[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fqpmTSm__pXMkO57-cVjDaQCzSboO8zJt14P-CaRFPF8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},791,"Pääskysen pakinat","Salmelainen, Eero (oik. Rudbeck, Erik)",1830,1867,"791-salmelainen-eero-paaskysen-pakinat","791__Salmelainen_Eero__Pääskysen_pakinat",null,"lastenkirja",[],[],"fi",1857,36560,229564,false,63436,[22,23],"Children's poetry, Finnish","Children's stories, Finnish",[25,26],"Children & Young Adult Reading","Short Stories","\"Pääskysen liverryksiä lapsille\" by Minna Krohn is a collection of children's stories written in the late 19th century. The work consists of delightful tales that cater to young readers, showcasing a mix of whimsical themes that intertwine nature, family, and moral lessons. The book likely introduces a variety of characters, including a young boy named Pekka, who embarks on small adventures, touching upon whimsical animals and childhood experiences, aiming to captivate and teach its audience.  The beginning of the collection sets a charming tone, starting with a brief introduction from the author who expresses her desire for the stories, previously published in a children's newspaper, to find favor among young readers. The opening poem introduces Pekka, a little boy exploring the world around him, invoking a sense of wonder as he experiences the comfort of home and the call of adventure. Following this, various stories unfold, featuring characters like Stiina, a little girl with a playful spirit, and others that highlight relatable childhood sentiments, struggles, and joys, inviting readers into a world crafted for their enjoyment and learning. (This is an automatically generated summary.)",[],256,"Kokoelma sisältää lapsille ja suomen kielen opiskelijoille suunnattuja satuja, kertomuksia ja runoja. Mukana on sekä kansainvälisiä käännöksiä että suomalaisia kirjoituksia, joiden tavoitteena on herättää lukijassa kauneuden mieltä ja opettaa kielen puhtautta.","Eero Salmelaisen 'Pääskysen pakinat' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o\n791. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","PÄÄSKYISEN PAKINAT\n\nKertomia kiekkurainen\n\n\nToimittanut\n\nEERO SALMELAINEN\n\nSuomen kieltä oppivaisten hyödyksi.\n\n\n\nKuopiossa,\nA. Mannisen perillisten ja Fr. Ahlqvistin tykönä,\n1867.\n\n\n\n\n\n\nPuheen aluksi.\n\n\nJossakiki määrin sitä puutetta poistaaksemme, mikä näihin asti\nSuomen kieltä oppivaisilla en semmoisesta harjoituskirjasta ollut,\njoka sekä selvästi osottaisi kielemme rakennuksen ja luonnon, että\nmyöskin samalla tarjoaisi jotakin sisällyksensä puolesta nuoren\nkansan luettavaksi soveltuvaista, olemme ennen toimittamista,\nvaan nyt uudelleen korjaamista kirjoituksistamme sommitelleet\nlukemiston kultaisen kokouksen, ja siihen samassa tarkoituksessa eri\nkirjoittajoiden teoksista valitsemalla liittäneet eräitä runojakin.\nParhaana silmämääränämme on siis tämän johdosta ollut selvä ja\nsotkematoin kielen puhtaus, ehkä siinä sivussa olemme kirjaamme edellä\nmuiden kokeneet semmoisia kertomuksia saada, jotka niin olisivat\nhuvittavaisia lukea, kuin myöskin nuorisossa nousevassa herättäisivät\npuhdasta siivollisuuden tuntoa ja ylevätä kauneuden mieltä. Joka\ntaas ei Suomen kieltä oppiaksensa luule näitä \"pääskyisen pakinoita\"\ntarvitsevansa, elköön heitä sen vuoksi he kuitenkaan hyljätkö;\nkuunnelkoon heitä jouto-hetkinä aikansa vietoksi, niinkuin hän ennen\nlapsena ollessansa pääskyistä ja sen viatointa viserrystä luultavasti\njo monestikin kuunteli.\n\nKuopiosta Lokakuussa 1861.\n\n                                            Toimittaja.\n\n_Muistutus_. Ne kertomukset, joiden alla ei löydy nimi-merkkiä, ovat\ntoimittajan muista kielistä suomentamia; muuan N:o 11 2:ssa osakkeessa\non nimen tietämättömän kirjoittama.\n\n\n\n\nAINEHISTO:\n\nEnsimäinen osake.\n\n   Seka-aineellista:\n\n  1. Abrahamin Jumala.\n  2. Jalo on ihminen.\n  3. Jumalan nimitykset (Krummacherin mukaan).\n  4. Köyhän joulu (Runebergin mukaan).\n  5. Paimenpoika.\n  6. Uuden vuoden yö (Jean Paulin mukaan).\n  7. Tyttö ja tähdet.\n  8. Tattarin ylpeys (Andersenin mukaan).\n  9. Isän kuppi.\n 10. Kuninkaan kirkko.\n 11. Linnan isäntä ja matkamies.\n 12. Autio saari.\n 13. Satu pienestä Paavosta.\n 14. Aikansa unhottanut.\n 15. Belisario.\n 16. Elon enkelit.\n 17. Ismael ja Haagari.\n 18. Parahin kiitos.\n 19. Kuinka äkäpussi rangaistahan (Shakespeare'n mukaan).\n 20. Kahdet tiet (Krummacherin mukaan).\n 21. Sormien sota.\n 22. Kauppias Kaasemin tohvelit.\n 23. Heikki Helisevä.\n 24. Isäimme maa.\n 25. Lehmää vuohena myöjä.\n\nToinen osake.\n\n    Opettavaista:\n\n  1- Maailman rakennus.\n  2. Maasta ja sen asukkaista.\n  3. Maasta ja sen tuotteista.\n  4. Ajan luku muinaisina aikoina.\n  5. Nykyisten kellojen keksintä.\n  6. Luonnon ihmeitä Islannin saarella.\n  7. Ukosta kuussa, keskustelu.\n  8. Androklon leijona.\n  9. Suomen Sisiliskot ja Käärmehet.\n 10. Muinainen Perma ja Suomalaisten sieltä Suomeen siirtyminen.\n 11. Mathias Aleksanteri Kastrén.\n 12. Kreivi Pietari Braahe.\n 13. Kaarina Maunutar.\n 14. Kuningas Toinen Kustavi Adolf jättää maallensa hyväiset.\n 15. Johan Guttenberg ja kirjapainon keksintä.\n\nKolmas osake.\n\n    Runollista:\n\n Huokaus työtä aljettaissa. (Oksanen).\n Rukous-virsi Isänmaan suojeluksesta. (Siljander).\n Sionin muistovirsi. (Siljander).\n Lohdutus haudalla. (Lönnrot).\n Marian murhe. (Oksanen).\n Orvon kuolo. (Ingman).\n Merimiehen morsio. (Lönnrot).\n Väsyneen valitus. (Salmelainen).\n Simson ja Salamo. (Salmelainen).\n Lähteelle kadussa. (Oksanen).\n Savolaisen laulu. (Oksanen).\n Pääskylle. (Polen).\n Lintuselle. (Lönnrot).\n Kunnon rauha. (Oksanen).\n Milloin muistelet minua? (Kallio).\n Oma maa. (Kallio).\n Laulun muisto, (Kallio).\n Toivotus. (Oksanen).\n Varpunen. (Suonio).\n Suksimiesten Laulu. (Suonio).\n Torpan-tyttö. (Santala).\n Sota-renki. (Kiljander).\n Porilaisten marssi. (Kiljander).\n Armahan kulku.\n Etäällä minun omani.\n Arvan asettaja.\n Käy unonen kätkyehen.\n Huoliansa haasteleva.\n Morsiamen jäähyvästi kodillensa.\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN OSAKE.\n\nSeka-aineellista.\n\n\n\n\n1.\n\nAbrahamin Jumala.\n\n(Itämainen taru.)\n\n\nLähellä Baabelin kaupunkia syntyi vuoren luolassa Abraham. Tässä kului\nlapsuutensa aika ja hän kasvoi mieheksi muita varhaimmin; sillä häntä\nsuojeli taivaan Herra ja soi hänelle aikaiseen jo voimaa ja viisautta.\nKoska luolastaan nyt Abraham läksi ensimäistä kertaa elämässään ja\ntuli ulos ilmahan, oli sydän-yö ja kirkkahasti kiilsi tähdet taivahan.\nTään kaiken kauneutta katseli Abraham ihannellen ja ylähälle maasta\nnousi mietteet mielensä. Kaikki mitä silmänsä havaitsi, oli tosin\nhänestä suurta ja jaloa; mutta eräs taivaan tähti loisti muita kaikkia\nkirkkaammin. \"Se mun Jumalani on!\" huusi Abraham ihastuen. Vaan tähtipä\ntaivaalla aleni ja katosi kohta kokonansa. Tästä havaitsi Abraham\nhairauksensa ja sanoi suruissansa itselleen: \"ei olekaan siinä se\nJumala, jota mun palvella tuleepi; sillä Hän ei konsaan katoa!\" Tuskin\ntähti taivaalta katosi, kun nousi kuu hänen siaansa ja lauhkealla\nvalollansa luonnon kaiken kaunisti. \"Siinä se onkin mun Jumalani!\"\nsanoi Abraham taas ja rintansa riemuitsi. Vaan ei aikaakaan, niin jo\nturhuutensa huomaitsi; sillä taivaan kannelta katosi kuukin vuoronsa\nja kaunis valonsa vaaleni. Tätä Abraham murehti; mutta vihdoin valkeni\ntaivaan ranta ja idästä yleni aurinko. Sitä kun pimeys pakeni ja luonto\nkaikki loisteli, ihastui Abraham taas ja lausui iloissansa: \"toden\ntotta! se mun Jumalani on, sillä hän on muita kaikkia kauniimpi!\" Mutta\ntaivaan kannen kierrettyään meni aurinko maillensa myös ja salasi\nsäteensä, \"Ei ole sekään se Jumala, jota haen ja etsiskelen!\" sanoi\nsilloin Abraham ja arveli, ajatteli, miten se mahtoi olla jalo, suuri\nja ylhäinen, joka kaiken sen kauneuden aikaan sai, mikä vasta vielä\nhäntä ihastutti ja viehätti. Tämä jalo, ylhäinen olento ja kaiken\nlöytyvän luoja oli siitä päivin Abrahamin ainoa Jumala. Sitä ylisti ja\npalveli hän eikä toista enää etsinyt. E.S.\n\nJalo ja suuri on ihminen! kaikki tiedon haarat tutkii hänen alati\nValpas ja vireä henkensä ja salaisimmatkin seikat selittää hän järkensä\njohdolla kauniita taidetöitä saapi hän aikoihin, ja satakausia kestää\nja säilyypi, mitä väkevä kätensä kallion kivistä rakensi.\n\nYksi vaan on vieläkin suurempi ja sen edessä tulee ihmisen\nnöyristyä, sillä Hänen voimansa ja viisautensa ovat verrattomat ja\nniitä Hän ei keltään saanut ole, vaan ne olivat jo Hänellä aina aikain\nalusta. E.S.\n\n\n\n\n2.\n\nJalo on ihminen.\n\n\nJalot ja isot on ihmisen avut!\n\nVäljä on taivas ja avara; mutta suurennuslasien avulla, jotka ihminen\ntietää taitavasti tehdä ja tahkota, mittaa hän ilmanki ääret ja tutkii\ntähtien tiet.\n\nSyvä on maa ja mahdotoin mantereensa. Mutta kätensä voimalla ja kautta\nkoneellisten keinojen avaa ihminen maanki sisuksen ja siirtyy aina\nsyvemmälle hänen sydämeensä. Kallion kylessä kuohuvan veden hillitsee\nhän ja saattaa ilmi maan poveensa kätkemät kalleudet.\n\nAava on meri ja aukia. Mutta päällä puisten pursien ajelee ihminen sen\nkuohupäitä aaltoja ja yhdistää maat kaukaiset keskenänsä.\n\nMetsän pedot ovat julmia ja hirmuinen heidän vihansa; mutta ihmistä\ntäytyy heidänki pelätä ja välttää hänen silmäänsä, sillä metsästäjän\naseet ovat heille kuolemaksi.\n\nJalo ja suuri on ihminen! Kaikki tiedon haarat tutkii hänen alati\nvalpas ja vireä henkensä ja salaisimmatkin seikat selittää hän järkensä\njohdolla. Kauniita taidetöitä saapi hän aikoihin, ja satakausia kestää\nja säilyypi, mitä väkevä kätensä kallion kivistä rakensi.\n\nYksi vaan on vieläkin suurempi ja sen edessä tulee ihmisen nöyristyä,\nsillä Hänen voimansa ja viisautensa ovat verrattomat ja niitä Hän ei\nkeltään saanut ole, vaan ne olivat jo Hänellä aina aikain alusta. E.S.\n\n\n\n\n3.\n\nJumaluuden nimitykset.\n\n(Krummacherin mukaan.)\n\n\nKoska Makedonian kuningas Aleksanteri Baabelin kaupungissa majaeli,\nkutsutti hän kaikista valtansa alaisista maista ja kansoista papin\nkustakin tykönsä ja kokosi heidät kaikki linnaansa. Siitä istui hän\nkuninkaalliselle istuimellensa ja lausui kokountuneille eri maiden\npapeille: \"sanokaas kukin kohdastanne, jos kaikki tunnustatte yhtä\nylintä ja näkymätöintä olentoa, jota yli muiden ylistätte.\" Papit\nsilloin kumartuivat kuninkaan eteen kaikki ja vastasivat yhtä suutansa:\n\"tunnustamme.\"\n\nJa kuningas kysyi taas: \"millä nimellä sitä ylintä olentoa\nmainitsette?\" -- Esiin astui nyt Intian pappi, sanoen: \"me nimitämme\nhäntä _Braamaksi_, joka merkitsee, _että hän suuri on_.\"\n\nSiitä tuli pappi Persian maasta ja vastasi puolestaan: \"meidän\nkielellämme on nimensä _Ormus_, joka on yhtä kuin _iki-valo_.\" Taas\nsanoi Juutalaisten pappi: \"nimensä on _Jehova Adonai_ taikka Herra,\njoka on, oli ja ijäti on.\" Ja niin oli kullakin papilla oma sanansa ja\neri nimensä, jolla hän tätä ylintä olentoa nimitti ja mainitsi.\n\nKuullessaan tämän vihastui kuningas mielessään ja sanot ko'ossa\noleville papeille: \"teillä vaan on yksi kuningas ja hallitsija kaikilla\nja niin pitää teillä tästä päivin olla vaan yksi Jumalakin. Zeys on\nhänen nimensä.\"\n\nSen kuultuansa oli papit mielessään murheelliset ja sanoivat, nöyrästi\nkumarrellen: \"sillä nimellä, jonka maininneet olemme, sanoo meidän\nkansamme Jumalaansa aina ikivanhoista ajoista, kuinkas sitä nyt\nmuutamme?\"\n\nHeidän vastauksen kuultuansa kiivastui kuningas vielä kovemmin. Mutta\npappien joukosta astui hänen eteensä silloin harmaahiuksinen vanhus,\njoka oli kuningasta Intian maasta Baabeliin seurannut viisas Bramiini.\nTämä lähestyi Aleksanteria ja sanoi hänen eteensä kumartuen: \"suokaa,\nkorkea kuningas, mun kokountuneelle kansalle puhua muutama sanainen.\"\nSiitä kääntyi nyt pappeihin päin ja kysyi heiltä kaikilta: \"loistaako\nteille kaikille kotimaassamme aurinkoinen, päivän tähti, joka on\nmaallisen valon iki-alku ja alati vuotava lähde?\" Kumartaen vastasi\npuolestansa papit: \"loistaa aurinkoinen meidänki maassamme.\"\n\nSiitä kysyi nyt Intian viisas kultakin papilta vuoronsa: \"kuinka tätä\nyhteistä valon lähdettä mainitsette?\" Ja aurinkoa nimitti kukin heistä\nerityisellä nimellä, niinkuin heidän maassansa oli kansalla tapana. Sen\nkuultuansa kääntyi Intian viisas kuninkaasen ja kyseli: \"eikös heidän\nkaikkien tule päivän tähteä sanoa yhdellä tavalla? Heelios sen nimi on!\"\n\nKysymyksen kuultuansa hävetti kuningasta hänen entinen käskynsä,\nja vastaten lausui hän: \"käyttäköön kukin kansa oman sanansa niin\naurinkoa, kuin Jumalaakin nimittääksensä; sillä jo näen ja havaitsen,\nett'ei ulkonainen kuva ja nimitys muuta itseään sillä tarkoitettua\nolentoa.\"\n\n\n\n\n4.\n\nKöyhän Joulu.\n\n(Runebergin mukaan.)\n\n\nKainosti loisti taivaalta kuu ja kirkasti valollansa vilustunutta,\nlumen peitossa lepääväistä luontoa. Talven tuima henki oli järvet, maat\nja metsät kovan ikeensä alle kukistanut, ja paeten häntä oli Pohjan\nmailta ilman lintuisetki kadonneet taikka istuivat jossakin piilossaan\nhiljaa ja ääneti. Tuskin uskalsi sudet, karhutkaan luolistaan lähteä,\nvaan piilivät hekin pakkaista. Koko luonto oli ikään kuin kuollut\nja autio, pienoista polkuansa kulki vaan yksinäinen vaeltaja, pieni\nsäkkinen selässä, ja etäältä kylästä kuului silloin tällöin aina koiran\nhaukunta. Sinne juuri oli matkustajanki mentävä, mutta kylään oli\nvielä tuokion taivalta, ja mies toivoi jo kodissaan olevansa; sillä\nsinä iltana oli Joulun aatto ja köyhälle, kauvan jo pelkkää petäistä\nsyöneelle perheellensä toi hän nyt vihdoinki rukiisen, työllänsä\nansaitun leivän pyhiksi. Senpä vuoksi koki hän uuraasti astuakin eikä\nvähäksikään levähtää malttanut, vaikka alkoi jo matkastaan väsyä. Mutta\näkkiä kohtasi tuosta surkea näkö hänen silmiänsä. Tien varrella istui\nnietoksen reunalla pieni kerjäläispoika, joka siinä yksinään itki ja\npaleltuviin käsiinsä huokaili. Hän oli tähän, lapsi-raukka, vilusta\nvaipunut, ja ihmekös tuo? Talvi oli kovimmillansa, ja poikarukalla\ntuskin oli vaatetta ruumiinsa verhoksi! -- \"Kenenkä lapsi olet ja missä\non kotisi?\" kysyi mies hänen viereensä seisahtuen. Poika katsoi ujosti\nhäntä ja vastasi viimeinki: \"mullassa maan ovat vanhempani ja mieron\ntiellä on kotini.\" \"Niinpä lähde mun kanssani raukka!\" sanoi mies\nsurkutellen, \"jos en rikas olekaan enkä paljolla auttaa voi, niin onhan\nkoti kuitenkin, ja lämmintä on tuvassani sinullenkin.\" Näin puhuen sai\nhän pojan istuviltaan nostetuksi ja alkoi häntä käsipuolesta talutella.\n\nSillä tavoin tuli hän pienosen toverinsa kanssa vihdoinki kotiinsa\nja astui ilomielin vähäiseen asuntoonsa. Se oli ahdas ja alhainen,\nmutta kovasti leimusi valkea uunissa ja lähellä sitä istui miestään\nodottava emäntä, nuorin lapsi sylissänsä. Toiset voiset vanhemmat\nleikitsivät keskenään tuvan lattialla, johon oli jouluksi puhtaita\nolkia hajoteltu. \"Kas siinä tulee isänne, lapset\", sanoi oven au'etessa\näiti ja katsoi lempeillä silmillä ulkoa tulevaista. Lattiailta juoksi\nnyt lapset tervehtimään kauvan viipynyttä isäänsä ja pyörivät iloiten\nhänen ympärillään, ett'ei hän pienen vieraansa kanssa päässyt ovesta\netemmä. Hillitäkseen heitä sanoi äiti lapsilleen: \"isänne on matkastaan\nväsynyt, samoin kuin pieni toverinsa, ja tarvitsee kylmästä tultuaan\nvalkean ääressä lämmitellä; saakaa siis, lapset, tähän uunin eteen\nistuimia.\" Koska siitä itsekin oli tulleita vuoronsa tervehtinyt,\notti hän ilosta loistavin silmin leivän miehensä kädestä ja kantoi\nsen sekä säästynyttä maitoa astian ilta-ruuaksi pöydälle. Tämän\nympärille oli sillä aikaa lapset kaikki keräytyneet, ainoasti kaino,\nvasta tullut vieras seisoi uunin luona yksinään ja katsoi syrjästä\ntoisten pöytään istumista. Vaan tuskin oli talon tarkka ja uuras emäntä\nsaanut perheelleen vähät ruokansa laitetuiksi, niin muisti köyhää\nkerjäläistäkin ja vei hänet pöydän ääreen omain lastensa luo.\n\nKoska siitä perheen kesken oli lyhyt ehkä harras ruokarukous luettu,\notti emäntä ainoan leipänsä ja jakoi palan siitä kullekin. Tämän\ntehtyänsä kun jo osansa oli antanut köyhällekin, rupesi hän jäänyttä\nkannikkaa panemaan pöydälle, mutta ihme suuri -- leipä on kädessänsä\nihan ehyt ja kokonainen! Kummastellen katsoo emäntä vuoron leipää,\nvuoron vierasta, eikä usko silmiänsä. Samoin ihmettelee isäkin ja\nlapsensa. Tapaus on heistä outo, kummallinen eivätkä tarkoin tiedä,\noliko näkönsä tosi, taikka tyhjä hairaus vaan. Niin hämmästyy kukin\npuolestansa, vaan kun siitä tarkemmin katsovat pöydässä istuvaa\nvierasta, kohtaa heitä ihme vielä oudompi. Kadonnut on heidän\nsilmistänsä köyhä kerjäläinen halvassa asussansa ja hänen siassansa\non olento taivahinen. Sitä todistaa oudosti hohtava otsansa, silmäin\nsuloinen loiste ja ne hennot, ohuet siivet, jotka liehuivat hartioilla.\n\nTuosta alkaa perhe jo nyt ihmeen tajuta. Köyhän kerjäläisen kautta\ntahtoi Jumala heitä köyhyydessään koitella, ja vieras, joka siinä\nheidän kanssansa joulun tuloa vietti, oli Herran enkeli taivaasta. E.S.\n\n\n\n\n5.\n\nPaimenpoika.\n\n\nVilkas, iloisa poika paimensi kauniina kevätaamuna lampaitansa\nsomasti kukoistavassa laaksossa. Kahden puolen sitä kohosi korkea,\nmetsäinen vuori, ja ylähällä päänsä päällä siinti taivas sinisenä. Tätä\nluonnon kauneutta ihastellen kulki paimen karjansa kanssa ja lauleli\niloissansa. Sen keksi maakunnan ruhtinas, joka sattui sillä seudun\nmetsästämään, huusi pojan luokseen ja kyseli: \"kuinka, lapseni, olet\nniin iloinen ja hilpeä?\"\n\nPoika, joko ei ruhtinasta tuntenut, vastasi kummastuen: \"Miksikäs en\niloitsisi? Hurskas maamme ruhtinas ei ole minua rikkaampi.\"\n\n\"Elähän mitään!\" virkkoi ruhtinas, \"vain olet sinä niin mahtavan rikas!\nNo, sanohan mitä kaikkea sinulla on.\"\n\nPaimen vastasi, sanoen: \"siniseltä, kirkkaasti hohtavalta taivaalta\nloistaa aurinkoinen yhtä liedosti minulle, kuin ruhtinaalle, ja vuoret,\nlaaksot ympärilläni kukoistavat yhtä somasti minulle, kuin hänellekin,\nkäteni kumpikin ovat vahvat ja tervehet. Niitä en antaisi tuhannen\ntuhannesta ruplasta. Ja silmä-kultaani kahta ei minulta saataisi\nkaivella rikkaudella, mikä on kuninkaan rahastossa. Sitä paitse on\nminulla kaikkea, mitä toivoa voin ja muuta taas en toivo, kuin mikä\nhyvää ja tarpeellista on. Minulla on jokapäiväinen ravintoni sekä\nvaatetta ruumiini verhoksi ja työstäni saan kohtuullisen palkan,\njolla hyvästi toimeen tulen! Eihän siis ruhtinaskaan voi olla minua\nrikkaampi.\"\n\nPojan puheelle hymyili ruhtinas leppeästi ja sanoi, ilmaisten itsensä:\n\"sinä olet varsin oikeassa, lapseni, ja koska vasta kehut rikkauttasi,\nvoit lisäksi sanoa, että ruhtinas itse on puheesi todistanut. Olkoon\nedeskipäin yhtä iloinen ja raitis sun mielesi.\"\n\n\n\n\n6.\n\nUuden vuoden yö.\n\n(Jean Paulin mukaan.)\n\n\nYöllä vasten uutta vuotta seisoi vanha, ijällinen äiä ulkona kylmässä.\nHän silmäili ääretöintä avaruutta, kuinka loistavia tähtiä tuikki\ntuhansittain taivahalla; mutta ikäänkuin olisi hän kammonut niiden\nkirkkautta, loi hän silmänsä alas maahan ja katseli sen valkoista\nlumipeitettä. Luonto oli valkoisessa asussansa jalo ja kaunis\nkatsella, mutta vanhus ei ilonnut sille; hänen mielensä oli musta\nja murheellinen. Hän näki haudan jo edessänsä ja tiesi kohtakin\nkuolevansa; vaan mitäs oli hänellä nyt elämänsä iltana kuluneesta\nijästänsä tallella? Ei muuta kuin surua ja murhetta monista synnistä\nja hairauksistansa, heikko, runneltu ruumis ja tyhjä rauhatoin mieli.\nHän ajatteli nuoruutensa ihania aikoja ja muisteli sitä päivää, jona\nhän lapsuutensa kodista ensi kertaa erosi ja häntä isänsä kehoitti\nkarttamaan pahuutta ja kulkemaan totuuden ja hurskauden tietä. --\nNäitä kaikkia muisteli hän ja kuinka suloiselta hänestä silloin näytti\nmaailma. Mutta sitä vielä ajatellessansa tunsi hän ilkeitä käärmeitä\nmatelevan ruumiinsa ympärillä sekä sanomattoman tuskan ahdistavan\nrintaansa -- ja havaitsi tuosta olevansa kadotettu!\n\nVaikeassa vaivassaan korotti hän äänensä ja huusi taivasta kohdin\nhaikeasti: \"oi, tulkaatte takasi nuoruuteni kuluneet päivät! Aseta\nminut, rakas isäni, uudelleen siihen, kussa elämän ja kuoleman tie\neroaa toisestaan, niin tahdon elinaikani käyttää paremmin!\" Mutta sekä\nhänen isänsä, että nuoruutensa olivat poikessa aikoja sitte eivätkä\nkuulleet hänen huutoansa. -- Siellä täällä näki hän vaan virvatulia\nloistelevan ilmassa, ja sanoi itselleen: \"ne kuvailevat mun turhuuteni\npäiviä!\" -- Taas näki hän tähden lentävän taivaalla ja katoavan\nmitättömiin. \"Se kuvailee itseäni minua!\" huokaili hän säretyssä\nsydämessään, ja mieltänsä kalvoi oman tunnon vaivat vielä kauheammin.\nNiin oli jo tuskiinsa menehtymässä, ja horroksiin kävi mielensä. Hän\nnäki hirmuisia hahmuja ja kauheita kummituksia ympärillänsä; mutta\näkkiä kohtasi hänen korvaansa suloinen soitto, juuri kuin olisi hänelle\netäisestä kirkosta kuulunut kaunis ja ihana laulu. Tästä asettui ja\nlieveni tuskansa. Hän silmäili taaskin avarata luontoa ympärillänsä ja\nmuisteli nuoruutensa ystäviä, jotka kaikki olivat paremmat häntä ja nyt\nonnellisesti elivät maansa ja kansansa kunniana. \"Niin kyllä\", sanoi hän\nitsekseen, \"olisin minäkin voinut levätä rauhassa yöni ja olla kuin\ntekin onnellinen, jos olisin rakkaiden vanhempaini neuvoja seurannut!\"\nHänen tätä vielä sanoessaan katosi äkkiä haahmut ja kummitukset hänen\nympäriltään ja muuttuivat eläviksi nuorukaisiksi, joissa kaikki\nnuoruutensa ystävät tunsi ja itsensä myös. Mutta hän ei sietänyt katsoa\nheitä, vaan peitti käsillään silmänsä, joista kuumia kyyneleitä vuoti\nalas puhtaalle lumelle, ja huokaili vielä haikeammin: \"oi, tulkaatte\ntakasi lapsuuteni ihanat ajat, palatkaatte nuoruuteni parhaat päivät!\"\n--\n\nJa ne palasivatkin vielä; sillä hän oli vaan näin pahaa ja hirmuista\nuuta nähnyt uuden vuoden tullessa. Itse oli hän vielä hilpeä\nnuorukainen. Kaikki muu oli tyhjää unen kuvausta, ainoasti monet\nsyntinsä ja hairauksensa eivät olleet unia. Mutta sydämestään kiitti\nja ylisti hän Jumalaansa, että hänellä vielä oli aikaa palata pahuuden\npimeiltä poluilta ja lähteä siveyden suoralle tielle.\n\nPalaja hänen kanssansa sinäkin nuorukainen, jos olisit harhateille\neksynyt; sillä muutoin voipi tämä uni toteuntua ja koska kerran\nhaikeasti huokailet: \"oi, palatkaatte nuoruuteni päivät!\" niin on tuiki\nturhaa sun huutosi. E.S.\n\n\n\n\n7.\n\nTyttö ja tähdet.\n\n(Mukailema.)\n\nVanhasta kodistansa kulki kyynelsilmin pieni turvatoin tyttö, joka\nvanhempainsa kuoltua oli niin köyhäksi jäänyt, ett'ei hänellä muuta\nmaailmassa ollut, kuin ruumiinsa henki, sydämmessä suru ja ne vaatteet,\njoilla hän suojeli alastomuuttansa. Entiseen kotitaloonsa oli jo uusi\nasukas muuttanut, ja luottaen Häneen, joka on orpoin ja köyhäin isä\nja ruokkii taivaanki lintuiset, oli siis tyttöraukka matkalle saanut\nja käveli yksinäistä tietään suruissansa. Ainoa eväänsä oli pienonen\nleipä, jonka hänelle eräs naapurin vaimo oli hyvästä sydämestään\nantanut. Sitä kainalossaan kantaen oli hän tuokion taivaltanut, kun\nköyhä kerjäläis-ukko tuli vastaan tiellä ja häntä nöyrästi rukoili:\n\"anna, tyttö kulta, leivästäsi edes pienoinen pala, sillä nälkään\nolen nääntymässä.\" Tyttö kun tämän kuuli, antoi koko leipänsä ukolle,\nsanoen; \"tään enempää ei minulla ole, vähän siinä on nälkäisen syödä,\nvaan enentäköön Jumalan siunaus sen.\" Sillä puheen kulki hän edelleen,\nvaan ei kauaksi päässyt, kun vastaan tuli alastoin, vilusta värisevä\nlapsi, joka itkien rukoili: \"annas jotakin, millä päätäni peitän,\nmuuten raukka palellun.\" -- Tyttö silloin otti päästänsä huivin ja\nantoi kohta sen lapselle, josta taaskin läksi tiehensä. Ei etäälle\nsiitä kuitenkaan kulkenut, kuin niin ikään tuli tiellä vastahan lapsi,\njoka oli jalkineitta ja valitti viluansa. Tuskin tyttö sen taas\nkuuli, niin otti kengät jaloistaan, antaen ne lapselle, ja kulki itse\navojaloin edellensä.\n\nVihdoin kauan aikaa käytyänsä, saavutti hänet viimeinki pimeä, ja kun\nsiitä nyt yön yksinäisyydessä synkkää metsää vaelsi, tuli vastaansa\nvielä neljäs köyhä ja alastoin lapsi, joka rukoillen pyysi hänen\nhamettansa. \"Yön pimiällä ei minua kukaan näe, miten olen vaatetettu,\"\nmietti tyttö mielessään, \"niinpä voin tälle lapselle antaa hameenikin;\nsillä hän on minua heikompi ja tarvitsee sen paremmin.\" Siitä riisui\nnyt päältänsä ja antoi alastomalle lapselle viimeisenki verhonsa.\nVaan katso, hänen siinä nyt seisoessa lensi taivaan tähdet alas hänen\nympärilleen, muuttuen hohtaviksi hopeiksi, ja vaikka tyttö oli kaikista\nvaatteistaan luopunut, havaitsi hän äkkiä olevansa aivan uusissa,\nsomasti loistavissa verhoissa. Mutta rahat, hopeat poimi hän siinä nyt\nhelmaansa ja sai senkautta semmoisen rikkauden, että kaiken ikänsä eli\nmaallisitta huolitta. -- Se oli auttavaisuuden palkinto.\n\n\n\n\n8.\n\nTattarin ylpeys.\n\n(Andersenin mukaan.)\n\n\nRajun ilman jälkeen näyttää useinki tattarimaan ohitse kulkevalle koko\nvainio palaneelta ja mustalta, jonka tähden maamies sitä katsellessansa\ntavallisesti sanookin: \"tuossa ukon tuli on tattarin tuhonnut!\" Vaan\ntiedättekö, miksikä sen ukon tuli näin poltteli? -- Tuskin kyllä. --\nSenpä vuoksi tahdon tässä nyt kertoa, mitä minulle pieni varpunen\ntästä kerran jutteli. Haastamansa tarinan oli hän kerran itse\nvuoronsa kuullut vanhalta halavalta, joka on kaiken aikansa kasvanut\ntattaripellon pientarella ja seisoo siinä tänäänki.\n\nHän on siinä hyvästi hyötynyt ja näyttää isolta ja arvolliselta, vaan\ntoisen kylkensä on aika lahottanut ja pitkin pituuttansa näkyy hänessä\nsuuria halenneita, joissa kasvaa ruohoa, sammalta. Latvansa on ikä jo\nkallistanut, ja notkeat, alaspäin riippuvat oksansa viistävät maata,\njoten etempää katsovasta näyttää, kuin halava olisi ijällinen vanhus ja\nhartioitansa peittäisi pitkät, ruohonpäiset hiukset.\n\nHalavan ympärillä seisoi muutamasti kaikki pellon sarat täydessä\nviljassa, kasvaen vehnää, ruista, ohraa ja tattaria. Kauniisti kukoisti\nmuutoin halveksittu kaurakin, jonka joutuneet tähkäpäät näyttivät ikään\nkuin pieniltä, puun oksalla istuvilta lintuparvilta. -- Ohrat, rukiit\nolivat hyvällä terällä, ja päivän paahtavassa helteessä täytyivät\nehtimiseen heidän tähkänsä. Vaan kuta ihanampi heidän kasvunsa oli,\nsitä alemma painoivat he kainosti päänsä, juurikuin katsovaisten silmää\nvältellen.\n\nTuiki toisin käyttihe lähinnä halavaa kasvavat tattarit. Nämä\nei niskaansa notkistaneet, niinkuin muut viljat vainiolla, vaan\nseisoivat ylpeästi, selät kenossa. Sen teki tattari, pitäen itseään\nmuita parempana, sillä hän oli itseensä rakas ja kopea. Niin sanoi\nhän kerranki vanhalle halavalle: \"kuta enemmin muita ympärilläni\nkasvavia viljoja katselen, sitä tyytyväisempi on mieleni. Pääni ovat\nyhtä täyteläiset kuin muidenki, ja päälliseksi olen heitä muodoltani\npaljon somempi. Kukkani ovat kauniita kuin omenapuun, milt'ei vielä\nkauniimpia, ja suurta soreuttani täytyy kaikkien kummeksia. Enkös totta\npuhu, halava, vai tiedätkö minua kauniimpaa kasvua muualla maailmassa?\"\n--\n\nVastimeksi puisteli halava tuuheata latvaansa juuri kuin sanoakseen:\n\"tiedänhän, minkä tiedänki!\" Mutta tuota ei tattari huomannut,\npöyhisteliin vaan kopeasti ja sanoi käytöstään katuen \"hupsu mikä\nolin, joka vanhaa, pöllöpäistä halavaa kehtasin puhutella! Mitäpäs hän\ntietäisikään, joka niin jo on laho ja maatunut, että kylet, kupeensa\nkasvavat ruohoa.\"\n\nNousipa tuosta kauhea myrsky ja ukkonen jyrisi pilvissä. Sitä\npeloissaan supistivat kedon kukkaiset lehtensä, painaen päänsä alas,\nett'ei heille kovan ilman rajutessa tulisi vahinkoa. Vaan sitä ei\ntattari tehnyt, seisoi vaan selkä suorana ylpeästi.\n\n\"Kallista päätäsi, niinkuin me!\" kehoittivat häntä kedon kukkaiset.\n\n\"Mikäs on pakkona?\" sanoi tattari. \"Kallista päätä niinkuin me!\" huusi\nohrakin hänelle. \"Rajusti riehuen tulee tuulen tuima henki ja runtelee\nväkevillä siivillään hennon vartesi, ell'et häntä nöyrästi kumartele.\"\n\n\"Vaikka tulkoonki; mutta minä en kumarra häntä,\" sanoi tattari.\n\n\"Sulje kukkasi ja pidä piilossa pääsi!\" neuvoi vanha halava. \"Vaan,\nett'et salamaa kohdin katso pilvien revetessä; sillä salaman läpi\nloistaa auenneen taivaan kirkkaus, mutta tätä valoa ei ihmistenkään\nsilmät siedä, saatikka meidän mitättömiin, jotka heidän suhteensa\nolemme tuiki halvat ja kunnottomat.\"\n\n\"Halvat ja kunnottomat!\" kertoi tattari närkästyen \"no senhän näemme!\nUhallakin tahdon nyt salaman leimahtaessa aina taivaasen katsoa. Kukas\nsiitä minut estäisi?\" Ja sen hän tekisiit uhkamielisellä rohkeudella,\nvaikka salamat niin tiheään leimahtelivat, että näytti koko taivas\nolevan tulen ja valkean vallassa.\n\nKoska siitä kova ilma asettui ja myrsky maseni, näyttivät viljat,\nruohot ja kukkaiset entistään kauniimmilta, heitä oli sade vaan\nvirkistänyt; mutta tattari oli palanut rumaksi ja mustaksi. Muinoin\nvihanta vartensa makasi pehkuna maassa ja kuihtuneet oli kukkansa.\n\nSuruissaan heilutti likellä seisova halava paljastunutta päätänsä ja\nviheriöistä lehvistänsä valui suuria pisaroita alas nurmelle, juuri\nkuin olisi hän itkenyt. Niin kaiketi luulivat pienet varpuiset, jotka\nihmetellen kysyivät: \"mitäpä suret ja paheksit vanha puu? Raitishan on\nilma ja luonto kaunis ja loistava! Etkös huomaa, miten kirkas ja lämmin\non auringon loiste ja kuinka somasti ja joutuisasti pilvet taivaalla\ntoinen toistansa ajelevat? Hyvän tuoksun hajottaa tuulen tuuittaissa\nmeille heinät, ruohot ja kukkaiset. Miksi siis sureksit halava ja itket\nmuiden kaikkein ilotessa?\"\n\nVastaukseksi haasteli halava, miten tuttavansa tattarin ylpeys ja kopea\nkäytös oli kovasti rangaistu ja kertoi hänen kohtalonsa. Minä, joka\ntämän tarinaisen teille nyt puhelen, kuulin sen varpuisilta vuoroni,\nkoska eräänä iltana niitä näitä ajan huviksi juttelimme. Kun ette\nuskone minua, käykää heiltä kysymässä.\n\n\n\n\n9.\n\nIsän kuppi.\n\n(Totinen tapaus.)\n\n\nVahvalla tilallansa asui muutamasti varakas perhe, jota ei ollut\nmuuta kuin talonmies vaimonensa ja heidän kuusivuotinen poikansa.\nMutta talossa eli myöskin nykyisen perheenmiehen isä, joka jo oli\nvanha ja voimaton ukko. Tämä oli jo aikoiseen jättänyt isännyyden\npojallensa, joka talon haltijaksi tultuansa nai naapuristosta varakkaan\ntalon tyttären ja sen kautta vähältä aikaa hyötyi rikkaaksi hyvin.\nVaan mikäli talon varat enenivät, sikäli ylpeyden henkikin heräsi\nisännässä ja sai hänet viimein niin valtaansa, että hän röyhkeästi\nja tylysti alkoi kohdella vanhaa, voimatonta isäänsä. Täten jäivät\nneljännen käskyn kalliit vaatimukset häneltä unhotuksiin, Vaikka niiden\ntäyttämistä, Herran sanaa myöten, seuraa maallisetkin edut, mutta\nniiden rikontaa ajallinen ja ijänkaikkinen rangaistus.\n\nTuota ei mainittu perhekunta kuitenkaan muistanut; mutta vanha ukko,\njota olisi vanhoillaan tullut kunnioittaa ja rakkaudella kohdella, jäi\nkaiketta hoidotta. \"Kuten itse olet vanhempiasi kohdellut, siten kerran\nomat lapsesi kohtelevat sinua,\" on varoittavainen, usein toteutunut\nmuistutus; mutta vanhasta ukosta ei tässä talossa kuitenkaan pidetty\nhuolta, ei lukua. Hänen ei ruoka-aikoinakaan suvaittu istua muiden\nkanssa pöydässä; mutta vanhuksen täytyi uunin nurkassa itsekseen\natrioida, syöden mitä ruu'an tähdettä hänelle tavallisesti tuotiin\nvanhassa puukuppisessa, ja vieläpä sai monestikin torapuheita kuulla\npäälliseksi.\n\nKärsiväisesti kesti ukko tätä poikansa hävytöintä käytöstä. Nuhteista\nei apua olevan tiesi hän entuudesta eikä siis enää koettanutkaan\nsanoilla oikaista poikaansa; vaan rukoili hartaasti Jumalaa herättämään\nhänessä parempaa tietoa. -- Oli muuanna talvi-iltana kerran sitte\nperhe tuvassa ko'olla. Vanha äijä istui kurttuisillaan tuvan nurkassa,\nniinkuin tapansa oli, ja kutoi itselleen virsua. Nuori isäntä\nvaimonensa istuivat pöydän päässä jotakin keskenänsä haastellen ja\nlempeillä silmin toisinaan aina silmäilivät lämpiävän uunin edessä\nistuvaa nuorta poikaansa, joka, suuri puukappale kädessä, siinä\ntoimessaan jotakin vuoleskeli. -- \"No, mikäs pienellä Antilla nyt on\ntyönä?\" kysyi viimeinki isä, \"mitä noin isosta puupalaisesta olet\ntekevinäsi? näytäpä minulle.\" -- \"Tästä tulee kuppi,\" vastasi poika.\n\"No, kellen sitä teet?\" kysyi isä, \"onhan talossamme kiviastioitakin\ntarpeeksi.\" -- \"Vaikka,\" vastasi poika, \"mutta minäpä varsin\npuukuppisen teenki, niin koska mieheksi joudun ja isä vanhoillaan,\nniinkuin vaari nyt istuu tuolla uunin kupeella, tästä sitte ruokin ja\nsyöttelen teitä.\"\n\nNää sanat, jotka Jumala itse oli pojan suuhun saattanut, liikuttivat\nisän sydäntä suuresti. Kasvonsa vaalenivat lumenkarvaisiksi, koko\nruumistaan vapisutti ja hänen sielussaan soi selvään ja äänellisesti\nnämä neljännen käskyn muistutukset: \"Kunnioita isääsi ja äitiäsi, että\nsinulle hyvin käyköön ja siitä maalla kauan eläisit!\" Vaan kuin siitä\ntointua ennätti, nousi hän istuviltaan ja läheni itku-silmin vanhaa,\nnurkassa istuvata isäänsä, jonka kättä puristi lemmellisesti ja pyysi\nentistä pahaa ja jumalatointa käytöstään anteeksi. -- Sydämestään\nsoikin isä pojallensa sen ja ylisti mielessään Jumalaa, joka niin\nihmeellisesti oli hänen poikansa mielen viimeinki valaissut. -- Tästä\npäivin muuttui nyt pojan käytös peräti ja siitä lähtien kohteli hän\nisäänsä aina lemmellä ja rakkaudella, niin että monen toisenki olisi\nollut esimerkki otettava hänestä.\n\n\n\n\n10.\n\nKuninkaan kirkko.\n\n(Taru.)\n\n\nKerran eli mahtava kuningas, joka Jumalan kunniaksi päätti suuren\nja komean kirkon rakennuttaa maahansa. Mutta rakennuksensa tahtoi\nhän aikaan saada ihan omin varoinsa ja kuulutti siitä syystä\nympäri valtakuntansa, ett'ei kukaan kuoleman haastolla saisi sen\nrakentamiseksi antaa äyriäkään. Käsky kuultiinki, ja kohta kyllä\nseisoi kirkko komeudessaan valmiina, näyttäen niin uhkealta, ett'ei\nmoista muualla. Taitavilla mestareilla teetti nyt kuningas sileäksi\ntahkotun marmoritaulun, johon kultakirjaimilla piirrätti, että hän\nyksinänsä oli omin varoinsa tämän kauniin Hertan huoneen valmistanut\nja panetti tämän muisto-kirjoituksen kirkon seinille kaikkien\nnähtäväksi. Luuli siten näet kuulun nimensä ijäti säilyvän ihmisten\nmuistossa. Vaan kun muutaman päivän päästä tuli katsomaan kirkkoa,\noli kirjoitus marmoritaulussa muutettu. Siinä ei kirkon rakentajaksi\nsanottu häntä, maakunnan kuningasta mutta köyhää, leskeksi jäännyttä\nvaimoa. Tätä suuresti vihastuen otatti kuningas lesken nimen taulusta\npois ja panetti siaan omansa. Vaan kun vuorokausi sai kuluneeksi ja\nkuningas kävi katsomaan taulua kirkon seinällä, oli sama muutos taaskin\ntapahtunut. Kuninkaan käskystä piirrettiin nimensä vielä kolmannesti\ntaulun marmoriin, mutta kolmannesti sai myös sama, näkymätöin käsi sen\nsiitä uudelleen pyyhkineeksi, ja köyhän vaimon nimi seisoi taaskin\ntaulussa. Tästä jo kuningas tajusi, että Jumalan kaikkivaltiaan käsi\noli kirjoituksen muuttanut, ja jäykkä mielensä nöyristyi. Tarkemmin\ntutkiakseen asiata kutsutti hän köyhän lesken kuitenki eteensä ja\nsanoi hänelle: \"täällä on nykysittäin tapahtunut outoja ihmeitä, joista\ntahtoisin selkoa, puhu siis suora totuus minulle. Oletko kovan kieltoni\nunohtanut, ett'ei muka kukaan saanut valmistettavan kirkkoni rakennusta\neistää äyrilläkään, vain oletko tahtoni tiennyt ja sitä vastaan\nkuitenki tahallasi rikkonut?\" Kuninkaan eteen langeten vastasi vaimo\nvapisten: \"suo korkea kuningas, rikokseni anteeksi! Minä elän suuressa\nköyhyydessä ja saan työn tuskin uutteralla työlläni henkeni elatuksen.\nSäästämällä olin kuitenki aikaa myöten ko'onnut muutamia äyriä, ja\nmielelläni olisin niillä sen kauniin kirkon valmistumista eistänyt,\njota Jumalan kunniaksi rakennutit, vaan pelkäsin kovaa kieltoasi. Kun\nen muulla nyt voinut tätä sun yritystäsi eistellä, ostin ma säästämillä\nrahoillani heiniä takallisen ja hajotin ne niiden eläinten syötäviksi,\njoilla työväkesi vedätti kirkon rakennus-aineita. Nämä tielle\nhajottamat heinäni söi eläimet mielellään, ja niin sain hartaan toivoni\ntäytetyksi enkä sillä kuitenkaan luullut rikkovani käskyäsi.\"\n\nSyvästi liikutti tämä lesken vastaus kuninkaan mieltä, joka siitä nyt\nhavaitsi, että köyhän vähäinen, mutta hyvästä sydämestä antama lahja\noli Herralle otollisempi, kuin kaikki ruhtinaan rikkaus. Ja köyhälle\nvaimolle toimitti hän runsaat antimet, ja pani itse sen varoituksen\ntähdelle, jonka tämän tapauksen kautta näki Herralta saaneensa.\n\n\n\n\n11.\n\nLinnan isäntä ja matkamies.\n\n(Saksasta.)\n\n\nKomeassa, aikoja sitte peräti hävinneessä linnassa eli ennen vanhaan\nmainion rikas mutta ylpeä isäntä. Määrättömiä rahasummia oli hän tämän\nlinnansa kaunistamiseksi arvelematta menettänyt; mutta lähimäistään\nkohtaan oli hän tuiki saita ja itara eikä äyrilläkään autellut köyhiä.\n\nTulipa tuosta kerran etäinen vieras hänen linnaansa ja pyysi isännältä\nlupaa siinä yötä ollakseen, koska hän matkastaan oli väsynyt. Tähän ei\nlinnan isäntä suostunut; vaan käski vieraan kulkea edellensä, sanoen\nvihoissansa: \"ei mun linnani ole matkaavia varten rakennettu, mene\nveikkonen matkaasi!\" -- \"Kyllä menenki,\" vastasi vieras, \"mutta suokaa\nmun sitä ennen teiltä kolme seikkaa kysellä.\" \"Sitä en sinulta kieltää\nvoi,\" lausui isäntä, \"kysymyksiisi tahdon mielellänikin vastata, kunhan\nsitte lähdet linnastani etkä enää tule minua vaivaamaan.\"\n\nLinnan isännältä kysyi nyt luvan saatuansa etäinen matkustaja: \"ken\nteitä ennen asui tässä linnassanne?\" -- \"Isäni,\" vastasi isäntä. --\n\"Kukas häntä ennen tässä oli asuntoa?\" kysyi toisekseen matkustaja.\n\"Mun isäni isä,\" virkkoi isäntä vieraalle. \"Ja kukas tässä teidän\njälestänne on asuva?\" kysyi matkustaja viimeiksi. -- \"Kun sallinee\nJumala -- mun poikani,\" virkkoi isäntä, vaan näytti ikäänkun syvemmältä\nmiettivän asiata.\n\n\"No, koska linnassanne kukin vaan majailee aikansa ja aina vuoronsa\njättää siansa toiselle, mitäs kuin matkaavaisia ovatkaan tässä\nasuvaiset? Vieraita varten on siis linnanne kuitenki, myöntänettehän\nsen. Vaan jos nyt asia on semmoinen, ja sen itse tiedätte, miksikä\nniin suurella vaivalla ja kustannuksella kaunistatte tätä nykyistä\nmajaanne, jossa ette kuitenkaan tule kaukaa asumaan, vaan jonka kenties\npianki jätätte toiselle? Käyttäkää runsaat varanne pikemmin köyhäin ja\ntarvitsevaisten auttamiseksi, niin rakennatte itsellenne pysyväisemmän\nasunnon taivaassa.\"\n\nNämä sanat vaikuttivat linnan isännässä täydellisen mielen muutoksen.\nHän ei vierasta laskenutkaan luotansa, vaan piti hänet yötä linnassaan\nja oli siitä päivin köyhiä vastaan nöyrä ja auttava.\n\n\n\n\n12.\n\nAutio saari.\n\n(Saksasta kääntämä vertaus.)\n\n\nRikas ja hyväntahtoinen isäntä, jolla oli monta orjaa, päätti kerran\ntehdä yhden heistä onnelliseksi; hän antoi hänelle vapauden ja laivan\ntäynnä kallista tavaraa. \"Mene,\" lausui hän, \"tällä laivalla kaukaisiin\nmaihin ja kaupittele näitä tavaroita; minkä niillä voittanet, sen\nannan sinulle omaksi!\" -- Iloissa mielin levitti orja laivansa\npurjeet tuuleen ja läksi meren selät suuret kulkemahan. Kulki viikon,\nkulki toisen, jopa kolmantena rupesi myrsky semmoinen riehumaan,\nett'ei vanhimmatkaan merimiehet sanoneet mokomaa muistavansa. Mastot\nrojahtivat kohta veteen, vieden puolet laivan väkeä mukaansa ja laiva\njäi aaltojen ajona viereskelemään, kunne karia vasten karskahti\npalaisiksi. Siihen se upposi tavaroineen päivineen ja laivaväestä\nei jäänyt henkiin muuta kuin entinen orja, joka airon varassa pääsi\nuimalla rantaan. Nälästyneenä, puoli-alastomana nousi hän maalle ja\nistahtui kivelle valittamaan kovaa onneansa, kun oli joutunut ihan\nautioon saareen nälän surmattavaksi taikka petojen syötäväksi. --\nMutta arvaapas hänen iloa ja ihmettänsä, kun yhtäkkiä näki suuren\nihmisparven rientävän häntä kohtaansa, riemastellen ja huutaen:\n\"terve, terve kuninkaamme!\" -- Ennenkuin mies kerkesi katsellaitakaan,\nreutoivat he hänet komeihin vaunuihin ja veivät lähellä olevaan isoon\nkaupunkiin. Kuninkaalliseen linnaan tultua, puettiin hänen päällensä\npurpuralevätti, pantiin hänelle kallis kruunu päähän ja talutettiin hän\nkultaiseen valtioistumeen istumaan. Hänen eteensä laskeusivat sitten\nkansan ylevimmät miehet polvilleen, vannoen hänelle uskollisuuden valan\nomassa sekä muidenki alamaisten nimessä.\n\nAlussa luuli uusi kuningas pilkkaa hänestä tehtävän ja kaiken komeuden\npian jällensä haihtuvan, kuni unen tuottama onni ainakin; vaan kuin\npäivä päiveä pakeni ja häntä yhä vielä hallitsijana kohdeltiin ja\nkunnioitettiin, täytyi hänen viimeinki ruveta uskomaan toden todella\ntulleensa kuninkaaksi. \"Mikä lieneekin kääntänyt tämän kummallisen\nkansan silmät,\" ihmetteli hän itsekseen, \"kun ovat minun oudon ja\nalastoman meren-hylkyläisen panneet kuninkaana hallitsemaan. He\neivät kysy, kusta tulen eivätkä tiedustele sukuani ja kuitenkin\nkunnioittelevat he minua kuni valtijaansa ainakin. Ompa tavat\nereskummalliset tässä maailman pohjukassa.\"\n\nVihdoin ei malttanut enää olla tiedustelematta ja päätti puhutella\nerästä vanhaa ylimystä, joka näytti olevan muita viisaampi ja\nkokeneempi. \"Selitä minulle Jumalan tähden,\" sanoi hän hänelle, \"miksi\nolette minut kuninkaaksenne panneet? Mistä älysitte tulleeni tähän\nsaareen? Minnekä joudun minä viimeinki?\"\n\n\"Herra,\" vastasi vanhus, \"tässä saaressa elää haltijoita. Ammoin aikaa\nsitte rukoilivat kerran Kaikkivaltiasta, että vuotuiseen lähettäisi\nheille jonkun Aatamin pojista hallitsiaksi. Siihen suostuikin\nKaikkivaltias ja antaa siitä ajoin joka vuosi samana päivänä jonkun\nihmisen sattua tähän saareen. Sille rientävät asukkaat kaikki riemulla\nvastaan, niin kuin olet nähnyt, ja ottavat hänen kuninkaaksensa, mutta\nhänen hallituksensa loppuu vuoden päästä. Tämän ajan kuluttua kun\nmääräpäivä taas on käsillä, pannaan kuningas viraltaan, kuninkaallinen\nasunsa riisutaan ja sen siaan puetaan hänen päällensä vanhoja\nrepaleita. Sitten hän viedään väkisen laivaan ja kuletetaan autioon\nsaareen. Äsken vielä mahtavana ruhtinaana oltuansa tulee hän sinne,\njossa ei tapaa ystävää eikä alamaista. Murheessansa ei häntä lohduta\nkukaan ja siinä tulee hänen yksinäisyydessä ja vaivoissa kituroida,\nkun ei ole älynnyt hallitusvuottansa viisaasti käyttää. -- Vanha\nkuninkaansa pois ajettuna rientää kansa taaskin riemuten vastaan\ntoiselle Kaikkivaltiaan sinne saattamalle hallitsijalle. Semmoinen on,\nherrani, tämän valtakunnan ikuinen sääntö, jota ei voi mikään kuningas\nkumota.\"\n\n\"Ovatko edellisenikin,\" kysyi kuningas vielä, \"tietäneet\nhallitusaikansa lyhyyden ja heitä sitte uhkaavan kovan onnensa?\"\n-- \"Ovat kyllä,\" vastasi vanhus, \"vaan muutamien silmät huikensi\nkuninkaallisen komeuden loiste, niin ett'eivät huolineet muistaakaan\nvastaista kohtaloansa; oli muita taas, jotka kyllä toisinansa\nsitä muistelivat, vaan kaikin mokomin koettelivat sitä ajatusta\nmielestänsä karkoittaa, ett'ei se heitä muka estäisi vähiä onnensa\npäiviä nauttimasta. He horjuivat ikään kuin humalapäissä huvituksesta\ntoiseen, kunne määräpäivän tultua vietiin laivaan. Silloinpa kaikki\npäivittelemään ja mielettömyyttänsä kiroilemaan; vaan ei parku enää\nauttanut päivistä pahoista: armotta hyljättiin he autioon saareen\nviheliäisyydessä menehtymään, kun eivät olleet muistaneet taikka\ntahtoneetkaan ajoissa estää kovaa onneansa.\"\n\nVanhuksen sanat saattoivat kuninkaan sangen murheen- ja pelonalaiseksi;\nkauhistuksella ajatteli hän entisten kuninkaiden kohtaloa ja säikähtyi\nkovin, kun havaitsi muutamia viikkoja jo kuluneen eikä vielä pahan\nonnen estämiseksi mitään tehneensä. Tästä edes päätti hän tarkoin\nkäyttää jok'ainoan hetken, että vielä kerkiäisi jotain toimeen saada.\n-- \"Viisas ukko,\" sanoi hän taaskin haltijalle, \"sinä olet ilmoittanut\nminulle kuinka hupainen kuninkaallinen valta on ja mihinkä joudun\nsen kuluttua; neuvopahan nyt myöskin, millä keinoin voisin välttää\nsitä viheliäistä tilaa, johon kaikki edelliseni ovat joutuneet!\" --\n\"Muista, armollinen herrani,\" vastasi vanhus, \"alastoinna tähän saareen\ntulleesi; alastoinna kun kerran täältä tulee lähteäki palaumattomiin.\nYhden keinon vaan tiedän, millä taidat välttää nälkään nääntymistä\nautiossa saaressa; se olisi nimittäin se että siihen lähetät asukkaita.\nSitä ei lakimme sinulta kiellä ja alamaisesi ovat valmiit menemään\nminne käskenetkin. Lähetä saareen työmiehiä, raivauta synkät korvet\nviljaviksi vainioiksi, ja rakennuta kyliä sekä kaupunkeja; sanalla\nsanoen, valmista siinä itsellesi uusi valtakunta, jossa täältä pois\najettua voit hallita. Mutta joudu, elä pirahuttele päiviäsi joutaviin,\nsillä määrä-aikasi on sangen lyhyinen, ja kuta ihanammaksi kaunistelet\nvastaista asuntoasi, sitä suloisempi on siellä sitten elelläksesi.\nElä heitä mitään huomeispäivään, vaan te'e aina niin, kuin olisi jo\nhuomeispäivä viimeinen. -- Mutta jos et ota kuullaksesi neuvoani taikka\nrupeat viivyttelemään, niin on tuhosi valmis ja välttämätöin.\"\n\nKuningas oli viisas mies ja ukon lauseet kiihdyttivät hänen\nvireyttänsä. Paikalla lähetti hän saareen asukkaita joukottain; ne\nmuuttivat sinne mielellään ja ryhtyivät miehissä työhön. Saari muuttui\npäivä päivältä kauniimmaksi ja puolen vuoden päästä nousta törrötti\njo kaupunkein sekä kylien kirkkotorneja sadottain peltojen, lehtojen\nlomassa. Vaan ei kuningas heittänyt vieläkään; yhä lähetteli hän\nlisään toisia asukkaita, jotka sinne muuttelivat paremmalla mielellä,\nkun tiesivät tulevansa jo ennestään viljeltyyn maahan sukulaisten ja\nystäväin luokse.\n\nNäissä toimissa hupeni vuoden viimeinenki kannikka ja se hetki läheni,\njonka edelliset kuninkaat aina olivat vavistuksella sekä hampaiden\nkiristyksellä nähneet tulevan; mutta nykyinen hallitsija ei sitä\npelännyt, jopa alkoi halatakin uuteen valtakuntaansa, jossa hän kaikki\nniin taitavasti oli järestänyt. Vihdoin tuli määrä-hetki: kuningas\nkaapattiin linnastaan, kuletettiin kuninkaallisesta puvusta riisuttuna\nlaivaan ja vietiin muinoin autioon saareen. Tuskinpa oli siinä noussut\nmaalle, niin riensi hänelle saaren väki riemutellen vastaan ja pani\nhänen päähänsä lakastumattoman kukkaseppeleen, sen kruunun siaan, joka\nvaan ainoan vuosikauden oli kestänyt. Siitä päivin sai hän alamaistensa\nparvessa eläen nauttia onnea ja menestystä.\n\n_Vertauksen selitys_: Rikas hyväntahtoinen isäni on _Jumala_, ja\norjansa, jonka lähettää purjehtimaan, _ihminen_ syntyessänsä maailmaan;\nsaari, johon hän myrskyn ajona joutuu, on _maailma_ ja riemulla vastaan\nrientävät asukkaat, hänen _vanhempansa_, jotka hellällä huolenpidolla\nkorjailevat sekä hoitelevat alastointa, itkevää raukkaa. Vanhus, joka\nhänelle ilmoittaa, miten hänen lyhyen hallitusaikansa perästä on\ntapahtuva, on _viisaus Jumalan sanassa_. Hallitusvuotensa on _maallinen\nelämä_ ja autio saari, johon hän sen kuluttua viedään, toinen\n_maailma_. Sinne edeltäpäin lähettämänsä työmiehet ovat elinaikana\ntoimittamansa _hyvät teot_. Häntä ennen sinne viedyt kuninkaat ovat\n_tavallisten ihmisten_ kaltaiset, jotka kaiken ikänsä puuhailevat\nmaallisten asioiden hommassa, koskaan ajattelematta elämänsä ja\nkuolemansa seikkoja; tyhjin käsin kun tulevat Kaikkivaltiaan tuomioon,\nniin saavat ansaitun rangaistuksensa. Suonio.\n\n\n\n\n13.\n\nSatu pienestä Paavosta.\n\n\nMetsässä kaukana, kussa kesätuulten huokuessa heinät, kukkaiset ja\nruohot hyvän hajunsa hajotteli, seisoi kuusten ja honkapuiden suojassa\nmökin paikka vähäinen. Tään mökkisen pihalla istui kauniina kesä-iltana\npäivän lasketessa pieni seitsenvuotias poika yksinänsä eräällä kivellä,\nja sinisistä silmistänsä vuoti kyyneleet karpaloina. -- Mikäs näin\nhäntä itketti? -- Oi syytä kyllä oli poikaraukan itkeä, sillä sisällä\ntuvassa sairasti äitinsä viimeistä tautiansa. Häntä ahdisti jo kuolon\ntuskat, vaan kaukana olivat ystävänsä kaikki eikä lähellä edes holhovaa\nkättä, joka korjaten häntä olisi kovaa kiusaansa keventänyt. Pieni\nPaavo oli äitinsä ainoa turva, mutta huojentaakseen mielensä raskautta\noli hän vähäksi luopunut sairaan luota ja pistäynyt tuvasta pihalle,\njossa sai edes tuulen huminalle haikean surunsa huokailla. Syvästi\nmiettien oli hän hetken siinä istunut, kun vienoinen valitus koski\nhänen korvaansa. Sen tuskin kuulikaan, kun oli jo taaskin tuvassa,\nsillä vaikeroiva ääni oli hänen sairaan äitinsä, ja hellästi syleillen\nhäntä, sanoi hän syvällä innolla: \"ethän, äitini armas, jätä vielä\nPaavoasi?\" -- \"Elä lapseni niin toki itke,\" virkkoi vienosti äiti ja\nsuuteli poikaansa. \"Ehkä on Jumalan tahto, että täältä jo lähden ja\neroan luotasi, vaan jos jäätkin minusta, et ole kuitenkaan turvatta,\nsillä köyhillä ja orvoilla on isä armias taivaassa. Hän auttoi isäsi\nkuoltua minua, vahvistaen epätoivoisen mieleni, ja samoin on Hän\nvarmaan sinuakin auttava.\" \"Oi, äitini rakas, et vielä saa poikaasi\njättää ja luotani lähteä, kuinka yksin sitte saisin sinutta aikoihin?\"\nsanoi innokkaasti Paavo ja itki aina katkerammin. -- Syvästi huo'aten\nvastasi äiti: \"et arvaa, lapseni, kuinka kernaasti täyttäisin pyytösi,\nvaan toista on useinki Jumalan tahto, toista ihmisen, emmekä siltä saa\nnureksia, sillä kaikki säätää Hän hyväksemme. Siis elä liiallisesti\nsinäkään lapseni sure ja murhehdi, vaan lähde, raukka, jo levolle, niin\nsaisin ehkä minäkin unta ja voisin vähäksi levähtää vaivoistani.\" Sen\nsanottuaan siunasi sairas kerran vielä rakasta lastansa, josta vaipui\nvuoteelleen ja vihdoinki nukahti. Mutta Paavo ei levätä voinut, sillä\nahdistunut ja rauhatoin oli mielensä, vaan istausi vuoteen viereen\nrahille ja valvoi ääneti siinä sairaan äitinsä maatessa.\n\nNiin kului hetki hetkensä päähän, ja illasta joutui yö, sillä aika\nrientääpi yhä eikä sairaankaan huoneessa seisahtele. Hyvän aikaa jo\noli kaikki hiljaa tuvassa, ja tuskin eroitti Paavo sairaan äitinsä\nhuokaukset, vaan äkkiä aukesi tuosta nyt ovi, ikään kuin itsestään,\nja tupaan tuli hiljaa ja hiipien siitä outo ja vieras olento, jonka\nhartioilla oli liehuvaiset, lumivalkoiset lentimet. Kirkkaasti\npaistavaa otsaansa peitti osaksi kauniit, kullankarvaiset hiukset ja\nniiden suojasta loisteli siniset silmänsä, kuin tähteiset lempeästi.\nKasvoiltansa oli hän vaalea, mutta muotonsa muutoin tyyni ja lauhkea.\nHeti oven auetessa hypähti Paavo istuviltansa, ikään kuin suojellakseen\nsairasta äitiänsä, vaan kuin vieraan silmät nähdä sai, miten ne olivat\nsulot ja leppeät, katosi kohtakin pelkonsa ja hiiskumatta istaitsi hän\nuudestaan rahille. Vieras valkeine siipinensä lähestyi nyt sairasta\nvuoteella ja suuteli syvään hänen vaaleita huuliansa; josta kääntyi\ntaas ovea kohdin ja hiljaa katosi, niinkuin oli tullutkin. Tämä oli\nPaavosta outoa, kuitenkaan ei hän vieraan käyntiä säikähtänyt, mutta\niloinen oli mielensä, sillä sydämessään tunsi hän nyt, että äitinsä\nvaivat olivat entistä vähemmät. Sitä hyväillen nukkui hän sikeästi\neikä herännyt, kuin aamulla vasta, kun oli jo aurinko ylhäälle noussut\nja kirkkaasti paisteli ikkunasta. Heti herättyään hiipi hän äitinsä\nvuoteelle ja kallisti hänen rintaansa kohdin korvansa; vaan jos kuinka\ntarkkaan kuunteli, ei hän huomannut hengitystä. Sitä säikähtäen katseli\nhän sairasta tarkemmin ja etsi äitinsä silmiä, vaan nämä olivat\ntummaksi himmentyneet; ja kun siitä nyt käsiä koetti, olivat nekin\nkylmät ja hervottomat. Tästä jo Paavo täyden totuuden havaitsi --\näitinsä armas ei elänytkään!\n\nJa viikot vieri, päivät päiviä pakeni. Kirkon kupeella lepäsi äiti\nmullassa maan, ja kylässä palveli Paavo rikasta, mutta kovaa ja\nkiukkuista isäntää. Tälle täytyi hänen raskaita töitä tehdä ja\ntoimitella. Vaikka voimansa vielä olivat vähäiset, ja useinki ei hän\nmuuta kuitenkaan perinyt palkoista, kuin toria ja nuhteita, hyvä jos\npääsi, ett'ei lyötykin päälliseksi. Sitä syvemmin suri hän aikaisin\nkuollutta äitiänsä, eikä sitä päivää mennyt, jona ei hänen haudallaan\nkäynyt ja siinä kaipaustansa huokaillut.\n\nTuli vihdoinki talvi. Nietosten peitteessä lepäsi routainen maa\nja kadonnut oli kesän kauneus metsistä. Kylmät oli ilmatkin, ja\npakkaista piillen pysyivät ihmiset huoneissaan. Mutta eräänä iltana,\nkoska isäntäväki oli Paavoa kohtaan ollut tavallista kovempi, ja\nolonsa tuntui kovin vaikealta, pistäysi hän tuvasta ja kulki kylmästä\nhuolimatta kuolleen äitinsä kummulle, tosin ei lumen alta näkynyt\nhautaa nyt itseänsä, sillä korkeat kinokset peittivät sen ja pienen\nsiinä seisovan ristinki. Mutta Paavo tunsi paikan entuudesta hyvin ja\nlöysi sen lumenki peitosta. -- Haudan kohdalle istuttuaan alkoi hän\nvaikeata oloaan vaikeroida ja puhutteli alla turpeen lepääjätä: \"ah,\näitini rakas, tule avuksi lapsellesi! Viikon jo poikessa viivyit --\njoudu, emoni armas, joudu jo!\"\n\nJa yhä kiihtyi pakkaisen henki ja tuulet riehui rajummin, vaan tuota\nei pieni Paavo huomannut. Suruissaan istui hän äitinsä kummulla vaan\nja itkeä kujersi, mutta tuosta tuntui nyt hänestä, kuin olisi kepeä\nkäsi hänen päätänsä hiljaa hivellyt, ja sitä kääntyi katsomaan,\nseisoi vierellänsä kaksi taivaallista olentoa, tuota ei kuitenkaan\npelästynyt, mutta ilosta riemahti rintansa, sillä toisen heistä tunsi\nhän hyvästi. Se oli sama valkeasiipinen olento, joka hänen äitiänsä\nkävi kuolinvuoteella tervehtimässä ja häntä niin sulosti suuteli.\nLäheni siis pelotta tätä vanhaa tuttua ja sanoi iloiten: \"terve\ntultuasi sulosiipinen olento! tuotko terveisiä äidiltäni?\" Taivahisten\ntavalla hymyili enkeli vaan ja ojensi toverilleen kätensä. Mutta ilosta\nkirkaisi Paavo tämän nähdessään, sillä nyt tunsi hän toisenkin -- se\noli hänen oma äitinsä! Ja hellästi hymyillen avasi äiti lapsellensa\nsulon sylinsä; mutta toverinsa, joka oli kuolon vaalea enkeli, suuteli\nlempeästi Paavon viluisia huulia ja kuiskui hiljaa hänen korvaansa:\n\"joudu jo, lapsi -- joudu äitisi luo!\"\n\nJa hiljalleen, kuni kuuntunut kukka, vaipui Paavo lumen lietoon\nsylihin. Mutta taivasta kohdin nousi haamua kolme kauniissa enkelin\nmuodossa. Kuka kolmas oli näistä, sen arvaatte sanomatta, vaikka\nnyt valkoiset, välkkyvät siivet lentäessä hohti hänen hennoilta\nhartioiltaan. Vaan yöstä kun aamunen joutui ja aurinko valaisi maan,\nlepäsi Paavo kuolleena äitinsä kummulla, pienoinen hauta saatiin tähän\nnyt hänellekin, ja rauhassa lepäsi viimeinki lapsi rakkaan äitinsä\nrinnalla!\n\nMutta aika vaihteli taas. Talven tuulet tyyntyi ja säät tuli suojemmat.\nLevoltaan heräsi luonto, ja maat, metsät muuttivat muotonsa. Paistaessa\npäivän suli järvistä jäät sekä nietokset niityiltä ja kohta taaskin\nkaunisti kevään kukkaiset ketoa. Kesän henki verhoi vihannaksi maan\nkirkonki kupeella, ja ruohot, heinät hajottivat tuoksunsa haudoille.\nVaan ei kenenkään kummulla kasvanut niin kauniita kukkaisia, kuin\nPaavon ja hänen äitinsä haudalla. Niitä peitti karvaltansa kaunihimmat;\nmikä heistä kuvaili kesäisen taivaan siveyttä, mikä taas lumen lietoa\nvalkeutta. Mutta tuulten heitä hyväillessä oli suloista katsella,\nkuinka suuremmalta haudalta kukat kumartelivat toisen pienemmän\nkukkaisille, ikään kuin olisi mielensä tehnyt syleillä toisiansa.\n\nKen sattumalta kulki nyt tästä, seisahtui hetkeksi hautain kohdalle\nja katsasti kukkain outoa kauneutta. Vuodatti kenties kyyneleenki ja\nlausui huoaten: \"äiti parka, poika rukka, vähä oli maallinen ilonne!\"\n\nMutta ylhäällä taivaan korkeudessa, kussa lempi ja rakkaus vallitsevat,\nsiellä asui nyt äiti poikansa kanssa! alati yhdessä, ja heidän onneansa\nylistävät enkelit taivahisetki, laulaen riemussa rinnoin: \"ani autuaat\nolette!\" E.S.\n\n\n\n\n14.\n\nAikansa unohtanut.\n\n(Taru.)\n\n\nEnnen vanhaan eli eräässä luostarissa muiden vanhusten seurassa vielä\nijältänsä nuori munkki, nimeltään Silvio. Tämä oli kaikessa elossaan\nuuras ja jumalinen, teki itse kauniita kirjoja ja luki hartaasti\nRaamattua. Luostarin hallitus olikin tämän vuoksi uskonut yhteisen\nkirjastonsa hänen katsottavaksi, ja Silvio sai vyöllänsä kantaa kaikki\nkirjakaappien avaimet, jota toimitusta pidettiin suurena kunniana.\nKoska siitä muutamasti Silvio tapansa mukaan tutki Raamattua, tuli\napostoli Pietarin toisessa epistolassa seuraava lause hänen eteensä:\n\"Yksi päivä on Herran edessä niinkuin tuhannen ajast'aikaa, ja tuhat\najast'aikaa niinkuin yksi päivä.\" Tätä paikkaa ei nuori munkki\nkäsittänyt, koko lauseen ajatus oli hänestä tuiki mahdotoin, ja vaikka\nmielellänsä olisi kallista kirjaansa uskonut, nousi kuitenki vasten\ntahtoansa ahdistava epäillys hänen mieleensä. -- Sattui Silvio tuosta\nnyt kerran varahin aamuisella menemään kolkosta kirjastosta luostarin\nkaunoiseen puistoon kävelemään, ja näki siellä pienen, monelta\nkarvalta somasti hohtavan lintuisen, joka etsien elatustansa lenteli\nsinne tänne puistossa. Heti Silvion nähtyänsä asettui hän kuitenkin\nlentämästä ja istausi muutamalle oksalle, josta alkoi laulaa viserrellä\noudolla, erinomaisella tavalla. Silvio, jonka korviin tämä laulun\nnuotti soi sanomattoman sulosti, koki lintua tavoittaa kädellänsä;\nmutta iloissaan lennähti tämä yhdeltä oksalta toiselle, jossa aina\nlaulaa visersi alkavaa virttänsä, vaan ei kiini antaunut, vaikka häntä\nihastunut munkki luostarin luota aina synkkään metsään seurasi. Koska\nsiitä vihdoinki Silvio vaivansa näki turhaksi, palasi hän luostariin\ntakasi; mutta tuiki outo oli hänestä koko entinen kotinsa. Niin hyvin\nluostari itse kuin koko sen ympäristö oli entistään paljoa avarampi\nja kauniimpi, ja kussa Silvion muistaa hänen lähtiessänsä oli puusta\nrakettu pieni, alhainen kappeli, siinä seisoi nyt komea kivinen kirkko,\njonka harjalta kolme terävähuippuista tornia jalosti yleni taivaalle.\nTätä kaikkea suuresti oudostuen ei munkki-parka tiennyt, miten hän\nsemmoista, niin äkillistä muutosta selittäisi. Varovasti läheni hän\nvihdoin kuitenkin luostarin porttia ja koputti hiljaa sen ovelle.\nTuosta tuli nyt vennon vieras mies ja aukaisi hänelle; vaan tuskin\nnäki hän Silvion, kun jo pakeni peloissansa. Siitä huolimatta meni\nSilvio edelleen ja kulki läpi luostarin kalmiston, jossa hän ennen\njoka pienoisen paikan oli tuntenut; vaan nyt havaitsi hän täällä monta\nuutta hautaa ja ristiä, ja niiden nimet, jotka haudoissa lepäsi, olivat\nhänelle outoja, hän ei heitä tiennyt koskaan tunteneensa.\n\nSiitä luostarin sisälle tultuansa kävi hän muita munkkilaisia\ntervehtimään, mutta nämä kaikki pakenivat, peljästyen häntä, kuin\nkummitusta. Luostarin isäntä yksinänsä ei toisia seurannut, vaan tuli\nSilvion luo, ristin kuva kädessä, ja kysyi oudolla äänellä: \"ken\nolet sa kuolleista noussut haamu, joka et haudassa lepoa saa? Sano\nristinnaulitun Vapahtajan nimeen, mitä meiltä eläväisiltä tahdot, ja\nmikä on asiasi.\"\n\nTämän kuultuansa alkoi Silvion jäsenet vavista, kun voimattoman\nvanhuksen, ja luoden silmänsä maahan keksi hän nyt kuinka pitkä, harmaa\nparta riippui alas hänen rinnallensa, ulottuen aina vyötäisiin, jossa\nkirjaston avaimet vielä roikkuivat renkaassaan, niinkuin ennenkin.\nToiset munkit, jotka jo sillä välin olivat ensi pelostaan tointuneet,\ntulivat siihen kaikki nyt ko'olle ja katsoivat kummastellen vanhaa\noudonnäköistä vierasta, kunne muudan heistä nosti hänelle istuimen.\nTälle antoi nyt Silvio avaimet vyöltänsä, sanoen kirjakaappien niillä\navattavan. Asiata käytiin kohta tiedustamaan ja avaimilla aukesi\nkaappien lukot, niin kuin vieras oli sanonut. Sitä oudostui luostarin\nväki yhä enemmin, ja eräs heistä toi vihdoin vanhan ajantiedon\nnäkeeksi, johon oli muistoon kirjoitettu: että, _kolme sataa vuotta,\nsiitä ajasta lukien, eräs Silvio-niminen munkki oli luostarista\nkadonnut, Vaan ett'ei ensinkään tietty, oliko hän tapaturmaisesti\nkuollut, vai muille maille paennut_.\n\n\"Ah, pieni lintu! senkö laulusi vaikutti?\" sanoi Silvio huoaten. Tuskin\nhetken aikaa luulin suloa ääntäsi kuunnelleeni, ja kolme sataa vuotta\nsai jo kuitenki kuluneeksi! Sinä lauloit ylhäistä autuuden virttä, jota\nei mieleni silloin käsittänyt; vaan nyt sen jo tajuan, ja ylistän, maan\nmitätöin tuhka, Herra, Sun nimeäsi! Tätä sanoessaan kallisti vanhus\npäänsä nöyrästi alemma ja koko ruumiinsa vajosi hiljaa maahan, muuttuen\nmaan mustan tomuksi.\n\n\n\n\n15.\n\nBelisario.\n\n\nSiunattu se lapsi, josta isällensä on iloa, ja siunattu kahdesti se,\njoka on oman isänsä turva ja suojelija.\n\n_Belisario_ oli, niinkuin historiasta kenties tiedätte, _Justiniano_\nnimisen Kreikan keisarin sotapäällikkö. Alhaisesta suvusta syntynyt\noli hän neronsa ja miehuutensa kautta tähän tähdelliseen virkaan\nylennyt. Mitä hän valtakunnan monia vihollisia vastaan sotiessa\nisänmaansa hyväksi ja kunniaksi kerran teki ja toimitti, siitä\ntarjoaa sen ajan historia tarkempia tietoja. Meidän aikomuksemme\non ainoasti sitä kertoa, kuinka keisari hänen ansiollisia töitänsä\npalkitsi. Kateudesta kokivat vihamiehensä, jotka mielellään olisivat\npyrkineet yhtä kuuluisaksi, kuin hän, vaan joilla ei tähän ollut\nvoimaa ei kykyä, edes sortaa hänen onneansa ja saattivat viimeinki\nsiihen luuloon keisarin, että Belisario oli häntä vastaan viekas ja\npetollinen ja valtakunnan hallitusta pyysi käsiinsä. Justiniano, joka\nmuutoinki oli luonnostaan pelkääväinen ja luuleva, alkoi tästä päivin\nennen rakastettua sotapäällikköänsä kadehtia ja vihasi häntä nyt\nyhtä paljon, kuin häntä ennen oli rakastanut. Pani siis Belisarion\nviralta ja heitti hänet vankeuteen. Vaan ei tähän vielä keisarin\nvaino ja kateus loppunut. Peläten kansan vihastuvan näin ansiollisen\nmiehen syytöintä rangaistusta ja kenties häntä pelastaakseen vielä\nkapinaa nostavan, päätti hän tehdä niin, ett'ei Belisariosta olisi\nmitään pelkoa. Puhkaisutti siis silmät Belisariolta ja tuomitsi hänet\nelinkautiseen maaltapakoon. Tulisella raudalla saatiin tämä hirmutyö\ntoimehen ja julkisesti kuulusteltiin nyt ympäri valtakunnan, kuka\nottaisi sokeata Belisarioa saattaakseen valtakunnasta pois. Kaukaan ei\nkukaan tähän toimeen ruvennut, mutta vihdoin tarjousi eräs nuorukainen\nonnettoman Belisarion liehtariksi. Sokea, kerran kuuluisa sotasankari\npäästettiin nyt kovista kahleistaan, vankihuoneensa avattiin ja miekan\nasemesta sai hän kerjäläis-sauvan käteensä. Belisario ei ollut ainoasti\nhallitsijansa katalasta kiittämättömyydestä ja surkeasta tilastaan\nsyvästi suruissansa, hänen mieltänsä runteli varsinki se, että hänen\nnyt täytyi luopua kaikesta, mikä hänellä oli rakasta ja kallista\nmaailmassa, nimittäin maastaan, perheestään ja edellä muun tyttärestään\n_Cirinästä_, joka siihen asti oli ollut ainoa turvansa, hänen surunsa\nlapsellisella rakkaudellaan niin usein huojentanut ja häntä aina\nhellällä huolella ja lemmellä hoidellut. Tämä ajatus että hänen nyt\ntuli rakkaasta lapsestaanki ijäksi erota, särki sanomattomasti sokean\nsankarin sydäntä -- ja hän tunsi viimeisenki voimansa vaipuvan. Edes\nkerran vielä tahtoi hän tyttärensä suloista, lohduttavaa ääntä kuulla\nja häntä hyväiseksi ahdistunutta rintaansa vasten syleillä, ennenkuin\nköyhänä kerjäläisenä sai maata mieroa samoamaan. Tämän haikean halunsa\nilmoitti hän vankeuden yksinäisyydessä vastaiselle matkatoverillensa\nja rukousti hiljaisuudessa, että tämä ennen heidän matkalle lähtöänsä\nsaattaisi hänet tyttären Cirinän luo, jotta hän kerran vielä saisi\nhäntä siunata, niin kuin isä ainaki lastansa. Tämän kuullessaan alkoi\nliehtariksi lähtevä nuorukainen äänessä itkeä ja syleili hellästi\nsokean vanhuksen polvia; sillä tämä oli hänen isänsä ja nuorukainen,\nehkä pojan asussa, olikin Belisarion kaipaama Cirinä. Hän oli luopunut\nkaikesta seuratakseen nytkin onnetonta turvan tarvitsevaista isäänsä.\nTämän päätöksen täyttikin Cirinä ja kulki talutellen häntä maissa\nvieraissa, kärsien kaikki näin työlään vaelluksen vaivat ja vastukset,\nkunne Belisario vihdoinki elostaan väsyneenä vaipui suotuisaan\nhautaansa; ja näin oli köyhä kerjäläinen lapsensa hellän rakkauden\nkautta kuitenki rikas ja onnettomuudessaan onnellinen.\n\nJumalan siunaus sille lapselle, joka niinkuin Cirinä hoitaa ja rakastaa\nisäänsä.\n\n\n\n\n16.\n\nElon enkelit.\n\n\nOli eräästi ilta. Taivaalta laskeusi aurinko armas kauniissa\nkultaruskossa ja vuorostaan sai vallan nyt yö, verhoen maat, metsät,\nmaisemat hämärän tummaan suruhuntuhun. Silloin muutti hämärä\nmieleenikin ja ympärilläni vallan saapa pimeys saattoi siihen\nahdistavan alakuloisuuden. Vihannalle vainiolle vaivuin ma vihdoinki\nja katkeria kyyneleitä vuodattivat yön yksinäisyydessä siinä mun\nsilmäni. Maailma oli minusta ikääskun hedelmätöin jylhä ja synkeä\nerämaa ja minä itse sallimukselta määrätty sen autiossa avaruudessa\nnääntymään. Tuosta muistui mieleeni nyt lapsuuteni ihanat ajat ja\nkuinka silloin uteliaasti toivovin silmin ihailin elon avaria, etäällä\nviehättävästi siintäviä aloja, joita kultaruskonensa kaunisteli aamun\nsulosti koittava koi. Nyt sitä vastaan, ah! ilmoittivat haikeasti\nvuotavat kyyneleni suruani siitä, kun niin oli mitättömiin mennyt\nihana ja armas nuoruuteni unelma. Näin viivyin kauan kyllä ikääskuin\ntunnotoinna, kun äkkiä koski korvaani etäältä humiseva sävelten sointo,\nkaikuen runoilijan kantelosta, joka laaksossa laulun sanoilla sävelten\nselitti iloja elämän ja kaipaili sen katkeruutta. Ihastuen, ihannellen\nkuuntelin ma soittoa. Yhä kasvoi, kiihtyi soiton ääni, vaan aleni\nsiitä taaskin vajoten sanomattomalla suloudella tunteiden tietoon\nlaiminkiin; ja kieliltä kanteloisen kaikui tuosta ääni _Toivon_ iloa\ntuoden rintahan, kohden taivasta, valon ja avaruuden ääretöntä alaa\nkohensiin riemuileva ihmis-henki. -- Siitä vaihtui äänen luonto taasen\nja povesta kukka-laakson kuului kaiku kaunis, jos ois sävel soinut\nsatakielisen. Kuni illan tuulet hiljaa humisevat rakastetun vainaan\nhaudalla, niin vieri vieremistään myöskin äänten tulva sanomattoman\nsulosti ja samalla surun sekaisesti. Se _Muisto_ oil, ku rauhaa,\nlohdutusta kuiskutellen surevalle sydämelle lausui hetkistä iloisista\najan muinaisen.\n\nMä kuuntelin ja mielestäni haihtui levottomuuden kolkko, karvas tunne,\nhälveten hämärtävihin haamuihin. Kadonneet oli rintaani ahdistaneet\najatukset kaikki ja sydämeeni vasta vielä synkiähän alkoi loistaa valo\narmas, autuaallinen, sillä selkiänä oli nyt edessäni elon pulma tähän\nasti pimeä. -- Onnea, autuutta ei marras maa osakseen saanut. Täällä\nei oo koti onnen, se on tuolla puolen tähtitarhan, luona enkelein.\nVaan alas maamme laksoloihin astui sieltä taivaan tytär _Toivo_,\nmuuttuen sen enkeliks. Väsymättä rientelee hän elon alholoissa,\nkädellänsä osoitellen ylös taivahasen, alas hautahan -- ja synkiähän\nihmissydämehen saattaa aavistuksen siitä, ett' on olo autuaampi vielä\neissämme. Kuitenkaan ei tällä maalla; vasta haudan tuolla puolla; mutta\ntoivossa iätse lakkaamattomassa siinä on elossa tässä onnemme.\n\nJa _Muisto_ puolestaan se mielehemme johteleepi ilot, riemut miettehet,\neikä konsaan kuihdu, katoa sen kukka kaunis, kuulea. Vaan Runo, Laulu\nlaskiin tänne taivahasta Toivon sekä Muiston tulkiksi, että yhteytehen\npääsisimme kanssa ylhäisemmän maailman. E.S.\n\n\n\n\n17.\n\nIsmaeI ja Haagari.\n\n(Itämainen taru.)\n\n\nKoska Saara, Abrahamin vaimo, oli Iisakin synnyttänyt, alkoi hän\nHaagaria ja hänen poikaansa Ismaelia vihata eikä suvainnut heitä\nluonansa. Jumalan käskystä vei Abraham silloin Haagarin sekä poikansa\nIsmaelin Saaran silmistä pois, ja saatti heidät kauas korpeen, jossa\nsuruissaan erkani heistä, sanoen: \"Jumala kaikkivaltias olkoon\nsuojelijanne, sillä niin on tahtonsa, että täällä teistä nyt eroan!\"\nItkien ja Abrahamin jalkoja syleillen rukoili Haagari, ett'ei hän\nheistä luopuisi. Mutta Abraham teki Herransa käskyn, vaikka tosin oli\nmielestään vaikiata, ja jättäen Haagarille leilisen vettä ja muutamia\nleipiä, heitti hän hyväiset ja samosi surumielin kotiinsa.\n\nErämaan yksinäisyydessä oli nyt Haagari lapsensa kanssa ja toivotoin\noli tilansa, sillä maat ympärillä olivat oudot ja autiot. Auringon\nsäteiltä suojellen poikaansa, miten suinki voi, koki hän edes vedellä\nvirvoittaa häntä ja juotti janoavaista Ismaelia Abrahamin antamasta\nleilistä. Vaan kun vesi loppui vihdoinki ja leili kävi tyhjäksi, täytyi\nhänen palmupuun suojaan jättää poikansa ja käydä itsensä katsomaan, jos\nhän hiukankaan vettä jostakin löytäisi, sillä palavasti paahtoi päivä\nja varista voimatoin lapsensa aneli juomista janoonsa.\n\nNäin oli nuolen lentämän loitonnut lapsestansa, mutta yksin jäätyänsä\nkorotti Ismael janon tuskissa äänensä ja alkoi katkerasti itkeä, sillä\npäivän helle vaivasi häntä ja varistunut maa poltti hänen allansa.\nTätä tuskastuen survasi hän tulista hietaa vähän jalkansa väellä, ja\nkatso outoa ihmettä! Jalkainsa juureen syntyi tuossa paikassa lähde\njosta alkoi vesi kirkas kummuta. Lapsensa itkun oli Haagari etäältä\nkuullut ja palasi samasi takasi, vaan kuinkas ihastuikaan, kuin luona\nkaunoisen lähteen löysi janosta nääntyvän Ismaelin. Tuskin uskoi hän\nsilmiänsä, niin oli tapaus hänestä kummallinen. Koska siitä kuitenki\ntointua ennätti, täytti hän leilinsä lähteen kirkkaasta silmästä, jonka\nympärille alkoi maata, hietaa kannella, ett'ei lähde kuivaisi taas ja\nsiitä vesi katoaisi.\n\nTätä vielä tehdessään kuuli hän etempää jalan astunnan, ja kun sitä nyt\ntiedusteli, keksi hän suuren kauppamatkueen rientävän kohtaansa. Pian\nkyllä joutuivatkin nämä matkaajat lähteelle, jossa kysyivät Haagarilta:\n\"oletko kaukaa, vieras, ja kusta on tähän tämä lähde ilmestynyt; sillä\nkoko tienoon tunnemme vanhuudesta, mutta lähdettä emme ennen vielä ole\ntässä kohdin keksineet.\" -- Heitä vastaten kertoi Haagari kohtalonsa,\nsekä selvitti senki, miten ihmeellisesti lähde siihen oli syntynyt.\nTämän kuultuansa alkoi matkamiehet kohdella Ismaelia suurella kunnialla\nja sanoivat Haagarille: \"iloitse vaimo! sillä Herran kaikkivaltiaan\nkäsi suojelee sinua sekä poikaasi. Kun suonet meidän tämän lähteen\ntienoihin asettua, niin varjelemme siitä hyvästä sinut ja sun poikasi\nkaikelta vaaralta\". -- Mielellänsä soi heille Haagari sen; ja muuttaen\nkaikkine tavaroinensa lähteen luo, levitti matkamiehet tähän seutuun\nnyt leirinsä.\n\nOli vuosi tuosta kulunut, niin tuli Abraham kuulustamaan, miten Ismael\nja Haagari saivat korvessa aikoihin, sillä mielensä ikävöi heitä kuni\nainakin omiansa. Mutta Saaralle oli hän lähtiessänsä vannonut valalla,\nett'ei hän muuta kuin pikimältänsä tervehtisi poikaansa, eikä edes\nlaskeutuisi kamelinsakaan selästä. Koska siis poikansa ja Haagarin näki\nlähteellä elävän terveinä, palasi hän paikalla kotiinsa, niinkuin puhe\noli lähtiessä, vaan lupasi kerran vuodessa aina käydä kuulustamassa\nheidän oloansa. Tämän sanansa pitikin tarkasti, ja vuoden päästä\nviimeistäänki tervehti hän heitä uudellensa.\n\nViimein kuoli Haagari, poikansa jo mieheksi jouduttua, ja yksin\njäätyänsä otti Ismael sen kansan tyttäristä, jonka seassa hän kasvanut\noli, itsellensä toverin. Koska siitä vuoden päästä taaskin Abraham tuli\nIsmaelia korvessa tervehtimään, ajoi hän tapansa jälkeen hänen majansa\nluo ja kolkutti ovelle. Täältä astui nuori vaimo majan kynnykselle,\nja häntä vieraan tavalla tervehtien kysyi Abraham: \"ken olette?\" --\n\"Ismaelin vaimo\", vastasi ovesta astunut. -- \"Missä on miehesi?\" kysyi\nAbraham. -- \"Hän on metsällä\", vastasi vaimo, \"ja tuskin palajaa hän\nsieltä, ennenkuin ilta joutuu ja aurinko laskeksen.\" Sen kuultuaan\nsanoi Abraham: \"minun ei kamelini selästä käy laskeutua, vaan aina\naamusta asti olen suurustamatta, jonka vuoksi hyvän mulle tekisit, jos\njotakin toisit mun syödäkseni.\" \"Mitäs tuoda voisinkaan?\" vastasi vaimo\nvieraalle, \"maa, jossa asumme, on kasvamatoin ja köyhä luonnostaan,\nja vaivoin tulemme itsekin ruu'asta aikoihin\". -- Mutta Abraham ei\nnälkänsä vuoksi anonut syömistä, vaan koitellakseen poikansa vaimoa,\noliko hän nöyrä ja auttavainen, vain saita ja ynsiä. Senpätähden\nei asiasta ollutkaan millänsä, vaan laittausi matkalle ja sanoi\nlähtiessään vaimolle: \"kun palajaa miehesi metsältä, niin tervehdi\nhäntä ja sano, että mielestäni majansa kynnys on huono ja hyljättävä.\"\n\nKohta sen jälkeen tulikin Ismael kotiinsa ja vaimonsa kertoi nyt\nhänelle, mimmoinen vieras oli päivällä käynyt ja minkä tervehyksen hän\nlähetti. Ismael arvasi kohta, kuka tämä vieras oli, ja tajusi myös,\nmitä lähettämänsä tervehys tarkoitti -- majansa kynnys tähti hänen\nvaimoansa. Isänsä käskyä kuullen hylkäsi hän siis sinä päivänä vielä\ntämän vaimonsa ja eroitti hänet luotansa. Mutta kohta sen jälkeen nai\nhän uudelleen, ja koska isänsä, niinkuin tapansa oli, tuli vuoden\npäästä häntä tervehtimään, astui Ismaelin majasta nuori vaimo taas\nhäntä vastaansa. Vierahan tavalla tervehti Abraham häntä ja kyseli:\n\"asuuko Ismael tässä ja onko hän kotona?\" -- Vaimo vastasi: \"kyllä\nhän tässä on asuntoa, ja minä olen vaimonsa, vaan tätä nykyä on hän\nmetsällä.\" -- \"Voisitkos matkastaan väsyneelle antaa jotakin syömistä?\"\nkysyi siitä nyt Abraham, tiedustaaksensa, miten poikansa nykyinen\nvaimo kohteli miehensä tuttavia. Tuskin vaimo vieraan anomuksen\nkuulikaan, niin kävi sitä täyttämään, mennen kiiruusti majaansa,\neikä aikaakaan, kun tuli jo sieltä, tuoden myötänsä maitoa, lihaa ja\ntaateli-pähkinöitä. Nämä ruuakset kantoi nyt vieraan syödä, vaan pyysi\nnöyrästi anteeksi, ett'ei hän leipää tuonut, sillä tätä elon ainetta ei\nollut kellään koko seudussa. Abraham maisteli vähäisen kutakin lajia ja\nsiunasi syötyänsä, sanoen emännälle: \"suokoon Jumala näitä anteitansa\nsinulle runsaasti aina ja palkitkoon monin määrin sun nöyrän ja kauniin\nkäytöksesi!\"\n\nIsmaelin vaimo kantoi siitä nyt vettä vieraan käsille ja pyysi häntä\nmajassa leväten odottamaan miehensä metsältä tuloa. Mutta Abraham, joka\nlupaustaan myöten ei kamelinsa selästä voinut laskeuta, jätti poikansa\nvaimolle hyväiset ja sanoi lähtiessään: \"kun miehesi joutuu metsältä,\nniin tervehdi häntä, kuvaten minut näöltäni, ja sano mun sanoneeni,\nettä mielestäni majansa kynnys on kaiketi kaunis ja kelvollinen.\"\nVieraan sanat pani emäntä mieleensä ja kertoi ne miehellensä hänen\nmetsältä palattua. Tervehyksen kuultuansa sanoi samassa Ismael:\n\"syöttämäsi vieras oli mun isäni ja majani kynnyksellä, jota hän\npuheessaan mainitsi, tarkoitti hän sinua toverini. Hän ilmoitti\nniillä sanoin olevansa poikansa vaimoon tyytyväinen ja käski meitäki\nedeskipäin lemmessä ja suosiossa elää keskenämme.\" -- Ja niin he\ntekivätkin, eläen sovussa ja rakkaudessa, toinen toisensa rinnalla,\nkunne heidät kuolo viimeinki kohtasi. Ja tästä vaimosta syntyi\nIsmaelille ne lapset ja perilliset, joista Arapian jalo ja voimakas\nkansa on alkunsa saanut ja vihdoin niin suureksi siinnyt, että nyt on\navaralta nimensä kuulu ja maissa kaikissa mainittu. E.S.\n\n\n\n\n18.\n\nParahin kiitos.\n\n\nRikas nuorukainen oli kovasti sairastanut. Koska taudistaan viimeinki\nparani, teki mielensä käymään ulkona ilmassa. Astui siis ahtaasta\nhuoneestaan ja kulki kartanollaan kedolle, jossa täysin määrin sai\nnyt luonnon lempeätä kauneutta ihailla; sillä kirkas ja pilvetöin oli\ntaivas ja sulosti loisteli aurinko. Kesä oli talvelta vallan saanut\nja herättänyt väsyneen luonnon levoltansa. Maat, metsät seisoivat\nvihantana. Kävelijän korvaa ihastutti lintuisten laulu ja kasvojansa\nhyväili lauhkeat, tuoksun tuottavaiset tuulelmat. Kiitollinen oli\nnuorukaisen mieli tästä kaikesta, ja luoden silmänsä taivasta kohdin\nlausui hän: \"ah, suuri on, Herra, Sun ihmisille osoittama armosi ja\niso on Sinua kohtaan mun velkani, vaan milläs koito voisinkaan tätä\nSun hyvyyttäsi palkita? Ilolla kantaisin ma kiitosuhrini sinulle;\nmutta Sinä et ihmisen lahjaa tarvitse, vaan suot maan asujille heidän\ntarpeensa kaiketta kostotta.\"\n\nNämä nuorukaisen sanat oli vanha, ijällinen äiä sattunut kuulemaan,\nja lausui vastaten: \"kaiken hyvän anti on ylhäältä korkeudesta, sinne\nei kostosi yletä -- siis seuraa minua!\" -- Kehoituksen kuuli rikas\nnuorukainen ja kulki vanhuksen kanssa lähellä olevaan köyhän perheen\nmajahan. Oi, surkeutta sanomatointa, minkä täällä nyt näkivät! Itse\nperheen mies, viraltaan vanha kalastaja, lepäsi sairasvuoteella\nkovassa taudissa, ja ympärillä seisoi kahdeksan alastointa lasta,\nsilmät kyyneleissä ja posket ruu'an puutteesta vaaleina. Heitä ei\nlapst-raukkoja ollut kukaan nyt hoitamassa, sillä muutamia päiviä sitte\noli kuolema heidän äitinsä korjannut.\n\nTupaan tultua lausui vanhus häntä seuranneelle nuorukaiselle: \"_kas,\ntässä saat sa tilaisuuden osoittaa kiitollisuuttasi Herralle_!\"\n-- Vanhuksen sanat tajusi nuorukainen ja auttoi lempeällä kädellä\nonnetointa ja köyhää perhettä. Sairaalle sai hän rohdot, lääkkehet\nja ruuat, vaatteet lapsille. Tästä lieveni sairaan tuska ja siunaten\nkiitti niin isä kuin lapset hellämielistä auttajaansa. Mutta\nnuorukaiselle lausui häntä seurannut toveri: \"niin te'e vastakin,\nystäväni! sillä parahimman kiitoksen kannat sa Herrallesi, jos köyhiä\nja orpoja kohtaan olet armias ja heitä onnettomuudessa autat ja\nlohduttelet.\"\n\n\n\n\n19.\n\nKuinka Äkäpussi rangaistahan.\n\n(Shakespearen mukaan.)\n\n\nKähärä nimisellä kauppiaalla Kauttuan kuulussa kaupungissa oli kaksi\ntytärtä. Vanhin näistä Aunetta oli niin jäykkämielinen, riitaisa ja\näkäinen, että häntä koko kaupungissa mainittiin Äkäpussi-Aunetaksi.\nSiis ei ollut uskottavakaan, että kukaan sulhaismies olisi hirvinnyt\nkäydä avioliittoon hänen kanssansa, joka seikka kääntyi vahingoksi\nnuoremmalle Aina nimiselle sisärelle, sillä tätä, jonka luonto oli\nhiljainen ja lempeä, oli monikin jo kosinut, mutta isänsä oli näille\nsulhoille antanut sen vastauksen aina, että kunhan vanhin tytär oli\nmiehelään mennyt, tulkoot sitte kosijat nuorinta kysymähän.\n\nYhtä kaikki tapahtui se kumma, että muuan herra, nimeltään Neronen,\njoka oli Kauttuaan tullut itselleen puolisoa katsoaksensa, lukua\npitämättä siitä, mitä Aunetan kiukkuisesta luonnosta puhuttiin,\nkuultuansa neitosen olevan sekä rikkaan että kauniin, päätti naida\ntämän kuuluisan äkäpussin ja opastaa häntä, kunnes hän tottuisi\nkäyttäimään siivosti ja nöyrästi.\n\nNeronen läksi siis kosimaan tätä juonikasta neitoa, kävi ensin kauppias\nKähärää haastattamassa ja pyysi puhutellakseen hänen vanhinta _kaikin\npuolin hyvä-avuista_ tytärtänsä, sanoen siinä sivussa kuulleensa\nyleisesti paljon ylistettävän sen siveyttä, kainoutta ja luonnon\nlempeyttä, jonka vuoksi hän aina Kaukolan kaupungista oli lähtenyt\ntänne. Kauppias Kähärä, ehkä hän tosin mielellään näki tyttärensä\njoutuvan naimiseen, oli kuitenkin ikäänkuin häpeissään tätä liiallista\nja ansaitsematointa ylistystä, varsinkin koska samassa Aunetan äkäinen\nluonto tuli selvästi ilmiin ja päälliseksi varsin oudolla tavalla.\nHuoneeseen töytäsi muka hätäpäissään Aunettaa soitanto-taitoon\nneuvova opettaja, kaivaten pikapäisen oppilaansa päähän, joka vähällä\noli kantelollaan puhkaissut häneltä pään, siitä kun hän muutamalla\nsanaisella oli korjannut hänen virheellistä soitantoansa. -- Tämän\nkuultuaan huusi iloissaan Neronen: \"kas se on kelpo tyttö! minä\nrakastan häntä tämän vuoksi entistä enemmän ja haluan päästä hänen\npuheellensa.\" Siitä pyysi hän neitosen isältä varmaa vastinta, sanoen:\n\"minulla on aika vähässä enkä joka päivä jouda kosihin tulla. Te\ntunsitte mun isäni. Hän on nyt kuollut jättäen kaiken jälkeensä jääneen\nomaisuutensa minulle perinnöksi: sanokaas, mitä annatte tyttärenne\nkanssa myötäjäisiksi, siinä tapauksessa, että hänet voin puoleeni\ntaivutella?\" Isästä tosin oli sulhaisen käytös liika kiireellinen;\nvaan kun tyttärensä poisnaittaminen oli ukolle mieleen, lupasi hän kun\nlupasikin tulevaiselle vävyllensä 20 tuhatta kulta-markkaa kotiperuksi\neli myötäjäisiksi; ilmoitti siitä asian tyttärelsensä ja vei hänet\nNerosen puheelle, kuullakseen mitä sillä olisi tyttärelle sanomista.\n\nNeronen puolestaan oli sillä välin aprikoinut asiataan, miettien\nmielessänsä: tässä tuumassa tulee mun käyttäydä sangen taitavasti\nvälttääkseni neitosen kaikki juonet. Jos hän puheelleni tultua alkaa\nminusta pilkkaa tehdä, sanon minä, että hänen puheensa on suloista\nkuin satakielisen viehättävä laulu; jos hän näyttää suuttuneelta,\nsanon minä hänen olevan muodoltaan, kuin aamukasteesta virkistynyt\nruusu. Kun ei hän huoline sanaakaan puhella, tahdon minä ylistää hänen\nkaunista ja sujuvaa puheensa laatua ja jos hän minun käskee mennä\nmatkaani, kiitän minä nöyrimmästi ikään kuin olisi hän pyytänyt minua\nviipymään luonansa. Samassa astuikin huoneesen Aunetta, silmäillen\nylenkatseella edessään seisovata Neroista. -- \"Hyvää huomenta, Aunetta;\nniinhän teidän on kuulemma nimenne,\" virkkoi Neronen. Aunetta,\njosta ei tämä tuttavan tapainen tervehys mieleen ollut, vastasi\nnärkästyneenä: \"siksihän puhuttelevaiset minua sanovat.\" -- \"Se ei ole\ntotta,\" väitteli Neronen -- \"teitä mainitaan milloin siivoksi, milloin\nkauniiksi, milloin äkäiseksi Aunetaksi: mutta kaikista Aunetoista\nolette te, ihana Aunetta, kaunihin ja hempein koko kristikunnassa,\nja minä kun siis, kaunoinen Aunetta, kaikissa paikoin kuulin teidän\nlempeätä mielialaanne kehuttavan ja ylistettävän, niin tulin tänne\npyytääkseni teitä omakseni, puolisoksi polviseksi, kainaloisekseni\nkanaksi.\"\n\nTähän tapaan toimitteli Neronen tärkeän asiansa, ylistellen tyttären\nhyviä avuja. Suutuksissaan vastasi häntä Aunetta kiivaasti ja\nviha-sanoin, ilmoittaen sen kautta toden peräisen luonteensa; mutta\nsulhainen puheli samaan laatuun kuu ennenkin, kunnes kuuli tytön isän\ntulevan, jolloin hän, saadakseen asian kerrassaan päätetyksi, viimeinki\nsanoi Aunetalle: \"jättäkäämme jo joutavat puheet sillensä. Isänne on jo\nluvannut teidät minulle, kotiperunne on jo määrätty, ja hyvällä eli ei\nvien minä teidät emännäkseni kotiini.\" --\n\nKuu siitä kauppias Kähärä huoneesen astui, kertoi Neronen, että\nneito oli leppeästi ja suosiolla kohdellut häntä, luvaten tulevana\nsunnuntaina käydä hänen kanssansa vihille. Sen väitti Aunetta\nvalheeksi, sanoen enemmin toivovansa Neroista siksi päiväksi\nhirsipuuhun, ja nuhteli isäänsä siitä, kun hän tahtoi antaa hänet\nsemmoiselle hullulle, kuin Neronen oli. Mutta Neronen puolestaan sanoi\nnaurusuin Kähärälle: elkää olko tyttärenne puheista millännekään, me\nolemme muka sopineet keskenämme, että Aunetan muiden nähden tulee\nvasta-rintaa tehdä, mutta kahden kesken ollen on Aunetta minua vastaan\nollut hellä ja lemmellinen. Ojentaen kätensä Aunetalle sanoi hän siitä:\n\"jää hyvästi nyt, minä lähden pääkaupungissa käymään ostaakseni sinulle\nsieltä kauniin hameen häiksemme. Toimittakaa, hyvä appini, sillä välin\nvalmiiksi kaikki ja kutsukaa vieraita häihin; minä olen myötäni tuopa\nkalliita vaatteita, sormuksia ja kaikenlaisia koristuksia, jotta\nAunettani hääpäivänänsä olkoon vaatetettu niin kuin morsiamen olla\npitää. Suihkaa nyt Aunettaiseni minullen suuta, sillä tulevana pyhänä\nvietämme häitä! -- Hyvästi siksi!\"\n\nSunnuntaina olivat kaikki häävieraat ko'olla, Vaan saivat kauan kyllä\nodotella Neroista tulevaksi. Harmista ja suutuksesta itki Aunetta,\nluullen Nerosen pitäneen häntä pilkkanansa. Vihdoinki viimein tuli\nkauvan kaivattu sulhainen, vaan ei myötään tuonut mitään niistä\nkoristuksista, joita oli luvannut Aunetalle tuoda eikä ollut edes\nylkämiehen vaatteissa, mutta jokapäiväisessä asussa, niinkuin se\ntoimitus, jota varten hän oli tullut ei hänen mielestään olisi ollut\nmistään arvosta. Häntä pyydettiin tosin muuttamaan vaate-asua, mutta\nNeronen sanoi vaan, että Aunetta oli vihittävä häneen eikä hänen\nvaatteisinsa, jonka vuoksi, kun ei asiasta nähty apua tulevan,\nlähdettiin kirkkoon viimeinki, jossa hän niinikään käyttiin tuiki\nnaurun nostavalla tavalla. Kuin muka pappi kysyi, jos Aunetta oli\nhänet aviomiehekseen ottava, vannoi Neronen että niin oli asia, ja sen\nsanoi hän niin kuuluvalla äänellä, että pappi hämmästyksissään pudotti\nkirjansa ja kun siitä kumartui ottamaan sitä ylös, survaisi häntä\nhullutteleva ylkämies kyynäspäällänsä, niin että pappi meni selällensä.\nSiinä sivussa oli Neronen koko vihkimisen aikana ylen malttamaton\nja kiivas, pieksäen kirkon siltaa jaloillansa, jotta Aunetta vapisi\npelosta ja ahdistuksesta. Vihiltä päästyä pyysi Neronen kaikkein läsnä\nollen pullon viinaa tuotavaksi, josta joi koko hääjoukon muistoa ja\nviskasi lopuskat lukkarin silmiin, sanoen että tämän parta, joka oli\nliian harva ja ohut, tarvitsi vähän kastetta paremmin loistaaksensa.\nSanalla sanoen, hullumpia vihkiäisiä ei oltu koskaan nähty; mutta\nNeronen käyttiin tahallaan näin erinomaisesti, paremmin onnistuakseen\nsiinä tuumassa, jonka hän oli mielessään miettinyt äkäluontoisen\nvaimonsa parantamiseksi.\n\nKauppias Kähärä oli tyttärensä häiksi valmistuttanut kalliita ja\nherkullisia ruokia, mutta heti kirkosta tultua tavoitti Neronen\nkäsipuolesta Aunettaa ja sanoi aikomuksensa olevan tuossa paikassa\nnuoren vaimonsa kanssa lähteä kotiinsa. Tästä koki kyllä Kähärä estellä\nhäntä samoin kuin Aunettakin vihan vimmassa sanoi häntä hulluksi ja\nmielettömäksi; vaan tästä kaikesta ei Neronen ollut millänsäkään,\nkiisti vaan olevan omassa vallassansa, lähteä aviovaimoneen kotiinsa\nja vei Aunetan kanssansa, eikä kukaan rohennut vastustella häntä, niin\nkovalta ja vihaiselta näytti hän kaikessa käytöksessään.\n\nMatkalle lähdettäissä tuotatti hän esiin laihan, vanhan ja surkean\nhevois-kulun, jonka varsin sitä varten oli valinnut ja nosti sen\nsatulaan nuoren vaimonsa, josta itsekin passarineen päivineen läksi\nratsastamaan yhtä kelvottomilla hevoisluuskilla. Päälliseksi taivalti\nhän tahallaan kehnoja kivikko-teitä ja kun niitä kulettaissa Aunetan\nkunnotoin hevoinen toisinaan teki kompastumista, oli hän siitä\nsilmittömäksi suuttuvinansa ja noitui ja kiroili luontokappaletta\nniinkuin olisi hän hurjana ollut. Monen vaivan ja vastuksen perästä\noltiin viimeinki perillä ja Neronen tervehti lempeästi nuorta vaimoaan\nuuteen kotiin tultua; mutta mielessään oli hän päättänyt, ett'ei\nAunetan sinä yön seutuna pitänyt saada ruokaa ei lepoa. Iltanen oli\nvalmis ja pöydät ruokia täynnä, mutta Neronen, josta ei yksikään\nruoka-laji ollut mieleistä, viskasi ne vihapäissään lattialle, käskien\npalvelijansa tuossa paikassa viedä semmoiset laitokset pois, sillä\nhän ei voinut suvaita muka, että rakas vaimonsa jo ensi iltana tulisi\nhuonotekoisia ja kelvottomia ruokia syömään. Koska siitä Aunetta\nmatkasta väsyneenä ja iltaisetta jäätyänsä mieli viimeinki levolle\nmennä, ei Neronen ollut nuoren vaimonsa tilaankaan tyytyväinen, vaan\nsyyteli äissään kaikki tyynyt, polstarit minkä minne, kunka kunne\nympäri huonetta, niin että Aunetan viimein täytyi asettua pienoiselle\nrahille, vaan jos silmänsä siinä toisinaan olivat väsymyksestä umpeen\nkäydä, heräsi hän samassa, sillä Neronen ei kaiken yötä muuta tehnyt\nkuin torui ja tiuskui piikojansa, että he morsius-vuoteen olivat niin\nhuonosti valmistaneet, ett'ei hänen käynyt nuoren vaimonsa kanssa\nlevolle mennä.\n\nTulevana päivänä käyttihe Neronen samalla lailla, kohteli sanoissaan\nAunettaa ystävällisesti, vaan niin pian kuin tämän olisi jotakin\nruokaa mieli tehnyt, moitti ja morkkasi hän kaikkea, syytäen aamiaisen\nniinkuin iltaisenki ympäri lattiata. Nälkään nääntymäisillänsä\ntäytyi Aunetan, joka ei vielä koskaan ennen ollut rukoillut ketään,\nviimeinki nöyristyä aina siksi, että salaa pyysi palvelijoilta\njotakin syömistä, kuin ei muuta niin edes pienoisen leipäpalan; mutta\nNerosen käskystä vastasivat nämä, ett'eivät he isäntänsä tietämättä\nuskaltaneet antaa hänelle mitään. \"Voi poloinen päiviäni!\" huokaili\ntämän kuultuaan Aunetta, \"ottiko sitte mieheni itsellensä vaimon nälkään\nkuolettaaksensa häntä. Taattoni talosta ei milloinkaan kerjäläinen\nlähtenyt ravitsematta, vaan minulle tähän asti almua keltään\npyytämättömälle ei oma mieheni suo ruokaa ei lepoa, eikä sillä hyvä,\nmutta päälle päätteeksi, mikä edellä muun pistää vihakseni, sanoo hän\nsen tekevänsä sulasta rakkaudesta ja huolen pidosta, väitellen muka,\nettä minulle niin syöminen kuin lepokin olisi varmaksi kuolemaksi.\"\nAunetan näin päivitellessä astui Neronen huoneesen. -- Arvattavasti\nhän ei mielinyt nälkään kuolettaa vaimoansa ja kantoi siis omin käsin\nhänelle muutaman ruokapalan, sanoen: \"miten voit sä armas Aunettani?\nTässä näet sä, kuinka kaikessa tahtoisin noudattaa mieltäsi. Tämän\nruu'an olen minä omin käsin sinulle valmistanut, kun ei palvelijani\nnäy mitään kunnollista ja sinulle sopivaa syömistä aikaan saavan.\nEttä siis tahtoni on hyvä, sen lienet kiitollisuudella tunnustava. --\nKuinka? sinä et, hyvä Aunetta, virka sanaakaan vastineeksi? Laittamani\nruoka ei siis lienekään sinulle mieleen ja koko vaivani on ollut turha,\nniinpä viekää, tytöt, pois koko ruoka, sitä ei tällä kertaa tarvita!\"\n-- Kuinka tämä puhe Aunetan sydäntä kaivelikin, täytyi hänen nälän\ntuskassa kuitenkin vastata: \"suokaa ruu'an olla täällä, kukaties kävisi\nminulta syönti.\" Neronen kumminkaan ei suostunut sillä, vaan sanoi:\n\"vähinki hyvä työ ansaitsee kiitoksensa ja sen olen minäkin sinulta\nsaapa, ennenkun tätä mun tuomaani ruokaa kosket.\" -- \"Niinpä kiitoksia\ntuomastasi!\" sanoi viimeinki Aunetta, vaikka väkinäisesti, ja otti\nruu'an miehensä kädestä. \"Syö rakas ystäväni, minkä mielesi pitää,\"\nvastasi Neronen; \"sitte lähdemme isäsi luona käymään, mutta sitä ennen\non sinulle uudet kauniit vaatteet ja muut koristukset hankittavat,\nett'ei sanone kukaan Nerosen elävän saidasti eli kitustelemalla,\nkun hän kerran on nuoren ja kauniin puolison saanut. Luulettaakseen\nAunettaa, että hän todella mieli hänelle näitä kaikkia hankkia,\nkäsketti hän luokseen muutaman varakkaan kauppamiehen, joka myötään toi\nkaikenlaisia vaimoväen vaatekaluja, sieppasi Aunetan kädestä ruu'an,\njota toinen tuskin oli vähän maistella ennättänyt, sanoen: sukkelaampas\nsinä ennätitkin syödä, rakas Aunettani, ja kannatti sen palvelijallaan\npois. Näytellen Neroselle uusia varsin kauniita vaatteita, huivia ja\nmuuta semmoista sanoi kauppias: tässä olisi, hyvä herra, ne vaatteet,\njoita olette vaatineet.\"\n\nNeronen kääntyi nyt kauppiaasen, vaan tuskin oli hän vilaukselta\nsilmäillyt hänen tuomia tavaroitansa kuin jo nosti mahdottoman metelin,\nhuutaen vihapäissään kauppiaalle: \"kuinka te tämmöistä tavaraa\njulkiatte ihmisille tarita? Onko tämä nyt hamevaatetta, eihän tämä\nole kuin jonki-joutavaa hämähäkin verkkoa, ja tämä taas, mikä tämä on\nolevinansa, onko se vai hevoisen loimi? Ei, kun ei teillä parempaa\ntavarata liene, niin menkää matkaanne!\" -- \"Sekä hamevaatteisin että\nhuiviin olen minä tyytyväinen,\" virkki Aunetta estääkseen kauppiasta\nmenemästä, \"sentyylistä vaatetta pitävät kaikki herrassäätyiset\nnykyaikaan.\" -- \"Kun puhunet kauniisti, olet kyllä saapa kuinka\nuuden-tyylistä vaatetta tahansa, vaan elä haastakaan näistä kauppiaan\ntavaroista, ne ovat kelvottomia,\" sanoi Neronen ja ajoi kauppiaan\nhuoneesta ulos. -- Aunetta, jota äsköinen vähä syönti hiukan oli\nvirkistänyt, ei kauempaa malttanut mieltänsä, vaan sanoi suutuksissa:\n\"vai en minä edes haastaakaan saisi, sen olen minä tehnyt ennen ja\nolen nytkin tekevä, sillä minä en ole mikään lapsi. Sen on jo moni\nteitä etevämpi kärsiä saanut, että minä mielipiteeni olen suoraan\nja rohkeasti ilmoittanut, ja kun ette te voine sitä tehdä, niin on\nparasta kuin tukitte korvanne.\" -- Neronen ei ollut näitä vaimonsa\nvihasanoja kuulevinaankaan, mutta vastasi: \"se on oikein ett'et sinä\nole kauppiaan vaatteista milläsikään, oikein on iloista kuullakseni,\nettä sinä näissä asioissa osoitat semmoista älyä ja ymmärrystä. -- Nyt\nlähdemme me isääsi Kähärää tervehtimään ja koska emme äkkiä voi sinulle\nmielenmukaista uutta vaate-asua saada, niin menemme näissä halvoissa\nvaatteissa, joissa nyt olemme.\" Samassa valjastuttikin hän hevoisensa,\ntuumaten vaimollensa, että kyllä heidän päivälliselle pitäisi joutua\nKähärän kotiin, koska ei kello vielä ollut kuin seitsemän. Toden mukaan\nei kuitenkaan hänen tätä sanoessaan enää ollut aamu, mutta puolenpäivän\naika. Aunetta, jonka uppiniskaisuus Nerosen kovan ja ankaran kohtelun\nkautta paraasta päästä jo oli laimennut rohkeni kuitenki ehkä kainosti\nja peloittavaisesti vastata: \"kyllä varmaanki, hyvä mieheni, emme\nperille voi joutua ennenkuin iltaisen aikaan.\" Neronen, joka oli\npäättänyt saattaa vaimonsa niin taipuvaksi ja tottelevaiseksi, että se\nei sanallakaan vastustaisi häntä, vastasi karsaasti: \"yhä väittelet\nsinä vastaan, minun matkalle lähtiessäni pitää olla se aika, minkä\nmäärään olevaksi; vaan koska nyt et myönnä sitä, mikä kuitenkin on\ntoden tosi, että nyt on kello seitsemän aika aamulla; niin jääköön\nkoko matkan teko tällä kertaa sillensä.\" -- Aunetan täytyi tyytyä\nsiihen ja olla nurkumatta, muuten olisi arvattavasti miehensä siksensä\njulmistunut. Tästä tulevana päivänä tehtiin lähtöä taaskin ja\npäästiinki jo riitelemättä matkalle, vaan vielä sittenkin oli Neronen\nkeskitaipaleelta kääntyä takaisi, syystä että Aunetta oli sattunut\nsanomaan, että se oli aurinko eikä, niinkuin Neronen väitti, kuu, joka\nheidän puolenpäivän aikaan matkustaessa loisteli taivaalla. \"Niin totta\nkuin minut on vaimo synnyttänyt, se ei ole aurinko, mutta kuu, otava\ntaikka mikä hyvänsä sen mukaan miksi minä sitä sanon,\" huusi Neronen ja\noli kääntyvinään kotiinsa. Mutta Aunetta, joka kiukkuisesta Äkäpussista\noli muuttunut nöyräksi ja tyyneksi puolisoksi, sanoi luopuisasti:\n\"rukoilen nöyrimmästi, hyvä Neronen, elä toki nyt enää palaja matkalta\nkesken, kun kerran näin etäälle olemme tulleet; minulta olkoon se, mikä\ntaivaalla loistaa, mielellään kuu, aurinko eli mikä hyvään, kuten vaan\ntahdot; vaikka häntä tästä edes sanoisit pärevalkeaksi, niin olkoon\nse niin; minä en sitä vastaan väittele.\" -- Neronen ei oikein uskonut\nsitä, vaan sanoi koetteeksi: \"se on kuu joka kuumottelee tuolla.\" --\n\"Niinhän tuo on, kyllä sen näen,\" virkkoi Aunetta. -- \"Se ei ole tosi,\nsiin'on armas aurinkoinen,\" kiisteli Neronen. -- \"Ka, se se näemme\nonkin kyllä,\" vastasi Aunetta, \"vaan jos sinä sitä joksikin muuksi\nsanot, niin sitte se ei ole aurinko; sillä minkä nimen ikään sinä sille\nannat, sen se on minultakin ainiaan saapa.\" --\n\nSaatuaan vaimoltaan näin leppeän vastauksen suostui Neronen\nmatkustamaan eteenpäin, mutta tiedustaakseen vielä kerran kuitenki, jos\nvaimonsa taipuvaisuuteen oli tarkoin luottamista, puhutteli hän tiellä\nkulkevaista vanhaa herraa, niinkuin olisi hän ollut nuori, verevä\nneito, sanoen: \"hyvää päivää kaunis, ihana neiti!\" ja kysyi Aunetalta,\njos hän koskaan oli sattunut näkemään niin suloista ja hempeätä nuorta\ntyttöä. \"Enpä kyllä,\" vastasi Aunetta. -- \"Niinpä syleile häntä hänen\nkauneutensa vuoksi,\" sanoi Neronen, \"niin ihanaa nuorta neitoista ei\nmonta maailmassa kohtaa\". -- Aunetta, josta kaikki äkä ja kiukku oli\ntykkönään kadonnut, noudatti miehensä mieltä ja syleili mainittua\nvanhusta, sanoen: \"ah, nuori ystäväiseni, miten olet kaunis ja hempeä\nikääskuin kukkimaisillaan oleva ruusu, onnellisia ne vanhemmat, joille\non sallittu semmoinen lapsi!\" -- \"Oletko tuiki nyt hupsentunut?\" sanoi\nkiivaasti Neronen: \"eihän tuo ole mikään tyttö, mutta harmaapäinen,\nhomehtunut ukko, jota sinä noin sopimattomasti tervehdit\". -- \"Suokaa,\nhyvä vieras, anteeksi,\" virkkoi tämän kuultuaan Aunetta, \"minun on\nsilmäni auringon paisteesta huoenneet, niin niistä kaikki näyttää\nkukoistavaiselta ja vihannalta. Nyt havaitsen ma vasta, että te olette\nvanha, iällinen mies eikä mikään nuori neito, ja pyydän nöyrimmästi,\nett'ette erehtymistäni pahastu\". \"Se on minunki rukoukseni\", sanoi\nNeronen, \"minnekä on, hyvä herra, matkanne? Hupaista olisi niin\narvollisen miehen seurassa kulkea, jos muuten matkamme soveltuisi\".\n\"Hyvä herra ja te, iloinen, leikkisä rouva, erinomainen kohtelunne on\nniin hämmästyttänyt minun, ett'en todella enää itsekään tiedä, olenko\nminä punaposkinen neito vai vanha partasuu ukko; matkani olisi muuten\nKauttuan kaupunkiin, jossa poikani Eljas aikoo mennä naimiseen kauppias\nKähärän nuoremman tyttären kanssa\". -- \"Niinpä meillä onkin sitte yksi\nmatka\", sanoi iloissaan Neronen; \"minä olen Kähärän vanhemman tyttären\nmies ja olen juuri matkalla appini luo\".\n\nNäin tutuksi tultua, kulettiin yksissä aina kotiin, jossa parhaallaan\nvietettiin Aunetan sisären häitä. Vieraita oli paljo, muun muassa\neräs vasta nainut herra rouvinensa, vanhuudesta tuttava Neroselle.\nTämä herra, samoin kuin Kähärän nuorempikin vävy, ylistelivät nuoria\nvaimojansa, kehuen niiden kauneutta ja lempeätä luonnonlaatua,\njonka sivussa toisinaan aina irvistelivät Neroselle, jonka luulivat\näkäisen Aunetan kautta joutuneen pahaan pulaan. Neronen ei heidän\npilkka-puheistaan ollut millänsäkään ennenkuin iltaisen syötyä\nvaimoväki levolle ruvetakseen olivat eronneet kukin huoneesensa. Kun\nsilloin yksin vanha Kähäräkin rupesi pitämään ilvehtijöiden puolta,\nsanoen toimessansa: \"elä pahaksi pane, vävyseni, kyllä taisit sinä\nsaada tyttäristäni sen, joka mieleltään on jäykin ja pikaisin,\" sanoi\nNeronen viimeinki: \"tässä luulossanne erehdytte te suuresti; kun ette\nmuuten uskone minua, niin käskettäköön kukin meistä tuossa paikassa\nnuoren vaimonsa puheellensa ja pankaamme joku määrä-summa veikkaan,\njonka perii se, kenen rouva on taipuvin kuulemaan miehensä käskyä ja\nsiis ensiksi tulee tänne\". Tähän suostuivat toiset mielellänsä, pannen\nsata kulta-markkaa esiteltyyn veikkaan, ja ensinnäkin haetti Kähärän\nnuorempi vävy Eljas passarinsa kautta nuorta rouvaansa puheellensa,\nmutta kohta kyllä tuli passari takasi ja sanoi: \"rouva käski sanoa,\nett'ei hän nyt jouda eikä saata tulla.\" -- \"Kuinka,\" huusi kiivaasti\nNeronen, \"eikö hän sano joutavansa tulla? onko se nöyrälle ja\ntottelevaiselle vaimolle sopiva vastaus!\" -- \"Ei käyne itsellesikään\nparemmin,\" sanoivat toiset, nauraen Nerosen kiivaudelle ehkä tämä\npuolestaan väitti, että hänen vaimonsa piti käskyä kuulla, vaikka\nhän olisi kuoleman kourissa. Vuorostaan laittoi nyt toinen herroista\nhakemaan rouvaansa sanoen passarille: \"pyydä rouvaa että hän on hyvä ja\ntulee mun puheelleni.\" Passari meni, vaan tuli kohta takasi, sanoen:\n\"rouva sanoo, että teillä mikä lienee joutava leikin teko mielessä,\njonka vuoksi hän ei tahdo tällä kertaa tulla, vaan käskee herraa\nsinne.\" -- \"No, oletkos mokomata ennen maailmassa kuullut?\" huusi\nihmeissään Neronen: \"hän ei tahdo tulla!!! Voi kuitenki tätä maailman\nmenoa! -- -- -- kuules, Matti, mene ja käske rouvaani, että hän tuossa\npaikassa tulee mun puheelleni.\" -- Tälle Nerosen innolle nauroivat\ntaaskin toiset; vaan suureksi kävi heidän silmänsä, kun samassa Aunetta\nastui huoneesen ja nöyrästi kysyi mieheltänsä: \"mitä, rakas mieheni,\nvaadit, koska haetit minun tänne?\" -- \"Missä on sun sisäresi ja tämän\ntoisen herran rouva?\" sanoi Neronen. -- \"Ne istuvat lämpiävän uunin\nääressä, siinä niitä näitä rupatellen keskenänsä,\" vastasi Aunetta. --\n\"Tuo ne paikalla tänne,\" huusi Neronen, \"muuten heidät paha perii.\"\n-- \"Kyllä, kyllä, rakas mieheni,\" sanoi Aunetta ja läksi nurkumatta\ntoimittamaan asiatansa. -- \"No, ihme ilmoinen kumma, mitä ennustaa tämä\naave?\" sanoi ihmeissään Kähärä. -- \"Se ennustaa rauhaa, rakkautta\nja keskinäistä sopua,\" sanoi Neronen, \"sekä sitä, että kussakin\navioliitossa valta on oleva sillä, jolle se oikeastaan ja luonnon\nmukaan kerran on määrätty.\"\n\nIlomielin syleili silloin Kähärä Neroista, sanoen: \"sinä olet voittanut\nveikan ja päälliseksi tahdon minä lisätä vaimosi kotiperua 20,000:lla\nkulta-markalla, juuri kuin minulla nyt olisi kolmas tytär, sillä\nAunetta on niin entisestään muuttunut, että hän on ikään kuin peräti\ntoinen ihminen.\"\n\nSamassa tulivat toistenki herrain rouvat Aunetan seurassa huoneesen,\njosta näiden miehet joutuivat vielä suurempaan häpiään; sillä nämä\nei puhutelleet miehiään nöyrästi ja leppeästi, niinkuin Aunetta oli\ntehnyt, vaan nuhtelivat närkästyksissään heitä sanoen: \"onko se nyt\nkohtuullista, että keskellä yötä hurjapäissänne vaivaatte meitä tänne;\ntuskin teitä uskoisi täysimielisiksi.\" --\n\nNeronen puolestaan ja Aunetta elivät siitä päivästä saakka rauhassa\nja raskaudessa keskenänsä, jott'ei onnellisempaa parikuntaa ole vielä\nmilloinkaan nähty, kunnes kuolema, jonka käsi ei ketään säästä, vihdoin\nheidätkin saavutti. -- E.S.\n\n\n\n\n20.\n\nKahdet tiet.\n\n(Krummacherin mukaan.)\n\nEräs kouluttaja ylä-seuduissa maatamme seisoi kouluhuoneessaan kerran\nja opetti. Ympärillä istui kylän lapset, niin pojat, kuin tyttäret, ja\nkuuntelivat opettajaansa tarkasti ja mielellään, sillä hänen neuvonsa\noli vakaa ja voimakas, vaikka kuitenki ystävällinen ja lempeä. Hän\npuheli heille pahasta ja hyvästä tunnosta ihmisen mielessä ja siitä\nvienosta äänestä, joka kunki sydämessä soipi.\n\nMutta puhumasta päästyään kääntyi hän lapsiin päin ja kysyi heiltä:\n\"voisiko kenkään teistä tähän nyt löytää vertauksen?\" -- Istuviltaan\nnousi silloin joukosta eräs ja vastasi: \"luulisinpa vertauksen\nmuistavani, vaan en tiedä, onko hän sopiva.\" -- \"Kerro vaan lapseni,\nmuistamasi vertaus omaan tapaasi,\" vastasi opettaja; ja poika alkoi\nvertaustaan kertoa, sanoen: \"mielestäni olisi hyvän tunnon rauha ja\ntaas pahan tunnon pelko verrattavat kahteen tiehen, joita kerran olen\nkulkenut.\n\n\"Koska piennä vielä ollessani muutamasti rosvoja ja varkaita liikkui\nkotiseuduillani, katosi isäni paras hevoinen äkkiä laitumella.\nSitä sai nyt isäni etsimään ja viipyi jo toista vuorokautta sillä\nmatkallaan, ettei hänestä kuultuna mitään. Tätä alkoi nyt äitini surra\nja huoleksia, koska isälleni pelkäsi jonkun onnettomuuden tapahtuneen,\nja lähetti minut naapuri-kylään tiedustamaan, eikö häntä siellä olisi\nnähtynä, kun ei hän kotiinsa palannut.\n\n\"Heti sainkin tälle asialle ja vasta myöhään iltaisella läksin taas\npahoillamielin kylästä kotiini; sillä isästäni en ollut vähintäkään\ntietoa saanut, vaikka häntä kaiken päivää olin etsinyt. -- Aika oli\nsyksyinen ja illasta joutui vähitellen synkeä yö. Rajusti repi tuulet\npuiden latvoja, toiste taas vinkuen lakasivat alastomia ketoja; ja\nmetsässä rääkyi korpit, tarhapöllöt ynnä muut yölinnut riettaalla\näänellä. Mutta mieltäni ahdisti se ajatus, että nyt isäni jollakin\ntavoin oli kadonnut, ja raskaaksi kävi rintani, koska ennustelin, minkä\nkatkeran surun olin saattava äidilleni, kun vihdoinkin yksin palajaisin\nkotiini. Tätä muistellessa kauhistui yön pimeällä arka sydämeni, ja\nminua säikähytti lentävän lehdenki risahus. -- Tuosta juohtui nyt\nmieleeni: 'niin tosin lienee mieli senkin ihmisen, joka oman tunnon\nvaivaa kantaa levottomassa rinnassa'.\"\n\n\"Hyvät lapseni!\" kysyi pojan näin kerrottua kuulijoiltansa opettaja:\n\"tahtoisiko kukaan teistä etsiä kadonnutta isäänne tämmöisenä yönä,\nkoska olisi ympärillänne synkeä pimeys eikä muu, kuin tuulen viuhina\nja metsä-eläinten ilkeä ääni koskisi korvaanne?\" -- \"Emme suinkaan!\"\nvastasi lapset yhtä suutansa, ja heitä jo vapisutti tätä ajatellessa.\n\nSiitä alkoi poika taas uudelleen kertoa ja lausui, sanoen: \"toiste\nkulin samaa tietä sisäreni seurassa. Isämme tahdosta olimme\nnaapuri-kylästä ostaneet kaikenlaista somaa ja kaunista kalua lahjaksi\näidillemme, sillä huomenna oli hänen nimipäivänsä; ja tätä tavaraa\nkannoimme nyt yhdessä kotihin. Ilta oli myöhäinen, niinkuin viimeinkin\ntätä tietä kulkiessani, vaan nyt oli kaunis kevään aika. Taivas\nkajotti kirkkaana, ja rauha ja hiljaisuus vallitsivat niin yleisesti\nkoko luonnossa, että selvästi eroitti, kuinka tiepuolessa juokseva\njoki hiljalleen solisi. Somasti lauleli kesän linnut lehtoloissa ja\ntoisinaan aina kukahti käkikin etempänä. -- Mutta yhdessä kulimme minä\nja sisäreni, ja mielemme oli niin ilosta täysi ja tyytyväinen, että\ntuskin taisimme toinen toistamme puhutella. Koska siitä nyt kotia\nlähenimme, tuli isämme rakas meitä vastaamme, sillä hän oli meitä kauan\njo odottanut. Tästä oli ilomme aina isompi, ja itsekseni ajattelin,\nniin kyllä lienee senki ihmisen mielestä, joka on paljon hyvää tehnyt\nja jolla on rauha ja rakkaus sydämessä\".\n\nNäin sai poika lausuneeksi; ja iloissaan katseli opettaja lapsiansa.\nMutta ikään kuin toverinsa kertomusta päättääkseen sanoi lapset kaikki\nyhtä suutansa: \"Niin mekin tahdomme kasvaa hyviksi ja hurskaiksi\nihmisiksi ja säilyttää rauha ja rakkaus mielessämme!\"\n\n\n\n\n21.\n\nSormien sota.\n\n\nTavallista aikaisemmin rupesin eräänä iltana levolle. Uni köyhänki\nystävä oli ikään silmäni sulkenut ja suloista unta nähden olin jo\nkauniita kukkaketoja kävelevinäni kankaita etäisillä mailla, kun\nkiivas huuto ja tora minut näistä ihanista unista äkkiä herätti.\nTätä kummastuen aukaisin mä silmäni ja havaitsin sormieni kovasti\nriitelevän keskenänsä. Olin näet tapani jälkeen maata pannessa pääni\ntaakse ristissä sormin pistänyt käteni ja siis koski sormieni kiivas\nhuuto heti mun tienoilla oleviin korviini. Vaan olisi se kyllä minulle\netempääkin kuulunut, sillä riidan perustuksena oli kunkin sormen\nisompi taikka vähempi ansio, ja siltä seikalta oli nyt semmoinen\nmeteli noussut, että vähällä toinen toistaan oli tukkaan tarttua. Sen\ntajuttuani olin makaavinani ja pidin silmiäni ummessa kuullakseni, mitä\nkullakin heistä olisi puoleensa puhumista.\n\n\"Kuulkaas naapurit!\" pakisi tuosta nyt _peukalo_ ensiksi \"muistakaa\nainakin se, ettei minutta kukaan kykene kirjoittamaan ja että mun\nmukaani mitataanki, jos mitä mielitään tarkoillensa määrätä. Sitä\npaitsi olen teitä kaikkia vahvempi ja varreltani niin vankka ja\nvantera, että minuhun nähden olette hentoja kuin vaaksiaiset.\"\n\n\"Ole vähemmällä eläkä turhia turise,\" virkkoi _etusormi_ peukalolle.\n\"Mitä kirjoittamiseen tulee, niin tietää kukin, että siinä työssä\ntarvitaan minua yhtä paljon jos ei enemmän, kuin sinua. Vaan jos\nihminen sitä vastaan rupeaa muuhun työhön taikka tahtoo jotakin\ntoiselle näyttää eli osoitella, ketäs hän tuossa nyt tarvitsee? Eiköhän\nminua? Taikka jos hän jotakin täydellisempää miettii mielessänsä, josta\non vaikea selkoa saada, minkä meistä hän silloin nostaa nenällensä,\najatuksilleen avuksi? Minut ja yksinään minut, se on tunnettu asia!\nMitä siihen tulee taas, että luulet ruumiiltasi olevasi muita kaikkia\nmuhkiampi, olisi luullakseni parempi, jos et, peukalo-parka siitä\nollenkaan puhuisi. -- Tosin olet varreltasi vahva, niinkuin sanot ja\npian kyllä pituuttasi paksumpi; vaan katsookohan tuota kenään juuri\nkauniiksi?\"\n\n\"Kovin tässä nyt kiivastutte, varsinkin koska riitanne on vähäpätöinen\nja tuiki turha,\" muistutti _keskisormi_ toista. \"Antakaa toki muillekin\nsuun vuoroa! Tosin en mieli kanssanne kiistellä enkä ryhdy koko\nriitaanne, sillä luonnostani vihaan kaikkia väitöksiä; mutta tahdon\nsitä vaan muistutella, että teitä kaikkia olen paljoa pitempi, ja\ntoivon siitä jo näkyvän, kelle meistä arvo ja kunnia on annettava.\"\n\nTämän kuullessansa nosti _nimetöin sormi_ semmoisen naurun, että\nharvoin mokomaa on kuultukaan, ja sanoi tuosta jo toisille: \"voi,\nhyvät herrat, kuinka turhia puhutte! Ettekö, sokeat, näe ja havaitse,\nketä meistä ihminen pitää parhaassa arvossa? Teidät jättää hän tuiki\nalastomaksi eikä muotoanne millään kaunistele; mutta minut pukee\nhän kultaan ja kiiltäviin kivihin. -- En siis ole tähän asti voinut\najatellakaan, että julkiaisitte minun kuullen kerskata arvostanne, joka\nei liene varsin suureksi tuettava.\"\n\n\"Suokaas vuorostani minunki virkkaa sanainen,\" huusi sormista\n_sakari_. \"Tässä olette kukin vuoronsa, turhamaisesti ylistäneet\nitsiänne, ja tätä olen kauan kyllä kärsivällisesti kuunnellut, mutta\nnyt en kunnotointa kerskaustanne pitemmältä sietää voi. -- Hyvin\ntiedätte, että kaikista sormista minulla yksinään on oikia ihmisen\nnimi. No, sanokaas nyt miksikä minulle yksin tämä tämmöinen nimi on\nannettu! Eiköhän siksi, että minua ihminen pitää teitä muita parempana\nja tätä suurempana arvoani ja on tahtonut nimessäni osoitella? Sillä\nonko se mieheksi luettava, jota ei tiedä edes nimellä mainita? --\nTuskin kyllä, jos hän muutoin sitte olisikin paksu, kuin peukalo!\"\n\nNäistä sakarin sanoista suuttui peukalo pahanpäiväiseksi ja alkoi\nvuorostaan sakari-sormea soimata. Mutta minä en heidän väitöstään\njaksanut enää kuulla, vaan lyödä räväytin heidät suutuksissani seinää\nvasten ja sanoin karsaasti: \"siivolla heittiöt! luuletteko sillä tavoin\nsaavanne huutaa ja pauhata, ett'en rähinältänne maatakkaan saa! Minkä\npuolesta voisitte, raukat, kerskata? -- Oletteko itsestänne kasvaneet\nsemmoisiksi, kuin olette. -- Omanneko ovat ne koristukset, joita\nkannatte, taikka voitteko omin voiminne mitään tehdä eli toimitella?\nKunnottomia kurjia olette kaikki, ettekä itsepäällänne taida edes\nno'esta ja li'asta puhdistauda. Heittäkää siis kaikki tyhjät torat pois\nelkääkä vasta enää väitelkö -- muistakaa sormet se!\"\n\nTästä asettui viimeinki riitelevät sormeni ja pujahtivat peitteen\nalle, turhaa väitöstään häveten, ja minä pääsin rauhaan taas. Mutta\nhyvään aikaan en kuitenkaan voinut unta silmiini saada; yhä oli sormien\nturhamainen taistelu mielessäni, ja minä muistelin sitä, kuinka moni\nihminenki kerskaa ja pöyhisteleksen, vaikkei hänellä siihen enemmän\nsyytä olisi, kuin sormillakaan. Sen pituinen se. --\n\n\n\n\n22.\n\nKauppias Kaasemin tohvelit.\n\n\nKahiran kaupungissa Ekyhtinmaalla eli ennen vanhaan itaruudeltaan\ntunnettu kauppamies, jonka nimi oli Abu Kaasemi. Tällä oli suuret\nrikkaudet, vaan kuitenkin oli vaate-asunsa aina huono ja repaleinen,\nkehnoista vaate-tilkuista oli lakkinsakin kyhätty ja päälliseksi niin\nlikainen ja pesun puutteesta musta, että olisi vallan vaikeata ollut\nsen alullista karvaa tarkoillensa määrätä. Mutta kaikesta, mitä hän\nruumiinsa peittona piti, oli tohvelinsa kuitenkin kummimmat. Näiden\noli pohjat suurilla nauloilla varustetut ja päälliset taas niin\npaikkoja täynnä, että tuskin taisi eroittaa tarkinkaan silmä, mikä\nkohta heissä uutta, mikä vanhaa oli; sillä vuosikymmenisen aikaa oli\nKahiran taitavimmat suutarit jo niitä korjatessaan koittaneet neroansa.\nTästä alituisesta paikkaamisesta oli näille jalkineille niin paljon\npainoa karttunut, että jos mitä kalua ikään mainittiin hyvin raskaaksi,\nverrattiin sitä sanan parressa aina kauppias Kaasemin tohveliin.\n\nKerran sitte oli tämä kauppias kaupungin torilla ostanut sangen\nhelposta hinnasta koko joukon lasitavaroita ja kohta sen jälkeen\nkohtasi hän taas suuressa rahan puutteessa olevaisen kauppiaan, joka\nhädässään taritsi hänelle ison määrän kalliita haju-viinoja halvasta\nhinnasta kaupaksi. Kaasemi, jolla sattui jo lasi-astioita olemaan sitä\nvarten runsaasti, näki kaupan etuisaksi ja osti toiselta mainitut\nhaju-viinat tavaran puolesta arvosta. Näin hyvän kaupan tehtyänsä olisi\njoku toinen pitänyt kelpo pidot ystävilleen ja tuttavillensa; mutta\nKaasemi katsoi paremmaksi tämmöisen näin oivallisen tapauksen perästä\nkäydä puhdistamassa ruumistaan saunassa, jossa hän ei moneen aikaan\nollut käynytkään.\n\nNäin tuumattuaan meni hän muutamaan saunaan ja alkoi vaatteitaan juuri\nriisua päältänsä, koska eräs hänen tuttavistaan, jota hän aina oli\npitänyt ystävänään, samassa tarkoituksessa tuli käymään saunassa.\nSiinä alkoi nyt tuttavat pakinoida keskenänsä, ja tuossa tuli puheeksi\njo Kaasemin tohvelit, joita toinen moitti liian kehnoiksi, käskien\nystävänsä hankkia itsellensä toiset, sillä entisistä oli jo Kahiran\nasukkailla paljon puhumista ja ell'ei hän niitä ajoissa hukannut,\nsaattaisi joku irvihammas niistä vielä runon tehdä piloillansa. Tähän\nvastasi Kaasemi: \"Voit ehkä oikeassa olla, hyvä naapuri, jo olen\nsitä itsekin mietiskellyt, vaan jos asiata tarkemmin tutkin, eivät\ntohvelini vielä kuitenkaan ole niin huonot, ett'ei ne jonkun aikaa\nkaluna kulkisi!\" Näitä puhellessa oli hän riisunut päältänsä ja läksi\nkylpemään.\n\nHänen vielä kylpiessä tuli kaupungin tuomari niinikään kylpeäkseen\ntänne ja meni hänkin saunaan. Kaasemi pääsi kuitenkin jo häntä ennen\nkylpemästä ja kävi siitä nyt etuhuoneesen, jossa oli vaatteensa. Tässä\npuki hän päällensä ja tapaili myös tohveliaan, vaan niitä ei löytänyt.\nVanhain jalkineittensa siassa oli ihan uudet ja kauniit tohvelit. Tästä\nihastui Kaasemi, joka luuli tuttavansa ne hänelle lahjoittaneen, pisti\ntohvelit jalkaansa ja läksi hyvillä mielin kulkemaan kotiinsa.\n\nMitäpä tästä. Sai tuomarikin kyllin kylpeneeksi, niin etsi hänkin\nvaatteitaan, vaan ei löytänyt kenkiänsä. Ne oli peräti poikessa ja\nniiden siassa oli vaan kelvottomat kenkärajat, jotka kohta tunnettiin\n\"Kaasemin tohveliksi.\" Siitä suuttui tuomari ja lähetti kaupungin\nvartiomiehet ajamaan varasta. Nämä juoksemaan, min ennättivät, eikä\naikaakaan, kun jo kadulla tavoittivat Kaasemin ja saattivat hänen\noikeuteen. Tuomari vaihtoi siinä nyt Kaasemilta omat tohvelinsa takasi\nja lähetti pahantekijän vankeuteen. Ken semmoiseen tilaan kerran\noli joutunut, sen tuli siitä päästäkseen kukkaronsa nauhaa auaista,\nja Kaasem kun tunnettiin rikkaaksi, niin häntä ei helposta hinnasta\nlaskettu.\n\nPäästyään vihdoinki kotiinsa heitti Kaasemi suutuksissaan huoneensa\nikkunasta lähellä juoksevaan Niilinvirtaan tohvelinsa, koska niistä\nhänelle oli semmoinen vastus ja vahinko ollut. Mutta kuinkas kävikään?\nMuutamana päivänä tuosta katsoivat kalastajat Niilinvirrassa olevia\nverkkojansa. Nämä tuntuivat nostaessa erinomattain raskailta, ja\nkun tiedusteltiin syytä, niin niistä löydettiin taasenkin kuuluisat\ntohvelit. Eikä sillä kaikki, että kalastajat niiden kautta jäivät\nsaaliitta, tohvelien pohjissa olevat rautanaulat olivat pahaksi\nrepineet koko heidän verkkonsa.\n\nTästä suuttuneet kalastajat päättivät jotenkin kostaa sitä Kaasemille\nja kun eivät muuta tainneet, niin heittivät nämä vanhat tohvelirajat\nKaasemin huoneesen ikkunasta. Nämä särkivät tullessaan kaikki hänen\nlasinsa, putelinsa; ja näin meni vasta ostamansa hajuviina nyt pilalle.\n\nSitäkös sureksi nyt Kaasemi! \"Kirotut olkootte, häjyntapaiset\ntohvelini!\" huusi hän partaansa repien: -- \"no, minä teidät tahdon\nkätkeä, ett'ette enää näy kuuna kullan päivänä.\" Näillä sanoin\nsieppasikin jo lapionsa ja kaivoi peltoonsa haudan, johon kätki\nonnettomat tohvelinsa maan mustaan povehen.\n\nEräs naapurista, joka vanhuudesta kantoi vihaa Kaasemille, keksi\nkuitenkin tämän ja kävi kohta kaupungin hallitusmiehelle ilmoittamassa,\nettä Kaasemi peltoa kaivaessansa oli aarteen löytänyt. Hallitusmies\nnosti tästä heti kohta nyt asian. Tosin koki Kaasemi pitää puoltansa\nja väitellä, ett'ei hän aarteesta tietänyt mitään, vaan että hän\nainoastaan vanhat tohvelinsa oli maahan kätkenyt; mutta hallitusmies\nei ottanut kuullakseen häntä, sillä hän toivoi tästä jutusta voittoa\nitsellensä, ja Kaasemi ei asiasta irralleen päässyt, ennenkuin suurella\nrahasummalla oli sovittanut seikkansa.\n\nTästä hirmustuneena tempasi hän taaskin pahaonniset tohvelinsa ja\nheitti ne katujen alati juoksevaan kanavaan toivoen niistä nyt\nviimeinki päässeensä. Mutta kova onni ei vieläkään häntä herennyt\nseuraamasta. Tohvelit sattuivat juuri rännin kohtaan seisahtumaan,\nja vesi kanavassa seisahtui juoksemasta. Kanava-kunnan hallitus kävi\ntiedustamaan syytä ja löysi Kaasemin tohvelit kanavasta. Tästä sai nyt\nkaupungin hallitus tiedon ja katsoi Kaasemin syyksi koko vahingon.\n\nNo, ei muuta Kaasemi vietiin uudelleen vankeuteen, josta täytyi taas\npaljolla rahalla lunastauda. Koska hän rikoksensa näin oli sovittanut,\nantoi tuomari Kaasemille hänen tohvelinsa kaikella nöyryydellä takasi,\nsanoen asian nyt ratkaistuksi. Välttääkseen edes vastaisia vahingoita\npäätti Kaasemi, kun päättikin tulessa polttaa tohvelinsa. Vaan kun nämä\nkanavassa oltuansa vielä olivat aivan märät ja vettyneet, asetti hän ne\nensinnä kuivamaan päivä-paisteesen huoneensa katolle.\n\nMutta kova onni, joka ei vieläkään luopunut Kaasemia kiusaamasta,\ntuotti tästä taas onnettomuuden, joka oli kaikkia entisiä kovempi.\nErään naapurin koira keksi nuo tohvelit siellä ylhäällä ja hyppäsi\nisäntänsä tuvan räystäältä Kaasemin huoneen katolle. -- Tästä sai nyt\ntoisen tohvelista suuhunsa ja alkoi saaliinsa kanssa siinä leikitellä,\nvaan pudotti sen sitä tehdessään suustansa kadulle. Pahaksi onneksi\nkävi tuossa nyt tohveli suorastaan erästä vaimoa päähän, joka ikään\nkulki Kaasemin huoneen seinusta. Tämä, johonka ylhäältä pudonnut,\nmuutoinki raskas tohveli koski kipeästi, kaatui tainnuksiin kiviselle\nkadulle ja taittoi käsivartensa. Miehensä taas kaipasi vaimonsa\nvahinkoa tuomarille, ja Kaasemi sai taas oikeudessa maksaa suuren\nsumman sakkoa.\n\nSuruissaan sai hän nyt molemmat tohvelit käteensä ja osoitteli\nniitä tuomarille, sanoen naurun nostavalla kiivaudella: \"katsokaa,\nylistettävä herra, näiden päähän on kaikki onnettomuuteni luettava,\nsillä heidän kauttansa olen koko suuren omaisuuteni kadottanut. Pyydän\nsiis nöyrimmästi, että vahvistaisi korkea oikeus sen tuomion, ett'ei\nminua tohvelieni tautta vasta enää saa rangaista.\" Tätä anomusta ei\ntuomari kieltää taitanut, ja näin pääsi vihdoinki Kaasemi rauhaan,\noppien vahingoistansa, ett'ei siitä hyötyä ole, jos liian kauvan pitää\nyksiä jalkineita, varsinkin, jos ei siihen puute ja köyhyys pakoita.\n\n\n\n\n23.\n\nHeikki Helisevä.\n\n\nHeikki Helisevää tuskin, lukijani, tunnette, kuka hän aikanaan oli;\nmutta kyllä hän syntymä-seuduillaan on vieläkin hyvässä muistossa.\nViraltaan oli Heikki viulun soittaja ja harvassa lieneekään hänen\nvertaistaan tässä toimessa. Sillä kun Heikki viulunsa kieliä koski,\nsai hän niistä semmoiset sävelet, että vasten tahtoansa tanssi\nvanhat ukotkin akkoinensa, saatikka sitte nuoret ja jaloiltaan\nnopsemmat. Tämän taitonsa vuoksi olikin Heikki kotitienoillansa muita\nsoittomiehiä kuulumpi ja missä ikään häät, tanssit taikka muut pidot\ntuli vietettäviksi, siinä oli Heikkikin viulunsa kanssa ja soitteli\nkansan kaiken huviksi. -- No, tuosta en kuitenkaan aikonut tällä\nkertaa puhua, vaan siitä, kuinka hän muutamasti sai soitella susille.\nOli muka soittajana ollut eräissä häissä ja mieli sieltä lähteä\nkotiinsa, joka pitopaikasta oli parin virstan päässä. Sinne olisi\nkyllä oikea maantiekin vienyt, mutta Heikki, joka syntymä-seutunsa\ntunsi tarkoillensa, päätti suorinta suuntaa halki metsän pyrkiä\nvähäiseen mökkiinsä, niinkuin monesti oli tehnyt jo ennenki. Sai siis\nviulu kainalossa metsää samoamaan ja oli jo puolen taivalta kulkenut,\nkuin maa äkkiä vajosi jalkainsa alla ja hän samassa mennä hurahti\npari syltä alemma. Jos nyt Heikki jo tätäkin tapausta hämmästyi, niin\nvielä oudompi oli mielestänsä, kun hän uudessa olopaikassansa näki\nsuuren suden olevan ainoan toverinsa. Päälliseksi ei tämä tuntematon\nkumppalinsa näyttänyt juuri ystävälliseltä, vaan irvisteli ikeniään\nja ärisi. -- Mikäs tässä tilassa neuvoksi? Olisiko vieras puhetta\ntajunnut, ei sitten hätää mitänä, sillä Heikki oli sanoissaan sukkela\nja kielensä liikkui yhtä sievään, kuin sormensakin; vaan nyt ei tämä\nkeino auttanut. Vaikeampi vielä oli väen vastustella, sillä viulun\nkäyrä oli ainoa aseensa. Tätä muistellessa alkoi Heikki jo siksensä\nhätäytyä eikä tiennyt poloinen mies, kuta keinoa koitella. Tietämättä,\nmitä hän tuskissaan teki, sai hän tuosta viulunsa temmatuksi ja koski\nsen kieliä käyrällä. Sitä säveltä näkyi susi hyvästyvän, herkesi\nhampaitaan näyttämästä ja alkoi lymyssä korvin viulun ääntä kuunnella.\n\"Ahas!\" arveli Heikki, \"kun sitä luontoa lienet, tulee meistä sitten\ntuttavat.\" Samassa alkoi jo erästä polskaa soitella, eikä aikaakaan,\nkun nosti susikin turpansa ylös ja alkoi ulvota kohdin kulkkuansa.\nTosin ei tämä laulu ollut kaunis juuri nuotillensa, mutta laulajan\nhiljainen käytös ja se leppeys, millä hän soiton toisinaan tau'otessa\nsilmäisi viulua, todisti kuitenkin, että harras huutonsa nousi sydämen\npohjasta. Mutta susia oli muitakin metsässä, ja nämä kun soiton\nkuulivat haudasta, alkoivat puolestaan myöskin huutaa ja ulista. Tätä\ntehden tulivat hautaa aina lähemmä, kunne viimeinkin toinen toisensa\nperästä tuiskahtivat Heikki Helisevän soitto-saliin päällensä. --\nMiten nyt oli Heikki-paran mielestä, sen arvaatte helposti. Tuskin\npysyi hän seisaallansa, niin oli ennestäänki säikähyksensä suuri, ja\nnyt tuli hauta täyteen susia! -- No, muusta ei kuitenkaan apua ollut,\njos ei viulusta; sen tajusi hän hädässäänki. Ei siis muuta keinoa\nkoittanutkaan, vaan puristi viulunsa lujasti rintaansa vasten ja\nsoitti sitä uutterammin. -- Pitkähännät, joita pikainen olemuksensa\nalusta hämmästytti, alkoivat tämän kautta vähitellen tottua oloonsa,\neivätkä kaukaa vielä haudassa olleet, kuin Heikin soitto niin heidätkin\nviehätti, että istausivat kaikki hänen ympärillensä ja alkoivat yhtä\nsuutansa ulista. Tästä nousi niin hirmuinen huuto, ett'ei Heikki\nHelisevä kuullut oman viulunsa ääntä, vaan kuta kovemmin kuulijansa\nulvoivat, sitä sukkelammin liikkui käyräkin soittajan kädessä. Näin oli\nHeikki vähässä aikaa uusille toverillensa soitellut kaikki ne ryssät,\npolskat ja engelskat, mitkä suinkin muisti, sillä karttaaksensa,\nett'ei kunniallinen kokous hänen ympärillänsä kyllästyisi yhteen\nnuottihin, koki hän soiton sorttia yhtenään vaihella. Mutta viimeinki\nloppuivat uudet soitettavansa ja koska siitä nyt mieli alusta taaskin\nalotella, niin viulusta kieli kielensä perään katkesi. Tästä huolimatta\nsoitti hän ennättämistään yhä kunne käyränsä viimeinki pyöri vaan\nyhdellä kielellä. Silloin vasta alkoi hätä ja tuska ahdistaa hänen\nmieltänsä. Tosin oli sudet sitä nykyä semmoisessa huudon innossa,\nett'eivät soiton laadussa havainneet mitään eroitusta; vaan Heikki\narvasi heidän nälästyvän huutaessansa ja pelkäsi viimeisenki kielen\nkatkiavan, jolloin kuolemansa olisi varma ja välttämätöin. Näitä\najatellessa kävi soittonsa sävel aina surkeammaksi ja Heikki-parka\nodotti vaan kauhistavaa kuoloansa, koska onneksi susihaudan omistaja\nPekka Pulkkinen aamu-hämärässä tuli pyydystään katsomaan. Tämä oli\nsutten huudon jo etäältä kuullut ja siitä arvannut hyvän saaliin\nlöytävänsä. Riensi siis hyvillä mielin edellänsä, kunne pääsi aina\nhaudalle, vaan kuinkas hämmästyikään, kun sieltä viulun vingutus koski\nhänen korvaansa. Kohta ymmärsi jo kuitenkin asian, sillä haudalle asti\nsaattoi ihmisen jälet, ja siitä arvasi hän, että vanha ystävänsä Heikki\nHelisevä siellä nyt soitteli susille. Ei siis kaukaa viivytellyt, koska\nsoiton surkea ääni Heikin kauheata tilaa todisti kylliksi, vaan alkoi\nvipustimellaan haudan sisusta tyhjentää. -- Niin sai yhden laulajista\nheti paikalla haudasta, ja kohta toisen ja kolmannen vaan ei huuto ja\nsoitto vielä kuitenkaan tau'onnut, sillä haudassa oli aina seitsemän\nsutta, ja Heikki ei ennen soittamasta herennyt, kuin hän viimeisen\nnäistä näki vivussa kimpuilevan. Silloin vasta huusi hän Pulkkiselle:\n\"nosta veikkonen minutkin täältä, mutta hiljaa ja siivosti!\" Sen\ntekikin toinen ja pelasti vanhan tuttavansa.\n\nNäin ihmeellisesti säilyi Heikki Helisevä viulunsa avulla susilta\nja soitteli vielä monissa tiloissa paremmillekin kuulijoille. Mutta\nhaudassa olostaan ei hän mielellään puhunut, jonka vuoksi epäluuloinen\nkansa piti Heikkiä velhona ja tietäjänä, joka taika-keinoillansa oli\nsudet haudassa lumonnut. Tämä yleinen usko oli Heikille vahingoksi,\nsillä vanhat ystävänsä alkoivat tämän tautta välttää häntä ja pelosta\nei monikaan enää ottanut Heikkiä soittajaksi.\n\nKuitenkin oli tämä Heikin susilta säilyminen tuiki luonnollinen tapaus\nja todistaa vaan sitä, ett'ei ihminen vielä ole kadottanut alullista\nvaltaansa luonnon ja eläinten ylitse, vaan että tieto ja taito tekee\nhänet luonnonki herraksi.\n\n\n\n\n24.\n\nIsäimme maa.\n\n\nKaunista ja suloa paikkaa on montakin maallamme ja varsinki on\neteläisiä maita Luojan laupias käsi monen määräisesti siunannut. Vaan\nkaikista armaan aurinkomme valaisemista tienoista on kuitenki meille\nsulin ja armahin se, jossa eloon aukiavat silmämme päivän valoa ensiksi\nihaelivat -- jossa ensimäisen lapsuutemme viatoin ikä sai kuluneeksi\nja jossa vastaista tulevaisuuttamme toivomme koittavassa tuikkeessa\naaveksimme.\n\nTäällä on ne niityt, nurmet, joista lasna ensimäiset kukkaiset\npoimimme, täällä vanhinten ystävämme asunto, täällä rakkaiden\nvanhempaimme ja armasten omaistemme hiljainen leposia.\n\nTässä on se maa, jonka säännöt ja asetukset suojelevat elomme ja\nomaisuutemme ja jonka menestystä ja etua mekin voimamme mukaan\nahkeroimme.\n\nKiittäkööt eli soimatkoot meitä maat muukalaiset, meille on omain\nkansalaistemme kiitos aina kuitenki arvollisin, heidän moitteensa kovin\nja katkerin.\n\nYhteiset on heillä ja meillä niin kovan kuin hyvänki onnen kohtaukset,\nkuni saman perheen jäsenillä. Yhtenä heidän kanssansa notkistamme\nHerran huoneessa polvemme, heidän rinnallansa jaamme haudassa siamme\nja heidän lastensa kanssa saavat vuoronsa jälellisemme niin ilonsa ja\nriemunsa, kuin surunsa ja kaihonsa jakaa ja vaihdella.\n\nKotimaamme menestys ja onni on samassa meidänki sillä sen eistyminen ei\nole jonkun yksityisen mutta kaikkein kansalaisten yhteisessä nojassa.\nKullekin heistä tulee kaikki kunnollista valtajärjestystä seuraavat\nedut ja oikeudet hyväksi, vaan sentähden juuri tulee heidän myöski sen\nyhteisiä kuormia kantaa ja kärsiä. --\n\nJos siis tahdot jäsenen lailla siihen kansaan kuulua, jonka keskuudessa\nsynnyit ja eloon heräsit, katsoen siksi joksikin hyväksi, että sinulla\non kotoinen maa, joka nautitsee sekä muiden kansain kunnioitusta, että\nomaa vapautta, ja pidät sitä seikkaa pyhänä, että kunnossa pysyköön ja\nsäilyköön se, minkä kerran esivanhempasi kunnialla voitti ja paljolla\ntyöllä ja vaivalla aikaan sai, tulee sinun myöski kansallista eloa ja\nmenestystä kaikin vointisi ahkeroida. Tämä on jokaisen velvollisuus;\nsillä perheet, seurakunnat ja kansat saavat yksityisistä alkunsa.\n\nElä halpana pidä ja väheksi omia voimiasi, epäilyksellä sanoen: \"mitäpä\nvoisinkaan yksinäni, kun ei muut kanssani yhdistyne? Mitäpä paraski\npyyntöni hyödyttäisi, jos etupäässä muut kuitenki ainoastaan rakastavat\nitsiänsä? Minä yksin häviäisin ja toiset soimaten sanoisivat:\nylistystä ja kunniaa etsien oli hän jalo ja harras isäinmaansa\nrakastaja olevinaan, vaan mikäs onkaan tästä nyt hänen palkkansa!\"\n\nNäin ken sanoo ja puhuupi, hän ei enää isänmaatansa rakasta. Joka\nmuiden ihmisten päätöstä pitää isänmaansa etuja kalliimpana, hän\nei kansalaistensa kunnioitusta pitemmältä ansaitse eikä kauemmin\nyhteistä hyvää harrastele, vaan pyytää omaa mitättömyyttänsä muiden\nkunnottomuudella peitellä.\n\nEistä sopua ja yhteiseloa kansalaistesi kesken ja koe maasi ja kansasi\nhengellistä kohennusta kaikin voimisi autella. Mitä ei lakien säännöt\neikä parhaatkaan asetukset aina voi vaikuttaa, nimittäin kansan\nsisällistä parannusta ja kuntoa, sen saa yksityisten esimerkki paljoa\nhelpommin aikoihin.\n\nHanki kaikesta tieto, mitä maasi miehet niin muinaisina, kuin\nnykyisempinä aikoina ovat omin vointinsa toimittaneet. Koe kotoisen\nvaltasi järjestystä sekä kansasi ominaista luontoa oppia ja pyydä\nkunnossa pitää, mitä niissä näet hyvää ja kiitettävää.\n\nKansalaisissasi herätä tämän kautta rakkautta isäinsä maahan ja\nluottamusta itseensä. Tämmöinen luottamus synnyttää jalon uskalluksen,\njoka eroten turhasta kerskauksesta osoitakse siinä, että me\nihmis-arvomme oikein tunnemme emmekä tahdo alemma vaipua entistä\noloamme.\n\nElä kansasi arvoa alenna, jos siitä jotakuta muiden kansain suhteen\npuuttuisikin; eläkä omasi rinnalla muita kansoja kehu ja ylistele. Eri\netunsa ja avunsa on kullakin kansalla ja niin on silläkin, jota sinä\nsanot omaksesi.\n\nKotimaasi la'it, asetukset ja tavat pidä arvossa ja kunniassa, sillä\nniissä ilmoitakse kansasi omituinen luonne ja henki kaikkein parhaite.\nNiinpä maasi ja kansasi sääntöjä seuraa ja tottele, vaikkapa joskus\nestäisivätkin omaa etuasi, sillä valtakunnan yhteinen etu on useinki\ntoista, toista erään yksityisen.\n\nJossa Luojan taivasta tähtinensä ensi kertaa tähysit, jossa armaan\näitisi lempeät silmät hellästi holhoi sun kehtoasi ja aikaiseen jo\nisäsi rakas suu mieleesi kylvi tiedon ja siveyden siemeniä, siinä on\nsulo ja suotu isäisi maa, jota tulee ja sietää sun armastaa ja lempiä.\n\nJa vaikka ei muuta olisikaan koko kotimaasi kohdalla, kuin synkkiä\nsoita ja kolkkoja karia, ja siellä vaan köyhyys ja puute majailisi, on\ntämä kuitenki se seutu, joka sinulle on sulin ja kallihin kaikista.\n\n\n\n\n25.\n\nLehmää vuohena myöjä.\n\n(Suomalainen satu.)\n\n\nVähäisellä mökkipaikalla asui ennen vanhanläntä mies ja sillä oli\npoika. Heiltä kävi vuoden pitkään eläimen ruoka vähäksi, ja isä\nlaittoi poikansa lehmää kaupalle kaupunkihin, jotta sen hinnalla\nsitte toisille eläimille syömistä saataisi. Poika läksi kulettamaan\nlehmäänsä ja tuli sen kanssa kaupunkiin, jossa hän nyt ensimäistä\nkertaa oli käymässä. Siellä tuli kaupungin kadulla kaksi nuorta miestä,\nhyvää koiranhammasta, häntä vastaan ja kysyivät: \"minnekä, poika,\nviet vuohta?\" -- Poika ei vastannut mitään, vaikka miesten puhe oli\noutoa hänestä, vaan luuli heidän pilkalla tätä sanovan, kun hänen\nlehmänsä oli laiha ja huononnäköinen, ja kulki heistä edellensä. Nämäpä\nolivat viisaita mielestänsä, kiersivät huoneiden ta'atse jälellensä\nja tulivat uudestaan pojalle eteen, sanoivat toimessansa: \"Ka, vuohta\nviet, poika, markkinoille, mikä vuohellasi hintana?\" -- Poika, joka ei\ntuntenut kyselijöitä niiksi entisiksi, kävi arvelemaan asiata, miettien\nmielessänsä: \"no, kuka tässä nyt oikeassa on, muutko ihmiset vai\nminä, kun kaikki tätä mun lehmääni vuohena pitävät?\" Eihän kuitenkaan\nvirkkanut kyselijöille mitään, vaan hosasi kuletettavaansa vitsalla, ja\nmeni edellensä. Toisetpa eivät heittäneet asiata siihen, vaan juoksivat\ntaaskin kartanoiden ta'atse jälellensä ja pyörähtivät kolmannesti eteen\npojalle, tekivät hyvän päivän hänelle, ja sanoivat: \"Ka, vuohtahan\nviet, poika kaupaksi, etkö myö tuota vuohtasi meille?\" -- \"No, vuohihan\ntämä taitaa ollakin, kun tätä kaikki ihmiset siksi sanovat,\" arveli\npoika viimeinkin, eikä jul'ennut asialta väitelläkään, sanoi: \"no, kun\nostaaksenne lienette, niin myön.\" -- Siinä tehtiin nyt kauppa. Miehet\nsopivat pojan kanssa hinnalta, ostivat häneltä sen lehmän vuohesta, ja\nläksivät matkaansa.\n\nMiesten mentyä jäi poika seisomahan kadulle ja luki kaupassa saamat\nrahansa, miten ne olivat vähässä, niin alkoi jo katua kauppaansa,\narveli: \"lehmä totta oli kun olikin se mun kuletettavani, ja minä\nhupsu möin sen vuohesta!\" Päälliseksi pelkäsi isäänsä, että hän vielä\ntoria saapi, jos niin vähillä rahoilla kotiinsa tulee, ja alkoi\ntuumitella neuvoa, miten hän asiastaan selvän saisi. Tuosta luuli\njo keinon keksineensä ja seurasi miehiä jälestä, astuen sinnepäin,\njonne oli nähnyt heidänkin menevän. Siitä tuli hän torille, jossa\nmarkkinata pidettiin, ja näkikin miehet tässä häneltä ostamaa lehmää\nkaupittelevan. Poika katseli syrjästä heidän kauppaansa, ja näki\nvuohesta myömän lehmänsä nyt toisille tavallisesta lehmän hinnasta\nannettavan, josta älysi jo koko petoksen, arveli: \"ahas, vai petitte\nte koiruudellanne minut, vaan katsokaahan enkö minä teitä vuorostani\npetä!\" -- Sillä tuumalla meni lähimäiseen juomapaikkaan ja maksoi\nisännälle edeltäkäsin rahan, sanoi: \"meitä tulee tähän kolme miestä\nvähän ajan päästä ryypylle tämän rahan edestä, minkä nyt saatte, niin\nminä kun lähtiessäni sitte lakkiani kohotan ja pyöritellen sitä kysyn,\njos kaikki on maksettu, niin teidän pitää myöntääksenne.\" -- \"Kyllä\nmyönnän, kyllä,\" vastasi isäntä ja lupasi neuvon mukaan tehdäksensä;\nmutta poika kävi vielä kahdessa toisessa juomapaikassa ja maksoi\njuomiset edeltäpäin varoittaen isäntiä samatse kun ensimäistäkin,\njosta kulki takasi torille. Siellä oli nekin lehmän ostajat vielä,\njotka keksittyänsä pojan, kohta tulivat hänen puheellensa ja kysyivät\npiloillansa, eikö harjakaisia lähtisi juomaan, kun niin väleen sai\nvuohensa myödyksi. -- \"Ka, jos lähdemme,\" vastasi poika ja vei miehet\nlähimäiseen juomapaikkaan, jossa edeltäpäin oli isännälle rahan\nantanut. Siinä joivat, olivat aikansa ja mielivät poikkeen lähteä,\nniin kohotti poika lakkinsa, pyörittäen sitä kädessänsä, ja kysyi\nisännältä: \"eikö se ole maksettu?\" -- Isäntä vastasi: \"jo hyvä vieras,\njo se on maksettu!\" -- Mitäs siitä; lähdettiin juomapaikasta yhdessä\npoikkeen, ja saatiin kaupungin katua astumahan, niin alkaa arvella ne\nnuoret miehet, että mitenkään se on jälki, kuin poika ei rahaa antanut\nja se isännän mielestä oli maksettu. Eihän kuitenkaan rohenneet kysyä\nasiata, vaan kulkivat pojan kanssa edellehen, niin nähtiin taaskin\njuomapaikka muutamassa kohdin, ja poika sanoi toisille: \"käykäämme\ntätäkin paikkaa ko'ettamassa, minkälaiset juomat tässä ompi!\" -- No,\nsehän tuuma oli toistenkin mieleen, ja menivät kapakkaan yhdessä.\nTässä oli poika niinikään jo edeltäkäsin käynyt rahaa maksamassa,\neikä muuta, vaan käski isännän juomista tuomaan. Isäntä kun tunsi jo\nentuudesta pojan, kantoi viinaa pöydälle, ja miehet siitä taaskin\nottivat ryypyt. Ryyppäämästä päästyä kääntyi poika sitte isäntään\npäin ja kohotti lakkiansa niinkuin viimeinkin, kysyi: \"eikös se ole\nmaksettu?\" -- \"No, se on maksettu,\" vastasi isäntä; ja miehet pojan\nkanssa läksivät kapakasta ja saivat yhtenä astumahan, niin sanoivat\npojalle: \"no, minkätähden sinä et tarvitse maksaa, kun sanot vaan: eikö\nse ole maksettu? josta he samassa sanovat: se on maksettu?\" -- Poika\nvastasi: \"tämä lakki on minulla niin onnellinen, että jos minä missä\nkäyn syömässä taikka juomassa ja juomasta päästyäni kohotan tätä vaan\nja kysyn: 'eikös se ole maksettu?' niin isäntä samassa vastaa: 'no, se\non jo maksettu!'\"\n\nTästä alkaa ne miehet pojalta ostella sitä semmoista lakkia ja kysyvät\nhintaa. Poika sanoi: \"ei minun kävisi tätä myöminen, minä saan tällä\nelatukseni ja tulen hyvästi toimeen.\" -- Toiset ei heittäneet sillä,\nvaan pyysivät, puistivat vaan sitä pojan lakkia ostaaksensa. No, poika\nsuostui kun suostuikin myömään sitä, ja sanoi: \"no kolme sataa kun\nannatte, niin saatte hänet, hekää!\" -- Toiset maksoivat ne kolme sataa\nmielellänsä ja saivat pojalta lakin. Siinä oli se kolmas juomapaikka\nlähellä, jossa poika jo edeltä oli niinikään rahaa antanut isännälle,\nniin sanoo siitä se poika nyt toisille: \"te kun saitte mun lakkini,\nkäykäämme tässä nyt harjakaiset juomassa, niin koetatte samalla myös\nlakkia.\" -- Miehet myöntyivät tuumaan, ja mentiin siitä kapakkaan,\njossa juotiin taas yhtenä. No, kun aikansa siinä olivat, tehtiin lähtöä\nsitte ja nostettiin lakkia niinkuin ennenkin, kysyttiin: \"eikös se\nole maksettu?\" -- \"Maksettu se on, hyvät vieraat, maksettu,\" vastasi\nisäntä, kun oli maksun jo edeltä saanut, ja kumarteli nöyrästi.\n\nKapakasta päästyä erosi nyt se poika toisista ja kulki kotiinsa; vaan\nne nuoret miehet saivat yhdessä kaupunkia käymään, hyvillänsä sitä,\nkun he hyvän kaupan sitä lakkia ostaessaan tekivät. Kävellessä sanoo\nsitte muudan heistä: \"alkasipa nyt ruu'an halu olla, lähkäämme syömähän\njonnekin.\" Se oli toistenkin mieleen semmoinen tuuma, ja menivät\nmuutamaan ravintopaikkaan heti ja käskivät isännän ruokaa valmistella\nsekä juomaakin tuoda kaikenlaista. No, isäntä toimitti kaikki\nmielellänsä, ja miehet söivät, joivat siitä kyllällehen ja tarjosivatpa\nvielä muillekin syrjäläisille, ketä vaan sattui kapakassa olemahan.\nSiitä, kun olivat kyllänsä saaneet viimeinkin, mielivät isännälle\nsuorittaa velkansa, ja vanhin mies kohotti sitä pojalta ostamaa\nlaksia kysyen isännältä: \"eikös se jo ole maksettu?\" -- \"Ei se ole\nmaksettu,\" vastasi isäntä; \"kukas sen olisi maksanutkaan?\" -- Toinen\nkohotti uudestaan lakkiansa, pyöritti sitä mukulalle ja toiselle,\nja kysyi taaskin kiivaasti: \"eikös se ole maksettu?\" -- Isäntä ei\ntuosta kuitenkaan ollut millänsä, vaan päätti vaan kovasti: \"no, se ei\nole maksettu?\" -- Mitäs? kun ei muu auttanut, täytyi miesten massaa\nisännälle raha ja häpeissään lähteä tiehensä.\n\nSiitä pulasta päästyänsä pitävät tuuman sitte keskenänsä, sanovat\ntoinen toisellensa: \"no, tekipähän poikakin meille lystin, jos\nlienemmekin häneltä lehmän vuohena ostaneet!\" -- \"No, emme me asiata\nsiihen heitä,\" virkkoi muudan heistä, \"pitäähän meidän pettäjätä\nrangaista.\" -- \"Taitaisihan tuo sen ansaita,\" sanoi toisetkin, ja\nläksivät miehissä ajamaan poikaa jälestä saadakseen häntä käsiinsä.\n\nHyvän matkaa kaupungista maalle päin kulettuansa kuulivat jo muutamassa\ntalossa, että siihen vähäistä ennen yksinäinen poika oli asettunut\nyöksi, joka oli vierashuoneessa nyt makaamassa. Talon vä'en puheesta\narvasi miehet kohta, että tämä yövieras oli se heidän pettäjänsä ja\nläksivät neuvotusta huoneesta etsimään häntä. -- Tämä kun kuuli heidän\ntulevan ja arvasi mitä he hakivat, heittihe kipeäksi ja voivotteli,\nvalitteli surkeasti. Toiset ei kuitenkaan tuota katsoneet, vaan\nmuudan heistä löysi huoneen nurkasta sauvan ja löi sillä vuoteella\nmakaajata selkään. Ensi kerralta ei poika liikahtanutkaan, toisesti\nlyötäessä vähäisen hievahti, vaan kolmannelta lyömiseltä kavahti jo\nseisahalle, hyppäsi lyöjällensä kaulaan, syleili häntä ja sanoi:\n\"Voi, hyvä ystävä, minkä hyvän sinä teit tällä sauvalla lyödessäsi\nminua; minulle toisinaan aina tulee hyvin äkki tauti, josta en parane\nmitenkään, ell'ei joku tällä sauvalla paina taikka lyö mun ruumistani!\nSemmoinen kohtaus tuli minulle nytkin ma'atessani tässä ja olisin\nvarmaan kuollutkin, ellette tulleet minua auttamahan; kiitoksia hyvät\nystävät, avustanne!\" -- Kuultuansa ja nähtyänsä, mitenkä kummallinen\npojalla sauva oli, alkoi miesten tehdä sitä itselleen mieli, eivätkä\nenää muistaneet koko asiatansa; vaan alkoivat ostella pojalta sitä\nsauvaa, sanoivat: \"etkö möisi tuota meille?\" \"Kyllä kaikitse tämän\nitsekin tarvitsisin,\" vastasi poika, \"tämä, nä'et, on laatuansa\nsemmoinen: vaikka mikä tulkoonkin kipeäksi, niin tällä kun painelee\nvaan vähäisen, se paranee siitä heti ja tulee terveeksi; vaan kun kolme\nsataa antanette, niin myön mä hänet kuitenkin hyvän ystävyytemme\nvuoksi.\" -- Miehet suostuivat hintaan, maksoivat pojalle ne kolme\nsataa, mitkä oli vaatinut, ja ottivat häneltä sen ihmeellisen sauvan,\njolla sairaita kävi parantaminen, vaan epäilivät vähän kuitenkin\nkauppaansa, sanoivat: \"mistäs tiedämme, ett'et sinä meitä nyt petä?\"\n-- Siinä sattui nyt vanha sairas akka makaamaan samassa huoneessa niin\npoika sanoi miehille: \"jos ette muutoin usko; niin tuossa akka potee\nvuoteella, lyökäähän sitä päähän sillä sauvallanne, niin sen nä'ette,\neikö sauva paranna.\" -- \"No, siitä sen nä'emme,\" arveli miehet, ja\nlöivät akkaa sauvalla päähän, tokko tuo tuosta paranisi; vaan akka-raja\nkun vähissä hengin oli jo entuudesta, siihen heitti nyt viimeisenkin,\nja kuoli. Miehille hätä käteen siitä; pelkäsivät pahan nyt perivän\nheidät ja valittivat asiataan pojalle, sanoivat: \"no, minnekä me\ntämän nyt panemme, kun tämä räivä kuoli\"! -- \"Taisitte tavattomasti\nlyödä,\" vastasi poika, \"kuoleehan ihminen, jos millä aseella lii'an\nkovasti lyöpi; ja mikäs nyt tulee, mies-parat, eteenne, ei muuta kun\nhenki hengeltä vaaditahan; vaan mulle kun taas kolme sataa antanette,\nniin otan koko asian päälleni.\" -- \"Ka, ota veikkonen,\" sanoi miehet,\nlukivat rahat pojalle käteen, ja menivät samassa koko talosta\nmatkaansa, juosten minkä ennättivät kotiinsa.\n\nMitäs ollakaan; poika kun jäi kuolleen kanssa kahden kesken, niin otti\nakan käsipuolesta ja vei rantaan, jossa asetti hänet kivelle istumahan.\nMitäs, eihän se kuollut siinä pysynyt, vaan kaatui kiveltä järveen.\nPoika silloin oli hätäytyvinään sitä ja juoksi talolta apua, sanoi:\n\"nyt hyvä tuli, kun vanha mummo kuoli! Pyysi minua häntä rannalle\nviemään jäähyttelemäänsä, ja istuutui kivelle, niin siitä kaatui\njärveen ja kuoli.\" -- Talon isäntä, joka pihalla sattui olemaan ja\nsiitä oli nähnyt, kuinka mies akka-vainaata käsipuolesta talutti,\nluuli toisen puheen todeksi, ja vastasi: \"elä ole hätäissäsi, kuollut\nse olisi mummo-rukka kohta kumminkin, mitäpä siihen; kiitoksia vaan,\nhyvä vieras, kun vanhukselle viimeisen avun annoitte!\" -- No, siitä ei\nmiehelle sillä tavoin tullut mitäkään. -- Sen pituinen se.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSAKE.\n\nOpettavaista.\n\n\n\n\n1.\n\nMaailman rakennus.\n\n\nMaa, jolla me ihmiset asumme, ei ole kuin aivan vähäinen osa koko\nmaailmasta, taikka kaikesta siitä, minkä Jumala luonut on. Yhdenlaisia\npalloja, kuin on meidän maamme, löytyy taivaan avaruudessa lukemattoman\nmonta, joista useampikin on suurempi meidän maatamme. Selkeänä\ntalvi-iltana keksii heitä silmämme summattoman paljouden, vaan kun\novat sangen etäällä maastamme, näyttää meistä, kuin ne vaan olisivat\npienoisia, valkeita pilkkuja eli etäällä tuikkivia tulia. Tästä jo\narvaamme näiden pallojen olevan hyvin suuria, sillä muuten emme\nsemmoisen matkan päästä heitä ollenkaan näkisi. -- Me sanomme heitä\ntähdiksi.\n\nKaikista tähdistä näyttää meille _aurinko_ suurimmalta. Sen säteet\nampuvat halki ilman meidän maatamme kohdin, halkaisevat ja lämmittävät\nsitä sekä vaikuttavat monenlaista hedelmällisyyttä sen pinnalla.\nAuringon jälkeen taas osoitaksen kaikista silmin keksittävistä tähdistä\n_kuu_ meille suurinna. Tämä tähti valaisee myös säteillänsä maan\npalloa; vaan sen loiste ei ole niin kirkas ja raju, kuin auringon,\neikä levitä mitään lämpimyyttä. Se suuri ja sinertävä ilma-ala, jota\nme sanomme _taivaaksi_, on juuri se ääretöin avaruus, jossa aurinko,\nkuu ja lukematointa tähteä asuupi. Kaikkia näitä tähtiä sanotaan myös\n_maailman kappaleiksi_, koska ne yhteensä tekevät koko maailman.\n\nAivan pieni siis on meidän maamme, jos vertaan sitä koko _maailmaan_.\nAurinko yksinänsä on jo miljoonan ja neljä sataa tuhatta kertaa isompi\n_maata_. Se ei säteillänsä valaise ja lämmitä ainoastaan meidän\nmaatamme vaan monta muutakin maailman kappaletta, jotka samoin kuin\nmeidänkin maamme, kiertävät sen ympäritse. Tämmöistä aurinkoa kiertäviä\nmaailman kappaleita taidamme useampia selvästi nähdä taivaalla; ja\noppineet tähtien-tutkijat tietävät luvunlaskulta tarkkaan määrätä,\nkuinka kaukana kukin heistä on auringosta, kuinka pitkä matka heillä\non kierrettävänä ja kuinka kauvan he sillä matkallansa viipyvät.\n_Merkuurio_, joka kaikista näistä on aurinkoa lähinnä, kiertää\nsen ympäri 88:ssa päivässä ja rientää puolen viidettä peninkulmaa\nsekunnissa, joka vaan on silmänräpäyksen aika. Meidän maamme joka\non etempänä auringosta ja siis tekee pitemmän matkan, tarvitsee\n365 päivää ja 6 tiimaa auringon ympäri kiertääksensä, mutta sillä\naikaa on hän 333,000 peninkulmaa kulkenutkin, joka jo on hirmuinen\nväli. Tällä matkalla on kuu hänen alinomainen kumppalinsa ja seuraa\nhäntä luopumatta. Se on meitä kaikista taivaan kappaleista lähinnä\nja on kuitenkin meistä 35,000 peninkulman päässä! Kaikkein etempänä\nauringosta on näiden tähtien joukosta _Neptuuno_, joka matkallansa\naurinkoa kiertäessä viipyy 218 meidän vuottamme. -- Tykin kuula lentää\nnopeasti, vaan tarvitsisi kumminkin 25 vuotta ennättääkseen auringosta\nmaahan, vaikka hän tavallista kyytiänsä kulkisi.\n\nNiitä taivaan kappaleita, jotka niinkuin meidän maamme kiertävät\naurinkoa ja saavat valonsa siitä, sanotaan yhteisellä nimellä\n_kierto-tähdiksi_. Että nämä ovat meidän maamme kaltaisia, että niissä\nmyös vuoroilee vuoden ajat sekä yö ja päivä, ja että niissä samoin\nkuin meidänkin maassamme on maata ja vettä, se on varma; jonka tähden\nmyös on luultava niissä löytyvän eläjiä. -- Muut lukemattomat tähdet\ntaivaalla näkyvät suurimmaksi osaksi olevan aurinkoja taikka semmoisia\ntähtiä, joilla on oma loistonsa ja jotka niinkuin meidän aurinkomme,\nvalaisevat muita pimeitä taivaan kappaleita, Kaikkia näin itsestään\nloistavia tähtiä sanotaan _kiintonaisiksi_. Meidän aurinkomme on siis\nkanssa tämmöinen _kiinto-tähti_, mutta luultavasti muita suhteen sangen\npieni. Sillä kuinka me voisimme näitä muita kiinto-tähtiä nähdä, jotka\nkuitenkin ovat verrattoman etempänä meistä, kuin meidän aurinkomme, jos\neivät olisi sitä paljoa suuremmat?\n\nTätä kaikkea kun ajattelemme, niin emmehän taida olla maailman jaloa\nrakennusta ihmettelemättä emmekä ylistämättä sen voimaa ja viisautta,\njoka kaikki nämä ihmeet loi! --\n\n\n\n\n2.\n\nMaasta ja sen asukkaista.\n\n\nPuhellessamme maailman rakennuksesta tulimme jo havaitsemaan, että\nmaa, jolla asumme, koko maailmaa suhteen on sangen pieni, vaikka\nsillä jo itsellään on kokoa kyllä. Mimmoinen taas maa muutoin on\nmuodoltaan, sitä ei heti silmämme havaitse, me kun maan pintaa emme\nnäe, kuin vähäisen alan vaan kerrallaan ja se meitä itsiämme on liian\nlähellä. Sen kuitenkin tiedämme, että kaikkea maailmassa kuvailee\njotenkin tarkasti hänen varjonsa; ja kulia kappaleella esimerkiksi on\nympyräinen varjo, se on itsekin tämän varjonsa muotoinen. Niin taitaa\nsiis maankin muodon hänen omasta varjostaan arvata, ja mimmoinen hänen\nkuvansa on, semmoinen maa itsekin on muodoltaan. -- Varmaan olette\njonkun kerran kuulleet kuun pimenemisestä puhuttavan; kukaties olette\nsemmoisen tapauksen jo itsekin havainneet. Kuussa nähdään silloin\naina musta ympyröinen pimenne, joka tulee siitä, että maa aurinkoa\nkiertäessään sattuu sen ja kuun välille, jonka tähden hän pimeän\nvarjonsa heittää kuun pinnalle, joko kokonaan eli vaan osaksi. Tästä\nnyt, että maan varjo kuussa näkyy ympyräisenä, tiedämme sen, että hän\nitse on ympyräinen taikka kerän kaltainen, jota todistaa moni muukin\nseikka varsin selvästi. Senpä tähden maan ympäri saattaakin kulkea ja\nsitä niinkuin kerää kierrellä. Jos esimerkiksi itää kohdin alkaisimme\nkulkea ja pitäisimme yhtä suuntaa yhä, niin viimein lännestä palaisimme\nsiihen, kusta läksimme. Tätä matkaa ei kuitenkaan käy jalkasin tehdä,\nsillä sitä tulisi neljättä tuhatta peninkulmaa ja päälliseksi olisivat\nvedet, vuoret sekä muutkin vastukset esteenä; mutta laivalla on jo\nuseinkin maan ympäri purjehdittu ja purjehditaan uudellensa yhä.\n\nVaikka maa muodoltaan näin nyt on ympyräinen, ei sen pinta kuitenkaan\nole ihan tasainen. Siinä kohoaa siellä täällä vuoria ja kukkuloita,\nmutta korkeimmatkin heistä ovat maata suhteen niin vähäisiä, että sen\npäällä eivät tunnu enemmän, kuin pikkuinen hietajyväinen sylenpaksuisen\npallon pinnalla; sillä maan paksuus on 1193 Suomen peninkulmaa. Tämä\nmahdotoin pallo kulkee samoin kuin muutkin kiertotähdet auringon ympäri\nja tätä tehden on sillä kahtalainen liikunta. Pyörähtää muka pallin\ntavalla ympärinsä ja rientää yhtaikaa aurinkoa kiertäen edelleen.\nYmpärinsä pyörähtäminen tapahtuu lännestä itään 24 tunnissa, jota aikaa\nsanomme vuorokaudeksi, ja tämän vuoksi vaihettelee meillä valon ja\npimeyden aika; sillä näin pyöriessään kääntää maa vuorottain molemmat\npuoliskonsa aurinkoa vasten ja hänestä pois taas. Maan lännestä itään\npyörähtäminen tekee myös sen, että näyttää meistä, kuin aurinko ja\nkaikki taivaan tähdet kulkisivat toisin, taikka idästä läntehen. Ja\nkoska maa liikkuu ja me hänen kanssa, niin on silmistämme myös, kuin\naurinko kulkisi ja maa olisi alallaan yhdessä kohdin, samoin kuin\nsoutajasta näyttää, kuin saaret ja niemet kulkisivat hänen ohitsensa,\nvaikka nämä paikkansa pitävät ja vene vaan liikkuupi.\n\nMaa-pallon joka puolella asuu ihmisiä kussa vaan maata on, vaan tätä ei\nsen pinnalla ole, kuin kolmanneksi osaksi, kaikki muu on _vettä_. Tätä\ntaas ei vaan jokiloissa ja järvissä ole, mutta maan ympärillä juoksee\njoka haaralla suuret _valtameret_, joissa vesi on suolaista. Isompia\nmaita näiden vesien keskellä sanomme _mantereiksi_ ja ja'amme heidät\nviiteen suureen eri osaan, jotka nimeltänsä ovat: _Euroopa, Aasia,\nAfrikka, Amerikka ja Austraalia_.\n\nNäissä maan-osissa yhteensä elää noin 1000 miljoonaa ihmistä, jotka\nniinkuin tiedämme kaikki ovat yhdestä parikunnasta si'inneet. Myöhemmin\non kuitenkin sekä ilman laatu ja elatuskeino että muutkin syyt heissä\nvaikuttanut monta muutosta, niin että asujamet maan eri tienoilla nyt\npaljonkin eroavat toisistaan. Ne, joilla on sama muoto ja luonnonlaatu\nsekä yhteinen kieli ja yhteiset lait ja tavat, luetaan yhteen _kansaan_\nkuuluvaksi, ja tämmöisiä kansoja on maanpinnalla lukemattoman monta,\njoita ei kaikkia vielä tunnetakaan. Kuitenkin on monta yhtäläisyyttä\nerityistenkin kansain välillä ja varsinkin niiden, jotka yhdessä\nmaan-osassa asuvat. Euroopassa asuvilla kansoilla on useammalla _valkea\niho_, suora, pitkäksi kasvava tukka, sievä, muodosta ulkoneva nenä\nja mustat eli siniset silmät. Sitä vastaan on useammilla Afrikan ja\nAustraalian kansoilla _musta_, sametti-siliä iho eli karva, kähärä\nvillainen tukka, leveä nenä ja paksut, punaiset huulet. Me sanomme\nnäitä _Neekeriläisiksi_ yhteisellä nimellä.\n\nAasian asukkaat taas ovat enimmiten iholtansa _kellanruskiat_ ja\nAmerikan alkuperäiset asujamet _vaskipunaiset_. -- Melkein kaikissa\ntienoin maata on täysikasvuisen ihmisen koko puolen kolmatta kyynärää\neli vähäistä enemmän. Mutta hyvin pohjaisissa maissa, joissa talvea\nkestää pian kaiken vuotta, kitistyy ihmisen ruumis ja käypi kylmästä\nkokoon, niin että harvoin kasvaakaan kahta kyynärää korkeammaksi.\nTämmöisiä ovat nykyiset Lappalaiset, mutta luultavasti olivat hekin\nennen etelämpänä eläessänsä isompikasvuisia. -- Siellä täällä tavataan\nmahdottoman isoja ihmisiä, jotka ko'oltansa ovat neljän kyynärän\nkorkuisia ja vielä päällekin. Tämmöisiä sanotaan jättiläisiksi.\nKuitenkaan ei kokonaista jättiläis-kansaa maailmassa missään löydy.\nNiin isoja ihmisiä ei kasva, kuin silloin tällöin sattumalta.\n\n\n\n\n3.\n\nMaasta ja sen tuotteista.\n\n\nIlma kuin ei kaikissa tienoin _maata_ ole yhtäläinen mutta muutamissa\nmaissa on kaiken vuotta varsin vari, muutamissa kovin kylmä, toisissa\ntaas pysyy kummankin vaiheella taikka lieto taikka lauhkea; niin ei\nmaakaan yltänsä ole yhtä viljava. Kuitenkin on kullakin maakunnalla ne\nviljat ja aineet, jotka sen asukkaat toimeen tullakseen tarvitsevat.\n-- Kaikkea, mitä maa asujillensa tarjoo ja tuopi, sanotaan yhteisellä\nnimellä _maan tuotteiksi_. Nämä taas ovat monenkin laatuisia, jonka\ntähden ne toisistaan eroittaakseemme kolmeen isompaan lahkoon ja'amme,\njoita sanomme _luontokunniksi_. Sitä myöten kuuluu nyt kaikki, mitä\nmaalla elää ja on, toiseen taikka toiseen näistä luontokunnista,\njotka nimeltänsä ovat: _eläin-kunta, kasvain-kunta ja kivi- tahi\nkivennäis-kunta_.\n\nNe maat, joita asuu sivistyneet kansat, tuovat runsaasti kaikenlaisia\nviljoja ja varsinkin elon-aineiksi sopivia kasvuja; sillä asujamet\nviljelevät maatansa kaikella ahkeruudella. Toiset tienoot taas ovat\njuuri näitä viljoja vajaalla, joko siksi, että maa ei laatuansa ole\nkasvavaista, eli siksi, että sitä asukkaat hoitavat huonosti. Mutta sen\nsiaan ovat nämä tienoot semmoisilta tuotteilta rikkaita, joita luonto\nlainaa itsestään, niinkuin kaikenlaista metalli-ainetta, rakennuksiin\nkäytettävää kiveä, suolaa, puuta, metsää ja muuta semmoista. Tämän\ntautta ovatkin asukkaat maan eri-tienoilla nähneet itselleen etuisaksi\nviedä oman maansa liialliset tuotteet muihin vieraisin maihin\nvaihettaakseen sieltä semmoisia aineita, joita he kotonansa kaipaavat,\nvaan joita näissä maissa on ylen kylläksi. Näin on alkuansa erityisten\nkansain kesken _kaupankäynti_ syntynyt ja alettu kaikenlaista tavaraa\nmaasta maahan kulettaa, joko vetämällä maitse, eli laivoilla meritse.\n\nMyös on viisas Luoja niin säätänyt, että kukin maakunta tarjoo ne\nviljat ja elatus-aineet, jotka sen asukkaille ovat ilman ja luonnon\nlaadun suhteen sopivimmat. Tuiki pohjaisissa maissa, niinkuin\nesimerkiksi _Lapissa_, kussa talvea kestää pitkältä, on ilmankin\nlaatu kehno ja kasvamatoin. Tosin on sekä näistä tienoin sangen vari\nsen vähän aikansa, minkä sitä kestää ja on, ja maan viljat hyötyvät\nvarsin välehen, mutta useimmiten panee heidät kylmyys ja halla\nennenkuin täydeksi tuleutuvat. Kasvaimet siis eivät yksinänsä elättäisi\nasukkaita, vaan mitä heiltä tämän puolesta puuttuu, sen täyttää\nmetsänkäynti ja kalastaminen; sillä vedet ovat täällä kalakkaita\nja metsät riistalta rikkaita. Ahkera metsänkäynti pitää näillä\nPohjanmailla myös ihmisen ruumiin alati viriänä ja riistan nahkaiset\nsuojelevat sitä kovassa kylmässä. -- Tavallista karjaa ei näillä\ntienoin hoideta, vaan sitä vastaan pidetään paljon _poroja_, joista on\nLappalaisille sama hyöty, kuin on meille lehmistä, hevoisista ja muista\nkotieläimistä. Nämä porot, joita myös peuran nimellä elää väljällä\nmetsässä, täyttävät hoitajansa kaikki tärkeimmät tarpeet, vaatimatta\nkuitenkaan suurta huolenpitoa. Sillä porot syövät parhaastaan _jäkälää_\nja sammalta, ja tämän ruokansa kaivavat he talvellakin itse lumen alta\nkavioillansa. Naaras-puolet, joita eri-nimellä sanotaan _vaatimiksi_,\nlypsävät runsaan ja lihavan maidon, ja heidän lihansa on ruuaksi\nhyvänmakuista. Mutta poroa ei Lappalainen pidä vaan lehmänänsä; hän\nkäyttää sitä hevoisenkin asemesta ajaakseen, johon työhön tämä eläin\nhyvästi soveltuukin: sillä hän on kestävä ja kulullensa joutuisa.\nPoro, näet, ei astu paljon milloinkaan, vaan juosta hölköttää pian\nkaiken matkansa, jota hän päivässä tekee aina puolen toista kymmentä\npeninkulmaa. Lapin reki taikka _ahkio_ on näöltään kuin keskeltä\nkatkenneen veneen keula. Tämä taas on joko avonainen eli etupäästä\nhylkeen nahalla katettu, jolloin sitä ei ahkioksi sanotakaan mutta\neri-nimellä _pulkaksi_.\n\nTätä paitse on vielä poroista monta muutakin etua. Niiden nahkaisista\nvalmistaa Lappalainen kaikki vaatteensa, niinkuin turkit, kengät ja\nmuut monenlaiset peittehet. Heidän sarvistaan saadaan kaikenlaisia\naseita ja koristuksia, heidän luista tehdään veitsiä, lusikoita ja\nneuloja. Suolista sitä vastaan ja suonista valmistetaan jänteitä ja\nköysiä, ja kavioista koverretaan pienempiä astioita ja kuppia. Niin\non näillä Pohjan perillä tämä ainoa eläin asukkaiden kaikki hyvyys ja\ntavara.\n\nTuiki toisenlainen on sitä vastaan eteläisten kansain elanto. Joissa\ntienoin kesää kestääpi kauan ja ilma on lämmin ja vari, siellä on\nmaakin viljava ja sen tuottamat hedelmät ovat mehukkaita ja viileitä.\nMyös on näissä maissa enemmän eläimiä, kuin muualla, ja nämä ovat isoja\nja väeltään vahvoja, niin että kuuman ilman monia vaivoja jaksavat\nsietää ja kärsiä. Niinpä on _Elehvantta tahi Elehva_ noin seitsemän\nkyynärän korkuinen, ja pituudelleen vielä isompi; mutta vaikka hän näin\non ko'oltansa mainio, kulkee hän kuitenkin noin kymmenen peninkulmaa\npäivässä ja kantaa selässään kokonaiset tornit miehineen päivineen.\n-- Joissa taas maa on hyvin kuiva ja kasvamatoin, ja matkaaja aukeita\nhietakankaita samotessaan vasta matkain päästä kuivettuvan lähteen\ntapaapi, niinkuin Arapiassa ja monessa muualla; siellä elää Luojan\nsäännöstä _Kameli_. Tämä kummallinen eläin tulee aina 14 päivää toimeen\njuomatta ja rientää yhdeksän peninkulmaa päivässä kuumimmallakin\nhelteellä, kantaen selässään noin 60 leiviskää.\n\nYlen kuumissa maissa ei kuitenkaan ihmiset ole niin voimakkaita\nja työssään uutteroita, kuin jossa lämpö on kohtuullinen, sillä\nalituisessa lämpimässä raukeaa ja veltostuu heidän ruumiinsa. Mutta\ntämän vuoksi onkin heillä semmoiset maat asuttavina, että ne itsestään\nkasvavat kaikenlaista viljaa ja elon ainetta. Talvesta ei ollenkaan\ntiedetä; mutta luonto on täydessä elossaan alati. Metsä ei milloinkaan\nmuuta muotoansa, vaan pysyy aina yhtä vihantana, keto kantaa kaiken\nvuotta kauniita kukkaisia, ja maa tuopi yhä uusia viljoja antaen sadon\nsatonsa perähän. -- Niin on kullakin maalla omat etunsa, oma luonto ja\nlaatunsa.\n\n\n\n\n4.\n\nAjan luku muinaisina aikoina.\n\n\nSe jokapäiväisessä elannossa niin useasti kysyttävä kalu, jota kelloksi\nsanomme, on nykyisinä aikoina usiammalla miehellä. Jopa monesti\nkantavat pienetkin pojat uuria lakkarissa. Mutta harvat heistä lienevät\nsitä mietiskelleet, milloin ja miten tämä kone on aikaan saatu ja\nkeksitty. Uurimaakari se kellon tekee, sen nyt tietää jokainen; vaan\nonkos aina löytynyt uurin seppiä. Eipäs olekaan, peräti kaukaisina\naikoina ei ajan kulua osattu määrätä muusta, kuin auringosta ja sen\nmuuttuvasta tilasta taivaalla. Tämä seikka, että aurinko päivän pitkään\nnäkyi yhä eri kohdalla taivasta ja siitä seuraava siimeiden vaihteleva\npituus ja koko johdatti vähitellen _tiima-lautojen_ tekohon. Tämmöisiä\npatsaan nenässä pidettäviä tiimamittaria pidetään siellä täällä maan\nseuduissa vieläkin. Kenties olette, nuoret lukiat, tämmöisen laitoksen\njo itsekin nähneet ja tiedätte miten siihen nähden luku saadaan tiimain\nkulusta. Vaan jos tämäkin keino oli keksitty, niin ei siitä kuitenkaan\napua ollut muuta kuin päivän aikana auringon paistaessa, yön seutuna\nja pilvisellä säällä ei aikaa tämän avulla voitu kuitenkaan määrätä.\nTietääkseen siis kaikin ajoin päivän kulun tarkoillensa, täytyi\nihmisen miettiä semmoisen koneen mielessään, joka pysyi alinomaisessa\nyhdentasaisessa liikkeessä ja jollakin joko nähtävällä eli kuultavalla\nmerkillä osoitteli ajan juoksua päiväkaudessa. Muutamat vanhan ajan\nkansat olivat jo aikaiseen tämäntapaisen koneen keksineet. Niin saivat\nkiinalaiset veden avulla tämmöisen rakennuksen aikoihin, ja tätä heidän\nkeksimäänsä kellon laitosta sanotaankin sentähden _vesi-uuriksi_.\nSitä varten tehtiin ympyräinen astia, jonka pohjaan jätettiin pieni\npyöreä reikä, ja tämä asetettiin tyhjänä toiseen isompaan astiaan,\njoka oli vettä täynnänsä. Veden tästä alimaisesta astiasta juostessa\ntoiseen pienempään siinä olevasta rei'ästä, painui tämä vähitellen aina\nalemmaksi ja sai sillä tavoin ajan kulun määrätyksi. Länsi-Aasiassa\ntaas sanotaan Babylonilaisten puolestaan saman keinon keksineen. Heidän\nkauttansa teki vesi-uurit Perssialaisten _Kyyros_-nimisen kuninkaan\naikana Vähässä Asiassa asuville Kreikkalaisille tutuksi ja sieltä\nsitte muullekin maailmalle. Niin lähetti aikakirjoja myöten vuonna 390\njälestä Kristuksen Itä-Kööttiläisten kuningas Teodorikki Burgundian\nkuninkaalle Gundobaldille semmoisen vesi-uurin lahjaksi, joka osoitti\nkuun ja auringon kulun. Arvattavasti lienee tekijä tähän vesi-uuriin\nlaittanut varsinaiset pyörät, joita veden tipunta liikutteli. Yhtä\nlaatua oli sekin kellon laitos, jonka Arapialainen hallitsija, mainio\n_Harun al Raschid_ vuonna 809 lahjoitti Saksalaisten kuninkaalle\n_Suurelle Kaarlolle_. Tämä kello oli metallista tehty ja osoitti\ntiimain juoksua sillä tavalla, että sen alla seisovalle lautaiselle\nkunkin tiiman päästä niin monta pienoista rauta-kuulaa putosi, kuin\ntiimaa oli kulunut päivässä. Vaan ei sillä kaikki. Näiden kuulain\ntähän langetessa tuli pienistä kellon kupeessa löytyvistä ovista aina\nihmisen kaltaisia puu-muodostuksia, jotka vuorokauden viimeissä hetkenä\npalasivat kelloon takasi, sulkien ovet jälestänsä. Tätä varten oli\nkelloon rakennettu veden avulla liikkuva pyörä, joka avasi ne ovet,\njoista niin miehet kuin kuulat tulivat näköisälle.\n\nKuitenkin oli nämä kellon laitokset vielä monen puutteen alasia.\nKesän aikana näet lämpimästä joko väljenee eli kuivahtaa vesi ja\ntalvella taas jäätyy se piankin. Senvuoksi käytettiinki jo muinaisina\naikoina tämmöisiin rakennuksiin hienoa hiekkaa veden asemesta. Sillä\ntuiki kuivana ollen juoksi tämä helposti pienestäkin astian lävestä.\nKaadettiin siis hiekka kahteen keskenänsä yhdistettyyn soikeapäiseen\nlasipulpakkoon, ja sen yläpuolisesta lasista alapuoliseen juostua,\nkumottiin koko näin laadittu _hiekka-uuri_ toiselle päällensä.\nMutta nämä uurit osoittivat ainoasti yhden tiiman juoksua ja olivat\nkunkin hetken päästä aina toiselle päällensä pystyyn pantavat.\nSemmoisia _tiima-lasia_ nähdään tavallisesti vieläkin saarnastuolilla\nkirkoissamme. Vaan tämmöiset ajan mittarit olivat vielä kuitenkin\nvaellinaisia eivätkä semmoisinaan täyttäneet tarvista, jonka tähden\nvielä oli uusi keino ihmis-järjen keksittävä, ennenkuin ajan kulusta\nvoitiin saada tarkka ja täydellinen tieto.\n\n\n\n\n5.\n\nNykyisten kellojen keksintä.\n\n\nVasta ikään puhuimme sanaisen niistä keinoista, joiden kautta ajan\nkulua muinaisina aikoina ko'ettiin määrätä, tosin olivat nämä kaikki\nvielä puutteellisia eivätkä semmoisina täyttäneet tarvista. Mutta\nniiden kautta kiihtynyt keinollisuus koki yhä uusia neuvoja mietiskellä\nkellojen parantamiseksi, ja niin keksittiin vihdoinki _rattailla\nkäyvät kellot_, joihin ei hiekkaa, ei vettä eikä edes päivän paistetta\ntarvittu vaan joita piti liikkeessä alati vaikuttava, tasainen voima.\n\nTämä väsymätöin voima saatiin aikaan siten, että kellon laitokseen\ntoimitettiin erityiset painot taikka luodit, jotka panivat kellossa\nlöytyvät, toisiinsa koskevat rattaat liikkeelle. Tämmöisiä\n_luoti-kelloja_ käytettiin jo ennen vuotta 1000 jälkeen Kristuksen,\nvaikka niiden ensimäistä keksijätä ei vieläkään tunneta. Mitä vanhimpia\nsenlaatuisista kelloista on tiettävästi se, minkä vuoden 996 paikoilla\nteki Ranskalainen munkki _Gerbert_, joka sittemmin hallitsi paavina\nII:n _Sylvesterin_ nimisenä. Nämä kellot osoittivat kuitenkin ainoasti\nviisareilla tiimain kulua, vaan eivät niiden määrää ilmoittaneet\nlyömällä. Tämä keino keksittiin vasta myöhemmin. Vuonna 1344\nvalmistettiin Paduan kaupungissa Italian maalla ensimäinen torni-kello\nsitä laatua, ja vuonna 1370 kutsutti Ranskan silloinen kuningas Saksan\nmaalta mainion _Heinrich von Wich_-nimisen kelloinekijän joka valmisti\nPariisin kaupungille ensimäisen isomman lyömä-kellon ja asetti sen\nkuninkaallisen palatsin tornihin. Saksan maalla taaskin oli tämmöinen\nkello tiettävästi ensiksi Augsburgin kaupungissa, jossa mainitaan\nsemmoisesta noin vuoden 1364 paikoilla.\n\n\nSen puolesta oli kuitenkin vielä nämäkin kellot vaellinaisia,\nett'eivät _heilurin taikka pendelin_ puutteessa käyneet tarkasti.\nTämän niin tarpeellisen koneen keksi Fiarensialainen luonnon tutkija\n_Galilei_ (1564-1642), joka kirkossa heiluvaista kynttilä-ruunua\nkatsellessansa tuli sen tajuntaan, että pendelin joka heilaus kestää\nyhtä kauan ja että sen pituus määrääpi sen, jos hän heiluu hitaammin\neli joutuisammin. Tämmöinen heiluri asetettiin nyt sillä tavoin\nkelloonki, että siihen saatiin erityinen yhä tärisevä hakainen joka\nsitä alati piti liikkeessä.\n\nTuosta alettiin nyt kellojen rakennusta yhä siistiä ja sievennellä,\nkunne opittiin tekemään ko'olleen niin pieniä, että niitä voi kantaa\nlakkarissa. Tämmöisiä _lakkari-kelloja_ valmisti ensiksi eräs\nSaksalainen, nimeltään _Pietari Hele_, Nyrenberg'in kaupungissa\nnoin vuoden 1500 paikoilla. Ne olivat aluksi suuria ko'oltansa\nja piammastaan munan muotoisia, jonka vuoksi heitä sanottiinki\n_Nyrenbergin_ muniksi. Vähitellen alettiin heitä kuitenki tehdä\naina sievempiä, kunneka meidän aikonamme saadaan jo pienoinen kello\nsopimahan sormuksen kantaanki.\n\n\n\n\n6.\n\nLuonnon ihmeitä Islannin saarella.\n\n\nIslanti on pohjimmainen Eurooppaan kuuluvista saarista ja kylmyytensä\nvuoksi tuskin puoleksikaan asuttu, sillä suurimman osan hänen alaansa\npeittää ikuinen lumi ja jää. Mutta juuri näillä poloisilla pohjan\nperillä havaitsee tarkka tutkia varsin merkillisiä luonnon ihmeitä.\n\nViljaa ei saarella kasva paljon ensinkään ja kaikki leiväksi tarvittava\njauho on muualta tuotava. Samoin on ruohokasvaimetkin hyvin harvinaiset\nja eräs sammallaatu on piammastaan asukasten ainoa elatusaine. Ennen\nvanhaan oli saari paljoa viljavampi, mutta viime-aikoina ei maaviljelys\nole ollenkaan tahtonut menestyä. Tätä muutosta luullaan ajo-jäiden\nvaikuttamaksi, jotka vuosittain Tammikuussa tulevat itä-tuulen\npuhaltaessa Islannin ranteille, ilmoittaen lähestymisensä jyryllä ja\npaukkeella. Näistä täytyy nyt kaikki meren lahdet ja selät saaren\nseutuvilla ja usein koko merikin aina etäälle. Toisinaan tulee nämä\njäät suurina, useinki 300 jalan korkuisina vuorina toisinaan taas\npienempinä lohkareina, joiden paksuus aina kuitenkin on vähimmäksi\npuolentoista kyynärää, jos ei enempi. Jäävätkö nämä ajojäät nyt kauaksi\nsulamatta, tulee heidän kauttansa niin kova ja ankara pakkainen, että\nihmiset sekä elävät ovat vilusta kuolla. Vaan jos äkkiä sulavat,\nniin hävittää siitä syntynyt tulva maat, rannikot avaralta, ja\nhevoiset, lampaat ja muut eläimet, jotka tulvanalaisilta laitumilta\neivät saa ruokaansa, näkee nyt sääliksensä useinki vilusta väristen\nseisovan suurissa laumoissa ja hädissään pureksivan toisiansa, kunne\nvoimattomuudesta viimeinki vaipuvat. Muutamain viikkoin perästä,\ntavallisesti Maaliskuussa, lähtevät ajojäät taaskin liikkeelle, yhtä\nhirveällä paukkeella ja jyrinällä kuin tullessaanki.\n\nIhmeellisenä vastakohtana maan pinnalla vallitsevalle kylmälle on sen\nsydämessä näillä tienoin raateleva tuli. Kovimman rajunsa osoittaa se\nsaaren monissa tuli-vuorissa, joista erittäinki _Hekla_, vaikka hän\nko'oltaan ei ole suuri, riehuvaisen raivonsa tautta on merkillinen.\nHyväksi onneksi ei hän kuitenkaan kovin useasti näytä hirmuansa, vaan\nsitä kauhiampi on voimansa koska se kerran ilmoitaksen. Hänen tuleen\nsyttyessä näyttää kuin seutuvilla olevat jäävuoretkin pyytäisivät tämän\njalon ilmiön hirveyttä suurennella. Sillä vähää ennen, kuin Hekla alkaa\ntulta suihkuta, halkiavat ja särkyvät nämäkin aina kauhealla jyrinällä;\njonka ohessa ilma käypi tuiki kylmäksi, vaikka sitä vastaan maan pinta\ntuntuu ihan kuumalta.\n\nNäin ennustaiden ärjähtää jo Hekla itse hirveällä äänellä. Hänen\nsisuksestaan kuuluu kauhea ryske ja rytinä, jota seuraa eräitä kovempia\npaukauksia. Tämä hirmuinen jyry, joka kuuluu aina yhdeksän peninkulman\npäähän, ennustaa vaan uutta kauheutta; sillä kohta sen jälkeen\nleimahtaa tuli vuoren aukeasta kidasta. Sitä seuraa musta, sakea\nsavu, josta salaman tapaisia valkeita ja suuria tulipalloja sinkoilee\nylös taivaalle. Vuoren suusta lieskaavassa tulessa tanssii lukematoin\npaljous kaikenlaisia kiviä, joita tulen voima usein lennättää monen\npeninkulman päähän, ja siinä sivussa valuu vuoren kidasta tulinen,\nkiehuva koski, joka kanssaan kulettaa suuria kallion lohkareita.\nVihdoin valahtaa vuoresta laava, joka on velliksi sulanutta kiveä ja\nsamassa tupruaa tulen kanssa tuhkaa niin paksulta, että siitä useinki\nkirkas, valkoinen päivä monen peninkulman laajalta muuttuu pilkkoisen\npimeäksi. Tämmöisen laavavirran maalle levetessä, jäähtyy ensiksi\npäällimäinen pintansa ja kovettuu kohvaiseksi kuoreksi, jonka alla\nvirta valuu edellensä yhä. Näin syntyy sulan kiven jäähdyttyä suuria\nlaava-luolia, joita sitte Islantilaiset käyttävät eläimille navetoiksi.\n\nYhdenlainen vuori on _Katlegja_. Se ei tosin tulta usein suihkuta,\nvaan sitä rajumpi on silloin riehunsa. Niin rajusi hän varsinki\nvuonna 1750 erinomattain julmasti. Syttymistään ennustava maantäräys\nhalkaisi tienoilla olevat jäätunturit ja lennätti heistä lohkareita\naina mereen asti. Mikä jälelle jäi, sen sulatti tulensa ja vaikutti\nrasittavia vesitulvia. -- Intoonsa nousseen vuoren jyske ja jyry oli\nniin hirveä, että koko saaren pelättiin häviävän. Sitä paitse tärähteli\nmaakin kauheasti. Itse vuori syyti suustaan oikeata raetta, jossa oli\nhietaa ja tuhkaa sisällä. Toisinaan taas lenti monen naulan painavia,\nkuumia kiviä sen kidasta taivaalle ja niiden seurassa lukemattomia\nilmassa hajoavia tulipalloja. Tämä kaikki oli vielä kuitenki vähäistä.\nMutta äkkiä leimahti nyt hirmuinen tuli-patsas vuoresta ja levitti\nsemmoisen liekin, että näytti, kuin olisi koko taivas tuleen syttynyt.\nIlmassa sähisi alinomaa kirkkaasti tuikkivia tulia ja niistä levisi\nsemmoinen loiste, että keskellä yötä oli yhtä valoisa, kuin muulloin\npäiväsydämellä.\n\n\n\n\n7.\n\nUkosta kuussa.\n\nKeskustelu.\n\n\nMuutamana iltana istuivat Elsa ja Antti kotitupansa ikkunassa,\nhaastellen niitä näitä keskenänsä. Virkkoi tuosta nyt pieni Antti\nsisärelleen Elsalle: \"näetkö, Elsa, kuinka kauniisti kuu kumottaa\ntaivaalla ja tuolta puiden lomasta aina pilkistelee tänne, juurikuin\nsilmänsä etsisi meitä? -- Lähtekäämme ulos, niin saamme häntä tarkemmin\nkatsella!\"\n\nSiihen suostui Elsa mielellään, ja yhdessä menivät siitä nyt kuuta\nkatsellakseen pihalle, jossa sanoi veljelleen Elsa: \"hyvin kuu tänään\nnäyttääkin suurelta ja kauniilta! Tiedätkö Antti, mikä olento eli\nkappale kuu oikeastaan ompi?\"\n\n_Antti_: \"Enkä tiedä. -- Miksi häntä itse arvelet?\"\n\n_Elsa_: \"Ompahan muotonsa ikäänkuin ihmisen naama mun mielestäni.\"\n\n_Antti_: \"Minusta on hän pikemmin sen suuren juuston näköinen joka on\ntuolla äitimme aitassa.\"\n\n_Elsa_: \"Voi mitä haastelet! Etkös näe, että hänellä on silmät, nenä ja\nsuu, niinkuin vanhalla ukolla ikänä?\"\n\n_Antti_: \"Ja vieläpä partakin päälliseksi; -- nyt sen vasta havaitsen!\nNiinkuin sanot, on hänellä toimastaanki ihmisen muoto ja pianpa kyllä\non naamansa juuri semmoinen, kuin setämme Samulin.\"\n\n_Elsa_: \"Niinpä kyllä! kuu on muodoltansa vanha ukko, niinkuin\nSamulikin, mutta tiedätkös kenenkä setä kuu sitte on? Sehän olisi\nlysti tietääksemme! -- No, tuossapa ikään tulee meidän vanha setämme,\nkysykäämme häneltä.\"\n\nLasten nain haastellessa oli vanha Samuli sattumalta lähestynyt heitä,\nja kohta kysäsi Elsa: \"näetkö, setä, ukko kuussa, kuinka toimessaan hän\nistuu tuolla tähtien joukossa?\"\n\n_Setä_: \"Näen lapseni; tässä olen ikään häntä katsastanut.\"\n\n_Elsa_: \"No, eikös ole ihme, kuinka hän sinne on istumaan päässyt?\nTotta lie hän kauvan jo siellä istua kököttänyt, koska näyttää niin\nvanhalta ukolta. Vaan tiedätkö sanoa, kuka ja kenenkä setä hän on?\"\n\n_Setä_: \"Kuu on jokaisen setä, ken siksi vaan tahtoo häntä omistella,\"\n\n_Elsa_: \"Kuinka sanoitte, että kuu on jokaisen setä? miten se on\nmahdollista?\"\n\n_Setä_: \"Totta puhuen ei kuu hyvät lapseni ole kenenkään setä eikä\nmikään ukko, niinkuin luulette.\"\n\n_Elsa_: \"No, ompaan sillä nenä, silmät ja suu ihan selvällensä,\nniinkuin teilläkin setäni.\"\n\n_Setä_: \"Vaikka vielä, mutta hänellä ei ole muuta ruumista, niinkuin\nhyvästi näette.\"\n\n_Elsa_: \"Niin on kyllä, ett'ei hänellä ruumista ole, eikä hänestä sitte\nlienekään ukoksi! Vaan mikäs kummitus hän sitte on, koska hänellä\nkuitenkin on muoto, kuin ihmisellä?\"\n\n_Setä_: \"Hän on ilman avaruudessa vierevä taivaan kappale, niinkuin\nmeidän maamme ja muut lukemattomat tähdet taivaalla.\"\n\n_Elsa_: \"No, jos niin on, miksi hänellä on ihmisen silmät, joita ei ole\ntoisilla tähdillä?\"\n\n_Setä_: \"Ne pimenteet kuussa, jotka näyttävät meistä ikään kuin ihmisen\nmuodolta, eivät ole muuta kuin suurempia syväyksiä ylhäisempäin\npaikkain välillä, kenties yhdenlaisia, kuin maalta löytyvät laaksot,\nnotkot ja alangot. Sillä kuu, niinkuin muutkin taivaan kappaleet, on\nsuuri, ympyräinen pallo; mutta samoin kuin maa ei hänkään pinnaltansa\nole aivan sileä ja tasainen, vaan kuussa niinkuin meilläkin vaihtelee\nvuoret, laaksot ja lakeudet.\"\n\n_Antti_: \"Mikäs mainio voima näin mahtavan pallon ensin sai ilman\navaruuteen heitetyksi?\"\n\n_Setä_: \"Sama väkevä ja voimakas käsi, joka auringon, maan ja kaikki\ntaivaan tähdet asetti ylhäisille aloillensa ja samassa määräsi, mitä\nrataa heidän kunkin oli kulettava, nimittäin: Herra, kaiken löytyvän\nLuoja.\"\n\n_Elsa_: \"Ah, kuinka Hän siis lienee jalo ja voimallinen.\"\n\n_Setä_: \"Jumala on kaikessa jaloutta jalompi ja kaikkea voimaa\nväkevämpi, niin ett'ei ihmis-järki taida täydelleen käsittää Hänen\ntöitänsä.\"\n\n_Antti_: \"Ja koskas Luojan käsi kuun tuonne ylhäälle kiidätti?\"\n\n_Setä_: \"Alussa aikojen kohta jälkeen maan luomisen kertoo Pyhä\nRaamattu.\"\n\n_Elsa_: \"Mistäs aineesta hänen Jumala ensinnä sai?\"\n\n_Setä_: \"Jumala, hyvät lapseni saapi, ja tekee, minkä Hän tahtoo,\ntyhjästä. Ettekös ole lukeneet Raamatussa, että maailma on Jumalan\nsanalla valmistettu ja että kaikki, mitkä näemme, ovat tyhjästä\ntehtyjä?\" (Hebr. 11: 3).\n\n_Antti_: \"Mistäs syystä kuu vuorotellen nousee ja alenee taivaalla?\"\n\n_Setä_: \"Uskollisen toverin tavalla seuraa hän alati maatamme kiertäen\nsitä vähää vaille 13 kertaa vuodessa, ja kullakin semmoisella matkalla\nviipyy hän 27 päivää ja 8 tuntia, jota aikaa sanotaan kuukaudeksi.\"\n\n_Elsa_: \"Onkos kuussa minkäänlaisia asukkaita?\"\n\n_Setä_: \"Sitä on vaikea tarkoilleen määrätä. Uskottava on kuitenkin,\nsielläkin löytyvän jonkunlaisia eläjiä, Vaikka luultavasti ovat\neriluontoisia, kuin maalla asuvaiset, koska tähtien tutkijat eivät sano\nkuussa ilmaa ei vettä löytyvän.\"\n\n_Elsa_: \"Ah, jospa kuitenkin voisi kuussa käydä sen ihmeitä katsomassa!\"\n\n_Setä_: \"Se on mahdotointa! Kaikki, mikä maahan kuuluu, on siihen myös\nsidottuna. Etkös havainnut äsken, kun veljesi toverineen heitteli\nkoppia, kuinka koppi viskattaissa kiipesi ylhäälle, mutta aina taaskin\nlankesi maahan? Niin palaavat kaikki maan pinnasta eroitetut kappaleet\nsiihen tasasi, sillä maalla on erinäinen voima, joka vetää lähellä\nlöytyvät olennot tykönsä.\"\n\n_Elsa_: \"Entä jos ihmisellä olisi siivet, tottahan sitten voisimme\nkuuhunki kohota?\"\n\n_Setä_: \"Eipä kumminkaan. Maan ympärillä on, niinkuin tiedätte, ilmaa\nmonen peninkulman paksulta ja tätä ilma-määrää ulomma ei voi mikään\nmaasta loitota. Koska nyt linnutkin ovat maahan kuuluvia, täytyy\nheidän jäädä tämän piirin sisälle. Tosin saattaa monikin heistä lentää\nhyvinkin korkealle, vaan ei kuitenkaan etemmälle, kuin maallista ilmaa\nkestää ja on; viimein täytyy heidän kumminkin maahan laskeutua.\"\n\n_Antti_: \"Mistä kuu saapi kauniin, kirkkaan valonsa?\"\n\n_Setä_: \"Kuulla ei itsellään ole valoa, vaan se tulee hänelle auringon\nsäteistä, jotka ensinnä sen pintaan paistavat ja siitä heijastavat\nmeidän maahamme, samoin kuin päivän säteet taitaa peilin lasiin\nsatuttaa ja siitä sitte toiseen, varjossa olevaan paikkaan johdatella.\"\n\n_Antti_: \"Mutta kuu ei aina ole yhdenlainen, vaan muuttaa muotonsa;\nmikä tähän on syynä?\"\n\n_Setä_: \"Se että aurinko vaan puoleksi aina valaise häntä. Koska siis\nkuu määrätyllä matkallansa sattuu samalle puolelle kuin aurinko,\ntaikka maan ja auringon välille, niin emme voi nähdä hänen valaistua\npuoltansa, joka on aurinkoon päin. Toista pimeätä puolta, joka on meitä\nkohdin, ei taas silmämme eroita, ja siksi emme koko kuuta silloin tiedä\nolevan. Tähän aikaan sanotaan kuuta syntyväksi. Vaan koska siitä taas\nkuu kulkiessaan siirtyy vähän syrjemmä, alkaa hänen valaistu kylkensä\nmeille vähitellen länsi-taivaalla näkyä, kunne hän matkallansa tulee\niltaan toiselle puolelle aurinkoa vasta-päin, jolloin häntä sanotaan\n_täysikuuksi_, sillä nyt on koko hänen valaistu puolensa maata kohdin\nja näkyy meille täydellisesti. Siitä alkaa taas valaistu kylkensä\nvähitellen kääntyä maasta pois, kunne kuu jälleen joutuu maan ja\nauringon välille ja hän meille on näkymätöin.\"\n\n_Antti_: \"Kulkeeko kuu aina yhtäänne päin.\"\n\n_Setä_: \"Kuu kulkee aina itää kohdin taikka vasemmalta kädeltä\noikealle, tosin näyttää meistä, kuin kulkisi hän idästä länteen, vaan\ntämä ulko-näkyinen liikunta syntyy siitä, että maa itse on liikkeessä.\"\n\n_Antti_: \"Onkoon pitkältä kuuhun täältä meidän luotamme?\"\n\n_Setä_: \"Luetaan sinne noin 36 tuhatta peninkulmaa, joka kuitenkaan\nei sen matkan suhteen ole suuri, mikä täältä on aurinkoon ja muihin\ntaivaan tähtihin.\"\n\n_Antti_: \"Vieläkö setä muuta tietäisi kuusta tarinoita?\"\n\n_Setä_: \"Tietäisin kenties jotakuta vieläkin, niinkuin kuun\npimenemisestä ja muusta semmoisesta, vaan jääköönhän kuu tällä kertaa\njo alallensa.\"\n\n_Antti ja Elsa_: \"Niinpä jää hyvästi nyt _ukkonen kuussa_! Ehkä toiste\nvielä joskus yhteen yhdymme.\"\n\n\n\n\n8.\n\nAndroklon leijona.\n\n\nRooman muinoin voimakas kansa, joka jalon väkensä kautta kerran oli\nlukematointa vierasta kansaa valloittanut ja heitä tahtonsa jälkeen\nhallitsi, oli vähitellen itse turmeltunut suvustansa ja alullisesta\nluonnostaan luopunut. Heiltä on kadonnut se vahva miehuuden henki,\njonka nojassa koko heidän suuri ja mainio voimansa oli, ja ennen\nvapaudestaan niin arkoja Roomalaisia piti nyt itsevaltaiset, monestikin\nmielettömät keisarit kovassa, ihmisluontoa alentavassa orjuudessa.\nVähän suretti enää epäsukuisia Rooman asukkaita mikään muu, kunhan\nvaan hallitsijansa huolesta saivat vaivatta ja helposti jokapäiväisen\nelatuksensa ja heillä alati vaan oli uusia huvituksia tarjona.\nErittäinkin rakastivat he semmoisia väen koetuksia, joissa taikka\nmiehet miehiä vastaan tappeli, taikka taas orjat eli pahantekijät\npakoitettiin sotimaan hirmuisten metsä-eläinten kanssa. Sitä vasten\noli heillä erityinen tappelukenttä eli teaatteri, sirkus nimeltänsä.\nTämä oli suuri ja komea, soikeanpyöreä rakennus, jonka ympärillä\nkohosi istuimia useammassa rivissä perätysten, niin että siihen\nyhteensä mahtui aina neljättä sataa tuhatta henkeä. Mutta itseänsä\ntappelukenttää kaarti joka kulmalta korkea rautainen aita, ett'ei\nkatselijoille olisi haittaa ja pelkoa siinä telmävistä pedoista.\n\nNiin oli kerrankin Roomalaiset keräytyneet tämmöistä huvitustappelua\nkatsastamaan, jossa pahantekijäin ja syynalaisten täytyi metsäpetojen\nkanssa taistella. Näitä julmia eläimiä oli tätä varten hankittu suuri\njoukko; mutta kaikkein hirmuinen heistä oli kuitenkin eräs leijona,\njonka mahdotoin koko, lainehtiva harja ja julma ärjyntä yhdellä aikaa\nsekä kauhistutti että ihmestytti näkijöitä. Nyt laskettiin muudan\nmies taistelukentälle. Häntä vastaan karkasi kohta leijona yhdessä\nhyppäämässä, mutta luokse tultuaan pysähtyi hän äkkiä, kävi kesyksi\nihan ja läheni miestä niinkuin ystäväänsä. Mies tuskin hirvesi katsoa\neteensä, odotti vaan kuolemataan, mutta leijona ei vahingoittanut\nhäntä, heilutti vaan häntäänsä niinkuin koira, joka hyväellen tervehtii\nisäntäänsä, ja nuoli hänen käsiä ja jalkojansa. Keksittyään tämän\ntointui mies vähitellen peloistansa ja alkoi tarkemmin katsastaa\nleijonata. Sen tunsikin tuosta ja alkoi puolestaan nyt ilolla häntä\nhyväellä. Tämän soi leijona mielellään ja näytti ikäänkuin iloitsevan,\nettä hänet viimeinkin oli tunnettu.\n\nTämä outo ja erinomainen tapaus ihmestytti kaikkia katselijoita.\nKokountunut kansa taputti käsiänsä osoittaakseen suosiollista\nmieltänsä, ja keisari Kaligula, joka itse sattui olemaan läsnä,\nkäsketti leijonalta säilyneen miehen luoksensa, kysyen häneltä, ken hän\noli ja millä ihmeellä hän leijonan vihan oli masentanut.\n\n\"Orja olen ja Androklo on nimeni,\" vastasi mies. \"Isäntääni olin\nseurannut Afrikkaan, jota hän maaherrana hallitsi; vaan kun minua\nsiellä alkoi tavattomalla kovuudella kohdella, niin luovuin vihdoinkin\nhänestä ja karkasin. Koska kuitenkin koko maakunta oli isännälleni\nkuuliainen, en uskaltanut likitienoilla missään viipyä, vaan pakenin\nisäntäni vihaa välttääkseni Liipyan erämaihin, jossa päätin jotenkin\nitse päättää päiväni, ell'en siellä voisi elatustani saada ja säilyttää\nvaivaista henkeäni. Keskellä aukeiden hietakankaiden keksinkin\naution tuvan, johon polttavaa päivän paistetta pakenin. Mutta tuskin\nolin päässytkin tähän, kun suojapaikkaani lähestyi sama leijona,\njonka ystävyys minua kohtaan teitä on ihmestyttänyt. Luola, jossa\npiileskelin, oli hänen asuntonsa ja hän lähestyi sitä valittavalla\nhuudolla. Tästä arvasin, että hän oli kipeä eli haavoitettu, mutta\npelosta pistäydyin minä luolan perimäiseen pohjukkaan, ett'ei hän\nminua keksisi, ja kädet, polveni vapisivat. Kohta kuitenkin keksi\nminut leijona piilostani, tuli luokseni ikään kuin anoakseen apua ja\nnosti mun syliini käpälänsä. Tähän näet oli orjantappurasta tarttunut\npiikki, jonka nyt varovasti sain otetuksi; ja kun leijona ei siitä\nvihastunut, puristelin vielä haavan ympärystä, että märkä sai vuotaa\npois, puhdistin sitte haavan, kuten parhaite voin ja käärin vaatetta\nsen ympärille. Siitä lienee leijona tuntenut kivussaan huojennuksen,\nsillä rauhassa laskeutui hän maahan ja nukkui siihen, jättäen minun\nsyliini kipeän käpälänsä. -- Aina siitä päivästä asuimmekin yksissä\nsitte, eläen yhdessä majassa ja yksillä ruu'illa. Leijona kävi metsällä\nuutteraan ja toi kotiin tullessaan osan aina mullekin saaliistansa. Sen\nlihan kuivatin nyt auringon paisteessa, kun ei muuta kypsytys-neuvoa\nollut, ja nain sain kauvan aikaa eläneeksi. Mutta viimein kävi\ntämmöinen elanto kuitenkin ikäväksi, ja leijonan muutamasti metällä\nollen, luovuin luolastani ja sain taas autoja maita samoamaan. Kauvan\nen kuitenkaan saanut näin vapaana kuleksia; sillä jo kolmantena päivänä\ntavoitti minut sotamies-joukko, josta muudan tunsi minut karanneeksi\norjaksi. Kohta sain taas kahleet kaulaani, ja minut saatettiin laivalla\ntänne, jossa tulin entisen isäntäni valtaan. Tämä tuomitsi minut\nkuolemaan, koska hänen luotaan olin karannut, ja niin tulin tänään\ntälle taistelukentälle, jossa jo viimeistä hetkeäni odottelin. --\nLuultavasti on leijona kohta erottuamme joutunut vankeuteen, ja koska\nnyt taas tapasi minut, tahtoi hän kostaa entistä hyvää tekoani ja jätti\nminut henkihin.\"\n\nTämä orjan kertomus tuli vähässä aikaa yltänsä tutuksi, ja kokountunut\nkansa vaati julkisella huudolla Androklolle vapautta ja pelastusta\nkuolemasta. Nämä suotiinkin hänelle, ja päälliseksi sai hän leijonan\nlahjaksi. Sen kanssa kulki Androklo sitte Rooman kaupungin katuja,\nkuni ainakin toverinsa seurassa. Kansa heitti hänelle sivuitse\nkulkiessa aina jonkun rahaisen ja hyvitti leijonankin mieltä kukilla ja\nkaikenlaisilla koristuksilla, joita hän suuresti näytti rakastavan. Ja\nmissä liikkuikin Androklo ja hänen leijonansa, juoksi tämä puhe suusta\nsuuhun kansassa: \"tuossa kulkee se leijona, joka ihmistä hoiti ja\nkohteli ystävän tavalla, tuossa se mies, joka kerran leijonan paransi!\"\n\n\n\n\n9.\n\nSuomen Sisiliskot ja Käärmehet.\n\n\nI.\n\nEräänä kesä-iltana tuli Junualan taloon nuori opistolainen, laukku\nselässä. Hän meni pirttiin ja pyysi yösijaa itselleen. \"Ainahan toki\nlienee suojaa vieraanki varaksi,\" vastasi isäntä. Opistolainen riisui\nnyt laukun selästään ja istui penkille. Emäntä puolestaan kävi ruokaa\nlaittamaan ja isäntä kysyi tupaan tulleelta: \"mistäs kaukaa ja millä\nasialla tämä vieras on?\" -- \"Olenpahan,\" vastasi vieras, \"tullut\nHelsingistä tänne maan-seutuihin tutkiakseni maan luontoa, eläviä,\nkasvuja ja muita Jumalan luomia.\"\n\n_Isäntä_: \"Apteekkiinko niitä taas nyt ostetaan? Kyllä muistan\nisä-vainajani siitä puhuneen, että täällä hänenki aikoinansa oli\n_Turusta_ käynyt apteekki-herroja, jotka kokoilivat käärmeitä ja muita\nmatoja, viedäkseen niitä kaupunkiin, koska heistä siellä hyvä hinta\nsilloin maksettiin. Vaan kuinkas kävikään Mikkolan Matille. Muudan\nnäistä herroista oli sanonut Pietarissa maksettavan kymmenen kolikkaa\nsittisontiais-kapasta, ja Matti rupesi näitä eläviä nyt uutterasti\nteiltä, laitumilta poimemaan, eikä kaiken kesää muuta tehnyt, kuin\nvaan sontiaisia keräsi, luullen sillä tavoin pian rikastuvansa. Koska\nviimeinki oli heitä muutamia tynnyrimääriä ko'onnnt, vei hän syksyllä\nsitte saaliinsa Pietariin, jossa meni parhaasen apteekkiin ja tarjosi\ntavaransa kaupaksi. Nähdessänsä Matin myytävät, myhästyi apteekin\nisäntä nauramaan, vaan kuultuansa Matin pyytävän tavarastansa kymmenen\nkolikkaa kapasta, suuttui apteekkari, luullen Matin sitä pilkalla\nsanovan, ja ajoi hänen kiireimmittäin ulos apteekkihuoneesta. Nyt\nvasta havaitsi Matti-parka toisen narrin olleensa ja kulki häpeissään\ntyhjällä kukkarolla kotiinsa.\"\n\n_Opistolainen_: \"Kyllä on mahdollista, että ennen aikaan on kauppaa\nkäyty madoillakin ja tehdäät sitä varsinki ulkomailla vieläkin\nmuutamilla; vaan en minä sitä vasten ole tänne tullut, enkä eläviä\nja kasvuja täältä hae, heistä hyvää hintaa saadakseni eli niillä\npettääkseni ketään, mutta ainoasti tarkempaa tietoa heistä saadakseni,\nettä tuntemaan tulisin, minkälaatuiset niin elävät, kuin kasvut ovat\ntäällä Suomessamme. Kenties voisin heitäkin tutkimalla tuottaa jotakin\nhyötyä maallemme; sillä eihän Jumala tyhjän tautta ole luonut maailmaan\nmitänä.\"\n\n_Isäntä_: \"Olisikos sitte kaikista metsässä ja kedolla löytyvistä\nelävistä ja madoista jotakin hyötyä?!\"\n\n_Opistolainen_: \"Niin on kyllä, ett'ei koko maailmassa mitään tavata,\njolle ei hyödyttävä toimensa olisi määrätty.\"\n\n_Isäntä_: \"Olisiko esimerkiksi noista ilkeistä sisiliskoistakin\nminkäänlaista hyötyä. -- Eihän ne muuta te'e kuin vahinkoa ihmiselle ja\njos kaksi-haaraisella kielellään saavat ketä pistellä, niin vieläpäs\nkuoleman tuottavat hänelle.\"\n\n_Opistolainen_: \"No semmoista se on! Tietämättömässä tyhmyydessään\nnurkuvat ihmiset Jumalan ihmeellisiä rakennuksia luonnossa. Täten\nsaavat he kaikkein viattomistakin luontokappaleista julmia otuksia ja\nepäluulossaan pelkäävät ja vihaavat he semmoisiakin eläviä, joista ei\nole mitään vahinkoa.\"\n\n_Isäntä_: \"Suokaa anteeksi, herra Maisteri, että tointanne katsoin\nniin halvaksi ja sitä pilkalla puhelin; kyllä nyt jo ymmärrän, että\nolette viisas ja taitava mies. Pyytäisin siis, että minulle tarkemmin\nselittäisitte noiden meidän talonpoikaisten mielestä niin ilkeiden\nsisiliskojen luontoa.\"\n\n_Opistolainen_: \"Mielelläni minä sen voimani mukaan olen teille\nselittävä. Suomessa löytyy kahdenlaatuisia sisiliskoja. Toinen\nlaji heistä on hoikempi ja vikkelämpi, toinen paksunläntäisempi\nja varreltansa lyhempi. Edellimäinen asuu yltänsä kivikko- ja\nkoivikkomaalla, jälellinen parhaastansa hieta-perällä. Näitä kumpaakin\npitää kansa aivan syyttä vaarallisena, koska eivät niin kovasti taida\nhampaillaan purra eli kielellään pistellä, että haavoittaisivat ihoa.\nSisiliskon kieli on muka pehmeä kuin pumpulinen lanka ja hampaansa niin\npienet, ett'ei se niillä voi vahinkoa tehdä, jos kuinka koettaisi.\"\n\n_Isäntä_: \"Kuka tuon niin tarkkaan tietääpi?\"\n\n_Opistolainen_: \"Kun ette muuten asiata uskone, olen minä sen\nkieltämättömästi todistava. Tänne tullessani satuin juuri sisiliskon\nlöytämään metsästä, ja se on minulla tässä tuohitötterössäni tallella.\nKatsokaa nyt omin silminne!\"\n\n\"Elkää, hyvä herra, päästäkö sisiliskoa astiasta!\" huusi isäntä\nsäikähtyen, \"se tulee mun päälleni.\"\n\n_Opistolainen_: \"Kyllä minä sen kiini pidän, elkää ollenkaan peljätkö.\nTässä sen nyt näette.\"\n\n_Isäntä_: \"Niinpä toimastaan. -- Tietäjä te kyllä lienettekin.\"\n\n_Opistolainen_: \"Asiasta en tahdo väitellä, jos tietäjän nimellä\ntarkoitat niitä, jotka eivät epäluulon suvaitse järjellisiä asioita\nhämmentää ja häiritä. Sitä en kyllä tahtoisi minäkään suvaita, sillä se\non Jumalata vastaan synti, että Hänen luomiansa kappaleita ja olentoja\nkaiketta syyttä halvennamme.\"\n\n_Isäntä_: \"Mitäs tuohon voipi, kun kaikki kerran ovat tottuneet\nsisiliskoja ja heidän kaltaisiansa pitämään vahingollisina otuksina.\"\n\n_Opistolainen_: \"Näettehän te, ett'ei tämä ketään vahingoita. Eihän tuo\nkoetaksaan purra eli pistellä.\"\n\n_Isäntä_: \"Kyllähän tuon näen, ja toden sanoakseni ei sisilisko koskaan\nvielä ole minua eikä tieten muitakaan purrut eli pistänyt.\"\n\n_Opistolainen_: \"No, miksi häntä sitte pelkäätte.\"\n\n_Isäntä_: \"En tiedä tosiaankaan. Vaan kyllä sen nyt selvästi näen\nja oivallan, ett'ei sisiliskot voi mitään pahaa tehdä, vaikka\ntahtoisivatkin. Tohtisin minäkin nyt vaikka ottaa hänet käteeni.\nAntakaas tänne tuo elävänne.\" -- Tällä puheen sai isäntä sisiliskon\nkäteensä, ja sanoi nauraen: \"Voi kuitenkin, kuinka tuo typeryydessämme\nuseinki hulluja olemme! Minäkin jo vanha, ijällinen mies olen kaiken\nikäni näitä sieviä ja sukkeloita eläviä vihannut, -- jopas kuni ruttoa\npelännyt. Nyt vasta häpeällä havaitsen, kuinka lapsellinen olen ollut\nja vielä kukin on, joka sisiliskoja pitää ilkeinä ja vahingollisina\nelävinä. Kiitoksia siis neuvostanne, hyvä Maisteri. Vaan eihän ainakin\nvoine mitään hyötyä olla tämmöisistä otuksista, josko ei kyllä\nvahinkoakaan?\"\n\n_Opistolainen_: \"Kyllä niistä on hyötynsä, vaikk'ei monikaan uskoisi.\nNe elävät parhaastaan kärpäsistä sekä muista syöpäläisistä, joten\nmaasta hävittävät monta vahingollista elävätä. Muutamissa etelä-maiden\ntienoissa pidetään varsin sitä vasten sisiliskoja huoneissa, joista\ntappavat kärpäsiä, russakoita ja muita pahantekijöitä. Tätä tehdessään\nosoittavat he erinomaisen sukkeluuden. Olen minäkin toisinaan pitänyt\nsisiliskoja muutamia kuukausia huoneessani, jolla aikaa niin kesyiksi\nkävivät, että tulivat kärpäisiä syömään omasta kädestäni. Ruu'an\npuutteessa voivat he sillä väliin elää aina kolme viikkoa ja vielä\nkauemminki syömättä; eikä sekään ole sisiliskolle haitaksi, jos häntä\njostakin syystä keskestä katkiaisi, sillä kohta kyllä kasvaa hänelle\nuusi häntä.\"\n\n_Isäntä_: \"Kyllä niin näkyy tosiaankin olevan, kuin sanotte, ett'ei\nJumala mitään ole luonut, josta ei jotakin hyötyä olisi. -- Hupaista\nkyllä olisi, jos vielä joutaisitte niitä, näitä minulle selittämään,\nniinkuin käärmeiden luontoa esimerkiksi. Vaan tänään on myöhäinen\njo, ja varmaan olette matkastanne väsyksissä. Olkaa siis hyvä ja\nkäykää levolle. Mutta mielelläni soisin, että muutaman päivän luonani\nviipyisitte, niin saisimme jatkaa tänään alottamaa puhettamme.\"\n\n\nII.\n\nAamulla taaskin yhdessä ollen jatkoivat isäntä ja opistolainen eileisen\npakinansa ja vieraalleen sanoi edellinen: \"oikein oli lystiä kuulla\neileisiä mietteitänne sisiliskoista ja heidän luontonsa laadusta.\nLupasitte tänään puhua käärmeistäkin sanaisen, ja tuopa tosin olisi\nhupaista, sillä mielelläni haluaisin näistäkin elävistä saada tarkempia\ntietoja, etten turhaan pelkäisi heitä, niinkuin tähän asti olen\nsisiliskoja pelännyt.\"\n\n_Opistolainen_: \"Käärmeitä on Suomessamme kolme erityistä laatua,\nnimittäin _vaskikäärme_ (anguis fragilis), _vesikäärme_ (coluber\nnatrix) ja _kyy-käärme_ (vipera berus). Näistä ei vaskikäärme ole\nvähääkään vaarallinen ja vesikäärme samote, sillä hän on aivan\nmyrkytöin; mutta kyykäärmeellä on myrkkyä hampaissa. -- Vaskikäärme,\njoka on hoikin ja pienoisin kaikista eikä meidän maassamme kasva,\nkuin kolmen korttelin pituiseksi, ei ole niin suomuinen, kuin muut\nkäärmehet, ja nahkansa on harmaan ruskea. Hampaansa laitokset taas\novat semmoiset, ett'ei se niillä voi purra eikä ihon puhki pistellä.\nSentähden elääkin hän ainoasti pienistä pehmeistä etanoista ja madoista\neikä ketään vahingoita, sillä hänellä ei missään ole myrkkyä. Muuten on\nhän sangen hidas kulullensa eikä voi väleen paeta, jonkatähden hänet\nihminen metsässä eli maantiellä tavatessa helposti saa hengeltä. Jos\njoku häntä hätyyttää, ei hän ollenkaan te'e vastusta, vaan ojentaa\nruumiinsa suoraksi, ja on silloin niin hauras, että katkiaa tuiki\nhelposti.\"\n\n_Isäntä_: \"Mutta sanotaanhan juuri vaskikäärmeen suutuksiin tullen\nolevan ilkeimmän kaikista eikä ainoasti purevan hampaillansa vaan vielä\nhännälläänki pistelevän.\"\n\n_Opistolainen_: \"Niinkuin jo sanoin, ei vaskikäärme voi ihmiselle tehdä\nmitään pahuutta. Että hän pistäisi ja purisi on vaan tyhjää lorua.\"\n\n_Isäntä_: \"Tulee kyllä tässäkin asiassa uskoakseni teitä, koska eilein\nniin selvästi todistitte, ettei sisiliskotkaan tee mitään ilkeyttä;\nmutta minkäs tapaisia ovat sitte muut käärmehet?\"\n\n_Opistolainen_: \"Vesikäärme on kaikkein isoin Suomenmaan käärmeistä ja\nkasvaa toisinaan aina kahta kyynärää pitkäksi. Äkkinäisen on vaikea\nsitä kyykäärmeestä eroittaa, mutta vesikäärmeellä on litteämpi pää sekä\nkaulustan nahka sen juurella väljempi, ja vihaansa nousten puhaltaa\nhän tämän kaulustansa pussiksi, että näyttää kuin olisi hänellä korvat\nikänä. Myös on hänellä suulaen takana valkeita pilkkaisia. Paraite\neroittaa vesikäärmeen kuitenki siitä, että hänellä on ymmyrkäinen\nsilmäterä, mutta kyykäärmeellä soikea. Ylipäätään on kaikkein\nmyrkyllisten käärmeiden silmäterä soikea, (niinkuin kissalla); vaan\nmyrkyttömillä silmäterä pyöreä. Vesikäärme, joka rakastaa vetisiä\nmaita, uipi toisinaan järvissäkin ja asuu tunkioilla ja navetoissa.\nEnnen pidettiin sitä pyhänä elävänä, kuni vieläkin pääskyä, ja lehmiä\nlypsettäissä pantiin aina astiallinen maitoa käärmeellekin, koska\nluultiin sen karjalle tuovan onnea ja menestystä. -- Muutamissa\nulkomaissa syödään näitä niinkuin muitakin käärmeitä ruokana, vaan\nSuomessamme ei liene kukaan vielä tätä keinoa koitellut.\"\n\n_Isäntä_: \"Hullukos tuota koittaneekaan!\"\n\n_Opistolainen_: \"Syövätpään muissa maissa sammakoitakin kernaasti, ja\npitäähän herrasväki Suomessakin sieniä herkkunansa.\"\n\n_Isäntä_: \"Vain ei vesikäärme sitte olisikaan myrkyllinen. Olen\nkuitenki sanottavan kuullut, että hän toisinaan nousee vihaansa ja\nuseinki puree heinäväkeä, varsinki vetisillä niityillä.\"\n\n_Opistolainen_. \"Kyllä se tosin toisinaan pureskelee, vaan tästä\ntulevat haavat eivät ole vähääkään vaaralliset, sillä vesikäärmeellä ei\nole minkäänlaista myrkkylaitosta suussansa.\"\n\n_Isäntä_: \"No, mitkäs käärmeet sitte ovat myrkyllisiä?\"\n\n_Opistolainen_: \"Meidän maassamme on kyykäärme yksinään myrkyllinen.\nSe asuu tavallisesti kivikkomailla ja on vesikäärmettä pienempi\nja heikempi. Myös on päänsä kaitasempi sekä niskansa hienompi.\nKyykäärmeillä on milloin harmaampi, milloin mustempi nahka, jonkatähden\non syyttä luultu heitä olevan monta eri laatua. Kaikki käärmeet\nmuuttavat pari kertaa vuodessa nahkansa, jonkatähden usein löydetäänki\nkäärmeen nahkoja risukoissa ja murroissa ulkona metsässä. Kyykäärmeellä\non myrkkylaitos hampaissa ja sen haavat ovat vahingoittavia.\"\n\n_Isäntä_: \"Niin, suustaanhan sen sanotaan myrkkyä syleksivän, jos ketä\ntahtoo turmella.\"\n\n_Opistolainen_: \"Ei se juuri ole sylkemistä. Kyykäärmeellä on\nylä-leuvassa kaksi pitempää ja kaksi pienempää hammasta, ja näiden\njuurella on vähäinen myrskyrakko, johon juoksee hienoinen reikä näistä\nhampaista. Kun nyt käärme ottaa purrakseen, litistyy hampaiden juurella\noleva rakko leukaluuta vasten; jolloin myrkky samassa reiän kautta\njuoksee hampaiden tekemiin haavoihin ja siinä paikassa saastuttaa ja\nturmelee veren ihmisen ruumiissa.\"\n\n_Isäntä_: \"No, mitäs vasten sitte käärme syleksii, jos ei hän sillä\nmitään toimita.\"\n\n_Opistolainen_: \"Käärmeillä, niinkuin muillakin elävillä on suussa\nsylky-rauhaiset, ja näistä vuotaa syleksi sanottava aine, joka\nelatuksen suhteen on kullekin elävälle aivan tarpeellinen. Kaikessa,\nmitä eläimet syövät, on muka yhdenlaisia aineita, kuin itsensä elävän\nruumiissa. Koska ruoka on syötynä, jääpi siitä ruumiisen ne aineet,\nmitkä sille ovat tarpeelliset, mutta elatukseksi kelvottomat mätänevät,\nkadoten ruumiista pois. -- Saadakseen ruu'asta ne aineet, mitkä\nruumiin elatukseksi ovat tarpeelliset, musertaa ne eläimet, joilla on\nmurtohampaat suussa, ruu'an ensinnä pieniksi paloiksi, ja nämä sylki\nsitte sulattaa vatsassa. Vaan kun ei käärmeellä semmoisia hampaita ole,\ntarvitsee se ruu'an sulattamiseksi sitä enemmin sylkeä.\"\n\n_Isäntä_: \"Nytpä ennätti koko pakinamme syrjään poiketa. Puhuimme\nkyykäärmeiden hampaista ja niiden tuottamista haavoista. Tuleeko niistä\nvälttämättömästi kuolema?\"\n\n_Opistolainen_: \"Ei kyykäärmeiden puremat ole tuiki kuolettavaisia,\njos heihin vaan kiiruusti apua saadaan. Näissä meidän pohjanmaissa ei\nvielä koskaan ole tapahtunut, että täysi-ikäinen ihminen olisi käärmeen\npuremasta kuollut, pahimmassa tapauksessa on siitä käsi tahi jalka\njäänyt hervottomaksi. Käärmeen purressa jääpi ruumiisen pienet haavat\neli hampaan jälet. Tavallisesti niistä ei kuitenkaan vertä vuoda,\nmutta haavan ympärys ajettuu samassa ja sitä alkaa pakottaa kovasti.\nJos nyt ei apua väleen joudu, kuumenee koko ruumis, niinkuin muussakin\ntaudissa, ja usein kyllä alkaa oksettaa sairasta.\"\n\n_Isäntä_: \"No, mitäs apuneuvoja te, hyvä Herra, tämmöiseen tautiin\ntietäisitte? Olisipa tuo hyvä tietää, jos jolloin tarve tulisi.\"\n\n_Opistolainen_: \"Lääkärit tähän neuvon paraite tajuavat. Minun\ntietääkseni on parasta haavoitetun jäsenen yläpuolta heti langalla\nkovasti sitoa; sillä tämän kautta ei myrkytetty veri pääse laveammalta\nleviämään ruumiisen. Sen jälkeen on kipeä paikka pestävä puhtaaksi ja\nliha haavan kohdalta veitsellä leikattava pois taikka kuumalla raudalla\neli pirunkivellä poltettava. Muutamat pitävät senki neuvoit, että\nensinnä sitovat jäsenen ja sitte pistävät sen, esimerkiksi jalan eli\nkäden, jos niitä on käärme haavoittanut, tuoreesen multaan yöksi; ja\nsillä tavoin paranee koko vika huomeneksi. Tupakista, kun sitä haavalle\npannaan, sanotaan myöskin tämmöisiin haavoihin hyvän avun olevan.\"\n\n_Isäntä_: \"Entä jos käärme eläimiä päähän puree, tietäisittekö siihen\njotakin apua?\"\n\n_Opistolainen_: \"Metsäkoiria ja muita pienempiä elukoita on sillä\ntavoin käärmeen puremista parannettu, että heidän päänsä on peitetty\nmaahan ja kylmää vettä päälle valettu. Sillä tavoin ovat he muutamassa\ntiimassa tulleet terveeksi.\"\n\n_Isäntä_: \"No, mitäs samassa tapauksessa tehtäisi hevoiselle?\"\n\n_Opistolainen_: \"Kerran oli käärme hevoista purrut, johon pidettiin\nseuraava neuvo. Ensin lämmitettiin rieska-maitoa astiallinen, ja tämä\npantiin pussiin, joka sidottiin hevoisen päähän, niin että höyry\nmaidosta nousi hevoisen sieramiin. Muutaman tiiman päästä oli ajetus\nasettunut ja pari päivää sen perästä hevoinen työhön kykenevä.\"\n\n_Isäntä_: \"Vaan kuulkaapas, hyvä vieras. Oletteko te, joka niin\nnäytätte tarkoin tutkineen käärmeitä, koskaan nähneet heidän\njalkojansa? Olen kuullut sanottavan, että käänne kauvan vitsalla\npieksettäissä vatsasta pistää jalkansa näkyviin.\"\n\n_Opistolainen_: \"Ei käärmeellä koskaan ole jalkoja ollut eikä sille\nsemmoisia kasva, vaikka sitä kuka kaiken ikänsä pieksäisi. Pelkkää\nvalhetta kaikki puheet käärmeiden jaloista ovat eli jonkun koirahampaan\nlaatimia.\"\n\n_Isäntä_: \"Mitenkäs sitte käärmeet kulkevat?\"\n\n_Opistolainen_: \"Heidän ruumiinsa on Jumala niin rakentanut, että ne\nsen sujuttamisella voivat sukkelasti paikasta paikkaan liikkua.\"\n\n_Isäntä_: \"No, onkoon tuo totta, että käärmeet pitävät oikeita käräjiä,\nja että heillä on tuomarit sekä asianajajat niinkuin käräjissä ainakin?\"\n\n_Opistolainen_: \"Aina siinä sivussa on vähän perääkin; vaan ei\nkäärmeiden käräjissä muita riitoja ratkaista kuin rakkauden. Keväällä\nkoska lehdet puihin puhkiavat, kokountuu käärmeet yhteen joukkoon\njollekulle kivikkokentälle ja pitävät siinä häitänsä. Mutta ihmiset,\nvarsinki Suomessamme, jotka niin suuresti rakastavat riitoja ja\nkäräjänkäymisiä, ovat käärmeiden kihlajaisjuhlista tehneet käräjiä.\"\n\n_Isäntä_: \"Vai niin on laita senkin asian. Noinpa kaikki asiat tutkien\nselviävät vaikka tietämättömyydessämme useinki luonnollisia tapauksia\nihmestymme. Nyt sen jo oivallan, ett'ei teidän toimenne eläviä,\nitikoita ja kukkaisia hakiessanne ole tyhjä ja joutava.\"\n\n                                                A.E. Nylander.\n\n\n\n\n10.\n\nMuinainen Perma ja Suomalaisten sieltä Suomeen siirtyminen.\n\n\n_Suomi_ on syntymä-maamme. Siinä elivät isämme, siinä heidänkin isänsä\naina ammoisista ajoista. Suomessa miehistyi, kasvoi ja sivistyi\nSuomen kansa monta kovuutta kärsien. Senpä tautta onkin tämä maamme\nmeille sulompi ja kalliimpi muuta kaikkea maailmassa, se kun on\nparas perintömme isäimme isiltä. Mutta Suomessa eivät kuitenkaan\nole Suomalaiset aina alkuansa asuneet; vaan samoin, tuin kaikki\nmuutkin kansat, ovat hekin ikivanhoina aikoina kulkeneet nykyisille\nasuinsioillensa etäältä _idästä_.\n\nHeidän alkuperäinen kotinsa oli luultavasti Aasian maan osan\nsisustunturit taikka niiden tienoot, sillä näiden vuorien pohjaisilla\nvietteillä tavataan tänäänkin vielä heikkoja, kohta katoavia jätteitä\nSuomalaisten suvusta. Muita väkevämpiä kansoja paeten siirtyivät he\nlänsipohjaan päin täältä, kunne heitä aikoja myöten iso lahko kulki\n_Uraalitunturien_ poikki ja levesi yli itä- ja pohjois-Euroopan\nnykyiseen Venäjänmaahan. Näitä Suomalaisia asui nyt täällä kaksi\nsuurempaa sukua, joista _Hämäläiset_ elivät etelämpänä aina\nUraalitunturista _Laatokkaa ja Äänistä_ eli Oniegajärveä kohdin; ja\n_Karjalaiset_ taas pohjoisempana _Vienanmeren ja Vienanjoen_ ranteilla.\n\nTäällä oli myöskin _muinainen Perma_, jossa Suomalaiset satoja\nvuosia asuivat vapaina omassa vallassansa, kunne sieltä viimeinkin\nSuomenniemelle siirtyivät. He elivät kylittäin, pitäjittäin ja\nkihlakunnittain keskinäisessä liitossa; ja hallitus oli kunkin\nsukukunnan vanhimmilla, joita muiden kansain tarinoissa toisinaan\nsanotaan _kuninkaiksi_. Kuitenkaan ei taitanut näillä päämiehillä vielä\nvarsin suurta valtaa olla, ja kun erityiset sukukunnat olivat yhteistä\nhallitsijaa vaella, niin ei myöskään heidän keskensä pysyväistä\nvaltakuntaa syntynyt. Ainoa mikä heitä yhdisti, oli yhteinen usko\nja kieli, yhteiset tavat ja yhteinen etuisa kauppa, jota käytiin\nuutterasti muihin etäisiinki maihin; sillä Perman Suomalaiset olivat\nvarsin vilkasta ja toimellista kansaa. Aina Judiasta, Arapiasta ja\nmuista Aasian maista kulki kauppiaita joukottain heidän kanssansa\nkaupalle, ja tämän kautta hyötyi permalaisten kansakunta rikkaaksi\nja mainioksi. Heissä alkoi herätä sivistys ja taito, sekä vakauntui\nomituinen jumaluudenkin palvelus, vaikka se tosin vielä oli pimeä ja\npakanallinen.\n\nArvattavasti ei näistä ajoin vielä löydy tarkempia tietoja,\nmutta ainoasti tummia tarinoita ja sekavia satuja, joita muiden\nmuistomerkkien puutteessa täytyy seurata. -- Tämmöisen tarinan\nmukaan oli Perman Suomalaisilla Vienanjokeen pistävällä niemellä\nkorkean tarhan sisällä _pyhä metsä tahi puisto_, jonka keskellä\nseisoi kulta-koristuksilla kaunistettu _epajumalan kuva_; ja tarhan\nportilla vartioitsi kuusi miestä, kaksi aina kerrallansa yöt, päivät\nkaiken vuotta. Tässä tarhastossa oli määrättömiä raha-aarteita\ntallella maassa; sillä kunkin rikkaamman kuollessa jaettiin hänen\ntavaransa tasan perillisten ja itsensä kuollehen välillä, jonka osa\nsitte haudattiin tähän pyhään puistohen. -- Kuin taas lapsi syntyi,\nhaudattiin aina silloinkin kahmalollinen hopeita tarhaston sisälle\nmaahan.\n\nTaas toisia tarinoita myöten seisoi länsipuolella jokea tumman\nkaunis ja loistava temppeli, jota oli niin summattomalla rikkaudella\nrakennettu, että koko sen ympäristö välkki ja hohti kullalta ja\nkiiltäviltä kiviltä. Sisäpuolella kynnystä oli suuri myrkyllä\ntäytetty hauta, vaan itsessään temppelissä istui epäjumalaa palveleva\n_naispappi_, joka oli mahtava noita ja verokseen aina sai kaksikesäisen\nhiehon. Tätä noita-naista suojeli kolme vartijaa, nimittäin: orja,\nhärkä ja hirmuinen korppikotka, joka siivillänsä rutisti ja löi\nkuolijaaksi jokaisen, ken tätä paikkaa liian lähelle tuli. -- Temppelin\nulkopuolella vartijoitsi kolmekymmentä muuta noita-naista, mutta\nsisällä sen karsinassa seisoi itse epäjumalan kuva, joka kantoi\nkiiltokivillä koristettua kruunua päässä ja kaulassaan kallista\nkoristusta, joka oli kolme sataa markkaa maksava. Polvillaan piti hän\nkaunista kultamaljaa, joka niin oli suuri, että sen viinaa täynnä neljä\nvahvaa miestä työn tuskin taisi tyhjentää.\n\nPermalaisten näin kasvaessa mahtaviksi ja rikkaiksi kiihtyi myös\nkiihtymistään heidän kanssakäyntinsä muiden kansain ja varsinkin\nNorjalaisten kanssa, jotka meritse purjehtivat laivoillaan tänne.\nEnsimäinen näistä Permaan purjehtijoista oli tiettävästi muudan\nNorjalainen nimeltä Ottari. Hän eli yhdeksännellä vuosisadalla jälkeen\nKristuksen ja oli ensimäinen, joka laivallansa tuli Vienajoen suulle.\nTähän asti oli hän vaan tavannut raakoja autiomaita, joissa ei löytänyt\nmuita asukkaita, kuin moniaita metsästäjiä ja yksinäisiä linnun ja\nkalan pyytäjiä; mutta toisella puolen jokea oli maa vahvasti asuttu ja\nhyvästi viljelty. Ottari ei laivallaan uskaltanut kulkea tätä etemäksi;\nvaan puhutteli kuitenkin asukkaita saadakseen tietoja heidän maastansa\nja havaitsi heidän kielensä olevan melkein samanlaisen, kuin kotimaansa\npohjoisrajoilla asuvien Lappalaisten. Tästä pitäin alkoivat nyt\nNorjalaiset uutteraan Permassa käydä oman voittonsa vuoksi. Saivat näet\nvaihtokaupassa Permalaisilta metsä-riistan nahkaisia sekä mursujen,\nvalaskalain ja tursasten luita ynnä muitakin etelä-maista tänne tuotuja\ntavaroita; ja kun täällä käynehet kotiin palattuansa tiesivät Permasta\nja sen asukkaista puhua monta eriskummaisuutta, niin sinne kulki yhä\ntoisia purjehtijoita. Yksin kuninkaitakin sanotaan Norjasta useinki\nkäyneen täällä; sillä tämmöisiä Permaan purjehtijoita pidettiin heidän\nkotimaassansa suurina sankarina, ja heille tuli siitä jalo ja mainio\nnimi.\n\nMutta monestikin eivät Norjalaiset vaan kauppansa vuoksi käyneet\nPermassa, mutta ryöstivät myöskin ja rosvoilivat sen asukkailta, mitä\nsuinkin taisivat. Varsinkin on merkillinen se retki, jonka Norjalaiset\n_Kaarli ja Toorer Huuti_ sadan ja viiden muun toverinsa kanssa vuonna\n1026 kahdella laivalla tekivät tänne, ja josta eräs _Islantilainen_\nkirjoittaja on lavean kertomuksen jättänyt. Sitä myöten pitivät Kaarli\nja hänen kumppalinsa ensinnä rauhallista kanssakäyntiä Permalaisten\nkanssa; mutta kauppansa tehtyä rikkoivat he rauhan ja menivät\nlaivoillensa. Täältä tuli joukko heitä sitte yön pimeällä maalle, ja\nkulkivat varkain ennen mainittuun pyhään tarhastoon, siinä löytyviä\naarteita ryöstääksensä. Tämä heidän varkautensa olikin varsin hyvästi\nonnistua. Toorer löi kirveensä tarhaston seinään ja nousi sen avulla\ntoiselle puolelle; Kaarli teki samate, ja yhdessä avasivat sitte muille\ntoverilleen tarhaston portin. Näin oli jo kukin heistä saanut koko\nkannalmuksen kultaa olallensa ja oltiin jo tarhasta palautumassa; mutta\nToorer, joka jo oli epäjumalan polvilla olevan kultamaljan saanut,\ntahtoi myös kultakoristusta hänen kaulastansa. Löi siis kirveellään\n_Jumalan_ kuvaa päähän, niin että se suurella jyrinällä putosi\nmaahan; mutta tämäpä kuului tarhaston vartijoille, jotka puhalsivat\ntorviinsa ja alkoivat ahdistella varkaita. -- Työn tuskin pääsivät nyt\nNorjalaiset heidän käsistänsä ja pakenivat kiiruusti takasi laivoilleen.\n\nNäin oli Perman Suomalaisilla useinkin riitoja Norjalaisten kanssa,\nvaan heidän vaarallisemmat vihollisensa olivat kuitenkin _Venäläiset_\nja varsinkin heidän _Noukorotiin_ vasta perustama valtansa. Tämä\nkohosi kohta voimalliseksi ja koki kaikella tavoin saada Suomalaisia\nveronalaisiksi. Nämä taas pitivät puoltansa urhoollisesti ja tekivät\nvihollisilleen useinkin suurta vahinkoa. Niin löivät he vuonna 1079\nkuolijaksi Novkorotilaisen Ruhtinaan _Svietoslavitsan_, joka oli\ntullut valloittamaan heitä, ja hävittivät koko hänen sotajoukkonsa,\nmutta vähitellen muutti Venäläisiä kuitenkin heidän maahansa ja saivat\nosan heistä veronalaiseksi, joka tapahtui noin vuoden 1130 paikoilla.\nVarsinkin koska _Mongolialaiset_ siirtyivät Aasiasta Eurooppaan ja\nkukistivat koko Venäjän vallan, tunkeutui pakenevia Venäläisiä suuri\npaljous Suomalaisten asumamaille. Tätä täytyi näiden viimeinkin paeta\nja siirtyä aina lännemmäksi, kunne heille suotiin vakaa ja pysyväinen\nasunto _nykyisessä Suomessa_. Asia on niin kuitenki ymmärrettävä, että\ntämä siirtyminen tapahtui vähitellen. Uskottavasti oli muudan osa\nheistä jo 8:lla vuosisadalla Suomeen siirtynyt, toiset taas joutuivat\ntänne vasta aikaa myöten myöhemmin.\n\n\n\n\n11.\n\nMathias Aleksanteri Kastrén.\n\n\nNykyiseen asuntomaahansa siirtyessään on Suomen kansa jättänyt jälkiä\npitkin tietänsä. Se ei suorastansa tullut tänne, siirtelipä vähäisen\nmatkaa kerrallaan, leväten toisinansa vuosikymmeniä ja satojakin. Joka\npaikkaan, missä se leponsa oli pitänyt, jäi siten asumahan muutamia,\njoiden se maa oli mieleen. Niistä jälille jääneistä sukeusi aikojen\nkuluessa koko kansoja ja juuri siitä että Suomen heimoväkeä asuu koko\nvälillä tästä Altaivuorihin astikka, päätetäänki Suomen kansan siitä\ntulleen. Niitä kansoja ovat Vepsäläiset, Perämaalaiset, Syrjäläiset,\nSamojedit, Vogulit, Ostjakit y.m. Kullakin niistä on nyt erikieli ja\nyhtä vähän me ymmärtäisimme heidän puhettansa, kuin he meidän, niin\non aikaa voittain alussa yhteinen kielensä, heidän hajalle erottua,\nmuuttunut erilaiseksi. Mutta kuitenkin on vielä sekä kielessä, että\najatuksessa ja tavoissa jotain kaikilla näillä, josta tunnetaan\nSuomalaisten veljiksi. -- Noin 20 vuotta takaperin ei tiennytkään\nSuomen kansa näistä heimolaisistansa mitään. Se oli muiden kansojen\njoukossa heimotonna, veljetönnä, kuni mierolle hyljätty orpo. Nyt se\non löynnyt kotinsa muinaisen, tavannut hajalle piranneet sisarensa,\nja se on kaikki yhden ainoan miehen työ. Hän osoitteli Suomalaisten\njälkiä myöten, vaelteli pirtistä pirttiin tiedustelemassa heidän\nheimolaisiansa ja ennättikin viimen Altaivuorten luo, johon jälet\nloppuivat. Tämä mies, jota kaikkein Suomalaisten pitäisi tuntea ja\narvossa pitää, oli _Mathias Aleksanderi Kastrén_. Hänen elämästänsä\naivon nyt Sinulle jutella, koska se meille tuli puheeksi.\n\nKastrén syntyi Joulukuun 2:na päivänä v. 1813 Tervolassa, jossa isänsä\noli kappalaisena. Ihmeellinen on että hän, jonka oli kaiken ikänsä\nvaeltaminen Pohjan tuntureita, syntyikin ja eleli lapsuutensa noilla\nraukoilla rajoilla, Lapissa leivättömässä. Isän kuoltua lähetettiin\npoika Oulun kouluun, jossa kiitettiin ahkeraksi lukemaan. Vaikea olisi\nkuitenkin hänen varattoman koulua kauvan käydä, jos ei hyväntahtoisilta\nsukulaisilta yhä välistä olisi saanut apua. Koulun läpi päästyä meni\nv. 1830 Helsingin yli-opistoon. Alussa kuitenkin ei saanut olla\nHelsingissä, vaan täytyi mennä Uskelaan kotiopettajaksi eräälle\nherralle. Siellä ollessansa sivistyneen perheen seassa, hävisi hänestä\nvähitellen liika ujoutensa sekä mielisynkeys. Vuoden 1832 alussa\nKastrén siitä toimituksesta palausi Helsinkiin ja tarttui väkisen\nlukemiseen, kunne v. 1836 pääsi viisausopin kokelaaksi. Ahkeraksi\nhäntä mainitsivat toverinsa yli-opistossakin, mutta erinomaista\nluonnon lahjaa ei ollut hänessä vielä havaittavana, vaikka kyllä\nkuuluu olleen vikkelä puheisiin ja väittelemisiin. Opistolaisena hän\nenimmiten harjoitteli itämaan kieliä sekä viisausoppia. Niinä aikoina\noli Suomalaisuus juuri heräämäisillänsä; useammat opistolaisista,\nvaikka lapsuudesta Ruotsin kieleen tottuneet, rupesivat kaikin voimin\nSuomea oppimaan. Kastrén'inki jalo mieli tästä tuli intoon joka vielä\ntulisemmaksi kiihtyi, satuttuansa lukemaan mainion Tanskan prohvessorin\nRask'in lauseen, että Suomen kieli olisi mitä suloisempia maan päällä.\nSilloin päätti Kastrén koko elämänsä työksi tutkia Suomen kieltä ynnä\nsen heimomurteita. Köyhyytensä ei hänen kuitenkaan nyt vielä sallinut\nsitä varten lähteä matkustelemaan; opettamisella hänen nytkin täytyi\nhankkia leipänsä.\n\nVasta 1838 vuoden alussa sai Kastrén kauvan toivotun tilaisuuden\nlähteä tutkimaan Suomen heimokieliä. Silloin otti hänet eräs\nvirkatoimituksille Suomen Lappiin menevä ystävä matkatoveriksi.\nTorniolta kulkivat Tornio- ja Muoniojokea ylös; sitten kääntyivät\nitäänpäin ja tulivat tunturien yli Inarijärven rannoille. Utsjoella\nasti käytyä palautui sitten Kastrén Sodankylän ja Kemin pitäjien\nkautta. Tällä matkalla hän opiskeli Lapin kieltä, tutkieli\nLappalaisten elämänlaadun sekä tavat ja keräeli vanhoja lauluja sekä\nmuinaistarinoita.\n\nMatkalle lähtiessään oli Kastrén eräälle tuttavalle antanut toimeksi\nhänen nimessänsä hakea avoimeksi julistettua Suomen kielenopettajan\nvirkaa yliopistossa. Nyt palatessansa kotiin oli tulevasta ajasta\nhuoleton, toivoen Helsinkiin tultua saavansa sen viran, ja pääsevänsä\nsiitä leivänsaamisen surusta, jossa siihen asti oli elänyt. Mutta\ntoisin kävi kuin oli toivonut! Ystävänsä joka ajoi asiata, oli sen\nunohtanut kokonaan eikä havainnut ennen kuin määrä-ajan ohitse mentyä.\nKun siis Kastrén syksyllä tuli Helsinkiin oli jo toinen sen viran\nkerinnyt saada. -- Tämän toivon sammuttua välähti hänelle kuitenkin\ntoinen paljoa parempi. Tiede-akademia Pietarissa varusteli silloin\ntutkimaretken Siperiaan ja kuului mielellään tahtovan matkueesen jonkun\nSuomalaisen, jonka tulisi tutkia Siperiassa asuvia Suomen kansoja\nsekä kielen että tapojenki puolesta. Tähän tarttui Kastrén innolla\nkiinni ja tarjousi akatemialle. Jo olikin kaikesta sovittu ja Kastrén\nopiskeli mitä siksi tarvittiin, vaan yhtäkkiä katosi häneltä sekin\ntoivon välähys. Akatemialta tuli nimittäin kirje, jossa sanottiin\nmatkahankkeiden lakanneen ennen arvaamattomista syistä.\n\nMutta ei nytkään Kastrén ruvennut epäilemään. Hän oli jo aikaa sitten\nkoetellut ruotsiksi kääntää Kalevalan runot, että sillä tavoin saisivat\nmuutkin kansat ihaella kansamme jaloja lauluja. Mutta se työ ei\ntahtonut hänelle luonnistua, koska hän paikottain ei tarkoin ymmärtänyt\nmikä tarkoitus oli; niille epäselville paikoille selitystä hakemaan\npäätti nyt mennä Karjalaan, josta Kalevalan runot suurimmaksi osaksi\novat kerätyt. Saatuansa matkarahaa Suomen kirjallisuuden seuralta,\nläksikin keväällä v. 1839 matkalle ja vaelteli sen kesän sekä Suomen\nKarjalassa että Aunuksessa keräellen runoja ja muinaistarinoita.\nSyksyllä jällensä Helsinkiin tultua rupesi sitten kääntämään Kalevalaa,\nkunne sen sai valmiiksi 1841 vuoden keskivälillä. Tämä käsi-alansa\nolisi jo yksinäänki tehnyt Kastrén'in kuuluisaksi, vaikk'ei hän sitten\nmuuta mainittavaa olisi tehnytkään; niin oli se tarkkuudella ja\ntaidolla tehty.\n\nPäästyänsä siitä työstä läksi Kastrén uudestansa Lappiin entistä\ntutkintoansa jatkamaan, aikoen tällä erää käydä Venäenkin Lapissa.\nHän ei vielä ollut päässyt yli Suomen rajaa, kuu hänen saavutti\nilosanoma Pietarista, nimittäin että akatemia kuitenkin oli päättänyt\nlähettää tutkijoita Siperiaan, joiden seurueesen nyt taas pyysivät\nKastrénia. Helppo on arvata mikä ilo tästä syttyi Kastrén'in sydämeen,\nkun viimeinkin näki olevansa toivonsa perillä. Siperiaan oli hänen\nvasta vuoden päästä mentävä, jonkatähden päätti jatkaa matkustustansa\naina Vienan kaupunkiin asti, siellä opiskellaksensa Pohjois-Venäellä\nasuvien Samojedien kieltä. Tämän päätöksensä mukaan menikin ensin Kolan\nkaupunkiin Jäämeren rannalla ja Venäen Lapissa; sitten siitä Vienaan,\njossa viipyi kauvemmin aikaa. Tiellä ollessaan oli hän joutunut pahaan\npulaan, kun ei akatemialta vielä ollut rahaa saatavana ja oma kukkaro\njo oli melkein huonoksi laihtunut. Mutta hädän pahimmallaan ollessa,\nkun hänen jo oli täytynyt kaupungista muuttaa läheiseen kylään, tuli\nhänelle apua; sillä Suomen kruunu lähetti 1,000 hopearuplaa. Ne\nsaatuansa läksi sitten Kastrén taas matkalle. Tästä lähdöstänsä hän\nsanoo matkakertomuksessaan: \"ystäväni Vienassa olivat minulle kuvanneet\nnoita Samojedin tuntureita mitä synkemmäksi ajatella taitaa, ja kaikin\ntavoin koetelleet evätä minua tälle matkalle lähtemästä, sanoen sen\nniin vaivaloiseksi ja rasittavaiseksi, ett'ei sitä huono terveyteni\ntaitaisi sietää. Osaksi pelkäsin sen itsekin, mutta ken ei nuoruuden\ninnossaan ole valmis vaikka henkensäkin uhraamaan saadaksensa toivojaan\ntoteen. Toivo että ehkä voisin jotain tehdä tieteen edistymiseksi\nrohkaisi minua niin etten nyt edes ensinkään epäellyt. Terveyteni oli\nVienassa paljon parannut, kukkaro jällensä paisunut ja passi sekä\nsuostokirjoja taskussa. Tällä tavoin kaikin puolin varustettuna läksin\nSamojedilaismatkalleni loistavimmalla toivolla.\" Kastrén matkusti\npitkin Jäämeren rantamaita ja sitten Petsorajokea ylös Kolva-nimiseen\nkylään asti, tutkiellen Samojedien sekä Syrjäläisten kieltä. Kolvassa,\njohon tuli alussa Heinäkuuta v. 1843, viipyi hän sitten kesän loppuun\njärjestellen mitä matkalla oli kerännyt. Syyskuulla hän taas läksi\nitäänpäin, Syrjäläiskauppiaiden seurassa, kulkien pieniä jokia myöten\nkunne tuli Uraalivuorien seuduille. Vuorien yli mentyä tuli sitten\nObjoen varrella olevaan Obdorskin kaupunkiin, ja nyt oli Siperiassa,\njohon oli kaiken ikänsä halunnut. Mitä tuntoja hänen siihen ennätettyä\nliikkui mielessään näkyy seuraavista sanoista matkakertomuksessaan:\n\"vaikka äskeinen ja vaivaloinen matka oli uuvuttanut voimiani,\nturmellut terveyteni ja mieltäni nulostuttanut, olin Obdorsk'iin\ntultuani iloinen ja onnellinen ajatellessani, että nyt vihdoinki olin\npäässyt Aasian-eukon maalle, että minä nyt hengehdin sitä ilmaa, joka\non elämän kipinän sytyttänyt esi-isiemme rintahan ja vielä nytkin\nelähyttelee monta tuhatta onnetonta veljeämme. Kova onni on heidät\najanut, kutka Uraalin kylmille kukkuloille mitkä jäämeren rannallisille\nvielä kylmemmille rämemaille, ja heidän henkensä ahdistava kahle\non melkein yhtä kova, kuin se jää, joka tukehuttaa luonnon elämän\nheidän asuntomaassansa. Tämä kahle on raakuuden, tietämättömyyden\nkahle, tosin kyllä on heillä tämän raakuutensa ohessa monta hyvää,\nrakastettavaa omaisuutta, ja välistä on näyttänyt minusta, ikään\nkuin tulisi koko europalaisen viisastelun hävetä tämän villikansojen\npettymättömän tunnon sekä vilpittömän ja hyvänluontoisen sydämmen\nrinnalla. Mutta heidän asumia erämaita vaeltaessani olen mielipahakseni\nnäillä villikansoilla paljon hyvyyden ja jalouden seassa nähnyt niin\npaljon inhottavaa ja luontokappaleen tapaista raakuutta, että lopuksi\nkuitenkin täytyy heitä enemmän surkutellakseni kuin rakastaa. Tämä\nhavanto kuitenkaan ei vähentänyt riemuani, kun nyt vihdoin näin olevani\ntoivojeni maassa, niiden kansojen seassa, jotka kaikki ovat Kalevalan\nemosta sijinneet.\"\n\nTästä oli oikeastaan akatemian määräämän matkan alku ja Kastrén jo\naikoi sille lähteäkin; mutta terveytensä oli viimeisellä vaivaloisella\nmatkalla niin turmeltunut että hänen lääkärin käskystä täytyi keväällä\nv. 1844 palautua kotimaahan, johon ennätti Toukokuussa.\n\nKauvan ei Kastrén kuitenkaan viipynyt kotimaassa, eikä sinäkään aikana\nollut jouten, vaan lisäeli, korjaeli ennen jo toimitettua kirjaa.\nJokseenki terveeksi toinnuttuansa läksi sitten v. 1845 Helmikuun\nlopulla _suurelle matkallensa_. Tällä kertaa ei matkustanut yksinänsä,\nvaan oli ottanut nuoren maisterin Bergstadin kumppaliksi. Kasan'in\nkaupungissa viipyi lopun talvea, tutkien Tseremissien kieltä, josta\nselville päästyä, kulki edelle ja tuli Siperiaan Tobolsk'in lääniin,\njossa toimensa alkoi. Sen kesän oleskeltua Ob- ja Irtishjokien\nseuduilla, kulki syksyllä Objokea latvemmaksi ja siirtihe keväällä\nvuotta 1846 Jeniseijoen tienoolle yhä elellen Ostjakien seassa. Kesällä\nläksi Jeniseijokea myöten ja oleskeli 1447 vuoden alkuun asti Siperian\npohjoisimmalla perällä. Siellä Samojedien seassa oli olonsa mitä\nvaivaloisinta ajatella taitaan. Huoneet olivat matalat; seinät niissä\nhatarat; ikkunalasien siassa jäälevyjä. Siinä oli aika pimeä, niin\nett'ei paljon kynttilävalkeatta nähnyt työtä tehdä; uunin lämmitessä\ntäyttyi aina huone savulla ja syntyi semmoinen kosteus, että seiniä\nmyöten vettä lirisi; uunin lämmittämättä ollessa tuli niin kylmä, että\nvesi astioihin jäätyi ja vaattehet seinihin. Kotoa ei paljon tohtinut\nulota, sillä kun kerran oli vähän mennyt kävelemään, nousi hirveä\npyry-ilma, joka hetkessä peitti hänen jälkensä melkein näkymättömiksi,\nja töin tuskin osasi Kastrén vihdoinki kotiin. Semmoinen elämä olisi\nsaattanut terveempääkin ihmistä tappaa; arvattava on mitä Kastrén'in\nkivuloinen ja heikko ruumis sai kärsiä. Vaan kuitenkin työskenteli\nKastrén ahkerasti koskaan epäilemättä ja helpottamatta.\n\nKeväällä 1847 jätti hän näitä synkkiä seutuja ja siirtyi taas\neteläänpäin Jeniseijoen latvoille ja Baikaljärven rannoille, jossa\noleskeli 1848 vuoden syksylle asti. Siellä Venäen valtakunnan rajalla\ntutkieli koko joukon enemmän tahi vähemmän Tatarilaisiksi muuttuneita\nOstjaki- sekä Samojediheimokuntia. -- Kaiken tämän ajan oli Kastrén'in\nterveys varsin huono ollut; yskä ja verensylky hätyyttivät häntä\nalinomaa ja kerran oli jo niin heikoksi tullut, että läsnä olevat\nluulivat kuolemaisillaan olevan, ja alkoivat riidellä perinnöstä.\nVaikka vähä väliltä aina tointui jälleen, täytyi hänen viimein heittää\nkaikki tutkinnot ja kiirehtiä kotimaalle, johon joutui v. 1849\nHelmikuussa, oltuansa poissa neljä vuotta umpeensa.\n\nTerveenä ja rahallisna oli kotoa lähtenyt; nyt palausi sinne köyhänä\nja puolikuollehena; eikä ollut hänellä mitään virkaa, jolla olisi\ntainnut elää. Silloin tarjottiin hänelle paikka Pietarin akatemiassa\npalkaksi monista vaivoistansa. Vaan ei hän sitä ottanut vastaan,\nsanoen: \"Elämäni onnen olen ehkä hyljännyt, vaan se on minut lohduttava\nhädän ja huolen hetkinä, että sen olen tehnyt kotimaani tähden. Ei niin\nettä luulisin Suomen ei voivan olla minua vailla, mutta minä en voisi\nitseäni pitää kunnon miesnä, jos luopuisin siitä lipusta, jota tähän\nasti uskollisesti olen seurannut. Arvattavasti masentaisi semmoinen\nluopumukseni nuoren kotimaallisen kirjallisuuden ystäväin intoa ja sen\nvastustajat riemuelisivat nähdessään Suomea harrastavien myövän itsiään\nvieraan palvelukseen. -- Mitä tulleekin osakseni, pysyn aina vakaana ja\ntyytyvänä, niin kauvan kun en ole pettänyt tiedettäni ja kotimaatani.\"\n\nTämä mielijalous sai viimein kuitenkin ansaitun palkkansa. Suomen\nyli-opistohon asetettiin Suomen kielen rohvessorin virka, jommoista\nsiinä siihen asti ei ollut löytynyt, ja ensimäiseksi rohvessoriksi\nmäärättiin Kastrén. Yliopiston kansleri, silloin perintöruhtinas, nyt\nkeisarimme Aleksanteri, antoi Maaliskuulla 1851 Helsingissä käydessään\nitse Kastrén'ille vakuuskirjan siihen virkaan. -- Siitä oli riemu suuri\nkoko Suomen maassa, toivo rusotti kuni paremman päivän koitto, -- mutta\ntoisin oli Jumalan käsittämätöin tahto säätänyt. Muutamia kuukausia\nvaan sai yliopisto iloita uudesta opettajasta, -- jo Toukokuun 7\npäivänä vei hänet armotoin kuolema kovan kärsimisen perästä tuonelaan.\n\n\n\n\n12.\n\nKreivi Pietari Braahe.\n\nSuomea hallitseva.\n\n\nKuningas Toinen Kustavi Adolf, tämä uskon uljas sankari, joka\nevankelion puhdasta oppia puolustaen kesken ikänsä kaatui Lütsenin\nkedolla, vaikutti jalon henkensä kautta voimakkaasti koko kansaansa,\njonka sisällinen voima nyt ikäänkuin unesta heräsi. Hän oli ympärilleen\nko'onnut koko joukon uhkeita miehiä, joiden nimet aina elävät muistossa\nmainioina, ja näihin kuului _Kreivi Pietari Braahekin_. -- Hän oli\nsyntynyt Ruotsinmaalla Helmikuun 18 päivänä vuonna 1602. Käytyänsä\nkotimaassaan koulua ensin matkusti hän aikansa Saksanmaalla, kartuttaen\nentistä tietoansa, vaan palasi jo v. 1626 Ruotsiin takasi ja meni\nsieltä valta-virkoihin.\n\nOsoitellessaan nerollista taitoaan monessa eri toimessa oli hän\nvaihetellen sekä rauhan, että sodan seikkoja asioinut, koska hän vuonna\n1837 nimitettiin Suomenmaan hallitusmieheksi. Tämä toimi oli Braahelle\nomansa. Hänen vilkas ja vireä luontonsa vaati lavean vaikutusalan ja\ntätä ei suinkaan häneltä puuttunut Suomessa; sillä surkeassa tilassa\ntosin oli silloin maamme ja kansamme! Alituiset riidat Venäjän kanssa\nja varsinkin \"nuijasodan\" kovat kotoiset taistelut olivat suuresti\nsortaneet Suomeamme ja kaikki sen sisälliset seikat sotkeneet siksensä.\nPäähallitus oli etäällä Ruotsissa ja vaikeata oli täältä käsin\nmaakunnan puutteita poistella. Suomessa taas eli ylimäiset virkamiehet\nkeskenään riidassa ja kun eivät yhteistä, mutta omaa etuansa katsoneet\nvaan, niin heistä ei maakunnalle muuta ollut, kuin haittaa ja vahinkoa.\nVapaa vallas-sääty polki talonpoikasta kansaa väkivaltaisesti,\nkohdellen sitä ylpeydellä; papit ja opettajat olivat vähätietoisia, ja\nharvassa niitäkin. Venäjän uskoiset papit maamme itäisillä rajoilla\ntaisivat tuskin \"Isämeitää\" selvään lukea; ja vuodelta 1640 mainitsee\nilokseen Braahe, että Käsisalmen tienoissa silloin oli 15 kreikan\nuskoista pappia, jotka ulkomuistilta osasivat uskonsa tunnustukset.\nPaljoa parempi tuskin oli Luterialainenkaan papisto, sillä Braahen\ntäytyi heidän suhteensa määrätä, ett'ei ketään asetettako seurakuntiin\npapiksi, joka ei katkismustaan osannut. Ja samoin valittaa Turun\npiispa Rotoovio useamman kerran silloisten pappien suurta raakuutta.\nArvattavasti oli muiden säätyjen tieto ja valistus vieläkin vähempi ja\nkansan keskeiset seikat kaikkein kurjimmat. Uhalla poltti talonpojat\ntoiset toistensa kyliä ja samassa toisinaan omiansakin. Toiset\nmuuttivat tavaroineen etäisiin metsiin eli synkkiin saloihin, ja näin\njäi tilat, talot useinkin autioiksi. Tähän surkeuteen tuskin taisi enää\napua toivoakaan, sillä laittomuus ja väkivalta oli yleinen. Näin oli\nkaikki joutunut kurjalle kannalle Suomessamme; vaan ihmekös olikaan\ntuo? Sillä aina _Klas Flemmingin_ ajoista oli maakunta kaivannut vahvaa\nja kunnollista hallitusmiestä, ja kuinka siis yleinen paha olisi\npoistettu?\n\n_Suomen päälliköksi_ tuli nyt vihdoinkin Braahe, ja hänessä löysi\nkovasti kärsinyt kansamme auttajansa. Suomen tilaa tiedustellen\nmatkusti hän kohta tultuansa talven aikaan vuosina 1637 ja 1638 halki\nmaamme ja kävi Viipurit, Käkisalmet, Savonlinnat sekä monet muutkin\nmaaseudut. Kohta sen jälkeen kulki jo Pohjois-Suomessa ja kävi sieltä\nmeritse palatessaan Turkuun Ahvenenmaankin saaristossa. Kolme eri\nkertaa matkusti Braahe näin maassamme ja kuitenkin oli tämmöinen\nmatkustus siihen aikaan nykyistä vaikeampi. Teitä oli harvassa hyvin\nja nekin vallan huonoja, kansa oli köyhää ja maat vähän asutut. Mutta\nKreivi Braahe oli toimessaan ahkera eikä vaivoja kamonnut, vaikka\nterveytensä oli heikko eikä suinkaan kehuttava.\n\nNäistä hänen matkoistaan oli suuri hyöty maallemme, sillä tarkka\nsilmänsä keksi kussakin kohdassa puutteet pian ja vakaa tahtonsa koki\nne myöskin parannella, -- Niin oli vahva hallituksensa maakunnan laille\nja säännöille hankkinut kohtakin entisen voimansa, ja Braahe tiesi sekä\nylellisen vallattomuuden hillitä Suomessa, että taas toisaalta päin\nsuureti arvonsa kautta Ruotsissa vakaasti valvoa Suomenmaan totista\netua. Juuri sentähden Suomalaiset Braahea rakastivatkin suuresti, ja\nhäntä sanottiin yleisesti \"maanisäksi,\" samoin kuin hallitus-aikaansa\nkauan jälkeensä päin kehuttiin \"kreivin ajaksi.\" Tätä tarkoittaa vielä\nnytkin se maine kun sananparressa sanotaan jonkun asian tapahtunen\n\"kreivin aikoina,\" siinä mielessä muka, että kreivi Braahen hallitessa\noli aika onnellinen maassamme. -- Näistä päivin alkoikin Suomi taas\nvoimattomuudestaan kostua ja ulkonainen tilansa parata. Mutta Braahe\noli viisas ja jumalinen mies, joka hyvästi tiesi, ett'ei laki ja\nsäännöt yksinään auta, ell'ei kansa tiedä ja tajua niiden todellista\nhyötyä. Hän ymmärsi sen, että jos kansan vielä raakana ollen ulkonainen\npakko vähänkään helpponeisi, niin lainkin kuuliaisuus katoaisi samalla.\nSen tautta tahtoi hän itsessään kansassa ensin herättää elävän totuuden\ntunnon ja sen vahvalla perustuksella asettaa koko sen vastaisen olon\nja menestyksen. Mistä tämä totisen sivistyksen siemen oli saatava,\nsen tiesi hän myös, ja ensimäinen huolensa olikin siis saada Pyhää\nRaamattua kokonaan Suomen kielelle käännetyksi, koska entiset\nsuomennokset olivat vaellinaisia ja nekin jo harvassa. Tämä tärkeä työ\ntulikin vuonna 1642 toimeen ja vaikka ensimäiset pipliat vielä olivat\nhinnaltaan kalliita, -- ne painettiin muka Ruotsissa, -- ostettiin\nniitä niin mieluisesti, että vähällä aikaa koko painos meni kaupassa.\nBraahen toimesta rakennettiin myös uutteraan kirkkoja, seurakuntiin\nasetettiin taitavampia pappia opettajiksi ja vanhat kelvottomat\npantiin viralta pois. Nuorisoa varten asetettiin uusia kouluja maan\neri-seutuihin, niinkuin Helsinkiin, Hämeenlinnaan, Joensuuhun,\nPohjanmaalle, Savonlinnaan ja Käkisalmeen Karjalassa. Viipuriin\nperustettiin korkeampi opetuspaikka \"kymnaasin\" nimellä ja samanniminen\nkorkeakoulu Turussa muutettiin vuonna 1640 _yli-opistoksi_. Kreivi\nBraahe, jonka neuvosta kuningatar Kristiina tämän muutoksen sääti,\nmäärättiin myös uuden yliopiston pääkaitsijaksi, ja sen virkansa piti\nhän aina kuolemaansa vuoteen 1680 asti, Vaikk'ei hän kaiken sen aikaa\nhallinnut maatamme. Maaherrana Suomessa oli Braahe kahteen erikertaan,\nnimittäin vuodesta 1637-1640 ja taas vuodesta 1648-1650 taikka viisi\nvuotta vaan yhteensä; mutta paljon ennätti hän silläkin välin jo maamme\nhyödyksi vaikutella. Hän saatto maaviljelyksen paremmalle kannalle ja\nrakennutti uudesta useampia kaupunkia maahamme. Näistä mainittakoon\n_Kristiina, Kajaani ja Salosten kaupunki_, jota perustajansa nimeltä\nsanotaan myöskin Braaheksi. -- Kaikki maamme seikat tutki ja tiedusteli\nBraahe ja kussakin kohdassa sai hän useinki vähillä varoilla suuria\nparannuksia tehneeksi. Syystä siis voi hallitus-ajastaan tiliä\ntehden luottamuksella sanoa: \"minä olin maakuntaan tyytyväinen ja\ntaas maakunta minuhun.\" Hänen ansiotaan palkiten olisi kuningatar\nKristiina ylentänyt hänen Herttuaksi; vaan Braahe oli entiseen nimeensä\ntyytyvämpi eikä huolinut koko Herttuan arvosta.\n\nNyt on kreivi Pietari Braahe jo kolmatta sataa vuotta levännyt mullassa\nmaan, ja moni seikka on siitä ajoin jo muuttunut Suomessa, mutta\nmuinaista Kreiviänsä muistelee Suomalaiset yhä vieläkin rakkaudella.\nJa kansamme mielessä on hän elävä vastakin aina, niinkauan kuin\nSuomalaiset isäinsä maata ja sen muinaisia muistoja rakastavat. Kreivi\nBraahesta on polvi polvelta isä pojalleen puhuva, sillä hän oli\nkelpo- ja kunnon mies, jota jälellisten tulee mainita kunnialla. Ja\nsiksi hänestä olemme mekin puhuneet sanaisen, että oppisit, lukijani,\nrakkaudella muistamaan häntä, niinkuin kutakin miestä, joka maamme\nhyväksi kuntonsa käytti ja sen etuja jalosti ahkeroitsi.\n\n\n\n\n13.\n\nKaarina Maunutar.\n\n\nMainion isänsä Ensimäisen _Kustavin_ kuoltua nousi vuonna 1560 Eerikki\n14:ta Ruotsinmaan hallitus-istuimelle. Nuoremmat veljensä Johana ja\nKaarlo olivat sitä ennen kumpikin saaneet isältänsä herttuakunnan\nhallitaksensa. Vaan kun Herttuat mielestään kuitenki saivat isänsä\njälkeen vähemmin perintöä, kuin toivonsa oli, vierautuivat he\nvähitellen veljestään Eerikistä. Tämä näin alkanut eripuraisuus\nkasvoi kasvamistaan yhä, kunne siitä vihdoin syttyi ilmi viha. Koska\npäälliseksi nyt Ruotsi tähän aikaan riitautui naapuri-valtain kanssa,\njosta syntyi pitkällisiä sotia, Kävi kuningas Eerikin kruunu yhä\nraskaammaksi ja monet huolensa enenivät. Vieläpäs näytti kova onni\nvainoavan kuningasta hänen yksityisissäkin asioissansa, ettei hänen\nedes koti-elannossaan suotu kaukaan löytää lepoa ja huojennusta\nraskaista hallitus-toimista.\n\nUseammassakin ulkomaan hovissa oli hän jo kosinut, vaan naimistuumansa\neivät hyvästi onnistuneet sillä yhä ilmestyi jotakin estettä. Vihdoinki\nrakastui hän muutamaan oman maansa tyttäreen, ja tämä oli Kaarina\nMaunutar. Hänen säätynsä oli alhainen, sillä isänsä kuului kuninkaan\nvartio-väkeen, jossa hän ensin palveli halpana sotamiessä ja sittemmin\nkapraalina. Nuorra tyttösenä istui Kaarina pähkinöitä myöden päivät\npitkään kaupungin turulla, hankkiakseen tällä tavoin jokapäiväisen\nelatuksensa, sillä isänsä varat olivat vähässä. Siinä keksi hänet\nkuningas Eerikki useinki sivuitse kulkiessaan ja mielistyi neitosen\nhempeyteen niin, että otatti Kaarinan hovissaan kasvatettavaksi ja\nmääräsi hänet sisärelleen Elisabetalle hovi-neitsyeksi. Kaarina,\nijältään vasta kolmentoista-vuotias, olikin oppimaan herkkä ja taipui\npiankin uuteen tilaansa. Käytöksensä oli siisti ja soma sekä kaikille\nmieliksi, ja kaikenlaisessa tiedossa ja taidossa kasvava itse, kasvoi\nyhä myös ihanuutensa. Hänestä jälellä olevat kuvat lienevät huonosti\nonnistuneet, sillä niihin nähden ei muotonsa juuri olisi ihana; mutta\nyksimielisesti kehuvat hänen erinomaista kauneuttansa kaikki sen\naikuiset kirjoittajat. Ja niinpä oli Eerikinki mielestä Kaarina muita\nkaikkia sulompi ja kauniimpi. Sen mielensä ilmoitti kuningas selvästi\nmyös eikä salannut sitä Kaarinaltakaan, vaan osoitti hänelle syvällisen\nrakkautensa, kussa suinki tilaisuuden sai. Puolestaan mieltyi\nKaarinakin kuninkaasen ja antausi kohta kokonaan hänen suosioonsa,\nsillä hänkään ei voinut sisällistä sydämensä taipumusta pitää salassa.\n-- Tästä päivin ei Eerikki pitänyt korkeimmistakaan kuninkaan\ntyttäristä enää lukua, vaan päätti mielessään korottaa Kaarinan\navio-puolisoksensa.\n\nKansa kuitenkaan ei tajunnut syytä, miksi kuningas näin oli Kaarinaan\nedellä muiden mieltynyt, vaan luulivat häntä loihto-juomilla lumotuksi.\nJa vaikka ei Kaarina hallitustoimiin ollenkaan ryhtynyt, jos ei\nkuninkaan pikaista mieltä jolloin masentaaksensa, alettiin häntä kohta\nhovissakin katsella kateuden silmillä. Valtakunnan suuret ja varsinkin\nEerikin erinäisessä lemmessä siihen asti pysynyt Yrjö Pietarinpoika\nsekä monet muut pelkäsivät arvonsa Kaarinan kautta nyt vähenevän jos\nei vielä kokonaanki unhotuksiin jäävänsä. Sitä estääksensä kokivat he\nviekkaasti kieliä Kaarinan päähän ja sillä keinon vieroittaa häntä\nkuninkaan suosiosta; vaan tämäpäs tuumansa ei toki onnistunut. Eerikki\nhavaitsi panettelijoiden kateellisen ilkeyden ja heille kyllä olisi\npahastikin käynyt, ell'ei Kaarina hyvästä sydämestään olisi Eerikin\nvihaa hillinnyt ja vihamiestensä puolesta rukoillut.\n\nNäin oli kadehtioiden kavaluus heitä vaan itsiään haitannut. Viekkauden\nvalheista sortumatta oli kuninkaan rakkaus muuttumatoin. Monia\nmurheitaan haihduttaaksensa sousi hän kesän aikana useinkin ystävineen\nMelarjärven tyynelle selälle, ja silloin oli Kaarina aina hänen\nkanssansa. Jonkun niemen eli saaren kauniisti kukoistavalla rannalla\nvietettiin aika ystäväin kesken täällä hupaisesti, ja vasta iltaisella\nmyöhään käännyttiin monestikin kotihin. Soudettaessa istui Eerikki\nsilloin luona rakkaan Kaarinansa, toisinaan ääneti taivaan tähtiä\ntähyten, joita tyyni veden pinta somasti kuvasteli, toisinaan taas\nkuunnellen Melarin rannoilta sulosti kaikuvia lauluja. Nämä laulettiin\nkuninkaan käskystä, sillä samoin kuin huolissaan muinoin kuningas\nSauli, samoin oli Eerikkikin laulun ja soiton ääntä rakastava ja on\nuseampaan lauluun itse sekä sanat että nuotinkin laatinut. Muudan\nheistä on aina meidän aikoihin säilynyt ja kuuluisi Suomeksi näin:\n\n    \"Ei Kaarinalla rikkautta,\n    Mitäpä siitä huolinkaan;\n    Hänellä ompi rakkautta,\n    Ja se paras minusta vaan.\n    Seuratkoon miki mieltähän:\n    Mie en heitä tyttöän.\"\n\n    \"Jos ruunu päässähän ei loista\n    Loistaapi muoto kaunoinen.\n    Parempaa en tunne toista,\n    Jos onki muista hupainen.\n    Seuratkoon tuiki mieltähän:\n    Mie en heitä tyttöän.\"\n\n    \"Muut lennelköötkin korkialle,\n    Mun ompi maassa matkani.\n    Ja sen mä näytän maailmalle\n    Ett' ompi Kaari kultani.\n    Seuratkoon miki mieltähän:\n    Mie en heitä tyttöän.\"\n\n    \"Hyvästi jää nyt armahani!\n    Levätkös yösi rauhassa!\n    Minäp' en luovu sanastani,\n    Ja kaikk' on Herran hallussa\n    Seuratkoon miki mieltähän:\n    Mie en heitä tyttöän.\"\n\nValtasäädyiltä luvan saatuansa naida mieltään myöten hyvän eli\nhalpaisen, vihittikin Kuningas itsensä Kaarinaan, ehkä kuitenkin\nsalaa ja hiljaisuudessa, koska morsiamensa oli alhaista sukua.\nKeväällä vuonna 1568 synnytti Kaarina hänelle pojan, joka ristittäessä\nnimitettiin Kustaviksi ja samoin kuin äitinsä ja hänen heimonsa\nkorotettiin vapaasukuiseen säätyhyn. Jälempää päätti kuitenkin kuningas\npitää julkiset häät ja senkautta hankkia Kaarinalle oikeuden kantaa\nkuninkaallista kruunua. Valtakunnan ylimäiset herrat ja mitä maassa\nparasta ja korkeinta oli, kutsuttiin nyt sitä vasten häihin; ja kaikki\nsuostuivat tulemaan, yksin herttuakin, sillä kukaan ei rohennut\nvastahakoisuutta ilmoittaa. Määrä-päivänä, joka oli neljäs Heinäkuuta\nvuonna 1568, vihki heidät Arkkipiispa Laurentius Petri juhlallisesti.\nEräs valtakunnan kreivi talutti morsianta vihille. Kolme ritaria kantoi\nedelläpäin kruunua, riikin valtikkaa ja omenata; ja neljä muuta piteli\npäällä Kaarinan heiluvaista, kullankoristettua kunnia taivasta. Sen\njälkeisenä päivänä kruunattiin hän sitte juhlallisesti, niinkuin tapa\nvanhuudesta vaati; mutta tässä tilassa pudotti kruunun pitäjä, joka oli\nvarista menehtymässä, kalliin kannettavansa; ja kokoontunut kansa hoki\ntätä pahaksi merkiksi, odottaen siitä jotakin onnettomuutta.\n\nTämä heidän ennustuksensa toteutuikin ja sitä oli jo moni viisaampikin\naavistanut, jos ei juuri samasta syystäkään. -- Eerikki oli\nveljensä Johanan kanssa jo aikoja elänyt riidassa. Tämä hallitsi\nHerttuakunnassaan _Suomessa_ aivan omin päinsä, ei totellut kuningasta\nvähäisenkään, eikä suvainnut hänen sotaväkeäänkään maahansa. Päällseksi\nnai _Puolasta_, jonka kanssa Ruotsi silloin oli riidassa, kuninkaan\ntyttären ja auttoi tätä vihollista valtaa suurella rahasummalla.\nTästä suuttuen kokesi Eerikki Ruotsin valtasäädyt herrain päiville ja\nkäsketti niiden eteen veljensä. Johana Herttua ei manausta kuullut,\nvaan kokosi Suomalaiset Turkuun, jossa hän oli asuntoa, puhutteli\nheitä täällä mainetta myöten Suomeksi ja sai heidät kuningasta vastaan\npuolellensa. Kuningas Eerikki lähetti nyt sotajoukon Suomeen ja tämä\npiiritti Johanaa Turun linnassa. Kahden kuukauden päästä antausi\nElokuussa vuonna 1563 linna Kuninkaan väelle, ja Herttua vietiin\nvankina Ruotsiin, jossa häntä pidettiin _Gripsholman_ linnassa.\nVuonna 1567 pääsi hän kuitenkin vankeudesta ja oli sopivinaan Veljensä\nkanssa; vaan ilmoitti jo salaisen vihansa siinä, ett'ei tullut Eerikin\nhäihin, vaikka ensin niin oli luvannut. -- Kohta sen jälkeen näytti\nkuitenkin vihansa julkisesti ja teki veljensä Herttua Kaarlon ja muiden\nmahtavain herrain kansa Kuningasta vastaan liiton. Eerikki otettiin\nvielä vuonna 1568 vangiksi ja pidettiin aikansa Turunkin linnassa\nsekä monessa paikoin muualla, kunne hän vihdoinki myrkystä kuoli ja\nvuonna 1575 kurjat päivänsä lopetti. Kuninkaallisen istuimen anasti nyt\nJohana Herttua. Ei hän kuitenkaan veljensä leskeä mitenkään vainonnut,\nsillä hänen hiljainen ja lauhkea luontonsa lepytti vihollistenkin\nmielen; vaan määräsi hänelle vähäisen elatuksen heti Eerikin vangiksi\njouduttua. Veljensä kuoltua antoi hän Karinalle vielä neljä maatilaa\n_Suomessa_, johon viimein vuonna 1581 lisäsi _Liuksialan_ kuninkaan\nkartanon _Kangassalan_ pitäjässä.\n\nTäällä eli Kaarina Maunutar nyt unhotuksissa kotimaastansa kaukana,\nkaksi lastansa _Henrikki ja Arnolti_ kuolivat jo nuorella ijällä, ja\npoikansa _Kustavi_ eli kaiken aikansa ulkomailla. Tyttärensä _Sigri_\noli naimisessa Suomen laamannilla _Henrikki Totilla_. Vävynsä,\ntyttärensä ja heidän lastensa seurassa vietti hän viimeiset päivänsä\nrauhassa ja onnellisena kauniissa ehkä syrjäisessä Liuksialassa.\nKorkiat, metsäiset vuoret, lehtevät kunnaat, vihannat vainiot,\ntuuheat laaksot ja niiden välillä juoksevat joet tekivät hänen\nasuntonsa tässä ihanaksi ja somaksi. Muisto hänen hyvästä ja leppeästä\nmielen laadusta elää vielä kahden vuosisadan päästä näillä tienoin\nrahvaan suussa. Asuttuaan Suomessa yhteensä 31 vuotta, kuoli Kaarina\nMaunutar Liuksialan kartanossa vuonna 1612 ja haudattiin tottilaisten\nhautakammioon Turun tuomiokirkossa, jossa hänelle rakennettu\nmuistomerkki vieläkin on tallella.\n\n\n\n\n14.\n\nKuningas Toinen Kustavi Adolf jättää maallensa hyväiset.\n\n\nKoska Paavin valta ja sitä kuulevaiset ruhtinat yksin voimin\nvainosivat Lutheruksen kautta puhdistunutta uskon oppia Saksan maalla,\nja katoliikin uskoinen lahkokunta jo oli heikommat vastustajansa\nkokonaan sortaa ja polkea, ilmestyi ahdistuneille Lutherialaisille\nJumalan sallimuksesta vakaa ja voimakas puolustaja, tämä jalo ja\nhurskasmielinen uros oli Ruotsin kuningas toinen _Kustavi Adolf_. Hän\nei voinut uskolaistensa hätää ja ahdistusta kauemmin kärsiä; vaan\npäätti voimansa jälkeen Paavilaisuuden väkivaltaa ja synkkää pimeyttä\nvastaan puolustaa selvää ja puhdasta kristin oppia.\n\nKoska siis sotatarpeensa oli varustanut ja Ruotsista ja Suomesta\nyhteensä kerännyt noin 15 tuhatta miestä, kutsui hän maansa\nvaltiosäädyt ko'olle, ja tuli 19 päiv. Toukokuuta vuonna 1630 heille\nheittämään hyväisensä. Osottaen täällä käsivarrellaan istuvaista,\nnelivuotista tytärtään, Kristiinaa, kokoontuneille säädyille, että\nsiinä heidän tulevainen hallitsiansa nyt oli, otti hän lapsensa\npuolesta heiltä uskollisuuden valan. -- Siitä ilmoitti hän\nalamaisillensa ne syyt, joista hän oli päättänyt sotaan ryhtyä ja sanoi\nmuun muassa näin: \"koska luultavasti moni uskoo ja ajattelee, meidän\nsyyttä tähän sotaan antautuvan, otan minä kaikkivaltiaan Jumalan, jonka\nnäkyvissä nyt istun, todistajakseni, ett'en minä omasta uskalluksesta\ntaikka riidan halusta sotaa alota vaan yksittään sen vuoksi, että\nahdistuneet uskolaisemme pääsisivät Paavin kovasta ikeestä vapaiksi\nja totuus voiton saisi, jonka Jumalan avulla toivonki tapahtuvan. Ja\nkoska maailman tapa on se, että astia niin kauan veteen käypi, kunne se\nhajoaa, niin on myös tapahtuva, että minunki viimein täytyy vuodattaa\nvereni, vaikka Ruotsinmaan edestä sotien Jumalan suojeluksesta tähän\nasti olen kaikelta vahingolta ja hengen vaaralta säilynyt. Siis tahdon\nennen lähtöäni nyt jättää teidät, Ruotsin erityiset valtiosäädyt,\nJumalan kaikkivaltiaan suojelukseen, ja toivotan, että sitte, kun\ntämä viheliäinen ja työläs elomme päättyy, Jumalan armosta Hänen\ntaivaallisessa valtakunnassaan taas yhtykäämme.\"\n\nSiitä kääntyi kuningas kutakin valtasäätyä erittäin puhuttelemaan ja\nsanoi: \"teille kaikille jätän nyt sydämelliset hyväiseni, -- kukaties\nijäksi.\" Vihdoin päätti hän puheensa rukouksella, ja silmistänsä vuoti\nkyyneleitä.\n\nKohta sen jälkeen jätti jo Kustavi Adolf rakkaan maansa ja kansansa\nja sai sille matkalle, josta hän ei enää palannut. Sotajoukkonensa,\njoka tosin oli ko'olleen pieni, mutta valmis seuraamaan ruhtinataan,\nkunne ikään käskynsä vaati, läksi hän 30 päivänä Toukokuussa sitä\nvasten varustetuille laivoille ja joutui viisiviikkosen purjehuksen\npäästä Johanuspäivänä 1630 matkansa perille. Laivasto rupesi ankkuriin\n_Ruben_-nimisen saaren luo liki Pommerin rannetta. Täältä souti nyt\nvähitellen sotajoukko maalle ja kuningas kaikkein ensimäiseksi. Koko\nväestön nähden laskeusi hän polvillensa maahan, kantaen kuuluvilla\nsanoin onnellisesta perille tulostaan Herralle kiitoksen, ja rukoili\nHänen vastaistakin apua ja siunaustansa. Tätä kuunnellessa herahti vesi\nkaikkein läsnä olevaisten silmihin. -- Sen keksi kuningas ja sanoi\nväellensä: \"elkööt itkekö, -- mutta rukoilkaat hartaasti, ystäväni!\nSillä kuta uutterammin te rukoilette, sitä varmempi on voittonne,\nparahin kristitty on parahin sotijakin.\"\n\nSaman kristillisen mieli-alan osoitti kuningas aina edeski päin sodan\njulmimmanki riehuessa. Koska vihollisten keskuudessa kaikenlainen\nirstaisuus ja paha meno oli valloillansa ja tuskin kukaan muisti\nJumalaa, kokoontui Kustavi Adolfin väki illoin, aamuin pappinsa\nympärille ja pitivät jumalan palvelusta alla ankean taivahan. Kaikki\nraakuus ja viheliäisyys niin tavoissa, kuin töissä rangaistiin kovasti.\n-- Kuningas itse näytti omassa käytöksessään tämän puolesta parhaimman\nesimerkin sotijoillensa. Hänessä eli syvä ja harras Jumalan pelko,\njosta hänelle valui vakuutta ja uskallusta pahimmassakin hädässä. Ja\nhänen väellänsä oli se luja ja vakaa luottamus, että näin jalon ja\nhurskaan päällikön johdattaessa eivät muuta kuin voittaa taitaisi.\n\n\n\n\n15.\n\nJohan Guttenberg ja Kirjapainon keksintä.\n\n\nKerran kirjallista kansakäyntiä pitäessämme tulee meidän niitä miehiä\nmuistella, joiden taito ja toimi sen keinon ensinnä keksi, jonka avulla\nnyt vaikka matkainki päästä helposti näin kirjassa voimme toinen\ntoisensa puheella olla.\n\nNiinpä kirjapaino-keinosta ja sen keksijöistä tahdon teille nyt\njutella; sillä mainitulla mahdillansa ovat nämä miehet ansainneet koko\nihmiskunnalta kunnian ja kiitoksen, ja samate olemme heille mekin\nsuuressa velassa. Kuulkaas nyt, kusta tämä velkamme on karttunut\nja mitkä mainiot edut heidän keksimänsä keino on meille ja koko\nihmiskunnalle tuottanut. Ennen sen keksimistä oli kaikki kirjat\nhitaasti kynällä kirjoitettavat, ja heitä oli aikaan saadessa suuri\nvaiva ja työ, kuten kukin helposti ymmärtää. Kuka esimerkiksi siihen\naikaan piti lapsille koulua ja tahtoi heille edes kirjan kullekin\nhankkia, sen täytyi nämä kirjat esinnä tehdä, ja tässä kului häneltä\nkallis muuhun käytettävä aikansa. Päälliseksi oli kirjoitusta\ntaitavat miehet silloin vielä sangen harvassa ja siitä syystä kävi\ntämmöiset käsitekoiset kirjat hyvin kalliiksi, vaikk'ei ne kuitenkaan\nniin siistiä ja selviä olleet, kuin nykyiset kirjamme. Isommista\nkirjoista varsinkin nousi tekopalkka ylen suureksi; ja yksi ainoa\npiplia maksoi jo satamääriä. Kuka siis kirjoja itsellensä halusi, se\nei saanut varojansa säästellä, ja senpä tähden kirjoja silloin hyvin\nharvassa nähtiinkin. Tuskin jaksoi niitä hankkia muut, kuin rikkaat\nja varsin varalliset eikä nekään monta aina mieheensä. Kellä kaksi\nkolme kirjaista oli, se oli maassansa mainio ja hänellä oli niissä jo\nmelkoinen rikkaus ko'olla.\n\nVaan jos kirjat siihen aikaan olivat vähässä, niin oli heidän arvonsa\nsitä suurempi; ja kuka kerran oli kalliista hinnasta kirjan itsellensä\nsaanut, se sitä myös koki säilyttää ja kuni silmäteräänsä pidellä\nhyvästi ja kauniisti. Kirjaansa piti siihen aikaan kukin parhaana\ntavaranaan, ja kuni muutamat meidän aikanamme sitovat raha-arkkunsa\nraudoilla huoneensa siltaan kiini, samoin monikin silloin kytki\nkirjansa kahleisin, ett'ei sitä kuka varastaisi eli muuten paikaltaan\nveisi. -- Näin tähän aikaan rikkaatkin saivat katsoa ja kunnioittaa\nkirjaansa.\n\nKöyhillä taas ja vähempivaraisilla ei kirjoja ensinkään ollut; sillä\nmilläs he näin kalliita kaluja olisivat itsellensä ostaneet. Tämän\ntautta olikin yleinen kansa tuiki tyhmää ja tietämatöintä, eläen\nhenkensä puolesta synkässä sokeudessa. Kurjalla kannalla siis oli\ntähän aikaan sivistyksen ja säädyllisyyden seikka; sillä muuta ei\nlapsetkaan saaneet ijässään oppia, kuin mitä vähätietoiset vanhempansa\nheille suullisesti neuvoa taisivat. -- Tätä surkeutta olisi kyllä\nvielä kauankin kestänyt, jos ei parempaa opin ja neuvon tilaa olisi\nvihdoinkin ilmestynyt. Mutta ihmiskunnan onneksi keksittin kirjain\ntekemiseen uusi helpompi keino ja sen kautta oli nyt siihen asti\nsulettu opin ja tiedon aitta kaikelle kansalle au'ennut. Siitä alkoi\nuusi kirkas valo levetä maailmaan, ja tätä täytyi pimeyden paeta.\n\nOn muka noin neljä sataa vuotta siitä nyt kulunut, kuin Maintsin\nkaupungissa Saksanmaalla _Johan Guttenberg_ kirjapaino-keinon keksi\nja havaitsi. Koettaakseen näet, voisiko kirjain tekemiseen samaa\nkeinoa käytellä, kuin korttien ja kaikenlaisten kuvain painamiseen jo\nkauvan oli käytetty, piirsi hän kirjanlehden kokoiseen puu-lautaseen\ntavallisen kirjoituksen, rivin rivinsä perähän. Sen tehtyänsä pyyhkäsi\nhän mustaa painetta tähän puussa olevaan piirrokseen, ja painoi sitä\nvasten sitte puhtaan paperin, jolle muuttui samassa puuhun piirretty\nkirjoitus. Siten oli kirjanlehti puoleksi jo painettu, ja samate\npainettiin pian paperin toinenkin puoli. Nyt oli lehden kummallakin\nsivulla selvä ja siisti kirjoitus, jota kävi hyvästi lukeminen: ja\n_Guttenberg oli tämän kautta kirjapaino-keinon keksinyt_.\n\nPainanta kävi tähän tapaan kuitenkin vielä hitaasti ja kirjain teko oli\nsittenkin työlästä. Kirjansivun suuruinen lehti, jota kirjoittaessa\nolisi kukaties tiimoja kulunut, saatiin tosin nyt yhdellä painamalla\nkirjoitusta täyteen ja sama kirjoitus voitiin painaa kuinka monelle\neripaperille tahansa. Mutta kokonaisessa kirjassa on montakin sivua ja\nnämä oli kaikki eri laittajille piirrettävät, jota paitsi lautaiset\npian kuluivat painettaessa pilalle ja taas olivat uudesta tehtävät.\nTätä puutosta auttaakseen piirsi Guttenberg kunkin kirjaimen eli\npuustavin erillensä pieniin puupalaisiin ja latoi ne sitte vieretyste,\nkunne heistä syntyi kokonainen rivi ja useammasta rivistä koko kirjan\nsivu. Tällä oli jo paljon voitettu, sillä yhtä puustavia saattoi\nnyt useamman kerran käytellä, vaan niitäkin puuhun piirtäessä ja\nyhdenkokoiseksi saadessa kului iso aika; sillä kuhunki kirjaan\nvaadittiin mahdottoman monta eri puustavia ja nekin puusta ollen taas\npian kuluivat kelvottomiksi.\n\nGuttenberg koki siis keksimäänsä keinoa parannella yhä, ja koetti\nja tuumasi tätä tehden jos jotakin. Mutta nämä koetuksensa kävivät\nkalliiksi ja niissä oli vähitellen kuluneet kaikki hänen varansa, niin\nettä hän viimeiseltä oli nälkään nääntyä. Näin oli jo vähällä työnsä\nhedelmä hänen kädestään kadota, ja koko keksimänsä keino olisi kukaties\nkeskentekoiseksi jäänytkin; mutta nyt yhdistyi kaksi muuta miestä\nhänen tuumaansa, nimittäin eräs varallinen kultaseppä _Johan Fausti_\nja hänen veljensä _Jaakoppi_. Kovaksi onneksi nousi myöhemmin heidän\nkeskensä riita ja Guttenberg erosi toveristaan, jättäen kirjapainonsa\nFaustille ja hänen veljellensä. Nämä miehet ahkeroivat nyt parannusta\nGuttenbergin keksimässä keinossa, ja heihin yhtyi kohta kolmas\ntoveri taas, nimeltään _Pietari Schöffer_, viraltaan pappi.\nkela ja nerokas mies, joka Guttenbergin kirjapaino-keinosta\nviimeisetkin puutteet poisti. Hänen neuvostaan piirrettiin nyt\nkerran vaan kukin puustavi erillensä puuhun, että saatiin heistä\nkaavat, joihin sitte kävi toisia tinasta valaminen. Tämä työnsä\ntulikin helposti toimeen, sillä Fausti oli taitava valaja, ja täten\nsaatiin nyt puustavia tehdyksi jo yhdessä tiimassa enemmän, kuin sitä\nennen koko kuukaudessa. Sitä paitsi löysi Schöffer uudenlaatuisen\nkirja-musteenkin, ja näillä keinoin kävi nyt kirjain painanta helposti.\n-- Vuonna 1457 saatiinkin jo ensimäinen kirja valmiiksi, joka oli\nDavidin Salttari, ja kohta sen jälkeen vuonna 1462 ilmestyi latinaksi\nkokonainen piplia. Nämä kirjat levisivät vähällä aikaa monelle haaralle\nsekä Saksaan että muihinkin maihin, ja Fausti voitti niillä suuret\nrahat varsinkin Pariisissa Ranskan-maalla, jossa niitä suurella\nhalulla ostettiin. Mutta monasterien munkit, jotka parhaastaan olivat\ntähän asti kirjoja te'eskelleet ja senkautta hyötyneet rikkaiksi,\nolivat uudelle kirjapaino-keinolle vihaiset. Sen vuoksi kokivatkin\nFaustia ja hänen toveriansa kaikella keinon vainota ja syyttivät\nheitä velhoiksi ja taikuriksi, jotka pahan hengen avulla olivat uudet\nkirjansa painaneet. Tätä munkkien syytöstä uskoi tyhmä ja tietämätöin\nkansa monessa tienoin todeksi ja alkoi kirjapainon keksijöitä kaikella\ntapaa vihata, kostaen heidän hyvät työnsä pahalla, niinkuin useinkin\nmaailmassa käypi. -- Guttenberg, joka alkuansa koko kirjapaino-keinon\noli mielessään miettinyt ja siihen käyttänyt kaiken hyvyytensä, kuoli\nsuuressa köyhyydessä saamatta maallista palkkaa monista vaivoistaan.\nSamoin kuoli jo Faustikin Pariisin kaupungissa vuonna 1466 eikä kauan\nsaanut hänkään työnsä palkkaa nautita. Mutta näiden miesten kautta tuli\nkirjain painanta maailmalle tutuksi ja sen kautta levisi sivistystä ja\nvaloa kaikkiin maihin, josta nyt ihmiskunta heitä kiitoksella muistaa\nja mainitsee.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS OSAKE.\n\nRunollista.\n\n\n\nHuokaus työtä aljettaissa.\n\n    Herra, Luoja taivasten,\n    Isä armias ihmisen,\n    Tukemme ja turvamme,\n    Edessäis nyt nöyrrymme.\n\n    Taivahan Sä tähtineen,\n    Maan ja ilman täytellen\n    lhmehiä kaikki loit,\n    Kaikki lahjat meille soit.\n\n    Sult' on päivän kirkkaus,\n    Kukkasenki kauneus,\n    Sulta ihmisjärki myös,\n    Kaikki Herra on sun työs.\n\n    Suo siis, että voisimme\n    Hyvin käyttää kuntomme,\n    Työllemme suo siunaus,\n    Toivollemme tointumus!\n\n                     Oksanen.\n\n\n\nRukous-virsi.\n\nIsänmaan suojeluksesta.\n\n(N o 321 Runebergin virsik.)\n\n    Jumala, maamme suojele\n    Ja voimallasi varjele,\n    Sodan ja rauhan retkillä,\n    Surun ja riemun hetkinä.\n\n    Tää ompi meille rakkahin\n    Ja aina kaiken kallihin;\n    Muu maa, jos vielä millainen,\n    Ei meille oo sen vertainen.\n\n    Isämme täällä syntyvät,\n    Elivät, uskoon yhtyvät;\n    Tääll' on asunto meiänki\n    Sama elo, elantoki.\n\n    Ja tääll' on kansa kasvava,\n    Samoja teitä polkeva,\n    Samaa kun mekin tunteva,\n    Samoin kun me rukoileva.\n\n    Jumala, hoia heikkoa,\n    Meiän suloista Suomea,\n    Se armossasi kasvata,\n    Kuin kastehella kasvuja.\n\n    Siunaa jokaista henkeä,\n    Jok' ompi sille ystävä,\n    vaan soihmaajansa sortele,\n    Kadehtiansa kaatele!\n\n    Olkoon se aina omanas,\n    Vapaa, väkevä, viljakas.\n    Ja runsas rakkaudessa\n    Ja täynnä Henkes armoa.\n\n    Oot päästänyt pimeestä sen,\n    Kun kuorestansa kukkaisen,\n    Se siis alati, armias,\n    Valaise valkeudellas!\n\n    Sanasi on se valkeus,\n    Se maan ja taivaan kirkkaus;\n    Suo, että meille selvästi\n    Se loppumatta loistaisi.\n\n                        Kiljander.\n\n\n\nSionin muisto-virsi.\n\n(N:o 102 Runebergin virsik.)\n\n    Vieressä virtain Baabelin,\n    Oi suurta surkeuttamme!\n    Kun itku-silmin Sionin\n    Mietimme muistissamme.\n    Suloiset soittimemmekin\n    Pajujen oksiin pantihin\n    Juur' pitkin rannikoita.\n    Ken taisi soittaa kahleissa,\n    Ken veisaella vankina,\n    Ken orjana iloita?\n\n    Oli se aika riemuisa\n    Jo mennyt maise juuri,\n    Ja pakanoiden joukossa\n    Surumme oli suuri.\n    Ne lausuit meille pilkaten:\n    \"No, laula kansa riemuiten\n    Ja veisaile ja soita!\"\n    Ken taisi soittaa kahleissa,\n    Ken veisaella vankina,\n    Ken orjana iloita?\n\n    Jerusalem, sun pyhäsi\n    Jos unhottaisin milloin,\n    Niin tarttukohon kieleni\n    Lakehen suuni silloin.\n    Mun rauhani, iloni maa!\n    Tykösi taas palautua\n    Halajaisin ja soisin.\n    Vapaana siellä soittaa saan\n    Ja veisaella ainiaan,\n    Iloinen aina oisin!\n\n                       Kiljander.\n\n\n\nLohdutus haudalla.\n\n(Vossin mukaan.)\n\n    Ellös surko! -- kaipaukses,\n            Itku vaikein\n    Turha on; tyhjä voivotukses,\n            Huoli haikein.\n    Kyyneleet ei kyllä auta,\n    Saatunsa pitääpi hauta;\n    Ei palaja tänne, ei,\n    Jonka tuoni täältä vei.\n\n    Liha kaikki lankiaapi\n            Lailla kukkasen,\n    Neitoselta tempoaapi\n            Surma sulhasen,\n    Ikivanhalta varansa,\n    Imevältä ruokkijansa;\n    Viepi vihkimäisiltään\n    Morsiamen yljältään.\n\n    Liha on kaikki kaatumassa,\n            Niinkuin heinänen,\n    Maaksi mainen maatumassa,\n            Mut ei taivainen.\n    Hän nyt, josta kannoit huolen,\n    Tähtitarhan tuolta puolen\n    Katselee jo ystävää,\n    Hauallansa itkevää.\n\n    Tieto, taito tarkoittaapi\n            Parempaisuutta,\n    Sydämemme kaipoaapi\n            Olevaisuutta;\n    Kalmako kadotteleisi,\n    Nekin maaksi muutteleisi?\n    Turha'anko meiät loi\n    Luoja, toivon meille soi?\n\n    Kuvoaan ei meihin Luoja\n            Suotta painanut;\n    Ruumis vaan on sielun suoja,\n            Jonk' on antanut.\n    Tämä peite laukiaapi,\n    Pian maaksi raukiaapi,\n    Koska henki lasketaan,\n    Kotihinsa kutsutaan.\n\n    Astu taivahasen taasta\n            Ajatukseni!\n    Hauan tuolle puolle maasta\n            Lennä luontoni!\n    Sielt' ei tauti, tuska tuima,\n    Sota, rutto, kuolon voima\n    Eroittele milloinkaan\n    Tuttavia toisistaan.\n\n    Ahpa päivää autuasta! --\n            Toinen toisaan\n    Tervehtivät: vanhin lasta,\n            Sulho neitoaan!\n    Siellä luojan laupiuutta,\n    Voimoa ja viisautta\n    Levon maassa lauletaan,\n    Voiton virttä veisataan.\n\n    Pian päivä päätynynnä\n            Lie jo meiltäkin,\n    Jäsenemme jäähtynynnä\n            Ehkä kohtakin;\n    Välttäkäämme harhateitä,\n    Että etsittäissä meitä\n    Valmihina oltaisiin,\n    Kotimaahan tultaisiin!\n\n                      Lönnrot.\n\n\n\nMarian murhe.\n\n(Mukaan lat. virren: Stabat mater.)\n\n    Murehella haikealla\n    Seisoi äiti ristin alla,\n    Johon poika naulitaan.\n    Sydän sykki surkiasti,\n    Kyyneleitä katkerasti\n    Silmä vuosi tulvanaan.\n\n    Voi sen tuskaa verratointa\n    Vaivattaissa viatointa\n    Ainokaista poikaansa!\n    Voipa määrää huokausten,\n    Kuin hän seisoi rinnatusten\n    Ristin kanssa rakkaansa!\n\n    Ken ei itkun pisaroita\n    Vuodattane katkeroita\n    Tätä huolta nähdessään!\n    Kuinpa äitin neidellisen\n    Poika hurskas, taivaallinen\n    Käytetähän kärsimään!\n\n    Jesust' äiti pilkattavan\n    Näki, ynnä kiusattavan\n    Synnin tähden maailman;\n    Kuuli hänen ristin alla\n    Nääntyenkin siunaamalla\n    Kiusaajansa kostavan.\n\n    Voi sit' äitin kärsimystä!\n    Hänen kanssans' yhdistystä\n    Etsiä minun pitää;\n    Palavalla sydämellä,\n    Kyyneleillä kylvetellä\n    Herran ruumista pyhää.\n\n    Poveheni, äiti, paina\n    Haavat vuotamahan aina,\n    Joita vuosi Poikasi,\n    Vuosi ruoskin suomittaissa\n    Sekä ristin naulittaissa\n    Tähden suurten syntini!\n\n    Häntä tahdon katsastella,\n    Hartahasti huokaella\n    Päivieni päätteesen.\n    Kyyneltesi kumppaliksi\n    Ja surusi toveriksi\n    Jään mä ristin juurehen.\n\n    Mua ellys eroittako,\n    Luotasi pois luovuttako,\n    Pyhä, puhdas impyinen!\n    Veisata valitus-virttä\n    Tahdon, ja syleillä hirttä,\n    Joll' on poikas ainoinen.\n\n    Mua hänen haavoissansa\n    Hautele ja vaivallansa\n    Pojes päästä synnistä,\n    Häntä kuulemaan kehoita,\n    Taivahan taloon osoita\n    Viimeisenä päivänä!\n\n    Ristinsä tukeni olkoon,\n    Kuolostansa mulle tulkoon\n    Turva vahva tuonelaan,\n    Että Luoja armahtaisi,\n    Sielu kurja onnen saisi\n    Käydessäni kuolemaan.\n\n                     Oksanen.\n\n\n\nOrvon kuolo.\n\n(Madjarin kielestä.)\n\n    Ken yönsä tuolla viettelöö\n    Sisällä kalmiston?\n    Jo kaksitoista kello lyö,\n    Ja vaiti kaikki on.\n\n    Se orpo on, kuin kova\n    Suru ahistelee,\n    Kun äiti armas, ainoa\n    Ei nousekkaan enee.\n\n    Nyt haudalla hyvän emon\n    Kujertelee polo:\n    \"Oi, äiti, oi, niin raskas on\n    Nyt poikasi olo!\"\n\n    Sinun manalle mentyä\n    Pois luota lapsesi,\n    Missään ei oo nyt tuttua,\n    Joka hyväilisi.\n\n    Ja ei sano enää kukaan:\n    \"Rakas mun poikani!\n    Kamala nyt jo kolkko vaan\n    Ja kylm' on suojani.\"\n\n    \"Mut täällä vieressä sinun\n    Miks' en jo maata saa?\n    Ka, kylmä, kylmä talvi on --\n    Polo minua, ah!\"\n\n    Näin yöllä orpo poikanen\n    Itkein kujertelee, --\n    Ja talven tuuli tuimanen\n    Yhä viheltelee.\n\n    Ja hyyksi poskella pojan\n    Se kyynel kylmistyy,\n    Hän ei havaitsekkaan, miten\n    Jo hanki tyrmistyy.\n\n    Mut ympärillä kirkkomaan\n    On kuolon kolkkous\n    Ja ääntä muut' ei kuulukkaan\n    Kuin tuulen huokaus.\n\n    Viimein ylös yritti hän,\n    Mut maahan vaipu vaan,\n    Ja pois uneen ikuisehen\n    Vajosi vaivoistaan.\n\n                      Ingman.\n\n\n\nMerimiehen morsio.\n\n(Runeberg: Vinden blåser upp i hast.)\n\n    Tuuli taas puhaltelee,\n    Laivoa lähettelee,\n    Viepi kullan vierahille,\n    Teille tietämättömille.\n\n    Kauasko kuleksinee,\n    Kauanko mua muistanee?\n    Näkisin hänen mä vielä,\n    vaan on kyyneleeni tiellä.\n\n    Lentäisinkö lintuna,\n    Sorsana, kajavana;\n    Niin jos kunne kullan veisi\n    Aalto, en jälelle jäisi.\n\n    Jos kuin kauas kulkisi,\n    Seuroaisi siipeni;\n    Siipi kuin suhauttaisi,\n    Ehkä kulta katsahtaisi.\n\n    Siipiä en saanut -- saan\n    Huivin huiskehella vaan,\n    Kyyneleistä kastuneella\n    Jäähyväiset viitteellä.\n\n    Sitte ennen iltoa\n    Taas kotihin kulkea,\n    Vaikka ei etäällä aivan\n    Vieläkin näkisin laivan.\n\n                     Lönnrot.\n\n\n\nVäsyneen valitus.\n\nRunebergin mukaan.\n\n    Jo hetken oon nyt heilunut\n    Mä kirves käissäni,\n    Ja hongan oisin kaatanut,\n    vaan vaipu voimani.\n\n    Olj ennen mulla kuntoa.\n    En siilon uupunut;\n    vaan vehka-leivän syötyä\n    On ruumis riutunut.\n\n    Jos kurja muunne muuttaisin\n    Jo tästä seudusta,\n    Niin leivän ehkä löytäisin\n    Ja palkan vaivasta.\n\n    Vaan vaikka siellä saisinki\n    Ma ruu'an runsahan,\n    Niin vaikiaa on kuitenki\n    Mun saada matkahan.\n\n    Sill' oisko seudut, maisemat\n    Niin siellä herttaset?\n    Ja oisko kummut, kukkulat\n    Kuin meillä metsäset?\n\n    Ja tuoksuisikko tuomikko\n    Niin siellä laaksossa?\n    Ja laulu kullan soisikko\n    Noin mulle lehdossa?\n\n    Kuin lehti kuiva lentävi,\n    Min tuuli tempasi,\n    Niin raukka hänki eksyvi,\n    Ken maansa hylkäsi.\n\n    Vaan ehkä Herra kuulevi\n    Jo köyhän kansansa,\n    Ja syksyn tullen siunavi\n    Sen vielä vuoronsa.\n\n                   Salmelainen.\n\n\n\nSimson ja Salamo.\n\n(Topeliuksen mukaan.)\n\n    Halulla hartahalla olj Paavo kuunnellut\n    Ne, mitkä äiti armas olj hälle kertonut.\n\n    Eissään hänen olj Juuda, sen maat ja temppelit,\n    Kuninkahansa kuulut ja suuret sankarit.\n\n    Ne keksi silmillänsä, olj itse joukossa,\n    Filistalaisten kanssa rajussa riiassa.\n\n    \"Ja kuules, äiti kulta, jos Simson öisin vaan,\n    Niin linnan laitteleisin louhista Suomenmaan.\"\n\n    \"Ja Salamo kun oisin, sen kullan paistavaks\n    Sinulle kaunistaisin, mun maammosein, majaks.\"\n\n    \"Ja jahka oisin Simson, sen surma sorteleis,\n    Ken kurja Suomeamme pahasti kohteleis!\"\n\n    \"Ja Salamo kun oisin, se linnan multa sais,\n    Ku maammosein ja maani hyvästi holhoais.\"\n\n    \"Ja heiän vertaisensa jos enmä ollekaan,\n    Joutuu ken ties se aika, kun siksi vielä saan.\"\n\n    \"Ja joskin ei se joudu, niin kyllä suoriaa\n    Minustakiin se miesi, ku maansa puolustaa.\"\n\n                              Salmelainen.\n\n\n\nLähteelle kadussa.\n\n    Ken kehno luonnon tyttö\n    Sun paikkahan pahaan\n    Kuletti kaupunkihin,\n    Kadusta juoksemaan?\n    Olois on aivan outo\n    Ja ratki riemuton,\n    Kuin läikkyis, lähde-parka,\n    Luvaton täällä on.\n\n    Kadull' on katsojansa\n    Ja tarkat korjaajat,\n    Kivillä peittämällä\n    Sinun ne surmaavat,\n    Tai täytesi la'aisten\n    Rupaa ja ruuhkia\n    Sun eivät, kehnot, salli\n    Kuvastaa taivasta.\n\n    Tai ohjaavat väkisen,\n    Ojittamalla maan,\n    Sun mustien murien\n    Sekahan juoksemaan.\n    Ei siellä päivä paista,\n    Ei luo hopeeta kuut,\n    Ei hohda kukka-parvet,\n    Hohaja honka-puut.\n\n    Jos kirkkaan silmäs' oisit\n    Hämeessä auaissut,\n    Niin hieta-kankahalla\n    Tienkäyjä uupunut\n    Se päivän paahtaessa\n    Sinusta voimaa jois,\n    Ja reunallais levähtäin\n    Matkaansa aprikois.\n\n    Jos oisit syntynynnä\n    Savoon tai Karjalaan,\n    Niin oisi kuuset nousseet\n    Norossais huojumaan,\n    Niin oisi kuuset nousseet\n    Ja tuomet tuoksumaan,\n    Ja niiden siimehessä\n    Käköset kukkumaan.\n\n    Siell' oisi poppa-miehet\n    Ja rammat vaivaiset\n    Hopeeta ynnä kultaa\n    Veteesi vuollehet;\n    Ois tyttäret tyköösi\n    Kes'-öillä kulkeneet\n    Ja lempeä sinussa\n    Salassa kylpeneet.\n\n    Ja itse viimein oisit\n    Liikkeelle lähtenyt,\n    Välitse kukka-kumpuin\n    Ja vaarain vierrellyt,\n    Sitt' äitisi sylihin\n    Lopulla puuhanna\n    Imeisten ihmetellä\n    Imatran koskena.\n\n    Vaan kehno luonnon tyttö\n    Sun paikkahan pahaan\n    Kuletti kaupunkihin,\n    Kadusta juoksemaan.\n    Olois on aivan outo\n    Ja ratki riemuton,\n    Kuin läikkyis, lähde-parka,\n    Luvaton täällä on.\n\n                     Oksanen.\n\n\n\nSavolaisen laulu.\n\n    Mun muistuu mielelleni nyt\n    Suloinen Savon maa!\n    Sen kansa kaikki kärsinyt\n    Ja onnellensa tyytynyt.\n    Tää armas, kallis maa!\n\n    Kuin korkeat sen kukkulat\n    Ja vaarat loistoiset!\n    Ja laaksot kuinka rauhaiset,\n    Ja lehdot kuinka vilppahat,\n    Kuin tummat siimehet!\n\n    Salot sen kuin siniset on,\n    Puut kuinka tuuheat,\n    Ja kuin humina hongikon\n    Syv' on ja jylhä ponneton,\n    Ja tuulet lauhkeat.\n\n    Ja kussa tähdet tuihkavat\n    Kovalla talvella,\n    Ja kussa Pohjan valkeat\n    Suloisemmasti suihkavat,\n    Kuin Savon taivaalla?\n\n    Tok yhden vielä arvannen,\n    Jonk' suihke armaampi.\n    Se silmä on Savottaren,\n    Johonka loiste taivosen\n    Sekä sini suli.\n\n    Me emme liioin kerskuko,\n    Sanomme kumminkin:\n    Muu Suomi ellös ilkkuko,\n    Jos meill' on hoikka kukkaro,\n    Jos köyhäks keksittiin.\n\n    Monesti pelto kultainen\n    Sinulla kellerti,\n    Kuin meidän vaivan, viljehen\n    Kumohon löi vihollinen\n    Ja poltti tuhkaksi.\n\n    Ja monta kertaa sattui niin.\n    Kuin meitä vainot löit;\n    Kuin vaimot, lapset kaadettiin\n    Ja miehet sortui sotihin,\n    Sä rauhan leipää söit.\n\n    Jos kielin voisi kertoa\n    Näkönsä vanhat puut,\n    Ja meidän vaarat virkkoa\n    Ja meidän laaksot lausua,\n    Sanella salmen suut;\n\n    Niin niistäpä useampi\n    Hyv' ois todistamaan:\n    \"Täss' Savon joukko tappeli,\n    Ja joka kynsi kylmeni\n    Edestä Suomen maan!\"\n\n    Siis maat' en muuta tietää voi\n    Savoa kalliimpaa,\n    Ja minust' ei mikään niin soi\n    Kaikesta minkä luoja loi,\n    Kuin \"armas Savon maa.\"\n\n                         Oksanen.\n\n\n\nPääskylle.\n\n    Pääskynen, pieni,\n    Miksikä meille\n    Aina kesiksi\n    Leutosi luot?\n    Miksikä tänne,\n    Pohjolan maille,\n    Aina suviksi\n    Lempesi suot?\n\n    Laaksoset siellä,\n    Koissasi, armas,\n    Eivätkö aina\n    Loistelekaan?\n    Eikö myös taivas,\n    Rikkahin riemuin,\n    Paistele sulle,\n    Kirkasna vaan?\n\n    Eivätkö immet,\n    Palmikkopäiset,\n    Aina ilolle,\n    Lempeä tuo?\n    Poikoset myöski,\n    Leikissä lemmen,\n    Eivätkö aina\n    Riemuja suo?\n\n    Käköiset siellä,\n    Armahat linnut,\n    Eikö huhuille,\n    Laulelekaan?\n    Eikö myös ruusut,\n    Kukkakedoilla,\n    Laksoissa loista,\n    Hohtelekaan?\n\n    Tyynöset lammit,\n    Lauhkeat rannat\n    Taivoa, maata\n    Eikö kuvaa?\n    Eikö myös kaste\n    Taivahan mettä\n    Lehdille, maille,\n    Nurmelle kaa?\n\n    Lämpimät päivät,\n    Auringon ruskot,\n    Huilut ja soilot\n    Meiltä katoo;\n    Pois sinä lennät\n    Kotihin jälleen:\n    Luoja sen tiennee,\n    Tulletko taas!\n\n    Kuule sä armas,\n    Sinne kun joudut,\n    Kaikille kuisku\n    Korvihin näin:\n    Pohjolan maalla,\n    Suomen saloilla,\n    Talven majoiss' on\n    Lempeä myös.\n\n               F. Polen.\n\n\n\nLintuselle.\n\n(Runebergin mukaan.)\n\n    Sanoppa laulu-lintu,\n      Selitä sirkkunen,\n    Mitenkä niin sinulla\n      Yhä rinta riemuinen!\n    Varahin aamusilla\n      Iloisen äänesi\n    Mä kuulen, iltasilla\n      Suloisen soittosi.\n\n    Pesäsi kyll' on pieni\n      Ja tyhjä aittasi,\n    Vaan yhtä kaikki ompi\n      Iloinen mielesi.\n    Sä huolta huomisesta\n      Et tiedä ensinkään,\n    Jos pienintä palaista\n      Ei eineheksikään.\n\n    On monta, joill' on siat\n      Eloa täynnänsä\n    Käsissä maat ja vallat\n      Ja ruunut päässänsä;\n    Mut aamuhetket heiltä\n      Ilo on kaukana,\n    Sinä kun uuden päivän\n      Alotat laululla.\n\n    On paljon parempi\n      Tok' onni ihmisen.\n    Ja kuitenkin osaansa\n      On tyytymätön hän!\n    Hän saattaisi jos hengen\n      Sinulta ottoa,\n    Ja kuitenkin sä kiität --\n      Hän moittii onnea.\n\n    Oh, miksipä hän aina\n      On niin nurehtiva,\n    Kun kaikki ansiotta\n      On saanut luojalta!\n    Ja miksi toisinansa\n      Hän viel' ilostelee,\n    Kun aina tyytymättä\n      Yhä vajaelee!\n\n    Ah, laula, laula, lintu,\n      Ylistä onneas!\n    En huokauksillani\n      Se'ota lauluas.\n    Te'e vastakin pesäsi\n      Liki pihoani,\n    Ja tyytymään opeta\n      Mua myös osahani!\n\n                 Lönnrot.\n\n\n\nTunnon rauha\n\n    Ah, kellä puhdas tunto on\n    Ja kalvamatoin mieli,\n    Jonk' ain' on retki polveton\n    Ja laittamaton kieli,\n    Jot' oikeast' ei luovuttaa,\n    Ei väärän puoleen horjuttaa\n    Voi vilpin viehätykset.\n\n    Sen silmä aina kirkas on\n    Ja otsa puhdas hohtaa,\n    Poves' on sydän pelvoton,\n    Jos kunka kumman kohtaa.\n    Hän on nuori neitonen,\n    Jokaisen mielitehtoinen,\n    Vaikk' olkoon vanhus harmaa.\n\n    Kuin yöksi maata painaksen\n    Ja Luojahansa luottaa,\n    Hän kummitusten, peikkojen\n    Näköj' ei säiky suotta,\n    vaan yön unittoman lepää,\n    Ja riemullisesti herää\n    Hyvien töiden toimeen.\n\n    Jos korven-syöntä yksinään\n    Hän kolkkoakin kulkee,\n    Tai meren aallot myrskyillään\n    Hätään jos häntä sulkee,\n    Hän hämmästy ei silloinkaan,\n    Hänell' on rauha rinnassaan\n    Ja turva tunnossansa.\n\n    Hän kaunis on kuin kukkainen,\n    Raitis kuin kevät-aamu,\n    vaan omantunnon-vaivainen\n    Se hoippuu niinkuin haamu,\n    Ja päivät sekä pitkät yöt\n    Sen entiset pahuuden työt\n    Hänt' aina ahdistavat.\n\n                     Oksanen.\n\n\n\nMillon muistelet minua?\n\n(Kallion mukaan.)\n\n    Sua muistan ensimäisen\n    Leivon lystin laulellessa,\n    Hattaroissa häilyvissä;\n    Muistan myöski kukkahaisen\n    Päätöistänsä pilkistäissä\n    Lähtehessä läikkyvässä;\n    Milloin mua muistat -- milloin?\n\n    Sua muistan, kaunokaista.\n    Suven armahan ajalla,\n    Kuin ei öilläi sammu päivä.\n    Käen -- muistan -- kukkuessa,\n    Pikku linnun livertäissä\n    Laaksoloissa lehtevissä;\n    Milloin mua muistat -- milloin?\n\n    Sua muistan syksy-säällä\n    Raju-tuulten raivotessa.\n    Puisto lehtein lentäessä,\n    Muistan, kuinpa kuutamolla\n    Kuvauupi taivo kirkas\n    Jäisen järven iljanneissa;\n    Milloin mua muistat -- milloin?\n\n    Sua muistan, koska korvet\n    Vaipan vaaleaisen saavat\n    Talven tuiman joutuessa.\n    Muistan tähtein tuikkaessa,\n    Revon tulten tuprutessa,\n    Kuin jos taivas ois tulessa;\n    Milloin mua muistat -- milloin?\n\n    Sua muistan kaikin aijoin,\n    Päivän puoleen pyrkiessä,\n    Sekä maille kulkiessa.\n    Muistan täällä, muistan tuolla\n    Tähtitarhan tuolla puolla;\n    Milloin mua muistat -- milloin?\n\n                            Kallio\n\n\n\nOma maa.\n\n    Vallan autuus se, jok' ei nuorena sortunut maaltaan,\n      Hyljätty onnensa kans' urhoin haudoilta pois!\n    Ei sopis miehenä näin mun nuhdella taivaan töitä;\n      Mutta mun syömmeni taas tahtoopi huoata ees.\n    Kuin minä muistan sen yön, jona rakkailta rannoilta luovuin,\n      Nousevat silmiini nyt vieläki viljavat veet.\n    Ei mun mielestä, ei, mee Pohjolan tunturit, joilla\n      Lassa ma kuuntelin, kuin sampo ja kantele soi,\n    Siell' eli toimessa mies, ja Väinöstä lausuvat urhoot,\n      Poijat ja karhut puun juurella painia löit.\n    Raittihit talviset säät; revon tult' ovat taivahat täynnä,\n      Kauniimmat katsoa kuin aamulta alkava koi.\n    Oi te kesäiset Pohjolan yöt, jona aurinko loistaa\n      Myötäänsä, päilyen veen vienossa taivahan kans!\n    Teille jos Onnetar sois mun vielä, niin tuntisin kaikki,\n      Saaret ja salmet, ja myös taivaalla tähdet ja kuun.\n    Siellä muu huoleni on ja siellä mun muinoset muistot,\n      Sinne mun kultani jäi, sinne muu ystävät myös.\n    Huoleti kiitelkööt muut alppein seutuja kauniiks,\n      Kauniimpi, kalliimpi on mulla mun syntymä-maa!\n\n                                         Kallio.\n\n\n\nLaulun muisto\n\n    Kulkiissani vainiolla\n    Kuulin Aunin laulavan,\n    Kuulin kuuset takalolla,\n    Kalliotkin kaikuvan:\n        Tuulan, tuulan tee.\n\n    Suksutellen mehu-miellä\n    Annin kumppaniks ma jäin,\n    Sanoen: \"ka, laula vielä!\"\n    Ja se armas lauloi näin:\n        Tuulan, tuulan tee.\n\n    Niin hän laulo hymy-huulin,\n    Sima-silmin, sulo-suin:\n    Hiljan hengiten ma kuulin.\n    Enkä muista muuta kuin:\n        Tuulan, tuulan tee.\n\n    Taivas leimahti ja loisti,\n    Kun hän istu vieressäin;\n    Suuta pyysin: \"toisti, toisti\"\n    vastas hän ja laulo näin:\n        Tuulan, tuulan tee.\n\n    Vapaus on rinnastani.\n    Rauha, riemu rientänyt,\n    Yöt ja päivät korvissani\n    Soittaa sama ääni nyt:\n        Tuulan, tuulan tee.\n\n                     Kallio.\n\n\n\nToivotus.\n\n(Suomalainen sonetti.)\n\n    Ei tainnut vanha Väinämöinen luulla,\n    Ett' oisi kenkään laulajoista meillä\n    Yrittävä sonettien siteillä\n    Runon tekoon Kalevalaisten kuulla.\n    Ei laulakkaan kukumme mandelpuulla,\n    Ei Laurat kohtaa meitä kirkkoteillä,\n    Ei ihme siis, jos Pohjolan rämeillä\n    Ei soi sonetti Arnolaisen suulla.\n    Suloista kuitenkin tuo kuulla oisi,\n    Ja tuosta Suomalainen toivojensa\n    Tulelle uutta kiihoitusta toisi,\n    Jos kautta näiden laulukahlettensa\n    Sen kieli halvaksi havaittu voisi\n    Siteistä muista päästä irrallensa!\n\n                          Oksanen.\n\n\n\nVarpunen.\n\n    Jos ruikutella voisin\n    Ma kielin sataisin\n    Tai kiurusena oisin\n    Kohoova pilvihin, --\n\n    Niin aina kiitteleisin\n    Suloista Suomea,\n    Ja Jumalalle veisin\n    Ma huokauksensa.\n\n    Hän silmät ehkä loisi\n    Myös meihin raukkoihin\n    Ja päivän paistaa soisi\n    Saloihin synkkihin.\n\n    Ei ääni mulle suotu\n    Oo satakielisen;\n    Heikoksi siipi luotu\n    Ei kanna taivaasen.\n\n    Vaan laulustani kuiten\n    En huoli vaieta,\n    Kun ääni lintuin muitten\n    Ei kuulu talvella.\n\n    Paremmat laulu-äänet\n    Keväällä ehtinee,\n    Niin kuullellessaan noita\n    Jo varpu vaikenee!\n\n                   Suonio.\n\n\n\nSuksimiesten laulu.\n\n\n    \"Ylös Suomen poiat nuoret,\n    Ulos sukset survaiskaa!\n    Lumi peittää laaksot, vuoret,\n    Hyv' on meidän luikuttaa!\n    Jalka potkee,\n    Suksi notkee\n    Sujuilevi sukkelaan!\"\n\n    Heräs tuuli tuntureilla,\n    Lehahtihe lentämään. --\n    \"Sukkelat on sukset meillä, --\n    Lähtään, veikot, kiistämään!\n    Saishan koittaa\n    Kumpi voittaa,\n    Eikö tuulta saavuttais!\"\n\n    Koti kontion on tuossa,\n    Siihen sukset kääntäkää!\n    Havuin alla korpisuossa\n    Vanhus nukkuu röhöttää.\n    \"Kuules, ukko,\n    Oves lukko\n    Miehissä jo murretaan!\"\n\n    Kohoaapi kämmenille\n    Metsän kuulu kuningas. --\n    \"Lähtään, otso, painisille,\n    Tässä löydät vertojas!\" --\n    Hammasluske,\n    Keihäsryske\n    Kaiuttavi korpea.\n\n    Jo on karhu kaatununna; --\n    Keihäs sattui rintahan; --\n    Ukko nukkuu uupununna\n    Sikehintä untahan. --\n    Riemuellen,\n    Soitatellen\n    Viekää saalis kotihin!\n\n    Vaan kun verivainolainen\n    Suomellemme rynnättää,\n    Silloin saalis toisellainen,\n    Veikot, meitä hiihdättää,\n    Käsi sauvan,\n    Toinen rauvan\n    Teräväisen tempoaa.\n\n    Verihinsä kohta nääntyy\n    Kuka meitä vastustaa,\n    Kenpä pakosalle kääntyy,\n    Senki suksi saavuttaa.\n    Pelastettu,\n    Rakastettu\n    Kohta onpi kotimaa.\n\n                  Suonio.\n\n\n\nTorpan-Tyttö.\n\n(Runebergin mukaan.)\n\n    Ja päivä laski, ilta sai, kesäinen, kaunis ilta,\n    Levisi maihin, metsihin jo rusko taivahilta;\n    Väsynyt päivän puuhasta mies-joukko astuvi,\n    Se työnsä tehnyt riemulla kotihin kulkevi.\n\n    Se työnsä tehnyt, niittänyt ja elon oivan saanna,\n    Vihollis-joukon vangiksi kun oli saavuttanna.\n    Jo aamusilla taisteluun se tuonne matkasi,\n    Kun voitto viimein saatihin, jo ilta ennätti.\n\n    Lähellä kenttää, jossa juur' olj sota pauhanunna,\n    Tien varrella olj torppanen hylyksi joutununna.\n    Ovella tuvan ääneti siin' istui neitinen\n    Palaus-matkaa hiljaista urosten katsellen.\n\n    Jotakin etsi silmänsä -- mi lienee miel'-alansa?\n    Ei ollut illan rusko vaan tuo hohto poskillansa;\n    Niin vaiti muita valppaana hän istui innossaan,\n    Kuin sydäntänsä sykkivä ois saanut kuulemaan.\n\n    Vaan joukko kulki kulkuaan ja neiti silmillänsä\n    Joka riville, miehelle lähetti kyselmänsä,\n    Kyselmän ujon, pelkäävän ja ilman äänettä,\n    Hiljemmin huokaustakin, min päästi syömensä.\n\n    Sivutse siitä joukkonen kun kulkeneeksi saapi,\n    Jo loppuu rauha raukkasen, jo rinta raukeaapi,\n    Valittamatta otsansa kätehen vaipu vaan,\n    Ja kyynelvieri kylvetti suloja poskiaan.\n\n    \"Mitäpä itket? Heitä se, viel' ompi toivomista,\n    Oi kuule ääntä vanhemman: ei tyhjää itkemistä!\n    Hän jota juuri joukossa ei silmäs' keksinyt,\n    Elossa on, sua muisti hän ja elää vielä nyt.\"\n\n    \"Sua muisti hän ja neuvoain hän tarkoin noudatellut,\n    Ja niinkuin pyysin lähtiissään on vaarat kierrätellyt.\n    Pakolla tuonne läksi hän, ei kuolla tahtonna,\n    Elon iloja kanssamme kun mieli nauttia.\"\n\n    Ylös kavahti neitinen, herännyt miel'-unista,\n    Kuin aavistus ois häirinnyt sydämen kaipaamista.\n    Ei viipynyt, hän silmänsä loi kerta kenttäänpäin,\n    Ja läksi hiljaa hiivimään kunnes ei nähtykään.\n\n    Kuluvi hetki, toinenkin, jo yö on joutumassa,\n    Hopeelle pilvet hohtivat, mut synkeys olj maassa:\n    \"Viel' viipyvi! Oi tyttöni, sun turha tuskasi,\n    Huomenna päivän nousuhun saa tänne sulhosi!\"\n\n    Ja tyttö tulj, hän verkalleen lähestyi äitiänsä,\n    Ei sovaissunna kyyneleet nyt sulo-silmiänsä;\n    Mut kylmä tervehtiissä käs' kuin yön on tuulonen,\n    Ja poski valkeampi kuin tuo hohto pilvisen.\n\n    \"Saa mulle hauta, äitini! jo päiväin päättynevi,\n    Paennut tappelusta on hävyllä armaiseni.\n    Hän mua muisti, itseään ja teitä totteli,\n    Ja petti toivot veljien ja isänmaansaki.\"\n\n    \"Kuu joukko tulj, mut armas ei, ma häntä surkutellen\n    Miehenä luulin jäänehen jo tappo-tanterellen.\n    Ma itkin, mutta itkuni olj sulo mielellein,\n    Tuhannen vuotta sillon soin ma häntä surraksein.\"\n\n    \"Oi äiti! pilkko-pimeään ma etsin kaatuneista,\n    Mut kasvojansa armaita ei ollut kellään heistä.\n    Tän kavaluuden saarella en viihdy viikompaa, --\n    Kuolleena hänt'en löytänyt, siis kuolla tahdon mä.\"\n\n                                        Santala.\n\n\n\nSota-Renki.\n\n(Suomennos, Runebergin mukaan.)\n\n    Vanha Spelt unoutettava onko? Ei.\n    Sota-Renki oli hän, isompi ei,\n    Eikä häntä juuri muuten muistaa voisi,\n    Ellei laiskin kaikista hän ollut oisi.\n\n    Maksoi vaivat ukko-vanhaa katsastaa,\n    Samoin hevosta, hänen ajettavaa,\n    Oljko kaksijalka niuha askelistaan,\n    Niuhempi olj nelijalkanen omistaan.\n\n    Miten meno, siten myöskin muut kujeet,\n    Ukon tukka hevon häntä vanuneet;\n    Luiska toi tomunsa koti-tallistansa,\n    Spelti nokensa omalta pankoltansa.\n\n    Missä noita nähtiin, aina viimeiset,\n    Naurun pilkkana olivat kumpaiset;\n    Unissaan hevoinen astui, kuormallansa\n    Makais ukko kuin omalla tilallansa.\n\n    Matka kuitenkin edisty hiljalleen,\n    Kohden Pohjolata mentiin verkalleen,\n    Pian puolen pohjanmaata kulkenunna\n    Olj hän jo, vaan hiukankaan ei muuttununna.\n\n    Samat tavat pitkin matkaa, häntä vaan,\n    Missä kulki missä viipyi, nauretaan;\n    Naurun alla ruoska räiskyen opettaa\n    Milloin ukkoo, milloin luontokappaletta.\n\n    Ei menossa, ei menossa muussakaan\n    Muutosta, olj korjaamatoin ukko vaan,\n    Ruoska virkanuttuunsa ei pystynynnä,\n    Hevon nahka olj virassa sitkistynnä.\n\n    Niinpä Siikajoelle viimen jouduttiin.\n    Vallassamme jäinen nurkka vaan isiin\n    Maata olj, jätettävä sekin, mut koettaa\n    Myös vähäväkinen joskus vahvan voittaa.\n\n    Ennen iltaa ensikerran voitettiin,\n    Pa'on päivä voiton päiväks muutettiin;\n    Pääs' ajettu aalto kerran kuohumahan\n    Vasten virtaa, vainottu nyt vainoomahan.\n\n    Mieheen miehestä ehätti sanoma:\n    Kaikki valmiit lähtemähän huomenna,\n    Miehet, kuormat kuntohon hyvähän,\n    Aamu-puhteella iloiten etelähän!\n\n    Valmiit oltiin, yön lepoa nautittiin,\n    vaan ei nuoren Fenrik Blumen silmihin\n    Uni tullut, into poltti miehen mieltä,\n    Oli helle pirtissä, hän läksi sieltä.\n\n    Kun pihalle pääsi, olj pimeä yö,\n    Kirkkahana kiilsi taivaan tähtivyö,\n    Hiukan vaan olj puiden latvassa idässä\n    Päiviin koitto ruskottava syttymässä.\n\n    Ei ketään hän nähnyt, kuorma-rattaat vaan,\n    Nekin valjaitta ja aisat Pohjolaan,\n    Oli kaikki entisessä laitoksessa,\n    Olj kuin matka entinen edessä.\n\n    Entinenkö matka? Eipä aivan niin,\n    Olj pimeessä muuan muutos kuitenkiin:\n    Kärryt juuri vihon viimeiset rivissä\n    Olj jo käännetyt ja hevo valjahissa.\n\n    Ohjaksissa kiini olj jo mies, ei vaan\n    Blume silmiänsä uskonunnakaan;\n    Vanha Spelt, alakuloinen maasta mennen,\n    Oljpa päätä korkeampi nyt kuin ennen.\n\n    Niinkuin nuorukainen olj hän suorana,\n    Hartioille riippui tukka harmoa,\n    Posket puhdistetut paistoivat pimeessä\n    Kirkkaammin kuin muulloin päivän paistehessa.\n\n    Nuori Blume aivan olj hämmästynyt,\n    \"Mikä hitto, ukko, sinut muutti nyt,\n    Muullon muita laiskempi ja nokisempi\n    Oot jo puhdas nyt ja lähtemään pikempi.\n\n    \"Ken on no'en naamastasi hangannut,\n    Ken on harjan tukkahasi tunkenut,\n    Ken sua herätetyksi kerran saanut,\n    Sie, ku ennen päivälläi oot aina maannut?\"\n\n    \"Nuori herra\", siihen vanhus vastasi,\n    \"Verkalleen omasta maasta kulkeepi,\n    Kansa kun häpeellä jättää koto-maata,\n    Kolkompi on olla valveella kuin maata.\n\n    \"Miksi puhdistaisin vanhaa muotooni?\n    Selvemmin häpeä siitä loistaisi;\n    Mielelläni kärsin pilkkaa, rinnassani\n    Huolta kannoin, siitä noki naamassani.\n\n    \"Toisin nyt, kun joukkomme on tapellut,\n    Suomen sydän taas on meille au'ennut,\n    Ei enää pilattava oo kunniamme,\n    Käy nyt pestä puhtahiksi kasvojamme.\n\n    \"Väkee nostata ja lyötä rumpua,\n    Yö kulunut on ja päivä valkeaa.\n    Syyttä ennen kiire olj lepo-majasta,\n    Hyvä, nuori herra, nyt on kiire vasta.\"\n\n                               Kiljander.\n\n\n\nPorilaisten marssi.\n\n(Runebergin mukaan.)\n\n    Pojat kansan urhokkaan,\n    Ku Narvan, Puolan, Leipsigin ja Lytsin maat verellään kasti!\n    Suomi viel' on voimissaan,\n    Vihollisensa veren saapi vuotamaan.\n    Pois, pois rauha toisapäin!\n    On myrsky noussut, jyskävät kanoonat aika ankarasti.\n    Eteenpäin pois, rivittäin!\n    Hyvästyvät nyt henget jalojen isäin.\n    Kallihinta\n    Tekoa toimitamme\n    Ja vuodattaa\n    Veremme on tapamme.\n    Eteenpäin jokainen vaan\n    Ikuisen vapautemme tietä kulkemaan!\n    Se sotaviiri, kunniamme\n    Viitta, kulunut muinoisissa sodissa,\n    Jalosti liehu, loista, kehoita!\n    Viel' ompi helmanen sinua tallella.\n    Ei oo maamme milloinkaan\n    Käsistä bataljoonain kaatumattomien vallattava:\n    Ei oo kuuleva kukaan\n    Ett' ois ku pettänyt vapaata Suomeaan.\n    Kaatuupi urhoollisin,\n    Vaan ei peräydy, pakene, ei petä, ei oo polettava.\n    Kaatua, tuo sankarin\n    Osuus, se olkoon voiton palkka meillekin.\n    Miekka käteen,\n    Pois pelko! kuolla saamme\n    Maamme poveen,\n    Se ompi kunniamme.\n    Tappeluun ehättäkääm!\n    Kun nyt on aika meidän, niinpä niittäkääm!\n    Harvenneet rivit kankaillamme\n    Jaloja töitä kaunihisti toistavat.\n    Eteenpäin voiton viitta! Seisovat\n    Viel' ympärilläs Suomen vahvat vartiat.\n\n                            Kiljander.\n\n\n\nArmahan kulku.\n\n(Kant. I osa, 174.)\n\n    Täst' on kulta kulkenunna,\n    Täst' on mennyt mielitietty,\n    Tästä armas astununna,\n    Valkea vaeltanunna;\n    Täss' on astunut aholla,\n    Tuoss' on istunut kivellä.\n    Kivi on paljo kirkkahampi,\n    Paasi toistansa parempi,\n    Kangas kahta kaunihimpi,\n    Lehto viittä leppeämpi,\n    Korpi kuutta kukkahampi,\n    Koko metsä mielusampi,\n    Tuon on kultani kulusta,\n    Armahani astunnasta.\n\n\n\nEtäällä minun omani.\n\n(Kant. II osa, 42.)\n\n      Ei mun lauloa pitäisi,\n    Ei ilota ensinkänä,\n    Minun on kulta kulkemassa,\n    Minun vello vieremässä,\n    Minun armas astumassa,\n    Valkea vaeltamassa.\n    Etäällä minun emoni,\n    Maalla muulla marjaseni,\n    Mies pieni kiherätukka,\n    Matalainen saapasjalka,\n    Kymmenen kylän ylitse,\n    Sa'an taipaleen takana;\n    Tuuli ei päivässä tulisi:\n    Lintu ei lentäisi kahessa.\n      Tuuli kyllinki tulevi,\n    Linnut kanssa lentelevät,\n    Mie en tunne tuulen mieltä,\n    Tuulen mieltä, linnun kieltä;\n    Vaan kun tuttuni tulisi,\n    Ennennähtyni näkyisi,\n    Tuntisin ma tuon tulosta,\n    Arvoaisin astunnasta,\n    Jalan nuoren nousennasta\n    Sukan mustan muikunnasta\n    Käymästä kepeän kengän,\n    Helman hienon hiipsinnästä.\n    Virstan vastahan menisin,\n    Virstan kahen kaapsahtaisin,\n    Aitoja alentamahan,\n    Siltoja siventämähän,\n    Veräjiä aukomahan,\n    Porttiloita purkomahan.\n    Sitte kättä käppäjäisin,\n    Jos ois käärme kämmenpäässä;\n    Suuta kanssa suikkoaisin,\n    Jos ois suu suen veressä;\n    Kiini kaulahan kapuisin,\n    Jos ois kalma kauluksessa;\n    Vielä vierehen viruisin,\n    Jos ois vierus verta täynnä.\n\n\n\nArvan asettaja.\n\n(Kant. II osa, 134.)\n\n    Neito arpoa asetti,\n    Laaitteli lastusia:\n    \"Sano totta luojan merkki,\n    Juttele Jumalan arpa! --\n    Saattele sanomat mulle,\n    Varmat liitot liikkahuta,\n    Minne neito naitanehe,\n    Orpana otettanehe,\n    Marja maaniteltanehe,\n    Vesilintu vietänehe;\n    Nainhanko naapurihin,\n    Saaha'an salitupihin,\n    Leivän paksun paistajaksi,\n    Vehnäleivän leipojaksi.\n      Sano arpa syytä myöten,\n    Elä neien mieltä myöten!\n    Jos arpa valehtelevi,\n    Arpa lyöähän tulehen.\"\n      Arpa se ajattelevi:\n    \"Kun sanoisin syytä myöten,\n    Neiti huolelle tulisi,\n    Poloinen pahoille mielin.\"\n    Ei sanonut syytä myöten,\n    Sano neien mieltä myöten,\n    Eikä tungettu tulehen,\n    Palamahan paiskattuna.\n\n\n\nKäy unonen kätkyehen.\n\n(Kant. II osa, siv. 176.)\n\n    Tuuti, tuuti tuomen marja,\n    Liiku, liiku lempilehti,\n    Nuku nurmilintuiseni,\n    Väsy västäräkkiseni,\n    Nuku, kun minä nukutan,\n    Väsy, kun minä väsytän!\n      Vaan eipä minussa liene\n    Lapseni nukuttajata.\n    Ei taia emo polonen\n    Saaha lasta nukkumahan.\n    Äiä on emolla huolta,\n    Paljo pantua muretta;\n    Uni ei tule use'in\n    Huolellisen huonehesen,\n    Kaihollisen kartanohon,\n    Murehellisen majahan.\n      Kun se ei emo polonen\n    Saane lasta nukkumahan,\n    Nukuta Jumala lasta,\n    Makauta Maariainen;\n    Saisin itseki levätä,\n    Lapsen orja olla jouten.\n      Uni jo ulkoa kysyvi,\n    Unen poika porstuasta,\n    Lausuvi lasin takoa,\n    Alta ikkunan anovi:\n    \"Onkos lasta kätkyessä,\n    Pientä peitetten sisässä?\"\n    Tule tuutuhun unonen,\n    Käy unonen kätkyehen,\n    Lapsen pienen peittehisin,\n    Vakaisen vaattehisin;\n    Anna maata lapsen pienen,\n    Levätä vähäväkisen --\n    Anna maata maan unia,\n    Maan unia, puun unia,\n    Maarian makeeta unta,\n    Pyhän pohratsan lepoa!\n\n\n\nHuoliansa haasteleva.\n\n(Kant. I osa, 159.)\n\n      Käyn mä kymmenen kyleä,\n    Samoan saan taloa,\n    En löyä sitä sisarta,\n    En sitä emosen lasta,\n    Jolle ma sanon sanani,\n    Haastan mielihauteheni.\n    Jos ma siskolle sanoisin,\n    Niin sanois sisar savulle,\n    Savu sen saisi patsahalle,\n    Patsas pihtipuoliselle.\n    Pihtipuolinen pihalle,\n    Piha pellonkyntäjälle,\n    Kyntäjä koko kylälle.\n      Virkkaisinko veikolleni,\n    Veikon nainen naisellensa\n    Veikon nainen naapurihin,\n    Naapuri koko kylälle.\n      Tahi jos virkan vierahalle,\n    Mainitsen kylän Matille,\n    Vieras sen viieksi panevi,\n    Kylän Matti kymmeneksi.\n      Niin kellen sanon sanani,\n    Haastan mielihauteheni,\n    Ettei muut muretta saisi,\n    Miero mieltä arvoaisi? --\n    Menen metsähän mäelle,\n    Puhelen Jumalan puille,\n    Haastan haavan lehtyisille,\n    Pakajan pajun vesoille,\n    Ne ei kerro kellenkänä,\n    Kuihkaele kullenkana.\n\n\n\nMorsiamen jäähyvästi kodillensa.\n\n(Kalevala 14 run. 297-528.)\n\n      Neito parka huokaiseikse,\n    Huokaiseikse, henkäisekse,\n    Itse itkulle hyräytyi,\n    Sanan virkkoi, noin nimesi:\n    \"Lässäp' on nyt muien lähtö,\n    Liki saanut muien liitto,\n    Minun lähtöni lähemmä,\n    Minun liittoni likemmä,\n    Vaikk' on läyli lähteäki,\n    Erota tukala tunti\n    Tästä kuulusta kylästä,\n    Kaunihista kartanosta,\n    Jossa kasvoin kaunihisti,\n    Ylenin ylen ehosti,\n    Kaiken kasvanto-ikäni,\n    Lapsi-puolen polveani.\"\n      \"Enkä tuota ennen luullut,\n    Enkä uskonut ikänä,\n    En mä luullut luopuvani,\n    Uskonut eroavani\n    Tämän linnan liepeheltä,\n    Tämän harjun hartiolta;\n    Jo nyt luulen, jotta luovun,\n    Jopa uskon ja eroan,\n    Ero- on tuopit tyhjettynä,\n    Ero- juotuna oluet,\n    Kohta korjat kännettynä\n    Päin ulos, perin tupahan,\n    Lappein ison latohon,\n    Kaiten katja-huonehesen.\"\n      \"Millä nyt erotessani,\n    Lähtiessäni katala,\n    Millä maksan maammon maion\n    Sekä taattoni hyvyyen,\n    Millä veikon armauen,\n    Mielisiivot siskoseni?\"\n      \"Kiitän mä iso sinua\n    Entisistäni eloista,\n    Murkinoista muinaisista,\n    Parahimmista paloista.\"\n      \"Kiitän mä emo sinua\n    Nuorna tuuviteltuasi,\n    Pienoisna pieltyäsi,\n    Rinnoin ruokkieltuasi.\"\n      \"Vielä kiitän veikkoseni,\n    Veikkoseni, siskoseni,\n    Kostelen koko perehen,\n    Kaikki kasvin-kumppalini,\n    Joien joukossa elelin,\n    Kasvoin kanssa kasvin-aian.\"\n      \"Ellös nyt hyvä isoni,\n    EIlös ehtoinen emoni,\n    Tahi mun sukuni suuri.\n    Heimokuntani heleä,\n    Tuosta huolelle ruvetko,\n    Saako suurelle surulle,\n    Jos menenki muille maille,\n    Kulkenen johon kuhunki!\n    Paistanevi luojan päivä,\n    Kuu luojan kumottanevi,\n    Tähet taivon välkkynevi,\n    Otava ojentunevi\n    Ilmassa etempänäki,\n    Maailmassa muuallaki.\n    Ei yksin ison pihoilla,\n    Näillä kasvin-kartanoilla.\"\n      \"Lähen nyt tästä kuin lähenki,\n    Tästä kullasta koista,\n    Ison saamasta salista,\n    Äitin kesti-kellarista;\n    Heitän suoni, heitän maani,\n    Heitän heinikko-pihani,\n    Heitän valkeat veteni,\n    Heitän hiekka-rantaseni\n    Kylpeä kylän akoille,\n    Pasikoia paimenille.\"\n      \"Heitän suot sorehtijoille,\n    Maat heitän maleksijoille,\n    Lepikot lepeäjille,\n    Kanervikot kaahlajille,\n    Aita-vieret astujille,\n    Kujavarret kulkijoille\n    Pihat pitkin juoksijoille,\n    Seinä-vieret seisojille,\n    Silta-lauat siivojille,\n    Lattiat lakasijoille,\n    Pellot heitän peuran juosta,\n    Salot ilveksen samota,\n    Ahot hanhien asua,\n    Lehot lintujen levätä.\"\n      \"Lähen tästä kuin lähenki\n    Toisen lähtijän keralla,\n    Syksyisen yön sylihin,\n    Keväisen kierän päälle,\n    Jott' ei jälki jäällä tunnu,\n    Jalan isku iljangolla,\n    Hangella hamosen toimi,\n    Helman hiepsintä lumella.\"\n      \"Sitte toiste tultuani,\n    Kotihini käytyäni\n    Eipä äiti ääntä kuulle,\n    Iso ei itkua tajunne,\n    Jos ma kulmilla kujerran,\n    Pää-laella laulattelen,\n    Jo on nousnut nuori nurmi,\n    Kasvanut kataja-pehko\n    Iholle imettäjäni,\n    Kasvopäille kantajani.\"\n      \"Minun toiste tullessani\n    Näille pitkille pihoille\n    Muut ei tuntene minua,\n    Kun ne kaksi kappaletta:\n    Alimmainen aian vitsa,\n    Perimmäinen pellon seiväs,\n    Nuo on piennä pistämäni,\n    Neitona vitsastamani.\"\n      \"Emoni mahonen lehmä,\n    Minun nuorna juottamani,\n    Vasikkana vaalimani\n    Ammoa rikottelevi\n    Pitkillä piha-rikoilla,\n    Talvisilla tanterilla,\n    Tuo minua tuntenevi\n    Kotoiseksi tyttäreksi.\"\n      \"Isonen iki-oronen,\n    Minun piennä syöttämäni\n    Neitona apattamani\n    Hirnua rikottelevi\n    Pitkillä piha-rikoilla\n    Talvisilla tanterilla,\n    Tuntenevi tuo minua\n    Kotoiseksi tyttäreksi.\"\n      \"Veikkoni ikuinen koira,\n    Minun lasna syöttämäni,\n    Neitona opastamani\n    Haukkua rikottelevi\n    Pitkillä piha-rikoilla,\n    Talvisilla tanterilla,\n    Tuo minua tuntenevi\n    Kotoiseksi tyttäreksi.\"\n      \"Muut ne ei minua tunne\n    Kotihini tultuani,\n    Vaikk' on vanhat valkameni,\n    Entiset elo-siani,\n    Sioillansa siika-salmet,\n    Asemillansa apajat.\"\n      \"Jää nyt pirtti terveheksi,\n    Pirtti lauta-kattonesi,\n    Hyvä on toiste tullakseni.\n    Kaunis kaaputellakseni!\"\n      \"Jää nyt sintsi terveheksi,\n    Sintsi lauta-siltanesi,\n    Hyvä on toiste tullakseni,\n    Kaunis kaaputellakseni!\"\n      \"Jääpä piha terveheksi,\n    Piha pihlajaisinesi,\n    Hyvä on toiste tullakseni,\n    Kaunis kaaputellakseni!\"\n      \"Jätän kaikki terveheksi,\n    Maat ja metsät marjoinensa,\n    Kuja-vieret kukkinensa,\n    Kankahat kanervinensa,\n    Järvet saoin saarinensa,\n    Syvät salmet siikoinensa,\n    Hyvät kummut kuusinensa,\n    Korpinotkot koivuinensa!\"\n      Silloin seppo Ilmarinen\n    Koppoi neien korjahansa,\n    Iski virkkua vitsalla,\n    Sanan virkkoi, noin nimesi:\n    \"Jää hyvästi järven rannat,\n    Järven rannat, pellon penkat,\n    Kaikki mäntyset mäellä,\n    Puut pitkät petäjikössä,\n    Tuomikko tuvan takana\n    Katajikko kaivotiellä,\n    Kaikki maassa marjan varret,\n    Marjan varret, heinän korret,\n    Pajupehkot, kuusen juuret,\n    Lepän lehvät, koivun kuoret!\"\n      Siinä seppo Ilmarinen\n    Läksi Pohjolan pihoilta;\n    Jäivät lapset laulamahan,\n    Lapset lauloi, jotta lausui:\n    \"Lenti tänne musta lintu,\n    Läpi korven koikutteli,\n    Suostutteli meiltä sorsan,\n    Maanitteli meiltä marjan,\n    Otti tuo omenan meiltä,\n    Vietteli ve'en kalasen,\n    Petti pienillä rahoilla,\n    Hopeilla houkutteli:\n    Ken nyt vie ve'elle meitä,\n    Ken joelle juohattavi?\n    Saapi saavit seistäksensä,\n    Kolataksensa korennot,\n    Olla sillat siivomatta,\n    Lattiat lakaisemalta,\n    Pinttyä pikarin laiat,\n    Tuopin korvat tummentua!\"\n      Itse seppo Ilmarinen\n    Nuoren neitonsa keralla\n    Ajoa kahuttelevi\n    Noita pohjan rannikoita\n    Simasalmien sivutse,\n    Hietaharjun hartioitse,\n    Somer soitti, hiekka helkki,\n    Reki vieri, tie vilisi,\n    Rahe rautainen ramasi,\n    Jalas koivuinen kolasi,\n    Kapia patvinen pasasi,\n    Vemmel tuominen tutasi,\n    Vinkui vitsaiset saverkot,\n    Vapoi vaski-renkahaiset\n    Juostessa hyvän hevoisen,\n    Hyvän laukin laukatessa.\n      Ajoi päivän, tuosta toisen,\n    Ajoi kohta kolmannenki,\n    Käsi ohjassa orosen,\n    Toinen neien kainalossa,\n    Jalka laialla rekosen,\n    Jalka toinen viltin alla.\n      Virkku juoksi, matka joutui,\n    Päivä vieri, tie lyheni,\n    Päivänäpä kolmantena\n    Aletessa aurinkoisen\n    Jo sepon koti näkyvi,\n    Tuvat ilman tuulottavi,\n    Noki nousi nuoraisena,\n    Savu paksuna pakeni,\n    Tuprusi savu tuvasta,\n    Ylös pilvihin kohosi.\n\n\n\n"]