[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f7LXYT-p4pO51FjXHYfzkkq-WJ90D5hV5nWpjE_rT5u0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":30,"gutenbergSummary":34,"gutenbergTranslators":35,"gutenbergDownloadCount":37,"aiDescription":38,"preamble":39,"content":40},788,"Kurjat I","Hugo, Victor",1802,1885,"788-hugo-victor-kurjat-i","788__Hugo_Victor__Kurjat_I","Fantine","romaani",[],[15,16],"klassikot","ranskalainen","fi",1862,1908,89826,600440,false,47876,[25,26,27,28,29],"Epic literature","Ex-convicts -- Fiction","Historical fiction","Orphans -- Fiction","Paris (France) -- Fiction",[31,32,33],"Classics of Literature","French Literature","Novels","\"Kurjat I: Fantine\" by Victor Hugo is a French epic historical novel first published in 1862. Beginning in 1815 and culminating in the 1832 June Rebellion in Paris, the novel follows several characters, particularly ex-convict Jean Valjean and his experience of redemption. The work examines law and grace while exploring France's history, Paris's urban design, politics, moral philosophy, justice, religion, and the nature of romantic and familial love. Hugo depicts society's most downtrodden members in their struggles against poverty, starvation, and ignorance. (This is an automatically generated summary.)",[36],"Lehtonen, J. V. (Johannes Vihtori)",359,"Hugon klassikkoromaanin ensimmäinen osa seuraa entisen kaleerivanki Jean Valjeanin elämää ja sovitusta 1800-luvun alun Ranskassa. Teos kuvaa piispa Myrielin vaikutusta Valjeanin kääntymykseen sekä nuoren Fantinen traagista kohtaloa ja kamppailua selviytymisestä yhteiskunnan laitamilla.","Victor Hugon 'Kurjat I: Fantine' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 788.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KURJAT I\n\nFantine\n\n\nKirj.\n\nVICTOR HUGO\n\n\nRanskasta (Les Misérables) suomensi Vihtori Lehtonen\n\n\n\nHelsingissä 1908,\nSuomalainen Kustannusosakeyhtiö Kansa.\n\nViipurissa 1908,\nViipurin Uusi Kirjapaino- ja Sanomalehti-Osakeyhtiö.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nVictor Hugo\n\nEnsimmäinen osa. Fantine I.\n\n Ensimmäinen kirja: Eräs hurskas mies.\n\n  1. Herra Myriel.\n  2. Herra Myrielistä tulee hänen ylhäisyytensä Bienvenu.\n  3. Hyvällä piispalla hankala hiippakunta.\n  4. Teot ja sanat sopusoinnussa keskenään.\n  5. Miten hänen ylhäisyytensä Bienvenu sai pukunsa kestämään kauvan.\n  6. Ketä hän käytti talonsa vartijana.\n  7. Cravatte.\n  8. Viisaustiedettä viinilasin ääressä.\n  9. Sisar kertoo veljestään.\n 10. Piispa tapaa valoa siellä, missä ei odottanut sitä olevankaan.\n 11. Varjoa.\n 12. Hänen ylhäisyytensä Bienvenun yksinäisyys.\n 13. Mitä hän uskoi.\n 14. Mitä hän ajatteli. Viimeinen sana.\n\n Toinen kirja. Lankeemus.\n\n  1. Matkapäivän ilta.\n  2. Varovaisuus neuvoo viisautta.\n  3. Ehdottoman tottelevaisuuden sankaruutta.\n  4. Tarkkoja tietoja Pontarlierin juustokeittiöistä.\n  5. Yön rauha.\n  6. Jean Valjean.\n  7. Epätoivo.\n  8. Öisellä ulapalla.\n  9. Uusia vääryyksiä.\n 10. Herännyt mies.\n 11. Mitä hän tekee.\n 12. Piispa toimii.\n 13. Pikku-Gervais.\n\n Kolmas kirja. Vuonna 1817.\n\n  1. Vuosi 1817.\n  2. Neljä paria.\n  3. Neljä ja neljä.\n  4. Tholomyès on niin hyvällä tuulella, että laulaa\n     espanjalaisen laulun.\n  5. Bombardan ravintolassa.\n  6. Luku, missä lempi lekkuu.\n  7. Tholomyèsin viisaus.\n  8. Hevosen kuolema.\n  9. Hauskan leikin hauska loppu.\n\n Neljäs kirja. Kun uskoo, niin usein menettää.\n\n  1. Äiti tapaa äidin\n  2. Kahden luihun ihmisen alustava hahmottelu\n  3. Leivonen\n\nToinen Osa. Fantine II.\n\n Viides kirja. Perikatoon kulkemassa.\n\n  1. Edistysaskeleita mustan lasiteollisuuden alalla.\n  2. Madeleine.\n  3. Laffitten pankkiin talletetut rahat.\n  4. Herra Madeleine surupuvussa.\n  5. Uhkaavia välähdyksiä taivaanrannalla.\n  6. Ukko Fauchelevent.\n  7. Fauchelevent pääsee puutarhuriksi Pariisiin.\n  8. Rouva Victurnien tuhlaa kolmekymmentäviisi frangia\n     siveyttä edistääkseen.\n  9. Rouva Victurnienin menestys.\n 10. Menestyksen seurauksia.\n 11. Christus nos liberavit.\n 12. Herra Bamatabois tyhjää toimittamassa.\n 13. Eräitä kunnallispoliisia koskevia kysymyksiä ratkaistaan.\n\n Kuudes kirja. Javert.\n\n  1. Lepo alkaa.\n  2. Miten Jeanista voi tulla Champ.\n\n Seitsemäs kirja. Champmathieun juttu.\n\n  1. Sisar Simplice.\n  2. Mestari Scaufflairen terävänäköisyys.\n  3. Myrsky ihmissielussa.\n  4. Millaisiin muotoihin kärsimys voi pukeutua ihmisen nukkuessa.\n  5. Puolapuut.\n  6. Sisar Simpliceä koetellaan.\n  7. Perille saapunut matkustaja valmistelee paluuretkeänsä.\n  8. Helppo pääsy istuntosaliin.\n  9. Paikka, missä varmat mielipiteet muodostuvat.\n 10. Kieltämis-järjestelmä.\n 11. Champmathieu hämmästyy yhä enemmän.\n\n Kahdeksas kirja. Jälkimainingit.\n\n  1. Missä kuvastimessa herra Madeleine katselee tukkaansa.\n  2. Fantine on onnellinen.\n  3. Javert on tyytyväinen.\n  4. Järjestysvalta tarttuu jälleen saaliseensa.\n  5. Sopiva hauta.\n\n\n\n\n\n\nVICTOR HUGO.\n\n\n\n\nAinoastaan maanmiehensä Shakespearen asettaa englantilainen henkevä\nrunoilija ja arvostelija Swinburne koko maailmankirjallisuudessa Hugon\nedelle, monien muitten tekemättä tätäkään poikkeusta. Vertauksiakin\nvaroessa täytyy sanoa, että Hugo on Ranskan loistavin nero ja menneen\nvuosisadan kaikkein etumaisia miehiä mihin maahan nähden tahansa. Ei\nole ainoankaan kirjailijan kuolonviestiä kuultu koko yhteiskunnassaan\nniin pohjattomalla maan surulla ja vainajan suuren elämäntyön\nkunnioituksella, kuin keväällä 1885 Ranskassa hänen. Ylväänä aatteen\nmiehenä, isänmaan ja yhteiskunnan asian leimuavana ajajana, vääryyden\nvastustajana ja onnettomien lohduttajana hänestä oli kansalleen ylennyt\nprofeetta moinen, että hän päätään korkeampana aikansa lukuisia\nsuuruuksia vallitsi kuninkaana, jonka asema oli yksi ja ainoa,\nsaavuttamaton, kaikkien piirien ja ryhmien tuntema. Loistavana\nrunoilijana, näytelmäkirjailijana, suurten romaanien sepittäjänä,\nhistorioitsijana ja filosofina hän oli samalla sanan täydessä\nmerkityksessä suuri ihminen ja kansalainen, ylhä personallisuus,\njommoisia kansat eivät useasti saa mainehikkaiksi muistoiksensa.\n\nKarkotetun kuningassuvun puoluelaisten noustessa vallankumouksen luomaa\ntasavaltaa vastaan tutustui hallituksen upseeri Hugo onnetonta Vendéen\nkapinaa kukistamassa ollessaan erääseen vastustajain riveihin\nlukeutuvaan neitoon, nantesilaisen laivanvarustajan tyttäreen Sophie\nTrébuchetiin. Molemmin puolin syttynyt rakkaus ei voinut onnelliseen\nliittoon johtaa. Miehen ura vei loppumattomiin sotaretkiin, tasavallan\npalveluksessa ja lopulta napoleonilaisena kenraalina, sellaisen asian\nedestä, jota vaimo sydämestään vihasi. Vuosien kuluessa oli vaimo\nkahdesti lyhyen aikaa miehensä luona ulkomailla, mies poikkesi harvoin\nkotona, ja nuoren Victorin 13-vuotiaana ollessa vanhemmat suorastaan\nerosivat.\n\nTämä parikunta ei ainoastaan kansalaisina ollut auttamattomassa\nristiriidassa: Sophie Hugo ei muutoinkaan luonteeltaan soveltunut\nsotilaan puolisoksi. Hän oli mitä uutterin kirjallisuuden harrastaja,\nlueskeli päivät päästään, syventyi järkeileviin mietiskelyihin, kaipasi\nsuljetun seurapiirin hiljaisuutta, noudatti poikkeuksetonta järjestystä\nkaikessa, inhosi matkoja eikä ihaillut luonnon muotorikkautta.\nSeurauksena hänen lujasta luonteestaan ja toisen ripeästä\ntoimintahalusta koitui avioliitosta voimien mittely, kumpainen\npuolisoista saisi vallatuksi lapset, kolme poikaa, joista Victor oli\nsyntynyt 26 p. helmik. 1802 Besançonissa, maan itäosassa. Äidin tarmo\ntietysti voitolle pääsi, isän niin harvoin saadessa edes nähdä\npoikiaan. Pojista piti tulla uskollisia kuningaspuoluelaisia, ollakseen\nturvatut isän yrityksiltä saattaa heidät sotilas-uralle, ja heidän\nalakseen tuli äidin henkisten harrastusten koitua. He saivat\nmielinmäärin ahmia kirjallisuutta, ja äiti väsymättömästi opasteli\nheitä harjottamaan omaa kirjallista sepittelyä. Jo aikaisin ilmenivät\nVictorin runolliset lahjat, mutta verrattain hitaasti kehittyi niistä\nitsenäistä, omakohtaista luovaa voimaa. Tämä seikka saa selityksensä\nympäristön laadusta: hän vietti haaveilevan nuoruus-ijän alkukauden\nerään entisen pariisilaisluostarin hiljaisessa piirissä, ja äidin\nkaikessa hellyydessään jäykkä sävy, järkähtämätön sääntöily sekä\nliiallinen järkeily ja luennoiminen kykeni siinä ohjaamaan nuorta\nmieltä tapaan, joka ei omintakeisuudelle sijaa suonut.\n\nMutta vaikka hän 19-vuotiaana, äitinsä kuollessa, olikin pysyväisesti\nrunoilijaksi kehittynyt, ei Napoleonin suuri ilmiö ja isän loistavat\nteot nyt voineetkaan olla viehättämättä hänen mieltään. Ja niin kävi,\nettä kun nuori Hugo Napoleonin aikana ihannoitsi bourboneja, hän\nbourbonien valtaan päästyä näki Ranskan suuruuden mainehikkaimman\nkauden tuossa menneessä, jota vastaan äiti oli hänen mieltään kaikin\ntavoin kasvattanut. Isä voitti poikansa mielen täydellisesti\npuolelleen, vaikka he tapasivat toisensa vasta Victorin mentyä\nnaimisiin 1822 ja lopullisesti valittua oman elämän-uransa.\nJättiläisromaaninsa \"Kurjien\" 'Marius'-nimisessä osassa Hugo kuvailee\ntätä vaihdosta. Helposti ymmärrettävistä syistä hän muuttaa isänsä ja\näitinsä elämänvaiheet toisiksi; mutta äitinsä puolueesta isän\npuolueeseen siirtyvä Marius on tekijä itse ja Mariuksen äidin\nseurapiiri tekijän ensi nuoruuden tuttavia. Teoksessa lausutaan aivan\noikein, että kuvaus Mariuksen kääntymisestä on kokonaisen sukupolven\ntunnustus -- se ei ole ainoastaan Hugon itsensä.\n\nHugon aikaisimmalla tuotannolla on suuressa määrin poliittinen\nkuningasmielinen leima. Hän alkoi runoilla ihan lapsena; jo\nkolmentoista ikäisestä hän sepitteli tuotteliaasti ja osotti\nhämmästyttävää kypsyyttä. Aikaisimmat tuotteet ovat sen ajan\nsuosimaa kuivaa opetusrunoutta ja isänmaallisia suurisanaisia\ntilapäispurkauksia, joukossa hiukan lemmenlyriikkaakin sen johdosta,\nettä Hugo äitinsä kuollessa ei ollut saada morsiamensa vanhempain\nsuostumusta aiotulle avioliitolleen -- mutta jo kuuluisuutta saaneen\nnuoren runoilijan asema ei silti ollut sen utalampi, kuin että tämä\nkaihokkuus tuntuu jokseenkin teennäiseltä. Alaikäisenä hän jo sai\nvalmiiksi jonkun draamankin sekä kaksi suurta romaania! Nämä\nsuorasanaiset teokset ovat pelkkää toimintaa; kullakin henkilöllä on\nyksi ainoa luonnepiirre; tapaukset liikkuvat suurenmoisen kaameilla,\njopa pöyristyttävilläkin näkymöillä; mielikuvitus kiitää vauhkona yli\nmaitten ja mantereitten, jännityksen, vaaran ja hirmun parissa,\nromanttisissa ympäristöissä. Jälkimäisessä romaanissa (Han d'Islande)\nkohoaa hillitön luomistarmo ja kuumeellinen mielikuvitus huippuunsa,\nluoden kaiken mahdottoman ja teennäisen ohella mahtavan runollisia\nkuvauksia ja kyeten etenkin hirviöitä maalaamaan mitä tenhoavimmalla\nvoimalla. Ellemme ota lukuun koko tämän aikaisemman tuotannon sittemmin\ntoiseksi muuttunutta pohjasävyä -- pursuavaa kuningasmielistä haaveilua\nja marttyyriuden ihailua -- on siinä havaittavissa Hugon kaikissa\ntuotteissa ilmenevä järjestelmällinen rakenne, joka estää hurjaa\nhaaveen lentoa pääsemästä rajattomiin, ja taipumus dramaattisten\nkohtausten sovittamiseen mahdollisimman tehoaviin ulkonaisiin\nolosuhteisiin.\n\nSuorasanaisiin sepityksiinsä sai Hugo vaikutusta Walter Scottin\nhistoriallisista romaaneista. Hänen mielipiteissään miehen-ijän\nalkuvuosina tapahtunut käänne johtui kait myös osaltaan siitä\nromanttisesta liikkeestä, jota Scott yhtenä Englannissa edusti ja joka\netäisistä maista, ihmeellisistä oloista, tahi oman maan historiasta\nmenneeltä ajalta etsi aiheita mielikuvituksen vapaasti loihdittavaksi\ntenhoisen salaperäisyyden tahi sankarillisen maine-elämän hohteeseen.\nNapoleon oli sellainen merkillinen suuruus, taistelun, miehuuden ja\nritaruuden jälleensyntynyt edustaja, että romanttinen luonne häneen\nväkisinkin viehättyi. Hän ja keskiaika ovat nyt Hugon tärkeimpiä\naloja, joilla hän saavuttaa itsenäisen ryhtinsä. Kahdennen- ja\nseitsemännenkolmatta ikävuotensa välillä runoilemissaan oodeissa ja\nballadeissa Hugo vasta ilmeni omintakeisena ja suurena runoilijana,\njoka ihan ihmeellisellä voimalla valtaa sydämet. Sillä hän tajuaa nyt\nihmisen sielussa aina väijyvän ristiriidan; kaikki on muuttuvaista,\nihmisetkään eivät ole pysyväisiä eivätkä yhtenäisiä, heissä on hyvää ja\npahaa, he taistelevat ja kärsivät alituiseen; kauneus ja rumuus, hyve\nja pahe, rakkaus ja viha kulkevat elämän taistelussa vierekkäin.\nLapsuuden ja nuoruuden vastakkainen ihanne selkisi hänelle nurjaltakin\npuoleltaan, näyttäen ettei mikään maallinen loiste ole varjojansa\nvailla -- ei kuningasvallan eikä Napoleonin.\n\nTähän aikaan Hugo tutustui Shakespeareen, romanttisen näytelmän ainiaan\nsaavuttamattomaan mestariin. Jos hän jo oli viehtynyt vastakohtien\nsovittamiseen vaikuttaviin olosuhteisiin -- siihen suuntaan hän oli\nerityisesti täydentänyt molempia nuoruudenromaanejaan jälkeenpäin --\nniin sai hän Shakespearessa nähdä, että draama oli sopivin muoto tässä\nsuhteessa, romanttisen teorian mukaan, jolloin siinä huvi- ja\nmurhenäytelmä punoutuvat toisiinsa, sankarin syvintä sieluntuskaa\nseuraa narrin ilveily. Noustessaan Ranskan romanttisen liikkeen\njohtajaksi -- tämä liike on kirjallisuudenhistoriassa ylen merkillinen\nkapina, vallankumous, piintyneitten käsitysten mullistus, jonka laatua\nemme tässä edes voi yrittää määritellä -- Hugo loi sarjan mitä\nhuomattavimpia _draamoja_, joissa ennen kaikkea muuta esiintyy yksi\nromanttisuuden tunnus: täydellisen itsenäisyyden vaatiminen\ntaiteilijalle vapautua sovinnaisista kaavoista. Ensimäisenä ilmestyi\n\"Cromwell\", varustettuna suuremmoisella esipuheella, jolla Hugo\n25-vuotiaana määritteli ne ohjeet, joiden pohjalla hän runoili ja eli\nkoko kuusikymmenvuotisen toimintakautensa tämän perästä, ja jolla hän\nkukisti koko n.s. klassillisuuden suunnan kirjallisuudessa. \"Marion de\nLorme\" käänsi yhä enemmän huomiota puoleensa, kunnes heti perästäpäin\n\"Hernani\" aiheutti tavattoman myrskyn, joka muodostui käännekohdaksi\nranskalaisessa runoudessa. Sen jälkeen hän oli toiselta puolen\nsuoranaisella hurmiolla jumaloitu johtaja, toisaalta vanhan\nsuunnan kannattajain katkerain hyökkäysten maalitaulu. \"Kuningas\nhuvitteleikse\", \"Lucretia Borgia\", \"Maria Tudor\", \"Angelo\", Ruy Blas\njatkoivat väsymättömän kynän loistavaa sarjaa. Nämä draamat ovat\nunohtumattomia; niistä jää ainiaaksi mieleen erikoinen kauneuden,\njylhyyden, soinnukkuuden ja voiman tunnelma, joskin tekijä tätä\nluodakseen liiaksikin käyttää jokaista mahdollista seikkaa tehon\nlisäämiseen, joten näyttämösuhteet useasti ovat epätodellisia ja\nhenkilöt ylimalkaan liian pingottuneeseen sävylajiin muovattuja.\nRohkeita aatteita, suuremmoisia, järisyttäviä ilmiöitä niissä runoilija\npitelee leimuavalla kiihkolla.\n\nJa samaan aikaan hän hoiteli muitakin tuotannon aloja. Kokoelma\n\"itämaalaisia runoja\", kreikkalaisten vapaustaistelun mailta, kiehtoi\nmieliä harvinaisen kauneilla kuvillaan; proosateos \"Kuolemaantuomitun\nviimeinen päivä\" kohdistuu kuolemanrangaistusta vastaan ja puhuu\nsäkenöivää kieltä yhteiskunnan poloisinten puolesta; \"Notre Dame-kirkko\nPariisissa\" on keski-ajan romanttisen mielenkiinnon merkillinen tuote,\nromaani, jossa Hugo vastakohtien vaikutukseen luottavan teoriansa\nmukaan esittää mitä merkillisimmän ryhmän yksilöitä, joitten kohtalot\nolojen pakosta yhtyvät yhteiseksi tuhoksi. Kaiken muun ohessa Hugo\nherkeämättä sepitteli lyyrillisiä tunnelmarunoja -- 1830-luvulla\nilmestyi neljä eri kokoelmaa -- joissa on tuo sama tenho kuin hänen\nkaikessa tuotannossaan: ihmeellinen suuruus, joka saa hänen sanansa\nmerkitsemään jotakin syvällisempää kuin kenenkään muun, ja verraton\nmuodon taituruus.\n\nValtio ja yhteiskunta saa Hugon teoksissa tärkeän sijan, ja niin onkin\nluonnollista, että hän kirjallisen maailman piiristä vähitellen siirtyy\ntoimivaksi politikoksi, samoihin aikoihin kun hänet vihdoinkin v. 1841\nvalittiin Ranskan-akatemiaan kaikesta häiritsevästä omintakeisuudestaan\nja kapinallisuudestaan huolimatta. Kolmessa vuodessa tuli hänestä pääri\nja tämän ylimysarvonsa perusteella eduskunnan ylähuoneen jäsen. Hän ei\ntietysti voinut olla mikään käytännöllinen valtiomies; kuohuvan\nhaaveellisuuden täyttämä kiihkomieli näki kaiken vain suurin piirtein\neikä osannut ottaa lukuun luonnollisia rohkeitten unelmien esteitä.\nMutta olosuhteet saivat hänet kerrassaan huomattuun asemaan. Vuoden\n1848 vallankumous teki Ranskasta tasavallan. Miehenä, joka ainiaan\nmenetteli mielensä mukaan, Hugo ei aluksi yhtynyt tämän vallankumouksen\nriemuun, ei antaunut joukkojen matkaan, kun ei mielestään nähnyt ajan\ntulleen tälle keikaukselle. Hän liittyikin vanhoillisiin ja valittiin\neduskuntaan oikeiston miehenä. Siitä hän siirtyi vasemmistoon ja kohosi\ntasavaltalaisten tulisimmaksi puoltajaksi, kun hänen ennen\nkannattamansa Louis Bonaparte valmisteli 1851 vuoden vallankumousta,\njolla hän toimitti itsensä presidentistä keisariksi. Suunnattomalla\nuhmalla hän käytti kaiken tulisen puhelahjansa näitä suunnitelmia\nkaataakseen, vapauden ja edistyksen puolesta uutta virkavaltaisuuden,\nsorron ja pimeyden taantumuskautta vastaan. Lopputuloksena oli --\nkahdenkymmenen vuoden maanpako, ja se merkitsee todella ääretöntä\nmuutosta kuumaveriselle isänmaanmiehelle, joka puoli vuosisataa on mitä\nlikeisimmin liittynyt kansansa asioihin ja itsensä sen maaperään\nkiinnittänyt.\n\nKahdessa merkillisessä proosateoksessa Hugo värisyttävästi kuvailee\ntämän viimeisen vallankumouksen historialliset olosuhteet. Ei ole\nmaailmassa ketään olentoa niin perinpohjaisella, armottomalla\nmestaruudella suomittu kuin keisari Napoleon Kolmatta näissä ja\n\"Kuritus\"-nimisessä runokokoelmassa, jota kaikista sensuurikeinoista\nhuolimatta levisi kautta maan, tehden Hugon nimen tunnetuksi jokaisessa\nranskalaisessa mökissä.\n\nHugo työskenteli nyt maailmasta erillään ollessaan ihan\nherkeämättömästi. Hänen vastanaidun tyttärensä kuolema, hänen koko\nelämäntyötään uhkaava vallankumous ja isänmaan menetys ovat\nlähtökohtana tälle uudelle tuotantokaudelle. Näiltä pitkiltä vuosilta\non hänen kypsin tuotantonsa. Siihen kuuluu suuremmoisia runoteoksia,\njoissa surujen ja kärsimysten kirkastama tulisielu pohtii elämän\narvotuksia, kaiken inhimillisen pienuutta, katoavaisuutta,\nristiriitaisuutta, löytäen lohdutuksensa kaikkivallan tutkimattomista\nteistä, luottamuksesta siihen sisäiseen ääneen, että kerran koituu\nrauha, ja tulkiten sielunelämäänsä tavalla sellaisella, joka hänestä on\ntehnyt suuren lohduttajan miljonille raskautetuille ja toivottomille.\nNäiltä ajoilta ovat myös hänen suurimmat romaaninsa lähtöisin.\n\n\"Kurjien\" ensimäinen osa on kirjotettu jo v. 1848 ja seurasi tekijää\nkäsikirjotuksena maanpakoon. Siellä se laajeni jättiläisteokseksi\nköyhälistöstä, jota yhteiskunnallinen säälimätön kaavamaisuus polkee\nkurjuuteen ja syöksee vankiloihin. Vankilain kaameus oli Hugon mieltä\njo ammoin järkytellyt; onnettomien, maailmasta suljettujen puolesta oli\nhän jo useasti kirjottanut; mutta nyt hän nousee vaatimaan täyttä\nkumousta, luomaan uuden pohjan inhimilliselle elämälle. Verrattomalla\nvoimalla asettuu hän selvittämään, että onnettomilla on _oikeus_ kohota\nkurjuuttaan vastaan. \"Kurjiin\" on Hugo liittänyt paljon tosi-elämästä\notettuja kohtia, ja teos kiinnittää mieliä suorastaan tenhoovasti sekä\npäähenkilöittensä että vaihtelevien näkymöittensä ja niinhyvin valtavan\nrunollisten kuin liikuttavien ja jännittävien kohtaustensa kautta,\npuhumattakaan aatteellisesta suuruudesta ja mestarillisesta\njohdonmukaisuudesta. Muutamien draamojen lisäksi on se nyt ainoa\nsuomalaisellekin yleisölle tarjolla oleva Hugon teos, ja ansaitsee\nsijansa käännöskirjallisuudessamme etumaisina.\n\nMaanpaon yksinäisyys painoi yhä suuremmassa määrässä leimansa Hugon\nehtymättömään tuotantoon. Siinä ilmenee katkeruutta ja tuskaa, ihmisen\nvoimattomuuden masennusta, kuten \"Meren työskentelijät\"- ja \"Hymyilevä\nmies\"-nimisissä merkillisissä mielikuvitusromaaneissa ja inkvisiittori\nTorquemadaa käsittelevässä draamassa. Laaja uskonnollis-filosofinen,\ninhimillistä elämää suurin piirtein pohtiva moniosainen runoteos\n\"Vuosisatojen legenda\" sekä runoelmat \"Saatanan tuho\" ja \"Jumala\" sekä\nuseat lyyrilliset kokoelmat ovat jatkona hänen työlleen maanpaossa ja\nsaksalais-ranskalaisen sodan aikana sieltä palattua. Heikentymättömänä\nkuvastuu niissä suuriaatteinen runoilijasielu.\n\nKoko elämänsä ajan otti Hugo innokkaasti osaa kansallisiin ja\nhumaanisiin kysymyksiin kautta koko maailman. Björnson, Tolstoi, Zola\ny.m. ovat nykyaikana seuranneet hänen esimerkkiään siinä. Hänen\nrohkeat, leimuavat sanansa kajahtelivat kaikkien vallanpitäjien\nkorville, sytyttivät miljoonia sydämiä. Isänmaahan palattuansa hän\ntietysti heti joutui politiikan pyörteisiin, mutta vetäytyi kuitenkin\nvähitellen rauhaan, viettäen vanhuutensa ihailtuna ja jumaloituna\nkuolemaansa 22 p. toukok. 1885.\n\n\"Kaikkialla Ranskan kirjallisuushistoriassa 19:nneltä vuosisadalta\nkohtaa Victor Hugon. Hän on kuin tuomiokirkko, joka vallitsee\nkaupunkia. Missä tahansa liikkuukin kaupungilla, näkee kirkon, kunnes\nse lopulta tuntuu olevan jokaisen kadun päässä\", lausuu hänestä\nkirjallisuushistorioitsija Poul Levin, jonka esitystä olemme seuranneet\nylläolevissa vajanaisissa piirteissä miehestä, jonka tuotantoa ja\nmerkitystä käsittelevät teokset täyttäisivät kokonaisen kirjaston.\n\n                                                Suomentaja.\n\nNiin kauvan kun on olemassa lakien ja tapojen luoma yhteiskunnallinen\nkirous, joka keskellä sivistyksen uhkeinta kukoistusta sytyttää ehdoin\ntahdoin loimuamaan helvetin liekit, ja joka muuttaa ihmiskunnalle tuhoa\ntuottaviksi jumalaisen salliman aivoitukset; niin kauvan kun ovat vielä\nratkaisematta vuosisatamme kolme ongelmaa: miestä häväistään\nryysyköyhälistön nimellä ja asemalla, nainen syöstään kadotukseen ja\nviheliäisyyteen nälän voimalla, lasta kidutetaan pimeyden ja yön\nkauhuilla; niin kauvan kun yhteiskunnallista tukehtumista eräissä\nilmakerroksissa voidaan katsoa mahdolliseksi; toisin sanoen ja katsoen\nasiaa avarammalta: niin kauvan kun maan päällä löytyy tietämättömyyttä\nja kurjuutta, niin kauvan eivät kirjat sellaiset kuin tämä voi olla\nhyödyttömiä.\n\nHauteville-House, 1862.\n\n                                                     Victor Hugo.\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN OSA\n\nFANTINE\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN KIRJA\n\nERÄS HURSKAS MIES\n\n\n\n\n1.\n\nHerra Myriel.\n\n\nVuonna 1815 oli herra Charles-François-Bienvenu Myriel Dignen piispana.\nHän oli noin seitsemänkymmenenviiden vuotias vanhus; Dignen piispan\nvirkaa hoiti hän vuodesta 1806.\n\nVaikk'ei tämä yksityiskohta millään tavoin koske kertomuksemme\npääjuonta, ei se sentään liene vallan hyödytönkään, sen nojalla kun\nvoimme esittää kaikki mahdollisimman tarkkaan, jopa kertoa tässä ne\nhuhut ja juorutkin, joita hänestä kierteli hänen saapuessaan\nhiippakuntaansa. Osuttiinpa sitten oikeaan tai väärään, se mitä\nihmisistä puhutaan, on usein yhtä tärkeää heidän elämässään ja etenkin\nheidän kohtalonsa muodostumisessa, kuin se, mitä he todellisuudessa\ntekevät. Herra Myriel oli erään Aixin oikeusneuvoksen poika:\nvirka-aatelia siis. Kerrottiin, että hänen isänsä, joka toivoi pojastaan\nvirkansa perijää, oli naittanut hänet sangen aikaisin, kahdeksantoista\ntai kahdenkymmenen vuoden ijässä, seuraten siinä ylhäisissä\nvirkamiesperheissä varsin yleistä tapaa. Tästä avioliitostaan\nhuolimatta oli Charles Myriel -- niin huhuttiin -- antanut paljon\npuheen aihetta ihmisille. Hän oli melkoisen kaunis mies, vaikka\nvarttansa lyhyenlainen, hieno, sulava, henkevä; koko hänen elämänsä\nensimäinen osa oli kulunut huvituksissa ja hurjasteluissa.\n\nIski vallankumouksen salama, tapaukset seurasivat nopeasti toisiaan,\nvirkamiesperheet hajosivat sinne ja tänne, huvenneina, vainottuina,\nhätyytettyinä. Heti vallankumouksen alkaessa pakeni Charles Myriel\nItaliaan. Siellä kuoli hänen vaimonsa rintatautiin, joka oli häntä jo\nkauvemman aikaa vaivannut. Heillä ei ollut lapsia. Minkälaisen\nkäänteen sai sitten herra Myrielin kohtalo? Saivatko Ranskan vanhan\nyhteiskunta-järjestyksen sortuminen, hänen oman perheensä häviö, 1773:n\nhirmutapahtumat, jotka etäämmältä asioita seuraavain maapakolaisten\nkauhu teki ehkä vieläkin hirvittävämmiksi, saiko kaikki tuo itämään\nhänen mielessään varjoon vetäytymisen ja yksinäisyyden ajatuksia?\nSattuiko häneen äkkiä, keskellä iloja ja harrastuksia, jotka hänen\nelämänsä täyttivät, yksi noita salaperäisiä ja hirveitä kohtalon\nkolauksia, mitkä joskus suoraan sydämeen tähdätyllä iskulla musertavat\nmiehen, jota eivät olisi vähääkään järkähyttäneet yleiset tuhotapaukset,\nne kun koskevat vain hänen toimeentuloaan ja omaisuuttaan? Kukaan ei\nolisi osannut sitä sanoa; kaikki, mitä tiedettiin, oli, että hän\nItaliasta palatessaan oli pappi.\n\nVuonna 1804 oli herra Myriel kirkkoherrana Brignollesissa. Hän oli jo\nijäkäs ja eleli hiljaisessa yksinäisyydessään.\n\nKeisarin kruunauksen aikoihin vei joku seurakuntaa koskeva pikku-asia\n-- mahdoton enää sanoa, mikä -- hänet Pariisiin. Muiden mahtavain\nhenkilöiden joukosta meni hän esittämään seurakuntalaistensa anomuksia\nmyös kardinaali Feschille. Eräänä päivänä, kun keisari oli tullut\nkäymään setänsä luo, joutui etuhuoneessa odottava arvoisa kirkkoherra\ntapaamaan Hänen Majesteettinsa. Napoleon, huomatessaan vanhuksen\ntarkastelevan häntä jonkunmoisella uteliaisuudella, käännähti ja\ntokaisi äkkiä:\n\n\"Kuka on tuo vanha mies, joka niin minua tirkistelee?\"\n\n\"Armollisin herra\", sanoi Myriel, \"Te näette vanhan miehen, ja minä\nnäen suuren miehen. Kummallakin voi olla asiasta etunsa\".\n\nVielä samana iltana tiedusteli keisari kardinaalilta kirkkoherran\nnimeä, ja vähän aikaa jälkeenpäin hämmästyi herra Myriel aikalailla,\nkuullessaan olevansa nimitetty Dignen piispaksi.\n\nKuinka paljon oli sitten perää niissä jutuissa, joita kerrottiin herra\nMyrielin elämän ensimäisiltä ajoilta? Kukaan ei sitä tiennyt. Vain\nmuutamat perheet olivat tunteneet Myrielin perheen ennen\nvallankumousta.\n\nHerra Myriel sai kestää kaikkien tulokkaiden kohtalon pikkukaupungissa,\nmissä löytyy paljon suita, jotka lörpöttelevät, ja varsin vähän päitä,\njotka ajattelevat. Hän sai sen kestää, niin piispa kuin olikin ja\nehkäpä juuri siksi, että oli piispa. Mutta lopultakin olivat ne jutut,\njoihin hänen nimensä sekotettiin, vain juttuja, huhuja, lauseparsia,\nsanoja, vähemmän kuin sanoja: _sanansaivarrusta_, niinkuin lausuu\nkansan ytimekäs kieli.\n\nOlipa asian laita miten tahansa: kun hän oli ollut yhdeksän vuotta\npiispana Dignessä, olivat myös kaikki nämä juorut ja lörpöttelyt, jotka\nensi hetkellä kiihottavat pikkukaupunkeja ja pikkuporvaristoa,\nvaipuneet syvään unohdukseen. Kukaan ei olisi uskaltanut niistä puhua,\nkukaan ei olisi uskaltanut niitä edes muistella.\n\nHerra Myriel oli saapunut Digneen erään vanhan naisen, neiti\nBaptistinen seurassa; neiti oli hänen sisarensa ja kymmentä vuotta\nhäntä nuorempi.\n\nPalvelusväkenä oli heillä vain eräs neiti Baptistinen ikäinen\npalvelijatar, jonka nimi oli rouva Magloire ja joka nykyään, oltuaan\nennen _herra kirkkoherran palvelijatar_, kantoi kaksinkertaista\narvonimeä: neidin kamarirouvan ja hänen ylhäisyytensä emännöitsijän.\n\nNeiti Baptistine oli pitkä, hinterä, kalpea, lempeäilmeinen nainen.\nHänessä oli ruumillistuneena käsite, jota ilmaistaan sanalla \"arvokas\";\nnäyttää näet siltä, että naisen täytyy välttämättä olla äiti, jotta\nhäntä voisi sanoa \"kunnianarvoisaksi\". Hän ei ollut koskaan ollut\nkaunis. Koko hänen elämänsä, joka oli ollut yhtämittainen sarja pyhiä\ntöitä, oli lopulta painanut häneen jonkunlaisen valkeuden ja kirkkauden\nleiman, ja vanhetessaan oli hän saanut olentoonsa jotakin, jota\nvoisimme kutsua vaikka hyvyyden kauneudeksi. Mikä oli hänen\nnuoruudessaan ollut laihuutta, oli nyt kypsyneemmällä ijällä muuttunut\nläpikuultavaisuudeksi; ja tämä kuulakkuus muistutti enkeliä. Sielu,\nhenki siinä tuli enemmän näkyviin kuin neitsyt. Hänen olemuksensa\nnäytti varjomaiselta; ruumista oli tuskin tarpeeksi sukupuolen\nesiintymiseksi; vähän ainetta, joka sulki sisäänsä hohtavan valon;\nsuuret, aina alas luodut silmät; vain veruke, joka esti kirkastuneen\nhengen liihottelemasta maan päältä.\n\nRouva Magloire oli pieni eukko, vaalea, pyylevä, paksu, hommaileva,\naina hengästyksissään, ensimältä toimeliaisuutensa, sitten\nhengenahdistuksensa tähden.\n\nHeti kun herra Myriel oli saapunut kaupunkiin, sijotettiin hänet\npiispanpalatsiinsa kaikilla niillä kunnianosotuksilla, mitkä\nkeisarilliset asetukset määräsivät, luokittaessaan piispan välittömästi\nsotamarsalkan jälkeen. Pormestari ja neuvoston puheenjohtaja kävivät\nhäntä ensiksi tervehtimässä, ja hän taas puolestaan suoritti ensimäisen\nvierailunsa kenraalin ja maaherran luona.\n\nKun kaikki muodollisuudet olivat ohi, odotti kaupunki piispansa\nryhtymistä tositoimeen.\n\n\n\n\n2.\n\nHerra Myrielistä tulee hänen ylhäisyytensä Bienvenu.\n\n\nDignen piispanpalatsi oli aivan sairashuoneen vieressä.\n\nPiispan palatsi oli avara ja kaunis talo, jonka oli viime vuosisadan\nalussa kivestä rakennuttanut hänen ylhäisyytensä Henri Puget, Pariisin\njumaluusopillisen tiedekunnan tohtori, Simoren apotti, ollessaan Dignen\npiispana vuonna 1712. Tämä palatsi oli oikea valtaherran asunto. Kaikki\noli ylhäistä ja komeaa, siinä piispan huoneet, vastaanottohuoneet,\nvirkahuoneet, kaikki hyvin tilavia, siinä holvikaariset käytävät,\nvanhaan florensilaiseen malliin, siinä puutarhat uhkeine puineen.\nSuuressa, loistavassa ruokasalissa, joka oli alakerroksessa ja jonka\nakkunat avautuivat puutarhaan, oli hänen ylhäisyytensä Henri\nPuget 29 päivänä heinäkuuta 1714 antanut komeat juhlapäivälliset\nheidän ylhäisyyksilleen Charles Brulart de Genlisille, Embrunin\narkkipiispa-ruhtinaalle, Antoine de Mesgrignylle, kapusinimunkille,\nGrassen piispalle, Philippe de Vendômelle, Ranskan suurpriorille,\nSaint-Honoré de Lérinsin apotille, François de Berton de Crillonille,\nVencen piispalle ja vapaaherralle, César de Sabran de Forcalquierille,\nGlandèven piispalle ja herralle ja Jean Soanenille, rukous-isäin\nmunkkikunnan papille, kuninkaan vakinaiselle saarnaajalle, Senezin\npiispalle ja herralle. Näiden seitsemän kunnianarvoisan herran\nmuotokuvat koristivat tätä salia, ja tämä muistettava päivämäärä,\nheinäkuun 29 vuonna 1714, oli kaiverrettu kultakirjaimin valkoiseen\nmarmoritauluun.\n\nSairashuone oli ahdas ja matala talo, kaksikerroksinen, pihalla pieni\npuutarha.\n\nKolme päivää kaupunkiin saapumisensa jälkeen kävi piispa katsomassa\nsairashuonetta. Kun hän oli lopettanut tarkastuksensa, pyysi hän\njohtajaa hyväntahtoisesti saapumaan luokseen.\n\n\"Herra sairaalan johtaja\", kysyi hän, \"kuinka monta sairasta on nykyään\nTeidän hoidettavananne?\"\n\n\"Kaksikymmentäkuusi, Teidän Ylhäisyytenne\".\n\n\"Sen minäkin sain\", sanoi piispa.\n\n\"Vuoteet ovat kovin ahdetut toinen toisensa viereen\", puuttui puheeseen\njohtaja.\n\n\"Sen minäkin huomasin\".\n\n\"Sairassalit ovat vain pienenpuoleisia huoneita, ja ilmanvaihto käy\nvaivaloisesti\".\n\n\"Niin minustakin näyttää\".\n\n\"Ja kun aurinko paistaa, on puutarha taas kovin pieni toipuvain\noleskella siellä\".\n\n\"Samaa ajattelin minäkin\".\n\n\"Kun kulkutaudit raivoavat, kuten esimerkiksi tänä vuonna lavantauti ja\nankara hikotauti toissa vuonna, on joskus satakin sairasta, ja silloin\nemme tiedä mitä tehdä\".\n\n\"Samaa minäkin mietin\".\n\n\"Ei auta, Teidän Ylhäisyytenne\", sanoi johtaja, \"täytyy tyytyä\nkohtaloonsa\".\n\nTämä keskustelu tapahtui piispanpalatsin loistavassa ruokasalissa.\n\nPiispa oli hetkisen vaiti, sitten käännähti hän äkkiä sairaalan\njohtajaan päin.\n\n\"Herraseni\", sanoi hän, \"kuinka monta vuodetta luulisitte sopivan\nyksistään tähän saliin?\"\n\n\"Teidän Ylhäisyytenne ruokasaliinko?\" huudahti johtaja hämmästyneenä.\n\nPiispa mitteli salia katseellaan ja näytti tekevän laskuja.\n\n\"Tähän sopisi ainakin kaksikymmentä vuodetta!\" virkkoi hän, ikäänkuin\nitsekseen puhellen, sitten jatkoi hän ääntänsä korottaen: \"Katsokaahan,\nherra sairaalan johtaja, selitän Teille kohta asian. Tässä on\nilmeisesti olemassa erehdys. Teitä on kaksikymmentäkuusi ihmistä\nviidessä tai kuudessa pienessä huoneessa. Meitä ei ole kuin kolme, ja\nmeillä olisi tilaa kuudellekymmenelle. Siinä on erehdys olemassa,\nvakuutan Teille. Te saatte minun asuntoni ja minä Teidän. Antakaa\nminulle taloni. Tämä on Teidän kotinne\".\n\nSeuraavana aamuna sijotettiin nuo kaksikymmentäkuusi sairasraukkaa\npiispan palatsiin, ja piispa itse muutti sairaalaan.\n\nHerra Myrielillä ei ollut omaisuutta, hänen perheensä kun oli\nvallankumouksen myrskyissä menettänyt kaikkensa. Hänen sisarensa nosti\nviidensadan frangin elinkautis-eläkkeen, joka tavallisissa olaissa\nriitti hänen omiin menoihinsa. Herra Myriel sai valtiolta\npiispanpalkkaa viisitoista tuhatta frangia. Samana päivänä, jolloin hän\nasettui asumaan sairaalaan, määräsi herra Myriel kerta kaikkiaan tämän\nsumman käyttämisen seuraavalla tavalla. Jäljennämme tähän hänen\nomakätisen muistiluettelonsa.\n\n_Muistiluettelo taloni kulunkien järjestämistä varten_.\n\n  Seminaarille ... tuhannen viisisataa livreä.\n  Lähetysseuralle ... sata livreä.\n  Montdidierin lähetysseuralle ... sata livreä.\n  Ulkolähetys-seminaarille Pariisissa ... kaksisataa livreä.\n  Pyhän Hengen seuralle ... sataviisikymmentä livreä.\n  Pyhän Maan hengellisille laitoksille ... sata livreä.\n  Hyväntekeväisyysyhdistyksille ... kolmesataa livreä.\n  Arlesin hyväntekeväisyysyhdistykselle erittäin ... viisikymmentä\n     livreä.\n  Vankilain parantamista varten ... neljäsataa livreä.\n  Vankien vapauttamista ja heidän olotilansa huojentamista varten ...\n     viisisataa livreä.\n  Veloista vangittujen perheenisien vapauttamista varten ... tuhannen\n     livreä.\n  Avustusta hiippakunnan köyhien koulunopettajien hoitamiseksi ...\n     kaksituhatta livreä.\n  Ylä-Alppien yleiselle viljamakasiinille ... sata livreä.\n  Dignen, Manosquen ja Sisteronin naisyhdistyksille varattomain\n     tyttöjen maksutonta opetusta varten ... tuhannen viisisataa\n     livreä.\n  Köyhille ... kuusituhatta livreä.\n  Omiin menoihini ... tuhannen livreä.\n  Yhteensä ... viisitoistatuhatta livreä.\n\nKoko sinä aikana, jolloin herra Myriel oli Dignen piispana, ei hän\nmuuttanut rahtuakaan tässä jaossa. Hän nimitti sitä, kuten näemme,\n_talonsa kulunkien järjestämiseksi_.\n\nTämän järjestelyn hyväksyi neiti Baptistine ehdottomalla\nalistuvaisuudella. Tämän pyhän neitsyen mielestä oli herra Myriel\nsamalla kertaa sekä hänen veljensä että hänen piispansa, hänen\nystävänsä luonnon mukaan ja hänen esimiehensä kirkon järjestyksen\nmukaan. Hän rakasti ja kunnioitti häntä sydämen yksinkertaisuudessa.\nKun veli puhui, kumarsi hän myöntymykseksi; kun veli toimi, oli hänkin\naina yksistä puolin. Vain rouva Magloire murisi hiukan. Kuten olemme\nnähneet, oli piispa varannut itselleen vain tuhannen livreä, mikä\nyhdessä neiti Baptistinen eläkkeen kanssa teki tuhannen viisisataa\nfrangia vuotta kohti. Näillä tuhannella viidelläsadalla frangilla\nelivät nyt nämä kaksi ijäkästä naista ja tämä vanhus.\n\nJa kun joku maalaiskirkkoherra tuli Digneen, kykeni herra piispa rouva\nMagloiren ankaran säästeliäisyyden ja neiti Baptistinen nerokkaan\njohdon avulla häntä vielä kestitsemäänkin.\n\nKun he olivat olleet Dignessä jo noin kolme kuukautta, sanoi piispa\neräänä päivänä:\n\n\"Eipä tämä kaikki tahdo oikein riittää!\"\n\n\"Sen uskon hyvin!\" huudahti rouva Magloire, \"eihän Teidän Ylhäisyytenne\nole edes vaatinut maksettavaksi summaa, joka lääninhallituksen tulee\nsuorittaa Teille vaunujen hankkimiseksi ja tarkastusmatkojen\ntekemiseksi hiippakunnassa. Entis-ajan piispat saivat niistä\nkorvauksen\".\n\n\"Sepä se!\" sanoi piispa, \"olette oikeassa, rouva Magloire\".\n\nHän esitti korvausvaatimuksensa.\n\nVähän aikaa jälkeenpäin määräsi läänin neuvosto, otettuaan anomuksen\ntarkastettavakseen, hänelle kolmen tuhannen livren suuruisen, vuotuisen\nsumman; päätöksen päällekirjotus kuului näin: _Määräraha hänen\nylhäisyydelleen piispalle vaunuja, postia ja tarkastusmatkoja varten_.\n\nTämän johdosta piti paikkakunnan porvaristo pahaa ääntä, ja eräs\nkeisarikunnan senaattori, entinen viidensadan neuvoston jäsen, joka oli\nmielihyvällä nähnyt sumukuun [1] kahdeksannentoista päivän tapahtumat\nja joka nyt omisti Dignen kaupungin lähellä komean senaattoritilan,\nkirjotti kirkollisasiain ministerille, herra Biget de Préameneulle,\nkiukustuneen, tutunomaisen kirjeen; sen sisällöstä otamme tähän\nseuraavat alkuperäiset rivit:\n\n\"-- Vaunu-kulunkeja? Mihin niitä tarvitaan kaupungissa, jossa ei ole\nneljää tuhatta asukasta? Tarkastusmatka-kulunkeja? Mitä hyötyä luulette\nnäistä tarkastusmatkoista olevan? Ja millä tavalla kuljetetaan sitten\npostia näissä vuorimaissa? Teitä ei ole. Matkustetaan vain rattain.\nDurancen siltakin kestää tuskin härkävaunujen kulkea. Kaikki papit ovat\nsamanlaisia: ahneita ja saitoja. Tämäkin näytteli pyhää apostolia\ntullessaan. Nyt tekee hän niinkuin toisetkin. Hänelle pitää vaunut ja\npostikärryt. Hänellä pitää oleman komeutta kuin entis-ajan piispoilla.\nAh! noita mustatakkeja! Herra kreivi, asiat eivät ole oikealla\ntolallaan, ennenkuin keisari vapauttaa meidät näistä patalakkiherroista.\nAlas paavi! (välit Rooman kanssa kiristyivät). Mitä minuun tulee, olen\nja pysyn yksin Cesarille uskollisena\", j.n.e., j.n.e.\n\nSeikka ilahutti sitävastoin kovasti rouva Magloirea.\n\n\"Hyvä\", sanoi hän neiti Baptistinelle, \"hänen ylhäisyytensä alotti\npitämällä huolta muista, täytyipä hänen toki lopulta huolehtia\nitsestäänkin. Hän on järjestänyt kaiken hyväntekeväisyystyönsä. Vihdoin\nsaimme kolmetuhatta livreä itsellemmekin!\"\n\nSamana iltana kirjotti piispa seuraavan muistiluettelon ja antoi sen\nsisarelleen:\n\n_Rahamääräys vaunuja ja tarkastusmatkoja varten_:\n\n  Lihalientä sairaalan potilaille ... tuhatviisisataa livreä.\n  Aixin hyväntekeväisyysyhdistykselle ... kaksisataa viisikymmentä\n     livreä.\n  Draguignanin hyväntekeväisyysyhdistykselle ... kaksisataa\n     viisikymmentä livreä.\n  Löytölapsille ... viisisataa livreä.\n  Orpokodille ... viisisataa livreä.\n  Yhteensä ... kolmetuhatta livreä.\n\nSellainen oli herra Myrielin meno-arvio.\n\nMitä tulee piispan sivutuloihin, kuulutusmaksuihin, korvauksiin\neri-vapautuksista, hätäkasteista, saarnaamisista, kirkkojen tai\nkappelien siunaamisista, vihkimisistä j.m.s., kantoi piispa ne rikkailta\nsitäkin suuremmalla tarkkuudella, kun hän antoi kaiken jälleen köyhille.\n\nVähän ajan kuluttua alkoi rahalahjoja tulla tulvimalla. Ne, joilla\njotakin oli, ja ne, joilta kaikki puuttui, kolkuttivat herra Myrielin\novelle, toiset anoakseen almua, jonka toiset juuri olivat piispan\nhaltuun uskoneet. Piispasta tuli vähemmässä kuin vuoden ajassa kaiken\nhyväntekeväisyyden varainhoitaja ja kaikkinaisen hädän lievittäjä.\nSuuria summia kulki hänen käsiensä kautta; mutta mikään ei saanut häntä\nmuuttamaan elämäntapojansa tai lisäämään pienintäkään ylimääräistä\nropoa välttämättömiin menoihinsa.\n\nKaukana siitä. Kun löytyy aina enemmän kurjuutta alahalla kuin\nhyväsydämisyyttä ylähällä, oli jo kaikki niin sanoaksemme annettu pois\nennenkuin se oli saatukaan, aivan kuin vesi kuivalla maalla; hän otti\nkyllä vastaan paljon rahaa, mutta koskaan ei sitä hänellä ollut.\nSilloin riisti hän itsensä puille paljaille.\n\nKoska on tapana että piispat panevat ristimänimensä julistustensa ja\npaimenkirjeittensä alkuun, olivat seudun köyhät jonkunlaisen hellän\nvaiston johtamina valinneet piispan ristimä-nimistä sen, jossa heistä\ntuntui olevan aivan erikoinen mieli, ja niin kutsuivat he häntä\nyksinomaan hänen ylhäisyydekseen Bienvenuksi.[2] Me menettelemme heidän\nlaillaan ja nimitämme häntä tästälähin myös sillä nimellä. Tämä nimi\nmiellytti muuten häntä kovasti. -- \"Pidän tästä nimestä\", tapasi hän\nsanoa. \"Bienvenu lieventää 'hänen ylhäisyyttään'\".\n\nEmme väitä, että tässä piirtämämme muotokuva on todennäköinen; me\ntyydymme sanomaan, että se on näköinen.\n\n\n\n\n3.\n\nHyvällä piispalla hankala hiippakunta.\n\n\nVaikka olikin muuttanut vaununsa almuiksi, teki herra piispa siitä\nhuolimatta tarkastusmatkansa. Dignen hiippakunta on vaivaloinen\nhiippakunta. Siinä on sangen vähän tasankomaata ja paljon vuoria,\ntuskin ainuttakaan kunnollista tietä, senhän saimme kuulla aivan\näskettäin. Kolmekymmentäkaksi kirkkoherrakuntaa, neljäkymmentäyksi\napulaispappikuntaa ja kaksisataa kahdeksankymmentäviisi kappelia. Olipa\naika työ käydä niitä kaikkia tarkastamassa. Herra piispa suoritti sen\nkuin suorittikin. Jalan kulki hän lähiseudulle, rattailla tasangolle,\nmuulin seljässä vuoristoon. Molemmat vanhat naiset olivat mukana. Kun\nmatka oli liian vaivaloinen heidän suorittaa, meni hän yksin.\n\nEräänä päivänä saapui hän aasin selässä Seneziin, vanhaan\npiispankaupunkiin. Hänen kukkaronsa, joka oli tällä hetkellä varsin\nsurkeassa tilassa, ei sallinut hänen kustantaa muunlaisia kulkuneuvoja.\nKaupungin pormestari tuli häntä vastaanottamaan piispantalon portille\nja katseli loukatun näköisenä hänen laskeutumistaan aasinsa selästä.\nJokunen porvari nauraa virnisteli hänen takanaan.\n\n\"Herra pormestari\", sanoi piispa, \"ja herrat porvarit, minä huomaan\nkyllä, mikä teitä loukkaa; teidän mielestänne osottaa tällainen\npappipahainen aivan liian suurta ylpeyttä, ratsastaessaan samalla\nratsulla, jolla Herramme Jesus Kristuskin ratsasti. Minä tein sen\nvälttämättömyyden pakosta, vakuutan teille, enkä mistään\nturhamielisyydestä\".\n\nNäillä kiertomatkoillaan esiintyi hän suvaitsevaisesti ja lempeästi,\neikä saarnannut niin paljon kuin puheli. Hän ei milloinkaan kaukaa\netsinyt järkisyitään tai esikuviaan. Tämän seudun asukkaille suositteli\nhän tuon naapuriseudun esimerkkiä noudatettavaksi. Seurakunnissa, missä\noltiin tylyjä puutteenalaisia kohtaan, sanoi hän: \"Katsokaa Briançonin\nkansaa. He ovat antaneet köyhille, leskille ja orvoille oikeuden\nniitättää niittynsä kolmea päivää kaikkia muita aikaisemmin. He\nrakentavat maksutta heidän talonsa, kun ne ovat hajonneet. Niinpä\nseuraakin sitä seutua Jumalan siunaus. Kahdensadan vuoden kuluessa ei\nsiellä ole ollut ainuttakaan murhamiestä\".\n\nKylissä, joissa voittoa ja täysinäisiä elolatoja ahnehdittiin, jutteli\nhän:\n\n\"Katsokaa Embrunin asukkaita. Jos jonkun perheenisän pojat ovat\nelonkorjuun aikana sotapalveluksessa ja tyttäret kaupungissa\nansiotöillä, tai jos hän on sairas ja kykenemätön, puhuu kirkkoherra\nsaarnatuolista hänen puolestaan. Ja sunnuntaina messun jälkeen menee\nkoko kylän väki, miehet, naiset, lapset, tuon miesparan pellolle,\nkorjaa hänen elonsa ja tuo oljet ja jyvät hänen taloonsa\".\n\nPerheissä, joissa epäsopu vallitsi rahan tai perinnön tähden, haasteli\nhän näin: \"Katsokaahan Devolnyn vuoristolaisia, Devolnyn, joka\non niin karu seutu, ett'ei siellä kuulla satakieltä kertaakaan\nviidessäkymmenessä vuodessa. No, kun nyt isä kuolee jossakin perheessä,\nlähtevät pojat maailmalle onneaan etsimään ja jättävät maatilan\ntyttärille, jotta nämä helpommin pääsisivät naimisiin\".\n\nPiirikunnissa, missä halusta käydään käräjiä ja missä talonpojat\njoutuvat köyhyyteen karttapaperin takia puhui hän:\n\n\"Katsokaa noita Gueyrasin laakson hyviä ihmisiä. Heitä on kolmetuhatta\nhenkeä. Jumalani! se on kuin pieni tasavalta. Ei siellä tarvita\ntuomareita eikä oikeudenpalvelijoita. Kunnanvanhin tekee kaiken. Hän\njakaa verot, arvioi kunkin maksuerän omantunnon mukaan, ratkaisee\nriitajutut maksutta, jakaa perinnöt ilman korvausta, antaa lausuntoja\nilmaiseksi. Ja häntä totellaan, koska hän on oikeamielinen mies\nrehellisten miesten joukossa\".\n\nKylissä, missä hän ei nähnyt koulunopettajaa, otti hän jälleen\nGueyrasin asukkaat esimerkiksi.\n\n\"Tiedättekö, miten he menettelevät?\" sanoi hän. \"Kun pieni kahdentoista\ntai viidentoista savun kulmakunta ei voi aina kustantaa koulumestaria,\non heillä koko laakson yhteisesti palkkaamia opettajia, jotka kulkevat\nkylästä kylään, viipyvät yhdessä viikon verran, toisessa kymmenisen\npäivää ja jakavat opetusta. Nämä koulumestarit käyvät markkinoillakin\nja siellä minäkin olen heitä nähnyt. Heidät tuntee helposti\nkirjorassulista, joita he pitävät hattunsa nauhassa. Niillä, jotka\nopettavat ainoastaan sisälukua, on yksi sulka, niillä, jotka opettavat\nlukua ja laskentoa, on kaksi sulkaa; niillä, jotka opettavat sisälukua,\nlaskentoa ja latinaa, on kolme sulkaa. Nämä ovat oppineita miehiä.\nMutta mikä häpeä olla oppimaton! Tehkää niinkuin Gueyrasin asukkaat\".\n\nNäin haasteli hän vakavasti, isällisesti. Milloin ei suoranaisia\nesimerkkejä löytänyt, keksi hän vertauksia, pyrkien lyhyesti ja\nselvästi tekemään ajatuksensa ymmärrettäviksi, harvoin sanoin ja\nlukuisin kuvin, aivan niinkuin menetteli Kristus varmassa ja\nvakuuttavassa kaunopuheliaisuudessaan.\n\n\n\n\n4.\n\nTeot ja sanat sopusoinnussa keskenään.\n\n\nHänen haastelunsa oli ystävällistä ja iloista. Hän koki aina asettautua\nniiden kahden vanhan naisen kannalle, jotka viettivät elämäänsä hänen\nvierellään; kun hän nauroi, helisi hänen naurunsa kuin koulupojan.\n\nRouva Magloire kutsui häntä mielellään _Hänen suuruudekseen_. Eräänä\npäivänä nousi hän nojatuolistaan ja ryhtyi etsimään muuatta kirjaa\nkirjakaapistaan. Kirja oli aivan ylihyllyllä. Piispa kun oli varttansa\nlyhyenlainen, ei hän ulettunut sitä ottamaan. -- \"_Rouva Magloire_\",\nsanoi hän, \"_tuokaapas minulle tuoli. Minun Suuruuteni ei uletu tuonne\nhyllylle_\".\n\nMuuan hänen etäisiä naissukulaisiaan, kreivitär de Lô, ei jättänyt\nainuttakaan tilaisuutta käyttämättä hänen läsnäollessaan luetellakseen\nkaikkea, mitä hän nimitti kolmen poikansa \"toiveiksi\". Hänellä oli\nuseampiakin hyvin vanhoja, haudan partaalla hoippuvia heimolaisia,\njoiden perillisiksi hänen poikansa luonnollisesti joutuisivat.\nNuorimmalla noista kolmesta oli odotettavissa erään tädin peruina sata\ntuhatta livreä korkoja; toinen saisi periä enonsa herttuan nimen;\nvanhimman piti seurata isoisäänsä päärin arvossa. Piispa kuunteli\ntavallisesti vaieten näitä äidin viattomia ja luvallisia kehuskeluja.\nKerran näytti hän kuitenkin tavallista hajamielisemmältä, rouva de Lôn\nesitellessä yksityiskohtia myöten kaikki perintönsä ja kaikki\n\"toiveensa\". Hän keskeytti sanatulvansa hiukan kärsimättömästi:\n\"Taivaan vallat, serkkuseni! mutta mitä Te oikeastaan mietitte?\" --\n\"Minä mietin\", sanoi piispa, \"eräitä sangen ihmeellisiä sanoja, jotka\nmuistaakseni löytyvät Pyhässä Augustinossa: 'Pankaat toivonne\nsellaiseen, jota ei peritä'\".\n\nToisen kerran huudahti hän, saadessaan erään paikkakunnan aatelismiehen\nkuolin-ilmotuksen, missä sangen laajasti lueteltiin, paitsi vainajan\narvonimityksiä, myös kaikkien hänen sukulaistensa pienimmätkin\nläänitys- ja aatelis-arvot: \"Onpa sillä miehellä selkää kuoltuaankin!\nAnnas nyt ilomielin kantaa tuollaista arvonimi-taakkaa! Mitenkä on\nvoinut ihmisten päähänkään pälkähtää näin käyttää kuolemaakin\nturhamielisen ylpeytensä toitottajana!\"\n\nTilaisuuden sattuen lausui hän jonkun lempeän ivasanankin, mutta\nmelkein aina niin, että se kätki vakavan ajatuksen. Paaston aikana\nkerran tuli muuan nuori apulaispappi Digneen saarnaamaan\ntuomiokirkossa. Hän puhui erinomaisen kauniisti. Hänen saarnansa\naiheena oli hyväntekeväisyys. Hän manasi rikkaita antamaan\nyltäkylläisyydestään puutteenalaisille, jotta voisivat välttää helvetin\ntuskia, jotka hän kuvasi niin hirveiksi kuin suinkin vain osasi, ja\njotta saisivat periä paratiisin riemut, jotka hän esitti mahdollisimman\nhoukutteleviksi. Kuulijain joukossa oli myös eräs liike-elämästä\nväistynyt rikas kauppias, Géborand nimeltä, jossa oli hiukan\nkoronkiskurin vikaa ja joka oli ansainnut kaksi miljoonaa veran,\nsarsi-, villa- ja harsokankaiden valmistamisella. Herra Géborand ei\nollut eläissään antanut almua onnettomuuteen joutuneelle. Tästä\npäivästä lähtien huomattiin hänen antavan joka sunnuntai viisi penniä\nvanhoille kerjäläis-akoille tuomiokirkon porraskäytävässä. Heitä oli\nkuusi jakamassa saalista. Eräänä päivänä näki piispakin hänet\nlaupeudentyötään harjottamassa ja sanoi silloin hymysuin sisarelleen:\n\"Tuolla herra Géborand ostelee viisillä penneillä paratiisia\".\n\nKun olivat kysymyksessä armeliaisuustyöt, ei hän säikähtänyt jyrkkää\nkieltoakaan, vaan tapasi silloin sanoja, jotka panivat miettimään.\nKerrankin kokosi hän almuja köyhille eräissä iltakutsuissa.\nOlipa siellä vanha, rikas, saita markisi Champtercierkin, joka\nosasi yht'aikaa olla sekä äärimäinen kuningasmielinen että\nkiihkovoltairelainen, mikä ei nykyäänkään ole kovin harvinaista. Piispa\nmeni hänen luokseen ja kosketti häntä käsivarteen: \"_Herra markisi,\nTeidänkin pitää antaa minulle jotain_\". Markisi käännähti ja vastasi\nkuivasti: \"_Teidän Ylhäisyytenne, minulla on köyhäni_\". -- \"_Antakaa ne\nminulle_\", iski piispa.\n\nErään kerran saarnasi hän tuomiokirkossa näin:\n\n\"Rakkaat veljeni, hyvät ystävät! Ranskassa on miljoona kolmesataa\nkaksikymmentä tuhatta talonpoikaistaloa, joissa ei ole kuin kolme\naukkoa, miljoona kahdeksansataa seitsemäntoista tuhatta taloa,\njoissa on kaksi aukkoa: ovi ja akkuna, ja vihdoin kolmesataa\nneljäkymmentäkuusi tuhatta mökkiä, joissa on vain yksi aukko: ovi. Ja\ntämä niinkutsutun ovi- ja ikkunaveron takia! Kuvitelkaapa köyhien\nperheiden, vanhojen vaimoraukkojen, pikku-lasten elämää tällaisissa\nasunnoissa, ja ajatelkaa niitä tauteja ja sitä kurjuutta, mikä siitä on\nseurauksena! Mikä surkeus! Jumala antaa ihmisille vapaasti raitista\nilmaa, laki myy sitä heille. En syytä lakia, mutta minä siunaan\nJumalaa. Iseressä, Varin piirikunnassa, sekä ylä- että ala-Alpeilla ei\ntalonpojalla ole edes käsikärryjä, miesten täytyy kantaa lantakin\npellolle seljässään; heillä ei ole talikynttilöitä, he polttavat\npihkapuikkoja tai piettyjä nuoran päitä. Niin on laita koko\nylä-Dauphinen maakunnassa. He leipovat leipänsä kuudeksi kuukaudeksi,\nhe paistavat sen kuivatulla lehmänlannalla. Talvella täytyy heidän\npalotella tätä leipää kirveellä ja liottaa sitä vedessä vuorokauden,\nsaadakseen siitä elää. -- Veljeni, olkaa armeliaita! Kuulettehan miten\nkärsimys huokaa ympärillänne\".\n\nSyntyperältään provencelaisena, oli hän helposti perehtynyt kaikkiin\netelän murteisiin. Hän sanoi: \"_En bé! moussu, ses sage_?\" kuten\nala-Languedocissa. \"_Onté anaras passa_?\" kuten alisilla Alpeilla.\n\"_Puerte un bouen moutou embe un bouen froumage grase_\", kuten\nylä-Dauphinéssa. Tämä miellytti kovasti kansaa ja oli kai osaltaan\nsuurena syynä siihen, että hän niin helposti pääsi kaikkia sydämiä\nlähelle. Olkikattomajassa ja vuoristohökkelissä oli hän kuin kotonaan.\nHän osasi puhua ylevimmistäkin asioista kurjimmallakin murteella.\nTaitaessaan kaikkia kieliä, avasi hän myös kaikki sydämet.\n\nMuuten oli hän samanlainen sekä ylhäisiä että alhaisia kohtaan.\n\nHän ei tuominnut ketään umpimähkään eikä ottamatta kaikkia asianhaaroja\nhuomioonsa. Hän tapasi sanoa: \"Tarkastakaammepa mitä tietä paha on\nkulkenut\".\n\nKoska hän oli itsekin, kuten hänen oli tapanaan hymyillen lausua,\n_entinen syntisäkki_, ei hänessä löytynyt jälkeäkään suvaitsemattoman\nkiivastelun itsehyväisyydestä, ja hän tunnusti julkisesti ja ankarain\nhurskastelijain uskaltamatta rypistää kulmakarvojaan, oppia, jonka\nsaattaisimme lyhyesti esittää seuraavanlaisesti:\n\n\"Ihmistä vallitsee hänen lihansa, joka on samalla kertaa sekä hänen\ntaakkansa että hänen koettelemuksensa. Hän vie sen mukanaan, minne\nmeneekin, ja myöntyy usein sen tahtoon\".\n\n\"Hänen tulee sitä vartioida, hillitä ja masentaa, eikä totella sitä\nennenkuin äärimäisessä tapauksessa. Tässä tottelemuksessakin voi tosin\nvielä hairahdusta löytyä; mutta tällainen hairaus on heikkouden\nhairausta. Se on lankeemus, mutta lankeemus polvilleen, ja siitä voi\nkehittyä rukous\".\n\n\"Pyhimykset ovat poikkeustapauksia; sääntönä on olla vilpitön.\nHairahtukaa, langetkaa, tehkää syntiä; mutta olkaa vilpittömiä\".\n\n\"Mahdollisimman vähän syntiä, siinä ihmisen pyrkimys. Ei yhtään syntiä,\nse on enkelin haave. Kaikki mikä on maallista, on synnin ala annettu.\nSynnillä on ainainen vetovoimansa\".\n\nNähdessään ihmisten pitävän suurta suuta ja närkästyvän hyvin vähästä,\nsanoi hän hymyillen: \"Oh! oh! näyttääpä tässä olevankin kyseessä suuri\nrikos, johonka kaikki nuo ihmiset ovat vikapäät. Katsokaahan vaan noita\nsäikähtyneitä tekopyhiä, miten he rientävät pitämään melua, päästäkseen\nitse piiloon\".\n\nHän oli suvaitsevainen naisia ja köyhää kansaa kohtaan, joiden harteita\npainaa inhimillisen yhteiskunnan kirous. Hän sanoi: \"Naisten, lasten,\npalvelijain, heikkojen, vaivaisten ja tietämättömäin synnit ovat\nmiesten, isien, isäntien, voimakkaiden, rikkaiden ja oppineiden\nsyntejä\".\n\nHän puheli näinkin: \"Opettakaa tietämättömiä, niin paljon kuin suinkin\nvoitte; yhteiskunta tekee rikoksen siinä, että se ei anna oppia\nilmaiseksi; sen on vastattava siitä pimeydestä, minkä se siten saa\naikaan. Tuossa on sydän, se on täynnä pimeyttä, synti itää siellä\nhelposti. Syyllinen ei ole se, joka synnin tekee, vaan se, joka tekee\npimeyden\".\n\nKuten huomaamme, oli hänellä kummallinen ja erikoinen tapansa katsella\nasioita. Epäilenpä pahoin hänen saaneen oppinsa evankelioista.\n\nHän kuuli kerran muutamassa seurassa keskusteltavan eräästä\nrikosjutusta, jota parhaillaan tutkittiin ja josta piakkoin piti\nannettaman tuomio. Eräs mies-kurja oli rakkaudessaan erääseen naiseen\nja heidän molempain lapseen tehnyt väärää rahaa, kun ei köyhyydessään\nenään mitään muuta voinut. Väärän rahan tekijöitä rangaistiin vielä\nsiihen aikaan kuolemalla. Nainen oli vangittu, kun hän oli juuri\nkauppaamassa ensimäistä miehen tekemää väärän rahan kappaletta. Asia\noli hänen suhteensa selvä, mutta todisteita ei ollut muita kuin häntä\nvastaan. Hän yksin voi syyttää rakastajaansa ja syöstä hänet perikatoon\ntunnustuksillaan. Hän kieltäytyi sitä tekemästä. Hänet pantiin\nahtaalle. Hän pysyi itsepintaisesti vaiti. Silloin keksi yleinen\nsyyttäjä osavan keinon. Hän väitti rakastajan olevan uskottoman ja\nsaikin tuon onnettoman taitavasti laadituilla kirjeenkatkelmilla\nvakuutetuksi siitä, että hänellä oli kilpailijatar ja että mies petti\nhäntä. Mustasukkaisuuden raatelemana antoi hän nyt rakastajansa ilmi,\ntunnusti kaikki, todisti kaikki. Mies oli mennyttä. Piakkoin oli hän\nsaava tuomionsa Aixissa, yhdessä rikostoveriensa kanssa. Tapauksesta\njuteltiin, ja kaikki ylistelivät lakimiehen taitavuutta. Ottamalla\nmustasukkaisuuden avukseen, oli hän pusertanut totuuden ilmi raivoisan\nvihan voimalla, hän oli saanut kostonhimon avulla oikeuden pääsemään\nvaltaansa. Piispa kuunteli vaieten. Kun hän vihdoin sai sananvuoroa,\nkysyi hän:\n\n\"Missä tuomitaan tämä mies ja tämä nainen?\"\n\n\"Rikos-asiain oikeustossa\".\n\nHän lisäsi: \"Ja missä tuomitaan herra yleinen syyttäjä?\"\n\nSattuipa Dignessä surullinen tapaus. Muuan mies oli tuomittu murhasta\nkuolemaan. Miesparka ei ollut kovin oppinut, mutta ei aivan\nsivistymätönkään: hän oli ollut markkina-ilveilijänä ja yleisenä\nkirjurina. Juttu herätti kaupungissa suurta huomiota. Mestauspäivän\naattona sairastui vankilan saarnaaja äkkiä. Pappia tarvittiin\nvälttämättömästi valmistamaan kuolemaan tuomittua hänen viimeiselle\nmatkalleen. Kysyttiin kirkkoherraa. Hän kuului kieltäytyneen, sanoen:\n\"Asia ei kuulu minuun. Minulla ei ole mitään tekemistä tämän\nsilmänkääntäjän kanssa; minäkin olen sairas; ja muutenkaan ei minun\npaikkani ole siellä\". Kun tämä vastaus ilmotettiin piispalle, sanoi\nhän: \"_Kirkkoherra on oikeassa. Se ei todellakaan ole hänen paikkansa,\nvaan minun_\".\n\nHän lähti heti paikalla vankilaan, hän meni \"silmänkääntäjän\" koppiin;\nhän kutsui häntä nimeltä, tarttui hänen käteensä ja puhui hänelle. Hän\nvietti koko päivän hänen luonaan, unohtaen ruuan ja levon, rukoillen\nJumalaa kuolemaantuomitun miehen sielun puolesta ja kehottaen vankia\nmuistamaan sielunsa tilaa. Hän julisti hänelle yksinkertaisia\niki-totuuksia. Hän oli tuolle onnettomalle isä, veli, ystävä; piispa\nvain häntä siunatakseen. Hän puheli miehelle kaikista asioista,\nrohkaisten ja lohduttaen. Tämä mies oli astumaisillaan kuolemaan\nepätoivon vallassa. Kuolema näytti hänestä hirvittävältä kuilulta.\nSeisoessa vavisten kuoleman kynnyksellä, valtasi kauhistus hänet. Hän\nei ollut niin tietämätön, että olisi voinut pysyä täysin\nvälinpitämättömänä. Hänen tuomionsa oli valtavan sysäyksen lailla\nrikkonut siellä ja täällä hänen ympäriltään väliseinää, joka erottaa\nmeidät kaiken olevaisen perussalaisuuksista ja jota me kutsumme\nelämäksi. Hän katseli herkeämättä näiden kauhistuttavien aukkojen\nkautta tämän ilmiömaailman ulkopuolelle, mutta näki vain varjoja ja\npimeyttä. Piispa sai hänet näkemään valoakin.\n\nKun seuraavana päivänä tultiin hakemaan onnetonta, oli piispa vielä\nsiellä. Hän seurasi tuomittua ja näyttäytyi kansanjoukolle\nsinipunervassa viitassaan ja piispanristi kaulassaan, tämän köysillä\nsidotun raukan vieressä.\n\nHän nousi miehen kanssa vaunuihin, hän nousi hänen kanssaan\nmestauslavallekin. Kuolemaan tuomittu, joka eilen illalla oli ollut\nniin synkkä ja murtunut, säteili nyt varmuutta. Hän tunsi sielunsa\nsovitetuksi ja hän toivoi Jumalaan. Piispa syleili häntä ja sanoi\nhänelle vähää ennen mestauskirveen surman-iskua: \"Kenen ihminen tappaa,\nhänet herättää Jumala uuteen eloon; hänet, jonka veljet työntävät\nluotaan, ottaa isä hoivaansa. Rukoilkaa, uskokaa, astukaa sisään\nelämään! Isä odottaa teitä\". Kun hän laskeutui alas mestauslavalta, oli\nhänen katseessaan loiste, joka sai ihmiset väistymään. Ei tiedetty,\nmitä enemmän ihmetellä: hänen kalpeuttaan vaiko hänen tyyntä\njuhlallisuuttaan. Palatessaan yksinkertaiseen asuntoonsa, jota hän\nhymyillen kutsui _palatsikseen_, sanoi hän sisarelleen: _Olen\ntoimittanut jumalanpalveluksen piispana ja ylimäisenä pappina_.\n\nKoska ylevimpiä asioita usein kaikkein vähimmin käsitetään, löytyi\nkaupungissakin ihmisiä, jotka piispan käytöstä selvitellessään\nsanoivat: _Se on teeskenneltyä huomion hakua_. Näin arveltiin sentään\nvain hienoston piireissä. Rahvas, joka ei ilku hyville töille, tuli\nliikutetuksi ja sen ihailu piispaa kohtaan kasvoi kasvamistaan.\n\nMitä piispaan itseensä tulee, oli mestauskoneen näkeminen siinä määrin\ntärisyttänyt hänen mieltään, että hän toipui siitä vasta pitkän ajan\nkuluttua.\n\nSynkkänä kohoava, korkea mestauslava on tosiaankin järisyttävä näky.\nTavallisesti ollaan jokseenkin välinpitämättömiä kuolemanrangaistuksen\nsuhteen, ei lausuta varmaa mielipidettä sen poistamisesta tai\nsäilyttämisestä, niinkauvan kun ei olla omin silmin nähty\nmestauskonetta, guillotinia. Mutta joka kerran sellaisen näkee, saa\nniin voimakkaan täräyksen, että hänen täytyy ottaa ratkaiseva askel ja\nolla myötä tai vastaan. Toiset sitä ihailevat, kuten de Maistre; toiset\nsitä inhoavat, kuten Beccaria. Mestauskone on lain sovellutuksen\nhuippukohta; se kutsuu itseään _kostajaksi_; se ei ole puolueeton, eikä\nse salli meidänkään pysyä puolueettomina. Ken sen näkee, häntä\nvärähyttää kaikkein salaperäisin väristys. Kaikki yhteiskunnalliset\nkysymykset panevat kysymysmerkkinsä tämän surmanterän ympärille.\nMestauslava on ilmestys. Mestauslava ei ole pelkkä hirsilaitos,\nmestauslava ei ole kone, mestauslava ei ole mikään puusta, raudasta ja\nköysistä kyhätty tahdoton kone. Se näyttää olevan jonkunlainen olento,\njolla on ties mikä kamala voima; tuo hirsijalusta tuntuu näkevän, tuo\nkone kuulevan, nuo liikkuvat osat ymmärtävän, tuo puu, tuo rauta ja nuo\nköydet tahtovan. Siinä hirvittävässä hourailussa, johon sen näkeminen\nsyöksee ihmissielun, astuu mestauslava esiin kauhistuttavana, tekojensa\ntietoisena täyttäjänä. Mestauslava on pyövelin rikostoveri; se\nraatelee; se syö lihaa, se juo verta. Mestauslava on jonkunlainen\ntuomarin ja kirvesmiehen yhteisesti ihmisten ilmoille loihtima\nkummitus, hirviö, joka näyttää elävän inhottavaa elämäänsä kaiken sen\nkuoleman avulla, jota se on ympärilleen levittänyt.\n\nNiinpä olikin tapauksen vaikutus hirvittävän syvä; seuraavana päivänä\nja pitkät ajat vielä jälkeenkinpäin näytti piispa ylen alakuloiselta.\nKauhunhetkien milt'ei väkivaltainen tyyneys oli kadonnut;\nyhteiskunnallisen oikeuden aave vaivasi häntä. Hän, joka tavallisesti\npalasi kaikilta toimiltaan niin säteilevän tyytyväisenä, näytti nyt\nsoimaavan itseään jostakin. Joskus puheli hän itsekseen ja hymisi\npuoli-ääneen synkkiä lauseita. Hänen sisarensa muisti hänen eräänäkin\niltana puhelleen itsekseen seuraavaan tapaan:\n\n\"En uskonut sen olevan niin hirvittävää. On väärin siinä määrässä\nsyventyä jumalallisen lain salaisuuksiin, ett'ei enää huomaakaan\ninhimillistä lakia. Kuolema kuuluu yksin Jumalalle. Millä oikeudella\nuskaltavat ihmiset koskea tähän salaisuuteen?\"\n\nVähitellen vaimenivat nämä vaikutelmat, ehkäpä häipyivät\njäljettömiinkin. Piispan huomattiin kuitenkin jälkeenpäin aina\nvälttävän mestauspaikkaa, jott'ei tarvitsisi kulkea sen poikki.\n\nHerra Myrieliä voitiin kutsua milloin tahansa sairaiden ja kuolevain\nvuoteen ääreen. Hän tiesi sen olevan tärkeimmän velvollisuutensa ja\ntärkeimmän työnsä. Perheiden, joissa oli leskiä tai orpoja, ei\ntarvinnut edes häntä kutsua: hän tuli itse. Hän osasi istua vaieten\nmonet pitkät tunnit miehen luona, joka oli kadottanut rakkaan vaimonsa,\ntai äidin luona, joka oli lapsensa menettänyt. Niinkuin hän tapasi\noikean hetken vaietakseen, niin tapasi hän myös oikean hetken\npuhuakseen. Oi ihmeellistä lohduttajaa! ei hän yrittänyt haihduttaa\nsurua unohduksen avulla, mutta hän koki kohottaa ja jalostaa sitä\ntoivon voimalla. Hän sanoi: \"Huolehtikaa tarkoin tavasta, millä\najattelette kuolleita. Älkää pysähtykö siihen, minkä on määrä mädätä.\nKatsokaa tarkkaan, ja te olette näkevä rakkaan vainajanne kirkkaana\nloistavan taivaan ihanuudessa\". Hän tiesi, että usko tekee hyvää\nmurheissa. Hän pyrki neuvomaan ja tyynnyttämään epätoivoista ihmistä,\nosottamalla hänelle osaansa tyytyväistä ihmistä, hän pyrki jalostamaan\nhänen hautaan tuijottavaa suruansa, osottamalla hänelle surun, joka\nkohottaa katseensa taivaan tähtiin.\n\n\n\n\n5.\n\nMiten hänen ylhäisyytensä Bienvenu sai pukunsa kestämään kauvan.\n\n\nHerra Myrielin yksityiselämää ohjasivat samat periaatteet kuin hänen\njulkistakin toimintaansa. Joka olisi nähnyt hänet lähempää, olisi\nvarmaankin sekä hämmästynyt että ihmetellyt sitä vapaaehtoista\nköyhyyttä, jossa Dignen piispa eli.\n\nKuten kaikki vanhat ihmiset ja enimmät ajattelijat nukkui hän vähän.\nHänen lyhyt unensa oli syvä. Aamuisin viihdytti hän mielensä hartauteen\nhetkiseksi tai pariksi ja luki sitten messunsa joko tuomiokirkossa tai\nkotonaan. Messunsa luettuaan söi hän aamiaisekseen palan ruisleipää\nomien lehmäinsä lypsämän maidon keralla. Sitten ryhtyi hän hommiinsa.\n\nPiispalla on paljon tehtävää; hänen täytyy joka päivä ottaa vastaan\nsihteerinsä, jona on tavallisesti joku tuomiokapitulin jäsen, ja\nmelkein joka päivä etevimmät apulaisensa. Hänellä on seurojen ja\nyhdistysten toiminta tarkastettavanaan, etu-oikeuksien jakaminen\nhuolenaan, kokonainen hengellinen kirjakauppa valvottavanaan,\nvirsikirjat, katekismot, rukouskirjat y.m. hyväksyttävinään,\njulistukset kirjotettavinaan, saarnat määrättävinään, kirkkoherrat ja\nkunnanvanhimmat sovitettavinaan, hengellinen kirjevaihto,\nhallinnollinen kirjevaihto, yhtäältä valtion, toisaalta paavin istuimen\nkanssa, ja tuhannet muut asiat hoidettavinaan.\n\nAjan, mikä hänelle jäi näiltä lukemattomilta toimilta,\njumalanpalveluksilta ja rukouskirjalta, käytti hän etusijassa\nkärsiväin, sairaiden ja murheellisten hyväksi; näiltä murheellisilta,\nsairailta ja kärsiviltä liikenevän ajan uhrasi hän työhön. Milloin\nmuokkasi hän puutarhaansa, milloin luki tai kirjotteli hän. Hän käytti\nvain yhtä sanaa näistä molemmista työskentelytavoista: hän kutsui sitä\n_puutarhan hoitamiseksi_. \"Ihmishenkikin on puutarha\", tapasi hän\nsanoa.\n\nPuolipäivän tienoissa läksi hän -- jos ilma oli kaunis -- pienelle\nkävelymatkalle maaseudulle tai kaupunkiin ja pistäytyi usein kurjain\nhökkelien vieraaksi. Hänen nähtiin astelevan yksinään, tykkänään\najatuksiinsa vaipuneena, silmät maassa, nojautuen pitkään keppiinsä,\npuettuna sinipunervaan, silkkiseen, pumpulisisusteiseen, lämpimään\npäällysvaatteeseensa, jalassa sinipunervat sukat ja suuret solkikengät,\npäässä matala hattunsa, jonka kolmesta kolkasta riippui kolme paksua\nterhonmuotoista kultalankatupsua.\n\nJuhla oli kaikkialla, minne hän ilmestyi. Hänen läheisyydessään tuntui\njotakin lämmittävää, valoisaa. Lapset ja vanhukset tulivat kynnykselle\nottamaan piispaa vastaan kuin päivän sädettä. Hän siunasi ja häntä\nsiunattiin. Hänen taloonsa opastettiin kaikki jotka jotakin\ntarvitsivat.\n\nJoskus pysähtyi hän puhelemaan pikkupojille ja pikkutytöille, tai\nhymyili lempeästi äideille. Hän kävi köyhien luona niin usein kun\nhänellä vaan oli rahaa; kun hänellä ei enää ollut, kävi hän rikkaiden\ntaloissa.\n\nKun hän aina piti kauvan samaa pukua, ei hän milloinkaan lähtenyt ulos\nilman sinipunervaa päällysvaatettaan, jott'ei kuluneisuutta\nhuomattaisi. Kesällä tuo häntä vähän vaivasi.\n\nKotiin palatessaan hän söi päivällisensä. Päivällinen oli samanlainen\nkuin aamiainenkin.\n\nKello puoli kahdeksan istuutui hän illallispöytään sisarensa kanssa,\ntakanaseisovan rouva Magloiren tarjoillessa. Ateria oli hyvin\nyksinkertainen. Jos sattui joku kirkkoherra olemaan piispan\nillallisvieraana, käytti rouva Magloire tilaisuutta saadakseen tarjota\nhänen ylhäisyydelleenkin mainiota järvi-kalaa tai vuoristojen\nverratonta metsänriistaa. Kirkkoherra oli näin hyvän aterian tekosyynä;\npiispa ei pannut vastaan. Mutta tavallisesti olivat hänen ruokanaan\nvain vedessä keitetyt vihannekset ja öljyliemi. Niinpä sanottiinkin\nyleensä kaupungilla: _Kun ei piispa aterioi kirkkoherramaisesti, on\nhänen ruokansa kerjäläismunkin_.\n\nIllastettuaan jutteli hän hetkisen neiti Baptistinen ja rouva Magloiren\nkanssa. Sitten hän vetäytyi huoneesensa ja ryhtyi jälleen\nkirjottelemaan, milloin irtonaisille paperiliuskoille, milloin jonkun\nkirjan reunoihin. Hän oli sivistynyt ja hiukan oppinutkin. Häneltä on\nsäilynyt viisi tai kuusi sangen merkillistä käsikirjotusta. Eräskin\nselvittelee seuraavaa Moseksen ensimäisen kirjan lausetta: _Alussa\nliikkui Jumalan henki vetten päällä_. Hän vertaa tätä värsyä kolmeen\ntekstiin: arapialaiseen, joka kuuluu: _Jumalan tuulet puhalsivat_,\nFlavius Josephukseen, joka sanoo: _Tuulenpuuska syöksyi ylhäältä maan\npäälle_, ja vihdoin onkelon kaldealaiseen toisintoon: _Jumalasta\nlähtevä tuuli puhalsi vetten pinnalla_. Eräässä toisessa kirjotelmassa\ntutkii hän Ptolemain piispan Hugon, tämän kirjan tekijän sedän\niso-isän, jumaluusopillisia teoksia, ja todistaa, että täytyy asettaa\ntämän piispan kirjottamiksi ne monet pikkuteokset, jotka julaistiin\nviime vuosisadalla Barleycourtin salanimellä.\n\nJoskus vaipui hän kesken lukemistaan, olipa hänen käsissään mikä kirja\ntahansa, syvään mietiskelyyn, josta vihdoin havahtui kirjottamaan\nmuutamia rivejä tuon samaisen kirjan lehdille. Näillä riveillä ei ole\nusein mitään tekemistä sen kirjan kanssa, johon ne ovat joutuneet.\nMeillä on tässä edessämme muuan mietelmä, jonka hän on kirjottanut\nerään nelitaiteteoksen reunoihin; teoksen nimi oli: _Lordi Germainin\nkirjevaihto kenraalien Clintonin, Cornwallisin ja Amerikan\nlaivastonamiralien kanssa. Versaillesissa, kirjakauppias Poinçoi, ja\nPariisissa, kirjakauppias Pissot, Augustinein rantakadulla_.\n\nMietelmä oli tällainen:\n\n\"Oo Sinä kaiken olevaisen alku!\n\n\"Vanhan Testamentin Saarnaaja kutsuu Sinua kaikkivaltiaaksi,\nMakkabealais-kirjat nimittävät Sinua Luojaksi, Efesolaiskirje\nVapaudeksi, Baruk kutsuu Sinua Äärettömyydeksi, Psalmit Viisaudeksi ja\nTotuudeksi, Johannes nimittää Sinua Valkeudeksi, kuningasten kirjat\nValtiaaksi, Toinen Moseksen kirja nimittää Sinua Kaitselmukseksi,\nkolmas Moseksen kirja sanoo Sinua Pyhyydeksi, Esra oikeudeksi, koko\nluomakunta kutsuu Sinua Jumalaksi, ihminen Isäksi; mutta Salomo sanoo\nSinua Laupeudeksi, ja se on kaikista nimistäsi kaunein\".\n\nYhdeksän maissa nousivat naiset huoneisiinsa toiseen kerrokseen ja\njättivät hänet alas yksikseen aamuun asti.\n\nVaan onpa jo aika yksityiskohdittain kuvata hänen ylhäisyytensä Dignen\npiispan asunto.\n\n\n\n\n6.\n\nKetä hän käytti talonsa vartijana.\n\n\nOlemme jo sanoneet, että se talo, jossa piispa asui, oli\nkaksikerroksinen; kolme huonetta alakerrassa, kolme huonetta\nyläkerrassa, ylinnä ullakko. Talon takana neljännestynnyrinala\npuutarhaa. Naiset asuivat yläkerrassa. Piispa majaili alhaalla.\nEnsimäinen huone, jonka ovi oli kadulle, oli ruokasalina, toinen\nmakuuhuoneena ja kolmas hartaushuoneena. Ei voinut poistua tästä\nrukoushuoneesta, käymättä makuuhuoneen läpi, eikä taas makuuhuoneesta,\nkulkematta ruokasalin kautta. Hartaushuoneen perällä oli suljettu\nvuodekammio sijoineen vieraiden varalta. Piispa tarjosi tämän vuoteen\nmaalaispapeille, joita asiat tai seurakunnan tarpeet pakottivat Digneen\ntulemaan.\n\nSairaalan lääkehuone, taloon liitetty pahanpäiväinen rakennus puutarhan\npuolella, oli muutettu keittiöksi ja varastohuoneeksi.\n\nPuutarhassa oli sitäpaitsi navetta, joka oli entinen sairaalan keittiö\nja jossa piispa piti kahta lehmäänsä. -- Miten paljon maitoa ne hänelle\nantoivatkaan, aina lähetti hän joka aamu muuttumattomasti puolet siitä\nsairaalan potilaille. _Maksan kymmenyksiäni_, sanoi hän.\n\nHänen huoneensa oli melkoisen suuri ja vaikea oli pitää sitä lämpimänä\nkylmään vuodenaikaan. Koska halot olivat sangen kalliita Dignessä, oli\nhän keksinyt laitattaa lehminavettaan lautaseinällä eristetyn pienen\nhuonehuisen. Siellä vietti hän ankarat pakkais-illat. Hän kutsui sitä\n_talvisalongikseen_.\n\nTässä talvisalongissa ei ollut, enempää kuin ruokasalissakaan, muita\nhuonekaluja kuin neliskulmainen maalaamaton pöytä ja neljä olkituolia.\nRuokasalia koristi sentään vanha vesimaalilla punertavaksi sivelty\nastiakaappi. Toisesta samanlaisesta kaapista oli piispa, pukemalla sen\nasianmukaisesti valkein liinoin ja nypläyskoristein, tehnyt\nrukoushuoneeseensa alttarin.\n\nHänen rikkaat rippilapsensa ja Dignen uskovaiset vaimot olivat\nuseammankin kerran koonneet keskuudessaan varoja uuden kauniimman\nalttarin hankkimiseksi hänen ylhäisyytensä rukoushuoneeseen; hän oli\njoka kerta ottanut rahat ja antanut ne köyhille. \"Ihanin alttari\",\nsanoi hän, \"on lohdutetun onnettoman sielu, joka kiittää Jumalaa\".\n\nHartaushuoneessa oli kaksi olkikuteista rukoustuolia, sekä\nmakuuhuoneessa samaten olkikuteisilla käsinojilla varustettu nojatuoli.\nKun joskus hänen vieraikseen osui seitsemän tai kahdeksan henkilöä\nyht'aikaa, maaherra, komentava kenraali, linnotusväen upseereja tai\npappisseminaarin oppilaita, oli pakko hakea navetasta talvisalongin\ntuolit, hartaushuoneesta rukoustuolit ja makuuhuoneen nojatuoli; näin\nvoitiin saada istuimia aina yhdelletoista henkilöille. Jokaisen\nvierailun sattuessa täytyi tyhjentää ainakin yksi huone.\n\nJoskus sattui seurassa olemaan kaksitoista henkeä; silloin salasi\npiispa aseman tukaluuden seisomalla itse talvisin takan ääressä tai\nkäyskennellen puutarhassa, jos oli kesä.\n\nSuljetussa vuodekammiossa oli vielä yksi tuoli, mutta siitä oli jo\nolkikudos puoliksi varissut, eikä siinä ollut enää kuin kolme\njalkaakaan, niin että sitä saattoi käyttää vain seinää vastaan\nnojallaan. Neiti Baptistinella oli tosin myös huoneessaan suuren suuri\ntäytetty nojatuoli, jonka puuosat olivat muinoin olleet kullatut ja\njonka verhona oli kukallista kiinalaista silkkikangasta; mutta tämä\nnojatuoli oli pitänyt nostaa ikkunan kautta yläkertaan, koska\nrappukäytävä oli sille liian ahdas. Sitä ei siis voitu ottaa lukuun\ntilapäis-huonekalujen järjestelyssä.\n\nNeiti Baptistinen mielihaaveita oli ollut ostaa keltaisella\nruusukoristeisella Hollannin sametilla verhottu mustapuinen salin\nkalusto sekä leposohva. Mutta se olisi tullut maksamaan ainakin\nviisisataa frangia, ja kun hän huomasi viidessä vuodessa voineensa\nsäästää sitä varten vain neljäkymmentäkaksi frangia viisikymmentä\npenniä, oli hän lopulta luopunut koko unelmasta. Kukahan muuten\npääseekään aina toiveittensa perille?\n\nPiispan makuuhuone oli mahdollisimman yksinkertainen. Akkuna-aukolla\nvarustettu ovi aukeni puutarhaan; sitä vastapäätä oli rautasänky\nvihreine sarsikankaisine uutimineen, sairaalan peruja; sängyn vierellä,\nesiripun takana olivat tavalliset siistimistarpeet, mikä ilmaisi\nmaailmanmiehen entisiä hienostuneita tottumuksia. Huoneesta johti takaa\nviereinen ovi hartaushuoneeseen ja toinen kirjakaapin viereinen\nruokasaliin. Kirjakaappi oli suuri, lasilla varustettu, täynnä kirjoja.\nTakka, marmorin värisiksi maalattuine puukehyksineen, oli tavallisesti\nilman tulta. Tulisijan halkoalusta oli tehty rautaristikoista ja sitä\nkoristi kaksi kukkaköynnös-maljakkoa ja joskus ristiviivoin hopeoidut\nuurteet, mikä oli jäännöstä entisestä piispallisesta komeudesta.\nTakan päällä oli hopeakiilloituksensa kadottanut kuparinen\nristiinnaulitunkuva, joka oli kiinnitetty kuluneelle mustalle\nsametille, kullattuun puukehykseen; mutta kehyksestäkin oli kultaus\nrapissut. Ovi-akkunan ääressä oli suuri pöytä, jolla oli\nkirjoitusneuvot, paperikasoja ja raskaita kirjoja. Pöydän edessä,\nolkikuteinen nojatuoli. Vuoteen ääressä hartaushuoneesta lainattu\nrukoustuoli.\n\nSeinässä, molemmin puolin vuodetta, riippui kaksi soikeakehyksistä\nmuotokuvaa. Pienet kultakirjaimet taulujen värittömällä kankaalla,\nkuvien vieressä, ilmottivat niiden esittävän apotti de Chaliota,\nSaint-Clauden piispaa sekä Tourteauta, Agden rovastia, Chartresin\nhiippakuntaan kuuluvan Grand-Champin cistersiläisluostarin apottia.\nTullessaan tämän huoneen asukkaaksi sairaalan potilaiden jälkeen, oli\npiispa löytänyt nämä kuvat seinällä ja antanut niiden olla paikallaan.\nNe esittivät pappeja ehkäpä lahjottajiakin, siinä kaksi syytä hänen\nkohdella niitä kunnioituksella. Kaikki mitä hän tiesi näistä kahdesta\nhenkilöstä, oli, että kuningas oli nimittänyt toisen hiippakuntaansa,\ntoisen rovastikuntaansa samana päivänä, 27 p. huhtikuuta 1785. Kun\nrouva Magloire oli kerran ottanut taulut nauloistaan pudistaakseen\nniistä pölyn, oli piispa löytänyt tämän yksityistiedon kirjotettuna\nvaalenneella musteella pienelle kellastuneelle paperipalaselle, joka\noli neljällä lakkasulauksella kiinnitetty Grand-Champin apotin kuvan\ntaakse.\n\nAkkunaa suojustivat vanhanaikuiset paksusta villakankaasta valmistetut\nuutimet, jotka lopulta kävivät niin kuluneiksi, että rouva Magloiren\ntäytyi neuloa aivan keskelle suuri paikka, jott'ei tarvitsisi kustantaa\nuusia. Tämä paikka oli ristin muotoinen. Piispa huomautti siitä usein.\n\n\"Se sopii niin hyvin!\" sanoi hän.\n\nKaikki talon huoneet niin ala- kuin yläkerrassa olivat järjestään\nvalkaistut kalkkivedellä, aivan kuin jossain kasarmissa tai\nsairaalassa.\n\nKuten edempänä saamme nähdä, löysi rouva Magloire myöhemmin\nkalkkivedellä silattujen paperien alta maalauksia, jotka olivat\nkoristaneet neiti Baptistinen huonetta. Ennenkuin tästä talosta tehtiin\nsairashuone oli se ollut kaupungin asukkaiden seuratalona. Siitä nämä\nkoristukset. Huoneiden lattiat olivat punatiilestä ja niitä pestiin\nkerran viikossa; vuoteiden edessä oli olkimatto. Muuten oli talo, kaksi\nnaista kun siitä piti huolta, ylhäältä alas asti erinomaisen siisti ja\npuhdas. Tämä oli ainoa ylellisyys, jota piispa suvaitsi. Hän sanoi:\n\"_Se ei ryöstä köyhiltäni mitään_\".\n\nTäytyy kuitenkin myöntää, että hänellä oli vielä entisen omaisuutensa\njäännöksinä kuusi hopeaista pöytäkalua sekä yksi liemikauha, joiden\nrouva Magloire riemuissaan näki joka päivä loistavan ja hohtavan\nsuurella valkealla pöytäliinalla. Ja koska meidän on tässä pyrkimys\nesittää Dignen piispa aivan sellaisena kuin hän oli, täytyy meidän\nlisätä, että hän tuli usein sanoneeksi: \"Minun olisi varsin vaikea\nluopua hopeaisista pöytäkaluistani\".\n\nTähän hopeakalustoon tulee lisätä kaksi suurta jykevätekoista\nkynttilänjalkaa, jotka hän oli perinyt eräältä vanhalta tädiltään.\nNäihin jalkoihin oli pantu kaksi vahakynttilää ja ne seisoivat\ntavallisesti piispan makuuhuoneen takan otsalla. Kun talossa oli joku\npäivällisvieraana, sytytti rouva Magloire kynttilät ja asetti ne\njalkoineen ruokapöydälle.\n\nPiispan huoneessa oli sängyn pääpuolessa pieni seinäkaappi, johon rouva\nMagloire korjasi joka ilta nuo kuusi hopeista pöytäkalua ja suuren\nkauhan. Tarvinneeko sanoa ett'ei sen suulta koskaan otettu avainta\npois.\n\nPuutarhassa, jota hiukan rumensivat edellämainitut muodottomat\nrakennukset, oli neljä käytävää, jotka läksivät säteenomaisesti\nkeskikohdalle tehdystä likakaivosta; viides käytävä kiersi koko\npuutarhan, kulkien pitkin valkoisen muurin viertä. Näiden käytäväin\nvälissä oli neljä puksipuiden reunustamaa multapenkkiä. Kolmessa niistä\nviljeli rouva Magloire vihanneksia; neljännessä kasvatti piispa kukkia.\nSiellä ja täällä seisoi hedelmäpuita. Kerran sanoi rouva Magloire\npiispalle lempeän ivallisesti: \"Teidän Ylhäisyytenne, Tehän tahdotte\nsaada tosihyötyä kaikesta, ja tuossa on kuitenkin multapenkki, jolla ei\nole iki mitään virkaa. Olisi parempi istuttaa siihenkin salaatia kuin\nkukkia\". -- \"Rouva Magloire\", vastasi piispa, \"Te erehdytte. Kaunis on\nyhtä hyödyllistä kuin hyödyllinenkin\". -- Hetkisen vaiettuaan lisäsi\nhän: \"Ehkäpä hyödyllisempääkin\".\n\nTämä multapenkki, joka oli jaettu kolmeen, neljään pengermään, antoi\npiispalle melkein yhtä paljon puuhaa kuin hänen kirjansakin. Hän vietti\nsen ääressä mielellään tunnin, kaksikin, leikellen, kitkien ja\npistellen multaan sinne tänne reikiä, joihin pudotti siemeniä. Hän ei\nvaan asettunut hyönteisiä vastaan niin kiivaile sotakannalle kuin oikea\npuutarhuri olisi tahtonut. Muuten ei hän noudattanut mitään\nkasvitieteellistä järjestelmää; hän ei tuntenut heimoja eikä luokkia;\nhän ei vähimmässäkään määrässä pyrkinyt asettumaan Tournefortin[3] tai\nluonnollisen järjestelmän puolelle; hän ei suosinut hituistakaan\nenemmän sammalkasveja sirkkalehtisten vahingoksi eikä Jussieutä[4]\nLinnén kustannuksella. Hän ei tutkinut kasveja; hän vaan rakasti\nkukkia. Hän piti oppineita suuressa arvossa, hän kunnioitti\noppimattomia vieläkin enemmän, ja tekemättä vääryyttä kumpaisellekaan\nihmislajille, kasteli hän kesä-illoin kukkapenkereitään viheriäksi\nmaalatulla ruiskukannullaan.\n\nKoko talossa ei ollut ainuttakaan lukollista ovea. Ruokasalin ovea,\njonka jo tiedämme avautuneen vallan maantasalla tuomiokirkon torille,\nkoristivat muinoin lukot ja salparaudat kuten vankilan ovea. Piispa oli\npoistattanut kaikki nämä lukkokojeet, ja niin oli tämän oven ainoana\nsulkeena päivällä ja yöllä vain säppi. Kuka ohikulkija tahansa voi\nmillä hetkellä hyvänsä avata sen. Alkuaikoina vaivasi naisia kovasti\ntämä aina avonainen ovi, mutta Dignen piispa sanoi heille: \"Laittakaa\nlukot ja salvat huoneisiinne, jos tahdotte\". Lopulta olivat hekin\ntulleet yhtä luottavaisiksi kuin hänkin, taikka ainakin näyttivät\nsiltä. Rouva Magloirea vain hirvitti joskus. Mitä piispaan tulee,\nlöydämme hänen ajatuksensa selitettynä tai ainakin hahmostettuna\nseuraavissa kolmessa rivissä, jotka hän oli kirjottanut raamatun\nreunaan: \"Tällainen on erotus: lääkärin ovi ei saa koskaan olla\nsuljettu, papin oven tulee aina olla auki\".\n\nErääseen toiseen kirjaan, jonka nimi oli: _Lääketieteen peri-aatteet_,\noli hän kirjottanut jälleen seuraavan mietelmän: \"Enkö minä ole lääkäri\nsamoin kuin hekin? Minullakin on potilaani; ensiksi on minulla heidän\npotilaansa, joita he nimittävät sairaiksi; ja sitten on minulla omat\npotilaani, joita minä kutsun onnettomiksi\".\n\nKerran kirjotti hän taas näin: \"Älkää koskaan kysykö henkilön nimeä,\njoka teiltä pyytää yösijaa. Etupäässä juuri sellaista ihmistä hänen\nnimensä vaivaa, joka on suojan tarpeessa\".\n\nSattuipa kerran, että eräs arvoisa kirkkoherra, en muista enää oliko se\nCouloubrouxin tai Pompierryn, sai päähänsä kysäistä, luultavasti rouva\nMagloiren vihjauksesta, oliko hänen ylhäisyytensä todellakin varma\nsiitä, ett'ei hän menetellyt jotenkuten varomattomasti jättäessään näin\novensa auki päiviksi ja öiksi kenen hyvänsä tunkeutua sisään, ja eikö\nhän edes peljännyt minkään onnettomuuden voivan tapahtua niin huonosti\nhuolehditussa talossa. Piispa laski lempeän vakavana kätensä hänen\nolkapäälleen ja sanoi: \"_Nisi Dominus custodierit domum, in vanum\nvigilant qui custodiunt eam_\".[5] Sitten käänsi hän puheen toisaalle.\n\nMielellään tapasi hän myös sanoa: \"Sitä on papin urheutta niinkuin on\nrakuunaeverstin urheutta. -- Mutta\", lisäsi hän, \"meidän urheutemme\ntäytyy olla rauhallista laatua\".\n\n\n\n\n7.\n\nCravatte.\n\n\nTässä yhteydessä sopii meidän luontevasti esittää eräs tapaus, jota\nmeidän ei tule jättää mainitsematta, koska se näyttää erinomaisen\nselvästi, millainen mies Dignen piispa oikeastaan oli.\n\nGaspard Bèsin rosvojoukon hävittämisen jälkeen, rosvojoukon, joka oli\nhätyyttänyt ja ryövännyt ihmisiä Ollioulesin solissa, pakeni yksi hänen\nalapäälliköitään, Cravatte, vuoriseutuihin. Hän piileskeli kauvat\naikoja ryöväritovereinsa, Gaspard Bèsin joukkion jäännösten kanssa\nNizzan kreivikunnassa, meni sittemmin Piemontiin ja ilmestyi jälleen\nyht'äkkiä Ranskassa, Barcelonnetten tienoilla. Ensin nähtiin hänet\nJauziersissä, sitten Tuilesissä. Hän kätkeytyi Joug-de-l'Aiglen luoliin\nja sieltä laskeutui kyliin ja ihmisasunnoille Ubayen ja Ubayetten\nrotkoteitä myöten. Hän eteni aina Embruniin asti, tunkeutui eräänä yönä\ntuomiokirkkoon ja ryösti sakariston. Hänen ryöstöretkensä saivat seudun\nkauhun valtaan. Pantiin santarmit hänen kintereilleen, mutta siitä ei\nlähtenyt apua. Hän pääsi aina livahtamaan pakoon; joskus ryhtyi hän\nvimmattuun vastarintaankin. Hän oli rohkea roisto. Kesken hurjinta\nkauhua saapui piispa paikkakunnalle. Hän läksi tarkastusmatkalleen\nChastelariin. Kunnanvanhin tuli hänen puheilleen ja neuvoi häntä kaikin\nmokomin kääntymään takaisin. Cravattella oli koko vuoristo hallussaan\naina Archeen asti ja siitäkin edemmäs. Saattojoukonkaan suojaamana ei\nolisi vaara voitettu. Oli turhaa näin syyttä suotta panna alttiiksi\nkolmen tai neljän santarmiparan henki.\n\n\"Niinpä onkin aikomukseni\", sanoi piispa, \"mennä ilman saattojoukkoa\".\n\n\"Älkää ajatelkokaan, Teidän Ylhäisyytenne!\" huudahti kunnanvanhin.\n\n\"Ajattelen minä vaan niin, että en huoli millään ehdolla santarmeja ja\nettä lähden matkaan tunnin kuluttua\".\n\n\"Matkaan?\"\n\n\"Matkaan\".\n\n\"Yksin?\"\n\n\"Yksin\".\n\n\"Teidän Ylhäisyytenne, ettehän toki tehne sitä\".\n\n\"Siellä on, siellä vuoristossa\", puheli piispa, \"eräs vaatimaton,\npikkuruinen seurakunta, jota en ole käynyt katsomassa kolmeen\nvuoteen. He ovat hyviä ystäviäni, sävyisiä kunniallisia paimenia.\nKolmestakymmenestä paimentamastaan vuohesta on yksi heidän omansa. He\nvalmistavat sangen sieviä erivärisiä villanauhoja ja soittelevat\nvuoristosävelmiä pienillä kuusiläpi-huiluilla. On tarpeen puhua heille\ntuolloin tällöin hyvästä Jumalastakin. Mitä ajattelisivatkaan he\npiispasta, joka pelkää? Mitä sanoisivatkaan, ell'en menisi sinne?\"\n\n\"Mutta rosvot, Teidän Ylhäisyytenne?\"\n\n\"Sepä se\", sanoi piispa, \"nythän muistankin. Olette oikeassa. Minä voin\ntosiaankin tavata heidät. Lieneepä tarpeellista puhua heillekin\nHerrasta Jumalasta\".\n\n\"Mutta, Teidän Ylhäisyytenne, sehän on ryövärijoukkio! Hehän ovat lauma\nsusia!\"\n\n\"Herra kunnanvanhin, ehkäpä Jeesus on pannut minut juuri tämän lauman\npaimeneksi. Kuka voi arvata kaitselmuksen tiet?\"\n\n\"Teidän Ylhäisyytenne, he ryöstävät Teidät putipuhtaaksi\".\n\n\"Minullahan ei ole mitään otettavaa\".\n\n\"He tappavat Teidät\".\n\n\"Vanhan papinkähnyksen, joka kulkea köntystää rukouksiaan mutisten?\nKaikkia vielä! Mitäpä hänestä?\"\n\n\"Oi Jumalani! jos Te sittenkin kohtaisitte heidät!\"\n\n\"Pyytäisin heiltä almua köyhilleni\".\n\n\"Teidän Ylhäisyytenne, älkää menkö sinne, älkää taivaan nimessä!\npanette henkenne vaaraan\".\n\n\"Herra kunnanvanhin\", sanoi piispa, \"eikö todellakaan ole muusta\nkysymys? Minä en ole maailmassa kaitakseni henkeäni, vaan kaitakseni\nsieluja\".\n\nTäytyi antaa hänen mennä. Hän läksi matkaan, vain erään lapsen\nseuraamana, joka tarjoutui hänelle oppaaksi. Huhu hänen\nitsepäisyydestään kulki kulovalkeana ja saattoi kaikki kauhuihinsa.\n\nHän ei tahtonut ottaa mukaansa sisartaan eikä rouva Magloirea. Hän\nkulki vuoriston halki muulin seljässä, ei kohdannut ketään ja saapui\nniin täysin vahingoittumattomana \"hyvien ystäviensä\" paimenten luokse.\nHän viipyi siellä viikkoa pari, saarnasi, opetti, neuvoi, varotti.\nLähtöpäivän lähetessä päätti hän laulaa _Te Deumin_ täydessä\npiispallisessa pukimessa. Hän mainitsi asiasta kirkkoherralle. Mutta\nmitä tehdä: ei ollut piispan juhlatamineita. Hänelle voitiin hankkia\nhuonosti varustetusta kylä-sakaristosta vain vanhoja kuluneita\nsilkkikaapuja ala-arvoisine nauhakoristeineen.\n\n\"Välipä sillä!\" sanoi piispa. \"Ilmottakaa joka tapauksessa saarnassanne\n_Te Deumista_. Kyllä me siitä selviämme\".\n\nPengottiin kaikki ympäristön kirkot. Kaikki näiden köyhien seurakuntain\nkootut komeudet eivät olisi kyenneet säädyllisesti vaatettamaan edes\ntuomiokirkon lukkaria.\n\nJuuri kun pula oli pahimmillaan, toi kaksi tuntematonta ratsumiestä\nsuuren laatikon pappilaan herra piispalle; asiansa toimitettuaan\nsuorivat ratsumiehet kiireesti tiehensä. Laatikko avattiin, se sisälsi\nkulta-ompeleisen kuoriviitan, jalokiviä säihkyvän hiipan, arkkipiispan\nristin, komean sauvan, kaikki piispan vaatteet, jotka kuukausi sitten\noli varastettu Embrunin Pyhän Neitsyen kirkon aarrekammiosta.\nLaatikosta löytyi myös paperi, jolle oli kirjotettu nämä sanat:\n_Cravattelta hänen ylhäisyydelleen Bienvenulle_.\n\n\"Sanoinhan minä, että kyllä me siitä selviäisimme!\" huudahti piispa.\nSitten lisäsi hän hymyillen: \"Joka tyytyy kappalaisen messupaitaan,\nhänelle lähettää Jumala arkkipiispan kuoriviitan\".\n\n\"Teidän Ylhäisyytenne\", mutisi kirkkoherra hymysuin päätään pudistaen,\n\"Jumala -- tai paholainen\".\n\nPiispa katsahti tuikeasti kirkkoherraan ja toisti arvokkaan painavasti:\n\"Jumala!\"\n\nHänen saapuessaan Chastelariin ja pitkin tietä jo tulvasi uteliasta\nkansaa häntä katsomaan. Chastelarin pappilassa tapasi hän neiti\nBaptistinen ja rouva Magloiren odottamassa, ja hän sanoi sisarelleen:\n\"No, enkö ollut oikeassa? Köyhä pappi meni köyhien vuoristolaistensa\nluo tyhjin käsin ja hän palaa sieltä täysin käsin. Läksin matkaan\nmukanani vain luottamukseni Jumalaan; palatessani on minulla muassani\nkokonaisen tuomiokirkon kalleudet\".\n\nIllalla ennen maata-menoa puheli hän vielä: \"Älkäämme milloinkaan\npeljätkö varkaita tai murhamiehiä. Ne ovat vain ulkonaisia vaaroja,\npieniä vaaroja. Itseämme tulee meidän peljätä. Ennakkoluulot, siinä\nvaaralliset varkaat; paheet, siinä vaaralliset murhamiehet. Suurimmat\nvaarat väijyvät meidän omassa sydämessämme. Mitä huolisimme vaarasta,\njoka uhkaa päätämme tai kukkaroamme! Ajatelkaamme vain vaaroja, jotka\nuhkaavat sieluamme\".\n\nSitten jatkoi hän sisarensa puoleen kääntyen: \"Sisareni! Papin ei tule\nmilloinkaan ryhtyä varokeinoihin lähimäistään vastaan. Mitä tuo\nlähimäinen tekeekään, sen on Jumala sallinut. Tyytykäämme vain\nrukoilemaan Jumalaa, kun kuulemme jonkun vaaran meitä uhkaavan. Häntä\nrukoilkaamme, ei itsemme hyväksi, vaan veljemme puolesta, jott'ei hän\nlankeaisi syntiin meidän tähtemme\".\n\nMuuten ei hänen elämässään juuri erikoisempia tapauksia sattunut.\nKerromme ne, jotka olemme saaneet tietoomme; tavallisesti vietti hän\npäivänsä tekemällä aina samat työt samoilla hetkillä. Yksi kuukausi\nhänen vuodessaan oli kuin yksi tunti hänen päivästään.\n\nMitä sitten tulee Embrunin tuomiokirkon \"kalleuksien\" myöhempiin\nkohtaloihin, joutuisimme tukalaan asemaan, jos niitä meiltä\nudeltaisiin. Ne olivat kaikki, nuo kalleudet, sangen kauneita kaluja,\nviekottelevia, soveliaita vaikka varastettaviksi köyhien ja kurjuutta\nkärsiväin hyväksi. Nehän oli sitäpaitsi jo kerran varastettu. Puolet\ntekosesta oli tehty; tarvitsi enää vain muuttaa varkauden suuntaa ja\nviedä sitä pienen, pienen matkan köyhien puoleen. Muuten emme voi sanoa\ntästä seikasta mitään ehdottoman varmaa. Piispan papereista on\nkuitenkin löydetty eräs hämäränpuoleinen muistiinpano, joka ehkä on\njossain tekemisissä tämän asian kanssa ja joka kuuluu näin: _Kysymys\non, tuleeko antaa ne tuomiokirkolle vai sairashuoneelle_.\n\n\n\n\n8.\n\nViisaustiedettä viinilasin ääressä.\n\n\nSenaattori, josta on ylempänä ollut puhe, oli sangen taitava mies; hän\noli kulkenut tietänsä eteenpäin uskomattoman suoraan, vähääkään\nvälittämättä esteistä, jotka etenemistä hidastuttavat ja joiden nimet\novat omatunto, vannottu vala, oikeus, velvollisuus. Hän oli käynyt\nsuoraan päämääräänsä päin, kertaakaan kompastumatta polullaan\nnousemistaan ja omaa etuaan kohti. Hän oli entinen asianajaja, jonka\nmenestys oli tehnyt melkein helläsydämiseksi: hän ei ollut lainkaan\nilkeä, teki päinvastoin mitä voi poikainsa, vävyjensä, sukulaistensa,\nvieläpä ystäväinsäkin hyväksi. Elämästä oli hän osannut taitavasti\nvalita vain hyvät puolet, paraat tilaisuudet ja lihavimmat palat.\nKaikki muu oli hänestä jonninjoutavaa. Hän oli älykäs ja juuri\ntarpeeksi oppinut, jotta luuli olevansa Epikuron opetuslapsi, vaikk'ei\nehkä ollut muuta kuin Pigault-Lebrunin[6] tuotetta. Hän naureskeli\nmielellään ja herttaisesti kaikille ijäisyys-asioille sekä\n\"piisparahjuksen turhanpäiväisille houreille\". Rakastettavalla\narvokkaisuudellaan naureskeli hän niille joskus itsensä herra\nMyrielinkin läsnäollessa.\n\nEräässä puolivirallisessa juhlatilaisuudessa joutuivat kerran\nkreivi ------ (tämä senaattori) ja herra Myriel yht'aikaa päivällisille\nmaaherran luo. Aterian lopulla huudahti senaattori hiukan hilpeänä,\nvaikka yhä vielä arvokkaana:\n\n\"Lempo vieköön! Jutellaanpas jotakin, herra piispa. Senaattorin ja\npiispan on vaikea katsella toisiaan silmää iskemättä. Me olemme\nmolemmat merkkien selittäjiä. Tunnustanpa teille jotakin. Minullakin on\nviisaustieteeni\".\n\n\"Siinä olette oikeassa\", vastasi piispa. \"Niinkuin viisaustieteensä\nlaittaa, niin saa maatakin. Te olette päässeet purppuravuoteelle, herra\nsenaattori\".\n\nSenaattori jatkoi rohkaistuneena:\n\n\"Olkaamme iloisia poikia taas\".\n\n\"Vaikkapa iloisia miehiäkin\", sanoi piispa.\n\n\"Minä julistan Teille\", jatkoi senaattori, \"ett'eivät Argensin\nmarkiisi,[7] Pyrrho,[8] Hobbes[9] eikä Naigeon ole mitään kukonpoikia\nhekään. Minulla on kirjastossani kaikki viisaustieteilijäni\nkultakoristeisissa kansissa\".\n\n\"Aivan kuten Te itsekin, herra kreivi\", keskeytti piispa.\n\nSenaattori jatkoi:\n\n\"Diderota minä vihaan. Hän on vain tuollainen aate-repostelija,\nsuurisuinen vallankumous-kiivailija, joka pohjimmalta sittenkin uskoo\nJumalaan ja joka on vielä Voltaireakin ulkokullatumpi. Voltaire on\npilkannut Needhamia,[10] mutta siinä hän teki väärin; sillä Needhamin\nankeriaat näyttävät toteen, että Jumala on tarpeeton. Tippa etikkaa\nlusikalliseen jauhosekotusta vastaa _fiat luxia_.[11] Ajatelkaa tippa\nsuuremmaksi ja lusikka avarammaksi ja siinä on maailma valmis. Ihminen\non ankerias. Mihin tarvitaan siis sitä Ijankaikkista Isää? Herra\npiispa, minä olen jo perin väsynyt tuohon Jehovah-taruun. Siitä ei ole\nmuuta hyötyä, kuin että se tuottaa kuivakiskoisia ihmisiä, jotka\nmiettivät mielettömiä. Alas tämä suuri Kaikkivoipa, joka minua\nsuututtaa! Eläköön Nolla, joka antaa minun olla rauhassa! Tullaksemme\nTeistä minuun ja puhuakseni suuni puhtaaksi ja ripittääkseni itseni\nsielunpaimenelleni, niinkuin tulee ja sopii, tunnustan Teille, että\nminulla on terve järkeni tallella. En ole tullut hulluksi tuon teidän\nJeesuksenne takia, joka kaikissa kujien käänteissä huutaa\nkieltäytymistä ja uhrautumista. Oikea saiturin neuvo kerjäläisille!\nKieltäymistä! miksi? Uhrautumista! minkä hyväksi? En luule suden\nantavan repiä itseänsä kappaleiksi toisen suden onnen takia.\nPysykäämme siis luonnon kannalla. Me seisomme huipulla; olkoon siis\nviisaustieteemmekin korkeata. Miksi sitten ylimmillä asteilla olisimme,\nell'emme näkisi kauvemmaksi kuin muutkaan, jotka eivät erota omaa\nnenänpäätänsä edemmäs? Eläkäämme iloisesti. Tämä elämä on kaikki. Että\nihmisellä olisi toinenkin tulevainen elämä, jossain muualla, ylhäällä,\nalhaalla, ties' missä, siitä minä en usko halaistua sanaa. Ah! minulle\nsuositellaan kieltäytymistä ja uhrautumista, minun käsketään varoa\nkaikkia tekojani, minun pitää paneman pääni pyörälle hyvän ja pahan,\noikean ja väärän, luvallisen ja kielletyn takia. Miksi? koska minun\npitää tekemän tiliä kaikista teoistani. Milloin? kuolemani jälkeen.\nMikä hassu haave! Saisipa olla koko ovela, joka minusta kuolemani\njälkeen selvän ottaisi. Pankaapa nyt haamun käsi kahmaisemaan\nkourallinen tuhkaa. Puhukaamme totta, me, jotka olemme saaneet\nsalaisuuksista selvän ja jotka olemme päässeet kohottamaan Isiksen\nhametta: ei ole hyvää eikä pahaa; on vain kasvuvoimaa. Etsikäämme\ntodellisuutta. Miettikäämme tyystin. Menkäämme pohjaan saakka, lempo\nsoikoon! Totuutta täytyy vainuta, täytyy kaivaa maata ja siepata se\nlopulta kiinni. Silloin tuottaa se ihmiselle verratonta riemua. Silloin\ntulee hänestä voimakas ja hän nauraa. Herra piispa, puhe ihmisen\nkuolemattomuudesta on hassutusta. Oh! mikä ihana lupaus! Luota vaan\nsiihen. Hyvät on Adamilla toiveet! Nyt on ihminen henki, sitten tulee\nhänestä enkeli, sitten saa hän sirot siivet lapaluihinsa. Auttakaahan,\neikö juuri Tertullianus sano, että autuaat siirtyvät taivaankappaleesta\ntoiseen? Sepä se. Niin tulee ihmisestä tähtien hyppysirkkoja. Ja sitten\nsaadaan nähdä Jumala. Ohoi! Typeryyttä kaikki nuo paratiisit. Jumala on\npelkkää kummitusjuttua. En menisi sanomaan tätä _Moniteurin[12]\npalstoilla, en hitto soikoon menisikään! mutta voipa siitä kuiskutella\nnäin ystävysten kesken. _Inter pocula_.[13] Uhrata tämä maailma\nparatiisin takia, se on varman saaliin päästämistä käsistään unikuvan\ntakia. Enpä ole niin tyhmä, että uskoisin ijankaikkisuus-valeita! Minä\nolen tyhjää. Nimeni on kreivi Tyhjä, senaattori. Olinko olemassa ennen\nsyntymistäni? En. Entäs kuolemani jälkeen? En. Mitä minä olen? Hiukan\ntomua, jota elimistö pitää kasassa. Mitä minun on tehtävä täällä maan\npäällä? Sen voin itse määrätä. Kärsiä tai nauttia. Mihin vie minut\nkärsimys? Tyhjyyteen. Mutta minä olisin kärsinyt. Mihin vie minut\nnautinto? Tyhjyyteen. Mutta minä olisin nauttinut. Minä olen valinnut.\nTäytyy syödä tai olla syötävänä. Minä syön. Parempi on hampaan kuin\nheinän. Siinä minun viisauteni. Loppujen lopuksi, mene minne menetkin,\nhaudankaivaja odottaa; on meillä edes Panthéon; kaikki kaatuu ahmivaan\nkuiluun. Loppu. _Finis_. Lasku on kuitattu. Tiedottomuuden, tyhjyyden\npaikka. Kuolema on kuollut, uskokaa pois. Nauran jo pelkkää ajatusta,\nettä olisi olemassa joku, jolla olisi minulle vielä jotain sanomista.\nImettäjäin keksintöä. Kummitukset lapsille, Jehovah ihmisille. Ei;\nhuominen päivämme on yön verhossa. Haudan tuolla puolen on vain\ntasa-arvoista tyhjyyttä, mitättömyyttä. Olet ollut Sardanapalus, olet\nollut Vincentius Paulus_,[14] samaan tyhjyyteen vaivut. Kas siinä on\ntotuus. Siis: eläkää ennen kaikkea. Kuluttakaa ja käyttäkää minäänne,\nniin kauvan kun se on vallassanne. Totta tosiaan, sanonpa Teille herra\npiispa, minulla on viisaustieteeni ja minulla on viisaustieteilijäni.\nEn anna kietoa itseäni loruilla. Niillä sentään täytyy olla jotain --\nkaikesta huolimatta -- jotka ovat alhaalla, ryysyläisillä,\nmaankiertäjillä, kurjimuksilla. Heille syötettäköön pyhimystaruja,\nsatukummituksia, sielua, kuolemattomuutta, paratiisia, tähtiä. Kyllä he\nsen nielevät. He sivelevät kaiken tuon kuivalle leivälleen. Kenellä ei\nmitään ole, hänellä on hyvä Jumala. Ja hyvähän se on sekin. En pane\nvastaan, mutta pidänpä herra Naigeonin omina hyvinäni. Jumala on varsin\ntarpeellinen rahvaalle\".\n\nPiispa taputti käsiään.\n\n\"Sepä oli puhe!\" huudahti hän. \"Erinomaista, tosiaan ihmeellistä tuo\nmaterialismi! Niin pitkälle ei pääsekään kuka tahansa. Mutta ken\npääsee, hänestä on tyhmyys kaukana. Ei hän typeryyksissään toimita\nitseään maanpakoon kuten Cato, ei hän anna kivittää itseään kuten\nStephanus, eikä polttaa itseään elävältä kuten Jeanne d'Arc. Niillä,\njoiden on on onnistunut hankkia itselleen tämä ihmeellinen\nmaterialismi, niillä on ilo tuntea itsensä edesvastuuttomiksi, niillä\non tyydytys ajatella, että he voivat ahmia kaikki vallan levollisesti:\nylhäiset asemat, virkapaikat, arvonimet, hyvällä tai pahalla hankitun\nvallan, tuottavat sanan syömiset, hyödykkäät petokset, makealta\nmaistuvat omantunnon suostuttelut; ja sitten kun ruoka on sulanut,\nastuvat he hautaansa. Se on sangen miellyttävää! En sano tätä erittäin\nTeille, herra senaattori. Kuitenkin on minun kerrassaan mahdoton Teitä\nonnitella. Teillä on, teillä suurilla herroilla, oma viisaustieteenne,\nsanotte te, teitä varten ja teidän hyväksenne, hienostunut,\nerinomainen, jonka vain rikkaat saattavat omaksua, joka sopii kaikkiin\ntapauksiin ja joka maustaa ihmeellisiksi kaikki elämän nautinnot ja\nhekuman. Tämä viisaustiede on syvyyksistä noudettu ja erikois-etsijät\novat sen maasta kaivaneet. Mutta te olette hyväluontoisia\nhallitsijoita, ettekä te pidä sitä pahana, että usko Jumalaan on\nrahvaan viisaustieteenä, melkein samoin kuin hanhenreisi kastanjoiden\nkanssa on köyhälle kalkkunapaistia multasienineen\".\n\n\n\n\n9.\n\nSisar kertoo veljestään.\n\n\nLuodaksemme havainnollisen kuvan Dignen piispan koti-elämästä sekä\ntavasta, millä nuo kaksi hurskasta naista alistivat tekonsa,\najatuksensa, vieläpä herkästi naiselliset tunteensakin piispan tapojen\nja tarkotusten ohjattaviksi, hänen aina tarvitsemattansa edes niitä\nsanoiksi pukea, on meidän paras jäljentää tähän eräs neiti Baptistinen\nkirje lapsuudenystävälleen kreivitär de Boischevronille. Tämä kirje on\nmeidän hallussamme.\n\n    Digne, 16 päivä joulukuuta 18...\n\n    Hyvä ystäväni! Ei kulu päivääkään, jolloin emme puhelisi Teistä. Se\n    on tullut jo meille melkein tavaksi, mutta on siihen toinenkin syy.\n    Ajatelkaahan, että rouva Magloire on pestessään ja tomuuttaessaan\n    seiniä ja kattoja tehnyt erinomaisia löytöjä; nyt eivät meidän\n    huoneemme vanhoine kalkkivedellä valkaistuine seinäpapereineen\n    rumentaisi edes linnaa sellaista kuin Teidän. Rouva Magloire\n    repi seiniltä kaikki paperit. Ja sieltäpä vasta kummia löytyi.\n    Minun vierashuoneeni, jossa ei ole huonekaluja ja jonne levitämme\n    liinavaatteet kuivamaan pesun jäljeltä, on viisitoista jalkaa\n    korkea, sen lattian pinta-ala on kahdeksantoista neliöjalkaa,\n    sen katto oli entisiin aikoihin koristettu kultamaalauksin ja\n    niskahirret siinä on myös niinkuin teilläkin. Kun talo oli\n    sairaalana, oli tämäkin huone kauttaaltaan kankaalla verhottu.\n    Seinälaudoitus on jäännöstä iso-äitiemme ajoilta. Mutta minun\n    asuinhuonettani sopii katsella. Rouva Magloire keksi kymmenin\n    kerroin toinen toisensa päälle liimattujen paperien alta\n    maalauksia, jotka tosin eivät ole kovin erinomaisia, mutta joita\n    sentään sietää. Siinä on Telemakos, jonka Minerva vihkii ritariksi.\n    Siinä esiintyy jälleen tämä nuori sankari puutarhassa, jonka nimeä\n    en tällä hetkellä muista, ehkäpä se lienee sama, jonne roomalaiset\n    eräänä yönä menivät. Mitäpä Teille esittäisinkään? Siinä on\n    roomalaisia miehiä ja naisia (tässä on eräs sana epäselvä), koko\n    joukko. Rouva Magloire puhdisti kaikki huolellisesti; tänä kesänä\n    korjaa hän vielä muutamia pahimmin vioittuneita kohtia, sivelee\n    vernissalla kaikki uudestaan ja niin tulee minun huoneestani oikea\n    museo. Sitäpaitsi löysi hän ullakon nurkasta kaksi vanhanaikuista\n    peilipöytää. Jos olisi laittanut niihin uudet kultaukset, olisi se\n    tullut maksamaan kaksi kruunutaalaria, joten on parasta lahjottaa\n    ne köyhille; eivätkä ne ole yhtään sieviäkään ja minä ottaisinkin\n    mieluummin mustapuisen pyöröpöydän.\n\n    Olen yhäti erinomaisen onnellinen. Veljeni on niin hyvä. Hän antaa\n    kaikki, mitä hänellä on, vaivaisille ja sairaille. Meidän asemamme\n    on sangen tukala. Talvi on ankara näillä seuduin, ja täytyyhän\n    toki auttaa puutteenalaisia. Me tulemme kutakuinkin toimeen lämmön\n    ja valaistuksen puolesta. Siinä on meidän osaksemme hyvyyttä\n    erinomaisesti, kuten huomaatte.\n\n    Veljelläni on omat tapansa. Haastellessaan meidän kanssamme\n    selittää hän, että piispan tulee juuri niin menetellä.\n    Ajatelkaahan, ett'ei talomme ovi ole milloinkaan lukossa. Kuka\n    tahansa voi astua sisään ja päästä veljeni asuntoon. Hän ei pelkää\n    koskaan, ei edes yölläkään. Se on hänen urheuttaan se, kuten hän\n    sanoo.\n\n    Hän ei tahdo, että minä pelkäisin hänen puolestaan, tai että rouva\n    Magloire pelkäisi. Hän antautuu kaikkiin vaaroihin, eikä hän tahdo,\n    että me näyttäisimme sitä edes huomaavan. Täytyy osata ymmärtää\n    häntä.\n\n    Hän menee ulos sade-ilmallakin, hän kävelee märätkin paikat, hän\n    matkustelee talvisinkin. Hän ei pelkää pimeätä, ei vaarallisia\n    teitä, ei pahoja ihmisiä.\n\n    Viime vuonna meni hän aivan yksinään eräälle ryöväriseudulle. Hän\n    ei tahtonut ottaa meitä mukaansa. Hän oli poissa pari viikkoa.\n    Palatessaan kotiin ei hänelle ollut tapahtunut mitään pahaa, häntä\n    luultiin kuolleeksi ja hän voi vallan hyvin ja hän sanoi: 'Katsokaa\n    nyt, miten minut on ryöstetty!' Ja hän avasi matkalaukun ja siinä\n    olivat kaikki Embrunin tuomiokirkon kalleudet, ja rosvot olivat\n    antaneet ne hänelle.\n\n    Tällä kertaa en voinut olla häntä hiukan torumatta paluumatkalla,\n    mutta varoin puhumasta muulloin kun vaunujen kolistessa, jott'ei\n    kukaan kuulisi.\n\n    Ensi aikoina ajattelin itsekseni: Ei ole vaaraa, joka hänet\n    pysäyttäisi, hän on vallan kauhea. Lopulta olen tottunut\n    siihen. Olen antanut rouva Magloirellekin vihjauksen olla häntä\n    vastustamatta. Hän kuitenkin aina seuraa omaa päätänsä. Vien rouva\n    Magloiren mukaani huoneeseeni, rukoilen hänen edestään ja vaivun\n    uneen. Olen rauhallinen, koska tiedän niin hyvin, että jos hänelle\n    onnettomuus sattuisi, olisi se minunkin loppuni. Minä menisin hyvän\n    Jumalan luo veljeni ja piispani kanssa. Rouva Magloiren on ollut\n    vaikeampi kuin minun tottua hänen varomattomuuksiinsa, niinkuin\n    hän sanoo. Mutta nykyään on hänkin tavastunut. Me rukoilemme\n    molemmin, me pelkäämme yhdessä ja nukahdamme vihdoin. Itse\n    paholainen voisi kenenkään estämättä astua taloon. Mutta mitäpä\n    sentään pelkäisimmekään tässä talossa? Onhan kanssamme Hän, joka on\n    kaikista voimakkain. Paholainen voi sinne tunkeutua joskus, mutta\n    hyvä Jumala asuu siellä aina.\n\n    Se riittää minulle. Veljeni ei edes tarvitse sanoa minulle\n    sanaakaan enää. Minä ymmärrän häntä hänen puhumattansakaan ja me\n    antaudumme Kaitselmuksen huomaan.\n\n    Tällaiselle kannalle täytyykin asettua mieheen nähden, jolla on\n    suuri henki.\n\n    Olen kysellyt veljeltäni tietoja, joita haluatte Fauxin\n    perheestä. Tehän tiedätte, miten hän tietää kaikki ja minkälaisia\n    muistoja hänellä on, sillä hän on yhäti kelpo kuningasmielinen.\n    Kyseessä-oleva perhe on todellakin sangen vanhaa normandilaista\n    perua Caennen tienoilta. Viisisataa vuotta takaperin elivät Raoul\n    de Faux, Jean de Faux ja Thomas de Faux, kaikki aatelismiehiä;\n    yksi heistä oli Rochefortin herra. Viimeinen oli Guy Etienne\n    Alexandre, ja hän oli eversti tai jotain sellaista Bretagnen\n    husaari-rykmentissä. Hänen tyttärensä Marie Louise joutui naimisiin\n    Ranskan päärin, Ranskan kaartin everstin ja sotajoukkojen\n    ylipäällikön herttua Louis de Gramontin pojan Adrien Charles de\n    Gramontin kanssa.\n\n    Hyvä rouva, pyydämme sulkeutua Teidän hurskaan sukulaisenne\n    Hänen Ylhäisyytensä kardinaalin esirukouksiin. Mitä taas Teidän\n    rakkaaseen Sylvanie-tyttöönne tulee, on hän tehnyt varsin oikein\n    siinä, ett'ei ole hukannut niitä lyhyitä hetkiä, jotka hän saa\n    Teidän luonanne viettää, minulle kirjottaakseen. Hän jaksaa hyvin,\n    tekee työnsä Teidän mieliksenne, rakastaa yhäti minua. Siinä\n    kaikki, mitä toivonkin. Hän on lähettänyt minulle terveisensä\n    Teidän kauttanne, siitä olen onnellinen. Terveyteni on ollut\n    jotensakin hyvä, mutta siitä huolimatta käyn päivä päivältä yhä\n    laihemmaksi. Hyvästi, paperikin loppuu ja minun on pakko jättää\n    Teidät. Tuhannet lämpimät tervehdykseni!\n\n                                                  Baptistine.\n\n    J. K. -- Teidän veljenpoikanne on ihastuttava. Tietäkääpäs, että\n    hän tulee piakkoin viiden vanhaksi! Eilen näki hän hevosen, jolle\n    oli pantu polvisuojustimet ja hän huudahti: Mikähän tuon hevosen\n    polvissa on? -- Hän on niin soma, tämä lapsi! Hänen pikku-veljensä\n    raastaa vanhaa luuta-pahaa perässään pitkin huoneita kuin mitäkin\n    vankkureita, hoilaten: Hei vaan!\n\nNiinkuin tästä kirjeestä käy selville, osasivat nämä kaksi naista\nmukautua piispan elämäntapoihin sillä naisen omituisella kyvyllä, joka\nymmärtää miehen paremmin kuin hän itse. Dignen piispa, tuo niin\nrehellisesti lempeän ja vakaisen näköinen mies, suoritti joskus suuria\ntekoja, rohkeita ja loistavia, melkein kuin itse tietämättään. Naiset\nvapisivat, mutta antoivat hänen pitää päänsä. Joskus yritti rouva\nMagloire huomauttaa ennakolta; mutta sitä hän ei tehnyt milloinkaan\njälkeenpäin eikä yrityksen kestäessä. Koskaan ei häntä edes\npienimmälläkään viittauksella häiritty alotetussa työssä. Muutamin\nhetkin tunsivat he hämärästi, että hän toimi piispallisen arvonsa ja\nasemansa mukaisesti, hänen tarvitsemattansa siitä huomauttaa, hänellä\nkun ei ehkä itsellään siitä ollut aavistustakaan, niin täydellinen oli\nhänen vilpittömyytensä ja vaatimattomuutensa. Silloin liikkuivat he\nvain kahden varjon lailla talossa. He palvelivat häntä kuin jonkun\nvälimatkan päästä, ja jos heistä tuntui paraalta kadota kokonaan\nnäkyvistä, niin he katosivat. He tajusivat ihmeteltävän herkällä\nvaistollaan, että eräät huolehtimiset saattavat joskus olla kiusaksi.\nNiinpä ymmärsivät he, vaikka tiesivät hänen vaaraankin antautuvan,\nehkeikään hänen mieltään, niin kuitenkin hänen luontonsa, eivätkä\nlopulta enää vartioineet häntä. He jättivät hänet Jumalan huomaan.\n\nMuuten toisti Baptistine usein, kuten edelläkin olemme nähneet, että\nhänen veljensä loppu olisi myös hänen loppunsa. Rouva Magloire ei sitä\nsanonut, mutta hän tiesi sen.\n\n\n\n\n10.\n\nPiispa tapaa valoa siellä, missä ei odottanut sitä olevankaan.\n\n\nVähän jälkeen edellisillä sivuilla esitetyn kirjeen päivämäärän\nsuoritti hän taas teon, jota koko kaupunki piti vieläkin\nuhkarohkeampana kuin hänen kävelyretkensä ryöväri-vuoriston läpi.\n\nMaaseudulla Dignen lähistössä eleli eräs mies erakon elämää. Tämä mies,\nsanokaamme heti kohta kamala totuus, oli entinen konventin jäsen. Hänen\nnimensä oli G.\n\nEntisestä konventin jäsenestä puhuttiin Dignen porvarillisissa\npiireissä jonkunlaisella kauhulla. Konventin jäsen, käsitättekö, mitä\nse tietää? Hän oli niiltä ajoilta, jolloin ihmiset sinuttelivat\ntoisiaan ja sanoivat: kansalainen. Tämä mies oli melkein hirviö. Tosin\nei hän ollut äänestänyt kuninkaan kuolemaa, mutta eipä paljoa\npuuttunutkaan. Hän oli tavallaan kuninkaan murhaaja hänkin. Hän oli\nollut aikoinaan vallan kauhea. Mistä syystä ei oltu tätä miestä\nlaillisen hallitsijan palatessa vedetty oikeuden eteen? Ei häneltä\njuuri sentään olisi tarvinnut kaulaa katkaista, sillä täytyyhän olla\narmahtavaisuutta, sanotte; mutta sellainen sopiva elinaikainen\nmaanpako! Täytyyhän sitä edes esimerkin vuoksi! j.n.e. j.n.e. Hän oli\nvielä jumalankieltäjäkin, kuten kaikki hänenlaisensa. -- Hanhien\njuoruja korppikotkasta!\n\nOliko hän sitten tosiaankin korppikotka, tämä G.? Kyllä, mikäli sitä\nkävi päättäminen hänen ihmis-arasta, yksinäisestä elämästään. Koska hän\nei ollut äänestänyt kuninkaan kuolemaa, ei häntä oltu kirjotettu\nmaanpakoon tuomittujen luetteloihin, ja niin oli hän saanut jäädä\nRanskaan.\n\nHän asusti kolmen neljännestunnin matkan päässä kaupungista, kaukana\nsyrjäkylistäkin, kaukana kaikista teistä, eräässä tietymättömässä\nvuorenonkalossa, aution laakson pohjalla. Sanottiin hänellä olevan\nsiellä jonkunlaisen pellonpalasenkin sekä luolan piilopaikakseen. Ei\nainuttakaan naapuria; ei edes ohikulkijaa. Senjälkeen kun hän oli\nasettunut tähän laaksoon oli ruoho peittänyt sinne johtavan polun.\nTästä tienoosta puhuttiin kuin pyövelin majapaikasta.\n\nMutta piispalla oli omat ajatuksensa, ja silloin tällöin silmäili hän\ntaivaanrantaa siltä kohdalta, missä pieni puuryhmä osotti entisen\nkonventin jäsenen asuma-laakson sijaitsevan, ja hän puheli: Siellä\nikävöi yksinäinen sielu.\n\nJa ajatuksissaan lisäsi hän: Minun täytyy käydä häntä katsomassa.\n\nMutta tunnustaa tulee, että tämä ensi katsaukselta niin luonnolliselta\ntuntuva ajatus näytti hänestä lyhyen miettimisen jälkeen oudolta,\nmahdottomalta, melkeinpä vastenmieliseltä. Sillä pohjimmiltaan oli hän\nyleisen vaikutelman alainen, ja konventin jäsen herätti hänessä, hänen\nitsensäkään sitä selvästi tajumatta, tuon tunteen, joka on ikäänkuin\nvihan rajamailta ja jota niin sattuvasti ilmaisee sana inho.\n\nMutta saako kapineinkaan lammas peljästyttää paimenta lähestymästä? Ei.\nMutta on lampaillakin eroa!\n\nHyväsydäminen piispa oli kahden vaiheella. Joskus suuntasi hän jo\naskeleensa tuonne laaksoon päin, mutta kääntyi takaisin taas.\n\nEräänä päivänä vihdoin levisi kaupungissa huhu, että muuan paimenpoika,\njoka teki entiselle konventin jäsenelle pieniä palveluksia hänen\nlymy-luolassaan, oli tullut lääkäriä hakemaan; että tuo vanha\nhirtehinen oli kuoleman kielissä, että hän oli saanut halvauskohtauksen\nja ett'ei hän luultavasti eläisi enää aamuunkaan asti. -- Jumalan\nkiitos! huokasivat muutamat.\n\nPiispa tarttui keppiinsä, heitti hartioilleen päällystakin osaksi kovin\nkuluneen pappisviittansa takia -- kuten olemme sanoneet -- osaksi myös\niltatuulen tähden, joka varmaankin kohta alkaisi puhaltaa, ja läksi\nmatkaan.\n\nAurinko oli mailleen menossa ja kosketti melkein taivaanrantaa, kun\npiispa saapui kirouksen paikalle. Hän huomasi sydämensä omituisesti\npamppaillessa olevansa lähellä luolaa. Hän hyppäsi erään kuopan yli,\ntunkeusi läpi pensaston, siirsi syrjään risu-aidan telkeet, astui\npoikki ruohottuneen peltopahasen, eteni rohkeasti muutamia askeleita ja\nkeksi äkkiä kedon perällä, korkean pensaston takana luolan.\n\nSiinä näkyi aivan matala koju, puutteellinen, pieni, mutta siisti;\nviiniköynnös kierteli sen julkipuolta pitkin. Oven edessä istui\nvanhassa pyöräjalkaisessa maalaisnojatuolissa valkohapsinen vanhus,\nhymyillen auringolle.\n\nVanhuksen vieressä seisoi nuori poika, pikku paimen. Hän ojensi\nvanhukselle maito-kulhon.\n\nPiispa katseli syrjästä, ja vanhus korotti äänensä:\n\n\"Kiitos\", sanoi hän, \"en tarvitse enää mitään\". Ja hänen hymynsä\nsiirtyi auringosta lapseen.\n\nPiispa astui esiin. Kuullessaan hänen askeltensa äänen, käänsi vanhus\npäätään, ja hänen kasvonsa ilmaisivat kaikkea sitä hämmästystä, joka\nvoi olla mahdollista pitkän elämän jälkeen.\n\n\"Niin kauvan kuin olenkin täällä ollut\", sanoi hän, \"tapahtuu nyt ensi\nkerran, että joku vieras tulee luokseni. Kuka Te olette, herra?\"\n\nPiispa vastasi:\n\n\"Nimeni on Bienvenu Myriel\".\n\n\"Bienvenu Myriel! Olen kuullut mainittavan sitä nimeä. Teitäkö kansa\nkutsuu hänen ylhäisyydekseen Bienvenuksi?\"\n\n\"Minua\".\n\nVanhus virkkoi vienosti hymyillen:\n\n\"Siinä tapauksessa olette Te minun piispani?\"\n\n\"Kyllä sitäkin\".\n\n\"Käykää sisään, herra\".\n\nEntinen konventin jäsen ojensi kätensä piispalle, mutta piispa ei\ntarttunut siihen. Piispa sanoi vain:\n\n\"Ilokseni huomaan, että minut on johdettu harhaan. Te ette\ntotta-tosiaankaan näytä sairaalta\".\n\n\"Herra\", vastasi vanhus, \"kyllä minä kohta paranen\".\n\nHän oli hetkisen vaiti ja jatkoi:\n\n\"Minä kuolen kolmen tunnin kuluessa\".\n\nSitten puheli hän:\n\n\"Minä ymmärrän hiukan lääkärintaitoa; tiedän tarkalleen, millä tavalla\nkuolema tekee tuloaan. Eilen olivat vain jalkani kylmät; tänään on\nkylmyys kohonnut polviin; nyt tunnen sen nousevan aina vyötäisiin asti;\nkun se ehtii sydämeen, on minun lauluni lopussa. Aurinko on ihana, eikö\ntotta? Olen antanut hyryyttää itseni ulos, luodakseni viimeisen katseen\nmaailmaan. Te voitte kyllä puhua minulle; se ei rasita minua lainkaan.\nTeette kauniisti tullessanne katsomaan kuolevaa miestä. On hyvä, että\nlöytyy todistajia silloin, kun hetkeni on lyönyt. Mielitekonsa\nkullakin: olisin tahtonut kestää aamunkoittoon asti. Mutta minä tiedän,\nettä minulla on aikaa tuskin kolmea tuntia. Siksi tulee jo yö. Mutta\nitse asiassa on se yhdentekevää! Kuoleminen on sangen yksinkertainen\ntemppu. Ei siihen aamua tarvita. Olkoon menneeksi! Kuolen siis tähtien\ntuikkiessa\".\n\nVanhus kääntyi paimenpojan puoleen:\n\n\"Mene sinä nukkumaan. Viime yönkin valvoit kokonaan. Olet väsyksissä\".\n\nLapsi vetäytyi kojuun.\n\nVanhus seurasi häntä silmillään ja mutisi ikäänkuin itsekseen puhellen:\n\n\"Hänen nukkuessaan noutaa kuolema minut. Näin kaksi uinuvaa sopisi\nhyvin toistensa seuraan\".\n\nPiispa ei ollut niin liikutettu kuin tilaisuuteen katsoen olisi\nodottanut. Hänen mielestään ei tässä kuolemantavassa tunnuttu kovinkaan\npaljoa välitettävän Jumalasta. Ja sanokaamme kaikki -- sillä suurten\nsydänten pienet ristiriitaisuudet tulee mainita yhtä hyvin kuin kaikki\nmuukin -- häntä, joka niin mielellään tilaisuuden tullen nauroi Hänen\nsuuruudelleen, häntä loukkasi hieman se, ett'ei häntä kutsuttu \"hänen\nylhäisyydekseen\", ja hän oli vähällä vastata sanalla \"kansalainen\".\nHäntä halutti jo heittäytyä tylyn tuttavalliseksi, mikä on sangen\nyleistä lääkäreissä ja papeissa, mutta mihin hän ei ollut tavastunut.\nTuo mies, tuo entinen konventin jäsen, tuo kansanedustaja oli kaikesta\nhuolimatta ollut maan mahtavia; ehkäpä ensi kerran eläissään tunsi\npiispa kääntyvänsä ankaran juhlalliselle mielelle.\n\nMutta konventin jäsen katseli häntä sävyisällä sydämellisyydellä, jossa\nolisi ehkä saattanut erottaa nöyryyttäkin -- mikä sopiikin vallan hyvin\nsilloin, kun ihminen on juuri mullaksi muuttumaisillaan.\n\nPiispa puolestaan -- vaikka hän tavallisesti ei ollutkaan utelias,\nkoska tuo ominaisuus hänen mielestään saattoi hyvin helposti muuttua\nsynnilliseksi -- ei voinut kuitenkaan olla silmäilemättä entistä\nkonventin jäsentä tarkkaavaisuudella, josta omatunto olisi epäilemättä\nsoimannut, jos kysymyksessä olisi ollut kuka muu ihminen tahansa, sillä\ntuo tarkkaavaisuushan ei ollut lähtenyt myötätuntoisuudesta. Mutta\nentinen konventin jäsen tuntui hänestä olevan lakien ulkopuolella, jopa\narmeliaisuudenkin lakien.\n\nG., tyyni, vartalo melkein vielä suora, värähtelevä ääni, oli noita\nkahdeksankymmenvuotiaita, jotka hämmästyttävät ihmisruumiin tutkijoita.\nVallankumous on luonut paljon tällaisia miehiä, suuren ajan suuria\npoikia. Tässä vanhuksessa tuntui piilevän mies, joka kykeni kestämään\nmitkä koettelemukset tahansa. Vaikka hän oli niin lähellä loppuansa,\noli hän säilyttänyt vielä kaikki terveen ihmisen eleet. Hänen\nkirkkaissa silmäluomissaan, hänen pontevassa puhetavassaan, hänen\nhartioittensa voimakkaissa liikkeissä oli jotakin, joka olisi voinut\nsaattaa itse kuolemankin hämilleen. Azraël, muhamettilaisten\nkuoleman-enkeli, olisi varmaankin kääntynyt takaisin ja luullut\nkolkuttaneensa väärälle ovelle. Näytti aivan siltä, kuin kuolisi G.,\nkoska hän suvaitsi niin tahtoa. Hänen kuolonkamppailussaan oli\njonkunlainen vapaaehtoisuuden leima. Vain jalat olivat liikkumattomat.\nTuonen vallat hyökkäsivät sieltäpäin hänen kimppuunsa. Jalat olivat\nkuolleet ja kylmät, mutta pää eli täysin elämänvoimin ja näytti olevan\ntäydessä valossaan. G. oli tällä ankaralla hetkellä itämaalaisen\ntaru-kuninkaan kaltainen, joka oli lihaa ylhäältä, marmoria alhaalta.\n\nPiispa istahti kivelle. Johdanto suoritettiin _ex abrupto_.[15]\n\n\"Onnittelen Teitä\", sanoi hän nuhtelevalla äänellä. \"Tehän ette ole\nainakaan äänestänyt kuninkaan kuolemaa\".\n\nEntinen konventin jäsen ei näyttänyt huomaavankaan sitä katkeraa\nsalavihjausta, jonka kätki sana: ainakaan. Hän vastasi. Pieninkin hymyn\nhäive oli kadonnut hänen kasvoiltaan.\n\n\"Älkäähän liikoja onnitelko, herra; minä olen kuin olenkin äänestänyt\nhirmuhaltijan kuolemaa\".\n\nSiinä oli siinä äänenpainossa sekä tylyyttä että vakavuutta.\n\n\"Mitä tarkotatte?\" yritti piispa.\n\n\"Tarkotan, että ihmisellä on vain yksi hirmuhaltija: tietämättömyys.\nTämän hirmuhaltijan kuolemaa olen äänestänyt. Tämä hirmuhaltija on\nsynnyttänyt kuningasvallan, joka on vääryydellä anastettua virkamahtia,\nkun sitä vastoin tieto on oikeudella saavutettua valtaa. Ihmistä ei saa\nhallita muu kuin tieto\".\n\n\"Ja omatunto\", lisäsi piispa.\n\n\"Se on sama asia. Omatunto on kaiken meissä löytyvän synnynnäisen\ntietämisen summa\".\n\nHänen ylhäisyytensä Bienvenu kuunteli hiukan hämmästyneenä tätä hänelle\nvarsin outoa puhetta.\n\nEntinen konventin jäsen jatkoi:\n\n\"Mitä tule Ludvig XVI:n surmaamiseen, niin siihen en ole antanut\nsuostumustani. Enpä luule itselläni olevan oikeutta tappaa ketään\nihmistä; mutta minä tunnen olevani velvollinen hävittämään pahaa, olen\näänestänyt hirmuhaltijan kuolemaa. Se merkitsee: olen tahtonut poistaa\nnaiselta häpeän ja kurjuuden taakan, mieheltä orjuuden, lapselta\npimeyden. Äänestäessäni tasavaltaa, olen tuota äänestänyt. Olen\näänestänyt veljeyttä, sopua, parempia aikoja! Olen ollut osaltani\nkumoamassa ennakkoluuloja ja erhetyksiä. Erhetysten ja ennakkoluulojen\nsortuminen tietää valon koittamista. Me olemme hävittäneet vanhan\nmaailman, ja vanha maailma, tuo kaikenlaisen kurjuuden malja on nyt,\nvuodatettuaan kaiken sisältönsä ihmissuvun päälle, muuttunut riemun\nrunsaaksi lähteeksi\".\n\n\"Sekalaisen riemun\", ennätti piispa.\n\n\"Voisittepa sanoa rikotunkin riemun, ja tänään, tuon turmiollisen\n1814:n entisten olojen palaamisen jälkeen, voisitte sanoa kadonneen\nriemun. Surkeata kyllä, mutta työ on ollut epätäydellistä, myönnän sen;\nme olemme musertaneet vanhan hallituksen ulkonaisesti, mutta emme ole\nkyenneet hävittämään sitä täydellisesti ihmisten ajatuksista. Ei riitä\nyksin, että harhaluulot ovat poistetut; täytyy myöskin uudistaa\nsiveelliset käsitteet. Myllyä ei tosin enään ole olemassa, mutta tuuli\npuhaltaa yhä\".\n\n\"Te olette hävittäneet, raunioiksi raastaneet. Hävittäminen voi olla\nhyödyllistäkin; mutta minä katselen epäilevin silmin hävittämistä, joka\ntapahtuu vihan hengessä\".\n\n\"Oikeudella, on silläkin vihansa, herra piispa, ja oikeuden viha on\nedistyksen ehto. Olkoon asia miten tahansa ja sanottakoon siitä mitä\ntahansa, Ranskan vallankumous on kuitenkin valtavin askel, minkä\nihmissuku on astunut sitten Kristuksen aikojen. Epätäydellinen,\nsanotte; mutta suurenmoinen. Se on selvittänyt kaikki yhteiskunnalliset\nkysymykset. Se on luonut lempeyttä ihmismieleen; se on tyynnyttänyt,\nrauhoittanut, valaissut; se on pannut maan päällä virtaamaan\nsivistyksen vuot. Se on tehnyt hyvää. Ranskan vallankumous oli\nihmisyyden pyhitysjuhla\".\n\nPiispa ei voinut olla mutisematta:\n\n\"Niinkö? Entäs vuosi 1793!\"\n\nEntinen konventin jäsen kohousi tuolissaan synkeän juhlallisena ja\nhuudahti, mikäli voi puhua kuolevan huudahduksesta:\n\n\"Kas niin! Siihenkö sitä nyt tultiin! 1793! Odotin tuota sanaa.\nUkkospilvi oli paisunut tuhannenviidensadan vuoden kestäessä.\nViidentoista vuosisadan kuluttua oli sen aika puhjeta raivoomaan. Te\nmoititte salaman iskun tuhoja\".\n\nPiispa tunsi ehkä itse sitä myöntämättään, että jokin hänessä oli\nsaanut kolauksen. Mutta hän pysyi tyynenä. Hän vastasi:\n\n\"Tuomari puhuu oikeuden nimessä; pappi puhuu armon nimessä, joka ei ole\nmuuta kuin jalompaa oikeutta. Ukkosen isku ei saa erehtyä\".\n\nJa hän lisäsi, silmäten tiukasti entiseen konventin jäseneen:\n\n\"Entä Ludvig XVII?\"\n\nKonventin jäsen kurotti kätensä ja tarttui piispan olkavarteen:\n\n\"Ludvig XVII! Malttakaahan. Ketä Te hänessä itkette? Viatonta lastako?\nSiinä tapauksessa olette oikeassa. Minä itken kanssanne. Kuninkaallista\nlastako? pyydän Teitä hiukan miettimään. Minun ymmärtääkseni on\nCartouchen[16] veli viaton lapsi, joka sai Grève-torilla niin kauvan\nroikkua kainaloihin vyötetyssä köydessä, että heitti henkensä, vain sen\nrikoksen takia, että oli Cartouchen veli, aivan yhtä säälittävä kuin\nLudvig XV:n pojanpoika, viaton lapsi, jota rääkättiin Temppelitornissa\nyksinomaan sen rikoksen tähden, että hän oli Ludvig XV:n pojanpoika\".\n\n\"Herra\", sanoi piispa, \"minä en pidä tällaisista nimien\nvertailemisista\".\n\n\"Cartouche! Ludvig XV! Kummanko asianajajana Te tässä esiinnytte?\"\n\nSyntyi hetken hiljaisuus. Piispa melkein katui ensinkään tulleensakaan,\nmutta kuitenkin tunsi hän jonkunlaista hämärää ja kummallista\nepävarmuutta.\n\nEntinen konventin jäsen puuttui jälleen puheeseen:\n\n\"Ah! herra pappi, Te ette pidä räikeistä totuuksista. Kristus niistä\npiti, hän. Hän tarttui ruoskaan ja puhdisti temppelin. Hänen salamoiva\nruoskansa osasi puhua ankaroita totuuksia. Kun hän huudahti:\n_Sinite parvulos_[17] ... ei hän tehnyt erotusta noiden lasten välillä.\nHänestä ei olisi ollut vastenmielistä asettaa Barrabaan\nperintöruhtinasta ja Herodeksen perintöruhtinasta toistensa rinnalle.\nHerra, viattomuus kruunaa kyllä itsensä. Viattomuus ei tarvitse\nruhtinaallisia arvonimiä. Se on yhtä ylevä ryysyihin puettuna kuin\nvaltakunnanliljoilla koristettuna\".\n\n\"Se on totta\", myönsi piispa matalalla äänellä.\n\n\"Pysyn yhä väitteessäni\", jatkoi konventin jäsen G. \"Te mainitsitte\nLudvig XVII:n. Kokekaamme ymmärtää toisiamme. Itkemmekö me kaikkia\nviattomia uhreja, kaikkia marttyreja, kaikkia lapsia, kaikkia alhaisia\nyhtä paljon kuin kaikkia ylhäisiä? Siinäpä sitä ollaan. Mutta meidän\ntulee, olen sen jo sanonutkin, mennä paljoa kauvemmaksi kuin vuoteen\n1793, ja meidän täytyy alkaa itkumme jo ennen Ludvig XVII:tä. Minä\nitken kyllä kanssanne kuninkaiden lapsia, kunhan Te vaan itkette minun\nkanssani kansan pienimpiä\".\n\n\"Minä itken kaikkia\", sanoi piispa.\n\n\"Aivan yhtäläisesti!\" huudahti G., \"ja jos vaa'an täytyy kallistua\njohonkin suuntaan, niin antakaa sen sitten kallistua kansan puoleen. Se\non kärsinyt kauvemmin\".\n\nSyntyi jälleen hiljaisuus. Entinen konventin jäsen sen taaskin\nkeskeytti. Hän kohousi toisen kyynärpäänsä varaan, tarttui peukalollaan\nja taivutetulla etusormellaan kevyesti leukapieleensä, kuten tehdään\nkoneenomaisesti tutkittaessa ja kuulustellessa, ja loi piispaan kysyvän\nkatseen, joka liekehti kaikkea lähenevän kuoleman voimaa. Hänen sanansa\ntulvivat melkein kuin räjähtäen.\n\n\"Niin, herra, kansa on jo kärsinyt kauan. Ja sitten, katsokaas, siinä\nei ole vielä kaikki. Mitä tulette Te tänne utelemaan ja puhumaan Ludvig\nXVII:stä? Enhän edes Teitä tunne. Koko sinä aikana, jolloin olen asunut\ntällä seudulla, olen elänyt tässä hiirenloukussa, yksinäni, Poistumatta\naskeleenkaan vertaa, näkemättä ketään muita ihmisiä kuin tämän lapsen,\njoka minua auttaa. Teidän nimenne kaiku on tosin hämäränä saapunut aina\ntänne asti, ja minun täytyy myöntää, sen kaiku ei ole ollut varsin\nhuono. Mutta sehän ei merkitse mitään. Taitavilla ihmisillä on niin\nmonen monta keinoa uskotella itsestään yksinkertaiselle kansanmiehelle\nvaikka mitä tahansa. Sivumennen sanoen: en kuullut vaunujenne ratinaa;\nTe olette varmaankin jättänyt ne tuonne metsänreunaan maantien\nristeykseen. Minä en Teitä tunne, toistan vieläkin. Sanotte olevanne\npiispa, mutta tuo ei anna minulle hämärintäkään aavistusta Teidän\nsiveellisestä olemuksestanne. Toistan siis äskeisen kysymykseni. Kuka\nTe olette? Te olette piispa, se tietää: Te olette kirkkoruhtinas, yksi\nnoita kullassa kimaltelevia, koristeltuja, runsastuloisia miehiä,\njoilla on lihavat palkat -- Dignen hiippakunnassa viisitoista tuhatta\nfrangia vakinaista palkkaa, kymmenen tuhatta frangia ylimääräistä,\nyhteensä kaksikymmentäviisi tuhatta frangia -- joilla on ylelliset\nkeittiöt, joilla on korupukuiset palvelijat, jotka elävät komeasti,\njotka syövät lintupaistia perjantaisin, jotka pöyhkeilevät\nhovipalvelija edessä, hovipalvelija takana loistovaunuissaan, joilla on\nylpeät palatsit ja jotka ajaa jyryyttävät nelivaljakolla Jeesuksen\nKristuksen nimeen. Hänen joka kulki paljain jaloin! Te olette ylhäinen\nkirkon palvelija: runsaat tulot, palatsit, hevoset, kamaripalvelijat,\nylellinen ruoka, kaikki elämän nautinnot, Teillä on kaikki tuo kuten\nmuillakin kaltaisillanne, ja kuten muut, pidätte Te sen hyvänänne.\nKyllähän on hyvä niinkin, mutta siinä on liiaksi tai siinä ei ole\ntarpeeksi. Se ei luo minulle selvää käsitystä Teidän todellisesta\nsisäisestä arvostanne, Teidän, joka tulette ehkä tänne siinä korskeassa\nmielessä, että Te tuotte minulle itse viisauden aarteet. Kenelle minä\npuhun? Kuka Te olette?\"\n\nPiispan pää vaipui rinnoille ja hän vastasi: -- _Vermis sum_.[18]\n\n\"Maan matonen kuomuvaunuissa!\" murisi entinen konventin jäsen.\n\nNyt oli konventin jäsenen vuoro olla korskea ja piispan vuoro nöyrtyä.\n\nPiispa tarttui lempeästi puheeseen:\n\n\"Herra, ehkä olette oikeassa. Mutta selittäkäähän minulle, mitenkä\nvaununi, jotka odottavat tuolla parin askeleen päässä puiden takana,\nmiten runsas pöytäni ja lintupaisti, jota syön perjantaisin, mitenkä\nminun kahdenkymmenenviiden tuhannen frangin tuloni, miten minun\npalatsini ja palvelijani todistavat, ett'ei sääli ole hyve, ett'ei\nlempeys ole velvollisuus sekä ett'ei vuosi 1793 ole ollut\nkauhistuttavan julma\".\n\nEntinen konventin jäsen pyyhkäisi kädellä otsaansa, aivan kuin\npuistaakseen siitä pilven.\n\n\"Ennen kuin Teille vastaan\", sanoi hän, \"pyydän Teiltä anteeksi muuatta\nseikkaa. Tein äsken väärin, herra. Te olette luonani, Te olette\nvieraani. Minun tulee olla huomaavainen Teitä kohtaan. Te väitätte\najatuksiani vastaan, minun tulee tyytyä ahdistamaan Teidän\nmietteitänne. Teidän rikkautenne ja nautintonne ovat etuja, joita minä\nvoisin käyttää Teitä vastaan väittelyssämme, mutta hyvään tapaan kuuluu\nolla sitä tekemättä. Lupaan olla enää niihin vetoomatta\".\n\n\"Kiitän\", sanoi piispa.\n\nG. jatkoi:\n\n\"Palatkaamme siis selitykseen, jota minulta vaaditte. Ettäkö vuosi 1793\non ollut kauhistuttavan julma?\"\n\n\"Niin, kauhistuttavan, säälimättömän julma!\" sanoi piispa. \"Mitä\najattelette Te Maratista, joka paukutti käsiään mestauskoneen\nkunnioiksi?\"\n\n\"Mitä ajattelette sitten Te Bossuetista,[19] joka lauloi _Te\nDeumia_[20] hurjain husaarien hirmutöistä protestanttien taloissa\"?[21]\n\nVastaus oli järeä, mutta se iski maaliinsa pistämällä kuin terotettu\ntutkain. Piispa säpsähti eikä löytänyt sanaakaan vastineeksi; mutta\nhäntä loukkasi tapa, millä Bossuetin nimeä mainittiin. Paraimmillakin\nihmisillä on omat pienet epäjumalansa, ja heitä joskus hieman kiusaavat\njohdonmukaisen ajattelun armottomat lyönnit.\n\nEntinen konventin jäsen alkoi huohottaa. Rinnansalpautuminen, joka\nkuoleman tullen yhtyy viimeisiin hengenvetoihin, katkaisi tuontuostakin\nhänen äänensä. Mutta hänen silmistään säteili vielä täydellinen sielun\nselkeys. Hän jatkoi:\n\n\"Sanokaamme vielä sananen yhdestä ja toisesta seikasta; se on minun\nmielikseni. Ulkopuolella vallankumouksen, joka kokonaisuudessaan\nkatsottuna on äärettömän suuri myönnytys ihmisyydelle, muodostaa\nvuosi 1793, surkeata kyllä, pahan sora-äänen. Teistä se tuntuu\nsäälimättömän julmalta, mutta mitenkähän oli koko yksinvaltiuden\nlaita, herra? Carrier on rosvo; mutta minkä nimen annatte\nMontrevelille? Fouquier-Tinville on konna; mutta mikä on mielipiteenne\nLamoignon-Bavillestä? Maillard on inhottava, mutta katsokaahan\nSaulx-Tavannesiakin, olkaa hyvä! Isä Duchêne on verenhimoinen, mutta\nminkä mainesanan suotte isä Letellierille? Jourdan-Miehentappaja on\nhirviö, mutta pienempi hirviö sentään kuin markiisi de Louvois.\nHerra, herra, minä valitan kyllä arkkiherttuatar ja kuningatar\nMarie-Antoinetten kohtaloa, mutta minä valitan myös sen kurjan\nhugenottivaimon kohtaloa, joka vuonna 1685 Ludvig Suuren hallitessa,\nherra, sidottiin -- hänellä oli juuri silloin lapsi imetettävänä --\nyläruumis vyötäisiin asti paljastettuna paaluun, vähän matkan päähän\nlapsestaan; rinnat olivat pakahtua maidosta ja sydän tuskasta; tuo\nnälistynyt kalpea pienokainen näki rinnat, kärsi yhä enemmän ja huusi;\nja pyöveli sanoi vaimolle, äidille ja imettäjälle: Kiroa uskosi!\npakottaen hänet näin valitsemaan joko lapsensa kuoleman tai\nomantuntonsa kuoleman. Mitä sanotte tällaisista äidin kannettaviksi\nsälytetyistä Tantalon tuskista? Herra, painakaa tarkoin mieleenne tämä:\nRanskan vallankumouksella on ollut omat syynsä. Sen raivoovan vihan on\ntulevaisuus sovittava. Sen tuloksena on ollut parempi maailma. Sen\nkauhistuttavimmatkin iskut sukeutuvat helläksi hyväilyksi ihmissuvulle.\nEn puhu enää pitemmältä. Lopetan; olenkin liian hyvällä puolella.\nMuuten alkaa nyt minun kuolinkamppailuni\".\n\nJa herjeten tähystelemästä piispaa, täydensi entinen konventin jäsen\najatuksensa seuraavin tyynin sanoin:\n\n\"Niinpä niin: edistyksen murtavia hyökkäyksiä kutsutaan\nvallankumouksiksi. Kun ne ovat päättyneet, tunnustetaan, että\nihmiskuntaa on tosin rutosti ruoskittu, mutta että se sitten on\nkulkenutkin aika vauhtia\".\n\nEntinen konventin jäsen ei aavistanutkaan vallottaneensa kaikki piispan\nsisäiset linnotukset, toisen toisensa jälkeen. Yksi oli kuitenkin vielä\npystyssä, ja tästä varustuksesta, tästä hänen ylhäisyytensä Bienvenun\npuolustautumisen viimeisestä tukikohdasta lähtivät seuraavat sanat,\njoissa ilmeni jälleen melkein entinen ankaruus:\n\n\"Edistyksen täytyy uskoa Jumalaan. Hyvä ei voi käyttää pahoja\npalvelijoita. Huono on jumalankieltäjä ihmiskunnan ohjaajaksi\".\n\nVanha kansanedustaja ei vastannut. Hän vavahti. Hän katsahti kohti\ntaivasta, ja kyynel kihosi hiljalleen tähän katseeseen. Kun silmäripset\ntäyttyivät, vierähti kyynelpisara hänen kuolonkalpealle poskelleen, ja\nhän sanoi melkein änkyttäen, hiljaa ja ikäänkuin itsekseen puhuen,\nkatse kadonneena avaruuden syvyyksiin:\n\n\"Oi Sinua kaiken perikuva! Sinä yksin olet olemassa!\"\n\nPiispan valtasi selittämätön, väkevä mielenliikutus.\n\nHetkisen hiljaisuuden jälkeen kohotti vanhus sormensa taivaaseen päin\nja jatkoi:\n\n\"Äärettömyys on olemassa. Se on tuolla. Ell'ei äärettömyydellä olisi\nminuutta, olisi 'minä' sen rajapylväs; se ei olisikaan ääretön; toisin\nsanoen: sitä ei olisi olemassa. Mutta se on olemassa. Siis sillä on\nminuus. Tämä äärettömyyden minuus on Jumala\".\n\nKuoleva lausui nämä sanat kaikuvalla äänellä ja korkean innostuksen\nvärisyttämänä, aivan kuin näkisi hän jonkun. Kun hän oli puhunut,\nsulkeutuivat hänen silmänsä. Ponnistus oli hänet peräti uuvuttanut. Hän\nnäytti tosiaankin eläneen yhdessä minuutissa ne muutamat tunnit, jotka\nhänellä olivat vielä elettävänä. Se, mitä hän oli juuri sanonut, näytti\nvieneen häntä lähemmäksi kuoleman salaperäistä valtijasta. Viimeinen\nhetki oli käsillä.\n\nPiispa ymmärsi sen, aika kiiruhti: pappinahan hän oli tänne tullut.\nÄärimäisestä kylmyydestä oli hän asteittain kulkenut äärimäisen\nliikutuksen valtaan. Hän tarkasti noita sulkeutuneita silmiä, hän\ntarttui tähän vanhaan, ryppyiseen, jääkylmään käteen ja kumartui\nkuolevan puoleen:\n\n\"Tämä hetki kuuluu Jumalalle. Eikö Teistäkin tuntuisi ikävältä, jos me\nolisimme tavanneet toisemme turhaan?\"\n\nEntinen konventin jäsen aukaisi silmänsä. Juhlaisa vakavuus, jossa jo\nliitelivät kuoleman varjot, jäykistyi hänen kasvoilleen.\n\n\"Herra piispa\", sanoi hän hitaalla äänellä, joka ehkä johtui\npikemminkin sielun arvokkaasta ylevyydestä kuin voimien raukeamisesta,\n\"minä olen viettänyt elämäni mietiskelyssä, tutkimisessa ja\najattelemisessa. Olin jo kuudenkymmenen vanha, kun isänmaani minua\nkutsui ja käski minua käymään käsiksi oloihinsa. Minä tottelin. Oli\nharhaluuloja ja väärinkäytöksiä: minä taistelin niitä vastaan. Oli\nvallassa hirmuhallitus: minä olin sitä hävittämässä. Oli olemassa\noikeuksia ja totuuksia ja periaatteita: minä julistin niitä ja minä\ntunnustin ne omikseni. Isänmaamme alueelle hyökättiin: minä\npuolustin sitä. Uhattiin turmiolla Ranskaa: minä tarjosin rintani\nlävistettäväksi. En ollut silloin rikas ja köyhä olen nytkin. Minä olin\nyhtenä valtion hallitsijana muiden joukossa, ja valtion aarreaittojen\nholvit olivat täpösen täynnä rahaa, niin että oli pakko tukea seiniä,\njotka olivat halkeamaisillaan kullan ja hopean painosta. Minä söin\nArbe-Sec-kadun varrella kahdestakymmenestäkahdesta sousta[22] päivän.\nMinä autoin hädänalaisia, minä koetin lieventää kärsiväin kohtaloa.\nMinä revin tosin alttariliinan, sitä en kiellä; mutta se tapahtui\nisänmaan haavojen parantamiseksi. Minä olen aina kokenut avustaa\nihmiskunnan kulkua kohti valkeutta, ja joskus olen minä asettunut\narmotta edistyksenkin tielle. Tilaisuuden sattuen suojelin omia\nvastustajianikin, teikäläisiä. Ja Peteghemissä Flanderissa, samaisella\nseudulla, missä merovinki-kuninkailla oli kesäpalatsinsa, on eräs\nurbanistain veljeskunnan luostari, Pyhän Klaaran apottiluostari\nBeaulieussä, jonka pelastin vuonna 1793. Minä olen tehnyt\nvelvollisuuteni voimieni mukaan, ja minä olen voittanut sen hyvän,\nmihin olen kyennyt. Kuitenkin on minua ajettu, ahdistettu, hätyytetty,\nvainottu, mustattu, parjattu, pilkattu, kirottu, tuomittu. Jo monia\nvuosia, nytkin kun jo hapseni ovat harmaantuneet, tiedän minä monen\nihmisen uskovan itsellään olevan oikeuden halveksia minua; minä olen\ntietämättömän rahvas-raukan silmissä ikuisesti tuomittu, ja minä\nsuostun ketään vihaamatta elämään tässä vihan synnyttämässä\nyksinäisyydessä. Nyt olen minä kahdeksankymmenenkuuden vuoden vanha;\nminä kuolen kohta. Mitä Te minulta enää pyydätte?\"\n\n\"Teidän siunaustanne\", sanoi piispa.\n\nJa hän lankesi polvilleen.\n\nKun piispa kohotti päätään, oli entisen konventin jäsenen kasvoille\nlevinnyt ylevä rauha. Hän oli kuollut.\n\nPiispa palasi kotiinsa erinomaisiin ajatuksiin vaipuneena. Hän vietti\nkoko yön rukouksissa. Seuraavana päivänä yrittivät muutamat rohkeat\nuteliaat puhua hänelle entisestä konventin jäsenestä G:stä. Mutta hän\nvain viittasi taivaaseen päin. Tästä hetkestä lähtien kohteli hän\npieniä ja kärsiviä kaksinkertaisella hellyydellä ja veljeydellä.\nPienimmätkin viittaukset tähän \"vanhaan konnaan\" saivat hänet vajoamaan\nkummallisiin mietiskelyihin. Kukaan ei voisi sanoa, ett'ei tämän hengen\nilmestyminen hänen henkensä tielle ja tämän jalon omantunnon\nheijastuminen hänen omaantuntoonsa olisi merkinnyt ehkäpä suuriakin\nhänen pyrkimyksessään täydellisyyttä kohti.\n\nTämä \"paimenkäynti\" synnytti luonnollisesti aikamoisen kielenpieksännän\npaikallisissa pikkupiireissä:\n\n\"Onko piispan paikka tuollaisen kuolevan vuoteen\nääressä? Kääntymistähän oli mahdoton odottaakaan. Kaikki nämä\nvallankumoukselliset ovat auttamattomia luopioita. Miksi siis sinne\nmennä? Mitä hän siellä luuli näkevänsä? Pitipä hänen olla kovin\nuteliaan pyrkiäkseen katsomaan, miten paholainen korjaa saaliinsa\".\n\nEräänä päivänä lasketti hänelle muuan vallassäätyinen leskirouva tuolla\nhävyttömällä oikullisuudella, joka luulee olevansa henkevä, seuraavan\nsukkeluuden: \"Teidän Ylhäisyytenne! Yleisesti halutaan tietää, milloin\nTeidän korkeutenne panee päähänsä punaisen lakin\".[23] -- \"Ohho! jopa\nnyt värin löysittekin!\" vastasi piispa. \"Onpa onni, että ne, jotka sitä\nväriä lakissa halveksivat, kunnioittavat sitä hatussa\".[24]\n\n\n\n\n11.\n\nVarjoa.\n\n\nErehtyisipä suuresti se, joka kaikesta tästä päättäisi että hänen\nylhäisyytensä Bienvenu oli jonkunlainen \"filosofi-piispa\" tai\n\"isänmaallinen sielunpaimen\". Hänen kohtauksensa tai paremminkin sanoen\nhänen yhtymyksensä entisen konventin jäsenen G:n kanssa jätti häneen\nvoimakkaan hämmästyksen tunteen, joka teki vaan hänet entistäänkin\nhelläsydämisemmäksi. Siinä kaikki.\n\nVaikka hänen ylhäisyytensä Bienvenu olikin kaikkea muuta kuin\npolitikoija, niin lienee kuitenkin tässä paikallaan selvitellä kaikessa\nlyhykäisyydessä hänen suhdettaan sen ajan tapahtumiin, mikäli hänen\nylhäisyytensä Bienvenun päähän milloinkaan pisti asettua niihin\njohonkin suhteeseen.\n\nPalatkaamme siis joitakuita vuosia taaksepäin.\n\nJonkun aikaa herra Myrielin piispaksi ylentämisen jälkeen oli keisari\ntehnyt hänestä myös valtakunnan vapaaherran yhdessä useiden muiden\npiispojen kanssa. Paavin vangitseminen tapahtui, kuten tiedämme,\nyöllä heinäkuun 5:n ja 6:n päivän välillä v. 1809. Tämän johdosta\nkutsui Napoleon herra Myrielinkin ranskalaisten ja italialaisten\npiispojen kokoukseen Pariisiin. Tämä kokous istui Notre-Dame-kirkossa\nja kokoontui ensi kerran 15 p. kesäkuuta 1811, kardinaali\nFeschin toimiessa puheenjohtajana. Herra Myriel oli niiden\nyhdeksänkymmenenviiden piispan joukossa, jotka olivat saapuneet. Mutta\nhän otti osaa vain yhteen ainoaan kokoukseen ja kolmeen, neljään\npienempään istuntoon. Vuoristo-hiippakunnan piispana, eläen niin\nlähellä luontoa keskellä maalaisoloja ja puutteita, näyttää hän tuoneen\nnäiden ylhäisten seuraan aatteita, jotka eivät olleet sopusoinnussa\nkokouksen yleisen sävyn kanssa. Pian palasikin hän Digneen takaisin.\nKun häneltä udeltiin syytä niin pikaiseen kotiutumiseen, vastasi hän:\n\"_Minusta oli heille vain kiusaa. Minä toin heidän keskelleen\nulko-ilmaa. Minä olin heidän mielestään kuin mikäkin avoin ovi_\".\n\nToisen kerran sanoi hän: _\"Minkä sille mahtoi? Nuo heidän ylhäisyytensä\novat ruhtinaita. Minä taas en ole muuta kuin köyhä talonpoikais-piispa_\".\n\nSeikka on todellakin se, ett'ei hän suinkaan ollut niin kovin suuressa\nsuosiossa. Muiden kummallisuuksien ohella piti häneltä kerran päässeen\neräänä iltana, kun hän oli erään hyvin huomatun virkaveljensä luona,\nseuraavatkin sanat: \"Kas vaan noita komeita kelloja! noita komeita\nmattoja! noita korupukuisia palvelijoita! Kyllä se mahtaa olla hyvin\nrasittavaa! Enpä minä vaan tahtoisi pitää kaikkea tätä ylellisyyttä\nalati huutamassa korviini: niitä on ihmisiä, joiden on nälkä! niitä on\nihmisiä, joiden on kylmä! on paljon köyhiä! on paljon köyhiä!\"\n\nOhimennen sanoen: komeuden viha ei olisi mikään niin ylen älykäs viha.\nTämä viha toisi näet mukanaan myös taiteiden vihan. Mutta kirkon\npalvelijain suhteen on ylellisyys ja komeus ulkopuolella virallisen\nesiintymisen ja juhlamenojen sula vääryys. Se näyttää paljastavan\ntapoja ja tottumuksia, joilla todellisesti on hyvin vähän tekemistä\narmeliaisuuden ja kristillisen rakkauden kanssa. Ylellisesti elävä\npappi on vastoin kaikkea järkeä. Papin tulee pysytellä lähellä köyhiä.\nVai voidaanko kajota alituisesti öin ja päivin kaikkiin kärsimyksiin,\nkaikkiin onnettomuuksiin, kaikkiin puutteisiin saamatta itsekin hiukan\ntätä kurjuutta kannettavakseen, ikäänkuin työpajan tomuna? Voidaanko\najatella ihmistä, joka istuu loimuavan tulen ääressä, eikä hänen\ntule kuuma? Voidaanko ajatella työmiestä, joka herkeämättä ahertaa\nsulatus-ahjon ääressä, eivätkä hänen hiuksensa kärvenny, eivätkä hänen\nkyntensä mustu, eikä hänen tule hiukkaistakaan hiki, eikä hänen\nkasvoilleen keräänny tomun hiventäkään? Armeliaisuuden ja kristillisen\nrakkauden ensimäinen todiste papissa ja etenkin piispassa on köyhyys.\n\nNäin ajatteli varmaankin Dignen piispa. Muuten ei pidä suinkaan luulla\nhänen omaksuneen muutamista arkaluontoisista kysymyksistä mielipiteitä,\njoita kutsuisimme \"vuosisadan aatteiksi\". Hän sekaantui hyvin vähän\nhetken jumaluusopillisiin kiistoihin ja hän vaikeni kirkon ja valtion\nsuhdetta koskevista riita-kysymyksistä. Mutta jos hänet olisi pantu\noikein ahtaalle, olisi hän otaksuttavasti osottautunut paremmin\npaavin-puoluelaiseksi kuin ranskalaisen kansalliskirkon kannattajaksi.\nKoska me tässä piirrämme luonnekuvaa ja kun tarkotuksemme ei ole mitään\nsalata, täytyy meidän lisätä, että hän katseli jääkylmänä Napoleonin\nkukistumista. Vuodesta 1813 lähtien oli hän mielissään ja innoissaan\nkaikista turman sanomista. Hän kieltäytyi menemästä tervehtämään\nNapoleonia tämän palatessa Elban saarelta, eikä suostunut määräämään\nyleisiä esirukouksia keisarin puolesta Sadan Päivän aikana.\n\nPaitsi sisartaan neiti Baptistinea oli hänellä vielä kaksi veljeä,\ntoinen kenraali, toinen maaherra. Hän kirjotti usein kummallekin. Hän\nluki edelliselle hyvän aikaa ankaroita sanoja sen johdosta, että\nkenraali ollessaan Provencessa ylikomentajana Cannesin maihinnousun\naikoihin oli asettunut tuhannenkahdensadan miehen etunenään ja ajanut\nkeisaria takaa aivan niinkuin otusta, joka tahdotaan päästää\npakenemaan. Kirjevaihto pysyi sydämellisempänä toisen veljen, entisen\nmaaherran, kunnollisen ja kelpo miehen kanssa, joka eleli Pariisissa\nyksinäisyyteen vetäytyneenä Cassette-kadun varrella.\n\nHänen ylhäisyydellään Bienvenullä oli siis hänelläkin puoluehengen\nhetkensä, katkeruuden hetkensä, synkkä pilvensä. Hetken intohimojen\nvarjo kulki kautta tämänkin lempeän ja jalon hengen, joka oli\nkiintyneenä vain ijankaikkisuuden asioihin. Totta tosiaan: olisipa\nhänenlaisensa mies ansainnut olla ilman valtiollisia mielipiteitäkin.\nÄlköön suinkaan ymmärrettäkö väärin meidän ajatustamme: me emme\nsuinkaan sekoita sitä, mitä kutsutaan \"valtiollisiksi mielipiteiksi\",\nedistyksen jaloihin pyrkimyksiin, ylevään isänmaalliseen,\nkansanvaltaiseen ja ihmis-oikeuksia puoltavaan innostukseen, jonka\nmeidän päivinämme täytyy muodostaa jokaisen jalon sydämen pohjasävel.\nSyventymättä sen enempää kysymyksiin, jotka vain välillisesti koskevat\ntämän kirjan pää-aihetta, sanomme yksinkertaisesti vain tämän: Olisi\nollut kaunista, jos ei hänen ylhäisyytensä Bienvenu olisi ollut\nkuningasmielinen ja joll'ei hänen katseensa olisi hetkeksikään\nhäivähtänyt siitä viihdyttävästä mietiskelystä, jossa kyetään selvästi\nyli kaiken inhimillisen, reuhtovan hyörinän ja pyörinän näkemään näiden\nkolmen ihanan valon säteilevän: totuuden, oikeuden ja lempeyden.\n\nVaikka kernaasti myönnämmekin, ett'ei Jumala ollut suinkaan luonut\nhänen ylhäisyyttään Bienvenutä mitään valtiollista tehtävää\nsuorittamaan, olisimme kuitenkin ymmärtäneet ja ihailleet hänen\nvastarintaansa oikeuden ja vapauden nimessä, hänen ylpeätä\nhangottelemistaan, hänen vaarallista, mutta oikeata uppiniskaisuuttaan\nkaikkivaltiasta Napoleonia kohtaan. Mutta sama seikka, joka meitä\nmiellyttää niiden suhteen, jotka kohoavat, ei miellytä meitä yhtä\npaljon niihin nähden, jotka kaatuvat. Me pidämme taistelusta vain niin\nkauvan kuin siinä on vaaraa; ja kaikissa tapauksissa on vain taistelun\nalkajilla yksinään oikeus myöskin se lopettaa. Joka ei ole\njärkähtämättä pannut vastaan myötäkäymisen päivinä, hänen tulee pitää\nsuunsa kiinni kukistumisenkin hetkellä. Menestyksen aikojen lahjomaton\nvastustaja on ainoa laillinen oikeudenkäyttelijä kaatumisen\ntapahtuessa. Mitä meihin tulee, niin silloin kun kaitselmus sekaantuu\nasiaan ja iskee, annamme me sen tehdä tehtävänsä. Vuosi 1812 alkaa\nriisua meiltä aseita. Vuonna 1813 ei tuon tähän asti vaienneen, suurten\nmurrostapausten rohkaiseman lainsäätäjäkunnan raukkamaisessa\näänettömyyden katkaisemisessa olisi pitänyt olla aihetta muuhun kuin\nsuuttumukseen, ja kerrassaan väärin oli osottaa sille suosiotaan.\nVuonna 1814, kun näki nuo petturuutta harjottavat marsalkat, senaatin,\njoka kulki häpeäteosta toiseen, joka nyt herjasi sitä, minkä ennen oli\njumalaksi korottanut, kun näki tuon epäjumalanpalveluksen, joka nyt\nperäytyi ja sylki epäjumalansa päälle, silloin oli velvollisuus kääntää\npäänsä poispäin. Vuonna 1815, kun äärimäisten onnettomuuksien uhka\nvärjyi ilmassa, kun Ranska väristen tunsi niiden kauhistuttavan\nlähenemisen, kun voitiin jo hämärästi aavistaa Waterloon aukenevan\nNapoleonin eteen, ei sotajoukon ja kansan surevassa osanotossa\nsallimuksen tuomitsemaa kohtaan ollut mitään naurettavaa, ja vaikka\nkuinka olisi yksinvaltiasta vihannut, ei sellaisen sydämen kuin Dignen\npiispan olisi kuitenkaan pitänyt olla huomaamatta, kuinka ylevä ja\nliikuttava oli suuren kansan ja suuren miehen hellä syleily kuilun\npartaalla.\n\nNäitä seikkoja lukuunottamatta oli piispa ja pysyi kaikissa suhteissa\nrehellisenä, oikeamielisenä, säyseänä, älykkäänä, nöyränä ja\narvokkaana; hän oli hyväntekeväinen ja hyväntahtoinen, mikä on hyväteko\nsekin. Hän oli sanan palvelija, viisas mies ja ihminen. Mutta yksinpä\ntuon valtiollisen kantansa ohellakin, josta häntä edellä moitimme ja\njota olemme taipuvaiset tuomitsemaan jotensakin ankarasti, oli hän --\nse on tunnustettava -- suvaitsevainen ja säveä, ehkäpä suuremmassakin\nmäärässä kuin me. -- Kaupungintalon ovenvartijan oli keisari toimeensa\nasettanut. Hän oli vanha aliupseeri entisestä henkivartioväestä,\nAusterlitzin sotija, kiivas bonapartelainen kuin tuli ja leimaus. Tämän\nmiesparan suusta pääsi silloin tällöin ajattelemattomia sanoja, joiden\nsilloinen laki määritteli olevan _kapinallisia lausumia_. Senjälkeen\nkun keisari oli poistettu kunnialegioonan luetteloista, ei hän enää\nmilloinkaan pukeutunut _virkapukuun_, kuten hän sanoi, jott'ei hänen\nolisi pakko kantaa rintaristiänsä. Hän oli itse hartaalla\nkunnioituksella irrottanut keisarin muotokuvan rististä, jonka Napoleon\noli hänelle antanut; sille kohtaa jäi reikä ja hän ei ollut tahtonut\nsitä täyttää. \"_Ennen vaikka kuolen_\", sanoi hän, \"_kuin kannan\nsydämelläni kolmea rupikonnaa_\". Hän ivaili mielellään aivan\njulkisesti Ludvig XVIII:ttä. \"Vanha leinin syömä ukkorähjä\nenglantilaisissa sääryksissä!\" lasketteli hän, \"menköön hitossa\nPreussiin pukinpartoineen!\" Ja hän oli sangen onnellinen, saadessaan\nnäin yhteen herjauslauseeseen koota ne kaksi, joita hän inhosi eniten:\nPreussin ja Englannin. Lopulta menetti hän virkansa. Näin oli hän\njoutunut puille paljaille vaimoineen, lapsineen. Piispa kutsui hänet\nluokseen, nuhteli häntä lempeästi ja nimitti hänet tuomiokirkon\nvahtimieheksi.\n\nYhdeksän vuoden kuluessa oli hänen ylhäisyytensä Bienvenu hurskailla\nteoillaan ja lempeällä olemuksellaan voittanut koko Dignen kaupungin\nhellän ja lapsellisen kunnioituksen. Vieläpä hänen käytöksensä\nNapoleonia kohtaan hyväksyi ja ikäänkuin hiljaisesta suostumuksesta\nantoi anteeksi kansa, tuo säyseän heikko lauma, joka jumaloi\nkeisariaan, mutta rakasti piispaansa.\n\n\n\n\n12.\n\nHänen ylhäisyytensä Bienvenun yksinäisyys.\n\n\nMelkein aina hyörii piispan ympärillä lauma pikkupappeja aivan niinkuin\nkenraalin ympärillä parveilee joukko nuoria upseereja. Juuri näitä\ntarkottaa tuo miellyttävä pyhimys Fransiskus de Sales puhuessaan\neräässä kohti \"keltanokka-papeista\". Kaikilla elämän aloilla\nlöytyy ylemmäksi yrittäjöitä, jotka pyrkivät perille saapuneiden\nsaattueeseen. Ei löydy ainuttakaan maanmahtavaa, jolla ei olisi omaa\n\"kunniakehäänsä\". Ei ainuttakaan onnensuosikkia, jolla ei olisi\nhoviansa. Tulevaisuuden tavottelijat risteilevät loistavan nykyisyyden\nympärillä. Jokaisella arkkipiispalla on esikuntansa. Jokaisella\nvähänkin huomatulla piispalla on läheisyydessään kulkuvartiosto\npappisseminaarin kerubimejä, jotka liikkuvat tarkastusretkillä ja\nylläpitävät hyvää järjestystä piispan palatsissa ja jotka vahtivat\nhänen ylhäisyytensä hymyilyä. Päästä piispan seuraan, sehän merkitsee\nsamaa kuin pistää jalkansa jalustimeen ali-diakoonin paikan\nvalloittamiseksi. Jokaisen täytyy toki päästä eteenpäin; apostolin\nvirkaan sopivat mainiosti tuomioherran tulot.\n\nNiinkuin muualla erilaiset päähineet ovat mahtavuuden ja arvon\ntunnusmerkkeinä, samoin ovat kirkon helmassa hiipat kaiken vallan\nesikuvia. Niitä kantavat loisteliaat, rikkaat, hyvätuloiset, ovelat\npiispat, jotka tulevat hyvin toimeen maailman kanssa, jotka epäilemättä\nosaavat rukoilla, mutta myöskin vaatia, jotka vähääkään välittämättä\nvoivat antaa kokonaisen hiippakunnan odottaa etuhuoneessaan, jotka ovat\nikäänkuin yhdistysviivoja kirkollisten ja valtiollisten pyrkimysten\nvälillä, jotka ovat pikemmin virkamiehiä kuin pappeja, kirkkoruhtinaita\npikemmin kuin piispoja. Onnellinen se, joka saa heitä lähestyä!\nValtaherroja kun ovat, antavat he ympärillään hyöriville suosikeille ja\nonnenetsijöille ja kaikelle tuolle nuorelle väelle joka osaa olla\nmieliksi, sataa lihavia seurakuntia, kaniikin, tuomiorovastin,\nhovisaarnaajan ja tuomiokirkon palvelijan virkoja, kunnes piispan\npaikkoja joutuu avoimiksi. Itse noustessaan kohottavat he myös\nkiertotähtiään korkeuksiin, siinä on kokonainen aurinkokunta\npyörimässä. Heidän säteilynsä luo ruusunhohdetta heidän\nseuralaisiinsakin. Heidän menestyksestään murenee näyttämön takana\nmonia pieniä maukkaita virkaylennyksiä. Jota suurempi hiippakunta\nsuojelusherralla, sitä lihavampi seurakunta suosikille. Ja sitten on\nolemassa Rooma. Piispa, joka osaa kohota arkkipiispaksi, arkkipiispa,\njoka älyää yletä kardinaaliksi, voi myös laittautua paavin\nvalitsijakunnan apulaiseksi; sitten pääsee hän korkeimpaan\nkirkko-oikeustoon, hän saa komean viitan ja hänestä tulee neuvoston\njäsen, hänet korotetaan paavin ylimmäksi kamariherraksi, hän saa\nmonsignor-arvonimen, ja Teidän Korkeudestanne Teidän Jalouteenne ei ole\nkuin yksi askel, ja Teidän Jaloutenne ja hänen Pyhyytensä välillä on\nvain yksi äänestyssavu. Jokainen patalakin kantaja voi uneksia paavin\nhiippaa. Pappi on meidän päivinämme ainoa ihminen, joka saattaa\nsäännöllisesti tulla kuninkaaksi. Ja minkälaiseksi kuninkaaksi?\nYlhäisimmäksi! Mikä kunnianhimoisten toiveiden taimitarha onkaan\nsentähden pappisseminaari! Kuinka moni punastuva kuoripoika, kuinka\nmoni nuori apulaispappi kantaakaan päälaellaan Perretten\nmaitoastiaa![25] Ja miten helposti annetaankaan kunnianhimolle sisäisen\nkutsumuksen nimi! Kenties tapahtuu se hyvässä uskossa, itsepetoksen\nsuojassa, sillä kunnianhimohan on ulkokullattu.\n\nHänen ylhäisyyttään Bienvenutä, tuota nöyrää, köyhää, yksinäisyyttä\nrakastavaa miestä ei laskettu kirkon mahtihenkilöiden joukkoon. Sen\nsaattoi selvästi huomata siitäkin, että hänen ympäriltään puuttui\ntäydellisesti tuo nuorten sananpalvelijain lauma. Olemmehan jo nähneet,\nkuinka hänelle Pariisissa \"oli käynyt nolosti\". Ei kukaan onnenetsijä\nhalunnut istuttaa tulevaisuutensa ymppioksaa tähän vanhaan\nrunkoon. Ei mikään itävä kunnianhimo ollut tarpeeksi tyhmä puhjetakseen\ntaimelle hänen varjossaan. Hänen tuomiokapitulinsa jäsenet ja\nhänen apulaispappinsa olivat hyvänsävyisiä vanhuksia, hiukan\nrahvaanomaisia kuten hänkin, jotka olivat hänen laillaan sulkeutuneet\ntähän hiippakuntaan, mistä ei pääsyä kardinaalin arvoon ollut\najateltavissakaan; he olivat muutenkin hyvin piispansa kaltaisia, sillä\nerotuksella vain, että he lähenivät loppua, hän täydellisyyttä. Niin\nselvästi tunnettiin mahdottomaksi kohota hänen ylhäisyytensä Bienvenun\nsuojissa, että hänen vihkimänsä, juuri seminaarista päässeet nuoret\npapit pyrkivät kaikin keinoin Aixin ja Auchin arkkipiispojen suosioon\nja lähtivät matkoihinsa niin pian kuin voivat. Sillä -- toistamme sen\nvieläkin -- jokainenhan tahtoo mennä eteenpäin. Pyhimys, joka elää\nylenpalttisissa kieltäymyksissä, on vaarallinen tuttavuus. Hänhän voisi\ntartuttaa teihin parantumattoman köyhyyden, kielijänteiden\nauttamattoman kankeuden kohoamiseen tarpeellisten sanojen lausumisessa,\nlyhyesti: enemmän kieltäytymystä kuin te oikeastaan haluattekaan. Ja\nsilloin on parasta paeta tätä ruttotautista hyvettä! Siitä johtui hänen\nylhäisyytensä Bienvenun eristetty asema. Me elämme kurjassa\nyhteiskunnassa. Pitää päästä eteenpäin! pitää nousta kukkuloille! siinä\noppi, joka aste asteelta vie mädännyksestä täydelliseen häviöön.\n\nSanottakoon sivumennen, että menestys on sangen turmiollinen seikka.\nSen petollinen yhdennäköisyys ansion kanssa johtaa ihmiset harhaan.\nSuuren yleisön silmissä näyttää onnistuminen jotensakin samanlaiselta\nkuin etevämmyys. Menestys, tuo nerokkuuden erehdyttävän yhdennäköinen\nkaksoisveli, pitää etenkin historiaa pilkkanaan. Vain Juvenalis ja\nTacitus ovat tähän asiaintilaan tyytymättömiä. Meidän aikoinamme on\nmuuan viisaustieteellinen ajatustapa melkein julkisesti astunut sen\npalvelukseen, kantaa menestyksen korupukua ja toimittaa askareet sen\nvastaanottohuoneessa. Kokekaa menestyä, siinä opinjärjestelmä!\nOnnistuminen välttää kykyä auttajakseen. Jos voitatte arpajaisissa,\nniin on se todistavinaan teidän taitoanne. Joka onnistuu, häntä\nkunnioitetaan. Syntykää sirot hiukset päässä, siinä kaikki! Tehkää vain\nvoitollisia vetoja, muu seuraa itsestään; menestykää, ja teitä luullaan\nsuuriksi miehiksi. Lukuunottamatta viittä tai kuutta suunnatonta\npoikkeusta, jotka loistollaan häikäisevät koko vuosisataa, on oman ajan\nihailu tuskin muuta kuin likinäköisyyttä. Kultaus käy kullasta. Oli\nmies minkälainen tahansa, se ei haittaa mitään, kunhan vaan pääsee\nperille. Alhainen kansa on kuin entisajan Narcissus, joka jumaloi\nitseään ja joka taputtaa käsiään omille alhaisille taipumuksilleen.\nTuon suunnattoman kyvyn, joka on tehnyt miehestä Moseksen, Aiskyloon,\nDanten, Michel-Angelon tai Napoleonin, sen omistaa suuri yleisö tuota\npikaa yleisellä riemulla jokaiselle, joka vaan saavuttaa päämääränsä,\ntapahtukoonpa se sitten miten ja missä tahansa. Kun muuan asioitsija\nkohoaa kansaneduskunnan jäseneksi, kun eräs vale-Corneille tekee\n_Tiridaten_, kun erään kuohilaan onnistuu päästä haaremin omistajaksi,\nkun muuan sotaisa poroporvari voittaa sattumalta koko aikakauden\nkohtaloita ratkaisevan taistelun, kun eräs apteekkari keksii laittaa\nSambre-et-Meusen armeijalle kengänpohjat pahvista ja luo näin tämän\nnahkana myydyn pahvin avulla itselleen neljänsadantuhannen livren\nkorot, kun muuan kulkukauppias laillistuttaa koronkiskomisen ja\npakottaa sen synnyttämään seitsemän, kahdeksan miljoonaa, joiden isä\nhän on ja joiden äiti on koronkiskominen, kun muuan saarnamies pääsee\npiispaksi pelkän honottavan puhetapansa takia, kun erään tunnetun\nkauppahuoneen toimitusjohtaja on niin rikas palveluksesta poistuessaan,\nettä hänestä tehdään raha-asiain ministeri, niin kutsuvat ihmiset sitä\nNeroksi, samalla lailla kun he nimittävät kauniiksi Mousquetonin naamaa\nja majesteetilliseksi Klaudian kaulaa. He eivät osaa erottaa\nmittaamattoman avaruuden tähtisikermiä niistä merkeistä, joita ankkain\nräpyläjalat painavat lätäkön pehmeään liejuun.\n\n\n\n\n13.\n\nMitä hän uskoi.\n\n\nOikeaoppisuuden asiassa ei meidän ole lähteminen tutkistelemaan Dignen\npiispaa. Sellaisen hengen edessä täyttää mielemme vain kunnioitus.\nRehellisen miehen omaatuntoa on uskottava pelkästä sanastakin. Muuten\nluulemme erinäisten luonteiden kykenevän kehittämään itsessään\ninhimillisen hyveen kaiken kauneuden uskokunnissa, joiden opit eroavat\nmeidän tunnustamistamme.\n\nMitä ajatteli hän tästä opinlauselmasta tai tuosta järjelle\nkäsittämättömästä asiasta? Nämä sisäiset tunnon salaisuudet paljastaa\nvasta hauta, minne sielut astuvat alastomina. Ainoa, josta olemme\nvarmat, on se, ett'eivät uskon vaikeudet johtaneet häntä milloinkaan\nulkokultaisuuteen. Minkäänlainen mädännäisyys ei voi pystyä timanttiin.\nHän uskoi kaiken sen, minkä voi. _Credo in Patrem_,[26] huudahti hän\nusein. Ja hyvistä töistä ammensi hän sen tyydytyksen joka riittää\nomalletunnolle ja joka kuiskaa ihmiselle: \"Jumala on kanssasi!\"\n\nMutta siitä pidämme velvollisuutenamme huomauttaa, että ulkopuolella\nuskoansa niin sanoaksemme, tai uskonsa ohessa, ei piispan\nihmisrakkaudella ollut rajaa. Juuri tältä kohdalta, _quia multum\namavlt_,[27] katsoivat \"vakavat ihmiset\", \"arvokkaat henkilöt\" ja\n\"ajattelevat kansalaiset\" voivansa hyökätä hänen kimppuunsa; tällaisia\nlauseparsia: \"vakavat ihmiset\", \"arvokkaat henkilöt\" ja \"ajattelevat\nkansalaiset\" suosii erikoisesti tämä meidän katala maailmamme, missä\nitsekkäisyys saa tunnussanansa jäykältä kaavamaisuudelta. Millainen\nsitten oli tämä ylenpalttinen rakkaus? Se oli tyyntä hyväntahtoisuutta,\njota hän tuhlaten osotti ihmisille, kuten olemme jo maininneet, ja joka\ntilaisuuden tullen saattoi ulottua elottomiin esineihinkin. Hän ei\nketään halveksinut. Hän oli suvaitsevainen Jumalan luomakuntaa kohtaan.\nJokaisessa ihmisessä, parhaimmassakin, on jonkunlainen itsetiedoton\nkovasydämisyys eläimiä kohtaan. Dignen piispassa ei löytynyt tätä\nkovasydämisyyttä, niin yleinen kuin se muutoin onkin etenkin pappein\nkeskuudessa. Hän ei tosin mennyt yhtä pitkälle kuin intialainen\nbramiini, mutta hän näytti miettineen seuraavaa Salomonin Saarnaajan\nlausetta: \"Tiedetäänkö, minne päätyy eläinten sielu?\" Ulkomuodon\nrumuus, vaiston erilaisuus eivät häntä häirinneet eivätkä\ntuskastuttaneet. Hän oli siitä liikutettu, milt'ei heltynyt. Näytti\nkuin olisi hän ajatuksissaan etsinyt sille syytä, selitystä tai\npuolustusta ulkopuolelta tämän näkyväisen elämän. Näytti, kuin olisi\nhän joskus pyytänyt Jumalalta rangaistuksen lievennystä juuri näiden\nseikkojen nojalla. Ilman vihamielisyyttä ja silmällä kielimiehen, joka\nkokee ottaa selkoa vanhasta käsikirjoituksesta, tutkisteli hän sitä\nluomis-aineen paljoutta, mikä luonnossa on. Tämä mietiskeleminen sai\njoskus hänen lausumaan sangen kummia sanoja. Eräänä aamuna hommaili hän\npuutarhassaan ja luuli olevansa yksin, vaikka hänen sisarensa kävelikin\nlähistössä hänen huomaamattaan. Äkkiä hän pysähtyi ja katseli jotakin\nmaassa, siinä oli suuri hämähäkki, musta, karvainen, inhottava. Hänen\nsisarensa kuuli hänen sanovan: \"Elävä-parka! se ei ole hänen vikansa\".\n\nMiksi ei voisi kertoa näitä melkein jumalaisen hyvyyden lapsellisia\nlausumia? Lapsellisuuksia, sanotte. Mutta tällaisia yleviä\nlapsellisuuksia ovat olleet myös pyhän Fransiskus Assisilaisen ja\nMarkus Aurelion ajatukset. Eräänä päivänä niukahutti hän jalkansa, kun\nei tahtonut polkea muurahaista kuoliaaksi.\n\nNäin eli tämä hurskas mies. Joskus nukahti hän puutarhaansa, ja se oli\nkunnioitusta herättävä näky.\n\nHänen ylhäisyytensä Bienvenu oli kertomusten mukaan ollut intohimoinen,\nehkäpä hurjakin nuoruutensa ja vielä miehuusaikansakin aikoina. Hänen\nkaikkea syleilevä lempeytensä ei ollut niin paljon luonnon vaisto kuin\nvaltavan vakaumuksen tulos, vakaumuksen, joka oli kautta elämän\nvaiheiden hiljaa ajatus ajatukselta vuotanut hänen sydämeensä. Sillä\nluonteessa niinkuin kalliossakin voi löytyä vesipisarain kaivamia\nreikiä. Nämä kovennukset ovat lähtemättömiä; nämä muodostukset ovat\nhäviämättömiä.\n\nVuonna 1815 oli hän, kuten luullaksemme olemme jo maininneetkin,\nseitsemänkymmenenviiden vanha, vaikkei hän näyttänyt edes\nkuudenkymmenen ikäiseltä. Hän ei ollut pitkä; hänessä oli alkua\nlihavuuteen ja sitä poistaakseen teki hän mielellään pitkiä\nkävelyretkiä. Hän astui varmasti ja vakavasti, vain hyvin vähän\nkumarassa -- seikka, josta emme mene tekemään mitään johtopäätöksiä.\nGregorius XVI kävi vielä kahdeksankymmenen vanhana suorassa ja näytti\nhymyilevää naamaa, mikä ei estänyt häntä olemasta huono piispa. Hänen\nylhäisyydellään Bienvenulla oli se, mitä kansa kutsuu \"jaloksi\nmuodoksi\", mutta se muoto oli niin rakastettava, että unohdettiin, että\nse oli myös jalo.\n\nKun hän haasteli tuolla lapsellisella iloisuudella, joka oli yksi hänen\nviehättäviä ominaisuuksiaan ja josta jo olemme puhuneet, tuntui niin\nhyvältä hänen läheisyydessään, koko hänen olemuksestaan tuntui\nsäteilevän iloa. Hänen verevä ja raikas ihonsa, hänen valkoiset, hyvin\nsäilyneet hampaansa, jotka hänen nauraessaan tulivat näkyviin, antoivat\nhänelle tuon avonaisen ja säyseän muodon, joka saa sanomaan miehestä:\nSiinä on hyväluontoinen mies, ja vanhuksesta: Siinä on kunnon ihminen.\nJuuri tällaisen vaikutuksen oli hän -- kuten tiedämme -- tehnyt\nNapoleoniinkin. Ensi hetkellä ja ensi näkemältä oli hän vain tavallinen\nkelpo ukko. Mutta jos viipyi hänen seurassaan jonkun aikaa ja näki\nhänet ajatuksiin syventyneenä, muutti tuo kelpo ukko suuresti muotoansa\nja herätti erikoista kunnioitusta. Hänen leveä ja vakava otsansa, jonka\nvalkeat hapset tekivät yleväksi, tuli yleväksi myös mietiskelyn kautta.\nYlevä jalous ikäänkuin erottautui hyvyydestä, hyvyyden lakkaamatta\nsiltä säteilemästä; tuntui aivan siltä kuin olisi hymyilevä enkeli\nhitaasti levittänyt siipensä lakkaamatta hymyilemästä. Kunnioituksen\ntunne, sanoin selittämätön kunnioituksen tunne tunki silloin aste\nasteelta olentoosi ja vallotti sydämesi, ja silloin tunsit edessäsi\nyhden noita sieluja, lujia, koeteltuja, lempeitä. Sieluja, joissa\najatukset ovat niin suuria, ett'eivät ne voi enää muuta olla kuin\nsopusointuisia.\n\nMe olemme jo nähneet, miten rukous, uskonnollisten menojen\nsuorittaminen, almujen jakaminen, murheen alaisten lohduttaminen,\npienen maapalan hoitaminen, veljeyden, kohtuullisuuden,\nvierasvaraisuuden ja kieltäymisen harjottaminen, uskallus,\ntutkisteleminen, työ täytti jokaisen päivän hänen elämästään. 'Täytti',\nsanomme, ja se on juuri oikea sana, sillä tosiaankin oli jokainen\npiispan päivä täpösen täynnä hyviä ajatuksia, hyviä sanoja ja hyviä\ntekoja. Kuitenkaan ei se hänen mielestään ollut oikein täyteläinen, jos\nkylmä tai sateinen sää esti häntä viettämästä vielä iltasin, kun\nmolemmat naiset olivat poistuneet huoneisiinsa, tuntia, paria\npuutarhassaan ennen levolle menoa. Saada näin valmistautua makuulle\nmenemään vaipumalla hiljaiseen mietiskelyyn öisen taivaan suuria näkyjä\nkatsellessa, näytti kuuluvan myös hänen uskonnollisiin menoihinsa.\nJoskus hyvin myöhäänkin vielä kuulivat nuo kaksi vanhaa naista,\nell'eivät sattuneet nukkumaan, hänen astuskelevan hitaasti käytäviä\npitkin. Hän oli silloin yksin oman itsensä kanssa, hiljaisiin,\nrauhallisiin, hurskaisiin ajatuksiin vaipuneena, vertaillen oman\nrintansa ylevää rauhaa avaruuden ylevään rauhaan; häntä liikutti yön\nsynkeydessä tähtisarjojen loistoisa välkyntä ja Jumalan näkymätön\nkirkkaus, ja hän avasi sielunsa mittaamattoman avaruuden ajatuksille.\nNäinä hetkinä, jolloin hän uhrasi sydämensä niinkuin yökukat\ntuoksunsa uhraavat, jolloin hän oli kuin sytytetty lamppu keskellä\ntähti-loistavan yön, jolloin hän kiiti kaukomaille koko luomakunnan\nsalaperäisen säteilyn kantamana, ei hän ehkä olisi voinut itsekään\nsanoa, mitä silloin tapahtui hänen sielussaan. Hän tunsi jotakin\nlentävän hänestä kauvas ja jotakin taas häneen laskeutuvan. Mitä\nkäsittämättömiä vaihtumuksia tapahtuukaan sielun syvyyksien ja maailman\nkaikkeuden syvyyksien välillä! Hän ajatteli Jumalan suuruutta ja\nläsnä-oloa; tulevaa ijankaikkisuutta, käsittämätöntä uskonnon\nsalaisuutta; kulunutta ijankaikkisuutta, vieläkin suurempaa\nsalaisuutta; kaikkia niitä äärettömyyden maailmoita, jotka hänen\nsilmiensä edessä kaikilla tahoilla syöksyivät avaruuden kuiluun; ja hän\nkatseli kokematta käsittää käsittämätöntä. Hän ei tutkinut Jumalaa; hän\nvain nautti Hänen häikäisevästä loistostaan. Hän tarkasteli noita\natoomien ihmeellisiä yhtymisiä, jotka antavat aineelle muodon, jotka\npaljastavat voimia niitä osottamalla, jotka luovat yksilöitä\nkaikkeuteen, määrättyjä suhteita avaruuteen, lukemattomia oleita\näärettömyyteen ja jotka valon avulla synnyttävät kauneutta. Näitä\nyhtymisiä tapahtuu ja niitä purkaantuu lakkaamatta, ja siitä johtuvat\nelämä ja kuolema.\n\nHän istuutui puupenkille, jonka takana yleni vanha viiniköynnös, ja hän\nkatseli tähtiä hedelmäpuittensa hentojen, koukeroisten hahmopiirteiden\nläpi. Tämä muutaman kapanalan maa, jossa oli niin vähän kasvullisuutta,\njota joka haaralta ahdistivat vajat ja kivimuurit, oli hänestä rakas ja\nse riitti hänelle.\n\nMitä kaipasikaan enempää tämä vanhus, joka jakoi elämänsä harvat vapaat\nhetket puutarhansa hoitamiselle päivin ja sisäiselle mietiskelylle öin?\nEikö tämä ahdas ala, jonka kattona taivaan sinikupu kaareutui, antanut\nkylliksi aihetta ihailla Jumalan käsi-aloja kaikissa Hänen teoissaan?\nEikö siinä todellakin ole kaikki, ja mitä vielä toivoa? Pieni puutarha\nkävellä ja ääretön avaruus haaveilla. Jalkainsa juuressa se, mitä voi\nkasvattaa ja poimia; päänsä päällä se, jota voi tutkia ja mietiskellä;\npari kukkaa maassa ja kaikki tähdet taivaanlaella.\n\n\n\n\n14.\n\nMitä hän ajatteli.\n\nViimeinen sana.\n\n\nKoska tämänlaatuisten yksityisseikkain kertominen saattaisi etenkin\nnykyaikana heittää Dignen piispan maailmankäsitykseen \"panteistisen\"\nvärityksen -- käyttääksemme nykyään muotiin tullutta lausepartta -- ja\njohtaa uskomaan -- olipa se sitten hänen moittimisekseen tai\nkiittämisekseen -- hänen omanneen jonkunlaisen personallisen\nfilosofian, jonkalaiset ovat ominaisia meidän vuosisadallemme ja jotka\nitävät yksinäisissä sieluissa, rakentuvat ja kehittyvät lopulta\nkorvaamaan varsinaista uskontoa, niin tahdomme tässä erittäin korostaa\nsitä seikkaa, ettei kukaan, joka tunsi hänen ylhäisyytensä Bienvenun,\nvoinut väittää huomanneensa mitään sen tapaista. Sydän loi valoa tämän\nmiehen koko olemukseen. Tästä valosta lähti myös hänen viisautensa.\n\nEi mitään opinjärjestelmiä, vaan paljon tekoja. Haihattelevissa\nmietiskelyissä on jotain pyörryttävää; mikään ei osota hänen rohjenneen\nlähteä järjellään tutkimaan ilmestyskirjan ihmeitä. Apostoli voi kyllä\nolla rohkea, mutta piispan täytyy olla varovaisen. Hän olisi varmaankin\ntuntenut omantunnon epäilyksiä, jos hän olisi koettanut liian syvältä\ntutkia muutamia ongelmia, joiden on määrä jäädä erinäisten voimakkaiden\nsuurhenkien selvitettäviksi. Pyhä kauhu täyttää ihmismielen suuren\nsalaisuuden edessä; synkeät oviaukot ovat tosin aivan ammollaan, mutta\njoku ääni sanoo sinulle, että siitä ei ole lupa astua sisään, jos\ntahtoo henkensä säilyttää. Turma sille, joka rohkenee tunkeutua sisään!\nPuhtaan ajattelun ja mietiskelyn mittaamattomissa syvyyksissä\nliikkuvat, niin sanoaksemme opinkaavojen yläpuolelle asettuneet nerot\nikäänkuin esittävät aatteensa suoraan Jumalalle. Heidän rukouksensa\non täynnä rohkeita väitteitä. Heidän jumalanpalveluksensa on\ntutkistelemusta. Tuo on välitöntä uskontoa, täynnä levottomuutta ja\nvastuunalaisuutta sille, joka rohkenee astua sen jyrkille poluille. --\n\nInhimillisellä mietiskelyllä ei ole rajoja. Omalla uhallaan tutkii ja\nkaivelee se sitäkin, joka sitä häikäisee. Saattaisipa melkein sanoa,\nettä jonkunlaisen hämmästyttävän vastavaikutuksen voimasta hän myös\nsiten häikäisee luontoa; meitä ympäröivä salaperäinen maailma antaa\ntakaisin sen, mitä se saakin, ja onpa näin ollen luultavaa että\ntutkistelijoita myös tutkitaan. Miten asian laita lieneekään, on niitä\nmaan päällä ihmisiä -- ovatko he ihmisiä? -- jotka huomaavat selvästi\nhaaveilun näköpiirin rajalla suunnattomia korkeuksia, ja jotka saavat\nnauttia loppumattomain vuorten hirmunäystä. Hänen ylhäisyytensä\nBienvenu ei ollut näitä ihmisiä; hänen ylhäisyytensä Bienvenu ei ollut\nmikään nero. Häntä olisivat kauhistuttaneet nämä rajattomat korkeudet,\njoiden huipuilta muutamat suuretkin henget, kuten Swedenborg ja Pascal,\novat syöksyneet mielipuolisuuden kuiluun. Näillä mahtavilla unelmilla\non kyllä siveellinen arvonsa, ja näitä vaikeakulkuisia teitä voi kyllä\nlähetä ihannetäydellisyyttä. Mutta hän kävi evankeliumin oikopolkua.\n\nHän ei yrittänyt lainkaan saada messuhakaansa syntymään Eliaan viitan\nlaskoksia, hänen ei tehnyt mieli valaista millään tulevaisuuden\ntiedolla tapausten käsittämätöntä kulkua, hän ei kokenut puhaltaa\nloimuavaan liekkiin kappalten säteilemää hohdetta, hänessä ei ollut\njälkeäkään profeetasta eikä tietäjästä. Tämä nöyrä sielu rakasti, siinä\nkaikki.\n\nOn mahdollista, että hänen rukouksensa läheni joskus yli-inhimillisen\ninnostuksen rajoja; mutta liiaksi ei voi rukoilla, yhtä vähän kuin voi\nliiaksi rakastaa. Ja jos on kerettiläisyyttä rukoilla käsikirjan\nkaavoista välittämättä, niin olivat pyhä Teresia ja pyhä Hieronymus\nkerettiläisiä.\n\nHän kumartui niiden puoleen, jotka vaikeroivat ja niiden, jotka etsivät\nsovitusta. Koko maailma näytti hänestä äärettömältä sairashuoneelta;\nhän tunsi kuumetta kaikkialla, hän kuuli kaikkialla kärsimystä, ja\nyrittämättä ratkaista arvotusta, koki hän parantaa vammoja. Luotujen\nkappalten kauhistuttava näky kehitti hänessä hellyyttä. Hän ei muuta\najatellut kuin löytää itse ja opettaa muille paras tapa sääliä ja\nlohduttaa. Kaikki olevainen näytti tästä hyväsydämisestä kummallisesta\npapista alituisen murheen murtamalta, joka kaipasi lohdutusta.\n\nNiitä on ihmisiä, joiden työnä on kullan etsiminen; hänen työnään oli\nlaupeuden etsiminen. Maailman kurjuus oli hänen kaivoksensa. Kaikkialla\nvaikeroiva kärsimys oli hänelle vaan tilaisuus saada osottaa aina\naltista hyvyyttään. _Rakastakaat toinen toistanne_; sen selitti hän\nriittäväksi, muuta hän ei toivonut ja se oli hänen koko oppinsa. Eräänä\npäivänä sanoi piispalle samainen senaattori, jonka jo olemme maininneet\nja joka piti itseään \"viisaustieteilijänä\": \"Mutta tarkatkaahan toki\nmaailman näkymöä; kaikkien sota kaikkia vastaan; voimakkain on aina\nälykkäin. Teidän käskynne _Rakastakaat toinen toistanne_ on suuri\ntyhmyys\". \"_Sepä se_\", vastasi hänen ylhäisyytensä Bienvenu\nlevollisesti, \"_Jos se on tyhmyys, niin tulee sielun sulkeutua tuohon\ntyhmyyteensä niinkuin helmen simpukkaan_\". Hän siihen sulkeutui, hän\neli siinä, hän tyytyi siihen täydellisesti; hän jätti syrjään\nkäsittämättömät kysymykset, jotka viehättävät ja jotka kauhistuttavat,\nmietiskelyn mittaamattomat alueet, kaiken olevaisen alkusyytä\ntutkistelevan järjen ammottavat kuilut, kaikki nuo samanne päin\npudottavat syvyydet: apostolin Jumalaan, jumalankieltäjän tyhjyyteen:\nkohtalon, hyvän ja pahan, olion sodan toista oliota vastaan, ihmisen\nomantunnon, eläimen unenkaltaisen ajattelun, kuoleman muutoksen, elämän\nmuotojen toistumisen haudan tuolla puolen, perättäisten kiintymysten\nkäsittämättömän vaikutuksen samana pysyvään minuuteen, kaikkien\nolioiden synnyn ja alku-aineen, Niilin ja Emsin, sielun, luonnon,\nvapauden, pakon; kaikki nuo syvät ongelmat, nuo kamalat, tutkimattomat\nasiat, joiden edessä ihmishengen jättiläis-enkelitkin taivuttavat\npäänsä; nuo kauhistuttavat kuilut, joita Lukretius, Manu,[28] pyhä\nPaavali ja Dante tarkastelevat tuolla leimahtavalla näkemyksellä, joka\nkatsoessaan äärettömyyttä herkeämättä, värähtämättä silmiin, ikäänkuin\nsytyttää siihen uusia tähtiä palamaan.\n\nHänen ylhäisyytensä Bienvenu oli aivan yksinkertaisesti ihminen, joka\nulkoapäin todensi nuo salaperäiset ongelmat, ryhtymättä niitä tutkimaan\nja penkomaan ja antamatta niiden häiritä henkensä rauhaa. Hänen\nsielussaan asui syvä kunnioitus yötä kohtaan.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN KIRJA\n\nLANKEEMUS\n\n\n\n\nl.\n\nMatka-päivän ilta.\n\n\nLokakuun alkupäivinä v. 1815, noin tuntia ennen auringon laskua, astui\nmuuan jalkamies pienen Dignen kaupungin portista sisään. Ne harvat\nasukkaat, jotka tähän aikaan katselivat akkunoistaan tai oleskelivat\ntalojensa edustalla, silmäilivät tätä matkamiestä hiukan levottomina.\nVaikeata olisi ollutkin tavata kurjemmannäköistä kulkijaa. Hän oli\nkeskikokoinen, jäntterä ja tanakka, parhaissa miehuutensa voimissa. Hän\noli ehkä neljänkymmenenkuuden tai neljänkymmenenkahdeksan ikäinen.\nSyvälle painettu nahkalippuinen lakki peitti osaksi hänen päivän\npaahtamat, ahavoittuneet, hikeä valuvat kasvonsa. Karkean,\nkellertävästä palttinasta tehdyn paidan lomasta, jota kaulan kohdalta\nkiinnitti hopeinen ankkuri, paistoi karvainen rinta. Pukuun kuului\nsitäpaitsi köydeksi kierretty kaulaliina, vanhat, kuluneet, sinisestä\nsäkkikankaasta tekaistut housut, joiden toinen polvi oli valkeaksi\nhankaantunut ja toisessa vilkkui reikä, vanha harmaa risainen mekko,\njonka toiseen kyynärpäähän oli purjelangalla neulottu viheriä paikka;\nselässään kantoi mies täyteen ahdettua, huolellisesti nyöritettyä ja\naivan uutta sotilaslaukkua, ja kädessään heilutteli hän suunnatonta\npahkasauvaa; jalat oli pistetty ilman sukkia rautakorkoisiin kenkiin,\npää oli keritty ja parta rehotti.\n\nHiki, kuumuus, jalkaisin patikoiminen, tomu lisäsivät vielä\njonkunlaisen ilettävän sävyn tähän ränsistyneeseen kokonaiskuvaan.\n\nHiukset oli ajeltu, mutta kuitenkin törröttivät ne huomattavasti; sillä\nne olivat jo alkaneet kasvaa ja niitä ei nähtävästi oltu leikattu\nvähään aikaan.\n\nKukaan ei häntä tuntenut; hän oli ilmeisesti vain joku ohi-kulkija.\nMistä hän tuli? Etelästäkö? Meren rannoilta ehkä. Sillä hän astui\nDignen kaupunkiin samaa katua, joka oli seitsemän kuukautta aikaisemmin\nnähnyt keisari Napoleonin kulkevan ohi, matkalla Cannesista Pariisiin.\nTämä mies oli varmaankin kävellyt koko päivän. Hän näytti hyvin\nväsyneeltä. Kaupungin toisessa päässä sijaitsevassa entisessä\nkauppalassa olivat muutamat vaimoihmiset nähneet hänen levähtävän\nGassendin puistokadun lehmusten siimeksessä ja juovan suihkulähteestä,\njoka on lehtokujan äärimäisessä päässä. Hänen oli ilmeisesti hyvin\njano, koska lapset, jotka juoksentelivat hänen perässään, olivat\nnähneet hänen pysähtyvän vielä toisenkin kerran parin sadan askeleen\npäässä juomaan kauppatorin suihkulähteestä.\n\nSaavuttuaan Poichevert-kadun kulmaukseen kääntyi hän vasemmalle ja\nsuuntasi askeleensa kaupungintaloa kohti. Sinne hän hävisi, mutta tuli\nneljännestunnin kuluttua jälleen näkyviin. Muuan santarmi istui lähellä\nporttia samalla kivipenkillä, jolle kenraali Drouot nousi 4 päivä\nmaaliskuuta lukemaan kauhistuneelle kansanjoukolle, Dignen asukkaille\njulistuksiansa. Mies otti lakin päästään ja tervehti nöyrästi\nsantarmia.\n\nVastaamatta hänen tervehdykseensä tähysteli santarmi häntä\ntarkkaavasti, seurasi häntä jonkun aikaa silmillään ja pujahti sitten\nkaupungintaloon.\n\nSiihen aikaan oli Dignessä mainio majatalo, jonka kilvessä komeili:\n\"_Colbaan Risti_\". Tämän majatalon isäntä oli muuan Jacquin Labarre,\nmies, jota pidettiin kaupungissa suuressa arvossa, koska hän oli erään\ntoisen Labarren sukulainen, joka taas piti Grenoblessa \"_Kolmen\nPerintöruhtinaan_\" majataloa ja oli palvellut henkivartioväessä.\nKeisarin maihinnousun aikoihin kierteli seudulla paljon huhuja tästä\n\"_Kolmen Perintöruhtinaan_\" majatalosta. Kerrottiin, että kenraali\nBertrand oli kuormankuljettajaksi pukeuneena usein tammikuussa tullut\nsinne ja että hän oli jaellut sotilaille kunniaristejä ja kylvänyt\nporvarein keskeen kourallisittain kultarahoja. Totta onkin, että\nkeisari saavuttuaan Grenobleen oli kieltäytynyt asettumasta maaherran\npalatsiin; hän oli vain kiittänyt pormestaria ja sanonut: _Minä menen\nerään kelpo miehen luo, jonka tunnen_, ja hän oli mennyt _Kolmeen\nPerintöruhtinaaseen_. Tämä _Kolmen Perintöruhtinaan_ Labarrea kohdannut\nkunnia sädehti hohdettaan vielä kahdenkymmenenviiden lieuen päässä\nasuvaan _Colbaan Ristin_ Labarreenkin. Hänestä sanottiin kaupungissa:\n_Se on sen Grenoblen Labarren serkku_.\n\nMies ohjasi askeleensa tätä majataloa kohti, joka oli paras koko\npaikkakunnalla. Hän astui sisään keittiöön, joka oli aivan kadun\ntasalla. Kaikissa uuneissa humisi tuli; suuri pystyvalkea loimusi\nhauskasti takassa. Isäntä, joka oli samalla kertaa myös kyökkimestari,\nhyöri lieden ääressä kastrullien ja patojen kimpussa, ja valmisteli\nkovin toimessaan mainiota ateriaa muutamille kuorma-ajureille, joiden\nkova-ääninen nauru ja puheensorina kuului viereisestä huoneesta.\nJokainen matkustajahan tietää, ett'eivät kutkaan pidä parempia päiviä\nkuin kuorma-ajurit. Lihava murmeli, valkeita peltopyitä ja pari metsoa\nkärisi pitkässä paistinvartaassa tulen hohteessa; uunissa kypsyi pari\naimo toutainta Laureten järvestä ja Allozen järvestä pyydystetty rautu.\n\nKuullessaan oven avautuvan ja uuden tulokkaan astuvan sisään, kysäsi\nisäntä kohottamatta silmiään paisteistaan:\n\n\"Mitä herra tahtoo?\"\n\n\"Tahdon saada ruokaa ja yösijan\", sanoi mies.\n\n\"Mikään ei käy sen helpommin päinsä\", vastasi isäntä. Siinä hetkessä\nkäänsi hän päätään, huomasi yhdellä silmäyksellä matkamiehen koko\nulkonaisen muodon ja lisäsi: \"Kunhan vaan maksatte\".\n\nMies veti mekkonsa taskusta suuren nahkakukkaron ja vastasi:\n\n\"Kyllä minulla on rahaa\".\n\n\"Siinä tapauksessa: nöyrin palvelijanne\", sanoi isäntä.\n\nMies pani kukkaron takaisin taskuunsa, heitti matkalaukun seljästään ja\nlaski sen maahan oven pieleen, piti kepin yhä kädessään ja istuutui\nmatalalle jakkaralle tulen ääreen. Digne sijaitsee vuoristossa.\nLokakuun illat ovat jo aika kylmiä.\n\nSiinä liikkuessaan edestakaisin tarkasteli isäntä matkamiestä useaan\ntoviin.\n\n\"Jokohan kohta saa ruokaa?\" kysyi mies.\n\n\"Aivan heti\", vastasi isäntä.\n\nSillävälin kun vieras lämmittelihe selkä huoneeseen päin käännettynä,\nveti arvoisa ravintoloitsija Jacquin Labarre lyijykynän taskustaan ja\nrepäisi sitten kulman jostain vanhasta sanomalehdestä, joka lojui siinä\npienellä pöydällä akkunan ääressä. Valkeaan reunustaan kirjotti hän\npari riviä, kääri lapun kokoon sitä sen paremmin sulkematta ja antoi\npaperipalan eräälle poikaviikarille, joka näytti samalla kertaa\nolevan sekä hänen kyökkipoikansa että palvelijansa. Ravintoloitsija\nkuiskasi sanasen pojan korvaan ja lapsi lähti juosta vilkkasemaan\nkaupungintalolle päin.\n\nMatkamies ei ollut tästä kaikesta huomannut mitään.\n\nHän kysyi vieläkin kerran: \"Jokohan kohta saa ruokaa?\"\n\n\"Aivan heti\", vastasi isäntä.\n\nPoikanen palasi. Hän toi paperilapun takaisin. Isäntä avasi sen\nhätäisesti, aivan niinkuin se, joka odottaa vastausta. Hän näytti\nlukevan tarkkaavasti, sitten pudisti hän päätänsä ja jäi hetkiseksi\nmiettimään. Vihdoin astui hän askeleen matkamiestä kohti, joka näytti\nvaipuneen raskaisiin mietiskelyihin.\n\n\"Herra\", sanoi hän, \"en voi ottaa Teitä huoneisiini\".\n\nMies kohousi puoleksi istualtaan.\n\n\"Mitä! Pelkäättekö, ett'en maksa? Tahdotteko, että maksan etukäteen?\nMinulla on rahaa, johan sen sanoin\".\n\n\"Ei vika ole siinä\".\n\n\"Missä sitten?\"\n\n\"Teillä on rahaa...\"\n\n\"On kyllä\", sanoi mies.\n\n\"Mutta minulla\", sanoi isäntä, \"minulla ei ole huonetta\".\n\nMies vastasi tyynesti: \"Pankaa minut sitten vaikka talliin\".\n\n\"En voi\".\n\n\"Miksi ette?\"\n\n\"Hevoset anastavat kaiken alan\".\n\n\"No\", jatkoi mies, \"on kai joku nurkkanen ullakolla ja kupo olkia. Vaan\nsenhän näemme aterian jälkeen\".\n\n\"En voi antaa teille ruokaa\".\n\nTämä sävyisällä, mutta jäykällä äänellä annettu selitys näytti\nvieraasta sangen vakavalta. Hän nousi seisoalleen.\n\n\"Mitä joutavia! Minähän kuolen nälkään. Olen kävellyt aamunkoitosta\nasti, kaksitoista lieutä. Minä maksan. Minun täytyy saada syödäkseni\".\n\n\"Ei minulla ole antaa\", sanoi isäntä.\n\nMies purskahti nauruun ja kääntyi lieteen ja uuneihin päin.\n\n\"Eikö todellakaan! Entäs nämä?\"\n\n\"Ne on jo tilattu\".\n\n\"Kuka ne on tilannut\".\n\n\"Nuo kuorma-ajurit tuolla\".\n\n\"Kuinka monta heitä on?\"\n\n\"Kaksitoista\".\n\n\"Mutta tuossahan on ruokaa kahdellekymmenelle\".\n\n\"He ovat tilanneet kaiken ja maksaneet kaiken etukäteen\".\n\nMies istuutui jälleen ja sanoi ääntään korottamatta:\n\n\"Minä olen majatalossa, minun on nälkä ja minä en täältä lähde\".\n\nSilloin kumartui isäntä hänen korvaansa ja sanoi äänenpainolla, joka\nsai miehen säpsähtämään:\n\n\"Menkää nyt tiehenne\".\n\nMatkamies oli juuri kumartunut korjaamaan keppinsä rautaisella päällä\nmuutamia kekäleitä tuleen; hän käännähti äkkiä päin, ja kun hän oli\navaamaisillaan suunsa vastatakseen, silmäsi isäntä häntä tuikeasti ja\nlisäsi hiljaa:\n\n\"Kas niin! Mitäpä pitkistä puheista. Tahdotteko, niin sanon nimenne?\nTeidän nimenne on Jean Valjean. Tahdotteko, niin sanon vielä, mikä Te\nolettekin? Nähdessäni Teidän astuvan sisään, epäilin jo jotakin.\nLähetin tuon pojan kaupungintalolle ja tässä on vastaus. Osaatteko\nlukea?\"\n\nNäin puhuen ojensi hän vieraalle avatun paperilapun, joka oli juuri\ntehnyt matkan majatalosta kaupungintaloon ja kaupungintalosta\nmajataloon. Mies silmäsi sitä. Ravintoloitsija jatkoi pienen\näänettömyyden jälkeen:\n\n\"Minun on tapana olla kohtelias kaikille. Suorikaa tiehenne\".\n\nMies painoi päänsä alas, otti laukun, jonka oli laskenut maahan, ja\nlähti ulos.\n\nHän kulki pääkatua. Hän käveli umpimähkään, hiipien aivan talojen\nvieritse, niinkuin tekee nöyryytetty, murheellinen mies. Hän ei\nkatsonut kertaakaan taakseen. Jos hän olisi kääntynyt, olisi hän nähnyt\n_Colbaan Ristin_ ravintoloitsijan talonsa kynnyksellä, kaikkien\nmajatalonsa matkustavaisten ja kaikkien ohikulkijain ympäröimänä\nkiihkeästi puhumassa ja häneen päin viittomassa, ja kuuntelijain\nepäluuloisista ja säikähtyneistä katseista olisi hän saattanut päättää,\nettä kohdakkoin tulisi hänen saapumisensa herättämään suurta huomiota\nkoko kaupungissa.\n\nHän ei kaikesta tuosta huomannut mitään. Surun sortamat ihmiset eivät\nkatsahda taakseen. He tuntevat liiaksikin, että kova kohtalo heitä\nseuraa.\n\nHän kulki näin hetkisen, käyden yhä umpimähkään eteenpäin läpi\ntuntemattomien katujen, unohtaen väsymyksen, niinkuin usein murheiselle\ntapahtuu. Äkkiä tunsi hän kiihkeätä nälkää. Yö oli tulossa. Hän\ntähysteli ympärilleen, keksiäkseen jonkun suojapaikan.\n\nKomea majatalo oli kääntänyt ovensa lukkoon hänen jälkeensä; hän etsi\njotain yksinkertaista kapakkaa, jotain kurjaa kojua.\n\nSilloin syttyi äkkiä valo kadun toisessa päässä; rautatankoon\nkiinnitetty männynoksa kuvastui selvästi iltaruskon kelmeätä kajastusta\nvasten. Hän meni sitä kohti.\n\nSe oli todellakin kapakka, sama, joka on vieläkin Chaffautin kadulla.\n\nMatkamies pysähtyi hetkeksi ja katsahti läpi akkunan kapakan matalaan\nsaliin, jota valaisi pöydällä tuikkiva pieni lamppu ja loimuava\npystyvalkea pesässä. Muutamia miehiä istui ryyppäämässä. Isäntä\nlämmittelihe. Haahlasta riippuva rautapata porisi tulella.\n\nTähän kapakkaan, joka on myös jonkunlainen majatalo, päästään kahta\ntietä. Yksi ovi aukeaa kadulle ja toinen pienelle lantapihalle.\n\nMatkamies ei uskaltanut käydä sisään kadunpuoleisesta ovesta. Hän hiipi\npihaan, pysähtyi vieläkin, nosti sitten arkaillen säppiä ja raotti\novea.\n\n\"Kuka siellä?\" kysyi isäntä.\n\n\"Muuan, joka haluaisi illallista ja yösijan\".\n\n\"Hyvä on. Täältä saa illallista ja täältä saa yösijaa\".\n\nHän astui sisään. Kaikki miehet, jotka olivat juomisen touhussa,\nkäännähtivät katsomaan. Häntä tirkisteltiin kotvan aikaa hänen\nirrottaessaan laukkuaan.\n\nIsäntä sanoi hänelle: \"Tuossa loimuaa tuli. Illallinen kiehuu padassa.\nTulkaahan lämmittelemään, kuomaseni\".\n\nHän istahti lieden ääreen. Hän ojensi väsymyksestä kangistuneet\njalkansa tuleen päin. Padasta levisi miellyttävä tuoksu. Kaikki, mitä\nhänen kasvoistaan saattoi erottaa syväänpainetun lakin alta, osotti\njonkunlaista hämärää hyvän olon tunnetta, johon sekottui alituisten\nkärsimysten sydäntäsärkevä sävy.\n\nHänen kasvojensa ääriviivat näyttivät sivulta päin katsottuina lujilta,\nvoimakkailta ja murheellisilta. Muutenkin olivat hänen piirteensä\nkummanlaiset: ensi alussa näyttivät ne nöyriltä mutta lopulta saivat ne\nankaran juhlallisen ilmeen. Silmä tuikki kulmakarvojen alta kuin tuli\nrisukasasta.\n\nMutta pöydän ääressä istuvain miesten joukossa oli muuan kalakauppias,\njoka oli ennen Chauffaut-kadun kapakkaan päätymistään käynyt viemässä\nhevosensa Labarren talliin. Salliman oikku satutti niinkin, että hän\noli aamulla jo kohdannut tämän samaisen epäilyttävän näköisen\nmuukalaisen Bras d'Assen ja ... (nimen olen unohtanut; luulen kuitenkin\nsen olleen Escoublon) välillä. Tämä mies oli vielä hänet kohdatessaan,\nylen väsyneeltä kun näytti, pyytänyt päästä tarakkaan, mihin\nkalakauppias oli vastannut hoputtamalla hevosensa nopeampaan hölkkään.\nTämä kalakauppias oli puoli tuntia aikaisemmin ollut siinä joukossa,\njoka ympäröi Jacquin Labarrea, ja oli itsekin kertonut aamuisen\nvastenmielisen kohtauksensa _Colbaan Ristin_ väelle. Hän antoi\npaikaltaan salaisen merkin kapakan isännälle. Isäntä tuli hänen\nluokseen. He vaihtoivat muutamia sanoja matalalla äänellä. Mies oli\ntaas vaipunut mietteihinsä.\n\nKapakan isäntä meni lieden luo, löi äkkiä kätensä miehen olkapäälle ja\nsanoi:\n\n\"Mene heti tiehesi täältä\".\n\nVieras käännähti ja vastasi lempeästi:\n\n\"Vai niin! Tekin siis tiedätte?\"\n\n\"Tiedän\".\n\n\"Ne ajoivat minut pois tuolta toisesta majatalosta\".\n\n\"Täältä on sinun myös pakko poistua\".\n\n\"Minne pitää minun sitten menemän?\"\n\n\"Muualle\".\n\nMies otti keppinsä ja laukkunsa ja painui ulos.\n\nKun hän ilmestyi kadulle, oli siellä vastassa joukko lapsia, jotka\nolivat seuranneet häntä _Colbaan Rististä_ lähtien ja jotka näyttivät\nhäntä odottaneen; nämä alkoivat viskellä häntä kivillä. Hän kääntyi\nvihaisesti ympäri ja uhkasi heitä kepillään; lapset pyrähtivät pakoon\nkuin lintuparvi.\n\nHän joutui kulkeneeksi vankilan sivu. Portin pielessä roikkui\nrautaketju merkki-kellosta. Hän soitti.\n\nAukeni luukku.\n\n\"Herra portinvartija\", sanoi hän, ottaen lakin kunnioittavasti\npäästään, \"ettekö tahtoisi olla hyvä ja majottaa minut täksi yöksi?\"\n\nÄäni vastasi:\n\n\"Vankila ei ole mikään majatalo. Toimittakaa itsenne vangituksi. Kyllä\nsilloin ovet aukeavat\".\n\nLuukku sulkeutui.\n\nHän poikkesi muutamalle syrjäkadulle, jonka varrella on paljon\npuutarhoja. Toisia ympäröivät vain pensasaidat, mikä tekee kadun paljon\nhauskemman näköiseksi. Näiden puutarhojen ja pensasaitojen keskellä\näkkäsi hän erään pienen, yksikerroksisen talon, jonka yhdestä akkunasta\npilkotti valoa. Hän tirkisti tästäkin akkunasta sisään, niinkuin oli\nkapakassakin tehnyt. Hän näki suuren kalkkiseoksella valkaistun\nhuoneen, kukallisella pumpulikankaalla verhotun vuoteen ja kehdon\nnurkassa, muutamia puutuoleja ja kaksipiippuisen pyssyn seinällä\nriippumassa. Keskellä huonetta oli katettu ruokapöytä. Kuparilamppu\nvalaisi karkeasta palttinasta valmistettua pöytäliinaa, tinainen\nhaarikka loisti kuin hopea, viiniä täynnä, ja ruskea liemi-astia\nhöyrysi. Pöydän ääressä istui noin neljänkymmenen vuotias, iloisen ja\navomielisen näköinen mies, ja hypitteli pientä lasta polvellaan. Hänen\nlähellään imetti vielä aivan nuori vaimo toista lasta. Isä nauroi,\nlapsi nauroi, äiti hymyili.\n\nMuukalainen jäi hetkeksi miettien katselemaan tätä tyynnyttävää,\nsuloista näkyä. Mitä liikkui hänen mielessään? Hän yksin olisi siihen\nosannut vastata. Mahdollisesti ajatteli hän, että tämä iloa uhkuva talo\nolisi myös vieraanvarainen, ja että hän varmaankin täältä, missä hän\nnäki niin paljon onnea, löytäisi myös hiukan sääliä.\n\nHän kopahutti ruutuun hyvin hiljaa.\n\nEi kuultu.\n\nHän kopahutti toistamiseen.\n\nHän kuuli vaimon sanovan: \"Ukkoseni, luulin kuulleeni koputusta\".\n\n\"Eikös mitä!\" vastasi mies.\n\nHän kopahutti kolmannen kerran.\n\nMies nousi seisaalleen, otti lampun ja avasi oven.\n\nHän oli isokasvuinen mies, puoleksi talonpoika, puoleksi käsityöläinen.\nHänellä oli vyöllään suuri nahkainen esivaate, joka kohosi aina\nvasemmalle olkapäälle asti ja jonka vyössä pullotti kuin taskussa ikään\nvasara, punainen nenäliina, ruutisarvi ja kaikenlaisia muita esineitä.\nHän heilahutti päätään taaksepäin; väljä, alaskäännetty paidan kaulus\npäästi näkyviin hänen valkean, paljaan kaulansa, vahvan kuin härällä.\nHänellä oli tuuheat kulmakarvat, suunnaton musta poskiparta, pienet\nsilmät, kasvojen alaosa ulkoneva, ja jokaisessa piirteessä tuo sävy,\njota on mahdoton sanoin kuvata, että hän on herra talossaan.\n\n\"Herra, sanoi matkamies, pyydän anteeksi. Tahtoisitteko Te antaa\nminulle maksua vastaan lautasellisen lientä ja nukkuakseni nurkan\ntuossa vajassa, joka näkyy tuolla puutarhassa? Sanokaa, tahtoisitteko?\nMaksua vastaan\".\n\n\"Kuka Te olette?\" kysyi talon haltija.\n\nMies vastasi: \"Tulen Puy-Moissonista. Olen kävellyt koko päivän,\nkaksitoista lieutä. Voisitteko Te? Maksua vastaan\".\n\n\"Enpä minä kieltäytyisi\", sanoi talonpoika, \"ottamasta luokseni kunnon\nihmistä, joka maksaa kulunkinsa. Mutta miksi ette mene majataloon?\"\n\n\"Siellä ei ollut tilaa\".\n\n\"Kerrassaan mahdotonta! Eihän tänään ole markkina- eikä edes toripäivä.\nOletteko käynyt Labarrella?\"\n\n\"Olen\".\n\n\"Entä sitten?\"\n\nMatkamies vastasi hämillään: \"En oikein tiedä. Hän ei vaan ottanut\nminua vastaan\".\n\n\"Oletteko käynyt Chaffaut-kadun kapakassa?\"\n\nVieraan hämminki kasvoi. Hän sopersi:\n\n\"Ei sielläkään otettu minua vastaan\".\n\nTalonpojan kasvoille lennähti epäluuloinen ilme. Hän tarkasti vierasta\nkiireestä kantapäähän ja äkkiä huudahti hän ikäänkuin vavahtaen:\n\n\"Ehkä Te olettekin se mies? -- -- --\"\n\nHän silmäsi uudelleen vierasta, peräytyi kolme askelta, pani lampun\npöydälle ja otti pyssyn seinältä.\n\nSillävälin oli vaimo, kuullessaan talonpojan sanat: _Ehkä Te olettekin\nse mies_? -- -- -- noussut paikaltaan, ottanut molemmat lapset syliinsä\nja paennut kiireen vilkkaa miehensä taakse, mistä hän nyt katseli\nvierasta kauhistuneena, kaula paljaana, silmät pyöreinä säikähdyksestä,\nmutisten hiljaa: _Tso-maraude_.[29]\n\nKaikki tämä tapahtui lyhyemmässä ajassa kuin on mennyt sen kertomiseen.\n\nSilmäiltyään vielä muutaman hetken vierasta, niinkuin silmäillään\nmyrkyllistä kyykäärmettä, palasi talon isäntä ovelle ja sanoi:\n\n\"Tiehesi!\"\n\nMies yritti: \"Armosta! Lasi vettä!\"\n\n\"Kuula kalloosi!\" vastasi talonpoika.\n\nSitten sulki hän räiskien oven ja matkamies kuuli kaksi vahvaa salpaa\ntyönnettävän eteen. Hetkistä myöhemmin sulkeutuivat ikkunanluukutkin,\nja ulos kuului paikalleen painettavan rautakangen kolina.\n\nIlta yhä pimeni. Alppien kolea tuuli puhalsi. Yhä heikkenevässä päivän\nvalossa huomasi vieras matkalainen eräässä katuun asti ulottuvassa\npuutarhassa jonkunlaisen kojuntapaisen, joka hänestä näytti\nturve-möhkäleistä rakennetulta. Hän hyppäsi päättävästi puu-aidan yli\nja pääsi puutarhaan. Hän läheni kojua. Siinä oli ovena ahdas, matala\naukko, ja koko laitos muistutti niitä kojuja, joita teiden korjaajat\nrakentavat suojakseen maanteiden varsille. Hän ajatteli ehkä todella\ntavanneensa jonkun tientekijän asumuksen. Vilu häntä värisytti ja nälkä\nahdisti. Hänen oli täytynyt olla nälkäänsä sammuttamatta, mutta\ntarjosihan tuo edes suojaa kylmyyttä vastaan. Tämänlaisissa asumuksissa\nei öisin ole tavallisesti ketään. Hän paneutui mahalleen ja ryömi\nkojuun. Siellä oli lämmin, ja hän tapasi sieltä sitäpaitsi mainion\nolkivuoteenkin. Tälle vuoteelle jäi hän hetkiseksi pitkäkseen, voimatta\njäsentäkään liikahuttaa, niin lopen väsynyt hän oli. Vihdoin, kun hän\ntunsi laukkunsa vaivaavan selässä ja kun siitä saisi mainion\npäänaluksen, ryhtyi hän irrottamaan sen hihnoja. Silloin räjähti\nraivoisa murina. Hän kohotti katseensa. Suunnattoman suuren verikoiran\npää kuvastui selvästi kojun suulla.\n\nTämä oli siis koirakoppi.\n\nMies oli itse pelottavan voimakas; hän käytti keppiä lyömä-aseenaan ja\nlaukkua kilpenään ja pääsi niin miten kuten kopista ulos; mutta hänen\nrepaleisen pukunsa reijät olivat tuntuvasti suurenneet.\n\nHän meni samoin ulos koko puutarhastakin, mutta takaperin päin astuen,\nkoska hänen oli pakko, pitääkseen koiraa kurissa, turvautua erääseen\nkepin käyttelytapaan, jota moisen miekkailutaidon mestarit kutsuvat\n_peitetyksi ruusuksi_.\n\nVaivoin kiivettyään jälleen aidan yli ja taas seisoessaan kadulla,\nyksinään, ilman majapaikkaa, ilman kattoa päänsä päällä, ilman suojaa,\nkun hänet oli ajettu pois tältä olkivuoteelta ja tästäkin kurjasta\nkopista, vaipui hän melkein vaipumalla eräälle kivelle, ja muuan\nohikulkija oli kuullut hänen huudahtavan: \"Minä en ole edes koiran\narvoinen!\"\n\nPian hän kuitenkin kohosi seisaalleen taas ja alkoi kävellä. Hän meni\nkaupungista ulos, toivoen löytävänsä kedoilla jonkun puun tai\nvilja-auman suojakseen.\n\nHän kulki näin kotvan, pää riipuksissa rinnalla. Kun hän tunsi olevansa\nkaukana kaikista ihmisasunnoista, kohotti hän silmänsä ja tähysteli\nympärilleen. Hän oli keskellä peltoa. Hänen edessään kohosi tuollainen\nmatala kumpu, jota peitti lyhyeksi leikattu sänki, niin että se näin\nelonkorjuun jälkeen näytti aivan ajetulta päältä.\n\nTaivaanranta oli sysimusta. Se ei ollut yksistään yön pimeyttä.\nMatalalla laahustavat pilvet näyttivät melkein ottavan kumpuun kiinni,\nja kohotessaan täyttivät ne vähitellen koko taivaan. Mutta kun kuu oli\njuuri nousemassa ja ilmassa väreili vielä iltaruskon viimeinen hohde,\nmuodostivat nuo pilvet taivaanlaelle jonkunlaisen vaalean kupukaaren,\njosta lankesi maille ja mantereille heikkoa loistetta.\n\nMaa asui siis kirkkaammassa valaistuksessa kuin taivas, mikä\nsaa aikaan erinomaisen synkeän vaikutuksen. Ja kukkula kuvastui\nepäselvine, heikkoine hahmopiirteineen hämäränä ja kalpeana tummalle\ntaivaanrannalle. Kokonaisuus oli kauhean ahdas, synkkä ja painostava.\nEi mitään näkynyt pellolla eikä kukkulalla, paitsi muuatta puupahaista,\njoka siinä vääränä värjötteli parin askeleen päässä matkalaisesta.\n\nSilminnähtävästi ei tämä mies suinkaan omannut niitä mielen ja sielun\nhienostuneita taipumuksia, jotka saattavat ihmisen herkkänä tajuamaan\nkappalten salaperäisiä muotoja. Kuitenkin oli tässä taivaassa, tässä\nkummussa, tässä tasangossa ja tässä puussa jotakin niin syvän\nlohdutonta, että hän lyhyen pysähtymisen ja mietinnän jälkeen äkkiä\nkääntyi takaisin. Niitä on hetkiä, jolloin luonto näyttää suorastaan\nvihamieliseltä.\n\nHän palasi samaa tietä takaisin. Dignen portit olivat suljetut. Digneä,\njoka uskonsodissa kesti useita piirityksiä, ympäröivät vielä v. 1815\nvanhat nelikulmaisten tornien reunustamat, nykyään hävitetyt muurit.\nHän etsi aukon ja astui jälleen kaupunkiin.\n\nOli ehkä noin kahdeksan aika illalla. Kun hän ei tuntenut katuja, alkoi\nhän taas käyskennellä umpimähkään.\n\nNäin osui hän maaherran palatsille, sitten seminaarille. Kulkiessaan\ntuomiokirkon torin poikki heristi häh nyrkkiään Herran huoneelle.\n\nTämän samaisen torin kulmauksessa on kirjapaino. Siellä painettiin\nensiksi keisarin ja keisarillisen henkivartioväen julistukset\narmeijalle, jotka oli tuotu Elban saarelta ja jotka Napoleon itse oli\nsanellut.\n\nVäsymyksestä nääntyneenä ja kaiken toivonsa kadottaneena sortui hän\nkivipenkille, joka oli tämän kirjapainon oven ääressä.\n\nMuuan ijäkäs nainen astui juuri silloin ulos kirkosta. Hän näki miehen\npimeässä pitkänään värjöttävän. \"Mitä te siinä teette, ystäväiseni?\"\nsanoi hän.\n\nMies vastasi tylysti ja vihan kaiku äänessä: \"Ettekö näe, hyvä ihminen,\nettä minä makaan!\"\n\n'Hyvä ihminen' -- hän ansaitsi todellakin tämän nimen -- oli rouva\nmarkiisitar de R.\n\n\"Tällä penkillä?\" jatkoi nainen.\n\n\"Yhdeksäntoista vuotta on minulla ollut patjana puu\", sanoi mies;\n\"tänään on minulla patjana kivi\".\n\n\"Oletteko ollut sotamiehenä?\"\n\n\"Niinpä niin, hyvä ihminen. Sotamiehenä\".\n\n\"Miksi ette mene majataloon?\"\n\n\"Kosk'ei minulla ole rahaa\".\n\n\"Surkeata\", sanoi rouva de R., \"eikä minullakaan ole kukkarossani\nenempää kuin kaksikymmentä penniä\".\n\n\"Antakaa nekin\".\n\nMies sai nuo kaksikymmentä penniä. Rouva de R. jatkoi:\n\n\"Te ette voi niin vähillä rahoilla saada yösijaa majatalosta. Oletteko\nedes koettanutkaan? Mahdotonta on Teidän viettää yötänne tässä. Teidän\non varmaankin vilu ja nälkä. Ihmisten olisi pitänyt edes\narmeliaisuudesta suoda Teille suojaa\".\n\n\"Minä olen kolkuttanut kaikille oville\".\n\n\"Ja miten kävi?\"\n\n\"Kaikkialta on minut ajettu pois\".\n\n'Hyvä ihminen' kosketti miehen käsivarteen ja näytti hänelle torin\ntoisella puolella erästä pientä taloa piispanpalatsin vieressä.\n\n\"Te sanotte kolkuttaneenne kaikille oville?\" jatkoi hän.\n\n\"Niin\".\n\n\"Oletteko kolkuttanut tuolle?\"\n\n\"En\".\n\n\"Kolkuttakaapas sille\".\n\n\n\n\n2.\n\nVarovaisuus neuvoo viisautta.\n\n\nTultuaan kaupungilta oli Dignen piispa tänä iltana sulkeutunut\njotensakin myöhään huoneeseensa. Hän oli puuhassa kirjottaa\nsuurta teosta _Velvollisuuksista_, mutta pahaksi onneksi jäi se\nkeskeneräiseksi. Siinä hän esitti kaiken sen, mitä pyhät isät ja kirkon\nopettajat ovat tästä tärkeästä aineesta sanoneet. Hänen kirjansa oli\njaettu kahteen osaan: ensimäinen osa käsitti kaikkien velvollisuudet\nyhteisesti, toinen osa itse kunkin velvollisuudet sen luokan ja aseman\nmukaan, mihin hän kuuluu. Kaikkien yhteiset velvollisuudet ovat\ntärkeimmät velvollisuudet. Niitä on neljä. Pyhä Mateus mainitsee\nvelvollisuudet Jumalaa kohtaan (Mat. VI), velvollisuudet itseään\nkohtaan (Mat. V, 29, 30), velvollisuudet lähimäistä kohtaan (Mat. VII,\n12), velvollisuudet luontokappaleita kohtaan, (Mat. VI, 20, 25). Muut\nvelvollisuudet oli piispa löytänyt mainittuina ja määrättyinä\ntoisista lähteistä. Roomalaiskirjeestä hallitsijain ja alamaisten\nvelvollisuudet. Pyhän Pietarin kirjasta virkamiesten, vaimojen, äitien\nja nuorukaisten velvollisuudet; aviomiesten, isien, lasten ja\npalvelijain velvollisuudet Efesiläiskirjeestä; uskovaisten\nvelvollisuudet Hebrealaiskirjeestä; naimattomain naisten velvollisuudet\nKorinttilaiskirjeestä. Suurella vaivalla kokosi hän nämä eri määräykset\nsopusointuiseksi kokonaisuudeksi, jonka hän aikoi julkaista\nkristittyjen luettavaksi.\n\nHän työskenteli vielä kahdeksan aikaan illalla, kirjotellen pienille\nneliskulmaisille paperiliuskoille, suuri kirja avattuna polvillaan, kun\nrouva Magloire tapansa mukaan tuli huoneeseen hakemaan hopeaista\npöytäkalustoa vuoteen läheisestä kaapista. Hetkisen jälkeenpäin tunsi\npiispa, että pöytä oli katettu ja että hänen sisarensa jo odotti, sulki\nkirjansa, nousi työpöytänsä äärestä ja astui ruokasaliin.\n\nRuokasali oli pitkulainen, takalla varustettu huone, jonka ovi aukeni\nkadulle, kuten olemme jo maininneet, ja akkuna puutarhaan.\n\nRouva Magloire viimeisteli todellakin pöydän kattamista.\n\nSiinä puuhatessaan ja askarrellessaan puheli hän herkeämättä neiti\nBaptistinen kanssa.\n\nLamppu paloi pöydällä; pöytä oli lähellä takkaa, missä loimusi iloinen\ntuli.\n\nOn sangen helppoa muodostaa itselleen kuva näistä kahdesta naisesta,\njotka olivat molemmat ehtineet jo ohi kuudenkymmenen: rouva Magloire\nlyhytkasvuinen, lihava vilkas; neiti Baptistine hiljainen, hoikka,\nhento, veljeänsä hiukan pitempi, päällään tummanruskea silkkipuku,\njonka väri oli 1806 muotia, jonka hän siihen aikaan oli ostanut\nPariisista ja joka kesti yhä. Käyttääksemme yleisiä puheenparsia,\njoilla on se ansio, että ne yhdellä sanalla ilmaisevat käsitteen, mitä\ntuskin kokonainen sivu riittäisi kuvaamaan, näytti rouva Magloire\n_talonpoikaisvaimolta_ ja neiti Baptistine _säätyläisnaiselta_. Rouva\nMagloirella oli valkea, torville röyhelletty myssy päässä, kaulassa\nsamettinauhainen kultakoriste, ainoa naisellinen koriste, mitä\nylimalkaan löytyi talossa, hohtavan valkea kaulavaate ruskeasta\nvillakankaasta valmistetun, leveillä, lyhyillä hihoilla varustetun\npuvun päällä, vihreällä nauhalla vyötäisille sidottu esiliina punaisen\nja vihreän ruudullisesta pumpulikankaasta, jonka rintalappu oli\nyläkulmistaan kahdella neulalla kiinnitetty pukuun, jalassa tukevat\npuolikengät ja keltaiset sukat, aivan niinkuin Marseillen naisilla.\nNeiti Baptistinen puku oli leikattu 1806 mallin mukaan, lyhyine\nuumineen, ahtaine liiveineen, olkapussihihoineen, kaistoineen ja\nnappeineen. Harmaat hiuksensa kätki hän käherretyn tekotukan alle.\nRouva Magloire näytti älykkäältä, vilkkaalta ja hyväsydämiseltä; hänen\nerilaisiksi lasehtineet suupielensä ja hänen ylähuulensa, joka oli\nalahuulta koko joukon paksumpi, loi hänen kasvoilleen jonkunlaisen\näkeän, käskevän ilmeen. Kun hänen ylhäisyytensä oli vaiti, puheli hän\nhänelle rivakasti, puolittain kunnioittaen, puolittain vapaasti; mutta\nheti kun hänen ylhäisyytensä oli sanonut sanansa, totteli hän kuten\nolemme nähneet ehdottomasti, kuten neiti Baptistinekin. Neiti\nBaptistine ei edes puhunut. Hän tyytyi vain tottelemaan ja myöntämään.\nNuorenakaan ei hän ollut kaunis; hänellä oli suuret, siniset, ulkonevat\nsilmät, nenä pitkä ja kaareva. Mutta hänen kasvonsa, koko hänen\nolemuksensa henki -- sen olemme jo alussa maininneet -- sanomatonta\nhyvyyttä. Hän oli ainakin ollut tavattoman lempeä ja hyväsydäminen;\nmutta usko, toivo ja rakkaus, nämä kolme hyvettä, jotka suloisesti\nsydäntä lämmittävät, olivat vähitellen kohottaneet tämän lempeyden aina\npyhyyden rajoille asti. Luonto oli tehnyt hänestä viattoman karitsan,\nuskonto teki hänestä enkelin. Hurskas neitsyt-parka! Hiljainen,\nhaihtunut muisto!\n\nNeiti Baptistine kertoi myöhemmin niin usein, mitä tuona iltana\ntapahtui piispan asunnossa, että monet vielä elävät henkilöt muistavat\npienimmätkin yksityisseikat.\n\nPiispan astuessa huoneeseen jutteli rouva Magloire jotenkin\ninnokkaasti. Hän selitti neidille erästä asiaa, joka oli piispallekin\nhyvin tuttu ja johon hän oli tottunut. Oli kysymys pääoven säpistä.\n\nSelvisi, että rouva Magloire oli illallisostoksilla käydessään kuullut\nkaikkialla kummia kerrottavan. Puhuttiin jostain epäilyttävän\nnäköisestä maankiertäjästä; tiedettiin, että muuan suuresti epäiltävä\nkulkuri oli saapunut kaupunkiin, missä hän varmasti vielä nytkin\noleskeli, ja myönnettiin mahdolliseksi, että niillä ihmisillä, jotka\nrohkenevat myöhään liikuskella ulkona tänä yönä, tulisi olemaan sangen\nvastenmielisiä kohtauksia. Rouva Magloire selvitti myöskin, että\npoliisilaitos oli kovin kurjassa kunnossa, koska maaherra ja pormestari\neivät olleet paraita ystäviä, vaan kokivat vahingoittaa toinen toistaan\nkaikenlaisilla tapahtumilla. Niin muodoin oli viisasten ihmisten\nitsensä toimitettava poliisin virkaa ja suojeltava itseään hyvin, sekä\nhuolellisesti lukottava, varustettava ja vahvistettava talonsa ja\n_etenkin oli tarkasti suljettava kaikki ovet_.\n\nRouva Magloire pani painoa tälle viimeiselle lauseelle. Mutta piispa\noli tullut kylmänpuoleisesta huoneestaan, istunut takan ääreen\nlämmittelemään, ja nyt ajatteli hän jo muita asioita. Hän ei tarttunut\nsiihen voima-sanaan, jonka rouva Magloire oli juuri singahuttanut.\nRouva Magloire toisti huomautuksensa. Tahtoen tyydyttää rouva Magloirea\nveljeään loukkaamatta, rohkeni neiti Baptistine silloin arastellen\nsanoa:\n\n\"Veljeni, kuuletteko, mitä rouva Magloire sanoo?\"\n\n\"Kuulin jotain hämärästi\", vastasi piispa. Siirtäen hiukan tuoliaan,\nlaskien molemmat kätensä polvilleen ja kohottaen vanhaa palvelijaansa\nkohti sydämelliset, lempeän leikilliset kasvonsa, joita tuli alhaalta\npäin valaisi, sanoi piispa sitte: \"No mikä hätänä? Mitä sitten on\ntapahtunut? Uhkaako meitä sitten joku suuri vaara?\"\n\nSilloin alotti rouva Magloire juttunsa aivan alusta, lisäillen oheen\nyhtä ja toista, sitä itsekään huomaamatta. Näytti tosiaankin hyvin\nluultavalta, että muuan mustalainen, muuan maankulkija, jonkunlainen\nhirveä kerjäläinen oleskeli tätä nykyä kaupungissa. Hän oli käynyt\npyytämässä asuntoa Jacquin Labarrelta, mutta tämä ei ollut ottanut\nhäntä vastaan. Hänen oli nähty tulevan kaupunkiin Gassendin puistokatua\npitkin ja maleksivan kaduilla illan hämärtyessä. Se oli sellainen\npussiselkäinen, hirveän näköinen emäroisto.\n\n\"Oikeinko totta!\" sanoi piispa. Tämä kysyvä huudahdus rohkaisi rouva\nMagloirea. Se näytti osottavan, että piispa joutuisi kohta hänkin\nkiihkoihinsa. Hän jatkoi voitonvarmana:\n\n\"Niin, niin, Teidän Ylhäisyytenne! Niin se on. Kyllä nyt tänä yönä\nkaupungilta hirveitä kuuluu. Kaikki sanovat niin. Ja kun se\npoliisilaitoskin on niin kurjassa kunnossa (tarpeellinen toistaminen).\nEletään tällaisessa vuoristoseudussa, eikä ole yöllä edes lyhtyjä\nkaduilla! Pitäähän sitä uloskin mennä. Eihän sitä voi aina sisässäkään\nolla kuin hiiri loukossaan! Ja sen minä sanon, Teidän Ylhäisyytenne, ja\nneiti sanoo samoin -- -- --\"\n\n\"Minä en sano mitään\", keskeytti sisar. \"Mitä veljeni tekee, on hyvin\ntehty\".\n\nRouva Magloire jatkoi, aivan niinkuin ei häntä olisi kukaan\nvastustanutkaan:\n\n\"Me sanomme vain, ett'ei tämä talo ole ensinkään turvattu. Jos Teidän\nYlhäisyytenne sallisi, menisin minä sanomaan lukkoseppä Paulin\nMuseboisille, että hän tulisi korjaamaan nuo ränsistyneet ovitelkeet:\nsiihen menee vain pari minuuttia, ja minä sanon, että lukkoja\ntarvitaan, Teidän Ylhäisyytenne, vaikk'ei sitten pitemmäksi aikaa kuin\ntäksi yöksi. Sillä sanon minä senkin, että ovi, jonka kuka tahansa\nohikulkija voi ulkoapäin avata säpistä, on kaikista kamalin kapine! Ja\nsitten kun Teidän Ylhäisyytenne aina vain sanoo: astukaa sisään, ja\nsitten vaikka ihan keskellä yötä tulisi, niin ei tarvitse Jumala\nnähköön edes lupaa pyytää...\"\n\nSiinä silmänräpäyksessä putosi ovelle voimakas isku.\n\n\"Astukaa sisään!\" sanoi piispa.\n\n\n\n\n3.\n\nEhdottoman tottelevaisuuden sankaruutta.\n\n\nOvi aukeni.\n\nSe aukeni äkkiä, selko seljälleen, aivan niinkuin joku olisi sitä\nkiukuissaan ja voimainsa tiestä työntänyt.\n\nMuuan mies astui sisään.\n\nTämän miehen tunnemme me jo. Se oli sama matkalainen, jonka äsken\nnäimme harhailevan suojan haussa.\n\nHän astui yli kynnyksen, eteni askeleen, jättäen oven jälkeensä auki.\nLaukku hartioilla, keppi kädessä, silmissä yrmy, rohkea, uhmaileva,\nväsynyt ilme. Takan tuli heitti häneen valoa. Hän oli inhottavan\nnäköinen. Se oli synkeä ilmestys.\n\nRouva Magloire ei kyennyt edes kirkaisemaan. Hän vain säpsähti kerran\nja jäi sitten suu auki tuijottamaan.\n\nNeiti Baptistine käännähti ympäri, huomasi huoneeseen tunkeutuvan\nmiehen ja kohosi kauhistuneena puoliksi istualtaan, ja kääntäen päätään\nhitaasti takkaan päin jälleen, katseli hän sitten veljeänsä, ja hänen\nkasvoilleen palasi taas entinen tyyneys ja levollisuus.\n\nPiispa kiinnitti mieheen rauhallisen katseensa.\n\nJuuri kun hän oli avaamaisillaan suunsa, otaksuttavasti kysyäkseen\nvieraalta, mitä tämä halusi, nojasi mies molemmin käsin keppinsä\npäähän, katseli vuoroin vanhusta, vuoroin naisia, ja odottamatta\npiispan sanoja alkoi hän kovalla äänellä:\n\n\"Seikka on seuraava. Nimeni on Jean Valjean. Olen ollut kaleeriorjana.\nOlen viettänyt yhdeksäntoista vuotta kaleeriorjain vankilassa. Neljä\npäivää sitten pääsin vapaaksi, ja nyt olen matkalla määränpäähäni,\nPontarlieriin. Olen kävellyt neljä päivää Toulonista lähtien. Tänään\nolen kulkenut jalkaisin kaksitoista lieutä. Saapuessani tänä iltana\nnäille seuduille, menin erääseen majataloon, mutta sieltä ajoivat ne\nminut pois keltaisen passini takia, jota olin käynyt näyttämässä\nkaupungintalolla. Niin piti. Menin toiseen majataloon. Minulle\nsanottiin: Mene tiehesi! niin yhden luona kuin toisenkin. Kukaan ei ole\ntahtonut antaa minulle suojaa. Kolkutin vankilankin ovelle,\nportinvartija ei päästänyt minua sisään. Yritin koiran koppiin. Koira\npuri minua ja ajoi minut pois, aivan niinkuin olisi sekin ollut\nihminen. Melkein luulisi sen tietäneen, kuka olin. Menin kedoille,\nnukkuakseni paljaan taivaan alla. Siellä ei taivasta näkynyt.\nAjattelin, että siitä rupeaa pian satamaan ja ett'ei ole armollista\nJumalaa, joka sateen estäisi, ja niin palasin kaupunkiin takaisin,\nlöytääkseni edes jonkun porttikäytävän. Tuolla torin laidassa\nheittäysin kivelle maata, muuan hyvä ihminen näytti minulle Teidän\ntaloanne ja sanoi: Kolkuta tuolle ovelle. Ja minä kolkutin. Mikä se on\ntämä paikka? Onko tämä majatalo? Minulla on rahaa. Koko omaisuuteni.\nSatayhdeksän frangia viisitoista souta, jotka olen työlläni\nkaleeriorjain vankilassa yhdeksänätoista vuotena ansainnut. Minä maksan\nkulunkini. Mitä se minun varoissani tuntuu? Minullahan on rahaa. Olen\nlopen uupunut, kaksitoista lieutä jalkaisin, minun on kovin nälkä.\nSallitteko minun jäävän?\"\n\n\"Rouva Magloire\", sanoi piispa. \"Te katatte yhdelle hengelle lisää\".\n\nMies eteni kolmen askeleen verran ja läheni lamppua, joka oli pöydällä.\n-- \"Ajatelkaahan\", jatkoi hän, aivan niinkuin hän ei olisi oikein\nymmärtänyt. \"Ajatelkaahan ensin. Kuulitteko, mitä sanoin? Minä olen\nentinen kaleeriorja. Entinen rangaistusvanki. Tulen suoraan\nkaleereilta.\" -- Hän veti taskustaan suuren keltaisen paperin ja kiersi\nsen auki. -- \"Tuossa passini. Keltainen kuten näette. Sillä on voima\najaa minut kaikkialta pois, mihin päädynkin. Haluatteko lukea? Kyllä\nminäkin osaan lukea. Opin vankilassa. Siellä on koulu niille, jotka\noppia haluavat. Katsokaahan mitä on passiini kirjotettu: Jean Valjean,\nvapautettu rangaistusvanki, kotoisin ... siitä ette huoli välittää ...\nollut yhdeksäntoista vuotta kaleeriorjain vankilassa. Viisi vuotta\nmurtovarkaudesta. Neljätoista vuotta neljä kertaa uudistetusta\npako-yrityksestä. Tämä mies on 'hyvin vaarallinen'. -- Kas siinä!\nKaikki ovat heittäneet minut pellolle. Tahdotteko Te ottaa minut\nvastaan, Te? Onko tämä majatalo? Tahdotteko antaa minulle ruokaa ja\nyösijan? Onko Teillä tallia?\"\n\n\"Rouva Magloire\", sanoi piispa. \"Te panette puhtaat lakanat\nvuodekammion sänkyyn\".\n\nMe olemme jo selittäneet, mitä laatua oli molempain naisten\ntottelevaisuus.\n\nRouva Magloire lähti täyttämään näitä määräyksiä.\n\nPiispa kääntyi miehen puoleen.\n\n\"Herra, tulkaahan istumaan ja lämmittelemään. Käymme heti kohta\nillalliselle, ja vuoteenne valmistetaan sillä välin kun Te syötte\".\n\nSilloin käsitti mies kaikki. Hänen kasvojensa tähän asti niin synkeä ja\nkova ilme osotti nyt hämmästystä, epäilystä, iloa ja muuttui\nkummallisesti. Hän sopersi kuin mielenvikainen:\n\n\"Tottako? Mitä? Te pidätte minut? Te ette aja minua pois?\nRangaistusvankia! Te sanotte minua _herraksi!_ Te ette sinuttele minua?\nEtte sano: 'Mene tiehesi, koira!' Kuten mulle aina sanotaan. Luulin\nniin varmasti, että Tekin ajaisitte minut pois. Siksi sanoinkin heti,\nkuka olen. Oi tuota kunnon naista, joka minut tänne neuvoi! Saan syödä\nillallista! Saan vuoteen patjoineen ja lakanoineen! Kuten muutkin\nihmiset! Vuoteen! Yhdeksääntoista ajastaikaan en ole vuoteessa\nnukkunut! Te sallitte siis tosiaankin minun jäävän! Te olette hyviä\nihmisiä! Muuten, onhan minulla rahaa. Kyllä minä maksan. Suokaa\nanteeksi, herra majatalon isäntä, mikä on nimenne? Maksan, mitä vaan\nvaaditte. Te olette kunnon mies. Tehän olette majatalon isäntä, eikö\nniin?\"\n\n\"Minä olen pappi\", sanoi piispa, \"ja asun tässä\".\n\n\"Pappi\", jatkoi mies. \"Kunnon ihminen papiksi! Siis ette Te pyydä\nminulta rahaa? Kirkkoherrako, vai? Tuon suuren kirkon rovastiko?\nTosiaankin, miten olenkaan tyhmä! kun en huomannut patalakkianne\".\n\nYhä puhuessaan oli hän laskenut laukkunsa ja keppinsä nurkkaan,\npistänyt passin takaisin taskuunsa ja istuutunut. Neiti Baptistine\nkatseli häntä lempein silmin. Hän jatkoi:\n\n\"Te olette ihmisellinen, herra rovasti, Te ette halveksi ketään. Te\nolette oikein pappien pappi. Siis ette välitä siitä, että maksan?\"\n\n\"En\", sanoi piispa, \"pitäkää rahanne. Kuinka paljon Teillä on?\nSanoitteko, että satayhdeksän frangia?\"\n\n\"Ja viisitoista souta\", lisäsi mies.\n\n\"Satayhdeksän frangia viisitoista souta. Ja kuinka kauvan Teiltä on\nmennyt aikaa tuon summan ansaitsemiseen?\"\n\n\"Yhdeksäntoista vuotta\".\n\n\"Yhdeksäntoista vuotta!\"\n\nPiispa huokasi raskaasti.\n\nMies jatkoi: \"Minulla on vielä kaikki rahani jäljellä. Neljässä\npäivässä en ole kuluttanut muuta kuin ne kaksikymmentäviisi souta,\njotka ansaitsin kuormavaunuja tyhjentämällä Grassessa. Koska Te olette\nkirkon miehiä, niin ilmotan Teille, että meillä oli saarnaaja myös\nsiellä vankilassa. Ja sitten erään kerran näin piispankin, Hänen\nYlhäisyytensä, niinkuin ne sitä nimittävät. Se oli Majoren piispa ja\nMarseillessa minä hänet näin. Hän on kaikkien rovastienkin rovasti.\nSuokaa anteeksi, jos sanoin tämän pahasti, minulle ne ovat näet niin\nkaukaisia asioita! Ymmärrättehän, että mitä ne minunlaiseni! -- Hän\ntoimitti messua keskellä vankilaa, alttarilla, hänellä oli jokin\nsellainen suipokas kultakapine päässään. Auringon paisteessa se\nkimalteli. Me olimme riveissä, kolmella puolella, kanuunat, sytyttimet\nvalmiina, vastapäätä meitä. Emme nähneet kunnolla. Hän puhuikin jotain,\nmutta hän oli liian alhaalla siellä, emme me oikein kuulleetkaan.\nSellainen se on piispa\".\n\nHänen puhuessaan oli piispa mennyt sulkemaan oven, joka oli jäänyt\nselko seljälleen.\n\nRouva Magloire palasi. Hän toi yhdet pöytäkalut lisää tullessaan ja\npani ne pöydälle.\n\n\"Rouva Magloire\", sanoi piispa, \"asettakaa vieraamme paikka\nmahdollisimman lähelle tulta\". -- Ja kääntyen miehen puoleen: \"Yötuuli\npuhaltaa koleasti Alpeilla. Teidän on kai vilu, herra?\"\n\nJoka kerta kun hän lausui tuon sanan _herra_ lempeän vakavalla ja\nystävällisellä äänellään, levisi miehen kasvoille kirkas ilme. Nimittää\nentistä rangaistusvankia _herraksi_ on samaa kuin ojentaa lasi vettä\n_Medusan_ haaksirikkoiselle. Häpeän sortama janoaa arvonantoa.\n\n\"Tuo lamppupa nyt vasta huonosti valaisee\", sanoi piispa.\n\nRouva Magloire ymmärsi ja lähti heti hakemaan hänen ylhäisyytensä\nmakuukamarin takaosalta kaksi hopeaista kynttilänjalkaa ja asetti ne\nsytytettyinä pöydälle.\n\n\"Herra rovasti\", sanoi mies, \"Te olette hyvä. Te ette halveksi ketään.\nTe otatte minut taloonne. Te sytytätte vahakynttilänne minun tähteni.\nEnkä minä ole kuitenkaan salannut Teiltä, mistä tulen, ja että olen\nonneton ihminen\".\n\nPiispa, istuessaan siinä hänen vieressään, tarttui kevyesti hänen\nkäteensä. \"Ei Teidän olisi tarvinnut sanoa minulle, kuka olette. Tämä\ntalo ei ole minun: tämä on Jeesuksen Kristuksen talo. Tämä ovi ei kysy\nsiltä, joka sisään astuu, onko hänellä nimeä vai onko hänellä\nkärsimystä. Te kärsitte. Teidän on nälkä ja vilu. Olkaa tervetullut. Ja\nminua älkää kiittäkö, älkää sanoko, että minä Teidät otan kotiini.\nKukaan ei ole täällä kotonaan, paitsi se, joka turvapaikkaa tarvitsee.\nTämän sanon minä Teille, ohikulkijalle. Te olette täällä enemmän\nkotonanne kuin minä. Kaikki mitä täällä on, se on Teidän. Miksi olisi\nminun tarvis tietää Teidän nimenne? Sillä ennenkuin Te sen minulle\nsanoittekaan, oli Teillä jo yksi nimi, jonka minä tiesin\".\n\nMiehen silmät kuvastivat suurta hämmästystä.\n\n\"Tottako? Te tiesitte siis nimeni?\"\n\n\"Niin\", vastasi piispa, \"Teidän nimenne on minun veljeni\".\n\n\"Kuulkaahan, herra rovasti!\" huudahti mies. \"Minun oli kovin nälkä, kun\ntulin tänne. Mutta Te olette niin hyvä, että nyt se on hävinnyt, en\ntiedä itsekään miten\".\n\nPiispa katseli häntä ja sanoi:\n\n\"Oletteko Te paljon kärsinyt?\"\n\n\"Ah! Punainen mekko, rautapuntit jaloissa, puulava nukkua, kuumuutta,\nkylmyyttä, työtä, kaleerin soutua, kepin iskuja! Kaksinkertaiset\nkahleet vähimmästäkin syystä. Pimeätä koppia vähimmästäkin sanasta.\nKahleissa vaan, vaikka kuolonkipeänä makaisit. Koirat, koirat ovat\npaljon onnellisempia! Yhdeksäntoista vuotta! Olen neljänkymmenenkuuden\nvanha. Nyt on minulla keltainen passi. Siinä se\".\n\n\"Niin, niin\" puuttui puheeseen piispa. \"Te tulette murheen paikasta.\nKuulkaahan. Taivaassa on oleva suurempi ilo yhden katuvaisen syntisen\nkyyneleisistä kasvoista kuin sadan vanhurskaan valkoisesta puvusta. Jos\nTe palaatte siitä kärsimyksen paikasta ihmisiä vihaavin, katkerin\najatuksin, niin ansaitsette Te sääliä. Jos Te palaatte sieltä sydän\ntäynnä lempeitä rauhan ja hyvänsuonnin ajatuksia, olette Te meitä\nkaikkia parempi\".\n\nSillä välin oli rouva Magloire tuonut illallisruuat pöydälle. Vedestä,\nöljystä, leivästä ja suolasta valmistettua lientä, hiukan silavaa,\npalanen lampaanlihaa, viikunoita, tuoretta juustoa ja suuri rukihinen\nleipä. Rouva Magloire oli tähän piispan jokapäiväiseen ateriaan omasta\nehdostaan lisännyt pullon vanhaa Mauves-viiniä.\n\nPiispan kasvot saivat äkkiä tuon vierasvaraisille ihmisille ominaisen\niloisen ilmeen ja hän sanoi reippaasti: \"Pöytään!\" -- Niinkuin hänen\noli tapana silloin, kun joku vieras aterioi hänen kanssaan, istutti hän\nnytkin miehen oikealle puolelleen. Täysin tyynenä ja aivan kuin\ntavallisissa oloissa asettui neiti Baptistine hänen vasemmalleen.\n\nPiispa lausui ruokasiunauksen ja jakoi sitten itse liemen tapansa\nmukaan. Mies alkoi syödä ahneesti.\n\nÄkkiä sanoi piispa:\n\n\"Mutta minusta tuntuu tältä pöydältä jotain puuttuvan\".\n\nRouva Magloire ei tosiaankaan ollut ottanut esille muuta kuin nuo\nvälttämättömät kolme pöytäkalustoa. Mutta talon tapoihinhan kuului,\nettä silloin kun piispalla oli vieraita aterialla, asetettiin esille\nkuudet hopeaiset pöytäkalut. Viaton huvitus! Tämä vieno ylellisyyden\nvarjo oli jonkunlaista viehättävää lapsellisuutta tässä hiljaisessa,\nvakavassa talossa, jossa köyhyys oli kohotettu kunniasijalle.\n\nRouva Magloire ymmärsi huomautuksen ja lähti sanaakaan sanomatta;\nhetkistä myöhemmin loisti nuo piispan kaipaamat kolme pöytäkalustoa\nvalkealla liinalla, kauniisti järjestettyinä kunkin aterioijan\nkohdalle.\n\n\n\n\n4.\n\nTarkkoja tietoja Pontarlierin juustokeittiöistä.\n\n\nAntaaksemme nyt selvän käsityksen siitä, mitä tuossa pöydässä tapahtui,\non meidän parasta jäljentää tähän kohtia neiti Baptistinen kirjeestä\nrouva de Boischevronille, missä rangaistusvangin ja piispan keskustelu\nesitetään teeskentelemättömällä tarkkuudella:\n\n\"-- -- -- Tämä mies ei kiinnittänyt huomiota keneenkään. Hän söi nälkää\nnähneen ahneudella. Mutta illallisen jälkeen sanoi hän:\n\n\"'Herra hyvän Jumalan sielunpaimen, kaikki tämä on aivan liiankin hyvää\nminulle, mutta täytyy sanoakseni, että nuo kuormankuljettajat, jotka\neivät sallineet minun syövän seurassaan, pitävät lihavampia päiviä kuin\nTe'.\n\n\"Meidän kesken sanoen: tuo huomautus loukkasi minua hiukan. Veljeni\nvastasi:\n\n\"'Onpa heillä raskaampi työkin'.\n\n\"'Eipä niinkään', väitti mies, 'heillä on vaan enemmän rahaa. Te olette\nköyhä, näen sen kyllä. Ettekä Te ehkä ole rovastikaan. Oletteko\ntodellakin rovasti? Sepä se! Jos laupias Jumala vähänkään harrastaisi\noikeutta, pitäisi Teidän oleman rovastin'.\n\n\"Laupias Jumala ei ole vain oikeutta harrastava, Hän on muutakin',\nsanoi veljeni.\n\n\"Hetkistä myöhemmin lisäsi hän:\n\n\"'Herra Jean Valjean, Pontarlieriinkö Te menette?'\n\n\"'On pakko mennä'.\n\n\"Jotenkin näin luulen miehen sanoneen. Sitten hän jatkoi:\n\n\"'Minun täytyy olla matkalla huomenna päivän koittaessa. On aika\nrasittavaa kävellä. Jos yöt ovat kylmät, niin ovat päivät sitä\nkuumemmat'.\n\n\"'Te olette matkalla hyvälle seudulle, sanoi veljeni. 'Vallankumouksen\ntapahtuessa suistui meidän perheemme perikatoon, minä pakenin\nFranche-Comtéhen ja elin siellä muutamia aikoja kätteni työllä. Minulla\noli halua ja tahtoa. Löysin sopivaa tointa. Ja valitsemisen varaakin\noli. Siellä on näet paperitehtaita, nahkatehtaita, viinapolttimoita,\nsuuria kellotehtaita, terästehtaita, kuparitehtaita, ainakin\nkaksikymmentä rautasulattoa, joista neljä erikoisen huomattavaa\nLodsissa, Châtillonissa, Audincourtissa ja Beuressä...'\n\n\"En luule erehtyväni; juuri nämä nimet kai veljeni mainitsi. Sitten hän\nkeskeytti puheensa ja kääntyi minun puoleeni:\n\n\"'Rakas sisar, eikö meillä ole sukulaisia niillä seuduin?'\n\n\"Minä vastasin:\n\n\"'Kyllä meillä siellä oli muutamia, esim. herra de Lucenet, joka oli\nPontarlierin teiden ja siltojen ylitarkastajana vanhan hallituksen\naikoina'.\n\n\"'Niinpä niin', puuttui jälleen puhumaan veljeni, 'mutta v. 1793 ei\nollut enää sukulaisia; silloin sai turvautua käsiinsä. Minä tein työtä.\nSiellä on siellä Pontarlierin seuduilla, minne Te, herra Valjean, nyt\nmenette, muuan ijänikuinen, viehättävä teollisuuden haara,\njuustonvalmistus niin kutsutuissa juustokeittiöissä'.\n\n\"Ja nyt ryhtyi veljeni, aina vain houkutellen miestä syömään,\nselittämään hänelle perinpohjaisesti Pontarlierin juustokeittiöitä;\nettä niitä on kahta lajia: _suurkeittiöt_ rikkailla, niillä, joilla on\nneljäkymmentä, viisikymmentä lehmää ja jotka valmistavat seitsemän,\nkahdeksan tuhatta juustoa kesässä; _osuuskeittiöt_ köyhillä, s.t.s.\nkeskivuoriston talonpojilla, jotka liittyvät lehmineen yhtiöön ja\ntasaavat tuotteet. He palkkaavat juustonvalmistajan, jota he nimittävät\n_gruriniksi_, juustomestariksi. Tämä juustomestari ottaa osakkaiden\nmaidon kolmasti päivässä vastaan ja merkitsee määrät kaksi-osaiseen\npykäläpuuhun. Huhtikuun loppupuolella alkaa juustokeittiössä työ;\nkesäkuun keskipaikkeilla ajavat juustonvalmistajat lehmänsä\nvuoristoon'.\n\n\"Mies virkistyi aterioidessaan. Veljeni houkutteli häntä ahkerasti\njuomaan hyvää Mauves-viiniä, jota hän itse ei juo, koska se hänen\nsanojensa mukaan on liian kallista viiniä. Veljeni selitteli miehelle\nkaikkia näitä yksityiskohtia tuolla kepeällä iloisuudella, jonka\ntunnette, sirottaen sinne tänne puheeseensa huomaavia lauseita\nminullekin. Hän innostui usein kuvaamaan juustomestarin hyvää asemaa,\naivan niinkuin olisi toivonut miehen ymmärtävän viittauksen ilman\nsuoranaisia, kiusauksellisia neuvoja, että hänelle siellä olisi mainio\nturvapaikka. Eräs seikka minua liikutti. Tämä mies oli sellainen kuin\nolen Teille kertonut. Mutta ei aterian aikana eikä koko iltanakaan\nveljeni lausunut ainoatakaan sanaa -- paitsi niitä paria sanaa\nJeesuksesta miehen sisään tullessa, joka olisi voinut muistuttaa\nmiehelle, kuka hän oli, tai ilmaista hänelle, kuka oli veljeni. Ja\nkuitenkin näytti tilaisuus niin mainiolta pitää pieni saarna ja koettaa\npiispan vaikutusvaltaa entiseen kaleeriorjaan, jotta käynnistä jäisi\njotakin jälkeä. Jostakin toisesta olisi varmaankin hetki näyttänyt\nvarsin sopivalta, nyt kun tällainen kurja oli siinä vallan käsillä,\nravita hänen sieluaan samalla kertaa kuin hänen ruumistaankin, nuhdella\nja neuvoa häntä kaiken pyhän nimessä, tai myöskin hiukan säälitellä\nhäntä ja kehottaa käyttäytymään paremmin tulevaisuudessa. Mutta veljeni\nei edes kysynyt häneltä, mistä hän on kotoisin tai millainen oli\nhänen elämäntarinansa. Sillä hänen elämäntarinansa sisältää myös\nhänen rikoksensa, ja minun veljeni näytti välttävän kaikkea, joka\nvoisi hänelle sitä muistuttaa. Niinpä puhuessaan Pontarlieren\nvuoristolaisista, jotka _työskentelevät rauhaisasti niin lähellä\ntaivasta ja jotka ovat onnellisia, koska ovat viattomia_, pysähtyi hän\näkkiä, ikäänkuin peljäten, että tässä hänen varomattomasti lausumassaan\nsanassa oli jotakin, joka olisi voinut loukata miestä. Kotvan\nmietittyäni luulen ymmärtäneeni, mitä liikkui veljeni sydämessä. Hän\najatteli varmaankin, että tämän miehen, tämän Jean Valjeanin mielessä\nasuu liiankin selvänä koko hänen kurjuutensa, että olisi parasta\nkoettaa sitä hänen ajatuksistaan haihduttaa ja kohtelemalla häntä\nniinkuin muitakin saada häntä uskomaan, vaikkapa vain hetkiseksi, että\nhän oli kunniallinen ihminen kuten muutkin. Eikö tässä kuvastu ihana\nkäsitys kristillisestä rakkaudesta? Eikö ole, hyvä rouva, jotakin\ntodella ylevää ja jaloa tässä hienotunteisuudessa, joka ei ryhdy\njyriseviin nuhdepuheisiin, siveyssaarnoihin ja viittauksiin? Ja jos\nihmisellä on joku kipeä kohta, eikö ole paras laupeuden osotus olla\nkokonaan siihen kajoamatta? Tämä näytti minusta olleen veljeni sisäisin\najatus. Olipa asian laita miten tahansa, sen voin kuitenkin sanoa, että\nmitkä hänen ajatuksensa lienevätkään olleet, ei hän niitä mitenkään\nilmaissut, ei edes minulle. Hän oli kiireestä kantapäähän sama mies\nkuin joka ilta ennen ja hän aterioi tämän Jean Valjeanin seurassa\nsamanlaisena ja samalla tapaa kuin olisi hän aterioinut Gédéon-rovastin\ntai seurakunnan sielunpaimenen kanssa.\n\n\"Illallisen lopulla, kun jo olimme viikunoissa, koputettiin ovelle.\nSieltä tuli Gerbaudin vaimo pikku palleroinen sylissään. Veljeni\nsuuteli lasta otsalle, lainasi minulta 15 souta, jotka sattuivat\nolemaan taskussani, ja antoi ne Gerbaudin vaimolle. Mies ei tällä välin\nnäyttänyt suuria välittävän mistään. Hän ei enää puhunut ja oli kovin\nväsyneen näköinen. Kun vanha Gerbaud-raukka oli poistunut, lausui\nveljeni siunauksen, kääntyi sitten miehen puoleen ja sanoi: 'Te\nkaipaatte jo varmaankin kovasti vuodettanne'. Rouva Magloire korjasi\nkiireesti pöydän. Ymmärsin, että meidän tuli poistua, jotta matkamies\npääsisi nukkumaan, ja niin nousimme molemmat kerrokseemme. Hiukkaista\nmyöhemmin lähetin kuitenkin rouva Magloiren viemään vieraamme\npeitteeksi vielä Foret-Noiren vuohentaljan, joka oli huoneessani. Yöt\novat jäätävän kylmiä ja se lämmittää mainiosti. On tosiaankin vahinko,\nettä talja on niin vanha; vallan kaikki karvat lähtevät. Veljeni osti\nsen ollessaan Saksassa, Tottlingenissa, lähellä Tonavan lähteitä,\nsamoin kuin sen norsunluupäisen veitsenkin, jota käytän syödessäni.\n\n\"Rouva Magloire tuli ylös taas melkein heti, me rukoilimme Jumalaa\nsiinä entisessä vierashuoneessa, missä nyt vaatteita kuivataan, ja\nsitten me menimme kammioihimme kumpainenkin sanaakaan virkkamatta\ntoisillemme\".\n\n\n\n\n5.\n\nYön rauha.\n\n\nToivotettuaan sisarelleen hyvää yötä, otti hänen ylhäisyytensä Bienvenu\npöydältä hopeaiset kynttilänjalat, antoi toisen niistä vieraalleen ja\nsanoi:\n\n\"Herra, opastan Teidät huoneeseenne\".\n\nMies seurasi häntä.\n\nKuten olemme jo edellä huomauttaneet, oli huoneusto jaettu sillä\ntavoin, että voidakseen päästä rukoushuoneeseen, missä vuodekammio oli,\ntai tullakseen sieltä pois, täytyi kulkea piispan makuukamarin läpi.\n\nSamassa hetkessä kun he kulkivat tämän huoneen läpi, asetteli rouva\nMagloire paraillaan hopeakaluja vuoteen lähellä olevaan kaappiin. Se\noli hänen viimeinen tehtävänsä joka ilta ennen maata menoa.\n\nPiispa majotti vieraansa kammioon. Valkea, puhdas vuode oli sinne\nlaitettu. Mies laski kynttilänsä pienelle pöydälle.\n\n\"Kas niin\", sanoi piispa, \"nukkukaa makeasti ennen lähtöänne. Huomen\naamulla juotte Te kupin lehmiemme maitoa, aivan vastalypsettyä\".\n\n\"Kiitos, herra rovasti\", sanoi mies.\n\nTuskin oli hän lausunut nämä rauhalliset, sävyisät sanat, kun hänessä\näkkiä, ilman väli-asteita tapahtui kummallinen muutos, muutos, joka\nolisi jäätävällä kauhulla täyttänyt molemmat hurskaat naiset, jos he\nolisivat sen nähneet. Tänä päivänäkään emme vielä osaa ymmärtää, mikä\nhäneen iski tuona hetkenä. Tahtoiko hän varottaa tai tahtoiko hän\nuhata? Totteliko hän vain jonkunlaista hämärää, vaistomaista\nmielenliikuntaa, jota hän ei itsekään ymmärtänyt? Hän käännähti äkkiä\nvanhukseen päin, pani käsivartensa ristiin rinnalle ja huudahti\nkäheällä äänellä, tuijottaen isäntäänsä villein katsein:\n\n\"Vai niin! Oikeinko todella! Te laitatte minut tänne, niin lähelle\nitseänne!\"\n\nHän vaikeni ja lisäsi sitten taas, nauraen hirviömäistä nauruaan:\n\n\"Oletteko miettinyt tarkkaan? Kuka Teille takaa, ett'en ole ennenkin\nmurhia tehnyt?\"\n\nPiispa vastasi:\n\n\"Se on hyvän Jumalan asia\".\n\nJuhlallisesti ja liikuttaen huuliaan niin kuin se, joka rukoilee tai\njoka puhuu itsekseen, kohotti hän sitten oikean kätensä kaksi sormea ja\nsiunasi miestä, joka ei notkistanut polviansa, ja meni sitten päätään\nkääntämättä, taakseen katsahtamatta omaan huoneeseensa.\n\nKun vuodekammiossa oli asukkaita, peitti suuri, poikki huoneen\npingotettu sarsikankainen uudin alttarin. Kulkiessaan tämän uutimen ohi\npolvistui piispa ja rukoili hetken.\n\nVähää myöhemmin oli hän jo puutarhassaan, kävellen, haaveksien,\nmietiskellen, sielu ja ajatus kokonaan vajonneina niihin suuriin,\nsalaperäisiin asioihin, joita Jumala öisin näyttää avoimille silmille.\n\nMies puolestaan oli todellakin niin väsyksissä, ett'ei hän käyttänyt\nedes hyviä valkeita lakanoitaan. Hän sammutti kynttilän sieraimellaan\nvankien tapaan ja vaipui vaatteissaan vuoteelle, mihin hän heti\nsikeästi nukahti.\n\nKello löi keski-yötä, kun piispa vihdoin palasi puutarhasta\nhuoneeseensa.\n\nHetkistä myöhemmin oli pieni talo kokonaan vaipunut unen helmoihin.\n\n\n\n\n6.\n\nJean Valjean.\n\n\nKeskellä yötä heräsi Jean Valjean.\n\nJean Valjean oli köyhästä talonpoikaisperheestä Brien tienoilta.\nLapsuudessaan ei hän ollut oppinut lukemaan. Miehen ikään päästyään\njoutui hän metsätöihin Faverollesiin. Hänen äitinsä nimi oli Jeanne\nMathieu; hänen isänsä nimi oli Jean Valjean tai Vlajean, kaiketi\npilkkanimi alkuaan ja lyhennys sanoista _Voilà Jean_.[30]\n\nJean Valjean oli luonteeltaan mietiskelevä, olematta kuitenkaan\nsynkkämielinen, mikä on ominaista tuntehikkaille luonteille. Mutta\nylimalkaan näytti Jean Valjean ainakin ulkomuodoltaan jotenkin\nnukkuvalta ja vähäpätöiseltä. Hän oli jo hyvin nuorella ijällä\nkadottanut isänsä ja äitinsä. Hänen äitinsä kuoli huonosti hoidettuun\nmaitokuumeeseen. Isä, puiden karsija kuten hänkin, oli pudonnut puusta\nja kuollut. Jean Valjeanille ei ollut jäänyt muita omaisia kuin muuan\nhäntä vanhempi sisar, leski, seitsemän lapsen, poikain ja tyttärien\näiti. Tämä sisar kasvatti Jean Valjeania, niin kauvan kun hänen\nmiehensä eli, toimitti hän nuorelle veljelleen asunnon ja ruuan.\nMies kuoli. Vanhin noista seitsemästä lapsesta oli kahdeksan\nvuotias, nuorin vuoden vanha. Jean Valjean oli juuri täyttänyt\nkahdennenkymmenennenviidennen ikävuotensa. Hän astui perheenisän\ntilalle ja auttoi nyt vuorostaan sisartaan, joka oli hänet kasvattanut.\nKaikki tämä tapahtui vallan luonnollisesti, ikäänkuin velvollisuutena,\njonkunlaisella yrmypäisyydelläkin Jean Valjeanin puolelta. Näin\nkuluivat hänen nuoruutensa päivät ankarassa ja huonopalkkaisessa\ntyössä. Milloinkaan ei hänen mainittu \"mielitiettyä\" etsiskelevän.\nHänellä ei ollut aikaa rakastua.\n\nIllalla palasi hän väsyneenä kotiin ja söi liemensä sanomatta\nsanaakaan. Hänen sisarensa, äiti Jeanne, otti usein hänen vielä\nsyödessään vadista parhaat palat, naudanlihamöykyt, silava-viipaleet,\nkaalinsydämet, ja antoi ne lapsilleen. Hän söi vaan, kumarassa pöydän\npäällä, pää melkein liemessä kiinni, pitkäin hiustensa valuessa vadin\nympärille ja peittäessä hänen silmänsä, ei ollut näkevinään mitään eikä\npannut vastaan. Faverollesissa asui lähellä Valjeanin mökkiä raitin\ntoisella puolen muuan vuokraajavaimo, nimeltä Marie Claude.\nTavallisesti aina nälkäiset Valjeanin lapset menivät joskus lainaamaan\nkannun maitoa Marie Claudelta muka äitinsä käskystä; maidon joivat he\nsitten riidellen ja tapellen jonkun pensasaidan takana tai jossain\nkujan kulmauksessa, ja niin ahneesti, että pikkutytöt valuttivat sitä\nesiliinoilleen ja vaatteilleen. Jos äiti olisi saanut tietää tämän\nilkitempun, olisi hän aika lailla kurittanut pikku vintiöitä. Tyly ja\nmurjottava Jean Valjean maksoi äidin tietämättä Marie Clauden\nmaitokannut, ja lapset jäivät rankaisematta.\n\nHän ansaitsi puiden karsimis-aikaan kahdeksantoista souta päivässä,\nsitten palkkautui hän elonkorjaajaksi, päiväläiseksi, talojen\nhärkärengiksi, tavalliseksi työmieheksi. Hän teki kaikki, mitä vain\nvoi. Hänen sisarensa uurasti myös puolestaan, mutta mikä siinä auttoi,\nkun oli seitsemän lasta niskoilla? Se oli surkeata joukkoa se, ja\nkurjuus kietoi ja pusersi sen vähitellen syleilyynsä. Sattuipa ankara\ntalvi. Jeanilla ei ollut työnansiota. Perheellä ei ollut leipää. Ei\nollut leipää. Kirjaimellisesti. Seitsemän lasta.\n\nEräänä sunnuntai-iltana hankkiutui Maubert Isabeau, leipuri\nFaverollesissa, kirkkotorin varrella, nukkumaan, kun hän kuuli ankaran\niskun kolahtavan myymälänsä rautaristikolla ja lasilla varustettuun\nakkunaan. Hän saapui juuri parahiksi paikalle, nähdäkseen käsivarren\ntyöntyvän ristikkoon ja lasiin nyrkillä isketystä reijästä sisään.\nKäsivarsi sieppasi leivän ja vei sen mennessään. Isabeau kiireen\nvilkkaa kadulle; varas pakeni täyttä karkua; Isabeau juoksi hänen\nperässään ja sai hänet kiinni. Varas oli heittänyt leivän luotaan,\nmutta käsi oli vieläkin veressä. Se oli Jean Valjean.\n\nTämä tapahtui v. 1795. Jean Valjean joutui tuomioistuimen eteen\n\"murtovarkaudesta yöllä asutussa talossa\". Hänellä oli pyssy, jota hän\nkäytteli erinomaisen taitavasti; hänessä oli hiukan salametsästäjän\nvikaa. Se pahensi hänen asiaansa. Salametsästäjiä vastaan vallitsee\nlaillinen ennakkoluulo. Salametsästäjä samoin kuin salakuljettajakaan\nei ole rosvosta kovinkaan kaukana. Mutta sanokaamme tässä ohimennen,\nettä pitkä on sentään vielä matka tämänlaisista ihmisistä kaupunkien\ninhottaviin murhamiehiin. Riistanvaras elelee metsissä, salakuljettaja\nelää vuoristossa tai merellä. Kaupungit synnyttävät raatelevia\nverenhimoisia ihmisiä, koska ne synnyttävät siveellisesti rappeutuneita\nihmisiä. Vuoristo, meri, metsä, ne synnyttävät villejä ihmisiä. Ne\nkehittävät kurjaa puolta, mutta useinkaan hävittämättä ihmisellistä\npuolta.\n\nJean Valjean havaittiin syylliseksi. Lakikirjan sanat olivat selvät.\nNiitä on meidän sivistyneessä yhteiskunnassamme kauheita hetkiä; ne\novat hetkiä, jolloin voimassa oleva rangaistusjärjestelmä julistaa\nihmisen perikatoon tuomituksi. Mikä kamala hetki tuo, jolloin\nyhteiskunta pakenee kauvas ja hylkää auttamattoman turmion omaksi\najattelevan olennon! Jean Valjean tuomittiin viideksi vuodeksi\nkaleereihin.\n\n22 päivä huhtikuuta 1796 juhlittiin Pariisissa Montenotten voittoa,\njonka Italian armeijan johtava kenraali oli saavuttanut; tätä kenraalia\nkutsutaan Hallituskunnan tiedonannossa Viiden sadan neuvostolle 2\npäivältä floreal-kuuta[31] vuonna IV Buona-Parteksi. Samana päivänä\ntaottiin pitkä rautakahle Bicetressä. Jean Valjean kiinnitettiin yhtenä\ntähän kahleeseen. Muuan vanha vankilan ovenvartija, jolla nykyään on jo\nikää lähes yhdeksänkymmentä vuotta, muistaa vielä vallan hyvin tuon\nonnettoman, joka raudotettiin neljännen ketjun päähän pihan pohjoisessa\nkulmassa. Hän istui maassa kuten muutkin. Hän ei näyttänyt oikein\nkäsittävän tilaansa, ellei sen verran, että se oli kauhea.\nMahdollisesti selvisi tämän tuiki tietämättömän miesraukan hämärissä\najatuksissa sekin seikka, että jotain tavatonta oli nyt tekeillä.\nKun hänen päänsä takana ripein vasaraniskuin niitattiin hänen\nkaulakahleensa sokkanaulaa, itki hän, kyyneleet olivat hänet\ntukahuttaa, ne estivät häntä puhumasta, hän kykeni vain silloin tällöin\nkertomaan: _Minä olin puiden karsijana Faverollesissa_. Sitten kohotti\nhän yhä nyyhkyttäen oikean kätensä ja antoi sen seitsemässä asteessa\nvaipua alemmaksi, aivan kuin koskettaisi hän seitsemää erikorkuista\npäätä, toista toisensa jälkeen, ja tästä liikkeestä saattoi arvata,\nettä mitä hän oli tehnyt, sen oli hän tehnyt hankkiakseen ruokaa ja\nvaatteita seitsemälle pienelle lapselle.\n\nTuli lähtö Touloniin. Hän saapui sinne kahdenkymmenenseitsemän päivän\nmatkustuksen jälkeen, vankivaunuissa, kahle kaulassa. Toulonissa\npuettiin hänet punaiseen mekkoon. Kaikki poistettiin, mikä oli ennen\nkuulunut hänen elämäänsä, yksin nimikin. Hän ei ollut enää Jean\nValjean. Hän oli numero 24601. Miten kävi sisaren? Miten kävi niiden\nseitsemän lapsen? Kuka siitä huolii! Miten käy jaloin tallatun viheriän\nvesan lehtien? Aina sama juttu. Nämä elävät olento-raukat, nämä Jumalan\nluomat hajosivat teille tietymättömille, ilman tukea ja turvaa, ilman\nohjaajaa, kukin ehkä omalle taholleen; ja sitten vaipuivat he\nvähitellen tuohon jäätävään usvaan, minne turvatonten kohtalot\nhäipyvät, pimeyden synkkiin kuiluihin, joihin niin moni onneton elämä\nkatoaa ihmissuvun kurjan kulun jatkuessa. He poistuivat seudulta.\nHeidän kylänsä kirkontorni unohti heidät; heidän peltonsa rajakivi\nunohti heidät; ja oltuaan muutamia vuosia vankilassa unohti Jean\nValjeankin heidät. Tässä sydämessä, jossa oli ollut haava, oli nyt\narpi. Siinä kaikki. Tuskin kertaakaan koko sinä aikana, jonka hän\nvietti Toulonissa, kuuli hän puhuttavan sisarestaan. Se tapahtui\nluullakseni hänen vankeutensa neljännen vuoden lopulla. En tiedä enää,\nmitä tietä tuo tieto hänelle saapui. Muuan mies, joka oli tuntenut\nheidät kotikylässä, oli nähnyt hänen sisarensa. Hän oleskeli\nPariisissa. Hän asui kurjan Geindre-kadun varrella, Saint-Sulpicen\nkirkon lähettyvillä. Hänellä oli enää luonaan vain yksi lapsi, pieni\npoika, nuorin sarjassa. Missä olivat nuo kuusi muuta? Hän ei ehkä\ntiennyt sitä itsekään. Joka aamu meni hän työhön erääseen kirjapainoon\nSabot-kadun 3:ssa, missä hän oli taittajana ja nitojana. Paikalla\ntäytyi olla kello kuudelta aamulla, talvisin siis jo paljoa ennen\nauringonnousua. Kirjapainon talossa oli koulu; tähän kouluun vei hän\npienen, seitsenvuotisen poikansa. Mutta kun hänen piti mennä\nkirjapainoon jo kuudelta ja koulu avattiin vasta seitsemältä, täytyi\nlapsen odottaa tunnin verran pihalla ovien aukenemista; talvella siis\ntunti yön pimeydessä, paljaan taivaan alla. Lapsen ei sallittu tulla\nkirjapainoon, koska hän on siellä vaan vastuksina, kuten sanottiin.\nTyömiehet näkivät aamuisin ohikulkeissaan tuon pikku raukan kyyhöttävän\nkatukivityksellä, unenpöpperössä ja joskus nukahtaneenakin johonkin\nnurkkaan korinsa päälle kyyristyneenä. Kun sade valui virtoina, kävi\nerään vanhan portinvahti-vaimon lopulta sääliksi. Hän toi pienokaisen\nkurjaan koppiinsa, jossa ei löytynyt muuta kuin viheliäinen vuode,\nrukki ja pari puutuolia, ja lapsi nukkui nurkkaan, pusertuen kissaa\nvastaan, jotta tulisi lämpimämpi. Kello seitsemältä aukeni koulu ja hän\nastui sisään. Näin kerrottiin Jean Valjeanille. Vain kerta hänelle\nasiasta puhuttiin; se oli silmänräpäys, välähdys, kuin äkkiä avattu\nakkuna näkemään niiden olentojen kohtaloa, joita hän oli rakastanut.\nSitten kaikki sulkeutui jälleen. Hän ei enää kuullut mitään, eikä hän\nenää koskaan saanut heistä mitään tietää. Ei enää hiiskaustakaan\nkuulunut, hän ei nähnyt heitä enää koskaan, hän ei milloinkaan tavannut\nheitä, eivätkä he tämän surullisen tarinan varrella meidänkään\nnäkyviimme palaja.\n\nTämän neljännen vuoden lopulla tuli Jean Valjeanin vuoro karata.\nToverit auttoivat häntä, kuten on tapana tässä kurjuuden paikassa. Hän\nkarkasi. Hän harhaili kaksi päivää vapaudessa pitkin maita, mikäli\nvoimme vapaudesta puhua silloin kun on vainolainen kintereillä, kun\ntäytyy pälyillä ympärilleen joka hetki, kun täytyy säpsähtää\npienimmästäkin ryskeestä, kun täytyy peljätä kaikkea: taloa, josta savu\nnousee, ihmistä, joka osuu kulkemaan ohi, koiraa, joka haukkuu,\nhevosta, joka nelistää, tornikelloa, joka lyö tunnit, päivää,\nkoska silloin näkee, yötä, koska silloin ei näe, tietä, polkua,\npensasta, unta. Toisen päivän iltana saatiin hänet kiinni.\nKolmeenkymmeneenkuuteen tuntiin ei hän ollut syönyt eikä silmäänsä\nummistanut. Merioikeus tuomitsi hänelle tästä rikoksesta kolme vuotta\npitennystä; siis kahdeksan vuotta yhteensä. Kuudentena vuotena tuli\njälleen hänen vuoronsa karata. Hän käytti tilaisuutta, mutta ei ehtinyt\noikein valmistaa pakoaan. Hän oli kuitenkin jo myöhästynyt\nnimenhuudosta. Kanuuna laukaistiin ja yöllä löysivät vartiomiehet hänet\npiilostaan rakenteilla olevan laivan emäpuun alta. Hän teki vastarintaa\nvahtisotilaille, jotka yrittivät häntä vangita. Karkausyritys ja\nvastarinta. Tämä asianomaisen lakikirjan jo ennalta aavistama yhteys\nrangaistiin viidellä vuodella pitennettyä vankeusaikaa, joista kaksi\nvuotta kaksinkertaisissa kahleissa. Kolmetoista vuotta. Kymmenentenä\nvuotena tuli hänen vuoronsa taas; hän yritti jälleen. Hän ei onnistunut\nnytkään paremmin. Kolme vuotta tästä uudesta yrityksestä. Kuusitoista\nvuotta. Vihdoin taas, luullakseni kolmantenatoista vuotena, yritti hän\nviimeisen kerran ja joutui koreasti kiinni, nautittuaan neljä tuntia\nvapauden riemua. Kolme vuotta näistä neljästä tunnista. Yhdeksäntoista\nvuotta. Lokakuussa v. 1815 pääsi hän lopultakin kaleeri-orjain\nvankilasta, minne hän oli tullut v. 1796 siitä syystä, että oli\nsärkenyt yhden ruudun ja ottanut omin lupinsa yhden leivän.\n\nSopiva paikka pienelle välihuomautukselle. Tutkiessaan\nrangaistus-kysymystä ja lain tuomioita, tapahtuu jo toisen kerran, että\ntämän kirjan tekijä huomaa leivän varastamisen siksi lähtökohdaksi,\nmistä ihmiselämä alkaa suistua perikatoonsa. Claude Kerjäläinen varasti\nleivän; Jean Valjean varasti leivän. Englannin tilasto todistaa, että\nneljään varkauteen viidestä on Lontoon kaupungissa välittömänä syynä\nollut nälkä.\n\nJean Valjean oli tullut rangaistusvankilaan nyyhkyttäen, vapisten; hän\npoistui sieltä turtuneena, tunteettomana. Hän oli tullut sinne\nepätoivoon vaipuneena; hän poistui sieltä yön synkeys sydämessä.\n\nMitä oli tapahtunut tässä sielussa?\n\n\n\n\n7.\n\nEpätoivo.\n\n\nKoettakaamme selvittää sitä.\n\nYhteiskunnan täytyy tällaisia seikkoja tarkastella, koska juuri se on\nniiden synnyttäjä.\n\nHän oli, kuten olemme sanoneet, tietämätön, oppimaton mies; mutta hän\nei ollut lainkaan tyhmä. Luonnollisen, terveen järjen valo loisti hänen\nmielessään. Onnettomuus, jolla on oma kirkkautensa silläkin, hehkutti\nlisää sitä valonkipinää, joka jo entuudestaan liekehti tässä sielussa.\nKepin iskujen mäikyessä, kahleen painaessa, pimeän kopin syvyyksissä,\nväsymyksen näännyttämänä, vankilan hehkuvan auringon alla, kovaosaisten\nkurjalla puuvuoteella pakeni hän omaantuntoonsa ja mietti.\n\nHän laati itselleen tuomioistuimen.\n\nHän alkoi ensinnä tuomita itseänsä.\n\nHän tunnusti, ett'ei hän ollut mikään vääryydellä rangaistu viaton. Hän\nmyönsi tehneensä kauhean, moitittavan teon; hän huomasi, ett'ei häneltä\nehkä olisi tuota leipää kielletty, jos hän olisi sitä pyytänyt;\nkaikissa tapauksissa olisi ollut parasta odottaa apua joko\narmeliaisuudelta tai työstä; hän myönsi, ett'ei aina olla niin\neittämättömän oikeassa, kun sanotaan: voiko odottaa kun on nälkä? ja\nettä hyvin harvoin sentään tapahtuu, että joku kuolee sananmukaisesti\nnälkään; hän huomasi vielä, että hän voi henkisesti ja ruumiillisesti\nkärsiä kauvan ja kovasti, kuolematta; kärsivällisyyttä siis vaan;\nparasta olisi ollut lapsiraukkojenkin takia toisin menetellä; hän\ntunnusti, että hullun työtä oli hänen poloisen, heikon miehen mennä\nkouraisemaan koko yhteiskuntaa kauluksesta ja luulla pääsevänsä\nkurjuudesta varkauden avulla; hän myönsi, että huono oli kurjuuden\npakotie se, joka johti suoraan häpeän ja rikoksen syliin; hän tunnusti\nsiis, että hän oli tehnyt väärin.\n\nSitten kysyi hän itseltään:\n\nOliko hän ollut ainoa väärintekijä tässä onnettomassa jutussa? Eikö\nensiksikin ollut painava seikka se, että häneltä, työintoiselta,\npuuttui työtä, ja että häneltä, uurastavalta, ahkeroivalta puuttui\nleipää? Ja eikö lopulta, kun rikos oli tehty ja tunnustettu, rangaistus\nollut julma ja suhdaton? Eikö löytynyt lain puolelta enemmän oikeuden\nsortoa rangaistuksessa kuin oli ollut oikeuden sortoa syyllisen\nrikoksessa? Eikö ollut sattunut liiaksi painoa toiseen vaakakuppiin,\nnimittäin rikoksen sovituksen? Eikö tämä rangaistuksen ylenmääräisyys\nollut todellakaan pyyhkinyt pois pahaatekoa ja eikö se lopulta\nmuuttanut asemaa kokonaan toiseksi, eikö se pannut rikollisen syyn\nsijaan pakon syytä, eikö se tehnyt syyllisestä uhria ja velallisesta\nvelkojaa ja eikö se ratkaisevasti asettanut oikeutta juuri sen\npuolelle, joka oli oikeutta loukannut? Eikö tämä rangaistus, joka yhä\npaisumistaan paisui pakoyrityksistä tuomituilla lisärangaistuksilla,\nlopulta näyttänyt ikäänkuin voimakkaamman hyökkäykseltä heikomman\nkimppuun, yhteiskunnan harjottamalta rikokselta yksilöä kohtaan,\nrikokselta, joka uudistui joka päivä, rikokselta, jota harjotettiin\nyhdeksäntoista vuotta?\n\nHän kysyi itseltään, voiko inhimillisellä yhteiskunnalla olla oikeus\nyhtäläisesti laskea jäsenensä väliin järjettömän varomattomuutensa,\nväliin säälimättömän oveluutensa alaisiksi ja nytistää ihmisraukka\npuutteen ja ylenmääräisyyden väliin: työn puutteen, rangaistuksen\nylenmääräisyyden.\n\nHän kysyi itseltään, eikö ollut huutavaa vääryyttä se, että yhteiskunta\ntällä tavoin kohtelee juuri niitä jäseniään, jotka ovat sattuman\nsuorittamassa maallisen tavaran jaossa joutuneet kaikkein huonoimmille\nosille, ja joita olisi siis sitä hellemmin vaalittava.\n\nTehtyään nämä kysymykset ja vastattuaan niihin tuomitsi hän\nyhteiskuntaa ja havaitsi sen syylliseksi.\n\nHän tuomitsi sen vihansa alaiseksi.\n\nHän teki yhteiskunnan vastuunalaiseksi kohtalosta, mikä oli tullut\nhänen osakseen ja sanoi itselleen, ett'ei hän ehkä jonakin päivänä\nepäilisi vetää sitä tilille siitä. Hänelle selvisi, ett'ei ollut suhtaa\nlainkaan olemassa sen vahingon välillä, jonka hän oli aikaansaanut, ja\nsen vahingon, mikä hänelle nyt aiheutettiin. Hän päätti myös, ett'ei\nhänen rangaistuksensa tosin ollut mikään vääryys, mutta että se aivan\nvarmaan oli kohtuuttomuus.\n\nRaivo voi olla mieletön ja hullu; kiihtymys voi iskeä väärään; loukattu\nvoi olla vain se, joka pohjimmalta on osaksi oikeassa. Jean Valjean\ntunsi itsensä loukatuksi.\n\nJa sitten: inhimillinen yhteiskuntahan oli tehnyt hänelle vain pahaa.\nHän ei ollut koskaan siitä muuta nähnyt kuin vihastuneet kasvot, joita\nse kutsuu oikeudekseen ja jotka se näyttää kuritettavilleen. Ihmiset\nolivat koskeneet häneen vain häntä haavottaakseen. Kaikki kosketus\nheidän puoleltaan oli ollut vain iskuja. Ei milloinkaan, hamasta\nlapsuutensa, hamasta äitinsä, hamasta sisarensa ajoista, ei milloinkaan\nollut hän saanut osakseen ystävällistä sanaa eikä hyväntahtoista\nkatsetta. Kuljettuaan kärsimyksestä kärsimykseen tuli hän vähitellen\nsiihen vakaumukseen, että elämä oli alituista sotaa, ja että hän oli\ntässä sodassa joutunut tappiolle. Hänellä ei ollut muuta asetta kuin\nvihansa. Hän päätti terottaa ja hioa sitä vankilassa ja viedä sen\nsitten mukanaan vapaaksi päästyään.\n\nToulonissa oli Ignorantien veljeskunnan ylläpitämä koulu\nkaleeriorjille, missä opetettiin kaikkein välttämättömimpiä\nalkeistietoja niille kovaosaisille, jotka sitä halusivat. Hän oli yksi\nniitä, jotka halusivat. Hän kävi siis koulua neljänkymmenen vanhana ja\noppi lukemaan, kirjottamaan ja laskemaan. Hän tunsi, että älynsä\nvahvistamisella hän samalla vahvistaisi vihaansa. Muutamissa\ntapauksissa voivat tiedot ja taidot edistää pahuuden aikeita.\n\nOn surullista sanoa, että hän yhteiskunnan tuomittuaan, joka oli luonut\nhänen onnettomuutensa, tuomitsi myös kaitselmusta, joka oli luonut\nyhteiskunnan, ja havaitsi senkin syylliseksi.\n\nNäin tämä sielu yhdeksäntoista vuotisen kärsimyksen ja orjuuden\nkestäessä kohosi ja vajosi samalla kertaa. Siihen tulvi valoa toiselta\nhaaralta ja pimeyttä toiselta.\n\nOlemme jo nähneet, ett'ei Jean Valjean ollut luonnoltansa paha. Hän oli\nvielä hyvä vankilaan tullessaan. Siellä hän tuomitsi yhteiskunnan ja\ntunsi tulevansa häijyksi; siellä tuomitsi hän kaitselmuksen ja tunsi\nmuuttuvansa hurjaksi.\n\nOn vaikeata olla tässä kohdassa poikkeamatta muutamiin mietelmiin.\n\nVoiko ihmisluonto muuttua tällä lailla syvimmältä olemukseltaan ja\nkokonaan? Voiko ihminen, jonka Jumala loi hyväksi, voiko ihminen tulla\npahaksi ihmisten kautta? Voiko sielu saada kohtalon kautta tykkänään\nuuden muodon, ja voiko se tulla pahaksi, jos kohtalo on paha? Voiko\nsydän muuttua rumaksi ja saada ilkeitä, parantumattomia vammoja\nylenmääräisen onnettomuuden painosta, niinkuin selkäpii liian matalan\nkaton alla? Eikö löydy jokaisessa ihmissielussa yleensä ja eikö\nlöytynyt Jean Valjeanin sielussa erittäin jonkunlaista alkukipinää,\njonkunlaista jumalaista ainesta, joka ei voi pilaantua tässä maailmassa\nja joka on kuolematonna siirtyvä toiseen maailmaan, jota hyvyys voi\nkehittää, hehkuttaa, sytyttää ja saattaa ihanasti säteilemään ja jota\npahuus ei voi milloinkaan kokonaan sammuttaa?\n\nVakavia, hämäriä kysymyksiä, joista viimeiseen kaikki sielutieteilijät\nkai olisivat vastanneet jyrkästi kieltäen, jos he olisivat Toulonissa\nnähneet Jean Valjeanin lepohetkinä, jotka olivat hänelle mietiskelyn\nhetkiä, istumassa väkivintturin tangolla, kädet ristissä rinnalla,\nkahleen pää upotettuna taskuun, jott'ei maata laahaisi, jos he olisivat\nnähneet tämän synkän, vakavan, hiljaisen, ajattelevan kaleerivangin,\ntämän lakien parian, joka katseli ihmisiä raivoisalla vihalla, tämän\nsivistyksen tuomitseman, joka katseli taivasta ankara uhka silmissä.\n\nTarkkaava sielutieteilijä olisi tässä varmaankin, me emme tahdo sitä\nkieltää, nähnyt korjaamattoman pahan tapahtuneeksi; hän olisi\nsurkutellut tätä lain kipeäksi kolhimaa, mutta hän ei kai olisi\nyrittänytkään mitään parannuskeinoa; hän olisi varmaankin kääntänyt\nkatseensa niistä pimeyden kuiluista, joita hän olisi keksinyt tässä\nsielussa; ja kuin Dante helvetin portilla olisi hän tältä elävältä\nolennolta evännyt sanan, jonka Jumalan sormi on kuitenkin piirtänyt\njokaisen ihmisen otsaan: _Toivon!_\n\nOliko tämä sieluntila, jota olemme koettaneet esittää, yhtä selvä Jean\nValjeanille kuin miksi olemme pyrkineet sitä saamaan lukijoillemme?\nNäkikö Jean Valjean selvästi kaikki ne ainekset, joista hänen henkinen\nkurjuutensa oli kasaantunut, niiden kasaantumisen jälkeen, tai oliko\nhän selvästi havainnut ne niiden vähitellen kasaantuessa? Oliko tämä\nkarkea ja oppimaton mies syntynyt tekemään itselleen tarkasti selkoa\nsiitä ajatussarjasta, jonka kautta hän oli askel askeleelta noussut ja\nlaskeutunut niihin synkkiin näköaloihin asti, mitkä jo niin monena\nvuorena olivat muodostaneet hänen sielunsa sisäisen maiseman? Oliko hän\ntäysin tietoinen kaikesta, mitä hänessä oli tapahtunut ja kaikesta,\nmitä hänessä liikkui? Sitä emme rohkene sanoa; me emme sitä edes usko.\nJean Valjeanissa oli kuitenkin liian paljon tietämättömyyttä, jotta hän\ntällaisten onnettomuuksienkaan jälkeen olisi voinut hämäryyden kokonaan\npoistaa. Usein ei hän edes tiennyt, mitä hän oikeastaan tunsi. Jean\nValjean oli pimeydessä; hän kärsi pimeydessä; hän vihasi pimeydessä;\nolisi voinut sanoa hänen vihanneen, itsekään tietämättä miksi. Hän oli\ntottunut tähän pimeyden elämään, hän haparoi siinä kuin sokea ja kuin\nunissakävijä. Mutta joskus syntyi hänessä äkkiä itsestään ja\nulkonaisista syistä raivoisan vihan hehku, kärsimyksen tulvahdus,\nkalpea, välähtävä salama, joka valaisi koko hänen sielunsa ja osotti\nhänelle silmänräpäykseksi hänen kohtalonsa kaikkialla ympärillä, edessä\nja takana, kamalan valon paljastamat ammottavat kuilut ja synkeät\ntulevaisuuskuvat.\n\nKun salama oli välähtänyt, vaipui yö pimeäksi taas, ja hän ei tiennyt\nenää, missä hän oli.\n\nTämänluontoisille rangaistuksille, joissa on vallitsevana puolena se,\nmikä on säälimätöntä, s.t.s. se, mikä on tylsistyttävää, on ominaista,\nettä ne jonkunlaisen takaperoisen muodonvaihdoksen kautta muuttavat\nihmisen vähitellen eläimeksi, joskus oikein petoeläimeksi. Jean\nValjeanin perättäiset, itsepäiset pakoyritykset riittäisivät osottamaan\ntätä lakien kummallista vaikutusta ihmissieluun. Jean Valjean olisi\nuudistanut nämä täysin hyödyttömät ja hullut yrityksensä yhtä monta\nkertaa kuin tilaisuus olisi tarjoutunut, miettimättä hetkeäkään\nseurauksia, ottamatta ensinkään huomioonsa saavuttamiaan kokemuksia.\nHän karkasi harkitsematta kuin susi avatusta häkistä. Vaisto sanoi\nhänelle: Pakene! Järki olisi sanonut: Pysy paikoillasi! Mutta niin\nvoimakkaan kiusauksen tieltä oli järjen väistyminen; vaisto vain oli\njäljellä. Eläin yksin toimi. Kun hän sitten joutui kiinni, niin hänen\nkestettävikseen sälytetyt uudet julmuudet saattoivat vain hänet yhä\nenemmän suunnilta pois.\n\nMuuatta yksityiskohtaa ei meidän tule jättää mainitsematta; hänellä oli\nnäet sellaiset ruumiilliset voimat, ett'ei kukaan vankilan asukkaista\nvetänyt hänelle läheskään vertoja. Raskaimmissa töissä, ankkuriköyden\nhinaamisessa, väkivintturin vääntämisessä kävi Jean Valjean neljästä.\nHän kohotti ja kantoi usein suunnattomia painoja hartioillaan ja\nkorvasi väliin tuota voimakonetta, jota kutsutaan vivuksi ja jota ennen\nvanhaan tarkotti sana 'orgueil' (sivumennen mainiten: siitä on saanut\n'Montorgueil'-katu Pariisin hallien lähellä nimensä). Toverit antoivat\nhänelle liikanimen Jean Väkivipu. Kun kerran korjattiin Toulonin\nkaupungintalon parveketta, irtaantui muuan niistä ihanista Pugetin\nveistokuvista, jotka kannattavat parveketta, ja uhkasi pudota. Lähellä\nhommaileva Jean Valjean piteli hartioillaan veistokuvaa siksi, kunnes\nmuita työmiehiä ehti rientää avuksi.\n\nHänen rohkeutensa oli vielä suurempi kuin hänen väkevyytensä. Muutamat\nrangaistusvangit, jotka uneksivat vain pakoyrityksistä, kehittävät\nlopulta voimasta ja nokkeluudesta todellisen tieteen. Se tiede on\nlihas-tiedettä. Vangit, nuo, jotka joka hetki kadehtivat kärpäsiä ja\nlintuja, harjottavat päivästä toiseen jonkunlaista salaperäistä\ntasapaino-tiedettä. Kiivetä pystysuoraa seinämää ylös ja löytää\ntukikohtia siinä, missä tuskin pienintäkään ulkonemaa erotti, oli Jean\nValjeanille vain lasten leikkiä. Selkäänsä ja polvijänteitään\nkäyttämällä, sovittelemalla kyynärpäänsä ja kengänkantansa kaikkiin\nmahdollisiin rosopaikkoihin ja syvennyksiin kivessä, hinasi hän\nnurkkausta ylös kuin taikakeinoin, aina kolmanteen kerrokseen asti.\nJoskus nousi hän tällä tavalla vankilarakennuksen katollekin.\n\nEi hän paljon puhunut. Harvoin hän nauroi. Tarvittiin äärimäistä\nyllykettä, ennenkuin hänen huuliltaan lähti kerran pari vuodessa tuo\nkaamottava vangin nauru, joka on kuin kaikua paholaisen hohotuksesta.\nKun häntä lähemmin tarkkasi, näytti hän herkeämättä tuijottavan\njohonkin kauhistavaan.\n\nHän oli todellakin kauhistavain ajatusten vallassa.\n\nPimeän mielensä ja rasittuneen järkensä sairaloisten havaintojen läpi\ntunsi hän hämärästi, että jokin hirveä, kamala väikkyi hänen\nyläpuolellaan. Siinä synkän himmeässä varjossa, missä hän ryömi,\nhuomasi hän raivonsekaisella kauhulla joka kerta, päätään kääntäessään\nja yrittäessään kohottaa katsettaan, rakentuvan, kohoavan, korkenevan\nsilmänkantamattomaksi, pyörryttäväksi kammottavan lakien,\nennakkoluulojen, ihmisten ja tapahtumain röykkiökasan, jonka\nhahmopiirteitä hän ei erottanut, jonka suuruus häntä kauhisti ja joka\nei ollut muuta kuin tuo ihmeellinen jättiläis-rakennus, jota me\nkutsumme sivistykseksi. Tässä muodottomassa, kuohuvassa ruhossa huomasi\nhän siellä ja täällä, väliin aivan lähellään, väliin etäällä,\nluoksepääsemättömissä korkeuksissa jonkun kirkkaasti valaistun ryhmän,\njonkun yksityiskohdan, tässä vanginvartijan ja hänen keppinsä, tässä\nsantarmin ja hänen sapelinsa, tuolla alhaalla arkkipiispan hiippoineen,\naivan ylhäällä, jonkunlaisessa auringonkehässä kruunupäisen häikäisevän\nkeisarin. Hänestä tuntui siltä, kuin eivät nämä etäiset valot kykenisi\nlainkaan hänen yötänsä kirkastamaan, vaan päinvastoin tekemään sen yhä\nsynkemmäksi, yhä kolkommaksi vain. Kaikki tämä, lait, ennakkoluulot,\ntapahtumat, ihmiset, kaikki kulkivat edestakaisin hänen ylitseen,\nniiden monimutkaisen, salaperäisen liikunnan lakien mukaan, jotka\nJumala on sivistykselle säätänyt; kaikki ne kulkivat hänen\nylitseen ja musersivat hänet rauhallisen julmasti, säälimättömän\nvälinpitämättömästi. Suurimman kurjuuden kuiluihin vajonneet sielut,\nonnettomat ihmisraukat, jotka ovat kadonneet noihin syvimpiin Manan\nesikartanoihin, mistä ei enää katsetta kohoteta, lain kiroomat,\ntuntevat päänsä päällä inhimillisen yhteiskunnan koko rusentavan\npainon, tuon yhteiskunnan, joka on niin hirvittävä sille, ken sitä\nkaukaa katselee, niin kauhea sille, ken on joutunut sen ruhjottavaksi.\n\nTässä asemassa ollessaan mietiskeli Jean Valjean, ja mihin suuntaan\nkulki hänen mietiskelynsä?\n\nJos hirssin jyvänen, jota myllynkivi parhaillaan jauhoksi rusentaa,\njotakin ajattelisi, ajattelisi se varmaankin samaa, mitä ajatteli Jean\nValjean.\n\nKaikki nämä seikat yhdessä, todellisuus täynnä kummituksia,\nmielikuvituksen houreet täynnä todellisuutta, olivat lopulta saattaneet\nhänet sanoin selittämättömään sieluntilaan.\n\nKeskellä vankila-työtään heittäytyi hän hetkittäin toimettomaksi. Hän\nryhtyi ajattelemaan. Hänen järkensä, samalla kertaa kypsyneempänä ja\nsekavampana kuin ennen, nousi kapinaan. Kaikki, mitä hänelle oli\ntapahtunut, näytti hänestä mielettömältä; kaikki, mitä hän havaitsi\nympärillään, näytti hänestä mahdottomalta. Hän vakuutti itsekseen: tämä\non unta. Hän huomasi vanginvartijan seisovan muutaman askeleen päässä;\nvanginvartija näytti hänestä haamulta; äkkiä iski haamu häntä\nkepillään.\n\nNäkyvää luontoa oli hänelle tuskin olemassa. Melkein osuisi oikeaan,\nkun sanoisi, ett'ei Jean Valjeanille aurinko paistanut, eivät\nhymyilleet kesän ihanat päivät, ei väreillyt taivaan sini, eivät\nhehkuneet huhtikuun raikkaat aamuruskot. Jonkun kurjan ilma-aukon\npilkotus vain hänen sieluansa valaisi.\n\nLopetamme ja kokoamme pieneen yleiskatsaukseen sen, mitä edellä\nsanotusta voi päättää ja varmoihin tuloksiin johtaa, ja tyydymme vain\ntodentamaan, että ykdeksässätoista vuodessa oli Jean Valjean, tämä\nFaverollesin rauhallinen puidenkarsija, tämä Toulonin kauhistava\nkaleeriorja saanut kyvyn tehdä kahdellaisia tihutöitä: ensiksi,\näkkinäisen, harkitsemattoman, huumauksessa syntyneen vaistomaisen\ntihutyön, jonkunlaiseksi kostoksi kestetyistä kärsimyksistä; toiseksi\nvakavan konnantyön, lasketun, täydellä tietoisuudella harkitun ja\nkaikkien niiden kierojen ajatusten kannustaman, joita moinen kurjuus\nvoi synnyttää. Hänen valmistavat ennakkomietiskelynsä kulkivat niiden\nkolmen, perättäisen vaiheen kautta, joiden läpi vain erinäisillä\nominaisuuksilla varustetut luonteet voivat kulkea, järkijohdelma,\ntahdon, hellittämättömän sisun. Liikevoimina olivat hänessä juurtunut\nviha, sielun katkeruus, kärsittyjen kohtuuttomuuksien jäytävä tunto,\nhalu kostaa, kostaa vieläpä hyville, viattomille ja rehellisillekin,\njos sellaisia oli olemassa. Kaikkien hänen ajatustensa lähtöpisteenä\nsamoin kuin päätepisteenäkin oli viha inhimillistä lakia kohtaan, viha,\njoka muuttuu pian, ell'ei sitä joku kohtalon sallimus kehityksessään\nkatkaise, vihaksi yhteiskuntaa kohtaan, sitten vihaksi ihmiskuntaa\nkohtaan, sitten vihaksi luomakuntaa kohtaan, ja joka lopulta kääntyy\njonkunlaiseksi epämääräiseksi, hurjaksi, hellittämättömäksi himoksi\nvahingoittaa, vahingoittaa mitä tahansa, ketä elävää olentoa tahansa.\n-- Eipä siis syyttä sanottu Jean Valjeania passissa _hyvin\nvaaralliseksi mieheksi_.\n\nVuosi vuodelta oli tämä sielu kuivumistaan kuivunut, hitaasti, mutta\nvarmasti. Sydän kuiva, silmä kuiva. Hänen päästessään kaleeriorjain\nvankilasta oli yhdeksäntoista vuotta kulunut siitä, kun hän oli\nviimeksi kyyneliä vuodattanut.\n\n\n\n\n8.\n\nÖisellä ulapalla.\n\n\nMies meressä!\n\nViis hänestä! Laiva ei pysähdy. Tuuli puhaltaa, tuonkin etäällä\nhäämöttävän aluksen täytyy seurata määrättyä tietään. Se kulkee ohi.\n\nMies katoo aaltoihin, tulee esiin jälleen, hän vaipuu syvyyteen ja\nnousee pinnalle taas, hän huutaa, hän ojentaa käsivarsiaan, ei kukaan\nhäntä kuule. Laivalla on myrskyn riuhtomana kylliksi itsessään\nhoitamista, matruusit ja matkustajat eivät edes näe uponnutta miestä;\nonnettoman pää on enää vain pieni piste rajattomalla ulapalla.\n\nHän huutaa kuin hurja syvyydestä. Mikä aave tuo purje, joka painuu\nnäkymättömiin! Hän katsoo sitä, hän tuijottaa siihen kuin hullu. Se\npoistuu, se vaalenee, se häipyy. Hänhän oli tuolla ylhäällä vielä aivan\näsken, hän kuului miehistöön, hän kulki laivan kannella sinne ja tänne,\nkuten muutkin, hänellä oli osansa ilmaa ja aurinkoa, hän oli elävä\nolento. Mitä on nyt sitten tapahtunut? Hän horjahti, hän putosi, kaikki\noli lopussa.\n\nHän on kamalan veden vallassa. Kaikki hänen altaan pakenee ja väistyy.\nVihaisen viiman pieksämät, repelemät aallot ympäröivät häntä hurjina\njoka puolelta, syvyyksien mahtava vyöryntä tempaa hänet mukaansa,\nsihisevä vesi pärskyy hänen kasvoilleen, hyöky toisensa jälkeen\nhumahtaa hänen ylitsensä, pimeä pohjattomuus on nielemäisillään hänet\nkitaansa; joka kerta, kun hän painuu aaltoihin, on hän näkevinään\nsynkeitä, ammottavia kuiluja; inhottavan oudot limakasvit kiertyvät\nhänen ympärilleen, takertuvat hänen jalkoihinsa, vetävät häntä yhä\nalaspäin; hän tuntee joutuvansa pohjattoman syvyyden valtaan, hän\nkelluu räiskyvässä vaahdossa, aalto heittää hänet toisen aallon syliin,\nsuolaista vettä tunkeutuu hänen suuhunsa, säälimätön valtameri raivoo\nvimmatusti hänet hukuttaakseen, ääretön ulappa nauraa hänen\nkuolinkamppailulleen. Kaikki tämä veden paljous näyttää ulvovan villiä\nvihaa.\n\nMutta hän taistelee.\n\nHän yrittää puolustautua, hän yrittää pysytellä pinnalla, hän\nponnistelee, hän ui. Tämä raukka pian väsähtävine voimineen taistelee\nsellaisen kanssa, joka ei milloinkaan väsy.\n\nMissä onkaan jo laiva? Tuolla kaukana. Tuskin sitä enään erottaa\nvaaleantummalla taivaanrannalla.\n\nTuuli ulvoo. Hyöky-aallot ovat tukehuttamaisillaan hänet. Hän nostaa\nsilmänsä ja näkee vain synkeät pilvet. Kuolontuskissa viruen näkee hän\nmeren mielettömän raivon. Tämä mieletön raivo on hänen surmansa. Hän\nkuulee outoa ryskettä ja pauhinaa, joka näyttää tulevan maan tuolta\npuolen, jostain kaukaa kauhistavasta etäisyydestä.\n\nLintuja liihottelee myrskypilvissä, samoin kuin väikkyy enkeleitä\ninhimillisen hädän ja kurjuuden yläpuolella; mutta mitä ne häntä\nauttavat. Ne lentävät, laulavat, leijailevat, ja hän, hän vajoo\nkuoleman syliin.\n\nHän tuntee, mitenkä nuo kaksi rajatonta, valtameri ja taivas, hänet\nhautaavat; toinen on hauta, toinen on käärinliina.\n\nYö tulee yhä pimeämmäksi, tuntikausia on hän jo uinut, hänen voimansa\nlamaantuvat. Laiva on ihmisineen, kaikkineen häipynyt näkyvistä. Hän on\njätetty oman onnensa nojaan tähän kauhistavaan, mustaan pyörteeseen,\nhän vajoaa, hänen jäsenensä kangistuvat, häntä kouristaa, hän tuntee\nallansa näkymättömän syvyyden salaperäiset hirmut. Hän huutaa apua.\n\nEi ole enää ihmisiä lähellä. Missä on Jumala? Ei mitään näköpiirissä.\nEi mitään taivaassa. Hän rukoilee apua avaruudelta, aalloilta,\nmeriruohoilta, kallioilta ja kareilta. Ne ovat kuuroja. Hän rukoilee\napua myrskyltä. Säälimätön myrsky tottelee vain äärettömyyden käskyjä.\n\nYmpäri häntä on pimeys, usva, yksinäisyys, raivoisa, mieletön pauhu,\nhurjina, loppumattomina vyöryvät vedet. Hänessä saa kauhu ja väsymys\nvallan. Hänen allaan pohjaton syvyys. Ei ainuttakaan tukikohtaa. Hän\najattelee ruumiin kolkkoa kohtaloa rajattomassa pimeydessä. Jäätävä\nkylmyys jäykistää hänen jäsenensä. Hänen kätensä kouristuvat kuin\nsuonenvedossa ja kahmaisevat tyhjää. Eivät auta tuuli, pyörrevihurit,\ntähdet! Mikä neuvoksi? Epätoivoissaan heittää hän enemmät ponnistelut,\nväsyneenä päättää hän, että on parasta kuolla, tulkoon mitä tuli,\nmenköön minne meni, hän ei enää rehi, ja niin vaipuu hän iki-ajoiksi\nsyvyyden synkkiin kuiluihin.\n\nOi, kuinka säälimättömänä kulkee inhimillinen yhteiskunta! Kuinka\npaljon ihmisiä, sieluja joutuukaan perikatoon matkan varrella!\nValtameri, minne uppoavat ne, jotka laki upottaa! Apu häipyy näkyvistä!\nSe on siveellistä kuolemaa!\n\nTuo meri on se kauhistava yhteiskunnallinen pimeys, minne nykyinen\nrangaistusjärjestelmä syöksee tuomitsemansa. Tuo meri on ääretön\nkurjuus.\n\nNäiden aaltojen ajeltavaksi joutunut sielu voi pian kuolla. Kuka on\nherättävä sen henkiin jälleen?\n\n\n\n\n9.\n\nUusia vääryyksiä.\n\n\nKun löi vankilasta pääsemisen hetki, kun Jean Valjean kuuli korvissaan\ntuon kummallisen sanan: _sinä olet vapaa!_ tuntui tuo hetki hänestä\nmahdottomalta, käsittämättömältä, kirkas valon säde, säde eläväin\nihmisten todellista valoa tuikahti äkkiä hänen sieluunsa. Mutta tämä\nsäde sammui pian. Jean Valjeania oli alussa huimannut vapaudenaatos.\nHän oli uskonut sen oveksi uuteen elämään. Hän tuli pian huomaamaan,\nmitä merkitsi vapaus, jonka todisteena on keltainen passi.\n\nLisäksi tuli vielä paljon muita katkeria paloja. Hän oli laskenut, että\nhänen säästönsä olisi pitänyt vankilassa olon aikana kasvaa\nsataanseitsemäänkymmeneen yhteen frangiin. Tähän täytyy huomauttaa,\nettä hän oli unohtanut ottaa laskelmiinsa pyhien ja juhlapäivien\npakollista työttömyyttä, mikä yhdeksässätoista vuodessa aiheutti noin\nkahdenkymmenenneljän frangin vähennyksen. Seikka oli lopultakin se,\nettä hänen omaisuutensa kaikkien pidätysten ja verotusten jälkeen nousi\nvain sataanyhdeksään frangiin viiteentoista souhun, mitkä työnnettiin\nhänen käteensä lähdön hetkellä.\n\nHän ei ymmärtänyt koko asiasta mitään, ja hän luuli itselleen vääryyttä\ntehdyn. Ja miks'emme sanoisi: hän luuli itseltään varastetun.\n\nVapaaksi-pääsemisensä jälkeisenä päivänä näki hän Grassessa erään\npomeranssi-kukkapusertimon edustalla miehiä tavaramyttyjä nostelemassa.\nHän tarjoutui avuksi. Työllä oli kiire, tarjoukseen suostuttiin. Hän\noli tarkka, voimakas ja taitava; hän koetti parastansa; isäntä näytti\ntyytyväiseltä. Hänen paraillaan puuhatessaan sattui muuan santarmi\nkulkemaan ohi, huomasi hänet ja kysyi papereita. Oli pakko näyttää\nkeltainen passi. Sitten ryhtyi Jean Valjean jälleen työhönsä. Hiukkasta\nennen oli hän kysäissyt eräältä työmieheltä, paljonko he täten\nansaitsivat päivässä; mies oli vastannut: _kolmekymmentä souta_. Koska\nhänen taas aamulla varhain täytyi lähteä matkaan, meni hän illalla\npusertimon isännän puheille ja pyysi palkkaansa. Sanaakaan sanomatta\ntyönsi isäntä hänelle viisitoista souta. Hän lausui ihmettelynsä.\nHänelle vastattiin: _siinä on tarpeeksi sinunlaisellesi_. Hän ei\nhellittänyt. Isäntä katsahti häneen tuikeasti ja sanoi: _Varo\nvankilaa!_\n\nSiinä oli hänen mielestään jälleen häneltä varastettu.\n\nYhteiskunta, valtio oli hänen säästöjään supistamalla varastanut\nhäneltä suurempia summia. Nyt oli yksilön vuoro varastaa häneltä\npienissä erin.\n\nVapaaksi pääseminen ei ole vapautumista. Vankilasta pääset, mutta et\ntuomiosta.\n\nNäin tapahtui Grassessa. Me olemme nähneet, minkä kohtelun hän sai\nosakseen Dignessä.\n\n\n\n\n10.\n\nHerännyt mies.\n\n\nKun tuomiokirkon kello löi kahta aamulla, heräsi Jean Valjean.\n\nSeikka, joka hänet herätti, oli se, että vuode oli liian hyvä. Siitähän\noli pian kaksikymmentä vuotta, kun hän oli vuoteessa maannut, ja vaikka\nhän ei nyt ollut riisuutunutkaan, oli tunne liian uusi ollakseen\nhäiritsemättä hänen untansa.\n\nHän oli nukkunut yli neljä tuntia. Väsymys oli hävinnyt. Hänhän oli\ntottunut lepäämään mahdollisimman vähän.\n\nHän avasi silmänsä ja tirkisteli hetkisen ympärilleen pimeässä, sitten\nhän painoi silmänsä kiinni taas, nukahtaakseen uudestaan.\n\nKun päivä on ollut eriluontoisista kiihkeistä mielenliikutuksista\nrikas, kun useat seikat askartavat ajatuksissa, niin vaipuu ihminen\nkyllä uneen, mutta kerran herättyään on hänen vaikeata enää nukkua\nuudestaan. Uni tulee helpommin kerran kuin kaksi. Näin kävi Jean\nValjeanillekin. Hänen oli mahdotonta nukkua uudestaan, ja hän rupesi\nmietiskelemään.\n\nHän eli parhaallaan hetkeä, jolloin mielessä pyörivät ajatukset ovat\nsekavia. Hänen aivoissaan vallitsi jonkunlainen hämärän sekasorto.\nHänen muinaiset muistonsa ja hänen nykyhetken tuntonsa uiskentelivat\nsiellä yhdessä mylläkässä, risteillen toisiaan hurjassa vilinässä,\nkadottaen varsinaisen muotonsa, kasvaen luonnottomiin, sitten taas\näkkiä kadotakseen sameihin, hyrskyviin aaltoihin. Paljon ajatuksia\nsiinä syntyi, mutta niiden joukossa oli yksi, joka palasi yhä uudestaan\ntakaisin ja joka karkotti kaikki muut. Mainitsemme tämän ajatuksen heti\npaikalla: -- hän oli huomannut ne kuusi hopeista pöytäkalustoa ja sen\nsuuren kauhan, jonka rouva Magloire oli tuonut pöydälle.\n\nNämä kuusi pöytäkalustoa kiusasivat häntä painajaisena. -- Ne olivat\ntuossa lähellä. -- Muutaman askeleen päässä. -- Kun hän astui tähän\nhuoneeseen viereisen huoneen läpi, asetteli vanha palvelijatar niitä\njuuri pieneen kaappiin vuoteen pääpuolessa. -- Hän oli pannut tarkasti\nmerkille tämän kaapin. -- Oikealla, ruokasalista tullen oikealla\nkädellä. -- Ne olivat jykeviä. -- Ja vanhaa hopeaa. -- Siitä suuresta\nkauhasta nykäisisi vähintäin kaksisataa frangia. -- Kaksi kertaa\nenemmän kuin mitä hän oli ansainnut yhdeksässätoista vuodessa. -- On\nkyllä totta, että hän olisi ansainnut enemmänkin, ell'ei _hallitus_\nolisi _varastanut_.\n\nHänen sielunsa häilyi kokonaisen tunnin ajan näiden hyökyjen\nheittelemänä, eikä siitä jonkunlaista taisteluakaan puuttunut. Kello\nlöi kolme. Hän avasi silmänsä, kohousi istualleen, ojensi kätensä ja\nhaparoi matkalaukkuaan, jonka oli heittänyt vuodekammion nurkkaan,\nsitten heittäytyi hän ulos vuoteesta, laski jalkansa maahan ja istui\nniin kohta, melkein itse tietämättään, vuoteensa reunalla.\n\nTähän asentoon hän jäi hetkiseksi miettimään; olisi varmaankin tuntunut\nkaamealta siitä, joka olisi nähnyt hänen siinä pimeässä kyhjöttävän,\nyksinään valveilla unenhiljaisessa talossa. -- Äkkiä kumartui hän,\nriisui kenkänsä ja laski ne varovasti matolle vuoteen viereen, sitten\nvaipui hän taas entiseen miettivään, hievahtamattomaan asentoonsa.\n\nTämän kauhean mietiskelyn kestäessä temmelsivät yllä esitetyt ajatukset\nherkeämättä hänen aivoissaan, tulivat ja menivät, tulivat taas ja\nraastoivat häntä milloin puoleen, milloin toiseen. Ja sitten muistui\nhänen mieleensä, ties miten, tuolla koneenomaisella itsepäisyydellä,\nmikä on haaveksivalle mietiskelylle ominaista, muuan Brevet-niminen\nrangaistusvanki, johon hän oli kaleereilla tutustunut ja jonka housuja\nkannatti vain yksi ainoa yli olkapään kulkeva pumpulilangasta kudottu\nnauha. Tämän nauhan nelikulmaiset kudonta-kuviot palasivat\nhellittämättä, yhä uudestaan ja uudestaan hänen mieleensä.\n\nHän istui yhä entisessä asennossaan ja olisi ehkä siinä istunut\nliikahtamatta aina aamunkoittoon asti, ell'ei kello olisi iskenyt vain\nyhtä lyöntiä -- puolta tai neljännestä. Tämä yksi isku tuntui sanovan\nhänelle: Toimeen!\n\nHän hypähti ylös, epäröi vielä hetken ja kuunteli. Kaikki oli talossa\nhiljaa. Silloin astui hän suoraan varovin askelin akkunaa kohti, jonka\nhän himmeästi erotti. Yö ei ollut erin pimeä; kuu olisi loistanut\ntäyttä terää, ell'eivät valtavat tuulen kiidättämät pilvimöhkäleet\nolisi sitä peittäneet. Siitä johtui omituinen valon ja varjon vaihtelu,\nväliin pimennyksiä, taas valonvälkytystä ja yleisvaikutelmana outo\nhämäryys. Tässä pilvien takia milloin synkistyvässä, milloin\nvaalenevassa hämärässä erotti juuri eteensä, ja koko yöllinen maisema\nmuistutti kellaria, jonka pienen valoaukon editse ihmisvirta vaeltaa.\nTultuaan akkunan luo tarkasteli Jean Valjean sen rakennetta. Siinä ei\nollut rautaristikoita, se avautui puutarhaan ja oli seudun tavan mukaan\nsuljettu vain pienellä tapilla. Hän avasi sen, mutta kun samassa kylmä,\nvoimakas ilmavirta syöksähti huoneeseen, sulki hän sen heti jälleen.\nHän katseli puutarhaa tuolla tarkkaavalla katseella, joka ei niin\npaljon katsele kuin tutkii. Puutarhaa ympäröi jotenkin matala valkoinen\nmuuri, jonka yli oli helppo kiivetä. Perällä muurin toisella puolen\nerotti hän säännöllisten välimatkain päässä toisistaan puiden latvoja,\nmikä ilmaisi hänelle, että tämä muuri oli jotakin lehtokäytävää tai\npuistokatua vasten.\n\nSaatuaan tämän selville teki hän päättävän eleen, astui\nvuodekammioonsa, otti matkalaukkunsa, kaiveli sen pohjilta jonkunlaisen\nesineen, minkä laski vuoteelle, pisti kengät taskuunsa, sulki pussinsa\nja heitti sen hartioilleen, pani päähänsä lakin ja painoi lipun syvään\nsilmilleen, haparoi keppinsä ja pani sen akkunankulmaukseen, palasi\njälleen vuoteen ääreen ottamaan esinettä, minkä oli siihen laskenut.\nTuo esine näytti olevan lyhyt, keihäänkärjen tavoin toisesta päästään\nterotettu rautakanki.\n\nOlisi ollut vaikeaa erottaa tässä pimeydessä, mihin tarkotukseen moista\nrautapalaa voisi käyttää. Oliko se ehkä vääntörauta? Tai ehkä se olikin\nlyömä-ase.\n\nPäivänvalossa olisi kyllä huomannut, että se oli vain kaivosmiehen\nkynttilänpidin. Siihen aikaan käytettiin joskus rangaistusvankeja\nlouhimaan niitä korkeita kalliokukkuloita, jotka ympäröivät Toulonia,\neikä ollut harvinaista, että heille annettiin myös kaivosmiehen\ntyökaluja. Kaivosmiesten kynttilänpitimet olivat alipäästä kärjelle\ntaottua jykevätä rautaa; tämän kärjen avulla kiinnitettiin ne sitten\nkallionseinämiin.\n\nHän otti kynttilänpitimen oikeaan käteensä ja hengitystään pidätellen,\naskeleitaan hiljentäen hiipi hän viereisen huoneen -- piispan huoneen,\nkuten tiedämme -- ovelle ja huomasi sen olevan raollaan. Piispa ei\nollut sitä sulkenut.\n\n\n\n\n11.\n\nMitä hän tekee.\n\n\nJean Valjean kuunteli. Ei hiiskaustakaan. Hän painautti ovea.\n\nHän painautti sitä sormensa päällä, hiljaa, kevyesti, sisään pyrkivän\nkissan salavihkaisella levottomalla kepeydellä.\n\nOvi totteli painallusta ja liikahti huomaamattomasti ja äänettä; aukko\nsuureni.\n\nHän odotti hetken ja painautti sitten ovea toisen kerran, rohkeammin.\n\nOvi totteli narahtamatta. Aukko oli jo tarpeeksi suuri miehen hilautua\nläpi. Mutta oven pielessä oli pieni pöytä, joka muodosti sen kanssa\nhaitallisen kulman ja esti sisäänpääsyn.\n\nJean Valjean huomasi vaikeuden. Aukko täytyi saada laajemmaksi, maksoi\nmitä maksoi.\n\nHän rohkaisihe ja työnsi ovea kolmannen kerran, voimakkaammin kuin\nennen. Tällä kertaa sattui tulemaan huonosti rasvattu saranan kohta:\näkkiä särähti pimeässä käreä, valittava ääni.\n\nJean Valjean säpsähti. Tämä saranan parahdus kaikui hänen korvissaan\njylisevänä, hirveänä, niinkuin viimeisen tuomion torvi.\n\nMielikuvituksensa haaveellisessa suurennuksessa luuli hän melkein ensi\nhetkellä, että tähän saranaan oli tullut henki, että siihen oli äkkiä\nasettautunut joku hirvittävä olento, joka nyt haukkui kuin koira\nkutsuakseen ihmisiä avuksi ja herättääkseen nukkuvan talon-väen.\n\nHän pysähtyi väristen, epäröiden, ja vaipui varpaittensa kärjiltä\nkantapäilleen. Hän kuuli valtasuonten takovan ohimoillaan kuin\nväkivasarain, ja hänestä tuntui, että hänen hengityksensäkin lähti\nrinnasta ryskien ja humisten kuin tuuli kallionrotkoista. Hänestä\nnäytti mahdottomalta, ett'ei tämän saranan kauhistava parahdus olisi\nvapisuttanut koko taloa niinkuin maanjäristys. Ovi, jota hän oli\ntyöntänyt, oli pelästynyt ja huutanut apua; vanhus herää, vanhat naiset\nrupeavat kirkumaan, ihmisiä tulee hätään; neljännestunnissa olisi koko\nkaupunki liikkeellä ja santarmit hänen kimpussaan. Hetkisen luuli hän\njo olevansa hukassa.\n\nHän jäi paikalleen seisomaan, jäykkänä, liikkumattomana kuin\nsuolapatsas, uskaltamatta hievahtaakaan.\n\nMuutamia minuutteja kului. Ovi oli avautunut aivan selälleen. Hän\nrohkeni vilkaista huoneeseen. Ei hiiskaustakaan. Hän kuulosti. Ei\npienintäkään liikettä koko talossa. Ruostuneen saranan parahdus ei\nollut herättänyt ketään.\n\nEnsi vaara oli siis ohi, mutta hänen sisässään raivosi vielä ankara\nmelske. Hän ei kuitenkaan peräytynyt. Vaikka hän luuli jo hukassa\nolevansa, ei hän silloinkaan ollut peräytynyt. Hän ei muuta ajatellut\nkuin tehdä tekonsa sukkelaan. Hän otti askeleen ja hiipi huoneeseen.\n\nTässä huoneessa vallitsi kuolon hiljaisuus. Siellä ja täällä erotti\nsekavia, epämääräisiä muotoja, jotka päivällä nähden olivat pöydälle\nheitettyjä papereita, avattuja kirjoja, matalalle rahille pinottuja\nniteitä, nojatuolin selustalle laskettuja vaatteita, rukoustuoli, ja\njotka nyt olivat vain himmeitä haamuja ja hiukan valkealta paistavia\ntäpliä. Jean Valjean eteni varovasti, koettaen välttää törmäämästä\nhuonekaluihin. Huoneen perältä kuuli hän nukkuvan piispan tasaisen,\nrauhallisen hengityksen.\n\nÄkkiä hän pysähtyi. Hän oli lähellä vuodetta. Hän oli saapunut sinne\npikemmin kuin oli odottanut.\n\nLuonto puuttuu joskus ilmiöineen ja vaikutuksineen meidän tekoihimme\njonkunlaisella voimakkaalla, ymmärtäväisellä kysymyksellä, aivan kuin\ntahtoisi se pakottaa meitä miettimään. Jo melkein puolen tunnin ajan\noli suuri pilvi peittänyt, taivaan. Siinä hetkessä, kun Jean Valjean\npysähtyi vuoteen ääreen, halkesi tämä pilvi kuin olisi se tapahtunut\nvartavasten, ja korkean akkunan läpi lennähti äkkiä kuun säde\nvalaisemaan piispan kalpeita kasvoja. Piispa nukkui rauhallisesti. Hän\nmakasi melkein täydellisesti puettuna ruskeaan villavaatteeseen, joka\npeitti hänen käsivartensakin ranteisiin asti; yöt ovat näet kylmiä\nAla-Alpeilla. Hänen päänsä lepäsi tyynyllä nukkuneen rauenneessa\nasennossa; vuoteen laidalta riippui hänen papinsormuksin koristettu\nkätensä, josta olivat lähteneet niin monet rakkauden työt ja hurskaat\nteot. Kaikki hänen piirteensä loistivat jonkinlaista tyydytyksen,\ntoivon ja autuuden ilmettä. Se oli enemmän kuin hymyilyä; se oli\nmelkein säteilyä. Hänen otsallaan väikkyi sanoin selittämätön heijastus\nvalosta, jota ei voinut havaita. Hurskaiden sielut näkevät unessa\nsalaisen taivaan.\n\nHeijastus tästä taivaasta lepäsi piispankin yllä. Samalla tuntui tuo\nkirkkaus ikäänkuin hohtavan hänen läpitseen, sillä se taivas oli hänen\nsisimmässään. Se taivas oli hänen omatuntonsa.\n\nKun kuun säde tuli vielä lisäämään, niin sanoaksemme, tätä sisäistä\nkirkkautta, näytti nukkuva piispa ikäänkuin valokehän ympäröimältä.\nHohde oli kuitenkin hillittyä ja kuvaamattoman hämyn verhoamaa. Kuu\ntaivaalla, lepoon vaipunut luonto, puutarha, missä ei lehtikään\nvärähdä, haudanhiljainen talo, yönaika, hetken syvä rauha valoi jotakin\njuhlallista ja sanoin selittämätöntä tähän kunnioitusta herättävään,\nnukkuvaan mieheen ja ympäröi jonkunlaisella majesteetillisella,\nleppeällä sädekehällä nämä valkeat hivukset, nämä sulkeuneet silmät,\nnämä kasvot, joissa kaikki oli toivoa ja joissa kaikki oli luottamusta,\ntämän vanhuksen pään ja tämän lapsen unen.\n\nSiinä oli jotakin melkein jumalallista tässä tietämättään ylevästi\nvaikuttavassa miehessä.\n\nMutta Jean Valjean seisoi pimeässä, kynttilänpidin kädessään,\nliikkumattomana; tämä valonhohtoinen vanhus oli saattanut hänet\nkauhuihinsa. Ei koskaan ollut hän moista nähnyt. Tämä luottavaisuus\nhirvitti häntä. Siveellisessä maailmassa ei ole suurempaa näkyä kuin\ntämä: pahanteon partaalle saapunut kuohuva, rauhaton omatunto,\nkatselemassa vanhurskaan unta.\n\nTässä yksinäisessä, turvattomassa makuupaikassa, naapurina sellainen\nihminen kuin hän, oli jotakin ylevää, jaloa, jonka hän tunsi sekavasti,\nmutta vastustamattomasti.\n\nEi kukaan olisi voinut sanoa, mitä hänen mielessään liikkui, ei edes\nhän itse. Voidakseen saada siitä osittaisen käsityksen, täytyy\nkuvitella mitä villeintä kaikkein vienoimman, leppeimmän yhteydessä.\nHänen kasvoillaankaan ei olisi voinut mitään varmasti havaita. Niillä\noli jonkunlainen vauhko ihmettelyn ilme. Hän katseli näkyä edessään.\nSiinä kaikki. Mutta mitä hän ajatteli? Sitä olisi ollut mahdoton\narvata. Silminnähtävää vaan oli, että hän oli liikutettu ja poissa\nsuunniltaan. Mutta mitä laatua oli tämä liikutus?\n\nHänen silmänsä ei poistunut vanhuksesta. Ainoa, mikä kävi selvästi ilmi\nhänen asennostaan ja kasvojensa juonteista, oli kummallinen\nepäröiminen. Hän näytti häilyvän kahden syvyyden välillä: kadotuksen ja\npelastuksen. Hän näytti voivan murskata tuon pään tai suudella tuota\nkättä.\n\nMuutaman hetken kuluttua kohousi hänen oikea kätensä hitaasti otsaa\nkohti, ja hän otti lakin pois päästään, sitten laskeutui käsi yhtä\nhitaasti alas jälleen, ja Jean Valjean vaipui taas tarkastavaan\nmietiskelyynsä, lakki vasemmassa kädessä, oikeassa rauta-ase, tukka\npystyssä hänen villissä päässään.\n\nPiispa nukkui yhä syvässä rauhassa tämän hirvittävän katseen\nmittelemänä.\n\nKuunpaiste loihti heikosti näkyviin takanotsalle asetetun\nristiinnaulitun kuvan, joka näytti ojentavan kätensä heitä molempia\nkohti, siunatakseen toista ja julistaakseen anteeksiantamusta toiselle.\n\nYht'äkkiä painoi Jean Valjean lakin jälleen päähänsä, astui sitten\nnopeasti vuoteen viertä, piispaan katsahtamatta, suoraan kaapin luo,\njoka häämötti nurkassaan. Hän kohotti kynttilänpidintä ikäänkuin\nmurtaakseen lukon. Avain oli suulla. Hän käytti sitä. Kaikkein ensiksi\nsattui hänen käsiinsä kori, missä hopeakaluja säilytettiin. Hän\nsieppasi korin, harppasi pitkin askelin huoneen poikki varomatta,\nmelusta välittämättä, pääsi ovelle, tuli rukoushuoneeseen, avasi\nakkunan, pisti hopeakalut pussiinsa ja heitti korin menemään, juoksi\npoikki puutarhan, hyppäsi muurin yli kuin tiikeri ja pakeni.\n\n\n\n\n12.\n\nPiispa toimii.\n\n\nSeuraavana aamuna auringon noustessa käyskeli hänen ylhäisyytensä\nBienvenu puutarhassaan. Rouva Magloire juoksee hänen luokseen kauhun\nvaltaamana.\n\n\"Teidän Ylhäisyytenne, Teidän Ylhäisyytenne\", huusi hän, \"tietääkö\nTeidän Ylhäisyytenne, missä hopeakalukori on?\"\n\n\"Tiedän\", sanoi piispa.\n\n\"Jeesus Jumala olkoon kiitetty!\" huokasi hän. \"Luulin jo sen hukkaan\njoutuneen\".\n\nPiispa oli juuri löytänyt korin eräästä kasvilavasta. Hän tarjosi sitä\nrouva Magloirelle.\n\n\"Tässä se on\".\n\n\"Todellakin?\" sanoi hän. \"Ja aivan tyhjä? Missä ovat hopeakalut?\"\n\n\"Ahaa!\" jatkoi piispa. \"Hopeakaluistako Te huolehdittekin? Minä en\ntiedä, missä ne ovat\".\n\n\"Suuri hyvä Jumala! ne on varastettu! Se eilinen mies on ne\nvarastanut!\"\n\nKaikella reippaan vanhuksen ketteryydellä juoksi rouva Magloire tuossa\ntuokiossa rukoushuoneeseen, vilkaisi vuodekammioon ja palasi piispan\nluo taas. Piispa tarkasteli juuri kumartuneena ja hymysuin muuatta\nretikan tainta, jonka kori oli kasvilavaan pudotessaan taittanut. Hän\noikaisihe, kuullessaan rouva Magloiren huudon.\n\n\"Teidän Ylhäisyytenne! Mies on paennut! Hopeakalut ovat varastetut!\"\n\nSamassa huomasi hän puutarhan kulmauksessa jälkiä miehen matkasta.\nMuurin harjalta oli ruohoa ja multaa irtaantunut.\n\n\"Katsokaahan, tästä on hän kulkenut! Hän on hypännyt\nCochefilet-kadulle! Voi, kauheutta! Hän on varastanut meidän\nhopeakalumme!\"\n\nPiispa oli hetkisen vaiti, mutta kohotti sitten vakavan katseensa ja\nsanoi rouva Magloirelle lempeästi:\n\n\"Entä sitten? Olivatko nämä hopeakalut todellakin meidän?\"\n\nRouva Magloire ei saanut sanaa suustansa. Oli taas hetkinen\nhiljaisuutta, kunnes piispa jatkoi:\n\n\"Rouva Magloire, minä pidin pitkiä aikoja vääryydellä näitä\nhopeakaluja huostassani. Ne kuuluivat köyhille. Mikä oli tämä mies?\nSilminnähtävästi köyhä\".\n\n\"Herra Jeesus!\" puhkesi rouva Magloire puhumaan. \"Nehän eivät olleet ei\nminua eikä neitiä varten. Me emme niistä niin välittäneet. Mutta ne\nolivat Teidän Ylhäisyyttänne varten. Mistä aikoo Teidän Ylhäisyytenne\nnyt syödä?\"\n\nPiispa katsahti häneen hämmästyneenä.\n\n\"Mitenkä! Eikö ole tinakaluja?\"\n\nRouva Magloire kohautti olkapäitään.\n\n\"Tinassa on semmoinen haju\".\n\n\"No, rautaiset pöytäkalut sitten\".\n\nRouva Magloire nyrpisti nenäänsä merkitsevästi.\n\n\"Raudassa on semmoinen maku\".\n\n\"Siis puusta sitten!\" sanoi piispa.\n\nMuutamia hetkiä myöhemmin söi hän aamiaista, saman pöydän ääressä,\nmissä Jean Valjeankin oli eilen illalla istunut. Aterioidessaan\nhuomautti hänen ylhäisyytensä Bienvenu leikillisesti sisarelleen, joka\nei puhunut mitään, ja rouva Magloirelle, joka murisi itsekseen, ett'ei\ntarvita lainkaan edes puista lusikkaa eikä haarukkaa kastaakseen\nleivänpalaansa maitokuppiin.\n\n\"Pälkähtää sitä päähänkin!\" mutisi rouva Magloire hiljaa, edestakaisin\nliikkuessaan, \"päästää sisään mokoma mies! Ja antaa sille yösijakin\nvielä! Mikä onni sentään, ett'ei se tehnyt pahempia! Ah! hyvä jumala!\nIhan hirvittää kun sitä ajatteleekin!\"\n\nKun veli ja sisar olivat juuri pöydästä nousemaisillaan, koputettiin\novelle.\n\n\"Astukaa sisään!\" sanoi piispa.\n\nOvi aukeni. Kynnykselle ilmaantui outo, kolajava ryhmä. Kolme miestä\npiteli neljättä kauluksesta. Nuo kolme miestä olivat santarmeja; neljäs\noli Jean Valjean. Muuan santarmi-upseeri, joka näytti johtavan ryhmää,\nastui ovelta huoneeseen ja lähestyi piispaa sotilaallisesti tervehtien.\n\n\"Teidän Ylhäisyytenne...\" sanoi hän.\n\nKuullessaan nämä sanat, kohotti Jean Valjean, joka näytti synkältä ja\nperäti masentuneelta, hämmästyneen päänsä.\n\n\"Teidän ylhäisyytenne!\" mutisi hän. \"Se ei siis ollutkaan mikään\nrovasti...\"\n\n\"Vaiti siinä!\" katkaisi muuan santarmi. \"Se on hänen ylhäisyytensä\npiispa\".\n\nSillä välin oli hänen ylhäisyytensä Bienvenu tullut ovelle niin\nnopeasti kuin hänen korkea ikänsä suinkin salli.\n\n\"Kas! Tekö siinä?\" huudahti hän katsellessaan Jean Valjeania. \"Onpa\nhauskaa nähdä teitä. Mutta mitä tämä on: minähän annoin Teille myös\nkynttiläjalat, jotka ovat hopeata kuten toisetkin esineet ja joista Te\nsaisitte varmaankin kaksisataa frangia! Miksi ette vienyt niitäkin\nmukananne pöytäkalujen matkassa?\"\n\nJean Valjeanin silmät levisivät suuriksi, ja hän tuijotti\nkunnianarvoiseen piispaan ilmeellä, jota ei ihmiskieli osaa kuvata.\n\n\"Teidän Ylhäisyytenne\", sanoi santarmi-upseeri, \"tämä mies puhui siis\nsittenkin totta? Me hänet hoksasimme. Hän kulki niinkuin se, jolla on\nerikoinen kiire. Me otimme hänet kiinni nähdäksemme. Löysimme häneltä\nnämä hopeakalut\".\n\n\"Ja hän sanoi Teille\", keskeytti piispa hymyillen, \"että ne oli antanut\nhänelle muuan vanha pappi, jonka luona hän oli ollut yötä? Ymmärrän\nasian. Ja siksi olette Te tuoneet hänet tänne? Siinä on tapahtunut\nerehdys\".\n\n\"Jos asia niin on\", jatkoi upseeri, \"niin voimme kai laskea hänet\nmenemään?\"\n\n\"Tietysti\", vastasi piispa.\n\nSantarmit päästivät Jean Valjeanin, joka horjahti taaksepäin.\n\n\"Onko totta, että minut lasketaan vapaaksi?\" sanoi hän melkein\ntajuamattomalla äänellä ja ikäänkuin unissaan puhuen.\n\n\"Lasketaan, lasketaan, etkö sitä kuule?\" sanoi muuan santarmi.\n\n\"Ystäväni\", jatkoi piispa, \"ennenkuin poistutte, ottakaa\nkynttiläjalkanne. Kas tuossa\".\n\nHän meni takan luo, otti kaksi hopeista kynttilänjalkaa ja antoi ne\nJean Valjeanille. Molemmat naiset katselivat tapausta sanaakaan\nsanomatta, liikettäkään tekemättä, luomatta pienintäkään katsetta, jota\nolisi voinut käsittää moitteeksi piispalle.\n\nJean Valjeanin kaikki jäsenet vapisivat. Hän otti kynttilänjalat\nkoneellisesti, ikäänkuin sekapäissään.\n\n\"Nyt\", sanoi piispa, \"menkää rauhassa. --- Mutta kuulkaahan: kun ensi\nkerran tulette, ei Teidän tarvitse kulkea puutarhan kautta. Te voitte\nmilloin tahansa tulla sisään tai astua ulos kadunpuoleisesta ovesta. Se\non vain säpissä niin päivällä kuin yölläkin\".\n\nSitten kääntyi hän santarmien puoleen:\n\n\"Herraseni, Te voitte poistua\".\n\nSantarmit lähtivät.\n\nJean Valjean näytti olevan pyörtymäisillään.\n\nPiispa meni hänen luokseen ja sanoi matalalla äänellä:\n\n\"Älkää unhottako, älkää milloinkaan unhottako, että Te olette luvannut\nminulle käyttää tätä hopeaa tullaksenne kunnialliseksi mieheksi\".\n\nJean Valjean, joka ei muistanut mitään luvanneensa, pysyi yhä kuin\nukkosen lyömänä. Piispa oli puhuessaan korostanut näitä sanoja. Hän\njatkoi juhlallisesti:\n\n\"Jean Valjean, veljeni, Te ette kuulu enää pahan valtakuntaan, vaan\nhyvän. Minä ostan Teidän sielunne: minä vapautan sen pimeiden ajatusten\nja kadotuksen hengen kahleista ja annan sen Jumalalle\".\n\n\n\n\n13.\n\nPikku-Gervais.\n\n\nJean Valjean poistui kaupungista kuin paeten. Hän kulki kiireesti\nkedoilla, poiketen väliin toiselle eteen osuvalle tielle tai polulle,\nväliin toiselle, huomaamatta, että hän vähän ajan perästä palasi\nentisille jäljilleen. Hän harhaili tällä lailla koko aamupäivän; hän ei\nollut vielä mitään syönyt, mutta ei hänellä nälkäkään ollut. Hän oli\njoutunut uusien tunteiden valtaan. Hän tunsi sisässään vihan raivoavan,\nmutta ei tiennyt, ketä vastaan. Hän ei olisi osannut sanoa, oliko hän\nliikutettu tai nöyryytetty. Väliin tulvahti hänen sydämeensä outo\nhellyys, jota hän koetti estää esiin kohoamasta ja jota vastaan\nhän asetti kilveksi viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana\nkovettuneen mielensä. Tämä tila oli menehdyttää hänet. Hän huomasi\nlevottomuudekseen häiriintyvän sisimmässään sen kamalan tasapainon,\njonka hänen suhdattomat kärsimyksensä olivat synnyttäneet. Hän kysyi\nitseltään, mitä tulisi sen sijaan. Hetkittäin olisi hän mieluummin\nhalunnut olla vankilassa tai santarmein kynsissä, kunhan asiat eivät\nolisi käyneet tätä latua; se ei olisi saattanut häntä näin\nrauhattomaksi. Vaikka vuodenaika olikin jo jokseenkin myöhäinen, upeili\nvielä siellä ja täällä pensasaidoissa muutamia syyskukkia, joiden\ntuoksu hänen siitä ohikulkiessaan johti hänen mieleensä lapsuuden\nmuistoja. Nämä muistot tuntuivat nyt melkein sietämättömiltä, niin\npitkä aika oli jo siitä kulunut, kun ne olivat hänen sydäntään\nlämmittäneet.\n\nAjatuksia toinen toistaan oudompia risteili näin hänen aivoissaan koko\npäivän.\n\nKun aurinko alkoi kallistua laskuaan kohti ja luoda varjoja\npienimmistäkin kivenmukuroista, istui Jean Valjean pensaan takana\nsuurella kuolon-autiolla nummella. Alpit vain taivaanrannalla\nhäämöttivät. Ei edes minkään kaukaisen kylän kirkontornia näkynyt. Jean\nValjean oli ehkä kolmen lieun päässä Dignestä. Nummen poikki vievä\npolku kulki vallan pensaan läheltä.\n\nKesken näitä mietteitään, mitkä olisivat tuntuvassa määrässä lisänneet\nhänen ryysyjensä pelottavaa näkyä sen silmissä, joka olisi hänet\nkohdannut, kuuli hän iloista ääntä.\n\nHän käänsi päätään ja näki polkua pitkin lähenevän pienen noin\nkymmen-vuotiaan savoijalais-pojan, joka lauleli reippaasti,\nsoittolaatikko sivulla riippumassa ja valkohiirilaatikko selässä. Se\noli noita herttaisia hauskoja vekaroita, jotka kulkevat paikasta\npaikkaan, niin että polvi rikkinäisistä housuista vilkkaa.\n\nLakkaamatta rallatellen pysähtyi poika tuon tuostakin leikkimään\ntipapeliä muutamilla lanteilla, joita hän kilisteli kädessään: koko\nhänen omaisuutensa varmaankin. Näiden lanttien joukossa oli kuitenkin\nyksi kahden frangin raha.\n\nPoikanen pysähtyi Jean Valjeania huomaamatta pensaan ääreen ja\nhypähytteli lanttikourallistaan; tähän asti oli hän sangen taitavasti\nsaanut ne pysähtymään kaikki kädenselälle.\n\nMutta tällä kertaa putosi kahden frangin raha ja vieri pensaan juurelle\naivan Jean Valjeanin lähettyville. Jean Valjean pisti jalkansa sen\npäälle.\n\nPoika oli seurannut rahaa katseellaan ja hän oli nähnyt kaikki.\n\nHän ei lainkaan hämmästynyt, vaan astui aivan suoraan miestä kohti.\n\nPaikka oli autio ja yksinäinen. Niin pitkältä kuin silmä kantoi, ei\nnäkynyt ainuttakaan elävää olentoa koko nummella eikä polulla. Kuului\nvaan muuttolintu-parven etäistä heikkoa kirkunaa, kun se kiiti\ntaivaanlaella suunnattomissa korkeuksissa. Lapsi käänsi selkänsä päin\naurinkoa, joka heitti hänen hiuksilleen kultaloisteen ja joka punasi\nverenhohtoisiksi Jean Valjeanin villit kasvot.\n\n\"Herra\", sanoi pieni savoijalainen tuolla lapsellisella\nluottavaisuudella, joka on yhdistys tietämättömyyttä ja viattomuutta,\n-- \"rahani!\"\n\n\"Mikä on nimesi?\" kysyi Jean Valjean.\n\n\"Pikku-Gervais, herra\".\n\n\"Pötki tiehesi!\" sanoi Jean Valjean.\n\n\"Herra\", penäsi lapsi, \"antakaa pois rahani\".\n\nJean Valjean painoi päänsä alas eikä vastannut mitään.\n\nLapsi alkoi uudestaan:\n\n\"Rahani, herra!\"\n\nJean Valjeanin katse tuijotti yhä maahan.\n\n\"Rahani!\" huusi poika, \"kirkas rahani! Hopealanttini!\"\n\nJean Valjean ei näyttänyt kuulevan mitään. Poika tarttui häntä mekon\nkaulukseen ja ravisti. Samalla yritti hän siirtää suurta raudotettua\nkenkää aarteensa päältä.\n\n\"Minä tahdon rahani pois! Kahden frangin rahani!\"\n\nLapsi pillahti itkemään. Jean Valjeanin pää kohosi. Hän istui yhä.\nHänen silmänsä näyttivät sekavilta. Hän tarkasteli lasta jonkunlaisella\nhämmästyksellä, sitten ojensi hän kätensä keppiä tavottaakseen ja huusi\nhirveällä äänellä: \"Kuka siinä?\"\n\n\"Minä, herra\", vastasi lapsi. \"Pikku-Gervais! Minä! Minä! Antakaa pois\nminun kaksi frangiani, tehkää niin hyvin! Siirtäkää jalkaanne, herra,\ntehkää niin hyvin!\"\n\nSitten suuttui pienokainen taas ja puhui melkein uhkaavasti:\n\n\"Ettekö aijo siirtää jalkaanne! Siirtäkää heti paikalla jalkanne!\"\n\n\"Ahaa, sinäkö siinä vielä!\" sanoi Jean Valjean, ja kohoten äkkiä\nseisomaan, jalka yhä rahan päällä, lisäsi hän: \"Menetkö tiehesi, vai!\"\n\nSäikähtynyt lapsi katseli häntä hetken, alkoi sitten vavista kiireestä\nkantapäähän ja ensimäisestä pelästyksestä toinnuttuaan pakeni minkä\njaloista lähti, uskaltamatta vilkaista taakseen tai päästää ainuttakaan\näännähdystä.\n\nMutta jonkun matkan päässä pakotti hengästyminen hänet pysähtymään, ja\nJean Valjean kuuli unihaaveilunsa läpi hänen nyyhkytyksensä.\n\nHetkisen kuluttua oli lapsi kadonnut.\n\nAurinko oli mennyt mailleen.\n\nPimeys laskihe Jean Valjeanin ympärille. Hän ei ollut koko päivänä\nsyönyt; hän oli varmaankin kuumeessa.\n\nHän seisoi yhä, hän ei ollut muuttanut asentoaan lapsen paosta asti.\nHengitys paisutti hänen rintaansa pitkien, epäsäännöllisten väliaikojen\nperästä. Hänen kymmenen, kahdentoista askeleen päähän kiintynyt\nkatseensa näytti erinomaisen tarkkaavasti tutkivan nurmelle pudonneen\nvanhan saviastian-palasen muotoa. Äkkiä hän väsähti; häntä puistatti\nillan kylmyys.\n\nHän painoi lakkia syvemmäksi otsalleen, yritti koneellisesti vetää\nmekkoa paremmin päälleen ja napittaa sitä, astui askeleen ja kumartui\nottamaan keppiänsä.\n\nSamassa äkkäsi hän kahden frangin rahan, jonka hänen jalkansa oli\npainanut puoliksi maan sisään ja joka kiilsi kivien välistä.\n\nHän sai kuin sähkö-iskun. -- Mitä tämä on? mutisi hän hampaittensa\nvälistä. Hän peräytyi kolme askelta, pysähtyi sitten, voimatta irrottaa\nkatsettaan tuosta paikasta, jota hän oli äsken jalallaan tallannut,\naivan kuin olisi tuo pimeässä kiiluva esine ollut häneen tuijottava\npyöreä silmä.\n\nHetkisen kuluttua heittäytyi hän kuin kouristuskohtauksessa hopearahan\nkimppuun, sieppasi sen ja suoraksi ojentautuen alkoi katsella nummea\npitkin kaikille ilmansuunnille väristen niinkuin pelästynyt petoeläin,\njoka etsii turvapaikkaa.\n\nHän ei nähnyt mitään. Yö yhä pimeni, nummella oli kylmää ja kolkkoa,\npaksuja sinipunervia huuruja nousi iltaruskon valopiiriin.\n\nHän huokasi: Ah! ja alkoi kulkea kiivaasti siihen suuntaan, minne oli\nnähnyt lapsen häipyvän. Kolmenkymmenen askeleen päässä hän pysähtyi,\ntähysteli taas joka haaralle eikä nähnyt ketään.\n\nSilloin huusi hän minkä jaksoi: \"Pikku-Gervais! Pikku-Gervais!\"\n\nHän taukosi ja odotti.\n\nEi mitään vastausta.\n\nKeto oli autio ja synkkä. Häntä piiritti avaruus. Hänen ympärillään oli\nvain pimeys, johon hänen katseensa häipyi, ja hiljaisuus, johon hänen\näänensä kuoli.\n\nJäätävä viima puhalsi ja loi häntä ympäröiviin esineisiin jonkunlaista\npolttavaa elämää. Vaivaiset pensaat heiluttelivat pieniä laihoja\nkäsivarsiaan uskomattomalla raivolla. Näytti kuin olisivat ne jotakin\nuhanneet ja vainonneet.\n\nHän aikoi kävellä, muutti sitten juoksuksi ja pysähtyi aika ajoin\nhuutamaan ja huhuilemaan tässä yksinäisyyden paikassa, äänellä\nsellaisella, joka yhdisti itseensä kaikki kauhut ja kaiken epätoivon:\n\"Pikku-Gervais! Pikku-Gervais!\"\n\nVaikka lapsi olisi huudon kuullutkin, olisi se varmaankin pelännyt ja\nvaronut näyttäytymästä. Mutta ehkä oli poika jo pitkien matkojen\npäässä.\n\nHän kohtasi ratsastavan papin. Hän meni luoksi ja kysyi:\n\n\"Herra rovasti, oletteko nähnyt erästä lasta?\"\n\n\"En\", sanoi pappi.\n\n\"Erästä Pikku-Gervais nimistä poikaa?\"\n\n\"En ole nähnyt ketään\".\n\nHän kaivoi pussistaan kaksi viiden frangin rahaa ja ojensi ne papille.\n\n\"Herra rovasti, ottakaahan tämä köyhillenne. -- Herra rovasti, se oli\nsemmoinen pieni, kymmenvuotias poika; sillä oli valkohiirikin, luulen,\nja soittolaatikko. Hän kulki jalkapatikassa. Niitä savoijalaisia,\ntiedättehän\".\n\n\"En ole nähnyt häntä\".\n\n\"Pikku-Gervaisiako? Eikö hän ole jostain täältä lähikylistä kotoisin?\nVoitteko neuvoa?\"\n\n\"Jos asia on niinkuin sanotte, ystäväni, niin on se ollut joku vieras.\nNiitä poikkeaa sellaisia pieniä poikia usein seudulle. Mutta ne menevät\ntaas, eikä niitä kukaan tunne?\"\n\nJean Valjean kaivoi kiihkoissaan kaksi uutta viiden frangin rahaa ja\nantoi ne papille.\n\n\"Köyhillenne\", sanoi hän.\n\nSitten lisäsi hän kuin sekapäinen:\n\n\"Herra pappi, toimittakaa minut kiinni. Minä olen varas\".\n\nPappi kannusti vimmatusti hevostaan ja pakeni kauhun valtaamana.\n\nJean Valjean juoksi samaan suuntaan, mitä oli ennenkin kulkenut.\n\nHän joutui näin pitkän matkan, tähystellen, huutaen ja huhuillen, mutta\nei tavannut enää ketään. Pari kolme kertaa syöksähti hän paikalle,\nmissä luuli jonkun makaavan tai olevan kyyrysissään; se oli vain joku\npensas tai kivi. Vihdoin pysähtyi hän kolmen polun risteykseen.\nKuu oli noussut. Hän tähysteli ympärilleen ja huusi viimeisen kerran:\n\"Pikku-Gervais! Pikku-Gervais!\" Hänen huutonsa hukkui nevaan edes\nkaikua herättämättä. Hän yritti vielä: \"Pikku-Gervais!\" mutta heikolla,\nkähisevällä äänellä. Se oli hänen viimeinen ponnistuksensa; hänen\npolvijäntereensä laukesivat äkkiä hänen altaan, aivan kuin olisi\nnäkymätön voima yhdellä heitolla sälyttänyt hänen hartioilleen hänen,\npahan omantuntonsa musertavan painon; hän vajosi menehtyneenä suurelle\nkivelle, nyrkit hiuksissa ja kasvot polvissa, ja huusi: \"Minä olen\nkurja ihminen\".\n\nSilloin hänen sydämensä särkyi, ja hän ratkesi itkuun. Hän ei ollut\nitkenyt yhdeksääntoista vuoteen.\n\nLähdettyään piispan luota oli Jean Valjean joutunut kaiken tähänastisen\najatuksenjuoksunsa ulkopuolelle. Hän ei voinut selvittää itselleen,\nmitä hänen sisimmässään liikkui. Hän koki terästyä vanhuksen\nenkeli-hyvän teon ja lempeiden sanojen vaikutusta vastaan. \"Te olette\nluvannut minulle tulla kunnialliseksi. Minä ostan Teidän sielunne. Minä\nvapautan sen pahuuden hengen kahleista ja annan sen hyvälle Jumalalle\".\nNämä sanat palasivat herkeämättä hänen mieleensä. Tätä taivaallista\nhyvyyttä vastaan kannusti hän ylpeytensä, joka on ikäänkuin kaiken\npahan lujin linnoitus meissä. Hän tunsi hämärästi, että tämän papin\nanteeksi-antamus oli vaarallisin rynnäkkö ja tuhoisin hyökkäys, mikä\nhäntä oli milloinkaan järisyttänyt; hän tunsi, että hänen sydämensä\nkovettuminen tulisi lopulliseksi, jos hän ei antaisi tämän lempeyden\nitseensä vaikuttaa; hän tunsi, että jos hän antaisi perään, täytyisi\nhänen luopua tuosta synkästä vihasta, jolla toisten ihmisten teot\nolivat niin monien vuosien kuluessa hänen sydäntään täyttäneet ja joka\noli hänelle mieleinen; hän tunsi, että nyt piti voittaa tai tulla\nvoitetuksi, ja että taistelu, ankara, ratkaiseva taistelu oli syttynyt\nhänen oman pahuutensa ja tuon miehen hyvyyden välillä.\n\nKaikkia näitä valonhäiveitä miettiessään kulki hän eteenpäin kuin\npäihtynyt. Älysikö hän näin kävellessään, silmät oudon palavina päässä,\nälysikö hän tarkasti, mitä seurauksia hänelle saattoi olla Dignen\ntapahtumista? Kuuliko hän kaikki nuo salaperäiset äänet, jotka\nvarottavat tai kiusaavat sieluamme muutamina elämämme hetkinä?\nKuiskasiko hänelle joku korvaan, että hän oli elänyt nyt kohtalonsa\njuhlallisimman hetken, ett'ei hänelle enää mitään keskiastetta\nlöytynyt, että joll'ei hänestä vastaisuudessa tule parhain ihminen,\ntulee hänestä pahin, että hänen nyt täytyi kohota korkeammalle kuin\npiispa, tai sitten vajota alemmaksi kuin kaleeri-orja, että, jos hän\ntahtoi tulla hyväksi, hänen täytyi tulla enkeliksi, tai jos hän tahtoi\njäädä pahaksi, täytyi hänen tulla häijyimmäksi hirviöksi.\n\nMeidän täytyy tässä vieläkin toistaa entiset kysymyksemme: tajusiko hän\nedes hämärästi kaikkea tätä? Olemme jo huomauttaneet, mitenkä\nonnettomuus ja kärsimys ehdottomasti kehittää ihmismieltä; mutta\nepäiltävää on, kykenikö Jean Valjean selvästi käsittämään kaikkea,\nmistä tässä on ollut puhe. Jos nämä ajatukset hänen mieleensä\njuohtuivatkin, niin aavisti hän niitä pikemmin kuin näki, eikä niistä\nmuuta hyvää ollut, kuin että ne syöksivät hänet melkein tuskalliseen\nsekaannustilaan. Lähtiessään tuosta pimeyden ja kurjuuden paikasta,\nvankilasta, oli piispan käytös huikaissut hänen sieluansa, aivan\nniinkuin kirkas valo huikaisee pimeästä tulijan silmiä. Tuleva elämä,\nmahdollinen elämä, joka nyt avautui hänen eteensä puhtaana ja\nsäteilevänä, täytti hänet vavistuksella ja pelolla. Hän ei todella enää\ntiennyt mihin hän oli joutunut. Aivan niinkuin tarhapöllö, joka äkkiä\njoutuisi näkemään auringon nousun, oli rangaistusvanginkin huikaissut\nja melkein soentanut hyve.\n\nEräs seikka vaan oli varma, seikka, jota hän ei itsekään epäillyt: hän\nei ollut enää sama ihminen, kaikki oli hänessä muuttunut, hän ei voinut\nmitenkään tehdä tapahtumattomaksi sitä, että piispa oli hänelle puhunut\nja että piispa oli häneen vaikuttanut.\n\nTässä mielentilassaan oli hän kohdannut Pikku-Gervaisin ja varastanut\nhänen kaksi-frangisensa. Minkätähden? Hän ei olisi varmaankaan voinut\nsitä selittää. Oliko se ehkä pahojen ajatusten viimeinen isku,\nviimeinen ponnistus, ajatusten, jotka hän oli vankilasta perinyt,\njäännös vanhoja vaikutuksia, tulos siitä, mitä liikeopissa kutsutaan\n_kerääntyneeksi voimaksi_? Sitä se ehkä oli, tai ehk'ei se sentään\nollut sitäkään. Sanokaamme yksinkertaisesti, ett'ei _hän_ ollut\nvarastanut, ett'ei ihminen ollut varastanut, vaan eläin, peto, joka\ntottumuksesta ja vaiston viemänä vähääkään ajattelematta painoi\njalkansa rahan päälle, sillä välin kun järki taisteli niin monia uusia,\naavistamattomia hyökkäyksiä vastaan. Kun järki heräsi ja näki tämän\neläimen teon, peräytyi Jean Valjean tuskissaan ja päästi kauhistuksen\nhuudon.\n\nKummallinen ilmiö todellakin ja mahdollinen vain hänen silloisessa\ntilassaan: varastaessaan lapselta tuon rahan teki hän teon, jota hän ei\nenää saattanut tehdä.\n\nMiten olikaan, tällä viimeisellä pahalla työllä oli häneen nähden\nratkaiseva merkitys: se puhkaisi yhdellä iskulla sen sumun, joka hänen\njärkeänsä peitti, ja hajotti sen, erotti toiselle puolelle synkät\nvarjot ja toiselle kirkkaan valon ja vaikutti hänen sieluunsa siinä\ntilassa, missä se paraillaan oli, samoin kuin muutamat kemialliset\naineet vaikuttavat sameaan seokseen, vajottaen toisen yhdysosan sakaksi\npohjalle ja selkeyttäen toisen.\n\nEnsi alussa, ennättämättä edes miettiä ja tutkia sisintään, hädän\nvaltaamana, niinkuin se, joka kokee jostain vaarasta pelastua, yritti\nhän löytää lasta antaakseen hänelle rahan takaisin; kun hän huomasi sen\nhyödyttömäksi ja mahdottomaksi, pysähtyi hän epätoivon raatelemana.\nSiinä hetkessä, jolloin hän huudahti: Minä olen kurja ihminen! näki hän\nitsensä sellaisena kuin oli; ja hän oli jo siihen määrään erkaantuneena\nomasta itsestään, että hän näytti mielestään olevansa vain joku haamu,\nja tuossa hänen edessään seisoi tuo inhottava kaleerivanki Jean Valjean\nluineen ja lihoineen, keppi kädessä, mekko päällä, selässä matkalaukku\ntäynnä varastettua tavaraa, kasvot päättävän synkät, mieli täynnä\nkankeita suunnitelmia.\n\nKärsimysten ylenmääräisyys oli pannut hänet hourailemaan, kuten olemme\nhuomauttaneet. Tämä oli siis jonkunlainen houre-näky. Hän näki\ntodellakin edessään tämän Jean Valjeanin, nämä synkeät, kamalat kasvot.\nHän oli vähällä kysyä itseltään, kuka tuo mies oikeastaan oli, ja kauhu\nvaltasi hänet.\n\nHän eli hetkeä kiihkoisaa ja kuitenkin kamalan tyyntä, jolloin\nhaavehourailu on niin syvää, että se muuttaa todellisuudenkin. Ihminen\nei silloin enää näe esineitä, jotka ovat hänen edessään, mutta näkee\nikäänkuin ulkopuolella itseään kuvat, jotka väikkyvät hänen mielessään.\n\nHän siis tarkasteli itseään, niin sanoaksemme, silmästä silmään, ja\nsamalla keksi hän hourailunsa salaperäisissä syvyyksissä valonvälkkeen,\njota hän piti ensin tulisoihtuna. Katseltuaan tarkkaavammin tätä valoa,\njoka hänen sieluunsa paistoi, huomasi hän sen saavan ihmisen muodon;\nhän havaitsi, että tämä tulisoihtu oli piispa.\n\nHän katseli omassatunnossaan nyt vuorotellen näitä kahta edessään\nseisovaa miestä: piispaa ja Jean Valjeania. Mutta edellisen rinnalla\nnäytti jälkimäinen kovin surkealta. Sillä kummallisella tavalla, mikä\non ominaista tämänlaiselle kuohuntatilalle, suureni ja kirkastui piispa\nhänen silmissään sitä mukaa, mitä pitemmälle hän tarkastelussaan ehti,\nkun taas Jean Valjean pienentyi ja kalpeni. Lopulta oli hän enää varjo\nvain. Äkkiä katosi hän kokonaan. Piispa jäi yksin jälelle.\n\nHän täytti ylevällä paisteella tämän kurjan koko sielun.\n\nJean Valjean itki kauvan. Hän itki kuumin kyynelin nyyhkytyksin,\nhervottomammin kuin nainen, kauhistuneempana kuin lapsi.\n\nHänen itkiessään levisi valo yhä enemmän ja enemmän hänen sielussaan,\nerinomainen valo, samalla kertaa ihastuttava ja pelästyttävä valo.\nHänen kulunut elämänsä, hänen ensimäinen rikoksensa, hänen pitkä\nkärsimyksensä, hänen ulkonainen villiintymisensä, hänen sisäinen\nkovettumisensa, hänen vapaaksi pääsemisensä ja niin monen\nkostosuunnitelman riemut, tapaukset piispan luona, viimeinen pahatyö,\nminkä hän oli tehnyt varastaessaan kaksi frangia lapselta, rikos\nsitäkin kurjempi ja hirvittävämpi kun se tuli heti piispan\nanteeksi-antamuksen jälkeen, kaikki tämä palasi hänen mieleensä ja\nilmestyi hänen tajuunsa selvästi, mutta valossa, jota hän ei ollut\nnähnyt ennen. Hän katseli elämäänsä, ja se näytti hänestä kamalalta;\nsieluansa, ja se näytti hänestä inhottavalta. Mutta ihana valo loisti\nyli tämän elämän ja yli tämän sielun. Hänestä tuntui kuin näkisi hän\nsaatanan paratiisin kirkkaudessa.\n\nKuinka kauvan itki hän näin? Mitä teki hän sitten? Minne hän meni?\nSiitä ei ole koskaan päästy selville. Todistetuksi on kuitenkin tullut,\nettä muuan kuormankuljettaja, joka näihin aikoihin kulki Grenoblen\nväliä ja joka tänä samaisena yönä saapui Digneen noin kolmen seuduilla,\nnäki piispan talon ohi ajaessaan pimennossa miehen polvillaan kadulla,\nrukoilevan asennossa, hänen ylhäisyytensä Bienvenun oven edustalla.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS KIRJA\n\nVUONNA 1817\n\n\n\n\n1.\n\nVuosi 1817.\n\n\nVuosi 1817 oli vuosi, jota Ludvig XVIII kuninkaallisella\nmahtipontisuudella, josta ei pöyhkeily ollut kaukana, saattoi sanoa\nhallituksensa toiseksikolmatta. Sinä vuonna oli herra Bruguière de\nSorsum kuuluisuutensa kukkuloilla. Kaikki parturien työhuoneet oli\npuuteriperuukin ja kuninkaallisen linnun palaamista odotellessa\nmaalattu taivaansinisiksi ja koristettu valtakunnan liljoilla. Se oli\nsitä ihanaa aikaa, jolloin kreivi Lynch joka sunnuntai istui\nkirkonisäntänä Saint-Germain-des-Présin kirkon virkamiesten penkissä,\nRanskan päärin puvussa, punaisine nauhoineen ja pitkine nokkineen,\nkasvoilla sellainen ylevä ilme kuin miehen, joka on suorittanut\nloistotyön. Herra Lynchin suorittama loistotyö oli tämä: hän oli\nBordeauxin pormestarina ollessaan luovuttanut 12 päivänä maaliskuuta\n1814 kaupungin hiukan liian aikaisin Angoulêmen herttualle. Siitä hänen\npäärinarvonsa. Vuonna 1817 upotti muoti neljän viiden vanhat\npojanvekaratkin suunnattomien nahkalakkien alle, jotka olivat\nkorvallisilta sahvianilla koristetut ja jotka näyttivät jokseenkin\nsamanlaisilta kuin eskimojen päähineet. Ranskan sotaväki oli puettu\nvaaleisiin, itävaltalaiseen tapaan; rykmenttejä kutsuttiin legioneiksi;\nnumeroiden asemesta oli niillä maakuntain nimitykset. Napoleon oli\nPyhän Helenan saarella, ja kun Englanti ei antanut hänelle viheriätä\nkangasta, teetti hän uusia vaatteita vanhoja kääntämällä. Vuonna 1817\nlauloi Pellegrini, neiti Bigottini tanssi, Potier hallitsi, Odrya ei\nsilloin vielä ollut olemassa. Rouva Saqui seurasi Foriosoa. Silloin oli\nvielä preussiläisiäkin Ranskassa. Herra Delalot oli mahtava henkilö.\nLaillisuutta oli juuri vahvistettu katkaisemalla ensin käsi, sitten pää\nPleignieriltä, Carbonneaulta ja Tolleronilta. Ruhtinas de Talleyrand,\nylimäinen kamariherra, ja apotti Ludvig, raha-asiain nimitetty\nministeri, katselivat toisiaan, hymyillen kahden tietäjän hymyä;\nmolemmat olivat olleet 14 päivänä heinäkuuta 1790 viettämässä Bastiljin\nvallottamisen muistomessua Mars-kentällä; Talleyrand oli sen piispana\nmäärännyt, Ludvig oli sen apulaispappina toimittanut. Vuonna 1817 vielä\nnäkyi tämän saman Mars-kentän käytävillä suuria tukkeja, jotka olivat\nsiinä ruohostolla sateessa mätänemässä, sinivärein siveltyjä, ja nytkin\nvielä erotti jälkiä muinoin kullatuista kotkan- ja mehiläisenkuvista.\nNe olivat patsaita, jotka kaksi vuotta aikaisemmin olivat kannattaneet\nkeisarin kunniakatosta Mai-kentällä. Siellä ja täällä pilkotti tukin\nmusta kylki: siinä oli ollut Gros-Cailloun lähelle asettautuneiden\nitävaltalaisten leiri. Pari kolme näistä patsaista oli muuttunut\ntuhkaksi heidän leirinuotioissansa ja lämmittänyt keisarillisten\nkouria. Mai-kentässä oli huomattavaa, että sen tapahtumat tapahtuivat\nkesäkuussa ja Mars-kentällä. Vuonna 1817 oli kaksi seikkaa\nkansanomaista: Voltaire-Touquet nojatuoli ja patenttinuuskarasia.\nTuorein pariisilainen kuohutapaus oli Dautunin rikos, hänen,\njoka oli vielä heittänyt veljensä pään Kukkatorin vesialtaaseen.\nTutkimuksia alotettiin meriministeriössä tuossa surullisenkuuluisan\n_Medusa-fregatin_ jutussa, joka lopulta peitti häpeällä Chaumareixin\nja kunnialla Géricaultin. Eversti Selves meni Egyptiin, missä hänestä\ntuli Soliman-pasha. Thermes-palatsia La Harpen kadulla käytti nyt\nmuuan tynnyrintekijä myymälänään. Vielä näkyi Cluny-palatsin\nkahdeksankulmaisen tornin tasanteella se pieni lautakoju, joka\noli muinoin ollut Messierin, Ludvig XVI:n aikuisen laivaston\ntähtitieteilijän havaintojenteko-paikkana. Durasin herttuatar luki\nkolmelle, neljälle ystävälleen vielä ilmestymätöntä _Ourikaa_\nkammiossaan, joka oli sisustettu ristijalkaisilla taivaansiniseen\nsatiniin verhotuilla huonekaluilla. Louvressa hangattiin N-kirjaimia\npois kaikista esineistä. Austerlitzin silta sai muuttaa nimeä ja\nristittiin Kuninkaan Puutarhan sillaksi, kaksinkertainen arvoitus, joka\npeitti taakseen samalla kertaa Austerlitzin sillan ja kasvitieteellisen\npuutarhan. Ludvig XVIII:llä, joka merkitessään kynnellään oivia kohtia\nHoratiuksesta erittäin pelkäsi sankareita, jotka kohoavat keisareiksi,\nja puukengäntekijöitä, joista tulee perintöruhtinaita, oli kaksi\nhuolta: Napoleon ja Mathurin Bruneau. Ranskan Akatemia julisti\nkilpakirjotuksen: _opintojen tuottamasta onnesta_. Herra Bellart oli\nyleisesti tunnettu kaunopuhuja. Hänen varjossaan nähtiin kehkeävän\nvastaisen yliprokuraattorin de Broën, joka myöhemmin joutui Paul-Louis\nCourierin pistopuheiden ruoskittavaksi. Siihen aikaan esiintyi muuan\nväärä Chateaubriand, jonka nimi oli Marchangy, kunnes ilmestyi väärä\nMarchangy, jonka nimi oli Arlincourt. _Claire d'Albe_ ja _Malek-Adel_\nolivat mestariteoksia; rouva Cottin julistettiin aikakauden\nensimäiseksi kirjailijaksi. Ranskan Akatemia pyyhki luetteloistaan\njäsenensä Napoleon Bonaparten nimen. Kuninkaallisesta määräyksestä\nrakennettiin Angoulêmeen merisotakoulu, sillä koska Angoulêmen herttua\noli suuri amiraali, oli ilmeistä että Angoulêmen kaupunginkin tuli\noikeudella saada kaikki merisataman ominaisuudet; muutenhan olisi\nloukattu yksivaltiaallista periaatetta. Ministerineuvostossa herätti\nkiivasta mielipiteenvaihtoa kysymys, oliko kauvemmin siedettävä niitä\nnuorallatanssijoita esittäviä reunakuvia, jotka koristivat Franconin\nilmotuksia ja jotka keräsivät roskaväkeä kaduille joukkoihin. Herra\nPaër, _Agnesen_ tekijä, hauska mies, jolla oli kulmikkaat kasvot ja\nsyylä poskessa, johti pieniä, tuttavallisia konsertteja markiisitar de\nSassenayen luona Ville-l'Evêque-kadun varrella. Kaikki nuoret tytöt\nlauloivat _Pyhän Avellen Erakkoa_, sanat Edmond Géraudin. _Keltainen\nKääpiö_ muuttui _Peiliksi_. Lemblinin kahvila piti keisarin puolta\nvastoin Valoisin kahvilaa, joka oli Bourbonien miehiä. Berryn herttua,\njota silloin Louvel syrjästä silmäili, oli juuri naitettu muutamalle\nsisilialaiselle prinsessalle. Yksi vuosi oli kulunut rouva de Staëlin\nkuolemasta. Henkivartijasotilaat vihelsivät neiti Marsille. Suuret\nsanomalehdet olivat sangen pieniä. Koko oli supistettu, mutta vapaus\noli laaja. _Perustuslaillinen_ oli perustuslaillinen. _Minerva_\nkutsui Chateaubriandia _Chateaubriantiksi_. Tämä _t_ sai porvarit\nnauramaan aika lailla suuren kirjailijan kustannuksella. Ostetuissa\nsanomalehdissä parjasivat ostetut sanomalehtimiehet vuoden 1815\nmaanpakoontuomittuja; Davidilla ei ollut enää kykyä, Arnaultilla ei\nollut enää henkevyyttä. Carnotilla ei ollut enää rehellisyyttä;\nSoult ei ollut voittanut ainuttakaan tappelua; on totta, ett'ei\nNapoleonillakaan enään ollut neroa. Kaikkihan tietävät, että\nmaanpakolaiselle postissa lähetetyt kirjeet hyvin harvoin omistajalleen\nsaapuvat, koska poliisit katsovat pyhäksi velvollisuudekseen siepata\nne. Seikka ei ole suinkaan uusi eikä outo; maanpakoontuomittu Descartes\njo sitä valitti. Kun David oli eräässä belgialaisessa sanomalehdessä\nhiukan harmitellut sitä asiaintilaa, ett'eivät hänelle kirjotetut\nkirjeet saavu perille, tuntui se hassunkuriselta kuningasmielisistä\nsanomalehdistä, jotka tästä saivat tilaisuuden aika lailla herjata\nmaanpakolaista. Sanoa: _kuninkaanmurhaajat_, tai sanoa: _äänestäjät_,\nsanoa: _viholliset_ tai sanoa: _liittoutuneet_, sanoa: _Napoleon_ tai\nsanoa: _Buonaparte_, se erotti kaksi ihmistä varmemmin kuin pohjaton\nkuilu. Kaikki ymmärtäväiset ihmiset myönsivät, että vallankumouksien\naikakauden oli iki-ajoiksi lopettanut kuningas Ludvig XVIII, tuo\n\"hallitusmuotolain kuolematon säätäjä\". Jalustaan, joka Pont-Neufin\nkäytävässä odotti Henrik IV:n kuvapatsasta, kaiverrettiin sana\n_Redivivus_.[32] Herra Piet valmisteli Teresan kadun n:o 4:ssä laitonta\nkirkolliskokoustaan yksivaltaa vahvistaakseen. Oikeistopuolueen\njohtajat sanoivat vakavissa ajankohdissa: \"Täytyy kirjottaa Bacotille\".\nHerrat Canuel, O'Mahony ja Chappedelaine suunnittelivat, osaksi\nkuninkaan vanhimman veljen yllyttäminä, sitä kepposta, joka myöhemmin\ntultiin tuntemaan \"merenrannan salaliiton\" nimellä. Musta Naula punoi\nsekin juonia puolestaan. Delaverderie neuvotteli Trogoffin kanssa.\nHerra Decazes, johonkin määrin vapaamielinen mies, oli kukkona\ntunkiolla. Chateaubriand seisoi joka aamu akkunansa ääressä talossa n:o\n27 Pyhän Dominiquen kadulla, sukkahousuissaan ja tohveleissaan, harmaat\nhiukset silkkimyssyn peitossa, silmät peiliin tähdättyinä, täydellinen\nhammaslääkärin kalukotelo avattuna edessään, puhdisteli ja hoiteli\nhampaitaan, mitkä hänellä olivat ihastuttavat, väliin sanellen\nkorjauksia teokseen _Yksivalta valtiomuotolain mukaan_ kirjurilleen\nherra Pilorgelle. Mahtipontinen arvostelu piti Lafonin Talmaa\nparempana. Herra de Féletz merkitsi A.; herra Hoffman merkitsi Z.\nCharles Nodier kirjotti _Thérèse Aubertin_. Avioero oli poistettu.\nLyseoita kutsuttiin lukioiksi. Lukiolaiset, joiden takinkauluksessa\nkomeili kultainen lilja, pieksivät toisiaan pahanpäiväisesti Rooman\nkuninkaan takia. Kuninkaallisen linnan poliisi esitti hänen\nkuninkaalliselle korkeudelleen kuninkaan tyttärelle kaikkialle näkyviin\nasetetun Orleansin herttuan muotokuvan, missä herttua näytti\nkomeammalta husaarien kenraalieverstin univormussa kuin Berryn herttua\nrakuunain kenraali-everstin univormussa; vakava ristiriita. Pariisin\nkaupunki kultautti kustannuksellaan Invalidi-kirkon kupoolin. Vakavat\nihmiset kyselivät toinen toiseltaan, mitä tekisi siinä tai tässä\ntilaisuudessa herra de Trinquelague; herra Clausel de Montais erosi\nmuutamissa kohdissa herra Clausel de Cousserguesista; herra Salaberry\nei ollut tyytyväinen. Näyttelijä Picard, joka kuului Akatemiaan, mihin\nnäyttelijä Molière ei ollut voinut kuulua, esitytti _Kaksi Philibertiä_\nOdéon-teaterissa, jonka otsikossa saattoi vielä kirjainten\nkuluneisuudesta huolimatta selvästi lukea: _Keisarinnan Teatteri_.\nKiisteltiin Cugnet de Montarlotista. Fabvier oli salavehkeilijä; Bavoux\noli vallankumouksellinen. Peloton Pelicier toimitti uuden painoksen\nVoltairen teoksia, seuraavalla nimellä: _Voltairen_, Ranskan Akatemian\njäsenen, _teokset_. \"Se se ostajia tuo\", sanoi tämä yksinkertainen\nkustantaja. Yleinen mielipide uskoi, että herra Charles Loysonista oli\ntuleva vuosisadan suuri nero; kateus alkoi häntä purra, kunnian merkki;\nja hänestä tehtiin seuraava sukkeluus:\n\n    _Loysonin lentäissäkin kuuluvi käpäläin kapse_.\n\n-- Kun kardinaali Fesch kieltäytyi luopumasta virastaan, hoiti herra de\nPins, Amasien arkkipiispa, Lyonin hiippakuntaa. Riita Dappes-laaksosta\nSveitsin ja Ranskan välillä sai alkunsa eräästä kapteeni, sittemmin\nkenraali Dufourin ilmotuskirjelmästä. Saint-Simon rakenteli\nyksinäisyydessä, hyljättynä suuremmoista unelmaansa. Tiedeakatemiassa\noli muuan kuuluisa Tourier, jonka jälki-aika on unhottanut, ja eräässä\nvinttikamarissa muuan tuntematon Fourier, jota tulevaisuudessa\nmuistetaan. Lordi Byronin tähti alkoi nousta; erään Millevoyn runon\nreunahuomautus julisti hänen tuloaan Ranskaan seuraavin sanoin: _muuan\nlordi Byron_. David d'Angers yritteli muovailla marmoria. Apotti Caron\npiti seminaarilaisten pienelle seuralle Feuillantines-kadun\numpiperukassa ylistyspuheen eräästä tuntemattomasta papista Félicité\nRobertista, joka on myöhemmin saanut nimen Lamennais. Muuan outo otus,\njoka savusi ja puhkui Seinellä ja piti sellaista menoa kuin uiva koira,\nkulki edestakaisin Tuileries-linnan akkunoiden ohitse Kuninkaan sillan\nja Ludvig XV:n sillan väliä; se oli sellainen mitätön vehje vaan,\njonkunlainen leikkikalu, hupsupäisen keksijänsä mielihoure, haave:\nhöyrylaiva. Pariisilaiset katselivat tätä hyödytöntä kojetta\nvälinpitämättöminä. Herra de Vaublanc, joka oli uudistanut Akatemian\nvallankumouksella, määräyksillä ja uusilla nimityksillä, ei lopulta,\nniin monen Akatemian jäsenen mahtava leipoja kuin olikin, voinutkaan\nsaada omaa nimeänsä sen luetteloihin. Saint-Germainin etukaupunki ja\nMarsan toivoivat herra Delaveauta poliisipäällikökseen, hänen suuren\nhurskautensa takia. Dupuytren ja Récamier riitautuivat lääkärikoulun\nluentosalissa ja puivat toisilleen nyrkkiä Kristuksen jumaluudesta\nväitellessään. Cuvier, toinen silmä Genesiksessä ja toinen luonnossa,\nkoki tekopyhän taantumuksen mieliksi saattaa maatunnais-löydöt\nsopusointuun sanan kanssa ja mairitella Mosesta mastodonteilla. Herra\nFrancos de Neufchâteau, Parmentierin muiston ylistettävä vaalija, teki\nkaiken voitavansa, jotta _pomme de terre_[33] lausuttaisiin\n_parmentière_, mutta ei onnistunut. Apotti Gregorius, entinen piispa,\nentinen konventin jäsen, entinen senaattori, oli kuningasmielisessä\nherjauskirjallisuudessa ylennyt arvonimeen: 'roisto Gregorius'. Tämän\njuuri käyttämämme lausetavan 'yletä johonkin arvonimeen'[34] julisti\nherra Royer-Collard uutismuodostukseksi. Saattoi vielä vallan hyvin\nnähdä sen valkoisen kiven Jenan sillan kolmannen kaaren alla, jolla oli\npari vuotta sitten tutkittu Blücherin hakkuuttama miinareikä, millä hän\naikoi räjähyttää koko sillan ilmaan. Oikeus haastoi tuomiopöytänsä\nääreen miehen, joka, nähdessään Artoisin kreivin astuvan kirkkoon, oli\nhuudahtanut ääneensä: _Lempo soikoon! Muistelenpa kaihoten sitä aikaa,\njolloin näin Bonaparten ja Talman kulkevan käsikoukkua ilopaikkoihin_.\nKapinallinen lausuma. Kuusi kuukautta vankeutta. Kavaltajat esiintyivät\nkaikki napit auki; miehet, jotka olivat taistelunaattona menneet\nvihollisen puolelle, eivät lainkaan peitelleet siten saamiansa\npalkintoja ja kulkivat häpeämättä keskellä päivää rikkauksiensa ja\narvonimiensä korskeassa loistossa; Lignyn ja Guatre-Brasin karkurit\npaljastivat maksetun häpeänsä alastomuudessa yksinvaltaihailunsa ja\nharrastuksensa kaikkien nähtäville, unohtaen, mitä Englannissa on\nkirjotettu yleisten vesikäymäläin sisäseinille: _Please adjust your\ndress before leaving_.[35]\n\nKas siinä sikin sokin se, mikä vielä hämärästi mieleen muistuu tuosta\nvuodesta 1817, joka nykyään on unohdettu. Historia jättää mainitsematta\nkaikki nämä pienoispiirteet, eikä voi muuta tehdäkkään; niiden ääretön\npaljous hautaisi sen allensa. Kuitenkin ovat nämä yksityiskohdat, joita\nväärin sanotaan pieniksi -- ei ole pieniä tapahtumia ihmiskunnan\nhistoriassa, eikä pieniä lehtiä kasvikunnassa -- hyödyllisiä. Vuosien\nvarjoviivoista piirtyy vuosisatojen kuva.\n\nTänä vuonna 1817 pani neljä nuorta pariisilaista toimeen \"pienet\nlystit\".\n\n\n\n\n2.\n\nNeljä paria.\n\n\nNämä pariisilaiset olivat kotoisin yksi Toulousesta, toinen\nLimogesista, kolmas Cahorsista ja neljäs Montaubanista; mutta he olivat\nylioppilaita, ja ylioppilas on samaa kuin pariisilainen, ja opiskella\nPariisissa merkitsee samaa kuin syntyä Pariisissa.\n\nNämä nuorukaiset eivät herättäneet mitään erikoista huomiota; kaikki\nolivat nähneet heidänlaisiaan; neljä aivan tavallista ylioppilasta, ei\nhyviä eikä huonoja, ei oppineita eikä oppimattomia, ei neroja eikä\npölkkypäitä; he elivät ihanasti sitä riemuisaa huhtikuuta, jota\nkutsutaan kahdenkymmenen ijäksi. He olivat neljä tavallista Oskaria;\nsillä tähän aikaan ei Arthureja vielä ollut olemassa. _Hälle Arabian\nhajuyrtit polttakaa_, huudahti romanssi, _Käy Oskar lähemmä, Oskar! mä\nhänet nähdä saan!_ Oltiin Ossianin lumoissa, kaikki hieno oli\nskandinavilaista ja kaledonilaista, puhdas englantilainen maku pääsi\nvaltaan vasta myöhemmin, ja Arthureista ensimäinen, Wellington, oli\njuuri voittanut Waterloon taistelun.\n\nNäiden neljän Oskarin nimet olivat: Félix Tholomyès, Toulousesta;\nListolier, Cahorsista; Fameuil, Limogesista; Blachevelle,\nMontaubanista. Jokaisella oli luonnollisesti oma armahaisensa.\nBlachevelle rakasti Favouritea, jonka nimi johtui siitä, että hän oli\nollut Englannissa; Listolier jumaloi Dahliaa, jolla oli lempinimenä\nkukan nimi; Fameuil hehkui Zéphinelle, Zéphine oli lyhennys\nJoséphinesta; Tholomyèsillä oli Fantinensa, jota kauniiden\nkullankeltaisten hivustensa takia kutsuttiin Kultatukaksi.\n\nFavourite, Dahlia, Zéphine ja Fantine olivat neljä ihastuttavaa\ntyttöstä, tuoksuvia, säteileviä, hiukan työnaisia vielä, jotka eivät\nolleet aivan kokonaan jättäneet neulaansa, joilta lemmenseikkailut\nveivät suurimman ajan, mutta joiden kasvoilla väreili vielä jäännös\ntyön vakavuutta ja joiden sydämessä kasvoi vielä tuo siveyden kukka,\nmikä elää naisessa ensimäisen lankeemuksenkin jälkeen. Yhtä näistä\nneljästä nimitettiin Nuoreksi, koska hän oli nuorin joukosta; yhtä taas\nkutsuttiin Vanhaksi. Vanha oli kahdenkymmenenkolmen ijässä. Jott'emme\nmitään peittelisi, niin sanomme, että nuo kolme ensimäistä olivat\nkokeneempia, huolettomampia ja etemmäksi ehtineitä elämän myrskyisellä\nulapalla kuin Fantine kultatukka, joka eli ensimäistä unelmaansa.\n\nDahlia, Zéphine ja etenkin Favourite olivat jo monet mutkat juosseet.\nHeidän tuskin aletussa romaanissaan löytyi jo useita sivukohtauksia, ja\nrakastaja, jonka nimi ensimäisessä luvussa oli Adolf, muuttui toisessa\nAlfonseksi ja kolmannessa Kustaaksi. Köyhyys ja kiemailu ovat kaksi\nhuonoa neuvonantajaa; toinen toruu, toinen mielistelee; ja kauniilla\nrahvaantytöillä on nuo molemmat neuvojina, ja ne kuiskivat heidän\nkorviinsa kumpikin puoleltaan. Nämä helposti viekotellut ihmislapset\nkuuntelevat. Siitä lankeemukset, joihin he suistuvat, ja kivet, joilla\nheitä heitetään. Heidät painetaan maantomuun kaiken puhtaan,\nkoskemattoman kirkkauden nimessä. Mutta voi! jos tuon neitsyen olisikin\nnälkä?\n\nFavouritella, joka oli ollut Englannissa, oli ohjaajina Zéphine ja\nDahlia. Hänellä oli hyvin nuorena ollut kotikin. Hänen isänsä oli\nmuuan vanha, raakamainen, kerskaileva matematiikan opettaja; hän ei\nollut naimisissa ja juoksenteli ijästään huolimatta antamassa\nyksityistunteja. Tämä opettaja oli kerran nuorra miehenä nähnyt\nkamarineitsyen hameen takertuvan uunin suupeltiin; tämä tapaturma\nsytytti hänessä lemmenliekin. Seurauksena oli Favourite. Hän kohtasi\nsilloin tällöin isänsä, joka tervehti häntä. Eräänä aamuna astui muuan\nvanha nunnan näköinen vaimo tytön huoneeseen ja sanoi: \"Ettekö tunne\nminua, neiti?\" -- \"En\". -- \"Minä olen äitisi\". -- Sitten avasi eukko\nruokakaapin, joi ja söi, haki patjan, ainoan esineen, minkä hän omisti,\nja rupesi taloksi. Tämä yrmy ja jumalinen äiti ei puhunut paljoa\nFavouritelle ja istui usein tuntikausia sanaakaan sanomatta, söi\naamiaista, päivällistä ja illallista neljän verosta ja meni usein\nportinvartijan asuntoon lavertelemaan ja panetteli siellä tytärtään.\n\nSeikka, joka oli työntänyt Dahlian Listolierin syliin ja ehkäpä\nmuidenkin, joka oli vienyt hänet toimettomaan elämään, oli se, että\nhänellä oli niin ihmeen sievät ruusunpunaiset kynnet. Voiko nyt\nmitenkään tehdä työtä, kun on sellaiset ruusuiset kynnet? Joka tahtoo\npysyä siveänä, hänen ei tule säälitellä käsiänsä. Mitä Zéphineen tulee\noli hän vallottanut Fameuilin veikeällä, vallattoman hyväilevällä\ntavallaan sanoa: Kyllä, herra.\n\nKoska nuorukaiset olivat toveruksia, tuli tytöistäkin ystäviä.\nTällaisia ystävyyssuhteita syntyy aina näissä lemmenseikoissa.\n\nViisaus ja filosofia ovat kaksi eri asiaa; ja tämä käy ilmi siitäkin,\nettä näistä pienistä, säännöttömistä avioliitoista huolimatta\nFavourite, Zéphine ja Dahlia olivat filosofi-tyttöjä ja Fantine viisas\ntyttö.\n\nViisasko? sanottanee. Entä Tholomyès? Salomo vastaisi, että rakkaus on\nviisauden osa. Me tyydymme sanomaan vain, että tämä oli Fantinen\nensimäinen rakkaus, ainoa rakkaus, uskollinen rakkaus.\n\nHän oli ainoa heistä neljästä, jota vain yksi ainoa mies sinutteli.\n\nFantine oli noita olentoja, jonkalaisia usein puhkee, niin sanoaksemme,\nkansan pohjakerroksissa. Yhteiskunnallisen pimeyden synkimmistä\nsyvyyksistä lähteneenä, kantoi hän otsallaan tuntemattomuuden,\nnimettömyyden merkkiä. Hän oli syntynyt Montreuil-sur-Merissä. Kutka\nolivat hänen vanhempansa? Ken osaisi siihen vastata? Hänen isästään ja\näidistään ei oltu milloinkaan selville päästy. Hänen nimensä oli\nFantine. Miksi Fantine? Ei hänellä tiedetty muuta nimeä olleenkaan.\nHänen syntymänsä aikoihin oli vielä Direktorihallitus vallassa. Ei\nsukunimeä, hänellä ei ollut perhettä eikä sukua; ei ristimänimeä,\nkirkkoa ei enään ollut olemassa. Hänen nimekseen joutui se, minkä\nensimäinen ohikulkija sattui hänelle antamaan, nähdessään hänen siinä\npienenä palleroisena tepsuttelevan paljain jaloin kadulla. Hän sai\nnimen niinkuin sai sadeveden päälleen pahalla säällä. Häntä kutsuttiin\nPikku-Fantineksi. Kukaan ei siitä sen enempää tiennyt. Tämä ihmisolento\noli tullut maailmaan noin vaan siinä sivussa. Kymmenvuotiaana jätti\nFantine kaupungin ja meni seutukunnan talonpoikain palvelukseen.\nViidentoista vuoden ijässä tuli hän Pariisiin \"onneaan etsimään\".\nFantine oli kaunis ja pysyi puhtaana niin kauvan kuin suinkin voi. Hän\noli kaunis, vaaleaverinen tyttö, kauniit hampaat. Hänellä oli kultaa ja\nkalliita helmiä morsiuslahjaksi, mutta kulta oli hänen päässään ja\nhelmet hänen suussaan.\n\nHän teki työtä pysyäkseen hengissä; sitten hän -- yhä pysyäkseen\nhengissä, sillä sydämen on myöskin nälkä -- rakasti.\n\nHän rakasti Tholomyèsiä.\n\nPieni lemmenseikkailu ylioppilaalle, hänelle syvä tunne. Latinalaisen\nkaupunginosan kadut, joilla vilisi ylioppilaita ja neulojatyttöjä,\nnäkivät tämän unelman alun. Panthéonin kukkulan sokkelomaisissa\nkäytävissä, missä niin monta seikkailua alotetaan ja lopetetaan, oli\nFantine jo kauvan paennut Tholomyèsiä, mutta niin, että hän hänet aina\nkohtasi. Löytyy eräs väistelemistapa, mikä suuresti muistuttaa\netsimistä. Lyhyesti: paimenlaulu alkoi. Blachevelle, Listolier ja\nFameuil muodostivat ryhmän, jonka johtajana oli Tholomyès. Hänellähän\noli terävin pää. Tholomyès oli oikea vanhan ajan vanha ylioppilas; hän\noli rikas; hänellä oli neljä tuhatta frangia korkoja; neljä tuhatta\nfrangia korkoja, loistava, huomiota herättävä tapaus Pyhän Genovevan\nvuorella. Tholomyès oli kolmenkymmenen ikäinen ränsistynyt elostelija.\nHän oli ryppyinen ja hampaaton; hän eteni nopeasti täydellistä\nkaljupäisyyttä kohti; mutta itse puheli hän siitä huolettomasti:\n_pää paljas kolmenkymmenen ijässä, polvi neljänkymmenen_. Hänen\nruuansulatuksensa laita oli hiukan niin ja näin, ja sitäpaitsi oli\nhänen toinen silmänsä ruvennut herkeämättä vuotamaan. Mutta sitä\nmukaa kuin hänen nuoruutensa sammui, sytytti hän iloisuutensa; hän\nkorvasi hampaansa kujeillaan, tukkansa ilomielellään, terveytensä\nivapuheillaan, ja hänen itkevä silmänsä nauroi aina. Hän oli raunioiksi\nrauennut, mutta kukat peittivät häntä kauttaaltaan. Hänen ennen\naikojaan paennut nuoruutensa peräytyi hyvässä järjestyksessä, lennätti\nnaurunpuuskia, eikä siitä näkynyt kuin tulenleimauksia. Hän oli kerran\ntarjonnut kappaletta Vaudeville-teateriin, mutta saanut kieltävän\nvastauksen. Joskus hän vieläkin sepitteli säkeitä. Muuten epäili hän\nrohkeasti kaikkea, mikä näyttää todistavan suurta voimaa heikkojen\nmielestä. Koska hän siis oli sekä ironinen että kaljupää, oli hän\njohtaja. _Iron_ on englantilainen sana ja merkitsee rautaa. Tulisikohan\nironia-sana tästä?\n\nPäivänä muuanna otti Tholomyès nuo kolme toveriansa erilleen, teki\ntietoviisaan eleen ja puhui:\n\n\"Pian vuoden ajan ovat Fantine, Dahlia, Zéphine ja Favourite pyytäneet\nmeitä toimittamaan heille jonkun yllätyksen. Sen olemme heille\njuhlallisesti luvanneet. He puhuvat meille siitä alituisesti, etenkin\nminulle. Samoin kuin Neapelissa vanhat vaimot huutavat Pyhälle\nJanuariolle: _Faccia gialluta, fa o miracolo_: kelmeät kasvot, tehkää\nihmetyönne! Samoin sanovat kaunottaremme minulle herkeämättä:\nTholomyès, milloin synnytät sinä salaisuutesi? Nyt juuri kirjottavat\nmeille vanhempamme. Sahataan molemmin puolin. Minusta näyttää hetki\ntulleen. Jutelkaamme\".\n\nMinkä jälkeen Tholomyès alensi äänensä ja lausui salaperäisen näköisenä\njotakin niin repäisevää, että voimakas, innostunut naurunrämäkkä lähti\nneljästä kurkusta yhtaikaa ja että Blachevelle huudahti: \"Se on, lempo\nvieköön, mainio aate!\"\n\nOsui eteen savuinen kapakka, he astuivat sinne, ja heidän keskustelunsa\nloppu-osa häipyi pimeään.\n\nSalaperäisten neuvottelujen tuloksena oli se hurmaavan hauska huviretki\nseuraavana sunnuntaina, jolle neljä nuorukaista kutsui neljä\nneitostansa.\n\n\n\n\n3.\n\nNeljä ja neljä.\n\n\nNykyaikana on vaikeata muodostaa itselleen oikeaa käsitystä\nylioppilaiden ja neulojatyttöjen huviretkistä noin neljäkymmentäviisi\nvuotta takaperin. Pariisin ympäristöt eivät enää ole samat; elämä\nniissä, jota voisimme kutsua ulkopariisilaiseksi elämäksi, on sekin\npuolen vuosisadan kuluessa täydellisesti muuttanut muotoaan; missä\nennen käki kukkui, siinä nyt juna jyristää, missä ennen ruuhella\nmelottiin, siinä nyt höyrylaiva puksuttaa; nykyään merkitsee Fécamp\nsamaa kuin ennen Saint-Cloud. Pariisi vuonna 1862 on kaupunki, jonka\nalueeseen kuuluu koko Ranska.\n\nNuo neljä paria suorittivat tarkalleen kaikki ne maalais-hullutukset,\njoita siihen aikaan pidettiin mahdollisina. Oli lupa-aika tulossa, ja\nkesäpäivä oli kirkas ja lämmin. Edellisenä iltana oli Favourite, ainoa,\njoka osasi kirjottaa, lähettänyt Tholomyèsille kaikkien neljän nimessä\nseuraavan kirjeen: \"se on aikka onni ku pääse lähtemä aikkasi\". Ja niin\nolivatkin he nousseet jo kello viideltä aamulla. Sitten menivät he\nSaint-Cloudiin kyytivaunuissa, katselivat kuivanutta vesiputousta ja\nhuudahtivat: Se on varmaankin hyvin kaunis, kun siinä on vettä! söivät\naamiaista _Mustan-Pään_ ravintolassa, missä ei Castaing vielä ollut\nkäynyt, heittelivät rengasta suuren lammikon puistokäytävissä, nousivat\nDiogeneen lyhtyyn, poimivat kukkia Puteauxissa, ostivat ruokopillejä\nNeuillyssä, söivät omenaleivoksia joka paikassa ja olivat ylen\nonnellisia.\n\nTytöt melusivat ja loruilivat kuin vapauteen päässeet lehtokertut. Sitä\noltiin kuin houreessa. Tuon tuostakin he noin leikillään läpsähyttivät\nnuorukaisia. Elämän aamuhurmiota! Ihanoita vuosia! Sudenkorentojen\nsiipi väräjää! Oi, keitä lienettekin, muistatteko vielä? Oletteko\nviidakoissa vaeltaneet ja taivuttaneet oksan sen suloisen olennon\ntieltä, joka perässänne astuu? Oletteko koskaan nauraen ja ilakoiden\nliukuilleet pitkin sateen liottamia rinteitä kera rakastetun naisen,\njoka pitää kädestänne ja huudahtaa: Ah! missä kunnossa ovatkaan uudet\nkenkäni!\n\nSanokaamme heti kohta, että tältä hyväntuuliselta seurueelta puuttui\ntuo hauska harmiseikka: sadekuuro, vaikka Favourite olikin aamulla\nlähdettäissä vakavan ja äidillisen näköisenä ennustanut: _Etanoita\nkävelee poluilla. Sateen merkki! lapseni_.\n\nKaikki neljä olivat hurjan viehättäviä. Muuan vanha hauska klassillinen\nrunoniekka, joka oli kuuluisa niihin aikoihin ja jolla oli oma\nEleonorensa hänelläkin, herra ritari de Labouïsse, näki heidät noin\nkymmenen aikaan aamulla käyskennellessään samana päivänä Saint-Cloudin\nkastanjapuiden alla ja huudahti: _Siinä on yksi liikaa_,\najatellen kolmea Sulotarta. Favourite, Blachevellen lemmitty,\nkahdenkymmenenkolmen ikäinen, vanha, juoksi kaikkien edellä suurien\nviheriäin oksain alla, hyppi yli ojien, tunkeusi läpi viidakkojen ja\njohti koko tätä iloista joukkiota nuoren faunittaren hurjalla\ntulisuudella. Zéphine ja Dahlia, joiden kauneuden sallima oli niin\nasettanut, että se paremmin tuli näkyviin, kun he olivat rinnakkain, ja\nettä toisen viehkeys ikäänkuin täydensi toisen suloa, eivät luopuneet\ntoisistaan, vaistomaisesta kiemailun halusta pikemmin kuin\nystävyydestä; ja niin ottivat he toinen toiseensa nojaantuneina\nenglantilaisia asentoja; ensimäiset _keepsaket_[36] olivat juuri\nilmestyneet, kaihomielisyyden aika koitti naisille, samoin kuin\nmyöhemmin byronismi miehille, kauniimman sukupuolen hivukset alkoivat\nkyynelin kylpeä. Zéphinen ja Dahlian tukka oli taitettu korkeille\nkääryleille. Listolier ja Fameuil, jotka olivat joutuneet riitaan\nprofessoreistaan, selittivät Fantinelle, mikä ero oli olemassa herra\nDelvincourtin ja herra Blondeaun välillä.\n\nBlachevelle näytti varta vasten luodun kantamaan käsivarrellaan joka\nsunnuntai Favouriten kirjava-hetaleista saalia.\n\nTholomyès vallitsi joukkoa. Hän oli hyvin iloisella tuulella, mutta\nhänessä tuntui aina kuitenkin johto; hänen hilpeydessäänkin oli\nyksivaltiutta; hänen pääasiallisimpana komeutenaan olivat suunnattoman\nleveät nankini-housut, joista lähti nahkanauha jalkapohjan alle;\nhänellä oli valtava, kaksisataa frangia maksava keppi kädessä ja --\nhänellä kun piti kaikki olla -- eräs outo kapine, nimeltä sikari,\nsuussa. Koska ei mikään ollut pyhitettyä hänelle, veteli hän mahtavia\nsavuja.\n\n\"Tuo Tholomyès on hämmästyttävä\", sanoivat toiset kunnioittaen. \"Mitkä\nhousut! Mikä tarmokkuus!\"\n\nFantine oli pelkkää päivänpaistetta. Hänen loistavat hampaansa olivat\nilmeisesti saaneet Jumalalta erityisen tehtävän: nauraa. Hän kantoi\nmieluummin kädessään kuin päässään pientä kudottua olkihattuaan, mistä\nriippuivat pitkät valkoiset nauhat. Hänen paksu vaaleankellertävä\ntukkansa, jolla oli erikoinen taipumus purkautumaan ja vapaana\nliehumaan ja jota piti alituiseen sitoa, näytti ihanalta kuin Galatean\ntukka tämän kiitäessä pakoon piilipuiden alla. Hänen rusohuulensa\nlivertelivät tenhoisasti. Hänen suupielensä, hekumallisesti ylöspäin\nkääntyneet kuin vanhoissa Erigonin irvinaamoissa, näyttivät yllyttävän\nuskallettuihin yrityksiin; mutta hänen pitkät varjoisat silmäripsensä\nvaipuivat vaiteliaina kasvojen reuhaavan ali-osan yli, ikäänkuin\nrauhaa rakentaakseen. Koko hänen puvussaan oli jotain laulavaa ja\nleiskuvaa. Hänellä oli puku vaaleankeltaista villakangasta, sievät\nkorkeakorkoiset, punaisenruskeat kengät, joiden nauhat muodostivat X:n\nkaltaisia kuvioita hänen hienoille valkeille harsosukilleen,\nja tuollainen ahdas musliinikankainen päällystakin tapainen,\nmarseillelaista keksintöä, jonka nimi, canezou, väännös Canebièren\ntapaan lausutusta sanasta _quinze août_, merkitsee kaunista säätä,\nlämmintä ja keskipäivää. Toiset, jotka eivät suinkaan liikoja\narastelleet, olivat paljastaneet rohkeasti kaulansa ja rintansa, mikä\netenkin kesällä kukkasin koristettujen hattujen verhoamana tekee sangen\nsuloisen ja viekottelevan vaikutuksen. Mutta kaikkien näiden\nuskallettujen laitosten rinnalla näytti Fantine kultatukan läpinäkyvä,\nlavertelias ja salamyhkäinen canezou, joka peitti ja paljasti samalla\nkertaa, oikealta säädyllisyyden loistolöydöltä, ja kuuluisa lemmenhovi,\njonka valtijattarena oli merenviheriä-silmäinen kreivitär de Cette,\nolisi ehkä antanut ensimäisen palkinnon sievistelyssä tälle canezoulle,\njoka kilpaili siveyssarjassa. Yksinkertaisin on joskus viisain.\nSellaista sattuu.\n\nLoistavat kasvot, hienot piirteet, silmät syvän-siniset, silmälaudat\npaksut, jalat rintavat ja pienet, ranteet ja nilkat ihastuttavasti\nmuodostuneet, iho valkea, jossa näkyivät siellä ja täällä suonet\nsinisinä juovina ristiin rastiin kulkevan, poski veitikkamainen ja\nverevä, kaula voimakas kuin äginalaisten Junon kuvapatsaiden, niska\nluja ja liikkuva, hartiat kuin Coustoun[37] muovaamat, keskellä pieni\nhurmaava kuoppanen, joka selvästi näkyi musliinin alta, haaveilevan\nmiettiväisyyden hillitsemä iloisuus, muodot ihanat, verrattomat kuin\nveistokuvalla, sellainen oli Fantine. Ja näiden vaatteiden ja näiden\nhetaleiden alla aavisti kuvapatsaan piilevän ja tässä kuvapatsaassa\nlöytyvän sielun.\n\nFantine oli kaunis, sitä liioin itse tietämättään. Hienostelevat\nuneksijat, salaperäisen kauneuden papit, jotka hiljaisuudessa\nvertailevat kaikkea täydellisyyteen, olisivat varmaankin\npariisilaiskorujen läpi tunteneet tässä vähäpätöisessä neulojatytössä\nmuinaisajan pyhän sulosävelen. Tällä yhteiskunnan yöpuolen tytöllä oli\njaloa verta suonissaan. Hän oli kaunis kahdessa katsannossa:\ntekotavaltaan ja sopusuhtaisuudeltaan, tekotapa on ihanteelle annettu\nmuoto; sopusuhtaisuus on tämän ihanteen ilmaisu.\n\nOlemme sanoneet, että Fantine oli pelkkää iloa; Fantine oli myöskin\npelkkää kainoutta.\n\nJos joku havaintojen tekijä olisi häntä tarkkaavasti tutkinut, olisi\nhän epäilemättä huomannut, että kaiken tuon nuoruuden, ihanan\nvuodenajan ja lemmen hurman takaa pilkisti selvästi näkyviin\nhäveliäisyys ja kainous. Hän oli aina kuin hiukan hämmästyksissään.\nTämä siveä hämmästyksen ilme on juuri se piirre, joka erottaa Psychen\nVenuksesta. Fantinella oli sormet pitkät, hienot ja valkoiset kuin\nVestan neitsyellä, joka kohentelee pyhän tulen tuhkaa kulta-puikolla.\nVaikk'ei hän olisi mitään Tholomyèsiltä kieltänyt -- sen tulemme\nliiankin selvästi näkemään -- oli hänen kasvojensa ilme tavallisesti\nylevän neitseellinen; vakava ja melkein ankara arvokkuus levisi joskus\nniille äkkiä ja oli sangen omituista ja oudostuttavaa nähdä iloisuuden\nniiltä niin nopeasti väistyvän ja mietiskelevän ilmeen astuvan tämän\nsäteilevän iloisuuden sijaan ilman huomattavaa väli-astetta. Tämä\näkillinen, joskus raskasvivahteinen vakavuus muistutti jumalattaren\nhalveksivaa hymyä. Hänen otsassaan, nenässään, leuassaan vallitsi tuo\nviivojen sopusuhtaisuus, jonka voi hyvin helposti erottaa mittojen\nsopusuhtaisuudesta ja josta johtuu kasvojen viehättäväisyys; siinä niin\nluonteenomaisessa kasvojen osassa, joka on nenänjuuren ja ylähuulen\nvälillä, oli hänellä tuo tuskin huomattava, hurmaava kuoppanen,\nsiveyden salainen merkki, joka saattoi keisari Barbarossan rakastumaan\nerääseen Ikoniumin kaivoksista löydettyyn Dianaan.\n\nRakkaus on synti, sanotaan. Mutta Fantine oli viattomuus, joka leijaili\nsynnin yläpuolella.\n\n\n\n\n4.\n\nTholomyès on niin hyvällä tuulella, että laulaa espanjalaisen laulun.\n\n\nKoko tämä päivä oli yhtä ruusuista iloa alusta loppuun. Koko luonnolla\nnäytti olevan lupapäivä, koko luonto näytti hymyilevän. Saint-Cloudin\nkukkalavat tuoksuivat; Seine-virralta henkivä leyhkä liikutti\nhiljalleen puiden lehtiä; oksat keinuivat tuulessa, mehiläiset\nryöstivät jasmiinein aarteita; kokonaisia perhosparvia liihotteli alas\nkärsämöiden, apilain ja villikauran sekaan; Ranskan kuninkaan\nylevän-rauhallisessa puutarhassa telmi joukko maankulkijoita: lintuja.\n\nNauttiessaan päivänpaisteesta, kedoista, kukista, puista, säteilivät\nnuo neljä iloista paria valoa ja onnea.\n\nJa tässä paratiisillisessa yhdyskunnassa, joka huusi, lauloi, juoksi,\ntanssi, ajoi takaa perhosia, poimi kukkia, kastoi hienot punanhohtoiset\nsukkansa korkeassa ruohossa, hurjia, reippaita ja hyväsydämisiä kun\noltiin, saivat tytöt suukkosen sieltä, toisen täältä, paitsi Fantine,\njoka oli sulkeutunut haaveilevaan, vauhkoon yksinäisyyteensä ja joka\nrakasti. -- \"Sinä näytät aina niin mokomalta\"; tapasi Favourite sanoa.\n\nNe olivat iloja ne. Missä tällaiset onnelliset parit kulkevat, siellä\ntuntee elämä ja luonto valtavan sykähdyksen sisimmässään, ja kaikki\nsulaa hyväilyyn ja valoon. Oli kerran hyvä haltijatar, joka loi\nkukkanurmet ja metsät. Siitä rakastavain ikuiset retkeilyt vapaaseen\nluontoon, jotka alituisesti uudistuvat ja jotka tulevat uudistumaan\nniin kauvan kun löytyy vapaata luontoa ja rakastavia. Siitä se suuri\nsuosio, jota kevät nauttii ajattelijain parissa. Ylimys ja\nmaankiertäjä, herttua ja pääri ja alhaisin virkamies, hovi-ihmiset ja\nkaupunki-ihmiset, niinkuin ennen vanhaan sanottiin, kaikki ovat he\ntämän haltijattaren alamaisia. Nauretaan, ilakoitaan, ilmassa hehkuu\ntaivaallinen kirkkaus, rakkaus saa ihmeitä aikaan! Tuomarin kirjurit\novat jumalia. Ja niin sitä huudetaan, ajetaan toisiaan takaa\nruohistossa, siepataan toisiaan vyötäisistä kiivaassa menossa, puhutaan\nja laverrellaan ja kaikki kaikuu kuin soitto, ihastushuudot puhkeavat\nvain lyhyiksi tavuiksi, kirsikoita ryöstetään suusta toiseen, koko\nmaailma on täynnä valoa ja hehkua ja ihanaa paistetta. Kauniit tytöt\neivät suinkaan säästele itseään. Näyttää kuin ei tästä riemusta loppua\ntulisikaan. Filosofit, runoilijat, maalarit katselevat tätä näytelmää,\neivätkä tiedä, mitä tehdä, niin se heitä häikäisee. Lähtö Cytheran\nsaarelle! huudahtaa Vatteau. Kansanmaalaaja Lancret tarkastelee\nihmetellen näitä ihastuksen huumaamia porvareita. Diderot ojentaa\nkätensä kaikkia näitä lemmenseikkailuja kohti, ja d'Urfé lisää joukkoon\nvanhat kelttiläiset uhripapit.\n\nAamiaisen jälkeen lähtivät nuo neljä pariskuntaa katsomaan\nniinkutsuttuun kuninkaan kukkatarhaan muuatta hiljan Intiasta tuotua\nkasvia, jonka nimeä emme tällä hetkellä satu muistamaan ja joka näihin\naikoihin veti koko Pariisin Saint-Cloudiin; se oli eriskummallinen,\nkaunis korkeavartinen pensas, jonka lukemattomat, hiuksenhienoiset,\nsiirrottavat, lehdettömät oksat olivat täynnä miljoonia pieniä valkeita\nkukkaterttuja; pensas näyttikin sentähden kukkasin koristetulta\nihmispäältä. Suuret joukot olivatkin aina sitä ihailemassa.\n\nKun oli tarpeekseen pensasta katseltu, huudahti Tholomyès: Nyt aasin\nselkään! ja kun oli maksusta sovittu erään aasienvuokraajan kanssa,\npalattiin Vanvesin ja Issyn kautta. Issyssä pieni pysähdys. Puisto,\nkansallisomaisuutta, jota siihen aikaan piti hallussaan muonamestari\nBourguin, oli sattumalta auki. He astuivat sisään ristikkoportista,\nkävivät katsomassa teko-erakkoa hänen luolassaan, koettelivat kuuluisan\npeilihuoneen salaperäisiä ihmeitä, tämän joutavan laitoksen, joka hyvin\nsopisi miljoonainomistajaksi päässeen satyyrin tai Priapukseksi[38]\nmuuttuneen Turcaretin[39] rakentamaksi. He kiikkuivat sydämensä halusta\nsuuressa, kahteen apotti Bernisin yhdistämään kastanjapuuhun\nkiinnitetyssä verkkokeinussa. Heilutellessaan siinä toista tyttöä\ntoisensa jälkeen, naurun raikuessa, hameiden hulmahdellessa tavalla,\nmikä olisi Greuzeäkin[40] miellyttänyt, lauloi toulouselainen Tholomyès\n-- osaksi espanjalainen hänkin, koska Toulouse on Tolosan serkku --\nkaihomielisellä sävelellä vanhan _gallega-laulun_, jonka on varmaankin\nsepittänyt joku ihana immyt, kiitäessään nuorakeinussa korkealle kahden\npuun välissä:\n\n    Soy de Badajoz.\n    Amor me Ilama.\n    Toda mi alma\n    Es en mi ojos\n    Porque enseñas\n    A tus piernas.\n\nFantine yksin kieltäytyi kiikkumasta.\n\n\"Ja tuollaista murjottelua minä en vaan sietäisi\", äkäili Favourite\njokseenkin sydämystyneenä.\n\nKun matka aasin selässä oli loppunut, tuli uusia iloja. Kuljettiin\nSeinen yli venheellä, ja Passysta saavuttiin sitten jalkapatikassa\nÉtoile-portille. He olivat olleet jalkeilla, kuten muistamme, kello\nviidestä aamulla. Mutta siitä viis! \"_Eivät sunnuntaina voimat lopu_\",\nsanoi Favourite. _Väsymys ei työskentele sunnuntaina_. Kello kolmen\ntienoissa laskettelivat nuo neljä paria ilon huumaamina muutamia\nkertoja luikuradalla, tuolla kummallisella laitoksella, joka sijaitsi\nsiihen aikaan Beaujonin kukkulalla ja jonka kiemurtelevat ääriviivat\nnäkyivät Champs-Élyséen puiden yli.\n\nTuon tuostakin huudahti Favourite:\n\n\"Entäs yllätys? Milloin tulee yllätys?\"\n\n\"Malttakaahan\", vastasi Tholomyès.\n\n\n\n\n5.\n\nBombardan ravintolassa.\n\n\nKun oli luikuradasta kylläkseen saatu, ajateltiin päivällistä. Ja niin\npäätyi tämä hiukan jo väsähtänyt uljas kahdeksikko Bombardan\nravintolaan, tuon kuuluisan Bombarda-ravintoloitsijan Champs-Élyséehen\nperustamaan haaraliikkeeseen, jonka kyltti nähtiin niihin aikoihin\nRivolin kadulla, lähellä Delormen läpikäytävää.\n\nSuuri mutta ruma huone, vuodekammio ja sänky perällä (ravintola kun oli\nniin täynnä näin sunnuntaina, oli täytynyt tyytyä tähän pesään); kaksi\nakkunaa, joista voi jalavain läpi nähdä rantakadulle ja virralle; kaksi\npöytää; toisella niistä mahtavat vuoret kukkakimppuja sekä miesten ja\nnaisten hattuja; toisen ääressä nuo neljä paria istumassa, edessään\niloinen sekamelska ruoka-astioita, lautasia, laseja ja pulloja;\noluttuoppeja viinipullojen vieressä; vähän järjestystä pöydällä, hiukan\nepäjärjestystä pöydän alla;\n\n                   ja nousi jo melske pöydän alta,\n     ja laulu, tanssi tahdin sai jalkain poljennalta,\n\nsanoo Molière.\n\nNäin pitkälle oli siis päästy kello puoli viiden ajoissa iltapäivällä\naikaisin aamulla aletussa paimenseikkailussa. Aurinko aleni, ruokahalu\nsammui. Champs-Élysées, täynnä päivänpaistetta ja ihmisvilinää, oli\npelkkää hohdetta ja tomua, niitä kahta seikkaa, mistä on kokoonpantu\nmaallinen kunnia. Marlyn[41] korskuvat marmorihevoset laukkasivat kuin\nkultapilvessä. Vaunuja meni ja tuli. Eskadrona uljaita henkivartijoita\nkulki torvensoittaja etunenässä Neuillyn lehtokujaa alas; laskevan\nauringon punertavaksi painama valkoinen lippu liehui Tuileries-linnan\nkatolla. La place de la Concorde-tori, joka niihin aikoihin oli saanut\nentisen nimensä Ludvig XV:n tori, kiehui tyytyväisiä kävelijöitä. Monet\nkantoivat läikkyvän valkoisessa nauhassa hopeista liljankukkaa, joka ei\nvielä 1817 ollut kokonaan kadonnut napinlävestä. Siellä ja täällä\nkirkuivat pienet tytöt valtavain, suosiotaan osottavain kansanjoukkojen\nkeskessä muuatta niihin aikoihin kuuluisaa, Sataa Päivää ivailevaa\npilkkalaulua, jonka kertosäkeenä oli:\n\n    Gent-taattomme jo meille antakaa,\n    jo meille taattomme.\n\nSuurella kentällä ja Marignyn kentällä liikuskeli pyhäpukeissa\netukaupungin asukkaita, jotkut liljankukka rintapielessä, kuin\nkonsanaan oikeat porvarit; toiset heittelivät renkaita tai pyörivät\npuuhevosten seljässä, toiset joivat; kirjapainopojilla oli paperiset\ntörtöt päässä; heidän naurunrämäkkänsä kaikui ylt'ympäri. Kaikki oli\npelkkää päivänpaistetta. Se oli särkymättömän rauhan ja lujan\nkuninkaallisen turvallisuuden aikaa; se oli aikaa, jolloin\npoliisipäällikkö Anglèsin salainen erikoistiedonanto kuninkaalle\nPariisin etukaupungeista saattoi päättyä seuraavin sanoin: \"Kun ottaa\nkaikki asianhaarat huomioonsa, ei, Teidän Majesteettinne, näiden\nihmisten puolelta ole mitään peljättävissä. He ovat huolettomia ja\nsäyseitä kuin kissat. Maaseutujen alhaiso on helposti kiihottuvaa,\nmutta ei Pariisin. Ne ovat kaikki hyvin pientä väkeä. Teidän\nMajesteettinne, niitä pitäisi panna kaksi peräkkäin, ennen kuin ne\nvetäisivät vertoja yhdelle teidän valio-sotureistanne. Ei tarvitse\npeljätä mitään pääkaupungin väestön puolelta. On huomattavaa, että\ntämän väestön koko on tuntuvasti pienentynyt viidenkymmenen vuoden\nkuluessa; ja Pariisin etukaupunkien kansa on lyhyempää kuin ennen\nvallankumousta. Se ei ole lainkaan vaarallista. Lyhyesti: se on sangen\nhyvänsävyistä roskakansaa\".\n\nPoliisipäälliköt eivät yleensä usko mahdolliseksi että kissa voisi\nmuuttua leijonaksi; mutta niin kuitenkin käy, ja siitäpä Pariisin\nväestö onkin ihmeellinen. Tuota kreivi Anglèsin syvästi halveksimaa\nkissaa pitivät muinaisajan tasavallat kuitenkin suuressa kunniassa; se\nedusti niiden mielestä todellista vapautta, ja muodostaakseen ikäänkuin\nvastakohdan Pireion siivettömälle Minervalle yleni Korinton torilla\nkissan pronssinen jättiläispatsas. Uudistetun kuningaskunnan aikuinen\ntyhmä poliisi näki Pariisin kansan liian \"kauniissa valossa\". Se ei\nollut suinkaan -- niinkuin luultiin -- mitään \"hyvänsävyistä\nroskakansaa\". Pariisilainen on Ranskassa samaa kuin ateenalainen oli\nKreikassa; kukaan ei nuku paremmin kuin hän kukaan ei ole\nsuorasukaisemman turhamielinen ja laiskempi kuin hän, ei kukaan näytä\nhuolettomammalta kuin hän. Mutta älä luota siihen; se on piittaamaton\nkuin synti, mutta kun on kunnia kysymyksessä, voit ihailla sen hehkuvaa\nintoa. Anna sille keihäs, ja se tekee 10 päivän elokuuta; anna sille\npyssy, ja sinä saat Austerlitzin. Se oli Napoleonin parhain selkänoja\nja Dantonin apujoukko. Onko kysymys isänmaasta? se rupeaa sotamieheksi;\nonko kysymys vapaudesta? se repii katukivityksen. Varo! sen tukka\ntörröttää vihasta kuin sankarirunoelmissa; sen mekko muuttuu\nsotapaidaksi. Pidä silmäsi auki. Ensimäisestä vastaan sattuvasta\nGreneta-kadusta tekee se Kaudinumin solan.[42] Kun hetki on lyönyt,\nsuurenee tämä etukaupunkilainen, tämä pikku-mies nousee, ja hänen\nkatseensa palaa tulenlieskana, ja hänen henkäyksensä ulvoo myrskynä, ja\ntästä heikosta rinnasta lähtee tuuli, joka kykenee järähyttämään\nAlppien seiniä. Pariisin etukaupunkien asukkaan avulla vallottaa kansan\nsuuriin laumoihin levinnyt vallankumous Euroopan. Hän laulaa, se on\nhänen ilonsa. Suhtauta hänen laulunsa hänen luontoonsa, niin näet! Niin\nkauvan kun hänen mielilaulunaan on vain Carmagnole,[43] kukistaa hän\nvain Ludvig XVI:n; pane hänet laulamaan Marseillaisia, ja hän vapauttaa\nkoko maailman.\n\nKirjotettuamme nämä muistutukset Anglèsin tiedonannon reunaan, palaamme\nneljään iloiseen pariimme taas. Kuten olemme jo maininneet, oli\npäivällinen päättymäisillään.\n\n\n\n\n6.\n\nLuku, missä lempi lekkuu.\n\n\nPöytäpuhelut ja lemmenkuhertelut, toisia on yhtä vaikea tavottaa kuin\ntoisiakin; lemmenkuhertelut ovat kuin pilvenhattaroita, pöytäpuhelut\nkuin savukiemuroita.\n\nFameuil ja Dahlia livertelivät yksissä; Tholomyès joi, Zéphine nauroi,\nFantine hymyili. Listolier puhalteli Saint-Cloudista ostamaansa\npuutorvea. Favourite katseli hellästi Blachevelleä ja sanoi:\n\n\"Blachevelle, minä jumaloin sinua!\"\n\nSiitä sai Blachevelle aiheen kysäistä:\n\n\"Mitä tekisit, Favourite, jos minä en sinua enää rakastaisi?\"\n\n\"Minäkö?\" huudahti Favourite. \"Ah! Älä puhu semmoisia, älä edes\nleikilläsi! Jos Sinä lakkaisit minua rakastamasta, juoksisin minä Sinun\nperässäsi, minä kynsisin Sinua, minä repisin silmät päästäsi, minä\nSinut vesin valaisin, minä toimittaisin Sinut linnaan\".\n\nBlachevelle hymyili ylen tyytyväisenä miehen hekumoivaa hymyä, jonka\nitserakkautta on kutkuteltu. Favourite jatkoi:\n\n\"Niin, minä huutaisin poliisia! Ah! Kyllä minä melun nostaisin! Sinä\npahanilkinen!\"\n\nBlachevelle heittäytyi ylen ihastuneena tuolillaan takanojaan ja sulki\nylpeästi molemmat silmänsä.\n\nSyödessään jutteli Dahlia hiljaa Favouritelle yleisen melun lomassa.\n\n\"Oikeinko Sinä häntä tosiaan jumaloit, tuota Blachevelleäsi?\"\n\n\"Minä inhoan häntä!\" vastasi Favourite samalla äänellä, tarttuen\nuudestaan haarukkaansa. \"Hän on saita. Minä rakastan sitä pikkumiestä\nsiellä meidän taloa vastapäätä. Hän on hyvin hauska, se nuori mies,\ntunnetko hänet? Näkee heti, että hänellä on näyttelijän lahjoja. Minä\npidän kovin näyttelijöistä. Heti kun hän tulee kotiinsa, sanoo hänen\näitinsä: 'Ah! Hyvä Jumala! Nyt sitä ei taas saa olla rauhassa. Hän\nrupeaa taas huutamaan. Mutta, ystävä rakas, Sinähän _teet_ minut\nvallan hulluksi!' -- Ja kuitenkin menee hän tuohon taloon, tuolle\nrotta-ullakolle, tuohon pimeään pesään, ihan katon rajaan -- laulamaan,\nlausumaan, ties mitä tekemään, niin että kuuluu aina alas asti! Hän\nansaitsee jo frangin päivässä kirjottelemalla puhtaaksi erään\nasianajajan juttupapereita. Hän on entisen Saint-Jacques-du-Haut-Pas\nkirkon lukkarin poika. Ah! hän on niin hauska. Hän pitää minusta\nniin mahdottomasti, että kun hän kerran näki minun valmistavan\npannukakkutaikinaa, sanoi hän minulle: \"_Neito, tehkää kakkuja\nhansikkaistanne ja minä syön ne_\". Ei semmoisia osaakaan muut puhua\nkuin taiteilijat. Ah! hän on niin hauska. Minä tulen tässä ihan\nhulluksi tuon pikkumiehen takia. Mutta samantekevä, minä sanon\nBlachevellelle, että minä häntä jumaloin. Mikä suunnaton valhe!\nKuuletko? mikä suunnaton valhe!\"\n\nFavourite pysähtyi hetkeksi ja jatkoi taas:\n\n\"Näetkös, Dahlia, minua niin murhe painaa. Koko kesänkin vain sataa ja\nsataa, tuuli minua kiukuttaa, tuuli saattaa minut raivoon, Blachevelle\non aika visukinttu, tuskin saa torilta silpoherneitä, ei oikein tiedä,\nmitä söisi, minä olen tullut raskasmieliseksi, niinkuin englantilaiset,\nvoikin on niin kallista! ja sitten, katsos, se on suorastaan ilettävää:\nme syömme päivällistä huoneessa, missä on sänky, se panee minut\ninhoomaan koko elämää.\"\n\n\n\n\n7.\n\nTholomyèsin viisaus.\n\n\nToisten laulaa hoilotellessa haastelivat toiset täyttä päätä ja kaikki\nyht'aikaa; kaikki oli yhtenä mellakkana. Tholomyès sekaantui asiaan.\n\n\"Älkäämme puhelko puita heiniä eikä liian sukkelaan!\" huudahti hän.\n\"Punnitkaamme sanojamme, jos tahdomme niillä häikäistä. Ei tule liian\npaljon puhua päin tuulta, sillä se tyhjentää henkeä niin vietävästi.\nVierivä kivi ei sammaloitu. Hyvät herrat, ei kiirettä. Yhdistäkäämme\nylevyyttä mässäykseenkin; syökäämme hartaudella; kiiruhtakaamme\nhitaasti. Älkäämme, hätäilkö. Katsokaa kevättä; jos se liiaksi\nkiiruhtaa, niin se polttaa siipensä, se paleltuu. Liika into tappaa\npersikkapuut ja aprikosit. Liika into tappaa hyvien päivällisten\nsuloiset nautinnot ja ilot. Ei siis hätiköimistä, hyvät herrat! Grimod\nde la Reynière on samaa mieltä kuin Talleyrand\".\n\nÄkäistä murinaa kuului joukosta.\n\n\"Tholomyès, jätä meidät rauhaan\", sanoi Blachevelle.\n\n\"Alas tyranni!\" sanoi Fameuil.\n\n\"Bombarda, Bombance ja Bamboche\"![44] huusi Listolier.\n\n\"Nyt on sunnuntai\", jatkoi Fameuil.\n\n\"Emmekä me ole hutikassa\", lisäsi Listolier.\n\n\"Tholomyès\", virkahti Blachevelle, \"katsoppas minun levollista oloani\".\n\n\"Sen Sinä oletkin markiisi\",[45] vastasi Tholomyès.\n\nTällä keskinkertaisella sanaleikillä oli sama vaikutus kuin kivellä,\njoka molskahtaa lätäkköön. Markiisi de Montcalm oli kuuluisa\nkuningasmielinen niihin aikoihin. Kaikki sammakot vaikenivat.\n\n\"Ystävät\", huudahti Tholomyès äänen painolla miehen, joka jälleen\npitelee valtikkaansa, \"tyyntykää. Ei tästä pilvistä pudonneesta\nsanaleikistä pidä niin kovin hämmästyä. Ei kaikki, mikä tuolla lailla\nputoo, ole välttämättä ihastuksen ja kunnioittamisen arvoista.\nSanaleikki on lentävän hengen ulostus. Kurja kompa putoo, välipä sillä\nmihin pudonneekin; ja haudottuaan tyhmyyden, häipyy henki taivaan\nsineen. Vaalea pilkku, joka räiskähtää kalliolle, ei estä kondorikotkaa\nliitelemästä taivaan avaruuksissa. Olkoon kaukana minusta kaikki\nsanaleikin herjaus! Minä arvostan sitä ansion mukaan; en hituistakaan\nenemmän. Kaikki, mitä löytyy jalointa, ylevintä ja viehättävintä\nihmiskunnassa ja ehkäpä ihmiskunnan ulkopuolellakin, kaikki ovat\nsepittäneet sanaleikkejä. Kristus teki sanaleikin Pyhästä Pietarista,\nMooses Iisakista, Aischylos Polyneikeesta, Kleopatra Oktaviasta. Ja\nhuomatkaa, että Kleopatran sanaleikki sepitettiin Aktiumin taistelun\nedellä, ja ett'ei ilman sitä kukaan enää muistaisi Torynen kaupunkia,\njonka kreikkalainen nimi merkitsee kauhaa. Tämän selvitettyämme, palaan\nvarotuspuheeseeni. Veljeni, toistan vielä kerran: ei hätiköimistä, ei\nreuhtomista, ei liikanaisuutta, ei edes kompasanoissa, sukkeluuksissa,\nsutkauksissa eikä kummailussa. Kuulkaa minua, sillä minä olen viisas\nkuin Amphiaraos[46] ja kaljupäinen kuin Caesar. Rajansa täytyy kaikella\nolla, yksinpä sanansaivarruksellakin. _Est modus in rebus_. Rajansa\ntäytyy kaikella olla, yksinpä päivälliselläkin. Te pidätte kovin\nomenaleivoksista, neitiseni, mutta älkää silti tulko ahmateiksi.\nYksinpä omenaleivoksissakin tulee olla järkeä ja taidetta. Ahmattuus\nrankaisee ahmatin. Herkkuruoka kostaa herkkusuulle. Huonon\nruuansulatuksen määräsi Jumala saarnaamaan siveysoppia vatsoille.\nJa muistakaa tämä: kaikilla meidän intohimoillamme, yksinpä\nrakkaudellakin, on vatsa, jota ei tule liiaksi täyttää. Kaikissa\nasioissa täytyy osata kirjottaa oikeaan aikaan sana _loppu_, täytyy\nhillitä itseänsä, kun niiksi tulee, panna ruokahalunsa lukkoon,\ntyynnyttää mielikuvituksensa ja hilautua omille tanhuvilleen.\nViisas on se, joka osaa määrätyllä hetkellä ottaa itsensä vangiksi.\nLuottakaa hiukankin minuun. Vaikka minä olen opiskellutkin hitusen\noikeustiedettäni, mikäli tutkinnoistani käy selville, vaikka tiedänkin,\nmikä erotus on olemassa selvän ja epäselvän riitajutun välillä, vaikka\nolenkin puolustanut latinankielistä väitöskirjaani tavasta, millä\nkidutuksia toimitettiin Roomassa Munatius Demention ollessa yleisten\nvarojen hoitajana, vaikka minusta kaiken todennäköisyyden mukaan\ntuleekin tohtori, niin ei siitä suinkaan välttämättömästi seuraa, että\nminä olen pölkkypää. Minä suosittelen siis Teille kohtuutta himojenne\ntyydyttämisessä. Niin totta kuin nimeni on Félix Tholomyès, puhun minä\npainavia asioita. Onnellinen se, joka silloin kun hetki on lyönyt,\ntaipuu sankarillisesti kohtaloonsa ja luopuu kaikesta kuin Sulla tai\nOrigenes\".\n\nFavourite kuunteli syvällä hartaudella.\n\n\"Félix!\" sanoi hän. \"Miten kaunis sana! Pidän kovin siitä nimestä. Se\non latinaa. Se merkitsee samaa kuin Prosper\".\n\nTholomyès jatkoi:\n\n\"Jalot kansalaiset, herrat, ritarit, ystävät! Ell'ette tahdo antaa\ntutkaimen pistää sydämeenne, jos Te tahdotte pidättyä häävuoteesta ja\nuhmata rakkautta, niin ei mikään ole yksinkertaisempaa. Kas tässä\nohjeet: sitruunavettä, ylenmääräistä ponnistelua, pakkotyötä,\nnäännyttäkää itsenne, laahatkaa rautapuntteja jaloissanne, älkää\nnukkuko, valvokaa, ajakaa kitaanne salpietari-juomia ja lumpeenkukista\nvalmistettuja lääkekeitoksia, nieleskelkää unikko- ja selja-nesteitä,\nnoudattakaa ankaraa ruokajärjestystä, nähkää nälkää, lisätkää\nsiihen kylmät kylvyt, lääkekasvihauteet, lyijylaatan käyttämiset,\nlyijyvesi-huuhtelut ja etikkakääreet\".\n\n\"Minä valitsen mieluummin naikkosen\", sanoi Listolier.\n\n\"Naikkosen!\" jatkoi Tholomyès. \"Älkää häneen luottako! Onneton se, joka\nheittäytyy naisen häilyvän sydämen valtaan! Nainen on petollinen ja\nviekas. Hän inhoo käärmettä ammatti-kateudesta. Käärme on hänelle yhtä\nkiusallinen kuin kauppiaalle läheinen myymälä\".\n\n\"Tholomyès\", huudahti Blachevelle, \"Sinä olet juovuksissa!\"\n\n\"Jopa hittoja!\" sanoi Tholomyès.\n\n\"No, sitten pistä iloksi taas!\" jatkoi Blachevelle.\n\n\"Siihen suostun\", vastasi Tholomyès.\n\nJa täytettyään lasinsa nousi hän puhumaan:\n\n\"Kunniata viinille! _Nunc te, Bacche, canam_![47] Anteeksi, hyvät\nneitoset, se on espanjaa. Ja todistus, señoras,[48] on tämä: millainen\nkansa, sellainen viiniastia. Kastilialainen mitta vetää kuusitoista\nlitraa, Alicanten astia kaksitoista, Kanarian saarten tynnyri\nkaksikymmentäviisi, Balearilainen vanneniekka kaksikymmentäkuusi ja\ntsaari Pietarin saapas kolmekymmentä. Eläköön tämä tsaari, joka oli\nsuuri, ja eläköön hänen saappaansa, joka oli vielä suurempi! Hyvät\nneitoset, ystävän neuvo: Erehtykää naapurinne suhteen, jos niin hyväksi\nnäette. Rakkauden ominaisuuksiin kuuluu myös erehtyminen. Lemmen ei\nsovi kyyristellä ja kuikutella kuin englantilaisen palvelustytön, jolla\non luuvalo polvessa. Ei se lemmelle sovi, sen erehdys on iloista\nlaatua, tuon ihanan lemmen! On sanottu: erehtyminen on inhimillistä;\nmutta minä sanon: voimakkainkin jumala lankee lemmen pauloihin. Hyvät\nneitoset, minä jumaloin Teitä kaikkia. Oi Zéphine, oi Joséphine, Te\nylen sievä nauru-naama, Te olisitte ihastuttava, ell'ei Teidän muotonne\nolisi volahtanut hiukan viistoon. Teillä olisi koko somat kasvot, mutta\nnäyttää siltä, kuin olisi Teidän päällenne satuttu joskus epähuomiossa\nistahtamaan. Mitä Favouriteen tulee, oi Te vedenneidot ja runottaret!\nniin päivänä muuanna, kun Blachevelle yritteli kulkea Guérin-Boisseaun\nkatuojan yli, näki hän erään kauniin tytöntypykän, jolla oli valkoiset,\nkireälle pingotetut sukat ja joka näytteli sääriään. Tämä alkunäytös\nmiellytti Blachevelleä, ja hän rakastui. Neito, jota hän rakasti, oli\nFavourite. Oi Favourite, Sinulla on joonilaiset huulet! Ennen vanhaan\noli muuan kreikkalainen maalari Euphorion, jota kutsuttiin huulien\nmaalariksi. Tämä kreikkalainen yksin olisi ollut kyllin arvokas\nmaalaamaan Sinun suusi. Kuule! ennen Sinua ei ollut olemassa\nainuttakaan Jumalan luomaa olentoa, joka olisi sen nimen ansainnut.\nSinun on määrä saada omena kuin Venus tai syödä se kuin Eeva. Kauneus\nalkaa sinusta. Mainitsin juuri Eevan; Sinä hänet loit. Sinun tulee\nsaada patentti keksimästäsi kauniista naisesta. Oi Favourite, minä\nherkeän sinuttelemasta Teitä, koska nyt vaivun runoudesta\njokapäiväisyyteen. Te puhuitte nimestäni äsken. Se liikutti minua\nsuuresti. Mutta keitä lienemmekin, älkäämme luottako nimiin. Ne voivat\nerehtyä. Minun nimeni on Félix,[49] enkä minä kuitenkaan ole\nonnellinen. Sanat valehtelevat. Älkäämme hyväksykö sokeasti kaikkea,\nmitä ne koettavat meille uskotella. Olisi aika hullua tilata\nLüttichistä korkkeja ja Pausta[50] hansikkaita. Miss Dahlia, Teidän\nsijassanne laittaisin minä nimekseni Rosa. Kukan tulee tuoksuta hyvältä\nja naisella tulee olla henkevyyttä. Minä en puhu mitään Fantinesta,\nsillä hän on tuollainen uneksija, haaveilija, tuollainen mietiskelevä,\nherkkätunteinen sielu. Hän on haamu, jolla on vedenneidon muoto ja\nnunnan kainous, joka on eksynyt neulojatytön erhepoluille, mutta joka\npakenee mielikuvitelmain turviin, joka laulaa ja rukoilee ja tähystelee\ntaivaan sineen liioin itsekään tietämättä, mitä hän näkee ja mitä hän\ntekee, ja joka silmät ylöspäin kohotettuina harhailee yrttitarhassa,\nmissä löytyy enemmän lintuja kuin niitä todellisuudessa onkaan! Oi\nFantine, huomaa tämä: minä Tholomyès, minäkin olen vain harhakuvitelma.\nMutta hän ei minua edes kuule, tuo haaveiden kultakutri neito! Muuten\non kaikki hänessä raitista, suloista, nuorta, hempeää aamun\nvalaistusta. Oi Fantine, Te, jonka nimenä ansaitsisi olla Päivikki tai\nHelmi, Te olette kaikkein kaunein Itämaan nainen. Hyvät neitoset,\ntoinen neuvo: Älkää menkö milloinkaan naimisiin; avioliitto on kuin\nymppioksa: se joko kasvaa tai kuihtuu; älkää antautuko moisen\nuhkan alaisiksi. Mutta mitä minä tässä loruilenkaan! Hukkaan ne\nkuitenkin kaikki puheet menevät. Tytöt ovat parantumattomia siitä\nnaimavimmastaan; ja vaikka me viisaat mitä puhuisimme, ei se lainkaan\nestäisi kaikkia ompelijattaria ja kengäntikkaajia uneksimasta jalokivin\nkoristetusta aviosiipasta. No niin, pitäkööt hyvänään. Mutta,\nkaunokaiseni, muistakaa tämä: Te syötte liiaksi sokuria. Teillä ei ole\nmuuta vikaa, oi naiset, kuin se, että Te aina pureskelette sokuria. Oi\nsinä nakertava sukupuoli, sinun pienet sievät valkoiset hampaasi\njumaloivat sokuria. Mutta kuulkaa tarkkaan: sokuri on laji suolaa.\nKaikki suolat kuivaavat. Sokuri on kuivaavin kaikista suoloista. Se\nimee valtasuonten läpi veren mehut, siitä johtuu veren sakeutuminen ja\nlopulta jähmettyminen; sitten tulevat tuberkeli-basillit keuhkoihin;\nsitten tulee kuolema. Ja sentähden juuri päätyykin sokeritauti\nkeuhkotautiin. Älkää siis nakerrelko sokuria, ja Te saatte elää!\nKäännyn nyt miesten puoleen. Hyvät herrat, tehkää vallotuksia.\nRyöstäkää vähääkään välittämättä hentut toinen toisiltanne.\nPyydystäkää, kiertäkää. Rakkausasioissa ei tunneta ystävää. Kaikkialla,\nmissä vain kaunis nainen löytyy, on taistelu käymässä. Armoa ei anneta\nlainkaan, kamppailu tapahtuu elämästä ja kuolemasta! Kaunis nainen on\n_casus belli_;[51] kaunis nainen vie oikopäätä vihollishyökkäyksiin.\nKaikkiin historian sotaselkkauksiin on ollut aiheena hameväki. Nainen\nkuuluu oikeudenmukaisesti miehelle. Romulus ryösti sabinittaret,\nWilhelm ryösti saksittaret, Caesar ryösti roomattaret. Mies, jolla ei\nole kainaloista kanaa, väijyy kuin korppikotka muiden lemmityisiä. Ja\nmitä minuun, mitä kaikkiin noihin kovan onnen leskiin tulee, niin\nhuudahdan minä ylpeästi kuin ennen Bonaparte Italian armeijalleen:\n'Sotilaat, Teiltä puuttuu kaikki. Vihollisella on kaikki'\".\n\nTholomyès taukosi puhumasta.\n\n\"Puhalla, Tholomyès\", sanoi Blachevelle.\n\nSamassa alkoi Blachevelle Listolierin ja Fameuilin avustamana venyvällä\nsävelellä laulaa tuollaista renkutusta, jotka muodostuvat ensimäisistä\npäähän pälkähtävistä sanoista, joissa on loppusointuja tavattomasti tai\nei ensinkään, joissa on yhtä paljon järkeä kuin puiden huojunnassa tai\ntuulen kohinassa, jotka syntyvät tupakansavussa ja häviävät, haihtuvat\nsen mukana. Kuuntelijajoukko vastasi siis seuraavalla pätkällä\nTholomyèsin ylevään puheeseen:\n\n    Kyllä ne taatot pistivät\n    tarjolle runsaasti rahaa,\n    ja paaviksi Clermontin ristivät,\n    eivät arvata voineet pahaa.\n    Mut haljeta siin' oli äijäin sappi,\n    kun Clermont ees ei ollut pappi,\n    ei ollut pappi möhömaha,\n    ei auttanut raha, ja sep' oli paha!\n\nTämä ei ollut suinkaan omiaan jäähdyttämään Tholomyèsin hehkuvaa\npuheintoa; hän tyhjensi lasinsa, täytti sen taas ja jatkoi:\n\n\"Alas viisaus! Unohtakaa kaikki, mitä olen sanonut. Älkäämme olko\nviisaita, viisastelevia eikä vitsailevia. Minä kohotan maljani\nhilpeyden kunniaksi; olkaamme hilpeitä! Täydentäkäämme lakitieteellisiä\nopinnoitamme hassuilla kujeilla ja ruumiin ravinnolla. Olkoon\nruokalistassamme pykäliä tiheässä kuin roomalaisissa lakikokoelmissa.\nOlkoon Justinianus koiras ja Mässäys naaras! Ilot pohjaan asti! Elä, oi\nluomakunta! Maailma on suuri timantti. Minä olen onnellinen. Linnut\novat hämmästyttäviä. Mikä juhla kaikkialla! Satakieli antaa laulajaisia\nilmaiseksi. Kesä, minä tervehdän Sinua! Oi Luxembourg! Oi miten\nKuningattaren katu ja Tähtitornin puistokuja ovat runollisia! Oi noita\nuneksivia vahtisotilaita! Oi noita viehättäviä lapsen tyttöjä, jotka\npienokaisiaan vartioidessaan huvitteleivat uusia luonnostelemalla! Minä\nihastuisin Amerikan heinäaavikkoihin, ell'ei olisi Odéonin\nkaarikäytäviä. Minun sieluni liihottelee aarniometsissä ja rajattomilla\nlakeuksilla. Kaikki on kaunista. Kärpäset surisevat valovirroissa.\nKolibrin sulat välkkyvät auringossa. Suutele minua, Fantine!\" Hän\nerehtyi ja suuteli Favouritea.\n\n\n\n\n8.\n\nHevosen kuolema\n\n\n\"Édonilla saa paljon parempia päivällisiä kuin Bombardalla\", huudahti\nZéphine.\n\n\"Kyllä minä annan etusijan Bombardalle\", selitti Blachevelle. \"Täällä\non hienompaa, ylellisempää. Näittekö sitäkin salia siellä alhaalla.\nPeilejä seinät täynnä\".\n\n\"Oli mitä oli\", sanoi Favourite, \"ruoka se sittenkin on pääasia\".\n\nBlachevelle ei hellittänyt:\n\n\"Katsokaahan vain veitsiäkin. Päät ovat hopeata Bombardalla, luuta\nÉdonilla. Ja hopeahan on tietääkseni arvokkaampaa kuin luu\".\n\n\"Paitsi niiden mielestä, joiden on leuka hopeasta\", huomautti\nTholomyès.\n\nHän tarkasteli sillä hetkellä Invalidi-kirkon kupua, joka näkyi\nBombardan akkunoista.\n\nPieni äänettömyys.\n\n\"Tholomyès!\" huusi Fameuil, \"meillä oli tässä juuri hiukan väittelyä,\nListolierilla ja minulla\".\n\n\"Väittely on hyvä\", vastasi Tholomyès, \"mutta tora on parempi\".\n\n\"Me väittelimme viisaustieteestä\".\n\n\"Vai niin\".\n\n\"Kumpi sinun mielestäsi ansaitsee etusijan, Descartes vai Spinoza?\"\n\n\"Désaugiers\",[52] vastasi Tholomyès.\n\nAnnettuaan tämän selvityksen joi hän pari kulausta ja jatkoi:\n\n\"Minä siis suostun elämään. Kaikki ei ole vielä loppunut maan päällä,\nkoska vielä tapaa paljon päättömiä puheita. Minä kiitän siitä\nkuolemattomia jumalia. Valehdellaan, mutta nauretaan. Vakuutetaan,\nmutta epäillään. Järkipäätelmät synnyttävät odottamattomia tuloksia. Se\non kaunista. Niitä löytyy vielä täällä murheen laaksossa ihmisiä, jotka\nosaavat hauskasti avata ja sulkea välähtävän väitteen ihmelippaan. Tämä\nneste, hyvät neitoseni, jota Te niin rauhallisina kaatelette\nkurkkuunne, on Madeiran viiniä, tietäkää se, kasvanutta Coural das\nFreirasin rinteillä, vuoren, joka kohoaa kolmesataaseitsemäntoista\nsyltä meren pinnan yläpuolelle! Huomatkaa siis, mitä juotte!\nKolmesataaseitsemäntoista syltä neljästä frangista viidestäkymmenestä\ncentimestä!\"\n\nFameuil keskeytti uudestaan:\n\n\"Tholomyès, Sinun mielipiteesi ovat laki. Kuka on Sinun\nlempikirjailijasi?\"\n\n\"Ber...\"\n\n\"-quin\"?[53]\n\n\"Ei, -choux\".\n\nJa Tholomyès jatkoi:\n\n\"Kunniaa Bombardalle! Hän olisi Elephantan Munophiin veroinen, jos hän\nvoisi tarjota minulle jonkun itämaalaisen runoilija-tanssijattaren, ja\nThygelion Kaironeialaisen vertainen, jos hän voisi toimittaa minulle\nhetairan, sillä, hyvät herrat, niitä löytyi Bombardoja jo Kreikassa ja\nEgyptissä. Apulejus sen meille ilmottaa. Voi surkeutta! Aina vain samaa\neikä koskaan mitään uutta. Luojan luomakunnassa ei ole enää mitään\njulkaisematonta! _Nil sub sole novum_,[54] sanoo Salomo. _Amor omnibus\nidem_,[55] sanoo Virgilius. Ja pariisilainen ylioppilas astuu\nhenttuineen Saint-Cloudin soutuveneeseen aivan samalla tavalla kuin\nPerikles astui Aspasiansa kanssa laivaan purjehtiakseen sota-aluksiensa\netunenässä Samos-saarille. Viimeinen sana. Tiedättekö, neitoseni, kuka\nAspasia oikeastaan oli? Vaikka hän elikin aikaan, jolloin ei naisilla\nvielä ollut sielua, oli hänellä kuitenkin ihana sielu, ruusun ja\npurppuran hohtoinen sielu, hehkuvampi kuin tuli, raikkaampi kuin\naamurusko. Aspasia oli olento, jossa naisen kaksi äärimäisintä\nvastakohtaa yhtyivät: hän oli prostitueerattu jumalatar. Hänessä oli\nSokratesta, mutta enemmän Manon Lescauta. Aspasia oli luotu sen\ntapauksen varalle, että Prometeus tarvitsisi ilotyttöä\".\n\nKerran vauhtiin päästyään, olisi Tholomyèstä ollut vaikea pysähyttää,\nell'ei muuan hevonen olisi juuri samassa hetkessä kuukertunut\nrantakadulle. Vankkurit ja puhuja pysähtyivät kuin naulaan. Hevonen oli\nvanha Beaucelainen tamma, laiha ja tapettava, joka kiskoi painavia\nvankkureita. Päästyään Bombardan kohdalle oli nääntynyt, menehtynyt\nelukka kieltäytynyt menemästä etemmäksi. Tapaus oli houkutellut väkeä\npaikalle. Tuskin oli kiukuissaan kiroileva ajaja ehtinyt soveliaalla\npainolla lausua asianomaisen voimasanan: _lemmon koni!_ jota säesti\nsäälimätön ruoskanisku, ennenkuin koni todellakin kaatua kupsahti eikä\nenää noussut. Ohikulkijain melutessa ja huutaessa kääntyivät\nTholomyèsinkin iloiset kuulijat katsomaan, ja Tholomyès käytti\ntilaisuutta päättääkseen puheensa seuraavalla surumielisellä\nsäkeistöllä:\n\n    On kohtalo kiesien, kuomujen\n        vain ränstyä loppuun,\n    ja luuskalla elämä luuskien:\n        työn hukkua hoppuun!\n\n\"Hevos-raukka\", huokasi Fantine.\n\nJa Dahlia huudahti:\n\n\"Nyt tuo Fantine rupeaa tässä säälittelemään hevosiakin! On sitä sekin\nmokoma!\"\n\nMutta Favourite pani kätensä ristiin rinnalle, nakkasi päätään\ntaaksepäin, katsoi tiukasti Tholomyèsiin ja virkkoi:\n\n\"Entäs yllätys?\"\n\n\"Aivan oikein. Aika on tullut\", vastasi Tholomyès. \"Hyvät herrat, hetki\non lyönyt, jolloin meidän tulee valmistaa näille neitosille yllätys.\nHyvät neitoset. Teidän tulee odottaa meitä hetkinen\".\n\n\"Se alkaa suudelmalla\", sanoi Blachevelle.\n\n\"Otsalle\", lisäsi Tholomyès.\n\nKukin painoi vakavana suudelman neitosensa otsalle; sitten astuivat he\nkaikki toinen toisensa jälkeen ovelle, sormi huulilla.\n\nFavourite paukutti käsiään heidän poistuessaan.\n\n\"Se tuntuu hauskalta nyt jo\", sanoi hän.\n\n\"Älkää viipykö kovin kauvan\", pyyteli Fantine. \"Me odotamme Teitä\".\n\n\n\n\n9.\n\nHauskan leikin hauska loppu.\n\n\nJäätyään yksin asettuivat neitoset parittain akkunoille kyynäspäittensä\nnojaan, kurkottelivat, lavertelivat akkunasta toiseen.\n\nHe näkivät nuorukaisten käsikoukkua poistuvan Bombardan kapakasta;\nylioppilaat kääntyivät, viittoivat heille naureskellen ja hävisivät\nsitten tuohon sunnuntain pölyiseen sekamelskaan, joka aina kerran\nviikossa valtaa Champs-Élyséen.\n\n\"Älkää viipykö kauvan!\" huusi Fantine.\n\n\"Mitähän ne meille tuovat?\" sanoi Zéphine.\n\n\"Varmaankin jotain oikein sievää\", sanoi Dahlia.\n\n\"Mutta sen pitäisi olla kultaa\", virkkoi Favourite.\n\nPian veti heidän huomionsa puoleensa rantakadun vilinä ja liikenne,\njoka näkyi suurten puiden oksain välitse ja joka huvitti heitä aika\ntavalla. Oli juuri posti- ja matkustajavaunujen lähtöaika. Melkein\nkaikki etelän ja lännen kyytivaunut kulkivat silloin Champs-Élyséen\nkautta. Useimmat seurasivat rantakatua ja ajoivat Passyn portin kautta.\nJoka hetki rämistivät läpi kansanjoukon valtavat, keltaisen ja mustan\nkirjaviksi maalatut, raskaasti kuormatut matkalaukkujen, myttyjen ja\nsäkkien peittämät vaunut, joita laitettiin lähtökuntoon melulla ja\npauhulla. Pää toisensa jälkeen pilkisti niistä esiin, ne tärisyttivät\nmaata, ne muuttivat koko katukivityksen säkenöiväksi tuliraudaksi, ne\nsyöksivät kipunoita kuin pajanahjo, ja pöly tuprusi savupilvinä, kun ne\nraivoavan myrskyn tavoin nelistivät tiehensä. Tämä meteli ja melske\nhuvitti tyttöjä. Favourite huudahti:\n\n\"Mikä räikinä ja ryskinä! Tuntuu aivan kuin laahattaisi suuria\nrautakahlekimppuja\".\n\nSattuipa silloin, että muuan vaunu, jota oli vaikea erottaa tiheiden\njalavain välitse, pysähtyi hetkiseksi ja lähti sitten taas täyttä\nlaukkaa. Tämä ihmetytti Fantinea.\n\n\"Kummallista!\" sanoi hän. \"Minä luulin, ett'eivät postivaunut pysähdy\nkoskaan\".\n\nFavourite nosti olkapäitään.\n\n\"Tuo Fantine on hämmästyttävä! Oikein sitä ihmeekseen katselee. Häntä\nkummastuttavat yksinkertaisimmatkin seikat. Otaksukaamme, että minä\nolen matkustaja; minä sanon postivaunujen ajajalle: minä menen hiukan\nedeltä, ottakaa minut siitä rantakadulta ohi kulkeissanne. Ajaja näkee\nminut, pysähtää ja ottaa minut vaunuihin. Sellaista sattuu joka päivä.\nSinä et tunne lainkaan elämää, tyttöseni\".\n\nNäin kului hetkinen aikaa. Äkkiä säpsähti Favourite kuin unesta\nherätessään.\n\n\"No mutta yllätys?\" pääsi häneltä.\n\n\"Totta tosiaankin!\" virkkoi Dahlia. \"Tuo kuuluisa yllätys?\"\n\n\"He viipyvät niin kauvan!\" sanoi Fantine.\n\nJuuri kun Fantine pääsi näin huokaamasta, astui sisään sama viinuri,\njoka oli päivällispöydänkin kattanut. Hänen kädessään näkyi jotain\nkirjeentapaista.\n\n\"Mikä se?\" kysyi Favourite.\n\nViinuri vastasi:\n\n\"Se on muuan paperi, jonka herrat jättivät Teille\".\n\n\"Miksi ette tuonut sitä heti?\"\n\n\"Koska herrat kielsivät antamasta sitä Teille ennen kuin tunnin\nkuluttua\", selitti viinuri.\n\nFavourite tempasi paperin viinurin käsistä. Se oli todellakin kirje.\n\n\"Kas vaan!\" sanoi hän. \"Ei ole lainkaan osotetta. Mutta päälle on\nkirjotettu näin:\n\n    \"_Tämä on nyt se yllätys_\".\n\nHän avasi kirjeen nopeasti, kiehitti sen levälleen ja luki (hän osasi\nlukea):\n\n    \"Oi lemmittymme!\n\n    \"Tietäkäät, että meillä on vanhemmat. Vanhemmista ette Te paljoa\n    käsitä. Niitä kutsutaan isäksi ja äidiksi siviililain, lasten ja\n    siveyden nimessä. Nyt nämä vanhemmat vaikeroivat, nämä vanhukset\n    vaativat meitä luokseen, nämä hyvät äijät ja nämä hyvät eukot\n    kutsuvat meitä tuhlaajapojiksi, he toivoisivat jälleen näkevänsä\n    meidät ja he teurastavat vasikan meidän kunniaksemme. Me tottelemme\n    heitä, koska kuljemme hyveen teitä. Hetkenä, jolloin Te tätä\n    luette, kiidättää viisi tulista hevosta meitä isiemme ja äitiemme\n    helmaan. Me pötkimme käpälämäkeen, niinkuin Bossuet sanoo. Me\n    lähdemme, me olemme jo lähteneet. Me pakenemme Laffitten sylissä\n    ja Caillardin siivillä. Toulousen postivaunut tempaavat meidät\n    kadotuksen kuilusta, ja kadotuksen kuilu olette Te, oi meidän\n    ihanat armaamme. Me palaamme yhteiskuntaan, velvollisuuteen ja\n    järjestykseen jälleen, täyttä neliä, kolme lieutä tunnissa.\n    Isänmaan etu vaatii, että meistä tulee, kuten kaikista ihmisistä,\n    maaherroja, perheen-isiä, metsänhoitajia ja valtioneuvoksia.\n    Kunnioittakaa meitä. Me uhraamme itsemme. Itkekää meitä lyhyt\n    hetki ja täyttäkää tilamme nopeasti. Jos tämä kirje Teitä kiusaa,\n    niin kostakaa se sille. Hyvästi.\n\n    \"Lähes kahden vuoden ajan olemme Teidän onnessanne huolehtineet.\n    Älkää meitä siitä vihatko.\n\n                                        \"Allekirjottaneet:\n\n                                                     \"Blachevelle\".\n                                                     \"Fameuil\".\n                                                     \"Listolier\".\n                                                     \"Félix Tholomyès\".\n\n    \"_Jälkikirjotus_: Päivällinen on maksettu\".\n\nTytöt katsahtivat toisiinsa.\n\nFavourite katkaisi ensimäiseksi äänettömyyden.\n\n\"No niin!\" huudahti hän. \"Se on joka tapauksessa sangen hauska\nkepponen\".\n\n\"Tämä on hyvin hassunkurista\", sanoi Zéphine. \"Blachevelle on\nvarmaankin tämän keksinyt\", jatkoi Favourite. \"Minä vallan häneen\nrakastun. Heti kun lähtee, heti lempi syttyy. Siinä koko juttu\".\n\n\"Ei\", sanoi Dahlia, \"kyllä tämä kuje on lähtenyt Tholomyèsin päästä. Se\non niin hänen tapaistaan\".\n\n\"Jos niin on asianlaita\", jatkoi Favourite, \"niin kuolema\nBlachevellelle ja eläköön Tholomyès!\"\n\n\"Eläköön Tholomyès!\" huusivat Dahlia ja Zéphine.\n\nJa he räjähtivät nauruun.\n\nFantine nauroi muiden mukana.\n\nHetkistä myöhemmin itki hän huoneeseensa saavuttuaan. Tämä oli ollut\nhänen ensi lempensä, niinkuin olemme maininneet. Hän oli antautunut\nTholomyèsille, kuin miehelleen ikään, ja hänellä oli lapsi.\n\n\n\n\n\n\nNELJÄS KIRJA\n\nKUN USKOO, NIIN USEIN MENETTÄÄ\n\n\n\n\n1.\n\nÄiti tapaa äidin.\n\n\nTämän vuosisadan ensimäisellä neljänneksellä löytyi Montfermeilissä\nPariisin lähellä muuan kapakka, jota ei nykyään enään ole olemassa.\nTätä kapakkaa pitivät Thénardier-nimiset ihmiset, mies ja vaimo. Se\nsijaitsi pienen Leipurin kadun varrella. Oven päälle oli seinään\nnaulattu laudankappale. Tälle puulevylle oli maalattu jotakin, mikä\nnäytti siltä kuin olisi mies kantanut selässään toista miestä, jolla\noli suuret kultaiset, levein hopeatähdin koristetut kenraalin\nolkalaput; punaiset pilkut esittivät verta, muu osa taulua oli pelkkää\nsavua ja tarkotti otaksuttavasti taistelua. Alareunassa oli kirjotus:\n_Waterloon Kersantti_.\n\nMikään ei ole tavallisempaa kuin kuormarattaat tai vankkurit majatalon\novella. Mutta ne ajoneuvot, tai oikeammin sanoen ne ajoneuvojen\njätteet, jotka eräänä kevätiltana vuonna 1818 salpasivat katua\nWaterloon Kersantin kapakan edustalta, olisivat jykevyydellään\nvarmaankin vetäneet jonkun ohikulkevan maalarin huomion puoleensa.\n\nNe olivat tuollaisten kuormarattaiden etuosa, joita metsäseuduissa\nkäytetään lautojen ja puunrunkojen kuljettamiseen. Näihin eturattaisiin\nkuului valtava rauta-akseli, johon liittyi raskas vehmaro ja\njota kantoi kaksi suunnattoman suurta pyörää. Kokonaisuus teki\njykevän, musertavan, muodottoman vaikutuksen. Niitä olisi luullut\njättiläiskanuunan telineiksi. Raiteista ryöpsähtänyt kura oli pyöriin,\npuolapuihin, kappoihin, akseliin ja vehmaroon muodostanut ruman,\nkellertävän kerrostuman, melkein samanlaisen, jolla usein näkee\ntuomiokirkkoja koristetun. Puuta ei erottanut loan alta eikä rautaa\nruosteelta. Akselista riippuivat suunnattomat rautavitjat, jotka\nolisivat sopineet vangitulle Goljatille. Nämä kahleet panivat\najattelemaan, ei lankkuja, joita niiden oli määrä kuljettaa, vaan\nmastodontteja ja mammutteja, joita ne olisivat kyenneet pitelemään; ne\nmuistuttivat mieleen rangaistusvankilaa, mutta jättiläismäistä,\nyli-inhimillistä, ja vain joku hirmuolento näytti voivan niitä\nliikutella. Homeros olisi niihin kahlinnut Polyphemoon ja Shakespeare\nCalibanin.\n\nMiksi olivat nämä eturattaat tällä kadulla? Ensiksi: katua sulkemassa;\ntoiseksi: ruostumassa. Vanhassa yhteiskuntajärjestyksessä löytyy myös\njoukko laitoksia, joita näin kulkeissaan tapaa taivasalla ja joilla ei\nolemiseensa ole sen parempia perusteita.\n\nVitjojen keskiosa riippui akselin alla jokseenkin lähellä maata, ja\ntässä taipeessa, ikäänkuin nuorakeinussa, istui tuona iltana kaksi\npientä tyttöstä, toinen noin kahden ja puolen vuoden vanha, toinen\nsuunnilleen kahdeksantoista kuukauden, pienempi hellästi suuremman\nsylissä. Osavasti sidottu liina esti heitä putoamasta. Muuan äiti oli\nnähnyt nämä kamalat kahleet ja sanonut: \"Kas tuossapa oiva leikkikalu\nlapsilleni!\"\n\nNuo sievästi ja hiukan sirostellen puetut lapset säteilivät iloa; he\nnäyttivät kahdelta ruusulta romuraudan keskellä; heidän silmänsä\nloistivat tyytyväistä onnea; heidän raikkaat poskensa hymyilivät.\nToinen oli ruskeaverinen, toinen kastanjanruuni. Heidän lapsellisilla\nkasvoillaan väikkyi ihmettelevän ihastuksen ilme; muuan lähellä\nkukoistava pensas lähetti ohikulkijoille tuoksuja, jotka tuntuivat\ntulevan heistä; kahdeksantoista kuukauden ikäinen näytteli paljasta\nsomaa vatsaansa lapsen viattomalla ujostelemattomuudella. Näiden kahden\nsuloisen onnea heijastavan ja valoa säteilevän olennon yläpuolella ja\nympärillä kaareutuivat nuo jättiläismäiset, ruosteen syömät, milt'ei\nkauhistuttavat rattaat täynnä pelkkiä korkeita taitteita ja kulmia,\nniinkuin rotkoluolan aukko. Parin askeleen päässä oli äiti, muuten ei\nkovin miellyttävän, vaan tällä hetkellä liikuttavan hellän näköinen\nnainen, kyyryissään kapakan kynnyksellä; hän kiikutteli lapsia pitkän\nnuoran avulla, vartioiden heitä silmillään tapaturmaa peljäten tuolla\näidille ominaisella eläimellisellä, mutta samalla taivaallisen ihanalla\nhellyydellä. Jokaisella liikahduksella päästivät kamalat renkaat\nvihlovan kirahduksen, joka tuntui raivon huudolta. Pikku tytöt olivat\nhaltioissaan ja laskeva aurinkokin yhtyi tähän iloon. Tuskin voi mitään\nviehättävämpää ajatella kuin tämä sattuman oikku, joka oli tehnyt\ntitaanien kahleista kerubiimien nuorakeinun.\n\nTuuditellessaan pienokaisiaan hyräili äiti väärällä sävelellä muuatta\nniihin aikoihin hyvin kuuluisaa romanssia:\n\n    _Niin on pakko, sanoi sotilas_...\n\nLaulu ja tyttöstensä vartioiminen estivät häntä kuulemasta ja näkemästä\nmitä tapahtui kadulla.\n\nHänen alkaessaan romanssin ensimäistä säkeistöä oli joku lähestynyt\nhäntä ja äkkiä kuuli hän äänen lausuvan aivan korvansa juuressa:\n\n\"Onpa Teillä kaksi sievää lasta, rouva\".\n\n    -- _Imogeneelleen kaunihille_,\n\nvastasi äiti lauluaan jatkaen; sitten kääntyi hän katsomaan.\n\nOuto nainen seisoi hänen edessään muutaman askeleen päässä. Tälläkin\nnaisella oli lapsi, jota hän kantoi sylissään.\n\nSitä paitsi oli hänen kannettavanaan suuri matkalaukku, joka näytti\nhyvin painavalta.\n\nTämän naisen lapsi oli jumalallisimpia olentoja, mitä saa nähdä. Se oli\nnoin kahden tai kolmen vuoden vanha tyttö. Se olisi voinut kilpailla\nnoiden kahden pienokaisen kanssa vaatetuksen siroudessa; sillä oli\npäähine hienoa palttinaa, nauhoja pikku liiveissä ja Valencian pitsejä\nmyssyssä. Sen hamosen kohonnut lieve paljasti sen valkean, pullakan,\nvahvan reiden. Se oli ihmeteltävän ruusuisen ja terveen näköinen. Ihan\nsyttyi halu purra tuon kauniin pienokaisen omenanpyöreitä poskia. Sen\nsilmistä ei voinut mitään sanoa, paitsi ehkä, että niiden täytyi olla\nhyvin suuret ja että niissä oli ihanat ripset. Se nukkui.\n\nSe nukkui ikänsä rajattoman luottavaisuuden unta. Äidin syli on\nhellyyttä täynnä; lapsi nukkuu siinä syvään ja rauhallisesti.\n\nMutta äidin muoto oli surkea ja surullinen. Hän oli puettu\ntyöläisnaisen tapaan. Hän oli nuori. Oliko hän kaunis? ehkä; mutta\ntässä puvussa ei hän siltä näyttänyt. Hänen tukkansa, josta muuan\nvaalea suortuva oli esiin valahtanut, oli nähtävästi hyvin paksu, mutta\nsenkin peitti tylysti ruma, kireä, leuan alta solmittu nunnapäähineen\ntapainen. Nauraessa näkyvät kauniit hampaat, kellä ne on; mutta hän ei\nlainkaan nauranut. Hänen silmistään näyttivät kyynelten jäljet vasta\naivan äskettäin kuivuneen. Hän oli kalpea; hän näytti väsyneeltä ja\nsairaaltakin; hän katseli sylissään nukkuvaa lasta kasvoilla tuo\näidille ominainen ilme, äidin, joka itse ruokkii lastaan. Suuri sininen\nliina, samanlainen, jota köyhät vaivaiset käyttävät, peitti kömpelösti\nkaksin kerroin käännettynä hänen vartalonsa. Hänen kätensä olivat\nahavoittuneet ja aivan täynnä pisamia, etusormi neulan kovettama ja\nviiltelemä; päällään oli hänellä ruskea hihaton viitta karkeata\nkangasta ja puku palttinaa, jalassa raskaat kengät. Hän oli Fantine.\n\nHän oli Fantine. Vaikea tuntea. Mutta kun häntä huolellisemmin\nkatsasti, oli hänellä entinen kauneutensa yhä vielä jälellä. Huolten\nmurtama ryppy oikeassa poskessa tuntui ikäänkuin nousevalta ivalta.\nHänen entinen liehuva musliinipukunsa, joka nauhoineen ja\nkoristuksineen huokui pelkkää iloa, villiä huumausta ja säveleitä, joka\nkilisi kulkusin ja hurmasi syreenin tuoksuin, oli nyt kadonnut\njäljettömiin niinkuin auringossa kimaltelevat huurrehelmet, joita ensin\nluulee jalokiviksi; ne sulavat ja jättävät puunoksan paljaaksi ja\nmustaksi.\n\nKymmenen kuukautta oli kulunut niistä \"pienistä lysteistä\".\n\nArvaamme, mitä noiden kymmenen kuukauden aikana oli tapahtunut.\n\nKun herrat olivat heidät hyljänneet, tulivat pulat ja tuskat. Fantine\noli pian kadottanut näkyvistään Favouriten, Zéphinen ja Dahlian; kun\nside oli herrojen puolelta katkennut, oli se myöskin tyttöjen kesken\nhöltynyt; pari viikkoa myöhemmin olisivat he hämmästyneet aika lailla,\njos olisi sanottu heidän joskus olleen ystävyksin; siinähän ei enään\nollut mitään järkeä. Fantine jäi yksin. Kun hänen lapsensa isä oli\nlähtenyt matkaansa -- surkeata kyllä, ovat tämänlaiset välien\nrikkoutumiset korjaamattomia -- huomasi hän olevansa täydelleen\neristetyssä asemassa; työn halukin oli vähentynyt, huvittelun halu\nkasvanut. Jouduttuaan suhteisiin Tholomyèsin kanssa, oli hän oppinut\nhalveksimaan sitä vähäpätöistäkin käsityötä, jota hän osasi; hän oli\nlyönyt laimin tulolähteittensä hoitamisen, ja nyt olivat ne tukossa. Ei\nainuttakaan apukeinoa. Fantine osasi vaivoin lukea, kirjottaa ei\nensinkään; lapsena ollessaan oli hänelle vain opetettu merkitsemään\nnimensä; yleisellä kirjurilla oli hän teettänyt kirjeen Tholomyèsille,\nsitten toisen, kolmannen. Tholomyès ei vastannut ainoaankaan. Kerran\nkuuli Fantine ämmien juttelevan hänen tyttöään katsellessaan:\nLuuletteko, että ne tuollaisista lapsista välittävät? Olkapäitä niille\nkohautetaan! -- Silloin ajatteli hän, että Tholomyèskin kohautti\nolkapäitään hänen lapselleen, ja ett'ei hän vähääkään välittänyt tästä\nviattomasta olennosta; ja hänen sydämensä täytti synkeys tätä miestä\nmuistellessaan. Mutta mihin oli nyt ryhdyttävä? Hän ei enää tiennyt,\nkenen puoleen kääntyä. Hän oli hairahtunut, mutta pohjimmaltaan\noli hän -- kuten muistamme -- siveä ja turmeltumaton. Hän tunsi\nhämärästi, että hän oli nyt suistumaisillaan kurjuuden kitaan ja\nvajoamaisillaan lokaan. Nyt kysyttiin tarmoa; hänellä sitä oli, ja hän\nkesti lujana. Hänen päähänsä osui ajatus palata synnyinkaupunkiinsa\nMontreuil-sur-Meriin. Siellä ehkä joku hänet tuntisi ja antaisi\ntyötä. Niinpä niin; mutta hairahdus oli salattava. Ja hän aavisti\nvaistomaisesti, että pian tulisi tapahtumaan vieläkin tuskallisempi ero\nkuin ensimäinen. Sydän oli pakahtua, mutta hän teki päätöksensä. Kuten\nmyöhemminkin tulemme näkemään, oli Fantinessa hurjaa elämän urheutta.\nHän oli jo sankarillisesti kieltäytynyt koruista, pukeutunut palttinaan\nja antanut kaikki silkkinsä, koristuksensa, nauhansa ja pitsinsä\ntyttärensä päälle -- ainoa turhamaisuus, minkä hän enää itselleen soi,\nja jalo turhamaisuus. Hän myi kaiken omaisuutensa ja sai sillä tavoin\nkokoon kaksisataa frangia; maksettuaan pienet velkansa, jäi hänelle\nenää vain noin kahdeksankymmentä frangia. Kahdenkymmenenkahden vanhana,\nkauniina kevätaamuna, lähti hän lasta selässään kantaen Pariisista.\nSääli olisi varmaankin sen tullut, joka olisi heidän matkansa nähnyt.\nTällä naisella ei ollut koko maailmassa muuta kuin tämä lapsi, eikä\ntällä lapsella ollut koko maailmassa muuta kuin tämä nainen. Fantine\noli itse ruokkinut lastaan; se oli rasittanut hänen rintaansa ja hän\nyski hiukan.\n\nMeillä ei tule enään olemaan tilaisuutta puhua herra Félix\nTholomyèsista. Tyytykäämme siis ilmottamaan, että hänestä oli\nkaksikymmentä vuotta myöhemmin, kuningas Ludvig-Filipin aikana,\nvääntynyt maaseudun kuuluisimpia asianajajia, mahtava ja rikas, viisas\nvalitsija ja ankara valamies; muuten muuttumattoman hauska mies.\n\nAjettuaan levähtääkseen kolmella neljällä soulia penikulman\nuseammankin kerran niin kutsutuilla Pariisin Ympäristön Pienillä\nMatkustajavaunuilla, oli Fantine puolipäivän maissa saapunut\nMontfermeiliin, Leipurin kadulle.\n\nKulkiessaan Thénardierin kapakan ohi, olivat nuo kaksi hirvittävällä\nkeinullaan riemuitsevaa pikku tyttöstä aivan kuin lumonneet hänet, ja\nhän oli pysähtynyt ihmettelemään tätä viehättävää näkyä.\n\nNiitä on salaisia tenhovoimia. Nämä pikku tyttöset olivat tenhonneet\ntämän äidin.\n\nHän katseli niitä liikutuksen valtaamana. Enkelien ilmestyminen on kuin\nviesti paratiisista. Hän luuli näkevänsä tämän kapakan päällä\nkaitselmuksen salaperäisen käskyn _tässä_. Nämä pienokaiset olivat\nvarmaankin hyvin onnellisia! Hän katseli niitä, hän ihaili niitä ja\nhellä liikutus valtasi hänet niin, että hän äidin vetäessä henkeä\nlaulunsa kahden säkeistön välillä ei voinut olla lausumatta niitä\nsanoja, jotka juuri luimme:\n\n\"Onpa Teillä kaksi sievää lasta, rouva!\"\n\nVerenhimoisimmankin pedon kesyttää sen poikasia hyväilevä hellyys. Äiti\nkohotti katseensa, kiitti ja pyysi kulkijanaista istuutumaan\novipenkille; itse pysyi hän yhäti kynnyksellä. Naiset rupesivat\nhaastelemaan.\n\n\"Minun nimeni on rouva Thénardier\", sanoi pikku tyttöjen äiti. \"Me\npidämme tässä majataloa\".\n\nSitten jatkoi hän lauluunsa kiintyneenä hampaittensa välistä:\n\n    Niin on pakko, olen ritari,\n    ja matkani on Palestiinan maalle.\n\nRouva Thénardier oli punatukkainen, jyhkeä, kulmikas nainen; oikea\nsotilasnaisen perikuva kaikessa sulottomuudessaan. Ja mikä merkillistä:\nhänessä oli huomattavissa jonkunlaista sievisteleväisyyttä, joka oli\nseurauksena romaanien lukemisesta. Hän oli miesmäinen kiemailijatar.\nVanhat romaanit, jotka ovat joutuneet muokkaamaan kapakka-eukkojen\nmielikuvitusta, kykenevät aikaan saamaan moisia muutoksia. Hän oli\nvielä nuori, tuskin kolmenkymmenen ijässä. Jos tämä kyyrysissään\nkyhjöttävä nainen olisi kohonnut seisomaan, olisivat ehkä hänen suuri\nkokonsa ja hänen markkinoita kiertävän voimamiehen hartiansa jo heti\nalussa peljästyttäneet matkamiehen, hävittäneet hänen luottamuksensa ja\ntehneet tyhjäksi meidän kertomuksemme. Henkilöstä, joka istuu sen\nsijaan että seisoisi, riippuvat siis kohtalot.\n\nVieras nainen kertoi elämänsä vaiheet hiukan sovitellen.\n\nHän oli muka työläis-nainen; hänen miehensä oli kuollut; hän ei ollut\nsaanut työtä Pariisissa, ja siksi lähti hän etsimään sitä muualta,\nkotipuolestaan; hän oli lähtenyt aamulla jalkaisin Pariisista;\nkantaessaan lastaan oli hän väsynyt ja niin oli hän noussut\nVillemomblen matkustajavaunuihin; Villemomblesta oli hän tullut\njalkapatikassa Montfermeiliin; pienokainenkin oli hiukan kävellyt,\nmutta ei paljoa, sehän on vielä niin nuori, ja sitten sitä oli pitänyt\nkantaa, ja nyt se kullanmurunen oli nukahtanut.\n\nSamassa suuteli nainen kiihkeästi tyttöstään, niin että se heräsi.\nLapsi avasi silmänsä, suuret siniset silmänsä, samanlaiset kuin\näidillään, ja katseli, mitä? ei mitään ja kaikkea, kasvoillaan tuo\npienten lasten vakava, joskus ankara ilme, joka on heidän kirkkaan\nviattomuutensa salaisuus meidän hämäräin hyveittemme edessä. Näyttää\nkuin tuntisivat he olevansa enkeleitä ja kuin tietäisivät meidän olevan\nihmisiä. Sitten helähti lapsonen nauruun ja äidin vastustelemisista\nhuolimatta soljui se maahan liehumahaluisen pikku olennon hillittömällä\ntarmolla. Äkkiä huomasi se nuo kaksi tyttöstä keinussa, pysähtyi kuin\nnaulattuna ja pisti kielensä suusta ihmettelynsä merkiksi.\n\nÄiti Thénardier irrotti tyttösensä, auttoi heidät keinusta ja sanoi:\n\n\"Leikkikääpä nyt yhdessä kaikki kolme\".\n\nTässä ijässä tullaan pian tuttaviksi; minuutin kuluttua jo\nkaiveskelivat pikku-Thénardierit oudon tulokkaan kanssa kuoppia maahan,\nja riemu oli rajaton.\n\nOuto tulokas oli hyvin iloinen; äidin hyvyys näkyy lapsen iloisuudessa;\nhän oli saanut käsiinsä pienen puunoksan ja sitä lapionaan käyttäen\nkaivoi hän nyt innostusta hehkuen hautaa, johon olisi juuri kärpänen\nsopinut. Haudankaivajan työ tulee naurettavaksi, kun sen suorittaa\nlapsi.\n\nNaiset jatkoivat pakinaansa.\n\n\"Mikä onkaan palleroisenne nimi?\"\n\n\"Cosette\".\n\nCosette oli samaa kuin Euphrasie. Pienokaisen nimi oli Euphrasie. Mutta\nEuphrasiesta oli äiti tehnyt Cosetten, tuon äitien ja kansan hellän,\nviehättävän vaiston johtamana, joka muuttaa Josefan Pepitaksi ja\nFranziskan Silletteksi. Ne ovat sanamuodostuksia, jotka murtavat ja\nkumoavat kaikki johto-opin taitajain kaavat. Me tunnemme erään\nisoäidin, jonka oli onnistunut Theodoresta tehdä Gnom.\n\n\"Kuinka vanha se on?\"\n\n\"Kolmannella\".\n\n\"Aivan kuin minun vanhin tyttöni\".\n\nSillävälin olivat nuo kolme tyttöstä ryhmittyneet yhteen kihermään\nasennoissa syvää tuskaa ja samalla rajatonta ihastusta; oli sattunut\ntärisyttävä tapaus; suuri mato oli vääntynyt maasta; ja ne pelkäsivät\nja ne riemuitsivat.\n\nKolme säteilevää otsaa yhtyi; ne näyttivät kolmelta valokehän\nympäröimältä päältä.\n\n\"Noita lapsia!\" huudahti äiti Thénardier, \"niistä sitten tulee äkkiä\nystäviä! Noitakin vannoisi ihan kolmeksi sisarukseksi!\"\n\nNämä sanat olivat kipuna, jota ehkä toinen äiti odotti. Hän tarttui\nrouva Thénardierin käteen, katsoi häntä vakavasti silmiin ja sanoi:\n\n\"Ettekö tahtoisi ottaa lastani huostaanne?\"\n\nRouva Thénardier teki hämmästyksen eleen, joka ei merkinnyt myöntämistä\nei kieltämistä.\n\nCosetten äiti jatkoi:\n\n\"Katsokaas, enhän voi oikein viedä tyttöäni sinne kotipuoleenkaan.\nTyössä on siitä vain haittaa. Kun on lapsi, niin ei saa mistään\npaikkaakaan. Ne ovat niin naurettavia siellä päin. Hyvä Jumala\nvarmaankin johdatti minut tänne Teidän majatalonne edustalle. Kun näin\nTeidän sievät ja puhtaat ja iloiset palleroisenne, sykähti sydämeni.\nAjattelin: niillä on hyvä äiti. Ja niistä tulisi vallan kuin kolme\nsisarta. Ja minä palaisin pian. Ettekö todellakin tahtoisi ottaa\nlastani huostaanne?\"\n\n\"Sietääpä miettiä\", sanoi rouva Thénardier.\n\n\"Minä maksan kuusi frangia kuussa\".\n\nSilloin kajahti miehen ääni kapakan perältä:\n\n\"Ei vähempään kuin seitsemään frangiin. Ja kuuden kuukauden maksu\netukäteen\".\n\n\"Kuusi kertaa seitsemän on neljäkymmentä kaksi\", sanoi rouva\nThénardier.\n\n\"Minä maksan ne\", sanoi äiti.\n\n\"Ja sitä paitsi viisitoista frangia alkukustannuksiin\", lisäsi miehen\nääni.\n\n\"Yhteensä viisikymmentä seitsemän frangia\", selitti rouva Thénardier.\nJa numeroittensa keskeltä hyräili hän yhä:\n\n    _Niin on pakko, sanoi sotilas_.\n\n\"Minä maksan nekin\", sanoi äiti, \"minulla on kahdeksankymmentä frangia.\nLopulla kyllä pääsen määräpaikkaani. Kun kävelen jalkaisin. Minä koen\nansaita rahaa siellä alhaalla, ja heti kun saan hiukan kasaan, tulen\nhakemaan kultaistani\".\n\nMiehen ääni jatkoi:\n\n\"Onko lapsella liinavaatteita?\"\n\n\"Se on mieheni\", sanoi rouva Thénardier.\n\n\"Tietysti sillä nyt liinavaatteet on, kuinkas muuten, tuolla\nsydänkäpysellä. Kyllä minä heti arvasin, että se oli teidän miehenne.\nJa hyvät sillä onkin liinavaatteet! niin suunnattoman hyvät. Kaikkea\ntusinoittain; ja silkkipukuja kuin ylhäisellä naisella. Ne ovat tuossa\nmatkalaukussa\".\n\n\"On parasta antaa nekin\", selitti miehen ääni.\n\n\"Luonnollisesti minä ne annan!\" sanoi äiti. \"Olisipa sekin kaunista,\njos jättäisin lapsukaiseni vallan puille paljaille!\"\n\nIsännän naama ilmestyi näkyviin.\n\n\"Hyvä on\", sanoi hän.\n\nKauppa tehtiin. Äiti vietti yönsä majatalossa, maksoi rahat ja jätti\nlapsensa, sitoi matkalaukkunsa, joka oli tullut tuntuvasti ohuemmaksi\nja kevyemmäksi sen jälkeen kun lapsen vaatetarpeet oli sieltä otettu,\nja lähti matkaan varhain aamulla, vakuuttaen pian palaavansa.\nRauhallisesti nuo tuollaiset lähdöt suoritetaan, mutta pohjalla\nnyyhkyttää niissä epätoivo.\n\nMuuan Thénardierin naapurin eukko kohtasi kadulla tämän äidin, joka\npoistui lapsensa luota, ja palasi kertomaan:\n\n\"Näin tuolla kadulla naisen, joka itki ihan katketakseen\".\n\nKun Cosetten äiti oli mennyt, sanoi mies vaimolleen:\n\n\"Tästäpä tulikin rahat sadankymmenen frangin paperiini, joka lankeaa\nhuomenna. Puuttui juuri viisikymmentä frangia. Tiedätkö, että muuten\nolisivat olleet protesti ja nappiniekka niskassani? Virititpä\ntosiaankin oivan ansan noiden pikku tenavaisi avulla\".\n\n\"Aavistamattanikaan\", sanoi vaimo.\n\n\n\n\n2.\n\nKahden luihun ihmisen alustava hahmottelu.\n\n\nPyydystetty hiiri oli kovin hintelä; mutta kissa riemuitsee\nlaihimmastakin hiirestä.\n\nMitä väkeä nämä Thénardierit sitten olivat?\n\nLausukaamme tässä aluksi pari sanaa. Myöhemmin täydennämme piirrosta.\n\nNämä ihmisolennot kuuluivat siihen sekasikiöiden luokkaan, joka on\npantu kokoon raaoista, sivistymättömistä nousukkaista ja rappiolle\njoutuneista hienostuneista, älykkäistä ihmisistä, joka on niin kutsutun\nkeskiluokan ja niin kutsutun alaluokan välimailla, joka yhdistää\nitseensä jälkimäisen muutamat viat sekä edellisen melkein kaikki\npaheet, ja jolla ei ole työläisen uljasta pontevuutta eikä porvarin\nrehellistä kuntoa.\n\nHe olivat noita kääpiö-luonteita, joista tulee helposti hirviöitä, jos\njoku kaamea tuli sattuu niitä lämmittämään. Vaimossa oli tyhmän naudan\nperua ja miehessä konnan ainesta. Molemmilla oli mitä suurimmat\ntaipumukset edistymään pahan pimeällä polulla. Niitä löytyy\nrapusieluja, jotka vetäytyvät yhä syvemmälle ja syvemmälle pimeään,\nkulkien elämässä pikemmin taaksepäin kuin eteenpäin, käyttäen kokemusta\nvain kamaluuttaan enentääkseen, pahentuen päivä päivältä ja mustuen ja\ntahraantuen yhä enemmän. Tämä mies ja tämä vaimo olivat näitä sieluja.\n\nEtenkin mies oli harmillinen kasvonpiirteiden tutkijalle. Muutamia\nihmisiä tarvitsee vain vilkaista, heti epäilläkseen heitä, sillä\nkaikilta puolilta huomaa heidän pelkäävän valoa. He ovat levottomia\ntaaksepäin ja uhkaavia eteenpäin. Heissä on jotain salattua. Heistä ei\nvoi sen paremmin tietää, mitä he ovat tehneet, kuin mitä he tulevat\ntekemään. Pimeys, mikä asuu heidän katsannossaan, ilmaisee heidät. Kun\nkuulee heidän lausuvan vain yhden sanankin, kun näkee heidän tekevän\npienimmänkin liikkeen, silloin saattaa heti aavistaa heidän\nmenneisyytensä kätkevän synkkiä salaisuuksia ja heidän tulevaisuutensa\ntarjoavan kauhutekoja.\n\nTämä Thénardier oli ollut sotilaana, mikäli hänen puheisiinsa on\nluottamista, kersanttina, vakuutti hän; hän oli otaksuttavasti\nollut mukana v. 1815:n sotaretkellä ja käyttäytynyt jokseenkin\nurhokkaastikin, niinkuin näyttää. Jälempänä tulemme selvittämään,\nmitenkä asian laita oikeastaan oli. Kapakan nimikilpi viittasi juuri\njohonkin hänen sotaisista urotöistään. Hän oli maalannut sen itse,\nsillä hän osasi hiukan kaikkea, huonosti.\n\nTämä tapahtui aikana, jolloin vanha klassillinen romaani, joka\noltuaan _Clélie_ oli enää vain _Lodocska_, joka alati hienostelevana\ntuli yhä rivommaksi, joka oli alentunut neiti de Scudériltä rouva\nBournon-Malarmen, ja rouva de Lafayetteltä rouva Barthélemy-Hadotin\nkäsiin, sytytti Pariisin ovenvartijattarien rakastavat sydämet ja\nulotti tuhoisan vaikutuksensa aina esikaupunkeihin ja läheiselle\nmaaseudulle asti. Rouva Thénardierillä oli juuri tarpeeksi älyä\nlukeakseen tämänmoisia kirjoja. Hän ruokki itseään niillä. Hän upotti\nniihin lopunkin järkipahaansa. Tämä oli asettanut hänet varhaisimman\nnuoruutensa päivinä ja vähän myöhemminkin jonkunlaiseen haaveilevaan\nsuhteeseen mieheensä, joka oli hiukan syvällisyyttäkin omaava roisto,\njonka tiedot käsittivät koko joukon asioita, lukuunottamatta\nkielioppia, joka oli sekä raaka että hieno samalla kertaa, mutta joka\nPigault-Lebruniä lukiessaan ei tajunnut kerrassaan mitään\nkaihomielisyydestä eikä kaikesta siitä, mikä \"sukupuolta sukoilee\",\nniinkuin hän omalla kielellään tapasi sanoa. Vaimo oli häntä\nkaksitoista tai viisitoista vuotta nuorempi. Myöhemmin, kun nuo\nromaanimaisesti kyynelkasteiset hivukset alkoivat harmaantua, kun\nPamelasta tuli syöjätär, ei rouva Thénardieristä ollut muuta jäljellä\nkuin ilkeä, rujoluinen akka, joka oli aikoinaan ahminut hassuja\nromaaneja. Sillä kukaan ei lue rankaisematta typeryyksiä. Seuraus oli,\nettä hänen esikoistyttärensä nimeksi tuli Éponine. Mitä nuorempaan\ntulee, niin oli tuo pienokais-raukka vähällä saada nimekseen Oulnare;\nties minkä merkillisen Ducray-Duminilin romaanin aiheuttaman käänteen\nkautta hänen nimekseen joutui sentään vain Azelma.\n\nMuuten ei sivumennen sanoen kaikki sentään ole näin naurettavaa ja\npintapuolista tällä omituisella aikakaudella, josta nyt on puhe ja jota\nvoitaisiin kutsua ristimänimien mullistuksen ajaksi. Romaani-aineksen\nohella, jota olemme maininneet, esiintyy myöskin tärkeitä\nyhteiskunnallisia oireita. Nykyään ei ole suinkaan harvinaista,\nettä härkäpaimenen nimenä on Arthur, Alfred tai Alphonse, ja että\nkreivin -- mikäli vielä kreivejä löytyy -- nimenä on Tuomas, Pietari\ntai Jaakko. Tämä mullistus, joka laittaa \"ylhäisen\" nimen rahvaan\nmiehelle ja talonpoikaisnimen aatelisherralle, ei ole muuta kuin\nyhdenvertaisuuden hyökyaallon vaikutusta. Uusien tuulahdusten\nvastustamaton voima esiintyy tässä niinkuin muussakin. Tämänkin\nnäennäisen ristiriitaisuuden alta paistaa suurena ja syvälle uurtavana\nRanskan vallankumous.\n\n\n\n\n3.\n\nLeivonen.\n\n\nPelkkä ilkeys ei riitä menestymiseen. Kapakka veteli huonosti.\n\nVieraan naisen viidenkymmenenseitsemän frangin avulla oli Thénardier\nvoinut välttää protestin ja pitää nimikirjotuksensa kunniassa.\nSeuraavassa kuussa oli heillä jälleen rahan puute; vaimo vei Pariisiin\npanttilaitokseen Cosetten vaatetavarat ja sai niistä kuusikymmentä\nfrangia. Heti kun tämä summa oli kulutettu, tottuivat Thénardierin\naviopuolisot katsomaan tuota pikku tyttöä vain ruotulapseksi, jota he\npitivät luonaan armosta ja jota tuli kohdella sen mukaan. Kun hänen\nkauniit vaatteensa oli ryöstetty, puettiin hänet pikku Thénardierein\nvanhoihin hameisiin ja vanhoihin paitoihin, toisin sanoen: ryysyihin.\nHäntä ruokittiin muiden ihmisten jätteillä, hiukan paremmin kuin\nkoiraa, hiukan huonommin kuin kissaa. Kissa ja koira olivatkin hänen\ntavallisia ateriakumppaneitaan; Cosette söi niiden kanssa pöydän alla\nsamanlaisesta puukupista kuin nekin.\n\nÄiti, joka -- kuten myöhemmin saamme nähdä -- oli asettunut\nMontreuil-sur-Meriin, kirjotti, tai paremmin sanoen kirjotutti joka\nkuukausi saadakseen tietoja lapsestaan. Thénardierit vastasivat aina\nsamoin sanoin: Cosette voi erinomaisesti.\n\nKun kuusi ensimäistä kuukautta oli kulunut, lähetti äiti seitsemän\nfrangia seitsemännen kuukauden maksuksi ja jatkoi näin lähettämistään\nsäännöllisesti kuukausi kuukaudelta. Vuosi ei ollut vielä lopussa, kun\nThénardier sanoi: \"Onpa sitäkin mokoma! Luuleeko hän meidän tulevan\ntoimeen seitsemällä frangilla?\" Ja hän vaati kaksitoista frangia.\nÄidin, jolle yhä vakuutettiin, että hänen lapsensa oli ylen onnellinen\nja \"jakseli hyvin\", täytyi taipua, ja hän lähetti kaksitoista frangia.\n\nLöytyy luonteita, jotka eivät voi toiselta puolen rakastaa, vihaamatta\ntoiselta. Äiti Thénardier rakasti intohimoisesti omia tyttäriään, ja\nsiitä johtui, että hän suorastaan inhosi vierasta lasta. On surullista\najatella, että äidin rakkauskin voi pukeutua rumiin muotoihin. Niin\nvähän tilaa kuin Cosette talossa ottikin, näytti hänestä siltä, kuin\nolisi tuo tila ryöstetty hänen lapsiltaan ja kuin vähentäisi tuo\npienokaisraukka ilmaa, jota hänen tyttärensä hengittivät. Tällä\nnaisella, kuten usealla hänen tapaisellaan, oli määrätty osansa\nhyväilyä ja määrätty osansa lyöntejä ja haukkumisia jaettavana joka\npäivä. Ell'ei Cosettea olisi ollut, olisivat hänen omat tyttärensä,\nniin jumaloituja kuin olivatkin, varmasti saaneet pitää hyvänään\nkaikki; mutta vieras lapsi käänsi heidän edukseen iskut itsellensä.\nTalon tyttäret saivat siis vain hyväilyt osakseen. Cosette ei tehnyt\npienintäkään liikahdusta, joka ei heti olisi vuodattanut hänen\npäällensä ankarain ja ansaitsemattomain rangaistusten tulvaa. Tämä\nhiljainen, hento raukka, joka ei vielä mitään ymmärtänyt tästä\nmaailmasta eikä Jumalasta, jota alinomaa rangaistiin, toruttiin,\ntöykittiin, lyötiin, näki lähellään kaksi samanlaista pikku olentoa\nkuin hänkin, jotka elivät onnen lempeässä paisteessa!\n\nThénardierin eukko oli ilkeä Cosettelle, Éponine ja Azelma tulivat myös\nilkeiksi. Tässä ijässä ovat lapset vain uskollisia jäljennöksiä\näidistään. Koko vain pienempi, siinä kaikki.\n\nKului vuosi, kului toinenkin. Kylällä puheltiin:\n\n\"Nuo Thénardierit ovat kelpo väkeä. Eivät ole mitään rikkaita, ja\nkasvattavat sentään vierasta lasta, joka on jättämällä jätetty heidän\nristikseen!\"\n\nLuultiin Cosetten äidin jo unohtaneen lapsensa. Mutta Thénardier, joka\noli ties mistä hämäristä lähteistä onkinut tietoonsa, että lapsi oli\ntodennäköisesti avioton ja ett'ei äiti voinut sitä omistaa, vaati\nviittätoista frangia kuulta, koska tuo \"olento\" kasvoi ja _söi_, uhaten\nlähettää sen muuten takaisin. \"Koettakoon vain pysyä hyvissä kirjoissa\nkanssani!\" äkäili hän, \"taikka paiskaan kakaran keskelle hänen\nsalavehkeitään. Lisää täytyy tulla!\" Äiti maksoi nuo viisitoista\nfrangia.\n\nVuodesta vuoteen kasvoi lapsi ja hänen kurjuutensa sitä mukaa.\n\nNiin kauvan kun Cosette oli aivan pieni, sai hän olla toisten lasten\nsyntipukkina; heti kun hän oli hiukankin voimistunut, toisin sanoen:\nennenkuin hän oli täyttänyt viisi vuotta, tehtiin hänestä talon\npalvelustyttö.\n\nViiden vanhana! väitettänee, se on mahdotonta! Surkeata kyllä, on se\nkuitenkin totta. Yhteiskunnallinen kärsimys alkaa joka ijässä. Emmekö\nole aivan hiljattain lukeneet eräästä Dumolard-jutusta, eräästä\nrosvoksi ruvenneesta orpo-raukasta, joka virallisten asiakirjain mukaan\noli viiden vanhasta alkain ollut ypöyksin maailmassa, \"tehnyt työtä\nhenkensä pitimiksi ja varastellut\".\n\nCosette pantiin toimittamaan asioita, lakaisemaan huoneita, pihaa,\nkatua, pesemään astioita, vieläpä kantamaan puitakin. Thénardierit\nluulivat olevansa sitäkin oikeutetumpia näin menettelemään, kun äiti,\njoka oli yhäti Montreuil-sur-Merissä, alkoi maksaa huonosti. Muutamiin\nkuukausiin ei rahalähetystä ollut ensinkään saapunut. Jos äiti olisi\nnäiden kolmen vuoden kuluttua palannut Montfermeiliin, ei hän olisi\nenää tuntenut lastaan. Cosette, joka oli ollut niin kaunis ja verevä\ntaloon tullessaan, oli nyt muuttunut laihaksi ja kalpeaksi. Hänen\nkäytöksensäkin oli muodostunut levottomaksi, arkamaiseksi. Salakavala!\nsanoivat Thénardierit.\n\nVääryys oli tehnyt hänet yrmeäksi ja kurjuus rumaksi. Hänelle ei jäänyt\nmuuta kuin kauniit silmänsä, jotka herättivät sääliä, koska ne olivat\nniin suuret ja koska niissä näytti kuvastuvan vain sitä enemmän surua.\n\nSydäntä särkevää oli nähdä tämän pienen lapsiraukan, joka ei ollut\nvielä kuudenkaan vanha, talvipakkasessa vanhojen rikkinäisten\nryysyjensä verhoamana, väristen lakaisevan katua jo ennen päivän\nkoittoa, suunnaton luuta pienissä punaisissa kätösissään ja kyynel\nsilmäkulmassa.\n\nPaikkakunnalla kutsuttiin häntä Leivoseksi. Kansa, joka pitää\nrunollisista vertauksista, oli viehättynyt nimittämään tällä tavalla\ntätä pientä olentoa, joka ei juuri ollut lintua isompi, joka värisi,\narasteli ja pelkäsi, joka nousi ensinnä koko talossa ja koko kylässä ja\njoka hääri kadulla tai pellolla jo ennen aamun sarastusta.\n\nMutta tämä leivos-rukka ei milloinkaan laulanut.\n\n(_Fantinen I osan loppu_.)\n\n\n\n\n\n\nVIIDES KIRJA\n\nPERIKATOON KULKEMASSA\n\n\n\n\n1.\n\nEdistysaskeleita mustan lasiteollisuuden alalla.\n\n\nMutta mitä olikaan tullut tuosta äidistä, joka Montfermeilin asukkaiden\nvakuutusten mukaan näytti lapsensa hyljänneen? Missä oli hän? Mitä teki\nhän?\n\nJätettyään pikku Cosettensa Thénardierein huomaan, oli hän jatkanut\nmatkaansa ja saapunut Montreuil-sur-Meriin.\n\nTämä tapahtui, kuten muistamme, vuonna 1818.\n\nFantine oli lähtenyt kotitienoiltaan noin kymmenisen vuotta sitten.\nMontreuil-sur-Mer oli muuttanut muotoa. Siliä välin kun Fantine\nvajoamistaan vajosi kurjuuteen ja hätään, oli hänen synnyinkaupunkinsa\nmenestynyt.\n\nSuunnilleen kaksi vuotta takaperin oli siellä sattunut tuollainen\nmerkkitapaus teollisuuden alalla, jotka aina ovat pienten kaupunkien\nhuomattavimpia uutuuksia.\n\nTämä yksityisseikka on tärkeä, luulemmepa hyödylliseksi selostella,\njott'emme sanoisi alleviivata sitä hiukan laveammalta.\n\nIkimuistoisista ajoista oli Montreuil-sur-Merin erikoisteollisuutena\nollut englantilaisen vuoripien ja saksalaisten mustain lasitavarain\nmukaileminen. Tämä teollisuudenhaara oli kuitenkin aina viettänyt\nkituvaa elämää raaka-ainesten kallishintaisuuden takia, mikä tietysti\nehkäisi sen kehittymistä. Niihin aikoihin, jolloin Fantine palasi\nMontreuil-sur-Meriin, oli tapahtunut satumainen muutos näiden \"mustain\ntavarain\" tuotannossa. 1815 loppupuolella oli muuan tuntematon mies\nasettunut kaupunkiin asumaan, ja hänen päähänsä oli pistänyt ajatus\nkäyttää tässä teollisuudessa kummilakkaa kuusenpihkan asemesta,\nsekä mitä etenkin koristekalujen valmistamiseen tulee, käyttää\nyksinkertaisesti yhteenliitetystä peltistä tehtyjä kiinnitysrenkaita\njuotetusta peltistä tehtyjen sijasta. Tämä mitättömän pieni muutos oli\nsaanut aikaan täydellisen mullistuksen.\n\nTämä mitättömän pieni muutos oli todellakin suunnattomasti alentanut\nraaka-aineen hintaa, mikä taas oli tehnyt mahdolliseksi ensiksi\nkorottaa työpalkkoja, hyvä työ koko seudulle, toiseksi parantaa\ntuotteiden laatua, etu kuluttajalle, kolmanneksi myydä tavaraa\nhuokeammalla, saamalla kuitenkin kolmenkertaisen voiton, tehtailijan\nhyöty.\n\nNäin oli siis pienestä päähänpälkähdyksestä ollut kolme tärkeätä\nseurausta.\n\nVähemmässä kuin kolmen vuoden ajassa oli tämän menettelytavan keksijä\nrikastunut aimo lailla, mikä on sangen hyvä, sekä samalla rikastuttanut\nkoko ympäristönsä, mikä on parempi. Hän oli vieras paikkakunnalla.\nHänen syntyperästään ei tiedetty mitään; hänen elämänsä vaiheista\ntuskin enempää.\n\nKerrottiin hänen tulleen kaupunkiin hyvin vähillä varoilla, korkeintaan\nmuutamalla sadalla frangilla varustettuna.\n\nTämän pienen, nerokkaan aatteen palvelukseen käytetyn huolellisuuden ja\nälyn hedelmöittämän pääoman avulla oli hän luonut omaisuutensa ja\ntuottanut hyvinvointia koko seutukunnalle.\n\nMontreuil-sur-Meriin saapuessaan oli hänellä vain vaatteet päällään,\ntyöläisen käytös ja työläisen kieli.\n\nPuhuttiin, että juuri silloin, kun hän kenenkään huomaamatta astui\nMontreuil-sur-Merin pikkukaupungin portista sisään erään joulukuun\nillan hämärtyessä, pussi selässä ja kädessä ryhmysauva, oli suuri\ntulipalo puhjennut kunnantalossa. Tämä mies oli syöksynyt liekkeihin ja\nhenkensä kaupalla pelastanut kaksi lasta, jotka sattuivat olemaan erään\nsantarmikapteenin lapset; tästä syystä ei oltu ajateltukaan kysyä\nhäneltä passia. Siitä hetkestä asti oli tiedetty hänen nimensä: se oli\n_ukko Madeleine_.\n\n\n\n\n2.\n\nMadeleine.\n\n\nHän oli noin viidenkymmenen ikäinen mies, näytti surumieliseltä ja oli\nhyväsydäminen. Siinä kaikki, mitä hänestä voitiin sanoa.\n\nNiiden nopeiden edistysaskelten kautta, joilla hän oli uudestaan luonut\nkoko tämän teollisuuden, oli Montreuil-sur-Meristä tullut sangen\nhuomattava liikekeskus. Espanja, joka kuluttaa paljon vuoripikeä,\ntoimitti siellä vuosittain suunnattomia ostoksia. Tässä kaupanhaarassa\nkilpaili Montreuil-sur-Mer melkein Lontoon ja Berliinin kanssa. Ukko\nMadeleinen voitot olivat niin suuret, että hän kahden vuoden perästä\nsaattoi rakentaa suuren tehtaan, missä oli kaksi avaraa työhuonetta,\ntoinen miehille, toinen naisille. Ken hyvänsä, jota puute ahdisti, voi\ntarjoutua sinne töihin, ja hän saattoi olla varma saavansa sekä tointa\nettä leipää. Ukko Madeleine vaati miehiltä ahkeruutta ja kuntoa,\nnaisilta puhtaita tapoja, molemmilta rehellisyyttä. Hän oli jakanut\ntyöhuoneetkin eri sukupuolien välillä, jotta tytöt ja vaimot pysyisivät\njärjissään. Tässä kohdassa oli hän taipumaton. Se oli ainoa kohta,\nmissä hän oli jonkun verran suvaitsematonkin. Tähän ankaruuteen kehotti\nhäntä etenkin se seikka, että Montreuil-sur-Mer oli linnakaupunki,\njoten mahdollisuus tapain turmeltumiseen oli erinomaisen suuri. Hänen\ntulonsa oli ollutkin hyvää vaikuttava, ja hänen läsnäolonsa\nKaitselmuksen siunaus. Ennen ukko Madeleinen saapumista paikkakunnalle\noli kaikki ollut kuollutta ja rappeutunutta; nyt kuohui seudulla työn\nterve elämä. Väkevä elämän virtaus lämmitti kaikkia ja tunki\nkaikkialle. Vetelehtiminen ja kurjuus olivat tuntemattomia. Ei ollut\nlakkaria niin tyhjää, ett'ei siellä olisi raha helissyt, ei asumusta\nniin köyhää, ett'ei siellä olisi ilo raikunut.\n\nUkko Madeleine käytti töihinsä kaikkia halullisia. Hän vaati vain yhtä:\nole kunnon mies! ole kelpo nainen!\n\nKuten olemme huomauttaneet, kokosi ukko Madeleine kaiken tämän\ntoimeliaisuuden avulla, jonka aiheuttaja ja keskipiste hän oli,\nmelkoisen omaisuuden, mutta sen hankkiminen ei tuntunut olevan lainkaan\nhänen päähuoliansa, mikä on jokseenkin outoa tavalliseen liikemieheen\nnähden. Hän näytti ajattelevan enemmän muita kuin itseään. Vuonna 1820\ntiedettiin hänellä olleen talletettuna kuusisataakolmekymmentä tuhatta\nfrangia Laffitten[56] pankkiin; mutta ennen kuin hän oli pannut\nsäästöön nämä kuusisataakolmekymmentä tuhatta frangia, oli hän\nkuluttanut ainakin miljoonan kaupungin ja köyhien hyväksi.\n\nSairashuone oli huonoissa varoissa; hän oli perustanut sinne kymmenen\nuutta sairassijaa. Montreuil-sur-Mer on jaettu yläkaupunkiin ja\nalakaupunkiin. Alakaupungissa, missä hänkin asui, oli vain yksi\nkoulupahanen, kurja hökkeli, joka uhkasi suistua raunioiksi; hän oli\nrakennuttanut sinne kaksi uutta koulua, toisen tytöille, toisen\npojille. Omista varoistaan maksoi hän kahdelle opettajalle\nkaksinkertaisesti heidän laihan virallisen palkkansa, ja kun sitä\nihmeteltiin, vastasi hän: \"Valtion tärkeimmät virkamiehet ovat imettäjä\nja koulunopettaja\". Hän oli omalla kustannuksellaan muodostanut\nturvakodin -- siihen asti melkein tuntematon laitos Ranskassa -- ja\napurahaston vanhoille ja kivuloisille työmiehille. Koska hänen\ntehtaansa muodosti ikäänkuin jonkunlaisen keskuksen, oli sen ympärille\nnopeasti kohonnut aivan uusi kaupunginosa, missä löytyi paljon\nvarattomia perheitä; hän oli perustanut sinne maksuttoman apteekin.\n\nEnsi aikoina, kun hänen nähtiin alottelevan, sanoivat ymmärtäväiset\nihmiset: Se on aika veijari, se tahtoo rikastua. Kun hänen nähtiin\nrikastuttavan koko seudun ennen kuin rikastui itse, sanoivat samaiset\nymmärtäväiset ihmiset: Se on aika kunnianhimoinen mies, se tavottelee\nkansan suosiota. Tämä näytti sitäkin otaksuttavammalta, kun tämä mies\noli myös uskovainen ja otti jokseenkin ahkerasti osaa hartauden\nharjotuksiin, mikä oli erittäin hyvällä silmällä nähty seikka näinä\naikoina. Hän kävi säännöllisesti joka sunnuntai kuulemassa aamumessua.\nPaikallisen edusmiehen, joka vainusi kilpailijoita kaikkialla, saattoi\ntämä uskonnollisuus ennen pitkää levottomuuden valtaan. Tämä edusmies,\njoka oli ollut keisarikunnan lakiasäätävän neuvoskunnan jäsen, omasi\nsamanlaiset uskonnolliset mielipiteet kuin muuan rukoilija-veljeskunnan\nFouchén nimeltä tunnettu isä, Otranton herttua, jonka kätyri ja ystävä\nhän oli ollut. Suljetussa seurassa naureskeli hän herttaisesti koko\nJumalalle. Mutta kun hän näki tuon rikkaan tehtailija Madeleinen\nmenevän säännöllisesti kello seitsemän hiljaiseen messuun, vainusi\nhän vasta-ehdokasta ja päätti ehättää edelle. Hän otti jesuitan\nrippi-isäkseen ja kävi sekä suuressa messussa että iltakirkossa.\nKunnianhimoisten pyyteiden tavottelu oli tähän aikaan oikeata\nkirkonjuoksua sanan räikeimmässä merkityksessä. Köyhät hyötyivät\ntästä pelosta yhtä paljon kuin Jumalakin, sillä kunnianarvoisa\nvaltiopäivämies perusti myös kaksi uutta potilassijaa sairaalaan; niin\nettä niitä nyt oli kaikkiaan kaksitoista.\n\nMutta v. 1819 levisi eräänä aamuna huhu kaupungissa, että kuningas\noli maaherran esityksestä ja katsoen niihin suuriin palveluksiin,\njoilla hän oli isänmaata hyödyttänyt, nimittänyt ukko Madeleinen\nMontreuil-sur-Merin pormestariksi. Ne, jotka olivat julistaneet tämän\ntulokkaan \"kunnianhimoiseksi onnenonkijaksi\", tarttuivat suurella\nihastuksella tähän tilaisuuteen, jonka nojalla heidän oli niin hyvä\nhuudahtaa: \"Kas niin! Emmekö sitä jo sanoneet?\" Koko Montreuil-sur-Mer\njoutui kuohuksiin. Huhussa oli perää. Muutamia päiviä myöhemmin\njulkaistiin nimitys _Moniteurissä_.[57] Seuraavana päivänä kieltäytyi\nukko Madeleine kunniasta.\n\nSamana vuonna esiintyivät Madeleinen uuden menettelytavan mukaan\nvalmistetut tuotteet teollisuusnäyttelyssä. Palkintolautakunnan\nilmotuksesta nimitti kuningas keksijän kunnialegioonan ritariksi. Uusi\nkuohunta pikkukaupungissa. Vai ristiä hän mielikin! Ukko Madeleine ei\nhuolinut rististä.\n\nTotta tosiaan, tämä mies oli täydellinen arvoitus. Ymmärtäväiset\nihmiset suoriutuivat pulasta sanomalla: \"Kun kaikki selviää, on hän\nlopultakin vain pelkkä seikkailija\".\n\nKuten olemme nähneet, oli paikkakunta saanut häneltä paljon, köyhät\nkaikki; hän tuotti niin paljon hyötyä, että häntä täytyi lopultakin\nkunnioittaa; ja hän oli niin lempeä ja hyvä, että häntä täytyi\nlopultakin rakastaa; etenkin hänen työmiehensä suorastaan jumaloivat\nhäntä, ja hän kantoi tämän jumaloimisen jonkunlaisella surumielisellä\nvakavuudella. Kun keksittiin, että hän oli rikas, tervehtivät \"hienon\nmaailman ihmiset\" häntä, ja häntä kutsuttiin kaupungissa herra\nMadeleineksi; hänen työmiehensä ja lapset nimittivät häntä yhä\nedelleenkin _ukko Madeleineksi_, ja tämä seikka houkutteli häneltä\nhänen kauneimman hymynsä. Sitä mukaa kun hän kohosi, satoi hänen\npäälleen kutsuja satamalla. \"Hieno maailma\" pyysi häntä seuraansa.\nMontreuil-sur-Merin koreat vierashuoneet olisivat tietysti ensi alussa\npysyneet visusti suljettuina köyhälle käsityöläiselle, mutta nyt\navasivat ne ovensa selkiseljälleen miljoonain omistajalle. Häntä\nmieliteltiin tuhansin tavoin. Hän kieltäytyi kunniasta.\n\nTälläkään kertaa ei ymmärtäväisiltä ihmisiltä selityksiä puuttunut. --\nHän on sivistymätön, huonosti kasvatettu mies. Eihän edes tiedetä,\nmistä mokoma on peräisinkään. Ei hän osaisi hienommissa seurapiireissä\nkäyttäytyäkään. Ei ole oikeastaan ensinkään varmaa, osaako hän edes\nlukea.\n\nKun nähtiin hänen ansaitsevan rahaa, sanottiin: Se on kamasaksa. Kun\nnähtiin hänen kylvävän rahansa ympärilleen, sanottiin: Nyt se pyrkii\nkunniaan ja kansan suosioon. Kun nähtiin hänen työntävän luotaan\nkunnianosotukset, sanottiin: Se on seikkailija. Kun nähtiin hänen\nhylkäävän hienon maailman liehittelyt, sanottiin: Se on nauta.\n\nVuonna 1820, viisi vuotta hänen Montreuil-sur-Meriin saapumisensa\njälkeen, olivat hänen paikkakunnalle suorittamansa palvelukset niin\nilmeisiä, väestön toivomus niin yksimielinen, että kuningas nimitti\nhänet uudestaan kaupungin pormestariksi. Hän kieltäytyi yhä, mutta\nmaaherra ei suostunut hänen kieltoonsa, kaikki seudun merkkihenkilöt\nkävivät häntä pyytelemässä, kadut täyttävä kansa vaati häntä niin\ninnokkaasti myöntymään, yleinen mielipide oli niin voimakas, että hänen\nlopulta täytyi taipua. Pantiin merkille, että seikka, mikä etenkin\nnäytti johtaneen häntä tähän päätökseen, oli erään vanhan eukon milt'ei\nkiukustunut huudahdus, jonka tämä viskasi hänelle mökkinsä kynnykseltä:\n\"_Kunnon pormestaria tarvitaan! Tuleeko väistyä tekemästä sitä hyvää,\nminkä voi tehdä_?\"\n\nSe oli hänen nousunsa kolmas vaihe. Ukko Madeleinesta oli tullut herra\nMadeleine, herra Madeleinesta tuli herra pormestari.\n\n\n\n\n3.\n\nLaffitten pankkiin talletetut rahat.\n\n\nMutta hän itse oli pysynyt yhtä yksinkertaisena kuin ensi päivänäkin.\nHänen oli tukkansa harmaa, katseensa vakava, ihonsa ahavoitunut kuin\ntyömiehellä, kasvonsa miettivät kuin filosofin. Päässä oli hänellä\ntavallisesti leveälierinen hattu ja pukuna pitkä leukaan asti napitettu\ntakki karkeata kangasta. Hän hoiti pormestarin virkatehtävät, mutta\nniistä päästyään eleli hän yksinäisyydessä. Harvoille ihmisille hän\npuhui. Hän väisti kohteliaisuuksia, tervehti, sivulta käsin, meni\nnopeasti tiehensä, hymyili päästäkseen puhelemasta, antoi lahjan\npäästäkseen hymyilemästä. Naiset sanoivat hänestä: Onpa häntä aika\nhyvänsävyinen karhu! Hänen suurin huvinsa oli kävellä pitkin peltoja ja\nketoja.\n\nHän aterioi aina yksinään, edessään avattuna kirja, jota hän luki.\nHänellä oli hyvin järjestetty pikkukirjasto. Hän piti paljon kirjoista;\nkirjat ovat vakavia, varmoja ystäviä. Siinä määrässä kun hänelle\nvarallisuutensa karttuessa tuli joutohetkiä, näytti hän käyttävän\nniitä henkeään viljelläkseen. Siitä asti kun hän oli ollut\nMontreuil-sur-Merissä, huomattiin hänen puhetapansa vuosi vuodelta\ntulevan yhä hiotummaksi, huolitellummaksi ja lempeämmäksi.\n\nKävelyretkilleen vei hän mielellään mukanaan pyssyn, mutta harvoin hän\nsitä käytti. Kun se joskus tapahtui, oli hänen osumisensa pelottavan\ntarkka. Hän ei koskaan tappanut vaaratonta eläintä. Hän ei milloinkaan\nampunut pikkulintua.\n\nVaikk'ei hän enään ollut suinkaan nuori, kerrottiin hänellä olevan\nvielä suunnattomat voimat. Hän auttoi missä vain tarvittiin, nosti\nkaatuneen hevosen, irrotti liejuun joutuneen kuorman, pysähdytti\nsarviin tarttumalla karanneen härän. Hänen taskunsa olivat aina täynnä\npikkurahoja hänen lähtiessään ulos ja tyhjät hänen palatessaan. Kun hän\nkulki jonkun kylän läpi, juoksivat pahaiset paitaressut riemuiten hänen\nperässään ja piirittivät hänet kuin hyttysparvi.\n\nArveltiin niinkin, että hänen oli ennen täytynyt harjottaa\nmaanviljelystöitä, koska hän osasi neuvoa talonpojille monta\nhyödyllistä keinoa. Hän opetti heitä hävittämään viljakoita\npirskottamalla aittojen seiniin ja lattian rakoihin tavallista\nsuolaliuosta, sekä karkottamaan kasvimatoa ripustamalla kaikkialle\ntalojen ja puutarharakennusten seiniin ja katoille kukkivia salvian\noksia. Hänellä oli \"reseptejä\", joiden mukaan voitiin pelloilta poistaa\nlusteet, mustat kuminat, hiirenherneet, savikat ja ohdakkeet sekä\nkaikki loiskasvit viljaa turmelemasta. Hän puolusti kaniinitarhaa\nrottia vastaan pelkästään pienen Berberian sian avulla, jonka haju\nkarkotti viholliset.\n\nKerran näki hän muutamain paikkakuntalaisten repivän nokkosia täydessä\ntouhussa. Hän katseli näitä juurineen kiskottuja, jo kuivaneita\nkasvikasoja ja sanoi: \"Kuollut mikä kuollut. Ja kuitenkin olisi niistä\nniin suurta hyötyä, jos niitä vaan osattaisiin käyttää. Nuoren nokkosen\nlehti on mainio vihannes; kun se vanhentuu, syntyy siihen syitä ja\nkuituja kuin hamppuun ja pellavaan. Nokkoskangas on aivan yhtä hyvää\nkuin hamppukangas. Hienoksi hakattuna on nokkonen mainiota\nsiipikarjalle; survottuna on se erinomaista nautaeläimille. Nokkosen\nsiemenet, joita sekotetaan rehuun, antavat eläinten karvalle kauniin\nkiillon; suolan sekaan jauhettu nokkosen juuri synnyttää kaunista\nkeltaväriä. Nokkonen on mitä parhainta karjanrehua, jota voi niittää\nkaksi kertaa vuodessa. Ja mitä nokkonen tarvitsee? Vähän maata, ei\nvähintäkään muokkausta, ei vähintäkään hoitoa. Siemenet vain putoavat\nsitä mukaa kun nokkonen tuleentuu, joten niitä on vaikea korjata\ntalteen. Siinä kaikki. Kun vain hiukankin vaivaa näkisi, tuottaisi\nnokkonen suurta hyötyä; kun siitä ei välitetä, tuottaa se pelkkää\nvahinkoa. Silloin sitä yritetään tappaa. Kuinka paljon löytyykään\nihmisiä, jotka tässä ovat nokkosen kaltaisia!\" -- Sitten lisäsi hän\npienen vaitiolon jälkeen: \"Ystäväni, painakaa mieleenne, ett'ei ole\nolemassa enempää huonoja kasveja kuin huonoja ihmisiäkään. On vain\nhuonoja viljelijöitä\".\n\nLapset pitivät hänestä paljon senkin vuoksi, että hän osasi laitella\nsomia pikkuesineitä oljista ja kokospähkinöistä.\n\nMilloin hän huomasi kirkonoven mustiin verhotuksi, astui hän sisään;\nhän etsi hautajaisia niinkuin muut etsivät ristijäisiä. Lesken suru ja\nlähimäisen onnettomuus vetivät häntä, lempeätä, helläsydämistä miestä\npuoleensa; hän astui surevain ystäväin sekaan, hän kävi mustapukeisissa\nperheissä, hän yhtyi papin valituksiin ruumisarkun ääressä. Hän näytti\nmielellään ottavan ajatustensa esineiksi hautausvirret, jotka ovat\ntäynnä tulevan maailman näkemystä. Silmät taivaaseen luotuina kuunteli\nhän, ikäänkuin tahtoen nousta äärettömyyden salaperäisyyksiä kohti,\nnäitä kuoleman synkeän syvänteen äärellä laulavia ääniä. Hän teki\npaljon hyviä töitä, kokien pysytellä piilossa niinkuin pahoja tekoja\ntehdessä piiloudutaan. Salaa tunkeutui hän iltahämärässä taloihin;\nhiljaa hiipi hän portaita ylös. Palatessaan kurjaan hökkeliinsä huomasi\njoku köyhä raukka ovensa avatuksi, vieläpä väkivalloin avatuksi hänen\npoissa ollessaan. Köyhä raukka huudahti: \"Joku pahantekijä on käynyt\ntäällä!\" Hän astui sisään ja ensimäinen, mitä hän näki, oli pöydälle\ntai tuolille jätetty kultaraha. \"Pahantekijä\", joka oli käynyt talossa,\noli ukko Madeleine. Hän oli ystävällinen, mutta surunsynkeä. Kansa\nsanoi: \"Onpa hän rikas mies, eikä näytä ylpeältä. Onpa hän onnellinen\nmies, eikä näytä tyytyväiseltä\".\n\nJotkut väittivät hänen olevan sangen salamyhkäisen henkilön ja\nvakuuttivat, ett'ei kukaan saanut astua hänen huoneeseensa,\njoka kuului olevan oikea erakon luola siivekkäine tiimalaseineen,\nristinmuotoisine sääriluukoristeineen ja pääkalloineen. Asia herätti\nniin monenlaisia puheita, että päivänä muuanna hänen luokseen tuli\nuseita Montreuil-sur-Merin hienoja, kujehaluisia neitosia kysymään:\n\"Herra Pormestari, näyttäkääpäs meille huonettanne. Sen sanotaan olevan\noikean hirmupesän\". Hän hymyili ja vei neitoset heti paikalla tuohon\n\"hirmupesään\". He saivat ansaitun rangaistuksen uteliaisuudestaan.\nHuone oli aivan tavallinen, mahonkiset huonekalut, jotka olivat\njotenkin rumat niinkuin kaikki tämänlaiset huonekalut tapaavat olla,\nseinillä kahdentoista soun paperit. Muuta sen merkillisempää he\neivät siellä huomanneet, kuin takanotsalla kaksi vanhanaikuista\nkynttilänjalkaa, jotka näyttivät olevan hopeata, \"koska niissä oli\ntarkastusmerkki\". Aito pikkukaupunkimainen huomautus!\n\nSiitä huolimatta juteltiin yhä eteenkinpäin, ett'ei kukaan päässyt\ntähän huoneeseen, että se oli oikea erakon luola, haavekammio,\nhirmupesä, hauta.\n\nKuiskailtiin myös, että hänellä oli talletettuna \"suunnattomia\" summia\nLaffitten pankkiin sillä tavoin, että hän sai ne heti tarvitessaan\nkäsiinsä, sillä ehdolla, lisättiin, että herra Madeleine saattoi\njonakin aamuna mennä Laffitten luo, kirjottaa kuitin ja viedä pois pari\nkolme miljoonaansa kymmenessä minuutissa. Todellisuudessa supistuivat\nnuo \"pari kolme miljoonaa\", kuten olemme maininneet, kuuteensataan\nkolmeenkymmeneen tai neljäänkymmeneen tuhanteen frangiin.\n\n\n\n\n4.\n\nHerra Madeleine surupuvussa.\n\n\nVuoden 1821 alussa ilmottivat sanomalehdet herra Myrielin, Dignen\n\"_hänen ylhäisyytensä Bienvenun_ lisänimellä tunnetun\" piispan kuolleen\nkunnioitettuna ja rakastettuna kahdeksankymmenenkahden vuoden ijässä.\n\nLisätäksemme tähän erään yksityisseikan, jonka sanomalehdet jättivät\nmainitsematta, huomautamme, että Dignen piispa oli ennen kuolemaansa\nollut useita vuosia sokeana. Sokeuttaan hän ei nurkunut, sillä sisar ei\nväistynyt hänen viereltään.\n\nSivumennen sanokaamme myöskin, että sokeana oleminen ja samalla\nrakastettuna oleminen on kuitenkin täällä murheenlaaksossa, missä ei\nmikään ole täydellistä, yksi ihmeellisimpiä, ihanimpia onnellisuuden\nmuotoja. Kun tunnet vierelläsi lakkaamatta vaimon, tyttären, sisaren,\nviehättävän olennon, joka ei siitä luovu, koska sinä tarvitset häntä ja\nkosk'ei hän voi olla sinua paitse, kun tiedät olevasi alituisen avun\ntarpeessa, kun voit joka hetki mitata hänen hellän kiintymyksensä\nmäärää sen mukaan, miten kauvan hän luonasi viipyy ja sanoa itseksesi:\nkoska hän pyhittää minulle kaiken aikansa, merkitsee se sitä, että minä\nomistan hänen sydämensä kokonaan; kun huomaat ajatuksen itse ihmistä\nnäkemättäkään, kun tulet vakuutetuksi tuon olennon horjumattomasta\nuskollisuudesta synkkään pimeyteen vaipunutta kohtaan, kun havaitset\nhameen kahinan, kun kuulet hänen kulkevan edestakaisin, käyvän\nhuoneesta toiseen, puhuvan, laulavan, ja kun ajattelet, että juuri sinä\nolet noiden askeleiden, tuon puheen, tuon laulun keskipiste, kun voit\njoka silmänräpäys huomata oman vetovoimasi, kun tunnet olevasi sitä\nmahtavampi mitä raihnaisempi olet, kun sinusta keskellä pimeyttä ja\njuuri pimeyden kautta tulee tähti, jonka ympärillä tämä enkeli\nkiertelee, niin etpä tiedä autuutta suurempaa. Elämän korkein onni on\nhorjumaton varmuus siitä, että joku sinua rakastaa, rakastaa sinua\nsinun itsesi tähden, tai paremmin sanoen, vastoin sinun tahtoasikin.\nTämä varmuus on sokealla. Tässä synkässä tilassa on pieninkin palvelus\nhyväily. Puuttuuko häneltä jotakin? Ei. Ei haittaa mitään, vaikka valon\nkadottaakin, kun saa rakkauden sijaan. Ja millaisen rakkauden!\nRakkauden, jota johtavat yksinomaan puhtaat, jalot vaikuttimet.\nSokeutta ei ole siellä, missä vallitsee varmuus. Sielu etsii haparoiden\nsielua ja löytää sen. Ja tämä löydetty ja koeteltu sielu on rakastavan\nnaisen. Käsi tukee sinua, se on hänen kätensä; huulet koskettavat\nhellästi otsaasi, ne ovat hänen huulensa; kuulet hengityksen lähelläsi\nhuokuvan, se on hänen hengityksensä. Mikä riemu, kun hän jakaa sinulle\nkaikkensa, jumaloimisestaan sääliinsä asti, kun hän ei sinua\nmilloinkaan jätä, kun sinulla on tämä hento, lempeä olento apunasi, kun\nsaat nojautua tähän huojumattomaan ruokoon, kun saat käsin koskea tätä\nkaitselmustasi ja kun saat syliisi sulkea tämän ruumiillistuneen\njumalasi! Sydän, tämä ihana tumma kukka, käy kohti salaperäistä\nkirkastusta. Tätä pimeyttä et vaihtaisi valomeriinkään. Enkeliolento on\naina vierelläsi, lakkaamatta vierelläsi; jos hän poistuu, niin palajaa\nhän tuossa tuokiossa takaisin; hän häipyy unelmana ja ilmestyy jälleen\ntodellisuutena. Tunnet lämmön leyhkävän vastaasi, hänhän siinä onkin.\nSinut valtaa viihdyttävä rauha, rajaton riemu ja ylevä ihastus; sinä\nloistat kuin säde yössä. Ja tuhansittain pikkupalveluksia.\nMitättömyyksiä, jotka tyhjyydessäsi muodostuvat äärettömiksi.\nNaisellisen hellän äänen hyväilevimmät, hivelevimmät sävelet\ntuudittavat sinua lepoon ja saavat sinut unohtamaan maailman, jonka\nolet menettänyt. Sinä nautit hänen sielunsa hellistä värähdyksistä.\nSinä et näe mitään, mutta sinä tunnet, että hän sinua jumaloi. Sinä\nolet kuin paratiisissa keskellä mustan pimeydenkin.\n\nTästä paratiisista oli hänen ylhäisyytensä Bienvenu siis muuttanut\ntoiseen.\n\nIlmotus hänen kuolemastaan julkaistiin myös Montreuil-sur-Merin\npaikallisessa lehdessä. Herra Madeleine esiintyi seuraavana päivänä\nmustiin puettuna, surunauha hatussa.\n\nKaupungissa huomattiin tämä surunosotus, ja nyt saatiin vettä myllyyn.\nTämähän näytti luovan valoa herra Madeleinen entisyyteen. Päätettiin\nsiis, että hän oli ollut jonkunlaisissa tekemisissä kunnianarvoisan\npiispan kanssa. _Hän kantaa surupukua Dignen piispan muistoksi_,\nkaikuivat vierashuoneet; tämä kohotti aika lailla herra Madeleinen\narvoa ja hankki hänelle äkkiä, yhdellä iskulla suurta kunnioitusta\nMontreuil-sur-Merin hienoston piireissä. Seudun pienoiskokoinen\nSaint-Germainen esikaupunki tahtoi nyt ottaa lopullisesti armoihinsa\nherra Madeleinen, joka oli kukaties piispan sukulaisia. Herra Madeleine\nhuomasi kyllä kohoamisensa siitä, että vanhat naiset hänelle syvempään\nnyökkäsivät ja nuoret viehkeämmin hymyilivät. Eräänä iltana kysyä\ntokaisee häneltä muuan tämän pienen suurmaailman rouva, joka korkean\nikänsä nojalla rohkenee olla utelias: \"Herra Pormestari on varmaankin\nDignen piispavainajan serkkuja\".\n\nHän vastasi: \"En, rouva\".\n\n\"Mutta\", jatkaa rouva, \"Tehän olette pukeutunut suruun hänen\nmuistokseen?\"\n\nHän selitti: \"Seikka on se, että minä olen nuoruuteni päivinä ollut\npalvelijana hänen perheessään\".\n\nSiihen huomioon oli myös tultu, että joka kerta kun kaupungissa kävi\nnuoria savoijalais-poikia, jotka vaelsivat maita mantereita ja hakivat\nuuninpiippuja nuohotakseen, kutsui herra pormestari heidät luokseen,\nkysyi heidän nimeään ja antoi heille rahaa. Pojat kertoivat asiasta\ntoisilleen, ja heitä kävikin kaupungissa tuhkatiheään.\n\n\n\n\n5.\n\nUhkaavia välähdyksiä taivaanrannalla.\n\n\nVähitellen ja aikaa myöten raukesi kaikki vastahakoisuus. Ensimmältä\njoutui herra Madeleinekin sen kohtalon alaiseksi, mikä tapaa kaikkia\nkohoavia: häntä mustattiin ja häntä parjattiin; sitten vaimenivat\nherjaukset vain ilkeyksiksi, sitten muuttuivat nekin viattomiksi\nilkkuilemisiksi, kunnes lopulta kaikki vastenmielisyys katosi\nkerrassaan. Kunnioitus tuli täydelliseksi, yksimieliseksi,\nsydämelliseksi, ja saapuipa niin aika, noin v. 1821, jolloin sana:\n\"herra pormestari\" lausuttiin Montreuil-sur-Merissä melkein samalla\nsävyllä kuin nimi: \"hänen ylhäisyytensä Bienvenu\" lausuttiin Dignessä\nv. 1815. Kymmenien penikulmien päästä tultiin kysymään herra\nMadeleinelta neuvoa. Hän lopetti riidat, hän esti oikeusjutut, hän\nsovitti vihamiehet. Kaikki taipuivat hänen rehelliseen tuomioonsa.\nHänen sydämeensä näytti olevan kirjoitettu luonnollisen lain\nmääräykset. Näytti kuin olisi jonkunlainen tarttuva kunnioitus\nkuudessa, seitsemässä vuodessa miehestä mieheen kulkien vallannut koko\nseudun.\n\nVain yksi ainoa mies koko kaupungissa ja koko piirikunnassa ei\nvähimmässäkään määrässä joutunut tämän tartunnan alaiseksi. Mitä ukko\nMadeleine tekikään, aina pysyi hän vastustavalla kannalla, aivan kuin\njohtaisi ja vallitsisi häntä vastustamaton, järkähtämätön vaisto.\nMuutamissa ihmisissä näyttää tosiaankin löytyvän oikea eläimellinen\nvaisto, puhdas ja horjumaton kuten kaikki vaistot, joka synnyttää\nmieltymyksen ja vastenmielisyyden, joka säälimättä erottaa ihmisen\nihmisestä, joka ei epäröi, joka ei hämmenny, ei vaikene eikä haihdu\nkoskaan, joka on kaikessa himmeydessäänkin ehdottoman selvä,\npettämätön, vastustamaton, joka ei tottele mitään älyn neuvoja\neikä mitään järjen todisteluja, joka, minkälaisiksi kohtalot\nmuodostunevatkaan, salaa ilmaisee ihmiskoiralle ihmiskissan läsnäolon,\nihmisketulle ihmisleijonan läheisyyden.\n\nSattui usein, että kun herra Madeleine tyynenä, ystävällisenä, kaikkien\nsiunausten saattamana kulki katua pitkin, muuan pitkä, raudanharmaaseen\npäällystakkiin puettu mies, kädessä tukeva keppi ja päässä\nsyväänpainettu hattu, käännähti äkkiä ympäri ja seurasi häntä\nkatseillaan siksi kunnes hän katosi näkyvistä, kädet ristissä rinnalla,\npudistaen hiljaa päätään ja kohottaen ylähuultaan alahuulen avulla aina\nnenänpäähän asti, mikä merkitsevä irvistys voitaisiin ehkä tulkita\nseuraavasti: \"Mutta mikä on tuo herra oikein miehiänsä? -- Minä olen\nvarmasti nähnyt hänet ennenkin. -- Missään tapauksessa ei hän tule\nvetämään minua nenästä\".\n\nTämä milt'ei uhkaavan vakavannäköinen henkilö oli niitä ihmisiä, joita\ntarvitset vain vilaukselta nähdä, kun ne jo mieltäsi kiinnittävät.\n\nHänen nimensä oli Javert, ja hän kuului poliisikuntaan.\n\nHän hoiti Montreuil-sur-Merissä ylimmän järjestyksenvalvojan raskaita,\nmutta hyödyllisiä tehtäviä. Hän ei ollut nähnyt Madeleinen alkuhommia.\nJavert oli saanut nykyisen virkansa herra Chabouilletin,\nvaltioministeri kreivi Anglèsin sihteerin välityksellä, tämän isäntä\nkun oli niihin aikoihin Pariisin poliisipäällikkönä. Javertin saapuessa\nMontreuil-sur-Meriin, oli suurtehtailija jo koonnut mahtavan\nomaisuutensa, ja ukko Madeleinesta oli jo tullut herra Madeleine.\n\nMuutamilla poliisi-upseereilla on tykkänään erikoiset kasvonpiirteet,\njoissa halpamaisuuden ilmeeseen yhtyy mahtipontisuuden ilme. Javertin\nkasvonpiirteet olivat tällaiset, lukuunottamatta halpamaisuutta.\n\nOlemme vakuutettuja siitä, että jos sieluja voitaisiin silmin havaita,\nnähtäisiin selvästi se kummallinen seikka, että kutakin inhimillistä\nyksilö-lajia vastaa eläinkunnassa määrätty lajinsa. Ja helposti\nvoitaisiin havaita todeksi tuo ajattelijan hämärästi huomioima seikka,\nettä kaikki eläimet simpukasta kotkaan, siasta tiikeriin asti löytyvät\nihmisessä ja että jokin niistä on kussakin ihmisessä. Joskus\nuseampiakin samalla kertaa.\n\nEläimet eivät ole muuta kuin meidän hyveittemme ja paheittemme\nkuvia, meidän silmiemme edessä väikkyviä ihmissielujen näkyviä\nilmestysmuotoja. Jumala panee ne meidän eteemme, jotta saisimme\najattelemisen aihetta. Mutta koska eläimet ovat vain varjoja, ei Jumala\nole tehnyt niitä mahdollisiksi kasvatukseen, jalostumiseen sanan\ntäydellisessä merkityksessä. Ja mitä se hyödyttäisikään? Kun taas\npäinvastoin meidän sielumme ovat todellisuusoleita ja niillä on ihana\npäämäärä, on Jumala antanut niille älyllisyyden lahjan, s.t.s.\nkehittymisen, kasvattamisen mahdollisuuden. Oikeaan osunut\nyhteiskunnallinen kasvatus voi aina saada jokaisesta ihmissielusta, oli\nse sitten millainen tahansa, esille sen hyvän ja hyödyllisen, mikä\nsiihen on kätkettynä.\n\nYmmärrettävästi on tämä sanottu vain ahtaammassa merkityksessä, mitä\ntulee tähän näkyvään maalliseen elämään, ja kiinnittämättä huomiota\nsiihen syvälliseen kysymykseen, löytyykö ulkopuolella ja yläpuolella\nihmistä henkilöllisiä olentoja. Näkyväinen minä ei millään tavalla\noikeuta ajattelijaa kieltämään näkymätöntä minää. Suostuttuamme tästä,\njatkamme kertomustamme.\n\nJos siis nyt otaksutaan meidän väitteemme mukaisesti, että jokaisessa\nihmisessä esiintyy joku eläinlaji tulee meidän olemaan sangen helppoa\nselittää, mikä rauhanrakentaja Javert oli miehiänsä.\n\nAsturialaiset talonpojat ovat vakuutettuja siitä, että jokaisessa\nsudenpoikasessa on yksi koira, jonka emä tappaa, koska se\nvoimistuttuaan söisi muut poikaset suuhunsa.\n\nAjatelkaa ihmisen kasvot tällaiselle sudenpoikakoiralle, ja te näette\nJavertin.\n\nJavertin oli synnyttänyt vankilassa muuan povaajaämmä, jonka mies oli\nkaleereilla. Suuremmaksi varttuessaan luuli hän olevansa tykkänään\nyhteiskunnan ulkopuolella, eikä koskaan enää pääsevänsä sen helmaan.\nHän huomasi yhteiskunnan sulkevan armotta yhteydestään kaksi\nihmisluokkaa: ne, jotka sitä hätyyttävät, ja ne, jotka sitä suojelevat.\nHänellä oli valittavanaan vain nämä kaksi luokkaa. Samalla tunsi hän\nitsessään omituista jäykkyyttä, säännöllisyyttä ja rehellisyyttä, mihin\nyhtyi rajaton viha sitä kiertolaisjoukkuetta vastaan, johon hän itsekin\nkuului. Hän meni poliisin palvelukseen. Hän menestyi urallaan.\nNeljänkymmenen vanhana oli hän kohonnut komisarioksi. Nuoruutensa\npäivinä oli hän ollut virkamiehenä etelän työvankiloissa.\n\nEnnenkuin menemme etemmä, selittäkäämme tarkemmin tuo käsite: ihmisen\nkasvot, jonka äsken sovellutimme Javertiin.\n\nJavertin kasvoihin kuului litteä nenä ja kaksi suurta sierainreikää,\njoita kohti kohosi molemmin puolin uhkea poskiparta. Oikein pahalta\ntuntui, kun ensi kerran näki tämän tuuhean metsän ja nämä kaksi\nhirvittävää aukkoa. Kun Javert nauroi, mikä oli harvinaista ja\nkauheata, avautuivat hänen ohuet huulensa ja paljastivat ei ainoastaan\nhampaat, vaan myöskin ikenet, ja nenän ympärille muodostui leveä,\nkamala ryppy kuin nautaeläimen turpaan. Vakava Javert oli kuin\nverikoira; naurava Javert oli kuin tiikeri. Muuten oli pääkallo pieni,\njykevät leukapielet, tukka peitti otsan ja valui aina kulmakarvoihin\nasti, silmien välissä oli pysyvä poimu ikäänkuin heltymättömän vihan\nmerkkinä, katse synkkä, suu kokoonpuserrettu ja pelottava; koko muoto\nilmaisi taipumatonta, julmaa käskeväisyyttä. Tätä ihmistä vallitsi\nkaksi hyvin yksinkertaista ja verrattain hyvääkin tunnetta, jotka hän\nkuitenkin liiottelemalla muutti pahoiksi: esivallan kunnioitus ja\nkaiken kapinoimisen viha. Hänen silmissään olivat varkaus, murha,\nkaikki rikokset vain tämän kapinoimisen eri muotoja. Hän katseli\njonkunlaisella sokealla, syvällä luottamuksella kaikkia, joilla oli\npieninkin virka valtiossa, pääministeristä aina pellonvartijaan asti.\nHän halveksi, inhosi ja vihasi sydämessään kaikkia, jotka olivat kerran\nastuneet yli niiden rajojen, mitkä laki oli pahalle määrännyt. Hän\nvaati ehdotonta kuria, eikä sietänyt poikkeuksia. Hän sanoi toiselta\npuolen: \"Virkamies ei voi erehtyä; virkamies ei ole koskaan väärässä\".\n-- Toiselta puolen sanoi hän: \"Nuo ovat auttamattomasti kadotettuja.\nHeistä ei voi lähteä mitään hyvää\". Hän oli täydellisesti niiden\näärimäisten ihmisten mielipidettä, jotka luulevat inhimillisellä lailla\nolevan ties minkä salaperäisen voiman luoda, tai jos niin tahdotaan,\nkeksiä korkeampia olentoja, ja jotka sijottavat Manan mustan virran\nyhteiskunnan alimpiin kerroksiin. Hän oli tunteeton, vakava, ankara;\nsynkkä mietiskelijä; nöyrä ja korskea kuin kiihkoilijat ainakin. Hänen\nkatseensa oli kuin kaira, se oli kylmä ja se tunki lävitse. Koko hänen\nelämänsä sisältyi näihin kahteen sanaan: valvoa ja vartioida. Hän oli\nmuodostanut suoraksi viivaksi maailman mutkaisimmat seikat; hänessä\nasui syvä tietoisuus omasta tarpeellisuudestaan, pyhä kunnioitus\nvirkatehtäviään kohtaan, ja hän hoiti yhtä sydämestään ja sielustaan\nsalaurkkijan toimiaan kuin pappi omiaan. Onneton se, joka hänen\nkäsiinsä joutui! Hän olisi vanginnut kaleereilta karkaavan isänsä ja\nantanut rikoksista ilmi oman äitinsä. Ja tätä tehdessään olisi hän\ntuntenut sitä sisäistä tyydytystä, jonka hyvä työ tuottaa. Hän eli\nkieltäymyksissä, yksinäisyydessä, puutteissa, siveydessä, hankkimatta\nitselleen pienintäkään huvitusta. Hän oli pelkkää järkähtämätöntä\nvelvollisuuden tuntoa, hän oli poliisi aito spartalaisessa\nmerkityksessä, hellittämätön väijyskelijä, horjumaton, tunnollinen,\nkivikova urkkija, Brutus Vidocqin[58] hahmossa.\n\nKoko Javertin olemus ilmaisi miestä, joka vaanii ja joka pysytteleikse\npiilossa. Joseph de Maistren[59] mystillinen koulu, joka näihin\naikoihin vuodatti korkeita maailmansyntyoppeja n.k. kiihkokatolisten\nsanomalehtien palstoille, olisi varmasti väittänyt Javertin edustavan\njotakin symbolia. Ei näkynyt hänen otsaansa, jonka peitti hattu, ei\nnäkynyt hänen silmiään, jotka katosivat kulmakarvojen suojaan, ei\nnäkynyt hänen leukaansa, joka oli painunut kauluksen sisään, ei näkynyt\nhänen käsiään, jotka olivat vetäytyneet hihoihin, ei näkynyt hänen\nkeppiään, jota hän kantoi päällystakkinsa alla. Mutta kun hetki oli\ntullut, huomattiin tästä hämärästä, ikäänkuin salaväijytyksestä äkkiä\ntyöntyvän esiin kulmikkaan, ahtaan otsan, synkeän katseen, uhkaavan\nleuvan, suunnattomain käsien, kauhistavan kurikan.\n\nJoutohetkinään, joita hyvin harvoin sattui, lueskeli hän yhtä ja\ntoista, vaikka vihasikin kirjoja. Siksi ei hän ollutkaan niin perin\noppimaton. Sen huomasi muuten puhetavan juhlallisesta sävystäkin.\n\nHänessä ei ollut ainuttakaan pahetta eikä virhettä, senhän olemme jo\nmaininneet. Kun hän oli erikoisesti tyytyväinen itseensä, otti hän\nhyppysellisen nuuskaa. Tämä side yhdisti häntä ihmiskuntaan.\n\nHelppoa on käsittää, että Javert oli koko sen ihmisluokan kauhuna, jota\noikeusministerin vuotuisissa tilastoissa merkitään päällekirjotuksella:\n_Epäilyttäviä henkilöitä_. Pelkkä Javertin nimi ajoi heidät pakosalle;\nJavertin kasvot nähdessään kivettyivät he kauhusta.\n\nSellainen oli tämä pelottava mies.\n\nTuntui kuin olisi Javertin silmä aina vartioinut herra Madeleinea.\nSilmä täynnä epäluuloa ja arveluita. Herra Madeleine oli sen lopulta\nitsekin huomannut, mutta se ei näyttänyt häntä kovinkaan liikuttavan.\nHän ei kertaakaan kysynyt Javertin aikeita, ei kokenut häntä välttää\neikä tavata, kesti välinpitämättömästi tämän kiusallisen, milt'ei\npainostavan katseen. Hän kohteli Javertia samanlaisella luontevuudella\nja lempeydellä kuin muitakin.\n\nMuutamista Javertin lausumista sanoista saattoi arvata, että hän oli\nsalaa tuolla uteliaisuudella, joka on ominaista hänen rodulleen ja\njossa on yhtä paljon vaistoa kuin tahtoakin, nuuskinut tietoonsa kaikki\nukko Madeleinen mahdollisesti tavattavat aikaisemmat jäljet. Hän tuntui\ntietävän ja puhui joskus peitetyin sanoin siihen suuntaan, että joku\noli hankkinut eräitä tietoja eräällä paikkakunnalla eräästä hävinneestä\nperheestä. Kerran sattui häneltä itsekseen puhuessaan pääsemään:\n\"Luulenpa, että hän on nyt kynsissäni!\" -- Sitten jäi hän miettimään\npari kolme päivää sanaakaan lausumatta. Näytti kuin olisi katkennut se\njohtolanka, jota hän oli luullut niin varmasti seuranneensa.\n\nMuuten olkoon tässä tarpeellisena korjauksena siihen, mitä edellä\nlausumissamme väitteissä näyttää ehkä olevan liian jyrkkää, ett'ei\ninhimillisessä olennossa voi löytyä mitään ehdottomasti varmaa, ja että\njuuri vaistolle on hämmentyminen, sekaantuminen ja harhaanosuminen\nerikoisesti ominaista. Sillä muutenhan olisi se järkeä korkeammalla, ja\neläin olisi silloin viisaampi kuin ihminen. Javert oli ilmeisesti\njoutunut hieman hämilleen, nähdessään herra Madeleinen täydellisen\nluontevuuden ja tyyneyden.\n\nKerran näytti kuitenkin hänen omituinen käyttäytymisensä vaikuttaneen\nherra Madeleineen. Seikka oli seuraava.\n\n\n\n\n6.\n\nUkko Fauchelevent.\n\n\nHerra Madeleine kulki eräänä aamuna muuatta Montreuil-sur-Merin\nkiveämätöntä pikkukatua pitkin. Silloin kuuli hän melua ja keksi\nihmisjoukon vähän matkan päässä. Hän meni sinne. Muuan vanha mies, ukko\nFauchelevent nimeltään, oli pudonnut kuormarattaittensa alle, joiden\nedestä oli hevonen kaatunut.\n\nTämä Fauchelevent oli yksi niitä harvoja vihamiehiä, joita herra\nMadeleinella vielä tähän aikaan oli. Kun Madeleine saapui\npaikkakunnalle, harjotti Fauchelevent, entinen käräjäkirjuri ja\ntalonpojaksi verrattain sivistynytkin, pientä kauppaa, joka alkoi\nvedellä huonosti. Fauchelevent näki tuon yksinkertaisen työmiehen\nrikastuvan, kun taas hän, oppinut käräjäkirjuri, köyhtyi\nköyhtymistään. Tämä seikka täytti hänet kateudella, ja hän oli tehnyt\nparaansa kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa vahingoittaakseen\nMadeleinea. Sitten tuli vararikko, ja vanha kun hän oli, perheetön,\nlapseton, eikä omistanut muuta kuin hevosen ja rattaat, oli hänen\nhengen piteikseen täytynyt ruveta kuorma-ajuriksi.\n\nHevonen oli katkaissut molemmat jalkansa eikä voinut liikahtaakaan.\nVanhus oli joutunut pyörien väliin. Kaatuminen oli tapahtunut niin\nonnettomasti, että rattaiden koko paino lepäsi hänen rintansa päällä.\nRattaissa oli hyvin raskas kuorma. Ukko Fauchelevent valitti ja ähkyi\nsurkeasti. Oli koetettu vetää häntä poiskin, mutta turhaan. Kömpelö\ntöyttäys, taitamaton apu, väärä nostallus saattoivat koitua hänen\nsurmakseen. Oli mahdotonta pelastaa häntä tuskallisesta asemastaan\nmuuten kuin kohottamalla rattaita alhaaltapäin. Javert, joka oli heti\ntapaturman sattuessa osunut paikalle, oli lähettänyt hakemaan\nväkivipua. Herra Madeleine lähestyi. Hänelle tehtiin kunnioittaen\ntietä.\n\n\"Apua\", kirkui ukko Fauchelevent. \"Eikö löydy ketään säälivää ihmistä,\njoka pelastaisi vanhuksen?\"\n\nHerra Madeleine kääntyi läsnäolevain puoleen:\n\n\"Onko saatavissa väkivipua\".\n\n\"Sitä tästä lähdettiin peräämään\", vastasi muuan talonpoika.\n\n\"Kauvanko siinä viipyy?\"\n\n\"Ne menivät tähän vallan lähelle, ehkä Flachotille, missä on paja;\nmutta yhtä kaikki, kyllä se ainakin neljännestunnin kestää\".\n\n\"Neljännestunnin!\" huudahti Madeleine.\n\nEdellisenä päivänä oli satanut, maa oli märkää, rattaat vajosivat\njoka hetki yhä syvemmälle ja painoivat yhä musertavammin vanhan\nkuorma-ajurin rintaa. Oli silminnähtävää, että jo viiden minuutin\nkuluttua katkeaisivat hänen kylkiluunsa.\n\n\"Mahdotonta odottaa neljännestuntia\", sanoi Madeleine ympärillä\ntöllisteleville talonpojille.\n\n\"Täytyy!\"\n\n\"Mutta ei ole aikaa! Ettekö näe, että rattaat vajoavat vajoamistaan?\"\n\n\"Hitto vie!\"\n\n\"Kuulkaahan\", puhui Madeleine, \"rattaiden alla on vielä tarpeeksi\ntilaa, jotta mies voi ryömiä sinne ja kohottaa niitä selällään. Vain\npuolisen minuuttia, ja sillä aikaa voivat toiset pelastaa miesparan.\nLöytyykö tässä ketään, jolla on hartiavoimia ja uskallusta? Viisi\nkultarahaa ansaittavana!\"\n\nKukaan ei liikahtanut.\n\n\"Kymmenen kultarahaa\", sanoi Madeleine.\n\nMiehet loivat silmänsä maahan. Muuan mutisi:\n\n\"Pitäisi sen olla saakurin vahvan. Ja lisäksi voi siinä tappaa\nitsensä!\"\n\n\"No!\" yritti Madeleine taas, \"kaksikymmentä kultarahaa!\"\n\n\"Ei heiltä suinkaan hyvää tahtoa puutu\", selitti muuan ääni.\n\nHerra Madeleine käännähti ja tunsi Javertin, jota hän ei lähestyessään\nollut lainkaan huomannut.\n\nJavert jatkoi:\n\n\"Voimaa heiltä puuttuu. Pitäisi olla hirvittävän vahvan sen miehen,\njoka jaksaisi hartioillaan nostaa nuo rattaat kuormineen\".\n\nKatsoen tarkasti herra Madeleinen silmiin, puhui hän korostamalla\njokaista sanaansa:\n\n\"Herra Madeleine, olen eläissäni tuntenut vain yhden miehen, joka\nkykenisi tekemään sen, mitä Te nyt vaaditte\".\n\nMadeleine säpsähti.\n\nJavert lisäsi välinpitämättömän näköisenä, mutta hellittämättä\nMadeleinea hetkeksikään silmistään:\n\n\"Se oli muuan rangaistusvanki\".\n\n\"Ah!\" puhkesi Madeleine.\n\n\"Toulonin kaleereilta\".\n\nMadeleine kalpeni.\n\nSillävälin vajosivat rattaat hitaasti. Ukko Fauchelevent ähkyi ja\nkirkui:\n\n\"Tukehdun! Luuni musertuvat! Väkivipu! Jotakin! Ah!\"\n\nMadeleine katsahti ympärilleen:\n\n\"Ei löydy siis ketään, joka haluaisi ansaita kaksikymmentä kultarahaa\nja pelastaa tämän vanhusraukan hengen?\"\n\nEi kukaan läsnäolijoista liikahtanut. Javert jatkoi:\n\n\"Olen eläissäni tuntenut vain yhden miehen, joka voisi toimittaa\nväkivivun töitä, ja se oli tämä rangaistusvanki\".\n\n\"Ah! Nyt likistyn kuoliaaksi!\" vaikeroi vanhus.\n\nMadeleine kohotti päänsä, tapasi Javertin haukankatseen, joka oli\nkiintyneenä häneen, silmäsi talonpoikia, jotka eivät hievahtaneetkaan,\nja hymyili surumielisesti. Sitten laskeutui hän sanaakaan sanomatta\npolvilleen, ja ennenkuin joukko ehti edes huudahtaa, oli hän jo\nrattaiden alla.\n\nSeurasi kamala odotuksen ja kuolon hiljaisuuden hetki.\n\nMadeleinen nähtiin melkein vatsallaan tämän hirvittävän painon alla\nkaksi eri kertaa turhaan yrittävän lähentää kyynärpäitänsä polviinsa.\nHuudettiin: \"Madeleine! Tulkaa pois sieltä!\" -- Vanha Faucheleventkin\nkehotteli: \"Herra Madeleine! Menkää pois! Näettehän, että minun on\nmäärä kuolla! Antakaa minun olla! Tekin vielä tapatte itsenne!\" --\nMadeleine ei vastannut.\n\nKatselijat huohottivat. Pyörät olivat yhä vajonneet, ja nyt oli jo\nkäynyt melkein mahdottomaksi Madeleinen päästä pois rattaiden alta.\n\nÄkkiä nähtiin tuon suunnattoman ruhon huojahtavan, rattaat kohosivat\nhitaasti, pyörät nousivat puoliväliin raiteista. Tukahtuneen äänen\nkuultiin huutavan: \"Kiirehtikää! Auttakaa!\" Madeleine oli tehnyt\nviimeisen ponnistuksensa.\n\nJoukko syöksyi apuun. Yhden uskallus oli antanut voimia ja rohkeutta\nkaikille. Rattaita nostivat kymmenet kädet. Vanha Fauchelevent oli\npelastettu.\n\nMadeleine nousi ylös. Hän oli kuolonkalpea, vaikka hiki valui virtana.\nHänen vaatteensa olivat repeytyneet ja loan peitossa. Kaikki itkivät.\nVanhus syleili hänen polviaan ja kutsui häntä Jumalan lähetiksi. Ja\nMadeleinen kasvoilla loisti kummallinen ihanan, onnellisen kärsimyksen\nilme ja hän loi vakavan katseensa Javertiin, joka häntä yhä\nhellittämättä tarkasteli.\n\n\n\n\n7.\n\nFauchelevent pääsee puutarhuriksi Pariisiin.\n\n\nFauchelevent oli tuossa tapaturmassa saanut polvilumpionsa sijoiltaan.\nUkko Madeleine toimitti hänet sairashuoneeseen, jonka hän oli\nperustanut tehdaslaitoksensa yhteyteen työmiehiään varten ja jota kaksi\nlaupeudensisarta hoiti. Seuraavana aamuna löysi vanhus tuhannen frangin\nrahaosotuksen yöpöydältään sekä kirjelipun, johon oli ukko Madeleinen\nkädellä piirretty: _Minä ostan rattaanne ja hevosenne_. Rattaat olivat\nhajalla ja hevonen kuollut. Fauchelevent parantui, mutta hänen polvensa\njäi kankeaksi. Herra Madeleine hankki laupeudensisarten ja seurakunnan\nrovastin suositusten avulla ukko-raukalle paikan erään Pariisissa\nSaint-Antoinen kaupunginosassa sijaitsevan nunnaluostarin puutarhurina.\n\nVähäistä myöhemmin nimitettiin herra Madeleine pormestariksi. Kun\nJavert ensi kerran näki herra Madeleinen puettuna olkanauhaan, joka\nantoi hänelle ylimmän käskyvallan kaupungissa, tunsi hän sentapaista\nväristystä kuin tuntisi verikoira, joka vainuaa sutta isäntänsä\nvaatteissa. Tästä hetkestä lähtien vältti hän Madeleinea, mikäli\nsuinkin voi. Kun virkatehtävät ehdottomasti vaativat, että hänen\nvälttämättä täytyi joutua mieskohtaisiin tekemisiin herra pormestarin\nkanssa, puhutteli Javert häntä mitä syvimmällä kunnioituksella.\n\nHyvinvointi, jonka ukko Madeleine oli luonut Montreuil-sur-Meriin,\nosotti jo mainitsemiemme näkyväisten merkkien lisäksi erään ilmiön,\njoka ei tosin ollut näkyväinen, mutta joka silti oli yhtä tärkeä. Se ei\nmilloinkaan petä. Kun kansa kärsii, kun työtä on vähän, kun kauppa on\nseisahduksissa, ei veronalainen voi suorittaa maksettaviaan\nrahanpuutteen takia, määräaika kuluu umpeen ja ylikin, ja valtio\nkuluttaa paljon varojaan pakkokeinojen ja uudistettujen kantojen\nkustannuksina. Kun löytyy työtä yllin kyllin, kun maa on onnellinen ja\nrikas, maksetaan verot helposti ja valtio pääsee vähillä menoilla. Voi\nsanoa, että yleisellä kurjuudella ja yleisellä rikkaudella on\nerehtymätön ilmapuntarinsa: veronkantokulut. Näihin aikoihin olivat\nveronkantokulut Montreuil-sur-Merin piirikunnassa vähentyneet kolmella\nneljänneksellä, niin että silloinen raha-asiain ministeri herra de\nVillèle mainitsi usein tätä piirikuntaa muiden esikuvana.\n\nSellainen oli asema paikkakunnalla, kun Fantine sinne palasi. Kukaan ei\nhäntä enää tuntenut eikä muistanut. Onneksi oli herra Madeleinen\ntehtaan ovi kuin ystävän katse. Hän tarjoutui työhön ja hänet\notettiinkin naisten puolelle. Ammatti oli aivan outoa Fantinelle, eikä\nhän alussa voinut siinä kovin taitava ollakaan, eikä päivätyöllään\nsuurta ansaita. Mutta se riitti kuitenkin. Pulma oli ratkaistu: hän sai\njokapäiväisen leipänsä.\n\n\n\n\n8.\n\nRouva Victurnien tuhlaa kolmekymmentäviisi frangia siveyttä\nedistääkseen.\n\n\nKun Fantine huomasi tulevansa omillaan toimeen, valtasi hänet\nhetkiseksi ilo ja riemu. Elää kunniallisesti kättensä työllä, mikä\ntaivaan armo! Vanha työinto palasi todellakin. Hän osti peilin, katseli\nsiitä mielihyvikseen nuoruuttaan, kaunista tukkaansa ja kauniita\nhampaitaan, unohti monia seikkoja, ajatteli vain Cosetteaan ja\nvaloisata tulevaisuuttaan ja oli melkein onnellinen. Hän vuokrasi\npienen kamarin ja kalusti sen velaksi, vastaisiin ansioihinsa luottaen,\nmikä oli entisen huolettoman elämäntavan jäännöstä.\n\nKoska hän ei voinut sanoa olevansa naimisissa, varoi hän visusti\npuhumasta pikku tytöstään, kuten olemme jo huomauttaneetkin.\n\nAlussa maksoi hän säännöllisesti Thénardiereille, senhän tiedämme. Kun\nhän osasi merkitä vain nimensä, täytyi hänen kirjotuttaa heille\nyleisellä kirjurilla.\n\nHän lähetti kirjeitä usein. Se herätti huomiota. Alettiin kuiskailla\nnaisten työhuoneessa, että Fantine \"kirjotteli kirjeitä\" ja että\n\"hänellä oli joitakin salavehkeitä\". Ei kukaan niin innokkaasti urki\ntoisten ihmisten toimia kuin se, jota ne eivät vähääkään liikuta. --\nMinkätähden saapuu tämä herra sinne ja sinne vasta iltahämyssä? Miksi\nei tuo herra milloinkaan lukitse oviaan torstaisin? Minkätähden\nhiiviskelee hän aina syrjäkatuja? Miksi laskeutuu se ja se rouva\najurinrattaista ennenkuin on saapunut talonsa edustalle? Minkätähden\nlähettää hän ostamaan kirjepaperia, vaikka hänellä on sitä \"laatikot\ntäynnä?\" j.n.e., j.n.e. -- Niitä löytyy ihmisolentoja, jotka voidakseen\nratkaista nämä arvoitukset, mitkä eivät heitä vähimmässäkään määrässä\nkoske, tuhlaavat enemmän rahaa, hävittävät enemmän aikaa, kestävät\nenemmän vaivaa kuin tarvittaisiin kymmenen hyvän työn suorittamiseen.\nJa tämän he tekevät vallan ilmaiseksi, huvikseen, eikä heidän\nuteliaisuuttaan mikään muu palkitse kuin heidän uteliaisuutensa. He\nvaanivat tätä miestä tai tuota naista päivät pitkät, vahtivat\ntuntimäärin katujen kulmissa, porttikäytävissä, yöllä, pakkasessa ja\nsadeilmalla, lahjovat palvelijat, juottavat ajurit ja käskyläiset,\nostavat kamarineitsyet, palkkaavat kätyreikseen ovenvartijat. Miksi?\nTyhjän takia. Pelkkää näkemisen, kuulemisen ja tietämisen vimmaa.\nPelkkää juoruilemishalun syyhymistä. Ja usein nämä tunnetut\nyksityiskohdat, nämä julkiset salaisuudet, nämä päivänselvät\narvoitukset saavat aikaan kauheita kohtauksia, kaksintaisteluita,\nvararikkoja, perheiden tuhoutumisia, toiveiden murtumisia, niiden\nsuureksi iloksi, jotka ovat \"paljastaneet kaikki\" tyhjän takia ja\npelkästä vaistosta. Surullinen seikka.\n\nMuutamat ihmiset ovat ilkeitä pelkästään puhumistarpeensa takia.\nHeidän keskustelunsa, haastelunsa hienossa vierashuoneessa, heidän\nlörpöttelynsä etuhuoneessa ovat kuin tulipesiä, jotka kuluttavat puunsa\nnopeasti; ne tarvitsevat paljon polttoainetta ja polttoaineena on tässä\nlähimäinen.\n\nFantinea pidettiin siis silmällä.\n\nMoni kadehtikin hänen kullankellertävää tukkaansa ja hänen valkoisia\nhampaitaan.\n\nHuomattiin, että hän työhuoneessa toisten keskellä usein kääntyi\npoispäin kyyneleen kuivatakseen. Se tapahtui niinä hetkinä, jolloin hän\nmuisteli lastansa; ehkäpä myöskin miestä, jota hän oli rakastanut.\n\nTuskallinen yritys katkaista menneisyyden sydäntäkietovia kahleita.\n\nSaatiin selville, että hän kirjotti ainakin kaksi kertaa kuussa,\naina samalla osotteella, ja että hän suoritti kirjeen postikulut.\nVihdoin päästiin osotteenkin perille: _Herra, herra Thénardier,\nravintoloitsija, Montfermeil_. Nyt pantiin kapakassa puhetuulelle tuo\njulkinen kirjuri, vanha ukonkähnys, joka ei voinut täyttää mahaansa\npunaviinillä tyhjentämättä salaisuuspussiansa. Lyhyesti: saatiin\ntietää, että Fantinella oli lapsi. \"Johan minä sitä sanoin, että mikä\nlie tytönletukka\". Löytyipä sellainenkin juoru-akka, joka teki vasite\nmatkan Montfermeiliin, haastatteli Thénardiereja ja kehuskeli\npalattuaan: \"Jos kolmekymmentäviisi frangia menikin, niin sainpa sitten\nasiastakin selvän. Näin kun näinkin lapsen!\"\n\nJuoru-akka, joka tämän työn suoritti, oli muuan syöjätär, rouva\nVicturnien, kaikkien ihmisten siveyden ylihoitaja ja ovenvahti. Rouva\nVicturnien oli viidenkymmenenkuuden vanha, ja hänen naamallaan\nloistivat suloisessa sovussa rumuus ja vanhuus. Mäkättävä ääni, sydän\nsyttä ja sappea. Tämä akka oli kerran ollut nuori, hämmästyttävää\nkylläkin. Nuoruudessaan, keskellä 1793:n melskeitä, oli hän mennyt\nnaimisiin erään luostarista livistäneen munkin kanssa, joka kantoi\npunaista päähinettä ja joka oli joutunut bernhardilaisveljien\nkeskuudesta jakobiinein seuraan. Rouva oli kuiva, karkea, kielevä,\nkiukkuileva, yrmykäs, melkeinpä myrkykäs. Hän muisteli yhä\nmunkki-vainajaansa, joka oli häntä aika lailla kesyttänyt ja\nkouluuttanut. Hän oli kuin viholainen, jossa näkyivät vielä\nmunkkikaavun hiipaisut. Kun entinen hallitsijasuku jälleen nousi\nvaltaistuimelle, oli hän ruvennut näyttelemään uskovaisen osaa, ja niin\nsuurella menestyksellä, että papit olivat antaneet hänelle koko\nmunkki-jutun anteeksi. Hän omisti pienen maatilan ja sen lahjotti hän\nsuurella melulla ja pauhulla eräälle uskonnolliselle yhdistykselle.\nArrasin piispantalossa otettiin hänet avosylin vastaan. Tämä rouva\nVicturnien matkusti siis Montfermeiliin ja palasi kehuen: \"Näin kun\nnäinkin lapsen\".\n\nMutta kaikki tämä vaati aikansa. Fantine oli ollut jo yli vuoden ajan\ntehtaassa, kun eräänä aamuna työhuoneen johtajatar antoi hänelle herra\npormestarin puolesta viisikymmentä frangia, samalla ilmottaen, että\nhänet oli erotettu työstä ja kehottaen häntä herra pormestarin puolesta\npoistumaan paikkakunnalta.\n\nTämä tapahtui juuri samana kuukautena, jolloin Thénardierit,\npyydettyään kahtatoista frangia kuuden sijasta, olivat vaatineet\nviittätoista frangia kahdentoista sijasta.\n\nFantine seisoi kuin salaman tapaamana. Hän ei voinut lähteä\npaikkakunnalta, koska hänen vuokransa ja huonekalunsa vielä olivat\nmaksamatta. Viisikymmentä frangia ei riittäisi hänen velkoihinsa. Hän\nsopersi muutamia anelevia sanoja. Johtajatar antoi hänen ymmärtää, että\nhänen oli heti poistuminen työhuoneesta. Fantine olikin huononpuoleinen\ntyöntekijä. Häpeän enemmän kuin epätoivon murtamana läksi hän\ntyöhuoneesta ja päätyi kamariinsa. Hänen hairahduksensa tiesivät siis\nkaikki!\n\nHän ei tuntenut enää jaksavansa kohottaa pikkusormeaankaan\npuolustuksekseen. Häntä neuvottiin menemään herra pormestarin puheille;\nhän ei uskaltanut. Herra pormestari antoi hänelle viisikymmentä\nfrangia, koska hänellä oli hyvä sydän, ja ajoi hänet tiehensä, koska\nhän noudatti oikeutta. Fantine alistui tähän tuomioon.\n\n\n\n\n9.\n\nRouva Victurnienin menestys.\n\n\nMunkin leski saattoi siis olla tuloksiinsa tyytyväinen.\n\nHerra Madeleine ei tiennyt kaikesta tästä mitään. Siinä näkyi\ntuollainen tapahtumain yhtymys, joita elämä on täynnä. Herra Madeleinen\nei ollut juuri koskaan tapana pistäytyä naisten työhuoneeseen. Tämän\ntyöhuoneen etunenään oli hän asettanut erään vanhanpuoleisen neidin,\njota rovasti oli hänelle suositellut. Hän luotti täydellisesti tähän\njohtajattareen, joka olikin hyvin kunnioitettava, tarmokas,\nsäntillinen, luotettava, täynnä sitä lähimäisen rakkautta, joka\nlahjottaa almun, mutta ei niin paljon sitä rakkautta, joka ymmärtää ja\nantaa anteeksi. Herra Madeleine jätti asiain hoidon tykkänään hänen\nhuolekseen. Parhaidenkin ihmisten täytyy usein luovuttaa valtansa\ntoiselle. Tämän täydellisen toimivaltansa nojalla ja vakuutettuna\ntekevänsä oikein oli johtajatar selvittänyt, tutkinut, tuominnut ja\npäättänyt Fantinen asian.\n\nNe viisikymmentä frangia oli hän ottanut rahastosta, jonka herra\nMadeleine oli uskonut hänen haltuunsa työläisnaisille lahjoina ja\navustuksena jaettavaksi ja josta hänen ei tarvinnut tehdä tiliä.\n\nFantine tarjoutui palvelijaksi; hän kulki talosta taloon. Ei kukaan\nhuolinut hänestä. Hän ei ollut voinut lähteä kaupungista. Romukauppias,\njolta hän oli saanut velaksi huonekalunsa (mitkä huonekalut!), oli\nsanonut hänelle: \"Jos poistutte seudulta, panetan Teidät kiinni kuin\nvarkaan\". Talonomistaja, jolle hän oli vuokransa velkaa, oli sanonut\nhänelle: \"Te olette nuori ja kaunis, kyllä Te kykenette maksamaan\".\nFantine jakoi viisikymmentä frangiansa talonomistajan ja romukauppiaan\nkesken, palautti jälkimäiselle kolme neljännestä irtaimistostaan, piti\nvain kaikkein välttämättömimmän ja huomasi näin olevansa ilman työtä,\nilman ammattia, jälellä vain vuode ja noin sadan frangin velka.\n\nHän ryhtyi ompelemaan karkeita paitoja linnuesotaväelle, ansaiten näin\nkaksitoista souta päivää kohti. Tyttärensä maksoi hänelle kymmenen.\nTästä lähtien kävivät hänen suorituksensa Thénardiereille\nepäsäännöllisiksi.\n\nMuuan vanha eukko, joka sytytti hänen kynttilänsä, kun hän iltaisin\npalasi kotiin, opetti hänelle taidon elää kurjuudessakin. Kun osaat\nelää vähästä, opit elämään melkein tyhjästä. Nämä kaksi elämän-tapaa\novat kuin kaksi huonetta: toinen on hämärä ja toinen pilkkopimeä.\n\nFantine oppi, miten voi tulla toimeen ihan ilman tulta talvellakin,\nmiten pitää kieltäytyä pikkulintusesta, joka kuluttaa muutamia\nhirssinjyviä päivässä sekin, miten voi valmistaa hameesta peitteen ja\npeitteestä hameen, miten tulee säästää kynttiläänsä aterioimalla\nvastapäisen akkunan valossa. On mahdotonta aavistaakaan, mitä muutamat\nkieltäytymyksissä ja kunniallisessa köyhyydessä vanhentuneet heikot\nihmisolennot voivat saada aikaan yhdelläkin kuparirahalla. Siitä tulee\nlopulta varsinainen taito. Fantine saavutti tämän ylevän taidon ja\nalkoi hiukan toivoa.\n\nNäihin aikoihin sanoi hän eräälle naapurin vaimolle: \"Ei hätää mitään!\nAjattelen näin: kun nukun vain viisi tuntia ja ompelen koko muun ajan,\nansaitsen kyllä aina leipäni. Ja kun suru painaa, ei ruokakaan maita.\nKärsimystä, levottomuutta, hiukan leipää toiselta puolen, toiselta\npuolen surua ja murhetta, kyllä siitä pian nälkä pakenee\".\n\nKaiken tämän kurjuuden keskelläkin oli hänen pikku tyttösensä tuonut\nsanomattoman onnen. Hän ajatteli jo lähteä häntä hakemaan. Mutta\nminkätähden! Saattaa tuo lapsiraukkakin tällaista puutetta kärsimään!\nJa hänhän oli velkaa Thénardiereillekin! Miten päästä heistä eroon? Ja\nmatka! Mistä rahat siihen?\n\nEukko, joka oli antanut hänelle opetusta puutteenalaisen elämisen\nalkeissa, oli hurskas köyhä nainen, jonka hurskaus oli oikeata\nhurskautta, joka rakasti sekä köyhiä että rikkaitakin, joka tuskin ja\ntuskin osasi kirjottaa nimensä Margueriten _Margeritte_ ja joka uskoi\nJumalaan, mikä onkin kaiken inhimillisen tietämisen summa.\n\nNiitä löytyy paljon tällaisia hyveiden harjottajia siellä alhaalla;\nkerran pääsevät ne ylös. Tällä elämällä on huomisensa.\n\nEnsi aikoina oli Fantine ollut niin häpeän murtama, ett'ei hän ollut\nuskaltanut poistua kotoaan.\n\nKun hän kadulle joutui, arvasi hän, että häntä käännyttiin katsomaan ja\nettä häntä osoteltiin sormella; kaikki häneen silmänsä iskivät, mutta\nkukaan ei häntä tervehtinyt; ohikulkijain kylmä ja katkera\nhalveksuminen tunki hänen lihaansa ja sieluunsa kuin pohjoisen jäätävin\nviima.\n\nPikkukaupungissa näyttää tuollainen onneton olevan ilki-alastomana\nkaikkein pilkan ja uteliaisuuden edessä. Pariisissa ei sentään kukaan\nsinua tunne, ja tämä tuntemattomuus on kuin suojeleva verho. Hänen\nhartain halunsa olikin päästä Pariisiin! Mahdotonta.\n\nHänen oli siis pakko tottua ylenkatseeseen, niinkuin hän oli tottunut\npuutteeseen. Vähitellen hän malttoi mielensä. Parin kolmen kuukauden\nperästä heitti hän häpeilemiset nurkkaan ja käveli kaduilla niinkuin ei\nmitään olisi tapahtunut. -- \"Minä siitä viis!\" sanoi hän. Hän tuli ja\nmeni, pää pystyssä, huulilla katkera hymy, ja hän tunsi muuttuvansa\njulkeaksi.\n\nRouva Victurnien näki joskus akkunastaan hänen kulkevan ohitse, huomasi\ntämän \"tyttöletukan\" kurjan tilan ja onnitteli itseään siitä, että oli\n\"palauttanut mokoman oikealle paikalleen\". Ilkeillä on omat ilkeät\nilonsa.\n\nYlenmääräinen työ rasitti Fantinea, ja hänen kuiva yskänsä yltyi. Usein\nsanoi hän naapurilleen: \"Koettakaapas, kuinka käteni ovat kuumat\".\n\nMutta kun hän aamuisin vanhalla rikkinäisellä kammalla suki kauniita\nhivuksiaan, jotka aaltoilivat ja loistivat kuin silkkisäikeet, valtasi\nhänet hetkiseksi onnellinen ihastuksen tunne.\n\n\n\n\n10.\n\nMenestyksen seurauksia.\n\n\nLoppupuolella talvea oli hänet erotettu työstä. Kului kesä, talvi\npalasi taas. Päivät lyhyet, vähemmän työtä. Ei lämmintä, ei valoa, ei\nkirkasta keskipäivää, ilta aamuun yhtyy, sumua, hämärää, akkuna harmaa,\net näe selvästi, sellainen on talvi. Taivas on kuin pahainen ilmareikä.\nKoko päivä kuluu kuin kellarissa. Aurinko näyttää kurjalta\nkerjäläiseltä. Inhottava vuodenaika! Talvi muuttaa kiveksi taivaan\nveden ja ihmisen sydämen. Velkojat eivät antaneet hänelle hetkenkään\nrauhaa.\n\nFantine ansaitsi liian vähän. Hänen velkansa olivat kasvaneet.\nKiukustuneet Thénardierit kirjottivat hänelle yhtämittaa kirjeitä,\njoiden sisältö hänet musersi ja joiden postimaksut veivät häneltä\nviimeisenkin rovon. Kerrankin kirjottivat he, että pikku Cosette\nvärjötti aivan alasti tällaisessa pakkasessa, että tyttö välttämättä\ntarvitsi villahameen ja että äidin täytyi lähettää sitä varten\nvähintäin kymmenen frangia. Hän luki kirjeen ja hieroi sitä käsissään\nkoko sen päivän. Illalla meni hän parturin luo, joka asui siinä lähellä\nkadunkulmassa, ja irrotti kampansa. Ihana kullankellertävä tukka valui\naina lanteille asti.\n\n\"Kauniit hivukset!\" huudahti parturi.\n\n\"Paljonko maksaisitte niistä?\" kysyi hän.\n\n\"Kymmenen frangia\".\n\n\"Leikatkaa\".\n\nHän osti villahameen ja lähetti sen Thénardiereille.\n\nTämä hame nostatti Thénardierit raivoon. Rahaahan he tahtoivat. He\nantoivat hameen Époninelle. Leivosraukka sai yhä värjötellä vilussa.\n\nFantine ajatteli: \"Lapsellani ei ole enää vilu. Minä hänelle\nhiuksistani vaatteet laitoin\". -- Hän alkoi käyttää pieniä, pyöreitä\npäähineitä, jotka peittivät hänen leikkotukkansa ja jotka eivät häntä\nlainkaan rumentaneet.\n\nFantinen sydämessä alkoivat myllertää mustat voimat. Kun hän ei enää\nsaanut tukkaansa sukia, rupesi hän vähitellen vihaamaan kaikkea ja\nkaikkia ympärillään. Hän oli kauvan tuntenut samanlaista kunnioitusta\nukko Madeleinea kohtaan kuin muutkin. Mutta toistaessaan lakkaamatta\nitselleen, että juuri Madeleine oli hänet työstä häätänyt ja että juuri\nMadeleine oli syynä hänen onnettomuuteensa, alkoi hänessä viha kiehua\nhäntäkin kohtaan, etenkin häntä. Kun hän sattui kulkemaan tehtaan ohi\naikoina, jolloin naiset olivat portille kokoontuneet, ponnistautui hän\nväkinäiseen nauruun ja rallatukseen.\n\nMuuan vanha eukko, joka kerran näki hänen niin nauravan ja\nrallattelevan, sanoi: \"Tuolle tytölle ei kunnian kukko laula\".\n\nHän otti rakastajan, ensimäisen vastaantulijan miehen, jota hän ei\nvoinut sietää, uhmaillakseen vain, raivo sydämessä. Mies oli kurja\nheittiö, jonkunlainen kerjäläissoittelija, laiska lurjus, joka pieksi\nhäntä ja joka hänet jätti niinkuin hän oli hänet ottanut: inhoten.\n\nFantine jumaloi lastaan.\n\nMitä syvemmälle hän vajosi, mitä pimeämmäksi kaikki kävi hänen\nympärillään, sitä ihanampana säteili tämä pikku enkeli hänen sielunsa\nsisimmässä. Hän sanoi: \"Kun tulen rikkaaksi, saan Cosetten luokseni\".\nJa hän hymyili. Yskä ei hellittänyt, ja hän tunsi tuskia seljässään.\n\nEräänä päivänä sai hän Thénardiereiltä näin kuuluvan kirjeen: \"Cosette\non sairastunut paikkakunnalla liikkuvaan kulkutautiin. Tulirokoksi ne\nsitä sanovat. Tarvittaisiin kalliita lääkkeitä. Se käy liiaksi meidän\nvaroillemme, emmekä me voi niitä enää kustantaa. Ell'ette lähetä meille\nneljäkymmentä frangia ennen viikon loppua, niin kuolee tyttärenne\nvarmasti\".\n\nHän purskahti hurjaan nauruun ja sanoi vanhalle naapurilleen: \"Ah!\nMiten ne ovatkin mainioita, nuo ihmiset. Neljäkymmentä frangia! Entä\nsitten! Se tekee kaksi napoleon-kultarahaa! Mistä he luulevat minun\nottavan ne? Ovatko he järjiltään, nuo pöllöpäät!\"\n\nMutta hän meni kuitenkin rapuille valo-aukon ääreen ja luki kirjeen\ntoistamiseen.\n\nSitten riensi hän portaita alas ja kiirehti katua pitkin juosten ja\nhyppien ja nauraen yhä.\n\nKysyipä häneltä muuan ohikulkija: \"Mistä nyt moinen ilo?\"\n\nHän vastasi: \"Peräti hauskoja typeryyksiä kirjottavat minulle\nmaalaiset. Pyytävät minulta neljääkymmentä frangia. Pöllöpäitä\nmokomia!\"\n\nKulkiessaan torin poikki näki hän paljon ihmisiä tungeskelevan\nkummanmuotoisten vaunujen ympärillä, joiden katolla huusi ja huitoi\npunaisiin puettu mies. Se oli kiertelevä hammaspuoskari, joka tarjosi\nyleisölle täydellisiä hammaskertoja, paikkausainetta, ihmelääkkeitä ja\nelämännesteitä.\n\nFantine liittyi joukkoon ja nauroi muiden mukana tuolle mahtipontiselle\nsanatulvalle, jossa oli murrekäänteitä roskaväelle ja tiedesanoja\nhienoille ihmisille. Hammasten kiskoja näki kauniin tytön nauravan ja\nhuusi äkkiä: \"Teillä on kauniit hampaat, Teillä, joka nauratte siellä.\nJos haluatte myydä minulle molemmat lastasenne, maksan Teille\nkumpaisestakin yhden napoleonin\".\n\n\"Lastaseni, mitä se merkitsee?\" kysyi Fantine.\n\n\"Lastaset\", jatkoi hammaspuoskari, \"ovat etuhampaita, yläleuvan\nsuurimmat etuhampaat\".\n\n\"Kuinka hirveitä Te puhutte!\" huudahti Fantine.\n\n\"Kaksi napoleonia!\" mutisi muuan vanha hampaaton kämäleuka akka, joka\nsiinä myös töllisteli. \"Jopa ne onnekseen ottaisi!\"\n\nFantine pakeni ja tukki korvansa, jott'ei kuulisi miehen käheällä\näänellään huutavan: \"Miettikäähän, kaunokaiseni! Kaksi napoleonia, se\non rahaa. Jos suostutte, niin tulkaa illalla _Hopealaivan_ majataloon,\nsiellä minut tapaatte\".\n\nFantine palasi kotiinsa, oli vallan raivoissaan ja kertoi asian hyvälle\nnaapurilleen Margueritelle: \"Voitteko käsittää moista? Eikö olekin\noikea hirviö miehekseen? Kuinka annetaan moisten kiertää maita ja\nmantereita! Haluaisi konna kiskoa molemmat etuhampaani! Johan minusta\ntulisi kauhean näköinen! Tukka kasvaa uudelleen, mutta hampaat! Ah!\nsitä kamalaa miestä! Mieluummin syöksyn päistikkaa katuun viidennestä\nkerroksesta! Hän sanoi olevansa tavattavissa tänä iltana _Hopealaivan_\nmajatalossa\".\n\n\"Ja mitä hän tarjosi?\" kysyi Marguerite.\n\n\"Kaksi napoleonia\".\n\n\"Neljäkymmentä frangia siis\".\n\n\"Niin\", sanoi Fantine, \"neljäkymmentä frangia\".\n\nHän vaipui ajatuksiinsa työnsä ääressä. Neljännestunnin kuluttua heitti\nhän ompeleensa käsistään ja meni jälleen rappusille lukemaan\nThénardierein kirjettä.\n\nPalatessaan takaisin kysyi hän vieressään työskentelevältä\nMargueritelta:\n\n\"Mitä on on oikeastaan tulirokko? Tiedättekö Te?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi eukko, \"se on muuan tauti\".\n\n\"Tarvitaanko siinä paljon lääkkeitä?\"\n\n\"Kauheita lääkkeitä\".\n\n\"Miten se tulee?\"\n\n\"Se on sellainen tauti, ett'ei sitä oikein tiedä, milloin se iskee\".\n\n\"Käykö se etenkin lasten kimppuun?\"\n\n\"Etenkin lasten\".\n\n\"Kuoleeko siihen?\"\n\n\"Hyvin helposti\", vastasi Marguerite.\n\nFantine meni rappusille vielä kerran lukemaan kirjettä.\n\nIltahämyssä läksi hän ulos ja hänen nähtiin ohjaavan kulkunsa Pariisin\nkadulle päin, sillä siellä ovat majatalot.\n\nKun Marguerite seuraavana aamuna ennen päivänkoittoa astui Fantinen\nhuoneeseen, he kun työskentelivät aina yhdessä, jolloin heidän tarvitsi\npolttaa vain yhtä kynttilää, tapasi hän Fantinen istumassa vuoteellaan,\nkalpeana, vilusta värisevänä. Hän ei ollut lainkaan nukkunut. Päähine\noli pudonnut polville. Kynttilä oli palanut koko yön ja nyt oli siitä\njäljellä vain pieni pätkä.\n\nMarguerite pysähtyi kynnykselle, vallan kauhistuneena tällaisesta\nepäjärjestyksestä ja huudahti:\n\n\"Herra Jumala! Kynttilä on palanut ihan loppuun! Onko jotain\ntapahtunut!\"\n\nSitten katsahti hän Fantineen, joka käänsi häneen tukattoman päänsä.\n\nFantine oli eilisestä vanhentunut kymmenen vuotta.\n\n\"Jeesus!\" pääsi Margueritelta, \"mikä Teidän on, Fantine?\"\n\n\"Ei mikään\", vastasi Fantine. \"Päinvastoin voin oikein hyvin. Lapseni\nei ole avun puutteessa kuoleva tuohon kamalaan tautiin. Olen\ntyytyväinen\".\n\nNäin puhuen näytti hän eukolle kahta napoleonia, jotka loistivat\npöydällä.\n\n\"Ah! Herra Jeesus!\" huudahti Marguerite. \"Mutta siinähän on koko\nomaisuus! Mistä olette saanut nuo kultarahat?\"\n\n\"Olenpahan vaan\", vastasi Fantine.\n\nJa hän hymyili. Kynttilä valaisi hänen kasvojaan. Se oli verinen\nhymyily. Punainen sylky valui suupieliä pitkin ja suussa ammotti musta\naukko.\n\nKaksi hammasta oli poissa.\n\nHän lähetti neljäkymmentä frangia Montfermeiliin.\n\nMuuten oli koko juttu pelkkää Thénardierein rahankiskomisjuonta.\nCosette ei ollut lainkaan sairas.\n\nFantine heitti peilinsä menemään. Jo aikoja sitten oli hän\nmuuttanut huoneestaan toisessa kerroksessa pieneen säppilukkoiseen\nullakkokamariin aivan katon rajassa. Kamari oli yksi niitä viheliäisiä\nkoppeja, joiden katto yhtyy laitiaan ja joissa joka hetki kolhii\npäätään. Köyhä raukka voi päästä huoneensa perälle samoin kuin\nkohtalonsakin perille vain yhä enemmän kumartumalla. Hänellä ei ollut\nenää sänkyä, hänelle jäi vain muuan rääsykasa, jota hän kutsui\npeitteekseen, permanto patjaksi, ränsistynyt olkituoli istuimeksi.\nPieni ruusu, jota hän ennen oli kasvattanut, kuihtui ja kuoli nyt\nunohdettuna johonkin nurkkaan. Toisessa nurkassa oli vanha vesiastiana\nkäytetty voipytty, jossa vesi aina jäätyi talvella, niin että\npitkät ajat näkyi vielä jääreunoja eri vesikorkeuksien jäljiltä.\nHän oli menettänyt häpynsä, nyt menetti hän sievistelyhalunsakin.\nViimeinen merkki. Hän kulki likaisissa päähineissä. Ajanpuute vai\nvälinpitämättömyyskö oli syynä, mutta hän ei enää huolehtinut\npitovaatteistaan. Sitä mukaa kun kantapäät kuluivat, veti hän sukkaa\nsyvemmälle kenkään. Sen huomasi selvästi muutamista pystysuorista\npoimuista. Hän paikkasi vanhoja, kuluneita liivejään huonon\npumpulikankaan kappaleilla, jotka repesivät vähimmästäkin liikkeestä.\nIhmiset, joille hän oli velkaa, toimeenpanivat \"kohtauksia\" eivätkä\nsuoneet hänelle hetkenkään rauhaa. Hän tapasi niitä kadulla, hän löysi\nniitä rappusissa. Hän vietti kokonaisia öitä itkien ja miettien. Hänen\nsilmänsä kiilsivät kummasti ja hän tunsi herkeämätöntä tuskaa\nhartioissaan, vasemman lapaluun yläosissa. Yskä yhä yltyi. Hän vihasi\nsydämensä pohjasta ukko Madeleinea eikä säälitellyt itseään. Hän neuloi\nseitsemäntoista tuntia päivässä. Mutta muuan vankilatöiden johtaja,\njoka teetti vankinaisilla töitä ylen halvasta, alensi äkkiä hinnat,\nniin että vapaiden työläisnaisten päiväpalkka supistui yhdeksään\nsouhun. Seitsemäntoista tunnin työstä yhdeksän souta päivässä! Velkojat\nolivat säälimättömämpiä kuin milloinkaan ennen. Romukauppias, joka oli\nvienyt melkein kaikki huonekalut, noitui lakkaamatta: \"Milloin aijot\nmaksaa, senkin lutka?\" Hyvä Jumala! mitä ne oikein hänestä tahtoivat?\nHän tunsi itsensä vainotuksi ja hänessä heräsi villieläimen hurja\npuolustautumishalu. Samoihin aikoihin kirjotti Thénardier, että hän nyt\njo oli totta totisesti liian kauvan rauhassa odottanut ja että hänen\npiti heti paikalla saada sata frangia; muuten heittäisi hän pikku\nCosetten ovesta ulos, tuskin toipuneena vaikeasta taudistaan, sinne\nkylmän käsiin maanteitä maleksimaan, käyköön lapsen sitten miten\ntahansa, vaikka kuolkoonkin, sama se. -- Sata frangia, mietti Fantine.\nMutta mikä on ammatti, jossa voi ansaita sata souta päivässä?\n\n\"Annetaan mennä!\" sanoi hän. \"Myydään loppukin\".\n\nOnneton antautui yleiseksi naiseksi.\n\n\n\n\n11.\n\nChristus nos liberavit.[60]\n\n\nMikä on tämä tarina Fantinesta? Yhteiskunta ostaa siinä orjan.\n\nKenelle? Kurjuudelle.\n\nPuutteelle, vilulle, yksinäisyydelle, ylenkatseelle, kärsimykselle.\nSurullista kauppaa. Ihminen leipäpalasta. Kurjuus tarjoaa, yhteiskunta\nostaa.\n\nJeesuksen Kristuksen pyhät käskyt vallitsevat kyllä meidän\nsivistystämme, mutta eivät ole vielä tunkeneet sen läpi. Sanotaan\norjuuden kadonneen europalaisesta sivistyselämästä. Se on erehdys. Sitä\non yhä olemassa, mutta se rasittaa enää vain naista, ja sen nimi on\nammattihaureus.\n\nSe rasittaa naista, s.t.s. suloutta, heikkoutta, kauneutta, äitiyttä.\nTämä ei ole niitä kaikkein pienimpiä ihmiskunnan häpeätahroja.\n\nSiinä tämän surullisen näytelmän kohdassa, mihin nyt olemme saapuneet,\nei Fantinesta ole enää jälellä mitään siitä, mitä hän oli ennen.\nVajottuaan lokaan on hän muuttunut kiveksi. Ken häneen koskee, hänen\ntulee kylmä. Hän kulkee sylistä toiseen, hän antautuu sinulle, mutta\nhän ei sinua tunne; hän on häväisty, ankara haamu. Elämä ja\nyhteiskuntajärjestys ovat sanoneet hänelle viimeisen sanansa. Hänelle\non tapahtunut kaikki, mitä hänelle saattoi tapahtua. Hän on kaikki\nkokenut, kaikki kestänyt, kaikki tuntenut, kaikki kärsinyt, kaikki\nkadottanut, kaikki itkenyt. Hän on alistunut kohtaloonsa tuolla\nalistuvaisuudella, joka on samassa määrin välinpitämättömyyden sukua\nkuin kuolema unen. Hän ei väistä enää mitään. Hän ei mitään pelkää.\nPudotkoon hänen päälleen kaikki taivaan vedet, vyöryköön hänen ylitseen\nvaltameret! Mitä hän niistä! Hän on kuin märkä sieni.\n\nNiin hän ainakin itse ajattelee, mutta erehdystä on luulla voivansa\nkohtaloaan tyhjentää, erehdystä uskoa pääsevänsä niille perinnäisille\npohjille, olkoon kysymyksessä mikä asia tahansa.\n\nAh! Mitä ovatkaan kaikki nämä sikin sokin viskotut ihmiset ja heidän\nkohtalonsa? Minne he menevät? Miksi pitää heidän niin käymän?\n\nHän, joka sen tietää, näkee salatuimpiinkin syvyyksiin.\n\nPaitsi Häntä ei ole ketään muuta. Hänen nimensä on Jumala.\n\n\n\n\n12.\n\nHerra Bamatabois tyhjää toimittamassa.\n\n\nKaikissa pikkukaupungeissa -- ja Montreuil-sur-Mer ei ollut suinkaan\nmikään poikkeus säännöstä -- löytyy eräs luokka nuoria miehiä, jotka\nvuodessa menettävät tuhannenviidensadan frangin korot maaseudulla aivan\nsamaan malliin kuin heidän kaltaisensa tuhlaavat kaksisataatuhatta\nfrangia Pariisissa. He ovat olentoja, joissa ei oikeastaan ole mitään\nmäärättyä: miehuutensa menettäneitä loisia, mitättömiä ihmisiä, joilla\non hiukan maata, hiukan typeryyttä ja hiukan sukkeluutta, jotka\nolisivat moukkia salongissa ja jotka luulevat olevansa aatelismiehiä\nkapakassa, jotka kehuvat: minun niittyni, minun metsäni, minun\ntalonpoikani, jotka viheltävät näyttelijättärille osottaakseen olevansa\ntaiteentuntijoita, jotka riitelevät linnueupseerien kanssa,\nnäyttääkseen olevansa sotaurhoja, jotka metsästävät, polttavat\ntupakkaa, haukottelevat, pelaavat biljardia, töllistelevät\npostivaunujen matkustajia, elostelevat kahviloissa, aterioivat\nkapakoissa, joilla on koira kaluamassa luita pöydän alla ja jalkavaimo\nkantamassa ruokia pöydälle, jotka kitsastelevat, liiottelevat muoteja,\nihailevat murhenäytelmiä, halveksivat naisia, kuluttavat vanhoja\nsaappaitaan, jäljittelevät Lontoota Pariisin malliin ja Pariisia\nPont-à-Moussonin malliin, tylsistyvät tylsistymistään, eivät toimita\nmitään, eivät tee mitään hyötyä, mutta eivät saa paljoa vahinkoakaan\naikaan.\n\nJos Félix Tholomyès olisi jäänyt maaseudulle koskaan Pariisia\nnäkemättä, olisi hänestä tullut juuri tuollainen olento.\n\nJos he olisivat rikkaampia, sanottaisiin: he ovat keikareita; jos he\nolisivat köyhempiä, sanottaisiin: he ovat laiskureita. He ovat vallan\nyksinkertaisesti tyhjäntoimittajia. Näiden tyhjäntoimittajain joukossa\nlöytyy ikävystyttäviä, ikävystyneitä, haaveilijoita ja muutamia\ntäydellisiä narreja.\n\nKeikarin ulkonaiseen olemukseen kuului näihin aikoihin korkea kaulus,\nmuhkea kaulaliina, helyvitjainen kello, kolmet päällekkäin ladotut\neriväriset liivit, siniset ja punaiset sisäpuolella, viheriä\nlyhytuumainen suippoliepeinen takki, hopeanappeja kahteen riviin\nahdettuna aina olkapäihin asti, vielä kirkkaamman viheriäiset housut,\njoita molemmissa saumoissa koristi joukko viiruja, joita aina oli\npariton luku, yhdestä yhteentoista, raja, minkä yli ei milloinkaan\nmenty. Lisätkää siihen lyhytvartiset saappaat, joiden pohjissa oli\npienet korkoraudat, korkea, kapealierinen hattu, tuuhea tukka,\nsuunnaton kävelykeppi sekä sanasutkauksia ja sukkeluuksia vilisevä\npuhetapa. Lopullisena koristuksena kannukset ja viikset. Tähän aikaan\nmerkitsivät viikset porvaria ja kannukset jalankulkijaa.\n\nMaalaiskeikari piti vaan pitempiä kannuksia ja mahtavampia viiksiä.\n\nSiihen aikaan taistelivat Etelä-Amerikan tasavallat Espanjan kuningasta\nvastaan, Bolivar Morilloa vastaan. Kapealieriset hatut olivat\nkuningasmielisiä, ja niiden nimenä oli morillohatut; vapaamieliset\npitivät leveälierisiä hattuja, ja niiden nimenä oli taas bolivarhatut.\n\nNoin kahdeksan tai kymmenen kuukautta edellisillä sivuilla\nkerrottujen tapahtumain jälkeen, alkupuolella tammikuuta 1823, eräänä\nlumisade-iltana huvittelihe muuan tällainen keikari, tällainen\ntyhjäntoimittaja, tällainen \"oikeinajatteleva\", sillä hänellä oli\npäässään morillohattu, mitä huolellisimmin käärittynä suureen lämpimään\nviittaansa, jonkalainen vaatekappale myös kuului kylmänä vuodenaikana\nmuodinmukaiseen pukuun, kiusaamalla ja härnäämällä muuatta naisolentoa,\njoka tanssijaispukuun puettuna, kaula aivan paljaana, kukkia päälaella,\nristeili upseerikahvilan akkunoiden edustalla. Tämä keikari poltti\nsikaria, sillä niin juuri käski muoti.\n\nJoka kerta kun nainen kulki hänen ohitseen, puhalsi mies häntä kohti\naika savupilven sikaristaan, samalla singahutellen haukkumasanoja,\njotka olivat hänen mielestään olevinaan sukkelia ja hauskoja, kuten:\n\"Olet niin hiton ruma! -- Ett'et jo painu piiloon! -- Eihän sulla ole\nhampaitakaan!\" j.n.e., j.n.e. -- Tämän herran nimi oli Bamatabois.\nNainen, joka koristellun, surkean haamun lailla kulki edestakaisin\nlumella, ei vastannut sanaakaan, ei katsahtanut sinne päinkään,\nvaelsihan vain mistään huolimatta synkän säännöllisesti rataansa, joka\nvei hänet joka viides minuutti tuon häväistystulvan ulottuville\nniinkuin kujajuoksuun tuomitun sotamiehen. Tämä huono tulos suututti\nluultavasti tyhjäntoimittajaa, koska hän läksi hiljaa hiipien ja\nnauruaan pidätellen poispäin kääntyneen naisen jälkeen, kumartui,\nsieppasi kadulta kourallisen lunta ja pisti sen äkkiä hänen selkäänsä\npaljaiden hartioiden välistä. Tyttö kirkaisi raivostuneena, käännähti\nympäri ja syöksyi kuin pantteri miehen kimppuun, iski kyntensä hänen\nkasvoihinsa ja huusi ja kiljui ja noitui kamalammin kuin pahinkaan\nhumalassa räyhäävä rantajätkä. Nämä paloviinan käheällä äänellä\noksennetut hirvittävät sadatukset lähtivät todellakin suusta, josta\nkaksi etuhammasta puuttui. Nainen oli Fantine.\n\nMelua kuullessaan syöksyi kahvilasta joukottain upseereja,\nohikulkijoita kasaantui, ja näin muodostui suuri kirkuva, huutava ja\nrähisevä piiri tämän mylläkän ympärille, missä vaivoin saattoi erottaa\nkaksi ihmis-olentoa, miehen ja naisen, miehen puolustautumassa, hattu\nmaahan vierineenä, naisen iskemässä käsin ja jaloin, ulvoen,\npäähineettä, hampaitta ja hivuksitta, raivosta tuhkanharmaana,\nhirvittävänä.\n\nÄkkiä astui joukosta esiin suurikasvuinen mies, tarttui loan peittämää\nnaista vyötäisistä ja sanoi: \"Seuraa minua!\"\n\nNainen kohotti katseensa; hänen raivoisa huutonsa vaikeni äkkiä. Hänen\nsilmänsä kävivät lasimaisiksi, tuhkanharmaasta muuttui hän\nkuolonkalpeaksi, ja hän värisi kauhusta. Hän tunsi Javertin.\n\nKeikari käytti tilaisuutta hyväkseen ja luikki nopeasti tiehensä.\n\n\n\n\n13.\n\nEräitä kunnallispoliisia koskevia kysymyksiä ratkaistaan.\n\n\nJavert työnsi töllistelijät syrjään, hajotti piirin ja lähti onnetonta\nperässään laahaten kiiruusti astumaan vahtiasemaa kohti, joka oli torin\ntoisessa päässä. Nainen ei tehnyt vastarintaa. Kumpainenkaan ei puhunut\nsanaakaan. Katselijain lauma seurasi kintereillä, haltioissaan\njännityksestä, lasketellen tyhmiä sukkeluuksiaan. Mitä huutavampi\nkurjuus, sitä rivommat puheet.\n\nSaavuttuaan poliisiasemalle, jona oli kamiinin lämmittämä suurehko\nhuone, jota vartiosto piti hallussaan ja jonka kadunpuoleinen ovi oli\nlasilla ja rautaristikolla varustettu, avasi Javert oven, vei Fantinen\nmukanaan sisään ja sulki oven, niiden uteliasten suureksi\npettymykseksi, jotka nousivat varpaisilleen ja kurkottelivat kaulojaan,\nnähdäkseen edes jotain vahtiaseman himmeän ruudun läpi. Uteliaisuus on\nherkuttelua. Nähdä on samaa kuin ahmia.\n\nPäästyään huoneeseen vaipui Fantine liikkumattomaksi, mykäksi nurkkaan\nkuin koira, joka pelkää.\n\nMuuan vartiomiehistä toi sytytetyn kynttilän pöydälle. Javert istuutui,\nveti taskustaan arkin leimapaperia ja ryhtyi kirjottamaan.\n\nTämänlaiset naiset on laki jättänyt täydellisesti poliisin\nmielivallasta riippuvaisiksi. Hän tekee heille mitä tahtoo, rankaisee\nheitä miten hyväksi näkee ja ottaa milloin haluaa takavarikkoon nuo\nheidän kaksi surullista omaisuuttaan, joita he kutsuvat elinkeinokseen\nja vapaudekseen. Javert oli jäisen tyyni; hänen ankaroilla kasvoillaan\nei näkynyt pienintäkään liikutuksen merkkiä. Mutta kuitenkin oli hän\nvaipunut vakaviin, syviin aatoksiin. Hän harjotti jälleen, tosin ilman\nylempää tarkastusta, mutta ottamalla varteen kaikki lahjomattoman\nomantunnon viittaukset, pelottavaa päätösvaltaansa. Tällä hetkellä\ntunsi hän taas komisariotuolinsa muuttuvan tuomarinistuimeksi. Hän oli\ntuomari. Hän tutki ja tuomitsi. Hän kokosi kaikki mahdolliset\najatuksensa sen tärkeän asian ympärille, jota hän par'aikaa toimitti.\nJota syvemmältä hän tutki tämän naisen juttua, sitä enemmän tunsi hän\nraivonsa kohoavan. Oli ilmeistä, että hän oli nähnyt rikoksen. Hän oli\nnähnyt tuolla kadulla kaiken ulkopuolella olevan kurjan olennon\nsadattelevan ja pahoin pitelevän yhteiskuntaa talonomistajan ja\nvalitsijamiehen henkilössä. Portto oli rohjennut käydä valtion\nkansalaisen kimppuun. Hän oli nähnyt sen omin silmin, hän, Javert. Hän\nkirjotti sanaakaan lausumatta.\n\nSaatuaan työnsä valmiiksi vahvisti hän sen nimimerkillään, taivutti\npaperin kokoon ja sanoi vartioston päällikölle, antaen hänelle\nasiakirjan: \"Ottakaa kolme miestä ja viekää tämä tyttö vankilaan\". --\nJa kääntyen Fantineen päin tiuskasi hän: \"Sait kuusi kuukautta\".\n\nOnneton vavahti.\n\n\"Kuusi kuukautta! Kuusi kuukautta vankeutta!\" huusi hän. \"Kuusi\nkuukautta ja seitsemän souta päivässä! Mutta miten käy Cosetten?\ntyttäreni! tyttäreni! Minä olen vielä yli sata frangia velkaa\nThénardiereille, herra komisario, tiedättekö sitä?\"\n\nNousematta seisomaan laahautui hän pitkin likaista, märkää kivilattiaa,\njota kaikkien näiden miesten kuraiset saappaat polkivat, polvillaan\nkulkien, kädet ristissä, Javertia kohti.\n\n\"Herra Javert\", sanoi hän, \"rukoilen armoa. Vakuutan Teille, ett'ei syy\nollut minussa. Jos olisitte nähneet, miten se alkoi, myöntäisitte sen\nvarmasti. Vannon Teille kautta pyhän Jumalan, ett'ei syy ollut minussa.\nSe tuntematon herra se pani lunta minun selkääni. Mikä oikeus hänellä\noli panna lunta minun selkääni, vaikka minä siinä vallan rauhassa\nkuljin enkä tehnyt pahaa kenellekään? Se minut suututti. Katsokaas,\nminä olen hiukan sairas! Ja sitten hän oli syytänyt minulle\nhävyttömyyksiä jo pitkät ajat. Olet niin ruma! Ei sulla ole\nhampaitakaan! Kyllä minä tiedän vallan hyvin, ett'ei minulla ole\nhampaita! Minä en tehnyt iki-mitään. Ajattelin: se herra vain\nhuvitteleikse. Olin oikein siivosti, en häntä edes puhutellut. Mutta\nsitten hän pani lunta selkääni. Herra Javert, hyvä herra komisario!\nEikö siellä ollut ketään, joka olisi nähnyt tapahtuman ja joka\ntodistaisi minun puhuvan totta? Ehkei minun olisi pitänyt suuttua.\nMutta tiedättehän, heti ensi tuokiossa ei sitä voi niin hillitä\nitseään. Sitä niin kiihtyy. Ja sitten kun pistetään aivan odottamatta\nkylmää lunta selkään. Tein väärin kun revin sen herran hatun. Miksi on\nhän mennyt tiehensä? Pyytäisin häneltä anteeksi. Ah! hyvä Jumala! Minä\nniin mielelläni pyytäisin häneltä anteeksi. Armahtakaa minua vain tämä\nkerta, herra Javert! Katsokaas, Te ette sitä tiedä, vankilassa voi\nansaita vain seitsemän souta, se ei ole hallituksen syy, mutta\nseitsemän souta siellä vain voi ansaita, ja ajatelkaahan, minun on\nhankittava sata frangia, tai muuten lähettävät ne pikku tyttöni\ntakaisin. Ah, Jumalani! En voi ottaa häntä luokseni. Minä elän niin\nkurjan kurjaa elämää! Oi, Cosetteni! Oi Pyhän Neitsyen pikku enkeli,\nmitä sinusta tulisikaan, kullannuppuseni! Nähkääs, ne ovat\nThénardiereja, kapakoitsijoita, talonpoikia, eivät ne mistään välitä.\nRahaa heille pitää. Älkää panko minua vankilaan! Katsokaas, samalla Te\nheittäisitte pienen lapsiraukan maantielle, oman onnensa nojaan,\ntalvipakkaseen, täytyyhän raukkaa hiukan sääliä, hyvä herra Javert! Jos\ntyttö olisi suurempi, niin johan se jotain ansaitsisikin, mutta nuori\non vielä kovin, ei kykene eikä jaksa vielä. En minä niin huono nainen\nole kuin näytän. Eivät minua irstaisuus ja hekuman halu ole tähän\ntilaan saattaneet. Kurjuus pakotti minut paloviinaakin juomaan. En\nsiitä yhtään pidä, mutta se tylsistyttää. Kun vielä olin onnellinen,\nolisi tarvinnut vain silmätä laatikkoihini, nähdäkseen, ett'en\nminä ollut mikään kiemaileva, hulttioin nainen. Minulla oli\nliinavaatteitakin, paljon liinavaatteita. Armahtakaa minua, herra\nJavert!\"\n\nNäin hän puhui murtuneena, nyyhkytysten värisyttämänä, kyynelten\nsokaisemana, kaula paljaana, käsiään väännellen, yskien kuivaa, repivää\nyskäänsä, sopertaen sanojaan hiljaa kuin kuolevan äänellä. Suuri\nkärsimys on jumalainen, kauhistava säde, joka muuttaa kurjain muodon.\nTällä hetkellä oli Fantinesta jälleen tullut kaunis. Tuon tuostakin\nherkesi hän puhumasta, suudellakseen hellästi salapoliisin\ntakinlievettä. Hän olisi pehmittänyt kivisydämenkin; mutta puusydäntä\nei pehmitä mikään.\n\n\"Kas niin\", sanoi Javert. \"Olen kuunnellut sinua. Oletko puhunut suusi\npuhtaaksi? Matkaan ja heti! Kuusi kuukautta tulet istumaan. Itse\nijankaikkinen Isä omassa personassaan ei voisi sitä enään estää\".\n\nTästä juhlallisesta sanasta, _itse ijankaikkinen Isä omassa\npersonassaan ei voisi sitä enää estää_, käsitti Fantine, että tuomio\noli epuuttamattomasti lausuttu. Hän lysähti kasaan ja mutisi:\n\n\"Armoa!\"\n\nJavert käänsi selkänsä.\n\nSotilaat kävivät häneen käsiksi.\n\nVähää ennen oli muuan mies astunut sisään kenenkään huomaamatta. Hän\noli sulkenut oven, asettunut nojalleen sen pieltä vastaan ja kuullut\nFantinen epätoivoiset rukoukset.\n\nJuuri kun sotilaat tarttuivat onnettomaan, joka ei tahtonut nousta,\nastui hän esiin varjosta ja sanoi:\n\n\"Viipykäähän hetkinen!\"\n\nJavert katsahti sinne päin ja tunsi herra Madeleinen. Hän otti hatun\npäästään, tervehti jonkunlaisella suuttuneella kömpelyydellä ja\nvirkkoi:\n\n\"Suokaa anteeksi, herra pormestari...\"\n\nTämä sana \"herra pormestari\" teki Fantineen kummallisen vaikutuksen.\nHän kohousi aivan suoraksi kuin maasta nouseva haamu, työnsi molemmin\nkäsin syrjään sotilaat, astui suoraan herra Madeleinen eteen ennenkuin\nhäntä ehdittiin estää ja huusi, katsellen häntä raivostuneena,\nmielipuolen lailla:\n\n\"Vai niin! Sinä siis olet se herra pormestari!\"\n\nSitten rähähti hän nauruun ja sylki häntä kasvoihin.\n\nHerra Madeleine pyyhki kasvonsa ja sanoi:\n\n\"Komisario Javert, päästäkää tämä nainen vapaaksi\".\n\nJavert oli tulemaisillaan hulluksi. Hän tunsi tällä hetkellä,\nisku iskulta, toinen toisiinsa sekaantuneina, voimakkaampia\nmielenliikutuksia kuin hän oli eläissään saanut kokea. Nähdä yleisen\nnaisen sylkevän pormestaria kasvoihin, se oli niin hirvittävä seikka,\nettä hän olisi kaikkein rohkeimmissakin otaksumisissaan pitänyt\npyhyyden häväistyksenä edes luulla moista mahdolliseksikaan. Kun hän\ntaas toiselta puolen ajatuksiensa salaisimmassa sopukassa vertaili\nhämärästi toisiinsa sitä, mitä tämä nainen oli, sekä sitä, mitä tämä\npormestari saattoi olla, niin huomasi hän kauhistuen tämän ennen\nkuulumattoman hyökkäyksen aivan luonnolliseksi. Mutta kun hän näki\ntämän pormestarin, tämän valtion virkamiehen pyyhkivän rauhallisesti\nkasvojaan ja sanovan: _Päästäkää tämä nainen vapaaksi_, oli hänen\nhämmästyksensä suunnaton. Hän ei kyennyt ajattelemaan eikä puhumaan.\nKaiken mahdollisen hämmästymisen väkevin isku oli kohdannut häntä. Hän\nmykistyi.\n\nNämä sanat olivat Fantineen iskeneet yhtä voimakkaasti. Hän kohotti\npaljaat käsivartensa ja tarrautui kamiinin peltiin aivan kuin ei voisi\nenää pysyä pystyssä. Hän pälyili neuvottomana ympärilleen ja alkoi\npuhua hiljaisella äänellä kuin itsekseen:\n\n\"Vapaaksi! Annetaanko minun poistua! Eikö minun tarvitsekaan mennä\nvankilaan kuudeksi kuukaudeksi! Kuka niin sanoo? Ei ole mahdollista,\nettä joku niin sanoo. Olen kuullut väärin. Ei se voi olla tuo\npormestarihirviö! Tekö sen sanoittekin, hyvä herra Javert, että minut\npiti päästettämän vapaaksi? Oi, niin! Minä selitän Teille kaikki ja Te\nannatte minun mennä. Tuo pormestarihirviö, tuo vanha pormestari-konna,\nhän on syypää kaikkeen. Ajatelkaahan, herra Javert, että hän ajoi minut\npois työstä muutamain kielikellojen takia, jotka juoruilevat ja\npanettelevat parempiaan. Eikö olekin hirvittävää: häätää köyhä nainen,\njoka tekee työnsä rehellisesti! Sitten en enää voinut ansaita\ntarpeeksi, ja siitä alkoi koko onnettomuus. Kaikkein ensinnä pitäisi\ntehdä muuan parannus oloihin, ja nämä herrat poliisit sen kai\nottavatkin huolekseen, se nimittäin, että estettäisiin vankilatöiden\njohtajia tekemästä vääryyttä köyhille ihmisille. Selitän sen Teille\nheti. Katsokaas, ensin ansaitsee kaksitoista souta paitojen\nneulomisella, sitten putoo se yhdeksään, ja silloin on mahdotonta enään\nelää. Täytyy yritellä kaikkea, mihin pystyy. Katsokaas, minullahan oli\npikku Cosette, minunhan täytyi ihan pakosta ruveta huonoksi naiseksi.\nTe ymmärrätte nyt, että juuri tuo pormestari-konna on syypää kaikkeen.\nSitten minä tallasin jalkoihini sen herran hatun siellä upseerien\nkahvilan edustalla. Mutta hänhän oli lumellaan tärvellyt koko pukuni.\nEi meikäläisillä ole muuta kuin yksi silkkipuku iltaisin käytettäväksi.\nMinä en todellakaan ole koskaan tehnyt pahaa tahallani, ihan totta,\nherra Javert, ja minä näen kaikkialla naisia, jotka ovat paljon\npahempia kuin minä, mutta jotka ovat sentään paljon onnellisempia. Oi,\nherra Javert, Tehän sanoittekin, että minut saa päästää menemään!\nHankkikaa tietoja, kysykää isännältäni, nyt minä maksan taas\nvuokranikin, kyllä ne sanovat, että minä totta puhun. Ah! Jumalani,\npyydän tuhannesti anteeksi, minä koskin huomaamattani tuohon kamiinin\npeltiin, ja nyt tulee savua sisään\".\n\nHerra Madeleine kuunteli häntä suurella tarkkuudella. Fantinen puhuessa\noli hän kaivanut liivin taskusta rahakukkaronsa ja avannut sen. Se oli\ntyhjä. Hän oli pistänyt sen jälleen taskuun. Hän virkkoi Fantinelle:\n\n\"Miten suureksi sanoittekaan veikanne?\"\n\nFantine, joka katseli vain Javertia, kääntyi häneen päin:\n\n\"En minä sulle puhu!\"\n\nSitten ilkkui hän sotilaille:\n\n\"Sanokaas Tekin, näittekö kun minä syljin sitä herraa kasvoihin? Sinä\nvanha pormestari-roisto, sinä tulet tänne minua pelottelemaan, mutta\nminäpäs en pelkää sinua. Minä pelkään herra Javertia. Minä pelkään\nhyvää herra Javertiani!\"\n\nNäin puhuen kääntyi hän jälleen komisarioon päin:\n\n\"Kaikesta huolimatta, herra komisario, täytyy noudattaa oikeutta.\nVaikka kyllähän minä uskon, että Te, herra komisario, oikeutta\nnoudatattekin. Asia onkin hyvin yksinkertainen: muuan mies\nhuvitteleikse pistämällä lunta erään naisen selkään, se nauratti\nkovasti upseereja, täytyyhän sitä jollain huvitellakin, mehän olemmekin\nolemassa sitä varten, että meidän sopii huvitella, eikös niin! Ja\nsitten saavutte Te paikalle, Teidänhän on pakko toimittaa järjestystä,\nTe tuotte vahti-asemalle naisen, joka on käyttäytynyt sopimattomasti;\nmutta kun tarkemmin asiaa ajattelette ja mietitte hyvässä sydämessänne,\nkäskette Te päästää minut vapaaksi, ja se tapahtuu tuon pienokaisen\ntakia, sillä kuusi kuukautta vankeutta estäisi minua elättämästä\nlastani. Mutta muistakin olla toiste siivommalla, lunttu! Ah! kyllä\nminä olenkin, herra Javert! Minulle saa nyt tehdä mitä tahansa, minä en\nhievahdakaan. Mutta tänään minä huusin, katsokaas, se teki niin pahaa,\nminä en osannut aavistaakaan, että se herra sitä lunta laittaisi, ja\nsitten, sen olen jo sanonutkin, minä en voi oikein hyvin, minä yskin,\nminun on vatsassani niinkuin mikäkin palo, joka polttaa, ja lääkärikin\nsanoo: hoitakaa terveyttänne. Koettakaapas, tässä näin, antakaahan\nkätenne, älkää peljätkö, ihan tässä näin\".\n\nHän ei itkenyt enää, hänen äänensä oli hyväilevä, ja hän painoi\nJavertin isoa, karkeata kättä valkeaa, pehmyttä poveansa vasten,\ntähystellen häntä hymyhuulin.\n\nÄkkiä rupesi hän järjestämään sotkeutunutta pukuaan, oikoi hameensa\nryppyjä, se kun oli hänen ryömiessään kohonnut melkein polviin asti, ja\nastui ovelle puhellen puoliääneen sotilaille ja tuttavallisesti päätään\nnyökäytellen:\n\n\"Ystäväiseni, herra komisario sanoi, että minä pääsen vapaaksi, ja nyt\nminä menen\".\n\nHän tarttui säppiin. Askel vielä, ja hän oli kadulla.\n\nJavert oli aina tähän hetkeen asti pysynyt liikkumattomana, silmä\nmaahan iskettynä, seisoen tämän näytelmän keskellä kuin paikaltaan\njoutunut kuvapatsas, joka vaan odottaa, että se nostettaisiin soppeensa\ntakaisin.\n\nSäpin loksahdus havahutti hänet. Hän kohotti katseensa, ja hänen\nkasvoilleen asettui jyrkän käskevä, mahtava ilme.\n\n\"Vahtimies!\" huusi hän. \"Ettekö näe, että tuo puolihullu menee\ntiehensä! Kuka on käskenyt Teidän päästää hänet vapaaksi?\"\n\n\"Minä\", sanoi Madeleine.\n\nFantine oli Javertin äänen kuulleessaan vavahtanut ja hellittänyt\nkädestään säpin niinkuin yllätetty varas hellittää varastetun\nesineen. Kuullessaan Madeleinen äänen kääntyi hän ympäri, ja tästä\nsilmänräpäyksestä alkaen kulki hänen katseensa, hänen uskaltamatta\nlausua sanaakaan, hänen uskaltamatta vapaasti hengittääkään,\nvuorotellen Madeleinesta Javertiin ja Javertista Madeleineen, aina sen\nmukaan kuka kulloinkin puhui.\n\nOn silminnähtävää, että Javert oli niinkuin sanotaan \"poissa\nraiteiltaan\", koska hän rohkeni näin töykeästi puhutella vahtimiestä\nsen jälkeen kun pormestari oli käskenyt päästää Fantinen vapaaksi.\nOliko hän tullut unohtaneeksi herra pormestarin läsnäolon? Oliko hän\nehkä selittänyt itsekseen, että kenenkään \"esivallan virkamiehen\" oli\nmahdotonta antaa moista käskyä, ja että herra pormestari oli varmaankin\ntahtomattaankin lausunut toista kuin oli ajatellut? Taikka ajatteliko\nhän näiden aavistamattomain tapahtumain jälkeen, joita hän oli kahden\nviimeisen tunnin aikana nähnyt, että nyt täytyi tehdä ratkaisun päätös,\nettä nyt oli välttämätöntä pienen tekeytyä suureksi, salapoliisin\nmuuttua käskeväksi virkamieheksi, järjestysmiehen kohoutua tuomariksi,\nja että tässä äärimäisessä tapauksessa järjestys, laki, siveys,\nhallitus, koko yhteiskunta olivat hahmostuneet häneen, Javertiin?\n\nOlkoon sen asian laita miten tahansa, mutta kun herra Madeleine oli\nlausunut tuon painostavan sanansa _minä_, nähtiin poliisikomisario\nJavertin kääntyvän herra pormestariin päin ja sanovan hänelle silmät\nmaahan luotuina, mutta ääni lujana, kasvot kalpeina, kylminä, huulet\nsinisinä, katse epätoivoisena, ruumis huomaamattoman väristyksen\ntärisyttämänä, sanovan, mitä ei kukaan olisi voinut uskoa\nmahdolliseksi:\n\n\"Herra pormestari, se ei käy päinsä\".\n\n\"Kuinka, eikö käy?\" ihmetteli Madeleine.\n\n\"Tämä nainen on loukannut valtion kansalaista\".\n\n\"Komisario Javert\", virkkoi herra Madeleine lepyttävästi, tyynesti,\n\"kuulkaahan, Te olette rehellinen mies, eikä minun tule olemaan\nvaikeata selvittää asiata Teidän kanssanne. Näin tapahtui seikka. Minä\nkuljin torin poikki juuri kun Te toitte tuota naista tänne. Siellä oli\nvielä väkeä seisoskelemassa, minä kuulustelin heitä, minä sain tietää\nkaikki: herrasmiehessä oli ollut koko syy, ja juuri hänet olisi Teidän\noikeutta harrastavana poliisina pitänyt vangita\".\n\nJavert yritti:\n\n\"Tämä kurjahan herjasi juuri lisäksi herra pormestaria\".\n\n\"Se on minun asiani\", sanoi herra Madeleine. \"Vai eikö loukkaus koske\nyksinomaan minua? Minä kai voin tehdä sen mitä tahdon\".\n\n\"Suokaa anteeksi, herra pormestari. Loukkaus ei kuulu Teille, se kuuluu\ntuomioistuimelle\".\n\n\"Komisario Javert\", vastasi herra Madeleine, \"ensimäinen oikeusistuin\non omatunto. Minä olen kuullut tämän naisen puheet. Tiedän kyllä, mitä\nteen\".\n\n\"Mutta minä, herra pormestari, minä en ymmärrä, mitä näen\".\n\n\"Tyytykää siis tottelemaan\".\n\n\"Tottelen virkavelvollisuuttani. Minun virkavelvollisuuteni määrää,\nettä tämän naisen täytyy istua kuusi kuukautta vankilassa\".\n\nHerra Madeleine vastasi tyynesti:\n\n\"Painakaa mieleenne tämä: hän ei istu siellä päivääkään\".\n\nKuullessaan näin jyrkkää puhetta rohkeni Javert katsoa pormestaria\nlujasti silmiin ja sanoa, vaikkakin yhä syvästi kunnioittavalla\näänensävyllä:\n\n\"Olen vallan epätoivossa, kun minun täytyy vastustaa herra pormestaria,\nse tapahtuu ensi kerran eläissäni, mutta suvainnettehan minun\nhuomauttaa, että minä en ole hetkeksikään väistynyt lailliselta\nvirka-alaltani. Pysykäämme siis, kuten herra pormestari tahtoo, vain\nsiinä herrasmiehen jutussa. Minä olin näkemässä. Tämä nainen hyökkäsi\nherra Bamataboisin, vaalioikeutetun kansalaisen ja tuon kauniin\nkolmikerroksisen kivitalon omistajan kimppuun, joka sijaitsee\npuistokadun kulmassa ja jossa on useita parvekkeitakin. Tapahtuuhan\nsitä tosin yhtä ja toista tässä maailmassa! Mutta oli muu miten\ntahansa, herra pormestari, tämä asia kuuluu järjestyspoliisille ja\nminulle ja minä pidätän tämän naisen\".\n\nSilloin pani herra Madeleine kätensä ristiin rinnalleen ja sanoi\nankaralla äänellä, jota ei kaupungissa oltu vielä koskaan kuultu:\n\n\"Asia, josta puhutte, kuuluu kunnallispoliisin päätäntövaltaan.\nRikoskaaren yhdeksännen, yhdennentoista, viidennentoista ja\nkuudennenkymmenennenkuudennen pykälän mukaan olen minä tämän asian\ntuomari. Määrään, että tämä nainen on päästettävä vapaaksi\".\n\nJavert yritti yhä panna vastaan.\n\n\"Mutta, herra pormestari...\"\n\n\"Muistutan Teille vuonna 1799, 13 päivä joulukuuta vahvistetun\nlain kahdeksattakymmenettäensimäistä pykälää, jossa puhutaan\nmielivaltaisesta vangitsemisesta\".\n\n\"Herra pormestari, sallikaahan...\"\n\n\"Ei sanaakaan!\"\n\n\"Kuitenkin...\"\n\n\"Ulos!\" sanoi herra Madeleine.\n\nJavert otti iskun vastaan silmää räpähyttämättä keskelle rintaa kuin\nvenäläinen sotamies. Hän kumarsi maahan asti herra pormestarille ja\nläksi.\n\nFantine väistyi ovelta ja näki huumaantuneena hänen kulkevan ohitseen.\n\nMutta hänessäkin raivosi outo myllerrys. Hän oli juuri nähnyt kahden\nvastakkaisen mahdin taistelevan itsestään. Hän oli omin silmin nähnyt\nkamppailevan näiden kahden miehen, joiden vallassa olivat hänen\nvapautensa, elämänsä, henkensä, lapsensa; toinen heistä raastoi häntä\npimeyteen päin, toinen nosti häntä valoa kohti. Tässä taistelussa,\njonka suhteita hänen kauhunsa suurensi, näyttivät nuo kaksi miestä\nhänestä jättiläisiltä; toinen puhui kuin hänen paha henkensä, toinen\npuhui kuin hänen hyvä enkelinsä. Enkeli oli voittanut pahanhengen, ja\ntämä enkeli, tämä vapauttaja -- hän värisi kiireestä kantapäähän sitä\najatellessaan -- oli juuri sama mies, jota hän inhosi, sama pormestari,\njota hän oli niin kauvan pitänyt kaiken onnettomuutensa syynä, sama\nMadeleine, joka pelasti hänet juuri sillä hetkellä, kun hän herjasi\nhäntä mitä loukkaavimmin sanoin! Oliko hän siis erehtynyt? Pitikö hänen\nsiis muuttaa kaikki ajatuksensa?... Hän ei tiennyt, hän vapisi. Hän\nkuunteli huumautuneena, hän katseli peljästyneenä, ja joka sanasta,\nminkä herra Madeleine lausui, tunsi hän pakenevan ja väistyvän\nsydämestään vihan synkeän pimeyden ja syttyvän rintaansa lämmittävän\nsanomattoman onnen, luottamuksen ja rakkauden valon.\n\nKun Javert oli lähtenyt, kääntyi herra Madeleine hänen puoleensa ja\npuhui hänelle hitaasti ja vaivaloisesti kuin mies, joka ei tahdo itkeä:\n\n\"Kuulin kaikki. En tiennyt mitään kaikesta siitä, mitä äsken ilmotitte.\nLuulen, että puhutte totta, ja tunnen, että puhutte totta. En tiennyt\nedes siitä, että Te olitte poistunut tehtaastani. Miksi ette kääntynyt\nheti minun puoleeni? Mutta koettakaamme järjestää asiat näinkin: minä\nmaksan velkanne, minä noudan lapsenne tahi menette Te häntä hakemaan.\nTe asetutte asumaan tänne, Pariisiin tai minne vaan tahdotte. Minä otan\npitääkseni huolta sekä Teidän lapsestanne että Teistä. Teidän ei\ntarvitse enää tehdä työtä, ell'ette halua. Minä annan Teille niin\npaljon rahaa kuin tarvitsette. Te muututte jälleen kunnialliseksi ja\nhyväksi ihmiseksi, tullessanne onnelliseksi. Ja kuulkaa, minä julistan\nTeille tässä, jos kaikki on niinkuin sanotte, ja minä en sitä epäile,\nettä Te ette ole milloinkaan lakannutkaan olemasta siveä ja hyvä\nJumalan edessä. Oi vaimo parka!\"\n\nTämä oli enemmän kuin Fantine-raukka saattoi kestää. Saada Cosette!\nPäästä tästä häpeällisestä elämästä! Elää vapaana, rikkaana,\nonnellisena, kunniallisena Cosetten kanssa! Nähdä äkkiä keskellä\nsynkimmän kurjuuden puhkeavan kaikkien näiden paratiisin\ntodellisuus-kukkain! Hän katseli kuin huumautuneena tätä miestä, joka\nhänelle puhui, ja hän puhkesi katkonaisiin nyyhkytyksiin: oh! oh! oh!\nHänen polvensa taipuivat, hän heittäytyi herra Madeleinen jalkoihin, ja\nennenkuin Madeleine ehti estää tunsi hän käteensä tartuttavan ja\nhuulten painuvan sitä suutelemaan.\n\nSitten Fantine menetti tajuntansa.\n\n\n\n\n\n\nKUUDES KIRJA\n\nJAVERT\n\n\n\n\n1.\n\nLepo alkaa.\n\n\nHerra Madeleine toimitti Fantinen talossaan sijaitsevaan\nsairashuoneeseen. Hän jätti hänet laupeudensisarten huostaan, jotka\npanivat hänet vuoteeseen. Hän sai kovan kuumeen. Suurimman osan yötä\nhän houraili ja huusi. Lopulta hän kuitenkin vaipui uneen.\n\nSeuraavan päivän keskivaiheilla heräsi Fantine, hän kuuli hengitystä\nvuoteensa äärestä, hän työnsi uutimet syrjään ja näki herra Madeleinen\nseisovan siinä vieressään, silmät tähdättyinä johonkin hänen päänsä\nyläpuolelle. Tämä katse oli täynnä sääliä, tuskaa ja rukousta. Hän\nseurasi sen suuntaa ja näki sen kohdistuvan seinään kiinnitettyyn\nristiinnaulitunkuvaan.\n\nHerra Madeleine oli nyt Fantinen silmissä tykkänään muuttanut\nmuotoansa. Hän näytti hänestä valohohteen ympäröimältä. Madeleine oli\nikäänkuin rukouksiin vaipunut. Fantine katseli häntä kauvan,\nuskaltamatta keskeyttää. Sitten kysyi hän arasti:\n\n\"Mitä Te siinä teette?\"\n\nHerra Madeleine oli ollut tässä asennossa jo tunnin ajan. Hän oli\nodottanut Fantinen heräämistä. Hän tarttui tytön käteen, koetteli hänen\nvaltasuontansa ja vastasi:\n\n\"Mitenkä voitte nyt?\"\n\n\"Hyvin, nukuinkin aika lailla\", sanoi hän. \"Luulen tästä pian\nparanevani. Ei tämä niin vaarallista ole\".\n\nMadeleine virkkoi sitten, vastaten hänen ensimäiseen kysymykseensä\nikäänkuin olisi sen vast'ikään kuullut:\n\n\"Minä rukoilin tuota kärsivää tuolla ylhäällä\".\n\nJa lisäsi ajatuksissaan: \"Täällä alhaalla kärsivän puolesta\".\n\nHerra Madeleine oli käyttänyt yön ja aamupäivän tietojen hankkimiseen.\nHän tiesi nyt kaikki. Hän tunsi pienimpiä yksityiskohtiaan myöten\nFantinen surkean tarinan. Hän jatkoi:\n\n\"Te olette paljon kärsinyt, äiti parka! Oi, älkää kohtaloanne\nsurkutelko, Teillä on nyt valittuin osa. Tällä lailla tekevät ihmiset\nenkeleitä. Se ei ole heidän vikansa; he eivät osaa toisin menetellä.\nKatsokaas: helvetti, josta tulette, on ensimäinen muoto taivasta.\nTäytyy alkaa siitä\".\n\nHän huokasi raskaasti. Ja Fantine hymyili hänelle tuota merkillistä\nhymyään, josta puuttui kaksi hammasta.\n\nJavert oli samana yönä kirjottanut kirjeen. Hän jätti tämän kirjeen\nitse seuraavana aamuna Montreuil-sur-Merin postitoimistoon. Se oli\nosotettu Pariisiin: _Herra Chabouilletille, herra poliisipäällikön\nsihteerille_. Vahtiaseman tapahtumat olivat tulleet yleisesti tiedoksi,\nja niin päättelivätkin postitoimiston hoitajatar ja muutamat muutkin\nhenkilöt, jotka näkivät kirjeen ennen lähettämistä ja jotka\ntunsivat Javertin käsialan osotteessa, että kirje sisälsi hänen\neronhakemuksensa.\n\nHerra Madeleine kiiruhti kirjottamaan Thénardiereille. Fantine oli\nheille velkaa satakaksikymmentä frangia. Hän lähetti heille kolmesataa\nfrangia, käskien heitä pitämään summan hyvänään ja heti tuomaan lapsen\nMontreuil-sur-Meriin, missä sen sairas äiti sitä kärsimättömästi\nodotti.\n\nTämä häikäisi Thénardierin. -- \"Älkäämme hiidessä päästäkö lasta\nkäsistämme!\" sanoi hän eukolleen. \"Tuosta pikku sirkkusestapa alkaa\nvääntyä oikea lypsylehmä. Arvaanpa asian. Joku löylynlyömä on\npiikiintynyt äitiin\".\n\nThénardier lähetti vastaukseksi mainiosti sommitellun menoluettelon,\njoka päättyi viiteensataan frangiin. Tähän luetteloon sisältyi muuan\nyli kolmensadan frangin erä kahden eittämättömän varman laskun nojalla,\ntoinen lääkäriltä, toinen apteekkarilta, jotka olivat hoitaneet ja\nlääkinneet kahden pitkän sairauden aikana Époninea ja Azelmaa. Kuten\nolemme huomauttaneet, ei Cosette ollut päivääkään sairastanut. Tarvitsi\nvain hiukan muuttaa nimiä, siinä koko juttu. Thénardier kirjotti\nluettelon syrjään: _saatu rahassa kolmesataa frangia_.\n\nHerra Madeleine lähetti heti kolmesataa frangia lisää ja kirjotti:\nTuokaa heti Cosette tänne.\n\n\"Hei hemmetissä!\" sanoi Thénardier, \"älkäämme hellittäkö lasta\nkäsistämme\".\n\nMutta Fantine ei ottanut parantuakseen. Hän oli yhä sairashuoneessa.\n\nSisaret olivat alussa vain sangen vastenmielisesti hoitaneet ja\nvaalineet \"tätä naikkosta\". Joka on nähnyt Reimsin tuomiokirkon\nkorkokuvat, muistaa varmaankin sen alahuulen nyrpistyksen, millä\nviisaat neitseet kunnioittavat tyhmiä neitseitä. Tuo antiikkinen\nylenkatse, jota vestanneitsyet osottivat itämaalaisille ilotytöille, on\nkaikkein syvimpiä naisellisen arvokkuuden tunteita; laupeuden sisaret\nolivat sitä tunteneet, sitäkin suuremmassa määrässä, kun heidän\nuskontonsa oli siinä apuna. Mutta muutamain päiväin päästä oli Fantine\nriisunut heiltä aseet. Hänellä oli aina huulillaan lempeitä ja\nystävällisiä sanoja, ja hänen äidinrakkautensa oli liikuttava.\nKerrankin kuulivat sisaret hänen kuumehoureissa puhelevan: \"Minä olen\nsyntiä tehnyt, mutta kun saan lapseni luokseni, niin on se sen merkki,\nettä Jumala on minulle anteeksi antanut. Kun minä vielä paheessa ryvin,\nen olisi tahtonut pitää Cosettea luonani, minä en olisi voinut kestää\nhänen ihmettelevää, surullista katsettaan. Mutta juuri hänen\ntähtensähän minä pahetta harjotinkin, ja siitä syystä antaa Jumala\nminulle anteeksi. Minä tunnen varmasti Jumalan siunauksen heti kun\nCosette vaan tulee tänne. Minä häntä katselisin, tekisi minulle niin\nhyvää katsella sitä viatonta lasta. Hän ei tiedä mitään. Hänhän on\nenkeli, sisareni! Siinä ijässä eivät siivet vielä ole pudonneet\".\n\nHerra Madeleine kävi häntä katsomassa kaksi kertaa päivässä, ja aina\nkysyi Fantine häneltä:\n\n\"Joko minä kohta saan nähdä Cosetteni?\"\n\nHän vastasi:\n\n\"Ehkä huomen-aamulla. Odotan häntä saapuvaksi millä hetkellä tahansa\".\n\nJa äidin kalpeat kasvot säteilivät.\n\n\"Ah!\" sanoi hän, \"kuinka tulenkaan onnelliseksi!\"\n\nSanoimme juuri, ett'ei hän ottanut parantuakseen. Päinvastoin näytti\nhänen tilansa pahenevan viikko viikolta. Tämä paljaalle iholle\nhartioiden väliin pistetty lumikourallinen oli saanut aikaan äkillisen\nseisahduksen hikirauhasten toiminnassa, ja seurauksena oli, että\nhänessä jo vuosikausia kytenyt tauti nyt puhkesi voimakkaammin ilmi.\nNiihin aikoihin alettiin rintatautien tutkimisessa ja hoidossa seurata\nLaënnecin mainioita ohjeita. Lääkäri tutki Fantinea ja pudisti päätään.\n\nHerra Madeleine sanoi lääkärille:\n\n\"No?\"\n\n\"Eikö hänellä ole lapsi, jota hän haluaa nähdä?\" kysyi lääkäri.\n\n\"On\".\n\n\"Koettakaa noutaa se kiiruusti\".\n\nHerra Madeleine vavahti.\n\nFantine kysyi häneltä:\n\n\"Mitä lääkäri sanoi?\"\n\nHerra Madeleine pakottautui hymyyn.\n\n\"Hän käski noutamaan hyvin pian lapsenne. Siitä Te paranette\".\n\n\"Oi niin!\" huudahti hän, \"siinä on hän oikeassa! Mutta minkätähden\nviivyttelevät ne Thénardierit niin kauvan sitä lasta! Oi, hän tulee,\nminun pikku Cosetteni! Vihdoinkin saan nähdä tuon kultalapsen ja pitää\nhänet oikein luonani!\"\n\nMutta Thénardier \"ei hellittänytkään lasta käsistään\", vetihän vaan\ntuhansia verukkeita. Cosette oli muka hiukan sairaloinen vielä eikä\nvoinut näin talvisydännä lähteä matkalle. Ja sitten oli siellä ja täällä\npaikkakunnalla joukko kiireellisiä pikku velkoja, joista hänen piti nyt\nottaman selkoa, j.n.e., j.n.e.\n\n\"Minä lähetän jonkun hakemaan Cosetten\", sanoi ukko Madeleine. \"Jos on\ntarvis, lähden itse\".\n\nHän piirsi Fantinen sanelun mukaan seuraavan kirjeen, jonka alle\nFantine piirsi nimensä:\n\n    \"Herra Thénardier,\n\n    \"Jättäkää Cosette tämän kirjelipun tuojalle. Kyllä ne pikku velat\n    maksetaan. Saan täten tervehtiä kunnioittaen.\n\n                                                   \"_Fantine_\".\n\nSillävälin sattui muuan aavistamaton tapaus. Veistäkäämmepä miten\nveistämmekin sitä salaperäistä marmorilohkaretta, mistä elämämme on\nmuodostettu, aina näkyy siinä kohtalon musta juova.\n\n\n\n\n2.\n\nMiten Deanista voi tulla Champ.\n\n\nEräänä aamuna herra Madeleinen istuessa työhuoneessaan järjestämässä\nedeltäpäin muutamia kiireellisiä virka-asioita Montfermeilen matkan\nvaralta, tultiin ilmottamaan, että poliisikomisario Javert tahtoi häntä\npuhutella. Kuullessaan tuon nimen ei herra Madeleine voinut olla\ntuntematta vastenmielistä vaikutusta. Vahtiasemalla sattuneiden\ntapausten jälkeen oli Javert alkanut vältellä häntä yhä enemmän, eikä\nherra Madeleine ollut häntä sen koommin nähnyt.\n\n\"Käskekää sisään\", sanoi hän.\n\nJavert astui huoneeseen.\n\nHerra Madeleine istui lähellä uunia, kynä kädessä, katse\nkiintyneenä asiakirjavihkoon, jota hän selaili ja johon hän teki\nsyrjähuomautuksia ja joka sisälsi katupoliisin tiedonantoja\nrikkomuksista järjestyssääntöjä vastaan. Hän ei antanut Javertin tulon\nlainkaan häiritä itseään. Hän ei saattanut olla ajattelematta Fantine\nraukkaa, ja hän katsoi sopivaksi esiintyä kylmänä, virallisena.\n\nJavert tervehti kunnioittavasti herra pormestaria, joka istui selkä\npäin. Herra pormestari ei suvainnut katsahtaakaan häneen, vaan jatkoi\nasiakirjojensa tarkastelemista.\n\nJavert eteni pari kolme askelta ja pysähtyi sitten, hiljaisuutta\nhäiritsemättä.\n\nKasvonpiirteiden tutkija, joka olisi tuntenut Javertin luonteen, joka\nolisi pitempiä aikoja tarkastellut tätä sivistyneen yhteiskunnan\npalvelukseen joutunutta villi-ihmistä, tätä kummallista roomalaisen,\nspartalaisen, munkin ja sotamiehen sekotusta, tätä läpeensä rehellistä\nvakoilijaa, tätä neitseellistä salaurkkijaa, kasvonpiirteiden tutkija,\njoka olisi tuntenut hänen salaisen, vanhan vastenmielisyytensä herra\nMadeleinea kohtaan, hänen riitansa pormestarin kanssa Fantinen jutussa,\nja joka olisi nyt silmäillyt Javertia, olisi hämmästyneenä huudahtanut:\nMitä on tapahtunut? Jokainen, joka olisi tuntenut hänen suoran, selvän,\nlahjomattoman, ankaran ja jyrkän omantuntonsa, olisi huomannut, että\nJavertille oli sattunut joku merkittävämpi sisäinen kamppailu. Sillä\nJavertin sielussa ei liikkunut mitään, mikä ei myös kuvastunut hänen\nkasvoilleen. Hän oli taipuvainen, kuten rajut ihmiset yleensä,\nodottamattomiin äkkikäänteisiin. Hänen kasvoillaan ei ollut vielä\nmilloinkaan esiintynyt näin outoa, näin kummallista ilmettä. Sisään\nastuessaan oli hän kumartanut herra Madeleinelle, silmissä katse, missä\nei näkynyt ei kaunaa, ei vihaa eikä epäluuloa, ja jäänyt seisomaan\nhänen nojatuolinsa taakse; ja yhä seisoi hän siinä nöyrässä asennossa,\nteeskentelemättömän jyrkkänä ja kylmänä kuin mies, joka ei ole koskaan\nlempeä ollutkaan ja joka on aina ollut kärsivällinen; hän odotti\nsanaakaan sanomatta, hievahtamattakaan, rehellisesti, tyynesti\nalistuvana, että herra pormestari suvaitsisi kääntyä; hän seisoi siinä\nrauhallisena, vakavana, hattu kädessä, silmät maahan luotuina,\nkasvoilla ilme kuin sotilaan upseerinsa tai syyllisen tuomarinsa\nedessä. Kaikki tunteet, kaikki muistot, joiden saattoi otaksua ennen\nliikkuneen hänen sisimmässään, olivat nyt kadonneet. Näille\ntutkimattomille, kivenliikkumattomille kasvoille kuvastui enää vain\nalakuloinen murhe. Koko hänen olentonsa henki nöyryyttä ja\njärkähtämätöntä tahtoa sekä oudon urheata masentumusta.\n\nVihdoin laski herra pormestari kynänsä ja kääntyi puoliksi päin:\n\n\"No, mikä nyt on hätänä, Javert?\"\n\nJavert ei heti vastannut, aivankuin ajatuksiaan kootakseen; sitten\nkohotti hän äänensä ja sanoi jonkunlaisella surullisella\njuhlallisuudella, mihin sisältyi yksinkertaista suoruuttakin:\n\n\"Se vaan on hätänä, herra pormestari, että hiljan on tehty rikollinen\nteko\".\n\n\"Mikä teko?\"\n\n\"Alempiarvoinen virkamies on ylempäänsä kohtaan käyttäytynyt tavalla,\njossa ilmenee mitä rikollisin kunnioituksen puute. Minä pyydän täten\nvirkavelvollisuuttani noudattaen saattaa asian Teidän tietoonne\".\n\n\"Kuka on tuo alempiarvoinen virkamies?\" kysyi herra Madeleine.\n\n\"Minä\", vastasi Javert.\n\n\"Te?\"\n\n\"Minä\".\n\n\"Ja kuka on tuo ylempiarvoinen virkamies, jota kohtaan alempiarvoinen\nolisi käyttäytynyt sopimattomasti?\"\n\n\"Te, herra pormestari\".\n\nHerra Madeleine kohousi tuolillaan. Javert jatkoi vakavan näköisenä,\nsilmät yhä maahan luotuina:\n\n\"Herra pormestari, minä pyydän Teitä nöyrimmästi toimimaan niin, että\nhallitus panee minut viralta\".\n\nYlen hämmästyksissään avasi herra Madeleine suunsa puhuakseen. Javert\nkeskeytti:\n\n\"Sanonette kai, että minä olisin itse voinut pyytää virkaeroa, mutta se\nei riitä. Virkaeron pyytäminen on kunniallista. Mutta minä olen\nrikkonut, minun tulee saada rangaistukseni. Minut pitää erottaa\".\n\nJa pienen vaitiolon jälkeen hän lisäsi:\n\n\"Herra pormestari, Te olitte minulle äskettäin ankara syyttä suotta.\nOlkaa nytkin ankara, kun on todellista syytä\".\n\n\"Mutta minkätähden?\" huudahti herra Madeleine. \"Mitä Te tuolla\nkäsittämättömällä puheellanne oikeastaan tarkotatte? Milloin olette Te\nkäyttäytynyt minua kohtaan rikollisella tavalla? Mitä olette Te\ntehneet? Mihin Te nyt tähtäätte? Te syytätte itseänne, Te tahdotte\neroa...\"\n\n\"Erottamista\", korjasi Javert.\n\n\"Erottamista, olkoon. Hyvä. Mutta en ymmärrä koko jutusta mitään\".\n\n\"Kyllä Te pian ymmärrätte, herra pormestari\".\n\nJavert huokasi rintansa syvyyksistä ja jatkoi yhä kylmänä ja\nmurheellisena.\n\n\"Herra pormestari, kuusi viikkoa sitten jouduin tuon tyttö-jutun takia\nraivoihini, minä annoin Teidät ilmi\".\n\n\"Annoitte ilmi!\"\n\n\"Pariisin poliisipäällystölle\".\n\nHerra Madeleine, joka ei nauranut juuri useammin kuin Javertkaan,\npurskahti nauruun.\n\n\"Te ilmotitte minut pormestariksi, joka tekee vääryyttä\njärjestysvallalle\".\n\n\"Entiseksi rangaistusvangiksi\".\n\nPormestari valahti tuhkanharmaaksi.\n\nJavert, joka ei ollut katsettaan kohottanut, jatkoi:\n\n\"Siksi Teitä luulin. Jo pitkät ajat olin huomaavinani yhtä ja toista.\nSama näkö, tiedustelut, joita Te olitte toimittaneet Faverollesissa,\nTeidän suunnattomat hartiavoimanne, vanhan Faucheleventin seikka,\nTeidän ampumataitonne, Teidän hiukan laahustava käyntinne, kaikki tämä\noli vahvistavinaan epäilyksiäni. Tyhmyyksiä! Mutta kuten sanottu: minä\npidin Teitä eräänä Jean Valjeanina\".\n\n\"Eräänä...? Mikä olikaan nimi?\"\n\n\"Jean Valjean. Se oli muuan rangaistusvanki, jonka kaksikymmentä vuotta\nsitten näin, ollessani Toulonissa vanginvartija-apulaisena. Vankilasta\npäästyään näyttää tämä Jean Valjean varastaneen eräältä piispalta,\nsitten teki hän toisen ryöstön ase kädessä, julkisella tiellä, uhrina\nmuuan pieni savoijalaispoika. Jo kahdeksan vuotta on hän osannut\netsiskelemisistä huolimatta pysytellä piilossa, ties miten. Minä\nuumoilin... -- Ja niin tulin tehneeksi tekoseni! Viha ja raivo minut\nvaltasi, minä annoin Teidät ilmi poliisipäällystölle\".\n\nHerra Madeleine, joka oli jälleen ottanut asiakirjavihkon käteensä,\nkysyi mitä välinpitämättömimmällä äänellä:\n\n\"Ja mitä Teille vastattiin?\"\n\n\"Että minä olin hullu\".\n\n\"No?\"\n\n\"No, siinä he olivat oikeassa\".\n\n\"On hauskaa, että tunnustatte sen\".\n\n\"Täytyy, koska oikea Jean Valjean on löytynyt\".\n\nLehti, jota herra Madeleine piteli, putosi hän käsistään, hän kohotti\npäänsä, katsoi tarkasti Javertia ja sanoi kummallisella äänenpainolla:\n\"Vai niin!\"\n\nJavert jatkoi:\n\n\"Seikka on seuraava, herra pormestari. Ailly-le-Haut-Clocherin\nseutuvilla eleli muuan vanhahko mies, jota kutsuttiin ukko\nChampmathieuksi. Äijä eli hyvin kurjissa oloissa. Se ei herättänyt\nhuomiota. Ei niistä sellaisista oikein tiedä, millä ne elävät.\nMutta hiljattain, tänä syksynä, vangittiin ukko Champmathieu\nomenanvarkaudesta, erään ... no, nimi on yhdentekevä! Varkaus,\nkapuaminen muurin yli, katkaistuja oksia. Champmathieu pistetään siis\nkiinni. Tavattiin vielä omenapuun oksa kädessä. Äijä rautoihin. Tähän\nasti on siis juttu sangen yksinkertainen. Mutta nyt tapahtuu kummia.\nKun paikkakunnan oma vankila on huonossa kunnossa, katsoo\ntutkintotuomari parhaaksi lähettää Champmathieu Arrasiin, missä on\nvarsinainen maakunnan vankila. Tässä Arrasin vankilassa on muuan\nentinen rangaistusvanki Brevet, joka istuu ties mistä syystä, ja josta\nhyvän käytöksensä takia oli tehty ovenvartija. Herra pormestari, tuskin\non Champmathieu astunut maalle, kun Brevet huudahtaa: 'Ei, mutta tuon\nmiehen minä tunnen! Se on entinen kaleeriorja. Katsokaahan minuun\nhiukan, ukkoseni! Te olette Jean Valjean!' -- 'Jean Valjean! Kuka Jean\nValjean?' Champmathieu näyttelee hämmästynyttä. -- 'Älä siinä\nkonstaile', sanoo Brevet. 'Sinä olet Jean Valjean! Sinä olet ollut\nToulonin vankilassa, kaksikymmentä vuotta sitten. Yhdessä vielä\noltiinkin'. -- Champmathieu kieltää. Lempo vieköön! Kyllähän sen\nymmärtää. Otetaan asiasta selkoa. Tutkitaan hiukan juttua. Saadaan\ntietoon yhtä ja toista. Tämä Champmathieu on kolmisenkymmentä vuotta\ntakaperin ollut puiden karsijana useissa paikoin, mutta pääasiallisesti\nFaverollesissa. Siellä haihtuivat hänen jälkensä. Kauvan aikaa\nmyöhemmin nähdään hänet Auvergnessä; sitten Pariisissa, missä hän sanoo\nolleensa vaunuseppänä, ja hänen tyttärensä oli muka ollut siellä\nmyöskin pesijättärenä, mutta sitä ei ole todistettu; lopuksi tälläkin\nseudulla. Mitä oli siis ollut tämä Jean Valjean ennen joutumistaan\nlinnaan raskaan varkausyrityksensä takia? Puiden karsija. Missä?\nFaverollesissa. Toinen seikka. Tämän Valjeanin ristimänimi oli Jean, ja\nhänen äitinsä sukunimi oli Mathieu. Mikä onkaan siis luonnollisempaa\najatella kuin että hän otti vankilasta päästyään äitinsä nimen,\npiiloutuakseen sen taakse, ja että hänen nimekseen siis tuli Jean\nMathieu? Hän menee Auvergneen. _Jeanista_ muovaa seudun ääntämistapa\n_Chanin_: hän saa nimen Chan Mathieu. Miehemme ei pane vastaan, ja niin\nhänestä tulee Champmathieu. Olette kai ymmärtänyt? Tiedustellaan\nFaverollesista. Jean Valjeanin perhettä ei siellä enää ole. Ei tiedetä,\nminne se on painunut. Kuten tietänette, tapahtuu näillä seuduin usein\ntällaisia perheiden häviämisiä. Etsitään, ei mitään löydetä. Kun eivät\nmoiset ihmiset ole lokaa, ovat ne tomua. Ja kun jutun alku ulottuu\nkolmekymmentä vuotta taaksepäin, ei löydy enää Faverollesissa ketään,\njoka tuntisi Jean Valjeanin. Tiedustellaan Toulonista. Brevetiä\nlukuunottamatta on vain kaksi vankia, jotka ovat nähneet Jean\nValjeanin. Ne ovat ikuiseksi tuomitut Cochepaille ja Chenildieu. Ne\ntuotetaan vankilasta paikalle. Heille näytetään tuo luuloteltu\nChampmathieu. He eivät epäröi hetkeäkään. He todistavat niinkuin\nBrevetkin: mies on Jean Valjean. Sama ikä: viisikymmentäneljä vuotta,\nsama pituus, sama näkö, vallan sama mies, kyllä se on hän. Asian\nollessa tällä kohdalla lähetin minä ilmiantoni Pariisiin. Minulle\nvastattiin, että minä hulluja hupsin ja että Jean Valjean istuu\nArrasissa oikeuden käsissä. Ymmärrätte helposti, miten tämä hämmästytti\nminua, minua, joka luulin päässeeni täällä samaisen Jean Valjeanin\njäljille! Kirjotin herra tutkintatuomarille. Hän puhuu minulle\nChampmathieusta...\"\n\n\"Entä sitten?\" katkaisi herra Madeleine.\n\nJavert vastasi yhtä tyynenä, yhtä alakuloisena:\n\n\"Herra pormestari, totuus on totuus. Minä olen kovin pahoillani, mutta\nse mies on kuin onkin Jean Valjean. Minäkin hänet siksi tunsin\".\n\nHerra Madeleine virkkoi hyvin matalalla äänellä:\n\n\"Oletteko varma?\"\n\nJavert nauroi tuota sääliväistä naurua, joka lähtee syvästä\nvakaumuksesta: \"Vai varmako!\"\n\nSitten viipyi hän hetkisen ajatuksissaan hypistellen koneenomaisesti\nsahajauhoa, jota oli pöydällä pienessä puukupissa musteen kuivattamista\nvarten, ja jatkoi:\n\n\"Ja nyt kun minä olen nähnyt oikean Jean Valjeanin, en enää ymmärrä,\nmiten olen voinut epäilläkään ketään muuta. Pyydän Teiltä anteeksi,\nherra pormestari\".\n\nLausuessaan nämä rukoilevat ja vaikeat sanansa miehelle, joka kuusi\nviikkoa aikaisemmin oli nöyryyttänyt häntä koko vahtimiehistön\nläsnäollessa ja tiuskaissut: ulos! oli tässä ylpeän Javertin\nkääntymisessä hänen tietämättäänkin jonkunlaista suoraa arvokkuutta.\nHerra Madeleine vastasi hänen pyyntöönsä vain tällä tuimalla\nkysymyksellä:\n\n\"Ja mitä se mies itse sanoo?\"\n\n\"Siinäpä sitä ollaan, herra pormestari, juttu on huono. Jos se on Jean\nValjean, niin on kysymyksessä uudistettu rikos. Lapsi kun hyppää muurin\nyli, taittaa oksan, sieppaa omenoita, niin se on vain pientä\nkoirankuria; miehelle on se pahanteko; rangaistusvangille on se rikos.\nMuurin yli hyppääminen ja varkaus, molemmat ovat tapahtuneet. Juttu ei\nkuulu enää järjestyspoliisille, se kuuluu rikosoikeudelle. Kysymyksessä\nei ole enää muutamain päiväin vesi ja leipä, vaan kaleerivankila\niki-ajoiksi. Ja sitten on se pikku savoijalaisen juttu, joka\ntoivottavasti myös selviää. Hitto vieköön; onpa siinä kestämistä\nyhdelle miehelle, vai miten? Kyllä, ehkä jollekin toiselle, mutta ei\nJean Valjeanille. Sillä Jean Valjean on ovela. Siitäkin minä hänet\ntunnen. Joku toinen jo luulisi, että nyt hukka perii; hän menoaisi, hän\nhuutaisi, pata porajaa tulella, hän ei tahtoisi olla Jean Valjean\nj.n.e. Mutta hän ei ole ymmärtävinään hölyn pölyä koko jutusta, hän\nsanoo: 'Minä olen Champmathieu, ja siitä en hellitä!' Hän hämmästelee,\nhän töllistelee, on muka niin parempi. Oh! Kyllä se veijari osaa\npelinsä. Mutta saman tekevä, todistukset ovat selvät. Neljä henkilöä\ntuntee hänet, kyllä tuo vanha konna nyt lukunsa kuulee. Asia on Arrasin\nrikosoikeuden tutkittavana. Minäkin menen sinne todistamaan. Olen\nsaanut jo haasteen\".\n\nHerra Madeleine oli jälleen syventynyt työhönsä, tarttunut\nasiakirjavihkoonsa, jota hän nyt rauhallisesti selaili, lukien ja\nkirjotellen väliin hyvin touhuissaan. Hän kääntyi Javertiin päin:\n\n\"Riittää, Javert. Itse asiassa huvittavat nämä yksityiskohdat minua\nsangen vähän. Me vaan aikaa suotta kulutamme, ja kiireelliset asiat\nodottavat. Javert, menkää heti tuon hyvän eukko Buseaupiedin luo, joka\nmyy yrttejä Saint-Saulven kadun kulmassa. Sanokaa hänelle, että hänen\ntulee ajaa kannettansa kuorma-ajuri Pierre Chesnelongia vastaan. Tämä\nmies on raaka ja huolimaton, joka on ollut vähällä murskata tämän\nnaisen ja hänen lapsensa. Hänen täytyy saada rangaistuksensa. Sitten\nmenette Te herra Charcellayn luokse Montre-de-Champignyn kadulle. Hän\nvalittaa, että viereisen talon räystäskouru ajaa kaiken sadeveden hänen\npuolelleen ja kaivaa hänen talonsa perustuksia. Sen jälkeen käytte Te\ntutkimassa niitä järjestysrikkomuksia, joita on minulle ilmotettu\nGuibourgin kadulta leski Doriksen luota ja Garraud-Blancin kadulta\nrouva Renée le Bossén luota, sekä teette pöytäkirjat. Mutta siinä on\nTeille ehkä liiaksikin tehtävää. Teidänhän tulee poistua joksikin\naikaa? Ettekö sanonut lähtevänne Arrasiin tuon äskeisen asian vuoksi\nviikon tai parin kuluttua?...\"\n\n\"Ennemmin, herra pormestari\".\n\n\"Milloin sitte?\"\n\n\"Minähän jo luullakseni sanoinkin herra pormestarille, että juttu on\nesillä huomenna ja että minä lähden kyytivaunuilla jo tänä yönä\".\n\nHerra Madeleine teki huomaamattoman eleen.\n\n\"Ja kauvanko juttu kestää?\"\n\n\"Korkeintaan päivän. Tuomio julistetaan viimeistään huomenna myöhään\nillalla. Mutta minä en jää tuomiota odottamaan, jonka minä jo edeltä\npäin arvaan. Annettuani todistukseni palaan heti tänne takaisin\".\n\n\"Hyvä\", sanoi herra Madeleine.\n\nJa hän viittasi Javertia poistumaan.\n\nJavert ei liikahtanut.\n\n\"Anteeksi, herra pormestari\", sanoi hän.\n\n\"Mitä vielä?\" kysyi herra Madeleine.\n\n\"Herra pormestari, pyydän yhä vielä muistuttaa yhtä asiaa\".\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Että minut pitää erotettaman virastani\".\n\nHerra Madeleine nousi seisoalleen.\n\n\"Javert, Te olette kunnian mies ja minä panen Teihin suurta arvoa. Te\nliiottelette rikkomustanne. Sekin oli loukkaus, joka koski vain minua\nyksityisesti. Javert, Te ansaitsette nousta, ettekä laskea. Tahdon,\nettä Te pysytte paikallanne\".\n\nJavert katsahti herra Madeleineen tuolla vilpittömällä silmäyksellään,\njonka pohjassa luuli näkevänsä hänen ahdasalaisen, mutta jäykän ja\npuhtaan omantuntonsa, ja hän sanoi tyynesti:\n\n\"Herra pormestari, siihen en voi suostua\".\n\n\"Toistan vieläkin\", vastusti herra Madeleine, \"että asia koskee vain\nminua\".\n\nMutta omille ajatuksilleen uskollisena jatkoi Javert:\n\n\"Mitä liiottelemiseen tulee, niin en minä liiottele lainkaan. Ajattelen\nnäin. Minä epäilin Teitä syyttömästi! Sehän ei ole mitään. Meidän\noikeutemmehan on epäillä, vaikka tässä epäilemisessä voidaankin mennä\nliian pitkälle. Mutta kun minä ilman todisteita, vihan puuskauksessa,\nkostoa etsien ilmiannoin Teidät rangaistusvangiksi, Teidät,\nkunnianarvoisen vanhuksen, pormestarin, hallitusmiehen! niin\ntapahtui siinä raskas, sangen raskas rikos. Minä loukkasin esivaltaa\nTeidän henkilössänne, minä esivallan palvelija! Jos joku minun\nkäskynalaisistani olisi tehnyt sen, minkä minä tein, olisin minä\njulistanut hänet palvelukseen kelpaamattomaksi ja erottanut virasta.\nMitä nyt sanotte? -- Sallikaahan, herra pormestari, sananen vielä, olen\nusein eläissäni ollut ankara. Toisia kohtaan. Se oli oikein. Tein\nhyvin. Ell'en minä nyt olisi ankara itseäni kohtaan, niin kaikki se,\nminkä minä olisin oikein tehnyt, muuttuisi vääräksi. Tuleeko minun\nsäästää itseäni enemmän kuin muita? Ei. Mitä! Kykenisinkö minä\nrankaisemaan vain muita, enkä itseäni! Silloinpa minä olisin\nkurja ihminen! Silloin olisivat oikeassa ne, jotka sanovat: Tuo\nJavert-lurjus! Herra pormestari, minä en toivo, että Te kohtelisitte\nminua hyvyydellä, Teidän hyvyytenne on synnyttänyt minussa pahaa verta,\nkun se osottautui muille, minä en halua sitä itselleni osotettavaksi.\nHyvyys, joka asettaa yleisen naisen kunniallisen kansalaisen\nyläpuolelle, poliisipalvelijan pormestaria korkeammalle, alemman\nylempäänsä arvokkaammaksi, sellainen hyvyys on minun mielestäni huonoa\nhyvyyttä. Tämä hyvyys hajottaa yhteiskunnan liitoksia. Hyvä Jumala! On\nvarsin helppoa olla hyvä, mutta vaikeampaa on noudattaa oikeutta.\nKatsokaahan! jos Te olisitte ollut se, joksi minä Teitä luulin, en minä\nolisi suinkaan ollut hyvä Teitä kohtaan, sen olisitte saanut nähdä!\nHerra pormestari, minun tulee kohdella itseäni niinkuin kohtelisin\nmuita. Kun minä pahantekijöitä rankaisin, kun minä hirtehisiä\nsäälimättömästi pitelin, sanoin usein itselleni: 'Jos sinä veikkoseni\nmilloin kompastut; jos minä sinut virheestä tavotan, varo silloin!' --\nNyt minä olen kompastunut, nyt minä olen itseni virheestä tavottanut,\nsitä pahempi! Hyvä, kun ajetaan pois, erotetaan virasta, rangaistaan!\nOnhan minulla terveet käsivarret, minä rupeaisin maantöihin, yks'\nkaikki se minulle. Herra pormestari, virkakunnan etu vaatii varottavaa\nesimerkkiä. Minä pyydän yksinkertaisesti komisario Javertin\nerottamista\".\n\nKaikki tämä lausuttiin nöyrän ylpeällä, masennetun vakuuttavalla\näänenpainolla, mikä loi jonkunlaista outoa suuruutta tähän\nkummalliseen, läpirehelliseen mieheen.\n\n\"Saammepa nähdä\", virkkoi herra Madeleine.\n\nJa hän ojensi Javertille kätensä.\n\nJavert peräytyi askeleen ja sanoi peljästyneenä:\n\n\"Anteeksi, herra pormestari, mutta se ei käy laatuun. Pormestari ei\nojenna kättään sala-urkkijalle\".\n\nJa hampaittensa välistä mutisi hän:\n\n\"Sala-urkkija, niin; siitä hetkestä, kun olen käyttänyt väärin\npoliisivaltaani, olen vain kurja sala-urkkija\".\n\nSitten kumarsi hän syvään ja astui ovelle.\n\nSiinä kääntyi hän ympäri ja sanoi, silmät maahan luotuina:\n\n\"Herra pormestari, minä toimitan palvelusta siksi, kunnes paikkani\ntäytetään\".\n\nHän läksi. Herra Madeleine kuuli ajatuksiin vaipuneena hänen lujain,\nvarmojen askeltensa etenevän käytävän kivilattialla.\n\n\n\n\n\n\nSEITSEMÄS KIRJA\n\nCHAMPMATHIEUN JUTTU\n\n\n\n\nl.\n\nSisar Simplice.\n\n\nTapaukset, joista alempana puhumme, eivät ole kaikki tulleet\ntunnetuiksi Montreuil-sur-Merissä; mutta sekin vähä, mikä niistä joutui\nyleisempään tietoon, jätti kaupunkiin sellaisen muiston, että\nmuodostuisi huomattava aukko tähän kirjaan, ell'emme kertoisi niitä\npienimpiä yksityiskohtiaan myöten.\n\nNäissä yksityiskohdissa on lukija löytävä pari kolme mahdottomalta\nnäyttävää seikkaa, jotka me kuitenkin esitämme totuutta\nkunnioittaaksemme.\n\nSen päivän iltana, jolloin Javert oli käynyt hänen luonaan, meni herra\nMadeleine tapansa mukaan katsomaan Fantinea.\n\nEnnen kuin astui Fantinen huoneeseen, pyysi hän sisar Simpliceä\npuheilleen.\n\nNe kaksi nunnaa, jotka hoitivat sairaalaa, kuuluivat lazaristi-liittoon\nkuten kaikki laupeudensisaret. Heidän nimensä olivat sisar Perpetua ja\nsisar Simplice.\n\nSisar Perpetua oli tavallinen maalaiseukko, joka oli ilman sen syvempää\nkutsumusta ruvennut laupeudensisareksi ja joka oli astunut Herran\npalvelukseen aivan kuin johonkin virkapaikkaan. Hänestä oli tullut\nnunna aivan samoin kuin jostakin toisesta olisi tullut keittäjätär.\nTämä tyyppi ei ole lainkaan harvinainen. Veljes- ja sisarkunnat ottavat\nmielellään joukkoihinsa tätä karkeata talonpoikaista tavaraa, josta\nhelpolla voi muovata kapusiinimunkin tai ursuliina-nunnan. Heitä voi\nsopivasti käyttää raskaampien, karkeampien töiden toimittajina.\nHärkäpaimenen muuttaminen karmeliittimunkiksi käy päinsä ilman\nsuurempia vaikeuksia; edellisestä tulee jälkimäinen hyvin vähällä\ntyöllä; maalaiskylän ja luostarin yhteinen tietämättömyys on sopivana\nmuuttumisperustana, ja se asettaa heti moukan munkin tasalle. Mekkoa\nvain hiukan avarammaksi ja siitä syntyy munkin kaapu. Sisar Perpetua\noli väkevä, rohkea, rehellinen, punanaamainen nunna, kotoisin\nMarinesista Pontoisen läheltä, joka veisasi virsiä, äkäili, sekoitti\nlääkejuomaan sokeria potilaan tekopyhyyden tai ulkokultaisuuden mukaan,\njoka oli tyly sairaille, yrmy kuoleville, heittäen heille Jumalan\nmelkein vasten kasvoja ja ahdistaen kuoleman kanssa kamppailevaa\nvihaisilla rukouksillaan.\n\nSisar Simplice oli valkea kuin vaha. Sisar Perpetuan rinnalla oli hän\nkuin vahakynttilä talikynttilän rinnalla. Vincentius Paulus on\njumalaisesti määritellyt laupeudensisaren olennon seuraavilla ihanoilla\nsanoillaan, jossa hän yhdistää suuren vapauden suureen orjuuteen:\n\"Heillä on luostarina vain sairaiden talo, koppina vuokrahuone,\nkappelina seurakunnan kirkko, holvikäytävinä kaupungin kadut tai\nsairaalain salit, muurina tottelevaisuus, ristikkoporttina\njumalanpelko, huntuna kainous\". Tämä ihanne oli toteutunut sisar\nSimplicessä. Kukaan ei olisi voinut sanoa sisar Simplicen ikää; hän ei\nollut koskaan ollut nuori, eikä näyttänyt taas koskaan tarvitsevan\ntulla vanhaksi. Hän oli hiljainen, vakava, rakastettava, vaitelias\nhenkilö -- emme rohkene sanoa nainen, eikä hän ollut milloinkaan\nvalehdellut. Hän oli niin hento, että olisi luullut hänen särkyvän;\nmutta hän oli lujempi kuin kallio. Hän kosketteli kärsivää hienoilla,\npuhtailla, ihastuttavilla sormillaan. Hänen puheessaan oli niin\nsanoaksemme hiljaisuutta; hän puhui juuri niin paljon kuin\nvälttämättömintä oli, hänellä oli äänensävy, joka olisi samalla kertaa\nsopinut rippituoliin ja hurmannut salongin. Tämä hento olento pukeutui\nkarkeasta villakankaasta tehtyihin vaatteisiin, niin että hänellä täten\noli alituinen muistuttaja taivaasta ja Jumalasta. Puhukaamme\nlaveammalta eräästä seikasta. Sisar Simplicen luonteenomaisin piirre\noli se, ett'ei hän ollut koskaan valehdellut, ett'ei hän ollut koskaan\npuhunut jonkun edun takia, tai vaan välinpitämättömyydessä muuta kuin\npuhtainta totta; se oli hänen hyveidensä huippu. Hän oli sisarkunnassa\ntullut kuuluisaksi tästä järkähtämättömästä totuudenrakkaudestaan.\nPappi Sicard puhuu sisar Simplicestä kirjeessään kuuromykkä Massieulle.\nKuinka vilpittömiä ja puhtaita olemmekaan, rumentaa meidän puhtautemme\npintaa aina jonkun viattoman pikku valheen halkeama. Mutta hänen\nlaitansa ei ollut niin. Onko sellaista olemassakaan kuin pikku valhe?\nValehteleminen on ehdottomasti pahasta. Vähän valehteleminen ei ole\nmahdollista; joka valehtelee, valehtelee koko valheen: valehteleminen\nkuuluu pahanhengen olemukseen; Saatanalla onkin kaksi nimeä: Saatana ja\nValhe. Niin hän ajatteli. Ja niinkuin hän ajatteli, niin hän myös\ntoimi. Siitä johtui tuo valkeus, josta olemme puhuneet, valkeus,\njoka peitti hohteellaan hänen huulensa ja silmänsäkin. Hänen\nhymyilynsä oli valkea, hänen katseensa valkea. Ei näkynyt ainuttakaan\nhämähäkinverkkoa, ei tomunhiventäkään tämän omantunnon akkunaruudussa.\nAstuessaan pyhän Vincentius Pauluksen[61] sisarkuntaan oli hän\nerikoisesta valinnasta ottanut nimekseen Simplice. Sisilialainen\nSimplicehän oli näet se pyhimys, joka antoi mieluummin repiä molemmat\nrintansa kuin vastasi olevansa syntynyt Segestassa, vaikka hän olikin\nsyntynyt Syrakusassa, valhe, joka olisi hänet pelastanut. Tämä\nsuojeluspyhimys sopi tälle sielulle.\n\nSisar Simplicellä oli sisarkuntaan astuessaan ollut kaksi virhettä,\njoista hän oli vähitellen kokenut vapautua; hän oli ollut erikoisesti\nmielistynyt kaikenlaisiin herkkuihin ja hänellä oli ollut suuri halu\nsaada kirjeitä. Hän ei lukenut mitään muuta kuin erästä latinankielistä\nrukouskirjaa, jossa paino oli hyvin suurta. Latinaa hän ei ymmärtänyt,\nmutta kirjan hän ymmärsi.\n\nTämä hurskas neitsyt oli erittäin mieltynyt Fantineen, jossa hän\nluultavasti tunsi salatun hyveen piilevän, ja hän oli antautunut\nmelkein yksistään häntä hoitamaan.\n\nHerra Madeleine vei sisar Simplicen syrjään ja uskoi Fantinen hänen\nhuostaansa äänessään outo värähdys, jonka sisar myöhemmin muisti.\n\nSitten meni hän Fantinen luo.\n\nFantine odotti joka päivä herra Madeleinen ilmestymistä kuin odotetaan\nlämmön ja ilon sädettä. Hän sanoi sisarille: \"Tunnen eläväni vain\nsilloin, kun herra pormestari on luonani\".\n\nSinä päivänä oli hän kovassa kuumeessa. Heti nähdessään herra\nMadeleinen kysyi hän:\n\n\"Entä Cosette?\"\n\nMadeleine vastasi hymyillen:\n\n\"Hän tulee pian\".\n\nHerra Madeleine puheli Fantinen kanssa tavalliseen tapaansa. Mutta hän\njäi kokonaiseksi tunniksi puolen tunnin asemesta, Fantinen suureksi\ntyydytykseksi. Hän antoi kaikille tuhannet neuvot ja ohjeet, jott'ei\nsairaalta mitään puuttuisi. Huomattiin, että hänen kasvoilleen levisi\nhetkiseksi hyvin synkkä pilvi. Mutta sehän oli vallan luonnollista,\nkoska tiedettiin lääkärin kuiskanneen hänen korvaansa: \"Hänen tilansa\nhuononee arveluttavasti\".\n\nSitten palasi hän jälleen kaupungintaloon, ja juoksupoika näki hänen\ntarkasti tutkivan työhuoneen seinälle ripustettua Ranskan tiekarttaa.\nHän kirjotti lyijykynällä muutamia numeroita paperipalaselle.\n\n\n\n\n2.\n\nMestari Scaufflairen terävänäköisyys.\n\n\nVirkatalostaan lähti hän erään kaupungin toisessa päässä asuvan\nflanderilaisen Scaufflaerin -- ranskalainen muodostus Scaufflaire --\nluo, joka vuokrasi hevosia ja \"rattaita millaisia tahansa\".\n\nTullakseen tämän Scaufflairen luo olisi lyhin tie ollut kulkea muuatta\nhyvin vähän käytettyä katua, jonka varrella oli sen seurakunnan\npappila, mihin herra Madeleinekin kuului. Kirkkoherra oli, niin\npuhuttiin, hyvin kunnianarvoisa, viisas ja hyvä mies. Sillä hetkellä,\nkun herra Madeleine saapui pappilan kohdalle, oli kadulla vain yksi\nkulkija, ja tämä kulkija huomasi seuraavaa: päästyään pappilan ohi\npysähtyi herra pormestari, jäi hetkiseksi paikalleen, palasi sitten\ntakaisin entisiä jälkiään aina pappilan pääovelle asti; ovi oli\ntavallinen talojen pääovi rautakolkuttimineen. Hän tarttui nopeasti\nkolkuttimeen ja kohotti sitä; sitten pysähtyi hän jälleen ja jäi taas\nikäänkuin miettimään, ja muutamain silmänräpäysten kuluttua laski hän\nkolkuttimen hiljaa vaipumaan alas, pudottamatta sitä äkkiä, niinkuin on\ntapana, ja jatkoi matkaansa oudon kiireesti.\n\nHerra Madeleine tapasi mestari Scaufflairen kotona siloja paikkaamassa.\n\n\"Mestari Scaufflaire\", kysyi hän, \"onko Teillä hyvää hevosta?\"\n\n\"Herra pormestari\", vastasi flanderilainen, \"kaikki hevoseni ovat\nhyviä. Millainen se hyvä hevonen on Teidän mielestänne?\"\n\n\"Sellainen, joka voi kulkea kaksikymmentä lieutä päivässä\".\n\n\"Saakeli!\" hämmästeli flanderilainen, \"kaksikymmentä lieutä!\"\n\n\"Niin\".\n\n\"Ja rattaat perässä?\"\n\n\"Niin\".\n\n\"Ja kauvanko se saisi levätä matkan jälkeen?\"\n\n\"Sen täytyy tarvittaissa voida lähteä seuraavana aamuna\".\n\n\"Ja taas sama matka?\"\n\n\"Niin\".\n\n\"Saakeli! Saakeli! Kaksikymmentä lieutä?\"\n\nHerra Madeleine veti taskustaan paperipalasen, jolle hän oli piirtänyt\nnumeroita. Hän näytti sitä flanderilaiselle. Numerot olivat 5, 6\nja 8,5.\n\n\"Kuten näette\", sanoi hän, \"yhteensä yhdeksäntoista ja puoli, pyörein\nluvuin kaksikymmentä lieutä\".\n\n\"Herra pormestari\", virkahti flanderilainen, \"kyllä me pulasta\nselviämme. Pieni valkea hevoseni. Olette kai nähnyt sen joskus\njuoksevan. Se on sellainen pikku elukka alisesta Boulognesta. Se on\nkuin tuli ja leimaus. Siitä aiottiin ensin ratsuhevosta. Mutta sepäs\npotki ja loikki ja pudotti kaikki seljästään. Huomattiin siinä vikurin\nvikaa, eikä tiedetty mihin pistää. Minä ostin sen. Minä panin sen\nrattaiden eteen. Herra, sitä se juuri tahtoikin; nyt se on säyseä kuin\ntyttönen vaan ja menee että korvissa vinkuu. Mutta äläpäs nouse\nselkään! Se ei millään juonella halua ruveta ratsuhevoseksi. Kullakin\non omat mielitekonsa. Vetääkö? Aivan kernaasti! Kantaako? Älä puhukaan!\nTäytyy uskoa, että näin se itsekseen tuumailee\".\n\n\"Ja se jaksaa sen matkan?\"\n\n\"Se jaksaa ne kaksikymmentä lieutä. Aina täyttä laukkaa, ja vähemmässä\nkuin kahdeksassa tunnissa. Mutta seuraavilla ehdoilla\".\n\n\"Antakaahan kuulua\".\n\n\"Ensiksikin tulee Teidän antaa sen puhaltaa tunnin verran matkan\npuolivälissä; sille pitää antaa ruokaa, ja sen syödessä täytyy seisoa\nvieressä, muuten majatalon renkipoika varastaa kaurat; sillä minä olen\nhuomannut, että majataloissa juovat tallipojat kauran paljoa useammin\nsuihinsa kuin hevoset saavat sitä syödäkseen\".\n\n\"Kyllä varotaan\".\n\n\"Toiseksi... Itsekö herra pormestari rattaita tarvitsee?\"\n\n\"Niin\".\n\n\"Osaako herra pormestari ajaa?\"\n\n\"Osaan\".\n\n\"No, sitten kai herra pormestari matkustaa yksin, ilman tavaroita,\njott'ei kuorma tulisi suotta raskaaksi\".\n\n\"Sovittu\".\n\n\"Mutta kun ei herra pormestarilla ole ketään muassaan, täytyy Teidän\nitse ottaa vaivaksenne vahtia kauroja\".\n\n\"Se on sanottu\".\n\n\"Vaadin kolmekymmentä frangia päivältä. Lepuutuspäivät siihen\nluettuina. Ei äyriäkään vähemmän, ja sitä paitsi tulee elukan ruoka\nmyös herra pormestarin laskuun\".\n\nHerra Madeleine otti kukkarostaan kolme napoleonia ja laski ne\npöydälle.\n\n\"Siinä kahden päivän maksu etukäteen\".\n\n\"Neljänneksi, moista matkaa varten olisivat tavalliset kärryt liian\npainavat ja rasittaisivat liiaksi hevosta. Herra pormestarin täytyy\nsuostua matkustamaan niillä keveillä pikku-rattailla, jotka minulla\non\".\n\n\"Suostun\".\n\n\"Ne ovat kevyet, mutta avonaiset\".\n\n\"Yhdentekevä minulle\".\n\n\"Onko herra pormestari ajatellut, että nyt on kolea syksy, melkein\ntalvi?...\"\n\nHerra Madeleine ei vastannut. Flanderilainen jatkoi:\n\n\"Että nyt on hyvin kylmä?\"\n\nHerra Madeleine pysyi yhä vaiti. Mestari Scaufflaire yritti:\n\n\"Että voi sadekin tulla?\"\n\nHerra Madeleine kohotti päänsä ja sanoi:\n\n\"Rattaiden ja hevosen täytyy olla minun taloni edustalla huomenna kello\npuoli viisi aamulla\".\n\n\"Sovittu asia, herra pormestari\", vastasi Scaufflaire. Sitten jatkoi\nhän raapien peukalonsa kynnellä pöydästä muuatta likapilkkua ja\nkasvoilla tuo huoleton ilme, jonka alle franderilaiset osaavat niin\nmainiosti kätkeä oveluutensa:\n\n\"Minä tässä kovin mietin erästä asiaa. Herra pormestari ei ole vielä\nsanonut, minne hän aikoo. Minne herra pormestari aikoo?\"\n\nSitä oli hän miettinyt heti keskustelun alkaessa, mutta hän ei tiennyt,\nmiksi hän ei ennemmin ollut uskaltanut tehdä tätä kysymystä.\n\n\"Onko teidän hevosellanne vahvat etujalat?\" kysyi herra Madeleine.\n\n\"On kyllä, herra pormestari. Kunhan vähän pitelette alamäissä. Onko\nsillä tiellä paljon alamäkiä, jota Te aiotte kulkea?\"\n\n\"Muistakaa nyt, että tulette täsmälleen kello puoli viisi aamulla\ntaloni edustalle\", vastasi herra Madeleine. Ja hän läksi.\n\nFlanderilainen jäi \"aivan ällistyksiinsä\", kuten hän itse myöhemmin\nselitti.\n\nNoin parin kolmen minuutin kuluttua herra pormestarin lähdöstä avautui\novi jälleen; tulija oli herra pormestari.\n\nHän oli yhä yhtä levollinen ja mietteliäs.\n\n\"Herra Scaufflaire\", sanoi hän, \"mihin summaan arvioitte hevosen ja sen\nkantamat rattaat, jotka minulle vuokraatte?\"\n\n\"Rattaita vedetään, herra pormestari\", nauroi flanderilainen leveästi.\n\n\"Olkoonpa niinkin. Mutta asiaan!\"\n\n\"Haluaako herra pormestari ostaa ne?\"\n\n\"En, mutta kaikkien tapausten varalle tahdon antaa niistä takauksen.\nPalattuani annatte rahat minulle takaisin. Mihin summaan arvioitte siis\nrattaat ja hevosen?\"\n\n\"Viiteensataan frangiin, herra pormestari\".\n\n\"Kas tässä\".\n\nHerra Madeleine laski setelin pöydälle, läksi eikä enää palannut.\n\nMestari Scaufflairea harmitti suunnattomasti, ett'ei ollut pyytänyt\ntuhatta frangia. Muuten ei hevosen ja rattaiden arvo summakaupallakaan\nollut sataa kultarahaa suurempi.\n\nFlanderilainen huusi vaimonsa ja kertoi hänelle tapahtuman. Minne\nhitossa aikoo herra pormestari? Pidettiin neuvottelu. -- \"Hän menee\nPariisiin\", sanoi vaimo. -- \"Sitä en usko\", sanoi mies. Herra Madeleine\noli unohtanut takanotsalle paperipalasen, johon hän oli piirtänyt\nnumeronsa. Flanderilainen rupesi sitä tutkimaan.\n\n\"Viisi, kuusi, kahdeksan ja puoli? Tuo merkitsee varmaankin majatalojen\nväliä\". Hän kääntyi vaimoonsa päin. -- \"Jopa keksin\". -- \"Mitä?\" --\n\"Täältä on viisi lieutä Hesdiniin, Hesdinistä kuusi lieutä\nSaint-Poliin, Saint-Polista kahdeksan ja puoli Arrasiin!\"\n\nSillävälin oli herra Madeleine saapunut kotiinsa.\n\nPalatessaan mestari Scaufflairen luota oli hän valinnut pisimmän tien,\nikäänkuin pappilan ovi olisi ollut kiusauksena ja ikäänkuin olisi hän\ntahtonut sitä välttää. Hän nousi huoneeseensa ja sulkeutui sinne, mikä\noli varsin luonnollista, hänen tapansa kun oli käydä aikaisin levolle.\nMutta tehtaan portinvartijatar, joka oli samalla herra Madeleinen ainoa\npalvelija, huomasi valon sammuneen hänen huoneessaan kello puoli\nyhdeksältä, ja hän puhui siitä kotiutuvalle rahastonhoitajallekin,\nlisäten:\n\n\"Onkohan herra pormestari sairas? Minusta oli hän niin kummallisen\nnäköinen\".\n\nTämä rahastonhoitaja asui huoneessa, joka oli juuri herra Madeleinen\nhuoneen alla. Hän ei kiinnittänyt lainkaan huomiota portinvartijattaren\nsanoihin, paneutui levolle ja nukkui. Puoliyön aikaan heräsi hän äkkiä;\nhän oli unensa läpi kuullut melua yläpuoleltaan. Hän kuulosti. Oli\nniinkuin olisi kävelty edes takaisin siellä huoneessa hänen päänsä\npäällä. Hän kuulosti tarkemmin ja tunsi herra Madeleinen käynnin. Tämä\ntuntui hänestä oudolta; tavallisesti ei herra Madeleinen huoneesta\nkuulunut vähintäkään melua ennen ylösnousun aikaa. Hetkistä myöhemmin\nkuulusti rahastonhoitajasta niinkuin olisi laatikoita avattu ja\nsuljettu. Sitten sysättiin jotain huonekalua, sitten oli kaikki hiljaa,\nkunnes käynti taas alkoi. Rahastonhoitaja kohousi istualleen, karisti\nunet silmistään, katseli, tähysteli ja huomasi lasistaan valaistun\nakkunan punertavan heijastuksen vastakkaisella muurilla. Päättäen\nsäteiden suunnasta voi valo lähteä vain herra Madeleinen huoneesta.\nHeijastus värisi ja lekkui, aivan kuin johtuisi se pikemmin\ntakkavalkeasta kuin kynttilästä. Akkunapuitteiden varjoa ei siihen\nkuvastunut, mikä osotti akkunan olevan sepo seljällään. Tämä akkunan\nauki-olo näin kylmällä ilmalla oli suorastaan hämmästyttävää.\nRahastonhoitaja nukkui uudestaan. Parisen tuntia myöhemmin heräsi hän\njälleen. Sama hidas, säännöllinen käynti kaikui yhäti hänen\nyläpuoleltaan.\n\nHeijastus väikkyi yhä muurilla, mutta se oli jo kalpea ja rauhallinen\nkuin lampun tai kynttilän säteily. Akkuna oli yhä auki.\n\nKatsokaamme, mitä herra Madeleinen huoneessa tapahtui.\n\n\n\n\n3.\n\nMyrsky ihmissielussa.\n\n\nLukija on varmaankin arvannut jo, että herra Madeleine on juuri Jean\nValjean.\n\nMe olemme usein pilkistäneet tämän sielun syvyyksiin; hetki on tullut\nkatsahtaa sinne jälleen. Me käymme siihen liikutetuin mielin ja\nvapisten. Ei löydy mitään kauhistuttavampaa kuin tällainen tarkastelu.\nHengen silmä ei voi missään löytää häikäisevämpää valoa tai synkempää\npimeyttä kuin ihmissielussa; se ei voi nähdä mitään pelottavampaa,\nsekavampaa, salaperäisempää, määrättömämpää. On näky mahtavampi kuin\nmeri, se on taivas; on näky mahtavampi kuin taivas, se on ihmissielu\nsalattuine syvyyksineen.\n\nKen tahtoisi tehdä runoelman ihmissielusta, olkoonpa vain yhden ainoan\nihmisen, olkoonpa vain kaikkein halvimman ihmisen, hänen tulisi osata\nsulattaa kaikki runolajit yhdeksi suureksi, yleväksi runoelmaksi.\nIhmissielu on haaveiden, pyyteiden ja pyrkimysten alkumeri, unelmien\nsulatusahjo, ajatusten kehto, usein ajatusten, joista häpeän puna\nposkille kohoaa; se on rikkiviisaan järkeilyn tyyssija, se on\nintohimojen taistelutanner. Tunkeudupas eräinä hetkinä jonkun miettivän\nihmisolennon kalpeiden kasvojen läpi ja katso syvemmälle, katso\nsieluun, katso sinne pimeyteen ja hämärään. Siellä havaitset tyynestä\nulkopinnasta huolimatta otteluja mahtavampia kuin Homeron jättiläisten,\ntaisteluja hirveämpiä kuin Miltonin lohikäärmeiden ja vesihirviöiden ja\nhaamujoukkojen, näkyjä kauhistavampia kuin Danten kärsimys-kerroksissa.\nTämä on kamala tämä äärettömyys, jota jokainen ihminen kantaa povessaan\nja johon hän epätoivoissaan kokee sovittaa järkensä aikomuksia ja\nelämänsä tekoja!\n\nAlighieri kohtasi kerran pelottavan oven, jonka edessä hän epäröi.\nMekin seisomme nyt tuollaisen oven edessä, jonka kynnyksellä epäröimme,\nastuako sisään vai eikö. Mutta me käymme kuitenkin kynnyksen yli.\n\nMeillä on vain hyvin vähän lisättävää siihen, mitä lukija jo tietää\nJean Valjeanille tapahtuneen Pikku-Gervaisin kohtauksen jälkeen. Tästä\nhetkestä alkaen tuli hänestä toinen ihminen. Mitä piispa oli tahtonut\nhänestä tehdä, sen vei hän itse päätökseen. Se oli enemmän kuin muutos,\nse oli todellinen kirkastus.\n\nHänen onnistui pysytellä piilossa ja myydä piispan hopeakalut,\njoista hän säilytti vain kynttilänjalat ikäänkuin muistoksi;\nhän kulki kaupungista kaupunkiin, vaelsi läpi Ranskanmaan, saapui\nMontreuil-sur-Meriin, teki keksinnön, josta olemme puhuneet,\ntoimitti kaiken sen, mistä olemme kertoneet, pääsi lopulta\nsaavuttamattomaan, koskemattomaan asemaan; ja niin eli hän\nrauhallisesti Montreuil-sur-Merissä, onnellisena, tuntiessaan\nsydämessään menneisyyden surut ja nähdessään elämänsä loppupuolen\npeittävän näkymättömiin sen alkupuolen, turvallisena ja toivovana,\nvain kaksi ajatusta mielessään: salata nimensä ja pyhittää elämänsä\nhyvyyden töille; päästä pakoon ihmisiä ja palata Jumalan luo.\n\nNämä kaksi ajatusta olivat hänen sielussaan niin läheisesti toisiinsa\nliittyneet, että ne muodostivat vain yhden; ne olivat molemmat yhtä\nvaltaavia ja voimakkaita, ja ne hallitsivat hänen pienimpiäkin\ntekojansa. Tavallisesti olivat ne hyvässä sovussa hänen elämäänsä\nohjatessaan; ne käänsivät häntä suruja kohti; ne tekivät hänet\nhyväntahtoiseksi ja yksinkertaiseksi; ne antoivat hänelle samanlaisia\nneuvoja. Mutta joskus joutuivat ne ristiriitaan keskenään. Tällaisessa\ntapauksessa, senhän muistamme, ei mies, jota koko Montreuil-sur-Merin\nseutu kutsui herra Madeleineksi, epäröinyt hetkeäkään, vaan uhrasi\nedellisen jälkimäiselle, turvallisuutensa hyveelle. Niin oli hän\nvastoin kaikkea varovaisuutta ja viisautta säilyttänyt piispan\nkynttilänjalat, pukeutunut suruun, kutsuttanut luokseen ja kuulustellut\nkaikkia paikkakunnalle saapuvia savoijalaispoikia, hankkinut tietoja\nFaverollesin perheistä ja Javertin uhkaavista puheista välittämättä\npelastanut vanhan Faucheleventin hengen. Hän näytti ajattelevan\nniinkuin kaikki ne, jotka ovat elämässään noudattaneet rakkautta,\npyhyyttä ja hurskautta, että hänen ensimäinen velvollisuutensa ei\nkohdistunut häneen itseensä.\n\nMutta täytyy sanoa, ett'ei mitään tällaista ollut vielä esiintynyt.\nEivät milloinkaan vielä olleet ne kaksi ajatusta, mitkä vallitsivat\ntätä onnettomuuksien miestä, jonka kärsimyksiä tässä kerromme,\njoutuneet niin vakavaan taisteluun keskenään. Hän ymmärsi sen\nhämärästi, mutta syvästi heti Javertin ensimäisistä sanoista, jotka\ntämä lausui työhuoneeseen astuessaan. Hetkellä, jolloin niin oudoissa\nolosuhteissa lausuttiin nimi, jonka hän oli koettanut haudata\nmahdollisimman syvälle, valtasi hänet rajaton hämmästys, ja ikäänkuin\nkohtalonsa kamalan kummallisuuden päihdyttämänä vavahti hän, kuin\naavistaen järisyttäviä iskuja; hän kumartui kuin tammi hirmumyrskyn\nlähetessä, kuin sotilas väkirynnäkön tullen. Hän tunsi päänsä päälle\nkokoutuvan synkkiä pilviä, täynnä ukkosta ja salamanvälähdyksiä.\nKuunnellessaan Javertin puhetta pisti hänen päähänsä ensin ajatus heti\nkiiruhtaa antamaan itsensä ilmi, pelastamaan tämän Champmathieun\nvankilasta ja astumaan itse sijaan; se tuotti tuskaa ja viilsi kuin\nleikkaus lihaan, sitten se hävisi, ja hän sanoi itselleen: Maltahan!\nMaltahan! -- Hän tukahutti tämän ensimäisen jalomielisyyden puuskan ja\nväistyi sankarillisuutta tavottelemasta.\n\nOlisi epäilemättä ollut sangen kaunista, ellei tämä mies\npiispan hurskasten sanojen jälkeen, niin monien katumus- ja\nkieltäymys-vuosien jälkeen, edes tällaisessa hirvittävässä asemassa,\nolisi silmänräpäystäkään epäröinyt, vaan olisi järkähtämättömästi\nkulkenut ammottavaa kuilua kohti, jonka pohjalla oli taivas; se olisi\nollut kaunista, mutta niin ei tapahtunut. Meidän tulee vaan kertoa, mitä\ntapahtui tässä sielussa, emmekä me voi siis mitään lisätä tai ottaa\npois. Ensi hetkenä vei hänet valtoihinsa itsesäilytys-vaisto; hän kokosi\nnopeasti ajatuksensa, tukahutti liikutuksensa, huomasi Javertin\nläsnä-olon, tämän suuren vaaran, peräytyi kauhistuksen koko voimalla\ntekemästä mitään määrättyä päätöstä, yritti olla lainkaan ajattelematta\nsitä, mitä hänen nyt tulisi tehdä ja koki jälleen saavuttaa tyyneytensä\nniinkuin taistelija uudelleen tarttuu pudonneeseen kilpeensä.\n\nKoko lopun päivää oli hän tässä tilassa, myrsky sisässä, syvä rauha\nulkopuolella. Hän ryhtyi vain niin sanoaksemme \"suojeleviin\ntoimenpiteisiin\". Hänen aivoissaan oli vielä kaikki hämärää ja sekavaa;\nmyllerrys oli siellä niin valtava, ett'ei hän voinut muodostaa\nainuttakaan selvää ajatusta; eikä hän olisi voinut itsestään mitään\nilmottaa, paitsi ehkä sen, että hän oli saanut ankaran iskun. Hän meni\ntotuttuun tapaansa Fantinen sairasvuoteen ääreen, ja jonkunlainen\nhyvyyden vaisto sai hänet viipymään siellä tavallista kauvemmin, koska\nhän ymmärsi, että näin tuli tehdä ja että tuli varottaa sisaria hyvin\nhoitamaan Fantinea siltä varalta, että hänen täytyisi poistua. Hän\ntunsi sekavasti että hänen ehkä täytyisi mennä Arrasiin, ja vaikk'ei hän\nollut lainkaan päättänyt lähteä tälle matkalle, ajatteli hän kuitenkin,\nettä suojassa kun oli kaikilta epäluuloilta, sopisi hänen varsin hyvin\nkäydä katsomassa mitä tapahtuisi, ja niin tilasi hän Scaufflairen\nhevosen ja rattaat, ollakseen valmiina kaikkien tapausten varalle.\n\nHän söi päivällisensä melkoisella ruokahalulla.\n\nTultuaan huoneeseensa rupesi hän miettimään.\n\nHän tutki asemaa ja huomasi sen kauhistuttavaksi; niin\nkauhistuttavaksi, että hän kesken mietteitään selittämättömän tuskan\nvaltaamana nousi tuoliltaan ja väänsi ovensa säppiin. Hän pelkäsi\njonkun onnettomuuden vielä pyrkivän sisään. Hän varustautui\nmahdollisuuksia vastaan.\n\nHetkistä myöhemmin puhalsi hän kynttilänsä sammuksiin. Se kiusasi\nhäntä.\n\nHänestä tuntui, että joku voi sen nähdä.\n\nKuka joku?\n\nVoi! Se, minkä hän oli tahtonut oven taakse jättää, se oli astunut\nsisään; se, minkä hän oli tahtonut pimeyteen peittää, katseli häntä\nhellittämättömästi. Hänen omatuntonsa.\n\nHänen omatuntonsa, s.t.s. Jumala.\n\nMutta ensi hetkellä sai hän itsensä petetyksi. Hän oli tuntevinaan\nvarmuutta ja yksinäisyyttä. Oven lukottuaan luuli hän olevansa\nsaavuttamattomissa. Kynttilän sammutettuaan luuli hän olevansa\nnäkymättömissä. Silloin pääsi hän itsensä valtiaaksi; hän laski\nkyynärpäänsä pöydälle, nojasi päänsä käteensä ja ryhtyi ajattelemaan\npilkkosen pimeässä.\n\n\"Missä minä olen? -- Enkö uneksi? -- Mitä olen kuullut? -- Onko\nvarmasti totta, että olen nähnyt tuon Javertin ja että hän puhui\nminulle niin? -- Kuka on tämä Champmathieu? -- Onko hän siis minun\nnäköiseni? -- Onko se mahdollista? Kun ajattelen, että eilen olin vielä\nniin rauhallinen, enkä osannut mitään epäilläkään! -- Mitä minä eilen\ntähän aikaan teinkään? -- Mitä tämä tapaus oikeastaan merkitsee? --\nMiten se tulee päättymään? -- Mitä tehdä? --\"\n\nNäin hän tuskissaan mietti. Hänen aivonsa olivat kadottaneet voimansa\nsäilyttää ajatuksia, jotka tulivat ja menivät kuin meren aallot, ja hän\ntarttui kaksin käsin otsaansa niitä pysähdyttääkseen.\n\nTämä myllerrys, joka kaatoi hänen tahtonsa ja järkensä ja josta hän\nkoki päästä selvyyteen ja johonkin varmaan päätökseen, tuotti hänelle\nvain tuskaa; ei valon häivettäkään näkynyt.\n\nHänen päätänsä poltti. Hän meni akkunan ääreen ja avasi sen\nselkoseljälleen. Ei ainuttakaan tähteä taivaalla. Hän palasi istumaan\npöydän ääreen. Näin kului tunti.\n\nMutta vähitellen alkoi muodostua hämäriä rajapiirteitä hänen\nmietiskelyynsä, ja hän saattoi nyt tarkemmin huomata todellisuuden, ei\ntosin koko asemaa sellaisenaan, mutta muutamia yksityiskohtia. Aluksi\npääsi hän selville siitä, että niin tavaton, niin tukala kuin tämä\nasema olikin, hän oli täydellisesti sen herra.\n\nHänen hämminkinsä siitä vain kasvoi. Tykkänään riippumatta toimintansa\nankaran uskonnollisesta päämäärästä, ei kaikki se, mitä hän oli tähän\npäivään asti tehnyt, ollut muuta kuin kuopan kaivamista, johon hän\nvoisi haudata nimensä. Mitä hän oli kaikkein eniten pelännyt\nitsetutkistelunsa hetkinä, unettomina öinään, oli kuulla joskus\nlausuttavan tätä nimeä; hän sanoi itselleen, että silloin olisi kaikki\nlopussa; hän pelkäsi, että sinä päivänä, jolloin tämä nimi uudestaan\nkohoisi esiin, sinä päivänä hävittäisi se myös hänen uuden elämänsä ja\nehkäpä hänen uuden sielunsakin. Hän värisi vain ajatellessaankin\nsellaista mahdollisuutta. Jos joku olisi hänelle sanonut näinä hetkinä,\nettä tulisi vielä sekin aika, jolloin tämä nimi kaikuisi hänen\nkorvissaan, jolloin nämä kamalat sanat, Jean Valjean, äkkiä\nponnahtaisivat esiin yöstä ja kohoisivat hänen silmiensä eteen, jolloin\ntämä kauhistava valo, jonka määränä oli hävittää hänen turvallinen\nsalakähmäisyytensä, äkkiä leimahtaisi loimuun hänen päänsä päällä, jos\njoku olisi sitten sanonut, ett'ei tämä nimi häntä uhkaisi, että tämä\nvalo tekisi pimeyden yhä synkemmäksi, että tämä revitty peite yhä vain\nsalaperäisyyttä enentäisi, että tämä maanjäristys vain vahvistaisi\nhänen rakennuksensa perustuksia, ett'ei tällä kuulumattomalla\ntapauksella tulisi olemaan muuta seurausta -- mikäli hän vaan itse\ntahtoi -- kuin että se tekisi hänen henkilönsä samalla kertaa\nkirkkaammaksi ja tutkimattomammaksi ja että hän, hyvä ja kunnianarvoisa\nkansalainen herra Madeleine, pääsisi ristikuulustelustaan tätä Jean\nValjeanin haamua vastaan yhä kunnioitetumpana, yhä rauhallisempana ja\nyhä turvallisempana -- jos joku olisi hänelle moista puhunut, olisi hän\npudistanut päätään ja pitänyt sellaisia otaksumia mielettöminä. Mutta\nnythän oli juuri näin käynyt, koko tämä mahdottomuuksien sekamelska oli\nmuuttunut tapahtuneeksi todellisuudeksi, ja Jumala oli sallinut näiden\njärjettömäin luulottelujen mennä täytäntöön!\n\nMietiskely toi yhä uutta valoa. Hän sai yhä enemmän ja enemmän selkoa\ntilastaan.\n\nHänestä tuntui kuin olisi hän vast'ikään herännyt oudosta unesta ja\nkuin huomaisi hän nyt vasta väristen, turhaan ponnistaen vastaan,\nliukuvansa kaltevaa pintaa pitkin keskellä synkeintä yötä yhä\nlähemmäksi ammottavan kuilun reunaa. Hän näki selvästi siellä pimeässä\ntuntemattoman miehen, muukalaisen, jota kohtalo piti hänenä ja työnsi\nkuiluun hänen sijastaan. Kuilu ei ennen sulkeutuisi, ennenkuin joku\nsinne putoaisi, joko sitten hän tai joku muu.\n\nTarvitsi vain antaa mennä.\n\nKirkkaus tuli täydelliseksi ja hän tunnusti itselleen tämän: \"Hänen\npaikkansa kaleereilla oli tyhjä, turhaan hän ponnistelisi, se odottaisi\nhäntä yhä, Pikku-Gervaisin ryöstäminen hänet sinne varmasti veisi, tämä\ntyhjä paikka odottaisi ja vetäisi häntä siksi, kunnes hän sinne\njoutuisi, siitä ei pääse mihinkään, se ottaa omansa\". -- Ja sitten hän\najatteli: Siitä hetkestä lähtien, jolloin hänellä oli sijainen, jolloin\neräällä Champmathieulla sattui olemaan huono onni, jolloin hän itse,\njota nyt henkilökohtaisesti rangaistusvankilassa edusti tämä\nChampmathieu, eli yhteiskunnan helmassa herra Madeleinen nimen\nsuojissa, siitä hetkestä lähtien ei hänellä ollut enää mitään\npeljättävää, kunhan hän vaan ei estäisi ihmisiä sulkemasta tätä\nChampmathieuta sen häpeän kiven taakse, joka hautakiven tavoin kerran\nputoaa eikä koskaan enää nouse.\n\nKaikki tämä oli niin voimakasta, niin rajua ja kummallista, että\nhänessä tapahtui äkkiä tuollainen kuvaamaton mielenliikutus, jota ei\nkukaan ihminen koe kahta tai kolmea kertaa elämässään, joka on\njonkunlaista omantunnon puistatusta, joka myllertää esiin kaikki\nsydämen epäilyt, joka on yhdistys ivaa, iloa ja epätoivoa ja jota\nvoisimme nimittää sisäiseksi naurunremahdukseksi.\n\nHän sytytti nopeasti kynttilän uudelleen.\n\n\"Mutta mitä minä oikeastaan pelkään? Mikä minut panee moista\najattelemaan? Minähän olen pelastettu. Kaikki on selvä. Oli olemassa\nenää vain yksi avonainen ovi, jonka kautta entisyyteni saattoi hyökätä\nelämäni kimppuun; nyt on sekin ovi kiinni muurattu, iki-ajoiksi! Tämä\nJavert, joka on minua kiusannut niin pitkät ajat, tämä pelottavan\ntarkka urkkija, joka näytti minut paljastaneen ja joka jumaliste! minut\npaljastikin ja joka seurasi minua kaikkialle, tämä kamala vainukoira,\njoka herkeämättä nuuski jälkiäni, hän on nyt joutunut harhateille\nkerrassaan väärille poluille, toisille suunnille! Hän on nyt\ntyytyväinen, hän on jättävä minut rauhaan, hänhän on saanut kynsiinsä\nJean Valjeaninsa! Kukaties lähtee hän vielä pois koko kaupungistakin!\nJa kaikki tämä on tapahtunut ilman, minua! Minä en ole sormeanikaan\nliikuttanut! Mitä pahaa ja onnetonta siinä siis voisi olla? Jos ihmiset\nminut näkisivät, niin luulisivatpa he totta tosiaan minulle kummia\ntapahtuneen! Ja jos lopulta pahaa jollekin tapahtuu, niin siihen ei ole\nminulla pienintäkään syytä. Kaitselmus on kaikki niin asettanut. Se\ntahtoo ilmeisesti johtaa asiat juuri näin! Onko minulla oikeutta\nhäiritä sen aikomuksia? Minne minä oikeastaan pyrin? Mihin minä haluan\nsekaantua? Asia ei koske minua lainkaan. Mitä! Enkö ole tyytyväinen!\nMitä minulle siis pitää? Päämäärä, jonne jo niin monta vuotta olen\npyrkinyt, joka on ollut öitteni ajatus ja rukousteni esine,\nturvallisuus, minähän olen sen juuri nyt saavuttamaisillani. Jumala\nniin tahtoo. Minun ei tule toimia Jumalan tahtoa vastaan. Ja miksi\nJumala sitä tahtoo? Jotta minä jatkaisin sitä, mitä olen alottanut,\njotta tekisin hyvää, jotta olisin kerran suurena, rohkaisevana\nesimerkkinä muille, jotta voitaisiin sanoa, että toimittamaani\nkatumusparannukseen ja hyveeseen, johon olin palannut, liittyi\nlopultakin hiukan onnea! Enpä tosiaankaan ymmärrä, miksi pelkäsin mennä\nsen kunnon kirkkoherran luo, kertoa hänelle kaikki kuin rippi-isälleni\nja pyytää hänen neuvoaan, sillä hän olisi varmasti sanonut minulle\naivan samaa. Se on päätetty, antakaamme asiain mennä menojansa!\nAntakaamme hyvän Jumalan toimia!\"\n\nNäin puheli hän itselleen sielunsa syvyyksissä, vaappuessaan niin\nsanoaksemme oman kuilunsa partaalla. Hän nousi tuoliltaan ja alkoi\nkävellä huoneessa. -- \"Älkäämme ajatelko enää koko juttua!\" sanoi hän.\n\"Päätös on tehty!\" -- Mutta hän ei tuntenut itseään lainkaan iloiseksi.\n\nPäinvastoin.\n\nYhtä vaikeata on estää ajatusta palajamasta yhä samaan asiaan kuin\nestää merta palajamasta rannalleen. Merimies nimittää sitä kohovedeksi;\nsyyllinen kutsuu sitä omantunnon tuskiksi. Jumala nostattaa sielun\nniinkuin valtameren.\n\nMuutamain silmänräpäysten kuluttua alotti hän jälleen, tahtoi tai ei,\ntämän synkeän vuoropuhelunsa, jossa hän itse puhui ja itse kuunteli,\nsanoen sen, mistä hän olisi mielellään ollut vaiti, kuunnellen sitä,\nmitä hän ei olisi lainkaan halunnut kuulla, lannistuen sen salaperäisen\nvoiman edessä, joka sanoi hänelle: ajattele! samoin kuin se\nkaksituhatta vuotta sitten sanoi eräälle toiselle tuomitulle: käy!\n\nEnnenkuin menemme etemmäksi, ja jotta meitä täydellisesti\nymmärrettäisiin, teemme muutamia tarpeellisia huomautuksia.\n\nOn varmaa, että voidaan puhua itselleen; ei löydy ainuttakaan\najattelevaa olentoa, joka ei olisi sitä kokenut. Saattaapa sanoa,\nett'ei teonsanassa koskaan ilmene mahtavampaa salaisuutta kuin sen\nkulkiessa ihmisen sisimmässä ajatuksesta tietoisuuteen ja sen palatessa\ntietoisuudesta ajatukseen. Vain tässä mielessä on ymmärrettävä tässä\nluvussa usein käytetyt sanat: _hän sanoi, hän huudahti_. Sanotaan\nitselleen, puhutaan itselleen, huudahdetaan itselleen, lainkaan\nkeskeyttämättä ulkonaista äänettömyyttä. Ankara myrsky myllertää;\nkaikki meissä puhuu, paitsi suu. Sielun todellisuudet, vaikka eivät\nolekaan silmin nähtäviä eivätkä käsin kosketettavia, ovat yhtä hyvin\ntodellisuuksia.\n\nHän siis kysyi itseltään, mihin tulokseen hän oli tullut. Hän\ntutkisteli itseään tuon \"tehdyn päätöksen\" suhteen. Hän tunnusti\nitselleen, että kaikki, mitä hän äsken oli hengessään rakennellut, oli\nhirvittävää, että \"antaa asiain mennä menojansa, antaa hyvän Jumalan\ntoimia\" oli suorastaan kamalaa. Antaa mennä täytäntöön tämän kohtalon\nja ihmisten erehdyksen, ei estää sitä, auttaa sitä vaiti-olollaan, ei\ntoimia mitään, se oli samaa kuin tehdä kaikki! se oli tekopyhän\nkunnottomuuden viimeinen aste! se oli rikos, alhainen, halpamainen,\nkavala, inhottava, hirveä rikos!\n\nEnsi kerran kahdeksaan vuoteen tunsi tämä onneton mies pahan ajatuksen\nja pahan teon kirpeätä makua suussaan.\n\nHän sylki sen inhoten pois.\n\nHän kuulusteli itseään edelleen. Hän kysyi ankarana itseltään mitä hän\noli tarkottanut sanoessaan: \"Päämääräni on saavutettu!\" Hän selvitti\nitselleen, että hänen elämällään oli todellakin joku päämäärä. Mutta\nmikä päämäärä? Salatako nimeänsä? Pettääkö poliisia? Niinkö pienen\nasian takia oli hän tehnyt kaiken, mitä oli tehnyt? Eikö hänellä ollut\nsen suurempaa, sen jalompaa päämäärää? Pelastaa, ei henkilönsä, vaan\nsielunsa. Tulla kunnialliseksi ja hyväksi taas. Olla hurskas ja\nvilpitön! Eikö hän ollut juuri tätä, ja vain tätä aina tahtonut, eikö\npiispa ollut juuri näin käskenyt? -- Sulkeako ovi menneisyydeltään?\nMutta hänhän ei sitä sulkenut, suuri Jumala! Hän avasi sen jälleen\ntekemällä häpeällisen teon! Hänestähän tuli uudelleen varas, kaikista\nvarkaista inhottavin! Hän varasti toiselta hengen, elämän, rauhan,\nsijan auringonpaisteessa! Hänestä tuli salamurhaaja! Hän tappoi, tappoi\nhenkisesti, köyhän miehen, hän pakotti hänet kestämään tätä kauheata\nelävää kuolemaa, tätä hitaasti, mutta varmasti surmaavaa kuolemaa, jota\nkutsutaan rangaistusvankilaksi! Ei! päinvastoin tahtoi hän itse\nantautua oikeuden käsiin, pelastaa tämän miehen, jota niin hirvittävä\nerehdys vainosi, ottaa entisen nimensä, tulla velvollisuuttaan\nnoudattaen kaleeriorja Jean Valjeaniksi; silloin olisi hän todellakin\nkuolleista noussut, silloin olisi hän ikipäiviksi sulkenut helvetin,\nmistä hän oli päässyt! Vaikka hän sinne näennäisesti putosikin,\nvapautui hän siitä todellisuudessa! Niin täytyi tehdä! Ell'ei hän sitä\ntekisi, ei hän olisi mitään tehnyt! Koko hänen elämänsä olisi hyödytön,\nkoko hänen katumus-parannuksensa hukkaan mennyt, ja hänellä ei olisi\nmuuta kuin sanoa: Mitä tässä turhia! Hän tunsi, että piispa oli hänen\nlähellään, että piispa sitä paremmin saattoi olla läsnä, koska hän oli\nkuollut, että piispa katseli häntä hellittämättä, että vast'edes tulisi\npormestari Madeleine kaikkine hyveineen olemaan hänen mielestään\ninhottava, ja että kaleeriorja Jean Valjean olisi hänestä ihana ja\npuhdas. Hän tunsi, että ihmiset näkivät vain hänen naamarinsa, mutta\nettä piispa näki hänen todelliset kasvonsa. Hän tunsi, että ihmiset\nnäkivät elämänsä, mutta että piispa näki hänen sielunsa. Täytyi siis\nmennä Arrasiin, vapauttaa väärä Jean Valjean ja ilmaista oikea! Se oli\nkyllä uhreista suurin, voitoista tuskallisin, viimeinen noustava\nporras; mutta niin täytyi. Surullinen kohtalo! Vain vaipumalla häpeään\nihmisten silmissä saattoi hän astua pyhyyden kunniaan Jumalan edessä!\n\n\"Kas niin\", sanoi hän, \"tehkäämme niin! täyttäkäämme velvollisuutemme!\npelastakaamme tämä mies!\"\n\nHän lausui nämä sanat ääneen, huomaamatta itse ensinkään kovaa\npuhuvansa.\n\nHän ryhtyi tarkastamaan ja järjestämään kirjojansa. Hän heitti tuleen\ntukun varattomille pikku-kauppiaille asetettuja velkakirjoja. Hän\nkirjotti kirjeen ja sulki sen sinetillään; jos joku olisi ollut\nhuoneessa tähän aikaan, olisi hän nähnyt sen kuoreen kirjotetuksi:\n_Herra pankkiin Laffittelle, Artoisin katu, Pariisi_.\n\nHän otti kirjotuspöydän laatikosta kirjelaukun, joka sisälsi muutamia\nseteleitä ja passin, jota hän oli samana vuonna käyttänyt\nedusmiesvaaleissa.\n\nKen olisi nähnyt hänen toimittavan näitä askareitaan niin vakavana,\nmiettivänä ja rauhallisena, ei olisi osannut lainkaan aavistaa, mitä\nhänen sisässään tapahtui. Joskus vain liikkuivat hänen huulensa; toisin\nhetkin kohotti hän taas päänsä ja tuijotti johonkin kohtaan seinässä,\naivan kuin olisi siten etsinyt valaistusta ja selvyyttä ajatuksiinsa.\nSaatuaan Laffitten kirjeen valmiiksi pisti hän sen taskuunsa, samoin\nkuin paperilaukunkin, ja alkoi taas käyskennellä edestakaisin.\n\nHänen mietiskelynsä pysyi yhä samoilla poluilla. Hän näki yhä\nvelvollisuutensa tulikirjaimin kirjotettuna säteilevän silmiensä\nedessä, selvänä ja väistämättömänä: -- _Mene! Ilmaise itsesi! Sano\noikea nimesi!_\n\nHänestä tuntui myös kuin liikkuisivat hänen edessään näkyvin muodoin ne\nkaksi ajatusta, jotka olivat tähän asti olleet hänen elämänsä\nohjaajina: nimensä kätkeminen, sielunsa pyhittäminen. Ensi kerran\nilmestyivät ne nyt hänen eteensä täysin selvinä, ja hän huomasi nyt\nerotuksenkin niiden välillä. Hän tunnusti, että toinen näistä\najatuksista oli ehdottomasti hyvä, mutta että toinen saattoi muuttua\nhuonoksi; että toinen tiesi uhrautumista ja toinen itsekkyyttä; että\ntoinen sanoi: _lähimäinen_, ja toinen: _minä_; että toinen oli valosta\nkotoisin, toinen pimeyden perua.\n\nNe taistelivat, hän näki niiden taistelun. Mitä enemmän hän mietti,\nsitä suuremmiksi olivat ne kasvaneet hänen sielunsa silmien edessä; nyt\nolivat ne muuttuneet jättiläismäisiksi; ja hänestä tuntui kuin näkisi\nhän sisässään, siinä äärettömyydessä, josta ylempänä puhuimme,\nsynkkyyden ja valonvälähdysten keskellä taistelevan enkelin ja\npahanhengen.\n\nHän oli kauhun vallassa, mutta hyvä ajatus näytti voittavan.\n\nHän tunsi nyt elävänsä sielunsa ja kohtalonsa toista ratkaisevaa\nhetkeä; piispa oli merkinnyt ensimäistä vaihetta hänen uudessa\nelämässään, tämä Champmathieu merkitsi toista. Suuren muuttumisen\njälkeen tuli suuri koetus.\n\nVaan hetkiseksi vaimennut kiihkeä mieliala palasi vähitellen. Tuhannet\najatukset risteilivät hänen aivoissaan, mutta ne yhä vain vahvistivat\nhäntä hänen päätöksessään.\n\nEräänä hetkenä sanoi hän itselleen, että hän ehkä otti asian liian\nvakavalta kannalta, että tämä Champmathieun juttu lopultakin oli hyvin\nturhanpäiväinen, että hän tositeossa olikin varastanut.\n\nHän vastasi itselleen: \"Jos tämä mies on todella varastanut muutamia\nomenoita, seuraa siitä kuukausi vankeutta. Kaleereista ei voi olla\npuhettakaan. Ja kuka tietää, onko hän sentään varastanutkaan? Onko se\ntodistettu? Jean Valjeanin nimi musertaa hänet ja tekee todistukset\ntarpeettomiksi. Eivätkö yleiset syyttäjät tavallisesti aina\nmenettele näin? Hänet uskotaan varkaaksi, koska hänet tiedetään\nrangaistusvangiksi\".\n\nToisena hetkenä ajatteli hän, että vaikka hän itsensä ilmaisikin,\nkatsottaisiin ehkä hänen tekonsa sankarillisuuteen ja hänen seitsemän\nvuoden nuhteettomaan elämäänsä ja kaikkeen siihen, mitä hän oli tehnyt\nmaan hyväksi, ja että hänet armahdettaisiin.\n\nMutta tämä otaksuma häipyi pian, ja hän hymyili\nkatkerasti ajatellessaan, että niiden kahden frangin varastaminen\nPikku-Gervaisilta merkitsisi hänet uudistettuun rikokseen vikapääksi,\nettä tämä asia varmasti tulisi ilmi ja että hänet lain selvien\nmääräysten mukaan tuomittaisiin pakkotyöhön.\n\nHän hylkäsi tämän harhaluulon, koki irrottautua yhä enemmän maasta ja\netsiä lohdutusta ja voimaa muualta. Hän vakuutti itselleen, että\nvelvollisuus oli ennen kaikkea täytettävä, ett'ei hän ehkä olisikaan\nonnettomampi velvollisuutensa täytettyään kuin sen petettyään, että\ninhottava rikos myrkyttäisi hänen arvonsa, hänen hyvän maineensa, hänen\nhyvät työnsä, kunnioituksen, yleisen kiintymyksen, hänen almunsa, hänen\nrikkautensa, hänen kansansuosionsa, hänen hyveensä, jos hän _antaisi\nasiain mennä menojaan_ ja jäisi Montreuil-sur-Meriin. Ja minkä maun\nsaisivatkaan kaikki nämä tähän inhottavaan rikokseen liittyvät pyhät\nasiat! Mutta jos hän uhrinsa täyttäisi, kohottaisi ja vahvistaisi ihana\ntietoisuus siitä häntä vankilassakin, kahleissa, kaularaudassa,\nviheriässä päähineessä, herkeämättömässä raatamisessa, armottoman\nhäpeänkin keskellä!\n\nSitten pääsi hän myös selville siitä, että näin oli määrä käydä, että\nhänen kohtalonsa oli sellainen, että hän ei voinut muuttaa ylhäisemmän\naivoituksia, että joka tapauksessa oli valittava kahden välillä: joko\nhyve ulospäin ja inho sisäänpäin, tai viattomuus sisäänpäin ja häpeä\nulospäin.\n\nTällaisia synkeitä ajatuksia seulomaan ei häneltä rohkeutta puuttunut,\nmutta aivot väsyivät. Hän koki vasten tahtoaankin ajatella muita\nvähäpätöisiä asioita.\n\nVerisuonet jyskyttivät ankarasti hänen ohimoissaan.\n\nYhä hän vain käyskenteli edestakaisin. Kirkon kello löi ensin puolta\nyötä, sitten kaupungintalon kello. Hän luki noiden kahden kellon\nkaksitoista lyöntiä ja vertaili niiden erilaista ääntä. Ja hän muisti\nnyt jokunen päivä sitten nähneensä eräällä romukauppiaalla myytävänä\nvanhan kirkonkellon, jonka laitaan oli kaiverrettu nimi: _Antoine Albin\nde Romainville_.\n\nHänen tuli kylmä. Hän teki pesään tulta. Mutta hän ei hoksannut sulkea\nakkunaa.\n\nSillävälin oli entinen hämminki ja sekamelska vallannut hänet\nuudestaan. Hänen täytyi aika lailla ponnistaa muistaakseen, mihin oli\nennen puolen yön lyömistä ajatuksissaan ehtinyt. Viimein se onnistui.\n\n\"Niin, niin!\" sanoi hän itselleen, \"minähän olin päättynyt ilmaista\nitseni\".\n\nJa äkkiä muistui hänen mieleensä Fantine.\n\n\"Mutta miten käy tämän tyttö raukan!\" sanoi hän.\n\nSiitä alkoi uusi taistelu.\n\nHänen mietiskelyihinsä yht'äkkiä ilmestyvä Fantine oli kuin jotain\nodottamatonta valoa levittävä säde. Hänestä tuntui kaikki muuttavan\nmuotoaan hänen ympärillään ja hän huudahti:\n\n\"Tähän asti olenkin ajatellut vain itseäni! Omista eduistani olen\nyksinomaan huolehtinut! Minun tulee vaijeta tai puhua -- kätkeä itseni\ntai pelastaa sieluni -- olla halveksittava ja kunnioitettu hallitusmies\ntai halveksittu ja kunnioitettava kaleeriorja, yhä minä, aina vain\nminä, yksinomaan minä! Mutta, hyvä Jumala, sehän on kaikki pelkkää\nitsekkäisyyttä! Pelkkää itsekkäisyyttä, vaikka vain erilaisissa\nmuodoissa! Eikö minun tule ajatella hiukan muitakin? Vanhurskauden\nensimäinen vaatimus on, että tulee ajatella muita. Katsokaamme,\ntutkikaamme. Jos jätämme minut pois luvusta, unohdamme, hävitämme, mitä\nsyntyy silloin kaikesta tästä? -- Jos annan itseni ilmi! Minut\nvangitaan, tämä Champmathieu päästetään vapaaksi, minut viedään\nuudestaan kaleereille. Hyvä! Entä sitten? Mitä tapahtuu täällä?\nTäällähän on koko seutu, koko kaupunki minusta riippuvainen, täällä\novat tehtaat, teollisuus, työläiset, miehet, naiset, vanhukset, lapset,\nköyhät! Minä olen kaiken luonut, minä kaikki elätän; missä ikänä savu\npiipusta nousee, siinä olen minä pannut puut pesään ja lihan pataan;\nminä olen synnyttänyt hyvinvoinnin, liikkeen, luoton; ennen minua ei\nollut mitään; minä olen nostanut, elähyttänyt, vilkastuttanut,\nhedelmöittänyt, kiihdyttänyt, rikastuttanut koko seudun; kun minä\npoistun, poistuu yhdistävä sielu; kun minä poistun, kuolee kaikki. --\nMiten käy tämän naisen, joka on kärsinyt niin paljon, joka\nlankeemuksessaankin on niin puhdas, jonka kaikki onnettomuudet minä\nolen tahtomattani aiheuttanut! Miten käy lapsen, jota aijoin lähteä\nnoutamaan ja jonka olen äidille luvannut! Eikö minun tule tehdä jotain\ntämän naisen hyväksi, korjatakseni sitä pahaa, minkä minä olen hänelle\ntuottanut? Jos minä katoan, mitä tapahtuu? Äiti kuolee. Lapsesta tulee\nmitä tahansa. Niin käy, jos minä ilmaisen itseni. -- Mutta ell'en minä\nilmaise itseäni? Niin, ell'en minä ilmaise itseäni?\"\n\nTehtyään itselleen tämän kysymyksen pysähtyi hän; hän ikäänkuin epäröi\nja vapisi hetken; mutta sitä ei kestänyt kauvan ja hän vastasi\nitselleen tyynesti:\n\n\"No niin, tämä mies joutuu siis kaleereille. Se on totta. Mutta mitä\nhitossa! Hänhän on varastanut! Sanoinpa mitä tahansa, väitinpä, ett'ei\nhän ole varastanut! Jos minä jään tänne, niin jatkan tietysti alotettua\ntyötäni. Kymmenessä vuodessa ansaitsen kymmenen miljoonaa, minä hajotan\nne yli koko maan, minulla ei ole mitään itselläni, mitä se minua\nhyödyttää? Enhän tee sitä omaksi hyväkseni! Kaikkein hyvinvointi\nkasvaa, teollisuus elpyy ja edistyy, tehtaita ja liikelaitoksia syntyy\nyhä uusia ja uusia, perheet, sadat perheet, tuhannet perheet ovat\nonnellisia! Seutu kansottuu; syntyy kyliä sinne, missä ennen oli vain\njokunen maatila, syntyy maatiloja sinne, missä ennen ei ollut mitään;\nkurjuus häviää, ja kurjuuden mukana häviävät huonot tavat, haureus,\nvarkaus, murhat, kaikki paheet, kaikki rikokset? Ja tämä äiti voi\nkasvattaa tyttärensä ihmiseksi! Ja koko suuri seutu tulee varakkaaksi\nja hyväksi! Olin hullu, olin päätön, olenko tosiaankin luvannut\nilmaista itseni? Täytyy toki ottaa kaikki asianhaarat huomioonsa eikä\nkiirehtiä turhan päiten. Mitä! Minä olisin vaan halunnut näytellä\nsuurta, jalomielistä -- näytelmää tämä sentään onkin! -- minä olisin\najatellut vain itseäni, yksinomaan itseäni! Mitä? Pitäisikö kokonaisen\npaikkakunnan joutuman perikatoon sen takia, että voitaisiin ehkä hiukan\nliian ankarasta, mutta itse asiassa oikeutetusta rangaistuksesta\npelastaa muuan varas, muuan puolihullu! Pitäisikö sen takia kurjan\nvaimoraukan menehtymän sairashuoneeseen, kurjan pikku tyttösen kuoleman\nkadulle kuin koiran! Sehän on kauheata! Eikä äiti saisi nähdäkään\nlastansa! Eikä lapsi tulisi tuntemaan äitiään! Ja kaikki tämä tuon\nvanhan omenanvarkaan, konnan takia, joka aivan varmasti on ansainnut\nkaleerit jostain muusta syystä, vaikk'eikaan tästä! Kauniita\nomantunnonepäilyjä todellakin, jotka pelastavat syyllisen ja uhraavat\nviattomat, jotka pelastavat vanhan maankiertäjän, -- jolla kaiken\nlopuksi on enää vain muutamia vuosia elettävänään ja joka tuskin\ntuntisi itseään onnettomammaksi kaleereilla kuin kurjassa\nhökkelissäänkään -- ja uhraavat kokonaisen seudun väestön, äidit,\nnaiset, lapset! Tuon pienen Cosette-raukankin, jolla on vain minut\nmaailmassa ja joka ehkä tälläkin hetkellä värisee aivan sinisenä\nvilusta Thénardierein luolassa! Ovat nekin roistoja, ne Thénardierit!\nMinä pettäisin velvollisuuteni kaikkia näitä avuttomia olentoja\nkohtaan! Minä menisin antamaan itseni ilmi! Minä tekisin todellakin\ntämän käsittämättömän tyhmyyden! Katsokaamme asiaa pahimmalta puolen.\nOtaksukaamme, että minä tässä todellakin tekisin omalta kannaltani\nhuonon teon ja että omatuntoni minua siitä kerran soimaisi, niin\nsilloinhan minä muiden hyvän takia kestäisin nämä nuhteet, jotka\nvaivaavat vain minua, tämän huonon teon, joka vain minun sieluani\nkoskee, ja sehän olisikin juuri uhrautumista, sehän olisikin juuri\nhyvettä\".\n\nHän nousi kävelemään. Tällä kertaa luuli hän olevansa tyytyväinen.\n\nJalokivet löytyvät vain maan synkistä uumenista; totuudet löytyvät vain\najatuksen huimaavista syvyyksistä. Hänestä tuntui kuin olisi hän nyt,\nlaskeuduttuaan näihin syvyyksiin, harhailtuaan kauvan kaikkein\nsynkeimmissä sopukoissa, vihdoinkin löytänyt yhden tällaisen jalokiven,\nyhden tällaisen totuuden, ja hänestä tuntui kuin pitäisi hän sitä\nkädessään; ja hän katseli sitä hämmästyen ja ihastuen.\n\n\"Niin\", ajatteli hän, \"niin se on! Olen osunut oikeaan. Olen päässyt\nratkaisuun. Täytyyhän sitä lopultakin tulla johonkin varmuuteen. Olen\ntehnyt päätökseni. Antakaamme asiain mennä menojansa! Älkäämme enää\nhorjuko, älkäämme enää väistykö. Se on kaikkein eduksi, eikä minun.\nOlen Madeleine, minä jään Madeleineksi. Hukka sille, joka on Jean\nValjean! Minä en ole enää hän. Minä en tunne sitä miestä, minä en tiedä\nkuka hän on; jos joku sattuu tällä hetkellä olemaan Jean Valjean, niin\npitäköön itsestään huolen! Asia ei koske minua. Se on kovan onnen nimi,\nse leijailee yössä, se pysähtyy, se putoaa jonkun päähän, sen pahempi\nsille, jonka päähän se putoaa!\"\n\nHän katsahti pieneen takan otsalla olevaan peiliin ja virkahti:\n\n\"Katsohan vaan! Tuo päätös on minua helpottanut aika lailla! Olen aivan\ntoisen näköinen\".\n\nHän astui vielä muutaman kierroksen ja pysähtyi sitten äkkiä:\n\n\"Rohkeutta!\" sanoi hän. \"Ei pidä peljätä mitään tehdystä päätöksestä\njohtuvia seurauksia. Niitä on vielä siteitä, jotka kiinnittävät minut\ntähän Jean Valjeaniin. Ne täytyy katkaista! Tässä huoneessa löytyy\nesineitä, jotka voisivat minua syyttää, mykkiä esineitä, jotka voisivat\nkerran todistaa. Se on sanottu, niiden täytyy kaikkien kadota\".\n\nHän kaivoi taskustaan kukkaron ja otti siitä pienen avaimen.\n\nHän pisti tämän avaimen lukkoon, jonka reikää tuskin erotti\nseinäpaperien synkkäväristen kuvioiden keskeltä. Avautui jonkunlainen\nseinän nurkkaukseen ja muurin väliin laitettu salalaatikko. Tässä\nsalalaatikossa näkyi vain muutamia vaaterääsyjä, sininen mekko, vanhat\nhousut, vanha matkalaukku ja vahva molemmista päistään raudotettu\nryhmysauva. Ne, jotka olivat lokakuussa 1815 nähneet Jean Valjeanin\nkulkevan Dignen läpi, olisivat helposti tunteneet koko tämän kurjan\nvaatetuksen.\n\nHän oli säilyttänyt niitä samoin kuin hän oli säilyttänyt hopeaisia\nkynttilänjalkoja, muistaakseen aina vaihdekohtansa. Ne esineet hän\npiilotti, mitkä olivat vankilasta peräisin, mutta kynttilänjalat, jotka\nhän oli piispalta saanut, piti hän näkyvillä.\n\nHän loi aran katseen oveen päin, aivan kuin olisi hän peljännyt sen\navautuvan suljetusta säpistä huolimatta; sitten sieppasi hän nopeasti,\nheittämättä silmäystäkään näihin esineisiin, joita hän oli monet vuodet\nniin uskollisesti ja vaaraa uhmaten säilyttänyt, kaikki vaatekappaleet,\nsauvan, matkalaukun, ja heitti ne kaikki yht'aikaa tuleen.\n\nSitten sulki hän salalaatikon ja peitti erinomaisen huolellisesti sen\noven suurella sohvalla, jonka työnsi sen eteen -- jokseenkin tarpeeton\ntoimenpide, koska salalaatikko nyt oli tyhjä.\n\nMuutamien sekuntien kuluttua valaisi suuri punainen loimu huoneen ja\nvastapäisen muurin. Kaikki paloi. Ryhmysauva ratisi ja räiskyi ja\nlennätti kypeniä aina keskilattialle.\n\nMatkalaukun palaessa kaikkine inhottavine rääsyineen tuli sieltä\nnäkyviin jokin esine, joka kiilsi tuhkassa. Kumartumalla olisi helposti\ntuntenut sen hopearahaksi. Varmaankin pikku savoijilaiselta varastettu\nkaksifranginen.\n\nHän ei tulesta välittänyt, kulkihan vaan edestakaisin samaa tasaista\nkäyntiänsä.\n\nÄkkiä osui hänen silmiinsä kaksi hopeaista kynttilänjalkaa, joita loimu\nheikosti valaisi takanotsalle.\n\n\"Kas!\" ajatteli hän. \"Vielä piilee Jean Valjeania noissakin. Täytyy\nhävittää nekin\".\n\nHän otti ne kaksi kynttilänjalkaa.\n\nPesässä oli vielä tarpeeksi tulta, jotta ne voi äkkiä sulattaa ja\nmuodostaa niistä jonkunlaisen tuntemattoman hopeaharkon.\n\nHän kyyristyi tulen ääreen ja lämmittelihe hetkisen. Hänen tuli oikein\nhyvä olla. -- \"Suloinen lämmin!\" sanoi hän.\n\nHän kohensi hiillosta toisella kynttilänjalalla.\n\nHetkinen vielä ja ne olivat tulessa.\n\nSilloin luuli hän kuulevansa äänen huutavan sisässään:\n\n\"Jean Valjean! Jean Valjean!\"\n\nHänen tukkansa nousi pystyyn ja hänet valtasi suuri kauhu.\n\n\"Niin, niin! Juuri sillä tavalla! Päätä toimesi!\" sanoi ääni. \"Täytä\ntyösi! Hävitä kynttilänjalat! Muserra se muisto! Unhota piispa! Unhota\nkaikki! Hukuta tämä Champmathieu! Se on hyvin tehty. Voit olla itseesi\ntyytyväinen! Niin on sovittu, niin on päätetty, niin sanottu! Tuota\nmiestä, tuota vanhusta, joka ei tiedä mitä hänestä tahdotaan, joka ei\nole ehkä mitään tehnytkään, viatonta, jonka kaikkiin onnettomuuksiin on\nsinun nimesi syynä, jota sinun nimesi rikoksena painaa, häntä pidetään\nsinuna, hänet tuomitaan, hän on päättävä päivänsä inhottuna ja\nhyljättynä! Se on mainiota! Pysy sinä vaan kunniallisena miehenä, sinä.\nJää herra pormestariksi, jää kunnioitetuksi ja ylistetyksi, rikastuta\nkaupunki, ruoki puutteenalaiset, kasvata orvot, elä onnellisena,\nhyveiden kaunistamana ja ihailtuna; ja sillä välin kun sinä ilossa ja\nvalossa liehut, sillä välin pitää toinen sinun punaista mekkoasi, sillä\nvälin kantaa toinen sinun nimeäsi häpeässä ja laahaa sinun kahleitasi\nvankilassa! Niin, niin! Se on taitavasti tehty! Ah, sinä kurja!\"\n\nHiki valui hänen otsaltaan. Hän tuijotti peljästyneenä\nkynttilänjalkoihin. Mutta hänen sisässään puhuva ääni ei ollut vielä\nlopettanut. Se jatkoi:\n\n\"Jean Valjean! Sinun ympärilläsi tulee olemaan paljon ääniä,\njotka pitävät suurta melua, jotka puhuvat kovaa ja jotka sinua\nsiunaavat, ja vain yksi ainoa, jota ei kukaan kuule ja joka sinua kiroo\npimeyden-kuilussaan. Kuule siis, kunnoton! Kaikki nämä siunaukset\nhäipyvät tielle ennenkuin taivaaseen ehtivät, ja vain tuo kirous nousee\naina Jumalan luo!\"\n\nTämä ääni, joka alussa heikkona oli noussut hänen sielunsa syvimmästä\nsopukasta, oli aste asteelta paisunut voimakkaaksi, hirvittäväksi, ja\nhän kuuli sen nyt korvaansa huutavan. Hänestä tuntui kuin olisi se\nlähtenyt hänestä pois ja kuin puhuisi se nyt ulkopuolella häntä. Hän\nluuli kuulleensa nuo viimeiset sanat niin selvästi, että hän kauhistuen\nkatsahti ympäri huonetta.\n\n\"Onko täällä joku?\" kysyi hän kovaa aivan sekapäissään.\n\nSitten sanoi hän nauraen mielipuolen tavoin:\n\n\"Kuinka tyhmä olenkaan! Eihän täällä voi ketään olla!\"\n\nSiellä oli kuitenkin joku; mutta se joku oli niitä, joita ei ihmissilmä\nnäe.\n\nHän laski kynttilänjalat takanotsalle.\n\nSitten alkoi hän taas tuon yksitoikkoisen, surullisen kävelynsä, joka\nhäiritsi alapuolella nukkuvan miehen unta ja herätti hänet joskus\nkokonaankin.\n\nTämä käveleminen helpotti, mutta samalla kiihdytti häntä. Joskus\nnäyttää siltä kuin liikkuisimme me vaikeimpina hetkinämme kysyäksemme\nneuvoa kaikelta, mikä silloin voi osua vastaamme. Vähän ajan kuluttua\nei hän enää tiennyt, mihin tuloksiin oli tullut.\n\nNyt pakeni hän yhtäläisellä kauhulla molempia päätöksiä, jotka hän\naikaisemmin oli toisen toisensa jälkeen tehnyt. Molemmat ajatukset,\njotka hänen elämäänsä johtivat, näyttivät hänestä yhtä turmiollisilta\nkumpikin. -- Mikä kovan onnen isku! Mikä kamala sattuma tuo, että tätä\nChampmathieuta pidetään hänenä! Ja nyt täytyy hänen syöksyä perikatoon\njuuri sen välikappaleen kautta, jonka kaitselmus näytti ensin\nmääränneen hänen pelastuksekseen!\n\nSitten ajatteli hän tulevaisuuttaan. Antautua oikeuden käsiin, suuri\nJumala! Ilmaista itsensä! Hänet valtasi rajaton epätoivo, kun hänelle\nselvisi, mitä hänen oli jättäminen, mihin hänen oli meneminen. Täytyisi\nsiis luopua tästä ihanasta, puhtaasta, kirkkaasta elämästä, kaikkien\narvonannosta, kunniasta, vapaudesta! Hän ei saisi enää kuljeskella\nkedoilla ja kentillä, hän ei kuulisi enää lintujen laulavan\ntoukokuussa, hän ei saisi enää jakaa lahjoja pikku-lapsille! Hän ei\ntuntisi enää kiitollisuuden ja rakkauden lämmittämän katseen\nkiintyvän itseensä! Hänen täytyisi jättää tämä talo, jonka hän oli\nrakentanut, tämä pieni huone! Kaikki näytti hänestä niin miellyttävältä\ntällä hetkellä. Hän ei enää saisi lukea kirjojaan, hän ei saisi\nenää kirjottaa tällä pienellä valkealla pöydällä. Hänen vanha\nportinvartijattarensa, ainoa palvelija, mikä hänellä oli, ei toisi enää\nhänelle kahvia aamuisin. Suuri Jumala! Kaiken tämän sijasta työvankila,\nkaularauta, punainen mekko, kahleet jalkoihin, väsymys, pimeä tyrmä,\nkova vuode, kaikki nämä kauhut, jotka hän niin hyvin tunsi! Hänen\nijällään, oltuaan se, mikä hän nyt oli! Jos hän olisi edes nuori! Mutta\nhäntä, vanhusta sinuttelee kuka haluaa, vanginvartija kopeloi hänen\ntaskunsa, työnjohtaja sivaltaa häntä kepillään! Jalat paljaina\nraudotetuissa kengissä! Hänen täytyy aamuin ja illoin ojentaa jalkansa\ntarkastusmiehelle, joka vasaroineen koettelee rautarenkaan kestävyyttä!\nHänen täytyy kestää vierasten uteliaat kysymykset, joihin varmasti\ntullaan vastaamaan: _Tämä tässä on se kuuluisa Jean Valjean, joka on\nollut pormestarina Montreuil-sur-Merissä!_ Illalla täytyy hänen hikeä\nvaluen, väsymyksen murtamana, viheriä päähine silmille vedettynä nousta\nvierustoveri rinnallaan vartijan piiskan paukkuessa uivan vankilan\ntikapuurappuja ylös! Oi mikä kurjuus! Voiko siis kohtalokin olla\npahansuopa niinkuin järkevä olento, voiko se muuttua säälimättömäksi\nniinkuin ihmissydän!\n\nMiten hän taistelikaan, yhä uudestaan ja uudestaan joutui hän\ntuskallisen epäröimisen valtaan, joka hellittämättä nousi hänen\najatuksiinsa: Jäädäkö paratiisiin ja tulla siellä paholaiseksi! Astuako\nhelvettiin ja tulla siellä enkeliksi!\n\nMitä tehdä, suuri Jumala! mitä tehdä!\n\nMyrsky, jonka käsistä hän niin suurella vaivalla oli juuri päässyt,\npuhkesi uudestaan raivoomaan hänen sielussaan. Hänen ajatuksensa\nalkoivat taas mennä sekaisin. Ne muuttuivat omituisen tylsiksi ja\ntajuttomiksi, niinkuin aina tapahtuu ahdistavan epätoivon hetkinä.\nRomainvillen nimi palasi herkeämättä hänen mieleensä, samoin kaksi\nlaulunsäettä, jotka hän oli joskus sattunut kuulemaan. Hän muisti, että\nRomainville on muuan pieni metsikkö Pariisin lähellä, mistä rakastuneet\nkäyvät etsimässä sireeninkukkia huhtikuussa.\n\nHän horjui ruumiillisesti niinkuin hän horjui henkisesti. Hän käveli\nkuin omiin hoteihinsa jätetty pieni lapsi.\n\nToisin hetkin koki hän taas taistella väsymystä vastaan ja koota\najatuksensa. Hän yritti viimeisen, ratkaisevan kerran selvittää\nitselleen ongelmaa, jonka eteen hän oli menehtyneenä vaipunut.\nIlmaistako itsensä? Vaietako? Hänen ei onnistunut nähdä mitään\nvarmasti. Kaikki mietiskelyn luomat hämärät ajatusmuodot häilyivät ja\nvärisivät, kunnes hävisivät toinen toisensa jälkeen sumuun. -- Mutta\nsen hän tunsi, että tekipä hän päätöksen millaisen tahansa, täytyi\nhänestä välttämättömästi, väistämättömästi jotain kuolla; hän tunsi,\nettä hauta häntä odotti niin oikealla kuin vasemmallakin; hän tunsi nyt\nkamppailevansa kuoleman kanssa; hänen tuli vain valita joko onnensa\nkuolema tai hyveittensä kuolema.\n\nEntinen häilyväisyys ja epäröiminen olivat vallanneet hänet uudestaan.\nHän ei ollut sen pitemmällä kuin alussakaan.\n\nNäin kamppaili tuskissaan tämä onneton sielu. Kahdeksantoista sataa\nvuotta ennen tätä kohtalon vainoomaa miestä oli muuan salaperäinen\nolento, johon ihmiskunnan kaikki hyveet ja kaikki kärsimykset olivat\nyhtyneet, öljypuiden värjyessä äärettömyyden rajujen tuulten\npuhalluksesta, kauvan aikaa torjunut luotaan katkerata kalkkia, josta\nkeskellä tähdin kimaltelevaa avaruutta näytti vuotavan kuolemaa ja\npimeyttä.\n\n\n\n\n4.\n\nMillaisiin muotoihin kärsimys voi pukeutua ihmisen nukkuessa.\n\n\nKello löi kolmea aamulla; viisi tuntia oli hän jo näin melkein\nherkeämättä kävellyt, kun hän vihdoin vaipui nojatuoliinsa.\n\nHän nukkui siihen ja näki unta.\n\nTämä uni liittyi varsinaisesti vain kaameudellaan ja synkkyydellään\nsiihen tilaan, jossa hän oli, mutta se teki kuitenkin häneen valtavan\nvaikutuksen. Tämä kamala uni järkytti niin hänen mieltänsä, että hän\nperästä päin pani sen paperille. Se on yksi niitä harvoja kirjotuksia,\njoita on hänen kädestään jälkimaailmalle säilynyt. Luulemme\nvelvollisuudeksemme jäljentää sen tähän sanasta sanaan.\n\nMillainen tämä uni olikaan, tämän yön kuvaus olisi epätäydellinen, jos\njättäisimme sen esittämättä. Se on sairaan sielun synkkää harhailua.\n\nSen käärelehdelle oli kirjotettu sanat: _Uni, jonka näin silloin\nyöllä_.\n\nSe kuuluu seuraavasti:\n\n\"Olin kedolla. Suurella, surullisella kedolla, missä ei ruohoa\nkasvanut. Minusta tuntui kuin ei olisi oikein päivä eikä yö.\n\n\"Minä kävelin veljeni kanssa, lapsuusvuosieni veljen kanssa, veljen,\njosta minun tulee sanoa, ett'en häntä koskaan ajattele ja jota tuskin\nenää muistan.\n\n\"Me puhelimme keskenämme ja kohtasimme kulkijoita. Me haastelimme\neräästä naapurinvaimosta, jonka olimme muinoisin tunteneet ja joka\nsiitä ajasta asti, kun oli joutunut asumaan sen kadun varrelle,\ntyöskenteli aina avonaisen akkunan ääressä. Siinä jutellessamme tuli\nmeille kylmä tuon avatun akkunan takia.\n\n\"Kedolla ei kasvanut yhtään puuta.\n\n\"Näimme miehen, joka kulki läheltä ohitsemme. Se oli aivan alaston\nmies, tuhkanharmaa, tuhkanharmaan hevosen selässä. Miehellä ei ollut\nhivuksia; hänen pääkallonsa näkyi ja suonet hänen pääkallossaan. Hän\npiti kädessään raippaa, joka oli notkea kuin viinipuun vesa ja raskas\nkuin rautakanki. Tämä ratsumies kulki ohitsemme eikä sanonut meille\nsanaakaan.\n\n\"Veljeni puhui minulle: Menkäämme rotkoteitä.\n\n\"Oli rotkotie, missä ei näkynyt ainuttakaan pensasta eikä\nsammalmätästä. Kaikki kantoi mullan väriä, taivaskin. Kuljettuani\nmuutamia askeleita, en saanut enää vastausta kysymyksiini. Huomasin,\nett'ei veljeni ollut enää mukanani.\n\n\"Astuin erääseen kylään, jonka näin edessäni. Ajattelin, että se mahtoi\nolla Romainvillen kylä (miksi Romainvillen?)[62]\n\n\"Ensimäinen katu, jolle jouduin, oli autio. Poikkesin seuraavalle\nkadulle. Molempien katujen kulmauksessa seisoi mies nojallaan seinää\nvasten. Sanoin tälle miehelle: 'Mitä seutua tämä on? Missä olen?' Mies\nei vastannut. Näin erään talon oven olevan auki; astuin sinne sisään.\n\n\"Ensimäinen huone oli autio. Menin seuraavaan. Tämän huoneen oven\ntakana seisoi mies nojallaan seinää vasten. Kysyin tältä mieheltä:\n'Kenen on tämä talo? Missä olen?' Mies ei vastannut.\n\n\"Talossa oli puutarha. Astuin ulos talosta ja menin siihen puutarhaan.\nPuutarha oli autio. Ensimäisen puun takana näin miehen seisovan. Sanoin\ntälle miehelle: 'Mikä puutarha tämä on? Missä olen?' Mies ei vastannut.\n\n\"Harhailin kylässä ja huomasinkin, että se oli kaupunki. Kaikki kadut\nolivat autiot, kaikki ovet olivat auki. Ei ainuttakaan elävää olentoa\nnäkynyt kaduilla, ei ketään kulkenut huoneissa, ei ketään kävellyt\npuutarhoissa. Mutta jokaisessa nurkassa, jokaisen oven takana, jokaisen\npuun vieressä seisoi mies, joka ei vastannut. Niitä näkyi vain yksi\nsamalla kertaa. Nämä miehet katselivat minun kulkuani.\n\n\"Poistuin kaupungista ja aloin kävellä ketoja pitkin.\n\n\"Hetkisen kuluttua katsahdin taakseni ja näin suuren joukon seuraavan\nperässäni. Tunsin tuon joukon niiksi miehiksi, jotka olin tavannut\nkaupungissa. Heidän päänsä olivat oudot ja kummalliset. He eivät\nnäyttäneet kiirehtivän ja kuitenkin kulkivat he nopeammin kuin minä. Ei\nrisaustakaan kuulunut heidän astuessaan. Silmänräpäyksessä ehätti tämä\njoukko minut ja kokoontui ympärilleni. Näiden miesten kasvoissa oli\nmullan väri.\n\n\"Silloin sanoi se ensimäinen, jonka olin nähnyt kaupunkiin astuessani\nja jolle olin tehnyt kysymyksiäni: 'Minne Te menette? Ettekö tiedä,\nettä Te olette jo aikoja sitten ollut kuollut?'\n\n\"Avasin suuni vastatakseni, mutta huomasin samassa, ett'ei ketään ollut\nlähettyvilläni\".\n\nHän heräsi. Häntä paleli. Aamun kylmä viima heitteli saranoillaan auki\njääneen akkunan puoliskoita. Tuli oli sammunut. Kynttilä teki loppuaan.\nYö oli yhä pilkkopimeä.\n\nHän nousi, hän meni akkunan ääreen. Ei vieläkään yhtään tähteä\ntaivaalla.\n\nAkkunasta näkyi talon piha ja katu. Äkkiä kuului kova, töksähtelevä\nkumina, joka järisytti maata ja joka sai hänet luomaan katseensa\nalaspäin.\n\nHän näki allaan kaksi punaista tähteä, joiden säteet pitenivät ja\nlyhenivät omituisesti pimeässä.\n\nHänen ajatuksensa olivat vielä puolittain äskeisen unen lumoissa.\n\n\"Kas vaan!\" ajatteli hän, \"ei näy tähtiä taivaalla. Ne ovatkin nyt\nmuuttaneet maahan\".\n\nMutta hämmennys hälveni, yhä jatkuva kumina sai hänet täydellisesti\nvalveilleen, ja hän huomasi tarkemmin katsoessaan nuo kaksi tähteä\najoneuvojen lyhdyiksi. Niiden valossa saattoi hän erottaa ajoneuvojen\nmuodonkin. Ne olivat pienet keveät rattaat, joita veti soma valkea\nhevonen. Kumina, jonka hän oli kuullut, oli johtunut hevosen kavioiden\nkopseesta katukivitystä vastaan.\n\n\"Mitähän nuo rattaat?\" ajatteli hän. \"Kukahan on jo näin aikaisin\nliikkeellä?\"\n\nSamassa kopahutettiin hiljaa hänen huoneensa ovelle.\n\nHän vavahti kautta koko ruumiin ja huusi pelottavalla äänellä:\n\n\"Kuka siellä?\"\n\n\"Minä vaan, herra pormestari\".\n\nHän tunsi vanhan portinvartijattarensa äänen.\n\n\"No mitä nyt sitten?\" kysyi hän.\n\n\"Herra pormestari, kello on kohta viisi\".\n\n\"Mitä se minuun kuuluu?\"\n\n\"Herra pormestari, ne rattaathan ne vaan\".\n\n\"Mitkä rattaat?\"\n\n\"Ne pikku-rattaat vaan\".\n\n\"Mitkä pikku-rattaat?\"\n\n\"Eikö herra pormestari ole käskenyt pikku-rattaita?\"\n\n\"En\", sanoi hän.\n\n\"Ajaja vaan sanoi hakevansa herra pormestaria\".\n\n\"Mikä ajaja?\"\n\n\"Herra Scaufflairen mies\".\n\n\"Herra Scaufflairen?\"\n\nTämä nimi säikähytti hänet niinkuin olisi salama välähtänyt aivan hänen\nsilmiensä editse.\n\n\"Ahaa, niin, niin!\" jatkoi hän, \"herra Scaufflairen\".\n\nJos eukko olisi nähnyt hänet tällä hetkellä, olisi hän kauhistunut.\n\nVallitsi hetkisen äänettömyys. Hän tuijotti sekapäisen tavoin kynttilän\nliekkiin, kokosi sydämen ympäriltä polttavaa vahaa ja pyöritteli sitä\npalloiksi sormillaan. Eukko odotti. Lopulta rohkaisihe hän jälleen ja\nkorotti äänensä:\n\n\"Herra pormestari, mitä minun pitää vastata?\"\n\n\"Sanokaa että hyvä on ja että minä tulen kohta alas\".\n\n\n\n\n5.\n\nPuolapuut.\n\n\nPostikyyditys Arrasista Montreuil-sur-Meriin tapahtui vielä niihin\naikoihin pienillä keisarikunnan-aikuisilla vaunuilla. Nämä \"vaunut\"\nolivat tavallisesti kaksipyöräisiä hyvillä pontimilla varustettuja\nrattaita, jotka olivat sisäpuoleltaan verhotut vaaleankeltaisella\nnahalla ja joissa oli tilaa vain kahdelle hengelle, ajajalle ja\nmatkustajalle. Pyörissä oli pitkät suoja-kopat, jotka pitivät\nvastaantulijan rattaat sopivan välimatkan päässä ja joita vielä näkee\nSaksan teillä. Postilähetyksiä varten oli rattaiden takaosaan\nkiinnitetty suunnattoman suuri pitkulainen laatikko. Tämä laatikko oli\nmaalattu mustaksi ja rattaat keltaisiksi.\n\nNämä ajovehkeet, joidenlaisia ei nykyään enää missään tapaa, olivat\nmuodoltaan kummallisen kömpelöitä ja rumia, ja kun näki niiden\nkulkevan tietään kaukana taivaanrannalla, luuli niitä aivan\ntermiitti-hyönteisiksi, joiden hoikasta keskiruumiista roikkuu paksu\ntaka-osa. Muuten kulkivat ne jotenkin nopeaan. Kun sellaiset\npostivaunut lähtivät Arrasista yöllä yhden aikoihin, Pariisin\npostivaunujen saavuttua, tulivat ne Montreuil-sur-Meriin vähän ennen\nkello viittä aamulla.\n\nTuona yönä törmäsivät Hesdinin tietä Montreuil-sur-Meriin pyrkivät\npostivaunut juuri muutamasta kadunkulmasta kaupunkiin kääntyessään\nvastaan tuleviin pieniin rattaisiin, joita veti valkoinen hevonen\nja joissa istui vain yksi viittaan kietoutunut mieshenkilö.\nPikku-rattaiden pyörä sai aimo täräyksen. Ajaja huusi miestä\npysähtymään, mutta matkustaja ei kuunnellut häntä, vaan ajoi pois\ntäyttä laukkaa.\n\n\"Ompa tuolla miehellä hiton kiire!\" manaili ajaja.\n\nMies, jolla oli näin kova kiire, on sama, jonka olemme nähneet juuri\nsääliä herättävissä tuskissa kamppailleen.\n\nMinne hän meni? Hän ei olisi osannut siihen vastata. Miksi hän moista\nkiirettä piti? Hän ei siitä tiennyt. Hän meni minne sattuma vei. Minne\nsiis? Arrasiin varmaankin? mutta ehkä hän meni muuallekin. Joskus tunsi\nhän sen itsekin ja vavahti. Hän painui yön pimeyteen kuin mihinkin\nkuiluun. Joku häntä työnsi, joku häntä veti. Mitä hänen sielussaan\nliikkui, sitä ei kukaan osaa sanoa, mutta kaikki sen ymmärtävät. Kuka\nihminen ei ole ainakin kerran elämässään astunut tähän tuntemattomaan\npimeään luolaan?\n\nHän ei ollut vieläkään mitään päättänyt, ratkaissut, määrännyt eikä\ntehnyt. Hän ei ollut johtopäätöksissään päässyt mihinkään varmaan\ntulokseen. Nyt jos milloinkaan oli hän aivan samalla kohdalla missä\nensi hetkelläkin.\n\nMiksi meni hän Arrasiin?\n\nHän toisteli myötäänsä itselleen samaa, joka oli saanut hänet tilaamaan\nScaufflairen rattaat: -- olipa tulos mikä tahansa, eihän tekisi pahaa\nnähdä kaikki omin silmin, arvostella kaikkea omakohtaisesti; -- sehän\nolisi sitäpaitsi sangen järkevääkin, sillä olihan hyvä tietää kaikki,\nmitä mahdollisesti tapahtuu; -- vaikeahan olikin mitään päättää,\nennenkuin itse näkee ja tarkastelee; -- etäältä tekee mielikuvitus\nvähäpätöisetkin seikat vuorten korkuisiksi; -- voipa kaiken lopuksi\nehkä käydä niinkin, että kun hän näkee tuon Champmathieun, joka\nvarmastikin on oikea roisto, hänen omatuntonsa rauhottuu suuresti, eikä\nehkä enää tunnu lainkaan vaikealta lähettää häntä vankilaan sijastaan;\n-- totta on myöskin, että Javert sekä Brevet, Chenildieu ja\nCochepaille, nuo vanhat rangaistusvangit, olivat hänet tunteneet; --\nmutta häntäpä eivät he varmastikaan tuntisi; mikä joutava ajatuskin! --\nJavert ei moista enään uneksinutkaan; -- kaikki epäluulot ja otaksumat\novat tavallisesti itsepäisimpiä; -- vaaraa ei siis ollut lainkaan; --\ntapaus oli tosin kovin surkea, mutta varmasti hän siitä kunnialla\nsuoriutuu. Oli miten tahansa: hän piti kohtaloaan, niin pahaksi kuin se\nmuodostuisikaan, omissa käsissään; -- hän vallitsi sitä täydellisesti.\n\nHän takertui lujasti tähän ajatukseen.\n\nSanoaksemme totuuden, ei hän pohjimmalta olisi lainkaan halunnut mennä\nArrasiin.\n\nMutta kuitenkin oli hän sinne menossa.\n\nNäitä miettiessään hoputti hän herkeämättä hevostaan, joka juoksi\nsäännöllistä lujaa laukkaansa kaksi ja puoli lieutä tunnissa.\n\nSitä mukaa kun rattaat etenivät tunsi hän sisässään jonkun peräytyvän.\n\nPäivän koittaessa oli hän keskellä autioita ketoja; Montreuil-sur-Merin\nkaupunki oli kaukana hänen takanaan. Hän katseli taivaanrannan\nvaalenemista; hän katseli talvisen aamun kylmäin muotojen liukumista\nsilmiensä editse, niitä kuitenkaan näkemättä. Aamulla on aaveensa kuten\nillallakin. Hän ei niitä nähnyt, niitä aaveita, mutta hänen\ntietämättäänkin tunkeutuivat näiden ja kukkulain hämärät hahmoviivat\nsalaperäisellä voimalla hänen sieluunsa ja synkensivät yhä hänen\nsurullista, masentunutta mielialaansa.\n\nJoka kerta kun hän kulki yksinäisten teiden varsilla törröttäväin\ntalojen ohi, sanoi hän itselleen: niitä löytyy sentään ihmisiä, jotka\nvoivat nukkua!\n\nHevosen laukka, valjaissa kilisevät kulkuset, pyöräin räminä saivat\naikaan vienon, yksitoikkoisen äänen. Se ääni on viehättävä, kun ilo\nsydämessä asustaa, mutta tuskallinen, kun murhe mieltä painaa.\n\nOli jo iso päivä hänen saapuessaan Hesdiniin. Hän pysähytti majatalon\nedustalla antaakseen hevosen hiukan puhaltaa ja toimittaakseen sille\nkauroja.\n\nTämä hevonen oli, kuten mainitsi Scaufflairekin, tuota pientä Boulognen\nrotua, jolla on päätä ja mahaa liiaksi eikä tarpeeksi kaulaa, mutta\njolla on avonainen rinta, leveät lautaset, jalka kuiva ja hieno, kavio\nkestävä; se on rumaa, mutta vahvaa ja tervettä rotua. Mainio elukka oli\njuossut viisi lieutä kahdessa tunnissa, eikä vielä hikipisaraakaan\nnäkynyt sen kyljissä.\n\nMatkustaja ei ollut laskeutunut rattailta. Tallipoika, joka oli juuri\ntuonut kauroja, kumartui äkkiä tarkastelemaan vasenta pyörää.\n\n\"Aijotteko pitkällekin vielä näillä vehkeillä?\" kysyi poika.\n\nHän vastasi melkein mietteistään havahtumatta:\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Pitkältäkö jo olette matkustanut?\" kysyi jälleen poika.\n\n\"Viisi lieutä\".\n\n\"Oho!\"\n\n\"Miksi sanotte: oho?\"\n\nPoika kumartui uudestaan, ei puhunut mitään, tarkastelihan vaan pyörää,\nkunnes lopulta ojentautui suoraksi ja vastasi:\n\n\"Siksi vaan, että tuo pyörä on kyllä voinut kulkea viisi lieutä, mutta\nnyt ei se varmasti kestäisi enää neljännestäkään\".\n\nMatkustaja hypähti rattailta.\n\n\"Mitä sanottekaan, ystäväni?\"\n\n\"Sanon vaan, että on oikea ihme se, että olette voinut kulkea viisi\nlieutä vierimättä hevosinenne päivinenne maantienojaan. Katsokaas\ntänne\".\n\nPyörä oli todellakin pahasti vahingoittunut. Postivaunujen töyttäys oli\nkatkaissut kaksi puolapuuta ja vioittanut rumpuakin niin, ett'ei\nmutteri enää pysynyt kiinni.\n\n\"Ystäväiseni\", sanoi hän tallipojalle, \"kaihan täällä löytyy\nvaunuseppä?\"\n\n\"Tiettävästi, herra\".\n\n\"Tehkääpä hyvin ja käykää hakemassa häntä\".\n\n\"Hän asuukin ihan tässä parin askeleen päässä. Hoi! mestari\nBourgaillard!\"\n\nVaunuseppä, mestari Bourgaillard seisoi majansa kynnyksellä. Hän tuli\ntarkastelemaan pyörää ja irvisti kuin katkennutta jalkaa tutkiva\nhaavalääkäri.\n\n\"Voitteko heti paikalla korjata tämän pyörän?\"\n\n\"Kyllä, herra\".\n\n\"Milloin saan taas lähteä matkalle?\"\n\n\"Huomenna\".\n\n\"Huomenna!\"\n\n\"Tässä on työtä hyvin päiväksi. Onko herralla kiire?\"\n\n\"Hyvin kiire. Minun täytyy päästä matkaan viimeistään tunnin kuluttua\".\n\n\"Mahdotonta, herra\".\n\n\"Minä maksan, mitä vaan vaaditte\".\n\n\"Mahdotonta\".\n\n\"No olkoon menneeksi! Kahden tunnin kuluttua\".\n\n\"Mahdotonta tänään. Täytyy laittaa uudestaan kaksi puolapuuta ja rumpu.\nHerra ei voi mitenkään lähteä ennen kuin huomenna\".\n\n\"Asiani ei siedä huomiseen viipymistä. Mutta jos ei tätä pyörää\nkorjattaisikaan, vaan pantaisiin sijaan uusi?\"\n\n\"Miten niin?\"\n\n\"Tehän olette vaunuseppä?\"\n\n\"Tiettävästi, herra\".\n\n\"Ettekö voi myydä minulle toista pyörää? Silloinhan voisin lähteä heti\npaikalla\".\n\n\"Ettäkö vaihtopyörä?\"\n\n\"Niin\".\n\n\"Minulla ei satu nyt olemaan valmista pyörää Teidän rattaisiinne.\nPyörät kuuluvat tavallisesti pariin. Ne eivät sovi toisiinsa\nsattumalta\".\n\n\"Siinä tapauksessa myykää minulle pari pyöriä\".\n\n\"Herra, kaikki pyörät eivät sovi kaikkiin akseleihin\".\n\n\"Mutta voisihan ainakin koettaa\".\n\n\"Se on turhaa, herra. Minulla on myytävänä vain vankkurin pyöriä. Tämä\non talonpoikaista seutua tämä\".\n\n\"Ettekö voi sitten vuokrata minulle rattaita?\"\n\nVaunuseppä oli ensi silmäyksellä huomannut, että matkustajan rattaat\nolivat vuokratavaraa. Hän kohautti olkapäitään.\n\n\"Pitelettepä Te niitä kauniisti, niitä vuokrarattaita! Jos minulla\nolisikin, niin en minä niitä Teille vuokraisi\".\n\n\"No myykää sitten!\"\n\n\"Ei minulla ole rattaita\".\n\n\"Eikö! Ei minkäänlaisia ratasvehkeitä? Tyydyn vähään, kuten huomaatte\".\n\n\"Tämä on talonpoikaista seutua tämä. Vaikka kyllähän minulla sentään on\ntuolla vajassa\", lisäsi seppä, \"vanhat vaunut, jotka muuan\nkaupunkilainen jätti tänne minun säilyyni ja joita hän ei itse\nmilloinkaan käytä. Kyllähän minä ne vuokraisin, mitäs se minulle\ntekisi, mutta jos se kaupunkilainen sattuisi ne näkemään! Ja sitten ne\novat vaunut; pitäisi olla kaksi hevosta\".\n\n\"Minä otan kaksi kyytihevosta\".\n\n\"Minne herra matkustaa?\"\n\n\"Arrasiin\".\n\n\"Ja herra aikoo saapua sinne jo tänään?\"\n\n\"Aivan niin\".\n\n\"Herra aikoo ottaa kaksi kyytihevosta?\"\n\n\"Miks'eikäs?\"\n\n\"Onko herrasta yhdentekevää saapua perille vasta kello neljä\nhuomen-aamulla\".\n\n\"Ei suinkaan\".\n\n\"Katsokaas, niiden kyytihevostenkin laita on niin ja näin... -- Onko\nherralla passia?\"\n\n\"On kyllä\".\n\n\"No niin, jos herra ottaa kyytihevoset, ei herra saavu Arrasiin ennen\nkuin huomenna. Tämä on vähän niinkuin syrjätietäkin. Kestikievarit\novat huonossa kunnossa ja hevoset ovat pelloilla. Nyt on tärkeä\nkyntö-aika alkamassa, täytyy olla paljon aurankiskojia, eikä siinä\nkyytihevosiakaan säästetä. Herran täytyisi odottaa ainakin kolme neljä\ntuntia jokaisessa vaihtopaikassa. Ja sitten melkein käyden sitä\najetaan. On paljon vastamäkiäkin noustavina\".\n\n\"No sitten menen minä ratsain. Riisukaa hevonen rattaiden edestä.\nKaihan täältä saa jostain satulan ostaa?\"\n\n\"Tiettävästi. Mutta sietääkö tuo Teidän hevosenne satulaa?\"\n\n\"Se on totta, nythän muistankin. Ei se siedä satulaa\".\n\n\"Siis...\"\n\n\"Mutta kaihan täältä kylästä saa vuokrata hevosen?\"\n\n\"Hevosenko, jolla sopisi laskettaa Arrasiin yhtä painoa?\"\n\n\"Niin\".\n\n\"Sellaista hevosta ei löydy näillä main. Ja ostaa se pitäisi, sillä\neihän Teitä täällä kukaan tunne. Mutta sellaista ette Te saa ette\nostamalla ettekä vuokraamalla, ette viidellä sadalla frangilla ettekä\ntuhannellakaan!\"\n\n\"Mikäs tässä neuvoksi tulee?\"\n\n\"Parasta on suoraan sanoen, että minä korjaan tuon pyörän ja että Te\nlykkäätte matkanne huomiseen\".\n\n\"Huomenna on liian myöhään\".\n\n\"No sille ei sitten hittokaan mitään mahda!\"\n\n\"Eikö tästä mene postivaunuja Arrasiin? Milloin ne tästä ohi ajavat?\"\n\n\"Ensi yönä. Molemmat postivaunut kulkevat öisin, niin tulevat kuin\nmenevätkin\".\n\n\"Oikeinko tosiaan Teiltä menee kokonainen päivä tämän pyörän\nkorjaamiseen?\"\n\n\"Kokonainen päivä ja tarkkaan sittenkin!\"\n\n\"Mutta jos panisi pari apumiestä?\"\n\n\"Vaikka panisi kymmenen!\"\n\n\"Mitähän olisi sitoa nuo puolapuut nuorilla?\"\n\n\"Puolapuut kylläkin; mutta ei rumpua. Ja sitten on kehäkin\nvikaantunut\".\n\n\"Eikö täällä löydy yhtään ajoneuvojen vuokraajaa?\"\n\n\"Ei\".\n\nHän tunsi suunnatonta iloa.\n\nNyt oli ilmeisesti kaitselmus itse asioita ohjaamassa. Se oli rikkonut\nrattaiden pyörän ja pakottanut hänet pysähtymään matkalla. Hän ei ollut\nsuinkaan masentunut ensi rasituksista; hän oli ponnistanut kaikkensa\nmatkan jatkamiseksi; hän oli tarkasti ja omantunnon mukaisesti\nkoettanut kaikkia keinoja; hän ei ollut väistänyt vuodenaikaa,\nväsymystä eikä kulunkeja; hän ei saattanut moittia itseään mistään.\nEll'ei hän etemmäksi päässyt, niin ei se ollut hänen vikansa. Asia ei\nenää koskenut häntä eikä hänen omaatuntoansa, sitä johti kaitselmus.\n\nHän hengitti syvään. Hän hengitti vapaasti, täysin rinnoin, ensi kerran\nJavertin käynnin jälkeen. Hänestä tuntui kuin olisi rautakäsi, joka oli\npuristanut hänen sydäntään jo kaksikymmentä tuntia, hellittänyt\notteensa.\n\nHänestä näytti kuin olisi Jumalakin ilmaissut olevansa hänen\npuolellaan.\n\nHän selvitti itselleen, että hän oli tehnyt voitavansa ja että hän voi\nnyt kääntyä vallan rauhallisesti takaisin.\n\nJos hänen keskustelunsa vaunusepän kanssa olisi tapahtunut jossakin\nmajatalon huoneessa, ei olisi ollut ketään sitä kuulemassa eikä\ntodistamassa, asia olisi jäänyt sikseen, ja otaksuttavaa on, ett'emme\nmekään voisi kertoa ainuttakaan niistä tapauksista, joista myöhemmin\ntulemme puhumaan. Mutta tämä keskustelu oli tapahtunut tiellä. Missä\nkaksi kadulla haastelee, siihen kohta piiri muodostuu. Niitä on\nihmisiä, jotka eivät parempaa pyydä kuin töllistellä ja nähdä. Hänen\nhaastellessaan sepän kanssa oli muutamia ohikulkijoita pysähtynyt\nheidän ympärilleen. Kuunneltuaan hetkisen oli muuan nuori poika, jota\nei kukaan ollut huomannut, eronnut joukosta ja lähtenyt juosta\nvilistämään.\n\nSamassa kun matkustaja sen sisäisen neuvottelun jälkeen, jonka juuri\nesitimme, oli päättänyt kääntyä takaisin, palasi tämä lapsi paikalle.\nHänen seurassaan oli muuan vanha vaimo.\n\n\"Herra\", alkoi eukko, \"poikani sanoo, että Te haluaisitte vuokrata\nrattaat\".\n\nNämä yksinkertaiset, lapsen taluttaman eukon lausumat sanat saivat hien\nvirtaamaan hänen selkäänsä alas. Hän luuli näkevänsä käden, joka oli\nhänet päästänyt, kohoavan uudestaan esiin pimeästä, valmiina tarttumaan\nhäneen jälleen.\n\nHän vastasi:\n\n\"Niinpä niin, eukkoseni, minä haluan todellakin vuokrata rattaat\".\n\nJa hän kiiruhti lisäämään:\n\n\"Mutta täällähän ei niitä ole saatavissa\".\n\n\"On kyllä\", sanoi vanhus.\n\n\"Missä sitten?\" virkahti seppä.\n\n\"Minulla\", vastasi eukko.\n\nHän säpsähti. Kauhistava käsi oli tarttunut häneen uudelleen.\n\nEukon vajassa oli todellakin jonkunlaiset pajukoriset rattaat. Seppä ja\ntallipoika, jotka harmikseen huomasivat matkustajan luistavan heidän\nkäsistään, astuivat väliin.\n\n\"Ne olivat perin kurjat ratasvehkeet, -- kori oli pelkältään akseliin\nkiinnitetty, -- tosin riippuivat istuimet sisäpuolelta nahkahihnojen\nvarassa, -- ei mitään sateensuojaa, -- pyörät olivat ruosteiset ja\nkosteuden mädättämät, -- ei niillä paljoakaan pitemmälle pääsisi kuin\nnoilla pikku-rattaillakaan, -- oikeat retelit koko rattaat! -- herra\ntekisi aika tyhmästi, jos niillä lähtisi, -- j.n.e. j.n.e.\"\n\nKaikki tuo oli totta, mutta nämä retelit, nämä kurjat ratasvehkeet --\nolivat sitten muuten millaiset tahansa -- kulkivat kaksin pyörin ja\nniillä voi ehkä päästä Arrasiin.\n\nHän maksoi mitä pyydettiin, jätti pikku rattaansa sepän korjattaviksi\nottaakseen ne sitten palatessaan, valjastutti valkean hevosen uusien\nrattaiden eteen, astui niihin ja jatkoi näin aamulla alkamaansa matkaa.\n\nKun ränsistyneet rattaat hänen niihin astuessaan arveluttavasti\nhorjahtivat, tunnusti hän itselleen, että hän oli hetkistä ennen\ntuntenut salaista iloa siitä, ett'ei hän sentään sinne saavu, minne on\nmatkalla. Hän tutki tätä iloa ikäänkuin suuttuneena ja huomasi sen\nmielettömäksi. Miksi iloita siitä, että jää tielle? Hänhän tekee tämän\nmatkan omasta vapaasta tahdostaan. Ei häntä siihen kukaan pakottanut.\n\nEihän totta tosiaan mitään sellaista tapahtuisi, mikä ei riippuisi\nhänen tahdostaan.\n\nJuuri kun hän oli poistumassa Hesdinistä kuuli hän äänen huutavan\nperässään: Pysähtykää! Pysähtykää! Hän pysähytti hevosensa äkkinäisellä\nliikkeellä, jossa näkyi vielä jonkunlaista kuumeenomaista, tuskallista\ntoivoa.\n\nHuutaja oli äskeinen poika.\n\n\"Herra\", sanoi hän, \"minähän Teille rattaat hankin\".\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Ette antanut minulle mitään\".\n\nHänestä, joka muulloin antoi kaikille ja niin mielellään, tuntui tämä\nvaatimus kohtuuttomalta, melkeinpä hävyttömältä.\n\n\"Ahaa! Sinäkö se oletkin, vintiö!\" sanoi hän. \"Et sinä mitään saa!\"\n\nHän sivalsi hevosta ruoskalla ja läksi kiitämään täyttä laukkaa.\n\nHän oli hukannut paljon aikaa Hesdinissä, hän tahtoi voittaa sitä\ntakaisin. Pikku hevonen oli reipas ja yritti kahden edestä; mutta oli\nhelmikuu, oli satanut hiljan ja tiet olivat huonoja. Ja rattaatkaan\neivät olleet enää hänen mainiot, keveät pikku rattaansa. Nämä olivat\nkovat ja hyvin raskaat. Ja sitten vielä paljon ylämäkiä.\n\nHäneltä meni lähes neljä tuntia päästäkseen Hesdinistä Saint-Poliin.\nNeljä tuntia ja viisi lieutä matkaa.\n\nSaint-Polissa riisui hän hevosensa ensimäisessä majatalossa, mihin\nosui, ja toimitti sen talliin. Scaufflairelle antamansa lupauksen\nmukaisesti pysyttelihe hän soimen lähettyvillä hevosen syödessä. Hänen\najatuksensa olivat murheelliset ja sekavat.\n\nMajatalon emäntä tuli talliin.\n\n\"Eikö herra tahdo suurustaa?\"\n\n\"Sepä oikein sattui\", sanoi hän, \"minulla on nälkä ja hyvä nälkä\nonkin\".\n\nHän seurasi emäntää, jonka kasvot olivat terveen ja iloisen näköiset.\nEmäntä vei hänet erääseen matalaan saliin, missä oli useita pöytiä ja\nniillä vahakankaiset pöytäliinat.\n\n\"Pitäkääpä kiirettä\", toimitti matkustaja, \"minun täytyy taas pian\nlähteä matkalle. Minun on kiire\".\n\nLihava flanderilainen palvelustyttö kattoi nopeasti hänelle pöytää. Hän\nkatseli tytön puuhia rauhoittavalla mieltymyksellä.\n\n\"Siinäpä se vika olikin\", ajatteli hän. \"Minä en ollut syönyt\naamiaista\".\n\nRuoka tuotiin pöytään. Hän hyökkäsi leivän kimppuun, puraisi siitä\npalasen, laski sen sitten hitaasti pöydälle eikä koskenut siihen enää.\n\nMuuan kuorma-ajuri söi viereisessä pöydässä. Matkustaja sanoi tälle\nmiehelle:\n\n\"Minkätähden on heidän leipänsä niin karvasta?\"\n\nKuorma-ajuri oli saksalainen eikä ymmärtänyt mitään.\n\nHän palasi talliin hevosensa luo.\n\nTuntia myöhemmin hän lähti Saint-Polista ja ohjasi kulkunsa Tingnesia\nkohti, josta on vain viisi lieutä Arrasiin.\n\nMitä teki hän tämän matkan kestäessä? Mitä ajatteli hän? Samoin kuin\naamullakin, näki hän nytkin puiden, olkikattojen ja viljapeltojen\nliukuvan ohitseen, ja jokaisessa tien käänteessä tarjosi maisema\njotakin uutta nähtävää. Usein tuollainen katseleminen kiinnittää sielun\nkokonaan ja poistaa sitä painamasta ajatusten taakan. Nähdä tuhannet\nesineet viimeisen kerran, mikä olisikaan kaihomielisempää ja\nvaikuttavampaa! Matkustaminen on kuin syntyisi ja kuolisi joka\nsilmänräpäys. Ehkäpä vertaili hän henkensä salaisimmassa sopukassa\nnäitä taivaanrannan vaihtelevia muotoja ja ihmiselämää keskenään.\nKaikki elämässä esiintyvä pakenee alituisesti edestämme. Varjo ja valo\nvaihtelevat. Häikäisevän loiston jälkeen synkkä pimeys; tähystellään,\nriennetään, ojennetaan käsiä tarttuakseen siihen, joka väistyy;\njokainen tapaus on tien käänne; ja äkkiä yllättää vanhuus. Tuntee kuin\nsysäyksen, kaikki pimenee, tuskin erottaa mustan oven, pysähtyy elämän\nhepo, joka ihmistä veti, ja on kuin näkisi jonkun oudon, tuntemattoman\nmiehen riisuvan sitä pimeässä yössä.\n\nAlkoi jo hämärtää, kun koulusta palaavat lapset näkivät tämän\nmatkustajan saapuvan Tingnesiin. Nythän olivatkin vielä vuoden\nlyhyimmät päivät. Hän ei pysähtynyt Tingnesissä. Hänen poistuessaan\nkylästä kohotti muuan tietä kiveävä työmies päätään ja virkkoi:\n\n\"Ompa tuo hevonen vahvasti väsyksissä\".\n\nEläinraukka kulki tosiaankin enää vain käymäjalkaa.\n\n\"Menettekö Arrasiin?\" lisäsi tientekijä.\n\n\"Menen\".\n\n\"Jos tuota menoa pitkitätte, niin ettepä saavu sinne kovinkaan\najoissa\".\n\nHän pysähytti hevosen ja kysyi tientekijältä:\n\n\"Pitkältäkö tästä on vielä Arrasiin?\"\n\n\"Lähes seitsemän lieutä\".\n\n\"Kuinka niin? Postikirjassahan puhutaan vain viidestä ja yhdestä\nneljänneksestä\".\n\n\"Ahaa!\" lausui tientekijä. \"Ette siis tiedäkään, että tietä paraillaan\nkorjataan? Neljännestunnin päässä täältä huomaatte tien katkaistuksi.\nMahdotonta mennä etemmäksi\".\n\n\"Oikeinko totta?\"\n\n\"Poikkeette ensin vasemmalle, Carencyn tielle, kuljette joen poikki ja\nkun saavutte Cambliniin, käännytte oikealle; siinä on Mont-Saint-Éloyn\ntie ja se vie Arrasiin\".\n\n\"Mutta yö tulee tuossa paikassa, ja minä eksyn aivan varmaan\".\n\n\"Ettekö ole näiltä main?\"\n\n\"En\".\n\n\"Ja sitten on koko matka pelkkiä syrjäteitä. -- Kuulkaahan, herra\",\njatkoi tientekijä, \"jos suvaitsette, annan Teille hyvän neuvon.\nHevosenne on väsynyt, palatkaa Tingnesiin. Siellä on hyvä majatalo.\nNukkukaa siellä yönne. Menette huomenna Arrasiin\".\n\n\"Minun täytyy olla siellä tänä iltana\".\n\n\"Se on eri asia. Mutta menkää sittenkin siihen majataloon ja ottakaa\nsieltä lisähevonen. Kyytipoika opastaa Teitä matkalla\".\n\nHän seurasi tientekijän neuvoa, kääntyi ympäri ja puolisen tuntia\nmyöhemmin ajoi hän taas saman paikan ohi, mutta nyt täyttä laukkaa,\nedessään oivallinen lisähevonen. Tallipoika, jota mainittiin\nkyytimieheksi, istui rattaiden etunokalla.\n\nMutta sittenkin tunsi matkustaja menettävänsä aikaa. Oli jo täysi yö.\n\nHe poikkesivat syrjätielle. Se muuttui yhä kauheammaksi. Rattaat\nhyppivät kuopasta toiseen. Hän sanoi kyytimiehelle:\n\n\"Täyttä laukkaa vaan, ja kaksinkertaiset juomarahat\".\n\nEräässä töytäyksessä katkesi vetovipu.\n\n\"Herra\", sanoi kyytimies, \"nyt katkesi vetovipu, on mahdotonta enää\nminun hevoseni vetää, tämä tiekin on niin pahaa näin yöllä; etteköhän\ntahtoisi palata yöksi Tingnesiin, niin menisimme huomen-aamulla varhain\nArrasiin?\"\n\nHän vastasi: \"Onko sinulla vähän köyttä ja veitsi?\"\n\n\"On, herra\".\n\nHän taittoi puunoksan ja teki siitä vetovivun.\n\nSiihenkin hukkui parikymmentä minuuttia; mutta he laskivat taas täyttä\nlaukkaa.\n\nTasangolla oli kolkkoa. Matalat, synkät sumupilvet laahasivat pitkin\nkukkulain harjoja, tai kohosivat ilmaan kuin savu. Pilvistä hohti\nvaalea valo. Vihainen, mereltä puhaltava tuuli kohisi ja pauhasi\nkaikilla ilmansuunnilla kuin olisi huonekaluja siirrelty. Kaikissa\nesineissä, joita saattoi hämärästi erottaa, oli kauhun leima. Kuinka\nmonet värisevätkään näiden yön mahtavain henkäysten tuivertaessa!\n\nHänelle tuli kylmä. Hän ei ollut eilisestä asti syönyt mitään. Hän\nmuisti hämärästi toisen yöllisen retkeilynsä suurella nummella Dignen\nlähistöllä. Siitä oli kahdeksan vuotta, mutta hänestä tuntui kuin olisi\nse ollut eilen.\n\nKello löi jossain etäisessä kirkontornissa. Hän kysyi pojalta:\n\n\"Mitä tuntia se nyt löi?\"\n\n\"Seitsentä, herra. Pääsemme Arrasiin kello kahdeksaksi. On enää vain\nkolme lieutä jälellä\".\n\nSiinä hetkessä joutui hän ensi kerran ajattelemaan -- hän kummasteli,\nett'ei hän ollut ennemmin sitä ajatellut -- että koko puuha oli ehkä\nsittenkin hyödytöntä; hänhän ei edes tiennyt aikaa, jolloin juttu oli\nesillä; olisihan hänen toki pitänyt ottaa siitä selkoa; oli järjetöntä\nlähteä tällä lailla kulkemaan päätä pahkaa, tietämättä edes oliko siitä\nmitään hyötyä. -- Sitten teki hän mielessään muutamia laskelmia:\ntavallisesti alkoivat rikosoikeudet istunnot kello yhdeksältä aamulla;\n-- tämä juttu ei varmaankaan kestä kauvan; -- omenain varkaus\nselvitetään hyvin lyhyeen; -- jälellä on siis vain kysymys syyllisen\nhenkilöstä; -- neljä viisi todistusta, vähän sanan sijaa asianajajille;\n-- hän tulee varmasti perille vasta sitten kun kaikki jo on loppunut!\n\nKyytimies huitoi hevosia ruoskalla. He olivat jo kulkeneet joen yli ja\njättäneet taakseen Mont-Saint-Éloyn.\n\nYö yhä pimeni.\n\n\n\n\n6.\n\nSisar Simpliceä koetellaan.\n\n\nMutta samaan aikaan oli Fantine iloa täynnä.\n\nHän oli viettänyt yönsä hyvin huonosti. Kamala yskä, kuume kovasti\nyltynyt; hän oli nähnyt outoja unia. Aamulla lääkärin käydessä hän\nhouraili. Lääkäri oli näyttänyt huolestuneelta ja käskenyt heti\nilmottamaan, kun herra Madeleine saapuisi.\n\nKoko aamupäivän oli Fantine synkkä ja alakuloinen, puhui vähän ja\nhypisteli lakanaansa, mutisten hiljaa laskelmia, jotka tuntuivat\ntarkottavan välimatkoja. Hänen silmänsä olivat kuopallaan ja\ntuijottavat. Ne näyttivät melkein sammuneilta, mutta aika ajoin\nsytähtivät ne jälleen ja hohtivat kuin tähdet. Tuntuu kuin täyttäisi\nerään synkeän hetken lähetessä taivaallinen valo ne, joista maallinen\nvalo pakenee.\n\nJoka kerta kun sisar Simplice kysyi hänen vointiansa, vastasi hän\nmuuttamattomasti: \"Hyvin. Haluaisin nähdä herra Madeleinen\".\n\nMuutamia kuukausia aikaisemmin, hetkellä, jolloin Fantine oli\nkadottanut viimeisen kainoutensa, viimeisen häpynsä ja viimeisen\nilonsa, oli hän itsensä varjo; nyt oli hän vain itsensä haamu.\nRuumiillinen huonous oli täydentänyt siveellisen huonouden työn. Tämän\nkahdenkymmenenviiden vanhan tytön otsa oli kurttuinen, posket\nsisäänpainuneet, nenä rumentunut, hampaat näkyvissä, iho lyijynharmaa,\nkaula luiseva, olkaluut ulkonevat, jäsenet hennot ja kullankeltaisista\nhivuksista puolet harmaita. Ah, miten äkkiä sairaus tekeekään vanhan!\n\nPuolenpäivän aikoihin palasi lääkäri, antoi muutamia määräyksiä,\nkyseli, oliko herra pormestaria jo näkynyt sairashuoneessa ja pudisti\npäätään.\n\nHerra Madeleinen oli tapana tulla katsomaan Fantinea kello kolmelta.\nKoska täsmällisyyskin kuuluu hyvyyden avuihin, oli hän täsmällinen.\n\nPuoli kolmen aikaan alkoi Fantine tulla rauhattomaksi. Kahdenkymmenen\nminuutin kuluessa kysyi hän ainakin kymmenen kertaa nunnalta:\n\"Sisareni, mitä kello on?\"\n\nKello löi kolme. Kolmannella lyönnillä kohousi Fantine istualleen, hän,\njoka tavallisesti kykeni tuskin liikahtamaankaan vuoteessaan; hän\nliitti laihtuneet, keltaiset kätensä jonkunlaiseen suonenvedon\ntapaiseen puristukseen ja nunna kuuli hänen rinnastaan lähtevän\ntuollaisen syvän huokauksen, joka tuntuu huojentavan ylenmäärin\nrasitettua sydäntä. Sitten Fantine kääntyi tuijottamaan oveen.\n\nEi ketään tullut sisään; ovi ei avautunut.\n\nHän jäi tähän asentoon neljännestunniksi, katse oveen kahlittuna,\nliikkumatta ja ikäänkuin hengitystään pidättäen. Sisar ei uskaltanut\npuhutella häntä. Kirkon tornikello löi neljänneksen yli kolme. Fantine\nvaipui tyynyilleen.\n\nHän ei lausunut sanaakaan, vaan ryhtyi jälleen hypistelemään\nlakanaansa.\n\nKului puoli tuntia, kului tunti. Ei ketään tullut. Joka kerta kun kello\nlöi, kohousi Fantine istualleen ja tuijotti oveen; sitten vaipui hän\nmakuulle taas.\n\nVoi aivan selvästi huomata hänen ajatuksensa, mutta hän ei lausunut\nmitään nimeä, ei valittanut, ei moittinut. Hän vain yski kamalasti.\nTuntui kuin olisi pimeys hiljaa laskeutunut hänen päälleen. Hän oli\naivan lyijynharmaa, ja hänen huulensa olivat siniset. Hän hymyili\nsilloin tällöin.\n\nKello löi viisi. Silloin kuuli sisar hänen sanovan hyvin hiljaa ja\nlempeästi: \"Mutta koska minä menen pois huomenna, pitäisi hänen tuleman\ntänään!\"\n\nSisar Simplice oli itsekin kovin hämmästynyt herra Madeleinen\nviipymisestä.\n\nFantine tähysteli vuoteensa kattoverhoja. Hän näytti muistuttelevan\njotakin. Äkkiä rupesi hän laulamaan äänellä heikolla kuin henkäys.\nNunna kuunteli.\n\nLaulu oli vanha tuutulaulu, jolla hän oli usein Cosetten uneen\nuuvuttanut; se ei ollut viiteen vuoteen muistunut hänen mieleensä,\nkoska ei hänellä enää ollut lasta. Hän lauloi sitä niin surullisella\näänellä ja niin vienolla sävelellä, että se hellytti yksinpä nunnankin\nkyyneleihin. Sisar, joka kylläkin oli tottunut sydäntäsärkeviin\nnäkyihin, tunsi vesikarpalon vierähtävän poskelleen.\n\nKello löi kuusi. Fantine ei näyttänyt sitä kuulevankaan. Hän ei\nnäyttänyt enää kiinnittävän huomiota mihinkään ympärillään tapahtuvaan.\n\nSisar Simplice lähetti palvelustytön tiedustelemaan tehtaan\nportinvartijattarelta, oliko herra pormestari jo palannut kotiin ja\neikö hän pian saapuisi sairaalaan. Tyttö palasi hetkisen kuluttua.\n\nFantine ei vielä liikahtanutkaan, vaan näytti tykkänään vaipuneen omiin\najatuksiinsa.\n\nPalvelustyttö kertoi hyvin hiljaa sisar Simplicelle, että herra\npormestari oli jo ennen kuutta aamulla lähtenyt matkalle valkean\nhevosen vetämillä pikkurattailla, tällaiseen kylmään ilmaan, yksinään,\nilman kyytimiestä; ei tiedetty edes tietä, mitä hän oli mennyt;\nmuutamat sanoivat nähneensä hänen kääntyneen Arrasin tielle, toiset\nväittivät taas tavanneensa hänet Pariisin tiellä. Hän oli lähtiessään\nollut niinkuin tavallisestikin hyvin lempeä, ja oli vain sanonut\nportinvartijattarelle, ett'ei häntä tarvitsisi odottaa tänä yönä.\n\nSillävälin kun molemmat naiset kuiskuttelivat selkä päin Fantinen\nvuodetta, sisar kysellen, palvelustyttö vastaillen, oli Fantine tuolla\nmuutamien elimiä tuhoavain tautien kuumeenomaisella ketteryydellä,\njossa terveen ihmisen voimakkaat liikkeet yhtyvät kuolemaan tuomitun\nkauhistuttavaan heikkouteen, noussut polvilleen vuoteelleen, nojaten\nnyrkkiin pusertuneilla käsillään peitteeseen, kurottaen päätään\nuudinten raosta. Hän kuunteli. Yht'äkkiä hän huudahti:\n\n\"Te puhutte herra Madeleinesta? Miksi kuiskailette? Mitä hän on tehnyt?\nMiks'ei hän tule?\"\n\nHänen äänensä oli niin tuima ja kolea, että naiset luulivat kuulleensa\nmiehen äänen; he kääntyivät säikähtyneinä.\n\n\"Vastatkaa!\" huusi Fantine.\n\nPalvelustyttö sopersi:\n\n\"Portinvartijatar sanoi vaan minulle, ett'ei hän voi tulla tänään\".\n\n\"Lapsukaiseni\", sanoi sisar, \"rauhottukaa, asettukaa lepäämään\".\n\nFantine jatkoi asentoaan muuttamatta lujalla, käskevällä äänellä:\n\n\"Eikö hän voi tulla? Miksi ei? Te tiedätte syyn. Te siitä äsken\nkeskenänne kuiskuttelitte. Tahdon tietää sen\".\n\nPalvelustyttö ehätti kuiskaamaan nunnan korvaan:\n\n\"Vastatkaa, että hänellä on kiireellisiä virkatoimia\".\n\nSisar Simplice punastui heikosti; palvelustyttö esitti hänelle\nvalhetta. Toiselta puolen näytti hänestä varmalta, että jos sairaalle\nnyt sanottaisiin totuus, voisi se olla hänelle hirveä isku, jota hän ei\nehkä nykyisessä tilassaan voisi kestää. Mutta punastus hälveni pian.\nSisar kiinnitti tyynen, surullisen katseensa Fantineen ja sanoi:\n\n\"Herra pormestari on lähtenyt matkalle\".\n\nFantine laskihe istumaan kantapäilleen. Hänen silmänsä säkenöivät.\nSanomaton ilo kuvastui hänen kasvoilleen.\n\n\"Matkalle!\" huudahti hän. \"Hän on mennyt hakemaan Cosettea!\"\n\nSitten kohotti hän kätensä taivasta kohti ja hänen katseensa oli\nautuutta täynnä. Hänen huulensa liikkuivat; hän rukoili hiljaa.\n\nLopetettuansa rukouksensa sanoi hän: \"Sisareni, kyllä minä käyn\nlepäämään, minä teen kaikki mitä vaan vaaditte; olin ilkeä, pyydän\nanteeksi äskeistä huutamistani, on paha huutaa sillä lailla, tiedän sen\nkyllä, hyvä sisareni, mutta katsokaas, minä olen nyt niin tyytyväinen.\nJumala on hyvä, herra Madeleine on hyvä: ajatelkaas, että hän on mennyt\nhakemaan minun pikku Cosetteni Montfermeilistä\".\n\nHän laskeutui makuulle, auttoi nunnaa korjaamaan päänalusta ja suuteli\npientä hopearistiä, joka sisar Simplicen lahjana riippui hänen\nkaulassaan.\n\n\"Lapsukaiseni\", sanoi sisar, \"yrittäkää levähtää nyt, älkää puhelko\nenää\".\n\nFantine otti kosteisiin käsiinsä sisaren käden; sisaren sydäntä särki\ntämä kosteus.\n\n\"Hän lähti tänä aamuna Pariisiin. Oikeastaan ei hänen tarvitsekaan\nmennä Pariisin kautta. Montfermeil on tullessa hiukan vasemmalla.\nMuistatteko, mitä hän eilen sanoi minulle, kun puhuin Cosettesta:\n_pian, pian_? Hän aikoo valmistaa minulle iloisen yllätyksen.\nTiedättekö, että hän antoi minun kirjottaa nimeni kirjeeseen, jolla hän\nvaatii lastani Thénadiereilta pois? He eivät voi siihen mitään, eikö\nniin? Heidän täytyy luovuttaa Cosette. Kun kaikki on maksettukin. Laki\nei suvaitse, että joku pidättää lapsen, vaikka on saanut maksunsa.\nSisareni, älkää viitatko minulle, että minun tulisi olla puhumatta.\nMinä olen niin, niin onnellinen, minä voin oikein hyvin, minä en ole\nenää ensinkään kipeä, minä saan nähdä Cosetten, minun on nälkäkin. On\njo lähes viisi vuotta siitä, kun hänet viimeksi näin. Te ette voi\nkäsittää, miten sitä voi olla niin kiintynyt lapseensa! Ja sitten on\nhän niin soma ja kiltti, sen saatte nähdä! Jospa tietäisitte, kuinka\nhänellä on sievät ruusunhohtoiset pikku sormet! Hänen kätensä tulevat\naina olemaan hyvin kauniit. Vuoden vanhana olivat hänen kätensä vallan\nnaurettavat. Niin, niin! Hän on varmaankin jo hyvin iso. Vaikka johan\nsitä on ikääkin seitsemän vuotta. Hän on jo oikea neitonen. Minä kutsun\nhäntä Cosetteksi, mutta hänen nimensä on Euphrasie. Tietäkääpäs, kun\nminä tänä aamuna katselin tuota pölyä tuolla uunin reunalla, niin tuli\nniin kummasti mieleeni, että minä saan kohta nähdä Cosetten. Jumalani!\nKuinka voikaan olla vuosikausiin näkemättä lastaan! Pitäisihän toki\najatella, ett'ei elämä ole ijankaikkinen! Ah, miten hyvä olittekaan,\nherra pormestari, kun lähditte! Onko totta, että nyt on hyvin kylmä\nilma? Oliko hänellä edes päällysvaippaa? Hän palaa huomenna, eikö niin?\nHuomenna on juhla. Muistuttakaa minua huomenaamulla, sisareni, että\nlaitan sen pitsireunaisen myssyn päähäni. Montfermeil on hyvin kaunista\nseutua. Minä olen sieltä aikoinani kävellyt jalkaisin tänne. Oli siinä\nastumista minunlaiselleni. Mutta kyytivaunut kulkevatkin nopeaan! Hän\npalaa huomenna Cosetten kanssa. Kuinka pitkä matka täältä on\nMontfermeiliin?\"\n\nSisar, jolla ei näistä välimatkoista ollut aavistustakaan, vastasi:\n\n\"Kyllä minä luulen hänen ehtivän huomiseksi tänne\".\n\n\"Huomenna! Huomenna!\" sanoi Fantine; \"huomenna saan minä nähdä\nCosetten! Katsokaas, hyvän Jumalan hyvä laupeudensisar, minä en ole\nenää ensinkään sairas. Minä olen ihan suunniltani. Minä tanssisin, jos\nniin haluttaisiin\".\n\nKen olisi nähnyt hänet neljännestuntia aikaisemmin, olisi vallan\nhämmästynyt. Hänen poskillaan hehkui nyt ruusuinen puna, hän puhui\nreippaalla ja luonnollisella äänellä, koko hänen olentonsa oli pelkkää\nhymyä. Joskus hän nauroikin puhellessaan itsekseen hiljaa. Äidin ilo on\nmelkein lapsen iloa.\n\n\"Kas niin\", muistutti nunna, \"nyt te olette onnellinen, totelkaa nyt\nälkääkä puhuko enää\".\n\nFantine laski päänsä tyynylle ja rupatteli hiljaa: \"Niin, nuku, nuku,\nole järkevä, koska pian saat lapsesi takaisin. Sisar Simplice on\noikeassa. Kaikki täällä ovat oikeassa\".\n\nJa sitten alkoi hän liikahtamatta, päätään kääntämättä katsella\nkaikkialle, silmät selki seljällään ja kasvoilla iloinen ilme, eikä\npuhunut enää mitään.\n\nSisar sulki vuoteen uutimet, toivoen hänen vaipuvan uneen.\n\nPuoli kahdeksan tienoissa tuli lääkäri. Kun ei kuullut hiiskaustakaan,\nluuli hän Fantinen nukkuvan, astui varovasti huoneeseen ja lähestyi\nvuodetta varpaisillaan. Hän raotti uutimia ja yölampun valossa näki\nFantinen suuret, rauhalliset silmät vastassaan.\n\nFantine sanoi hänelle: \"Herra, eikö totta, hänet pannaan nukkumaan\ntuohon noin minun viereeni pikku sänkyyn?\"\n\nLääkäri luuli hänen hourailevan. Hän jatkoi:\n\n\"Katsokaahan, siinä on juuri tarpeeksi tilaakin\".\n\nLääkäri vei sisar Simplicen syrjään ja sai selvityksen asiaan: herra\nMadeleine oli poistunut päiväksi tai pariksi eikä voitu haihduttaa sitä\nsairaan luuloa, että herra pormestari oli mennyt Montfermeiliin,\netenkin kun oli hyvin mahdollista, että hän on arvannut oikein. Lääkäri\nhyväksyi menettelyn.\n\nHän lähestyi uudelleen Fantinen vuodetta. Fantine jatkoi:\n\n\"Niin, nähkääs, kun hän aamulla heräisi, sanoisin minä hyvää huomenta\nsille pikku kissanpojalle; ja yöllä, kun ei tule uni, kuuntelisin hänen\nnukkumistansa. Hänen vieno hengityksensä ilahuttaisi minua niin!\"\n\n\"Antakaahan kätenne\", sanoi lääkäri.\n\nFantine ojensi kätensä ja huudahti naurusuin:\n\n\"Ahaa! Nyt huomaankin! Tehän ette vielä tiedäkään, että minä olen\nparantunut. Cosette tulee huomenna\".\n\nLääkäri hämmästyi. Hänen tilansa oli parempi. Hengenahdistus ei ollut\nenää niin ankara. Valtasuoni oli tullut voimakkaammaksi. Jonkunlainen\nodottamaton elämän tulvahdus täytti tämän riutuneen olennon.\n\n\"Herra tohtori\", jatkoi hän, \"onko sisar sanonut teille, että herra\npormestari lähti hakemaan minun sydänkäpyistäni?\"\n\nLääkäri varotti pitämään sairasta rauhallisena ja välttämään kaikkea\ntuskallista mielenliikutusta. Hän määräsi kiinaa ja tyynnyttävää juomaa\nsiltä varalta, että kuume rupeaisi yöllä pahemmin ahdistamaan.\nPoistuessaan sanoi hän sisarelle: \"Vointi on parempi. Jos onni\ntodellakin niin asettaa, että herra pormestari palaa huomenna lapsi\nmukanaan, niin kuka tietää! Niitä tapaa niin kummallisia käänteitä,\nsuuri ilo on ennenkin murtanut taudin vallan. Tiedän kyllä, että tässä\non nyt kysymyksessä elimiä jäytävä tauti, joka on vielä päässyt hyvin\npahaksikin, mutta usein sattuu niin käsittämättömiä asioita! Ehkä me\nsaisimme hänet sittenkin pelastetuksi!\"\n\n\n\n\n7.\n\nPerille saapunut matkustaja valmistelee paluuretkeänsä.\n\n\nKello oli kahdeksan maissa illalla, kun rattaat, jotka jätimme tielle,\najoivat Arrasin posti-majatalon portista sisään. Mies, jota olemme\ntähän asti seuranneet, astui rattailta, vastaili hajamielisenä\nmajatalon hoitajain innokkaisiin palvelun-tarjouksiin, lähetti\nlisähevosen pois ja vei itse valkean pikku tammansa talliin; sitten\navasi hän alakerrassa sijaitsevan biljardihuoneen oven ja istuutui\nnojalleen pöydän ääreen. Häneltä oli mennyt neljätoista tuntia matkaan,\njonka hän oli luullut kulkevansa kuudessa. Hän lohdutteli itseään\nsillä, ett'ei se ollut hänen vikansa; eikä hän tosiasiassa\nmyöhästymisestään niin kovin harmistunut ollutkaan.\n\nMajatalon emäntä astui sisään.\n\n\"Pitääkö herralle yösijaa? Haluaako herra illallista?\"\n\nHän teki päällään kieltävän merkin.\n\n\"Tallipoika sanoo, että herran hevonen on kovin väsyksissä!\"\n\nNyt hän katkaisi äänettömyytensä.\n\n\"Eikö hevonen voi lähteä paluumatkalle huomenaamulla?\"\n\n\"Ei millään lailla, herra! Sen täytyy levätä ainakin kaksi päivää\".\n\nHän kysyi:\n\n\"Eikö tämä ole postiasema?\"\n\n\"Kyllä, herra\".\n\nEmäntä vei hänet konttorihuoneeseen. Hän näytti passinsa ja\ntiedusteli, oliko mahdollista palata samana yönä postivaunuissa\nMontreuil-sur-Meriin; paikka ajajan vieressä osui juuri olemaan\nvapaana; hän tilasi sen ja maksoi heti. -- \"Herra\", sanoi konttoristi,\n\"muistakaa olla täällä täsmälleen kello yksi aamulla\".\n\nSuoritettuaan nämä asiat poistui hän majatalosta ja alkoi kävellä\nkaupungilla.\n\nHän ei tuntenut Arrasia, kadut olivat pimeät, ja hän kulki sattuman\nkauppaa. Mutta hän näytti itsepintaisesti karttavan kysymästä\nohikulkijoilta tietä. Hän kulki pienen Crinchonin joen yli ja eksyi\nsitten ahtaiden katujen sokkeloihin. Muuan kaupunkilainen käyskenteli\nlyhty-tuikku kädessään. Hetkisen epäröityään päätti hän kuitenkin\nkääntyä tämän kaupunkilaisen puoleen, pälyiltyään ensin joka haaralle,\nikäänkuin peläten, että joku sattuisi kuulemaan kysymyksen, jonka hän\naikoi tehdä.\n\n\"Herra\", sanoi hän, \"missähän täällä on oikeustalo?\"\n\n\"Ette ole kai kaupungista kotoisin, herra\", vastasi puhuteltu,\nvanhanpuoleinen mies; \"no tulkaahan jäljissäni. Minun tieni vie juuri\noikeustalon sivu, eli maaherran palatsin sivu. Sillä varsinainen\noikeustalo on nykyään korjauksen alaisena, joten oikeus istuu\ntilapäisesti maaherran palatsissa\".\n\n\"Sielläkö se rikosoikeuskin istuu?\" uteli hän.\n\n\"Tiettävästi, herra. Katsokaas, nykyinen maaherran palatsi oli ennen\nvallankumousta piispan asuntona. Herra de Conzié, joka oli piispana\nkahdeksankymmentäkaksi, rakennutti sinne suuren salin. Tässä suuressa\nsalissa se oikeus nyt istuu\".\n\nSiinä kulkiessa virkkoi mies vielä:\n\n\"Jos herra haluaa kuunnella jotain riitajuttua, niin tulette hiukan\nmyöhään. Istunnot loppuvat tavallisesti kello kuudelta\".\n\nHeidän saavuttuaan torille näytti mies neljää korkeata, valaistua\nakkunaa erään suuren synkän rakennuksen päätypuolessa.\n\n\"Katsohan tuota, te saavuttekin ajoissa, herra, oikeinpa teitä onni\nsuosii. Näettekö nuo neljä akkunaa? Siinä on se rikosoikeus. Siellä on\nvielä valoa. Toimitus ei ole siis vielä päättynyt. Juttu on venynyt\npitkäksi ja nyt otetaan jatkoksi ilta-istunto. Juttu taitaa koskea\nteitäkin? Onko se joku rikosjuttu? Ehkä olette todistajakin?\"\n\nHän vastasi:\n\n\"Minä en tule minkään jutun takia, minulla on vaan hiukan toimia erään\nasianajajan kanssa\".\n\n\"Se on eri asia\", myönnytteli mies. \"Kas tässä on ovi, herra. Siellä\ntapaatte kyllä järjestysmiehen. Nouskaa vain isoja rappuja\".\n\nHän noudatti miehen ohjauksia ja hetkistä myöhemmin seisoi hän salissa,\nmissä oli paljon väkeä ja missä virkapukuisten lakimiesten ympärille\nkokoontuneissa ryhmissä supistiin ja kuiskailtiin.\n\nAhdistaa oikein sydäntä, kun näkee noiden mustapukuisten ryhmäin\nkuiskivan hiljaa oikeussalin kynnyksellä. Harvoin tapahtuu, että\nlähimäisenrakkautta tai sääliä esiintyy heidän sanoissaan. Useimmiten\nesiintyy niissä jo edeltäpäin lausuttuja tuomioita. Kaikki nämä ryhmät\nnäyttävät tarkastelevasta, ajattelevasta katsojasta pelottavilta\nmehiläiskeoilta, joissa surisevat henget laativat yksissä tuumin\nkaikenlaisia hirveitä rakennuksia.\n\nTämä avara sali, jota valaisi vain yksi ainoa lamppu, oli entinen\npiispan sali, ja sitä käytettiin nyt odotushuoneena. Kaksipuolinen,\ntällä hetkellä suljettu ovi erotti sen toisesta suuremmasta huoneesta,\nmissä oikeus istui.\n\nPimeys oli niin vahva, ett'ei hän pelännyt kääntyä ensimäisen\nlakimiehen puoleen, jonka tapasi.\n\n\"Herra\", sanoi hän, \"pitkälläkö ollaan?\"\n\n\"Lopussa\", vastasi asianajaja.\n\n\"Lopussa!\" lausuttiin sellaisella äänensävyllä, että asianajaja\nkäännähti paremmin katsomaan.\n\n\"Anteeksi, herra, olette ehkä sukulaisia?\"\n\n\"En. En tunne ketään täällä. Onko syytetty saanut tuomionsa?\"\n\n\"Tietysti. Eihän toisin voinut käydäkään\".\n\n\"Pakkotöihin?...\"\n\n\"Elin-ajaksi\".\n\nHän jatkoi niin heikolla äänellä, että sitä tuskin kuului:\n\n\"Hänen henkilöstään on siis päästy täysin selville?\"\n\n\"Selville?\" vastasi asianajaja. \"Ei siinä ollut mitään selville\npääsemistä. Asia oli aivan yksinkertainen. Nainen oli tappanut\nlapsensa, se on todistettu; oikeus harkitsi, ett'ei teko ollut ennalta\nmietitty, seurauksena siis vain elinkautinen vankeus\".\n\n\"Nainenko se siis olikin!\" ihmetteli hän.\n\n\"Tietysti. Limosinin tyttö. Mitä te sitten tarkotitte?\"\n\n\"En mitään. Mutta jos kerran juttu on lopussa, niin mistä johtuu, että\nsali on yhä valaistu?\"\n\n\"Siellä on esillä toinen juttu, joka alotettiin jo pari tuntia sitten\".\n\n\"Mikä juttu?\"\n\n\"Selvä se on sekin juttu! Muuan heittiö, muuan uudistetusta rikoksesta\ntavattu kaleerivanki oli varastellut. En muista enää nimeäkään. Sillä\nmiehellä sitä on sitten rosvon naama. Vaikka ei minulla olisi muuta\ntodistusta kuin hänen naamansa, lähettäisin minä hänet kaleereille\".\n\n\"Herra\", kysyi hän, \"voisikohan mitenkään päästä tuonne saliin?\"\n\n\"En tosiaankaan luule. Siellä on paljon väkeä. Nyt on istunto\nkeskeytetty. Muutamia on ehkä poistunut, niin että istunnon uudelleen\nalkaessa voitte koettaa\".\n\n\"Mistä sinne päästään?\"\n\n\"Tästä suuresta ovesta\".\n\nAsianajaja poistui. Muutamissa silmänräpäyksissä oli hän melkein\nyht'aikaa, toisiinsa sekaantuneina kokenut kaikki mahdolliset\nmielenliikutukset. Nämä välinpitämättömät sanat olivat vuoron perään\nkulkeneet hänen sydämensä läpi kuin jääpuikot tai tuliset tutkaimet.\nKun hän sai tietää, ett'ei päätöstä vielä oltu tehty, hengähti hän\nvapaammin, mutta hän ei olisi osannut sanoa, oliko se mitä hän tunsi\ntyytyväisyyttä vai tuskaa.\n\nHän läheni useita ryhmiä ja kuunteli niiden puheita. Kun istuntojen\nesityslistalla oli paljon asioita, oli oikeuden puheenjohtaja määrännyt\nsamaksi päiväksi kaksi selvää ja lyhyttä juttua. Oli alettu\nlapsenmurhasta, ja nyt oltiin paraillaan entisessä rangaistusvangissa,\nuudistettuun rikokseen syyllisessä \"kiertohevosessa\". Tämä mies oli\nvarastanut omenoita, mikä ei näyttänyt niinkään todistetulta;\nmutta täysin todistettua oli, että hän oli jo ollut Toulonin\nkaleerivankilassa. Ja se teki asian hänelle epä-edulliseksi. Muuten\noli miehen kuulustelu jo päättynyt, samoin todistajain lausunnot;\njäljellä olivat vielä asianajajan puolustuspuhe ja yleisen syyttäjän\nloppuvaatimus; niistä ei päästäisi ennen puolta yötä. Mies kai\ntuomitaan syylliseksi; yleinen syyttäjä oli mainio -- hän ei\nmilloinkaan _hellittänyt_ syytettyjään; -- hän oli nerokas mies ja\nsepitteli hiukan runojakin.\n\nMuuan oikeudenpalvelija seisoi istuntosaliin johtavan oven ääressä. Hän\nkysyi tältä oikeudenpalvelijalta:\n\n\"Herra, joko ovi kohta avataan?\"\n\n\"Ei sitä avata lainkaan\", vastasi oikeudenpalvelija.\n\n\"Kuinka! Eikö ovea avata istunnon uudelleen alkaessa? Eikö istuntoa ole\nkeskeytetty?\"\n\n\"Istunto alotettiin juuri äsken\", vastasi oikeudenpalvelija, \"mutta\novea ei silti avata\".\n\n\"Miksi ei?\"\n\n\"Koska sali on aivan täynnä\".\n\n\"Mitä? Eikö ole enää ainuttakaan paikkaa?\"\n\n\"Ei ainuttakaan. Ovi on suljettu. Ei kukaan pääse enää sisään\".\n\nHetkisen kuluttua lisäsi oikeudenpalvelija kuitenkin: \"Kyllähän siellä\nvielä olisi pari kolme paikkaa herra puheenjohtajan takana, mutta herra\npuheenjohtaja ei päästä sinne muita kuin julkisia virkamiehiä\".\n\nTämän sanottuaan käänsi oikeudenpalvelija hänelle selkänsä.\n\nHän vetäytyi syrjään pää kumarruksissa, kulki odotushuoneen läpi ja\nlähti astumaan rappuja alas hitaasti, kuin epäröiden joka askeleella.\nHän varmaankin neuvotteli itsensä kanssa. Ankara taistelu, joka oli\neilisestä saakka raivonnut hänen sisimmässään, ei ollut suinkaan\npäättynyt; joka silmänräpäys sai hän vielä nytkin kestää jonkun uuden\nhyökkäyksen. Saavuttuaan rappujen tasakohdalle nojautui hän kaidepuuhun\nja laski kätensä ristiin rinnoilleen. Äkkiä hän avasi päällystakkinsa\nnapit, veti esiin kirjelaukkunsa, repäisi siitä lehden ja kirjotti\nnopeasti lyijykynällä lyhdyn valossa tälle lehdelle seuraavat sanat: --\n_Madeleine, Montreuil-sur-Merin pormestari_. Sitten hän nousi pitkin\nharppauksin rappuja ylös, kulki läpi väkijoukon, kävi suoraan\noikeudenpalvelijaa päin, antoi hänelle paperin ja käski: \"Viekää tämä\nherra puheenjohtajalle\".\n\nOikeudenpalvelija otti paperin, vilkaisi siihen ja totteli.\n\n\n\n\n8.\n\nHelppo pääsy istuntosaliin.\n\n\nMontreuil-sur-Merin pormestari oli aavistamattaan hyvin kuuluisa mies.\nNiiden seitsemän vuoden aikana, jolloin hänen hyvyytensä maine täytti\nkoko alisen Boulognen, oli se ehtinyt kulkea yli tämän seudun rajojen\nja levitä pariin kolmeen naapurikuntaankin. Paitsi sitä suurta\npalvelusta, minkä hän oli tehnyt pääpaikalle perustamalla sinne mustan\nlasiteollisuuden, ei löytynyt Montreuil-sur-Merin piirikunnan\nsadanneljänkymmenenyhden pitäjän joukossa ainuttakaan, jonka ei olisi\nollut kiittäminen häntä jostakin hyvästä työstä. Hän oli osannut\ntarpeen vaatiessa auttaa ja elvyttää muidenkin piirikuntien\nteollisuutta. Niinpä oli hän omalla luotollaan ja omilla varoillaan\ntukenut Boulognen silkkitehdasta, Fréventin pellavakehruutehdasta ja\nBoubers-sur-Cauchen vesivoimalla käypää verkatehdasta. Kaikkialla\nmainittiin herra Madeleinen nimi kunnioittaen. Arras ja Douai\nkadehtivat onnellista Montreuil-sur-Merin pikkukaupunkia sen\nverrattoman pormestarin takia.\n\nDouain kuninkaallinen oikeusneuvos, joka toimi puheenjohtajana näissä\nArrasin rikosoikeuden istunnoissa, tunsi yhtähyvin kuin muutkin tämän\nniin syvästi ja yleisesti kunnioitetun nimen. Kun oikeudenpalvelija oli\nvarovaisesti avannut neuvotteluhuoneesta istuntosaliin johtavan oven,\nkumartunut puheenjohtajan nojatuolin takaa ojentamaan paperiansa, jolle\noli kirjotettu yllämainitut sanat, ja lisännyt: _Tämä herra haluaa olla\nläsnä istunnossa_, osotti puheenjohtaja vilkkaasti suostumustaan,\ntarttui kynään, kirjotti muutamia sanoja paperin alareunaan ja antoi\nsen jälleen oikeudenpalvelijalle, sanoen: \"Pyytäkää sisään\".\n\nOnneton mies, jonka vaiheita tässä kerromme, oli jäänyt salin oven\nsuuhun seisomaan samaan paikkaan ja samaan asentoon, johon\noikeudenpalvelija oli hänet jättänyt. Hän kuuli kuin unessa jonkun\nsanovan itselleen: Tahtooko herra osottaa minulle kunniaa ja seurata\nminua? Sama oikeudenpalvelija, joka silmänräpäys sitten oli kääntänyt\nhänelle selkänsä, kumarsi nyt maahan asti hänen edessään.\nOikeudenpalvelija ojensi samassa hänelle paperilapun. Hän kiehitti sen\nauki ja sattuen juuri olemaan lampun kohdalla saattoi lukea seuraavat\nsanat:\n\n\"Oikeuden puheenjohtaja pyytää lausua kunnioitettavimmat tervehdyksensä\nherra Madeleinelle\".\n\nHän hieraisi paperia käsissään, aivan kuin olisi näissä muutamissa\nsanoissa tuntunut jonkunlaista outoa, karvasta jälkimakua.\n\nHän seurasi oikeudenpalvelijaa. Hetkistä myöhemmin oli hän yksinään\neräässä seinälaudotuksella varustetussa, juhlallisen näköisessä\nvirkahuoneessa, jota valaisi kaksi viheriäverkaiselle pöydälle\nasetettua kynttilää. Hänen korvissaan kaikuivat vielä poistuneen\noikeudenpalvelijan sanat: \"Herra, tämä on neuvotteluhuone; teidän\ntarvitsee vain kääntää tämän oven kuparista kädensijaa päästäksenne\nheti istuntosaliin herra puheenjohtajan nojatuolin taakse\". -- Näihin\nsanoihin yhdistivät hänen ajatuksensa hämärän muiston ahtaista\nkäytävistä ja pimeistä rappusista, joita hän oli kulkenut.\n\nOikeudenpalvelija oli jättänyt hänet yksin. Viimeinen, ratkaiseva hetki\noli tullut. Hän koki koota ajatuksiansa, mutta ei onnistunut. Juuri\nsillä hetkellä, jolloin eniten tarvitsisi kiinnittää ajatuksiansa\nelämän tuskalliseen todellisuuteen, katkeavat kaikki yhdistävät säikeet\naivoissa. Hän seisoi juuri samassa paikassa, missä tuomarit\nneuvottelevat ja tuomitsevat. Hän katseli tylsän tyynesti tätä\nhiljaista, pelottavaa huonetta, missä niin monta elämää oli muserrettu,\nmissä hänen nimeään vähää ennen oli mainittu ja jonka kautta hän nyt\nkulki lopulliseen kohtaloonsa. Hän tarkasteli seiniä, hän tarkasteli\nitseään ja ihmetteli, että hän seisoi tässä huoneessa.\n\nHän ei ollut kahteenkymmeneenneljään tuntiin syönyt lainkaan, rattaiden\ntärinä oli hänet aivan ruhjonut, mutta hän ei sitä tuntenut; hän oli\nkuin tylsistynyt.\n\nHän läheni muuatta seinään kiinnitettyä mustaa kehystä, jossa oli lasin\nalla vanha Jean Nicolas Pachen, Pariisin pormestarin ja ministerin,\nehkä erehdyksestä 9 p. kesäkuuta vuonna 11 päivätty omakätinen kirje;\nsiinä kirjeessä lähetti Pache seurakunnalle luettelon kaikista\nvangituista ministereistä ja kansanedustajista. Jos joku olisi nähnyt\nhänet tällä hetkellä, olisi hän varmaankin luullut, että kirje herätti\nhänessä mitä suurinta mielenkiintoa, sillä hän ei irrottanut siitä\nsilmiänsä, vaan luki sen pariin kolmeen kertaan. Hän luki kirjettä\nkiinnittämättä siihen mitään huomiota, aivan kuin tietämättään. Hän\najatteli Fantinea ja Cosettea.\n\nSyviin ajatuksiin vaipuneena käännähti hän ympäri, ja hänen silmänsä\nosuivat istuntosaliin johtavan oven kupariseen kädensijaan. Hän oli\nmiltei unohtanut tämän oven. Hänen ensimältä levollinen katseensa\npysähtyi, kiintyi tähän kupariseen kädensijaan, muuttui sitten\nsäikähtyneeksi ja tuijottavaksi, kunnes siihen vähitellen kuvastui\nhirveä kauhu. Hikipisaroita kihosi hänen päästään ja vieri ohimoille.\n\nEräänä hetkenä teki hän jonkunlaisella uhmailuun vivahtavalla\nmahtipontisuudella tuon sanoin kuvaamattoman eleen, joka tahtoo\nilmaista ja joka ilmaiseekin niin hyvin: _Tuhat tulimaista! Kuka minua\nsiihen pakottaa?_ Sitten kääntyi hän äkkiä, näki edessään oven, josta\noli tullut sisään, avasi sen ja astui ulos. Hän ei ollut enää tuossa\nkauheassa huoneessa, hän oli ulkona, käytävässä, pitkässä, kapeassa\nkäytävässä, johon avautui ovia ja rappuja, joka muodosti kaikenlaisia\nkulmauksia ja jota valaisivat sairaalan yölamppujen lailla tuikkavat\nlyhdyt; hän oli tullut tämän käytävän kautta. Hän hengitti, hän\nkuulosti, ei risaustakaan takana, ei risaustakaan edessä; hän pakeni\nkuin olisi häntä ahdistettu.\n\nKuljettuaan jonkun aikaa tämän käytävän sokkeloissa, kuulosti hän\njälleen. Yhä sama hiljaisuus, yhä sama hämärä hänen ympärillään. Hän\noli hengästynyt, hän horjui, hän nojasi seinään. Kivi oli kylmä, hiki\njäähtyi hänen otsallaan, hän ojentautui suoraksi väristen.\n\nSiinä yksinään seisoessaan hämärässä, vilusta ja kenties muustakin\nväristen, hän koki ajatella.\n\nHän oli ajatellut koko yön, hän oli ajatellut koko päivän; hän kuuli\nenää sisässään vain yhden äänen huutavan: Voi surkeutta!\n\nNäin kului neljännestunti. Vihdoin kumarsi hän päänsä, huokasi\ntuskallisesti, laski käsivartensa alas ja palasi samaa tietä takaisin.\nHän kulki hitaasti ja kuin murtuneena. Näytti kuin olisi joku hänet\npaosta tavottanut ja nyt vienyt takaisin.\n\nHän astui uudelleen neuvotteluhuoneeseen. Ensimäinen, minkä hän\nhuomasi, oli oven kädensija. Tämä pyöreä, silitetystä kuparista tehty\nkädensija hohti hänen mielestään kuin kauhistava tähti. Hän katseli\nsitä kuin katselisi vuona tiikerin silmää.\n\nHän ei voinut irrottaa siitä silmiänsä.\n\nTuon tuostakin astui hän askeleen lähemmäksi ovea.\n\nJos hän olisi voinut kuunnella, olisi hän kuullut jonkunlaisena\nsekavana humuna melun viereisestä salista; mutta hän ei kuunnellut eikä\nhän kuullut.\n\nÄkkiä, itsekään tietämättä miten, huomasi hän olevansa aivan oven\nedessä. Hän tarttui suonenvedon tapaisesti kädensijaan; ovi avautui.\n\nHän oli istuntosalissa.\n\n\n\n\n9.\n\nPaikka, missä varmat mielipiteet muodostuvat.\n\n\nHän astui askeleen, sulki koneenomaisesti oven ja pysähtyi sitten\nkatselemaan eteensä aukenevaa näkyä.\n\nHän näki melkoisen tilavan salin, joka oli heikosti valaistu, jonka\ntäytti väliin melu, väliin kuolonhiljaisuus ja jossa rikosjuttua\nselviteltiin suuren kuuntelijajoukon keskellä asiaan kuuluvalla\npikkumaisella, julmalla vakavuudella.\n\nSalin toisessa päässä, siellä, missä hänkin seisoi, istuivat tuomarit\nhajamielisen näköisinä, pureskellen kynsiään tai sulkien silmäkansiaan;\ntoisessa päässä joukko ryysyistä väkeä; asianajajia kaikissa\nmahdollisissa asennoissa; rehellisen, ankaran näköisiä sotilaita;\nvanhoja, likaantuneita seinälaudotuksia, mustunut katto, enemmän\nkeltaiseen kuin viheriään vivahtavalla kankaalla verhottuja pöytiä,\nkäsien tahraamia ovia; seinään lyödyissä nauloissa pahaisia\nlamppukituja, joista lähti enemmän savua kuin valoa; pöydillä\nkynttilöitä kuparisissa jaloissa; pimeyttä, rumuutta, painostavaa\ntunnetta; ja kaikki tämä teki kuitenkin ylevän, ankaran vaikutuksen,\nsillä kaiken yläpuolella tuntui leijailevan se suuri inhimillinen\nmahti, jota kutsutaan laiksi, ja se suuri jumalallinen mahti, jota\nkutsutaan oikeudeksi.\n\nEi kukaan tästä suuresta väkijoukosta huomannut häntä. Kaikkien katseet\nolivat suunnattuina samaan kohtaan, pienen oven ääressä näkyvään,\npitkin seinää kulkevaan puupenkkiin, puheenjohtajasta vasemmalle. Tässä\npenkissä istui useiden kynttiläin valaisemana muuan mies kahden\nsantarmin välissä.\n\nTämä mies oli nyt se hänen miehensä.\n\nHänen ei tarvinnut häntä hakea, hän huomasi hänet heti. Hänen silmänsä\nkääntyivät häneen päin aivan kuin luonnon pakosta, aivan kuin olisivat\nne ennakolta tienneet, missä tämä olento istui.\n\nHän luuli näkevänsä oman itsensä, masentuneena, ehk'ei kasvoiltaan\naivan saman näköisenä, mutta muuten vallan yhtäläisenä asennoltaan ja\nmuodoltaan, törröttävine hivuksineen, harmaine, levottomine silmineen,\nmekkoineen, aivan sellaisena kuin hän oli ollut sinä päivänä,\njolloin hän astui Digneen täynnä vihaa, sielu tulvillaan salaisia\nhirmu-ajatuksia, jotka hän yhdeksäntoista vuoden kuluessa oli koonnut\nrangaistusvankilan synkistä komeroista.\n\nHän sanoi itselleen väristen: \"Jumalani! Tällaiseksiko minä taas\ntulisin?\"\n\nTämä mies näytti olevan ainakin kuudenkymmenen vanha. Hänessä oli\njotain raakaa, typerää ja säikähtynyttä.\n\nOven narahtaessa oli hiukan siirrelty istuimia tehdäkseen hänelle\ntilaa, ja puheenjohtaja oli päätään käännettyään ymmärtänyt, että\ntulija oli herra Montreuil-sur-Merin pormestari, ja tervehtinyt häntä\nkunnioittavasti. Yleinen syyttäjä, joka oli nähnyt herra Madeleinen\nMontreuil-sur-Merissä, minne virkatoimet olivat hänet usein johtaneet,\ntunsi hänet ja tervehti niinikään. Hän tätä tuskin huomasi. Hän kulki\nkuin unessa; hän vain katseli. Tuomarit, kirjurit, santarmit,\nsäälimättömän uteliaat kasvot, kaiken tämän oli hän jo kerran ennenkin\nnähnyt, kaksikymmentä vuotta sitten. Kaiken tuon kamalan tapasi hän\njälleen; se oli siinä taas, se liikkui, se eli. Se ei ollut enää vain\nmuistokuva, eikä hänen sielunsa harhanäky, ne olivat oikeita santarmeja\nja oikeita tuomareita, oikeata kuulijakuntaa ja oikeita ihmisiä, lihaa\nja luuta. Hän näki entisyytensä hirvittäväin näkyjen nousevan,\nilmestyvän ympärilleen kaikella todellisuuden kauhu-voimalla.\n\nKadotuksen kuilu ammotti taas hänen edessään. Hän kauhistui, hän sulki\nsilmänsä ja huudahti sielunsa sisimmässä: \"Ei koskaan!\"\n\nJa nyt julisti julma salliman oikku, joka myllersi kaikki hänen\najatuksensa ja teki hänet miltei hulluksi, että tuossa oli nyt toinen\nhän! Tätä syytettyä kutsuivat kaikki Jean Valjeaniksi!\n\nHän näki silmiensä edessä kamalan ilmestyksen: hänen elämänsä\nhirvittävintä hetkeä näytteli hänen aaveensa!\n\nKaikki näkyi siinä tarkalleen: samat menot, sama myöhäinen hetki,\nmelkein samat tuomarit, sotilaat ja katselijat. Vain puheenjohtajan\npään yläpuolella oli ristiinnaulitun kuva, joka puuttui oikeuden\nistuntosalista silloin kun hänelle oli lakia luettu. Kun hänet\ntuomittiin, ei Jumala ollut läsnä.\n\nHänen takanaan oli tuoli; hän vaipui siihen; suunnaton kauhu valtasi\nhänet, ajatellessansa että hänet voitiin nähdä. Kun hän oli päässyt\nistumaan, käytti hän hyväkseen tuomarein pöydälle ladottua\nsalkku-pinoa, peittääkseen kasvonsa kaikilta katselijoilta. Hän saattoi\nnyt katsella kenenkään näkemättä. Vähitellen hän rauhottui. Hän palasi\ntaas täydellisesti todellisuuteen; hän pääsi tyyntymään niin paljon,\nettä voi kuunnella.\n\nHerra Bamatabois oli valamiesten joukossa.\n\nHän etsi Javertia, mutta ei nähnyt tätä. Kirjurin pöytä peitti häneltä\ntodistajain penkin. Jo vast'ikään sanoimme, että sali oli hyvin\nheikosti valaistu.\n\nHänen astuessaan sisään lopetti syytetyn asianajaja parhaillaan\npuolustuspuhettansa. Kaikkien huomio oli äärimmilleen jännitetty; juttu\nkesti jo neljättä tuntia. Jo neljättä tuntia näki tämä väkijoukko\nvähitellen musertuvan kauhean todennäköisyyden painosta tuntemattoman\nmiehen, kurjan olennon, joka oli suunnattoman typerä tai suunnattoman\novela. Niinkuin jo tiedämme, oli tämä maankiertäjä tavattu tiellä\nkantamassa omenapuun oksaa, joka oli täynnä kypsiä hedelmiä ja joka oli\nkatkaistu eräästä läheisestä puutarhasta, niin kutsutusta Pierronin\ntarhasta. Kuka oli tämä mies! Oli pantu toimeen tutkimus, todistajia\noli kuulusteltu, he olivat kaikki sanoneet samaa, asiaan oli tullut\npaljon valaistusta. Syytöksessä mainittiin: \"Meillä ei ole hallussamme\nvain hedelmävaras näpistelijä, vaan on meidän käsissämme rosvo,\nsuuresti epäiltävä entinen rikoksellinen, entinen rangaistusvanki, mitä\nvaarallisin konna, Jean Valjean-niminen pahantekijä, jota poliisi on jo\nkauvan etsinyt ja joka kahdeksan vuotta sitten Toulonin vankilasta\npäästyään ryösti ase kädessä erään savoijalaispojan nimeltä\nPikku-Gervais, rikos, josta puhutaan rikoskaaren 383 pykälässä ja jonka\nsuhteen me pidätämme itsellemme täyden kannevallan ajettavaksi sitten\nkun syytetyn henkilöstä on oikeudellisen tutkimuksen kautta tultu\nselville. Nyt hän on tehnyt uuden varkauden. Kysymyksessä on siis\nuudistettu rikos. Tuomitkaa hänet nyt tästä rikoksesta; myöhemmin\ntullaan hänet tuomitsemaan aikaisemmista teoista\". -- Tämän syytöksen\nkuullessaan, kuullessaan todistajain yksimieliset lausunnot, näytti\nsyytetty ylen hämmästyneeltä. Hän teki eleitä ja merkkejä, jotka\ntarkottivat kieltämistä, tai tuijotteli hän kattoon. Vaivaloisesti hän\npuhui, sekavasti hän vastasi, mutta koko mies kiireestä kantapäähän\nkielsi. Hän oli kuin mikäkin pöllöpää kaikkien näiden häntä vastaan\ntaisteluun ryhmittyneiden älyniekkojen keskellä, hän oli kuin\nmuukalainen tässä yhteiskunnassa, joka oli käynyt häneen käsiksi. Mutta\nyhä kävi hänen tulevaisuutensa uhkaavammaksi, todennäköisyys vahvistui\njoka hetki, ja koko tämä väkijoukko katseli tuskallisemmin kuin hän\nsitä raskasta tuomion pilveä, joka yhä taajemmaksi kokoontui\nhänen poloisen päänsä päälle. Saattoi melkein aavistaa, paitsi\nrangaistusvankilaa, myöskin kuolemantuomiota mahdolliseksi, jos hänet\nhavaittaisiin Jean Valjeaniksi ja jos Pikku-Gervaisin juttu myöhemmin\npäättyisi myös syylliseksi-julistamiseen. Mikä oli tämä mies? Mitä\nlaatua oli hänen välinpitämätön tylsyytensä? Oliko se typeryyttä vai\nviekkautta? Älysikö hän liikaa, vai eikö hän älynnyt yhtään mitään? Ne\nolivat kysymyksiä, jotka jakoivat väkijoukon kahteen leiriin ja jotka\nnäyttivät vievän tuomaritkin eri suunnille. Tässä jutussa oli jotakin,\nmikä pelotti ja hämmensi; näytelmä ei ollut vain synkkä, se oli\nhämäräkin.\n\nPuolustaja oli puhunut jokseenkin hyvin tuolla erikoiskielellään, joka\non pitkät ajat kuulunut lakimiesten kaunopuheliaisuuteen, jota muinoin\nkaikki asianajajat niin Pariisissa kuin Romorantinissa ja\nMontbrisonissakin käyttivät ja jota nykyään, kun se on tullut\nklassilliseksi, suosivat vain viralliset puhujat sen arvokkaan\nsointuvaisuuden ja sen ylhäisen sävyn takia. Se oli kieltä, missä\nmiestä ja vaimoa kutsutaan _aviopuolisoiksi_, Pariisia _taiteiden ja\nsivistyksen keskukseksi_, kuningasta _yksinvaltiaaksi_, hänen\nylhäisyyttään piispaa _pyhäksi kirkonmieheksi_, yleistä syyttäjää _lain\nankaruuden kaunopuheiseksi tulkiksi_, puolustuspuhetta _kohdiksi, jotka\nolemme äsken kuulleet_, Ludvig XIV:n vuosisataa _suureksi\nvuosisadaksi_, teateria _Melpomenen temppeliksi_, hallitsevaa sukua\n_kuninkaittemme jaloksi vereksi_, konserttia _soitannolliseksi\njuhlatilaisuudeksi_, maakunnan komentavaa kenraalia _kuuluisaksi\nsotijaksi, joka_ j.n.e., pappisseminaarin oppilaita _nuoriksi\nleviitoiksi_, sanomalehtien hairahduksia _parjaukseksi, joka vuodattaa\nmyrkkyänsä erinäisten äänenkannattajain palstoille_, j.n.e., j.n.e. --\nAsianajaja oli siis alottanut selvittämällä omenavarkauden -- mikä ei\nollut niinkään helppoa sovittaa ylevään tyyliin. Mutta täytyipä itsensä\nBénigne Bossuetinkin keskellä hautapuhettansa viitata kanaan ja\nsuoriutui hän siitä pulmasta loistavasti. Asianajaja oli näyttänyt,\nett'ei omenain varkaus ollut oleellisesti lainkaan todistettu. Hänen\nsuojattiansa, jota hän puolustajana itsepintaisesti kutsui\nChampmathieuksi, ei ollut kukaan nähnyt hyppäämässä muurin yli eikä\noksaa taittamassa. -- Hänet oli tosin tavattu tämä oksa (jota\nasianajaja mieluummin kutsui _puunhaaraksi_) kädessään, mutta hän sanoi\nlöytäneensä sen maasta ja siitä ottaneensa. Missä oli todistus, ett'ei\nniin ollut käynyt? -- Tietysti oli joku näpistelijä taittanut tämän\noksan, kokenut salata sitä muurin yli hypättyään ja lopulta jostain\nsäikähtyneenä heittänyt sen maahan; tietysti oli siis varas olemassa.\n-- Mutta mikä todisti, että Champmathieu oli tämä varas? Yksi ainoa\nseikka: hän oli muka entinen rangaistusvanki. Asianajaja ei kieltänyt,\nettä tämä seikka näytti onnettoman hyvin todistetulta; syytetty oli\nasustanut Faverollesissa; syytetty oli ollut siellä puiden karsijana;\nChampmathieun nimi voi kylläkin johtua Jean Mathieustä; kaikki tuo oli\ntotta; ja sitten tunsi neljä todistajaa epäröimättä ja täysin varmasti\nChampmathieun entiseksi kaleerivanki Jean Valjeaniksi; näitä\ntodistuksia, näitä ilmoituksia vastaan saattoi asianajaja asettaa\nvain suojattinsa kieltämisen, omaa etua koskevan kieltämisen; mutta\nvaikka otaksuisimmekin, että hän on entinen rangaistusvanki Jean\nValjean, niin todistaisiko se myöskin, että hän varasti omenat?\nSe oli korkeintaan otaksuma, ei todistus. Syytetty oli tosin, sen\npuoltajakin \"rehellisessä mielessään\" myönsi, omaksunut \"huonon\npuolustautumis-järjestelmän\". Hän kielsi uppiniskaisesti kaikki, sekä\nvarkauden että väitteen entisestä rangaistusvangista. Tämän viimeisen\nseikan myöntäminen olisi varmasti ollut parempi ja se olisi tuottanut\nhänelle tuomariensa säälin; asianajaja oli hänelle sitä neuvonutkin,\nmutta kaikesta huolimatta oli syytetty siitä jyrkästi kieltäytynyt,\nluullen ehkä pelastavansa kaikki olemalla tunnustamatta mitään. Se oli\nerehdys; mutta eikö ollut myös otettava huomioon hänen älynsä vähäiset\nlahjat? Tämä mies oli ilmeisesti tylsämielinen. Pitkä-aikainen kärsimys\nrangaistusvankilassa, suuri kurjuus sieltä päästyä olivat hänet\nsellaiseksi tehneet, j.n.e., j.n.e. Vaikka hän puolustikin itseään\nhuonosti, niin oliko siinä syy tuomita hänet? Mitä Pikku-Gervaisin\njuttuun tulee, ei asianajaja ottanut sitä käsitelläkseen, koska se ei\nsisälly kanteeseen. Asianajaja lopetti pyytämällä valamiehiä ja\noikeutta siinä tapauksessa, että tämä mies ja Jean Valjean heistä\nnäyttivät olevan yksi ja sama henkilö, sovittamaan häneen vain niitä\njärjestyssääntöjen määräyksiä, jotka koskevat kielletyille alueille\nsiirtynyttä, eikä sitä kauhistuttavaa rangaistusta, joka kohtaa\nuudistettuun rikokseen syylliseksi havaittua pakkotyövankia.\n\nYleinen syyttäjä vastasi puolustajalle. Hän yltyi kiivaaksi ja hilpeän\nkaunopuheiseksi, kuten yleiset syyttäjät tavallisesti tekevät.\n\nHän onnitteli puoltajaa hänen \"vilpittömyydestään\" ja käytti taitavasti\nhyväkseen tätä vilpittömyyttä. Hän hyökkäsi syytetyn kimppuun kaikkien\nniiden myönnytysten nojalla, joita asianajaja oli tehnyt: Asianajaja\nnäytti myöntävän, että syytetty oli Jean Valjean. Hän tarttui tähän\nkohtaan. Tämä mies oli siis Jean Valjean. Se oli todistettu jo\nsyytöskirjelmässäkin, eikä sitä vastaan voi näin ollen ensinkään\nväittää. Tästä johtui yleinen syyttäjä rikollisuuden alkuperusteita\netsiessään taitavalla käänteellä pitämään jyrisevän puheen romanttisen\nkoulun siveettömyyttä vastaan, koulun, jota silloisen kukoistuksen\npäivinä kutsuttiin _saatanalliseksi kouluksi_ ja jonka hän tunsi\n_Quotidiennen_ ja _Oriflammen_[63] arvosteluista; hän pani tämän\npaatuneen kirjallisuuden syyksi Champmathieun tai paremmin sanoen Jean\nValjeanin rikoksen, eikä hänen vakuutteluistaan suinkaan puuttunut\ntodennäköisyyttä. Päätettyään nämä mietteet palasi hän Jean Valjeaniin\nitseensä taas. Mikä oli tämä Jean Valjean? Jean Valjeanin kuvaus.\nKauhistuttavin konna, j.n.e. Tämänlaisten kuvausten mallina on\nkertomus Therameneesta,[64] josta tosin murhenäytelmä ei paljoa hyödy,\nmutta joka tekee yhäti mainioita palveluksia lainopilliselle\nkaunopuheliaisuudelle. Kuulijat ja valamiehet \"värisivät\". Saatuaan\nkuvauksensa valmiiksi, jatkoi yleinen syyttäjä niin mahtavin kääntein\nja vertauksin, että ne varmasti seuraavana aamuna nostaisivat\nVirallisen Lehden ihastuksen ylimmilleen: -- \"Semmoinen on tämä mies,\nj.n.e., j.n.e., j.n.e., maankiertäjä, kerjäläinen, vailla kaikkia\ntoimeentulon mahdollisuuksia, j.n.e., j.n.e. -- tottunut kun oli jo\nentisiltä ajoiltaan rikollisiin tekoihin, oleskelu vankilassa ei ollut\nsekään kyennyt häneen suuria vaikuttamaan, minkä hyvin osottaa\nPikku-Gervaisinkin ryöstö, j.n.e., j.n.e., semmoinen se on mies, joka\nrohkenee vielä kieltää, vaikka hänet on julkisella tiellä verekseltä\nvarkaudesta tavattu, parin askeleen päässä muurista, jonka yli hän oli\nhypännyt, kädessä varastamansa esine, joka rohkenee vielä kieltää\nilmeisen rikoksensa, varkauden, muurin yli hyppäämisen, joka rohkenee\nkieltää kaikki, nimensä, jopa henkilönsäkin! Paitsi satoja muita\ntodisteita, joihin tässä emme lähemmin kajoa, on neljä todistajaa hänet\ntuntenut, Javert, luotettava poliisikomissario Javert, ja kolme hänen\nentistä häpeätoveriaan, rangaistusvangit Brevet, Chenildieu ja\nCochepaille. Miten puolustautuu hän tätä musertavaa yksimielisyyttä\nvastaan? Hän kieltää. Mikä härkäpäisyys! Menettelette vain ansion\nmukaan, herrat valamiehet, jos -- -- -- j.n.e., j.n.e.\" -- Syytetty\nkuunteli yleisen syyttäjän puhetta suu ammollaan, kasvoilla\nhämmästyksen ilme, johon sekaantui hiukan ihmettelyäkin. Hän oli\nilmeisesti hyvin ällistyksissään siitä, että mies saattoi puhua tuolla\ntavoin. Tuon tuostakin, syytöspuheen \"repäisevimmissä\" kohdissa,\nhetkinä, jolloin hillitön kaunopuheliaisuus räiskyy ja tulvehtii\nmusertavia voimasanoja ja ympäröi syytetyn kuin raju-ilma, käänteli hän\nhitaasti päätään oikealta vasemmalle ja vasemmalta oikealle, ikäänkuin\ntahtoen täten ilmaista alakuloisen, mykän vastalauseensa; tätä oli hän\njatkanut jo istunnon alusta asti. Lähinnä istuvat kuulivat hänen pari\nkolme kertaa mutisevan itsekseen: \"Siinä se nyt on, kun ei ole kysytty\nherra Baloupelta!\" Yleinen syyttäjä kiinnitti tuomarein huomiota tähän\ntyperään käyttäytymiseen, joka oli ilmeisesti laskettua, harkittua\noveluutta, viekkautta, taitavuutta oikeuden pettämisessä, eikä suinkaan\nmitään typeryyttä, ja joka paljasti päivän selväksi tämän miehen\n\"perinpohjaisen paatumuksen\". Hän lopetti pidättämällä itselleen\noikeuden ajaa Pikku-Gervaisin juttua ja vaatimalla ankaraa\nrangaistusta.\n\nMuistettanee, että kysymyksessä oli elinkautinen pakkotyö.\n\nPuolustaja nousi, alkoi kehumalla \"herra yleistä syyttäjää\" hänen\n\"verrattomasta puheestaan\" ja vastaili sitten parhaan taitonsa mukaan;\nmutta hänen todistelunsa kävivät yhä heikommiksi; pohja luisui\nilmeisesti hänen altaan.\n\n\n\n\n10.\n\nKieltämis-järjestelmä.\n\n\nAika oli tullut lopettaa istunto. Puheenjohtaja käski syytetyn nousta\nseisomaan ja teki hänelle tämän tavanmukaisen kysymyksen: \"Onko teillä\njotakin lisättävää puolustukseksenne?\"\n\nMies ei näyttänyt kuulleen, pyörittelihän vain likaista lakkia\nkäsissään.\n\nPuheenjohtaja uudisti kysymyksensä.\n\nNyt kuuli mies. Hän näytti ymmärtäneen, hän säpsähti kuin unesta\nheränneenä, pälyili ympärilleen, tirkisteli yleisöä, santarmeja,\npuolustajaansa, valamiehiä, tuomareja, laski hirvittävän nyrkkinsä\nedessään olevan väliaidan reunalle, tirkisteli yhä ja alkoi sitten\näkkiä puhua, katse tähdättynä yleiseen syyttäjään. Sanoja tulvi kuin\npurkamalla. Näytti kuin olisivat ne syöksyneet hänen suustaan\nyhteydettöminä, rajuina, iskemällä, sikin sokin ja ikäänkuin pyrkisivät\nne kaikki yht'aikaa ilmoille. Hän puhui:\n\n\"Tämän vaan tahdon sanoa. Olen ollut vaunuseppänä Pariisissa, herra\nBaloupella vielä olinkin. Se on raskasta ammattia. Vaunuja kun tekee,\nniin täytyy työskennellä aina ulko-ilmassa, pihoilla, kunnon mestarein\nkattosuojissa, ei milloinkaan oikeissa suljetuissa työpajoissa, sillä\nsiihen tarvitaan tilaa, nähkääs. Talvella tuleekin niin vilu, että\ntäytyy takoa käsiään lämpimikseen; mutta siitä eivät mestarit pidä,\nsanovat, että se hukkaa aikaa. Kun täytyy käsitellä rautaa, vaikka vesi\nkatu-ojissa jäätyy, niin ottaa se vähän lujille. Siinä tulee miehestä\npian loppu. Aivan nuorella ijällä muuttuu siinä ammatissa vanhaksi.\nNeljänkymmenen korvilla ei miehestä enää ole mihinkään. Minä olin\nviidenkymmenenkolmen vanha, minua se oikein hätyytteli. Ja sitten ne\novat niin ilkeitä ne nuoremmat työmiehet! Kun ikäloppu ei ole enää niin\nketterä, niin heti haukutaan vanhaksi rahjukseksi, vanhaksi koniksi!\nMinä ansaitsin vain kolmekymmentä souta päivässä, maksoivat minulle\nniin vähän kuin suinkin voivat, mestarit käyttivät hyväkseen minun\nikääni. Ja sitten oli minulla tytär pesijättärenä joen rannalla. Hänkin\nansaitsi hiukan tahollaan. Ja yhdessä sitä sentään elää kituutettiin\nkutakuinkin. Mutta olipa hänelläkin raskas työ. Päivät pitkät\npesu-ammeessa vyötäisiin asti, sateessa, lumessa, tuulen pieksäessä\nkasvoja; vaikka kuinka pakkanen oli, niin pese pois vaan; on ihmisiä,\njoilla ei ole paljoa liinavaatteita ja joiden täytyy saada ne\nmahdollisimman pian; ell'ei tullut valmista, niin kaikkosivat\nliiketutut. Palkkien välissä on rakoja ja vettä sitä saa aina päälleen.\nHameet kastuvat läpimäriksi, päältä ja alta. Aina ihoon asti. Hän kävi\ntyössä myöskin Punaisten Lasten pesulaitoksella, missä vesi tulee\nhanojen kautta. Siellä oli hiukan parempaa. Saa pestä siinä edessään\nsaikossa ja huuhtoa takanaan altaassa. Eikä siellä tule niin vilukaan,\nkun se on oikea rakennus. Mutta siellä on sellainen kuuma vesihöyry,\njoka on ihan kauheaa ja joka tärvelee silmät. Hän palasi seitsemän\naikoihin illalla kotiin ja pani pian maata; hän oli niin väsyksissä.\nMiehensä pieksi häntä. Nyt hän on kuollut. Emme me kovin onnellisia\nolleet. Mutta hän oli kelpo tyttö, joka ei tansseissa juossut, vaan eli\nhyvin säädyllisesti. Muistan yhdenkin laskiaistiistain, jolloin hän\npani nukkumaan jo kello kahdeksalta. Ja se on totta. Voitte vain kysyä.\nAh niin! Kysyäkö? Kuinka tyhmä olenkaan! Pariisi on pimeä kuilu. Kuka\ntuntee ukko Champmathieun? Kuitenkin mainitsen teille herra Baloupen.\nMenkää hakemaan herra Baloupea. Muuten minä en lainkaan tiedä, mitä te\nminusta tahdotte\".\n\nMies vaikeni. Hän seisoi yhä. Hän oli sanonut sanottavansa kovalla,\nnopealla, raa'alla, kärisevällä äänellä, jonkunlaisella suuttuneella,\nvillillä suoruudella. Kerran keskeytti hän puheensa tervehtiäkseen\njotakuta tuttua väkijoukosta. Vakuuttelujaan lasketteli hän ilman\nvähintäkään johtoa ja aivan kuin nikotellen, säestäen niitä eleellä,\njoka muistutti puunhakkaajaa tukkia halkaisemassa. Kun hän oli\nlopettanut, purskahti koko väkijoukko nauruun. Hän tirkisteli yleisöä\nja kun hän ei ymmärtänyt, miksi niin naurettiin, alkoi hän itsekin\nnauraa hohottaa.\n\nSe oli kamalaa.\n\nPuheenjohtaja, tarkka ja hyväntahtoinen mies, korotti äänensä.\n\nHän johti \"herrojen valamiesten\" mieleen, että \"mestari Baloupe,\nentistä vaunuseppää, jonka palveluksessa syytetty sanoo olleensa, oli\ntuloksetta manattu oikeuteen. Hän oli tehnyt vararikon, eikä häntä ole\nvoitu tavata\". Sitten kääntyi hän syytetyn puoleen, kehotti häntä\ntarkasti kuulemaan, mitä hän nyt sanoi ja lisäsi: \"Te olette nyt\nasemassa, missä harkinta tulee kysymykseen. Mitä raskauttavimmat\nepäluulot kohdistuvat teihin ja ne voivat johtaa sangen turmiollisiin\nseuraamuksiin. Syytetty, pyydän teitä oman etunne nimessä viimeisen\nkerran, vastatkaa selvästi näihin kahteen seikkaan: Ensiksi, oletteko\nvai ette hypännyt Pierronin puutarhan muurin yli, taittanut oksan ja\nvarastanut omenat, s.t.s. tehnyt varkausrikoksen ynnä muurin yli\nhyppäämisen? Toiseksi, oletteko vai ette vapautettu rangaistusvanki\nJean Valjean?\"\n\nSyytetty pudisti päätään tärkeän näköisenä, aivan kuin mies, joka\nymmärtää asian ja tietää, mitä vastata. Hän avasi suunsa, kääntyi\npuheenjohtajaan päin ja sanoi:\n\n\"Ensinnäkin...\"\n\nSitten vilkaisi hän lakkiinsa, vilkaisi kattoon ja vaikeni.\n\n\"Syytetty\", virkkoi yleinen syyttäjä ankaralla äänellä, \"varokaa\nitseänne. Te ette vastaa lainkaan siihen, mitä teiltä kysytään. Teidän\nhämminkinne tuomitsee teidät. On ilmeistä, ett'ei teidän nimenne ole\nChampmathieu, vaan että te olette rangaistusvanki Jean Valjean, joka\nkätkeytyi äitinsä nimen varjoon ja kutsui itseään Jean Mathieuksi;\nilmeistä on myös, että te olette ollut Auvergnessä, että olette\nsyntynyt Faverollesissa, missä olette ollut puiden karsijana. Ilmeistä\non sekin, että te olette muurin yli hypättyänne varastanut kypsiä\nomenoita Pierronin tarhasta. Herrat valamiehet harkitsevat kyllä\nasian\".\n\nSyytetty oli sillä välin istuutunut; kun yleinen syyttäjä oli päässyt\npuheensa loppuun, nousi hän äkkiä ylös ja karjaisi:\n\n\"Te olette perin ilkeä, Te! Sitä minä oikeastaan tahdoinkin sanoa,\nvaikk'en ensin saanut kiinni. En minä ole mitään varastanut. Minä olen\nniitä ihmisiä, jotka eivät päiväkausiin saa mitään syödäkseen. Tulin\njuuri Aillystä, astelin tietä pitkin sadekuuron jälkeen, joka oli\ntehnyt maan vallan keltaiseksi, lätäköitä oli ihan joka askeleella ja\nvain tien reunoilla törrötti hiekasta muutamia ruohonkorsia. Löysin\nmaasta katkaistun oksan, jossa oli omenoita, otin oksan käteeni,\naavistamatta, että siitä minulle näin paljon harmia koituisi. Jo kolme\nkuukautta olen istunut vankilassa, ja aina minua vaan kiusataan. Mutta\nminä en ymmärrä mitään; puhutaan minun vahingokseni, sanotaan:\nvastatkaa! Santarmikin, joka on niin hyvä mies, töykkää kylkeen ja\nsanoo minulle hiljaa: no vastaahan toki! En minä osaa asioita selittää,\nminä en ole oppia käynyt, minä olen köyhä mies. Mutta sitä ei nyt vaan\nhuomata. En minä ole varastanut, minä vaan otin maasta, mitä siinä\nnäin. Sanotte: Jean Valjean, Jean Mathieu! Minä en tunne näitä\nhenkilöitä. Ne ovat varmaankin maalaisia. Minä olin töissä herra\nBaloupella, Sairashuoneen puistokadun varrella. Minun nimeni on\nChampmathieu. Oletteppa te hauskoja, kun sanotte minulle, missä minä\nolen syntynyt, enkä minä tiedä sitä itsekään. Ei ole kaikilla taloja,\nmissä sopisi ilmestyä ihmisten ilmoille. Se olisi liian mukavaa.\nLuulen, että isäni ja äitini olivat sitä väkeä, joka vaeltaa paikasta\ntoiseen. Muuta en tiedä. Lapsena kutsuttiin minua Pienokaiseksi, nyt\nminua kutsutaan Ukoksi. Siinä minun ristimänimeni. Ajatelkaa siitä mitä\ntahdotte. Olen ollut Auvergnessa, olen ollut Faverollesissa! No eikö\nsitten hitto soikoon voi olla käynyt Auvergnessa ja Faverollesissa,\ntarvitsematta olla käynyt kaleereilla? Sanon teille vielä kerran,\nett'en ole varastanut ja että olen ukko Champmathieu. Olen ollut herra\nBaloupella töissä, oikein talon väkenä. Minua alkavat jo suututtaa nuo\nteidän hullutuksenne! Mitä erinomaista roikkuvat kaikki ihmiset minussa\nkuin takkiaiset?\"\n\nYleinen syyttäjä oli seisonut koko ajan; hän kääntyi puheenjohtajan\npuoleen:\n\n\"Herra puheenjohtaja! Ottaen huomioon syytetyn sekavat, mutta sangen\novelat kieltämiset, hän kun näyttää tahtovan päästä vähäjärkisen\nkirjoihin, mikä ei tule onnistumaan, sen me takaamme, anomme, että te\nsuvaitsisitte ja että Korkea Oikeus suvaitsisi kutsuttaa uudestaan\ntähän aitaukseen tuomitut Brevetin, Cochepaillen ja Chenildieun sekä\npoliisikomisario Javertin ja kuulustella heiltä viimeisen kerran, onko\ntämä syytetty entinen rangaistusvanki Jean Valjean vai ei\".\n\n\"Pyydän huomauttaa herra yleiselle syyttäjälle\", sanoi puheenjohtaja,\n\"että poliisikomisario Javert on heti saatuansa todistaa poistunut\nistuntosalista ja koko kaupungistakin, koska virkatoimet vaativat hänen\nläsnäoloaan naapuri-piirikunnan pääpaikassa. Herra yleisen syyttäjän ja\nsyytetyn puolustajan suostumuksella annoimme hänelle siihen luvan\".\n\n\"Aivan oikein, herra puheenjohtaja\", vastasi yleinen syyttäjä.\n\"Koska herra Javert on siis poistunut, luulen olevani velvollinen\nmuistuttamaan herroille valamiehille, mitä hän itse täällä vähän aikaa\nsitten lausui. Javert on arvossapidetty mies, joka täsmällisyydellään\nja ehdottomalla luotettavaisuudellaan tuottaa kunniaa alempiarvoiselle,\nmutta tärkeälle virkakunnalleen. Hän on todistanut seuraavaa: 'Minun ei\nole tarvis vedota siveellisiin arveluihin eikä päteviin todisteihin,\njotka osottaisivat syytetyn kieltämiset vääriksi. Minä tunnen hänet\nilmankin varmasti. Tämän miehen nimi ei ole Champmathieu; hän on muuan\nhyvin vaarallinen ja hyvin peljätty rangaistusvanki Jean Valjean.\nRangaistus-ajan kuluttua päästettiin hänet vapaaksi vain hyvin\nvastenmielisesti. Hän yritti karata viisi tai kuusi kertaa. Paitsi\nPikku-Gervaisin ryöstöstä ja Pierronin varkaudesta, epäilen minä\nhäntä vielä hänen korkeutensa Dignen piispa-vainajan talossa\ntoimitetusta varkaudesta. Minä näin hänet useastikin ollessani\nvanginvartija-apulaisena Toulonin rangaistusvankilassa. Toistan, että\ntunnen hänet varmasti'\".\n\nTämä näin vakuuttava selitys näytti tekevän suuren vaikutuksen yleisöön\nja tuomioistuimeen. Yleinen syyttäjä lopetti puheensa pyytämällä, että\nJavertin poistuttua kuulusteltaisiin ja tutkittaisiin juhlallisesti\nmuita kolmea todistajaa Brevetiä, Chenildieutä ja Cochepaillea.\n\nPuheenjohtaja antoi käskyn oikeudenpalvelijalle ja hetkisen kuluttua\naukenikin todistajain huoneen ovi. Oikeudenpalvelija saattoi tuomitun\nBrevetin sisään, seurassaan santarmi valmiina antamaan aseellista\napuansa. Yleisö oli jännityksissään ja kaikkein sydämet löivät\ntahdissa.\n\nEntisellä rangaistusvanki Brevetillä oli päällään keskusvankiloiden\nmustan ja harmaan kirjava puku. Brevet oli noin kuudenkymmenen vuoden\nvanha mies, jolla oli liikemiehen naama ja konnan kasvojen ilme. Joskus\nkäyvätkin ne yhteen. Vankilassa, jonne uudet rikkomukset olivat hänet\nvieneet, oli hänestä tullut jonkunlainen alivartija. Päällysmiehensä\nsanoivat hänestä: \"Hän koettaa osottautua hyödylliseksi\". Vankilan\nsaarnaajat antoivat hyviä todistuksia hänen uskonnollisista\nharrastuksistaan. Tulee muistaa, että tämä tapahtui entisen\nkuningassuvun valtaan-astumisen aikoihin.\n\n\"Brevet\", sanoi puheenjohtaja, \"Te olette saanut häpeällisen\nrangaistuksen, ettekä te voi siis tehdä valaa\".\n\nBrevet loi silmänsä maahan.\n\n\"Mutta lain tuomitsemassakin ihmisessä\", jatkoi puheenjohtaja, \"voi\nlöytyä, jos taivaallinen armo sallii, kunnian ja rehellisyyden tuntoa.\nTähän tuntoon vetoan tällä ratkaisevalla hetkellä. Jos sitä vielä tässä\nlöytyy, niinkuin toivon, niin miettikää, ennenkuin vastaatte, katsokaa\nyhdeltä puolen tätä miestä, jonka yksikin sananne voi syöstä\nperikatoon, katsokaa toiselta puolen oikeutta, jonka yksikin sananne\nvoi valaista. Hetki on juhlallinen ja teillä on yhä tilaisuus peruuttaa\nsananne, jos luulette erehtyneenne. -- Syytetty, nouskaa seisomaan. --\nBrevet, katsokaa tarkoin syytettyä, kootkaa muistonne ja sanokaa meille\nsielunne ja omantuntonne kautta, väitättekö yhä tuntevanne tämän miehen\nentiseksi vankitoveriksenne Jean Valjeaniksi\".\n\nBrevet katseli syytettyä ja kääntyi sitten oikeusistuimeen päin.\n\n\"Kyllä, herra puheenjohtaja. Minähän hänet ensiksi tunsinkin, ja minä\npysyn väitteessäni. Tämä mies on Jean Valjean, joka tuli Touloniin\nvuonna 1796 ja pääsi sieltä pois vuonna 1815. Minä pääsin vuotta\nmyöhemmin. Hän näyttää hyvin typerältä nykyään, varmaankin on ikä hänet\ntylsistyttänyt; vankilassa oli hän hyvin ovela. Minä tunnen hänet\nehdottomasti\".\n\n\"Käykää istumaan\", sanoi puheenjohtaja. \"Syytetty, pysykää seisomassa\".\n\nTuotiin saliin Chenildieu, elinkautinen rangaistusvanki, minkä\nosottivatkin hänen punainen mekkonsa ja viheriä lakkinsa. Hän kärsi\nrangaistustaan Toulonin vankilassa, mistä hänet oli tuotettu tämän\njutun takia. Hän oli pieni noin viidenkymmenen ikäinen mies, vilkas,\nryppyinen, hento, kelta-ihoinen, julkea, levoton, jonka jäsenissä ja\nkoko olennossa näkyi sairaloinen heikkous, mutta katseessa\nsuunnaton voima. Vankitoverit olivat antaneet hänelle liikanimen\nJumalankieltäjä.[65]\n\nPuheenjohtaja lausui hänelle melkein samat sanat kuin Brevetillekin.\nKun puheenjohtaja muistutti, ett'ei hänellä häpeällisen rangaistuksensa\ntakia ollut oikeutta tehdä valaa, kohotti Chenildieu päätään ja katsoi\nsuoraan väkijoukkoon. Puheenjohtaja kehotti häntä muistuttelemaan ja\nkysyi häneltä niinkuin Brevetiltäkin, väittikö hän yhä tuntevansa\nsyytetyn.\n\nChenildieu räjähti nauruun.\n\n\"Lempo vieköön! Enkö häntä tuntisi! Olemmehan olleet viisi vuotta\nsamaan kahleeseen kiinnitettynä. Miksi noin murjottelet, ukkoseni?\"\n\n\"Käykää istumaan\", sanoi puheenjohtaja.\n\nOikeudenpalvelija toi Cochepaillen. Hänkin oli elinkautisvanki, tuli\nsuoraan vankilasta ja oli puettu punaisiin niinkuin Chenildieukin; hän\noli talonpoika Lourdesista ja oikea Pyreneitten karhu. Hän oli\nkaitsenut karjoja vuoristossa ja paimenesta luisunut rosvoksi.\nCochepaille oli aivan yhtä villi ja vielä typerämmän näköinen kuin\nsyytetty. Hän oli niitä onnettomia miehiä, joista luonto on aikonut\nnaudan ja joista yhteiskunta tekee kaleeriorjan.\n\nPuheenjohtaja koki liikuttaa häntä muutamilla mahtipontisilla,\nvakavilla sanoilla ja kysyi sitten häneltä niinkuin toisiltakin,\nväittikö hän yhä varmasti ja epäröimättä tuntevansa miehen, joka seisoi\nhänen edessään.\n\n\"Hän on Jean Valjean\", sanoi Cochepaille. \"Häntä kutsuttiin vielä Jean\nVäkivivuksikin, kun hän oli niin väkevä\".\n\nNäiden kolmen miehen ilmeisesti rehelliset ja hyvässä uskossa lausutut\nvakuutukset olivat nostaneet kuulijain joukossa suuttumuksen murinan,\njoka ennusti syytetylle pahaa, murinan, joka yltyi ja koveni aina\nenemmän kuin uusi todistus vahvisti edellistä. Syytetty puolestaan oli\nkuunnellut niitä, kasvoilla tuo ällistyksen ilme, joka kannekirjan\nmukaan oli hänen paras puolustautumistemppunsa. Ensimäisen todistuksen\naikana kuulivat lähellä istuvat santarmit hänen mutisevan hampaittensa\nvälistä: \"No on tuokin mokoma!\" Toisen todistuksen kuultuaan sanoi hän\nkovempaa ja melkein tyytyväisen näköisenä: \"Hyvä!\" Kolmannelle\ntodistajalle huusi hän: \"Mainiota!\"\n\nPuheenjohtaja kysyi:\n\n\"Syytetty, olette kuullut. Mitä teillä on sanomista?\"\n\nHän vastasi:\n\n\"Minä sanon -- Mainiota!\"\n\nYleisön joukossa syntyi hälinää, joka oli vähällä vallata\nvalamiehetkin. Oli ilmeistä, että mies oli hukassa.\n\n\"Oikeudenpalvelijat\", sanoi puheenjohtaja, \"toimittakaa hiljaisuutta.\nMinä lopetan kohta istunnon\".\n\nSamassa silmänräpäyksessä kuului liikettä aivan puheenjohtajan\nlähettyviltä. Kuultiin hänen huutavan:\n\n\"Brevet, Chenildieu, Cochepaille! Katsokaahan tänne!\"\n\nKaikki, jotka kuulivat tämän äänen, tunsivat kylmien väreiden viiltävän\nruumistaan, niin surkea ja kamala oli se ääni. Silmät kääntyivät\nsinne päin, mistä se oli tullut. Muuan mies, joka oli istunut\netuoikeutettujen kuuntelijain joukossa tuomarin ja valamiesten takana,\noli noussut pystyyn, avannut tuomarein korokkeelta yleisön puolelle\njohtavan rintaan asti ulottuvan oven ja seisoi nyt keskellä salia.\nPuheenjohtaja, yleinen syyttäjä, herra Bamatabois, parikymmentä\nhenkilöä, tunsivat hänet oitis ja huudahtivat kaikki yht'aikaa:\n\n\"Herra Madeleine!\"\n\n\n\n\n11.\n\nChampmathieu hämmästyy yhä enemmän.\n\n\nHän se oli todellakin. Kirjurin lamppu valaisi hänen kasvonsa. Hän\npiteli hattua kädessään, hänen puvussaan ei voinut huomata\nminkäänlaista epäjärjestystä, päällystakkinsa oli napitettu\nhuolellisesti. Hän oli hyvin kalpea ja hän vapisi heikosti. Hänen\ntukkansa, joka vielä hänen Arrasiin saapuessaan oli ollut harmaa, oli\nnyt aivan valkea. Se oli muuttunut valkeaksi yhden ainoan tunnin\nkuluessa, minkä hän oli viettänyt siellä.\n\nKaikki päät kohosivat. Kiihtymys yltyi sanoin kuvaamattomaksi. Yleisön\noli hetkeksi vallannut epäröiminen. Ääni oli ollut niin tuskallinen,\nmies, joka nyt seisoi siinä, näytti niin tyyneltä, ett'ei ensi alussa\npäästy asiasta selville. Kyseltiin, että kuka se oikein huusi. Ei voitu\nluullakaan, että tämä tyyni mies olisi päästänyt niin kamalan huudon.\n\nTämä epävarmuus kesti vain muutaman sekunnin ajan. Ennenkuin\npuheenjohtaja ja yleinen syyttäjä ehtivät sanoa sanaakaan, ennenkuin\nsantarmit ja oikeudenpalvelijat kerkisivät liikahtamaankaan, oli tuo\nmies, jota kaikki vielä sillä hetkellä kutsuivat herra Madeleineksi,\nastunut todistajia Cochepaillea, Brevetiä ja Chenildieutä kohti.\n\n\"Ettekö tunne minua?\" kysyi hän.\n\nKaikki kolme eivät saaneet sanaakaan suustaan, ilmaisivathan vain\npäätään pudistamalla, ett'eivät he häntä tunteneet. Pelästynyt\nCochepaille tervehti sotilaan tavoin. Herra Madeleine kääntyi\nvalamiehiin ja tuomareihin päin ja sanoi lempeällä äänellä:\n\n\"Herrat valamiehet, päästäkää syytetty vapaaksi. Herra puheenjohtaja,\ntoimittakaa minut kiinni. Mies, jota te etsitte, ei ole hän, vaan minä.\nMinä olen Jean Valjean\".\n\nEi henkäystäkään kuulunut. Ensimäistä hämmästyksen tohausta oli\nseurannut haudan hiljaisuus. Salissa tuntui tuo syvä kauhu, joka aina\nvaltaa väkijoukot, kun jotakin suurta tapahtuu.\n\nSillävälin oli puheenjohtajan kasvoille levinnyt säälivän murheellinen\nilme; hän vaihtoi nopean katseen yleisen syyttäjän ja muutamia\nkuiskattuja sanoja oikeuden jäsenten kanssa. Hän kääntyi yleisön\npuoleen ja kysyi äänenpainolla, jonka kaikki ymmärsivät:\n\n\"Onkohan täällä lääkäriä?\"\n\nYleinen syyttäjä puuttui puhumaan:\n\n\"Herrat valamiehet, tämä niin odottamaton ja outo tapaus, joka on\nkeskeyttänyt istunnon, herättää meissä, samoinkuin teissäkin vain yhden\ntunteen, jota ei meidän tarvinne lähemmin määritellä. Tehän tunnette\nkaikki ainakin maineeltaan kunnianarvoisan herra Madeleinen,\nMontreuil-sur-Merin pormestarin. Jos yleisön joukossa löytyy lääkäri,\nyhdymme mekin herra puheenjohtajaan ja pyydämme häntä hyväntahtoisesti\nauttamaan herra Madeleinea ja saattamaan häntä asuntoonsa\".\n\nHerra Madeleine ei sallinut yleisen syyttäjän puhua pitemmältä. Hän\nkeskeytti hänet hyväntahtoisella, arvokkaalla tavallaan. Esitämme\nseuraavassa hänen puheensa sanasta sanaan, sellaisena kuin sen\nkirjoitti muistiin muuan läsnäolijoista heti tapahtuman jälkeen,\nsellaisena kuin se kaikuu vielä niiden korvissa, jotka kuulivat sen\nlähes neljäkymmentä vuotta sitten.\n\n\"Kiitän Teitä, herra yleinen syyttäjä, mutta minä en ole hullu. Sen\ntulette kohta näkemään. Te olitte tekemäisillänne suuren erehdyksen,\npäästäkää tämä mies vapaaksi, minä täytän vain velvollisuuteni, minä\nolen tuo onneton tuomittu. Minä yksinäni näen täällä selvästi ja minä\nsanon Teille totuuden. Jumala tuolla ylhäällä näkee tekoni, ja se\nriittää. Te voitte vangita minut, koska minä seison tässä. Ja kuitenkin\nolen minä pannut parhaani pysyäkseni piilossa. Minä kätkeydyin uuden\nnimen varjoon; minä tulin rikkaaksi, minä pääsin pormestariksi; minä\nhalusin päästä kunniallisten ihmisten joukkoon. Se näyttää kuitenkin\nolevan mahdotonta. Mutta on paljon asioita, joita en voi Teille sanoa,\nen rupea tässä kertomaan Teille elämäni vaiheita, joskus ne kuitenkin\ntulevat tiedoksi. Minä olen varastanut hänen ylhäisyytensä piispan\ntavaroita, se on totta; minä olen varastanut Pikku-Gervaisin rahan,\nsekin on totta. On oltu oikeassa selitettäessä Teille, että Jean\nValjean oli hyvin vaarallinen konna. Mutta kaikki syy ei ehkä ole\nhänessä. Kuulkaahan, herrat tuomarit, niin syvään painuneen miehen kuin\nminun ei suinkaan sovi moittia kaitselmusta eikä neuvoa yhteiskuntaa;\nmutta nähkääs, häpeä, josta olen yrittänyt vapautua, tuottaa pelkkää\nturmiota. Kaleerit tekevät kaleeriorjan. Painakaa se mieleenne, jos\ntahdotte. Ennen vankilaan joutumistani olin minä yksinkertainen köyhä\ntalonpoika vain, jonkunlainen pölkkypää; vankila minut muutti. Minä\nolin tyhmä, minusta tuli paha; minä olin pölkky, minusta tuli kekäle.\nSittemmin pelastivat minut lempeys ja hyvyys, niinkuin säälimätön\nankaruus oli minut kadottanut. Mutta suokaa anteeksi, ettehän Te voi\nkäsittää puhettani. Menkää minun huoneeseeni ja Te löydätte tulisijan\ntuhasta sen kahden frangin rahan, jonka minä seitsemän vuotta sitten\nvarastin Pikku-Gervaisilta. Minulla ei ole enää mitään lisättävää.\nVangitkaa minut. Jumalani! Herra yleinen syyttäjä pudistaa päätään, Te\nsanotte: herra Madeleine on tullut hulluksi, Te ette usko minua! Se on\nsurkeata. Älkää ainakaan tuomitko tätä miestä! Mitä! Eivätkö nämä\nmiehet muka tunne minua! Tahtoisinpa, että Javert olisi täällä. Hän\nminut tuntisi, hän!\"\n\nKukaan ei osaisi kuvata sitä lempeätä surumielisyyttä, sitä synkeätä\nkaikua, mikä esiintyi näissä sanoissa. Hän kääntyi noiden kolmen\nrangaistusvangin puoleen:\n\n\"Kyllä minä Teidät tunnen, Brevet! Muistatteko...\"\n\nHän vaikeni, epäröi hetkisen ja jatkoi sitten:\n\n\"Muistatko niitä kudottuja ruudullisia housunkannattimia, joita sinä\npidit vankilassa?\"\n\nBrevet vavahti kuin iskun saaneena ja mitteli häntä katseellaan\nkiireestä kantapäähän, osottaen suunnatonta hämmästystä, jopa\nsäikähdystäkin, Hän jatkoi:\n\n\"Chenildieu, sinä, joka pidit paljon liikanimestäsi Jumalankieltäjä,\nsinun on koko oikea olkapääsi pahasti palanut, koska sinä kerran\nkärvensit sitä tulikuuman hiilospannun päällä, saadaksesi häviämään nuo\nkolme kirjainta E.P.T.,[66] jotka näkyvät siinä yhä kaikesta\nhuolimatta. Vastaa, onko se totta?\"\n\n\"Se on totta\", sanoi Chenildieu.\n\nHän kääntyi Cochepailleen:\n\n\"Cochepaille, sinun oikeassa käsivarressasi on lähellä kyynärpäätä\nmuuan päivämäärä, joka on syövytetty siihen poltetulla ruudilla sinisin\nkirjaimin. Tämä päivämäärä osottaa keisarin maallenousua Cannesissa,\n_1 p. maaliskuuta 1815_. Kääri hihasi ylös\".\n\nCochepaille kääri hihansa ylös, kaikki katseet tähdättiin hänen\npaljaaseen käsivarteensa. Santarmi lähensi lamppua: mainittu päivämäärä\nnäkyi selvästi.\n\nOnneton mies kääntyi yleisön puoleen, kääntyi tuomarein puoleen,\nhuulilla hymy, joka vielä nytkin vihloo läsnäolijain sydäntä, kun he\nsitä ajattelevat. Se oli voiton hymyä, mutta se oli myös syvimmän\nepätoivon hymyä.\n\n\"Te näette nyt selvästi\", sanoi hän, \"että minä olen Jean Valjean\".\n\nNyt ei ollut enää tässä aitauksessa tuomareita, syyttäjiä eikä\nsantarmeja; oli vain tuijottavia silmiä ja liikutettuja sydämiä. Ei\nkukaan enää muistanut osaa, jota hänen tuli näytellä; yleinen syyttäjä\nunohti, että hänen toimenaan oli rangaistusten vaatiminen,\npuheenjohtaja unohti, että hänen piti johtaa oikeuden istuntoa,\npuolustaja unohti, että hänen tuli puolustaa. Ja mikä vielä\nhämmästyttävämpää: ei ainuttakaan virallista mahtisanaa lausuttu.\nYleville näyille on ominaista, että ne valtaavat kaikki sielut ja että\nne tekevät kaikista todistajista katselijoita. Kukaan ei ehkä\nselvittänyt itselleen, mitä hän tunsi; kukaan ei ehkä vakuuttanut\nitselleen, että hän näki edessään loistavan valon säteilevän; kaikki\ntunsivat sisimmässään olevansa huikaistuja.\n\nOli ilmeistä, että tuo mies tuossa oli Jean Valjean. Se oli päivän\nselvä. Tämän miehen esiintyminen riitti luomaan kokonaan uuden\nvalaistuksen tähän hiukkaista ennen niin hämärään seikkaan.\nTarvitsematta pitempiä selityksiä ymmärsi koko tämä väkijoukko\nikäänkuin äkillisen ilmestyksen avulla heti, ensi silmäyksellä tämän\nrehellisen, jalon miehen, joka antautui oikeuden käsiin, jott'ei toista\nmiestä tuomittaisi hänen sijastaan. Yksityiskohdat, epäröimiset, heikot\nvastustelemis-yritykset häipyivät tämän selvän, valtavan tosiasian\ntieltä.\n\nVaikutelma oli ohimenevää laatua, mutta siinä silmänräpäyksessä oli se\nvastustamaton.\n\n\"En tahdo enempää häiritä oikeuden istuntoa\", jatkoi Jean Valjean.\n\"Minulla on vielä paljon asioita selvitettävänä. Herra yleinen syyttäjä\ntietää kuka minä olen sekä minne minä menen, hän voi vangituttaa minut\nmilloin tahtoo\".\n\nHän astui ulos käytävää kohti. Ei yksikään ääni kohonnut, ei yksikään\nkäsi ojentunut häntä estämään. Kaikki väistyivät tieltä. Tällaisissa\ntapauksissa on jotakin jumalallista, joka saattaa väkijoukot väistämään\nyhtä miestä ja antamaan hänelle tietä. Hän kulki väkijoukon läpi hitain\naskelin. Ei ole päästy selville, kuka avasi oven; niin paljon vaan on\nvarmaa, että kun hän ovelle saapui, oli se selki seljällään. Siinä hän\nkääntyi ja sanoi:\n\n\"Herra yleinen syyttäjä, olen milloin tahansa käytettävissänne\".\n\nSitten kääntyi hän kuuntelijain puoleen:\n\n\"Kaikki Te, jotka olette täällä, katsotte minun ansaitsevan sääliä,\neikö niin? Jumalani! Kun ajattelen, mitä olin tekemäisilläni, katson\nansaitsevani vihaa. Ja kuitenkin olisin mieluummin suonut, ett'ei\nkaikkea tätä olisi milloinkaan tapahtunut\".\n\nHän poistui, ja ovi sulkeutui samoin kuin se oli auennutkin, sillä ne,\njotka toimittavat yleviä, suuria tekoja, ovat aina varmat siitä, että\njoku joukosta palvelee heitä.\n\nNoin tuntia myöhemmin vapautti oikeus päätöksellään Champmathieun\nkaikesta syynalaisuudesta; ja Champmathieu, joka päästettiin heti\npaikalla vapaaksi, meni tiehensä yhä hölmistyneempänä, luullen kaikkia\nihmisiä hulluiksi ja ymmärtämättä tästä oudosta näytelmästä rahtuakaan.\n\n\n\n\n\n\nKAHDEKSAS KIRJA\n\nJÄLKIMAININGIT\n\n\n\n\n1.\n\nMissä kuvastimessa herra Madeleine katselee tukkaansa.\n\n\nPäivä alkoi koittaa. Fantinea oli yöllä vaivannut kuume ja unettomuus,\nvaikka iloiset kuvat mielessä väikkyivätkin; aamulla vaipui hän uneen.\nSisar Simplice, joka oli häntä hoitanut, käytti tätä tilaisuutta\nhyväkseen ja meni valmistamaan uutta kiina-annosta. Kunnon sisar oli jo\nollut hetkisen sairaalan lääkehuoneessa, kumartuneena tarkastelemaan\nrohtojaan ja pullojaan hyvin läheltä, sillä hämärä kääri kaikki esineet\nikäänkuin jonkunlaiseen sumuverhoon. Äkkiä käänsi hän päätään ja\nkirkaisi heikosti. Herra Madeleine seisoi hänen edessään. Hän oli\nastunut hiljaa sisään.\n\n\"Tekö se olettekin, herra pormestari!\" huudahti hän.\n\nHän vastasi matalalla äänellä:\n\n\"Mitenkä voi Fantine-parka?\"\n\n\"Jotenkin hyvin nykyään. Mutta kyllä olemmekin saaneet olla\nlevottomia\".\n\nHän selitti kaikki, mitä oli tapahtunut, miten Fantinen tila oli hyvin\nhuono eilis-iltana, mutta miten hän nyt voi paremmin, koska hän luuli\nherra pormestarin menneen hakemaan hänen lastaan Montfermeilistä. Sisar\nei uskaltanut udella herra pormestarilta asian todellista laitaa, mutta\nhänen ulkomuodostaan osasi hän kyllä päättää, ett'ei hän ainakaan\nsieltä tullut.\n\n\"Hyvä on\", sanoi hän, \"teitte oikein, kun ette haihduttanut hänen\nluuloansa\".\n\n\"Niinpä kyllä\", jatkoi sisar, \"mutta kun hän nyt saa nähdä teidät,\nherra pormestari, eikä lasta olekaan mukana, mitä osaamme hänelle\nsilloin sanoa?\"\n\nHän vaipui hetkiseksi mietteisiinsä.\n\n\"Kyllä Jumala sovittaa sanamme\", vastasi hän.\n\n\"Ei ainakaan valehteleminen tule kysymykseen\", mutisi sisar itsekseen.\n\nHuoneeseen oli vähitellen levinnyt täysi päivänvalo. Se osui herra\nMadeleinen kasvoihinkin. Sisar kohotti sattumalta silmänsä.\n\n\"Hyvä Jumala, herra!\" huudahti hän, \"mitä teille on tapahtunut?\nTukkannehan on aivan valkea!\"\n\n\"Valkea!\" toisti hän.\n\nSisar Simplicellä ei ollut lainkaan kuvastinta; pitkän etsimisen\njälkeen löysi hän eräästä kotelosta palasen kuvastinlasia, jota\nsairaalan lääkäri käytti nähdäkseen oliko potilas todellakin kuollut\neikä hengittänyt enää. Herra Madeleine otti lasin palasen, tarkasteli\ntukkaansa ja sanoi: \"Kas vaan!\"\n\nHän lausui nämä sanat välinpitämättömästi ja ikäänkuin ajatellen muita\nasioita.\n\nSisar tunsi kauhuun jähmettyvänsä kaikesta siitä salaperäisestä, jonka\nhän aavisti kätkeytyvän tämän välinpitämättömyyden alle.\n\nHerra Madeleine kysyi:\n\n\"Voinko mennä hänen luokseen?\"\n\n\"Eikö herra Madeleine toimitakaan hänelle lasta takaisin?\" sanoi sisar,\ntuskin uskaltaen tehdä kysymystään.\n\n\"Tietysti, mutta siihen menee ainakin pari kolme päivää\".\n\n\"Ell'ei hän saisi lainkaan nähdä herra pormestaria\", jatkoi sisar\narastellen, \"ei hän tietäisi herra pormestarin palanneenkaan; olisi\nhelppoa pitää häntä kärsivällisenä, ja kun lapsi sitten tulisi,\najattelisi hän aivan luonnollisesti, että herra pormestari on tuonut\nlapsen. Silloin ei tarvitsisi keksiä valeita\".\n\nHerra Madeleine näytti miettivän jonkun aikaa, sitten sanoi hän\ntyynellä vakavuudellaan:\n\n\"Ei käy päinsä, sisareni. Minun täytyy nähdä hänet. Minun on ehkä\nkiire\".\n\nNunna ei näyttänyt huomaavan tuota sanaa \"ehkä\", joka antoi herra\npormestarin sanoille hämärän, kummallisen mielen. Hän vastasi\nkunnioittavasti alentaen katseensa ja äänensä:\n\n\"Siinä tapauksessa, hän nukkuu, mutta herra pormestari astuu sisään\nvaan\".\n\nHerra Madeleine puhui jostakin ovesta, joka sulkeutuessaan sai aikaan\nmelua, niin että sairaskin voisi siitä herätä; sitten astui hän\nFantinen huoneeseen, läheni vuodetta ja raotti uutimia. Hän nukkui.\nHengitys lähti hänen rinnastaan koristen näille taudeille ominaisella\nhirvittävällä tavalla, joka vihloo äitien sydäntä, kun he valvovat\nöisin kuolemaan tuomitun nukkuvan lapsensa vuoteen ääressä. Mutta tämä\nhengitys häiritsi tuskin sitä sanomattoman rauhan ilmettä, joka oli\nlevinnyt hänen kasvoilleen ja joka unessa muutti hänen muotonsa\nkokonaan. Kalpeus oli muuttunut valkeudeksi; hänen poskensa olivat\nruusunpunaiset. Hänen pitkät vaaleat silmäripsensä, ainoa sulo, mikä\nhänelle oli jäänyt neitseellisen kauneutensa ja nuoruutensa päiviltä,\nvärisivät hiljaa, vaikka silmäkannet olivatkin kiinni painettuina. Koko\nhänen olentonsa vavahteli aivan kuin olisivat salaperäiset siivet\npyrkineet aukenemaan ja kohottamaan hänet ylä-ilmoihin; tuntui kuin\nolisi kuullut niiden havinan, vaikka ne pysyivätkin näkymättöminä. Kun\nhän siinä sellaisena lepäsi, ei olisi mitenkään voinut luulla häntä\nmelkein toivottomasti sairaaksi. Hän näytti pikemmin lentoon kohoavalta\nkuin kuolevalta.\n\nKun käsi ojentautuu irrottamaan kukkaa, värisee oksa ja näyttää\nikäänkuin vetäytyvän pakoon, mutta samalla tarjoavan aarrettaan.\nIhmisruumiissakin tuntuu tuollainen värähdys, kun saapuu hetki, jolloin\nkuoleman näkymättömät sormet kurkottautuvat poimimaan sielun.\n\nHerra Madeleine pysähtyi liikkumattomaksi vuoteen ääreen, katsellen\nvuoroin sairasta, vuoroin ristiinnaulitun kuvaa, niinkuin hän oli\ntehnyt kaksi kuukautta aikaisemmin, päivänä, jolloin hän oli tullut\nensi kerran katsomaan Fantinea tähän turvapaikkaan. He olivat molemmat\nsamoissa asennoissakin: Fantine nukkui, hän rukoili; nämä kaksi\nkulunutta kuukautta olivat tuoneet vain sen muutoksen, että Fantinen\ntukka oli nyt harmaa ja hänen valkea.\n\nSisar ei ollut tullut huoneeseen hänen kanssaan. Hän seisoi vuoteen\nääressä sormi huulilla, aivan kuin olisi tarvinnut kehottaa jotakuta\ntässä huoneessa olemaan hiljaa.\n\nFantine avasi vihdoin silmänsä, huomasi hänet ja kysyi rauhallisesti\nhymyten:\n\n\"Entä Cosette?\"\n\n\n\n\n2.\n\nFantine on onnellinen.\n\n\nFantine ei tehnyt yhtään hämmästyksen eikä ilon elettä; hän oli itse\npelkkää iloa. Hän teki tuon yksinkertaisen kysymyksensä: \"entä\nCosette?\" niin syvällä luottamuksella, niin suurella varmuudella, niin\ntäydelleen vailla pienintäkin epäilystä tai rauhattomuutta, ettei herra\nMadeleine löytänyt sanaakaan vastaukseksi. Hän jatkoi:\n\n\"Minä tiesin, että te seisoitte siinä. Minä nukuin, mutta minä näin\nkuitenkin teidät. Minä seurasin Teitä silmilläni koko yön. Teitä\nvalaisi loistava sädekehä ja teidän ympärillänne oli paljon\ntaivaallisia olentoja\".\n\nMadeleine kohotti katseensa ristiinnaulitun kuvaan.\n\n\"Mutta\", jatkoi hän, \"sanokaahan jo minulle, missä Cosette on? Miksi\nette ole pannut häntä tähän vuoteelleni, jotta olisin nähnyt hänet heti\nherätessäni?\"\n\nHän vastasi konemaisesti jotakin, jota hän ei ole koskaan voinut\nmyöhemmin muistaa.\n\nOnneksi oli lääkäri saanut vihiä ja kiiruhtanut paikalle. Hän tuli\nherra Madeleinen avuksi.\n\n\"Lapsukaiseni\", sanoi lääkäri, \"tyyntykää. Tyttönne on jo täällä\".\n\nFantinen silmät sädehtivät ja valaisivat loisteellaan koko hänen\nolentonsa. Hän liitti kätensä yhteen, kasvoilla ilme, johon sisältyi\nkaikki, mitä rukouksessa voi olla rajuinta ja lempeintä:\n\n\"Oi!\" huudahti hän, \"tuokaa hänet minulle!\"\n\nMikä liikuttava äidin harhaluulo! Cosette oli hänen mielestään yhä\ntuollainen pikku-lapsi, jota tuodaan.\n\n\"Ei vielä\", virkkoi lääkäri, \"ei vielä juuri. Teissä on vielä hiukan\nkuumetta. Lapsenne näkeminen kiihdyttäisi teitä ja tuottaisi\nturmiollisia seurauksia. Teidän täytyy ensin tulla terveeksi\".\n\nFantine keskeytti hänen puheensa tuimasti.\n\n\"Mutta minähän olen terve! Minä sanon teille, että minä olen aivan\nterve! On tuokin aika tyhmyri, tuo lääkäri! Minä tahdon nähdä lapseni!\"\n\n\"Nähkääs nyt\", sanoi lääkäri, \"miten te kiivastutte. Niinkauvan kun te\nkäyttäydytte tuolla lailla, vastustan minä sitä, että lapsenne\ntuotaisiin teille. Ei riitä yksistään nähdä häntä kerran, tulee elää\nhänen takiaan. Kun te tulette järkiinne, tuon minä itse hänet tänne\".\n\nÄiti-raukka painoi päänsä alas.\n\n\"Herra lääkäri, pyydän anteeksi. Ennen en minä olisi suinkaan puhunut\nsiten kuin minä tässä puhuin, mutta minulle on sattunut niin paljon\nonnettomuutta, ett'en joskus enää tiedä mitä puhunkaan. Ymmärrän kyllä,\nettä te pelkäätte mielenliikutusta; minä odotan niin kauvan kun te vaan\ntahdotte, mutta minä vannon teille, ett'ei lapseni näkeminen olisi\ntehnyt minuun lainkaan pahaa vaikutusta. Minä näen hänet, minä en ole\njättänyt häntä silmistäni eilis-illasta asti. Tiedättekö, jos hänet nyt\ntuotaisiin tänne, niin minä vaan hänelle hellästi, hiljaa puhelisin.\nSiinä kaikki. Eikö ole aivan luonnollista, että minä haluan nähdä\nlastani, kun on käyty hänet varta vasten noutamassa Montfermeilista? En\nole vihoissani. Tiedän kyllä tulevani onnelliseksi. Koko yön näin vain\nvaloa ja ihanuutta ja ihmisiä, jotka hymyilivät minulle. Herra lääkäri\nsaa tuoda Cosetten minulle, milloin hän vaan tahtoo. Minussa ei ole\nenää kuumetta, koska olen parantunut; tunnen selvästi, ett'ei minua\nvaivaa enää mikään; mutta olen aivan kuin olisin todellakin sairas,\nenkä liikahdakaan, tehdäkseni näiden hoitaja-naisten mieliksi. Kun\nsitten nähdään, että minä olen niin hiljaa ja niin rauhallinen, silloin\nsanotaan: nyt täytyy antaa hänelle lapsensa\".\n\nHerra Madeleine oli istuutunut tuolille vuoteen viereen. Fantine\nkääntyi häneen päin; hän ponnisteli huomattavasti, näyttääkseen\ntyyneltä ja \"hyvin kiltiltä\", kuten hän tapasi sanoa tuossa sairauden\nsynnyttämässä avuttomuudessaan ja heikkoudessaan, jotta ei enää\nvoitaisi olla tuomatta hänelle Cosettea, kun havaittaisiin hänet niin\nrauhalliseksi. Mutta vaikka hän näin kokikin hillitä itseään, ei hän\nvoinut olla tekemättä herra Madeleinelle tuhansia kysymyksiä.\n\n\"Oliko teillä hauska matka, herra pormestari? Ah, miten olittekaan\nhyvä, kun läksitte noutamaan häntä minulle! Sanokaa vain, miten hän nyt\njaksaa. Onko hän hyvin kestänyt matkan vaivat? Voi! hän ei varmaankaan\ntunne minua enää! Näin pitkässä ajassa on hän ehtinyt unohtaa minut,\ntuo sydänkäpyseni! Lapsilla niillä ei ole sitten muistoa lainkaan. Ne\novat aivan kuin lintuset. Tänään ne näkevät yhden esineen, huomenna\ntoisen, ja sitten ne eivät enää ajattele kumpaistakaan. Oliko hänellä\nedes puhtaita liinavaatteita? Pitivätkö nämä Thénardierit hyvää huolta\nhänen siisteydestään? Miten oli hänen ruokansa laita? Ah, jos\ntietäisitte miten kärsinkään toistaessani kurjuuteni aikana kaikkia\nnäitä kysymyksiä! Mutta nythän se on sekin ohi. Minä olen iloinen. Oi\nkuinka haluaisinkaan häntä nähdä! Herra pormestari, oliko hän teistä\nkaunis, tuo minun pikku tyttöseni? Teidän oli kai hyvin kylmä niissä\nkyytivaunuissa! Eiköhän häntä voisi tuoda tänne lyhyeksi, lyhyeksi\nhetkeksi vaan ja viedä sitten heti pois taas? Sanokaahan! Tehän olette\nisäntä täällä, teidänhän vain tarvitsee käskeä!\"\n\nHerra Madeleine tarttui hänen käteensä ja sanoi:\n\n\"Cosette on kaunis, Cosette voi hyvin, Te saatte nähdä hänet heti,\ntyyntykää nyt vaan. Te puhutte liian kiihkeästi ja sitten te\nojentelette käsiänne peitteen alta ja siitä yskänne pahenee\".\n\nYskänpuuskaukset keskeyttivät todellakin Fantinen puhetta melkein joka\nsanassa.\n\nFantine ei nurissut, hän pelkäsi liian kiihkeillä valituksillaan\nvähentäneensä luottamusta, jota hän halusi herättää, ja hän ryhtyi\npuhelemaan joutavista asioista:\n\n\"Se on jokseenkin kaunista seutua se Montfermeil, eikö niin? Kesäisin\non sinne hyvä tehdä huvimatkoja. Miten niiden Thénardierein asiat\nluistavat? Ei niillä main paljon isoista väkeä kulje. Se onkin se\nheidän majatalonsa jonkunlainen nurkkakapakka vain\".\n\nHerra Madeleine piteli yhä hänen kättään omassaan ja tarkasteli häntä\nhuolestuneena; hän oli ilmeisesti tullut sanomaan Fantinelle asioita,\njoiden edessä hän nyt joutui epäröimisen valtaan. Suoritettuaan\ntehtävänsä oli lääkäri vetäytynyt pois. Vain sisar Simplice oli heidän\nkanssaan. Mutta yht'äkkiä huudahti Fantine kesken tätä hiljaisuutta:\n\n\"Minä kuulen hänen äänensä! Hyvä Jumala! Minä kuulen hänen äänensä!\"\n\nHän viittasi kädellään olemaan hiljaa, pidätti hengitystään ja kuunteli\nihastuneena.\n\nJoku lapsi leikki pihalla, portinvartijattaren tai jonkun työläisvaimon\nlapsi. Se on niitä sattumia, joita tapaa aina ja jotka näyttävät\nkuuluvan surullisten tapahtumain salaperäiseen koneistoon. Lapsi, pieni\ntyttönen, hyöri ja hääri ja juoksi lämpimikseen, nauroi ja lauloi\ntäyttä kurkkua. Ah! Mihin kaikkeen sekaantuvatkaan lasten leikit! Juuri\ntämän pienen tytön kuuli Fantine laulavan.\n\n\"Oi!\" jatkoi hän, \"se on minun Cosetteni! Minä tunnen hänen äänensä!\"\n\nLapsi kaikkosi pois niinkuin oli tullutkin, ääni vaikeni, Fantine\nkuulosti vielä jonkun aikaa, sitten saivat hänen kasvonsa synkän ilmeen\nja herra Madeleine kuuli hänen puhelevan hiljaa: \"Kuinka tuo lääkäri on\nilkeä, kun ei anna minun nähdä lastani! Sillä miehellä onkin niin\npahannäköiset kasvot!\"\n\nMutta vähitellen palasi hänen ilomielensä taas. Hän puheli yhä\nitsekseen, pää korvallisella:\n\n\"Miten onnellisiksi tulemmekaan! Me saamme ensiksikin pienen puutarhan,\nsen on jo herra Madeleine luvannut minulle. Tyttöseni saa leikkiä\npuutarhassa. Hän kai tuntee jo kirjaimet, minä opettaisin häntä sitten\ntavaamaan. Hän ajaisi ruohikossa takaa perhosia. Minä katselisin häntä.\nJa sitten hän pääsisi ripille. Ah niin! Milloinkahan hän pääsisikään\nripille?\"\n\nHän rupesi laskemaan sormillaan.\n\n\"... Yksi, kaksi, kolme, neljä ... hän on nyt seitsemän vanha. Viiden\nvuoden päästä. Hän saisi valkean hunnun, hienot harsosukat, hän\nnäyttäisi oikein pikku-neidiltä. Oi hyvä sisareni, ette tiedäkään,\nkuinka tyhmä minä olen, minä ajattelen tässä tyttäreni ripillepääsyä!\"\n\nJa hän rupesi nauramaan.\n\nHerra Madeleine oli päästänyt hänen kätensä. Hän kuunteli Fantinen\njuttelua kuin kuunnellaan humisevaa tuulta, silmät maahan luotuina,\najatus vaipuneena pohjattomiin mietiskelyihin. Äkkiä lakkasi Fantine\npuhumasta, hän kohotti vaistomaisesti päätään. Fantine oli muuttunut\nhirvittävän näköiseksi.\n\nHän ei puhunut enää, hän ei enää hengittänyt; hän oli noussut puoliksi\nistualleen, laihat olkapäät tulivat esiin paidan alta, hänen kasvonsa,\njotka vielä hetki sitten säteilivät iloa, olivat muuttuneet kalman\nkalpeiksi ja hän näytti suuntaavan kauhun suurentamat silmänsä johonkin\nhirmunäkyyn huoneen toisessa päässä.\n\n\"Jumalani! Mikä teidän on, Fantine?\" huudahti herra Madeleine.\n\nFantine ei vastannut, hän ei irrottanut katsettansa esineestä, jonka\nhän tuntui näkevän, hän kosketti toisella kädellään herra Madeleinen\nkäsivarteen ja toisella viittasi häntä katsomaan taakseen.\n\nHerra Madeleine käännähti ympäri ja näki Javertin.\n\n\n\n\n3.\n\nJavert on tyytyväinen.\n\n\nMitä oli tapahtunut?\n\nKello löi puoli yksi, kun herra Madeleine poistui Arrasin\noikeussalista. Hän tuli majataloonsa juuri parhaaseen aikaan\npäästäkseen heti paluumatkalle postivaunuissa, joihin muistamme hänen\ntilanneen itselleen paikan. Vähää ennen kello kuutta aamulla oli hän\nsaapunut Montreuil-sur-Meriin; hänen ensimäisenä huolenansa oli ollut\npanna postiin kirjeensä Laffittelle, sekä kiirehtiä sairaalaan Fantinea\nkatsomaan.\n\nMutta tuskin oli hän poistunut oikeuden istuntosalista, kun\nensimäisestä hämmästyksestään toipunut yleinen syyttäjä oli ruvennut\npuhumaan, välittääkseen Montreuil-sur-Merin kunnianarvoisan pormestarin\nmielenvikaisuus-kohtausta, julistaakseen, ett'ei tämä outo tapaus, joka\nkyllä selviäisi myöhemmin, ollut missään suhteessa muuttanut hänen\nvakaumustaan ja vaatiakseen sillä välin tämän Champmathieun\ntuomitsemista, koska hän oli ilmeisesti oikea Jean Valjean. Yleisen\nsyyttäjän itsepäinen vakaumus oli silminnähtävästi ristiriidassa\nkaikkien, niin hyvin yleisön kuin tuomarien ja valamiesten vakaumuksen\nkanssa. Puolustajan oli ollut sangen helppoa kumota tämä mahtipontinen\npuhe ja osottaa, että herra Madeleinen, s.t.s. oikean Jean Valjeanin\npaljastusten kautta oli juttu saanut tykkänään, täydellisesti toisen\nluonteen sekä että tuomarein edessä seisoi nyt syytön mies. Asianajaja\noli saanut siitä aiheen ankarasti kosketella oikeudellisia erehdyksiä,\njotka kovaksi onneksi eivät ole niinkään harvinaisia, j.n.e., j.n.e.,\npuheenjohtaja oli loppulausunnossaan yhtynyt puolustajaan, ja muutamain\nminuuttien kuluttua oli valamiehistö vapauttanut Champmathieun kaikesta\nkanteesta.\n\nMutta yleiselle syyttäjälle piti olla joku Jean Valjean, ja kun hän oli\nmenettänyt Champmathieun, kävi hän käsiksi Madeleineen.\n\nHeti Champmathieun vapauttamisen jälkeen sulkeutuivat yleinen syyttäjä\nja puheenjohtaja kahdenkeskiseen neuvotteluun. He keskustelivat\n\"välttämättömyydestä toimittaa Montreuil-sur-Merin herra pormestari\nvarmaan talteen\". Tämä lause on sanasta sanaan otettu herra yleisen\nsyyttäjän alkuluonnoksesta ilmotuskirjelmäksi prokuraattorille.\nPäästyään ensimäisestä liikutuksestaan, ei puheenjohtajalla\nenää ollut suuria vastaanväitettävänä. Oikeuden täytyi joka\ntapauksessa tehdä tehtävänsä. Ja sitten, sanoaksemme kaikki, vaikka\npuheenjohtaja olikin hyvä ja sangen älykäskin mies, oli hän kuitenkin\nkiihkeä kuningasmielinen, ja häntä oli loukannut se seikka, että\nMontreuil-sur-Merin pormestari oli Cannesin maihinnoususta puhuessaan\nsanonut _keisari_ eikä _Buonaparte_.\n\nAnnettiin siis vangitsemis-käsky. Yleinen syyttäjä toimitti sen\nMontreuil-sur-Meriin erityisellä pikalähetillä ja jätti asian\npoliisikomisario Javertin huostaan.\n\nTiedämme Javertin palanneen Montreuil-sur-Meriin heti todistettuaan.\n\nJavert nousi juuri makuulta, kun lähetti jätti hänelle\nvangitsemismääräyksen sekä käskyn tuoda vangittu oikeuden eteen.\n\nLähetti oli itsekin kokeneimpia poliisimiehiä, ja hän selitti parilla\nsanalla Javertille, mitä Arrasissa oli tapahtunut. Yleisen syyttäjän\nallekirjottama vangitsemismääräys kuului seuraavasti: \"Komisario Javert\nvangitkoon herra Madeleinen, Montreuil-sur-Merin pormestarin, jonka on\ntämän päivän istunnossa havaittu olevan vapautettu rangaistusvanki Jean\nValjean\".\n\nKen ei olisi tuntenut Javertia ja olisi nähnyt hänet sillä hetkellä,\nkun hän tunkeusi sairaalan etuhuoneeseen, ei olisi osannut aavistaakaan\nmitään erinomaisempaa olevan tekeillä, vaan olisi Javert hänen\nmielestään ollut aivan tavallisen näköinen. Hän oli kylmä, tyyni,\nvakava, hänen harmaat hivuksensa valuivat sileinä ohimoille, ja hän\nnousi rappuja totutulla hitaudellaan. Mutta ken olisi tuntenut hänet\nperin pohjin ja tarkastellut häntä huolellisesti, olisi kauhistunut.\nHänen nahka-kauluksensa solki oli tavalliselta paikaltaan niskassa\nsiirtynyt vasemman korvan kohdalle. Se osotti suunnatonta kiihtymystä.\n\nJavert oli kaikessa täydellinen; hän ei kärsinyt ryppyä\nvelvollisuudessaan eikä virkapuvussaan; kaikki kävi sääntöjen\nmukaisessa tarkassa järjestyksessä rikoksellisista takin nappeihin\nasti.\n\nJotta hän oli pannut kauluksensa soljen väärään paikkaan, siihen oli\ntarvittu jotain suurta mielenliikutusta, sellaista, jota voimme kutsua\nsisäiseksi maanjäristykseksi. Hän oli tullut huomiota herättämättä,\nottanut läheiseltä vahti-asemalta mukaansa korpraalin ja neljä\nsotilasta, jättänyt sotilaat pihalle ja kysellyt Fantinen huonetta\nvanhalta portinvartijattarelta, joka ei osannut lainkaan aavistaa\npahaa, koska hän oli usein ennenkin nähnyt aseistettuja miehiä tulevan\nherra pormestarin puheille.\n\nTultuaan Fantinen huoneen edustalle käänsi Javert avainta, työnsi ovea\nauki hiljaa kuin sairaanhoitaja tai sala-urkkija ja astui sisään.\n\nTai paremmin sanoen, hän ei astunut sisään. Hän jäi seisomaan\nkynnykselle oven rakoon, hattu päässä, vasen käsi pistettynä leukaan\nasti napitetun päällystakin alle. Kyynärtaipeessa saattoi erottaa hänen\nsuunnattoman keppinsä lyijynupin, vaikka hän koettikin peittää selkänsä\ntaakse tuota hirveätä asettaan.\n\nHän jäi tähän asentoon lähes minuutin ajaksi, kenenkään huomaamatta\nhänen läsnäoloaan. Äkkiä kohotti Fantine silmänsä, näki hänet ja sai\nherra Madeleinenkin kääntymään.\n\nKun Madeleinen katse kohtasi Javertin katseen, muuttui tuo\nhievahtamaton, liikkumaton, puhumaton Javert kauhistuttavan näköiseksi.\nEi mikään inhimillinen tunne voi muuttua niin hirvittäväksi kuin ilo.\n\nHänen kasvonsa olivat kuin pahanhengen, joka löytää uhrinsa.\n\nVarma tietoisuus siitä, että nyt hänellä oli vihdoinkin vallassaan Jean\nValjean, loihti hänen kasvoilleen kaiken, mikä liikkui hänen\nsielussaankin. Raivoisassa myllerryksessä oli pohjamuta kohoutunut\npinnalle. Nöyryytyksen tunne siitä, että oli vähän jäljiltä eksynyt ja\nettä oli edes muutamiksi silmänräpäyksiksi erehtynyt tuon Champmathieun\nsuhteen, oli haihtunut sen ylpeän puolustuksen tieltä, että hänhän oli\nensiksi arvannut oikein ja että hänellähän oli jo niin kauvan ollut\noikea vainu. Javertin tyytyväisyys ilmeni hänen mahtavassa asennossaan.\nVoitonriemun koko rumuus kuvastui tälle kalpealle otsalle. Siinä näkyi\nkaikki se kamaluus, mikä tyytyväisillä kasvoilla saattaa näkyä.\n\nJavert oli tällä hetkellä kuin taivaassa. Pääsemättä siitä\ntietoisuudessaan täysin selville, tunsi hän kuitenkin hämärästi\nsisimmässään oman tärkeytensä ja saavuttamansa menestyksen, hän tunsi,\nmitenkä hän, Javert, oli oikeuden, valon ja totuuden ruumiillistunut\nilmestys, jonka ylevänä tehtävänä oli pahan musertaminen. Hän näki\ntakanansa ja ympärillään, suunnattomissa syvyyksissä, esivallan,\noikeuden, tutkittavat asiat, lain kirkkauden, pelottavan rangaistuksen,\nkaikki tähdet; hän valvoi järjestystä, hän singahutti lain salamia, hän\nkosti yhteiskuntaa vastaan tehdyt rikokset, hän avusti asevoimin\nrajatonta hallitusvaltaa; hän kohosi kirkkauteen ja loistoon; hänen\nvoitossaankin oli vielä jäännös taistelun uhmaa ja ottelun tulisuutta;\nsiinä ylpeänä, mahtavana seisoessaan kuvasti hän täydessä loistossaan\njonkun säälimättömän julman pääenkelin yli-inhimillistä petomaisuutta;\nsen teon synkästä pimennosta, jota hän parhaillaan täytti, välkähti\ntuolloin tällöin hänen lujaan kouraansa puserretun yhteiskunnan miekan\nhohtava terä; onnellisena ja jalon närkästyksen täyttämänä musersi hän\nkantapäällään rikoksen, paheen, kapinahengen, hävityksen, helvetin\nvoimat; hän sädehti, hän ruhjoi, hän hymyili, ja tästä hirvittävästä\nPyhästä Mikaelista loisti eittämätön suuruus.\n\nVaikka Javert olikin kauhistuttava, ei hänessä kuitenkaan näkynyt\nmitään halpamaista.\n\nRehellisyys, vilpittömyys, suoruus, vakaumus, velvollisuuden tunto\novat asioita, jotka väärille poluille johtuessaan voivat tulla\nkauhistuttaviksi, mutta jotka kauhistuttavinakin ovat suuremmoisia;\nniiden mahtava vaikutus johtuu ihmisluonnon mukaisesti juuri tuosta\nkauhun tunteesta. Ne ovat hyveitä, joissa on vain yksi pahe, erehdys.\nHirveimmissä muodoissaan esiintyvän kiihkoilijan rehellisen\nsäälimättömästä voitonriemusta säteilee kuitenkin jonkunlainen kaameata\nkunnioitusta herättävä ylevyys. Kauhistuttavassa onnellisuudessaan oli\nJavert itse tietämättään kuitenkin yhtä suuresti surkuteltava kuin\njokainen koston-iloa paistava raaka ja sivistymätön ihminen. Ei voi\najatella järisyttävämpää, kamalampaa näkyä kuin nämä kasvot, joille\nkuvastui kaikki se, mitä voisimme kutsua hyvän pahaksi.\n\n\n\n\n4.\n\nJärjestysvalta tarttuu jälleen saaliiseensa.\n\n\nFantine ei ollut nähnyt Javertia lainkaan sen jälkeen kun herra\npormestari oli vapauttanut hänet tämän miehen käsistä. Hänen sairaat\naivonsa eivät osanneet asioita arvostella, mutta siitä oli hän varma,\nettä Javert oli nyt tullut häntä uudestaan hakemaan. Hän ei voinut\nsietää tämän miehen kamalaa ulkomuotoa, hän tunsi menehtyvänsä, hän\npeitti käsin kasvonsa ja huusi tuskissaan:\n\n\"Herra Madeleine, pelastakaa minut!\"\n\nJean Valjean -- täst'edes emme käytä enää hänestä muuta nimeä -- oli\nnoussut seisoalleen. Hän sanoi Fantinelle lempeimmällä, levollisimmalla\näänellään:\n\n\"Olkaa rauhassa. Ei hän ole tullut teitä hakemaan\".\n\nSitten kääntyi hän Javertin puoleen ja sanoi:\n\n\"Tiedän kyllä, mitä varten olette tullut\".\n\nJavert vastasi:\n\n\"No, joutua siis!\"\n\nÄänensävyssä, millä hän lausui nämä kolme sanaa, oli jotakin\nraivokasta, vimmattua. Javert ei sanonut: \"No, joutua siis!\" vaan hän\nsanoi: \"Na, jautoa sääs!\" Ei mikään kirjoitustapa voi ilmaista\näänenväriä, millä nuo sanat lausuttiin; se ei ollut enää inhimillistä\npuhetta, se oli pedon murinaa.\n\nHän ei menetellyt lainkaan tavallisuuden mukaan; hän ei ryhtynyt\nselittämään asiaa; hän ei esittänyt kirjettä, missä käskettiin tuoda\nvangittu oikeuden eteen. Hänen mielestään oli Jean Valjean jonkunlainen\nsalakähmäinen, saavuttamaton vihollinen, ovela painija, jota hän oli\npidellyt käsissään jo viisi vuotta voimatta paiskata häntä\ntantereeseen. Tämä vangitseminen ei merkinnyt taistelun alkua, se\nmerkitsi loppua. Hän sanoikin siis vain: \"No joutua siis!\"\n\nMutta hän ei edennyt askeltakaan; hän naulitsi Jean Valjeaniin jäätävän\nkatseensa, jonka hän iski uhriinsa kuin rautakynnen ja jolla hän oli\ntottunut vetämään onnettomat vastustamattomasti luoksensa.\n\nTämän samaisen katseen oli Fantine kaksi kuukautta aikaisemmin tuntenut\ntunkevan luihin ja ytimiinsä asti.\n\nKuullessaan Javertin äreät sanat avasi Fantine silmänsä. Olihan herra\npormestari tuossa lähellä. Mitä tarvitsi hänen pelätä?\n\nJavert astui nyt keskelle huonetta ja karjasi:\n\n\"No, eikö sinusta tule lähtöä?\"\n\nOnneton Fantine katsahti ympärilleen. Ei ketään muita kuin nunna ja\nherra pormestari ollut saapuvilla. Ketä voikaan siis tarkottaa tämä\nraaka sinutteleminen? Vain häntä. Hän vapisi.\n\nSilloin näki hän kamalan näyn, niin kamalan, ett'ei ollut moista\naavistanut edes kauheimmissa kuumehourailuissaan.\n\nHän näki sala-urkkija Javertin tarttuvan herra pormestaria kauluksesta;\nhän näki herra pormestarin taivuttavan päänsä. Hän luuli maailmanlopun\ntulevan.\n\nJavert oli todellakin tarttunut Jean Valjeania kauluksesta.\n\n\"Herra pormestari!\" kirkaisi Fantine.\n\nJavert purskahti nauruun, tuohon inhottavaan nauruun, joka paljasti\nikeniä myöten kaikki hänen hampaansa.\n\n\"Ei täällä ole enää herra pormestaria!\"\n\nJean Valjean ei kokenutkaan irrottaa kättä, joka piteli hänen\ntakinkauluksestaan. Hän sanoi:\n\n\"Javert...\"\n\nJavert keskeytti:\n\n\"Sinun tulee kutsua minua herra komisarioksi\".\n\n\"Herra\", jatkoi Jean Valjean, \"haluaisin puhua teille pari sanaa kahden\nkesken\".\n\n\"Kovaa! Puhu kovaa!\" vastasi Javert; \"minulle puhutaan aina kovaa!\"\n\nJean Valjean jatkoi ääntään hiljentäen:\n\n\"Minulla olisi vain muuan harras pyyntö teille...\"\n\n\"Johan minä käskin sinua puhumaan kovaa\".\n\n\"Mutta sitä ei saa kuulla muut kuin te...\"\n\n\"Mitä se minua koskee? Minä en kuuntele!\"\n\nJean Valjean kääntyi hänen puoleensa ja kuiskasi hänelle nopeasti ja\nhyvin hiljaa:\n\n\"Myöntäkää minulle kolme päivää! Kolme päivää, mennäkseni hakemaan\ntämän onnettoman naisen lasta! Minä maksan, mitä vaan vaaditte. Te\nvoitte tulla mukaani, jos haluatte\".\n\n\"Jopa nyt pilojasi puhut!\" huusi Javert. \"Etpä totta tosiaan ole\ntyhmimpiä! Sinä pyydät minulta kolmea päivää päästäksesi pakoon! Sanot\nmuka lähteväsi hakemaan tämän naikkosen lasta! Ompa se viisaasti\nkeksitty!\"\n\nFantine säpsähti.\n\n\"Lastani!\" huudahti hän, \"hakemaan! Hän ei siis olekaan täällä!\nSisareni, vastatkaa, missä on Cosette? Tahdon lapseni! Herra Madeleine!\nHerra pormestari!\"\n\nJavert polki jalkaa.\n\n\"Siinä toinen! Pidätkö kitasi, senkin lunttu! On tämäkin kaunista\npaikkakuntaa tämä, missä kaleerivangit ovat hallitusmiehiä ja missä\nyleisiä naisia hoidellaan kuin kreivittäriä ikään. Mutta kyllä tästä\nnyt tulee sukkela loppu! Jo oli aikakin!\"\n\nHän katsahti tuikeasti Fantineen ja lisäsi, tarttuen kourallaan Jean\nValjeanin kaulaliinaan, kaulukseen ja paitaan yhtaikaa:\n\n\"Minä sanon sinulle, ett'ei ole olemassa herra Madeleinea eikä herra\npormestaria. On olemassa vain varas, rosvo, rangaistusvanki Jean\nValjean! Häntä minä tässä juuri pitelen! Ja muuta hän ei ole!\"\n\nFantine kavahti äkkiä kohoksi, nojaten jäykkiin käsivarsiinsa ja\nkäsiinsä, katseli Jean Valjeania, katseli Javertia, katseli nunnaa,\navasi suunsa kuin puhuakseen, korinaa kuului hänen kurkustaan, hänen\nhampaansa kalisivat, hän ojenteli tuskissaan käsivarsiansa, availi\nsuonenvedontapaisesti nyrkkejänsä, etsi apua ympäriltään kuin hukkuva,\nja vaipui sitten kuin musertuneena tyynylleen. Pää kolahti vuoteen\nlaitaa vastaan ja retkahti rinnalle, suu levisi ammolleen, silmät\nolivat auki, niiden tuike sammunut.\n\nHän oli kuollut.\n\nJean Valjean laski kätensä Javertin kädelle, joka häntä piteli, avasi\nsen kuin lapsen käden ja sanoi:\n\n\"Te olette tappanut tämän naisen!\"\n\n\"Lopettakaamme!\" huusi Javert raivoissaan. \"En minä ole tullut tänne\npuheita kuuntelemaan. Heittäkäämme kaikki joutavat. Vahti odottaa\nalhaalla. Matkaan heti, tai tahdotteko käsiraudat!\"\n\nHuoneen nurkassa oli muuan vanha, ränsistynyt rautasänky, jota sisaret\nkäyttivät leposijanaan valvoessaan sairaiden luona. Jean Valjean astui\ntämän sängyn luo, irrotti siitä silmänräpäyksessä jo kovin hontelon\npääpuolen, mikä oli hyvin helppo tehtävä hänen voimilleen, tarttui\nkourin vahvimpaan rautatankoon ja mitteli katseillaan Javertia. Javert\nperäytyi ovelle.\n\nRautatanko kädessään astui Jean Valjean hitaasti Fantinen vuodetta\nkohti. Saavuttuaan sen ääreen kääntyi hän ympäri ja sanoi Javertille\ntuskin kuuluvalla äänellä:\n\n\"Annan teille sen neuvon, ett'ette häiritse minua tällä hetkellä\".\n\nVarmaa on, että Javert vapisi.\n\nHän ajatteli ensin lähteä hakemaan vahtia, mutta Jean Valjean voi sillä\nvälin luikkia tiehensä. Hän jäi siis huoneeseen, tarttui keppiinsä\nalapäästä kiinni ja nojasi ovenpieleen, hellittämättä Jean Valjeania\nsilmistään.\n\nJean Valjean laski kyynärpäänsä sängyn pielustalle, nojasi otsaansa\nkäteensä ja katseli liikkumatonna lepäävää Fantinea. Hän jäi tähän\nasentoon puhumattomaksi, hievahtamattomaksi, ajattelematta varmaankaan\nenää mitään tämän maailman asioita. Hänen kasvoillaan ja hänen\nasennossaan näkyi enää vain sanomattoman säälin ilme. Hetkisen näin\ntuijoteltuaan kumartui hän Fantinen puoleen ja alkoi puhella hänelle\nhiljaa.\n\nMitä sanoi hän Fantinelle? Mitä saattoi sanoa tämä mies, joka oli\nkadotukseen ja kiroukseen tuomittu, tälle naiselle, joka oli kuollut?\nMitä hän puhui? Ei kukaan ihminen maan päällä sitä kuullut. Kuuliko\nsitten kuollut hänen sanansa? Niitä on liikuttavia harhaluuloja, jotka\novat ehkä ylevintä todellisuutta. Varmaa kuitenkin on että sisar\nSimplice, ainoa tapahtuman todistaja, on usein kertonut selvään\nnähneensä sillä hetkellä, jolloin Jean Valjean puhui Fantinen korvaan,\nkohoovan näille kalpeille huulille ja näihin hämäriin, haudan\nhämmästystä kuvastaviin silmiin sanoin selittämättömän, kirkkaan hymyn.\n\nJean Valjean tarttui molemmin käsin Fantinen päähän ja laski sen\ntyynylle hellävaroen kuin äiti lapsensa pään, veti kiinni hänen\npaitansa rihman ja työnsi huolellisesti hänen hivuksensa päähineen\nalle. Sitten sulki hän kuolleen silmät.\n\nFantinen kasvot näyttivät tällä hetkellä kummallisen kirkastuneilta.\n\nKuolema merkitsee astumista suuren valon piiriin.\n\nFantinen käsi riippui vuoteen ulkopuolella. Jean Valjean polvistui\ntämän käden eteen, kohotti sitä hellästi ja painoi siihen suudelman.\n\nSitten nousi hän jälleen seisoalleen ja sanoi Javertiin päin kääntyen:\n\n\"Nyt olen teidän käytettävissänne\".\n\n\n\n\n5.\n\nSopiva hauta.\n\n\nJavert vei Jean Valjeanin kaupungin vankilaan.\n\nHerra Madeleinen vangitseminen synnytti Montreuil-sur-Merissä\ntavattoman melun tai paremmin sanoen: tavattoman mieltenkuohun.\nSydäntämme särkee, mutta me emme voi salata sitä seikkaa, että\nkuullessaan vain nuo sanat: _Hän on entinen kaleeriorja_, heittivät\nmelkein kaikki hänet oman onnensa nojaan. Vähemmässä kuin kahdessa\ntunnissa oli ehditty unohtaa kaikki hyvä, mitä hän oli tehnyt, ja\nhänestä tuli \"vain kaleerivanki\". Tähän tulee kuitenkin lisätä, ett'ei\ntunnettu vielä kaikkea, mitä oli tapahtunut Arrasissa. Koko päivän\nkuuli kaikkialla kaupungissa tämäntapaisia keskusteluja:\n\n\"Tiedättehän! Hän on vapautettu rangaistusvanki! -- Kuka sitten? --\nPormestari. -- Loruja! Herra Madeleineko? -- Niin. -- Oikeinko totta?\n-- Ei hänen nimensä ollutkaan Madeleine, vaan joku inhottava Béjean,\nBojean, Boujean. -- Ah! Jumalani! -- Hänet on vangittu. -- Vangittu! --\nViety kaupungin vankilaan siksi, kunnes hänet muutetaan toiseen\npaikkaan. -- Kunnes hänet muutetaan toiseen paikkaan! Muutetaanko\nhänet! Minne hänet muutetaan? -- Hänet viedään rikos-oikeuden eteen\neräästä varkaudesta julkisella tiellä, jonka hän kuuluu tehneen\naikoinaan. -- No johan minä sitä ajattelin! Tämä mies oli niin liian\nhyvä, liian täydellinen, liian lempeä. Hän kieltäytyi kunniarististä,\nhän jakeli rahoja kaikille paitaressuille, joita tapasi. Jo minä sitä\naina aavistelin, että siinä takana on varmaan joku roskainen juttu!\"\n\n\"Salongeissa\" varsinkin piestiin kieltä tähän suuntaan.\n\nMuuan vanha vallasnainen, _Drapeau blanc'in_[67] tilaaja, päästi\nilmoille seuraavan mietelmän, jonka syvyyksiin on melkein mahdotonta\ntunkeutua:\n\n\"En ole lainkaan pahastunut. Se niitä buonapartelaisia opettaa!\"\n\nNäin hävisi Montreuil-sur-Meristä haamu, joka oli kulkenut herra\nMadeleinen nimellä. Kolme, neljä henkilöä koko kaupungissa pysyi\nuskollisena hänen muistolleen. Vanha portinvartijatar, joka oli häntä\npalvellut, kuului näiden joukkoon.\n\nSaman päivän iltana istui tämä kunnon vanhus kopissaan vielä vallan\nsäikäyksissään ja surullisten ajatusten rasittamana. Tehdas oli ollut\nsuljettuna koko päivän, pääportti vahvasti lukossa, katu autiona. Koko\ntalossa oli vain nuo kaksi nunnaa, sisar Perpetua ja sisar Simplice,\njotka valvoivat Fantinen ruumiin ääressä.\n\nLähetessä sen hetken, jolloin herra Madeleinen oli tapa tulla kotiin,\nnousi kelpo portinvartijatar vaistomaisesti, otti eräästä laatikosta\nherra Madeleinen huoneen avaimen sekä kynttilän, jota hän käytti\niltaisin rappuja noustessaan, pisti sitten avaimen naulaan, josta hän\noli tottunut sen ottamaan, ja laski kynttilän siihen viereen, aivan\nkuin odottaisi hän herra Madeleinea nytkin tulevaksi. Sitten hän\nistuutui jällen tuolilleen ja vaipui ajatuksiinsa. Kelpo eukko oli\ntehnyt kaiken tuon tietämättään, tajuamattaan.\n\nVasta parin tunnin kuluttua heräsi hän mietiskelyistään ja huudahti:\n\"Voi hyvä Jumala Jeesus! Kun olen pannut hänen avaimensa naulaan!\"\n\nSiinä hetkessä avautui kopin lasiluukku, käsi pistihe aukosta sisään,\notti avaimen ja kynttilän sekä sytytti sen toisesta kynttilästä, joka\npaloi kopin pöydällä.\n\nPortinvartijatar nosti silmänsä ja hämmästyi sanattomaksi, kirkaisun\ntukahtuessa kurkkuun.\n\nHän tunsi nämä sormet, tämän käsivarren, tämän päällystakin hihan.\n\nSe oli herra Madeleine.\n\nHän seisoi muutaman sekunnin ajan voimatta saada sanaakaan suustaan,\n_ällistyneenä_, kuten hän itse sanoi perästä päin, tapauksesta\nkertoessaan.\n\n\"Hyvä Jumala! Herra pormestari!\" huudahti hän vihdoin, \"minä kun luulin\nTeidän olevan...\"\n\nHän pysähtyi, hänen lauseensa loppu olisi loukannut alkua. Jean Valjean\noli yhä hänen mielestään herra pormestari.\n\nJean Valjean täydensi hänen ajatuksensa.\n\n\"Vankilassa\", sanoi hän. \"Siellä minä olinkin. Mutta minä mursin\nakkunan rautaristikon, pudottauduin katonrajasta maahan ja olen nyt\ntässä. Minä menen nyt huoneeseeni, käskekää puheilleni sisar Simplice.\nHän on kaiketi tuon vaimoraukan luona.\"\n\nVanhus totteli kiireesti.\n\nJean Valjean ei häntä millään tavalla varottanut; hän oli varma siitä,\nettä hän pitäisi hänen turvallisuudestaan parempaa huolta kuin hän\nitse.\n\nEi ole saatu selville, miten hänen oli onnistunut päästä pihaan\navaamatta pääporttia. Hänellä oli tosin aina mukanaan erikoinen avain,\njoka avasi erään pienen sivuportin; mutta kaihan oli tutkittu hänen\ntaskunsa ja otettu tuo avain pois. Tätä seikkaa ei ole voitu selvittää.\n\nHän nousi rappuja, jotka johtivat hänen huoneeseensa. Saavuttuaan ylös\nlaski hän kynttilänsä rappujen viimeiselle astuimelle, avasi hiljaa\novensa, sulki haparoiden akkunan ja ulkoluukut, palasi sitten noutamaan\nkynttiläänsä ja astui jälleen huoneeseensa.\n\nTämä varovaisuus olikin tarpeen; sillä muistammehan, että hänen\nakkunansa näkyi kadulle.\n\nHän heitti silmäyksen ympärilleen, tuolilleen, vuoteelleen, johon ei\noltu koskettu kolmeen päivään. Ei näkynyt pienintäkään jälkeä\ntois-öisestä epäjärjestyksestä. Portinvartijatar oli \"korjannut\nhuoneen\". Hän oli sitäpaitsi poiminut tuhasta ja asettanut siististi\npöydälle raudotetun kepin pätkät ja mustuneen kahden frangin rahan.\n\nJean Valjean kirjotti eräälle paperilehdelle: _Tässä ovat raudotetun\nkeppini pätkät sekä Pikku-Gervaisilta varastettu kahden frangin raha,\njosta puhuin silloin rikosoikeuden istunnossa_. Hän laski tälle\npaperilehdelle hopearahan ja raudotetun kepin pätkät niin, että ne\nensinnä näkyivät huoneeseen astuttaessa. Hän otti kaapista vanhan\npaitansa ja repi sen kappaleiksi. Niin sai hän kangasliuskoja, joihin\nhän kääri nuo kaksi hopeaista kynttilänjalkaa. Muuten ei hän ollut\nlainkaan kiireissään eikä kiihdyksissään, sillä kääriessään piispan\nkynttilänjalkoja paitaansa pureskeli hän ahkerasti mustaa\nleivänpalasta. On luultavaa, että hän oli paetessaan vankilasta tuonut\nleivänpalan mukanaan.\n\nTämän todistivat ne leivänmuruset, jotka myöhemmin oikeuden käskystä\ntoimitetussa tutkimuksessa löydettiin huoneen lattialta.\n\nKoputettiin ovelle hiljaa kaksi kertaa.\n\n\"Sisään!\" sanoi hän.\n\nTulija oli sisar Simplice.\n\nHän oli kalpea, hänen silmänsä olivat punaiset, kynttilä huojui hänen\nkädessään. Kohtalon ankarat iskut ovat siitä omituisia, että vaikka\nolisimme kuinka täydellisiä tai paatuneita tahansa, ne kiskovat\nsalatuimmistakin syvyyksistä ihmis-luonnon esiin ja pakottavat sen\nnäyttäytämään pinnalla. Tämänpäiväisissä mielenliikutuksissa oli\nnunnasta tullut jälleen nainen. Hän oli itkenyt ja hän vapisi.\n\nJean Valjean sai juuri kirjottaneeksi muutamia rivejä paperille, jonka\nhän ojensi nunnalle sanoen: \"Sisareni, toimittakaa tämä herra\nrovastille\".\n\nPaperia ei oltu taivutettu kokoon. Hän vilkaisi siihen.\n\n\"Kyllä Te saatte lukea sen\", sanoi Jean Valjean.\n\nHän luki:\n\n\"Pyydän herra rovastia ottamaan huostaansa kaiken, mitä tänne jää\nminulta. Hän suvainnee hyväntahtoisesti maksaa siitä minun\noikeus-kuluni sekä tänään kuolleen naisen hautaamis-kustannukset. Loppu\njääköön köyhille.\"\n\nSisar tahtoi puhua, mutta hän voi tuskin sopertaa muutamia\nkäsittämättömiä äännähdyksiä. Lopulta onnistui hänen kuitenkin saada\nsanotuksi:\n\n\"Eikö herra pormestari haluaisi viimeistä kertaa tulla katsomaan sitä\nonnetonta nais-raukkaa?\"\n\n\"En\", sanoi hän, \"minua ajetaan takaa, minut voitaisiin helposti\nvangita hänen huoneessaan ja se häiritsisi häntä.\"\n\nTuskin oli hän päättänyt lauseensa, kun kovaa melua kuului\nrappukäytävästä. He erottivat nousevain askelten kolinaa ja he kuulivat\nvanhan portinvartijattaren huutavan korkeimmalla, kimeimmällä äänellä:\n\n\"Hyvä herra, minä vannon Teille Pyhän Jumalan kautta, ett'ei kukaan ole\nkäynyt tästä sisään koko päivänä eikä koko iltanakaan, minäkään en ole\nliikahtanut kopistani!\"\n\nMies vastasi:\n\n\"Mutta tuolla huoneessahan on valoa.\"\n\nHe tunsivat Javertin äänen.\n\nHuone oli laitettu sillä tavoin, että ovi peitti oikealle kädelle\navautuessaan yhden nurkan kokonaan. Jean Valjean puhalsi kynttilänsä\nsammuksiin ja asettui tähän nurkkaan.\n\nSisar Simplice vaipui polvilleen pöydän viereen.\n\nOvi avautui.\n\nJavert astui sisään.\n\nKäytävästä kuului useampain miesten kuisketta ja portinvartijattaren\ninnokkaita vastaväitteitä.\n\nNunna ei nostanut silmiään. Hän rukoili.\n\nHänen pieni kynttilänsä oli takanotsalla ja loi ympärilleen vain\nheikkoa valoa.\n\nJavert huomasi sisaren ja pysähtyi neuvottomana.\n\nMuistamme, että Javertin olemuksen peruste, hänen alku-aineensa, hänen\nilmakehänsä oli kaiken esivallan kunnioitus. Hän oli valettu yhdestä\nkappaleesta, eikä hän sietänyt vastaväitteitä eikä rajotuksia. Hänen\nmielestään oli tietysti kirkollinen esivalta ensimäinen kaikista, hän\noli uskollinen, pintapuolinen ja sääntöjä noudattava tässä kohdassa\nniinkuin muissakin. Hänen silmissään oli pappi korkeampi henki, joka ei\nvoi erehtyä, ja nunna pyhä olento, joka ei voi tehdä syntiä. Molemmat\nolivat hänen nähdäkseen maailman pahuudelta visusti suljettuja sieluja,\nja niissä oli yksi ainoa ovi, joka avautui vain totuutta julistaakseen.\n\nHuomattuaan nunnan aikoi hän ensin poistua.\n\nMutta oli olemassa toinenkin velvollisuus, joka häntä piteli ja työnsi\nvoimakkaasti vastakkaiseen suuntaan. Hän jäi siis paikalleen ja --\nyritti vain yhden kysymyksen.\n\nNunna oli juuri sisar Simplice, joka ei ollut eläissään valehdellut.\nJavert tiesi sen ja kunnioitti häntä erikoisesti sen takia.\n\n\"Sisareni,\" sanoi hän, \"oletteko yksin tässä huoneessa?\"\n\nSeurasi hirvittävä hetki, jonka kuluessa portinvartijatar-parka tunsi\nvoimainsa raukeavan.\n\nSisar kohotti päänsä ja vastasi:\n\n\"Olen.\"\n\n\"Te ette siis ole nähnyt\", jatkoi Javert, \"-- suokaa anteeksi, jos yhä\nvaivaan, velvollisuuteni käskee -- tänä iltana erästä henkilöä, erästä\nmiestä. Hän on karannut, me etsimme häntä -- Jean Valjeania, ettekö ole\nnähnyt häntä?\"\n\nSisar vastasi:\n\n\"En.\"\n\nHän valehteli. Hän oli valehdellut kaksi kertaa peräkkäin, epäröimättä,\nnopeasti, ikäänkuin uhraten oman itsensä.\n\n\"Suokaa anteeksi\", sanoi Javert ja poistui syvään kumartaen.\n\nOi hurskas nainen! Te ette ole enää moneen, moneen vuoteen ollut\nelävien joukossa; Te olette tavannut valkeudessa sisarenne puhtaat\nneitsyet ja veljenne enkelit; luettakoon tämä valhe hyväksenne\nparatiisissa!\n\nSisaren vakuutus oli Javertista niin ratkaiseva ja luotettava, ett'ei\nhän lainkaan huomannut sitä omituista seikkaa, että juuri sammutettu\nkynttilä savusi pöydällä.\n\nTuntia myöhemmin kulki muuan mies läpi metsikköjen ja sumuisten\nlaaksojen, edeten nopeasti Montreuil-sur-Meristä Pariisia kohti. Tämä\nmies oli Jean Valjean. Pari kolme kuorma-ajuria, jotka kohtasivat\nhänet, ovat myöhemmin kertoneet hänen kantaneen kädessään jotain myttyä\nsekä olleen puettuna työmekkoon. Mistä oli hän saanut tämän mekon.\nSiitä ei päästy milloinkaan selville. Muuan vanha työmies oli muutamia\npäiviä aikaisemmin kuollut tehtaan sairaalassa, jättäen ainoaksi\nperinnökseen mekkonsa. Ehkä Jean Valjeanilla oli juuri tämä mekko.\n\nLopuksi sananen Fantinesta.\n\nMeillä on kaikilla sama äiti, maa. Fantine jätettiin tämän äidin\nhuomaan.\n\nRovasti luuli tekevänsä oikeimmin -- ja ehkäpä tekikin -- säästäessään\nJean Valjeanin jälkeenjättämästä omaisuudesta mahdollisimman paljon\nköyhille. Sillä mistä olikaan lopulta kysymys? Kaleeri-vangista ja\nyleisestä naisesta. Sentähden teki hän Fantinen hautaamisen\nmahdollisimman mutkattomaksi ja supisti sen tuohon kaikkein\nvälttämättömimpään: yhteiseen hautaan.\n\nFantine haudattiin siis kirkkotarhan vapaaseen kulmaan, joka kuuluu\nkaikille eikä kenellekään ja jonne köyhät kuopataan. Onneksi osaa\nkuitenkin Jumala löytää sielun. Hämärän vaipuessa maille mantereille\nlaskettiin Fantine viimeiseen lepoonsa tuntemattomien luiden joukkoon;\nkohta oli hänkin tomuksi muuttuva, tuntemattomaksi, hajoavaksi tomuksi.\n\nHänet heitettiin yleiseen hautaan.\n\nHänen hautansa oli aivan hänen vuoteensa kaltainen.\n\n(_Fantinen II osan loppu_.)\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] _Brumaire_, toinen kuukausi Ranskan vallankumouksen ajanlaskussa,\n23 päivästä lokakuuta -- 21 päivään marraskuuta; 18 p:nä sumukuuta (9\np. marrask. 1799) teki Bonaparte itsensä ensimäiseksi konsuliksi.\nSuomentaja.\n\n[2] _Bienvenu_ suom. \"onnentulokas\", \"tervetuloa\". Suomentaja.\n\n[3] Tournefort (1656-1708) laati kasviluokittelunsa kukinnon rakenteen\nmukaan, vähän ottaen huomioon luontaista sukulaisuutta.\n\n[4] Aikanaan kuuluisa kasvitieteilijä, k. 1777.\n\n[5] \"Ell'ei Herra huonetta varjele, niin turhaan valvovat ne, jotka\nsitä vartioivat\".\n\n[6] _Guillaume Pigault-Lebrun_, ranskalainen romaanikirjailija, eli\n1753-1835. Suomentaja.\n\n[7] _Jean Baptiste de Boyer_, Argensin markiisi, sukkela\nepäilijäfilosofi, Fredrik Suuren ystävä, eli 1704-71.\n\n[8] _Pyrrho_: kreikkalainen viisaustieteilijä, epäily-viisaustieteen\nperustaja, 4:llä vuosisadalla e.Kr.\n\n[9] _Thomas Hobbes_: englantilainen viisaustieteilijä, eli 1588-1679.\n\n[10] _John Tuberville Needham_, englantilainen luonnontutkija, eli\n1713-81.\n\n[11] _Fiat lux_ = tulkoon valkeus!\n\n[12] Senaikuinen virallinen sanomalehti.\n\n[13] Viinilasin ääressä.\n\n[14] Katolilainen pyhimys, kuoli 1660.\n\n[15] ilman pitkiä puheita. Suom.\n\n[16] _Cartouche_, kuuluisa varas ja rosvo Ranskassa 17-sataluvun\nalkupuolella. Suom.\n\n[17] Sallikaat lasten... Suom.\n\n[18] Olen maan matonen. Suom.\n\n[19] Kuuluisa piispa ja saarnamies Ludvig XIV:n ajalla, eli 1627-1704.\n\n[20] Sinua Jumala (ylistämme).\n\n[21] Tarkoittaa protestantti-vainoja Ludvig XIV:n aikoina. Suom.\n\n[22] Ranskal. rahamäärä: 5 penniä. Suom.\n\n[23] Vallankumouksellisten päähine.\n\n[24] Punainen hattu: kardinaalin päähine. Suom.\n\n[25] Viittaa erääseen tunnettuun tarinaan Perrettestä, joka maitoastiaa\nkaupunkiin kantaessaan uneksi ostavansa lehmät ja siat, vaunut ja\ntalot, kunnes hänen innoissaan hypähtäessään maitoastia ja samalla\ntoiveet särkyivät. Suom.\n\n[26] Uskon Isään Jumalaan.\n\n[27] Koska hän paljon rakasti. Suom.\n\n[28] Intialaisen taruston maailman-isä. Suom.\n\n[29] Kansan murretta ranskalaisilla Alpeilla: ryöväri-konna.\n\n[30] Kas Jussia! Suom.\n\n[31] _Floreal_ (= kukka-), vuoden kahdeksas kuukausi Ranskan\nvallankumouksen ajanlaskussa (20 huhtik. -- 20 toukok.). Suom.\n\n[32] Jälleen henkiin herätetty. Suom.\n\n[33] _Peruna_. Parmentier toi perunanviljelyksen Ranskaan.\n\n[34] Passer à l'État de. Suom.\n\n[35] Laittakaa vaatteenne kuntoon ennenkuin poistutte. Suom.\n\n[36] Muotokuva-, maisemakuva-albumi, piirros-kokoelma. Suom.\n\n[37] Ranskalainen kuvanveistäjä, k. 1733. Suom.\n\n[38] Hedelmöittävä peltojen haltija kreikkalaisilla ja roomalaisilla.\n\n[39] Erään Lesagen huvinäytelmän päähenkilö, ahnaan rahamiehen\nperikuva.\n\n[40] Ranskalainen maalari (1726-1805) Suom.\n\n[41] Linna Pariisin lähellä. Suom.\n\n[42] Roomalaisten suuri tappio v. 321 e.Kr. Suom.\n\n[43] Tasavaltalaislaulu vallankumousajalta. Suom.\n\n[44] Sanaleikki Bombardasta: mässäily ja rento elämä. Suom.\n\n[45] Sanaleikki, jota on mahdoton suomeksi sovittaa: _contemple mon\ncalme_ -- markiisi de Montcalm. Suom.\n\n[46] Argon tietäjä-kuningas. Suom.\n\n[47] Nyt sulle, Bacchus, ma laulan.\n\n[48] Hyvät naiset. Suom.\n\n[49] Félix nimi merkitsee: onnellinen, autuas.\n\n[50] Pau: Kaupunki Ala-Pyreneillä, mistä saadaan korkkeja. Suom.\n\n[51] Sodan syy. Suom.\n\n[52] Ranskalainen laulurunoilija, 1772-1827. Suom.\n\n[53] Berquin: ranskalainen lastenkirjailija, k. 1791.\n\n[54] Ei mitään uutta auringon alla.\n\n[55] Lempi kaikilla sama. Suom.\n\n[56] Kuuluisa pankkimies, kansanedustaja ja ministeri 19 vuosisadan\nalkupuolella Ranskassa. Suom.\n\n[57] Ranskan sen aikuinen virallinen lehti. Suom.\n\n[58] _Vidocq,_ kuuluisa veijari, myöhemmin Pariisin poliisipäällikkö,\n1775-1857. Suom.\n\n[59] Kiihkokatolinen ranskal. kirjailija, 1753-1821. Suom.\n\n[60] Kristus meidät vapahti. Suom.\n\n[61] Vincentius Paulus perusti näet v. 1625 Pariisissa lazaristein\nliiton. Suom.\n\n[62] Tämä välihuomautus on Jean Valjeanin.\n\n[63] Silloisia vanhoillisia sanomalehtiä Ranskassa. Suom.\n\n[64] Theramenes, atenalainen kansanyllyttäjä, k. 403 e.Kr. Suom.\n\n[65] Je-nie-Dieu, sanaleikki Chenildieustä. Suom.\n\n[66] Elinkautiset Pakko-Työt. Suom.\n\n[67] _Drapeau blanc = valkoinen lippa_, senaikuinen kuningasmielinen\nsanomalehti. Suom. huom.\n\n\n\n"]