[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fcahZCIYHlhO05xyGdEkj4koZbVBL1ha72FhW6ueLBiI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":13,"language":14,"yearPublished":15,"yearPublishedTranslation":7,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":19,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},790,"Muinaisten Suomalaisten Pakanlliset Epäjumalat","Eurén, Gustaf Erik (1818-72)",null,"790-euren-g-e-muinaisten-suomalaisten-pakanalliset-epajumalat","790__Eurén_G._E.__Muinaisten_Suomalaisten_Pakanalliset_Epäjumalat","tietokirja",[12],"kansanperinne",[],"fi",1858,5891,37915,false,46980,[21,22],"Finland -- Religion","Paganism -- Finland",[24,25,26],"History - European","History - Religious","Mythology, Legends & Folklore","\"Muinaisten suomalaisten pakanalliset epäjumalat\" by Gustaf Erik Eurén is a historical account written in the mid-19th century. The book delves into the pagan deities and religious beliefs of ancient Finnish people, exploring their understanding of divine powers and the rituals associated with worship. Eurén aims to shed light on the spiritual life and motivations of the ancestors of the Finnish people, emphasizing their quest for favor and protection from various powerful forces in nature.  The content of the book mainly revolves around the pantheon of gods and goddesses revered by the Finns. Eurén discusses significant deities such as Ukko, the god of the sky; Ahti, the god of water; and various forest deities, along with their attributes, relationships, and the ways in which they were worshipped. The text outlines how these deities were anthropomorphized, often reflecting human qualities and social structures, and it highlights the ancient Finns' deep connection to nature and the spiritual world. Eurén's work reflects a broader interest in the folklore and mythology of European cultures, providing valuable insights into the religious practices before the introduction of Christianity in Finland. (This is an automatically generated summary.)",[],476,"Eurénin tietokirja esittelee muinaisten suomalaisten uskomuksia ja pakanallisia jumalia. Teoksessa käydään läpi ilman, veden ja maan haltioita sekä heidän merkitystään esi-isille. Tekstissä pohditaan myös kristinuskon ja pakanuuden suhdetta sekä kansanperinteen säilyttämisen tärkeyttä.","G. E. Eurénin 'Muinaisten Suomalaisten Pakanalliset epäjumalat' on\nProjekti Lönnrotin julkaisu n:o 790. E-kirja on public domainissa sekä\nEU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MUINAISTEN SUOMALAISTEN PAKANALLISET EPÄJUMALAT\n\nKirj.\n\nG. E. Eurén\n\n\n\nKustantanut G. E. Eurén,\n\nPainanut F. L. Lund ja C:o,\nHämeenlinna, 1858.\n\n\n\n    Imprimatur: L. Heimbürger.\n\n\n\n\n\n\nJohdanto.\n\n\nKaikki ihmiset tunnustavat olevan voimia ihmistä suurempia, jotka\nhallitsevat kaikki maassa sekä taivaassa. Niin oli meidänki\npakanallisilla esi-isillämme heidän jumalansa, joiden vihaa he\npelkäsivät, joiden suosiota he etsivät ja joiden voimaa he palvelivat.\nMutta he, niinkuin ainakin pakanat, koperoitsivat vielä pimeyden\nvarjossa eivätkä voineet itsestänsä, enempää kuin muutkaan kansat,\noikian Jumalan tuntoon tulla. Mutta ilahuttava ja hauska asia on\nmeille, jotka jo paremman uskon valossa elämme, tutkia heidän\nuskontoansa, josta tulemme näkemään kuinka pitkälle he omalta\nvoimaltansa pääsivät korkeissa uskon asioissa, ja mikä siis heidän\nkorkein hengellinen elämänsä ja pyrkimisensä oli. Nämät esi-isämme\novat jo vuosisatoja mullassa maanneet, ja heidän maallinen olentonsa\nikipäiviksi kadonnut, mutta heidän hengellinen elämänsä, heidän\nkorkein ilonsa ja surunsa, heidän sielunsa jaloimmat tunnot ovat\nmeille tallelle jääneet, kehoittaen meitäkin tulevaisillemme jättämään\njotakin hengellistä tavaraa, jota ei ruoste raiskaa eikä maa mädätä,\nsittekun meidän maallinen olento jo aikaa on tästä elämästä eronnut ja\nunhotukseen joutunut.\n\nNiinkuin kaikkikin pakanat eivät Suomalaiset kansatkaan voineet\njärjellänsä käsittää yhtä ainoata kaikkivaltiasta olentoa, joka\nväellänsä ja voimallansa kaikki hallitsee ja voimassa pitää; vaan he\najattelivat erinäiset voimalliset olennot ilmassa, vedessä, maassa ja\nmaanalassa. Näissä kaikissa taas ajattelivat he hallituksen samanlaisen\nkuin he sen näkivät ihmisten kesken perheessä: yksi kaikista\nvoimallisin, isäntä, jota totteli iso joukko lapsia ja palvelioita;\nisännällä oli vaimonsa ja kaikki elivät samassa talossa. Muutoin\nolivat nämät olennot muussakin ihmisten kaltaiset: he söivät, joivat,\niloitsivat, surivat jne.\n\n\n\n\nI. Ilman Jumalat.\n\n\n1. _Jumala_ on perisuomalainen sana ja jo ikivanhoista ajoista\nesi-isillemme tuttu. Mutta pakanuudessa ei sillä taitanut olla sitä\nmerkitystä, joka sillä nyt on ja jonka se kristillisyydestä on saanut.\nEi se alussa merkinnyt yhteisesti jumalallista olentoakaan, sillä\nsemmoista yhteistä Jumalan ajatusta ja nimeä eivät pakanalliset\nesi-isämme alussa voineet käsittää. Mutta mitähän se sitte merkitsi?\n\nHelposti havaitsee kukin suomalainen ettei tämä sana ole alkuperäinen,\nvaan johtosana; jota sen pääte _-la_ todistaa. Tämmöinen pääte suomen\nkielessä merkitsee paikkaa, taloa, kotoa eli olopaikkaa; niin on esim.\npappila papin talo eli koto, Mikkola Mikon talo, Jaakola Jaakon talo\njne. Mikä paikka oli siis jumala? Mistä saadaan se sana _juma_, johon\npääte _la_ on yhdistetty? Silmin nähtävä on sen muoto samanlainen\nkuin suomalaisten sanain _jumaus, jumu, jumina_. Suomen heimokansa\nTseremissit kutsuvat jumalan vielä tänäpänä nimellä _juma_. Tosi on\nmyös ettei mikään luonnon laitos niin lujasti kuin ukkoisen jumina\nmuistuta ihmistä, semmenkin oppimatointa, korkeimmasta voimasta. Siis\non juumia alkuansa merkinnyt juminan (ukkoisen) paikkaa eli kotoa se\non: taivasta. Helposti taidetaan myös todeksi näyttää että suomalaiset\nheimokansat esim. Samojedit (nimellä _wum_) alussa ovat palvelleet\nitse taivasta jumalanansa. Saman ovat tehneet ja tekevät vieläki monet\nkansat Aasiassa, jonka meidänki esi-isämme ovat tulleet ja alkuperäisen\nuskontonsa tuoneet. He palvelivat siis alussa taivasta, jonka he\nnimittivät jumiin kodoksi (jumalaksi). Sana _taivas_ ei ollut silloin\nvielä tuttu, niinkuin se ei vielä nytkään ole tuttu muille suomen\nheimon kansoille kuin Suomalaisille ja Wirolaisille. Ollen taivaan\nylimmäinen voima rukoiltiin jumalalta hyvää tuulta niinkuin Kalevalan\n18 runo värsyt 29-34:\n\n    \"Tule nyt purtehen jumala,\n    Aluksehen armollinen\n    Wäeksi vähän urohon,\n    Miehen pienen miehueksi\n    Näillä väljillä vesillä,\n    Lakeilla lainehilla.\"\n\nHäntä kutsuttiin myös sentähden ilman valtiaksi, niinkuin seuraavassa\nrukouksessa Kal. 15: 352-362:\n\n    \"Itse ilmoinen jumala\n    Waljastele varsojasi,\n    Kohentele ratsujasi,\n    Aja kirja-korjinesi\n    Läpi luun, läpi jäsenen,\n    Läpi liikkuma-lihojen,\n    Läpi suonten soljuvaisten;\n    Liitä luu lihaa myöten,\n    Suoni suonen päätä myöten,\n    Luo hopea luun lomahan,\n    Kulta suonen sortumahan.\"\n\nSamassa merkityksessä kutsuttiin päin vastoin ilmaa jumalan omaksi,\nniinkuin Kal. 13: 97. \"Eip' on ilmalla jumalan, tämän taivon kannen\nalla.\" Tässä ei merkitse jumalan ilma hyvää ilmaa, niinkuin myöhemmin\nruotsalaisilta saatu sanantapa, vaan jumalan hallittavaa ilmaa.\n\nSiis on sana jumala aika ajoilta merkinnyt 1) taivasta 2) taivaan\njumalaa ja 3) jumalan olentoa yhteisesti. Arvattava on myös että\nihmisen järki tässä järjestyksessä asian keksi; ensin äksää hän\nulkonaisen kappaleen, sitte vasta erottaa hän siitä sisällisen voiman\nja vasta viimiseksi taitaa hän ymmärtää että sama yhteinen voima\nusiassa, niin kaikissakin kappaleissa taitaa vallita.\n\nKuinka taivas taisi ensimäisen ylistyksen esi-isiltämme saada, ei\nole vaikia ymmärtää. Sillä mitä on luonnossa joka suuremmalla\nvoimalla vetäisi oppimattoman ihmisen ajatukset puoleensa kuin taivas\naurinkonensa, kuunensa, tähtinensä? Sieltähän tulevat sateet, rakeet,\ntuulet, myrskyt, lumet; sieltä kuuluu ukkoisen jylinä, sieltä säteilee\nsaman liekki, siellä palavat revon tulet.\n\nMutta kuin sana jumala oli yhteisen jumaluuden merkityksen saanut, oli\nuusi nimi haettava ensin ilman kannelle ja sitte sen jumalalle.\n\n2. _Ukko_ on sittemmin taivaan jumalan nimi, eikä se olekkaan niin\nikivanha kuin luulisi. Se näkyy jo sanan merkityksestäkin; sillä\nsanalla tarkoitetaan personallista olentoa, jota ei mikään kansa, eikä\nSuomenkaan ensiksi ole palvellut jumalana. Alussa palveltiin luonnon\nvoimia ja luonnon kappaleita, niinkuin aurinkoa, kuuta, tähtiä, jne.\n\nAlkuansa merkitsee _ukko_ vanhusta, kunnioitettua vanhaa miestä,\nisänisää, äitinisää, isää, setää, vanhempaa veljeä. Sentähden\nkutsutaan häntä vanhoissa runoissa usein myös isännäksi, vanhimmaksi,\ntaatoksi eli isäksi, kuninkaaksi, valtiaaksi eli hallitsijaksi jne. Ja\nhallituskunnastansa nimitetään häntä taivahan ukoksi, ilman ukoksi,\ntaivaan taatoksi; muutoin ovat vielä taatto taivahinen, mies vanha\ntaivahinen, ilman kultainen kuningas, hopeinen hallitsia, taatto\ntaivaan valtiainen, pilven päällinen jumala hänen nimityksiänsä.\nNiinkuin taivas on ylinnä muita, niin pidettiin ukkoakin ylhäisimpänä\njumalana; hänelle annettiin suoraan nimi ylijumala, pilvien pitäjä,\nhattaroien hallitsia, ja toisinaan vielä taivahan napanen, arvellen\nhänen asuvan keskellä taivasta. Häneltä rukoiltiin myös taivaan\njumalana sadetta, rajuilmaa, tuulta jne.\n\n    Oi ukko ylijumala\n    Tahi taatto taivahinen,\n    Wallan pilvissä pitäjä,\n    Hattareien hallitsia!\n    Pidä pilvissä keräjät,\n    Säkehissä neuvot selvät,\n    Idätä idästä pilvi,\n    Nosta lonkka luotehesta,\n    Toiset lännestä lähetä,\n    Etelästä ennättele,\n    Wihmo vettä taivohesta,\n    Wettä pilvistä pirota,\n    Orahille nouseville\n    Touvoille tohiseville.\n      Kal. 2: 317-330.\n\n    Oi ukko ylijumala,\n    Ilman kultainen kuningas,\n    Hopeinen hallitsia!\n    Rakenna rajuinen ilma,\n    Nosta suuri säiden voima,\n    Luo tuuli, lähetä aalto\n    Aivan vastahan venettä,\n    Jottei päästä Wäinämöisen,\n    Kulkea Suvantolaisen.\n      Kal. 42: 358-366.\n\nTaivaan ja ilman hallitsiana täytyi ukon myös hallita suurimmat\ntapaukset ilmassa, salaman ja jumun, ja olivatki nämät ne tapaukset,\njoissa hän luultiin osottavan suurimman voimansa. Luultavasti\non pitkäisen jylinä se, joka ensin on saattanut raakan ihmisen\najattelemaan jumalallista voimaa olevan. Tämän myös todistaa\nSuomalaisten nimitys, jumala, joka on otettu ukkoisen jumusta,\nniinkuin ennen on sanottu. Sana ukko, vaikka alkuansa peräti toista\nmerkitsevä, sai saman merkityksen kuin jumalalla ennen oli ollut, siis\nukkoisen jumalan merkityksen, ja tämä on vieläki kielessämme. Sanotaan\nnimittäin vielä tänäpänä; ukko pauhaa, jyskyy, ukon eli ukkosen jylinä\neli jyrinä; samaten ukko iskee valkiata, tulta. Muutoin saa hän\nrunoissa vielä nimiä, jotka ukkoista merkitsevät, niinkuin remupilven\nreunahinen, jymypilven pitäjä, pitkäinen.\n\n    Oi ukko ylijumala,\n    Taatto vanha taivahinen\n    Puhki pilvien puhuja\n    Halki ilman haastella!\n    Tuo mulle tulinen miekka\n    Tulisen tupen sisässä.\n        Kal. 12: 279 ss.\n\n    Oi ukko ylijumala!\n    Jouduttele joutsi suuri,\n    Katso kaaresi parahin,\n    Pane vaskinen vasama,\n    Tuon tulisen joutsen päälle,\n    Työnnytä tulinen nuoli,\n    Ammu vaskinen vasama,\n    Ammu kautta kainaloien,\n    Halki hartiolihojen\n      Kal. 33: 204 ss.\n\nTaivaan kaarta pidettiin hänen joutsenansa, jolla hän ammuskeli\nvaskisia nuolia. Salama oli hänen miekkansa, jota kutsutaan tuliseksi\nmiekaksi, tuliteräiseksi. Muutoin puhutaan vielä ukon kivistä ja\nkultaisesta kurikasta (vasarasta). Hänen vaatteensa sanottiin olevan\ntulinen turkki ja panuinen (tulinen) paita, joka saatiin arvattavasti\ntaivaalla hohtavista pilvistä. Joskus sanotaan hänen myös poutapilvessä\nasuvan. Salaman hallitsiana oli hän myös tulen valtias. Kerran auringon\nja kuun kadottua saatti ukko uuden tulen maailmaan. \"Tulta iski ilman\nukko, valahutti valkeata, miekalla tuliterällä, säilällä säkenevällä;\niski tulta kyntehensä, järskytti jäsenehensä ylähällä taivosessa,\ntähtitarhojen tasalla.\"\n\nUkko oli taivaan isäntänä, hänen vaimonsa oli _akka_; toisinaan\nsaa ukko nimen äijä, ja akka nimen ämmä. Ukon pojasta on myös puhe\nrunoissa, ja monta vaimollisia sikiötä omistetaan hänelle; ne saavat\nnimen Luonnottaret ja ovat ukon tottelevia palvelioita.\n\nTaivaan isäntänä oli ukko myös sateen antaja, josta häntä rukoiltiin\nvuoden tulosta ja keväällä kylvön aikana pidettiin ukon juhlaa. Silloin\nvietiin korkeille vuorille ja kukkuloille ruokaa ja muita antimia. Moni\nvuori on ehkä siitä saanut nimen ukonvaara.\n\nYlijumalana ja veden antajana sai hän vallan vedessäkin, josta monet\nvedet vielä nimensä kantavat: Äijän paikka, Akkajärvi, Ämmänkoski,\nAkanlahti jne. Suomen kielessä on myös vielä nimitys ukon virta\n(alaspäin jokea) ja ämmän virta (ylöspäin jokea).\n\n3. _Päivö, Kuu, Otava, Tähti ja muut ilman jumaluudet_. Ukko oli\ntosin ilman ja taivaan jumala; mutta siihen eivät tytyneet muinaiset\nesi-isämme. Sillä näkivät taivaalla auringon (päivän), kuun, tähdet,\njotka he pitivät erinäisinä valtoina, ehkä ei ukon vertaisina. Kukin\nheistä oli omavaltainen isäntä, mutta niinkuin maan päällä yksi isäntä\non rikas ja lavian talon herra, mutta toinen köyhä ja vähäisen perheen\nhaltia; niin jumaloissakin ukko oli laviavaltainen, mutta tähti ja sen\njumaluus hallitsi ainoasti vähäistä pilkkua avaruudessa, vaikka hän\nsiinä oli isäntä ja oma herransa.\n\nSuomalaiset, niinkuin usiammat Aasian kansat, ovat alussa palvelleet\npäivää (aurinkoa), kuuta, otavaa ja tähtiä (tähdellä tarkoitetaan\nerittäin pohjantähteä). Jumaloina heitä kuvaillaan miehullisiksi\nolennoiksi, ja eräs laulu runoilee kuinka päivä, kuu ja pohjantähti\ntulivat maahan hakemaan morsianta. Tämä kosioretki koski Suometarta,\njoka oli hanhen munasta haudottu.\n\nKaikilla näillä jumaloilla myös luultiin olevan vaimonsa. Kaikille\nheille myös annetaan tyttärensä ja päivällä, kuulla ja tähdellä\nkuvaillaan myös poika olleen. Auringolla oli, paitsi mitä päivän\npojaksi kutsuttiin, toinenki poika nimeltä _Panu_, joka myös merkitsi\ntulta. Niin kuuluu runossa:\n\n    \"Panu poika aurinkoisen,\n    Armas auringon sikiö!\n    Tuli nosta taivosehen,\n    Kehän kultasen keskelle,\n    Wahan vaskisen sisälle,\n    Kuin kukin emonsa luoksi,\n    Luoksi valtavanhempansa,\n    Pane päivät paistamahan,\n    Yöt laita lepeämään,\n    Aamulla ylenemähän,\n    Illalla alenemahan.\"\n      Kal. 26: 431-441.\n\nTästä näkyy myös että Suomalaiset luulivat auringon olevan kultasen\nkehän, ja että tuli oli siitä maahan saatu. Aurinko ja tuli ovat\nsiis alkuperäisesti sama olento, jonka tähden ei taidettu tulta\nerittäin palvella, vaan ainoasti auringon sikiönä. Monet Aasian\nkansat palvelevat vieläkin tulta ja uhraavat sille. Tästä on meillä\nvielä se jäänös että muutamina juhlina tulia sytytetääu (helavalkiat,\nkokkovalkiat).\n\nTähän taivaalliseen jumalaseuraan kuuluvat auringon tytär, _Päivätär_\n(päivän tytär), kuun tytär, _Kuutar_, otavan tytär, _Otavatar_ ja\ntähden tytär, _Tähetär_. Kaikki nämät kuvaillaan nuoriksi, kauneiksi ja\nkankaan kutomisessa oppineiksi. Päivän säteistä oli heidän kankaansa\nkultainen ja hopeinen, niinkuin runo sanoo:\n\n    \"Tuo Kuutar korea impi,\n    Neiti Päivätär pätevä\n    Pitelivät pirtojansa,\n    Niitänsä nostelivat,\n    Kultakangasta kutoivat,\n    Hopeista helskyttivät\n    Äärellä punaisen pilven,\n    Pitkän kaaren kannikalla.\"\n      Kal. 41: 103-110.\n\nNiinkuin usiammat muutki jumalat saivat myös nämät oman talonsa;\nauringon talo oli Päivölä, Kuun _Kuutola_, tähden _Tähtelä_.\n\nNäitä rukoilivat Suomalaiset lempeinä ja hyväntahtoisina olentoina; he\nantoivat apua maan asujille heidän tarpeissansa.\n\nAuringon ja kuun pimenemisestä oli esi-isillämme se luulo, että joku\npaha heidän kätki ja sulki vankiuteen. Esimerkiksi:\n\n    \"Louhi Pohjolan emäntä,\n    Pohjan akka harvahammas\n    Siitä päivän kiini saapi,\n    Kuuhuen käsin tavoitti.\n    Ne kohta kotihin saattoi\n    Pimeähän Pohjolahan\n    Kätki kuun kumottamasta,\n    Kirjarintahan kivehen,\n    Lauloi päivän paistamasta\n    Wuorehen teräksisehen.\n    Kun oli kuun kulettanunna\n    Sekä päivän saattanunna\n    Pohjolan kivimäkehen,\n    Rautaisehen kalliohon,\n    Jopa valkean varasti,\n    Tulen Wäinölän tuvilta\n    Sai tuvat tulettomaksi,\n    Pirtit valkeattomaksi.\n    Jo oli yö alinomainen,\n    Pitkä pilkosen pimeä,\n    Oli yö Kalevalassa,\n    Näillä Wäinölän tuvilla,\n    Sekä tuolla taivahassa\n    Ukon ilman istumilla.\"\n\nMuiden seassa pidettiin myös _Koi_ jumalana. Wirolaiset myös palvelivat\n\"Koit\" (Koita) ja \"Älmärik\" (Hämärää) jumalina. -- Muutoin kuuluu ilman\njumalain sekaan vielä \"_ilman impyet ihanat_\", \"_ilman luonnottaret_.\"\nNäitä luultiin olevan kolme, syntyneet ukosta seuraavaisesti:\n\n    Ukko ilmoinen jumala\n    Hieroi kahta kämmentänsä\n    Vasemmassa polven päässä;\n    Siitä syntyi kolme neittä,\n    Koko kolme luonnotarta\n    Raudan ruostehen emoiksi,\n    Suu sinervän siittäjiksi.\n    Neidet käydä notkutteli,\n    Astui immet pilven äärtä\n    Utarilla uhkuvilla,\n    Nännillä pakottavilla,\n    Lypsit maille, lypsit soille,\n    Lypsit vienoille vesille.\n    Yksi lypsi mustan maidon,\n    Wanhempainen neitosia,\n    Toinen valkean valutti,\n    Keskinäinen neitosia,\n    Kolmas puikutti punaisen,\n    Nuorimpainen neitosia.\n    Ku on lypsi mustan maidon,\n    Siitä syntyi melto-rauta,\n    Ku on valkean valutti,\n    Siit' on tehtynä teräkset,\n    Ku on puikutti punaisen,\n    Siit' on saatu rääky-rauta.\n      Kal. 9: 39-66.\n\nIlmassa olevain luonnotarten seassa mainitaan erittäin _Ilmatar_,\njoka oli ilman tytär. Hänestä kertoo runo seuraavan, jossa kuvaillaan\nesi-isäimme luulo maailman luomisestakin:\n\n      Olipa impi ilman tyttö,\n    Kave luonnotar korea,\n    Piti viikkoista pyhyyttä\n    Ijän kaiken impeyttä\n    Ilman pitkillä pihoilla\n    Tasaisilla tanterilla.\n      Ikävystyi aikojansa,\n    Oudostui elämätänsä\n    Aina yksin ollessansa\n    Impenä eläessänsä\n    Ilman pitkillä pihoilla,\n    Avaroilla autioilla.\n    Jopa astuiksen alemma,\n    Laskeusi lainehille\n    Meren selvälle selälle,\n    Ulapallen aukealle;\n    Tuli suuri tuulen puuska,\n    Idästä vihainen ilma,\n    Meren kuohuille kohotti,\n    Lainehille laikahutti.\n    Tuuli neittä tuuvitteli,\n    Aalto impeä ajeli\n    Ympäri selän sinisen,\n    Laskipäiden lainehien;\n    Tuuli tuuli kohtuiseksi,\n    Meri paksuksi panevi.\n      Kantoi kohtua kovoa,\n    Watsan täyttä vaikeata\n    Wuotta seitsemän satoa,\n    Yhdeksän yrön ikeä,\n    Eikä synny syntyminen,\n    Luovu luomatoin sikiö.\n      Wieri impi veen emona,\n    Uipi idät, uipi lännet,\n    Uipi luotehet, etelät,\n    Uipi kaikki ilman rannat\n    Tuskissa tulisen synnyn,\n    Watsan vaivoissa somissa,\n    Eikä synny syntyminen,\n    Luovu luomatoin sikiö.\n      Itkeä hyryttelevi\n    Sanan virkkoi, noin nimesi:\n    Woi poloinen päiviäni,\n    Lapsi kurja kulkuani!\n    Jo olen joutunut johonki,\n    Ijäkseni ilman alle,\n    Tuulen tuuviteltavaksl\n    Aaltojen ajeltavaksi\n    Näillä väljillä vesillä,\n    Lakeilla lainehilla.\n\n         -- -- --\n\n    Kului aikoa vähäisen,\n    Pirahteli pikkaraisen,\n    Tuli sotka suora lintu,\n    Lenteä lekuttelevi\n    Etsien pesän sioa,\n    Asunmaata arvaellen.\n      Lenti idät, lenti lännet,\n    Lenti luotehet, etelät,\n    Löydä tiloa tuota,\n    Paikkoa pahintakana,\n    Kuhun laatisi pesänsä,\n    Ottaisi olosiansa.\n      Liitelevi, laatelevi,\n    Arvelee ajattelevi;\n    Teenkö tuulehen tupani,\n    Aalloillen asunsiani;\n    Tuuli kaatavi tupasen,\n    Aalto vie asunsiani.\n      Niin silloin veen emonen,\n    Ween emonen, ilman impi\n    Nosti polvea merestä,\n    Lapaluuta lainehesta\n    Sotkalle pesän siaksi,\n    Asunmaaksi armahaksi.\n      Tuo sotka, sorea lintu\n    Liiteleikse, laateleikse,\n    Keksi polven veen emosen\n    Sinerväisellä merellä,\n    Luuli heinä-mättähäksi,\n    Tuoreheksi turpeheksi.\n      Lentelevi liitelevi,\n    Päähän polven laskeuvi,\n    Muni kultaset munansa,\n    Kuusi kultaisia munoa,\n    Rautamunan seitsemännen.\n      Alkoi hautoa munia,\n    Päätä polven lämmitellä;\n    Hautoi päivän, hautoi toisen,\n    Hautoi kohta kolmannenki.\n    Jopa tuosta veen emonen,\n    Ween emonen, ilman impi\n    Tuntevi tulistuvaksi,\n    Hipiänsä hiiltyväksi.\n    Luuli polvensa palavan,\n    Kaikki suonensa sulavan.\n      Wavahutti polviansa,\n    Järkytti jäseniänsä,\n    Munat vierähti vetehen,\n    Meren aaltohon ajaikse;\n    Karskahti munat muruiksi,\n    Katkieli kappaleiksi.\n      Ei munat mutahan joudu,\n    Siepalehet veen sekahan,\n    Muuttuivat munat hyviksi,\n    Kappalehet kaunoisiksi:\n    Munasen alanen puoli\n    Alaseksi maaemäksi,\n    Munasen yläinen puoli\n    Yläiseksi taivahaksi,\n    Yläpuoli ruskeaista\n    Päivöseksi paistamahan,\n    Yläpuoli valkeaista\n    Se kuuksi kumottamahan;\n    Mi munassa kirjavaista,\n    Ne tähdiksi taivahalle,\n    Mi munassa mustukaista,\n    Nepä ilman pilvilöiksi.\n    Ajat eellehen menevät,\n    Wuodet tuota tuonnemmaksi,\n    Uuden päivän paistaessa\n    Uuden kuun kumottaessa;\n    Aina uipi veen emonen\n    Ween emonen, ilman impi\n    Näillä vienoilla vesillä.\n    Utuisilla lainehilla,\n    Edessänsä vesi vetelä,\n    Takanansa taivas selvä.\n      Jo Wuonna yhdeksäntenä,\n    Kymmenentenä kesänä\n    Nosti päätänsä merestä,\n    Kohottavi kokkoansa,\n    Alkoi luoda luomiansa,\n    Saavutella saamiansa\n    Selvällä meren selällä,\n    Ulapalla aukealla.\n      Kussa kättä käännähytti,\n    Siihen niemet siivoeli;\n    Kussa pohjasi jalalla,\n    Kalahaudan kaivaeli;\n    Kussa ilman kuplistihe,\n    Siihen syöverit syventi.\n      Kyljin maahan kääntelihe,\n    Siihen sai sileät rannat;\n    Jaloin maahan kääntelihe,\n    Siihen loi lohiapajat;\n    Päin päätyi maata vasten\n    Siihen laitteli lahdelmat.\n      Ui siitä ulomma maasta,\n    Seisattelihe selälle;\n    Luopi luotoja merehen,\n    Kasvatti salakaria,\n    Laivan laskemasiaksi,\n    Merimiesten pään menoksi.\n      Jo oli saaret jumottuna,\n    Luotu luotoset merehen,\n    Ilman pielet pistettynä,\n    Maat ja manteret sanottu,\n    Kirjattu kivihin kirjat,\n    Weetty viivat kallioihin,\n    Wiel' ei synny Wäinämöinen,\n    Ilman ikirunoja.\n      Waka vanha Wäinämöinen\n    Kulki äitinsä kohdussa\n    Kolmekymmentä keseä,\n    Yhden verran talviaki\n    Noilla vienoilla vesillä,\n    Utuisilla lainehilla.\n      Arvelee ajattelevi\n    Miten olla, kuin eleä\n    Pimeässä piilossansa,\n    Asunnossa ahtahassa,\n    Kuss ei koskaan kuuta nähnyt\n    Eikä päiveä havannut.\n      Oudosteli aikojansa,\n    Tuskastui elämätänsä;\n    Liikahutti linnan portin\n    Sormella nimettömällä,\n    Lukun luisen luikahutti\n    Wasemmalla varpahalla,\n    Tuli kynsin kynnykseltä,\n    Polvin porstuan ovelta.\n    Siitä suistui suin merehen,\n    Käsin kääntyi lainehesen;\n    Jääpi mies meren varahan,\n    Uros aaltojen sekahan.\n      Wirui siellä viisi vuotta,\n    Sekä viisi, jotta kuusi,\n    Wuotta seitsemän, kahdeksan,\n    Seisottui selälle viimein,\n    Niemelle nimettömälle,\n    Tanterelle puuttomalle.\n      Kal. 1: 110-334.\n\nTämän runon mukaan oli ilmatar siis maan ja manteren luoja, ja\nWäinämöinen ensimäinen luotu ihminen.\n\nMuutamissa runoissa vielä mainitaan _Udutar ja Terhenetär, Utu-tyttö,\nTerhen-neiti_. Molemmat merkitsevät samaa udun, kaasun ja sumun\njumalata. -- Samaten maitan _tuulen tytär_ tuulen jumaluutena.\n_Eteletär_ on etelä-tuulen jumaluus, lempiä niinkuin etelätuulikin.\n_Suvetar_, suven jumaluus, kuuluu myös luonnon lempiäin emoisten\nsekaan; häntä rukoiltiin karjaa suojelemaan. Näillä molemmilla\nviimisillä ei ole suurta eroa; sillä suvi merkitsee kielessämme myös\netelää.\n\n\n\n\nII. Veden Jumalat\n\n\nIlman jälkeen näkyy vesi olleen esi-isäimme useimpain jumalain\nolo-paikka. Sillä raakalaisenki mielessä on joku himiä aavistus siitä\nettä jumala on hengellinen, vaikka hän sitä ei voi selkiästi käsittää;\nmutta mitä hienompi ja läpinäkyväisempi, sitä jumalallisemmaksi\nhän paikan ja kappaleen luulee. Ja niin tekivät esi-isämmekin; he\njumaloitsivat vesiä ja ajattelivat niihin koko joukon jumalia. Niin\ntekevät vielä nytkin monet kansat.\n\nAlussa pyhittivät ja palvelivat Suomalaiset itse vettä; sen todistavat\nne monet vedet, joilla vielä nytkin vanhuudesta on _pyhän_ nimi:\n_Pyhäjärvi, Pyhäjoki, Pyhävesi_ jne. Saman tekivät muinen Lappalaiset\nja Wirolaiset. Runoissakin vettä rukoillaan jumalana:\n\n    \"Wesi kiellä poikoasi,\n    Laine lastasi epeä,\n    Ahto aaltoja aseta,\n    Wellamo veen väkeä,\n    Ettei parsku parraspuille,\n    pääse päälle kaarieni.\"\n      Kal. 42: 529-534.\n\nMutta sittemmin sai vesi, niinkuin ilmakin ukossa, oman jumalansa _Ahti\neli Ahto_, joka tässä isäntänä vallitsi rajattomasti. Häntä kuvaillaan\nvanhana miehenä, ruohopartaisena, vahtovaippaan vaatetettuna. Runoissa\nsaa hän nimen veen (veden) isäntä, aaltojen kuningas, satahaudan\nhallitsia. Hänen rikkautensa ja aarteensa sanotaan olevan äärettömät.\nNiiden omistajaksi tuli hän siitä että tuo onnen tuoja Sampo hajosi ja\nmurut meteen jäivät:\n\n    Niin meni muruja noita,\n    Sammon suuria paloja\n    Alle vienojen vesien,\n    Päälle mustien murien;\n    Ne jäivät veen varaksi,\n    Ahtolaisten aartehiksi;\n    Siitäpä ei sinä ikänä,\n    Kuuna kullan valkeana\n    Wesi puuttune varoja\n    Ween Ahto aartehia.\n      KaL 43: 267-276.\n\nSamassa tilassa anasti Ahti Wäinämöisen hauven-luisen kanteleen, jonka\nmyrsky veneestä vieritti mereen. Se tuli Ahtolan iki-iloksi, jota Ahti\nei enään antanut takaisin. Ja muutoinki oli Ahti aivan ahne vieraan\nkalun perään. \"Harvoin Ahti antanevi, kun on kerran keksinynnä.\" Mutta\nvälistäin liikkui hänen sydämensä armahtavaisuuteen; niin kertoo\nsatu, että köyhä paimenpoika rannalla veisiellessä pudotti veitsensä\njärveen. Pojan itkusta liikutettuna ui Ahto rantaan, sukelti ja toi\npojalle kultaveitsen. Mutta rehellisessä viattomuudessaan ei poika tätä\nomistanut. Ahto sukelsi uudesti ja toi hopiaveitsen, mutta poika kielsi\nsamaten sen olevan kadonneen veitsensä. Ahto toi kolmannesti sukeltain\noikian veitsen, jonka poika iloissaan omisti. Tämän köyhän mutta\nrehellisen paimenen palkinnoksi lahjoitti Ahto hänelle kaikki kolme\nveistä. Mutta Ahdon suurin rikkaus olivat kalat, jonka tähden meri saa\nnimen \"salainen kartano, lohinen louhikko.\" Hänen talonsa oli _Ahtola_.\n\nTaloa hallitessa oli Ahdon apuna hänen vaimonsa _Wellamo_, \"veden\nemäntä, veden eukko.\" Hän niinkuin Ahto itsekin oli vanha \"vakainen\nvaimo,\" \"veden ehtoisa emäntä, veden armas antivaimo.\" Hän oli\npuetettu \"sinilakkiin,\" hänen hameensa oli hienohelmainen, hänen\npaitansa sävestä (\"rytinen paita, ruoko-rinta\") ja vaippa vaahdosta\n(vaahtivaippa).\n\nWeden muut olennot olivat näiden alamaisia, ja saavat nimen Ahtolaiset,\nveden väki, Wellamon väki, Wellamon ikiväki, Ahdon lapset, Wellamon\nneidot, meren haudan haltiat, veden vallat jne. Muutamat näistä\nsaavat erinimiä: pikku mies, Aallotar (aaltojen jumalatar), Kosken\nneiti, Melatar (melan jumalatar), Sotkottaret (suorsain suojelevaiset\njumalattaret). Sillä näitä veden haltioita kuvailtiin oleskelevan ja\nhallitsevan ei ainoasti meressä, vaan muissakin vesissä: järvissä,\nvirroissa, koskissa, kaivoissa, lähteissä jne. \"Pikku mies\" kuvaillaan\nrunoissa (Kal. 2: 111-124) seuraavaisesti:\n\n    \"Nousipa merestä miesi,\n    Uros aalloista yleni,\n    Ei tuo ollut suuren suuri,\n    Eikä aivan pienen pieni:\n    Miehen peukalon pituinen,\n    Waimon vaaksan korkeuinen\n    Waski oli hattu hartioilla,\n    Waski-saappahat jalassa,\n    Waski-kintahat kädessä,\n    Waski-kirjat kintahissa,\n    Waski-vyöhyt vyölle vyötty,\n    Waski-kirves vyön takana,\n    Warsi peukalon pituinen,\n    Terä kynnen korkeuinen.\"\n\nSotkottaret niinkuin heidän suositeltunsakin suorsat oleskelivat rannan\nruohossa, josta runo sanoo:\n\n    \"Sisarekset sotkottaret\n    Rannan ruokoiset kälykset,\n    Hiipoivat hivuksiansa,\n    Hapsiansa harjasivat\n    Harjalla hopeapäällä\n    Sukimella kultaisella.\"\n      Kal. 41: 143-148.\n\nAhtoa ja Wellamoa rukoiltiin antamaan kalansaalista, asettamaan tuulta\nja myrskyä merellä, auttamaan kulkua vaarallisissa meriretkissä\nniinkuin koskissa ja yleisesti matkustajia merimatkoilla. Kosken neitiä\nerittäin rukoiltiin kosken kuohuissa auttamaan. Pikku miestä rukoiltiin\nmyös avuksi kalastamisessa. Hän otti hongan rannalta, pani sen päähän\ntarpoimeksi paaden ja ajoi sillä suuren paljouden kaloja Wäinämöisen\nnuottaan. Samaten hän myös kaasi sen suuren tammen, joka kasvoi\nihmisten ikäväksi niin että se esti päivän paistamasta. Mutta pikkumies\nsai tässä tilassa semmoisen koon, että \"jalka maassa teutaroivi, pää\npilviä pitävi, syltä oli silmien väliä, syltä housut lahkehesta, puolta\ntoista polven päästä, kahta kaation rajasta.\"\n\nKaikki nämät jumaluudet olivat muinaisten Suomalaisten mielestä\nsuosiollisia, hyviä olentoja. Mutta vedessä oli myös pahan suopia,\nvoimallisia olentoja, joista mainitaan _Wesihiisi, Turso eli Tursas ja\nWetehinen_. Wesihiisi mainitaan ainoasti hirmuiseksi. -- Iku-Tursoa\navuksensa huutaa Pohjolan emäntä Louhi, upottamaan Kalevalan kansaa.\nWäinämöinen tarttui tämän meren kummituksen korviin, nosti sen vedestä\neikä laskenut lepoon ennenkuin Turso oli luvannut ikipäiviksi olla\naalloista nousematta kuolevaisia kiusaamaan. Tämä Meri-Turso siitti\nPohjolan neidon kanssa yhdeksän poikaa, jotka olivat pahimmat ihmisten\nkiduttajat. -- Runo sanoo että _Wetehinen ja Syöjätär_ olivat kärmeen\nvanhemmat. Wetehinen nousi myös Tuonen joesta Ilmarista vastaan, mutta\nlintu kokko ajoi hänen takaisin. Muutoin osottaa nimi että Wetehinen\noli yleisesti veden haltia, vaikka pahanlainen.\n\n\n\n\nIII. Maan jumalat.\n\n\nHarvat ovat ne kansat, jotka lapsuudessaan eivät ole palvelleet maata\njumalana, kuvaillen sitä lempiän äitin kaltaiseksi; sillä maa antaaki\nravintoa sekä ihmisille että eläimille; maa synnyttää ja kasvattaa\nitsestänsä kaikenlaista, jolla ihmiset ja eläimet taitavat henkensä\npitkittää. Tämä ajatus oli meidän esi-isillämmekin; he antoivat tälle\nolennolle nimen _maaemä_.\n\nMutta vanhat Suomalaiset eivät kauvan pysyneet tässä ensimäisessä\nja tärkeässä maan jumaloitsemisessa; niinkuin ennen on ilmasta ja\nvedestä sanottu, niin muuttui itse maan palvelus jonkun maassa asuvan\nolennon palvelukseksi. Tämä koko maassa hallitseva olento kuvailtiin\nsynnyttäväisen ja kasvattavaisen luontonsa mukaan vaimolliseksi. Se\nsai nimen _maan emo, emonen_ (emu), _mannun eukko_ (maan ämmä), _maan\nemäntä, akka manteren alainen_ jne. Häntä rukoiltiin hyvästä kasvusta,\nesim. seuraavalla tavalla:\n\n    \"Akka manteren alainen\n    Mannun eukko, maan emäntä!\n    Pane nyt turve tunkemahan,\n    Maa väkevä vääntämähän;\n    Eipä maa väkeä puutu\n    Sinä ilmoisna ikänä\n    Kun lie armo antajista,\n    Lupa luonnon tyttäristä.\n      Nouse maa makaamasta,\n    Luojan nurmi nukkumasta,\n    Pane korret korttumahan\n    Sekä varret varttumahan,\n    Tuhansin neniä nosta,\n    Sadoin haaroja hajota\n    Kynnöstäni, kylvöstäni,\n    Varsin vaivani näöstä!\"\n\nErittäin merkillinen maan olentojen seassa on _Pellervoinen_, pellon\npoika, myös kutsuttu _Sampsa_. Ilmattaren luotua munasta maan ja\ntaivaan ja synnytettyä Wäinämöisen, oli maa kasvaimista varsin paljas.\nWäinämöinen saa nyt Pellervoisen kylvämään maata, ja hän:\n\n    \"Mäet kylvi männiköiksi,\n    Kummut kylvi kuusikoiksi,\n    Kankahat kanervikoiksi,\n    Notkot nuoriksi vesoiksi,\n    Noromaille koivut kylvi,\n    Lepät maille leyhkeille,\n    Tuomet kylvi tuoreelle,\n    Pihlajat pyhille maille,\n    Pajut maille passuroille,\n    Katajat karuille maille,\n    Tammet virran viereville.\"\n\nPellervoinen on arvattavasti sama olento, jota myös nimitettiin _Pellon\nPekko_, jonka sanottiin erittäin auttaneen ohran kasvua ja toukoja;\ntämän suhteen oli hän myös oluen jumala, josta sanantapa _maistaa\npellon pekkoa_ (juoda vierettä) on tullut.\n\nPispa Agrikola nimittää vielä muita jumalia, jotka huolta pitivät maan\nhedelmällisyydestä: _Liekkiö_ hallitsi ruohot, juuret ja puut, _Köndös_\nhuhdat ja pellot teki, _Rongoteus_ ruista antoi, _Syres_ herneet pavut,\nnauriit loi, kaalit, liinat ja hamput edestoi, _Wironkannas_ kauran\nkaitsi. Mutta näistä ei runot mainitse juuri mitään. Agrikola kuoli\nvuonna 1557.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta vähä oli meidän esi-isillämme sanomista pellon ja muun\nviljelyksen jumalista; sillä peltoa ja viljelystä he aivan vähän\ntunsivat. Sitä vastaan olivat he hyvin tutut metsässä, ja metsän riista\nheidän tavallisin elantonsa. Sentähden olivat metsän jumalalliset\nolennot vanhoille Suomalaisille kaikista tutuimmat ja hartaimmin\npalvellut.\n\nYlimmäinen metsän herra oli _Tapio_, \"halliparta,\" \"havuhattu,\"\n\"naamaturkki,\" Toisinaan saa hän nimen _Kuippana_ (pitkäkaulanen) ja\n_Riippa_ (korkia lakki). Muutoin mainitaan hän _metsän ukko, Tapiolan\nukko, kummun ukko, maan isäntä, Tapion talon isäntä, korven kuningas,\nsalon herra, maan pitäjä, antoluoja, luja jumala, villan antaja_ jne.\nNämät ja monet muut nimitykset jo osottavat kuinka suuressa arvossa\nhäntä pidettiin.\n\nTapion puoliso oli _Mielikki eli Mimerkki_, joka saa nimitykset _metsän\nemäntä, Tapion talon emäntä, metsän armas antimuori, metsän metinen\nmuori, Metsolan tarkka vaimo, metsän ehtoisa emäntä, metsän miniä_ jne.\nMuutoin saa hän usein lauseen _puhdas vaimo_, jolla on \"muoto kaunis.\"\nMuutoin oli ajatus semmoinen että Tapion väki, niin Mielikkikin, olivat\nkauniissa vaatteessa koska metsämiehelle hyvin onnistui, mutta huonossa\npuvussa jos hän ei otusta saanut. Ilmarinen sanoo hyvän saaliin aikana\nettä:\n\n    Tapion talon isäntä,\n    Tapion talon emäntä,\n    Tellervo Tapion neiti\n    Kanssa muu Tapion kansa,\n    Kaikki kullassa kuhisi,\n    Hopiassa horjeksihe;\n    Itsensä metsän emännän,\n    Ehtoisan metsän emännän,\n    Kädet oli kullan käärehissä,\n    Sormet kullan sormuksissa,\n    Pää kullan päätinehissä,\n    Tukat kullan suortuvissa\n    Korvat kullan koltuskoissa,\n    Kaula helmissä hyvissä.\n      Kal. 14: 121-134.\n\nRukoillessa hyvää saalista pyytää hän metsän emäntää laskemaan pois\nrumat vaatteensa, sanoen:\n\n    Oi mielu metsän emäntä,\n    Metsolan metinen muori!\n    Heitä pois heinäkengät,\n    Koski-virsusi karista,\n    Riisu riihi-ryökälehet,\n    Arkipaitasi alenna,\n    Lyöte lykkyvaatteisihin\n    Antipaitoihin paneite\n    Minun metsäpäivinäni,\n    Erän etsoaikanani!\n    Ikävä minun tulevi,\n    Ikävä tulettelevi\n    Tätä tyhjänä oloa,\n    Ajan kaiken annituutta,\n    Kun en anna aioinkana\n    Harvoinkana hoimauta,\n    Ikävä ilotoin ilta,\n    Pitkä päivä saalihitoin.\n      Kal. 14: 135-152.\n\nSama kaikenmoinen kuvaus kohtaa meitä myös Tapion talosta, joka saa\nnimet _Tapiola, Metsola, Konkela_ (honkatalo), _Havulinna, Lumilinna,\nSarvilinna, Metsänlinna_. Jos metsämiehellä oli onni, oli Tapiola\nkaunis ja mieluisa, mutta saalihin puutteessa oli se huono talo.\n\nSuuria aarteita oli Tapion talossa; siellä oli \"Tapion avara aitta,\"\njonka kulta-avaimet olivat metsän emännän hallussa, niinkuin\nmuidenki huonetten avaimet. Muiden seassa oli myös mesi (hunaja)\nhänen hallussansa, ja sitä oli Tapiolassa runsaasti. Sentähden saa\ntämä emäntä myös nimen _Simanter_ (sima, hunaja). Tämä tallitettiin\n\"metisessä arkussa, mesilippaassa.\" Mutta Tapiolan suurin rikkaus\nolivat kaikki metsän elävät, jotka kutsuttiin Tapiolan karjaksi. Ilman\nisännän ja emännän luvatta ei ollut mahdollista saada näistä mitään\nsaalista, sentähden rukoili metsämies hartaasti heitä ajamaan elävät\nhänen tiellensä. Metsän riistaa ajaissa metsämiehelle oli Tapiolla\n\"kultanen kurikka, vaskinen vasara,\" jolla hän metsässä kolisteli.\n\nMyös kotieläimet laitumella käydessä olivat Tapion väen suojeluksessa,\njosta häntä myös rukoiltiin, esim.\n\n    \"Katso kaunoinen jumala,\n    Warjele matoinen luoja,\n    Warjele vahingon tieltä,\n    Kaitse kaikista pahoista,\n    ettei tuskihin tulisi\n    Häpeihin hämmentyisi!\n    Kuin katsoit katollisessa,\n    Alla varjon vartioitsit,\n    Niin katso katottomassa.\n    Waali vartiottomassa,\n    Jotta karja kaunistuisi,\n    Edistyisi emännän vilja\n    Hyvän suovan mieltä myöten,\n    Pahan suovan paitsi mieltä!\"\n\nAgrikola mainitsee _Kekrin_, joka karjan kasvon suojeli; mutta siitä ei\nrunot tiedä mitään. Kuitenki on tuo epäilemätöin asia; sillä se elää\nvieläki Suomen kansan mielessä, ja muinen vietettiin pyhämiesten aikaan\nKekrin juhlaa.\n\nTapio emäntinensä ei ehtinyt arvattavasti kaitsemaan kaikkea sitä\nsuurta eläväin paljoutta, joka metsissä oleskelee; sentähden oli heillä\npaljo väkeä työssä. Tämä väki saa nimen _Tapion kansa, Tapion pojat,\nTapion neidet eli piiat, metsän immet, viljan eukot_. Vaimon puoli saa\nmyös nimen _Luonnottaret, Luonnon tyttäret_. Ilmarisen emäntä rukoilee\nTapiota näin:\n\n    Työnnä luonnon tyttäriä\n    Minun viljan viitsiöiksi,\n    Katsojaksi karjan kaiken!\n    Paljo on piikoja sinulla,\n    Sadoin käskyn kuulioita,\n    Eläjiä ilman alla,\n    Luonnottaria hyviä.\n      Kal. 32: 76-82.\n\nYksi ainoa Tapion väestä kantaa miehen nimeä, ja se on _Nyyrikki eli\nPinneys_, Tapion poika. Hän on \"puhdas mies,\" \"siniviittaan\" puetettu,\nkantain korkiata lakkia, joka on sininen ja punainen. Häntä rukoiltiin\nlyömään rastia puihin ettei metsämies eksyisi.\n\nMuu Tapion kansa on vaimoväkeä; niin _Tellervo eli Hillervo_, \"Tapion\nneiti, metsän tyttö,\" puetettu \"utupaitaan, hienohelmaan.\" Hän oli\npulskia keltatukka joka kaitsi Tapion emännän karjaa; häntä rukoiltiin\nmyös elukoita suojelemaan ja terveenä illalla kotiin saattamaan.\n\nTapion tytär, ystävällinen _Tuulikki_ oli myös paimentajan toimessa,\nmutta rukoiltiin myös metsän riistaa ajamaan metsästäjän tielle.\n\nTapion naisväen lukuun kuului vielä _Metsän piika pikkarainen_,\n\"sima-suu,\" jonka luultiin simasta elävän. Hänellä oli \"simapilli,\"\njota hän soitteli paimentaissansa. Myös auttl hän metsämiehiä ja\nviittaili teitä metsästäjille.\n\nMelkein kullakin puulla oli myös suojeleva olentonsa, joka kuului\nTapion vallan alle. Niin mainitaan _Tuometar, Hongatar, Katajatar,\nPihlajatar_, jotka, paitsi erinäisten puiden suojelusta, myös pitivät\nhuolta elukoista. Niin oli metsässä paljo väkeä, kullakin puulla,\nkivellä ja huoneella oli oma haltiansa, ettei mikään kaivannut\nsuojeliaansa.\n\nMyös pahoja olentoja luultiin metsässä olevan. Ja tämmöinen oli _Hiisi,\nmies häijy_, joka ynnä Syöjättären kanssa siitti kärmeen. Waivat ja\nonnettomuudet olivat Hiiden toimittamia, \"Hiiden heittoja.\" Ja Hiisi\nsaa runoissa usein saman merkityksen kuin _Paha, Pahalainen, Piru,\nLempo_, jotka kaikki ovat pahoja olentoja. Hiiden asunto, _Hiitola,\nHiiden linna eli Tanikan linna_ kuvailtiin sentähden olevan synkeissä\nkolkoissa metsissä ja vuoren rotkoissa. Hän saa myös siitä nimen\n_Wuoren ukko_, ja monta vuorta on tästä saanut nimen \"Hiiden vuori.\"\n\nRunoissa eroitetaan monasti _Wesi-Hiisi, Wuori-Hiisi, Metsä-Hiisi_,\njosta näkyy että merkitsi pahaa olentoa yleisesti eli samaa kuin\npahalainen, piru jne. Sen todistaa myös vielä sanantapa: _mene\nhiiteen!_ Hiiden suku sai nimen _Hiiden väki, Wuoren väki_, josta\nmainitaan \"Hiiden poika pikkarainen\" ja \"Hiiden impi.\"\n\nJos elollisissa ruumeissa luultiin olevan paljo olentoja, niin sitä\nvastaan elottomissa (kiveimissä) ei semmoisista melkein mitään tietty;\nsillä niissä ei ollut erinomaisia voimia havaittavana. Kuitenki\nrukoillaan kerta _Kimmo, Kammon poika_ halkasemaan kiveä, karilainen\nmainitaan karien haltiana.\n\nIhmisen taipumuksilla ja mielialoilla oli myös jumalansa. Ensiksi tulee\nmainita rakkauden jumalattaren, _Sukkamieli_, jonka mieli oli pehmiä\nkuin sukka ja lempiä.\n\n    \"Sukkamieli mielen kääntäjä,\n    Mesilläs tuon mieli haudo,\n    Haudo mieli mielettömän,\n    Armahani armottoman.\"\n\nRunoissa ei Sukkamieltä nimitetä, mutta sitä useimmin _Lempi_,\nrakkaus, rakkauden jumala. -- Ihmisen taipumuksista jumaloittiin myös\n_Uni, Unonen_, tämäkin lempiä luonnostansa. _Untamo_ rukoiltiin unia\nselittämään.\n\nTerveyden jumalatar oli _Suonetar_, jonka luultiin suonia kehräävän;\nhän tuli \"suonisykkyrä sylissä, kalvokääri kainalossa suonia\nsitelemään, päitä suonten solmimahan.\" -- Sitä vastaan oli _Kivutar ja\nWammatar_ vaivain ja kipujen tuottajat.\n\nMuita jumalallisia olentoja olivat vielä: _Sinettäret_, sinisen\nvärin palvossa auttajat, _Kankahattaret_ kankaan kutoissa auttajat,\n_Matka-Teppo_, tiejumala, auttaja matkoilla jne.\n\nErinäisiä olentoja, jotka vieläkin pöllöttävät kansan mielessä, olivat\n_Menninkäiset_, joiden luultiin olevan kuolluitten haamuja maassa, ja\n_Maahinen_, joka oleskeli maassa, puiden, kivien ja kynnysten alla.\nSen luultiin olevan ihmisen muotoinen, vaikka aivan pienen. Näitä\nlepyttääksi täytyi ihmisen heille uhrata kaikkia, olutta pannessa,\nleipoessa jne esikoisen. Heitä pahottaissa sai ihminen kivun,\nerinomattain rupia, josta vieläkin sana _maista_ on tavallinen ja\nmerkitsee jonkunlaista sydelmää.\n\n\n\n\nIV. Maanalan jumalat.\n\n\nMuinaisilla Suomalaisilla, niinkuin heidän heimokansoillansakin, oli\nse usko ettei kuolema -- tämä kolkko ja käsittämätöin tapaus, jota\nhe pelvolla ja vapistuksella ajattelivat -- ettei kuolema peräti\nkatkaisnut elämän lankaa ja ihmisen olentoa peräti tyhjäksi hävittänyt;\nihmisellä oli heidän mielestänsä jonkunlainen olemus toisellakin\npuolella haudan. Tämän osottivat he muutamilla menoilla kuolleita\nhaudatessa: hänen mukaansa pantiin ruokaa, veitsi, kirves, tulukset,\nkeihäs, pata, reki ja muuta semmoista, jota hän tässä elämässä oli\ntarvinnut. Sillä luultiin ihmisen tulevassakin elämässä elävän samaten\nkuin maan päällä ja siis tarvitsevan samoja aseitakin. Muutamat\nkansat luulivat ja luulevat vieläkin heidän uudessa olossansa olevan\nruumiilliset; toiset taas pitävät heidän hengellisinä olentoina,\njotka asuvat joko haudoissansa taikka harhailevat ympäri maan\npäällä, erinomattain yön pimeydessä, myrskyssä ja rajuilmassa; he\nilmestyvät tuulen pauhussa, tulen leimauksissa ja tuhansittain muissa\nluonnon tapauksissa. Poppamiehet eli loihtiat luullaan saavan heidän\nnähdä ja heiltä tietää asioita, jotka tavalliselle ihmiselle ovat\nkäsittämättömät; ja tavallisille ihmisille ovat he myös näkymättömät.\n\nKuolleille uhraaminen on ollut ikivanhoista ajoista asti tapana\nAasian kansoilla. Myös Suomalaisilla kansoilla näkyy olleen joku\nalku tämmöisestä vainaitten palveluksesta; sillä he pitivät juhlia\nkuolleitten muistoksi ja anoivat heiltä apua. Niin luultiin\npoppamiehen, haltioissa ollessansa, kulkevan ympäri maan alaisissa\npaikoissa hakemassa apua kuolleilta. Runo sanoo myös että viisas\nWäinämöinen, kolmen loihtusanan puutteessa, meni vanhan Wipusen\nhaudalle saadaksensa häneltä sen kaivatun tiedon. Mutta kuinka\nsuuri ikään tämä kuolleitten palvelus oli, oli siinä aina pelko\npääasiana. Uhrit ja juhlat toimitettiin vainaitten lepyttämiseksi.\nSillä kuolleitten luultiin käyvän jälkeisiä maan päällä katsomassa ja\nheille levottomuutta tekemässä, eikä tämä luulo vieläkään ole peräti\nkadonnut. Kuolleitten haamut saivat viimen monet nimet: _Menninkäiset,\nKeijuiset, Kööpelit, Peijot, Peijakkaat_, jotka kaikki merkitsevät\nmelkein samaa. Kaikilta näiltä pelättiin jotain pahaa aina. Ja heidän\npaikkansa oli maan alla, vaikka he toisinaan tulivat maan päälle. Jos\nkuollutta ei hautaan saatu, pysyi hän aina liikkeellä maan päällä,\nenimmästi samalla paikalla jossa hänen ruumiinsa oli kuollessa ollut.\n\nMaan alla, jossa täältä lähteneet oleskelivat, vallitsi _Tuoni eli\nMana_. Hänen talonsa oli _Tuonela eli Manala_ (oikeistaan: Maanala),\njoka muutoin kuvailtiin hyvin tämän maailman kaltaiseksi. Siellä\npaisti päivä, siellä oli vesiä ja laaksoja, ketoja, peltoja ja\nniittuja, siellä karhuja, susia, kärmeitä, haukia jne. Mutta kaikki\noli vahingollisia, kolkkoja ja hirmuisia. Metsät synkiät, vesi musta,\noraat semmoiset että kärme ja \"Tuonen toukka\" niistä saivat hampaansa.\nTuonelan joki, josta usein puhutaan, oli kovin virtainen ja pyörteinen,\nsiinä oli \"vihanen koski\", \"kova kynsikoski.\" Muutoin nimitetään vielä\nManalan alusvesi, Manalan saari. Tuonelaan tullessa oli käyminen yli\nyhdeksän ja puolen meren, sitte tultiin joelle, jonka takana näkyi itse\nTuonela.\n\nTässä talossa oli Tuoni isäntänä. Hän oli ankara, säästämätöin\neikä rukous taitanut hänen korviinsa tunkea. Hän vanha ukko,\nkolmisorminen ja hattu päässä, joka rippui alas olkapäille. Hän\nvartioitsi tarkoin kaikkia, jotka hänen valtaansa olivat joutuneet.\nHän ei ketään tappanut, mutta hän saatti kuolleen taloonsa ja piti\nhänestä tarkan vaarin. Tässä toimessa oli hänellä apuna _Tuonetar,\nTuonen akka, Tuonelan emäntä_, joka oli vanha ämmä, vääräsorminen ja\nkoukkuleukainen. Pilan vuoksi sanottiin häntä hyväksi emännäksi, sillä\nhänellä oli tapana panna vierastensa eteen kärmeitä ja sammakoita. --\nTämän jalon avioparin sikiö oli _Tuonen poika_, jonka sormet olivat\nväärät niinkuin äitinki, mutta niiden päät raudasta. Hän oli raju ja\nhirmuinen, jonka vuoksi runot hänen sanovat veriseksi ja punaposkeksi\n(verestä punaiseksi).\n\nTuonelan jumalajoukkoon kuuluivat _Tuonen tyttäret eli Manan neidet,\nManuttaret_. Nämät olivat ilkeää sukua, vihaisia ja riitaisia. Nimet\n_musta Tuonen tyttö, matala Manalan neiti_ eivät osota mitään suloista.\nNäiden seassa nimitetään erittäin yksi: _Loviatar_, \"Tyttö Tuonelan\nsokia, Pahin Tuonen tyttäriä, ilkein Manuttaria, Alku kaikille\npahoille, Tuhansille turmioille; sill' oli muoto mustan lainen, Iho\ninhan karvallinen.\" Hänen pahin työnsä sanotaan olleen että hän antoi\ntuulen tehdä itsensä raskaaksi ja synnytti siitä yhdeksän pahinta ja\nilkeintä poikaa, joista hän kahdeksan nimitti: _Pistos, Ähky, Luuvalo,\nRisa, Paise, Rupi, Syöjä, Rutto_. -- Wielä nimitetään erittäin Tuonen\ntytärten seassa _Kiputyttö_. Tuonelan joessa, jossa kolme haaraa\nyhdistyi, oli _Kipukivi eli Kipuvuori_, jossa Kiputyttö piti kivut\nsuljettuna. Itse istui hän tällä kivellä \"joen kolmen juoksevassa,\nWeden kolmen jakaimessa, jauhoen kipukiveä, kipuvuorta väännätellen.\"\nKipujen sieltä irti päästyä rukoiltiin häntä niitä kiini ottamaan\nja sulkemaan \"kitahan kiven siaisen\" taikka vierittämään vetehen.\nLuultavasti oli Kiputyttö ja Kivutar eli Wammatar sama olento. Häntä\nrukoiltiin myös näin:\n\n    Ota kivut kippasehen,\n    Waivat vaskivakkasehen,\n    Kivut tuonne viedäksesi,\n    Wammat vaivutellaksesi,\n    Keskelle kipumäkeä,\n    Kipuvuoren kukkulata;\n    Siellä keittäös kipuja,\n    Pikkuisessa kattilassa,\n    Yhden sormen mentävässä,\n    Peukalon mahduttavassa.\n      Kal. 45: 293-302.\n\nTuonelan kansa kutsutaan yleisesti Tuonelan väeksi, Manalan eli\nManan väeksi, jolla ehkä tarkoitetaan kaikkia kuolleita ja Tuonelaan\ntulleita. Täällä kuvaillaan olleen sekä nuoria että vanhoja ja\nkeski-ikäisiä, vanhat sauvain nojalla, nuoret varustetut miekoilla,\nkeski-ikäiset keihäillä. Tarkaus ja järkähtämätöin ankaruus oli heidän\nomaisuntensa. Sankarit ja Pohjolan tyttären kosiat menivät tavallisesti\nTuonelaan; sillä tyttöä ei luvattu huonommille uroille kuin niille,\njotka taisivat saada kiini Tuonelan karhuja, susia ja haukia,\npoppamiehet haltioissa ollessaan myös kävivät Tuonelassa kuolleitten\nhaamuilta salaista viisautta etsimässä; mutta he eivät sinne menneet\nruumillisessa tilassa, vaan ainoasti heidän sielunsa. Wäinämöisen\nmatkan Tuonelaan kertoo runo näin:\n\n    Läksi Tuonelta sanoja,\n    Manalalta mahtiloita;\n    Astua taputtelevi,\n    Kävi viikon vitsikkoa,\n    Wiikon toisen tuomikkoa,\n    Kolmannen katajikkoa,\n    Jo näkyi Manalan saari,\n    Tuonen kumpu kuumostavi.\n      Waka vanha Wäinämöinen\n    Jo huhuta heikahutti,\n    Tuossa Tuonelan joessa,\n    Manalan alantehessa:\n    Tuo venettä, Tuonen tytti,\n    Lauttoa Manalan lapsi,\n    Yli salmen saadakseni,\n    Joen poikki päästäkseni!\n      Lyhykäinen Tuonen tytti,\n    Matala Manalan neiti\n    Tuo oli poukkujen pesiä,\n    Räpähien räimyttäjä\n    Tuonen mustassa joessa,\n    Manalan alusvedessä;\n    Sanan virkki, noin nimesi,\n    Itse lausui ja pakisi:\n      Wene täältä tuotanehe,\n    Kuni syy sanottanehe,\n    Mi sinut Manalle saattoi\n    Ilman taudin tappamatta,\n    Ottamatta oiva surman,\n    Muun surman musertamatta?\n      Waka vanha Wäinämöinen,\n    Sanan virkkoi noin nimesi:\n    Tuoni minun tänne tuotti,\n    Mana mailtani veteli.\n      Lyhykäinen Tuonen tytti,\n    Matala Manalan neiti\n    Tuonpa hän sanoiksi virkki:\n    Jopa keksin kielastajan,\n    Kunpa Tuoni tänne toisi,\n    Mana mailta siirteleisi,\n    Tuoni toisi tullessansa,\n    Manalainen matkassansa,\n    Tuonen hattu hartioilla,\n    Manan kintahat kädessä;\n    Sano totta Wäinämöinen,\n    Mi sinut Manalle saattoi?\n\nWielä valehtelee Wäinämöinen Tuonen tytölle että rauta, vesi ja tuli\nhänen oli Maanalaan saattanut, mutta ei se auta; vihdoin oli tosi\nsanominen että hän puuttui kolmea sanaa venettä laulaissa. Tuonen tyttö\nsaatti hänen yli joen, mutta sanoi:\n\n    Woi sinua Wäinämöinen,\n    Läksit surmata Manalle,\n    Kuolematta Tuonelahan!\n    Etkä täältä pääsnekänä\n    Sinä ilmoisna ikänä\n    Kotihisi kulkemahan,\n    Maillesi matelemahan.\n      Tuonetar hyvä emäntä,\n    Manalatar vaimo vanha,\n    Toipa tuopilla olutta,\n    Kantoi kaksikorvaisella,\n    Itse tuon sanoiksi virkki:\n    Juopa vanha Wäinämöinen!\n      Waka vanha Wäinämöinen,\n    Katsoi pitkin tuoppiansa,\n    Sammakot kuti sisällä,\n    Madot laidoilla lateli;\n    Siitä tuon sanoiksi virkki:\n    \"En mä tänne tullutkana\n    Juomahan Manalan maljat,\n    Tuonen tuopit latkimahan.\n    Juopuvat oluen juojat,\n    Kannun appajat katoovat.\n    Weistäessäni venoista,\n    Uutta purtta puuhatessa\n    Uuvuin kolmea sanoa\n    Peräpäätä päätellessä,\n    Kokkoa sohottaessa.\n    Kun en noita saanutkana,\n    Mailta ilmoilta tavannut,\n    Piti tulla Tuonelahan,\n    Lähteä Manan majoille\n    Saamahan sanoja noita,\n    Ongelmoita oppimahan.\"\n    Tuopa Tuonelan emäntä\n    Sanan virkkoi, noin nimesi:\n    Ei Tuoni sanoja anna,\n    Mana mahtia jakele.\n      Uuvutti unehen miehen,\n    Pani maata matkalaisen,\n    Tuonen taljavuotehelle;\n    Siinä mies makaelevi,\n    Uros unta ottelevi,\n    Mies makasi, vaate valvoi.\n      Oli akka Tuonelassa,\n    Akka vanha käykkäleuka,\n    Rautarihman kehreäjä,\n    Waski lankojen valaja,\n    Kehräsi sataisen nuotan,\n    Tuhantisen tuuritteli\n    Yönä yhtenä kesäisnä\n    Yhdellä vesikivellä.\n      Oli ukko Tuonelassa,\n    Se on ukko kolmisormi,\n    Rautaverkkosen kutoja,\n    Waskinuotan valmistaja,\n    Se kutoi sataisen nuotan\n    tuhantisen tuikutteli,\n    Samana kesäisnä yönä,\n    Samalla vesikivellä.\n      Tuonen poika koukkusormi,\n    Koukkusormi, rautanäppi,\n    Se veti sataisen nuotan,\n    Poikki Tuonelan jokea,\n    Sekä poikin jotta pitkin,\n    Jotta vieläki vitahan,\n    Jottei päästä Wäinämöisen,\n    Selvitä Uvantolaisen\n    Sinä ilmoisna ikänä,\n    Kuuna kullan valkeana,\n    Tuolta Tuonelan kodista,\n    Manalan ikimajoista.\n      Waka vanha Wäinämöinen\n    Sanan virkkoi noin nimesi:\n    Joko lie tuhoni tullut,\n    Hätäpäivä päälle pääsnyt\n    Näillä Tuonelan tuvilla,\n    Manalan majantehilla?\n      Pian muuksi muuttelihe\n    Ruton toiseksi rupesi,\n    Meni mustana merehen,\n    Sarana sarajikkohon,\n    Matoi rantaisna matona,\n    Kulki kyisnä kärmehenä,\n    Poikki Tuonelan jokea\n    Läpi Tuonen verkkoloista.\n      Tuonen poika koukkusormi,\n    Koukkusormi, rautanäppi,\n    Kävi aamulla varahin\n    Werkkojansa katsomahan,\n    Sadan saapi taimenia,\n    Tuhat emon alvehia,\n    Eipä saanut Wäinämöistä,\n    Ukkoa Uvantolaista.\n      Siitä vanha Wäinämöinen\n    Tuonelasta tultuansa\n    Sanovi sanalla tuolla,\n    Lausui tuolla lausehella:\n      \"Älköhön hyvä Jumala,\n    Älköhön sitä suetko,\n    Itsemennyttä Manalle,\n    Tuonelahan tunkeillutta!\n    Äijä on sinne saanehia,\n    Vähä tuolta tullehia,\n    Tuolta Tuonelan kodista,\n    Manalan ikimajoista.\"\n\n\n\n"]