fi",35801,236908,false,47863,[23],"Seafaring life -- Juvenile fiction",[25,26,27],"Adventure","Mythology, Legends & Folklore","Novels","\"Kahden taalarin raha\" by A. E. Ingman is a novel written in the early 20th century. The story is set in Finland and follows the life of a young protagonist navigating the challenges of adulthood after losing his mother. He takes on a role in his uncle’s fishing household and soon becomes engrossed in aspirations of adventure and the mysteries that surround the Muklaren islands.  At the start of the tale, the narrator reflects on his childhood and the local legends surrounding the Muklaren islands, mysterious places that spark both fear and curiosity. After the death of his mother, he is left alone, but fortunate to have his uncle who employs him in fishing. The narrator introduces his cousin, Tom, a spirited boy who dreams of adventures on the high seas, including a fateful expedition to the Muklaren islands. As preparations for a fishing trip unfold amidst familial duties and local lore, the stage is set for adventures intertwined with elements of myth, exploration, and the realities of life on the coast. (This is an automatically generated summary.)",[],272,"Nuoren miehen kasvutarina sijoittuu Suomen länsirannikon saaristoon ja merellisille reiteille. Orvoksi jäänyt päähenkilö päätyy enonsa kalastustaloon rengiksi, mistä alkaa seikkailu täynnä merenkulkua, salaperäisiä saaria ja vanhoja merimiestaitoja.","A. E. Ingmanin 'Kahden taalarin raha' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 787. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KAHDEN TAALARIN RAHA\n\nKirj.\n\nA. E. Ingman\n\n\n\nEnsimmäisen kerran julkaissut\nKustannusosakeyhtiö Kirja, Tampere, 1917.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nKun katselet Suomen läntisen rannikon merikorttia, huomaat 64. ja 65.\nleveysasteen välillä noin kolme peninkulmaa rannikosta muutamia pieniä\nsaaria. Nämä saaret muodostavat oikean pienen saariston tai paremminkin\nkariston, sillä ainoastaan yhdellä luodolla kasvaa puita. Vettä on\nsaarten läheisyydessä vähän, ehkä parikymmentä jalkaa vain. Siksi\nlaivat karttavat näitä reittejä tarkoin.\n\nMerikortissa näillä saarilla ei ole nimeä, mutta lähipitäjissä ne\ntunnetaan nimellä Muklarit eli Muklarien saaret.\n\nNimi Muklarit on arvatenkin lyhennetty sanasta \"Mukulakarit\". Serkkuni\nTom ei kuitenkaan usko tähän selitykseen. Hän väittää että nimi on\nruotsin kielestä mongerrettu ja viittaa muka siihen, että saaret ovat\nentisinä aikoina olleet salakuljettajien tyyssijana.\n\nRantakylässä vastapäätä Muklareita olen syntynyt ja kasvanut. Äitini\nkuoleman jälkeen lähti isäni Amerikkaan ja jätti minut, joka olin juuri\nrippikoulun käynyt, yksin maailmaan. Onneksi enoni oli juuri silloin\nnuoremman rengin tarpeessa ja tarjosi paikan minulle.\n\nEnoni talo ei ollut suuri. Kuten useimmat rannikon asukkaat enonikin\nsai osan elannostaan merestä. Hän oli taitava ja onnekas kalastaja,\njoten talossa tultiin hyvin toimeen, vaikka rikkauksista ei voitukaan\npuhua.\n\nJo ennen nyt alkanutta vakinaista palvelustani olin useana kesänä ollut\nenoni talossa kesärenkinä, parhaasta päästä apulaisena kalastuksessa.\nTunsin siis entuudestaan talon olot. Kalastaminen on raskasta työtä,\neikä kalastuskautena ole paljon aikaa nukkumiseen. Usein muutama tunti\nvain, kunhan kalat on ensin perattu ja pyydykset reilattu. Ja sitten\ntaas uudestaan pyyntiin. Mutta tämähän oli niin kuin ollakin piti,\nsiihen olin jo aikaisemmin tottunut. En siis pitänyt työtä liian\nraskaana. Ja jos kesällä satuin laihtumaan, niin laihtui siinä moni\nmuukin. Talvella ei enoni talossa ollut sen pahempaa kiirettä kuin\ntoistenkaan talonpoikain kodeissa. Silloin oli aikaa lihoa niin minulla\nkuin muillakin.\n\nEnoni oli purjehtinut merillä koko nuoruutensa ja parhaan osan\nmiehuusvuosiaankin. Jossakin Englannin merikoulussa hän kuuluu\nsuorittaneen aliperämiestutkinnon, jonka tähden muutamat sanoivat\nhäntä kapteeniksi. Tätä nimitystä hän ei kuitenkaan itse hyväksynyt.\nJossakin vieraassa maassa hän oli mennyt naimisiin, ja tullessaan\nkuusikymmenvuotiaana kotiin oli hänellä pieni poika mukanaan. Kuten\nmoni muukin vanha merimies hän osti säästörahoillaan pienen talon\nvanhasta kotikylästään. Siinä hän päätti elää loppuikänsä\nmaanmarriaisena.\n\nMutta poika oli kuin merimieheksi syntynyt. Tullessani taloon hän oli\nvasta kymmenennellä, mutta terhakka poika ikäisekseen. Jo silloin hän\nvalitteli, ettei palvelusaikaa isän kalastusveneessä laskettaisi hänen\nhyväkseen merikouluun pyrittäessä. Hänen isänsä oli tehnyt puhdetöinä\nkauniin kolmen jalan pituisen, fregatiksi taklatun laivan, jonka oli\nmäärä koristaa seurakunnan kirkkoa hänen kuolemansa jälkeen. Tässä\nlaivassa ei ollut sitä jalusta, harusta tai pylpyrää, jonka nimeä tai\ntarkoitusta poika ei olisi tietänyt. Näissä asioissa hän olisi kyllä\nselviytynyt ankarastakin merikoulututkinnosta. Ja englannin kielessä\nhänellä oli sellaiset tiedot, että moni merikoulun käynytkin olisi\nniitä kadehtinut.\n\nKasteessa oli serkkuni saanut maamoukan nimen. Pekka-nimi oli\narvatenkin tuonut isän mieleen kaukaisen kotimaan, jota hän ei ollut\npoikansa syntymisen aikoihin nähnyt viiteentoista vuoteen. Mutta tämä\nnimi ei ollut vähääkään omistajansa mieleen, ja niinpä hän hyväksyikin\nsen vain isänsä suusta. Muille hän julisti, ettei nuoren merimiehen\nnimeksi sopinut mikään muu kuin Bob tai Jack tai Tom. Näistä nimistä\nhän oli valmis hyväksymään minkä tahansa.\n\nKoska kaksi ensimmäistä nimeä vaikuttivat liian korskeilta, Pekkaa\nruvettiin vähitellen nimittämään Tupuksi, joksi Tom kansan suussa\nkummallisesti vääntyi. Pekka itse ei kyllä tästäkään muodosta pitänyt,\nmutta siihen hänen oli kuitenkin tyytyminen. Minä olin ainoa, joka\nnimitin häntä Tomiksi, koska hän piti siitä enemmän. Isä taas sanoi\ntapelleensa nuorena niin monien Bobien, Jackien ja Tomien kanssa, että\nhän nyt vanhoilla päivillään tahtoi olla niistä erossa.\n\nTällainen poika oli siis serkkuni. Enoni -- Tomin isä -- ei ollut\nmikään kärrinkoukku, jollaisiksi vanhat luuvaloiset merimiehet hyvin\nusein muuttuvat. Hän oli vielä hyvissä voimissa oleva mies, joka\nkalamatkoilla suoritti aina raskaimmat työt. Kalojen perkaamisessa ja\npyydysten reilaamisessa oli Tom yhtä vikkelä kuin mikä tottunut\nkalastaja hyvänsä. Ja kun minäkään en ole aivan nahjus, niin ei ole\nihme, että meidän kolmimiehisellä venekunnallamme oli monena syksynä\nyhtä paljon kalaa myytävänä kuin toisilla nelimiehisillä.\n\nKolmella eri kalastuspaikalla oli enollani sauna. Kaukaisin niistä oli\nkuitenkin tarpeen vasta myöhemmin kesällä, kevätkesästä siellä ei juuri\nkalaa nähty. Tältä saunalta näkyivät Muklarit pienenä harmaansinisenä\npilkkuna kaukana taivaanrannalla.\n\nTom oli lukemattomia kertoja rukoillut, että isä lähtisi kerrankin\nkoettamaan kalaonnea Muklareille. En häpeä tunnustaa, että tuo\nsalaperäinen nimi vaikutti mahtavasti minunkin lapselliseen mieleeni.\nMutta ukko antoi aina saman vastauksen: kun kerran lähempänä on kolme\nhyvää kalapaikkaa ja niiden lähettyvillä mukavat saunat, niin miksi\nlähteä kaukaisille luodoille, joilla ei ollut saunaa ensinkään, ei\nainakaan kunnollista. Hän kertoi, että jollakin Muklarien luodolla\npitäisi olla kahdeksan kerrosta korkea kalasaunan alku ja kaksisataa\ntiiltä. Nämä on saarelle toimittanut parikymmentä vuotta sitten muuan\nvanha kalastajaukko, joka vanhuuden houreissaan ei tahtonut kalastaa\nmuiden kanssa. Hän oli lähtenyt yksin Muklareille vieden mukanaan oven,\npienen lasiruudun, tarpeelliset kattolaudat ja tiilet takan muuraamista\nvarten.\n\nUkon puuhista ei kuitenkaan tullut ikinä valmista. Hän oli lähtenyt\nrannikolta hyvällä myötäisellä, ja purjehdus oli mennyt hyvin kunnes\nMuklarit rupesivat näkymään. Silloin oli tuuli voimistunut myrskyksi,\nja äkkiä oli peikko, Krakla, vilahtanut veneen kokan edessä. Veneen\nnoustessa seuraavalle aallonharjalle näyttäytyi Krakla uudestaan\nhirvittävän suuren lepakon hahmossa. Levitetyin siivin se kulki veneen\nedellä. Veneen painuessa aallon pohjaan sitä ei näkynyt, mutta aina\nharjalle noustessa oli Krakla jo seuraavan harjalla, josta se poistui\nvasta viime tingassa, niin että vene melkein kosketti sitä.\n\nUkko joka oli vanhan kansan väkeä, osasi kyllä apusanat ja hätäsanat,\nmutta häneltä puuttuivat meritursaan pelotussanat, jotka olisivat\nolleet juuri tässä tilanteessa tarpeen. Hän ei siis voinut päästä\npeikosta erilleen.\n\nKrakla oli useita kertoja yrittänyt kääntyä päin veneeseen\npakottaakseen siten ukon kääntymään takaisin kotirannalle. Mutta\nsuurista siivistään huolimatta se ei päässyt tuumaakaan vastatuuleen,\nmyötätuuleen oli kuvatuksen pakko purjehtia senkin. Ukolla oli kyllä\nollut koko ajan henki hampaissa, mutta koska hän oli tavattoman\nitsepintainen ja koska Kraklakaan ei näyttänyt hänelle mitään mahtavan,\nniin hän oli vain hellittämättä jatkanut matkaansa loppuun aisti.\nSaarien välisestä idänpuoleisesta salmesta hän oli purjehtinut\nsatamaan. Tällöin oli Krakla noussut siivilleen ja lentänyt rumasti\nrääkkyen tiehensä.\n\nUkko oli sitten vetänyt veneensä maalle pienen lahden pohjukassa,\npurkanut lastin veneestä ja ryhtynyt heti työhönsä. Se sujui nopeasti,\nja pian oli seinät nostettu tasakertaan asti, päätyjä vain puuttui.\nUkko lähti metsään hakkaamaan tarvitsemiaan päätypuita, ja kuin\ntyhjästä nousseena seisoi hänen edessään sotisopaan puettu mies, jolla\noli miekka vyöllä sekä toisessa kädessä jousi ja toisessa tappara. Mies\nkielsi jyrkästi vanhusta jatkamasta rakennustaan. Kieltoonsa hän lisäsi\nhirvittävän uhkauksen, että jos tällä saarella ikinä kohotetaan\nkurkihirsi rakennuksen päälle, niin hän syöksee saaret takaisin meren\nsyvyyksiin, josta hän on ne nostanutkin.\n\nNyt ukko ymmärsi, että hän seisoi mahtavampansa edessä. Hän lupasi\npaikalla lähteä pois, pyysi vain miestä, ettei tämä nyt taas lähettäisi\nKraklaa hänen tiellensä. Mies lupasikin tämän sillä ehdolla, että ukko\nlähtee heti pois ja vannoo pysyvänsä kaukana saarelta.\n\nUkko oli vannonut, nostanut purjeensa ja lähtenyt. Tuon tapauksen\njälkeen tuskin kukaan on käynyt Muklareilla.\n\nJos nyt isäntä uskoi tällä kertomuksella pelottaneensa poikaansa\nkärttämästä enää kalamatkalle Muklarien saaristoon, niin hän erehtyi\npahan kerran. Minä joka olin jo rippikoulun käynyt, tiesin arvostella\ntuollaiset sadut oikeaan arvoonsa. Toisin oli Tom raukan laita. Hänen\nmielikuvituksensa oli niin täyteen ahdettu kummituslaivoja, lentäviä\nhollantilaisia, meripeikkoja, laivatonttuja ja sen seitsemänlaisia\nhullutuksia, että ukon kertomus joutui vain soveliaaseen seuraan. Tästä\nlähtien hän ei suonut isälleen rauhallista päivää, vaan uudisti\npyyntönsä tuon tuostakin. Ja kun isä oli luvannut rakentaa hänelle\nseuraavana talvena oman veneen, hän uhkasi lähteä heti kesän alussa\nyksinään Muklareille.\n\nTomin vene valmistui kevättalvella, ja se annettiin pojalle hänen\nkahdentenatoista syntymäpäivänään. Siitä päivästä ei Tom enää vaivannut\nisäänsä turhilla pyynnöillä, mutta ei myöskään puhunut mitään omista\naikeistaan. Mutta isä, joka oli kai pojan alituisesta mangunnasta\ntuskastunut, muisti tämän rohkeat aikomukset. Luultavasti hän ajatteli,\nettä Tom todellakin lähtee luodoille. Siinä tapauksessa on parempi,\nettä matka tapahtuu hänen johdollaan.\n\nHeti kun kotilahden rannat heittivät jääpeitteensä, isäntä laittoi ison\nverkkoveneen vesille ja varusti siihen kaikki tarpeelliset tavarat\npitempää kalastus- ja metsästysmatkaa silmällä pitäen. Lyhyemmillä\nkalastusmatkoilla meillä oli tavallisesti vain yksi pyssy mukanamme.\nMutta nyt vietiin myös molemmat suurireikäiset luodikot veneeseen.\nTomkin ymmärsi nyt, että on kysymys matkasta Muklareille. Kareilla\nsaarten lähistöllä on näet paljon hylkeitä, ja juuri hylkeenpyynnissä\nnoita aseita oli ennenkin käytetty.\n\nVarustelut pitkää matkaa varten olivat siis kaikin puolin kunnossa.\nJäimme vain odottamaan jäiden lähtöä mereltä.\n\nMutta enoni elämänkirjaan oli kirjoitettu, ettei hän tulisi koskaan\nviemään poikaansa Muklareille. Hän sairastui, ja niin kuin moni vanhus\njoka ei ole ollut koko elämässään sairas, hänkin tunsi heti, että tämä\nsairaus tulee olemaan hänelle ainoa ja viimeinen. Niin kävikin, ja\nviikon kuluttua kätkettiin enoni hautaan. Suruni oli syvä ja\nteeskentelemätön, niin myös Tomin, joka oli nyt alaikäisenä jäänyt yhtä\nyksinäiseksi maailmaan kuin minäkin aikoinani. Hän oli nyt isäntäni, ja\nminä hänen renkinsä.\n\nPidettiin itsestään selvänä asiana, ettei matkasta Muklareille tule\nmitään. Sen paremmin Tomilla kuin minullakaan ei ollut siihen enää\nmitään halua. Muutamat naapurit, niiden joukossa lautamies, pitivät\nmeillä hautajaisten jälkeen kokouksen, jossa päätettiin, että siksi\nkunnes Tomille määrätään holhooja, taloa hoitaisi vanhempi renki\nneuvotellen vähäisemmistä asioista emännöitsijän ja isommista\nnaapureitten kanssa. Tomin ja minun oli toteltava isäntärenkiä niin\nkuin ennen isäntävainajaa. Tom kyllä kysyi eikö hänelle myönnettäisi\nmitään isännänvaltaa talossa, edes minuun nähden. Mutta isännät vain\nnauroivat ja kehottivat häntä suoriutumaan minun kanssani miten\nparhaiten kykeni. Tämä oli minusta hyvä ja viisas päätös.\n\nYhtä hyvänä en pitänyt määräystä olla ehdottoman kuuliainen\nisäntärengin käskyille. Hän ei ollut sellainen hyväsydäminen ja\nhyväluontoinen mies kuin isäntävainaja, vaan tiukka ärhentelijä, joka\nei kärsinyt vähääkään tinkimistä. Ja sitäpaitsi hänen kouransa olivat\nkovat. Huomasin että myös Tom puri hampaansa yhteen kuullessaan tämän\nankaran asian. Se ei ollut mikään suloinen sanoma pojalle, joka\nkaikenlaisissa pikkuasioissa oli tottunut tekemään mielensä mukaan ja\nsaamaan isänsäkin puolelleen.\n\nJo iltapäivällä saimme vakavan syyn olla tyytymättömiä uuteen\nisäntäämme. Tuuli oli päivällä kasvanut ja siirtynyt jonkin verran\npohjoiseen. Tällä tuulella ei veneemme ollut suojassa kotirannassa,\njonne aallot vyöryivät esteettä.\n\nUusi isäntämme käski nyt Tomin ja minun lähteä soutamaan venettä\nparempaan suojaan lahden toiselle puolelle. Tom ei puhunut ensin\nmitään, mutta minä vastustin sanoen, että meidän on aivan mahdotonta\nsaada vene soudetuksi lahden poikki. Pyysin sen tähden isäntärenkiä\ntulemaan mukaan auttamaan. Myöskin Tom yhtyi nyt pyyntöön arvellen,\nettä tämä juuri oli sellainen \"vähäisempi asia\", josta isäntärengin\ntuli neuvotella emännöitsijän kanssa, joka muuten tuntui olevan meidän\npuolellamme. Ehkä olisimme muuten saaneetkin apua, mutta tuo\nmuistuttaminen että isännyys ei ollut jakamaton, suututti käskijää. Hän\nvastasi tiukasti, että jollemme heti mukisematta lähde niin tulemme\nnäkemään kummia.\n\nIsäntärengin puolustukseksi minun on mainittava, ettei hän varmaankaan\nolisi antanut tätä käskyä, jos hän olisi voinut aavistaa kuinka\nhuonosti tulisi käymään. Hän oli kelpo renki pellolla ja niityllä,\nmutta merestä hän ei paljoakaan tiennyt. Hänen mielestään tuuli ei\nollut kovinkaan voimakas. Ja kun lahti oli kapea, hän uskoi meidän\nsuoriutuvan tehtävästä. Kun minä olin muka paremmin ymmärtävinäni asian\nja kun Tomkin sekaantui siihen, hän luonnollista kyllä suuttui.\n\nIstuimme siis Tomin veneeseen ja rupesimme hinaamaan isoa venettä\nlahden vastakkaiselle rannalle. Muulla tavalla emme saaneet sitä\nkulkemaan, lahti kun oli niin kivinen ettemme uskaltaneet ajatellakaan\npurjeiden nostamista. Ja isossa veneessä emme olisi voineet käyttää\npariairoja, se kun oli \"kuudensylen vene\" ja leveydeltään kahdeksan\njalkaa.\n\nTuskin olimme ehtineet soutaa parikymmentä syltä, kun tuuli jo otti\nmeidät kokonaan haltuunsa. Vaikka lahden pohjukkaan josta tuuli kävi,\noli vain parisataa metriä, rupesivat roiskeet kuitenkin tulemaan keulan\nyli veneeseen. Ei kestänyt kuin kymmenen minuuttia, ennen kuin olimme\npainuneet yli sata metriä lahden suun ulkopuolelle. Nyt ymmärsimme,\nettä kaikki voimanponnistukset olivat turhia. Kiskoimme niin että\nlihakset natisivat, mutta yhtä kaikki veneet painuivat ulapalle päin.\nAsian näin ollen oli ainoa pelastumisen mahdollisuus siinä, että\npääsisimme isoon veneeseen, saisimme purjeet ylös ja koettaisimme\nluovia takaisin lahteen. Oman henkemme olisimme tietysti voineet\npelastaa jo heittämällä hinausköyden irti, jolloin iso vene kalliine\nlasteineen olisi ollut mennyttä kalua. Tiesimme hyvin, että tässä\ntapauksessa olisimme kotiin tullessamme kuulleet enemmänkin kuin\nkummia. Liian kovaan kokeeseen oli isäntärenki meidät pannut. Mutta\nsehän oli hänen asiansa, ja kukin tiennee parhaiten omat taikinansa.\n\nTom pääsi helposti isoon veneeseen, mutta minä jouduin siemaisemaan\npari kylmää kulausta, ennen kuin sain siirretyksi pikkuveneen\nkokkaköyden ison veneen keulasta sen perään. Mutta enhän minä ollut\nensimmäistä kertaa märkänä. Heitimme heti molemmat ankkurit, mutta\nkumpikaan ei ulottunut pohjaan, ja köysivarastoa emme kiireessä\nlöytäneet. Nostimme ankkurit takaisin ja tartuimme isoonpurjeeseen\nsaadaksemme sen reivatuksi ja sitten nostetuksi. Vene lammersi nyt\nkylki edellä kohti ulappaa. Kun sitä ei voitu ollenkaan ohjata, rupesi\npartaan yli pärskymään viljalti vettä. Ymmärsin että vene olisi\npuolillaan, ennen kuin reivaus oli suoritettu. Olin aivan neuvoton ja\npelkäsin jo pahinta.\n\nTom pelasti meidät tästä pälkähästä. Hän oli lukenut kaikki isänsä\nmerimieskirjat moneen kertaan ja niinpä hän pystyi nyt muistamaan, että\nainoa mikä voi meidät vielä pelastaa, on ajoankkuri, joka on\nkiinnitettävä kukonjalalla veneen kokkaan. Yritin selittää, että\nankkurin paikka on pohjassa eikä ajolla ja että kukonjalka tuskin\njaksaisi pitää tällaisella myrskytuulella edes pikkupojan\nkaarnavenettä, saatikka kolmenkymmenenkuuden jalan kalastusvenettä. Tom\njulisti, että minä ymmärsin merimiehen ammattia vähemmän kuin nuorin\nkajuuttapoika. Samalla hän kiskoi esiin ihka uuden silakkaverkon, mutta\njätti sen heti, kun äsken etsitty köysikimppu paljastui sen alta.\n\nKeskellä venettä oli suuri ja lujarakenteinen silakka-amme. Nopeasti\netsi Tom työkalukirstusta näverin, jolla hän porasi ammeen yläreunaan\nneljä reikää neljännesympyrän päähän toisistaan. Sitten hän leikkasi\nneljä viiden sylen pituista yhdeksänsäikeistä köyttä ja kiinnitti\nniiden päät ammeen reunassa oleviin reikiin, siten että saman köyden\npäät tulivat vastatusten oleviin reikiin. Tämän jälkeen hän mittasi\ntarkasti köysien keskikohdat ja sitoi köydet yhteiseen solmuun vähän\ntämän paikan alapuolelta. Rupesin jo aavistamaan, ettei Tomin\nkukonjalka ollutkaan mikään kelvoton merimiestaika vaan että hän\ntarkoitti sillä suunnilleen samanlaista -- joskin vahvempaa --\nrakennelmaa, johon poika kiinnittää paperileijansa nuoran.\n\nTom kiinnitti nyt silmukkaan kymmenen sylen pituisen touvin, jonka\ntoinen pää sidottiin veneemme kokassa olevien ankkuriketjujen\nirtonaiseen päähän, kun ankkuri oli ensin irrotettu ja siirretty pois\ntieltä. Touvin irtonaisen osan Tom kääri huolellisesti vyyhdeksi\nkäyttäen kelana vasemman käden peukalohankaa ja kyynärpäätä. Vyyhdin\nhän sitoi kokoon löyhällä havaslangalla ja asetti sen sitten veneen\npartaalle.\n\nKoko tämä puuha ei vienyt kymmentä minuuttia, vaikkei Tom pahemmin\nkiirehtinytkään. Meri kasvattaa pojan varhain mieheksi ja totuttaa\nhänet tekemään työnsä kunnollisesti ja kuitenkin nopeasti. Minä olin\nkoko ajan pumpunnut kaikin voimin, enkä vieläkään täysin ymmärtänyt\nmitä Tom aikoi tehdä. Tom tarkasti vielä kerran koko tekeleensä ettei\nvain mikään pettäisi, sitten hän komensi minut apuun.\n\nVaivalla saimme yhdistetyin voimin vieritetyksi tuon raskaan sammion\nmereen. Sillä välin Tom ehti kertoa minulle, että hän oli ensin aikonut\nottaa silakkaverkon mutta tuli sitten ajatelleeksi, etteivät paulat\nkestä. Verkon päähän olisi silloin pitänyt kiinnittää purjevarpa, jonka\npäihin olisi voitu sitoa yhdestä köydestä tehty purjevarpa. Purje\npuomeineen ja raakoineen on myös erinomainen ajoankkuri, sillä se\naukeaa nopeasti aalloilla ja hillitsee niiden voiman. Ajoankkuriksi\nkelpaa mikä hyvänsä esine, kunhan se vain vastustaa vettä tarpeeksi.\nJos hätä olisi ollut niin suuri, ettei muuta olisi pystytty ja keritty\ntekemään, olisi Tom kaatanut pikkuveneen, joka vedellä täytyttyään\nolisi varmasti pitänyt ison veneen kurissa, kertoi Tom edelleen. Kaikki\ntämä oli jokaiselle merenkävijälle hyvin tuttua. Tom kehotti minua\nmahdollisimman pian tutustumaan näihin jokaiselle purjehtijalle ja\nkalastajalle tärkeisiin tietoihin.\n\nTom kertoi vielä, että Valassaarilla oli erään luotsin poika istunut\nkerran pikkuveneessä onkimassa, kun äkkiä syntyi kova tuuli, joka repi\nveneen irti ankkurikivestään. Hetken perästä poika ei enää jaksanut\npitää venettään tuulta vasten, ja aallot alkoivat lyödä reunojen yli.\nSilloin poika riisui pitkävartiset saappaat jalastaan, pisti\nkokkaköyden pään raksien läpi, sitoi lujan solmun ja heitti ruojut\nmereen. Saappaat täyttyivät vedellä, ja vene ajelehti kauniisti Ruotsin\npuolelle. Vasta kun ensimmäiset Ruotsin saaret rupesivat näkymään,\nväheni vastustus äkkiä ja pojan täytyi ruveta auttamaan airoilla,\nkunnes hän vihdoin pääsi erään saaren taakse kosteeseen ja siitä\nrannalle. Mutta nyt oli toinenkin saapas poissa. Raksit vain olivat\njäljellä. -- Tom huomasi samassa, että minun toisesta saappaastani\npuuttui raksi kokonaan. Vihaisesti puhahdellen hän sanoi, että jos hän\nolisi huomannut tämän jo rannalla, niin hän ei olisi kyllä astunut\nsamaan veneeseen.\n\nPumppusimme nyt veneen tyhjäksi ja ryhdyimme reivaamaan, joka kovasta\ntuulesta huolimatta luonnistui hyvin, sillä vene pysyi nyt tasaisesti\nkokka tuulta vasten. Isossa purjeessa oli kolme reiviä, mutta\nkokkapurjeessa vain kaksi. Oli selvää, että tämä tuuli vaati\npohjareivausta, ja minä tahdoinkin työtä jouduttaakseni kiertää purjeen\nsuoraan pohjareiviin. Tämä ei kuitenkaan kelvannut Tomille, se ei näet\nollut kylliksi merimiesten tapaista. Sanoin olleeni mukana purjeita\nreivaamassa jo silloin, kun Tom vielä ryömi tuvan lattialla. Mutta Tom\noli perinyt mielensä vanhemmiltaan ja isänsä kirjat hän osasi kannesta\nkanteen. Ja sitä paitsi hän oli isäntä ja minä renki. Hänen tahtonsa\nvoitti.\n\nTom komensi minut siis reivaamaan ensin isonpurjeen ensimmäisen, sitten\ntoisen ja sitten vasta kolmannen reivin, ja sen tehtyäni tekemään\nsamoin keulapurjeen kahdelle reiville.\n\nReivaaminen merellä kovassa tuulessa on paljon vaikeampi tehtävä kuin\nsatamassa suoritettu. Sen vuoksi on hyvä tehdä se aina satamassa, jos\ntuuli näyttää olevan kova. Silloin voi nostaa purjetta aina niin paljon\nkerrallaan, että se reivaamisen jälkeen on sopivasti pingottuneena.\nSilloin huomaa heti pyrkiikö purje rypistymään, jolloin on heti\nkorjattava ja suoristettava se paikka, jossa reivaus on tapahtunut\nepätasaisesti. Hutiloiden reivattu purje on merimiehen häpeätahra, sitä\npaitsi siitä turmeltuu hyväkin purje pian käyttökelvottomaksi. Ja jos\nmies purjehtii kovalla tuulella puoleksi lepattavin purjein, voit olla\nvarma siitä että hän on oikea poropeukalo.\n\nNyt emme kuitenkaan voineet menetellä sääntöjen mukaan. Nostamatta\npurjetta pingotimme sen alemman helmaköyden tiukaksi. Sitten ompelimme\nköydentutkaimella maston halssiraksin lujasti kiinni ensimmäisen\nreivilaatan kohdalla olevaan raksiin. Nyt vedimme ensimmäisen reivin\nlaatan tiukalle ja ompelimme perähelmaköydessä olevan renkaan\nvastaavaan paikkaan purjeen alempaan helmaköyteen. Vasta sitten\nkokoilimme laatan ja helmaköyden välillä olevan irtonaisen osan\npurjetta, ns. vasikan ja solmitsimme reivinuorat. Tomin isä joka oli\nitse tehnyt purjeensa, ei hyväksynyt tähän tarkoitukseen irtonaisia\ntutkaimia, koska ne purjeen lepattaessa hyppivät helposti sormista.\nVasta kun saimme molemmat purjeet pohjareiviin, katsoimme ansainneemme\nparin minuutin lepohetken.\n\nTom ehti selittää minulle näinä minuutteina miksi reivaus oli tehtävä\nniin kuin hän tahtoi. Jos tuuli vähenee, sopii purjehtijan laskea yksi\nreivi, mikä käy helposti parissa minuutissa. Risteillessään hän laskee\nmieluimmin isonpurjeen reivin, koska vene nousee sitä paremmin tuuleen\nmitä suurempi isopurje on. Mutta jos on myötäinen tai lousituuli, on\nreivi laskettava keulapurjeesta, koska venettä on tällöin helpompi\nohjata. Sen mukaan kuin tuuli vähenee, voi vähitellen päästää monta\nreiviä, joskus kaikkikin.\n\nNyt kun kaikki oli valmista nostimme keulapurjeen. Tuuli ei ollut\nvähääkään lientynyt, mutta saimme purjeen ylös tasaisena, siinä ei\ntosiaankaan näkynyt minkäänlaista ryppyä. Tom oli kovin ylpeä\nmoitteettomasta työstään ja väitti, että hänen isävainajansakin olisi\nsen hyväksynyt.\n\nNäissä puuhissa olimme sortuneet ainakin kaksi kilometriä rannasta,\njossa erotimme kaksi ihmishahmoa seuraamassa kamppailuamme. Arvatenkin\nhe olivat emännöitsijä ja isäntärenki. Tom siirtyi peräsimeen ja minä\nkokkaan irrottamaan venettä ajoankkurista. Yritin ensin saada touvin\nveneeseen, mutta siihen eivät voimani riittäneet. Kaikkeni ponnistaen\nonnistuin saamaan ketjut veneeseen, mutta touvi minun oli leikattava\npoikki. Hyvä touvi ja kymmenen syltä upo uutta köyttä joutui meren\nsaaliiksi, kala-ammeesta puhumattakaan. Ja jos se isäntärengistä\nriippui, niin siinä meni minulta parin kuukauden palkka saman tien.\n\nJos isopurje olisi pitänyt nostaa pelkästään purjevarvan avulla kuten\nusein on pakko, olisimme olleet pahassa kiipelissä. Mutta onneksemme ei\nisäntävainaja koskaan hyväksynyt tuota \"moukkamaista\" tapaa, jota\nkäytettäessä ei mastohelmaköyttä saa millään tiukoitetuksi, vaikka\nnostamassa olisi kaksikin miestä. Molemmat purjeet nostettiin\nnostoköydellä, ja tässä veneessä isonpurjeen purjevarpakin oli\nkiintonainen. Kun purje oli alhaalla, oli varvan ylänokka\nkiikkanuoralla maston päästä irti ja purjeen yläkorva nostettiin varvan\nnokkaan vetimellä. Näin kävi purjeen nostaminen helposti yhdeltäkin\nmieheltä. Korjattuani vähän paria reivinuoraa ei purjeessa näkynyt\npienintäkään poimua.\n\nKuuden sylen pituinen kälviäläisveneemme oli hurja menijä myötäisellä\nja lousituulellakin, mutta kovalla tuulella risteillessä se sortuu\nmatalapohjaisena helposti. Meillä oli nyt pari pientä purjelappua\nylhäällä, mutta huomasimme jo muutaman luovin tehtyämme, ettemme tule\nnäillä vaatteilla pääsemään minnekään. Ja enempiä purjeita ei aluksemme\ntällä tuulella kestänyt. Suojanpuoleinen parras oli jo nyt painumassa\nveden alle, ja tuulen puolelta tuli koko ajan pärskeitä veneeseen.\n\nVielä muutamia luoveja tehtyämme näimme jo selvästi, ettemme enää kauan\njaksa pitää venettä tyhjänä. Ainoa pelastuskeinomme oli laskea\nperäntakaista, mutta sekin oli tällaisella myrskyllä epävarma.\nKeulapurjeen ensimmäinen reivi oli kuitenkin laskettava, sillä muuten\nei vene ehtisi aaltoja pakoon.\n\nTiesin hyvin kuinka vaarallista tällainen purjehtiminen on, mutta kuten\nsanottu se oli nyt ainoa mahdollisuutemme. Aikaisemmin olin vain kerran\nollut myrskyllä mukana peräntakaista purjehdittaessa. Eno oli silloin\nperäsimessä, ja hänen tottumuksensa olikin hyvään tarpeeseen. Jos vene\nyrittää ruveta mutkailemaan, on jokaiseen yritykseenkin vastattava\nnopeasti peräsimellä. Sillä jos kääntyminen pääsee hyvään alkuun, on\nperäsimen käyttö silloin myöhäistä; vene kääntyy laitatuuleen ja\ntäyttyy vedellä äkkiarvaamatta.\n\nTiesin jokseenkin varmasti, etteivät aallot tulisi saavuttamaan meitä.\nSilti emme uskaltaneet laskea suoraan myötäiseen, koska ohjaus olisi\nollut liian epävarmaa. Käänsimme siis myötätuuleen, mutta otimme tuulen\nsiinä määrin alahangan puolelta, että pystyimme pitämään molemmat\npurjeet jalustettuina ylähangan naapeista. Keulapurje oli nyt\njalustettava tiukalle estämään äkkinäisiä luoveja, mutta isopurje sai\nvetää täydellä voimallaan.\n\nKääntäessämme aluksen myötätuuleen tapahtui äkillinen muutos. Meistä\ntuntui kuin myrsky olisi käskystä tauonnut. Häpeäkseni huomasin, että\nolin unohtanut kääntyä parhaimman ohjaajan puoleen, mutta en unohtanut\nkiittää häntä nyt tapahtuneesta hyvästä käänteestä. Käteni menivät\nristiin.\n\nVene kiiti huimaavaa vauhtia eteenpäin, mäkeä ylös ja toista alas.\nOmituinen kammottava tunne pani meidät aina kyykistymään noustessamme\naallon harjalle, siellä lensi vähän vaahtoa veneen yli ja taas\nlähdettiin samaa huimaavaa vauhtia aallon rinnettä alas. Aallot\nnousivat joka kerta melkein peräkeulan tasalle, mutta eivät kuitenkaan\nonnistuneet pääsemään veneeseen.\n\nTätä pelottavaa poukkoilua jatkui toista tuntia. Keväisen yön hämärä\nlaskeutui meren päälle ja herätti meissä epämääräisen toivon, että\naaltojen valta vaimenisi. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, aaltojen voima\nnäytti pikemminkin kasvavan, Mahtavasti kohiseva pauhu rupesi kuulumaan\ntuulen alta, ja meren pinta edessämme vaaleni yhä enemmän. Pian oli\nkoko näköpiirimme yhtä kihisevää vaahtokenttää.\n\n-- Tyrskyjä keulan puolella, huusi Tom ja hypähti seisomaan juuri\nsamalla hetkellä, kun musta kallio vilahti ohitsemme alahangan\npuolelta.\n\n-- Survin! vastasin minä. -- Tuo ei voinut olla mikään muu kuin Survin.\n\nSurvin on korkea mutta tavattoman kapea kallio Muklarien edustalla.\nEllei Survinta olisi, ei kovalla tuulella voisi mitenkään lähestyä\nMuklareita. Nimensä tuo kallio on saanut omituisen muotonsa vuoksi: se\nmuistuttaa aivan selvästi jättiläishuhmaren survinta. Kalastajat\nväittävätkin, että se seisoo huhmareessa ja survoo myrskyisellä ilmalla\nkiviryynejä veden väelle. Sanotaan myös, ettei Survin ole aina samassa\nasennossa, vaan nojaa sinne päin mistä tuuli käy.\n\nMuklareita ympäröivän matalikon läpi johtava väylä on kapea ja matala\nja kulkee aivan Survimen ohi, joka purjehtijan on jätettävä alahangan\npuolelle. Täältä katsottuina Muklarit näyttävät yhdeltä yhtenäiseltä\nsaarelta, ja purjehtijan tulee ottaa suunta suoraan Muklarien vasenta\neli eteläistä rantaa kohti, kunnes salmi rupeaa näkymään. Tällöin on\nkäännettävä kaksi viivaa oikealle. Survimelta tuohon kääntöpisteeseen\npitäisi olla hyvällä tuulella kahdeksan minuutin matka, niin olimme\nkuulleet kerrottavan.\n\nHeti kun Survin oli vilahtanut ohitsemme rupesin katselemaan kelloa ja\nlaskin, että tällä vauhdilla ei kestäisi enempää kuin viisi minuuttia,\nennen kuin käännös oli tehtävä. Molemmin puolin venettä kiehui meri\nkuin kattila.\n\nNeljä ja puoli minuuttia oli kulunut, kun Tom huusi tähystyspaikaltaan:\n\n-- Tyrskyjä suoraan edessä kaapelinmitan päässä.\n\nViisi sekuntia myöhemmin osoitti keulamme täsmälleen kaksi viivaa\noikealle edellisestä suunnasta. Tom höllensi omasta aloitteestaan\njalukset ja palasi paikalleen, mutta minä tuijotin herkeämättä \"pytyn\"\nlukemia. Pytty oli valtavan suuri vanhanaikainen laivakompassi, jonka\nenoni oli joskus asentanut veneeseen. Se vei suuren tilan veneessä,\nmutta toisaalta sen liikkeet olivat rauhalliset ja helpommin\nseurattavissa kuin uudenaikaisessa venekompassissa. Enolle tämä\nkompassi oli erikoisen rakas, sillä hän oli sadat kerrat ohjannut\nlaivaa sen avulla. Kun laivan kapteeni oli ostanut uuden kompassin, oli\neno saanut vanhan pytyn omakseen.\n\nJa hyvä vehje se olikin. Ilman sen apua emme varmaankaan olisi\nselviytyneet rannalle.\n\nPieni vahinkokin sentään sattui. Käännöksen aikana kaatui valtaisa\naalto suoraan veneeseemme. Toista sellaista ei aluksemme olisi\nkestänyt. Hyväksi onneksi olimme heti alusta ottaneet tuulen vähän\nalahangan puolelta ja siten joutuneet Muklareille. Jos meidän olisi\npitänyt kääntyessämme laskea purjeet toiselle, olisi vene armotta\nkaatunut. Nyt siis selvisimme pelkällä säikähdyksellä ja\npahanpäiväisellä kastumisella.\n\nJo muutaman minuutin kuluttua Tom väitti hämärästä huolimatta näkevänsä\nsalmen, joka erottaa saaret toisistaan. Kymmenen minuuttia myöhemmin\nkellui veneemme ankkurissa hyvin suojatussa satamassa.\n\nOlimme täsmällisesti täyttäneet isäntärengin käskyn, joskaan emme aivan\nsillä tavalla kuin hän oli asian ajatellut.\n\n\n\n\nII.\n\n\nOlimme siis Muklareilla. Tahtomattamme olimme nyt päässeet näille\nsaarille, joille olimme ennen niin innokkaasti halunneet.\n\nEnsimmäinen tehtävämme oli pumpata vene tyhjäksi, etteivät\nsuolasäkkimme ehtisi sulaa aivan kokonaan. Omaa mahdollista tarvettamme\nemme tosin tulleet ajatelleeksi. Meille oli vain tärkeätä saada\nkallisarvoinen omaisuus pelastetuksi. Kummallista kyllä vesi ei ollut\nkovinkaan suolaista, vain alimmat säkit olivat kastuneet. Saatuamme\nveneen tyhjennetyksi painuimme heti verkkoläjälle, vedimme purjeen\npäällemme ja vajosimme sikeään uneen.\n\nVaikka olimme menneet myöhään nukkumaan, heräsimme kuitenkin varhain\nkuten merellä aina tapahtuu. Päivä näytti kehittyvän kauniiksi,\nmyrskykin oli laantunut hyvänlaiseksi purjetuuleksi. Ehdotin Tomille,\nettä kun nyt kerran olimme Muklareille joutuneet niin viipyisimme\ntäällä tämän päivän, laskisimme illalla muutamia silakkaverkkoja ja\npalaisimme vasta seuraavana päivänä kotiin. Jos onnistuisimme saamaan\nkohtalaisen saaliin, niin ehkäpä isäntärengin suuttumus leppyisi, ja me\npääsisimme ehjin nahoin tästä seikkailusta.\n\nMutta Tomin ajatukset eivät käyneet yksiin ehdotukseni kanssa. Hän oli\nvieläkin sydämistynyt isäntärengin kovuudesta. Hän oli sitä mieltä,\nettä kun isäntärenki oli meidät kerran tällaiselle matkalle lähettänyt,\nniin oli myös oikein, että hän tulisi hakemaan meidät kotiin. Ei kai\nhän niin sydämetön voinut olla, että jättää etsimättä, vaikka tuulikin\non jo niin paljon tyyntynyt, että voi huoletta lähteä merelle. Tom\narveli, että jo tänään tulee pari venekuntaa meitä etsimään ja että ne\novat täällä jo päiväsaikaan, ehkä ennenkin. Silakkaverkkoja emme siis\nehtisi laskea.\n\nOdotimme hartaasti koko päivän, mutta mitään purjetta ei vain näkynyt.\nKun illaksi tuli melkein tyven, otimme Tomin veneen ja laskimme yöksi\nkuusi silakkaverkkoa. Laskimme ne parittain kolmelle eri paikalle.\nHuomasimme jo ensimmäisellä laskupaikalla, ettei silakoista tulisi\nolemaan puutetta. Tom joka istui huopareissa, käski minun äkkiä huovata\netuairoilla ja rupesi itsekin jarruttamaan veneen vauhtia. Hän oli\nnäkevinään aivan kokan edessä vedenalaisen karin, johon maininki\nmurtui. Pysäytimme veneen ja nousimme katsomaan. Tomin kariksi luulema\neste olikin suuri silakkaparvi, joka kihisi aivan veden pinnassa.\n\nPalatessamme satamaan näin oudon esineen, joka liikkui mainingeilla. Se\noli hävinnyt silakka-ammeemme, jonka nyt riemulla hinasimme rannalle.\nAmmeen pelastaminen oli kaikin puolin hyvä asia. Nyt olin vapaa\nkaikista jälkiselvittelyistä, ja jos isäntärenki tulisi huomenna ja\ntahtoisi jatkaa kalastusta, olisi amme hyvään tarpeeseen.\n\nSaimme seuraavana aamuna niin paljon silakoita, että ne valmiiksi\nsuolattuina täyttivät neljä nelikkoa. Eikä kuitenkaan yhdessä verkossa\nollut ainuttakaan silakkaa. Siihen oli takertunut keskikokoinen lohi,\narvatenkin heti laskemisen jälkeen, koska silakat olivat verkkoa\nkarttaneet. Söimme lohta viikon ajan joka päivä, emmekä sittenkään\nkyllästyneet tuohon lihavaan ruokaan.\n\nKoko tämän viikon odotimme, että meitä tultaisiin etsimään. Mutta kun\nmitään ei näkynyt eikä kuulunut, heitimme koko ajatuksen. Mutta laiskan\npäiviä emme sittenkään viettäneet. Ensimmäisen verkonnoston jälkeen\nkuivatimme verkot toisella puuttomalla saarella, joka oikeastaan onkin\nvain tavattoman suuri laakakivi. Mutta jo seuraavana päivänä ryhdyimme\nrakentamaan oikeata kuivaustelinettä, johon puuhaan kuluikin useita\npäiviä.\n\nKun viikko oli kulunut, eikä kukaan tullut meitä etsimään, päättelimme\nyhdessä, ettei kukaan tainnut välittää siitä olimmeko elossa vaiko\nhukkuneet. Tavallisestihan toki hukkuneitakin etsitään ja naarataan,\nvarsinkin kun ilmat ovat niin hyvät kuin tällä viikolla. Olimme\nmolemmat vähän nurjalla mielellä siitä, ettei meistä sen enempää\nvälitetty. Olihan Tom sentään melkoisen talon perillinen, jonka\nkuolemasta ei olisi sopinut olla välinpitämätön. Vasta kotiin tultuamme\nsaimme tietää syyn siihen, ettei meitä käyty etsimässä, Syy ei suinkaan\nollut välinpitämättömyys, niin kuin olimme luulleet. Päinvastoin oli\nruumiitamme naarattu kokonaisen viikon ajan kotirannassa. Sekä\nisäntärenki että emännöitsijä luulivat näet nähneensä, että iso aalto\nnieli siellä äkkiä veneemme. Jos katsojat olisivat jääneet paikalleen,\nolisivat he luultavasti huomanneet erehdyksensä, mutta he kiiruhtivat\nheti lähimpään naapuriin hakemaan apuväkeä. Kun he tulivat jälleen\npaikalle, ei meitä enää tietystikään nähty, sillä olimme jo silloin\npeninkulmien päässä. Seuraavina päivinä naarattiin niin ahkerasti,\nettei kenenkään mieleen tullut etsiä veneitä.\n\nMeidän oli siis suunniteltava vastaisia toimiamme. Se olikin helposti\ntehty. Tom sanoi, ettei siihen tarvita mitään muuta päätöstä, kunhan\nvain pysytään entisessä. Kun kotoa tullaan hakemaan niin lähdetään, ei\nennen. Epäröin aluksi vähän, mutta kun en ollut kovin innostunut\nisäntärengin komennosta, olin pian juonessa mukana.\n\nUkko, joka oli aikonut rakentaa tänne kalasaunan, oli kyhännyt\nkehikkonsa samalle luodolle, jossa aluksi kuivattelimme verkkoja.\nKehikko oli tasakertaan asti valmis ja vielä hyvässä kunnossa. Mutta\nkun saunan paikka oli melkein kaikkien tuulien pieksämä, siirsimme\nhirret ison saaren satamarannalle, jossa oli ruohoa kasvava ja hyvin\nsuojattu paikka. Jo seuraavana päivänä oli kehikko uudelleen\nsalvottuna.\n\nKun rupesimme nostamaan päätyjä, tuli meille erimielisyyttä. Minä\nolisin tahtonut rakentaa saunan tavalliseen malliin, mutta Tom pani\nkovasti vastaan. Hän muistutti minua sotauroon uhkauksesta: \"Niin pian\nkuin ihminen näillä saarilla nostaa kurkihirren rakennuksen päälle, on\nhän syöksevä luodot meren syvyyksiin, josta hän on ne nostanutkin.\" Tom\nkieltäytyi jyrkästi ryhtymästä moiseen kiellettyyn työhön ja sanoi\nlähtevänsä omalla veneellään pois saarilta, jos minä sellaista\nyrittäisin. Sauna oli hänen mielestään tehtävä siten, että etuseinää\nkorotetaan kolme tai neljä kerrosta, ja kattomalat asetetaan sen\nvaraan.\n\nNauroin Tomin puheille, ja koetin saada hänet uskomaan, että jos\ntuollaisilla sotaurhoilla oli jotain valtaa näihin saariin, niin emme\nme häntä ainakaan näin yksinkertaisesti onnistuisi petkuttamaan. Tom ei\nkuitenkaan antanut periksi, vaan tulkitsi vanhaa kertomusta kuin\ntuomari lakikirjaa. Haamu oli käynyt kieltämässä ukolta rakennuspuuhat,\nmutta meitä se ei ollut hätyyttänyt. Kurkihirren nostamista koskeva\nkielto oli kuitenkin pantu sellaiseen muotoon, että se koski varmasti\nmeitäkin. Ja siksi juuri mitään kurkihirttä ei nosteta. Seinän\nkorottamisesta haamu ei ollut puhunut mitään.\n\nTomin todistus oli viisaasti sommiteltu. Koska vanhastaan tiesin\nkinaamisen turhaksi, annoin myöten. Sauna rakennettiin juuri\nsellaiseksi kuin Tom sen suunnitteli. Haamua emme nähneet.\n\nTiilet löysimme kovan etsimisen jälkeen. Ne oli peitetty huolellisesti\ntuohilla ja ne olivat erinomaisessa kunnossa. -- -- --\n\nSamana iltana kun viimeinen tiili muurattiin savutorven päähän,\nkuulimme mereltä omituisen mylvivän äänen. Metsä vaimensi sitä sen\nverran, ettemme voineet varmuudella sanoa mikä se oli. Heitimme heti\ntyön ja juoksimme saaren toiselle rannalle. Ääni kuului nyt selvänä\n\"Vaaraoo, vaaraoo.\" Ymmärsimme heti, että Faraon koira siellä\nisäntäänsä huutelee. Kansa kertoo, että kun Farao muinoin hukkui\nsotajoukkoineen Punaiseen mereen, niin koirat jäivät merelle uimaan ja\nmuuttuivat aikojen kuluessa hylkeiksi. Vielä nytkin ne huutelevat meren\nsyvyyksiin kadonnutta isäntäänsä.\n\nTom ehdotti, että yrittäisimme saada tuon otuksen ammutuksi. Hän väitti\nselvästi näkevänsä hylkeen makaavan litteällä laakakivellä noin parin\nkilometrin päässä rannasta. Minä en tosin nähnyt koko eläintä, mutta\nkun sielläpäin näkyi toinenkin laaka, jonne päästyämme olisimme\nvarmasti ampumamatkalla, olin heti valmis ryhtymään yritykseen. Rannan\nläheisyydessä oli tosin vielä melkoinen aallokko, mutta noiden\nlaakakivien kohdalla näkyi jo kuikanpeltoja, ja kauempana oli meri\naivan rasvatyyni. Onneksi Tomin vene oli tasasaumaiseksi rakennettu.\nSellaisella veneellä pääsee aina kulkemaan hiljemmin kuin\nlimisaumaisella, joka pitää pahanmoista läpinää pikkuaallokossa.\n\nKiiruhdimme nopeasti takaisin satamaan. Molemmat suurireikäiset rihlat\nja kiikari pantiin Tomin veneeseen, jonka hankaimiin kierrettiin\nriepuja kitinän poistamiseksi, läksimme soutamaan kohti laakoja, joista\ntoisella hylkeen piti olla. Rihlamme olivat englantilaista tekoa,\nForsythin mallia, jota siihen aikaan pidettiin parhaimpana. Pyöreä 12\nkaliberin kuula läpäisi isonkin hylkeen, sen tiesimme.\n\nKun tulimme lähemmäksi laakakiviä, näimme jo hylkeen selvästi. Pieni\ntuulenvire tuli juuri oikealta suunnalta, ampumapaikaksi valitsemamme\nkallio jäi tuulen alapuolelle. Tämä oli erittäin onnellinen sattuma,\nsillä jos hylje saa ampujan vainuunsa, on se hetkessä vedenpinnan alla.\nTuo kuivalla maalla niin kömpelön näköinen eläin on tavattoman vikkelä\nomassa elementissään.\n\nTultuamme noin puolen kilometrin etäisyydelle teimme pienen kierroksen\nja saimme karista hyvän näkösuojan. Mutta karille päästyämme\nhuomasimme, ettei venettä voinut kiinnittää siihen vaan että toisen oli\njäätävä pitämään sitä paikallaan. Tom halusi päästä ampumaan. Hän ei\nollut koskaan aikaisemmin ollut hyljettä ampumassa, mutta tiesin hänen\nosaavan pilkkaan paremmin kuin minä. Viittasin hänelle suostumukseni ja\nosoitin sormella otsaani, että hän ymmärtäisi ampua hyljettä päähän.\n\nVavisten innosta Tom kiipesi kalliolle. Kavutessaan hän otti lakin\npäästään, kääri sen mytyksi ja pisti sen sitten kalliolle saadakseen\nkiväärille pehmeän tuen. Veneeseen asti näin selvästi, miten kädet\nvapisivat ja kiväärin piippu viipotti. Hetken perästä näytti ampuja\nkuitenkin rauhoittuvan, mutta laukausta ei vain kuulunut. Ainakin\nneljännestunnin Tom makasi paikallaan liikahtamatta. Sitten näin miten\nhän äkkiä korjasi tähtäystä. Laukaus kajahti, ja Tom nousi seisaalleen\nyrittäen saada nopeasti uuden patruunan piippuun. Mutta ennen kuin tämä\nonnistui kuulin jo veden loiskahduksesta, että hylje oli onnistunut\nsukeltamaan paadeltaan veteen.\n\nTom oli pahalla tuulella tullessaan veneeseen. Yritin huojentaa hänen\nhuoliaan muistuttamalla, että hänestä saattaa tulla vielä hyväkin\npyssymies, kunhan aikaa kuluu.\n\n-- Olisit ampunut päähän niin kuin minä kehotin, niin ei olisi hylje\nsukeltanut.\n\n-- Niin olisin toki tehnytkin, mutta kun tämän kiväärin kuula ei\nläpäise harmaata kiveä.\n\n-- Ei hylkeen pää kai sentään kiveä ole, muuten se on vain harmaa. Pää\non pehmeä ja luu ohutta, haulikkokin siihen pystyy, jos matka on\ntarpeeksi lyhyt.\n\n-- Voi olla. Mutta tämä halli makasi niin hullusti, että sen pää oli\nkallionsyrjän takana. Tuo laiskuri ei siirtynyt vähääkään, vaan näytti\naikovan nukkua huomisaamuun asti. Viimein ikävystyin ja annoin mennä\nsiihen paikkaan, missä luulin sydämen olevan.\n\n-- Taisi olla vika pyssynperän takana. Näinhän minä, että piippu\npiirteli ukon kuvia taivaalle, kun muka tähtäsit.\n\n-- Se on vale! Mikäs rannan haukku sinusta on tullut. Et olisi kyllä\nitsekään sen paremmin osunut.\n\nKinastelun aikana olimme saapuneet sille paadelle, jossa hylje oli\nmaannut. Ampumamatka oli ollut 70 tai 80 metriä, ei siis ollenkaan\nliian pitkä. Soudimme sille kohdalle, missä hylje oli liukunut paadelta\nveteen. Paadella oli runsaasti verta, siis Tomin kuula oli sittenkin\nosunut. Tom osoitti verilaimiskoa ja katsoi minua kysyvästi. Mutta kun\noma virhe on aina kovin paha tunnustaa, yritin selitellä että kuula oli\nkai osunut kiveen ja irrottanut siitä sirpaleen. Tämä oli haavoittanut\nhyljettä ja aiheuttanut verenvuodon. Tom nauroi selityksilleni, sillä\nhän tiesi yhtä hyviin kuin minäkin, ettei kivensirpale mene parin\nkolmen tuuman rasvakerroksen läpi. Sitäpaitsi ei kivessä näkynyt mitään\njälkeä. Jos taas kuula olisi sattunut muuhun kohtaan kuin päähän tai\nsydämeen, ei hylje varmasti olisi jäänyt kivelle makaamaan. Sen\ntiesimme vanhojen hylkeenpyytäjien kertomuksista.\n\nKiveä tutkiessamme oli alkanut käydä vähäinen tuulenvire, joka sai\nvedenpinnan väräjämään. Vähäisen matkan päässä kivestä oli kuitenkin\naivan tyven läiskä. Tiesimme molemmat mitä tuo merkitsi ja soudimme\nnopeasti siinne. Vesi oli tällä kohtaa verensekaista, ja selvä\nhylkeenrasvan haju tuntui sieraimissamme. Veden syvyys oli vain pari\nsyltä, ja pohja näkyi selvästi. Mutta hyljettä ei näkynyt, vaikka\nkuinka yritimme tirkistellä. Ja kuitenkin tiesimme varmasti, ettei\ntällaista rasvatyventä synny, ellei hylje ole lähettyvillä pohjassa.\nSamassa muodostui veteen uusi läiskä, parinkymmenen metrin päähän\nedellisestä. Kiiruhdimme sinne ja nyt näimme jo hylkeenkin. Se näytti\nniin suurelta, että Tom väitti innoissaan sen olevan ainakin veneen\npituisen.\n\nVesi oli tällä paikalla kuitenkin syvempää. Purjevarpa ei ylettynyt\nhylkeeseen, eikä ankkuriakaan voinut käyttää naaraamiseen, koska sen\npiikit olivat liian tylsät. Mutta veneessä oli onneksi muutamia\nhauenkoukkuja. Kiinnitin pari koukkua nuoran päähän, sukelsin pohjaan\nja pistin koukut ylähuuleen kiinni. Vedimme hylkeen nuorasta, ja tuo\nsuuri ruho nousi vaivatta pinnalle. Syksyllä kun hylje on lihava, se\njää usein pinnalle kuolleenakin, mutta kevätkesällä se vajoaa melkein\naina pohjaan. Kiinnitimme nyt vielä muutaman koukun hylkeen kuonoon, ja\nvajaassa kahdessa tunnissa se oli hinattu venevalkamaamme. Maalle\nnostaminen oli ankara urakka, emmekä olisi siihen pystyneetkään ilman\ntaljoja.\n\nTomin saalis ei ollut tosin veneen pituinen, mutta yhdeksän jalkaa\nkuitenkin. Ymmärsimme heti, että nyt on ryhdyttävä totiseen työhön.\nHylkeenrasva on mahdollisimman pian keitettävä öljyksi, muuten ei koko\notuksesta ole mitään hyötyä. Keittopatamme oli vain viiden litran\nvetoinen. Siitä ei ollut tähän työhön.\n\nIsossa veneessämme oli tulisijana suuri, ainakin kolmenkymmenen litran\nvetoinen pata. Se oli joutunut nykyiseen käyttöönsä, kun siitä oli\nlohjennut reunasta melkoinen palanen. Jos saisimme padan korjatuksi,\nolisi meillä mainio rasvankeitin, Lohjennut kappale oli padan alla, ja\ntulisijan eristeenä pohjaa vasten oli pieni läjä asbestipahvia.\nMuutaman rautalevy liuskan avulla sovitimme lohjenneen palan takaisin\npaikalleen. Kun käytimme vielä asbestipahvia tiivisteenä, saimme padan\nsiihen kuntoon, ettei siinä ollut moittimista. Kuuma öljy etsii tiensä\npienistäkin rakosista, mutta asbesti oli oivallista tiivistettä.\nRantaan laitoimme lieden ja ennen keittämisen alkamista puhdistimme\npadan huolellisesti. Muutaman päivän työskentelyn jälkeen meillä oli\nmelkein kaksi nelikollista kirkasta öljyä. Lihoista otimme parhaat\npalat ja loput hinasimme merelle. Kun nyljimme lihapaloista kaikki\nrasvapilkut huolellisesti pois, saimme tehdyksi melkoista ruokaakin\nsaaliistamme. Eihän se nyt aivan pyypaistille maistunut, mutta on\nhuonompaakin sentään syöty.\n\nKaikkine vaivannäköineen oli hylkeenpyydystäminen meistä paljon\nhauskempaa puuhaa kuin silakkaverkkojen hoitaminen. Tom odotti\nkiihkeästi uutta hylkeen huutoa, eikä hänen kovin kauaa tarvinnut\nvartoakaan. Eräänä helteisenä aamupäivänä kuului ulapalta kovaäänistä\nkarjuntaa ja meteliä. Äänen suunnalla oli Muklarien suurin laaka, joka\noli runsaan puolen tunnin soutumatkan päässä valkamasta. Tunsimme\npaikan jo ennestäänkin. Laaka oli korkeimmalta kohdaltaan pari syltä\nvedenpinnan yläpuolella. Lähellä sen toista laitaa oli niin syvä kolo,\nettä sen pohjalla oli vettä.\n\nLäksimme heti matkaan ääntä kohti ja koetimme pysytellä hiekkasärkän\nsuojassa. Tuuli oli heikko ja puhalsi milloin mistäkin päin.\nOnnistuimme kuitenkin pääsemään huomaamatta hiekkasärkälle asti.\nVedimme veneen hiekalle ja heitimme vielä varmuuden vuoksi ankkurin\nhiekkaan. Tässä ei enää tarvinnut noudattaa minkäänlaista\nvarovaisuutta, sillä viereiseltä luodolta kuuluva huuto ja karjuminen\noli niin valtavaa, että siellä olisi luullut olevan kymmenen härkää\ntappelussa. Minä olin jopa kuulevinani miten sarvet ja pääkallot\nläjähtelivät yhteen.\n\nLuodolla makasi ainakin kolmekymmentä hyljettä. Suurimmat vanhat härät\nmakasivat kallion ylimmillä paikoilla, toiset tappelivat ja sysivät\ntoisiaan. Tappelijat olivat tosissaan, sen huomasi pitkistä\nverinaarmuista ja suuttuneesta karjunnasta. Pienimmät hylkeet makasivat\naivan vesirajassa tai uivat paaden ympärillä yrittäen turhaan päästä\nluodolle nekin.\n\nMeistä hylkeet eivät näyttäneet vähääkään välittävän, mutta suojamme\nolikin hyvä. Katseltuamme hetkisen tuota rähinää olin tuntevinani\ntuulenvirin niskassani. Samassa ryntäsivät kaikki hylkeet kuin\nkomennosta veteen ja hävisivät pinnan alle. Niin nopeasti se tapahtui,\nettä molemmat laukauksemme menivät ohi.\n\nTuuli oli kääntynyt ja hylkeet olivat tunteneet ihmisen hajun.\nPoistuvien hylkeiden päitä näkyi aina silloin tällöin veden pinnalla.\n\nHetken kuluttua meistä näytti siltä, että hylkeet rupeavat palaamaan\ntakaisin. Jäimme makaamaan paikallemme siinä toivossa, että jokunen\nhylkeenpoika olisi kyllin rohkea nousemaan takaisin paadelle. Mutta\nvaikka hylkeet tulivat hyvin lähelle luotoa, ei yksikään noussut sille.\n\nTom oli jostakin kirjasta lukenut, miten hylkeenpyydystäjät Itämeren\nrannikolla houkuttelevat uivan hylkeen rannalle. Tämä konsti perustuu\nhylkeen uteliaisuuteen. Soittamalla vaikkapa hanuria voi houkutella\nhylkeen seuraamaan venettä kilometrikaupalla. Tom ehdotti että\nkoettaisimme mekin omaa konstiamme. Varoitettuani Tomia ankarasti,\nettei hän millään ehdolla ampuisi ylitseni, suostuin rupeamaan puuhaan.\nRyömin rannalle ja matkin parhaani mukaan hylkeen kömpelöitä liikkeitä.\nVälillä päästin aina mahtavan mylväisyn.\n\nKauan minun ei tarvinnut peliäni jatkaa ennen kuin kaksi pienempää\nhylkeenpoikaa rupesi lähestymään hiekkasärkkää. Joka sukelluksella ne\ntulivat lähemmäksi välillä kurkistellen uteliaasti missä uusi toveri\noli. Kun toinen niistä vihdoin nosti runsaan kolmanneksen ruumiistaan\nveden pinnan yläpuolelle, pamahti jo Tomiin kivääri. Hylkeen äskeiselle\npaikalle levisi heti rasvatyventö. Toinen hylje oli sukeltanut juuri\nennen laukausta. Hetken kuluttua sekin nousi pinnalle sopivalla\nampumamatkalla. Tomin ase paukahti taas, ja uusi tyventö levisi\nvähitellen paikalle.\n\nKoska muita hylkeitä ei enää näkynyt läheisyydessä, läksimme korjaamaan\nTomin saaliit. Olimme tehneet vahvasta teräslangasta naarantapaisen ja\nteroittaneet sen hampaat hyvin teräviksi. Tällä välineellä onnistuimme\nheti saamaan hylkeet veneeseen.\n\nSoudimme nyt takaisin hiekkasärkälle ja heittäydyimme lämpimälle\nhiekalle päivää paistattelemaan. Hetken perästä Tom nukahti. Koska\nminulle ei tullut uni, läksin paadelle katselemaan miltä se näytti\nhylkeiden vierailun jäljiltä. Siellä haisi kuitenkin niin kamalasti,\nettä kävelin nopeasti kallion tuulenpuoleiselle syrjälle, johon\nistuuduin hetkeksi katselemaan Muklarien saaristoa.\n\nOlin istunut paikallani ehkä puolisen tuntia, kun kuulin omituisen\nsihisevän äänen siitä kolosta, joka oli paaden toisessa reunassa. Ensin\nen kiinnittänyt siihen mitään huomiota vaan luulin erehtyneeni. Mutta\nkun ääni hetken perästä uudistui ja kun toinen melkein samanlainen ääni\nvastasi siihen, menin katsomaan.\n\nÄllistykseni oli suuri kun huomasin kuopassa kaksi valtaisaa hyljettä.\nKumpaisellakin oli monta suurta verinaarmua päässään. Vesi kuopan\npohjalla oli myös veren punertamaa, Vaikka kuoppa oli vain vajaat kaksi\nmetriä syvä, eivät hylkeet olisi millään päässeet ennen myrskyä ja sen\ntuomaa tulvaa vankilastaan, sillä sen reunat olivat äkkijyrkät.\nAavistin heti miten eläimet olivat joutuneet vankilaansa. Kun\ntappelupukarien toverit olivat syöksyneet hädissään veteen, olivat ne\nvarmaankin tyrkänneet vahingossa vanhat härät koloon, jossa ne sitten\nsähisivät toisilleen.\n\nHeti kun hylkeet huomasivat minut, ne olivat kuin yhtä poikaa\nyhteisessä vihassaan. Elleivät viholliseni olisi olleet niin\nvarmassa tallessa, olisin kai lähtenyt karkuun, sillä otukset\nnäyttivät tosiaankin julmistuneilta. Yksi ainoa sellainen naarmu,\njoita molemmilla oli päässään, olisi riittänyt tappamaan minut\nsilmänräpäyksessä. Viritin kiväärini ja tähtäsin ensimmäistä hyljettä.\nSe kuoli paikalla. Minuutin perästä kävi toiselle samoin. Yksinäisellä\nkalliolla vallitsi taas rauha.\n\nTom huusi jo särkältään, että tulisin häntä noutamaan, Hän oli herännyt\nlaukauksiin ja oli tietysti utelias näkemään mitä olin ampunut.\n\nEmme tietenkään jaksaneet saada noita mahtavia koljoja ylös kuopasta\nvaan nyljimme ne siellä ja otimme heti nahan rasvakerroksineen irti.\nSiinäkin oli jo vaivaa, kun saimme nahat ja rasvat ylös kuopasta.\n\nKotimatkalla rupesin tuntemaan outoa ihonpoltetta. Se alkoi vyötäisistä\nja levisi vähitellen ylä- ja alaruumiiseen. Rannalle ehdittyämme minun\noli pakko riisua vaatteet päältäni saadakseni selville, mikä minua niin\narmottomasti poltteli. Olin vyötäisten kohdalta punainen kuin intiaani,\nja Tom kysyikin ilkkuen olinko sairastanut tuhkarokon lailliseen\naikaan, vai olinko säästänyt sen näin sopimattomaan vaiheeseen.\nHuomasin samassa muutaman verenimijän putoavan paidastani, ja kun\nsuoritin tarkemman tutkimuksen, olin häpeissäni. Tuota tautia en ollut\nikinä sairastanut.\n\nKun Tom nyt huomasi ilmeistäni mikä tauti minua vaivasi, hän muuttui\nkovin koppavaksi ja ilmoitti nenäänsä nyrpistäen, ettei hän nuku\nsamassa vuoteessa kanssani. Hetken kuluttua näin saunan ovesta, että\nTom pani uhkauksensa täytäntöön siirtämällä omat vuodevaatteensa saunan\ntoiseen nurkkaan.\n\nMistä nuo iljettävät syöpäläiset olivat ilmaantuneet? Hylkeitä\nkäsitellessämme olimme olleet hyvin varovaisia ja pitäneet paidanhihat\nkorkealle ylös käärittyinä. Tiesimme näet sen verran, että hylje on\nkevätkesällä täpösen täynnä noita mieron miehen puhtaanapitäjiä. Vasta\nhetkisen pohdittuani asia selvisi minulle. Olin kyllä hylkeitä\nkäsitellessäni ollut varovainen, mutta ennen sitä olin istunut puoli\ntuntia kalliolla, joka oli ollut hylkeiden lepopaikkana. Hylkeet olivat\npäivää paistatellessaan kyhnytelleet itseään kiven uurteisiin.\nKodittomat syöpäläiset olivat sitten muuttaneet suurin joukoin minun\nvaatteisiini, kun minäkin pahaa aavistamatta yritin ottaa aurinkoa.\nOtin vahingon opikseni ja päätin valita lepopaikkani vastaisuudessa\nhuolellisemmin.\n\nMinun oli nyt pakko ryhtyä totisiin toimenpiteisiin. Tuo pieni väritön\nelukka on tavattoman sitkeähenkinen. Vesi ja saippua eivät siihen\nvähääkään pysty. Mutta ei se silti voittamaton ole, jos sen kimppuun\nkäy oikeilla aseilla. Syöpäläinen kestää seitsemän pyykkiä, mutta ei\nyhtäkään saunansavua. Kun Tom myöhemmin illalla rupesi keittämään\nöljyä, laitoin kiven kupeelle kiukaan tapaisen ja rupesin savustamaan\nvaatteitani. Tom väitti, että minä haisin seuraavana päivänä\nsavuhailille. Olkoon niin, savunhaju ei minua häirinnyt ja\nsyöpäläisistäni olin vapaa.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nEn ole vielä tähän mennessä kertonut mitään eräästä asiasta, joka\nkuitenkin heti Muklareille tultuamme herätti meissä molemmissa suurta\nuteliaisuutta ja ihmettelyä. Meidän veneemme eivät olleet sataman\nainoat alukset. Satamassa oli tullessamme laiva. Ja tämä laiva oli\narvatenkin ollut jo monta vuotta tuolla paikallaan.\n\nLaiva oli vajonnut syvälle hiekkaan. Tom arveli, että laivan pohja oli\nainakin kahden tai kolmen jalan syvyydessä hiekan alla. Laivan muoto\nmiellytti kovasti Tomin merimiehensilmää. Hän väitti sen olleen aivan\nerinomainen purjehtija. Ja noustessamme ensimmäistä kertaa sen kannelle\nTom sanoi, ettei alus ollut kauppalaivaksi rakennettu. Kauppalaivoissa\neivät pylpyrät ja helat ja muut yksityiskohdat ole koskaan niin siistiä\nja arvatenkin myös kallista tekoa kuin ne tässä laivassa olivat.\nKauppalaivaa ei kannata noin kalliisti varustaa.\n\nVaikka aluksen pituus ei ollut viittäkymmentä jalkaa, se oli kuunariksi\ntaklattu. Kaikki oli erinomaisessa kunnossa, pienintäkään kuunarin\nvarustukseen kuuluvaa osaa ei puuttunut, sikäli kun nyt osasimme sitä\narvostella purjeiden ollessa poistettuina. Niitä säilytettiin\narvatenkin kannen alla. Laiva ei näyttänyt hyljätyltä, pikemminkin vain\ntalvikuntoon laitetulta. Kannella oli kaikki siistiä aivan kuin\nmiehistö olisi poistunut laivasta vasta eilispäivänä.\n\nKävimme laivassa joka päivä, ja Tom piti minulle pitkiä luentoja\nkuunarin rakenteesta ja hoidosta. Parin viikon kuluttua tiesin jo\nteoriassa kaiken mitä puolimatruusin tulee tietää. Vahinko vain, että\nköysistä olivat ainoastaan kiintonaiset köydet paikoillaan. Luistava\nköysistö oli kokonaan poissa, luultavasti sekin kannen alla.\n\nMelkein kaikki pislat ja helat olivat messinkiä. Niissä oli tuo\nmiellyttävä harmaanvihertävä sävy, jonka messinki saa ulkoilmassa ja\njoka on myös käytännössä sopivin. Kiillotetut pislat näyttävät tosin\nkomeilta, mutta ne häikäisevät pahasti silmiä. Kajuutan portaiden\nkaiteet olivat kuitenkin kirkkaiksi kiillotetut. Tom väitti, että se\noli laivan haltian työtä, tämä kun ei jätä laivaa talveksikaan. Asia\nnäytti todellakin olevan näin, sillä eihän messinki pysy ulkoilmassa\nviikkokausia kirkkaana ilman että sitä kiillotetaan. En kuitenkaan\nuskonut Tomin haltioihin, vaan pidin omat luuloni täistä asiasta.\n\nEräänä päivänä, kun olimme taas tulleet laivalle, löysin kannelta\naivan tuoreen lastun. Panin lastun Tomin käteen ja kysyin oliko\nlaivanhaltioilla tapana leikellä tuollaisia lastuja. Tom ei sanonut\ntietävänsä mitään varmaa siitä puolesta, mutta arveli että lastu on\nmeidän itsemme sinne jättämä, vaikka emme sitä nyt muistaneetkaan.\n\nMutta minun epäilyksiäni tuo selitys ei tyydyttänyt. Ehdotin siis\nTomille, että ottaisimme selkoa laivanhaltian öisistä toimista.\nArvelin, että meidän olisi parasta käyttää samaa keinoa, jolla muinoin\nDaniel paljasti Belin pappien öiset syömingit epäjumalan temppelissä.\nTomilla ei ollut mitään ehdotustani vastaan, hän oli itsekin kovin\nutelias näkemään oliko hänen selityksensä oikea. Menimme siis illalla\nlaivalle ja ripotimme tuhkaa kannelle ja kajuutan portaiden sekä\nmiehistösuojan eteen.\n\nIltayöstä yritin turhaan saada unta silmiini. Odotin liian suurella\njännityksellä kokeemme tulosta. Puolenyön aikaan menin rannalle. Kun en\nkerran voinut nukkua, voisin yhtä hyvin istua rannalla vartioimassa\nnäkyisikö laivassa mitään. Eikä minun tarvinnut kauan odottaa. Tai\noikeastaan en tiedä kuinka kauan odotin, sillä vaikka olin tullut\nrannalle unettomana, taisin siinä istuessani vähän torkahtaa. Joka\ntapauksessa havahduin siihen, että kajuutan ikkunoista näkyi valoa.\nNiihin oli tosiin vedetty paksut keltaiset silkkiverhot, mutta valo\npääsi silti raoista näkyviin. Kiiruhdin herättämään Tomin ja toin hänet\nmukanani rannalle. Myöskin Tom huomasi heti valon. Kysyin häneltä oliko\ntontuilla tapana puuhailla lampun valossa. Tom sanoi tietävänsä, että\nhaltiat oleskelevat vain laivan pimeimmissä sopukoissa ja kaihtavat\nvaloa kuin pahempaakin. Siellä oli nyt varmasti ihminen liikkeellä eikä\nmikään laivanhaltia.\n\nEhdotin nyt Tomille, että menisimme heti laivalle ja yrittäisimme tehdä\ntuttavuutta noiden ihmisten kanssa, jotka olivat sisällä. Tom ei\nkuitenkaan halunnut menetellä näin moukkamaisesti. Hänen mielestään ei\naamuyö ollut sopiva aika ensivierailulle. Ja sitä paitsi laivassa\nolevat ihmiset olivat varmasti jo huomanneet meidän olevan saarella.\nJos he olisivat halunneet meihin tutustua, niin he olisivat kyllä\ntulleet luoksemme. Ehkäpä he olivat salakuljettajia tai harjoittivat\njotakin muuta yhtä luvatonta tointa ja halusivat juuri sen vuoksi\npysytellä erossa todistajista.\n\nTom saattoi olla oikeassa. Annoin periksi, ja niin läksimme takaisin\nsaunalle, jossa kohta unikin taas otti valtaansa.\n\nHeräsin vasta myöhään aamupäivällä. En olisi ehkä herännyt vielä\nsilloinkaan, ellei Tom olisi keittänyt kahvia, jonka tuoksu voi saada\npuolikuolleenkin havahtumaan. Olin jo melkein valveilla, kun Tom meni\nrantaan hakemaan selvikettä, mutta siinä välillä lupsahtivat silmäni\nuudestaan umpeen. Nousin kuitenkin erittäin vikkelästi, kun Tom\npirskotti tuomaansa vettä kasvoilleni. En suuttunut vaan kumarruin\nkuivaamaan kasvojani, mutta silloin tuo peijooni kaatoi lopun veden\nniskaani.\n\nTämä oli sentään liikaa, sen ymmärsi Tomkin, joka kaapaisi nopeasti\nkäpälämäkeen. Kun en saanut poikaa kiinni, palasin saunaan ja panin\noven sisäpuolelta hakaan. Sitten vaihdoin kuivan paidan päälleni ja\ntyhjensin kahvipannun. Saatuani viimeisenkin tilkan mahaani tunsin\nitseni taas kuivaksi ja lämpimäksi ja olin jo Tomille täysin leppynyt.\nPäästin siis oven haasta ja julistin Tomille jalomielisesti\nanteeksiantoni.\n\nKun Tom huomasi vaaran olevan ohitse, hän tuli saunaan ja vilkaisi\nilkkuen paitaani, jonka olin levittänyt kuivamaan. Mutta näyttipä poika\nkohtalaisen nololta, kun hän yritti turhaan kaataa kahvia kuppiinsa.\nKoston laki näytti hänelle selviävän, ja hänen täytyi tyytyä\nkohtaloonsa.\n\nLäksimme nyt laivalle ansojamme kokemaan. Aavistukseni oli käynyt\ntoteen. Kajuutan portaiden edessä olevista jäljistä näimme selvästi,\nettä paikalla oli käyty ja että kävijä oli käyttänyt joko kalosseja tai\nkumipohjaisia kenkiä. Koska kumipohjakengillä voi kulkea täysin\näänettömästi, innostui Tom heti väittämään, että mies on epäilemättä\nsalakuljettaja.\n\n-- Miehet, kai tarkoitat. Jos heistä toinen on salakuljettaja, niin kai\ntoinen myös.\n\n-- On kai, jos miehiä on kaksi. Mutta eihän näistä jäljistä voi nähdä\nonko miehiä yksi vai kymmenen.\n\n-- Kaksi niitä ainakin on.\n\n-- Oletko varma?\n\n-- Vertailepa noita molempia oikean jalan jälkiä.\n\n-- Kas todellakin, anturan korot näkyvät selvemmin toisessa jäljessä\nkuin toisessa. Sinustahan saattaa tulla vaikka salapoliisi.\n\n-- Kukapa tietää mitä mistäkin tulee. Mutta noin paljon näkee jo\ntavallinen maalaispoliisikin. Ja sen niistä näkee myöskin, että miehet\neivät ole enää laivassa, koska viimeksi astutut jäljet vievät\nkajuutasta poispäin eikä miehistösuojan edessä näy mitään jälkiä.\n\n-- Oikeassa olet, hirtettävä.\n\nYritin saada jäljistä selville vielä enemmänkin, mutta se oli turhaa\nvaivannäköä. Vastaamatta jäivät myös Tomin kysymykset mitä miehet\nolivat illalliseksi syöneet, oliko heistä jompikumpi luonteeltaan\näkkipikainen vaiko hidasverinen ja minkä väriset heidän silmänsä\nolivat. Tom väitti, että oikea salapoliisi pystyisi sanomaan tämän ja\nvielä paljon muutakin.\n\nMutta vaikka en pystynytkään jälkien perusteella näin hienoihin\ntuloksiin, sain kuitenkin pian selville, mitä tietä miehet olivat\nlaivasta poistuneet ja arvatenkin myös sinne tulleet. Jäljet johtivat\nisonmaston vanteille ja niitä pitkin ylöspäin. Tämän huomasin siitä,\nettä muutama tuhkahitunen oli tarttunut myös väylinkeihin. Nousimme\nensin vantteja ylös ja jatkoimme niiltä maston päähän asti. Ylin tanko,\nitse mastonnenä oli korjattu pois, emmekä ylhäältä sitten muuta\nlöytäneetkään.\n\nTomille asia näytti sitäkin selvemmältä. Hän muistutti miten Krakla,\njoka ui aalloilla saunanrakentajaukon edellä, oli saarille tultuaan\nlevittänyt siipensä ja lentänyt pois. Turhaan yritin väittää Tomille,\nettä hänen selityksensä oli mahdoton. Krakloja ei ollut kuin yksi ainoa\nja sekin vain kansan uskomuksissa. Eikä se niissäkään esiinny\nkumikalossit jalassa.\n\nAlas mennessämme Tom löysi kuitenkin jotakin, joka muutti hänen uskonsa\ntäydellisesti. Mastonhäkkiin oli toinen kävijöistä kopauttanut\npiippunsa tyhjäksi. Nyt heräsivät Tomin salapoliisinvaistot äkkiä. Hän\nhaisteli tupakamjätteitä ja väitti niiden olevan \"Kultaista ruusua\",\njota merimiehet yleisesti polttelevat ja jota hänkin oli joskus\nisältään salaa maistellut. Ylpeänä hän väitti, ettei kukaan joka\nvähänkään ymmärtää tupakan päälle, voi erehtyä tämän tupakkalajin\nverrattoman hienosta tuoksusta. Häpeäkseni täytyi minun myöntää, etten\npysty erottamaan nurkantakuisia ryssänlehdistä. Minun oli siis pakko\nluottaa kokonaan Tomin asiantuntemukseen ja uskoa hänen uusi teoriansa,\nettä kävijät olivat ihmisiä, arvatenkin merimiehiä. Ja koska jokaisella\nmieron ruojalla ei ole varaa tupruttaa \"Kultaista ruusua\", olivat\nkävijät arvatenkin varoissaan olevaa väkeä. Toivottavasti he ovat\nsalakuljettajia, lisäsi Tom vielä.\n\nPalasimme siis oman saaremme rannalle jokseenkin yhtä viisaina kuin\nolimme sieltä lähteneetkin. Mutta uteliaisuuteni ei antanut minulle\nrauhaa, halusin tietää minne miehet olivat laivasta poistuneet. Olimme\njo aikaisemminkin kulkeneet saaremme metsät ristiin rastiin, mutta\nihmisistä emme olleet löytäneet jälkeäkään. Se saari, josta olimme\ntuoneet saunan kehikon, oli vain aaltojen sileäksi hioma kallio.\nRottakaan ei olisi löytänyt sieltä piilopaikkaa. Jos miehet siis\nylipäänsä oleskelivat näillä main -- mikä minusta oli melkein varmaa --\nniin he eivät voineet asustaa missään muualla kuin kolmannella\nsaarella, siis samalla, jonka rannassa heidän laivansakin oli. Mutta\ntälle saarelle oli mahdotonta päästä, siltä meistä ainakin tuntui.\n\nKolmas saari oli melkein yhtä suuri kuin se, jolla me asuimme ja jota\nolimme ruvenneet kutsumaan Kotisaareksi. Tuo saari oli joka puolelta\nhyvin jyrkkärantainen. Tomin isäkin kertoi: aikoinaan, ettei yhdessä\nMuklarien saaressa ole koskaan käyty, sinne pääseminen oli kerta\nkaikkiaan mahdotonta.\n\nOlimme jo aikaisemmin soutaneet saaren ympäri pari kierrosta löytämättä\nkuitenkaan maihinnousupaikkaa. Nyt teimme vielä yhden kierroksen, jonka\njälkeen olimme varmoja, ettei saarelle voinut nousta ilman pitkiä\ntikapuita. Tikapuut olisimme kyllä pystyneet tekemään, mutta niiden\npystyttäminen kalliota vasten oli taas juttu erikseen.\n\nKeskustelumme tikapuista oli herättänyt minussa uuden ajatuksen.\nKierreltyämme saaren poikkesimme vielä kerran laivalle. Kallioseinä oli\nlaivan vieressä melkein pystysuora, ja laivan kyljestä oli siihen vain\nmuutama jalka. Kiipesin taas mastonpäähän ja heitin nuoraan kiinnitetyn\nvaarnan ylös kalliolle. Heitto oli vaikea suorittaa, eikä se\nonnistunutkaan ennen kuin kolmannella yrityksellä. Vedin nuoraa\nhiljakseen takaisin kunnes vaarna luiskahti alas jyrkänteeltä. Maston\npäästä kallion reunalle oli tasan kaksikymmentä jalkaa vinosti ylöspäin\nmitattuna. Tarkastin nyt maston päässä olevaa huipputangon kenkää. Se\noli mustaksi lakeerattua rautaa, läpimitaltaan kaksitoista senttiä.\nMinusta tuntui kummalliselta, että kengän yläreunasta oli lakeeraus\nkulunut pois kallion puolelta. Mutta kun samassa huomasin, että kengän\nsisäpuoli näytti kuluneen vastaiselta puolelta, käsitin heti, ettei\näsken keksimäni keino -- jolla ehkä pääsisimme kalliolle -- ollut\nsuinkaan uusi. Sitä oli käytetty jo monta kertaa aikaisemminkin. Ja jos\nlaivassa kävijät olivat päässeet siten kalliolle ja laivaan, piti tuon\ntempun luontua meiltäkin. Sitä oli nyt kokeiltava.\n\nTämä päätös mielessäni luisuin mastosta alas ja seisoin hetkisen\nkuluttua Tomin vieressä kannella.\n\nKehotin Tomia kiipeämään maston päähän ja katsomaan tarkoin\nhuipputangon kenkää. Alas tultuaan Tom selitti minulle, että\nhuipputanko oli ollut huolimattomasti harustettu ja siksi hangannut\nkenkänsä sisäpuolta toisesta syrjästä.\n\nKysyin Tomilta oliko huolimaton harustus kuluttanut lakeerauksen myös\nkengän yläosasta. Tätä Tom ei ollut huomannut, mutta hän lähti\nvikkelänä kuin orava uudestaan mastonpäähän. Kannelle tultuaan hän\nsanoi olevansa varma, että tangon päässä olevaan kenkään oli pistetty\nkalliolta jonkinlainen tanko. Tätä tietä olivat laivassa kävijät\nvarmaankin sekä tulleet että menneet. Tom sanoi pyrkivänsä huomenna\nkalliolle samaa temppua käyttäen.\n\nLaakasaaren korkeimmalla kohdalla oli viiden sylen pituinen\nreimaritanko, jonka ajojäät olivat sinne vieneet. Veimme sen vielä\nsamana iltana laivaan, kiinnitimme köyden sen ohuempaan päähän ja\nsaimme jonkin aikaa ponnisteltuamme tuon raskaan esineen mastoa vasten\nnojalleen.\n\nVarhain seuraavana aamuna palasimme laivalle köysikimppu ja muutamia\npylpyröitä mukanamme. Muutaman tunnin ankaran työskentelyn jälkeen\nmeidän onnistui kallistaa tangon pää kalliota vasten. Silta oli\nrakennettu.\n\nTom tahtoi heti paikalla kiivetä kalliolle katsomaan. Mutta koska työ\noli ollut hyvin raskasta, kielsin Tomia lähtemästä ennen kuin oli vähän\nlevätty. Tom pani ensin kovasti vastaan, mutta huomattuaan että minä\nolin valmis vaikkapa sitomaan hänet paikalleen, tuli hänkin kannelle ja\nlähti kanssani kotisaarelle murkinoimaan.\n\nSyötyämme ja otettuamme pienet ruokaunet palasimme jälleen laivalle.\nKiipesimme heti mastonhuippuun, ja minuutin kuluttua Tom seisoi ylpeänä\nkallion laella. Minun piti nyt seurata samaa heiluvaa tietä. Mutta\nminun isäni ei ollutkaan merimies vaan aito maanmyyrä, en siis ollut\nperinyt merimiehen hurjaa mieltä. Kun katselin alas laivankyljen ja\nkallion väliin, rupesi päätäni huimaamaan. Eipä paljoa puuttunut, kun\nolisin palannut nuivin nenin mastosta kannelle. Mutta Tomin ilkkuva\nnaama pelasti minut tästä häpeästä. Syljin kouriini ja läksin\nkiipeämään.\n\nPuolivälissä matkaa rupesi tanko ankarasti heilumaan, ja sydämeni alkoi\nvavahdella samassa tahdissa. Heiluminen lakkasi kuitenkin ylemmäksi\npäästyäni. Sen verran olin joka tapauksessa säikähtänyt ja pöllähtänyt,\nettä jatkoin kiipeämistä, vaikka olin jo kallion kohdalla ja vaikka\nolisin voinut hypätä jo vaaratta tangolta. Samassa tanko keikahti irti\nkengästään, ja minun oli pakko hellittää otteeni. Ellei Tom olisi\nsaanut minua hartioista kiinni, olisin varmasti seurannut tankoa\nsyvyyteen. Nyt jäin kuin jäinkin Tomin viereen aivan kallion reunalle.\n\nArvelenpa ettemme näyttäneet kovin älykkäiltä sillä hetkellä. Olimme\npäässeet perille mutta samalla olimme joutuneet vangeiksi kalliolle.\nVain yhdestä paikasta oli kallio sen verran viettävä, että olisimme\nehkä voineet luisua siitä mereen. Mutta uintimatka laivalle, missä\nveneemmekin keinui, oli ainakin neljäsataa metriä. Ja vesi oli vielä\nniin kylmää, että siinä olisi voinut helposti kangistua. Eikä sitä\npaitsi \"kuivan kosken laskeminen\" pitkin kalliota tuntunut erikoisemmin\nhoukuttelevalta.\n\nRupesimme tarkastelemaan vankilaamme lähemmin. Aivan jalkaimme vieressä\noli pensaikossa tanko, joka oli vieläkin pitempi kuin äsken\nmenettämämme. Se oli saarnipuuta, ohuempi mutta kuitenkin jäykempi kuin\nmeidän tankomme, ja sen toisessa päässä oli merkillinen hela. Se oli\naivan ilmeisesti tehty maston toisessa päässä olevaan kenkään\nsopivaksi. Ei ollut enää epäilystäkään siitä, mitä tietä laivassa\nkävijät olivat kulkeneet.\n\nOlisimme nyt voineet punnertaa tangon paikoilleen ja palata laivaan,\nmutta se ei tullut mieleemmekään. Kun kerran olimme saarelle tulleet,\nemme lähtisi ennen kuin olisimme tutustuneet siihen ja sen asukkaisiin,\njos täällä nyt sellaisia oli.\n\nNälkää meidän ei tarvinnut pelätä, vaikka jäisimme saarelle useaksikin\npäiväksi. Täällä pesi näet paljon vesilintuja, ja useimpien munat\nolivat suuria. Tiesimme kyllä, ettei ollut luvallista ottaa\nvesilintujen pesistä munia, emmekä aikoneetkaan turvautua tähän ruokaan\nennen kuin viimeisessä hädässä.\n\nKatselimme siis ympärillemme ja huomasimme, että luodon rannat olivat\nsen korkeimmat paikat. Koko luoto oli näet sisäänpäin viettävä\numpilaakso, jonka keskellä oli vähäinen järvi. Luodon pinta-ala saattoi\nolla siinä neliökilometrin paikkeilla, tästä otti järvi noin kolmannen\nosan. Järven pinta näytti olevan huomattavasti merenpintaa alempana.\n\nVaikka luoto näyttikin ulospäin hyvin kolkolta ja elottomalta, olivat\nsen sisäosat kuitenkin melkoisen vehmaat. Kivien välissä kasvoi tuomia\nja pihlajia, olipa siellä täällä jokunen ruotsinpihlajakin. Muutamat\ntuomet olivat jo täydessä kukassa.\n\nLäksimme kävelemään alas järvelle päin. Paitsi tuota löytämäämme tankoa\nemme löytäneet mitään merkkejä ihmisistä. Suuri osa järven pintaa oli\nmeille tuntemattomien vesikasvien peitossa. Yhdessä kohtaa tätä\nkasvustoa oli niin lähellä rantaa, että onnistuimme vetämään siitä\nmuutaman säikeen ylös. Se oli sitkeätä kuin nuora. Rupesimme lappamaan\nsitä maalle, mutta loppua ei vain tullut, vaikka olimme kiskoneet jo\nmonta kymmentä metriä. Leikkasimme vesiköynnöksestä palasen ja panimme\nsen kalliolle kuivamaan. Päätimme antaa sen tilaisuuden tullen\nopettajalle, joka oli aina kovin innoissaan saadessaan jonkin uuden\nkasvin kokoelmiinsa. Tällaista kummallista meriliekoa emme olleet\nniissä kokoelmissa koskaan nähneet.\n\nJatkoimme nyt kulkuamme pitkin rantaa aikoen kulkea järven ympäri.\nKävelimme pensaikossa vähän matkan päässä itse rannasta. Kauas emme\nkuitenkaan ehtineet, ennen kuin edessämme oli jälleen ranta ja vettä.\nLuulimme siitä ensin puroksi, mutta sitten huomasimme sen olevan kapea\nja syvä järvenpoukama. Poukaman vastainen ranta oli äkkijyrkkää\nkalliota.\n\nTässä poukamassa kellui vierekkäin kaksi suurta kannellista lotjaa. Ne\ntäyttivät lahden koko sen leveydeltä ja ne oli kiinnitetty\nrautaketjuilla molemmille rannoille. Lotjat uivat niin syvässä, että\nkansi oli vain pari jalkaa vedenpinnan yläpuolella. Emme jaksaneet\nymmärtää missä tarkoituksessa nämä isot lotjat oli rakennettu\nmitättömään sisäjärveen, josta niitä ei saisi millään keinolla mereen.\nTom, joka yhä vain uneksi salakuljettajistaan, arveli niiden sisältävän\nromminassakoita, silkkikankaita ja muitakin hienoja tavaroita.\n\nIstuimme hetkisen toisen lotjan kannella ja ihailimme veden kirkkautta.\nVaikka järven syvyys oli tässä paikassa kymmenkunta metriä, näkyi\nepätasainen pohja kuitenkin aivan selvästi. Lotjien pohjan alla\nhuomasimme muutamia paksuja rautatankoja, jotka näyttivät johtavan\nkallion seinämään.\n\nKoska tästä ei näyttänyt pääsevän pitemmälle, palasimme hetken kuluttua\nsamaa tietä, jota olimme tulleetkin. Päästyämme siihen paikkaan, missä\nolimme vetäneet vesiköynnöksen kuiville, huomasimme veden laskeneen\nainakin jalan verran. Köynnöskimppu oli jäänyt lähtiessämme melkein\nvesirajaan, mutta nyt se oli korkealla kalliolla. Sitä paitsi oli\nrannalla nyt runsaasti tyhjiä näkinkenkiä, joita emme olleet\naikaisemmin huomanneet. Rupesimme molemmat niitä kokoilemaan.\n\nSiinä puuhatessamme oli Tom ehtinyt minusta noin sadan metrin päähän\npitkin rantaa kulkiessaan.\n\nOlin juuri kahlannut veteen ottamaan erikoisen kaunista ja isoa\nnäkinkenkää, kun äkkiarvaamatta kuulin Tomin päästävän hirvittävän\nhätähuudon. Näin että hän samalla huitoi kädessään olevalla kepillä\njalkoihinsa. Mitään muuta asetta kuin tuo hento keppi hänellä ei ollut,\nja huudosta kuulin selvästi, että poika oli hengenhädässä. Nähtävästi\njoku eläin oli hyökännyt hänen kimppuunsa.\n\nEi kestänyt puoltakaan minuuttia, ennen kuin olin Tomin apuna. Hänen\nahdistajansa oli kaatanut hänet kumoon ja yritti saada häntä veteen.\nTom piti molemmin käsin pienestä pensaasta, joka kasvoi lähellä rantaa.\nHänen molemmissa jaloissaan oli kiinni kaksi suunnattoman suurta\nmerikrapua, jotka yrittivät kiskoa häntä veteen. Tom oli heittänyt\nkeppinsä ja koetti potkimalla päästä ahdistamistaan. Mutta turhaan.\n\nLöin heti voimieni takaa kirveen talalla lähinnä olevaa nilviäistä\npäähän. Mutta kirveeni oli liian kevyt, ja ainoa seuraus iskustani oli\nse, että tuo hirviö ojensi toisen saksensa minua kohti. Tähtäsin nyt\nkirveen terällä saksen tyveen ja onnistuin osumaan niin hyvin, että\nsaksen toinen haara putosi pois. Runsaasti kahden jalan pituinen eläin\nei näyttänyt välittävän tästä vähääkään. Mutta kun uudella iskulla\nosuin Tomin jalkaa puristavan saksen ylimpään niveleeseen ja sain sen\npoikki, pakeni äyriäinen nopeasti veteen.\n\nYritin nyt pelastaa Tomin toisestakin vihollisestaan, mutta en ehtinyt\nvielä saada asettani oikein suunnatuksi, kun jo tunsin ruuvipihtien\npuristuksen oman sääreni ympärillä ja pian toisen otteen ensimmäisen\nalapuolella. En kerinnyt käyttää asettani, vaan minut kiskaistiin\nmaahan ja tunsin liukuvani veteen päin. Huomasin että toinen minua\nraahaavista kravuista oli vieläkin suurempi kuin se, jonka olin juuri\npakottanut perääntymään.\n\nOlin jo melkein vesirajassa, kun sain kiinni eräästä suippopäisestä\nkivestä, joka pisti esiin hiekasta. Jalkani olivat vedessä, ja eläimet\nkiskoivat minua kaikin voimin. Mutta minusta tuntui siltä, että\nvihollisteni voima oli vedessä pienempi kuin maalla. Tunsin selvästi,\nettä pystyn pitämään puoliani vielä vähän aikaa, jos vain otteeni\nkivestä kestää. Mutta monta minuuttia en kestä, sen tiesin myös.\n\nKirves oli aivan edessäni terä hiekkaan iskettynä. Koetin nyt pitää\nkivestä vasemmalla kädelläni ja tarttua oikealla kirveeseen. Sain juuri\nvarresta kiinni, kun kuulin takaani rusahtavan äänen, joka pian\ntoistui. Ruuvipihtien otteet sääressäni höltyivät, ja parilla\npotkaisulla olin niistä kokonaan vapaa. Samassa tunsin miten joku\ntarttui rajusti kaulukseeni ja vetäisi minut kuivalle. Ensimmäistä\nkertaa elämässäni pyörryin. Ankara voimanponnistus ja pelko saivat\nyhdessä tuon kohtauksen aikaan.\n\nKun tulin tajuihini, seisoi vieressäni Tom ja tuntematon vanha mies,\njolla oli viivoittimen näköinen rautatanko kädessään. Mies oli vetänyt\nsaappaan jalastani ja katseli juuri paria sääreeni tullutta mustelmaa,\njotka olivat hyvänä todistuksena vastustajani valtaisasta voimasta.\nMies kosketteli mustelmia hyppysillään ja sai minut ulvaisemaan\nkivusta. Hän lohdutteli minua sanomalla, että muutaman päivän kuluttua\npystyisin jo palaamaan samaa tietä, jota olin saarelle tullutkin, ellen\ntahtoisi käyttää toista mukavampaa reittiä, jonka hän lupasi minulle\nnäyttää.\n\nKiittelin pelastajaani kaikesta sydämestäni ja rupesin itsekin\nhieromaan säärtäni. Mies kehotti minua jatkamaan hieromista jonkin\naikaa välittämättä siitä, että mustelmia hiukan kirveli.\n\nTom oli päässyt koko jupakasta paljon vähemmällä, mutta hänellä olikin\nkaitaisemmat sääret kuin minulla. Mutta hänenkin säärivarressaan oli\nsentään pari mustelmaa. Tom oli muuten vielä selvästi kauhuissaan ja\nkatseli veteen kuin peläten, että jokin uusi hirviö nousee sieltä meitä\nahdistamaan. Ellei pelastajamme olisi ollut lähettyvillä\nrautatankoineen, olisi Tom varmasti yrittänyt raahata minut kauemmaksi\nvedestä.\n\nRupesin nyt katselemaan tuota outoa miestä vähän tarkemmin. Hän oli\nkeskikokoinen ja voimakkaan näköinen mies. Hänen ahavoituneet\ntarmokkaat kasvonsa olivat omituisessa ristiriidassa hänen tukkansa\nkanssa, joka oli tuuhea mutta lumivalkoinen. Arvasin hänen olevan noin\nseitsemänkymmenen vuoden ikäinen, mutta ihmettelin samalla miten hän on\nvoinut säilyä noin reippaana. Mies huomasi tarkastelevan katseeni ja\nkertoi hymyillen olevansa näiltä seuduilta kotoisin ja täyttäneensä\nvasta neljäkymmentäkahdeksan vuotta. Luulin hänen laskevan leikkiä,\nmutta myöhemmin sain tietää hänen olleen tosissaan.\n\nSata kysymystä pyöri kielelläni, mutta mies ei näyttänyt sellaiselta,\njolta turhia kysellään. Silti katsoin voivani tiedustella, miten\ntällaisessa mitättömässä lätäkössä voi elää noin hirvittäviä petoja.\n\n-- Tämäpä lätäkkö ei olekaan niin mitätön, vastasi mies. -- Luoteen ja\nvuoksen ero tekee kahdeksatta jalkaa.\n\nPelkään ettemme näyttäneet Tomin kanssa oikein luottavaista naamaa.\n\n-- Ettekö ole lukeneet tai kuulleet mitään Norjan rannikolla olevasta\nkauheasta pyörteestä?\n\nMinä en ollut kuullut siitä luotua sanaakaan. Mutta Tomin suusta rupesi\ntulemaan tarinaa kuin lapinkapasta. Siinä tuokiossa hän kertoi pitkän\nhistorian kahdesta merimiehestä, jotka olivat rasvatyvenellä lähteneet\nlaivasta turskanpyyntiin ja joutuneet meripyörteen vaikutukseen. He\nolivat ensin soutaneet kaikin voimin päästäkseen pyörteestä pois, mutta\nhuomatessaan ettei se onnistuisi, heillä ei ollut muuta tehtävissä kuin\nkeskittää kaikki voimansa veneen ohjaamiseen ja estää se kaatumasta.\nPyörre oli ollut suppilon muotoinen, ja kuta syvemmälle vene painui,\nsitä hurjemmaksi kävi sen vauhti. Pyörteen keskipisteessä oli vene\nruvennut pyörimään kuin hyrrä, ja miehillä oli mennyt pää pahoin\npyörälle. Miehet olivat lähteneet laivasta illan suussa. Toisella oli\nsinä yönä koiravahti ja hänen piti siis olla kannella kahdestatoista\nneljään. Mies oli tullut kovaan tuskaan, sillä hän tiesi, että\nyhdeksänhäntäistä köysiruoskaa oli juuri hiljattain tervattu. Mutta\nvasta silloin kun laivassa soitettiin kolme lasia ja kun miehen\nvahtivuorosta oli jo kolme puolituntista kulunut, rupesi pyörteen voima\nheikkenemään. Kuitenkin vasta koiravahdin loppupuolella pääsivät miehet\npyörteestä irti. Heidän laivalle tullessaan soitettiin juuri kahdeksan\nlasia, ja päivävahti oli tulossa kannelle. Iltavahti oli ollut mukava\nmies ja ottanut koiravahtivuoron, eikä kapteeni tiennyt asiasta mitään.\nMiehet olivat kertoneet olleensa koko seuraavan päivän pahasti\nkohmelossa, mutta siitä huolimatta oli vahtivuoro korvattava. Toisen\ntäytyi siis olla iltapäivällä neljästä kahdeksaan vahdissa, ja hän\nvältti vain onnella tuon yhdeksänhäntäisen, sillä vahtivuoron\nvaihtaminen ilman kapteenin lupaa oli kiellettyä.\n\nMies kuunteli hyvin totisen näköisenä koko kertomuksen. Tomin\nlopetettua hän sanoi lyhyesti: -- Oletpa sinä aika mestari\nvalehtelemaan! Muistutus sai Tomin pahalle tuulelle, sillä hän oli\nlukenut tarinan jostakin \"Lentävästä hollantilaisesta\" eikä ollut\nlisännyt siihen sanaakaan.\n\nMies veti nyt molemmat kuolleet merikravut rannalle, katkaisi niistä\npyrstöt ja sakset ja käski meidän kantaa ne mukanamme. Hän sanoi niiden\nolevan erittäin hyviä ruoka-aineita. Mutta elävinä nämä äyriäiset\nolivat niin vaarallisia, ettei mies sanonut uskaltavansa koskaan kulkea\nrannalla ilman isoa rautaviivoitintaan. Silläkään ei kuulemma\nkannattanut lyödä päähän, joka oli hyvin kovakuorinen. Keskiruumiin\nkohdalta oli eläimen panssari heikompaa, siihen tähdätty voimakas\nlyönti tappaa kravun heti.\n\nLäksimme nyt kulkemaan kolmisin sinnepäin, missä äsken olimme olleet.\nKävellessämme mies kertoi, että tämä järvi oli yhteydessä valtameren\nkanssa. On ehkä olemassa samanlainen maanalainen tunneli kuin se, minkä\nvanhan ajan oppineet uskoivat yhdistävän Punaisen meren ja Välimeren\ntoisiinsa ja josta muutamat yhteiset eläinlajit olivat jotensakin\nvarmana todisteena. Oppaamme todisteli väitettään muun muassa sillä\ntosiasialla, että vesi täällä oli huomattavasti suolaisempaa kuin\nmeressä. Todistuksista kävivät edelleen saaren merkillinen eläimistö ja\nkasvisto sekä luoteen ja vuoksen välinen suuri ero. Jo muutaman\nkymmenen sylen päässä rannasta ei luoti enää tavannut pohjaa. Oliko\nPohjanlahden pinta tällä leveysasteella valtameren pintaa ylempänä vai\nalempana, siitä ei mies sanonut olevansa varma. Mutta ei sopinut\nepäillä, että valtameren luode- ja vuoksi näkyivät järvessä selvästi.\n\nMinusta tuntui miehen puhe maanalaisesta kanavasta jotensakin yhtä\nuskottavalta kuin Tomin äskeinen kertomus merimiesten seikkailuista.\nEllei hän olisi juuri äsken pelastanut henkeäni, olisin varmaan sanonut\njulki arveluni. Mutta Tomiin tämä puhe, jossa minusta ei ollut hihaa\neikä helmaa, upposi kuin vesi kuivaan maahan. Hän jopa aikoi lähteä\netsimään tunnelin toista päätä, kunhan ensin saisi merikapteenin\ntutkinnon suoritetuksi. Hän lupasi koluta Norjan ja Ruijan rannikot\npäästä päähän, ellei pyörre vähemmällä löytyisi.\n\nPuhellessamme olimme tulleet siihen paikkaan, missä lotjat olivat. Ne\nkelluivat nyt selvästi matalammalla kuin äsken täällä ollessamme. Mies\nvei meidät tästä paikasta jonkin verran oikealle. Sieltä löytyi vuoreen\njohtava ovi. Ymmärsin että vuori muodosti tässä paikassa rotkon ja että\nsaattajamme käytti sitä asuntonaan.\n\nMiehen kehotuksesta astuimme sisälle. Voimakas valo häikäisi silmäni.\nOlimme suuressa, korkeassa huoneessa, jonka katossa ja seinillä oli\nkymmenittäin sähkölamppuja. Keskellä huonetta riippui upea\nkristallikruunu, kauniimpi ja epäilemättä paljon arvokkaampi kuin\nkirkossa näkemämme. Lattialla oli paksu ja erinomaisen kaunis\nbrysselinmatto. Sekä katto että lattiat olivat tummaa tammipaneelia.\nIlma huoneessa oli kuivaa ja sopivan lämmintä, eikä se tuntunut\nvähääkään tunkkaiselta. Tunsin olevani pikemminkin palatsissa kuin\nluolassa. Tätä vaikutelmaa lisäsivät toisiin huoneisiin johtavien ovien\nraskaat silkkiverhot. Huonekalut olivat vanhanaikaisia, nekin silkillä\npäällystettyjä. Häikäisevä sähkövalo ei vain sopinut huoneen\narvokkaaseen tunnelmaan. Jos kruunussa ja seinillä olisi ollut\nvahakynttilöitä, olisi huone ollut mielestäni täydellinen.\n\nOlimme Tomin kanssa jääneet ovensuuhun. Kaikkien näiden ihanuuksien\nomistaja seisoi vieressämme ja näytti iloitsevan hämmästyksestäni. Kun\nvilkaisin Tomia huomasin ihmeekseni, ettei hän ollut vähääkään\nhämillään, vaan päinvastoin aivan haltioissaan. Näytti siltä kuin hän\nolisi odottanutkin juuri tätä.\n\nSamassa Tom kääntyi isäntämme puoleen ja avasi suunsa:\n\n-- Herra on tietysti salakuljettaja tai ehkäpä merirosvo?\n\nHäpesin suunnattomasti toverini häikäilemättömiä sanoja, mutta eihän\nniitä enää käynyt peruuttaminen. Yritin sopertaa jotakin Tomin\nlapsellisuudesta ja hänen vilkkaasta mielikuvituksestaan, mutta sanani\nhukkuivat isännän raikuvaan nauruun.\n\n-- Vai sellaiselta mieheltä minä näytän. Kyllä sinä, poikaseni, taidat\nnyt pettyä pahemman kerran. Tullaamatonta tavaraa en ole tuonut maahan\nmarkankaan arvosta. En ole myöskään yhtä ainoata kauppalaivaa\nhäirinnyt.\n\nTom näytti pettyneeltä.\n\n-- Mutta, jatkoi isäntämme, et ole aivan väärässäkään. Näitä\nlamppuja lukuunottamatta on epäilemättä kaikki mitä täällä näet\nsalakuljettajien, ehkäpä merisissienkin tänne kuljettamaa. Näissä\nhuoneissa on todellakin asunut merirosvoja, joiden kokoamat aarteet\nkäytetään nyt parempiin tarkoituksiin kuin mitä niiden entiset\nomistajat ovat aikoinaan kuvitelleet.\n\nTomin kasvot kirkastuivat huomattavasti. Olihan jo sekin jotain, että\ntämä paikka oli vanha merisissien pesä. Olkoonkin että nykyiset\nasukkaat harjoittivat rauhallisempia puuhia. Ehkäpä täältä voisi löytää\nentisten asukkaiden jäljiltä muutakin mielenkiintoista kuin nämä vanhat\nhuonekalut. Tom innostui tästä ajatuksestaan siinä määrin, että pyysi\nheti lupaa mennä katselemaan muitakin huoneita. Isäntämme oli tähän\nsuostuvainen.\n\nEi kulunut minuuttiakaan, ennen kuin Tom palasi takaisin kauhistuneen\nnäköisenä. Kun hän käänsi tuijottavat silmänsä isäntäämme, niin tämä\nvain nauroi ja kysyi, oliko Tom nähnyt merisissin vai maapeikon.\n\nTomin astuessa viereiseen huoneeseen oli siellä istunut kirjoituspöydän\nääressä -- isäntämme. Mutta hän ei ollut enää sama hyväntahtoinen\nvanhus kuin äsken, vaan keski-ikäinen tuimannäköinen mies, jolla oli\nmusta tukka ja parta. Hän oli noussut kiivaasti pöytänsä äärestä,\ntemmannut Tomia rinnuksesta ja kysynyt miten hän oli tänne tullut ja\nmitä hänellä oli asiaa. Kun Tom oli pelästyneenä vastannut, että mies\nkai parhaiten tiesi sen asian, koska oli äsken hänen henkensä\npelastanut, rupesi tämä nauramaan ja työnsi hänet ovesta takaisin\nsaliin.\n\nTuskin Tom oli saanut tämän kerrotuksi, kun hänen kuvailemansa mies\nastui viereisestä ovesta saliin.\n\nKun miehet nyt seisoivat vierekkäin, oli ero helpommin huomattavissa.\nToinen veli -- arvasin heti, että miehet olivat veljeksiä -- oli yhtä\ntumma kuin toinen vaalea. Hän oli myöskin vähän pitempi ja ryhdikkäämpi\nkuin pelastajamme. Mutta Tomin äskeistä hämmästystä en silti yhtään\nihmetellyt, niin samannäköisiä miehet lopultakin olivat.\n\nPelastajamme oli jatkuvasti huvittunut. Mutta hänen veljensä näytti\ntuikealta eikä kiinnittänyt meihin vähäistäkään huomiota. Hän oli\nsaanut varmuuden siitä, ettemme olleet tunkeutuneet luvatta hänen\nasuntoonsa, muuten olimme hänelle vain ilmaa. Hän oli aivan toisissa\najatuksissa.\n\n-- Etkö voi tarjota minulle mitään syötävää? hän sanoi veljelleen. --\nOlen koko päivän ajatellut, laskenut ja sommitellut enkä ole vielä\nsaanut palastakaan voimakoneeseeni. Ellen saa siihen tarpeellista\npolttoainetta, se tekee lakon, ja siihen loppuivat työmme ja tuumamme.\n\n-- Olethan sinä jo tänään syönyt aamiaisen ja päivällisen. Älä lämmitä\nkonetta liiaksi, se kuluu liian nopeasti loppuun. Ei kynttilääkään saa\npolttaa molemmista päistä.\n\n-- Olenko todellakin syönyt jo kahdesti tänään? Kovin minun on taas\nnälkä. Pitää syödä vahvasti, tehdä työtä vahvasti ja ottaa työstä\nhuikea maksu. Tiedän sen. Mutta mikäs tuossa on? Oletko onnistunut\nsaamaan merikravun? Sen liha on hyvin fosforipitoista ja virkistää\nerinomaisesti liiallisesta työstä väsyneitä aivoja.\n\n-- Vai kelpaisi se sinulle, herkkusuu. Miksi en onnistuisi, kun on\nhyvät syötit. Olen käyttänyt näitä poikia syötteinä.\n\n-- Älä helkkarissa! Siihen ne tulevat olemaan erinomaisia. Pyydämme\ntästä lähin joka päivä merikrapuja, Sido ne nulikat vain lujasti\nkiinni, muuten kravut vievät ne mukanaan.\n\nTuon tuimannäköisen herran meille suunnittelema kohtalo ei tuntunut\nvähääkään hauskemmalta kuin jos olisimme joutuneet merisissien valtaan.\nHänen veljensä hymyilevät kasvot näyttivät kuitenkin takaavan, ettei\nnoita sanoja pitänyt käsittää aivan kirjaimellisesti. Tuikea herra\nnäyttikin jo samassa unohtaneen tuumansa, koska hän kääntyi Tomin\npuoleen ja kysyi paljon leppeämmällä äänellä:\n\n-- Osaatko laittaa ruokaa, poikaseni?\n\n-- Osaanhan minä muutamia ruokalajeja. Osaan keittää puuroa ja\nlihamuhennosta perunoiden kanssa.\n\n-- Puurosta älä minulle puhu! Onhan meillä nyt merikrapuja. Pane vettä\nja vähän suolaa kattilaan ja keitä kravun pyrstö ja sakset. Mutta ota\njalat allesi, tai minä pehmitän selkänahkasi!\n\nTom otti keitettäviksi määrätyt kravun osat ja katseli neuvottomana\nympärilleen. Toinen mies oli jo mennyt huoneesta pois.\n\n-- Tuossa on keittiö. Painu jo työhösi!\n\nTom livahti hänelle näytettyyn huoneeseen. Minä kiiruhdin perässä\npäästäkseni ainakin muutamaksi minuutiksi tuon ankaran herran\nkomennosta.\n\nKeittiön seinällä riippui hyvässä järjestyksessä kattiloita, patoja,\npaistinpannuja ja muitakin keittoastioita. Ne näyttivät aivan\nkäyttämättömiltä, yhdessäkään ei ollut nokipilkkua. Eikä ihmekään,\nsillä isäntä näytti unohtaneen laittaa keittiöönsä tulisijan. Koska\nliettä ei etsimisestä huolimatta löytynyt, panin kattilan pöydälle ja\nkaadoin siihen vettä. Tom pani tapetun merikravun pyrstön ja kynnet\nkattilaan, johon olin ripotellut muutaman suolajyväsen.\n\nEnempää emme osanneetkaan tehdä. Istahdimme odottamaan, että saisimme\ntarkemmat määräykset aterian valmistamisesta.\n\nLiekö kulunut kymmenen tai viisitoista minuuttia siinä jutellessamme,\nkun äkkiä havahduimme outoon porisevaan ääneen. Ääni tuli epäilemättä\nkattilasta. Sen kansi liikahti muutaman kerran, rupesi sitten\ntanssimaan, eikä tahtonut pysyä enää paikallaan. Rupesivatko nuo\nonnettomat kravunkynnet uudestaan elämään? Olin jo tuntevinani niiden\nsulkeutuvan vielä kerran sääreni ympärille. Samassa kansi lennähti\nkokonaan pöydälle.\n\nSakset ja pyrstö, jotka olimme panneet kattilaan iljettävän harmaina,\nloistivat nyt silmiimme heleänpunaisina. Vesi kattilassa kuohui, ja\nhöyry kohosi kattoa kohti. Tomkin, joka ei tavallisesti vähästä\nhämmästynyt, jäi tuijottamaan kattilaa silmät tapilla.\n\nOlin asettanut kattilan pöydällä olevalle pyöreälle alustalle. Itse\npöytälevy oli minusta liian hieno uskaltaakseni panna kattilan suoraan\nsen päälle. Tutkin nyt tuota alustaa ja huomasin sen laskeutuneen\nmuutaman sentin pöytälevyn pintaa alemmaksi. Nyt Tomkin uskalsi jo\nlähestyä pöytää, eikä asiassa hänen mielestään ollut enää mitään\nkummallista. Olimme kuulemma lumotussa linnassa. Ja pöytä oli itsestään\nkeittävä. Hän oli lukenut jostakin kirjasta juuri samanlaisesta\npöydästä. Kirjassa oli pöytä hankkinut kaikki ruuatkin itse. Sen\nääressä kun sanoi: pöytä, kata itsesi! niin heti ilmestyi höyryäviä\nvateja. Ei muuta kuin valita vain!\n\nMinä en kuitenkaan tyytynyt Tomin yksinkertaiseen selitykseen. Rupesin\nasiaa tutkimaan ja huomasin, että kattila lakkasi heti kiehumasta, kun\nnostin sen alustaltaan, mutta alkoi uudestaan porista niin pian kuin se\nlaskettiin sille takaisin. Mutta nyt se rupesi kiehumaan niin\nvimmatusti, että vesi räiskyi reunojen yli pöydälle. En tiennyt mitä\ntehdä.\n\nSen sain kuitenkin pian tietää. Kipenöivä korvapuusti miltei kaatoi\nminut pöydän viereen, ja äreä ääni huudahti:\n\n-- Miksi sinä, pojanpöllö, panet kaksinkertaisen virran, vaikka vesi\nkiehuu muutenkin liian kovasti?\n\nEnhän minä siihen osannut mitään vastata. Mutta kun kurittajani\nväänteli jotakin pöydän reunassa olevaa pientä nappulaa, kiehui vesi\ntaas aivan hiljaa poristen.\n\nRupesin nyt aavistamaan, mitä salaisuuksia pöydässä oli, Sähkövalaistus\nhuoneessa ei ollut minua pahemmin ihmetyttänyt, sillä olin kuullut\nsellaisesta puhuttavan. Mutta että huoneiden lämmittäminen, jopa ruuan\nvalmistaminenkin voisi tapahtua sähkövirran avulla, siitä en ollut\naikaisemmin tiennyt yhtään mitään. Nostamalla kattilan pyöreälle\nlevylle olin pannut sähkövirran toimimaan, ja nostamalla sen pois ja\nsitten taas paikoilleen, olin saattanut virran kaksinkertaiseksi.\n\nTalon tuikea herra -- sillä hän tuo kurittajani oli -- ei katsonut\ntarpeelliseksi antaa meille mitään selitystä. Hetken kuluttua hän\npisteli puikolla kravun lihaa, ja kun se hänestä oli kypsää, käski hän\nmeitä ottamaan kattilan ja tulemaan mukaan ruokasaliin, tuohon\nhuoneeseen, jossa emme olleet vielä käyneet. Hänen veljensä oli\nkattanut sinne ruokapöydän. Asetin kattilan höyryävine sisältöineen\nkeskelle pöytää, ja sitten rupesimme syömään.\n\nAterian aikana huomasin, miten tuon tuikean herran kasvojen ilme suli\nyhä leppeämmäksi. Ja sitä mukaa kuin hän alkoi tulla kylläiseksi,\nmuuttui hänen puhetapansakin vähemmän ankaraksi. Hän rupesi jo\nkiittelemään Tomia hyväksi kokkipojaksi ja sanoi veljelleen, että olisi\nehkä hyödyllisempää käyttää häntä kokkina kuin täkykalana. Ehkäpä\nkravunpyynti onnistuisi käyttämällä yksin minua syöttinä. Mutta että\nhän olisi laskenut meidät vapaiksi nyt kun olimme kerran joutuneet\nhänen valtaansa, se ei näyttänyt juolahtavan hänen mieleensä\nvahingossakaan.\n\nLempeäluontoisempi veljeksistä hymyili näille ehdotuksille ja iski\nmeille silmää, jotta olisimme huoleti. Ja vaikka vaara näytti nyt\nkohdistuvan lähinnä minuun, en kuitenkaan osannut tosissani pelätä.\nOlinkin arvannut oikein tuon ankaran herran luonteen, sillä aterian\npäätyttyä hän rupesi jo puhumaan sellaisia, että minua voisi ehkä\nsittenkin käyttää apulaisena työpajassa, missä tapauksessa minua ei\ntarvittaisikaan kravunsyötiksi.\n\nTomin olinpaikkaamme kohdistuva uteliaisuus oli vielä yhtä suuri kuin\ntänne tullessamme. Hän oli odottanut sopivaa hetkeä ja kysyi nyt eikö\nhän saisi tutustua taloon ja sen mahdollisiin salaisuuksiin, koska\nhänen kuitenkin piti jäädä tänne pitemmäksi ajaksi. Tietysti tässä\nvanhassa merisissien pesässä oli salakäytäviä ja laskuluukkuja ja\nkätkettyjä varastohuoneita ja kenties muitakin salaisuuksia.\n\nNyt tuikea herra nauroi ensi kerran oikein sydämensä pohjasta. Hän\nsanoi Tomille, ettei hän ollut itsekään ehtinyt suorittaa tärkeiltä\ntöiltään mitään perusteellista kotitarkastusta, vaikka olikin asunut\ntäällä jo useita talvia. Mutta jos Tom sattuisi tutkimustensa\nyhteydessä löytämään hänen huoneestaan raskaan rautahelaisen arkun,\njossa oli kultarahoja, niin tämä oli ensimmäisen löytäjän oikeudella\nhänen ja hänen veljensä omaisuutta. Siihen ei Tom saisi kajota.\n\nNäin sanoen isäntämme työnsi sähkölyhdyn Tomin käteen ja käski hänen\nolla tarkkana etsiskelyissään. Varsinkin uusista kultalöydöistä hän\nolisi iloinen. Ne olisivat hyvään tarpeeseen isännän tieteellisiä\ntutkimuksia varten, ja Tom saisi kyllä hyvät löytäjäiset.\n\nTuskinpa kukaan olisi voinut olla onnellisempi kuin Tom. Haltioissaan\nhän poistui huoneesta samalla kertaa kuin isäntä meni omaan\nhuoneeseensa työpöytänsä ääreen. Mitäpä hän rahoista ja aarteista!\nMutta salakäytävät ja salaportaat ja kätketyt laskuluukut, ne vasta\njotakin olivat!\n\nJäin ruokasaliin kahden kesken pelastajamme kanssa, joka sanoi minulle,\nettä saisin ruveta kutsumaan häntä Esko-sedäksi, hänen nimensä oli näet\nEsko. Sukunimeään hän ei halunnut sanoa. Hänen veljeään olisi parasta\nsanoa kapteeniksi. Tämä oli kyllä paremminkin insinööri kuin\nmerikapteeni, mutta molemmat veljekset olivat olleet merillä ja\nsuorittaneet merikapteenin tutkinnon Liverpoolissa.\n\nKapteenin tutkimukset, joissa häntä ei saanut häiritä, koskivat sähköä.\nTältä alalta hän tiesi enemmän kuin monet maailmankuulut tiedemiehet.\nNäissä suojissa, jonne ei päässyt ainoakaan auringonsäde, loistivat\nvaloisimpanakin kesäpäivänä sähkölamput. Näitä ennen niin kolkkoja\nhuoneita lämmittivät nyt sähköllä toimivat lämmityslaitteet. Samoin\ntoimi katossa suriseva tuuletin sähkön voimalla, ja juuri äsken olin\nsaanut tutustua sähkölieteen.\n\n-- Mutta missä on voimalaitos, joka synnyttää kaiken tämän sähkön?\n\n-- Tänne tullessasi näit sen kyllä, astuitpa sen ylitsekin.\n\n-- Missä?\n\n-- Muistatko ponttuut tuolla ulkona? Ne nousevat ja laskevat vuoroveden\nmukana ja panevat käyntiin dynamon, joka panostaa akkumulaattorit.\nJuuri nämä akkumulaattorit ovat veljeni tärkein keksintö. Ne painavat\nvain murto-osan siitä, mitä parhaimmat akkumulaattorit painoivat ennen,\nmutta siitä huolimatta niihin kerätty sähkö säilyy vuosikausia. Etkö\nhuomannut kuinka kevyt oli toverisi saama lyhty? Se oli kuitenkin\nviidenkymmenen watin lyhty ja se palaa samalla paristolla toistasataa\ntuntia. Keksintönsä tähän puoleen kapteeni on kyllä tyytyväinen, hän\npitää sitä täysin valmiina. Jo tätä keksintöä viimeistellessään hän söi\nkuin ahma, ja nyt hänestä näkyy tulleen oikea ruoansulatuskone. Mitä\nenemmän hän syö, sitä enemmän minulle kasaantuu työtä. Hän ei näet\nkoskaan käy itse käsiksi työnsä mekaaniseen puoleen. Hän vain\najattelee, laskee, piirustaa ja mittailee, ja minun on pakko rakentaa\nkaikki hänen suunnittelemansa koneet ja pitää ne kunnossa. Usein en saa\nnukkua neljääkään tuntia vuorokaudessa. En tiedä nukkuuko hän itse\nsitäkään. Kun hänellä on jokin oikein pulmallinen ongelma\nratkaistavana, hän saattaa olla viikkokausia valveilla. Silloin minulla\non vähän paremmin aikaa, sillä hän ei ehdi käydä niin usein\ntyöhuoneessa minua hoputtamassa.\n\n-- Mutta miksi veljenne syö niin paljon? Onko hänen\nruoansulatuselimissään jotakin vikaa?\n\n-- Päinvastoin. Parempaa ruoansulatusta ei ole kenelläkään. Kun hän\njoskus suo itselleen lyhyen lepoajan, hän lakkaa heti ahmimasta eikä\nsyö enempää kuin muutkaan ihmiset. Hän väittää, että mitä vähemmällä\nkuormituksella konetta käytetään, sitä vähemmän polttoainetta se\ntarvitsee, mutta täydellä kuormituksella käyvä höyrykone vaatii myös\ntäyden pesän hiiliä. Pelkään vain sitä, että hän yrittää joskus saada\nkoneestaan irti niin paljon, että se räjähtää. Olen häntä siitä monta\nkertaa varoittanut, mutta hän vastaa aina, että koneenkäyttäjä, joka\ntuntee koneensa, ei kuormita sitä enempää kuin mitä se kestää. Ja hän\nsanoo myös, että jos hän ei saa käyttää konettaan täydellä teholla,\ntuntee hän itsensä kelvottomaksi.\n\n-- Soveltaako kapteeni ihmiseen samoja lakeja kuin kuolleeseen\nkoneeseen?\n\n-- Sen hän juuri tekee. Tietysti hän myöntää, ettei jokaisesta\nihmisestä voi saada yhtä paljon voimaa. Asia riippuu siitä, miten ja\nminkälaisista aineksista kukin on suunniteltu ja sommiteltu, miten\ntuota voimakonetta on voideltu ja muutenkin hoidettu ja lisäksi vielä\nsiitä, minkälaista työtä se on pantu tekemään. Parhaimmastakin hoidosta\nhuolimatta ei auton moottori kestä tomuisella ja kuoppaisella\nmaantiellä puoltakaan siitä ajasta, minkä samanlainen moottori kestää\nveneeseen asennettuna. Ja hienoimmasta teräksestä tehty höyrysylinteri,\njoka painaa kaksikymmentä kiloa, tekee tehtävänsä paljon paremmin kuin\nsatakiloinen sylinteri, joka on valettu romuraudasta.\n\n-- Minun ruumiini, jatkoi setä edelleen, hän sanoo olevan kutakuinkin\nsellaisen kuin sopii tehtaantyöläiselle, kun hän taas itse pääsee\nparhaimpiin tuloksiin käyttämällä pääasiallisesti aivojaan. Minäkin\nkäyttäisin mielelläni aivojani joskus, varsinkin silloin kun ruumiini\non liian väsynyt tavalliseen työhön. Mutta veljeni väittää, että koska\nhän ei voi luottaa kehenkään muuhun keksintöjensä käytännöllisessä\ntoteuttamisessa, on parasta jatkaa samaa työnjakoa kuin tähänkin asti.\n\nMinusta kapteeni tuntui jotensakin vaativalta veljeltä, mutta Esko-setä\nnäytti olevan tehtäväänsä tyytyväinen. Sitä paitsi näkyi selvästi, että\nveljesten välillä vallitsi hyvä veljellinen rakkaus. Se näkyi myös,\nettä Esko-setä ihaili veljensä suurempaa lahjakkuutta.\n\nTomin kotitarkastus rupesi mielestämme kestämään tarpeettoman kauan.\nMenimme siis Esko-sedän kanssa keittiöön katsomaan, mitä hän siellä\noikein mahtoi hommata.\n\nTomia ei näkynyt keittiössä. Mutta huoneen seinäpaneelissa ammotti\nmusta aukko.\n\nTom oli päässyt uskomattoman nopeasti toiveittensa salakäytävään. Mutta\nkeittiöön tullessamme emme voineet vielä nähdä, että hän oli onnistunut\npuuhissaan ratkaisevammin kuin hänestä itsestään oli mieluista.\n\nKeittiön seinässä oleva aukko johti todellakin salakäytävään, jonka\ntoisessa päässä pilkotti päivänvaloa.\n\n-- Hei, hei! huudahdin.\n\nÄänekäs \"hohoi, ole varuillasi\" kajahti minua vastaan käytävän toisesta\npäästä. Kuitenkin minusta tuntui siltä, että huuto tuli kauempaa tai\nsyvemmältä kuin siitä paikasta, jossa näin päivänvaloa.\n\nAstuin käytävään, joka vietti melko jyrkästi alaspäin. Ja varoituksesta\nhuolimatta oli vähällä, etten joutunut käytävän toiseen päähän\nnopeammin kuin mikä oli terveellistä. Käytävän lattia ja seinät olivat\nnäet kosteuden vuoksi erittäin liukkaat. Lipesin jaloiltani ja rupesin\nnopeasti liukumaan alaspäin. Pelkäsin jo, ettei takapuoleni kestä\ntällaista matkantekoa, kun onneksi sain vauhdin hiljenemään painamalla\nkäteni seiniä vasten. Pääsin takaisin jaloilleni ja varovaisesti\nhapuillen minun onnistui päästä käytävän toiseen päähän.\n\nKäytävä päättyi vuorenseinämään, joka laskeutui tässä paikassa\näkkijyrkkänä mereen.\n\nKahdeksan jalkaa alempana istui Tom vuorenseinämän vieressä\nolevassa pienessä veneessä. Hän oli tosin likomärkä, mutta muuten\nvahingoittumaton, jos nyt ei oteta lukuun paria pikku nirhamaa. Eikä\nhän näyttänyt yhtään säikähtyneeltä. Mutta minun luokseni käytävään hän\nei päässyt, enkä minäkään voinut laskeutua alas hänen seurakseen, niin\njyrkkä oli kallionseinämä.\n\nEn uskaltanut astua aivan käytävän suulle. Näin kuitenkin paikaltani,\nettä kallion seinät olivat joka puolella yhtä jyrkät, ylhäällä ne\nnäyttivät jopa kallistuvan toisiaan vasten, niin että päivä pilkotti\nylhäällä vain pienestä aukosta. Tuntui siis luonnolliselta, että vaikka\nme Tomin kanssa olimme soutaneet saaren ympäri kahteenkin kertaan, niin\ntuo sivuväylä oli jäänyt huomaamatta. Asia oli helposti selitettävissä:\nkummallakin kerralla olimme soutaneet niin kaukana rannasta, että pikku\nmutkat ja sokkelot jäivät huomaamatta.\n\nNykyisestä olinpaikastani en voinut Tomia auttaa, sen huomasin heti.\nYritin siis palata takaisin. Pääsinkin ehkä kymmenen askelta eteenpäin,\nmutta sitten tuli niin liukas paikka, että minun oli pakko huutaa\nEsko-sedältä apua. Hän heittikin minulle köydenpään, ja sen avulla\npääsin verraten helposti ylös keittiöön.\n\n-- Missä Tom on? kysyi Esko-setä.\n\n-- Istuu veneessä.\n\n-- Eihän se ole mahdollista.\n\n-- En tiedä miten mahdollista se on, mutta veneessä hän vain istuu.\n\n-- Siinä tapauksessa hän on joutunut venevalkamaan. Mutta sinne ei\npääse muualta kuin pienestä aukosta, joka on sen katossa.\n\nSelitin Esko-sedälle, että Tom on epäilemättä juuri tuossa\nvenevalkamassa ja pyysin Eskoa auttamaan hänet sieltä ihmisten\nilmoille.\n\nLäksimme ulos ja nousimme lahden toiselta rannalta vuorelle. Vähäisestä\nvuoren aukosta näimme toverini, joka yhä istui veneessä, mutta nyt\nalastomana.\n\n-- Hohoi! huudahdin.\n\nVastausta en saanut, sillä huutoni vielä kiiriessä onkalossa hyppäsi\nTom veteen. Ei kuitenkaan kestänyt kauan, ennen kuin hän jälleen\nilmestyi pinnalle jokin esine kädessään.\n\nVieressämme olevaan aukkoon oli kiinnitetty paksu touvi, jonka toisen\npään setä nyt sujautti alas aukosta. Se ylettyi vedenpintaan asti, ja\nminuuttia myöhemmin istuimme sedän kanssa veneessä Tomin vieressä. Tom\nkatseli niin hartaasti kädessään olevaa esinettä, että hän tuskin\nhuomasi saaneensa seuraa. Hän ei edes muistanut pukea vaatteita\npäälleen.\n\nEsine jota Tom niin innokkaasti katseli, oli vanha neliskulmainen\nRuotsin plooturaha, jonka kulmiin ja keskelle oli leimattu\narvomerkintä. Tuollaisia rahoja näkee meidän kulmillamme monessakin\ntalossa. Niiden uskotaan tuottavan talolle onnea, ja siitä syystä ne\nonnistuvat usein välttämään muun kupariromun kohtalon -- sulattamisen\nja kahvipannuksi valamisen. Myöskin Tom oli nähnyt näitä rahoja\nuseammankin kuin kerran, mutta silti hän tarkasteli tätä juuri\nlöytämäänsä plootua aivan erikoisella hartaudella. Hetken kuluttua hän\nhuokasi ja sanoi, että \"ei tätä voi kukaan kristitty ihminen ymmärtää\".\nSitten hän ojensi rahan sedälle ja alkoi pukea likomärkiä vaatteita\npäällensä väännettyään enimmän veden niistä.\n\nRaha oli neliön muotoinen, noin kuudentoista tai kahdeksantoista sentin\nlevyinen ja pituinen kahden taalarin plooturaha. Leimapuoli oli aivan\ntavallisen näköinen. Mutta rahan toisella puolella näkyi useita viiruja\nja naarmuja, jotka eivät näyttäneet itsestään syntyneiltä. Pikemminkin\nne oli piirretty siihen veitsenkärjellä tai jollakin muulla terävällä\nesineellä. Ne näyttivät muodostavan jonkinlaisen kokonaisuuden, mutta\nraha oli niin paksussa homeessa, ettei kaikkia viiruja voinut erottaa\neikä kuvioista saanut siis täyttä selkoa.\n\nKiipesimme touvia myöten takaisin maan pinnalle, ja pian Tom saatiin\nlämmittelemään itseään työpajan lämmityslaitteella.\n\nTom oli aloittanut etsintänsä keittiöstä. Hän oli lukenut\nmonenlaatuisista laskuluukuista ja salakäytävistä, joita tavataan\nvanhoissa rakennuksissa, eikä hän voinut kuvitellakaan vanhaa\nmerisissien tukikohtaa, jossa ei sellaisia olisi. Hän aloitti siis\netsintänsä siinä varmassa uskossa, että jokin salakäytävä tai sellainen\nvarmasti löytyisi. Ehkäpä onkin niin, että nykymaailma on vailla\nkaikkia salaperäisyyksiä vain siitä syystä, ettei sellaisiin uskota.\nMutta Tom uskoi, ja ilmeisesti siksi hänen toiveensa toteutui\nodottamattoman pian. Tom sanoi itse, että se tapahtui liiankin\nnopeasti. Salakäytäväthän pitäisi löytää vasta pitkällisten\netsiskelyjen jälkeen. Mitäpä iloa niistä muuten olisikaan! Joskus\nsentään tapahtuu sellaista, että salakäytävä löytyy melkein itsestään.\nNäin oli Tomillekin käynyt. Tom luokitteli nopeasti löytämänsä\nsalakäytävän tuohon jälkimmäiseen luokkaan ja oli löydön helppoudesta\nhuolimatta siihen tyytyväinen. Saattoihan asumuksessa olla toisiakin\nsalakäytäviä, kukaties hyvinkin vaikeasti löydettäviä.\n\nTom oli lukenut kymmenistä kirjoista, että oikean salakäytävän ovi on\nkätketty aina nimenomaan seinäpaneeliin ja että se avautuu jollakin\nsalaisella pontimella tai muulla metkulla. Niinpä hän päättikin\naloittaa etsinnät juuri seinäpaneelista. Hän nosti useita seinällä\nriippuvia keittoastioita lattialle, etteivät ne haittaisi hänen\ntutkimuksiaan. Tomilla ei ollut tapana hätiköidä toimissaan, kaikki oli\nsuoritettava perusteellisesti. Joku kasarinvarsi sattui silloin\ntakertumaan koukkuunsa niin lujasti, että koukku irtosi paneelista. Kun\nTom yritti työntää sitä takaisin paikoilleen, antoi kokonainen\npaneelilevy periksi, ja Tom suistui suin päin käytävään luisuen\nhetkessä sen toiseen päähän asti, Käytävässä oli ollut pari\nkoivupensasta, ja kun Tom näki niiden välistä veden vilahtavan, hapuili\nhän käytävän seinistä tukea. Silloin hän oli saanut käteensä\nplooturahan, joka oli ollut käytävän seinän ja lattian väliseen rakoon\npistettynä.\n\nTomin suistuessa veteen oli raha luiskahtanut hänen kädestään.\nHiekkaisella pohjalla se näkyi kuitenkin selvästi, ja sukeltamalla oli\nTom saanut sen uudestaan haltuunsa.\n\nEsko-setä arveli plootun olevan tämän talon onnenraha, joka oli\nkätketty tuohon koloon. Mutta koska se oli nyt tullut päivänvaloon,\nvoisi sitä säilyttää yhtä hyvin jossakin pöytälaatikossa kuin entisessä\nkolossaan. Mutta Tom ei uskonut, että rahaa oli säilytetty vain sen\ntakia, että se oli talon onnenraha. Hän väitti, että joku\nsalakuljettaja oli halunnut piilottaa sen tovereiltaan ja pistänyt sen\nsiksi käytävän rakoseen. Se oli arvatenkin ollut miehestä enemmän kuin\nkahden taalarin arvoinen. Joka tapauksessa Tom halusi puhdistaa rahansa\nvoidakseen \"lukea\", mitä siihen oli piirretty.\n\nTomin hangattua homeen rahan pinnalta näkyi piirros selvästi.\nKirkastetulla pinnalla näkyivät ohuimmatkin raaputukset vihertävinä\njuovina.\n\nMinä ja Esko-setä olimme molemmat sitä mieltä, että piirros esitti\npuuta, jonka latvassa istui apina. Apina oli suhteettoman suuri\npuuhun verrattuna. Mutta tuollaisia perspektiivivirheitä sattuu\ntaitamattomalle varsin helposti. Ja mikään taiteilija ei piirroksen\ntekijä ollut -- sen näki selvästi, vaikka piirros olikin kovin\nhuolellisesti tehty.\n\nKatsellessamme rahaa tuli kapteeni huoneeseen. Tom ojensi rahan\nhänelle, sillä hän muisti kapteenin kehotuksen pitää erikoisesti rahoja\nsilmällä. Kapteeni otti rahan, katseli vuosilukua ja antoi sen sitten\nhymyillen takaisin Tomille sanoen, ettei raha ollut juuri minkään\narvoinen. Jos se olisi leimattu sinä ja sinä vuonna -- tuota vuosilukua\nen enää muista -- olisi siitä maksettu muutama satanen. On näet\nolemassa sellaisia tuhertajia, jotka eivät pysty mihinkään vaativampaan\ntoimeen, vaan huvittelevat kokoilemalla vanhoja rahoja, postimerkkejä\nja muuta arvotonta roskaa. Tuollaiset ihmiset saattavat maksaa\narvottomasta kuparinpalasesta puolet omaisuudestaan. Mutta tämä raha on\nheidänkin mielestään vain arvoton vaskipalanen, vain muutaman markan\narvoinen.\n\nEsko-setä käänsi rahan ympäri ja kysyi veljeltään, mitä kuva merkitsi.\nKapteeni vilkaisi siihen ja sanoi hänkin, että se esitti puuta, johon\napina oli kiivennyt. Salakuljettajalla ja merisissillä käy aika usein\npitkäksi. Arvatenkin on joku tämän talon entinen asukas tehnyt tuon\nkömpelön piirroksen aikaansa kuluttaakseen.\n\nTom ei uskonut sen paremmin meidän kuin kapteeninkaan selitystä. Kukaan\nei rupea kaivertamaan tuollaista kuvaa vaskeen vain aikansa kuluksi. Ja\nmiksi raha oli kätketty käytävään? Varmaankin sen vuoksi, ettei se\njoutuisi asiattomien käsiin. Kuvalla täytyi olla jokin salainen,\nsyvempi merkitys.\n\nIllalla Tom otti rahan mukaansa sänkyyn. Kun heräsin yöllä kahden\naikaan, huomasin hänen sytyttäneen lampun ja tuijottavan rahaansa.\nKielsin Tomia ajattelemasta enää asiaa ja sammutin lampun. Siitä\nhuolimatta se paloi aamulla herätessäni, mutta Tom nukkui nyt\nrauhallisena ja tyytyväisen näköisenä painaen molemmin käsin aarrettaan\nrintaansa vasten.\n\nYksi asia minua oli piirroksessa kummastuttanut. Puu näytti muutamin\npaikoin puolta paksummalta kuin toisissa kohdin. Ja rungon vieressä\nnäkyi lukuisia piirtoja, joista toiset olivat puunrungon suuntaisia\nmutta toiset lähtivät rungosta kuin pörröiset karvat. Ajattelin näiden\nkuvaavan puun kaarnaa.\n\nTom nukkui sinä aamuna pitkään. Hän heräsi vasta sitten, kun Esko-setä\npudisti häntä olkapäästä ja huikkasi hänen korvaansa \"hei, ylös\nreivaamaan\" Kolme minuuttia myöhemmin hän oli kuitenkin jo\naamiaispöydässä pestynä ja suittuna.\n\nAterian aikana huomasin Tomin hapuilevan usein taskuaan. Aamiaisen\npäätyttyä näytti kapteeni olevan hyvällä tuulella, hän oli jälleen\nsaanut mieliruokaansa. Tom käytti tilaisuutta hyväkseen ja pisti\nrahansa kapteenin eteen pöydälle piirrospuoli ylöspäin käännettynä.\n\n-- Olenhan jo luvannut, että saat pitää sen, sanoi kapteeni.\n\n-- Kiitän nöyrimmästi, herra kapteeni. Onko herra kapteeni koskaan\npurjehtinut Amazon-joella?\n\n-- Olen, poikaseni. Sekä Solimöes-joella että sen jatkolla\nAmazon-joella. Kuusi vuotta olen siellä kuljettanut matkustajalaivoja\nsekä rahtialuksia. Tunnen sen joen tuhansine saarineen,\nvirranpyörteineen ja hiekkasärkkineen, joista toiset melkein joka vuosi\nsiirtyvät uusiin paikkoihin. Tunnen sen joen melkein yhtä hyvin kuin\nnämä huoneet. Se on ihmeellinen joki. Tekisikö sinun mielesi päästä\nsinne joskus?\n\n-- Tuo kuva esittää Amazon-jokea.\n\n-- Hullutuksia, poikaseni, johan minä sanoin sinulle, että se on puu.\nHiero uni silmistäsi, niin ajatuksesi selviävät.\n\n-- Mutta se on sittenkin Amazon. Siinähän näkyvät selvästi lisäjoet\nTapajos, Madeira, Rio Negro ja sadat muut.\n\nKapteeni piti itseään järkevämpänä kuin ketään muuta. Tästä syystä hän\nei kärsinyt koskaan pienintäkään vastaväitettä. Jos hän vaivautui\nsanomaan ajatuksensa julki asiasta, oli se sillä ratkaistu, ja auta\narmias, jos joku uskalsi olla eri mieltä. Ei edes Esko-setä uskaltanut\nväitellä hänen kanssaan. Olin tuntenut kapteenin vasta yhden päivän\najan, mutta ajattelin itsekseni, että Tomin olisi nyt viisainta\nlivahtaa pöydän alle.\n\nEnsin näytti siltä kuin olisin ollut oikeassa, kapteeni säpsähti, hänen\nsilmänsä iskivät tulta ja hän nousi jo paikaltaan karatakseen Tomin\nniskaan. Mutta nähdessään Tomin seisovan pelottomana paikallaan hän\npurki äkkinäisen suuttumuksensa sydämelliseen nauruun. Sitten hän\ntarttui Tomia käsivarsista, nosti hänet ilmaan, katsoi häntä vakavasti\nsilmiin ja sanoi:\n\n-- Sinusta tulee vielä oikea mies.\n\nTom joka oli omasta mielestään jo nyt tavallisen miehen veroinen,\nymmärsi kuitenkin antaa täyden arvon kapteenin suopeille sanoille.\nMutta hän ei voinut olla sanomatta uudestaan:\n\n-- Se on sittenkin Amazon-joki.\n\nKipenöivä korvapuusti oli seurauksena tästä uskomattomasta\nröyhkeydestä.\n\nNyt tapahtui jotakin, mitä en olisi uskaltanut kuvitella edes\nrohkeimmissa ajatuksissani. Tom iski nyrkkinsä kapteenin sydänalaan\nsellaisella voimalla, että kapteeni rupesi selkä vääränä ja henkeään\nhaukkoen kävelemään edestakaisin huoneessa. Esko-setä tarttui Tomia\nniskasta, ja luulin jo poikaparan viimeisen hetken tulleen. Heitin\ntakkini lattialle ja valmistauduin puolustamaan toveriani viimeiseen\nveripisaraan. Mutta kapteeni sen kun vain pui nyrkkiä veljelleen ja\nrupesi nauramaan entistäkin äänekkäämmin. Hänestä oli Tomin rohkeus\njotakin niin käsittämättömän hullunkurista, että koko hänen\nsuuttumuksensa haihtui olemattomiin.\n\nTämän tapahduttua kapteeni vilkaisi piirrokseen kuin sattumalta,\nsäpsähti ja jäi seisomaan pöydän eteen.\n\n-- Kuka tämän on tänne tuonut? Eihän tämä ole sama piirros, jonka tuo\npojanvintiö näytti minulle eilen. Tämähän on virta eikä mikään puu.\n\nVakuutimme kaikki yhteen ääneen, että raha oli sama ja piirros sama\npiirros, jonka kapteeni oli eilen nähnyt.\n\n-- Piirros on tarkka, vaikkakin kömpelösti tehty Amazon-joen kartta.\nTuossa näkyy satamakaupunki Para. Kuvassa näkyy myöskin Manaon\nkaupunki, jonka satamassa olen ollut ainakin sata kertaa. -- Mistä tämä\npiirros on löydetty?\n\nTom sai selittää vielä kerran, mistä ja miten hän oli rahan löytänyt.\n\n-- Mutta tuo apinankuva? Eihän sitä ollut siinä piirroksessa, jonka\neilen näytit.\n\nVakuutimme taas yhdessä, ettei kuvaan ollut tehty pienintäkään\nmuutosta. Se oli siinä samanlaisena kuin eilenkin. -- Ymmärsin, ettei\nkapteeni välittänyt painaa mieleensä sellaisia asioita, mitkä hänestä\nolivat turhia. Eilisestä kuvasta hän ei ollut vähääkään välittänyt, ei\nmuistanut siitä muuta kuin että se esitti puuta. Tänään tuo sama kuva\nnäytti synnyttävän hänessä aivan toisenlaisia ajatuksia. Hän jäi\nistumaan pöydän ääreen mietteisiinsä vaipuneena. Varsinkin apinankuva\nnäytti häntä kiinnostavan.\n\nKun kapteeni nosti hetkeksi silmänsä kuvasta, rohkenin kysyä häneltä,\nmikä tarkoitus oli noilla viivoilla ja viiruilla, joiden olin luullut\nkuvaavan puun kaarnaa.\n\n-- Ne ovat virran kanavia, poikaseni, vastasi kapteeni leppoisasti.\nVirran kanavia ne kuvaavat. Pitkin Amazonin rantoja on luonnon kaivamia\nkanavia, jotka monine koukeroineen muodostavat todellisen\nkanavaverkoston. Muutamat niistä vievät lampiin ja sisäjärviin, toisten\nkautta laskevat lukuisat sivujoet vetensä pääjokeen. Näitä kanavia\nsaattaa olla aivan lyhyellä matkalla satoja. Äkillisten rajumyrskyjen\nsattuessa ne ovat oivallisia satamia, sillä useimmat niistä ovat melko\nsyviä. Syvimpiin kanaviin pääsee isollakin laivalla. Olen välttänyt\nmonta rajumyrskyä ohjaamalla alukseni tuollaiseen kanavaan. Monet\nniistä kulkevat peninkulmittain virran suuntaisina ja yhtyvät sitten\ntaas äkkiarvaamatta pääjokeen, jonka kanssa ne muodostavat\nmonimutkaisen kanavaverkoston. Huonolla säällä käyttävät pikkuveneet\netupäässä näitä kanavia, joista kapeimmat ovat erinomaisen kauniita.\nPuiden oksat ja latvat muodostavat niiden ylle todellisen holvikaton,\njota koristavat heleänväriset kukat. Moniväriset papukaijat ja puissa\nvikkelästi liikuskelevat apinat tekevät rannat eläviksi. Usein olen\nvälttänyt keskipäivän pahimman helteen pistäytymällä muutamaksi\ntunniksi tuollaiseen kanavaan. Niissä on aina varjoisaa, ja ilma on\nkuumimpanakin hellepäivänä viileä tai ainakin siedettävä.\n\nTom oli kuunnellut kapteenia silmät selällään. Aarniometsien apinat ja\nnuo ihmeelliset holvikattoiset kanavat kiehtoivat vastustamattomalla\nvoimalla hänen mielikuvitustaan. Ja kun kapteeni rupesi kertomaan\nmonenlaisista herkullisista hedelmistä, joita puiden oksissa riippuu\nsiellä kaikkialla, ei Tomin innostuksella ollut enää rajoja. Hänen\nkätensä nousi ylös ikään kuin tavoittamaan banaania tai ananasta.\nMinunkin on myönnettävä, että kapteenin eloisa kuvaus sai veden\nkihoamaan kielelleni. Mielelläni olisin istunut ongella tuollaisen\nviheriäisen lehväkatoksen varjossa. Mutta kaikkein mieluimmin olisin\nampunut jaguaarin tai puuman tai lähtenyt intiaanien kanssa pyytämään\nkilpikonnia jostakin sisäjärvestä.\n\nKapteeni tarkasteli yhä uudestaan ja uudestaan rahassa olevaa\npiirrosta. Näytti kuin se olisi tuonut hänen mieleensä joitakin vanhoja\nmuistoja.\n\nKoko sen päivän hän pysyi huoneessaan. Hän kävi ruokasalissa\npäivällisellä ja illallisella, mutta hän ei puhunut mitään aterioiden\naikana ja niiden päätyttyä hän poistui heti. Tiesimme että kun hän oli\nhiljaisella tuulella, ei häntä saanut häiritä kysymyksillä, ei edes\nmeidän muiden sopinut silloin jutella keskenämme. Esko-setäkään ei\npuhutellut häntä silloin, ja meitä hän oli kieltänyt tekemästä sitä,\nellei kapteeni itse aloittanut keskustelua.\n\nSeuraavana aamuna herätti kapteeni minut omakätisesti ja käski minun ja\nTomin mennä auttamaan Esko-setää työssä. Samalla hän ilmoitti minulle,\nettä viikon perästä, ehkä jo aikaisemminkin, purjehdimme kaikki\nsaarelta pois. Selitin tällöin hänelle, että olen vain renkimies, joka\nolen täällä Tomin kanssa kalastamassa ja hylkeitä ampumassa. Meidän on\npakko viedä ennen matkalle lähtöä silakkanelikot ja hylkeistä keitetty\nöljy kotiin. Eikä sitäpaitsi ole kovinkaan varmaa, että isäntärenki\nantaa minun lähteä talosta keskellä palvelusvuotta. Omasta puolestani\nolisin muuten hyvinkin halukas lähtemään, vaikkei minulla ollutkaan\npurjehtimisesta sen kummempia tietoja kuin mitä toverini oli minulle\nparin viimeksi kuluneen viikon aikana opettanut.\n\nKapteeni nauroi makeasti sille merimiehenopille, jota Tom oli minuun\nammentanut. Ja arveluistani hän ei välittänyt vähääkään. Hän sanoi\nottavansa minut väkisin puolimatruusiksi. Sellainen menettely on\nmerillä aivan tavallista. Kun merikapteenit eivät saa mielisuosiolla\ntarpeeksi miehistöä laivaansa, he ottavat sen väkisin. Kapteenilta\nitseltään oli kerran muuan englantilainen sotalaiva yrittänyt ottaa\nväkipakolla miehistöä, tosin yritys ei onnistunut. Minut oli jo\nkirjoitettu puolimatruusiksi hänen laivansa kirjoihin, ja jos Tom oli\nonnistunut opettamaan minulle vähänkään meritietoutta, piti minun\nymmärtää, miten sellaisen miehen käy, joka yrittää vastustaa kapteenin\nkäskyä. Parhaimmassa tapauksessa hänet lyödään väkikartulla kanteen ja\nsiirretään pariksi viikoksi paikkaan, minne ei aurinko paista eikä kuu\nkumota.\n\nNämä olivat ensimmäiset merielämän aakkoset, jotka kapteeni minulle\nopetti. Lisäksi sain kuulla, että Tom, joka ei vetelehtinyt sängyssä\npuolille päivin niin kuin minä -- kello kävi vähän viidettä -- oli jo\nkertonut kapteenille olevansa oikea isäntä ja luovuttanut kaikki\nisännänoikeutensa kapteenille. Itse hän oli tarjoutunut vapaaehtoisesti\njungmanniksi, jonka tuli ainakin aluksi hoitaa myös kokin tehtävät\nlaivassa.\n\nMieluummin olisin lähtenyt ensimmäiselle matkalleni vapaaehtoisena kuin\nväkisin otettuna. Mutta ehkäpä kaikki järjestyisi näinkin parhain päin.\nEllen tulisi kapteenin kanssa toimeen, niin ainakaan omatuntoni ei\nestäisi minua karkaamasta tilaisuuden tullen. Se minua kuitenkin\nsapetti, että Tom oli myynyt selkänahkani minulta lupaa kysymättä.\nKoetin lohdutella itseäni sillä, että jos selkänahkani joutuisi liikaa\nvenytettäväksi, niin ei varmasti hänen omansakaan selviäisi matkasta\ntäysin likoamatta. Olin jo eilen nähnyt, ettei kapteeni säästäisi\nvasikannahkaistaan, jos vain joku uskaltaisi hangoitella vastaan.\n\nUlos tultuani näin Esko-sedän puuhaavan jotakin rantatörmällä Tomin\nkanssa. He vetivät sähköjohtoa asumuksesta laivalle, joka oli yhä\nlujasti hiekkapohjaan juuttuneena.\n\n-- Tälläkö laivalla kapteeni aikoo purjehtia saarelta? kysyin sedältä.\n\n-- Tällä on aina lähdetty. Aiotko sinä jäädä tänne?\n\n-- Eivät näy minun aikomuksistani paljoa välittävän. Tom on myynyt\nminut veljellenne orjaksi niin kuin Raamatun veljekset Joosefin. Olemme\ntosin vain serkukset, mutta olemme aina eläneet kuin veljekset.\nVeljenne on jo kirjoittanut nimeni laivan luetteloon. Taitaa olla\nturhaa vastustella?\n\n-- On varmaan. Mutta jos kapteeni hyväksyy sinut laivaansa, ei sinun\ntarvitse jahkata sitä oletko ottanut pestin vai joutunut mukaan\nväkisin. Veljeni maksaa miehistölleen hyvät kuukausirahat, ja yhdellä\nmatkalla hänen komennossaan opit enemmän kuin jollakin toisella\nlaivalla kolmen matkan aikana. -- Jungmanniksiko tuo otti?\n\n-- Puolimatruusiksi.\n\n-- Minä se jungmanni olen, pisti Tom ylpeänä väliin.\n\n-- No kylläpä sinua on onni potkaissut. Päästä heti ensimmäisellä\nmatkallaan puolimatruusiksi, sitä ei satu joka miehelle. Itse kävin\nkolmesti Lyypekissä, ennen kuin minut hyväksyttiin edes jungmanniksi.\nKajuuttavahtina ja kokin apulaisena sain palvella siihen asti.\n\n-- No, jos tällä laivalla aiotaan lähteä, saan varmasti virua täällä\nainakin tämän kesän ennen kuin uudesta arvostani tulee totta. Laivahan\non toista metriä syvällä hiekassa.\n\n-- On se vähän kolmattakin. Alus on keskikohdaltaan melko syvä,\nvaikka keula ja perä uivatkin matalalla. Se on ollut aikoinaan\nkilpapurjehduskutteri, mutta nyt se on taklattu kuunariksi, jotta sitä\nolisi helpompi hoitaa pitkillä matkoilla. Eikö kapteeni muuten sanonut,\nettä lähtö tapahtuu ensi viikolla?\n\n-- Sanoi, mutta ei sanonut millä tavalla.\n\n-- Jos kapteeni kerran sanoi että ensi viikolla, niin silloin lähtö\ntapahtuu ensi viikolla. Hän ei tavallisesti määräyksiään muuttele.\n\n-- Jos hän aikoo lähteä tällä laivalla jo ensi viikolla, niin silloin\nhän kai ottaa koko saariston mukaansa.\n\n-- Se on hänen asiansa mitä hän aikoo ottaa mukaansa. Tottele sinä vain\nempimättä hänen käskyjään, ja minun käskyjäni myös, sillä minä tulen\ntoimimaan tällä matkalla perämiehenä. Tartu nyt kiinni tuohon\nkaapeliin, sen toinen pää on saatava ruumaan.\n\nKaapeli oli tavallinen eristetty sähkökaapeli, jonka toisen pään setä\nyhdisti akkumulaattoreihin, joita oli laivan ruumassa montakin.\n\nRuumassa ei ollut pisaraakaan vettä. Kaikki näytti olevan valmista\npitkää matkaa varten. Myöskin ruumaan sijoitettu pentteri näytti olevan\nhyvin varustettu, siellä oli ruokatavaroita vaikka minkälaisia. Siellä\noli myös aivan samanlainen keittolevy kuin talon keittiössä. Pentterin\nkatossa oleva kailetti laski päivänvaloa myöskin varsinaiseen ruumaan,\njossa lisäksi oli sähkölamppuja. Keskellä ruumaa oli jokin minulle outo\nkone. Se näytti hyvin pieneltä, mutta setä kertoi että se on 150\nhevosvoiman sähkökone.\n\nTyön suoritettuamme palasimme taas saarelle, ja valkopartainen\nEsko-setä osoittautui kiivetessä kaikkein notkeimmaksi.\n\nEn uskaltanut kysyä miksi sähkökaapeli oli johdettu laivaan. Mutta sain\ntietää sen pian kysymättäkin. Setä aikoi ladata ruumassa olevia\nakkumulaattoreita työpajassa olevista sähkönkasaajista. Nämä saivat nyt\njäädä tyhjiksi, koska ei ollut tietoa, milloin näissä suojissa taas\nasuttaisiin. Ehkäpä täällä oltaisiin vasta vuosien päästä. Setä arveli,\nettä matkalle olisi lähdetty muuten vaikka huomenna, mutta kasaajissa\noleva sähkö ei riittänyt, vaan meidän oli kerättävä sitä vielä muutaman\nvuorokauden ajan ponttonien avulla saadaksemme laivaan tarvittavan\nsähkömäärän.\n\nSeuraavana aamuna vietiin saaren satamassa oleva pieni vene laivalle.\nSatamaan johtava väylä oli mutkainen ja suljettu mereltä päin tukevalla\nrautaveräjällä. Satamaan ja sieltä ulos pääsi vain hyvällä säällä.\nMuuten se olisikin ollut aivan erinomainen satama. Siitä taloon\njohtavan salakäytävän suu, joka oli nyt kahdeksan jalkaa merenpinnan\nyläpuolella, oli ollut meren tasalla parisataa vuotta sitten, jolloin\nse ilmeisesti oli tehty. Sitä kautta olivat salakuljettajat ja\nmerisissit kuljettaneet ties kuinka paljon kalleuksia pesäänsä.\nLuultavasti tavarapakat oli nostettu satamasta touveilla ylös\nhuoneisiin. Muuten kai käytävään olisi hakattu askelmat. Tom arveli,\nettä käytävä oli tarkoituksella pidetty jyrkkänä ja liukkaana. Jos\nmerirosvojen päämies oli tahtonut vapautua jostakin miehestä, joka ehkä\ntiesi liian paljon, saattoi hän sysätä tämän alas ikään kuin\nlaskuluukusta. Kun piti vain huolen siitä, ettei kiipeämistouvi\nriippunut katossa, niin miehestä ei enää tarvinnut kuulla\npuhuttavankaan. Tällaista Tom väitti tapahtuvan jokaisessa\nmerisissikoplassa.\n\nIltapäivällä ilmestyi kapteeni laivaan. Hän työnsi käteeni lapion ja\nkäski minun ryhtyä kaivamaan hiekkaa pois laivan peräsimen kohdalta.\nVesi oli tänään hyvin matalalla, peräsimen kohdalla sitä oli vain\nparisen jalkaa. Arvelin että jos meidän on kolmeen tai neljäänkin\nmieheen kaivettava laiva hiekkavuoteestaan, emme saisi sitä irti tänä\nkesänä, olisimmepa miten ahkeria tahansa. Ja syvemmälle tultaessa\nmeidän on joka tapauksessa pakko laittaa jonkinlaiset ruoppauskojeet.\nSillä niin pian kuin vesi alkaa nousta yli kainaloiden, rupeaa\nparhaimmaltakin työmieheltä puhti puuttumaan. Ja kaivamista oli\nneljättäkymmentä syltä.\n\nIlmoitin kapteenille arveluni, mutta tämä viittasi vain veteen\nkäskevällä kädenliikkeellä, ja hänen selkänsä takana teki Tom minulle\npitkän nenän.\n\nKun vieläkin epäröin noudattaa tuota minusta mieletöntä käskyä, tunsin\näkkiä voimakkaan käden tarttuvan niskaani ja toisen housunpunttiini, ja\nseuraavassa tuokiossa löysin itseni vedestä laivan kupeelta. Esko-setä\nnauroi täyttä kurkkua, ja Tom virnisteli vahingoniloisena. Kapteeni\nsitä vastoin seisoi suuttuneen näköisenä laivan partaalla viitaten yhä\nperäsimeen päin.\n\nSain siis oppia noudattamaan kapteenin käskyä turhia kyselemättä.\nAjatellessani tarkemmin asiaa ymmärsin pian kuinka kävisi, jos\nlaivamies saisi ruveta arvostelemaan kapteenin tai perämiehen käskyjä\nja toimimaan oman päänsä mukaan. Tämä olikin ensimmäinen ja viimeinen\nkerta, jolloin uskalsin ilmaista kapteenille ajatukseni. Tuosta\ntapahtumasta lähtien vastasin kapteenin käskyihin vain sanoilla\n\"ymmärrän, herra kapteeni\" ja \"niin, herra kapteeni\". Esko-setä kertoi\nminulle myöhemmin, että jos olisin ymmärtänyt vastata näin jo\näskeisessä tilanteessa, kapteeni olisi varmastikin myöntänyt minulle\nluvan riisua vaatteeni ennen työhön menoani. Vanha nauriskelloni ei\nenää uhannut ruveta käymään kylmän kylvyn jälkeen, mutta sen tilalle\nsain kapteenilta uuden hyvän hopeakellon.\n\nRyhdyin nyt nopeasti käskettyyn työhön. Hiekka oli nostettava kauas,\njottei se valuisi kuoppaan takaisin. Minun oli siis pakko kantaa joka\nlapiollinen parin kolmen askelen päähän, ennen kuin laskin sen pohjaan.\nKovin syvälle minun ei tarvinnut kaivaa, kun lapioni sattui peräsimen\nja perävanteen välissä metalliin. Syvemmälle tultuani huomasin, että\nolin kolauttanut lapion akseliin, vahvaan potkurinakseliin. Laiva ei\nsiis ollut tavallinen purjealus, vaan se oli ilmeisesti varustettu myös\nkoneella, vaikka potkuri ei nyt ollutkaan paikallaan. Myöhäiseen iltaan\nasti tein työtä otsani hiessä, ja lopulta olin vedessä leukaani asti.\nTom kertoi minulle illalla, että lakkini oli höyrynnyt kuin mikäkin\nhöyrypannu.\n\nJuuri kun arvelin, etten pääse enää syvemmälle, sattui lapioni taas\nmetalliin. Se oli viskirauta, joka yhdistää peräsimen napatangon\naluksen talkaan ja suojelee siten potkuria alhaalta päin. Potkurin\npyörimistila oli nyt hiekasta vapaa.\n\nKuoppa tuntui varsin mitättömältä ajatellessani sitä työtä, mikä oli\nvielä jäljellä. Jos kapteeni panisi minut vielä monenakin päivänä\njatkamaan yksin tätä työtä, tietäisin kyllä mitä tekisin. Tomin vene\nkellui vielä laivan vieressä. Se oli keveäsoutuinen. Ja minut oli\notettu merimieheksi väkivallalla.\n\nNäitä ajatellessani ilmestyi kapteeni peräkannelle ja kysyi, enkö ollut\nlöytänyt kuopan pohjasta rautaa. Onneksi Tom oli minulle opettanut mikä\nviskirauta on, joten osasin selittää kapteenille, että olin juuri\npäässyt potkurinalaisen viskiraudan tasolle, mutta etten sukeltamatta\npääsisi syvemmälle.\n\n-- Hyvä on, tuli vastaukseksi. -- Siirry syrjään odottamaan.\n\nHetken kuluttua ilmestyi partaalle loistavaksi kiillotettu pronssinen\npotkuri.\n\n-- Hellittäkää touvia, kuului taas kapteenin komento.\n\nKapteeni valvoi tarkasti tuon raskaan metallikappaleen laskemista. Kun\nse alkoi olla kohdallaan, komensi kapteeni minua kiinnittämään sen\npaikalleen, mikä onnistuikin muutaman yrityksen jälkeen. Kiila\ntiukennettiin lujasti paikalleen, kynsi kiinnitettiin, ja kaikki oli\nvalmista.\n\nNyt kapteeni komensi minut kannelle oltuani lähes neljä tuntia\nkosteassa työssäni. Kannelle tultuani rupesi minua kauheasti\npuistattamaan. Mutta kun kapteeni toi minulle kuivat vaatteet ja antoi\nminulle jotakin lämmittävää lääkettä, olin hetkessä taas entiselläni.\nSitten kapteeni näytti minulle kojuni miehistösuojassa ja käski minun\nmennä heti maata, minkä mielelläni teinkin. Olin jotensakin väsynyt.\n\nOlin juuri nukkumaisillani, kun kuulin muutaman hiljaisen potkurin\npyörähdyksen, jota seurasi säännöllinen suhina. Viimeinen ajatukseni\nennen nukahtamista oli, että kapteeni ilmeisesti koekäyttää konettaan.\n\nHerätessäni oli jo keskipäivä. Tom nukkui sikeästi viereisessä kojussa.\nPuin päälleni ja läksin kannelle.\n\nKannella ei ollut ketään. Laivan vieressä ollut kallio oli kadonnut.\n\nSiihen paikkaan, missä olimme olleet edellisenä iltana, oli ainakin\nsata metriä. Laivan eilisiltaisella paikalla oli nyt matala\nvedenpäällinen hietasärkkä. Laiva kellui vapaassa vedessä ja oli\nankkurissa tuskin parinkymmenen sylen päässä isostaveneestämme.\nIstahdin ankkurin kelalle ja rupesin hieromaan silmiäni. Kun tästä ei\nollut apua, valelin pääni vedellä, nipistelin itseäni käsivarresta ja\nyritin monella muullakin tavalla saada itseni hereille.\n\nMutta turhaan!\n\nYmmärsin että kapteeni oli antanut minulle illalla joitakin hirveän\nväkeviä rohtoja. Mutta ellei hän ollut juottanut minulle suorastaan\nsilmänkääntötippoja, pitäisi minun jo herätä. Aurinkokin kun jo oli\nkeskitaivaalla.\n\nMenin takaisin miehistösuojaan, herätin Tomin ja pyysin häntä\nkolkuttamaan nyrkillä selkääni. Tom täytti pyyntöni ilmeisellä\nmielihyvällä, niin että minun oli lopulta pakko kirkaista kivusta.\nKäskin Tomin tarkkailla kasvojani ja sanoa nukuinko minä vai olinko\nhereillä. Tom näytti äkkiä keksivän jotakin, hän sanoi että näytin\nhajamieliseltä ja olin kalpea kuin palttina. Hän arveli, että pari\nkorvapuustia varmaankin herättäisi minut ja antaisi luonnollisen värin\nkasvoilleni.\n\nTom oli pahankurinen koiranleuka, sen tiesin ennestään. Olimme siis\ntodellakin siirtyneet yön aikana hiekkamatalikolta vapaaseen veteen.\nOlisin mielelläni halunnut tietää, miten tuo ihme tapahtui, mutta kun\ntajusin miten mahtavasti Tom tulisi ylpeilemään kokemuksillaan ja\ntiedoillaan, en viitsinyt kysyä. Tiesin hyvin, etten millään muulla\ntapaa voinut suututtaa Tomia enemmän, hän kun paloi halusta saada\nkertoa, miten kaikki tapahtui. Hiiltyköön nyt vähän aikaa, kun sillä\ntavalla kurikoi selkääni.\n\nKauan minun ei tarvinnutkaan odottaa, ennen kuin Tom alkoi tulla\nlevottomaksi. Sotajuoneni onnistui täysin, Tom pelkäsi aivan\nilmeisesti, että minä nukkuisin uudestaan ennen kuin hän ehtisi\nkeventää tietojensa kuormaa.\n\n-- Olisit ollut vähemmän uninen eilen illalla, aloitti Tom, niin olisit\nsaanut nähdä, miten kapteeni ajoi laivan täyttä vauhtia hiekkasärkän\nläpi.\n\n-- Satua se on että sika sukeltaa.\n\n-- Niin onkin, mutta tämä on yhtä tosi kuin aamen kirkossa.\n\n-- Hyvä kun saan kuulla sen luotettavalta mieheltä. Jos olisin itse sen\nnähnyt, en olisi sitä milloinkaan uskonut.\n\n-- Usko pois nyt vaan, niin saat kuulla.\n\n-- Paljon valehdellaan porstuan ja saunan välillä, mitä sitten\npitemmillä matkoilla. Mutta anna kuulua sitten.\n\nKuten jo kerroin olin ollut juuri nukahtamassa, kun kuulin koneen\nensimmäiset iskut. Kapteeni oli antanut koneen pyörähtää aluksi\nvain parikymmentä kertaa. Tom kertoi, että jo nämä muutamat\npotkurinpyörähdykset olivat tehneet kaivamani kuopan kaksi vertaa\nsuuremmaksi.\n\nKun vesi oli jälleen selvinnyt ja kapteeni huomasi, ettei mikään\nestänyt potkuria pyörimästä vapaasti, hän oli jälleen painanut nappia\nja valjastanut siten kaikki 150 hevosta koneen eteen. Vesi laivan\nympärillä oli alkanut kuohua ja porista kuin noidankattilassa, ja kun\nTom kurkisti partaan yli, näkyi laivan kummallakin puolella kohiseva\nhiekkavellikoski. Kapteeni oli mitannut veden syvyyttä joka puolen\ntunnin päästä ja huomannut sen jatkuvasti kasvavan. Tunnin kuluessa\nmuodostui jonkin matkan päähän laivan taakse vedenpäällinen\nhiekkasärkkä, joka sekin nopeasti kasvoi. Kun vielä oli kulunut jonkin\nverran aikaa, oli laiva alkanut kallistua kalliota kohti, jolla puolen\nvesi oli jo syvempää. Sitten se oli alkanut luisua lähemmäksi kalliota\nja päässyt samassa irti. Kapteeni oli nostanut ankkurin, peräyttänyt\nlaivaa vähän ja antanut sitten taas mennä täydellä vauhdilla eteenpäin,\nniin että keula oli työntynyt särkän päälle ja noussut korkealle\nilmaan. Potkurin imuvesi oli ajanut hiekan keulan alta nopeasti laivan\ntaakse. Tätä temppua toistettiin monta kertaa, kunnes kahdeksalta\naamulla keula äkkiä sukelsi syvään ja laiva oli selvässä vedessä.\nKapteeni oli ajanut laivan tälle paikalle missä nyt oltiin ja laskenut\nankkurin, jossa toimituksessa Tom oli saanut olla mukana. Sitten\nkapteeni oli mennyt kajuuttaansa.\n\nTom sanoi kysyneensä Esko-sedältä, saattoiko potkurista olla mitään\njäljellä hiekan kirnuamisen jälkeen. Setä oli kertonut, että\ntavallisesta romumessingistä tehty potkuri olisi arvatenkin mennyt aika\nkehnoon kuntoon. Mutta meidän potkurimme olikin fosforipronssia, se oli\nThorncraftin Lontoossa valama ja lujaa kuin karkaistu teräs. Tom voi\nolla vakuutettu siitä, ettei siihen ollut tullut naarmuakaan.\n\nEn ollut oikein tyytyväinen siihen, että kapteeni oli lähettänyt minut\nnukkumaan ennen kuin hupaisin työ alkoi. Mutta epäilemättä hän oli\ntarkoittanut parastani. Olisin varmastikin tullut sairaaksi, jos olisin\neilisen kaivamistyön jälkeen vielä valvonut koko yön.\n\nPotkurin suhteen setä oli oikeassa. Kapteeni meni syönnin jälkeen itse\ntarkastamaan sitä. Sen voimakas kiilto ei ollut yhtään himmentynyt.\nKannelle asti se loisti kuin peili.\n\nIltapäivällä veimme laivaan kaiken, mitä sinne vielä piti viedä.\nKäytimme nyt ensi kertaa salaportaita, ja kuljetus kävikin nyt\nmelkoista helpommin. Kun kapteeni oli upottanut ponttonit ja sulkenut\nasumuksen oven, lukittiin vielä rautaporttikin. Nyt oli mahdotonta\nnähdä, että saarella oli asuttu.\n\nAikaisin seuraavana aamuna laitettiin purjeet kuntoon. Puolilta päiviin\noli laiva merikunnossa.\n\nKapteeni käski minun nyt mennä veneeseen ja hyppäsi itse jäljessä.\nSitten hän käski minun soutaa isonveneen luo, jonka hän aikoi\ntarkastaa. Tarkastuksen jälkeen se soudettiin laivan kylkeen ja\nnostettiin laivaan, jossa se sidottiin lujasti kiinni kannelle. Minä\nkoetin panna vastaan, sillä eihän meillä ollut oikeutta viedä sitä\ntäältä ilman isäntärengin lupaa. Mutta kapteeni vain nauroi ja lupasi\nkorvata vahingon, jos Atlantin aallot veisivät veneen mukanaan, ja kun\nTom -- veneen todellinen omistaja -- antoi suostumuksensa, ei\nminullakaan ollut enää mitään sanomista.\n\nSuolasilakkaa otettiin mukaan evääksi muistuttamaan kotimaasta. Vielä\nkerran menimme Tomin kanssa saunaan, jossa ripustimme hailiverkot\nhyvään järjestykseen seinille. Otimme pyssymme ja vaatteemme ja jätimme\nhyvästit rakkaaksi käyneelle saarellemme -- ties kuinka pitkäksi aikaa.\n\nMolemmat veneet nostettiin taavetteihin. Lähdimme purjehtimaan, ja\nparin tunnin kuluttua häämöttivät Muklarit epäselvänä siniharmaana\ntäplänä kaukana takanamme.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nLähdimme purjehtimaan jotensakin navakassa latvapurjetuulessa. Illan\nkuluessa tuuli kuitenkin vähitellen tyyntyi ja kääntyi pari viivaa\nlänteen päin, niin että lähtöhetken lousituulen asemesta meillä oli\npuoliyön aikaan melkein suora sivutuuli.\n\nPysyttelimme kaikki varsin myöhäiseen kannella, jossa näin matkan\nalkaessa oli luonnollisestikin paljon tehtävää. Mutta yhdentoista\naikaan kapteeni meni kajuuttaansa käskien perämiehen olla yövahdissa.\nTomin hän komensi kojuunsa. Itse hän lupasi pitää huolen päivävahdista\nja minut hän määräsi perämiehen apulaiseksi. Ja koska tuuli oli\nsuotuisa, piti minun opetella kompassin viivat ja totuttautua peräsimen\nkäsittelyyn. Onneksi tunsin nuo kompassin kolmekymmentäkaksi viivaa jo\nennestään, niin etten näyttänyt sentään aivan vihreältä.\n\nEnsi kertaa purjehdin nyt oikeassa laivassa, niin rannikkolainen kuin\nolinkin. Maata ei näkynyt missään, se tuntui oudolta aluksi. Valoisa\nkesäyö oli kaunis ja lämmin. Ennen poistumistaan kannelta oli kapteeni\nlukenut merimiesten rukouskirjasta iltarukouksen. Minä en kyllä\nymmärtänyt siitä mitään, sillä kirja oli englanninkielinen, mutta\nhartaus täytti silti mieleni. Kaikki tämä teki minut harvapuheiseksi ja\nsai minut tuntemaan koti-ikävää.\n\nEsko-setä huomasi kyllä mistä kenkä puristi, mutta hän ei sanonut ensin\nmitään, vaan antoi minun vaipua omiin ajatuksiini. Sitten hän pani\nminut peräsimeen, käski minun seurata tarkkaan kompassia ja pitää\nlaivaa nykyisessä suunnassaan niin hyvin kuin taisin. En ollut koskaan\naikaisemmin pitänyt perää peräsinrattaalla, ja niinpä laiva vaipui\naluksi pari kertaa suunnastaan lyhyeksi hetkeksi. Mutta ei kestänyt\nkauan, ennen kuin osasin pitää alusta viivalleen määrätyssä\nsuunnassa. Peräsimen hoiteleminen kauniilla ilmalla oli mielestäni\npaljon helpompaa kuin olin osannut kuvitella. Setä tarttui nyt\nperäsinrattaaseen ja alkoi tutkia merimiestietojani. Tiesin eri\ntukiköysien, jalusnuorien ja raakapuiden nimet, osasin tehdä\ntyydyttävän tasaisia, sekä pitkiä että lyhyitä pujotuspunoksia, osasin\ntehdä monia erilaisia solmuja, rihmauksia, siteitä ym. Kysyttyään\nminulta vielä erinäisten tankojen, purjeiden ja niiden osien nimiä setä\nlausui kuulustelun lopputulokseksi:\n\n-- Revetköön koko laivanpohja, ellet ole ennenkin ollut merellä!\n\n-- Mitä tietoihisi tulee, jatkoi hän sitten, voisit kelvata vaikkapa\nkonstaapeliksi. Sinähän tiedät enemmän kuin moni rannikkolaivuri. Ja\nminä kun luulin sinua aivan tavalliseksi maakravuksi.\n\nKerroin nyt sedälle, että Tom oli kuljettanut minua tässä laivassa\nparin viikon ajan, kunnes hän oli saanut taotuksi nämä tiedot päähäni.\nPyysin setää olemaan kärsivällinen ja antamaan minulle lisää opetusta,\njotta voisin välttää kapteenin yhdeksänhäntäisen.\n\nTällä välin oli tuuli heikentynyt entisestäänkin. Purjeet alkoivat\nlepattaa, ja laiva lakkasi tottelemasta peräsintä. Pian oli aivan\ntyyni. Otimme alas keula- ja isonpurjeen, ja pian laiva keinui\npaikallaan hiljaisessa mainingissa. Setä istuutui ankkurikelalle ja\nminä kannelle hänen viereensä.\n\nSetä kertoi nyt minulle ensimmäisestä merimatkastaan.\n\n-- En ollut vielä yhdeksää vuotta täyttänyt, kun eräällä raumalaisella\npurrella läksin ensimmäiselle matkalleni. Jokainen merimies muistaa\nparhaiten ensimmäisen matkansa, niin minäkin. Kapteenin nimi oli\nSöderbom, ja hänen laivansa oli jo enemmänkin kuin täysinpalvellut. Se\noli maannut yli kaksi vuotta pohjaliejussa, nostettu ylös, tilkitty ja\nsaatu jotenkin kuin ihmeen kautta taas kellumaan veden pinnalla.\nKeulassa komeili rapistuneilla kultaisilla kirjaimilla nimi \"Oceania\",\nmutta merimiesten keskuudessa siitä oli jo muinaisista ajoista lähtien\nkäytetty nimeä \"Satalappunen\". Sen purjeet ja kyljetkin olivat näet\ntäynnä laastarilappuja, jotka pitivät sitä koossa.\n\nKapteeni omisti itse tämän laivan, hän oli perinyt sen paikkoineen\npäivineen isältään. Joka kesä pursi teki kaksi tai kolme matkaa\nLyypekkiin ja toi sieltä sellaisia kauppatavaroita, jotka eivät\npilaantuneet vähäisestä kosteudesta. Laivuri alkoi jo harmaantua\ntoimessaan, kun uusi asetus iski häneen kuin salama kirkkaalta\ntaivaalta. Jokaisen itämerenlaivurin piti suorittaa merikoulututkinto\ntai lopettaa liikennöiminen. Joukko laivureita möi laivansa ja asettui\nmaalle, mutta Satalappusen kapteeni ilmoittautui kouluun. Hänen\nlaskupäänsä oli mahdoton, ja kun hänen lahjakkuutensa muutenkin oli\nvarsin vähäinen, kului kolme pitkää talvea, ennen kuin hänen onnistui\nsaada jonkinlainen paperi, joka oikeutti hänet kuljettamaan omaa\nlaivaansa Itämerellä.\n\nNyt oli kaikki hyvin. Satalappunen oli kyllä mennyt pohjaan jo\nensimmäisenä talvena, kun sen kapteeni hikoili kirjojen ääressä eikä\nehtinyt joka päivä pumppuamaan. Mutta se oli vähäpätöinen seikka. Kun\npaperit olivat kunnossa, pantiin laivakin kuntoon, sellaiseen kuin tuo\nvanha laatikko nyt voitiin saada. Ylpeänä läksi kapteeni paperit\ntaskussaan vanhan ystävänsä ja perämiehensä luo, joka oli heti valmis\nseuraamaan mukana, jos vain kapteeni huolehtisi tarpeellisista\nmuonavaroista. Niihin piti kuulua perämiehen varalle melkoinen lekkeri\n\"Old Samia\". Perämies rakasti tämänlaatuista särvintä yhtä paljon kuin\nkapteeni sitä vihasi. Kapteeni ei kuitenkaan voinut erota vanhasta\nperämiehestään, sillä selvin päin ollessaan -- mitä ei kuitenkaan\nsattunut useammin kuin oli välttämätöntä -- perämies oli järkevä mies,\njonka neuvoja oli aina hyvä seurata. Perämiehen neuvosta hankittiin\nnyt jostakin romukaupasta vanha oktantti, joka näytti olleen\nlaivapalveluksessa suunnilleen ukko Noakin ajoista asti. Tämä vanha\nesine puhdistettiin ja kiillotettiin, ja lopulta se loisti kuin\naurinko. Sitten se vietiin kaikessa hiljaisuudessa Satalappusen\nkajuuttaan.\n\nOli itsestään selvää, että vanha miehistö oli heti valmis seuraamaan\nmukana. Kapteenilla oli näet tapana jakaa syksyllä purjehduskauden\npäättyessä nettovoitto tasan kaikkien niiden kesken, jotka olivat\nolleet mukana. Satalappunen otti sekin osansa, joka olikin hyvään\ntarpeeseen sen laastaroimiseksi ja kaikinpuoliseksi kohentamiseksi\nseuraavan kesän sotaretkiä varten.\n\nAinoa muutos, jonka tutkinnon suorittanut vanha merikarhu pani\ntoimeksi, oli kajuuttavahdin vakanssin perustaminen. Ja minä sain tuon\ntoimen.\n\nSe oli juhlallinen hetki, kun purjeet nostettiin ja me lähdimme\npurjehtimaan. Erikoisen juhlallinen se oli minusta, ensikertalainen kun\nolin. Rauhoituin kuitenkin melko pian, kun konstaapeli lohdutti minua\nsanomalla, ettemme tällä matkalla mene päiväntasaajan poikki. Olin\nkuullut, että päiväntasaajan ylittäminen oli varsin hankalaa\nensikertalaiselle, koska hänet silloin tervataan, kieritetään\nhöyhenissä ja kallistetaan kyljelleen. Erittäinkin tuo viimeksi\nmainittu temppu kuulosti pahalta korvissani.\n\nHetken juhlallisuutta lisäsi vielä lähtölaulu, jonka muuan vanha\nmerikarhu oli sepittänyt Satalappusesta ja jonka hän viritti samassa,\nkun köydet heitettiin irti. Laulua laulettiin sitten merimiesten\nkeskuudessa pitkät ajat. En kuitenkaan muista siitä enää muuta kuin ne\nsäkeet, joissa kuvattiin erikoisesti kapteenin ja perämiehen ansioita:\n\n    Kapteenin nimi oli Syöteripummi,\n    Ja Syöteripummi -- ja Syöteripummi.\n    Hänpä se vast' oli helkkarin dummi,\n    Ja helkkarin dummi -- ja helkkarin dummi.\n\n    Tyyrmannin kurssi oli Kalle Perhällis'\n    Ja Kalle Perhällis' -- ja Kalle Perhällis',\n    Vaikka hän ain' oli täydessä tällis'\n    Ja täydessä tällis' -- ja täydessä tällis'.\n\nKapteeni oli hyväntahtoinen mies, joka käytteli pumppua hyvin\nsäästeliäästi. Mitään merkillisempää ei tapahtunut, ennen kuin olimme\nAhvenanmaan toisella puolella. Silloin tuli kapteeni kannelle kädessään\nliinalla peitetty esine. Hän selitti, että muuttuneiden olosuhteiden\nvuoksi hän katsoi olevansa velvollinen kutsumaan kokoon laivaneuvoston,\nniin kuin oli säädetty tehtäväksi erittäin vakavan tilanteen sattuessa.\nMiehistö -- konstaapeli, kaksi matruusia ja minä -- asettui riviin\netukannelle. Perämies olisi tietysti kuulunut mukaan, mutta hän oli jo\nehtinyt purjehtia liiaksi tuuleen ja makasi nyt ankkurissa kojussaan.\nJuhlallisena astui kapteeni rivin eteen, paljasti esineen ja kysyi\nmiehistöltä liikutuksesta vapisevalla äänellä:\n\n\"Pojat! Purjehdittaisiinko nyt merenkulkuopin vai kokemuksen mukaan?\"\n\nMiehet tuijottivat uteliaina kiiltävää merenkulkukojetta. Olihan\nvahinko jättää käyttämättä esinettä, joka oli maksanut varmasti monta\nsataa markkaa. Mutta koska se ei näyttänyt heistä erikoisemman\nluotettavalta, vastasivat he yhteen ääneen:\n\n\"Purjehditaan vain kokemuksen mukaan, purjehditaan kokemuksen mukaan\nkuten ennenkin.\"\n\nKivi näytti putoavan kapteenin sydämeltä. \"Sitten mies ylös\ntähystämään!\"\n\nSanottuaan nämä sanat kapteeni meni kajuuttaansa, ja minut lähetettiin\nylös tähystämään sillä aikaa kun miehet muuttivat mällin poskeensa.\nMiesten mieliin päätös näytti vaikuttavan yhtä keventävästi kuin\nkapteeniinkin. Nyt oli selvää, ettei kapteenin uusi arvo saisi aikaan\nmuitakaan muutoksia laivan vanhoissa hyvissä tavoissa.\n\nParin vuoden lojuminen merenpohjassa oli tehnyt Satalappusen vanhan\nhiekkakellon kelvottomaksi. Mutta kapteeni oli tehnyt itse uuden. Hän\noli porannut pienen reiän vanhan kilohailinassakan pohjaan, ja siitä\ntippuva vesi näytti ajan yhtä tarkasti kuin vanhasta tiimalasista\njuokseva hiekkakin. Työnnettävällä puikolla saattoi reiän suuruutta\nsäädellä siten, että nassakka tyhjentyi tasan neljässä tunnissa.\nVapaavahdin tehtävänä oli täyttää nassakka heti ylös päästyään.\n\nTuona päivänä meillä oli ollut vastatuuli. Pitääksemme oikean suunnan\ntuli meidän -- perämiehen laskelmien mukaan -- luovia kaksi nassakkaa\nalahankaan, mutta vain yksi ylähankaan. Konstaapeli, joka oli miehistä\nkokenein ja joka oli tehnyt tämän saman matkan jo yli kuusikymmentä\nkertaa, totesi, että vaikka perämies olikin täydessä kännissä, hänen\nlaskelmansa pitivät kuitenkin paikkansa, pitivät ainakin suunnilleen.\n\nKolme vuorokautta tuuli pysyi samanlaisena, ja pari kolme kertaa\npäivässä tuli joko perämies tai kapteeni itse kannelle kysymään, joko\nvoitiin \"haistaa maata\". Kun ei mitään maanhajua tuntunut, jatkettiin\nentiseen tapaan kaksi nassakkaa alahankaan ja yksi ylähankaan.\n\nMutta neljäntenä aamuna, kun konstaapeli oli päivävahdissa ja minä\ntähystämässä, tunsimme molemmat yhtä aikaa selvää maanhajua. Olimme\nkuitenkin tulleet liian lähelle Venäjän rannikkoa. Tehtiin käännös ja\nminut lähetettiin alas kajuuttaan ilmoittamaan kapteenille, että nyt\ntuntui maanhajua Venäjän rannikolta. Kapteeni tuli itse ylös, haisteli\nilmaa, tunsi hänkin maanhajun sieraimissaan ja antoi määräyksen\npurjehtia alahankaan neljä tai viisi nassakallista perätysten.\n\nSeuraavana päivänä tuli vastaamme purjehtija. Häneltä saimme tietää\nmissä olimme, ja niin purjehdimme jatkuvasti kokemuksen mukaan hyvällä\nonnella aina Lyypekkiin asti ja sieltä yhtä onnellisesti takaisin\nRaumalle.\n\n-- Sellainen oli minun ensimmäinen merimatkani, lopetti setä\nkertomuksensa.\n\nMeri oli nyt peilityyni. Aloin tuntea väsymystä istuessamme siinä omiin\najatuksiimme vaipuneina. Kahden lasin aikoihin alkoi itäiselle\ntaivaalle nousta paksu pilvenlonka. Se tiheni koko ajan kiivetessään\nylemmäksi. Auringon noustessa se näytti jo suorastaan kamalalta.\nEsko-setä heräsi mietteistään, katseli hetkisen pilveä ja määräsi\nsitten, että prammi- ja märssypurje piti koota. Sitä työtä tehdessämme\nnousi pilvenlonka yhä ylemmäksi. Me reivasimme nyt isonpurjeen ja\nkeulapurjeen, jotka olimme koonneet illalla. Olimme nyt valmiit\nottamaan vastaan vihurin, jos se tahtoi tulla.\n\nMutta meri pysyi vielä peilityynenä. Ilma vain tuntui tavattoman\npainostavalta. Kuuden lasin vaiheilla tuli kapteeni kannelle, vaikka\nhänellä olisi vielä pitänyt olla vapaata kokonainen tunti. Kun\npilvenlonka samalla erkani muutamaksi minuutiksi taivaanrannasta,\npuisteli kapteeni päätään ja sanoi:\n\n-- Kun itä irvistää, tulee paha ilma.\n\nTaivaanrannalla syntynyt rako meni kuitenkin taas pian kiinni. Kuulin\nkapteenin sanovan veljelleen:\n\n-- Kymmenen millimetrin putoaminen neljässä tunnissa on jo vähän liian\npaljon. Mutta se joka laskee purjeensa, ennen kuin vihuri näkyy\nvedessä, on raukka. Ja se on narri, jolla ne eivät ole kannella, kun\nmyrsky on kimpussa. Nostakaa isopurje!\n\nTemppu oli pian tehty ja kymmenen minuuttia myöhemmin vaahtosi jo vesi\nkeulassa. Tuuli kiihtyi nopeasti eikä näyttänyt loppuvan ennen\naikojaan. Pilvenlonka nousi yhä korkeammalle, mutta kun se läheni\nkeskitaivasta, lakkasi tuuli äkkiä. Purjeet riippuivat kohta velttoina.\nAallot hyppelivät sinne tänne ikään kuin neuvottomina minne kääntyä.\nIlma tuntui taas omituisen tukahduttavalta.\n\nKatselin herkeämättä tuulenpuolelle, josta luulin odotetun\nmyrskynpuuskan tulevan. Mutta kapteeni ja Esko-setä näyttivät\ntarkastelevan yhtä huolellisesti laivan kummallekin puolelle. Äkkiä\nhuusi kapteeni:\n\n-- Tuolla se tulee. Isopurje alas! Höllentäkää keulapurjetta alahangan\npuolelta!\n\nSamassa kuulin peräsinrattaan rahisevan. Tuskin määräys oli annettu ja\n\"vasikka\" pantu kiinni, kun kuulin omituista suhinaa ilmasta. Heti sen\njälkeen näin mustan juovan lähenevän siltä puolelta, joka äsken oli\nollut aivan tyynenä. Kun se saavutti meidät, pullistui keulapurje\nkovasti pamahtaen, ja vaikka se oli kiinnitetty myötätuulta silmällä\npitäen, kallistui laiva niin pahasti, että vettä kuohahti kannelle.\nLuulin jo, että menisimme kumoon, mutta samassa laiva nousi ihmeen\nkevyesti ja alkoi kiitää eteenpäin hurjaa vauhtia. Näin Tomin syöksyvän\nkannelle unenpöpperössä. Hän näytti siltä kuin olisi pudonnut maston\nhuipusta ja säikähtänyt matkalla. Laivan kallistuessa hän oli lentänyt\nkojustaan lattialle tai -- kuten hän itse väitti -- seinälle.\n\nTuuli alkoi nyt puhaltaa tosissaan eikä se ollutkaan mikään ohimenevä\npuuska. Sitä jatkui melkein koko päivän, mutta koska se oli melkein\nmyötäinen, olimme vain iloisia ja käytimme sitä kaikin tavoin\nhyödyksemme. Myöhemmin päivällä se heikkeni muutaman viivan verran, ja\nsilloin lisäsimme myrskyviistopurjeen. Illalla nostimme täysin reivatun\nisonpurjeen. Yön kuluessa irrotettiin reivi toisensa jälkeen, ja\nseuraavana aamuna lisättiin myöskin märssypurje. Enempää kangasta emme\nsitten uskaltaneetkaan pitää ylhäällä seuraavien päivien aikana.\n\nOlimme jo Bornholmin edustalla, kun taivas vihdoin ilahdutti meitä\npukeutumalla pehmeään, ohueen, tasaisenkirjavaan pilvihuntuun. Se oli\nmelkein pettämätön hyvän ilman enne. Kapteeni antoi päästää\nviimeisenkin reivin märssypurjeesta. Tuntia myöhemmin lisättiin\nprammi- ja yläprammipurjeet, joita seurasivat pian latva- ja\najopurjeet. Kun purjehdimme salmien läpi, oli meillä joka riepu\nylhäällä. Sää oli parhain mitä merimies voi toivoa, merenkäynnistä ei\nnäissä ahtaissa vesissä voinut olla puhettakaan, ja loki näytti melkein\njoka katsomisella kymmentä solmuväliä. Kuljimme siis joka tunti\nkymmenen kertaa 1.854 metriä, so. yhden leveysasteen kuudessa tunnissa.\nTuskin viidenkymmenen jalan pituiselle laivalle tämä oli kunnioitettava\nvauhti. Purjehdus tällaisissa olosuhteissa on erittäin virkistävää.\nKapteeni on pelkkää auringonpaistetta, perämies kulkee kannella\nedestakaisin kädet selän takana ja miehistö on melkein vapaana työstä.\nVain silloin tällöin lähetetään mies tekemään jotakin vähäpätöistä\nkorjausta purjeeseen tai muuta sellaista. Muuten ei miehistöllä ole sen\nkummempaa puuhaa kuin vaihtaa mälli aika ajoin oikeasta poskesta\nvasempaan tai päinvastoin.\n\nOlimme Tomin kanssa usein ihmetelleet sitä, ettei laivallamme ollut\nnimeä. Tom uskoi sen johtuvan siitä, että kapteeni kulkee joka\ntapauksessa omia teitään, jotka eivät siedä päivänvaloa. No niin,\ntänään sain tietää todellisen syyn laivan nimettömyyteen. Laivan\najelehtiessa kerran Karhusaarta vastaan oli sen alahangan puoleinen\nnimilauta mennyt rikki. Esko-setä oli ottanut pois myöskin ylähangan\nnimilaudan uuden malliksi. Vasta nyt oli hän saanut uuden nimilaudan\nvalmiiksi. Nimi \"Kaukomieli\" loisti kultakirjaimin vastaani, kun\nEsko-setä ilmestyi kajuutan rappusille nimilaudat kainalossaan.\n\nMinä sain nyt tehtäväkseni ruuvata nimilaudat paikoilleen. Setä laski\nminut alas oikealle kohdalle jöölingin avulla. Kun olin saanut laudan\nruuvatuksi kiinni piti minun huutaa sedälle, että hän kohottaisi\njöölinkiä sen verran, että pääsisin ylös kannelle. Mutta samassa alkoi\nkeula-aalto nousta yhä korkeammalle ja äkkiä se kuohahti vaahdoten\npäälleni, niin että kastuin läpikotaisin olkapäitäni myöten. Ymmärsin\nheti, ketä sain kiittää tästä odottamattomasta kylvystä. Tom oli\nseisonut kapteenin vieressä peräsinrattaan luona ja pyytänyt saada\nharjoitella ohjaamista, koska sää oli kaunis ja merenkäynti tasaista.\nOlin varma siitä, että Tom antoi tahallaan laivan tehdä pienen mutkan.\n\nEsko-setä vain nauroi huonolle onnelleni. Tom oli katuvinaan kovasti ja\npyysi minulta useita kertoja anteeksi \"taitamattomuuttaan\". Kapteeni ei\nantanut Tomin harjoitella sen enempää, ja niinpä toinen nimilauta\nsaatiinkin paikoilleen ilman välikohtauksia.\n\nTomin ohjauskepposen painoin muistiini hänen tililleen. Toivoin voivani\nvielä kerran tyhjentää hänen kahvipannunsa omaksi ilokseni.\n\nPohjanmerellä vallitsi kaunis sää. Aeolus ei avannut tuulisäkkiään\nkertaakaan liiaksi, olipa se muutamina päivinä liiankin säästäväinen\nanneissaan. Sitten tuli eräänä päivänä täydellinen tyven. Olimme\nsilloin hyvällä kalastusmatalikolla, ja kalastajia oli nuottineen joka\npuolella. Kapteeni tahtoi säästää akkumulaattoreitaan siltä varalta,\nettä päiväntasaajan seuduilla joutuisimme pitempiaikaiseen tyveneen.\nHän arveli, että Pohjanmerellä saattaa lojua kosteessakin muutaman\npäivän, mutta päiväntasaajalla se on jo hankalampaa, kun piki sulaa\nkansipalkkien rakosista. Silloin on moottori hyvä olemassa.\n\nKapteeni sanoi, että koska tällaisella säällä ei tarvittu muuta kuin\nyksi mies kannella, voisimme pitää lepopäivän. Emme kuitenkaan olleet\nTomin kanssa lepotuulella. Lupasimme hoitaa kansivahdin toimen siihen\nasti, kunnes taas saisimme tuulta, jos kapteeni nyt antaisi meidän\nmennä kalastamaan muutamaksi tunniksi Tomin veneellä. Kapteeni ei ensin\nollut antaa lupaa, mutta kun Esko-setä puhui puolestamme, saimme\nkuitenkin vapaata kello kahteentoista asti. Minulla alkaisi silloin\nensimmäinen iltavahti (klo 12-16), ja Tomin pitäisi keittää\npäivällinen.\n\nKapteenin varastoista saimme koukkuja ja siimaa, joka tuntui meistä\ntavattoman paksulta. Niin paksua uistinsiimaa en ollut vielä koskaan\nnähnyt. Mutta Esko-setä sanoi, että merellä tulee olla vahvat\nvetimet; ei näet voi koskaan tietää tarttuuko koukkuun viisi- vaiko\nviisikymmenkiloinen kala. Otimme syöteiksi parikymmentä suolasilakkaa\n-- setä sanoi, ettei merikala välitä siitä onko syötti tuore vai\nsuolainen.\n\nSoudimme vähän matkaa laivasta ja heitimme koukut veteen. Odotimme\nkärsivällisesti tunnin verran, mutta kertaakaan ei nykäissyt. Tomin\nehdotuksesta siirryimme nyt laivan toiselle puolelle. Tuskin olimme\nsaaneet koukut veteen, kun molemmissa tuntui nykäisy. Kalat tuntuivat\nmelko raskailta, mutta eivät panneet pahastikaan vastaan. Oli erittäin\nhupaista nähdä niiden hölmistynyt ilme, kun ne tulivat pinnalle.\nMolemmat olivat noin kahden jalan pituisia turskia. Vedimme nyt yhteen\nmenoon parikymmentä tällaista juroa poikaa, mutta sitten olivat kaikki\nkalat kuin pois puhalletut. Ei tullut yhtään nykäystä enää.\n\nMutta hiljaisuutta ei kestänyt kauan. Äkkiä nykäisi taas molemmilla\nyhtä aikaa. Tunsin heti, ettei siellä nyt ollut mikään turska vaan\npikemminkin merikäärme. Käteni olivat työstä kovettuneet ja\nkänsittyneet, mutta siitä huolimatta ne olivat pian verellä, niin\nkiivaasti vedettiin siimaa käsieni läpi. Onneksi olin noudattanut sedän\nneuvoa ja kiinnittänyt siiman toisen pään tyhjän leilin ripaan. Pian\nminun oli pakko heittää leili mereen. Kala lähti uimaan poijuineen\nlaivaa kohti ja aivan sen kupeella näin leilin sukeltavan\nnäkymättömiin. Luulin nähneeni viimeistä kertaa piimäleilin, joka oli\nomien käsieni työtä.\n\nNyt meillä oli aikaa puuhata Tomin kalan kimpussa. Senkään kanssa ei\nollut leikkimistä. Mutta kun meitä nyt oli kaksi miestä siimassa kiinni\nja kun vuoroon annoimme periksi ja vuoroon kelasimme sisään, saimme\nsitkeän ottelun jälkeen saaliimme veneen luo, jossa minun onnistui\nantaa sille sellainen isku, että saimme sen helposti veneeseen. Kala\noli lyhyt ja paksu jättiläiskampela, joka varsinaisesti viihtyy Norjan\nrannikolla mutta jota joskus tavataan näilläkin vesillä. Tomin kampela\noli erittäin lihava yksilö, ja kapteeni kehui sen makua ruokapöydässä.\n\nKun olimme päässeet laivaan, sain lainata sedän kiikarin. Ja toden\ntotta: parin kilometrin päässä laivasta näkyi selvästi joku kelluva\nesine, todennäköisesti se oli kadonnut leilini. Setä lupasi hoitaa\nvahtivuoroni alkupuolen, ja vene laskettiin jälleen vesille.\n\nEmme säästäneet käsivarsiamme ja pian olimme pelastaneet leilin. Siima\ntuntui aivan löysältä ja luulimmekin jo, että kalan oli onnistunut\nvapautua. Mutta tätä harhaa ei kestänyt kauan. Hiljaa mutta\nvastustamattomasti alkoi siima jälleen juosta, ja pian oli leili taas\nvedessä. Saimme nyt soutaa kaikin voimin pysyäksemme perässä. Lopulta\npääsimme leilin luo, tartuin siimaan ja kiersin sen pari kertaa\nkeulanpään ympäri. Sitten hyppäsimme molemmat veneen perään. Se näytti\nolevan hyvä keksintö. Peräsimen avulla saimme kalan suuntaamaan\nkulkunsa laivaa kohti.\n\nHerkeämätön voimanponnistus näytti väsyttävän juhtaamme. Lähempänä\nlaivaa sen vauhti oli jo huomattavasti hiljentynyt, ja meidän onnistui\njo vetää siimaa sisään jalka jalalta.\n\nÄkkiä huomasin veneen vieressä jotakin, jota olisin pitänyt kuorittuna\nsahatukkina, ellei se olisi ollut elävä kuin elohopea ja kiemurrellut\npahemmin kuin maasta temmattu kastemato. Seisoin keulatuhdolla atrain\nkädessä ja työnsin tuon väkäsillä varustetun raudan kaikin voimin\notuksen ruumiiseen. Se vastasi töytäisyyn kouristuksentapaisella\nliikkeellä, mutta onneksi oli atraimen isku sattunut niskaan ja minun\nonnistui nostaa eläimen pää veneeseen. Silloin se tempaisi atraimen\nkäsistäni, mutta joutui kuitenkin siinä tempoillessaan kokonaan\nveneeseen.\n\nVeneessä syntyi hirveä mylläkkä. Huutaen jotakin \"suuresta\nmerikäärmeestä\" Tom syöksyi suin päin mereen ja ui nopeasti laivaa\nkohti. Olin vähällä seurata hänen esimerkkiään, sillä eläin oli melkein\nkoko veneen pituinen, ja sen selässä törröttävä atrain sai aikaan\nhirvittävän epäjärjestyksen veneessä.\n\nSuutuin kuitenkin Tomin paosta siinä määrin, että päätin ryhtyä yksin\notteluun merihirviön kanssa. Se joka on ottanut paholaisen veneeseen,\nvieköön sen itse maihin, sanotaan. Peto kääntyi kiemurrellessaan siten,\nettä sen iljettävä kita hirveine hampaineen tuli aivan lähelle\njalkojani. Harppasin keskituhdolle, siitä perätuhdolle, jossa sain\nkäteeni kirveen. Sitten seurasi jälleen hurjaa tanssia tuhdolta\ntuhdolle, kunnes vihdoin sain atraimen varresta kiinni. Peto oli jo\nniin uuvuksissa, ettei se enää pystynyt riuhtaisemaan atraimen vartta\nkäsistäni.\n\nNyt minun ei enää tarvinnut pelätä, että se purisi minua. Kun peto\nvääntyi sopivaan asentoon, iskin kirveeni sen päähän ja olin voittanut\npelin.\n\nVoitonriemuisena soudin laivalle. Vene oli kauheassa kunnossa, verta\noli joka paikassa. Puseroni oli kauttaaltaan punainen aivan kuin olisin\nollut härkää teurastamassa. Vain laivan paloruiskua käyttämällä saatiin\nTomin vene taas käyttökelpoiseen kuntoon.\n\nEsko-setä tiesi kertoa, ettei saaliini ollut merikäärme vaan suuri\nmeriankerias. Se oli kolmatta syltä pitkä ja painoi vähän yli\nviisikymmentä kiloa. Liha ei ollut aivan niin hyvää kuin Tomin kampelan\nliha, mutta joka tapauksessa kapteeni oli tyytyväinen, sillä hän ei\npitänyt kuivista laivamuonista.\n\nTomia muistutettiin monta kertaa hänen häpeällisestä paostaan.\nMielestäni olin saanut täyden hyvityksen siitä kepposesta, jonka hän\nteki minulle peränpitoa opetellessaan.\n\nSeuraavana yönä saimme hyvän purjetuulen, ja kahden päivän kuluttua\nolimme Lontoossa.\n\n\n\n\nV.\n\n\nLontoo on suuri kaupunki. Minunlaiseni pojanjäärät tekevät viisaasti,\nkun eivät lähde omin päin sen vilinään. Sen sain kokea jo seuraavana\npäivänä, kun tavalla tai toisella jouduin erilleen Tomin ja Esko-sedän\nseurasta. Puolen päivää sain kuljeksia ympäriinsä, ennen kuin löysin\ntakaisin joelle. Kysyin kyllä moneltakin Thamesia, mutta yksi viittasi\nyhtäälle, toinen toisaalle. En varmaankaan osannut ääntää nimeä oikein.\n\nKun vihdoin pääsin Thamesin rantaan, menin luonnollisesti väärään\nsuuntaan. En näet tiennyt olinko sen paikan ylä- vai alapuolella, johon\nlaivamme oli kiinnitetty. Onneksi tiesin sen verran, että nyt oli\nnousuveden aika ja että vesi virtasi siis joen suusta ylöspäin. Muuten\nen kaiketi koskaan olisi löytänyt laivaa. Vihdoin tulin eräälle\nsillalle, ja kun muistin, ettemme olleet kulkeneet sellaisen paikan\nohi, ymmärsin että olin kulkenut väärään suuntaan ja että minun oli\nkäännyttävä takaisin. Alkoi jo hämärtää, kun vihdoin viimein tulin\nlaivalle, jossa kaikki olivat olleet levottomia minun tähteni. Tom\nlupasi taluttaa minua seuraavana päivänä käsiraudoissa, jotta en\nhäviäisi jossakin kadunkulmassa. Ja minä puolestani lupasin pehmittää\nhänen selkänahkansa siitä syystä, ettei hän ollut opettanut minulle\ntarpeeksi englantia pystyäkseni ääntämään Thamesin nimen\nymmärrettävästi.\n\nLontoossa kapteeni pestasi kaksi uutta miestä. Toinen oli yli\nkuudenkymmenen ikäinen merikarhu, jonka joka suuntaan törröttävä\ntukka pysyi vain vaivoin merimieslakin alla. Hän tunsi nimen Bob,\nja kun toisen miehen nimi oli Jack, ei Tom voinut ajatellakaan\nihanteellisempaa laivanmiehistöä. Hän oli itsepintaisesti sanonut minua\nTobyksi jo niin kauan, että vähitellen aloin itsekin uskoa, että se oli\nnimeni.\n\nSitten kun kapteeni oli täydentänyt muonavarastoa ja ostanut meille\nkullekin kaksi uutta pukua ja yhden sadepuvun, lähdimme jälleen\npurjehtimaan.\n\nTuulet suosivat matkaamme alussa ja pääsimme joka päivä hyvän taipaleen\netelään päin. Sellaisissa olosuhteissa ei laivan hoitaminen vaatinut\nkovinkaan paljon työtä, ja niin Esko-setä alkoi opettaa Tomille ja\nminulle tärkeimpiä merimiestietoja. Varsinkin Tom edistyi nopeasti,\nhänellä oli hyvä lukupää. Merimiehen taipumukset olivat kulkeneet hänen\nsuvussaan ties kuinka monessa polvessa. Minä en edistynyt yhtä\nnopeasti. Mutta ennen kuin saavuimme Amerikkaan osasin jo kuitenkin\nkäyttää sekstanttia ja pystyin merkitsemään merikortille laivan\nsuunnan. Bob ja Jack osasivat vain englantia, ja heidän avullaan opin\nnopeasti tärkeimmät englannin kielen sanat, opinpa tuota kieltä vähän\npuhumaankin. Kun Tom eräänä päivänä kauppasi minua vanhalle Bobille,\njoka tarjosi minusta kapan tuhkaa, ymmärsin jo panna vastaan ja\nselittää, että Tom oli jo myynyt minut kapteenille Suomessa.\nIlmoitukseni jälkeen ei kaupasta tietenkään tullut mitään.\n\nEnsikertalaisina pelkäsimme kovasti Biskajan lahtea, jonka kohdalle\nolimme nyt tulossa. Vanha Bob kertoi, ettei hän ollut koskaan selvinnyt\nmyrskyttä sen ohi, eikä varmaan selviäisi nytkään.\n\nMutta tällä kertaa Bob ennusti väärin, mistä hän ei kuitenkaan\nnäyttänyt tulevan pahoilleen. Hän selitteli, että sääprofeetan työ oli\nhyvin epäkiitollista. Tom tahtoi tietenkin kujeilla ukon kustannuksella\nja kysyi: \"No, old boy, millaisen ilman saamme yöksi?\" Bob otti lakin\npäästään, raapi vakavan näköisenä korvallistaan ja vastasi sitten:\n\"Ellei tule kova sade tai myrsky, luulisin että saamme jokseenkin\nsiedettävän ilman.\"\n\nTomilla näytti olevan kiireellistä asiaa alas skanssiin, mutta Bob\nsiirtyi rauhallisesti kaiteen ääreen ja lähetti mereen pisimmän ruskean\nsylkensä. Hänen ilmeensä ei osoittanut mitään merkillisempää\nkunnioitusta kyseliäitä poikia kohtaan.\n\nKummalliselta näyttää laivan kannelle köliveden voimakkaasti välkkyvä\nvalo. Yhtä ihmeellisiltä meistä tuntuivat kämmenenkokoisina loistavat\nmaneetit, joita Bob sanoi rakoiksi. Niitä oli meressä kaikkialla. Ja\nlentokalojen kaaria en voinut kylliksi ihailla. Joskus putosi lentokala\nkannellekin. Lentoevät toimivat siipinä niin kauan kuin ne pysyvät\nkosteina ja notkeina, mutta ilmassa ne jäykistyvät nopeasti ja kannelle\npudonneena tuollainen kala näyttää jokseenkin samanlaiselta kuin\nkuollut särki, jonka kokoinenkin se tavallisesti on. Haikalaa emme\nolleet vielä nähneet. Mutta sekä Bob että Esko-setä vakuuttivat, ettei\nmeidän tarvitse odottaa niitä kauan.\n\nEräänä kauniina iltana olimme Tomin kanssa iltavahdissa. Olimme\nnyt molemmat niin tottuneita peränpitäjiä, että kapteeni saattoi\nuskoa meille vahtivuoron kauniilla ilmalla. Aurinko oli juuri\nlaskemaisillaan. Illan muuttuminen pimeäksi yöksi tapahtui hyvin\nnopeasti. Pyhä kirjailija, joka ylistäessään Jumalan lahjojen\ntäydellisyyttä sanoo \"Aamun ja illan portit täytät sinä riemulla\", on\nvarmastikin seurannut auringonlaskua merellä, sillä juuri siihen sopii\nvertaus portin sulkeutumisesta.\n\nTunnin kuluttua nousi syvyydestä \"pienempi valo, jonka Herra Jumala loi\nhallitsemaan yötä\". Se nousi kellertävän punaisena ja vaaleni sitä\nmukaa kuin se kohosi ylemmäksi, ja pian se rakensi aalloille hopeisen\nsillan. Tuuli oli heikentynyt, mutta vielä kuului keulasta hiljainen\nporina eikä yksikään purje riippunut velttona. Hiljaisuus ympärillämme\ntoi kodin mieleen. Mitä mahtoivatkaan nyt isäntärenki, naapurit ja\nkaikki hyvät ihmiset ajatella siellä kotona. Aivan varmaan he uskoivat\nmeidän kuolleen. Olisinpa antanut paljon, jos olisin saanut aamulla\nmennä Pikkuniitylle heinää niittämään. Vuosi sitten olimme Tomin kanssa\nraivanneet tämän niityn joen rannalle ja kyhänneet metsänreunaan pienen\nladon.\n\nTomin ajatukset lienevät vaeltaneet samoja reittejä kuin minunkin.\nAioin juuri ruveta puhumaan kodista hänen kanssaan, kun Esko-setä\nsamassa tuli kannelle, tarkisti suunnan ja istuutui viereeni.\n\nOlimme Tomin kanssa usein ihmetelleet, kuinka sedän tukka ja parta\nolivat tulleet lumivalkoisiksi, vaikka hän näytti olevan vasta\nkeski-ikäinen mies. Mutta emme olleet koskaan kysyneet sitä häneltä.\nNyt setä ryhtyi kysymättä kertomaan:\n\n-- Vaikka ette ole mitään kysyneet, olen kyllä huomannut, että olette\nihmetelleet valkoista päätäni. Tahdotteko kuulla kuinka se on muuttunut\nnäin valkoiseksi?\n\nMeitä hävetti sanoa, että olimme puhuneet tästä asiasta monestikin\nkeskenämme. Tom sai sen kuitenkin sanotuksi.\n\n-- Toivottavasti minun ei tarvitse koskaan mennä siihen maahan, jossa\ntukkani valkeni. Ja jos kohtalo kuitenkin heittää minut sinne joskus,\ntiedän etten joudu hankaluuksiin teidän takianne. Uskallan siis kertoa\nteille tämän jutun.\n\nKaksikymmentä vuotta sitten oli veljeni komean parkkilaivan\npäällikkönä. Laivan tullessa Cadizin edustalle hukkui hänen\nperämiehensä. Olin silloin kotona Suomessa, ja eräänä päivänä sain\nsähkösanoman, jossa veljeni tarjosi minulle perämiehen paikkaa ja\nkehotti minua lähtemään suoraa päätä Cadiziin. Jo samana iltana olin\nmatkalla ja kahdeksan päivää myöhemmin olin kaupungissa, jossa lähdin\nsuoraan konsulinvirastoon saadakseni tietää, missä veljeni laiva oli\nankkurissa.\n\nTuskin olin astunut junasta, kun kaksi poliisia tarttui minuun, pani\nminut rautoihin ja raahasi vankilaan. Se ei käynyt heiltä kovinkaan\nhelposti, heidän oli hankittava pari toveriaan avuksi. Olin silloin\nnuori ja kiivas mies. Olin viaton, juuri kaupunkiin saapunut\nmatkustaja, ja suutuksissani käsittelin poliiseja ehkä liiankin\nkovakouraisesti. Viattoman ei pitäisi koskaan tehdä niin, vastustelu\npahentaa aina hänen asemaansa. Mutta näin en osannut silloin ajatella,\nkun kimppuuni hyökättiin niin äkkiä.\n\nKauan ei minun tarvinnut odottaa ennen kuin minut vietiin oikeuden\neteen. Minua syytettiin miestaposta, poliisin vastustamisesta ja\ntörkeästä pahoinpitelystä. Ensimmäisen syytöksen väitin tietysti heti\nperättömäksi. Poliisin vastustamiseen ja pahoinpitelyyn myönsin\nsyyllistyneeni, mutta vain siitä syystä, että minun kimppuuni oli\nhyökätty syyttä suotta; olin siis vain puolustanut itseäni, enkä voinut\npitää sitä rikoksena. Passistani ja muistakin papereistani kävi\nselville, että olin ollut kahdeksan päivää aikaisemmin Helsingissä.\nPyysin että asia lykättäisiin muutamaksi päiväksi, jotta voisin\ntodistaa olleeni Madridissa edellisenä aamuna, jolloin murha oli tehty.\nMutta puheeni eivät minua auttaneet. Kuusi englantilaista matruusia\nkutsuttiin sisään, ja kaikki vannoivat nähneensä, että olin edellisen\npäivän aamuna ampunut laivani kannella heidän upseerinsa, joka oli\npudonnut kuolleena veneeseen.\n\nAloin nyt ymmärtää mistä oli kysymys. Vielä kerran vakuutin\nviattomuuttani ja pyysin uudelleen, että tuomioistuin myöntäisi minulle\noikeuden todistaa, että olin ollut edellisenä aamuna Madridissa. Minut\nvietiin ulos oikeussalista ja kun minut sitten taas tuotiin sisään,\nsain kuulla tuomioni: Mitään lykkäystä ei myönnetä, koska kuusi\nsilminnäkijää on valallaan vannonut minut murhan tekijäksi ja koska\nolen itse tunnustanut muut syytökset oikeutetuiksi. Minut tuomittiin\nelinkautiseen vankeuteen, josta ensimmäiset neljä vuotta piti suorittaa\npakkoluokassa yksinäisessä kopissa.\n\nNämä neljä vuotta, jotka istuin yksinäni kopissa ilman minkäänlaista\ntyötä, saivat hiukseni valkenemaan. En ymmärrä miten olisin voinut\nkestää nuo vuodet, ellen olisi kerran ensimmäisen vankeusvuoteni\nlopulla löytänyt koppini lattialta paperisuikaletta, johon oli\nkirjoitettu sanat: \"Älä väsy, luota tulevaisuuteen!\" Ymmärsin silloin,\nettä veljeni oli saanut tietää kohtalostani ja että hän tekisi kaiken\nmahdollisen puolestani.\n\nKoppiaikana en ollut raudoissa. Mutta kun minut siirrettiin koeluokkaan\nja minun piti aloittaa työnteko muiden vankien kanssa, pantiin minulle\njalkaraudat. Ne otettiin kuitenkin aina illalla pois. Kun työ oli\nkivenporaamista, eivät raudat pahemmin haitanneet. Aikani alkoi nyt\nkulua paremmin, ja toivoani elvytti suuresti se seikka, että vankien\ntuomioita lyhennettiin jonkin kuninkaallisessa perheessä sattuneen\nilahduttavan tapauksen johdosta. Monta vankia vapautettiin\nheti, ja minun elinkautiseni muutettiin kahdenkymmenen vuoden\nvankeusrangaistukseksi, josta siis yli neljä vuotta oli jo suoritettu.\nVapaasta ihmisestä voi tuntua omituiselta tämä minun ilonaiheeni, onhan\nviisitoistakin vuotta toivottoman pitkä aika. Mutta näin ei ajattele\nelinkautinen.\n\nTyöpaikkamme oli meren rannalla. Siinä oli äkkijyrkkä, kolmen- tai\nneljänkymmenen jalan korkuinen kallio. Vangit katselivat kaivaten\nohi purjehtivia laivoja, jotka olivat lähellä mutta kuitenkin\ntavoittamattomissa. Monena päivänä olin kiinnittänyt huomiota erääseen\nhuvijahtiin, jossa oli vain kaksi miestä. Kalliolla työskennellessämme\nvahtisotilaat istuivat tavallisesti jonkin matkan päässä sivummalla\nrupattelemassa ja tupakoimassa, eivätkä he ensinkään välittäneet siitä,\nettä me vangit kokoonnuimme joskus aivan jyrkänteen reunalle. He\ntiesivät, että kahleemme painoivat yli kymmenen kiloa ja että mereen\nheittäytyminen oli samaa kuin itsemurha. Mutta he eivät tienneet sitä,\nettä minä pystyisin uimaan nämä kahleet jaloissani sata tai kaksikin\nsataa metriä. Minä olin näet voimakas mies vielä silloinkin.\n\nEräänä päivänä ruokalevon aikana -- muona tuotiin aina vankilasta\ntyöpaikalle -- seisoi taas koko vankijoukko kallion reunalla\nkatselemassa huvijahtia, joka lipui tuskin sadan metrin päässä\nrannasta. Samassa tunsin perämiehen, se oli veljeni! Hän antoi minulle\nmerkin kädellään.\n\nHuudahdin tovereilleni hyvästit ja syöksyin pää edellä veteen. Pari\nminuuttia myöhemmin olin jahdissa, joka suuntasi kulkunsa täyttä\nvauhtia avomerelle. Odotimme nyt, että sotamiehet ampuisivat, mutta\nmitään ei kuulunut. Jälkeen päin kuulin eräältä vapautuneelta vangilta,\nettei katoamistani ollut huomattu ennen kuin illalla, jolloin vangit\nkerättiin koppeihin vientiä varten. Miehet olivat silloin sanoneet,\nettä olin väsynyt pitkään urakkaan, hypännyt mereen ja painunut pohjaan\nkuin kivi. Jos kahleet haluttiin hankkia takaisin, oli parasta naarata\njuuri työpaikan kohdalta.\n\nEspanjalaiset vankilaviranomaiset olivat kuitenkin sitä mieltä, että\nnaaraus- ja hautaamiskustannukset nousisivat suuremmiksi kuin mitä\nkahleet ja vaatteet maksoivat. Ne poistettiin luetteloista ja samalla\npyyhittiin nimeni vankilan kirjoista.\n\nPienellä jahdilla purjehdimme nyt kolmeen mieheen Atlantin yli, ja\nneljä viikkoa myöhemmin nousimme maihin Brasilian rannikolla. Veljeni\nmukana ollut mies oli amerikkalainen seikkailija, eikä häneen voinut\noikein luottaa. Vasta sitten, kun olimme eronneet hänestä, sain\nlähempiä tietoja siitä asiasta, josta olin tuomittu.\n\nKapteenin laiva oli ollut ankkurissa ulommaisella redillä Cadizin\nedustalla valmiina purjehtimaan Brasiliaan. Odotettiin vain minun\nsaapumistani. Silloin oli paikalle tullut englantilainen sotalaiva,\njoka oli heittänyt ankkurinsa kauppalaivojen keskelle aivan kapteenin\nlaivan viereen. Pian saatiin kuulla, että sotalaiva oli menettänyt\nsuuren osan miehistöstään, ja kauppalaivojen kapteenit alkoivat pelätä,\nettä englantilainen yrittäisi täydentää miesvahvuuttaan väkipakolla. Jo\nsamana iltana purjehti kaksi kauppalaivaa merelle ennen aikojaan, mutta\nveljeni jäi odottamaan minua.\n\nVarhain seuraavana aamuna laskettiin sotalaivasta vene, joka\nmiehitettiin upseerilla ja kuudella miehellä. Vene lähti soutamaan\nsuoraan kohti veljeni laivaa. Veljeni oli ilmoittanut megafonilla, että\njos joku yrittää nousta luvatta hänen laivaansa, niin hän ampuu tämän\nheti kuoliaaksi. Vene ei välittänyt tästä varoituksesta, vaan jatkoi\nkulkuaan suoraan kohti laivan köysitikkaita, joita ei ollut vielä\nvedetty ylös. Kapteeni meni silloin laivan partaalle, kielsi miehiä\nnousemasta laivaan ja toisti uhkauksensa, että ensimmäinen mies, jonka\npää näkyy partaan yli ammutaan heti. Upseeri joka ei luultavasti\nuskonut, että kapteeni uskaltaisi panna uhkauksensa täytäntöön\nsotalaivan ollessa tuskin kilometrin päässä, oli vain heilauttanut\npilkallisesti kättään ja noussut ylös köysitikkaita. Kapteeni astui\nsilloin vähän sivummalle, ja samassa kun upseerin pää ilmestyi näkyviin\npartaan takaa, pamahti laukaus. Upseeri putosi kuin säkki takaisin\nveneeseen, ja matruusit soutivat heti laivalleen.\n\nHeti kun upseeri kaatui, komensi kapteeni joka miehen paikalleen, nosti\nankkurin ja purjeet, ja ennen kuin englantilainen vene oli ehtinyt\nlaivansa luo, oli veljeni laiva jo täydessä menossa.\n\nSotalaiva lähetti heti isonveneensä ajamaan takaa pakenevia, mutta pian\nkävi ilmeiseksi, ettei se saavuttaisi heitä. Sotalaivasta ammuttiin nyt\nuseita tykinlaukauksia, josta monet osuivat maaliinsa. Mutta luodit\nolivat pieniä, ja kun kaikki osuivat vesirajan yläpuolelle, olivat\nreiät helposti korjattavissa, ja laiva saattoi jatkaa matkaansa\nAtlantin yli.\n\nBrasiliaan tultuaan veljeni luki englantilaisista sanomalehdistä, että\nhän oli antanut laivansa lähteä purjehtimaan, mutta hiipinyt itse\nkaupunkiin, jossa hän kuitenkin oli joutunut kiinni jo samana päivänä\nja saanut ansaitsemansa palkan. Kapteeni ymmärsi heti, että minut oli\notettu kiinni hänen asemestaan. Hän kääntyi erään brasilialaisen\nasianajajan puoleen ja pyysi tätä asiamiehekseen. Asianajaja tunsi\nkuitenkin hyvin espanjalaiset olot ja kielsi veljeäni tekemästä mitään\nkoko asialle tässä vaiheessa. Minua ei missään tapauksessa päästettäisi\nvapaaksi, ja jos asia otettaisiin käsiteltäväksi, kuluisi siilien joka\ntapauksessa monta vuotta, ja nämä vuodet pitäisi kapteenin virua\ntutkintovankina jossakin kurjassa espanjalaisessa vankilassa.\n\nAsianajajan mielestä kapteenilla oli ollut täysi oikeus ampua tuo\nenglantilainen upseeri, joka yritti tulla laivaan vastoin kieltoa.\nMutta oli jotakuinkin mahdotonta saada Espanjassa oikeutta asiassa,\njoka koski englantilaisen upseerin henkeä. Ainoa keino saada minut\nmahdollisesti vapauteen oli yrittää sitä omin avuin ja omalla\noikeudella. Niin kauan kuin minun täytyi istua kopissa, oli pakeneminen\nmahdotonta. Mutta kunhan minut siirrettäisiin muiden vankien joukkoon,\nsiihen saattaisi löytyä tilaisuus.\n\nRaskain sydämin täytyi veljeni myöntää asianajajan olevan oikeassa.\nLahjuksia maksamalla hänen onnistui saada paperilappu koppiini. Lopun\ntiedättekin, lopetti Esko-setä kertomuksensa.\n\n-- Missä setä on sen jälkeen purjehtinut? kysyi Tom.\n\n-- Kymmenkunta vuotta Amazon-virralla ja nämä viimeiset vuodet eri\nvesillä. Useimpina vuosina olemme kuitenkin talvehtineet Muklareilla,\nkoska veljeni tieteelliset työt ovat vaatineet rauhallisen olinpaikan.\n\n-- Ja nyt purjehdimme Amazon-virralle?\n\n-- Aivan niin. Tomin löytö näyttää kiinnostavan kapteenia tavattomasti.\nHän istuu usein monta tuntia ajatuksiinsa vaipuneena. Mutta on parasta\nolla kysymättä häneltä mitään, ennen kuin hän itse ottaa asian\npuheeksi.\n\nKap Verden saarien luona laskimme ankkurin ottaaksemme raikasta vettä.\nSataman edustalla oli pari Itä-Intiaan matkalla olevaa laivaa.\nAnkkurissa ollessamme meitä huvitti erikoisesti seurata alkuasukkaiden\nuimatemppuja. Jos jostakin laivasta heitettiin mereen kolikko, syöksyi\nlähimmästä veneestä heti pari kolme miestä tai poikaa sen perään. He\nsukelsivat syvyyksiin kilpaillen siitä, kuka saisi ensimmäisenä kolikon\nkäteensä. Jos kaksi miestä sattui tarttumaan rahaan samalla kertaa,\nsyntyi vedenalainen taistelu, molemmat yrittivät päästä kolikon\nomistajaksi. Matkustajat eivät näyttäneet säästelevän pikkurahojaan,\nenkä koskaan nähnyt yhdenkään rahan menevän hukkaan. Huvia jatkettiin\ntuntikausia.\n\nKapteeni antoi Tomille ja minulle lomaa, jotta voisimme mennä kaupunkia\nkatselemaan. Kuljimme jonkin aikaa pitkin katuja. Eräältä\nhedelmänkaupustelijalta ostimme muutamia appelsiineja ja kimpun\nbanaaneja, joita söimme varjossa istuessamme. Banaania en ollut ennen\nsyönyt. Ostamamme banaanit olivat lähes jalan pituisia ja erittäin\nmaukkaita. Edessämme teuhasi joukko ilkosen alastomia neekerilapsia\nhiekassa. Meitä ne eivät näyttäneet ollenkaan ujostelevan, ja leikki\njatkui täydessä sovussa. Viskasin lapsille appelsiinin, mutta kukaan ei\nvälittänyt siitä. Tuo korea hedelmä ei näyttänyt kiinnostavan ketään\nsen enempää kuin peruna meikäläistä lasta. Tom koetti minkä vaikutuksen\nkaramelli tekisi, ja heti tuli toinen ääni kelloon. Kirkuen kuin\nkalalokit syöksyivät kaikki karamellin kimppuun, joka papereineen\nhävisi vikkelimmän tenavan leveään suuhun.\n\nTom otti nyt taskustaan uuden karamellin, nousi ylös ja kohotti\nmakupalan korkealle ilmaan kiusatakseen kirkuvaa joukkoa. Samassa\nkiipesi puoli tusinaa alastonta olentoa hänen päällensä. Tom kaatui\nmaahan, ja viisi sekuntia myöhemmin hänen taskunsa oli tyhjennetty ja\nvoittajat kadonneet kirkuen mikä minnekin. Tom näytti nololta ja yritti\nsaada edes yhden pienen ryövärin kiinni jakaakseen lakia ja oikeutta.\nMutta vaikka pienimmät olivat korkeintaan nelivuotiaita, oli Tomin\njuoksu turhaa. Hän sai kiinni yhden velikullan käsivarresta, mutta\nliukkaana kuin sirkusporsas selviytyi tuo naskali pinteestään ja oli\ntiessään. Hänen vihlova hätähuutonsa kutsui paikalle jättimäisen\nneekerin, ja niin meidän itsemme oli otettava jalat allemme ja\npalattava kiireesti laivaan.\n\nSeuraavan päivänä jätimme Kap Verden saaret ja suuntasimme kulkumme\nsuoraan Amazon-virran suuta kohti. Raikas myötätuuli suosi lähtöämme,\nmutta se heikkeni pian ja lakkasi muutaman tunnin kuluttua kokonaan.\nTunnin kuluessa luulen laivamme kääntyneen kaksi tai kolme kertaa\nympäri. Setä oli jo valmis panemaan koneen käyntiin, mutta kapteeni\ntahtoi säästää sähkövoimaa kaikin tavoin eikä antanut lupaa. Hän\narveli, että tuuli alkaisi taas pian huokua.\n\nKapteeni olikin oikeassa, jo puolen päivän aikaan saimme hyvän tuulen.\nOlimme jo hetken ajan katselleet jotakin veden pinnalla olevaa\nesinettä. Se oli parin kilometrin päässä laivastamme ja täsmälleen\nsiinä suunnassa, jonne olimme matkalla. Lähestyessämme esinettä meni\nkapteeni hakemaan kajuutasta pyssyään. Tuo outo esine näytti nyt\näärettömän suurelta käärmeeltä. Se oli kaksi kertaa laivan pituinen ja\nnäytti makaavan aalloilla renkaan muotoon kiertyneenä. Vanha Bob seisoi\nperäsimessä, ja kapteeni käski hänen ohjata suoraan esineen päälle.\nItse hän meni keulaan kivääri kädessä.\n\nNäin Bobin sylkäisevän kolme kertaa, ja kun olimme tulleet aivan\nlähelle tuota otusta, käänsi Bob peräsinratasta niin, että purjehdimme\nmuutaman kymmenen metrin päästä sen ohitse. Samassa kun laivan\nkokka-aalto saavutti sen, nousi sen toinen pää ylös merestä, ja silloin\nkapteeni ampui.\n\nHeti laukauksen kajahdettua juoksi kapteeni peräsinrattaan luo ja antoi\nBobille kajahtavan korvapuustin ja tarttui itse rattaaseen. Laiva\nkääntyi, kapteeni viittasi minut peräsinratasta hoitelemaan ja antoi\nminulle saman määräyksen kuin äsken Bobille, joka virui vielä\nliikkumattomana kannella. Tottelemattomuus palveluksessa oli kapteenin\nkäsityksen mukaan törkein rikos, minkä kukaan voi tehdä.\n\nTiesin siis mikä minua odotti, ellen ohjannut suoraan hirviön päälle.\nEn yritä väittääkään, etten pelännyt tuona hetkenä. Pelkäsin meressä\nnäkemääni hirviötä, mutta vieläkin enemmän pelkäsin kapteenia. Käteni\noli aivan vakava, kun ohjasin suoraan kohti uivaa merihirviötä.\n\nKapteeni seisoi nytkin keulassa kivääri kädessä, mutta tällä kertaa hän\nei ampunut. Tuntui pieni tärähdys, hirviön molemmat päät nousivat ylös\nilmaan -- olimme purjehtineet sen yli. Kerran vielä käännyimme ja nyt\nkapteeni käski ohjata otuksen kostepuolelle.\n\nKiinnitimme nyt köyden tuon pitkän ruumiin keskikohdalle ja kiskoimme\nsitä laivan reunalle asti. Se oli tältä kohdalta jalan vahvuinen, ja\nkapteeni hakkasi sen kirveellä poikki. Suuri merikäärmeemme osoittautui\nyli sadan jalan pituiseksi ruskolevän kappaleeksi. Olimme kaikki nolon\nnäköisiä, paitsi kapteeni joka oli vihainen. Kukaan ei uskaltanut\nnauraa sille, että hän oli ampunut tuota viatonta kasvinlonkeroa.\n\nVasta yöllä, kun olin Bobin kanssa vahdissa, kysyi tuo vanha merikarhu,\nkuinka olin uskaltanut ohjata suoraan suuren merikäärmeen päälle.\nKerroin hänelle silloin koko tapauksen. Kerroin kuinka olimme\nällistyneet, kun käärmeen huomattiin olevan vain kappale ruskolevää,\njonka tuuli kaiketi oli riistänyt irti rungostaan ja joka oli alkanut\nmädäntyä ja kellunut mädäntymiskaasuista täyttyneenä melko korkealla\nvedessä.\n\nBob ei nähtävästi uskonut sanaakaan kertomuksestani. Hän oli nähnyt\nomin silmin merihirviön iljettävän, litteän pään, nähnyt kaksihaaraisen\nkielen putoavan sen suusta kapteenin ampuessa. Itse luulin nähneeni\njotakin samantapaista, mutta nyt tiesin, että olin erehtynyt.\n\nBob sanoi, että kapteenilla oli oikeus panna hänet rautoihin\ntottelemattomuuden vuoksi ja vaatia hänelle rangaistusta satamaan\ntultua. Mutta mieluummin hän istui vankilassa vaikka koko jäljellä\nolevan ikänsä kuin tottelisi moista mieletöntä hulluttelijaa.\nMerihirviöitä on paljon, ja on aina viisainta antaa niiden olla\nrauhassa.\n\nVanha merikarhu näytti olevan puhetuulella. Ilmeisesti hän uskoi\npäässeensä pahastakin vaarasta. Päätin käyttää tilaisuutta hyväkseni ja\nkysyä, uskoiko Bob todella suuren merikäärmeen olemassaoloon. Vanha\nmatruusi tuli äkkiä hyvin vakavaksi, katseli pimeää merenpintaa\nympärillämme ja tuumasi, että on parasta olla puhumatta siitä, joka\nsaattaa millä hetkellä hyvänsä nostaa päänsä partaan yli ja siepata\nsaaliikseen jommankumman meistä. Uudistettuani kysymyksen ukko kertoi\nkuitenkin seuraavaa:\n\n-- En nähnyt eilen ensimmäistä kertaa merikäärmettä. Olen kerran\nennenkin ollut samanlaisen jumalattoman veitikan laivassa kuin nyt.\n(Olin hiljaisuudessa eri mieltä kapteenin jumalattomuudesta,\nsillä säästä piittaamatta hän piti joka ilta miehistölleen\njumalanpalveluksen, En kuitenkaan sanonut mitään, sillä en tahtonut\nloukata vanhaa toveriani ilmaisemalla eriävän mielipiteeni.) Intian\nvaltamerellä näimme suuren merikäärmeen. Se oli vielä suurempi kuin se,\njonka eilen tapasimme. Se makasi aalloilla ja ilma oli yhtä kaunis kuin\neilenkin. Olisimme aivan hyvin voineet väistää sitä, sillä tähystäjä\nhuomasi sen hyvissä ajoin. Mutta tuo hirtehinen kapteeni käski ohjata\nsuoraan päälle. Peräsimessä oli silloin muuan nuori mies, samanlainen\nhoukkio kuin kapteeni itsekin. Hullu teki mitä hupsu pyysi. Olin\nsilloin märssymiehenä, mutta kun huomasin, mitä tulisi tapahtumaan,\nkiipesin ylös keulaprammiraa'alle asti ollakseni edes jonkinlaisessa\nturvassa.\n\nSamassa silmänräpäyksessä kun laivan keula kosketti käärmettä, se nosti\npäänsä ja kaulansa -- sillä oli kaksi päätä tuolla hirviöllä -- ja\nkatsoi vihaisin, tulta säihkyvin silmin rauhansa häiritsijöihin. Laiva\nlipui kuitenkin käärmeen ohi, ja toivoimme jo, ettei kapteenin\nmielettömyydellä olisi sen pahempia seurauksia. Mutta tuskin olimme\npäässeet sen ohi kun se jo oikaisi itsensä ja alkoi uida perässämme.\nVesi kohisi merihirviön ympärillä kuin pahimmassakin koskessa, eikä\nkestänyt montakaan minuuttia ennen kuin se jo ui laivamme vierellä\nkatsellen hirveillä silmillään miehistöä. Näytti kuin se olisi\nmiettinyt kenet se valitsisi uhrikseen. Kapteeni seisoi komentosillalla\nja ampui niin nopeasti kuin vain sai uusia patruunoita kivääriinsä.\nMutta eiväthän ruuti ja luodit pysty sellaiseen pahukseen. Luodit\nsattuivat kyllä, ne menivät eläimen läpi niin että veri roiskui, mutta\npeto ei edes puistellut päätään.\n\nOlimme kaikki hirveän jännityksen vallassa, kun hirviön pää nousi\nuudelleen ilmaan ja tempasi kitaansa kaksi märssymiestä. Miehet\nhuusivat hirveästi ja pitivät epätoivoisesti kiinni touveista, mutta\nmitäpä merkitsi ihmisvoima tässä epätasaisessa taistelussa. Käärme\nkatosi uhreineen syvyyteen. Sen hengityskin oli niin myrkyllistä, että\ntuskin olisin kestänyt sitä monta minuuttia putoamatta kannelle. Ja\nminä olin sentään yli kymmenen jalkaa korkeammalla kuin ne, jotka peto\ntempasi mukaansa. En jaksa muistaa mitä muuta tuona kauheana päivänä\ntapahtui. Mutta joka tapauksessa laiva saapui Kalkuttaan ensimmäisen\nperämiehen ollessa päällikkönä ja konsulinvirastoon ilmoitettiin, että\nkapteeni ja kolme miestä oli hukkunut.\n\nEn saanut tietää kuinka kapteenin ja nuoren peränpitäjän oli käynyt,\nsillä kielitaitoni oli vielä epätäydellinen. Sen vain tiedän, että\nKalkuttaan saapuessamme he olivat poissa joukostamme.\n\n-- Niin, poika, merikäärmeitten kanssa ei ole leikkimistä, lopetti\nvanha Bob kertomuksensa.\n\nEn tiennyt mitä minun oli ajateltava Bobin tarinasta. Ensin uskoin,\nettä ukko yritti syöttää minulle pajunköyttä siten lyhentääkseen öistä\nvahtivuoroa. Mutta Bob näytti olevan tosissaan. Ehkäpä laiva oli\ntörmännyt jättiläismustekalaan, nehän voivat olla valtavan kokoisia.\nEsimerkiksi se mustekala, joka vuonna 1853 ajelehti Juutinmaan\nrannikolle, oli tavattoman suuri. Ja se jonka Alecton laiva kohtasi\nMadeiran lähistöllä, oli viisikymmentä jalkaa pitkä. Olen kuullut, että\nDublinin museossa säilytettävä mustekalan lonkero on yli kolmekymmentä\njalkaa pitkä.\n\nKun arvelin, että merihirviö oli ollut suuri mustekala, hymyili Bob\nhalveksivasti. Mustekaloja hän sanoi nähneensä monta kertaa. Mustekala\non pieni eläin, se on aivan kuluneen köysiluudan näköinen. Vaikka sillä\non ilkeät silmät, ei se ole vaarallinen muille kuin korkeintaan vedessä\npulikoiville pikkulapsille. Yhden ainoan kerran hän sanoi kuulleensa\nmustekalasta, joka olisi voinut siepata täysikasvuisen miehen veneestä.\nMutta se eläin, joka oli ajanut heitä takaa, oli ollut yhtä pitkä kuin\nsuurin valaskala ja olisi varmastikin voinut kaataa pienen kuunarin\nkumoon. Tuollaisia merihirviöitä saattaa olla monta eri lajia, mutta\nmerimiehet sanovat niitä kaikkia merikäärmeiksi. Merenkulkijoille ne\novat hyvin vaarallisia, jos niitä härnätään. Merimiehet ovatkin sitä\nmieltä, että sellaiselta kapteenilta, joka ei anna merikäärmeen olla\nrauhassa, pitäisi evätä oikeus kuljettaa laivaa.\n\nOlin oikein iloinen siitä, että Tom makasi kojussaan eikä kuullut Bobin\nkertomusta. Muuten en olisi saanut pitkiin aikoihin nukkua rauhassa\nhänen uniltaan. Muutenkin hän herätti minut melkein joka yö huudoillaan\n\"hollantilainen -- lentävä hollantilainen -- huh, se tulee päälleni --\nauttakaa, auttakaa!\"\n\nOli todella merkillinen yhteensattuma, kun Bob sai vielä samana päivänä\nkokea, ettei mustekala ole sentään vain kuivunut köysiluuta vaan\nhyvinkin pelottava otus.\n\nEdellisenä iltana oli laivan ympärillä näkynyt useita albakorakaloja.\nAlbakoran liha on kyllä karkeaa ja öljyistä, mutta merimiehet pyytävät\nsitä kuitenkin mielellään uistimella. Kala muistuttaa jossain määrin\nmerilohta, mutta sen selkäpuoli on kauniin tummansininen. Mustat\nmiekanmuotoiset rintaevät ovat erittäin voimakkaat ja uppoavat\nvastaaviin loviin kalan kupeilla.\n\nAamulla oli merenpinta peilikirkas, siellä täällä särki jokin albakora\nsen kimmeltävän kalvon. Bob ehdotti, että yrittäisimme uistinta\nsoutamalla saada jonkin niistä. Olin heti valmis pyydystämään noita\nkoreita kaloja. Tomilla oli vahtivuoro, joten hän ei voinut tulla\nmukaan.\n\nSoutelimme ensin laivan lähettyvillä, mutta kala ei nykäissyt\nkertaakaan. Soutamiseen kyllästyneenä ehdotin, että heittäisimme\nuistinta niin kuin virvelimies haukea tavoittaessaan. Bob ei tuntenut\ntätä pyyntitapaa, mutta hän kehotti minua yrittämään. Monta kertaa\nminun ei tarvinnutkaan uistinta heittää, ennen kuin runsaan metrin\npituinen albakora tarttui kiinni. Kala oli paljon voimakkaampi kuin\nsamansuuruinen hauki. Se taisteli raivokkaasti vapautensa puolesta,\nmutta vähitellen saimme sen kuitenkin vedetyksi lähemmäksi venettä.\n\nOlin niin innostunut ottelusta, etten ollenkaan huomannut limaista\nlonkeroa, joka oli kalassa kiinni, kun nostin sen veneeseen. Samassa\npäästi Bob hirveän hätähuudon. Toinen lonkero oli kietoutunut hänen\nympärilleen ja yritti vetää häntä veneestä. Vene kallistui jo\narveluttavasti toiselle laidalleen, mutta viime tingassa sain\nkatkaistuksi kirveellä tuon iljettävän lonkeron. Mutta samassa oli\nkalan mukana veneeseen noussut lonkero siirtänyt otteensa nilkkaani,\njosta se yritti vetää minua kumoon. Jumalan kiitos se ei onnistunut.\nHuomasin näet merihirviön silmät, jotka tuijottivat minua vedenkalvon\nalta aivan veneen vierestä. Iskin kirveeni toiseen silmään niin\nvoimakkaasti, että se tarttui siihen kiinni. Ote jalkani ympäriltä\nhellitti, eläin ruiskutti ympärilleen tummaa nestettä ja katosi\nsyvyyteen. Huokasin kiitokseni Hänelle, joka oli auttanut minut\npulasta, ja myöskin Bob liitti kätensä yhteen.\n\nSeuraavana päivänä alkoivat pasaatituulet, jotka melkein säännöllisinä\nsaattoivat meitä Amerikan rannikolle asti. Näin selvittiin laivassa\nhuomattavasti vähemmällä työllä, ja Tomin ja minun koulunkäyntini\nedistyi nopeasti. Moni vahtivuoro muuttui nyt koulutunniksi.\nVarmastikaan en olisi nyt enää syyllistynyt sellaiseen virheeseen kuin\nensimmäisenä päivänä Lontoosta lähtömme jälkeen. Niin kauan kuin meitä\noli vain neljä miestä laivassa, ei meillä ollut säännöllisiä\nvahtivuoroja, mutta Lontoosta lähdettyämme alkoi tavanomainen\nvahtipalvelus. En tiennyt vielä silloin, että ainoastaan yövahti\njaetaan kahdeksaan lasiin, muut vain neljään. Tyhmyyksissäni tulin\nantaneeksi Tomin hoitaa osan vahtivuoroani, ja siitä munauksesta olen\ntosiaankin saanut kuulla sen jälkeen.\n\nOlimme vielä noin neljänkymmenen peninkulman päässä Amerikan\nrannikosta, kun meressä näkyi eräänä päivänä tavallisuudesta poikkeava\nvärivivahdus. Nostaessani merestä pesuvettä maistoin sitä. Se oli\ntuskin sen suolaisempaa kuin kotirannikon vesi, jota voi aivan huoletta\njuoda. Kun kerroin sedälle huomiostani, hän vastasi, että olemme juuri\nAmazonin vesien ja valtameren rajalla ja että jo huomenna vesi olisi\naivan suolatonta. Tämä jättiläisvirta tuo mereen neljä miljoonaa\nkuutiometriä vettä minuutissa ja sen vaikutus yltää kymmenen\npeninkulman päähän rannikosta.\n\nSeuraavana aamuna saavuimme Paran satamakaupunkiin. Edessämme oli\nsuunnaton virta, jota on sanottu Etelä-Amerikan Välimereksi. Kauan\nsaimme purjehtia tätä vesiaapaa, ennen kuin aloin käsittää, että se oli\ntodellakin virta. Tältä kohtaa joki oli kuuden peninkulman levyinen, ja\nmonta kertaa sattui myöhemminkin, ettei kumpaakaan rantaa voinut nähdä\nlaivan kannelta. Tuntui kuin olisimme purjehtineet aavalla merellä.\n\nSatamassa sattui olemaan laiva, joka oli lähdössä Englantiin. Bob oli\nottanut pestin vain Paraan asti ja hän halusi nyt palata takaisin\nLontooseen. Hän nosti saatavansa ja oli vapaa lähtemään. Ikävä oli\nerota tuosta hyväntahtoisesta ukosta, sillä vaikka hän oli välistä\nhyvin harvapuheinen, jopa jurokin, oli hän lyhentänyt monta ikävää\nyövahtivuoroani. Neljäkymmentä vuotta hän oli kulkenut kaikilla\nmaailman merillä ja loputtomasti hänellä tuntui olevan tarinoita\nkokemuksistaan.\n\nUkko kertoi nyt Tomille ja minulle, että tämä tulisi olemaan hänen\nviimeinen matkansa Atlantin yli. Hän kuuluu saapuneen onnellisesti\nkotimaahansa, jossa hänellä on aivan Thamesin rannalla pieni talo.\n\nKapteenin oli nyt otettava uusi mies Bobin tilalle. Nuori ja\nseikkailunhaluinen Jack lupasi ilman muuta seurata mukanamme ylös\nAmazon-virtaa. Hänestä oli samantekevää purjehdittaisiinko suolaisessa\nvai suolattomassa vedessä, kunhan vain kuukausipalkka oli hyvä ja\nruokaa runsaasti.\n\nJo seuraavana aamuna saimme kapteenin mieleisen miehen, samanlaisen\nvanhan merikarhun kuin Bob.\n\nKuljeksiessamme satama-alueella satuimme kävelemään erään suuriäänisen\nseurueen ohi, joka oli kokoontunut vanhan, lörpöttelevän merimiehen\nympärille. Miehet puhuivat enimmäkseen englantia ja portugalin kieltä,\nmuutama ranskalainenkin lause erottui aina välistä. Melkein kaikki\ntuntuivat ymmärtävän myös erästä intiaanimurretta, Etelä-Amerikan\nintiaanien esperantoa.\n\nKun puhuttelimme erästä vanhaa merimiestä, tuli vastaus aina samalla\nkielellä, millä kysymys oli tehty. Mies kehuikin puhuvansa maailman\nkaikkia kieliä. Esko-setä tahtoi huvittaa meitä nolaamalla\nkerskailijan. Näissä aikeissa hän astui lähemmäksi, löi miestä olalle\nja kysyi:\n\n-- Osaattekos suomea myös?\n\n-- Enköhän tuota vielä vähän osaisi, kun kerran kelpaan Härmän\nkirkonkirjoihin, tuli vastaukseksi.\n\nNolatuksi tulikin nyt setä itse. Olimme tavanneet maanmiehemme.\nVietimme yhdessä hauskan illan, jonka päätteeksi uusi tuttavamme\nSimo vietiin laivan kirjoihin. Hän otti konstaapelin pestin\nsadanviidenkymmenen peninkulman päässä olevaan Manaoksen kaupunkiin\nasti ja lupasi tarpeen tullen seurata kauemmaksikin.\n\nMatkasta Manaokseen, joka on Rio Negron suulla Amazon-virran\nalajuoksulla, ei ole paljoa kertomista. Suurimman osan taipaleesta\nkuljimme purjehtien, vain muutaman kerran oli kapteenin turvauduttava\nmoottoriin. Pimeinä ja tuulisina öinä laskimme ankkurin, ja silloin\nkapteeni pystytti kannelle tuulimoottorin, joka kehitti sähköä\nakkumulaattoreihin. Moottori purettiin osiin ja siirrettiin kannen alle\naina kun lähdimme liikkeelle.\n\nTänä vuodenaikana puhaltavat Amazon-virralla pasaatituulet melkein yhtä\nsäännöllisinä kuin valtamerelläkin. Purjehtiminen kävi siis enimmäkseen\nmyötätuulessa. Muutamat harvat myrskyt, jotka olivat yhtä lyhytaikaisia\nkuin rajujakin, häiritsivät matkantekoa jossain määrin.\n\nTällä matkaosuudella sattui vain yksi omituinen tapaus, itse asiassa\nsitä voisi sanoa pikku seikkailuksi. Ja vaikka tapauksella epäilemättä\noli luonnollinen selityksensä, teki se minuun kuitenkin voimakkaan\nvaikutuksen. Se sattui ensimmäisen joella kohtaamamme myrskyn aikana.\n\nOli kaunis aurinkoinen päivä. Kuumuus oli ollut painostava jo\naamupäivällä, vaikka se tavallisesti muuttuu sietämättömäksi vasta\npäivällisen jälkeen. Esko-setä ehdotti, että laiva ohjattaisiin\njohonkin varjoisaan pikkukanavaan.\n\nKello oli yksitoista, kun aloimme ohjata toista rantaa kohti, mutta\nsamassa ilma muuttui. Idästä virran suulta nousi pilvi, joka muistutti\nmerisumua. Se saavutti meidät muutamassa hetkessä ja toi mukanaan\nmelkoisen tuulen. Pilven tai sumun, miksi sitä nyt sanoisi, tullessa\npäällemme laski lämpömittari muutamassa minuutissa kaksikymmentäviisi\nastetta. Vähän aikaisemmin se oli näyttänyt kolmeakymmentäviittä\nastetta, nyt se oli pudonnut kymmeneen. Tuo lämpötila tuntui tällä\ntavallisesti kuumalla seudulla sietämättömän kylmältä.\n\nKapteeni tuli heti kannelle, tarkasteli lämpömittaria ja ilmapuntaria\nja näytti neuvottomalta. Mutta hän ei sanonut sanaakaan. Tuuli yltyi\npian melkeinpä myrskyksi, ja katsoessani vasemmalle sivullemme näin\nvieraan laivan purjehtivan rinnallamme vajaan puolen kaapelinmitan\npäässä meistä. Sillä oli sama suunta kuin meilläkin ja vaikka se oli\npuolta suurempi kuin oma laivamme, ei se kuitenkaan näyttänyt pääsevän\nedelle. Vieras laiva nousi ja laski aalloilla samassa tahdissa kuin\nmekin, ja varsinkin sivusta katsottuna tuo liike näytti pelottavalta.\nAmazonin aallot ovat myrskyllä hirvittävän jyrkkiä, ne näyttävät melkein\nsamanlaisilta kuin aallot valtameressä tuulen äkkiä käännyttyä. Kun\nlaiva syöksyi aallon harjalta alas pohjaan, pelkäsin jo monta kertaa,\nettei se enää kohoaisi, vaan vaipuisi alas syvyyksiin. Mutta\nonnellisesti tuo naapuri näytti kuitenkin selviytyvän.\n\nIhmettelimme juuri tätä Tomin kanssa, kun kuulin takaani sanat: \"Minut\nsaa tervata ja pistää höyhensäkkiin, ellei tuo ole itse Lentävä\nhollantilainen. Mikään muu laiva ei voi kohota noiden sukelluksien\njälkeen.\"\n\nKatsoin taakseni. Siellä seisoi Simo hajasäärin ja näytti yhtä\nhuolettomalta kuin ennenkin. Luulin että Tom hyväksyisi heti Simon\nselityksen, mutta siinä minä erehdyin. Tom asettuikin vastahankaan. Hän\noli lukenut Lentävästä hollantilaisesta niin monta kirjaa, että hän\nsuhtautui Simon uskotteluun asiantuntijan halveksunnalla. Tuo ikuisesti\npurjehtimaan tuomittu rikoksentekijä näyttäytyy tavallisimmin\nHyväntoivon niemen vesillä ja joskus myös aavalla valtamerellä, ja aina\nsen ilmestyminen tietää pahaa ilmaa tai jotakin muuta onnettomuutta.\nLentävää hollantilaista ei ole koskaan nähty sisämerissä, eikä\ntietystikään joessa. Tuo onneton ei saa koskaan ohjata laivaansa\nsuolattomaan veteen, vaan sen miehistön täytyy särpiä alituisesti\nvaltameren suolaista vettä.\n\nNäistä oikaisuista huolimatta Simo pysyi kannallaan. Hän oli nähnyt\nLentävän hollantilaisen kerran aikaisemminkin, ja samana päivänä oli\neräs mies pudonnut prammiraa'alta ja hukkunut heti. Tämä tapahtui\nkylläkin aivan Hyväntoivon niemen lähettyvillä. Mutta aivan samoin kuin\nnyt oli laivan edellä kulkenut silloinkin kylmä sumu, joka haisi\nruumiilta. Mitä taas tuli siihen, että Lentävä hollantilainen sai\npurjehtia ainoastaan merivedessä, pitäisi Tomin muistaa, että tämä\npaikka oli ainoastaan parinkymmenen peninkulman päässä Atlantista ja\nettä valtameren nousuvesi oli huomattavissa Amazonilla vielä 700\nkilometrin päässä virran suusta. Vieressämme näkyvä laiva oli\nkummituslaiva. Ja mitä nyt tulee tapahtumaan, sitä ei voida millään\nkeinoin väistää.\n\nKiistellessämme vieraasta laivasta oli kapteeni jälleen tullut kannelle\nja ryhtynyt tarkastelemaan sumukaukoputkella tuota omituista\nmatkatoveriamme. Simo oli vihaisen näköinen. Hänen mielestään\nkummituslaivaa ei saa katsella kaukoputkella, sellaisesta seuraa\nonnettomuutta. Ja ikään kuin vahvistukseksi vanhan miehen mutinalle\nvieras laiva kaatui samassa kumoon, kääntyi ylösalaisin ja jatkoi\nkulkuaan köli ilmassa ja mastot alas päin kääntyneinä. Muutaman\nminuutin kuluttua näky katosi. Se ikään kuin haihtui ilmaan, myrsky\nlakkasi yhtäkkiä ja puolen tunnin kuluttua paistoi aurinko jälleen\npilvettömältä taivaalta.\n\nKummituslaivan kadottua kapteeni pani kaukoputkensa kokoon ja meni\njälleen alas. Ja vaikka hän olisi jäänytkin kannelle, emme olisi\nuskaltaneet kysyä häneltä selitystä näkemäämme ilmiöön. Mutta jo samana\niltana kapteeni otti tuon tapahtuman puheeksi miehistön ollessa koolla.\nKummituslaivan esiintyminen samoin kuin sen kaatuminen ja häviäminenkin\noli ollut vain kangastusta. Meitä ympäröivässä kylmässä sumussa olimme\nnähneet oman laivamme suurennetun peilikuvan. Ymmärsin että kapteeni\ntunsi nämä asiat paremmin kuin me taitamattomat merimiehenkokelaat;\nolin täysin vakuuttunut siitä, että hänen selityksensä oli oikea. Mutta\nsilti en voi olla tuntematta pientä väristystä, kun ajattelen tuota\nylösalaisin purjehtivaa laivaa. Muistan vieläkin tuon kammottavan näyn.\n\nManaoksessa kapteeni sai taas akkumulaattorinsa ladatuksi. Laivaan\nhankittiin myös tuoretta ruokaa, ja muutaman päivän kuluttua jatkoimme\nmatkaa pitkin Amazon-virran yläjuoksua. Tätä kohtaa virrasta sanotaan\nSolimöesiksi. Solimöes on sekin suuri ja mahtava virta, jonka rannat\novat monin paikoin silmänkantamattoman kaukana toisistaan. Vähän\nManaoksen yläpuolella oli virran leveys noin puoli peninkulmaa.\nPasaatituulet, jotka puhaltavat kuivimpana vuodenaikana, siis loka- ja\nmarraskuussa, Amazonin alajuoksulla aina Rio Negroon asti, eivät tunnu\nenää Solimöes-virralla. Tästä syystä on ilma Solimöesillä varsin\nkosteaa. Selkeätä säätä on harvoin kauempaa kuin kaksi viikkoa, ilma\ntuntuu seisovan paikallaan ja se on tavattoman kuumaa.\n\nMetsät ovat täällä paljon tiheämpiä kuin Amazonin alajuoksulla, se\njohtunee juuri kosteammasta ilmastosta. Puut ovat suunnattoman suuria,\nja pitkät köynnöskasvit yhdistävät ne toisiinsa läpipääsemättömäksi\nviidakoksi. Ilman kirvestä tai vesuria ei tässä aarniometsässä pääse\netenemään montakaan askelta. Mutta vettä pitkin voi liikkua melko\nvaivattomasti. Ihmisasuntoja, jotka ovat enimmäkseen pieniä\nintiaanimajoja, näkee tässä viidakossa vain harvoin.\n\nMaaperää on kahdenlaista: joko sitkeätä lietesavea tai möyheätä\nruokamultaa, jota saattaa olla jopa kolmenkymmenen jalan vahvuudelta.\nRuokamullan alla oleva savikerros näkyy selvästi joen rannoilla. Joki\nvirtaa näet syvässä uomassa, jonka vesi on kaivanut itselleen\nvuosisatojen, kenties vuosituhansien aikana. Sateisena vuodenaikana\nsaattaa virta kuitenkin tulvia siinä määrin, että rantatörmä\njättiläispuineen kaatuu veteen ukkosenkaltaisella jyrinällä.\nVirta vie koko ryteikön mukanaan ja kasaa ne mataliin paikkoihin\nläpipääsemättömiksi röykkiöiksi. Näissä asustaa käärmeitä ja muita\neläimiä, joten matkamiehen on niitä visusti kartettava.\n\nEi ole ihme, että tällaisessa ilmastossa ja tällaisessa maaperässä\nkaikki elollinen kehittyy tavattoman rikkaaksi ja monipuoliseksi. Jo\nAtlantin läheisyydessä näyttää luonto erittäin värikkäältä, mutta mitä\nkauemmaksi länteen tullaan, sitä rehevämmäksi ja vaihtelevammaksi se\nmuuttuu. Lukemattomat erilajiset hedelmät, jotka jo meren rannalla ovat\nerittäin maukkaita, kehittyvät täällä monta vertaa suuremmiksi ja\nherkullisemmiksi. Puissa kasvaa villeinä hedelmiä, joiden veroisia\ntuskin löytyy idän huolellisesti hoidetuista puutarhoista. Ja kukat,\njotka ihmisten ilmoilla kukkivat vain kerran vuodessa, pysyvät täällä\nympäri vuoden yhtä hehkeinä.\n\nKaiken tämän kertoi Esko-setä minulle. Sillä itse en pystynyt\npaljoakaan näkemään keskellä jokea purjehtivasta laivasta. Kapteenilla\nei ollut aikaa pysähdellä, hän halusi vain eteenpäin, nopeasti\neteenpäin. Ja onkin luonnollista, ettei hän ollut kiinnostunut näistä\nrannoista, jotka hän oli nähnyt lukemattomia kertoja koko joen\npituudelta. Mutta Tom ja minä olisimme halunneet oppia tuntemaan\nmyöskin rantojen elämää. Ja siitä Tom oli aivan erikoisen onneton,\nettei hän saanut meloskella rannan ihmeellisissä holvikattoisissa\nkanavissa, joista kapteeni oli meille Muklareilla kertonut.\nPurjehtiessamme rannan läheisyydessä saatoimme usein nähdä kanavien\nsuut. Mutta kapteeni purjehti vain eteenpäin piittaamatta niistä\nvähääkään.\n\nAmazonin sivujoen Rio Negron suulta olimme nyt purjehtineet lähes 250\npeninkulmaa. Olimmepa kumman rannan läheisyydessä hyvänsä, aina kohosi\nmetsä korkeana seinänä vieressämme. Vain lisäjokien kohdalla avautui\nlaajempia näköaloja pohjoiseen ja etelään. Vihdoin kapteeni selitti\neräänä päivänä, että purjehtiminen Solimöes-joella päättyy tähän ja\nettä jatkamme matkaa erästä sen sivujokea pitkin.\n\nHuokasin helpotuksesta. Tällä loputtomalla virralla purjehtiminen alkoi\njo tuntua synkeän yksitoikkoiselta. Varsinkin sateisina päivinä --\nsellaisia oli ollut viime aikoina hyvin usein -- tuntui virta autiolta,\nmelkeinpä kammottavalta. Eivät edes saaret, joita ohitimme satamäärin,\nvoineet poistaa tuota autiuden tuntua. Mutta nyt oli odotettavissa\nvaihtelua. Esko-setäkin näytti helpottuneelta, ja Tom oli suorastaan\nriemuissaan. Hän näet uskoi, että tästä lähin voitaisiin pistäytyä\nkanavissakin.\n\nTähän asti olimme purjehtineet myös öisin, jos vain kuutamo oli\ntarpeeksi kirkas. Mutta nyt kapteeni määräsi, että matkaa jatkettaisiin\nvain päiväsaikaan ja aina pitkin pohjoista rantaa. Emme kulkeneet enää\nsuorinta tietä niemen kärjestä toiseen, vaan rupesimme noudattelemaan\njoen mutkia. Kansivahti sai määräyksen olla erikoisen tarkkana, ja\nhänen piti ilmoittaa heti kapteenille, kun jokin lisäjoki ilmaantui\nnäkyviin. Kapteenin etsimä lisäjoki tunnettaisiin kalliosta, joka\npistää selvästi esiin maasta.\n\nSen parempaa tuntomerkkiä ei olisi voinut ajatellakaan. Siitä lähtien\nkun olimme tulleet Amazonille ja sivuuttaneet niin sanotut\nTaffelvuoret, en ollut nähnyt ainoatakaan mukulakiveä, kalliosta\npuhumattakaan. Peruskallio oli näillä seuduilla varmaankin satojen\nmetrien syvyydessä. Tuntui mahdottomalta, että tästä savisesta\nmaastosta voisi putkahtaa esiin oikein selvästi näkyvä kallio.\n\nMutta kapteeni näytti tietävän mitä puhui. Muutaman päivän kuluttua\nkuulimme yhtäkkiä kosken kohinaa, ja vielä samana päivänä saavuimme\nerään melko suuren lisäjoen kohdalle, jonka vesi syöksyi matalana\nputouksena pääjokeen. Putouksen korkeus oli vain kymmenkunta jalkaa,\nmutta sen kautta virtaavan veden paljous sai sen silti näyttämään\nmahtavalta. Peruskallion kapea, joen suuntainen harjanne oli tässä\nkohonnut melkein maanpinnalle ja estänyt lisäjokea kaivamasta itselleen\nsyvempää uomaa.\n\nLaivan ankkuri laskettiin, ja me menimme maihin. Kapteeni alkoi tutkia\nhyvin huolellisesti tuota vuorta, joka oli tässä kohdassa noin sadan\nmetrin pituudelta näkyvissä mutta joka sitten taas katosi maan alle.\nTähän tutkimukseen kului monta tuntia. Kapteeni ei näyttänyt\ntyytyväiseltä sen päätyttyä. Soudimme nyt putouksen vastakkaiselle\npuolelle, jossa piti suorittaa samanlainen tutkimus. Kapteeni ja setä\nnousivat maihin, minä ja Tom saimme jäädä veneeseen odottamaan.\n\nKuten sanottu tuo itse asiassa melko matala putous teki mahtavan\nvaikutuksen. Varsinaisena sadekautena, joka oli pian tulossa, putous\noli luultavasti enemmän kosken kuin vesiputouksen näköinen. Kallio,\njonka yli vettä syöksyi viidenkymmenen metrin leveydeltä, oli\näkkijyrkkä ja muodosti pääjoen pinnan yläpuolelle pengermän, joka\ntuntui houkuttelevan Tomia tavattomasti. Minustakin tuo hupaisa\npiilopaikka oli houkutteleva, ja kun edessämme oli kenties monenkin\ntunnin odotus polttavassa auringonpaisteessa, soudimme Tomin\nehdotuksesta sen luo. Veden virtaaminen sai aikaan pientä tuulen\ntapaista, joten ilma tuntui putouksen läheisyydessä huomattavasti\nviileämmältä kuin kauempana joella.\n\nAlas syöksyvän veden vauhti oli niin suuri, että kalliopengermä pysyi\nmelkein kuivana, mutta aivan sen reunan edessä kohisi vaahtoava vesi.\n\nOlimme jo istuneet veneessä putouksen vieressä melkoisen tovin, kun Tom\näkkiä väitti näkevänsä itse putouksen alla olevassa kallioseinässä\njonkin kuvan. Hän tahtoi mennä katsomaan mikä se oli, mutta minusta\ntuntui liian uhkarohkealta mennä tuon vesiseinän taakse ja niin\nkomensin Tomin pysymään veneessä. Mutta poika ei ollut niin vain\nkiellettävissä, hän tahtoi ehdottomasti tyydyttää uteliaisuutensa.\nLopulta minun oli annettava periksi. Tiesin kyllä, että Tom oli hyvä\nuimari, ja olisinhan minä veneineni lähettyvillä, jos vesi rupeaisi\nviemään häntä mukanaan. Näillä seuduin emme olleet nähneet yhtään\nalligaattoria, jotka monin paikoin rumentavat joen rantoja.\n\nTom viipyi kauan pengermällä, jonka taustana olevassa kallioseinässä\nminäkin huomasin nyt muutamia kummallisen näköisiä syvennyksiä.\n\nPalattuaan Tom vaati kiihkeästi, että minäkin lähtisin katsomaan tuota\npaikkaa. Mutta minulla ei ollut halua kiivetä sinne, sillä Tom oli\nkastunut melkein läpikotaisin. Sitäpaitsi en ollut varma siitä, että\nvoisin selviytyä kiipeämisestä yhtä hyvin kuin Tom. Jos vesi tempaisisi\nminut mukaansa -- ja niin tapahtuisi varmasti, jos lipsahtaisin\nkerrankaan -- olisi edessä pitkä sukellus. En kuitenkaan voinut kestää\nTomin ivallista ilmettä, se tappoi kaikki arveluni. Hyvin varovasti\nhivuttauduin pitkin kallioseinää tuohon kummalliseen paikkaan, jossa\nvesi syöksyi vähän kauemmaksi kalliosta ja jätti niukasti tilaa parille\nihmiselle.\n\nKäännyin nyt katsomaan kallioseinää, ja edessäni oli -- apinan kuva. Se\noli hakattu kallioon ilmeisesti jollakin teräsaseella.\n\nMinun täytyy tunnustaa, että siitä hetkestä lähtien kun olimme\nnostaneet purjeet Muklarien satamassa, en ollut kertaakaan muistanut\nTomin rahalöytöä. Mutta nyt se tuli mieleeni tällä oudolla paikalla,\nmaapallon toisella puolella. Rahaan kaiverrettu apinankuva ja kallioon\nhakattu apina olivat saman miehen käsialaa, siitä ei voinut olla\nepäilystäkään. Juuri löytämämme kuva oli kahden jalan korkuinen. Sen\nhakkaaminen kallioon oli varmastikin vaatinut monen päivän työn, ellei\nsitä ollut tehnyt tottunut kivenhakkaaja, jolla oli vasara ja taltta\nkäytettävissään.\n\nPalasin Tomin luo ällistyneenä ja äänettömänä. Myöskin Tomin kasvoilla\noli kysyvä ilme.\n\nOlimme heti yhtä mieltä siitä, että tästä löydöstä piti ilmoittaa\nkapteenille, jolla Tomin rahalöytö oli luultavasti vielä tallella.\nAinoa pulmamme oli siinä, ettemme olleet uskaltaneet puhutella\nkapteenia koko laivamatkan aikana muuta kuin virka-asioissa. Ehdotin\nTomille, että hän ilmoittaisi löydöstä kapteenille.\n\nSaimme odottaa vielä monta tuntia, ennen kuin kapteeni ja setä\npalasivat. He näyttivät väsyneiltä ja tyytymättömiltä. Astuessaan\nveneeseen kapteeni sanoi, ettei tämä lisäjoki näyttänyt olevan se jota\nhän etsi, vaan että meidän oli sittenkin jatkettava matkaamme pääjokea\npitkin.\n\nNyökkäsin nyt Tomille, että hän puhuisi löydöstään. Tom aloitti\nselostuksensa hyvin kaavamaisesti:\n\n-- Herra kapteeni, saanko lausua muutaman sanan?\n\n-- Puhu vain, poikaseni, mutta tee se lyhyesti. Olen väsynyt enkä halua\nkuulla mitään aiheettomia valituksia.\n\n-- Herra kapteeni, tuohon kallioseinään vesiputouksen taakse on hakattu\naivan samanlainen apinan kuva kuin se, joka oli kaiverrettu\nsalakäytävästä löytämääni rahaan.\n\nKapteeni ponnahti pystyyn kuin vieterin tempaisemana.\n\n-- Jos nyt valehtelet, poika, niin heitän sinut pää edellä koskeen.\nMutta jos puhut totta, niin lasken sinun kouraasi vielä tänään tuhat\nkirkkainta punnanrahaa, mitä Lontoon rahapajassa on koskaan lyöty.\n\nKapteeni lähti katsomaan kuvaa Tomin kanssa. Kun hän palasi, oli\nväsymys kuin pois pyyhkäisty. Saman päivän iltana laskettiin Tomin\nihmettelevien silmien eteen tuhat kiiltävää kultarahaa, jotka kapteeni\nkuitenkin lupasi säilyttää Tomin nimenomaisesta pyynnöstä.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nVielä samana iltana aloitettiin ankara työ. Kapteenin kehotuksesta\ntasoitettiin joen rantaa jonkin matkaa putouksen ylä- ja alapuolelta ja\nisovene laskettiin vesille. Jo seuraavana päivänä se kellui vedessä\nputouksen yläpuolella, jonne se vedettiin rantaa pitkin. Päivälliseen\nmennessä oli kaikki valmistukset tehty. Laiva oli ankkuroitu pieneen\nsuojaiseen poukamaan, ja viimeiset määräykset oli annettu Simolle ja\nJackille, jotka jäivät vartioimaan laivaa. Kapteeni, Esko-setä, Tom ja\nminä lähdimme isollaveneellä Apinajokea ylöspäin. Tom oli antanut\njoelle tämän nimen, ja sen kapteenikin hyväksyi.\n\nSaimme heti alkuun hyvän sivutuulen, joka kuljetti meitä hyvää vauhtia\nvastavirtaan. Tuumiskelin itsekseni, että varmaankin ensimmäistä kertaa\nkynti nyt pohjalainen verkkovene näitä vesiä. Ja siitä olin iloinen.\nTiesin että jos myrsky meidät yllättäisi, selviytyisimme paljon\nparemmin tutulla veneellä kuin kömpelöllä montariolla, joita Amazonilla\nyleisesti käytetään. Nyt vasta ymmärsin, miksi kapteeni oli kuljettanut\nveneen Pohjanlahdelta Amazon-virralle. Hän tunsi ennestään näiden\nseutujen alukset eikä luottanut niihin. Olin vain hyvilläni enkä\najatellut ollenkaan niitä ankaria nuhteita, jotka varmasti saisin\nisäntärengiltä tämän matkan jälkeen. Ja sitäpaitsi minulla oli hyvä\nomatunto, olinhan ilmoittanut kapteenille eriävän mielipiteeni veneen\nmukaan ottamisesta ja valvonut siten talon etuja. Muutahan en voinut\ntehdäkään.\n\nNopeutemme oli tässä tuulessa kuusitoista, ehkä kahdeksantoistakin\nkilometriä tunnissa. Joki oli lähes parinsadan metrin levyinen. Rannat\neivät olleet aarniometsää, vaan tasaista pampasta. Loitompana näkyvä\ntumma nauha osoitti kuitenkin, ettei metsä ollut kovin kaukana. Jokea\npitkin ehdimme metsän reunaan vielä samana päivänä. Sinne tultuamme\nlakkasi tuuli vaikuttamasta, ja meidän oli pakko tarttua airoihin.\n\nPampaksen kohdalla ei joen rantoja rikkonut ainoakaan kanava, mutta\npäästyämme metsäiselle taipaleelle alkoi sellaisia jälleen näkyä. Ne\nolivat kuin salaperäisiä metsäpolkuja, jotka ihmeellisellä tenhollaan\nhoukuttelevat matkamiestä. Tunsin selittämätöntä halua lähteä tutkimaan\nkanavien salaisuuksia. Jos olisin kulkenut täällä omin päin, olisin\nvarmasti poikennut jo ensimmäiseen. Ja Tom oli vieläkin levottomampi\nniiden vuoksi. Mutta kapteeni vain hymyili hänen innolleen ja rauhoitti\nhäntä lupauksella, että poikkeaisimme yöksi johonkin kanavaan.\n\nJoen rannat olivat erinomaisen kauniit. Pilvenkorkuiset, monenlaisten\nköynnöskasvien toisiinsa kietomat puut muodostivat läpipääsemättömän\nseinän. Moniväriset kukat, joista monet olivat uskomattoman suuria,\nkoristivat sekä puita että niissä kiemurtelevia köynnöksiä. Puiden\nlehdet olivat niin kirkkaan vihreitä, että niitä katsellessani aloin\nepäillä olinko ennen nähnytkään vihreätä väriä. Tiheän metsän\nyläpuolelle kohosi siellä täällä yksinäisiä puujättiläisiä. Varsinkin\nmoratinja niminen puu oli suunnattoman pitkä. Sen latvukset, jotka\nkohosivat korkealle muun metsän yläpuolelle, näyttivät erinomaisen\nmahtavilta. Melkein yhtä pitkä oli eräs toinen puulaji, assakei, jota\nintiaanit pitivät erittäin myrkyllisenä. Sen kuoreen leikatusta\nhaavasta juoksee maitomaista nestettä, jonka sanotaan olevan niin\nmyrkyllistä, että kun sitä panee terveelle iholle, siihen tulee\nparantumattomia haavoja. Intiaanit pelkäävät tätä puuta niin paljon,\nettä he tekevät mieluummin pitkän mutkan kuin menevät sen oksien\nalitse.\n\nEläinmaailma oli vieläkin kauniimpi ja jos mahdollista vaihtelevampikin\nkuin kasvikunta. Apinat heittäytyivät silmiemme edessä puusta toiseen,\nmuutamat kirkuen ja mylvien, toiset leikkien ja rattoisasti\nlörpötellen. Niillä oli kaikilla häntä ja ne olivat pieniä verrattuina\nAfrikan apinoihin. Varsinkin hämähäkkiapinat olivat siroja ja kauniita.\nSuomalainen orava näyttäisi kömpelöltä tämän eläimen rinnalla, jolle\nviidenkymmenen jalan hyppäys näytti olevan leikintekoa. Kuten sanottu\neläimet olivat vilkkaita ja seurallisia, mutta niiden esiintymisessä\noli silti kummallinen mietteliäisyyden leima. Jos löi kätensä yhteen,\noli koko joukko hetkessä ties miten kaukana. Mutta jos kulki\näänettömästi ohi, pysyi koko eläintarha rauhallisesti askareissaan.\n\nMoniväriset papukaijat antoivat metsälle oman leimansa. Nekin\nliikkuivat parvissa kuten apinat ja olivat melkein yhtä meluisia kuin\nnekin. Vieläpä kolibritkin, jotka perhosten tavoin lentelivät kukasta\nkukkaan mettä etsimässä, olivat enimmäkseen parvissa. Mutta näimme me\nsentään yksinäisiäkin lintuja. Ne olivat yleensä kaikkein kauneimpia.\nVain muutamat linnut osasivat laulamisen taidon. Erään laulajalinnun\nliverrys muistutti erehdyttävästi huilun tai torven ääntä. Setä\nmainitsikin, että intiaanit sanovat tätä lintua torvilinnuksi.\n\nViiden aikaan iltapäivällä kapteeni ohjasi veneen erääseen pieneen\nkanavaan, joka poikkesi oikealle metsään ja näytti kulkukelpoiselta.\nMonissa kanavissa ei kuulemma voinut päästä eteenpäin muuten kuin\nkyyristymällä alas veneen pohjalle ja kiskomalla sitä eteenpäin\nköynnöksistä ja alhaalla riippuvista oksista. Setä sanoi, että\nsellaisetkin kanavat saattavat olla monen kilometrin pituisia. Usein ne\njohtavat jollekin metsäjärvelle.\n\nSitä kanavaa, johon kapteeni nyt ohjasi veneemme, eivät haitanneet\nköynnökset eivätkä oksat. Mutta hämärää siellä silti oli. Puiden\nlatvojen välistä tuli kuitenkin sen verran valoa, että näimme kulkea\neteenpäin, kunhan silmämme ensin olivat tottuneet uuteen valaistukseen.\n\nOlimme nyt siis vihdoinkin sellaisessa kanavassa, jonne pääsystä Tom\noli jo kauan haaveillut. Ja ikään kuin arvaten Tomin kiihkeimmän\ntoivomuksen oli banaanipuu laskenut terttunsa niin alas, että Tom\nsaattoi pudottaa sen yhdellä puukonviillolla veneen pohjalle. Pojan\nkasvot muuttuivat yhdeksi leveäksi hymyksi. Todellakin kuninkaallinen\nillallinen!\n\nSoudettuamme pari kolmesataa metriä tulimme pieneen lahteen, jonka\nympärillä puut vetäytyivät vähän kauemmaksi rannasta jättäen tilaa\nviihtyisän näköiselle nurmikolle. Nyt kapteeni ohjasi veneen maihin, se\nsidottiin hyvin huolellisesti rannalla kasvavaan matalaan palmuun.\n\nKapteeni ei sanonut tyytyvänsä siihen ateriaan, jonka Tom oli äsken\nhankkinut. Hän ojensi minulle onkivehkeet, käski kiinnittää\nsuolasilakan syötiksi ja koetella onneani veneen perästä. En uskonut\nsaavani mitään, mutta tein kuitenkin niin kuin oli käsketty. Ja tuskin\nkoukku oli ehtinyt vaipua pohjaan, kun jo tuntui niin voimakas nykäisy,\nettä olin menettää otteen ongestani. \"Pidä lujasti kiinni, poika\",\nsanoi kapteeni, \"tässä ei auta ollenkaan kursailla.\" Minuutin kuluttua\nsätkytteli veneen pohjalla siian näköinen ja kokoinen kala. Olisin\nyrittänyt vielä kerran, mutta kapteeni sanoi, että vasta suurukseksi\notetaan toinen kala.\n\nLuulin kalan tarttuneen onkeeni sattumalta, mutta kapteeni selitti,\nettä nämä luonnon muovailemat kanavat ovat oikeita kalalampia. Minun\nsaamani kala oli melkoisen maukas, ja kapteeni sanoi, että se vastaa\ntäydellisesti suomalaista rautua makunsa puolesta.\n\nAterian jälkeen kapteeni otti pyssynsä ja lähti kävelemään pitkin\nlahden rantaa tähystellen herkeämättä rantavettä. Toisin paikoin oli\nvedessä harvaa, pitkäkasvuista ruohoa, joka muistutti meidän\njärviruokoamme. Päästyään erään tällaisen ruoiston kohdalle kapteeni\nojensi pyssynsä, tähtäsi tarkkaan ja ampui. Heti laukauksen kajahdettua\nhän juoksi veteen ja heitti sieltä rannalle melkein kahden jalan\npituisen kilpikonnan. Se oli maannut aivan matalassa vedessä ja\nkapteenin oli onnistunut ampua sitä niin tarkasti, että pää erkani\nruumiista. Kun koetin tyrkkiä irtonaista päätä lähemmäksi rantaa,\nkapteeni varoitti minua koskemasta siihen käsilläni, koska se saattaisi\nvieläkin puraista sormeni poikki. Hän pisti sormenpaksuisen oksan\navonaiseen kitaan, kuului rouskahdus ja oksa meni murskaksi.\n\nSinä iltana söin ensimmäistä kertaa eläissäni kilpikonnanlihaa. Se\npaistettiin selkäkilvessä ja maistui aivan erinomaiselta.\n\nTällä välin Esko-setä oli kaatanut puun leiritulta varten ja raahannut\npari paksua pölkkyä leiripaikalle. Pölkkyjen tukemiseen ei löytynyt\nkiviä, mutta setä toi mukanaan pari salkoa, jotka hän löi maahan.\nPölkyt asetettiin näiden väliin päällekkäin ja pölkkyjen rakoon pantiin\npari kiilaa. En puhunut mitään, naureskelin vain itsekseni tuota\nyritystä rakentaa rakotuli kahdesta halkaisemattomasta, vetisen\ntuoreesta lehtipuupölkystä. Rakovalkeaanhan tarvitaan kuiva ja\npihkainen kelohonka, eikä sekään syty kunnolla, ellei sivuja veistetä\nlastukolle. Hämmästyin sanomattomasti, kun sedän kyhäämä nuotio alkoi\npalaa sellaisella voimalla, että tuli oikein suhisi pölkkyjen välistä.\nPuu oli niin pihkainen, että se paloi kuin tärpätillä kyllästetty\nsieni. Mutta tuet ja kiilat setä oli valinnut sellaisesta puusta, että\nne eivät olleet vielä aamuunkaan mennessä muuta kuin vähän\nkärventyneet.\n\nPian sen jälkeen kuin olimme sytyttäneet nuotiomme, laski aurinko ja\nsamassa oli ympärillämme pikimusta yö. Pohjolan ihana iltarusko on\nnäillä leveysasteilla tuntematon. Päivän ja yön raja on kuin\nviivoittimella vedetty. Moskiittoihin olimme jo tottuneet Amazonilla ja\nSolimöes-virralla purjehtiessamme. Täälläkin niitä oli runsaasti, mutta\nonneksi niiden pisto ei aiheuttanut meissä malariaa.\n\nHetken kuluttua näimme jonkin kummallisen olion lepattelevan nuotion\nympärillä. Se näytti jättiläismäiseltä yölepakolta. Tom asettui keppi\nkädessä vahtimaan, ja hänen onnistuikin tappaa tuo rauhamme häiritsijä.\n\nMitään niin rumaa otusta en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt. Se oli\ntodellakin kuin manalan sanansaattaja, ja sitä katsellessani kävi\nväristys läpi ruumiini. Siivenkärjestä toiseen mitattuna se oli yli\nkaksi jalkaa pitkä. Suuret nahkamaiset korvat, nokan ihmeellinen\nsarvikyhmy, irvistävä suu ja kiiltävän mustat silmät muodostivat\ntodellakin kammottavan ruman kokonaisuuden. Kapteeni sanoi, että Tom\noli tappanut vampyyrin, ja Tom luuli tehneensä suurenkin urotyön. Tom\nuskoi, että ellei otusta olisi tapettu, se olisi yöllä valinnut jonkun\nmeistä uhrikseen ja imenyt veren hänen ruumiistaan. Tomin tietojen\nmukaan vampyyri elää yksinomaan ihmisverellä. Siivillään se leyhyttelee\nuhrinsa niin viileäksi, ettei tämä huomaa mitään, ennen kuin verityö on\ntehty.\n\nMutta kapteeni sanoi, ettei mikään elävä olento ole saanut kärsiä\nrumasta ulkonäöstään siinä määrin kuin tämä vaaraton yölepakko, joka\nelättää itseään melkein yksinomaan hyönteisillä ja joka ei koskaan edes\nyritä kajota ihmiseen. Kapteeni sanoi vielä, että Tomin pitäisi lukea\nvähemmän rosvojuttuja ja enemmän luonnontieteellisiä kirjoja, ettei hän\nolisi valmis uskomaan ensimmäisen vanhan merimiehen pöyristyttäviä\nkertomuksia.\n\nMutta vaikka kapteeni varoittikin Tomia uskomasta kaikenlaisiin\nmerimiesjuttuihin, kertoi hän kuitenkin itse vielä samana\niltana tarinan, joka pani Tomin aivan sekaisin ja sai minunkin\nmielikuvitukseni niin vilkkaaseen liikkeeseen, etten ollut saada unen\npäästä kiinni.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nTaisin jo mainitakin, etten ollut muistanut Tomin rahalöytöä kertaakaan\nkoko matkamme aikana, ennen kuin löysimme apinankuvan vesiputouksen\nalta. Mutta Tom ei ollut unohtanut rahaansa päiväksikään, hän jopa\nuskoi, että koko matka tehtiin juuri hänen löytönsä johdosta. Minulle\nhän ei kuitenkaan ollut kertonut näitä ajatuksiaan. Ja kapteenilta hän\nei ollut uskaltanut kysyä matkan todellista tarkoitusta.\n\nMutta joka odottaa, se palkitaan. Tänä iltana kapteeni otti asian\npuheeksi omasta aloitteestaan. Esko-sedän kanssa hän lienee puhunut\nsiitä jo aikaisemminkin.\n\nIllallisen jälkeen ryhmityimme kaikki neljä nuotion ääreen. Kapteeni ja\nEsko-setä sytyttivät piippunsa ja kapteeni alkoi kertoa:\n\n-- Käydessäni eräästä syystä -- veljekset iskivät toisilleen silmää\n--ensimmäistä kertaa tässä maassa, tapasin eräässä Paran\nmerimieskapakassa ns. metsäkapteenin, yhden viimeisistä.\nMetsäkapteeneiksi sanottiin neekeriorjuuden kukoistusajalla miehiä,\njotka kuljeksivat aseistetun miesjoukon kanssa ristiin rastiin Brasilian\näärettömissä aarniometsissä pyydystämässä omistajiltaan karanneita\nneekeriorjia. Kun he saivat kiinni jonkun orjan, antoivat he sen\nlunastusta vastaan entiselle omistajalle tai myivät kenelle tahansa,\nkuka vain tarjosi hyvän hinnan.\n\nLuonnollisesti vain hurjimmat miehet ryhtyivät tällaiseen työhön.\nTultuaan metsistä asutuille seuduille he tuhlasivat ansionsa kapakoissa\nja palasivat sitten taas metsiin, jotka he yksin vain tunsivat. Monet\nmetsäkapteenit olivat kulkeneet useamman kuin kerran Atlantilta Tyynen\nmeren rannikolle ja takaisin. Koplaan eli komppaniaan kuului\nkaikenlaista roskaväkeä, mutta kapteenit olivat yleensä sellaisia,\njotka olivat nähneet parempiakin päiviä. Joka tapauksessa he osasivat\npitää koplansa kurissa.\n\nTällainen metsäkapteeni oli se vanhus, jonka tapasin Parassa. Hän oli\nluopunut seikkailuistaan jo parikymmentä vuotta sitten ja eli nyt\nkeräämillään säästöillä.\n\nTämä vanha seikkailija oli kokenut elämänsä aikana uskomattoman paljon,\nja mielellään hän myös kertoili kokemuksistaan. Se kertomus, joka on\nosaltaan matkamme aiheuttaja, ei kuitenkaan ollut tämän vanhuksen\nitsensä kokema, vaan hän oli kuullut sen nuoruudessaan isältään, joka\noli hänkin ollut metsäkapteeni.\n\nIsä oli tutustunut ensimmäisellä partioretkellään erääseen merimieheen,\njoka oli kotoisin Pohjois-Euroopasta ja joka oli maailman rantoja\nharhaillessaan joutunut näille seuduille. Tämä merimies oli kertonut\njoutuneensa aarniometsässä liikkuessaan maahan, jonka asukkailla oli\norjina jotakin tuntematonta rotua olevia ihmisiä. Nämä orjat eivät\nolleet neekereitä eivätkä intiaaneja, vaan vieläkin alemmalla\nkehitystasolla olevia olentoja. Niillä oli karvapeite koko ruumiissa ja\nhännät kuin apinoilla. Ne olivat lyhytkasvuisia ja heikkoraajaisia,\nmutta silti väkeviä ja työssä kestäviä. Muuan intiaanikansa käytti\nnäitä ihmisapinoita tai apinaihmisiä myllyjensä pyörittämiseen. Kertoja\nei kuitenkaan osannut selittää miten tuo työ tapahtui, sillä orjat\nolivat olleet suljetuissa häkeissä, ja myllyt olivat häkkien\nulkopuolella. Kertoja sanoi yrittäneensä ostaa pari tuollaista orjaa,\nmutta intiaanit eivät olleet tunteneet rahan arvoa, eikä kauppa siis\nollut onnistunut.\n\nMerimies ei kuitenkaan halunnut heittää asiaa aivan silleenkään, hän\nymmärsi hyvin millaisia rikkauksia hän voisi hankkia, jos hän voisi\ntuoda joskus tuollaisia orjia ulkomaailmaan. Koska hän ei tiennyt missä\nosassa maata hän parhaillaan oli, hakkasi hän joen suulla olevaan\nkallioon tuollaisen orjan kuvan, jotta löytäisi tien niiden luokse.\nMerimies oli tullut jokea myöten aina Manaoksen kaupunkiin asti, joka\noli silloin vain pieni uudisasutus.\n\nKertojani isälle merimies oli näyttänyt vaskilevylle piirtämänsä kuvan,\njonka avulla hän sanoi olevan mahdollista löytää takaisin tuohon\nkaukaiseen maahan. Hän oli ehdottanut yhteistoimintaa, koska hän ei\nitse ymmärtänyt, miten orjia oli kohdeltava ja miten ne voitiin estää\nkarkaamasta.\n\nVanhan metsäkapteenin mielestä oli tuollainen kauppayritys tuuleen\nperustettu. Maa oli liian kaukana. Yhtiöstä ei siis tullut mitään.\n\n-- Tuohon maahan, noita salaperäisiä orjia etsimään olemme nyt\nmatkalla, päätti kapteeni puheensa.\n\nTom oli kuunnellut kapteenin kertomusta hengitystään pidätellen. Nyt\nhän ei voinut enää hillitä itseään.\n\n-- Mutta mitä kapteeni tekee noilla orjilla? Eikö orjakauppa ole\nkielletty kaikissa maissa?\n\nKapteeni ja Esko-setä purskahtivat sydämelliseen nauruun.\n\n-- Vai orjakauppiaiksiko sinä meitä nyt luulet? Eikö salakuljettajan\ntai merirosvon virka ole sinusta enää kyllin repäisevä?\n\nTomia näytti vähän hävettävän, ja hän katsoi kapteenia kysyvä ilme\nkasvoillaan. Mutta kapteeni ei ruvennut kertomaan sen enempää. Hän meni\ntelttaan, paneutui maata ja nukahti melkein samassa.\n\nMinua ja Tomia ei sen sijaan nukuttanut. Jäimme istumaan vielä hetkeksi\nnuotion ääreen. Esko-setä jäi seuraksemme, häntäkään ei näyttänyt\nnukuttavan.\n\nSetä oli tietenkin huomannut mikä meitä vaivasi. Hyväntahtoisesti hän\ntyydytti uteliaisuuttamme.\n\nKapteenin tutkimukset olivat yhteen aikaan kohdistuneet sähköä\nkehittäviin eläimiin. Hänellä oli ollut silloin suuria akvaarioita,\njoissa hän hoivaili sähköankeriaita, sähkörauskuja ja ties mitä\nvesieläimiä. Mutta kaikki hänen yrityksensä saada niistä sähköä\nkoneiden käyttövoimaksi olivat epäonnistuneet. Sitävastoin hän oli aina\nuskonut, että jos löytyisi jokin lämminverinen sähköä tuottava\neläinlaji, niin siitä saatavaa sähköä voitaisiin hyvinkin käyttää tähän\ntarkoitukseen. Kapteeni väittää, että jos hevosen energia esiintyisi\nsähkön muodossa, sen päivittäinen rehuannos tuottaisi ehkä kymmenen\nkertaa enemmän voimaa kuin mitä se nyt tuottaa. Eläimen ruumis käyttää\nsaamansa polttoaineen monta vertaa tehokkaammin kuin etevinkään\nmoottori.\n\nTämä kaikki tuntui meistä hyvin hämärältä, ja sitä emme käsittäneet\nollenkaan, miten sedän kertomus liittyisi hännällisiin orjiin. Tom joka\nei halua näyttää tietämättömyyttään ainakaan minun läsnäollessani,\nsanoi vain: \"Ahaa, vai sillä tavalla.\" Mutta minä kysyin sedältä vähän\ntarkempaa selvitystä.\n\nSaimme nyt tietää, että tuon vanhan metsäkapteenin kertomuksessa oli\nollut yksi kohta, joka oli herättänyt kapteenin mielenkiinnon. Hän oli\nihmetellyt sitä, että nuo kesyt apinat -- sillä apinoita ne olivat,\neivät mitään hännällisiä ihmisiä niin kuin merimies oli kuvitellut --\nolivat käyttäneet myllyjä, jotka olivat häkkien ulkopuolella. Jos\nmyllyistä olisi johtanut häkkeihin jonkinlainen vivusto, ei merimies\nolisi pitänyt koko juttua millään lailla merkillisenä, vaan olisi\njättänyt sen kertomatta. Se oli ihmeellistä, että nuo heikkoraajaiset\n-- tätähän merimies oli nimenomaan korostanut -- eläimet pystyivät\nsaamaan myllyt kovaan liikkeeseen koskematta niihin ollenkaan. Kapteeni\noli alkanut aavistella, että tässä tapauksessa oli kysymys jostakin\ntuntemattomasta sähkön lajista tai animaalisesta magnetismista, jota\nintiaanikansa oli oppinut käyttämään hyväkseen. Tuon merkillisen\neläimen löytäminen oli matkamme tarkoituksena.\n\nPäävirralla kulkiessamme emme olleet viime päivinä tavanneet\nainoatakaan ihmistä. Mutta herätessämme aamulla oli nuotion ääressä\nnuori intiaani. Hän istui äänettömänä polvet koukussa leuan alla ja\nnäytti rauhalliselta ja pelottomalta. Harvoin näkee sopusuhtaisempaa\nvartaloa kuin tällä vieraallamme. Pitkät jäsenet, leveä rinta ja\nkauniit kasvot muistuttivat kreikkalaista voimistelijaa esittävää\nveistosta. Etelä-Amerikan intiaanit ovat yleensäkin reipasta ja\nvoimakasta väkeä, mutta tämä nuorukainen näytti aivan erikoisen\nuljaalta. Hänessä oli jotakin kuninkaallista.\n\nMinulla oli hyvää aikaa katsella vierastamme, sillä hän istui hiljaa\npaikallaan, kunnes kapteeni heräsi. Hän oli jostakin huomannut, että\nkapteeni oli päällikkömme. Kapteenin herättyä vieras astui hänen\neteensä ja ilmoitti tupikielellä, että hän halusi liittyä seurueeseemme\nja matkustaa virtaa ylöspäin. Hänet oli lapsena ryöstetty oman heimonsa\nkeskuudesta ja myyty \"palvelijaksi\" valkoihoisille. Nyt hän oli\nkierrellyt aarniometsissä jo pitkät ajat ja etsinyt omaa heimoaan. Hän\noli elänyt hedelmillä ja puhallusputkensa tuottamalla saaliilla.\nEdelleen hän kertoi olevansa kristitty ja mainitsi nimekseen Joannes.\nKotiseudustaan hän ei tiennyt mitään muuta kuin että ryöstäjät olivat\nlaskeneet alas vesiputouksesta. Nyt hän sanoi löytäneensä ensimmäisen\ntodellisen vesiputouksen, ja tätä jokea seuraamalla hän uskoi\nlöytävänsä oman heimonsa asuinsijoille. Mies osasi paitsi tupi-kieltä\nja useita muita intiaanimurteita, myös jonkin verran espanjaa, jota hän\noli oppinut valkoihoisten palveluksessa ollessaan.\n\nKapteeni näytti olevan tyytyväinen nuorukaiseen, hän suostui heti tämän\npyyntöön. Jos matka jatkuisi vielä kauankin, olisi uusi soutaja hyvään\ntarpeeseen. Mies kävi noutamassa rantapensaikosta pienen sirotekoisen\nkanoottinsa, joka nostettiin veneeseemme. Heti aamiaisen jälkeen\nlähdettiin taipaleelle.\n\nPäivä oli pilvinen ja melko viileä, jonka vuoksi pidimme vain hyvin\nlyhyen päivällistauon ja jatkoimme soutamista iltaan asti. Mutta\nseuraavana päivänä kapteeni poikkesi päivällisen ajaksi erääseen\nkanavaan, jotta saisimme levätä varjossa. Joannes pyysi saada lähteä\nampumaan jonkin linnun tai apinan päivällisruoaksi. Kapteeni suostui\npyyntöön ja antoi Tomin ja minun lähteä hänen mukaansa. Tom otti\nhaulikon, mutta minä heitin olkapäälleni luodikon, koska toivoin\ntapaavani jonkin isomman eläimen. Läksimme kävelemään kanavan reunaa.\n\nVähän matkaa kuljettuamme Tom kuiskasi äkkiä minulle, että rannassa\nmakaa iso hylje. Hylkeen löytyminen täältä tuntui minusta kerrassaan\nmahdottomalta, mutta hiivin kuitenkin pensaitten välistä lähemmäksi. Ja\nsiellä oli todellakin suuri hylkeen näköinen otus syömässä vedessä\nkasvavaa ruohoa. Ammuin 12-kaliberisen kuulan keskelle eläimen päätä.\n\nTyöllä ja tuskalla saimme eläimen rantapenkalle, jossa avasimme sen ja\nleikkasimme siitä pari hyvää palasta leirille vietäväksi. Eläin oli\nsuurimman Muklareilla näkemäni hylkeen kokoinen. Setä sanoi, että olin\nampunut merilehmän. Hän piti lihaa niin hyvänä, että lähetti Joanneksen\nnoutamaan sitä lisää eläimen ruhosta.\n\nLiha ei ollutkaan huonoa, minusta se muistutti sianlihaa, vaikka se\nolikin vähän karkeasyisempää. Sen sijaan paksuina kerroksina esiintyvä\nvaaleanvihreä rasva maistui ällöttävältä.\n\nPalatessamme merilehmän ruhon luota Joannes kertoi, että hän oli\nhuomannut kappaleen matkaa täältä olevalla hiekkasärkällä useita\nkilpikonnia, jotka näyttivät paistattavan päivää. Koska leiripaikkamme\noli mukava, kapteeni määräsi että jäisimme tänne yöksi ja kävisimme nyt\nillalla pyytämässä kilpikonnia.\n\nToisten kävellessä hiekkasärkälle päin poikkesin katsomaan ampumaani\nmerilehmää. Laskeutuessani pitkin rantapenkkaa sitä kohti huomasin\njonkin mustan eläimen liikkuvan ruhon vieressä. Hyvin tähdätyllä\nlaukauksella minun onnistui kaataa eläin. Se oli pikimusta jaguaari,\njota sanotaan täällä päin tiikeriksi. Olin suunnattoman iloinen hyvästä\nlaukauksestani, sillä koko matkan ajan olin haaveillut juuri jaguaarin\nampumisesta. Olin iloinen myös siitä, että peto oli kuollut heti ensi\nlaukauksella, sillä olin kuullut mainittavan sitä hyvin vaaralliseksi.\n\nPäivä oli muodostunut minulle harvinaisen onnekkaaksi. Olin ampunut\nmerilehmän ja jaguaarin, sellaista ei satu joka päivä. Kapteeni sanoi,\nettä kokenutkin metsästäjä pitäisi tuollaista päivää erinomaisena.\nSillä vaikka täällä on riistaa paljonkin, voi joskus joutua samoilemaan\npäiväkausia näkemättä edes apinaa. Kaikki eläimet viihtyvät täällä\nlaumoissa ja saattavat siirtyä äkkiarvaamatta paikasta toiseen ja\njättää äsken suosimansa seudun tyhjäksi ja äänettömäksi.\n\nMyöskin Tom oli päiväänsä tyytyväinen. Hän oli tosin ollut vähällä\nastua kalkkarokäärmeen päälle, mutta matelijan kaliseva ääni oli\nsentään varoittanut häntä, niin että hän oli saanut tapetuksi tuon\nvaarallisen eläimen. Ja kilpikonnan pyytäminen oli riemullisen hauskaa\npuuhaa. Siinä ei tarvittu muuta kuin nopeutta. Kilpikonna oli\nkäännettävä selälleen, ja sillä se oli pyydystetty. Tom kertoi\njuosseensa kaikista nopeimmin. \"Kaikilla\" hän tarkoitti tietysti\nitseään, kapteenia ja setää, sillä intiaanin kanssa ei kukaan pystynyt\nkilpailemaan. Toimme veneeseen toistakymmentä elävää kilpikonnaa, joten\nmeillä oli nyt muonavaroja monen päivän tarpeiksi. Mehukkaita hedelmiä,\nbanaaneja, pomeransseja, luumuja ja joitakin persikan näköisiä hedelmiä\npoimimme suoraan puista jälkiruoaksi.\n\nSeuraavina kahtena päivänä ei tapahtunut mitään merkillistä. Mutta\nsaapuessamme kolmantena päivänä eräälle suvantopaikalle oli tie nousta\näkkiä pystyyn. Edestämme kohosi pieni musta pilvi. Se kasvoi\nuskomattoman nopeasti ja venyi pelottavan näköiseksi kärjeksi, joka\nlähestyi meitä hurjasti pyörien. Vähän ennen kuin se oli meidän\npäällämme se syöksi sisästään huikaisevan salaman, jota seurasi\nhirvittävä jyrähdys. Joki ympärillämme muuttui kohisevaksi vaahdoksi.\nMetsät virran kummaltakin rannalta vastasivat jyrinään kauhealla\nkohinalla. Tuulen valtaisasta riehumisesta välittämättä metsä seisoi\nkuitenkin huojumatta paikallaan, mutta katkenneita oksia tuli maahan ja\nveteen satamalla.\n\nOlimme hyvin tukalassa asemassa. Pilvenputoaman tapainen kaatosade\nkasteli meidät hetkessä läpikotaisin. Aallot loiskivat veneeseen uhaten\nupottaa sen. Kahden meistä täytyi ammentaa vettä herkeämättä. Muut\npitivät veneen kokkaa tuulta vasten.\n\nHetken riehuttuaan tuuli muuttui rauhallisemmaksi, aallot pitenivät ja\ntuulen raivokas hyökkäys muuttui tavalliseksi myrskyksi, jonka veneemme\nkesti hyvin. Tällä rannalla ei ollut mitään tuulensuojaa, mutta\nvastakkaisella puolella näkyi montakin kanavan aukkoa. Joen toiselle\nrannalle oli noin kolmesataa metriä. Kapteenin käskystä reivasimme\nkiireesti kokkapurjeen, nostimme sen isonmaston sijaan, ja kymmenen\nminuutin kuluttua olimme hyvässä turvassa pienessä kauniissa kanavassa\nmyrskyn raivotessa ylhäällä oksakatoksen päällä.\n\nOli vasta päivällisaika. Mutta koska olimme likomärät ja koska myrsky\nei näyttänyt talttuvan, kapteeni antoi määräyksen leiriytyä. Pystytimme\nteltan ja sytytimme nuotion sen eteen. Pyysin kapteenilta luvan mennä\nampumaan jotakin riistaa illalliseksi. Kukaan ei ollut halukas\nlähtemään mukaani, sillä Tom halusi mennä Joanneksen kanssa\npyydystämään jotakin isoa kalaa.\n\nOtin siis pyssyni ja vesurini, jota ilman Brasilian aarniometsässä ei\npääse juuri askeltakaan eteenpäin.\n\nOli melkoisen kolkkoa taivaltaa jykevien ja hiljaisina seisovien\npuunrunkojen välissä myrskyn pauhatessa korkealla puiden latvoissa.\nKuljin niin hiljaa ja äänettömästi kuin taisin ja pidin silmällä\nmahdollisesti löytyvää riistaa. Näin linnun, jonka nokka oli kaksi\nkertaa niin pitkä kuin ruumis -- myöhemmin sain kuulla, että se oli\ntukaani -- mutta en saanut sitä ammutuksi.\n\nSitten tulin pienelle aukiolle, tai pikemminkin se oli vain vähän\nharvempi paikka tässä ahdistavassa tiheikössä. Puut kasvoivat täällä\nryhmissä, joten nyt minulla oli suuremmat mahdollisuudet nähdä jokin\neläin jo kauempaa. Siinä kulkiessani en tullut tarkanneeksi kävelyni\nsuuntaa, ja äkkiä huomasin etten enää tiennyt varmasti missä päin leiri\noli. Käännyin ympäri ja käveltyäni jonkin matkaa luulin olevani\noikeilla jäljillä, mutta jo puolen tunnin kuluttua huomasin eräästä\nyksinäisestä, omituisen muotoisesta puusta, että olin ruvennut\nkulkemaan ympyrää.\n\nOlin eksynyt aarniometsään.\n\nEksyminen on aina vaarallista. Yksinäisen henkilön eksyminen\nseurueestaan asumattomilla seuduilla on suorastaan hengenvaarallinen\ntapahtuma. Siellä missä on jokia ja puroja, voi eksynyt päästä usein\noikeille jäljille, mutta nuo tuhansin mutkin kiemurtelevat kanavat,\njoiden vesi saattoi virrata milloin mihinkin suuntaan, eivät auttaneet\nvähääkään, vaan sotkivat käsitykseni oikeasta suunnasta entistäkin\nsekavammaksi. Maaperän yksitoikkoisuus oli myös harhauttava tekijä.\nTäällä ei ollut mitään harjuja tai laaksoja, joista olisi voinut saada\nkiintopisteen. Muurahaisten keot olivat suurimmat kummut, mitä näin.\n\nKovin synkkiä ajatuksia en kuitenkaan ruvennut hautomaan, siihen\nminulla ei ollut aikaa eikä haluakaan. Tiesin etten ollut pitemmällä\nkuin kolmen tai korkeintaan neljän kilometrin päässä leiristä. Ja\nleirissä oli neljä miestä, jotka eivät varmastikaan jättäisi minua\npulaan. Aukean alueen reunaan asti olin tehnyt pilkkoja puihin, kyllä\nkai nekin auttaisivat etsijöitä heidän työssään.\n\nKello oli neljä. Vasta nyt otin kompassin esille ja määräsin sillä\n\"varman\" suunnan. Mutta se ei auttanut minua paljoakaan, kompassista\nhuolimatta kiemurtelin metsässä kuin käärme kalliolla. Jos olisin\nhuomannut pitää kompassia koko ajan kädessäni, olisin ehkä paremmin\nsäilyttänyt suuntani, mutta kun nyt kymmenisen minuuttia taivallettuani\ntarkastin suunnan kompassilla, huomasin jälleen loittonevani leiristä,\nmikäli se nyt oli siellä missä arvelin sen olevan. Pari kertaa otin\nuuden suunnan ja lähdin reippaasti marssimaan. Enkä osannut sen\nparemmin kummallakaan kerralla. Puoli kuuden maissa, kun huomasin etten\nmissään tapauksessa ehtisi leirille yöksi, rupesin hätääntymään.\nAjattelin ampua merkkilaukauksen, mutta ymmärsin kuitenkin heti,\nettei se olisi mitään auttanut. Tuhansien metrien paksuinen\npuuseinä, joka oli minun ja toverieni välissä, olisi tukahduttanut\nkanuunanlaukauksenkin äänen.\n\nTiesin etten tulisi ampumaan mitään otusta tänä iltana. Puolustaakseni\nitseäni petoeläinten mahdollisilta hyökkäyksiltä pistin molempiin\npiippuihin kuulapatruunat. Rupesin etsiskelemään sopivaa puuta, jonka\nalla voisin olla suojassa, jos yöllä alkaisi sataa. Tahdoin valita\nyöpymispaikan vielä päivänvalolla, etten asettuisi mihinkään\nkäärmeenpesään. Näitäkään eläimiä en ollut pelännyt päivällä, mutta nyt\ntuntui jokainen risahduskin pelottavalta. Oloni oli sanomattoman\ntuskallinen, olin läpimärkä hiestä, arvatenkin tuskanhiestä.\n\nJuuri kun olin löytänyt tuuhean puun ja ruvennut keräilemään oksia\npikku nuotiota varten, näin jotakin valkoista parin kolmen sadan metrin\npäässä edessäni. Se näytti minusta melkein teltantapaiselta. Mieleni\npiristyi hetkessä, sillä luulin nyt joutuneeni leirimme läheisyyteen.\nHuikkasin riemastuneena ja aloin juosta minkä kintuista lähti. Samassa\nalkoi rankkasade jälleen. Kun olin noin viidenkymmenen metrin päässä\noletetusta teltasta, aukeni eteeni kanava. Olinko siis joutunut sen\nkanavan toiselle puolelle, jonka rannalle olimme leiriytyneet?\n\nVastarannalla ei näkynyt venettä eikä sieltä kuulunut mitään ääniä.\nNuotiotakaan en nähnyt palamassa.\n\nTeltaksi luulemani valkoinen hahmo oli talo. Sen seinät oli ilmeisesti\njoskus maalattu kalkintapaisella värillä, mutta tuuli ja sade näyttivät\npoistaneen siitä suurimman osan. Talo oli nyt vain rapistunut hökkeli,\nmutta silti se oli näyttänyt kauempaa valkoiselta. Talo oli tehty\npuunrungoista, jotka oli salvettu koirankaulalle, ja katto oli peitetty\npaksulla palmunlehtikerroksella.\n\nKaikesta näkyi, ettei talossa tai majassa ollut asuttu pitkiin\naikoihin. Ehkäpä joku maailmanrannan kiertäjä -- mahdollisesti juuri\ntuo merimies, josta kapteeni kertoi -- oli asunut täällä muutamia\nvuosia ja jättänyt sitten talonsa ränsistymään pois lähtiessään.\nTuollaiset talot pysyvät yleensä kauan autioina. Kansa luulee, että\nentisen asukkaan henki jää asustamaan hyljättyyn taloon. Ei yksikään\nbrasilialainen tai intiaani asettuisi vapaaehtoisesti tuollaiseen\ntyhjillään olevaan majaan edes yhdeksi yöksi.\n\nMutta minun ei kannattanut nirsoilla. Kiiruhdin kaatunutta puunrunkoa\npitkin kanavan yli ja astuin avonaisesta oviaukosta sisälle majaan.\n\nHuone oli tyhjä. Siinä ei ollut sen kummempaa lattiaa kuin kovaksi\npoljettu maa. Muutamilla kuivilla palmunlehdillä kuivasin pyssyni.\nÖljysinkin sen vielä, koska halusin pitää sen käyttökelpoisena. Sitten\nväänsin vaatteeni kuiviksi, kasasin muutamia kuivia palmunlehtiä\nnurkkaan ja heittäydyin pitkälleni. Huoneessa ei ollut kylmä eikä aivan\npimeäkään, sillä vähän väliä leimahtelevat salamat valaisivat hyvinkin\ntehokkaasti.\n\nOlin melko uuvuksissa, mutta silti en voinut nukkua. Kohtaloni rupesi\nminua huolestuttamaan. Miten osaisin takaisin toverieni luo? Ja ellen\nosaisi, niin mitä sitten? Montakohan viikkoa eläisin tällaisessa\nmetsässä, ennen kuin kuolisin nälkään tai saisin surmani jonkin pedon\nkynsissä? Rauhoituin kuitenkin jonkin verran, kun muistin kompassini ja\npäätökseni, että käyttäisin sitä huomenna huolellisemmin. Ainakin\nApinavirralle osaisin varmasti.\n\nPimeää en ole koskaan aikaisemmin pelännyt. Tomin hirvittäville\nkummitusjutuille olen aina nauranut. Mutta nyt tässä autiossa majassa\nmaatessani en enää kyennyt hallitsemaan mielikuvitustani.\n\nTom oli kertonut minulle juuri edellisenä iltana pöyristyttävän jutun\nvanhasta skottilaisesta herraskartanosta, joka ei pysynyt kauan\nkenenkään ostajan käsissä, koska siinä kummitteli aivan hirveästi.\nSatoja vuosia sitten oli kartanon herra, oikea ritari Siniparta,\ntakonut vaimonsa kahleisiin ja sulkenut syrjäiseen tornihuoneeseen,\njossa tämä oli kuollut. Vielä nytkin kulki naisen haamu joka yö linnan\nkäytävissä vetäen perässään kiliseviä kahleitaan siinä toivossa, että\njoku vapauttaisi hänet niistä. Ennen haamun ilmestymistä kuului aina\ntuulen suhinaa, sitten seurasi tuskaista voihkinaa, ja vihdoin tuli\nitse onneton nainen näkyviin puettuna valkoiseen vaatteeseen ja\nlukittuna kaliseviin kahleisiin.\n\nNiin vähän kuin olinpaikkani muistutti linnaa tai kartanoa, tuli tuo\nkertomus nyt joka tapauksessa mieleeni. Koetin olla ajattelematta sitä,\nmutta en pystynyt saamaan sitä muististani karkotetuksi. Hermoni olivat\näärimmäisen kireällä, mutta lopulta vaivuin kuitenkin levottomaan\nuneen.\n\nEn osaa sanoa kuinka kauan olin nukkunut, kun voimakas kylmä viima\nherätti minut. Rajuilma ei ollut vieläkään päättynyt. Siniset\nleimahdukset valaisivat huonetta vähän väliä, mutta mitään jyrinää ei\nenää kuulunut. Tomin kertomuksen linnanrouva palautui taas mieleeni.\nKuulin tuulen suhisevan seinän raoissa ja tunsin väriseväni kauhusta.\n\nNousin istumaan ja kohdistin katseeni vastapäiseen seinään. Kylmä hiki\nnousi äkkiä selkääni. Hiukset tuntuivat nousevan pystyyn. Olin\nkuulevinani hiljaisia askeleita ja näin selvästi jonkin valkoisiin\nverhotun päättömän olennon edessäni seinäkomerossa. Näky oli\nkauhistuttavan todellinen. Samassa kuulin selvästi kahleitten kalinaa,\nja tuo päätön kummitus näytti tulevan minua kohti kädet levällään.\nJouduin niin kauhistuttavan pelon valtaan, että hyppäsin paikaltani ja\nolin rynnätä suoraan ovesta ulos.\n\nOnneksi en sitä kuitenkaan tehnyt. En tehnyt sitä siksi, että minut\nvaltasi samassa voimakas häpeän tunne. Miten voisin enää koskaan\nilveillä Tomin kummitustarinoille, jos kerran kuvittelin niitä itsekin\nnäkeväni. Pyssy kädessäni astuin tuon olennon luo. Tiesin kyllä, ettei\naseesta ollut mihinkään, jos olento oli todellakin oikea haamu. Mutta\njos se olisikin elävä olento, olisi pyssy hyvä olemassa.\n\nMutta mitä näinkään!\n\nEdessäni oli paita. Aivan tavallinen, hurstikankaasta tehty miehen\npaita.\n\nPaita oli ripustettu ristikeppiin niin kuin variksenpelätti\nhernemaahan. Mitähän Tom sanoisi, jos hän tietäisi variksenpelätin\nsaaneen minut suunniltaan? Kyllä saisin siitä kuulla lopun ikääni.\n\nEn ollut huomannut sisälle tullessani, että huoneessa oli kaksikin\noviaukkoa, ne olivat vastakkaisilla seinillä. Se josta olin tullut\nsisään oli aivan avonainen, mutta tämän toisen eteen oli ripustettu\npaita. Tuulen sitä pullistellessa se oli todellakin näyttänyt elävältä\nolennolta, mikä ei olekaan ihme.\n\nMutta entäs kahleiden kalina?\n\nKeppiin oli ripustettu helminauha. Se oli sellainen lasihelminauha,\njotka ovat täällä hyvin suosittuja vaihtotavaroita. Samalla kun\ntuulenpuuska pullisti paitaa, sai se myöskin helminauhan kilisemään ja\nkalisemaan.\n\nNyt olin päässyt kokonaan kummitustaudistani. Rupesin pitkälleni\nlehtivuoteelle ja nukahdin heti. Heräsin vasta sitten, kun kirkas\nauringonpaiste valaisi yömajani.\n\nSanoin edellä, että onneksi en syöksynyt suoraan ovesta ulos, silloin\nkun olin vauhkoontunut kummituskuvitelmistani. Kun nyt vilkaisin ulos,\nnäin aivan oven edessä valtavan suuren kokoonkääriytyneen käärmeen. Jos\nolisin polkaissut sitä yöllä, niin olisin varmasti lakannut pelkäämästä\nsekä kummituksia että kaikkea muutakin.\n\nEn uskaltanut vieläkään poistua majasta, sillä tiesin sedän ja\nkapteenin kertomuksista, miten nopeita nuo käärmeet ovat. Pyssyni\noli sellainen, että kun viritti sen molemmat hanat ja veti\nvasemmanpuoleisesta liipaisimesta, laukesivat molemmat piiput yhtä\naikaa. En ollut koskaan aikaisemmin uskaltanut tätä tehdä, sillä\npelkäsin potkausta. Mutta nyt minulla oli pahempaakin pelättävää.\nViritin siis aseeni, tähtäsin käärmeen silmien väliin ja vedin\nvasemmasta liipaisimesta.\n\nEn tullut tarkanneeksi aseen potkaisua. Kuului hirvittävä pamaus, huone\ntäyttyi ruudinsavusta ja käärme katosi näkyvistäni.\n\nHypähdin pyssy kädessäni ovesta ulos. Siellä oli kaikki yhtä ainutta\nsekasotkua. Käärme kiemurteli rajusti pääsemättä kuitenkaan liikkumaan\npaikaltaan. Heitin sääreni paksuisen oksan sen kiemuroihin. Kuului pari\nnaksahdusta ja oksa katkesi kuin oljenkorsi. Pitkään toviin en\nuskaltanut mennä lähemmäksi. Vähitellen käärmeen liikkeet rupesivat\nkuitenkin talttumaan. Nopealla vesurin iskulla irrotin silloin käärmeen\npään sen muusta ruumiista. Olin pelastunut.\n\nTämän taistelun käytyäni tuntui minusta aivan luonnolliselta, että\ntoverini ilmestyivät kanavan yli johtavalle sillan tapaiselle.\nViittasin heille väsyneesti ja istahdin loitolle saaliistani.\n\nViipymiseni oli saattanut koko leirin levottomaksi, ja heti auringon\nnoustua minua oli lähdetty etsimään. Jälkieni seuraaminen oli\nollut intiaanille hyvin yksinkertaista. Hän nauroi eiliselle\nlevottomuudelleni ja sanoi, että kulkemalla aina yhteen suuntaan joutuu\nvarmasti isolle virralle tai jollekin sen sivujoelle. Siitä eteenpäin\non hyvin helppoa suunnistaa. Tekemällä itselleni kanootin olisin\nvarmasti pelastunut. Olisin voinut purjehtia sillä vaikka valtamereen\nasti. Ja ruokaahan minulla olisi ollut ympärilläni vaikka minkä verran.\n\nOlin ampunut Sucurujun. Sillä nimellä intiaanit tuntevat tuon anacondan\neli vesikäärmeen, joksi kapteeni sanoi käärmettä. Se oli kaksikymmentä\njalkaa pitkä, siis todella vaarallinen vastustaja. Kuitenkaan ei tämä\nminun saaliini ollut mitenkään merkillisen suuri anaconda; intiaanit\nväittävät, että ne voivat kasvaa jopa kaksi kertaa pitemmiksi.\n\nKapteeni ja Esko-setä olivat nähneet montakin tapettua anacondaa, joten\nsaaliini ei heitä ihmeemmin kiinnostanut. Sen sijaan he katselivat\ntuota majaa, jossa olin viettänyt yöni. Setä tarkasteli erikoisesti\ntalon salvutapaa ja totesi, ettei maja ollut valkoisen miehen\nrakentama.\n\nJoannes meni sisälle majaan ja palasi sieltä hetken kuluttua\nkummastuneen näköisenä. Hänkin oli sitä mieltä, että talo oli\nintiaanien pystyttämä. Hän oli kuullut puhuttavan tällaisista majoista,\nmutta ei ollut koskaan uskonut, että niitä todellakin on olemassa.\nVaikka rakennus oli jo pahoin ränsistynyt, ei se silti voinut olla\nkovinkaan monta kymmentä vuotta vanha. Tässä kosteassa ilmastossa ei\npuurakennus säily kauan. Joannes arveli, että talo oli ollut intiaanien\npiilopaikka ja pyhättö.\n\nEtelä-Amerikan intiaanien uskonnosta tiedetään hyvin vähän. Muutamat\ntutkijat ovat tulleet siihen käsitykseen, ettei näillä heimoilla ole\nollut minkäänlaista uskontoa, korkeintaan he pelkäsivät poppamiehiään\nja velhojaan. Toiset taas arvelevat, että olisi elettävä vuosikymmeniä\nnäiden intiaanien parissa, ennen kuin voisi käsittää heidän tapojaan ja\nsaada heidät kertomaan salaisuuksistaan. Melkein kaikki luonnonkansat\npelkäävät näet sitä, että jos kertoo salaisia asioita muukalaiselle,\ntulevat nuo asiat -- taikakeinot ja muut -- tehottomiksi. Sen verran\nkuitenkin tiedetään, etteivät näiden seutujen intiaanit ole pitäneet\nmitään jumalanpalveluksia eivätkä uhranneet.\n\nJoannes, joka oli joutunut valkoihoisten käsiin jo nuorena ja joka oli\nkristitty, oli kuullut kerrottavan, että muutamat pakanalliset\nintiaaniheimot olivat ruvenneet matkimaan valkoihoisten kirkollisia\nmenoja, pystyttäneet pyhättöjä syrjäisiin paikkoihin ja ruvenneet\nkantamaan niihin lahjoja.\n\nMahdollisesti tätä paikkaa oli pidetty muinoin piilopaikkana. Ehkäpä\njokin nykyinen heimo oli sitten rakentanut tämän majan tuollaiseksi\nuudenaikaiseksi pyhätöksi. Huoneesta löytyi nyt sitä päivän valolla\ntarkastettaessa muitakin intiaaneille arvokkaita esineitä kuin näkemäni\npaita ja helminauha. Seinillä riippui nuolikimppuja, lisää\nhelminauhoja, veitsiä ym. esineitä.\n\nMutta Joannes oli löytänyt jotakin, joka muistutti häntä hänen omasta\nheimostaan. Majan oven yläpuolelle oli maalattu apinankuva. Se oli\naivan samannäköinen kuin kaksi aikaisemmin löytämäämme apinankuvaa.\n\nNyt Joannes avasi juhlallisen näköisenä paitansa rintamuksen. Hänen\nrintaansa oli tatuoitu aivan samannäköinen apina kuin nuo edellisetkin.\nKuva oli hieman epätasainen, sillä se oli tatuoitu Joanneksen rintaan\nsilloin, kun hän oli pieni poika. Mutta vaikka se oli vuosien mittaan\nvenynyt, oli sen yhdennäköisyys seinään maalatun apinankuvan kanssa\nkiistämätön.\n\nKapteeni otti nyt povitaskustaan kahden taalarin rahan ja näytti sitä\nintiaanille sanoen, että meidän pitäisi olla viimeistään kolmen viikon\npäästä siinä maassa, missä apinaintiaanit asuvat. Samalla hän kertoi\nJoannekselle matkamme syystä. Kaikki tämä näytti kiinnostavan Joannesta\nsuuresti. Näkyi selvästi, että hän rupesi pitämään meitä tästä lähtien\nystävinään eikä vain matkatovereinaan.\n\nEn tahdo vaivata lukijaani seuraavien viikkojen tapahtumilla. Enkä\nsitäpaitsi osaisikaan kuvailla jokaista uutta päivää, niin viehättäviä\nne olivat. Kapteeni ei näyttänyt pitävän kiirettä nyt enää, kun hän\ntiesi olevansa oikeilla jäljillä. Ehdimme kalastamaan ja metsästämään\nkylliksemme. Saimme käväistä kanavissa, syödä niiden herkullisia\nhedelmiä ja nauttia koko ajan kauniista ilmasta. Ammuin vielä toisenkin\njaguaarin, ja Tom sai ammutuksi tapiirin, joka oli melkein sian\nnäköinen.\n\nVihdoin eräänä säteilevän kauniina iltapäivänä saavuimme avonaiseen\nlaaksoon, jonka viljavilla rinteillä oli hyvinvoivan näköinen\nintiaanikylä.\n\nOlimme huomanneet merkkejä ihmisten läsnäolosta jo parin päivän aikana.\nMutta siitä huolimatta tuntui kylän majarivien näkeminen\nhätkähdyttävältä.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nTunsimme heti jostakin syystä, että olimme tulleet matkamme\nmääränpäähän. Aurinko laskisi tunnin kuluttua, eikä kapteeni halunnut\ntulla kylään yötä vasten. Ohjasimme siis veneemme pieneen poukamaan,\njohon jäimme yöksi.\n\nAamulla puhalsi melkoisen navakka tuuli. Nostimme purjeet, ja kymmenen\nminuuttia myöhemmin laskimme maihin kylän kohdalla. Kapteenin\nkomennosta laskeutuivat purjeet kuin itsestään, ja kohta kellui\nkälviäläinen verkkovene kylän valkamassa parinkymmenen intiaanikanootin\nkeskellä.\n\nEnpä usko, että olisimme voineet saapua komeammin kuin nyt. Vaahto\nkeulassa ja valkoiset purjeet pullollaan kiitävä isovene oli\nvarmastikin rannalta katsottuna mahtava näky. Saapumistamme ei\nhäirinnyt pieninkään vahinko.\n\nSatamaan tullessamme oli kylän väki juuri kokoontunut rantaan\nlähteäkseen sieltä erilaisiin toimiinsa. Naisilla oli käsissään\nyksinkertaisia maanviljelystyökaluja, miehillä jousia ja keihäitä.\nMerkillistä kyllä en huomannut kenelläkään puhallusputkea, joka on\nkuitenkin Etelä-Amerikan intiaanien tärkein metsästysase. Myöhemmin\nsain tietää syyn tähän. Nämä intiaanit eivät osanneet valmistaa\nnuolimyrkkyä. Ja jos nuolia ei sivellä myrkyllä, on puhallusputki\ntäysin tehoton. Kylän asukkaat näyttivät ihmettelevän Joanneksen pitkää\nputkea vieläkin enemmän kuin meidän pyssyjämme.\n\nTämän kylän asukkaat eivät näyttäneet paljoakaan eroavan Etelä-Amerikan\nmuista intiaaneista, joihin olimme pitkän matkamme aikana saaneet\ntutustua. Heimon tunnusmerkkinä oli apinankuva, joka oli tatuoitu\njokaisen miehen rintaan. Naisilla ei ollut mitään tatuointia.\n\nEtelä-Amerikan intiaanien silmiinpistävin henkinen ominaisuus on\nkylmäverisyys -- se näyttäytyy myös välinpitämättömyytenä -- jota\nhe eivät unohda missään tilanteessa. Monessa yksilössä tuo\nvälinpitämättömyys ilmenee haluttomuutena, joka tympäisee\npohjoiseurooppalaista. Jos mies joutuu tavallisuudesta poikkeavaan\ntilanteeseen, jos hän näkee uusia, outoja esineitä, hän ei kysy niistä\nmitään. Ja jos tällaiselta mieheltä kysyn, tietääkö hän miksi vesi\njuoksee virtaa alaspäin tai miksi aallot ovat tuulella korkeammat kuin\ntyynellä, hän vastaa haluttoman näköisenä: \"En tiedä\" tai \"En ole\nkuullut\". Eikä hänen mieleensä juolahda hankkia nyt tätä uutta tietoa,\nkysyä selitystä minulta.\n\nLuulin ensin, että tuo intiaanien yleinen haluttomuus johtui siitä,\nettä he eivät halunneet näyttää uteliailta. Näinhän Cooper selittää\nPohjois-Amerikan intiaanien vastaavan ominaisuuden. Mutta pian\nhuomasin, ettei asia ollut näin; nuo intiaanit olivat todellakin\nvälinpitämättömiä melkein kaiken suhteen. Mutta siitä huolimatta he\nolivat ahkeria banaani- ja kaakaoistutuksillaan.\n\nOnneksi eivät kaikki intiaanit ole näin veltostuneita. Joannes oli\nsiitä loistava esimerkki. Samoin tässä kylässä oli useita lahjakkaita\nmiehiä. Mutta kukaan heistä ei näyttänyt mitään hämmästymisen merkkejä\nmeidän tullessamme rantaan.\n\nNämä ihmiset olivat rauhallista väkeä, se näkyi kaikesta. Mutta niinpä\nmuutkin tämän maan paikoillaan asuvat, hedelmiä viljelevät intiaanit\novat rauhallisia ja elävät hyvässä sovussa valkoihoisten kanssa. Sen\nsijaan kuljeskelevat heimot ovat hyvinkin sotaisia, niiden kanssa ei\nole hyvä joutua tekemisiin. Nämä kuljeskelevat intiaanit ryöstävät\nusein lapsia paikoillaan asuvilta sukulaisiltaan. Usein he vievät\nsaaliinsa valkoihoisille, jotka pitävät heitä palvelijoina tai\nsuorastaan orjina. Näin oli myöskin Joannes joutunut valkoihoisten\npariin.\n\nVarsinkin Joannes katseli kiinnostuneena kylän asukkaita,\nheimolaisiaan. Mutta vasta sitten kun hän avasi paitansa rintamuksen,\nilmestyi muutamien intiaanien kasvoille jonkinlainen kiinnostuksen\nilme. Muuan keski-ikäinen nainen astui joukosta, katseli Joanneksen\ntatuointia ja osoitti sitten sormellaan hänen vasenta olkapäätään.\nJoannes ymmärsi mitä nainen tarkoitti, hän veti paidan kokonaan\npäältään, jolloin vasemmassa olkapäässä oleva iso luomi paljastui.\n\nNyt ei nainen pystynyt enää hallitsemaan ilmeitään. Hän hypähti ilmaan\npelkästä ilosta, tarttui takaisin tulleen poikansa käteen ja veti hänet\nlähellä olevan teltan luo, josta astui ulos heimon päällikkö,\nkomeavartaloinen, arvokkaan näköinen mies.\n\nVanhempien ja kadoksissa olleen pojan tapaaminen oli omituista\nkatseltavaa. Poika osoitti riemunsa valkoihoisten tavalla, ja tämä\nnäytti saavan vanhemmat hämilleen. Mutta siitä huolimatta näkyi\nselvästi, että ilo oli vilpitöntä ja molemminpuolista. Myöskin Tom tuli\nniin iloiseksi, että hän astui esille pudistamaan päällikön kättä. Tämä\nantoi aiheen yleiseen ja kauan kestävään kättelyyn. Intiaanit näkyivät\nkäsittävän heti, että se oli meikäläisten tervehtimistapa.\n\nJoen rannalta kuuluva hirvittävä kirkuminen lopetti äkkiä\ntervehtimistoimet. Kaikki kiiruhtivat rannalle. Alligaattori oli\nsiepannut kitaansa pikku pojan, joka oli ollut toisten poikien kanssa\nleikkimässä liian lähellä rantaa, Onneksi oli eräs neuvokas toveri\nehtinyt lyödä petoa seipäällä silmään, ennen kuin tämä lähti uimaan\nsaalis suussaan. Näin oli pikku poika pelastunut. Mutta hänen\nsääressään oli iso haava, ja hänen huutonsa kaikui sydäntä särkevänä.\n\nOlimme ihmetelleet sitä, ettei joella ollut näkynyt moneen päivään\nainoatakaan alligaattoria. Täällä niitä näytti suorastaan vilisevän.\nKylä oli rakennettu paikkaan, missä virta levisi lammikoksi, ja tätä\nnäyttivät alligaattorit suosivan. Niitä oli ainakin parikymmentä ja ne\nolivat vähitellen käyneet sellaiseksi vitsaukseksi kylän asukkaille,\nettä oli jo puhuttu viljelyksien hylkäämisestä ja pois muuttamisesta.\nSitä ei ollut kuitenkaan vielä tehty, sillä intiaanit olivat kiintyneet\ntähän vanhaan kotikyläänsä.\n\nAlligaattori eli kaimaani ei kasva niin suureksi kuin Afrikan ja Intian\nkrokotiili. Mutta silti se on hyvin vaarallinen sekä ihmisille että\neläimille. Alligaattori on samalla kertaa uskomattoman röyhkeä ja hyvin\npelkurimainen. Jos se tietää tulleensa huomatuksi, se hyökkää vain\nharvoin ihmisen kimppuun. Mutta jos uhri on vaarasta tietämätön, joutuu\nse helposti pedon kitaan. Kun alligaattorit olivat rantapenkereellä,\npolskuttelivat intiaanit pelottomina vedessä, mutta jos yksikin\nalligaattori rupesi liikkumaan vaivihkaa veteen päin, kylpijät\nryntäsivät heti kuivalle maalle.\n\nPahoin haavoitetun pojan valitus kuulosti koston vaatimukselta.\nVihollinen oli jo ryöminyt hiekkapenkereelle, missä se paistatteli\npäivää kolmen toverinsa kanssa. Naiset seisoivat rannalla ja kirosivat\nvihollistaan nyrkkiä puiden. Mutta koska alligaattorin tappaminen\nkeihäällä on vaivalloista ja aikaa vievää puuhaa, usein aivan\nmahdotontakin, eivät miehet välittäneet pedoista sen enempää.\n\nMutta Tom ja minä välitimme. Pedon raakamainen temppu kuohutti\nmieltämme siinä määrin, että pyysimme kapteenilta lupaa saada ampua\nnoita inhottavia roikaleita. Kapteeni antoi luvan ja innostui itsekin\nEsko-sedän kanssa meidän ajatukseemme. Myöskin hänen ja Esko-sedän\nkiväärit olivat suurireikäisiä kuten meidänkin. Pienireikäisellä\nkiväärillä ei alligaattoria kannata ampua, sillä sen panssari on\nuskomattoman paksu ja kova.\n\nLähellä rantaa oli alassuin käännetty kanootti, josta saimme hyvän\ntuen aseillemme. Menimme kaikki neljä kanootin luo, ja intiaanit\nryhmittyivät seisomaan taaksemme. Kaiketi he huomasivat, että meillä\noli tekeillä jotakin sellaista, mikä koski noita petoja hiekkasärkällä.\nMutta kovin kiinnostuneilta he eivät nytkään näyttäneet.\n\nOtimme eläimet jyvälle samassa järjestyksessä, missä itse makasimme, ja\nsedän komennosta pamahti yhteislaukaus. Tulosta vastaan ei pitäisi olla\nmuistuttamista ankarimmallakaan komppanianpäälliköllä. Vain yksi eläin\nyritti päästä veteen, mutta sekin jäi makaamaan aivan vesirajaan.\n\nNyt näyttivät intiaanitkin innostuvan. Kaksi miestä hyppäsi isoon\nkanoottiin, jolla he meloivat eläinten luo. Kun he huomasivat pedot\nkuolleiksi, huusivat he tovereilleen, ja kohta oli parikymmentä miestä\nhiekkasärkällä. Yksi alligaattori oli jo avattu ja puoliksi\nnyljettykin, kun se äkkiä kaatoi pyrstöllään kaksi miestä. Toiset\npäästivät naurunrähäkän, joka kantautui varmasti kilometrien päähän.\n\nSamana päivänä ammuimme Tomin kanssa vielä kolme alligaattoria, ja\nviikon kuluttua niitä ei enää näkynyt näillä main ainuttakaan.\n\nIsäntämme näyttivät olevan hyvillään siitä, että olimme vapauttaneet\nkylän painajaisestaan. He osoittivat kiitollisuuttaan näyttämällä\nmeille asunnoksi suuren ja siistin majan, joka oli aivan metsän\nreunassa erillään toisista. Jotenkin he kai vaistosivat, että me\nasuisimme mieluummin vähän syrjemmässä.\n\nIllalla istuimme nuotion ääressä majamme edustalla keskustellen päivän\ntapahtumista. Illan viileys alkoi levitä ympärillemme, tulikärpäsiä\nristeili kaikkialla, ja viereisessä metsässä pitivät mölyapinat\nlaulajaisiaan. Apinoiden karjunta tuntui aluksi sietämättömältä, mutta\nkaikkeenhan tottuu vähitellen.\n\nAivan majamme edessä oli pieni laguuni, jonka pinta oli melkein\nkokonaan Victoria regian jättiläislehtien peitossa. Tämän vesikasvin\nlehdet ovat runsaasti kolmen jalan levyisiä. Reunat ovat ylös päin\nkääntyneet, joten lehdet muistuttavat jättiläistarjottimia. Isotkin\nvesilinnut voivat kävellä kuivin jaloin näillä lehdillä, ja väitetäänpä\nettä sellainen kannattaa pienen lapsenkin.\n\nPäivän kuluessa emme olleet nähneet mitään merkkejä hännällisistä\norjista. Näillä intiaaneilla oli kyllä apinoita kotieläiminä, mutta\nniitä tunnuttiin käytettävän vain lasten leikkitovereina ja koiran\ntavoin majan vahtina. Mitään uutta apinalajia emme huomanneet.\nEnimmäkseen nämä apinat olivat tavallisia hämähäkkiapinoita. Vain\npäällikön majassa näin kaksi Midas-apinaa, ns. leijona-apinaa. Tämä\nharvinainen apina on suunnilleen oravan kokoinen, sen liikkumistapakin\nmuistuttaa oravan liikkumista. Se on saanut nimensä pitkästä ruskeasta\nharjasta, joka sillä on niskassa ja joka todellakin muistuttaa leijonan\nharjaa. Nämä apinat olivat hyvin kesyjä. Varsinkin Tomiin ja minuun ne\nmieltyivät ensi näkemältä, ja niinpä meillä oli tavallisesti\nkummallakin apina olkapäällä, kun liikuimme kylän raitilla tai sen\nlähiympäristössä. Lähtiessämme paluumatkalle päällikkö lahjoitti ne\nmeille, ja meidän onnistuikin saada apinat elävinä ja terveinä kotiin\nSuomeen.\n\nKapteeni uskoi kuitenkin vuorenvarmasti, että olimme tulleet oikeaan\npaikkaan. Ja jo seuraavana päivänä hänen uskonsa osoittautui oikeaksi.\nEmme olleet tehneet turhaan tätä pitkää matkaamme, vaikkakaan emme\npäässeet aivan niihin tuloksiin kuin kapteeni oli arvellut.\n\nIhmettelin seuraavana aamuna herätessäni, miksi kaikki kylän apinat\npantiin kiinni. Pikku eläimet muuttuivat tästä kovin apeiksi, ne\nilmeisesti tiesivät mitä kahlehtiminen merkitsi. Ne käyttäytyivät aivan\nsamoin kuin hevonen, jota aamulla valjastetaan päivän raskasta\nkyntöurakkaa suorittamaan. Onneksi nuo pikku veitikat saivat sitten\ntaas olla kymmeniä päiviä vapaina, ennen kuin uusi työpäivä oli taas\nedessä.\n\nKapteenin silmissä näkyi outo kiilto, ja me muutkin odotimme suurella\njännityksellä, mitä nyt tulisi tapahtumaan. Kohta ilmestyi eräästä\nmajasta joukko naisia, joilla oli kullakin maissisäkki hartioillaan.\nKulkue lähti liikkeelle pitkin joen rantaa. Merkeillä näytimme kulkueen\njohtajalle, että meitä halutti tulla mukaan, johon saimmekin luvan. Tom\nja minä ihmettelimme suuresti sitä, että miehet vain taluttivat\napinoita, kun taas naiset kantoivat raskaita maissisäkkejä. Mutta\nmaassa maan tavalla, ja tämä näytti olevan intiaanien maan tapa. Erään\nvanhan eukon hartioilla keikkuva säkki oli niin raskas, että hänen\nnäytti olevan vaikeaa selviytyä sen kanssa. Olisin auttanut häntä\nmielelläni, mutta Esko-setä kielsi minua sitä tekemästä. Hän sanoi,\nettä menettäisin siten kaiken miehekkyyteni intiaanien silmissä ja\nnolaisin vielä lisäksi eukonkin. Miehelle on perin alentavaa ottaa\nselkäänsä kantamusta, jos vain naisväkeä on moiseen työhön\nkäytettävänä. Ja Joannes, joka oli myös liittynyt joukkoon, sanoi että\nnuoret intiaanitytötkin olisivat halveksineet minua, jos olisin\nauttanut eukkoa. En tietenkään halunnut menettää sankarin mainettani,\nminkä olin ansainnut alligaattoreita ampumalla, ja niin eukko sai\nkantaa säkkinsä häiritsemättä. Perille tultuamme hän näytti äärettömän\nylpeältä. Hänen kantamuksensa oli todellakin ollut kaikista raskain.\n\nKäveltyämme puolisen tuntia rupesi kuulumaan puron solinaa. Vähäinen\npuro tyhjensi tässä hopeisen aarteensa virtaan. En vain ymmärrä, mistä\nsyystä mylly -- olimme todellakin myllylle menossa -- oli rakennettu\nnäin kauas kylästä. Sillä tuota puroa ei suinkaan käytetty myllyn\npyörittämiseen, niin kuin olisi voinut luulla. Purolla ei ollut tässä\nmuuta virkaa kuin se, että intiaanit istuivat sen rannalla sen solinaa\nkuunnellen ja sen vedessä jalkojaan huljuttaen.\n\nPaikka oli suurenmoisen kaunis. Miehet rupesivat tanssimaan\nintiaanineitojen kanssa, ja jauhamistyö jätettiin vanhempien naisten\nhuoleksi. Intiaaneja näytti kummastuttavan, kun me kiinnostuimme\nenemmän jauhamisesta kuin tanssista, joka oli järjestetty juuri meidän\nhuviksemme.\n\nMylly oli rakennettu pienelle kummulle puron rannalle. Myllyrakennuksen\nmuodosti tolppien varassa oleva katos. Ja itse myllyn koneisto oli yhtä\nyksinkertainen, se koostui pyörästä, joka oli halkaisijaltaan noin\nneljä metriä ja joka nosti ja laski kahta survinta. Survinten alla\njyvät murskautuivat karkeiksi jauhoiksi. Rattaasta oli vain kolmannes\nnäkyvissä, muu osa pyöri jonkinlaisessa kodassa, joka oli tehty\nkaarnasta. Rattaan näkyvissä olevan osan kohdalle oli kiinnitetty\ntukevin pönkin puinen häkki, joka oli yhtä leveä kuin itse rataskin.\nKoko laitos ei näyttänyt kovinkaan nerokkaalta.\n\nÄsken mainittu vanha eukko meni nyt voitelemaan rattaan napoja. Sitten\njaettiin apinat kahteen ryhmään, joista toinen suljettiin häkkiin. Tämä\noli tehtävä väkivallalla, sillä apinat panivat kovasti vastaan. Häkkiin\njouduttuaan ne tarttuivat kiinni sen säleisiin ja koettivat pysytellä\nniin kaukana rattaasta kuin suinkin mahdollista. Nähtävästi niillä oli\nsiitä hyvin ikäviä muistoja. Tuntui siltä kuin ratas olisi samalla\nkertaa polttanut ja vetänyt puoleensa.\n\nKun viisi tai kuusi apinaa oli saatu häkkiin, rupesi ratas pyörimään\nkitisten ja ähkyen, ja survimet rupesivat kolkkamaan äänekkäästi. Tämä\nsai intiaanit riemun valtaan. He hihkuivat, huusivat ja lauloivat\nyrittäen kaikin tavoin lisätä myllyn aiheuttamaa meteliä. Survinten\nalusta oli tehty ontoksi, rummun tapaiseksi, ja ilmeisesti sen\ntarkoituksena oli vain melun aikaansaaminen.\n\nKuta useampia apinoita häkkiin työnnettiin, sitä nopeammin rupesi ratas\npyörimään ja survimet jyskyttämään. Kun heikommat eläimet rupesivat\nväsymään -- mikä näkyi siitä, että ne lyyhistyivät häkin säleitä vasten\n-- asetettiin rattaan eteen kaarnoista tehty verho, jolloin koko mylly\npysähtyi. Nyt vaihdettiin häkkiin toinen apinaryhmä, verho otettiin\nrattaan edestä, ja jauhaminen alkoi uudestaan. Häkistä päässeet apinat\nolivat suunnattoman nälkäisiä, niille annettiin suuret annokset\nbanaaneja ja pähkinöitä. Tämä sai kapteenin myhäilemään, koska se\nnäytti tukevan hänen mieliajatustaan ruoan muuttumisesta\nsähköenergiaksi.\n\nApinoita vaihdettiin häkkiin suunnilleen puolen tunnin väliajoin.\nVuorotellen syöden ja vuorotellen työskennellen apinat jatkoivat\ntointaan päivällisaikaan asti, jolloin kaikki jyvät olivat jauhoina.\n\nEipä ihmekään, ettei vanha suomalainen merimies ollut päässyt selville\nsiitä, miten nuo intiaanien orjat suorittivat työnsä. Mutta kapteenin\ntoiveet olivat nyt toteutumaisillaan, tosin vähän eri tavalla kuin hän\nitse oli uskonut. Aivan ilmeisesti oli olemassa jokin salainen voima,\njoka veti apinoita ja rattaan puolia toisiinsa, mutta jonka tuo puun\nkaarnasta tehty verho teki tehottomaksi. Kaarna, jolla suurin osa\nratasta oli peitetty, oli tärkeintä tässä koneessa.\n\nSanoin että kapteenin toiveet olivat toteutumaisillaan, vaikkakaan\neivät aivan siten, kuin kapteeni oli uskonut. Intiaanit näyttivät\npysyttelevän mahdollisimman kaukana rattaasta. Vanha eukkokin oli\nsuorittanut voitelun pitkän kepin avulla. Kun kapteeni astui lähemmäksi\nratasta tutkiakseen sitä tarkemmin, näin hänen äkkiä tarttuvan\nmolemmilla käsillään häkin säleisiin. Intiaanit rupesivat nauramaan\ntäyttä kurkkua. Ilmeisesti he luulivat, että kapteeni halusi auttaa\napinoita ja että tuo vähäinen vahinko oli sattunut hänelle siitä\nsyystä. Rattaan puolat vetivät häntä puoleensa, se näkyi selvästi.\n\nNyt kaikki selvisi meille äkkiä. Apinat eivät vetäneet ratasta\npuoleensa, vaan ratas veti niitä. Sen puolat oli tehty sellaisesta\naineesta, joka veti jollakin meille tuntemattomalla voimalla ihmisiä ja\neläimiä puoleensa, ja ilmeisesti tuo vetovoima vaikutti apinoihin vielä\nsuuremmassa määrässä kuin ihmisiin. Koetimme vetovoiman vaikutusta\nkukin vuorotellen. Lähestyimme varovasti ratasta, ja mitä lähemmäksi\ntulimme, sitä selvemmin tuntui tuo omituinen voima. Olimme löytäneet\nuuden magneettisen aineen, mutta emme uutta sähköeläintä.\n\nJauhamistyön päätyttyä kapteeni ryhtyi tutkimaan tarkemmin noita\nrattaan puolia. Itse ratas oli puuta, mutta lastantapaiset puolat oli\ntehty oudosta, taivaansinisestä metallista. Sen väri oli niin kirkas,\nettä se melkein häikäisi silmiämme. Rattaan ollessa paikallaan ei\nvetovoima tuntunut tuskalliselta, ei ainakaan ihmisestä. Tomin piti\ntietenkin koskettaa sormellaan tuota metallia. Hän sanoi sen tuntuneen\nmelkein samanlaiselta kuin sähköpariston koskettamisen, mutta käsi ei\ntarttunut siihen kiinni, vaan päinvastoin työntyi ulommaksi.\n\nNyt olisi ollut hyvä osata puhua isäntäväkemme kanssa. Sen verran\nsaimme heiltä merkkien avulla selville, että tämä oli heidän ainoa\nmyllynsä. Tätä heiltä ei siis sopinut houkutella. Mutta mylly oli tuotu\nsellaisenaan muinaisintiaanien asuinsijoilta, jossa niitä oli vieläkin\nmonta kymmentä. Ja intiaanit lupasivat tulla meitä sinne opastamaan. He\nosoittivat ylävirtaan, missä kaukana häämötti vuoren harjanteita.\n\nJo samana päivänä olimme taas matkalla virtaa ylös, nyt meillä oli\nneljä nuorta intiaania mukanamme. Matka sujui hyvin, ja omissa\nkanooteissaan meloskelevat intiaanit huomasivat pian, miten paljon\nparemmat soutuvehkeet meillä oli. He oppivat varsin nopeasti\nkäyttämään airoja, jollaisia he eivät olleet aikaisemmin nähneetkään.\nPurjehtiminen hankatuuleen näytti myös huvittavan heitä suuresti.\nOmilla pyöreäpohjaisilla veneillään he eivät pystyneet purjehtimaan\nedes täydessä laitatuulessa, ja he näyttivät uskovan, että veneemme\nristeilykyky johtui purjekankaan laadusta. Intiaanien veneissä oli\nmasto sijoitettu liian lähelle kokkaa, niin että jos nosti melan\nvedestä, vene kääntyi heti myötätuuleen. Tultuamme takaisin kylään\nlaitoimme Tomin kanssa yhteen sirotekoiseen intiaaniveneeseen irtokölin\nja siirsimme maston oikeaan paikkaan. Veneestä tuli kohtalainen\nristeilijä, intiaanipojat purjehtivat sen jo ensimmäisenä päivänä\nainakin kymmenen kertaa kumoon.\n\nMuutaman päivän soudettuamme muuttui metsä väljemmäksi, vähitellen\nmelkein avonaiseksi, niin että saimme jälleen tuulta purjeisiin.\nVuoristo näkyi joka päivä yhä selvempänä, ja tasan kaksi viikkoa\nkylästä lähdettyämme laskimme rantaan vuorenväen kaupungin kohdalla.\n\nVuorenväen -- noiden muinaisintiaanien -- kaupunki oli ollut arvatenkin\njo vuosituhansia raunioina. Mutta nämä rauniot olivat säilyneet paljon\nparemmin kuin esimerkiksi atztekien rauniot Meksikossa. Kapteeni oli\nkäynyt joskus sielläkin. Useimmat vanhat temppelit ja palatsit ovat\nsiellä kuulemma nykyisin aivan surkeassa tilassa. Täällä sitä vastoin\ntemppelit kohosivat melkein vahingoittumattomina kohti taivasta.\n\nKaikki neljä saattajaamme olivat käyneet ennenkin tässä vuorenväen\nautioksi jääneessä kaupungissa. Heidän opastaminaan kuljeksimme monta\npäivää noissa tyhjissä saleissa ja pitkissä eksyttävissä käytävissä.\nUseimmat suuret rakennukset olivat yhteydessä toisiinsa maanalaisten\nkäytävien kautta. Löysimme lukemattomia maanalaisia saleja ja huoneita,\njoita luulimme ensin kalmistoiksi mutta joista ei löytynyt mitään\nsellaiseen käyttöön viittaavaa. Seinillä olevista muistokirjoituksista\nemme hyötyneet sen enempää kuin saattajistammekaan. Heillä ei näyttänyt\nolevan minkäänlaisia tietoja siitä kansasta, joka oli tehnyt nämä\nsuurenmoiset rakennukset. Emme voineet huomata heissä mitään pelon\nmerkkejä heidän liikkuessaan näissä rakennuksissa. Nähtävästi he eivät\nolleet kuulleet mitään kummitusjuttuja näiltä paikoilta. Sen sijaan he\npelkäsivät käärmeitä, joita oli rakennusten parvekkeilla päivää\npaistattamassa.\n\nYhteen ainoaan maanalaiseen holviin eivät saattajamme tahtoneet meitä\nseurata. He kielsivät meitäkin sinne menemästä, koska se tuottaisi\nkuulemma onnettomuutta. Tuossa holvissa vuorenväki säilytti aarteitaan,\nja noihin aarteisiin eivät elävät saaneet koskea. Ymmärsimme, että\nintiaanit tarkoittivat aarteilla jotakin todella kallisarvoista, sillä\nhe osoittelivat vaatteitamme, pyssyjämme ja ennen kaikkea kellojamme,\njoita he ihailivat rajattomasti.\n\nVasten oppaittemme ja isäntiemme tahtoa emme halunneet tunkeutua tuohon\nmaanalaiseen rakennukseen, johon johti erinomaisen kaunis ja hyvin\nsäilynyt porraskäytävä.\n\nOlimme kaikki niin innostuneet näiden muinaismuistojen\ntarkastelemiseen, että olimme vähällä unohtaa matkamme varsinaisen\ntarkoituksen. Intiaanit muistuttivat meille lopulta, että nyt olisi jo\naika lähteä etsimään myllynrattaan puolia.\n\nTäällä tutkimamme rakennukset olivat nähtävästi kaikki temppeleitä ja\nruhtinaiden palatseja. Varsinaisen rahvaan kaupunki oli puolen\npäivämatkan päässä täältä, aivan jyrkän vuorenrinteen juurella. Sieltä\nlöytäisimme sen, mitä olimme tulleet etsimään.\n\nVuorenväen kaupunki oli yhtä tyhjä ja autio kuin temppelikaupunkikin.\nYksinkertaiset asuinrakennukset olivat osaksi kivistä koottuja,\nsuurimmaksi osaksi kuitenkin itse vuorenseinämään louhittuja. Kaupunki\nei ollut kovinkaan leveä, mutta pituutta sillä oli useita peninkulmia.\nOpimme nyt tuntemaan toisen puolen tämän muinaisen kansan kulttuurista.\nHeidän maanviljelyksensä oli nähtävästi ollut hyvin korkealla tasolla.\nJoki haarautui täällä kahdeksi haaraksi, joista toisessa oli useita\npieni koskia. Tähän haaraan oli rakennettu joukko sulkuja, joita oli\nkäytetty ylempänä olevan maan kastelemiseen. Ehkäpä tämä kansa oli\nelänyt hiljaisen maanviljelijäkansan onnellista elämää. Mahdollisesti\npalatsien asukkaat olivat pitäneet alinta luokkaa orjuudessa. Ehkä\nniin, ehkäpä näin, siitä emme päässeet selville.\n\nEmme kulkeneet täällä kovin kauan, sillä löysimme etsimämme\nmetallilevyt melkein heti. Kolmen päivän kuluttua meillä oli\nkolmekymmentä neljän metrin pituista metallilaattaa huolellisesti\nkaarnaan käärittyinä veneessämme. Kapteeni luuli voivansa varmasti\nsanoa, etteivät laatat olleet mitään alkuainetta. Ne oli tehty jostakin\npronssintapaisesta metallilejeeringistä, ja omituinen voima johtui\narvatenkin lejeeringin ainesosasien suhteesta ja laadusta. Mitä nuo\naineet ovat, siitä hän aikoi päästä selville päästyään takaisin\nsivistyneeseen maailmaan.\n\nTultuamme takaisin intiaanikylään kapteeni vaihtoi itselleen\nvaihtotavaroilla kymmenkunta kesyä apinaa, joista meillä oli laivalla\npaljon huvia jos kiusaakin. Kylässä viivyimme vielä toista viikkoa, ja\nsinä aikana Tom ehti opettaa intiaanipojat lyömään kiekkoa ja keilaa.\nMinä puolestani rakensin heille keinun, josta tuli hyvin suosittu.\nVälistä se oli täynnä poikia, välistä apinoita, tyhjänä se ei ollut\nkuin yön ajan.\n\nIkävä oli hyvästellä näitä ystävällisiä ihmisiä ja erittäinkin\nJoannesta, johon olimme suuresti kiintyneet. Lähtiessämme jakeli\nkapteeni runsaasti lahjoja. Kukaan ei jäänyt ilman, ja tyytyväisyys\nloisti kaikkien kasvoilta.\n\nSimo ja Jack olivat pitäneet kapteenin tuulilataajaa ahkerasti\nkäynnissä, molemmat akkumulaattorit olivat nyt täynnä. Molemmat miehet\nottivat pestin Tukholmaan asti, ja matka sujui varsin onnellisesti, jos\nei oteta lukuun muutamia apinoiden tekemiä kapinoita. Apinat eivät näet\nhalunneet tulla alas mastosta illalla, ja kapteeni pelkäsi että ne\ntippuvat sieltä yöllä kylmissään ja kolhivat itsensä pudotessaan.\n\nLontoossa kapteeni viipyi useita päiviä. Hän tarvitsi laboratorioonsa\nerinäisiä aineita, joita hän ei sanonut löytyvän Tukholmasta. Hän oli\njo laivamatkan aikana ollut täydessä tutkimustyössä, mutta mitään\ntietoja tuloksista emme saaneet. Esko-setäkään ei tiennyt muuta kuin\nettä kapteeni oli hurjimmalla syömätuulellaan ja raivostui\nhäiritsemisestä.\n\nLontoossa kävimme tapaamassa vanhaa Bobia hänen kodissaan. Hän oli\njättänyt lopullisesti merielämän ja ostanut itselleen moottoriveneen,\njolla hän kuljetti ihmisiä pitkin Thamesia. Hänen vaimonsa, jota Tom\nväitti vanhaksi riivinraudaksi, kestitsi meitä monenlaisilla herkuilla,\njoiden maku oli jo unohtunut suustamme pitkän matkan aikana.\n\nKapteeni ja Esko-setä jäivät aarteineen Tukholmaan. Kapteeni ei voinut\npoistua sieltä uusien tutkimustensa tähden. Hän selvitti siis asiat\nmiehistönsä kanssa. Tomia onkin nyt pidettävä varakkaana miehenä. Mutta\nminäkin sain sentään sievoisen summan. Kolmentoista kuukauden palkkana\nsain enemmän kuin neljän vuoden renginpalkan. Tietämättäni kapteeni\noli ylentänyt minut paluumatkan aikana matruusiksi, niin luki\nerokirjassani. Tom melkein kadehti minua.\n\nVielä samana päivänä pantiin molemmat veneet vesille ja varustettiin\nparin viikon matkaa varten. Emme olisi uskaltaneet lähteä kahdestaan\nTomin kanssa tällaiselle taipaleelle -- kaksitoista tuntia\nvuorokaudessa peräsimessä on sellainen urakka, että sitä kestää\nkorkeintaan pari päivää -- mutta Simo lupasi lähteä kolmanneksi. Hän ei\nollutkaan käynyt kotimaassa pariinkymmeneen vuoteen.\n\nTaas heitettiin jäähyväiset. Kapteeni kehotti Tomia menemään\nmerikouluun heti säädetyt ikävuodet täytettyään ja antoi hänelle\nerittäin kiittävän todistuksen.\n\nEsko-setä piti meille läksiäiset niin hienossa ravintolassa, että minua\nmelkein nolotti. Mutta Tom oli kuin kotonaan tässäkin paikassa.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nIstuin taas pitkästä aikaa oman veneemme peräsimessä. Tom ja Simo\npuuhasivat purjeiden kimpussa.\n\nTukholman saaristo oli erittäin kaunis. Lukemattomat salmet ja lahdet,\nhymyilevät rannat ja metsän vihannasta pilkoittavat kodikkaat huvilat\nolivat viehättävää katseltavaa Amazonin yksitoikkoisten aarniometsien\nja valtameren rannattomuuden jälkeen.\n\nSattui niin sopivasti, että heti kun jätimme Tukholman saariston\ntaaksemme, saimme nähdä kilpapurjehduksen, jopa tavallaan osallistuakin\nsiihen. Ankkurissa olevasta höyrylaivasta pamahti tykinlaukaus, ja\nmelkein samassa silmänräpäyksessä nousivat kymmenen huvialuksen\npurjeet, ankkuriketjut rahisivat ja kokonainen laivasto oli syntynyt\neteemme kuin tyhjästä kasvaneena. Tuuli oli suoraan peräntakainen,\njoten vauhti oli alusta pitäen hyvä.\n\nMekin nostimme kaikki purjeet, ja suureksi hämmästyksekseni rupesimme\ntavoittamaan kilpapurjehtijoita. Puolen tunnin kuluttua menimme\nkilpaveneiden ohi juuri sen merkkipoijun kohdalla, jossa ne tekivät\nkäännöksensä. Oli ilo nähdä miten hienosti veneet suoriutuivat tuosta\ntempusta. Yksikään vene ei koskettanut toista.\n\nTunsin itseni ylpeäksi kun olimme pystyneet ohittamaan Tukholman\nhienoimmat kilpapurjehtijat. Mutta Tom lannisti pian ylpeyteni. Hän\nselitti, että myötätuuleen purjehdittaessa tällainen pitkä ja verraten\nmatalassa kulkeva saaristolaisvene pääsee usein raskaskölisen\nkilpaveneen ohi. Mutta jos olisimme jatkaneet heidän kanssaan\nhankatuuleen, olisimme varmasti jääneet jälkeen.\n\nPian olivat kilpapurjehtijat unohtuneet, ja me jatkoimme matkaamme\nkohti pohjoisia kotirantoja.\n\nVaasassa kävimme maissa. Simo poistui siellä veneestä ja lähti\ntaivaltamaan kotiinsa.\n\nOlimme jälleen kahden veneessä kuten runsas vuosi sitten. Ja nytkin\nohjasimme kohti Muklareita. Olimme näet päättäneet laskea silakkaverkot\nyhdeksi yöksi, ettei meidän tarvitsisi tulla kotirantaan ilman tuoretta\nkalaa. Tuulet olivat olleet Vaasaan asti kiusallisen vastaisia, mutta\nnyt tapahtui käännös. Saimme vauhtia veneeseen, ja seuraavana päivänä\nlaskimme ankkurin Muklareitten satamassa oman kalasaunan edustalla.\n\nAnkkuripaikka tuntui syvemmältä kuin viime kesänä, ja saunakin oli nyt\naivan veden rajassa, vaikka olimme rakentaneet sen pienelle kummulle.\nMutta etelätuulella saattavat vedet nousta melkoisesti, sen tiesimme\nvanhastaan.\n\nSaunassa oli kaikki samassa kunnossa kuin sieltä poistuessammekin.\nLaskimme satamaan pari verkkoa ja menimme sitten heti nukkumaan\niloisina siitä, että saimme pitkästä aikaa olla oman nokisen orren\nalla.\n\nAamulla meillä oli suurenmoinen saalis verkoissamme. En muista koskaan\naikaisemmin saaneeni näin paljon kaloja kahdella verkolla. Tuuli oli\nyön aikana asettunut, mutta vesi oli silti pikemminkin nousemassa kuin\nlaskemassa, mikä ei ollut mikään hyvä merkki. Kokosimme verkot ja muut\nkapineemme veneeseen ja päätimme uskaltautua matkaan merkeistä\nvälittämättä. Siinä puuhaillessamme nousi vesi vielä jalan verran ja\nrupesi jo loiskimaan saunan nurkkaa vasten.\n\nTom oli jo astunut veneeseen, ja minun piti juuri irrottaa kokka\nrannasta ja hypätä veneeseen, kun äkkiä huomasin edessäni miehen, joka\noli ilmestynyt siihen kuin maasta nousseena. Hetkessä tajusin, että\ntämä oli sama mies, joka oli kerran häätänyt vanhan ukon saarelta.\nTälläkin miehellä oli tappara kädessä ja miekka vyöllä. Tuikein silmin\nhän katseli minua ja Tomia ja kysyi, miksi olimme petollisesti\nkiertäneet hänen kieltonsa ja rakentaneet saunan hänen saarelleen.\n\nNeuvottomana katselin Tomia, joka näytti miettivän vastausta.\n\n-- Minähän se juuri olen varonut rikkomasta teidän kieltoanne vastaan,\nvastasi Tom. Toverini olisi ehkä nostanut kurkihirren, mutta minä\nkielsin häntä siitä, ja niin tyydyimme tuohon hökkeliin.\n\n-- Petollisesti olet menetellyt rakentamalla saunasi ilman kurkihirttä.\nTiesit aivan hyvin, että tarkoitin kiellollani saunan tai tuvan\nrakentamista, vaikka tulin antaneeksi sanoilleni tuollaisen muodon.\nKorjatkaa nyt nopeasti konttinne täältä, sillä tänä päivänä palaavat\nnämä saaret sinne, mistä ne ovat tulleetkin.\n\nEmme ruvenneet tätä käskyä vastaan kiemurtelemaan, sillä uhkauksen\nseuraukset olivat jo selvästi näkyvissä. Pyysimme kuitenkin, että\nrikoksemme annettaisiin meille anteeksi ja että saisimme poistua\nrauhassa saarelta. Emme saaneet mitään vastausta, mies vain viittasi\nmeitä kiiruhtamaan. Viisi minuuttia myöhemmin purjehdimme jo sataman\nsuun ulkopuolella.\n\nTakaamme alkoi kuulua kovaa kohinaa. Mutta emme uskaltaneet katsoa\ntaaksemme, koska olimme juuri tulossa Survimen väylälle. Kun\nlähestyimme tuota kalliota, huomasimme selvästi sen olevan vajoamassa,\nkohdalle päästyämme siitä oli enää vain parin jalan verran näkyvissä.\nPäästyämme onnellisesti Survimen ohi uskalsimme jo vilkaista\ntaaksemmekin. Saaristo takanamme oli kadonnut. Kotisaaren paikalla\nnäkyi vain paksu valkoinen utupilvi. Sinne hävisivät myös mainiot\nsilakkamatalikot. Tom ja minä olemme ainoat, jotka olemme siellä\nsilakoita pyytäneet, ja ainoa sieltä tuotu saalis on veneemme pohjalla.\nMitähän mahtavat kapteeni ja Esko-setä ajatella, jos he ensi kesänä\npalaavat ja huomaavat entisen kotinsa kadonneen? Ja kuinka uskallamme\nheille tunnustaa, että kaikki johtuu meidän kevytmielisyydestämme?\n\nNeljä tuntia myöhemmin laskimme ankkurin kotilahdessa, hyppäsimme\npikkuveneeseen ja soudimme rannalle. Isäntä lähti kävelemään ylös\ntaloonsa, ja renki tuli perässä.\n\nTalon väki istui pöydän ympärillä päivällisellä.\n\nIsäntärenki tuijotti meitä sanattomana aivan kuin olisimme manalasta\npalanneet, ja niin kai hän uskoikin. Myöskään muu väki ei näyttänyt\ntietävän, mitä pitäisi ajatella tai sanoa.\n\nLumouksen hävitti kuitenkin Tomin käsky: päivällisen jälkeen joka\nsorkka rantaan silakoita perkkaamaan. Saaliimme korjattiin ja verkot\nreilattiin. Sillä välin kerroimme lyhyesti talon väelle, missä olimme\nolleet. Muklarien mereen vajoamisesta emme kuitenkaan puhuneet mitään.\nAjattelimme että kylläpähän sen aikanaan itsekin huomaavat.\n\nIntiaanipäällikön meille lahjoittamat apinat herättivät isäntärengissä\nomituisen epäluulon. Aivan ilmeisesti hän epäili, että olimme kulkeneet\nposetiivareina pitkin maita ja mantereita. Kotiin tulomme tuotti\nhänelle pettymyksen, jota hänen näytti olevan vaikea sulattaa.\nEdellisen vuoden syyskäräjillä oli näet päätetty, ettei taloa saanut\nmyydä ennen kuin Tomin kohtalosta saataisiin varmempia tietoja.\nIsäntärenki oli saanut varsin edullisilla ehdoilla talon vuodeksi\nvuokralle. Hän oli nyt tottunut isännyyteen, mutta ymmärsi hyvin, että\nTomin paluu on tekevä lopun hyvistä päivistä.\n\nTom täytti viime talvena kolmetoista vuotta, ja on jo aikamoinen isäntä\ntalossaan. Nuo tuhat puntaa näyttävät tuottaneen hänelle riittävästi\nkunnioitusta sekä omassa talossa että toistenkin isäntämiesten\nkeskuudessa.\n\nKahden taalarin rahaa säilytetään peräkamarin pöytälaatikossa.\nToivottavasti se säilyy kauan Tomin talon onnenrahana.\n\n\n\n"]