[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fIbuDv8VDruBwqEHaGNieCmoJHeMmmCgjTzaztNoj_NE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":30,"gutenbergSummary":35,"gutenbergTranslators":36,"gutenbergDownloadCount":38,"aiDescription":39,"preamble":40,"content":41},792,"Kurjat II","Hugo, Victor",1802,1885,"792-hugo-victor-kurjat-ii","792__Hugo_Victor__Kurjat_II","Cosette","romaani",[],[15,16],"klassikot","ranskalainen","fi",1862,1909,75562,518155,false,47877,[25,26,27,28,29],"Epic literature","Ex-convicts -- Fiction","Historical fiction","Orphans -- Fiction","Paris (France) -- Fiction",[31,32,33,34],"Classics of Literature","French Literature","Historical Novels","Novels","\"Kurjat II: Cosette\" by Victor Hugo is a French epic historical novel published in 1862. Beginning in 1815 and culminating in the 1832 June Rebellion in Paris, the novel follows several interconnected lives, particularly ex-convict Jean Valjean's struggle for redemption. Through their stories, Hugo examines law and grace, justice and mercy, poverty and social condemnation. The work explores the lives of France's most downtrodden citizens, charting a journey from darkness to light, from injustice to justice, from despair to hope. (This is an automatically generated summary.)",[37],"Lehtonen, J. V. (Johannes Vihtori)",382,"Hugon suurteoksen toisessa osassa Jean Valjean pelastaa orpotyttö Cosetten Thénardierien kurjista oloista. Pakomatka jatkuu kohti Pariisia tarkastaja Javertin kintereillä, ja kerronta sisältää myös historiallisen kuvauksen Waterloon taistelusta.","Victor Hugon 'Kurjat II' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 792. E-kirja\non public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KURJAT II\n\nCosette\n\n\nKirj.\n\nVICTOR HUGO\n\n\nRanskankielestä suomensi Vihtori Lehtonen\n\n\n\nHelsingissä 1909,\nSuomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa.\n\nHämeenlinnassa,\nA. W. Leinosen kirjapaino 1909.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Ensimäinen kirja: Waterloo.\n\n  1. Mitä matkustaja näkee Nivellesin tiellä.\n  2. Hougomont.\n  3. 18 päivä kesäkuuta vuonna 1815.\n  4. A.\n  5. Taistelujen Quid Obscurum.\n  6. Kello neljä iltapäivällä.\n  7. Napoleon hyvällä tuulella.\n  8. Keisari tiedustelee erästä asiaa oppaaltaan Lacostelta.\n  9. Odottamaton näky.\n 10. Mont-Saint-Jeanin ylätasanko.\n 11. Huono opas Napoleonilla, hyvä opas Bülowilla.\n 12. Kaarti.\n 13. Pako.\n 14. Viimeinen neliö.\n 15. Cambronne.\n 16. Quot libras in duce?\n 17. Miltä kannalta on Waterloota katseleminen?\n 18. Jumalallinen oikeus pääsee kaikesta huolimatta jälleen voimaan.\n 19. Öisellä taistelukentällä.\n\n Toinen kirja. Orion-laiva.\n\n  1. Numerosta 24601 tulee numero 9430.\n  2. Tässä esiintyy kaksi runosäettä, jotka ehkä ovat paholaisen perua.\n  3. Oli selvää, että kahleen kiinnitysrengasta oli ennakolta\n     alustavasti käsitelty, koska se saattoi katketa noin vain\n     yhdestä vasaraniskusta.\n\n Kolmas kirja. Kuolleelle annetun lupauksen täyttäminen.\n\n  1. Vesikysymys Montfermeilissä.\n  2. Niitä kahta muotokuvaa viimeistellään.\n  3. Miehille viiniä ja hevosille vettä.\n  4. Nukke astuu näyttämölle.\n  5. Tyttönen yksinään.\n  6. Luku, joka ehkä näyttää Boulatruellen olleen oikeilla jäljillä.\n  7. Cosette astelee pimeässä tuntemattoman miehen rinnalla.\n  8. On kiusallista majoittaa köyhää, joka ehkä onkin rikas.\n  9. Thénardier verkkoja laskemassa.\n 10. Joka parista etsii, voi pahimman löytää.\n 11. Numero 9,430 esiintyy jälleen, ja Cosette saa siitä\n     arpajaisissa voittonumeron.\n\n Neljäs kirja. Gorbeaun talorähjä.\n\n  1. Herra Gorbeau.\n  2. Keltasirkku ja huuhkaja samassa pesässä.\n  3. Kaksi onnettomuutta tuottaa yhtyneenä onnea.\n  4. Päävuokralainen tekee huomioita.\n  5. Lattialle kilahtava viiden frangin raha pitää aika melun.\n\n Viides kirja. Öinen ajo, ovelat ajajat.\n\n  1. Taidokkaita koukutteluja.\n  2. Onneksi kulkee Austerlitzin siltaa kuormarattaita.\n  3. Katsokaa v. 1727 toimitettua Pariisin asemakarttaa.\n  4. Haparoivaa pakoa.\n  5. Se temppu olisi ollut mahdoton, jos kaduilla olisi\n     ollut kaasuvalaistus.\n  6. Arvoituksen alkua.\n  7. Arvoitus jatkuu.\n  8. Arvoitus käy yhä sekavammaksi.\n  9. Kulkusmies.\n 10. Miksi Javert sai pitkän nenän.\n\n Kuudes kirja. Pikku Picpus.\n\n  1. Picpusinkadun numero 62.\n  2. Martinus Vergan luostarisäännöt.\n  3. Ankaruutta.\n  4. Iloja.\n  5. Hauskutteita.\n  6. Pikku Luostari.\n  7. Varjokuvia varjojen asunnosta.\n  8. Post corda lapides.\n  9. Vuosisata luostarihunnussa.\n 10. Herkeämättömän palvomisen synty.\n 11. Pikku Picpusin loppuvaiheet.\n\nSeitsemäs kirja. Välihuomautus.\n\n  1. Luostari aatteena.\n  2. Luostari historiallisena ilmiönä.\n  3. Millä ehdolla voi kunnioittaa menneisyyttä.\n  4. Luostari periaatteen kannalta katsottuna.\n  5. Rukous.\n  6. Rukouksen sisäinen arvo.\n  7. Moittimisessakin tarvitaan varovaisuutta.\n  8. Usko ja laki.\n\n Kahdeksas kirja: Hautuumaat nielevät, mitä niille annetaan.\n\n  1. Tässä luvussa pohditaan tapaa, jolla soveliaimmin\n     pääsisi luostariin.\n  2. Fauchelevent ei pelkää vaikeuksia.\n  3. Äiti Innocentia.\n  4. Jean Valjean näyttää ilmeisesti lukeneen Austinus Castillejoa.\n  5. Juoppous ei johda kuolemattomuuteen.\n  6. Neljän laudan välissä.\n  7. Tästä luvusta selviää sananparren: \"älä hukkaa korttiasi!\"\n     alkuperä.\n  8. Onnistunut kuulustelu.\n  9. Loppusanat.\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN KIRJA\n\nWATERLOO\n\n\n\n\n1.\n\nMitä matkustaja näkee Nivellesin tiellä.\n\n\nViime vuonna (1861), eräänä kauniina toukokuun aamuna, kulki muuan\nmatkustaja, tämän tarinan kertoja, Nivellesistä la Hulpea kohti. Hän\nasteli jalan. Hän seurasi leveätä kivitettyä ajotietä, jota puurivit\nreunustivat ja joka milloin nousi, milloin laski niiden ylänteitten\nmukaan, mitkä täällä suunnatonten aaltojen lailla seurasivat toinen\ntoistaan. Hän oli jo kulkenut Lilloisin ja Bois-Seigneur-Isaacin ohi.\nHän huomasi lännessä Braine-l'Alleudin liuskakivikatteisen\nkirkontornin, joka näyttää alassuin käännetyltä saviastialta.\nHiljattain oli hän sivuuttanut kummullaan törröttävän metsän ja\nmuutaman poikkitien kulmassa kyhjöttävän kapakan, jonka päädyssä\nupeilivat sanat: _Neljän tuulen kapakka. Échabeau, kahvila\nmatkustavaisille_. Lähellä kapakkaa näkyi vanha, lahonnut pylväs, jonka\ntauluun oli kirjoitettu: _Entinen tulli-asema n:o 4_.\n\nKapakasta kahdeksannes lieutä eteenpäin saapui hän pienen laakson\npohjaan, missä puro solisee tien kohdalle laitetun kaarisillan alitse.\nToisella puolen tietä täyttää laakson harvahko, mutta hyvin vihanta\nmetsä, joka toisella puolen hajoaa yksityisiksi puuryhmiksi ja jatkuu\nniin niittyjä pitkin somasti ja ikäänkuin epäjärjestyksessä\nBraine-l'Alleudiä päin.\n\nTien poskessa oikealla puolen oli jonkunlainen majatalo, nelipyöräiset\nvankkurit oven edessä, sivulla aimo joukko humalasalkoja, aura, kasa\nkuivia risuja vihannan pensasaidan juurella, tikapuut nojallaan\nvanhaa vaunuvajaa vastaan, jonka väliseinät olivat oljista. Kalkki\nsavusi neliskulmaisessa kuopassaan. Nuori tyttö kitki peltoa, missä\nsuuri keltainen ilmoituslehti, luultavasti jäännöksenä jonkun\nilveilijäseurueen markkinanäytännöistä, pyörähteli ja tuiskahteli\ntuulen ahdistamana. Aivan majatalon vierestä, muutaman lätäkön\nreunatse, missä parvi ankkoja uiskenteli, painui huonosti kivitetty\npolku pensastoon. Matkustaja kääntyi tälle polulle.\n\nEhdittyään satakunnan askelta ja kuljettuaan pitkin muuri-aitamaa, joka\npolveutui varmaankin viidenneltätoista vuosisadalta ja jota koristi\nterävä, suutakkain ladotuista kattotiileistä tehty harja, huomasi\nhän vastassaan valtavan holvi-aukkoisen oven. Oven reunus oli\nsuorakulmainen, se oli laitettu vakavaan Ludvig XIV:n tyyliin ja sen\nkumpaakin pieltä somistivat matalat, ympyriäiset korkokuvat. Sen\nyläpuolella kohosi juhlallinen julkipuoli. Aivan oven vierestä juoksi\ntoinen muuri kohtisuorasti julkipuolta vastaan, muodostaen sen kanssa\nsuoran kulman. Kentällä oven edustalla virui kolme karhia, joiden läpi\nkaikki toukokuiset kukat kurottivat päitään. Ovi oli kiinni. Sen sulki\nkaksi ränsistynyttä ovenpuoliskoa, joita vanha ruostunut kolkutin\nkoristi.\n\nAurinko paistoi ihanasti. Puiden oksat värähtelivät vienoa toukokuun\nvärinäänsä, joka näyttää pikemmin johtuvan lintujen pesistä kuin\ntuulen henkäyksistä. Muuan urhea pikkulintu, arvattavastikin\nrakkaudenhaaveissaan, liritteli tarmonsa takaa suuressa puussa.\n\nMatkustaja kumartui tarkastelemaan muuatta melkoisen suurta pyöreätä\naukkoa, joka oli aivan kuin mikäkin karttapallon säilykomero,\nvasemmassa seinässä, oven syrjäpilarin juuressa. Samassa avautuivat\novenpuoliskot, ja talonpoikaiseukko tuli näkyviin.\n\nHän huomasi matkustajan ja hänen tarkastelunsa esineen.\n\n\"Siihen on osunut ranskalainen tykinkuula\", sanoi eukko.\n\nJa hän lisäsi:\n\n\"Katsokaahan tuonne ylemmäs, oveen, juuri tuon naulan viereen, siihen\non suuri musketin kuula kaivanut reijän, vaikkei olekkaan päässyt puun\nläpi\".\n\n\"Mikä onkaan tämän paikan nimi?\" kysyi matkustaja.\n\n\"Hougomont\", vastasi eukko.\n\nMatkustaja oikaisi selkänsä. Hän kulki muutamia askeleita ja antoi\nkatseensa liitää yli pensasaitojen. Kaukana näköpiirin rajalla huomasi\nhän puiden läpi pienen kummun ja sillä kummulla jotakin, joka näin\netäältä nähtynä kuvautui leijonaksi.\n\nHän seisoi Waterloon taistelukentällä.\n\n\n\n\n2.\n\nHougomont.\n\n\nTämä oli siis Hougomont, surullinen paikka, häviön alku, ensimäinen\nvastus, minkä kohtasi Waterloossa tuo Europan suuri halonhakkaaja, jota\nkutsuttiin Napoleoniksi; ensimäinen oksa kirveen tiellä.\n\nMuinoin oli se linna, nyt on se talonpoikaistalo vain. Asiantuntija\nkutsuisi Hougomontia _Hugomonsiksi_. Tämän aatelislinnan rakensi näet\nHugo, Somerelin herra, sama, joka Villiersin luostarille lahjoitti sen\nkuudennen kappalaistilan.\n\nMatkamies työnsi oven auki, törmäsi porttikäytävässä vanhoihin\nherrasvaunuihin ja astui pihalle.\n\nEnsimäinen esine, mikä hänen silmiinsä osui tällä pienellä pihamaalla,\noli kuudenneltatoista vuosisadalta polveutuva porttikaari. Se siinä\ntörröttää kuin mahtavampikin holvikaari, yleisen häviön ympäröimänä.\nRaunioista useinkin syntyy juhlallisin näky. Tämän kaaren läheltä\navautuu muuriin toinen kiilakivikaarinen portti Henrik IV:n ajoilta,\njonka läpi näkyvät kasvitarhan puut. Portin vieressä höyryää\nlantatunkio, viruu kuokkia, lapioita ja rattaita. Pihalla on vielä\nvanha kaivo kiviarkkuineen ja rautakeloineen. Siinä varsa kirmailee,\nsiinä kalkkuna pöyhisteleikse. Siinä on kappelikirkko, pienen\nkellotornin koristamana, jonka seinää tukeissaan verhoaa kukkiva\npäärynäpuu. Sellainen on tämä paikka, jonka valloittaminen jäi\nNapoleonille unelmaksi vain. Jos hän olisi kyennyt saamaan haltuunsa\ntämän pienen maa-alan, olisi se ehkä tuonut hänelle koko maailman.\nKanat siinä nyt tunkiota kuopivat. Murinaa kuuluu. Iso koira siellä\nhampaitaan näyttää, englantilaisia muistuttaen.\n\nEnglantilaiset ovat tässä tehneet ihmeitä. Neljä komppaniaa Cooken\nkaartilaisia piti siinä seitsemän tuntia puoliaan kokonaisen sotajoukon\nvimmattuja ponnistuksia vastaan.\n\nNähtynä kartalla, rakennukset ja aitaukset mukaan otettuina, muistuttaa\nHougomont säännötöntä suorakulmiota, jonka yhdessä kulmassa olisi\naukko. Juuri tässä kulmassa on tuo eteläinen portti tai ovi, jota aivan\nläheltä suojelee kivimuuri. Hougomontissa on kaksi porttia: eteläinen,\nlinnan portti ja pohjoinen, maalaistalon portti. Napoleon lähetti\nHougomontia vastaan veljensä Jérômen. Guilleminotin, Foyn ja Bachelun\nosastot syöksyivät sen kimppuun, Reillen osasto siinä melkein kokonaan\nuhrattiin, menestyksettä, ja Kellermannin kuulat eivät lopultakaan\nvoineet mitään näille sankarillisille muureille. Bauduinin kaksi\nrykmenttiä saattoi töin tuskin vallata Hougomontin pohjoispuolen, mutta\nSoyen rykmentit yrittelivät turhaan päästä sen eteläisen osan\nherroiksi.\n\nMaatilan rakennukset rajoittavat pihaa etelässä. Osa ranskalaisten\nsärkemää pohjoisporttia roikkuu seinään kiinnitettynä. Siinä on neljä\nkahteen poikkipuuhun naulattua lankkua, joissa vielä näkyy hyökkäyksen\njälkiä.\n\nPohjoisportti, jonka ranskalaiset työnsivät kumoon ja jota on paikattu\nmuuriin ripustetun osan kohdalta, vetelehtii puoleksi avattuna pihamaan\nperällä. Se sulki ennen pihaa pohjoisen puolelta turvaavan, alhaalta\nkivestä, ylhäältä tiilistä tehdyn muurin neliskulmaisen aukon. Se on\ntavallinen pihaportti, jonkalaisia näkee kaikkialla maalaistaloissa:\nkaksi leveätä puoliskoa jykevistä lankuista. Muurin toisella puolen\naukenevat niityt. Raivoisa on ollut kiista tästä sisäänkäytävästä.\nKauvat aikoja nähtiin portin pielissä kaikenlaisia veristen käsien\nmerkkejä. Tässä menetti Bauduinkin henkensä.\n\nTemmellyksen kiivaus tuntuu vieläkin tässä paikassa; kauhistus huokuu\ntäällä kaikkialta; kamppailun sekamelska on ikäänkuin kivettynyt tähän.\nOn kuin siinä vielä elettäisi, kuoltaisi. On kuin kaikki olisi\ntapahtunut eilen. Muurit huokaavat kuolemantuskissaan, kivet\nputoilevat, halkeamat huutavat; aukot ovat kuin haavoja; väärät,\nvärisevät puut näyttävät ponnistelevan pakoon.\n\nVuonna 1815 oli tässä pihassa paljon enemmän rakennuksia kuin nykyään.\nSittemmin hävitetyt talonosat muodostivat muinoin jos jonkinlaisia\nseinämiä, kulmia ja sokkeloita.  Englantilaiset olivat asettautuneet\nsiihen kuin linnoitukseen ikään. Ranskalaiset tunkeutuivat kyllä sinne,\nmutta eivät voineet säilyttää asemaansa. Kappelin sivulta kohoaa\nmuuan linnan kylkirakennus, ainoa jäännös muuten Hougomontin\naateliskartanosta, rauniokasana, ikäänkuin halki leikattuna. Linnaa\nkäytettiin tähystystornina, kappelia suojavarustuksena. Siinä alkoi\nteurastus. Ranskalaiset, joita ammuttiin kaikkialta: muurien takaa,\nylhäältä ullakoista, alhaalta kellareista, kaikista akkunoista,\nkaikista ilmareijistä, kaikista kivien raoista, toivat risukimppuja ja\npistivät tuleen rakennukset ja miehet. Pommitukseen vastattiin\ntulipalolla.\n\nLäpi rautaristikoilla varustettujen akkunoiden näkyy vielä tässä\nraunioiksi rauenneessa kylkirakennuksessa pahoin runneltuja\ntiiliseinäisiä asuinhuoneita. Englantilaiset kaartilaiset olivat\nsijoittuneet näihin huoneisiin. Alhaalta kattoon asti revenneet\nkieruportaat näyttävät särjetyn simpukankuoren sisustalta. Portaissa on\nkaksi kerrosta. Portaisiin, ylimmille askelmille ahdistetut ja\npiiritetyt englantilaiset olivat hakanneet alemmat askelmat irti.\nTuolla nokkosissa on vielä röykkiö näitä leveitä sinisiä\nkivimöhkäleitä. Kymmenkunta askelmaa on yhä kiinni seinässä;\nensimäiseen on hakattu kolmikärjen kuva. Nämä luoksepääsemättömät\naskelmat istuvat vielä lujasti koloissaan. Muu osa portaita on kuin\nmikäkin hampaaton leukaluu. Kaksi vanhaa puuta on siellä myöskin.\nToinen on kuollut, toista on haavoitettu juureen, mutta jo huhtikuussa\nkäy se aina vihannaksi taas. 1815 jälkeen on se ruvennut kasvamaan\nporraskäytävässä.\n\nKappeliinkin on teurastus ulottunut. Jälleen rauhalliseksi muuttuneena\ntarjoo sen sisusta oudon näyn. Ei siellä enää messuja lueta verilöylyn\njälkeen. Alttari on kuitenkin jäänyt paikoilleen, karkeatekoinen\npuu-alttari, kallellaan rosoista kivitaustaa päin. Neljä kalkilla\nvalkaistua seinää, ovi alttaria vastapäätä, kaksi kaari-akkunaa, oven\npäällä suuri puinen ristiinnaulitunkuva, sen yläpuolella nelikulmainen,\nheinätukolla täytetty ilma-aukko, nurkassa vanha rikkinäinen\nakkunankehä lasinjäännöksineen, sellainen on tämä kappeli. Lähelle\nalttaria on seinään naulattu pyhän Annan puukuva viidenneltätoista\nvuosisadalta; Jeesuslapsen pään on pyssyn kuula murskannut.\nRanskalaiset pääsivät hetkiseksi kappelin herroiksi, mutta pian oli\npakko heidän sieltä poistua; lähtiessään pistivät he kappelin tuleen.\nLiekit ovat siis täyttäneet tämän hökkelin; se on ollut kuin hehkuva\nahjo; ovi on palanut, lattia on palanut, puinen Kristus ei vain ole\npalanut. Tuli on nuoleskellut sen jalkoja, joista on jäljellä vain\nmustuneet tynkät, mutta on sitten pysähtynyt. Ihme, sanovat seudun\nasukkaat. Päätön Jeesuslapsi ei ole ollut yhtä onnellinen kuin Kristus.\n\nSeiniä peittävät kaikenlaiset kirjoitukset. Kristuksen jalkojen\nlähettyvillä näkyy nimi: _Henquinez_. Sitten muita: _Conde de\nRio Maior, Marques y Marquesa de Almagro (Habana)_. Siellä on\nranskankielisiäkin nimiä, huudahdusmerkit kiukun osoitteeksi perässään.\nVuonna 1849 maalattiin seinät uudelleen valkoisiksi. Kansakunnat\nsättivät siinä toisiaan.\n\nTämän kappelin kynnykseltä korjattiin muuan ruumis, jonka oli kirves\nkädessä. Tämä ruumis oli aliluutnantti Legros.\n\nKappelista tultaessa näkyy vasemmalla kaivo. Niitä on kaksikin tällä\npihalla. Kysyttänee: miksi ei tässä ole ämpäriä eikä nostolaitteita?\nSentähden, ettei siitä enään ammenneta vettä. Miksi ei siitä enään\nammenneta vettä? Koska se on täynnä luurankoja.\n\nTästä kaivosta otti viimeksi vettä Wilhelm van Kylsom. Hän oli\ntalonpoika, asui Hougomontissa ja harjoitti puutarhanhoitoa. 18 päivänä\nkesäkuuta vuonna 1815 pakeni hänen perheensä, piiloittautuakseen\nmetsien helmaan.\n\nMetsä Villiersin luostarin ympärillä soi useiksi päiviksi ja useiksi\nöiksi suojaa kaikille näille poloisille pakolaisille. Vielä tänä\npäivänäkin osoittavat viidakkojen kätköissä muutamat näkyvät merkit,\nniinkuin esim. vanhat hiiltyneet puut, paikkaa, mihin nämä vapisevat\nihmisparat olivat leiriytyneet.\n\nWilhelm van Kylsom jäi Hougomontiin, \"linnaa suojelemaan\", ja kyyristyi\nkellarin nurkkaan. Englantilaiset keksivät hänet sieltä. Hänet\nvedettiin esiin piilopaikastaan, ja sapelin iskuin pakotettiin tuo\npelästynyt mies kaikin tavoin palvelemaan taistelevia. Heidän oli jano;\ntämä Wilhelm toi heidän juodakseen. Ylempänä mainitusta kaivosta\nammensi hän vettä. Monet joivat viimeisen siemauksensa. Tämän kaivon,\njosta niin moni kuollut joi, täytyi kuolla itsensäkin.\n\nTaistelun jälkeen tuli kiire haudata ruumiit. Kuolemalla on oma\nomituinen tapansa häiritä voittoa, ja sen toimesta seuraa kunnian\nkintereillä rutto. Tarttuva kuumetauti on riemuvoiton läheisin\nseuralainen. Tämä kaivo oli syvä, ja siitä tehtiin hauta. Siihen\nmätettiin kolmesataa ruumista. Ehkä pidettiin siinä liian kiirettä;\nolivatkohan kaikki edes oikein kuolleita? Taru väittää, ettei niin\nollut laita. Hautaamisen jälkeisenä yönä piti kaivosta kuuluneen\nheikkoja avunhuutoja.\n\nTämä kaivo on vallan erillään pihan keskellä. Kolmelta puolen ympäröi\nsitä kolme puoleksi kivilohkareista, puoleksi tiilistä tehtyä\nkehämuuria, jotka vuodesuojan siipien lailla kääntyvät toisiinsa päin\nja näyttävät muodostavan pienen kulmikkaan tornin. Neljäs puoli on\navoin. Siitä otettiin vettä. Keskimäisessä muurissa on muodoton aukko,\nehkäpä pommin puhkaisema. Tässä tornin tapaisessa oli kattokin, josta\nenää vain poikkiparrut ovat jäljellä. Oikeanpuoleisen kehän\ntukiraudoitus muodostaa ristin. Kumartuessa katoaa katse syvään\nympyriäiseen tiilikehykseen ja sen synkkenevään pimentoon. Kaivon\nympärillä peittävät nokkoset kehämuurien juuren.\n\nTällä kaivolla ei ole edessään sitä leveätä sinistä kivilohkaretta,\njonka tapaa kaikissa muissa belgialaisissa kaivoissa. Sinistä\nkivilohkaretta vastaa tässä poikkihirsi, mihin nojaa viisi, kuusi\nrumaa, rosoista ja käyrää pölkkyä, jotka näyttävät suurilta\nluurangoilta. Ei ole tässä enään ämpäriä, ei ketjuja, ei kelaa; mutta\nkivikaukalo siinä vielä on, johon ennen vettä kaadettiin. Sadevettä\nsiihen vielä nytkin kerääntyy, ja tuolloin tällöin pyrähtää siihen\nlintu läheisestä metsästä janoaan sammuttamaan, heti taas lentääkseen\ntiehensä.\n\nOsa tätä raunioitunutta rakennusryhmää on kuitenkin vielä asuttu:\ntalonpoikaistalon osa. Tämän talonpoikaistalon portti aukeaa pihalle\npäin. Sievän goottilaisen lukkolevyn vieressä on tässä portissa\nviistoon asetettu, apilanmuotoinen rautaripa. Samassa kun\nhannoverilainen luutnantti Wilda tarttui tähän ripaan, paetakseen\ntaloon, iski ranskalainen saarroskaivaja hänen kätensä kirveellä\npoikki.\n\nTaloa pitävän perheen isoisä oli juuri tuo mainittu puutarhuri van\nKylsom, joka on kuollut jo aikoja sitten. Muuan vanha harmaahapsi eukko\nkertoi meille:\n\n\"Olin minäkin silloin mukana. Ikää oli kolmisen vuotta. Isompi sisareni\npelkäsi kovin ja itki. Meidät vietiin metsään. Minä olin äitini\nsylissä. Pantiin korva maata vasten ja kuunneltiin. Minä matkin\nkanuunaa ja ho'in: _pum, pum_.\"\n\nOlemme jo maininneet, että yksi portti vie pihalta vasemmalle\nkasvitarhaan.\n\nKasvitarha on kamalan näköinen.\n\nSiinä on kolme osaa, tai voisimmepa sanoa, kolme näytöstä. Ensimäinen\nosa on puutarha, toinen on kasvitarha, kolmas on metsä. Näitä kolmea\nosaa ympäröi yhteinen aitaus, sisäänkäytävän lähellä linnan ja talon\nrakennukset, vasemmalla pensasaita, oikealla muuri, perällä samoin.\nOikeanpuolinen muuri on tiilistä, perämuuri on kiveä. Käymme siis\nensiksi puutarhaan. Se on jaettu ylhäältä alas käytäviin ja lavoihin,\njoihin joskus on istutettu viinimarjapensaita; mutta kaikkialla\nrehoittaa nyt rikkaruoho ja villi kasvullisuus. Perällä on juhlallinen\nnelikulmaisista kivistä kyhätty pengermä pylväslaitteineen. Tämä oli\naatelisherran puutarha tuota ensimäistä ranskalaista tyyliä, joka oli\nmuodissa ennen Lenôtrea. Nykyään on se raunioiden ja vattupensaiden\nhallussa. Pylväiden päässä on palloja, jotka näyttävät kivikuulilta.\nNykyään on vielä neljäkymmentäkolme pylvästä pystyssä jalustoillaan;\nmuut ovat kaatuneet ruohostoon. Melkein kaikissa näkyy kuulan jälkiä.\nMuuan katkennut pylväs on laskettu alimmalle askelmalle kuin taittunut\njalka ikään.\n\nTässä puutarhassa, joka on alempana kuin kasvitarha, ryhtyi kuusi\nensimäiseen kenttärykmenttiin kuuluvaa ranskalaista tarkk'ampujaa,\nsitten kun he olivat tunkeutuneet tänne, eivätkä enää päässeetkään\npoistumaan, kun heidät oli piiritetty ja ahdistettu kuin karhut\npesäänsä, vimmattuun taisteluun kahta hannoverilaista komppaniaa\nvastaan, joista toinen oli aseistettu lyhyillä ratsupyssyillä.\nHannoverilaiset asettuivat pylväiden taakse ja ampuivat ylhäältä.\nRanskalaiset vastailivat urheasti alhaalta, vaikka olivatkin\nkuusi kahtasataa vastaan, vaikka heillä olikin suojanaan vain\nviinimarjapensaat, ja kestipä neljännestunti, ennenkuin heidät saatiin\nhengiltä.\n\nNousemme muutamia askelmia ja tulemme näin puutarhasta varsinaiseen\nkasvitarhaan. Täällä, tällä muutaman neliösylen alalla, kaatui\ntuhatviisisataa miestä tunnin ajassa. Muuri näyttää haluavan alkaa\ntaistelun uudestaan. Ne kolmekymmentäkahdeksan ampumareikää, jotka\nenglantilaiset kaivoivat muuriin eri korkeuksille, ovat siinä vieläkin.\nKuudennentoista edessä on kaksi englantilaista hautakiveä. Ampumareikiä\non vain eteläisessä muurissa, päähyökkäys kun tuli siltä taholta.\nUlkopuolelta peittää tämän muurin näkyvistä tuuhea pensasaita.\nSaapuessaan paikalle luulivat ranskalaiset joutuneensa tekemisiin\nvain pensasaidan kanssa ja tunkeutuivat sen läpi, mutta tapasivatkin\nmuurin, lujan esteen ja väijyspaikan, englantilaiset sen turvissa,\nkolmenkymmenen ampuma-aukon tuiskuttaessa pyrynä heidän päälleen\nraehauleja ja kuulia; ja Soyen kaksi rykmenttiä menehtyi siihen.\nWaterloo alkoi näin.\n\nMutta kasvitarha valloitettiin kuitenkin. Kun ei ollut tikapuita,\nkiipesivät ranskalaiset muurille kynsin. Oteltiin mies miestä vastaan\npuiden alla. Koko tämä ruohokenttä on ollut veren peittämä. Nassaun\npataljoona, seitsemänsataa miestä, tapettiin tähän. Ulkopuolelta on\nmuuri, jota vastaan Kellermannin kaksi patteria suunnattiin, tykkänään\nkuulien raatelema.\n\nTässä kasvitarhassa huokuu yhtä hyvin kuin missään muussa tahansa\ntoukokuun henki. Silläkin on voikukkansa ja satakaunonsa, nurmi\nvihoittaa siellä uhkeana, kyntöhevoset käyvät siellä laitumella,\nliinavaatteita on ripustettu kuivamaan puiden väliin pingoitetuille\njouhiköysille, niin että kulkijan on tuon tuostakin pakko kumartua,\npäästäkseen niiden alitse, ja kentällä vajoo jalka myyränreikiin.\nNurmikon keskellä näkyy kaatunut, viheriöivä puunrunko. Majuri\nBlackmann nojasi siihen vetääkseen viimeisen henkäyksensä. Viereisen\nsuuren puun alle kaatui saksalainen kenraali Duplat; hän kuului yhteen\nniitä ranskalaisia perheitä, jotka Nantesin julistuksen peruuttamisen\njälkeen pakenivat maasta. Aivan lähellä nuokkuu vanha sairas omenapuu,\njota on yritetty paikata olkisiteellä ja savella. Melkein kaikki\nomenapuut ovat vanhuuttaan kaatumassa. Niissä ei ole ainuttakaan, joka\nei olisi saanut pyssynluotiansa tai rautakuulaansa. Kuolleiden puiden\nluurankoja tapaa tuhkatiheään tässä kasvitarhassa. Korpit hyppelevät\noksilla. Perällä on metsä täynnä orvokkeja.\n\nBauduin tapettu, Foy haavoitettu, tulipalo, teurastus, verilöyly,\npuro vimman sotkemaa englantilaista, saksalaista ja ranskalaista\nverta, kaivo täynnä ruumiita, Nassaun ja Braunschweigin rykmentit\nnujerrettu, Duplat tapettu, Blackmann tapettu, englantilaiset\nkaartilaiset silvottu, kaksikymmentä ranskalaista pataljoonaa niistä\nneljästäkymmenestä, jotka kuuluivat Reillen osastoon, melkein tykkänään\nhävitetty, kolmetuhatta ihmistä hakattu mäsäksi, kuristettu, ammuttu,\npoltettu, yksistään tässä kurjassa Hougomontin rauniokasassa. Ja kaikki\ntämä siksi, että nyt talonpoika sanoo matkustajalle: _Herra, antakaapa\nmulle kolme frangia ja luvallanne selitän minä Teille koko Waterloon\njutun!_\n\n\n\n\n3.\n\n18 päivä kesäkuuta vuonna 1815.\n\n\nPalatkaamme taaksepäin, sillä sehän kuuluu kertojan oikeuksiin, ja\nsiirtykäämme vuoteen 1815 tai vielä hiukan etemmäskin sitä ajankohtaa,\njolloin tämän kirjan ensimäisessä osassa esitetyt tapahtumat ovat\nalkaneet.\n\nEllei olisi satanut kesäkuun 17 ja 18 päivän välisenä yönä, vuonna\n1815, olisi Europan tulevaisuus ollut toinen. Muutamat vesipisarat\nenemmän tai vähemmän ovat syösseet Napoleonin kumoon. Jotta Waterloosta\ntuli Austerlitzin loppu, ei kaitselmus tarvinnut muuta kuin hiukan\nsadetta, ja pilvenlonkare, joka kulki taivaanlaella vuodenaikaan nähden\nodottamattomaan suuntaan, riitti kukistamaan kokonaisen maailman.\n\nWaterloon taistelu -- ja niin sai Blücher aikaa ennättää perille --\nsaattoi alkaa vasta kello puoli kaksitoista. Miksi? Siksi että maa oli\nmärkä. Täytyi odottaa hiukan sen kovettumista, jotta tykistö saattoi\nvaivatta liikkua.\n\nNapoleon oli entinen tykistöupseeri, ja se tuli kyllä näkyviin. Tämän\nihmeellisen sotapäällikön pohjalta kuulsi aina sama mies, joka\ntehdessään Hallituskunnalle selkoa Abukirin tappelusta, ilmoitti:\n\"_Eräskin meidän tykinkuulamme tappoi kuusi miestä_.\" Kaikki hänen\ntaistelusuunnitelmansa perustuivat tykistöön. Saada tykistö\nyhteisvoimin toimimaan jotakin määrättyä paikkaa kohti, siinä oli hänen\nvoittojensa avain. Hän piteli viholliskenraalin sotataitoa kuin linnaa:\nhän koetti saada siihen aukon. Hän pommitti vimmatusti heikkoa kohtaa;\nkanuunalla johti hän taistelun vaiheet. Ampuminen kuului oikein hänen\nluontoonsa. Vihollisen neliöiden särkeminen, rykmenttien ruhjominen,\nrivien murtaminen, joukkojen hävittäminen ja hajoittaminen, kaikki\nriippui hänen mielestään siitä, että iskettiin, iskettiin, iskettiin\nlakkaamatta, ja tämän toimen uskoi hän kuulalle. Kauhistava\njärjestelmä, mutta järjestelmä sellainen, että se nerokkaasti\nkäytettynä viidentoista vuoden aikana teki tämän pelottavan voima-uroon\nvoittamattomaksi sodan nyrkki-ottelussa.\n\n18 päivänä kesäkuuta vuonna 1815 hän sitäkin enemmän luotti\ntykistöönsä, koska hänen puolellaan oli suurempi lukumäärä.\nWellingtonilla oli sataviisikymmentäyhdeksän tulikitaa; Napoleonilla\noli kaksisataaneljäkymmentä.\n\nOtaksukaamme, että maa olisi ollut kuiva, niin että tykistö olisi\nvoinut vaivatta liikkua. Taistelu olisi alkanut kello kuusi aamulla ja\nse olisi ollut lopetettu ja voitettu kello kaksi, kolme tuntia ennen\npreussilaisten äkkiarvaamatonta ilmestymistä.\n\nMihin määrin on Napoleonin syytä tämän taistelun menettämisessä? Onko\nhaaksirikko luettava perämiehen viaksi?\n\nLiittyikö Napoleonin huomattavaan ruumiilliseen heikontumiseen jo\nsilloin myös jonkunlainen henkinen väsähtymys? Olivatko kaksikymmentä\nsotavuotta kuluttaneet yhtähyvin terää kuin ne olivat kuluttaneet\ntuppea, henkeä yhtähyvin kuin ruumista? Astuiko sotavanhus\nharmillisella tavalla näkyviin sotapäällikössä? Kävikö tämä nero\ntosiaankin, kuten monet huomattavat historioitsijat ovat luulleet,\nhimmenemistään kohti? Heittäytyikö hän mielettömiin yrityksiin, vain\nsalatakseen itseltään heikontumisensa? Aikoiko hän huojua pienintenkin\nsattuman tuulahdusten mukaan? Oliko hän menettänyt tietoisuuden\nvaarasta -- mikä on aina hyvin vakava seikka sotapäällikössä? Tuleeko\nniiden aineen suurmiesten elämässä, joita saattaisimme sanoa toiminnan\njättiläisiksi, aika, jolloin nero käy likinäköiseksi? Ikä ei voi mitään\nihanteen suurmiehille; Dantelle ja Michel-Angelolle merkitsee\nvanheneminen vain kasvamista; merkitseekö se Hannibalille ja\nBonapartelle heikontumista? Oliko Napoleon menettänyt voittamisen\nvälittömän taidon? Eikö hän enää kyennyt huomaamaan karia, älyämään\nansaa, näkemään jyrkänteen suistuvaa reunaa? Puuttuiko häneltä\nvastoinkäymisten vaisto? Valtasiko nyt hänet, joka muinoin tarkalleen\ntunsi kaikki voiton tiet ja joka ylhäältä salamavaunuistaan osoitti ne\nerehtymättömällä sormellaan, valtasiko hänet nyt tuo kamala lamauttava\ntietoisuus, että hän johdattaa joukkojensa rajun valjakon suoraan\npohjattomiin syvyyksiin? Joutuiko hän nyt, neljänkymmenenkuuden vuoden\nvanhana, äärimäisen mielenhäiriön valtoihin? Eikö tämä alkuvoimainen\nkohtalon vaunujen ohjaaja lopulta ollutkaan muuta kuin suunnattoman\nuhkarohkea esiratsastaja?\n\nMe emme sitä usko.\n\nHänen taistelusuunnitelmansa oli kaikkien tunnustuksen mukaan\nmestarillinen. Iskeä suoraan liittoutuneiden armeijain keskustaan,\nmurtaa siihen aukko, jakaa vihollinen kahtia, työntää brittiläinen\npuolisko Haliin ja preussilainen Tongerniin, tehdä Wellingtonista ja\nBlücheristä kaksi voimatonta raajarikkoa, anastaa Mont-Saint-Jean,\nvalloittaa Brüssel, viskata saksalainen Reiniin ja englantilainen\nmereen, kaiken tämän pani Napoleon tämän taistelun suoritettavaksi.\nLopusta oli tulevaisuus pitävä huolen.\n\nOn sanomattakin selvää, ettemme tahdo tässä ruveta seikkaperäisesti\ntekemään selkoa Waterloon taistelusta. Muuan kertomamme näytelmän\nsyntykohtauksista liittyy tosin tähän taisteluun, mutta sen historiaa\nemme silti rupea esittämään. Tämän historian ovat jo kirjoittaneet, ja\nkirjoittaneet kerrassaan verrattomalla tavalla, yhtäältä Napoleon ja\ntoisaalta kokonainen sikermä historioitsijoita.[1] Me puolestamme\nannamme historioitsiain rauhassa riidellä. Me vain katselemme\nkauvempaa, me vain kuljeskelemme kentällä, kumarrumme tutkimaan tätä\nihmisruumiitten täyttämää maata, pitäen ehkä todennäköisyyttä itse\ntodellisuutena. Meillä ei ole oikeutta tieteen nimessä väittää\ntosiasioita vastaan, joita kaikesta huolimatta näköhäiriö on ehkä\nmuunnellut; meillä ei ole sotilaallista kokemusta eikä sotatieteellistä\npätevyyttä kylliksi, voidaksemme luoda oman oppimme. Sen me vain\nsanomme, että sarja sattumuksia johtaa kumpaakin ylipäällikköä\nWaterloossa. Ja mitä taas sallimukseen, tuohon salaperäiseen syytettyyn\ntulee, niin sitä me tuomitsemme yksinkertaisen, suoran rahvaan tavoin.\n\n\n\n\n4.\n\nA.\n\n\nSen, joka tahtoo saada itselleen täysin selväksi Waterloon taistelun,\ntarvitsee vain ajatuksissaan piirtää maahan iso A. Vasemman jalan\nmuodostaa Nivellesin maantie, oikean Genappen maantie, yhdistysviivaa\nesittää Ohainista Braine-l'Alleudiin vievä uurrostie. A:n kärjessä on\nMont-Saint-Jean; siellä on Wellington. Vasen päätepiste alhaalla on\nHougomont; siellä ovat Reille ja Jérôme Bonaparte. Oikea päätepiste\nalhaalla on Belle-Alliance; siellä on Napoleon. Hiukan alapuolella sitä\nkohtaa, missä A:n yhdistysviiva tapaa ja leikkaa oikean jalan,\nsijaitsee Haie-Sainte. Aivan samaisen yhdistysviivan keskikohdalla on\npaikka, missä taistelu lopullisesti ratkaistiin. Siihen on asetettu\nleijonakin, ikäänkuin vasten tahtoaankin kuvaamaan keisarillisen\nkaartin äärimäisintä sankarillisuutta.\n\nA:n kärjen, molempien jalkojen ja yhdistysviivan väliin muodostunut\nkolmio esittää Mont-Saint-Jeanin ylätasankoa. Tämän ylätasangon\nomistamisesta kävi koko taistelu.\n\nMolempain armeijain siivet leviävät oikealle ja vasemmalle Genappen ja\nNivellesin teistä, siten, että d'Erlon on Pictonia, Reille Hilliä\nvastassa.\n\nA:n kärjen, Mont-Saint-Jeanin ylätasangon takana on Soignesin metsä.\n\nMitä tasankoon itseensä tulee, niin on sitä kuvitteleminen avaraksi,\naaltomaiseksi kentäksi, jokainen poimu vallitsee seuraavaa poimua,\nkaikki ne kohoavat Mont-Saint-Jeania kohti ja päätyvät siellä vihdoin\nmetsään.\n\nKaksi vihollisjoukkoa taistelukentällä on kuin kaksi painijaa.\nSylipainia siinä lyödään. Kumpikin koettaa heittää vastustajansa\nmaahan. Tarrataan kiinni kaikkeen, mistä suinkin on apua odotettavissa:\njokainen pensasto on tukikohta, jokainen muurin nurkkaus on\nrintavarustus; ellei ole vähäpätöisintäkään suojaa, mihin nojautua,\ntäytyy kokonaisen rykmentin väistyä; tasangon alentuminen,\nliikkuma-alan muuttuminen, sopiva poikkipolku, metsikkö, syvänne\nsaattavat pysähyttää tuon jättiläisen, jota kutsutaan armeijaksi, ja\nestää sen kulkua. Jonka on pakko kentältä poistua, on hävinnyt. Siitäpä\nvastuunalaiselle päällikölle välttämättömyys tarkastaa pienintäkin\npuuryhmää, perinpohjin tutkia pienintäkin kohonnetta maassa.\n\nMolemmat päälliköt olivat huolellisesti tutkineet Mont-Saint-Jeanin\ntasankoa, jota nykyään kutsutaan Waterloon tasangoksi. Edellisenä\nvuonna oli jo Wellington kaukonäkijän terävällä silmällä tarkastellut\nsitä mahdollisena suuren tappelun näyttämönä. Tällä alueella ja tässä\nkaksintaistelussa, kesäkuun 18 päivänä, oli Wellingtonilla parempi\npuoli, Napoleonilla huonompi. Englantilainen armeija oli ylhäällä,\nranskalainen alhaalla.\n\nTurhaa olisi lähteä tässä hahmostamaan Napoleonin ulkomuotoa, kun hän\naamuhämärässä 18 päivänä kesäkuuta 1815 istuu kaukoputki kädessään\nhevosensa selässä Rossommen kummulla. Ennenkuin olisimme ehtineet\nhäneen osoittaakkaan, olisivat kaikki nähneet hänet. Nuo tyynet\npiirteet pienen, Briennen koulu-aikoja muistuttavan hatun alla, viheriä\nsotisopa, jonka valkea käänne peittää rintatähden, ratsastustakki.\njonka alle olkalaput häipyvät, punaisen nauhan kulma pilkottamassa\nliivin alta, nahkakaatiot, valkea hevonen purppuranpunaisine\nsamettisine satulavaippoineen, jonka kulmissa näkyy kruunulla\nkoristettuja N-kirjaimia ja kotkia, ratsastussaappaat silkkisukkien\npäällä, hopeakannukset, Marengon miekka, koko tuon viimeisen Cesarin\nkuva esiintyy ilmi elävänä kaikkien ihmisten mielissä. Toiset sitä\nkuvaa tervehtivät ihastushuudoin, toiset sitä vakavina katselevat.\n\nTämä kuva on pitkät ajat tarjonnut nähtäväksi pelkkää valoa vain; se\njohtuu jonkinlaisesta pyhimystarullisesta hämärästä, jonka useimmat\nsankarit levittävät ympärilleen ja joka pitemmäksi tai lyhemmäksi\najaksi himmentää totuuden, mutta meidän päivinämme alkavat historia ja\nvalo päästä voitolle.\n\nTämä valo, historia, on säälimätön; se on siitä ihmeellinen ja\njumalallinen, että koska se on pelkkää valoa, ja erityisesti, koska se\non valoa, se synnyttää varjoa sinne, missä ennen näkyi vain pelkkää\nhohtoa; samasta ihmisestä synnyttää se kaksi erilaista haamua, joista\ntoinen oikeutta jakaakseen hyökkää toisen kimppuun, ja hirmuvaltijaan\npimeys taistelee sotapäällikön häikäisevää loistoa vastaan. Siitäpä\nsyntyy oikeudenmukaisempi tulos kansojen lopullisessa arvostelussa.\nVäkivalloin kohdeltu Babylon himmentää Aleksanteria; kahlehdittu Rooma\nhimmentää Cesaria; murhattu Jerusalem himmentää Titusta. Hirmuvallan\nvarjot seuraavat hirmuvaltijasta. On onnetonta ihmisen jättää jälkeensä\npimeyttä, joka tihenee hänen kuvakseen.\n\n\n\n\n5.\n\nTaistelujen Quid Obscurum.\n\n\nKaikki tuntevat tämän taistelun ensimäiset vaiheet. Alku oli sekava,\nepäröivä, hapuileva, uhkaava molemmillekin sotajoukoille, mutta\nenglantilaisille sittenkin uhkaavampi kuin ranskalaisille.\n\nOli satanut ankarasti koko yön. Maa oli käynyt aivan pehmeäksi. Siellä\nja täällä oli vesi kokoontunut tasangon kuoppiin kuin astioihin ikään.\nMuutamin paikoin vajosivat kuormastovaunut akseliaan myöten liejuun;\nhevosten vatsahihnoista tippui kura. Ellei tämä suunnaton lauma olisi\nhurjassa kulussaan sotkenut nurin peltojen viljoja ja niillä täyttänyt\nraiteita ja muodostanut siten pohjaa pyörien alle, olisi kaikki\nliikunta etenkin Papelotten-puoleisissa laaksoissa ollut tuiki\nmahdotonta.\n\nOttelu alkoi myöhään. Olemme jo maininneet, että Napoleonilla oli\ntapana pitää koko tykistöä kädessään kuin pistoolia ikään, nyt tähdäten\nsillä yhtä kohtaa taistelukentästä, nyt taas toista, ja hän oli\ntahtonut odottaa siksi kunnes tykit saattaisivat vapaasti ja nopeasti\nliikkua. Auringon täytyi siis tulla pilvistä esiin ja kuivata maa.\nMutta aurinko ei tullut esiin. Se ei ollutkaan enään Austerlitzin\naurinko. Ensimäisen kanuunanlaukauksen pamahdettua vilkaisi\nenglantilainen kenraali Colville kelloonsa ja näki sen osoittavan\nyhtätoista ja kolmeakymmentäviittä minuuttia.\n\nTaistelun alotti hurjalla raivolla, hurjemmalla kuin keisari ehkä olisi\ntoivonutkaan, ranskalaisten vasen siipi hyökkäämällä Hougomontin\nkimppuun. Samaan aikaan ahdisti Napoleon keskustaa, heittämällä Guiotin\nbrigadin Haie-Sainteä vastaan, ja Ney lennätti ranskalaisten oikean\nsiiven otteluun englantilaisten vasemman siiven kanssa, joka nojautui\nPapelotteen.\n\nHyökkäyksellä Hougomontiin oli sivutarkoitus; suunnitelmana oli kääntää\nsinne Wellingtonin huomio ja saattaa hänet kallistumaan vasemmalle.\nTämä suunnitelma olisi onnistunut, elleivät englantilaisten neljä\nkaartin komppaniaa ja Perponcherin osaston urheat belgialaiset olisi\njärkähtämättä puolustaneet asemaansa, niin että Wellington,\ntarvitsematta ryhtyä sinne keskittämään suurempia joukkoja, saattoi\ntyytyä lähettämään avuksi vain neljä lisäkomppaniaa kaartilaisia ja\nyhden, Braunschweigin pataljoonan.\n\nRanskalaisten oikean siiven hyökkäys Papelotteen kävi laskujen mukaan.\nHeittää kumoon englantilaisten vasen siipi, katkaista Brüsselin tie,\nsulkea pääsy mahdollisesti apuun rientäviltä preussilaisilta,\nvalloittaa Mont-Saint-Jean, työntää Wellington ensin Hougomontiin,\nsiitä Braine-l'Alleudiiin, siitä Haliin: tehtävähän oli selvänä edessä.\nMuutamia poikkeuksia lukuunottamatta tämä hyökkäys onnistui. Papelotte\nanastettiin; Haie-Sainte vallattiin väkirynnäköllä.\n\nMerkittävä yksityisseikka. Englantilaisessa jalkaväessä, etenkin\nKemptin brigadissa, oli paljon nahkapoikia. Vaikka olivatkin joutuneet\notteluun meidän pelottavain jalkasotilaittemme kanssa, säilyttivät\nnämät nuoret sota-uroot kuitenkin rohkeutensa; heidän kokemattomuutensa\nkesti kunnialla leikin. He olivat etenkin erinomaisia tarkk'ampujia.\n\nEnemmän omiin hoteisiinsa jätetty tarkk'ampuja tulee ikäänkuin omaksi\nkenraalikseen. Nämä nahkapojat osoittivat oikein aito ranskalaista\nkekseliäisyyttä ja raivoa. Tässä alottelevassa joukossa vallitsi\nomaperäinen tulinen into. Mutta se ei lainkaan miellyttänyt\nWellingtonia.\n\nHaie-Sainten valtaamisen jälkeen horjui taistelu puolelle ja toiselle.\n\nVäliaika kello kahdestatoista kello neljään on hyvin epäselvä.\nTaistelun keskuksessa tapahtuvista seikoista saa tuskin ollenkaan\nselkoa, ja siinä vallitsee täydellinen tulisen kahakan sekamelska. Se\non ikäänkuin kätketty hämäryyden verhoon. Ikäänkuin sumun läpi huomaa\nsiinä suuria aaltomaisia liikkeitä, pyörryttäviä haavenäkyjä,\nsenaikuisia, nykyään miltei tuntemattomia sotavarustuksia, nahkaisia\ntöyhtölakkeja, leiskuvia sapelilaukkuja, ristikkäin kulkevia\nnahkavaruksia, ampumavara-taskuja, ratsumiesten takkeja, punaisia\nrynkkyvarsi-saappaita, raskaita sotilashattuja monenmoisine nauhoineen\nja helttuineen, Braunschweigin melkein mustapukuisen jalkaväen\nsekoittuneena englantilaisten tulipunaiseen parveen, englantilaisia\nsotilaita suuret pyöreät valkokiekurat hihansuissa, kevytaseisia\nhannoverilaisia ratsumiehiä soikeine nahkakypäreineen, joita koristavat\nvaskikaistaleet ja punertavat jouhitöyhdöt, paljaspolvisia\nskotlantilaisia ruudukkaine viittoineen, meidän tarkk'ampujiamme\nvalkeine sääryksineen, yksityisiä ryhmiä, ei suoria taidokkaita rivejä,\nnäkyjä, jotka olisivat miellyttäneet Salvator Rosaa, mutta joita\nGribeauval olisi kauhistunut.\n\nJonkunlaista myrskyn myllerrystä sekaantuu kaikkiin taisteluihin. _Quid\nobscurum, quid divinum_. Jokainen historioitsija piirtää tästä\nsekamelskasta juuri ne viivat, jotka häntä eniten miellyttävät.\nOlivatpa johtajat millaisia tahansa, aseellisten joukkojen\nyhteentörmäyksestä on aina ennalta aavistamattomia jälkiseurauksia.\nKahakassa sekaantuvat molempien päälliköiden suunnitelmat toisiinsa,\nmuuntaen, tuhoten toinen toisensa. Yksi kohta taistelukentällä nielee\nenemmän miehiä kuin toinen, kuten erilainen, huokoisempi tai tiiviimpi\nmaaperä nopeammin tai hitaammin nielee veden. On pakko uhrata siihen\nenemmän kuin tahdottaisikaan. Tuollaista liikakulutusta on mahdoton\nlaskea. Taistelurintama huojuu ja kiemurtelee kuin lanka, verivirrat\njuoksevat ilman vähintäkään pakollista järjestystä, sotajoukkojen\neturivit lainehtivat, peräytyvät tai esiin ryntäävät rykmentit\nmuodostavat niihin lahtia tai niemiä, kaikki nämä pelottavat karit\nliikkuvat herkeämättä toinen toisensa kintereillä: missä äsken oli\njalkaväki, siihen rientää nyt tykistö; miesjoukot ovat kuin savua.\nOlihan tuossa äsken jotakin! Etsit: et näe enää mitään. Välähdykset\nmuuttavat alituiseen paikkaa. Synkeät sotamiesketjut etenevät ja\nperäytyvät. On kuin kuoleman tuuli työntelisi, heittelisi, paisuttaisi\nja hajoittaisi noita kammottavia joukkoja. Mitä on kahakka? Häälymistä,\nlainehtimista puoleen ja toiseen. Kaavamainen pohjapiirros\ntaistelukentästä osoittaa asemaa vain lyhyenä, määrättynä hetkenä, eikä\nkokonaisena päivänä. Vain ne suuret maalarit, joilla on kaaosta\nsiveltimensä kärjessä, kykenevät oikein kuvaamaan taistelukohtauksia.\nRembrandt kelpaisi siihen paremmin kuin Vandermeulen. Vandermeulen\npuhuu totta keskipäivällä, mutta valhettelee kello kolmelta.\nMittaustiede pettää; vain hirmumyrsky lähentelee totuutta. Se seikka\njuuri oikeuttaa Folardin asettumaan ristiriitaan Polybiuksen kanssa.\nLisätkäämme, että tulee hetki, jolloin taistelu alenee käsikähmäksi,\npaikallistuu, hajoaa lukemattomiksi pienoisotteluiksi, jotka,\nkäyttääksemme Napoleonin omia sanoja, \"kuuluvat pikemmin yksityisten\nrykmenttien elämäkertoihin kuin kokonaisen sotajoukon historiaan.\"\nTässä tapauksessa on historioitsijalla epäämätön oikeus supistaa\nsanottavansa tärkeimpään. Hän voi havaita vain taistelun suuret\nääriviivat, eikä ole mahdollista yhdenkään kertojan, olkoonpa hän miten\ntunnollinen tahansa, tarkkaan ja ehdottomasti oikein kuvata sen\nkauhistuttavan myrskypilven muotoa, jota kutsutaan taisteluksi.\n\nTämä väite pitää paikkansa kaikkiin suuriin asekamppailuihin nähden,\nmutta erittäinkin sopii se juuri Waterloon taisteluun.\n\nVaan eräänä hetkenä iltapäivällä taistelu läheni ilmeisesti\nratkaisuaan.\n\n\n\n\n6.\n\nKello neljä iltapäivällä.\n\n\nKello neljän aikoihin oli englantilaisen armeijan asema vakava.\nOranian prinssi komensi keskustaa, Hill oikeata ja Picton\nvasenta sivustaa. Kiihkoissaan huusi peloton Oranian prinssi\nhollantilais-belgialaisilleen: _Nassau! Braunschweig! Ei askeltakaan\ntaaksepäin!_ Heikontunut Hill pakeni Wellingtonin turviin. Picton oli\nkaatunut. Samana hetkenä, jolloin englantilaiset olivat anastaneet\nranskalaisilta 105:n linjarykmentin lipun, olivat ranskalaiset\ntappaneet englantilaisilta kenraali Pictonin ampumalla kuulan\nsuoraan hänen päänsä läpi. Taistelussa oli Wellingtonilla kaksi\ntukikohtaa: Hougomont ja Haie-Sainte; Hougomont piti yhä puoliaan,\nvaikka olikin liekkien vallassa; Haie-Sainte oli valloitettu.\nSaksalaisesta pataljoonasta, joka oli sitä puolustanut, oli enää vain\nneljäkymmentäkaksi miestä hengissä; kaikki upseerit, viittä\nlukuunottamatta, olivat joko saaneet surmansa tai joutuneet vangeiksi.\nKolmetuhatta sotilasta oli teurastanut toisensa tässä ladossa. Muuan\nenglantilainen kaartin kersantti, brittein saarten kuuluisin\nnyrkkitaistelija, jota hänen toverinsa pitivät haavoittumattomana, oli\nsaanut surmansa pienen ranskalaisen rummuttajan kädestä. Baring oli\nsyösty asemastaan, Alten oli pistetty kuoliaaksi. Useampia lippuja oli\nmenetetty, niiden joukossa yksi Altenin osastosta, sekä yksi Lüneburgin\npataljoonan lippu, jota kantoi muuan Zweibrückenin ruhtinaallisen\nperheen jäsen. Harmaita skotlantilaisia ei ollut enään olemassa.\nPonsombyn jättiläismäiset rakuunat oli hakattu mäsäksi. Tämä urhea\njoukko oli sortunut Bron keihäsmiesten ja Traversin haarniskoittujen\nratsumiesten jalkoihin; tuhannestakahdestasadasta hevosesta oli vain\nkuusisataa jäljellä; kolmesta yliluutnantista virui kaksi maassa:\nHamilton haavoitettuna, Mater tapettuna. Ponsomby oli kaatunut\nseitsemän keihäänpiston lävistämänä. Gordon oli menettänyt henkensä,\nMarsh oli menettänyt henkensä. Kaksi osastoa, viides ja kuudes, oli\nhävitetty.\n\nHougomontia ahdistettiin hurjasti, Haie-Sainte oli vallattu: oli\nenää vain yksi solmu, keskusta. Mutta se solmu piti yhä. Wellington\nkoki vahvistaa sitä parhaansa mukaan. Hän kutsui sinne Hillin\nMerbe-Brainesta, hän kutsui sinne Chassén Braine-l'Alleudistä.\n\nEnglantilaisen armeijan keskustalla, joka oli muodoltaan hiukan kovera\nja muuten erinomaisen tiheä ja luja, oli sangen vahva asema. Se piti\nhallussaan Mont-Saint-Jeanin ylätasankoa; sen takana oli kylä ja sen\nedessä rinne, hyvinkin vaikeakulkuinen niihin aikoihin. Se nojautui\nvahvaan kivitaloon, joka silloin kuului Nivellesin hallintotiloihin\nja joka osoittaa teiden leikkauskohtaa; talo oli niin jykevää\nkuudennentoista vuosisadan tekoa, että kuulat vain rapisivat pitkin sen\nseiniä, kykenemättä niitä särkemään. Ylt'ympäri ylätasankoa olivat\nenglantilaiset laittaneet aukkoja sinne ja tänne pensasaitoihin,\nmuodostaneet ampumareikiä orapihlajatiheikköihin, panneet kanuunankidan\nammottamaan oksien välistä, varustaneet jokaisen pensaan. Heidän\ntykistönsä oli näin piilotettu viidakon suojaan. Tämä punilainen\ntemppu, oikeutettu epäilemättä, koska sota hyväksyy ansan, oli niin\ntaitavasti suoritettu, että Haxo, jonka keisari oli aamulla yhdeksän\naikoihin lähettänyt vakoilemaan vihollisen pattereita, ei ollut niitä\nlainkaan nähnyt, vaan oli palannut kertomaan Napoleonille, ettei\nesteitä ollut lainkaan, lukuunottamatta kahta, Nivellesin ja Genappen\nteitä sulkevaa murrosta. Silloin kasvoi vilja jo korkeana;\nratsupyssyillä aseistettu 95:s pataljoona Kemptin osastosta oli\nylätasangon rinnettä pitkin kätkeytynyt viljapeltoihin.\n\nTäten vahvistettuna ja varustettuna oli englantilais-hollantilaisen\narmeijan keskustalla mainio asema.\n\nVaaraa tässä asemassa tuotti vain Soignesin metsä, joka niihin aikoihin\noli taistelukentän suoranaisena jatkona ja jonka katkaisivat\nGroenendaelin ja Boitsfortin lammet. Armeija ei olisi voinut\nhajaantumatta peräytyä sinne; rykmenttien olisi heti paikalla täytynyt\njakaantua hyvin pieniin joukkoihin. Tykistö olisi vajonnut rämeisiin.\nPeräytyminen olisi useampain ammattimiesten vakuuttelujen mukaan --\ntoiset sitä taas vastustavat, se mainittakoon -- ollut kilpajuoksua\nelämästä ja kuolemasta.\n\nWellington lisäsi yhä keskustan voimia kahdella oikealta sivustalta\notetulla Chassén rykmentillä, kahdella vasemmalta sivustalta kutsutulla\nWingten rykmentillä sekä Clintonin osastolla. Englantilaisilleen,\nHalkettin rykmenteille, Mitchellin brigadille ja Maitlandin\nkaartilaisille, asetti hän ikäänkuin tukimuuriksi ja suojavarustukseksi\nBraunchweigin jalkaväen, Nassaun apujoukon, Kielmanseggen\nhannoverilaiset ja Omptedan saksalaiset. Näin oli hänen johdossaan\nkaksikymmentäkuusi pataljoonaa. _Oikea siipi_, sanoo Charras,\n_työnnettiin keskustan taakse!_ Suunnaton patteri oli multasäkein\npiilotettu samaan paikkaan, jossa nykyään on n.k. \"Waterloon museo.\"\nSitä paitsi oli Wellington erääseen notkelmaan kätkenyt Somersetin\nrakuunakaartilaiset, tuhannenneljäsataa hevosta. Se muodosti toisen\npuoliskon tuota englantilaista ratsuväkeä, joka niin hyvin on ansainnut\nkuuluisuutensa. Jos Ponsomby olikin tuhottu, olihan Somerset jäljellä.\n\nPatteri, josta valmiiksi tultuaan olisi muodostunut melkein\nkenttälinnoitus, oli sijoitettu erään matalan puutarhamuurin taa;\nmuuria oli kaikessa kiireessä koetettu koroittaa ja vahvistaa\nhietasäkeillä ja paksulla multakerroksella. Työtä ei ehditty saada\ntäydelleen suoritetuksi; ei ollut enään aikaa ympäröidä paikkaa\npaaluaitauksella.\n\nLevotonna vaikka tyynen näköisenä istui Wellington ratsullaan, koko\npäivän samassa asennossa, vähän matkaa Mont-Saint-Jeanin vanhasta\nmyllystä, joka seisoo vieläkin paikoillaan, jalavan alla, jonka muuan\nenglantilainen vandalimaisessa innostuksessaan sittemmin osti\nkahdestasadasta frangista, sahautti kappaleiksi ja kuljetutti pois.\nWellington pysyi paikallaan kylmäverisen urhoollisesti. Kuulia satoi\nsatamalla. Kenttälähetti Gordon oli juuri kaatunut hänen sivultaan.\nOsoittaen erästä läheisyydessä räjähtänyttä pommia sanoi lordi Hill\nhänelle:\n\n\"Herrani, mitä ohjeita jätätte meille ja mitä käskette meidän tekemään,\njos tuolla tavoin toimitatte itsenne hengiltä?\"\n\n\"_Tekemään niinkuin minä_\", vastasi Wellington.\n\nClintonille sanoi hän yksikantaan:\n\n\"_Teidän tulee pysytellä tässä viimeiseen mieheen_.\"\n\nOttelu kääntyi ilmeisesti huonolle tolalle. Wellington huusi vanhoille\nTalaveran, Vittorian ja Salamancan tutuilleen:\n\n\"_Pojat! Voiko väistyminen tulla kysymykseenkään? Ajatelkaa vanhaa\nEnglantia_!\"\n\nKello neljän aikoihin horjahtivat eglantilaisten rivit taaksepäin.\nÄkkiä näkyi ylätasangon korkeimmalla kohdalla vain tykistö ja\ntarkk'ampujat; kaikki muu oli kadonnut. Ranskalaisten pommien ja\nkuulain ahdistamina väistyivät rykmentit saman notkelman suojaan, jossa\nnykyään Mont-Saint-Jeanin maatilasta viljelysmaille johtava polku\nkiemurtelee, syntyi peräyttävä liike, englantilaisten taistelurintama\nkätkeytyi näkyvistä, Wellington vetäytyi taaksepäin. \"Peräytymisen\nalkua!\" huudahti Napoleon.\n\n\n\n\nT.\n\nNapoleon hyvällä tuulella.\n\n\nVaikka keisari olikin sairas ja vaikka eräs paikallinen kipu tuottikin\nhänelle ratsastaessa kärsimyksiä, ei hän milloinkaan ollut ollut niin\nhyvällä tuulella kuin tänään. Aina aamusta asti oli hän kaikessa\ntutkimattomuudessaan hymyillyt. 18 päivänä kesäkuuta vuonna 1815 tämä\nsyvä sielu, jota näytti marmorinaamus peittävän, säteili valtoimenaan.\nMies, joka oli ollut synkkä Austerlitzissa, oli Waterloossa hilpeä.\nSuurimmatkin kaitselmuksen kasvatit joutuvat menettelemään näin\nvastakohtaisesti. Meidän riemumme on varjoa vain. Lopullinen hymyily on\nJumalan.\n\n_Ridet Caesar, Pompeius plebit_, sanoivat \"Salamoivan Legionan\"\nsoturit. Pompeius ei sillä kertaa juuri tainnut itkeä, mutta varmaa on,\nettä Caesar nauroi.\n\nRatsastaessaan yöllä yhden aikoihin Bertrandin kanssa myrskyssä\nja sateessa tarkastelemaan Rossommen läheisiä kukkuloita ja\ntyytyväisyydekseen nähdessään englantilaisten pitkän nuotiotulirivin\nvalaisevan näkörajan Frischemontista aina Braine-l'Alleudiin saakka,\noli hänestä sallima, jonka hän oli käskenyt saapua määrättynä päivänä\nWaterloon kentälle, näyttänyt tarkkaan noudattaneen käskyä. Hän oli\npysäyttänyt hevosensa, jäänyt hetkiseksi liikkumattomana katselemaan\nsalaman välähdyksiä ja kuuntelemaan ukkosen jyrinää, ja tuon\nkohtaloonuskojan oli kuultu pimeyteen mutisevan nuo salaperäiset sanat:\n\"Me pidämme yhtä.\" Napoleon erehtyi. He eivät enää pitäneet yhtä.\n\nHän ei ollut hetkeäkään nukkunut; koko tämä yö oli ollut hänelle\nyhtämittaista ilonaihetta. Hän oli kulkenut suurkaartilaisten rivin\npäästä päähän, pysähtyen siellä ja täällä puhuttelemaan etuvartijoita.\nKello puoli kolme oli hän Hougomontin metsän lähettyvillä kuullut\netenevän sotamiesjoukon astuntaa; hän oli jo hetkisen uskonut\nWellingtonin peräytyvän. Hän oli sanonut: \"_Siellä nyt englantilaisten\njälkijoukko suorii tiehensä. Minä tulen ottamaan vangiksi ne\nkuusituhatta englantilaista, jotka äskettäin ovat saapuneet\nOstendeen_.\" Hän puheli paljon ja kiivaasti. Hän oli saanut takaisin\nsaman hilpeyden, joka hänet oli vallannut noustessaan Ranskan\nrannikolle 1 päivänä maaliskuuta, kun hän osoitti suurmarsalkalle\nJuanin lahden innostunutta talonpoikaa, huudahtaen: \"_Katsohan,\nBertrand, tuossa sitä jo on voiman alkua_!\" Maaliskuussa, 17 ja 18\npäiväin välisenä yönä ivaili hän Wellingtonia. \"_Tuo pieni\nenglantilainen tarvitsee hieman läksytystä_\", sanoi Napoleon. Sade yhä\nvain yltyi. Ukkonen jyrisi keisarin puhuessa.\n\nKello puoli neljä aamulla oli hän menettänyt harhaluulonsa:\ntiedustelemaan lähetetyt upseerit olivat ilmoittaneet, ettei vihollinen\nliikahtanutkaan. Kaikki oli paikoillaan; ei ainuttakaan leiritulta oltu\nsammutettu. Englantilainen armeija nukkui. Hiljaisuus oli syvä maassa:\nvain taivaassa kävi ankara ryske. Kello neljä olivat vakoilijat tuoneet\nhänen eteensä erään talonpojan; tämä talonpoika oli opastanut muuatta\nenglantilaista ratsuväenosastoa, luultavasti Vivianin osastoa, joka oli\nasettautunut Ohainin kylään, äärimäiseksi vasemmalle. Kello viisi oli\nkaksi belgialaista karkuria ilmoittanut hänelle jättäneensä\nrykmenttinsä ja englantilaisen armeijan odottavan taistelua. \"_Sitä\nparempi_!\" oli Napoleon huudahtanut. \"_Mieluummin heitänkin heidät\nnurin niskoin kuin toimitan peräytymään_.\"\n\nAamulla oli hän Plancenoitin tiehen sattuvan jyrkän rinteen partaalla\nlaskeutunut hevosen selästä, kurasta välittämättä, oli Rossommen\ntalosta tuottanut keittiön pöydän ja maalaistuolin, oli istuutunut\npöydän ääreen, olkilyhde mattona ja oli levittänyt auki taistelukentän\nkartan, sanoen Soultille: \"_Sievä sakkilauta_!\"\n\nYöllisen sateen vaikutuksesta eivät muonituskuormastot olleet\npohjattomia teitä pitkin ehtineet aamuksi ajoissa perille. Sotamiehet\neivät olleet paljoa nukkuneet, olivat kastuneet läpimäriksi, eivätkä\nolleet saaneet palaakaan suuhunsa. Tämä ei ollut estänyt Napoleonia\nhuudahtamasta iloisesti Neylle: \"_Meillä on yhdeksänkymmentä\nmahdollisuutta sadasta_.\" Kello kahdeksalta oli tuotu keisarin\naamiainen. Hän oli kutsunut useampia kenraaleja kanssaan aterioimaan.\nSiinä syödessä oli juteltu Wellingtonin toissa iltana olleen\nBrüsselissä tanssiaisissa herttuatar Richmondin luona, ja Soult, tuo\nankara sotakarhu arkkipiispan naamoineen, oli tokaissut: \"_Tänään ne\nvasta tanssiaiset ovat_.\" Keisari oli laskenut leikkiä Neylle, joka oli\nsanonut: \"_Wellington ei ole tarpeeksi tyhmä odottaakseen teidän\nMajesteettianne_.\" Sellainen oli muutoin hänen tapansa. \"_Hän lorueli\nmielellään_\", sanoo Fleury de Chaboulon. \"_Hänen luonteensa oli\npohjimmiltaan hilpeä_\", sanoo Gourgand. \"_Hän vallan pulppuili\nsukkeluuksia, jotka olivat pikemmin omituisia kuin henkeviä_\", sanoo\nBenjamin Constant. Nämä jättiläisen hyväntuulenpurkaukset ansaitsevat\nseikkaperäisempää tarkastelua. Hän itse antoi vanhoille sotamiehilleen\nnimen \"jöröjukat.\" Hän nipisti heitä korvasta, hän tempoili heitä\nparrasta. \"Keisari se meille aina vain pilojaan teki\", sanoo eräskin\nheistä. Napoleonin ollessa keskellä merta salaisella matkallaan Elban\nsaarelta Ranskaan, kohtasi 27 päivänä helmikuuta ranskalainen sotalaiva\n_Zéphir Inconstant_ prikin, jonne keisari oli kätketty, kysyen\n_Inconstantilta_ uutisia Napoleonista; silloin tarttui keisari,\njolla vielä sinä hetkenä oli hatussaan Elban saarella omaksumansa\nvalkoisen-punertava, mehiläisin koristettu kokardi, nauraen\nhuutotorveen ja vastasi itse: \"_Keisari jaksaa hyvin_.\" Ken noin voi\nlaskea leikkiä, tietää ohjaavansa tapahtumain kulkua. Napoleon oli\nuseammankin kerran purskahtanut nauruun Waterloon aamiaisen aikana.\nAamiaisen jälkeen oli hän hiljaa mietiskellyt neljännestunnin, sitten\noli kaksi kenraalia istuutunut olkilyhteelle, kynä kädessä, paperilehti\npolvella, ja keisari oli sanellut heille taistelumääräykset.\n\nKello yhdeksän, hetkellä, jolloin ranskalainen armeija osastoihin\njaettuna ja liikkeessä viitenä rivistönä oli levittäytynyt kentälle,\nosastot kahdessa ketjussa, tykistö brigadien välissä, soittokunta\netunenässä marssia puhaltamassa, rumpujen päristessä ja torvien\ntoitottaessa, mahtavana, taajana, reippaana, kypäräin, sapelien ja\npistinten aaltoillessa meren tavoin näkörajalla, oli keisari\nliikutettuna huudahtanut kahteen kertaan: Suurenmoista! Suurenmoista!\n\nKello yhdeksästä puoli yhteentoista oli koko armeija -- mikä kuuluu\nuskomattomalta -- asettunut paikoilleen, jaettuna kuuteen ketjuun ja\nmuodostaen, keisarin sanoja käyttääksemme, \"kuuden V:n muotoisia\nkuvioita.\" Pari hetkeä taistelurintaman muodostamisen jälkeen, keskellä\ntuota syvää hiljaisuutta ennen myrskyn alkua, joka aina käy taistelun\nedellä, nähdessään kulkevan ohitsensa ne kolme patteria kahdestatoista,\njotka hän oli käskenyt eroittaa Erlonin, Reillen ja Lobaun osastoista,\nyhden kustakin, ja jotka hän oli määrännyt alkamaan ottelun ampumalla\nMont-Saint-Jeania siinä, missä Nivellesin ja Genappen tiet yhtyvät, oli\nkeisari taputtanut Haxoa olalle ja sanonut: \"_Kas siinä\nkaksikymmentäneljä kaunista tyttöä, kenraali_.\"\n\nVarmana taistelun päättymisestä oli hän hymyllään rohkaissut ohitseen\nkulkevaa saarroskaivajain komppaniaa ensimäisestä osastosta, jonka oli\nheti kylän valloittamisen tapahduttua sulkeuduttava Mont-Saint-Jeaniin.\nVain kerran keskeytti tämän huolettoman ilomielen ylpeän säälin sana.\nNähdessään vasemmalleen, paikkaan, missä nykyään on suuri hauta,\nkokoontuvan muhkeine hevosineen noiden ihmeteltäväin harmaiden\nskotlantilaisten, oli hän sanonut: \"_Vahinko tosiaan_.\"\n\nSitten oli hän jälleen noussut hevosensa selkään, kulkenut Rossommesta\neteenpäin ja valinnut tähystelypaikakseen ahtaan nurmisen kunnaan\noikealle Genappesta Brüsseliin johtavasta tiestä, ja siitä tuli hänen\ntoinen asemansa taistelun aikana. Kolmas asema, kello seitsemän\naikoihin illalla, Belle-Alliancen ja Haie-Sainten välillä, on\nkauhistuttava. Se on melkoisen korkea kumpu, joka on nähtävissä vielä\ntänä päivänäkin ja jonka taakse kaarti oli ryhmittynyt muutamaan\ntasangon notkelmaan. Tämän kummun ympärillä sinkoili kuulia kivetystä\ntiestä aina Napoleoniin asti. Kuten Briennessäkin vinkuivat jälleen\nhänen päänsä päällä pyssyjen luodit ja kanuunain kuulat. Ei paljoakaan\nsivulle siitä kohdasta, missä hänen hevosensa jalat olivat, on kaivettu\nesiin rosoisia kuulia, vanhoja ruostuneita sapelinteriä ja muodottomia\npomminjäännöksiä. _Scabra rubigine_. Muutamia vuosia sitten löydettiin\nmaasta tavattoman suuri räjähdyspommi, joka oli yhä vielä täysinäinen\nja jonka sytytystorvi oli katkennut aivan juuresta. Tällä viimeisellä\ntähystyspaikallaan sanoi keisari oppaalleen Lacostelle, vihamieliselle,\nperäti säikähtyneelle talonpojalle, joka oli sidottu erään husaarin\nsatulaan ja joka aina kuullessaan kuulien suhahtelevan ohitseen,\nkääntyi poispäin, kokien piiloittautua hänen taakseen: _Tolvana! Sinä\nvielä tässä häpeiksesi tapatat itsesi selän puolelta_.\n\nNäiden rivien kirjoittaja löysi itsekin tämän kummun möyheätä santaa\nkaivellessaan pomminkaulan jäännöksiä, jotka neljänkymmenenkuuden\nvuoden happeutumisen kautta olivat peräti tuhoutuneet, sekä vanhoja\nraudanpätkiä, jotka murenivat hänen käsiinsä kuin seljan korret.\n\nKaikkihan tietävät, ettei näiden eri suuntiin kallistuvain tasankojen\nmuoto aaltomaisine nousuineen ja laskuineen, ettei seutu, missä\nNapoleon ja Wellington tapasivat toisensa, ole enää sama kuin 18\npäivänä kesäkuuta 1815. Muistomerkkiä varten on tästä kuolemankentästä\nkaivettu niin paljon maata, että sen aikaisemmat suhteet ovat häipyneet\njäljettömiin ja että hämmentynyt historia ei siellä enää tunne\npaikkojansa. Kunnioittamisen tarkoituksessa on sen entinen näkö\ntykkänään hävitetty. Nähdessään kaksi vuotta myöhemmin Waterloon\njälleen, huudahtikin Wellington: _Nyt ne ovat muuttaneet minun\ntaistelukenttäni!_ Siinä missä nykyään kohoaa valtava multapyramiidi\nleijona huipullaan, oli ennen kukkula, joka Nivellesin tielle päin\naleni loivana rinteenä, mutta joka Genappen tien puolella muodosti\nmelkein äkkijyrkän seinämän. Tämän vierun korkeutta saattaa vielä\nnytkin arvostella niiden kahden mahtavan hautakummun korkeuden mukaan,\njotka kohoavat molemmin puolin Genappesta Brüsseliin vievää tietä.\nVasemmalla on englantilaisten hauta; oikealla saksalaisten.\nRanskalaisilla ei ole hautakumpua lainkaan. Koko tämä kenttä on\nranskalaisten hautausmaata. Tuhansia ja taas tuhansia kuormia multaa on\najettu ylempänä mainittuun muistokumpuun, joka on sataviisikymmentä\njalkaa korkea ja jonka ympärys on noin viisisataa jalkaa. Seurauksena\nonkin ollut, että nykyään voidaan päästä Mont-Saint-Jeanin\nylätasangolle joltisenkin loivaa rinnettä pitkin. Taistelupäivänä oli\nnousu etenkin Haie-Sainten puolelta jyrkkää ja vaivaloista. Vieru oli\ntässä niin jyrkkä, etteivät englantilaiset tykkimiehet nähneet\nalapuolellaan laakson pohjassa taloa, joka oli koko taistelun\nkeskuksena. 18 päivänä kesäkuuta 1815 olivat vielä sateet pahentaneet\nasiaa, lieju vaikeutti nousua ja kiipeäminen oli suoranaista loassa\nrämpimistä. Pitkin ylätasangon huippua kulki eräänlainen syvänne, jota\nkaukaisen katselijan oli mahdoton huomata.\n\nMikä oli tämä syvänne? Katsokaamme. Braine-l'Alleud on belgialainen\nkylä, Ohain on toinen. Näitä kyliä, jotka molemmat ovat piilossa\nnotkelmain pohjassa, yhdistää noin puolentoista lieun pituinen tie.\nTämä tie kulkee aaltomaisen tasangon kautta, tuon tuostakin tunkeutuen\nkumpuihin ja kukkuloihin kuin auran vako, mistä johtuu, että tämä tie\nmuutamissa kohdin muodostuu aivan kuin rotkotieksi. Vuonna 1815\nleikkasi tämä tie niinkuin nytkin Mont-Saint-Jeanin ylätasangon huipun\nGenappen ja Nivellesin maanteiden välistä. Mutta nykyään on se aivan\nkentän tasalla; silloin kulki se syvänä uurroksena tasangon halki. Sen\nmolemmat seinämät on kuljetettu muistokumpuun. Tämä tie oli ja on\nvieläkin suurimmalta osaltaan kaivantoa, jonka seinämät olivat\nmuutamin paikoin toistakymmentä jalkaa syvät. Nämä liian jyrkät\nseinämät sortuivatkin joskus, etenkin talvella, rankkasateiden\nvaikutuksesta. Onnettomuuksia tapahtui tuon tuostakin. Tie oli niin\nahdas Braine-l'Alleudiin tullessa, että muuan matkustaja oli siinä\njoutunut kuormavaunujen alle ja murskaantunut kuoliaaksi, kuten\nilmoittaa lähelle hautausmaata pystytetty kiviristi; saamme tietää\nvainajan nimenkin: _Herra Bernard Debrye, kauppias Brüsselistä_,\nsekä tapaturman aikamäärän: _helmikuussa 1637_.[2] Se oli niin syvä\nMont-Saint-Jeanin ylätasangolla, että muuan talonpoika, Mathieu\nNicaise, vuonna 1783 hautaantui sortuvan seinämän alle, kuten ilmoitti\naikoinaan toinen kiviristi, jonka ylä-osa on hävinnyt maata\nmuokattaessa, mutta jonka kumoon syösty jalusta viruu vielä nytkin\nnurmirinteellä vasempaan Haie-Sainten ja Mont-Saint-Jeanin maatilan\nvälisestä tiestä.\n\nTämä uurtotie, josta ei mikään antanut vähintäkään vihiä ja joka kulki\npitkin Mont-Saint-Jeanin ylimmän tasanteen reunaa, tämä kaivanto\njyrkänteen harjalla, tämä itsensä maa-emon kätkemä syvänne oli\ntaistelupäivänä näkymätön, s.o. tuhoisa.\n\n\n\n\n8.\n\nKeisari tiedustelee erästä asiaa oppaaltaan Lacostelta.\n\n\nWaterloon taistelupäivän aamuna oli siis Napoleon tyytyväinen.\n\nJa olihan hänellä syytäkin! Hänen taistelusuunnitelmansa, senhän olemme\nnähneet, oli tosiaankin erinomainen.\n\nTaistelu oli vihdoinkin alkanut. Sen odottamattomat vaiheet,\nHougomontin sitkeä puolustautuminen, Haie-Sainten jäykkä vastarinta,\nsurmattu Bauduin, ottelusta poistunut Foy, aavistamaton muuri, jonka\nedustalle Soyen rykmentit menehtyivät, Guilleminotin onneton\nsaamattomuus, hänellä kun ei ollut ei räjähdyspommeja eikä\nruutisäkkejä, tykistön juuttuminen liejuun, viisitoista suojatonta\nkanuunaa, jotka Uxbridge heitti nurin niskoin uurrostielle,\nenglantilaisten riveihin putoilevain pommien huono vaikutus, ne kun\nupposivat sateiden liottamaan maahan ja viskasivat ilmaan vain\nkuraryöppyjä, niin että tuhoavat sirpaleet muuttuivat lokaräiskeiksi,\nPirén hyödytön valehyökkäys Braine-l'Alleudiin, missä koko tuo\nviidentoista eskadroonan suuruinen ratsumiesjoukko melkein täydelleen\ntuhoutui, huonosti ahdistettu englantilaisten oikea siipi, huonosti\nonnistunut vasemman siiven murtaminen, Neyn eriskummallinen erehdys,\nhän kun kasasi yhteen paikkaan ensimäisen osaston neljä divisioonaa,\nvaikka hänen olisi pitänyt hajoittaa ne pieniin joukkioihin, niin että\nsyntyi kahdenkymmenenseitsemän rivin paksuisia ryhmiä ja kahdensadan\nmiehen pituisia rintamia, jotka siten kaikki joutuivat vihollisen\ntulelle alttiiksi ja joihin kuulat lakaisivat hirvittäviä uomia,\nhajalleen joutuneet hyökkäysrivistöt, niiden sivulla yhtäkkiä\npaljastettu vihollispatteri, pulaan joutuneet Bourgeois, Donzelot ja\nDurutte, takaisin työnnetty Guiot, luutnantti Vieux, tuo teknillisestä\nkorkeakoulusta lähtenyt voima-uros, haavoittunut juuri siinä\nsilmänräpäyksessä, jolloin hän kirveeniskuin koki murtaa Haie-Sainten\nporttia, englantilaisten ampuessa vimmatusti ylhäältä murroksestaan,\njoka sulki Genappesta Brüsseliin johtavan tien polven, jalkaväen ja\nratsuväen väliin suljettu Marcognetin osasto, jota Best ja Pack\nampuivat aivan läheltä viljapelloista ja jota Ponsomby peittosi\nparhaansa mukaan, seitsemän kanuunan patteri naulattu umpeen,\nSaksi-Weimarin prinssin haltuun joutunut 105:n rykmentin lippu, jota\neivät Erlonin kreivi, Frischemont ja Smohain kiivaista ponnistuksistaan\nhuolimatta kyenneet valloittamaan takaisin, 15:n rykmentin lippu\nmenetetty, tuo musta preussilainen husaari, jonka Wavren ja\nPlancenoitin välisellä ylängöllä parveilevan kolmisataisen\njääkärijoukon lentävän osaston vakoilijat olivat vanginneet ja jolta\noli saatu kuulla hyvin huolestuttavia uutisia, Grouchyn viipyminen,\nHougomontin kasvitarhaan vajaassa tunnissa tapetut tuhatviisisataa\nmiestä, Haie-Sainten ympäristöllä vieläkin lyhyemmässä ajassa kaatuneet\ntuhatkahdeksansataa miestä, kaikki nämä järisyttävät onnettomuudet,\njotka taistelun myrskypilvien lailla olivat kiitäneet Napoleonin\nsilmien editse, olivat tuskin hämmentäneet hänen katsettansa ja ne\neivät olleet laisinkaan kyenneet synkistyttämään näiden kasvojen\nkäskevän varmaa ilmettä. Napoleon oli tottunut katsomaan sotaa\njäykästi silmiin. Hän ei milloinkaan toimittanut numero numerolta\nyksityiskohtain tuskallista yhteenlaskua. Numeroista välitti hän vähät,\nkunhan niistä vain kertyi määrätty summa: voitto. Menipä alku kuinka\nkehnosti tahansa, hän ei siitä tullut levottomaksi, sillä hänhän luuli\nolevansa lopun määrääjä ja valtias. Hän osasi odottaa, sillä hänhän\nkatsoi olevansa tykkänään kysymyksen ulkopuolella, ja hän kohteli\nsallimusta kuin vertaistaan ikään. Hän näytti sanovan sille: Sinä et\nuskaltaisi!\n\nPuoliksi valossa ja varjossa vaeltaen tunsi Napoleon itsensä\nsuojelluksi hyvässä ja siedetyksi pahassa. Hän oli, tai hän luuli\nolevansa, tapahtumiin jonkunlaisessa yhteistoiminta-, saattaisipa\nmelkein sanoa kanssarikollis-suhteessa, joka veti vertoja muinaisajan\nhaavoittumattomuususkolle.\n\nMutta kun ihmisellä on takanaan Beresina, Leipzig ja Fontainebleau,\nniin luulisipa olevan syytä hieman varoa Waterloota. Salaperäinen\nkulmakarvojen rypistys alkaa näkyä taivaan korkeuksissa.\n\nSamassa kun Wellington teki peräytyvän liikkeensä, vavahti Napoleon.\nHän näki äkkiä Mont-Saint-Jeanin ylätasangon tyhjentyvän ja\nenglantilaisen armeijan sotarintaman katoavan. Se yhdistyi jälleen,\nmutta se yhdistyi salassa. Keisari kohousi puoliksi jalustimillaan.\nVoiton salama välähti hänen silmissään.\n\nWellingtonin ahdistaminen Soignesin metsään ja hänen perinpohjainen\ntuhoamisensa olisivat merkinneet sitä, että nyt oli Ranska lopullisesti\nmurskannut Englannin. Crecy, Poitiers, Malplaquet ja Ramillies olisivat\ntulleet kostetuiksi. Marengon sankari olisi pyyhkinyt pois Azincourtin.\n\nJa keisari tarkasteli kaukoputkellaan vielä viimeisen kerran\ntaistelukentän jokaista kohtaa, suunnitellen murhaavaa loppuryntäystä.\nHänen kaartinsa seisoi hänen takanaan pyssy jalalla, katsellen häntä\nsieltä alhaalta jonkunlaisella pyhällä kunnioituksella. Hän mietti; hän\ntutki jokaisen vierun, huomasi jokaisen rinteen, tarkasteli jokaista\npuuryhmää, jokaista ruissarkaa, jokaista polkua; hän näytti laskevan\njokaisen pensaankin. Hän katseli kauvan englantilaisten sulkumurroksia\nylempänä mainituilla teillä; ne olivat valtavia puuröykkiöitä, Genappen\ntietä sulkeva yläpuolella Haie-Sainten ja kahden kanuunan puolustama,\nainoiden kanuunain koko englantilaisesta tykistöstä, jotka etenivät\nnäin kauvas taistelukentän perukkaa kohti; Nivellesin tien murroksessa\nvälkkyivät Chassén brigadin hollantilaiset pistimet. Hän huomasi\nlähellä tätä murrosta vanhan valkeaksi maalatun Pyhän Nikolain\nkappelin, joka on Braine-l'Alleudiin vievän poikkitien kulmauksessa.\nHän kumartui puoli-ääneen puhelemaan oppaalleen Lacostelle. Opas teki\npäällään kieltävän merkin, luultavastikin petos mielessä.\n\nKeisari kohousi suoraksi taas ja jäi miettimään.\n\nWellington oli peräytynyt. Tarvitsi nyt vain täydentää tämä\nperäytyminen musertavalla hyökkäyksellä.\n\nÄkkiä käännähtäen lähetti Napoleon pikaviestin kiitämään Pariisiin\nminkä kavioista pääsi se ilmoitus mukanaan, että taistelu oli voitettu.\n\nNapoleon oli niitä neroja, joista lähtee leimaus ja jyrinä.\n\nHän oli nyt löytänyt ukonnuolensa.\n\nHän käski Milhaudin kyrassierien valloittaa Mont-Saint-Jeanin\nylätasanko väkirynnäköllä.\n\n\n\n\n9.\n\nOdottamaton näky.\n\n\nHeitä oli kolmetuhattaviisisataa. He muodostivat neljänneslieun\npituisen rintaman. He olivat jättiläisiä jättiläishevosten selässä.\nHeitä oli kaksikymmentäkuusi eskadroonaa, ja oli heillä takanaan tukena\nLefebvre-Desnouettesin divisioona, satakuusi valiosantarmia, kaartin\njääkärit, tuhatsatayhdeksänkymmentäseitsemän miestä, sekä kaartin\npeitsimiehet, luvultaan kahdeksansataakahdeksankymmentä. Heillä oli\nharjaton kypärä, haarniska taottua rautaa, pistoolit koteloissaan\nsatulankaaressa ja pitkä lyömämiekka. Aamulla oli heitä koko armeija\nihastellut, kun he kello yhdeksältä torvien toitottaessa ja kaikkien\nsoittokuntain puhaltaessa \"_Me keisarkuntaa turvatkaamme_\" olivat\nporhaltaneet esiin tiheänä joukkona, toinen heidän pattereistaan\nsivustalla, toinen keskustassa ja levittäytyneet kahteen riviin\nGenappen ja Frischemontin teiden välille ja asettuneet paikoilleen\ntuohon mahtavaan toiseen ketjuun, jonka Napoleon oli niin taitavasti\nmuodostanut ja jolla, sen vasemmassa päässä kun olivat Kellermannin\nkyrassierit ja oikeassa Milhaudin, saattoi sanoa olleen rautaiset\nsiivet.\n\nKenttälähetti Bernard vei heille keisarin käskyn. Ney veti miekkansa ja\nasettui etunenään. Suunnattomat eskadroonat lähtivät liikkeelle.\n\nSilloin nähtiin kauhistuttava näytelmä.\n\nKoko tämä ratsujoukko, miekat koholla, viirien liehuessa ja torvien\nrämistessä, jaettuna rivistöihin divisioonittain, laskeutui\nBelle-Alliancen kukkulaa tarkassa järjestyksessä kuin yksi ainoa mies,\nerehtymättömän suoraan kuin pronssinen muurinmurtaja, joka särkee\naukkoa, tunkeutui tuohon peloittavaan laaksoon, jossa niin paljon\nmiehiä jo oli kaatunut, hävisi siellä savuun, tuli jälleen näkyviin\ntästä pimeydestä notkelman vastaisella puolella, yhtä tiheänä ja lujana\nja nousi täyttä laukkaa läpi ryöppynä tuiskuavan raehaulisateen\nMont-Saint-Jeanin ylätasangon kauhistuttavaa lokarinnettä ylös. He\nnousivat, nousivat lujina, järkähtämättöminä, uhkaavina; pyssynpaukkeen\nja tykkien jyskinän lomasta kuului maa jymisevän tuon suunnattoman\njoukon rynnistäessä eteenpäin. Heitä kun oli kaksi osastoa, oli heitä\nkaksi rivistöäkin; Wathierin osasto oli oikealla, Delordin osasto\nvasemmalla. Luuli kaukaa näkevänsä kahden suunnattoman teräskäärmeen\nkiemurtelevan ylätasangon huippua kohti. Kauhistuttavan hirviön lailla\nkiiti tämä joukko läpi taistelunmelskeen.\n\nMoista ei oltu nähty niistä ajoista lähtien, jolloin samanlainen\nratsujoukko valloitti Moskovan suuren etuvarustuksen. Murat oli poissa,\nmutta Ney oli paikoillaan. Näytti kuin olisi tämä joukko muuttunut\neläväksi hirmu-olennoksi ja kuin olisi sillä ollut vain yksi sielu.\nJokainen eskadroona ojentui ja supistui kuin mustekalan lonkero.\nMahtavan savupilven aukoista pilkistivät he tuon tuostakin näkyviin.\nSiinä eroitti sekaisin myrskyisässä myllerryksessä kypärejä, miekkoja,\ntykistön ja soittokunnan hevosten hurjasti liikkuvia lautasia,\nsäännöllistä, kamalaa pauhinaa; ja haarniskat kiilsivät kuin\nvesihirviön suomut.\n\nTällaiset kuvaukset tuntuvat kuuluvan ammoin menneihin aikakausiin.\nTämän kaltaisia näkyjä esiintyi varmaankin vanhoissa Orfeon\nsankarirunoelmissa, jotka kertoivat muinaisajan ihmishevosista,\nhippanthropeista, näistä titaneista, joilla oli ihmisen kasvot ja\nhevosen ruumis, jotka olivat kauhistuttavia, haavoittumattomia,\nkukistumattomia ja jotka laukkasivat aina Olympon huipuille; jumalia ja\neläimiä samalla kertaa.\n\nOmituinen lukujen yhtymys: kaksikymmentäkuusi pataljoonaa\nkahtakymmentäkuutta eskadroonaa vastassa. Ylätasangon korkeimman\nharjanteen takana odotti englantilainen jalkaväki tyynenä, mykkänä,\nliikkumattomana, kätketyn patterin suojassa, jaettuna kolmeentoista\nneliöön, kaksi pataljoonaa neliössä, ja kahteen ketjuun, seitsemän\nneliötä ensimäisessä, kuusi toisessa, pyssyntukki olkapäässä, tähdäten\nsuoraan niitä, joiden tuleman piti. Se ei nähnyt kyrassierejä, eivätkä\nkyrassierit nähneet sitä. Se kuuli hyökyaallon nousemistaan nousevan.\nSe kuuli kolmentuhannen hevosen synnyttämän jyminän yhä paisuvan,\nkavioiden määränperäiset, tiheät iskut, haarniskain helinän, miekkain\nkalskeen ja jonkunlaisen voimakkaan, hurjan huminan. Seurasi hetkisen\nkammottava hiljaisuus, ja silloin nousi yht'äkkiä harjanteen takaa\npitkä rivi kohotettuja käsiä, jotka heiluttelivat miekkoja, kypärejä ja\ntorvia ja viirejä ja kolmetuhatta harmajapartaista miehenpäätä, jotka\nkarjuivat: Eläköön keisari! Koko tuo valtava ratsujoukko työntyi kuin\nheitettynä tasanteelle, ja se oli kuin maanjäristys.\n\nMikä kauhistus: vasemmalle englantilaisista, meistä oikealle kavahtaa\näkkiä kyrassierien etumainen joukko pystyyn, päästäen kamalan\nkiljahduksen. Saavuttuaan harjanteen ylimmälle reunalle ja tahtoessaan\nsamaa raivoisaa vauhtiaan syöksyä neliöiden ja kanuunain kimppuun ja\nmurskata ne mäsäksi alleen, huomasivatkin kyrassierit englantilaisten\nja itsensä välillä kaivannon, vaarallisen syvänteen. Se oli Ohainin\nuurrostie.\n\nSilmänräpäys oli kauhea. Edessä oli uurrostie, odottamatta,\nammottavana, äkkijyrkkänä hevosten jalkojen juuressa, kaksi syltä\nsyvänä molempien seinämäinsä välissä. Toinen rivi työnsi sinne\nensimäisen, ja kolmas työnsi sinne toisen. Hevoset kavahtivat kohoksi,\nviskausivat taaksepäin, kaatuivat selälleen, liukuivat jalat ilmassa\nsätkien, survoivat ja sotkivat ratsastajia. Mahdotonta peräytyä, koko\nrivistö oli kuin ammuttu kuula, voima, jonka piti murskaaman\nenglantilaiset, murskasikin nyt ranskalaiset, heltymättömän rotkon yli\nsaattoi päästä vain se täyttämällä, ratsastajat ja hevoset syöksyivät\nsinne päistikkaa, murjoen toinen toisiansa, muodostaen vain yhden\nainoan lihakasan, ja kun syvänne oli tullut täyteen eläviä miehiä,\npääsivät loput kulkemaan yli. Melkein kolmas osa Duboisin brigadia\nvajosi tähän kuiluun.\n\nTämä oli taistelun menettämisen alkua.\n\nPaikallinen perimätieto, joka ilmeisesti liioittelee, kertoo Ohainin\nuurrostielle hautautuneen kaksituhatta hevosta ja tuhatviisisataa\nmiestä. Tähän lukuun sisältyvät todennäköisesti kaikki nekin ruumiit,\njotka seuraavana päivänä heitettiin tähän kuoppaan.\n\nMainitkaamme sivumennen, että tämä samainen Duboisin brigadi, joka nyt\nsai näin kamalan kohtalon, oli tuntia aikaisemmassa hyökkäyksessään\nvallannut Lüneburgin pataljoonan lipun.\n\nEnnenkuin määräsi Milhaudin kyrassiereille tämän tehtävän, oli Napoleon\ntarkastellut seutua, mutta ei ollut voinut nähdä tätä uurrostietä, sen\nuoma kun muodosti tuskin pienintäkään piirtoa ylätasangon pintaan.\nHänen huomiotaan oli kuitenkin herättänyt tuo pieni valkoinen kappeli,\njoka osoittaa sen ja Nivellesin tien yhtymäkohtaa, ja ehkäpä estettä\naavistaen oli hän kysynyt jotakin oppaaltaan Lacostelta. Opas oli\nvastannut kieltävästi. Saattaisipa melkein sanoa, että tämä talonpojan\npään ravistus on saanut aikaan Napoleonin kukistumisen.\n\nMuitakin kovan onnen iskuja oli vielä tuleva.\n\nOliko mahdollista Napoleonin voittaa tämä taistelu? Me vastaamme: ei!\nMiksi ei? Wellingtonko sen esti? Vaiko Blücher? Ei. Sen esti Jumala.\n\nWaterloon voittaja Bonaparte ei sopinut enään yhdeksännentoista\nvuosisadan järjestykseen. Uusi sarja tapauksia oli valmistumassa, ja\nniissä ei ollut Napoleonille enää tilaa. Tapahtumain nurjamielisyyshän\noli käynyt ilmi jo kauvan sitten.\n\nOli tullut aika tämän tavattoman miehen vihdoinkin kukistua.\n\nTämän miehen suunnaton valta ihmisten kohtaloiden ratkaisemisessa\nhäiritsi tasasuhtaisuutta. Tämä yksilö merkitsi yksinään enemmän kuin\nkoko muu maailma. Yhteen ainoaan päähän keskittynyt inhimillisen\nelonaineen yltäkylläisyys, yhden miehen aivoihin kohonnut kokonainen\nmaailma, siitä olisi koitunut kaiken sivistyksen surma, jos sitä olisi\nsaanut jatkua pitemmältä. Hetki oli tullut palauttaa jälleen\nlahjomattoman kaitselmuksen määräämä tasasuhtaisuus. Oli epäilemättä\nloukattu niitä perusteita ja sääntöjä, joista niinhyvin siveellisen\nkuin aineellisenkin maailman säännöllinen liike riippuu. Höyryävä veri,\ntäpötäydet hautausmaat, itkevät äidit ovat peloittavia syyttäjiä. Kun\nmaa liiaksi kärsii, huokaa yössä salaperäinen valitus ja voihke, jotka\nsyvyyden kuilussa kyllä kuullaan.\n\nNapoleon oli asetettu äärettömyyksien hallitsijan tuomio-istuimen\neteen, ja hänen kukistumisensa oli päätetty.\n\nHän oli Jumalalle kiusaksi.\n\nWaterloo ei ollut suinkaan tavallinen taistelu: se muutti maailman\nmuodon.\n\n\n\n\n10.\n\nMont-Saint-Jeanin ylätasanko.\n\n\nSamassa kun uurrostie oli auvennut ranskalaisten eteen, ilmaisi\npatterikin olemassa-olonsa.\n\nKuusikymmentä kanuunaa ja ne kolmetoista neliötä pommittivat\nkyrassierejä aivan läheltä. Peloton kenraali Delord tervehti\nsotilaallisesti englantilaista patteria.\n\nEnglantilaisten koko lentävä tykistö oli kiireen vilkkaa asettunut\nneliöiden sisään. Kyrassiereillä ei ollut hituistakaan pysähtymisen\naikaa. Uurrostien kauhea onnettomuus oli tosin vähentänyt heidän\njoukkoaan, mutta ei lannistanut heidän urheuttaan. He olivat miehiä,\njoiden rohkeus lukumäärän vähetessä yhä vain enenee.\n\nWathierin rivistö oli yksinään onnettomuudesta kärsinyt. Delordin\nrivistö, jonka Ney ikäänkuin väijytystä aavistaen oli antanut kaartaa\nvasemmalle, oli tullut perille ehyenä.\n\nKyrassierit syöksyivät englantilaisten neliöiden kimppuun.\n\nTäyttä nelistä, suitset höllällä, miekka hampaissa, pistoolit kädessä,\nniin sitä hyökättiin.\n\nOn hetkiä taistelujen kestäessä, jolloin sielu siihen määrään\nkovetuttaa ihmisen, että sotilas muuttuu kuvapatsaaksi ja että iho\ntulee kivenkovaksi. Vimmatusti ahdistetut englantilaiset pataljoonat\neivät hievahtaneetkaan.\n\nSilloin siitä syntyi hirvittävä näytelmä.\n\nEnglantilaisten neliöiden kimppuun hyökättiin joka haaralta yht'aikaa.\nKaikkialla niiden ympärillä vallitsi vimmattu temmellys. Mutta tämä\nkylmäverinen jalkaväki seisoi järkähtämättä paikoillaan. Polvi maassa\nseivästi ensimäinen rivi kyrassierejä pistimiinsä, toinen rivi ampui\nmin kerkesi; toisen rivin takana latasivat tykkimiehet kanuunoitaan,\nneliön rintama aukeni, päästi välitsensä ryöpsähdyksen raehauleja ja\nsulkeutui jälleen. Kyrassierit vastasivat murskaamalla vihollisen\nalleen. Heidän isot hevosensa kavahtivat pystyyn, syöksähtivät yli\nrivien, loikkasivat yli pistimien ja putosivat sitten kuin mitkäkin\nsuunnattomat möhkäleet näiden neljän elävän muurin keskelle. Kuulat\ntekivät läpiä kyrassierien riveihin, kyrassierit puhkoivat aukkoja\nneliöihin. Pitkät jonot kaatui miehiä musertuneina hevosten alle.\nPistimet tunkeutuivat näiden kentaurien mahaan. Siitäpä tulivatkin\nhaavat niin hirveitä, niin ammottavia, ettei mointa ole kai nähty\nmissään muualla. Tämän vimmatun ratsujoukon harventamina vetäytyivät\nneliöt yhä kasempaan, peräytymättä askeltakaan. Ja raehauleja satoi\nsatamistaan hyökkääjäin parveen. Tämän kahakan näky oli kamala. Nämä\nneliöt eivät olleet enää pataljooneja, ne olivat tulta oksentavia\ntulivuoren aukkoja; nämä kyrassierit eivät olleet enää ratsumiesjoukko,\nne olivat raivoisa myrskynpuuska. Jokainen neliö oli tulivuori, jota\nukkospilvi ahdisti; laavavirta taisteli salamaniskuja vastaan.\n\nÄärimäisenä oikealla seisova neliö, joka suojattomana oli eniten\nhyökkäyksille alttiina, tuhoutui melkein viimeiseen mieheen heti\nensimäisessä rynnistyksessä. Sen muodosti ylämaalaisten 75:s rykmentti.\nVerilöylyn raivotessa ympärillään oli säkkipillin soittaja neliön\nkeskellä vajonnut syvään, muusta maailmasta piittaamattomaan\nhaaveiluun, hänen maahan tuijottavassa surullisessa katseessaan\nkuvastui metsien ja järvien heijastus, ja rummulla istuen, soittokone\nkainalossa, kaiutteli hän vuoriston säveleitä. Nämä skotlantilaiset\nkuolivat Ben Lothiania ajatellen, niinkuin kreikkalaiset kuolivat\nArgostaan muistellen. Kyrassierin miekka halkaisi säkkipillin ja\nkatkaisi sitä pitelevän käden, lopetti soiton ja tappoi soittajan.\n\nKyrassiereillä, jotka alkuaankin olivat verrattain vähälukuisia ja\njoiden joukkoa uurrostien onnettomuus oli vieläkin harventanut, oli\nvastassaan melkein koko englantilainen armeija; mutta heidän voimansa\nsiitä vain kasvoi, jokainen mies kun vastasi kymmentä. Jo antoivatkin\nmuutamat hannoverilaiset pataljoonat perään. Wellington huomasi sen ja\nmuisti ratsuväkensä. Jos Napoleon olisi tällä samalla hetkellä\nmuistanut jalkaväkensä, olisi hän voittanut taistelun. Tämä\nmuistamattomuus oli hänen tuhoisin virheensä.\n\nYht'äkkiä huomasivat ahdistavat kyrassierit itsensä ahdistetuiksi.\nEnglantilainen ratsuväki oli karannut heidän selkäänsä. Edessä\nneliöt, takana Somerset. Somerset merkitsi tuhattaneljääsataa\nrakuunakaartilaista. Somersetin oikealla kädellä oli Dornberg\nkevytaseisine saksalaisine ratsuväkineen, vasemmalla Trip belgialaisine\nkarbiinimiehineen. Kyrassierejä ahdistettiin sivuilta ja edestä ja\ntakaa, heidän kimpussaan olivat sekä jalkaväki että ratsumiehet, ja\nheidän täytyi puolustautua kaikille tahoille. Mutta mitä he siitä!\nHehän olivat nopeita kuin myrskypyörre. Tehtiin uskomattomia urotöitä.\n\nLisäksi jyrisi heidän takanaan patteri herkeämättä. Vain siten\nvoitiinkin haavoittaa näitä miehiä selkään. Muuatta heidän\nhaarniskaansa, johon tykinkuula on iskenyt reijän vasemman lapaluun\nkohdalle, säilytetään Waterloon museon kokoelmissa.\n\nMoisia ranskalaisia vastassa pitikin olla moiset englantilaiset.\n\nSe oli tuskin enää taistelua, se oli hourenäkyä, sokeata raivoa,\npyörryttävää sielun ja mielen hehkumista, salamoina iskeväin\nmiekkain vilinää. Käden käänteessä olivat nuo tuhatneljäsataa\nrakuunakaartilaista supistuneet kahdeksaksisadaksi; Fuller, heidän\nyliluutnanttinsa, suistui kuoliaana kentälle. Ney riennätti avuksi\npeitsimiehet ja Lefebvre-Desnouettesin jääkärit. Mont-Saint-Jeanin\nylätasanko vallattiin, otettiin takaisin, vallattiin uudelleen.\nKyrassierit syöksyivät ratsujoukon kimpusta jalkaväkeä ahdistamaan, tai\nparemminkin sanoen: koko tämä kamala joukkio kietoutui yhdeksi\nmyllerrykseksi, missä toinen ei hellittänyt toistaan. Neliöt kestivät\nyhä. Kaksitoista hyökkäystä tehtiin. Neyn alta tapettiin neljä hevosta.\nPuolet kyrassiereistä jäi kentälle. Tämä ottelu kesti kaksi tuntia.\n\nSe järkähytti tuntuvasti englantilaista armeijaa. Ei epäilemistäkään,\nettä kyrassierit olisivat murtaneet keskustan ja ratkaisseet voiton,\nellei heidän ensimäistä ryntäystään olisi heikontanut uurrostien\nonnettomuus. Tämä tavaton ratsujoukko aivan sai hämmästyksestä\nkivettymään Clintoninkin, joka oli nähnyt Talaveran ja Badajozin.\nSankarillinen Wellington, joka jo oli kolmeksineljäsosaksi voitettu,\nihaili vihollistaan. Hän huudahti puoliääneen: Suurenmoista![3]\n\nKyrassierit tuhosivat seitsemän neliötä kolmestatoista, valtasivat tai\nnaulasivat umpeen kuusikymmentä kanuunaa ja anastivat englantilaisilta\nrykmenteiltä kuusi lippua, joita kolme kyrassieriä ja kolme kaartin\njääkäriä läksi viemään keisarille Belle-Alliancen talon edustalle.\n\nWellingtonin asema oli pahentunut. Tämä eriskummallinen taistelu oli\nkuin kamppailua kahden raivostuneen haavoitetun välillä, jotka\nkumpikin, yhä hyökäten ja yhä puolustautuen, vuodattavat verensä\nkuiviin. Kumpiko ensiksi kaatuu?\n\nTaistelu ylätasangon omistamisesta jatkui yhä.\n\nMinne asti etenivät kyrassierit? Sitä ei voi kukaan sanoa. Se vain on\nvarmaa, että seuraavana päivänä tavattiin kuollut kyrassieri ja hänen\nkuollut hevosensa Mont-Saint-Jeanin kuormainpunnituslaitoksen\nsalvokselta Nivellesin, Genappen, Hulpen ja Brüsselin teiden\nristeyksessä. Tämä ratsumies oli niinmuodoin kulkenut englantilaisten\nketjujen läpi. Yksi niistä miehistä, jotka korjasivat tämän ruumiin,\nelää vielä nytkin Mont-Saint-Jeanissa. Hänen nimensä on Dehaze. Hän oli\nsilloin kahdeksantoista vanha.\n\nWellington tunsi häviönsä lähenevän. Ratkaiseva hetki oli edessä.\n\nKyrassierit eivät olleet onnistuneet tehtävässään sikäli, että keskusta\noli yhä murtamatta. Kun kaikilla oli osansa ylätasankoa, ei sitä itse\nasiassa omistanut kukaan, ja suurimmalta osaltaan oli se yhä\nenglantilaisten hallussa. Wellingtonilla oli kylä ja ylin tasanne,\nNeyllä vain huippu ja rinne. Ja molemmin puolin tunnuttiin kuin\nkiinnikasvaneilta tähän kaameaan maaperään.\n\nMutta englantilaisten heikontuminen näytti auttamattomalta. Tämä\narmeija oli menettänyt kauhistuttavat määrät verta. Kempt vasemmalla\nsivustalla vaati vaatimistaan apuväkeä. \"_Ei ole_\", vastasi Wellington,\n\"_antakoot tappaa itsensä viimeiseen mieheen_!\" Melkein samalla\nhetkellä -- omituinen yhtymys, joka paraiten kuvastaa molempien\narmeijain voipumusta -- pyysi Ney Napoleonilta jalkaväkeä, ja Napoleon\nhuudahti: \"_Jalkaväkeä! Mistä minä sitä otan? En sainkaan minä sitä\ntekemään rupea_!\"\n\nMutta englantilainen armeija oli sittenkin sairaampi. Noiden mahtavain\nrautahaarniskaisten ja teräsrintaisten eskadroonain raivoisat\nhyökkäykset olivat musertaneet sen jalkaväen. Pari miestä lipun\nympärillä osoitti paikkaa, missä tämä rykmentti oli seisonut, tuota\npataljoonaa komensi enää vain yksi ainoa kapteeni tai yksi ainoa\nluutnantti. Altenin divisioona, joka oli jo saanut niin paljon kärsiä\nHaie-Saintessä, oli melkein täydelleen tuhottu, Van Kluzen brigadin\nurheat belgialaiset peittivät ruumiillaan viljapeltoja Nivellesin tien\nvarrella. Oli enää tuskin mitään jäljellä niistä hollantilaisista\nvaliosotureista, jotka Espanjassa vuonna 1811 meidän riveihimme\nyhtyneinä taistelivat Wellingtonia vastaan ja jotka vuonna 1815\nenglantilaisten kanssa liittoutuneina ottelivat Napoleonia vastaan.\nUpseerien hukka oli melkoinen. Lordi Uxbridgelta, joka seuraavana\npäivänä hautasi jalkansa, oli polvi murskaantunut. Jos ranskalaisten\npuolella tässä haarniskamiesten ottelussa olivat poistuneet\ntemmellyksestä Delord, Lhéritier, Colbert, Dnop, Travers ja Blancard,\nniin oli englantilaistenkin puolella Alten haavoittunut, Barne\nhaavoittunut, Delancey saanut surmansa, Van Meeren saanut surmansa,\nOmpteda saanut surmansa; koko Wellingtonin esikunta oli kärsinyt\ntuntuvia tappioita, ja Englanti saikin surkeimman osan tässä\nverisessä tasajaossa. Toinen kaartilaisrykmentti oli menettänyt\nviisi yliluutnanttia, neljä kapteenia ja kolme vänrikkiä.\n30:n jalkaväenrykmentin ensimäinen pataljoona oli menettänyt\nkaksikymmentäneljä upseeria ja satakaksitoista sotamiestä. 79:stä\nvuoristolaisrykmentistä oli kaksikymmentäneljä upseeria haavoittunut,\nkahdeksantoista upseeria menettänyt henkensä, neljäsataaviisikymmentä\nsotamiestä saanut surmansa. Cumberlandin hannoverilaisia husaareja oli\nkokonainen rykmentti, etunenässä eversti Hacke, joka myöhemmin\ntuomittiin viralta, kahakan alkaessa kääntynyt ympäri ja paennut\nSoignesin metsään, levittäen pelkoa ja hämminkiä aina Brüsseliin asti.\nRuokatavaroita, ruutia, kuormastoa, haavoittuneilla täytettyjä vaunuja\nkuljettavat sotamiehet syöksyivät metsään nähdessään ranskalaisten yhä\nenemmän ja enemmän valloittavan alaa ja lähestyvän samaista metsää.\nHollantilaiset, joita ranskalaiset ratsumiehet ankarasti huimivat\nmiekoillaan, päästivät surkeita hätähuutoja. Vert-Coucousta aina\nGroenendaeliin, lähes kahden lieun matkalla Brüsseliin päin, vallitsi\npakolaisten kesken hirveä tungos, niin kertovat silminnäkijät, jotka\nelävät vielä nytkin. Tämä pakokauhu oli aivan samanlaista kuin sekin,\njoka valtasi Condén prinssin Mechelnissä ja Ludvig XVIII:n Gentissä.\nLukuunottamatta heikkoa Mont-Saint-Jeanin taloon järjestetyn\nkenttäsairaalan taakse asetettua varajoukkoa ja vasemman siiven kylkiä\nsuojelevia Vivianin ja Vandeleurin brigadeja ei Wellingtonilla enään\nollut lainkaan ratsuväkeä. Monta patteria oli käynyt kelpaamattomaksi.\nNämä seikat tunnustaa Siborne, ja Pringle liioittelee vaurioita siihen\nmäärään, että sanoo englantilais-hollantilaisen armeijan supistuneen\nkolmeenkymmeneenneljääntuhanteen mieheen. Rautainen herttua pysyi yhä\ntyynenä, mutta hänen huulensa olivat vaalenneet. Itävallan asiamies\nVincent ja Espanjan asiamies Alava, jotka taistelun kestäessä\noleskelivat englantilaisessa esikunnassa, luulivat herttuan olevan\nhukassa. Viiden aikoihin veti Wellington kellon taskustaan, ja hänen\nkuultiin mutisevan nämä synkeät sanat: _Blücher tai yö!_\n\nTämä tapahtui jokseenkin samalla hetkellä kun etäinen rivi pistimiä\nvälähti Frischemontin puoleisilla kukkuloilla.\n\nNyt alkaa tämän jättiläisnäytelmän loppuratkaisu.\n\n\n\n\n11.\n\nHuono opas Napoleonilla, hyvä opas Bülowilla.\n\n\nKaikki tuntevat Napoleonin surkean pettymyksen: Grouchya odotettiin,\nBlücher tuli. Kuolema elämän sijasta.\n\nKohtalo tekee joskus tällaisia äkkikäänteitä. Maailman valta-istuinta\nluuloteltiin, alkoikin häämöittää S:t Helena.\n\nJos se pieni paimenpoika, joka oli Bülowin, Blücherin luutnantin\noppaana, olisi neuvonut tätä jättämään metsän suoja Frischemontin\nyläpuolella eikä Plancenoitin alapuolella, olisi ehkä yhdeksästoista\nvuosisata muodostunut toisenlaiseksi. Napoleon olisi voittanut\nWaterloon taistelun. Kaikkia muita teitä myöten, paitsi sitä, joka\nkulkee Plancenoitin alapuolelta, olisi preussilainen armeija joutunut\nrotkotielle, josta olisi ollut mahdotonta saada tykistöä yli, ja Bülow\nei olisi ehtinyt ajoissa perille.\n\nSiis yhdenkin tunnin myöhästyminen vain, selittää preussilainen\nkenraali Mufflin, ja Blücher ei olisi enää tavannut Wellingtonia\npaikoillaan. \"Taistelu olisi ollut menetetty.\"\n\nOli tosiaankin aika Bülowin saapua. Hän oli jo muutenkin kovin\nmyöhästynyt. Hän oli ollut leirissä Dion-le-Montissa ja oli lähtenyt\nliikkeelle heti aamun sarastaessa. Mutta tiet olivat kurjassa kunnossa,\nja hänen joukkonsa olivat saaneet rämpiä kurassa. Kanuunain pyörät\nvajosivat kappojaan myöten raiteihin. Sitä paitsi oli hänen täytynyt\nkulkea Dylen yli kapeata Wavren siltaa myöten. Sillalle johtavan kadun\nmolemmat puolet olivat ranskalaiset pistäneet tuleen. Tykistön\nruutivaunut ja muu kuormasto eivät saattaneet kulkea palavain talojen\nvälitse, ja niiden oli odottaminen siksi kunnes tulipalo saatiin\nsammutetuksi. Oli jo puolipäivä, eikä Bülowin etujoukko ollut vielä\nennättänyt Chapelle-Saint-Lambertiin.\n\nKaksi tuntia aikaisemmin alkanut taistelu olisi ollut lopussa kello\nneljä, ja Blücher olisi saapunut vain todentamaan Napoleonin voiton.\nMoisia ovat nuo suunnattomat sattuman oikut, jotka kaikessa\näärettömyydessään jäävät meiltä käsittämättä.\n\nJo puolipäivän aikoihin oli keisari ensinnä kaukoputkella\ntähystellessään keksinyt näköpiirin äärimäisellä rajalla jotakin, joka\noli kiinnittänyt hänen huomiotaan. Hän oli sanonut: \"Näen tuolla\nkaukana jotakin pilventapaista, joka minusta tuntuu sotaväenosastolta.\"\nSitten oli hän kysynyt Dalmatian herttualta: \"Soult, mitä Te näette\ntuolla Chapelle-Saint-Lambertin seutuvilla?\" Kaukoputkeaan\nsuunnitellen oli marsalkka vastannut: \"Neljä tai viisituhatta miestä,\nTeidän Majesteettinne. Epäilemättä Grouchy.\" Mutta ne pysyivät\nliikkumattomina usvassa. Kaikki esikunnan kaukoputket olivat\ntähystelleet tätä keisarin mainitsemaa \"pilveä.\" Muutamat olivat\nsanoneet: \"Ne ovat levähtäviä sotamiehiä.\" Enimmät olivat kuitenkin\nselittäneet: \"Ne ovat puita.\" Totta olikin, että pilvi ei liikkunut.\nKeisari oli lähettänyt osaston Domonin kevyttä ratsuväkeä tutkimaan\ntätä salaperäistä ilmiötä.\n\nBülow ei tosiaankaan ollut tikahtanutkaan paikaltaan. Hänen\netujoukkonsa oli lopen väsynyt eikä jaksanut enempää. Hänen täytyi\nodottaa armeijan pääosastoa, ja hänen oli määrä koota joukkonsa ennen\ntaisteluketjuun asettumistaan. Mutta viiden aikoihin, nähdessään\nWellingtonia uhkaavan vaaran, käski Blücher Bülowia hyökkäämään,\nlausuen nämä merkitsevät sanat: \"Täytyy toimittaa englantilaisille\nhiukan ilmaa.\"\n\nVähäistä myöhemmin levittivät Losthinin, Hillerin, Hacken ja Rysselin\ndivisioonat sotarintamansa Lobaun osaston eteen; Preussin prinssin\nWilhelmin ratsuväki porhalsi esiin Pariisin metsästä, Plancenoit paloi\nja preussilaisten kuulia alkoi sataa aina Napoleonin taakse varautuneen\nkaartin riveihin.\n\n\n\n\n12.\n\nKaarti.\n\n\nLoppuhan on tunnettu: kolmannen armeijan odottamaton\nryntääminen kentälle, taistelun hajautuminen, yht'äkkiä jyrähtävät\nkahdeksankymmentäkuusi tulikitaa, Bülowin kanssa ilmestyvä Pirch I,\nBlücherin itsensä johtama Zietenin ratsuväki, takaisin työnnetyt\nranskalaiset, Ohainin ylätasangolta lakaistu Marcognet, Papelottesta\nahdistettu Durutte, Donzelot ja Guiot peräytymässä, saarrettu Lobau,\nmeidän suojattomien rykmenttiemme kimppuun hämärän saapuessa hyökännyt\nuusi ottelu, koko englantilainen taisteluketju ryhtymässä uudelleen\npuolustukseen ja ryntäämässä eteenpäin, ranskalaiseen armeijaan hakattu\nsuunnaton aukko, englantilaiset tykit ja preussilaiset tykit tukemassa\ntoinen toisiaan, verilöyly, eturintaman teurastus, sivustan teurastus,\nkaarti astumassa taisteluketjuun keskellä tätä kauhistavaa hävitystä.\n\nKoska se tunsi nyt kuolemaan menevänsä, huusi se: \"Eläköön keisari!\"\nHistoriassa ei tapaa mitään liikuttavampaa kuin tämä tervehdyshuudoiksi\npuhkeava kuolemanvarmuus.\n\nTaivas oli ollut koko päivän pilvien peitossa. Yht'äkkiä, juuri\nmainitulla hetkellä, kello kahdeksan aikoihin illalla, väistyivät\npilvet taivaanrannalta ja päästivät Nivellesin tien jalavain lävitse\nnäkyviin laskevan auringon kaameana hehkuvan ruskon. Austerlitzissa oli\nauringon nähty nousevan.\n\nTässä viimeisessä rynnistyksessä komensi jokaista kaartin pataljoonaa\nkenraali. Ne olivat Friant, Michel, Roguet, Harlet, Mallet, Poret de\nMorvan. Kun kaartin valiosoturien korkeat päähineet leveine\nkotkalaattoineen ilmestyivät säännöllisissä, suorissa riveissä,\ntyyninä, ylväinä ottelun temmellykseen, tunsi vihollinen pelonsekaista\nkunnioitusta Ranskaa kohtaan. Oli kuin olisi kaksikymmentä voittoa\nliihoitellut taistelutantereelle siivet levällään, ja ne, jotka olivat\nvoitolla, luulivat itsensä voitetuiksi ja peräytyivät. Mutta Wellington\nhuusi: _Ylös kaartilaiset ja tähdätkää tarkkaan!_ Englantilaisten\nkaartilaisten punainen rykmentti kohousi piilostaan pensaiden takaa,\nkuularyöppy lävisti meidän kotkiemme keskellä värjyvän kolmivärilipun,\nkaikki syöksyivät toistensa kimppuun ja viimeinen verilöyly alkoi.\nKeisarillinen kaarti tunsi armeijan hämärässä väistyvän ympäriltään, se\ntunsi täydellisen häviön uhkaavan joka haaralta, se kuuli huudon:\n\"pelastautukoon ken voi!\" joka nyt oli tullut \"eläköön keisari!\" huudon\nsijaan, mutta paon raivotessa takanaan kulki se yhä eteenpäin, yhä\nankarammin ahdistettuna, yhä kovemmin kolhittuna, yhä enemmän ja\nenemmän harventuneena joka askeleella. Epäröimisestä tai pelosta ei\nollut puhettakaan. Tässä joukossa oli sotamies yhtäläinen sankari kuin\nkenraalikin. Ei yksikään väistänyt itsemurhaa.\n\nVallan vimmoissaan pani Ney itsensä alttiiksi kaikille iskuille tässä\nmyllerryksessä. Varmaan kuolemaan alistuminen oli tehnyt hänet\nsuureksi. Viides hevonen ammuttiin hänen altansa. Hikeä valuen, silmät\nliekehtien, vaahto huulilla, sotisopa levälleen lehahtaneena, toinen\nolkalappu englantilaisen ratsumiehen melkein poikki iskemänä,\nsuurkotkan laatta kuulan kuhmuttamana, verisenä, kurassa,\nsuurenmoisena, katkennut miekka kädessä hän huusi: \"_Tulkaa katsomaan,\nkuinka Ranskan marsalkka kuolee taistelutantereella_!\" Mutta turhaan:\nhän ei saanut surmaansa. Hän oli äreä ja kovasti kiukuissaan. Hän\npaiskasi Drouet d'Erlonillekin tämän kysymyksen: \"_Etkö sinä aijo\nsurmaasi hakeakkaan, hä_?\" Hän huusi keskellä tykistön pauhinaa, koko\ntämän tykistön, joka ponnisteli murskatakseen kourallisen miehiä: \"_Ei\nsiis mitään minulle! oh! Tahtoisinpa, että kaikki nuo englantilaisten\nkuulat mäjähtäisivät mahaani_!\" Sinun piti säästymän ranskalaisten\nkuulain ruuaksi, onneton!\n\n\n\n\n13.\n\nPako.\n\n\nHäviön ja paon sekamelska kaartin takana oli tosiaankin kamala.\n\nArmeija väistyi äkkiä kaikilla haaroilla yht'aikaa: Hougomontissa,\nHaie-Saintessa, Papelottessa, Plancenoitissa. Huutoa: Petosta! seurasi\nhuuto: Pelastautukoon ken voi! Hajoava armeija on kuin jäidenlähtö.\nKaikki heltiää, halkeaa, hoippuu, ryskyy, kiitää, vyöryy, kaatuu,\ntörmää, kiiruhtaa, syöksyy. Vallan tavaton hämminki. Ney lainaa\nhevosen, hyppää sen selkään, ja hatutta päin, kaulaliinatta, miekatta\nasettuu hän poikkiteloin Brüsselin tielle, pysähdyttäen samalla kertaa\nsekä englantilaiset että ranskalaiset. Hän koettaa pidättää armeijaa,\nhän huutaa, hän sättii, hän tappelee kynsin hampain peräytymistä\nvastaan. Hän on vallan suunniltaan. Sotamiehet pakenevat häntä kirkuen:\n_Eläköön marsalkka Ney!_ Durutten rykmentit heittelehtivät älyttöminä\nsinne ja tänne, sillä yhtäällä ahdistavat heitä ulaanien sapelit ja\ntoisaalla Kemptin, Bestin, Packin ja Rylandtin pyssyt. Pahin otteluista\non mieletön pako: ystävät siinä tappavat toisiaan päästäkseen\neteenpäin. Eskadroonat ja pataljoonat siinä murtuvat ja särkyvät toinen\ntoisiaan vastaan: ne muodostavat ikäänkuin taistelun suunnattoman\nvaahdonpärskeen. Lobaun yhdessä päässä ja Reillen toisessa tempaa virta\nmukaansa. Turhaan pystyttää Napoleon jälelle jääneistä kaartilaisistaan\nmuureja pakenevain eteen; turhaan tuhlaa hän viimeiseen ponnistukseen\nvara-eskadroonansa. Guiot väistyy Vivianin tieltä, Kellermann\nVandeleurin, Lobau Bülowin, Morand Pirchin, Domon ja Subervic Preussin\nprinssin Wilhelmin tieltä. Guyot, joka on vienyt keisarin eskadroonat\nrynnäkköön, sortuu englantilaisten rakuunain jalkoihin. Napoleon\nlaskettaa täyttä laukkaa pakenevain rinnalla, puhuu, käskee, uhkaa,\nrukoilee. Kaikki suut, jotka aamulla huusivat: Eläköön keisari! jäävät\nnyt ammolleen. Häntä tuskin tunnetaan enää. Hiljattain saapunut\npreussilainen ratsuväki kiitää heidän kimppuunsa, ryntää, pistää,\nhalkoo, hakkaa, murskaa, tappaa. Valjakot kirmaisevat omille teilleen,\nkanuunat pakenevat. Kuormastosotilaat heittävät vaununsa siihen ja\nkaikkoavat hevosten selässä hurjaa kyytiä. Teillä on vankkureita\nkumollaan pyörät ilmassa kulkua estämässä, ja siinä on verilöyly\nvalmis. Murskataan, tallataan, kuljetaan yli kuolleiden ja elävien.\nHuidotaan, hakataan. Hurjistunut lauma täyttää tiet, polut, sillat,\ntasangot, kukkulat, laaksot, metsät, kaikkialle tunkeutuu näiden\nneljänkymmenentuhannen miehen hyökyaalto. Huutoa, epätoivon\nkiljahduksia, laukut ja pyssyt heitetään viljapeltoihin, tietä\nraivataan miekaniskuin, ei ole enää tovereita, ei upseereja, ei\nkenraaleja, vain kuvaamaton kauhu. Zieten kaataa Ranskan miehiä kuin\nheinää. Leijona on muuttunut metsäkauriiksi. Sellainen oli tämä pako.\n\nGenappessa yritettiin kääntyä vastarintaan, yritettiin hillitä pakoa:\nLobau sai kootuksi kolmesataa miestä. Kylään johtava tie suljettiin\nmiten kuten; mutta heti ensimäisestä preussilaisten yhteislaukauksesta\npötkivät kaikki jälleen käpälämäkeen, ja Lobau joutui vangiksi. Vielä\nnytkin näkyvät tämän yhteislaukauksen jäljet erään vanhan tiilihökkelin\npäädyssä tien oikealla puolella, muutaman minuutin matkan päässä\nGenappesta. Preussilaiset syöksyivät Genappeen, epäilemättä raivoissaan\nniin mitättömästä voitostaan. Takaa-ajo muuttui hirvittäväksi\nteurastukseksi. Blücher käski tappaa kaikki ilman armoa. Roguet oli\nantanut kauhistuttavan esimerkin uhkaamalla kuolemalla jokaista\nranskalaista sotamiestä, joka toisi hänelle preussilaisen vangin.\nMutta Blücher voitti Roguetinkin. Nuoren kaartin kenraali Duhesme, joka\noli ahdistettu muutaman Genappen majatalon porttia vasten, jätti\nmiekkansa eräälle husaarille, ja husaari otti miekan ja pisti sillä\nvangin kuoliaaksi. Voittoa täydennettiin voitettuja murhaamalla.\nRangaiskaamme, koska puhumme historian nimessä: vanha Blücher häpäisi\nitsensä. Tämä verenhimo oli kaiken kurjuuden huippu. Epätoivoinen hurja\npako kävi ohi Genappen, ohi Quatre-Brasin, ohi Gosseliesin, ohi\nFrasnesin, ohi Charleroin, ohi Thuinin ja pysähtyi vasta rajalla. Voi\nsurkeutta! Ja mikä näin pakeni? Suuri armeija.\n\nTämä mieletön kauhistus, tämä surkea raukkamaisuus suurimman urhouden,\njoka milloinkaan on historiaa hämmästyttänyt, tapahtuiko se ilman\nsyvempää syytä? Ei. Mahtavan käden varjo näkyy Waterloon yllä. Se oli\nkohtalon päivä. Voima, joka on ihmisen yläpuolella, määräsi tämän\npäivän. Siitä kasvojen kauhistunut ilme. Siitä nuo monet urhot, jotka\njättivät miekkansa. Ne, jotka olivat Europan voittaneet, kaatuivat nyt\ntarmottomina maahan, kykenemättä mitään sanomaan tai tekemään, tuntien\npimeässä kauhistuttavan voiman läsnä-olon. _Hoc erat in fatis_. Tuona\npäivänä muuttuivat ihmiskunnan tulevaisuusmahdollisuudet. Waterloo on\nyhdeksännentoista vuosisadan oven sarana. Suuren miehen poistuminen oli\nvälttämätöntä suuren vuosisadan saapua. Joku, jota ei vastusteta, otti\nasian huolekseen. Sankarien pakokauhu saa selityksensä. Waterloon\ntaistelussa ei näy vain myrskypilviä, siinä putosi myös lentotähti.\nJumala kulki siitä ohi.\n\nYön pimetessä pysähdyttivät Bernard ja Bertrand Genappen pellolla\npäällystakin liepeestä erään juron, ajatuksiin vaipuneen, kammottavan\nmiehen, joka yleisen paon tänne asti heittämänä oli juuri laskeutunut\nhevosensa selästä, pistänyt suitsenpäät kainaloonsa ja nyt harhaavin\nkatsein kulki yksinään Waterloota kohti. Mies oli Napoleon, tämän\nluhistuneen unelman kummallinen yökulkija, joka yhä yritti eteenpäin.\n\n\n\n\n14.\n\nViimeinen neliö.\n\n\nMuutamat kaartin neliöt, jotka seisoivat järkähtämättöminä yleisen paon\nmyllerryksessä kuin kalliot vuolaassa virrassa, pitivät puoliaan yöhön\nasti. Yön tullessa tuli kuolemakin, mutta he odottivat tätä\nkaksinkertaista pimeyttä horjumattomina, vaipuen vähitellen sen\nhelmaan. Jokainen rykmentti, erillään kun oli muista ja joka kohdaltaan\nmurtuneesta armeijasta, kuoli omin päinsä. Tätä viimeistä kamppausta\nvarten olivat toiset sijoittuneet Rossommen kummuille, toiset\nMont-Saint-Jeanin tasanteille. Siellä nämä hyljätyt, voitetut,\npeloittavat, synkeät neliöt ottelivat hirvittävää kuolemanotteluaan.\nUlm, Wagram, Jena, Fridland kuolivat heidän kerallaan.\n\nIllan tihenevässä hämärässä, kello yhdeksän aikoihin, oli niistä vielä\nyksi jäljellä Mont-Sain-Jeanin ylätasangon juurella. Tässä kaameassa\nlaaksossa rinteen juurella, jota kyrassierit olivat päivällä kiivenneet\nja jonka nyt tykkänään peittivät englantilaisten laumat, voitokkaan\nvihollistykistön yhteisen tulen ahdistamana, pommien putoillessa sen\nsekaan hirvittävin joukoin, tämä neliö taisteli yhä. Sitä komensi muuan\ntuntematon upseeri, nimeltään Cambronne. Jokaiselta yhteislaukaukselta\npieneni neliö, mutta se antoi takaisin. Se vastasi tykkien pommitukseen\npyssyillään, lakkaamatta supistaen neljää muuriaan. Joskus\nhengästyneinä pysähtyessään kuulivat pakolaiset kaukaa pimeästä tämän\nvaimenevan jyhkinän.\n\nKun tästä legionasta oli enää jäljellä vain kourallinen, kun heidän\nlippunsa oli enää vain pelkkä rääsy, kun heidän pyssynsä kuulien\nloputtua olivat enää vain puukalikkain arvoisia, kun kaatuneitten kasa\noli suurempi elävien ryhmää, valtasi voittajat pyhä kauhistus näitä\nyleviä kuoloonvihittyjä katsellessaan, ja englantilainen tykistö\nvaikeni hetkiseksi huoahtaakseen. Se oli jonkunlaista odotusaikaa. Nämä\ntaistelevat näkivät ympärillään kihisevän haamuja ja ratsumiesten\nvarjomaisia muotoja, he näkivät mustien kanuunain ääripiirteet, vaalean\ntaivaan, joka pilkotti pyörien ja lavettien välistä. Suunnattoman suuri\npääkallo, jonka sankarit aina hämärästi havaitsevat taistelun\nmelskeessä ja savussa, tuli yhä lähemmäksi ja lähemmäksi ja tuijotti\nheihin. He saattoivat pimenevässä yössä kuulla kanuunoita ladattavan,\npalavat sytyttimet muodostivat pimeässä kiiluvain tiikerien silmäin\nkaltaisina piirin heidän ympärilleen, kaikki englantilaisten patterien\ntulituohukset lähenivät kanuunoita, ja silloin eräs englantilainen\nkenraali, Colville, kuten toiset väittävät, toisten tietämän mukaan\nMaitland, huusi heille liikutettuna, viivähyttäen näiden miesten\nviimeistä hetkeä: \"Urhokkaat ranskalaiset, antautukaa!\" Cambronne\nvastasi: \"Haista p--a!\"\n\n\n\n\n15.\n\nCambronne.\n\n\nEllei tahdo loukata lukijaa, ei hänelle saata toistaa kauneimpia\nsanoja, mitä kukaan ranskalainen on milloinkaan lausunut. On kiellettyä\nmainita historiassa eräitä asioita, vaikka ne olisivat kuinka yleviä\ntahansa.\n\nOmalla uhallamme rikomme me tätä kieltoa.\n\nNäiden jättiläisten joukossa oli siis yksi titani: Cambronne.\n\nSanoa moiset sanat ja sitten kuolla, löytyykö mitään suurenmoisempaa?\nSillä kuoleminenhan on samaa kuin tahtoa kuolla, eikä ole suinkaan\ntämän miehen vika, etteivät kuulat saaneet häntä hengiltä.\n\nWaterloon taistelun voittaja ei ole suinkaan Napoleon, joka pakeni, ei\nWellington, joka peräytyi kello neljä ja joka oli kello viisi joutunut\nepätoivoon, ei Blücher, joka tuskin otti taisteluun osaa, vaan\nWaterloon taistelun voittaja on Cambronne.\n\nIskeä moisilla sanoilla salamaa, joka joka hetki uhkaa kuolemaa, se on\nsamaa kuin voittaa.\n\nVastata näin täydelliselle häviölle, puhua näin sallimukselle, tällä\ntavoin laskea perustus tulevalle leijonalle, singahuttaa nämä sanat\nvastineeksi yön sateelle, Hougomontin petolliselle muurille, Ohainin\nuurrostielle, Grouchyn myöhästymiselle, Blücherin saapumiselle, ivailla\nvielä keskellä kuolemankin, ikäänkuin jäädä pystyyn kaatumisenkin\njälkeen, hukuttaa näihin neljään tavuun koko europpalainen liittokunta,\ntarita kuninkaillekin näitä rivouksia, jotka Cesarit kyllä entuudestaan\ntuntevat, tehdä halvimmista sanoista mahtavimmat, kätkemällä niihin\nRanskan leimausta ja jyrinää, päättää julkeasti Waterloon päivä\nlaskiaisilveellä, täydentää Leonidasta Rabelaisilla, lyhyesti kuvata\nkoko tätä voittoa sanoilla, joita on mahdoton lausua, menettää\ntaistelukenttä, mutta valloittaa historia, saada naurajat puolelleen\ntämän verilöylyn jälkeen, se on tavatonta, mittaamattoman suurta.\n\nSe on salaman häpäisemistä. Se kohoaa aiskylosmaiseen suuruuteen.\n\nTuntui kuin repeäisi Cambronnen sanoissa jokin: rinta niissä repeää\nhalveksimisen painosta, niissä räjähtää ylenmäärin kiusatun kuolevan\nkiukku. Kuka voitti? Wellingtonko? Ei. Ilman Blücheriä olisi hän\nhävinnyt. Blücherkö? Ei. Ellei Wellington olisi alkanut, ei Blücher\nolisi voinut lopettaa. Tämä Cambronne, tämä viimeisen hetken ilmestys,\ntämä tuntematon sotamies, tämä mitättömän pieni tekijä taistelujen\nvyörinässä, tuntee valheen vallitsevan, valheen musertavassa tappiossa\n-- kaksinkertaisesti kirvelevä vääryys! -- ja juuri kun hän on\nsentähden raivosta pakahtumaisillaan, tarjotaan hänelle tuota kurjaa,\nnaurettavaa lahjaa: elämää! Kukapa ei siitä ponnahtaisi pystyyn? Ne\novat tuossa, kaikki Europan kuninkaat, onnelliset kenraalit, jyristävät\nJupiterit, heillä on satatuhatta voitokasta sotilasta ja niiden\nsadantuhannen takana miljoona, heidän kanuunansa ammottavat tuohukset\nsytytettyinä, he ovat polkeneet jalkainsa alle keisarillisen kaartin ja\nsuuren armeijan, he ovat murskanneet Napoleonin, jäljellä on enää vain\nCambronne. Vain tämä maan matonen on enää panemassa vastaan. Hän on\npaneva vastaan. Silloin etsii hän sanoja niinkuin etsitään miekkaa. Ne\ntulevat vaahdosta, ja tuo vaahto on samaa kuin ne sanat. Tätä\nsuunnatonta, mutta keskinkertaista voittoa, voittoa, jossa ei ole\nvoittajaa, nousee tämä epätoivoinen vastustamaan. Hän tuntee kyllä sen\nvoiton tavattoman merkityksen, mutta hän todentaa myös sen\nmitättömyyden. Ja hän ei vain sylje sitä päin naamaa, hän tekee\nenemmän. Lukumäärän, voiman ja aineen musertamana hän tapaa sielustaan\nsanat, joiden täytyy ulos. Sanoa näin, menetellä näin, tavata moiset\nsanat, me toistamme vieläkin, se merkitsee todellista voittajaa.\n\nSuurten päivien henki astui tähän tuntemattomaan mieheen tällä turmion\nhetkellä. Cambronne tapaa Waterloon sanan niin kuin Rouget de Lisle\ntapaa marseljeesin, ylemmän hengen vaikutuksesta. Jumalallisen myrskyn\npuuskaus käy näiden miesten läpi, ja he värähtävät, ja toinen laulaa\nylevän laulun, toinen huudahtaa kauhistuttavat sanat. Näitä\ntitanillisen halveksimisen sanoja ei Cambronne singahuta vain\nEuropalle keisarikunnan nimessä, se olisi vähän; hän singahuttaa ne\nmenneisyydelle vallankumouksen nimessä. Kun ne kuulee, tuntee\nCambronnessa vanhojen jättiläisten hengen. On kuin Danton puhuisi tai\nkuin ärjyisi Kleber.\n\nCambronnen sanoihin vastasi englantilainen ääni: Tulta! Pattereissa\nleimahti, kumpu järähti, kaikista malmikidoista purskahti viimeinen\nkuula-oksennus, kamalan tuhoisana. Syntyi valtaisa savupilvi, jota\nnouseva kuu valjusti valaisi. Kun savu oli haihtunut, ei ollut enää\nmitään. Tuo pelottava jäännös oli hävitetty, kaarti oli kuollut. Elävän\nkenttävarustuksen neljä muuria makasi maassa, siellä ja täällä erotti\ntuskin sätkähdystä ruumiitten joukossa. Näin sortuivat ranskalaiset\nlegionat roomalaisiakin legionia suurempina Mont-Saint-Jeanin sateen ja\nveren lioittamalle tantereelle, mustille viljapelloille, paikkaan,\nmistä nyt joka aamu kello neljän aikoihin Juoseppi, Nivellesin\npostivaunujen ajaja, iloisesti vihellellen ja hevostaan huimien\nrämistää ohi.\n\n\n\n\n16.\n\nQuot libras in duce?\n\n\nWaterloon taistelu on arvoitus. Se on yhtä hämärä niille, jotka siinä\nvoittivat, kuin sillekin, joka siinä hävisi. Napoleon selittää tappion\njohtuneen odottamattomasta pakokauhusta.[4] Blücher näkee siinä vain\ntulta. Wellington ei ymmärrä siitä mitään. Katsokaa tiedonantoja.\nViralliset kertomukset ovat sekavia, selitykset vielä sekavampia.\nJälkimäiset sopertavat, edelliset änkyttävät. Jomini jakaa Waterloon\ntaistelun neljään jaksoon. Muffling sanoo siinä olleen kolme\nvaihekautta. Vain Charras on -- vaikka me muutamissa kohdissa olemme\ntoista mieltä kuin hän -- rohkealla silmäyksellä oivaltanut tämän\njuhlallisen sattuman kanssa voittosille joutuneen ihmisneron\nkukistumisen luonteenomaiset piirteet. Kaikki muut historioitsijat on\nvallannut jonkinlainen huikaistuminen, ja siitä syystä he haparoivat.\nJa tosiaan olikin se salamoiva päivä, sotilaallisen yksinvallan\nluhistuminen, joka kuninkaiden suureksi hämmästykseksi veti mukanaan\nkaikki kuningaskunnat, voiman sortuminen, sodan häviö.\n\nTässä yli-inhimillisen välttämättömyyden leimaamassa tapahtumassa ei\nihmisillä ole mitään osaa.\n\nRiistäisimmekö mitään Englannilta ja Saksalta, vaikka poistaisimmekin\nWaterloon Wellingtonin ja Blücherin ansioluetteloista? Emme. Ei\nmainehikas Englanti eikä ylväs Saksa ole kysymyksessä Waterloon\nongelmaa ratkaistaessa. Taivaan kiitos saattavat kansat olla suuria\ntämmöisistä kammoittavista miekanmittelyistä riippumattakin. Ei Saksaa,\nei Englantia eikä Ranskaa sentään tuppeen pistetä. Aikakautena, missä\nWaterloo oli vain mitätöntä sapelinkalinaa muihin suuriin taisteluihin\nverrattuna, oli Saksalla Blücheriäkin korkeammalla Goethe ja\nEnglannilla Wellingtonin yläpuolella Byron. Mahtava aatteiden nousu on\nominaista meidän vuosisadallemme, ja ihanasti loistavat tässä\naamuruskossa Englanti ja Saksa. Ne ovat yleviä, kunnioitusta\nherättäviä, koska ne ajattelevat. Sivistystason kohottaminen, jota ne\nosaltaan ovat olleet avustamassa, perustuu niiden erinäiseen\nolemukseen: se tulee niistä itsestä eikä jostakin sattumasta. Minkä ne\novat yhdeksännellätoista vuosisadalla suurenneet, siihen ei suinkaan\nWaterloo ole ollut alkulähteenä. Vain raakalaiskansat saattavat äkkiä\nkohota erikoisten sotavoittojen kautta. Se on rankkasateen paisuttaman\nvuoripuron lyhytaikaista turhamielisyyttä. Erittäinkään eivät meidän\naikanamme sivistyneet kansakunnat nouse tai vaivu jonkun sotapäällikön\nhyvän tai huonon onnen takia. Niiden ominaispaino ihmissuvun kesken\njohtuu jostakin, joka on jalompaa, suurempaa, kuin joku verinen\ntappelu. Niiden kunnia, niiden arvo, niiden loisto, niiden nero eivät\nsentään Jumalan kiitos ole numeroita, joita kaikenlaiset sankarit ja\nvalloittajat, -- pelaajat asettavat taistelujen arpajaisiin. Useinkin\nmerkitsee menetetty tappelu valloitettua edistystä. Vähemmän kunniaa,\nenemmän vapautta. Rumpu vaikenee, järki saa sanansijaa. Se on peliä,\nmissä hävinnyt voittaa. Puhukaamme siis Waterloosta kylmäverisesti\nmolemmin puolin. Antakaamme sattumalle se, mikä sattuman on, ja\nJumalalle se, mikä Jumalan on. Mikä on Waterloo? Voittoko? Ei.\nPelitappio.\n\nPelitappio, jonka Europa hyötyi ja Ranska maksoi.\n\nEipä tosiaankaan olisi ollut kovin tarpeellista pystyttää sinne\nleijonaa.\n\nWaterloo on muuten historian kummallisimpia yhtymyksiä. Napoleon ja\nWellington. He eivät ole vihollisia, he ovat vastakohtia. Ei ole\nmilloinkaan Jumala, joka pitää paljon vastakohdista, toimittanut\nhämmästyttävämpää vastakohtaisuutta tai omituisempaa yhtymystä.\nToisella puolen huolellisuus, tarkkuus, varovaisuus, harkinta, turvattu\nperäytyminen, säästeliäästi käytetyt varajoukot, itsepäinen\nkylmäverisyys, hämmentymätön suunnitelma, sotataito, joka käyttää\nkentän jokaista etua hyväkseen, toimintajärjestelmä, joka pitää eri\nsotaväenosastot tasasuhtaisina, mittanauhan mukaan toimitettu\nteurastus, kello kädessä ohjattu taistelu, ei vähintäkään seikkaa\njätetty tahallaan sattuman varaan, vanha klassillinen urheus, ehdoton\nsäntillisyys. Toisellapuolen päähänpälkähdys, äkillinen sisäinen\nnäkemys, sotataidollinen eriskummallisuus, yli-inhimillinen vaisto,\nleimuava silmäys, kotkan kaukokatse ja salaman tuhoava isku,\ntyrmistyttävä taito ylimieliseen hillittömyyteen yhdistyneenä, kaikki\nsyvän hengen salaperäiset lahjat, liittoutuminen kohtalon kanssa,\nvirta, tasanko, metsä, kukkula kuuliaisiksi taivutettuina ja ikäänkuin\npakotettuina tottelemaan, itsevaltias jopa käskemässä itseä\ntaistelukenttääkin, usko onnen tähteen tietoperäiseen sotataitoon\nyhtyneenä, sitä kohottamassa, mutta myös sitä hämmentämässä. Wellington\noli sodan numeroherra, Napoleon oli sodan Michel-Angelo, ja tällä\nkertaa voitti laskutaito neron.\n\nMolemmin puolin odotettiin jotakuta. Kenen laskelmat olivat tarkimmat,\nse voitti. Napoleon odotti Grouchya; hän ei tullut. Wellington odotti\nBlücheriä; hän tuli.\n\nWellington edustaa vanhaa klassillista sotataitoa, joka nyt saa\ntilaisuuden kostaa. Bonaparte oli uransa aamun ruskottaessa tavannut\nsen Italiassa ja lyönyt sen loistavasti. Vanha tarhapöllö oli paennut\nnuorta korppikotkaa. Vanhaa taistelutapaa ei oltu ainoastaan\nmuserrettu, se oli myös perin pohjin häpeään saatettu. Mikä oli\noikeastaan tämä kahdenkymmenenkuuden vuotias korsikalainen? Mitä\nmerkitsee tämä eriskummallinen maalaismoukka, jolla oli kaikki\nvastassaan eikä mitään puolellaan, joka ilman muonavaroja, ilman\nampumatarpeita, ilman kanuunoita, ilman kenkiä, melkein ilman\nsotajoukkoa, kourallisellaan miehiä kokonaisia armeijoja vastassa\nryntäsi liittoutuneen Europan kimppuun ja voitti uskomattomia,\nkäsittämättömiä voittoja? Mistä oli oikeastaan lähtöisin tämä salamana\niskevä raivopää, joka melkein yhteen menoon ja aina samalla\nsotamiesparvellaan tuhosi Saksan keisarin viisi armeijaa, yhden\ntoisensa jälkeen, kaataen Beaulieun Alvinzin niskaan, Wurmserin\nBeaulieun niskaan, Melasin Wurmserin niskaan, Mackin Melasin niskaan?\nMikä oli tämä sodan nousukas, jolla oli tähden julkeus? Akateeminen\nsotakoulu julisti hänet yhteydestään erotetuksi, samalla antaen\nperään. Siitä vanhan sotilasjärjestelmän leppymätön viha uudistuksia\nkohtaan, säännönmukaisen sapelin viha säkenöivää miekkaa kohtaan,\nperinnäisen, totutun sodankäyntitavan viha neroa kohtaan. 18 päivänä\nkesäkuuta 1815 sai tämä viha viimeisen sanan ja Lodin, Montebellon,\nMontenotten, Mantuan, Marengon ja Arcolen alle se kirjoitti Waterloon.\nKeskinkertaisten voitto suuremman lukumäärän mieliksi. Kohtalo suostui\ntähän ivaan. Kukistuessaan tapasi Napoleon jälleen Wurmserin, mutta\nnuorentuneena.\n\nJa tosiaankin: tarvitsee vain valkaista Wellingtonin tukka, ja Wurmser\non valmis.\n\nWaterloo on ensimäisen luokan taistelu, jonka toisen luokan\nsotapäällikkö voitti.\n\nMitä Waterloon taistelussa täytyy ihailla, on Englanti, englantilainen\nlujuus, englantilainen päättäväisyys, englantilainen veri. Mitä\nenglantilaisilla siellä oli suurenmoista, mahtavaa -- älköön Englanti\ntästä pahastuko -- oli se itse: ei sen sotapäällikkö, vaan sen armeija.\n\nOmituisen kiittämättömänä selittää Wellington eräässä kirjeessään lordi\nBathurstille, että hänen armeijansa, armeija, joka otteli 18 päivänä\nkesäkuuta vuonna 1815, oli \"inhoittava armeija.\" Mitähän mahtanevat\ntästä ajatella Waterloon peltoihin kätketyt kammottavat luukasat?\n\nEnglanti on ollut aivan liian vaatimaton tässä Wellingtonin asiassa.\nMinkä se Wellingtonia suurentaa, sen se itseänsä pienentää. Wellington\noli vain sankari niinkuin muutkin. Harmaat skotlantilaiset,\nratsukaartilaiset, Maitlandin ja Mitchellin rykmentit, Packin ja\nKemptin jalkaväki, Ponsombyn ja Somersetin ratsujoukot, kuulatuiskussa\nsäkkipilliään puhaltelevat ylämaalaiset, Rylandtin pataljoonat, aivan\nharjaantumattomat nahkapojat, jotka tuskin osasivat pyssyä käytellä,\nmutta jotka silti pitivät puoliaan Esslingin ja Rivolin vanhoja\nsotakarhuja vastaan, ne ne olivat todellisesti suuria. Wellington oli\nsitkeä, se oli hänen ansionsa, emmekä me sitä häneltä tahdokkaan\nriistää; mutta halvinkin hänen jalkasotureistaan ja ratsumiehistään oli\naivan yhtä hellittämätön kuin hän. Rautainen sotilas vetää vertoja\nrautaiselle herttualle. Mitä ainakin meihin tulee, kohdistuu koko\nmeidän ylistyksemme englantilaiseen sotamieheen, englantilaiseen\narmeijaan, Englannin kansaan. Jos voitonmerkkejä siitä lähti, niin\nEnglannille ne voitonmerkit kuuluvat. Waterloon patsas osuisi\noikeampaan, jos se yhden miehen asemasta kohottaisi ilmoihin kuvan\nkokonaisesta kansasta.\n\nMutta tuo suuri Englanti on varmasti suuttuva siitä, mitä me nyt tässä\nsanomme. Siinä kytee vieläkin, sen 1688 ja meidän 1789 huolimatta,\nläänityslaitoksen aikuisia harhaluuloja. Se uskoo perintö-oikeuteen ja\nvirka-arvoihin. Tämä kansa, jota ei mikään muu voita voimassa ja\nkunniassa, kunnioittaa itseään kansakuntana, mutta ei kansana. Kansana\njää se mielellään huomaamattomaksi ja erehtyy pitämään jotakuta\nkorkeata herraa älypäänä. Työmiehenä sallii se itseään halveksittavan.\nSotilaana sallii se itseään ruoskittavan. Muistammehan, miten\nInkermannin taistelussa lordi Raglan ei saattanut mainita erästä\nkersanttia, joka kaiken todennäköisyyden mukaan oli pelastanut\narmeijan, englantilainen sotilasvirkajärjestys kun ei sallinut\ntiedonannossa kiittää ketään sankaria, jolla ei ollut vähintäin\nupseerin arvoa.\n\nMutta yhtä me kaikkein eniten ihailemme kahakassa sellaisessa kuin\nWaterloo: sattuman tavatonta taitavuutta. Yöllinen sade, Hougomontin\nmuuri, Ohainin uurrostie, Grouchy, joka on aivan kuuro kanuunain\njyhkinälle, Napoleonin opas, joka häntä pettää, Bülowin opas, joka\nantaa oikeita tietoja: koko tätä vastoinkäymisten tuhoisaa sarjaa\njohdettiin ihmeellisesti.\n\nYlipäänsä saatamme sanoa, että Waterloo oli enemmän verilöylyä kuin\ntaistelua.\n\nWaterloo on kaikista järjestetyistä otteluista se, jossa oli lyhyin\ntaistelurintama sotajoukkojen lukumäärään verraten. Napoleonin\ntaistelurintama oli kolmeneljäsosaa lieutä pitkä, Wellingtonin puoli\nlieutä. Seitsemänkymmentäkaksituhatta miestä kumpaisellakin puolella.\nTästä tiheydestä johtui verilöyly.\n\nOn toimitettu seuraavia laskuja ja saatu seuraavat suhdeluvut: mieshukka\n-- Austerlitzissa, ranskalaisia: neljätoista sadasta, venäläisiä:\nkolmekymmentä sadasta, itävaltalaisia: neljäkymmentäneljä sadasta; --\nWagramissa, ranskalaisia: kolmetoista sadasta, itävaltalaisia:\nneljätoista; -- Moskovassa, ranskalaisia: kolmekymmentäseitsemän\nsadasta, venäläisiä: neljäkymmentäneljä; --Bautzenissa, ranskalaisia:\nkolmetoista sadasta, venäläisiä ja preussilaisia: neljätoista; --\nWaterloossa, ranskalaisia: viisikymmentäkuusi sadasta, liittoutuneita:\nkolmekymmentäyksi. Keskimäärin Waterloossa: neljäkymmentäyksi sadasta.\nSataneljäkymmentätuhatta taistelevaa, kuusikymmentätuhatta kuollutta.\n\nWaterloon taistelukenttä on nykyään yhtä tyyni ja levollinen kuin maa,\ntämä ihmisen suuttumaton kantaja, yleensä on, eikä se suuresti eroa\nmuista tasangoista.\n\nMutta öisin kohoaa siitä salaperäinen usva, ja jos matkustaja siellä\nkäyskelee, jos hän katsoo tarkemmin, jos hän kuuntelee, jos hän\nhaaveilee kuten Virgilius Philippin synkillä kedoilla, valtaa hänet\nkauhutapahtuman houraus. Kamala 18 päivä kesäkuuta ilmestyy uudelleen\nnäkyviin. Muistomerkiksi pystytetty tekokunnas häviää, leijonan-mokoma\nkatoaa, taistelukenttä saa entisen muotonsa. Jalkaväen ketjut\nkiemurtelevat tasangolla, raivoisaa vauhtia ryntäävät ratsumiehet\nnäköpiirin poikki. Kauhistunut uneksija näkee säkenöivät miekat,\nvälkkyvät pistimet, leimahtavat pommit, ristiin rastiin sinkoilevat\nhirvittävät salamat. Hän kuulee kuin korahduksena haudan pohjasta tämän\naavetaistelun epämääräisen humun. Nämä varjot ovat tarkk'ampujia;\nnämä hohtavat kohdat ovat haarniskamiehiä; tämä luuranko on Napoleon;\ntuo luuranko on Wellington. Niitä ei enään ole olemassa, mutta\nsittenkin ne vielä taistelevat, ryntäävät toistensa kimppuun. Ja\nlaaksot punautuvat hurmepurppurasta ja puut värisevät ja vimman hyrske\nkuohahtaa aina pilviin asti ja pimeässä näyttää kaikkia noita kaameita\nMont-Saint-Jeanin, Hougomontin, Frischemontin, Papelotten ja\nPlancenoitin ylänteitä ympäröivän raivoisasti temmeltävät parvet\nhaamuja, jotka huitovat toisiaan hengiltä.\n\n\n\n\n17.\n\nMiltä kannalta on Waterloota katseleminen?\n\n\nOn olemassa muuan sangen kunnioitettava vapaamielinen koulukunta, joka\nei lainkaan vihaa Waterloota. Me emme kuulu siihen. Meistä oli\nWaterloon taistelu tapaus, jonka kautta vapaus sai tyrmistyttävän\niskun. Että moinen kotka sukeusi moisesta munasta, se oli tosiaankin\nodottamatonta.\n\nJa kuitenkin, jos asetumme tarkastelemaan kysymystä korkeimmalta\nnäkökannalta, oli Waterloo tahallisesti tarkoitettu voitto\nvallankumouksesta. Siinä oli Europa Ranskaa vastassa, siinä olivat\nPietari, Berliini ja Wieni Pariisia vastassa, siinä oli _status quo_\nuudistusintoa vastassa, siinä sai heinäkuun 14 päivä 1789 kärsiä\nvuoden 1815 maaliskuun 20 päivän takia, se merkitsi yksinvaltojen\npeittelemätöntä taisteluunsuoriutumista Ranskan kukistumatonta\nkapinoimishenkeä vastaan. Unelmanahan oli vihdoinkin sammuttaa tämän\nsuuren kansan hehkunta ja liekehdintä, jota oli kestänyt jo\nkaksikymmentäkuusi vuotta. Ja siinä oli Braunschweigin, Nassaun,\nRomanovien, Hohenzollernien ja Habsburgien toimittava yhdessä\nBourbonien kanssa. Mutta Waterloo edisti osaltaan myös jumalallisen\noikeuden asiaa. Sillä kun keisarikunta oli ollut pakkovaltainen, niin\ntäytyi kuningaskunnan asiain luonnollisesta vastavaikutuksesta esiintyä\nväkisinkin vapaamielisenä, niin että perustuslaillinen hallitusmuoto\ntosiaankin voittajain suureksi harmiksi oli tuloksena Waterloon\ntaistelusta. Vallankumousta on näet mahdotonta kokonaan voittaa, se kun\nkaitselmuksen johtamana ehdottoman väistämättömänä ilmestyy yhä\nuudestaan: ennen Waterloota Bonapartessa, joka heittää kumoon vanhat\nvalta-istuimet, Waterloon jälkeen Ludvig XVIII:ssa, joka hyväksyy\nperustuslain ja alistuu sen määräyksiin. Bonaparte kohottaa postimiehen\nNapolin valtaistuimelle ja kersantin Ruotsin valta-istuimelle, käyttäen\neri-arvoisuutta osoittamaan tasa-arvoisuutta. Ludvig XVIII vahvistaa\nSaint-Ouenissa nimikirjoituksellaan julistuksen ihmisen oikeuksista.\nSaadaksenne selväksi, mitä vallankumous oikeastaan on, kutsukaa sitä\n_edistykseksi_; ja jos tahdotte päästä selville siitä, mitä edistys on,\nkutsukaa sitä _huomeneksi_. Huomen tekee vastustamattomasti tehtävänsä,\nja sen tekee se heti tästä päivästä alkaen. Se saapuu aina\npäämääräänsä, ihmeellistä kyllä. Se käyttää Wellingtonia tekemään\nFoysta, joka oli vain sotilas, puhujan. Foy kaatuu Hougomontissa ja\nnousee lavalla jälleen näkyviin. Näin käy edistys tietänsä. Ei niin\nhuonoa työkalua, jota tämä työntekijä ei osaisi käyttää. Hämmentymättä\nliittää se jumalalliseen työhönsä miehen, joka oli loikannut Alppien\nyli, ja isä Élyséen hyvänluontoisen, horjuvan sairas-vanhuksen. Se\nkäyttää yhtäläisesti hyväkseen niin luuvaloista kuin valloittajaakin;\nvalloittajaa ulkona, luuvaloista sisällä. Waterloolla, joka seisahutti\näkkiä miekan pirstomasta Europan valtaistuimia, ei ollut muuta\nvaikutusta, kuin että se saattoi vallankumouksen työn jatkumaan\ntoiselta suunnalta. Sapelinheiluttajat olivat tehneet tehtävänsä, tuli\najattelijain vuoro. Vuosisata, jota Waterloo tahtoi pysäyttää, kulki\nesteiden yli ja ja jatkoi uraansa. Tämä kamala voitto tapasi vapaudessa\nvoittajansa.\n\nSe, mikä riemuitsi voitostaan Waterloossa, se, mikä hymyili\nWellingtonin selän takana, se, mikä hänelle toi kaikki Europan\nmarsalkansauvat, niihin luettuna, sanotaan, Ranskankin marsalkansauva,\nse, mikä iloissaan ajoi ne monet, monet kuormat luiden täyttämää maata\nleijonakumpuun, se, mikä voitostaan ylpeillen kirjoitti leijonan\njalustaan päivämäärän: _18 päivä kesäkuuta vuonna 1815_, se mikä\ninnostutti Blücherin surmaamaan pakenevia, se, mikä Mont-Saint-Jeanin\nylätasangon korkeuksista kumartui yli Ranskan kuin varman saaliinsa\nikään, se oli vastavallankumous. Vastavallankumous se myös jupisi tuon\nkatalan sanan: paloiteltava. Mutta saavuttuaan Pariisiin, se näki\ntulivuoren hehkuvan aukon läheltä, se tunsi tuhkan polttavan jalkojansa\nja se tuli järkiinsä. Se rupesi änkyttelemään perustuslakia.\n\nNähkäämme Waterloossa vain se, mikä siinä tosiaankin on nähtävänä.\n\nTodelliseksi aijotusta vapaudesta ei näy jälkeäkään. Vastavallankumous\noli pakosta vapaamielinen, samoin kuin Napoleon oli vastaavasta syystä\nollut olevinaan vallankumouksellinen. 18 päivänä kesäkuuta vuonna 1815\nsyöstiin ratsastava Robespierre satulasta.\n\n\n\n\n18.\n\nJumalallinen oikeus pääsee kaikesta huolimatta jälleen voimaan.\n\n\nRajattoman mielivallan loppu. Koko Europan käsittävä järjestelmä\nkukistui.\n\nKeisarikunta vajosi pimentoon, joka muistutti kuolevan\nroomalaismaailman viimeisiä hetkiä. Nähtiin jälleen perikadon uhkaavan\nniinkuin ennen raakalaisten aikoihin. Mutta 1815:n raakalaisuudella,\njota etunimeltään tulee kutsua vastavallankumoukseksi, oli ahdas rinta:\nse hengästyi pian ja pysähtyi kohta tykkänään. Keisarikuntaa,\ntunnustakaamme se, itkettiin, ja sitä itkivät sankarien silmät. Jos\nkunnia on miekassa, josta on tehty valtikka, niin oli keisarikunta\nollut pelkkää kunniaa. Se oli levittänyt yli maan kaikkea sitä valoa,\njota rajaton pakkovalta saattaa levittää. Kaameata valoa. Sanokaamme\nenemmän: hämärää valoa. Todellisen päivän rinnalla oli se yötä. Tämä\nyön äkillinen kaikkoaminen teki aivan sellaisen vaikutuksen, kuin olisi\njuuri päästy auringonpimennyksestä.\n\nLudvig XVIII palasi Pariisiin. Heinäkuun 8 päivän piirihypyt saattoivat\nmaaliskuun 20 päivän innostuksen unohduksiin. Korsikalaisesta tuli\nbearnilaisen vastakohta. Tuilerien tornissa muuttui lippu valkoiseksi.\nMaanpakolaisuus pöyhkeili valta-istuimella. Hartwallin kuusipöytä sai\npaikkansa Ludvig XIV:n valtakunnanliljoilla koristetun nojatuolin\nedessä. Puhuttiin Bouvinesista ja Fontenoysta kuin eilispäivän\ntapahtumista, koska Austerlitz oli vanhentunut. Alttari ja valtaistuin\nelivät ylevässä, veljellisessä sovussa. Muuan kaikkein viattomimpia\nyhteiskunnan parasta tarkoittavia muodollisuuksia yhdeksännellätoista\nvuosisadalla valloitti Ranskan ja yleensä koko mannermaan. Europa\nomaksui valkoisen kokardin. Trestaillon tuli kuuluisaksi. Mietelause\n_non pluribus impar_ ilmestyi jälleen kivestä muovaillun auringon\nsäteisiin Orsayn rantakadun kasarmin julkipuoleen. Missä ennen oli\nollut keisarillinen vahtihuone, siinä upeili nyt punainen talo.\nKarusellitorin riemukaari, joka oli aivan täynnä huonosti käytettyä\nvoiton kunniaa, joka tunsi itsensä hyvin vieraaksi kaikkien näiden\nuutuuksien keskellä ja joka ehkä hiukan häpesikin Marengoa ja Arcolea,\npelastui pulasta Angoulêmen herttuan kuvapatsaan avulla. Madeleinen\nkirkkotarha, tuo 1793:n kauhistuttava yhteishauta, peittyi marmoriin ja\njaspiskiveen, sillä sehän oli kätkenyt helmaansa myös Ludvig XVI:n ja\nMarie-Antoinetten luut. Vincennesin linnankaivantoon kohosi hautakivi\nmuistuttamaan, että Enghienin herttua oli kuollut samana kuukautena,\njolloin Napoleon kruunattiin. Paavi Pius VII, joka oli toimittanut\ntämän vihkimyksen niin lähellä tätä surmantapausta, siunasi tyynesti\nkukistumista, samoin kuin hän oli siunannut kohoamista. Schönbrunnissa\neleli muuan pieni nelivuotias varjomainen olento, jota oli kapinallista\nkutsua Rooman kuninkaaksi. Ja kaikki tämä tapahtui, ja kuninkaat saivat\narvo-istuimensa takaisin, ja Europan valtijas suljettiin häkkiin, ja\nvanha valtajärjestelmä muuttui uudeksi valtajärjestelmäksi, ja kaikki\nmaailman valot ja varjot vaihtoivat paikkaa sentähden, että muutaman\nkesäisen päivän iltana muuan paimenpoika sanoi eräässä metsässä eräälle\npreussilaiselle upseerille: \"Kulkekaa tätä tietä, älkääkä tuota!\"\n\nVuosi 1815 oli kuin kolkko huhtikuu. Vanha epäterveellinen,\nmyrkyllinen todellisuus peitettiin uudella ulkomuodolla. Valhe riisti\nvaltoihinsa 1789, jumalallinen oikeus veti kasvoilleen uuden\nvaltiomuotolain naamuksen, kaikenlainen petos ja teeskentely tekeytyi\nperustuslailliseksi, ennakkoluulot, taika-usko ja viekkaasti kätketyt\nsala-ajatukset koristeleivat, 14:s pykälä sydämessä, vapaamielisyyden\nkiiltovärillä. Käärmeiden nahanvaihtoa.\n\nIhminen oli samalla sekä suurentunut että pienentynyt Napoleonin\nkautta. Tänä aineen loistavana hallituskautena oli aate saanut tuon\nkummallisen nimen: tiede käsitteiden ja järjen toimituksista. Suuri\nmies menetteli kovin varomattomasti tehdessään tulevaisuuden\nnaurunalaiseksi. Mutta kansa, tuo kanuunamieheensä rajattomasti\nrakastunut kanuunanmoka, etsi häntä silmillään. Missä on hän? Mitä\ntekee hän? \"Napoleon on kuollut\", sanoi muuan ohikulkija eräälle\nMarengon ja Waterloon sotavanhukselle. \"_Hänkö kuollut_!\" huudahti tämä\nvanhus, \"_tunnettepas Te hänet hyvin_!\" Mielikuvitus loi tästä perin\npohjin kukistetusta miehestä jumalan. Waterloon jälkeen muuttui Europan\ntaivas hämäräksi. Tuntui kuin olisi siihen Napoleonin kadottua pitkäksi\naikaa syntynyt suunnattoman suuri, pimeänä ammottava aukko.\n\nKuninkaat asettautuivat tähän aukkoon. Vanha Europa käytti tilaisuutta\njärjestääkseen olonsa. Muodostui n.k. _Sainte-Alliance_, Pyhä Liitto.\n_Belle-Alliance_, oli jo ennakolta ilmoittanut Waterloon kohtalokas\nkenttä.\n\nTämän vanhan korjaellun Europan silmäin edessä hahmostuivat vähitellen\nuuden Ranskan piirteet. Keisarin pilkkaama tulevaisuus astui esiin. Sen\notsalla paistoi tähti: vapauden tähti. Nuorten sukupolvien hehkuvat\nkatseet suuntautuivat sitä kohti. Kummallinen seikka: innostuttiin\nsamaan aikaan tästä tulevaisuudesta, vapaudesta, ja menneisyydestä,\nNapoleonista. Tappio oli suurentanut voitettua. Kaatunut Bonaparte\nnäytti seisovaa Napoleonia korkeammalta. Ne, jotka olivat voitostaan\nriemuinneet, rupesivat pelkäämään. Englanti pani häntä vartioimaan\nHudson Lowen ja Ranska toimitti häntä vaanimaan Montchenun. Hänen\nrinnalle ristiin lasketut käsivartensa tekivät valtaistuimet\nlevottomiksi. Aleksanteri kutsui häntä \"unettomuudekseen.\" Tämä pelko\njohtui siitä vallankumouksesta, mikä hänessä joka tapauksessa asui. Se\njuuri selittää ja puolustaa bonapartelaista vapaamielisyyttäkin. Tämä\nhaamu pani vanhan maailman vapisemaan. Kuninkaiden tuntui epämukavalta\nhallita S:t Helenan kalliosaaren häämöttäessä taivaanrannalla.\n\nSillä välin kun Napoleon odotteli kuolemaansa Longwoodissa, mätänivät\nne Waterloon kentälle kaatuneet kuusikymmentätuhatta miestä rauhassa,\nja tuntui kuin olisi tämä heidän rauhansa tavallaan levinnyt yli koko\nmaailman. Wienin kongressi määritteli sen ehdot vuonna 1815, ja Europa\nkutsui sitä entisten olojen palauttamiseksi.\n\nSellainen oli siis Waterloo ja sellaiset sen seuraukset.\n\nMutta mitä merkitsee kaikki tämä ijankaikkisuuden valtijaan edessä?\nKaikki tämä riehunta, kaikki nämä myrskypilvet, tämä sota, tämä rauha,\nkaikki tämä pimeys eivät hetkeksikään himmentäneet sen tutkimattoman\nsilmän loistetta, joka ei havaitse mitään eroitusta korrelta korrelle\nhyppivän kasakaan ja kirkontornista toiseen lentävän ja vihdoin\nNotre-Damen ylimpään huippuun lehahtavan kotkan välillä.\n\n\n\n\n19.\n\nÖisellä taistelukentällä.\n\n\nPalatkaamme jälleen tälle kohtalokkaalle taistelukentälle, sillä niin\nvaatii kertomuksemme.\n\n18 päivänä kesäkuuta vuonna 1815 oli täysikuu. Kuun valo auttoi\nBlücherin raivoisaa takaa-ajoa, ilmaisi pakenevain jäljet, jätti tämän\nonnettoman joukon hurjistuneiden preussilaisten ratsumiesten käsiin ja\nedisti näin verilöylyä. Yö sattuu joskus omalla kaamealla tavallaan\npalvelemaan tällaisten tuhotapausten tarkoituksia.\n\nViimeisen kanuunanlaukauksen pamahdettua jäi Mont-Saint-Jeanin\nylätasanko autioksi.\n\nEnglantilaiset valtasivat ranskalaisten leiripaikan. Voiton\ntavanmukaiseen todentamiseenhan kuuluu myös nukkuminen voitetun\nvuoteessa. He asettuivat yöteloilleen Rossommen tuolle puolen.\nPakenevain kimppuun päästetyt preussilaiset kulkivat yhä eteenpäin.\nWellington meni Waterloon kylään valmistamaan kertomustaan lordi\nBathurstille.\n\nJos sananparsi _sic vos non vobis_ on milloinkaan pitänyt paikkaansa,\nniin ainakin Waterloon kylän suhteen. Waterloo ei tehnyt mitään, se kun\njäi puolen lieun päähän kahakasta. Mont-Saint-Jeania pommitettiin\nkanuunoilla, Hougomont pistettiin tuleen, Papelotte poltettiin,\nPlancenoit poltettiin, Haie-Sainte valloitettiin väkirynnäköllä,\nBelle-Alliance näki molempain voittajain syleilyn. Mutta niiden nimiä\ntuskin tunnetaan, ja Waterloo, joka ei taistelussa mitään toimittanut,\non saanut osakseen koko kunnian.\n\nMe emme kuulu niihin, jotka imartelevat sotaa; tilaisuuden tullen\nlausumme kyllä sille totuuksia. Sodalla on kammottavat kauneutensa,\njoita emme ole lainkaan salanneetkaan; mutta myöntäkäämme myös, että\nsillä on omat rumuutensa. Muuan hämmästyttävimpiä on kaatuneiden nopea\nryöstäminen voiton jälkeen. Aamurusko, joka syttyy taistelun jälkeisenä\npäivänä, valaisee aina alastomia ruumiita.\n\nKuka näin menettelee? Kuka näin tahraa riemuavan menestyksen? Kenen on\nse inhoittava, salakähmäinen käsi, joka näin suljahtaa voiton taskuun?\nKetä ovat nämä roistot, jotka tekevät temppunsa kunnian selän takana?\nMuutamat viisaustieteilijät, niiden joukossa Voltaire, vakuuttavat näin\nmenettelevän juuri niiden, jotka ovat kunniankin luoneet. Ne ovat aivan\nsamoja miehiä, sanovat he, ei siinä mitään vaihdosta tapahdu. Ne, jotka\npystyssä kulkevat, ryöstävät niitä, jotka makaavat maassa. Päivän\nsankari on yön vampyyri. Onhan toki oikeus hiukan keventää vainajaa,\njonka on tehnyt. Mitä meihin tulee, niin me emme sitä usko. Meistä\nnäyttää mahdottomalta, että sama käsi ensin poimisi kunnian laakereita\nja sitten varastaisi kuolleelta kengät.\n\nVarmaa tosin on, että tavallisesti kulkevat voittajien jäljissä\nvarkaat. Mutta älkäämme sekoittako asiaan sotamiestä, ei ainakaan\nnyky-aikaista sotamiestä.\n\nJokaisella armeijalla on erityinen jälkijoukkonsa, ja juuri sitä tulee\nmeidän syyttää. Lepakon tapaisia olentoja, puoliksi rosvoja, puoliksi\nlakeijoja, kaikenlaisia yökköihmisiä, sen hämärän siittämiä, jota\nkutsutaan sodaksi, sotisovan kantajia, jotka eivät ottaneet osaa\ntaisteluun, tekosairaita, kauhistuttavia raajarikkoja, salakähmäisiä\nmuonakauppiaita, jotka kulkea retuuttivat pienillä rattaillaan, joskus\neukot mukana, ja jotka varastivat kaiken sen, mitä jälleen möivät,\nkerjäläisiä, jotka pyrkivät upseerien oppaiksi, kuormastopoikia,\nrosvoiksi ruvenneita sotamiehiä, kaikkia näitä laahasivat liikkuvat\nsotajoukot perässään -- tai oikeammin: ne laahustivat sotajoukkojen\nperässä -- muinoin -- me emme puhu nykyisistä ajoista -- niin että tätä\njälkijoukkoa kutsuttiinkin erikoisella nimellä \"laahustajiksi\". Ei\nmikään sotajoukko eikä mikään kansallisuus ollut vastuunalainen näistä\nolennoista. Ne puhuivat italiaa ja seurasivat saksalaisia. Ne puhuivat\nranskaa ja kulkivat englantilaisten jäljissä. Muuan tällainen kurjimus,\nranskaa puhuva espanjalainen \"laahustaja\" tappoi salakavalasti ja\nryösti putipuhtaaksi keskellä taistelukenttää, yöllä Cerisolan voiton\njälkeen Fervacquesin markiisin, joka miehen pikardilaisen mongerruksen\nerehdyttämänä oli pitänyt häntä omaan väkeensä kuuluvana. Yleinen\nrosvoamistapa kehitti piankin rosvon, joka ryösti omaan laskuunsa.\nInhoittava ohjesääntö: _Eläkää vihollisen kustannuksella!_ synnytti\ntämän ruttotaudin, jonka vain ylen ankara kuri saattoi parantaa. Maine\npettää joskus. Usein ei tiedetä, minkätähden muutamat sotapäälliköt,\njoiden joukossa on suuriakin, ovat olleet niin tavattomasti suosittuja.\nTurenneä jumaloivat hänen sotilaansa, koska hän suvaitsi ryöstämistä.\nSallittu paha kuuluu joskus hyvyyden tuntomerkkeihin: Turenne oli\nniin hyvä, että hän antoi miekalla ja tulella hävittää Pfalzin.\nSotajoukkojen vanavedessä näkyi enemmän tai vähemmän ryöstelijoitä,\nriippuen siitä, oliko päällikkö vähemmän tai enemmän ankara. Hochella\nja Marceaulla ei ollut lainkaan \"laahustajoita\"; Wellingtonilla -- me\nteemme hänelle mielellämme tämän oikeuden -- oli niitä vain vähän.\n\nKaikesta huolimatta riistettiin kuolleet puti puhtaiksi kesäkuun 18 ja\n19 päiväin välisenä yönä. Wellington oli armoton: hän antoi käskyn\nmuitta mutkitta ampua jokaisen, joka tavattaisiin rikoksesta. Mutta\nryöstönhalu on sitkeä. Rosvot korjasivat saalista taistelukentän\nyhdessä kolkassa, sillävälin kun heidän ammattiveljiään tapettiin\ntoisessa.\n\nKuu paistoi kaameasti tälle tasangolle.\n\nPuoli-yön aikaan kuljeskeli tai paremminkin ryömiskeli muuan mies\nOhainin uurrostien seutuvilla. Mies oli kaiken todennäköisyyden mukaan\nsitä ihmislajia, jota juuri kuvailimme: ei englantilainen, ei\nranskalainen, ei talonpoika, ei sotilas, vähemmän ihminen kuin sadun\nruumiitasyövä hirviö, jota oli tänne houkutellut kuolleiden haju, jonka\nvoittona oli varastaminen ja joka oli tullut täyttämään taskunsa\nWaterloon saaliilla. Hänen yllään oli mekko, joka hiukan vivahti\nsotamiehen päällystakkiin, hän oli levoton ja uhkarohkea, hän ryömi\neteenpäin ja hän vilkui alati taakseen. Mikä oli tämä mies? Yö siitä\nehkä tiesi enemmän kuin päivä. Hänellä ei ollut säkkiä, mutta\nilmeisestikin oli hänen mekkonsa sisäpuolelta varustettu avaroilla\ntaskuilla. Tuon tuostakin hän pysähtyi, tähysteli tasankoa ympärillään,\nikäänkuin tullakseen vakuutetuksi siitä, ettei kukaan häntä nähnyt,\nkumartui äkkiä kopeloimaan jotakin äänetöntä, liikkumatonta möhkälettä,\nkavahti sitten taas kohoksi ja puitti tiehensä. Hänen liukuva\nliikuntansa, hänen asentonsa, hänen nopeat, salaperäiset eleensä\nmuistuttivat noita kamaloita aaveita, jotka asustavat raunioissa ja\njoita vanhat normannilaiset tarinat nimittävät \"hämäränkulkijoiksi\".\n\nMuutamat kahlaajalinnut luovat öisin samanlaisia varjoja soilla\ntepastellessaan.\n\nKatse, joka olisi tarkkaavammin tutkinut tätä omituista\nusvansekaista hämärää, olisi vähän matkan päässä Nivellesin maantien ja\nMont-Saint-Jeanista Braine-l'Alleudiin kulkevan tien risteyksessä,\nerään mökkirähjän taakse pysähtyneinä ja ikäänkuin kätkeytyneinä\nhuomannut pienet muonakauppiaan rattaat. Rattaiden kori oli tehty\ntervatuista vesipajun varvuista, niiden eteen oli valjastettu laiha\nhevosluuska, joka nälissään pureskeli nokkosia, kuolaimistaan\nvälittämättä, ja ylhäällä myttyjen ja arkkujen päällä kyhjötti\nvaimo-ihmiseltä näyttävä olento. Ehkäpä oli olemassa jotakin yhteyttä\nnäiden rattaiden ja äskeisen hiiviskelijän välillä.\n\nHämärä oli ylevän juhlallinen. Ei ainuttakaan pilveä taivaanlaella.\nUikoon maa punavirroissa, kuu pysyy siitä huolimatta valkoisena. Taivas\nosoittaa joskus tällaista välinpitämättömyyttä. Kedoilla heiluivat\nluotituiskun katkomat puidenoksat hiljaa yön tuulessa; ne eivät\npudonneet maahan, sillä kuori piteli niitä yhä kiinni. Huounta, joka\noli melkein kuin hengitystä, keinutteli viidakon lehviä. Ruohostoissa\nvärisi, sätkähteli ja ähkyi; se tuntui hengenlähdöltä.\n\nKaukaa englantilaisten leiristä kuului heikosti vahtimiesten ja\nkiertojoukkojen määränperäinen astunta.\n\nHougomont ja Haie-Sainte paloivat yhä, muodostaen, toinen länteen,\ntoinen itään kaksi mahtavaa loimua; niihin yhtyi ikäänkuin avattuna\njalokivirihmana, jonka kummassakin päässä välkkyi kirkkaampi tähti,\ntaivaanrannan kukkuloille suunnattomaan puoli-ympyrään levittäytyneen\nenglantilaisleirin nuotiotulten ketju.\n\nOlemme kertoneet Ohainin uurrostien onnettomuudesta. Millaisen kuoleman\nolivat siinä saaneet niin monet, monet urheat miehet, kauhistuneena\nkieltäytyy sydän sitä ajattelemasta!\n\nJos mikä on kammoittavaa, jos on olemassa todellisuus, joka voittaa\nhourauksenkin, niin on se tämä: elää, nähdä päivän kultakehrä, omata\nuhkuva, miehekäs voima, omata terveys ja elämänilo, nauraa uljaasti,\nkiitää kohti kunniaa, joka väikkyy edessä häikäisevänä, tuntea\nrinnassaan huokuvat keuhkot, tykyttävä sydän, järjen johtama tahto,\npuhua, ajatella, toivoa, rakastaa, omistaa äiti, omistaa vaimo, omistaa\nlapsia, omistaa valo, ja sitten äkkiä, kirkaisun silmänräpäyksessä,\nlyhyessä, lyhyessä hetkessä suistua kuiluun, pudota, vieriä, murskata,\ntulla murskatuksi, nähdä viljojen tähkiä, kukkia, lehtiä, oksia, ei\npäästä kiinni mihinkään, tuntea sapelinsa hyödyttömäksi, tuntea miehiä\nallaan, hevosia päällään, reutoa turhaan, luiden musertuessa\nodottamattoman, rusentavan painon tieltä, tuntea näkymättömän kantapään\nsurvaisevan silmät päästä, pureskella raivoissaan hevosten kenkiä,\ntukehtua, huutaa, vääntelehtiä, painua yhä alemmaksi ja sanoa\nitselleen: \"Ja aivan äskenhän minä olin vielä elävä olento!\"\n\nSiinä, missä tämän kamalan onnettomuuden uhrit olivat kuolontuskissaan\nkorisseet, oli nyt kaikki hiljaista. Uurrostien uoma oli aivan täynnä\ntoistensa päälle sulloutuneita hevosia ja ratsastajia. Kauhea läjä.\nTien seinämiä ei näkynyt enää lainkaan: ruumiit olivat täyttäneet\nsyvänteen aivan kentän tasalle niinkuin täsmälleen mitatun ohravakan.\nRöykkiö kuolleita ylhäällä, verta virtoinaan alhaalla: sellainen oli\ntämä tie illalla, kesäkuun 18 päivänä vuonna 1815. Veri juoksi aina\nNivellesin maantielle asti ja kerääntyi siellä suureksi lätäköksi tietä\nsulkevan murroksen eteen, paikkaan, jota vieläkin näytetään.\nMuistammehan, että kyrassierien tuhoutuminen oli tapahtunut\nvastakkaisella taholla, Genappen tien seutuvilla. Ruumiskasan korkeus\nvaihteli aina uurrostien syvyyden mukaan. Keskikohdalla, missä syvänne\nmelkoisesti mataltui ja mistä Delordin osasto oli kulkenut yli, kävi\nmyös ruumiskerrostuma ohuemmaksi.\n\nYöhiiviskelijä, josta lukija äsken sai hämärän käsityksen, kulki tuota\npaikkaa kohti. Hän nuuski tämän suunnattoman haudan läpikotasin. Hän\ntarkasteli. Hän piti ikäänkuin jonkunlaista kammoittavaa kuolleiden\nkatselmusta. Hän kahlasi veressä.\n\nÄkkiä hän pysähtyi.\n\nMuutaman askeleen päässä hänestä, uurrostien syvänteessä, kohdassa,\nmissä ruumisläjä loppui, pisti mies- ja hevos-rykelmästä esiin avattu\nkäsi, jota kuu valaisi.\n\nTämän käden yhdessä sormessa kiilsi kultasormus.\n\nMies kumartui, viivähti hetkisen kyyrysissään, ja kun hän jälleen\nkohottautui suoraksi, ei tuossa kädessä enään ollut sormusta.\n\nHän ei oikeastaan kohottautunut suoraksi: hän jäi jonkunlaiseen\nvauhkoon, salakavalaan asentoon, selkä päin ruumisläjää, tähystellen\ntaivaanrantaa, koko eturuumis molempain maahan tuettujen etusormien\nvarassa, pää vain vaanimassa uurrostien reunan ylitse. Sakaalin neljä\njalkaa ovat erinomaisen tarpeelliset muutamiin toimituksiin.\n\nSitten, tehtyään päätöksensä, nousi hän pystyyn.\n\nSamassa hän vavahti. Hän tunsi takapuolelta pideltävän itseään kiinni.\n\nHän käännähti ympäri: avattu käsi oli sulkeutunut ja tarttunut hänen\nmekkonsa liepeeseen.\n\nTavallinen rehellinen mies olisi pelästynyt. Tämä nauramaan:\n\n\"Katohan, kuolluthan se vain onkin. Pidän enemmän aaveista kuin\nsantarmeista.\"\n\nMutta käsi herposi ja hellitti mekon liepeestä. Ponnistukset raukeavat\npian haudassa.\n\n\"Vai niin!\" jatkoi rosvo, \"onko tuo hengissä, tuo kuollut?\nKatsotaanhan.\"\n\nHän kyyristyi uudelleen, kopeloi läjää, työnsi esteet pois tieltä,\ntarttui käteen, sai kiinni käsivarresta, vapautti pään, kiskoi niin\nvähitellen esiin koko ruumiin, ja muutaman hetken kuluttua veti hän\nuurrostien pimeydestä hengettömän tai ainakin tajuttoman miehen. Mies\noli kyrassieri, upseeri, vieläpä korkea-arvoinen upseeri: suuri\nkullanhohtoinen olkalappu pistihe näkyviin haarniskan alta. Tällä\nupseerilla ei ollut enää kypärää. Ankara sapelinisku oli haavoittanut\nhänen kasvonsa, joista näkyi vain verta. Muuten näyttivät hänen\njäsenensä eheiltä, sillä onnellisen sattuman kautta -- mikäli tässä\nvoimme puhua onnellisesta sattumasta -- olivat ruumiit muodostaneet\nhänen päälleen ikäänkuin holvikaaren, siten varjellen häntä\nmurskautumasta. Hänen silmänsä olivat kiinni.\n\nHänen haarniskassaan upeili kunnialegionan hopearisti.\n\nRosvo sieppasi tämän ristin, ja heti katosi se salaperäisiin syvyyksiin\nhänen mekkonsa alle.\n\nMinkä jälkeen hän tunnusteli upseerin liiviä, havaitsi siellä kellon ja\notti sen. Sitten hän kopeloi haarniskan alta, löysi rahakukkaron ja\nupotti sen taskuunsa.\n\nKun hän oli saapunut tähän kohtaan sitä auttamistyötä, jonka hän uhrasi\ntälle kuolevalle, avasi upseeri silmänsä.\n\n\"Kiitos\", sanoi hän heikosti. Hänen kanssaan askartelevan miehen ripeät\nliikkeet, yön vilpoisuus, ilma, jota hän nyt saattoi vapaasti\nhengittää, olivat herättäneet hänet horroksistaan.\n\nRosvo ei vastannut. Hän kohotti päätänsä. Tasangolta kuului askelten\nääniä: siinä läheni varmaankin joku kiertovartiosta.\n\nUpseeri mumisi, sillä hänen äänessään asui vielä kuoleman heikkous:\n\n\"Kutka voittivat taistelun?\"\n\n\"Englantilaiset\", vastasi rosvo.\n\nUpseeri jatkoi:\n\n\"Etsikää taskuistani. Te löydätte sieltä rahakukkaron ja kellon.\nOttakaa ne.\"\n\nSe oli jo tehty.\n\nRosvo oli suorittavinaan pyydetyn tempun ja sanoi:\n\n\"Ei täällä ole mitään.\"\n\n\"Minut on ryöstetty\", jatkoi upseeri; \"olen siitä kovin pahoillani.\nOlisin tahtonut antaa ne Teille.\"\n\nKiertovartioston askeleet kaikuivat yhä selvempinä.\n\n\"Nyt ne sieltä tulevat\", sanoi rosvo, samassa aikoen puittaa tiehensä.\n\nVaivoin kohottaen kättänsä pidätti upseeri hänet:\n\n\"Te olette pelastanut henkeni. Kuka Te olette?\"\n\nRosvo vastasi nopeasti, matalalla äänellä:\n\n\"Kuuluin, kuten Te, ranskalaiseen armeijaan. Minun täytyy nyt jättää\nteidät. Jos ne saisivat minut kiinni, niin ne ampuisivat minut. Minä\nolen pelastanut henkenne. Koettakaa nyt selviytyä omin neuvoin.\"\n\n\"Mikä olette arvoltanne?\"\n\n\"Kersantti.\"\n\n\"Mikä on nimenne?\"\n\n\"Thénardier.\"\n\n\"Minä en ole unhoittava sitä nimeä,\" sanoi upseeri. \"Ja painakaa Tekin\nmieleenne minun nimeni. Minun nimeni on Pontmercy.\"\n\n\n\n\n\n\nTOINEN KIRJA\n\nORION-LAIVA\n\n\n\n\n1.\n\nNumerosta 24601 tulee numero 9430.\n\n\nJean Valjean oli joutunut uudelleen kiinni.\n\nMeidän sallittanee sivuuttaa nopeasti tuskalliset yksityiskohdat.\nTyydymme esittämään tässä vain kaksi sen ajan sanomalehdissä muutamia\nkuukausia Montreuil-sur-Merissä sattuneiden hämmästyttäväin tapausten\njälkeen julkaistua pikkupätkää.\n\nNämä kyhäelmät ovat hieman ylimalkaisia. Tulee muistaa, että\n_Käräjälehteä_ (Gazette des Tribunaux) ei silloin vielä ollut olemassa.\n\nLainaamme ensimäisen _Valkoisesta Lipusta_. Se on 25 päivältä kesäkuuta\n1823.\n\n\"-- Muuan Pas-de-Calaisin piirikunta on hiljattain ollut oudon\ntapahtuman näyttämönä. Eräs niillä tienoin tuntematon, herra\nMadeleineksi kutsuttu mies oli muutamien vuosien aikana uusia\nmenettelytapoja käyttämällä kohottanut kukoistukseen seudun vanhan\nteollisuudenhaaran: vuoripien ja mustain lasihelyjen valmistamisen. Hän\noli siitä rikastunut ja samalla, sanokaamme sekin, rikastuttanut koko\npiirikunnan. Kiitollisuuden osoitukseksi tästä hyödyllisestä\ntoiminnasta oli hänet nimitetty pormestariksi. Mutta nyt on\njärjestysvalta havainnut, että herra Madeleine olikin entinen\nluvattomille alueille siirtynyt, vuonna 1796 varkaudesta tuomittu\nrangaistusvanki, nimeltä Jean Valjean. Jean Valjean on uudelleen\npassitettu kuritushuoneeseen. Hän näyttää ennen kiinnijoutumistaan\nennättäneen nostaa herra Laffitten pankista yli puolimiljoonaa frangia,\njotka hän oli sinne sijoittanut ja jotka hän kuuleman mukaan oli täysin\nlaillisella tavalla ansainnut liikkeellään. Ei ole saatu tietää, minne\nJean Valjean olisi mahdollisesti kätkenyt nämä rahat ennen kuin hänet\nsuljettiin Toulonin kuritusvankilaan.\"\n\nToinen hiukan yksityiskohtaisempi pätkä on peräisin _Pariisin\nPäivälehdestä_, samoilta ajoilta.\n\n\"-- Muuan vapautettu rangaistusvanki, Jean Valjean nimeltään, on\näskettäin ollut tuomittavana Varin tutkinto-oikeudessa. Juttuun liittyy\nseikkoja, jotka ovat omiansa herättämään yleisempää huomiota. Tämän\nrikollisen oli onnistunut jonkun aikaa piileskellä järjestysvallan\nvalppautta; hän oli muuttanut nimeä, olipa ehtinyt kohota erään\npohjoisen pikkukaupunkimme pormestariksikin. Hän oli perustanut tähän\nkaupunkiin melkoisen teollisuuden. Mutta vihdoin hänet paljastettiin ja\nvangittiin, mistä kiitos ja kunnia meidän järjestysvaltamme\nuupumattoman innon. Jalkavaimonaan oli hän käyttänyt muuatta ilotyttöä,\njoka kuoli säikähdyksestä häntä vangittaessa. Tämä hirtehinen, jolla on\nHerkuleen voimat, pääsi kuitenkin jollakin tavalla pakenemaan; mutta\nkolme, neljä päivää jälkeenpäin joutui hän uudelleen järjestysvallan\nkäsiin itsessään Pariisissa, juuri kun hän oli astumaisillaan erääseen\nniitä pieniä vaunuja, jotka välittävät liikennettä pääkaupungin ja\nMontfermeilin (Seine-et-Oise) kylän välillä. Väitetään hänen käyttäneen\ntätä kolmen, neljän päivän vapaata aikaa nostaakseen erään meidän\nhuomattavimman rahamiehemme liikkeeseen tallettamansa melkoisen summan.\nTämä summa arvioidaan kuudeksi- tai seitsemäksisadaksituhanneksi\nfrangiksi. Syytöskirjelmän mukaan olisi hän kaivanut sen johonkin vain\nhänelle tiettyyn paikkaan, ja sitä ei niin ollen ole voitu löytää.\nMiten tämän seikan lieneekään, varmaa vain on, että mainittu Jean\nValjean oli hiljattain tutkittavana Varin maakunnan käräjillä,\nsyytettynä aseellisesta varkaudesta julkisella tiellä, noin kahdeksan\nvuotta takaperin; uhrina oli muuan tuollainen kelpo poikanen, jotka,\nkuten sanoo kuolemattomissa säkeissään Ferneyn patriarkka:\n\n    \"... Savoijasta saapuvat vuosittain,\n    Kädellä kepeällä puhdistain\n    Noen täyttämät pitkät putket.\n\n\"Rosvo ei huolinut puolustautua. Järjestysvallan taitavan ja\nkaunopuheisen asiamiehen on onnistunut todistaa varkauden ja ryöstön\ntapahtuneen rikostoverien avulla, sekä Jean Valjeanin kuuluneen\nerääseen eteläiseen rosvoliittoon. Syylliseksi julistettuna tuomittiin\nsiis Jean Valjean kärsimään kuolemanrangaistus. Rikollinen kieltäytyi\nvetoamasta tarkastusoikeuteen. Kuningas suvaitsi kuitenkin\nloppumattomassa lempeydessään lieventää hänen rangaistuksensa\nelinkautiseksi pakkotyöksi. Jean Valjean passitettiin viipymättä\nToulonin kuritusvankilaan.\"\n\nMuistettanee vielä Jean Valjeanin Montreuil-sur-Merissä ottaneen vaarin\nuskonnollisista menoista. Erinäiset sanomalehdet, niiden joukossa\n_Perustuslaillinen_, leimasivat tämän lievennyksen pappispuolueen\nvoitoksi.\n\nJean Valjean sai muuttaa numeroaan rangaistusvankilassa. Hänen\nnimekseen tuli nyt 9430.\n\nMainitkaamme tässä yhteydessä, jott'ei meidän enää tarvitsisi asiaan\npalata, että herra Madeleinen mukana hävisi Montreuil-sur-Merin\nmenestyskin. Kaikki, mitä hän oli aavistanut tuona kuumehoureisena\nepäröimisen yönä, toteutui. Kun hän puuttui, niin _sielu puuttui_.\nHänen kukistumisensa jälkeen esiintyi Montreuil-sur-Merissä tuo sama\nitsekäs suurten, luhistuneitten rakennusten jako, tuo surkea\nkukoistavain yritysten paloittelu, jollaista kenenkään huomaamatta\nsattuu joka päivä inhimillisessä yhteiskunnassa, mutta josta historia\nmainitsee vain kerran, koska se tapahtui Aleksanterin kuoleman jälkeen.\nSotaherrat panivat päähänsä kuninkaan kruunun; työnjohtajista vääntyi\ntehtailijoita. Kiukkuisa kilpailu syntyi. Herra Madeleinen avarat\ntyöhuoneet suljettiin, rakennukset rappeutuivat raunioiksi, työläiset\nhajausivat kaikille ilmansuunnille. Toiset heittivät koko seudun,\ntoiset heittivät entisen ammattinsa. Kaikki, mikä ennen oli ollut\nsuurta, muuttui nyt pieneksi. Kaikkea, mitä ennen oli harjoitettu\nhyödyksi, harjoitettiin nyt vain voitoksi. Ei keskitystä: kaikkialla\nvain hurjaa kilpailua. Herra Madeleine vallitsi kaikkea ja johti\nkaikkea. Kun hän oli kukistunut, ammensi jokainen omaan astiaansa.\nTaistelun henki tuli järjestyksen hengen sijaan, katkera kiukku\nystävyyden sijaan, keskinäinen viha liikkeen perustajan kaikkialle ja\nkaikille ulottuvan hyväntahtoisuuden sijaan. Herra Madeleinen punomat\nlangat sotkeutuivat ja katkeilivat. Valmistustapoja väärennettiin,\ntuotteita huononnettiin, ostajain luottamus tapettiin. Menekki väheni,\ntilaukset vähenivät, työpalkka laski, tehtaat seisoivat, vararikko\nedessä. Ja köyhiltä loppui sekin tulolähde. Kaikki kuihtui.\n\nValtiokin huomasi, että joku nyt oli jossakin muserrettu. Ei täyttä\nneljääkään vuotta sen tuomioistuimen päätöksen jälkeen, joka\nkuritushuoneen hyväksi oli havainnut herra Madeleinen ja Jean\nValjeanin olleen yhden ja saman henkilön, olivat veronkantokulut\nMontreuil-sur-Merin piirikunnassa kohonneet kaksinkertaisiksi, niin\nettä herra de Villèlekin huomautti asiasta julkisessa puheessaan\nhelmikuussa vuonna 1827.\n\n\n\n\n2.\n\nTässä esiintyy kaksi runosäettä, jotka ehkä ovat paholaisen perua.\n\n\nEnnenkuin käymme edemmäksi, lienee tässä paikallaan kertoa\nyksityiskohtaisemmin eräästä omituisesta tapahtumasta, joka niihin\naikoihin sattui Montfermeilissä ja joka mahdollisesti on jossakin\nyhteydessä muutamain järjestysvallan arveluiden kanssa.\n\nMontfermeilissä elää muuan hyvin vanha taika-usko, joka on sitäkin\nmerkillisempi ja huomattavampi, koska kansanomainen taika-usko Pariisin\nnaapuristossa on kuin paratiisipuu Siperiassa. Me kunnioitamme kaikkia\nharvinaisia kasveja. Vaan tällainen on Montfermeilin taika-usko.\nUskotaan paholaisen ikimuistoisista ajoista asti valinneen metsän\naarteittensa kätköpaikaksi. Vanhat eukot vakuuttavat, ettei ole\nniinkään harvinaista tavata hämärän laskeutuessa metsän salaperäisiin\npimentoihin mustaa miestä, joka näyttää vallan kuorma-ajurilta tai\nhalonhakkaajalta, jolla on puukengät jalassa, palttinaiset kaatiot ja\nmekko pukimina ja jonka helposti tuntee siitä, että sillä hatun tai\nlakin asemasta on kaksi suunnatonta sarvea päässä. Siitä sen pitäisi\ntosiaankin helposti tunteman. Tämä mies kaivaa tavallisesti hyvin\ntouhuissaan kuoppaa. On olemassa kolme eri tapaa suoriutua kunnialla\ntästä kohtauksesta. Ensimäinen on lähestyä miestä ja puhutella sitä.\nSilloin huomataan, että mies onkin varsin yksinkertaisesti joku\ntalonpoika, joka näyttää mustalta, koska on hämärä, joka ei suinkaan\nkaiva kuoppaa, vaan kapsii heiniä lehmilleen ja jonka luulotellut\nsarvet johtuvat sangen mutkattomasti lantatadikosta, jota se kantaa\nselässään ja jonka kynnet illan epäselvässä valossa näyttävät lähtevän\nsen päästä. Tullaan kotiin ja kuollaan vielä saman viikon kuluessa.\nToinen tapa on tarkastella miestä, odottaa siksi, kunnes se on kaivanut\nkuoppansa, luonut sen taas umpeen ja mennyt matkoihinsa. Sitten pitää\njuosta hyvin vikkelästi kuopalle, kaivaa se auki ja ottaa sieltä\n\"aarre\", jonka musta mies sinne varmasti pani. Tässä tapauksessa tulee\nkuolema saman kuukauden kuluessa. Kolmanteen tapaan vihdoin kuuluu,\nettei puhuta sanaakaan mustalle miehelle, ei katsota sinne päinkään,\nvaan juostaan pakoon täyttä karkua. Silloin korjaa kuolema saaliinsa\nvasta saman vuoden kuluessa.\n\nKoska kaikilla kolmella tavalla on omat hankaluutensa, käytetään\ntavallisimmin toista, siitä kun lähtee muutamia etujakin, kuten\nesimerkiksi suunnaton aarre, vaikka sen omistaminen kestäisikin vain\nyhden kuukauden. Pelottomat miehet, joita kaikki onnenkokeet\nhoukuttelevat, ovat siis, niin väitetään, sangen usein kaivaneet auki\nmustan miehen kuopat ja yrittäneet puhaltaa paholaisen aarteen. Mutta\ntulos näyttää olevan sangen laiha, ainakin mikäli saamme uskoa\nperimätietoa ja erinomattain niitä kahta arvoituksellista\nraakalaislatinaksi kyhättyä runosäettä, jotka muuan noituudesta epäilty\nnormandilainen munkki Tryphon on jälkeensä jättänyt. Tämä Tryphon makaa\nhaudattuna Saint-Georges de Bochervillen luostarissa lähellä Rouenia,\nja hänen haudallaan sikiää sammakoita.\n\nPonnistellaan siis vallan tavattomasti, sillä nämä kuopat ovat yleensä\nhyvin syviä, hikoillaan, kaivetaan, uurastetaan yö läpeensä, sillä\nyöllähän temppu on tehtävä, paita kastuu, kynttilä palaa loppuun,\nkuokanterä lohkeilee, ja kun vihdoin viimein päästään kuopan pohjaan,\nkun vihdoin viimein päästään käsin koskettamaan \"aarretta\", mitä\nlöydetään? millainen on paholaisen aarre? Kuparilantti, joskus\nkultaraha, kivi, luuranko, verinen ruumis, joskus nelinkerroin kuin\npaperilehti kirjelaukkuun taitettu aave, joskus ei mitään. Tätä\nnäyttävät ennustavan uteliaille uskalikoille Tryphonin säkeet:\n\n    Fodit, et in fossa thesauros condit opaca,\n    As, nummos, lapides, cadaver, simulacra, nihilque.\n\nMeidän päivinämme näytään löydettävän myöskin väliin ruutisarvi ja\nkuulia, väliin vanha likainen, ruskettunut korttipakka, jota paholainen\nilmeisesti on ennen itse käyttänyt. Tryphon ei mainitse näitä kahta\nlöytö-esinettä lainkaan, mikä onkin ymmärrettävissä, koska Tryphon eli\nkahdennellatoista vuosisadalla ja koska ei ole todennäköistä, että\npaholainen olisi oivaltanut keksiä ruudin ennen Roger Baconia tai\nkortit ennen Kaarle Kuudetta.\n\nJos näillä korteilla lähtee peliin, niin tietää menettävänsä kaiken,\nmitä omistaa; mitä taas tulee ruutiin, joka on ruutisarvessa, niin on\nsillä ominaisuus räjähyttää pyssy palasiksi päin ampujan naamaa.\n\nHiukan sen jälkeen kun vapautettu rangaistusvanki Jean Valjean\nmuutamien pakopäiviensä aikana oli järjestysvallan mielestä\nhiiviskellyt Montfermeilin ympäristöllä, huomattiin nyt samaisessa\nkylässä, että muuan vanha tientekijä Boulatruelle piti epäilyttävää\n\"kopelia\" metsässä. Luultiin kylällä tiedettävän, että tämä\nBoulatruelle oli ollut kuritushuoneessa. Järjestysvalta piti häntä yhä\nvieläkin silmällä, ja kun hän ei saanut muualtakaan työtä, käytti\nhallitus häntä mahdollisimman pientä korvausta vastaan tienkorjaajana\nGagnysta Lagnyyn vievällä poikkitiellä.\n\nKaikki seudun asukkaat katsoivat karsaasti tähän Boulatruelleen, hän\nkun oli niin ylen kumartelias ja nöyrä, niin ylen nopsa ottamaan lakin\npäästään kaikkien ihmisten edessä, hän kun vapisi ja hymyilyin liehi\nsantarmeja; hänen arveltiin kuuluvan joihinkin rosvoliittoihin ja hänen\nepäiltiin voivan yön tullen väijyä kulkijoita ryteikköön piiloutuneena.\nHänen puolestaan puhui vain se, että hän oli juoppo.\n\nLuultiin huomatun seuraavaa: useina päivinä oli Boulatruelle hyvin\naikaiseen heittänyt tien kiveämis- ja korjaustyönsä sikseen ja mennyt\nmetsään kuokkineen. Hänet oli iltaisin tavattu kaikkein yksinäisimmissä\nmetsänaukeamissa, kaikkein tiheimmissä pensastoissa, hän oli näyttänyt\njotain etsivän, olipa hänen nähty joskus kaivelevan kuoppiakin. Ohitse\nlynkyttävät eukot luulivat häntä ensin Pelssepupiksi, tunsivat hänet\nkohta Boulatruelleksi, mutta eivät siitä juuri sanottavasti\nrauhoittuneet. Nämä kohtaukset näyttivät kovin suututtavan\nBoulatruellea. Hän pyrki ilmeisesti pysymään piilossa, ja ilmeisesti\noli hänen käytöksellään joku salaperäinen tarkoitus.\n\nKylällä puheltiin:  \"Nyt on selvästi piru taas ilmestynyt. Boulatruelle\non nähnyt sen ja etsiskelee aarretta. Ja kyllähän totta puhuen\nBoulatruellessa onkin poikaa puhaltamaan Lusiferin kolikot.\"\n\nVoltairelaiset lisäsivät:\n\n\"Saas nyt nähdä, vetääkö Boulatruelle pirua nenästä vai puijaako piru\nBoulatruellea?\"\n\nVanhat eukot tekivät uutterasti ristinmerkkejä.\n\nSillävälin lakkasi Boulatruellen \"kopeli\" metsässä, ja hän jatkoi taas\nsäännöllisesti työtään. Puhuttiin muista asioista.\n\nYksi ja toinen oli kuitenkin vielä asettunut odottavalle kannalle,\nvarmaankin ajatellen, että tässä ehkä oli kysymyksessä muutakin kuin\ntarun tarumaiset aarteet: joku oivallinen saalis paljon vakavampaa ja\nnäkyväisempää laatua kuin paholaisen pankki-osoitukset, saalis, jonka\nsalaisuuksista tientekijä oli epäilemättä päässyt puolittain perille.\nInnostuneimmat olivat koulumestari ja kapakoitsija Thénardier, joka oli\nkaikkien ihmisten ystävä ja joka ei ollut suinkaan halveksinut asettua\nBoulatruellen kanssa toveruusjalalle.\n\n\"Mies on ollut kaleereilla\", sanoi Thénardier. \"Ei sitä, Herra nähköön,\ntiedä, kuka sieltä tulee ja kuka sinne menee.\"\n\nIltana muuanna vakuutti koulumestari, että entisinä aikoina olisi\noikeus varmasti ottanut selvän siitä, mitä Boulatruelle metsässä\npuuhaili, että mies olisi ehdottomasti pakotettu puhumaan, ellei\nmuuten, niin kidutuksen avulla, ja ettei Boulatruelle olisi esimerkiksi\nlainkaan kyennyt vastustamaan vesikoetta.\n\n\"Pannaanpas hänet viinikokeelle\", esitti Thénardier.\n\nKäytiin siis pulloihin käsiksi ja ahdettiin viiniä vanhaan\ntientekijään. Boulatruelle joi suunnattomasti, mutta puhui vähän.\nHänessä yhdistyivät ihmeteltävän sopusuhtaisesti patajuopon jano ja\ntuomarin harvapuheisuus. Mutta uudistamalla hyökkäyksiä yhä tiheämmin,\nvertailemalla ja seulomalla niitä muutamia hämäriä sanoja, jotka\nmieheltä pääsivät, luulivat Thénardier ja koulumestari saaneensa\nselville seuraavaa:\n\nBoulatruelle oli eräänä aamuna päivän koittaessa työhön mennessään\nhämmästyksekseen äkännyt metsän reunassa pensaan alla lapion ja kuokan,\n_aivan kuin vaseti kätkettyinä_. Mutta hän oli arvellut, että ne olivat\nehkä ukko Six-Foursin, vedenkantajan, lapio ja kuokka, eikä ollut\najatellut asiaa sen enempää. Mutta samana iltana oli hän piilostaan\nsuuren puun takaa nähnyt tieltä poikkeavan metsän synkimpään tiheikköön\n\"erään miehen, joka ei ollut seutukunnalta, mutta jonka hän,\nBoulatruelle, hyvin tunsi.\" Thénardierin käännös: _kuritushuonetoveri_.\nBoulatruelle kieltäytyi itsepintaisesti sanomasta nimeä. Tällä miehellä\noli ollut kainalossaan jonkunlainen nelikulmainen esine, aivankuin\nsuuri lipas tai pieni matka-arkku. Kuvailkaa Boulatruellen hämmästystä.\nMutta vasta seitsemän, kahdeksan minuutin kuluttua oli hänen päähänsä\npälkähtänyt seurata tätä miestä. Silloin oli jo kuitenkin ollut liian\nmyöhäistä, mies oli painunut metsän pimentoon, ja kaikki Boulatruellen\nponnistukset olivat olleet turhia. Hän oli päättänyt väijyä metsän\nreunassa. \"Oli kuunvalo.\" Pari kolme tuntia myöhemmin oli Boulatruelle\nhuomannut ilmestyvän metsiköstä samaisen miehen, mutta nyt ei hänellä\nenään ollut kannettavanaan matka-arkku, vaan lapio ja kuokka.\nBoulatruelle oli antanut miehen rauhassa mennä menojaan, eikä hänen\nmieleensäkään ollut juolahtanut ryhtyä lähempiin tekemisiin hänen\nkanssaan, koska hän oli selvästi havainnut miehen olevan häntä kolme\nkertaa väkevämmän sekä lisäksi kuokalla aseistetun, ja koska oli sangen\ntodennäköistä, että toinen hänet heti iskisi kuoliaaksi, kun hän hänet\ntuntisi ja huomaisi itsensä tunnetuksi. Liikuttava tunteiden purkaus\ntosiaankin, kahden vanhan toverin tavatessa toisensa! Mutta kuokka ja\nlapio olivat Boulatruellen mielestä luoneet selvää valoa tähän hämärään\njuttuun, vaan kun hän seuraavana aamuna oli kiirehtinyt pensaalle, ei\nhän ollutkaan enää nähnyt ei lapiota eikä kuokkaa. Hän oli tehnyt siitä\nsen johtopäätöksen, että mies oli metsässä ollessaan kaivanut kuokalla\nkuopan maahan, haudannut sinne arkkusen ja täyttänyt taas kuopan\nlapiolla. Mutta nyt oli arkkunen ollut liian pieni sisältääkseen\nruumiin, siis se sisälsi rahaa. Siitä hänen etsiskelemisensä.\nBoulatruelle oli tutkinut, möyrinyt ja nuuskinut koko metsän ja\nkaiveskellut kaikkialta, missä maa oli näyttänyt hiljattain\nliikutetulta. Turhaan.\n\nHän ei ollut löytänyt mitään. Kukaan ei Montfermeilissä enään\najatellutkaan koko asiaa. Vain muutamat kunnon eukkoset vakuuttelivat\nvielä:\n\n\"Sanokaa mitä sanotte, mutta Gagnyn tienkorjaaja ei ole turhan takia\nnäitä juoksujaan juossut. Kyllä siinä on ollut itse vihtahousukin\nliikkeellä.\"\n\n\n\n\n3.\n\nOli selvää, että kahleen kiinnitysrengasta oli ennakolta alustavasti\nkäsitelty, koska se saattoi katketa noin vain yhdestä vasaraniskusta.\n\n\nLoppupuolella saman (1823) vuoden lokakuuta näkivät Toulonin asukkaat\näskettäin raivonneen ankaran myrskyn jälkeen satamaansa laskevan\nvammojaan korjauttamaan erään _Orion_-nimisen laivan, jota myöhemmin\nkäytettiin Brestissä koululaivana ja joka siihen aikaan kuului\nVälimeren laivastoon.\n\nNiin kurjassa kunnossa kuin tämä alus olikin -- sillä meri oli sitä\npidellyt kovin pahasti -- teki se kuitenkin suuren vaikutuksen\nsoluessaan sataman suojiin. Sen mastossa liehui ties mikäkin lippu,\njonka johdosta sitä oli sääntöjen mukaisesti tervehdittävä\nyhdellätoista kanuunanlaukauksella, ja näihin laukauksiin\nvastasi se tietysti samalla mitalla. Yhteensä kaksikymmentäkaksi\nkanuunanlaukausta. On laskettu, että sivistynyt maailma jokaisena\nvuorokautena kautta koko maapallon juhlallisina yhteislaukauksina,\nkuninkaallisina ja sotilaallisina kohteliaisuudenosoituksina, meluisina\nvastatervehdyksinä, säädettyinä sovinnaisuusmerkkeinä, satama- ja\nlinnoitusmuodollisuuksina, kaikista varustuksista ja sotalaivoista\njoka-ikinen päivä ammuttuina auringon nousua ja laskua tervehtivinä\nlaukauksina, porttien avaamista ja sulkemista ilmoittavina\nlaukauksina, j.n.e., j.n.e. ampuu kanuunoillaan aivan suotta\nsataviisikymmentätuhatta kertaa. Kun laskemme kuusi frangia\nlaukaukselta, saamme yhdeksänsataatuhatta frangia päivää ja\nkolmesataamiljoonaa frangia vuotta kohti, ja ne frangit on ammuttu\nsavuna ilmaan. Sekin on pieni yksityiskohta vain. Mutta sillä välin\nkuolevat köyhät nälkään.\n\nVuotta 1823 kutsuivat entisten olojen palauttajat \"Espanjan sodan\naikakaudeksi\".\n\nTämä sota tarjosi nähtäväksi paljon tapauksia yhteen ainoaan tapaukseen\nliittyneinä ja paljon oudostuttavia seikkoja. Se oli ensiksikin suuri\nperhetapaus Bourbonien huoneelle: Ranskan haara auttoi ja suojeli\nMadridin haaraa, menetellen siis niinkuin vanhemman veljen tuleekin.\nSitten se osoitti ilmeistä palautumista meidän kansallisiin\nperintötapoihimme, sekä samalla alistumista ja mukautumista pohjoisesta\ntuleviin toivomuksiin. Angoulêmen herttua, jota vapaamieliset lehdet\nkutsuivat _Andujarin sankariksi_, piti aisoissa kerettiläisvainoojain\nvanhaa, mutta sangen todellista hirmuvaltaa, sen jouduttua otteluun\nvapaamielisten kuvitellun hirmuvallan kanssa; hänen voitonriemuista\nasentoansa pilasi hiukan hänen rauhallinen ilmeensä. Vallankumouksen\nyltiötasavaltalaiset oli _descamisados_ nimisinä loihdittu jälleen\nhenkiin ylhäisten leskirouvain suureksi kauhuksi. Yksinvalta esti\nedistyksen kulkua, edistyksen, jota sanottiin anarkiaksi. Vuoden 1789\nopit oli ilman muuta salakavalasti painettu unohduksiin. Kautta Europan\nkaikui varoitushuuto ranskalaista aatetta vastaan, mutta se aate kulki\nsiitä huolimatta ympäri maailman. Ranskan hallitsijan pojan,\nylipäällikön, rinnalla kirjoittautui Carignanin prinssi, josta\nsittemmin tuli Kaarle Albert, vapaa-ehtoiseksi tähän kuninkaiden\nristiretkeen kansoja vastaan, ottaen koristuksekseen tavallisen\ntarkk'ampujan punaiset olkalaput. Entiset keisarikunnan sotilaat\nläksivät nekin kahdeksan vuoden levon jälkeen liikkeelle, mutta he\nolivat jo vanhoja, alakuloisia, ja he taistelivat valkoisen kokardin\nmerkeissä. Kolmivärilippua liehutti vieraalla maalla sankarillinen\nranskalainen väki, kuten kolmekymmentä vuotta ennemmin oli liehuteltu\nvalkoista lippua Coblenzissa. Munkkeja oli sekaantunut meidän\nsotajoukkoomme. Vapauden ja uudistuksen henki taivutettiin järkiinsä\npistimien avulla. Periaatteita tuhotessa turvattiin kanuunoihin. Ranska\nhajoitti nyt aseillaan sitä, mitä se oli ennen hengellään rakentanut.\nVihollispäälliköt ostettiin, sotilaat epäröivät, kaupunkeja\npiiritettiin miljoonilla. Ei vähintäkään todellista sotavaaraa, vaikka\nräjähdykset olivatkin mahdollisia, kuten onkin luonnollista yllätetyssä\nja vallatussa ruutihaudassa. Vähän vuodatettiin verta, vähän hankittiin\nsotamainetta. Muutamat saivat häpeän hattuunsa, ei kukaan kunniaa.\nSenlainen oli tämä sota, ja kuitenkin sitä kävivät ruhtinaat, jotka\npolveutuivat Ludvig XIV:stä ja johtivat kenraalit, jotka olivat olleet\nNapoleonin koulussa. Se joutui sen surullisen kohtalon alaiseksi, ettei\nse muistuttanut ei suurta sotaa eikä suurta valtiotaitoa.\n\nMuutamat kahakat olivat vakavampaa laatua. Trocaderon valtaus\nesimerkiksi oli kaunis urotyö. Mutta ylipäänsä, toistamme sen vieläkin,\ntämän sodan torvista lähtee särkynyt ääni. Kokonaisuus oli epäilyttävä.\nHistoria hyväksyy Ranskan menettelyn, kun se vain vastenmielisesti\nsuostui ottamaan vastaan tämän väärän voiton. Näytti ilmeiseltä, että\nmuutamat vastustusta johtavat espanjalaiset upseerit peräytyivät liian\nhelposti: voitto synnytti ajatuksen lahjomisesta. Näytti aivan siltä,\nkuin olisi viholliskenraalit saatu pikemmin myötätuntoisiksi kuin\nvoiton jumala, ja voittoisa sotamies palasi nöyryytettynä kotiinsa.\nSota oli tosiaankin kehno sodaksi, sillä taistelulippujen poimuista\npaistoivat sanat: _Ranskan Pankki_.\n\nVuoden 1808 sotilaat, jotka muistivat Saragossan kamalan lopun,\nrypistelivät kulmakarvojaan vuonna 1823, nähdessään, kuinka helposti\nlinnoitusten portit aukenivat, ja alkoivat kaivata Palafoxia.\nRanskalainen näkee paljon mieluummin vastustajanaan Rostopshinin kuin\nBallesteroksen, se nyt on kerran hänen luontonsa.\n\nKatsellaksemme asiaa vieläkin vakavammalta näkökannalta -- ja syytä on\nmeidän sitä huomauttaa -- tämä sota, joka loukkasi Ranskan\nsotilaallista kunniantuntoa, loukkasi myös kansanvaltaista henkeä.\nSiinä yritettiin orjuuttamista. Tässä sodassa oli ranskalaisen\nsotamiehen, kansanvallan kasvatin, koetettava painaa ies toisten\nniskoille. Inhoittava takaperoisuus. Ranskan tehtävänä on kansojen\nhengen herättäminen, eikä sen tukahuttaminen. Vuoden 1792 jälkeen ovat\nkaikki Europan vallankumoukset Ranskan vallankumouksen jälkikaikuja.\nVapaus loistaa Ranskasta käsin, loistaa kirkkaasti kuin aurinko. Sokea,\nken ei sitä näe! Ne ovat Bonaparten sanat.\n\nVuoden 1823 sota oli siis, samalla kun se oli häpeällinen yritys\nEspanjan jaloa kansaa vastaan, myös kurja hyökkäys Ranskan\nvallankumousta vastaan. Ja tänlaiseen hirvittävään tekoon antautui\nRanska! Pakosta. Sillä ulkopuolella vapautussotien tekevät armeijat\nkaiken, mitä ne tekevät, pakosta. Käsite _ehdoton tottelevaisuus_ sen\nosoittaa. Armeija on aivan hämmästyttävä suhteiden yhdistelmä, missä\nvoima on tuloksena suunnattomasta voimattomuudesta. Siten saavat\nselityksensä sodat, joita ihmiset käyvät ihmisiä vastaan vastoin\nihmisten omaa tahtoa.\n\nMitä Bourboneihin tulee, muodostui vuoden 1823 sota heille\ntuhoisaksi. He pitivät sitä menestyksenä. He eivät havainneet lainkaan\nvaaraa siinä, että olivat antaneet sotakäskynsä tappaa aatteen.\nYksinkertaisuudessaan erehtyivät he niin perinpohjaisesti, että\nalkoivat yrityksissään voima-aineksena käyttää äärettömästi heikontavaa\nrikosta. Salakavala väijytys-henki tuli heidän valtiotaitonsa\nperustukseksi. Vuosi 1823 siitti 1830. Espanjan sotaretki muodostui\nheidän neuvotteluissaan todistuskappaleeksi voima-iskujen ja\njumalallista oikeutta sortavien uhkarohkeiden temppujen puolesta. Kun\nkerran Ranska oli jälleen kohottanut valta-istuimelle _el rey neton_\nEspanjassa, niin saattoihan se myös järjestää rajattoman kuningasvallan\nkotonaan. Peloittavan erehdyksensä sokaisemina pitivät he sotilaan\nkuuliaisuutta kansakunnan suostumuksena. Tällaiset sokeat erehdykset\nkaatavat valta-istuimia. Ei ole hyvä nukahtaa enempää mantsanillan,\nmyrkkypuun, kuin armeijankaan varjoon.\n\nVaan palatkaamme _Orion-laivaan_.\n\nPrinssi-ylipäällikön komentaman armeijan liikehtiessä mantereella,\nristeili laivasto Välimeren vesillä. Mainitsimme jo, että _Orion_\nkuului tähän laivastoon ja että sen oli täytynyt merivahinkojen takia\nlaskea Toulonin satamaan.\n\nSatamassa lojuvalla sotalaivalla on omituisen kiihoittava vaikutus\nsuureen yleisöön. Se johtuu varmaankin siitä, että laiva on niin suuri,\nja kansahan rakastaa kaikkea, mikä on suurta.\n\nLinjalaiva onkin suurenmoisimpia voittoja, joita ihmisnero on\nsaavuttanut taistelussaan luonnon voimia vastaan.\n\nLinjalaiva on samalla kertaa rakennettu kaikesta, mikä on painavinta,\nja kaikesta, mikä on keveintä, se kun yht'aikaa joutuu tekemisiin\naineen kolmen olomuodon: kiinteän, nestemäisen ja kaasumaisen kanssa,\nja sen kun täytyy kamppailla kaikkia niitä vastaan. Sillä on yksitoista\nrautakynttä, jotka se iskee merenpohjan alkukallioon. Sillä on enemmän\nsiipiä ja tuntosarvia kuin millään hyönteisellä ja niillä kerää se\ntuulen kiitävistä pilvistä. Sen henkäys käy sadankahdenkymmenen\nkanuunan läpi kuin läpi suunnattomien sotatorvien, vastaten uljaasti\nukkosen jyrinään. Valtameri kokee eksyttää sitä aaltojensa pelottavaan\nautiuteen, mutta laivalla on sielunsa, erehtymätön ohjaajansa, joka\nsitä neuvoo ja joka sille aina näyttää pohjoisen. Pimeinä öinä\ntuikkivat sen lyhdyt kuin tähdet. Niin panee se tuulta vastaan köyden\nja kankaan, vettä vastaan puun, kalliota vastaan raudan, kuparin ja\nlyijyn, pimeyttä vastaan valon, rajatonta avaruutta vastaan neulan.\n\nJos tahtoo saada jonkunlaisen käsityksen niistä jättiläismäisistä\nmittasuhteista, mitkä yhtyneinä muodostavat linjalaivan, tarvitsee vain\nkäydä lähemmin tarkastelemassa niitä kuusikerroksisia veistämöitä,\njoita tapaa esimerkiksi Brestin ja Toulonin satamissa. Rakennettavat\nlaivat ovat siellä ikäänkuin lasikuvun alla. Tämä suunnaton parru on\nraakapuu. Tuo silmänkantamattoman pitkä hirsi tuossa edessämme maassa\non suurmasto. Mitattuna juurestaan ruuman pohjassa pilviä hipovaan\nlatvaansa saakka on se kuusikymmentä syltä pitkä, ja tyvestä on\nsen halkaisija kolme jalkaa. Englantilainen suurmasto kohoaa\nkaksisataaseitsemäntoista jalkaa vesirajan yläpuolelle. Esi-isämme\nkäyttivät laivoissaan köysiä, me käytämme rautavitjoja. Sadan kanuunan\nlaivan yhteen läjään kootut vitjat muodostavat neljä jalkaa korkean,\nkaksikymmentäjalkaa leveän ja kahdeksan jalkaa vahvan kierre-ympyrän.\nJa kuinka paljon menee puuta tänlaiseen laivaan? Kolmetuhatta\nkuutiometriä. Siinä purjehtii kokonainen metsä.\n\nJa kuitenkin on tässä kysymyksessä, se huomattakoon, vain neljäkymmentä\nvuotta sitten käytännössä ollut sota-alus, tavallinen purjelaiva.\nHöyry, joka silloin vielä oli kehityksensä alkupäässä, on sittemmin\nlisännyt uusia ihmeitä siihen kummitukseen, jota kutsutaan\nsotalaivaksi. Nykyhetkenä esimerkiksi on tavallinen potkurilla\nja purjeilla kulkeva laiva aivan hämmästyttävä laitos, jonka\npurjepinta-ala on kolmetuhatta neliömetriä ja jonka koneet kehittävät\nkaksituhattaviisisataa hevosvoimaa.\n\nMutta puhumattakaan näistä uusista ihmeistä, on kuitenkin\nCristoforo Colombon ja Ruyterin vanha laiva ihmisen suurenmoisimpia\nmestariteoksia. Siltä ei koskaan puutu voimaa, samoin kuin avaruudelta\nei koskaan puutu tuulenleyhkäyksiä, se kerää vienoimmankin henkäyksen\npurjeisiinsa, aaltojen rajattomassa keinunnassa kulkee se tietänsä\nylpeästi, varmasti ja kevyesti.\n\nTulee kuitenkin hetki, jolloin myrskypyörre katkaisee tuon\nkuusikymmentä jalkaa pitkän raakapuun kuin oljenkorren, jolloin tuuli\ntaivuttaa tuon neljäsataa jalkaa korkean maston kuin ruovon, jolloin\ntuo viisituhatta kiloa painava ankkurimöhkäle vääntyy ja rutistuu\naaltojen kidassa kuin onkijan koukku hauvin hampaissa, jolloin nuo\nhirviömäiset kanuunat päästävät surkean, hyödyttömän valitusulvonnan,\nminkä vinkuva viima lennättää tyhjyyteen ja yöhön, jolloin koko tämän\nmahtavuuden ja koko tämän voiman on hukuttava väkevämpäin, mahtavampain\nvoimain syleilyyn.\n\nMissä ikänä suunnaton voima levitteleikse, voima, joka lopultakin on\nsuistuva suunnattomaan heikkouteen, siinä valtaa ihmisen omituinen\nliikutus. Siksi kerääntyvät uteliaat joukottain satamiin, itsekään\noikein tietämättä miksi, näiden sotaa ja purjehdusta varten\nrakennettujen ihmelaitosten ympärille.\n\nAamusta iltaan täytti siis joutilasten ja töllistelijäin (pariisilainen\nsanantapa) parvi Toulonin sataman sillat, padot ja aallonmurtajat, ja\nkaikkien heidän toimenaan oli _Orionin_ tarkasteleminen.\n\n_Orion_ oli ollut sairas jo kauvan aikaa. Aikaisemmilla matkoilla oli\nsen runkoon kerääntynyt niin paksut näkinkenkäkerrokset, että sen\nvauhti oli hiljentynyt puoleksi entisestään. Edellisenä vuonna oli se\nnostettu kuiville ja poistettu nuo haitalliset kerrostumat. Sitten oli\nse lähtenyt vesille taas. Mutta tuo kaapiminen ja raapiminen oli\nvahingoittanut rungon nauloitusta. Balearein kohdalla olivat liitteet\nhöltyneet ja auvenneet useista kohdin, ja kun ei sisäpuolinen\npäällystys siihen aikaan vielä ollut rautapeltiä, oli laiva saanut\nvuodon. Lisäksi oli tullut vielä raju päiväntasausmyrsky, joka oli\nsärkenyt vasemman kokkakannen ja oviluukun sekä vahingoittanut\netumaston rästästä. Näitä vammojaan korjaamaan oli _Orion_ saapunut\nTouloniin.\n\nSe oli asettunut ankkuriin lähelle veistämöä. Sitä varusteltiin ja\nkorjattiin par'aikaa. Runko ei ollut oikealta puolen vahingoittunut,\nmutta muutamia päällyslautoja oli purettu sieltä ja täältä, kuten\ntavallista on, ilman päästämiseksi laivan sisä-osiin.\n\nEräänä aamuna sai utelias väkijoukko nähdä jännittävän tapauksen.\n\nMiehistö oli juuri purjeita käärimässä. Märssymies, jonka oli määrä\nkiinnittää oikeanpuolinen isonpurjeen nokka, kadotti tasapainonsa.\nHänen nähtiin horjahtavan, veistämön sillalle kerääntynyt kansanjoukko\nkirkaisi, miehen pää painui alaspäin, hän kierähti raakapuun ympäri,\nkädet ojossa syvyyttä kohti. Pudotessaan tarttui hän ensin toisella,\nsitten toisella kädellään touviin, jolla merimiehet seisovat purjeita\nhoitaessaan, ja jäi siihen riippumaan. Meri päilyi hänen allaan\npyörryttävän syvällä. Hänen äkkinäisestä painalluksestaan oli touvi\njoutunut ankaraan heiluntaliikkeeseen. Mies kiikkui tämän köyden päässä\nkuin kivi lingossa.\n\nKen yrittäisi mennä hänen avukseen, antautuisi kauhistavaan vaaraan. Ei\nkukaan meripojista, jotka olivat kaikki rannikon kalastajia ja jotka\nvasta äskettäin oli kutsuttu palvelukseen, uskaltanut käydä kokeeseen.\nSillä välin uupuivat onnettoman märssymiehen voimat. Ei voitu eroittaa\ntuskanilmettä hänen kasvoillaan, mutta väsähtämys näkyi kaikissa hänen\njäsenissään. Käsivarret vääntelehtivät kamalasti pingoittuneina.\nJokainen yritys, jonka hän teki noustakseen raakapuulle, pani vain\ntouvin sitäkin ankarampaan liikkeeseen. Hän ei huutanut, koska pelkäsi\nsiten menettävänsä voimiaan. Odotettiin enää vain hetkeä, jolloin hän\npäästäisi köyden käsistään, ja usein kääntyivät kaikki päät toisaalle,\njotteivät näkisi hänen putoamistaan. On näet hetkiä, jolloin\nköydenpätkä, salko, puunoksa on elämä itse, ja kamalaa on nähdä elävän\nolennon hellittävän siitä ja putoavan kuin kypsyneen hedelmän.\n\nYht'äkkiä huomattiin erään miehen kiipeävän köysistöä ylös\ntiikerikissan notkeudella. Tämä mies oli puettuna punaisiin: hän oli\nsiis rangaistusvanki. Hänen päähineensä oli viheriä: hän oli siis\nelinkautinen rangaistusvanki. Kun hän oli saapunut mastokorin\nkorkeudelle, lennätti tuulenpuuska lakin hänen päästään ja paljasti\nvalkoiset hapset. Tämä mies ei ollut enää nuori.\n\nMuuan rangaistusvanki, jota oli käytetty laivalla töissä vankilan\njoukkion mukana, oli tosiaankin heti onnettomuuden tapahduttua juossut\nvahti-upseerin luo ja keskellä yleistä hämminkiä ja neuvottomuutta,\nkaikkien sotilaiden vavistessa ja peräytyessä, pyytänyt saada uskaltaa\nhenkensä märssymiehen pelastamiseksi. Heti kun upseeri oli antanut\nmyöntävän merkin, oli hän yhdellä vasaraniskulla irroittanut\njalkarautaansa kiinnitetyt kahleet, siepannut köyden ja syöksynyt\nnuoraportaille. Ei kukaan huomannut siinä silmänräpäyksessä, kuinka\nhelposti nuo kahleet irtautuivat. Vasta myöhemmin johtui tämä seikka\nmieliin.  Käden käänteessä oli hän raakapuulla. Hän pysähtyi hetkiseksi\nja näytti mittailevan sitä katseillaan. Nämä sekunnit, joiden kuluessa\ntuuli heilutteli märssymiestä nuoran päässä, tuntuivat katselijoista\npitkiltä kuin vuosisadat. Vihdoin kohotti vanki silmänsä taivasta kohti\nja astui askeleen eteenpäin. Väkijoukko henkäsi helpotuksesta. Hänen\nnähtiin juoksevan raakapuun päähän. Sinne päästyään kiinnitti hän\ntuomansa köyden toisesta päästä, heittäen toisen riippumaan, ja\nlaskeutui sitten käsiensä avulla tätä köyttä myöten alas. Katselijain\ntuska kävi kuvaamattomaksi, kun he yhden miehen asemesta näkivät\nsyvyyden yläpuolella roikkumassa kaksi.\n\nOli kuin olisi siinä hämähäkki kärpästä sieppaamassa, tässä vain\nhämähäkki toi elämän, eikä kuolemaa. Kymmenentuhatta silmää tuijotti\ntähän ryhmään. Ei pienintäkään huudahdusta, ei halaistua sanaa, sama\nvavistus rypisti kaikki kulmakarvat. Kaikki rinnat pidättivät\nhengitystään, aivan kuin peljäten pienimmälläkin puhalluksella\nlisäävänsä noita kahta onnetonta heiluttavan tuulen voimaa.\n\nNyt oli vanki ehtinyt merimiehen kohdalle. Jo oli aikakin. Hetkinen\nvielä, ja mies olisi menehtyneenä ja epätoivoissaan pudottautunut\nsyvyyteen. Vanki oli kiinnittänyt hänet tukevasti köydellä, jossa hän\nriippui toisen kätensä avulla, samalla kun hän työskenteli toisella.\nVihdoin nähtiin hänen kiipeävän jälleen raakapuulle ja vetävän sinne\nmerimiehenkin perässään. Siellä piteli vanki miestä vähän aikaa, jotta\nhän ehtisi hiukan koota voimiaan, otti hänet sitten syliinsä ja kantoi\nhänet raakapuuta pitkin kävellen ensin leveämmälle jatkospaikalle ja\nsiitä vihdoin märssykoriin, missä hän jätti hänet toveriensa huomaan.\n\nSilloin puhkesi väkijoukko suosionosoituksiin. Moni vanha\nkaleeripiiskurikin itki, naiset syleilivät toisiaan rantakadulla, ja\nkaikkien kuultiin huutavan jonkunlaisessa heltyneessä raivossa: armoa\ntälle miehelle!\n\nSillävälin oli vanki velvollisuuttaan noudattaen ryhtynyt laskeutumaan\nalas, heti yhtyäkseen työ-osastoonsa. Päästäkseen pikemmin perille,\nsolahutti hän itsensä köysistöön ja rupesi juoksemaan muuatta alempaa\nraakapuuta pitkin. Kaikkien silmät seurasivat häntä. Yhtäkkiä valtasi\npelästys katselijat. Joko hän sitten oli ylen määrin väsynyt tai häntä\npyörrytti: näytti kuin olisi hän epäröinyt ja horjahdellut. Samassa\nkiljaisi joukko kamalasti: vanki oli suistunut mereen.\n\nPutoamisessa oli vaara tarjona. Fregatti _Algesiras_ oli ankkurissa\naivan _Orionin_ vieressä, ja vanki-raukka oli pudonnut juuri molempain\nlaivain väliin. Peljättävä oli hänen joutuvan toisen tai toisen alle.\nNeljä miestä hyppäsi joutuisasti veneeseen. Väkijoukko huuteli heille\nrohkaisevasti: tuska oli jälleen täyttänyt kaikki mielet. Mies ei ollut\nkohonnut pinnalle. Hän oli kadonnut mereen pienintäkään merkkiä\njättämättä, aivankuin olisi hän pudonnut öljytynnyriin. Naarattiin,\nsukellettiin. Turhaan. Etsittiin iltaan asti: ei edes ruumista\nlöydetty.\n\nSeuraavana päivänä tarjosi Toulonin lehti lukijoilleen seuraavat rivit:\n\n\"17 päivä marraskuuta 1823. -- Tullessaan auttamasta erästä merimiestä\nputosi eilen muuan rangaistusvanki, joka oli työssä _Orion_-laivalla,\nmereen ja hukkui. Ruumista ei ole löydetty. Arvellaan hänen jotenkin\njoutuneen veistämön äärimmäisen kärjen pohjaushirsien väliin. Tämän\nmiehen numero vankilan kirjoissa oli 9430, ja hänen nimekseen mainitaan\nJean Valjean.\"\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS KIRJA\n\nKUOLLEELLE ANNETUN LUPAUKSEN TÄYTTÄMINEN\n\n\n\n\n1.\n\nVesikysymys Montfermeilissä.\n\n\nMontfermeil sijaitsee Livryn ja Chellesin välillä, sen korkean\nylätasangon etelärinteellä, joka eroittaa Ourcqin Marnesta. Nykyään on\nse melko suuri kauppala, jota vuodet läpeensä koristavat kipsillä\nrapatut huvilat, ja sunnuntaisin paraimpiinsa paneutuneet porvarit.\n\nVuonna 1823 ei Montfermeilissä ollut niin paljon valkoisia taloja eikä\nniin paljon tyytyväisiä porvareita. Se oli silloin vain pieni\nkyläpahanen metsien peitossa. Siellä tapasi tosin tuolla ja täällä\nmuutamia viime vuosisadan huvitaloja, ja ne saattoi helposti tuntea\nmahtavasta näöstään, kierrerautaisista parvekkeistaan ja korkeista\nakkunoistaan, joiden pienet ruudut muodostavat suljettujen luukkujen\nvalkealle pinnalle sangen monivivahteisia vihreitä täpliä. Mutta\nMontfermeil oli ja pysyi siitä huolimatta tavallisena maalaiskylänä.\nYksityiselämän rauhaan vetäytyneet kangassaksat ja kesälaitumia\netsiskelevät kauppa-asiamiehet eivät olleet sitä vielä keksineet. Se\noli hiljaista, viehättävää seutua, jonne ei mitään häiritsevää päässyt\ntunkeutumaan. Siellä elettiin vähin kustannuksin tuota niin\nyltäkylläistä, niin huoletonta maalaiselämää. Vettä vain oli niukalti\nylätasangon korkeuden takia.\n\nSitä piti käydä hakemassa melkoisen kaukaa. Gagnyn puoleinen osa kylää\nsai vetensä niistä ihanista lammikoista, joita siellä päin löytyy\nmetsien helmassa. Toinen, Chellesin puoleinen, kirkkoa ympäröivä osa\ntapasi käyttökelpoista vettä vain eräästä pienestä lähteestä, joka oli\npuoli-ahteessa Chellesin tien lähettyvillä, noin neljännestunnin päässä\nMontfermeilistä.\n\nVeden hankkiminen oli siis sangen vaivaloinen toimitus kullekin\ntalouskunnalle. Suuret talot, ylimystö, johon Thénardierin kapakkakin\nkuului, maksoivat pennin, pari sankoa kohti eräälle ukolle, joka\nharjoitti tätä tointa ammattinaan ja joka tällä Montfermeilin\nvesiliikkeellään ansaitsi suunnilleen kahdeksan souta päivässä. Mutta\ntämä ukko oli puuhassa vain seitsemään asti illalla kesäisin ja viiteen\nasti talvisin, ja kun yö oli tullut, kun alikerrosten akkunanluukut oli\nsuljettu, niin täytyi sen, jolla ei ollut juomavettä, lähteä sitä\nhakemaan tai olla ilman.\n\nTämä seikka kauhistutti kovin sitä pientä tyttöraukkaa, jonka nimi oli\nCosette ja jota lukija ei ehkä ole vielä unohtanut. Muistettaneehan\nCosetten olleen Thénardiereille hyödyksi kahdella tapaa: he kiskoivat\näidiltä rahoja ja teettivät töitä tyttärellä. Ja kun äiti lakkasi\nkokonaan maksamasta -- syihin olemme aikaisemmin tutustuneet -- eivät\nThénardierit sittenkään heittäneet Cosettea luotaan. Cosette oli\nheille palvelustytön verosta. Niinpä tulikin juuri hänen juosta\nvettä hakemassa, kun niin tarvittiin. Peljäten kovin yöllistä\nvedenhakumatkaa, pitikin hän tarkkaa huolta siitä, ettei talosta\nmilloinkaan vettä puuttunut.\n\nJoulu vuonna 1823 oli erikoisen loistava Montfermeilissä. Alkutalvi oli\nollut hyvin suotuisa: ei ollut vielä pakastanut eikä satanut lunta\nlainkaan. Pariisista saapuneet markkina-ilveilijät olivat kunnan\nesimieheltä saaneet luvan pystyttää telttansa kylän valtakadulle, ja\njoukko kulkukauppiaita oli samaisen sietämyksen turvin rakennellut\nkojujansa kirkon edustalta lähtien aina pienelle Leipurinkadulle asti,\nmissä, kuten ehkä muistettanee, Thénardierin kapakka sijaitsi.\nMajatalot ja kapakat saivatkin näin ollen paljon vieraita, ja koko\nseudulla vallitsi nyt entisen hiljaisuuden asemesta meluisa, ilakoiva\nelämä. Noudattaaksemme tarkoin historiallisia tosi-asioita, tulee\nmeidän mainita silloin esitettyjen merkillisyyksien joukosta eräs\neläinkokoelma, missä kamalat, rääsyihin puetut ilvehtijät, jotka olivat\nkotoisin ties mistä, näyttelivät vuonna 1823 Montfermeilin talonpojille\nmuuatta tuollaista hirvittävää Brasilian korppikotkaa, jonkalainen otus\nkoristaa meidän kuninkaallista museotamme vasta vuodesta 1845 lähtien\nja jonka silmät muodostavat kolmivärisen kokardin. Luonnontieteilijät\novat luullakseni tälle linnulle antaneet nimen Caracara Polyborus; se\nkuuluu mehiläissyöjäin heimoon ja korppikotkain sukuun. Kylän muutamat\nvanhat bonapartelaiset sotakarhut kävivät hartaasti otusta katsomassa.\nIlvehtijät selittivät kolmivärikokardia tavattoman harvinaiseksi,\nlaatuaan ainoaksi luonnon ihmeeksi, jonka hyvä Jumala oli tehnyt\nerityisesti tätä eläinkokoelmaa varten.\n\nSamaisena joulu-iltana istui muutamia kuorma-ajureita ja\nrihkamakauppiaita juomassa Thénardierin kapakan alasalissa. Pöytää\nvalaisi neljä, viisi kynttilää. Sali oli aivan muiden kapakansalien\nkaltainen: pöytiä, tinatuoppeja, pulloja, juojia, tupakoitsijoita;\nvähän valoa, paljon melua. Mutta vuonna 1823 koristi jokaisen kunnon\nporvarin pöytää kaksi esinettä, joiden muoti-aika oli silloin alkanut:\nkuvaputki ja läikehtivästä rautapeltistä tehty lamppu. Eukko Thénardier\nvalmisteli illallista, puuhaillen lietensä ääressä. Ukko Thénardier\nkallisteli maljoja vieraittensa kanssa ja pohti politiikkaa.\n\nPaitsi valtiollisia haasteluja, jotka koskivat etupäässä Espanjan sotaa\nja Angoulêmen herttuaa, kuului yleisen melun joukosta tällaisiakin\npaikallisia selvittelyjä:\n\n\"Nanterren ja Suresnesin seuduilla on viini menestynyt vallan\ntavattomasti. Missä luultiin saatavan vain kymmenen tynnyriä, siellä\nsaatiinkin nyt kaksitoista. Se mehustui kovin puristimessa.\"\n\n\"Mutta rypäleet eivät varmaankaan olleet kypsiä?\"\n\n\"Niillä seuduin ei sovi korjata viiniä kypsänä. Jos niin tehdään, sakoo\nviini pahasti kevään puoleen.\"\n\n\"Se viini on kai hyvin helppoa ja laihaa?\"\n\n\"Vielä helpompaa ja laihempaa kuin täällä päin. Mutta vihantana se\nkorjata pitää.\"\n\nJ.n.e.\n\nTai kiljui joku mylläri:\n\n\"Pitääkö meidän vastata säkkien sisällöstä? Kyllähän siellä näkyy\njonkun verran pieniä jyväsiä, joiden kuorimisesta me emme ole erittäin\nhuvitettuja, mutta jotka sentään täytyy laskea kivien väliin. Siellä on\nlusteet, kuminat, virnat, hampunsiemenet, hiirenhännät ja muut yrtit,\nlukematta kiviä, joita tapaa etenkin bretagnelaisessa viljassa. Minun\ntekee yhtä vähän mieleni jauhattaa bretagnelaista viljaa kuin sahurien\ntekee mieli sahata hirsiä, joihin on hakattu nauloja. Aatelkaas sitten\nsitä pölyä, jota moisesta viljasta lähtee. Mutta aina vain jauhoja\nmorkataan. Ihan ilman syytä. Minkä me niille jauhoille teemme.\"\n\nAkkunanvälikössä hieroi niittomies sopimusta päiväpalkasta keväistä\nheinäntekoa varten erään maatilanomistajan kanssa, lisäten:\n\n\"Ei siitä niin väliä, vaikka heinä olisikin märkää. Paremmin se vain\nkaatuu. Hyvää se kaste tekee, herra. Vaikka samahan se oikeastaan on,\nse teidän heinänne kun on niin nuorta ja vaikeaniittoista. Se on niin\nhentoa, että se vain lakoilee viikatteenterän tieltä.\"\n\nJ.n.e.\n\nCosette kyhjötti tavallisella paikallaan: keittiön pöydän poikkipuulla,\nlähellä takkaa. Hän oli puettuna ryysyihin, hänen paljaat jalkansa\nolivat pistetyt puukenkiin, ja hän kutoa nypläsi tulen valossa\nvillasukkia Thénardierin pikku tytöille. Kissanpoika pyöriskeli ja\npiehtaroi tuolien alla. Viereisestä huoneesta kuului naurunkikatusta ja\nkahden raikkaan lapsenäänen lavertelua. Éponine ja Azelma siellä\nilakoivat.\n\nTakan kulmauksessa riippui patukka naulassaan.\n\nTuon tuostakin kajahti kapakan melun keskeltä jostakin talon sopukasta\nkimakka lapsen kirkuna. Siellä huusi eukko Thénardierin pikku poika,\njonka hän oli saanut tässä pari talvea sitten, -- \"tietämättä\noikeastaan, mitenkä; varmaankin pakkasen vaikutusta\", kuten hän selitti\n-- ja jolla oli ikää vähän yli kolme vuotta. Äiti oli sitä itse\nruokkinut, mutta hän ei siitä kovinkaan pitänyt. Kun pikku palleroisen\nkirkuna kävi kovin äänekkääksi, neuvoi Thénardier: \"Tenavasi siellä\nrääkkyy, käyhän sitä katsomassa!\"\n\n\"Pyh!\" vastasi äiti. \"Jopa siitä nyt kiusa tuli!\"\n\nJa hyljätty raukka sai kirkua kyllältään pimeässä.\n\n\n\n\n2.\n\nNiitä kahta muotokuvaa viimeistellään.\n\n\nTähän asti olemme nähneet Thénardierit vain sivulta käsin. Hetki on\ntullut kiertää tämän pariskunnan ympäri ja tarkastella heitä kaikilta\ntahoilta.\n\nUkko Thénardier oli hiljattain täyttänyt viisikymmentä vuottansa. Eukko\nThénardier lähenteli neljääkymmentä, mikä naisen ijässä vastaa miehen\nviittäkymmentä. Niin että vaimon ja miehen välillä vallitsi\njonkunlainen ijän tasasuhde.\n\nLukijat ovat ehkä eukko Thénardierin ensimäisestä esiintymisestä\nsaakka säilyttäneet muistissaan ainakin muutamia piirteitä tästä\nrotevasta, vaaleasta, punakasta, lihavasta, pyylevästä, tanakasta,\nvoimakkaasta ja kerkeästä naisesta. Olemme jo huomauttaneet hänen\nolleen vähin sukua niille jättiläismäisille villinaisille, jotka\nupeilevat markkinoilla kivenpalasia tukassaan. Hänestä se kaikki\ntalossa lähti, vuoteiden laittamiset, huoneiden siivoomiset, pesut,\nruoat, sateet, päivänpaisteet, myrskyt. Ainoana palvelijattarena oli\nCosette; hiirenpoika elefantin orjana. Kaikki vapisi hänen ääntänsä,\nakkunat, huonekalut ja ihmiset. Hänen leveä naamansa, jota pisamat\npeittivät, näytti aivan vaahtokauhalta. Hänen ylähuultansa koristivat\ntukevat haivenet. Hän oli kuin mikäkin tytöksi puettu kuormankantaja.\nHän kiroili loistavasti. Hän kehui särkevänsä pähkinän nyrkiniskulla.\nEllei hän olisi lukenut romaaneja, ja elleivät ne olisi hetkittäin\npaljastaneet hempukkaa ihmissyöjä-akan alta, ei olisi kenenkään päähän\npälkähtänyt sanoa hänestä: hän on nainen. Tämä Thénardier-eukko oli\naivan kuin kalankaupustelijattareen oksastettu tytönheilakka. Ken kuuli\nhänen puhuvan, sanoi: \"Hän on santarmi.\" Ken näki hänen juovan, sanoi:\n\"Hän on kuorma-ajuri.\" Ken näki hänen käsittelevän Cosettea, sanoi:\n\"Hän on pyöveli.\" Levätessä ulkoni hänen suustaan yksi hammas.\n\nUkko Thénardier oli pieni, laiha, kalpea, kulmikas, luiseva, hintelä\nmies, joka näytti aina sairaalta, mutta jonka vointi oli mainio, mikä\noli hänen oveluutensa alkua. Tavallisesti hymyili hän aina\nvarovaisuudesta ja oli kohtelias melkein kaikille ihmisille,\nkerjäläisellekin, jolta hän kielsi rovon. Hänellä oli näädän katse ja\noppineen miehen ulkomuoto. Hän oli hyvin Delillen muotokuvien näköinen.\nHänen veikistelyynsä kuului juominen kuorma-ajurien kanssa. Kukaan ei\nollut kuitenkaan vielä nähnyt häntä juovuksissa. Hän poltti isoa\npiippua. Hänellä oli mekko ja mekon alla vanha musta puku. Hän oli\nmielestään perillä kirjallisuudesta ja materialismista. Väitteittensä\ntueksi lausuili hän usein nimiä sellaisia kuin Voltaire, Raynal, Parny\nja, mikä ihmeellistä, pyhä Augustinus. Hän vakuutti omaavansa\n\"systeemin.\" Muuten aika veijari. Oikea koiran poika. Tällainenkin\nvivahdus on olemassa. Muistetaan kai, että hän väitti olleensa\nsotapalveluksessa. Hän kertoili mahtipontisesti, mitenkä hän ollessaan\nkersanttina jossakin kevytaseisten kuudennessa tai yhdeksännessä\nrykmentissä Waterloossa, oli yksinään kokonaista husaari-eskadroonaa\nvastaan taistellen peittänyt ruumiillaan ja pelastanut kuulatuiskusta\n\"erään vaarallisesti haavoittuneen kenraalin.\" Siitä syystä oli hän\nnostanut seinälleen liekehtivän ilmoituskilpensä, ja siitä syystä\nsanoivat paikkakuntalaiset hänen kapakkaansa \"Waterloon kersantin\nkapakaksi.\" Hän oli vapaamielinen, muinaisuuden ihailija ja\nbonapartelainen. Hän oli avustanut vaivaistalon rakentamista. Kylällä\npuhuttiin hänen yrittäneen opiskella papiksi.\n\nMutta me luulemme hänen aivan yksinkertaisesti opiskelleen\nHollannissa kapakoitsijaksi. Tämä sekasikiömäinen veijari oli kaiken\ntodennäköisyyden mukaan lilleläinen flaami Flanderissa, ranskalainen\nPariisissa, belgialainen Brysselissä. Hän osasi taitavasti mukaantua\nkaikkiin olosuhteisiin. Mehän tunnemme hänen urhoutensa Waterloossa.\nKuten näemme, olivat hänen kehuskelunsa hiukan liioiteltuja. Soutaminen\nja huopaaminen, polveileminen ja seikkaileminen, siinä hänen\nolemuksensa peruspiirteet. Repaleinen omatunto tuottaa repaleisen\nelämän. Ja todennäköisesti kuului Thénardier tuona myrskyisenä aikana,\nkesäkuun 18 päivän 1815 tienoilla niiden ryösteleväin muonakauppiaiden\njoukkoon, joista olemme puhuneet ja jotka kiertelevät kaikki tiet,\nvarastavat yksiltä ja myövät toisille, ja jotka ajaa rytyyttelevät\nränsistyneissä vankkuripahoissa perhekunnittain, ukko, akka ja lapset,\nseuraten marssivia joukkoja ja osaten aina vaistomaisesti liittyä\nvoittajiin. Suoritettuaan tämän sotaretken ja kerättyään kylliksi\n\"rokunoita\", kuten hän sanoi, oli hän avannut kapakan Montfermeiliin.\n\nNämä elonkorjuun aikaan ruumiilla peitetyiltä pelloilta kootuista\nkukkaroista ja kelloista, kultasormuksista ja hopearisteistä saadut\n\"rokunat\" eivät kuitenkaan muodostaneet suurta summaa, eivätkä ne\nolleet jaksaneet viedä kovin pitkälle tätä kapakoitsijaksi muuttunutta\nmuonakauppiasta.\n\nThénardierin eleissä oli jotakin eriskummaisen suoraviivaista, joka\nkiroukseen liittyneenä muistuttaa kasarmia, ja ristinmerkin seuraamana\nseminaaria. Hän oli oiva puhumaan. Hän uskotteli olevansa oppinut.\nSiitä huolimatta oli koulumestari havainnut hänen tekevän \"pukkeja.\"\nHän sepusteli sangen taitavasti matkustajain laskuja, mutta\nharjaantunut silmä löysi niistä laskuista joskus oikokirjoitusvirheitä.\nThénardier oli salakavala, ahmatti ja vetelys, mutta nopsa ja ketterä,\njos niin tarvittiin. Hän ei halveksinut palvelijattariansa, mistä\njohtui, ettei hänen eukkonsa niitä enää pitänyt. Jättiläisnainen oli\nmustasukkainen. Hänestä näyttivät kaikki naiset mielistelevän tuota\nlaihaa, keltaihoista miestä.\n\nThénardier, joka ennen kaikkea oli oikea kavaluuden ja ovelan harkinnan\nperikuva, oli luonnostaan hyvin tyyni ja rauhallinen konna. Se laji\nonkin vaarallisin: siihen sekaantuu tekopyhyyttä.\n\nTällä ei kuitenkaan ole sanottu, ettei Thénardier tilaisuuden tullen\nolisi kyennyt raivostumaan ainakin yhtä perinpohjaisesti kuin hänen\neukkonsakin. Mutta se tapahtui sangen harvoin, ja niinä hetkinä, koska\nhän kantoi kaunaa koko ihmiskuntaa kohtaan, koska hänen sisimmässään\nroihusi vihan polttava lieska, koska hän oli niitä ihmisiä, jotka\nhakevat kostoansa lakkaamatta, jotka syyttävät kaikkea sitä, mikä\nheidän ohitseen kulkee, kaikesta siitä, mikä putoo heidän päälleen, ja\njotka ovat aina valmiit heittämään ensimäisen vastaantulijan niskaan\nmuka oikeutettuna kostona kaikki elämänsä pettymykset, vararikot ja\ntappiot, koska kaikki tuo viha kohosi hänen sydämestään ja kuohui hänen\nsuussaan ja kipinöi hänen silmissään, oli hän kauhistuttava. Onneton\nse, ken silloin joutui hänen raivonsa esineeksi!\n\nMuiden ominaisuuksiensa lisäksi oli Thénardier tarkkaavainen ja\nterävänäköinen, vaitelias ja lavertelias aina asianhaarojen mukaan.\nHänen tekojansa hallitsi aina nopsa äly. Hänen katseensa oli kuin\nkaukoputkeen tähysteleväin merimiesten räpyttävä katse. Thénardier oli\ntavallansa oikea valtiomies.\n\nJokainen, joka ensi kertaa astui kapakkaan, sanoi eukko Thénardierin\nnähdessään: \"Kas siinä talon isäntä.\" Erehdys. Hän ei ollut edes\nemäntä. Isäntä ja emäntä oli mies. Vaimo raatoi, hän suunnitteli. Hän\njohti kaikkea ikäänkuin jonkunlaisella näkymättömällä, herkeämättömällä\nvoimalla. Sana riitti, joskus vain vihjaus; mastodontti totteli. Eukon\nmielestä oli Thénardier jonkunlainen korkeampi, mahtavampi olento,\njonka vallasta hänellä oli vain hämärä aavistus. Hänellä oli kaikki\ntottelemisen avut, Jos joskus olisi syntynyt erimielisyyttä hänen\nja \"herra Thénardierin\" välillä -- mikä tosin oli otaksumaton\nseikka -- ei hän olisi milloinkaan, koskipa asia sitten mitä hyvänsä,\njulkisesti väittänyt miestänsä vastaan. Ei milloinkaan olisi hän\n\"vieraiden kuullen\" tehnyt sitä virhettä, johon naiset niin usein\njoutuvat vikapäiksi ja jota parlamenttikielessä sanotaan kruunun\npaljastamiseksi. Niin epäilyttäviin tuloksiin kuin tämä heidän sopunsa\nveikin, niin oli jonkunlaista älyllistä järkevyyttä tuossa eukko\nThénardierin alistumisessa miehensä tahtoon. Tämä meluava lihavuori\nliikkui tuon hintelän itsevaltiaan pikkusormen kosketuksesta.\nSiinä näkyi tuo ikivanha seikka, yhtä omituinen kuin vanhakin: aine\npalveli henkeä. Sillä eräänlaisella rumuudella on juurensa ja\nolemisoikeutuksensa itsensä ikuisen kauneuden syvyyksissä.\nThénardierissa oli jotakin peitettyä, salaperäistä. Siitä tämän miehen\nrajaton valta tähän naiseen nähden. Muutamin hetkin näki vaimo miehensä\nkuin sytytettynä kynttilänä; toisin ajoin taas tunsi hän valtijaansa\nkotkankynnet selässään.\n\nTämä nainen oli peloittava olento, joka rakasti vain lapsiansa ja\npelkäsi vain miestänsä. Hän oli äiti, koska hän oli nisäkäs. Muuten\nrajoittui hänen äidillisyytensä tyttäriin, eikä se, kuten tulemme\nnäkemään, ulottunut enää poikiin. Hänen miehellään taas ei ollut muuta\najatusta kuin rikastuminen.\n\nHän ei siinä onnistunut. Sovelias näyttämö puuttui tältä suurelta\nkyvyltä. Thénardier hävisi Montfermeilissä perin pohjin, mikäli\nhäviämisestä voi nollassa olla puhetta. Sveitsissä tai Pyreneillä olisi\ntästä tyhjätaskusta vääntynyt miljoonainomistaja. Mutta minne kohtalo\nkerran kahlehtii kapakoitsijan, niin ei siinä auta muu kuin järsiä pois\nvain.\n\nYmmärrettävästi on sanaa _kapakoitsija_ käytetty tässä ahtaammassa\nmerkityksessä, joka ei ulotu kokonaiseen ihmisluokkaan.\n\nTänä samana vuonna 1823 oli Thénardierilla noin tuhatviisisataa frangia\nkiireellisiä velkoja, ja se seikka veti hänet murheelliseksi.\n\nMiten itsepintaisesti sallimus tekikin hänelle vääryyttä, niin oli\nThénardier niitä miehiä, jotka syvimmin ja uudenaikaisimmalla tavalla\nkäsittävät erään seikan, mikä on hyve raakalaiskansojen keskuudessa,\nmutta kauppatavara sivistyneissä maissa: vieraanvaraisuuden. Muuten oli\nhän erinomainen salametsästäjä, ja hänen taitonsa ampuma-aseen\nkäyttelyssä oli laajalti kuulu. Hän osasi hymyillä erikoisen kylmästi\nja rauhallisesti, ja se hymy oli erittäin vaarallista laatua.\n\nHänen järkeistelynsä kapakoitsijan ammatista säihkyivät hänestä joskus\nsalamoina. Hänellä oli varastossa erinäisiä alaan kuuluvia mietelmiä,\njoita hän koki ahtaa eukkonsa päähän.\n\n\"Kapakoitsijan ja majatalonpitäjän velvollisuus\", selitti hän eukolleen\neräänäkin päivänä ankarana, matalalla äänellä, \"on myydä kenelle\ntahansa ruokaa, lepoa, valoa, tulta, likaisia lakanoita, palvelusta,\nkirppuja, hymyä, pysäyttää matkustajat, tyhjennellä pieniä kukkaroita\nja keventää tuntuvasti isoja, antaa kunnioittavasti suojaa\nmatkustaville perheille, nylkeä mies, höyhentää vaimo ja puijata lapsi\nputi puhtaaksi, ottaa eri maksu avatusta akkunasta, suljetusta\nakkunasta, takan sopesta, nojatuolista, istuimesta, rahista,\njakkarasta, höyhenvuoteesta, patjasta ja olkikuvosta, tietää, kuinka\npaljon varjo kuluttaa peiliä ja arvioida se ja panna matkustaja sen\ntuhannen sarvipään nimessä maksamaan kaikki, jopa kärpäsetkin, joita\nhänen koiransa pyydystää!\"\n\nTässä miehessä ja tässä naisessa olivat kavaluus ja sokea voima menneet\nkeskenään naimisiin, ja siitä oli syntynyt kamala, kauhistava valjakko.\n\nSillä välin kun mies hautoi omia aatoksiaan ja kutoi suunnitelmiaan, ei\neukko Thénardier ajatellut etäisiä velkojia, ei huolehtinut huomisesta\neikä eilisestä, vaan eli rotevasti kutakin hetkeä erikseen.\n\nSellaisia olivat nämä kaksi ihmistä. Cosette oli heidän välissään,\nheidän molemminpuolisen painonsa alaisena kuin olentoraukka, jota olisi\nsamalla kertaa myllynkivi muserrellut ja pihdit repineet. Miehellä ja\nvaimolla oli kumpaisellakin oma menettelytapansa. Cosette sai iskuja\nsatamalla, siitä piti vaimo huolen. Hän käveli talvetkin avojaloin,\nsiitä piti huolen mies.\n\nCosette kiipesi rappuja, laskeutui taas alas, pesi, harjasi, hankasi,\nlakaisi, juoksi, puuhasi, huohotti, nosteli painavia esineitä, ja\nvaikka hän oli niin heikko ja hintelä, teki hän sentään kaikki\nraskaimmat työt. Ei säälistä puhettakaan! Petomainen emäntä, isäntä\nmyrkyllinen. Thénardierin kapakka oli kuin lukinverkko, johon Cosette\noli takertunut ja jossa hän pyristeli pelästyksissään. Sen julmemmin ei\nenään olisi voinut inhimillistä olentoa sortaa. Hänen asemansa oli\naivan sama kuin kärpäsen hämähäkkien orjana.\n\nMutta vaitelias, hiljainen lapsiraukka ei avannut suutansa valitukseen.\n\nKun tuollaiset pienet lapset aamunkoitosta lähtien värjöttelevät\npuoli-alastomina ihmisten keskellä, mitä tapahtuu silloin sieluissa,\njotka ovat juuri lähteneet Jumalan luota?\n\n\n\n\n3.\n\nMiehille viiniä ja hevosille vettä.\n\n\nSaapui neljä uutta matkustajaa. Cosette oli vaipunut surullisiin\nmietiskelyihin. Sillä vaikka hän oli vasta yhdeksännellä, oli hän jo\nehtinyt kärsiä niin paljon, että hän usein istui synkeänä ja\nmurheellisena kuin vanhus.\n\nEukko Thénardier oli nyrkillään iskenyt hänen silmäluomensa mustaksi,\nmikä seikka antoi samaiselle eukolle aihetta tuon tuostakin\nihmettelemään:\n\n\"Äkkiäpä tuosta kutaleesta ruma tulikin! Musta pussi vain silmään, ja\nsillä hyvä!\"\n\nCosette ajatteli siis, että oli pimeä, hyvin pimeä, että hänen oli\nollut pakko aivan odottamatta täyttää astiat ja kannut uusien\nmatkustajien huoneisiin, ja ettei nyt ollut enää vettä lainkaan\nsäiliössä.\n\nSe seikka häntä kuitenkin hieman tyynnytti, ettei Thénardierein talossa\nyleensä juotu paljon vettä. Sieltä ei tosin puuttunut ihmisiä, joiden\noli jano, mutta se jano haki mieluummin apua viinihaarikasta kuin\nvesi-astiasta. Jos joku olisi pyytänyt lasin vettä kaikkien näiden\nviinilasien kilistessä, olisi hän ehdottomasti saanut tovereiltaan\nraakalaisen nimen. Eräänä hetkenä alkoi lapsi kuitenkin vapista: eukko\nThénardier kohotti liedellä porisevan padan kantta, otti sitten lasin\nja astui nopeasti vesisäiliötä kohti. Hän käänsi hanaa, lapsi kohotti\npäänsä ja seurasi tarkasti jokaista hänen liikettään. Ohut vesisuihku\nlorisi säiliöstä ja täytti lasin puolilleen.\n\n\"Kas, kun vesikin on jo loppunut!\" sanoi hän.\n\nSeurasi hetken hiljaisuus. Lapsi ei hengähtänytkään.\n\n\"Pah!\" jatkoi eukko Thénardier katsellessaan lasiaan, joka oli\ntäyttynyt vain puolilleen, \"ehkä tuokin tähän hätään riittää.\"\n\nCosette painui jälleen työhönsä, mutta neljännestunnin vielä hyppi ja\nleiskui hänen sydämensä kuin mikäkin suuri lumihahtuva.\n\nHän laski minuutit, jotka kuluivat, ja hän olisi mielellään ollut jo\nhuomisaamussa.\n\nTuon tuostakin katsahti joku juojista kadulle ja huudahti: \"Pimeä\nsiellä on, pimeä kuin uunissa!\" -- tai --: \"Eihän siellä kissakaan\nkulje ilman lyhtyä tähän aikaan!\" Ja Cosette värisi.\n\nÄkkiä astui muuan kapakkaan majoittunut kulkukauppias huoneeseen ja\ntiuskaisi:\n\n\"Hevostani ei ole juotettu!\"\n\n\"On kun onkin\", vakuutti eukko Thénardier.\n\n\"Mutta kun ei ole, niin ei ole, tietäkää se!\" tenäsi kauppias.\n\nCosette ryömi pöydän alta.\n\n\"On niinkin! On niinkin!\" hätäili hän. \"Kyllä herran hevonen joi, joi\nse, sangosta vielä joikin, täysinäisestä sangosta, minä sitä juotin ja\nminä sitä vielä ruoputtelinkin ja maanittelin.\"\n\nSe ei ollut totta. Cosette valehteli.\n\n\"Kas tuota tenavaa, kun on tuskin nyrkin kokoinen ja jo valehtelee niin\nettä talo kaikuu\", koveni kauppias. \"Minun hevostani ei ole juotettu,\nkuuleppas nyt, pikku vätys! Se puhaltelee aivan eri tavalla, kun se ei\nole saanut juodakseen, ja minä tunnen hyvin sen puhalluksen.\"\n\nMutta Cosette pysyi yhä väitteessään ja lisäsi tuskan kuristamalla,\ntuskin kuultavalla äänellä:\n\n\"Joipas se, ja kovasti vielä joikin!\"\n\n\"Tuhannen pentelettä,\" kiivastui kauppias, \"juottakaa aivan äkkiä minun\nhevoseni ja lopettakaa jo tämä lemmon hammastelu!\"\n\nCosette katosi pöydän alle.\n\n\"Kyllä niin, kyllä niin,\" rauhoitteli eukko Thénardier, \"jos ei sitä\nhevosta ole juotettu, niin sitä täytyy sitten juottaa.\"\n\nJa hän katsahti ympärilleen.\n\n\"No, minne se nyt hävisi?\"\n\nHän kumartui ja keksi Cosetten kyyrysistään pöydän alta, aivan juojien\njalkojen juuresta.\n\n\"Joko sieltä tulet!\" kiljaisi eukko Thénardier.\n\nCosette ilmestyi piilostaan.\n\nEukko Thénardier jatkoi:\n\n\"Neiti Koirankuonolainen, mene heti antamaan vettä tämän herran\nhevoselle!\"\n\n\"Mutta, rouva,\" vastusti Cosette heikosti, \"kun ei ole vettä.\"\n\nEukko Thénardier työnsi katu-oven selkiseljälleen.\n\n\"No, lähde hakemaan sitten!\"\n\nCosetten pää painui alas, ja hän hoippuroi ottamaan tyhjää sankoa takan\nsopesta.\n\nSanko oli häntä itseään suurempi, ja tyttönen olisi hyvin mahtunut\nistumaan sen sisään.\n\nEukko Thénardier palasi lietensä ääreen ja maisteli puulusikalla padan\nsisältöä, muristen itsekseen:\n\n\"Kyllä sitä vielä siellä lähteessä on. Ei se nyt niin tavatonta ole.\nMutta olisikin tainnut olla parasta panna ensin sipulit.\"\n\nSitten koperoi hän laatikkoa, missä säilytettiin pikkurahoja, pippuria\nja sipulia.\n\n\"Kuule, neitsy Rupinaama,\" käski hän, \"palatessasi ostat suuren leivän\nmyymälästä. Tässä on viisitoista souta.\"\n\nCosetten esiliinassa oli pieni sivutasku. Sanaakaan sanomatta otti hän\nrahan ja pisti sen taskuunsa.\n\nSitten pysähtyi hän avonaiseen oveen, sanko kädessä, eikä\nhievahtanutkaan. Hän näytti ikäänkuin odottavan apua.\n\n\"Vieläkö sinä siinä kuhnailet!\" karjaisi eukko Thénardier.\n\nCosette painui ulos. Ovi sulkeutui.\n\n\n\n\n4.\n\nNukke astuu näyttämölle.\n\n\nMyymäläkojujen rivi, joka, kuten muistettanee, lähti kirkon edustalta,\nulottui aina Thénardierin majatalon tienoille asti. Näitä myymälöitä\nvalaisivat porvarien keskiyön messuun menoa odotellen paperisuppiloihin\npistetyt kynttilät, mikä Thénardierin kapakassa istuskelevan\nkoulumestarin lausunnon mukaan teki \"tenhoisan vaikutuksen.\" Mutta\ntaivaalla ei näkynyt ainuttakaan tähteä.\n\nViimeinen näistä kojuista oli pystytetty juuri Thénardierin ovea\nvastapäätä. Siinä myytiin leikkikaluja, ja siellä kimaltelivat helmet\nja korukapineet ja kiiltopeltiset ihanuudet. Kaikkein näkyvimmälle\npaikalle oli kauppias valkoisten liinojen taustaa vastaan asettanut\nsuunnattoman suuren nuken, joka oli lähes kaksi jalkaa korkea ja jonka\npuku oli punertavaa harsokangasta, päässä kultatupsuja, tukka oikeita\nhivuksia ja silmät emaljia. Koko päivän oli tämä ihme houkutellut\nluokseen suuret määrät kymmentä vuotta nuorempia ihailijoita, mutta\nMontfermeilistä ei ollut vielä löytynyt joko tarpeeksi rikasta tai\nkyllin aulista äitiä, joka olisi hankkinut sen tyttärelleen. Éponine ja\nAzelma olivat tarkastelleet sitä tuntikausin, ja olipa Cosettekin\nsalavihkaa pistäytynyt sitä katsomassa.\n\nAstuessaan kadulle sanko kädessä, ei Cosette, niin surullinen ja\nalakuloinen kuin hän olikin, voinut olla nostamatta katsettaan tuohon\nsatumaiseen nukkeen, _neitiin_, kuten hän sitä nimitti. Lapsiraukka\npysähtyi kuin kivettyneenä. Hän ei ollut vielä päässyt ihailemaan\nnukkea läheltä. Koko koju tuntui hänestä komealta palatsilta; tämä\nnukke ei ollut mikään nukke, se oli ilmestys, ihmenäky. Siinä näyssä\nesiintyivät ilo, loisto, rikkaus, onni jonkunlaisessa satumaisessa\nhohteessa tälle synkkään, kylmään kurjuuteen vajonneelle pikkuraukalle.\nCosette mittaili lapsen teeskentelemättömällä surunvoittoisella\nymmärtämyksellä kuilua, joka erotti hänet tästä nukesta. Hän\nvakuutteli itselleen, että täytyi olla kuningatar tai vähintäin\nkuninkaantytär, päästäkseen moisen \"kapineen\" omistajaksi. Hän\ntarkasteli sitä kaunista punertavaa pukua, sitä kaunista kiiltävää\ntukkaa ja ajatteli: \"Hän on varmaankin hyvin onnellinen, tuo nukke!\"\n\nHän ei jaksanut irroittaa katsettansa tästä haaveellisesta kojusta.\nMitä enemmän hän tarkasteli, sitä enemmän häikäisi häntä näkemänsä. Hän\nluuli katselevansa paratiisia. Suuren nuken takana oli toisia\npienempiä, jotka näyttivät hänestä haltijattarilta ja hyviltä hengiltä.\nKauppias, joka astuskeli edes takaisin kojun perällä, tuntui hänestä\naivan taivaan Isältä.\n\nIhailunsa valtaamana unohti hän kaikki, jopa asiankin, jolle hänet oli\nlähetetty. Äkkiä kutsui hänet eukko Thénardierin karkea ääni\ntodellisuuteen:\n\n\"Vai vielä sinä papukaija siellä vetelehdit! Maltappas, kun täältä\npääsen! Mitä riivattua hän siellä oikein tirkistelee? Ala heti\nlaputtaa, senkin kuhnus!\"\n\nEukko Thénardier oli sattunut silmäämään kadulle ja keksinyt siten\nhurmaantuneen Cosetten.\n\nCosette puitti sankoineen pakoon min jaloista pääsi.\n\n\n\n\n5.\n\nTyttönen yksinään.\n\n\nKoska Thénardierin kapakka oli kirkon läheisessä osassa kylää, täytyi\nCosetten lähteä hakemaan vettä metsälähteestä Chellesin tieltä päin.\n\nNyt ei hän enää kurkistellut kauppiaiden kojuihin. Niin kauvan kun hän\noli Leipurinkadulla ja kirkon lähistöllä, valaisivat kirkkaat myymälät\ntietä, mutta lopulta häipyi viimeisenkin kojun viimeinen valonhäive\nnäkyvistä. Tyttöraukka joutui pimeyteen. Hän upposi siihen. Mutta kun\npelonväreet alkoivat hiipiä hänen selkäpiitänsä pitkin, ravisteli hän\nkävellessään sangon sankaa kaikin voimin. Siitä syntyvä kitinä ja\nkolina oli ikäänkuin hänen seuranaan.\n\nMitä etäämmälle hän ehti, sitä synkeämmäksi kävi pimeys. Ei ketään\nnäkynyt enää kaduilla. Vain erään eukon hän tapasi, joka käännähti\nympäri hänet sivuuttaessaan ja seisomaan jääden mutisi huuliensa\nvälistä:\n\n\"Mutta minnekkähän tuo lapsi oikeastaan menee? Onkohan se pieni\nihmis-susi?\"\n\nSitten eukko tunsi Cosetten.\n\n\"Kas\", sanoi hän, \"Leivonenhan se onkin!\"\n\nCosette kulki niin läpi niiden autioiden, sokkeloisten ja\nkiemurtelevain kujasten, jotka Chellesin puolella päättävät\nMontfermeilin kylän. Niin kauvan kun hän huomasi taloja tai edes\npuutarhojen muureja tiensä molemmin puolin, asteli hän verrattain\nrohkeasti. Tuon tuostakin näki hän kynttilän pilkottavan akkunanluukun\nraosta. Siellä oli valoa ja elämää ja ihmisiä, ja se rauhoitti häntä.\nMutta sitä mukaa kuin hän ehti edemmäksi, hidastui hänen käyntinsä\nikäänkuin tahdottomasti. Ohaistuaan viimeisen talon nurkkauksen\npysähtyi hän kokonaan. Oli jo ollut vaikeata kulkea viimeistä myymälää\nedemmäksi. Mahdotonta oli jättää viimeinen talokin selän taakse. Hän\nlaski sangon maahan, upotti kädet tukkaansa ja alkoi hitaasti raapia\nkyhnyttää päätään, mikä liike on ominainen kauhistuneille, epäröiville\nlapsille. Hän ei ollut enää Montfermeilissä, hän oli kedoilla. Pimeä,\nautio kenttä avautui hänen eteensä. Hän tuijotti epätoivoissaan tuohon\nsynkeyteen, missä ei ollut enään ainuttakaan ihmistä, vain petoja,\nehkäpä kummituksiakin. Hän katseli, tirkisteli, tuijotteli, ja hän oli\nkuulevinaan petojen hiiviskelevän ruohossa ja hän oli selvästi\nnäkevinään kummitusten liehuvan puissa. Silloin koppasi hän sankonsa,\npelko loi häneen rohkeutta ja hän mumisi: \"Pyh! Sanon vain,\nettei siellä ollut vettä!\" Ja hän kääntyi päättävästi takaisin\nMontfermeiliin. Mutta tuskin oli hän kulkenut sataakaan askelta, kun\nhän taas pysähtyi ja alkoi jälleen kyhnyttää päätään. Hänen silmiensä\neteen astui eukko Thénardier, kamala eukko Thénardier hyenan suineen ja\nsuuttumusta liekehtivine katseineen. Lapsi kurkisti surkean avuttomana\neteensä ja taakseen. Mikä neuvoksi? Mitä yrittää? Minne mennä? Edessä\neukko Thénardierin hirmuhaamu. Takana kaikki yön ja metsien\nkummitukset. Eukko Thénardieria hän väisti. Hän kääntyi jälleen\nlähdetielle ja pisti juoksuksi. Hän poistui kylästä juosten, hän painui\nmetsään juosten, hän ei nähnyt enää mitään, ei kuullut enää mitään.\nVasta lopen hengästyttyään herkesi hän juoksustaan, mutta yhä\nponnisteli hän käyden eteenpäin. Hän oli vallan suunniltaan pelosta.\nItku pyrki tulemaan väkisin.\n\nMetsän yöllinen huounta ympäröi hänet kaikilta tahoilta. Hänen\najatuksensa eivät enää toimineet, hän ei uskaltanut katsahtaa\nsivulleen. Yön äärettömyys musersi painollaan tämän pikku-olennon.\nYhtäällä rajaton pimeys, toisaalla hiukkanen.\n\nMetsän reunasta oli vain seitsemän, kahdeksan minuutin matka lähteelle.\nCosette tunsi tien hyvin, sillä hän oli kulkenut sitä monet kerrat\npäivällä. Kummallista kyllä: hän ei eksynyt. Jonkunlainen hämärä vaisto\nohjasi häntä. Mutta ei hän sivuilleenkaan katsahtanut, koska pelkäsi\nnäkevänsä kummituksia oksilla ja pensaikoissa. Vihdoin saapui hän\nlähteelle.\n\nSe oli ahdas veden saviseen maahan kaivertama syvennys, missä oli vettä\nnoin kaksi jalkaa ja mitä ympäröivät muutamat suuret kivet, sammaleet\nsekä nuo pitkät, poimulehtiset ruohot, joita ranskalainen rahvas sanoo\nHenrik Neljännen kaularöyhelöiksi. Pieni puro virtasi hiljaa liristen\nlähteestä.\n\nCosettella ei ollut aikaa henkäisemään. Pimeys oli synkkä, mutta hän\noli niin usein käynyt paikalla. Vasemmalla kädellään haparoi hän\npimeästä lähteen yli kallistuvaa nuorta tammea, johon hän tavallisesti\nnojasi, sai kiinni oksasta, takertui siihen, kumartihe ja upotti sangon\nveteen. Hetkiseksi olivat hänen voimansa kasvaneet kolminkertaisiksi.\nMutta siinä rimpuillessaan ei hän huomannutkaan esiliinansa taskun\nsisällön putoavan lähteeseen. Viidentoista soun raha katosi veteen.\nCosette ei nähnyt eikä kuullut sen häviämistä. Hän tempasi sangon\nmelkein täysinäisenä syvennyksestä ja laski sen nurmelle. Silloin vasta\nhuomasi hän olevansa tuiki väsynyt. Hän olisi tahtonut lähteä\npaluumatkalle heti kohta. Mutta ponnistelut sangon täyttämiseksi olivat\nhänet siihen määrään uuvuttaneet, ettei hän enää kyennyt käymään\naskeltakaan. Hänen täytyi istuutua. Hän raukesi nurmelle ja jäi siihen\nkyyrysiinsä.\n\nHän sulki silmänsä ja avasi ne taas, tietämättä miksi, mutta voimatta\ntehdä toisin.\n\nHänen vieressään poreili sangon vesi ja muodosti pyörylöitä, jotka\nolivat kuin hiilloksen tulikäärmeitä.\n\nJa ylähällä peittivät taivaan mustat pilven lonkareet, jotka liikkuivat\nhitaasti kuin savujoukkiot. Pimeyden surunaamus näytti tahtovan peittää\ntämän lapsen.\n\nJupiter painui avaruuden syvyyksiin. Tyttönen tuijotti silmät\nharrillaan tätä suurta valopilkkua, jota hän ei tuntenut ja joka sai\nhänet pelkäämään. Kiertotähti olikin sillä hetkellä hyvin lähellä\ntaivaanrantaa ja kulki juuri paksun usvakerroksen taitse, niin että se\nvälkkyi kamalan punaisena. Kaameana ruskottava sumu suurensi tähden\nkokoa huomattavasti. Se oli kuin hohtava reikä taivaankannessa.\n\nKylmä viima henkäili tasangolta. Metsä oli synkkä, sieltä ei kuulunut\npienintäkään ääntä, kesä-yön valjua valonhämärrystä ei huomannut\nlainkaan. Kamaloina kummituksina törröttivät puuryhmät. Ahojen\noutomuotoiset pensaikot suhisivat peloittavasti. Pitkät ruohonkorret\nkiemurtelivat viiman käsissä kuin ankeriaat. Okakasvien piikki-oksat\nlongertelivat kuin pitkät, kynsikkäät käsivarret saaliin tavottelussa.\nKuivia kanervatukkoja lenteli ohi tuulen ahdistamina ja ne näyttivät\naivan kuin kauhistuneina pakenevan jotakin takaa-ajajaa. Kaikkialta\ntuijotti pimeys kamalana, uhkaavana.\n\nPimeys vaikuttaa painostavasti. Ihminen tarvitsee valoa. Ken vain valon\nvastakohtaan vaipuu, hän tuntee sydäntänsä kouristavan. Kun silmä näkee\nvain pimeyttä, on hengenkin toiminta sekaannuksissa. Auringon\npimeneminen, synkkä yö tai mikä läpinäkymätön pimeys tahansa tuottaa\ntuskallisen olon jokaiselle, vahvimmallekin. Ei kukaan voi kävellä\nyksinään öisessä metsässä vapisematta. Synkät varjot ja puut, siinä\npeloittava seinä. Haaveenomainen todellisuus näytäksen hämärässä\nympäristössä. Mitä emme tarkkaan näe, muodostuu muutaman askeleen\npäässä aavemaiseksi mielikuvaksi. Avaruudessa tai ehkä omissa\naivoissamme näemme leijailevan jotakin salaperäistä, saavuttamatonta\nkuin uinuvien kukkien unelmat. Taivaanrannalla parveilee uhkaavia\nhaamuja. Rajattoman pimeyden henkäykset tunkeutuvat sieluumme. Pelko\nkasvaa, ja tekisi mieli usein katsahtaa taakseen. Yön pohjattomia\npimentoja, epäselvinä kuvastuvia esineitä, hiljaisina kyhjöttäviä\nilmestyksiä, jotka muuttavat muotoaan heti kun joutuu niitä lähemmäksi,\nsalaperäisiä huiskahduksia, yht'äkkiä tuhahtavia lehviä, mustia\nlätäköitä, pimeyteen heijastunutta kaameutta, äärettömyyden\nhaudanhiljaisuutta, mielikuvituksen loihtimia haave-olentoja, oksien\nsalaperäisiä liikahduksia, pelästyttäviä kantoja, korkeita, huojuilevia\nruohorykelmiä, kaikkia näitä vastaan on ihminen aivan turvaton. Ei niin\nrohkeata, ettei vavahtaisi, eikä niin voimakasta, ettei tuskaa tuntisi.\nOn aivan kuin valtaisi pimeys sielunkin. Ja tällaisen synkeyden\nvaikutus pieneen lapseen on vielä paljon, paljon tuskallisempi.\n\nMetsissä riehuvat silloin kaikki ilmestyskirjan kauhut. Ja metsien\nkaameassa peitossa on pienen sielun siipien räpyttely kuin kuoleman\nkouristusta.\n\nTajuamatta olotilaansa tunsi Cosette luonnon salaperäisen, rannattoman\nsynkeyden tarraavan häneen kiinni joka taholta. Häntä ei vallannut\nainoastaan kauhu, vaan joku kauhuakin kauhistavampi tunne. Hän värisi.\nSanat eivät pysty kuvaamaan sen väristyksen kamaluutta, joka jääti\nhänet sydänjuuria myöten. Hänen katseensa harhaili hurjana. Hän luuli\njoutuneensa siihen tilaan, ettei hän ehkä saattaisi olla tulematta\nsamaan aikaan samalle paikalle seuraavanakin päivänä.\n\nPäästäkseen eroon tästä tunnelmasta, joka oli hänestä niin kummallinen,\nmutta jota hän ei ymmärtänyt, alkoi hän vaistomaisesti lukea kovalla\näänellä yksi, kaksi, kolme, neljä, kymmeneen asti, toistaen sen tempun\nuseampaan kertaan. Se palautti häntä ympäröivät esineet oikeisiin\nmuotoihinsa. Hän tunsi veden ammentamisessa kastuneita käsiään\nkylmöttävän. Hän kapsahti seisomaan. Pelko valtasi hänet jälleen,\nluonnollinen, voittamaton pelko. Hänellä oli enää vain yksi ajatus:\npako. Hänen täytyi paeta min jalat kantoivat läpi metsien, poikki\nketojen, ihmisasunnoille, akkunoiden ja palavien kynttilöiden\nlähettyville. Hän osui katsahtamaan sankoon eteensä. Mutta niin suuri\noli hänessä eukko Thénardierin herättämä pelko, ettei hän uskaltanut\npaeta sangottaan. Hän kahmaisi sangosta kaksin käsin. Hän jaksoi tuskin\nnostaa sitä kohoksi.\n\nHän laahusti niin kymmenisen askelta, mutta täysinäinen sanko painoi\nankarasti, ja hänen oli pian pakko laskea se maahan. Hän hengähti\nhetken, tarttui sitten sankaan jälleen ja ponnisteli taas eteenpäin,\ntällä kertaa hiukan pitemmän matkan kuin ensimäisellä. Mutta taas\ntäytyi pysähtyä. Kotvasen levähdettyä taas liikkeelle. Hän kävi\nkumarassa, pää rinnoilla kuin vanhus. Sangon painosta jäykistyivät\nhänen laihat käsivartensa seipäiksi. Rautasanka puristi piankin pienet,\nmärät sormoset kohmeiksi. Tuon tuostakin täytyi hänen pysähtyä, ja joka\nkerta läiskähti sangosta kylmää vettä hänen paljaille jaloilleen. Tämä\ntapahtui metsän pimennossa, yöllä, talvisaikaan, kaukana ihmisten\nnäkyvistä; ja lapsi oli vasta kahdeksan vanha. Vain Jumala näki tämän\nsurullisen näytelmän.\n\nJa ehkäpä Cosetten äitikin!\n\nVoi surua!\n\nSillä on seikkoja, jotka saattavat kuolleetkin avaamaan silmänsä\nhaudoissaan.\n\nCosette puuskutti ankarasti, ja huokaukset lähtivät hänen rinnastaan\nkirvelevänä korinana. Itkun nikotus kuristi hänen kurkkuansa, mutta hän\nei uskaltanut itkeä ääneen, niin kovin hän pelkäsi eukko Thénardieria,\nnäin kaukaakin. Hän oli tottunut luulemaan eukko Thénardierin aina\ntiuskivan hänen kintereillään.\n\nVaan eipä häneltä näin matka kovin eistynyt, ja hänen vauhtinsa hiljeni\nyhä. Ei auttanut levähdysten lyhentäminen eikä ponnisteltavien\nvälimatkojen pitentäminen. Hän ymmärsi tuskan valtaamana, että häneltä\nmenisi näin toista tuntia Montfermeiliin päästäkseen, ja että eukko\nThénardier antaisi häntä selkään. Tämä tuska yhtyi hänen kauhuunsa\nyksinäisyydestään öisen metsän sylissä. Hän oli menehtymäisillään, eikä\nhän kuitenkaan vielä ollut päässyt aukealle kedolle. Ehdittyään erään\nvanhan tutun kastanjapuun juurelle pysähtyi hän viimeisen kerran\npitemmäksi ajaksi kuin ennen, levähtääkseen kunnollisesti, sitten\nkokosi hän kaikki voimansa, kahmaisi sangan kouraansa ja alkoi jälleen\nponnistelunsa. Mutta pienokaisraukka ei voinut olla epätoivoissaan\nhuokailematta: \"Oi Jumalani! Oi Jumalani!\"\n\nSilloin tunsi hän äkkiä sangon keventyneen. Käsi, joka hänestä näytti\nsuunnattoman suurelta, oli tarttunut sankaan ja kannatti nyt koko\ntaakkaa tukevasti. Lapsi kohotti päänsä. Suuri musta haamu asteli\nsuorana hänen rinnallaan pimeässä. Se näytti aivan mieheltä, joka oli\nvarmaankin lähestynyt häntä takaapäin niin hiljaa, ettei hän ollut\nkuullut mitään. Tämä mies oli sanaakaan sanomatta tarttunut sankaan ja\nalkanut kantaa hänen kuormaansa.\n\nLuonnollinen vaisto puhuu elämän kaikissa kohtauksissa omaa\npettämätöntä kieltään.\n\nLapsi ei pelästynyt.\n\n\n\n\n6.\n\nLuku, joka ehkä näyttää Boulatruellen olleen oikeilla jäljillä.\n\n\nSamaisen 1823 joulupäivän iltapuolella käveli muuan yksinäinen mies\nkauvan Pariisin Sairashuoneen puistokadun autioimmissa osissa. Tämä\nmies näytti etsiskelevän asuntoa ja pysähtyvän mieluimmiten tämän\nSaint-Marceaun etukaupungin ränsistyneen laita-osan kehnoimpien talojen\nkohdalle.\n\nEdempänä saamme nähdä tämän miehen tosiaankin vuokranneen huoneen tästä\netäisestä kaupunginkolkasta.\n\nTämä mies oli sekä pukunsa että esiintymisensä puolesta sen ihmislajin\nedustava lihaksitulemus, jota voisi nimittää siistiksi kerjäläiseksi,\nsillä hänessä yhtyi äärimmäinen köyhyys äärimmäiseen puhtauteen. Tämä\nyhtymys on sangen harvinainen, ja ymmärtäväin ihmisten tulisi sen\nnähdessään tuntea kaksinkertaista kunnioitusta, mitä saattaa tuntea\nvain sitä kohtaan, joka on hyvin köyhä ja sitä kohtaan, joka on hyvin\narvokas. Hänen päässään oli kovin vanha ja kovin harjattu pyöreä hattu,\npukuna karkeasta keltamullan värisestä kankaasta tehty, loimilankoihin\nasti kulunut pitkä takki -- sen väri ei ollut lainkaan harvinainen\nniihin aikoihin -- avarat liivit hyvin vanhanaikuisine taskuineen,\npolvista vaalenneet mustat kaatiot, mustat villasukat ja vahvat\nkuparisolkiset kengät. Häntä olisi luullut jonkun kunnon perheen\nvanhaksi, maanpaosta palanneeksi koti-opettajaksi. Hänen hohtavan\nvalkeista hivuksistaan, hänen kurttuisesta otsastaan, hänen\ntummansinisistä huulistaan, hänen kasvojensa piirteistä, joissa\npieninkin vivahdus henki elämään kyllääntymystä ja väsymystä, olisi\npäättänyt hänen olevan hyvän joukon yli kuusikymmentä vuotta vanhan.\nHänen lujan, vaikka hitaan astuntansa, kaikkien hänen liikkeidensä\ntavattoman voimakkuuden perustalla olisi häntä tuskin luullut\nviisikymmenvuotiaaksi. Hänen otsansa rypyt olivat jalot ja arvokkaat ja\nne olisivat tehneet hänelle suosiolliseksi jokaisen, joka olisi häntä\nlähemmin tarkastellut. Hänen alihuulessaan väreili omituinen\nlaskostuma, laskostuma, joka näytti ankaralta, mutta joka oli nöyrä.\nHänen katseensa pohjalla asui synkkä vakavuus. Vasemmassa kädessään\nkantoi hän pientä, nenäliinaan käärittyä myttyä. Oikeata kättään nojasi\nhän jostakin pensasaidasta leikattuun kepintapaiseen. Tätä keppiä oli\nsentään muovailtu huolellisesti, eikä se hullummalta näyttänytkään.\nOksia oli taitavasti käytetty hyväkseen, ja punavahasta oli siihen\nmuodostettu korallimainen nuppi. Se oli tanakka ryhmysauva, mutta se\nnäytti kävelykepiltä.\n\nSillä puistokadulla kävelee hyvin vähän ihmisiä, etenkin talvisaikaan.\nTämä mies näytti niitäkin harvoja välttelevän mieluummin kuin etsivän,\nherättämättä kuitenkaan millään tavoin huomiota käytöksellään.\n\nNiihin aikoihin tapasi kuningas Ludvig XVIII käydä melkein joka päivä\nChoisy-le-Roissa. Se oli hänen mieliretkiään. Kahden seuduissa nähtiin\nmelkein poikkeuksetta kuninkaallisten vaunujen ja kuninkaallisen\nsaattojoukon karahuttavan täyttä nelistä Sairashuoneen puistokatua\npitkin.\n\nSen puolen eukkoset eivät tarvinneet sen parempaa kelloa eikä\najantietoa, ja he sanoivatkin tavallisesti:\n\n\"Nyt on kello kaksi. Siinä se nyt palaa Tuilerioihin.\"\n\nToiset kiiruhtivat paikalle, toiset väistyivät tieltä, sillä missä\nkuningas kulkee, siinä syntyy aina juoksentelua. Muuten olikin Ludvig\nXVIII:n ilmestyminen ja katoaminen hyvin huomiotaherättävä tapaus\nPariisin kaduilla. Nopeasti, mutta ylhäisesti siinä mentiin. Tämä\nsaamaton kuningas piti paljon karkulaukasta. Koska hän ei voinut\nkävellä, tahtoi hän lentää. Tämä raajarikko olisi mielellään istunut\nsalaman kiidätettäväksi. Ankaran tyynenä kulki hän paljastettujen\nsapelien ympäröimänä. Hänen raskaat, yltä päältä kullatut\nkuomuvaununsa, joiden sivustoihin oli maalattu suuret kimput Ranskan\nliljoja, pitivät aika melua. Vilauksessa jyrähtivät ne ohi, niin että\nniitä tuskin ennätti nähdä. Oikeassa peräkulmassa, valkealla\natlaskankaalla päällystetyillä patjoilla paistoi leveä, punottava\nnaama, vaalea, puuteroitu otsa, ylpeä, ankara, terävä silmä, oppineen\nhymyily, kaksi suurta, liehuvakierteistä olkalappua porvarillisen puvun\npäällä, kultatalja, Pyhän Ludvigin risti, kunnialegionan risti, Pyhän\nHengen hopealaatta, pönkämaha ja leveä sininen nauha. Siinä oli\nkuningas. Pariisin ulkopuolella piti hän valkeasulkaista hattuaan\nkorkeisiin englantilaisiin sääryksiin kapaloiduilla polvillaan. Mutta\nkaupunkiin tultua painoi hän hatun päähänsä, eikä sitä usein\ntervehdykseen kohottanut. Hän katseli kylmästi kansaa, ja kansa katseli\nkylmästi häntä. Kun hän ensi kerran ilmestyi Saint-Marceaun kaduille,\noli hänen koko menestyksenään nämä laitakaupunkilaisen sanat\ntoverilleen:\n\n\"Tuo paksumaha tuossa on nyt se hallitus.\"\n\nTämä aina erehtymättä samalla hetkellä sattuva kuninkaankulku oli siis\nSairashuoneen puistokadun jokapäiväinen merkkitapaus.\n\nKeltatakkinen kävelijä ei nähtävästi ollut sen kaupunginosan, eikä edes\nPariisin asukkaita, sillä hän ei tiennyt siitä tapauksesta mitään. Kun\nsiis kuninkaalliset vaunut kultanauhaisen vartiomiesparven ympäröiminä\ntäsmälleen kello kaksi jyrähtivät puistokadulle Naissairaalan\nkulmauksesta, näytti hän hämmästyneeltä, melkeinpä pelästyneeltäkin.\nHän oli yksinään sivukäytävällä ja hän piiloutui nopeasti ympärysmuurin\nnurkkaukseen, mikä ei estänyt Havren herttuaa häntä havaitsemasta.\nHavren herttua istui, päivystävän vartiomiesjoukkion kapteenina,\nvaunuissa kuningasta vastapäätä. Herttua sanoi hänen majesteetilleen:\n\"Tuolla on hyvin epäilyttävän näköinen mies.\" Poliisit, joiden oli\nmäärä valvoa kuninkaan turvallisuutta matkalla, huomasivat hänet\nmyöskin, ja muuan heistä sai käskyn seurata miestä. Mutta mies painui\nlaitakaupungin sokkeloisiin kujasiin, ja päivän hämärtyessä eksyi\ntakaa-ajaja hänen jäljiltään, kuten ilmoittaa vielä samana iltana\nAnglèsin herttualle, valtioministerille, poliisipäällikölle osoitettu\ntiedonanto.\n\nKun keltatakkinen mies oli saanut vakoilijan eksytetyksi kintereiltään,\nkiiruhti hän käyntiään, alituisesti vilkuen taakseen nähdäkseen,\nvieläkö häntä seurattiin. Kello neljännestä yli neljä, siis yön\ntullessa, kulki hän Saint-Martinin portin teaterin ohi, missä\nnäyteltiin sinä päivänä _Kaksi Rangaistusvankia_. Ilmoituslehti, jolle\nkappaleen nimi oli painettu suurin kirjaimin ja jota lamput kirkkaasti\nvalaisivat, pisti hänen silmiinsä nopeasta kulusta huolimatta, ja hän\npysähtyi sitä lukemaan. Seuraavassa hetkessä oli hän Planchetten\numpikadulla, mistä hän poikkesi _Tinalautaseen_, sillä siellä oli\nniihin aikoihin Lagnyn matkustajavaunujen asema. Vaunujen oli määrä\nlähteä kello puoli viisi. Hevoset olivat jo valjaissa, ja matkustajat\nkiiruhtivat ajajan huutoa noudattaen nousemaan vaunujen korkeita\nrautarappusia ja asettumaan paikoilleen.\n\nMies kysyi:\n\n\"Vieläkö on tilaa?\"\n\n\"Vain täällä ylhäällä, minun vierelläni\", vastasi ajaja.\n\n\"No minä nousen sinne sitten.\"\n\n\"Nouskaa vain.\"\n\nMutta ennen lähtöä katsahti ajaja matkustajan keskinkertaiseen\nvaatetukseen ja hänen pieneen myttyynsä ja vaati maksua.\n\n\"Tuletteko Lagnyyn asti?\" kysyi ajaja.\n\n\"Tulen\", vastasi mies.\n\nMatkustaja maksoi Lagnyyn asti.\n\nSitten lähdettiin. Tulliportista päästyä yritti ajaja keskustelua,\nmutta matkustajan vastaukset olivat hyvin harvasanaisia. Ajaja näki\nparhaaksi ruveta viheltelemään ja kiroilemaan hevosiaan.\n\nAjaja kääriytyi viittaansa. Pakasti. Mies ei näyttänyt sitä\nhuomaavankaan. Kuljettiin niin Gournayn ja Neuilly-sur-Marnen läpi.\n\nKuuden seuduissa illalla oltiin Chellesissä. Ajaja pysähytti hevosensa\nhenkäisemään muinaisen kuninkaallisen luostarin rakennuksiin sijoitetun\nmajatalon edustalle.\n\n\"Minä poikkeankin tähän\", sanoi mies.\n\nHän otti myttynsä ja keppinsä ja hyppäsi vaunuista.\n\nHetkisen päästä oli hän häipynyt näkyvistä.\n\nHän ei ollut astunut majataloon.\n\nKun vaunut muutamien minuuttien kuluttua jälleen rämisivät Lagnyyn\npäin, ei ajaja nähnyt häntä Chellesin valtakadulla.\n\nAjaja kääntyi puhumaan matkustajille vaunujen sisään:\n\n\"Se mies ei ollut näiltä mailta, sillä minä en häntä tuntenut. Hän\nnäytti rutiköyhältä, mutta ei hän sentään lainkaan kitsastellut. Hän\nmaksoi Lagnyyn asti, mutta jäikin Chellesiin. Nyt on jo yö, kaikki ovet\novat kiinni. Mies ei mennyt majataloon, eikä häntä näy täällä\ntielläkään. Onko hän siis vaipunut maanrakoon?\"\n\nMies ei ollut vaipunut maanrakoon, vaan oli pimeässä kiiruusti\nharpannut Chellesin valtakadun poikki ja poikennut kirkon lähettyviltä\nvasempaan Montfermeiliin vievälle kylätielle. Hän liikkui varmasti ja\nepäröimättä ja näytti hyvin tuntevan seudun.\n\nHän astui nopeasti. Siinä kohdassa, missä Montfermeilin tien leikkaa\nvanha puiden reunustama Gagny-Lagnyn tie, kuuli hän tulevan kulkijoita.\nHän piilottautui ketterästi läheiseen kuoppaan ja odotti siellä heidän\netenemistään. Tämä varovainen toimenpide oli kuitenkin melkein\ntarpeeton, sillä kuten olemme jo sanoneet, oli yö joulukuinen ja hyvin\npimeä. Taivaalla näkyi tuskin paria, kolmea tähteä.\n\nSiltä kohtaa alkoi maa kohota kukkulaksi. Mies ei palannutkaan enää\nMontfermeilin tielle, vaan poikkesi oikealle ja loikkasi pitkin hypyin\nkedon halki metsään.\n\nSinne päästyään hiljensi hän vauhtiaan ja alkoi huolellisesti\ntarkastella kaikkia puita, viivähtäen hiukan joka askeleella, ikäänkuin\nolisi hän tapaillut jotakin vain hänen tuntemaansa salatietä. Kerran\nhän näytti eksyvän ja pysähtyvän epätietoisena. Pitkien haparoimisten\njälkeen saapui hän metsänaukeamalle, missä näkyi kasa suuria,\nvaaleahtavia kiviä. Hän hyppäsi kiireesti näiden kivien viereen ja\ntutki niitä tarkasti yön pimeydessä, jokaista erikseen. Mahtava,\npahkojen, kasvikunnan syylämuodostumain peittämä puu kasvoi vähän\nmatkan päässä kivikasasta. Mies riensi sille puulle ja tunnusteli\nkädellään sen kuorta, ikäänkuin laskeakseen kaikki pahkat.\n\nTätä puuta vastapäätä -- puu oli tammi -- kasvoi kirveeniskujen\njäljiltä sairasteleva kastanjapuu. Haavojen peitteeksi oli naulattu\nsinkkilevy. Mies kohosi varpailleen ja kosketti sitä sinkkilevyäkin.\n\nSitten käyskenteli hän jalkojaan lyöden muutamaan kertaan puun ja\nkivikasan väliä, aivan kuin päästäkseen selville, oliko maata\nhiljattain liikutettu.\n\nSen tehtyään tähysteli hän tutkivasti ympärilleen ja jatkoi sitten\nkulkuaan metsän läpi.\n\nTämä sama mies oli kohdannut Cosetten.\n\nAstellessaan pikkumetsää Montfermeiliin päin oli hän tavannut pienen\nvarjon nyyhkyttäen ponnistelemasta, laskemasta taakkaansa maahan, taas\nnostamasta sitä kohoksi ja yrittämästä uudelleen liikuttaa sitä\neteenpäin. Hän oli käynyt lähemmäksi ja havainnut varjon pieneksi\nlapseksi, joka kantoi suunnatonta vesisankoa. Silloin oli hän astunut\nlapsen luo ja tarttunut hiljaa sankaan.\n\n\n\n\n7.\n\nCosette astelee pimeässä tuntemattoman miehen rinnalla.\n\n\nCosette ei pelästynyt, siitähän jo mainitsimme.\n\nMies alkoi puhutella häntä. Hänen äänensä oli vakava ja hyvin matala.\n\n\"Lapsukaiseni, taakkasi on kovin raskas.\"\n\nCosette kohotti katseensa ja vastasi:\n\n\"Niin on, herra.\"\n\n\"Annahan tänne\", jatkoi mies, \"niin minä kannan.\"\n\nCosette hellitti sangasta. Mies alkoi astella hänen vierellään.\n\n\"Kovinpa tämä onkin raskas\", sanoi mies hampaittensa välistä. Sitten\nhän lisäsi:\n\n\"Pienokaiseni, vanhako olet?\"\n\n\"Yhdeksännellä, herra.\"\n\n\"Ja kaukaako sinä tätä kantamustasi raahasit?\"\n\n\"Metsälähteeltä tuolta.\"\n\n\"Pitkältäkö sinulla vielä on matkaa?\"\n\n\"Runsas neljännestunti tästä.\"\n\nMies oli hetkisen vaiti ja lausahti sitten äkkiä:\n\n\"Sinulla ei kai ole äitiä?\"\n\n\"En tiedä\", vastasi lapsi.\n\nJa ennenkuin mies ennätti uudestaan tarttua puheeseen, jatkoi hän:\n\n\"En luule. Muilla on äitikin. Mutta minulla ei ole.\"\n\nJa kohta lisäsi hän siihen:\n\n\"Enkä luule koskaan olleenkaan.\"\n\nMies pysähtyi, laski sangon maahan, kumartui ja painoi molemmat kätensä\nlapsen olkapäille, yrittäen tuntea hänen kasvojaan pimeässä.\n\nCosetten laihat, hennot piirteet kuvautuivat heikosti taivaan tummassa\nhämärryksessä.\n\n\"Mikä on nimesi?\" kysyi mies.\n\n\"Cosette.\"\n\nMies värähti kuin olisi saanut sähkö-iskun. Hän tarkasteli lasta vielä\nkerran, päästi sitten Cosetten olkapäät, tarttui sankaan ja alkoi\nastella taas.\n\nHetkisen kuluttua jatkoi hän kyselyään:\n\n\"Pienokaiseni, missä sinä asut?\"\n\n\"Montfermeilissä, jos sitä tunnette.\"\n\n\"Sinnekö me tavotamme?\"\n\n\"Sinne, herra.\"\n\nHän vaikeni taas ja jatkoi sitten:\n\n\"Kuka sinut lähetti näin myöhään hakemaan vettä metsästä?\"\n\n\"Rouva Thénardier.\"\n\nMies puuttui taas puheeseen äänessä sointu, jonka hän koki saada\nvälinpitämättömäksi, mutta jossa kuitenkin tuntui omituinen värinä:\n\n\"Mitä hän nyt puuhailee, se rouva Thénardier?\"\n\n\"Hän on minun emäntäni\", selitti lapsi. \"Hän pitää kapakkaa ja\nmajataloa.\"\n\n\"Majataloa?\" kertasi mies. \"Siinä tapauksessa asetun sinne täksi yöksi.\nSinähän minua opastatkin.\"\n\n\"Kyllä tästä sinne pian päästään\", vakuutti lapsi.\n\nMies asteli verrattain nopeasti. Cosette seurasi häntä vaivatta. Hän ei\ntuntenut enää väsymystä. Tuon tuostakin kohotti hän katseensa siihen\noutoon mieheen, rinnassa omituinen tyyneys ja rauha. Ei milloinkaan\noltu häntä opetettu kääntymään Kaitselmuksen puoleen eikä rukoilemaan.\nMutta siitä huolimatta tunsi hän sisimmässään jotakin toivon ja ilon\ntapaista, joka nousi taivasta kohti.\n\nMuutamia minuutteja kului. Mies kysyi jälleen:\n\n\"Eikö rouva Thénardierilla ole palvelijatarta?\"\n\n\"Ei, herra.\"\n\n\"Yksinkö sinä talossa olet?\"\n\n\"Niin, herra.\"\n\nTuli taas keskeytys. Cosette kohotti äänensä:\n\n\"Taikka kyllähän siellä on vielä kaksi pikku tyttöä.\"\n\n\"Ketä tyttöjä ne ovat?\"\n\n\"Ponine ja Selma.\"\n\nLapsi lyhensi näin nämä kummalliset nimet, joista eukko Thénardier niin\npaljon piti.\n\n\"Mitä ne ovat, Ponine ja Selma?\"\n\n\"Ne ovat rouva Thénardierin neitejä, taikka niinkuin hänen\ntyttäriänsä.\"\n\n\"Ja mitä ne puuhailevat?\"\n\n\"Oo\", innostui lapsi, \"niillä on kauniita nukkeja, kauniita\nkultarasioita, ja niissä niin kauniita, niin kauniita kapineita. Ne\nleikkivät ja pitävät hauskaa.\"\n\n\"Kaiket päivätkö?\"\n\n\"Kaiket päivät, herra.\"\n\n\"Entä sinä?\"\n\n\"Minä teen työtä.\"\n\n\"Kaiket päivätkö?\"\n\nLapsi kohotti tuntemattomaan suuret silmänsä, joissa kimalteli\nkumpaisessakin kyynelkarpalo, mitä tosin ei pimeältä saattanut\neroittaa, ja vastasi hiljaa:\n\n\"Kaiket päivät, herra.\"\n\nJa sitten jatkoi hän vähän ajan kuluttua:\n\n\"Joskus, kun ei ole enää työtä ja kun minulle annetaan lupa, pidän\nminäkin hauskaa.\"\n\n\"Mitenkä sinä hauskaa pidät?\"\n\n\"Miten osaan. Kunhan minun vain annetaan olla rauhassa. Ei minulla\npaljon leikkikaluja ole. Ponine ja Selma eivät salli minun leikkiä\nheidän nukeillaan. Minulla on ainoastaan pieni lyijysapeli, näin, näin\npitkä vain.\"\n\nLapsi näytti pikkusormeaan.\n\n\"Ei suinkaan sellainen mihinkään pysty?\"\n\n\"Pystyypä, herra\", väitti lapsi. \"Pystyy se salaatiin, ja kyllä sillä\nkärpäseltäkin pään leikkaa.\"\n\nVihdoin pääsivät he kylään. Cosette opasti tuntematonta katuja pitkin.\nHe kulkivat leipurin ohi, mutta Cosette ei muistanut lainkaan leipää,\njoka hänen olisi pitänyt ostaa. Mies oli lakannut tekemästä hänelle\nkysymyksiä ja jurrotti nyt äänetönnä. Mutta kun he olivat ehtineet\nkirkon ohi, ei mies malttanut olla nuo monet myymäkojut nähtyään\nkysymättä Cosettelta:\n\n\"Täällä taitaakin olla markkinat?\"\n\n\"Ei, herra. Täällä on joulu.\"\n\nHeidän lähetessään majataloa kosketti Cosette arkaillen hänen kättänsä.\n\n\"Herra!\"\n\n\"Mitä, lapsukaiseni?\"\n\n\"Nyt olemme jo aivan lähellä taloa.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Olkaa hyvä ja antakaa se sanko nyt minulle takaisin!\"\n\n\"Miksi?\"\n\n\"Rouva vain löisi minua, jos näkisi jonkun sitä minun edestäni\nkantaneen.\"\n\nMies jätti hänelle sangon. Hetkisen kuluttua olivat he jo kapakan\novella.\n\n\n\n\n8.\n\nOn kiusallista majoittaa köyhää, joka ehkä onkin rikas.\n\n\nCosette ei voinut olla salavihkaa katsahtamatta leikkikalukauppiaan\nsuureen nukkeen, joka yhä upeili paikallaan. Sitten hän koputti. Ovi\navautui. Eukko Thénardier ilmestyi näkyviin kynttilä kädessä.\n\n\"Ahaa! Sinäkö sieltä rämmitkin, pikku Ryysymekko! Oletpa, kissa vieköön\npannut asiaasi aikaa! Missä sinä olet kuhnustellut, senkin harakka?\"\n\n\"Rouva\", sanoi Cosette vapisten, \"täällä tulee eräs herra yösijaa\nhakemaan.\"\n\nEukko Thénardier siivosi aivan äkkiä äkeän naamansa mitä\nmairittelevimpaan hymyyn, mikä temppu on ominainen etenkin\nkapakoitsijoille, ja etsi ahneesti tulijaa silmillään.\n\n\"Siinäkö se herra on?\" kysyi hän.\n\n\"Niin, rouva\", vastasi mies, nostaen käden hattuunsa.\n\nRikkaat matkustajat eivät ole niin kohteliaita. Tämä liike ja vieraan\npuvun ja matkatavaroiden tarkastus, jonka eukko Thénardier suoritti\nsilmänräpäyksessä, saivat sen mairittelevan hymyn katoamaan rouvan\nkasvoilta ja entisen äkeän sävyn palaamaan takaisin. Hän virkkoi\nkuivasti:\n\n\"Astukaa sisään, ukkoseni.\"\n\n\"Ukkoseni\" astui sisään. Eukko Thénardier tarkasteli häntä vielä\nkerran, tutki eritotenkin hänen takkiansa, joka oli lopen kulunut, sekä\nhänen hattuansa, joka oli hieman ränsistynyt, ja kysyi pään\nkohautuksella, nenän nyrpistyksellä ja silmän pilkahutuksella neuvoa\nmieheltään, joka yhä joi kuorma-ajurien kanssa. Mies vastasi tuolla\nhuomaamattomalla etusormen viiputuksella, joka tämänlaisessa\ntapauksessa huulien soukistukseen yhtyneenä merkitsee: tyhjät taskut.\nSilloin huudahti eukko Thénardier:\n\n\"Kyllä nyt, hyvä mies, onkin niin hullusti, ettei meillä ole enää\ntilaa.\"\n\n\"Pankaa minut minne haluatte\", sanoi mies, \"ullakolle, talliin. Minä\nmaksan siitä aivan kuin jos minulla olisi oikea huone.\"\n\n\"Neljäkymmentä souta.\"\n\n\"Neljäkymmentä souta, olkoon menneeksi.\"\n\n\"Sovittu siis.\"\n\n\"Neljäkymmentä souta!\" ihmetteli muuan kuorma-ajuri hiljaa eukko\nThénardierille, \"mutta tavallinen hintahan on vain kaksikymmentä\nsouta.\"\n\n\"Mutta tuolta otetaan neljäkymmentä,\" vastasi eukko Thénardier samaan\ntapaan. \"Köyhiä minä en ota vähemmällä.\"\n\n\"Kyllä asiat ovat niin\", lisäsi ukko Thénardier lempeästi, \"talo joutuu\nmoisten takia huonoon huutoon.\"\n\nSillä välin oli mies laskenut penkille myttynsä ja keppinsä ja\nistuutunut pöytään, jolle Cosette oli kiiruhtanut lennättämään\nviinipullon ja lasin. Kauppias, joka vettä kovisti, oli lähtenyt itse\nhevostaan juottamaan. Cosette oli asettunut entiselle paikalleen\nkeittiön pöydän alle ja ryhtynyt uudelleen nypläykseensä.\n\nVieras, joka oli tuskin kastanut huuliaan viinilasiinsa, katseli lasta\nomituisen tarkkaavasti.\n\nCosette oli ruma. Jos hänen lapsuutensa olisi ollut onnellinen, olisi\nhän ehkä ollut kaunis. Me olemme jo piirtäneet tämän surullisen pikku\nolennon ääriviivat. Cosette oli laiha ja kalpea. Hän oli kahdeksan\nvuotias, mutta häntä olisi tuskin luullut kuuden vanhaksi. Hänen\nsuuret, mustiin kuoppiin vajonneet silmänsä olivat paljosta itkemisestä\nmelkein sammuneet. Hänen suupielissään oli tuo poistumaton\ntuskanrypistys, jonka näkee kuolemaan tuomituilla ja toivottomasti\nsairailla. Hänen kätensä olivat, kuten hänen äitinsä oli arvannut,\n\"aivan täynnä paleltumia.\" Tulen hohteessa pisti hänen luisevuutensa ja\nkamala laihuutensa erittäin silmiin. Hän kun aina värisi vilusta, oli\nhän ottanut tavakseen puristaa polviaan vastakkain. Hänen koko\npukunansa oli vain kurja riepu, joka olisi herättänyt sääliä kesällä ja\nkauhistusta talvella. Siinä oli vain rääsyistä palttinaa; ei jälkeäkään\nvillakankaasta. Iho näkyi sieltä ja täältä, ja siinä saattoi eroittaa\nuseita sinertäviä tai mustia täpliä, jotka osoittivat paikkoja, mihin\neukko Thénardier oli koskettanut. Hänen paljaat jalkansa olivat\ntavattoman hennot ja punaiset. Hänen olkakuoppasensa olivat surkeat,\nitkettävät nähdä. Tämän lapsen koko olemus, hänen käyntinsä, hänen\nryhtinsä, hänen äänensä sointu, hänen sanojensa harvaltainen\nputoileminen, hänen katseensa, hänen vaiteliaisuutensa, hänen pieninkin\neleensä ilmaisi ja osoitti vain yhtä tunnetta: pelkoa.\n\nPelko oli levittäytynyt vaipan tavoin hänen ylleen, ja hän oli\nikäänkuin sen peitossa. Pelko painoi hänen kyynäspäänsä kupeisiin,\npelko piiloitti hänen kantapäänsä hameen suojaan, pelko sai hänet\nottamaan niin vähän tilaa kuin mahdollista, pelko salli hänen\nhengittääkin vain välttämättömimpään tarpeeseen, pelko oli\njäykistyttänyt hänen ruumiinsa möhkäleeksi, joka aina pysyi\nsamanlaisena ja joka korkeintaan saattoi kasvaa. Hänen silmäteränsä\nsyvyyksistä kiilui kauhistus.\n\nTämä pelko ja kauhistus oli niin voimakas, ettei hän kotiuduttuaan\nollut uskaltanut mennä lieden ääreen kuivaamaan itseään, vaikka olikin\nläpimärkä, vaan oli kyyristynyt hiljaa työhönsä.\n\nTämän kahdeksanvuotiaan lapsen katse oli tavallisesti niin synkkä ja\njoskus niin repelevän surullinen, että hän silloin näytti olevan\ntulemaisillaan joko tylsämieliseksi tai paholaiseksi.\n\nEi milloinkaan ollut hän saanut oppia rukoilemaan, siitähän olemme jo\nmaininneet, ei milloinkaan ollut hän astunut jalallaan kirkkoon.\n\n\"Kaikkeen sitä nyt vielä aikaa riittäisi!\" tapasi eukko Thénardier\nihmetellä.\n\nKeltatakkinen mies ei hellittänyt Cosettea silmistään.\n\nÄkkiä kiljaisi eukko Thénardier:\n\n\"Mutta minnekkäs se leipä jäi?\"\n\nCosette noudatti totuttua tapaansa eukko Thénardierin koventaessa\nääntään ja pyörähti nopeasti pöytänsä alta.\n\nHän oli kokonaan unohtanut leivän. Hän turvautui hätäkeinoon, jota\nalituisen pelon valtaamat lapset aina käyttävät. Hän valehteli.\n\n\"Rouva, leipuri oli jo suljettu.\"\n\n\"Mikset koputtanut?\"\n\n\"Kyllä minä koputinkin, rouva.\"\n\n\"Ja kuinka kävi?\"\n\n\"Eivät ne avanneet.\"\n\n\"Huomenna saan kyllä tietää\", uhkaili eukko Thénardier, \"onko asiassa\nperää, ja jos sinä valehtelit, niin varo selkänahkaasi. Mutta annahan\nnyt tänne se viidentoista soun raha.\"\n\nCosette pisti kätensä esiliinan taskuun ja painui viheriäksi.\nViidentoista soun rahaa ei ollut siellä enää.\n\n\"Etkö sinä kuullut, vai?\" tiuski eukko Thénardier.\n\nCosette käänsi taskun nurin. Siellä ei ollut mitään. Minnehän se raha\noli kadonnut? Onneton lapsiraukka ei osannut puhua sanaakaan. Hän\nseisoi siinä kuin kivettyneenä.\n\n\"Ettethän vain ole hukannut sitä viidentoista soun rahaa?\" karjui eukko\nThénardier, \"vai aijotko varastaa sen minulta?\"\n\nSamassa ojensi hän kätensä lieden kulmauksessa riippuvaa patukkaa\nkohti.\n\nTämä peloittava liike sai Cosetten huutamaan:\n\n\"Armoa! rouva! Minä en tee sitä koskaan enää!\"\n\nEukko Thénardier irroitti patukan.\n\nSillä välin oli keltatakkinen mies kenenkään huomaamatta penkonut\nliivinsä taskua. Toiset matkustajat joivat tai pelasivat korttia, niin\netteivät he olisi kyenneetkään mitään huomaamaan.\n\nCosette kyyristyi tuskissaan takan soppeen ja koki vetää\npuoli-alastomat jäsenensä niin kasaan kuin mahdollista. Eukko\nThénardier kohotti jo patukkaa iskuun.\n\n\"Anteeksi, rouva,\" sanoi vieras, \"mutta äsken näin tuon tytön esiliinan\ntaskusta putoavan jonkun rahantapaisen ja vierivän tännepäin. Ehkä se\noli se viidentoista soun raha.\"\n\nSamassa kumartui hän ja näytti etsivän jotakin lattialta.\n\n\"Oikein, tuossahan se onkin,\" sanoi hän oikaisten selkänsä.\n\nJa hän kurotti hopearahan eukko Thénardierille.\n\n\"Se se on\", vahvisti eukko.\n\nEihän se sama raha ollut, sillä se oli kahdenkymmenen soun raha, mutta\neukko Thénardier huomasi hyötyvänsä kaupasta. Hän pisti rahan taskuunsa\nja tyytyi vain heittämään lapseen vihaisen katseen, ärjäisten:\n\n\"Mutta katsokin eteesi toiste, senkin tolvana!\"\n\nCosette ryömi takaisin \"koppiinsa\", kuten eukko Thénardier hänen\ntavallista olinpaikkaansa nimitti, ja hänen suurissa, tuntemattomaan\nmatkustajaan tähdätyissä silmissään alkoi värehtiä ilme, jota niissä ei\nollut koskaan ennen näkynyt. Se säteili vasta lapsellista hämmästystä,\nmutta siihen yhtyi jo jonkunlaista arastelevaa luottamusta.\n\n\"Ai, mutta vieras tahtoo kait illallista?\" kysyi eukko Thénardier\nmatkustajalta.\n\nMatkustaja ei vastannut. Hän näytti vaipuneen syviin mietteisiin.\n\n\"Mikä tuo on oikein miehiään?\" mutisi eukko hampaittensa välistä.\n\"Rutiköyhä se kai on. Ei ropoakaan taskussa illalliseksi. Saakohan\nsiltä yösijankaan maksua? Oli se sentään siunattu asia, ett'ei sen\npäähän pistänyt varastaa sitä rahaa lattialta.\"\n\nSillä välin oli kamarin ovi avautunut ja Éponine ja Azelma astuneet\nhuoneeseen.\n\nNe olivat tosiaankin sieviä tylleröitä, pikemmin porvaristyttöjä kuin\ntalonpoikaisia, hyvin viehättäviä, toisella kiiltävät, kastanjanväriset\nhiuskäärylät päälaella, toisen pitkät, mustat palmikot valumassa\nselälle, molemmat hyvin eloisia, puhtaita, pulleita, reippaita ja\nterveitä, niin että heitä katseli oikein mielikseen. Heidän pukunsa oli\nhyvin lämmin, mutta äidillinen taito oli pitänyt siitä huolen, ettei\nkankaan paksuus mitenkään häirinnyt puvun somuutta eikä sopivaisuutta.\nTalvi oli otettu huomioon, mutta kevättäkään ei oltu unohdettu. Näistä\nkahdesta pikku olennosta säteili valoa ja iloa. Mutta muuten oli heidän\nesiintymisensä hyvin rohkeaa, jopa käskevääkin. Heidän vaatetuksessaan,\nheidän meluavassa iloisuudessaan oli jotakin mahtipontista ja\nylimielistä. Heidän pyrähtäessään huoneeseen oli eukko Thénardier heitä\ntoruvinaan, mutta äänessä soi koko äidillinen ihailu:\n\n\"Vai sieltä sitä nyt taas tullaan!\"\n\nSitten vetäisi hän heidät polvillensa toisen toisensa jälkeen, siveli\nheidän tukkaansa, solmieli heidän nauhojansa ja päästi heidät lopulta\nmenemään, ravistellen heitä sillä lempeällä tavalla, jonka vain äidit\nosaavat, sekä huudahtaen:\n\n\"Kylläpä olettekin koreita, kyllä jo!\"\n\nTyttöset asettuivat istumaan tulen paisteeseen. Polvillaan kääntelivät\nja hypittelivät he nukkeaan ja lepertelivät iloisesti kuin pienet\nlinnut. Tuon tuostakin nosti Cosette silmänsä nypläyksestään ja katseli\nheidän leikkiään murheellisena.\n\nÉponine ja Azelma eivät vilkaisseetkaan Cosetteen. Hän oli heistä sama\nkuin koira. Näiden kolmen pikkutytön ikä ei yhteensä tehnyt\nkahtakymmentäneljää vuotta, ja kuitenkin edustivat he koko inhimillistä\nyhteiskuntaa. Yhtäällä kateus, toisaalla halveksunta.\n\nThénardier-sisarusten nukke oli hyvin ränsistynyt ja hyvin vanha ja\nmelkein riekaleina, mutta Cosetten mielestä oli se siitä huolimatta\nylen ihana ja soma, sillä hänellä ei ollut vielä koskaan ollut nukkea,\n_oikeata nukkea_. Käytämme tässä sanantapaa, jonka kaikki lapset\nvarmasti ymmärtävät.\n\nÄkkiä huomasi eukko Thénardier, joka puuhissaan liikkuili pitkin tupaa,\nCosetten huvitteleivan tavallaan ja työstään tauoten katselevan\ntyttöjen leikkiä.\n\n\"Ahaa! Vai niin!\" ärjäisi eukko. \"Vai se sinulta nyt vielä puuttui! Vai\nei tule kutomisesta mitään! Eiköhän patukasta lähtisi apua!\"\n\nVieras käännähti tuolillaan eukkoon päin.\n\n\"Rouva\", sanoi hän melkein pelokkaasti hymyillen, \"mitäs siitä nyt\nväliä! Antakaa lapsen katsella!\"\n\nJos matkustaja, joka olisi syönyt illallisekseen lampaanpaistia ja\njuonut pari pulloa viiniä ja joka ei olisi näyttänyt _rutiköyhältä_,\nolisi moisen toivomuksen lausunut, niin olisi hänen toivomuksensa ollut\nkäsky. Mutta että mies, jonka hattu oli tuonlainen, uskalsi lausua\njonkun toivomuksen, että mies, jonka takki oli moisessa kunnossa,\nrohkeni tahtoa jotakin, sitä ei eukko Thénardier luullut tarvitsevansa\nsietää. Hän tiuskaisi:\n\n\"Työtä sen täytyy tehdä, koska syökin. En minä sitä jouten olemaan\nruoki.\"\n\n\"Mitä hän nyt sitten nypläilee?\" jatkoi vieras lempeällä äänellään,\njoka oli niin omituisessa ristiriidassa hänen kerjäläispukunsa ja\nleveiden hartioittensa kanssa.\n\nEukko Thénardier suvaitsi vastata:\n\n\"Sukkia, ellette pane pahaksenne. Sukkia minun pikku tytöilleni, joiden\nsukat ovat kovin kuluneet ja jotka kohta saavat käydä aivan avojaloin.\"\n\nVieras katsahti Cosette-raukan punaisiin jalkoihin ja jatkoi:\n\n\"Milloinkahan hän saanee sukkaparinsa valmiiksi?\"\n\n\"Kyllä siihen siltä laiskurilta vielä kolme, neljä päivää menee.\"\n\n\"Ja paljonkohan tuollainen sukkapari maksaa valmiina?\"\n\nEukko Thénardier vilkaisi häneen halveksien.\n\n\"Ainakin kolmekymmentä souta.\"\n\n\"Myisitteköhän sen parin viidestä frangista?\" jatkoi mies.\n\n\"Saakeli!\" huudahti nauraa hohottaen muuan keskustelua kuunteleva\nkuorma-ajuri. \"Vai viidestä frangista? No jopa nyt hinnan määräsi! Vai\nviisi ympyriäistä!\"\n\nUkko Thénardier luuli täytyvänsä puuttua puheeseen:\n\n\"Kyllähän se, herra, päinsä käy. Jos Teidän tosiaankin tekee mielenne\nostaa ne sukat, niin kyllä ne myydään Teille viidestä frangista. Meillä\nei kielletä mitään matkustajilta.\"\n\n\"Mutta ne onkin maksettava paikalla\", ehätti eukko Thénardier\nilmoittamaan lyhyesti ja ratkaisevasti.\n\n\"Minä ostan sen sukkaparin\", vastasi vieras ja lisäsi, vetäen\ntaskustaan viiden frangin rahan ja laskien sen pöydälle: \"ja minä\nmaksan heti.\"\n\nSitten kääntyi hän Cosetteen:\n\n\"Nyt teet sinä minun työtäni. Leiki, leiki, lapseni.\"\n\nKuorma-ajuria liikutti niin ankarasti se viiden frangin raha, että hän\nhellitti lasistaan ja riensi lähemmäksi.\n\n\"Totta se on sittenkin!\" huudahti hän sitä tarkastellessaan. \"Oikea\ntakapyörä! Eikä väärennetty!\"\n\nUkko Thénardierkin ehätti paikalle ja solahutti muitta mutkitta rahan\nliivinsä taskuun.\n\nEukko Thénardier ei voinut väittää vastaan. Hän puraisi huuliaan, ja\nhänen kasvoilleen syttyi vihan lieska.\n\nMutta Cosette vapisi. Lopulta rohkeni hän kysyä:\n\n\"Rouva, oikeinko se on totta? Saanko minä leikkiä?\"\n\n\"Leiki nyt!\" karjaisi eukko Thénardier kamalalla äänellä.\n\n\"Kiitos, rouva\", sanoi Cosette.\n\nJa hänen suunsa kiittäessä eukko Thénardieria, kiitti koko hänen pieni\nsydämensä vierasta.\n\nUkko Thénardier jatkoi juomistaan. Vaimo kuiskasi hänen korvaansa:\n\n\"Kukahan tuo keltainen mies oikein on?\"\n\n\"Minä olen nähnyt\", vastasi mahtavana Thénardier, \"miljoonamiehiä,\njoilla oli aivan samanlainen takki.\"\n\nCosette oli päästänyt kutomuksen käsistään, mutta ei ollut poistunut\npaikaltaan. Hän liikkui ylipäänsä mahdollisimman vähän. Hän oli ottanut\npienestä laatikosta takaansa vanhoja rääsyjä ja lyijysapelinsa.\n\nÉponine ja Azelma eivät lainkaan huomanneet, mitä tuvassa tapahtui. He\nolivat ryhtyneet ylen tärkeään toimitukseen. He olivat vallanneet\nkissan. He olivat heittäneet nukkensa maahan, ja Éponine, joka oli\nvanhempi, kapaloi kissaa sen naukumisista ja vääntelyistä huolimatta\npunaisiin ja sinisiin riepuihin. Tätä tärkeätä ja vaivaloista\ntoimitusta tehdessään puheli hän sisarelleen lasten vienolla,\nihmeellisellä kielellä, joka on kuin perhosen siipien väike. Se hajoaa\nkäsiin, kun siihen tahtoo tarttua kiinni:\n\n\"Katsos, sisareni, tämä nukke on tuota toista paljon hupaisempi. Se\nliikkuu, se kirkuu, se on lämmin. Katsos, sisareni, nyt me leikimme\nsillä. Se on olevinaan minun pieni tyttäreni. Minä olen olevinani joku\nhieno rouva. Minä tulen sinun luoksesi vieraisille, ja sinä katselet\nsitä. Sitten sinä näetkin sen viikset, ja se ihmetyttää sinua kovasti.\nJa sitten sinä näet sen korvat, ja sitten sinä näet sen hännän, ja se\nihmetyttää sinua kovasti. Ja sinä sanot minulle: Ah Jumalani! Ja minä\nsanon sinulle: Niin, rouva, sellainen pikku tyttö minulla on. Pikku\ntytöt ovat sellaisia tähän aikaan.\"\n\nAzelma kuunteli Époninea ihastuneena.\n\nSillä välin olivat juojat alkaneet hoilottaa rivoa laulua, joka sai\nheidät nauramaan niin että katto tärisi. Ukko Thénardier yllytti heitä\nyllyttämistään ja yhtyi itsekin lauluun.\n\nNiinkuin linnuille kaikki pesänaineiksi kelpaa, niin kelpaa lapsille\nkaikki nukeksi. Époninen ja Azelman kapaloidessa kissaa oli Cosette\nkapaloinut sapelinsa. Sitten oli hän pannut sen maata syliinsä, ja\nhyräili nyt sille hiljaa univirttä.\n\nNukke kuuluu tyttölapsen välttämättömimpiin tarpeisiin, samalla kuin se\nkuvastaa naisellisen olennon viehättävintä vaistoa. Hoidella, laitella,\nkoristella, pukea, riisua, pukea taas, opettaa, hieman torua, tuutia,\nlellitellä, nukuttaa sitä, kuvitella kuollut kappale eläväksi, siinä\non naisen koko tulevaisuus. Haaveillessaan ja leperrellessään,\nvalmistaessaan pienokaisen kapioita ja kapalovaatteita, neuloessaan sen\nhameita ja puseroita ja esiliinoja, kehittyy lapsi tytöksi, tyttö\nneitoseksi, neitonen vaimoksi. Ensimäinen lapsi jatkaa viimeistä\nnukkea.\n\nNuketon pikku tyttö on melkein yhtä onneton ja aivan yhtä mahdoton kuin\nlapseton vaimo.\n\nCosette oli siis tehnyt sapelistaan nuken.\n\nEukko Thénardier oli astunut lähemmäksi _keltaista miestä_.\n\n\"Mieheni on oikeassa\", ajatteli hän, \"se on ehkä herra Laffitte. Ne\nrikkaat ovat usein niin leikillisiä!\"\n\nHän nojasi kyynäspäitänsä miehen pöytään.\n\n\"Herra...\", alkoi hän.\n\nTämän _herra-sanan_ kuullessaan käännähti mies. Eukko Thénardier oli\ntähän asti sanonut häntä vain _ukkoseksi_ ja _hyväksi mieheksi_.\n\n\"Katsokaas, herra\", jatkoi hän, kasvoilla taas se mairitteleva hymy,\njoka oli vielä inhottavampi kuin hänen tavallinen äkeä ilmeensä,\n\"kyllähän lapsi minun puolestani leikkiä saa, enhän minä sitä vastaan\npane, en etenkään tällä kerralla, kun Te olette niin antelias ja kun se\nTeitä huvittaa. Mutta katsokaas, eihän sillä tytöllä mitään ole. Kyllä\nsen täytyy työllä leipänsä ansaita.\"\n\n\"Se ei olekaan siis Teidän lapsenne?\" kysyi vieras.\n\n\"Ei, herra, ei suinkaan! Se on vain sellainen köyhä raukka, jonka me\nkristillisestä rakkaudesta otimme hoitoomme. Ties mikä lie\ntylsämielinen. Sen on varmaankin päässä vettä. Katsokaas, miten sen pää\nonkin iso. Me teemme sen hyväksi kaiken, mitä voimme, mutta eihän\nmeillä tässä ole kovin varoja. Kyllähän me sen kotiseuduillekin\nkirjoittelimme ahkerasti, vaan kuuteen kuukauteen ei ole tullut\npienintäkään vastausta. Kaipa sen äiti lie kuollut.\"\n\n\"Ah!\" huokasi vieras ja vaipui jälleen mietteisiinsä.\n\n\"Olipa se mokoma sen äitikin\", jatkoi eukko Thénardier. \"Se kun\nlapsensa hylkäsi.\"\n\nAivan kuin olisi vaisto hänelle sanonut, että puhuttiin hänestä, ei\nCosette koko keskustelun aikana ollut kääntänyt silmiään eukko\nThénardieristä. Hän koki heristää korviaan. Muutamia sanoja hän\nkuulikin.\n\nSillä välin olivat viinilasien kallistelijat ehtineet hyvään humalaan\nja he kertailivat nyt rivoja säkeitään, melun yhä yltyessä. Laulu\nolikin sitä oikeata lajia, johon oli sekoitettu Neitsyt Maariat ja\nJeesus-lapset. Eukko Thénardier oli mennyt osaltaan vahvistamaan naurun\nrämäkkää. Pöytänsä alta tuijotti Cosette tuleen, joka heijastui hänen\nvärähtämättömiin silmiinsä. Hän oli jälleen ryhtynyt tuudittamaan\nkapalovauvaansa, hyräillen hiljaa:\n\n\"Kuollut on äitini! Kuollut on äitini! Kuollut on äitini!\"\n\nEmännän uudistetuista pyynnöistä suostui keltainen mies,\n\"miljoonainomistaja\", vihdoinkin syömään illallista.\n\n\"Mitä herra suvaitsee?\"\n\n\"Leipää ja juustoa\", vastasi vieras.\n\n\"Ei, mutta kyllä se sittenkin on tyhjätasku\", ajatteli eukko\nThénardier.\n\nHumalaiset rallattivat yhä lauluansa, ja lapsi pöydän alla hyräili\nsekin omaansa.\n\nÄkkiä lakkasi Cosette hyräilemästä. Hän oli käännähtänyt ja huomannut\nThénardierin pikkutyttöjen nuken, jonka nämä olivat kissaa\nkapaloidessaan heittäneet permannolle muutaman askeleen päähän keittiön\npöydästä.\n\nSilloin päästi hän putoamaan kapaloidun sapelin, joka tyydytti häntä\nvain puoliksi, ja alkoi hitaasti käännyskellen vilkua ympäri tupaa.\nEukko Thénardier puheli hiljaa miehensä kanssa ja luki rahojaan. Ponine\nja Zelma leikkivät yhä kissalla. Matkustajat söivät tai joivat tai\nlauloivat, eikä kukaan katsellut häntä. Ei hetkeäkään ollut\nkadotettavissa.\n\nHän ryömi polviensa ja käsiensä varassa pöydän alta, tarkasteli vielä\nkerran, näkikö kukaan häntä, lipui sitten nopeasti nuken luo ja\nkahmaisi sen kouraansa. Seuraavassa silmänräpäyksessä istui hän jo taas\npaikallaan liikkumattomana, sillä tavoin kääntyneenä, että varjo\nlankesi hänen sylissään makaavaan nukkeen.\n\nOnni leikitellä nukella oli hänelle niin harvinainen, että hän tunsi\nsiitä oikeata himokasta, hekumallista nautintoa.\n\nKukaan muu ei ollut häntä nähnyt paitsi vieras matkustaja, joka lusikoi\nhitaasti laihaa lientänsä.\n\nTämä ilo kesti lähes neljännestunnin.\n\nMutta niin varovainen kuin Cosette olikin, ei hän huomannutkaan, että\nnuken toinen jalka _ulkoni_ ja että lieden tuli valaisi sitä hyvin\nkirkkaasti. Tämä punertava, hohtava jalka, joka ei peittynytkään\npimeään, pisti äkkiä Azelman silmiin, ja tyttö sanoi Époninelle:\n\n\"Katsos! sisareni!\"\n\nPikkutytöt herkesivät leikistään ylen hämmästyneinä. Cosette oli\nuskaltanut ottaa heidän nukkensa!\n\nÉponine nousi seisaalleen kissaa päästämättä ja meni tempomaan äitiään\nhameesta.\n\n\"Anna minun olla rauhassa!\" sanoi äiti. \"Mitä sinä minusta tahdot?\"\n\n\"Äiti\", selitti lapsi, \"katsohan!\"\n\nJa hän osoitti sormellaan Cosettea.\n\nMutta Cosette ei onnensa hurmoissa nähnyt eikä kuullut enää mitään.\n\nEukko Thénardierin kasvoille levisi tuo aivan erikoinen ilme, joka\nelämän vähäpätöisimmistäkin tapauksista syttyy kauhistavaksi ja joka on\nhänen laatuisilleen naisille tuottanut nimen _raivotar_.\n\nTällä kertaa katkeroitti vielä loukattu ylpeys hänen vihaansa. Cosette\noli astunut kaikkien raja-aitojen yli, Cosette oli rohjennut käydä\nkäsiksi \"neitien\" nukkeen.\n\nTsaaritar, joka olisi nähnyt talonpoikaismoukan koettelevan hänen\nkeisarillisen poikansa suurta sininauhaa, olisi saanut samanlaisen\nilmeen kasvoilleen.\n\nHän karjaisi vihan kähisevällä äänellä:\n\n\"Cosette!\"\n\nCosette säpsähti kuin olisi maa revennyt hänen altaan. Hän kääntyi\nympäri.\n\n\"Cosette!\" toisti eukko Thénardier.\n\nCosette laski nuken hiljaa permannolle, ja siinä liikkeessä kuvastui\njonkunlaista arastelevaa kunnioitusta sekä siihen yhtynyttä epätoivoa.\nSilloin, hellittämättä silmiään nukesta, risti hän kätensä, ja -- mitä\non kauhistavaa sanoa niin nuoresta lapsesta -- väänteli niitä\ntuskissaan. Sitten -- hän rupesi itkemään. Eivät mitkään päivän\ntapaukset, ei juoksentelu öisessä metsässä, ei vesisangon\nraahustaminen, ei patukan uhka, ei edes se surullinen tieto, jonka hän\noli kuullut eukko Thénardierin ilmaisevan, ollut saanut puristetuksi\nhänen silmästään kyyneltä. Mutta nyt itki hän hillittömästi.\n\nMatkustaja nousi pöydästä.\n\n\"Mikä nyt hätänä?\" kysyi hän eukko Thénardieriltä.\n\n\"Ettekö näe?\" sanoi eukko, osoittaen sormellaan rikoksen esinettä, joka\nvirui Cosetten jaloissa.\n\n\"Mitäpä sitten?\" uteli vieras.\n\n\"Tuo rääsylunttu\", vastasi eukko Thénardier, \"uskalsi koskea lasten\nnukkeen!\"\n\n\"Jopa nyt asiasta meluatte!\" sanoi vieras. \"Mitä siitä, vaikka se sillä\nnukella leikkisikin?\"\n\n\"Se koski siihen likaisilla käsillään!\" jatkoi eukko Thénardier,\n\"innoittavilla käsillään!\"\n\nCosetten itku yltyi hurjemmaksi.\n\n\"Älä siinä ulvo!\" kiljaisi eukko Thénardier.\n\nVieras astui suoraan katu-ovelle, avasi sen ja hävisi pimeään.\n\nHeti hänen poistuttuaan käytti Thénardier tilaisuutta ja potkaisi\nCosetten pöydän alle niin ankarasti, että lapsi alkoi jälleen parkua\nkaikin voimin.\n\nOvi avautui ja vieras ilmestyi takaisin tupaan. Hän kantoi sylissään\nsitä ihmeellistä nukkea, josta olemme puhuneet ja jota kaikki kylän\npienokaiset olivat ihastelleet aamusta asti. Hän laski sen maahan\nCosetten eteen ja sanoi:\n\n\"Siinä on sinulle nukke!\"\n\nLuultavaa on, että vieras koko sen tunnin ajan, minkä hän oli viipynyt\ntäällä, oli mietiskelyittensä keskeltä hämärästi huomannut lamppujen ja\nkynttilöiden valaiseman myymäläkojun, koska sen paiste näkyi kapakan\nakkunoidenkin läpi tupaan.\n\nCosette nosti silmänsä, hän oli nähnyt sen vieraan miehen tulevan hänen\nluokseen nukke sylissä kuin olisi hän nähnyt auringon tulevan, hän\nkuuli nuo uskomattomat sanat: \"Siinä on sinulle nukke!\" Hän katseli\nvierasta, hän katseli nukkea, sitten peräytyi hän hitaasti ja kätkeytyi\npöydän äärimäiseen päähän muurin nurkkaukseen.\n\nHän ei enää itkenyt, hän ei enää huutanut, hän näytti tuskin uskaltavan\nhengittää.\n\nEukko Thénardier, Éponine, Azelma töllistelivät tätä kaikkea jäykkinä\nkuin kuvapatsaat. Juojatkin olivat herjenneet metelistään. Ylt'ympäri\ntuvan oli levinnyt juhlallinen hiljaisuus.\n\nMykkänä, kivettyneenä jatkoi eukko Thénardier arvailujaan:\n\n\"Mikähän tuo ukko oikein on? Onkohan se köyhä? Onkohan se miljoonamies?\nSe on ehkä molempia, se on ehkä varas.\"\n\nUkko Thénardierin naamalle syntyi se kuvaava piirto, joka nousee aina\nihmisen kasvoille, kun hänen vallitseva vaistonsa pääsee täyteen\neläimelliseen voimaansa. Kapakoitsija tarkasteli vuoroin nukkea,\nvuoroin vierasta. Hän näytti nuuskivan tätä miestä niin kuin hän olisi\nnuuskinut rahasäkkiä. Mutta tätä kesti vain silmänräpäyksen. Hän läheni\nvaimoansa ja kuiskasi:\n\n\"Tuo lelu maksaa vähintäin kolmekymmentä frangia. Ei tyhmyyksiä! Selkä\nnotkeaksi tuon miehen edessä!\"\n\nAlhaisilla luonteilla on se yhteistä suorien luonteiden kanssa, että ne\njoka hetki ovat omaa itseänsä.\n\n\"No, Cosette\", sanoi eukko Thénardier äänellä, joka pyrki olemaan\nlempeä, mutta johon sekaantui kovin huomattavasti ilkeiden naisten\nkirpeätä hunajaa, \"mikset ota nukkeasi?\"\n\nCosette liikahti hiukan piilostaan.\n\n\"Pikku Cosetteni\", jatkoi ukko Thénardier hyväilevästi, \"herra antaa\nsinulle nuken. Ota se nyt. Se on sinun.\"\n\nCosette tarkasteli ihmeellistä nukkea pelästyneenä. Hänen kasvonsa\nolivat vielä kyynelten peitossa, mutta hänen silmiinsä alkoi syttyä,\nkuten taivaalle aamun sarastaessa, ilon ihania säteitä. Se mitä hän\ntunsi sillä hetkellä, oli kutakuinkin samaa, mitä hän olisi tuntenut,\njos hänelle olisi yht'äkkiä sanottu: \"pienokainen, Te olette Ranskan\nkuningatar.\"\n\nHän luuli aivan, että jos hän koskisi nukkeen, jyrähtäisi siitä\nukkonen.\n\nMikä oli johonkin määrin tottakin, sillä hän selvitti itselleen, että\neukko Thénardier häntä varmasti toruisi ja löisi.\n\nMutta nuken vetovoimaa oli mahdoton vastustaa. Hän läheni sitä\nlopultakin ja kyseli arkaillen eukko Thénardieriltä:\n\n\"Saanko minä, rouva?\"\n\nSanat eivät kykene kuvaamaan hänen äänensä epätoivoista, pelästynyttä\nja samalla kertaa ihastunutta sointua.\n\n\"Kissa vieköön!\" tokaisi eukko Thénardier, \"sehän on sinun, koska\nkerran herra sen sinulle antoi.\"\n\n\"Oikeinko totta, herra?\" jatkoi Cosette. \"Oikeinko se on totta? Onko\ntämä neiti oikein minun omani?\"\n\nVieraan silmiin näytti valahtavan kyyneleet. Hän näytti olevan siinä\nmielenliikutuksen kohdassa, jolloin ei puhuta, itkua välttääkseen. Hän\nnyökkäsi päätään Cosettelle ja pisti \"neidin\" käden hänen kätöseensä.\n\nCosette vetäisi kätensä kiivaasti takaisin, aivan kuin olisi _neidin_\nkäsi häntä polttanut, ja alkoi katsella lattiaan. Meidän on pakko\nlisätä, että hän tällä hetkellä pisti kielensä ulos suustaan\nsuhdattoman pitkälle. Äkkiä hän käännähti ja sieppasi innoissaan nuken\nsyliinsä.\n\n\"Minä panen sen nimeksi Katariina\", sanoi hän.\n\nOli kummallista nähdä nuken nauhojen ja kirkkaan punertavan\npumpulipuvun rypistyvän Cosetten rääsyjä vasten.\n\n\"Rouva\", kysyi hän, \"saanko minä panna sen tuolille?\"\n\n\"Mikset, lapseni\", vastasi eukko Thénardier.\n\nNyt katselivat Éponine ja Azelma Cosettea kadesilmin.\n\nCosette laski Katariinan tuolille, istuutui sitten lattialle sen eteen\nja tarkasteli sitä liikahtamatta, sanaakaan sanomatta.\n\n\"No leikihän nyt, Cosette\", sanoi vieras.\n\n\"Ah! Minähän jo leikin\", vastasi lapsi.\n\nTätä vierasta, tätä tuntematonta, joka näytti ikäänkuin Kaitselmuksen\nkäskystä tulleen tervehtimään Cosettea, vihasi eukko Thénardier tällä\nhetkellä eniten kaikista ihmisistä. Mutta nyt täytyi peittää tunteensa.\nNiin tottunut kuin hän olikin teeskentelyyn, koska hän kaikissa\ntoimissa koki jäljitellä miestään, oli hänelle kuitenkin tänään\nsattunut enemmän mielenliikutuksia kuin hän kunnolla saattoi sietää.\nHän kiiruhti lähettämään tyttärensä nukkumaan, sitten pyysi hän\nkeltaiselta mieheltä _lupaa_ laittaa Cosettekin yöpuulle -- _koska se\non varmaankin tänään hyvin väsyksissä_, lisäsi hän äidillisesti.\nCosette poistui tuvasta Katariina sylissä.\n\nEukko Thénardier meni tuon tuostakin miehensä luo tuvan toiseen päähän\n_keventämään sydäntään_, kuten hän sanoi. Hän vaihtoi miehensä kanssa\nmuutamia sanoja, jotka olivat sitä kiukkuisempia, kun hän ei uskaltanut\nlausua niitä ääneen:\n\n\"Senkin elukka! Mikä siihen nyt lensikin? Annas tulla tänne meidän\nkiusoiksemme! Kakaran pitää muka leikkiä! Sillä pitää muka olla nukke!\nSitä pitää annettaman neljänkymmenen frangin nukkeja koiranpenikalle,\njonka itsensä saisi myydä neljästäkymmenestä sousta! Eipä paljoa\npuuttunut, ettei se sanonut sille Teidän Majesteettinne, kuten Berryn\nherttuattarelle! Onko siinä nyt mitään järkeä? Se on aivan pähkähullu,\ntuo vanha jurri tuolla!\"\n\n\"Miksi niin? Sehän on aivan yksinkertaista\", vastusti ukko Thénardier.\n\"Jos se häntä huvittaa! Sinua huvittaa, kun tyttö tekee työtä, häntä\ntaas huvittaa, kun se leikkii. Hänellä on oikeus siihen huvitukseen.\nMatkustaja tekee mitä haluaa, kunhan vain maksaa. Jos tämä ukko on\nihmisystävällinen, niin mitä se sinuun koskee? Jos hän on pässinpää,\nniin ei sekään sinua liikuta. Mitä sinun on asiaan sekaantumista, koska\nhänellä on rahaa?\"\n\nIsännän kieltä ja kapakoitsijan järkeistelyä, joita kumpaistakaan\nvastaan ei käynyt sanominen mitään.\n\nVieras oli laskenut kyynäspäänsä pöytään ja vaipunut jälleen\nmietiskelyihinsä. Toiset matkustajat, kauppiaat ja kuorma-ajurit,\nolivat poistuneet hieman kauvemmaksi, eivätkä hoilanneet enää. Sieltä\ntirkistelivät he häntä kunniottavan pelon valtaamina. Tämä köyhästi\npuettu ukko, joka veti niin välinpitämättömän näköisenä takapyöriä\ntaskustaan ja joka lahjoitteli suunnattomia nukkeja pienille\nrääsyisille, puukengissä kulkeville tytöille, oli varmaankin hyvin\nmahtava ja arvokas mies.\n\nKului muutamia tunteja. Keski-yön messu oli jo ohi, valvojaiset olivat\nloppuneet, juomaveikot olivat menneet tiehensä, kapakka oli suljettu,\ntupa oli tyhjä, tuli oli sammunut, mutta vieras istui yhä samassa\npaikassa ja samassa asennossa. Aika ajoin muutti hän kyynäspäätä, johon\nnojautui. Siinä kaikki. Hän ei ollut puhunut sanaakaan siitä asti kun\nCosette oli mennyt.\n\nVain Thénardier-aviopuolisot olivat kohteliaisuudesta ja\nuteliaisuudesta jääneet tupaan.\n\n\"Noinkohan se aikoo viettää yön?\" murisi eukko.\n\nKun kello löi aamulla kaksi, selitti hän itsensä voitetuksi ja sanoi\nmiehelleen:\n\n\"Minä menen maata. Tee sinä sille mitä haluat.\"\n\nMies istuutui tuvan nurkkaan pöydän ääreen, sytytti kynttilän ja alkoi\nlukea _Ranskan Sanomia_.\n\nNäin kului runsas tunti. Arvoisa kapakoitsija oli jo lukenut vähintäin\nkolmeen kertaan _Ranskan Sanomat_, numeron päivämäärästä lähtien aina\npainajan nimeen. Vieras ei väin liikahtanutkaan.\n\nThénardier väänteli, yski, syljeskeli, niisti nenäänsä, natisteli\ntuoliaan. Vieras ei värähtänytkään.\n\n\"Nukkuukohan se?\" ajatteli Thénardier.\n\nVieras ei nukkunut, mutta mikään ei voinut häntä herättää.\n\nVihdoin otti Thénardier lakin päästään, läheni hiljaa vierasta ja\nrohkeni huomauttaa:\n\n\"Eiköhän herran jo sopisi mennä levähtämään?\"\n\n_Mennä nukkumaan_ olisi tuntunut hänestä liian röyhkeältä ja\ntuttavalliselta. _Mennä levähtämään_ oli taas hänen mielestään sekä\nkomeaa että kunnioittavaa. Tällaisilla sanoilla on salaperäinen ja\nihmeteltävä voima paisuttaa seuraavana aamuna matkustajain laskujen\nloppusummaa. Huone, missä _nukutaan_, maksaa kaksikymmentä souta.\nHuone, missä _levähdetään_, maksaa kaksikymmentä frangia.\n\n\"Kas!\" sanoi vieras, \"olettepa oikeassa. Missä onkaan tallinne?\"\n\n\"Herra\", sanoi Thénardier hymyillen, \"herra suvaitsee seurata minua.\"\n\nHän otti kynttilän, vieras otti myttynsä ja keppinsä, ja Thénardier vei\nhänet erääseen ensikerroksen huoneeseen, joka oli harvinaisen upeasti\nsisustettu mustapuisin huonekaluin. Sitten oli siellä komea vuode, ja\nsiinä hienot punaiset uutimet.\n\n\"Mikä tämä on?\" sanoi matkustaja.\n\n\"Tämä on meidän päähuoneemme\", vastasi kapakoitsija. \"Nykyään asumme me\ntoisessa huoneessa, puolisoni ja minä. Täällä käydään vain kolme, neljä\nkertaa vuodessa.\"\n\n\"Yhtä hyvin olisin tallissa nukkunut\", sanoi vieras.\n\nThénardier ei ollut kuulevinaankaan tätä vähemmän kohteliasta\nhuomautusta.\n\nHän sytytti kaksi takan otsalla upeilevaa aivan uutta vahakynttilää.\nLiedessä loimusi aimollinen tuli.\n\nSamaisen takan otsalla näkyi lasikuvun alla hopealangoista ja\npomeranssinkukista kyhätty naisen päähine. Matkustaja loi päähineeseen\nkatseen, joka näytti sanovan: onko siis ollut aika, jolloin sekin\nhirviö on ollut neito?\n\nThénardier muuten valehteli. Vuokratessaan tämän hökkelin,\nmuodostaakseen siitä kapakan, oli hän tavannut tämän huoneen näin\nsisustettuna, ja lisäksi oli hän ostanut muutamia huonekaluja ja tämän\npomeranssikukkaisen koristeen, arvellen sen luovan viehättävää valoa\n\"hänen puolisoonsa\" ja tuottavan hänen talolleen sitä, mitä\nenglantilaiset sanovat kunnioitettavaisuudeksi.\n\nKun matkustaja kääntyi ympäri, oli isäntä kadonnut, Thénardier oli\nlivistänyt huoneesta salaa, uskaltamatta toivottaa hyvää yötä, koska\nhän ei tahtonut kohdella liian tuttavallisesti miestä, jota hän oli\npäättänyt huomisaamuna nylkeä ruhtinaallisesti.\n\nKapakoitsija vetäytyi huoneeseensa. Hänen vaimonsa lojui vuoteessa,\nmutta ei nukkunut. Kuullessaan miehensä tulevan hän käännähti ja sanoi:\n\n\"Tiedä, että minä heitän huomenna Cosetten ulos ovesta.\"\n\nUkko Thénardier vastasi kylmästi:\n\n\"Kovinpa sinulla on kiire!\"\n\nEnempää eivät he sanoja vaihtaneet, ja hetkisen kuluttua sammui heidän\nkynttilänsä.\n\nMatkustaja oli sillä välin laskenut nurkkaan keppinsä ja myttynsä.\nIsännän poistuttua istuutui hän nojatuoliin ja vaipui hetkiseksi\najatuksiin. Sitten riisui hän kenkänsä, otti toisen kynttilän käteensä\nja sammutti toisen, työnsi oven auki ja lähti huoneesta, katsellen\nympärilleen kuin etsien jotakin. Hän kulki käytävän läpi ja saapui\nrappusille. Siellä kuuli hän vienoa huountaa, joka oli kuin lapsen\nhengitystä. Hän meni sitä huountaa kohti ja tuli niin jonkunlaiselle\nkolmikulmaiselle syvennykselle, joka oli laitettu rappusten alle, tai\njonka pikemminkin itse rappuset muodostivat. Tämä syvennys oli vain\nrappusten alusta. Siellä, kaikenlaisten koriretelien ja kaikenlaisten\njätteiden, pölyn ja hämähäkinverkkojen keskellä oli vuode, mikäli\nvoimme sanoa vuoteeksi rikkinäistä patjaa, josta oljet pistävät\nnäkyviin, ja rikkinäistä peitettä, jonka alta patja pistää näkyviin.\nLakanoista ei jälkeäkään. Koko laitos oli paljaalla permannolla. Siinä\nvuoteessa nukkui Cosette.\n\nVieras läheni ja katseli häntä.\n\nCosette nukkui sikeästi, täydessä pukeessa. Talvella ei hän lainkaan\nriisuutunut, jottei paleltuisi.\n\nRintaansa vasten puristi hän nukkea, jonka suuret avatut silmät\nkiilsivät pimeässä. Tuon tuostakin päästi hän syvän huokauksen\naivan kuin herätäkseen ja likisti nukkea syliinsä melkein\nsuonenvedontapaisesti. Vuoteen vieressä oli vain toinen hänen\npuukengistään.\n\nLäheltä Cosetten koppia johti aukinainen ovi suurehkoon, hämärään\nhuoneeseen. Vieras tunkeutui sinne. Perällä näkyi lasi-oven läpi kaksi\npientä, hyvin valkeata parisänkyä. Niissä nukkuivat Azelma ja Éponine.\nNäiden sänkyjen taakse peittyi puolittain uutimeton, vesipajuista\nkudottu kehto, ja siinä uinui se pieni poika, joka oli kirskunut koko\nillan.\n\nVieras päätteli tämän huoneen olevan yhteydessä\nThénardier-aviopuolisoiden huoneen kanssa. Hän oli juuri\npoistumaisillaan, kun hänen silmänsä osuivat takkaan. Se oli noita\nsuuria majatalojen takkoja, joissa on aina niin pieni tuli, milloin\nniissä tulta on ja jotka näyttävät niin kylmiltä. Tässä ei ollut tulta,\nei edes tuhkaa. Mutta se veti sittenkin matkustajan huomion puoleensa.\nPesässä oli kaksi ylen sievää, erisuuruista lapsen kenkää. Matkustajan\nmieleen johtui tuo viehättävä, ikimuistoinen tapa, että lapset\njouluna panevat kenkänsä uuninsuulle yöksi odottamaan heidän hyvän\nhaltijattarensa säteileviä lahjoja. Éponine ja Azelma eivät olleet sitä\ntapaa unohtaneet, vaan oli kumpainenkin tuonut kenkänsä uuniin.\n\nMatkustaja kumartui.\n\nHaltijatar, s.o. äiti, oli jo kulkenut ohi, ja kumpaisessakin kengässä\nkiilsi aivan uusi kymmenen soun raha.\n\nVieras oikaisihe ja oli jälleen menemäisillään tiehensä, kun hän\nhuomasi perällä, takan pimeimmässä sopessa, oudon esineen. Hän\ntarkasteli sitä ja havaitsi sen puukengäksi, rumaksi, karkeatekoiseksi\npuukengäksi, joka oli halkeillut sieltä ja täältä ja jota peitti\nyltäpäältä tuhka ja kuivunut kura. Se oli Cosetten puukenkä. Cosette\noli hänkin tuonut kenkänsä uuniin, epäilemättä sen liikuttavan\nlapsellisen luottamuksen johtamana, joka saattaa pettyä aina, mutta\njoka ei koskaan lannistu.\n\nYlevää ja ihanaa on nähdä sellaista luottamusta lapsessa, jonka koko\nikä oli ollut pelkkää epätoivoa.\n\nSiinä puukengässä ei ollut mitään.\n\nVieras kaivoi liivinsä taskua, kumartui ja laski Cosetten kenkään\nkultarahan.\n\nSitten hiipi hän hiljaa huoneeseensa.\n\n\n\n\n9.\n\nThénardier verkkoja laskemassa.\n\n\nSeuraavana aamuna ainakin kaksi tuntia ennen päivän koittoa istui jo\nThénardier kynttilän valaiseman pöydän ääressä kapakan tarjoilutuvassa,\nkynä kädessä sepustamassa keltatakkisen matkustajan laskua.\n\nEukko seurasi hänen puuhaansa puoleksi kumartuneena häneen päin. He\neivät vaihtaneet sanaakaan. Yhtäällä syvä mietiskely, toisaalla se\nharras ihailu, jota tunnetaan, kun nähdään syntyvän ja kehkeytyvän\ninhimillisen hengen ihmeen. Talosta kuului kolinaa. Leivonen siellä\nlakaisi rappusia.\n\nRunsaan neljännestunnin ja muutamien raaputusten perästä oli Thénardier\nkyhännyt seuraavan mestariteoksen:\n\n  Illallinen .... 3 frangia\n  Huone ........ 10   \"\n  Kynttilä ...... 5   \"\n  Tuli .......... 4   \"\n  Palvelus ...... 1   \"\n  Yhteensä ..... 23 frangia.\n\nPalvelus oli kirjoitettu _Palvellus_.\n\n\"Kaksikymmentäkolme frangia!\" huudahti eukko ihastuneena, mutta samalla\nhiukan epäröiden.\n\nKaikkien suurten taiteilijain tavoin ei Thénardier ollut työhönsä\ntyytyväinen.\n\n\"Pyh!\" hymähti hän.\n\nSamalla äänenpainolla esitti Castlereagh Wienin kongressille Ranskan\nlaskun.\n\n\"Herra Thénardier, kyllä sinä olet oikeassa, kyllä hän sen on velkaa\",\nmutisi eukko, joka ajatteli hänen tytärtensä nenän edessä Cosettelle\nlahjoitettua nukkea. \"Kyllä se on oikein, mutta siinä on liikaa. Ellei\nse maksa?\"\n\nUkko Thénardier naurahti kylmäkiskoisella tavallaan ja sanoi:\n\n\"Kyllä se maksaa.\"\n\nTämä naurahdus oli täydellisen varmuuden ja itseluottamuksen korkein\nmerkki. Minkä se oli vahvistanut, sen täytyi pysyä. Vaimo ei enää\nväittänyt vastaan. Hän rupesi järjestämään pöytiä. Mies käyskenteli\ntupaa pitkin ja poikin. Hetkisen kuluttua hän virkahti:\n\n\"Minulla on velkaa tuhatviisisataa frangia, minulla!\"\n\nHän istahti miettiväisenä takan kulmaukseen ja nosti jalkansa kuuman\ntuhkan lämmitettäviksi.\n\n\"Mutta ethän unohtane\", puhkesi taas puhumaan vaimo, \"että minä heitän\nCosetten tänään ulos ovesta? Senkin penikka! Se ihan sydämeni repii\nsillä nukellaan! Menisinpä mieluummin Ludvig XVIII:n muijaksi kuin\npitäisin sitä lunttua talossani päivääkään enää!\"\n\nUkko Thénardier sytytti piippunsa ja vastasi kahden savunlöyhäyksen\nvälistä:\n\n\"Anna sitten lasku miehelle.\"\n\nJa hän poistui tuvasta.\n\nHän oli tuskin ehtinyt kynnyksen yli, kun matkustaja astui huoneeseen,\n\nThénardier kääntyi heti takaisin ja asettui liikkumattomana seisomaan\npuoli-avoimeen oveen, niin että hänen vaimonsa vain hänet näki.\n\nKeltainen mies kantoi kädessään keppiään ja myttyään.\n\n\"Joko näin aikaisin ylhäällä!\" virkkoi eukko Thénardier, \"aikooko herra\njo jättää meidät?\"\n\nPuhuessaan käänteli hän nolon näköisenä laskua hyppysissään, vedellen\nsiihen taittumia kynsillään. Hänen kovilla kasvoillaan näkyi ilme, joka\nei ollut niillä tavallinen: arkaileva, epäröivä ilme.\n\nHänestä tuntui hieman vaikealta esittää moista laskua miehelle, joka\nnäytti niin täydellisesti \"köyhältä.\"\n\nMatkustaja näytti taas vaipuneen ajatuksiinsa ja olevan hyvin\nhajamielinen. Hän vastasi kuitenkin:\n\n\"Niin, rouva, kyllä minä nyt jatkan matkaani.\"\n\n\"Herralla ei varmaankaan ollut asioita toimitettavana Montfermeilissä?\"\njatkoi eukko.\n\n\"Ei. Kuljen tästä vain ohi. Siinä kaikki.\" -- \"Rouva\", lisäsi hän,\n\"paljonko olen velkaa?\"\n\nVastaamatta ojensi eukko Thénardier hänelle taitellun paperin.\n\nVieras suorii paperin ja vilkaisi siihen, mutta hänen ajatuksensa\nolivat ilmeisesti toisaalla.\n\n\"Rouva\", virkkoi hän sitten, \"menestyvätkö asianne hyvin täällä\nMontfermeilissä?\"\n\n\"No niin ja näin, herra\", vastasi eukko, hämmästyneenä tänlaisesta\nräjähdyksestä, jota hän ei ollut lainkaan odottanut.\n\nJa hän jatkoi surullisella, valittavalla äänenpainolla:\n\n\"Ah, herra! Ajat ovat niin huonot! Ja sitten tällä meidän seudulla on\nniin vähän parempaa väkeä! Enimmäkseen vain köyhää kansaa, näettekös.\nEllei joskus sattuisi tulemaan sellaisia anteliaita ja rikkaita\nmatkustajia kuin herra on, niin mikä tässä perisi! Meillä on kovin\npaljon menoja. Sekin tyttö se syö vallan silmät päästämme.\"\n\n\"Mikä tyttö?\"\n\n\"No se eilisiltainen tyttö, muistattehan! Cosette! Leivonen, kuten ne\nsitä täällä nimittelevät!\"\n\n\"Ahaa!\" virkahti vieras.\n\nEukko jatkoi:\n\n\"On niissäkin järkeä, niiden talonpoikain nimittelyissä! Yölepakoltahan\nse näyttää, eikä leivoselta. Katsokaas, herra, me emme turvaa ihmisten\narmeliaisuuteen, mutta me emme voi sitä omasta puolestammekaan\nharjoittaa. Me emme ansaitse juuri mitään, ja menot ovat suuret.\nKapakoimisoikeudet, verot, ovet ja akkunat, henkirahat! Herrahan\ntietää, että hallitus vaatii aivan summattomia. Ja sitten nuo tyttäret.\nEi minua voida pakoittaa ruokkimaan toisten ihmisten lapsia.\"\n\nVieras puuttui puheeseen äänellä, johon hän koki saada\nvälinpitämättömän soinnun, mutta joka siitä huolimatta tuntui\nvärisevän:\n\n\"Entäs jos Teidät siitä päästettäisiin?\"\n\n\"Mistä? Cosettestako?\"\n\n\"Niin.\"\n\nEukon punainen naama sytähti kamalan riemulliseksi.\n\n\"Ah, herra! hyvä herraseni! Ottakaa se, pitäkää se, viekää se,\nsokeroikaa se, maustakaa se, juokaa se, syökää se, ja armias pyhä\nNeitsyt ja kaikki paratiisin pyhimykset Teitä siunatkoot!\"\n\n\"Se on siis sovittu.\"\n\n\"Oikeinko tosiaan? Oikeinko Te sen viette?\"\n\n\"Kyllä minä sen vien.\"\n\n\"Hetikö?\"\n\n\"Heti. Kutsukaa tyttö tänne.\"\n\n\"Cosette!\" huusi eukko.\n\n\"Sillä välin\", jatkoi mies, \"suoritan Teille velkani. Paljonko se taas\nolikaan?\"\n\nHän vilkaisi paperiin, eikä voinut olla hämmästymättä:\n\n\"Kaksikymmentäkolme frangia!\"\n\nHän katsahti eukkoon ja toisti:\n\n\"Kaksikymmentäkolme frangia?\"\n\nNäiden kahden sanan peräkkäisessä lausumisessa oli sama ero kuin on\nhuudahdusmerkin ja kysymysmerkin välillä.\n\nEukko Thénardier oli saanut aikaa valmistautua rynnäkön varalta. Hän\nvastasi varmana:\n\n\"Kissa vieköön, herra! Kyllä se on kaksikymmentäkolme frangia.\"\n\nVieras laski viisi viiden frangin rahaa pöydälle.\n\n\"Menkää hakemaan tyttöä\", sanoi hän.\n\nSilloin astui ukko Thénardier keskelle tupaa ja lausui:\n\n\"Herra on velkaa kaksikymmentäkuusi souta.\"\n\n\"Kaksikymmentäkuusi souta!\" huudahti vaimo.\n\n\"Kaksikymmentä souta huoneesta\", jatkoi Thénardier kylmäverisesti, \"ja\nkuusi illallisesta. Mitä taas tyttöön tulee, niin siitä täytyy minun\nhiukan jutella herran kanssa. Jätähän meidät kahdenkesken, eukkoseni.\"\n\nEukko Thénardieria häikäisi silloin neron odottamaton salama. Hän tunsi\nmestarinäyttelijän astuvan näyttämölle, ei virkkanut enää sanaakaan,\nvaan poistui heti.\n\nThénardier tarjosi tuolia matkustajalle. Matkustaja istuutui.\nThénardier jäi seisomaan, ja hänen kasvoilleen levisi kummallisen\nsäyseä ja vilpitön ilme.\n\n\"Herra\", sanoi hän, \"katsokaas, asia on nyt niin, että minä puolestani\njumaloin sitä tyttöä.\"\n\nVieras katseli häntä tutkivasti.\n\n\"Mitä tyttöä?\"\n\nThénardier jatkoi:\n\n\"Miten se onkaan kummallista! Miten sitä voikaan sellaiseen kiintyä!\nMitä nuo rahat tuossa pöydällä tekevät? Ottakaa pois nuo sadan soun\nrahanne. Minä jumaloin sitä tyttöä.\"\n\n\"Ketä?\" kysyi yhä vieras.\n\n\"No sitä pikku Cosettea! Tehän tahdotte viedä sen meiltä? Minä puhun\nasian halki: niin totta kuin Te olette kunniallinen mies, en minä voi\nsiihen suostua. Minä kaipaisin sitä lasta. Minä olen sitä katsellut\naivan pienestä asti. Totta on, että meillä on siitä menoja, totta on,\nettei se ole aivan virheetön sekään, totta on, ettei meitä liika\nrikkaus vaivaa, totta on, että minä kerran sen sairaana ollessa kulutin\nyli neljäsataa frangia lääkkeisiin! Mutta täytyyhän sitä jotakin tehdä\nhyvän Jumalankin mielen nouteiksi. Ei sillä raukalla ole isää eikä\näitiä. Minä sen olen kasvattanut. Onhan minulla sentään leipää sille\nja itselleni. Oikein tosiaan, kyllä minä siitä lapsesta pidän.\nYmmärrättehän, sitä kun niin kiintyykin. Minullakin on niin hyvä tuo\nluonnonlaatu. En minä siinä järjeltä neuvoa kysy. Minä siitä\npienokaisesta vain niin kovasti pidän. Eukkoni on noin niinkuin\nkiivaanpuoleinen, mutta kyllä sekin siitä pitää. Nähkääs, se on aivan\nkuin omia lapsia. Minä kaipaan sen lepertelyä talossani.\"\n\nVieras katseli häntä yhä tutkivasti. Hän jatkoi:\n\n\"Anteeksi, suokaa anteeksi, herra, mutta eihän sitä lapsia noin vain\nheitetä kaikille kulkijoille. Eikö niin ole asia? Vaikka enhän minä\nsillä, että minä Teitä -- voitte olla rikaskin, näytätte kelpo\nmieheltä, ja ehkäpä se olisi tytön onneksikin. Mutta siinäpä se onkin\npulma. Ymmärrättehän. Jos nyt otaksuisimmekin, että minä päästäisin sen\nmenemään ja tukahuttaisin tunteeni, niin minä tahtoisin tietää, minne\nse joutuu, minä en haluaisi kadottaa sitä näkyvistäni, minun tekisi\nmieleni tietää, kenen luona se asuu, saadakseni käydä sitä joskus\nkatsomassa, jotta sekin tietäisi, että sen rakas kasvatusisä on\nlähettyvillä ja valvoo sen parasta. Niitä on niin paljon mahdottomia\nseikkoja. Enhän tiedä edes nimeänne. Te kun sen nyt veisitte, niin minä\nkyselisin turhaan: Minnekäs se Leivonen oikein katosi? Pitäisi tässä\nainakin nähdä joku pahainen paperilappu, joku passintapainen, vai\nmiten?\"\n\nHerkeämättä tarkastelemasta häntä tuolla katseella, joka niin\nsanoaksemme tunkeutuu sydämen sisimpiin, vastasi vieras vakavasti ja\nvarmasti:\n\n\"Herra Thénardier, ei siihen passia tarvita, kun matkustetaan viiden\nlieun päähän Pariisista. Jos minä Cosetten vien, niin minä sen vien, ja\nsillä hyvä. Te ette saa tietää minun nimeäni, ette minun asuntoani,\nette paikkaa, missä tyttö oleskelee, sillä minun tarkoitukseni on,\nettei sen tarvitsisi koskaan enää teitä nähdä. Minä katkaisen nuoran\nsen jalasta, ja se menee, minne haluaa. Sopiiko se Teille? Sopiiko\nvaiko ei?\"\n\nSamaten kuin henget ja haltijat muinoin erinäisistä merkeistä tunsivat\njonkun ylemmän jumalan läsnä-olon, ymmärsi Thénardierkin joutuneensa\ntekemisiin hyvin väkevän olennon kanssa. Se selvisi hänelle ikäänkuin\nsisäisenä välähdyksenä. Hän tajusi sen varmalla, terävällä ja nopealla\nkäsityskyvyllään. Juodessaan kuorma-ajurien seurassa, poltellessaan,\nhoilottaessaan renkutuksiaan oli hän koko eilisillan tarkastellut\nvierasta, vahtien hänen pienimpiäkin eleitään kuin kissa ja tutkien\nhäntä perinpohjaisesti kuin matemaatikko. Hän oli vaaninut häntä\nensiksikin omaan laskuunsa, omaksi huvikseen, vaistonsa johtamana, sekä\nsitten vakoillut häntä kuin palkan edestä. Keltatakkisen miehen\npieninkään liikahdus, pieninkään ele ei ollut jäänyt häneltä\nhuomaamatta. Ennenkuin vieras oli ilmaissut niin selvästi osanottonsa\nCosetten kohtaloihin, oli Thénardier sen arvannut. Hän oli keksinyt\ntämän vanhuksen syvien katseiden aina palaavan lapseen. Miksi tämä\nhuolenpito? Kuka oli tämä mies? Miksi oli hänen pussissaan niin paljon\nrahaa ja puku niin kurja? Näitä kysymyksiä hän pohti, mutta hän ei\nvoinut niitä selvittää, ja se kiukutti häntä. Hän oli miettinyt asiaa\nkoko yön. Vieras ei voinut olla Cosetten isä. Ehkäpä iso-isä? Mutta\nmiksi ei hän heti ilmaissut itseänsä? Jos kerran on oikeuksia, niin\nkyllä ne oikeudet vedetään esiin. Tällä miehellä ei ilmeisesti ollut\nmitään oikeuksia Cosetteen. Mutta miksi siis? Thénardier hukkui\narveluihinsa. Hän aavisti kaikkea, mutta ei nähnyt mitään. Vaan olipa\nasia miten hyvänsä, varmana siitä, että kaikessa tässä piili salaisuus\npohjalla, varmana siitä, että miehellä oli syytä pysyä piilossa, tunsi\nhän seisovansa vakavalla pohjalla, alkaessaan keskustelua vieraan\nkanssa. Mutta matkustajan rohkean, lujan vastauksen kuullessaan,\nnähdessään tämän salaperäisen henkilön olevan niin vilpittömän\nsalaperäisen, tunsi hän asemansa horjuvan. Hän ei lainkaan odottanut\nmoista. Se löi kaikki hänen arvelunsa säpäleiksi. Hän koki koota\najatuksiansa. Hän punnitsi koko asian silmänräpäyksessä. Thénardier oli\nniitä miehiä, jotka yhdellä katseella käsittävät aseman. Hänen\nmielestään oli nyt aika käydä käsiksi suoraan ja rohkeasti. Hän\nmenetteli kuten menettelevät suuret sotapäälliköt ratkaisevalla\nhetkellä, jonka vain he saattavat havaita: hän paljasti äkkiä koko\npatterinsa.\n\n\"Herra\", sanoi hän, \"minun täytyy saada tuhatviisisataa frangia.\"\n\nVieras veti poveltaan vanhan mustanahkaisen rahataskun, avasi sen ja\notti esiin kolme pankinseteliä, laskien ne pöydälle. Sitten painoi hän\nleveän peukalonsa niiden setelien päälle ja sanoi kapakoitsijalle:\n\n\"Tuokaa Cosette tänne.\"\n\nMitä teki Cosette tämän tapahtuessa?\n\nHeti herättyään oli Cosette juossut kengälleen. Hän oli löytänyt sieltä\nkultarahan. Se ei ollut enää Napoleonin kuvalla varustettu, vaan se oli\nniitä Ludvig XVII:n aikuisia aivan uusia kahdenkymmenen frangin rahoja,\njoiden kuvapuolelle oli laakeriseppeleen asemesta tullut pieni\npreussilainen luiru. Cosette hämmästyi. Hänen kohtalonsa alkoi häntä\npyörryttää. Hän ei ymmärtänyt mitään kultarahasta, hän ei ollut\nsellaista koskaan nähnyt ja hän piilotti sen oitis taskuunsa kuin olisi\nhän sen varastanut. Mutta hän tunsi, että se oli oikein hänen omansa,\nhän arvasi, mistä tämäkin lahja tuli, mutta hänen iloonsa sekaantui\npelkoakin. Hän oli tyytyväinen, mutta hän oli myös hämmästynyt. Nuo\nkomeat, ihanat esineet eivät näyttäneet hänestä todellisilta. Nukke\nhäntä pelästytti, kultaraha häntä pelästytti. Hän vapisi niitä koreita\nesineitä. Mutta vierasta ei hän pelännyt. Päinvastoin: tietoisuus hänen\nläheisyydestänsä rauhoitti häntä. Eilisillasta lähtien oli hän\nhämmästyksissäänkin, unissaankin koko lapsellisen sielunsa voimalla\najatellut sitä miestä, joka näytti niin vanhalta, köyhältä ja\nsurulliselta, mutta joka oli niin rikas ja hyvä. Siitä hetkestä,\njolloin hän tapasi sen ukon metsässä, oli kaikki muuttunut. Cosette,\njoka ei ollut niin onnellinen kuin pieninkin pääskysenpoika taivaan\nalla, ei ollut milloinkaan saanut kokea, miltä tuntuu paeta emon\nturviin, emon siiven alle. Jo viisi vuotta, s.o. niin kauvan kuin hän\nmuisti, oli tuo lapsiraukka vain kärsinyt vilua ja värissyt. Hän oli\naina seisonut ilki-alastomana onnettomuuden kirvelevän viiman\nruoskittavissa, mutta nyt tuntui kuin olisi hän saanut vaatteita\nylleen. Ennen hänen sydäntänsä paleli, nyt oli sen lämmin. Hän ei enää\npelännyt niin kovasti eukko Thénardieriakaan. Hän ei ollut enään yksin.\nHänellä oli suojelija.\n\nHän oli ryhtynyt reippaasti tavallisiin aamu-askareihinsa. Kultaraha,\njoka oli nyt samassa esiliinan taskussa, mistä viidentoista soun raha\noli edellisenä iltana pudonnut, tuotti hänelle paljon huvia. Hän ei\nuskaltanut koskea siihen, mutta tuon tuostakin unohtui hän sitä\nviisiksi minuuteiksi tarkastelemaan, meidän täytyy sanoa, aina kieli\nulkona. Rappusia lakaistessaan pysähtyi hän äkkiä liikkumattomaksi,\nunohti luutansa ja koko maailman ja katseli vain kirkkaan tähden\nkimaltelua taskunsa pohjasta.\n\nTällaisena tarkastelun hetkenä tapasi hänet eukko Thénardier.\n\nMiehensä käskystä oli eukko lähtenyt häntä hakemaan. Hän ei tölmäissyt\ntyttöä eikä edes sättinyt -- ennenkuulumaton seikka.\n\n\"Cosette\", sanoi hän melkein lempeästi, \"tule heti tänne.\"\n\nPian astuikin Cosette tupaan.\n\nVieras avasi myttynsä, jota hän oli niin uskollisesti kuljettanut\nmukanaan. Sieltä ilmestyi pieni villapusero, esiliina, vähäiset\npumpuliliivit, hame, kaulaliina, villasukat, kengät: täydellinen\nseitsenvuotiaan tytön vaatetus. Kaikki oli mustaa.\n\n\"Lapsukaiseni\", sanoi vieras, \"otahan nämä ja mene joutuin\npukeutumaan.\"\n\nPäivän sarastaessa näkivät oviaan aukovat Montfermeilin asukkaat\nköyhästi puetun ukon astelevan Pariisin tietä. Ukko talutti kädestä\npientä, surupukuista tyttöä, joka kantoi punahameista nukkea sylissään.\nHe poikkesivat Livryyn päin.\n\nKulkijat olivat meidän matkustajamme ja Cosette.\n\nKukaan ei sitä matkustajaa tuntenut. Koska Cosette ei enää käynyt\nryysyissä, ei moni häntäkään tuntenut.\n\nCosette poistui Montfermeilistä. Kenen kanssa? Hän ei sitä tiennyt.\nMinne? Sitäkään ei hän tiennyt. Kaikki, mitä hän tajusi, oli se, että\nhän nyt oli päässyt eroon Thénardierin kapakasta. Kenenkään mieleen ei\nollut juolahtanut sanoa hänelle hyvästiä, eikä hänenkään päähänsä ollut\npistänyt sanoa kenellekään hyvästiä. Hän lähti siitä talosta vihattuna\nja vihaten.\n\nArmas lapsiraukka, jonka sydäntä oli tähän hetkeen asti vain rouhittu!\n\nCosette asteli vakavana, suuret silmät taivaaseen tähdättyinä. Hän oli\npannut kultarahan uuden esiliinansa taskuun. Tuon tuostakin kumartui\nhän sitä vilkaisemaan. Sitten katsahti hän taas vanhukseen. Hänestä\ntuntui aivan siltä, kuin kävelisi itse taivaan Isä hänen vierellään.\n\n\n\n\n10.\n\nJoka parasta etsii, voi pahimman löytää.\n\n\nEukko Thénardier oli tapansa mukaan antanut miehensä toimia rauhassa.\nHän odotti suuria tapahtumia. Vieraan ja Cosetten lähdettyä antoi ukko\nThénardier kulua runsaan neljännestunnin, sitten veti hän eukkonsa\nsyrjään ja näytti hänelle tuhattaviittäsataa frangiansa.\n\n\"Senkö verran vain!\" pääsi eukolta.\n\nTämä oli ensi kerta koko heidän avioliittonsa aikana, jolloin hän\nrohkeni arvostella herransa ja mestarinsa tekoja.\n\nIsku sattui.\n\n\"Oletpa totisesti oikeassa\", sanoi mies, \"minä olen aika pöllöpää. Anna\ntänne hattuni.\"\n\nHän taittoi setelit kokoon, pisti ne taskuunsa ja astui kiireesti ulos,\nmutta erehtyi tiestä ja poikkesi ensin oikealle. Naapurit, joiden\npuoleen hän kääntyi, johtivat hänet oikeille jäljille, sillä Leivosen\nja miehen oli nähty menevän Livryyn päin. Hän seurasi neuvoa, harppoi\npitkiä askeleita ja puheli itsekseen:\n\n\"Se mies on varmasti keltaiseen takkiin pukeutunut miljoonaherra, ja\nminä olen aika pässi. Hän antoi ensin kaksikymmentä souta, sitten viisi\nfrangia, sitten viisikymmentä frangia, sitten tuhatviisataa frangia,\naina yhtä helposti. Hän olisi vallan hyvin antanut viisitoistatuhatta\nfrangia. Mutta kyllä minä ne vielä saavutan.\"\n\nJa sitten se tytölle ennakolta varattu vaatemytty, sekin oli hyvin\nkummallista. Kyllä siinä on salaisuuksia takana. Eikä salaisuuksia niin\nvain päästetä, kun niihin kerran on päästy käsiksi. Rikkaiden\nsalaisuudet ovat kultasieniä, niitä tulee vain osata puristaa.\nAjatukset pyörivät sikin sokin hänen aivoissaan.\n\n\"Minä olen aika pässi, aika pässi\", puheli hän.\n\nMontfermeilistä lähtiessä ja ehtiessä Livryn tien mutkaukseen, näkyy\ntie pitkän matkaa tasangolle. Sieltä laski hän näkevänsä miehen ja\ntytön. Hän katseli niin kauas kuin silmänsä kantoivat, mutta ei nähnyt\nmitään. Hänen täytyi uudelleen kysellä. Ja siihen hukkui aikaa.\nOhikulkijat sanoivat hänelle miehen ja lapsen kävelleen Gagnyn\npuoleisia metsiä kohti. Hän kiiruhti sinne.\n\nHe olivat häntä hyvän matkaa edellä, mutta eihän lapsi jaksa kovaa\nkulkea, ja hän asteli nopeasti. Ja sitten hän tunsi seudun kuin viisi\nsormeansa.\n\nÄkkiä hän pysähtyi ja löi otsaansa, ikäänkuin merkiksi, että hän oli\nunohtanut tärkeimmän ja että hän aikoi kääntyä takaisin.\n\n\"Minun olisi pitänyt ottaa pyssy!\" harmitteli hän.\n\nThénardier oli niitä kaksoisluonteita, jotka liikkuvat joskus\ntietämättämme keskellämme ja jotka häipyvät näkyvistämme, meidän\noppimattamme heitä tuntemaan, koska sattuma näyttää heistä vain yhden\npuolen. Monien ihmisten kohtalona on elää näin puoliksi muuhun joukkoon\nhautautuneena. Rauhallisissa, hiljaisissa oloissa oli Thénardierissa\nkylliksi ainesta tulemaan -- me emme sano olemaan -- siksi, mitä\ntavallisesti sanotaan kunnon liikemieheksi, kelpo porvariksi. Mutta\nsamalla, jos erinäiset olosuhteet vallitsivat, jos erinäiset töytäykset\nnostivat hänen luonteensa alipuolen näkyviin, oli hänessä kylliksi\nainesta tulemaan konnaksi. Hän oli kamasaksa, johon kätkeytyi hirviö.\nSaatana kyyristyi kai joskus sen luolan soppeen, missä Thénardier\nasusteli ja katseli haaveillen tätä inhoittavaa mestariteostansa.\n\nHetkisen epäröityään ajatteli hän: \"Pah! Ennättäisivät vain päästä\nkarkuun!\" Ja hän jatkoi kulkuansa nopeasti ja varmasti kuin kettu, joka\njo pitkän matkan päästä vainuaa peltopyyparven. Ja tosiaankin: kun hän\noli päässyt lammikoiden ohi ja kulkenut viistoon sen suuren ahon\npoikki, joka sijaitsee oikeaan Bellevuen lehtokujasta, ja saapunut\nsille nurmivyölle, joka kiertää kukkulan melkein kokonaan ja joka\npeittää vanhan Chellesin luostarin vesijohdon, huomasi hän erään\npensaikon ylitse hatun, jolle hän oli jo ehtinyt rakentaa paljon\nsuunnitelmia. Se oli sen vieraan miehen hattu. Pensas oli matala.\nThénardier havaitsi miehen ja Cosetten istuvan sen takana. Lasta ei\nnäkynyt, mutta nuken pää pisti hiukan esiin.\n\nThénardier ei erehtynyt. Mies oli istuutunut siihen, antaakseen\nCosetten hiukan levähtää. Kapakoitsija kiersi pensaan ja ilmestyi äkkiä\netsimiensä eteen.\n\n\"Anteeksi, suokaa anteeksi, herra\", sanoi hän vallan hengästyksissään,\n\"mutta tässä ovat Teidän tuhatviisisataa frangianne.\"\n\nNäin puhuen tarjosi hän vieraalle niitä kolmea pankinseteliä.\n\nMies kohotti katseensa.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\"\n\nThénardier vastasi kunnioittavasti:\n\n\"Herra, se merkitsee sitä, että minä otan Cosetten takaisin.\"\n\nCosette säpsähti ja painui miehen turviin.\n\nMutta hän vastasi katsellen Thénardieria jyrkästi silmiin ja korostaen\nerikseen jokaista tavua:\n\n\"Te-kö o-tat-te Co-set-ten ta-kai-sin?\"\n\n\"Niin, herra, minä otan Cosetten takaisin. Antakaahan kun selitän. Olen\najatellut asiaa. Minulla ei totisesti ole oikeutta antaa lasta Teille.\nMinä olen kunniallinen mies, nähkääs. Tämä pienokainen ei kuulu\nminulle, se kuuluu äidillensä. Äiti uskoi sen minulle, ja minä voin\njättää sen vain äidille. Te ehkä sanotte: Mutta äitihän on kuollut.\nHyvä. Siinä tapauksessa voin minä antaa lapsen vain sille henkilölle,\njoka tuo minulle äidin vahvistaman valtakirjan, missä käsketään\njättämään lapsi juuri sille henkilölle. Siitähän emme pääse mihinkään.\"\n\nSanaakaan vastaamatta kaivoi mies taskuansa, ja Thénardier näki hänen\nvetävän sieltä saman rahapussin, josta ne kolme pankinseteliäkin oli\nlähtenyt.\n\nKapakoitsija värisi ilosta.\n\n\"Hyvä!\" ajatteli hän, \"pitäkäämme nyt puoliamme. Nyt se aikoo lahjoa\nmeitä!\"\n\nEnnenkuin avasi pussin, silmäsi matkustaja ympärilleen. Paikka oli\naivan autio. Ei sieluakaan metsässä eikä laaksossa. Mies avasi pussin\nja veti sieltä, ei Thénardierin odottamia seteleitä, vaan pienen\npaperilapun, jonka hän levitti ja jota hän sitten tarjosi\nkapakoitsijalle, sanoen:\n\n\"Olettepa oikeassa. Lukekaa.\"\n\nThénardier otti paperin ja luki:\n\n    Montreuil-sur-Merissä, 25 päivänä maaliskuuta 1823.\n\n    Herra Thénardier.\n\n    Jättäkää Cosette tämän kirjelipun tuojalle. Kyllä ne pikku\n    velat maksetaan. Saan täten tervehtiä kunnioittaen.\n\n                                               _Fantine_.\n\n\"Tunnetteko tätä nimimerkkiä?\" kysyi mies.\n\nSe oli selvästi Fantinen nimimerkki. Thénardier tunsi sen hyvin.\n\nSille ei mahtanut mitään. Thénardieria kiukutti tavattomasti kaksi\nseikkaa: hänen toivomastaan lahjomisesta ei tullutkaan mitään, ja hän\noli saanut selkäänsä. Mies lisäsi:\n\n\"Voitte ottaa sen paperin valtuutukseksenne.\"\n\nThénardier peräytyi hyvässä järjestyksessä.\n\n\"Nimimerkki on jotenkin taitavasti jäljitelty\", murisi hän hampaittensa\nvälistä. \"Mutta olkoon menneeksi!\"\n\nSitten teki hän epätoivoisen yrityksen.\n\n\"Herra\", sanoi hän, \"se on hyvä, koska Te kerran olette se henkilö.\nMutta minulle täytyy suorittaa 'ne pikku velat.' Ja siitä karttuukin\nsuuri summa.\"\n\nMies kohottautui suoraksi, näppäili sormillaan pölyä kuluneelta\nhihaltaan ja sanoi:\n\n\"Herra Thénardier, tammikuussa laski äiti olevansa Teille velkaa\nsatakaksikymmentä frangia. Te lähetitte hänelle helmikuussa viidensadan\nfrangin laskun. Te saitte kolmesataa frangia helmikuun lopussa ja\nkolmesataa frangia maaliskuun alussa. Siitä on nyt kulunut yhdeksän\nkuukautta. Kun laskemme sovitun korvauksen, viisitoista frangia\nkuukaudelta, karttuu siitä satakolmekymmentäviisi frangia. Te saitte\nsata frangia liikaa. Jäännös, kolmekymmentäviisi frangia, on Teille\nhyvitettävä. Minä annoin Teille äsken tuhatviisisataa frangia.\"\n\nThénardier tunsi samaa kuin tuntee susi sillä hetkellä, jolloin satimen\nteräsleuvat iskevät sen jalkaan.\n\n\"Kukahan tuo paholainen miehekseen oikein on?\" ajatteli hän.\n\nHän teki saman tempun kuin susi: hän riuhtasihe. Rohkeus oli jo kerran\nhäntä auttanut.\n\n\"Herra Nimetön\", sanoi hän päättävästi ja heittäen tällä kertaa\nkohteliaat puhuttelumuodot menemään, \"minä otan Cosetten takaisin tai\nannatte Te minulle viisituhatta frangia.\"\n\nVieras mies sanoi tyynesti:\n\n\"Tule, Cosette.\"\n\nHän tuki Cosettea vasemmalla kädellään ja otti oikealla keppinsä\nmaasta.\n\nThénardier huomasi sen kepin tukevuuden ja paikan yksinäisyyden.\n\nMies painui metsään lapsi mukanaan, jättäen kapakoitsijan siihen\nliikkumattomaksi ja saamattomaksi.\n\nHeidän edetessään katseli Thénardier miehen leveitä, hiukan kumaraisia\nhartioita ja hänen lujia nyrkkejään.\n\nSitten osuivat hänen silmänsä häneen itseensä, hänen hentoihin käsiinsä\nja hänen laihaan olemukseensa.\n\n\"Olinpa totisesti aika pöllö\", ajatteli hän, \"kun en ottanut pyssyä\nmukaani, kun kerran eränetsoon lähdin!\"\n\nMutta hän ei vielä hellittänyt.\n\n\"Haluanpa nähdä, minne se menee\", puheli hän.\n\nJa hän alkoi seurata heitä vähän matkan päässä. Hänen käsiinsä oli\njäänyt kiusan kappale: _Fantinen_ nimellä merkitty paperipalanen, sekä\nlohduttajaksi tuhatviisisataa frangia.\n\nMies kuljetti Cosettea Livryyn ja Bondyyn päin. Hän asteli hitaasti,\npää riipuksissa, miettivänä ja surullisena. Talvi oli harventanut\nmetsää, niin että Thénardier ei kadottanut heitä näkyvistään, vaikka\npysyttelikin tarpeeksi etäällä. Tuon tuostakin käännähti mies ja\ntarkasteli, seurasiko kukaan heitä. Äkkiä huomasi hän Thénardierin.\nNopeasti poikkesi hän Cosetten kanssa tiheään viidakkoon, minne he\nmolemmin katosivat.\n\n\"Helvetti!\" noitui Thénardier.\n\nJa hän lisäsi vauhtiaan.\n\nViidakon tiheys oli pakoittanut Thénardieria käymään heitä lähemmäksi.\nSakeimmassa kohdassa kääntyi mies ympäri. Miten Thénardier kokikin\nkätkeytyä lehvien suojaan, ei hän voinut jäädä huomaamatta. Mies heitti\nhäneen levottoman katseen, ravisti sitten päätään ja jatkoi matkaansa.\nKapakoitsija taas perään. Niin kulkivat he pari, kolme sataa askelta.\nÄkkiä kääntyi mies jälleen. Hän huomasi kapakoitsijan. Tällä kertaa loi\nhän takaa-ajajaansa niin synkän katseen, että Thénardier havaitsi\nenemmän vakoilemisen \"hyödyttömäksi\". Thénardier lähti paluumatkalle.\n\n\n\n\n11.\n\nNumero 9430 esiintyy jälleen, ja Cosette saa siitä arpajaisissa\nvoittonumeron.\n\n\nJean Valjean ei ollut hukkunut.\n\nPudotessaan, tai paremmin sanoen heittäytyessään mereen ei hänellä\nollut kahleita, kuten olemme jo maininneetkin. Hän sukelsi erään\nlähelle ankkuroineen laivan alle. Laivaan oli kiinnitetty vene.\nJollakin tavoin piilottelihe hän siinä veneessä iltaan asti. Yön tultua\nlähti hän uudelleen uimaan ja pääsi rannalle vähän matkaa Brunin\nkärjestä. Koska häneltä ei puuttunut rahaa, saattoi hän hankkia sieltä\ntoiset vaatteet. Muuan pikku kapakka Balaguierin lähettyvillä oli\nniihin aikoihin karanneiden vankien pukuvarastona, mikä oli tavallaan\nkylläkin tuottava erikoisala. Sitten koukutteli ja kierteli Jean\nValjean pitkin maita mantereita, kuten kaikki nuo onnettomat\npakolaiset, jotka koettavat haihduttaa lain ja yhteiskunnan vainukoiria\njäljiltään. Ensimäisen turvapaikan tapasi hän Pradeauxissa, lähellä\nBeaussetia. Sitten suuntasi hän kulkunsa Grand-Villardiin, joka\nsijaitsee Brianconin tienoilla, Ylä-Alpeilla. Haparoivaa, levotonta\npakoilemista, myyrän kulkua tuntemattomia uittoja pitkin. Myöhemmin on\nsaatu selville hänen poikenneen Ainiin Civrieuxin piirikuntaan,\nPyreneille Acconsiin ja siellä Chavaillesin metsäkylän lähellä\nsijaitsevaan Grange-de-Doumecqiin, ja Bruniesiin Chapelle-Gonaquetin\npiirikuntaan Périgneuxin tienoilla. Vihdoin pääsi hän Pariisiin. Juuri\nolemme nähneet hänet Montfermeilissä.\n\nPariisissa oli hänen ensi huolenaan suruvaatteiden ostaminen noin\nseitsemän, kahdeksan vuotiaalle tytölle, sekä asunnon hankkiminen.\nSitten oli hän lähtenyt Montfermeiliin.\n\nMuistettanee hänen jo varhaisimman pakonsa aikana tehneen sinne, tai\nympäristöön, salaperäisen matkan, josta oikeudellakin oli ollut hämärä\naavistus.\n\nYleensä luultiin hänen heittäneen henkensä, ja se synkensi pimeyttä,\njohon hän oli peittynyt. Pariisissa joutui hänen käsiinsä muuan\nsanomalehti, joka kertoi tapauksen. Hän tunsi olonsa turvallisemmaksi,\nmelkeinpä levolliseksi, kuin jos hän olisi tosiaankin ollut kuollut.\n\nSaman päivän iltana, jolloin Jean Valjean oli pelastanut Cosetten\nThénardierin kynsistä, pääsi hän takaisin Pariisiin. Hän tuli sinne\nhämärissä Monceauxin tulliportin kautta, lapsi mukanaan. Sitten nousi\nhän kuomurattaille, jotka kuljettivat hänet Tähtitornin puistokadulle.\nSiellä laskeutui hän ajoneuvoista, maksoi, tarttui Cosettea kädestä, ja\nmolemmat ohjasivat sitten kulkunsa pimeässä yössä pitkin Ourcinen ja\nGlacièren puoleisia autioita katuja Sairashuoneen puistokatua kohti.\n\nCosette oli elänyt vaiherikkaan, kummallisen päivän. Pensaiden suojissa\noli syöty leipää ja juustoa, joita oli ostettu yksinäisistä\nravintoloista. Usein oli vaihdettu ajoneuvoja, usein oli astuttu jalan.\nHän ei valittanut, mutta hän oli väsyksissä, sen huomasi Jean Valjean\nhänen kätösestään, joka alkoi painaa yhä enemmän. Hän nosti tytön\nselkäänsä. Katariinaa hellittämättä kallisti Cosette päänsä Jean\nValjeanin olalle ja nukahti siihen.\n\n\n\n\n\n\nNELJÄS KIRJA\n\nGORBEAUN TALORÄHJÄ\n\n\n\n\n1.\n\nHerra Gorbeau.\n\n\nJos joku yksinäinen vaeltaja neljäkymmentä vuotta sitten uskalsi mennä\nNaissairaalan pelätyille seuduille ja nousta puistokatua pitkin Italian\ntulliportille asti, saapui hän alueille, joissa saattoi sanoa Pariisin\nkatoavan. Siellä ei ollut yksinäistä, sillä siellä kulki ihmisiä. Se ei\nollut tavallista maalaismaisemaa, sillä siellä näkyi taloja ja katuja.\nSe ei ollut kaupunkia, sillä kaduissa oli kuorut kuin maanteissä ja\nniillä kasvoi ruohoa. Se ei ollut kylää, siksi olivat talot liian\nkorkeat. Mitä se sitten oli? Se oli asuttua seutua, missä ei ollut\nketään; se oli autiota paikkakuntaa, missä asusti joku. Se oli\nsuurkaupungin puistokatua, Pariisin katua, joka oli yöllä metsää\nkamalampi, päivällä hautuumaata synkempi.\n\nSe oli vanhaa Hevostorin kaupunginosaa.\n\nJos tämä vaeltaja rohkeni edetä Hevostorin neljän sortuneen muurin\nulkopuolelle, jos hän suostui vielä kulkemaan Pikkupankkiirin katua\nkauvemmaksi, niin tuli tämä uskalias vaeltaja Vignes-Saint-Marcelin\nkadunkulmauksen tuntemattomille perille, jätettyään oikealle kädelle\nkorkeiden muurien suojaaman puutarhan, sitten nurmikentän, missä kohosi\njättiläismajavain rakennusten kaltaisia parkkikasoja, sitten aitauksen,\njoka oli täpösen täynnä hirsiä, tukkeja, sahajauhoja ja höylänlastuja\nja jonka korkeimman puuröykkiön harjalla ulvoi suuri koira, sitten\npitkän, matalan, peräti luhistuneen kivi-aidan, jossa näkyi pieni,\nmusta, keväisin kukkiin peittyvien sammalten verhoama ovi, sitten\nkaikkein autiommalla kohdalla tavattoman ruman, ränsistyneen hökkelin,\njonka seinään oli maalattu suurin kirjaimin: _Kielletty Kiinnittämästä\nIlmoituksia_. Siellä, lähellä erästä tehdasta ja kahden puutarhan\nmuurien väliin sulkeutuneena törrötti niihin aikoihin talorähjä, joka\nensi katsaukselta näytti pieneltä kuin pahainen tölli, mutta joka itse\nasiassa oli avara kuin tuomiokirkko. Pääty oli kadulle päin, siitä sen\nnäennäinen pienuus. Melkein koko talo oli piilossa. Siitä näkyi vain\novi ja yksi akkuna.\n\nTalossa oli vain yksi kerros.\n\nTaloa tarkemmin tutkiessa pisti se seikka ensimmältä silmiin, että tuo\novi oli ikänsä kaiken saattanut olla vain kurjan hökkelin ovi,\nsensijaan kun tuo akkuna, jos sen kamanat olisivat olleet hakattua\nkiveä eivätkä epäsäännöllisiä lohkareita, olisi saattanut olla jonkun\nkeskikaupungin loistorakennuksen akkuna.\n\nOvi oli vain lahonneista laudoista miten kuten kyhätty rämä, jota\npitivät kasassa huolimattomasti veistetyt, halkonaiset poikkipuut. Sen\nedessä olivat jyrkät, korkea-askelmaiset, kuraiset, tomuiset,\nlikaisenharmaat rappuset, jotka olivat yhtä leveät kuin sekin, ja\njoiden nähtiin nousevan kadulta suoraan kuin tikapuut ja katoavan\nniiden kahden muurin varjoon. Muodottoman ovi-aukon ylä-osaa reunusti\nkapea, ohut lauta, jonka keskelle oli sahattu kolmikulmainen reikä.\nTämä aukko teki samalla sekä ullakonakkunan että tähystysreijän\ntehtäviä, kun ovi oli suljettuna. Oven sisäpuolelle oli musteeseen\nkastettu sivellin kahdella vetäisyllä piirtänyt numeron 52, ja\nlautaan oli samainen sivellin töhertänyt numeron 50. Siitä syntyi\nepätietoisuutta. Missä sitä oikeastaan oltiin? Oven ulkopuoli sanoi:\nnumerossa 50. Oven sisäpuoli väitti: eipä, numerossa 52.\n\nKolmikulmaista aukkoa verhosivat uudinten tapaan kaikenlaiset harmaat\nrääsyt.\n\nAkkuna oli leveä ja tarpeeksi korkea, ja siinä oli sälekaihtimet ja\nsuuriruutuiset lasin kehät. Mutta niissä suurissa ruuduissa oli\nmonenlaisia vammoja, joita taidokkaat paperivarustukset sekä peittivät\nettä ilmaisivat. Ja rikkinäiset, retkottavat kaihtimet uhkasivat\npikemmin ohikulkijoita kuin suojasivat talon asukkaita. Niistä puuttui\nsieltä ja täältä vaakasuoria säleitä, ja niiden tilalle oli\nyksinkertaisesti naulattu lautoja pystysuoraan, niin että koko juttu\nalkoi sälekaihtimista ja päättyi akkunanluukkuun.\n\nTämä ovi, joka näytti kurjaa kurjemmalta, ja tämä akkuna, joka näytti\nylhäiseltä, niin ränsistynyt kuin se olikin, olivat samassa talossa\nnähtyinä kuin kaksi kerjäläistä, jotka olisivat kulkeneet yksissä ja\nastelleet rinnakkain, samoissa rääsyissä, mutta kuitenkin peräti\nerilaisina: toinen olisi koko ikänsä ollut ryysyläinen, toinen taas\nhieno, ylhäinen herra.\n\nPortaat veivät hyvin avaraan rakennukseen, joka oli kuin ihmisasunnoksi\nmuutettu vaunuvaja. Rakennuksen sisällä kulki pitkä käytävä, mihin\navautui molemmin puolin erisuuruisia huoneita, jotka olivat töin tuskin\nasuttavia ja jotka näyttivät pikemmin lautakojuilta kuin kamareilta.\nNämä huoneet saivat valonsa hämärästä ympäristöstä. Kaikki oli siellä\nhimmeätä, painostavaa, kalpeata, surullista, hautamaista. Aina sen\nmukaan, olivatko raot katossa tai ovessa, tuli sisään kylmiä säteitä\ntai hyisiä viimoja. Tämänlaisten ihmisasuntojen mieltäkiinnittävänä\nerikoisuutena ovat tavattoman suuret hämähäkit.\n\nVasempaan ovesta, puistokadun puolella, muodosti muuan umpeenmuurattu\naukko pienen, nelikulmaisen syvennyksen, jonka lapset olivat heitelleet\ntäyteen kiviä.\n\nOsa tätä rakennusta on hiljattain hävitetty. Sen mukaan, mitä siitä on\nnykyään jäljellä, voi päättää, millainen se on aikoinaan ollut.\nKokonaisuudessaan on se tuskin sataa vuotta vanhempi. Sata vuotta\nmerkitsee kirkon nuoruutta, mutta talon vanhuudenheikkoutta. Näyttää\nkuin ottaisi ihmisen asunto osaa hänen elämänsä lyhyyteen, ja kuin\npyrkisi Jumalan asunto olemaan ijankaikkinen niinkuin Hän itse.\n\nKirjeenkantajille oli tämä talo tunnettu nimellä numero 50-52. Mutta\nympäristössä sanottiin sitä yleisesti Gorbeaun taloksi.\n\nSelittäkäämme, mistä tämä nimi johtui.\n\nKaikenlaisten pikkutietojen keräilijät, jotka suurella huolella\nkokoilevat jos jonkinlaisia kaskuja ja juttuja ja jotka pistelevät\nhäipyvät aikamäärät neulalla muistinsa kammioihin, tietävät viime\nvuosisadalla, 1770:n tienoilla Pariisin ali-oikeudessa olleen kaksi\nsyyttäjää, joista toisen nimi oli Corbeau, toisen Renard, nimet, jotka\njo La Fontainella esiintyvät toistensa yhteydessä. Tilaisuus oli liian\nhoukutteleva, jotta oikeuden muut virkamiehet olisivat voineet olla\nkäyttämättä sitä hyväkseen. Pian kiertelikin oikeustalon käytäviä ja\nkomeroita seuraava, hiukan ontuviin sakeisiin puettu ivamukaelma:\n\n    Herra Corbeau, harjall' asiakirjain istuen\n    Ryöstöhakemusta pitää nokassaan;\n        Herra Renard, hajun houkutusta noudattaen,\n        Hälle puhelevi tapaan seuraavaan:\n    Hei, hyvää päivää! j.n.e.\n\nKunnon lakimiehet, joita kovasti harmittivat toverien sukkeluudet ja\njoiden arvokkaaseen esiintymiseen ivalliset naurunrähähdykset hyvin\nhuonosti sopivat, päättivät muuttaa nimensä ja kääntyä siinä\ntarkoituksessa kuninkaan puoleen. Anomus esitettiin Ludvig XV:lle\nsamana päivänä, jolloin paavin lähettiläs ja La Roche-Aymonin\nkardinaali, hartaasti polvistuneina, hänen majesteettinsa\nläsnä-ollessa, pistivät kumpikin tohvelin vuoteesta nousevan rouva\ndu Barryn paljaisiin jalkoihin. Kuningas nauroi silloin, ja hän sai\nuutta nauramista kääntyessään niistä kahdesta piispasta niihin kahteen\nsyyttäjään. Hän suvaisi tosiaankin armossa suostua näiden kahden\nvirkaherran anomukseen, tai ainakin sinne päin. Kuninkaan nimessä\nsallittiin herra Corbeaun lisätä nimensä alkukirjaimeen pieni sakara,\nniin että hänestä siten tuli Gorbeau. Herra Renardille kävi hullummin,\nsillä häntä käskettiin alkuperäisen nimensä eteen liittämään P, ja niin\nmuodostui hänen nimestään Prenard. Toinen nimi ei siis ollut ensimäistä\npaljoakaan suosittelevampi.\n\nPaikallisen perimätiedon mukaan piti nyt tämän samaisen herra Gorbeaun\nolleen numeroilla 50-52 merkityn, Sairashuoneen puistokadun varrella\nsijaitsevan talorähjän omistaja. Hänpä se kuului laittaneen sen\nmahtavan akkunankin.\n\nSiitä asti oli talo saanut kantaa Gorbeaun nimeä. Vastapäätä numeroa\n50-52, puistokadun muiden istutusten joukossa, kohoaa suuri, melkein\nkokonaan kuivanut jalava. Sen kohdalta avautuu Gobeliini-tulliportin\nkatu, jonka varrella ei vielä silloin ollut taloja, joka ei ollut\nkivetty, jonka puut kasvoivat miten sattui, joka aina vuodenajan mukaan\noli joko vihreä tai lokainen ja joka päättyi suoraan Pariisin\nympärysmuuriin. Vihtrillin hajua löyhähtelee läheisen tehtaan\nkatto-aukoista.\n\nTulliportti oli aivan lähellä. Vuonna 1823 oli ympärysmuuri vielä\npystyssä.\n\nTämä portti herätti mieliin synkkiä muistoja. Siitä mentiin Bicêtreen.\nSiitä kulkivat keisarikunnan ja sitä seuranneen kuningaskunnan aikana\nPariisiin kuolemaan tuomitut mestauspäivänään. Siellä tehtiin myös 1829\ntienoilla se salaperäinen murha, jota sanottiin \"Fontaineblaun\ntulliportin murhaksi\" ja jonka toimittajia ei oikeus saanut selville.\nKamala ongelma, jota ei ole kyetty ratkaisemaan, kauhea arvoitus, johon\nei ole saatu vastausta. Astukaa muutamia askeleita ja te löydätte\nsurullisen kuuluisan Croulebarben kadun, missä Ulbach surmasi tikarilla\nivryläisen vuohipaimenettaren ukkosen jyristessä kuin laulunäytelmässä\nikään. Astukaa vielä muutamia askeleita ja te saavutte Pyhän Jaakon\ntulliportin inhottavain, typisteltyjen jalavain, näiden mestauslavaa\npeitteleväin ihmisystäväin avustajien lähettyville, myymälähajuisen,\nporoporvarillisen yhteiskunnan kurjalle häpeäpaikalle, yhteiskunnan,\njoka piileskeli kuolemanrangaistusta: ei uskaltanut sitä ratkaisevasti\npoistaa eikä taas rohkeasti, jyrkästi säilyttää.\n\nKolmekymmentäseitsemän vuotta takaperin, kun ei ottanut huomioon tätä\nPyhän Jaakon toria, jonka kohtalo oli ikäänkuin ennalta määrätty ja\njoka on aina ollut kauhistava nähdä, oli ehkä koko tämän synkän\npuistokadun synkin kohta tuo numeroilla 50-52 merkityn talorähjän\nnykyäänkin niin vähän viehättävä seutu.\n\nParempia taloja alkoi sinne kohoilla vasta kaksikymmentäviisi vuotta\nmyöhemmin. Paikka oli ylen vastenmielinen. Sen herättämäin synkkien\najatusten valtaamana tunsi olevansa ikäänkuin Naissairaalan, jonka\nkupukattoa hiukan häämötti, ja Bicêtren, jonne vievä portti oli aivan\nlähellä, puserruksissa: naisen hulluuden ja miehen järjettömyyden\npuserruksissa. Niin pitkälle kuin silmä kantoi eroitti vain\nteurastamoita, ympärysmuurin ja muutamia harvoja tehtaita, jotka olivat\nkuin kasarmeja tai luostareita. Kaikkialla näkyi kurjia kojuja ja\ntörkyä, vanhoja muureja, mustia kuin käärinliinat, uusia muureja,\nvalkoisia kuin hikiliinat, yhdensuuntaisia puurivejä, säännöllisiä\ntaloja, matalia rakennuksia, pitkiä, kylmiä viivoja ja suorien kulmien\nväsyttävää yksitoikkoisuutta. Ei maa-alan vaihtelevaisuutta, ei\nainuttakaan rakennuttajan oikkua, ei poimuakaan. Vain jäätävä,\nsäännöllinen, kamala kokonaisuus. Ei mikään niin sydäntä kourista kuin\njylhän yksitoikkoinen säännöllisyys. Säännöllinen on aina ikävää, ja\nikävä on murheen äiti. Epätoivo haukottelee. Saattaa mielessään\nkuvitella vielä kamalamman helvetin kuin se, missä kärsimykset ja\nkidutukset vaivaavat: helvetin, missä on ikävä. Jos sellainen helvetti\nolisi olemassa, olisi tämä Sairashuoneen puistokadun kohta saattanut\nolla sen esikartano.\n\nMutta yön tullessa, jolloin valo häipyy, etenkin talvisin, hetkellä,\njolloin viima tempoo jalavista niiden viimeisetkin punertavat lehdet,\njolloin pimeys on synkkä ja tähdetön, tai jolloin kuu ja tuuli puhkovat\naukkoja pilviin, muuttui tämä puistokatu äkkiä kauhistavaksi. Mustat\nviivat vaipuivat ja hävisivät pimeyteen kuin äärettömyyden jatkoina.\nVaeltaja ei voinut olla muistelematta siihen paikkaan liittyviä\nlukemattomia hirsipuutarinoita. Koko tuo yksinäinen seutukunta, missä\noli niin paljon rikoksia tehty, värisytti ja inhotti. Luuli tuntevansa\nkavalain ansojen ja sadinten odottavan viritettyinä pimeässä,\nkaikkialla oli näkyvinään jotakin epäilyttävää, ja puiden välissä\nammottavat pitkuliaiset, nelikulmaiset syvennykset olivat kuin valmiita\nhautoja. Päivällä oli seutu ruma, illalla synkkä, yöllä kammottava.\n\nKesähämärissä näkyi siellä ja täällä vanhoja akkoja istumassa sateiden\nmädättämillä penkeillä jalavain juurella. Ne akat kerjäsivät\nmielellään.\n\nMuuten pyrki koko tämä kaupunginosa, joka näytti pikemmin\nvanhentuneelta kuin vanhalta, muuttamaan muotoaan. Ken tahtoi sitä\nsittemmin nähdä, hänen tuli pitää kiirettä. Joka päivä hävisi joku\ntämän kokonaisuuden osa. Nykyään, ja jo kahdenkymmenen vuoden ajan, on\nOrleansin rautatien asema sijainnut aivan tämän vanhan etukaupungin\nvieressä ja lohkaissut siitä kappaleen toisensa jälkeen. Minne ikinä\nsuurkaupungin laidoille rautatienasema laitetaankin, kaikkialla\nmerkitsee se etukaupungin kuolemaa ja varsinaisen kaupungin syntymistä.\nItujen peittämä maa näyttää vapisevan ja avautuvan nielemään ihmisten\nvanhat asumukset ja nostamaan ilmoille uusia näiden suurten\nliikekeskusten lähettyville, missä valtavat vaunujonot jyrisevät, ja\nmissä sivistyksen hiiliä syövät, tulta suitsevat hepohirviöt\npuuskuttavat. Vanhat talot luhistuvat, uudet kohoavat entisiä\nverrattomasti upeampina.\n\nOrleansin rautatien aseman vallattua Naissairaalan entiset alueet,\ntärisevät Pyhän Vihtorin kaivantojen ja kasvitarhan läheiset vanhat,\nkapeat kadut ankarasti, kun niitä kolme, neljä kertaa päivässä\njyristävät postivaunut, pika-ajurit ja tavalliset matkustajavaunut,\njotka kerran työntävät talot kauvemmaksi oikealle ja vasemmalle. Sillä\nhyvin merkillinen, mutta tosiperäinen havainto on, että samoin kuin\naurinko suurissa kaupungeissa saa etelänpuoleisten talojen julkipuolet\nkasvamaan ja kehittymään, samoin leventää ajoneuvojen vilkas liike\nkatuja. Uuden elämän oireet ovat silminnähtävät. Tämän vanhan,\nmaaseutumaisen laitakaupungin etäisimpiinkin soppiin ilmestyy kivitys,\nkatukäytäviä alkaa muodostua ja edetä sinnekin, missä ei ole vielä\nniiden astujoita. Eräänä muistettavana aamuna, heinäkuussa vuonna 1845,\nnähtiin siellä äkkiä mustien asfalttipatojen savuavan. Sinä päivänä\nsaattoi sanoa sivistyksen ehtineen Ourdnen kadulle ja Pariisin\nvalloittaneen Saint-Marceaun etukaupungin.\n\n\n\n\n2.\n\nKeltasirkku ja huuhkaja samassa pesässä.\n\n\nYlempänä kuvatun Gorbeaun talon edustalla pysähtyi Jean Valjean.\nPetolinnun tavoin oli hän valinnut tämän yksinäisen, aution paikan\ntyyssijakseen.\n\nLiivintaskustaan penkoi hän pää-avaimen tapaisen, avasi oven, astui\nsisään, sulki sitten oven huolellisesti ja nousi portaat, yhä kantaen\nCosettea.\n\nPortaiden yläpäähän päästyään veti hän taskustaan toisen avaimen ja\navasi sillä toisen oven, jonka hän myöskin heti lukitsi jälleen. Huone,\nminne hän astui, oli jonkunlainen tilava ullakkokamari, jonka ainoana\nkalustuksena olivat lattialle levitetty patja, pöytä ja pari tuolia.\nNurkassa hehkui pieni rauta-uuni. Puistokadun lyhty valaisi heikosti\ntätä viheliäistä koppia. Perällä oli pieni syvennys ja siinä\nvyöpohjainen vuode. Jean Valjean kantoi Cosetten tälle vuoteelle ja\nlaski lapsen siihen. Lapsi ei herännyt.\n\nHän iski tulta tuluksin ja sytytti kynttilän; nämä kojeet oli jo\nennakolta varattu pöydälle. Ja kuten eilen illallakin, alkoi hän taas\nkatsella Cosettea, kasvoilla ilme, jonka liikutus, sydämellisyys ja\nheltymys muistutti melkein hourailua. Pikku tyttö oli vaipunut uneen,\ntietämättä, kuka häntä kuljetti, ja jatkanut nukkumistaan, tietämättä,\nmissä oli. Hänestä henki se rauhallinen luottamus, johon kykenee vain\nsuuri väkevyys tai suuri heikkous.\n\nJean Valjean kumartui suutelemaan tämän lapsen kättä.\n\nYhdeksän kuukautta aikaisemmin oli hän samaten suudellut äidin kättä,\näidin, joka oli myös vaipunut uneen.\n\nSama tuskaisa, syvä, ahdistava tunne täytti nytkin hänen sydämensä.\n\nHän polvistui Cosetten vuoteen ääreen.\n\nOli jo täysi päivä, mutta lapsi nukkui yhä. Joulukuisen auringon kalpea\nsäde tunkeutui kurjan huoneen akkunasta sisään ja veteli kattoon pitkiä\nvalo- ja varjosäikeitä. Äkkiä jyrisivät raskaat kivivankkurit\npuistokatua pitkin, täristivät talorähjää ukkosen tavoin ja panivat sen\nvapisemaan perustuksiaan myöten.\n\n\"Heti, rouva!\" kiljaisi Cosette, pelästyneenä heräten, \"heti! heti!\"\n\nJa hän kavahti vuoteelta, silmäluomet vielä puoliksi sikeän unen\nsulkemina, ojentaen kättänsä huoneen nurkkaa kohti.\n\n\"Ai, ai, missä on luutani!\" hätäili hän.\n\nHän avasi silmänsä täydelleen ja näki Jean Valjeanin hymyilevät kasvot.\n\n\"Ahaa, niin, sehän onkin totta!\" huudahti lapsi. \"Hyvää huomenta,\nherra.\"\n\nLapset ottavat ilman pitempiä ihmettelyjä, tutunomaisesti vastaan onnen\nja ilon, koska he ovat luonnostaan pelkkää onnea ja iloa.\n\nCosette äkkäsi Katariinan vuoteensa jalkopäässä, otti sen syliinsä, ja\nsillä leikitellen teki hän satoja kysymyksiä Jean Valjeanille:\n\nMissä oltiin? Oliko Pariisi iso? Oliko rouva Thénardier hyvin kaukana?\nEikö hänen enää koskaan tarvitse mennä rouva Thénardierin luo? J.n.e.\nJ.n.e.\n\nÄkkiä hän huudahti:\n\n\"Miten täällä onkaan kaunista!\"\n\nHuone oli kehno ja kurja. Mutta hän tunsi itsensä vapaaksi.\n\n\"Lakaisenko minä tätä hiukan?\" kysyi hän sitten.\n\n\"Leiki sinä vain!\" vastasi Jean Valjean.\n\nNäin kului päivä.\n\nMitään kohtalostaan ymmärtämättä ja pyrkimättäkään sitä ymmärtämään,\noli Cosette sanomattoman onnellinen tämän nuken ja tämän ukon seurassa.\n\n\n\n\n3.\n\nKaksi onnettomuutta tuottaa yhtyneenä onnea.\n\n\nSeuraavankin päivän sarastaessa oli Jean Valjean Cosetten vuoteen\nääressä. Liikahtamatta odotti hän siinä lapsen heräämistä.\n\nUusi tunne tunkeutui hänen sieluunsa.\n\nJean Valjean ei ollut koskaan rakastanut ketään. Kaksikymmentäviisi\nvuotta oli hän ollut yksinään maailmassa. Hän ei ollut koskaan ollut\nisä, rakastaja, aviopuoliso, ystävä. Vankilassa oli hän ollut ilkeä,\nsynkkä, juro, tietämätön ja raaka. Tämän vanhan rangaistusvangin sydän\noli vielä neitsyyden tilassa. Sisarestaan ja sisarensa lapsista oli\nhänellä ollut vain etäinen, hämärä muisto, joka oli lopulta haihtunut\nmelkein kokonaan. Hän oli ponnistellut ankarasti heidät löytääkseen,\nmutta kun hän ei ollut siinä onnistunut, oli hän unohtanut heidät.\nSellainen on ihmisluonto. Hänen nuoruutensa muut kiintymykset, mikäli\nniitä oli ollut, olivat myös vaipuneet unohduksen yöhön.\n\nKun hän näki Cosetten, kun hän kantoi tätä onnetonta lasta orjuudesta\nvapauteen, joutui koko hänen sisimpänsä hurjan liikutuksen valtaan.\nKaikki, mitä hänessä oli hellää ja tunnekykyistä, heräsi ja pyrki\nkohdistumaan tähän lapseen. Hän astui Cosetten vuoteen ääreen ja hän\nvapisi riemusta. Hän tunsi puristuksia kuin äiti, eikä hän tiennyt,\nmitä se oli. Sillä hyvin salaperäinen, mutta hyvin ihana on tunteiden\nsuuri, ihmeellinen nousu sydämessä, joka alkaa rakastaa.\n\nVanha, kokematon sydän parka!\n\nMutta koska hänellä oli ikää viisikymmentäviisi vuotta ja Cosettella\nvain kahdeksan, suli hänen elämänsä ensimäinen ja ainoa rakkaus\nkuvaamattomaksi hohteeksi.\n\nNyt kohtasi hän valkeuden enkelin toisen kerran. Piispa oli nostanut\nhänen taivaansa rannalle hyveen ruskotuksen. Cosette loihti sinne\nrakkauden loimon.\n\nEnsimäiset päivät vierivät huomaamatta siinä hohteessa.\n\nCosettekin muuttui tietämättään toiseksi, hänkin, pikku raukka! Kun\nhänen äitinsä hänet jätti vieraiden huomaan, oli hän niin pieni, ettei\nhän muistanut siitä enää mitään. Kaikkien lasten tavoin, jotka nuorten\nviinipuunvesojen lailla pyrkivät kiintymään kaikkeen, oli hänkin\npyrkinyt rakastamaan. Hän ei ollut siinä onnistunut. Kaikki olivat\ntyöntäneet hänet luotaan, Thénardier, heidän lapsensa, muiden lapset.\nHän oli jo rakastanut talon koiraa, mutta sekin oli kuollut. Sen\njälkeen olivat kaikki häntä hyljeksineet, sekä ihmiset että muut.\nSurullista on sitä sanoa -- me olemme siihen jo viitanneetkin -- tämän\nkahdeksanvuotiaan lapsen sydän oli pysynyt kylmää kylmempänä. Se ei\nollut hänen vikansa, sillä rakastamisen kykyä ei häneltä puuttunut;\nhäneltä puuttui rakastamisen tilaisuutta. Niinpä alkoikin heti\nensimäisestä päivästä kaikki, mikä hänessä tunsi ja ajatteli, rakastaa\ntätä ukkoa. Hän tunsi, mitä hän ei ollut koskaan ennen tuntenut: hän\ntunsi koko olemuksensa avautuvan hellemmille vaikutuksille.\n\nUkko ei näyttänyt hänestä enää vanhalta eikä köyhältä. Jean Valjean oli\nhänestä kaunis, samoin kuin heidän kurja asuntonsa oli hänestä ollut\nkaunis.\n\nSenlaisia ovat aamuruskon, lapsuuden, nuoruuden, ilon vaikutukset.\nMaailman ja elämän uutuudella on siinä osansa. Ei mikään ole ihanampaa\nkuin onnen helovärinen heijastus kurjaan asumukseen. Mutta meillä\nkaikilla on muistossamme tuollainen sinenhohtava ullakkokamari.\n\nViidenkymmenen vuoden ikä-eroituksen kautta oli luonto kaivannut syvän\njuovan Jean Valjeanin ja Cosetten välille. Mutta kohtalo täytti tämän\njuovan. Kohtalo saattoi äkkiä toistensa yhteyteen ja kihlasi voimassaan\nvastustamattomana toisilleen nämä kaksi harhailevaa, juuriltaan\ntemmaistua olentoa, joita ikä eroitti, mutta joita onnettomuus yhdisti.\nToinen täydensi toista. Cosette etsi vaistomaisesti isää, samaten kuin\nJean Valjean etsi vaistomaisesti lasta. Kohtaaminen merkitsi siis\ntapaamista. Sillä salaperäisellä hetkellä, jolloin heidän kätensä\nyhtyivät, kiintyvät he toisiinsa iki-ajoiksi. Kun nämä kaksi sielua\nhuomasivat toisensa, tunsivat he olevansa välttämättömiä toisilleen, ja\nhe liittyivät lujasti yhteen.\n\nYmmärtäen sanat niiden avarimmassa, ehdottomimmassa merkityksessä,\nsaattaisi sanoa, että haudan seinät eroittivat heidät kaikista muista\nihmisistä ja että Jean Valjean oli leski, niinkuin Cosette oli orpo.\nSiitä johtui, että Jean Valjeanista tuli ikäänkuin jollakin\ntaivaallisella tavalla Cosetten isä.\n\nEikä se salaperäinen vaikutus, jonka Cosetteen teki Chellesin metsän\npimeydessä Jean Valjeanin käden tarttuminen hänen käteensä, ollut\nmitään kuvittelua, vaan todellisuutta. Tämän miehen astuminen tämän\nlapsen kohtalon piiriin merkitsi Jumalan tarttumista hänen elämänsä\nohjaksiin.\n\nMuuten oli Jean Valjean oivallisesti valinnut tyyssijansa. Hän oli\nsiellä niin hyvässä turvassa, että se näytti häiriintymättömältä.\n\nMakuukammiolla varustettu huone, missä hän Cosetten kanssa asui, oli\njuuri se huone, jonka akkuna oli puistokatua päin. Tämä akkuna oli\nainoa koko talossa, eikä naapurien katseita tarvinnut peljätä ei\nsivuilta eikä edestä.\n\nNumero 50-52:n alikerros, joka oli kuin mikäkin ränsistynyt\nvajarakennus, oli puutarhurien varastohuoneena, eikä se ollut missään\nyhteydessä ylemmän kerroksen kanssa. Niiden välillä oli permanto, jossa\nei ollut ei aukkoa eikä portaita ja joka oli kuin talorähjän pallea.\nYlemmässä kerroksessa oli, kuten olemme huomauttaneet, useampia\nhuoneita ja ullakkokammioita, joista vain yhdessä asui Jean Valjeanin\ntaloutta hoitava vanha eukko. Muut olivat tyhjillään.\n\nTämä eukko, jota kunnioitettiin tuolla komealla nimellä\n_päävuokralainen_, mutta jolla itse asiassa oli hoidettavinaan\nportinvartijattaren tehtävät, oli joulupäivänä luovuttanut hänelle\ntämän huoneen. Hän oli sanonut saavansa eläkettä valtiolta, mutta\njoutuneensa häviölle espanjalaisissa liike-yrityksissä ja siirtyvänsä\nnyt tänne tyttärentyttärineen. Hän oli maksanut kuusi kuukautta\netukäteen ja antanut eukolle toimeksi kalustaa huone ja makuukammio.\nTämän kalustamisen tuloksiin olemme jo tutustuneet. Samainen eukko oli\nheidän kotiutumisensa iltana sytyttänyt tulen rauta-uuniin ja\nvarustanut kaikki valmiiksi.\n\nViikot vierivät. Tässä kurjassa hökkelissä viettivät he yksissä\nonnellista elämää.\n\nJo varhaisesta aamunkoitosta nauroi, puheli ja lauleli Cosette.\nLapsilla on aamulaulunsa kuten linnuillakin.\n\nJoskus tapahtui, että Jean Valjean tarttui hänen punertavaan,\npaleltumain sierottamaan kätöseensä ja suuteli sitä. Lapsi raukka, joka\noli tottunut vain lyönteihin, ei ymmärtänyt siitä mitään ja poistui\nhäpeissään.\n\nTuon tuostakin muuttui hänen ilmeensä vakavaksi, ja hän tarkasteli\npientä mustaa pukuansa. Cosette ei käynyt enää ryysyissä, hän kävi\nsurupuvussa. Hän oli päässyt kurjuudesta ja astunut elämään.\n\nJean Valjean oli ryhtynyt opettamaan hänelle aakkosia. Lasta\ntavuuttaessaan johtui hän väliin ajattelemaan, että hän oli\nrangaistusvankilassa opetellut lukemaan pahat aikomukset mielessä. Nämä\naikomukset olivat nyt muuttuneet tykkänään toisiksi, nyt, kun hän\nopetti lasta lukemaan. Ja vanha kaleerivanki hymyili enkelten\nmietteliästä hymyä.\n\nHän tunsi siinä ylemmän johtoa, tahdon ohjausta, joka ei ollut\nihmisten, ja hän vaipui mietiskelyihin. Hyvillä ajatuksilla on\npyörryttävät syvyytensä kuten huonoillakin.\n\nOpettaa Cosettea lukemaan ja toimittaa lasta leikkimään, siinä oli\nmelkein Jean Valjeanin koko elämä. Ja sitten puheli hän lapselle tämän\näidistä ja ohjasi häntä rukoukseen.\n\nLapsi sanoi häntä _isäksi_, eikä hänelle muuta nimeä tietänytkään.\n\nJean Valjean saattoi tuntikausia katsella hänen pukevan ja riisuvan\nnukkeaan ja kuunnella hänen haasteluaan. Elämällä oli nyt hänen\nmielestään tarkoituksensa, ihmiset olivat hänestä hyviä ja rehellisiä,\nhän havaitsi jaksavansa elää hyvin vanhaksi nyt, kun tämä lapsi häntä\nrakasti. Hän näki tulevaisuutensa kirkkaana ja säteilevänä, koska\nCosette levitti siihen viehättävää valoaan. Parhaimmiltakaan ei joskus\npuutu itsekkäitä ajatuksia. Väliin oli hän tuntevinaan jonkunlaista\ntyytyväisyyttä siitä, että Cosettesta tulisi ruma.\n\nTämä on vain meidän yksityinen mielipiteemme. Mutta lausuaksemme\najatuksemme täydellisenä, ei meistä näytä mahdottomalta, että Jean\nValjean olisi alkaessaan rakastaa Cosettea tarvinnut tätä kiihoketta\nhyvässä pysyäkseen. Hän oli uusilta puolilta tutustunut ihmisten\nilkeyteen ja yhteiskunnan kurjuuteen, puolilta, jotka estivät näkemästä\nkokonaisuutta ja jotka paljastivat totuuden vain osaksi. Hän oli nähnyt\nnaisen kohtalon Fantinen tarinassa, hän oli tutustunut virkavaltaan\nJavertin henkilössä. Hän oli uudelleen joutunut rangaistusvankilaan,\ntällä kertaa siksi, että oli menetellyt oikein. Uusia katkeria\nkokemuksia ei ollut suinkaan puuttunut. Inho ja kyllääntymys olivat\nvaltaamaisillaan hänet jälleen. Piispan muistokin oli ehkä muutamin\nhetkin hyvin lähellä himmenemistään, vaikkapa vain sitten loistaakseen\nsitä kirkkaampana ja mahtavampana; mutta tämä pyhitetty muisto himmeni\nehdottomasti. Kuka tietää, eikö Jean Valjean ollut menettämäisillään\ntoivoaan ja vaipumaisillaan uudelleen liejuun?\n\nMutta nyt hän rakasti, ja nyt oli hän väkevä.\n\nAh! Hän ei tosiaankaan seisonut yhtään vakavammin kuin Cosettekaan. Hän\nsuojeli lasta, ja lapsi tuki häntä. Hänen avullaan jaksoi lapsi kulkea\neteenpäin elämässä. Lapsen avulla jaksoi hän kulkea eteenpäin hyveessä.\nHän oli lapsen turva, ja lapsi oli hänen tukensa. Kohtalo! Miten\ntutkimattomat, jumalalliset ovatkaan sinun salaisuutesi, miten\nihmeelliset sinun tiesi!\n\n\n\n\n4.\n\nPäävuokralainen tekee huomioita.\n\n\nVarovaisuudessaan ei Jean Valjean koskaan poistunut talosta päivisin.\nMutta hämärän tultua käveli hän tunnin, pari, joskus yksin, usein\nCosette seuranaan, etsien puistokatujen yksinäisimpiä soppia ja astuen\nkirkkoihin yön saavuttua. Mieluiten kävi hän Saint-Médardin kirkossa,\njoka oli lähinnä. Milloin hän ei ottanut Cosetteä mukaansa, jäi lapsi\neukon huomaan, mutta suuri oli hänen ilonsa päästessään kävelemään ukon\nkanssa. Hänen mielestään oli ukon seurassa vietetty hetki huvittavampi\nyksinpä Katariina-puuhailujakin. Ukko piti häntä kädestä ja kertoili\nhänelle hauskoja tarinoita.\n\nCosette olikin luonteeltaan hyvin iloinen.\n\nEukko siisti ja valmisti ruoan ja kävi ostoksilla.\n\nHe elivät hyvin säästeliäästi, pitäen tosin aina pientä tulta uunissa,\nmutta muuten esiintyen hyvin vaatimattomasti. Jean Valjean ei ollut\nmillään tavoin muuttanut huoneen kalustusta. Hän oli vain laitattanut\ntäydellisen oven entisen, lasilla varustetun sijalle Cosetten\nmakuukammioon.\n\nHän piti yhä keltaista takkiaan, mustia kaatioitaan ja vanhaa hattuaan.\nKadulla luultiin häntä rutiköyhäksi. Sattui joskus, että hyväsydämiset\nnaiset kääntyivät antamaan hänelle rahaa. Jean Valjean otti rahan ja\nkiitti syvään kumartaen. Mutta joskus tapahtui myös, että hän tapasi\njonkun kurjimuksen apua anomasta. Silloin vilkaisi hän ympärilleen,\nnähdäkseen, huomasiko häntä kukaan, läheni vaivihkaa ryysyläistä,\npainoi hänen kouraansa rahan, usein hopearahan, ja kaikkosi nopeasti.\nSiitä oli haittansa. Niillä paikoin alettiin häntä mainita nimellä\n_almuja jakeleva kerjäläinen_.\n\nVanha _päävuokralainen_, ilkeä olento, jonka kateelliset silmät olivat\nalituisesti tähdättyinä lähimäiseensä, vakoili uutterasti Jean\nValjeania, vaikka tällä ei ollut siitä aavistustakaan. Eukko oli hiukan\nkuuro, mikä vain sai hänen kielensä sitäkin kerkeämmin liikkumaan.\nNuoruutensa ajoilta oli hänellä jäljellä kaksi hammasta, yksi\nyläleuvassa, toinen alaleuvassa, joita hän alituiseen takoi vastakkain.\nHän oli kokenut udella yhtä ja toista Cosettelta, mutta koska tämä ei\nmitään tiennyt, ei hän voinut mitään ilmaista, paitsi sen, että he\ntulivat Montfermeilistä. Aamuna muuanna huomasi tämä urkkija Jean\nValjeanin menevän erääseen talon asumattomaan huoneeseen, kasvoilla\nilme, joka tuntui eukosta kummalliselta. Hän seurasi Jean Valjeania\nhiljaa kuin vanha kissa ja saattoi seurata hänen toimiaan piilostaan\nvastapäisen oven takaa. Suuremmaksi varmuudeksi käänsi Jean Valjean\nselkänsä tätä ovea päin. Eukko näki hänen kaivelevan taskuansa ja\nottavan sieltä pienen kotelon, sakset ja lankaa. Sitten ratkoi ukko\nhiukan takkinsa sisusta ja veti aukosta kellahtavan paperinpalasen,\njonka kiehitti auki. Kauhistuen havaitsi eukko sen tuhannen frangin\nseteliksi. Tämä oli toinen tai kolmas tuhannen frangin seteli, jonka\nhän oli nähnyt eläessään. Hän puitti pakoon ylen pelästyneenä.\n\nHetkisen kuluttua tuli Jean Valjean hänen puheilleen ja pyysi häntä\nkäymään särkemässä sen tuhannen frangin setelin, mainiten sitä\neläkkeensä puolivuotismaksuksi, jonka hän oli muka nostanut eilen.\n\n\"Mistä?\" ajatteli eukko. Hänhän poistui talosta vasta kuuden maissa\nillalla, eikä valtion maksutoimisto liene auki siihen aikaan.\n\nEukko kävi vaihtamassa setelin ja mietti ja aprikoi. Tämä tuhannen\nfrangin seteli synnytti sopivalla tavalla selitettynä ja monistettuna\nkokonaisen kauhistuneen juorutulvan Vignes-Saint-Marcelin kadun akkojen\nkeskuudessa.\n\nEräänä päivänä tapahtui, että Jean Valjean sahasi käytävässä puita\npaitahihasillaan. Eukko puuhaili parhaillaan jotakin huoneessa. Hän oli\nyksin, sillä Cosette seisoi ihailemassa puukasoja. Eukko näki takin\nnaulassa ja päätti tutkia sitä lähemmin. Sisus oli jälleen neulottu\nkiinni. Eukko tunnusteli sitä huolellisesti ja oli huomaavinaan\npäällyksen ja sisuksen välissä paperia. Varmaankin toisia tuhannen\nfrangin seteleitä!\n\nSitä paitsi löysi hän taskuista kaikenlaisia esineitä. Ei ainoastaan\nneuloja, saksia ja lankaa, jotka hän oli nähnyt, vaan myöskin tilavan\nkirjetaskun, hyvin suuren veitsen, ja, mikä epäilyttävintä, useampia\nerivärisiä tekotukkia. Tämän takin jokainen tasku näytti olevan\nerikoisesti varustettu jotakin odottamatonta tapausta varten.\n\nTalon asukkaat ehtivät näin talven viime päiviin.\n\n\n\n\n5.\n\nLattialle kilahtaoa viiden frangin raha pitää aika melua.\n\n\nSaint-Médardin lähettyvillä oleili muuan kerjäläinen, joka tavallisesti\nistui kyyrysissään erään vanhan, täytetyn kaivon arkulla ja jolle Jean\nValjean usein antoi almun. Hän ei juuri kulkenut tämän miehen ohi\nojentamatta hänelle paria ropoa. Joskus hän häntä puhuttelikin.\nKerjäläisen kadehtijat sanoivat Jean Valjeanin olevan _poliisin väkeä_.\nTämä puutteenalainen oli jo seitsemänkymmenenviiden vanha, ollut ennen\npalvelijana jossakin kirkossa ja mumisi alituiseen rukouksia.\n\nEräänä iltana kulki Jean Valjean jälleen siitä ohi. Hänellä ei ollut\nCosettea mukanaan, ja hän huomasi kerjäläisen kyhjöttävän tavallisella\npaikallaan juuri sytytetyn lyhdyn alla. Tämä mies näytti rukoilevan\nkumaraisessa asennossaan, kuten ennenkin. Jean Valjean meni hänen\nluokseen ja painoi hänen käteensä tavanmukaisen almunsa. Kerjäläinen\nkohotti yht'äkkiä silmänsä, katsahti terävästi Jean Valjeaniin ja\npainoi sitten päänsä kiireesti alas jälleen. Tämä liike oli nopea kuin\nsalama, mutta Jean Valjean säpsähti. Hän luuli aivan nähneensä lyhdyn\nvalossa, ei vanhan kirkonpalvelijan nöyrää, tekopyhää naamaa, vaan\neräät toiset tunnetut, kamalat kasvot. Se huomio vaikutti häneen aivan\nkuin olisi hän yht'äkkiä joutunut pimeässä seisomaan tiikeriä\nvastapäätä. Hän peräytyi askeleen, pari, pelästyneenä, kivettyneenä,\nuskaltamatta hengittää tai puhua tai jäädä paikoilleen tai paeta,\ntuijottaen herkeämättä kerjäläiseen, joka oli painanut riepuun käärityn\npäänsä kumaraan jälleen, eikä näyttänyt enään olevan niinä miehinäkään.\nTällä eriskummallisella hetkellä vaikutti joku vaisto, ettei Jean\nValjean lausunut sanaakaan. Kerjäläinen oli aivan entisensä lainen:\nsama koko, samat ryysyt, sama muoto.\n\n\"Kaikkia vielä!\" ... mietti Jean Valjean itsekseen. \"Minä olen hullu!\nMinä hourin! Mahdotonta!\"\n\nJa hän saapui asuntoonsa perinpohjin hämmentyneenä.\n\nTuskin uskalsi hän tunnustaa itselleen, että hän oli luullut nähneensä\nJavertin kasvot.\n\nYöllä kohtausta miettiessään katui hän, ettei tullut puhutelleeksi\nmiestä, pakottaakseen häntä nostamaan päänsä uudelleen.\n\nSeuraavana päivänä yön lähetessä meni hän jälleen sinne. Kerjäläinen\noli paikoillaan.\n\n\"Hyvää iltaa, ukkoseni\", sanoi Jean Valjean reippaasti, antaessaan\nhänelle ropoaan.\n\nKerjäläinen kohotti katseensa ja vastasi valittavalla äänellään:\n\n\"Kiitoksia, hyvä herra!\"\n\nVanha kirkonpalvelija, siitä ei päässyt mihinkään.\n\nJean Valjean tunsi rauhoittuvansa täydelleen. Hän käänsi koko asian\nleikiksi.\n\n\"Missä ihmeessä minä olin Javertin näkevinäni?\" päivitteli hän. \"Joko\nnyt silmäni alkavat pettää?\"\n\nEikä hän sen koommin asiaa ajatellut.\n\nMuutamia päiviä tämän tapauksen jälkeen, tuossa kahdeksan tienoissa\nillalla, istuessaan huoneessaan ja tavuuttaessaan kovalla äänellä\nCosettea, kuuli hän talon ovea avattavan ja sitten suljettavan taas. Se\ntuntui hänestä merkilliseltä. Eukko, joka heitä lukuunottamatta oli\ntalon ainoa asukas, kävi aina levolle heti pimeän tultua, jottei\ntarvitsisi polttaa kynttilää. Jean Valjean viittasi Cosettea\nvaikenemaan. Hän kuuli portaita noustavan. Vaikka voisihan se hyvin\nolla se eukkokin, joka ehkä oli tuntenut voivansa pahoin ja käynyt\nhakemassa rohtoja. Jean Valjean heristi korviaan. Askeleet olivat\nraskaita ja kuulostivat aivan miehen askeleilta. Mutta eukko piti aika\ntanakoita kenkiä, ja vanhan eukon askeleet ovat tavattomasti miehen\naskelten kaltaisia. Siitä huolimatta sammutti Jean Valjean kynttilänsä.\n\nHän oli lähettänyt Cosetten vuoteeseen, sanoen hänelle hyvin hiljaa:\n\"Pane nyt sievästi maata!\"\n\nJa juuri kun hän oli suutelemassa lasta otsalle, pysähtyivät askeleet.\nJean Valjean istui pimeässä hiljaa, hengähtämättä, liikahtamatta\ntuolillaan, jolta hän ei ollut poistunut, selkä päin ovea. Melkoisen\npitkän ajan kuluttua, kun hän ei enää kuullut mitään, kääntyi hän\näänettömästi ja katsahtaessaan huoneensa ovelle, näki hän valoa lukon\nreijästä. Tämä pilkotus muodosti jonkunlaisen kaamean tähden keskelle\noven ja seinän mustaa pimeyttä. Siellä piteli ilmeisesti joku kynttilää\nkädessään ja kuunteli.\n\nKului muutamia minuutteja, ja valo katosi. Mutta hän ei kuullut\npienintäkään kolinaa, mikä näytti viittaavan siihen, että mies, joka\noli tullut ovelle urkkimaan, oli ottanut kengät jalastaan.\n\nJean Valjean heittäytyi pukeissaan vuoteelleen eikä voinut ummistaa\nsilmiänsä koko yönä.\n\nPäivän koittaessa, kun hän oli jo vaipunut jonkunlaiseen\nväsymyshorrokseen, herätti hänet käytävän päässä avautuvan oven kirinä.\nSitten eroitti hän samat miehen askeleet, jotka olivat eilen illalla\nnousseet portaita. Askeleet lähenivät. Hän kavahti vuoteeltaan ja\npainoi silmänsä lukon reikään, mikä oli niin iso, että hän siitä\nsaattoi toivoa näkevänsä miehen, joka oli yöllä tunkeutunut taloon ja\nkuunnellut hänen ovensa takana. Mies siellä tosiaankin kulki, tällä\nkertaa pysähtymättä, Jean Valjeanin huoneen ohi. Käytävä oli vielä niin\npimeä, ettei voinut eroittaa hänen piirteitään. Mutta miehen saapuessa\nportaiden yläpäähän, muodosti ulkoa osuva valonsäde hänestä ikäänkuin\nvarjokuvan, ja Jean Valjean näki hänet täydellisesti selän puolelta.\nMies oli kookas, puettu pitkään takkiin, vahva sauva kainalossa. Ne\nolivat Javertin peloittavat tunnusmerkit.\n\nJean Valjean olisi voinut yrittää nähdä hänet selvemmin\npuistokadunpuoleisesta akkunastaan. Mutta tämä akkuna olisi täytynyt\navata, eikä hän uskaltanut.\n\nOli ilmeistä, että tämä mies oli tullut taloon oikein avaimin, aivan\nkuin kotiinsa. Kuka oli antanut hänelle avaimen? Mitä tämä merkitsi?\n\nKello seitsemän aamulla, kun eukko tuli siistimään, katsahti Jean\nValjean häneen läpitunkevasti, mutta ei ryhtynyt kyselyihin. Eukkoa se\nei näyttänyt suuresti huolestuttavan.\n\nLakaistessaan kysyi hän:\n\n\"Herra kuuli varmaankin tultavan taloon viime yönä?\"\n\nKun ihminen on niin vanha kuin tämä eukko ja kun hän lisäksi asuu tämän\npuistokadun varrella, on kello kahdeksan aika hänestä pilkko pimeä yö.\n\n\"Aivan niin, sehän onkin totta\", vastasi Jean Valjean mitä\nluonnollisimmalla äänellä. \"Kuka sieltä sitten tuli?\"\n\n\"Talon uusi vuokralainen\", tiesi eukko.\n\n\"Jonka nimi on?\"\n\n\"En enään oikein muista. Dumont tai Daumont. Jotenkin sinne päin.\"\n\n\"Ja mikä se on miehiään, se herra Dumont?\"\n\nEukko tirkisti häneen pienillä näädänsilmillään ja vastasi:\n\n\"Valtion elätti, kuten tekin.\"\n\nHän sanoi sen ehkä aivan tarkoituksetta. Mutta Jean Valjean luuli siinä\nvastauksessa piilevän jotakin.\n\nEukon poistuttua latoi hän kääröön satasen frangia, joita hän säilytti\neräässä laatikossa, ja pisti ne taskuunsa. Mutta miten varovasti hän\nmenettelikin, jottei hänen kuultaisi liikuttelevan rahaa, pääsi muuan\nviiden frangin raha hänen käsistään ja vieri kilisten ja kalisten\npitkin lattiaa.\n\nHämärissä astui hän portaita alas ja katseli tarkasti ympärilleen\npitkin puistokatua. Hän ei nähnyt ketään. Puistokatu tuntui aivan\nautiolta. Vaikka puiden taaksehan saattoi sentään hyvin kätkeytyä.\n\nHän nousi jälleen huoneeseensa.\n\n\"Tule\", sanoi hän Cosettelle.\n\nHän otti tyttöä kädestä, ja he poistuivat molemmin talosta.\n\n\n\n\n\n\nVIIDES KIRJA\n\nÖINEN AJO, OVELAT AJAJAT\n\n\n\n\n1.\n\nTaidokkaita koukutteluja.\n\n\nSeuraavien ja myöhempienkin sivujen johdosta lienee muuan huomautus\npaikallaan.\n\nOnpa jo vuosia vierähtänyt siitä, kun tämän kirjan tekijä poistui\nPariisista. Hänen on nyt vasten tahtoaankin puhuminen itsestään. Siitä\nlähtien on Pariisi muuttanut muotoaan. Uusi kaupunki on kohonnut\nilmoille, ja se kaupunki on hänelle jotakuinkin tuntematon. Hänen ei\ntarvitse vakuuttaa rakastavansa Pariisia. Pariisi on hänen henkensä\nsyntymäkaupunki. Purkamisten ja uutisrakennusten johdosta on hänen\nnuoruutensa Pariisi, Pariisi, jonka kuvaa hän säilyttää hartaassa\nmuistossa, nykyään mennyt Pariisi. Sallittakoon hänen puhua siitä\nPariisista aivan kuin olisi se yhä olemassa. Voihan sattua, että\nsiellä, minne näiden rivien kirjoittaja vie lukijan, sanoen: \"Sillä ja\nsillä kadulla on se ja se talo\", ei ole enää katua eikä taloa. Lukija\ntarkastakoon, miten asian laita on, jos haluaa. Mitä tämän kirjan\ntekijään tulee, ei hän lainkaan tunne uutta Pariisia, ja hän kirjoittaa\nse entinen Pariisi silmäin edessä, vallassa harhakuvitelman, joka on\nhänelle kallis. Hänestä on mieluista ajatella, että siellä kaukana,\nkaukana on vielä jotakin siitä, mitä hän näki ollessaan kotimaassaan,\nja ettei kaikki ole vielä kadonnut. Niin kauvan kun ihminen askartelee\nsyntymämaassaan, luulee hän, että nämä kadut ovat hänelle yhdentekeviä,\nettä nämä akkunat, nämä katot ja nämä ovet eivät häneen kuulu mitään,\nettä nämä seinät ovat hänelle vieraita, että nämä puut ovat samanlaisia\nkuin muuallakin, että nämä talot, joihin hän ei koskaan tule\nastuneeksi, ovat hänelle hyödyttömiä, että nämä käytävät, joita hän\npolkee, ovat pelkkää kiveä. Mutta kun hänen on täytynyt poistua niiltä\nmailta, tuleekin hän huomaamaan, että ne kadut ovat hänelle rakkaita,\nettä ne talot, ne akkunat ja ne ovet häneltä puuttuvat, että ne seinät\novat hänelle välttämättömiä, että ne puut ovat hänen lemmikkejään, että\nne talot, joihin hän ei koskaan astunut, ovat hänelle niin kalliita,\nkuin olisi hän käynyt niissä joka päivä, ja että hän jätti sisintä\nolemustaan, vertansa ja sydäntänsä niille kiville. Kaikki ne paikat,\njoita hän ei enää näe, joita hän ei ehkä enää koskaan saa nähdä, mutta\njoiden kuvan hän on säilyttänyt muistossaan, muuttuvat surullisen\nviehättäviksi, palajavat hänen murheelliseen mieleensä kuin unennäkönä,\nvilkuttavat hänelle pyhää maata ja ovat ikäänkuin koko avaran Ranskan\nolennaisin ilmestysmuoto. Ja hän rakastaa niitä paikkoja, hän loihtii\nne sielunsa silmien eteen senlaisina kuin ne ovat, senlaisina kuin ne\nolivat, hän ei niistä luovu, hän ei tahdo niistä mitään muuttaa, sillä\nisänmaan muistoperäinen muoto on hänelle yhtä rakas kuin äidin kasvot.\n\nSallittakoon meidän siis puhua menneestä ajasta nykyisyytenä.\n\nTehtyämme tämän huomautuksen, jonka lukija suvaitkoon ottaa varteen,\njatkamme kertomustamme.\n\nJean Valjean oli heti poikennut puistokadulta ja painunut muiden\nkatujen sokkeloihin, mutkitellen parhaan taitonsa mukaan ja palaten\njoskus entisille jäljilleen, saadakseen selville, ettei häntä seurattu.\n\nTämän tempun osaa myös ajettu sarvas. Siellä, missä jäljet tuntuvat, on\nsiitä muun muassa se hyöty, että tällainen äkkikäänne helposti johtaa\nmiehet ja koirat eksyksiin. Metsästyskielessä sanotaan sitä _vääräksi\nkaarroksi_.\n\nSinä yönä oli täysi kuu. Jean Valjeania ei se seikka harmittanut. Kuu,\njoka hehkui vasta aivan taivaanrannassa, leikkeli kaduille suuria\nvalo- ja varjojuovia. Jean Valjean saattoi hiipiä pitkin talojen seiniä\npimeätä puolta ja pitää valaistua osaa silmällä. Hän ei ehkä tarpeeksi\nkiinnittänyt huomiota siihen, että pimeä puoli jäi häneltä näkemättä.\nMutta siitä huolimatta luuli hän olevansa varma, ettei häntä kukaan\nvakoillut ainakaan Poliveaunkadun läheisillä autioilla sokkelokujilla.\n\nCosette asteli Jean Valjeanin rinnalla kyselemättä, hämmästelemättä.\nHänen elämänsä kuusi ensimäistä kärsimysvuotta olivat lisänneet hänen\nluonteeseensa jonkunlaisen välinpitämättömyyden piirteen. Ja muutenkin\n-- tätä huomautusta on meidän vast'edeskin syytä usein toistaa -- oli\nhän suuremmasti ihmettelemättä tottunut ukon omituisiin tapoihin ja\nkohtalon äkillisiin keikauksiin. Ja mitäpä hänellä hätää olikaan, kun\nJean Valjean oli hänen mukanaan!\n\nJean Valjean ei tiennyt enempää kuin Cosettekaan, minne sitä oltiin\nmenossa. Hän turvasi Jumalaan, niinkuin lapsi turvasi häneen. Joku\nhäntä väkevämpi tuntui pitävän häntäkin kädestä. Hänestä oli aivan kuin\nolisi joku näkymätön olento häntä ohjannut. Muuten ei hänellä ollut\nmitään täsmällistä päätöstä tehtynä, ei mitään suunnitelmaa eikä\npäämäärää. Ehdottoman varma ei hän ollut edes siitä, oliko se yöllinen\nvieras tosiaankin Javert. Ja saattoihan se Javert ollakin, mutta eihän\nJavertin ollut tarvinnut tuntea häntä, Jean Valjeania. Hänhän oli\nvalepuvussa! Häntähän luultiin kuolleeksi. Mutta näiden muutamien\npäivien aikana oli sattunut seikkoja, jotka tuntuivat kummallisilta.\nEnempää hän ei tarvinnut. Hän oli lujasti päättänyt olla enää menemättä\nGorbeaun taloon. Pesästään karkoitetun otuksen tavoin etsi hän soppea,\nmihin kätkeytyä, kunnes löytäisi tyyssijan, mihin asettua asumaan.\n\nJean Valjean koukutteli ristiin rastiin Mouffertardin kaupunginosaa,\njoka oli jo asettunut yöpuulleen, aivan kuin olisi se elänyt vielä\nkeski-ajassa ja totellut ehtookellon käskyä. Taidokkaasti kiersi ja\nkaarsi hän Cansierin-, Copeaun-, Battoir-, Saint-Victorin- ja\nPuits-l'Ermiten katuja pitkin. Siellä olisi kyllä ollut asuntoja\nsaatavissa, mutta hän ei käynyt niitä edes katsomassa, koska ei uskonut\nsen maksavan vaivaa. Hän oli aivan varma siitä, että jos häntä\nsattumoisin olisi etsitty, olisi hänet muitta mutkitta ilmaistu.\n\nKellon lyödessä yhtätoista Saint-Étienne du-Montin kirkontornissa kulki\nhän Pontoisenkadulla sen poliisi-aseman ohi, joka on talossa n:o 14.\nVaisto, josta olemme ylempänä puhuneet, sai hänet vähän ajan kuluttua\nkatsomaan taakseen. Silloin näki hän selvästi aseman edustalla palavan\nlyhdyn valossa kolmen miehen, jotka olivat häntä jo hyvin lähellä,\nkulkevan perä perää tämän lyhdyn ohi kadun pimeätä puolta. Yksi heistä\npoikkesi käytävään, joka vei taloon. Joukkion johtaja näytti hänestä\nerittäinkin epäilyttävältä.\n\n\"Tule, lapsukaiseni\", sanoi hän Cosettelle ja kiiruhti poistumaan\nPontoisenkadulta.\n\nHän teki pienen kaaren, kiersi Patriarkkojen käytävän, joka oli\nmyöhäisen hetken takia suljettu, harppasi Puumiehenkadun ja Joutsikadun\npoikki ja painui Postikadulle.\n\nSieltä tulee vastaan kadunristeys, missä nykyään sijaitsee Rollinin\nlukio ja mihin Uusi Genovevankatu päättyy.\n\n(Sanomattakin on selvää, että Uusi Genovevankatu on sangen vanha katu\nja etteivät postivaunut edes joka kymmenentenä vuonna kulje Postikatua.\nKolmannellatoista vuosisadalla asui sen varrella savenvalajia, ja sen\noikea nimi olisi siis Savenvalajankatu.)\n\nKuu valaisi kirkkaasti tätä risteystä. Jean Valjean pujahti läheiseen\nporttikäytävään, laskien, että jos ne miehet vielä ajavat häntä takaa,\ntäytyi hänen nähdä heidät selvästi tällä valoisalla paikalla.\n\nEikä ollut kulunut kolmea minuuttia, ennen kuin miehet ilmestyivät.\nHeitä oli nyt neljä, kaikki rotevia, pitkiin, ruskeisiin takkeihin\npuettuja, päässä pyöreät hatut ja jykevät kepit kädessä. He olivat\nomiansa herättämään yhtäläistä levottomuutta suurella koollaan ja\nmahtavilla nyrkeillään kuin salaperäisellä kuljeskelemisellaankin yön\npimeydessä. Heitä olisi voinut luulla ihmismuotoon paneutuneiksi\nkummituksiksi.\n\nHe pysähtyivät keskelle risteystä ja ryhmittyivät ikäänkuin\nneuvottelemaan. He näyttivät epäröivän. Johtaja käännähti ja viittasi\nkiivaasti oikealla kädellään sinne päin, minne Jean Valjean oli\npiiloutunut; muuan miehistä tuntui taas jotenkin itsepintaisesti\npuolustavan vastakkaista suuntaa. Johtajan käännähtäessä valaisi kuu\nhänen kasvonsa. Jean Valjean tunsi selvästi Javertin.\n\n\n\n\n2.\n\nOnneksi kulkee Austerlitzin siltaa kuormarattaita.\n\n\nJean Valjean ei enää epäröinyt, vaikka miehet eivät olleetkaan vielä\npäässeet lopullisesti selville oikeasta suunnasta. Hän käytti heidän\nhidasteluaan hyväkseen. Hän voitti aikaa, miehet menettivät. Hän\nhypähti porttikäytävästä, jonne oli kyyristynyt, ja ohjasi kulkunsa\nPostikatua pitkin Kasvitarhan seutuja kohti. Cosette alkoi väsyä, ja\nhän nosti tytön syliinsä. Kävelijöitä ei enää näkynyt, eikä lyhtyjä\noltu sytytetty, koska oli kuunvalo.\n\nHän astui nopeammin.\n\nMuutamin harppauksin ehti hän Gobletin savenvalutehtaan kohdalle, jonka\nseinästä kuu valaisi hyvin selvästi vanhan kirjoituksen:\n\n    Goblet ja Pojan tässä tehdas on.\n    Täällä valita on vara kaikkien:\n    Ruukun, muuritiilen, torven, maljakon\n    saa täältä hyvän, halvan, mieluisen.\n\nHänen taakseen jäi Avainkatu, sitten Pyhän Vihtorin suihkukaivo. Hän\nkulki alakatuja Kasvitarhan ohi ja tuli niin rantakadulle. Hän vilkaisi\nympärilleen. Rantakatu oli tyhjä. Läheiset kadut olivat myös tyhjiä. Ei\nketään näkynyt. Hän hengähti.\n\nHän läheni Austerlitzin siltaa.\n\nSiltamaksua kannettiin vielä silloin.\n\nHän astui vahtimiehen kojuun ja luovutti sounsa.\n\n\"Kaksi souta\", sanoi tointa hoitava sotavanhus. \"Sylissänne on lapsi,\njoka voisi itsekin kävellä. Maksua menee kahdelta.\"\n\nHän maksoi, harmissaan siitä, että hänen kulkunsa oli antanut aihetta\nhuomautuksiin. Paon pitäisi olla äänetöntä lipumista.\n\nSuuret kuormarattaat rytyyttivät juuri silloin Seinen yli, yrittäen,\nkuten hänkin, oikealle rannalle. Se tuli hänelle paraaseen aikaan. Hän\nsai kulkea koko sillan näiden rattaiden varjossa.\n\nSillan keskipaikkeilla pyrki Cosette kävelemään, koska hänen jalkansa\nolivat puutuneet. Hän laski tytön maahan ja tarttui hänen käteensä.\n\nEhdittyään sillan yli huomasi hän oikealla puolen useampia lautatarhoja\nja yritti niitä kohti. Mutta sinne päästäkseen täytyi kulkea jotenkin\navaran valaistun paikan poikki. Hän ei epäröinyt. Takaa-ajajat olivat\nilmeisestikin eksyneet jäljiltä, ja Jean Valjean luuli pelastuneensa\nkaikesta vaarasta. Häntä kyllä etsittiin, sen hän tiesi. Mutta ei\ntäältä päin, siitä oli hän varma.\n\nMuuan pieni katu, Pyhän Antonion Ruohotie, kuten sen nimi kuuluu,\navautui kahden muurien eroittaman lautatarhan välistä. Tämä katu oli\nkapea ja pimeä, siis aivan kuin tehty häntä varten. Ennen\npoikkeamistaan sille katsahti hän taaksensa.\n\nSiltä kohdalta näki hän Austerlitzin sillan koko pituudessaan.\n\nNeljä varjoa oli juuri astunut sillalle.\n\nVarjot kääntyivät poispäin Kasvitarhasta ja ohjasivat kulkunsa oikeata\nrantaa kohti.\n\nNämä neljä varjoa olivat ne neljä miestä.\n\nJean Valjean säpsähti kuin otus, joka huomaa jälleen päästyn\njäljilleen.\n\nHän toivoi kuitenkin yhä, etteivät miehet olleet vielä ehtineet sillan\npäähän nähdäkseen hänen kulkemistaan Cosettea taluttaen valaistun\npaikan poikki.\n\nJos niin olisi asian laita, jos hän poikkeaisi sille pienelle kadulle,\njoka avautui hänen eteensä, jos hän pääsisi lautatarhojen,\nvihannesviljelysten ja peltojen ohi asumattomille, yksinäisille\nalueille, voisi hän pelastua.\n\nJa hänestä tuntui tuo rauhallinen pikkukatu houkuttelevalta.  Hän\npoikkesi sille.\n\n\n\n\n3.\n\nKatsokaa v. 1727 toimitettua Pariisin asemakarttaa.\n\n\nKolmisensataa askelta kuljettuaan saapui hän kohtaan, missä katu\nhaarautui. Se jakautui kahdeksi kaduksi, joista toinen kaartui\nvasempaan, toinen oikeaan. Jean Valjeanin edessä oli ikäänkuin Y:n\nkaksi haaraketta. Kumpainenko valita?\n\nHän ei epäröinyt hetkeäkään, vaan kääntyi oikealle.\n\nMiksi?\n\nSiksi, että vasemmanpuoleinen haarake vei etukaupunkiin, siis asutuille\nseuduille, ja oikeanpuoleinen kedoille, siis asumattomille paikoille.\n\nMutta heidän käyntinsä ei ollut enää niin nopeata kuin ennen. Cosette\nhidastutti Jean Valjeanin kulkua.\n\nHän nosti tytön jälleen syliinsä. Cosette kallisti päänsä ukon\nolkapäälle, eikä lausunut sanaakaan.\n\nTuon tuostakin kääntyi hän vilkaisemaan taakseen. Hän koki aina\npysytellä kadun pimeällä puolella. Katu oli sillä kohtaa suora.\nEnsimäisillä parilla, kolmella kerralla ei hän nähnyt mitään.\nHiljaisuus oli syvä, ja hän jatkoi käyntiänsä hiukan rauhoittuneena.\nÄkkiä luuli hän kääntyessään huomanneensa kaukana kadun päässä, mistä\nhän oli jo kulkenut, liikkuvan jotakin.\n\nHän syöksyi syöksymällä eteenpäin, toivoen löytävänsä jonkun\nsivukujasen, jota pitkin hän voisi paeta ja vielä kerran haihduttaa\nvainukoirat jäljiltään.\n\nPimeästä kohosi muuri.\n\nTämä muuri ei kuitenkaan estänyt kulkua. Se reunusti vain erästä\npoikkikatua, johon Jean Valjeanin kulkema katu johti.\n\nTässä oli jälleen päätettävä, mihin mennä: oikealleko vai vasemmalle?\n\nHän vilkaisi oikealle. Katu kiemurteli kaikenlaisten rakennusten,\nvajojen ja varastohuoneiden väliä ja päättyi umpikujaan. Umpikujan perä\nnäkyi selvästi: korkea, valkoinen muuri.\n\nHän vilkaisi vasemmalle. Siltä puolen oli katu avonainen ja vei parin\nsadan askeleen päässä toiselle kadulle, jolle se muodosti ikäänkuin\nsivuhaaran. Siellä oli pelastus.\n\nJuuri kun Jean Valjean oli kääntymäisillään vasempaan, yrittääkseen\npäästä kadulle, joka häämötti siellä etäämpänä, äkkäsi hän pienen kadun\nja ison kadun kulmauksessa, mistä hänen oli kuljettava, mustan,\nliikkumattoman patsaan.\n\nSiellä seisoi ilmeisesti mies, joka oli varmaankin asetettu siihen\nvartioimaan ja sulkemaan häneltä tietä.\n\nJean Valjean peräytyi.\n\nSe Pariisin kohta, missä Jean Valjean oli ja joka sijaitsee\nSaint-Antoinen etukaupungin ja La Rapéen välillä, on niitä, jotka\nmyöhempi aika on perin pohjin muuttanut ja muodostanut: toisten\nmielestä ovat nämä uudistustyöt tätä vain rumentaneet, toisten\nväitteiden mukaan taas tavattomasti kaunistaneet. Viljelysmaat,\nlautatarhat ja vanhat rakennukset ovat hävinneet. Nykyään on siellä\nkomeita, uusia katuja, sirkuksia, hevosratoja ja muita senkaltaisia\nhuvittelulaitoksia, rautatienasemia, Mazasin vankila. Kuten näemme:\nedistys oikojineen.\n\nPuoli vuosisataa sitten sanottiin tavallisessa kansankielessä, joka\nperustuu pelkille muistotiedoille ja joka itsepintaisesti kutsuu\nRanskan Instituuttia _Neljäksi Kansallisuudeksi_ ja Koomillista\nOopperaa _Feydeauksi_, paikkaa, johon Jean Valjean oli osunut,\n_Pikku Picpusiksi_. Pyhän Jaakon portti, Pariisin portti, Kersanttien\ntulli-asema, Sikopaimenten kaupunginosa. Pursi, Celestinit, Kapusinit,\nPallokenttä, Räme, Krakaun Puu, Pikku Puola, Pikku Picpus, ne ovat\nvanhan Pariisin nimiä, jotka jäävät elämään vielä uuteenkin\nympäristöön. Kansan muistotieto pitää yhä näitä menneisyyden\nhaaksirikkojäännöksiä pinnalla.\n\nPikku Picpus, jonka olemassa-olo ei milloinkaan ollut kovin huomattu ja\njoka koko ikänsä pysyi vain erikoisen kaupunginosan luonnoksena, näytti\nmelkein yhtä luostarimaiselta kuin joku espanjalainen kaupunki. Teillä\nei paljon kivitystä eroittanut, kaduista ei juuri erikoista huolta\npidetty. Lukuunottamatta niitä paria, kolmea katua, joista saamme kohta\nlähemmin puhua, oli siellä vain pelkkää muuria ja yksinäisyyttä. Ei\nainuttakaan myymälää, ei ajoneuvojen räminää, tuskin tulenpilkettä\nakkunassa siellä ja täällä: kaikki valot sammutettiin jo kello\nkymmeneltä. Puutarhoja, luostareita, rakennusainevarastoja,\nvihannesviljelyksiä, harvassa mataloita taloja ja niiden ympärillä yhtä\nkorkeat muurit kuin talot itse.\n\nSenlaiselta näytti tämä kaupunginosa viime vuosisadalla. Vallankumous\nhyökkäsi ensin ankarasti sen kimppuun. Tasavallan viranomaiset sitä\nhävittivät, puhkoivat ja halkoivat. Valtavat törkykasat peittivät\navaroita aloja. Kolmekymmentä vuotta sitten alkoi tämä kaupunginosa\nkadota uusien rakennusten tieltä. Nykyään ei siitä ole enää mitään\njäljellä. Pikku Picpus, josta eivät nykyaikaiset asemakartat puhu\nhalaistua sanaa, näkyy joltisenkin selvästi eräässä vuonna 1727\njulkaistussa Pariisin asemakartassa, minkä ovat toimittaneet Denis\nThierry (Pyhän Jaakon katu, vastapäätä Kipsikatua, Pariisissa) ja Jean\nGirin (Kaupustelijattarenkatu, Lyonissa). Olemme jo maininneet, että\nPikku Picpusin ainoat kadut muodostivat Y:n tapaisen kuvion, koska\nPyhän Antonion Ruohotie jakaantui kahtia ja muuttui vasemmalla\nPicpusinkaduksi ja oikealla Polonceaunkaduksi. Y:n haarojen kärkiä\nyhdisti ikäänkuin poikkiviivan tavoin Oikokatu. Polonceaunkatu päättyi\nsiihen. Picpusinkatu kulki eteenpäin ja nousi Lenoirin toria kohti. Jos\njoku tuli Seinen puolelta ja saapui Polonceaunkadun päähän, oli hänen\nvasemmalla kädellään Oikokatu, joka siinä muodosti suoran kulman, hänen\nedessään tämän kadun reunusmuuri, ja hänen oikealla kädellään lyhyt\nOikokadun jatko, josta ei ollut pääsyä mihinkään ja jota sanottiin\nGenrotin umpikujaksi.\n\nSenlainen oli Jean Valjeanin asema.\n\nOlemme jo maininneet, että hän peräytyi nähdessään Oikokadun ja\nPicpusinkaduu kulmauksessa mustan haamun. Ei epäilemistäkään: tämä\nhaamu odotti häntä.\n\nMitä tehdä?\n\nPeräytyä ei enää voinut. Se, mitä hän äsken näki liikkuvan pimeässä\ntakanaan, oli epäilemättä Javert seuralaisineen. Javert oli luultavasti\njo sen kadun toisessa päässä, jonka toiseen päähän Jean Valjean oli\njoutunut. Javert tunsi todennäköisesti nämä pienet sokkelot tarkalleen\nja oli varoiksi lähettänyt miehen vartioimaan ulospääsyä. Nämä\njohtopäätelmät, jotka näyttivät kaikin puolin todellisuuteen\nperustuvilta, pyörivät tuulenpuuskan lennättelemän tomupilven tavoin\nJean Valjeanin murheellisissa aivoissa. Hän tarkasti Genrotin\numpikujaa: muuri. Hän tarkasti Picpusinkatua: vahti. Hän näki tämän\nmustan varjon lankeavan kuun valaisemalle kadulle. Jos hän kulki\neteenpäin, juoksi hän suoraan tämän vahdin syliin. Jos hän peräytyi,\nsieppasi Javert hänet koreasti kiinni. Jean Valjean tunsi joutuneensa\nikäänkuin verkkoon, joka hitaasti pienensi piiriään. Epätoivoissaan\nnosti hän silmänsä taivasta kohti.\n\n\n\n\n4.\n\nHaparoivaa pakoa.\n\n\nJotta voisi ymmärtää seuraavat tapaukset, tulee muodostaa itselleen\nselvä käsitys Oikokadusta ja etenkin kulmauksesta, joka jäi\nvasemmalle Polonceaunkadulta tultaessa ja astuttaessa tälle pienelle\nkadulle. Oikokadun oikeata puolta reunustivat melkein kauttaaltaan\nPicpusinkatuun asti kehnonnäköiset talot. Vasemmalla oli vain yksi\nainoa jylhä rakennus, jonka muodostivat useammat kerros kerrokselta\nPicpusinkadulle päin kohoavat osat, niin että tämä rakennus oli hyvin\nkorkea Picpusinkadun puolelta, mutta jotenkin matala Polonceaunkadun\nseutuvilta. Kulmauksessa, josta olemme puhuneet, oli se jo niin matala,\nettä siitä näkyi enää vain muuri. Tämä muuri ei kulkenut suoraan kadun\nvartta, vaan taivahti siltä kohtaa jyrkästi sisäänpäin, niin että siten\nsyntynyttä syvennystä ei muurin kulmausten takia saattanut nähdä ei\nPolonceaunkadulta eikä Oikokadulta.\n\nTästä syvennyksestä lähtien jatkui muuri Polonceaunkadun vartta aina\nerääseen taloon asti, jossa näkyi numero 49, ja Oikokadun vartta, missä\nse oli paljon lyhyempi, ulottuen vain ylempänä kuvattuun synkkään\nrakennukseen ja muodostaen siinä uuden syvennyksen. Rakennuksen\nmuurinpuoleinen osa näytti hyvin jylhältä: siinä oli vain yksi akkuna,\ntai paremmin sanoen: kaksi sinkkilevyin päällystettyä akkunanluukkua,\njotka pysyivät aina suljettuina.\n\nTämä kuvaus on ehdottoman tarkka ja se herättäisi varmaan hyvin selviä\nmuistoja sen kaupunginosan entisten asukasten mielissä.\n\nEdellämainitun syvennyksen täytti kokonaan eräs kummallinen laitos,\njoka näytti suunnattoman suurelta, mutta ränsistyneeltä portilta. Se\noli muodoton kokoomus paksuja pystysuoria lankkuja, joista ylimmäiset\nolivat leveämpiä kuin alimmaiset ja joita pitivät kasassa pitkät\npoikkiraudat. Sen sivussa oli toinen tavallisenkokoinen portti,\najoportti, joka oli ilmeisesti puhkaistu muuriin vasta noin\nviitisenkymmentä vuotta takaperin.\n\nLehmuksen latva näkyi portin päällitse, ja Polonceaunkadun puolelta\npeitti muuria muratti.\n\nJean Valjeania uhkasi väistämätön vaara, ja sentähden houkutteli häntä\ntämän synkeän rakennuksen näennäinen asumattomuus ja autius. Hän\nsilmäsi sitä nopeasti. Hän ajatteli, että jos hän voisi päästä sinne,\nolisi hän ehkä pelastettu. Siitä ajatuksesta virisi toivo.\n\nTämän rakennuksen Oikokadun puoleisessa keskiosassa oli eri kerrosten\nkaikissa akkunoissa vanhanaikuiset lyijysuppilot. Pääjohdosta meni\nsivuhaaroja kaikkiin näihin suppiloihin, ja ne muodostivat päätyyn\nikäänkuin tiheäoksaisen puun. Nämä mutkittelevat torvihaarakkeet\nmuistuttivat kuolleita lehdettömiä viiniköynnöksiä, jotka kiemurtelevat\nvanhojen maalaistalojen seiniä ylös.\n\nTämä omituinen torvirykelmä kiinnitti heti kohta Jean Valjeanin\nhuomiota. Hän laski Cosetten istumaan nojalleen väistökiveä vasten,\nkäski häntä olemaan hiljaa ja juoksi itse sille kohtaa, missä johto\npainui katuun. Ehkäpä voisi käyttää sitä apuna kiipeämisessä ja sillä\ntavoin päästä taloon. Mutta johto oli peräti ränsistynyt, sitä ei oltu\nenää pitkiin aikoihin käytetty tarkoitukseensa ja sen eri osat pysyivät\ntuskin koossa; sitäpaitsi olivat kaikki tämän kuolleen talon akkunat,\nullakko-aukotkin, varustetut vahvoilla rautaristikoilla. Lisäksi\nvalaisi kuu tätä julkipuolta täydeltä terältä, ja kadun päässä\nodotteleva mies olisi nähnyt Jean Valjeanin kiipeämisen. Ja mihin panna\nCosette? Miten saada tyttö hilatuksi kolmikerroksisen talon yli?\n\nHän luopui siis kiipeämisajatuksesta ja ryömi pitkin muuria\nPolonceaunkadulle päin.\n\nEhdittyään syvennykseen, johon hän oli jättänyt Cosetten, huomasi hän,\nettei kukaan voinut häntä sieltä nähdä. Hän oli suojassa kaikilta\nuteliailta silmäyksiltä, kuten äsken selitimme, tulivatpa ne miltä\ntaholta tahansa. Sitäpaitsi oli siellä pilkko pimeä. Ja sitten ne kaksi\nporttia. Voisihan niitä ehkä raottaa tai yrittää särkeä. Muratin\npeittämän muurin takana oli ilmeisesti puutarha, koska sieltä näkyi\nlehmus. Sinne saattoi hän ainakin kätkeytyä, vaikka puissa ei vielä\nollutkaan lehtiä, ja päästä yön yli.\n\nMutta aika kului. Sieti pitää kiirettä.\n\nHän tunnusteli ajoporttia ja sai heti selville, että se oli sekä\nsisältä että ulkoa muurattu umpeen.\n\nHän kävi toiselle portille suuremmin toivein. Se oli aivan ränsistynyt,\nsen suuruus teki sen yhä hontelommaksi, lankut olivat mädäntyneet, ja\npoikkiraudat, joita olikin vain kolme, peräti ruostuneet. Tämän\nlahonneen portin läpi saattoi ehkä murtautua.\n\nTutkiessaan asiaa lähemmin, huomasi hän, ettei tämä portti ollutkaan\nmikään portti. Siinä ei ollut ei saranantappeja, eikä saranarautoja, ei\nlukkoa eikä keskireikää. Poikkiraudat kulkivat katkeamatta milloin\nlankkujen etu-, milloin takapuolitse. Halkeamista häämötti\nkivenmukuloita ja kokonaisia lohkareita, jotka oli muurisavella\nliitetty toisiinsa ja jotka ohikulkijat saattoivat nähdä vielä kymmenen\nvuotta sitten. Kauhistuksekseen täytyi hänen tunnustaa itselleen, että\ntämä näennäinen portti olikin yksinkertaisesti muuriin kyhätty\npuupäällystys. Oli helppoa reväistä lankku irti, mutta sitten tulikin\nvastaan luja kiviseinä.\n\n\n\n\n5.\n\nSe temppu olisi ollut mahdoton, jos kaduilla olisi ollut\nkaasuvalaistus.\n\n\nSilloin alkoi etäältä kuulua kumeata, määränperäistä jyminää. Jean\nValjean kurkisti kulmauksesta. Seitsemän, kahdeksan sotamiestä oli\njuuri ilmestynyt Polonceaunkadun päähän. Hän näki pistinten välkkyvän.\nJoukkue kulki häntä kohti.\n\nSotilaat, joiden etunenässä hän eroitti Javertin kookkaan hahmon,\netenivät hitaasti ja varovasti. He pysähtyivät usein. Nähtävästi\ntutkivat he kaikki muurinnurkkaukset ja kaikki porttien ja käytävien\npiilopaikat.\n\nSe oli varmaan joku kulkuvartiosto, jonka Javert oli kohdannut ja\nottanut avukseen.\n\nJavertin molemmat seuralaiset astelivat heidän riveissään.\n\nHeiltä menisi ainakin neljännestunti, ennenkuin he saapuisivat\npaikalle, missä Jean Valjean oli, jos he edelleen kulkisivat yhtä\nhitaasti ja pysähteleisivät yhtä usein. Se oli kamala hetki. Vain\nmuutamat minuutit eroittivat enää Jean Valjeanin siitä kauhistuttavasta\nkuilusta, joka nyt avautui hänen jalkojensa juureen kolmannen kerran.\nEikä rangaistusvankila ollut enää rangaistusvankila vain: se merkitsi\nmyös Cosetten menettämistä ainiaaksi, se merkitsi elämää, joka ei ollut\njuuri kuolemaa parempi.\n\nJäljellä oli enää vain yksi mahdollisuus.\n\nJean Valjean oli siitä omituinen, että hänen olallaan oli niin\nsanoaksemme haarapussi. Pussin toisessa puoliskossa olivat pyhimyksen\najatukset, toisessa kaleerivangin peloittavat kyvyt. Hän kahmaisi\nväliin yhdestä, väliin toisesta, aina tilaisuuden mukaan.\n\nMonien muiden taitotemppujen ohessa oli Jean Valjean, kuten\nmuistettanee, lukuisain pako-yritystensä kouluuttamana päässyt täydeksi\nmestariksi kiipeämisessä: aivan uskomattoman taitavasti nousevat moiset\nmestarit suorakulmaista muurinnurkkausta ilman tikapuita, ilman\nrautakynsiä, vain pelkän lihasvoiman avulla, turvaten niskaan,\nhartioihin, lonkkiin ja polviin, käyttäen hyväkseen seinän\npienimpiäkin, huomaamattomimpiakin kohoumia, aina kuuden kerroksen\nkorkeuteen, jos niin on tarvis, taito, joka parikymmentä vuotta\ntakaperin teki niin surullisen kuuluisaksi Pariisin Oikeustalon\nviereisen vankilan pihanurkkauksen, mitä myöten tuomittu Battemolle\npakeni.\n\nJean Valjean mitteli katseillaan muuria, jonka takaa hän näki lehmuksen\nkohoavan. Se oli ainakin kahdeksantoista jalkaa korkea. Nurkkaukseen,\njonka se muodosti ylempänä kuvatun suuren rakennuksen seinän kanssa,\noli alhaalle muurattu kolmikulmainen täyte, ja sen oli varmaankin määrä\nturvata tämä liian mukava soppi niiden tunkiohyönteisten vierailuilta,\njoita kutsutaan ohikulkijoiksi. Tällaiset muurinnurkkausten\nsuojatäytteet ovat hyvin tavallisia Pariisissa.\n\nTäyte oli noin viisi jalkaa korkea. Sen huipulta oli kiivettävää enää\nvain kolme-, neljätoista jalkaa.\n\nMuurin päällys oli tasainen, ilman suippoharjaa.\n\nAinoana vaikeutena oli Cosette. Cosette ei osannut kiipeillä muurien\nyli. Jättää hänet siihen? Jean Valjean ei sitä ajatellutkaan. Oli\nmahdotonta viedä tyttöä kiivetessä mukanaan. Miehen kaikki voimat\ntarvitaan muutenkin tyystin näissä ihmeellisissä nousuissa. Pieninkin\nlisätaakka häiritsisi hänen tasapainoaan ja saisi hänet putoamaan.\n\nNyt olisi köysi ollut tarpeen. Jean Valjeanilla ei ollut köyttä. Mistä\notti hän nyt köyden keski-yön aikaan Polonceaunkadulta? Tällä hetkellä\nolisi varmaankin Jean Valjean, jos hänellä olisi ollut kuningaskunta,\nantanut sen köydenpätkästä.\n\nMutta äärimmäisessä hädässä välähtää usein aivoissamme salamoita, jotka\nmilloin soentavat, milloin valaisevat.\n\nJean Valjeanin epätoivoinen katse äkkäsi Genrotin umpikujan\nlyhtypatsaan.\n\nSiihen aikaan eivät vielä kaasulyhdyt valaisseet Pariisin katuja. Yön\ntullen sytytettiin silloin nelinurkkaisia lasilyhtyjä vähän matkan\npäähän toisistaan, ja niitä nostettiin ja laskettiin köyden avulla,\njoka kulki kadun poikki ja joka liikkui patsaaseen kaiverrettua\nuurrosta pitkin. Kela, jonka ympäri tämä köysi kiertyi, oli suljettu\nlyhdyn sisäpuolelle pieneen rautalaatikkoon, jonka avain oli sytyttäjän\nhallussa, ja köyttä itseään suojeli metalliputki.\n\nJean Valjeanin rohkeus ja voimat kasvoivat vaaran lisääntyessä, ja\nyhdellä loikkauksella syöksähti hän kadun yli, pääsi umpikujaan,\nkangotti veitsensä kärjellä laatikon salparaudan, ja hetkistä myöhemmin\noli hän jälleen Cosetten luona. Nyt oli hänellä köysi. Ne tekevät\ntehtävänsä nopeasti, nämä synkeät apukeinojen etsijät, joita kova\nkohtalo ahdistaa.\n\nSinä yönä ei lyhtyjä oltu sytytetty, kuten olemme selittäneet. Genrotin\numpikujan lyhty oli siis sammuksissa kuten muutkin, ja sen ohi saattoi\naivan helposti kulkea huomaamatta, ettei se ollut enää paikoillaankaan.\n\nMutta lopultakin alkoivat myöhäinen hetki, paikka, pimeys, Jean\nValjeanin kiirehtiminen, hänen omituinen käytöksensä, hänen\njuoksentelunsa sinne ja tänne herättää Cosettessa rauhattomuutta.\nJokainen muu lapsi olisi hänen sijassaan jo aikoja sitten kirkunut\ntäyttä kurkkua. Mutta tämä vain nykäisi Jean Valjeania takin liepeestä.\nYhä selvemmin ja selvemmin kuuluivat lähenevän kulkuvartioston askeleet\nja hälinä.\n\n\"Isä\", sanoi lapsi hyvin hiljaa, \"minua pelottaa. Kuka tuolta tulee?\"\n\n\"Ss!\" varoitti onneton, \"sieltä tulee rouva Thénardier!\"\n\nCosette säpsähti. Jean Valjean lisäsi: \"Älä puhu mitään. Anna minun\ntoimia rauhassa. Jos huudat, jos itket, saa rouva Thénardier sinut\nkynsiinsä. Se on tullut sinua hakemaan.\"\n\nSilloin -- kiirehtimättä, mutta tekemättä ainuttakaan turhaa\nliikahdusta, lyhyen täsmällisesti ja varmasti, mikä oli sitäkin\nmerkillisempää, koska vaara oli niin uhkaava ja koska kulkuvartiosto ja\nJavert saattoivat ilmestyä paikalle millä hetkellä tahansa -- aukaisi\nJean Valjean kaulaliinansa, kietaisi sen Cosetten ympäri kainaloiden\nalta, katsoen, ettei se mitenkään puristanut lasta, kiinnitti\nkaulaliinan köyden toiseen päähän solmulla, jota merimiehet sanovat\npääskysen solmuksi, otti köyden toisen pään hampaisiinsa, riisui\nkenkänsä ja sukkansa ja heitti ne yli muurin, kiipesi täytteelle ja\nalkoi nousta muurin ja seinän nurkkausta yhtä varmasti ja vakavasti\nkuin olisi hänellä ollut tikapuun kapulat jalkojensa ja kyynäspäittensä\ntukena. Tuskin oli puolta minuuttia kulunut kun hän oli jo muurin\nharjalla.\n\nCosette katseli hänen puuhiaan ylen hämmästyneenä, mutta äännähtämättä\nsanaakaan. Jean Valjeanin varoitus ja eukko Thénardierin nimi olivat\nsaattaneet hänet jäätävän kauhun valtaan.\n\nÄkkiä kuuli hän Jean Valjeanin äänen huutavan, vaikka aina yhtä hiljaa:\n\n\"Asetu selin muuria vasten!\"\n\nHän totteli.\n\n\"Älä hiiskahdakaan, äläkä pelkää!\" jatkoi ääni.\n\nJa hän tunsi kohoavansa maasta.\n\nEnnenkuin tiesi asiastakaan, oli hän jo muurilla.\n\nJean Valjean kävi häneen käsiksi, nosti hänet selkäänsä, otti hänen\nmolemmat kätösensä vasempaan kouraansa, kyyristyi ja ryömi muurin\nharjaa pitkin ylempänä mainitun syvennyksen kohdalle. Kuten hän oli\narvannutkin, oli siellä pienehkö rakennus, jonka katto lähti\npuupäällyksisen muuri-aukon ylä-osasta painumaan melkein lähelle maata,\nmuodostaen hyvin loivan vietteen ja kulkien aivan lehmuksen oksain\nalatse.\n\nSangen tervetullut seikka, sillä muuri oli paljon korkeampi tältä kuin\nkadun puolelta. Jean Valjean näki maan häämöttävän syvällä allaan.\n\nHän oli juuri laskeutunut katolle ja piteli vielä muurin harjasta, kun\nankara hälinä ilmoitti kulkuvartioston saapuneen aivan lähelle.\nJavertin ääni kuului jyrisevän:\n\n\"Tutkikaa umpikujaa! Oikokatua vartioidaan, Picpusinkatua samoin.\nVastaan siitä, että hän on umpikujassa!\"\n\nSotamiehet syöksyivät Genrotin umpikujaan.\n\nJean Valjean liukui pitkin kattoa, yhä pidellen Cosettea hartioillaan,\ntuli lehmuksen kohdalle ja hyppäsi maahan. Pelon vai rohkeudenko\nvaikutuksesta ei Cosette ollut hiiskahtanutkaan. Käsistä oli hiukan\nnahkaa hankautunut.\n\n\n\n\n6.\n\nArvoituksen alkua.\n\n\nJean Valjean oli tullut tavattoman suureen, omituiseen puutarhaan, joka\noli surullinen ja synkkä kuin vartavasten tehty katseltavaksi talvella\nja yöllä. Se oli pitkulainen, perällä mahtava poppelikäytävä, melkoisen\nkorkeita puita kaikissa kulmissa, ja varjoton paikka keskellä, missä\nkasvoi erinomaisen korkea, yksinäinen puu, siellä ja täällä\nkoukertelevia, suurten pensaiden tapaisia hedelmäpuita, vihanneslavoja\nja meloonikenttä, jonka lasikellot kimaltelivat kuutamossa, sekä vanha\nlikakaivo. Siellä ja täällä näkyi sammalpeitteisiä kivipenkkejä.\nKäytäviä reunustivat pienet, tummat, aivan suorat pensaat. Ruoho oli\nvallannut puolet puutarhaa, ja vihertävä homesieni peitti loput.\n\nJean Valjean näki vieressään rakennuksen, jonka kattoa myöten hän oli\npäässyt alas, kasan risukimppuja, ja risujen takana, aivan muurissa\nkiinni, kivipatsaan, jonka kolhiutuneet kasvot muodottoman naamuksen\ntavoin hämärtivät pimeästä.\n\nRakennus oli peräti rappeutunut ja luhistumassa, ja siinä eroitti\nmuutamia väliseinillä eroitettuja ja sittemmin hävitettyjä osia, joista\nyksi oli aivan täynnä kaikenlaista sälyä ja näytti toimittavan vajan\nvirkaa.\n\nOikokadun suuri rakennus, joka ulottui vielä Picpusinkadullekin, avasi\npuutarhaan kaksi kulmittaista sivustaansa. Nämä sisäpuoliset sivustat\nolivat vielä synkeämmät kuin kadunpuoleiset. Kaikissa akkunoissa oli\nrautaristikot. Ei valon pilkahdustakaan. Ylemmissä kerroksissa oli\nsamanlaiset savutorvet kuin vankiloissa. Toinen sivusta loi toiseen\nvarjonsa, joka suunnattoman mustan kankaan tavoin peitti puutarhaa.\n\nMuuta ei talosta näkynyt. Puutarhan perä häipyi sumuun ja pimeään.\nHämärästi sieltä vain häämötti ristikkäin kulkevia muureja, aivan kuin\nolisi siellä ollut toisia puutarhoja, sekä Polonceaunkadun mataloita\nkattoja.\n\nSaattoi tuskin kuvitella synkempää, yksinäisempää paikkaa kuin tämä\npuutarha. Siellä ei näkynyt ainuttakaan ihmisolentoa, mikä olikin\nymmärrettävissä myöhäisen hetken takia. Mutta eipä se paikka näyttänyt\njuuri olevan tehty siltä varalta, että siellä joku edes keskipäivällä\nkäyskentelisi.\n\nJean Valjeanin ensimäisenä huolena oli ollut kenkiensä etsiminen ja\nniiden vetäminen jalkaansa. Sitten tunkeutui hän Cosetten kanssa\nvajaan. Pakeneva ei milloinkaan luule olevansa tarpeeksi hyvässä\npiilossa. Lapsi, joka yhä ajatteli eukko Thénardieria, koki hänen\ntavallaan vaistomaisesti kyyristyä niin pieneksi kuin suinkin.\n\nCosette vapisi ja painui hänen turviinsa. Kuului kulkuvartioston\nankaraa hälinää, sen nuuskiessa umpikujaa ja katua, kuului pyssynperän\nkolahduksia kivitykseen, Javertin huutoja vakoilijoille, joita hän oli\nasettanut eri paikkoihin ja jos jonkinlaisia puheluun yhtyneitä\nsadatteluja, joista ei saanut selvää.\n\nNeljännestunnin kuluttua tuntui tuo kohahteleva hälinä loittonevan.\nJean Valjean tuskin hengitti.\n\nHän oli hiljaa laskenut kätensä Cosetten suulle.\n\nMuuten oli hiljaisuus, joka häntä ympäröi, niin tavattoman syvä, että\ntämä kamala melu, niin ankara ja niin lähellä kuin se olikin, ei\nnäyttänyt voivan sitä lainkaan häiritä. Nämä muurit tuntuivat olevan\nrakennetut niistä kuuroista kivistä, joista raamatussa puhutaan.\n\nÄkkiä kajahti tämän syvän hiljaisuuden keskellä uusia ääniä, mutta\nääniä, jotka olivat yhtä taivaallisen ihania, yhtä hurmaavia kuin\nedelliset olivat olleet kauhistavia. Se oli pimeyden kohdusta vyöryvä\nvirsi, rukouksen ja sävelten ihmeellinen sulosointu yön kaameassa\nhiljaisuudessa. Siellä kaikuivat naisäänet, mutta äänet, joissa yhtyi\nneitsytäänten puhdas sointu ja lapsenäänten viaton kirkkaus, jotka\nhymisivät kuin kaukana maasta ja jotka olivat niiden äänten kaltaisia,\nmitä vastasyntyneet kuulevat vielä ja mitä kuolevat kuulevat jo. Laulu\ntuli siitä synkeästä rakennuksesta, joka vallitsi puutarhaa. Samalla\nhetkellä, jolloin paholaisten hälinä oli loitonnut, tuntui enkelten\nkuoro hiljaa lähenevän pimeästä.\n\nCosette ja Jean Valjean vaipuivat polvilleen.\n\nHe eivät oikeastaan tienneet, mitä se laulu oli, he eivät tienneet,\nmissä he olivat, mutta he tunsivat molemmat, sekä mies että lapsi, sekä\nkatuvainen että viaton täytyvänsä painua polvilleen.\n\nNämä äänet olivat siitä kummallisia, että ne eivät estäneet rakennusta\nnäyttämästä autiolta. Se oli kuin yliluonnollista laulua asumattomassa\ntalossa.\n\nLaulun kestäessä ei Jean Valjean ajatellut enää mitään. Hän ei enää\nnähnyt yötä, hän näki sinisen taivaan. Hän luuli tuntevansa avautuvan\nlentoon siipien, jotka räpyttelevät kaikkein meidän sisimmässämme.\n\nLaulu vaikeni. Se oli ehkä kestänyt kauvankin. Jean Valjean ei olisi\nosannut sitä sanoa. Korkean liikutuksen tunnit tuntuvat aina\nminuuteilta.\n\nHiljaisuus oli palannut jälleen. Ei kuulunut enää mitään kadulta, ei\nkuulunut enää mitään puutarhasta. Se mikä uhkasi, se, mikä viihdytti,\nkaikki oli kadonnut. Tuuli vain suhisi hiljaa, valittavasti\nmuurinharjan kuivuneissa ruohonkorsissa.\n\n\n\n\n7.\n\nArvoitus jatkuu.\n\n\nYötuuli oli alkanut puhaltaa, mikä ilmoitti kellon olevan tuossa yhden\nja kahden välillä aamulla. Cosette-raukka ei yhä hiiskahtanutkaan.\nKoska lapsi oli istuutunut hänen viereensä ja nojannut päänsä hänen\nkylkeensä, luuli Jean Valjean hänen nukkuneen. Hän kumartui tyttöä\nlähemmin tarkastamaan. Cosetten silmät olivat selkosen selällään ja\nniissä oli niin mietteliäs ilme, että se teki Jean Valjeanille pahaa.\n\nLapsi värisi yhä.\n\n\"Nukuttaako?\" kysyi Jean Valjean.\n\n\"On niin kylmä\", vastasi lapsi.\n\nHetkisen kuluttua jatkoi Cosette:\n\n\"Vieläkö se siellä on?\"\n\n\"Kuka se?\" uteli Jean Valjean.\n\n\"Rouva Thénardier.\"\n\nJean Valjean oli jo unohtanut keinon, jolla oli saanut Cosetten\npysymään hiljaa.\n\n\"Ahaa, sitäkö tarkoitat! Hän on jo poistunut. Ei enää mitään pelkoa!\"\n\nLapsi henkäisi kuin olisi raskas paino pudonnut hänen rinnaltaan.\n\nMaa oli kostea, vaja oli avonainen kaikille tahoille, viima yltyi\npurevammaksi joka hetki. Ukko riisui pitkän takkinsa ja kääri sen\nCosetten peitoksi.\n\n\"Eikö näin tule lämpimämpi?\" huolehti hän.\n\n\"Kyllä, kyllä, isä!\"\n\n\"Odotahan sitten minua hetkinen. Tulen pian takaisin.\"\n\nHän lähti vajasta ja kulki pitkin suuren rakennuksen seinustaa, etsien\nparempaa suojaa. Hän tapasi kyllä portteja, mutta ne olivat kaikki\nlukossa. Jokaisessa alakerroksen akkunassa oli rautaristikko.\n\nOhaistuaan rakennuksen sisäkulman huomasi hän joutuneensa\nkaari-akkunoiden kohdalle, joiden takaa hämärsi hiukan valoa. Hän nousi\nvarpailleen ja katsahti yhdestä akkunasta. Ne kuuluivat kaikki avaraan\nsaliin, jonka lattia oli peitetty levein laakakivin, jossa kohosi\npylväitä ja holveja ja jossa näkyi vain hyvin heikko valontuike ja\nsynkkiä varjoja. Tuike lähti nurkkaan sytytetystä kynttilästä. Tämä\nsali oli autio, eikä mikään siellä liikahtanut. Mutta tähystellessään\ntarkempaan luuli hän huomaavansa kivilattialla pitkänään jotakin, joka\nnäytti olevan käärinliinojen peitossa ja joka oli muodoltaan kuin\nihminen. Se virui siinä oikosenaan, kasvot päin kivilattiaa,\nkäsivarret ristikkäin, liikkumattomana kuin kuollut. Jonkinlaisesta\nkäärmeentapaisesta lonkerosta päättäen, joka oli lattialla kiemurassa,\nolisi luullut tällä kaamealla olennolla olleen köyden kaulassa.\n\nKoko sali oli kääriytynyt siihen heikosti valaistujen huoneiden\nsynkkään hämärään, joka yhä lisää kammoa.\n\nJean Valjean selitti usein jälkeenpäin, ettei hän koskaan, niin monet\nkauheat tapaukset kuin hän saikin kokea elämässään, ollut nähnyt mitään\nniin jäätävää, niin kammoittavaa kuin tämä kummituksentapainen olento,\njoka tässä synkässä paikassa, keskellä yötä nähtynä oli kuin kaamea\nsalaperäisyys itse. Kamalaa oli otaksua, että se oli ehkä elävä\nihminen.\n\nHän rohkaisihe ja painoi otsansa ruutuun nähdäkseen, eikö se olento\ntosiaankaan liikahtanut. Hän odotti, odotti mielestään hyvinkin kauvan,\nmutta olento ei värähtänytkään. Silloin valtasi hänet äkkiä kuvaamaton\nkauhistus, ja hän lähti pakoon. Hän alkoi juosta vajalle päin,\nuskaltamatta vilkaistakaan taakseen. Hänestä tuntui, että jos hän vain\nkääntää päätänsä, näkee hän kummituksen kiitävän perässään ja huitovan\nkäsiään.\n\nHuohottaen saapui hän niin vajalle. Hänen polvensa huojuivat. Hiki\nvalui virtana hänen selkäänsä pitkin.\n\nMissä hän oli? Kuka olisi voinut kuvitellakaan mitään sentapaista tästä\nhautamaisesta sopesta keskellä Pariisia? Mikä oli tämä kummallinen\ntalo? Öisten salaisuuksien talo, joka kutsuu sieluja pimeydestä\nenkelten äänin, ja kun ne tulevat, tarjoaa niille äkkiä kauhistuttavia\nnäkyjä, lupaa avata taivaan säteilevät portit ja levittääkin niiden\neteen haudan kammoittavan uksen! Ja kuitenkin oli tämä oikea rakennus,\noikea talo, jolla oli oma katunumeronsakin! Tämä ei ollut unta! Hänen\ntäytyi kosketella sen kiviseinää, tullakseen siitä vakuutetuksi.\n\nKylmyys, pelko, levottomuus, koko illan kiihdyttävät tapaukset\nsytyttivät häneen oikean kuumeen, ja kaikki ajatukset pyörivät sikin\nsokin hänen aivoissaan.\n\nHän läheni Cosettea.\n\nLapsi nukkui.\n\n\n\n\n8.\n\nArvoitus käy yhä sekavammaksi.\n\n\nLapsi oli kallistanut päänsä läheiselle kivelle ja vaipunut uneen.\n\nJean Valjean istuutui Cosetten viereen ja alkoi jälleen häntä katsella.\nLasta katsellessaan tyyntyi hän vähitellen, ja hän pääsi jälleen\najatustensa herraksi.\n\nHän näki nyt selvästi sen totuuden, vastaisen elämänsä perustuksen,\nettä niin kauvan kun hänellä on tuo lapsi, niin kauvan kun hän saa olla\ntuon lapsen turvana ja tukena, ei hänellä ole tarpeita muuta kuin häntä\nvarten, ei pelkoa muuta kuin hänen puolestaan. Hän ei edes huomannut,\nettä hänen oli hyvin kylmä, koska oli riisunut takkinsa lapsen\npeitoksi.\n\nMutta niiden syvien mietiskelyjenkin läpi, joihin hän oli vaipunut, oli\nhän jo jonkun aikaa kuullut kummallista ääntä. Se tuntui aivan kulkusen\nkilinältä. Se kuului puutarhasta. Selvästi se kuului, vaikka vielä\nhyvin etäältä. Se oli aivan kuin lehmänkellojen aika-ajoittaista,\nkaukaista kilahtelua öisiltä laitumilta.\n\nTämä ääni sai Jean Valjeanin kääntämään päätään.\n\nHän näki jonkun liikkuvan puutarhassa.\n\nOlento, joka näytti mieheltä, asteli meloonikentän lasikellojen väliä,\nkohottautui suoraksi, kumartui taas, pysähtyi ja teki aivan senlaisia\nliikkeitä, kuin olisi hän ensin vetänyt jotakin maata pitkin ja sitten\nsuorinut sen levälleen. Tämä olento näytti ontuvan.\n\nJean Valjean säpsähti, kuten säpsähtelevät pienimmästäkin syystä\nonnettomuuden vainoamat. Kaikki tuntuu heistä vihamieliseltä ja\nepäilyttävältä. He eivät luota päivään, koska se ilmaisee heidät,\neivätkä yöhön, koska sen turvissa voi heidät helpommin yllättää. Aivan\näsken pelkäsi hän, koska puutarha oli autio, nyt pelkäsi hän, koska\nsiellä käveli joku.\n\nHän putosi mielikuvituksen kauhuista todellisuuden kauhuihin. Hän\najatteli, että Javert ja hänen urkkijansa eivät ehkä vielä olleet\npoistuneet, että he olivat varmaankin jättäneet vartijoita kadulle ja\nettä, jos tämä mies huomaisi hänet puutarhassa, nostaisi hän melun ja\ntoimittaisi hänet kiinni. Hän otti lempeästi nukkuvan Cosetten syliinsä\nja kantoi hänet vanhojen, käyttämättömien huonekalujen taakse vajan\netäisimpään soppeen. Cosette ei liikahuttanut pikkusormeaankaan.\n\nSieltä tähysteli hän meloonikentällä puuhailevan olennon toimia.\nOmituista oli, että kulkusen ääni noudatti miehen kaikkia liikkeitä.\nKun mies läheni, läheni kilinäkin, kun hän loittoni, loittoni\nkilinäkin. Kun mies teki äkkinäisemmän eleen, seurasi sitä kiivaampi\nkilinä. Kun mies pysähtyi, taukosi kulkunenkin soimasta. Oli ilmeistä,\nettä kulkunen oli kiinnitetty tähän mieheen. Mutta mitä tämä sitten\nmerkitsi? Kuka oli tämä mies, joka oli varustettu kellolla kuin mikäkin\njäärä tai härkä?\n\nNäitä miettiessään kosketti hän Cosetten käsiä. Ne olivat jääkylmät.\n\n\"Ah, Jumalani!\" pääsi häneltä.\n\nHän huuteli hiljaa:\n\n\"Cosette! Cosette!\"\n\nCosette ei raottanutkaan silmiään. Hän pudisti lasta voimakkaasti.\n\nCosette ei herännyt.\n\n\"Onkohan se kuollut!\" mietti hän ja kohottautui suoraksi, väristen\nkiireestä kantapäähän.\n\nMitä kauheimmat ajatukset risteilivät hänen mielessään. On hetkiä,\njolloin mahdottomimmatkin otaksumat piirittävät meidät joka taholta\nkuin raivotarten kaamea lauma ja temmeltävät hirvittävinä aivojemme\nkammioissa. Kun ovat kysymyksessä rakkaimpamme, keksii varovaisuutemme\ntuhansia hulluuksia. Hän muisti, että nukkuminen taivasalla kylmänä\nyönä saattaa muuttua kuoleman uneksi. Cosette oli kalpeana,\nliikkumattomana vajonnut maahan hänen jalkoihinsa.\n\nHän kuunteli hänen hengitystään. Cosette hengitti vielä, mutta hiljaa\nja heikosti kuin sammuen.\n\nMiten saada hänet jälleen lämpimiinsä? Miten saada hänet jälleen\ntointumaan? Kaikki muu ei nyt häntä lainkaan liikuttanut. Hän syöksyi\nkiihkoissaan ulos vajasta.\n\nEnnen neljännestunnin kulumista täytyi saada Cosette ehdottomasti tulen\nääreen lämpimään vuoteeseen.\n\n\n\n\n9.\n\nKulkusmies.\n\n\nHän astui suoraan miestä kohti, joka työskenteli puutarhassa. Hän oli\nottanut käteensä rahakääryn, jota hän oli säilyttänyt liivinsä\ntaskussa.\n\nMies oli juuri kumaraisissaan, eikä nähnyt hänen tuloaan. Pari\nharppausta vielä, ja Jean Valjean oli hänen luonaan.\n\nJean Valjean alotti puhelun huudahtamalla:\n\n\"Sata frangia!\"\n\nMies säikähti tavattomasti ja kohotti katseensa.\n\n\"Voitte ansaita sata frangia!\" jatkoi Jean Valjean, \"jos annatte\nminulle suojaa täksi yöksi!\"\n\nKuu valaisi kirkkaasti Jean Valjeanin tuskan vääntämiä kasvoja.\n\n\"Kas, Tekö siinä olettekin, ukko Madeleine!\" sanoi mies.\n\nTämä näin odottamatta tällä öisellä hetkellä, tässä oudossa paikassa,\ntämän tuntemattoman miehen lausuma nimi sai Jean Valjeanin peräytymään.\n\nHän odotti kaikkea muuta, vaan ei tätä. Mies, joka hänelle puhui, oli\nkumarahartiainen, ontuva, talonpoikaisesti puettu vanhus, jonka\nvasemmassa polvessa oli nahkalappu, mihin oli ripustettu kulkunen. Ei\neroittanut hänen kasvojaan, jotka olivat varjossa.\n\nSillä välin oli mies ottanut hatun päästään, ja huudahti nyt aivan\nvavisten:\n\n\"Ah, Jumalani! Miten olette Te täällä, ukko Madeleine? Mistä olette Te\ntänne tullut, Herra Jeesus! Taivaastako olette pudonnut? Sieltä Te\nputoatte, jos milloin putoatte. Ja miltä Te näytättekään! Teillä ei ole\nkaulaliinaa, ei hattua, ei takkia! Tiedättekö, että Te olisitte pahasti\npeljästyttänyt jokaisen, joka ei olisi Teitä tuntenut? Ei edes takkia!\nHerra Jumala! Tulevatko pyhimykset hulluiksi nykymaailman aikaan? Mutta\nmiten Te olette tosiaankin päässyt tänne?\"\n\nSana ei odottanut toista. Ukko pakisi oikein maalaisen kielevyydellä,\nmikä ei suinkaan antanut syytä levottomuuteen. Kaiken tuon oli hän\nsanonut hämmästyneen hyväntahtoisesti ja vilpittömästi.\n\n\"Kuka Te olette? Ja mikä on tämä talo?\" kysyi Jean Valjean.\n\n\"No, tuhannen tuhatta, tämäpä nyt vasta ihmettä on!\" huudahti vanhus,\n\"minullehan Te itse juuri paikan hankitte, ja juuri tähän taloon vielä\nhankittekin. Ja nyt ette tunne minua!\"\n\n\"En tunne\", selitti Jean Valjean. \"Ja mistä Te sitten tunnette minut?\"\n\n\"Tehän kerran pelastitte henkeni\", sanoi mies.\n\nHän käännähti hiukan, kuu valaisi häntä sivulta, ja Jean Valjean tunsi\nukko Faucheleventin.\n\n\"Ahaa!\" ihmetteli Jean Valjean, \"Tekö se olettekin? Kyllä minä Teidät\nnyt tunnen.\"\n\n\"Se on hyvä se!\" ilmoitti ukko hiukan moittien.\n\n\"Ja mitä Te täällä teette?\" jatkoi Jean Valjean.\n\n\"Minä peittelen meloonejani, näettehän!\"\n\nUkko Fauchelevent piteli tosiaankin kädessään Jean Valjeanin tullessa\nhänen luokseen olkimattoa, joita hän oli juuri laittamassa\nmeloonikentän suojaksi. Hän oli niitä jo levitellyt useampia sen tunnin\naikana, jonka hän oli suunnilleen ollut puutarhassa. Tämä puuha oli\nsaanut hänet tekemään näitä omituisia liikkeitä, joita Jean Valjean oli\nkummastellut vajasta.\n\nUkko jatkoi:\n\n\"Arvelin: kuu paistaa, nyt pian pakastaa. Mitähän olisi heittää takki\nmeloonieni ylle? Ja\", lisäsi hän, katsellen Jean Valjeania leveästi\nmyhäillen, \"Teidän olisi pitänyt menetellä samoin! Mutta miten ihmeessä\nolette Te joutunut tänne?\"\n\nJean Valjean, joka huomasi tämän miehen tuntevan hänet, ainakin\nMadeleinen nimellä, huomasi parhaaksi menetellä hyvin varovasti. Hän\nlateli kysymyksen toisensa jälkeen. Merkillistä: osat näyttivät\nvaihtuneen. Hän, luvattomasti taloon tunkeutunut, kuulusteli talon\nvakinaista asukasta.\n\n\"Ja mitä toimittaa tuo kulkunen tuossa polvessanne?\"\n\n\"Sekö?\" vastasi Fauchelevent. \"Jotta tietävät minua väistää.\"\n\n\"Mitä! Väistää Teitä?\"\n\nUkko Fauchelevent pilkkasi silmää, kasvoilla ilme, jota on mahdoton\nkuvata.\n\n\"Niinpä niin! Tässä talossa on vain naisia. Paljon nuoria tyttöjä. Minä\nolen luultavasti hyvin vaarallinen kohdattava. Kulkunen varoittaa\nheitä. Minun lähestyessäni puittavat he kaikki pakoon.\"\n\n\"Mikä tämä talo sitten lopultakin on?\"\n\n\"No tottahan Te sen tiedätte.\"\n\n\"En minä tiedä.\"\n\n\"Koska minut tänne puutarhuriksikin toimititte!\"\n\n\"Vastatkaa minulle aivan kuin en tietäisi mitään.\"\n\n\"No tämä on sitten Pikku Picpusin luostari.\"\n\nJean Valjeanin muistot palasivat. Sattuma, s.o. kaitselmus, oli\njohtanut hänet juuri samaan Saint-Antoinen kaupunginosan luostariin,\nminne rattaittensa kaatuessa loukkautunut ukko Fauchelevent oli kaksi\nvuotta sitten otettu hänen suosituksestaan. Hän kertasi aivan kuin\nitsekseen:\n\n\"Pikku Picpusin luostari!\"\n\n\"Niin, niin, Pikku Picpusin luostari\", jatkoi Fauchelevent. \"Mutta\ntosiaankin, miten ihmeessä olette Te tullut tänne, Te, ukko Madeleine?\nOlkaapa vaikka pyhimyskin, Te olette joka tapauksessa mies, ja miehillä\nei ole pääsyä tänne.\"\n\n\"Olettepahan Tekin täällä.\"\n\n\"Mutta eipä sitten muita olekkaan.\"\n\n\"Oli miten oli,\" jatkoi Jean Valjean, \"mutta nyt täytyy minun jäädä\ntänne.\"\n\n\"Ah, Herran nimessä!\" huudahti Fauchelevent.\n\nJean Valjean astui vanhusta lähemmäksi ja sanoi hänelle vakavalla\näänellä:\n\n\"Isä Fauchelevent, minä pelastin kerran henkenne.\"\n\n\"Minäpä sen äsken ensiksi muistin\", vastasi Fauchelevent.\n\n\"Nyt voitte Te tänään tehdä minulle saman, minkä minä tein Teille\nsilloin.\"\n\nFauchelevent otti vanhoihin ryppyisiin, vapiseviin käsiinsä Jean\nValjeanin väkevät kädet ja viipyi niin hetkisen, ikäänkuin ei olisi\nvoinut saada sanaa suustaan. Vihdoin hän huudahti:\n\n\"Oh! Se olisi Jumalan siunaus, jos voisin hiukan korvata sitä Teille!\nMinäkö voisin pelastaa Teidän henkenne! Herra pormestari, käskekää, ja\nminä tottelen!\"\n\nIhmeellinen ilo oli ikäänkuin kirkastanut vanhuksen kasvot. Hänen\nsilmänsä säteilivät.\n\n\"Mitä tahdotte minun tekevän?\" jatkoi hän.\n\n\"Selitän kohta. Onhan Teillä huone?\"\n\n\"Onhan minulla yksinäinen rakennusrähjä tuolla vanhan luostarin\nraunioiden takana, sopessa, jota ei kukaan näe. Siinä on kolme\nhuonetta.\"\n\nRakennus oli tosiaankin niin piilossa raunioiden takana ja niin hyvin\nkätketty, ettei Jean Valjeankaan ollut sitä nähnyt.\n\n\"Hyvä\", sanoi Jean Valjean. \"Nyt minä pyydän Teiltä kahta seikkaa.\"\n\n\"Mitä, herra pormestari?\"\n\n\"Ensiksi: Te ette saa sanoa kenellekään ihmiselle, mitä tiedätte\nminusta. Toiseksi: Te ette saa pyrkiä tietämään minusta enempää kuin\nnyt tiedätte.\"\n\n\"Miten haluatte. Minä tiedän, että Te ette voi tehdä mitään kuin mikä\noikein on, ja että Te olette aina ollut rehellinen ja hurskas mies. Ja\nsitten: Tehän minut tänne toimititte. Tehän voitte siis minua\nkaskeakin. Olen Teidän käytettävissänne.\"\n\n\"Sovittu siis. Mutta käykääpä nyt kanssani. Lähdemme hakemaan lasta.\"\n\n\"Mitä?\" ihmetteli Fachelevent. \"Teillä on siis lapsikin mukananne?\"\n\nHän ei sitten enää puhunut sanaakaan, ja seurasi Jean Valjeania\nniinkuin koira seuraa isäntäänsä.\n\nPuolisen tuntia jälkeenpäin oli Cosetten poskille loimottavan\ntakkavalkean ääressä palannut entinen puna, ja pian nukkui lapsi vanhan\npuutarhurin vuoteessa. Jean Valjean oli solminut liinan kaulaansa ja\npukenut takin ylleen. Muurin yli heitetty hattukin oli löytynyt. Jean\nValjeanin pukeutuessa oli Fauchelevent irroittanut polvestaan kulkusen,\njoka nyt erään kantokorin viereen naulalle ripustettuna koristi seinää.\nSitten lämmittelivät miehet pöydän ääressä, mille Fauchelevent oli\nhankkinut juustonpalan, mustaa leipää, viinipullon ja kaksi lasia, ja\nukko taputteli Jean Valjeania polvelle ja puheli:\n\n\"Ah! ukko Madeleine! Te ette tuntenut minua heti! Te pelastatte ihmisiä\nkuolemasta ja sitten Te heidät unohdatte! Se ei ole oikein! He kyllä\nmuistavat Teidät! Te olette kiittämätön!\"\n\n\n\n\n10.\n\nMiksi Javert sai pitkän nenän.\n\n\nTapaukset, joista ylempänä näimme niin sanoaksemme nurjan puolen,\nolivat käyneet vallan luonnollisesti.\n\nKun Jean Valjean sen päivän yönä, jolloin Javert oli saanut\nhänet kynsiinsä Fantinen kuolinvuoteen äärestä, oli paennut\nMontreuil-sur-Merin kunnallisesta vankilasta, otaksui poliisi hänen\ntäytyneen ohjata kulkunsa Pariisia kohti. Pariisi on suunnaton kurimus,\nminne kaikki katoaa, ja kaikki katoaa tosiaankin tähän maailman\nihmispyörteeseen kuin meren pyörteeseen ikään. Metsä ei piiloita miestä\nniin hyvin kuin tämä vilinä. Kaikenlaiset pakolaiset tietävät sen. He\npyrkivät Pariisiin kuin nielevään kitaan. Niitä on nieleviä kitoja,\njoihin joutuu pelastuakseen, eikä surmakseen. Poliisi tietää sen myös,\nja Pariisista etsii se sitä, minkä se on kadottanut muualla. Sieltä se\netsi Montreuil-sur-Merin entistä pormestariakin. Javert kutsuttiin\nPariisiin avustamaan tutkimuksia. Javert edistikin voimakkaasti Jean\nValjeanin löytämistä. Javertin innon ja taitavuuden huomasi tässä\ntilaisuudessa herra Chabouillet, kreivi Anglèsin johtaman virkakunnan\nsihteeri. Herra Chabouillet, joka ennenkin oli tukenut Javertia,\ntoimitti Montreuil-sur-Merin järjestyksenvalvojan kiinnitetyksi\nPariisin poliisin palvelukseen. Siellä osottautui hän monella --\nsanokaamme se, vaikka lausuma tuntuneekin odottamattomalta moisista\ntoimista puhuttaessa -- kunnioitettavalla tavalla hyödylliseksi.\n\nHän ei enään ajatellut Jean Valjeania -- nämä alituiseen kiertelevät\nvainukoirat saa tämänpäiväinen susi unohtamaan eilisen -- kunnes hän\njoulukuussa vuonna 1823 silmäili muuatta sanomalehteä, hän, joka ei\ntavallisesti koskaan sanomalehtiä lueskellut. Mutta tällä kertaa oli\nJavert innokkaana kuningasvallan kannattajana halunnut saada\nyksityiskohdittain selon \"prinssi ylipäällikön\" juhlallisesta tulosta\nBayonneen. Kun hän oli juuri lopettamassa tarkoittamaansa pätkää, pisti\nhänen silmiinsä palstan alapäästä muuan nimi, Jean Valjeanin nimi.\nLehti ilmoitti, että rangaistusvanki Jean Valjean oli kuollut, ja puhui\ntapahtumasta niin vakuuttavin sanoin, ettei Javert epäillyt lainkaan\nkertomuksen todenmukaisuutta. Hän sanoi vain: \"_Kyllä sen lukon takana\npysyy_\", heitti sitten sanomalehden kädestään, eikä ajatellut asiaa sen\nenempää.\n\nJonkun aikaa jälkeenpäin sattui, että Seine-et-Oise-läänin\nkuvernöörinvirasto lähetti Pariisin poliisille tiedonannon\nlapsenryöstöstä, joka oli muka oudostuttavain asianhaarain vallitessa\ntapahtunut Montfermeilin kunnassa. Muuan tuntematon mies, sanottiin\ntiedonannossa, oli varastanut pienen, seitsemän, kahdeksan vuotiaan\ntytön, jonka äiti oli uskonut erään paikkakunnan ravintoloitsijan\nhuostaan. Tämä pieni tyttö tunsi nimen Cosette ja oli hän erään\nFantine-nimisen, jossakin tietymättömässä sairaalassa tuntemattomaan\naikaan kuolleen naisen lapsi. Tämä tiedonanto osui Javertin silmiin ja\nvaivutti hänet syviin mietiskelyihin.\n\nHän tunsi hyvin Fantinen nimen. Hän muisti Jean Valjeanin saaneen hänet\npurskahtamaan nauruun, hänet, Javertin, pyytäessään kolmen päivän lomaa\nsen naikkosen lasta etsiäkseen. Hän muisti Jean Valjeanin joutuneen\nkiinni Pariisissa, juuri noustessaan Montfermeilin kyytivaunuihin.\nMuutamat merkit olivat silloin viitanneet siihenkin, että tämä oli jo\ntoinen kerta, jolloin hän nousi näihin vaunuihin ja että hän oli jo\nedellisenä iltana tehnyt retken mainitun kylän ympäristöön, sillä\nitse kylässä ei häntä oltu nähty. Mitä oli hänellä tekemistä\nMontfermeilissä? Sitä ei oltu osattu aavistaakkaan. Javert ymmärsi sen\nnyt hyvin. Siellä oli Fantinen tytär. Jean Valjean oli lähdössä sitä\nhakemaan. Mutta nythän oli lapsen varastanut muuan tuntematon mies.\nKuka mahtoi tämä tuntematon mies olla? Ehkäpä Jean Valjean? Mutta Jean\nValjeanhan oli kuollut!\n\nHiiskahtamatta sanaakaan kenellekään nousi Javert Tinalautasen\nkyytivaunuihin Planchetten umpikujalta ja matkusti Montfermeiliin.\n\nHän odotti siellä tapaavansa tärkeätä valaistusta asiaan, mutta tapasi\nvain yhä synkempää pimeyttä.\n\nEnsimäisinä päivinä olivat Thénardierit kiukustuneina lörpötelleet.\nLeivosen katoaminen oli herättänyt tavatonta huomiota koko kylässä.\nTapauksesta oli syntynyt heti useampia toisintoja, jotka olivat\nsuurentaneet sen lapsenryöstöksi. Siitä oli johtunut ylempänä mainittu\ntiedonanto. Mutta ensimäisen puuskansa haihduttua oli ukko Thénardier\nihmeellisen vaistonsa ohjaamana piankin ymmärtänyt, ettei ole koskaan\nhyödyllistä kiihoittaa herra yleisen syyttäjän mieltä, ja että tämä\nhuuto Cosetten _ryöstämisestä_ kaikkein ensinnä kääntäisi oikeuden\nsäkenöivän silmän häneen, Thénardieriin, ja hänen moniin sekaviin\nasioihinsa. Huuhkajat eivät millään muotoa suvaitse kynttilän valoa. Ja\nsitten: miten hän selviytyisi niistä tuhannestaviidestäsadasta\nfrangista, jotka hän oli saanut? Hän muutti äkkiä suuntaa, tukki\neukkonsa suun ja oli hämmästyvinään aika tavalla, kun hänelle puhuttiin\n_varastetusta lapsesta_. Hän ei ymmärtänyt moisesta tarinasta\nsanaakaan. Tosin oli hän silloin saattanut valittaa, että häneltä niin\npian \"vietiin\" se rakas lapsukainen: hellyydessään olisi hän tahtonut\npitää sen vielä pari, kolme päivää. Mutta lapsen \"iso-isä\" oli tullut\nsitä noutamaan, ei siinä sen kummempaa. Hän oli keksinyt \"iso-isän\", ja\nse teki sangen hyvän vaikutuksen. Tämän kertomuksen kuuli Javert\nMontfermeilissä. Iso-isä peitti näkyvistä Jean Valjeanin.\n\nMutta Javert upotti Thénardierin tarinaan muutamia kysymyksiä ikäänkuin\nkoetusluodeiksi.\n\n\"Kuka oli se iso-isä, ja mikä oli hänen nimensä?\"\n\nThénardier vastasi hätäilemättä:\n\n\"Rikas maanviljelijä. Näin hänen passinsa. Muistelenpa hänen nimensä\nolleen Guillaume Lambert.\"\n\nLambert oli hyvin kunnianarvoisa ja luotettava nimi. Javert palasi\nPariisiin.\n\n\"Jean Valjean on kun onkin kuollut\", mietti hän, \"ja minä olen aika\ntyhmyri.\"\n\nHän oli jälleen unohtamaisillaan koko jutun, kun hän maaliskuussa\nvuonna 1824 kuuli puhuttavan eräästä omituisesta henkilöstä, joka asui\nSaint-Médardin seurakunnassa ja jota sanottiin \"almuja jakelevaksi\nkerjäläiseksi.\" Tämä henkilö oli, niin kerrottiin, eläkkeennauttija,\njonka nimeä ei kukaan oikein tarkalleen tiennyt ja joka eleli yksinään\nerään pienen, kahdeksanvuotiaan tytön kanssa. Tämä tyttö ei tiennyt\nhänkään mitään, paitsi että hän oli tullut Montfermeilistä.\nMontfermeil! Se nimi esiintyi yhä uudelleen ja uudelleen, ja sai\nJavertin heristämään korviaan. Vanha poliisin palvelukseen antautunut\nkerjäläinen, entinen kirkon palvelija, jolle tämä henkilö antoi almuja,\nlisäsi muutamia yksityisseikkoja:\n\n\"Tämä henkilö oli hyvin vauhko. Hän poistui asunnostaan vain iltaisin.\nHän ei puhutellut ketään, paitsi joskus köyhiä. Hän ei päästänyt ketään\nlähelleen. Hän oli pukeutunut kamalaan, keltaiseen takki-kuluun, jonka\narvo oli laskettava useissa miljoonissa, koska siihen oli neulottu\ntukuttain seteleitä!\"\n\nTämä oli totisesti omiansa herättämään Javertin uteliaisuutta!\nSaadakseen nähdä sen kummallisen eläkeherran läheltä, häntä\nsäikähyttämättä, lainasi hän eräänä päivänä kirkonpalvelijalta tämän\nrääsyt sekä paikan, missä tuo vanha urkkija kaiket illat istui\nkyyrysissään rukouksiaan honottaen ja samalla pitäen silmällä kaikkea\nja kaikkia.\n\n\"Epäilyttävä henkilö\" tuli tosiaankin valepukuisen Javertin luo ja\nojensi hänelle almun. Silloin nosti Javert päätänsä, ja niinkuin Jean\nValjean säpsähti, luullessaan tunteneensa Javertin, säpsähti Javert,\nluullessaan tunteneensa Jean Valjeanin.\n\nMutta pimeys oli voinut häntä eksyttää. Jean Valjeanhan oli\nvirallisesti kuollut. Javert oli vielä vakavain epäilysten vallassa. Ja\nepäilysten vallassa ollessaan ei Javert, tunnontarkka mies, kahmaissut\nketään kauluksesta.\n\nHän seurasi miestään Gorbeaun talon kohdalle asti ja pani eukon\npuhumaan, mikä ei ollut erikoisen vaikeaa. Eukko vakuutti hänelle\nkertomuksen miljoonasisältöisestä takista todeksi ja esitti tuhannen\nfrangin sivukohtauksen. Hänhän oli nähnyt! Hänhän oli tunnustellut!\nJavert vuokrasi talosta huoneen. Vielä samana iltana muutti hän sinne.\nHän kuunteli salaperäisen vuokralaisen ovella, toivoen kuulevansa hänen\näänensä, mutta Jean Valjean huomasi hänen kynttilänsä paisteen\nlukonreijästä ja teki urkinnan tyhjäksi pysyttelemällä hiljaa kuin\nhiiri.\n\nSeuraavana päivänä puitti Jean Valjean pakoon. Mutta lattialle putoavan\nviiden frangin helinän kuuli eukko, joka havaitessaan rahoja\nliikuteltavan epäili hommattavan muuttoa ja riensi ilmoittamaan asian\nJavertille. Yöllä, Jean Valjeanin hiipiessä talosta, odotteli Javert\nhäntä kadulla puiden takana, kaksi miestä mukanaan.\n\nJavert oli pyytänyt aseellista apua poliisi-asemalta, mutta hän ei\nollut maininnut tavottelemansa henkilön nimeä. Hän oli pitänyt sitä\nomana salaisuutenaan kolmestakin syystä: ensiksi, koska pieninkin\nvaromattomuus saattoi säikähyttää Jean Valjeania; toiseksi, koska\nentisen karanneen ja kuolleeksi julistetun rangaistusvangin\nsieppaaminen, rikollisen, jonka oikeuden asiakirjat olivat muinen\nlaskeneet _kaikkein vaarallisinten pahantekijäin joukkoon_, oli teko\nniin loistava, etteivät pariisilaisen poliisikunnan vanhemmat\nvirkamiehet varmaankaan sallisi sitä Javertin moiselle tulokkaalle,\njoten hänellä oli syytä peljätä heidän vievän häneltä hänen\nkaleerivankinsa; kolmanneksi, koska Javert oli taiteilija ja koska hän\nsiis paljon piti odottamattomista seikkailuista. Hän vihasi iskuja,\njoita kehutaan ja joista pidetään jo edeltäpäin suuremmoista melua. Hän\ntahtoi valmistella piilossa mestarinäytteitään ja paljastaa ne sitten\näkkiä.\n\nJavert oli seurannut Jean Valjeania puu puulta, sitten nurkka nurkalta,\nkadottamatta häntä näkyvistään hetkiseksikään. Silloinkin, kun Jean\nValjean luuli olevansa mitä paraimmassa turvassa, vartioi häntä\nJavertin silmä.\n\nMiks'ei Javert vanginnut Jean Valjeania? Hän ei ollut vielä asiastaan\nvarma.\n\nTulee muistaa, että tähän aikaan ei poliisi saanut oikein olla omissa\noloissaan: vapaat sanomalehdet näykkivät sitä alinomaa. Muutamat\nsanomalehtien paljastamat mielivaltaiset vangitsemiset olivat joutuneet\npuheeksi aina eduskunnassa asti ja saattaneet poliisin varovaisemmaksi.\nYksityisen vapauden häiritseminen oli vakava seikka. Poliisimiehet\npelkäsivät erehtyvänsä. Päällikkö kävi tietysti heidän kimppuunsa.\nHarha-isku merkitsi virka-eroa. Ajatelkaapa vain sitä vaikutusta, jonka\nolisi parinkymmenen pariisilaisen lehden toistamana tehnyt seuraava\nlyhyt pätkä:\n\n\"Eilen pidätettiin vanha, valkohapsinen ukko, kunnia-arvoisa\neläkkeennauttija, joka käveli kadulla kahdeksanvuotiaan tyttärensä\nkanssa ja passitettiin karanneena kaleerivankina poliisikamarin\nsäilöihin!\"\n\nSitäpaitsi on huomattava, että Javertilla oli omat epäilynsä. Hänen\nomantuntonsa käskyt liittyivät poliisipäällikön käskyihin. Hän ei\ntosiaankaan ollut miehestään varma.\n\nJean Valjean kulki hänen edellään pimeässä.\n\nMurheet, levottomuus, tuska, alituinen jännitys, tämä uusi onnettomuus,\njoka pakoitti hänet pakenemaan yön selkään ja etsimään sattuman\nkaupalla Pariisista tyyssijaa Cosettelle ja itselleen, välttämättömyys\nsovittaa nopeutensa lapsen askelten mukaan, kaikki tämä oli hänen\ntietämättäänkin muuttanut Jean Valjeanin käyntiä ja painanut koko hänen\nryhtiinsä semmoisen heikkouden ja voimattomuuden leiman, että Javertiin\nhahmoutunut poliisikin saattoi hänen suhteensa erehtyä, ja erehtyikin.\nMahdottomuus mennä lähemmäksi, miehen vanhaa kotiopettajaa muistuttava\npuku, Thénardierin puhe iso-isästä, sekä lopuksi hänen luuloteltu\nkuolemansa rangaistusvankilassa lisäsivät yhä Javertin mielessä kytevää\nepäröimistä.\n\nHän ajatteli kerran kysyä äkkiä miehen papereita. Mutta ellei tämä mies\nollut Jean Valjean ja ellei tämä mies ollut vanha, kunniallinen\neläkkeennauttija, oli hän luultavasti joku Pariisin konnantöiden\nhämärään kuteeseen syvästi ja ovelasti punoutunut veijari, jonkun\nvaarallisen joukkion päällikkö, joka jakelee almuja peittääkseen\nmuita harrastuksiaan. Itsessään sangen vanha temppu. Hänellä oli\nliittolaisia, tovereita, vara-kätköjä, joihin hän epäilemättä lymyisi.\nKaikki nuo mutkat ja koukut, joita hän teki kaduilla, näyttivät\nosoittavan, ettei hän ollut mikään ensikertalainen miehekseen. Ei häntä\nvielä sopinut vangita, sillä se olisi ollut samaa kuin \"kultamunia\nmunivan kanan tappaminen.\" Miksi ei sopisi odottaa? Javert oli varma,\nettei mies pujahtaisi hänen käsistään.\n\nHän asteli siis hyvin neuvottomana, tehden itselleen satoja kysymyksiä\ntämän salaperäisen henkilön suhteen.\n\nVasta Pontoisenkadulla, erään kapakan kirkkaasti valaistulla edustalla\ntunsi hän varmasti Jean Valjeanin.\n\nTässä maailmassa on kaksi olentoa, jotka vavahtavat, sisimpiään myöten:\näiti, joka löytää lapsensa, ja tiikeri, joka löytää saaliinsa. Javert\ntunsi sisimmässään sellaisen vavahduksen.\n\nPäästyään lopullisesti selville siitä, että hän ajoi Jean Valjeania,\ntuota peloittavaa rangaistusvankia, huomasi hän joukkoonsa kuuluvan\nvain kolme miestä, ja hän käski pyytämään apua Pontoisenkadun\npoliisi-asemalta. Ennenkuin tartutaan orjantappurasauvaan, vedetään\nhansikkaat käteen.\n\nTämä viivyke ja neuvottelu Rollinin kulmauksessa olivat vähällä\nhaihduttaa hänet jäljiltä. Mutta pian hän arvasi Jean Valjeanin\nhaluavan asettaa joen itsensä ja takaa-ajajiensa välille. Hän painoi\npäänsä rinnoille ja mietti, kuten vainukoira, joka etsii otuksen jälkiä\nkuono maassa. Tavattoman tarkan vaistonsa johtamana meni Javert suoraan\nAusterlitzin sillalle. Kysymys vahdille vahvisti hänen arvelunsa:\n\n\"Oletteko nähnyt tästä kulkevan erästä miestä ja erästä pientä tyttöä?\"\n\n\"Olen kyllä, ja kiristin maksunkin vielä molemmilta\", vastasi vahti.\n\nJavert saapui sillalle paraiksi nähdäkseen Jean Valjeanin joen toisella\npuolen taluttavan Cosettea kuun valaiseman paikan yli. Hän näki Jean\nValjeanin poikkeavan Pyhän Antonion Ruohotielle ja hän muisti kohta\nsudenkuopan tapaisen Genrotin umpikujan ja ainoan ulospääsyn Oikokatua\npitkin Picpusin kadulle. Hän _sulki polut_, kuten metsästäjät sanovat,\nja lähetti kiireesti yhden miehistään kiertoteitä pitkin pitämään\nsilmällä tätä ulospääsyä. Asevaraston asemalle palaava kulkuvartiosto\nmarssi ohi, ja hän otti sen avukseen. Tällaisissa peleissä ovat\nsotilaat valtteja. Villisian pyydystämiseen vaaditaan taitoa ja koirien\nvoimia. Suoritettuaan nämä temput, tietäessään näin Jean Valjeanin\njoutuneen satimeen Genrotin umpikujan välille oikealle ja hänen\nvahtimiehensä välille vasemmalle, sekä tietäessään itse olevansa\notustaan aivan lähellä, pisti Javert nenäänsä hyppysellisen nuuskaa.\n\nSitten alkoi hän leikkinsä. Hänellä oli nyt hurmaava, helvetillinen\nhetkensä: hän antoi miehensä kulkea edellään, tietäen pitävänsä hänet\nlujasti kynsissään, mutta haluten siirtää mahdollisimman myöhään\nvangitsemisen, onnellisena, kun tiesi hänen joutuneen ansaan ja olevan\nkuitenkin näennäisesti vapaana, tuijottaen häneen ja hekumoiden kuin\nhämähäkki, joka antaa kärpäsen pyristellä vähän aikaa, tai kuin kissa,\njoka päästää hiiren hetkiseksi omaan valtaansa. Peto-eläimen ja\npetolinnun kynnet tuottavat omistajilleen hekumallista aistillista\nnautintoa silloin, kun ne tuntevat avuttoman saaliin kiemurtelevan\nniiden pitimissä. Miten suloiselta tuntuukaan tuo vähittäinen\ntukahuttaminen!\n\nJavert nautti. Hänen verkkonsa silmukat olivat lujasti solmitut. Hän\noli varma onnistumisestaan. Hänen tarvitsi enää vain puristaa kouransa\nkokoon.\n\nVastustuksen ajatteleminenkin oli hänen vahvaan apujoukkoonsa katsoen\nmahdotonta, miten väkevä, hurjanrohkea ja kylmäverinen Jean Valjean\nolisikin.\n\nJavert kulki hitaasti eteenpäin, tutki ja penkoi tiellään kaikki\nsokkelot ja piilopaikat kuten varkaan taskut.\n\nMutta kun hän saapui verkon keskustaan, ei hän tavannutkaan kärpästä.\n\nHänen kiukkuaan on helppo kuvitella.\n\nHän kuulusteli Oikokadun ja Picpusinkadun kulmaukseen asettamaansa\nvartiomiestä, mutta tämä, joka ei ollut liikahtanutkaan paikaltaan, ei\nollut nähnyt vilaustakaan otuksesta.\n\nJoskus sattuu, että sarvas ryöstäytyy ajettavista, vaikka koirat ovat\naivan sen kintereillä, ja silloin eivät kokeneimmatkaan eränkävijät\ntiedä, mikä neuvoksi. Duvivier, Ligniville ja Desprez jäävät\nsanattomiksi. Tämänlaisen pettymyksen sattuessa huudahti Artonge\nkerran: '_Se ei ole mikään sarvas, se on noita_.'\n\nJavert olisi halunnut huutaa samoin.\n\nHänen pettymyksessään oli sekä epätoivoa että raivoa.\n\nVarmaa on, että Napoleon teki virheitä Venäjän sodassa, että\nAleksanteri teki virheitä Intian sodassa, että Caesar teki virheitä\nAfrikan sodassa, että Kyrus teki virheitä Skytian sodassa ja että\nJavert teki virheitä sodassaan Jean Valjeania vastaan. Hänen olisi ehkä\nepäröimättä pitänyt käydä käsiksi entiseen kaleerivankiin. Ensimäisen\nsilmäyksen olisi pitänyt riittää. Hänen olisi pitänyt ilman muuta käydä\nhäneen käsiksi jo Gorbeaun talossa. Hänen olisi ainakin pitänyt vangita\nhänet Pontoisen kadulla, tunnettuaan hänet varmasti. Hänen ei olisi\npitänyt neuvotella apulaistensa kanssa kirkkaassa kuutamossa Rollinin\nkulmauksessa. Erilaisia mielipiteitä on tietysti hyödyllistä kuulla,\nsamoin kuin on hyvä tunnustella ja valikoida koirista luotettavimmat.\nMutta metsästäjä ei osaa olla kyllin varovainen ajaessaan niin arkoja\notuksia kuin susi tai kaleerivanki. Javert oli, yrittäessään liian\nhuolellisesti ohjata vainukoiriaan oikeille jäljille, säikähyttänyt\npetoa, antanut sille vihiä ajosta ja saanut sen ponnistamaan kaikki\nvoimansa pakoon päästäkseen. Tyhmästi menetteli hän etenkin siinä, että\nhän, löydettyään jäljet uudelleen Austerlitzin sillalla, rupesi\nleikkimään kamalaa, poikamaista leikkiään ja pitämään niin vaarallista\nmiestä langan päässä. Hän luuli itseään voimakkaammaksi kuin\ntodellisuudessa olikaan ja hän uskoi voivansa leikitellä leijonalla\nniinkuin hiirellä. Mutta samalla luuli hän itseään liian heikoksi,\nuskoessaan tarvitsevansa apua. Turmiollista varovaisuutta,\nkallisarvoisen ajan hukkaa. Javert teki kaikki nämä virheet, ja hän oli\nkuitenkin taitavimpia, ovelimpia rikollisenpyydystäjiä, mitä on ollut.\nHän oli kaikin puolin sitä, mitä, ymmärtäen lauseparren sen\nvoimakkaimmassa mielessä, metsästäjät sanovat _viisaaksi koiraksi_.\nMutta kuka voi saavuttaa täydellisyyden?\n\nSuurimpainkin juontensommittelijain järki pimenee joskus.\n\nPaksuimmat tyhmyydet ovat usein tehdyt useista ohuista säikeistä, kuten\npaksut köydet. Purkakaapa köysi säije säikeeltä, eritelkääpä kaikki\npienet määräävät vaikutteet, ja te katkaisette ne toinen toisensa\njälkeen ja sanotte: Eihän tämä mitään! Mutta kiertäkääpä ne yhteen ja\npunokaa ne köydeksi jälleen ja te hämmästytte sen vahvuutta. Te\nymmärrätte Attilan, joka epäröi, kenen kimppuun ensiksi kävisi:\nMarsianonko idässä, vai Valentinonko lännessä. Te ymmärrätte\nHannibalin, joka viipyy liiaksi Kapuassa. Te ymmärrätte Dantonin, joka\nnukahtaa Arcis-sur-Aubeen.\n\nMutta Javert ei menettänyt kylmäverisyyttään, vaikka huomasikin Jean\nValjeanin pujahtavan käsistään. Varmana siitä, ettei kaleerivanki\nvoinut olla kaukana, asetti hän vartijoita, järjesti satimia ja\nväijyksiä ja kierteli niitä seutuja koko yön. Ensimäinen seikka, minkä\nhän huomasi, oli särjetty lyhtypatsas, josta oli köysi ryöstetty.\nErinomaisen tärkeä huomio, mutta se johti hänet harhaan, ja sai hänet\nsuuntaamaan kaikki tutkimuksensa Genrotin umpikujaan. Tätä umpikujaa\nreunustivat matalat muurit, joiden takana avautui puutarhoja ja\nsuunnattoman avaroita kesantopeltoja. Jean Valjean oli varmaankin\npaennut sitä tietä. Mutta jos Jean Valjean olisi tosiaankin tunkeutunut\nsyvemmälle Genrotin umpikujaan, olisi hän ehkä sen tehnyt ja joutunut\nehdottomasti satimeen. Sillä Javert tutki nämä puutarhat ja pellot kuin\nneulaa etsien.\n\nPäivän koittaessa jätti hän kaksi luotettavaa miestä vartioimaan ja\npalasi poliisi-asemalle, nolona ja häpeissään kuin nuuskija, jota ovela\nvaras oli vetänyt nenästä.\n\n\n\n\n\n\nKUUDES KIRJA\n\nPIKKU PICPUS\n\n\n\n\n1.\n\nPicpusinkadun numero 62.\n\n\nPuoli vuosisataa takaperin ei Picpusinkadun numero 62:n ajoportti\nlainkaan eronnut mistä muusta ajoportista tahansa. Tämä portti,\njoka tavallisesti lengotti raollaan mitä houkuttelevimman\nnäköisenä, paljasti kaksi sangen viatonta ja rauhoittavaa seikkaa:\nviiniköynnöspeitteisten muurien ympäröimän pihan ja laiskottelevan\novenvartijan naaman. Perältä näkyi muurin yli suuria puita. Kun\nauringonsäde ilostutti pihaa, kun viinilasi ilostutti ovenvartijaa, oli\nvaikeata kulkea Picpusinkadun numero 62:n ohi saamatta siitä mukaansa\niloista, hymyilevää vaikutelmaa. Ja kuitenkin oli se paikka synkkä ja\nkolkko.\n\nKynnys hymyili. Talo itse itki ja rukoili.\n\nJos onnistui pääsemään sen kynnyksen yli -- mikä ei ollut niinkään\nhelppoa, jopa oli se melkein kaikille mahdotontakin, sillä siihen\ntarvittiin erikoinen _Seesam aukene!_ -- joutui oikealle pieneen\neteiseen, mihin päättyivät kahden seinän väliin niin ahtaalle\npuristetut rappuset, että niitä mahtui kulkemaan vain yksi henkilö\nkerrallaan, ellei antanut näitä rappusia peittävän kellertävän\ntöherryksen eikä niiden ruskean ala-osan pelottaa itseään, jos rohkeus\nsalli nousta niitä, saapui uskalikko ensin yhdelle tasanteelle, sitten\ntoiselle ja pääsi niin ensimäisen varsinaisen kerroksen käytävään,\nminne kellertävä töherrys ja ruskea alaviiva seurasivat häntä\nrauhallisen itsepintaisesti. Rappusia ja käytävää valaisi kaksi somaa\nakkunaa. Mutta käytävä teki mutkan ja muuttui pimeäksi. Sivuutettuaan\ntämän polvekkeen pääsi kulkija muutamin askelin eräälle ovelle, joka\noli sitä salaperäisempi, kun se ei ollut lukossa. Se painallettiin auki\nja tultiin niin pieneen, noin kuusi neliöjalkaa avaraan huoneeseen,\njonka lattia oli tehty kivilaatoista, joka oli pesty ja puhdistettu ja\nkylmä ja jonka seiniä peitti keltainen, viheriäkukkainen viidentoista\nsoun paperi. Valjua, väsähtänyttä valoa virtaili vasemmalta suuresta,\npieniruutuisesta akkunasta, joka täytti koko seinän. Katselit, et\nnähnyt ketään. Kuuntelit, et eroittanut askeltakaan, et hiiskaustakaan.\nSeinät olivat paljaat. Huone oli kalustamaton. Ei edes tuolia.\n\nKatselit yhä ja huomasit oven vastapäisessä seinässä noin neliöjalan\nsuuruisen suorakulmaisen aukon. Se oli varustettu ristikolla, jonka\nmustat, liitekohdissa paksunevat, jykevät rautatangot muodostivat\ntuskin puolentoista tuuman levyisiä neliöitä, sanoisinko verkonsilmiä.\nKeltaisen seinäpaperin viheriät kukat laskeutuivat tyyninä ja hyvässä\njärjestyksessä näihin rautakankiin asti, eikä tämä kaamea kohtaus niitä\nlainkaan peljästyttänyt eikä saattanut niitä pyrkimään pakosalle.\nVaikka otaksuisimmekin, että joku inhimillinen olento olisi ollut niin\nihailtavan hoikka, että olisi ruvennut yrittämäänkään neliönmuotoisesta\naukosta kulkemista, olisi tämä ristikko varmasti pidättänyt hänet siitä\nkokeesta. Se ei päästänyt läpitseen ruumista, mutta kyllä katseen s.o.\nsielun. Näytti kuin olisi niin ajateltukin, sillä sen taakse oli\nseinään kiinnitetty peltilevy, joka oli vaahtokauhan tapaan täynnä\npienen pieniä reikiä. Tämän levyn alapuolelle oli kaiverrettu aukeama,\njoka oli kuin tavallisen kirjelaatikon suu. Kellolaitteeseen johtava\nnauha riippui oikeaan ristikko-aukosta.\n\nJos temmoit tätä nauhaa, kilahteli kello, ja sinä kuulit äänen puhuvan\naivan lähelläsi, mikä sai sinut säpsähtämään.\n\n\"Kuka siellä?\" kysyi ääni.\n\nSe oli naisen ääni, vieno, niin vieno, että se oikein kuului kaamealta.\n\nTässä täytyi jälleen tietää loihtusana. Ellet sitä tietänyt, vaikeni\nääni ja seinä tuli jälleen niin hiljaiseksi kuin olisi sen takana\nvallinnut haudan raskas pimeys.\n\nMutta jos tiesit taikasanan, jatkoi ääni:\n\n\"Astukaa oikealle.\"\n\nSilloin huomasit oikeallasi, akkunaa vastapäätä lasioven, jonka\nyläpuolella oli vielä toinen lasiruudulla varustettu aukko ja jonka\nreunalaudat ja puu-osat oli maalattu harmaiksi. Nostit säppiä, kävit\nyli kynnyksen ja tunsit aivan samaa kuin teaatterissa astuessasi\npermanto-aitioon ennen ristikon laskemista ja kattokruunun\nsytyttämistä. Ja jonkunlaiseen teaatteri-aitioon sinä olit joutunutkin,\nsillä valoa pääsi sinne hyvin niukalti lasi-ovesta. Se oli hyvin pieni\nja sen ainoina huonekaluina oli kaksi vanhaa tuolia ja risainen\njalkamatto. Teaatteri-aitiota muistutti se siinäkin, että perällä oli\nnojaaman korkeudella musta aidake. Tämän aition edessä oli myös\nristikko, mutta se ei ollut kyhätty kullatusta puusta kuten Oopperassa,\nvaan tavattoman jykevistä, hirvittävistä rautakangista, joita\nkiinnittivät seinään nyrkinkokoiset vahvikkeet.\n\nEnsimäisten minuuttien kuluttua, kun silmät alkoivat toimittaa\ntehtäväänsä tässä kellarimaisessa hämärässä, kokivat ne tunkeutua\nristikon läpi, mutta pääsivät eteenpäin tuskin kuutta tuumaa. Sillä ne\ntapasivat siellä mustat luukut, joita vahvistivat keltaiset poikkipuut.\nNämä luukut oli liittämällä tehty pitkistä, kapeista laudoista ja ne\npeittivät koko ristikon. Ne olivat aina kiinni.\n\nMuutama silmänräpäys, ja sinä kuulit äänen kutsuvan itseäsi näiden\nluukkujen takaa ja sanovan: \"Minä olen täällä. Mitä tahdotte?\" Se oli\nrakastettu ääni, joskus ehkä jumaloitukin. Et nähnyt ketään. Kuulit\ntuskin henkäystäkään. Tuntui kuin olisi elävitten ilmoille manattu\nhenki puhunut sinulle läpi haudan seinän.\n\nJos olosuhteet ja edellytykset olivat sinulle erikoisen suotuisat --\nmikä muuten tapahtui sangen harvoin -- saattoi toisesta luukusta kapea\nlauta avautua ja henki muuttua ilmestykseksi. Ristikon ja luukun takana\nnäit, mikäli se ristikolta kävi laatuun, pään, josta siitäkin eroitit\nvain suun ja leuvan: kasvojen yläpuoli oli mustan hunnun peitossa. Olit\nhuomaavinasi jotakin nunnan päähineen tapaista ja päättelit sitä\nkantavan jonkunlaisen mustaan käärinliinaan peittyneen haamun. Tämä pää\npuhui sinulle, mutta ei katsahtanutkaan sinuun, eikä sinulle koskaan\nhymyillyt.\n\nSinun takaasi tuleva valo oli niin suunnattu, että haamu paistoi sinun\nsilmissäsi valkoiselta, mutta että haamu näki sinut mustana. Se oli\nvertauskuvallista.\n\nSillä välin yrittivät silmäsi ahneesti tunkeutua aukon läpi, joka oli\nilmestynyt tähän kaikilta katseilta suljettuun paikkaan. Syvä hämärä\nympäröi suruun pukeutunutta haamua. Silmäsi kokivat lävistää sitä\nhämärää ja saada ilmestyksen läheisistä esineistä selkoa. Mutta hyvin\npian havaitsit kaikki ponnistelusi turhiksi. Huomasit vain yötä,\ntyhjyyttä, synkkyyttä, haudan hönkään yhtynyttä talvi-usvaa,\npeloittavaa rauhaa, hiljaisuutta, mistä ei eroittanut mitään, ei\nhuokaustakaan, pimeyttä, jossa ei nähnyt mitään, ei edes\nvarjonhäilähdyksiä.\n\nNäit luostarin sisustan.\n\nNäit sen synkän, ankaran talon sisustan, jota sanottiin herkeämättömän\npalvomisen bernhardilaisnunnien luostariksi. Aitio, jonne asti olit\npäässyt, oli puhumo. Ääni, joka sinulle ensiksi puhui, oli\nvartijattaren, joka istui aina liikkumattomana, hiiskahtamatta seinän\ntakana lähellä neliönmuotoista aukkoa, jota suojelivat rautaristikko ja\ntuhatreikäinen levy kaksinkertaisen kypäränsilmikon tapaan.\n\nAitiossa vallitseva pimeys johtui siitä, että puhumossa oli tosin yksi\nakkuna ulkomaailmaan päin, mutta ei yhtään akkunaa luostarin puolelle.\nSaastaiset silmät eivät saaneet katsahtaa tähän pyhään paikkaan.\n\nMutta tämän pimeyden takana oli sentään valoakin. Haudan tuolla puolen\noli sentään elämääkin. Vaikka tämä luostari oli suljetuimpia kaikista,\ntahdomme me nyt tunkeutua sinne ja viedä lukijankin mukanamme ja\nesittää oloja ja tapahtumia -- tietystikään unohtamatta sopivaisuuden\nmääräyksiä -- joita kertoilijat eivät ole tähän asti nähneet ja joita\nhe eivät siis myöskään ole voineet kuvata.\n\n\n\n\n2.\n\nMartinus Vergan luostarisäännöt.\n\n\nTämä luostari, joka v. 1824 oli ollut Picpusinkadulla jo pitkät ajat,\nkuului Martinus Vergan sääntöjä noudattavalle bernhardilaisnunnien\nsisarkunnalle.\n\nNämä bernhardilaisnunnat eivät siis juontaneet yhdyskuntansa alkua\nClairvauxista, kuten bernhardilaismunkit, vaan Citeauxista, kuten\nbenediktiläismunkit. Toisin sanoen: heidän päämiehensä ei ollut pyhä\nBernhardus, vaan pyhä Benediktus.\n\nJoka on vähänkin selaillut lähdekirjoja, tietää, että Martinus Verga\nperusti v. 1425 bernhardilais-benediktiläisnunnien sisarkunnan, jonka\npääpaikkana oli Salamanca ja sivu-asemana Alcala.\n\nTämä sisarkunta oli työntänyt vesojaan kaikkiin Europan katolisiin\nmaihin.\n\nTällainen toisen yhdyskunnan oksastaminen toiseen ei ole lainkaan\nharvinaista latinalaisessa kirkossa. Puhuaksemme nyt vain tästä pyhän\nBenediktuksen veljeskunnasta, josta oli kysymys, niin liittyy siihen,\nottamatta lukuun Martinus Vergan perustamaa, neljä veljes- tai\nsisarkuntaa: kaksi Italiassa, Monte Cassinon ja Paduan pyhän Justinan,\nkaksi Ranskassa, Clunyn ja Saint-Maurin; sekä yhdeksän alempaa\nyhdyskuntaa: Valombrosan, Grammontin, celestiläisten, camaldolilaisten,\nkartusilaisten, nöyryytettyjen, öljynnauttijoiden, sylvesteriläisten ja\nCiteauxin. Sillä Citeaux eli Cistercium, joka on antanut alun niin\nmoneen munkkikuntaan, on itse vain pyhän Benediktuksen yhdyskunnan\nsivuhaara. Citeauxin luostarin mainitaan pyhän Robertin, Molesmen papin\nLangresin hiippakunnasta, perustaneen v. 1098. Mutta nythän tiedämme,\nettä Subiacon erämaahan vetäytyneen paholaisen (ukko oli ijäkäs:\nolisikohan hän ruvennut erakoksi?) ajoi v. 529 entisestä Apollon\ntemppelistä ulos pyhä Benediktus, joka oli silloin seitsemäntoista\nvanha.\n\nKarmeliittinunnien sääntöjen jälkeen -- nämä nunnat käyvät aina\navojaloin, kantavat eräänlaista pajulaitetta kaulassaan, eivätkä istu\nkoskaan -- ovat Martinus Vergan bernhardilais-benediktiläisnunnien\nsäännöt ankarimmat. Heidän pukunsa on aivan musta, ja heidän\npääliinansa tulee pyhän Benediktuksen erikoisen määräyksen mukaan\npeittää kaula leukaan asti. Leveähihainen, sarssikankaasta tehty pusero\nja samasta aineesta valmistettu hame, suuri palttinahuntu, rinnalta\nnelikulmaiseksi leikattu päänpeite, joka ulottuu leukaan asti,\notsanauha, joka on vähällä peittää silmät, siinä heidän vaatetuksensa.\nKaikki on mustaa, paitsi otsanauha, joka on valkoinen. Kokelailla on\nmuuten aivan samanlainen puku, mutta se on kokonaan valkoinen.\nValantehneillä nunnilla on sitäpaitsi rukousnauha sivulla.\n\nMartinus Vergan bernhardilais-benediktiläisnunnat harjoittavat n.s.\nherkeämätöntä palvomista, kuten Pyhän Sakramentin Neitsyiksi sanotut\nbenediktiläisnunnat, joilla oli tämän vuosisadan alussa kaksi luostaria\nPariisissa, toinen Temppelissä, toinen Uuden Genovevankadun varrella.\nMutta muuten olivat Pikku Picpusin bernhardilais-benediktiläisnunnat,\njoista me tulemme puhumaan, aivan toinen sisarkunta kuin Uuden\nGenovevankadun ja Temppelin pyhän sakramentin neitsyet. Ja säännöissä\noli useita eroavaisuuksia, ja lisäksi puvussa. Pikku Picpusin\nbernhardilais-benediktiläisnunnien pääliina oli musta, mutta pyhän\nsakramentin ja Uuden Genovevankadun benediktiläisnunnien valkoinen, ja\nheidän rinnallaan riippui ainakin kolme tuumaa pitkä kullatusta\nhopeasta tai kullatusta kuparista tehty pyhän sakramentin vertauskuva,\nkun taas Pikku Picpusin nunnilla ei ollut tätä pyhää sakramenttia.\nHerkeämätön palvominen, joka oli yhteistä Pikku Picpusin luostarille ja\nTemppelin luostarille, ei estänyt molempia sisarkuntia olemasta aivan\nerilaisia. Vain samanlaisia vivahduksia on tässä sääntöjen kohdassa\npyhän sakramentin neitsyiden ja Martinus Vergan bernhardilaisnunnien\nvälillä, niin kuin oli yhtäläisyyttä Jeesuksen lapsuuden, elämän ja\nkuoleman sekä pyhän Neitsyen salaisuuksien tutkistelemisessa ja\nylistämisessä kahden aivan erilaisen ja tilaisuuden tullen\nvihamielisenkin veljeskunnan välillä: Italian rukousisäin munkkikunnan,\njonka Firenzeen perusti Fiilippi Neri, ja Ranskan rukousisäin\nmunkkikunnan, jonka Pariisiin perusti Pietari Bérulle. Pariisin\nrukousisäin veljeskunta vaati etusijaa, koska Fiilippi Neri oli vain\npyhimys, mutta Bérulle kardinaali.\n\nMutta palatkaamme espanjalaisen Martinus Vergan ankaroihin määräyksiin.\n\nTämän sisarkunnan bernhardilais-benediktiläisnunnat paastoavat koko\nvuoden, mutta etenkin paaston aikaan ja useina muina päivinä, jotka\nheille on erikoisesti määrätty, nousevat kesken ensi untansa kello\nyhdestä kello kolmeen lukemaan rukouksia ja veisaamaan aamuvirsiä,\nnukkuvat oljilla ja sarssilakanoilla kaikkina vuodenaikoina, eivät\nkylve koskaan, eivät koskaan sytytä tulta, ruoskivat ruumistansa joka\nperjantai, noudattavat hiljaisuussääntöä, puhuvat toisilleen vain\nvirkistyshetkinä, jotka ovat hyvin lyhyet, ja pitävät karkeita,\nvillaisia paitoja kuusi kuukautta vuodessa, syyskuun 14 päivästä,\njolloin on pyhän ristin juhla, aina pääsiäiseen asti. Nämä kuusi\nkuukautta ovat lievennys säännöistä, jotka määräävät tämän paidan koko\nvuodeksi. Mutta tämä villainen paita oli kesäkuumilla aivan sietämätön\nja aiheutti kuumetta ja hermopuistatuksia. Sen käyttämistä täytyi\nrajoittaa. Mutta kun nunnat tämänkin huojennuksen saatuaan syyskuun 14\npäivänä pukevat tämän paidan ylleen, saavat he kärsiä kuumetta kolme,\nneljä vuorokautta jälkeenpäin. Kuuliaisuus, köyhyys, siveys,\nelinkautinen luostarissa olo, siinä heidän lupauksensa, joita säännöt\nyhä koventavat.\n\nPäänunnan valitsevat kolmeksi vuodeksi äidit, joita sanotaan\n_äänestäjä-äideiksi_, koska heillä on ääni-oikeus sisarkunnan\nneuvostossa. Sama päänunna saattaa tulla valituksi uudelleen vain kaksi\nkertaa, joten yhden päänunnan valtakausi voi kestää korkeintaan\nyhdeksän vuotta.\n\nHe eivät koskaan näe pappiaan, jonka kätkee heiltä yhdeksän jalan\nkorkuinen esirippu. Kun hän saarnaa kappelissa, laskevat nunnat hunnun\nkasvoilleen. Heidän tulee aina puhua kuiskaten, kulkea silmät maahan\nluotuina ja pää kumarassa. Yksi ainoa mies saa astua jalkansa\nluostariin: hiippakunnan arkkipiispa.\n\nOnhan siellä tosin toinenkin mies: puutarhuri. Mutta puutarhuri on aina\nhyvin vanha, ja jotta nunnat osaisivat häntä väistää, ripustetaan hänen\npolveensa kulkunen.\n\nHeidän on totteleminen päänunnaa ehdottomasti ja sokeasti. Se on sitä\nluostarisääntöjen kuuliaisuutta huippuunsa kehitettynä. Kuten\nKristuksen ääntä, _ut voci Christi_, vihjauksesta, ensimäisestä\nmerkistä, _ad natum, ad primum signum_, heti, onnellisena,\nuupumattomasti, ikäänkuin sokean kuuliaisesti, _prompte, hilariter,\nperseveranter et caeca quadam obedientia_, kuin viila käyttäjänsä\nkädessä, _quasi limam in manibus fabri_, lukien ja kirjoittaen vain\nerikoisella ylemmällä luvalla, _legere vel scribere non addiscerit sine\nexpressa superioris licentia_.\n\nVuorotellen harjoittaa yksi heistä niin sanottua _sovitusta_. Sovitus\non rukoilemista maailman kaikkien syntien, kaikkien virheiden, kaikkien\nerehdysten, kaikkien väkivallantekojen, kaiken vääryyden ja kaikkien\nrikosten puolesta. Kaksitoista tuntia peräkkäin, kello neljästä aamulla\nkello neljään illalla, tai kello neljästä illalla kello neljään aamulla\nmakaa _sovitusta_ harjoittava sisar polvillaan kivilattialla pyhän\nsakramentin edessä, kädet ristissä, köysi kaulassa. Kun väsymys käy\nsietämättömäksi, laskeutuu hän vatsalleen, kasvot maahan päin,\nkäsivarret ristikkäin: siinä hänen virkistyksensä. Tässä asennossa\nrukoilee hän koko maailman syntisten puolesta. Se on suurenmoista,\nylevää.\n\nKoska tämä toimitus tapahtuu paalun edessä, jonka nenässä palaa\nvahakynttilä, sanotaan yhtä hyvin _harjoittaa sovitusta_ kuin _olla\npaalulla_. Nöyryydessään pitävät nunnat enemmän tästä jälkimäisestä\nsanontatavasta, koska se sisältää kärsimyksen ja nöyryytyksen\najatuksen.\n\n_Sovituksen harjoittaminen_ on toimitus, johon sielu kokonaan vaipuu.\nRukoileva sisar ei kääntäisi päätään, vaikka salama iskisi hänen\ntaakseen.\n\nMuuten on aina yksi nunna polvillaan pyhän sakramentin edessä. Tämä\ntoimitus kestää tunnin. He poistuvat ja tulevat kuin sotilaat\nvartijoita vaihdettaissa. Se on sitä herkeämätöntä palvomista.\n\nPäänunnilla ja äideillä on melkein aina erikoisen vakavat nimet, jotka\neivät viittaa pyhimyksiin eivätkä marttyyreihin, vaan Jeesuksen elämän\neri kohtiin, kuten äiti Syntymä, äiti Siitäntä, äiti Maarianuhri, äiti\nPiina. Mutta pyhimystenkään nimet eivät ole kiellettyjä.\n\nKun heidät joskus sattuu näkemään, ei heistä näe mitään muuta kuin\nsuun. Kaikkien hampaat ovat keltaiset. Ei milloinkaan ole hammasharja\nlöytänyt tietään luostariin. Hampaiden harjaaminen on niiden tikapuiden\nyläpäässä, joiden alapäässä on sielunsa hukuttaminen.\n\nMistään esineestä he eivät sano _minun_. He eivät omista mitään,\neivätkä saa kiintyä mihinkään. He sanovat aina _meidän_: meidän\nhuntumme, meidän rukousnauhamme. Jos he puhuisivat paidastaan,\nsanoisivat he _meidän paitamme_. Väliin kiintyvät he johonkin\npikku-esineeseen, rukouskirjaan, pyhäinjäännökseen, siunattuun\nmetallipyörylään. Heti kun he huomaavat alkavansa erikoisemmin pitää\ntästä esineestä, tulee heidän luovuttaa se hallustaan. He muistelevat\npyhän Teresan sanaa eräälle suurmaailman naiselle, joka hänen\nsisarkuntaansa liittyessään pyysi: \"sallikaa minun, äitiseni, lähettää\nhakemaan pyhää raamattua, josta niin kovin pidän!\" -- \"_Ah! Te pidätte\nvielä jostakin. Siinä tapauksessa on Teidän parasta pysyä poissa meidän\nseurastamme_.\"\n\nItsekutakin on kielletty sulkeutumasta yksinäisyyteensä ja omaamasta\n_omaa soppea, huonetta_. Heidän tulee elää kammiot avoinna. Tavatessaan\ntoisensa missä tahansa, sanoo yksi: \"_Kiitetty olkoon ja ylistetty\nalttarin pyhä sakramentti_!\" Toinen vastaa: _Ijankaikkisesti!_ Samat\nsanat, kun toinen koputtaa toisen ovelle. Tuskin on oveen koskettukaan,\nkun sen takaa kuuluu lempeä ääni kiireesti hokaisevan: Ijankaikkisesti!\nKuten kaikki tuollaiset säännönmukaiset temput, muuttuu tämäkin lopulta\nkoneelliseksi. Ja toinen tokaisee joskus _Ijankaikkisesti_ ennen kuin\ntoinen on ennättänyt laskettaa tuon verrattain pitkän hokunsa:\n\"_Kiitetty olkoon ja ylistetty alttarin pyhä sakramentti_!\" Neitsyt\nMaarian vierailun muistoa pyhittävien nunnien luostarissa sanoo\nkammioon tulija: \"_Ave Maria_\", ja se, jonka ovelle on kolkutettu,\nvastaa: \"_Gratia plena_\". Sellainen on heidän tervehdyksensä, ja se on\ntosiaankin \"suloutta täynnä.\"\n\nJoka tunti päivästä kalahtaa luostarikirkon kello kolme kertaa. Tästä\nmerkistä keskeyttävät kaikki, päänunna, äänestäjä-äidit, vannoutuneet,\npalvelijasisaret, kokelaat, pyrkijät puheensa, työnsä ja ajatuksensa\nja kaikki sanovat yht'aikaa, jos kello on esimerkiksi viisi: \"_Kello\nviisi ja joka hetki, kiitetty olkoon ja ylistetty alttarin pyhä\nsakramentti_!\" Jos kello on kahdeksan, sanotaan: \"_Kello kahdeksan ja\njoka hetki_\", j.n.e., aina tunnin mukaan.\n\nTätä tapaa, jonka tarkoituksena on palauttaa ajatukset mahdollisilta\nharhateiltään uudelleen Jumalaan, noudatetaan useissa yhdyskunnissa.\nLausuma vain vaihtelee. Niinpä sanotaan Jeesus-lapsen luostarissa:\n\"_Tällä hetkellä ja joka hetki liekehtiköön Jeesuksen rakkaus\nsydämessäni_!\"\n\nMartinus Vergan benediktiläis-bernhardilaisnunnat, joiden luostari\nvielä viisikymmentä vuotta takaperin oli Pikku Picpusissa, laulavat\nylistyslaulujaan ja rukouksiaan juhlallisen pitkäveteisesti ja täysin\näänin koko jumalanpalveluksen ajan. Siinä kohdassa, mihin messukirjaan\non merkitty tähti, pysähtyvät he hetkiseksi ja hokaisevat hiljaa:\n\"_Jeesus -- Maaria -- Joosef_\". Ruumiille laulavat he niin alhaisella\näänellä, että naisäänet töin tuskin pääsevät niin alas. Mutta se\nkuuluukin sitten vihlovan surulliselta.\n\nPikku Picpusin nunnat olivat laitattaneet pää-alttarinsa alle holvin\nsisarkuntansa yhteishaudaksi. Mutta _hallitus_, kuten he sanoivat, ei\nsallinut sinne ketään haudattavan. Heidän oli siis kuoltuaan\npoistuminen luostarista. Se kauhistutti ja suretti heitä, sillä siinä\ntapahtui heidän mielestään mitä suurin vääryys.\n\nEdes jonkunlaiseksi lohdutukseksi olivat he saaneet luvan haudata\nkuolleensa erikoiseen aikaan ja erikoiseen nurkkaukseen Vaugirardin\nvanhalla hautausmaalla, minkä käsittämä maa-ala oli muinen kuulunut\nsisarkunnalle.\n\nTuorstaisin kuulevat nunnat suurmessun, iltamessun ja täydellisen\njumalanpalveluksen samoin kuin sunnuntainakin. He viettävät sitäpaitsi\ntuskallisen tarkasti kaikkia pikkujuhlia, joista ei maailman ihmisillä\nole aavistustakaan ja joita kirkkokin muinen vietti tavattoman\nrunsaissa määrin Ranskassa, ja viettää nyt vielä Espanjassa ja\nItaliassa. Heidän toimituksensa kappelissa ovat loppumattomia.\nHeidän rukoustensa lukua ja pituutta emme voi kuvata paremmin kuin\nesittämällä erään heidän luostarinsa asukkaan lapsellisen suorat sanat:\n\"_Pyrkijöiden rukoukset ovat kauhistuttavia, kokelaiden rukoukset ovat\nvielä pahempia, mutta vannoutuneiden rukoukset ovat vielä sitäkin\nkamalampia_.\"\n\nKerran viikossa kokoontuu neuvosto. Päänunna johtaa puhetta,\näänestäjä-äidit ratkaisevat esiintyvät asiat. Kaikki sisaret\npolvistuvat vuorostaan kivilattialle ja tunnustavat korkealla äänellä,\nkaikkien kuullen, viikon kuluessa tekemänsä synnit ja erehdykset.\nÄänestäjä-äidit neuvottelevat jokaisesta tunnustuksesta erikseen ja\njulistavat kovaa rangaistusmääräyksensä.\n\nPaitsi julkista rippiä, johon säästetään kaikki vähänkin raskaimmat\nrikkomukset, on heillä heikkoudensyntejä varten n.s. _syyn_ sovitus.\n_Syyn_ sovittaminen käy siten, että katuva sisar heittäytyy\njumalanpalveluksen aikana pitkin pituuttaan maahan päänunnan eteen ja\nviipyy siinä asennossa siksi, kunnes tämä, jota puhutellaan aina vain\n_meidän äidiksemme_, koputtamalla penkkinsä käsinojaan ilmoittaa hänen\nsaavan nousta. _Syytä_ sovitetaan hyvin vähästä: rikotusta lasista,\nreväistystä hunnusta, muutamien sekuntien tahattomasta viivähtämisestä\njostakin toimituksesta, erehdyksestä kirkkolaulussa y.m.s. _Syyn_\nsovitus on aivan vapaa-ehtoinen. _Syyllinen_ (sana on tässä\njohto-opillisesti paikallaan) tuomitsee itse itsensä ja kärsii omasta\nalotteestaan rangaistuksensa. Juhlapäivinä ja sunnuntaina veisaa neljä\näitiä jumalanpalveluksessa tarvittavat messuvastaukset ja muut laulut\nsuuressa kuori-aitauksessa, jossa on neljä pulpettia. Kerran alotti\nmuuan äiti virren, jonka ensimäisenä sanana oli _Ecce_, veisaamalla\nkaikuvasti nämä kolme ääntä: _ut, si, sol_. Tästä erehdyksestä sai hän\nsovittaa syytään koko jumalanpalveluksen ajan. Mikä teki rikkomuksen\ntavattoman suureksi, oli se seikka, ettei kukaan ollut voinut pidättää\nnauruaan.\n\nKun joku sisar kutsutaan puhumoon, olkoonpa vaikka päänunna itse,\nlaskee hän huntunsa sillä tavoin, kuten muistamme, että suu vain jää\nnäkyviin.\n\nPäänunna yksinään saa olla kanssakäymisessä vieraiden ihmisten kanssa.\nMuut voivat puhutella vain läheisimmän perheensä jäseniä, ja sitäkin\nhyvin, hyvin harvoin. Jos joku ulkopuolinen henkilö haluaisi nähdä\nnunnaa, jota hän on rakastanut tai jonka hän on tuntenut maailmassa,\ntarvitaan siihen pitkällisiä neuvotteluja. Jos hän on nainen, voidaan\nlupa joskus saada. Nunna tulee, ja hänelle puhutaan luukkujen läpi,\njotka avautuvat vain äidille tai sisarelle. Sanomattakin on selvää,\nettä tätä lupaa ei milloinkaan myönnetä miehille.\n\nSellaiset ovat pyhän Benediktuksen julistamat ja Martinus Vergan\nkoventamat säännöt.\n\nNämä nunnat eivät suinkaan ole iloisia, punakoita ja terveitä, kuten\nmuiden sisarkuntien jäsenet usein tapaavat olla. He ovat kalpeita ja\nvakavan juhlallisia. Vuosien 1825 ja 1830 välillä tuli kolme heistä\nhulluksi.\n\n\n\n\n3.\n\nAnkaruutta.\n\n\nPyrkijänä tulee olla vähintäin kaksi vuotta, usein neljäkin. Neljä\nvuotta kokelaana. Harvoin tapahtuu, että nunna vannoo lopullisen\nvalansa ennen kahdenkymmenenkolmen tai kahdenkymmenenneljän vuoden\nikää. Martinus Vergan bernhardilais-benediktiläisnunnat eivät ota\nlainkaan leskiä sisarkuntaansa.\n\nKammioissaan kurittavat he lihaansa monella tuntemattomalla tavalla,\nmutta siitä eivät he saa puhua kenellekään ihmiselle.\n\nSinä päivänä, jolloin kokelas tekee luostarilupauksen, puetaan hänet\nparaimpiinsa ja hänen päähänsä kudotaan seppele valkoisista ruusuista\nja hänen tukkansa laitetaan kauneille kiehkuroille ja sitten hän\nheittäytyy pitkin pituuttaan maahan. Hänen peitokseen levitetään suuri\nmusta vaate, ja hänelle veisataan ruumisvirsi. Sitten jakautuvat nunnat\nkahteen jonoon, toinen jono kulkee hänen ohitsensa valittavasti\nhymisten: \"_Sisaremme on kuollut_\", mihin toisesta parvesta kajahtaa\nvoitonriemuinen vastaus: \"_mutta hän elää Jeesuksessa Kristuksessa_!\"\n\nTämän tarinan aikoihin oli Pikku Picpusin luostariin liitetty\nkasvatuslaitos. Siinä kävi nuoria ylhäisiä tyttöjä, enimmäkseen hyvin\nrikkaitakin, joista mainittakoon Sainte-Aulairen ja Bélissenin neidit\nsekä muuan Talbotin kuuluisaa katolilaista nimeä kantava englannitar.\nNämä luostarin neljän seinän sisäpuolella kasvatetut tytöt varttuivat\nmaailman ja oman aikakautensa inhoamisessa ja halveksimisessa. Eräs\nheistä selitti kerran: \"_Katukivityksen näkeminen sai minut värisemään\nkiireestä kantapäähän_.\" He olivat puetut sinisiin, päähine oli\nvalkoinen ja rinnalla riippui kullatusta hopeasta tai kuparista tehty\nPyhän Hengen vertauskuva. Suurina juhlapäivinä, eritotenkin pyhän\nMartan muistopäivänä, sallittiin heidän tavattomaksi onnekseen ja\nilokseen pukeutua nunniksi ja olla sen päivän mukana kaikissa pyhän\nBenediktuksen määräämissä toimituksissa. Ensi aikoina lainasivat nunnat\nheille mustia vaatteitaan. Mutta päänunnasta näytti se sopimattomalta\nja hän kielsi sen. Tällainen lainaileminen oli sallittu vain\nkokelaille. Huomattava on, että tämä tapa, jota luostarissa siedettiin\nja suosittiin jonkunlaisen salaisen lahkohengen vaikutuksesta ja\ntotuttaakseen lapsia jo ennakolta pyhään pukuun, tuottivat todellista\nonnea ja todellista virkistystä kasvateille. Se oli heistä pelkkää\nhuvitusta. _Se oli uutta, se tuotti heille vaihtelua_. Vilpittömiä\nlapsen perusteluja, jotka eivät sentään kykene tekemään meille maailman\nihmisille ymmärrettäväksi onnea, mikä saattaa lähteä vihkivesihuiskan\npitelemisestä tai seisomisesta neljän kesken kuorin aitiossa\nveisaamassa tuntikausittain.\n\nOppilaat ottivat osaa kaikkiin luostarin toimituksiin ja noudattivat\nkaikkia sen tapoja, vaikka ei tietystikään ankarampia. Eräskään nuori\nrouva ei ollut vielä maailmaan jouduttuaankaan ja jo useita vuosia\nnaimisissa oltuaan voinut vieraantua tavasta joka kerta ovelle\nkoputtaessa hokaista: \"_Ijankaikkisesti_!\". Kuten nunnat, eivät\nkasvatitkaan saaneet nähdä vanhempiaan muualla kuin puhumossa.\nHeidän äitiensäkään ei oltu sallittu heitä suudella. Niin pitkälle meni\nankaruus siinä kohdassa. Kerran kävi eräs äiti katsomassa tytärtään, ja\nnoin kolmivuotias pikkusisko oli mukana. Tyttö itki, sillä hän olisi\nniin mielellään halunnut syleillä siskoaan. Mahdotonta. Hän pyysi saada\nedes vetää sisarensa kätösen ristikon läpi ja suudella sitä. Mutta\nmelkein kauhistuen evättiin sekin pyyntö.\n\n\n\n\n4.\n\nIloja.\n\n\nMutta kaikesta huolimatta ovat nämä nuoret tytöt täyttäneet tämän\nankaran talon suloisilla muistoilla.\n\nMäärättyinä hetkinä säteili lapsuus hilpeyttään ja riemujaan tässä\nluostarissa. Soitettiin välitunnille. Muuan ovi käännähti saranoillaan.\nLinnut visertelivät: \"Kas! Tuossahan lapset jo tulevatkin!\" Nuoruuden\nriehakas virta täytti heti tämän kolkon puutarhan, jota neljään\nsuuntaan halkoi risti kuin käärinliinaa. Säteileviä kasvoja, hohtavan\nvalkoisia otsia, ilonkajastuksen täyttämiä viattomia silmiä, aamuruskon\nkultaa tulvahti tähän synkkään paikkaan. Pitkäveteisten virsien,\nläppäysten, kuolinkellojen soiton, messunjuohotusten jälkeen kuului\nyht'äkkiä tämä nuorten tyttöjen ilakointi, vienompana kuin mehiläisten\nsurina. Hilpeyden keko avautui, ja kukin toi mesi-osuutensa.\nLeikittiin, huudettiin, ryhmityttiin, juostiin. Somat valkoiset\nhampahaiset päästivät yksinäisissä sopissa välitsensä monta lörpöttelyn\nsanaa. Etäältä valvoivat hunnut naurua, varjot vartioivat valonsäteitä,\nmutta mitä siitä! Säteiltiin, naurettiin. Nämä neljä synkkää muuria\nkatselivat häikäistyneinä sitä menoa. Niin voimakkaana kuohuvan\nhilpeyden heijastus sai niiden rosoisen, tummuneen pinnan hiukan\nvalkenemaan. Tuntui kuin olisi ruususade tuoksahtanut tähän\nmurheelliseen taloon. Tytöt telmivät ja ilakoivat aivan nunnien\nnäkyvissä, sillä synnittömyyden katse ei häiritse viattomuutta. Näiden\nlasten kautta tuli luostarin synkkien, ankaroiden hetkien joukkoon\nsydämellisen, luonnollisen hilpeydenkin hetki. Pienemmät hyppivät ja\nleiskuivat, suuremmat karkeloivat. Tässä luostarissa liittyi\nleikkiinkin taivaan esimakua. Ihanaa ja ylevää oli katsella näitä\nturmeltumattomia, herkkiä sieluja. Homeros olisi tullut tänne\nhymyilemään Perraultin kanssa, ja tässä kolkossa puutarhassa oli\nkylliksi nuoruutta, terveyttä, hilpeyttä, huutoa, liehuntaa, iloa ja\nonnea tasoittamaan kaikkien esi-äitien rypyt, niin sankarirunouden kuin\nkertomuskirjallisuudenkin äitien, niin valta-istuinten kuin mataloiden\nmökkienkin äitien, Hekubasta aina Suuräitiin asti.\n\nTässä talossa on kuultu ehkä enemmän kuin muualla noita _lapsen\nsanoja_, jotka ovat usein niin viehättäviä ja jotka panevat väkisinkin\nhymyilemään.\n\nNäiden neljän kolkon muurin sisäpuolella huudahti muuankin viisivuotias\ntyttönen:\n\n\"_Äiti! Tuo iso sanoi äsken, ettei minun tarvitse olla täällä enää kuin\nyhdeksän vuotta ja kymmenen kuukautta. Voi, voi, kuinka hauskaa_!\"\n\nSiellä tapahtui myös seuraava kuvaava vuoropuhelu:\n\n_Äänestäjä-äiti_: \"Miksi itkette, lapsukaiseni?\"\n\n_Lapsi_ (kuusivuotias), nyyhkyttäen: \"Minä sanoin Alicelle osaavani\nRanskan historian. Hän sanoi minulle, etten minä sitä osaa, vaikka minä\nsen osaan.\"\n\n_Alice_ (iso, yhdeksänvuotias): \"Ei. Hän ei sitä osaa.\"\n\n_Äiti_: \"Kuinka niin, lapsukaiseni?\"\n\n_Alice_: \"Hän käski minua avaamaan kirjan umpimähkään ja tekemään\nhänelle sen kysymyksen, joka osuisi eteen, ja hän lupasi vastata\nsiihen.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Hän ei vastannutkaan.\"\n\n\"Mutta mitä Te sitten kysyitte häneltä?\"\n\n\"Minä avasin kirjan umpimähkään, kuten hän käski, ja minä tein hänelle\nensimäisen kysymyksen, joka osui silmiini.\"\n\n\"Ja miten tämä kysymys kuului?\"\n\n\"Se kuului: _Mitä sitten tapahtui_?\"\n\nSiellä lausuttiin myös seuraava syvällinen huomautus eräästä\npapukaijasta, jonka muuan kasvattineiti omisti, jossa oli hieman\nherkkusuun vikaa:\n\n\"_Miten soma! Se syö päällispuolet hilloleivästään kuin ihminen\nikään_!\"\n\nTämän luostarin kivilattialta on tavattu seuraava tunnustus, minkä joku\nseitsenvuotias vaivainen syntinen on siihen ennakolta kirjoittanut,\njottei unohtaisi:\n\n\"Isä, tunnustan olleeni ahne.\"\n\n\"Isä, tunnustan olleeni haureellinen.\"\n\n\"Isä, tunnustan kohottaneeni katseeni miehiin.\"\n\nTämän puutarhan ruohopenkillä kertoi muuan rusohuulinen kuusivuotias\nsuu seuraavan tarinan neli-viisivuotiaille sinisilmille:\n\n\"Oli kerran kolme pientä kukkoa, joilla oli maa, missä oli paljon\nkukkia. He poimivat nämä kukat ja pistivät ne taskuunsa. Sitten\npoimivat he lehdet ja pistivät ne leikkikaluihinsa. Siinä maassa oli\nsusi, ja siellä oli paljon metsää. Ja susi oli metsässä. Ja se söi ne\npienet kukot.\"\n\nEntä seuraava runoelma:\n\n    \"Joku löi jotakuta kepillä.\n    Paha mies löi kepillä kissaa.\n    Se ei tehnyt sille hyvää, se oli sen mielestä ikävää.\n    Silloin mahtava rouva pani Pahan Miehen vankilaan.\"\n\nSiellä lausui muuan pieni hyljätty raukka, löytölapsi, jota luostari\narmeliaisuudesta kasvatti, seuraavat alakuloiset, sydäntävihlovat\nsanat. Hän kuuli muiden puhuvan äideistään ja hän mumisi sopessaan:\n\n\"_Minun äitini ei ollut saapuvilla, kun minä synnyin_!\"\n\nSiellä oli muuan roteva palvelijasisar, jonka nähtiin aina kiireissään\nseuhtovan käytävissä avainkimppuineen ja jonka nimi oli Agata. _Isot\nisot_ -- joilla oli ikää yli kymmenen vuotta -- sanoivat häntä\n_Agatoklekseksi_.\n\nRuokailuhuoneena oli suuri, pitkulainen sali, johon pääsi valoa vain\npuutarhaan johtavasta ristikäytävästä ja joka oli pimeä ja kostea, sekä\nlasten vakuuttelujen mukaan, täynnä -- kaikenlaisia eläviä. Kaikki\nläheiset huoneet lähettivät sinne osan hyönteisvarastostaan. Jokaisella\nsalin neljällä nurkalla oli kasvattien kielessä erikoinen, kuvaava\nnimensä. Yksi oli Hämähäkkien nurkka, toinen Lehtimatojen nurkka,\nkolmas Siirojen nurkka ja neljäs Sirkkojen nurkka. Sirkkojen\nnurkka oli lähellä keittiötä ja kaikkein arvokkain. Siellä oli\nlämpimämpi kuin muualla. Ruokailuhuoneesta olivat nimet kulkeutuneet\nkasvatuslaitokseen, ja niiden toimena oli siellä eroittaa toisistaan\nneljä oppilasryhmää, kuten entisessä Mazarinin lukiossa. Kukin oppilas\nkuului johonkin näistä ryhmistä aina sen ruokailuhuoneen nurkkauksen\nmukaan, missä hän istui ateriain aikana. Kerran oli hänen ylhäisyytensä\narkkipiispa paimenkäynnillään luostarissa ja näki luokkaan, missä hän\nparaillaan oli, astuvan erään erinomaisen sievän, rusoposkisen\npikkutytön, jonka vaalea tukka oli ihmeellisen kaunis. Hänen\nylhäisyytensä kysyi silloin eräältä toiselta kasvatilta, suloiselta,\npunaposkiselta, ruskeasilmäiseltä tytöltä, joka oli siinä hänen\nlähellään:\n\n\"Mikä se on tuo tyttö?\"\n\n\"Hän on hämähäkki, Teidän Ylhäisyytenne.\"\n\n\"Oho! Entä tuo toinen?\"\n\n\"Hän on sirkka.\"\n\n\"Ja tuo tuolla?\"\n\n\"Hän on lehtimato.\"\n\n\"Jopa nyt jotakin! Entä Te itse?\"\n\n\"Minä olen siira, Teidän Ylhäisyytenne.\"\n\nJokaisella tämänlaisella talolla on omat omituisuutensa. Tämän\nvuosisadan alussa oli Écouen muuan näitä viehättäviä, mutta ankaroita\npaikkoja, missä nuorten tyttöjen lapsuus kuluu ylevässä yksinäisyydessä\nja hämärässä. Écouenissa jaettiin pyhän sakramentin juhlakulkueen\nosanottajat neitsyeihin ja kukkaistyttöihin. Sitäpaitsi oli joku määrä\n\"kunniakatoksen kantajia\" ja \"suitsuttajia\", joista toiset kantoivat\nkunniakattoa ja toiset suitsuttivat pyhää sakramenttia. Kukkien\nkantaminen oli tietysti kukkaistyttöjen toimena. Neljä \"neitsyettä\"\nkulki etunenässä. Tämän suuren päivän aamuna ei ollut lainkaan\nharvinaista kuulla kyseltävän makuuhuoneessa:\n\n\"Kuka teistä on neitsyt?\"\n\nRouva Campan kertoili usein erään seitsenvuotiaan \"pienen\" sanoja\neräälle kuusitoistavuotiaalle \"isolle\", joka asettui kulkueen\netupäähän, \"pienen\" jäädessä perään:\n\n\"Sinä olet neitsyt, sinä. Mutta minä en olekaan.\"\n\n\n\n\n5.\n\nHauskutteita.\n\n\nRuokailuhuoneen oven yläpuolelle oli suurin, mustin kirjaimin kyhätty\nseuraava rukous, jota sanottiin _Valkoiseksi Isämeidäksi_ ja jolla oli\nvoima viedä ihmisiä oikopäätä paratiisiin:\n\n\"Pieni valkoinen isämeitä, jonka Jumala laittoi, jonka Jumala sanoi,\njonka Jumala paratiisiin saattoi. Ehtoolla maata mennessäni kolme\nenkeliä löytin (!) sängystäni, yhden jalkopuolelta, kaksi päänalaiselta\nja keskeltä rakkaan Neitsyt Maarian, joka minua nukkumaan kehoitti ja\nminua pelkäämästä kielti. Hyvä Jumala on isäni, rakas Neitsyt on\näitini, kolme apostolia ovat veljiäni, kolme neitsyttä sisariani.\nPaitaan, jossa Jumala on synnytetty, on minun ruumiini peitetty. Pyhän\nMargareetan ristiä kannan rinnassani merkkinä. Pyhä Neitsyt kedolle\nkulki, Jumalaa itki, pyhän Johanneksen kohtaki (!). Pyhä Johannes,\nmistä matkaatten? Luota _Ave Salus'en_. Te Herraa näittekö, vai kuinka?\nHän riippuu ristinpuussa, jalat puhkaistuina, kädet naulattuina,\norjantappurasta peite päässä. Ken kolmasti tään lukee illalla, kolmasti\naamulla, on kerran paratiisissa.\"\n\nVuonna 1827 katosi tämä merkillinen rukous kolminkertaisen\nkalkkimaalauksen alle. Tällä hetkellä häipyy se häipymistään muutamien\nnaisten muistista, naisten, jotka silloin olivat nuoria tyttöjä, mutta\njotka nyt ovat vanhuksia.\n\nSuuri seinään ripustettu ristiinnaulitun kuva täydensi tämän salin\nkoristelua, ja sen ainoa ovi, kuten luulemme maininneemme, avautui\npuutarhaan päin. Kaksi kapeata, puupenkkien reunustamaa pöytää kulki\nkahtena pitkänä, yhdensuuntaisena viivana salin toisesta päästä\ntoiseen. Seinät olivat valkoiset, pöydät mustat. Nämä kaksi surun väriä\nmuodostavat luostarien koko varaston. Ateriat olivat hyvin niukkoja, ja\nlastenkaan ravinto ei ollut kehuttava. Yksi ainoa ruokalaji, lihaa ja\nvihanneksia yhdessä tai suolakalaa, siinä koko ylellisyys. Mutta\ntämäkin lyhyt ruokalista oli yksistään kasvatteja varten ja poikkeus\ntavallisista oloista. Lapset söivät vaijeten ja hiljaa viikkovuoroaan\nhoitavan äidin valvonnan alaisina, ja jos vain kärpänenkin rohkeni\nlennellä ja surista vastoin sääntöjä, aukoi ja sulki äiti kuuluvasti\nsuurta, puukansiin sidottua kirjaa. Tätä hiljaisuutta häiritsivät vain\npyhimysten elämäkerrat, joita luettiin ääneen pienestä pulpetista\nristiinnaulitun kuvan juurelta. Lukijatar oli tavallisesti isompia\noppilaita, hänkin viikoksi toimeensa määrätty. Paljaalla pöydällä oli\nlyhyiden välimatkojen päässä isoja savi-astioita, joissa oppilaat itse\npesivät lautasensa ja veitsensä ja haarukkansa ja lusikkansa ja sinne\nheittivät he rangaistuksen uhallakin liian kovat lihanpalaset tai\npahettuneen kalan. Näitä astioita sanottiin _vesipyöröiksi_.\n\nLapsi, joka rikkoi hiljaisuussääntöä, sai tehdä \"kieliristin.\" Mihin?\nLattiaan. Hänen täytyi nuoleskella lattiaa. Tomun, tämän kaikkien\nilojen lopun, oli rangaistava näitä pieniä, elämänhaluisia\nolentoraukkoja, joiden ainoana vikana oli ollut visertely.\n\nLuostarissa oli olemassa eräs kirja, josta on painettu vain _yksi ainoa\nkappale_ ja jota on kielletty lukemasta. Niin määräävät pyhän\nBenediktuksen säännöt. Salaisuus, johon ei kenenkään pyhittämättömän\nsilmä saa tunkeutua. _Nemo regulas, seu constitutiones nostras externis\ncommunicabit_.\n\nKasvatit saivat kerran tämän kirjan käsiinsä ja alkoivat lukea\nsitä ahneesti. Kauhistuneina löivät he sen tuon tuostakin kiinni,\nkoska pelkäsivät yllätystä. Mutta tästä selkäpiitä karmivasta\nuhka-yrityksestä oli heidän nautintonsa vain keskinkertainen. Muutamia\nkäsittämättömiä sivuja poikien synneistä, siinä kaikki, mitä he sieltä\nlöysivät \"mieltäkiinnittävämpää.\"\n\nHeidän leikkitanhuanaan oli muutamien laihojen hedelmäpuiden reunustama\nkäytävä puutarhassa. Välittämättä äärimmäisen tarkasta valvonnasta ja\nankarista rangaistuksista saivat he silloin tällöin salavihkaa\nsiepatuksi tuulenpudottaman raa'an omenan tai pilaantuneen aprikosin\ntai madonsyömän päärynän. Jätän tässä kohdassa puheenvuoron kirjeelle,\njoka on juuri tässä edessäni ja jonka kaksikymmentäviisi vuotta sitten\nkirjoitti muuan silloisista kasvateista, nykyään rouva herttuatar\nde ------ Pariisin hienoimpia naisia. Sanat kuuluvat muuttamatta näin:\n\n\"Päärynää tai omenaa koetetaan piiloitella parhaan mukaan. Kun käydään\nennen illallista viemässä peite vuoteeseen, pistetään ne päänalaisen\nalle ja syödään sitten maata mentyä, ja ell'ei se käy laatuun, ahmitaan\nne mukavuuslaitoksessa.\"\n\nSe oli heidän suurimpia nautintojaan.\n\nKerran hänen ylhäisyytensä arkkipiispan ollessa käynnillä luostarissa,\nsanoi muuan nuorista tytöistä, neiti Bouchard, jossa oli hiukan\nMontmorencyn vikaa, lyövänsä vetoa siitä, että hän pyytää\narkkipiispalta lupapäivää -- seikka, joka tuntui mahdottomalta niin\nankarassa yhdyskunnassa. Vetoon suostuttiin, vaikka ei kukaan\nvastaväittäjistä uskonutkaan tytön täyttävän aijettaan. Mutta hetken\ntultua, arkkipiispan kulkiessa kasvattien ohi, astui neiti Bouchard\ntoveriensa kuvaamattomaksi kauhistukseksi rivistä ja tokaisi: \"Teidän\nYlhäisyytenne, päivä lupaa!\" Neiti Bouchard oli reipas, solakka tyttö,\nja hänen punakat, iloiset kasvonsa näyttivät erinomaisen suloisilta.\nHänen ylhäisyytensä de Quélen veti suunsa hymyyn ja sanoi: \"Niinkö\ntosiaankin, rakas lapsukaiseni, yksikö päivä vain lupaa! Kolme päivää,\njos haluatte. Annan teille kolme päivää lupaa!\" Päänunna ei voinut\nsiihen mitään, arkkipiispa oli puhunut. Tyytymättömyys oli suuri\nluostarissa, mutta kasvatuslaitoksessa vallitsi ilo ja riemu. Helppo\nonkin kuvitella moisen tapauksen vaikutusta.\n\nTämä yrmy luostari ei ollut kuitenkaan niin suljettu, etteivät\nulkomaailman intohimot, murhenäytelmät, jopa romaanitkin olisi päässeet\ntunkeutumaan sen muurien sisäpuolelle. Sitä todistaaksemme esitämme\ntässä lyhyesti vain erään eittämättömän tositapauksen, jolla muuten ei\nole mitään tekemistä eikä yhteyttä varsinaisen kertomuksemme kanssa.\nSen tarkoituksena on vain täydentää lukijan mielikuvaa luostarista.\n\nNiihin aikoihin oleskeli näet luostarissa eräs salaperäinen henkilö,\njoka ei ollut nunna, jota kohdeltiin suurella kunnioituksella ja jota\nsanottiin _rouva Albertiinaksi_. Hänestä ei tiedetty muuta kuin että\nhän oli mielipuoli ja että häntä maailmassa pidettiin kuolleena. Tämän\njutun pohjana, puheltiin, oli ollut erään mahtavan avioliiton vuoksi\ntapahtuneet sovittelut.\n\nTämä nainen, joka oli tuskin täyttänyt kolmeakymmentä vuotta, oli\ntummaverinen, jotensakin kaunis ja hän tuijotteli hajamielisesti\neteensä suurilla mustilla silmillään. Näkikö hän mitään? Sitä sopi\nepäillä. Hän ei kävellyt, hän liukui. Hän ei puhunut milloinkaan. Ei\nvoitu varmaan sanoa, hengittikö hän enää lainkaan. Hänen sieraimensa\nolivat pingotetut ja tummansiniset kuin viimeisen henkäyksen jäljiltä.\nKun kajosi hänen käteensä, oli se kuin olisi lunta koskettanut. Hän oli\nkuin kaunis aave. Mutta minne hän tuli, siellä värisivät kaikki\nvilusta. Eräänä päivänä sanoi muuan sisar toiselle, nähdessään hänen\nkulkevan ohi: \"Häntä pidetään kuolleena.\" -- \"Kuollut hän ehkä onkin\",\nvastasi toinen.\n\nRouva Albertiinasta kerrottiin sadat jutut. Hän oli kasvattien\nherkeämättömän uteliaisuuden esineenä. Kappelissa oli penkki, jota\nsanottiin Häränsilmäksi. Tässä penkissä, jossa oli vain yksi pyöreä\naukko, _häränsilmä_, istui rouva Albertiina jumalanpalvelusten\naikana. Hän oli tavallisesti yksinään, koska tämä penkki oli\nensi kerroksessa ja koska sieltä saattoi nähdä saarnaajan tai\nalttaripalveluksen toimittajan, mikä ei ollut sallittu nunnille. Kerran\noli saarnastuolissa muuan korkea-arvoinen nuori pappi, Rohanin herttua,\nRanskan pääri, v. 1815 Léonin prinssinä ollessaan punaisten\nmuskettisoturien upseeri, kuollut 1830 jälkeen kardinaalina ja\nBesançonin arkkipiispana. Rohanin herttua saarnasi silloin ensi kertaa\nPikku Picpusin luostarissa. Rouva Albertiina kuunteli tavallisesti\nsaarnoja ja messuja täysin levollisena ja hievahtamattomana. Mutta sinä\npäivänä kohottautui hän heti Rohanin herttuan nähtyään puoliksi\nistuimeltaan ja sanoa tokaisi kovaa keskellä kappelin hiljaisuutta:\n\"_Kas! August_!\" Kaikki käänsivät hämmästyneinä päänsä sinnepäin, ja\nsaarnaaja kohotti hänkin katseensa, mutta rouva Albertiina oli jälleen\nvaipunut entiseen hievahtamattomuuteensa. Leyhäys ulkomaailmasta,\nelämän välähdys oli hetkiseksi iskenyt tähän sammuneeseen, kylmään\nolentoon, sitten oli kaikki häipynyt jäljettömiin taas, ja\nmielipuolesta oli jälleen tullut ruumis.\n\nMutta nämä kaksi sanaa panivat kaikki kielet luostarissa liikkeelle.\nMiten paljon sisälsikään tuo huudahdus: \"Kas! August!\" Mitä aavistuksia\nse herättikään! Rohanin herttuan nimi oli tosiaankin August. Näytti\naivan ilmeiseltä, että rouva Albertiina oli peräisin kaikkein\nhienoimmasta maailmasta, koska hän tunsi Rohanin herttuan, että\nhänellä oli ollut siinä huomattava sija, koska hän puhutteli niin\ntuttavallisesti niin suurta herraa ja että hänellä oli ollut Rohanin\nherttuaan suhteita, sukulaisuussuhteita ehkä, mutta joka tapauksessa\nhyvin läheisiä, koska hän tiesi hänen \"ristimänimensä.\"\n\nKaksi sangen ankaraa herttuatarta, rouvat de Choiseul ja de Sérent,\nkävi usein luostarissa, minne he pääsivät luultavasti _Magnates\nMulieres-etuoïkeuden_ avulla. He olivat koko kasvatuslaitoksen\nkauhistus. Kun nämä vanhat rouvat kulkivat ohi, vapisivat tyttöraukat\nja painoivat katseensa maahan.\n\nRohanin herttua oli muuten myöskin, tietämättään, kasvattien huomion\nesineenä. Hänet oli siihen aikaan, piispanarvoa odotellessa, nimitetty\nPariisin arkkipiispan pääapulaiseksi. Hänen oli tapana tulla hyvin\nusein Pikku Picpusin nunnien kappeliin jumalanpalveluksia pitämään. Ei\nkukaan nuorista luostarin asukkaista päässyt häntä näkemään esiripun\ntakia, mutta hänen äänensä oli lempeä ja hiukan kimakka, ja sen olivat\nhe oppineet tuntemaan. Hän oli ollut muskettisoturien upseerina, ja\nsitten sanottiin hänen olevan hyvin hienon ja hänen kauniin\nkastanjanruskean tukkansa tiedettiin muodostavan erinomaisen kauniita\nkiehkuroita pään ympärille, ja sitten piti hänellä oleman leveä ja\nkomea paksusta silkkikankaasta valmistettu vyö ja hänen musta\npapinpukunsa kuului olevan mitä mainiointa, hienointa tekoa. Hän antoi\ntavattomasti työtä kaikkien näiden kuusitoistavuotiaiden\nmielikuvitukselle.\n\nMitään melua ei kuulunut ulkopuolelta luostariin. Mutta eräänä vuonna\ntunkeutui sinne huilun ääni. Se oli suurenmoinen tapaus, ja silloiset\nkasvatit muistavat sen vieläkin varsin hyvin.\n\nJoku soitti huilua naapuritalossa. Tästä huilusta lähti aina sama\nsävel, sävel, joka nykyään tuntuu hyvin kaukaiselta: \"_Oi Zétulbé! Mun\nsieluin valtijaaksi tullos_!\" Se kuului pari kolme kertaa päivässä.\nTytöt viettivät tuntikausia sen kuuntelemisessa, äänestäjä-äidit\nolivat aivan suunniltaan, aivot työskentelivät, rangaistuksia satoi.\nTätä kesti useampia kuukausia. Kasvatit olivat kaikki enemmän tai\nvähemmän rakastuneita tuntemattomaan soittajaan. Jokainen haaveili\nZétulbestänsä. Huilun ääni tuli Oikokadun puolelta. He olisivat\nantaneet kaikki, yrittäneet kaikki, uskaltaneet kaikki saadakseen nähdä\nedes vilaukselta tuon \"nuorukaisen\", joka soitti niin ihanasti huilua\nja joka tietämättään samalla viritti myös soimaan kaikki nämä sielut.\nMuutamat tytöistä pujahtivat lupapäivinä salaa eräästä sivu-ovesta ja\nnousivat kolmanteen kerrokseen Oikokadun puolelle tirkistelemään ja\nnäkemään. Mahdotonta. Eräskin pisti kätensä ristikon reijästä ulos ja\nliehutti valkeata nenäliinaansa. Kaksi muuta oli vieläkin rohkeampaa.\nHe keinottelivat itsensä jollakin salaperäisellä tavalla katolle ja\nnäkivätkin vihdoin \"nuorukaisen.\" He näkivät vanhan maanpakoon\ntuomitun, sokean ja köyhtyneen aatelismiehen, joka ikäväänsä\nkarkoittaakseen soitteli huilua ullakkokamarissaan.\n\n\n\n\n6.\n\nPikku luostari.\n\n\nPikku Picpusin ympärysmuurien suojassa oli kolme aivan erillistä\nrakennusta: pääluostari, jossa asuivat nunnat, kasvatuslaitos, minne\noppilaat olivat sijoitetut ja lopuksi n.s. pikku luostari. Se oli\npuutarhalla varustettu talo, jossa eleli yhdessä kaikenlaisia vanhoja,\neri sisarkuntiin kuuluneita nunnia, jätteinä vallankumouksen aikana\nhävitetyistä luostareista. Siellä näki kirjavassa sekamelskassa mitä\nmonimuotoisimpia mustia, harmaita ja valkeita pukuja, jotka olivat\naikoinaan kuuluneet mitä moninaisimmille sisarkunnille. Jos moinen\nsana-yhtymä olisi sallittu, olisi sitä luostaria saattanut kutsua\nilveilijä-luostariksi.\n\nKeisarikunnan aikana oli sallittu näiden harhailevien, kodittomien\nnaisraukkojen asettua sinne benediktiläis-bernhardilaisnunnien siipien\nsuojaan. Hallitus maksoi heille pienen eläkkeen. Pikku Picpusin nunnat\nolivat ottaneet heidät avosylin vastaan. Sekamelska pikku luostarissa\noli tosiaankin suuri. Kukin seurasi omia sääntöjään. Joskus annettiin\nkasvateille lupa käydä heitä katsomassa -- mikä oli sangen mieluinen\nvirkistys. Niinpä onkin heidän nuoruudenmuistojensa joukossa säilynyt\nmyös kuva äiti Pyhästä Basiliuksesta, äiti Pyhästä Skolastikasta ja\näiti Jakobista.\n\nMuuan näistä turvanetsijöistä oli kuitenkin melkein kotonaan. Hän oli\nkuulunut Pyhän Auren sisarkuntaan ja hän oli ainoa elossa oleva jäsen\nkoko siitä sisarkunnasta. Pyhän Auren nunnien luostari sijaitsi\nkahdeksannentoista vuosisadan alusta alkaen samassa Pikku\nPicpusin talossa, joka myöhemmin tuli kuulumaan Martinus Vergan\nbenediktiläisille. Tämä hurskas nainen oli liian köyhä pitääkseen\nyhdyskuntansa komeata vaatetusta: valkoista pukua ja tulipunaista\nolkaviittaa, ja sentähden oli hän hellässä kiintymyksessään valmistanut\npienelle nukelle sellaisen puvun. Hän näytteli nukkea hyvin mielellään\nja kuollessaan testamenttasi hän sen luostarille. Vuonna 1824 oli Pyhän\nAuren sisarkunnasta jäljellä vain yksi ainoa nunna; nykyään on siitä\njäljellä vain nukke.\n\nPaitsi näitä arvoisia äitejä oli joukko ylhäisen maailman naisia, kuten\nesimerkiksi rouva Albertiina, saanut päänunnalta luvan vetäytyä pikku\nluostarin suojiin. Niihin kuuluivat myös rouva de Beaufort d'Hautpoul\nja Dufresnen markiisitar. Muuan heistä tuli luostarissa tunnetuksi vain\nsen kauhistavan melun takia, jonka hän sai aikaan niistäessään\nnenäänsä. Kasvatit antoivatkin hänelle nimen rouva Metelinen.\n\n1820 tai 1821 paikkeilla pyysi rouva de Genlis, joka sitä ennen oli\ntoimittanut pientä aikakautisjulkaisua nimeltä _Peloton_, päästä\nviettämään lopun ikänsä Pikku Picpusin luostarissa. Orleansin\nherttua suositteli häntä. Kiihkeä surina syntyi mehiläispesässä.\nÄänestäjä-äidit vapisivat kuin haavanlehdet. Rouva de Genlis oli\nkirjoittanut romaaneja! Mutta hän selitti niitä nyt itse enin\ninhoavansa, ja sitäpaitsi oli hän nyt kiihkeästi uskovainen. Jumalan ja\nprinssin avulla pääsi hän lopultakin luostariin. Mutta hän pudisti sen\ntomut jaloistaan jo kuuden, seitsemän kuukauden kuluttua, mainiten\nsyyksi, että puutarhassa ei ollut siimestä. Sisaret ihastuivat siitä\nikihyviksi. Vaikka hän olikin jo ijäkäs, soitti hän vielä harppua, jopa\nsangen hyvinkin.\n\nPoistuessaan jätti hän koppiinsa muistomerkin oleskelustaan. Rouva de\nGenlis oli taika-uskoinen ja latinantaitaja. Nämä kaksi määritelmää\nantavat hänestä verrattain selvän käsityksen. Muutamia vuosia takaperin\nsaattoi vielä lukea seuraavat hänen kädellään punaisella musteella\nkeltaiselle, pienen hopeakalu- ja koristekaapin sisäseinään liimatulle\npaperipalaselle kirjoitetut viisi latinankielistä säettä, joilla hänen\nmielipiteensä mukaan oli voima peljästyttää varkaat tiehensä:\n\n    Imparibus meritis pendent tria corpora ramis:\n    Dismas et Gesmas, media est divina potestas;\n    Alta petit Dismas, infelix, infima, Gesmas.\n    Nos et res nostras conservet summa potestas.\n    Hoc versus dicas, ne tu furto tua perdas.[5]\n\nNämä kuudennen vuosisadan latinaksi sepitetyt säkeet herättävät\nkysymyksen, olivatko niiden kahden Pääkallonpaikalla risteihin\nripustetun ryövärin nimet Dismas ja Gestas, kuten yleisesti luullaan,\nvaiko Dismas ja Gesmas.\n\nTämä jälkimäinen kirjoitustapa olisi voinut saattaa hieman\nepä-edulliseen valoon ne väitteet, joiden mukaan Gestasin varakreivi\nviime vuosisadalla pyrki polveutumaan tuosta katumattomasta ryöväristä.\nMuuten on näiden säkeiden tehovoima uskonkappaleena laupeudensisarten\nyhdyskunnassa.\n\nKirkko, joka oli rakennettu niin, että se linnanmuurin tavoin eroitti\nison luostarin kasvatuslaitoksesta, oli tietysti yhteinen\nkasvatuslaitokselle sekä isolle ja pienelle luostarille. Jopa\npäästettiin sinne yleisöäkin eräänlaisesta kadun puolelle avautuvasta\nsairaalankäytävästä. Mutta kaikki oli laitettu sillä tavalla, ettei\nkukaan luostarin asukkaista päässyt näkemään vieraita kasvoja.\nKuvitelkaapa kirkkoa, jonka kuorin olisi jättiläiskäsi kahmaissut\npuristuksiinsa ja muodostanut siitä, ei enää, kuten tavallisissa\nkirkoissa, pidennyksen alttarin taakse, vaan jonkunlaisen synkän salin\ntai luolan oikealle jumalanpalveluksen toimittajasta; kuvitelkaa tämä\nsali seitsemän jalkaa korkean esiripun sulkemaksi; ryhmittäkää tämän\nesiripun taakse puupenkkeihin nunnat kuorista vasempaan, kasvatit\noikeaan, palvelijasisaret ja kokelaat perälle, ja te saatte\njonkunlaisen käsityksen Pikku Picpusin asukkaiden jumalanpalveluksesta.\nTämä luola, jota sanottiin kuoriksi, oli käytävän kautta luostarin\nyhteydessä. Kirkko sai valonsa puutarhan puolelta. Kun nunnat ottivat\nosaa kirkonmenoihin, joiden aikana säännöt käskivät heidän pysymään\naivan hiljaa, huomasi yleisö heidän läsnäolonsa vain siitä\nkolahduksesta, minkä penkkien liikkuvat istuimet noustessaan ja\nlaskiessaan synnyttivät.\n\n\n\n\n7.\n\nVarjokuvia varjojen asunnosta.\n\n\nNiinä kuutena vuonna, jotka eroittavat vuoden 1819 vuodesta 1825, oli\nPikku Picpusin päänunnana neiti de Blemeur, luostarinimeltään äiti\nInnocentia. Hän kuului samaan sukuun kuin Margareetta de Blemeurkin,\n_Pyhän Benediktuksen yhdyskunnan pyhimysten Elämäkertojen_ kirjoittaja.\nHänet oli valittu päänunnaksi toistamiseen. Hän oli tuossa\nkuudenkymmenen maissa, lyhyt, pyylevä, \"lauloi kuin särkynyt astia\",\nsanotaan kirjeessä, johon jo ylempänä viittasimme, mutta muuten mitä\nmainioin ihminen, ainoa iloluontoinen koko luostarissa, ja sentähden\njumaloivatkin häntä kaikki.\n\nHän vivahti hiukan heimolaiseensa Margareettaan, yhdyskunnan\noppineimpaan naiseen. Hän oli tavallaan oppinut hänkin, tietorikas ja\nlaajanäköinen, tunsi historiaa, lasketteli latinaa solkenaan ja oli\ntäynnänsä kreikkaa ja hepreaa, niin että hän olisi paremmin sopinut\nbenediktiläismunkiksi kuin benediktiläisnunnaksi.\n\nLuostarin alijohtajattarena toimi muuan vanha, puolisokea espanjalainen\nnunna, äiti Cineres.\n\nÄänestäjä-äideistä olivat huomatuimmat äiti Pyhä Honorina,\nvarainhoitaja, äiti Pyhä Gertrud, kokelaiden ylikaitsija, äiti Pyhä\nAngelus, alikaitsija, äiti Ilmestys, esilaulajatar, äiti Pyhä\nAugustinus, sairaanhoitajatar, ainoa ilkeä nunna koko luostarissa,\nsitten äiti Pyhä Mechtilda (neiti Gauvain), joka oli aivan nuori vielä\nja jolla oli ihana ääni, äiti Enkeli (neiti Drouet), joka oli\naikaisemmin ollut Jumalan Tytärten luostarissa ja Trésorin luostarissa\nGisorsin ja Magnyn välillä, äiti Pyhä Joosef (neiti de Cogolludo), äiti\nPyhä Adelheid (neiti d'Auverney), äiti Armo (neiti de Cifuentes), joka\nei pitkiä aikoja kestänyt luostarin ankaraa elämää, äiti Laupeus (neiti\nde la Miltière), joka oli hyvin rikas ja joka vastoin sääntöjä otettiin\nluostariin kuudenkymmenen vanhana, äiti Kaitselmus (neiti de\nLaudinière), äiti Maarianuhri (neiti de Siguenza), joka valittiin\npäänunnaksi v. 1847, sekä vihdoin äiti Pyhä Celinia (kuvanveistäjä\nCeracchin sisar), joka tuli hulluksi, ja äiti Pyhä Chantai (neiti de\nSuzon), joka myöskin tuli hulluksi.\n\nKauneimpien joukkoon kuului muuan viehättävä, kahdenkyrnmenenkolmen\nvanha neito, joka oli kotoisin Bourbonin saarelta, ja joka oli ritari\nRozen heimoa. Hänen maailmallinen nimensä olisi siis ollut neiti Roze,\nmutta luostarissa tuli hänestä äiti Taivaaseenastumus.\n\nÄiti Pyhä Mechtilda, jonka tuli pitää huolta laulusta, käytti\nmielellään kasvatteja apunaan. Heistä valitsi hän tavallisesti\ntäydellisen ääni-asteikon: seitsemän kappaletta, joiden ikä oli\nkymmenen ja kuudentoista väliltä ja joiden ääni ja koko sopi\ntäydellisesti asteikkoon, niin että kun he lauloivat seisaaltaan,\nvierekkäin pienimmästä suurimpaan riviin järjestettyinä, näytti kuin\nolisi siinä ollut elävä, enkeleistä sommiteltu Panin huilu.\n\nPalvelijasisarista olivat eniten kasvattien suosiossa sisar Pyhä\nEufrasia, sisar Pyhä Margareetta, sisar Pyhä Martta, joka oli muuttunut\nlapseksi jälleen, sekä sisar Pyhä Mikael, jonka pitkä nenä pani tytöt\nnaurutuulelle.\n\nKaikki nämä naiset olivat erinomaisen hyviä näitä lapsia kohtaan.\nNunnat olivat ankaria vain itselleen. Tulta tehtiin vain\nkasvatuslaitokseen, ja ruoka oli luostarin ruokaan verrattuna\nylellistä. Ja muutenkin oli hoito ja kohtelu sangen huolellista ja\nystävällistä. Vain kun joku lapsi puhutteli nunnaa ohimennessään, ei\nnunna milloinkaan vastannut hänelle.\n\nTämä vaiti-olomääräys oli johtanut siihen, että koska puhuminen oli\nluostarissa kielletty ihmisiltä, puhuivat hengettömät kappaleet heidän\nsijastaan. Väliin puhui kirkon kello, väliin puutarhurin kulkunen. Eräs\nhyvin kaikuva vasarakello, joka oli aivan luukun vartijattaren\nlähettyvillä ja joka kuului ympäri koko talon, ilmoitti erilaisin\nkilahduksin, jonkunlaisen äänisähkölennättimen tapaan, kaikki\njokapäiväisen elämän toimitukset ja kutsui tarpeen tullen puhumoon sen\ntai tuon talon asukkaista. Jokaisella henkilöllä ja asialla oli omat\nkilahduksensa. Päänunnalla oli yksi ja yksi, alijohtajattarella yksi ja\nkaksi. Kuusi ja viisi ilmoitti oppitunnin alkavan, niin että kasvatit\neivät milloinkaan sanoneet: \"Nyt alkaa oppitunti\", vaan: \"Nyt alkaa\nkuusi ja viisi.\" Neljä ja neljä oli rouva de Genlisin soitto.\n\"Paholainenko se siellä aina neljästi rimputtelee\", sanoivat ne\nnunnista, joilla ei ollut liiaksi hyväntahtoisuutta. Yhdeksäntoista\nkilahdusta ilmoitti tavattomia tapahtuvan. Silloin avattiin sulku-ovi,\nkauhistuttava, monilla telkeillä ja salpalaitoksilla varustettu\nrauta-ovi, joka kääntyi saranoillaan vain arkkipiispan saapuessa\nluostariin.\n\nHäntä ja puutarhuria lukuunottamatta ei ainoakaan mies, kuten olemme\nmaininneet, saanut astua jalallaan luostariin. Kasvatit tosin näkivät\nkaksi muutakin mieshenkilöä. Toinen oli luostarin vakinainen saarnaaja,\nvanha ja ruma pappi Banès, jota he saivat katsella kuorin rautaristikon\ntakaa. Toinen oli piirustuksenopettaja herra Ansiaux, jota kirje, mistä\nylempänä luimme muutamia rivejä, nimittää _herra Anciotiksi_ ja jota se\nkuvailee _vanhaksi, inhoittavaksl kyssäseläksi_.\n\nKuten näemme, oli kaikkien miesten valinta toimitettu erittäin\nhuolellisesti.\n\nSellainen oli tämä kummallinen talo.\n\n\n\n\n8.\n\nPost corda lapides.\n\n\nPiirrettyämme hätimiten Pikku Picpusin luostarin henkisen kuvan, ei\nliene hyödytöntä selvitellä muutamin sanoin sen ulkonaista rakennetta.\n\nSiitä onkin lukijalla jo jonkunlainen aavistus. Pikku Picpusin Pyhän\nAntonion luostari täytti melkein kokonaan sen avaran puolisuunnikkaan,\njoka muodostui Polonceaunkadun, Oikokadun, Picpusinkadun ja vanhoissa\nasemakartoissa Aumaraisinkaduksi nimitetyn umpikujan väliin. Nämä neljä\nkatua kulkivat syvien kaivantojen tavoin pitkin tämän puolisuunnikkaan\nsivuja. Luostariin kuului useampia rakennuksia ja puutarha. Päärakennus\noli kokonaisuudessaan katsottuna useammista osista kyhätty rykelmä,\njoka ylhäältä nähtynä muodosti ikäänkuin maahan kaadetun hirsipuun. Sen\npitempi haara reunusti Oikokadun koko sitä osaa, joka oli Picpusinkadun\nja Polonceaunkadun välillä. Lyhyempää haaraa kuvasi korkea, ankaran\nharmaja pääty, jonka kaikki akkunat olivat varustetut ristikoilla ja\njoka oli Picpusinkatua päin. Porttikäytävä n:o 62 osoitti sen\näärimmäisintä päätä. Tämän päädyn keskikohdalla näkyi tomun ja pölyn\nvaalentama vanha, matala ovi, joka sulki ahdasta holvikäytävää, johon\nhämähäkit kutoivat verkkojaan ja joka avautui vain tunniksi, pariksi\nsunnuntaisin tai silloin, kun jotakuta nunnavainajaa vietiin arkussaan\nluostarista. Sen kautta kävi yleisön tie kirkkoon.\n\nHirsipuun kulmauksessa sijaisi muuan neliönmuotoinen sali, jota\nkäytettiin varastohuoneena ja jota nunnat sanoivat _mokakammioksi_.\nPitemmässä haarassa olivat äitien ja sisarten kopit sekä kokelaiden\nasunnot. Lyhyemmässä haarassa taas keittiöt, ruokasali, varsinainen\nluostari ja kirkko. Porttikäytävä n:o 62:n ja Aumaraisin umpikujan\nkulmauksen välillä oli kasvatuslaitos, jota ei lainkaan näkynyt\nulkopuolelta. Puolisuunnikkaan lopun alan anasti puutarha, joka oli\nPolonceaunkadun tasapintaa paljon alempana, niin että muurit olivat\nvielä paljon korkeammat sisä- kuin ulkopuolelta. Puutarha kohosi hiukan\nkeskikohdaltaan ja siinä törrötti pienen kummun harjalla kaunis,\nkartiomainen kuusi, josta lähti neljä leveätä käytävää kuin kilven\nkeskipiikistä. Näiden suurempien käytävien aukeamissa oli taas\nkaksitellen kahdeksan pienempää, niin että jos alue olisi ollut\nympyränmuotoinen, olisi käytävien pohjapiirros muistuttanut pyörälle\nlaskettua ristiä. Käytävät, jotka kaikki päättyivät puutarhan hyvin\nepäsäännölliseen muuri-aitaukseen, olivat eri pitkiä. Niitä reunustivat\nviinimarjapensaat. Perällä kulki kaunis poppelikuja vanhan luostarin\nraunioilta, jotka olivat Oikokadun kulmauksessa, pikku luostariin, joka\noli Aumaraisinkadun kulmauksessa. Pikku luostarin edustalla oli n.s.\npikku puutarha. Lisätkää kaikkeen tähän melkoisen avara pihamaa,\nkaikenlaisia kulmauksia ja soppia, joita rakennusten sisäiset osat\nmuodostivat, vankilanmuurit, ajatelkaa, että ainoana näkö-alana ja\nainoana naapurina oli kattojen musta lakeus toisella puolen\nPolonceaunkatua, ja te saatte jotakuinkin täydellisen käsityksen siitä,\nmillainen oli neljäkymmentäviisi vuotta sitten Pikku Picpusin\nbernhardilaisnunnain asunto. Tämä pyhä talo oli rakennettu erään\nneljännellätoista, viidennellätoista ja kuudennellatoista vuosisadalla\nkuuluisan pallohuoneen paikalle, pallohuoneen, jota sanottiin\n_yhdentoistatuhannen paholaisen luolaksi_.\n\nKaikki nämä kadut olivat muuten Pariisin vanhimpia. Nimet Oikokatu ja\nAumarais tavataan jo sangen aikaisin, mutta kadut, joita ne osoittivat,\nolivat olleet olemassa jo kauvan niitä ennen. Aumaraisin umpikujan\nnimenä oli muinoin Maugoutin umpikuja. Oikokadun nimenä taas oli\naikaisemmin Orjantappurakatu, sillä Jumala avasi ennen kukkien terät\nkuin ihminen oppi kiviä lohkomaan.\n\n\n\n\n9.\n\nVuosisata luostarihunnussa.\n\n\nKoska nyt olemme esittäneet useita yksityiskohtia muinoisesta Pikku\nPicpusin luostarista ja koska olemme rohjenneet avata akkunan\ntirkistelläksemme tähän suljettuun, salaperäiseen taloon, ei lukija\npanne pahakseen vieläkin pientä poikkeamista sivupoluille. Tämä\npoikkeaminen ei tosin ole missään tekemisessä tämän kirjan\nperustapausten kanssa, mutta se on valaiseva ja hyödyllinen siinä\nsuhteessa, että se osoittaa luostarinkin asukkaissa voivan piillä\neriskummallisia, tavallisuudesta poikkeavia luonteenominaisuuksia.\n\nPikku luostarissa oleili muuan satavuotias vanhus, joka oli sinne\neksynyt Fontevraultin luostarista. Ennen vallankumousta oli hän\nliikkunut ylhäisissä seurapiireissä. Hän jutteli usein herra de\nMiromesnilistä, Ludvig XVI:n oikeusministeristä, sekä eräästä\npresidentinrouva Duplatista, jonka parhaita ystäviä hän sanoi olleensa.\nKaikissa sopivissa ja sopimattomissa tilaisuuksissa veti hän nämä kaksi\nnimeä esiin huvikseen ja viattoman turhamaisuutensa tyydykkeiksi.\nFontevraultin luostarista tiesi hän vallan ihmeitä kertoa: mitenkä se\noli kuin kaupunki ikään ja mitenkä siellä oli oikein kadutkin.\n\nHän puhui pikardialaismurretta, joka huvitti kovasti kasvatteja. Joka\nvuosi uudisti hän juhlallisesti lupauksensa ja valaa tehdessään sanoi\nhän papille: \"Hänen ylhäisyytensä Pyhä Franciskus teki sen hänen\nylhäisyydelleen pyhälle Julianolle, hänen ylhäisyytensä pyhä Julianus\nteki sen hänen ylhäisyydelleen pyhälle Eusebiolle, hänen ylhäisyytensä\npyhä Eusebius teki sen hänen ylhäisyydelleen pyhälle Prokopiolle,\nj.n.e., j.n.e., ja samaten teen minä sen nyt teille, isäni.\" -- Ja\nkasvatit nauraa kikattamaan huntujensa suojassa. Viattomia\nhilpeydenpurkauksia, jotka kuitenkin saivat äänestäjä-äidit rypistämään\nkulmakarvojaan.\n\nJoskus yltyi satavuotias vanhus muistelemaan muinaisia. Hän väitti,\nettä _hänen nuoruudessaan eivät bernhardilaismunkit antaneet perään\nmuskettisotureille_. Kokonainen vuosisata siinä puhui, mutta se\nolikin kahdeksastoista vuosisata. Hän jutteli eräästä hauskasta\ncampanialaisesta ja burgundilaisesta tavasta, joka kukoisti ennen\nvallankumousta ja jossa pää-osaa näytteli neljä viinilajia. Jonkun\narvohenkilön, Ranskan marsalkan tai prinssin tai herttuan tai päärin\npoiketessa johonkin burgundilaiseen tai campanialaiseen kaupunkiin\npitivät kaupungin viranomaiset hänelle ensin ylistyspuheita ja\nojensivat sitten hänelle neljä hopea-astiaa, joihin oli kaadettu\nneljänlaista viiniä. Ensimäisen astian kylkeen oli kirjoitettu: _apinan\nviiniä_, toisen: _jalopeuran viiniä_, kolmannen: _lampaan viiniä_,\nneljännen: _sian viiniä_. Nämä neljä nimitystä osoittivat juopumisen\nneljää astetta: ensimäisellä asteella vallitsee huoleton hauskuus,\ntoisella leimahtavat kiukku ja raivo ilmituleen, kolmannella tulee\nsijaan tylsistynyt välinpitämättömyys ja neljännellä asteella ollessaan\nei humalainen juuri ole kaukana eläimestä.\n\nKaapissa, jonka avainta hän ei hellittänyt luotaan, säilytti hän\njotakin salaperäistä, ja mikäli näytti, hänelle tavattoman\nkallisarvoista esinettä. Fontevraultin säännöt eivät sitä kieltäneet.\nHän ei tahtonut näyttää sitä esinettä kenellekään ihmiselle. Hän\nsulkeutui aina visusti huoneeseensa sitä tarkastelemaan, sillä senkin\nmyönsivät hänen sisarkuntansa säännöt. Kuullessaan askeleita käytävästä\nsulki hän kaapin oven niin joutuin kuin suinkin taisi vanhoilla\nkäsillään. Heti kun koetettiin johtaa keskustelua tähän esineeseen,\nvaikeni hän kuin muuri, hän, joka muutoin aina jutteli niin mielellään.\nUteliaimmatkaan eivät mahtaneet mitään hänen vaiteliaisuudelleen, ja\nhänen lujuutensa saattoi itsepintaisimmatkin ponnistukset häpeään.\nSiitäpä tuli selvittelemisen aihetta kaikille luostarin ikävystyneille\ntai joutilaille asukkaille. Mikähän oikeastaan oli niin kallisarvoinen\nja niin salaperäinen aarre tuolla satavuotiaalla? Ehkäpä joku pyhä\nkirja? Tai joku harvinainen rukousnauha? Tai joku oikeaksi todistettu\npyhänjäännös? Otaksumisista ei tahtonut tulla loppuakaan. Vanhusraukan\nkuoltua juostiin kaapille nopeammin kuin ehkä olisi ollut soveliasta ja\navattiin se. Salaperäinen esine tavattiin kolminkertaisista kääreistä\nkuin siunattu rippilautanen ikään. Se oli tosiaankin lautanen,\nfajanssilautanen, johon oli kuvattu, mitenkä pienet lemmenhengettäret\npakenevat suunnattomilla peräruiskuilla varustettujen apteekkaripoikain\nahdistamina. Siinäkös sitä on irvistystä ja hullunkurisia asentoja!\nMuuan viehättävistä pikkuhengettäristä on jo joutunut vainoojan\nkynsiin. Se tekee vastusta, pyristelee pieniä siipiään ja yrittää yhä\nlentoon, mutta voittoisan hirtehisen suu on pirullisessa ivahymyssä.\nOpetus: lemmenkin lannistavat vatsanväänteet. Tämä tavallaan\nerinomaisen mieltäkiinnittävä lautanen, joka ehkä on saanut kunnian\nherättää Molièressa ajatuksen erääseen kohtaukseen, oli olemassa vielä\nsyyskuussa vuonna 1845. Se oli myytävänä erään sälykauppiaan\nkokoelmissa Beaumarchaisin puistokadun varrella.\n\nTämä kelpo vanhus ei milloinkaan halunnut maailman ihmisiä\ntervehdyskäynnille, _koska_, kuten hän selitti, _puhumo oli liian\nikävä_.\n\n\n\n\n10.\n\nHerkeämättömän palvomisen synty.\n\n\nMuuten on tämä hautamainen puhumo, jota ylempänä olemme koettaneet\nkuvata, aivan paikallinen, eikä se esiinny yhtä synkkänä muissa\nluostareissa. Temppelikadun luostarissa, joka totta puhuaksemme\nkuuluikin sentään toiselle yhdyskunnalle, oli esimerkiksi mustien\nluukkujen asemasta ruskeat esiriput, ja itse puhumo oli kuin mikäkin\nkaunis, silolaatteinen vastaanottohuone, jonka akkunoita verhosivat\nhyvin hienosta valkeasta pumpulikankaasta valmistetut uutimet ja jonka\nseinillä näkyi kaikenlaisia kuvia kehyksissään, m.m. eräs ilman huntua\nmaalattu benediktiläisnunna, kukkakiehkuroita, jopa huvittaviakin\naiheita.\n\nJuuri tämän Temppelikadun luostarin puutarhassa kasvoi se\nhevoskastanja, jota pidettiin Ranskan suurimpana ja kauneimpana ja jota\nkahdeksannentoista vuosisadan kelpo ihmiset sanoivat _kuningaskunnan\nkaikkien kastanjain isäksi_.\n\nMe olemme jo maininneet, että tämä Temppelikadun luostari kuului\nherkeämättömän palvomisen benediktiläisnunnille, joilla taas ei ollut\nvähintäkään yhteyttä cisterciläisten benediktiläisnunnien kanssa. Tämä\nherkeämättömän palvomisen sisarkunta ei ole kovin vanha: vähän yli\nkaksisataa vuotta. Vuonna 1649 häväistiin pyhää sakramenttia kaksi\nkertaa muutamien päivien kuluessa kahdessa Pariisin kirkossa, pyhän\nSulpitiuksen ja pyhän Johanneksen kirkoissa. Nämä kauhistuttavat ja\nennen kuulumattomat pyhyydenloukkaukset kuohuttivat koko kaupunkia.\nSaint-Germain des Présin pääpappi määräsi kaikki alaisensa juhlalliseen\nkulkueeseen, jota johti paavin lähettiläs. Mutta tämä sovitus ei vielä\nollut kahden arvoisan rouvan mielestä riittävä. Nämä rouvat olivat\nrouva Courtin, Boucsin markiisitar, ja Châteauvieuxin kreivitär.\nTuo hirvittävä, \"pyhää alttarin sakramenttia\" häväisevä loukkaus,\nniin ohimenevää laatua kuin se olikin, ei lähtenyt näiden kahden\nhurskaan rouvan ajatuksista, ja he arvelivat sen olevan vain siten\nsovitettavissa, että jossakin nunnaluostarissa osoitettaisiin pyhälle\nsakramentille \"herkeämätöntä palvomista.\" Molemmat lahjoittivat\nsilloin, toinen v. 1652, toinen v. 1653, melkoiset rahasummat äiti\nKatariina de Barille, benediktiläisnunnalle, jota sanottiin pyhän\nsakramentin sisareksi ja jonka nyt oli tätä hurskasta tarkoitusta\nvarten perustettava luostari pyhän Benediktin sääntöjen mukaan.\nEnsimäisen luvan tällaisen laitoksen perustamiseen antoi äiti Katariina\nde Barille Saint-Germainin pappi de Metz, \"ehdolla, ettei luostariin\nhyväksyttäisi ketään pyrkijää, joka ei toisi mukanaan kolmensadan\nlivren vuotuista eläkettä, mikä vastaa kuudentuhannen livren pääomaa.\"\nSaint-Germainin papin jälkeen antoi kuningas vahvistuskirjan\nlaitokselle, ja molemmat, sekä papin lupapaperi että kuninkaan\nvahvistuskirja, saivat v. 1654 osakseen lopullisen lainmukaisen\nhyväksymisen valtiokonttorissa ja parlamentissa.\n\nSellainen on Pariisin pyhän sakramentin herkeämättömän palvomisen\nbenediktiläisnunnien sisarkunnan synty ja laillinen vahvistus. Heidän\nensimäinen luostarinsa \"rakennettiin vast'uudesta\" Cassettenkadun\nvarrelle rouva de Boucsin ja rouva de Châteauvieuxin lahjoittamilla\nvaroilla.\n\nKuten olemme nähneet, ei tällä yhdyskunnalla ole minkäänlaista yhteyttä\ncisterciläisten benediktiläisnunnien sisarkuntien kanssa. Se johti\nsyntyperänsä Saint-Germain des Présin papista, samoin kuin Pyhän\nSydämen naisten yhdyskunnan perustajana oli muuan jesuiittakenraali ja\nlaupeudensisarten yhdyskunnan perustajana muuan lähetysveljien\nkenraali.\n\nSitä ei myöskään tule mitenkään sekoittaa Pikku Picpusin\nbernhardilaisluostariin, jonka elämään ja oloihin jo ylempänä\ntutustuimme. Vuonna 1657 valtuutti paavi Aleksanteri VII erikoisella\nkirjelmällä Pikku Picpusin bernhardilaisnunnat harjoittamaan\nherkeämätöntä palvomista pyhän sakramentin benediktiläisnunnien tapaan.\nMutta molemmat yhdyskunnat pysyivät siitä huolimatta täydelleen\nitsenäisinä ja erillään toisistaan.\n\n\n\n\n11.\n\nPikku Picpusin loppuvaiheet.\n\n\nEnsimäisen keisarikunnan kukistuttua alkoi Pikku Picpusin luostari\njoutua rappiolle. Se ennusti koko yhdyskunnan kuolemaa, yhdyskunnan,\njoka kahdeksannentoista vuosisadan vaivuttua ajan virtaan kuihtuu ja\nhäviää kuten kaikki uskonnolliset laitokset. Harras mietiskely kuuluu,\nsamoinkuin rukouskin, ihmiskunnan henkisiin tarpeisiin. Mutta kuten\nkaikki, mitä vallankumous pääsi koskettamaan, muuttui sekin\nyhteiskunnallisen edistyksen vihollisesta sen ystäväksi.\n\nPikku Picpusin asukkaiden lukumäärä väheni nopeasti. Vuonna 1840 oli jo\npikku luostari kadonnut, kasvatuslaitos samoin. Ei ollut enää vanhoja,\narvokkaita äitejä, ei nuoria tyttöjä: edelliset olivat kuolleet,\njälkimäiset lentäneet tiehensä. _Volaverunt_.\n\nHerkeämättömän palvomisen säännöt olivat kauhistuttavan ankarat. Ne\nvaikuttivat sen, että pyrkijöitä ilmaantui tavattoman vähän, ja\nluostari jäi piankin tyhjilleen. Vuonna 1845 liittyi yhdyskuntaan vielä\nmuutamia harvoja maallikkosisaria, mutta varsinaisista nunnista ei\nollut puhettakaan. Neljäkymmentä vuotta takaperin oli luostarissa\nvakinaisia asukkaita lähes sata. Viisitoista vuotta sitten enää vain\nkaksikymmentäkahdeksan. Montako on niitä nykyään? Vuonna 1847 oli\npäänunna verrattain nuori: merkki siitä, että valintapiiri oli\nsupistunut. Hän ei ollut täyttänyt vielä neljääkymmentä vuotta. Kun\ntyöntekijät vähenevät, lisääntyy yksityisten taakka. Jokaisen tehtävät\ntulevat raskaammiksi. Saattoi jo silloin hyvin nähdä sen ajan, jolloin\nolisi enää vain kymmenkunnan heikkoa, kumaraista hartiaa kantamassa\npyhän Benediktin raskaita määräyksiä. Taakka ei vähene, vaan pysyy aina\nsamana niin harvoille kuin useillekin. Ennen se painoi, nyt se alkoi\nrusentaa. Nunnaraukat kuolla kupsahtivatkin toinen toisensa jälkeen.\nSinäkin aikana, jolloin tämän kirjan tekijä asusti Pariisissa,\nkuoli heitä kaksi. Toinen oli kahdenkymmenenviiden vanha, toinen\nkahdenkymmenenkolmen. Tämä jälkimäinen saattoikin sanoa Julia Alpinulan\ntavoin: _Hic jaceo. Vixi annos viginti et tres_. Näiden syiden takia\nluopui luostari piankin tyttöjen kasvattamisesta.\n\nMe emme ole voineet kulkea tämän kummallisen, tuntemattoman,\nsalaperäisen talon ohi käymättä sinne sisälle ja viemättä sinne\nmukanamme kaikkia niitä lukijoita, jotka ovat liittyneet meidän\nseuraamme ja jotka kuuntelevat -- muutamien hyödyksi ehkä -- meidän\nkertovan Jean Valjeanin surullista tarinaa. Me olemme tunkeutuneet\ntarkastelemaan tämän yhdyskunnan elämää, yhdyskunnan, jonka tavat ja\ntoimet olivat itsessään niin vanhoja, mutta niin uusia ja tuntemattomia\nnykyään. Koko talo oli kuin suljettu puutarha. _Hortus conclusus_. Me\nolemme puhuneet tästä omituisesta paikasta yksityiskohdittain, mutta\nkunnioittavasti, ainakin sikäli kuin yksityiskohtainen kuvailu ja\nkunnioittavaisuus sopivat yhteen. Me emme ymmärrä kaikkea, mutta mitään\nemme me solvaise. Me olemme yhtä kaukana Joosef de Maistren\nylistyslaulusta, joka päätyi antamaan korkeimman siunauksensa\npyövelille, kuin Voltairen irvistelevästä ivasta, joka ei kaihda\nristiinnaulitunkuvaakaan häpäisemästä.\n\nVoltairen epäjohdonmukaisuutta vain, sivumennen sanottuna. Sillä\nVoltaire olisi puolustanut Jeesusta yhtä hyvin kuin hän puolusti\nCalasta. Ja mitä merkitsee ristiinnaulitunkuva niillekin, jotka\nkieltävät Jeesuksen yliluonnollisen syntyperän? Murhattua viisasta.\n\nYhdeksännellätoista vuosisadalla sai uskonnollisuus kestää kovia\nkoettelemuksia. Unohdetaan erinäisiä seikkoja, ja siinähän ei mitään\npahaa, kunhan vain unohdettaessa vanhaa, opittaisiin jotain uutta.\nÄlköön ihmissydän jääkö tyhjilleen! Revitään maahan yhtä ja toista, ja\nhyvähän on niinkin, kunhan vain osataan sitten rakentaa jotakin\npysyväistä sijaan.\n\nMutta sillä välin tarkastakaamme menneisyyden tapahtumia. On\ntarpeellista niitä tuntea, elleihän muun takia, niin ainakin\nosataksemme välttää sitä, minkä olemme hyljättäväksi havainneet. Väärät\nmenneisyyden jäljittelyt pukeutuvat usein uusiin muotoihin ja pyytävät\nmielellään käydä tulevaisuudesta. Tämä kummitus, menneisyys, on\ntaipuvainen väärentämään passinsa. Kavahtakaamme ansaa. Olkaamme\nvaruillamme. Menneisyyden kasvoilla on eräs omituinen ilme, taika-usko,\nsekä eräs omituinen naamus, ulkokultaisuus. Ymmärtäkäämme tämä ilme\noikein ja reväiskäämme pois tämä petollinen naamus.\n\nMitä luostareihin tulee, tarjoavat ne tarkastellaksemme kaksi toisiinsa\nliittyvää kysymystä: sivistyskysymyksen, sivistyksen, joka ne\ntuomitsee, sekä vapauskysymyksen, vapauden, joka niitä suojelee.\n\n\n\n\n\n\nSEITSEMÄS KIRJA\n\nVÄLIHUOMAUTUS\n\n\n\n\n\n1.\n\nLuostari aatteena.\n\n\nTämä kirja on näytelmä, jossa ensimäisenä henkilönä on äärettömyys,\nijankaikkisuus voiminensa.\n\nToisena on ihminen.\n\nJa koska nyt luostari osui tiellemme, täytyi meidän käydä sinne sisään.\nMiksi? Siksi, että luostari, yhtä ominaisena niin idän kuin lännen\nmaille, niin vanhalle kuin uudelle ajalle, niin pakanuudelle ja\nbuddalaisuudelle ja muhamettilaisuudelle kuin kristinuskolle, on\nmuuan niitä tähystyslaitteita, joiden avulla ihminen katselee\nijankaikkisuutta ja äärettömyyttä.\n\nTässä ei ole paikka lähteä laajemmin kehittämään tätä ajatusta. Mutta\nluopumatta lainkaan epäilystämme, varovaisuudestamme tai oikeutetusta\nkiivailustamme, täytyy meidän sanoa, että me joka kerta, kun näemme\nihmisessä ijankaikkisuuden, äärettömyyden merkkejä, olkootpa ne kuinka\nvähäpätöisiä tahansa, tunnemme kunnioitusta. Synagogalla, moskealla,\npagodilla, wigwamilla on vastenmielinen puolensa, jota me inhoamme, ja\nylevä puolensa, jota me ihailemme. Mitä näkö-aloja ja mitä rajattomia\nhaaveiluja hengelle! Jumaluuden paisteen heijastusta ihmiskäsien\nrakentamaan seinään.\n\n\n\n\n2.\n\nLuostari historiallisena ilmiönä.\n\n\nHistorian, järjen ja totuuden nimessä on luostarilaitos saanut\ntuomionsa.\n\nMissä maassa luostareja vain on tiheämmälti, muodostuvat ne esteiksi\nyleiselle kehitykselle, haitallisiksi laitoksiksi ja laiskuuden\nkeskuksiksi siellä, missä niiden pitäisi olla työn keskuksia.\nLuostari-yhteiskunnat ovat suuressa yhteiskunnassa samaa kuin misteli\non tammessa ja syylä ihmisruumiissa. Niiden hyvinvointi ja lihominen\nmerkitsee maan köyhtymistä. Luostarilaitos, joka alkeellisen\nsivistyksen aikoina oli tarpeellinen raakuuden vaimentamiseksi hengen\naseilla, ei ole enää paikallaan kansojen miehuudenijässä. Ja kun se\nalkaa rappeutua ja luisua häviötään kohti, muuttuu se antamansa\nesimerkin takia vahingolliseksi kaikissa niissä suhteissa, jotka\ntekivät sen hyödylliseksi sen ensi puhtauden aikana.\n\nLuostarit ovat eläneet aikansa. Ne olivat tarpeellisia uudenaikaisen\nsivistyksen kasvattajina, mutta ne muuttuivat sen vahvistuessa\nhaitallisiksi ja ne ovat kerrassaan vahingollisia sen myöhemmälle\nkehitykselle. Sisäisen järjestyksensä ja tarkoituksensa puolesta olivat\nluostarit kyllä paikallaan kymmenennellä vuosisadalla, näyttivät\nepäilyttäviltä viidennellätoista, mutta ovat ehdottomasti hyljättäviä\nyhdeksännellätoista. Luostarisyöpä on mädännyttänyt melkein luurangoksi\nasti kaksi ihanaa kansaa, Italian ja Espanjan, joista toinen oli\nEuropan valo, toinen Europan ylpeys vuosisatoja. Ja nykyään vasta\nalkavat nämä kaksi kuuluisaa kansaa parantua 1789:n terveellisen ja\nperinpohjaisen leikkauksen johdosta.\n\nLuostari, etenkin vanhanaikuinen naisluostari, sellaisena kuin se\nesiintyi tämän vuosisadan kynnyksellä Italiassa, Itävallassa,\nEspanjassa, on keski-ajan synkimpiä, inhoittavimpia luomuksia. Luostari\non kaikkien hirmujen leikkauspiste. Ja varsinkin katolilaisesta\nluostarista löyhähtää vastaan kuoleman hyinen huounta.\n\nEtenkin on synkkä espanjalainen luostari. Siellä kohoaa pimeissä\nholveissa, joiden ääriviivoja on vaikea eroittaa ainaisessa hämärässä,\ntavattoman tanakoita, rauhattomia alttareita, korkeina kuin\ntuomiokirkot. Siellä riippuu vitjoista suunnattomia valkeita\nristiinnaulitunkuvia. Siellä hohtavat suuret norsunluiset Kristukset\nalastomina mustapuisissa risteissään, ei enää vertavuotavina, vaan\nvertavaluvina, inhoittavina ja liikuttavina, ja niiden kyynäspäistä\ntörröttävät luut, niiden polvilumpiot ovat kuin irtautumaisillaan,\nniiden haavoista pursuaa verinen liha, niiden päätä koristavat\nhopeaiset orjantappurakruunut, ne ovat kiinnitetyt ristiin\nkultanauloin, niiden otsalla kimaltelevat punakiviset veripisarat ja\nniiden silmissä välkkyvät timantit kyynelinä. Timantit ja punakivet\nnäyttävät kosteilta ja ne hellyttävät itkuun siellä alhaalla pimeässä\npolvistuvat huntujen peittämät olennot, joiden kyljet on jouhipaita\nhieronut rikki, joiden selän on rautapiikkinen ruoska raadellut, joiden\nrinnat on pajukudos muodottomiksi pusertanut ja joiden polvista on\nnahka rukoillessa hankautunut, nämä naiset, jotka luulevat olevansa\npuolisoja, ja nämä haamut, jotka luulevat olevansa taivaan enkelejä.\nAjattelevatko nämä naiset mitään? Eivät. Tahtovatko he mitään? Eivät.\nRakastavatko he mitään? Eivät. Sykkiikö heissä elämä? Ei. Heidän\nhermonsa ovat muuttuneet luuksi. Heidän luunsa ovat muuttuneet kiveksi.\nHeidän huntunsa on yöstä ja pimeydestä kudottu. Heidän hengityksensä\nhunnun alla on kuin sydäntäsärkevää kuolonkorinaa. Päänunna, aave,\nheitä johdattaa pyhityksen tielle ja painaa heidät kauhun syvänteihin.\nSaastaton on siinä heidän silmiensä edessä vaativana, hirmuisena.\n\nSenlaisia ovat vanhat espanjalaiset luostarit. Kammoittavan\nuskonnollisen kiihkon ryöväriluolia, neitseiden hautoja, surmansijoja.\n\nKatolilainen Espanja oli roomalaisempi kuin Rooma itse. Espanjalainen\nluostari oli ennen muita oikea katolilainen luostari. Siellä tuntui\nvallitsevan itämainen henki. Arkkipiispa, taivaan kuohilaiden päämies,\nvartioi ja hallitsi tätä Jumalalle varattujen sielujen haaremia. Nunna\noli haareminainen, pappi oli kuohilas. Hartaimmat valittiin unessa, ja\nhe saivat nauttia Kristuksen läsnä-oloa. Yöllä astui tuo nuori, kaunis,\nalaston mies ristiltä ja loihti synkän kopin taivaallisen nautinnon\nnäyttämöksi. Kosteat muurit estivät kenenkään häiritsemästä\nsalaperäistä sulttaanitarta, jonka sulttaanina oli ristiinnaulittu.\nKatsekin vain ulkomaailmaan merkitsi uskottomuutta. Luostarin\nmaanalaiset vankikomerot vastasivat nahkasäkkejä. Mitä upotettiin\nmereen idässä, se upotettiin maahan lännessä. Kumpaisellakin taholla\nvääntelivät vaimot käsiään. Aallot yksille, kuoppa toisille. Siellä\nhukutetut, täällä haudatut. Kauhea yhtäläisyys.\n\nKun eivät menneisyyden puolustajat enää nykyään voi kieltää näitä\nseikkoja, ovat he havainneet viisaimmaksi kääntää koko asian leikiksi.\nTosiaankin sangen mukava, mutta sangen oudostuttava tapa suoriutua\nhistorian paljastuksista, tehdä filosofian selvittelyt vaarattomiksi ja\ntaittaa kärki kaikilta kiusallisilta tosi-asioilta ja kaikilta\nkiusallisilta kysymyksiltä. _Märehtimistä tyhjänhuutajille_, sanovat\novelimmat. Vain tyhjää huutoa, toistavat typerät. Jean-Jacques,\ntyhjänhuutaja. Diderot, tyhjänhuutaja. Voltaire Calasin, Labarren ja\nSirvenin auttajana, tyhjänhuutaja. En enää muista, kuka tässä\nhiljattain oli päässyt selville siitä, että Tacituskin oli vain\ntyhjänhuutaja, että Neero oli uhri ja että tuli tosiaankin säälitellä\ntuota \"Holofernes-raukkaa.\"\n\nMutta tosi-asioista ei päästä niin vähällä, ja niitä on mahdoton\nvaientaa. Tämän kirjan tekijä näki omin silmin kahdeksan lieun päässä\nBrysselistä (siellä on keski-aika jokaisen ulottuvilla), Villersin\nluostarissa maanalaisten vankikomeroiden suu-aukon keskellä niittyä,\njoka ennen oli ollut luostarin pihana, sekä Dylen rannalla neljä\nkivistä muurattua koppia, joka olivat puoliksi maan sisässä, puoliksi\nveden alla. Ne olivat niitä _in paceja_, elinkautisvankeuteen\ntuomittujen säilytyslaitoksia. Jokaisessa kopissa voi huomata\njäännöksiä rauta-ovesta, ulostuspaikan ja ristikkoluukun, joka on ulkoa\nkaksi jalkaa virran yläpuolella ja sisältä kuusi jalkaa maassa. Neljän\njalan pituudelta huuhtelee virta kopin seinää. Maa oli aina kostea. _In\npacen_ asukkaan ainoana vuoteena oli tämä kostea maa. Eräässä kopissa\nnäkyy vielä kaularaudan pää seinään kiinnitettynä. Toisessa taas huomaa\nnelikulmaisen, neljästä kivilaatasta kyhätyn komeron, joka on liian\nlyhyt maattavaksi ja liian matala suorana seisottavaksi. Sinne\nahdettiin ihmisolento, ja viides kivilaatta nostettiin kanneksi päälle.\nTämä on totta. Siitä saattaa jokainen tulla omin silmin vakuutetuksi.\nNiitä kiviä voi jokainen omin käsin kosketella. Nämä _in pacet_, nämä\nkopit, nämä rautatelkeet, nämä kaulakahleet, nämä korkeat luukut,\njoiden alareunoja virta huuhtelee, tämä kivikomero, jota jykevä paasi\npeitti kuin hautaa, sillä eroituksella vain, että siinä komerossa\nvirunut vainaja olikin elävä olento, tämä lokainen maa, tämä\nulostuspaikka, nämä kiviseinät, jotka tihkuvat kylmää hikeä,\nerinomaisia tyhjänhuutajia tosiaankin!\n\n\n\n\n3.\n\nMillä ehdolla voi kunnioittaa menneisyyttä.\n\n\nLuostarilaitos, sellaisena kuin se esiintyi ennen Espanjassa ja\nsellaisena kuin se esiintyy nykyään Tiibetissä, on ikäänkuin\njonkunlainen hivutustauti sivistyksen ruumiissa. Se pysähyttää elämän.\nSe vähentää aivan yksinkertaisesti väestön lukumäärää. Luostaroiminen\non kuoharoimista. Se on ollut pitkät, pitkät ajat Europan vitsauksena.\nLisätkää siihen kaikki omantunnon loukkaukset, pakolliset kutsumukset,\nläänityslaitos, joka käytti luostareja tukenaan, erikoisoikeus, joka\nheitti luostarilaitoksen syliin perheen liikajäsenet, ne julmuudet,\njoista juuri puhuimme, _in pacet_, tukitut suut, koppeihin teljetyt\naivot, niin monet, monet onnettomat älyniekat, jotka iki-ajoiksi\nupotettiin maanalaisten luolien pimentoihin, luostarilupaukset,\nelävältä haudatut ihmissielut. Lisätkää yksityiset kärsimykset\nkansalliseen tappioon, ja ken lienettekin, te olette tunteva\nvavahtavanne, nähdessänne munkkikaavun tai nunnanhunnun, nämä kaksi\neläville ihmisille keksittyä hikiliinaa.\n\nMutta huolimatta filosofiasta, huolimatta edistyksestä esiintyy\nmuutamin kohdin vielä luostarihenkeä keskellä yhdeksättätoista\nvuosisataa, ja kummallinen ankaranuskonnollinen liike hämmästyttää\nparhaillaan sivistynyttä maailmaa. Tällainen vanhentuneiden muotojen,\nlaitosten ja aatteiden itsepintainen elossapysytteleminen on verrattava\npahentuneen hajuvoiteen haluun päästä kostuttamaan tukkaamme,\nmädäntyneen kalan pyrkimykseen päivällispöydälle, lapsenpuseron\ntungetteluun pukemaan miestä ja vainajien hellyyteen, vainajien, jotka\nnousivat haudoistaan hyväilemään eläviä.\n\nKiittämättömiä teitä, sanoo pusero. Minä teitä suojelin pahoilta säiltä\nja kylmältä, miksi minut nyt hylkäätte? Minä uiskentelin reippaana ja\niloisena meren ulapalla, sanoo kala. Minä asuin ruusussa, sanoo tuoksu.\nMinä rakastin teitä, sanoo vainaja. Minä autoin teidän sivistymistänne,\nsanoo luostari.\n\nTähän tarvitsee meidän vastata vain: Niin, muinoin. Haaveilla\nkuolleiden aatteiden ijankaikkista elämää ja ihmisten hallitsemista\nmuumioiden avulla, nostaa kaatuneet opinkappaleet jaloilleen jälleen,\nkullata uudelleen pyhäinjäännöslippaat, laittaa luostarit entiseen\nkuntoonsa, korjata pyhimysarkut, virittää taika-usko, sytyttää kaikki\nkiihkot leimuamaan jälleen, varustaa vihkivesiharjoihin uudet\nvarret ja hioa lohkeilleet miekat teräviksi, pystyttää jälleen\nmunkkivalta ja sotilasvalta, uskoa yhteiskunnan parantamiseen\nkaikenlaisten loisten lisäämisellä, pakottaa nykyisyys kantamaan\nmenneisyyttä hartioillaan, näyttää mahdottomalta ajatellakaan. Mutta\nniitä on kuitenkin rakennusmestareita moisillekin opinrakennelmille.\nNämä rakennusmestarit, älykkäitä miehiä kun ovat, menettelevät sangen\nyksinkertaisesti: he sivelevät menneisyyden kauniilla pintavärillä,\njota he nimittävät yhteiskuntajärjestykseksi, jumalalliseksi\noikeudeksi, siveelliseksi velvollisuudeksi, perheeksi, esi-isäin\nkunnioittamiseksi, vanhoiksi hyviksi tavoiksi, pyhäksi perinnöksi,\nlaillisuudeksi, uskonnoksi, ja he huutavat: \"Katsokaa! Säilyttäkää\ntämä, kunnon kansalaiset!\"\n\nTämän tempun osasivat jo muinaisajan ihmisetkin. Roomalaiset uhripapit\nsitä jo paljon käyttivät. He tuhrivat liidulla mustan hiehon ja\nhuusivat: \"Se on valkoinen.\" _Bos cretatus_.\n\nMitä meihin tulee, niin me kunnioitamme joskus menneisyyttä ja\nsäästämme sitä aina, kun se vain suostuu olemaan kuollut. Mutta jos se\ntahtoo herätä henkiin, hyökkäämme sen kimppuun ja koetamme tappaa sen.\n\nTaika-usko, ulkokullaisuus, tekopyhyys, ennakkoluulot, nämä aaveet,\naaveita kun ovat, ovat tavattoman sitkeähenkisiä. Niillä on hampaat ja\nkynnet, ja niihin täytyy iskeä lujasti käsiksi, niitä vastaan täytyy\nkäydä sotaa, hellittämätöntä sotaa, sillä ihmiskunnan kovaan kohtaloon\nkuuluu, että se on tuomittu ikuiseen taisteluun kummituksia vastaan.\nHaamua on vaikea ottaa kurkusta ja paiskata maahan.\n\nLuostari Ranskassa keskellä yhdeksättätoista vuosisataa on huuhkajain\npesä, huuhkajain, jotka töllistelevät aurinkoa päin silmiä.\nUskonkiihkoinen luostari 1789:n, 1830:n ja 1848:n kaupungin helmassa,\nRooma kukoistavassa Pariisissa, ei millään tavalla sovellu\naikajärjestykseen. Säännöllisissä oloissa ei tarvitse muuta\najanlaskuvirheen selvittämiseksi kuin panna se tavaamaan rahojen\nvuosilukua. Mutta mehän emme eläkään säännöllisissä oloissa.\n\nTaistelkaamme siis.\n\nTaistelkaamme, mutta älkäämme iskekö sokeasti. Totuuden luonteeseen\nkuuluu, ettei se koskaan liioittele. Miksi olisikaan sen pakko\nliioitella? On hävitettävää, mutta on sellaistakin, jota tarvitsee vain\nvalaista ja tarkastella. Hyväntahtoinen, vakava tutkiminen, mikä voima\nsiinä piileekään! Älkäämme tuoko polttavaa liekkiä sinne, missä pelkkä\nvalokin riittää.\n\nSiis, katsoen siihen, että elämme yhdeksättätoista vuosisataa,\nvastustamme luostarilaitosta yleensä ja kaikkialla, niin Aasiassa kuin\nEuropassa, niin Indiassa kuin Turkissa. Luostari on samaa kuin räme.\nMolempien mätä löyhkä tuntuu jo kaukaa, molempien henkäykset ovat\nmyrkyllisiä, sillä ne istuttavat kuumeen ihraisiin ja näivetyttävät\nheidät, molempien lisääntyminen muodostuu vähitellen Egyptin\nvitsaukseksi. Me emme voi kauhistumatta ajatella maita, missä fakireja,\nbonsseja, santoneja, caloyereja, marabutteja, talapoineja ja dervishejä\nvilisee kuin syöpäläisiä.\n\nTämän jälkeen on enää uskonnollinen puoli kysymyksestä selvittelemättä.\nSiinä tapaamme erinäisiä salaperäisiä, melkeinpä peloittavia kohtia.\nMeidän sallittanee katsoa niitä rohkeasti silmiin.\n\n\n\n\n4.\n\nLuostari peri-aatteen kannalta katsottuna.\n\n\nIhmisiä kokoontuu asumaan yhdessä. Minkä oikeuden nojalla?\nYhdistymisoikeuden nojalla.\n\nHe sulkeutuvat asuntoihinsa. Minkä oikeuden nojalla? Sen oikeuden\nnojalla, että jokainen ihminen saa vapaasti avata tai sulkea ovensa.\n\nHe eivät poistu asunnostaan. Minkä oikeuden nojalla? Sen oikeuden\nnojalla, että jokainen ihminen saa vapaasti tulla ja mennä tai pysyä\nkotonansa.\n\nMitä tekevät he sitten siellä \"kotonansa?\"\n\nHe puhuvat hiljaa. He kulkevat aina silmät maahan luotuina. He\ntyöskentelevät. He kieltäytyvät maailmallisesta elämästä, kaupunkien\nylellisyydestä, nautinnoista, huvituksista, turhamaisuudesta,\nylpeydestä, aineellisista eduista. Heidän pukunsa on karkeata\nvillakangasta tai karkeata palttinaa. Kukaan heistä ei omista mitään,\nolipa se sitten kuinka vähäpätöistä tahansa. Luostariin astuessaan\nmuuttuu rikas köyhäksi. Mitä hänellä oli, sen hän jakaa kaikille. Ken\noli ylhäistä sukua, aatelismies, korkea herra, tulee sen vertaiseksi,\njoka oli talonpoika. Sama koppi kaikilla. Kaikkien pää keritään samalla\nlailla, kaikki käyvät samassa kaavussa, syövät samaa mustaa leipää,\nnukkuvat samoilla oljilla, kuolevat samaan tuhkaan. Sama säkki\nseljässä, sama köysi vyötäisillä. Jos on päätetty käydä avojaloin, niin\nkäyvät kaikki avojaloin. Heidän joukossaan voi olla ruhtinaita, mutta\nruhtinaat ovat samoja varjoja kuin muutkin. Ei enää arvonimiä.\nSukunimetkin ovat kadonneet. Kaikkien on taivuttava ristimänimien\nyhdenvertaisuuteen. He ovat hyljänneet lihallisen perheensä ja\nmuodostaneet keskenään henkisen perheen. Heidän sukulaisiaan ovat nyt\nkaikki ihmiset. He auttavat köyhiä, he hoitavat sairaita. He valitsevat\nitse käskijänsä. He puhuttelevat toisiaan veljiksi.\n\nTe keskeytätte minut ja huudahdatte: \"Mutta tämähän on ihanneluostari!\"\n\nMinulle riittää, että sellainen luostari on mahdollinen, ja minun tulee\nottaa se lukuun.\n\nSiitä johtuu, että minä edellisessä kirjassa puhuin eräästä luostarista\nkunnioittavasti. Kiinnittämättä huomiota keski-aikaan, kiinnittämättä\nhuomiota Aasiaan, syrjäyttämällä kysymyksen historiallisen ja\nvaltiollisen puolen ja katsomalla asiaa vain puhtaan filosofian\nkannalta, välittämättä taistelevan uudistusinnon vaatimuksista,\nehdolla, että luostari on täysin vapaa-ehtoinen laitos ja että\nsinne menijöitä johtaa vain oma halu, olen minä aina katseleva\nluostari-yhdyskuntaa vakavan tarkkaavasti ja, muutamissa suhteissa,\nsuopeastikin. Sillä siellä, missä on yhdyskunta, siellä on myös\nyhdyselämää, ja missä on yhdyselämää, siellä täytyy myös olla oikeutta.\nLuostari noudattaa vaatimusta: Yhdenvertaisuus, Veljeys. Oi, miten\nmahtava onkaan vapaus! Mikä ihmeellinen kirkastus! Vapaus riittää\nmuuttamaan luostarin tasavallaksi.\n\nJatkakaamme.\n\nNämä miehet ja nämä naiset, jotka asuvat näiden neljän muurin takana,\npitävät siis karkeita pukuja, ovat yhdenvertaisia ja puhuttelevat\ntoisiaan veljiksi ja sisariksi. Hyvä. Mutta tekevätkö he mitään muuta?\n\nTekevät.\n\nMitä?\n\nHe suuntaavat katseensa tuntemattomiin avaruuksiin, he polvistuvat ja\nhe ristivät kätensä.\n\nMitä se merkitsee?\n\n\n\n\n5.\n\nRukous.\n\n\nHe rukoilevat.\n\nKetä?\n\nJumalaa.\n\nRukoilla Jumalaa, miten se on ymmärrettävä?\n\nOnko olemassa äärettömyys ulkopuolella meitä? Onko tämä äärettömyys\nyksi, todellinen, pysyvä, välttämättömän aineperäinen, koska se on\nääretön, ja koska, jos siitä aine puuttuisi, se tapaisi aineessa\nrajansa, välttämättömän järkiperäinen, koska se on ääretön, ja koska,\njos järki siitä puuttuisi, se tapaisi järjessä rajansa? Herättääkö\ntämä äärettömyys meissä aatteen kaiken olevaisen alkuperästä ja\nalku-aineesta, sillä välin kun me itse saatamme omistaa itsellemme vain\nolemassa-olo-aatteen? Toisin sanoen: eikö se ole ehdoton, jonka\nsuhteita me olemme?\n\nSamalla kun on olemassa äärettömyys ulkopuolella meitä, eikö ole\nolemassa äärettömyys meissä itsessämme? Eivätkö nämä molemmat\näärettömyydet (mikä kauhistava monikko!) liity yhteen? Eikö toinen\näärettömyys ole ikäänkuin ensimäisen äärettömyyden ala-osa? Eikö se ole\nensimäisen kuvastin, heijastus, kaiku, eikö se ole pohjattomuus, jolla\non sama keskipiste kuin toisellakin pohjattomuudella? Onko tämä toinen\näärettömyys järkiperäinen kuten ensimäinenkin? Ajatteleeko se?\nRakastaako se? Tahtooko se? Jos nämä molemmat äärettömyydet ovat\njärkiperäisiä, on kumpaisellakin niistä tahtova keskus, ja ylemmässä\näärettömyydessä esiintyy minuus samalla tavalla kuin esiintyy minuus\nalemmassa äärettömyydessä. Alemman äärettömyyden minuus on sielu.\nYlemmän äärettömyyden minuus on Jumala.\n\nAsettaa ajatuksen avulla alempi äärettömyys yhteyteen ylemmän\näärettömyyden kanssa on rukoilemista.\n\nÄlkäämme typistelkö ihmishenkeä, sillä se on väärin. Täytyy vain\nmuokata ja kehittää. Ihmisen erinäiset hengenkyvyt ohjautuvat itsestään\nTuntematonta kohti: ajatus, mietiskely, rukous. Tuntematon on\nvaltameri. Mitä on omatunto? Se on Tuntemattoman kompassi. Ajatus,\nmietiskely, rukous ovat suurenmoisia, salaperäisiä välähdyksiä.\nKunnioittakaamme niitä. Minne tähtää tämä sielun mahtava säteily?\nTuntemattomaan s.o. valoon.\n\nVapaan kansanvallan suuruus on siinä, ettei se missään suhteessa kiellä\nihmiskunnan hengen vaatimuksia. Ihmisoikeuksien rinnalle se asettaa\nhengenoikeudet.\n\nMusertakaa uskonkiihkoilu, kunnioittakaa äärettömyyttä, niin kuuluu\nkäsky. Älkäämme tyytykö vain heittäytymään polvillemme luomakuntapuun\njuurelle ja ihailemaan sen suunnattomia tähtikimalteisia oksia.\nMeidän velvollisuutemme on muokata ja kehittää ihmissielua, estää\nihmetöitä tunkeutumasta tutkimattomien salaisuuksien ratkaisijoiksi,\nnöyrtyä käsittämättömän edessä, mutta hyljätä järjetön, hyväksyä\nselvittämättömien seikkojen joukosta vain välttämättömät, asettaa usko\nterveemmille perustuksille, riisua uskonnon ympäriltä taika-uskon\nvalepuku ja puhdistaa Jumala syöpäläistoukista.\n\n\n\n\n6.\n\nRukouksen sisäinen arvo.\n\n\nMitä tulee rukoilemistapaan, niin ovat kaikki hyviä, kunhan ne vain\novat vilpittömiä. Kääntäkää kirjanne nurinpäin ja liidelkää\näärettömyyteen.\n\nTiedämme kyllä, että on olemassa filosofia, joka kieltää äärettömyyden.\nOn myöskin olemassa filosofia, tautitieteellisesti katsottuna, joka\nkieltää auringon. Sitä filosofiaa sanotaan sokeudeksi.\n\nTehdä puuttuvasta aistista totuuden lähde, se on, tosiaankin sokean\nuskaliaisuutta.\n\nOn erinomaisen huvittavaa tarkata sitä ylpeätä, halveksivaa ja samalla\npuolittain säälivää tapaa, millä tämä haparoiva filosofia kohtelee\nfilosofiaa, joka näkee Jumalan. Luulee kuulevansa myyrän huutavan.\n\"Miten nuo raukat minua säälittävätkään aurinkoineen!\"\n\nVaan me tiedämme myös, että on olemassa nerokkaita, suurihenkisiä\njumalankieltäjiä.\n\nMutta nämä eivät oikeastaan varmasti tiedä, ovatko he jumalankieltäjiä,\nkoska heidän henkensä laajakantoisuus ja tarkkanäköisyys väkisinkin\njohtaa heitä totuuteen. Heihin nähden supistuu kysymys vain\nmääritelmäkysymykseksi, ja joka tapauksessa, vaikkeivät he uskoisikaan\nJumalaan, todistavat he Jumalan olemassa-olon henkensä suuruudella. Me\ntervehdimme heissä filosofia, mutta me paljastamme säälimättä heidän\nfilosofiansa heikkoudet.\n\nJatkakaamme.\n\nSangen huvittava on myöskin erinäisten filosofien halu ratsastella\nsanoilla. Muuan pohjoismainen metafysillinen koulukunta, jossa voi\nhavaita ainaisten sumujen vaikutuksen kutakuinkin selvästi, on luullut\nsaavansa inhimillisessä ajattelussa aikaan täydellisen vallankumouksen,\nasettamalla Voima-sanan sijaan sanan Tahto.\n\nSanontatapa: kasvi tahtoo, sen sijaan että sanoisi: kasvi kasvaa,\ntulisi tosiaankin hedelmälliseksi, jos lisättäisi siihen:\nmaailmankaikkeus tahtoo. Miksi? Koska siitä johtuisi tämä: kasvi\ntahtoo, siis siinä on minuus; maailmankaikkeus tahtoo, siis siinä on\nJumala.\n\nMitä tulee meihin, jotka emme kuitenkaan tämän koulun tavoin hyljää\nmitään edeltäpäin, näyttää meistä kasvin tahto, jonka tämä koulu\nhyväksyy, olevan vaikeammin otaksuttavissa kuin maailmankaikkeuden\ntahto, jonka se kieltää.\n\nSillä äärettömyyden tahdon, s.o. Jumalan, kieltäminen käy päinsä vain\nkieltämällä äärettömyys, sen olemme todistaneet.\n\nÄärettömyyden kieltäminen johtaa suoraa tietä kaiken kieltämiseen.\nKaikki muuttuu siten vain \"hengen harhakuvitelmaksi.\"\n\nKaikenkieltäjän kanssa on väittely mahdoton. Sillä johdonmukainen\nkaikenkieltäjä epäilee, onko hänen puhekumppaniaan lainkaan olemassa,\neikä hän saata olla aivan varma omastakaan olemassa-olostaan.\n\nHänen kannaltaan voi olla mahdollista, että hänkin on itselleen vain\n\"hengen harhakuvitelma.\"\n\nMutta hän ei huomaakaan, että hän hyväksyy summakaupalla kaikki, mitä\njuuri pääsi kieltämästä, lausumalla vain yhden ainoan sanan _henki_.\n\nAjatus ei pääse totta tosiaan etenemään askeltakaan sellaisten\nfilosofien käsissä, jotka puristavat koko viisautensa tuohon\nyksitavuiseen sanaan: _Ei_.\n\n_Ei_ ansaitsee vain yhden vastauksen: _Kyllä_.\n\nKaikenkieltämisellä ei ole vähintäkään kantavuutta.\n\nMitä me teemme tyhjyydellä? Nolla ei ole olemassa. Kaikki on jotakin.\nEi mikään ei ole mitään.\n\nIhminen elää paremmin myöntämisestä kuin leivästä. Näkeminen ja\ntodistaminen ei yksistään riitä. Filosofian tulee olla voima. Sen tulee\npyrkiä parantamaan ihmistä. Sokrateen tulee astua Aatamiin ja muodostaa\nMarkus Aurelius. Toisin sanoen: filosofian tulee tehdä onnellisesta\nihmisestä viisas ihminen. Muuttaa Eeden tiedon pajaksi. Tiedon tulee\ntäysin tyydyttää sydäntä. Ruumiillinen nautinto, mikä alhainen päämäärä\nja mikä vähäpätöinen pyrkimys! Se sopii eläimelle. Mutta ajatteleminen\non sielun ja hengen todellinen nautinto ja todellinen voitto. Kohottaa\najattelun tulokset ihmisten janoisille huulille, herättää heissä\nkaikissa voimakas Jumalatietoisuus, saattaa heissä sopusointuun\nomatunto ja tieto, johtaa heitä vanhurskauteen tämän salaperäisen\nvertailun avulla, siinä todellisen filosofian tehtävä. Siveellisyys on\ntotuuden puhkeamista kukaksi. Tutkistelu vie toimintaan. Ehdottoman\ntulee olla käytännöllistä. Ihmishengen tulee voida hengittää, juoda ja\nsyödä ihannettaan. Vain ihanteella on oikeus sanoa: _Ottakaa, tämä on\nminun lihani, tämä on minun vereni_. Viisaus on pyhää ehtoollista. Vain\nsiten lakkaa se olemasta hedelmätöntä tietokiihkoilua, vain siten\nmuuttuu se inhimillisen yhteyden tehokkaimmaksi välikappaleeksi ja\nkehittyy filosofiasta uskonnoksi.\n\nFilosofian ei tule olla vain jonkunlaisena salaseikkojen ympärille\nrakennettuna lavana, josta niitä olisi sitten mukavampi tarkastella ja\njonka ainoana tarkoituksena olisi uteliaisuuden tyydyttäminen.\n\nOmasta puolestamme jätämme tämän ajatuksen enemmän kehittämisen toiseen\ntilaisuuteen ja tyydymme vain sanomaan, ettemme me käsitä ihmistä\nlähtökohdaksi, emmekä edistystä päämääräksi ilman kahta voimaa, joista\nkaikki elämä lähtee: ilman uskoa ja rakkautta. Edistys on päämäärä,\nihanne on esikuva. Mikä on ihanne? Jumala.\n\nIhanne, kaiken olevaisen perustus, täydellisyys, äärettömyys: kaikki\nnämä sanat merkitsevät samaa.\n\n\n\n\n7.\n\nMoittimisessakin tarvitaan varovaisuutta.\n\n\nHistorialla ja filosofialla on ikuisia velvollisuuksia, jotka samalla\novat erinomaisen selviä velvollisuuksia. Että on moitittava Kaiphasta,\npiispaa, Drakonia, tuomaria, Trimalchiota, lainsäätäjää, Tiberiusta,\nkeisaria, on itsestään ymmärrettävää ja luonnollista, eikä siinä ole\nvähintäkään epäilyksen sijaa. Mutta oikeutta vetäytyä maailmasta\nerilleen ja elää omaa elämäänsä, olkoonpa, että siinä elämässä\nhavaitaankin paljon väärinkäytöstä ja hyljättävää, ei ole niin helppo\nkumota, vaan on sitä käsiteltävä varovasti. Luostarilaitos on yksi\nihmiskunnan monia ongelmia.\n\nLuostareista, näistä erehdysten, mutta viattomuuden, hairahdusten,\nmutta rehellisen pyrkimyksen, tietämättömyyden, mutta hartaan\nantaumuksen, kärsimysten, mutta sankarillisen kestävyyden tyyssijoista\npuhuttaessa täytyy melkein aina sanoa kyllä ja ei.\n\nLuostari on suuri ristiriita. Sen päämääränä on autuus ja sen keinona\non uhrautuvaisuus. Luostari-elämä on mitä suurinta itsekkyyttä, johon\nyhtyy mitä suurin itsekieltämys.\n\nLuovu kaikista ulkonaisen vallan merkeistä, mutta älä silti lakkaa\nhallitsemasta, se näyttää olevan luostarin toiminta-ohjeena.\n\nLuostarissa on kärsimys nautintoa. Siellä asetetaan maksu-osoitus\nkuoleman lunastettavaksi. Siellä odotetaan maallisen pimeyden\nkorvaukseksi taivaallista valoa. Luostarissa hyväksytään helvetti\nparatiisiperinnön ennakkomaksuksi.\n\nNunnanhuntuun tai munkinkaapuun pukeutuminen on itsemurha, jonka\npalkintona on ijankaikkinen elämä.\n\nTällaista ongelmaa käsitellessä ei kevyt ivailu näytä meistä olevan\npaikallaan. Kaikki on tässä kysymyksessä vakavaa, niin hyvä kuin\npahakin.\n\nOikeamielinen mies rypistää kulmakarvojaan, mutta hän ei koskaan\nirvistele. Me ymmärrämme kiivastumuksen, mutta emme ilkeyttä.\n\n\n\n\n8.\n\nUsko ja laki.\n\n\nVielä muutamia sanoja.\n\nMe moitimme kirkkoa sikäli kuin se on juonittelujen turmelema, emmekä\nme voi sallia henkisen maailman pitävan aineellista maailmaa\nluonnottomassa orjuudessa. Mutta me kunnioitamme ehdottomasti\najattelevaa ihmistä. Me tervehdimme kunnioittaen polvistuvaa ihmistä.\nIhminen tarvitsee välttämättä uskoa. Onneton se, ken ei usko mihinkään!\n\nMietiskelevä ihminen ei ole toimeton. On olemassa näkyväistä työtä ja\nnäkymätöntä työtä.\n\nMietiskeleminen on työskentelyä. Ajatteleminen on toimintaa. Rinnalle\nlasketut käsivarret tekevät työtä, ristityt kädet eivät ole jouten.\nKatsahdus taivaaseen ei tapahdu turhaan.\n\nThales ei liikahtanutkaan paikaltaan neljään vuoteen. Hän perusti\nfilosofian.\n\nMeidän mielestämme eivät luostarien asukkaat ole toimettomia, eivätkä\nerakot laiskureita.\n\nTuntemattoman ajatteleminen on vakavaa työtä. Mitenkään järkyttämättä\nsitä, mitä ylempänä olemme lausuneet, uskomme me, että herkeämätön\nhaudan ajatteleminen on sovelias eläville. Tästä kohdasta ovat papit ja\nfilosofit samaa mieltä. _Kaikkien täytyy kuolla_. La Trappen\nluostariveli ja Horatius tulevat samoihin tuloksiin.\n\nÄlä koskaan unohda kuolevasi, se on viisaan laki. Se on myöskin\nuskovaisen laki. Tässä suhteessa julistavat viisas ja uskovainen samaa.\n\nMe kasvamme ruumiillisesti. Se on luonnollista. Mutta meidän tulee\nmyöskin kasvaa siveellisesti. Siihen on meidän pyrkiminen.\n\nAjattelemattomat ja kevytmieliset ihmiset sanonevat: \"Mitä me teemme\nnoilla salattuja asioita aprikoivilla haamuilla? Mitä heistä on\nhyötyä?\"\n\nAh! Kun pimeys meitä ympäröi ja pimeys meitä odottaa, kun emme tiedä,\nmihin äärettömyyksien voimat meidät kerran sirottelevat, me vastaamme:\n\"Ei ole olemassa jalompaa, arvokkaampaa, tärkeämpää työtä kuin se, jota\nnämä sielut tekevät.\" Ja me lisäämme: \"Eikä ehkä hyödyllisempääkään.\"\n\nSillä tarvitaanhan niitä, jotka rukoilevat aina, niiden varalta, jotka\neivät rukoile koskaan.\n\nMeidän nähdäksemme riippuu koko rukouksen arvo ajatusmäärästä, joka\nsiihen sisältyy.\n\nLeibnitz rukoilemassa, se on suurta. Voltaire ihailemassa Jumalan\nkäsi-aloja, se on kaunista. _Deo erexit Voltaire_.\n\nMe olemme uskonnon puolesta uskontoja vastaan.\n\nMe olemme niitä, jotka uskovat rukousten mitättömyyteen, mutta\nrukouksen voimaan.\n\nMuuten on meistä kunnioitettava sellaista ihmistä, joka poistuu\nmaailmasta nyt, tällä hetkellä, jota me parhaillaan elämme, hetkellä,\njoka ei onneksi tule painamaan leimaansa yhdeksänteentoista\nvuosisataan, hetkellä, jolloin niin monet ihmiset kulkevat otsa\npainuneena ja sielu matalalla, jolloin niin monen ihmisen ainoana\nsiveyskäskynä on: nauti! jolloin niin monet ihmiset ajattelevat vain\nalhaisia, katoavia aineellisia asioita. Luostari merkitsee\nkieltäytymistä. Väärään ohjautunutkin uhrautuvaisuus on kaikesta\nhuolimatta uhrautuvaisuutta. Kestävyyttä koettelevan erehdyksen\ntekeminen velvollisuudekseen on sekin tavallaan suurta.\n\nItsessään, aatteellisesti katsottuna, ja kiertääksemme totuuden\nympärillä siksi kunnes saamme puolueettoman käsityksen kaikista\nkohdista, ei voi luostarilta, etenkään naisluostarilta -- sillä meidän\nyhteiskunnassamme kärsii nainen eniten, ja tuossa eristäytymisessä\nluostarin yksinäisyyteen onkin havaittavissa ikäänkuin naisen\nvastalause nurjia oloja vastaan -- kieltää jonkunmoista ylevyyttä.\n\nTämä ankara, synkkä luostari-elämä, josta olemme edellä antaneet\nmuutamia kuvauksia, ei ole oikeata elämää, sillä siitä puuttuu vapaus.\nLuostari ei ole hauta, sillä siellä voi liikkua. Se on paikka, josta\nikäänkuin korkean vuoren harjalta näkee täällä rotkon, missä me\nryömimme, ja tuolla kuilun, minne kerran katoamme. Se on kapea,\nusvainen raja, joka eroittaa kaksi maailmaa toisistaan, jota ne\nmolemmat valaisevat ja pimentävät samalla kertaa ja jossa elämän\nsammuva säde yhtyy kuoleman valjuun valovirtaan. Se on haudan hämyä.\n\nMe, jotka emme usko sitä, mitä nämä naiset uskovat, mutta jotka heidän\nlaillaan elämme uskosta, me emme voi koskaan pyhättä, hellättä\nkauhistuksetta ja kateellisetta säälittä katsella näitä uhrautuvia,\nvapisevia, luottavia olentoja, näitä nöyriä, yleviä sieluja, jotka\nuskaltavat elää itse salaisuuksien salaisuuden lähettyvillä, jotka\nodottavat aikaansa välillä maailman, joka on heiltä sulkeutunut, ja\ntaivaan, joka ei ole vielä heille avautunut, kasvot käännettyinä\nnäkymätöntä valkeutta kohti, nauttien sanomatonta onnea siitä\najatuksesta, että he tietävät, mistä se valkeus on odotettavissa,\npalaen halua syöstä syvyyksien, tuntemattomien syvyyksien helmaan,\nkatse kiintyneenä tuijottamaan vavahtamatonta pimeyttä, näitä\npolvistuvia, sisäisestä liikutuksesta väriseviä haltioituneita haamuja,\njotka ijankaikkisuuden syvien henkäysten kohottamina nousevat maasta\npuhtaampiin ja pyhempiin ilmapiireihin.\n\n\n\n\n\n\nKAHDEKSAS KIRJA\n\nHAUTUUMAAT NIELEVÄT, MITÄ NIILLE ANNETAAN\n\n\n\n\n1.\n\nTässä luvussa pohditaan tapaa, jolla soveliaimmin pääsisi luostariin.\n\n\nTällaiseen taloon oli siis Jean Valjean, käyttääksemme ukko\nFaucheleventin sanoja, \"pudonnut taivaasta.\"\n\nHän oli kiivennyt puutarhan muurin yli Polonceaunkadun kulmauksesta.\nEnkelten hymni, jonka hän oli kuullut keskellä yötä, oli nunnien\nhuomenvirsi. Avara, hämärä huone, jonne hän oli kurkistanut, oli\nkappeli. Haamu, jonka hän oli nähnyt pitkänään maassa, oli _sovitusta_\nharjoittava sisar. Kulkunen, jonka kilinä oli häntä niin kovin\nkummastuttanut, oli ukko Fauchelevantin polveen sidottu\nvaroituskulkunen.\n\nSaatuaan Cosetten mukavasti vuoteeseen olivat Jean Valjean ja ukko\nFauchelevent, kuten olemme nähneet, syöneet illallisekseen palasen\njuustoa ja juoneet lasit viiniä loimottavan risuvalkean ääressä. Sitten\nolivat he heittäytyneet kumpikin olkikuvolleen, koska hökkelin ainoa\nsänky oli Cosetten hallussa. Ennen kuin sulki silmänsä oli Jean Valjean\nsanonut: \"Minun täytyy jäädä tänne joksikin aikaa.\" Nämä sanat olivat\nkoko yön temmeltäneet ukko Faucheleventin päässä.\n\nTotta puhuen ei kumpikaan ollut vielä saanut unen päästä kiinni.\n\nKoska hänet oli jälleen keksitty ja koska Javert oli hänen jäljillään,\nymmärsi Jean Valjean varsin hyvin, että jos hän ja Cosette nyt\nmenisivät takaisin Pariisiin, olisivat he hukassa. Ja koska se uusi\ntuulenpuuska, joka oli häntä tutjutellut, oli viskannut hänet tähän\nluostariin, oli Jean Valjeanilla enää vain yksi ajatus: jäädä sinne.\nSillä hänenlaiselleen onnettomalle oli tämä luostari sekä kaikkein\nvaarallisin että kaikkein turvallisin paikka. Vaarallisin, koska sinne\nei saanut kukaan ihminen, vielä vähemmin mies tunkeutua, ja jos hänet\nsieltä keksittäisiin, olisi rikos ilmeinen ja luostarista vankilaan\nolisi vain yksi askel. Turvallisin, sillä jos hänen onnistuisi päästä\nsinne laillista tietä ja saada lupa oleskella siellä pitemmän aikaa,\nniin kuka osaisi häntä sieltä etsiä? Pelastus oli juuri siinä\nmahdottomuudessa.\n\nOmasta puolestaan vaivasi Faucheleventkin ankarasti aivojaan. Hän alkoi\nselittämällä itselleen, ettei hän ymmärtänyt koko jutusta rahtuakaan.\nMitenkä saattoi herra Madeleine nyt olla täällä, noista tavattoman\nkorkeista muureista huolimatta? Luostarinmuurien yli ei noin vain\nhypitä. Mitenkä oli hän saanut tuoduksi tuon lapsen mukanaan?\nSellaisten muurien yli ei noin vain kiivetä lapsi sylissä. Mitä oli\ntämä lapsi perujaan? Mistä olivat he molemmat tänne tupsahtaneet?\nLuostariintulonsa ajoista alkaen ei Fauchelevent ollut enää kuullut\npuhuttavan Montreuil-sur-Meristä, eikä hänellä siis ollut\naavistustakaan sen myöhäisemmistä tapauksista. Ukko Madeleinelta ei\njuuri tehnyt mieli kysellä, sillä Fauchelevent vakuutteli itsekseen:\n\"Pyhimykseltä ei sovi udella kaikkea.\" Herra Madeleine oli säilyttänyt\nkoko arvonsa hänen silmissään. Muutamista Jean Valjeanilta\nluiskahtaneista sanoista luuli puutarhuri kuitenkin voivansa päättää,\nettä herra Madeleine oli ehkä tehnyt vararikon ahtaiden aikojen takia\nja että velkojat häntä vainosivat; tai että hän oli sekaantunut\njohonkin valtiolliseen jupakkaan ja oli senvuoksi pakotettu\npiileskelemään, seikka, mikä ei lainkaan pahastuttanut Faucheleventia,\njoka, kuten hyvin useat pohjoisseutujen talonpojat, oli vanhalta\npohjalta bonapartelainen. Suojanhaussa oli herra Madeleine ottanut\nluostarin turvapaikakseen, ja luonnollisestikin halusi hän sinne jäädä.\nMutta selittämättömänä pysyi, ja siihen palasi Fauchelevent alituisesti\nankaroista mietiskelyistään, että herra Madeleine tosiaankin oli täällä\nja päälle päätteeksi lapsi mukanaan. Fauchelevent näki heidät, kosketti\nheitä, puhutteli heitä, eikä sittenkään voinut uskoa, että he\ntosiaankin olivat siinä. Käsittämätön oli astunut Faucheleventin\nhökkeliin. Fauchelevent haparoi kaikenlaisten otaksumain sokkeloissa ja\nnäki selvästi vain yhden seikan: herra Madeleine oli pelastanut hänen\nhenkensä. Tämä yksi ainoa varmuus riitti hänelle ja sai hänet tekemään\npäätöksensä. Hän sanoi itsekseen: \"nyt on minun vuoroni.\" Ja hän lisäsi\nomassatunnossaan: \"Herra Madeleine ei miettinyt näin kauvan, kun oli\nkysymyksessä ryömiminen vankkurien alle minua auttamaan.\" Hän päätti\npelastaa herra Madeleinen.\n\nMutta sitä ennen teki hän itselleen muutamia kysymyksiä ja vastauksia\nniihin:\n\n\"Kaiken sen jälkeen, mitä hän on tehnyt hyväkseni, pelastaisinko hänet,\nvaikka hän olisi esimerkiksi varas? Pelastaisin. Vaikka hän olisi\nmurhamies, pelastaisinko hänet sittenkin? Pelastaisin. Koska hän on\npyhimys, pelastaisinko hänet? Pelastaisin.\"\n\nMutta miten saada hänet sopivasti säilytetyksi luostarissa?\nFauchelevent ei säikähtänyt tätä vaikeata tehtävää, joka näytti melkein\nmahdottomalta. Tämä pikardilainen talonpoika, jolla ei ollut muita\ntikapuita kuin harras toimintahalu ja hyvä tahto, eikä muita apuneuvoja\nkuin vanha, tällä kertaa jalon tarkoituksen palvelukseen asetettu\nmaalais-oveluus, ryhtyi kuin ryhtyikin kiipeämään luostarin\nmahdottomuuksien ja pyhän Benediktin sääntöjen äkkijyrkkäin\nvuorenseinämäin harjalle. Ukko Fauchelevent oli vanhus, joka koko\nelämänsä ajan oli ajatellut vain itseään ja joka nyt taipaleensa\nlopussa rampana, voimattomana, nyt kun hänellä ei ollut enää mitään\nodotettavaa maailmalta, oli onnellinen, saadessaan osottaa\nkiitollisuuttaan. Ja nähdessään nyt voivansa tehdä hyvän työn,\nheittäytyi hän sitä suorittamaan miehen tavoin, joka kuolinhetkellään\ntapaisi ulottuviltaan lasin hyvää viiniä, mitä hän ei olisi koskaan\nennen maistanut ja minkä hän nyt ahneesti kaataisi kurkkuunsa. Tähän\nsaattaa lisätä, että ilma, jota hän jo useita vuosia oli hengittänyt\ntässä luostarissa, oli hävittänyt hänestä kaiken omakohtaisen tahdon ja\nluonnesävyn, ja saanut hänet lopulta kaipaamaan jonkun hyvän työn\nsiunausta. Hän päätti siis asettua herra Madeleinen käytettäväksi.\n\nMe sanoimme häntä äsken _pikardilaiseksi talonpojaksi_. Määritelmä on\noikea, mutta epätäydellinen. Tässä kertomuksemme kohdassa lienee lyhyt\nkatsaus ukko Faucheleventin henkisiin ominaisuuksiin paikallaan.\n\nHän oli synnynnältään talonpoika, mutta hän oli ollut käräjäkirjurina,\nja se oli kehittänyt hänen oveluutensa varmuutta ja hänen\nterveeseen maalaisjärkeensä terävyyttä. Hävittyään erinäisistä\nsyistä liike-yrityksissään oli hän pudonnut käräjäkirjurista\nkuorma-ajuriksi ja päivätyöläiseksi. Mutta huolimatta kirouksista ja\npiiskanläimäyksistä, jotka näyttivät olevan tarpeellisia hevosille,\noli hänessä säilynyt tuntuva määrä käräjäkirjuria. Hänellä\noli älyä. Hän käytti puheessaan kirjakieltä. Hän osasi haastella\nreippaasti ja luontevasti, mikä on harvinaista maalaiskylissä. Toiset\ntalonpojat sanoivatkin hänestä: \"Sehän pakisee melkein kuin paras\nhattuherra.\" Fauchelevent kuului tosiaankin siihen ihmislajiin, jota\nviime vuosisadan hävyttömässä, kevyessä kielessä nimitettiin\n_puoliporvariksi, puolimoukaksi_, ja jonka linnasta mökkeihin leviävät\nkuvaannolliset puheenparret sijoittivat alemman kansan osastoon ja\nvarustivat päällekirjoituksella: _hiukan maalaista, hiukan\nkaupunkilaista; pippuria ja suolaa_. Vaikka kohtalo olikin ankarasti\nkolhinut ja kuluttanut Faucheleventia ja tehnyt hänestä niin\nsanoaksemme nukkavierun ennen aikojaan, oli hän kuitenkin vielä hyvin\npirteä ja reipas ukko, joka pyrki noudattamaan vain oman sisäisen\nminänsä käskyjä: arvokas ominaisuus, koska se estää tulemasta\nperinpohjin pahaksi. Ja hänen virheensä ja vikansa, sillä tietysti\nniitä oli hänessäkin ollut, olivatkin koskeneet hänen sieluunsa vain\npinnalta. Hänen kasvojensa piirteet olivat niitä, jotka eivät\ntutkijasta näytä vastenmielisiltä. Tämän vanhuksen otsan rajassa ei\nollut niitä syviä uurteita, jotka merkitsevät ilkeyttä ja tyhmyyttä.\n\nPäivän koittaessa, pyöriteltyään ajatuksiaan ankarasti koko yön, avasi\nukko Fauchelevent silmänsä ja näki herra Madeleinen olkikuvollaan\nistuen katselevan nukkuvaa Cosettea. Fauchelevent nousi hänkin\nistualleen ja sanoi:\n\n\"Kun te nyt olette täällä, niin mitenkä aijotte menetellä, saadaksenne\njäädä tänne?\"\n\nNämä sanat valaisivat koko aseman ja herättivät Jean Valjeanin\nmietiskelyistään. Ukot neuvottelemaan.\n\n\"Ensiksikään\", varoitti Fauchelevent, \"ei teidän eikä pienokaisen tule\npistää pikkuvarvastannekaan ulos tästä huoneesta. Askelkin vain\npuutarhaan ja me olemme hukassa.\"\n\n\"Oikein.\"\n\n\"Herra Madeleine\", jatkoi Fauchelevent, \"Te tulitte erinomaisen hyvään\naikaan, taikka huonoon aikaanhan minun pitikin sanomani, sillä yksi\ntämän talon asukkaista on hyvin sairaana. He eivät jouda pitämään\nmeistä kovinkaan suurta huolta. Hän varmaankin kuolee. Siitä tulee\nneljänkymmenen tunnin rukoukset. Koko sisarkunta on touhussa. Se sitoo\nheidän tarkkaavaisuutensa sille taholle. Nunna, joka nyt tekee lähtöä,\non hyvin hurskas ja pyhä. Vaikka pyhimyksiähän me olemme tässä vähin\nkaikki. Ainoa eroitus meidän välillämme on, että kun he sanovat: meidän\nkoppimme, sanon minä: minun kuokkani. Ensin luetaan kuoleman kanssa\nkamppailevaisten rukous. Tänään saamme olla rauhassa täällä\nloukossamme. Mutta huomenesta en vastaa.\"\n\n\"Huomattava kuitenkin on\", väitti Jean Valjean, \"että tämä hökkeli\nsijaitsee muurin nurkkauksessa, että sen edessä on rauniokasa ja puita\nja että sitä niinmuodoin on vaikea edes nähdäkään luostarista.\"\n\n\"Ja minä lisään vielä, etteivät nunnat sitä milloinkaan lähesty.\"\n\n\"No, mitä siis?\" ihmetteli Jean Valjean.\n\nKysyvä äänenpaino, jolla nämä sanat: \"No, mitä siis?\", lausuttiin,\nmerkitsi: \"Tännehän voi siis jäädä piiloon.\" Tähän kysyvään\näänenpainoon vastasi Fauchelevent:\n\n\"On otettava huomioon tytöt.\"\n\n\"Mitkä tytöt?\" uteli Jean Valjean.\n\nJuuri kun Fauchelevent oli avaamassa suutansa lähemmin selittääkseen\nvastaustaan, kuului yksi kellon läppäys.\n\n\"Nunna on lähtenyt\", sanoi hän. \"Kuolinkelloja soitetaan.\"\n\nJa hän viittasi Jean Valjeania kuuntelemaan.\n\nKuului toinen kumahdus.\n\n\"Kuolinkelloja soitetaan, herra Madeleine. Niitä läpäytetään kerran\njoka minuutti kaksikymmentäneljä tuntia peräkkäin, eli siksi, kunnes\nruumis kannetaan kirkosta. Niin, nähkääs, ne leikkivät. Ja kun\nlomahetkenä pallo sattuu vierimään tänne, ryntäävät he kaikki\nkielloista huolimatta tänne sitä hakemaan ja kääntämään kaikki paikat\nnurin. Ne ovat aika veitikoita, nämä pienet enkelit.\"\n\n\"Kutka?\" uteli uudelleen Jean Valjean.\n\n\"Tytöt. Kyllä ne teidät pian haistaisivat. Ne huutaisivat: Tulkaa\nkatsomaan, täällä on mies! Mutta tänään ei ole vaaraa. Tänään ei ole\nlomahetkeä. Koko päivä menee rukouksiin. Kuulettehan kellon\nkumahdukset. Kuten sanoin: kumaus ja minuutti. Kuolinkelloja siellä\nsoitetaan.\"\n\n\"Ymmärrän, isä Fauchelevent. Ne ovat kasvatteja.\"\n\nJean Valjean ajatteli itsekseen:\n\n\"Siinähän laitoksessa sopisi Cosettenkin käydä koulunsa.\"\n\nFauchelevent huudahti:\n\n\"Niin, koira vieköön, kasvatteja, tyttöriehakoita, ja aika lauma! Kyllä\nne kaikki paikat penkoisivat! Ja miten ne juoksisivat pakoon! Täällä on\nmies samaa kuin rutto. Näettehän, mitenkä minun koipeeni ripustivat\nkulkusen kuin peto-eläimelle.\"\n\nJean Valjean mietti yhä ankarammin.\n\n\"Tämä luostari ehkä meidät pelastaisi\", mumisi hän. Sitten hän korotti\näänensä:\n\n\"Niinpä niin, vaikeinta on jäädä tänne.\"\n\n\"Eipäs\", vastusti Fauchelelent, \"vaikeinta on päästä täältä pois.\"\n\nJean Valjean tunsi veren pakenevan sydämeensä.\n\n\"Päästä pois!\"\n\n\"Niin, herra Madeleine. Päästäksenne tänne sisään, täytyy Teidän mennä\nulos.\"\n\nJa annettuaan häipyä jälleen yhden kuolinkellon kumahduksen jatkoi\nFauchelevent:\n\n\"Ei sovi mitenkään, että Teidät keksitään täältä noin vain ilman muuta.\nMistä Te olette tänne tullut? Minun tietääkseni olette Te pudonnut\ntaivaasta, koska minä tunnen Teidät. Mutta nunnien takia on Teidän\ntuleminen tänne samasta ovesta, mistä muutkin.\"\n\nYht'äkkiä kuului toisen kellon useampia läppäyksiä.\n\n\"Ahaa!\" sanoi Fauchelevent, \"nyt soitetaan äänestäjä-äitejä. He menevät\nneuvottelukokoukseen. Sellainen kokous pidetään aina, kun joku on\nkuollut. Tämä nunna kuoli päivän sarastaessa. Tavallisesti täällä\nkuollaankin päivän sarastaessa. Mutta ettekö voisi poistua täältä samaa\ntietä, jota tulittekin? Katsokaas, minä en tahdo tehdä Teille\nminkäänlaisia kysymyksiä, mutta mitä tietä Te tänne tulitte?\"\n\nJean Valjean kalpeni. Jo pelkkä ajatus, että hänen täytyisi uudelleen\nlaskeutua tuolle kauhistuttavalle kadulle, pani hänet värisemään.\nKerran päästyäsi onnellisesti ulos tiikerimetsästä, ajatelkaa ystävän\nneuvoa, joka kehoittaa teitä yrittämään sinne uudelleen! Jean Valjean\nnäki suunnattoman poliisilauman nuuskivan vielä koko kaupunginosaa, hän\nnäki vakoojia ja vartiomiehiä asetetun kaikkialle, hän näki hirveiden\nkourien ojentuvan tarttumaan hänen kaulukseensa ja hänestä tuntui, kuin\nolisi Javert seisonut ensimäisessä kadunkulmauksessa.\n\n\"Mahdotonta!\" sanoi hän. \"Isä Fauchelevent, otaksukaa minun pudonneen\ntuolta ylhäältä.\"\n\n\"Mutta senhän uskonkin, senhän uskonkin\", innostui Fauchelevent. \"Ei\nTeidän tarvitse sitä minulle enää vakuuttaa. Hyvä Jumala kai otti\nTeidät käteensä, tarkastellakseen Teitä lähempää, ja laski sitten\nputoamaan. Hän aikoi kai lähettää Teidät munkkiluostariin, mutta\nerehtyikin. Kuulkaas, taas soitetaan. Tämä soitto käskee portinvartijan\nmenemään ilmoittamaan kunnallishallitukselle, jotta tämä toimittaisi\ntarkastuslääkärin toteamaan, että täällä tosiaankin on vainaja talossa.\nNe ovat niitä kuoleman virkajuoksuja ne. Nunnat eivät erittäin pidä\nnäistä käynneistä. Mihin ne sellaiset lääkärit uskovatkaan? Ei\nmihinkään. Se vain huntua kohottaa. Ja kohottaapa se joskus muutakin.\nMutta miten ne sitä lääkäriä nyt niin kiiruusti toimittivat! Mikähän\nsiellä nyt on oikein hätänä? Ja tuo Teidän pienokaisenne se nukkuu yhä.\nMikä sen nimi on?\"\n\n\"Cosette.\"\n\n\"Lie Teidän tyttönne? Tai ehkä paremminkin olette sen iso-isä?\"\n\n\"Niin olen.\"\n\n\"Se kyllä pääsisi täältä helposti pois. Minulla on täällä oma porttini,\ntäällä pihanpuolella. Minä koputan. Portinvartija avaa. Minulla on kori\nselässäni, ja pienokainen on korissa. Minä menen ulos. Ukko\nFauchelevent menee ulos kori selässä, sehän on aivan luonnollista. Te\nkäskette tyttösen olemaan aivan hiljaa. Siellä se menisi mukavasti\npeitekankaan alla. Minä toimittaisin sen niin kauvaksi kuin tarvis\nvaatisi erään vanhan ystävättäreni hedelmäkaupustelijattaren luokse\nRuohotien varrelle. Se on kuuro, se hedelmäkaupustelijatar, ja sillä on\nsiellä joutilaana pieni sänky. Minä huutaisin eukon korvaan, että\npienokainen on minun sisarentyttäreni ja että sitä tulee pitää täällä\nhuomiseen. Sitten tulisi pienokainen Teidän kanssanne tänne. Sillä\nkyllä minä Teidät tänne hankin tavalla tai toisella. Siinä ei auta muu.\nMutta mitenkä Te nyt pääsisitte täältä pois?\"\n\nJean Valjean pudisti päätänsä. \"Kunhan ei vain kukaan minua näe, se on\npää-asia, isä Fauchelevent. Keksikää nyt keino minuakin varten, ja\ntoimittakaa minutkin pois täältä, kuten Cosetten, korissa peitteen\nalla.\"\n\nFauchelevent hieroi vasemman kätensä keskisormella vasemman korvalehden\nalareunaa: pahan pulan merkki. Kolmas soitto laukaisi jälleen hänen\nkielensä kannan:\n\n\"Siellä se nyt menee se tarkastuslääkäri. Se katsoi ja sitten se sanoi:\nkuollut on, kaikki hyvin. Kun lääkäri on tarkastanut paratiisinpassin,\nlähettää hautaustoimisto arkun. Jos se on äiti, niin äidit toimittavat\nsen arkkuun. Jos se taas on sisar, niin sisaret tekevät saman\ntyön. Ja sitten minä naulaan arkun kiinni. Sekin kuuluu minun\npuutarhurintoimiini. Puutarhurissa onkin hiukan niinkuin haudankaivajan\nvikaa. Sitten se pannaan erääseen matalaan kammioon, joka on\nkirkkorakennuksessa ja josta päästään suoraan kadulle. Sinne ei saa\ntulla muita miehiä kuin tarkastuslääkäri. Minä en laske miesten\njoukkoon itseäni enkä ruumiinkantajia. Tässä kammiossa minä naulaan\narkun kiinni. Ruumiinkantajat tulevat sitä ottamaan, ja hevosta\nselkään! Niin sitä sitten matkataan taivaaseen. Tuodaan lautakotelo,\njossa ei ole mitään, viedään lautakotelo, jossa on jotakin. Siinä koko\njuttu. _De profundis_.\"\n\nVaakasuora auringonsäde leikitteli nukkuvan Cosetten kasvoilla.\nTyttösen suu oli hiukan raollaan, ja hän näytti aivan valoa juovalta\nenkeliltä. Jean Valjean oli unohtunut häntä katselemaan. Hän ei enää\nkuunnellut Faucheleventia.\n\nMutta eihän ole mitään syytä lakata puhumasta, vaikkei kukaan\nkuuntelisikaan. Kelpo puutarhurivanhus jatkoi kaikessa rauhassa\nhaasteluaan.\n\n\"Hauta kaivetaan Vaugirardin hautuumaahan. Sanovat että se pitäisi\nhävitettämän, se Vaugirardin hautuumaa. Se on vanha, hyvin vanha\nhautuumaa, joka ei enää sovi uuteen järjestykseen, koska se ei ole\nsamanlainen kuin muut, ja joka siitä syystä saa virka-eron. Vahinko,\nsillä se on erinomaisen mukava. Minulla on siellä haudankaivajissa\nmuuan tuttava, ukko Mestienne. Tämän luostarin nunnilla on etuoikeus,\nettä heidät haudataan siihen hautuumaahan yön tullen. Siitä on olemassa\nerikoinen maaherranpäätös. Miten paljon onkaan tapahtunut sitten\neilisen! Äiti Ristiinnaulitseminen on kuollut ja ukko Madeleine...\"\n\n\"On haudattu\", jatkoi Jean Valjean surumielisesti hymyillen.\n\nFauchelevent kimmahutti sanan eteenpäin.\n\n\"Totisesti! Jos Te oikein tämän talon asukkaaksi pääsisitte, niin\nhaudattu Te tosiaankin olisitte.\"\n\nKuului neljäs soitto. Fauchelevent otti nopeasti naulalta kulkushihnan\nja kiinnitti sen polveensa.\n\n\"Tällä kerralla on kysymys minusta. Äiti päänunna kutsuu minua. Hyvä,\nniinpä minä siis vyötän hihnan polveeni. Herra Madeleine, älkää\nliikahtakokaan, vaan odottakaa minua. Siellä on jotakin tapahtunut. Jos\nTeidän on nälkä, niin tuossa on viiniä, leipää ja juustoa.\"\n\nJa hän lähti hökkelistä, hokien mennessään: \"Tullaan, tullaan!\"\n\nJean Valjean näki hänen kiiruhtavan puutarhan läpi niin nopeasti kuin\nhänen rampa jalkansa suinkin salli ja vilkaisevan väliin\nmeloonilaitteitansa.\n\nKahdeksan, kymmenen minuutin päästä koputti ukko Fauchelevent, jonka\nkulkunen ajoi kaikki nunnat pakoon, hiljaa eräälle ovelle, ja sen oven\ntakaa vastasi lempeä ääni: \"_Ijankaikkisesti, ijankaikkisesti_\", s.o.\n_Astukaa sisään_.\n\nTämän oven kautta päästiin puhumoon, jossa puutarhuri sai käydä\nammattiinsa kuuluvia asioita suorittamassa. Tämä huone oli aivan\nneuvossalin vieressä. Päänunna istui puhumon ainoalla tuolilla\nodottamassa Faucheleventia.\n\n\n\n\n2.\n\nFauchelevent ei pelkää vaikeuksia.\n\n\nKiihtynyt, mutta kuitenkin vakava ilme on muutamissa tilaisuuksissa\nominaista erinäisille luonteille ja erinäisten ammattien\nharjoittajille, etenkin papeille ja luostarien asukkaille.\nFaucheleventin astuessa huoneeseen näkyi tämä kaksinainen ilme selvästi\npäänunnan kasvoilla. Päänunna oli juuri tuo viehättävä ja oppinut neiti\nde Blemeur, äiti Innocentia, joka tavallisesti oli aina iloinen.\n\nPuutarhuri tervehti pelokkaasti ja pysähtyi kynnykselle. Päänunna, joka\nsolmieli rukousnauhaansa, kohotti katseensa ja sanoi:\n\n\"Ah! Tekö siinä olettekin, isä Fauvent?\"\n\nTämä lyhennys oli otettu käytäntöön luostarissa.\n\nFauchelevent toimitti tervehdyksensä uudelleen.\n\n\"Isä Fauvent, minä kutsuin Teitä.\"\n\n\"Tässä minä olen, kunnioitettava äiti.\"\n\n\"Minulla on Teille jotakin sanomista.\"\n\n\"Niin minullakin\", sanoi Fauchelevent rohkeasti, pelästyen itsekin\nuskaliaisuuttaan, \"minullakin olisi jotakin sanomista hyvin\nkunnioitettavalle äidille.\"\n\nPäänunna katsahti häneen.\n\n\"Ah! Te haluatte ilmoittaa minulle jotakin.\"\n\n\"Minä haluan rukoilla Teiltä jotakin.\"\n\n\"Puhukaa siis!\"\n\nUkko Fauchelevent, entisenä käräjäkirjurina, kuului niiden talonpoikien\njoukkoon, jotka eivät vähiä hämmästy. Ovela typeryyskin on voimaa: sitä\nei osaa kukaan epäilläkään, se kun näyttää niin viattomalta. Yli kaksi\nvuotta oli jo Fauchelevent asunut luostarissa ja päässyt sillä välin\nselville monesta seikasta. Vaikka hän olikin aina yksinään, ja\nuutterasti puutarhahommissaan, oli hänellä kuitenkin yllin kyllin\ntilaisuutta ja aikaa uteliaisuutensa tyydyttämiseen. Hänen kun oli\npysytteleminen melkoisen matkan päässä noista huntupeitteisistä\nnaisista, näki hän heidät vain haamujen vilinänä. Mutta\ntarkkaavaisuutensa ja älykkäisyytensä avulla oli hän kyennyt loihtimaan\nlihaa ja verta kaikkiin näihin varjoihin ja herättämään nämä kuolleet\nhenkiin. Hän oli kuin kuuro, jonka näkö tarkistuu, ja kuin sokea, jonka\nkuulo kehittyy tavallista terävämmäksi. Sitäpaitsi oli hän päässyt\nperille eri soittojen merkityksestä, niin ettei tämä umpimielinen,\nvaitelias luostari kyennyt enää peittämään häneltä mitään: tämä kivinen\nkummitus kuiskasi kaikki salaisuutensa hänen korvaansa. Mutta\nFauchelevent, vaikka tiesikin kaikki, ei ollut tietävinään mitään. Se\nkuului hänen oveluuteensa. Koko luostari piti häntä aivan typeränä ja\nälyttömänä. Suuri ansiopuoli muuten uskonnollisessa suhteessa.\nÄänestäjä-äidit pitivät paljon Faucheleventista. Hän oli typerä ja\nmykkä. Hän herätti luottamusta. Sitäpaitsi oli hän hyvin säännöllinen,\nja poistui luostarista vain aivan ilmeisen puutarhaa koskevan\nvälttämättömyyden pakosta. Tällaisesta käyttäytymisestä oli hän\njoutunut hyviin kirjoihin. Mutta niin vähän kuin hän pääsikin\ntekemisiin muiden ihmisten kanssa, oli hän kuitenkin ehtinyt panna\nkahden miehen kielet liikkumaan: luostarissa portinvartijan, jolta hän\nkuuli kaikki puhumon seikat, ja hautuumaalla haudankaivajan, jonka\navulla hän perehtyi hautaamisen erikoiskysymyksiin. Niin että hän siten\noli päässyt nunnista selville kahdessa suhteessa: elämässä ja\nkuolemassa. Mutta hän ei suinkaan käyttänyt tietojaan väärin. Kuten\nsanottu, pitivätkin luostarin asukkaat hänestä paljon. Hän oli vanha,\nontuva, ei juuri nähnyt eikä ehkä kuullutkaan: mainioita ominaisuuksia!\nHänen tilalleen ei olisi hevin saatu toista yhtä sopivaa.\n\nUkko alkoi siis miehen varmuudella, joka tietää olevansa hyvissä\nkirjoissa, pitää kunnioitettavalle päänunnalle maalaisesti sekavaa ja\nvaikeatajuista puhetta. Hän selitteli pitkälti vanhuuttansa,\nraihnaisuuttansa, vuosiensa painoa, joka vähitellen alkoi tuntua\nkaksinkertaiselta, hän puhui työn yhä kasvavista vaatimuksista,\npuutarhan avaruudesta, valvottavista öistä, kuten esim. edellisestä,\njolloin oli kuunpaisteen takia täytynyt käydä laittamassa olkipeitteet\nmeloonikellojen suojaksi, kunnes hän vihdoinkin saapui asian ytimeen:\nhänellä oli veli -- päänunna liikahti -- ijäkäs veli -- päänunna\nliikahti jälleen, mutta tyyntyneenä -- joka, jos niin sallittaisiin,\ntulisi asumaan hänen luokseen, avustamaan häntä töissä; tämä veli oli\nmuka aivan erinomainen puutarhuri, luostari hyötyisi hänestä aika\ntavalla, paljon enemmän kuin hänestä; mutta ellei tätä veljeä sopinut\napulaiseksi ottaa, niin kyllä hän, vanhempana, ijän murtamana ja kohta\ntyöhön kykenemättömänä, poistuisi paikastaan, vaikkakin luonnollisesti\nhyvin haikein mielin; sitten oli hänen veljellään vielä pikku tyttö,\njonka hän toisi luostariin mukanaan, joka siellä saisi hurskaan ja\njumalisen kasvatuksen ja joka, kuka tiesi, kerran astuisi nunnien\njoukkoon.\n\nKun hän oli lopettanut, herkesi päänunna siirtelemästä rukousnauhansa\nhelmiä ja sanoi:\n\n\"Voisitteko iltaan mennessä hankkia tänne vahvan rautakangen?\"\n\n\"Mitä sillä?\"\n\n\"Sitä käytettäisiin vipusimena.\"\n\n\"Kyllä, kunnioitettava äiti\", vastasi Fauchelevent.\n\nLisäämättä enää sanaakaan nousi päänunna istuimeltaan ja astui\nviereiseen huoneeseen, jota käytettiin neuvottelusalina ja jossa\näänestäjä-äidit otaksuttavasti olivat koolla. Fauchelevent jäi yksin.\n\n\n\n\n3.\n\nÄiti Innocentia.\n\n\nKului neljännestunti. Päänunna palasi ja istuutui jälleen tuolilleen.\n\nMolemmat keskustelijat näyttivät hiukan hämmentyneiltä. Me koetamme\nparhaamme mukaan esittää tässä heidän puhelunsa sanasta sanaan.\n\n\"Isä Fauvent?\"\n\n\"Kunnioitettava äiti?\"\n\n\"Tunnettehan kappelin?\"\n\n\"Onhan minulla siellä pieni koppi, mistä kuuntelen messuja ja muita\nkirkonmenoja.\"\n\n\"Töittenne vaatiessa olette kai käynyt kuorissa?\"\n\n\"Pari, kolme kertaa.\"\n\n\"Olisi nostettava muuan kivi paikoiltaan.\"\n\n\"Raskaskin?\"\n\n\"Lattiakivi alttarin vierestä.\"\n\n\"Maanalaisen kammion sulkukivi.\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Kyllä siihen tarvittaisiin kaksi miestä.\"\n\n\"Äiti Taivaaseenastuminen, joka on väkevä kuin mies, auttaa Teitä\nkyllä.\"\n\n\"Nainen ei ole koskaan miehen veroinen.\"\n\n\"Meillä on vain yksi nainen Teidän avuksenne. Jokainen tekee\nparhaansa. Vaikka don Mabillon sanoo pyhän Bernhardin kirjoittaneen\nneljäsataaseitsemäntoista lähetyskirjettä ja vaikka Merlonus Horstius\nväittää hänen kirjoittaneen vain kolmesataakuusikymmentäseitsemän, en\nminä silti lainkaan halveksi Merlonus Horstiusta.\"\n\n\"En minäkään.\"\n\n\"Kukin ahertakoon voimiensa mukaan. Luostari ei ole mikään lautatarha.\"\n\n\"Eikä nainen ole mikään mies. Veljeni se vasta väkevä olisi!\"\n\n\"Onhan Teillä rautakanki.\"\n\n\"Kyllähän se on ainoa avain, joka sopii tämänlaisiin oviin, mutta...\"\n\n\"Kivessä on rengas.\"\n\n\"Minä pistän rautakangen siihen renkaaseen.\"\n\n\"Ja kivi on laitettu pyöriväksi.\"\n\n\"Hyvä on, kunnioitettava äiti. Kyllä minä avaan sen maanalaisen\nkammion.\"\n\n\"Ja neljä veisaaja-äitiä voitte myös saada avuksenne.\"\n\n\"Entä kun kammio on auki?\"\n\n\"Sitten se on suljettava.\"\n\n\"Siinäkö kaikki?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Suvaitkaa antaa määräyksenne, hyvin kunnioitettava äiti.\"\n\n\"Fauvent, me luotamme Teihin.\"\n\n\"Olen käytettävissänne, kunnioitettava äiti.\"\n\n\"Osaatteko vaieta?\"\n\n\"Osaan, kunnioitettava äiti.\"\n\n\"Kun kammio on auki...\"\n\n\"Niin minä suljen sen.\"\n\n\"Mutta ennen...\"\n\n\"Mitä, kunnioitettava äiti?\"\n\n\"Täytyy sinne laskea jotakin.\"\n\nSyntyi hetkisen hiljaisuus. Päänunna, vedettyään alahuulensa kureeseen,\njoka saattoi merkitä epäröimistä, katkaisi sen kuitenkin pian.\n\n\"Isä Fauvent?\"\n\n\"Kunnioitettava äiti?\"\n\n\"Tiedättekö, että muuan äideistä kuoli tänä aamuna?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Te ette siis kuullut kellon soittoa?\"\n\n\"Puutarhan perälle ei kuulu mitään.\"\n\n\"Tosiaanko?\"\n\n\"Tuskin eroitan kilinää, joka kutsuu minua kunnioitettavan äidin\npuheille.\"\n\n\"Hän kuoli päivän koittaessa.\"\n\n\"Tänä aamuna ei tuuli puhaltanut minun asuntooni päin.\"\n\n\"Hän oli äiti Ristiinnaulitseminen... Autuas.\"\n\nPäänunna vaikeni, liikutteli jonkun aikaa huuliaan ikäänkuin hiljaa\nrukoillen ja jatkoi sitten:\n\n\"Kolme vuotta takaperin palasi muuan jansenilainen, rouva de Béthune,\noikeaan uskoon, vain nähtyään äiti Ristiinnaulitsemisen rukoilevan.\"\n\n\"Oikein, nyt kuulenkin kuolinkellojen soivan, kunnioitettava äiti.\"\n\n\"Äidit kantoivat hänet vainajien huoneeseen kirkon viereen.\"\n\n\"Tiedän.\"\n\n\"Kukaan muu mies kuin Te ei voi eikä saa astua siihen huoneeseen.\nPitäkää siitä huoli. Olisipa sekin näky, jos joku mies astuisi\nvainajien huoneeseen!\"\n\n\"Useammin!\"\n\n\"Kuinka?\"\n\n\"Useammin!\"\n\n\"Mitä Te sanotte?\"\n\n\"Minä sanon: useammin.\"\n\n\"Useammin kuin mikä?\"\n\n\"Kunnioitettava äiti, minä en sano useammin kuin mikä, minä sanon\nuseammin.\"\n\n\"En ymmärrä, mitä tarkoitatte. Miksi sanotte: useammin?\"\n\n\"Sanoakseni kuten Tekin, kunnioitettava äiti.\"\n\n\"Mutta enhän minä ole sanonut: useammin.\"\n\n\"Te ette ole niin sanonut, mutta minä sanoin niin, sanoakseni kuten\nTekin.\"\n\nSamassa löi kello yhdeksän.\n\n\"Kello yhdeksän aamulla ja kaikkina hetkinä olkoon ylistetty ja\nkiitetty alttarin pyhä sakramentti\", hokaisi päänunna.\n\n\"Aamen\", vahvisti Fauchelevent.\n\nKello tuli lyönteineen sopivaan aikaan. Se teki lopun\n_useammin-väittelystä_. Luultavaa on, että ilman niitä lyöntejä eivät\npäänunna eikä Fauchelevent olisi milloinkaan selvinneet siitä\nvyyhdestä.\n\nFauchelevent pyyhkieli otsaansa.\n\nPäänunna mumisi jälleen itsekseen, varmaankin jotakin hyvin pyhää asiaa\najatellen, mutta korotti sitten taas äänensä.\n\n\"Eläessään sai äiti Ristiinnaulitseminen kääntymyksiä aikaan. Kuoltuaan\non hän varmasti tekevä ihmeitä.\"\n\n\"Varmasti, varmasti!\" kiiruhti vakuuttamaan Fauchelevent, joka nyt koki\nselvittäytyä kompastuksestaan ja varoa uudelleen takertumasta\nsanoihinsa.\n\n\"Isä Fauvent, sisarkunta on saanut erikoisen siunauksen äiti\nRistiinnaulitsemisessa. Epäilemättä ei ole kaikkien sallittu kuolla\nkuten Bérullen kardinaalin messua lukiessaan eikä lennättää sieluansa\nJumalan luo lausuessaan sanoja: _Hanc igitur oblationem_. Mutta vaikka\nei hän saanutkaan osakseen niin suurta onnea, niin kuoli äiti\nRistiinnaulitseminen kuitenkin hyvin kauniisti ja arvokkaasti. Hän oli\ntäydessä tajussaan viimeiseen hetkeensä asti. Hän puhutteli meitä ja\nsitten puhutteli hän enkeleitä. Hän antoi meille viimeiset\nmääräyksensä. Jos Teidän uskonne olisi hiukankaan vahvempi, ja jos Te\nolisitte voinut olla hänen kopissaan, olisi hän parantanut Teidän\njalkanne pelkällä kosketuksellaan. Hän hymyili. Me tunsimme kaikki\nhänen nousevan ylös Jumalassa. Tässä kuolemistavassa oli paratiisin\nesimakua.\"\n\nFauchelevent luuli päänunnan lopettaneen rukouksensa.\n\n\"Aamen\", sanoi hän.\n\n\"Isä Fauvent, vainajien tahto on täytettävä.\"\n\nPäänunna siirteli jälleen muutamia rukousnauhansa helmiä. Fauchelevent\noli vaiti. Sitten jatkoi päänunna:\n\n\"Minä olen kysynyt tästä asiasta neuvoa useilta hengenmiehiltä, jotka\npappeina työskentelevät Herran viinamäessä ja joiden korjaama sato on\nihmeellinen.\"\n\n\"Kunnioitettava äiti, kyllä täältä kuulee kuolinkellojen soiton paljon\nparemmin kuin puutarhasta.\"\n\n\"Sitäpaitsi ei hän ole enää mikään vainaja vain, hän on pyhimys.\"\n\n\"Kuten tekin, kunnioitettava äiti.\"\n\n\"Hän lepäsi arkussaan jo kaksikymmentä vuotta, pyhän isämme Pius VII:n\nerikoisella luvalla.\"\n\n\"Samanko, joka kruunasi keis .... Buonaparten?\"\n\nMoinen muistutus ei lainkaan sopinut niin taitavan miehen suuhun kuin\nFauchelevent oli. Onneksi ei päänunna ajatuksiinsa vaipuneena joutanut\nsitä kuulemaan. Päänunna jatkoi:\n\n\"Isä Fauvent?\"\n\n\"Kunnioitettava äiti?\"\n\n\"Pyhä Diodorus, Kappadokian arkkipiispa, tahtoi hautakiveensä\nkirjoitettavaksi vain tämän ainoa sanan: _Acarus_, joka merkitsee: maan\nmatonen. Se tehtiin. Onko se totta?\"\n\n\"On, kunnioitettava äiti.\"\n\n\"Autuas Mezzocanus, Aquilan pappi, tahtoi hautansa hirsipuun alle.\nHänen tahtonsa täytettiin.\"\n\n\"Se on totta.\"\n\n\"Pyhä Terentius, mereen Tiberin suulle rakennetun satamakaupungin\npiispa, pyysi hautakiveensä kaiverrettavaksi isänmurhaajain merkin,\ntoivossa, että ohikulkijat sylkisivät hänen haudalleen. Merkki\nkaiverrettiin. Vainajia täytyy totella.\"\n\n\"Niin tapahtukoon.\"\n\n\"Pyhän Bernhard Guidoniksen ruumis, saman Bernhardin, joka oli syntynyt\nRanskassa Roche-Abeillen lähistöllä, vietiin hänen nimenomaisesta\nmääräyksestään ja huolimatta Kastilian kuninkaan vastustuksesta\ndominikaanimunkkien kirkkoon Limogesiin, vaikka Bernhard Guidonis\nolikin ollut Tuyn piispana Espanjassa. Voiko kukaan väittää tätä\nvastaan?\"\n\n\"Ei millään muotoa, kunnioitettava äiti.\"\n\n\"Tapauksen todistaa varmaksi Plantavit de la Fosse.\"\n\nMuutamat helmet soluivat jälleen hiljaa päänunnan sormien lomitse. Hän\njatkoi:\n\n\"Isä Fauvent, äiti Ristiinnaulitseminen on haudattava samaan arkkuun,\nmissä hän on maannut jo kaksikymmentä ajastaikaa.\"\n\n\"Se on oikein.\"\n\n\"Se on vain entisten unien jatkoa.\"\n\n\"Minun tulee siis naulata hänen arkkunsa kansi kiinni?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Me jätämme siis hautaustoimiston avun huomioonottamatta?\"\n\n\"Aivan niin.\"\n\n\"Minä olen korkeasti kunnioitettavan sisarkunnan käskettävissä.\"\n\n\"Neljä veisaaja-äitiä tulevat Teitä auttamaan.\"\n\n\"Arkun naulaamisessako? Siihen en heitä tarvitse.\"\n\n\"Ette, sillä kysymys on arkun laskemisesta...\"\n\n\"Minne?\"\n\n\"Maanalaiseen kammioon.\"\n\n\"Mihin maanalaiseen kammioon?\"\n\n\"Alttarin alle.\"\n\nFauchelevent sävähti.\n\n\"Maanalaiseen kammioon, alttarin alle!\"\n\n\"Alttarin alle.\"\n\n\"Mutta...\"\n\n\"Te hankitte rautakangen.\"\n\n\"Niin, mutta...\"\n\n\"Te nostatte kiven paikoiltaan kangen ja renkaan avulla.\"\n\n\"Mutta...\"\n\n\"Vainajia täytyy totella. Äiti Ristiinnaulitsemisen tahto oli, että\nhänet haudattaisiin maanalaiseen kammioon alttarin alle, ettei häntä\nmillään ehdolla vietäisi saastaiseen maahan, vaan että hän saisi levätä\nkuolleenakin siinä, missä oli elävänä rukoillut. Hän pyysi, s.o. käski\nmeitä noudattamaan hänen tahtoansa.\"\n\n\"Mutta sehän on kiellettyä.\"\n\n\"Ihmisten kielto, Jumalan käsky.\"\n\n\"Jos ne saisivat siitä vihiä?\"\n\n\"Me luotamme Teihin.\"\n\n\"Ah, minä olen kivenpalanen seinästänne.\"\n\n\"Neuvosto on kokoontunut. Äänestäjä-äidit, joiden mieltä vielä\näsken kysyin ja jotka yhä pohtivat asiaa, päättivät, että äiti\nRistiinnaulitseminen on tahtonsa mukaisesti haudattava arkkuunsa\nalttarin alle. Ajatelkaahan, isä Fauvent, jos täälläkin alkaisi\ntapahtua ihmeitä! Mikä kunnia Jumalassa luostarille! Ihmeet ovat\nennenkin haudoista lähteneet.\"\n\n\"Mutta, kunnioitettava äiti, jos terveyslautakunnan tarkastusmies...\"\n\n\"Pyhä Benedikt II vastusti eräässä hautaus-asiassa Konstantinus\nPogonatista.\"\n\n\"Jos poliisi...\"\n\n\"Konodemarius, yksi niistä seitsemästä saksalaisesta kuninkaasta, jotka\nKonstantiuksen hallitessa tunkeutuivat Galliaan, myönsi erikoisesti\nnunnille ja munkeille oikeuden tulla haudatuiksi soveliaasti, s.o.\nalttarin alle.\"\n\n\"Mutta maaherran virastosta...\"\n\n\"Maailma ei merkitse mitään ristin rinnalla. Martinus,\nkartesiolaisveljien yhdestoista kenraali, antoi yhdyskunnalleen tämän\nmuistolauseen: _Stat crux dum volvitur orbis_.\"\n\n\"_Aamen_\", tokaisi Fauchelevent, joka vähääkään hämmentymättä pääsi\ntällä aamenellaan pälkähästä joka kerta kun ei ymmärtänyt latinaa.\n\nIhminen, jonka on liian kauvan täytynyt olla vaiti, ei pidä\nkuulijakunnallaan väliä. Sinä päivänä, jolloin puhetaidon opettaja\nGymnastoras pääsi vankilasta, tunsi hän polttavaa halua saada\nvihdoinkin purkaa kaikki nokkelat käänteensä ja ajatusjohdattelunsa\nruumiistaan, pysähtyi ensimäisen puun eteen, jonka tapasi, piti sille\npitkän puheen ja koki kaikin keinoin voittaa sen vakaumuksen\npuolelleen. Päänunna, joka hänkin oli vaiteliaisuussäännön alainen ja\njonka varastot olivat myöskin ennättäneet täyttyä kukkuroilleen, nousi\nseisomaan ja alkoi puhua nopeasti ja tulvailemalla kuin sulkeistaan\nvapautettu virta:\n\n\"Minulla on oikealla puolellani Benedikt ja vasemmalla Bernhard. Kuka\noli Bernhard? Clairvauxin ensimäinen päämunkki. Bourgognelainen\nFontaines on siunattu seutu, koska se näki hänen syntyvän. Hänen isänsä\nnimi oli Técelin ja hänen äitinsä Alèthe. Hän alkoi Citeauxissa ja\npäätyi Clairvauxiin. Wilhelm de Champeaux, Châlon-sur-Saônen piispa\nmääräsi hänet päämunkiksi. Hänellä oli kaikkiaan seitsemänsataa\nkokelasta ja hän perusti yhteensä satakuusikymmentä luostaria. Hän\nkukisti Abeilardin Sensin kirkolliskokouksessa v. 1140 sekä Pietari\nBruysin ja hänen oppilaansa Henryn ynnä lisäksi erään lahkokunnan,\njonka tunnustajia sanottiin apostolisiksi. Hän solmi sanoissa Arnold de\nBrescen, masensi munkki Raoulin, juutalaisteurastajan, hallitsi Reimsin\nkirkolliskokousta v. 1148, tuomitutti Gilbert de la Poreen, Poitiersin\npiispan, samoin kuin Éon de l'Étoilenkin, sovitti ruhtinasten riidat,\nopetti nuorta kuningas Ludvigia, neuvoi paavi Eugenius III:tta,\njärjesti temppeliherrain ritarikunnan, saarnasi ristiretkeä, teki\nkaksisataaviisikymmentä ihmetyötä eläessään, niistä yhtenä ainoana\npäivänä kolmekymmentäyhdeksän. Kuka oli Benedikt? Hän oli Monte\nCassinon patriarkka. Hän oli toinen pyhän luostarilaitoksen perustaja,\nlänsimaiden Basilius. Hänen perustamastaan veljeskunnasta on lähtenyt\nneljäkymmentä paavia, kaksisataa kardinaalia, viisikymmentä\npatriarkkaa, tuhatkuusisataa arkkipiispaa, neljätuhattakuusisataa\npiispaa, neljä keisaria, kaksitoista keisarinnaa, neljäkymmentäkuusi\nkuningasta, neljäkymmentäyksi kuningatarta, kolmetuhattakuusisataa\npyhimystä, ja se on ollut olemassa tuhatneljäsataa vuotta. Yhtäällä\npyhä Bernhard. Toisaalla terveyslautakunnan tarkastusmies! Yhtäällä\npyhä Benedikt. Toisaalla poliisi! Valtio, terveyslautakunta,\nhautaustoimisto, määräykset, hallitukset, mitä meidän on niistä\nvälittäminen? Tokkohan kukaan ohikulkija paheksisi tapaa, jolla meitä\nkohdellaan? Meillä ei ole edes oikeutta lahjoittaa tomuamme Jeesukselle\nKristukselle! Teidän terveyslautakuntanne on vallankumouksen\nkeksintöjä. Jumala tehdään poliisista riippuvaksi, sellainen on aika,\njossa elämme. Vaiti, Fauvent!\"\n\nFauchelevent ei ollut oikein omilla asioillaan tämän ryöpyn kestäessä.\nMutta päänunna jatkoi:\n\n\"Luostarin oikeutta omalla tavalla haudata kuolleensa ei epäile kukaan.\nVain hurjan kiihkon sokaisemat harhauskoiset voivat sen kieltää. Me\nelämme kauhistuttavan sekasorron aikaa. Siitä ei ole aavistustakaan,\nmitä pitäisi tietää, mutta siitä ollaan kyllä selvillä, minkä pitäisi\nainiaaksi jäämän pimeyden peittoon. Raakuus, typeryys ja jumalattomuus\nvallitsevat. Tänä aikana on ihmisiä, jotka eivät osaa tehdä eroitusta\npyhän Bernhardin ja erään n.k. Köyhien Katolilaisten Bernhardin\nvälillä, joka oli vain tavallinen maalaispappi ja joka eli\nkolmannellatoista vuosisadalla. Muutamat menevät pyhyyden\nhäväisemisessään niinkin pitkälle, että vertaavat Ludvig XVI:n\nmestauslavaa Jeesuksen Kristuksen ristiin. Ja kuitenkin oli Ludvig XVI\nvain kuningas. Mitä siis enää Jumalasta välitetään! Ei ole enää oikeata\neikä väärää, ei hurskaita eikä jumalattomia. Voltairen nimi kyllä\ntunnetaan, mutta Cesar de Busista ei tiedetä mitään. Ja kuitenkin on\nCesar de Bus autuas ja Voltaire kirottu. Viimeinenkin arkkipiispa,\nPérigordin kardinaali, ei tiennyt edes, että Kaarle de Gondren seurasi\nBerulleä, että Frans Bourgoin seurasi Gondrenia, että Johannes Frans\nSenault seurasi Bourgoinia ja että Sainte-Marthen isä seurasi Johannes\nFrans Senaultia. Tunnetaan kyllä isä Cotonin nimi, ei siksi, että hän\noli yksi rukous-isäin veljeskunnan kolmesta perustajasta, vaan siksi,\nettä hugenottikuningas Henrik IV muodosti hänen nimestään kirosanansa.\nMikä tekee pyhän Frans de Salesin miellyttäväksi maailman silmille, on\nse seikka, että hän tapasi harjoittaa petosta pelissä. Ja sitten\nhyökätään uskonnon kimppuun. Miksi? Koska on ollut olemassa huonoja\npappeja, koska Sagittarius, Gapin piispa, oli Salonen, Embrunin piispan\nveli ja koska molemmat seurasivat Mommolia. Mitä se tekee? Estääkö se\nMartinus Toursilaista olemasta pyhimys ja antamasta viittansa puoliskoa\nkerjäläiselle? Vainotaan pyhimyksiä. Suljetaan silmät totuudelta.\nPimeässä kulkeminen on tullut tavaksi. Verenhimoisimpia petoja ovat\nsokeat pedot. Kukaan ei enää tosissaan ajattele helvettiä. Ah sitä\nilkeätä kansaa! Kuninkaan puolesta merkitsee nykyään samaa kuin\nvallankumouksen puolesta. Nykyään ei enää tunneta velvollisuuksia ei\neläviä eikä kuolleita kohtaan. On kielletty kuolemasta hurskaasti.\nHautaaminenkin on vain tavallinen virka-asia. Kaikki tämä kauhistaa ja\nsurettaa. Pyhä Leo II kirjoitti varta vasten kaksi kirjettä, toisen\nPietari Notariolle, toisen länsigoottien kuninkaalle, evätäkseen ja\nvastustaakseen vainajia koskevissa asioissa maaherran määräämisoikeutta\nja keisarin ylivaltaa. Gautier, Châlonsin piispa, ei samassa\nkysymyksessä antanut perää Otolle, Bourgognen herttualle. Muinoin\nolikin maallinen virkavalta siitä seikasta meidän kanssamme yhtä\nmieltä. Ennen oli meillä sijamme neuvospöytien ääressä, missä\nmaallisiakin asioita ratkaistiin. Citeauxin päämunkki, veljeskunnan\nkenraali, oli vakinaisena neuvoksena Bourgognen parlamentissa.\nJa niin me teimme kuolleillemmekin mitä tahdoimme. Eikö pyhän\nBenediktinkin ruumis lepää Fleuryn luostarissa, jota nimitetään\nSaint-Benoît-sur-Loireksi, vaikka pyhä Benedikt kuoli Italiassa Monte\nCassinossa, lauvantaina 21 päivänä maaliskuuta vuonna 543? Sitä vastaan\nei voida väittää. Minä kauhistun lahkolaisia, minä vihaan kirkon\nvastustajia, minä inhoan kerettiläisiä, mutta enemmän minä vielä\ninhoaisin jokaista, joka uskaltaisi sanoa minun olevan väärässä.\nTarvitsee vain lukea Arnold Wionia, Gabriel Buceliniä, Trithemeä,\nMaurolicusta ja don LLukas Acherylaista.\"\n\nPäänunna hengähti ja kääntyi sitten Faucheleventin puoleen:\n\n\"Isä Fauvent, se on siis sovittu?\"\n\n\"Minä tottelen.\"\n\n\"Hyvä on.\"\n\n\"Minä teen kaikkeni luostarin hyväksi.\"\n\n\"Asia on siis ratkaistu. Te suljette arkun. Sisaret kantavat sen\nkappeliin. Ruumis siunataan. Sitten palaavat kaikki luostariin. Kello\nyhdentoista ja keski-yön välillä palaatte te rautakankinenne. Kaikki\ntapahtuu mitä syvimmässä salaisuudessa. Kappeliin tulevat vain ne neljä\nveisaaja-äitiä, äiti Taivaaseenastuminen ja Te.\"\n\n\"Entä sisar, joka rukoilee paalun edessä?\"\n\n\"Hän ei käännä päätänsäkään.\"\n\n\"Mutta se kuulee.\"\n\n\"Hän ei kuuntele. Ja muuten: mitä luostari tietää, sitä ei tiedä\nmaailma.\"\n\nSyntyi jälleen pieni äänettömyys. Päänunna jatkoi vihdoin:\n\n\"Voitte riisua kulkusenne. Paalun edessä rukoilevan sisaren on\ntarpeetonta huomata Teidän olevan siellä.\"\n\n\"Kunnioitettava äiti?\"\n\n\"Mitä, isä Fauvent?\"\n\n\"Joko tarkastuslääkäri on käynyt?\"\n\n\"Hän tulee tänään kello neljä. Häntä on jo soitettu. Mutta Tehän ette\nkai kuule soittoja puutarhaanne?\"\n\n\"Pidän vaaria vain omasta kilistyksestäni.\"\n\n\"Se on hyvä, isä Fauvent.\"\n\n\"Kunnioitettava äiti, sen vipusimen täytyisi olla vähintäin kuusi\njalkaa pitkän.\"\n\n\"Mistä Te aiotte sen saada?\"\n\n\"Mistä ei puutu rautaristikkoja, sieltä ei myöskään puutu rautakankia.\nSiellä puutarhan perällä on aimo kasa kaikenlaista rautaa.\"\n\n\"Noin kolme neljännestuntia ennen puoltayötä. Älkää unhoittako.\"\n\n\"Kunnioitettava äiti?\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Jos teille joskus muulloinkin sattuu tulemaan tämänlaisia töitä, niin\nveljeni se vasta väkevä olisi. Oikea voimauros!\"\n\n\"Te koetatte pitää mahdollisimman kiirettä.\"\n\n\"Enhän minä enää oikein jaksa kiirettä pitää. Tuo jalka se aina\nhaittaa. Juuri siksi olisikin apu niin tarpeen. Minähän onnun.\"\n\n\"Ontuminen ei ole mikään rikos, vaan ehkä siunaus. Keisari Henrik\nII:lla, joka kukisti vastapaavi Gregoriuksen ja asetti Benedikt VIII:n\njälleen paavin istuimelle, oli kaksi liikanimeä: Pyhä ja Ontuva.\"\n\n\"Onhan sitä siinä niin kaksi liikamiestä\", mumisi Fauchelevent, joka\ntosiaankin oli hiukan huonokuuloinen.\n\n\"Isä Fauvent, kun oikein ajattelen, niin varaammekin työllenne\nkokonaisen tunnin. Se ei ole haitaksi. Olkaa siis pää-alttarin luona\nrautakankinenne täsmälleen kello yksitoista. Kaiken täytyy olla\nsuoritettu runsas neljännestunti ennen jumalanpalvelusta.\"\n\n\"Minä olen tekevä kaikkeni osoittaakseni intoani sisarkunnan\npalvelemisessa. Se on siis sovittu. Minä naulaan arkun kiinni.\nTäsmälleen kello yksitoista tulen minä kappeliin. Samaten tulevat sinne\nne neljä veisaaja-äitiä, ynnä äiti Taivaaseenastuminen. Kaksi miestä\nolisi sittenkin parempi. Mutta olkoon menneeksi! Minä otan rautakangen\nmukaani. Me avaamme kammion, laskemme sinne arkun ja suljemme sitten\nkammion jälleen. Eikä sitten enää näy koko toimituksesta jälkeäkään.\nHallituksella ei ole aavistustakaan asiasta. Kunnioitettava äiti, eikö\nkaikki ole hyvin näin?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Mitä vielä puuttuu?\"\n\n\"Hautaustoimiston lähettämä arkku jää tyhjäksi.\"\n\nHetkisen äänettömyys. Fauchelevent mietti. Päänunna mietti.\n\n\"Isä Fauvent, miten suoriudumme siitä arkusta?\"\n\n\"Se toimitetaan hautaan.\"\n\n\"Tyhjänäkö?\"\n\nTaas äänettömyys. Fauchelevent teki vasemmalla kädellään eleen, joka\nlähettää kiusallisen kysymyksen niin pitkälle kuin pippuri kasvaa.\n\n\"Kunnioitettava äiti, minähän naulaan arkun kiinni kirkon alahuoneessa.\nKukaan muu ei saa sinne tulla, ja minähän peitän arkun kuolinliinalla.\"\n\n\"Niin kyllä, mutta kantajat, jotka vievät arkun vaunuihin ja laskevat\nsen hautaan, tuntevat heti, ett'ei sen sisällä ole mitään.\"\n\n\"Oh, pei...!\" pääsi Faucheleventilta.\n\nPäänunna alkoi tehdä ristinmerkkejä, samalla katsoen tuikeasti\npuutarhuriin. _Jakas_ jäi kurkkuun.\n\nHän kiiruhti keksimään oivallisen keinon pohdittavaan pulmaan, jotta\nkirosana unohtuisi.\n\n\"Kunnioitettava äiti, minä panen multaa arkkuun. Silloin tuntuu kuin\nolisi siellä tosiaankin joku.\"\n\n\"Olette oikeassa. Multa on samaa kuin ihminen. Te pidätte siis huolen\ntyhjästä arkusta?\"\n\n\"Kyllä minä asiani hoidan.\"\n\nPäänunnan kasvot, jotka tähän asti olivat osoittaneet huolestumusta ja\nlevottomuutta, kirkastuivat jälleen. Hän viittasi puutarhuria\npoistumaan, niinkuin ylempi käskee alempaansa. Fauchelevent kääntyi\novea kohti. Juuri kun hän oli astumaisillaan ulos ovesta, korotti\npäänunna lempeästi äänensä.\n\n\"Isä Fauvent, minä olen tyytyväinen Teihin. Tuokaa huomenna hautauksen\njälkeen veljenne tänne ja käskekää häntä uskomaan tyttärensä minun\nhaltuuni.\"\n\n\n\n\n4.\n\nJean Valjean näyttää ilmeisesti lukeneen Austinus Castillejoa.\n\n\nOntuvan askeleet ovat kuin silmäpuolen katseet: ne eivät vie\nnopeasti perille. Sen lisäksi oli Fauchelevent hyvin hämmennyksissään.\nHäneltä meni lähes neljännestunti, ennenkuin hän ehti takaisin\npuutarhahökkeliin. Cosette oli herännyt. Jean Valjean oli istuttanut\nhänet tulen ääreen. Faucheleventin astuessa sisään osoitti Jean Valjean\nCosettelle puutarhurin koria, joka riippui seinällä ja puheli:\n\n\"Kuuntele tarkoin, mitä sanon, pikku Cosetteni. Meidän täytyy päästä\npois tästä talosta, mutta me palaamme tänne jälleen ja meidän tulee\ntäällä oikein hyvä olla. Se eilis-iltainen ukko vie sinut selässään\ntäältä tuossa korissa. Sinä odotat minua erään rouvan luona. Minä tulen\nsinua hakemaan. Ellet siis tahdo, että rouva Thénardier saa sinut\njälleen kynsiinsä, niin sinä olet oikein kiltisti, etkä hiiskahdakaan!\"\n\nCosette nyökkäsi päätään vakavana.\n\nFaucheleventin avatessa ovea käännähti Jean Valjean.\n\n\"Mitä kuuluu?\"\n\n\"Kaikki on järjestetty, ja kaikki on kuitenkin hunningolla\", puhkesi\nFauchelevent puhumaan. \"Minä olen saanut luvan tuoda Teidät luostariin.\nMutta sitä ennen on Teidän päästävä pois. Siinä se onkin temppu. Tytön\nkanssa kyllä tullaan toimeen.\"\n\n\"Te viette siis hänet korissanne?\"\n\n\"Ja osaako se olla hiljaa?\"\n\n\"Siitä vastaan.\"\n\n\"Mutta Te, ukko Madeleine?\"\n\nJa kun oli hetkinen oltu tuskallisen hiljaa, huudahti Fauchelevent:\n\n\"Mutta poistukaa samaa tietä, jota tulittekin!\"\n\nJean Valjean tyytyi jälleen vastaamaan vain: \"Mahdotonta.\"\n\nFauchelevent murisi enemmän itselleen kuin Jean Valjeanille:\n\n\"Sitten on olemassa vielä toinenkin kiusallinen seikka. Sanoin\nlaittavani sinne multaa. Mutta kun tarkemmin ajattelen, niin ei multa\noikein sovi ruumiin asemasta, sen voi huomata, se kun saattaa liikkua\nja kulkeutua minne tahansa. Miehet pääsevät varmasti juonesta selville.\nYmmärrättehän, ukko Madeleine, hallitus saa asiasta vihiä.\"\n\nJean Valjean katseli häntä aivan ällistyneenä, luullen hänen\nhourailevan.\n\nFauchelevent jatkoi:\n\n\"Miten pei-jakkaalla Te pääsisitte täältä pois? Ja kaiken täytyy olla\nselvän huomeneksi! Huomennahan minun pitää tuoda Teidät luostariin.\nPäänunna odottaa Teitä silloin.\"\n\nJa sitten ryhtyi hän selvittelemään Jean Valjeanille, että hän oli\nsaanut siihen luvan palkinnoksi eräästä palveluksesta, jonka hän tekee\nluostarille. Että hän tavallisesti otti osaa hautaustoimituksiin,\nnaulasi arkut kiinni ja avusti haudankaivajaa. Että aamulla kuollut\nnunna oli halunnut jäädä arkkuunsa, joka oli jo monet vuodet ollut\nhänen vuoteenaan, sekä tulla haudatuksi maanalaiseen kammioon kappelin\nalttarin alle. Että se oli kaupungin järjestyssäännöissä kielletty,\nmutta että vainaja oli sellaisia vainajia, joiden tahtoa ei vastusteta.\nEttä päänunna ja äänestäjä-äidit olivat päättäneet noudattaa vainajan\ntoivomusta. Että hallitus saisi pitää koreasti suunsa kiinni. Että hän,\nFauchelevent, naulaisi arkun kannen kiinni kirkon alahuoneessa,\nnostaisi kappelin lattiakiven paikoiltaan ja laskisi vainajan\nmaanalaiseen kammioon. Ja että päänunna häntä palkitakseen salli hänen\nveljensä tulla luostariin puutarhuriksi ja hänen veljensätyttären\nkasvatiksi. Että hänen veljensä oli juuri herra Madeleine, ja hänen\nveljensätytär Cosette. Että päänunna oli käskenyt hänet tuomaan\nveljensä luostariin seuraavan päivän iltana, valehautauksen jälkeen.\nMutta ettei hän voinut tuoda herra Madeleinea ulkoa luostariin, ellei\nherra Madeleine ensin ollut ulkona. Että siinä oli ensimäinen pulma. Ja\nettä oli vielä toinenkin pulma: Tyhjä arkku.\n\n\"Mikä ihmeen tyhjä arkku?\" uteli Jean Valjean.\n\nFauchelevent vastasi:\n\n\"Hallituksen arkku.\"\n\n\"Mikä arkku? Ja minkä hallituksen?\"\n\n\"Nunna kuolee. Kunnanlääkäri tulee ja sanoo: nunna kuoli. Hallitus\nlähettää arkun. Seuraavana päivänä lähettää se ruumisvaunut ja\nruumiinkantajat noutamaan arkkua ja viemään sitä hautuumaalle.\nRuumiinkantajat tulevat nyt ja nostavat arkkua, eikä siellä olekaan\nmitään sisässä.\"\n\n\"Pankaa sinne jotakin.\"\n\n\"Kuollutko? Mistä minä sen otan?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Elävä.\"\n\n\"Kuka elävä?\"\n\n\"Minut\", vastasi Jean Valjean.\n\nFauchelevent, joka oli istuutunut, hypähti seisaalleen kuin olisi pommi\nräjähtänyt hänen tuolinsa alla.\n\n\"Teidät!\"\n\n\"Mikseikäs?\"\n\nJean Valjeanin huulilla väreili omituinen hymy, hymy, joka oli kuin\ntalvisen taivaan valju kajastus.\n\n\"Muistattehan, Fauchelevent, sanoneenne: Äiti Ristiinnaulitseminen on\nkuollut, sekä minun lisänneen: Ja ukko Madeleine on haudattu. Nyt se\nkävisi toteen.\"\n\n\"Te kai pilailette, Te kai laskette leikkiä?\"\n\n\"Puhun aivan tosissani. Täältähän on pakko päästä pois?\"\n\n\"Epäilemättä.\"\n\n\"Pyysin Teitä hankkimaan minullekin korin ja peitteen.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Kori tulee olemaan kuusta ja peite musta vaate.\"\n\n\"Eipä, valkea vaate. Nunnat haudataan aina valkeissa.\"\n\n\"Olkoon sitten valkea.\"\n\n\"Te ette ole muiden ihmisten kaltainen, ukko Madeleine.\"\n\nKun Fauchelevent näki tällaisia mielikuvituksen tuotteita, jotka itse\nasiassa olivat vain rangaistusvankilan villien, hurjanrohkeiden\npäähänpistojen jatkoa, kun hänen tuli jättää se rauhallinen pohja,\njolla hän tähän asti oli seisonut ja sekaantua \"luostarin\npikkuvehkeilyihin\", kuten hän sanoi, oli se kaikki hänestä yhtä\ntavatonta kuin kaupunkilaisesta lokki pyydystämässä kaloja\nSaint-Denisin katu-ojasta. Jean Valjean jatkoi:\n\n\"Täältä täytyy päästä pois niin, ettei kukaan näe minua. Ja vain siten\nse voi käydä päinsä. Mutta selvittäkäähän minulle ensin muutamia\nseikkoja. Mitenkä siinä menetellään? Minne se arkku viedään?\"\n\n\"Se tyhjäkö?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Vainajainhuoneeseen alas. Sinne se lasketaan kaksille jaloille ja\nkuolinliina heitetään päälle.\"\n\n\"Kuinka pitkä on arkku?\"\n\n\"Kuusi jalkaa.\"\n\n\"Mikä se on se vainajainhuone?\"\n\n\"Se on huone alakerrassa, ja siinä on yksi rautaristikolla varustettu\nakkuna puutarhaan päin. Se akkuna suljetaan ulkopuolelta luukulla.\nSitten on siinä kaksi ovea. Toinen vie luostariin, toinen kirkkoon.\"\n\n\"Mihin kirkkoon?\"\n\n\"Katukirkkoon, yleiseen kirkkoon.\"\n\n\"Onko Teillä niiden molempien ovien avaimet?\"\n\n\"Ei. Minulla on vain luostariin vievän oven avain. Portinvartijalla on\nkirkko-oven avain.\"\n\n\"Milloin portinvartija avaa sen oven?\"\n\n\"Vain päästäessään ruumiinkantajat noutamaan arkkua. Kun arkku on saatu\nulos, suljetaan ovi heti jälleen.\"\n\n\"Kuka naulaa arkun kannen kiinni?\"\n\n\"Minä.\"\n\n\"Kuka levittää kuolinliinan sen päälle?\"\n\n\"Minä.\"\n\n\"Oletteko silloin yksin?\"\n\n\"Ei kukaan muu ihminen, lukuunottamatta tarkastuslääkäriä, saa astua\nvainajienhuoneeseen. Se on oikein seinään kirjoitettu.\"\n\n\"Voisitteko Te tänä yönä, kaikkien nukkuessa luostarissa, piiloittaa\nminut siihen huoneeseen?\"\n\n\"En, mutta minä voin piiloittaa Teidät erääseen pieneen, pimeään\nkoppiin, joka on yhteydessä vainajainhuoneen kanssa ja jonne minä\nlasken hautauskapineeni. Minulla on sen avain, ja kenelläkään muulla ei\nole asiaa sinne.\"\n\n\"Mihin aikaan huomenna tulevat ruumisvaunut noutamaan arkkua?\"\n\n\"Tuossa kello kolmen tienoissa iltapäivällä. Hautaus toimitetaan\nVaugirardin hautuumaalla vähää ennen yön tuloa. Tästä on sinne matkaa\njonkun verran.\"\n\n\"Minun täytyy siis jäädä piiloon Teidän kalukoppiinne koko yöksi ja\nkoko aamupäiväksi. Mitenkä on syömisen laita? Minun tulee varmaankin\nnälkä.\"\n\n\"Minä tuon Teille syömistä.\"\n\n\"Tehän voitte tulla naulaamaan minua arkkuun jo kello kahdelta.\"\n\nFauchelevent astahti taapäin ja narskutteli sorminiveleitään.\n\n\"Mutta sehän on mahdotonta!\"\n\n\"Kaikkia vielä! Vasara vain käteen ja pari kolme naulaa lautaan, siinä\nkoko juttu!\"\n\nMikä näytti Faucheleventista kauhistuttavalta, oli, toistamme sen\nvieläkin, aivan yksinkertainen asia Jean Valjeanin mielestä. Jean\nValjean oli pahempiakin kokenut. Jokainen, joka on ollut vankina, osaa\ntaidon pienentyä aina pakotilaisuuden mukaan. Vanki suhtautuu pakoon\nniinkuin sairas taudinkäänteeseen, joka hänet pelastaa tai surmaa.\nOnnistunut pako on samaa kuin parantuminen.\n\nMitäpä ei tekisi parantuakseen? Jean Valjeanin salaperäisiin kykyihin\nkuului, että hän uskalsi naulauttaa itsensä puulaatikkoon, jossa häntä\nkuljetettiin kuin mitäkin tavaramyttyä, että hän jaksoi elää pitkät\najat suljetussa arkussa, että hän löysi ilmaa sieltäkin, missä sitä ei\nollut, että hän osasi säästellä hengitystään tuntikausia ja että hän\nkykeni tukehtumaankin kuolematta.\n\nMuuten näyttää ruumisarkku, missä on elävä olento sisällä, samalla kuin\nse on vankien pakovälineenä, kelpaavan myöskin keisarien apukeinoksi.\nJos sopii uskoa munkki Austinus Castillejoa, käytti Kaarle V, joka\nvallastaluopumisensa jälkeen tahtoi vielä viimeisen kerran nähdä\nPlombesia, juuri tätä keinoa, saadakseen tuoduksi tämän naisen\nSaint-Justin luostariin sekä sitten toimitetuksi hänet sieltä pois.\n\nHiukan toinnuttuaan hämmästyksestään huudahti Fauchelevent:\n\n\"Mutta mitenkä voitte hengittää siellä?\"\n\n\"Kyllä minä sen seikan puolesta toimeen tulen.\"\n\n\"Arkussa! Jo pelkkä ajatuskin siitä ahdistaa henkeäni.\"\n\n\"Tehän voitte kairalla purastaa muutamia pieniä reikiä suun seutuville\nsekä sitäpaitsi naulatessanne jättää kannen hiukan raolleen.\"\n\n\"Entäpä jos satutte yskähtämään tai aivastamaan?\"\n\n\"Pakeneva ei yskähdä eikä aivasta.\"\n\nJean Valjean lisäsi:\n\n\"Isä Fauchelevent, täytyy ryhtyä ratkaiseviin toimenpiteisiin: joko\njoutua täältä vainoojain kynsiin tai poistua täältä ruumisvaunuissa.\"\n\nKaikkihan ovat huomanneet kissojen pysähtelevän ja kuikistelevan\nraoitettujen ovenpuoliskoiden vaiheilla, pääsemättä selville, mitä\ntehdä. Kuka ei olisi sanonut kissalleen: \"Mutta menehän nyt siitä\nsisään!\" Niitä on myöskin ihmisiä, jotka avautuvan tilaisuuden\nhuomatessaan mielellään jäävät hoippumaan kahden päätöksen vaiheille,\nvaikka sallima millä hetkellä tahansa voi äkkiä sulkea aukon ja\nrusentaa heidät väliin. Liian varovaiset, niin kissoja kuin ovatkin ja\nkoska ovat kissoja, joutuvat usein suurempiin vaaroihin kuin rohkeat.\nFauchelevent oli luonnostaan tätä epäröivää lajia. Mutta vähitellen\nvoitti Jean Valjeanin kylmäverisyys hänenkin arkailunsa. Hän murisi:\n\n\"Täytyy totisesti myöntää, että se on ainoa keino.\"\n\nJean Valjean puuttui jälleen puheeseen:\n\n\"Ainoa seikka, joka minua huolestuttaa, on se, mitenkä tulee käymään\nhautuumaalla.\"\n\n\"Se ei taas huolestuta minua lainkaan\", huudahti Fauchelevent. \"Jos Te\nvain luulette varmasti suoriutuvanne arkusta, niin kyllä minä pelastan\nTeidät haudasta. Juoppo haudankaivaja on ystäviäni. Hänen nimensä on\nMestienne. Vanha mies oikein sitä vanhaa lajia. Haudankaivaja pistää\nkuolleet kuoppaan, ja minä pistän haudankaivajan taskuuni. Katsokaas\nnäin siellä menetellään. Saavutaan paikalle tuossa vähää ennen yön\ntuloa, kolme neljännestä ennen hautuumaan porttien sulkemista.\nRuumisvaunut ajetaan haudalle asti. Minä seuraan mukana. Sehän on\nvelvollisuutenikin. Varustan taskuuni vasaran, taltan ja pihdit. Vaunut\npysähtyvät, ruumiinkantajat vetävät köyden arkkunne ympärille ja\nlaskevat Teidät hautaan. Pappi lukee rukouksensa, tekee ristinmerkin,\npirskahuttaa vihkivettä pisaraisen ja laputtaa tiehensä. Minä jään\nkahden kesken ukko Mestiennen kanssa. Me olemme ystävyksiä, kuten jo\nsanoin. Joko hän on päissään, tai ei hän ole päissään, kolmatta\nvaihto-ehtoa ei ole. Ellei hän ole päissään, sanon minä hänelle:\nMennäänpäs tästä kallistamaan pari ryyppyä, ennenkuin ennättävät sulkea\ntuon _Makean Kuittenin_ kapakan. Minä vien hänet siis kapakkaan ja\nminä juotan hänet humalaan. Ukko Mestiennessä ei olekkaan paljon\njuottamista, sillä hän on aina hyvällä alulla. No niin, kun olen saanut\nhänet kellistymään pöydän alle, otan minä hänen korttinsa hautuumaalle\npäästäkseni ja palaan siis sinne ilman häntä. Te olette siis silloin\nyksin minun kanssani. Jos hän taas on jo juovuksissa, niin sanon minä\nhänelle: Mene tiehesi, kyllä minä tämän tässä yksinkin teen. Hän menee,\nja minä päästän Teidät vankeudesta.\"\n\nJean Valjean ojensi hänelle kätensä, ja Fauchelevent heittäytyi sitä\nsuutelemaan talonpojan liikuttavalla hellyydellä.\n\n\"Se on siis sovittu, isä Fauchelevent. Kaikki tulee menemään hyvin.\"\n\n\"Kunhan ei vain sattuisi kompastusta\", ajatteli Fauchelevent itsekseen.\n\"Jos tässä rupeaisi käymään hullusti!\"\n\n\n\n\n5.\n\nJuoppous ei johda kuolemattomuuteen.\n\n\nSeuraavana päivänä auringon laskiessa paljastivat Mainen puistokadun\nharvalukuiset kävelijät päänsä eräiden vanhanaikuisten ruumisvaunujen\nkulkiessa ohi. Vaunuja koristivat pääkallot, sääriluut ja\nkyynelkarpalot. Niissä näkyi valkealla vaatteella peitetty ruumisarkku,\nja siihen vaatteeseen oli neulottu valtava musta risti, joka oli kuin\nkookas kuollut nainen, kädet levällään. Mustalla kankaalla verhotut\nvaunut, joissa istui messupaitaan pukeutunut pappi ja punapatalakkinen\nkuoripoika, seurasivat ruumisvaunuja. Kaksi ruumiinkantajaa, joilla oli\nharmaa, mustin rintapielin ja hihansuin koristettu virkapuku, käveli\nmolemmin puolin ensimäisiä vaunuja. Viimeisenä asteli muuan työmiehen\npukuun puettu ontuva ukko. Saattue kulki Vaugirardin hautuumaata kohti.\n\nUkon taskusta pilkistelivät vasaran varsi, taltan terä ja pihtien\nsakarat.\n\nVaugirardin hautuumaa muodosti poikkeuksen Pariisin hautuumaiden\njoukossa. Sillä oli omat tapansa, niinkuin sillä oli erikoinen\najoporttinsa ja sivuporttinsa, joita sen kaupunginosan vanhoihin\nnimityksiin kiintynyt vanhempi väki sanoi hevosportiksi ja\njalkaportiksi. Pikku Picpusin bernhardilais-benediktiläisnunnat olivat,\nkuten mainittu, saaneet oikeuden haudata kuolleensa sinne erikoiseen\nnurkkaukseen ja illalla, koska tämä maa-alue oli muinoin kuulunut\nheidän yhdyskunnalleen. Haudankaivajilla, joilla siis oli toimituksia\nhautuumaalla illalla kesäisin ja yöllä talvisin, oli siinä suhteessa\nerikoiset sääntönsä. Pariisin hautuumaiden portit suljettiin siihen\naikaan auringon laskiessa, ja koska tämä määräys kuului kunnalliseen\njärjestykseen, oli Vaugirardin hautuumaa sen alainen samoin kuin\nmuutkin. Hevosportti ja jalkaportti olivat kumpikin rautakangista\nrakennetut ja aivan vierekkäin, ja niiden sivuun oli arkkitehti\nPerronnetin piirustusten mukaa kohotettu pieni, soma talonen, jossa\nhautuumaan portinvartija asui. Nämä rautaportit kääntyivät siis\nehdottomasti saranoillaan sillä hetkellä, jolloin aurinko katosi\nSotavanhusten kirkon kupukaton taakse. Jos joku haudankaivaja vielä\nsilloin viivytteli hautuumaalla, oli hänellä vain yksi keino ulos\npääsemisekseen: hautaustoimiston hallituksen antama kortti.\nJonkunlainen kirjelaatikon tapainen oli laitettu portinvartijan akkunan\nluukkuun. Haudankaivaja heitti korttinsa tähän laatikkoon,\nportinvartija kuuli sen putoavan, veti nuorasta ja jalkaportti avautui.\nEllei haudankaivajalla ollut korttia, mainitsi hän nimensä,\nportinvartija nousi ehkä jo makuultaan, katsoi oliko haudankaivaja\noikea henkilö ja avasi portin avaimella. Näin pääsi haudankaivaja ulos,\nmutta sai maksaa viisitoista frangia sakkoa.\n\nTämä hautuumaa häiritsi omavaltaisine erikoismääräyksineen hallituksen\nharrastamaa yhdenmukaisuutta. Vähän jälkeen v. 1830 se hävitettiinkin.\nSen sijalle tuli sitten Mont-Parnassen hautuumaa, saaden entiseltä\nVaugirardin hautuumaalta perinnöksi erään vanhan kuuluisan kapakan,\njonka seinään kiinnitettyyn lautaan oli maalattu kuittenihedelmä sekä\nilmoitus: _Makean Kuittenin Kapakka_ ja joka, keskelle hautuumaan\nmuuria osuen, näytti osan päädystään vierailleen ja toisen\nhautakiville.\n\nVaugirardin hautuumaata olisi saattanut sanoa kuihtuneeksi\nhautuumaaksi. Se rappeutui rappeutumistaan. Mädännys voitti siellä yhä\nenemmän jalansijaa, ja kukkaset hävisivät sen haudoilta ja nurmikoilta.\nPorvarit eivät enää mielellään kaivattaneet viimeistä leposijaansa\nVaugirardin multaan. Se haisi köyhältä. Père-Lachaise, se oli toista!\nJaksaa ostaa itselleen hauta Père-Lachaisesta oli samaa kuin kyetä\nhankkimaan asuntoonsa mustapuiset huonekalut. Ylhäinen hienostelu\nnäyttäytyy siinä kaikessa loistossaan.\n\nVaugirardin hautuumaa oli kunnianarvoisa, muinaisten ranskalaisten\npuutarhojen tapaan istutuksilla koristettu aitaus. Suoria käytäviä,\npuksipuita, elämänpuita, rautatammia, vanhoja hautoja vanhojen\npunakatajain suojassa, korkeata ruohoa. Ilta oli siellä kaamea. Sen\nviivat olivat synkkiä ja surullisia.\n\nAurinko ei ollut vielä laskenut, kun nuo valkoisin liinoin ja mustin\nristein koristetut ruumisvaunut kääntyivät Vaugirardin hautuumaan\nlehtokujalle. Niitä seuraava ontuva mies ei ollut kukaan muu kuin\nFauchelevent.\n\nÄiti Ristiinnaulitsemisen laskeminen alttarin alle, Cosetten vieminen\npois luostarista, Jean Valjeanin piiloittaminen vainajainhuoneeseen,\nkaikki tämä oli tapahtunut ilman vähintäkään kompastusta.\n\nMuuten olkoon tässä sivumennen sanottu, että äiti Ristiinnaulitsemisen\nhautaaminen luostarin maanalaiseen kammioon oli meidän mielestämme\nhyvin anteeksi-annettava rikos, rikos, joka suuresti vivahtaa\nvelvollisuuteen. Nunnat olivat tehneet sen ei ainoastaan ulkonaisesti\nlujina ja päättäväisinä, vaan myöskin omantuntonsa puolesta\nrauhallisina. Luostarissa merkitsee tuo n.k. \"hallitus\" sekaantumista\nluostarin omaan päätösvaltaan, sekaantumista, jonka oikeutuksesta voi\naina olla eri mieliä. Ensin luostarin oma laki. Sitten saadaan nähdä,\nmiten maallisen lain suhteen olisi meneteltävä. Ihmiset, kyhäilkää\nlakejanne mielenne mukaan, mutta pitäkää ne myös itse. Caesarille\njoutuva maksu-erä on vain jäännös Jumalan maksu-erästä. Maallinen mahti\nei merkitse mitään taivaallisen mahdin rinnalla.\n\nFauchelevent lynkytti siis ruumisvaunujen jälessä hyvin tyytyväisenä.\nHänen kaksoisjuonensa, yksi, joka koski nunnia, toinen, joka koski\nherra Madeleinea, yksi luostarin hyväksi, toinen luostaria vastaan,\nolivat onnistuneet mainiosti. Jean Valjeanin säikkymätön tyyneys oli\nniitä mahtavia ominaisuuksia, jotka etupäässä vaikuttavat muihin.\nFauchelevent ei enää epäillyt lopullistakaan menestystä. Mitä vielä oli\ntekemättä, oli enää vain pikkuseikka. Näinä kahtena vuotena oli hän jo\nkymmenet kerrat juottanut tukkihumalaan haudankaivajan, tuon kunnon\nukko Mestiennen, pöhönaamaisen äijänkähnyksen. Hän piti ukko Mestienneä\nleikkikalunaan. Hän teki hänelle mitä ikinä tahtoi ja mitä ikinä hän\nosasi keksiä. Ukko Mestiennen pää soveltui Faucheleventin lakin\nmukaiseksi. Fauchelevent oli asiastaan täysin varma.\n\nSaattueen kääntyessä hautuumaan lehtokujalle katsahti Fauchelevent\nonnellisena ruumisvaunuja, hieroskeli tyytyväisenä karkeita kouriaan ja\nmutisi hiljaa: \"Tämäpä nyt vasta oli temppu!\" Äkkiä ruumisvaunut\npysähtyivät. Oltiin hautuumaan portilla. Piti näyttää hautauslupa.\nHautaustoimiston mies ryhtyi puheisiin portinvartijan kanssa. Tämän\nkeskustelun aikana, mihin menee aina noin minuutti, pari, asettautui\nmuuan tuntematon mies ruumisvaunujen perään Faucheleventin viereen. Hän\nnäytti työmieheltä, jolla oli hyvin leveätaskuiset liivit ja kuokka\nkainalossa.\n\nFauchelevent vilkaisi tähän tuntemattomaan. \"Kuka Te olette?\" kysyi\nhän.\n\nMies vastasi:\n\n\"Haudankaivaja.\"\n\nJos Teidän olisi mahdollista elää kanuunankuulan mäiskähdettyä keskelle\nrintaanne, näyttäisi Teidän naamanne samanlaiselta kuin Faucheleventin\ntällä hetkellä.\n\n\"Haudankaivaja!\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Te!\"\n\n\"Minä.\"\n\n\"Mutta ukko Mestiennehän on haudankaivaja!\"\n\n\"Oli.\"\n\n\"Kuinka? Oli?\"\n\n\"Hän on kuollut.\"\n\nFauchelevent oli valmistautunut kaikkeen, mutta ei siihen, että\nhaudankaivajakin saattaisi kuolla. Mutta niin oli nyt kuitenkin käynyt.\nHaudankaivajatkin kuolevat. Toisten hautoja kaivaessa syvennetään\nvähitellen omaakin kuoppaa.\n\nFauchelevent oli kuin pilvistä pudonnut. Hän tuskin kykeni änkyttämään:\n\n\"Mutta sehän ei ole mahdollista!\"\n\n\"On se.\"\n\n\"Mutta\", toisti hän jälleen heikosti, \"haudankaivajahan on ukko\nMestienne.\"\n\n\"Napoleonin jälkeen tuli Ludvig XVIII. Mestiennen jälkeen tuli Gribier.\nTalonpoika, minun nimeni on Gribier.\"\n\nAivan kalpeana kauhusta tarkasti Fauchelevent tätä Gribieriä.\n\nHän oli pitkä, laiha, lyijynharmaa, tavattoman surkean näköinen mies.\nHän oli kuin hunningolle joutunut, haudankaivajaksi päätynyt lääkäri.\n\nFauchelevent purskahti nauruun.\n\n\"Ah! Miten sitä sattuukin hullunkurisia asioita! Ukko Mestienne on\nkuollut. Pikku ukko Mestienne on kuollut, eläköön siis pikku ukko\nLenoir! Tiedättehän kai, mitä se pikku ukko Lenoir merkitsee? Se\nmerkitsee punaviiniä, joka maksaa kuusi souta pullo. Se on oikeata\nSuresnen viiniä! Ah! Vai jo se nyt kuoli, se ukko Mestienne! Sääli\ntosiaan. Se oli hauska ukko. Mutta hauskahan Te olette mieheksenne\nTekin. Eikö niin, toveri? Kohta tästä lähdemme ottamaan pari naukkua,\nvai miten?\"\n\nMies vastasi:\n\n\"Minä olen opiskellut. Minä olen käynyt neljä luokkaa lukiota. Minä en\njuo koskaan väkijuomia.\"\n\nRuumisvaunut olivat lähteneet jälleen liikkeelle ja vierivät nyt pitkin\nhautuumaan pääkujannetta.\n\nFauchelevent asteli hitaammin. Hän ontui vielä enemmän tuskansa kuin\nraajarikkoisuutensa takia. Haudankaivaja käveli hänen edellään.\nFauchelevent tutki katseillaan vielä kerran tuon odottamattoman\nGribierin läpikotasin.\n\nHän oli niitä miehiä, jotka näyttävät vanhoilta, vaikka ovat vielä\nnuoria, ja jotka ovat tavattoman väkeviä, vaikka voisi heidän luunsa\nlukea.\n\n\"Toveri!\" huusi Fauchelevent.\n\nMies käännähti.\n\n\"Minä olen luostarin haudankaivaja.\"\n\n\"Virkaveljeni siis,\" vastasi mies.\n\nNiin oppimaton kuin Fauchelevent olikin, ymmärsi hän kohta tarkan\nvaistonsa ohjaamana, että hän oli joutunut tekemisiin vaarallisen,\ntuiki ovelan miehen kanssa.\n\nHän murisi:\n\n\"Vai oikein se nyt on kuollut se ukko Mestienne.\"\n\nMies vastasi:\n\n\"Täydellisesti. Hyvä Jumala tarkasteli tilikirjaansa. Oli tullut ukko\nMestiennen vuoro. Ukko Mestienne on kuollut.\"\n\nFauchelevent toisti koneellisesti:\n\n\"Hyvä Jumala...\"\n\n\"Hyvä Jumala\", vahvisti mies mahtipontisesti. \"Filosofien Ijankaikkinen\nIsä, jakobinien Korkein Olento.\"\n\n\"Eiköhän tehtäisi lähempää tuttavuutta?\" änkytteli Fauchelevent.\n\n\"Se on jo tehty. Te olette talonpoika, minä olen pariisilainen.\"\n\n\"Ei sitä oikein pääse toisiaan tuntemaan, ennenkuin on kallistanut pari\nnaukkua yhdessä. Joka tyhjentää lasinsa, tyhjentää sydämensä. Käydään\nnyt pois juomaan vain. Tässä ei sovi kielteleminen.\"\n\n\"Ensin työ.\"\n\nFauchelevent ajatteli: Minä olen hukassa. Oli enää vain pari, kolme\npyöränmittaa sille pienelle käytävälle, joka vei nunnien nurkkaukseen.\nHaudankaivaja jatkoi:\n\n\"Talonpoika, minulla on seitsemän pikku tenavaa, joille täytyy hankkia\nleipää. Koska heidän täytyy saada syömistä, ei minun sovi juoda.\"\n\nJa hän lisäsi yhtä tyytyväisenä kuin mikä vakava mies tahansa, jonka on\nonnistunut sorvata korulause:\n\n\"Heidän nälkänsä on minun janoni vihollinen.\"\n\nRuumisvaunut sivuuttivat muutamia sypressejä, jättivät ison käytävän,\npoikkesivat pienemmälle, painuivat yhä edemmäksi ja joutuivat niin\ntiheän pensaston varjoon. Tämä ilmaisi haudan olevan aivan lähellä.\nFauchelevent hiljensi taas kulkuaan, mutta ei voinut hiljentää\nruumisvaunujen rientoa. Onneksi vaipuivat pyörät syvälle talvisateiden\nliottamaan maahan, mikä vähän hidastutti kulkua.\n\nHän läheni jälleen haudankaivajaa.\n\n\"Sieltä saa niin erinomaisen hyvää Argenteuilin viiniä\", kuiskutti\nFauchelevent.\n\n\"Maalainen\", jatkoi mies, \"minun ei oikeastaan pitäisi olla\nhaudankaivajana. Isäni oli ovenvartijana Prytaneiumissa. Hän määräsi\nminut kirjallisuuden alalle. Mutta häntä kohtasi kova onni. Hän menetti\nomaisuutensa pörssissä. Minun täytyi luopua kirjojen tekijän ammatista.\nMutta siitä huolimatta olen nytkin julkinen kirjailija.\"\n\n\"Mutta Tehän ette siis olekaan haudankaivaja?\" innostui Fauchelevent,\njoka yritti tarttua edes tähän heikkoon oksaan.\n\n\"Toinen ei estä toista. Minä kynnän kahdella vasikalla.\"\n\nFauchelevent ei ymmärtänyt tätä viimeistä lausepartta.\n\n\"Lähdetään pois ryypylle\", jankutti hän vain.\n\nTässä on muuan huomautus välttämätön. Fauchelevent pyyteli kyllä\njuomaan, mutta niin suuri kuin hänen tuskansa olikin, ei hän puhunut\nsanaakaan eräästä seikasta: kumpi maksaa? Tavallisesti tarjosi\nFauchelevent ja ukko Mestienne maksoi. Ryyppytarjous johtui ilmeisesti\nuuden haudankaivajan luomasta uudesta asiaintilasta, ja tämä tarjous\noli tehtävä, mutta puutarhurivanhus jätti, eikä tarkoituksetta,\ntäydelliseen hämäryyteen tuon n.k. Rabelaisin neljännestunnin. Niin\nkuohuissaan ja levoton kuin olikin, ei Fauchelevent ajatellutkaan\nruveta mihinkään maksuihin. Haudankaivaja jatkoi ylenkatseellisesti\nhymyillen: \"Syödä täytyy. Minä otin ukko Mestiennen viran haltuuni. Kun\nihminen on käynyt melkein koulunsa läpi, kehittyy hänestä filosofi.\nKäden työhön minä lisäsin käsivarren työn. Minulla on kirjurikoju\nSèvresinkadun torilla. Tiedättehän? Sateenvarjotorilla. Kaikki Punaisen\nRistin keittiöpalvelijattaret kääntyvät minun puoleeni. Minä sepitän\nheille kaikki lemmensanomat, joita he lähettelevät sotapojilleen.\nAamupäivällä kyhäilen minä siis rakkauskirjeitä; illalla kaivan\nhautoja. Sellaista on elämä, maalainen.\"\n\nRuumisvaunut kulkivat yhä eteenpäin. Fauchelevent kurkisteli ylenmäärin\nlevottomana joka taholle. Suuria hikikarpaloita tippui hänen otsaltaan.\n\n\"Kuitenkaan\", jatkoi haudankaivaja, \"ei ole oikein mukava palvella\nkahta valtijatarta. Minun täytyy valita joko kynä tai kuokka. Kuokka\ntekee käteni raskaaksi.\"\n\nRuumisvaunut pysähtyivät.\n\nKuoripoika hyppäsi ensiksi musliinverhotuista ajoneuvoista, ja sitten\npappi.\n\nRuumisvaunujen toinen pyörä nousi vähän matkaa multakasalle, jonka\ntakaa näkyi avonainen hauta.\n\n\"Tämäpä nyt vasta temppu oli!\" toisteli Fauchelevent älyttömänä.\n\n\n\n\n6.\n\nNeljän laudan välissä.\n\n\nKuka oli arkussa? Lukijat tietävät sen: Jean Valjean.\n\nJean Valjean oli jollakin tavalla järjestänyt niin, että hän saattoi\nelää siellä ja hengittääkin suuremmitta vaikeuksitta.\n\nOn kummallista, missä määrin omantunnonrauha rauhoittaa muissakin\nsuhteissa. Koko Jean Valjeanin suunnitelma kävi mainiosti, kävi jo\neilisestä asti. Hän luotti ukko Mestienneen, kuten Faucheleventkin. Hän\nei epäillyt suotuisaa loppua. Ei milloinkaan ole asema ollut\nvaarallisempi, ei milloinkaan tyyneys suurempi.\n\nRuumisarkun neljästä laudasta huokuu jonkunlainen kaamea rauha. Oli\nkuin olisi vainajain jäykkä tyyneys vaikuttanut Jean Valjeaninkin\nlevollisuuteen.\n\nArkustaan oli hän voinut seurata ja seurasi yhä kaikkia tämän kuoleman\nkanssa suorittamansa näytelmän vaiheita.\n\nVähän sen jälkeen kun Fauchelevent oli naulannut arkun kannen kiinni,\ntunsi Jean Valjean, miten hänet nostettiin vaunuihin ja miten sitten\nlähdettiin ajamaan. Vähentyneistä tärähdyksistä huomasi Jean Valjean\nsiirrytyn kivitykseltä kovalle maalle, s.o. kaduilta puisto-kujille.\nKumeasta jyrinästä arvasi hän ajettavan pitkin Austerlitzin siltaa.\nEnsimäiseltä pysäykseltä ymmärsi hän saavutun hautuumaan portille.\nToiselta sanoi hän itsekseen: \"Nyt tuli hauta.\"\n\nÄkkiä tunsi hän käsien nostavan arkkua. Sitten kuuli hän rahinaa\nlaudoissa. Hän oivalsi, että oli vyötetty köysi arkun ympärille ja että\nsitä nyt käytiin laskemaan hautaan.\n\nSitten häntä huimasi.\n\nLuultavastikin olivat ruumiinkantaja ja haudankaivaja päästäneet arkun\nheilumaan ja pitäneet sen pääpuolta alaspäin. Mutta Jean Valjean tuli\njälleen täysin tuntoihinsa, kun huomasi makaavansa liikkumattomana\nvaakasuorassa asennossa. Hän oli haudan pohjassa.\n\nHänestä tuntui hiukan kylmältä.\n\nÄäni, jäätävä, juhlallinen ääni alkoi samassa pauhata hänen\nyläpuolellaan. Hän kuuli seuraavat latinankieliset sanat, jotka\nlausuttiin niin hitaasti, että hän sai niistä selon, vaikkei hän niitä\nymmärtänytkään.\n\n\"_Qui dormiunt in terrae pulvere, evigilabunt; alii in vitam aeternam,\net alii in opprobrium, ut videant semper_.\"\n\nLapsenääni vastasi:\n\n\"_De profundis_.\"\n\nJuhlallinen ääni jatkoi:\n\n\"_Requiem aeternam dona ei, Domine_.\"\n\nLapsenääni vastasi:\n\n\"_Et lux perpetua luceat ei_.\"\n\nJean Valjean kuuli arkun kannelle putoavan ikäänkuin muutamia\nsadepisaroita. Vihkivettä varmaankin pirskoitettiin hautaan.\n\nHän ajatteli: Kohta tämä loppuu. Vielä vähän kärsivällisyyttä. Pappi\nmenee pian tiehensä. Fauchelevent vie Mestiennen juomaan. Minä jään\nyksikseni. Sitten palaa Fauchelevent, ja minä pääsen täältä. Siihen\nmenee korkeintaan tunti.\n\nJuhlallinen ääni jatkoi:\n\n\"_Requiescat in pace_.\"\n\nJa lapsenääni vastasi:\n\n\"_Aamen_.\"\n\nKorviaan heristäen kuuli Jean Valjean ikäänkuin eteneviä askeleita.\n\n\"Nyt ne menevät\", ajatteli hän. \"Minä olen yksin.\"\n\nÄkkiä kuuli hän päänsä päältä kumauksen, joka oli hänestä kuin ukkosen\njyrähdys.\n\nLapiollinen multaa putosi arkun kannelle.\n\nToinen lapiollinen.\n\nYksi hengitysaukoista tukkeutui.\n\nKolmas lapiollinen.\n\nNeljäs.\n\nLujinkaan ihminen ei voi kestää kaikkea.\n\nJean Valjean menetti tajuntansa.\n\n\n\n\n7.\n\nTässä luvussa selviää sananparren: \"älä hukkaa korttiasi!\" alkuperä.\n\n\nMitä oli siis tapahtunut Jean Valjeanin haudan reunalla?\n\nKun ruumisvaunut olivat lähteneet, kun pappi ja kuoripoika olivat\nnousseet takaisin ajoneuvoihinsa ja poistuneet, näki Fauchelevent, joka\nei päästänyt haudankaivajaa silmistään, hänen kumartuvan ja tarttuvan\nmultakasaan iskettyyn lapioonsa.\n\nSilloin teki Fauchelevent viimeisen yrityksen.\n\nHän asettui haudan ja miehen väliin, laski kätensä ristiin rinnalleen\nja tokaisi:\n\n\"Minä maksan!\"\n\nHaudankaivaja tirkisteli häntä kummissaan ja vastasi:\n\n\"Mitä tarkoitat, talonpoika?\"\n\nFauchelevet toisti:\n\n\"Minä maksan!\"\n\n\"Minkä?\"\n\n\"Viinin.\"\n\n\"Minkä viinin?\"\n\n\"Argenteuilin viinin.\"\n\n\"Minkä Argenteuilin viinin?\"\n\n\"_Makean Kuittenin_.\"\n\n\"Mene hiiteen!\" paiskasi haudankaivaja.\n\nJa hän heitti lapiollisen multaa arkulle.\n\nArkusta lähti kumea ääni. Fauchelevent tunsi horjahtelevansa ja\nolevansa putoamaisillaan itsekin hautaan. Hän huusi äänellä, johon\nalkoi sekaantua kuolontuskain korajava sävy:\n\n\"Toveri, ennenkuin ehtivät sulkea sen _Makean Kuittenin_!\"\n\nHaudankaivaja pisti jälleen multaa lapioonsa. Fauchelevent jatkoi:\n\n\"Minä maksan!\"\n\nJa hän tarttui haudankaivajan käsivarteen.\n\n\"Kuulkaakan minua, toveri. Minä olen luostarin haudankaivaja ja minä\ntulen Teitä auttamaan. Sen työnhän voi suorittaa yölläkin. Mennään siis\nensin ryyppäämään pari lasia.\"\n\nJa siinä puhuessaan, siinä pannen viimeisen toivonsa tähän\nitsepintaiseen pyytelyyn, kyseli hän kauhistuen itseltään:\n\n\"Ja vaikka sen saisin juomaankin, niin tulisikohan se humalaan?\"\n\n\"Maalainen\", sanoi haudankaivaja, \"kun Te sitä nyt niin välttämättä\ntahdotte, niin minä suostun. Me menemme siis juomaan. Mutta vasta\nsitten, kun työ on tehty. Ei koskaan ennen.\"\n\nJa hän valmisteli lapiotaan heittoon. Fauchelevent pidättelemään.\n\n\"Se on kuuden soun Argenteuilin viiniä!\"\n\n\"Ahaa\", irvisteli haudankaivaja, \"tehän olettekin kellonsoittaja. Aina\nTe vain hoette piu, pau, pau, piu, pau, aina vain samaa. Menkää siitä\nhiiteen!\"\n\nJa hän heitti toisen lapiollisensa.\n\nFauchelevent oli nyt siinä kohdassa, jolloin ihminen ei enää tiedä,\nmitä hänen tulisi sanoa.\n\n\"Mutta tulkaahan toki juomaan\", huusi hän, \"kun kerran minä maksan!\"\n\n\"Jahka on saatu tämä lapsonen peitetyksi vuoteeseensa\", vastasi\njärkähtämätön haudankaivaja.\n\nHän heitti kolmannen lapiollisensa.\n\nSitten iski hän jälleen lapion multaan ja lisäsi:\n\n\"Nähkääs, siitä tulee pakkanen yöksi, ja tuo naikkonen tuolla alhaalla\nrupeaisi pitämään aika äläkkää, jos jättäisimme hänet tähän ilman\npeitettä.\"\n\nSillä hetkellä kumartui haudankaivaja täyttämään lapiotansa, ja hänen\nliivinsä tasku pullistui auki.\n\nFaucheleventin pelästynyt, harhaileva katse osui koneenomaisesti tähän\ntaskuun ja pysähtyi sinne.\n\nAurinko ei ollut vielä kokonaan vajonnut näköpiirin taa. Oli vielä\ntarpeeksi valoisa, jotta saattoi eroittaa jotakin valkeaa tämän\nammottavan taskun pohjalla.\n\nSalamana välähti Faucheleventin silmässä kaikki se oveluus ja\nneuvokkaisuus, joka saattaa asua pikardilaisen talonpojan katseessa.\nHän oli keksinyt keinon.\n\nLapiokuormaansa puuhailevan haudankaivajan huomaamatta pisti hän\ntakaapäin kätensä tämän taskuun ja sieppasi sen valkean esineen, joka\nhäämötti pohjalta.\n\nHaudankaivaja lähetti kuoppaan neljännen lapiollisensa.\n\nHänen kääntyessään ottamaan viidettä katsahti Fauchelevent häneen\nsuuremmoisen tyynenä ja rauhallisena ja virkkoi:\n\n\"Johtuupa mieleeni, tulokas, onko Teillä korttia?\"\n\nHaudankaivaja herkesi puuhastaan.\n\n\"Mitä korttia?\"\n\n\"Aurinko laskee tuossa paikassa.\"\n\n\"Laskekoon vain ja vetäköön yömyssyn korvilleen.\"\n\n\"Hautuumaan portti suljetaan aivan kohta.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Onko Teillä korttia?\"\n\n\"Ahaa, sitäkö tarkoitatte!\" oivalsi haudankaivaja.\n\nJa hän penkoi taskuaan.\n\nKun hän oli saanut yhden taskun tarkastetuksi, tuli toisen vuoro. Hän\ntutki sitten pikkutaskut, tunnusteli tarkoin ensimäisen ja käänsi nurin\ntoisen.\n\n\"Ei totta tosiaan, korttia ei löydy. Olisinkohan minä unohtanut sen\nkotiin?\"\n\n\"Viisitoista frangia sakkoa\", ilmoitti Fauchelevent.\n\nHaudankaivaja painui viheriäksi. Viheriä on lyijynharmaiden ihmisten\nkalpeus.\n\n\"Voi sun tuhannen penteleen pentele!\" noitui hän. \"Viisitoista frangia\nsakkoa!\"\n\n\"Kolme sadan soun kappaletta,\" pudotteli Fauchelevent yhä.\n\nLapio kirposi haudankaivajan kädestä.\n\nOli tullut Faucheleventin vuoro.\n\n\"No, no, tulokas,\" rauhoitteli hän, \"eihän tässä nyt vielä hätää. Ei\ntässä nyt itsemurhaan tarvitse ryhtyä eikä tätä hautaa hyväkseen\nkäyttää. Viisitoista frangia on viisitoista frangia, eikä Teidän muuten\nole lainkaan pakko niitä maksaa. Minä olen ammatissa kokenut ja Te\nolette tulokas. Minä tunnen kyllä kaikki mutkat ja metkut ja koukut ja\nkommervenkit. Minä annan Teille ystävän neuvon. Yksi seikka on nyt\nkuitenkin selvä, se nimittäin, että aurinko laskee aivan heti. Se\nkoskettaa jo kirkon kupukattoa, ja viiden minuutin päästä suljetaan\nhautuumaan portit.\"\n\n\"Se on totta\", huokasi haudankaivaja.\n\n\"Viidessä minuutissa ette ennätä täyttää hautaa, se kun on syvä kuin\nitse hitto, ettekä joutua ulos ennen porttien sulkemista.\"\n\n\"Oikein.\"\n\n\"Viisitoista frangia sakkoa.\"\n\n\"Viisitoista frangia.\"\n\n\"Mutta onhan Teillä aikaa. -- Missä asutte?\"\n\n\"Pari askelta tulliportista. Neljännestunnin päässä täältä.\nVaugirardinkatu 87.\"\n\n\"Te ennätätte vielä ajoissa, kun otatte koivet selkäänne.\"\n\n\"Ei epäilemistäkään.\"\n\n\"Kun olette siten päässeet ulos portista, juoksette Te aika kyytiä\nkotianne, otatte korttinne, palaatte, ja portinvartija avaa Teille.\nKoska Teillä on kortti, ei Teidän tarvitse maksaa mitään. Ja Te\nhautaatte naikkosenne. Minä vahdin sitä täällä sillä aikaa, jottei se\npääse karkaamaan.\"\n\n\"Te olette pelastanut henkeni, talonpoika.\"\n\n\"Laputtakaa matkaan!\" toimitti Fauchelevent.\n\nKiitollisuutta uhkuen pudisti haudankaivaja hänen kättänsä ja lähti\njuosten rientämään kotiinsa.\n\nHaudankaivajan kadottua pensaikkoon kuunteli Fauchelevent ensin\naskelten häipymistä, kumartui sitten hautaan ja huusi hiljaa:\n\n\"Ukko Madeleine!\"\n\nEi vastausta.\n\nFauchelevent vavahti. Hän vyöryi, yhtenä keränä hautaan, heittäytyi\narkun pääpuolelle ja huusi:\n\n\"Oletteko siellä?\"\n\nÄänettömyys.\n\nKykenemättä enää vapisemiseltaan tuskin hengittämäänkään, sieppasi\nFauchelevent talttansa ja vasaransa ja avasi kannen. Jean Valjeanin\nkasvot kuumottivat hämärästä kalpeina, silmät suljettuina.\n\nFaucheleventin tukka kohosi pystyyn, hän nousi seisoalleen ja horjahti\nsitten haudan seinää vasten, joka hetki lysähtämäisillään arkulle. Hän\ntuijotti Jean Valjeaniin.\n\nJean Valjean makasi siinä liikkumattomana, valjuna.\n\nFaucheleventin huulilta pääsi hiljaa kuin henkäys:\n\n\"Hän on kuollut!\"\n\nJa kohottautuen suoremmaksi löi hän niin rajusti käsivartensa ristiin,\nettä nyrkit iskivät olkapäihin ja huusi:\n\n\"Näinkö minä hänet siis pelastinkin!\"\n\nJa miesparka alkoi nyyhkyttää. Hän puheli itsekseen, sillä erehdystä on\nluulla, ettei yksinpuhelu olisi aivan luonnollinen tapahtuma. Ankara\nliikutus puhkeaa usein äänekkäiksi sanoiksi, vaikkei niitä olisi kukaan\nkuulemassakaan.\n\n\"Tämä on kaikki ukko Mestiennen syytä. Miksi sen nyt pitikin parahiksi\nkuoleman, mokomankin pässinpään? Mikä pakko hänen olikin heittää\nhenkeänsä juuri silloin kun ei sitä kukaan osannut odottaakaan. Hän se\nnyt tuotti herra Madeleinelle surman. Ukko Madeleine! Hän on arkussa.\nHän ei tarvitse enää mitään. Kaikki on lopussa. -- Onko kaikessa tässä\nnyt yhtään järkeä! Ah! Jumalani! Hän on kuollut! Ja mitä teen minä\nsille pienokaiselle? Ja mitähän sanoo hedelmäin kaupustelijatarkin?\nOnko nyt hyvän Jumalan nimessä mahdollista, että moinen mies kuolee\nmoisella tavalla? Kun ajattelen, että hän silloin ryömi minun\nvankkurieni alle! Ukko Madeleine! Ukko Madeleine! Johan minä sitä\nsanoin, tukehtunut se on. Ei vain tahtonut uskoa minua. Tämäpä oli\ntotisesti kaunis juttu, tämä! Kuollut se on, kuollut tämä oiva mies,\noivallisin mies kaikkein hyvän Jumalan hyvien ihmisten joukosta! Entäs\nhänen lapsukaisensa! Minä en lähde lainkaan sinne luostariin enää. Minä\njään tänne. Tätäkö sitä tavoitettiin! Maksoikin kahden äijänkähnyksen\nruveta hullujen temppuihin! Mutta mitenkähän hän oikeastaan pääsisi\nluostariin? Siitä se lähti alkuunsa. Ei niitä semmoisia saisi tehdä.\nUkko Madeleine! Ukko Madeleine! Ukko Madeleine! Madeleine! Herra\nMadeleine! Herra pormestari! Ei se kuule minua. Tulkaa nyt jo pois\nsieltä!\"\n\nJa hän raastoi tukkaansa.\n\nKaukaa puiden takaa kuului kimeä kirskahdus. Hautuumaan portteja\nsuljettiin.\n\nFauchelevent kumartui Jean Valjeanin puoleen, hätkähti yht'äkkiä ja\nperäytyi niin pitkälle kuin haudassa saattaa peräytyä.\n\nJean Valjean oli avannut silmänsä, ja tuijotti nyt häneen.\n\nKuoleman näkeminen on kauheata, mutta kuolleistaheräämisen näkeminen on\nmelkein yhtä kauheata. Fauchelevent kivettyi, jäykistyi, kalpeni. Hän\nei enää tiennyt missä oli, sillä kaikki nämä ankarat mielenliikutukset\nolivat syösseet hänet tasapainostaan. Hän ei tiennyt, oliko hän\ntekemisissä kuolleen vai elävän kanssa, ja hän tuijotti Jean\nValjeaniin, joka vuorostaan tuijotti häneen.\n\n\"Nukahdin\", virkkoi vihdoin Jean Valjean.\n\nJa hän nousi istualleen.\n\nFauchelevent painui polvilleen.\n\n\"Laupias pyhä Neitsyt! Miten Te minut pelästytitte!\"\n\nSitten nousi hän seisaalleen ja huudahti:\n\n\"Kiitos, ukko Madeleine!\"\n\nJean Valjean oli vain pyörtynyt. Raikas ilma oli herättänyt hänet\nhorroksista.\n\nRiemu on kauhun pakovesi, ja Faucheleventilla oli yhtä suuri vaiva\ntointuakseen kuin Jean Valjeanillakin.\n\n\"Te ette siis olekaan kuollut! Ah! Miten olettekin järkevä! Minä\nkutsuin Teitä niin kauvan, että vihdoinkin palasitte. Kun näin Teidän\nsuljetut silmänne, sanoin: Kas niin, nyt se tukehtui. Minusta olisi\ntullut hullu, oikein pakkopaitainen hullu. Minut olisi viety Bicêtreen.\nMitä Te olisitte luullut minun osanneen tehdä, jos Te olisitte kuollut?\nEntä pikku tyttönne sitten! Hedelmäinkaupustelija ei olisi ymmärtänyt\nkoko jutusta hituistakaan! Hänelle tuodaan kaikessa hopussa lapsi, ja\nsitten iso-isä kuolla kupsahtaakin kesken kaiken! Mikä juttu! Hyvät\nparatiisin pyhimykset, mikä juttu! Mutta nyt Te olette hengissä, se on\npää-asia.\"\n\n\"Minun on kylmä\", sanoi Jean Valjean.\n\nNämä sanat palauttivat Faucheleventin täydellisesti todellisuuteen,\njoka olikin uhkaava. Tointuneinakin oli näiden molempien miesten mieli\nheidän sitä tietämättään vielä aivan sekaisin, ja heitä painoi paikan\nkaameus.\n\n\"Poistukaamme pian täältä!\" huudahti Fauchelevent.\n\nHän penkoi taskuansa ja veti sieltä pullon, jonka oli varustanut\nmukaansa.\n\n\"Mutta ensin pieni ryyppy!\" sanoi hän.\n\nRyyppy täydensi sen, minkä raikas ilma oli aloittanut.\n\nJean Valjean joi tilkan paloviinaa ja tuli täydelleen tuntoihinsa.\n\nHän nousi arkusta ja auttoi Faucheleventia sen kannen naulaamisessa.\n\nKolmen minuutin kuluttua pääsivät he haudasta.\n\nMuuten oli Fauchelevent jo kyllin rauhallinen. Hän ei pitänyt\nerikoisempaa kiirettä. Hautuumaan portit oli kiinni. Haudankaivaja\nGribierin saapumista paikalle ei tarvinnut peljätä. Tämä \"tulokas\" oli\nkotonaan hakemassa korttiansa, jota hänen oli sieltä sangen vaikea\nlöytää, koska se oli Faucheleventin taskussa. Ilman korttia ei hän\nvoinut päästä hautuumaalle.\n\nFauchelevent tarttui lapioon ja Jean Valjean kuokkaan, ja yhdessä\nhautasivat he sitten tyhjän arkun.\n\nKun hauta oli luotu umpeen, sanoi Fauchelevent Jean Valjeanille:\n\n\"Lähtekäämme pois. Minä pidän lapion. Kantakaa Te kuokkaa.\"\n\nYö teki tuloaan.\n\nJean Valjeanin oli ensi alussa vaikeata liikkua ja kävellä. Arkussa oli\nhän kangistunut ja muuttunut hiukan ruumismaiseksi. Kuoleman jäykkyys\noli alkanut viedä häntä saaliikseen niiden neljän laudan välissä. Hänen\ntäytyi niin sanoaksemme pudistaa nyt haudan kahleet päältään.\n\n\"Taisitte jähmettyä\", sanoi Fauchelevent. \"Vahinko, että minäkin onnun,\nmuuten me tästä menisimmekin oikein aika vauhtia.\"\n\n\"Ei haittaa mitään\", vastasi Jean Valjean. \"Neljä askelta jo jalkani\nnorjentaa.\"\n\nHe poistuivat samoja lehtokäytäviä, joita ruumisvaunutkin olivat\naikaisemmin kulkeneet. Saavuttuaan suljetulle portille, pisti\nFauchelevent haudankaivajan kortin laatikkoon, portinvartija veti\nnuorasta, portti aukeni ja he astuivat kadulle.\n\n\"Tämähän käy kuin rasvattu.'\" iloitsi Fauchelevent. \"Minkä oivan keinon\nkeksittekään, ukko Madeleine!\"\n\nHe kulkivat Vaugirardin tulliportistakin maailman yksinkertaisimmalla\ntavalla. Hautuumaan lähettyvillä ovat lapio ja kuokka erinomaisia\npasseja.\n\nVaugirardinkadulla ei näkynyt ketään.\n\n\"Ukko Madeleine\", sanoi Fauchelevent siinä astellessaan ja\ntarkastellessaan taloja, \"te näette paremmin kuin minä. Ilmoittakaa\nminulle, kun tulee numero 87.\"\n\n\"Tuossahan se on aivan edessämme\", vastasi Jean Valjean.\n\n\"Kadulla ei ole ketään\", jatkoi Fauchelevent. \"Antakaa minulle kuokka\nja odottakaa minua tässä pari minuuttia.\"\n\nFauchelevent meni taloon n:o 87, nousi niin ylös kuin pääsi, sillä\nhäntä johti vaisto, joka vie köyhän aina ullakkoon, ja koputti pimeässä\nerään huonerähjän ovelle. Muuan ääni vastasi:\n\n\"Astukaa sisään.\"\n\nSe oli Gribierin ääni.\n\nFauchelevent työnsi oven auki. Haudankaivajan asunto oli, kuten kaikki\nköyhien asunnot, autio, ahdas hökkeli. Tavaralaatikon tapainen --\nruumisarkku ehkä -- oli kaappina, vanha voi-astia vesisäiliönä,\nolkikasa vuoteena, permanto tuoleina ja pöytänä. Nurkassa virui\nseinäverhon rääsyllä laiha vaimo ja liuta lapsia yhdessä kasassa. Koko\ntämä kurja sisustus osoitti hirveiden mullistusten jälkiä. Oli kuin\nolisi siellä tapahtunut oikea maanjäristys. Kaikki esineet oli heitetty\npaikoiltaan, rääsyt oli viskelty pitkin lattiaa, ruukut oli rikottu,\näiti oli itkenyt, lapset olivat luultavasti saaneet selkäänsä. Siellä\noli ilmeisesti toimitettu perinpohjaista, hurjaa etsiskelyä.\nHaudankaivaja näytti tavattoman innokkaasti haeskelleen korttiansa sekä\npanneen koko ullakkokamarin vastaamaan sen katoamisesta, ruukusta aina\nvaimoon saakka. Hän oli yhä aivan epätoivoissaan.\n\nMutta Fauchelevent pyrki liian nopeasti viemään seikkailun ratkaisuun,\nhuomatakseen tätä menestyksensä surullista puolta.\n\nHän astui siis sisään ja sanoi:\n\n\"Tässä tuon kuokkanne ja lapionne.\"\n\nGribier katseli häntä ällistyneenä.\n\n\"Tekö siellä olettekin, talonpoika?\"\n\n\"Ja huomenaamulla saatte periä korttinne hautuumaan portinvartijalta.\"\n\nJa hän laski lapion ja kuokan lattialle.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" kysyi Gribier.\n\n\"Se merkitsee, että Te pudotitte kortin taskustanne, että minä löysin\nsen maasta Teidän mentyänne, että minä hautasin ruumiin, että minä loin\nhaudan umpeen, että minä toimitin Teidän työnne, että portinvartijalta\nsaatte korttinne ja ettei Teidän tarvitse maksaa viittätoista frangia.\nNiin on asia, tulokas.\"\n\n\"Kiitos, maalainen!\" huudahti Gribier ihastuneena. \"Ensi kerralla\nmaksan minä ryypyt.\"\n\n\n\n\n8.\n\nOnnistunut kuulustelu.\n\n\nTuntia myöhemmin, kun jo oli pilkko pimeä, saapui kaksi miestä ja yksi\nlapsi taloon n:o 62 Picpusinkadun varrella. Vanhempi miehistä nosti\nvasaraa ja kolkutti.\n\nHe olivat Fauchelevent, Jean Valjean ja Cosette.\n\nMolemmat miehet olivat käyneet hakemassa Cosetten sen Ruohotien\nhedelmäkaupustelijattaren luota, jonka huomaan Fauchelevent oli uskonut\nlapsen edellisenä päivänä. Cosette oli vavissut ja värissyt koko sen\nvuorokauden, eikä ymmärtänyt koko asiasta mitään. Hän oli vavissut niin\nettei ollut edes itkua tullut. Hän ei ollut myöskään syönyt eikä\nnukkunut lainkaan. Kunnon hedelmäkaupustelijatar oli kysellyt häneltä\nsadat asiat, mutta oli ainoaksi vastauksekseen saanut alituisesti saman\njuron katseen. Cosette ei ollut henkäissytkään kaikesta siitä, mitä hän\noli nähnyt ja kuullut näinä kahtena viimeisenä päivänä. Hän aavisti\njotakin tärkeätä olevan tekeillä. Hän tunsi syvästi, että nyt oli\noltava \"kiltti.\" Ken ei ole kokenut sitä mahtavaa vaikutusta, joka\nsaattaa olla seuraavilla kolmella sanalla sopivasti kuiskattuna pienen,\npelästyneen lapsiraukan korvaan: \"_Älä puhu mitään_!\" Pelko on mykkä.\nEikä muuten kukaan osaakaan niin hyvin salaisuutta säilyttää kuin\nlapsi.\n\nMutta kun hän tämän kamalan vuorokauden kuluttua oli nähnyt Jean\nValjeanin, oli hän päästänyt sellaisen ilonkirkaisun, että ajatteleva\nhenkilö, joka olisi sattunut sen kuulemaan, olisi siinä kirkaisussa\ntuntenut ikäänkuin vapautumuksen kauhistuttavasta kuilusta.\n\nFauchelevent oli luostarin väkeä ja tiesi tarkalleen tunnussanat.\nKaikki ovet avautuivat.\n\nSiten sai ratkaisunsa tuo kaksinainen ongelma: päästä ulos ja päästä\nsisään.\n\nPortinvartija, joka oli saanut määräyksensä, avasi pienen pihalta\npuutarhaan päästävän portin, jonka kaksikymmentä vuotta takaperin\nsaattoi vielä nähdä kadulta käsin pihamuurin perällä, vastapäätä\najoporttia. Portinvartija vei heidät kaikki kolme tästä portista ja\njohdatti heidät sitten puhumoon, missä Fauchelevent oli edellisenä\niltana keskustellut päänunnan kanssa.\n\nPäänunna odotteli heitä rukousnauhaansa hypistellen. Muuan\näänestäjä-äiti seisoi hunnutettuna hänen vierellään. Pieni vahakynttilä\nvalaisi, tai paremmin sanoen: oli valaisevinansa puhumoa.\n\nPäänunna tarkasteli Jean Valjeania. Ei ole mikään tutkivampi alaspäin\nluotua silmää. Sitten hän alkoi kysellä.\n\n\"Tekö se olette se veli?\"\n\n\"Niin, kunnioitettava äiti\", ehätti Fauchelevent vastaamaan.\n\n\"Mikä on nimenne?\" Fauchelevent vastasi: \"Ultimus Fauchelevent.\"\n\nHänellä oli tosiaankin ollut senniminen veli, joka oli kuollut.\n\n\"Mistä olette kotoisin?\"\n\nFauchelevent vastasi jälleen:\n\n\"Picquignystä, Amiensin läheltä.\"\n\n\"Vanhako olette?\"\n\nFauchelevent vastasi:\n\n\"Viidenkymmenen.\"\n\n\"Mikä olette ammatiltanne?\"\n\nFauchelevent vastasi:\n\n\"Puutarhuri.\"\n\n\"Oletteko hyvä kristitty?\"\n\nFauchelevent vastasi:\n\n\"Meidän perheessämme ovat kaikki hyviä kristittyjä.\"\n\n\"Onko tämä tyttönen Teidän?\"\n\nFauchelevent vastasi:\n\n\"On, kunnioitettava äiti.\"\n\n\"Oletteko hänen isänsä?\"\n\nFauchelevent vastasi:\n\n\"Iso-isänsä.\"\n\nÄänestäjä-äiti sanoi hiljaa päänunnalle:\n\n\"Hän vastaa hyvin.\"\n\nJean Valjean ei ollut hiiskahtanut sanaakaan.\n\nPäänunna katseli tarkkaavasti Cosettea ja sanoi vuorostaan hiljaa\näänestäjä-äidille:\n\n\"Hänestä tulee ruma.\"\n\nMolemmat äidit keskustelivat sitten hetkisen hyvin hiljaa puhumon\nnurkassa, kunnes päänunna käännähti ja sanoi:\n\n\"Isä Fauvent, Te saatte kohta toisen kulkushihnan. Niitä tarvitaan\ntästä lähin kaksi.\"\n\nSeuraavana päivänä kuului tosiaankin puutarhasta kahden kulkusen\nkilinä, eivätkä nunnat voineet olla kohottamatta hiukan huntunsa\nreunaa. He näkivät siellä perällä puiden alla kahden miehen puuhailevan\nrinnakkain, Fauventin ja jonkun toisen. Suurenmoinen tapahtuma.\nVaiteliaisuutta rikottiin siihen määrään, että kuiskailtiin toisilleen:\n\"Se on puutarhurin apulainen.\"\n\nÄänestäjä-äidit lisäsivät: \"Se on isä Fauventin veli!\"\n\nJean Valjean oli siis päässyt virallisesti luostarin asukkaaksi. Hän\noli saanut nahkahihnan kulkusineen. Hänen asemansa oli nyt laillisesti\nturvattu. Hänen nimensä oli Ultimus Fauchelevent.\n\nVoimakkaimpana tämänsuuntaisen ratkaisun vaikuttimena oli ollut\npäänunnan huomautus Cosettesta: \"_Hänestä tulee ruma_\".\n\nLausuttuaan tämän ennustuksen otti päänunna Cosetten heti hoiviinsa ja\nantoi hänelle kasvatuslaitoksessa paikan armeliaisuusoppilaana.\n\nTämä kaikki on varsin luonnollista. Vaikka ei luostarissa olekaan\nkuvastimia, tuntevat naiset kuitenkin sisällisen ihmisensä. Tytöt,\njotka tuntevat itsensä sieviksi, eivät mielellään rupea nunniksi. Koska\nsiis näin kutsumus nunnanasemaan tavallisesti on epäsuorassa suhteessa\nkauneuteen, toivotaan kokelaiksi mieluummin rumia kuin kauniita. Siitä\njohtuu että rumat ovat luostareissa hyvin suuressa arvossa.\n\nKoko ylläkerrottu seikkailu kohotti tavattomasti vanhan Faucheleventin\nmainetta. Hänhän oli puuhissaan menestynyt kolminkertaisesti: Jean\nValjeanin suhteen, sillä hänet oli Fauchelevent pelastanut ja\ntoimittanut suojaan; haudankaivaja Gribierin suhteen, sillä tämän oli\nsyytä selvittää itselleen: hän säästi minut sakosta; luostarin suhteen,\nsillä luostari, piiloittamalla äiti Ristiinnaulitsemisen ruumiin\nalttarin alle, oli hänen avullaan puijannut Cesaria, mutta täyttänyt\nJumalan tahdon. Pikku Picpusin kappelissa oli arkku, jossa oli ruumis,\nja Vaugirardin hautuumaan mullassa oli arkku, jossa ei ollut ruumista.\nYleistä järjestystä siten epäilemättä syvästi loukattiin, mutta sitähän\nei kukaan huomannut. Luostarin kiitollisuus Faucheleventia kohtaan\nolikin suuri. Faucheleventista tuli palvelijoista parhain ja\npuutarhureista oivallisin. Arkkipiispan osuessa ensi kerran luostariin\nkertoi päänunna hänen suuruudelleen koko jutun, hiukan niinkuin\ntunnustaen ja hiukan niinkuin kehuskellen. Luostarista lähdettyään\nkertoi arkkipiispa heti siitä ihastuneena ja tyytyväisenä de Latilille,\nkuninkaan veljen rippi-isälle, josta sittemmin tuli Reinsin arkkipiispa\nja kardinaali. Faucheleventin ihailu kulki niin maita ja mantereita ja\nsaapui lopulta Roomaankin. Me olemme päässeet näkemään silloisen paavin\nLeo XII:n kirjeen eräälle sukulaiselleen, joka oli siihen aikaan paavin\npariisilaisen lähettiläskunnan päällikkönä ja jonka nimi, samoin kuin\nitse paavinkin, oli Della Genga. Siinä kirjeessä tavataan m.m.\nseuraavat rivit: \"Eräässä Pariisin luostarissa näyttää olevan\nerinomainen puutarhuri, joka on pyhä mies ja jonka nimi kuuluu olevan\nFauvent.\"\n\nMutta tämän ihastuksen huminan vienoinkaan leyhäys ei päässyt\ntunkeutumaan Faucheleventin hökkeliin. Fauchelevent oksasteli kaikessa\nrauhassa puitaan, kitki istutuslavojaan ja peitteli meloonikupujaan,\ntietämättä rahtuakaan erinomaisuudestaan ja pyhyydestään. Hänellä oli\nyhtä vähän aavistusta kunniastaan kuin jollakin Durhamin ja Surreyn\nhärällä, jonka kuvan _Illustrated London News_ julkaisee seuraavalla\ntiedonannolla varustettuna: _Sarvikarjan kilpailussa palkittu härkä_.\n\n\n\n\n9.\n\nLoppusanat.\n\n\nCosette oli yhtä vaitelias luostariin jouduttuaan kuin ennenkin.\n\nCosette luuli tietystikin olevansa Jean Valjeanin tytär. Muuten ei hän\nvoinut mitään sanoa, koska hän ei mitään tiennyt, ja vaikka hän olisi\njotakin tiennytkin, ei hän olisi puhunut. Me olemme siitä jo\nhuomauttaneetkin: ei mikään kasvata niin lasta vaiteliaisuuteen kuin\nonnettomuus. Cosette oli saanut kärsiä niin paljon, että hän pelkäsi\npuhua, jopa hengittääkin. Viaton sananen vain oli niin usein ennenkin\nsyössyt hänen niskaansa kokonaisen lumivyöryn! Tuskin oli hän vielä\nennättänyt vähän rauhoittua Jean Valjeanin hoiviin jouduttuaan.\n\nHän tottui verrattain pian luostariin. Vain Katariinaa hänen oli ikävä,\nvaikka hän ei uskaltanut siitä puhua. Kerran hän kuitenkin sanoi Jean\nValjeanille:\n\n\"Isä, jos olisin tiennyt, niin olisin ottanut sen mukaani.\"\n\nLuostarin kasvattina täytyi Cosetten pukeutua oppilaiden pukuun. Jean\nValjean sai toimitetuksi itselleen hänen vanhat vaatteensa. Se oli sama\nsurupuku, jonka hän oli Cosettelle antanut Thénardierin majatalosta\nlähdettäessä. Se ei ollut vielä kovin kulunut. Jean Valjean kätki tämän\npuvun sekä hänen villasukkansa ja kenkänsä kanvertilla ynnä muilla\nluostareissa niin tavallisilla happi-aineilla varustettuina pieneen\nmatkalaukkuun, joka hänen oli onnistunut hankkia. Hän sijoitti tämän\nlaukun tuolille vuoteensa viereen ja säilytti visusti sen avainta.\n\n\"Isä\", kysyi häneltä kerran Cosette, \"mikä se on tuo laatikko tuossa,\njoka tuoksuu niin hyvältä?\"\n\nUkko Fauchelevent hyötyi hyvästä työstään muullakin tavoin kuin\nsaamalla osakseen kunniaa, josta hänellä ei ollut aavistustakaan.\nEnsiksikin oli hän siitä onnellinen. Sitten oli hänellä paljon vähemmän\ntyötä nyt, kun hän oli saanut apulaisen. Ja vihdoin, koska hän oli\nsuuri tupakan ystävä, hyötyi hän herra Madeleinesta siinäkin suhteessa,\nettä hän nyt kulutti kolme kertaa enemmän tupakkaan kuin ennen ja\nnautti siitä tavattomasti enemmän kuin ennen, sillä herra Madeleine\nkustansi kaikki.\n\nNunnat eivät ottaneet Ultimuksen nimeä käytäntöön, vaan sanoivat Jean\nValjeania _toiseksi Fauventiksi_.\n\nJos näillä hurskailla naisilla olisi ollut vähänkin Javertin katseen\nterävyyttä, olisivat he ehkä piankin huomanneet, että jos oli puutarhan\nasioissa poistuttava luostarista, lähti aina vanhempi Fauchelevent, tuo\nijän rasittama, raihnas, ontuva ukko matkaan, eikä koskaan _toinen\nFauvent_. Mutta joko sitten alituisesti Jumalaan tähdätyt silmät eivät\nosaa vakoilla tai pitivät nunnat etupäässä huolta toistensa tekemisistä\nja jättämisistä: he eivät kiinnittäneet siihen vähintäkään huomiota.\n\nMuuten teki Jean Valjean erinomaisen viisaasti pysyessään hiljaa ja\nasemillaan, sillä Javert piti sitä kaupunginosaa silmällä kokonaisen\nkuukauden.\n\nTämä luostari oli Jean Valjeanille kuin pohjatonten syvyyksien\npiirittämä saari. Sen alue oli nyt koko hänen maailmansa. Hän näki\nsiellä tarpeeksi taivasta ollakseen rauhallinen ja tarpeeksi Cosettea\nollakseen onnellinen.\n\nHänelle alkoi jälleen hiljainen, lempeä ja miellyttävä elämä.\n\nHän asui Faucheleventin kanssa samassa hökkelissä puutarhan perällä.\nTässä epäsäännöllisistä kivenjärkäleistä kyhätyssä rakennuspahaisessa,\njoka oli pystyssä vielä v. 1845, oli, kuten tiedämme, kolme\nhuonetta. Näiden huoneiden seinät olivat aivan paljaat, eikä niiden\nkalustuksestakaan ollut juuri tietoa. Parhaan niistä oli Fauchelevent\nJean Valjeanin vastusteluista huolimatta luovuttanut herra\nMadeleinelle. Tämän huoneen seinää koristi, lukuunottamatta\nnauloihinsa ripustettuja kulkushihnaa ja koria vielä kuninkaallinen\npaperiraha -- tai rahapaperi -- vuodelta 1793. Se oli kiinnitetty takan\nyläpuolelle.[6] Tämän vendéelaisen paperirahan oli seinään naulannut\nedellinen puutarhuri, entinen sissi, joka oli taistellut kuninkaan\npuolesta vallankumousta vastaan, joka oli kuollut luostarissa ja jonka\nseuraajaksi virassa Fauchelevent oli päässyt.\n\nJean Valjean työskenteli päivät pääksytysten puutarhassa ja osoittautui\nsiellä erittäin hyödylliseksi. Hän oli muinen ollut puidenkarsijana,\neikä puutarhurin toimi ollut hänelle lainkaan vastenmielinen.\nMuistetaanhan hänen sitäpaitsi olleen selvillä monista oivallisista\nmenettelytavoista ja salaisuuksista kasvien viljelemisessä. Nyt käytti\nhän niitä hyväkseen. Melkein kaikki puut olivat saaneet kasvaa omin\npäin. Hän niitä oksasteli ja hoiteli ja sai ne tuottamaan oivallisia\nhedelmiä.\n\nCosetten oli lupa joka päivä tulla viettämään tunti Jean Valjeanin\nseurassa. Koska sisaret olivat ikäviä ja hän hyvä ja hellä, vertaili\nlapsi heitä toisiinsa ja jumaloi häntä. Määrätyllä hetkellä kiiruhti\nhän juoksujalkaa hökkeliin. Kun hän astui noihin kehnoihin huoneisiin,\ntuntui kuin olisivat kaikki paratiisin sulot lehahtaneet sinne hänen\nmukanaan. Jean Valjeanin sielu kirkastui ja hän tunsi onnensa kasvavan\nsiitä onnesta, jota hän tuotti Cosettelle. Ilo, jonka me muille\naiheutamme, on siitä erinomainen, ettei se muiden heijastusten tavoin\nsuinkaan heikkene, vaan palajaa meihin entistä säteilevämpänä.\nLomahetkinä katseli Jean Valjean kaukaa Cosetten leikkimistä ja\njuoksentelemista ja osasi kyllä eroittaa hänen naurunsa toisten\ntyttöjen naurusta.\n\nSillä nyt nauroi Cosette.\n\nCosetten piirteetkin olivat jonkun verran muuttuneet. Ahdistava\nsynkkyys oli niistä kadonnut. Nauru on kuin aurinko: se karkoittaa\ntalven ihmisen kasvoilta.\n\nVälitunnin loputtua ja Cosetten mentyä jälleen sisään, katseli Jean\nValjean hänen luokkahuoneensa akkunoita ja öisin nousi hän usein\nkatselemaan hänen makuukammionsa akkunoita.\n\nJumalalla on omat tiensä. Samoin kuin Cosette, auttoi luostarikin\nosaltaan piispan työtä vahvistumaan ja syventymään Jean Valjeanissa.\nVarmaa on, että hyveen puolista yksi johtaa ylpeyteen. Sinne vie\npaholaisen rakentama silta. Jean Valjean oli ehkä tietämättäänkin hyvin\nlähellä tätä puolta ja tätä siltaa silloin kun kaitselmus heitti hänet\nPikku Picpusin luostariin. Niin kauvan kun hän oli verrannut itseään\nvain piispaan, oli hän tuntenut itsensä arvottomaksi ja oli nöyrtynyt.\nMutta sitten oli hän alkanut verrata itseään muihin ihmisiin, ja ylpeys\nnosti päätään. Kuka tietää? Hän olisi ehkä lopulta vähitellen päätynyt\nvihaan. Luostari pysähytti hänet tällä kaltevalla pinnalla. Hän näki\nnyt toisen vankeuspaikan. Nuoruudessaan, elämänsä alussa, ja myöhemmin,\naivan äskettäin, oli hän nähnyt ensimäisen, kauhistuttavan, kamalan\npaikan, jonka ankaruus oli hänestä aina ollut oikeuden suurimpia\nvääryyksiä ja lain suurimpia rikoksia. Nyt näki hän rangaistusvankilan\njälkeen luostarin. Ja ajatellessaan, että hän oli ollut vankilassa ja\nettä hän nyt oli niin sanoaksemme luostarin katselijana, alkoi hän\ntuskaisessa mielessään vertailla niitä keskenään.\n\nJoskus nojasi hän lapionsa varteen ja laskeutui hitaasti mietiskelyn\nloppumattomia kiertoportaita alas.\n\nHän muisteli entisiä osatovereitansa ja heidän kurjia olojaan. Heidän\ntäytyi nousta auringon mukana ja tehdä työtä yöhön asti. Heidän tuskin\nannettiin nukkua. He makasivat kehnoilla kenttävuoteilla, joiden patjat\nolivat vain pari tuumaa paksuja, huoneissa, joita lämmitettiin vain\nvuoden kylmimpinä kuukausina. Heidän päässään oli hirvittävät punaiset\nmyssyt. Armosta annettiin heille palttinakaatiot kuumiksi ajoiksi ja\nvillamekot kovien pakkasien varalta. He saivat juodakseen viiniä ja\nsyödäkseen lihaa vain ryhtyessään raskaimpiin töihin. Heillä ei ollut\nenää nimiä, heidät oli merkitty vain numeroilla, ja numeroita,\nkuolleita, tyhjiä numeroita he tavallaan olivatkin. Heidän silmänsä\nolivat aina luodut maahan, he puhuivat hiljaa, heidän tukkansa oli\nleikattu, heitä piestiin, häpeä ympäröi heidät joka taholta.\n\nSitten johtui hän tarkastelemaan niitä olentoja, joita hän nyt joka\npäivä näki silmäinsä edessä.\n\nNäiden olentojen tukka oli myöskin leikattu, heidän silmänsä olivat\nmyöskin aina maahan luodut, he puhuivat myöskin hiljaa, he elivät\nmyöskin, ei suoranaisessa häpeässä, mutta maailman ivailujen esineinä,\nheidän selässään ei keppi tanssinut, mutta heidän hartiansa repeli\nkatumusruoska verille. Heidänkin maailmalliset nimensä olivat\nkadonneet, ja heitä mainittiin vain oudoilla, kummallisilla sanoilla.\nHe eivät saaneet koskaan syödäkseen lihaa eivätkä juodakseen viiniä.\nUsein saivat he olla ruoatta aamusta iltaan. Heidän pukunaan ei ollut\npunaiset liivit, vaan musta villainen käärinliina, joka rasitti kesällä\nja oli talvella liian kevyt, mutta josta ei millään tavalla saanut\nottaa mitään pois ja johon ei millään ehdolla saanut mitään lisätä.\nHeillä ei siis vuodenaikojen mukaan ollut edes palttinapukua eikä\nvillamekkoa. Ja kuusi kuukautta vuodesta oli heidän päällään\nsarssikankainen paita, joka synnytti heissä kuumetta. He eivät asuneet\nkovina pakkasina lämmitettävissä avaroissa huoneissa, vaan kopeissa,\njoihin ei tehty koskaan tulta. He eivät maanneet kahden tuuman\npaksuisilla patjoilla, vaan oljilla. Heidän ei annettu lainkaan\nrauhassa nukkua. Joka yö, raskaan päivätyön jälkeen, oli heidän kesken\nensi unen raukeutta, tuskin ehdittyään silmiään sulkea ja lämmitä,\nherääminen, nouseminen ja lähteminen rukoilemaan jäätävän kylmään,\nsynkkään kappeliin ja polvistuminen kivilattialle.\n\nMäärättyinä päivinä täytyi kunkin vuorostaan olla kaksitoista tuntia\nyhteen menoon polvillaan lattialla tai pitkänään, kasvot maahan\npäin ja käsivarret ristissä. Edelliset olivat miehiä. Nämä olivat\nnaisia. Mitä olivat tehneet nämä miehet? He olivat varastaneet,\nryövänneet, murhanneet, tappaneet. He olivat rosvoja, väärentäjiä,\nmyrkynsekoittajia, murhapolttajia, miehentappajia, isiensäsurmaajia.\n\nMitä olivat tehneet nämä naiset? Eivät mitään.\n\nYhtäällä rosvous, petos, vääryys, väkivalta, raakuus, murha,\nkaikenlaiset pyhyydenraiskaukset, kaikenlaiset tihutyöt. Toisaalla vain\ntuo ainoa: viattomuus.\n\nTäydellinen viattomuus, joka ikäänkuin kohoamistaan kohoaa parempia\nmaailmoita kohti, jota vielä hyve pitelee maassa, mutta jota jo pyhyys\nlähestyttää taivaita!\n\nYhtäällä rikosten tunnustukset, jotka tuskin kuuluvasti puristuvat\nhuulilta. Toisaalla hairahdusten tunnustukset, jotka lausutaan\nvapaasti, lujalla äänellä. Ja mitkä rikokset! Ja mitkä hairahdukset!\n\nYhtäällä ruton saastainen löyhkä, toisaalla kukkien ihana tuoksu.\nYhtäällä siveellinen mädännys, jota vartioidaan tykein ja sotamiehin ja\njoka vähitellen tekee uhreistaan lopun. Toisaalla kaikkien sielujen\nsiveä sytyntä samasta liedestä. Yhtäällä pimeys. Toisaalla hämärä,\nmutta hämärä, jossa valot välähtelevät ja jossa kauniit tähdet\ntuikuttavat.\n\nKaksi orjuuden paikkaa. Toisessa mahdollinen vapautuminen, jokaiselle\ntunnettu lain määräämä rangaistusaika tai sitten pako. Toisessa\nelinkautinen vankeus. Ainoana toivona häämöittää kaukaa tulevaisuuden\ntakaa se vapauden valonhäivä, jota ihmiset nimittävät kuolemaksi.\n\nToisessa pitävät vain kahleet. Toisessa usko.\n\nMitä lähtee toisesta?\n\nSanomatonta kirousta, hammastenkiristelyä, vihaa, epätoivoista\nilkeyttä, raivonkarjuntaa inhimillistä yhteiskuntaa ja irvistelevää\nivaa taivasta vastaan.\n\nMitä lähtee toisesta?\n\nSiunausta ja rakkautta.\n\nJa näissä niin samanlaisissa ja kuitenkin niin erilaisissa paikoissa\ntoimivat nämä molemmat erinäiset ihmisryhmät samaa: harjoittavat\nsovitusta.\n\nJean Valjean ymmärsi varsin hyvin edellisten sovituksen:\nhenkilökohtaisen, omakohtaisen sovituksen. Mutta hän ei ymmärtänyt\njälkimäisten, näiden tahrattomain, viattomain olentojen sovitusta ja\nhän kysyi vavisten itseltään: \"Mitä sovitusta? Mitä sovitusta?\"\n\nÄäni vastasi hänen omastatunnostaan: \"Jumalallisinta kaikista\ninhimillisistä hyveistä: sovitusta toisten puolesta.\"\n\nMe emme suinkaan esitä tässä omia mielipiteitämme, me vain kerromme. Me\nasetumme Jean Valjeanin näkökannalle ja me kuvailemme vain hänen\nvaikutelmiaan.\n\nHän näki edessään kieltäytymyksen korkeimman huipun, kaiken mahdollisen\nhyveen jaloimman saavutuksen; viattomuuden, joka antaa ihmisille synnit\nanteeksi ja sovittaa ne heidän sijastaan; ilomielin kestetyn orjuuden,\ntoivotut kidutukset, halutut kärsimykset sielujen, jotka eivät ole\nsyntiä tehneet, jotta voisivat puhdistaa sieluja, jotka ovat\nhairahtuneet; Jumalan rakkauteen vaipuneen ihmiskunnan rakkauden, joka\nsiitä huolimatta pysyy edellisestä selvästi eroitettuna ja rukoilevana;\nheikkoja, lempeitä olentoja, jotka ovat saaneet osakseen rangaistujen\nkurjuuden ja palkittujen hymyn.\n\nJa hän muisti, että oli uskaltanut valittaa.\n\nUsein nousi hän keskellä yötä kuuntelemaan näiden viattomain, ankaran\ntaakan rasittamain olentojen kiitoslaulua, ja tunsi kylmien väreiden\nkäyvän läpi ruumiinsa ajatellessaan, että ne, joita rangaistus ansiosta\nkohtasi, kohottivat äänensä taivaaseen vain herjatakseen, ja että\nhänkin, kurja, oli näyttänyt nyrkkiä Jumalalle.\n\nOmituinen seikka, joka vaivutti hänet syviin mietteisiin kuin\nkaitselmuksen varoittava kuiskaus: muurin yli kiipeäminen, kaikkien\nesteiden, jopa kuolemankin uhmaileminen, vaikeat ja vaaralliset\nseikkailut, kaiken tämän oli hän tehnyt ja kestänyt päästäkseen pois\ntoisesta sovituksen paikasta ja tullakseen toiseen. Oliko se hänen\nkohtalonsa vertauskuva?\n\nTämä talo oli myöskin vankila ja oli hyvin sen kaamean paikan\nkaltainen, josta hän oli paennut, eikä hän kuitenkaan ollut osannut\nodottaakaan mitään sellaista.\n\nHän näki jälleen rautaportteja, salpoja, ristikko-akkunoita, keiden\npidättimiksi? Enkelien.\n\nSamat korkeat muurit, jotka hän oli nähnyt tiikerien ympärillä, ne näki\nhän nyt taas vuonien ympärillä.\n\nSe oli sovituksen paikka, mutta ei rangaistuksen. Ja kuitenkin oli se\nsynkeämpi, kaameampi ja armottomampi kuin tuo toinen. Näitä neitseitä\nkuritettiin vielä ankarammin kuin noita hirtehisiä. Hyinen, kolea\nviima, viima, joka oli palelluttanut hänen nuoruutensa, puhalsi läpi\nkorppikotkien rautakangin ja salparaudoin suljetun luolan. Mutta viima\nvielä purevampi, vielä hyytävämpi puhalsi läpi kyyhkyslakan. Miksi?\n\nKun hän näitä ajatteli, raukesi kaikki hänessä tämän ylevän salaisuuden\nedessä.\n\nNäissä mietteissä hävisi ylpeys. Hän meni usein itseensä. Hän tunsi\nitsensä heikoksi vaivaiseksi ja vuodatti usein kyyneleitä. Kaikki, mikä\nkuuden kuukauden aikana oli astunut hänen elämäänsä, veti häntä piispan\nhurskaiden neuvojen puoleen. Cosette rakkauden, luostari nöyryyden\nvoimalla.\n\nJoskus iltaisin, hämärissä, hetkellä, jolloin puutarha oli tyhjä,\nnähtiin hänet polvillaan keskellä kappeliin päättyvää lehtokujaa, saman\nakkunan edessä, josta hän luostariintulo-yönään oli kurkistellut\nkappeliin, kääntyneenä suuntaan, missä hän tiesi sovitusta harjoittavan\nsisaren makaavan pitkänään rukoilemassa. Hänkin rukoili, näin\npolvistuneena tämän sisaren eteen.\n\nNäytti kuin ei hän olisi uskaltanut polvistua suoraan Jumalan eteen.\n\nKaikki, mikä häntä ympäröi, tämä rauhallinen puutarha, nämä tuoksuvat\nkukat, nämä iloisesti huudahtelevat lapset, nämä vakavat hurskaat\nnaiset, tämä hiljainen luostari, kaikki tekivät häneen syvän\nvaikutuksen, ja vähitellen astui hänen sieluunsa tämän luostarin\nhiljaisuus, näiden kukkien tuoksu, tämän puutarhan rauha, näiden\nnaisten hurskas vakavuus, näiden lasten iloisuus. Ja sitten hän\najatteli, että kaksi Jumalan taloa oli ottanut hänet hoimiinsa kahtena\nhänen elämänsä ratkaisevana hetkenä, yksi silloin kun kaikki portit\nhäneltä sulkeutuivat ja kun inhimillinen yhteiskunta työnsi hänet\nluotaan, toinen silloin kun inhimillinen yhteiskunta alkoi häntä\njälleen vainota ja kun rangaistusvankila oli uudelleen avautumassa; ja\nettä hän ilman ensimäistä olisi vaipunut jälleen rikoksiin ja ilman\ntoista kärsimyksiin.\n\nKoko hänen sydämensä suli kiitolliseksi, ja hän tunsi rakkauden voiman\npaisuvan itsessään yhä väkevämmäksi.\n\nUseampia vuosia kului näin. Cosette kasvoi.\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] Walter Scott, Lamartine, Vaulabelle, Charras, Guinet, Thiers.\n\n[2] Kirjoitus kuuluu seuraavasti:\n\n            D.O.M.\n      Tässä Murskaantui\n      Tapaturman Kautta\n      Kuormavaunujen Alle\n        Herra Bernard\n       De Brye Kauppias\n      Brüsselistä (epäselvä) Päivänä\n           Helmikuussa 1637.\n\n[3] _Splendid!_ oli hänen sanansa.\n\n[4] Lopetetun taistelun, päätetyn päivätyön, korjatut erehdykset, mitä\nsuurimmat seuraavaksi päiväksi varatut menestymismahdollisuudet, kaikki\nhävitti silmänräpäyksen mieletön pakokauhu. (_Napoleon, Saneluja S:t\nHelenasta_.)\n\n[5] Oksilla riippuu kolme eriarvoisten ansioiden ruumista:\n    Dismas ja Gesmas, välissä on jumalainen valtias.\n    Dismas etsii korkeuksia, Gesmas, onneton mies, alhaisimpia seutuja;\n    korkein valtias vapahtaa meidät ja meidän tekomme.\n    Jos toistat nämä säkeet, et menetä esineitäsi varkauden kautta.\n\n[6] Paperirahassa luki: Katolilainen ja kuninkaallinen armeija.\nKuninkaan nimessä. Kymmenen livren vaihtokelpoinen maksu-osoitus\nsotajoukolle hankituista tavaroista. Lunastetaan rauhan tultua. Sarja\n3. N:o 10390. Stofflet.\n\n\n\n"]