[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fKoqZ9RUOQrDpNe8O5dcgmxZFYBbHKnS73IHjUPXxtsU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},79,"Runot; Lyhyet kertomukset","Kivi, Aleksis",1834,1872,"79-kivi-aleksis-runot-lyhyet-kertomukset","79__Kivi_Aleksis__Runot;_Lyhyet_kertomukset",null,"runous",[],[],"fi",1916,22162,144656,false,12907,[22,23],"Poetry","Short stories",[22,25],"Short Stories","\"Runot; Lyhyet kertomukset\" by Aleksis Kivi is a collection of poems and short stories written during the late 19th century. This work showcases Kivi’s reflections on nature, love, and human emotion, illustrating the beauty and challenges of life through lyrical imagery and rich narratives, while also hinting at folkloric themes. The poems often center around characters in rural settings, embodying themes of longing, loss, and the simplicity of pastoral life.  The beginning of the collection introduces several poems that set a tranquil and contemplative tone. In \"Unelma,\" the speaker dreams of returning home to a distant land, evoking feelings of nostalgia and yearning. \"Kaunisnumella\" presents a scene where a mother’s love for her child is tested as she searches desperately for him in a serene, yet foreboding forest landscape. These pieces exemplify Kivi’s mastery of language, blending personal longing with the expansiveness of the Finnish landscape, and thus serving as a precursor to the emotional depth explored throughout the collection. Through vivid descriptions and relatable characters, Kivi captures the essence of human experiences in a naturalistic framework. (This is an automatically generated summary.)",[],336,"Kokoelma sisältää Aleksis Kiven keskeistä runotuotantoa sekä lyhyitä kertomuksia. Teos koostuu muun muassa Kanervala-sarjan runoista, lehdissä julkaistuista teksteistä sekä kirjailijan kuoleman jälkeen julkaistuista käsikirjoituksista ja kertomuksista, kuten Koto ja kahleet sekä Vuoripeikot.","Aleksis Kiven 'Runot'; 'Lyhyet kertomukset' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 79. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan on tuottanut Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","RUNOT; LYHYET KERTOMUKSET\n\nKirj.\n\nAleksis Kivi\n\n\n\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1916.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nMansikoita ja mustikoita -albumissa julkaistut runot\n\n  Unelma\n  Kaunisnummella\n\nKanervala\n\n  Saatesanat\n  Kanervankankaalla\n  Keinu\n  Joulu-ilta\n  Eksynyt impi\n  Anjanpelto\n  Karhunpyynti\n  Helavalkea\n  Äiti ja lapsi\n  Rippilapset\n  Uudistalon-perhe\n  Ruususolmu\n  Mies\n  Niittu\n  Ikävyys\n  Metsämiehen laulu\n\nKirjallisessa Kuukauslehdessä julkaistut runot\n\n  Tornin kello\n  Ensimmäinen lempi\n  Lintukoto\n  Kaukametsä\n  Sunnuntai\n  Uneksuminen\n  Sota\n  Onnelliset\n  Pohjatuuli\n  Lapsi\n  Alma\n  Myrsky\n\nJälkeenjääneet runot\n\n  Immen unelma\n  Impi ja ryöväri\n  Jäähyväiset\n  Kesä-yö\n  Pilvilaiva\n  Suomenmaa\n  Härkä-Tuomo\n  Paimentyttö\n  Atalantta\n  Oli mulla kulta kaunoinen\n  Kontiolan kaski\n\nLyhyet kertomukset\n\n  Koto ja kahleet\n  Eriika\n  Vuoripeikot\n\n\n\n\nMANSIKOITA JA MUSTIKOITA -ALBUMISSA JULKAISTUT RUNOT\n\n\n\nUNELMA\n\nKerta seisoin, niin näin unta,\nMeren reunal vieraas maas;\nEtääl siinti koti-ranta,\nSinne mielin tulla taas.\n\nMutta uni, joka ensin\nVei mun maastain, immestäin,\nHänen siivillänsä lensin\nJälleen koti-maahan päin.\n\nSiirsin mielel intovalla\nPojes Suomeen ihanaan,\nSiirsin vinhast pilvein alla,\nSiks kuin löysin kunnasmaan.\n\nTuima tuuli pilvet poisti,\nKaunis päivä paisto taas;\nVuori loisti, viita loisti,\nKoski pauhas koti-maas.\n\nImpein eteheeni väikky:\nSilmä iski salamoi,\nKiharien yössä läikky\nOtsa niinkuin aamun koi.\n\nIhastelin otsan aamuu,\nMesi-huulii suutelin.\nSuutelinko taivon haamuu?\nHekumasta heräsin.\n\n\n\nKAUNISNUMMELLA\n\nTapauksen tahdon kertoo, vaik'ei juuri\nIhmeellisen, mutta lempeän ja hellän.\n\nÄiti, lapsi helmas, illan paistees nukkui\nKaunisnummen kankahalle. Korkeet hongat\nHumisivat ympärillä, päivän loimo\nLänteen kallistui ja pilvet purjehtelit\nLumi-valkoisina sinertäväl taivaal. --\nAurinkoa, joka kuumoittaa jo vaisust\nPuitten välis, lapsi ihastelee;\nLuulee että hän sen käsittäis, ja jättää\nUneksuvan äitins, lähtee kulta-pyörää\nHongan oksalt ottamaan ja katoo metsään. --\nÄiti heräyy ja pelol lastans kaipaa,\nRientää häntä etsimään ja etsii tuskal\nIllan himeydes ympär Kaunisnummee.\nHuutaa ei hän tainnut, sillä ääni\nSäikäyksest lankes. Vaitina hän juoksi\nKanervaista maata myöden: poski poltti,\nVeri suonis riehui, tuskan hiki-helmet\nJuoksit otsalt ales. Se oil' sielun myrsky,\nJoka äänetöinnä ärjyvi ja polttaa. --\nVimmasta hän pyörtyy, mutta ätin-lempi\nIskee tulta taas ja mieli kirkastuvi\nJa hän nousee, etsii kiivaammin kuin ennen. --\nMutta koska illan hymyilevä lamppu\nSammui töyrään taakse, seisoi lapsi yössä\nKummastuneena ja sydämmessä pelko.\nLähti jälleen astelemaan äitii kohden,\nAstelikin ahkerast, mut joutui aina\nSamaan paikkaan, josta vasta lähti.\nYö jo pimeni ja epäilyksen tuska\nLapsen käsitti ja itkemään hän päätyi;\nItkun saattoi äitin korviin lempee kaiku.\nÄiti riensi vilkkaasti kuin öinen haamu\nÄäntä kohden, löysi lapsens kanervistost,\nKääri hänen helmohins ja ilons\nMuuttui niinkuin vaisuks unen-näöks. --\nMutta aukenivat lopult kyynel-lähteet,\nEttä kiiriit helmet kirkkaat sammuttamaan\nPosken polttoo. Kelmeys nyt kaunis väikkyi\nKasvoillansa niinkuin itä-pohjan reunal,\nJossa valkeni jo päivä, sillä pian\nPohjolassa katoo kesä-yösen hämär'.\nKelmeempi kuin ennen äiti oli,\nKelmeempi kuin ennen lapsi äitins helmas; --\nMutta hellemmin kuin ennen tytkyi sydän\nSydänt vastaan somas hiljaisuudes.\nMyrskyy seuraa tyyneys, mut tyyneydes\nKävi onni-autuu'n hymisevä tuuli,\nHieno niinkuin louna-tuuli,\nJoka, tultuansa yli vilja-pellon,\nLähenevi meitä viherjäisel niitul.\n\n\n\n\nKANERVALA\n\nRunoelma\n\n\nLukija on näissä runoelmissa kohtaava useita päätelyhennyksiä, joita\ntähän asti kirjakielessä osittain ei liene ollenkaan -- senlaiset\nlyhennykset ovat tässä toki hyvin harvat -- osittain on säästäväisesti\nkäytetty, ja silloin aina lyhennysmerkillä, mutta tässä ilman, ja joita\nhän sentähden aluksi ehkä oudoksunee. Vaan kun puhekieli, ainakin\nEtelä-Suomessa, näitä lyhennyksiä käyttää ja koska niiden käyttämisellä\nvoidaan kielellemme lisätä lyhykäisiä ja varsinkin yksitavuisia sanoja,\njoita se tarvitsee, voidaksensa keveämmästi liikkua vaihtelevaisissa,\nuudemmissa runomitan laaduissa, uskaltaa tekijä pitää mainituita\nlyhennyksiä luvallisina. Sallittakoon se olla hänellä vakuutuksena, että\nsuomenkieli on vastedes siinä suunnassa muodostuva. Myös hiljaan on\nHerra Kanslianeuvos E. Lönnrot tunnustanut noita lyhennettyitäkin\nsäännöllisiksi. Hän lausuu (Katso \"Vanhoja ja Uusia Virsiä Suomalaisen\nVirsikirjan korjaamista varten\". Siv. 158): \"Kirjoittaisin ennemmin:\nuskos, uskoi, uskom, uskokam j.n.e. kuin uskoss', uskoll' uskomm',\nuskokaamm'. Miksi suomenki kielen sanoilla ei saisi paikoin olla kaksi\npäätettä, toinen lyhempi toinen pidempi?\" Niin hän, ja sitä tapaa on hän\nmyös käytellyt virsissänsä, vaikka toki harvemmin kuin tekijä tässä\nkirjassa.\n\n\n\nKANERVANKANKAALLA\n\nKanervakankaalla sauvupi miilu\n  Honkien juurilla,\nVartija on sillä vakava ukko,\n  Partanen harmaapää;\nHän ahkerast nuijaansa käyttelee,\nJa kumahtaa kanervakangas.\n\nTaas kiven ääressä istuuvi vanha\n  Kauhaansa veistellen,\nHohteessa tervasen, leimuvan kannon,\n  Syksysen taivaan ali,\nKosk korkea Pohjola tulta lyö\nJa loistavat tuhannet tähdet.\n\nTähtien joukkoa katselee ukko,\n  Tyyneesti miettien:\nOnko ne kynttilöi taivahan häistä,\n  Salista loistavast,\nTai hurskaitten kirkkaita henkii täält,\nNyt kunnian istuimil siellä?\n\nMietteilee ukko ja ummistaa viimein\n  Silmänsä unehen,\nKohtapa kuitenkin joutsenten liuta\n  Siivillä vinkuvil\nPois tienoihin etelän kiitäen,\nTaas unesta herättää vanhan.\n\nVauhdilla vasaman jänönen juoksee\n  Ohitse nuotion,\nVainoo hänt valkeakuononen kettu\n  Vikkeläst oikaisten,\nJa huhkain kuin keijunen Tuonelast\nHeit hienoilla siivillä seuraa.\n\nÄäni nyt kaikuvi: \"Kankahan-Ranki,\n  Kiirehdi katsomaan\nKuolemaa kuusiston sankarin vanhan!\"\n  Nuotiolt vastataan:\n\"En jouda, kosk suojella täytyy mun\nTäss' valkeal ystävää vanhaa.\"\n\nHetken pääst ryske ja pauhina ankar\n  Tienoissa ympär käy,\nJyskyyvi tanner ja oksiltans linnut\n  Lentävät säikähtäin,\nJa kaatuipa kuusista korkein nyt,\nJa kuollut oil \"sankari vanha\".\n\nVartija nukkuu, mutta kosk taasen\n  Unest hän heräyy,\nKorkea, harteva Metsolan herra\n  Seisovi nuotiol;\nHän selkäänsä lämmittää myhäillen\nJa pyhkeilee karheaa partaans.\n\nKatsannol tyyneel, kaukana pelvost,\n  Huulilla hymyvil,\nKanervavuoteeltans katselee ukko\n  Kuningast ankaraa,\nMi viimein taas vakaasti astelee\nPois linnaansa himmeään, jylhään.\n\nNäköjä kummia ilmestyy vielä,\n  Kauniita neitoja,\nTapion neitoja hyppelee ympär\n  Leimuvan valkean,\nJa kivensä juurelta hymyten\nHeit katselee vartija vanha.\n\nKirkas kuin auringon paisteessa lähde\n  On heidän silmänsä,\nSeppele päässä on varsista puolan,\n  Helmensä mustikoist,\nJa rintojen pyöreillä kunnahil\nKaks kaunista mansikkaa hohtaa.\n\nNiinpä, kosk kankaalla pohjonen soittaa,\n  Tähtien loistaes\nHyppelee Tapion impien joukko\n  Nuotion ympäril,\nJa katoo kuin sumut ja auereet,\nKuin myrskyssä sääksien parvi.\n\nSammuvat tähdet ja aurinko nousee\n  Idästä kiirien,\nMetsäsilt vuorilta kaikuvi kauvas\n  Kuherrus terrien,\nJa oksilla pisarat kastehen\nNyt kirkkaina helminä kiiltää.\n\nPaimenet ukkoa katsomaan käyvät\n  Pilliä soitellen,\nKäy hänen luoksensa ampuja metsäst\n  Torvea soitellen,\nJa sillonpa piippunsa pilveilee,\nNiin ukon kuin ampujan uljaan.\n\nSillonpa hymyten kertoilee ukko\n  Ihmei ja tarinoi\nMetsolan tummista, kaikuvist linnoist,\n  Luolista Vuorelan;\nSä kuultelet kanervavuoteella,\nJa hongiston kantele kaikuu.\n\nNiinpä hän, kylästä kaukana, viettää\n  Aikansa, harmaapää:\nMillon hän istuu ja kauhaansa veistää\n  Leimuval nuotiol,\nJa millon taas nuijiilee miiluans,\nJa kumahtaa kanervakangas.\n\n\n\nKEINU.\n\n  Nyt kanssani keinuhun käy,\n  Mun impeni, valkeal liinal;\nKuin morsian kauniina seisoovi luonto\n    Iltana helluntain.\n  Heilahda korkeelle, keinu,\n  Ja liehukoon impeni liina\n    Illalla lempeäl.\n\n  On allamme viherjä maa\n  Ja päällämme sininen taivas,\nJa läntinen lehtistä laaksoa soittaa\n    Lintujen laulaes.\n  Heilahda korkeelle, keinu,\n  Ja liehukoon impeni liina\n    Illalla lempeäl.\n\n  Kun väikyn mä ylhäällä tääl,\n  Tääl tuulien viileäs helmas,\nNiin kaukana näen mä kaunoisen\n    Paisteessa iltasen.\n  Heilahda korkeelle, keinu,\n  Ja liehukoon impeni liina\n    Illalla lempeäl.\n\n  Kuin Onnelan kaukainen maa\n  Niin kimmeltää ihana kunnas;\nJa sinnepä lentäisin impeni kanssa\n    Siivillä läntisen.\n  Heilahda korkeelle, keinu,\n  Ja liehukoon impeni liina\n    Illalla lempeäl.\n\n  Siel lehtinen kauhtana ain\n  On hartioil unisen koivun,\nJa ainiaan lempeillä kunnailla läikkyy\n    Helluntain vainiot.\n  Heilahda korkeelle, keinu,\n  Ja liehukoon impeni liina\n    Illalla lempeäl.\n\n  Siel laaksossa vainion all\n  On keväinen, viherjä niittu,\nMi ainiaan herttaises hämäräs siintää\n    Kukkasil keltaisill.\n  Heilahda korkeelle, keinu,\n  Ja liehukoon impeni liina\n    Illalla lempeäl.\n\n  Siel suutelee ehto ja koi\n  Ja siel ijankaikkinen aika\nPois kiitävi vauhdilla kiitävän virran\n    Himmeään Unholaan.\n  Seisahda, heiluva keinu,\n  Jo kelmenee impeni poski\n    Illalla lempeäl.\n\n\n\nJOULU-ILTA\n\nSumunen ilma vuorilla väikkyy,\n  Raskaasti pilvet käy,\nHengittää kostee, suojanen tuuli\n  Himmeäs männistös,\n  Toki riemu lemmekäs\n  Himmeydes hymyilee\nKuin hääjuhla synkeäs yössä;\n  Tullut on joulu-ilta.\n\nHuoneesta loistaa valkeus hauska\n  Vastahan kulkijan,\nHedelmii vuoden ahkerast työstä\n  Tornina seisoovi\n  Pöytävaatteel valkeal\n  Vierahille tarjona,\nJa laattial kiiltävät oljet\n  Leimues iltapystyn.\n\nPöydässä istuu asujat kaikki\n  Huoneessa loistavas,\nKellenkään määrää eteen ei panna\n  Lahjoista taivahan;\n  Kaikki yhtä ansainneet,\n  Kaikki tässä vierahat;\nJa koska he pöydästä käyvät,\n  Pauhaavat jouluvirret.\n\nVeisaavi nuori, veisaavi vanha,\n  Kuultelee hartaast laps;\nSionin juhlasta veisunsa kaikuu,\n  Ihmeestä suurimmast,\n  Sankarista seimessä\n  Bethlehemin kaupungis,\nJa silmissä kyynele loistaa\n  Kuultelevalla lapsel.\n\nHeikenee vihdoin valkean loiste,\n  Virsi myös vaikenee,\nÄänettä kauvan istuvat kaikki\n  Vakaasti miettien\n  Tulisian hohtaes,\n  Punahiilen himmetes;\nJa lepohon käyvät he viimein\n  Vuoteelle olkiselle.\n\nKorkea juhla, ihana ilta\n  Oljilla kultasil,\nValossa valkeen, ilosen liekin\n  Sumusen yösen kohdus!\n  Ken sua taitaa unohtaa?\n  Ken sun virttes kaikunaa?\nKen lapsukaist äitinsä helmas\n  Vajassa Bethlehemin?\n\n\n\nEKSYNYT IMPI\n\nMetsään keltakiharainen impi\nAsteleevi kanervaisel maall;\nKohden taivast otsa puhdas välkkyy,\nKatsannossa onpi tyyneys.\n\nHaastelee hän yksin käydessänsä:\n\"Vallitsija kirkkaan korkuuden,\nSuo mun aina silmät puhtaal, vakaal\nPuolees taitavani katsahtaa.\n\nOpeta mua eloo rakkauden,\nValkeutes pyhä virtakoon\nPoveheni, ja mä, pelkäämättä\nPimeyden valtaa, tieni käyn.\n\nJa kun viimein päätetty on matka,\nAstun kunniasi kaupunkiin,\nJonka muurit kullast, krysoliiteist\nHohtaa kesäsillä kunnahil.\"\n\nMutta päivän heljä silmä sammuu,\nLuonto pimeydes hengittää;\nPolultansa kaunis neito eksyy,\nÖises salossa hän harhailee.\n\nPilvet taivaal kiitää, leimahtelee,\nJyrisee, ja itkee raskahaast;\nMitä elävätä maassa, ilmas,\nRientää kätköin luolain, pesien.\n\nMutta mihen pakeneevi neito,\nMissä myrskyssä hän suojan saa?\nEteenpäin hän yhä käyskeleevi\nKuusistossa ruohottomal maall.\n\nToki vakaana hän asteleevi\nJalolla ja tyyneel katsannol;\nHameliepeens tuulen siivil liehuu,\nKeltakiharansa sinkoilee.\n\nHänen ympärilläns synkees laaksos\nTuli sinertävä välähtää,\nSillon kimmeltävän impihaamun\nNäet kirkkaudes seisovan.\n\nHarhaileevi neito sinnen tännen,\nSalost jylhästä ei loppuu tul,\nÖinen laakso murheellisest huokaa,\nKuni uhkais päivä tuomion.\n\nKohtaa häntä viimein vuori jyrkkä,\nMustat luolat vastaan tuijottaa,\nNiinkuin tahtoisivat hänen niellä\nAhneest ammottaviin kitoihins.\n\nKun nyt seisoo impi mietiskellen,\nMihen kääntäisi hän retkensä,\nMikä ääni vuoren luolist kaikuu\nHirmuinen kuin murhan riehues?\n\nMitä kauheutta silmäns näkee\nTulen leimahtaes ukkosen?\nHirvei peikkoja ja kyöpeliä\nUumennoista rynkää kiljunal.\n\nYmpär impeä he pyörötanssis\nHäijyst irvistellen hyppelee,\nKiukun katsantoja viskeleevät\nÖisen vaeltajan puolehen.\n\nMielel kamovalla, kasvoil kelmeilt\nImpi seisoo heidän keskelläns,\nToki korkeuteen teroitetut\nLakkaamatta sinisilmät on.\n\nMutta korkuus jyrisee ja pauhaa,\nVäsymättä myrsky riehuu ain,\nÖinen laakso murheellisest huokaa\nKuni uhkais päivä tuomion.\n\nKirkuna nyt peloittava kaikuu\nKarkelevain peikkoin joukosta,\nNeito horjuu heidän keskellänsä,\nToki ylhääl viipyy katsantons.\n\nMutta myrsky äkist vaikeneevi,\nVaikeneevi ukon jyrinä,\nMetsä kuultelee ja pilvet seisoo.\nMitä luonnossa nyt varrotaan?\n\nKatso mikä kirkkaus ja loiste,\nKoska pimee taivas aukenee,\nKatso kuinka peikot kiljunalla\nKiirehtivät taasen luolihins.\n\nAlla vuoren vaeltaja seisoo,\nValkeudes muotons kimmeltää,\nIhastuksella hän katsahtelee\nYlös säteilevään aukioon.\n\nSiellä kasvot kauniit, ihmeelliset,\nJuhlalliset neito nähdä saa;\nKaksi silmää ihaninta loistaa\nKohden nuorta naista vuoren all.\n\nKiharat kuin loimottavat liekit\nHänen ohauksil liekkuvat,\nJa hän hymyy niinkuin ylkä hymyi\nLempi hohtaa hänen huuliltans.\n\nMutta paistehessa kaukaisimmas\nImpi näkee vielä kauniin maan,\nNiitut vihannot ja tummat vuoret,\nVuoril purpuraiset hattarat.\n\nToki vilaukses peittyy taasen\npilviin korkeuden aukio,\nMutta peittyessä lempeet silmät\nKatsahtelit vielä impeä.\n\nSilloin autuaana impi rientää\nKotihins kuin tuulen liehaus,\nKuni jalkansa ei maata polkis,\nSiivil halki metsäin lentää hän.\n\nNyt hän kotons pimeydes löytää,\nNiinkuin henki häntä johdattais,\nPäivän koittees vuoteellensa vaipuu,\nÄitin murhe iloks käynyt on.\n\nMutta pian impi heräyypi,\nKuume hänen poskil liekehtii,\nHelläst äitiäns hän syleileevi,\nTaivaan tulta iskee katsantons.\n\n\"Oi, mun armas äitin!\" niin hän lausuu;\nMutta houraileeko neitonen?\n\"Armas äiti, hame ompel mulle,\nValkase se lumivalkeaks.\n\nMailmaan, joka korkeudest loisti\nLäpi kultakirkkaan akkunan\nTuolla pilvitunturien keskel,\nVaeltaa nyt tyttäresi pois.\n\nRuhtinaan, sen valtakunnan herran,\nNäin mä valkeudes väikkyvän;\nKiharansa kuni liekit leimuit,\nArmaasti hän mua katsahti.\n\nKatsahti kuin onnenpäivän aamu,\nKoska kuuluu tuulen hyminäs:\n'Autuutes sua vartoo, riennä, riennä,\nPue päälles puhdas kauhtana.\n\nPääsi voitele, se kohta kantaa\nIhanaisen kunjan seppelin;\nRiennä kotokartanosi juhlaan,\nSali lehditetty vartoo sua'.\n\nNiinkuin aamu tämä katsahti hän,\nKaunis sulhaiseni, puoleeni.\nHän mun sulhaiseni, ylkämiehein?\nMikä onnen autuus ääretön!\n\nAatokseni ihanasti pyörtyy\nHarhaellen hänen povessans,\nManttelinsa pyhäs hämärässä\nSieluin eksyileevi hymysuin.\n\nEttä synnyin tänne! Miksi synnyin\nTätä herrautta perimään?\nEnpä tiedä, hekumassa hourin,\nHuohottelen, neito vienoinen.\n\nMutta ylistetty ollos, päivä,\nKoska elon kalleuden sain.\nSoma päivä, kaunis kultapaiste,\nTerveiseni sulle lähetän.\n\nNiinpä ylistelen armast päivää,\nJoka aukas tieni Kaunolaan;\nSinnen morsiamena mä riennän,\nRiennän, riennän poskil hehkuvil.\n\nÄiti, ompel mulle hame uusi,\nSulamithin puvun kaltainen,\nValkase se lumivalkeaksi\nPellon kukkaskedol ihanal.\"\n\nNiinpä neito lausui, mutta äiti\nPäänsä murheellisna kallisti;\nEi hän Tuonelle sois tytärtänsä,\nEipä kaunist kulta-omenaans.\n\nMutta ahkerasti askaroitsi\nNeito kuolon tuskallises työs:\nElon lippu, Kalman kelmee viiri\nLiehuit vuoroin hänen kasvoillans.\n\nMeni päivä kuumas taistelossa,\nMeni kesän päivää kaksi, kolme,\nMutta vuoteeltansa impi nousi\nLaskiessa päivän kolmannen.\n\nVuoteeltansa jalo neito nousi,\nOtsa välkähteli kirkkahast;\nKiharans hän kiireest palmikoitsi,\nPäällens pukei hameen valkean.\n\nIllan ruskopilvii kuvaileevat\nHänen liekehtivät poskensa,\nHänen puheens on kuin tulen liekki,\nKoska äitillens hän haastelee:\n\n\"Äiti, kukkaisia saata mulle,\nSinearist toivon kukkaisii;\nHohtakoon mun povellani ruusu,\nKoska astun saliin kunnian.\"\n\nSinearin niitult viherjältä\nHellä äiti kukkaisia tuo,\nJoilla koristaavi povens kummun\nKomeest katsahtava neitonen.\n\nPuettuna, juhlallisna seisoo\nImpi kaunis, sinisilmänen\nVaipuu unisena äitins helmaan,\nNukkuu kantajansa povelle.\n\nMutta ulkona käy raitis myrsky,\nPauhaa mänty satavuotinen,\nTyöstä kotihinsa miehet käyvät,\nKotihinsa karjat laitumelt.\n\nAhol tuulisella hyppeleevi\nKaritsainen emons ympäril.\nMutta nukkunut on äitin helmaan\nKaunis tyttärensä ainiaaks.\n\n\n\nANJANPELTO\n\nLäksin markkinoille Anjanpellon\n  Syyskuun päiväl armahal;\nIhanasti vaalea ja tyyni\n  Taivas päälläin kaarteli.\nKellastunut, äänetön kuin hauta\nOli Tapiolan kaupunki.\n\nMilloin seisoin mäel korkealla\n  Kaukarantaan katsahtain,\nMilloin laaksois hymyvissä kuljin,\n  Huuhelivat paimenet;\nNiinpä vaelsin mä Anjanpeltoon\nHämeenmaitten kultasilla teil.\n\nSeisoin viimein markkinoitten pauhus,\n  Harput soi ja kanteleet.\nPoika ruskea Germaniasta\n  Leiskui harpun helinäl,\nVaimo vakaa Pohjanlahden ranteilt\nSoitti kanteletta lempeää.\n\nSoitto hymisi ja rattaat ryskyi,\n  Orhit hirnuit komeast;\nSilloin näin mä ihanaisen immen,\n  Nuoren Hämeen-tyttären;\nMailman hyörinää hän katsahteli\nOtsal vakaal, suulla hymyväl.\n\nNäinkö koskaan impeä niin kaunist?\n  Oi! en elon saarel tääl;\nKuni aamun valo koillisessa\n  Hänen poskillans oil kelmeys;\nHänen purpuraisil huulillansa,\nMikä autuaitten hekuma!\n\nHäntä katsahdellen matkan päästä\n  Uneksuen seison mä,\nAutuaaksi tuntuu tämä hetki,\n  Tuskalliseks tuntuu se;\nPovi polttaa, aatos harhaileevi,\nHämäryys ja valo vaihtelee.\n\nMutta katos neito näöstäni,\n  Kansan joukkoon peittyi hän,\nEnkä löydä enään haamuansa\n  Anjanpellol ihanal,\nEn tän mailman turul lakealla\nSilmiensä tähtiparii nää.\n\nSoitto pauhasi ja orhit hirnuit\n  Anjanpellon markkinoil;\nSinne tänne käyskelin mä kauvan\n  Ihmeellisis aatoksis,\nKatsahtelin löytääkseni neitoo,\nMutta turhaan kiehtoi silmäni.\n\nKotiin matkustin mä viimein taasen:\n  Millon seisoin kunnahil,\nMillon laaksois hymyvissä kuljin,\n  Huuhelivat paimenet.\nNiinpä vaelsin mä Anjanpellolt\nHämeenmaitten kultasilla teil.\n\nIhanasti korvissani aina\n  Nimi Anjanpelto soi;\nSydämmeni riutumaan sä saatat,\n  Anjanpelto kaukana;\nSiellä näin mä taivaan kauniin immen,\nMutta katosi hän ainiaaks.\n\n\n\nKARHUNPYYNTI\n\nMiesjoukko urhea metsähän hiihtää\n  Pyssyil ja kirkkail keihäil,\nKahleissa seuraavat reijuvat koirat\n  Silmillä leimuvilla,\n    Kosk aamun koi\n    Otsalt taivahan\nPois viskasee synkeän yön,\nJa aurinko kiireensä nostaa.\n\nPohjoseen kulkevi ampujain retki\n  Humisten hankikanteel,\nHärmäset hiukset hartioil liehuu\n  Vauhdissa vinkuvassa,\n    Ja harjanteilt\n    Tuuli tuima käy\nJa laaksoja siivilläns lyö,\nJa Metsola luminen pauhaa.\n\nKontion kaupungis seisovat viimein\n  Tunturil korkealla,\nSieltä, jos katsahdat puolehen päivän,\n  Allasi väikkyy mailma,\n    Ja säteetön\n    Pyörä auringon\nKäy reunalla taivaan ja maan;\nJa sinertää kaukaset metsät.\n\nKahleista päästetään reijuvat koirat\n  Halunsa valtakuntaan,\nMykkinä ampujat hiihtäen kulkee\n  Mielikin jylhäs linnas,\n    Ja kontion\n    Korvat pystyyn käy,\nJa hyyrteinen kuusisto soi\nJo haukkunast Killin ja Leijun.\n\nSaloen kuningas, sammalet otsal,\n  Karkaavi konnostansa,\nTulta ja luotia laukee hänt vastaan,\n  Ei toki juoksuns seiso,\n    Mut hankehen\n    Tahrot purpuran\nHän jättäävi ryskyväl tiel,\nPois kiitäen kuusien suojaan.\n\nKoirat hänt vainoovi, kauvas hän kiitää\n  Ankaran kaaren tehden,\nVastahan rientävät hiihtävät miehet\n  Lakeal tanterella;\n    Ja, huohottain\n    Lennos kiivahas,\nJa korkeal kantaen pääns,\nHän lähestyy, verinen sankar.\n\nMutta nyt ampujan tulinen luoti\n  Sankarin maahan kaataa,\nNousee hän vieläkin, karkaen päisin\n  Kiljunal kauhealla;\n    Nyt isketään,\n    Lumi tuiskahtaa,\nKun kontio, koirat ja mies\nLyö painia tunturin harjal.\n\nViimein tok' hämmentää taistelon tuiman\n  Kumppanein kirkas keihäs,\nKontio rinnassaan liehtovas, kuumas,\n  Tuntevi raudan kylmän\n    Ja kallistuu\n    Kinosvuoteellens,\nJa tummaksi katsanto käy,\nMi tulta ja liekkiä iski.\n\nKaatuneen ympäril seisovat miehet\n  Riemuten tunturilla;\nSieltä kun katsahdat puolehen päivän,\n  Allasi väikkyy mailma,\n    Ja säteetön\n    Pyörä auringon\nKäy reunalla taivaan ja maan;\nJa haamottaa kaukaset metsät.\n\nSaaliinens kotia rientävät viimein\n  Talvisen yösen loistees,\nKosk revontulien seppeli säihkyy\n  Taivahan otsal pohjas,\n    Ja kelmee kuu\n    Hymyellen ain\nTuol korkeal aholla käy\nJa paimentaa tähtien laumaa.\n\n\n\nHELAVALKEA\n\nVuorella kaikuuvi riemu ja soitto\n  Helluntain kelmees yössä,\nIlosest karkelee nuorison liuta\n  Laattial kallioisel,\nHelluntai-yön helavalkean leimues\n  Ja hohtaes korkuuden kiireen.\n\nMailmojen äärihin kantaavi silmä\n  Öiseltä kunnahalta,\nKaukaiset kylät ja kylien pellot\n  Vuorelta korkeelt nähdään,\nHelluntai-yön helavalkean leimues\nJa hohtaes korkuuden kiireen.\n\nKuvataan seitsemän kirkkojen tornit\n  Vaalean taivaan rannalt\nIlosen nuorison kirkkaisin silmiin\n  Tulisel kalliolla,\nHelluntai-yön helavalkean leimues\n  Ja hohtaes korkuuden kiireen.\n\nÄänetön, hopeakiiltävä virta\n  Laaksossa kärmeileevi.\nPinnalla lentelee kirkuvat sorsat\n  Öisessä lemmen-leikis,\nHelluntai-yön helavalkean leimues\n  Ja hohtaes korkuuden kiireen.\n\nÖillisten liekkien lumovas loistees\n  Nähdessään neidon kasvot\nNyt moni poikainen polttavast tuntee\n  Lempensä ensimmäisen,\nHelluntai-yön helavalkean leimues\n  Ja hohtaes korkuuden kiireen.\n\nNyt moni neitonen, kylmänä ennen,\n  Riutuen katsahtaavi\nPuolehen poikaisen vaisuna yönä\n  Tunteilla armahilla,\nHelluntai-yön helavalkean leimues\n  Ja hohtaes korkuuden kiireen.\n\nViidassa kuiskaavat kultasten kieltä\n  Impi ja nuorukainen,\nVannotaan ijäistä uskollisuutta\n  Koiviston tummas kohdus,\nHelluntai-yön helavalkean leimues\n  Ja hohtaes korkuuden kiireen.\n\nToiset he karkelos kalliol väikkyy\n  Kimmeän viulun soides;\nHelisee viulu ja tienohin ympär\n  Ihana kaiku virtaa,\nHelluntai-yön helavalkean leimues\n  Ja hohtaes korkuuden kiireen.\n\nMistä on ruskeatukkanen neito\n  Rinnoilla pyöreillä,\nHän, joka karkelee sylissä poijan,\n  Hartevan nuorukaisen,\nHelluntai-yön helavalkean leimues\n  Ja hohtaes korkuuden kiireen?\n\nNeito on kylästä vieraasta tullut\n  Tuulisen järven saarest.\nKas kuinka poskilla purpura hehkuu\n  Karkelos kalliolla,\nHelluntai-yön helavalkean leimues\n  Ja hohtaes korkuuden kiireen.\n\nMistä on neitonen hoikka ja kaino\n  Silmillä sinisillä,\nHän, joka karkelee sylissä poijan,\n  Ilosen nuorukaisen,\nHelluntai-yön helavalkean leimues\n  Ja hohtaes korkuuden kiireen?\n\nKotonsa pohjosel rinteel on tuolla\n  Himmeän koivun varjos.\nKas kuinka kiharans karkelos liehuu,\n  Karkelos kalliolla,\nHelluntai-yön helavalkean leimues\n  Ja hohtaes korkuuden kiireen.\n\nMutta nyt heikenee riemu ja soitto,\n  Vaalenee immen kasvot,\nNiinkuin jo päivä tuol itäisel reunal\n  Kuusien tutkaimilla,\nHelluntai-yön helavalkean leimues\n  Ja hohtaes korkuuden kiireen.\n\nLeikistä lähtevi nuorison liuta\n  Kultasta tietä käymään.\nSeisoo jo sillalla tuomien tuoksus\n  Kiiltävän virran partaal,\nHelluntai-yön helavalkean sammues\n  Tuol vuorella äänettömällä.\n\n\n\nÄITI JA LAPSI\n\nMökki matala on kankahalla;\nKenen kurjan asuinmaja tää?\nVaimo köyhä, raukeneva sairas\nAsuu siellä poikans pienen kans.\n\nKinostornit mökin ympär seisoo,\nRakentamat vinkan pohjosen,\nTaivas kirkkahana kaarteleikse,\nSeinis paukkuu tammi-pakkanen.\n\nÄyriä ei äitin arkus löydy,\nHuoneen kaarnaleipä kaikki on,\nNälkäsenä tulisijal istuu\nÄänetönnä pieni poikainen.\n\nÄitin silmä, häntä katsellessa,\nViruileevi säälin kyyneleis,\nMutta viimein olkivuoteeltansa\nÄänel vaisulla hän haastelee:\n\n\"Oma poikaiseni, armahani,\nSydämmeni kultakäpynen,\nTäytyypä mun lähettää sua käymään,\nMieron kurjaa tietä astumaan.\n\nTule tänne, puenpa sun päälles,\nEttes talven kylmäs palele;\nOta olkahasi paimenlaukku,\nSiihen pannos antipalaset.\"\n\nÄiti huohottaen vuoteen reunal\nPoikaans varustelee matkahan,\nOttaa kerran vielä sylihinsä\nSydämmensä kultakäpysen.\n\n\"Ole oma, uljas poikaiseni,\nKoska mieron kenkii polkeilet,\nToivo päivii parempia vielä,\nOnnen päivii majassamme tääl.\n\nMeil on kohta kesä lämmin, kaunis:\nViita soi ja linnut laulelee,\nKoska mansikkoja poimeilemme\nAhol paistehessa auringon.\n\nOle oma, kiltti poikaiseni,\nMadollenkaan pahaa elä tee,\nAstu siivost kylissä ja teillä,\nMuista aina taivaan Jumalaa.\"\n\nNiinpä vaimo huohottaen lausuu\nPoikaans kyyneleillä valellen;\nLähtee poika tielle talviselle\nEmäntien armoo anomaan.\n\nKauvan äiti häntä katseleevi\nÄärelt mökin pienen akkunan;\nKyynelvirta hänen helmaans vuotaa,\nPovi painuu, sydän musertuu.\n\nKatoo viimein hänen silmistänsä\nMetsän korpeen pieni matkamies,\nÄiti vuoteellensa kallistuuvi\nTaivaan korkeuteen rukoillen.\n\nEteläisen kelmeällä reunal\nPäivän lamppu seisoo hymyten,\nHimmentyy ja sammuu lounaisessa,\nKuumottavat kruunut honkien.\n\nYö on tullut, myrsky vuorilt kiljuu,\nKaikkial on pauhu, pimeys,\nPinta maan ja otsa kylmän taivaan\nPeittyy lumituiskun kierroksiin.\n\nMikä ääni hirveä nyt kaikuu\nKankahalla majan ympäril?\nPetoin ulvominen herättäävi\nKurjan vaimon vaisust unestans.\n\nNiinkuin kirouksen kaupungista\nVimmattujen sieluin kirkuna,\nNiinpä kaikuu susilauman ääni,\nParku, meteli ja ähellys.\n\nTämän kuulee kauhistuksel vaimo,\nToki liikkumatta vuoteeltans;\nHikihelmet kylmät otsalt kiirii,\nKun hän hiljaisuudes rukoilee:\n\n\"Pelasta mua täältä, korkee taivas,\nPelasta myös pieni poikaisein!\nTäällä aina ahdistus ja tuska,\nSiellä rauha ijankaikkinen.\"\n\nNiin hän hiljaisuudes rukoileevi\nMyrskyn riehuessa kankahal,\nVillin petojoukon ulvoessa;\nRukouksens kuultiin korkuudes.\n\nTähtikirkas puol-yön taivas kiiltää,\nMyrsky raueten jo hengittää,\nÄänetön, kuin lähde lehtilaaksos,\nSinisyydes loistaa kelmee kuu.\n\nVaaleana olkivuoteellansa\nVaimo kuolon unta uneksuu\nKädet ristis rinnoillansa kylmil;\nRukoukseen on hän nukkunut.\n\nVaaleana lumivuoteellansa\nTalvimetsäs poika uneksuu\nKädet ristis vasten kylmää rintaa;\nRukoukseen on hän nukkunut.\n\nKinoksella pieni poika istuu,\nLumi kiireellänsä kimmeltää,\nKainalossa onpi paimenlaukku,\nLaukus kaarnaleivän palanen.\n\nTammipakkanenpa seisautti\nVienon sydämmensä sykkinän,\nMut nyt ollos huoletonna aina\nKylmän, nälän tuskist, poikainen.\n\nTähtikirkas puol-yön taivas kiiltää\nHurja myrsky lepoon käynyt on.\nÄänetön, kuin lähde lehtilaaksos,\nSinisyydes loistaa kelmee kuu.\n\nKaksi tähtee, armahammat muita,\nSäteilee tuol taivaan kannen all.\nMiks niin ihmeellisen ihanasti\nMurheen laaksoon katsahtavat he?\n\nRunotarpa kertoa nyt tietää:\n\"Siellä kirkkaudes kunnian\nOnpi äiti poikans pienen kanssa;\nAlas katsovat he hymyten.\"\n\nMikä autuus tyynees katsannossa,\nSointo, rauha ijankaikkinen!\nHeidän menneet päiväns kankahalla\nUnelmana johtuu mielehens.\n\n\n\nRIPPILAPSET\n\nTemppeliin astuvi nuorukaisjoukko,\nAstuvi impiä valkeissa vaatteis\n    Kellojen kaikunas\n  Ja urkujen huokaavas soitos;\n  Ja läntinen myrsky käy.\n\nKuva on korkea alttarin seinäs:\nPilvissä väikkyy siel Ihmisen Poika\n    Sankarin katsannol,\n  Mut ihanast hymyvät huulens\n  Ja otsansa kimmeltää.\n\nNäät siellä Saaronin viherjät niitut\nSiintävän kaukana; korkeat palmut\n    Kidronin rannalla\n  Ja Hermonin himmeät vuoret\n  Näät hohtavan taivaan all.\n\nMutta nyt vaikenee juhlainen soitto,\nAlttarin ääressä seisovat vieraat;\n    Saarnaaja lausuvi\n  Getsemanen synkeäst yöstä\n  Ja Sionin kaupungist.\n\n\"Kilvellä uskon ja miekalla hengen\nTaistele aina ja lohdutust etsi\n    Taivahan atriast,\n  Ja kunnian kultasen kruunun\n  Saat Sionin kaupungis.\"\n\nAlkavi taasen laulu ja soitto,\nAles hän kumartuu, neitonen kaino,\n    Alttarin juurehen,\n  Ja rintansa nousee ja vaipuu\n  Ja poskensa liekehtii.\n\nHumisee, kaikuuvi temppelin kumos,\nKaikuu kuin kultasten koskien pauhu\n    Seinissä vuorien\n  Ja kirkkaana Ihmisen Poijan\n  Näät pilvien korkuudes.\n\nAtria päättyy ja temppelist astuu\nNuorison joukko, ja läntisen myrskys\n    Huohottain impi käy,\n  Sireenien aaltova metsä\n  Sen poskille liehtoilee.\n\n\n\nUUDISTALON-PERHE\n\nRaikas tuuli Pohjolasta\nKäy ja metsä humisee,\nKorven rannas raiskiossa\nNiittuu raivaa uljas mies.\n\nRisut tieltä singahtelee,\nVesat maasta temmataan,\nJuuret räikyy, kannot nousee,\nKaikki siirtyy röykkiöön.\n\nKatseleevi lakeutta\nJäljissänsä nuori mies,\nToivo hänen kasvoilt loistaa,\nToivo niitost tulevast.\n\nNiin hän seisoo ilon katseel:\nMetso korves kotkottaa,\nTuliluikkuns kuusen juurelt\nOttaa mies ja korpeen käy.\n\nHetken päästä metsän kohdust\nKaikuu tuima paukaus,\nKorvest astuu ampuniekka\nKoirasmetso saaliina.\n\nTaasen työhönsä hän käypi,\nKirves vilkuu raivaes,\nKirves vilkuu, metsä mäikyy,\nUusi niittu laajenee.\n\nPohjolasta tuuli pauhaa,\nKesän taivas kirkas on,\nHeljä aurinkoinen ehtii\nPuolipäivän korkuuteen.\n\nSillon kuuluu soma laulu\nKanervaiselt kankahalt;\nKenen onpi lempee ääni?\nKuka nummel helottaa?\n\nMiehen oma nuori vaimo,\nAvionsa armahin,\nNainen keltakiharainen\nKultanummel laulelee.\n\nMiksi käypi nainen tännen,\nKorven rantaan raiskioon?\nEvästä hän miehellensä\nHuivis valkeassa tuo.\n\nRakentaa hän päivällisen\nYstävällens nurmelle;\nMätäs onpi miehen pöytä;\nMieluisa on atrians.\n\nIstuu nainen miehens vieres\nImehtien saalista,\nMetsän poikaa, jonka luoti\nKaatoi kuusest korkeast.\n\nMutta mies hän kertoileevi,\nKuinka ennen lapsena\nTässä karjas käydessänsä\nTaloa hän rakensi.\n\nMissä seisoi asuinhuone,\nMissä talli, ometto,\nKuinka naapurien kanssa\nRaja-aidoist riideltiin.\n\nKuinka kurja emäntäinen\nIsännältä löylyy sai,\nKosk ei miesten työstä tulles\nValmis ollut atria.\n\nTätä kuulteleevi nainen\nIlonaurun helinäl;\nRuusut hänen poskil hohtaa,\nKatsantonsa liekehtii.\n\nMutta koska atriansa\nPäättänyt on uljas mies,\nEmäntänsä pöydän korjaa,\nTähteet huiviin valkeaan.\n\nLähtee taasen nuori nainen\nKotihinsa kulkemaan;\nHuuheleevi kankahalla,\nKultanummel laulelee.\n\nMutta mies hän työhöns käypi:\nVesat maasta temmataan,\nJuuret räikyy, kannot nousee,\nKaikki siirtyy röykkiöön.\n\nNiin hän toivon katsannolla\nTyöksentelee ahkerast\nKorven rannas raiskiossa;\nHiki otsalt helmeilee.\n\nTuuli pohjan tuntureilta\nTaistelosta lepoon käy,\nHeljä aurinkoinen seisoo\nLännen kultakynnyksel.\n\nMiesi työnsä vihdoin päättää,\nKirveens iskee kantohon,\nKatseleevi lakeutta,\nViheltelee veisuans.\n\nViheltelee veisuansa,\nUutta niittuu katsellen\nKorven rannas himmeässä,\nKesäpäivän nukkues.\n\nKuuluu sillon juhlallinen\nKirkonkellon helähdys,\nLakkiansa nostaa miesi,\nKotihinsa astelee.\n\nTuliluikku kainalossans,\nMetsän saalis laukussans,\nOlallansa tuima kirves,\nNiin hän kotihinsa käy.\n\nHäntä vartoo kotonansa\nVaimo nuori toimeljas,\nRakennellen ehtoollista\nPäähän pöydän honkasen.\n\nVartoo häntä aatto-illan\nLehditetty laattia,\nLepopäivä rauhallinen\nNaisen armaan huomassa.\n\nOnnen myyri on se miesi,\nKellä oma tanner on,\nYstäväinen vieressänsä,\nPovel kalliin synnyinmaan.\n\n\n\nRUUSUSOLMU\n\n\"Kaunis impi, kysymyksein kuule,\nSydämmeni pyhä salaisuus.\nSano, taitaisiko lemmen liekki\nLeimua mua kohtaan povestas?\n\nNiinpä kysyn sulta, impi kaunis,\nJonka kuva aatoksissain käy\nTäyttäen mun uneksuvan sieluin\nTunteil ihmeellisil, polttavil.\n\nHuomenna, kun kesä-aamu koittaa,\nYrttitarhassa sun taasen nään;\nSolme kaulaliinas ruususolmuun,\nJos mua lemmit, neito armahin.\n\nHuomenna, kun silmäni sua kiehtoo,\nLeikitse sen soman ruusun kans,\nSormillasi poves kunnahilla,\nJa se mulle taivaan leikki on.\n\nMutta ellen näe leikkii tätä,\nEllen ruusuu leukas lumen all,\nSillon toivon päivä multa peittyy\nIjankaikkisesti pilvihin.\"\n\nKirjoitti näin kirjeen neitoselle\nNuorukainen päivän sammues;\nTuli yö, mut Unonen hän viipyi,\nViipyi kauvan hänen vuoteeltans.\n\nMikä tuska ihana ja vimma,\nMikä ihmeellinen kesä-yö!\nMitä aattelee nyt kaino neito?\nRuusun, näkeekö sen nuorukain?\n\nLeimaukset hänen sielus käyvät,\nMustat pilvet kiiriskelee siel,\nTaasen pilvist paistaa valo toivon\nNiinkuin jumalien kaupungist.\n\nMutta näkyy viimein aamun hohde\nEtääl lännes vuorten harjanteil,\nNuorukainen kohta kammiostans\nYrttitarhaan ihanaiseen käy.\n\nPuhaltelee hieno aamutuuli,\nHaju tuoksuu kedol viherjäl,\nKoska ruusut, kainot sinikellot\nKumartelee alla siipein Koin.\n\nYksin käyskelee hän puiston verhos\nNiinkuin, tuomioonsa vartoes,\nKuolleen varjo ijäisyyden rannal,\nTietämättä missä kodon saa.\n\nMäärätäänkö hälle synkee Hades\nTahi ihana Elysium?\nSiitä levotonna väikkyilee hän,\nNiinpä yrttitarhas nuorukain.\n\nVihdoin toki ääniä hän kuulee,\nJoukon naisia hän nähdä saa,\nHeidän seurassansa impi kaunis\nLevottomil askeleilla käy.\n\nVallattomast nuorukaisen sydän\nSykkii, silmänsä hän teroittaa\nKohden povee lähestyvän immen,\nNäkyisikö onnen merkki siel.\n\nNäky armahin! Siel ruusu kaunis\nHuohottavil rinnoil punertaa:\nNiinkuin haamu nuorukainen seisoo,\nKuulee kaukaa meren pauhun vaan.\n\nHälle Saaronis ei kukkaist löydy\nIhanata niin kuin ruusu tuol,\nJoka neidon kaulas myhäileevi,\nKuni viitta maahan autuuden.\n\nSalasilmäyksen impi heittää\nKohden nuorukaista, matkan pääs,\nSormens suutelevat liinan solmuu,\nTuli hänen poskillensa käy.\n\nYrttitarhas naisten joukko kulkee,\nÄänetönnä impi astelee,\nJa kun haastelee hän, toisialla\nToki kuleksivat aatoksens.\n\nSenpä näyttää hänen huultens hymy\nSuloinen, täys lemmen hekumaa;\nNiinpä hymyileevi sielu taivaas,\nPyhää kirkkautta hengittäin.\n\nKummul viherjällä joukko seisoo\nAlat riemusasti haastellen,\nMutta äänetönnä impi seisoo\nPoskilt kiharians viskellen.\n\nKatsahtaa hän säteilevil silmil\nAvaruuteen sinikorkuuden,\nOtsa loistaa niinkuin pilven kiire\nTämän kauniin aamun paistehes.\n\nMutta nyt, kuin koska tuulen kierros\nKoivun kruunust sateen ravistaa,\nImpi ihanassa itkus hyrskyy,\nTannert kyyneleillä kastellen.\n\nKyselevät armaat kumppaninsa,\nMiksi neito nuori itkuun käy,\nMutta hymyten taas seisoo neito,\nPoskilt kiharians viskellen.\n\nMikä kuva, tämä, yrttitarhas,\nJota katsahteli nuorukain!\nSiirtyisikö hänen muistost hetki,\nKoska impi itki kunnahal?\n\nMutta poistui viimein naisten joukko,\nNiinmyös impi heidän seurassans,\nToki leikittelit kerran vielä\nVienot sormet ruususolmulla.\n\nSilmäns heitti hän viel nuorukaiseen,\nPoskil leimui kaino punerrus.\nKaksi aamutähtee sillon peittyi\nMetsän reunaan pilvis ruusujen.\n\nMutta harhaellen puiston yössä\nNuorukainen kauvan käyskeli;\nKalliol korkeel viimein seisoi,\nMeri aava alla aaltoili.\n\nVihaisina laineet myrskys riehuit,\nTemmeltelit tuulen kierrokset.\nKierrokset te armahimman tuulen!\nKaunis myrsky onnen päivänä!\n\n\n\nMIES\n\n\"Korkee kuusi kunnahalla tuolla,\nUros vakaa vuosisatojen,\nOllos kuva elämäni aina!\nKuni sä ma seistä tahdon tääll,\nKoska myrskyt käyvät elon saarel\nKeskel ijäisyyden aavaa merta.\n\nNiinkuin nyt tuo tähti kiireelläsi\nKiiltää, sankar tyyni, partanen,\nNiinpä alat katseestani käyköön\nPuhdas, säteilevä kirkkaus,\nKoska tuhon, kiusauksen henget\nSydäntäni piirittämään käyvät.\"\n\nNiin on aatos miehen, jonka huone\nKomee seisoo harmaal kalliol,\nJa hän itse portaal, katsahdellen\nKunnahille, kuusten kranssaamat,\nHengittäes lempeen kesä-illan,\nTaivaan tähtijoukon loistaessa.\n\nLepoon käy hän, makeasti nukkuu,\nVuoteens vapaa synkeist muistoist on.\nUnes vaeltaa hän onnellisna\nKatsahdellen korkeilt tuntureilt\nLaaksoon, jossa lempeesilmä neitons\nKäyskelee ja ilosesti laulaa.\n\nHänen laulunsa on toivontähdest,\nJoka juhlallisest säteilee\nHalki ijäisyyden avaruuden.\nLaulu kaikuu, sota pilvis on,\nMiekan kalske, temmellys ja jyske,\nMutta pilvet siirtyy, taivas selkii.\n\nNiin hän uneksuu ja viimein herää\nIdän rannal seistes aamun Koin;\nKirkastetuil kasvoilla hän nousee\nUnohduksen virrast viileäst.\nElo hymyy niinkuin aurinkoinen\nNousussansa purpuraiselt vuoteelt.\n\nUlos astuuvi hän huoneestansa,\nKoska karjankellot kilisee,\nKäyskeleevi viljavainiolla,\nJoka hienos tuules lainehtii.\nValmis onpi säihkyväinen vilja,\nSadon lupaavi se monin kerroin.\n\nMutta mikä mailma taivaan reunal,\nSynkeä kuin päivä tuomion?\nMitä vuorii toinen toisens seljäs\nTulenkarvasilla päärmeil siel?\nYlösrynkää sieltä ukkospilvi\nPimee, raskas; jyry vaisu kuuluu.\n\nNyt se korkeuden kiireel seisoo,\nJylisee, ja vapiseva maa\nTules, raesatees uiskentelee,\nPilvikorkeet kuuset pirstotaan;\nPelto, äsken vihanto ja kaunis,\nKuvailee nyt hävityksen leirii.\n\nMies tän näkee, katsahtaavi jalost\nLuonnon kamppausta, lausuen:\n\"Ihanata! Neitoni on jäljel,\nKartanossa korkeel nummel tuol,\nVaikka mailman kalleuksist köyhä,\nMutta sydänt rikasta hän kantaa.\n\nKäteni on vahva, silmäin kirkas,\nUudestaan mä kylvän peltoni,\nJa kun vuosi kierroksens on tehnyt,\nVilja kultainen täs kimmeltää.\"\nNiin hän lausuu kotiin käydessänsä;\nKatsannosta loistaa lemmen liekki.\n\nMutta näytös ankarampi vielä\nVartoo häntä kotokalliol:\nKatso, ukon kadehtiva nuoli\nMiehen huoneeseen on iskenyt,\nLiekkein helmas asuntonsa seisoo,\nTaivaan otsaa tulikielet nuolee.\n\nMies tän näkee, katsahtaavi jalost\nLuonnon kamppausta, lausuen:\n\"Ihanata! Neitoni on jäljel,\nKartanossa korkeel nummel tuol,\nVaikka mailman kalleuksist köyhä,\nMutta sydänt rikasta hän kantaa.\n\nKäteni on vahva, silmäin kirkas,\nToisen huoneen rakennan mä taas,\nEnnenkuin kaks kertaa aurinkoinen\nKäynyt onpi eteläisil mail.\nImpi, ihanalle lempein tuntuu\nHumisevan tulimeren ääres.\n\nKomee impi, joka väikyt nummel,\nJossa pauhinalla tuulet käy,\nTuimat tuulet männistössä tuuhees\nYmpär armahimman kartanon,\nVoimallisesti kuin liekit tässä\nLempein leimuu; luoksesi mä riennän.\"\n\nKoska viimein sammunut on liekki,\nKohden immen kotoo kulkee mies,\nUljaal mielel, säteileväl silmäl\nHalki salojen hän astelee.\nNäkyy huone mäntymetsän suojas,\nAkkunat sen lempeest katsahtavat.\n\nKäyskelee hän keltasantast tietä,\nImpi kaunis häntä vastaan käy.\nMutta miks niin röykkeä on käyntins?\nMiks ei kuulu äänens helinää?\nMikä penseys on niillä huulil,\nKatsannossa mikä talven kylmyys!\n\nNiinkuin tuuli öisest, jäisest merest\nMiehen sieluun sanat puhaltaa:\n\"Toisen lemmen-ystävän mä löysin,\nHae itselles myös toinen sä\",\nSanoi neito, hyväst jätti, poistui,\nYlevästi astuva Diana.\n\nKotons raunioille mies taas käypi,\nVitkon astelee hän öisel tiel\nKelmentyneil poskil, katseel synkeel,\nHuomaamatta matkan joutumist,\nHuomaamatta onko yö vai päivä\nKäy hän synkeen salon hyminässä.\n\nKaikki sumus, sekamelskas kiirii\nSilmis yksinäisen kulkijan,\nNiinkuin koska talven tuisku peittää\nPyörteihinsä laaksot, korkuudet,\nTahi niinkuin aarnios hän väikkyis,\nKohdus humajaavan rautavuoren.\n\nEi hän kuule askeleitans tiellä\nEikä metsäs ääntä huhkaimen;\nAatoksensa epäilyksen korves\nKulkee niinkuin lapsi eksynyt;\nKadottanut on hän sieluns päivän,\nKadottanut syämmen-ystävänsä.\n\nMut kosk tumma puol-yön valo pohjaa\nKuusten tutkaimille hengittää,\nHuoneens sauvuvilla raunioilla\nÄänetönnä seisoo kalvee mies;\nSiinä seisoo hän ja mietiskelee\nIhmisluontoo, elon arvotusta.\n\nKuinka toivon kauniit rakennukset\nLepää meren santarannal tääll,\nNiin hän kalveana mietiskelee,\nSydän tempoellen poves lyö,\nHurjat virrat sielussansa kiitää,\nPimeä kuin syvyys valtameren.\n\nNiin hän kauvan kalliolla seisoo,\nViimein aamutuuli puhaltaa,\nKorkee kuusi kunnahalla pauhaa;\nSinnen katsoo kalliolta mies,\nJa hän kohottaavi tukehtuvan rintans,\nAatoksissansa hän haastelee:\n\n\"Ilo elämäin on hautaan pantu,\nItse murheellisna ristinä\nSeison haudan äänettömäl kummul.\nMihen katsantoni teroitan?\nMitä vartoon, koska rakentelen?\nMaata Tuonen, Kalman santapeltoo.\n\nMutta tämän pellon toisel partaal\nAlkaa taasen toivon aamumaa,\nSiellä onpi isieni linna,\nSiellä onpi istuin mulle myös.\nIhanata! Itä valkeneevi!\nToivo virtaa halki ijäisyyden!\n\nPeltoni mä kynnän taas ja kylvän,\nSarat loiskiessa lintusten;\nVilja sieltä elantoni olkoon,\nJuomain kirkas vesi lähteestä.\nTähän majan pienen rakennan,\nTäs on asuntoni, työni pellot.\n\nOle lystitarhain, pelto, niittu,\nMetsola, mua ota helmahas,\nMutta kaunis, ihanainen neito\nKartanossa mäntyin varjomas,\nMiksi oli syämmes petollinen!\nMiksi huikenteli kurja mieles.\"\n\nNiin hän mietiskelee kalliolla,\nSiitä nukkuu syvään unehen\nPäätäns nojaellen rauniolle,\nMutta nukkuessaan kiilostaa\nKirkas kyynel hänen poskellansa;\nAamupaiste kyynelhelmen kultaa.\n\nMutta vielä kertoella tahdon,\nKuinka elämänsä päivät mies\nYksinänsä iltoihin tääl vietti.\nKalliot hän asui majassans,\nPeltoons viljeli hän ahkerasti,\nHedelmänpä runsaan työnsä kantoi.\n\nKöyhän turva, orvon suoja aina\nOnpi majassans mies äänetön,\nHarvoin sanat hänen huulil kaikuu,\nHarvoin hänen huulens myhäilee.\nVakaana hän aina käyskeleevi,\nKaukaisuutta katsantonsa kiehtoo.\n\nKäsivarrellans kiväärii kantain\nUsein käy hän yössä metsien,\nSiellä uskollisen koirans kanssa\nViipyilee hän iltahämäriin.\nNiin hän vuosikymmeniä viettää\nPoudas, satees. Uros harmeneevi.\n\nMoni syntyy, moni hautaan vaipuu\nKiertoessa täällä aikojen.\nSaapi kerran sanoman mies kuulla:\nNainen, joka petti sydämmes,\nKuolon portilla nyt vapiseevi;\nAnteeks-antamust hän pyytää sulta.\n\nAnteiks-antamuksen uros antaa\nLempeän ja kultahymyvän\nNiinkuin kauniin päivän lasku lännes.\nTämän kuulee neito katala,\nKasvons kirkastuu, ja siunauksel\nKoht hän ijäisyyden uneen nukkuu.\n\nVuosii monta sankar vielä nähtiin\nKäyskelevän pelloil, metsän yös\nNiinkuin korkee, juhlallinen haamu\nEntisyyden tummast hämäräst\nHarmaat kiharansa tuules väikkyy,\nIhmeellisest loistaa katsantonsa.\n\nMutta kerran koska iltahetkel\nKuusen kruunus tähti uneksui,\nMies oil lepoon käynyt, sydämmensä,\nLemmenlämmin ennen, kylmä oil,\nMutta hänen otsalt aamu paistoi,\nHänen huulilt hymy taivaallinen.\n\n\n\nNIITTU\n\nNiittu on metsässä kalteva pohjaan,\n  Kuusilta ympäröitty,\nKorkeilta kuusilta synkeäs kaapus,\n  Kiireillä kotkat sinkoo;\n  Kumpu on sen keskellä\n  Viherjäinen, sileä,\nJa kallistuuvi rauhallinen niittu\n  Matalakoivuseen suohon.\n\nSeistessäs niitulla ihanal kummul\n  Katsahda tienoon pohjan:\nAho siel paistaavi, mansikkatöyräs\n  Toispuolel harmaat suota.\n  Onko kotokunnas siel,\n  Ilomäki lapsuuden,\nKun sydämmeni tunteist kummallisist,\n  Muistoista ihanist riutuu?\n\nOlipa pilvinen sunnuntaipäivä\n  Helteises heinäkuussa,\nJuhlallist muotoa kantoivat kuuset\n  Kotkien kirkkuessa;\n  Tuuli oli vaijennut,\n  Vitkon pilvet kiiriilit,\nKuin vuoret mustanharmaat, kuusten kärjil\n  Vallitsi himmeys kaunis.\n\nVaikkapa lapsuuden liepeä viiri\n  Otsallain väikkyi vielä,\nNuorison seurassa karkelin niitul,\n  Kunnaalla ruohosella;\n  Nuorukaiset karkelit,\n  Vilkkaat immet karkelit,\nJa ilon pauhinasta metsä kaikui,\n  Kuusisto synkeä kaikui.\n\nYks oli impien iloses joukos\n  Kaarevil silmäripseil,\nHartioil aaltoilit kiharat mustat,\n  Kiiltävät, hiilumustat;\n  Hopeekellon helinä\n  Oli hänen äänensä\nJa liikuntonsa niinkuin taivaan-haamun,\n  Koska hän kunnaalla väikkyi.\n\nMiksi niin ihanast hekumast sykkyy\n  Hohtavat ohauksein?\nMiksi tuo pyhästi kuohuva kuume\n  Syämmeni kammioissa?\n  Miksi kuuset synkeät\n  Katsahdit niin armahast?\nMaa, taivas, miks niin autuaasti hymyit?\n  Enpä mä tietänyt sillon.\n\nAlat vaan virtasi impeä kohden\n  Katsantoin säteet kaikki,\nHarhaillen viivyit he kaunosen kasvoil,\n  Purpurahuulillansa.\n  Hänen silmäins lähteistä\n  Kaukamailma riutuva,\nKuin vaisut kodon sinikunnaat tuolla,\n  Kangasti sieluuni armaast.\n\nIloitsit kunnaalla immet ja poijat\n  Ehtoosen myöhään asti;\nAamua, sillon kosk niitulle tultiin,\n  Muistin kuin entisyyttä.\n  Kotihin nyt käyskeltiin\n  Tuleniskus Kalevan,\nKuin houraileva seurasin mä heitä\n  Ihanal heinäkuun illal.\n\nViimeisen kerranpa katselin sillon\n  Kaunista neitoo täällä;\nValkean säihkynäs äänettömässä\n  Kiharans uiskentelit;\n  Otsa! tulen valkeus,\n  Silmäkuopis, hämäryys,\nJa lempee äänens kerran kaikui vielä,\n  Ainiaaks meistä hän siirtyi.\n\nAiniaaks siirtyi hän kaukaisiin maihin\n  Lainetten aavaa tietä,\nEi toki kuvansa muistostain siirry,\n  Ei tämän taivaan alla,\n  Eikä päivä pilvinen;\n  Eikä niittu himmeä,\nSiel näin mä mustakiharaisen immen,\n  Näin hänen unessa armaas.\n\n\n\nIKÄVYYS\n\n    Mi ikävyys,\nMi hämäryys sieluni ympär\nKuin syksy-iltanen autiol maall?\n  Turha vaiva täällä,\n  Turha onpi taistelo\nJa kaikkisuus mailman, turha!\n\n    En taivasta\nMä tahdo, en yötä Gehennan,\nEnp' enään neitosta syliini suo.\n  Osani vaan olkoon:\n  Tietämisen tuskast pois,\nKaik' äänetön tyhjyys olkoon.\n\n    No, ystävät!\nTeit' kerranpa viimeisen pyydän,\nOi! kuulkaat mitä nyt anelen teilt:\n  Tuonen-tupa tehkäät\n  Poijan tämän asunnoks;\nHän kätköhön mullan astuu.\n\n    Mun hautani\nNyt kaivakaat halavain suojaan\nJa peitol mustal se peittäkäät taas,\n  Sitten ainiaksi\n  Kartanostain poistukaat;\nMä rauhassa maata tahdon.\n\n    Ja kumpua\nEi haudallein kohokoon koskaan,\nVaan multa kedoksi kamartukoon,\n  Ettei kenkään tiedä,\n  Että lepokammioin\nOn halavan himmeän alla.\n\n\n\nMETSÄMIEHEN LAULU\n\nTerve, metsä, terve, vuori,\nTerve, metsän ruhtinas!\nTäs on poikas uljas, nuori;\nEsiin käy hän, voimaa täys,\nKuin tuima tunturin tuuli.\n\nMetsän poika tahdon olla,\nSankar jylhän kuusiston,\nTapiolan vainiolla\nKarhun kanssa painii lyön,\nJa mailma Unholaan jääköön.\n\nViherjäisel laattialla,\nMis ei seinät hämmennä,\nTähtiteltin korkeen alla\nKäyskelen ja laulelen,\nJa kaiku ympäri kiirii.\n\nKenen ääni kiirii siellä?\nMetsän immen lempeän;\nLiehtarina miehen tiellä\nHienohelma hyppelee,\nJa kultakiharat liehuu.\n\nIhana on täällä rauha,\nUrhea on taistelo:\nMyrsky käy ja metsä pauhaa,\nTulta iskee pitkäinen\nJa kuusi ryskyen kaatuu.\n\nMetsän poika tahdon olla,\nSankar jylhän kuusiston,\nTapiolan vainiolla\nKarhun kanssa painii lyön,\nJa mailma Unholaan jääköön.\n\n(1866)\n\n\n\n\nKIRJALLISESSA AIKAKAUSLEHDESSÄ 1866 JULKAISTUT RUNOT\n\n\nTORNIN KELLO\n\nYksin illan hämärässä\nImpi pitkin tietä käy,\nLinnut laulaa, lensee tuuli\nHongistossa hiljaa soi.\n\nAstelee hän onnellisna\nSulhastansa muistellen;\nSiitä katseens' taivaan tuli,\nSiitä hymy huulillens'.\n\nAlkavi nyt pyhä soitto,\nTorninkellon kuulee hän;\nVuorten kiireilt' laaksoin pohjiin\nKaiku ympär humisee.\n\nSiinä seisoo neito nuori\nUnelmissa autuaiss',\nMuistelevi hetkee armast',\nKosk' hän kultaans' vihitään.\n\nAstelee hän onnellisna,\nVaeltaja vastaan käy,\nHäitä neito kyselevi,\nMiksi torninkello soi.\n\n\"Sentään soipi torninkello,\nEttä kuoli nuorukain,\nPoika komeest' kartanosta,\nJoka kaukaa siintää tuoll'.\"\n\nNytpä neito itkuun päätyi,\nKyynel juoksi rinnoillens.\n\"Miksi itket, impi kaunis,\nKaulaliinaas kastelet?\"\n\n\"Sitä itken, impi koito,\nEttä kuoli sulhasein;\nKaikuessa torninkellon\nKiirehti hän Tuonelaan.\n\nÄsken tässä astellessain\nOlin onnen helmalaps',\nSillon loisti ilon päivä,\nNyt on murheen, kuolon yö.\n\nMihin vertaan ihmis-onnen?\nMikä onpi ilo tääll?\nPäivän paiste pilven reijäst'\nKankahalla autioll'.\n\nPian soikoon kello taasen,\nMurhevirsi kuulukoon!\nKultain kanssa tahdon aina\nAsua ja rakentaa.\"\n\n\n\nENSIMÄINEN LEMPI\n\nKäy nuorukainen synkeess' Metsolassa,\n  Pylvässaliss' kaikuvass';\nKiväärii kantaen hän kiiteleevi\n  Halki sinisaloen,\n  Ja kuusiston kuningast'\n  Luotinsa kiehtoo,\nSe tuima ja tarkka kuin Pitkäisen nuoli.\n\nHän viimein vuorten vinkalossa kohtaa\n  Partahisen kontion,\nKiväärins pamahtaa ja savu kiirii:\n  Ohto otsall' verisell'\n  Päin karkaavi ryskyen,\n  Vihasta hurja,\nMut rintansa keihääsen syöksee -- ja kaatuu.\n\nNiin lepää siinä voimallinen sankar',\n  Povi verta vuotaen,\nHän nukkuu, kylmenee, ja unohdettu\n  On nyt elon taistelo,\n  Ja nuorukain käyskelee\n  Kotihins taasen,\nKosk' väsynyt aurinko läntehen vaipuu.\n\nJa kaunis onpi nuori ampuniekka:\n  Otsa kirkas, viaton,\nKuin aurinko on silmä säteilevä,\n  Poski kuumast' liekehtii,\n  Ja ruskeat kiharat\n  Poskellans' väikkyy.\nKosk' ehtoosen liehaus vuorilta lentää.\n\nHän jalost' käyskeleevi, tiensä kulkee\n  Ohi komeen kartanon,\nJa ilosoitto sieltä kauvas kuuluu,\n  Saarnimetsä kajahtaa;\n  Ja katsomaan leikkiä\n  Nuorukain rientää\nJa pian on edessään loistava sali.\n\nJa saliss' loistavassa joukko tanssii\n  Häitä kauniin tyttären.\nJasmiineistä ja ruusuist' purpuraisist',\n  Sinertävist' sireeneist'\n  Ja morsius-myrtistä\n  Haju käy ympär,\nJa saarnisto hymisee ihanast' soitost'.\n\nMut morsian, se nuori, mustakihar',\n  Huohuttaen tanssist' käy.\nHän kaunis on kuin ehtoo Eedenissä,\n  Vakaa, kaino, viaton.\n  Kuin ihmeellii'n kangastus\n  Toivomme maasta\nHän seisoovi raueten lehtien varjoss'.\n\nJa nuorukaisen katse matkan päästä\n  Kohden kaunist' morsiant'\nOn teroitettu niinkuin hourailevan;\n  Posken liekki siirtyy pois\n  Ja sydän lyö tuimasti\n  Paisuvass' rinnass',\nJa sieluns on teiskova, kiertova kaaos.\n\nJa impi, joka lehtein varjoss' seisoo,\n  Toisen kallis aarre on,\nSe vuorittaavi nuorukaisen sielun\n  Muurill' mustall', hirmuisell',\n  Ja toivonsa aurinko\n  Pilvihin sammuu\nJa mielensä harhailee synkeäss' yöss'.\n\nTok' vielä viipyy kelmee ampuniekka,\n  Viipyy häitä katsellen,\nKosk' morsian se nuori, ihmeenkaunis,\n  Tanssiss' väikkyy raueten,\n  Ja morsius-myrtistä\n  Haju käy ympär,\nJa saarnisto hymisee ihanast' soitost'\n\nPois ryntäävi hän viimein äänetönnä\n  Halki puiston pimeän\nJa seisoo sammaleisell' kalliolla\n  Keskell' öistä männistöö;\n  Kiväärinsä leimaus\n  Valkasee metsän,\nJa kuolleena kaatuu hän mäntyen juurell'.\n\nNiin nukkui uljas, kaunis nuorukainen\n  Käärittynä savuhun,\nJa Metsolassa kaiku ampumuksen\n  Hänen uneen viihdytti.\n  Ja tyyneys vallitsi\n  Tienoossa ympär,\nVaan yösiikko lenteli mäntyen kärjill'.\n\nMut pauhinalla ilojoukko viettää\n  Häitä kauniin neitosen;\nJasmiineistä ja ruusuist' purpuraisist',\n  Sinertävist' sireeneist'\n  Ja morsius-myrtistä\n  Haju käy ympär,\nKosk' hääkunta pyörien ringissä juoksee.\n\nMut hiljaisuus on nuorukaisen vaiheell'\n  Metsäss' sammalkallioll',\nJa lempee kuu hänt' taivaalt' katseleevi.\n  Äänetönnä makaa hän\n  Ja tunturin lumena\n  Kasvonsa loistaa,\nJa katkera vakuus on huulillens seisnyt.\n\n\n\nLINTUKOTO\n\nMeress' kaukaall' eräs saari soma löytyy,\nLehtinen. Sen jyrkät, kallioiset rannat\nVastarinta ijankaikkinen on myrskyss',\nKoska aavan meren vallattomat lapset,\nKuin sotajoukko kransattuna, päällekarkaa,\nAnastaaksens Lintukodon kauniin saaren.\nNiitty viherjä on keskell' tätä saarta,\nKeskell' niittyy kulta-keltain pelto läikkyy,\nKantain hedelmiä ilman talven unta;\nKeskell' peltoo soipi tuuhee lehtimetsä,\nSoi kuin rauhan kaupungissa, lemmen maassa;\nKeskell' metsää pieni kukkas-kunnas seisoo,\nKunnaan kiireell' huone linnunlaulupuusta.\nHieno sammal tämän huoneen katoll' kasvaa,\nKukkainen siell' hymyellen luoksens viittaa\nLintuja ja hyrrääviä mehiläisii. --\nKuolematta, ijäisessä nuoruudessa\nAsuu tässä kerikansa pieni, kaunis;\nKaunis, vaan ei kymärtynyt peikkojoukko,\nNiinkuin tarinoissa usein kuulla saamme.\nTässä linnut asuu, lauluniekat pienet,\nTässä käki, ilolintu, kyntörastas\nLehdistössä äänens ympärkaikuu antaa\nPelkäämättä ilmass' sinkoilevii haukkoi,\nKotkia ja öitten ilkeit' huhkaimia.\nElo ystävyyden! --\n\n                 Vilkkaat keripojat\nPellot kyntää, kukostavat niityt niittää;\nLaulaen käy alat' heidän ilotyönsä.\nKeri-immet, ruusuposkill', valkeiss' vaatteiss',\nMiehustalla vyö kuin kesän kirkas taivas\nSinertävä, kukkasseppel kiireillänsä,\nKangast' kutoo helskyttäen korkeess' lakass',\nTahi yhteist' atriaa he rakentavat\nViherjälle tanterelle lehdon suojaan.\nSillon liike elävä on impiparvess',\nSillon kieli virkeästi livertelee,\nKilahtelee usein naurun hopeekello. --\n\nYhtyvät he atrialle, uljaat pojat\nNiinkuin neidot kauniit vaatteiss' valkehissa,\nVöissä sinisiss' ja kukkas-seppeleissä.\nKanssapuhe ilonen käy pöydän ääress'\nElämästä Lintukodon saaress' kauniiss',\nTarinoja himeit' mailmoist' kaukaisista\nSiinä haastellaan ja ihmetellään\nYmpär pitkän pöydän, tuuheen metsän varjoss',\nKoska oksill' lintuin laulujoukko ääntää,\nPieni, vilpas kiuru viserrellen\nPyöriilevi paistehessa päivän kullan,\nJa kosk' tuuli hieno, kukkas-hajuu täynnä,\nKoivistossa lehtiin kanssa leikittelee. --\n\nTaasen rinkitanssissa he kiitelevät\nNiinkuin niityll' kiertelevä länsituuli\nKeveästi; tahi, kyllästyen tanssiin,\nKäyvät purjehtimaan sini-lainehilla.\nLaivastonsa, lumivalkee joutsenparvi,\nAlat' heitä rannall' vartoo. Nytpä alkaa\nPurjeretki, iloretki ympär saarta,\nLaivat kimmeltävät, kaikki kuormans' saavat.\nParittaisin nuori kerijoukko istuu\nHartioilla joutsenen, ja rivi kulkee\nYhtä rinnan pitkin saaren tyyntä rantaa.\nIhanasti laulaa poika niin myös neito\nArmaas' syleilyksess' laivan hienoll' kannell'.\nJoutsen alakuloisesti ääntää,\nIhanasti toki; linnut visertelee\nRannall' kiistellen ja saaren metsä kaikuu;\nMeri kaikuu, taivaan kansi kaikuu,\nKaikki yhteensulaa sointuun ihmeelliseen,\nKaikk' on hyminä kuin Tapiolan linnass',\nKoska soivat siellä kultakanteloiset.\nNiinpä purjehtivi kaunis kerijoukko\nJoutsenvenheillänsä ympär rauhansaarta,\nJa kosk' viimein täytetty on iloretki,\nMaalle astuvat he iloleikkiin toisiin. --\n\nMutta usein puitten juurilla he istuu\nVasten rintaa aleskallistuneell' päällä;\nTyyneest', armaast' tuijottelee katsantonsa\nMietiskellen hiljaisessa ikävyydess'.\nMiksi ikävyydessä he uneksuvat?\nMiksi ihanasti kallistuvi päänsä?\nSenpä syytä eivät ymmärtää he taida\nMutta tuskaton on heidän ikävyytens',\nPian pois se haihtuu niinkuin aamun kaste\nPoskelt' kukkasen, ja karkeloihin taasen\nRientävät he viherjälle tanterelle,\nLaulain onnen elämästä rauhan saaress'.\nNiin he iloitsee, ja viimein illan tulless'\nVaipuvat he unen hienoon helmaan\nUnta kultast' näkemään, ja päälläns' väikkyy\nKesä-yöseen tyyni, hymyilevä taivas,\nNiinkuin vaisunsinii'n, hiilakkainen huivi.\nHiljaisuus on kaikkialla, aalto rannall'\nMakeasti makaa, liikahda ei lehti. --\n\nAamu hohtaa, koivuin valkeet rangat loistaa,\nLempee tuuli idän purpuraisilt' porteilt'\nMeren pintaa viivottaa ja ilma täyttyy\nTaasen lintuin viserryksest' lehdistössä.\nSillon ihanasta unestansa herää\nKerikansa, ijankaikkisesti nuori,\nRientää ilotyöhöns Lintukodon saaress'.\nUljaat pojat pellot kyntää, niityt niittää,\nNaiset kangast' helskyttävi korkeess' lakass'.\n\n\n\nKAUKAMETSÄ\n\nAlas kallioita lapsi riensi,\nÄitins luoksi riensi hän,\nLausui loistavalla katsannolla:\nNähnyt olen taivaan maan.\n\n\"Mitä haastelet, mun pienoseni,\nMitä taivaan kaukamaast'?\nMissä näit sä autuitten mailman?\nSano, kulta-omenain.\"\n\nVuoren harjanteella kauan seisoin,\nKatsahdellen koilliseen,\nSiellä näin mä nummen sinertävän,\nHonkametsän kaukasen.\n\nPuitten kärjill' näin mä kunnaan kauniin,\nArmas päivä paistoi siell',\nYlös kunnaan kiirehelle juoksi\nKultasannotettu tie.\n\nTämän näin ja sydämmeni riutui,\nKyynel juoksi poskellein,\nEnkä ymmärtänyt miksi itkin,\nMutta näinhän taivaan maan.\n\n\"Ei, mun lapsein; sineydess' ylhääll'\nTaivaan korkee sali on,\nSiellä lamput, kultakruunut loistaa,\nSiell' on istuin Jumalan.\"\n\nEi, vaan siellä, missä ilmanrannall'\nKaukametsä haamottaa,\nSiellä ompi onnellisten mailma,\nSiellä autuitten maa.\n\n\n\nSUNNUNTAI\n\nMä muistan sen lempeän laakson,\n  Ainiaan muistan sen,\nMiss' istuin ma neitoni kanssa,\n  Hellästi syleillen;\nJa kiirehti kesänen päivä,\nSunnuntaipäivä tyyni.\n\nMe varjossa valkean tuomen\n  Istuimme ruohistoss',\nJa allamme kimmelsi järvi\n  Paisteessa auringon.\nJa loiskelit Ahtolan immet\nKultasell' santarannall'.\n\nSen toisella rannalla seisoi\n  Temppeli korkea,\nSiell' kuulimme virsien veisun\n  Ihanast' huokaavan,\nJa viimein, kuin jumalten maasta,\nTemppelin kello pauhas.\n\nJa katselin kaukasta vuorta\n  Ylhäällä pohjosess'\nKuin ihmeellist' Onnelan maata. --\n  Unien kangastus!\nKosk' impeni sylissäin istui\nTemppelin kellon pauhuss'.\n\nMut vait oli impeni kaino,\n  Katsahtain korkuuteen,\nJa poskellans kyynele kiilsi\n  Helmenä kirkkaana.\nMun käteni ihanast' eksyi\nKiharains mustaan yöhön.\n\nNiin vietimme lempeäss' laaksoss'\n  Päivämme autuaan;\nMe varjossa valkean tuomen\n  Istuimme ruohistoss',\nJa läheni kesänen ehtoo,\nSunnuntai-ehtoo tyyni.\n\n\n\nUNEKSUMINEN\n\nUnta ma näin, mun impeni kaunis,\n  Mä kuolin sun helmahas;\nHimeys lempee mun vaiheellain väikkyi,\n    Kuin Saalemin kesä-yöss'.\n    Autuas oil kuolema,\n    Kuolema sun helmassas;\nNiin kuolisin tuhannet kerrat\n    Vaipuen helmahasi.\n\nNäinpä mä kaikk', vaikk' hämäräss' tummass'\n  Kaikk' korvani kuuli myös,\nIhmisten äänet ja myrskyen pauhun,\n    Näin impeni sitovan\n    Myrttikranssii viileää\n    Kauneudeks kuolleelle,\nJa viimein sen päähäni painoi,\n    Poskillans tuskan kuume.\n\nHautaan mun kannoit, kaikuivat kellot,\n  Kuin tuomion ukkoset,\nPimeät pilvet peittivät taivaan,\n    Ja sieluni synkistyi,\n    Mutta immen katsannoss'\n    Taasen lemmen taivaan näin;\nMua saattoi hän kammioon kuolon,\n    Poskillans tuskan kuume.\n\nVaikeni viimein ankara soitto\n  Ja vallitsi hiljaisuus,\nKalmistoss' seistiin kuusien yössä\n    Mun hautani partahall':\n    Sillan neito kaunokihar\n    Esiintunkee punertain\nJa, otsaltans hiukset viskain,\n    Seisovi arkkuin ääreen.\n\nLaski hän kätens rintani päälle,\n    Mua hyvästi jättäen,\nSuudelma kuuma huuliain poltti\n    Ja pyörrytti ihanast';\n    Leimahti mun povessain,\n    Elon virta koskena,\nMua herättäin unesta lemmen,\n    Kiertonsa alkoi taasen.\n\n\n\nSOTA\n\nJo leimuuvat tuliset viirit,\nKaks joukkoa tanterell' seisoo,\nKuin ukkosen pilveä kaksi,\nNiin uhaten toinen toistans.\n  He ryntää päin\n  Ja yhteen iskee,\nKuin aalto ja karinen ranta,\nJa alkavi hirveä leikki.\n\nKäy ympäri ankara kaiku\nKiväärein ja tykkien jyskeest';\nHe, oksentain tulta ja savuu,\nNyt antavat kuoloo kylmää,\n  Ja torvi soi,\n  Ja trumpu pauhaa,\nJa kumisee kultanen kangas,\nKosk' Tuonelan enkeli niittää.\n\nKuin tuhanten koskien melske,\nNiin temmeltää, teiskaa ja ryskää\nSe kuolon ja kunnian pelto,\nJa pilvenä savu kiirii.\n  Ja pilvien yöss'\n  Käy sankarlauma\nKuin peikkoen synkeä parvi,\nJa vilkkaasti välkkyvät miekat.\n\nJa voitettu pakenee viimein,\nKuin murrettu, huokaava laine,\nHänt' vainoen voittaja seuraa,\nKuin riehuva myrskyn kierros,\n  Ja riemuitsee\n  Ja houraileepi,\nKosk' kunnia päällensä loistaa,\nKuin kirkkaus taivasten taivaast'.\n\nMut kaatuneen sankarin sielu\nOn astunut korkuuden linnaan,\nJa, hymyen autuaass' rauhass',\nHän katselee tannert' allans:\n  Siell' torvi soi,\n  Ja trumpu pauhaa,\nJa kumisee kultanen kangas,\nKosk' Tuonelan enkeli niittää.\n\n\n\nONNELLISET\n\nJo valkenee kaukanen ranta\nJa koillisest' aurinko nousee\nJa auteret kiirehtii pois,\nKosk' Pohjolan palkeet käyvät,\n  Kosk' mennyt on yö,\nKosk' kimmeltää kesänen aamu\n  Ja linnut ne laulelee.\n\nMä kiireelle korkean vuoren\nNyt astelen raikkaassa tuuless';\nMun toivoni aamusen koin,\nMun kultani kohtaan siellä,\n  Kosk' mennyt on yö,\nKosk' kimmeltää kesänen aamu\n  Ja linnut ne laulelee.\n\nMut kauniimpi koittoa päivän\nJa lempeempi auringon laskuu\nHän hymyten luokseni käy,\nMä syliini kierron immen,\n  Kosk' mennyt on yö,\nKosk' kimmeltää kesänen aamu\n  Ja linnut ne laulelee.\n\nMun sydämmein autuudest' sykkyy\nJa taivaana otsani loistaa,\nKosk' seison täss' impeni kanss',\nTäss' vuorella sammaleisell',\n  Kosk' mennyt on yö,\nKosk' kimmeltää kesänen aamu\n  Ja linnut ne laulelee.\n\nTäss' seison mä impeni kanssa,\nJa kiharamm' tuulessa liehuu,\nJa laaksoen hyminä soi\nKuin ijäisen lemmen ääni,\n  Kosk' mennyt on yö,\nKosk' kimmeltää kesänen aamu\n  Ja linnut ne laulelee.\n\n\n\nPOHJATUULI\n\nSyyskuun päivä on ja raikas pohjatuuli\nVuorten harjanteilta huminalla kiitää,\nPilvivuorii harmait' alas kiiritellen\nPimentolan summast' maasta. Hurja leikki\nOnpi taivaan kannen alla: sumutornii\nSiellä nousee, kaatuu, koska taistelevat\nSotasankarit ja hirveet lohikärmeet.\nAnkarasti Tapiolan kannel kaikuu,\nLempeen koivun seppele, se kellastunut,\nAlas riistotaan ja sinkoilevat lehdet\nYmpär' avaruutta, koska syksyn myrskyt\nPauhaa, riehuu, kosket kuohuvina jyskyy,\nPaimen-savu niitun kantoselta töyräält'\nKorkealle kiertoilee ja kurkiliuta,\nNiinkuin lumireki, sineyttä kyntää,\nKiirehtien päivän maihin helteisihin. --\nUlos kohti pohjaa nuorukainen lähtee\nTemmellykseen myrskyjen, ja sydämmensä\nUrheasti sykkyy, ylös rintans kohoo,\nHengittäen ilman viileätä virtaa,\nNiinkuin hauki veden väljän aaltoo nielee,\nKoska pahtehesta pataman hän pääsee.\nUljaasti hän astuu, kultanummen povi\nAlla kumahtelee; ylös kunnahalle\nKäyskelee hän vastavirrass' pohjatuulen.\nJa hän seisoo viimein kunnaan kiirehellä,\nJosta katse kauas Pohjolahan ehtii;\nNäkeväsi luulet tarinojen mailman,\nSiintävän siell' Lapin sammaleiset vuoret.\nJalon kartanon myös näet ja sen ympär'\nHalaviston juhlallisen, kumarrellen tuuless';\nNeito nuori, ihana kuin kevät-aamu,\nVäikkyilevi halaviston himeydess',\nRuusu kauniin kartanon tän kukkatarhass'.\nKenpä poimasee tän ruusun? Kelle suotiin\nOnni häntä kiinnittämään povehensa?\nNuorukainen, joka kunnahalla seisoo\nTuimass' pohjatuuless', neidon lemmen voitti.\nLakkaamatta yhdess' heidän sieluns' käyvät\nSekä laaksoiss' että vuotehella pilvein\nIjankaikkisuuden sini-tanterella.\nKaunis ruusu halavien hyminässä\nPäänsä uneksuen alas kallistavi,\nUnissansa hymyilee, ja nuorukainen\nPohjatuuless' kultanummen kunnahalla\nYlös päänsä nostaa, otsans kirkkaast' loistaa,\nJa hän lausuilevi hourauksess' lemmen:\nRiehu, onnen tuuli, raikas pohjatuuli,\nRiehu vapaast' ympär' poskieni tulta,\nPuhaltaen kultain kotokartanosta.\nHänen näin, terävä on lemmen katse,\nNiinkuin säde kesäpäivän auringosta.\nNeidon näin, hämärässä yrttitarhan\nKorkeen halaviston suojass' käyskelee hän\nYlkääns muistellen, ja keltakiharansa\nLoiskeilevat tuiman tuulen siipein alla.\nRiehu, onnen tuuli, raikas pohjatuuli,\nRiehu vapaast' ympär' poskieni tulta,\nPuhaltaen kultain kotokartanosta.\n\n\n\nLAPSI\n\n  Kaukokotihinsa kulkee\n  Pitkin tietä pieni laps',\n  Ja lähestyvi ehtoo tyyni,\nLempeesti loistavat korkuuden tähdet.\n\n  Nukkuvi hän väsyneenä\n  Pimeen kuusen kohinaan,\n  Ja sinikorkeuden tähti\nOn hänen vartians hämäräss' yösen.\n\n  Koska aamu hymyilevi,\n  Tielle lähtee lapsi taas,\n  Ja kotomäki viimein siintää,\nSiintää sen riippuva-oksaset koivut.\n\n  Niin hän ehtii kototuvan:\n  Äiti leipoo pöydän pääss'\n  Ja kultakirkas uuni leimuu,\nHeleesti aurinko akkunast' paistaa.\n\n  Paistehessa aurinkoisen\n  Kehto seisoo laattiall',\n  Ja lapsi helmass' kehtoon istuu\nÄiti jo aukasee povensa aarteet.\n\n  Koivistosta Kotomäen\n  Sisär tulee vihdastost'\n  Ja tuomisia Metsolasta\nLapselle äitins' rinnoille hän kantaa.\n\n  Hajahtaess' vihdan lehden,\n  Kulta-uunin leimuess'\n  Ja paistehessa aurinkoisen\nLapsi on nukkunut äitinsä helmaan.\n\n  Ihanasti äitin kasvot\n  Päivän hohteess' kimmeltää;\n  Hän laulelevi, kuinka lapsi\nKulkevi unissaan taivahan maahan;\n\n  Kuinka kuusen kohinassa\n  Makeesti hän uneksuu,\n  Ja korkeuden tähti tyyni\nOn hänen vartians hämäräss' yösen;\n\n  Kuinka viimein kuumottavi\n  Kototalo kaukanen;\n  Ja on siell' lehtimajan juhla,\nVuorilla valkeat leimuen loistaa.\n\n\n\nALMA\n\nKoreess' kartanossa Alma kasvoi,\nKauniiks' immeks' yleni,\nIsä oli hänell' armas, lempee,\nÄitin hellän Kalma vei.\n\nEi hän tiennyt, miten ompi vaipuu\nEmon oman helmahan;\nEmo vieras häntä kasvatteli\nKädell' kiivaall', ankarall'.\n\nToki leppeytt' ja lempee täynnä\nLoisti Alman katsanto,\nMutta hymy synkee, murheellinen\nVäikkyi hänen huulillans.\n\nTyyni oli hän kuin pohjan valo\nVuorten kiireill' kesä-yöss',\nLempeä kuin lehdikköinen saari,\nKosk' on myrsky vaijennut.\n\nRiensi viheljäinen immen luoksi,\nAvun, turvan aina sai,\nLohdutuksen murheellinen mieli,\nArmon aina rikkoja.\n\nMetsän huminassa käyskelevi\nAlat', impi unelmiss',\nKatsahdellen silmäll' riutuvalla\nSineyteen korkuuden.\n\nMitä mietiskelee kelmee neito,\nUneksuen laaksossa?\nMiksi riutuen hän katsahtelee\nSineyteen korkuuden?\n\nEipä pääsnyt täällä kenkään käymään\nSydämmensä kammioon,\nSieltä virtasi vaan lemmen liekki\nTaivaallisest' säteillen.\n\nPian toki Kalman kylmä tuuli\nLiekin tämän sammutti.\nKuolon syliin tyttö kaunis nukkui,\nNiinkuin päivä läntehen.\n\nNuoret neidot, kasvinkumppaninsa,\nHänen kääreit liinoihin,\nKoristelit arkkuns kukkasilla;\nTuonen tupaan vietiin hän.\n\nKirkas oli pyhäpäivän taivas,\nKirkas päivä heluntain.\nMetsä humisi ja linnut lauloi,\nKoska impi vietiin pois.\n\nTuli kalmistosta murhejoukko,\nEipä impi tullutkaan,\nSilloin naiset nuoret itkuun päätyi,\nEttei tullut ystäväns.\n\nMurehtivat nuoret, niinmyös vanhat,\nKauan häntä kaivattiin;\nMuistellessa kadonnutta haamuu\nKyynel juoksi virtana.\n\nMutta ihana on murhe tämä,\nSointoon taivasten se vie,\nLäpi kyynelsateen lempeest' paistaa\nToivon päivä armahin.\n\n\n\nMYRSKY\n\nMeren pintaa haaksi kyntelevi\nTäydess' purjeess' seilaten, ja aurinkoinen\nAlas kiirii puolipäivän korkuudesta\nLännen satamiin ja ihanasti nukkuu\nPilvikehtoon. Ahden valtakunta lepää.\nJuhlallisest' haaksi, majesteetin kuva,\nRetkeilevi lakeudell' sininiityn,\nVoimallisest' huippuns pilvein piiriin nostain.\nPerämies hän kädell' vahvall', silmäll' tarkall'\nJohtaa suunnan, laivan herra kannell' käypi\nKomea kuin kuningas, ja miehistönsä\nPartahalla seisten, katsahtelee kauas,\nToiveess' nähdä sinerrystä isäin maasta.\nMutta läheneepi yö, ja mustat pilvet\nTuulen siivill' idän rannalt' ylös kohoo.\nLeimahtaapa pilvein alla, Ukon nuolet\nOvat lentämässä maan ja taivaan väliss';\nAalto, aina heräymään kerkee,\nKuohuen jo rynkää vasten haaksen laitaa.\nTuuli myrskyks' käy, ja hirmuisessa kaaress',\nYli taivaan kestäin, etelästä pohjaan,\nUkkospilvi päälle karkaa uhkaileva,\nAnkara ja täynnä metelii ja pauhuu,\nNiinkuin päivä tuomion, ja aallot riehuu,\nKihisee ja temmeltää ja pehtaroitsee\nYmpär laivan, kuni hurjat lohikärmeet,\nKuiskain miesten korviin kuolon kylmää kieltä.\nLaivattaren ääni pimeässä yössä\nHaaksen kannell' kaikuu manaten ja käskein.\nMiehet kiipee, vetää, köydet myrskyss' vinkuu,\nMastot natisee ja purjeet tuimast' pläikkyy\nNiinkuin sodassa kiväärein sekapauke.\nSynkeet pilvet taivaan peittää, kaikkialla\nVallitsevi pimeys, mut pimeydess'\nVälähtelee salavat ja korkuus kaikuu\nPauhinasta, joka mailman ääriin kiirii;\nElon Herran jyrisevä ääni! --\nHirmuisesti riehuu korkeus ja syvyys:\nTulen välkkynäss', kosk' karkeleva laine\nHaaksen rintaa lyö ja ylös roiske lentää,\nNäet kuvan, niinkuin korkee hyyrtehinen\nTalven koivu, hetken väikkyilevän ilmass';\nMutta samassa se kaatuu, valelevi\nLaivan kannen vedell' kuohuvalla.\nTulen välkkynässä miesten kasvot loistaa\nKelmeät kuin peikkoin, epäilyksen vimmast'\nVäännetyt, ja kätens' lannistua tahtoo.\nMutta laivattaren ääni haaksen kannell'\nHalki myrskyn voimallisest' kaikuu,\nManaten ja lohduttaen miehistöä.\nMiehet kiipee, vetää, köydet myrskyss' vinkuu,\nMutta purjeet, kokoon käärittyinä viimein,\nOvat vaijenneet, eik' kumartele enään\nHaaksi yhtä syvältä kuin ennen\nKohden ammottavaa, pohjatonta hautaa.\nToki syvyys alat' huokaa, korkuus pauhaa,\nRankasatehena vettä ammentaen\nMeren aavan poveen, joka nousee, vaipuu,\nKohisee ja kuohuu tuskissansa myrskyss'.\nMutta haaksi, vaikka mastoill' tyhjill',\nEteenpäin, kuin kotka, nopeasti kiitää,\nKeularaa'allansa aaltoo tempoellen;\nNenä hyrskyy, roiske ammahtaen lentää\nYlös korkuuteen ja laivaa valelevi:\nLeikki ankar' Ahden lakealla aholl'! --\nMutta viimein toki myrsky heikenevi,\nMasentuvi aalto, käyden lepoon taasen,\nIlman rantohin pois pakenevat pilvet,\nTaivas kirkastuu ja aurinkoinen nousee,\nHymyellen niinkuin isä lapsillensa.\n\"Terve elon, toivon lähettiläs, terve!\"\nRiemuten nyt miehet laivan kannelt' huutaa.\nKosteill' silmill' seisovat he, nähdessänsä\nKodon sataman; sen vuoret aamuss' hohtaa.\nJa tän aamun kutsuvat he onnen aamuks',\nMyrskyn menneen kutsuvat he onnen myrskyks'.\n\n\n\n\nJÄLKEENJÄÄNEET RUNOT\n\n\nIMMEN UNELMA\n\nUnta ihmeellistä uneksuin mä kerran,\n  Syksy-yönä; taivahalla paistoi kuu\nAlasvuodattaen metsihin ja maahan\n  Koljon valon. Riutumuksen kelmee yö,\nJonka synkee muoto poveheeni painui\n  Yksin käydessäni vuoteen lepohon.\nTuonne tänne siinä mietiskelin kauvan,\n  Kunnes vihdoin aatokseni valkeus\nMuuttui sumuhäiriöksi himmeäksi,\n  Kuvitelman tenhosauva vallan sai,\nJa niin sielu unta uneksumaan päätyi,\n  Unta kummaa, jota kertomaan nyt käyn.\n\nUni alkoi: Lähestyi mun vuodettani\n  Haamu kelmeä kuin tämän yöseen kuu,\nNiinpä kelmeen kirkkaat olit hänen kasvons,\n  Hänen hiuksens ja viitta hienoinen,\nValkeus mun kammiooni ympärvirtas\n  Hänen kuvastansa, kylmä valkeus.\nPäälleni hän katsoi; mutta katsantonsa --\n  Kuinka maalata sen taitaisin?\nEihän sädehtinyt sieltä rakkautta,\n  Eikä ystävyyden lämmint hymyä,\nEnkä myöskän vihan karmeutta nähnyt\n  Kasvoillansa, vakaat ijankaikkisest.\nMutta vakuudessa, tyynyydessä\n  Mikä jalous ja suuruus ääretön!\nKuin yhtaikaa olis hänen silmän nähnyt\n  Taivahat ja kirouksen mustan yön.\n\n\"Kuka olet kylmä vieras?\" minä kysyin,\n  Hämmästyen nousten ylös vuoteeltain,\nJa hän vastas: \"minä kuolon enkel olen,\n  Herran palvelja, nyt taivaan portahalt\nAlasastunehena sua saattamahaan\n  Tuomiolle, sillä hetkes lyönyt on.\"\nNiin hän lausui, mutta hänen sanomansa\n  Läpi sieluin kauhistaen järähti;\nHetken tuijottaen häneen katsahtelin,\n  Hän mua katsahteli vakaast vastahan;\nKuin kaks teroitettuu miekkaa, niinpä silmät\n  Silmihiini tunkesivat ankarast.\nSiitä aukasi hän käsivartens hoikat,\n  Ja mä juoksin kohta hänen helmahans.\n\nToki; miksipä niin nopeasti juoksin,\n  Vaihka häntä kauhistuen lähenin?\nKummallista! Mutta poskeni mä painoin\n  Hurjin kimmoin vasten hänen rintaansa,\nJoka jäsentäni väristykset reutoi,\n  Koska hänen syliinsä mä suljettiin. --\nMutta ylös taakkonensa kohosi hän,\n  Ylös vauhdilla päin tähtein tarhoisin;\nVaiti lepäsin mä hänen povellansa,\n  Alat' tuijotellen häntä kasvohin.\n\nYlös joutui matkamme ain lakkaamatta\n  Halki öisen avaruuden kamalan,\nIlma korvissani kellohina kaikui,\n  Liehtoi kylmä viitta kuolon-enkelin.\nRetki myrskyn siivillä! Jo vaipui, riutui\n  Alas synkeähään syvyytehen maa,\nKaukana jo kiilsi allam illan tähti,\n  Kaukana myös allam hopeainen kuu.\nTuossa linturata ohitsemme siirtyi\n  Kuni ijäisyyden kiilostava tie\nKaartaellen pitkin niittuu ääretöntä.\n  Tuhansittain aurinkoja näin\nJuhlasesti retkeilevän tarhoissansa\n  Ympärsinkoelemina tähtien.\nKohden meitä riensi, ohitsemme riensi\n  Enkeleitä ylös alas väikkyen.\nKorkeuden uskolliset käskyläiset!\n  Katso: tuossa alas murheen laaksohin\nYksi ilon, onnen antajana kiitää,\n  Ohauksillansa öljyseppeli,\nHelmassansa yltäkylläisyyden sarvi.\n  Onnen tieno, jolle kalliit lahjas suot!\nTuossa toinen, mutta otsal karmealla\n  Alas kirmasee, ja vihan astiaa,\nMaljaa katkeraa hän kädessänsä kantaa.\n  Kaukasen maapiirin kurja asujain,\nJonka kiirehelle vuodatetaan malja! --\n  Niinpä kohtasimme siivinlentävii,\nKohtasimme enkeleitä ylös alas sinkoellen\n  Kuolemani kolkol tiel.\n\nRetkemme niin joutui. Mutta ilman tanner,\n  Öinen, lakeammaksi jo aukeni,\nKasvoilleni liehtoi ihanainen tuuli\n  Kuni kevään niitulta. Ja minä näin\nEtähällä muurin korkean ja kirkkaan\n  Pilvenkaihun kaltaisena seisovan;\nNäin mä siellä komjan portin avettuna,\n  Jonka pylväät yli muurin kohosit\nHohtaen kuin vaski sulavana hohtaa.\n  Mutta ylähälle, kumoon taivahan,\nValo ihmeellinen sädehtien lensi. --\n  \"Lähestymme istuhinta tuomion!\"\nKaikui korvissani. Ijankaikkisuuden\n  Kauhistukset sydämmeni valloitit\nJa mun ruumistani väristykset reudoit,\n  Pyrstöksi mun kiharani nostatit.\nItkeä en tainnut, sillä kyyneleemme\n  Onpi toivon lapsi, maasta syntyisin,\nMutta hikihelmet otsaltani vuosit\n  Alas povelleni kylminä kuin jää,\nKoska, yhä tuijotellen kohden miestä,\n  Kuolon miestä, painui aina poskeni\nVasten hänen rintahansa hurjin kimmoin.\n  Mutta rohkeninpa toki lausumaan,\nSanan saattamahaan kantajani korvaan,\n  Kysyin äänel kuiskaavalla tuskissain:\n\"Kylmä enkel, kuinka päivieni päätös,\n  Kuinka onpi tuomioni lankeava?\nKutsutaanko minä valkeuden piiriin,\n  Tahi pimeyteen ulos-heitetään?\nSano! sillä kamastuva kurja sielu\n  Vapiseevi; sano, enkel kelmeä!\"\nMinä kysyin, mutta vaiti oli enkel,\n  Avannut ei huuliansa vastaen,\nVaan hän riensi kohden porttii kultahista,\n  Sinne yhä teroittaen silmänsä.\n\nToki vihdoin retki päättyi. Seisoin minä\n  Kynnyksellä portin pilvikiiltävän,\nSiinä seisoin kuni patsas kylmä, jäinen,\n  Keral äänettömän kuolonsankarin,\nMutta povessani humajava helle\n  Pelvon, epäilyksen helle kaiveli.\nKatsantoni eteheeni siirotteli,\n  Ja mä jylisevän pylvässalin näin:\nKorkeuteen pyörryttävään pylväät nousit\n  Kuni rakettuina pilvest hienoimmast.\nKaukana ei kynnyksestä pöytä seisoi\n  Peittämänä huivin lumivalkean,\nMutta kultakansin välkkyi pöydäl kirja,\n  Joka huivil lepäs, kirja elämän.\nTulest ihmeen lempeästä, puhtahaasta\n  Sali aava aava valkeuden sai,\nJonka paistees liikkui, väikkyi tuolla täällä\n  Soma haamu pylvästössä pyhässä;\nPieni lapsi-enkel heidän joukossansa,\n  Ruusuposki, ilosena karkeli,\nKarkeli hän, hämmentäen taivaan rauhan.\n\n  Tämän näin ja tämän kuulin vilahtais\nSeistessäni portin korkeen kynnyksellä,\n  Koska huusi enkel äänel pauhaaval,\nMiesi, joka maasta immen kurjan kantoi:\n  \"Tässä vaimo nuori laaksohista maan,\nLapsi vaimost syntynyt. Jo päivätyönsä\n  Siellä katkastihiin, nyt hän taivahan\nTuomiolle käy; ja tuomari jo tulkoon!\"\n  Niin hän huusi äänel kauvas kaikuval,\nKiljui aavaan salihin, ja kohta enkel,\n  Lapsi-enkel pieni, kaunokihara\nPylvästöstä ulos vilkkahaasti juoksi,\n  Ilosena riensi kohden ovea\nEtähällä pylväsmetsän partahalla.\n\n  Ovi aukeni ja enkel siirtyi pois\nKirkkauteen kultaseen, ja pois mä käänsin\n  Heijastuvan silmän ulos kohtuun yön.\nTaakseni mä katsoin, otsa kylmis helmis,\n  Vimmoissani alas kasvoin kallistin\nÄärettömään syvyyteheen siirotellen.\n  Mitä kuvasteli silmihiini siel? --\nYleniko sieltä pikimusta pilvi\n  Kohden korkuuttamme, pilvi hirmuinen?\nOliko tuo sauvu palavasta mailmast,\n  Joka levotonna palloeli noin? --\nEihän ollut tämä pilvi eikä sauvu,\n  Vaan oil kirottujen henkein paljous,\nNousten ylös pimeästä alhostansa,\n  Kuulemahaan tuomioa neitosen,\nToivees, temmaaksensa onnettoman uhrin.\n  Tuiman tuulen tuiskuna he kiirehdiit,\nPian ehdiit kohinalla kauhealla\n  Portahalle portin, siihen latoen\nHeidän joukkonsa kuin musta muuri nousi,\n  Kaihtain yöseen tumman valon ulkoa.\nKiukun silmin katselit he puoleheeni,\n  Irvistellen, vihan tulta pyrskien,\nKuni peto kohden lammast vienoo katsoo.\n  Liki rynkäsit he kimmoissansa päin,\nMutta kätens nosti kuolon sankar jalo\n  Uhkaellen: lauma siirtyi matkan pois\nKuni sauvu myrskyn siiven alta siirtyy.\n\n  Tuosta kasvoni mä kylmät käänsin taas\nKohden pylvässalia. Mä kalliona\n  Seisoin, toki sydämmeni karsinois\nKuohui, kiertyi kauhistuksen jyrkkä koski. --\n  Mutta ovi etähällä aukeni,\nSisään tuomar astui kanssa pyhäin miesten,\n  Kanssa naisten pyhien ja enkelten;\nEsiin virtasit he kunniansa loistees\n  Säteillen, ja korkee pylvässali soi.\nRuhtinaansa oikealla, vasemmalla\n  Esiin astui joukko, pöydän ääreen seisoi\nPaistaen kuin päivä ijankaikkinen.\n  Ankar edessäni kimmellys ja hehku,\nMoniläikkyväinen, tulileimuva,\n  Kuni seisnyt olsin aamuruskon piiris\nJa mua kasvoin katsahdellut aurinko\n  Tuhansien kultahattarien keskelt.\nNiinpä edessäni taivaan herraus,\n  Niinpä edessäni maan ja taivaan sankar,\nKaunis, ankara ja kirkkautta täys. --\n  Mutta soitto vaikeni ja pyhä pauhu\nPylvästössä: äänettömyys kaikkial.\n  Sillon kuolon enkel lujal äänel lausui\nTuomarille hohtavalla istuimel:\n  \"Tässä käskystäsi tuomiolles saatan\nIhmislapsen, neidon sumuisesta maast.\n  Onko taivaalle hän otollinen vieras,\nKirjotettu kirjaan elämän,\n  Tahi onko ulos-syöstävä hän täältä\nIkuiseheen yöhön, suuri tuomari!\"\n  Niin hän sanoi, mutta kohta elon kirja,\nKaunokansi tuomarille kannettiin,\n  Hän sen avasi ja etsimähään päätyi\nKultalehdist immen kurjaa nimeä. --\n\n  Äänettömyys, hiljasuus kuin erämaassa\nPyhän kansan piirissä nyt vallitsi.\n  Katsoi ylös kohden tuomaria kansa,\nKatsoi taasen kohden kurjaa minua;\n  Samoin lapsi-enkel pieni, leikitellen\nHameliepeis tuomitsevan kuninkaan,\n  Millon katsoi jumal-silmiin ihanaisiin\nKysyvällä katsehella, millon taas\n  Armeljaasti kohden kelmeätä neitoo.\n\nAavehena kelmeänä seisoin mä,\n  Tuomarihiin katsahtelin, koito,\nKatsahtelin joukkoon hänen oikeal,\n  Joukkoon hänen vasemmalla kädellänsä:\nKaunihimmat haamut paistees kunnian,\n  Ikuhiset vieraat hameissanne heljis,\nMinä valkeuden valkeudes nään,\n  Päivän otsal tähdet ilosina kiiltää,\nMyhäileevät aurinkoisen olkapäil!\n  Taivaan kansa, oi sä lemmen lempee kansa,\nLaupeus kuin liepee sini-salava\n  Silmistäsi lentää, kaunis kaunis kansa!\nMutta kauniimpana toki ruhtinas\n  Tulikiharainen istuimella istui\nPuettuna pukimeheen valkeaan\n  Kuni kesäpäivän kimaltava pilvi,\nPilvi juhlapäivän ankaran,\n  Heljäs korkuudessa. Hänen silmässänsä\nAsui lemmen kevät, aamu ikuinen,\n  Taivas helottava ilman yöseen äärtä,\nIlman riutumuksen äärtä kaukana.\n  Niin hän katsoi päälleheni, niin hän katsoi\nPyhään kirjaan, nimeäni etsien.\n  Otsa kirkas kääntyi: sali aava läikkyi,\nPylväsmetsän hämärässä leimahti. --\n  Kuva kaunihin! Mun poveheeni syttyy\nHalu polttava sua katselemaan ain,\n  Viipymähään silmiesi paisteheessa.\nOi! mun pitäisikö siirtymän\n  Pimeyteen kauvas pois sun kasvois alta?\nTaivas! katso kurjan immen puoleheen!\n  Hänen sieluns värisee ja kauhistuuvi! --\n\nSeisoin, tuomiooni vartoen,\n  Seisoi vaiti edessäni taivaan joukko,\nOven pielis pimeyden lauma vait. --\n  Mikä ainiaaksi arvakseni lankee:\nYötön päivä tahi loppumaton yö? --\n  Mutta ylös tuomar ihanasti katsoi\nKultaisesta kirjastansa, katsoi hän\n  Puoleheeni kuni ylkä ja nyt kuului\nKorvahaani sanat ijankaikkiset:\n  \"Lapsi murheen maasta, nimes kirjas loistaa\nKirkkaana, ja taivas on sun perintös!\n  Astu sisään, istuimes sua vartoo\nSädehtien korkeudes kunnian!\"\n  Lausui armiaasti kaikuvalla äänel\nTuomari, ja ääni kauvas helähti.\n  Pyhään joukkoon ruhtinaansa ympärillä\nNousi ilon, riemun kohina\n  Kuni tuulen tulles kultasessa viidas.\nIloitsivat kaikki, sali aava soi,\n  Tuossa lapsi-enkel istuhimen juurel\nKäsiänsä paukutteli iloissaan.\n  Mutta ulkoa taas yöseen aukolt kuului\nKirous ja kiljuminen kamala,\n  Koska vihoissansa pimeyden henget\nPakenivat leirihinsä takasin. --\n\n  Mutta ilo oli autuitten joukos,\nYmpärkaikui riemulaulu ihana,\n  Kaikui laulu, soitto; ylähällä\nLentelivät siivitetyt sinkoen,\n  Lentelivät kultahisten torvein pauhus:\nPylvästössä pyhä jylinä,\n  Korkeuden helmas hymisevä sointu!\nKatso: Luoksenipa rientää pienoinen,\n  Lapsi-enkel ilon voittamana rientää,\nKäsiänsä paukuttaen kiirehtii\n  Kaunohinen: polviani syleileevi.\nSyleilee hän, kasvohin mua katsahtaa\n  Leimuvilla silmillänsä, myhäellen.\nKohden armast pääni alaskallistui,\n  Käteni mä laskin hänen kiireellensä\nHelläst silitellen, sormein eksytin\n  Hänen taivaan-kiharainsa yöhön:\nOi, kuin silitellyt olsin mä\n  Pilvihaitaletta hienoa ja pyhää!\nHetki jalo! Sumut armaan häiriön\n  Tulit tuollon, tulit tällön, ammahtaen\nKulmiani vasten; mutta aatoksein,\n  Muuttuen jo heljäks taivaan-aatokseksi,\nPäivän säteheenä sumut lävisti,\n  Arvan ikuhisen nähden aina,\nNähden immen korkeudes kunnian. --\n  Siinä, miekkoisena kallistaen pääni,\nLapsukaisen kiharia kiemailin;\n  Onneani kuvaelin ääretöntä,\nMuistin murheet menneheet ja unohdin;\n  Kohos silmihiini autuitten kyynel,\nJuoksi kyynel lapsen kultakihariin,\n  Kyynel juoksi, laulu kaikui, torvet soivat,\nKoska aukes ovi Onnelan\n  Neitoselle kyynelien maasta. --\nOvi etähällä aukeni,\n  Valo sieltä kirkas kimmahtaen vuosi\nSalihin, ja heijastuna seisoin mä\n  Kuni käärittynä hiilakkaiseen huiviin.\nSilmä himmeästi katsoi, mutta kaikkialt\n  Korvihiini kaikui ihanainen huuto:\n\"Tule, riennä sylihimme, neitonen!\"\n  Huudettihin; veti kädestä mua enkel,\nPieni lapsi-enkel ruusuposkinen:\n  Horjuin, alasvaivuin saattajani helmaan\nViileään, ja unestani heräsin.\n\n\n\nIMPI JA RYÖVÄRI\n\nAsui miesi, kasken lanko,\nIlosella aholla;\nIlon saattoi viertovanko\n  Ja tytär, kukkanen kaunis.\n\nAntoi luonto neitoselle\nÄänen lahjan ihanan:\nLaulu kaikui suloselle\n  Tuon hienon koiviston kohdus.\n\nLäksi kerran ruunallansa\nMiesi kirkkoon kulkemaan,\nPirttinsä ja tavaransa\n  Hän immen haltuhun heitti.\n\nTämän ryövär korvest huomas\nJa hän lausui iloissaan:\nHeittää paimen vienon vuonans,\n  Ja susi kaartelee läsnä.\n\nSillon työnsä kamalimman\nTehdä päättää ryöväri,\nJa niin vallas murhan kimman\n  Hän kohden pirttiä rientää.\n\nMutta pirtin akkunasta\nLaulu ihmeen ihana\nVavahtavi häntä vastaan;\n  Ja seisoo hirveä miesi.\n\nViherjästä vainiosta,\nPaimenest, jok' lampahans\nVerellänsä kuolost ostaa,\n  On immen lempeä laulu.\n\nLeimahtelee huhdan vilja,\nKultameri hymisee,\nKoska pauhaa laulu heljä\n  Tuon rosvon synkeän korvis.\n\nTuuli koivuu tuuittavi\nPyhän virren helinäs,\nKoivu kiireens kallistavi\n  Ja taivas kirkkaana kiiltää.\n\nMikä lentää tuolla ilmi?\nJoutsenk' lumivalkea?\nEi, vaan kimaltava pilvi\n  Siel laulun kuulee ja seisoo.\n\nSiinä viipyy uros synkee\nMaan ja taivaan riemuten,\nAlas katsantonsa lankee\n  Ja elon aamuns hän muistaa.\n\nMuistelee hän muinost aikaa,\nLapsuutensa vainioi,\nKoska laulu kaunis kaikaa\n  Ja tanner kiikkuvi alla.\n\nViimein neito huulens sulkee;\nRyövär seisoo aatellen,\nPäänsä vaivuttaa ja kulkee\n  Taas korven tummahan yöhön.\n\n\n\nJÄÄHYVÄISET\n\n  Katso linna tuol,\nValkasema juhlavalkeitten,\nLähtöjuhla soman tyttären.\n  Kluostarin immeks\n  Ristiin ja kaapuun\n  Hän jo tuomittu on;\n  Isän tahto niin vaatii.\n\n  Toki kerran viel\nIsän valta ei hänt johdata.\nKultansa hän tahtoo kohdata!\n  Varkain hän rientää\n  Saarniston helmaan\n  Kesän kuutamo-yös\n  Kukkasseppeli päässä.\n\n  Häntä vastahan\nJalo nuorukainen astelee,\nJalo, vaihka onni pilveilee.\n  Kohtalons herra\n  Tahtoo hän olla,\n  Kauvas katsoen pois\n  Yli elämän saaren.\n\nNuorukainen.\n\n  Terve, kaunoinen!\nSinä väikyt yössä ihana\nKuni autuitten unelma:\n  Kulmies taivaat\n  Heljinä kiiltää.\n  Oi, mun lempeni koi,\n  Eron hetkelle riennät!\n\nImpi.\n\n  Ijankaikkisest\nErokam! Oi isä armoton!\nLapses, joka ainoasi on,\n  Kluostarin yöhön\n  Huomenna suljet.\n  Onpa tahtosi tää\n  Kuni kallio luja!\n\nNuorukainen.\n\n  Miksi tahtoo hän\nKauneutes valkeutta yöks,\nLuonnon mestartyötä turhaks työks?\n  Loistavan linnan\n  Ylpeä herra,\n  Kylmä sydämmesi on\n  Kuni kallio, kylmä!\n\nImpi.\n\n  Toki tahtonsa\nTämä onpi ehkä Jumalan.\nSentähden kuin kaste taivahan\n  Lempeenä vuotaa\n  Silmäni kyynel.\n  Mutta itkenpä ain\n  Että kultani heitän!\n\nNuorukainen.\n\n  Huomenna jo siis\nPyhänpiian kaapu iloton\nPeittää elämäni auringon.\n  Kapina vimman\n  Lempeni linnas\n  Täällä hurjasti lyö,\n  Ja mun toivoni kuolee!\n\nImpi.\n\n  Mitä sankar tääl\nElon taistelossa kadottaa,\nHälle antaa jälleen toinen maa.\n  Siellä, oi siellä\n  Armiaaks onneks\n  Taas hän aarteensa saa,\n  Joka täällä poissiirtyi.\n\n  Pyhä haamotus,\nJoka aurinkosi laskust jää,\nElämäsi luotees hengittää,\n  Koilliseen kulkee,\n  Valkenee siellä,\n  Siellä aarteesi saat,\n  Joka täällä poissiirtyi.\n\n  Yöstä päivä käy,\nYöhän kutoo aamuruskon vyön;\nSentähden kuin kaste tämän yön\n  Lempeenä vuotaa\n  Silmäni kyynel;\n  Mutta itkenpä ain,\n  Että kultani heitän!\n\nNuorukainen.\n\n  Yhtä ainoaa\nEnsimmäisnä, viimeisenä myös\nSulta pyydän jäähyväisten yös:\n  Suutelman hohtees\n  Leimukoon muistom,\n  Meille kallihin ain,\n  Puhdas lempemme muisto!\n\nImpi.\n\n  Puhdas lempem oil\nKuni kuu tuo kelmeen ihana,\nMi nyt kirkkaan pilven povea\n  Suutelee tuolla. --\n  Oi mitä pyysit. --\n  Peity pilvehen, kuu,\n  Peity, poskeni liekki!\n\nNuorukainen.\n\n  Impi ikuinen,\nEn sua kiusaa; mutta ole ain\nKuni Cynthia, niin kaunokain,\n  Tyyven ja kaunis\n  Jumalten vuoril.\n  Ijankaikkinen niin\n  Lemmenliittomme olkoon!\n\nImpi.\n\n  Oi, mua huudetaan!\nKauemminhan viipyä en saa;\nOta vastaan tämä suutelma,\n  Ota ja anna\n  Katkera autuus. --\n  Oi, jo huudetaan taas!\n  Öinen saarnisto kaikuu!\n\n\n\nKESÄ-YÖ\n\nTyyni oli yö ja pilvetön ja kuuton\nYöseen taivas. Ulos läksin minä käymään;\nArveskelin, mihen tieni tarkoittaisin,\nItään, länteen tahi vaaleahaan pohjaan,\nJonka vuoril kohta syleilemään käyvät\nToinentoistaan Koi ja Hämmärikki kaino.\nAsetinpa askeleeni vienoon viitaan,\nJonka helmas niittu kastehinen kiiltää,\nViherjäinen, keltakukitettu niittu.\nLuoteiseheen niittu kaatuu,\nTuonne, jossa taivaan partahall\nAhot korkeet näet, laiholliset halmeet\nMäen sinihaamottavan rintehellä.\nSileä on niittu; ei pensasta\nHänen pinnallansa esteheenä viikatteen.\nToki; yksi hänen poveansa varjoo,\nKoivu tuuhee lehtiviitallansa hienol;\nSiihen kerran nousneheena, siihen kerran\nHeitettynä niittuu-raivaavalta miehelt.\nKorkealle koivu tutkaimensa nostaa,\nKaikkialle oksans levittää hän ympär,\nMutta ranka, kuni valtahinen pylväs,\nMahtavana alas syvyyteheen tunkee.\nRauhan armas kuva rauhan tanterella!\n\nSinne läksin vaeltamaan kesä-yönä.\nHetken astelin ja ehdiin vainiolle,\nSuojaan lempeen koivun. Siinä kauvan seisoin\nÄänetönnä äänettömäs yössä;\nVasten valkeet rankaa nojaten mä viivyin\nTyyneheenä kuin tää yö, tää niittu.\nHengitystä povestani en mä kuullut,\nKuullut en mä lehden liikahdusta koivus.\nMutta usein, täällä vallitessa rauhan\nRinnassam ja kaikkialla ympärilläm,\nRauhan syvän niinkuin haudan kammiossa,\nKuni ehtis soma kuiskaavainen ääni\nMeille hiljaisuuden kaaoksesta.\nTarkemmin me korvam teroitamme\nKuultelemaan -- kaikki vaiti; toki ääni\nÄänettömyydessä kaikuu; mutta mistä?\n\nNiin nyt kuulin äänen liepeän; ja mistä,\nSen myös tiesin hetkel tällä. Eihän tullut\nSemä idäst eikä lännest, tullut ei se\nSyvyydestä eikä taivaan korkuudesta,\nVaanpa hyötökoivun viileästä kruunust,\nKasteheena alas korvahaani väikkyi.\nOilko enkel vieno yösijalle käynyt\nIhanaiseen lehtikehtoon? Uneksuiko\nSiellä unta lemmen hän ja haasteliko\nUnissaan hän lemmen kieltä, jaahatellen?\nMutta eipä sanat unen houreheena\nHänen huuliltansa käyneet; häiriöttä\nMulle kuiskaeli hiljahinen ääni. --\nSiinä hetken mietiskelin, kuultelin mä\nAlla koivun rauhaisena kesä-yönä.\nMutta silmäni tok' vihdoin ylösnostin,\nLuoteiseheen loin pois varjovista lehdist;\nMutta kauvan seisoin hämmästynnä\nNähtyäni kuvauksen kumman.\nTämä oilko mielihoureen synnyttämä,\nTahi ilmestyvä kaukahinen mailma?\n\nKatso: tuolla kankahan ja korkeen ahon\nHartioilla seisoi äkist ihmeellinen,\nKallioinen tanner, himmeä ja hieno.\nEtähällä ilman rannalla se väikkyi\nPyhä tieno myhäellen salaisesti.\nKuitenkinpa ilmiö mun silmihiini\nSelkeästi peilaellen muotons näytti,\nNiinkuin eteheeni maalattuna kaikki.\nNäin mä vuoret kuni sinihattaraiset\nKohoaavan kuverjaina; vuorten kyljil\nTuolla täällä yrtti viherjäinen kasvoi,\nTummanviherjäinen taivaanyrtti.\nMutta huomaa mikä ihanainen loiste!\nHuomaa: yrtin lempeen lehden päärmehistä\nKultavalo sädehtien yössä paistoi\nKirkkahaasti vuoren hämäräisel pohjal.\nValo armas kesä-yöseen valjus päiväs! --\nMutta ylähäällä vuorten kukkuloilla\nPäilyi vaisu, kaino valkeuden kaari,\nKuni koite pyhä, kuni pohjan tulet\nSeppelinä talven taivahalla päilyy.\n\nMutta kelle suotiin asunnoksi\nTieno ihmeellinen? Kuinka rakennellaan\nKesä-yöseen himmeässä maassa?\nTahi onko asujaamista se tyhjä? --\nEihän ole tyhjä ihanainen saari\nAsujaimista ja heidän ilostansa,\nOnnestansa sini-vuorel kaltevalla.\n\nSiellä olentoja näin mä komeoita,\nKauneita kuin jumalien heimokunnast.\nTuossa haamu seisoi, tuossa haamu liikkui\nHämärässä vuoren tummal pohjal\nKultakajasteessa taivaanyrtin lehden.\nHeljä puhtaus ja povessansa sointu\nHeille hekumansa kallein aina;\nTämän kuvasteli, tämän ilmi-antoi\nIlo uneksuva heidän kasvoillansa.\nMutta kuitenkin ain armahin ja kauniin\nOli heidän kasvojensa tyyni loiste,\nKoska katsahdit he juhlalliseen leimuun,\nJoka suloisesti kaukasuudest paistoi,\nKuni valtahinen, kimaltava tähti\nKiilsi monimuotoisilla säteillänsä.\nSinne heidän silmän alat mieluisasti\nKääntyi kesä-yöseen kalveasta maasta.\n\nToki; mitä kaikki tämä? Mikä tieno,\nMikä lumouksen saari? Tämä kansa,\nJoka äänetönnä oljentelee vuorel?\nMikä säteilevä valkeus tuo tähti\nKummallinen kaukahalla, jonka puoleen\nHeidän kasvons aina autuina kääntyy?\nTuota arvellessain, taasen äänen kuulin\nKuiskaavan mua korvahaani lehtein kohdust.\nMinä äänen kuulin, käsitin sen lauseen:\n\n\"Tieno, jonka silmäs kuvattuna huomaa\nTuolla luoteisessa maan ja taivaan ääril,\nOnpi odottavain lasten maa ja taivas.\nEihän toki tämä taisteleva maamme,\nSiellä väikkyy rauhan viiri, myrskyt lepää;\nEikä ol se päivä valo pyhäin miesten,\nJoille elon aurinko ain kirkkaast paistaa.\nNäet sinä vartomuksen tumman portaan,\nHurskahitten sankarien rauhansaaren,\nJoiden elonaamu täällä syttyi,\nJoiden päivä, puhtahaana synnin pilvist,\nSammui ennen nousuu Bethlehemin tähden,\nEnnen ilon sanomata kuultuansa.\nTuossa heidän maansa, asuntonsa,\nSiinä vuosituhansien kiertoessa\nVuottavat he päivää suurta, jona kerran\nKutsuu heitä kotimaansa torven-ääni.\nJa tuo valo, loistava kuin tähti ankar,\nUloslähtee heille toivon valtakunnast.\n\nMutta aatokses mä arvelevan kuulen:\n'Eikö vartoomisen kauvalliset hetket,\nEikö aika yhtäpintahinen aina\nToki ikävyyden synkeyttä saata\nHeidän sieluillensa tumman yöseen kohdus?'\nNiin sä kysyt, mutta huomaa: Tyynihinä\nAutuuttamme vissiä me odotamme,\nIlman tuskaa ajan pitkän aikaellen.\nVuosi kuni riemuhetki meiltä vierii\nVilkkaasti ja toinen helmohimme rientää. --\nHetket, päivät, vuodet kiitää -- ja, mi ihme?\nKodon pyhä vainio on edessämme!\nUskoa me emme voi ja toki uskom,\nSuloisessa häiriössä viehkeilemme,\nSilmän kirkkaan suljemme ja aukasemme,\nViehkeilemme kuni lapset pienet.\nMyhäellen ympärkäännymme ja käymme\nTakasin taas harhailemaan metsän yöhön,\nTielle kerran tullessamme käytyämme,\nMutta väleheen me kiirehdimme jälleen\nKohden maata miekkoisten. Kuuluu pauhu,\nPyhän metsän pauhu meidän ympärilläm --\nEnnen kuultu! -- ja me kuni liepeet haamut\nAstelemme, ihanasti kainostellen,\nKodon kumiseval tiellä. Sydämmemme\nRiutuen nyt muisteleevi: kaikki ennen\nAmmoin nähty! -- Mutta vastaan meitä rientää\nLehdon vienot immet lehtiseppeleillä\nViilehillä kaunistaen kiharamme.\nRiemuten nyt juhlajoukko esiinkulkee,\nJalosti me sisäänkäymme linnahaamme\nKomeahaan; autuus kulmillamme paistaa.\n\nMutta niinpä aikaeli matkamiesi\nLeikitellen liepehillä kotoniitun,\nIlon vuosikymmenen taas vieriessä.\n\nSamoin joutuu aika heidän, maassa tuolla,\nOdottaissa, tuliloimoon katsahdellen.\nSydän helläst huutaa: 'herraus, jo joudu!'\nMutta heti rientää lausumahaan taasen:\n'Viivy toki, viivy; onnellisna varron!'\nSiitä hymyhuulin haamu kasvons peittää\nUneksuen lehtein suojaan; pian taasen\nPeitostansa ylös katsahtaa hän\nOtsal leimuval päin valkeutta kallist,\nJa niin posken kajasteessa kelmeässä\nIlon kyynel helmiheleänä kiiltää.\"\n\nTämän äänen kuiskaavan mä kuulin,\nKuulin hienon hyötökoivun hämärästä.\nMutta hiljaisesti soma ääni kuoli\nAamutuulen virtaan, joka suloisella\nHyminällä päivän sanomana riensi\nIlmast koillisesta. Pian aurinkoisen\nTuliviilu ylös taivahalle nousi,\nSumuna poiskarkoittaen yöseen kuvat,\nYöseen armaat haamut luoteen partahalta;\nJa taas syntyi kesän juhlapäivä kaunis.\n\n\n\nPILVILAIVA\n\nUneksumisen nyt kertoo tahdon,\nJoka muistostain ei pakene;\nVielä kosk se aatuksiini johtuu,\nPäädyn ihmeellisiin tunteisiin.\n\nNäin oil unelman: Kaukamaissa,\nVierahissa yksin harhailin,\nKävin vuoret, kävin pimeet laaksot\nTietämättä mihen tarkoitin.\n\nMuistui viimein mieleheeni aika,\nMinkä vietin kototantereil\nSeuras armahimman nuorenimmen;\nPovel viattomal vietin sen.\n\nSillon ikävyys kuin iltapaiste,\nVuorten jyrkis syksy-iltana,\nSydäntäni raskahaasti painoi;\nImmen luoksi tieni käänsin taas.\n\nAstelin mä vaivaloista tietä\nNeidon kirkkai kasvoi kuvaillen;\nHän oil valkeuden haamu ylhäält,\nJalol otsal maata polkien.\n\nIllan tulles kodon portaal seison:\nAllamielin impi laulelee\nMajas yksinään ja viskeleevi\nLaattialle lehtii helmastans.\n\nAkkunat hän koristelee kauneiks\nTuomenkukkaisilla tuoksuvil,\nOksil pihlajan ja engelmillä,\nAlat kiirehtien ankarast.\n\nHuonees vallitsee nyt rauhallinen\nPyhä-aaton ehtohämäryys,\nAurinkoinen lempeest katsahtaavi\nLännen lehtimetsiin vaipues.\n\nAllamielin impi lauleleevi,\nPukee päällens niinkuin matkahaan,\nMiehustallens esiliinan solmee,\nHuivin päähäns, kiirehtien ain.\n\nMiksi levotonna, kaunis impi,\nMikä kiire ilta-askareis?\nTässä olen kaukaisilta mailta;\nRiemuten sua taasen katselen.\n\n\"Immen lähtöhetki onpi tullut,\nMutta ennen kuni siirryin pois,\nTahdoin kammiosi koristella,\nLehditellä valkeen laattian.\"\n\nMiksi jätät sinä kammioni,\nMiksi lemmittysi entisen?\nKyselin mä murheellisel mielel\nImmeltä, jo valmis lähtemään.\n\n\"Miksi himeys nyt otsallasi,\nJoka ennen puhdas, kirkas oil?\"\nNiin hän kysyi äänel vakavalla,\nHälle vastaukseks lausun mä:\n\nMetsis autioissa vaeltelin,\nPensastoissa orjanruoskist täys;\nTuulen murheellinen ääni laaksois\nSydämmeni kovin synkisti.\n\n\"Puhtautta korkee taivas tahtoo,\nPuhtaus on lemmen asunto.\nLias lammikon ei ruusu kasva\nEikä saastaisuudes rakkaus.\n\nTahtoisitko lemmen maljast nauttii\nJumalien suosimana tääl,\nOlkoon mieles puhdas niinkuin lumi\nTunturille vasta lankenut.\n\nToki ei niin lieto, häilyväinen,\nTuulen tuiskahtais se kiitää pois,\nMutta luja niinkuin pohjan tähti,\nLuja, seisova ja kirkas ain.\"\n\nNiin hän lausui. Hältä kysyin taasen\nEron hetkes mielel synkeäl:\nIjankaikeksiko erkanemme\nJoutumatta yhteen kerran viel?\n\nVastasi hän katseel kostealla:\n\"Tuhansien vuotten mentyää\nToinentoistam vastaan hymyilemme,\nJa kosk yhteentullaan, syleillään.\"\n\nImpi, mikä hirmuhinen aika,\nAika pyörryttävän kauvallii'n!\nTuomitse mua vuosi tahi kaksi\nSeurastasi oljentelemaan.\n\n\n\nSUOMENMAA\n\nMaa kunnasten ja laaksoen,\nMi on tuo kaunoinen?\nTuo hohtees kesäpäivien,\nTuo loistees pohjan tulien,\nTää talven, suven ihana,\nMi onpi soma maa?\n\nSiel tuhansissa järvissä\nYön tähdet kimmeltää\nJa kanteleitten pauhina\nSiel kaikuu ympär kallioi\nJa kultanummen hongat soi:\nSe onpi Suomenmaa.\n\nEn millonkan mä unohtas\nSun lempeet taivastas,\nEn tulta heljän aurinkos,\nEn kirkast kuuta kuusistos,\nEn kaskiesi sauvua\nPäin pilviin nousevaa.\n\nOil monta näissä laaksoissa\nTok' aikaa ankaraa,\nKun yöseen halla hyyrteinen\nVei vainiomme viljasen;\nMut toivon aamu, toivon työ\nTaas poisti halla-yön.\n\nViel monta näissä laaksoissa\nOn käynyt kauhua,\nKun sota surman, kuolon toi\nJa tanner miesten verta joi;\nMut sankarien kunnian\nSai Suomi loistavan.\n\nNyt ihanainen, kallis maa\nOn meidän ainiaan;\nTuos aaltoileva peltomme,\nTuos viherjäinen niittumme,\nTuos metsiemme jylhä yö\nJa meriemme vyö!\n\nTuon lehtimetsän kaikunaa\nMi autuus kuultella,\nKun valjetessa aamuisen\nSiel pauhaa torvi paimenen,\nTai koska laulain laaksossa\nKäy impi iltana!\n\nMi autuus helmaas nukkua,\nSä uniemme maa,\nSä kehtomme, sä hautamme,\nSä aina uusi toivomme,\nOi Suomenniemi kaunoinen,\nSä ijankaikkinen!\n\n\n\nHÄRKÄ-TUOMO\n\nKasvoi uros urhee Kaimalassa,\nTuomo, emäntänsä heimolainen;\nTeki työtä, uhmaili kuin peikko;\nMilloin peltoa hän pöllytteli\nVäsymättä, milloin möyriskeli\nSoita, luhtia kuin korven karhu\nTalvikontoansa rakentaissaan.\nMitä sai hän, mitä puuhastansa?\nSai hän leipänsä ja ruumiin verhon. --\nKuni mäkitammi oli varsi\nSankarimme, pojan palleroisen;\nKuhilaana hivus karhee peitti\nHänen päänsä, joka, huolimatta\nMaailmasta ja sen pauhinasta,\nAina miestänsä vei omaa tietä.\nEipä syntiä hän kielin tehnyt,\nHarvasanahinen Härkä-Tuomo;\nMutta mykkänä hän myöskin seisoi\nLukukinkerillä, jonne vaivoin\nHänet saatti kerran kirkonmiesten\nKäsky sekä kylänmiesten voima.\nMutta siellä vakavana istui\nTarhapöllönä hän pöydän alla\nKuuman hetken; sieltä vakavana\nKäyskeli hän kotihinsa taasen.\nOli hälle tuntematon vieras\nAina A ja O ja aapiskirja;\nEivät tuossa avittaneet ämmät,\nEivät puuhat lukkarein ja pappein,\nEikä mustan jalkahirren keino.\n\nLukemahan oppinut ei Tuomo;\nOli paljon, jota ei hän tainnut,\nJohon luja luontonsa ei käynyt,\nJohon myöntynyt ei jyrkkä mieli:\nKirvesvarttakaan ei veistämähän.\nYksi oli toki työ ja toimi,\nJohon iski aina miehen into:\nHärkäparillansa peltosarall'\nAjeskella poudan pahtehessa\nKäärittynä sakeahan pöllyyn,\nMiehelle se huvi suurin täällä.\nAjeli hän: silloin kauas kuului\nLuihkina ja halkaisevat huudot,\nRäminätä, rähinätä kuului.\nToki tuolloin taasen jutteli hän,\nJuhdillensa jutteli, kuin veikko\nVeikollensa ilvehtien juttuu.\nMutta sitten taasen hirveästi\nMiesi ärjäht ja hulja heilui;\nTaivaan tuulta löi hän, harvoin härkää.\n\nNiinpä uhmaili hän talon työssä,\nTalon tantereilla tallusteli\nElämänsä päivät äänetönnä --\nÄänetönnä ilman juhtiansa --\nKuni koira uskollinen aina.\nNäki tuskin täällä toisen kylän,\nToista pitäjää ei milloinkana,\nMutta kerran toki Herran huoneen,\nKuuli kerran omat kirkonkellot,\nKoska poika hikinaamoin istui\nJalkahirress' suvisunnuntaina.\nSenpä täällä elon tanterelta\nUlkopuolla kodon vainioita\nPäivänä hän pahteisena huomas.\nMiellyttikö häntä kerran vielä\nMailmaa tuntemahan laajemmalta? --\n\nMitä huoli hän sen huminasta,\nYksin junnaili hän juhtinensa\nKuulematta kiusauksen ääntä.\nEipä koskaan täällä käsivartta\nKannun ääressä hän koukistanut,\nKatsonut ei silmä milloinkana\nKohden naisen poven kukkuloita --\nMiehen mieltä eksyttävä tieno.\nOli hällä toki elki pieni,\nTapa urohien muiden mukaan:\nPyhäsiltä pesällistä kaksi\nPoltti lehteä hän venäläistä,\nKoska härkiänsä katsomassa\nKäyskeli hän talon härkähaassa.\n\nOnpi ihanainen kesäpäivä,\nKirkas juhlapäivä. Kylän kansa\nKirkkoretkensä on tehnyt, käynyt\nRavittuna hauskalt' atrialta\nNuoret huviansa etsimähän,\nTuolta yksi, toisialta toinen,\nKuinka tila kunkin on ja luonto,\nSekä nuorukaisen että immen\nEttä lapsen tulihilpee mieli. --\nPian riemu käy, ja kaikkialla\nKuulet ilon hengen siipein iskut:\nTuolla kunnahalla kaltevalla,\nSoimioisten kivisellä mäellä\nKeinu korkealle ilmaan heiluu;\nKeinu heiluu, huivit impein liehuu,\nKauas kaikuu kultahinen pauhu.\nTaasen korvas toisialle käännä,\nKylän kujalta sä kuulet kiekon\nPaukkinan. Siell' uljaat miehet nuoret,\nMiesivoimaan jaettuina kahteen,\nKarttujansa käyttelevät tiellä,\nVisakiekkoinensa kiistelevät.\nMutta lapset missä liekiöitsee,\nMissä elon aamukansa vilkas?\nKatso: helmassa tuon peltokedon\nLeikkiänsä kirkuen he lyövät. --\nMutta missä Kaimalan on Tuomo?\nEipä keinumäell' eikä tuolla\nKujallakaan kiekkotaistelossa.\nEi hän ole tuolla eikä täällä;\nKohden härkiänsä astelee hän\nHärkähakaan jyrkkärintehiseen\nKosken kaatuvilla partahilla.\nSinne vakavana käyskelee hän,\nNysä taskussa ja tulusmaaru;\nKorkeana kesäjuhlan taivas,\nPilvetönnä, hänen päällään päilyy.\n\nPianpa hän kohtaa kumppaninsa;\n\"Luikinsa\" ja \"Poikansa\" hän kohtaa\nVeräjällä, nurmell' lakealla.\nMyhäellen, tyytyvänä istuu\nJuurelle hän koivuhisen kannon\nIskemähän tulta, polttamahan\nPesällisen lehtee venäläistä.\nIskee hän ja pian savu ryöhää;\nTuulettomass' ilmassa se kiirii\nPallosina miehen ympärillä.\nSiinä mieluisasti katselee hän\nKohden Poikaansa ja Luikiansa,\nJotka itse on hän kasvattanut,\nVetohärjiks' opettanut heitä,\nTehnyt heistä verrattomat juhdat.\nAjan alasmäkeä jo vierii\nHeidän elämänsä toikot päivät;\nVuotta kaksikymmentä jo lähes\nMonessa he ovat kantanehet\nHelteessä ja kylmäss' iestänsä.\nMutta eihän ydintä ja voimaa\nVielä jäsenistä jykevistä\nPuutu; vielä vuosia he käyvät\nTuomon turviss' ikeen jynkän alla\nKaimalassa, Luiki niinkuin Poika.\nTuossa he nyt, voimaa uutta luoden,\nAhkerasti atrioitsee, purren\nLempeen nurmen mehukasta heinää,\nKoska hiilakkaana juhlan taivas\nHeidän päällään päilyy, päivän loimo\nLämmittäen loistaa, käen äänen\nIhanasti hymisevä kaiku\nRiutuvana ympär' soi ja koski\nVahtoisena matkan päässä pauhaa.\nNiinpä iltapäiväll' ihanalla\nSuvisunnuntaina tyytyvänä\nTuomo koivukannon juurell' istuu,\nNysä suussa, katsoin härkiänsä,\nKoska ilo telmeisenä liikkuu\nKylän tantereilla. Siellä keinu\nYlös heilahtelee räikynällä\nTaivaan luhtihin ja visakiekko\nLentelevi tomuavalla tiellä.\n\nMutta katso: jopa muuttamahan\nKäyvät leiriänsä Tuomon härjät;\nTuonneppa he astelevat alas\nAlhoon lomass' ojan-puurtamien;\nLikemmäksi koskea he siirtyy.\nHeitä kumppanina uskollisna\nTuomo seuraa, istuu äyrähälle:\nAlahalla juhtansa hän näkee.\nSiinä istuu, nysän toisen lataa,\nKarkullansa tulta lyö, ja taasen\nSavun sinisiä kierroksia\nYmpärillensä hän hellittelee,\nKatselevi myhäilevin huulin\nAlas kohden härkähempujansa.\nAlhossapa kosteassa härjät,\nOjan äyrähällä miesi viipyy,\nNysä hampahissa, joka vihdoin,\nPohjaan poltettuna, savun kieltää.\nMutta aurinkoisen iltalämmin\nLempeä ja kohiseva koski\nMaanittelevatpa härkämiestä\nUnen syliin vaipumahan viimein.\nVasten kiveä hän sammaleista\nTuossa kallistunna huoahtaapi,\nUnta uneksuen rakkaimmista.\nMitä haastelee hän, möyryää hän?\nKuules: Luikillensa luihkaisee hän,\nTaasen parahtaa hän Pojallensa;\nMilloin makeata maikausta\nJuttelee hän tovereille taasen,\nUhmaellen unen vainioilla.\n\nMutta laskenut on päivän loimo,\nYö on tullut, taivas pilveen käynyt,\nKesä-yösen valon himmentäen.\nYösen levolle jo vaipunehet\nOvat juhdat pajistohon alhon;\nMutta kuorsatenpa aina Tuomo\nSammalkiven suojass' uneksuvi;\nKoski hälle univirttä veisaa.\nVielä hetki vierii. Korven ukko,\nHyypiöinen, istuimensa heittää,\nKohden kosken pauhua hän lähtee\nHienoisilla siivill' lentämähän;\nTuolloin synkäll' äänellä hän huutaa,\nLentää yli uneksuvan miehen,\nSiinä huutaa kerran huikeasti,\nKatoo avaruuteen öisen taivaan.\nMutta silloin herää Härkä-Tuomo,\nYlös pöllähtäen maasta lentää,\nLöyhähtääpä kerran miesi taaja.\nTuossa hän nyt tuijottelee hetken,\nHarjastoa kyhnii; toki viimein\nKotihinsa astelemaan päätyy. --\nNiin hän vietti juhlan iltapuolen\nHärkiensä kanssa härkähaassa,\nHälle parhaat elon kannikalla.\n\nMutta Tuomon metsäss' astellessa\nKerran, kirveskynä kainalossa,\nTuli teurastaja taloon, tuima\nVerkatakki herra; kysyi miesi:\n\"Onko myytävänä Kaimalassa\nTeurasnautaa mulle oivallista?\"\nHuomasi hän härjät, valtahiset,\nPöyhkeet, suuret kuni villit hirvet\nLehtikammioissaan Metsolassa.\nKohta heihin herra kaupungista\nMieltyi, hinnan kunnollisen tarjoi.\nSilloin tuumiskeli isäntäinen\nTuonne tänne; rakas oli raha,\nRakas myöskin jalo juhtapari,\nTalon verrattomat vetohärjät.\nKerran toisen vielä miesi tarjoi,\nKolikkoja lisäten, ja katso:\nEihän enään Kaima tuossa kauan\nTuumiskellut, mutta heitti härjät,\nTuiman teurastajan haltuun heitti.\n\nTuli Tuomo metsäretkeltänsä,\nRiensi talliin kohden tovereita\nAinoisia. Toki, tyhjänäpä\nHinkalot hän löysi, nurkass' ikeen\nMuistopatsahana murheellisna.\nSiinä, pahintansa aavistellen,\nUros seisoi, kasvot kalveana\nKuni kylmän tulisijan tuhka.\nMutta hänen tuossa arvellessaan.\nTuli piika, sanat jyrkät lausui:\n\"Mitä seisot, miesi, tirkistellen,\nKoska marssivat jo sarvijuhtas\nKaupunkihin kohden kuolemaansa?\"\nSilloin Tuomo, sanat kuultuansa,\nSanat korvillensa kamalimmat,\nKelmeänä kuni aave astui\nTalon pirttihin ja huolimatta\nIlta-atriasta vaipui alas\nVuotehelle, kohottaen peiton\nKorkealle yli kiirehensä.\n\nMeni päivä, meni vitkoin viikko,\nTuomon aina maatess' äänetönnä,\nHuohottaen helteisessä työssä,\nKunnes kerran, tulless' illan lempeen,\nVaaleana makas vuoteellansa\nMiesi milloinkana heräämättä.\nNiin hän päätti elämänsä päivän;\nPian pois hän räikynällä vietiin,\nTalon korske'illa hevosilla,\nTalon vainioilta haudan helmaan.\nTyhjinähän tallissa nyt seisoi\nHärkähinkalot, pois oli Tuomo;\nMuistopatsahana murheellisna\nVajan loukoss' ies seisoi tuolla.\nItkemähän silloin emäntäinen,\nSilmäss' isännänkin kyynel kiilsi,\nKoska hartaall' äänellä hän lausui:\n\"Olipa tuo uskollinen miesi,\nTeki työnsä täyteen mittaan aina;\nMistä löydän hänen vertaistansa?\" --\nMutta pohjan puoleen kirkonmaata\nTuomo haudattiin. Ei pyhät kellot\nHälle soineet eikä murhejoukko\nHänen haudallansa huokaellut.\nMissä miesi lepäs, osottihan\nAjan maassa musta multapilkku.\nMutta kohos toki tanterelle\nHeinä viherjäinen taas; ja katso:\nPian kenkähän ei tiennyt täällä,\nMissä löytyi hauta Härkä-Tuomon.\n\n\n\nPAIMENTYTTÖ\n\nKatri, pieni karjanpaimen,\n  Askartelee ahol laakeal,\nKarjankello korven rannal\n  Kilahtelee kaulas Helmiken.\nPieni \"Jalli\", jörönaama,\n  \"Turkin\" luppakorva penikka,\nVenyy vieres pienen piian,\n  Yksitoikkohinen, äkeä.\nÄkeänä, ärmättinä\n  Päivää ensimmäistä karjassa,\nIstuu Jalli väsyneenä,\n  Poros karvahiset tallukat.\nMiksi otti pentun kurjan\n  Katri karjaan, kiusankappaleeks?\nMiksi vastoin taaton tahtoo,\n  Vastoin äitin armaan kieltoa?\n\nMutta mitä askartelee,\n  Mitä laitteleevi lapsinen?\nHattua hän valmistaavi,\n  Komeata \"krullaa\" tuohesta,\nKaunistaa sen kukkasilla\n  Oikein herrashatun muotoiseks. --\nViimein törttö päähän pannaan,\n  Krulla ankar, kukkashehkuva,\nNiistinhuiviks hieno tuohi\n  Vielä kuverretaan kourahan.\nJa niin seisoo nipahuulin\n  Hepenissään herrashempukka.\nSievästi hän asteleevi\n  Tanterella edestakasin,\nKeksahtelee, keikahtelee\n  Kenokaulahinen fröökinä.\n\nKeksahtaa hän varjollensa,\n  Varjo kiltist vastaan keksahtaa,\nKeksahtaa hän Jallillensa,\n  Tomppelina Jalli töröttää,\nVäsyneenä, voipuneena,\n  Pörrönaama, porotallukka.\nImpi ylpee, niuskanokka\n  Tuosta veikkarians nuhtelee,\nHäristäävi huivillansa,\n  Kilakoiten äänel kileäl,\nMutta taasen tapsuttaa hän\n  Salissansa edestakasin,\nKeksahtelee, keikahtelee,\n  Niistinliinallansa liehuttaa\nArvokkaille kasvoillensa\n  Kenokaulahinen heilakka. --\nNiinpä herrashepenissä\n  Käy hän kaupungissa Metsolan.\n\nAurinkoinen aleneevi\n  Kohden tutkaimia kuusiston,\nLikka raukka leikissänsä\n  Unohtaavi karjan kirjavan.\nHellansa ja Helmikensä\n  Viimein toki muistaa hän.\nSillon seisoo niinkuin seiko,\n  Äänel helottaval huuhelee,\nKuulteleevi korval tarkal,\n  Ei hän kuule kelloo Helmiken.\nKiirehtii hän kiepomahaan,\n  Hatasarviansa hakemaan,\nKutsuu Jalliansa, kurja,\n  Pelko poskella jo kelmeä.\nPaimen hyppää, huuheleevi,\n  Karjan ammumista matkien;\nÄyhkinällä äkeällä\n  Peräs haarustellen tallustaa\nPieni penttu pörrönaama,\n  Kieli ulkona hän läähättää.\nJa hän astuu miten jaksaa,\n  Miten julkee laiska lalluttaa.\nAstuu jäles Katrin kiltin\n  Korven juurikkoista kamaraa,\nMutta Katri, soma sorsa,\n  Lentää kuni Lemmon leimaus;\nJalli kontii kahnustellen;\n\n  Aina kauvemmaksi köntti jää.\nLahorunko, koivu kääpänen;\n  Yli muurin päästäksensä\nKarvakölli kerran koettaa.\n  Kiipee, kynsii, äyhkii, nilkkuu,\nAlas takasinpa tuupahtaa.\n  Tuosta nousee meno tuima,\nTuhattulimmainen rähinä.\n  Kuulee Katri kiusaksensa,\nEttä käydä tie on takasin,\n  Pauhaa, itkee, kiitää kohden\nJallin kiljunata kiukkuista.\n  Tuhopaikkaan tyttö ehtii,\nLöytää tallin koivun kyljeltä,\n  Häneen kouran kiivaan iskee,\nHäntä ravistellen raapottaa,\n  Niskaturkist nytkäseevi,\nLaskee tanterelle tallukan.\n  Tuosta Jalli julmistuuvi\nEikä paikastansa pakene,\n  Makaa, musta kilpikonna,\nKillistellen kohden taivasta.\n  Killistellen kohden taivasta.\nTyttö häntä turhaan kutsuu,\n  Turhaan pistäyy hän piilohon:\nJalli lepää, läähättäävi,\n  Kuulematta Katrin huutoa,\nTuijottelee taivahalle,\n  Taivahalle tassut torkottaa\nTakasinpa tyttö juoksee\n  Vihan jupinalla Jallin luo,\nPeikon sieppaa sylihinsä,\n  Kerran niskanaavast nytkäsee;\nTuosta toinen tiuskaseevi,\n  Vallan riivatusti rähisee.\n\nSylissänsä karvakölli\n  Tyttö korves kolkos kiitelee;\nHattu päässä, herrashattu,\n  Krulla koristettu kukkasil\nKahahtelee kuusten oksis,\n  Kilvan keikahtelee kukkaset.\nHuuhelee hän, huutelee hän,\n  Karjan ammumista matkiilee.\nKelloa hän kuulteleevi\n  Korval tarkal, eikä hengähdä:\nKyhkyläinen hyyhyäävi,\n  Ikävyyden oksal istuen,\nKylkeen salon kuivan kuusen\n  Tikka punaharja paukuttaa;\nSen hän kuulee, vaan ei kuule\n  Karjan kileätä kelloa,\nKoska päivän aurinkoinen\n  Iltariutuvana alenee.\nNiinpä syämmel surusella\n  Salos synkeäs hän samoilee,\nHuuhelee hän, huohottaa hän,\n  Murheen metsäs itkee hyryttää;\nTaakkana viel sylissänsä\n  Karjasankarinsa katala;\nKiikkuu kölli jörötellen\n  Lapsen helmassa vaan, huoleton.\n\nKuuluu korves kirveenpauke,\n  Metsä mäikyy, tanner tömisee;\nHakkaa siellä \"Hanko-Heikki\"\n  Juuret visakoivun kaarevan.\nHankoa hän hankkiileevi,\n  Sivakasta sahranhankoa\nIsäntien ihasteeksi,\n  Monen miehen mieliteoksi;\nOnpa äijä parkkiposki\n  \"Hankoniekka Suomes parahin\". --\nHänpä korves kalkuttaavi;\n  Kohden häntä likka liehtomaan.\nTuulosena tultuansa\n  Ukon luoksi koivun äärehen,\nKyselee hän kyynelsilmin,\n  Huokaellen kurja haikeast:\n\"Sano, miesi, metsän ukko,\n  Anna mulle armas vastaus:\nNäitkö karjaa kadonetta,\n  Helmikeä, kellolehmääni,\nKyytöäni, Koivoani,\n  Kultahista karjaa kotoni?\nSano, kuulitko sä kellon,\n  Helmikeni kellon kileän?\"\nTuohon vastaa ukko uhkee,\n  Pidättäen kirvest kiiltävää:\n\"En ol nähnyt, en ol kuullut,\n  Nähnyt karjaa, kuullut kelloa.\"\nMutta tyttö tuskissansa:\n  \"Voi mua, lasta onnetonta, voi!\nKadotin mä kodon karjan,\n  Saatoin ehkä Mehkon kitahan.\nHakien nyt hukkuneita\n  Samoelen ympär saloja;\nMutta vaiva samoella\n  Taakka tämä käsivarsillain;\nVäsyi kurja käydessänsä\n  Päivää ensimmäistä Paimelas.\nOta häntä huomahaasi,\n  Ukko sinä, avullinen ain,\nEttä voisin vilkkahaasti\n  Etsii kadonetta karjaani;\nTuo hän kotja illan tulles,\n  Hankonesi kylään palaten.\"\nTuohon vanha vastaeli,\n  Ukko moukkiposki, leikkisuu:\n\"Suostuisiko sonnisilmä\n  Tässä kanssain iltaan istumaan?\nTulpas tänne, töllökuono,\n  Sedän vanhan seurakumppaniks. --\nMene hiiteen; vihakiiski,\n  Mene viistosilmän vietäväks,\nMurhanainen 'Muuri-Jussi'!\n  Kuka käski sinun puremaan?\nPurit paukon peukalooni,\n  Ukon peukalohoon, peijakas. --\nKatsos niin! nyt turkkis tuoksuu,\n  Piti sulle! musta murrisuu,\nEttä saapi saivaristos,\n  Tukkas pöllytyksen pienoisen. --\nOnhan tuota kerraks tuossa;\n  Piisaa jo, mun Katri-piikasein!\nMitä tietää turriainen,\n  Mitä äkeissänsä ärmätti?\nNytpä toki tietäköön hän\n  Purreheensa ukkoo uhkeaa,\nPurreheensa peukalooni\n  Punapaukon, peni peijakas!\n\nEihän suostu sonnisilmä\n  Tässä kanssain iltaan istumaan;\nKontis metsäkyöpeliksi,\n  Paistikaksi pedon poskehen.\nPidä hän viel poikanasi;\n  Pian itse taas hän talluttaa;\nEihän pila paljon paina,\n  Viisi kuusi naulaa korkeintaan. --\nVitkommin sä varvastele,\n  Noinpa ällös tulta pyrskien,\nHeitä suru Helmikeistä,\n  Kyytöseljistä ja Koivopäist;\nKyllä jälleen lehmät löytyy,\n  Löytyy säästäminä susien.\"\nTuohon lausui tyttö vieno,\n  Rukoellen äänel haikeal:\n\"Huuda kerran huikeasti,\n  Huuda, Hanko-ukko kultanen,\nAnna pauhaa partakuusten,\n  Että peto kauvas pakenis;\nHuuda kerran huimaavasti,\n  Valta-äänelläsi luihkase.\"\nTuohon lausui ukko uhkee,\n  Moukin poskestansa painaen:\n\"Pianpa on tuokin tehty,\n  Pian pantu julma jolaus\";\nJa hän huusi hirveästi\n  Ammottaen kohden korkeutt',\nHuusi kerran, huusi toisen,\n  Huusi kerran kolmannenkin viel:\nKaiku ympärkiiriskeli,\n  Metsä, maa ja pilvet jylisi.\nHuuttuansa lausui äijä,\n  Ruttoruskeana poskiltaan:\n\"Tekee työnsä moinen huuto,\n  Kolme jolausta julmaa näin.\nMutta ellei tuostakana\n  Vetonaulaks oikein olisi,\nKyllä keinon toisen tiedän,\n  Jolla soitan suren sukkeloon,\nHiien hakaan hallaturkin,\n  Tahi leukaluunsa lukkoon lyön\nLappalaisen lukemilla,\n  Sanasilla vallan sarvipäil.\nKuules nyt, mun kynäseni,\n  Kuinka Mehko meiltä manataan:\n'Marssi, poika, muille maille,\n  Korven kammo, konnan sikiö,\nHäntähurri, Hornan halli,\n  Vilkase kuin tuli turkanen!\nEllet mielis melkotella\n  Pojes tuntureille tuulien,\nÄläst pure Katrin karjaa,\n  Äläst sarvipäitä peljätä,\nPure puuta, pure maata,\n  Pure murhamielin paasea;\nNoidun muuton leukas lukkoon,\n  Silpaan turveturkkis seljästäs,\nViskaan rankas Rutjan koskeen,\n  Turkkis Tuonen virtaan tuliseen!\nNiin sua tahdon kuranssata,\n  Elles koreasti kuljeskel,\nTassuttele taitavasti,\n  Koskematta kirjo-karjahan.' --\nMoiset sanat työnsä tekee,\n  Tekee Susilassa teposet.\nOle rauhas, likka leiska,\n  Ilman yhtään huolen huokaust;\nKohtahanpa lehmäs löydät\n  Säästäminä suren hampaitten;\nKäyppäs taasen huuhelemaan,\n  Kuultelemaan kilikelloa.\"\nNiin hän lausui, ukko uljas,\n  Lausui, painoi moukin poskeheens,\nKääntyi taasen kirveinensä\n  Kimppuun visakoivun kaarevan.\n\nMutta läksi likka liesuun,\n  Halkasemaan sammalsaloa,\nHuuhelemaan, kuultelemaan,\n  Turhaan kuultelemaan kelloa,\nRiipotellen retkellänsä\n  Karva-köllii käsivarsillaan. --\nMitä huomaa tyttö tuossa?\n  Pienen metsähiiren hyppäävän\nKannon-koloon keitahalta,\n  Kiirehtien kitivitinäl.\nSenpä huomaa huolen lapsi,\n  Lausuu sydämmestä synkeäst:\n\"Miekkohinen metsähiiri,\n  Onnellinen kanto-koturi,\nEi ol karjas kurjan teillä,\n  Ei sua uhkaa viha vanhimpais.\nOlsin pieni piikkisilmä,\n  Oi mä 'onnen-myyri' olisin!\"\nNiin hän juttuu juostessansa,\n  Maata sammaleista samoten,\nNäkee tuolla tintin pienen,\n  Tiasen partakuusen kehdossa,\nLausuu taasen tuskissansa,\n  Koito kadehtien kujertaa:\n\"Tintti pieni kuusen kehdos,\n  Olisin mä oma siskoses,\nEn nyt murhees murentuisi,\n  Kadonetta karjaa etsien.\nOlisin mä siskos pieni,\n  Ilolintu aina olisin!\"\n\nNiin hän rientää riipponensa,\n  Hyppää Hyypiöisten ahoilla,\nJossa armaal aamuhetkel\n  Kirjokarjaansa hän paimensi.\nAho pyörtää ympärillä,\n  Kanto-aho alakuloinen,\nKannon kärjel rastas raukka\n  Ehtovirttänsä jo visertää,\nAurinkoinen taivahalla\n  Iltariutuvana loimottaa.\nMutta karja, kultakarja,\n  Onpi teillä tietämättömil;\n\"Ehkä surmansa jo saaneet\n  Kaunis Kyytö, Hella, Helmike.\"\nTyttö seisoo: vimman silmä\n  Ympär ahon aavan leimahtaa,\nKyynelkoskeen hyrskähtäävi\n  Sydämmensä murheen aholla,\nKyynel virtaa, rinta reutoo,\n  Ijankaikkinen on ikävyys,\nPäivä synkee Paimelassa,\n  Hyypiöisten kiviahoilla.\nEukko vanha vastaan käypi,\n  \"Pihkamuori\" mustanaamanen,\nKaunoisien kaakkusien,\n  Pihkaleipäin kiltti leipoja,\nKiltisti hän leivät leipoo,\n  Ympärkiertoileevi kauppien;\nNoilla kauppakierroksilla\n  Sanaa saarnailee ja laulelee;\nSillä muori mustanaama\n  Vallan ankara on lukija. --\nMoinen monna kohtauuvi\n  Kantain pihkatuokkoaan\nKäsivarrel vasemmalla;\n  Kirveskynä kädes oikeas.\nKyseleevi kyynelsilmin\n  Paimen kurja vaimolt vanhalta:\n\"Sano mulle, Pihkamuori,\n  Anna, eukko, armas vastaus;\nNäitkö karjaa kadonetta,\n  Kultahista karjaa kotoni?\nSano, kuulitko sä kellon,\n  Helmikeni kellon kileän?\"\nTuohon vastaa muori vanha\n  Kohden katsahtaen karmeast:\n\"En ol nähnyt, en ol kuullut,\n  Nähnyt karjaas, kuullut kelloas.\"\nTuohon tyttö tuskissansa:\n  \"Voi mua lasta onnetonta, voi!\nKadotinhan kodon karjan,\n  Haen vaivalla nyt hukkunei.\nOnhan vaiva samoella\n  Taakka tämä käsivarsillain;\nVäsyi peni Paimelassa\n  Päivää ensimmäistä käydessään.\"\nTuohon taasen vanha vastaa,\n  Lausuu tuikealla tavalla:\n\"Oikeinpa sua taivas tassii,\n  Syystä lennättäävi liekkiöö,\nRankasee hän rikollista,\n  Vihan lasta vallatonta lyö.\nMitä vielä? Huomasinpa\n  Aamul teidän tarhapihalla:\nVastoin tahtoo vanhimpainsa\n  Lapsi karjaan pentun vietteli;\nSiis nyt ansiosta aivan\n  Tuossa karvakuormaas kantelet\nKaukana sun karjastasi. --\n  Mitä vielä? Suuri Jumala!\nTässä perkel lapsen pukee\n  Hullun 'Kukko-Leenan' krullahaan;\nHepenissä herrasnaisten,\n  Mukamakin tervatentti sä!\nMitä sanon, mitä saarnaan?\n  Voi sä ylpeyden enkeli!\nOikeinpa sua taivas tassii,\n  Syystä lennättää hän syntistä.\nSyököön susi karjan kaiken,\n  Lyököön epeliä leimaus!\nLäsnä on jo mailmanloppu,\n  Läsnä onpi hetki hirmuinen!\"\nPakisi niin Pihkamuori,\n  Eukko murhan-musta muodoltaan,\nMutta pian piika pieni\n  Muorin metelistä pakeni,\nRiensi kolkol katsannolla;\n  Tuonne katosi hän koivistoon.\nKalpeassa koivistossa,\n  Liimus lempeässä lentää hän,\nHatun päästään viskaseevi\n  Kolinalla kannon kylkeheen.\nSiitä hyppää hassatukka\n  Halki hymisevän hongiston,\nToki taasen kuultelemaan\n  Karjankelloa hän seisahtaa.\nKellon kuulee koillisessa,\n  Kohden koillista hän kiirehtii,\nKiirehtii hän kiihoissansa,\n  Mutta kerran vielä kuultelee:\nKuulee kellon lounaisessa,\n  Kääntyy kohden lounasta hän taas.\nKaikuu tuolla, kaikuu täällä,\n  Kaikkialla kellot tuhannet;\nTuonne juoksee, tänne juoksee\n  Tuskissansa paimentyttönen\nKatri kurja, miksi juokset,\n  Miksi tuiki turhaan kiitelet?\nKellot kaikki valhekellot\n  Korvis murehtivan paimenen.\nTuonpa hän tok' viimein huomaa,\n  Vaipuu alas hongan juurehen;\nValittaa hän, vaikertelee,\n  Vuotaa kyynelhelmet virtana.\nPäänsä vasten polveansa\n  Alaskallistaa hän kiljunal;\nMutta Jalli, pöllö-penttu,\n  Lepää huokuvassa helmassa.\nNiinpä itkee iltanummel\n  Likka pieni hongan juurella,\nVasten polvee päänsä painaa,\n  Polven peittää tukka tumpura. --\nMut jo paimen vaikeneevi,\n  Hetkes itkemästä herkenee,\nKorkeuteen katsahtaen,\n  Päänsä vasten honkaa nojaten,\nTaivasta hän rukoileevi,\n  Ristis kädet pienet polvilla:\n\"Elon herra, Jumalamme,\n  Katso puoleen kurjan paimenen,\nHälle armostasi anna,\n  Että löytyy karja kadonut!\nSynnin tein mä, koska toivoin\n  Velhosanat onnen saattavan,\nSynnin tein mä, kummitellen\n  Herrashepenis ja kukkasis;\nKadunpa tok' katkerasti,\n  Anteeks syntejäni anelen,\nLupaan lujal sydämmellä\n  Olla täällä kuuliainen laps,\nValmis käskyyn vanhimpaen,\n  Ylpeyden kauvas karkottaa.\nKotja taasen käytyäni\n  Kotokarjan kellon kilinäl,\nAnon anteheeksi emoltani,\n  Hänen kaulahaansa lankien.\nMutta saata, että löydän\n  Kulta-omenani ihanat,\nElon herra taivahaassa,\n  Katso puoleen kurjan paimenen!\"\nNiin hän lausui, kunnes sammui\n  Ääni raukeneva rinnassa.\nMutta eipä sammunutkan\n  Rukouksen hohde huulilta.\nHuulet liikkuu hiljasesti,\n  Hartauden kieltä kuiskaten,\nSilmä kirkas, tumpurainen\n  Ylös korkeuteen katselee,\nHeleänä kyynelvirta\n  Seisoo poskel päivän polttamal,\nKuni tahtoisi hän kuulla\n  Rukousta pienen piikasen.\n\nNiin hän istuu iltanummel\n  Hymisevän hongan juurella;\nRukoilee hän: soma rauha,\n  Kuni aamun kaino kajaste,\nVäikkyy hänen kasvoillansa,\n  Huulillansa liehe lempeä;\nSanoo hälle sydämmensä,\n  Että kuultu onpi äänensä.\nLiehuu illan tuuli liepee,\n  Lapsen kiharia kiemaillen,\nPienen peittää päivän tähti\n  Säteittensä kultaan kiiltävään.\nJa niin vaipuu silmän vaippa,\n  Väikkyy punertava pimeys,\nKoska nukkuu nurmilintu,\n  Uneen raukeneevi makeaan.\nUnohtaavi karjan kellot\n  Paimen unen ihanassa maas;\nKaikki Jalli unohtaavi\n  Huovahtaen helmas paimenen;\nYhdessä he uneksuuvat\n  Päivän huolet kauvas heittäen.\nHonka heitä viihdyttäävi\n  Ylähällä hiljaa hymisten,\nYlähällä hongan huipus\n  Heporastas vilkas visertää.\n\nUnta mitä uneksuuvi\n  Tuossa paimen? Unta ihanaa:\nKumo taivaan aukeneevi,\n  Alas astuu heljäst aukiost\nEnkel hamees hiilakkaassa,\n  Kohden paimenta hän kiirehtii.\nLikenee hän murheen maata,\n  Hopeaisten siipein sihinäl\nHongan juurella hän seisoo\n  Lempeänä luona paimenen,\nKätensä hän laskee hienon\n  Lapsen kiirehelle hempeäst,\nKuiskaa hänen korvahansa\n  Ilon ihanaisen sanoman:\n\"Kuuli taivas tuskas äänen,\n  Katsoi armiaasti puolehees;\nOl siis rauhas, paimen pieni,\n  Kohta löydät karjas kadonneen.\nLähe tästä lounaisehen,\n  Tuonne kohden koivumäkeä,\nIlokeimon kunnahalle,\n  Sanajalkaselle aholle.\"\nNiin hän lausuu, taasen päätyy\n  Ylös korkeuteen kiitämään;\nAukion hän ennättäävi,\n  Kirkkahaana päilyy kynnyksel;\nKatoo hän ja valo peittyy,\n  Kumo taivaan ihanasti soi. --\nHerää paimen huoveestansa,\n  Kuni liekki ylös lentäen,\nMuistaa mitä lausui enkel --\n  Unen ihmeellisen muistan ain --\nRientää vasten lounatuulta\n  Kohden Ilokeimon ahoa;\nKuni leimaus hän kiitää,\n  Eikä tunne taakkaa helmassaan.\nKuuleevi hän kellon kaikun,\n  Löytäävi hän karjan kultasen\nKultamaalta mansikkaiselt,\n  Sanajalkaselta aholta.\nMikä hetki, ilon-hetki\n  Iloheimos ijankaikkinen!\nSyleilee hän lehmiänsä\n  Ilon polttavissa kyynelis,\nKatsoo ylös korkuutehen,\n  Taivaan laupeutta ylistää.\nKuni aurinkoisen viilu\n  Tuolla loistaa honkain välistä,\nNiinpä loistaa lapsen kasvot\n  Paimelassa kesä-iltana.\nEnhän tiedä, mihen vertaan\n  Riemun paimenpiikasen.\nEhkä naiseen, joka löytää\n  Helmen kallihimman taivaan al;\nTahi mieheen, joka astuu\n  Ylös korkehimpaan kunniaan?\nKehno heidän hekumansa\n  Ilon rinnal tuossa paimenen. --\nAutuaana astelee hän,\n  Äänel heleällä huuhelee,\nAsteleevi karjans kanssa\n  Kohden ihanaista kotoa.\nJalkimillaan omillansa\n  Astelee jo pieni Jallikin,\nTotisena toisten seuras\n  Kohden kotoansa taaputtaa.\nSurun päivä, ilon päivä!\n  Syvät ovat surut lapsenkin;\nSurust toki synkimmästä\n  Kirkkaana hän astuu ulos ain;\nHelmassa hän iki-äitin,\n  Luonnon kohdussa hän hengittää;\nItkee, huokaa murheen yössä,\n  Yö se ilon aamun kirkastaa;\nMikä vielä vienon mieli?\n  Aina taivaan liki naapuri.\n\nNiin oil päivä Paimelassa,\n  Katrin kerran karjas käydessä;\nTuota alat muistelee hän,\n  Alat armiaasti hymyten,\nEmäntänä onnellisna,\n  Onnellisena myös äitinä.\nSeuraa onni oivallinen\n  Häntä askareissa ainiaan;\nTuosta yksi haasteleevi:\n  \"Velhon keinot kyllä tuntee hän\",\nToinen taasen todistaavi:\n  \"Usein hartaasti hän rukoilee.\" --\nMutta vaihka valtiasna\n  Katri emäntänä elelee,\nEi tok' käyskel kempaellen\n  Turulla hän mailman turhuuden.\nKainona hän käyskeleevi,\n  Kasvohilla rauhan kirkkaus,\nKuni katsahtelis silmä\n  Aina valkeuden enkeliin.\n\n\n\nATALANTTA\n\nPäiviltä jo kauvan pojes vierineiltä\n  Onpi kertoelma Atalantasta. --\nSeisoo linna tuolla alppein rintehellä\n  Korkee Unterwaldenissa, helmassa\nVuorisen Helvetian. Päin koilliseheen\n  Linna tuijottaavi yli tunturein,\nYli laaksojen ja tuhansien virtain,\n  Mutta lounaiseheen vuori ylenee,\nMetsä tuulinen sen harjanneella pauhaa.\n  Kennen onpi linna ja sen ympäril\nJylhän-kaunis tieno? Neito Atalantta,\n  Kansan lemmittyinen, tässä perintönsä\nOmistaavi, suurelt sankar-isältänsä.\n\n  Tehnyt oli isä voimallisen työn:\nKarkoitti hän Itävallan istuimelta\n  Verimiehen, hirveen hirmuvaltiaan;\nSiitä toisen puetti hän, kunnon uroon,\n  Kantamahan majesteetin kruunua.\nMutta siirtyi sankar isiensä luoksi,\n  Heitti kartanons ja tavaransa kaikk'\nAinollensa; ja nyt kaunis Atalantta,\n  Suosiossa valtijaansa korkean,\nEmäntänä linnassansa hallitseevi.\n\n  Kaunis oli neitonen Helvetian,\nRuhtinaattarien oli hänen haamuns,\n  Kelmee, kuni vuoril kesäjuhlan yö,\nKorkea ja kelmee. Povi korskeana,\n  Uhkaavana, armiaana kuitenkin,\nYlöskohosi ja monen synkeänä\n  Ihasteena täällä, toivotonna ain.\nKuni päivän paistees kirsikkainen valmis,\n  Hehkui ihanainen suu, ja kuin tuo hattara\nTuolla kalveana paisuu taivahalla,\n  Niinpä Atalantan poski pyöreä\nLempeästi paisui, kajastaen kauvas.\n  Hänen silmäns terä tummansininen,\nKuinka tyyni, jalo! toki syvyydessä\n  Hohti lemmen liekehtivä aarnio.\nNiin hän väikkyi linnassansa, niinpä linnan\n  Pihalla hän väikkyi; mustat kiharat,\nHiuskata kaarnemusta tuules liehui.\n\n  Tienon Onnetar ja ilon antaja,\nKaikkein turva armahin oil Atalantta,\n  Linnan emäntäinen antelias ain.\nKovan onnen koito hänen portillensa\n  Millonkana turhaan kolkuttanut ei;\nPortti aukeni ja ravinto ja suoja\n  Vartoi vanhaa, vartoi lasta vienoista.\nItse antoi ihanasta kädestänsä\n  Aina antimensa nainen ylevä;\nKatso: usein lahjojansa jakellessa\n  Likentää hän murehtivan pienoisen\nPolvellensa hellästi kuin oma äiti,\n  Luoden kauvas katsantonsa riutuvan.\nNiin hän usein täällä katsahtavan nähtiin,\n  Niinpä koska linnan tummas pylvästös\nLaulu heleänä kajahteli ympär.\n  Kennen ääni kaikui? Ken tääl kirkasti\nÄkist laulullansa Atalantan kasvot?\n  Nuori Agnes, kuni pääsky ilonen,\nUskollisin emäntänsä ylevän.\n  Lauloi hän, ja päätyi usein itkuhun\nHerttaisehen kuulijansa, toki tyynnä,\n  Mutta uneksuen kuni autuas,\nKauvas katsahtaen Atalantta seisoi.\n  Toki armahimmasti hän katsahti\nVuoren rinteheltä laaksoon himmeään,\n  Koska uljas ratsastaja lähestyi\nKomeata linnaa orhil pyrskivällä,\n  Nuori Arnold, linnan-immen sankari.\nIhanahan oli tämä hetki,\n  Hetki oman yljän lähenemisen.\nTuli kaunis ritari ja riemu paisui\n  Korkealle, riemu taivahan;\nSillä jumalien liekkinähän poltti\n  Atalantan lempi kuni aurinko;\nYlös ritari myös ihasteella katsoi\n  Kohden morsianta mustakiharaa\nKuni kohden ilmestystä hämärkaunist.\n  Koska oil hääpäivä heidän nouseva,\nKuni määrättihin viime eron-hetkel?\n  Ennen kuni kaari tämän vienon kuun\nKultaviiluna taas pyöreänä loistaa.\n\nMutta kertoelmani käy pilvihin,\n  Kaupungista suuresta ne pilvet karkaa\nMyrskyn hurjan heittäminä linnahan. --\n  Valtikkansa hellitti ja hautaan vaipui\nLempee ruhtinas, ja taasen vallan sai\n  Joukkonensa hirmuhallitsija herra,\nJonka kerran immen isä ankara\n  Ulos maasta syöksi; mutta hirveänä,\nVerijanova ja kostonhimova,\n  Taasen istuimelta silmänsä hän iski.\nMikä miehen valta-sana ensimmäin,\n  Koska päähänsä hän kultakehän painoi?\nTämän lausui peloittava ruhtinas:\n  \"Huomatkaatte, käskyläiseni, ja tehkäät\nMitä käsken. Vuorilinna komea,\n  Rakentama miehen, valtarikkojan,\nUnterwaldenissa seisoo, kuni tiettään.\n  Mutta minä valan olen vannonut,\nEttä kauvemmin ei seisköön tämä linna,\n  Pilvein korkeudes tuol; se vaipukoon\nRiistämänä sotilasten ahneen joukon.\"\n\n  Somas rauhas Atalantan asujaamet\nAskartelit suojas muurien,\n  Kukin tyytyvänä tehtäväänsä tehden;\nMutta äkkiin ampui myrsky ukkosen.\n  Kuului vaskitorvein pärinä ja huuto,\nHuuto hurjain miehien, ja räikynäl\n  Portit, ovet auki iskettihin linnas,\nAtalantan rauhanlinnas.\n  Mutta kauhistuen linnan asujat\nTuonne tänne pakenivat yöseen kohtuun;\n  Tuonne Atalantta kasvoil vaalehil,\nTuonne Kaarin, silmät pallohina pyörtäin,\n  Riensi, kaamea; mikä minnekkin.\nMiesivoimaa löytynyt ei rauhan linnas,\n  Jossa ryövärjoukko riistäen nyt käy.\nSieltä huuto, kirous ja nauru kuuluu,\n  Kuuluu sälähteleminen akkunain,\nKoska huoneen riista kilvan jaksetahan\n  Ahnehitten kynsiltä, ja aikojen\nLuomat kuvapatsahat ja ritarkilvet\n  Kirveillä ja keihäil maahan runnotaan.\nSiitä, paljahaksi pian riistettynä,\n  Tuliloimona jo linna lekkoaa\nÖisel tunturilla, kajastaen kauvas.\n  Palo ankar oil; ja näki aamuinen\nSynkän raunion vaan ylpeästä linnast.\n\n  Yössä tummas harhaeli Atalantta.\nLöysi viimein valjetessa koillisen\n  Laakson varjossa hän tuttavien huoneen;\nToki turhaan tälle ovelle hän löi.\n  Kuuli vaeltaja vastauksen kolkon:\n\"Kieltää meitä avaamasta oveam\n  Sinulle, oi neito, ruhtinaamme uhka,\nJonka miehet keihästetyt, miekkavyöt,\n  Vielä vaiheillamme karmehina käyvät.\"\nSiitä huonetta hän toista läheni,\n  Ovelle sen kolkutti, mut saman äänen\nHumajavan kuuli yössä kulkija.\n  Vielä kohden majaa kolmatta hän astui,\nAstui huoneheesen; mutta katsannot\n  Häntä vastaan käyvät kylmät, lausuellen:\n\"Älä viivy kauvan alla kattomme,\n  Älä ruhtinaamme uhkauksen tähden.\nElles onneamme tahdo hämmentää.\"\n  Sillon synkeänä, harmistuen jatkaa\nVaeltaja tiensä; niinpä heistä käy\n  Emäntäinen vallan ylistetty ennen,\nHeistä, joille vielä eilen ammensi\n  Linnanimmen yltäkylläisyyden sarvi. --\nSynkeänä Atalantta käyskelee,\n  Mailman kiittämättömyyttä mietiskellen,\nTuota julkeata petoo; käyskelee\n  Huokuen hän, kaatuneena suuruutena.\n\nÄsken linnan haltijatar korskea;\n  Hame yllänsä nyt rikkaus on ainoo.\nMutta myrsky ankarampi ensimmäist\n  Immen ennätti, kun sanoman hän kuuli:\n\"Kaunis Arnold, Atalantan lemmitty,\n  Valinnut on itsellensä toisen lemmen,\nNeidon ihanimman keisar-kaupungis;\n  Siellä majesteetin paisteessa hän väikkyy.\"\nNiinpä sanoma kuin nuoli pitkäisen\n  Alas iski Atalantan kiirehelle,\nHänen peitti pimeyteen autioon,\n  Kuni pilvi varjokas kuun kasvot peittää,\nKoljo kuutamoinen yöksi mustaks käy.\n  Syvä tuskan henkäys päin tähtein tienoon\nHänen huulillensa vaikerruksen toi:\n  Impi huusi, ääni kiljuvana kaikui,\nHuusi koito halki vimman synkän yön.\n  Povi nousi, kaatui kuni aalto myrskys,\nKoska hänen sydämmensä ystävä\n  Pimeyden ruhtinaksi musteni\nHänen silmissänsä, taivaan-kaunis ennen. --\n  Mutta ääni, joka äsken valitti,\nHetkessä nyt muuttui kirouksen kieleks,\n  Ulosammentaen vihan oikean.\nToki; tuskin oli kirouksen kuuro\n  Vuotamahaan alkanut, jo vaikeni\nNeitonen ja alas tanterelle vaipui\n  Kastelemaan helmojansa kyyneleil.\nKauvan itki hän ja väkivaltaisesti,\n  Rinnas kadotetun lemmen katkeruus,\nRiutumus ja vihan kuluttava loimo.\n  Niinpä sydämmensä kimmain taistelos\nAtalantta oljentelee kaltehella\n  Himmeen niitun. Aurinko Helvetian\nPuolipäivän korkeutta lähestyvi.\n\n  Mutta kiiriipä jo sama aurinko\nTaivaan alasmäkeä; tok viipyy vielä\n  Atalantta ikävyyden niitulla.\nMutta eihän enään kyynel vuoda\n  Eikä rinta jätise, vaan tyyven taas\nOnpi hänen olentonsa, tyyven, kylmä;\n  Katse yhtiälle yhä tuijottaa. --\nViimein niitun heittää hän ja käyskeleevi\n  Jalona ja huoletonna eteenpäin\nVakavilla askeleilla. Rohkeana\n  Povi nousee taas ja ihanainen pää,\nJonka hiuspalmikot kuin kärmeet mustat\n  Luikertelee vaeltajan hartioil.\nKäyskelee hän, koska säteilevä päivä\n  Länteen kaatuu; mutta päivän paisteessa\nVaaleana loistaa poski pyöree immen,\n  Niinkuin lumitutkahimet tunturin\nTuossa itäisessä ihanasti loistaa.\n  Huomaa impi, kuinka vuori kimmeltää,\nSeisahtaa ja kuni hymyä hän tahtois;\n  Mutta karvaus, koiruohon katkeruus\nHänen huuliltansa hymyn himmentää.\n\n     *     *     *\n\n  Eipä lapsi helleyden helmaan tullut.\nSamennus jo entisien aikojen,\n  Muisto verisestä riidoist veljeskunnan\nHämäränä väikkyi Atalantan silmis.\n  Viipyi neito päivän heimon huomassa,\nViipyi kaksi, mutta aamul kolmannella\n  Pakeni hän ylenkatseen linnasta,\nLäksi kerran vielä omiensa luoksi\n  Kartanohon toiseen; siellä viipyi hän\nHetken synkeän, jo toisella hän poistui,\n  Poistui vimmoissansa kuni tuulispää;\nSillä kärsimyksen lapsen tarkka silmä\n  Pian huomas katsantojen kylmyyden,\nSydämmien kuolettajan. Pois hän kiiti,\n  Kohden alppein korkeutta pakeni.\n\nMutta samoaa hän, alat hurjasti hän\n  Rientää yli vuorten, halki metsien,\nTeroittaen katsantonsa lakkaamatta\n  Kohden tunturia pilvikorkeaa,\nKohden jäistä pyrstöö, komottaen tuolla.\n  Kiivahasti kiirehtii hän, haastelee\nÄänel kimmeällä, tulisella kielel\n  Jätti-uroholle kylmäs haarniskas:\n\"Vuori, ota jäiseen helmahaasi koito,\n  Pian elämänsä liekki sammuta;\nSillä sulosempahan on neidon kuolla\n  Vinkan, hyyrtehisen henkäykses al,\nKuni alla ihmislasten kylmäin silmäin\n  Sydämmeni tuhansittain kuolee tääl.\nOta helmahaasi, ota helmahaasi\n  Atalantta, linnanimpi hyljätty!\"\nNiin hän lausui lakkaamatta kiirehtien\n  Kohden maaliansa kylmää, korkeaa.\nMäet jyrkät alenee ja laaksot nousee\n  Neidon jalkain alla, koska juoksee hän,\nJuoksee eikä huomaa, että yö on tullut\n  Kasteinen. Ain hurjana hän samoaa,\nKunnes viimein väsyneenä maahan kaatuu,\n  Vaipuu uneen horrouden sikeään.\n\nMutta yö on poistunut ja päivä nousnut,\n  Koska herää unestansa impi taas.\nYmpärillensä hän katsoovi ja huomaa\n  Rintehellä pienen majan matkan pääs.\nMutta ulos majasta käy miesi vanha,\n  Kohden lammastarhaansa hän astelee\nSeuraamana vienon tyttösen. Hän päästää\n  Ulos laitumille lammaslaumansa\nKirjavan, ja itse paimeneksi lähtee.\n  Vaeltaja häntä vastaan kiirehtii,\nAtalantta hälle murheisena lausuu,\n  Nimensä ja kohtalonsa kätkien:\n\"Kuule, miesi vanha, vaeltajan ääni,\n  Onnettoman pakolaisen anomus.\nSuo mun ajan viipyä sun kattos alla,\n  Suo mun nauttia sun tules lämmintä\nJa sun leipääs syödä. Sulle palkinnoksi\n  Tahdon olla palveljasi ahkera,\nJoko päivän huoneheessa askartellen\n  Tahi lampahitas vuoril vaalien.\"\nTuohon ukko vastas, partahinen paimen,\n  Laupeasti neidon puoleen katsoen:\n\"Tule huoneeseeni, kovan onnen nainen,\n  Tule tämän lapsukaisen hoitajaks,\nJolta äsken äiti armas kuoli,\n  Kuoli emäntäni, oma tyttärein,\nKuoli vuonna menneheenä isä uljas,\n  Heitti henkens tunturien retkillä.\nAstu sisään huoneeseeni rohkeasti,\n  Kuka mahdat sinä ollakkin;\nMuotos sanoo, ettes ole meidän majoist.\"\n  Lausui harmaapäinen; mutta neitonen,\nNähden pimeydes valkeuden piirron,\n  Astui matalaiseen mökkiin lampurin. --\nOljenteli Atalantta rauhan loukos,\n  Emännöitsi: askarteli, ompeli,\nOmpeli hän pukimia pienoiselle;\n  Mutta hänen otsallansa viipyi yö. --\nYlähällä, pilvein naapurina seisoo\n  Vuoren penkerellä maja lampurin.\nAnkaran Helvetian sä laaksot näet,\n  Näet tunturien jylhät harjanneet\nLongottavan jalkais alla, näet virrat\n  Tuhannet ja monta merta hymyvää.\nTämä oli kuva Atalantan nähdä;\n  Mutta synkeänä alaskatsoi hän.\n\nMutta ajan kulkee pyörä, kiirittäen\n  Ylös yhden, toisen maahan vaivuttain\nArvelemaan, mistä kotoa me ollaan.\n  Niinpä kumouksen mahtavan se toi\nKaupunkihin suureen. Alas istuimelta\n  Verisehen kuolemahan syöstihin\nHirmuvaltias, ja vapauden päivä\n  Nousi kirkas taas. Ja nuori ruhtinas,\nJoka valtakunnan kruunua nyt kantoi,\n  Muisteleevi ystäviä isänsä,\nHänen, joka, edellisnä verimiehen,\n  Kerran kansan suosiossa vallitsi.\nTämän ystäviä poikahinen muistaa,\n  Tahtoo heidän mahleitansa lievittää.\nRaunion hän Unterwaldenissa muistaa,\n  Murheellisen patsaan neidon linnasta;\nKatso: siihen rakentaa hän linnan uuden,\n  Jalomman viel ensimmäistä, kaunistaa\nUlkoaa ja sisältä sen kalleuksil.\n  Mutta linnan kohotessa ympärkäy\nKäsky sulohinen kaikkeen neljään tuuleen:\n  \"Tulkoon Atalantta, nainen kunnian,\nOttamahan omaksensa uuden linnan;\n  Tulkoot hänen uskolliset palveljans!\"\nKaikkialle käsky tämä armas ehtii,\n  Kaupunkeihin, kammiohon paimenen\nYlähällä tunturil; ja valmihiina\n  Seisoo uusi linna Unterwaldenis. --\nLähestyi jo yksi, lähestyi jo monta\n  Linnan entisistä asujaamista,\nJotka pakenivat kauhistuksen yönä.\n  Soma Kaarin ilosena palasi\nOnnelaansa ihanaan; ja taasen kaikui\n  Ympär tienoo laulu kannis, viaton,\nKoska vartoi emäntäänsä linnan kansa,\n  Yhä silmäellen alas laaksohon. --\nPäivän pitkän vielä kallis vieras viipyi,\n  Viipyi kaksi, mutta päivän kolmannen\nHämärtyissä lähenee tok' Atalantta\n  Etähällä, seljäs ruunan korskean,\nPukimessaan kuni linnan impi ennen;\n  Häntä seuraa uros, harmaapartanen\nPaimenukko; aasiansa kannustaavi.\n  Sillon vastaan joukko rientää riemuten,\nKaarin ensimmäisnä laulun helinällä.\n  Atalantta heitä tervehtii,\nMutta ilon sädettä ei silmä anna,\n  Eihän siirry hänen otsaltansa yö.\nJoukko yöseen huomaa, huomaa vieno Kaarin:\n  Kyyneleihin sammuu hänen laulunsa. --\nMutta valtiatar linnahansa astuu:\n  Rakennetaan juhlallinen atria,\nTyhjennetään toivon kultahiset maljat,\n  Muistot unohduksen virtaan manataan.\nToki synkeänä miettii Atalantta,\n  Juhla hiljaisena jymisee.\n\nPäivät nousee, päivät laskee. Kuni ennen\n  Atalantan kartanossa eletään,\nTaasen työ ja toimi hedelmänsä tuovat;\n  Ihanina loistaa vilja-vainiot.\nKuni ennen moni kovan onnen lapsi\n  Läpi linnan väljän portin käy,\nMikä nälkäsenä tullen, mikä taasen\n  Ravittuna, puettuna poistuen. --\nEi tok' valkeutta mennehitten päiväin,\n  Elämällä muotoo entisyyden ei;\nSillon valtiatar aurinkona antoi\n  Kaikkialle iloa ja lämmintä.\nAntaapa tok' impi anovalle aina,\n  Mutta kylmä oli katse antajan.\nEipä lemmekkäästi millonkana enään\n  Pienoista hän sylihinsä viettele.\nJa mi ennen hekumansa korkein täällä?\n  Povellansa syleilyksen ahdistus,\nKoska lohdutti hän kärsimyksen lasta. --\n  Ja mi ennen hälle ilon hetken toi,\nSemä kaikki hältä pannahan nyt pantu.\n  Laulun äänen vaikenemaan käski hän,\nVaikenemaan kultakanteleitten kielet;\n  Jaahailevaa jutteloa tarinan\nEthän enään kuullut iltavalkealla;\n  Siitä Kaarin murheisena huokailee. --\nHuokaileevat naiset kyynelkosteil silmil,\n  Suruansa näyttäen, tok' ainiaan\nYksinänsä Atalantta käyskeleevi,\n  Millon aikaellen tunturilla tuol,\nSiellä seisten, kauvan-aatteleva neito.\n\nVieriessä vuosien ei muutu muoto\n  Linnan immen vakavan, ei ikäväns\nYksinäisyydessä yhä oljennella,\n  Vaeltella, mietiskellen viipyä.\nMillon niituilla hän käyskeleevi, millon\n  Virran partahilla. Mutta vuorilla\nUseammin toki seisovan hän nähdään,\n  Mykkä naisen-kuva, jalo, kelmeä.\nTuollon astuupa hän ylös korkehimman\n  Alpin tutkaimelle, pilvein äärihin,\nJossa myrskyt pauhaa. -- Katso, luoteisesta\n  Myrsky jymisevä pieksee, neitonen\nVaaleana väikkyy sumukierroksissa,\n  Kosteassa yössä pilvi-aaltojen.\nTuonne tänne vallan temmoileevi aalto,\n  Mutta jäykkänä ain seisoo neitonen;\nKiharansa mustat lainehilla loiskii.\n  Toki välkähtäävi päivän valkeus\nHattarien lomasta, ja mailma aava\n  Väikkyy neidon silmäin alla pyörtäen. --\nMutta kiljunalla luodetuuli pieksee\n  Haamua, mi tyyneheenä seisoo ain;\nKiharansa tuulen siivil loiskii,\n  Kunnes taasen aalto pilven, kostea,\nHämärässä kiharia pyörittelee. --\n  Mutta usein toki taivas selkeä\nHänen kiireellään ja ympärillään päilyy,\n  Koska ilmakerroksissa eeterin\nViipyy nainen. Mutta mitä kiehtoo silmä\n  Vuorilt katsahtajan väsymättömän?\nMitä mietiskelee yksinäisen sielu\n  Sinertävän leimauksen kartanos?\nTahtooko hän elämämme arvoitusta\n  Käsittää ja täällä korkeimman\nViisauden löytää? Tahi etsiiko hän\n  Nähdäksensä kangastusta lemmen maast,\nJossa ystävä ei ystäväänsä heitä?\n  Tuot ei kenkään tiennyt. Yhä palasi\nRetkiltänsä mykkänä hän kammioonsa,\n  Eikä hymyn ainohisen liehettä\nTäällä vienoiselle lapsellekan suonut.\nNiin hän alat valtijana synkeänä\n  Vitkon vieriessä vuosikymmenen\nHaaveksien käyskeli. Ja koitti päivä,\n  Jona Atalantan elon aamuinen\nKerran täällä nousi. Hänen synnyinpäiväns,\n  Vuodel tällä sabathina pyhänä,\nTaasen koitti keväpukimessaan, kaunis.\n  Kaunis oli päivä, mutta ilta oil\nVielä kaunihimpa, ilta juhlantyyni.\n  Tullessa tän illan, taasen neitonen,\nYksinänsä, iltakelmeänä\n  Kohden harjannetta riensi. Ylemmäks,\nAina ylemmäks hän ehti, joutui eteen\n  Hälle viimein jalaviston hämärä.\nSisäänpä hän astui hämäräiseen yöhön;\n  Toki lumikukkasien valkeus\nTuolle yölle päivän ihmeellisen antoi.\n  Mutta kenen löysi neito lehdon yössä?\nMetsä-impisenkö? Katso, pieni Kaarin\n  Yksin istuu kukkasien kinokses,\nSeppeliä siteleevi ihanaista\n  Atalantan kiharien kaunisteeks,\nLinnan emännälle päivän kunnioiksi.\n  Siinä vilauksen viipyi kulkija,\nKukkassiteljälle sanahisen lausui,\n  Mutta kauvemmas hän taasen yleni.\n\nJopa harjanteella tuolla neito seisoi,\n  Katseli hän ehtoa Helvetian,\nJoka ihanana ihmeellisen loisti\n  Alasvaipuessa alppein auringon,\nRauetessa pyhän juhlapäivän.\n  Taasen tuolla etähällä itäises\nKiilto lumitunturien tutkaimilta,\n  Joiden säikkä ilman liepeen reunastaa,\nLevi taivahalle, sädekiilto ankar;\n  Ja he korkeuden luhtiin kohosit,\nKukkulat, kuin pyhät immet valkeis vaatteis,\n  Tuliloisteheessa monen kynttilän.\nMutta alahalta vainiot ja virrat\n  Kajastivat tuntureille vastahan,\nMyhäellen armiaast, ja virran purjeet\n  Pyhäs kajasteessa vitkon retkeilit,\nKauka-vuorilt kaikuessa paimenien torven.\n  Kaikki lemmen kuva. Kuvan ankaran\nNäki tämän allaan Atalantta jalo,\n  Näki hän, ja poski vaalee kuumeni.\nMutta käärittihin maa ja taivas\n  Ruskoon riutuvaan, ja seisoit kukkulat,\nMetsät, virran venheet kuni kultavaatteis\n  Hiljaisessa hetkes ilta-hämärän.\nKaikui toki halki ihmeellisen illan\n  Kaukahalta tunturien torvi ain,\nKaikui häntä vastaan tornin-kellon ääni\n  Sälähtäen laaksost. Äänen ankaran\nKuuli tämän allaan Atalantta jalo,\n  Kuuli hän, ja povi tulta löi;\nTunsi halun polttavan kuin sulkemahaan\n  Sylihinsä mailman kaiken, lausumaan\nHelleyden kieltä, jossa mykkänä hän\n  Käynyt oli kauvan. Aikaan menneesen\nKatsahti hän kuni kamalahaan juopaan,\n  Koska, rinta levotonna huokuen,\nIltana hän seisoi katumuksen vuorel.\n  Vielä toki tahtoi neito hillitä\nKapinan, mi sydämmessä riehui, tuima.\n\n  Mutta kuuluipa nyt ääni muinoinen\nJalaviston hämärästä helähdellen,\n  Koska lauloi siellä Kaarin lempeä,\nLauloi ihanasti, metsä tumma kaikui.\n  Kaarin, ettäs rikkomahaan rohkenit\nKieltoo kovaa, korottamaan heljän äänes,\n  Koska lähellä hän seisoi, kieltäjä.\nMutta vapaastihan korotit sä äänes\n  Laulamahaan kaipauksen joutsenest,\nJoka merel aaval harhaeli kauvan,\n  Toki löysi viimein kukkassaariston.\nVilkkahaana Atalantan korvaan\n  Laulun hopeainen virta kiirehti\nYlös vuoren selkämälle. Hurja myrsky\n  Nousi hänen povehensa paisuvaan,\nKorkealle karkelivat syämmen laineet.\n  Mutta siinä seisten, käsi otsalla,\nKoska mustenivat hälle maa ja taivas,\n  Huusi linnan neito: \"Kaarin, lapseni!\"\nKertoen hän huusi, ei tok' Kaarin kuullut,\n  Vaan hän lauloi joutsenesta saaristos.\nMutta läksi heti alas harjanneelta\n  Juoksemaan hän kohden äänen kaikunaa.\nTuimasti hän juoksi, lensi, vaihka tanner\n  Pyörsi hänen silmissänsä pimeten.\nRiensi hän, ja äkisti nyt maahan kaatui,\n  Koska hurmeen ulos suustaan syöksi hän\nKultapilvenä, ja punattihin kentäs;\n  Siinä hetken huokuen hän huovahti,\nRiensi taasen kohden armahinta ääntä.\n  Kerran toki seisahtaa hän, nojaten\nVasten röystehistä pallasta ja huutaa\n  Alas kohden jalaviston lehtoa,\nHuutaa äänel leppeästi kaikuvalla,\n  Pientä laulajata luokseen kutsuen:\n\"Tule, Kaarin, minä syleillä sua tahdon,\n  Tule kiirehesti, lapsi kaunoinen!\"\nKertoen hän huusi, ei tok' Kaarin kuullut,\n  Vaan hän lauloi joutsenesta saaristos. --\nTuosta taasen Atalantta, linnan impi,\n  Lumikelmeänä samosi\nKohden lehtoa, ja lehdon ennätti hän\n  Kukkasvuotehelle alasvaipuen\nÄänetönnä. Mutta avettuhuun helmaan\n  Luokseen viittasi hän vienon laulajan,\nViittasi hän, katsoi puoleen lemmekkäästi.\n  Sillon Kaarin heti ylös karkasi\nKiljahtaen tanterelta, seppel kädes,\n  Kiljahtaen, huomatessaan korkean\nEmäntänsä aaveheena lehdon yössä\n  Hälle helmans aukasevan mykkänä.\nMutta riensi Kaarin ihanaiseen helmaan,\n  Kuni houreessa hän alasraukeni;\nAtalantta hänen sylihinsä sulki,\n  Hänen huulillensa painoi suutelman\nPyhän, lemmen tulta täys, ja katsahti hän\n  Vielä kerran häntä kohtaan suloisest.\nSiitä kallistui hän lehdon kukkaskohtuun\n  Kylmänä, kun sielu ruumiin kammion\nHeitti ainiaaks. Mut vielä kuolemassa\n  Atalantta vienoistansa syleili,\nArmahinta laulajaa, mi häiriössä\n  Lemmen hekuman ja kammon huovahti.\nHetki vieri; viimein Kaarin, aina helmois\n  Kuolleen emäntänsä, päänsä kohotti\nYlös rinnoilt kylmiltä kuin jää. Hän katsoi\n  Hämmästyen kohden naista kalveaa,\nKatsoi ympärilleen kuni lapsi villi.\n  Ei tok' pyrkinyt hän kuolon kahleista,\nEi, vaan hekumalla hurjalla hän viipyi\n  Tämän helman ihanassa kylmyydes. --\nMakasihan maassa lumikukkaskranssi,\n  Senpä sieppasi hän kätehensä tuskal,\nSillä seppelöitsi Atalantan kiireen;\n  Ja hän synkeästi hymyili.\nSiitä kiharistaan kourin temmasi hän,\n  Koska, tuijottaen taivaan kumohon,\nLauloi kimmeästi vaikertavan laulun,\n  Laulu vaikertava linnan ennätti.\n\nLinnassapa asujaamet arvelemaan,\n  Miksi laulu hurja, ihmeen murheinen\nIlman ääris temmelteli kiljunalla,\n  Millon riutuvana, millon ärjyen.\nArvelit he, taasen kuultelit he tarkoin\n  Ympärillä korkeuden luhtia\nAina kajahteli sama murheen ääni.\n  Sillon vuoren kaltaa ylös kulkemaan\nLinnan kansa kiirehti; ja lehdon suojas\n  Kukkasvaipal valkealla löyttihin\nYhteenliitettyinä kuolon, vimman vieraat.\n\n\n\nOLI MULLA KULTA KAUNOINEN\n\n  Oli mulla kulta kaunoinen\n  Ja ilonen kuin aamu;\n  Eikä muistostani koskaan men\n  Se tyyni taivaanhaamu.\nViel kuolon maassakin mun korvissani kaikuu\n    Äänensä lempeä.\n\n  Kuni kannel länsituules soi,\n  Niin ääni kauniin immen,\n  Unet ihmeelliset mulle toi\n  Se heljä ääni lemmen,\nSen kuulen vielä muiston mennehestä mailmast,\n    Riutuen kuulen sen.\n\n  Hetken Paimelasta muistan ain,\n  Kun pilvi synkee pauhas,\n  Pian päivä toki voiton sai\n  Ja heljän helmans aukas\nJa Pohjannummen niitult himmeältä kuului\n    Impeni huuhellus.\n\n  Muistelenpa hetkee ankaraa --\n  Oi muisto pyhä aina! --\n  Tuol Kauniaisten ahoilla\n  Ma seisoin sunnuntaina,\nJa kaukahaalla huokailivat torninkellot --\n    Kultani kuollut oil.\n\n  Impi kuoli, lausui kuoltessaan:\n  Pois taivaan maahan lähden.\n  Murheemm' riensi kyynelvirtahaan\n  Tuon taivaan-immen tähden,\nMut taivaan murhe kyyneleistä leimahteli,\n    Polttaen autuaast.\n\n\n\nKONTIOLAN KASKI\n\nJylhä kuusisalo kaskeksi on kaattu\nPohjarintehelle Kontiolan vuoren,\nJossa, ennen lankeemista talven lumen,\nMoni kirves läimähteli päivää monta\nKouras monen urosen, ja metsä kaatui.\nKorkea on vuori: kauvas kaikkialle\nSilmäs kantaa seistessäsi harjanneella;\nTaasen astellessas kallioista tietä\nMäikyy jalkais alla, kumahtelee kuuset,\nKumahtelee, kamahtelee, korpi kaikuu.\n\nMelkonen on kaski: tuhat askeletta\nOn sen pituus ilmast itäisestä länteen,\nLevyys seittemän ja sata päiväst pohjaan.\nJa sen risurytö ruskea ja runsas,\nKuivattama kesäpäiväin kirkkaan poudan,\nPeittää kallistuvan rinteen, peittää monta\nKarhunkontoa ja surenluolaa monta.\nMutta kasken partahalta vuoren juureen\nMäel kaatuvalla seisoo vielä metsää,\nKuusistoa, armahtamaa kirveen terän,\nSeisoo kuni partahinen sankarlauma\nAlaskatsahdellen tappotantereesen,\nJossa joukko veljeksiä, uneksuen\nKuolon unta, maahan kaadettuna makaa.\n\n     *     *     *\n\nNiinpä neito, mutta sanoi taasen poika:\n\"Siellä talo, jonka pirtis laakeassa,\nJonka aittamäel käyskelet sä kerran\nTommin emäntänä, kiltist askartellen.\nSiellä talo kaltevilla pelloillansa,\nNurmillansa heinäsillä, joilla kerran\nTommi isäntänä kylvelee ja niittää\nPäivän helottaissa, mutta illan tulles\nKäyskelee taas oman emäntänsä luoksi.\"\n\nNiin hän lausui, mutta myhäellen neito\nYhä katsahteli koillisehen kauvas,\nHuuliltansa kuului toki sanat:\n\"Kontiolan päivä, voiton, lemmen päivä,\nPysy pyhänä mun muistossani aina!\"\n\nTuohon uljas Tommi, otsal riemun loiste:\n\"Pysy muistossani, sinä päivä jalo!\nKeltä sain mä käsivarsihiini voiman,\nTyöhön, toimeen uuden voiman? Ken mun silmäin\nKirkasti? Se impi, joka kuusen juurel\nTuolla seisoi hämärässä kultaisessa\nVuodattaen korvihiini taivaan kieltä.\nSinua mä kiitän, ihanainen impi!\"\n\nMutta neito, kauvas katsahdellen aina,\nTaasen haasteleevi äänel vakavalla:\n\"Ken soi mulle mahdin lausumahaan kieltä,\nJoka uuden väen, voiman sulle antoi?\nKorkeuden henki, rauhan tyyni henki.\nMutta ken mun ylös katsahtamaan nosti\nKohden taivahitten vainioita?\nKasken juhlaisesti lainehtiva liekki,\nJoka aaltoeli pilvein tanterilla.\nTeitä minä kiitän, Kontiolan loimot!\nYli kaiken toki häntä minä kiitän,\nValtiasta tulen riehuvan ja myrskyn.\"\n\nNiinpä haastelit he onnen kalliolla\nAurinkoisen ehtiessä lännen rantaan.\n\n\n\n\n\n\nLYHYET KERTOMUKSET\n\n\n\n\nKOTO JA KAHLEET\n\n\nMetsässä eräällä kivisellä aholla seisoo pieni uudistalo. Sen\neteläisellä puolella näemme somalla, päivänkaltevalla rinteellä\nvihannot pellot, peltoen alla niityt; mutta pohjoisessa kohoo ylös\nkorkea, harmaa vuori, jonka harjulla seisoo muutama matala ja kuihtuva\nmänty.\n\nOn kaunis sunnuntai-ilta kesäkuussa. Heleästi paistaa aurinko\nlänsitaivaan jyrkältä, lähestyen metsien reunaa. Vuorella näemme kaksi\nmiestä. He ovat isä, joka tämän uudistalon jylhästä korvesta rakensi,\nja poikansa, joka parhaillaan hallitsi isäntänä samassa talossa.\nHauskalla, iloisella silmällä katselevat he luontoa, joka heidän\njalkaensa alla näytäiksen kesän täydessä puvussa. Me kuullelkaamme\nheidän kansapuhettansa.\n\nSanoi isä: \"Poikani, sinä olet onnellinen; raitis on ruumiis ja mieles;\non sinulla nuori, rakastettava vaimo, jonka par'aikaa näen astelevan\nkotoansa kohden tuolla niitulla, ja isä olet sinä terveelle, korealle\nlapselle. Ja mitä vielä? Vapaana asut sinä omalla turpeellas, jonka\nkamaralta sua kenkään ei karkoita pois. Ja katsos kuinka niityt ovat\nmehuisat ja mikä muhkea oras tänäkin kesänä lainehtii pellollas.\nPoikani, huomaitse onnes\".\n\n\"Siihen tyydyn, isäni; mutta huikeammin, suruttomammin tässä elettäis,\njos tuo naapuritalo tuolla, Raiskio, joka kohta myydään, joutuisi\nalleni myös, liittyisi yhteen kototaloni kanssa. Aatos, että joutuu se\nkohta jonkun toisen omaksi, vie minulta usein öitten unen.\" Niin lausui\nnuori, uljas isäntä Eerikki vanhalle isällensä.\n\n\"Näenpä ettes vielä voi arvata rauhallisen onnes kalleutta. Mutta enpä\nsitä ihmettele. Ethän ole vielä nähnyt tuhon mustaa, hirmuista\nperäseinää; raatamista raskasta olet tosin koettaa saanut ja siinä\nkestänyt; mutta käärittynä helmahan onnettomuuden et ole vielä\noljennellut, ja siitä sun korkeus varjelkoon.\"\n\n\"Kuitenkin onneeni tydyn, sen sanoin; siinä, missä oli kylliksi teille,\nolkoon minulle myös ja kaikelle perheelleni.\"\n\n\"Hyvä! Mutta muista, huomenna sun tulee lähteä kaupunkiin; sentähden\nnyt rientäkämme varustamaan kuorma.\"\n\nNiin haasteli isä ja poika kesä-illan liepeässä ilmassa vuorella ja\nriensit he viimein toimiinsa alas. Kotiin asteli myös pitkin pellon\nviheriäistä pientaretta Eerikin vaimo, nuori, keltatukkainen, lempeä\nnainen; syvä tyyneys ja vakuus asui hänen otsallansa. Riensi häntä\nvastaan eräs nuori tyttö, kantaen sylissänsä pientä, riepasta lasta,\nEerikin ja hänen vaimonsa ensimmäinen rakkauden hedelmä. Rinnoillensa\näiti lapsensa otti, istui tuuhean tuomen juurelle talon viheriällä\npihalla, säteilevällä katsannolla povensa hän paljasti, ja pienoinen\nnautti ihanata ravintoonsa. Siinä istui onnellinen äiti, koska karja\nkujalla kotiin lähestyi ammuen ja kelloen kilinällä; ja kodon portilla\nseisoi nyt myös isä ja poikansa Eerikki. Vaimo, lapsi povella, tuomen\njuurelta ruohosella kedolla tervehti miestänsä iloisella myhäilyksellä,\nja samoin vastasi häntä mies. Hellästi he rakastit toinentoistansa.\n\nUljaasti valmistavat nyt kaupunkikuormaa isä ja poika. Siinä kirveet\npaukahtelee ja köysiä kiivaasti jännitellään. Mutta talon lehditetyssä\ntuvassa nuori emäntä palvelijansa kanssa perheelle ehtoollista rakentaa\nja evästä hänelle, jonka huomenna on matkalle lähteminen.\n\nHonkasen, valkean pöydän ääressä istuvat viimein talon asujaimet\nkaikki, ja koska atria on päätetty, rientää he unen lepoon. Rauha ihana\nvallitsee sekä sisällä huoneessa että ulkona tyyneenä kesäkuun yönä.\n\nKaupunkiin Eerikki matkusti, kauppansa onnistui, ja viimein joutui hän\nseuraan iloisten kumppanien, joiden kanssa näemme hänen lopulta istuvan\nkorttipöydän ääressä. Joukossa löytyi myös eräs petollinen pelaaja,\ntarkoittaen tässäkin tilaisuudessa harjoitella konstiansa. Kurjat\nkohtalot ja pahuus oli painanut inhoittavan kuvasimensa hänen\nkasvoillens'. Mutta luulipa toki olennossansa näkyvän jotain, joka\nosoitti, ettei vielä kaikki siemenet johonki parempaan olisi\nmenehtyneet hänen povestansa. Toki, nyt harjoitteli hän kavaluuden\nammattiinsa, ja Eerikki, huomaten hänen petoksensa, tulistui, rynkäsi\nhänen päällensä kuin kotka, ja ankaran muistutuksen sai pettäjä hänen\nkädestänsä.\n\nHetki kului. Petollinen pelaaja ilmoitti kadottaneensa kellonsa;\nyleinen katselmus pidettiin ja se kaivattu kappale löydettiin viimein\nEerikin taskusta. Kaikki seurassa katsahtelit kauvan hämmästyen hänen\npäällensä. Hän itse kamastui, hän kauhistui, eikä tainnut moneen aikaan\nsanaakaan lausua. Viimein hän vimmoissansa vannoili ja sadatteli\ntaivaan nimessä ei tietävänsä, kuinka kello on joutunut taskuunsa. Tämä\nei auttanut. Hän vangittiin, johdatettiin linnaan, ja jääkylmä väristys\nkarsei hänen ruumistansa, koska eteensä avattiin vankihuoneen musta,\nhirmuinen rauta-ovi. Pian istui hän kahleet jaloissa lavallansa, ja\nepäilyksen hurmiossa viehkeilivät hänen aatoksensa, jossa tilassa hän\nviimein kallistui alas ja nukkui. Mutta hirveämpä vielä tätä oli\nheräämisensä yöllä. Kylmät kahleet, akkunan paksut kalterit, lujasti\nteljetty ovi ja huoneessa haudan pimeys ja äänettömyys; kaikki tämä\nsynnytti sielussansa äärettömän kauhistuksen. Hän muisteli kotoansa\nkivisellä aholla yläpuolella vihantoja peltoja ja korkean vuoren alla.\nHän muisteli kaunista, lempeätä vaimoonsa, pientä lastansa ja vanhaa\nhurskasta isäänsä, ja koskena juoksit kyyneleet poskillensa. Hirmuinen\nkohtalo, olla syntynyt, kasvanut ja miehistynyt metsäsessä majassa\nkeskellä hymyvää luontoa, parissa luonnonlasten lämpysten sydänten, ja\näkisti tulla syöstyksi kylmien kivimuurien sisään ja vielä kylmempien\nvankivartiain huomaan! Tämä oli Eerikin kohtalo nyt.\n\nKauhea oli myös hetki, koska Eerikin onnettomuus tuli tiedoksi hänen\nkotonansa. Se oli käsimuserrusten, valituksen ja itkun hetki.\nLiikkumatta toki istui vanha isä pöydän päässä; mutta kosteat silmänsä\nja huultensa vapiseminen näytti, kuinka vallattomasti sielunsa\ntemmelsi. Mutta tuska perin valloitti hänen nuoren miniänsä, joka\nkiljui sydämmensä ahdistuksessa, tempoili koreata, keltaista tukkaansa,\nviskellen itseänsä sinnen tännen, ja hänen silmissänsä synkeä himeys\npeitti päivän valon. Viimein huomasi hän pienen, korean lapsensa; hänen\nsieppasi hän syliinsä, likisti sen vasten rintaansa, ja niin asettui\nvähitellen hänen sielunsa myrskyvä vimma ja sijan sai kyynelten\nhelmivirta.\n\nMonta päivää uudistalon tuvasta huokauksia kuultiin ja itkusta\nraukenevia katsantoja nähtiin; mutta viimein vallitsi toki huoneessa\nhiljainen, äänetön murhe. Kaukainen, riutuva toivon liekki loisti tämän\ntalon asujainten silmistä, sen toivon, jonka esine on hautamme toisella\npuolella. Onnellinen hän, joka päänsä taitaa painaa ijankaikkisen isän\nhelmaan; hän viimein kaikki kantaa voi.\n\n\nKulunut on kaksi viikkoa. Kohdataksensa vangittua miestänsä on talon\nnuori emäntä kulkenut kaupungissa, mutta eipä laskettu heitä suullisesti\ntoinentoistansa kohtelemaan. Sanomattoman murheellisella mielellä\nlähti jälleen kotihinsa vaimo; mutta lähdettyänsä saattoipa toki\nvankivartia Eerikille melkoisen nytyllisen ruoka-aineita, jotka\nlaittanut oli oman vaimonsa hellä käsi.\n\nOn heinäkuun ilta. Eerikki, syventyneenä aatoksiin, istuu hämärtyvän\nvankihuoneen lavalla. Huomenna on päivä, jona hänen tulee lähteä\ntutkintoon ja kuulla tuomionsa. Hän uumoili kellon joutuneen taskuunsa\ntoisen miehen käden kautta, ja hänen sydäntänsä leikkeli, tietäessään\nolevansa mustimman petoksen saaliina. Aatos, olla syyttömästi pidettynä\nniin halpana pahantekijänä kuin varas, taitamatta todistaa\nviattomuuttansa, se aatos puree ytimiin. Mutta Eerikkiä lohdutti\nkuitenkin tieto, olla viaton edessä kasvoen korkeuden Herran. Näissä\nmietteissä ja muistellessa armasta kotoansa kivisellä aholla, harmaan\nvuoren alla, istui mies, ja tehtyään iltarukouksensa, ja hartaammin\nkuin koskaan ennen, vaipui hän lopulta syvään uneen.\n\nUneksumisen siivillä kiiteli hänen mielensä ulkona vapaassa luonnossa.\nHän näki taivaan reunalla kototienoonsa metsäin ihmeellisen hienoina\nväikkyvän hopeavalkeassa ilmassa; sinertävät virrat hän näki ja koskien\nkohinan kuuli, ja ihanalle tuntui hänelle unensa. Metsien sanomaton\nhienous ja hiilakkaisuus kirkkaassa ilmassa tunkesi armahimmalla\nhekumalla hänen sielunsa syvyyteen. Hän heräsi, loiskahti ylös\nsijaltansa, mutta -- mikä vimma! -- kahleet kalisit jaloissansa. Hänen\nsilmänsä tuijotteli, hirmuisesti vääntyivät huulensa, ja, kiivaasti\npainaen kätensä vasten otsaansa, kallistui hän vuoteellensa takaisin.\nSiinä hetken maattuansa synkeimmässä mielenlaadussa, nousi hän taasen\nylös, puki päällensä ja varusti itsensä tutkintoon.\n\nKuuluu vihdoin askeleita hämäräisestä käytävästä, rauta-ovi avataan ja\nsisään astuu vankivartia ja hänen seurassansa petollinen,\nkortinheittäjä kolkolla muodolla. Tästä kummastuu Eerikki ja vielä\nenemmin, koska vihamiehensä lankee polvilleen hänen jalkainsa juureen\nlausuen:\n\n\"Hellitä kahlees, mies; minun on vuoro niitä kantaa nyt. Sinä viaton\nolet, mutta minä täynnä petosta kuin perkele. Hellitä kahlees ja anna\nne minulle, minä huvikseni niitä kannan monen syntini sovinnoksi\".\n\n\"Mitä tahdot? Selitä!\" lausui Eerikki.\n\n\"Kuule tunnustukseni: minä itse saatoin taskuus kellon, kostaakseni\nsinua. Viaton olet sinä. Ja nyt, kiroo minua, jo ennen kirottua. Sinä\nviaton olet\".\n\nVankivartia sanoi: \"Sen on hän asianomaisille jo ilmoittanut\nvierasmiesten kuullessa. Sinä olet vapaa, ja minulla on käsky hellittää\nkahlees. Tänne tamppi ja väkivasara!\"\n\nHaasteli nyt Eerikki: \"Siis astuu taivas helvettiin alas lausuen\nonnettomalle sielulle siellä: nyt on sovinnon ja riemun päivä, tule\nhelmahani; sillä kaikki on anteiksi annettu. Mitä olet tehnyt, mies!\"\n\n\"Pimeyden työn\".\n\n\"Mutta olenhan onnellinen nyt! Kohta on sylissäni ihana, armahin\nvaimoni, kohta isäni ja lapseni. Oi sä pienoinen!\"\n\n\"Taivas, tyhjennä hänen päällensä koko autuutes sarvi!\" sanoi\nsyntejänsä katuva mies.\n\n\"Kohta mun vuorittaa kodon metsät ja peltoen heilimätuoksu.\nTodellisuudessa nyt kaikki on yhtä ihanata kuin unessa menneenä yönä.\nSe uni vapautta ennusti, se oli taivaan uni. Siis olet tunnustanut,\nmies? Mikä pakoitti sun siihen?\"\n\n\"Omantuntoni vaivat kauheat. Oi, viattomasti kärsinyt mies! taidatko\nvielä anteiksi antaa?\"\n\n\"Kaikki, ja sydämmeni pohjasta. Olis mulla enemmin sulle annettavaa,\nniin antaisin. Toki, jääpä multa tänne jäljelle muutama leipä, vaimoni\nkädestä tullut -- sinä lempeä iltatähti! -- jää, multa muutama leipä jää;\nne olkoot sun perintös.\"\n\n\"Ne tarvitset itse eväänä tielläs.\"\n\n\"Mua evääni kotona vartoo; älköön murenata ennen suuhuni tulko. Minä\naamukarjan laitumelle kulkevan näen kujalla lähellä Keltaniemen\nniittua. Ota vastaan almuni, mies; täällä on ravinto joteskin tiukka.\nOta vastaan, sen sulle sydämmestäni annan.\"\n\n\"En löydä sanoja kiitokselleni sua kohtaan. Myös kiitän taivaan Herraa,\njoka silmäni avasi vielä näkemään kadottavaa pimeyttä, jossa\noljentelin. Tule, rautakahle, sä ihana, viileä voide polttavalle\nomalletunnolleni!\"\n\nNiin haastelit he, ja koskipa tämä kohtaus vankivartianki sydäntä. Hän\ntehtävänsä teki, päästi kahleista viattoman miehen; ja niinkuin janoova\npeura rynkäsi Eerikki linnasta ulos. Mutta sen toisen, kurjan, jalkohin\nkilisevät raudat kiinnitettiin ja ryskinällä taasen teljettiin\nvankihuoneen raskas ovi.\n\n\nKuumasti paistaa puolpäivän aurinko. Pitkin santaista, tomuvaa tietä\nastelee kiivaasti Eerikki kotoansa kohden. Hän astelee lepäämättä,\ntuntematta yhtään väsymystä, ja ilon tulesta silmänsä liekehtii, koska\nliehtoo häntä vastaan kesän liepeä tuuli. Ilta lähestyy, vaeltajamme\npoikkee sisään erääseen majapaikkaan, jossa hän kohtaa kaksi nuoruuden\nystävää ja kylänmiestä. Heillä oli jo tietona Eerikin onnellinen\nvapautuminen vankeudesta ja siis hänen viattomuutensa myös. Riemuten\nkäyvät he tervehtimään kasvinkumppaniansa, tarjoten hänelle mikä oltta,\nmikä viinaa. Mutta Eerikki ei viipynyt; vaan, tyhjennettyään\nkaljatuoppinsa, läksi hän kiireesti taasen kulkemaan eteenpäin.\n\nOn yö. Pitkin sumuista kotoniittua käyskelee jo Eerikki; nyt astelee\nhän tiellä, joka johdattaa ylös taloon laihosarkoen välistä, ja\nkaikkialla vallitsee äänettömyys ja rauha; kuuluu ainoastaan ruisrääkän\nääni viheriänkeltasen, hedelmöitsevän viljapellon ihanasta kätköstä.\nNyt seisoo hän kotonsa ruohosella pihalla katsellen huoneita, puita ja\nkiviä ympärillänsä, jotka synnyinpaikan ihanassa piirissä katsahtelit\nniin tuttavasti, lempeästi häntä kohtaan. Nyt kuulee hän aitan alta\nhiljaisen murinan; se on hänen koiransa, joka toki pian tunsi isäntänsä\neikä haukkumisellansa ehtinyt herättämään talonväkeä, vaan loiskiili\nEerikin ympärillä vingahdellen ja liehakoiten vimmatusti. Mutta tuvan\nakkunan ääressä seisoo nyt Eerikki, katsahdellen äänetönnä huoneeseen,\njossa kaikki makaavat sikeässä unessa. Peränurkan vuoteella näkee hän\nisänsä syvästi nukkuneena, toisella vuoteella vaimonsa, vaalea, äänetön\nja lempeä kuin yöseen lilja, makaavan, lapsi käsivarrella. Hän ei tahdo\nheitä herättää; vaan huvittaapa häntä enemmin, viipyä vielä joku aika\ntietämättömyyden ihanassa hämärässä ja säästää kohtaamisen hetkeä.\nKauvan katseli hän tätä rauhan kuvausta lakeassa tuvassa tyyneenä\nkesä-yönä. Viimein läksi hän iloisen koiransa kanssa katsomaan\nmärehtivää karjaansa, joka lepäsi tarhan havusella sialla. Hän ei\ntainnut olla vähän naurahtamatta katsellessansa pientä, jukuripäätä\nsonnivaskaa, joka vakailla, totisilla silmillä tuijotteli hänen\npäällensä ja, ravistaen päätänsä ja puhaltaen, viimein pakeni\nometanvajan verhoon, josta kuului pääsköspariskuntain kirahteleva ääni\nkorkeilta vuoteiltansa katto-ortten kyljissä. Tästä taasen astui öinen\nvaeltajamme harjulle sen korkean vuoren, joka, niinkuin tiedämme,\nseisoo talon pohjoisella puolella. Istui hän erään männyn juurelle\nvuoren kiireellä katsahdellen kaukaisiin ääriin, ja hänen aatoksensa\nkäyskeli hiljaisessa hekumassa. Mutta tämä rauhallisesti lepäävä luonto\nympärillänsä vaivutti viimein myös hänen Unosen hienoon helmaan.\n\nAamu koittaa. Levoltansa nousevat talon asukkaat, käyvät kukin\naskareihinsa, ihmetellen miksi heidän koiransa tänä aamuna niin\ntavattoman vilkkaana leiskuilee ja häntäänsä viskelee.\n\nKuuluu nyt kujalta kova rattaan tärinä ja korkea meteli. Ne kaksi\nkaupungista matkustavaa, jotka Eerikki kohtasi majapaikassa, ovat\npäättäneet tulla viettämään vapautetun vangin riemupäivää hänen\nkotonansa, ja, joteskin päissään, ajavat he nyt pihalle, huutaen:\n\"Eerikki! Missä on Eerikki?\" Käy heitä vastaan Eerikin vaimo\nkatsahdellen heidän päällensä kummastuen, ja koska he taasen uudistavat\nkysymyksensä, lausuu hän:\n\n\"Miksi tämä pilkanteko teiltä? Miksi etsitte täältä häntä, jonka\ntiedätte istuvan kahleissa, te tunnottomat miehet?\"\n\n\"Vaimo, kiitä Jumalaa, ettäs valehtelet nyt. Kahleet ja vankeuden on\nhän jättänyt kuin mato kuorensa. Vapaa on poika, vapaa kuin sorsa\nvaltameren pinnalla, kuin pääsky ilmassa. Eikö ole hän jo kotona?\"\n\n\"Korkeuden Jumala! Puhutko totta, mies, vai mielitkö laskea hirmuista\nleikkiä?\"\n\n\"Jos en puhu totta, niin tulkoon käpy suuhuni kuin naudan suuhun. Mutta\ntotuutta ilmoitan, ja sentähden olkoon suuni vapaa kuin rihtätappavan\nhärjän. Jumala, suo minulle nyt Bileamin aasin puheen-voima, ja\nravistelsinpa tässä selkämunia aamuhetkellä! Jaa, sinä Eerikin kaunis\nkukkanen, hänen valkea vuohensilmänsä, nyt kiiltäköön poskellas iloinen\naamukaste. Ilosta itken minäkin ja rakas toverini tuossa myös. Jaa,\nvapaa on miehes. Viattomasti heitettiin hän pimeään torniin, mutta\nviattomuutensa tuli ilmi, ja nyt astelevat töppösensä kotoa kohden, sen\ntiedämme. Peijakas! jos ei hän nyt etsi itsellensä rautarahaa, niin\nsaapa hän minulta aikalailla korvallensa. Kauppa oli alusta huono,\nmutta päättyi hyvin, ja sentähden tyhjennämme tänäpän oivalliset\nharjakannut. Mutta koira vieköön! istuupa poika nukuksissa männyn\njuurella tuolla vuoren harjulla.\"\n\nVuorelle katsahti vaimo, näki siellä miehensä aamun hohtavassa\npaisteessa. Nyt, likistäen rintaansa kädellään ja nojaten itsiänsä\nvasten tuoksuvan tuomen rankaa, lausui hän: \"Tukehtuuhan sydämmeni,\nmutta ihanasti. Oi minua katalaa naista, missä murheen synkeässä yössä\nolen käyskennellyt! Mutta pimeys siirtyy pois ja suljettu povi\nlievimään pääsee taas. Oi minua kurjaa, oi minua onnellista! Hän\nsydämmeni valkeus oli, ja nyt on hän tullut kuin aamun siivillä\". -- Niin\nhän haasteli ihanassa häiriössä; mutta äkisti jätti hän pihan, kiirehti\nylös vuorelle kuin keväinen, hurja kilo. Siellä jo seisoi vanha isä\nilon loistavilla silmillä katsellen uneksuvaa poikaansa. Hetken\nkatselit he molemmat häntä äänettöminä, vaivuit sitten polvillensa\nhänen viereensä, ja kätensä laski vaimo miehensä olalle, kätensä laski\nisä poikansa toiselle olalle, ja ihana, juhlallinen aamuvirsi kaikui\nheidän huuliltansa. Uneksuvan korviin kuului laulu, ensisteen niinkuin\nhiljainen soitto etäisistä tienoista; viimein kuului se kovemmin ja\nherätti lopulta miehen. Muutama silmänrävähdys tuijotteli hänen\nkatsantonsa; mutta pian oli hän täydessä huomiossa, istui liikkumatta\nvirren loppuun asti, silmänsä teroittaen korkuuteen päin. Kahtena\nkirkkaana lähteenä, joiden pohjalla säteilee auringon kuva, loistit\nvapautetun vangin silmäkuopat, täytettyinä kyynelten hopealla.\nKyynelissä viruivat myös isän ja nuoren naisen posket, mutta lempeästi\nhelisi laulu ja vastauksen antoi aamumetsän kaiku. Virsi päättyi ja\nkiivaasti syleilit toinentoistansa mies ja vaimo, poika ja isä, ja\nastuit viimein vuorelta alas.\n\nMutta ne kaksi matkustajaa olit makeasti nukkuneet viheriälle pihalle,\npäät rakkaasti yhdessä. Väsyneet saivat levätä rauhassa; mutta iloiseen\ntupaan astui onnellinen seura. Ja katoisiko koskaan heidän muistostansa\ntämä aamuhetki?\n\nKuningas päähänsä painakoon voiman loistavan kruunun, konstiniekka\nlaakeriseppelen ohauksiensa ympär, ja sodan-päämies voittakoon\nsuurimman tappelon sodan tanterella, ja kenkään heistä ei kuitenkaan\npidä tunteman iloa niin ihanata kuin asujaimet uudistalon avarassa\ntuvassa tänä aamuna. Pöydän päässä istui isä, lukien vanhasta\nvirsikirjastansa \"kiitosta matkan päätettyä\"; loimottavan tulisijan\nvaiheilla nuori miniänsä rakenteli murkinaa perheellensä, usein\nkatsahdellen ihmeellisellä hymyllä miestänsä kohden, joka, pieni lapsi\nsylissä ja hartaasti kuullellen isänsä lukua, istui akkunan ääressä,\njonka kultanen kuva kimmelsi puhtaalla laattialla. Myös talon\nuskollinen koira näkyi ottavan osaa yleisestä ilosta. Liehutellen\nhäntäänsä kävi hän milloin yhden, milloin toisen luoksi, katsellen\nheitä leimuvilla silmäniskuilla.\n\n(1852-55)\n\n\n\n\nERIIKA\n\n\nEtäällä kylästä, synkeen metsän takana, seisoo ahon rinteellä Muistolan\ntalo; rikas ja kaikilta kiitetty, erinomaittain köyhiltä, joiden turva\nja suoja se aina oli. Harvoin meni tässä päivä ilman osoittamista\narmotyön.\n\nTämä talo on kaunis päältänähden. Sen valkeet akkuna-pielet lainaavat\nsille lempeyden muodon. Sen ympäri seisoo kymmenen pihlajaa,\n\"muistuttaen lain kymmentä käskyä\", niinkuin tämän talon esi-isä sanoi,\nkoska hän istutti nämät puut iki kauneudeksi talollensa. -- Tästä muutama\nkivenviskaus pohjaan päin, seisoo vuori, jonka harjun seppelöitsee\nryhevä mäntymetsä. Katsellessa tätä metsää, kuvaileevat sen puut monta\neriskummallista kuvaa taivaan kannelle: Tuossa äiti lapsi helmassa\nseisoo; povi paljastettu ja pohjatuulessa liehuu kaula-liina. Piskuansa\nkatselee hän nauru-suin, raviten sitä rinnan mannalla. Tuossa kaksi\nmäntyä niinkuin kaksi syleilevää ystävää. Tuossa kannustaa ratsastaja\norhiansa, joka vimmassa loiskii. Siinä on sankarimme satoja vuosia\nosoitellut uro-töitänsä, miekka kourassa, sotien pilvi-peikkoja vastaan\ntaivaan tantereilla. Korkein kaikista kuitenkin seisoo tuossa honka,\nniinkuin viisauden kuninkas, tyyni ja juhlallinen. Vielä näkyy tuolla\nvuoren jyrkällä yksi kuva; siinä kymärtynne ukko, sauva kourassa,\nhaudan partaalla istuu. Autio ja tyhjä on hänen ympäristönsä, mutta\nhänen vieressänsä seisoo toivon enkeli, kuiskaen häntä korvaan ja\nviittaen kädellänsä itään päin. -- Monta muuta muotoa näet siellä, aina\nkuinka mielit kuvastella. Mutta näin kuvasteli Muistolan ihana Eriika,\ntalon ainoa tytär. Näin kuvasteli kesäöisiltä unetoin impi, katsellen\nluontoa salin akkunasta. Riutuva katsanto osoitti että hänen sielunsa\nhavaitsi niinkuin jonkun kangastuksen tuntemattoman kaukaisuuden\nsomeudesta. -- Kaunis hän oli, se laaksoen kaino impi: Tumperat hiukset\nreunastit hänen otsansa, joka kiilsi niinkuin pilvi päivä-paisteessa;\nja silmät tämän otsan alla olit kuin rauhan kammiossa kaksi akkunaa;\nhänen suunsa hymäili niin armaasti kuin idän rannalla aamuruskon viiru,\nniin täynään ihastusta mutta myöskin osoittava jotain synkeyttä. -- Hän\noli vanhempainsa rakkaus ja ilo, monen nuorukaisen toivon koi ja\nköyhäen armahtava enkeli. Kirkkovieras joka sunnuntai, nähtiin hän\narkioimina aina askareissa, autellen äitiänsä emännyksessä. Talosta\naittaan, aitasta taloon asteli hän toimeljas ja vaiti, sekä ilta- että\naamu-virkku.\n\nKaunis oli neitseen elämä, mutta kauniimpi vielä hänen kuolemansa,\nsillä varhain tuoni hänen temmai täältä. Ankaruus on täällä pysyväinen\nainoastaan vähän aikaa. -- Kerran koska hän heinä-niitulla haravoitteli\npäivän kuumuudessa, tunsi hän, illan joutuessa, voimansa raukevan ja\nkäsivartensa raskauntuvan. Otsa poltti, veri suonissa kiehui ja\nkorvissa kaikuit vaisut kelloen äänet. Nyt heitti hän heinät silleensä,\npisti haravansa maahan ja lähti kotja päin; käsi otsalla kulki hän\npitkin nummea illan ikävyydessä. Mihenkä hän katsoi tarjoi luonto\nsynkeyttä vaan, sillä mieltä käänteli elon ilta. Tultuansa kotja,\nviskasi hän kiireesti liinan päästänsä, riensi vuoteen lepoon ja\nnukkui, nukkui, herävyi ja nukkui taas; rinta nousi ja vaipui, posket\npoltit ja hiki helminä otsalta juoksi. Neitsy, ennen aina vaiti ja\nharva-sanainen, haasteli nyt lakkaamati, hourien kiivaasti. \"Mun\näitini, mun armaani! hän sanoi, umpele nyt minulle uusi hame, valkaise\nja kirkasta se pellon kauniilla kedolla, kirkkaaksi niinkuin aurinkon\nterä. Pois minun lähteä täytyy, sillä kellon äänen kutsuvan kuulen. Se\nsointo kaikuu niinkuin viita tuulessa, ilta-tuulessa kaukainen viita.\"\nNiin juttui hän, mutta murhe taloon tuli; isä murehti, äiti synkeellä\nmielellä hametta umpeli tyttärellensä ja itki, itkit myöskin kaikki\npalveljat. Eriika, hän ei itkennyt, vaan teki ahkerasti työtä kuoloon\npäin: rinta nousi ja vaipui, posket poltit ja hiki helminä otsalta\njuoksi. Niin meni viisi kirkasta kesä-päivää, meni viisi yötä ihanaa ja\nkoska kerran lähestyi lauvantai ja sen aurinko länteen kallistui, niin\nvälähteli neitseen katsanto. Hän nousi ylöös vuoteeltansa, virutti\nkasvonsa, puetti päällensä hameen, jonka hänen äitinsä oli\nvalmistannut, ja antoi piikoen palmikoita tumpuran tukkansa. Hänen\nposkensa loimotit niinkuin tulen liekki, ja niinkuin tuli oli\nhänen puheenpartensa. Hän sanoi nyt tytöllen, kuin oli hänen\nkasvokumppaninsa: \"Sisareni! sido kranssi mulle. Armahaani, juokse\nSaaroniin ja poimi helmaasi kukkaisia sieltä. Saaronin kukkaisia tahdon\nminä, sillä niiden lempee viileys mun ohaukseni polton sammuttaman\npitää.\" Tyttö meni korkeella itkulla pellon pientäseelle noukkimaan\nkukkaisia kranssiksi sairaalle. Kransin kauniin toi hän Saaronista ja\npainoi sen kuolevaisen päähän. Niinkuin seppelöitty morsiain istui\nEriika jälleen vuoteellensa nojaen itsensä vasten äitinsä rintaa.\nSiinä, kallistunneella päällä, hän väsynneenä ja uneljasna hiljaa\nhuokutteli, eikä hänen muotonsa enään osoittannut taistellusta vaan\nrauhaa. Tuonen herra, kerran anastaen elon linnan, taukoi ampumasta\nnuoliansa ja salli että ne harvat ja voimattomat henkivartiat kuin\nvielä löytyi jäljellä elon karnisonista, lähdit vapaasti uloos\nlinnastansa. Vaiti oli äiti, vaiti isä, vaiti olit kaikki, jotka ympäri\nseisoit. Äänettöminä katselit he Eriikaa, jonka henkitys heikeni ja\nhuulet sinistyit. --\n\n\nNyt on Muistolassa liikuntoa, työtä sekä vanhoilla että nuorilla,\nteuhina ja kiire jokaisella henkellä, sillä se oli Eriikan\npeijais-aatto. Talosta aittaan, aitasta taloon pitkin polkua yli kauniin\npihan juokseevat kylän neitseet vilppaina auttaina juhlan varustuksessa.\nAkat elo-tuassa toimitteleevat: mikä pesee, mikä oltta prykää ja mikä\nkorstenilla keitossa pyörii. Emäntä itse, aina töissänsä tarkka,\nvehnaisia leipoo pöydän päässä ja silmäilee uloos vainiollen, koska\ntulleen vieraat kauka-kylistä. Perä-akkunasta päivä paistaa ja uuni\nloimottaen lämpii. Mutta sinisessä arkussansa Eriika lepää salin\nhiljaisuudessa, eikä kenkään hänen pyhää rauhaansa täällä hämmennä.\nVälistä toki käy hänen äitinsä tervehtimässä nurmelintuansa, katsomassa\nkelmeetä kalman vierasta. Asetellen hänen kranssiansa eli hänen\npukuansa sovitellen, juttelee hän lapsensa kanssa:\n\n    \"Levä rauhas kaunoiseni,\n    Kohta pääset tuonen-tupaan.\n    Siel on seinät sammaleiset,\n    Hieno hieta permanolla.\n    Eikos kelva lapsen maata,\n    Ilman kyljen kääntämätä\n    Olka-pään ojentamata.\"\n\nNiin hän, keskellä kiirettänsä, juttelee täällä tyttärensä kanssa;\nsilittelee vielä hänen hiuksiansa ja rientää jälleen askareihinsa.\n\nIlta joutuu, vieraat lähestyyvät kauka-kylistä. Rattaat jyriseevät ja\ntomu tuoksuu kierteisellä tiellä. Talossa kiire karttuu, ovet\nmoikaavat, meteli koirilla on ja hevoiset hirnuuvat. Mikä rientää\nvieraita vastaan, mikä lehtiä riistomaan ja mikä meijuja metsästä\nperään. Vieraita tuli, suru-vaatteissa kaikki, tuli sekä vanhoja että\nnuoria, niin ylhäistä kuin alhaista säätyä. Pihalla pienet tytöt,\nkroosi-kaulat, hyppeleevät illan hämärässä. Niin on Muistolassa\nliikuntoa, teuhina ja pauhu peijais-talossa. Mutta sinisessä arkussansa\nEriika lepää salin hiljaisuudessa.\n\nYö nyt siivillänsä peittää maan, mutta suloiset on kesäyön siivet;\nhellästi, läpinäyttävinä väikkyyvät he laaksoissa pienien ruusuen\npäällä juotellen heitä kasteen hopea-helmillä. Peijais-talossa kaikki\nrauhassa lepäävät, rauha ihana ympäri sen tienoissa on; ei liiku\npihlajoissa lehtikän. Tämän yön tyyneyden häiritsee ainoastaan koski,\nkohiseva kaukaalla, eli siikko ilmassa sinkoillen. Seiso vaiti ja\nkatsele tätä luontoa, yön juhlallisessa muodossa. Välillä valkenee se\npikaisesti ja pimenee sillä samalla; sillon leimahtaa lounaassa\nkalevan-tuli, leimahtaa ilman jyrinää. Mutta katso pohjaan, tonne ylös\nvuorellen, siellä näkyy jotain kummallista. Metsän tutkaimilia,\npilvi-sialla istuu yksi neitseellinen haamu, kaunis ja komea kuin\nruhtinnatar. Hän istuu äänetön ja alalleen, nojaa kyynäspäänsä pilven\npalloon ja katselee ales Muistolaan. Ja kuin lounaassa taivas tulta\niskee, sillon hänen kasvonsa kirkastuu ja kaunis varjo silmä-kuoppiin\njää. Eriikaa nämät kasvot muistuttaavat, mutta ihanemmat vielä kuin\nhänen. Seppeli hänen päässänsä on; se vissiin Saaronissa sidottiin,\nsillä senlaisia kukkaisia ei löydy muualla kuin sen niituilla. Hame\nhänellä on kimeltävän valkee kuin lumi, ja vyö kuin hänen rinnoiltansa\nkäy on väristänsä niinkuin taivaan kaari. Hänen muotonsa on korkee\nvakuus, yhdistetty somalla hymäilyksellä, joka huulilla salaa\nleikittelee.\n\nVielä hän viipyy yhä katsellen lempiästi entistä kotoansa, läpi vaisun\nyön. Lempiästi häntä vastaan katseleevat jälleen kodon akkunat, läpi\nvaisun yön. Niin hän viivyttelee katselmuksessa, mutta suloista on sen\nviivytellä, ketä odottaa onni-autuus, kellä tietona on toivon maa. --\nMutta, katso! Nyt hän katoikin, juuri vilauksessa niinkuin leimaus ja\njätti Muistolan ainiaaksi.\n\n(1859)\n\n\n\n\nVUORIPEIKOT\n\nTarina Nurmijärveltä\n\n(1864)\n\n\nEi kaukana Nurmijärven kirkolta, lähellä järveä, löytyy vuori, joka\nkutsutaan Korkeakallioksi. Tämä kuitenkaan ei ole korkeimpia vuoria;\nmutta länteenpäin loppuu se jyrkällä seinällä jossa nähdään\nkamoittavasti tuijottelevia luolia ja reikiä. Ylhäällä humisee tuuhea\nmännistö, alhaalla on lakea niittu, jonka ylitse juoksee talvitie\nkirkolta Palojoen kylään.\n\nPaitsi muutamia kummallisia jälkiä ja kaavoja, joita vuoren kamarassa\nlöytyvän sanotaan, ei ole tällä juuri mitään ihmeteltäviä omaisuuksia,\nmutta tarina on sille antanut erityisen maineen. -- Näin kertoillaan:\n\nMuinoin, koska Nurmijärven rannalla ei vielä kirkkoa löytynyt, oleskeli\ntämän vuoren luolissa hirveitä peikkoja, rasitukseksi ja kamoksi\nkaikille. Muodostansa kerrotaan, että oli heillä ainoastaan yksi silmä;\npäälaelta, pitkin kyyryä niskaa selkään alas, juoksi pitkä harjas-rivi,\nja miehustasta yläpuolelle polvea oli ihonsa pitkävillainen kuin\nvuohen. Työnsä olivat luonnollisesti pimeyden työt. Raivaten he öisiltä\nympäri maata kuleksivat, vahingoittaen vilja-peltoja, varastellen\nkirkkoja ja saastutellen; ja ennen aamun koittoa riensivät he taasen\nkontohinsa Korkeakallion luoliin, tahi, jos kaukempana pesästänsä\nolivat, itsensä päiväksi kätköhin lymysivät koska eivät auringon valoa\nsuvaita tainneet.\n\nNäillä partioretkillään kulkeissansa varastivat he myöskin Tuusulan\nkirkosta kalkin ja vuorikotoihinsa veivät ankaran saaliin. Mutta tämä\nkansan tunteita loukkasi, että näin pyhä kalu ilkeitten peikkoin omaksi\njoutui; sillä olipa taikauskon aikakausi, ne ajat, koska Piispaa\nRoomassa (paavia) Jumalan maaherrana maan päällä kumarrettiin ja monta\nkappaletta, suinkin kirkollista, pyhänä pidettiin.\n\nAsui tienoossa muuan sankari, hurskas ja rohkeamielinen, ja oli hänellä\nhevoinen kuuluisa vilkkaan juoksunsa tähden. Vasaman lentoon kiivas\nvauhtinsa verrattiin, koska ratsastajaansa hän sodassa vihamiestä\nkohden vei. -- Uneksui sotilas kerran, että äkisti taivas eteensä\navattiin ja enkelin hän näki, joka huusi hänelle: \"ota hevoises,\nratsasta Korkeakalliolle ja pyhä kalkki peikoilta saata pois\", ja näin\nhaasteltua katosi enkeli, taivas jyristen ummistui ja herätti uneksuvan\nmiehen. Tästä unesta kummastui hän kovin, eikä tiennyt mitä aattelisi\nsiitä; mutta kuitenkin, niin mietiskeli hän, oli tämä vaan tyhjä\nunennäkö. -- Toki ilmestyi hänelle sama unelma seuraavanakin yönä ja\neriskummaiseksi kävi miehen mieli. Jumalan ääneksi hän tätä arveli\nmutta kuinka taisi omin voimin hän vuoren luolista peikoilta kalkkia\npelastaa? Niin tuumaili hän, eikä kyennyt vieläkään hankkeisiin, joihin\nhäntä unissa käskettiin. -- Tulipa kolmas yö, ja, ihmeellistä, aina sama\nuneksuminen koetteli häntä, ja sulki itsensä taivas nyt niin kovalla\npauhinalla, että kauhistuen mies vuoteeltansa hyppäsi ylös. Ei epäillyt\nhän enään, vaan, kuinka hyvänsä käyköön, päätti täyttää korkeuden\ntahdon. Miekan vyöllensä hän vyötti, hevoisensa teräväksi kengitti,\nsatuloitsi ja läksi ratsastamaan Korkeakalliota kohden, ja oli tämä\njouluaamuna varhain, pilvet taivaan peittivät.\n\nEhdittyänsä peikkoin vuorilinnan, likeni sankari eräätä luolan suuta,\nastumatta toki alas hevoisensa selästä, huusi kovalla äänellä: \"onko\nteillä mitään virvoitusta antaa harhailevalle ja väsyneelle\nmatkamiehelle?\" Tuotiinpa hänelle juotavata, mutta jotensakin kehnolla\nastialla, lehmänsorkassa hänelle joulua tarjottiin. \"Niin huonosta\nastiasta en juoda taida. Eikö löydy teillä parempata?\" sanoi hän ja\ntuotiinpa toisten, mutta eipä toki paljon paremmalla astialla,\nhäränsarvella miehelle joulu-olutta tuotiin. Mutta haasteli rohkea\nsankari: \"Enhän verisestä sarvesta juoda ilkee. Oi, ystävät! eikö\nparempata kannua joulu-aamuna teillä?\" Peikko luolaansa takaisin\nkääntyi ja, hetken viivyttyään, palasi taasen, kädessään kiiltävä,\nhopeainen kalkki; tätäpä ratsastaja tarkoittanut oli. Kalkin hän\nvastaan otti, joka täynnä oli jotain valuvaa ainetta, ja arvasi hän\nhyvin, että olisi hän henkensä paikalla heittänyt, jos sitä huulillensa\nlaskenut olis. Mutta vilauksessa hän kihisevän kuljun maljasta yli\nolkansa viskasi, kannusti hevoistansa, kiiti kuin leimaus pois ja pyhän\nastian myötänsä vei, ja riensi hän pitkin talvitietä Tuusulaa kohden.\nMutta tästäpä kärhämä peikoille nousi, ja kiljuen läksivät he sankaria\nvainoomaan, maljaa häneltä takaisin saadaksensa ja kostaaksensa häntä\nkuolemalla.\n\nKahdenpuolen nyt koeteltiin jalkaen nopeutta. Ruuna vilkasi kuin\nsiivillä varustettu noita-hevoinen; puut, kivet ja kannot sankarin\nsilmissä ohitsemennessänsä yhteen sulivat vauhdin tuimuudesta. Mutta\nvinha oli myös peikkoin juoksu, aina likemmäs he joutuivat pakenevaa\nmiestä, ja hirmuinen meteli ja pauhu oli, kauvas kaikui pimeä metsä\nheidän kirkunastansa. -- Koska sankarimme lähes puoli penikulmaa näin\nratsastanut oli ja ehtinyt mäen juuri likellä Palojoen kylää, niin eipä\npaljon enään puuttunut, etteivät saavuttaneet häntä peikot, ja\nkuolemata vartoi hän vaan. Mutta sillonpa äkisti eteensä aukeni taivas,\nja enkelin, samoin kuin unissa, hän nähdä sai ja kuuli huudon: \"aja\nristikölle\", ja tuli tämä ääni enkeliltä, joka kohta taasen pilvihin\npeittyi. Mutta, katsahtaen eteenpäin, huomasi uros mäen alla pellon,\njossa vesivaot ristiin kynnetyt olivat, sitä kohden hän ratsasti, yksi\nloiskahdus ja ruuna ristikkö-saralla seisoi, ja tämä oli sankarin\npelastus; sillä peikot he seisahtivat ulkopuolelle aitaa kuin olisi\nheitä kohdannut tulinen seinä. Hetken kiertelivät he ympäri peltoa,\nmutta koska päivä idässä siintämään rupesi, kiirehtivät he taasen\nkallioluoliinsa takaisin. Kiireesti ratsastajakin kirkkoa kohden tiensä\njatkoi, koska havaitsi hän maljan sulaamiseen käyvän. Kuin tuulissa ja\npilvissä hän eteenpäin ratsasti, ja koska ehti hän kirkon viimein, niin\nuljas ruunansa, vahdosta valkoinen, kaatui koskaan enään nousematta.\nMutta kirkkoon, jossa parhailleen jumalanpalvelusta pidettiin, astui\nsotilas ja papille antoi kaikin, jonka syrjään pieni kolo oli jo\nsulamaan ehtinyt; mutta sulaminen seisahti ja jähtyi malja, koska pappi\nsen siunannut oli; ja korkealla äänellä seurakunta Jumalaa kiitti ja\nsankaria kunnioitti.\n\nTodistukseksi, että näin on tapahtunut, kertoilevat vielä vanhat,\nheidän läsnä ollessansa nähneensä tämän kalkin syrjässä niinkuin\nsulanneen loven. Mutta vielä muistuttaa tapausta mäki, jonka harjulla\nsankari neuvon pelastukseen kuuli, ja pelto, joka hänen peikkoin\nkynsistä pelasti: mäki kutsutaan vielä Ristinmäeksi ja pelto siinä alla\nRistinpelloksi.\n\nNäin tapahtui maljan kanssa; mutta kauvan eleskelivät peikot vielä\nnimitetyn vuoren luolissa, ammattiansa harjoitellen; mutta viimein toki\nelonsa äkisti häiritettiin. Eräänä sunnuntai-aamuna tunki komeroihinsa\nankara ääni, kelloin soitto Nurmijärven uudesta kirkosta, ja tätä eivät\nhe suvaita tainneet, koska tulena se korvissansa poltti. Kuin\nkanuunoista ammutut he ulos luolistansa ylisniskoin sekamelskassa\nsyöksähtivät, huutaen vielä mennessänsä: \"jo Nurmijärven musta-sonni\nmylvää,\" ja pakenivat ainiaksi.\n\nTämän kanssa yhteen muotoon vetäviä tarinoita on, kenties muillakin\nkansoilla; mutta laita on melkein kaikkien tarinain etteivät juuri\nkoskaan ole ilman heimolaisetta muualla; ja tällä tässä on oikeus käydä\nomituisena, niinkuin muillakin muissa maissa.\n\nMaalarille, mielestämme, olisi tässä kiitollinen aine. Kuvaus, jossa\nratsastaja yöllä syksyisessä tienoossa pitkin tietä kiitää, jälissään\npeikot ahdistaen häntä, pilvet taivaalla hajoovat ja enkeli näkyy, joka\nsankarille huutaa jumalten neuvon, tämä ehkä olis miellyttävä kuvaus.\n\n\n\n"]