[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fHM0btNnaX64rFUPtLs_DhHpYD0hR7PebRQGWGqukX3A":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},793,"Novelleja Decameronesta","Boccaccio, Giovanani",1313,1375,"793-boccaccio-giovanni-decamerone-valikoima","793__Boccaccio_Giovanni__Decamerone_(valikoima)",null,"novelli",[],[15],"klassikot","fi",1353,1914,72130,434824,false,47886,[24,25,26,27],"Allegories","Frame stories","Plague -- Europe -- History -- Fiction","Storytelling -- Fiction",[29,30],"Classics of Literature","Short Stories","\"Novelleja Decameronesta\" by Giovanni Boccaccio is a collection of one hundred tales written between 1349 and 1353. During the devastating Black Plague in Florence, ten young friends—seven women and three men—flee to the countryside. There, they pass their time with songs, dances, and storytelling. Each day, they elect a leader who chooses a theme, and each member tells a tale inspired by it. Through these stories, Boccaccio paints a vivid portrait of fourteenth-century society, blending aristocratic ideals with merchant values. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Lehtonen, Joel",319,"Valikoima 1300-luvulla kirjoitettuja italialaisia pienoiskertomuksia. Novellit esittelevät ihmiselämän moninaisuutta, nokkeluutta ja inhimillisiä heikkouksia. Kertomukset ovat osa laajempaa kehystarinaa, jossa nuoret pakenevat ruttoa maaseudulle viettämään aikaa tarinoiden.","'Novelleja Giovanni Boccaccion Decameronesta' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 793. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","NOVELLEJA GIOVANNI BOCCACCION DECAMERONESTA\n\nKirj.\n\nGiovanni Boccaccio\n\n\nSuom. Joel Lehtonen\n\nEsipuheen kirj. Werner Söderhjelm\n\nSuomennostyön on teettänyt Suomalaisen kirjallisuuden edistämisrahaston\nvaroilla rahaston toimikunnan kaunokirjallinen osasto.\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1914.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nGiovanni Boccaccio ja hänen Decameronensa, kirj. _Werner Söderhjelm_.\n\nEnsimäinen päivä.\n\n   Ensimäinen kertomus.\n   Kolmas kertomus.\n   Seitsemäs kertomus.\n\nToinen päivä.\n\n   Ensimäinen kertomus.\n   Toinen kertomus.\n   Neljäs kertomus.\n   Viides kertomus.\n   Kahdeksas kertomus.\n   Yhdeksäs kertomus.\n\nKolmas päivä.\n\n   Kolmas kertomus.\n   Kahdeksas kertomus.\n\nNeljäs päivä.\n\n   Ensimäinen kertomus.\n   Toinen kertomus.\n   Seitsemäs kertomus.\n   Kymmenes kertomus.\n\nViides päivä.\n\n   Ensimäinen kertomus.\n   Toinen kertomus.\n   Kahdeksas kertomus.\n   Yhdeksäs kertomus.\n\nKuudes päivä.\n\n   Neljäs kertomus.\n   Kuudes kertomus.\n   Kymmenes kertomus.\n\nSeitsemäs päivä.\n\n   Neljäs kertomus.\n\nKahdeksas päivä.\n\n   Kolmas kertomus.\n   Kuudes kertomus.\n\n Yhdeksäs päivä.\n   Ensimäinen kertomus.\n\nKymmenes päivä.\n\n   Kolmas kertomus.\n   Yhdeksäs kertomus.\n   Kymmenes kertomus.\n\n\n\n\nGiovanni Boccaccio ja hänen Decameronensa.\n\n\nBoccaccio on luonut taiteellisen kertomakirjallisuuden, on ensimäisenä\nantanut elävälle elämälle sijan kirjallisuudessa, ollut tienraivaajana\nrenessanssin elämänhalun ja ihmistuntemisen ilmaisemiselle sekä\nensimäisenä asettanut realismin, luonnonmukaisuuden, kertomarunouden\nvarsinaiseksi pohjaksi; hän on sen lisäksi ensimäisenä antanut\nitalialaiselle proosatyylille sen taiteellisen varmuuden. Siinä\nlyhyesti hänen merkityksensä ja hänen maailmanmaineensa syyt.\n\nDante oli ennustanut renessanssia, kooten Jumalaiseen näytelmäänsä\nikäänkuin supistetun kuvan keskiajan aatemaailmasta, mutta samalla\nmonin muodoin viitaten eteenpäin. Petrarca ja Boccaccio aloittavat\nrenessanssin, kumpikin innostuneesti antautuen klassillisten\nkirjailijain tutkimukseen ja humanismin palvelukseen, edellinen sen\nohessa luoden uudenaikaisen lemmenrunouden ja isänmaallisen lyriikan,\njälkimäinen taas kertomarunouden.\n\nGiovanni Boccaccio syntyi 1313, luultavasti syksyllä. Hänen isänsä oli\nfirenzeläinen kauppias, äitinsä kotoisin Parisista, naimaton mutta\nmuuten tuntematon, todennäköisesti jonkun ylhäisemmän ranskalaisen\nporvarin tytär, johon Boccaccino (Boccaccio vanhempi) asiamatkalla\nRanskan pääkaupunkiin oli tutustunut ja jonka hän sitten oli jättänyt:\ntyttö kuoli luultavasti nuorena, ja siten Boccaccio jo pienokaisena\njoutui isänsä haltuun.\n\n[Äskettäin on eräs ranskalainen oppinut, Henri Hauvette, Boccaccion\nsyntymän kuusisatavuotispäivän johdosta julkaissut hänestä elämäkerran,\njoka on omistettu \"sen tuntemattoman parisilaisen naisen muistolle,\njoka v. 1313 antoi elämän Boccacciolle\". Kirjassaan tekijä on\nmenestyksellä koettanut osoittaa mitä gallialaista perintöä B:n äiti\noli pojalleen jättänyt.]\n\nIsä meni kohta sen jälkeen naimisiin; hän ei näytä enemmän kuin\näitipuolikaan miellyttäneen poikaa, joka myöhemmin kirjoittaa\nkodistaan: \"siellä ei koskaan naureta, taikka ainakin hyvin harvoin;\ntalo on pimeä ja kolkko; kylmän, kovan ja ahneen ukon epämiellyttävä\nnäky vaivaa minua alati\". Kuusi vuotta hän oli, koulua käytyään,\nkauppamiehen opissa, mutta kun tämä oli hänelle vastenmielistä, salli\nisä hänen opiskella oikeustiedettä, jotta hän pääsisi asianajajaksi,\nmikä ammatti kaupan jälkeen oli tuottavin. Tätä varten lähetettiin\nnuori Boccaccio Napoliin. Siellä kävi olo hänelle kylläkin hankalaksi,\nisän taloudellinen asema kun ei millään lailla ollut loistava, ja\nBoccaccio sai jo nyt kärsiä samaa, mikä tuli häntä vaivaamaan koko\nhänen ikänsä, nimittäin köyhyyden ja puutteen huolia. Mutta sen sijaan\ntarjosi Napoli hänelle sielun ja taideaistin ravintoa mitä runsaimmassa\nmäärin. Hovi oli ranskalainen, täynnä oppineita ja runoilijoita, ja\nkuningas itse, Robert d'Anjou, oli viisas filosofi sekä tieteeseen ja\ntaiteeseen innostunut. Näihin Ranskasta ja Provencesta tulleihin\nvaikutuksiin yhtyi vaikutuksia Itämaista, joiden kanssa Napoli oli\nvilkkaassa kauppayhteydessä, kreikkalainen traditsioni muinaisilta\najoilta, joka vieläkin painoi leimansa elämän hienoihin tapoihin, sekä\neteläisen hehkuvan luonnon keskellä kehittynyt iloinen maailmankatsomus\nja elämänhalu. Boccaccio joutui kohta seurustelemaan nuoren aateliston\nkanssa, sillä hänen henkiset lahjansa, hänen miellyttävä olentonsa,\nhänen pienet kokeensa kirjallisuuden alalla olivat hänelle parempana\nsuosituksena tähän piiriin kuin mikään aineellinen rikkaus olisi\nollut. Ja sitten hän yhtäkkiä joutui lemmen pauloihin. Eräänä\npääsiäislauvantaina hän kohtasi kirkossa -- niin hän itse kertoo --\nylevän, kauniin naisen, johon heti tulisesti rakastui. Tämä kohtaus\nmuistuttaa liiaksi Petrarcan kertomusta hetkestä, jolloin hän ensi\nkerran näki Lauran, voidaksensa olla herättämättä meissä epäilyksiä.\nMutta pääasiassa juttu sentään on totuudenmukainen. Naisesta ei\nkuitenkaan ole päästy selville: tavallisesti väitetään, että hän oli\nitse kuninkaan avioton tytär, Maria d'Aquino, mutta tämä otaksuma ei\nole varmojen tietojen tukema. Täydellä varmuudella tiedetään\nvain, että hän oli hienoa sukua, naimisissa ja alussa Boccacciolle\nniin suopea kuin tämä suinkin voi toivoa, mutta että hän sitten\njätti runoilijan. Onnensa ja huolensa on Boccaccio kuvannut\nnuoruudenteoksissaan, jotka ovat joko runomuotoisia tahi suorasanaisia\npieniä romaaneja, usein liiaksikin noudattaen vanhaa mallia kaikkine\nvertauskuvineen ja mytologisine aineksineen. Yksi näistä on kumminkin\nerityisesti mainittava: proosaromaani _Fiammetta_, jolla on suuri\nkirjallishistoriallinen merkitys, siinä kun ensi kerran annetaan\nseikkaperäinen psykologinen kuvaus sielun ja tunteiden vaihteista\nihmisen rakkauselämässä ja niiden ulkonaisista ilmauksista. Tätä\nkirjaa vaivaavat, niinkuin muitakin Boccaccion nuoruudentuotteita,\nliian monet taruopilliset poikkeukset aineesta, toistamiset ja muut\npitkäveteisyydet, mutta siinä on todellisuutta ja intohimoa siksi\npaljon, että sen voi sanoa viittaavan suoranaisesti uuden ajan\nintohimoisimpiin rakkauden analyyseihin, sellaisiin kuin Goethen\n_Wertheriin_. Fiammetta on jalosukuinen napolilainen nainen, Panfilo\nnuori firenzeläinen kauppias, he rakastavat toisiansa sieluineen ja\nruumiineen, Panfilo matkustaa pois, luvaten palata, mutta ei tulekaan\ntakaisin, ja Fiammetta saa kuulla hänen rakastavan toista naista ja\nantautuu epätoivoon. Tämä pieni toiminta on esitetty erinomaisella\ntaidolla: Boccaccion käyttämät keinot, näyttääkseen rakastavan\nmielialoja eri puolilta, muistuttavat kerrassaan uudenaikaisia\npsykologisten romaanien tyylitemppuja, ja ylipäänsä on harvoin\nmaailmankirjallisuudessa naisen rakkauselämän onnea, levottomuutta ja\ntuskia yhtä liikuttavasti kuvattu. Aivan uudenaikainen ja inhimillinen\non myöskin Boccaccion kuvaus Fiammettan miehestä: hiljainen,\nkunnollinen, kaikin puolin kelpo olento, joka hellästi pitää huolta\nvaimostaan, kun tämä sairastuu lemmenhuoliinsa, eikä aavista mitään\npahaa. Mutta kirja ei olisi aikansa lapsi, jollei siinä myöskin\ntavattaisi puhtaita renessanssipiirteitä, kuten esim. seuraava,\nensimäisessä kirjassa esiintyvä kuvaus Fiammettan unesta, jonka on\nsyystä sanottu muistuttavan jotakin Botticellin freskomaalausta: \"Ja\ntämän ilon täyttämänä, jonka pidin vain omanani, olin istuvinani\nvihreässä ruohossa niityllä, jota auringonsäteiltä suojeli äsken\nlehteen puhjenneitten puitten antama varjo. Ja valkeilla käsilläni\npoimin erilaisia kukkia, joista koko kenttä loisti kirjavanaan, kokosin\nniitä hameeni laskoksiin ja valitsin niistä yhden toisensa perästä\nsitoakseni itselleni kauniin seppeleen ja sillä koristaakseni päätäni.\nJa siten somistettuna, niinkuin Proserpina, kun Pluto hänet ryösti\nhänen äidiltään, nousin ja vaelsin laulaen eteenpäin kautta nuoren\nkevään.\" -- Vielä on lisättävä tämän romaanin ansioihin, että se\non täynnä eläviä pikkukuvia Napolin tavoista ja kertomuksen\ntapahtumapaikoilta, jotka suuresti enentävät todellisuusvaikutusta ja\nnekin puolestaan tekevät kirjasta realistisen suunnan edelläkävijän.\n\nUseimmat näistä Boccaccion ensimäisistä teoksista kirjoitettiin\nvalmiiksi Firenzessä, jonne hänen isänsä oli hänet kutsunut takaisin\n1340 vuoden loppupäivinä. Siellä hän nyt eli muutamia vuosia, hyvin\ntyytymättömänä sekä julkisiin että yksityisiin oloihin, ja etupäässä\nkirjoitellen sekä lukien vanhoja klassikkoja. Hän tekee pieniä matkoja,\nmuutamien kirjallisuutta harrastavien pikkuruhtinaitten luo, jotka\nkutsuvat hänet vieraakseen, mutta 1348 hän jälleen on Napolissa,\npalaten sieltä kuitenkin jo kahden vuoden kuluttua, isänsä kuoleman\njohdosta. Tällöin, 1350, hän ensi kerran kohtaa Petrarcan Firenzessä ja\nsolmii suuren humanistin ja runoilijan kanssa ystävyyden liiton, joka\non kestävä kuolemaan asti. Oppineisuutensa ja kaunopuheisuutensa vuoksi\nkäytetään häntä Firenzen lähettiläänä sekä valtiollisissa että muissa\nasioissa, ja niin käy hän nyt muun muassa Petrarcan luona Paduassa\nsaadakseen hänet muuttamaan Firenzeen, missä hänelle tarjotaan loistava\npaikka; hän käy Tyrolissa, Baijerin herttuan luona, vieläpä paavinkin\ntykönä Avignonissa. Tähän aikaan hän myös kirjoittaa _Decameronensa_,\nerään _Corbaccio_ (Korppi) nimisen vihlovan satiirin naisia vastaan --\njohtuen siitä, että hän oli joutunut erään nuoren ja kauniin lesken\nnarrattavaksi -- sekä latinankielisiä runoja ja historiallisia teoksia,\nja alkaa laatia Danten elämäkertaa. Hän ylläpitää kirjeenvaihtoa\nPetrarcan kanssa, nuhtelee häntä m.m. kovasti siitä, että hän oli\nantautunut Milanon itsevaltiaan Viscontin palvelukseen, mutta käy häntä\ntervehtimässä ja ryhtyy hänen neuvostaan sekä erään kreikkaa osaavan\nkalabrialaisen, Leontius Pilatuksen, avulla toimenpiteisiin saadaksensa\nHomeroon käännetyksi latinankielelle. -- Kauniin todistuksen näitten\nmolempien nerojen ystävyydestä antaa pari kirjettä, jotka vaihdettiin\nheidän keskensä erään omituisen tapauksen johdosta. Vuoden 1362 alussa\nkävi Boccaccion luona eräs salaperäinen henkilö nimeltä Ciani, joka\nsanoi tuovansa sanan äsken kuolleelta pyhältä Pietro Petronilta: tämä\noli näyssä nähnyt taivaan ja helvetin aukeavan ja Jumalan tuomioiden\nlankeavan ankarina eräiden syntisten ihmisten päälle, joita Cianin nyt\npiti valmistaa pikaiseen kuolemaan, jolleivät he kääntyisi. Yksi niistä\noli Boccaccio, ja hänen piti muka heti luopua runoudesta, s.o. lakata\ntutkimasta pakanallisia runoilijoita. Boccaccio -- joka itse äsken oli\nniin purevalla tavalla kuolemattomassa novellikokoelmassaan ivaillut\nmunkkien taikauskoa -- oli vielä siksi paljon keskiajan lapsi, että\npelästyi: kuoleman kuva se häntä säikähdytti, sillä kaikessa\nköyhyydessään hän rakasti hartaasti elämää eikä lainkaan ollut\ntaipuvainen siitä luopumaan. Onneksi hän kuitenkin kirjoitti\nPetrarcalle, ennenkuin ryhtyi mihinkään päätökseen kummallisen viestin\njohdosta. Petrarcan vastaus, joka on säilynyt ja jossa Boccaccion\nkirjeen sisällys on toistettu, on monessa suhteessa merkillinen. Se\nantaa meille ennen kaikkea erinomaisen kuvan ystävysten luonteiden\nerilaisuudesta, todistaen kuinka paljon etevämpi Boccacciota Petrarca\noli arvostelukykyyn nähden. Tyynesti ja isällisesti hän neuvoo\nystäväänsä, niinkuin malttamatonta ja hermostunutta lasta. Jos Jeesus\nKristus on puhunut, hän sanoo, niin se tosiaankin on suuri asia. Mutta\nkysymys on juuri, onko hän puhunut. Moni sanoo nähneensä Kristuksen,\neikä se ole totta. Mitä tämä sanansaattaja on julistanut? Meidän pian\ntapahtuvan kuolemamme. Mutta senhän jokainen tietää, että elämä on\nlyhyt. Ja mitä tulee opintoihin, älkäämme antako tietämättömien\nneuvojen eikä oman lähestyvän loppumme vieroittaa itseämme niistä.\nPetrarca luettelee laajasti muitakin syitä, joitten pitäisi saattaa\nhänen ystävänsä järkiinsä, ja pyytää lopulta häntä tulemaan luoksensa\nasumaan.\n\nBoccaccio rauhoittui eikä myynyt kirjojaan, niinkuin oli uhannut tehdä,\neikä myöskään muuttanut Petrarcan luo. Muitakin tarjouksia astua\nkorkeitten herrojen palvelukseen hän hylkäsi, pidättäen itselleen\ntäyden vapautensa. Kerran, kun häntä houkuteltiin Napoliin, missä hän\nniin hyvästi oli viihtynyt, hän kuitenkin antoi myöten, mutta\nkärsittyään aivan toista kohtelua kuin mitä oli odottanut hän palasi\nsieltä viettäen ensin kolme kuukautta Petrarcan luona Veneziassa ja\nvetäytyen sitten sukunsa pieneen kotikaupunkiin, Certaldoon, missä hän\nnyt viipyi aina vuoteen 1365, jolloin Firenzen kaupunki taasen kysyi\nhänen palveluksiaan. Hänet lähetettiin uudelleen Avignoniin\nneuvottelemaan paavin palaamisesta Italiaan, ja kun tämä oli\ntapahtunut, kävi hän Firenzen puolesta tervehtimässä paavia Roomassa\n1367. Vielä kerran sai hänet etelän vetovoima asettumaan Napoliin,\nmuutamien vanhojen ystävien luokse, mutta 1371 hän päätti lopullisesti\nasettua Certaldoon. Siellä hän viettikin rauhassa parisen vuotta,\nkunnes Firenzen hallitus 1373 antoi hänelle kunniakkaan tehtävän tulla\ntulkitsemaan Danten Jumalaista näytelmää niiden pojille, joista\nrunoilija vitsoen tahi ylistäen oli laulanut. Mutta kun sairaus, joka\njo oli ahdistanut häntä kovasti Certaldossa, kävi yhä rasittavammaksi\nja kun sen ohessa koko yritys kohtasi vastustusta -- sillä muutamat\npitivät kuolemansyntinä, että ollenkaan kajottiin Danten pyhiin\nsanoihin -- niin Boccaccio itse alkoi pelätä, että oli ryhtynyt liian\nsuureen tehtävään ja että sairautensa oli annettu hänelle\nrangaistukseksi siitä. Hän luopui muutaman kuukauden kuluttua\nselittäjäntoimestaan, pyytäen anteeksi että oli siihen ollenkaan\nruvennut.\n\nYksinäinen ja ikävä oli nyt sairaan vanhuksen elämä Certaldossa.\nLokakuulla 1374 hänet saavutti täällä tieto Petrarcan jo heinäkuulla\ntapahtuneesta kuolemasta -- siinä määrin oli Boccaccio unohdettu,\netteivät firenzeläiset ystävät edes muistaneet toimittaa hänelle tätä\nsurusanomaa aikaisemmin. Petrarca oli määrännyt ystävälleen\nannettavaksi viisikymmentä kultafloriinia (n. 2,400 markkaa), jotta\ntämä voisi \"hankkia itselleen lämpimän talvitakin\". Liikutettuna ja\nkiitollisena Boccaccio muisteli niitä suloisia hetkiä, joita he olivat\nyhdessä viettäneet. Joulukuun 21 p. 1375 hänkin vihdoin pääsi\nvaivoistaan vapaaksi. Firenzen valtiokansleri, Colluccio Salutati, itse\nkuuluisa humanisti, valitti, että nyt kaunopuheisuuden molemmat suuret\nvalot olivat sammuneet, ja sanoi Boccacciosta, ettei ollut koskaan\nnähnyt rakastettavampaa ihmistä kuin herra Giovanni oli.\n\nMillainen Boccaccion suhde hänen loppuiällään oli hänen nuoruutensa\nteoksiin, käy ilmi siitä, että hän v. 1373 kirjoittaa eräälle nuorelle\nystävälleen ja hyväntekijälleen, joka aikoi mennä naimisiin, että tämä\npidättäisi talonsa naisia lukemasta _Decameronea_, joka nuorissa,\npuhtaissa sydämissä voisi saada aikaan mitä pahimpia tuhoja; vielä\nenemmän siitä, ettei hän koskaan Petrarcalle puhunut tästä teoksesta:\naivan sattumalta Petrarca sai sen myöhään käsiinsä ja käänsi latinaksi\nGriselda-jutun (X, 10), osoittaaksensa ettei ollut suuttunut siitä,\nettä ystävänsä oli moisen teoksen kirjoittanut! -- Tosiasiassa oli tuo\nPetronin 1362 lähettämä sana Boccaccioon vaikuttanut, niin että hän\nsiitä lähtien alkoi katua entistä elämäänsä ja tuotantoansa, ja kun hän\nloppuiällään, sairauden sekä puutteen vaikutuksille herkkänä, yhä\nenemmän taipui uskonnollisiin ja moraalisiin mietelmiin, ei siis ollut\nkumma, että hän varsinkin _Decameroneansa_ piti miltei rikoksellisena\ntekona.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa kuitenkin on juuri tämä novellikokoelma ainoa Boccaccion kirjoista,\njoka on säilyttänyt hänen nimensä läpi aikojen ja asettanut hänet\nmaailmankirjallisuuden suurmiesten joukkoon.\n\nPuhuessaan ystävälleen sen moraalisista heikkouksista Boccaccio sanoi\nsaman, minkä tuhannet ovat hänen jälkeensä sanoneet. Kokoelmassa on,\nsitä ei käy kieltäminen, sellaisia kertomuksia, jotka eivät ainoastaan\naiheensa puolesta ole enemmän kuin arveluttavia, vaan myöskin niissä\nkäytetyn kielen tähden ovat katsottavat epämiellyttävän rivoiksi. Mutta\nmeidän tulee muistaa, että nämä jutut olivat pelkän huvin vuoksi\nkirjoitetut: kaikki aiheesta johtuneet tilanteet esitetään niissä joko\nhullunkurisessa taikka ivallisessa valossa, eikä Boccaccio koskaan\nollut ajatellut, että niitä voisi käsittää epäsiveyden yllyttäjiksi,\nennenkuin edellämainitut seikat saivat hänen omantuntonsa\nrauhattomaksi. Hyvänä todisteena siitä on, että hän omisti ne naisten\nluettaviksi, \"kun heitä vaivasi lemmenkaiho eikä heillä, kuten\nmiehillä, ollut muita keinoja poistaaksensa mielensä huolet\", ja vielä\nparempana se, että hän antaa naisten niitä kertoa. Tähän aikaan ja\npaljoa myöhemminkin oli, se muistettakoon tätä puolta ajatellessa,\nkäsitys siitä, mitä käy sanominen ja mitä ei, aivan toisenlainen kuin\nuudempina aikoina; ja onhan meillä kuudenneltatoistakin vuosisadalta\nesimerkki eräästä ylhäisestä, ylevämielisestä, vieläpä sangen\nhurskaastakin naisesta -- tarkoitan Margaretaa, Navarran kuningatarta\n-- joka, kirjoittaessaan sarjan novelleja Boccaccion malliin, käsitteli\naiheita ja käytti lausetapoja, jotka panisivat rohkeimmankin meidän\naikamme naisen punastumaan.\n\nMissään tapauksessa nämä tällaiset kertomukset eivät muodosta kokoelman\npääasiallista sisällystä, kuten usein luullaan, eivätkä edes\nlukumäärällään voita muita, niitä kun on vain kolmisenkymmentä. Muuten\non _Decameronen_ sisällys mitä kirjavinta laatua, ulottuen\njokapäiväisten temppujen ja ilveilyjen kuvauksista -- niinkuin\nkahdeksantena päivänä kerrotut, joista kaksi, VIII, 3 ja VIII, 6, on\ntähän käännöskokoelmaan otettu -- aina sellaisiin asti, mitkä, kuten\nviimeinen kertomus Griseldasta (X, 10), käsittelevät miltei\nuskomattoman jaloja ja ihanteellisia tekoja. Näitten rajojen välille\nmahtuu sitten eri vivahduksia melkein yhtä paljon kuin novelleja on.\nSiinä on sellaisia hullunkurisia seikkailuja kuin Andreuccion, joka\nsaapuu Napoliin ostaaksensa hevosia ja palaa sieltä paljaaksi\nkarsittuna, mutta sormessaan erään korkean kirkonmiehen rubiinisormus,\neriskummallisella tavalla saatu (II, 5); siinä on hämmästyttäviä, mutta\ntodellisuudesta tuskin paljonkaan poikkeavia juttuja tekopyhyydestä\nsekä ihmisten taipuvaisuudesta uskomaan kaikenlaista, mitä uskonnon\nnimessä heille luulotellaan (I, 1, VI, 10); siinä on sellaisia\nsyvämietteisiä kertomuksia kuin vertauskuva kolmesta sormuksesta\n(I, 3), joka jo Boccaccion käsittelemänä tarkoittaa eri uskontojen\nsamanvertaisuutta ja jota sittemmin Lessing niin valtavasti ja\nkauniisti on käyttänyt draamassaan _Nathan der Weise_. Ja tällaisten\nrinnalla on romanttisen mielikuvituksen taikka historiallisen tarinan\nantamia aiheita, jotka esittävät liikuttavia kohtauksia ihmiselämästä,\nuhrautuvaa rakkautta ja ystävyyttä, hyveen lopullista voittoa ja\nkaikista vastuksista selviämistä, joita käsitellessään Boccaccio voi\nosoittautua yhtä syväksi ja myötätuntoiseksi sielun tutkijaksi, kuin\nhän leikillisissä kuvauksissaan on näyttäytynyt tarkaksi todellisuuden\nhavaitsijaksi. Muistutan novelleja Antwerpenin kreivistä (II, 2),\nGhismondan traagillisesta kohtalosta (IV, 1), Federigon haukasta (V,\n9), mainitakseni ainoastaan kuuluisimmat, jotka ovat seuraavassa\nsuomennettuina. Mutta Boccaccion romantiikka menee vielä pitemmälle: se\npanee hänet kertomaan sulttaanin hovista ja mutkallisista seikkailuista\nmaalla ja merellä, itämaalaisten romaanien tapaisesti (II, 9, V, 1, V,\n2, X, 9); se antaa hänen käyttää lemmenjuomia (II, 8) ja esittää Danten\nsuuren teoksen tapaan erään jutun, jonka ytimenä on hourailevalle\nmielikuvitukselle esiintyvä näky (V, 8). Useimmat näistä kertomuksista\novat rakkausjuttuja, sillä rakkaus ja kaikki sen vaiheet,\nkoomillisimmista traagillisimpiin asti -- siinä on oikeastaan koko\n_Decameronen_ sisällys, ja harvat ovat ne kertomukset, joissa sitä ei\njossakin muodossa olisi. Mutta yhtä räikeästi kuin Boccaccio on voinut\ntuoda ilmi sukupuolien säädyttömimmät suhteet, yhtä hienosti hän on\ntiennyt ylistää rakkauden runollisuutta, sen voimaa ja valtaa (lisään\ntässä suhteessa vielä viittauksen novelliin IV, 7).\n\n_Novelli_ eli pieni, yksinkertainen kertomus, johon ei mahdu\nmutkallista juonta eikä suurta henkilöjoukkoa, on kotoisin Itämaista,\nmissä se, tarkoitusperältään tavallisesti moraliseeraavana, oli\naikaiseen saavuttanut erinomaisen suosion. Sieltä se siirtyi\nLänsimaihin, anastaen itselleen sijan keskiajan latinalaisessa,\nprovensaalisessa ja italialaisessa kirjallisuudessa, käyttäen sekä\nlainattuja että omintakeisia aiheita, mutta aina pysyen muodon suhteen\n-- myöskin tämän ollessa runomitallinen -- yksinkertaisena ja\nvarsinaista taiteellista käsittelyä kaipaavana. Tästä alkuperäisestä\nnovellikirjallisuudesta on Boccaccio viljalti lainannut aiheita, mutta\naina muovaillen ne miltei tuntemattomiksi henkilökohtaisella ja\ntaiteellisella käsittelykyvyllään.\n\nMyöskin mitä novellien ulkonaiseen näyttämöllepanoon -- jos niin saa\nsanoa -- tulee, hän seuraa itämaalaisia malleja. Oli näet tavallista,\nettä tällaiset kertomukset asetettiin kehyksen sisään: pantiin joku\ntahi jotkut henkilöt määrätyssä tilanteessa niitä kertomaan. Noudattaen\ntätä tapaa Boccaccio keksi novelleilleen seuraavan kehyksen. Siihen\naikaan, jolloin Itämaista tullut rutto v. 1348 raivosi Italiassa,\nsattui, kertoo hän, seitsemän nuorta naista tapaamaan toisensa eräässä\nFirenzen kirkossa; he päättivät paeta kaupungista pois, ja kolme nuorta\nherraa, heidän tuttujaan, liittyy heidän seuraansa. Fiesolen\nkukkuloilla he sitten elävät huoletonta elämää siromuotoisessa\npalatsissa ja puutarhan kukkivalla nurmella, missä suihkulähde solisee,\nja kertovat vuorotellen toisilleen novelleja kymmenen päivän kuluessa,\nkymmenen kertomusta päivää kohti, ja lopettaen aina \"ballatalla\",\nlaululla. Rohkeimmat kertomukset eivät suinkaan aina lähde miesten\nsuista ... mutta nämä seitsemän naista ovat muuten hyvin kasvatettuja\nja viehättäviä; he punastuvat väliin rivouksista, mutta nauravat\nuseimmiten ilman minkäänlaista tekopyhyyttä niiden lystillisyyksille.\n\nMelkein puolet näistä Boccaccion novelleista perustuvat kirjallisiin\nlähteisiin. Mutta, kuten jo huomautin, esikuvat ovat täydellisesti\nmuuttuneet, tekijän henki on niihin puhaltanut aivan uutta elämää, ja\nsilloin on tosiasiassa hyvin vähän merkitsevää, mistä hän on ensimäisen\nsysäyksensä saanut. Pääasia on, minkä persoonallisen leiman hän on\nniihin painanut ja miten hänen taiteensa niissä ilmenee. Kaikkialla\novat alkuperäisten kertomusten verettömät henkilöt muuttuneet eläviksi\nolennoiksi, vieläpä tyypeiksi, joiden inhimilliset ominaisuudet eivät\nsuinkaan ole yksistään renessanssiajan italialaisille kuvaavia.\nKaikkialla on alkuperäinen yksinkertainen juoni muuttunut vilkkaaksi\nelämän kuvaksi, missä ihmiset häärivät silmiemme edessä niinkuin\ntodellisuuden näyttämöllä, puhellen ja nauraen, valittaen ja\nhuokaillen, niin että olemme kuulevinamme heidän ääniänsä. Samalla\nlailla hän on käsitellyt niitä aineksia, jotka hän sai kansantajuisista\ntaikka paikallisista traditsioneista. Niistä hän on luonut kuvauksia\naikansa elämästä tapoineen, ympäristöineen, tekoineen, vieläpä\npukuineen ja liikkeineen, jotka opettavat meitä mitä perusteellisimmin\ntuntemaan neljännentoista vuosisadan jokapäiväistä elämää Italiassa.\nMutta suurin hänen taiteensa on kuitenkin silloin, kun hän satiirinsa\nkoko voimalla ruoskii taikka hienolla ivallaan naurettavaksi\nkääntää henkilöitä ja oloja, joissa hänen mielestään ihmisyyden\nhalveksittavimmat puolet ilmenevät. Olemme jo puhuneet hänen\nrakkausjutuistaan. Yhtä mielellään hän käy munkkien ja pappien\nkimppuun, tehden pilkkaa heidän siivottomasta elämästään, heidän\nsivistymättömyydestään, heidän halpamaisuudestaan. Tämä kaikki oli\nkeskiajan kirjallisuudelle antanut monenlaisia kiitollisen käsittelyn\naiheita, mutta ei kukaan ole niin verisesti paljastanut ja\nsilminnähtäviksi esittänyt näitä heikkouksia kuin Boccaccio.\nSuomennoksessamme löydämme kaksi kuuluisaa tämänlaatuista juttua:\ntoinen (IV, 2) kertoo munkista, joka enkeli Gabrielin hahmossa saa\nkuulumattomia aikaan, mutta lopulta paljastetaan; toinen (VI, 10) frater\nCipollasta, joka herkkäuskoiselle yleisölle luulottelee, että hänellä\non enkeli Gabrielin siiven höyhen, ja kun joku veijari on hänen\nlaukkuunsa pannut hiiliä, kekseliäästi väittää, että hän onkin\nerehdyksestä ottanut mukaansa ne hiilet, joilla pyhä Laurentius\npaistettiin. Näissä jutuissa esiintyy rahvaan tyhmyys yhtä purevassa\nvalossa kuin munkkien epärehellisyys ja tekopyhyys. Mutta loistavimmin\non tämä viimemainittu ominaisuus kuvattuna ser Ciapelletton jutussa,\njonka tapaamme heti avatessamme kirjan (I, 1). Tämä oli kuin olikin\ntodellinen henkilö, ja jutun pääpiirteet Boccaccio sai elämästä. Mutta\nsuunnaton liioittelu, joka tekee henkilön niin tyypilliseksi, ja tuo\nhämmästyttävä loppu, missä petturista tulee pyhimys, ovat tietysti\nBoccaccion omaa. Ja tämä kertomus saa hyvinkin laajan kantavuuden:\nsiitä ikäänkuin säteilee paljastavaa valaistusta koko keskiajan\nuskonnolliseen elämään. -- Kiltimpi on Boccaccion iva hänen kuvatessaan\nsellaisia tosiolentoja kuin tyhmyydestään tunnettua Calandrinoa (VIII,\n3, VIII, 6), jonka hänen pilansa ympäröi kaikenlaisilla pienillä\nsattuvilla piirteillä.\n\nNäin luo Boccaccio loppumattoman sarjan ihmiskuvia, jotka esittävät\nmitä erilaisimpia osia siinä suuressa ihmiskunnan näytelmässä, minkä\nhänen näennäisesti niin mitättömät, ainoastaan hetken huviksi laaditut\njuttunsa muodostavat. Tämä näytelmä ei ole tarkoitettu opetukseksi,\neikä sen moraalinen aate ole mikään muu, kuin että elämästä pitää tehdä\nparasta mitä voi, että rakkaus on ylevä ja pyhä, että ihmisen luonto\nalkuansa on hyvä, että tämä maa ei ole mikään murheen laakso, vaan\ntäynnä ilon ja nautinnon mahdollisuuksia, jos niitä vain näkee ja\ntietää käyttää. Mutta juuri tämän opin vuoksi _Decamerone_ muodostui\nrenessanssin pyrinnölle tienraivaajaksi: se saarnasi elämänhalun ja\nelämänilon evankeliumia ja asetti ihmisluonnon yksinkertaisimmat,\nluontaisimmat taipumukset oikeuksiinsa, jotka keskiajan pimeä\nitsensäkieltämys-oppi oli niiltä ryöstänyt. Ikuisen merkityksensä tämä\nteos taas sai sen johdosta, että se esittää todellisen elämän iloineen\nja itkuineen, esittää tunteita, jotka aina ovat liikkuneet ihmisten\npovissa ja sentähden aina ovat tuttuja lukijalle, esittää ihmisiä,\njotka nekin intohimoineen ja heikkouksineen ovat pysyneet samanlaisina\nkautta aikojen -- ja esittää tämän kaiken suurenmoisella taiteella,\njoka on säilyttänyt Boccaccion kuvaukset tuoreina halki lähes kuuden\nvuosisadan ja tehnyt hänestä elävän elämän ensimäisen, kuolemattoman\nrunoilijan.\n\n_Werner Söderhjelm_.\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN PÄIVÄ\n\n\n\n\nENSIMÄINEN KERTOMUS.\n\n\n      Ser Ciappelletto pettää väärällä ripillä hurskasta munkkia\n      ja kuolee. Ja vaikka hän eläessään oli sangen huono ihminen,\n      pidetään häntä kuoleman jälkeen pyhimyksenä ja hän saa\n      nimen Pyhä Ciappelletto.\n\nKerrotaan, että erään Musciatto Francesin, joka oli noussut hyvin\nrikkaasta ja suuresta kauppamiehestä ritariksi, oli lähdettävä\nToscanaan Kaarle Maattoman, Ranskan kuninkaan veljen kanssa, jonka\npaavi Bonifacius oli kutsuttanut sinne. Ja koska hän tiesi, että hänen\nasiansa olivat hyvin sekavia, niinkuin kauppiaitten usein ovat, eikä hän\nniitä voinut helposti ja yhtäkkiä saada kuntoon, niin päätti hän antaa\nne useain henkilöiden hoitoon. Ja kaikissa niissä keksi hän keinon,\npaitsi yhdessä, nimittäin siinä, kuka olisi kyllin pystyvä mies, jolle\nhän voisi jättää niiden velkain perimisen, joita hän oli antanut\njoukolle burgundilaisia. Ja syynä tähän epäröimiseen oli, että hän\ntiesi burgundilaiset riidanhaluisiksi, kehnotapaisiksi ja vilpillisiksi\nihmisiksi, eikä hänen muistoonsa ensin johtunut, kuka olisi niin katala\nmies, että hän saattaisi asettaa hänet heidän pahuutensa vastapainoksi\nja kuitenkin jossakin määrin häneen luottaa. Mutta kun hän oli tätä\nkysymystä pitkän aikaa miettinyt, muistui hänen mieleensä viimein muuan\nser Ciapperello da Prato, joka kävi usein hänen kotonaan Parisissa.\nTämä oli vartaloltaan pieni, mutta silti keikailija, ja kun\nranskalaiset eivät tienneet, mitä Ciapperello merkitsi, vaan luulivat,\nettä se oli lausuttava: Cappello, siis seppele, heidän kieltänsä\njäljitellen, niin kutsuivat he häntä, koska hän, kuten sanoimme, oli\npienikokoinen, Ciappellettoksi, pikku seppeleeksi, eivätkä Cappelloksi.\nJa niinpä hänet tunnettiin kaikkialla nimeltä Ciappelletto, ja harvat\ntiesivät, että hän oli oikeastaan Ciapperello.\n\nTämä Ciappelletto oli laadultaan tällainen mies: Hän, joka oli notaari,\nolisi hävennyt ankarasti, jos yksikin hänen asiapapereistaan, vaikka\nvähän hän niitä laatikin, olisi huomattu väärentämättömäksi; mutta\nviimemainituita hän sensijaan olisi tehnyt niin paljon kuin häneltä\nniitä vaan pyydettiin, jopa aivan ilmaiseksi, kun taas oikeita ei\nisosta maksustakaan. Vääriä todistuksia hän lausui suurimmasta halusta,\nsekä pyynnöstä että pyytämättä; ja kun Ranskassa siihen aikaan\npidettiin valaa kovin arvossa eikä osattu varoa vääriä valoja, niin\nvoitti hän konnamaisesti kaikissa jutuissa, joissa hänet kutsuttiin\nuskonsa kautta vannomaan, että hän puhuu totta. Häntä ilahutti\ntavattomasti, jopa hän sitä alaa suorastaan tutkikin, hommata\nystävysten ja sukulaisten ja kenen muitten välille tahansa\nonnettomuutta ja vihamielisyyttä ja häpeällisiä selkkauksia, ja kuta\nenemmän pahaa hän näki niistä seuraavan, sitä iloisempi hän oli.\n\nJos häntä kutsuttiin tekemään murhaa tai muita kunnottomia töitä, ei\nhän kieltäytynyt koskaan, vaan lähti mielellään; ja monta kertaa hän\noli mielihyväkseen osallisena haavoittamassa tai tappamassa omin käsin\nihmisiä. Jumalaa ja pyhimyksiä sadattelemaan hän oli mestari, ja\njokaisesta pikkuasiasta oli hän niin pikainen vihastumaan kuin kukaan\nolla saattaa. Kirkossa hän ei käynyt milloinkaan, ja pyhiä\nsakramentteja hän ivasi kuin mitä halpoja asioita kaikkein hirveimmillä\nsanoilla; mutta kapakoissa ja muissa häpeällisissä paikoissa hän\nsitävastoin kävi mielellään ja oleskeli niissä. Naisia hän rakasti\nniinkuin koira keppiä, mutta eräästä vastakohtaisesta paheesta haki hän\nhuviaan enemmän kuin kukaan surkea mies saattaa. Varastanut ja\nryövännyt hän olisi yhtä hyvällä omallatunnolla kuin pyhimys antaa\nalmuja. Syömäri ja juomari oli hän siinä määrin, että sai usein kärsiä\ntautia kohtuuttomuutensa tähden. Pelissä ja väärän nopan heitossa hän\noli oivallinen.\n\nMutta miksipä olen niin laajasanainen? Hän oli kelvottomin ihminen,\nmitä on syntynyt milloinkaan.\n\nHänen pahuuttaan suojeli messer Musciatto mahdillaan ja rikkauksillaan\npitkän aikaa, jonka tähden yksityishenkilöt, joille hän teki sangen\nusein vääryyttä, ja oikeus, jota hän loukkasi alinomaa, sietivät häntä.\n\nKun siis tämä ser Cepparello muistui messer Musciatton mieleen ja hän\ntunsi erinomaisesti hänen elämänsä, niin ajatteli hän, että juuri tuo\nsamainen Cepparello oli mies, jollaista burgundilaisten ilkeys vaati.\nJa siksi hän kutsutti suojattinsa luokseen ja sanoi: Ser Ciappelletto,\nkuten tiedät, olen aikeissa vetäytyä syrjään kaikesta täällä, ja koska\nminä olen muiden muassa tekemisissä burgundilaisten kanssa, jotka\nihmiset ovat pelkkää petosta, niin en tiedä ketään sopivampaa, jolle\nvoisin jättää saatavieni perimisen heiltä, kuin sinut. Ja koska sinulla\nei nykyään ole mitään tekemistä, aion minä, jos tahdot siihen suostua,\nhankkia sinulle jälleen oikeuden suosion ja antaa sitäpaitsi sinulle\nsiitä, mitä saat perityksi, kelvollisen osan.\n\nSer Ciappelletto, joka tiesi olevansa työttömänä ja sangen suuresti\nvailla maailman hyvää ja kuuli vielä sen miehen lähtevän pois, joka oli\nkauan ollut hänen tukensa ja turvansa, teki viivyttelemättä ja melkein\nhädän pakoittamana päätöksensä ja sanoi, että hän suostuu mielellään.\n\nHe sopivat siis asioistaan keskenään, ja kun ser Ciappelletto oli\nsaanut valtuudet ja kuninkaan suojeluskirjan, lähti hän, senjälkeen\nkuin messer Musciatto oli matkustanut pois, Burgundiin, jossa kukaan ei\nhäntä tuntenut. Ja siellä alkoi hän periä nyt saatavia ja tehdä muuta,\nmitä varten hän sinne oli mennyt, vastoin luontoaan sangen lempeästi ja\nystävällisesti, ikäänkuin säästääkseen kiukustumisen viimeiseksi.\n\nMutta kun hän tällä tavoin siellä oleskeli ja asui kahden firenzeläisen\nveljeksen talossa, jotka lainasivat korolle ja osoittivat hänelle\nsuurta kunnioitusta messer Musciatton vuoksi, niin tapahtui, että hän\ntuli sairaaksi. Silloin haettivat veljekset heti hänelle lääkäreitä ja\npalvelijoita, jotka häntä hoitaisivat, ja tekivät kaikki, mitä voivat,\nettä hän saisi terveytensä jälleen. Mutta kaikki apu oli turhaa, ja\nmies-poloinen, joka oli jo vanha ja, mikäli lääkärit sanoivat,\nsäännöttömästi elänyt, tuli päivä päivältä huonommaksi, sillä hänellä\noli jo kuoleman tauti. Tästä olivat veljekset suuresti huolissaan, ja\nkun he eräänä päivänä olivat aivan lähellä sitä huonetta, jossa\nCiappelletto makasi sairaana, alkoivat he puhua keskenään hänestä.\n\nMitä me nyt tuolle teemme? sanoi toinen. Me olemme hänen tähtensä\njoutuneet pahaan pulaan. Sillä jos toimittaisimme hänet pois kotoamme\nnäin sairaana, niin meitä soimattaisiin ankarasti; ja olisi selvä\nmerkki huonosta älystämme, jos ihmiset näkisivät, että me, jotka otimme\nhänet ensin luoksemme ja sitten palvelimme ja lääkitsimme huolellisesti\nhäntä, lähettäisimme hänet nyt, kun hän ei ole voinut tehdä mitään,\njoka olisi meille epämieluista, sairaana ja kuolemaisillaan yhtäkkiä\npois talostamme. Toisaalta jälleen: hän on ollut niin kelvoton ihminen,\nettei hän tahdo ripittää itseään eikä huoli mitään kirkon sakramenttia;\nja jos hän kuolee ripittä, niin ei ainoakaan kirkko tahdo ottaa hänen\nruumistaan vastaan, vaan hänet heitetään ehkä kuoppaan kuin koira. Ja\njos hän ripittäisikin itsensä, hänen syntinsä ovat niin monet ja\nkamalat, että seuraus olisi sama; sillä ei olisi yhtään munkkia tai\npappia, joka tahtoisi tai voisi antaa hänelle synninpäästöä, joten\nhänet anetta saamatta silloinkin heitettäisiin johonkin kuoppaan. Ja\njos siten käy, niin alkaa tämän seudun väki, sekä ammattimme tähden,\njoka heistä on väärää ja jota he panettelevat joka päivä, kuin myöskin\nhalusta meitä ryöstää, sen nähdessään meluta ja huutaa: Näitä\nLombardian koiria, joita kirkkokaan ei ole huolinut, emme tahdo enää\nsietää. Ja he ryntäävät kotiimme, eivätkä ainoastaan meitä ryöstä, vaan\nriistävät sitäpaitsi ehkä henkemmekin. Joten meidän käy joka\ntapauksessa pahoin, jos tuo kuolee.\n\nSer Ciappelletto, joka makasi, kuten sanottu, sen huoneen vieressä,\njossa veljekset tätä puhelivat, ja oli tarkkakuuloinen niinkuin näemme\nsairaiden usein olevan, kuuli kaikki, mitä hänestä sanottiin. Hän\nkutsutti silloin veljekset luokseen ja sanoi heille: En tahdo, että\nolette minun tähteni huolissanne tai pelkäätte saavanne minun vuokseni\njotain vahinkoa. Minä olen kuullut, mitä te minusta puhuitte, ja olen\nvarma, että kävisi niinkuin sanotte, jos asia kehittyisi teidän\nluulonne mukaan. Mutta se kehittyy aivan toisin. Olen jo eläessäni\ntehnyt niin paljon harmia Jumalalle, että jos teen yhden lisää\nkuolemaisillani, ei se sitä enennä eikä vähennä. Ja sentähden hankkikaa\nminun luokseni joku oikein hurskas ja kunnon munkki, parhain mitä\nlöydätte, jos niitä täällä on, ja jättäkää asia minun huolekseni. Sillä\nminä järjestän varmasti sekä teidän että omat asiani niin, että ne ovat\nhyvällä tolalla ja te voitte olla tyytyväisiä.\n\nVaikkei tämä herättänytkään veljeksissä suuria toiveita, menivät he\nkuitenkin erääsen munkkiluostariin ja pyysivät sieltä mukaansa jotakuta\nhurskasta ja viisasta miestä, kuulemaan erään lombardialaisen rippiä,\njoka makasi heidän kotonaan sairaana. Ja heille luvattiin muuan iäkäs\nveli, elämäntavoiltaan hurskas ja hyvä, joka oli mestari raamatun\ntuntemisessa ja sangen kunnianarvoisa ihminen ja nautti kaikkien\nkansalaisten suurta, jopa aivan erikoista kunnioitusta. Ja tämän he\nveivät mukaansa.\n\nKun hän tuli huoneesen, jossa Ciappelletto makasi, ja oli asettunut\nhänen viereensä istumaan, alkoi hän ensin häntä lempeästi lohdutella.\nJa kysyi sitten, kauanko siitä oli, jolloin sairas oli käynyt viimeksi\nripillä.\n\nCiappelletto, joka ei ollut käynyt ripillä milloinkaan, vastasi: Isäni,\nminun on ollut tapana käydä ripillä vähintään kerta viikossa,\npuhumattakaan siitä, että käyn sangen monina viikkoina useamminkin.\nMutta nyt täytyy tunnustaa, että siitä saakka kuin sairastuin, josta on\nkulunut kahdeksan päivää, en ole käynyt ripillä, niin ankarat ovat ne\ntuskat olleet, joita tauti on minulle tuottanut.\n\nSiihen sanoi munkki: Poikani, sinä olet tehnyt oikein ja jatka vaan\nsillä tapaa. Mutta nyt näenkin, että koska käyt niin usein ripillä,\nminulla on sangen vähän vaivaa sinua kuulustella ja tutkia.\n\nCiappelletto sanoi: Hyvä isä, älkää puhuko niin! En ole koskaan\nripittänyt itseäni niin tiheästi ja monesti, etten olisi aina vaan\nuudestaan tahtonut tunnustaa ylimalkaan kaikkia syntejäni, mitä muistan\nsiitä päivästä alkaen, jolloin synnyin, siihen saakka, jolloin olin\nripillä. Ja siksi rukoilen teitä, hyvä isäni, että kyselisitte minulta\ntäsmälleen kaikki, kaikki, aivan kuin en olisi koskaan käynyt ripillä.\nJa älkää säästäkö minua siksi, että olen sairas, sillä paljon\nmieluummin menettelen tätä lihaani vastaan kuin teen sen mieliksi\nmitään sellaista, joka voisi tuottaa kadotuksen sielulleni, jonka\nVapahtajani on kalliilla verellään lunastanut.\n\nNämä sanat miellyttivät suuresti munkkia, sillä ne näyttivät hänestä\nilmaisevan hyvin valmistunutta sieluntilaa. Ja kiiteltyään suuresti\nmainittuja ser Ciappelletton tapoja hän alkoi kysyä, oliko hän koskaan\ntehnyt lihan syntiä jonkun naisen kanssa.\n\nSiihen Ciappelletto vastasi huokaisten: Isäni, tässä asiassa minua\nhävettää puhua teille totta, koska pelkään lankeavani itsekylläisyyden\nsyntiin.\n\nHurskas veli sanoi hänelle: Puhu vaan rohkeasti, sillä totuutta\ntunnustaessa ei tee syntiä milloinkaan, ei ripissä eikä muissakaan\ntilaisuuksissa.\n\nSilloin Ciappelletto vastasi: Koska minua siihen rohkaisette, niin minä\nsanon sen teille. Minä olen yhtä neitseellinen kuin tullessani äitini\nkohdusta.\n\nOi sinua, Herran siunattu! sanoi munkki, siinä sinä olet tehnyt\noikein! Ja se teko on luettava sinulle sitä suuremmaksi ansioksi, koska\nsinulla olisi ollut, jos olisit tahtonut, vapaa valta tehdä aivan\npäinvastaista, jota taas meillä ja kaikilla niillä, joita joku sääntö\nsitoo, ei ole.\n\nJa tämän jälkeen munkki kysyi, oliko hän vatsan synneillä pahoittanut\nJumalaa, johon ser Ciappelletto vastasi raskaasti huokaisten: Olen,\nolen, monta kertaa! Sillä vaikka hänellä oli tapana, paitsi\nvarsinaisena paastoaikana, jota hurskaat ihmiset aina noudattavat,\npaastota joka viikko vedellä ja leivällä ainakin kolme päivää, niin oli\nhän silloin, ja varsinkin kestettyään joitakin rukoilemisesta tai\ntoivioretkistä johtuvia vaivoja, juonut vettä sellaisella himolla ja\nnautinnolla kuin suuret juopot viiniä. Ja monta kertaa oli hän\nhimoinnut semmoista heinistä tehtyä salaattia, jota naiset maantöissä\nollessaan valmistavat; ja jonkun kerran oli syönti maistunut hänestä\nparemmalta kuin se hänen mielestään saisi maistua sellaisesta, joka\npaastoaa hartaasti, niinkuin hän teki.\n\nSiihen sanoi munkki: Poikani, nämä synnit ovat luonnollisia ja sangen\nvähäpätöisiä, enkä siis tahdo, että niiden tähden raskautat\nomaatuntoasi enemmän kuin on tarpeellista. Jokaisesta ihmisestä, olipa\nhän vaikka miten pyhä, maistuu ruoka pitkän paaston ja juoma\nponnistuksen jälkeen hyvältä.\n\nOi, sanoi Ciappelletto, isä, älkää puhukokaan näin ainoastaan minua\nlohduttaaksenne, sillä minä tiedän, niinkuin tekin, että se, mitä\nihminen tekee Jumalaa palvellakseen, on hänen tehtävä totuudessa ja\nsopuisella mielellä. Ja joka menettelee toisin, hän tekee synnin.\n\nMunkki sanoi hyvin tyytyväisenä: Olen iloinen, että sinä olet sitä\nmielipidettä, ja minua miellyttää suuresti, että sinun omatuntosi on\nsiinä suhteessa puhdas ja hyvä. Mutta sanopas minulle, oletkos tehnyt\nahneuden syntiä ja himoinnut enemmän tavaraa kuin oli soveliasta, tai\nanastanut jotain, mitä sinun ei tullut ottaa itsellesi?\n\nSiihen Ciappelletto vastasi: Isä, en soisi, että ajattelisitte\nsellaista, vaikka olenkin näiden koronkiskurien talossa. Minä en etsi\ntäällä omia etujani, paremminkin olen tullut tänne heitä varoittamaan\nja hillitsemään ja kääntämään tästä inhoittavasta ammatista. Ja uskon,\nettä olisin siinä onnistunutkin, ellei Jumala olisi minua tällä tavoin\nkoetellut. Mutta teidän tulee tietää, että isäni jätti minulle suuren\nperinnön, josta omaisuudesta minä annoin kohta, kun hän kuoli,\nsuurimman osan Jumalalle köyhäin almuina. Ja sitten olen, sekä henkeäni\nelättääkseni että auttaakseni köyhiä Kristuksessa, tehnyt pieniä\nkauppoja, joissa olen koettanut saada voittoja, mutta aina olen\ntasannut sen, mitä olen voittanut, Jumalan köyhien kanssa, käyttäen\npuolet omiin tarpeihini ja antaen toiset puolet heille. Ja siksi on\nJumala minua auttanutkin niin hyvin, että olen saanut menestymään\nasiani yhäti paremmin.\n\nHyvin olet tehnyt, poikani, sanoi munkki; mutta kuules, oletko useasti\npikainen suuttumaan?\n\nOi, sanoi Ciappelletto, se täytyy minun tunnustaa, sellainen minä olen\nollut sangen usein. Ja kukapa voisi hillitä itseään, kun näkee kaiken\npäivää ihmisten tekevän kunnottomia töitä, ei välittävän Jumalan\nkäskyistä eikä pelkäävän hänen tuomiotansa? On ollut monta päivää,\njolloin olisin mieluummin ollut kuollut kuin elossa, nähdessäni, miten\nnuoriso kilvoittelee turhuuden poluilla, kuullessani, miten se kiroilee\nja vannoo väärin ja kuljeksii kapakoissa eikä käy kirkossa, vaan\nvaeltaa paremminkin maailman kuin Jumalan askeleissa.\n\nMunkki vastasi silloin: Poikani, tämä on hurskasta vihaa enkä minä\nvoisi sellaisesta määrätä sinulle parannuksen töitä. Mutta eikö viha\nole sinua sattumalta koskaan voinut johdattaa miesmurhaan, tai\nhaukkumaan jotakuta taikka tekemään jotain muuta vääryyttä?\n\nTähän vastasi Ciappelletto: Voi, herrani, voi, te näytätte minusta\nolevan Jumalan mies, kuinka voitte te puhua minulle sellaista? Jos minä\nolisin hiukankaan ajatellut tehdä edes yhtä ainoaa noista asioista,\njoita mainitsette, kuinka luulette minun voivan uskoa, että Jumala\nolisi tukenut minua niin kauan? Moiset ovat maantierosvojen ja\npahantekijäin töitä, ja aina kun olen sellaisia nähnyt, olen sanonut:\nMene, ja Jumala sinut kääntäköön!\n\nSitten kysyi munkki: Mutta sanopas nyt, poikani, jota Jumala\nsiunatkoon, oletkos koskaan lausunut väärää todistusta lähimäistäsi\nvastaan tai puhunut pahaa toisista taikka ottanut jotakin vasten sen\ntahtoa, jonka omaa se oli?\n\nOlen, hyvä isä, vastasi Ciappelletto, olen minä puhunut pahaa\nlähimäisistäni; sillä kerran minulla oli eräs naapuri, joka ei tehnyt\nmuuta kuin pieksi vaimoaan, mikä oli suurinta vääryyttä maailmassa,\nsilloin minä kerran puhuin hänestä pahaa vaimon sukulaisille, niin\nminua alkoi säälittää tuo nais-raukka, jota mies aina, kun oli juonut\nliikaa, muokkasi niin, että Jumala armahtakoon.\n\nMunkki sanoi: No hyvä. Mutta sinä sanoit minulle, että olet ollut\nkauppias; oletko siis milloinkaan pettänyt ketään, niinkuin kauppiaiden\ntapa on?\n\nTotisesti, vastasi Ciappelletto, olen kyllä. Mutta minä en tiedä, kuka\nse oli, sillä kerran vaan eräs mies toi minulle rahoja, jotka hän oli\nvelkaa kankaasta, minkä minä hänelle möin, ja minä panin ne laatikkoon\nlaskematta niitä. Mutta runsaan kuukauden päästä huomasinkin, että\nniissä oli neljä äyriä enemmän kuin piti olla. Niin ollen minä, kun en\nhäntä enää tavannut, säilytin niitä vuoden, palauttaakseni ne hänelle\ntakaisin, ja annoin ne sitten köyhille.\n\nMunkki sanoi: Tämä on pikku asia; ja hyvin teit, kun käytit ne niin\nkuin käytit.\n\nJa paitsi näitä kyseli pyhä munkki häneltä vielä monia muita asioita,\njoihin kaikkiin Ciappelletto vastasi samaan tapaan. Mutta kun munkki\naikoi ryhtyä antamaan synninpäästöä, niin Ciappelletto sanoi: Isäni,\nminulla on vielä yksi synti, jota en ole teille ilmoittanut.\n\nMunkki kysyi, mikä se oli. Ja Ciappelletto vastasi: Johtui mieleeni,\nettä panin kerran palvelijani lauvantai-iltana kello yhdeksän jälkeen\nlakaisemaan lattiaani, joten en antanut pyhälle Herran päivälle sitä\nkunnioitusta kuin minun olisi pitänyt.\n\nOi poikani, sanoi munkki, tämä on mitätön asia.\n\nEi, vastasi Ciappelletto, älkää sanoko: mitätön asia, sillä sunnuntaita\ntäytyy ehdottomasti kunnioittaa, koska juuri sinä päivänä meidän\nHerramme nousi ylös kuolleista.\n\nSilloin sanoi munkki: No, oletko mitä muuta rikkonut?\n\nOlen, hyvä mestari, vastasi ser Ciappelletto; minä kerran\najattelemattomuudessani sylkäisin kirkossa.\n\nMunkki alkoi nauraa ja sanoi: Poikani, sellaisesta ei tarvitse olla\nmillänsäkään. Mekin, jotka olemme hengen miehiä, siellä pitkin päivää\nsyljeskelemme.\n\nSiihen vastasi Ciappelletto: Mutta siinä te teette sangen rumasti,\nsillä mitään ei tule pitää niin siistinä kuin sitä pyhää temppeliä,\njossa Jumalalle annetaan hänen uhrinsa.\n\nJa lyhyesti sanoen: sellaisia asioita Ciappelletto tunnusti hänelle\npaljonkin, ja viimein hän alkoi huokailla ja sitten katkerasti itkeä,\nsillä sellaista hän osasi tehdä, milloin vaan tahtoi.\n\nSilloin kysyi pyhä munkki: Poikani, mikä sinulla on?\n\nSer Ciappelletto vastasi: Voi minua, mestari, sillä vielä minulla on\nyksi synti, jota en ole koskaan tunnustanut, niin kovasti minä häpeän\nsitä sanoa. Ja joka kerta, kun sitä muistelen, itken minä niinkuin nyt\nnäette, ja minusta on aivan varmaa, ettei Jumala voi mitenkään antaa\nminulle armoaan, kun tein sen synnin.\n\nSilloin sanoi hurskas munkki: No, no, poikani, mitäs nyt puhut! Vaikka\nkaikki synnit, mitä ihmiset yhteensä kuunaan ovat tehneet tai mitä\nkaikki ihmiset vielä tekevät niin kauan kuin maailma kestää, olisi\nkoottu yhteen ainoaan ihmiseen, ja hän olisi niin katuvainen ja\nahdistettu kuin nyt näen sinun olevan, niin suuri on Jumalan laupeus ja\narmo, että hän antaisi hänelle mielellään anteeksi, jos hän ne\ntunnustaisi. Sano siis se vaan rohkeasti.\n\nSilloin sanoi Ciappelletto yhä katkerasti itkien: Ei, rakas isä, minun\nsyntini on liian suuri, ja tuskin jaksan uskoa, että Jumala antaa sitä\nmilloinkaan minulle anteeksi, elleivät teidän rukouksenne sitä saa\naikaan.\n\nSilloin sanoi munkki: Sano se vaan rohkeasti, sillä minä lupaan\nrukoilla Jumalaa sinun puolestasi.\n\nSer Ciappelletto itki yhä eikä sitä sanonut, vaikka munkki rohkaisi\nhäntä puhumaan. Mutta pidettyään pitkän aikaa munkkia jännityksessä hän\nhuokaisi viimein raskaasti ja sanoi: Isäni, koska lupaatte rukoilla\nJumalaa edestäni, niin minä sen sanon. Kuulkaa siis, että tuollaisena\npikkuisena poikana minä kerran kirosin äidilleni.\n\nJa sen sanottuaan hän alkoi taas ääneensä itkeä.\n\nSilloin sanoi munkki: Oi poikani, onko tämä nyt sinusta niin suuri\nsynti. Ah, ihmiset kiroavat kaiken päivää Jumalaakin, ja Hän antaa\nkuitenkin mielellään sille anteeksi, joka katuu häntä kironneensa. Ja\nsinä et usko, että hän leppyy sinulle tästä! Älä itke, vaan ole\nturvassa, sillä totisesti, vaikka sinä olisit yksi niistä, jotka\nnaulitsivat hänet ristiin, niin hän antaisi sinulle anteeksi, kun kadut\nniinkuin näen sinun tekevän.\n\nCiappelletto vastasi: Voi isäni, mitä te puhutte? Omalle, rakkaalle\nmammalleni, joka kantoi minua ruumiissaan yhdeksän kuukautta yötä ja\npäivää ja kanniskeli sylissäänkin satakin kertaa, kovin pahoin tein,\nkun kirosin hänelle, ja liian suuri synti se on. Ja jos te ette rukoile\nJumalaa puolestani, niin en voi saada sitä anteeksi.\n\nKun munkki nyt näki, ettei Ciappellettolla ollut enää mitään\nsanottavaa, niin antoi hän hänelle synninpäästön sekä siunauksensa ja\npiti häntä suorastaan pyhimyksenä, sillä hän uskoi täydellisesti, että\nse, mitä Ciappelletto oli puhunut, oli totta.\n\nJa kukapa ei olisi sitä uskonut, kuullessaan miehen kuolemaisillaan\npuhuvan sellaista? Ja kaiken lopuksi munkki sanoi hänelle vielä: Ser\nCiappelletto, Jumalan avulla te kyllä paranette. Mutta jos kuitenkin\nkävisi niin, että Jumala kutsuisi teidän siunatun ja aivan otollisen\nsielunne luokseen, niin suvaitsisitteko, että teidän ruumiinne\nhaudattaisiin meidän kirkkoomme?\n\nTähän Ciappelletto vastasi: Kyllä, isäni; enkä tahtoisikaan nyt joutua\nmuualle, koska te olette luvannut rukoilla Jumalaa minun puolestani,\npaitsi sitä, että minä olen aina kunnioittanut erikoisesti juuri teidän\nveljeskuntaanne. Ja siksi pyydän teitä, että kun nyt menette takaisin\nluostariinne, pitäisitte huolta siitä, että minulle lähetetään Herran\ntotista ruumista, jonka olette aamulla alttarilla pyhittäneet. Sillä,\nvaikka en olekaan sen arvoinen, aion teidän luvallanne nauttia sitä ja\nsitten saada myöskin pyhän ja viimeisen voitelun, niin että joskin olen\nsyntisenä elänyt, edes kuolen kristittynä.\n\nPyhä mies sanoi, että se oli hänestä suuresti mieleen ja että\nCiappelletto oli oikeassa, sekä lupasi pitää huolta siitä, että\nehtoollinen hänelle kohta lähetetään. Ja niin tapahtui.\n\nVeljekset, jotka pelkäsivät suuresti, että Ciappelletto pettää heitä,\nolivat asettuneet erään väliseinän viereen, joka eroitti sen huoneen\ntoisesta, missä Ciappelletto makasi, ja kuulivat ja ymmärsivät asiaa\nseuratessaan kaikki, mitä ser Ciappelletto sanoi munkille. Ja heille\ntuli monta kertaa, kun he kuulivat, mitä kaikkea hyvää tämä ilmoitti\ntehneensä, niin kova halu nauraa, että olivat pakahtua. Ja he puhuivat\nkeskenään: Mikä on tuo mies, jota ei vanhuus, ei sairaus eikä kuolema,\njonka hän näkee niin lähellä, eikä edes pelko Jumalan edessä, jonka\ntuomiolle hän voi odottaa tuokion päästä joutuvansa, ole voinut kääntää\npahuudesta, eikä saada häntä tahtomaan kuolla toisin kuin hän eli.\n\nMutta kun he kuulivat Ciappelletton selvittävän asiansa niin, että\nhänet otettaisiin haudattavaksi kirkkoon, niin eivät he muusta\nvälittäneet.\n\nVähän sen jälkeen Ciappelletto nautti ehtoollista, ja kun hän huononi\ntavattomassa määrin, sai hän viimeisen voitelunkin. Ja kohta iltasoiton\njälkeen samana päivänä, jolloin hän oli suorittanut kauniin rippinsä,\nhän kuoli.\n\nNiin ollen veljekset sopivat, miten pitää hänelle hänen omilla\nvaroillaan kunniakkaat hautajaiset, ja lähettivät sanan munkkien\nolinpaikkaan, että nämä tulisivat samana iltana toimittamaan yömessun,\nniinkuin tapa vaati, ja sitten aamulla noutamaan ruumista. Ja he\njärjestivät kaikki kuntoon, mitä siinä tarvittiin.\n\nKun hurskas munkki, joka oli Ciappelletton ripittänyt, kuuli, että hän\noli kuollut, meni hän luostarin priorin puheille ja soitti sitten\nkokoukseen ja todisti paikalle saapuneille veljille, että ser\nCiappelletto oli ollut pyhimys, niinkuin hän oli hänen ripistään\nhuomannut. Ja koska hän uskoi, että Isä Jumala oli tekevä hänen\nkauttansa vielä paljon ihmeitä, sai hän heidät vakuutetuiksi siitä,\nettä hänen ruumiinsa oli tuotava sinne kaikkein suurimmin ja hartaimmin\nkunnianosoituksin.\n\nSiihen priori ja muut herkkäuskoiset munkit suostuivat. Ja illalla\nmenivät he kaikki sinne, missä Ciappelletton ruumis oli, ja pitivät sen\nääressä suuren ja juhlallisen kuolinmessun, ja lähtivät seuraavana\naamuna, kaikki kuoripaitoihin ja kasukoihin puettuina, kirjat kädessä\nja ristit edessä ja laulaen noutamaan tuota ruumista, ja veivät sen\nkomeassa saatossa ja juhlallisesti kirkkoonsa. Ja heitä seurasi melkein\nkoko kaupungin väki, miehet ja naiset. Ja kun ruumis oli asetettu\nkirkkoon, nousi hurskas munkki, joka oli hänet ripittänyt,\nsaarnatuoliin ja alkoi saarnata ihmeellisiä asioita hänestä, hänen\nelämästään, hänen paastoistaan, hänen neitseellisyydestään ja\nyksinkertaisuudestaan ja viattomuudestaan ja pyhyydestään, kertoen muun\nmuassa, mitä ser Ciappelletto oli pitänyt suurimpana syntinään ja\nitkenyt sitä tunnustaessaan, joten hän oli tuskin saanut ajetuksi\nvainajan päähän, että Jumala antaa sen hänelle anteeksi. Ja sitten\nmunkki siirtyi haukkumaan kansaa, joka häntä kuunteli, ja sanoi: Ja te,\njotka Jumala on kironnut, te sadattelette joka oljenkorren tähden, joka\njalkoihinne sekaantuu, Jumalaa ja Jumalan äitiä ja koko taivaan\nsotalaumaa!\n\nJa vielä puhui hän paljon muuta kaunista vainajan kunniallisuudesta ja\npuhtaudesta. Ja lyhyesti sanoen: hän sai sanoillaan, joita koko seudun\nväki ehdottomasti uskoi, kaikki siellä-olijat niin päästä pyörälle,\nettä kun toimitus oli loppunut, kaikki ryntäsivät maailman kauheimpana\ntungoksena suutelemaan ruumiin jalkoja ja käsiä. Ja kaikki vaatteet\nrevittiin hänen yltään, sillä jokainen, joka sai niistä vähäisenkin\ntilkun, piti itseään suorastaan autuaana. Ja koko päivä täytyi ruumis\npitää näytteillä, jotta kaikki voivat päästä sitä näkemään ja\nkoskettamaan.\n\nSeuraavana yönä hänet sitten haudattiin kunniakkaasti marmoriarkussa\nerääsen kappeliin, ja jo seuraavana päivänä alkoi väkeä vähitellen\nvaeltaa sinne ja sytyttää sinne kynttilöitä ja rukoilla häntä sekä\nluonnollisesti tehdä hänelle myöskin lupauksia ja ripustaa kappeliin\nvahakuvia, kukin tekemänsä lupauksen mukaan. Ja siinä määrin kasvoi\nhänen pyhyytensä maine ja hänen jumaloimisensa, että tuskin oli\nainoaakaan, joka vastoinkäymisen kohdatessa olisi antanut lupauksiaan\nmuille pyhimyksille kuin hänelle. Ja häntä alettiin nimittää ja\nnimitetään vieläkin Pyhäksi Ciappellettoksi, ja ihmiset vakuuttavat,\nettä Jumala on tehnyt monta ihmettä hänen tähtensä ja tekee vielä\ntänäkin päivänä niille, jotka hurskaasti häneen turvautuvat.\n\nSillä tavalla siis eli ja kuoli ser Cepparello da Prato, josta tuli\npyhimys, niinkuin olette kuulleet. Enkä tahdokaan väittää\nmahdottomaksi, ettei hän voisi olla autuaitten joukossa Jumalan\nkasvojen edessä, sillä saattoipa hän, vaikka elämänsä olikin\njumalatonta ja häpeällistä, kaikkein viimeisimmillään katua vielä niin\nankarasti, että Jumala armahti häntä ja otti hänet valtakuntaansa.\nMutta koska tämä on salattua, niin arvostelen sen mukaan, miltä asia\nnäyttää, ja sanon, että hän on paremminkin joutunut pirun kynsiin ja\nkadotukseen kuin paratiisiin.\n\n\n\n\nKOLMAS KERTOMUS.\n\n\n      Juutalainen Melkisedek pelastuu, kertomalla sadun\n      kolmesta sormuksesta, suuresta vaarasta, jonka\n      Saladin hänelle oli valmistanut.\n\nSaladin, jonka urhoollisuus oli niin suuri, että se ei ainoastaan\nkohottanut häntä vähäpätöisestä miehestä Babylonian sulttaaniksi, vaan\nantoipa hänelle monta voittoakin saraseenilaisista ja kristityistä\nruhtinaista, kulutti monissa sodissa ja tavattomalla anteliaisuudellaan\nloppuun kaikki aarteensa. Ja kun hänen piti erääsen odottamattomaan\ntarpeesen saada melkoinen summa rahaa, eikä hän tiennyt, mistä sen\nottaa niin kiireesti kuin hän sitä tarvitsi, niin muistui hänen\nmieleensä eräs rikas juutalainen nimeltä Melkisedek, joka lainasi\nkorkoa vastaan rahaa Aleksandriassa. Tämän ajatteli Saladin kykenevän\nrahoillaan palvelemaan häntä, jos tahtoisi. Mutta Melkisedek oli niin\nkitsas, ettei varmaankaan mielisuosiolla sitä tekisi, ja väkivaltaa\nSaladin ei tahtonut häntä kohtaan harjoittaa. Mutta koska hätä ahdisti\nhäntä kovasti, niin ajatteli hän päänsä puhki keinoa, jolla saisi\njuutalaisen häntä palvelemaan, ja päätti viimein tehdä hänelle\nväkivaltaa näennäisen oikeuden varjolla. Ja siksi hän kutsutti\nMelkisedekin luokseen ja otti hänet ystävällisesti vastaan, ja kun oli\npyytänyt häntä istumaan seuraansa, sanoi hänelle: Kunnon ystävä, olen\nmonilta henkilöiltä kuullut sinut sangen älykkääksi ja jumaluusopin\nasioissa ylen viisaaksi, ja siksi haluaisin nyt tietää, mitä sinä pidät\nkolmesta uskonnosta oikeana, juutalaisten, saraseenien vai kristittyjen\noppia?\n\nJuutalainen, joka todella oli älykäs mies, huomasi liiankin hyvin, että\nSaladin koetti solmia häntä sanoissa saadakseen aikaan kiistaa hänen\nkanssansa; ja sentähden hän ajatteli, ettei hänen sovi kiittää jotakuta\nnäistä kolmesta enemmän kuin toisia, niin ettei Saladin saisi\naikomustaan toteutetuksi. Niinpä hän ponnisti älyään, koettaessaan\nkeksiä vastausta, josta hän ei joutuisi kiinni, ja pian selkenikin\nhänen mielessään, mitä hänen oli vastattava, ja hän sanoi: Minun\nherrani, se kysymys, jonka te minulle teette, on sangen kaunis, ja\nlausuakseni teille, mitä siitä ajattelen, on minun kerrottava teille\neräs pieni kertomus, jonka nyt kuulette:\n\nEllen erehdy, niin muistan kuulleeni monesti kerrottavan, että ennen\noli mahtava ja rikas mies, jolla muiden kalliiden jalokivien joukossa\noli aarteissaan hyvin kaunis ja kallisarvoinen sormus. Sen arvon ja\nkauneuden tähden piti hän sitä suuressa kunniassa ja tahtoi jättää sen\nikuisiksi ajoiksi perillisilleen, ja tämän vuoksi hän määräsi, että se\nhänen pojistaan, jolta sormus hänen kuoltuansa hänen antamanaan\nlöydettäisiin, oli oleva, niinkuin on itsestään ymmärrettävää, hänen\nperijänsä, ja kaikkien toisten oli häntä kuultava ja kunnioitettava\nylimpänä. Se, jolle tämä taas jätti sormuksen, antoi samanlaisen\nmääräyksen jälkeläisilleen ja menetteli niinkuin hänen edeltäjänsä oli\nmenetellyt. Parilla sanalla: tämä sormus kulki monilla seuraajilla\nkädestä käteen. Mutta viimein joutui se eräälle, jolla oli kolme\nkaunista ja kunnokasta ja isälleen tottelevaista poikaa, jonka vuoksi\nisä rakasti heitä kaikkia yhtä suuresti. Mutta pojat, jotka tunsivat\nsormukseen liittyvän tavan, himoitsivat kukin olla kunnioitetuimpana\njoukossa, ja jokainen pyysi, miten vain parhaiten taisi, että isä, joka\noli jo vanha, antaisi kuollessaan sormuksen hänelle. Kunnon mies, joka\nrakasti heitä kaikkia yhtä suuresti ja joka ei tiennyt itsekään valita,\nkenelle hän mieluimmin sen tahtoisi jättää, päätti silloin, luvattuaan\nsen kullekin heistä, tyydyttää heitä kaikkia. Siksi valmistutti hän\nsalaisesti eräällä hyvällä mestarilla kaksi muuta sormusta, jotka\nolivat niin ensimäisen näköisiä, että tuskin hänkään, joka oli ne\nteettänyt, eroitti, mikä niistä oli se todellinen. Ja kun hänen\nkuolemansa sitten läheni, niin antoi hän salaisesti kullekin pojalle\nsormuksen. Pojat tahtoivat isän kuoltua kukin saada itselleen perinnön\nja kunnian, ja toinen kielsi toistensa oikeuden, ja silloin toi kukin\nkäsille sormuksensa todistuksena, että hän oli väitteessään oikeassa.\nMutta kun sormukset havaittiin siinä niin samannäköisiksi, ettei voitu\neroittaa, mikä niistä oli se todellinen, niin jäi kysymys, kuka oli\nisän oikea perijä, ratkaisematta ja on ratkaisematta vieläkin.\n\nJa samaa sanon, herrani, kolmesta uskonnostakin, jotka isä Jumala on\nantanut kolmelle kansalle ja joista kysymyksen minulle sovititte.\nJokainen heistä uskoo olevansa hänen perillisensä ja omistavansa hänen\noikean lakinsa ja noudattavansa hänen käskyjään, mutta millä ne ovat,\nsiitä on kysymys vielä, samoin kuin noista sormuksista, ratkaisematta.\n\nSaladin näki, että toinen oli oivallisesti osannut välttää ansan, jonka\nhän oli hänelle virittänyt. Ja sen vuoksi päätti hän ilmaista hänelle\nsuoraan asiansa ja katsastaa, tahtoisiko hän auttaa häntä. Ja hän teki\nniin, ilmaisten hänelle samalla, mitä hän oli aikonut tehdä, ellei hän\nolisi vastannut niin viisaasti kuin hän vastasi.\n\nJuutalainen auttoi silloin omasta halustaan Saladinia niin suurella\nsummalla kuin hän pyysi. Ja Saladin korvasi sitten täydellisesti\nlainan, antoipa vielä Melkisedekille suuret lahjatkin ja kohteli häntä\naina ystävänään ja piti luonaan korkeassa ja kunnioitetussa asemassa.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS KERTOMUS.\n\n\n      Bergamino nolaa kertomuksella Primassosta ja Clugnyn\n      apotista hienolla tavalla messer Cane della Scalaa\n      hänen äkillisen saituudenpuuskansa vuoksi.\n\nNiinkuin tavaton maine melkein kautta koko maailman kertoo, oli messer\nCane della Scala, jolle onni monessa suhteessa oli sangen suotuisa,\nylevämpiä ja anteliaimpia herroja, mitä Italiassa tunnettiin keisari\nFredrik Toisen päivistä nykyaikaan saakka. Hän oli päättänyt kerran\npanna toimeen Veronassa ihmeellisen komeat juhlat, ja niihin olikin jo\ntullut väkeä monilta eri suunnilta, ja varsinkin kaikenlaista\nhovijoukkoa. Mutta yhtäkkiä, mikä lieneekään ollut syynä, hän päätti\ntoisin ja jakoi lahjoja monille saapuneille ja antoi heidän palata\nkotiinsa. Ainoastaan eräälle heistä, nimeltä Bergamino, joka oli niin\ntaitava ja kaunosanainen kertoja, ettei moista voinut uskoa, ellei\nollut häntä kuullut, ei annettu lahjaa eikä mainittu lähdöstä mitään,\njoten hän jäi sinne, siinä toivossa, että oli kai menetelty näin\nainoastaan hänen tulevaksi hyödykseen. Mutta messer Cane della Scala\noli saanut sellaisen päähänpiston, että kaikki, mitä hän antaisi\nhänelle, menisi pahemmin hukkaan, kuin jos heittäisi tavaransa tuleen,\nja siksi ei hän puhunut Bergaminolle mitään eikä lähettänyt hänelle\nminkäänlaista sanaa. Kun Bergamino muutaman päivän jälkeen näki, ettei\nhäntä kutsuta puheille tai vaadita mihinkään, mikä hänen ammattiinsa\nkuului, ja kun sitäpaitsi lasku majatalossa hevosten ja palvelijain\nhoidosta nousi yli hänen varojensa, niin alkoi hän tulla alakuloiseksi.\nMutta kuitenkin hän odotti vielä, ajatellen, ettei hän tee viisaasti,\njos lähtee pois. Ja kun hän oli tuonut matkassaan kolme kaunista ja\nkallista pukua, jotka hän oli saanut lahjaksi muilta ylhäisiltä\nherroilta, voidakseen esiintyä kunniallisesti täällä juhlissa, niin\nantoi hän ensin yhden majatalon isännälle, koska mies tahtoi maksua.\nSitten hän oleksi siellä vielä pitkän aikaa, joten hänen täytyi antaa\ntoinenkin puku, jos aikoi yhä jäädä majatalon isännän luo. Ja sen\njälkeen hän rupesi syömään jo kolmatta, ajatellen, että hän jää tänne\nvieläkin katsastamaan, niin kauan kuin sitä pukua riittää, ja matkustaa\nsitten pois.\n\nMutta hänen kolmatta pukua syödessään tapahtui, että hän ilmestyi\neräänä päivänä, kun messer Cane oli ruualla, hänen eteensä hyvin\nalakuloisen näköisenä. Kun messer Cane näki hänet, sanoi hän,\nparemminkin pilkallaan kuin haluten kuulla jonkin hauskan jutun:\nBergamino, mikä sinulla on? Sinä seisot siinä niin raskasmielisenä.\nKerropas jotakin!\n\nSilloin kertoi Bergamino, ollenkaan aprikoimatta, mutta kuitenkin\nniinkuin hän olisi sitä jo kauan valmistellut, yhtäkkiä jutun, joka\nosui hyvin hänen omaan asemaansa:\n\nMinun herrani, teidän tulee tietää, että Primasso oli kerrassaan\noivallinen latinan taitaja ja niin suuri ja nopsa runoniekka, ettei\nhänelle vertaa. Ne seikat olivat tehneet hänet niin mainioksi ja\nkuuluksi, että missä häntä ei ehkä ulkomuodolta tunnettukaan, ei\nkuitenkaan liene ollut ihmistä, joka ei olisi tiennyt nimeltä ja\nmaineelta, kuka oli Primasso. Nyt tapahtui kerran, että hän oli\nParisissa (jossa hän muuten oli enimmät aikansa) sangen köyhissä\noloissa, sillä ne, jotka hänen lahjojaan voivat parhaiten palkita,\neivät antaneet niille juuri arvoa. Niissä oloissa kuuli hän kerrottavan\nClugnyn apotista, jota arvellaan tulojensa puolesta rikkaimmaksi\nmieheksi, mitä kirkolla on, paavia lukuunottamatta. Ja hän kuuli\npuhuttavan apotista ihmeellisiä ja mainioita juttuja: kuinka hän pitää\naina juhlia, ja ettei hänen luonaan koskaan kielletä ruokaa eikä juomaa\nkeltään, joka sinne tulee, kunhan vieras vaan ilmaisee halunsa silloin,\nkun apotti itse on syömässä. Tämän kuultuaan Primasso, joka kävi\nmielellään aatelisten ja suurten herrain vieraana, päätti lähteä\nnäkemään tämän apotin anteliaisuutta. Ja siksi hän kysyi, miten pitkän\nmatkan päässä Parisista hän nykyään asui. Siihen hänelle vastattiin,\nettä noin kuuden miglion päässä eräällä tilallaan.\n\nSilloin arveli Primasso, että jos hän lähtee liikkeelle varhain\naamulla, niin hän ehtii perille ruokailuaikaan, ja hän otti jo selon\ntiestä. Mutta kun hän ei löytänyt muita sinne lähtijöitä, niin hän\npelkäsi, että hän, poloinen, ehkä voi eksyä ja joutua seudulle, jossa\nei ole helppo saada ruokaa; ja sentähden hän päätti ottaa mukaansa\nkolme leipää, jottei joutuisi, jos niin kävisi, kärsimään nälän\nepämukavuutta, ajatellen, että vettä, josta hän muuten piti sangen\nvähän, löytyy joka paikassa.\n\nHän pisti siis leivät povelleen ja lähti matkalle, ja hänen onnistui\nniin hyvin, että joutui juuri ennen ruoka-aikaa sinne, missä apotti\noli. Primasso meni sisään ja kulki kaikkialla katselemassa, ja kun hän\nnäki monet katetut pöydät ja suuret puuhat keittiössä ja muun, mitä\npäivällisiä varten oli valmistettu, niin hän sanoi itsekseen: Totta\ntosiaan tämä on niin vierasvarainen kuin ihmiset sanovat.\n\nJa kun hän siinä seisoi ja katseli näitä seikkoja, niin käski apotin\nhovimestari tuomaan käsien huuhteluveden, sillä ruokailuhetki oli\ntullut, ja kun vesi oli annettu, niin osoitti hovimestari kullekin\nhänen paikkansa.\n\nSattumalta kävi niin, että Primasso asetettiin istumaan juuri sen\nhuoneen ovea vastapäätä, josta apotti oli tuleva sisään astuessaan\nruokasaliin. Ja siinä hovissa oli sellainen tapa, ettei pöytään tuotu\nleipää eikä viiniä eikä mitään ruokia tai juomia koskaan ennen kuin\napotti itse tuli istumaan pöydän ääreen. Sentähden hovimestari,\nasetettuaan vieraat pöytään, lähetti sanomaan apotille, että ruoka on\nvalmis, milloin hän vain suvaitsisi. Apotti käski nyt avaamaan\nkamarinsa ovet ja aikoi mennä saliin; mutta kun hän sinne astuessaan\nnosti päänsä, niin ensimäinen ihminen, johon hänen silmänsä siellä\nosuivat, oli Primasso, joka oli kovin huonoissa vaatteissa ja jota hän\nei tuntenut ulkonäöltä. Tuskin apotti hänet näki, niin hänen päähänsä\npisti halpa ajatus, jollaista ei ikinä ennen ollut siinä ollut, ja hän\nsanoi itsekseen: Kas, minkälaisia minä syötän ruuallani. Ja hän kääntyi\ntakaisin ja käski panna kamarinsa ovet kiinni ja kysyi niiltä, jotka\nolivat hänen seurassaan, tunsiko kuka tuota heittiötä, joka istui\npöydässä vastapäätä hänen kamarinsa ovea? Kaikki vastasivat, että he\neivät tunne.\n\nMutta Primassolla, joka oli kävellyt eikä ollut tottunut paastoamaan,\noli hyvä ruokahalu, ja kun hän oli hyvän aikaa odottanut, eikä nähnyt\napotin tulevan, niin otti hän poveltansa yhden kolmesta leivästään,\njotka oli tuonut muassansa, ja alkoi syödä.\n\nOltuaan jonkun aikaa kamarissaan käski apotti erään palvelijan mennä\nkatsomaan, joko tämä mainittu Primasso oli mennyt pois. Palvelija\nvastasi: Ei, herra, hän päinvastoin syö leipää, jonka hän luultavasti\non tuonut tullessaan.\n\nSiihen sanoi apotti: Syököön sitten, jos on mitä syödä. Mutta meidän\nruokaamme ei hän tänään syö.\n\nApotti olisi tahtonut, että Primasso olisi itsestään lähtenyt pois,\nsillä hänestä ei näyttänyt hyvältä teolta suorastaan käskeä häntä\nmenemään.\n\nPrimasso oli sillä välin syönyt yhden leivän, ja kun hän ei nähnyt\napotin tulevan, alkoi hän syödä toista. Tästäkin kerrottiin apotille,\njoka oli lähettänyt katsomaan, oliko hän nyt poistunut.\n\nViimein Primasso, kun apotti ei tullut, ryhtyi syömän kolmatta,\nsyötyään jo toisen leivän. Siitäkin ilmoitettiin vielä apotille, joka\nalkoi nyt itsekseen miettiä ja sanoa: Hm, tällaista, mikäs kumma minun\npäähäni tänään pälkähtikään? Miksi olen niin kitsas? Miksi niin nuiva?\nJa kuka on syypää? Minä olen antanut ruokaani niin monta vuotta\njokaiselle, kuka sitä vaan on tahtonut, katsomatta, oliko vieras\nylhäinen mies tai talonpoika, rikas tai köyhä, kauppias tai reppuri? Ja\nolen nähnyt omin silmin, kuinka lukemattomat lurjukset täällä ovat\nahmineet, eikä koskaan ole pistänyt päähäni ajatusta, jonka tuo minulle\ntoi. Varmaankaan ei saituruus ole aivan tavallisen ihmisen tähden näin\nkimppuuni karannut. Jotakin erikoista mahtaa tuossa miehessä olla,\nvaikka hän näyttää minusta niin joutavalta, koska hän on saanut minut\nnäin vastahakoiseksi kestitsemään itseään.\n\nJa niin sanottuaan apotti tahtoi tietää, kuka vieras oli. Ja saatuaan\nselvän, että hän oli Primasso, joka oli tullut näkemään, mitä oli\nkuullut hänen vierasvaraisuudestaan, apotti häpesi, sillä hän oli kauan\ntuntenut maineelta Primasson eteväksi mieheksi. Ja siksi hän koetti nyt\nmonin tavoin korjata erehdystään ja osoittaa hänelle kunnioitustansa.\nKun oli aterioitu, tuotatti hän Primassolle kauniit vaatteet, niinkuin\nhänen oppineisuutensa ansaitsi, ja lahjoitti hänelle rahaa ja ratsun ja\njätti hänen valittavakseen, tahtoiko hän lähteä pois vai jäädä hänen\nluokseen. Nyt oli Primasso tyytyväinen, kiitti apottia miten suinkin\nvoi ja palasi hevosen seljässä Parisiin, josta oli tullut jalkaisin.\n\nMesser Cane della Scala, joka oli älykäs mies, ymmärsi erinomaisesti\nselityksittä, mitä Bergamino tarkoitti. Ja hän sanoi hymyillen:\nBergamino, aivan soveliaasti olet nyt näyttänyt vahinkosi, oman arvosi\nja minun saituuteni sekä mitä minulta haluaisit. Eikä minua totisesti\nole koskaan ennen kiusannut saituus, niinkuin nyt sinua kohtaan. Mutta\nminä ajan sen pois sillä patukalla, jonka sinä minulle neuvoit.\n\nJa sitten maksatti hän Bergaminon majatalon laskut ja lahjoitti hänelle\nkomean puvun, antoi hänelle rahaa ja ratsun sekä jätti hänen\nvalittavakseen, tahtoiko hän lähteä pois vai jäädä hänen luokseen.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN PÄIVÄ\n\n\n\n\nENSIMÄINEN KERTOMUS.\n\n\n      Martellino tekeytyy rammaksi ja on paranevinaan koskemalla\n      Pyhän Henrikin ruumisen; mutta kun hänen petoksensa paljastuu,\n      saa hän selkäänsä ja vangitaan ja on vähällä tulla hirtetyksi,\n      mutta pelastuu lopulta kuitenkin.\n\nTrevisossa eli eräitä aikoja sitten saksalainen nimeltä Henrikki, joka,\nkoska hän oli köyhä mies, elätteli henkeänsä kantamalla tavaroita\nmaksusta niille, jotka sitä tahtoivat. Häntä pitivät kaikki elämältään\ntavattoman pyhänä ja hyvänä miehenä. Ja siksi, lieneekö totta vai ei,\ntapahtui, että kun hän kuoli, niin Trevison kaikki suurimman kirkon\nkellot, mikäli trevisolaiset vakuuttavat, rupesivat itsestään soimaan\nhänen kuolinhetkellään, kenenkään niihin koskematta. Tätä pidettiin\nihmeenä, ja sentähden sanoivat kaikki, että Henrikki on pyhimys. Ja\nkoko kaupungin kansa juoksi taloon, jossa hänen ruumiinsa lepäsi, ja he\nkantoivat hänet kuin pyhimyksen ruumiin ainakin Trevison tuomiokirkkoon\nja toivat sinne rujoja ja rampoja, sokeita ja kaikkia muita, joilla oli\ntauteja ja vikoja, paranemaan koskemalla tähän ruumiisen.\n\nSiihen kansan hälinään ja juoksuun sattui Trevisoon tulemaan kolme\nmeidän kaupunkilaistamme, joista yhden nimi oli Stecchi, toisen\nMartellino ja kolmannen Marchese. He olivat sellaisia miehiä, jotka\nkäyvät korkeain herrain hoveissa ja huvittelevat katselijoita\nvääntelemällä itseään toisten muotoisiksi ja matkimalla muita ihmisiä\nomilla eleillään. He eivät olleet koskaan ennen käyneet täällä, ja kun\nhe näkivät koko kaupungin sellaisessa liikkeessä, niin he ihmettelivät,\nja kun he sitten kuulivat syyn, mistä se johtui, alkoivat he haluta\nitsekin mennä katsomaan. Ja he jättivät tavaransa majataloon, ja\nMarchese sanoi: Menkäämme mekin katsomaan tätä pyhimystä! Mutta minä en\npuolestani tiedä, kuinka me voimme sinne päästä, sillä mikäli olen\nkuullut, on tori täynnä saksalaisia ja muuta aseväkeä, jotka tämän\nkaupungin ruhtinas on asettanut sinne, ettei levottomuuksia syntyisi.\nJa sitäpaitsi on kirkko, mikäli sanotaan, niin täynnä väkeä, että sinne\ntuskin voi mennä enää ainoatakaan.\n\nSilloin sanoi Martellino, joka oli halukas näkemään tätä tapausta:\nSiitä syystä emme jää pois, sillä minä keksin keinon, jotta pääsemme\naivan pyhän ruumiin ääreen.\n\nMarchese kysyi: Millä tavalla?\n\nMartellino vastasi: Sanon sen sinulle. Minä tekeydyn rammaksi, ja sinä\ntoiselta puolelta ja Stecchi toiselta tuette minua, niinkuin en itse\nvoisi kävellä, ja olette kuljettavinanne minua kirkkoon muka sitä\nvarten, että se pyhimys minut parantaisi. Silloin ei ole ainoata, joka\nei meidät nähdessään antaisi sijaa ja päästäisi meitä menemään.\n\nMarchesseä ja Stecchiä ehdotus miellytti, ja he lähtivät kaikki kolme\nvitkastelematta majatalosta. Ja tultuaan yksinäiseen paikkaan väänsi\nMartellino kätensä, sormensa ja käsivartensa ja jalkansa ja sitäpaitsi\nsuunsa ja silmänsä ja koko kasvonsa sillä tavalla, että oli hirmuista\nnähdä, eikä olisi ollut ainoaakaan, joka hänet, nähdessään ei olisi\nsanonut, että hän on ihan rujo ja rampa. Ja kun sitten Marchese ja\nStecchi olivat ottaneet sellaisena häntä kainaloista, suuntasivat he\naskeleensa kirkkoa kohti, hyvin hurskaan näköisinä, ja pyysivät\nnöyrästi ja Jumalan nimessä jokaista, joka eteen tuli, antamaan heille\nsijaa, jonka he saivatkin helposti. Ja lyhyesti sanoen: kaikkien\nkatselemina ja melkein joka paikassa huudettaessa: Tehkää tilaa! Tehkää\ntilaa! he tulivat sinne, johon pyhän Henrikin ruumis oli sijoitettu. Ja\nsiellä ottivat eräät ylimykset, jotka seisoivat siinä ympärillä,\nnopeasti Martellinon ja nostivat hänet ruumiin päälle, jotta hän saisi\nsen avulla terveyden armolahjan. Kaikki kansa katseli nyt hartaasti,\nmitä tästä oli tuleva; ja kun Martellino oli ollut sillä tavalla jonkun\naikaa, niin alkoi hän, joka sen osasi mainiosti, kuomailla niinkuin\nmuka voisi jo ojentaa yhtä sormeaan ja sitten kättään, ja sen jälkeen\nkäsivarttaan, ja sitä menoa niinkuin täydellisesti parantuen. Tämän\nnähdessään kansa nosti pyhän Henrikin kiitokseksi niin suuren metelin,\nettei olisi ukonjyrinätä kirkossa eroittanut.\n\nSattumalta oli sitä paikkaa lähellä eräs firenzeläinen, joka tunsi\nsangen hyvin Martellinon, vaikkei ollut tuntenut häntä silloin, kun\nhänet tuotiin niin rujona sinne. Mutta kun hän nyt näki Martellinon\npystyssä ja tunsi hänet, niin alkoi hän nauraa ja sanoa: Herra Jumala\nmokomata! Kuka ei olisi luullut häntä, nähdessään hänen tänne tulevan,\ntosiaan rammaksi!\n\nNämä sanat kuulivat eräät trevisolaiset, ja he kysyivät heti: Mitä?\nEikö hän ollutkaan rampa?\n\nHeille vastasi firenzeläinen: Ei, Jumala paratkoon. Hän on ollut aina\nyhtä sorea kuin kuka tahansa meistä, mutta hän osaa paremmin kuin\nkukaan muu kujeillaan vääntää itsensä mihin muotoon tahtoo, niinkuin\nolette nähneet.\n\nEi tarvittu muuta kuin että trevisolaiset tämän kuulivat, niin kansa\ntunkeusi väkivallalla paikalle ja alkoi huutaa: Ottakaa kiinni petturi\nja Jumalan ja hänen pyhimyksiensä pilkkaaja, joka ei ole rampa, vaan on\ntullut tänne muka raajarikkona pilkatakseen meitä ja meidän pyhää\nmiestämme. Ja niin sanoen he kävivät häneen käsiksi ja kiskoivat hänet\nalas paikalta, jossa hän oli, ja tarttuivat hänen tukkaansa ja repivät\nkaikki vaatteet hänen päältään ja alkoivat lyödä häntä nyrkeillään ja\ntallata jaloillansa. Eikä ollut mies eikä mikään se, joka ei juossut\nhänelle tätä tekemään. Martellino huusi: Armoa, armoa! ja piti\npuoliansa, miten jaksoi, mutta se oli turha yritys; väen tungos kasvoi\nsuuremmaksi joka hetki.\n\nKun Stecchi ja Marchese tämän näkivät, alkoivat he tuumia keskenänsä,\nettä asia on huonolla tolalla, mutta eivät uskaltaneet auttaa häntä,\nkoska pelkäsivät omaa henkeänsä. Jopa huusivat he niinkuin muutkin,\nettä hänet on surmattava, mutta ajattelivat kuitenkin samalla, miten\nvoisivat saada hänet kansan käsistä, joka varmaan olisi hänet tappanut,\nellei olisi keksitty yhtä keinoa, jota Marchese heti käytti.\n\nKoko signorian vartiosto oli nimittäin ulkona, ja Marchese meni niin\npian kuin voi sen miehen luo, joka oli siellä podestan sijaisena, ja\nsanoi: Herran armon tähden, tuolla on ilkiö, joka varasti kukkaroni ja\nhyvinkin sata kultafloriinia, minä rukoilen teitä ottamaan hänet\nkiinni, niin että saan omani takaisin!\n\nHeti, kun tämä oli kuultu, juoksi hyvinkin kaksitoista huovia sinne,\nmissä Martellino parkaa ilman kampaa kammattiin, ja he hajoittivat\nmaailman suurimmalla työllä tungoksen ja ottivat hänet, aivan\nruhjottuna ja hakattuna, kansan käsistä, ja veivät raatihuoneelle.\nSinne seurasi paljon niitä, jotka arvelivat hänen heitä pilkanneen, ja\nkun he kuulivat, että hänet oli vangittu taskuvarkaana, ja luulivat,\netteivät he saisi parempaa syytä, jonka nojalla voisivat tuottaa\nhänelle rangaistuksen, niin alkoivat he jokainen huutaa, että hän oli\nhäneltäkin puhdistanut taskut.\n\nKun podestan tuomari, joka oli ankara herra, kuuli nämä seikat, vei hän\nMartellinon nopeasti syrjään ja alkoi tutkia häntä. Mutta Martellino\nvastasi ilveillen, aivan kuin luulematta vangitsemista miksikään;\nsilloin tuomari suuttui ja antoi sitoa hänet kidutusvipuun ja nykäistä\npari kelpo kertaa, aikoen saada hänet tunnustamaan sen, mitä hänestä\nsanottiin, ja sitten hirtättää hänet. Ja kun hänet päästettiin jälleen\nmaahan, kysyi tuomari, oliko totta, mistä nuo ihmiset häntä syyttivät;\nja koska Martellinoa ei kielto näyttänyt auttavan, niin hän sanoi:\nHerra tuomari, minä olen valmis tunnustamaan totuuden; mutta käskekää\nensin kaikkia niitä, jotka minua syyttävät, ilmoittamaan, milloin ja\nmissä minä heidän kukkaronsa varastin, niin sanon sitten, mitä olen\ntehnyt ja mitä en ole tehnyt.\n\nTuomari sanoi: Se miellyttää minua. Ja hän kutsutti luokseen muutamia\nväestä, jolloin yksi sanoi, että hän oli varastanut kukkaron kahdeksan\npäivää sitten, ja toinen kuusi, kolmas neljä, ja eräät sanoivat, että\ntänä päivänä.\n\nSen kuullessaan Martellino sanoi: Herra tuomari, he valehtelevat kaikki\nsilmät päästänsä. Ja siitä, että puhun totta, voin vahvistuksena\nesittää, että minä en ole ikinäni ennen käynyt tällä seudulla enkä\ntäällä oleskellut muuta kuin sen lyhyen ajan siitä, kun äsken tänne\nsaavuin. Ja kun minä tulin tänne, niin menin kovaksi onnekseni\nkatsomaan pyhää ruumista, ja silloin minut kerittiin niinkuin nyt\nvoitte nähdä. Ja että se, mitä puhun, on totta, voi todistaa se\nsignorian virkamies, jolle täytyy ilmoittautua tänne tullessa, ja hänen\nkirjansa ja majataloni isäntä. Jos siis näette, että asia on niinkuin\nolen sanonut, niin elkää antako noiden kelvottomien ihmisten syytöksien\ntähden minua kiduttaa ja surmata.\n\nSillävälin, kun asiat olivat tällä tolalla, sanoivat Marchese ja\nStecchi, jotka kuulivat tuomarin pidelleen häntä ankarasti, jopa\nkiduttaneen häntä jo vivussakin, suuresti peloissaan toisillensa:\nTeimme kerrassaan hullusti; vedimme hänet kattilasta ja heitimme\ntuleen.\n\nHe lähtivät siis ripeästi hakemaan kaikkialta apua ja menivät\nmajatalonsa isännän luo ja kertoivat hänelle, miten asia oli.\n\nIsäntä nauroi, ja vei heidät erään Sandro Agolantin luokse, joka asui\nTrevisossa ja oli ruhtinaan suuressa suosiossa, ja kun he olivat\nkertoneet koko tapahtuman hänelle, pyysivät he yhdessä, että hän\nsuojelisi Martellinoa. Sandro nauroi makeasti ja meni ruhtinaan luo ja\npyysi häntä noudattamaan Martellinon pois. Ja niin tapahtui.\n\nNe, jotka menivät häntä noutamaan, näkivät hänet yhä paitasillaan\ntuomarin edessä, aivan äimääntyneenä ja peloissaan, sillä tuomari ei\ntahtonut kuullakaan mitään hänen puolustuksekseen, vaan oli päinvastoin\nvahvasti päättänyt hänet hirtättää, koska hän jostakin syystä vihasi\nfirenzeläisiä. Eikä hän millään ehdolla tahtonut luovuttaa Martellinoa\nruhtinaallekaan, ennenkuin hänet vasten tahtoaan pakoitettiin\npäästämään hänet irti.\n\nKun Martellino oli tuotu ruhtinaan eteen ja oli kertonut tälle tarkoin,\nmiten oli käynyt, rukoili hän, että ruhtinas antaisi hänelle suurimpana\narmonosoituksena luvan mennä matkaansa; sillä niin kauan kuin hän ei\nollut Firenzessä, tuntui hänestä siltä, kuin hänellä olisi yhä nuora\nkaulassa.\n\nRuhtinas nauroi valtavasti moiselle tapahtumalle. Ja kun hän oli\nantanut tuoda lahjaksi heille kullekin puvun, palasivat he, päästyään\naivan toivomattaan niin suuresta vaarasta, kaikki kolme hyvin ja\nterveinä kotiinsa.\n\n\n\n\nTOINEN KERTOMUS.\n\n\n      Rinaldo d'Asti joutuu ryöstettynä Castel Guiglielmoon,\n      jossa eräs leskivaimo majoittaa hänet, ja kun hän on sitten\n      saanut vahingoistaan korvauksen, niin hän palaa terveenä ja\n      onnellisena kotiinsa.\n\nOlipa Ferraran markiisin, Azzon aikana eräs kauppias nimeltä Rinaldo\nd'Asti, joka tuli asioissaan Bolognaan; ja kun hän oli ne suorittanut\nja oli matkalla kotiinsa, niin tapahtui, että tuskin hän pääsi\nFerrarasta ja ratsasti Veronaan päin, niin hän yhtyi eräihin miehiin,\njotka näyttivät kauppiailta, mutta olivatkin maantierosvoja ja\nelämältään ja tavoiltaan kelvottomia ihmisiä. Näitä hän seurasi ja\nantautui varomattomasti puheisiin heidän kanssaan. Mutta kun he\nnäkivät, että hän oli kauppias, ja arvelivat, että hän kuljettaa\nmukanaan rahaa, niin he päättivät keskenään ryöstää hänet, heti kun\nhuomaisivat hetken sopivaksi. Ja siksi he puhuivat, ettei hänen\nepäluulonsa heräisi, hänen kanssaan kulkiessaan kuin kunnialliset ja\noikeassa asemassa olevat miehet ainakin pelkästään säädyllisistä\nasioista ja rehellisyydestä ja tekeytyivät, mikäli osasivat ja\ntiesivät, häntä kohtaan auliiksi ja hyväntahtoisiksi. Ja sentähden\nRinaldo piti suurena onnena, että oli heidät kohdannut, sillä hän oli\nmuuten yksin ja ainoastaan eräs ratsastava palvelija mukanaan.\n\nJa kun he niin kulkivat ja siirtyivät, kuten usein tapahtuu, puheissaan\nasiasta toiseen, niin osui keskustelu myöskin rukouksiin, joilla\nihmiset turvautuvat Jumalaan. Ja eräs rosvoista, joita oli kolme, sanoi\nRinaldon puoleen kääntyen: Ja te, arvon herra, mitä rukousta teillä on\ntapana lukea matkoillanne?\n\nRinaldo vastasi: Totta puhuen minä olen näissä asioissa yksinkertainen\nja taitamaton mies, ja vähän on minulla varastossa rukouksia, sillä\nminä elän vanhaan kuosiin ja tyydyn vain pariin soldoon neljänkolmatta\ndenarin asemasta. Mutta kuitenkin on minulla ollut aina tapana lukea\nmatkoilla, kun aamulla lähden majatalosta, yksi isämeitä ja yksi\navemaria pyhän Julianuksen isän ja äidin sielujen puolesta. Ja sen\njälkeen rukoilen Jumalaa ja häntä, että he tulevaksi yöksi antaisivat\nminulle hyvän majapaikan. Ja monta kertaa olen jo päivinäni joutunut\nmatkoilla suuriin vaaroihin, joista kaikista olen pelastunut, ja ennen\nkaikkea sitten viettänyt yöni hyvässä paikassa ja hyvässä majatalossa.\nJa sentähden minä uskon lujasti, että pyhä Julianus, jonka kunniaksi\nminä rukoukseni luen, on saanut pyydetyksi minulle tämän armon\nJumalalta. Ja minusta tuntuu siltä, etten voisi matkata hyvin päivällä\nenkä saapua illalla hyvästi perille, jos en olisi täten aamulla\nrukoillut.\n\nSilloin sanoi se, joka oli tätä häneltä kysynyt: Ja tänä aamuna,\nrukoilitteko niin?\n\nRinaldo vastasi hänelle: Rukoilin kyllä.\n\nSilloin sanoi rosvo, joka jo tiesi, miten tässä oli käyvä, itsekseen:\nKyllä on rukouksesi vielä tarpeen, sillä elleivät aikeet mene hukkaan,\narvelenpa, että saat sangen huonon yösijan. Ja sitten hän sanoi\nRinaldolle: Minäkin puolestani olen paljon matkaellut, mutta en ole\nkoskaan sitä rukousta lukenut, vaikka olen kuullut monien sitä suuresti\nkehuvan; eikä ole kuitenkaan koskaan tapahtunut, etten olisi siitä\nsyystä saanut hyvää majapaikkaa. Ja tänä iltana saatte ehkä vielä\nnähdä, kumpi meistä saa paremman yösijan, tekö, joka olette rukouksenne\nlukenut, vai minä, joka en sitä ole tehnyt. Totta kyllä on, että olen\nkäyttänyt sen asemasta Dirupistia tai Intemerataa taikka Deprofundista,\njotka ovat, mikäli mummo-vainaallani oli tapa laususkella, sangen\nvaikuttavia.\n\nJa niin he puhelivat kaikenlaisista asioista ja jatkoivat matkaa; ja\nrosvot odottivat vain soveliasta aikaa ja paikkaa toteuttaakseen\nkelvottoman suunnitelmansa. Ja silloin tapahtui, että kun oli jo myöhä\nja he aikoivat Castel Guiglielmon tuolla puolella lähteä kaalaamaan\nerään joen poikki, nuo kolme, jotka näkivät, että hetki oli myöhäinen\nja paikka yksinäinen ja tukettu, karkasivat Rinaldon kimppuun,\nryöstivät hänet, jättivät hänet seisomaan paitasilleen ja sanoivat\nlähtiessään: Koetapas nyt, antaako pyhä Julianuksesi sinulle tänä yönä\nhyvän majapaikan, sillä meidän pyhimyksemme sen kyllä meille antaa.\n\nJa he kaalasivat virran poikki ja menivät tiehensä.\n\nKun Rinaldon palvelija, joka oli pelkuri, näki hyökättävän herransa\nkimppuun, ei hän tehnyt mitään häntä auttaakseen, vaan käänsi\nhevosensa, jolla hän ratsasti, eikä pysäyttänyt ennenkuin saapui Castel\nGuiglielmon edustalle ja sinne hän meni myöhäisellä hetkellä sisälle\nsekä mistään välittämättä majataloon yöksi.\n\nRinaldo, joka oli jäänyt paitasilleen ja paljain jaloin, ei tiennyt,\nmitä tehdä, kun ilmakin oli sangen kylmä ja lunta satoi kovasti. Ja\nnähdessään, että yö oli jo yllättänyt, hän alkoi väristen ja hampaitaan\nkalistellen katsella, näkyisikö ympäristössä jotakin olinpaikkaa, jossa\nhän voisi viettää yönsä, niin ettei hän kuolisi viluun. Mutta kun hän\nei nähnyt yhtään sellaista, sillä seudulla oli vähän sitä ennen ollut\nsota ja kaikki oli poltettu, niin alkoi hän ravata kylmän ajamana\nCastel Guiglielmoa kohti, tietämättä, sinnekö vai muualle hänen\npalvelijansa oli paennut. Ja hän ajatteli, että jos hän sinne sisälle\npääsee, niin kaipa Jumala lähettää hänelle jotakin apua.\n\nMutta synkkä yö yllätti hänet jo hyvinkin miglion päässä linnakylästä,\njoten hän joutui sinne niin myöhään, ettei hän, kun portit oli jo\nsuljettu ja laskusillat nostettu, päässyt sinne sisälle. Silloin hän\nkatseli tuskissaan ja lohduttomana itkien ympärilleen, mihin hän voisi\nasettua, niin ettei edes lunta sataisi hänen päälleen. Ja onneksi hän\nnäki linnakylän muurin harjalla talon, joka pistihe hiukan muurin\nulkopuolelle, ja tämän ulkoneman alle hän päätti mennä oleksimaan\npäivään saakka. Ja hän meni sinne ja tapasi ulkoneman alla oven, mutta\nse oli lukittu, ja kokosi kynnykselle hiukan oljen-rippeitä, joita oli\nlähistöllä, ja asettui siihen suruissaan ja tuskissaan istumaan, ja\nsoimasi monta kertaa pyhää Julianusta, sanoen, ettei tämä ollut sen\nluottamuksen mukaista, jota hän oli tuntenut pyhimystä kohtaan.\n\nMutta pyhä Julianus ajatteli kyllä häntä ja valmisti hänelle\nvitkastelematta hyvänkin yösijan.\n\nTässä linnoituksessa oli eräs leskivaimo, ruumiiltaan niin kaunis,\nettei vertaa, jota Azzon markiisi rakasti kuin omaa henkeään ja piti\nsiellä itseään varten. Ja mainittu vaimo asui siinä talossa, jonka\nulkoneman alle Rinaldo oli mennyt aikailemaan. Ja sattumalta oli\nmarkiisi edellisenä päivänä saapunut seudulle maatakseen yön tämän\nnaisen kanssa ja hän oli antanut salaisesti varustaa talossa kylvyn ja\noivallisen illallisen. Mutta kun kaikki oli jo valmista eikä leskivaimo\nodottanut enää kuin markiisin tuloa, niin kävi siten, että portille\nsaapui palvelija, joka toi markiisille sellaisia uutisia, että tämän\ntäytyi heti ratsastaa seudulta pois. Sen tähden hän lähetti naiselle\nsanan, ettei tämän tarvitse nyt häntä odottaa, ja lähti kiireesti\nmatkaan. Siitä oli leskivaimo hiukan murheissaan, eikä tiennyt, mitä\ntehdä, mutta päätti sitten mennä kylpyyn, joka oli varustettu\nmarkiisille, ja sen jälkeen illastella ja asettua vuoteesen. Ja niin\nhän nyt meni kylpyyn.\n\nTämä kylpy oli lähellä sitä ovea, jonka luokse Rinaldo-poloinen oli\nkyyristynyt linnakylän ulkopuolelle. Ja sentähden nainen kylvyssä\nollessaan kuuli, miten Rinaldo itki ja kalisteli leukojaan kuin mikä\nhaikara ikään. Silloin kutsui nainen palvelustyttönsä ja sanoi: Mene\nylös ja katso muurilta, onko kuka tämän oven takana, ja kuka se on ja\nmitä hän siellä tekee.\n\nTyttö meni, ja kirkas ilma auttoi häntä niin, että hän näki miehen\nistuvan siellä paitasillaan ja paljasjaloin, niinkuin kerrottu on, ja\nvapisevan kovasti. Ja tyttö kysyi siis, kuka hän on.\n\nRinaldo, joka vapisi niin, että hän tuskin sai sanaa sanotuksi, kertoi\nsilloin niin lyhyesti kuin osasi, kuka hän oli ja millä tavoin ja miksi\ntänne joutunut. Ja sitten hän alkoi surkeasti rukoilla, ettei tyttö\nantaisi hänen, jos muu olisi suinkin mahdollista, kuolla sinne öiseen\nviluun.\n\nTyttö, jonka kävi sääliksi, palasi emäntänsä luokse ja kertoi hänelle\nkaikki. Tämän sääli heräsi myöskin, ja koska hän muisti, että hänellä\noli avain tuohon oveen, jota markiisi käytti jonkun kerran sinne\ntullessaan, niin hän sanoi: Mene ja avaa hänelle hiljalleen ovi.\nIllallinen on tässä, mutta ei ole ketään, joka sen söisi, ja meillä on\nkyllin tilaa voidaksemme antaa hänelle yömajaa.\n\nTyttö kiitti suuresti tätä emäntänsä sääliväisyyttä, meni ja avasi oven\nja päästi Rinaldon sisään. Ja kun leski näki, että hän oli aivan\njäykistynyt, niin hän sanoi hänelle: Mene nopeasti, hyvä mies, tuonne\nkylpyyn, joka on vielä lämmintä.\n\nRinaldo teki halusta tämän, odottamatta enempiä pyyntöjä. Ja kun kylvyn\nlämpö oli hänet täysin virvoittanut, tuntui hänestä siltä, kuin hän\nolisi palannut kuolemasta elämään. Leskivaimo antoi varustaa hänelle\nvähän sitä ennen kuolleen miehensä vaatteet, ja kun Rinaldo pukeutui\nniihin, näyttivät ne ikäänkuin häntä varten tehdyiltä. Ja odottaessaan,\nmitä rouva vielä määräisi, alkoi Rinaldo kiittää Jumalaa ja pyhää\nJulianusta, joka oli pelastanut hänet siitä pahasta yöstä, jota hän oli\npeljännyt, ja johtanut hänet, mikäli hänestä näytti, hyvään\nmajapaikkaan.\n\nTämän jälkeen ylhäisnainen vähän lepäili, ja annettuaan tehdä\noivallisen valkean erääsen saliinsa meni sinne ja kysyi, kuinka\nmiesparka nyt jaksoi.\n\nTyttö vastasi siihen: Madonna, hän on jo pukeutunut, ja on kaunis mies\nja näyttää sangen hienolta ja hyvätapaiselta herralta.\n\nNo menepä sitten, vastasi leski, ja kutsu hänet tänne ja sano hänelle,\nettä tulkoon tänne tulen ääreen, niin illastellaan yhdessä, sillä minä\narvaan, ettei hän ole vielä syönyt illallista.\n\nKun Rinaldo astui saliin ja näki naisen, joka oli hänestä sangen hienon\nnäköinen, niin tervehti hän häntä kunnioittavasti ja lausui niin suuret\nkiitokset kuin suinkin osasi hänelle tehdystä hyvästä työstä.\n\nLeskivaimo katseli ja kuunteli häntä, ja kun hän näytti sellaiselta\nkuin tyttö oli sanonut, niin otti hän hänet iloisena vastaan ja vei\nhänet tuttavallisesti istumaan viereensä tulen ääreen ja tiedusteli\nhäneltä onnettomuutta, joka hänet oli tänne saattanut. Ja Rinaldo\nkertoi hänelle säntillisesti koko asian.\n\nLeskivaimo oli jo Rinaldon palvelijan linnakylään tullessa saanut\nkuulla jotakin tästä tapahtumasta, joten hän uskoi täydellisesti, mitä\nRinaldo hänelle kertoi. Ja hän ilmoitti Rinaldolle ne uutiset, jotka\nhän tiesi hänen palvelijastaan, ja neuvoi, kuinka hän voisi hänet\nlöytää helposti seuraavana aamuna.\n\nMutta kun pöytä oli katettu, niin pesi Rinaldo, niinkuin ylhäisnainen\npyysi, hänen kanssaan kätensä ja asettui sitten illalliselle.\n\nRinaldo oli kookas vartaloltaan ja kaunis ja miellyttävä kasvoiltaan\nja sangen kiitettävä ja kohtelias tavoiltaan sekä vielä nuoruutensa\nkeski-iässä. Ja niinpä ylhäisnainen loi häneen monta kertaa silmänsä ja\nihasteli häntä itsekseen suuresti sekä otti hänet pian, markiisin\nasemasta, jonka piti tulla makaamaan hänen kanssaan ja joka oli\nherättänyt hänessä lihallisen halun, vastaan sydämeensä. Ja kun\nillallinen oli syöty ja pöydästä noustu, niin neuvotteli hän\npalvelustyttönsä kanssa, olisiko tämän mielestä oikea teko, jos hän\nkäyttäisi hyväkseen sitä, minkä onni oli hänelle lähettänyt, koska\nkerran markiisi oli hänen toiveensa pettänyt. Tyttö, joka tunsi\nemäntänsä halun, kehoitti silloin minkä tiesi ja taisi häntä myöskin\nsitä noudattamaan. Niin ollen palasi ylhäisnainen tulen ääreen, jonne\nhän oli Rinaldon yksinään jättänyt, alkoi katsella häntä rakkaasti ja\nsanoi hänelle: Ah, Rinaldo, miksi istutte niin ajatuksissanne? Ettekö\nluule voivanne saada korvausta siitä, että menetitte yhden hevosen ja\neräitä vaatteita? Olkaa levollinen, olkaa iloinen, te olette täällä\nkotonanne. Jopa tahdon sanoa teille enemmänkin: kun näin teidät noissa\nvaatteissa, jotka olivat ennen miesvainajani, olette te minusta aivan\nkuin hän, niin että minulle on tullut tänä iltana satakin kertaa halu\nsyleillä teitä ja suudella teitä. Ja ellen olisi peljännyt, että te\nette siitä pidä, niin varmaan sen olisin tehnytkin.\n\nKun Rinaldo kuuli nämä sanat ja näki naisen silmäin leimahtelun, niin\nhän, joka ei ollut suinkaan hölmö, meni syli avoinna lesken luokse ja\nsanoi: Madonna, kun ajattelen, että minä voin tästä lähtien sanoa\nolevani elossa yksinomaan teidän ansiostanne, ja muistelen, mistä\nolette minut pelastanut, niin kovin julkea olisin, ellen koettaisi\ntehdä kaikkea, mikä on teille mieliksi. Ja siksi tyydyttäkää halunne ja\nsyleilkää ja suudelkaa minua, sillä minä puolestani syleilen ja\nsuutelen teitä enemmän kuin mielelläni!\n\nPitempiä puheita kuin nämä ei tarvittu. Leskivaimo, joka aivan paloi\nrakkauden halusta, heittäytyi heti hänen syliinsä; ja kun hän oli\ntuhannenkin kertaa kiihkeästi häntä halaillut ja suudellut, ja Rinaldo\nyhtä monesti häntä, niin he nousivat siitä ylös ja menivät\nsisähuoneesen, jossa he viivyttelemättä asettuivat levolle.\n\nMutta kun aamurusko alkoi kajastaa, nousivat he naisen toivomuksen\nmukaan ylös, ja ettei tätä asiaa kukaan aavistaisi, antoi ylhäisnainen\nRinaldolle joitakuita huonoja vaatteita ja täytti hänen kukkaronsa\nrahalla, ja pyydettyään, että hän pitäisi tämän salassa, sekä\nneuvottuaan, mitä tietä hänen oli mentävä päästäkseen linnoitukseen ja\nlöytääkseen palvelijansa, laski hänet ulos samasta ovesta, josta hän\noli tullutkin.\n\nKun päivä valkeni, oli Rinaldo tulevinaan kauempaa, ja meni sitten, kun\nportit oli avattu, linnakylään ja löysi palvelijansa. Niin ollen hän\npukeutui toisiin vaatteihinsa, jotka olivat laukussa. Mutta juuri kun\nhän aikoi nousta palvelijansa hevosen selkään, tapahtui se melkein\ntaivaallinen ihme, että niitä kolmea rosvoa, jotka edellisenä iltana\nolivat hänet ryövänneet ja joutuneet sitten eräästä toisesta pahasta\ntyöstään kiinni, kuljetettiin linnakylään. Ja kun he tunnustivat itse\ntekonsa, niin annettiin Rinaldolle takaisin hänen hevosensa, vaatteensa\nja rahansa eikä hän menettänyt muuta kuin parin sukkanauhoja, joista\nrosvot eivät tienneet, mitä he olisivat niillä tehneet.\n\nNiinpä Rinaldo kiitti Jumalaa ja pyhää Julianusta ja nousi hevosensa\nselkään ja palasi terveenä ja onnellisesti kotiinsa. Mutta ne kolme\nmaantierosvoa joutuivat seuraavana päivänä kiikkumaan tuulessa nuoran\njatkona.\n\n\n\n\nNELJÄS KERTOMUS.\n\n\n      Landolfo Ruffolo köyhtyy ja rupeaa merirosvoksi, joutuu\n      genovalaisten vangiksi ja kärsii haaksirikon. Hän pelastuu\n      arkun avulla, joka on täynnä kallisarvoisia jalokiviä,\n      Korfun saarelle, missä eräs nainen ottaa hänet vastaan.\n      Sitten hän palaa rikkaana kotiinsa.\n\nArvatenkin on merenrannikko Reggion ja Gaetan välillä Italian melkein\nviehättävin seutu. Siellä on, ihan lähellä Salernoa, korkea paikka,\njoka näkyy kauas merelle ja jota seutulaiset sanovat Amalfin\nrannikoksi, täynnänsä pieniä kaupunkeja, puutarhoja ja suihkulähteitä\nsekä rikkaita ja kauppa-asioissa toimeliaita miehiä enemmän kuin juuri\nmissään muualla. Näistä kaupungeista on eräs nimeltä Ravello, ja siinä\neli kerran ennen, jos siinä nykyäänkin on rikkaita miehiä, eräs\ntavattoman rikas kauppias nimeltä Landolfo Ruffolo. Tälle ei riittänyt\nhänen rikkautensa, vaan halusi hän sen lisätä kahta vertaa suuremmaksi,\nmutta siksipä hän olikin vähällä tuhota sekä koko omaisuutensa että\nitsensä.\n\nHän näet, tehtyään niinkuin kauppiaiden on tapana, suuria laskelmia,\nosti valtavan laivan ja lastautti sen täyteen kauppatavaroita, joihin\noli rahansa vaihtanut, ja lähti Kyproon. Mutta siellä hän näki, että\nsinne oli tullut paljon muita laivoja tuoden samoja tavaroita, joita\nhänkin, ja siitä syystä täytyi hänen myödä kaikki, mitä oli tuonut,\npolkuhintaan, melkeinpä nakata tavaransa hukkaan, jos mieli niistä\npäästä, ja siten hän joutui melkein perikadon partaalle. Tämän\nkohtalonsa hän kantoi sangen vaikeasti, ja koska hän ei tiennyt, mitä\ntehdä, kun hän nyt lyhyessä ajassa oli tullut mahdottoman rikkaasta\nköyhäksi, niin päätti hän joko kuolla tahi korvata rosvoamalla\nvaurionsa, niin ettei hänen tarvitsisi palata köyhänä sinne, mistä hän\noli matkustanut rikkaana. Ja löydettyään ostajan suurelle laivalleen\nhankki hän siitä tulleilla ja muilla rahoilla, jotka oli saanut\nkauppatavaroistaan, keveän kaapparipurren ja varusti ja asesti sen sitä\ntarkoitusta varten oivallisimpaan kuntoon sekä lähti muuttamaan\nomaksensa toisten omaisuutta, kenenkä vaan, ja varsinkin turkkilaisten.\nTässä ammatissa olikin onni hänelle paljon suosiollisempi kuin oli\nkauppayrityksissä ollut.\n\nNoin vuoden kuluessa hän kaappasi ja ryösti niin paljon turkkilaisia\nlaivoja, että uskoi jo paitsi saaneensa takaisin sen omaisuuden, mitä\noli menettänyt kaupparetkellä, myöskin lisänneensä rikkauttansa\nhyvinkin kaksin verroin. Ja koska entisen vahingon tuottama tuska oli\nhäntä opettanut, niin hän huomasi, että nyt hänellä on tarpeeksi, ja\nmietti mielessään tyytyä tähän ja olla tavoittelematta enempää, jottei\nuuteen onnettomuuteen joutuisi. Ja siksi hän päätti palata\nrikkauksineen kotiin.\n\nMutta nyt oli hän tullut kaupoissa pelkuriksi, joten hän ei halunnut\nsijoittaa rahojansa toisella tavoin, vaan lähti paluumatkalle, purjeet\nnostettuansa, samalla pienellä laivalla, jolla oli rahat hankkinutkin.\nJa hän tuli jo Arkipelagiin, kun illalla nousi shirokko-tuuli, joka oli\nhänen matkallensa vastainen ja kohotti sitäpaitsi niin korkeita\naaltoja, ettei hänen pikku laivansa olisi voinut niitä kunnolla kestää.\nJa siksi hän laski erääseen meren lahteen, jonka pieni saari muodosti,\ntältä myrskyltä suojaan, päättäen odottaa siellä parempaa ilmaa. Mutta\nkauan ei hän ollut siinä lahdessa, kun sinne saapui kaksi suurta\ngenovalaista kauppalaivaa, jotka tulivat Konstantinopolista, paeten\nvaivalla samaa, jota myöskin Landolfo oli paennut. Tuskin genovalaisten\nlaivain väki, sulkien häneltä paluutien, huomasi hänen pienen laivansa\nja kuuli, kenen se oli, niin he, jotka jo maineelta tiesivät hänet\nsangen rikkaaksi, päättivät anastaa sen, sillä he ovat luonnostaan\nrahalle ahnasta ja rosvomaista kansaa. Ja niinpä he laskivat maihin\nosan miehistöänsä varustettuina jousilla ja muuten hyvin asestettuina,\nja sijoittivat heidät sellaiseen paikkaan, ettei ainoakaan voinut\nlaskeutua laivasta, jos ei tahtonut saada nuolta kylkeensä. Sitten he,\nhinauttaen itseään venheillä ja meren auttamina, lähestyivät Landolfon\npienen laivan viereen ja saivat sen vähällä vaivalla lyhyessä ajassa\nmiehineen päivineen valtaansa, ainoatakaan miestä menettämättä. Sitten\nhe veivät Landolfon toiseen laivaansa, ottivat hänen laivastaan kaikki\ntavarat, upottivat sen pohjaan ja pidättivät hänet itsensä pelkkä\njakku-pahanen yllä.\n\nSeuraavana päivänä muuttui tuuli, laivat nostivat purjeensa ja kulkivat\nmatkaansa länttä kohden koko sen päivän onnellisesti. Mutta illalla\nnousi myrskytuuli, joka valtavia aaltoja kohotellen eroitti nuo kaksi\nlaivaa toisistansa. Ja tämän tuulen voimasta tapahtui, että se laiva,\njossa poloinen ja köyhä Landolfo oli, paiskautui tavattoman rajusti\nsärkkään Kefalonian saaren päässä ja aukesi ja meni pirstaleiksi\nniinkuin kivimuuriin nakattu pullo. Nytpä nuo onnettomat ja raukat,\njotka siinä olivat, koettivat uida, ken sitä osasi, meren ollessa jo\ntäynnä kaikenlaisia kelluvia tavaroita, laatikoita ja lautoja, kuten\nmoisissa tapauksissa on tavallista; ja vaikka yö oli pilkkopimeä ja\nmeri raivosi ankarasti, niin he alkoivat takertua esineihin, mitä\nsattumalta ilmestyi eteen. Näiden joukossa oli myöskin Landolfo raukka.\nHän oli kyllä edellisenä päivänä toivonut monta kertaa kuolemaa,\nhaluten valita mieluummin sen kuin palata kotiinsa niin köyhänä kuin\nnyt tiesi olevansa. Mutta kun hän nyt näki sen valmiina, niin hän\npeljästyi ja tarttui kuin toisetkin lautaan, mikä hänen käsiinsä osui,\najatellen, että ehkäpä Jumala lähettää hänelle pelastukseksi jonkin\navun, jos hän itse koettaa tuhoaan viivytellä. Hän ratsasteli siis\nlaudalla miten parhaiten voi, ja vaikka aallot ja tuuli ajelivat häntä\nmilloin sinne ja milloin tänne, pysyi hän sillä kuitenkin, kunnes aamu\nalkoi kirkastua. Sen tultua hän katseli ympärillensä, mutta ei nähnyt\nmitään muuta kuin pilviä ja merta, sekä arkun, joka uiskenteli meren\naalloilla ja tuli hänen suurimmaksi kauhukseen tuontuostakin niin\nlähelle, että hän pelkäsi sen törmäävän häneen niin kovasti, ettei\nhänen auttaisi muu kuin hukkua. Ja aina kun se läheni, koetti hän,\nmikäli jaksoi ja vaikka voimansa jo olivat vähät, lykätä sitä kädellään\nloitommaksi. Mutta jos se ensin onnistuikin, niin tapahtui sitten, että\nyhtäkkiä nousi ilmoissa pyörretuuli ja puski mereen ja törmäsi tuohon\narkkuun ja arkku taas puolestaan lautaan, jolla Landolfo istui, niin\nkovasti, että lauta pyörähti nurin ja Landolfo joutui aaltoihin. Hän\npääsi uimalla pinnalle, paremminkin pelon kuin voimainsa avulla, mutta\nnäki jo laudan menossa etäällä itsestään. Ja siksi hän, ajatellen,\nettei hän jaksa sitä saavuttaa, lähestyi arkkua, joka oli aivan\nvieressä, asettui rinnoin sen kannelle ja piti sitä käsillään\nkohdallansa miten parhaiten voi. Ja sillä tavoin hän, meren heittämänä\nmilloin sinne ja milloin tänne, ja syömätönnä, hänellä kun ei ollut\nruokaa, mutta sai juoda sen sijaan enemmänkin kuin tahtoi, sekä\ntietämättä, missä oli, tai näkemättä muuta kuin merta vietti koko sen\npäivän ja seuraavan yön.\n\nMutta seuraavana päivänä joutui hän, joko Jumalan armosta tai tuulen\nvoimasta, Korfun saaren rannalle, märkänä kuin sieni ja pitäen\nmolemmilla käsillään lujasti arkun kulmista, niinkuin näemme tekevän\nniiden, jotka ovat hukkumaisillaan ja tarttuvat johonkin esineesen.\nRannalla oli sattumalta köyhä vaimo pesemässä ja kiilloittamassa\nkattiloitansa hiedalla ja suolaisella vedellä, ja kun hän näki\nLandolfon lähestyvän eikä eroittanut hänen muotoansa, peljästyi hän ja\nvetäytyi huutaen pois. Landolfolla ei ollut tajua puhua, eikä hän\nnähnytkään paljoa, joten hän ei sanonut naiselle mitään. Mutta kun\naallot lykkivät häntä maata kohti, niin vaimo eroitti arkun muodon, ja\nkun hän katsoi ja tähysti tarkemmin, niin huomasi hän ensin arkun\npäällä käsivarret ja näki sitten kasvotkin; ja hän aavisti asian aivan\nniinkuin se olikin. Ja sen vuoksi kahlasi hän säälin pakoittamana\njonkun askeleen mereen, joka nyt oli tyyni, tarttui Landolfoa hiuksiin\nja veti hänet arkkuineen maalle. Sitten hän sai vaivalla kiskotuksi\nmiehen kädet irti arkusta, ja arkun hän asetti nuoren tyttönsä\npäälaelle, joka oli hänen mukanaan, mutta itse kantoi hän Landolfon\nkuin pienen lapsen kylään. Siellä vei hän hänet kylpyyn ja hieroi ja\npesi häntä kuumalla vedellä niin kauan, että kadonnut lämpö ja\nelinvoimatkin häneen palasivat. Ja kun vaimon mielestä oli aika, otti\nhän hänet ammeesta ja vahvisti häntä vähän hyvällä viinillä ja\nleivoksilla; ja sitten hoiteli hän häntä parhaansa mukaan muutaman\npäivän, kunnes mies sai voimansa takaisin ja tajusi, missä oli. Silloin\nkunnon nainen ajatteli, että nyt hänelle täytyy antaa takaisin arkku,\njoka oli hänelle pelastettu, ja sanoi, että koettakoon hän nyt itse\nhakea onneaan. Ja sillä tavalla vaimo teki.\n\nLandolfo ei muistanut enää arkkua, mutta otti sen kuitenkin, kun kunnon\nnainen sen hänelle toi, ajatellen, että niin vähäarvoinen ei se\nainakaan voi olla, ettei hän sillä saisi parin päivän elatustaan. Tämä\nhänen toivonsa väheni kuitenkin suuresti, kun hän huomasi arkun kovin\nkeveäksi, mutta siitä huolimattahan kerran, kelpo naisen ollessa poissa\nkotoa, mursi arkun auki, nähdäkseen, mitä siinä oli, ja löysi siitä\npaljon kalliita kiviä, sekä irtonaisia että kiinnitettyjä; ja koska hän\nymmärsi vähän näitäkin asioita, niin huomasi hän, heti kun ne näki,\nettä ne olivat sangen arvokkaita. Siksi hän kiitti Jumalaa, joka ei\nollut häntä vieläkään tahtonut hyljätä, ja oli hyvin tyytyväinen.\n\nMutta koska kohtalo oli lyhyessä ajassa jo kaksi kertaa häntä\narmottomasti heitellyt, niin hän pelkäsi kolmatta ja ajatteli, että\nhänen täytyy olla hyvin varovainen, voidakseen saada nämä tavarat\nkotiinsa. Ja siksi hän kääri ne niin huolellisesti kuin voi riepuihin\nja sanoi kunnon naiselle, ettei hän enää tarvitse arkkua, mutta pyysi,\nettä hän olisi niin hyvä ja antaisi hänelle säkin sekä ottaisi\npuolestaan arkun. Sen teki kunnon nainen mielellänsä.\n\nSitten lausui Landolfo Ruffolo kunnon naiselle suuret kiitokset\nkaikesta siitä hyvästä, mitä oli häneltä saanut, heitti säkin selkäänsä\nja lähti hänen luotaan. Hän nousi laivaan ja saapui Brindisiin ja kulki\nsieltä sitten pitkin meren rantaa Iraniin, jossa tapasi eräitä\nkansalaisiaan, jotka olivat kangaskauppiaita. Nämä antoivat hänelle\narmeliaisuudesta uudet vaatteet, kun hän oli kertonut heille kaikki\nkohtalonsa, paitsi mikä arkkua koski, lainasivat hänelle\nratsuhevosenkin ja toimittivat hänelle seuraa Ravelloon asti, jonne hän\nsanoi haluavansa palata, ja lähettivät hänet menemään.\n\nSiellä hän uskoi olevansa turvassa ja ylisti Jumalaa, joka oli hänet\nsinne johtanut, ja avasi säkkinsä. Ja tarkasteltuaan kaikki\nhuolellisemmin kuin ennen oli tehnyt näki hän omistavansa niin paljon\nja niin arvokkaita kiviä, että hän, myymällä ne kohtuulliseen hintaan\ntai vähemmästäkin, tulisi kahta vertaa rikkaammaksi kuin oli matkalle\nlähtiessään ollut.\n\nJa kun hän sitten oli keksinyt tilaisuuden muuttaa kivet rahaksi,\nlähetti hän hyvän summan Korfuun, palkinnoksi saadusta avusta sille\nkunnon naiselle, joka oli hänet pelastanut merestä. Ja samoin hän teki\nniille Iranissa oleville, jotka olivat häntä vaatehtineet. Mutta loput\nhän piti itse, haluamatta enää harjoittaa kauppaa, ja eli\nkunnioitettuna loppuunsa saakka.\n\n\n\n\nVIIDES KERTOMUS.\n\n\n      Perugian Andreuccio lähtee Napoliin ostamaan hevosia,\n      joutuu yhtenä yönä kolmeen pahaan seikkailuun, pelastuu\n      kaikista ja vie mukanaan kotiin rubinin.\n\nMikäli olen kuullut, oli Perugiassa kerran nuorukainen nimeltä\nAndreuccio di Pietro, hevoskauppias. Hän sai tietää, että Napolissa on\ntarjolla huokealla hevosia, ja siksi pisti hän kukkaroon viisisataa\nkultaflorinia ja lähti sinne, toisten kauppiaiden kanssa, koska ei\nollut milloinkaan liikkunut poissa kotoansa. Hän saapui perille eräänä\nsunnuntaina iltamessun aikaan ja meni seuraavana aamuna, isäntänsä\nneuvosta, torille ja näki siellä paljon hevosia ja mielistyi moneen. Ja\nhän hieroi kauppoja milloin siitä, milloin tästä, mutta ei voinut sopia\nyhdenkään hinnoista. Kuitenkin hän, näyttääkseen, että hän oli todella\ntullut ostamaan, veti monta kertaa, kokematon ja varomaton kun oli,\nkaikkien niiden läsnäollessa, jotka kulkivat ohitse, esiin tuon\nkukkaronsa ja florininsa, jotka hänellä olivat mukanaan.\n\nKun hän nyt hieroi sillä tavalla kauppoja ja näytti kerran taas\nkukkaroaan, niin tapahtui, että eräs sisilialainen tyttö, joka oli\nnuori ja sangen kaunis, mutta valmis pikku palkkiosta tyydyttämään\njokaista miestä, kulki Andreuccion huomaamatta ohitse ja näki hänen\nkukkaronsa. Ja heti hän sanoi itseksensä: Kuka olisi tyytyväisempi kuin\nminä, jos nuo rahat olisivat minun? Ja niin sanoen hän meni sivuitse.\n\nTämän nuoren tytön seurassa oli vanha nainen, samoin sisilialainen,\njoka, tuskin hän näki Andreuccion, antoi tytön jatkaa matkaansa ja\njuoksi nuorukaista hartaasti syleilemään. Kun nuori tyttö huomasi\ntämän, niin hän alkoi mitään sanomatta vähän matkan päässä odottaa\nvanhusta.\n\nAndreuccio kääntyi vanhuksen puoleen, ja kun hän tunsi hänet, piti hän\nhäntä oikein hyvänä, ja vanhus lupasi käydä hänen luonaan majatalossa\nja lähti sitten pois, pitkittämättä puheita. Ja Andreuccio kääntyi\njälleen kauppojaan tekemään, mutta ei ostanutkaan sinä aamuna mitään.\n\nMutta tyttö, joka oli ensin nähnyt Andreuccion kukkaron ja sitten\nvanhan palvelijattarensa tuttavuuden hänen kanssaan, mietti nyt keinoa,\nkuinka saisi itselleen kaikki nuo rahat tahi osan niistä, ja alkoi\nsenvuoksi varovasti kysellä, kuka tuo mies oli, mistä kotoisin, mitä\nhän täällä teki ja kuinka vanhus hänet tunsi. Muija kertoi silloin\nAndreucciosta kaikki niin seikkaperäisesti, että hevoskauppias itse\nolisi tuskin osannut paremmin vastata, sillä vanhus oli ollut monta\nvuotta Andreuccion isän luona ensin Sisiliassa ja sitten Perugiassa. Ja\nsamoin hän kertoi, missä Andreuccio asui ja miksi hän oli tänne tullut.\n\nKun tyttö sai täydellisesti tietää hänen sukulaisensa ja heidän\nnimensä, perusti hän sille tiedolle yrityksensä, jonka avulla hän aikoi\nhienon ovelasti tyydyttää halunsa. Ja kotiin palattuaan hän lähetti\nvanhuksen asioille koko päiväksi, niin ettei hän pääsisi Andreuccion\nluokse; ja kutsuttuansa erään tytön, jonka hän oli hyvin opettanut\nsellaisiin palveluksiin, lähetti hänet illan tullen siihen majataloon,\njossa Andreuccio asui. Sattumalta tapasi tyttö sinne tultuaan ovella\nitsensä Andreuccion yksinään ja tiedusteli häneltä häntä itseänsä.\nSiihen Andreuccio vastasi, että se oli juuri hän, jonka jälkeen tyttö\nveti hänet syrjään ja sanoi: Herrani, eräs täkäläinen ylimysnainen\ntahtoisi, jos suvaitsisitte, mielellään puhutella teitä.\n\nKun Andreuccio tämän kuuli, tarkasti hän itseänsä kiireestä kantaan, ja\nkoska hän mielestään näytti olevan kaunis poika, niin ajatteli hän,\nettä se ylimysnainen oli häneen rakastunut, ikäänkuin Napolissa ei\nolisi ollut kauniimpia nuoriamiehiä kuin hän. Ja niinpä hän vastasi\nnopeasti, että hän on siihen valmis, ja kysyi, missä ja milloin tämä\nnainen tahtoisi häntä puhutella.\n\nSiihen tyttö vastasi: Herrani, jos te voisitte tulla vaikka heti, hän\nodottaa teitä kotonansa.\n\nAndreuccio sanoi nopeasti, majatalossa mitään ilmoittamatta: Noh, mene\nsitten edeltä, minä tulen perästäsi.\n\nSilloin tyttö vei Andreuccion tuon naisen taloon, joka asui eräässä\nkorttelissa nimeltä Häpeänkolo; miten kunniallinen asuinseutu se oli,\nosoittaa jo nimi. Mutta Andreuccio, joka ei tiennyt eikä aavistanut\nmitään sellaista, vaan luuli kulkevansa hyvin kunnialliseen paikkaan ja\nrakastettavan ylimysnaisen luo, astui, tytön mennessä edeltä, huoletta\nnaisen asuntoon. Ja kun hän nousi ylös portaita, niin huusi tyttö\nemäntäänsä tulemaan, ja kun hän samassa sanoi: _Täällä on Andreuccio!_\nnäki vieras naisen jo seisomassa portaitten yläpäässä ja odottamassa\nhäntä. Hän oli vielä hyvin nuori, kookas varrelta ja kaunis\nkasvoiltansa, puettu ja koristettu hyvin soveliaasti. Kun Andreuccio\ntuli lähemmäksi, niin laskeusi nainen kolme porrasta avosylin häntä\nvastaan, heittäysi hänen kaulaansa ja riippui siinä mitään virkkamatta\njonkun aikaa, niinkuin liiallinen liikutus olisi estänyt häntä\npuhumasta. Sitten suuteli hän itkien hänen otsaansa ja sanoi\nnyyhkytysten särkemällä äänellä: Oi rakas Andreuccio, terve tuloa!\n\nAndreuccio vastasi, ihmetellen niin helliä hyväilyjä, ällistyneenä:\nMadonna, minä iloitsen siitä, että teidät tapasin.\n\nSitten tarttui nainen Andreuccioa käteen ja vei hänet ylös saliin ja\nastui sieltä, puhumatta hänen kanssaan vielä mitään muuta, omaan\nkamariinsa, joka tuoksui ruusuille, oranssin kukille ja muille hyville\nhajuille. Siellä näki Andreuccio hyvin kauniin sängyn, jossa oli\nesirippu, ja naulakoissa, sen seudun tapaan, paljon vaatteita ja muita\nsangen kauniita ja kallisarvoisia esineitä. Sentähden luuli Andreuccio\nvarmasti, ensikertalainen kun oli, että nainen ei voi olla mitään\nvähempää kuin oikein aatelisnainen. Ja kun he olivat istahtaneet\nrinnatusten jollekin arkulle, joka oli sängyn jalkopäässä, alkoi tyttö\npuhua hänelle näin:\n\nAndreuccio, olen aivan varma, että sinä ihmettelet sekä minun\nhyväilyitäni, joilla otin sinut vastaan, että kyyneleitäni, koska et\nminua tunne ja tuskin voinet muistaa kuulleesi minusta puhuttavankaan.\nMutta pian saat kuulla seikan, jota ihmettelet ehkä vielä enemmän,\nnimittäin, että minä olen sinun sisaresi! Ja sanon sinulle, että kun\nJumala soi minulle niin suuren armon, että ennen kuolemaani sain nähdä\nedes yhden rakkaita veljiäni (joskin toivoisin näkeväni teidät kaikki),\nniin kuolisin tyytyväisenä, vaikka kuolisin jo tällä hetkellä.\nJa koska sinä et ehkä ole tästä milloinkaan kuullut, niin kerron\nsinulle kaikki. Minun ja sinun isäsi, Pietro, asui, niinkuin luulen\nsinun tietävän, kauan aikaa Palermossa, jossa hänestä hänen hyvyytensä\nja miellyttävyytensä tähden pitivät ja pitävät vieläkin suuresti ne,\njotka hänet tunsivat. Mutta kaikista, jotka häntä rakastivat paljon,\nrakasti häntä enimmin minun äitini, joka oli aatelisnainen ja siihen\naikaan leski, niin, siinä määrin, että hän, pelkäämättä isäänsä ja\nveljiänsä ja kunniastaan huolimatta seurusteli hänen kanssaan niin\ntuttavallisesti, että minä synnyin, ja olen nyt sellainen kuin näet.\nYhtäkkiä tuli sitten Pietrolle jokin syy matkustaa Palermosta ja palata\nPerugiaan, ja hän jätti minut, pienen lapsukaisensa, äitini kanssa\ntänne, eikä ole sitten, mikäli tiedän, minua eikä äitiäni yhtään\nmuistanut. Siitä minä tuomitsisin häntä ankarasti, ellei hän olisi\njuuri minun isäni, kun ajattelen kiittämättömyyttä, jota hän osoitti\nminun äidilleni (puhumattakaan rakkaudesta, mitä hänen olisi tullut\ntuntea minua kohtaan, tytärtään, joka ei ollut syntynyt mistään\npiikatytöstä tai alhaisesta naisesta), sillä antoihan äitini\nomaisuutensa ja itsensäkin hänen käsiinsä, tietämättä edes, kuka hän\noli, pelkän uskollisen rakkauden vallassa. Mutta, mitäpä siitä. Pahoin\ntehtyjä ja kauan aikaa sitten menneitä seikkoja on paljon helpompi\npaheksua kuin parantaa. Niin on vain käynyt. Hän jätti minut pikku\ntyttönä Palermoon, jossa kasvoin melkein sellaiseksi kuin nyt olen,\nkunnes äitini, joka oli rikas nainen, antoi minut vaimoksi eräälle\ngirgentiläiselle, oikein kunnon ylimykselle, joka rakkaudesta äitiini\nja minuun suostui asettumaan Palermoon. Mutta täällä mieheni, joka oli\ninnokas guelfi, alkoi hieroa kuninkaamme Carlon kanssa sopimuksia,\njoista kuitenkin kuningas Federigo sai vihiä ennenkuin niitä voitiin\ntoteuttaa ja joiden tähden meidän täytyi Sisiliasta paeta, juuri\nsilloin, kun olin pääsemäisilläni niin ylhäiseksi rouvaksi, ettei koko\ntällä saarella ole koskaan sellaista ollut. Me otimme niin ollen mukaan\nomaisuutta sen vähän, mitä saatoimme ottaa (vähän, sanon, siihen\npaljoon verraten, mitä meillä oli), jätimme tilukset ja palatsit ja\npakenimme tähän maahan, jossa näimme Carlo kuninkaan olevan meille niin\nkiitollisen, että hän on jo osaksi korvannut vahinkomme, joita hänen\ntähtensä kärsimme, lahjoittamalla meille maita ja taloja. Ja yhä\nedelleen hän pitää miestäni, joka on sinun lankosi, hyvillä tuloilla,\nniinkuin kohta näet. Ja sillä tavalla minä nyt elän täällä, jossa,\nJumalan armosta, ei sinun ansiostasi, näen sinutkin, rakas veliseni!\n\nJa tämän sanottuaan hän syleili Andreuccioa uudestaan ja suuteli häntä\nliikutuksen kyyneleitä vuodattaen otsalle.\n\nAndreuccio kuunteli tätä satua, jota tyttö kertoi niin säntillisesti,\nniin johdonmukaisesti, sanan puuttumatta kertaakaan hampaiden rakoon\ntai kielen sopertamatta. Ja koska hän muisti isänsä tosiaan olleen\nPalermossa ja arvasi omasta itsestään nuorten miesten tavat, jotka\nmielellään nuoruudessaan rakastavat, sekä näki tytön liikutuksen\nkyyneleet ja tunsi halaukset ja säädylliset suudelmat, niin hän uskoi,\nmitä tyttö sanoi, paremminkin kuin todeksi. Ja kun tyttö vaikeni, niin\nhän vastasi:\n\nMadonna, te ette varmaan pahastu, vaikka nyt kummastelen, sillä joko\nsitten isäni ei ole puhunut äidistänne ja teistä milloinkaan mitään,\nmikä siihen lieneekin syynä, tai jos on puhunut, minä en ole saanut\nsitä tietooni, mutta niin vaan tosiaan on, että en ole tiennyt teistä\nenempätä kuin jos ette olisi olemassakaan. Ja sitä rakkaampaa on\nminusta tavata teissä täällä sisar, aivan yksin ollessani ja hetkellä,\njolloin sellaista kaikkein vähimmin odotin. Ja tosiaan, enpä tiedä niin\nansiokasta miestä, josta te ette olisi rakas, puhumattakaan minusta,\njoka olen ainoastaan pikku kauppias. Mutta, suokaa anteeksi, yhtä pikku\nselitystä pyytäisin teiltä: mistä te tiesitte, että minä olin täällä?\n\nSiihen tyttö vastasi: Tänä aamuna antoi minulle siitä tiedon eräs köyhä\nvaimo, joka on hyvin kiintynyt minuun, siksi, että hän on ollut, mikäli\nkertoo, kauan meidän isämme luona sekä Palermossa että Perugiassa. Ja\nellei minusta olisi näyttänyt kunniallisemmalta, että sinä tulet minun\nluokseni omaan kotiini kuin jos minä sinun luoksesi vieraiden ihmisten\npariin, niin olisin kauan sitten tullut luoksesi.\n\nNämä sanat lausuttuaan alkoi tyttö tarkalleen kysellä kaikenlaista\nhänen sukulaisistansa yksitellen, ja Andreuccio kertoi heistä kaikista.\nJa tämän tähden uskoi hän yhä enemmän sellaista, jota hänen olisi\npitänyt olla uskomatta.\n\nKun sillä tavalla oli pakinoitu kauan aikaa, ja koska helle oli suuri,\nniin tyttö tuotatti makeisia ja viiniä ja antoi Andreucciolle juoda. Ja\nkun Andreuccio tämän jälkeen tahtoi lähteä pois, sillä illallisaika oli\nkäsissä, niin ei tyttö sitä mitenkään sallinut, vaan oli kovin\nsuuttuvinaan ja sanoi häntä syleillen: Voi minua raukkaa, nytpä näen\nselvästi, miten vähän sinä minusta välität! Sillä mitä on minun\najatteleminen, kun sinä olet siskosi luona, jota et ole koskaan ennen\nnähnyt, ja hänen kotonansa, jonne sinun olisi pitänyt poiketa heti, kun\nsaavuit tänne, mutta tahdot nyt lähteä täältä syömään ravintolaan! Ei,\nsinä syöt minun luonani. Ja vaikkei mieheni olekaan kotona, josta olen\nhyvin pahoillani, niin osaan minä, mikäli nainen voi, sinua hieman\nkestitäkin.\n\nAndreuccio, joka ei tiennyt muutakaan tähän vastata, sanoi: Minä\npidän teistä niinkuin siskosta tulee pitää, mutta jos en mene, niin\nodotetaan minua koko ilta ja käyttäydyn epäkohteliaasti.\n\nSilloin tyttö sanoi: Jumalan kiitos, on minulla nyt toki talossa joku,\njonka voi lähettää sanomaan, ettei tarvitse odottaa sinua. Oikeastaan\nolisi kohteliaampaa, jopa velvollisuutesikin, jos antaisit sanoa\ntovereillesi siellä, että tulisivat tänne illallisille. Sitten, jos\nvälttämättä tahtoisit lähteä, voisitte mennä kaikki yhdessä seurassa.\n\nAndreuccio vastasi, ettei hän sinä iltana tovereista välittänyt; mutta\nkoska sisko tahtoi, niin hän täyttäisi hänen toiveensa.\n\nTyttö oli silloin lähettävinään majataloon sanan, ettei Andreuccioa\ntarvitse odottaa illalliselle, ja puheltuansa sitten vielä paljon\nmuuta, he asettuivat aterialle, jota tyttö venytti ovelasti aina yön\npimeään, heille loistavasti monia ruokalajeja tarjoiltaessa. Ja kun\nsitten noustiin pöydästä ja Andreuccio aikoi lähteä, niin sanoi tyttö,\nettä sitä hän ei millään tavoin salli, sillä Napoli ei ole mikään\npaikka, jossa sopii kuljeksia yöllä, ja kaikkein vähimmin muukalaisen.\nSiksi hän olikin, kun ilmoitti majataloon, ettei Andreuccioa tarvitse\nodottaa illalliselle, käskenyt myöskin sanomaan, ettei tarvitse häntä\nodottaa yöksikään.\n\nAndreuccio, joka uskoi tämän ja halusi, herkkäuskoisuutensa pettämänä,\njäädä sinne, jäi. Niin ollen jatkettiin illallisten jälkeen vielä\npaljon ja kauan puhetta, ei suinkaan tytön tietämättä, mitä varten. Ja\nkun osa yötä oli kulunut, jätti tyttö Andreuccion nukkumaan kamariin,\nsekä hänen luoksensa pienen pojan, joka hänelle neuvoisi, jos hän\njotain tarvitsisi, ja meni itse palvelijattariensa kanssa toiseen\nhuoneesen.\n\nHelle oli kova; siksi Andreuccio, kun näki jääneensä yksin, riisuutui\nheti paitasilleen ja veti housut jalastaan ja pisti ne sängyn päähän.\nJa koska luonnollinen tarve vaati keventämään vatsan liiallista\nkuormaa, niin kysyi hän pojalta, missä sen voisi tehdä, jolloin poika\nviittasi muuatta ovea kamarin nurkassa ja sanoi: Menkää tuonne vaan.\n\nAndreuccio meni rohkeasti sinne, mutta asetti pahaksi onneksi jalkansa\nlaudalle, joka oli vastakkaiselta puolelta irtautunut palkista, ja\nputosi lautoineen sieltä ylhäältä alas. Jumala armahti häntä kuitenkin\nniin paljon, ettei hän loukannut itseänsä pudotessaan, vaikka melkoisen\nkorkealta syöksyikin, vaan ryvetti itsensä sonnassa, jota paikka oli\ntäynnä, aivan kokonaan.\n\nEttä ymmärtäisitte paremmin sen, mitä olen sanonut ja mitä seuraa,\nkuvaan teille, millainen se paikka oli. Se oli kapea kuja, jollaisia\nnäemme usein kahden talon välissä, ja parin palkin päälle, jotka oli\nasetettu talojen väliseen, oli naulattu muutamia lautoja ja rakennettu\nistumasija. Noista laudoista oli se, joka putosi alas Andreuccion\nkanssa, yksi. Kun Andreuccio nyt näki itsensä alhaalla kujassa, niin\nhän alkoi, tapauksesta tuskissaan, huutaa poikaa, mutta poika oli\nkohta, kun kuuli hänen putoavan, juossut sanomaan siitä emännälleen.\nTämä kiiruhti silloin kamariinsa ja alkoi nopeasti katsella, olivatko\nAndreuccion vaatteet jääneet sinne, ja hän löysi ne ja niiden mukana\nrahat, joita Andreuccio, luottamatta muihin, kuljetti aina typerästi\nmatkassaan. Ja kun tyttö näin oli saanut ne, joiden vuoksi hän,\npalermolainen, oli tekeytynyt perugialaisen sisareksi ja virittänyt\nansansa, niin ei hän enää Andreucciosta välittänyt, vaan kiiruhti\nsulkemaan oven, jonka kautta Andreuccio oli mennyt ulos ja sitten\npudonnut.\n\nKun poika ei vastannut, niin alkoi Andreuccio huutaa kovemmin, mutta\nturhaan. Sentähden rupesi hän epäilemään, huomaten liian myöhään\npetoksen. Hän kiipesi muurin ylitse, joka eroitti sen kujan kadusta, ja\nlaskeuduttuaan kadulle meni hän talon ovelle, jonka hän hyvin tunsi, ja\nhuusi siinä pitkän aikaa turhaan, ja löi ja jyskytti kovasti ovea.\nSitten hän, huomaten onnettomuutensa selvästi, alkoi sanoa: Voi minua\nraukkaa, miten pienessä ajassa minä kadotin viisisataa florinia ja\nsisaren! Ja valiteltuaan vielä pitemmältäkin alkoi hän uudestaan\nkolkuttaa ovea ja huutaa, ja teki sen niin lujasti, että kaikki\nympäristön naapurit heräsivät ja voimatta sietää tätä mekastusta,\nnousivat ylös. Ja yksi tuon tytön apulaisnaisia avasi ikkunan ja, ollen\nmuka hyvin unissaan, sanoi pilkallisesti: Kuka siellä kolkuttaa?\n\nVoi! sanoi Andreuccio, etkö sinä minua tunne? Minä olen Andreuccio,\nmadonna Fiordalisan veli.\n\nSiihen nainen vastasi: Hyvä mies, jos olet juonut liikaa, mene\nmakaamaan ja tule huomenna takaisin. Minä en tunne mitään Andreuccioa,\nenkä ymmärrä hullutuksia, mitä sinä puhut. Mene nyt rauhassa ja anna\nmeidän nukkua, jos suvaitset.\n\nMitä? sanoi Andreuccio, et ymmärrä, mitä minä puhun? Ymmärrätpä\ntietenkin! Mutta jos sukulaisuus Sisiliassa on sellaista, että se näin\nlyhyessä ajassa unohdetaan, niin anna edes takaisin vaatteeni, jotka\nminulta jäivät teille, niin menen mielelläni.\n\nSiihen tyttö vastasi nauraen: Kunnon mies, minusta tuntuu siltä, että\npuhut unissasi.\n\nJa tämän sanominen, huoneesen kääntyminen ja ikkunan sulkeminen oli\ntuokion työ.\n\nSilloin Andreuccio, joka nyt oli vahingostaan varma ja jonka suuri\ntuska muuttui kiukusta raivoksi, päätti riistää väkisin takaisin sen,\nmitä ei sanoilla voinut saada, ja hän otti jälleen kiven ja alkoi\njyskyttää ovea paljon hurjemmasti iskien kuin äsken. Mutta silloin\nmonet naapurit, jotka jo ennen olivat heränneet ja nousseet ylös,\nluulivat, että hän on jokin heittiö, joka valehtelee tällä tavoin\nkiusatakseen tuota kunnon naista, ja kyllästyneinä Audreuccion\njyskyttämiseen he tulivat ikkunoihin ja alkoivat haukkua häntä aivan\nniinkuin saman korttelin koirat vierasta koiraa, sanoen: Hävytöntä on\ntulla tähän aikaan kelpo naisten ovelle latelemaan tuollaisia\ntyhmyyksiä. Äh, mene juupeliin, kunnon mies, anna meidän maata, ole\nhyvä. Jos sinulla on mitä tekemistä hänen kanssaan, niin tule takaisin\nhuomenna, mutta älä meitä kiusaa tänä yönä!\n\nNäistä sanoista ehkä tuli eräs talossa oleva mies, kauniin tytön\nparittaja, jota Andreuccio ei ollut vielä nähnyt eikä hänestä\nkuullutkaan, niin rohkeaksi, että astui ikkunaan ja huusi karkealla ja\npeloittavalla äänellä: Kuka siellä alhaalla on?\n\nAndreuccio nosti tämän kuultuansa päätään ja näki miehen, joka,\nminkä vähän hän saattoi eroittaa, mahtoi olla aika herra, kasvoiltaan\nsakea- ja mustapartainen. Hän haukotteli ja hieroi silmiänsä ikäänkuin\nolisi juuri noussut vuoteesta tai herännyt sikeästä unesta. Hänelle\nAndreuccio vastasi, ei aivan pelotta: Minä olen sen rouvan veli, joka\non siellä.\n\nMutta mies ei odottanut, että Andreuccio olisi edes päättänyt\nvastauksensa, vaan sanoi kahta kovemmin kuin äsken: En tiedä, mikä\nminua estää tulemasta täältä alas ja pieksämästä sinua niin kauan,\nkunnes et liikuta itseäsi, sinä sietämätön, juopunut aasi, joka et anna\nmeidän tänä yönä nukkua.\n\nJa hän kääntyi huoneesen ja sulki ikkunan.\n\nEräät naapureista, jotka tunsivat paremmin tuon miehen, puhuttelivat\nsilloin ystävällisesti Andreucciota ja sanoivat: Jumalan tähden, hyvä\nmies, mene nopeasti pois, ellet tahdo tulla täällä tänä yönä tapetuksi.\nMene ja ymmärrä oma etusi.\n\nAndreuccio oli peljästynyt sekä tuon miehen ääntä että ulkonäköä, ja\nkun nyt toiset, jotka näyttivät puhuvan armeliaisuudesta, häntä\nvaroittivat, niin suuntasi hän, kuvaamattoman suruissaan ja\nepätoivoissaan rahoistaan, askeleensa sinne päin, josta oli päivällä\ntytön kanssa tullut, päästäkseen takaisin majataloonsa, mutta ei\ntiennyt kuitenkaan, minne hän oikeastansa kulki. Mutta kun häntä\nitseään ei miellyttänyt haju, joka hänestä hänen nenäänsä lähti, niin\nhän halusi kääntyä meren rannalle peseytymään ja poikkesi vasemmalle\nkädelle ja kulki kadulle, jonka nimi oli Ruga Catalana. Ja astellessaan\nsiellä kaupungin rantapuolta kohti hän näki yhtäkkiä kaksi miestä,\njotka tulivat häntä vastaan lyhty kädessä, ja koska hän pelkäsi, että\nnämä olivat yövartioita tai muita miehiä, jotka olivat valmiit tekemään\npahaa, niin pujahti hän hiljaa piiloon erääsen vanhaan ja\nrappeutuneesen taloon, jonka hän huomasi läheisyydessä. Mutta miehet\ntulivat, aivan kuin olisi heidät samaan paikkaan lähetetty, myöskin\nsinne rappeutuneesen taloon, ja siellä toinen heistä laski maahan\njoukon rautaisia kapineita, jotka hänellä oli olallaan, ja alkoi\ntarkastella niitä toisen kanssa, jutellen minkä mitäkin niistä. Mutta\nheidän jutellessaan sanoi toinen: Mitä tämä on? Minä tunnen täällä\nsellaista löyhkää, etten koskaan liene tuntenut. Ja näin sanottuaan hän\nnosti vähän lyhtyänsä, ja he näkivät poloisen Andreuccion, ja kysyivät\naivan hämmästyneinä: Kuka siellä on?\n\nAndreuccio vaikeni; mutta he tulivat lyhtyineen lähemmäksi ja kysyivät,\nmitä hän täällä tekee noin likaisena? Silloin Andreuccio kertoi heille\ntäydellisesti, kuinka hänelle oli käynyt. Miehet aavistivat nyt, missä\nse oli tapahtunut, ja sanoivat keskenään: Varmaan tämä on ollut\nScarabone Tulentuikkaajan luona. Ja kääntyen Andreuccion puoleen sanoi\ntoinen: Hyvä mies, vaikka oletkin kadottanut rahasi, niin tulee sinun\nsuuresti kiittää Jumalaa, että sinä satuit putoamaan alas etkä voinut\npäästä takaisin siihen taloon. Sillä jos et olisi pudonnut, niin ole\nvarma, että sinut olisi tapettu heti, kun olisit nukkunut, ja paitsi\nrahoja olisit menettänyt henkesikin. Mutta mitä auttaa enää valittaa?\nSieltä et saa takaisin kolikkoakaan, sama kuin koettaisit ottaa tähden\ntaivaalta. Mutta tapetuksi voit hyvin tulla, jos hän kuulee, että\nhiiskut sanankin tästä asiasta.\n\nJa näin puhuttuaan neuvottelivat he vähän ja sanoivat jälleen\nAndreucciolle: Katso, meidän käy sääliksi sinua. Ja siksi, jos tahdot\ntulla kanssamme toimittamaan erästä asiaa, jota me lähdemme tekemään,\nniin luulemme, että sinulle tulee melkoisen varmaan paljon enemmän\nosuutta kuin olet menettänyt.\n\nAndreuccio vastasi epätoivoissaan, että hän on valmis.\n\nSinä päivänä oli haudattu Napolin arkkipiispa nimeltä messer Filippo\nMinutolo, ja hänet oli haudattu kalleimmassa juhlapuvussa ja sormessa\nrubini, jonka arvo oli yli viisisataa kulta-florinia. Häntä miehet nyt\naikoivat mennä ryöstämään, ja he ilmaisivat Andreucciolle aikeensa.\n\nAndreuccion ahneus oli suurempi kuin hänen varovaisuutensa, ja hän\nlähti heidän kanssaan matkalle. Mutta kun hän, pääkirkolle\nkuljettaessa, haisi kovasti, niin sanoi toinen mies: Emmekö keksisi\nmitään keinoa, että tämä pesisi vähän jossakin itseään, niin ettei hän\nhaisisi näin julmasti? Toinen vastasi: Kyllä, me olemme täällä lähellä\nkaivoa, jossa on tavallisesti iso sanko vintturissa. Menkäämme sinne ja\npeskäämme hänet nopeasti.\n\nMutta kun he tulivat kaivolle, huomasivat he, että siellä oli nuora,\nmutta sanko oli otettu pois. Ja senvuoksi päättivät he keskenään sitoa\nAndreuccion nuoraan kiinni ja laskea hänet kaivoon, että hän pesisi\nitsensä alhaalla; ja kun hän olisi peseytynyt, piti hänen nykäistä\nnuorasta ja he vetäisivät hänet ylös. Ja niin he menettelivät.\n\nSilloin sattui, että kun he olivat laskeneet Andreuccion kaivoon, niin\neräitä signorian vartioita, jotka olivat janoissaan sekä helteen vuoksi\nettä siksi, että olivat juosseet jonkun jäljestä, tuli tälle kaivolle\njuomaan. Kun nuo kaksi rosvoa heidät näkivät, niin lähtivät he heti\npakoon, eivätkä vartiat, jotka tulivat sinne vain juomaan, huomanneet\nheitä.\n\nAndreuccio oli kaivon pohjassa peseytynyt ja nyki nyt nuoraa. Janoiset\nvartiat taasen laskivat kilpensä ja aseensa ja vaippansa maahan ja\nalkoivat vetää nuorasta, luullen siinä olevan sangon täynnä vettä.\n\nKun Andreuccio huomasi olevansa lähellä kaivon reunaa, niin hellitti\nhän nuorasta ja heittäytyi ryntäilleen tälle reunalle. Tuskin vartiat\ntämän näkivät, valtasi heidät yhtäkkiä pelko ja he päästivät mitään\nsanomatta nuoran irti ja alkoivat paeta, minkä ennättivät.\n\nTätä seikkaa Andreuccio kummasteli suuresti, ja ellei hän olisi pitänyt\nlujasti kiinni, olisi hän pudonnut takaisin kaivoon ja loukannut ehkä\npahoin itsensä tai kuollut. Nyt hän nousi ylös, ja kun hän näki nämä\naseet, joita hänen tovereillaan ei ollut, niin hän alkoi ihmetellä yhä\nenemmän. Mutta aprikoituaan ja ymmärtämättä asiaa sekä tuskissaan\nkovasta onnestaan päätti hän sitten lähteä sieltä pois, esineihin\nkoskematta. Ja niin hän asteli, tietämättä minne.\n\nSillä tavoin kulkiessaan kohtasi hän silloin taas ne kaksi toveriaan,\njotka tulivat nostamaan häntä pois kaivosta. Ja kun he hänet näkivät,\nihmettelivät he suuresti ja kysyivät, kuka hänet oli vetänyt kaivosta?\nAndreuccio vastasi, ettei hän sitä tiennyt; ja kertoi heille\ntarkalleen, mitä oli tapahtunut ja mitä hän oli nähnyt kaivon reunalla.\nSilloin he ymmärsivät tapahtuman ja kertoivat hänelle nauraen, miksi he\nolivat paenneet ja ketä ne olivat olleet, jotka nostivat hänet kaivosta\nylös. Ja enempää puhumatta he kulkivat sitten, koska oli jo keskiyö,\npääkirkolle, ja pääsivät sisälle melkoisen helposti. Ja he menivät\nruumisarkun luo, joka oli marmoria ja sangen suuri, ja kohottivat\nraudoillaan sen verran kantta, että mies pääsi sisään, ja asettivat\npönkät sen alle. Ja kun tämä oli tehty, niin kysyi yksi: Kuka menee\narkkuun? Siihen vastasi toinen: En minä. Enkä minä, sanoi ensimäinen,\nmutta menköön Andreuccio.\n\nSitä minä en tee, sanoi Andreuccio. Silloin he molemmat kääntyivät\nhäneen päin ja sanoivat: Mitä? Etkö sinä mene? Jumaliste, jos et mene,\nniin annamme yhdellä näistä raudoista päähäsi niin, että kaadut\nkuoliaana maahan.\n\nAndreuccio meni siis peloissaan arkkuun, ja sinne kömpiessään ajatteli\nhän itsekseen: Nuo pakoittavat minut menemään tänne pettääkseen minut;\njos näet annan heille kaikki ja koetan sitten päästä takaisin arkusta,\nniin menevät he matkaansa ja minulle ei jää mitään. Ja siksi hän päätti\nottaa osansa jo etukäteen; ja koska hän muisti kalliin sormuksen, josta\noli kuullut heidän puhuvan, niin veti hän sen alas päästyään\narkkipiispan sormesta ja pisti povellensa. Ja sitten antoi hän heille\npiispansauvan ja hiipan ja kintaat, ja riisuen ruumiin paitaan saakka\nojensi kaikki heille, ja sanoi, ettei ole enää mitään.\n\nToiset vakuuttivat, että siellä pitäisi olla se sormus, ja käskivät\nhänen hakemaan joka paikasta; mutta Andreuccio vastasi, että hän ei\nsitä löydä, ja antoi heidän odottaa jonkun aikaa, ollen sitä\nhakevinaan. Mutta he olivat yhtä viekkaita kuin hänkin, ja sanoivat,\nettä etsiköön vaan vielä hyvästi, ja kun sopiva hetki tuli, niin he\ntempasivat pois pönkän, joka piti kantta ylhäällä, ja pakenivat sieltä,\njättäen hänet suljettuun arkkuun.\n\nMille mielelle Andreuccio tuli, kun hän tämän huomasi, voi jokainen\narvata. Hän koetti monta kertaa sekä päällänsä että hartioillaan\nkohottaa pois kantta, mutta turhaan hän ponnisteli. Siksi hän, tuskan\nvallassa ja pyörtyneenä, kaatui arkkipiispan ruumiin päälle, ja kuka\nsilloin olisi hänet nähnyt, olisi vaivoin eroittanut, kumpi heistä oli\nkuolleempi, arkkipiispa vai hän. Mutta kun hän sitten tuli tajuihinsa,\nalkoi hän ääneensä itkeä, sillä hän näki selvästi, että häntä kohtaisi\ntäällä jompikumpi seuraavista kahdesta lopusta: joko täytyisi hänen\nkuolla arkussa nälkään ja kuolleen ruumiin matojen löyhkään, ellei\nkukaan tulisi avaamaan; tai jos joku tulisi ja löytäisi hänet sieltä,\nniin hänet hirtettäisiin varkaana.\n\nMutta kun hän oli sellaisissa ajatuksissa ja sangen suruissaan, niin\nkuuli hän ihmisjoukon kävelevän kirkossa ja puhelevan keskenään, ja ne\ntulivat, mikäli hän huomasi, tekemään samaa, jonka hän toveriensa\nkanssa jo oli tehnyt. Ja siksi hänen pelkonsa kasvoi suuresti. Mutta\nkun tulijat olivat avanneet arkun ja pönkittäneet kannen, joutuivat he\nriitaan siitä, kenen on mentävä sisään, ja kukaan ei tahtonut sitä\ntehdä. Silloin sanoi, pitkän kinastelun jälkeen, eräs pappi: Mitä te\npelkäätte? Luuletteko, että hän teidät syö? Kuolleet eivät syö ihmisiä,\nminä menen sisään itse, minä.\n\nJa sen sanottuansa hän asettui rinnoin arkun reunalle, käänsi päänsä\nulospäin ja pisti jalat arkun sisään, laskeutuaksensa sinne. Kun\nAndreuccio tämän näki, nousi hän ylös, tarttui papin toiseen jalkaan,\nja alkoi muka vetää häntä alas. Mutta tuskin pappi sen tunsi, niin hän\nhuusi kohti kurkkua ja heittäytyi kiireesti arkusta pois. Tästä\npeljästyivät kaikki muutkin niin, että jättivät arkun auki ja alkoivat\njuosta pakoon, aivan kuin heitä olisi ajanut satatuhatta paholaista.\n\nTämän seikan nähtyään Andreuccio kiipesi, iloisempana kuin olisi voinut\ntoivoakaan, arkusta pois ja lähti kirkosta samaa tietä, jota oli\ntullutkin. Ja päivän lähetessä kulki hän onnen kaupalla edelleen tuo\nsormus sormessa ja saapui meren rantaan, josta hän sattui sitten\nlöytämään takaisin majataloonsa. Siellä tapasi hän toverinsa ja\nisännän, jotka olivat koko yön olleet huolissaan hänen kohtalostaan. Ja\nkun Andreuccio oli kertonut näille, mitä hänelle oli tapahtunut, oli\nheistä isännän neuvon mukaan parasta, että hän nyt poistuu Napolista.\nSen hän tekikin heti ja palasi Perugiaan, tuoden sormuksen rahoillaan,\njoilla oli lähtenyt ostamaan hevosia.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS KERTOMUS.\n\n\n      Antwerpenin kreivi menee väärin syytettynä maanpakoon ja\n      jättää kaksi lastansa eri paikkoihin Englantiin. Kun hän\n      tulee sinne tuntemattomana takaisin, näkee hän ne hyvissä\n      oloissa. Hän astuu ratsupalvelijana Ranskan kuninkaan\n      sotaväkeen ja hänet huomataan viattomaksi ja asetetaan\n      entiseen arvoonsa.\n\nKun Rooman keisarikunta oli siirtynyt Frankilaisilta Saksalaisille,\nsyntyi noiden kahden kansan välillä ankara vihollisuus ja katkera ja\npitkäaikainen sota, jonka vuoksi Ranskan kuningas ja hänen poikansa,\nsekä puolustaakseen omaa maataan että ahdistaakseen muiden maita,\njärjestivät suunnattoman sotajoukon niin valtakuntansa kuin ystävien ja\nomaistenkin kaikilla voimilla, käydäkseen vihollisten kimppuun. Mutta\nennenkuin he siihen ryhtyivät, asettivat he, ettei kuningaskunta olisi\njäänyt hallituksetta, Gualtierin, Antwerpenin kreivin, jonka he\ntiesivät jaloksi ja ymmärtäväksi mieheksi ja sangen uskolliseksi\nystäväkseen ja palvelijakseen, sijaansa koko Ranskan kuningaskunnan\nhallitustoimiin ja ylimmäksi viranhoitajaksi; sillä vaikka hän oli\nsuuri mestari sotataidossakin, näytti hän heistä kuitenkin olevan\nsopivampi hienoihin tehtäviin kuin noihin heidän rasituksiinsa. Ja\ntämän jälkeen he lähtivät matkalle.\n\nGualtieri alkoi siis älykkäästi ja huolellisesti hoitaa hänelle\nannettua virkaa ja neuvotteli aina kuningattaren ja hänen miniänsä\nkanssa; ja vaikka nämä oli jätetty hänen suojeltavikseen ja silmällä\npidettävikseen, kunnioitti hän kuitenkin heitä valtiattarinaan ja\nesivaltanaan.\n\nMainittu Gualtieri oli ruumiiltaan sangen kaunis ja iältään noin\nneljäkymmen-vuotias ja niin miellyttävä ja jalotapainen kuin ylimys\nkoskaan olla saattaa. Ja paitsi tätä oli hän kaikkein kohteliain ja\nhienoin ritari, mitä siihen aikaan tunnettiin, sekä mies, joka pukeutui\nheistä kaikkein hienoimmalla tavalla. Ja kun nyt Ranskan kuningas ja\nhänen poikansa olivat mainitussa sodassa ja Gualtierin vaimo oli\nkuollut, jättäen hänelle ainoastaan poikalapsen ja tytön, jotka olivat\nvielä pieniä, niin tapahtui, koska Gualtieri oleskeli mainittujen\nnaisten seurassa ja puheli usein heidän kanssaan valtakunnan\nasioista, että kuninkaan pojan vaimo loi silmänsä häneen ja ihastui\nintohimoisesti hänen ulkomuotoonsa ja käytökseensä ja alkoi palaa\nkiivaasti salaista rakkautta häneen. Ja koska hän tiesi olevansa nuori\nja kukoistava ja ettei Gualtierilla ollut vaimoa, niin arveli hän, että\nhänen halunsa olisi helppo täyttää. Ja ajatellen, ettei häntä siinä\nsuhteessa ollut estämässä mikään muu kuin hänen oma häveliäisyytensä,\npäätti hän ajaa sen kokonaan tiehensä ja ilmaista kreivi Gualtierille\nkaikki.\n\nKun hän siis eräänä päivänä oli yksin ja hetki näytti hänestä\nsuotuisalta, niin lähetti hän pyytämään Gualtieria luoksensa, ikäänkuin\nolisi tahtonut jutella hänen kanssaan muista asioista. Kreivi, jonka\najatukset olivat sangen kaukana tämän naisen aikeista, menikin\nviivyttelemättä hänen luokseen. Ja kun Gualtieri oli asettunut,\nniinkuin nainen tahtoi, hänen kanssaan eräälle leposijalle aivan kahden\nkesken eräässä huoneessa ja kysynyt häneltä jo kaksi kertaa syytä,\nmiksi hänet oli sinne noudatettu, ja rouva oli vain vaiennut, niin\nviimein tämä, rakkauden pakottamana ja tullen häpeästä aivan\npunaiseksi, alkoi melkein itkien ja kovasti vavisten ja sammaltavin\nsanoin puhua:\n\nKallis ja suloinen ystäväni ja herrani, te voitte, koska olette älykäs\nmies, helposti ymmärtää, miten suuri miesten ja naisten heikkous on, ja\nerilaisista syistä toisissa asioissa suurempi kuin toisissa. Ja siksi\nei oikeudenmukaisen tuomarin kohtuudella sovikaan rangaista samasta\nsynnistä erilaatuisia henkilöitä samalla rangaistuksella. Kukapa olisi\nsellainen, joka väittäisi, etteivät köyhä mies tai köyhä nainen, joiden\ntulee omalla vaivallaan ansaita, mitä he elatuksekseen tarvitsevat,\nolisi, jos heitä lempi kiihoittaa ja he sitä noudattavat,\npaljon moitittavampia kuin ylhäisnainen, joka on rikas ja elää\ntoimettomuudessa ja jolta ei puutu mitään, mitä hän vaan haluaa? Luulen\ntosiaan, ettei kukaan. Sentähden ovat mielestäni viimeksi mainitut\nominaisuudet melkein täysi puolustus sille naiselle, jolla ne\novat, silloin, jos hän sattuu hairahtumaan rakkauteen. Ja loppu\npuolustuksesta riippuu siitä, onko nainen valinnut itsellensä älykkään\nja kunnollisen rakastajan, jos rakastunut on voinut sen löytää. Kun nyt\nnämä molemmat seikat, minun ajatukseni mukaan, voi sovittaa minuun ja\npaitsi niitä vielä paljon muita, jotka johdattavat minua rakkauteen,\nniinkuin esimerkiksi nuoruuteni ja mieheni kaukana-olo, niin varmaankin\nne nousevat minun hyväkseni puolustamaan minun tulista rakkauttani\nteidän silmissänne. Ja jos ne syyt voivat vaikuttaa teihin niinkuin ne\nälykkäihin miehiin varmasti vaikuttavat, niin rukoilen, että antaisitte\nminulle neuvoa ja apua siinä asiassa, jossa niitä teiltä pyydän. Niin\non, että minä en voi mieheni poissaolon tähden vastustaa en lihan\nkiihoitusta enkä rakkauden mahtia, jotka ovat niin voimakkaita, että\novat voittaneet lujimmatkin miehet, eivätkä ainoastaan hentoja naisia,\nmonen monta kertaa, ja voittavat yhä joka päivä; vaan olen tässä\nmukavassa ja toimettomassa elämässä, jossa minut näette ja joka on\nedullinen rakkaudelle, antanut itseni yllättää niin, että olen\nrakastunut. Ja vaikka tunnustan, että sellainen seikka, jos se\ntiedettäisiin, ei olisi kunniallista, niin en pidä sitä nyt, kun se on\nsalattu ja pysyy salassa, juuri laisinkaan sopimattomana. Ja lisäksi on\nAmor ollut minulle niin suosiollinen, ettei hän suinkaan ole riistänyt\nminulta tarvittavaa arvostelukykyä rakastajaa valitessani, vaan on\npäinvastoin sitä minulle paljon lisännyt, näyttäen minulle teidät\nkyllin arvokkaaksi sellaisen naisen rakastaa kuin minä olen; sillä\nteitä pidän minä, ellei arvosteluni petä, kaikkein kauneimpana,\nkaikkein rakastettavimpana ja kohteliaimpana ja älykkäimpänä ritarina\nmitä Ranskan kuningaskunnassa olla saattaa. Ja niinkuin minä voin sanoa\nolevani miestä vailla, niin olette tekin vaimoa vailla. Ja sentähden\npyydän minä teiltä, sen suuren rakkauden nimessä, jota teitä kohtaan\ntunnen, ettette kieltäisi rakkauttanne minulta, vaan säälisitte minun\nnuoruuttani, joka tosiaan hiutuu teidän tähtenne niinkuin jää tulessa.\n\nJa näitä sanoja seurasi niin runsaasti kyyneleitä, ettei naisella, joka\naikoi esittää vielä lisää rukouksia, ollut voimaa enempää puhua, vaan\nhän loi silmänsä maahan ja heittäytyi kuin huumattuna ja itkevin\nkasvoin kreivin rintaa vasten.\n\nKreivi, joka oli uskollinen vasalli, alkoi silloin ankarin sanoin\nmoittia sellaista hullua rakkautta ja työntää naista, joka tahtoi jo\nheittäytyä hänen kaulaansa, pois luotaan, ja vannoi pyhillä valoilla,\nettä hän antaa ennen hakata itsensä neljäksi kappaleeksi kuin sallii\nitsensä tai muiden tekevän herransa kunniaa vastaan sellaista.\n\nKun ylhäisnainen tuon kuuli, niin hän unohti heti rakkautensa ja sanoi\njulmaan vihaan kiihtyneenä: Saisitteko siis, moukkamainen ritari, tällä\ntavalla pilkata minun toiveitani? Jumala armahtakoon, ellen mieluummin\nsurmauta teitä, koska tahdotte minut tappaa, tai karkoita maasta.\n\nJa niin sanoen hän työnsi tuokiossa kätensä tukkaansa ja sotki ja\nhajoitti sen ja repäisi sitten vaatteensa rinnan kohdalta ja alkoi\nhuutaa kovasti: Auttakaa, auttakaa, sillä Antwerpenin kreivi tahtoo\ntehdä minulle väkivaltaa!\n\nKun kreivi tämän näki, niin hän, jolla oli paljon enemmän syytä epäillä\nhovin kateutta kuin omaatuntoaan ja joka pelkäsi, että siitä syystä\nuskottaisiin paremmin tuota katalaa naista kuin hänen viattomuuttansa,\nnousi ylös ja meni huoneesta ja palatsista niin pian kuin voi ja pakeni\nkotiinsa. Ja siellä hän asetti, muuta neuvoa miettimättä, lapsensa\nhevosen selkään ja nousi itsekin satulaan ja ajoi niin nopeasti kuin\nsaattoi Calais'hen.\n\nNaisen melutessa juoksivat monet paikalle, ja kun he näkivät hänet ja\nkuulivat hänen huutonsa syyn, niin he eivät ainoastaan uskoneet hänen\nsanojaan, vaan vieläpä lisäsivät, että kreivi oli käytellyt kauan aikaa\nhempeyttä ja kauniita tapoja ainoastaan päästäkseen tähän päämaaliinsa.\nHe siis juoksivat vimmoissaan kreivin taloon ottamaan häntä vangiksi,\nmutta kun he eivät häntä löytäneet, niin ryöstivät he ensin siitä\nkaikki ja repivät sen sitten perustuksia myöten maahan. Tapahtuma tuli,\nniin kierona kuin sitä kerrottiin, leiriin kuninkaan ja hänen poikansa\nkorviin, ja nämä vihastuivat suuresti ja tuomitsivat kreivin ja hänen\njälkeläisensä ainaiseen maanpakoon ja lupasivat suuria lahjoja sille,\njoka toisi hänet joko elävänä tai kuolleena heille.\n\nKreivi, joka oli murheissaan siitä, että oli pakenemalla tehnyt itsensä\nviattomasta vikapääksi, saapui itseään ilmaisematta tai tunnetuksi\ntulematta lastensa kanssa Calais'hen ja kulki sieltä nopeasti Englannin\npuolelle ja lähti huonoissa vaatteissa Lontoota kohti. Mutta ennenkuin\nhän astui kaupunkiin, opetti hän monin sanoin kahta pientä lastaan, ja\nvarsinkin kahdessa tärkeässä asiassa: ensiksikin, että heidän oli\nkärsivällisesti kannettava köyhä sääty, johon kohtalo oli heidät hänen\nkanssaan syyttömästi saattanut; ja toiseksi, että heidän oli kaikin\nkeinoin varottava ilmaisemasta koskaan kenellekään, mistä he olivat ja\nkenen lapsia, jos henki oli heistä kallis. Poika, jonka nimi oli Luigi,\noli noin yhdeksän-vuotias ja tyttö, Violante nimeltä, noin seitsemän;\nmutta he ymmärsivät, mikäli heidän vähäinen ikänsä salli, sangen hyvin\nisänsä opetuksen ja näyttivät sen sittemmin teossa. Ja tehdäkseen\nneuvon toteuttamisen helpommaksi oli isästä tarpeellista muuttaa heidän\nnimensä, ja sen hän teki, kutsuen poikalasta Perottoksi ja tytärtä\nGiannettaksi. Ja kun he olivat köyhäin vaatteissa tulleet Lontoosen,\nalkoivat he kulkea, niinkuin näemme ranskalaisten kulkurien tekevän,\npyytämässä almua.\n\nKun he eräänä aamuna sattumalta olivat siinä toimessa erään kirkon\nedustalla, niin tapahtui, että muuan ylhäinen nainen, joka oli erään\nEnglannin kuninkaan marsalkan vaimo, näki kirkosta tullessaan tämän\nkreivin ja hänen kaksi pikku lastansa, jotka pyysivät almua; ja hän\nkysyi kreiviltä, mistä hän oli ja olivatko nuo hänen lapsiansa. Siihen\nmies vastasi olevansa Picardiesta ja että hänen oli täytynyt\nkelvottoman vanhimman poikansa pahojen töiden tähden paeta sieltä\nnäiden kahden kanssa, jotka olivat hänen lapsiaan. Ylimysnainen, joka\noli sääliväinen, loi silmänsä tyttäreen ja mieltyi häneen suuresti,\nkoska hän oli kaunis ja kohtelias ja suloinen, ja sanoi: Kunnon mies,\njos suostut jättämään minulle tämän tyttösesi, niin minä otan hänet\nmielelläni, koska hän on hyvän näköinen. Ja jos hänestä tulee kunnon\nnainen, niin naitan hänet sopivaan aikaan, sillä tavalla, että hänen\nkäy hyvin.\n\nKreiviä miellytti suuresti tämä pyyntö ja hän vastasi heti, että hän\nsuostuu, ja antoi kyyneleitä vuodattaen lapsensa hänelle ja sulki hänet\nparhaiten hänen suosioonsa. Ja kun hän siten oli saanut tyttärensä\nturvaan ja tiesi hyvin, kenen luokse, niin arveli hän, ettei hänen sovi\nsiellä oleskella kauempaa. Ja niinpä hän kulki almua anoen koko saaren\npoikki ja saapui Perotton kanssa Walesiin, suurella vaivalla, sillä hän\nei ollut tottunut kulkemaan jalan. Siellä oli eräs toinen kuninkaan\nmarsalkka, joka piti suurta hovia ja paljon palvelijoita; ja tämän\nhoviin tuli jonkun kerran sekä kreivi että hänen poikansa saamaan\nsyömistä. Ja koska hovissa oli eräs mainitun marsalkan poika ja muita\naatelismiesten poikia ja nämä harjoittivat kaikenlaisia lasten\nleikkejä, kuten esimerkiksi juoksua ja hyppyä, niin alkoi Perotto\nvähitellen sekautua heidän joukkoonsa ja teki taitavasti, jollei\nparemminkin kuin muut, kaikki kokeet, mitä he keskenään tekivät. Sen\nnäki marsalkka erään kerran, ja kun pojan tavat ja käytös häntä\nmiellyttivät suuresti, niin hän kysyi, kuka hän oli. Hänelle\nvastattiin, että hän oli erään köyhän miehen poika, joka kävi siellä\nsilloin tällöin almua anomassa. Marsalkka antoi silloin pyytää poikaa\nmieheltä, ja kreivi, joka ei ollut mitään muuta Jumalalta\nrukoillutkaan, luovutti hänet hänelle mielellään, vaikka hänestä olikin\nraskasta hänestä erota.\n\nKun kreivi nyt oli pitänyt huolen pojasta ja tyttärestä, niin ajatteli\nhän, ettei hän enää tahdo oleskella Englannissa, ja sentähden lähti\nhän sopivassa tilaisuudessa Irlantiin. Ja kun hän oli saapunut\nStrangfordiin, pestautui hän erään sikäläisen kreivin vasallin rengiksi\nja toimitteli kaikkia sellaisia asioita, jotka rengin tai tallipojan\ntehtäviin kuuluvat. Ja siellä hän oleskeli pitkät ajat, kenenkään häntä\ntuntematta, sangen epämukavissa ja vaivaloisissa oloissa.\n\nViolante, nyt nimeltä Giannetta, varttui ylimysnaisen luona Lontoossa\nvuosiltaan ja kooltaan ja kauneudessa, ja saavutti ylimysnaisen, hänen\nmiehensä sekä koko talonväen ja jokaisen hänet tuntevan suosion siinä\nmäärin, että oli merkillistä sitä nähdä. Eikä ollut ainoatakaan, joka\nei olisi hänen tapojaan ja käytöstään nähdessänsä sanonut, että hän on\nsuurimman onnen ja kunnioituksen arvoinen. Ja siksi nyt ylimysnainen,\njoka oli ottanut hänet hänen isältään ja joka ei ollut saanut koskaan\ntietää, kuka hänen isänsä oli, paitsi sitä, mitä hän oli kuullut\nGualtierilta itseltään, päätti hänet kunniallisesti naittaa, sen säädyn\nmukaisesti, johon hän luuli tytön kuuluvan. Mutta Jumala, ihmisten\narvon oikea tuntija, joka tiesi Giannettan ylimysneidoksi ja että hän\nsai viattomasti kärsiä toisen rikoksen tähden, päättikin toisin. Ja\ntäytyy uskoa, että se, mitä tapahtui, oli Hänen laupeutensa sallimaa,\nsiinä tarkoituksessa, ettei tuo ylhäinen neito joutuisi halvan miehen\nkäsiin.\n\nYlimysnaisella, jonka luona Giannetta eleli, oli miehestään yksi ainoa\npoika, jota hän ja isä suuresti rakastivat, paitsi sen vuoksi, että hän\noli heidän lapsensa, vieläkin enemmän siksi, että hän sen kunnollaan ja\nansioillaan ansaitsi. Sillä hän oli niin hyvätapainen ja reipas ja\nurhea ja kaunis muodoltansa, ettei vertaa. Hän oli iältään noin kuusi\nvuotta vanhempi kuin Giannetta, ja kun hän näki, että tämä oli ylen\nkaunis ja suloinen, niin hän rakastui häneen niin kovasti, ettei nähnyt\nhäntä etemmäksi. Mutta koska hän luuli hänen olevan alhaista säätyä,\nniin ei hän edes tohtinut pyytää häntä isältään ja äidiltään\nvaimokseen, vaan vieläpä hän, peljäten saavansa nuhteita siitä, että\noli ruvennut rakastamaan niin alhaista, piti rakkauttansa salassa miten\nsuinkin voi. Ja sentähden kidutti se häntä paljoa enemmän kuin jos hän\nolisi sen ilmaissut. Niinpä tapahtuikin, että hän liiallisesta\nmurheesta sairastui, ja vaarallisesti. Häntä parantamaan pyydettiin\nuseita lääkäreitä, ja kun he olivat tutkineet yhden taudinmerkin\ntoisensa jälkeen, mutta eivät voineet hänen tautiaan tyystin tuntea,\nniin olivat he kaikki toivottomia hänen paranemisestaan. Siitä kasvoi\nisän ja äidin tuska ja mielipaha niin suureksi, että suurempaa ei olisi\nvoinut kantaa; ja monta kertaa he pyysivät hartaasti rukoillen\npojaltaan tietoa, mikä hänen vaivansa syy oli, mutta silloin hän\nvastasi joko ainoastaan huoaten tai että hän tuntee aivan menehtyvänsä.\n\nMutta eräänä päivänä sattui, että kun hänen luonaan istui eräs lääkäri,\njoka oli sangen nuori, mutta tieteessä syvästi oppinut, ja piti häntä\nkädestä siitä paikasta, josta tunnustellaan valtimoa, niin Giannetta,\njoka kunnioituksesta äitiä kohtaan palveli huolellisesti poikaa, astui\njostakin syystä kamariin, missä nuorukainen makasi. Tuskin nuorukainen\ntytön näki, niin tunsi hän, vaikkei virkkanut sanaakaan eikä\nliikahtanut, sydämessään rakkauden tulen entistä kiivaampana ja siksi\nhänen valtimonsa alkoi lyödä tavallista kovemmin. Lääkäri huomasi sen\nheti ja ihmetteli, mutta oli kuitenkin vaiti, nähdäkseen, kauanko tätä\nlyöntiä kestäisi. Kun Giannetta meni huoneesta, hiljeni lyönti, ja\nsiksi lääkäri arveli osaksi jo keksineensä nuorukaisen sairauden syyn.\nJa kun hän oli ollut vähän aikaa siellä, kutsutti hän Giannettan\nluokseen, ikäänkuin tahtoen jotain häneltä kysyä, mutta piti samalla\nsairasta kädestä. Giannetta tuli heti, ja tuskin ehti hän astua\nkamariin, niin nuorukaiselle tuli valtimon tykytys; ja kun tyttö oli\npoistunut, se lakkasi. Silloin lääkäri arveli saavuttaneensa täyden\nvarmuuden, ja hän nousi ylös ja vei syrjään nuorukaisen isän ja äidin\nja sanoi heille: Teidän poikanne terveys ei riipu lääkärien avusta,\nvaan se on Giannettan käsissä, jota nuorukainen, mikäli eräistä\nmerkeistä olen selvästi huomannut, tulisesti rakastaa, vaikkei tyttö\nsitä huomaa, mikäli minä olen havainnut. Nyt tiedätte, mitä teidän on\ntehtävä, jos hänen henkensä on teille kallis.\n\nYlimys ja hänen puolisonsa olivat tämän kuullessaan tyytyväisiä, että\noli edes jokin keino heidän poikansa pelastukseksi, vaikka heistä\nolikin kovin raskasta, että tuo keino oli juuri se, miksi he sitä\npelkäsivät, nimittäin että heidän oli annettava Giannetta pojalleen\nvaimoksi. He menivät siis, kun lääkäri oli lähtenyt, sairaan luokse, ja\näiti puhui hänelle näin:\n\nPoikani, minä en olisi koskaan luullut sinun salaavan minulta mitään\ntoiveitasi, enkä varsinkaan silloin, kun näet riutuvasi sentähden,\netteivät ne mielestäni voi täyttyä. Sillä sinun olisi tullut ja\ntulee olla varma siitä, ettei ole mitään, jota en tekisi sinua\ntyydyttääkseni, vaikka se olisi hieman sopimatontakin, aivan kuin\ntekisin sen omaksi hyväkseni. Kun kuitenkin olet niin menetellyt, on\nJumala toki ollut armahtavaisempi sinulle kuin sinä itse ja ilmaissut\nminulle sinun vaivasi syyn, ettet tähän sairauteen kuolisi. Ja se ei\nole mitään muuta kuin ylenpalttista rakkautta, jota tunnet jotakin\nnuorta tyttöä kohtaan, kuka hän sitten lieneekin. Ja totisesti sinun ei\nolisi tarvinnut hävetä tätä ilmaista, sillä sinun ikäsi vaatii sitä, ja\nellet voisi rakastua, niin pitäisinpä sinua melkoisen epäkelpona. Älä\nsiis, poikani, arastele minua, vaan paljasta minulle turvallisesti\nkaikki toivomuksesi, ja heitä pois synkkämielisyys ja ne ajatukset,\njoita haudot ja joista tämä sairaus johtuu. Ja rohkaise itsesi ja ole\nvarma siitä, ettei ole mitään sellaista, jota saatat minulta iloksesi\nvaatia ja jota minä en vointini mukaan tekisi, sillä minä rakastan\nsinua enemmän kuin omaa henkeäni. Karkoita pois häveliäisyys ja pelko\nja sano minulle, voinko minä tehdä mitään rakkautesi edistämiseksi. Ja\njos et näe minun pitävän siitä harrasta huolta ja sitä sinun tähtesi\ntoteuttavan, niin sano minua julmimmaksi äidiksi, mikä milloinkaan on\npojan synnyttänyt.\n\nKun nuorukainen kuuli äidin sanat, niin hän ensin häpesi, mutta sitten\nhän ajatteli, ettei yksikään muu voisi paremmin kuin hän hankkia hänen\ntoiveilleen tyydytystä, joten hän karkoitti häveliäisyytensä ja sanoi\nnäin:\n\nMadonna, mikään muu seikka ei saanut minua salaamaan rakkauttani teiltä\nkuin se, että olen nähnyt paljon henkilöitä, jotka, kun ovat itse\ntulleet vanhoiksi, eivät tahdo muistaa olleensa ennen nuoria. Mutta\nkoska näen teidät tässä suhteessa älykkääksi, niin en ainoastansa ole\nkieltämättä, että se, minkä sanotte huomanneenne, on totta, vaan\nilmaisenpa teille, kuka hän on, sillä ehdolla, että tulokset seuraavat,\nvointinne mukaan, teidän lupaustanne. Ja sillä tavalla voitte minut\ntehdä terveeksi.\n\nYlimysnainen (joka luotti liiaksi sellaiseen, jota hän ei sitten\nvoinutkaan toteuttaa siinä muodossa kuin hän aikoi) vastasi hänelle\nhuolettomasti, että hänen tulee vain turvallisesti ilmaista hänelle\nkaikki toiveensa. Sillä hän ryhtyy viivyttelemättä toimiin, niin että\npoika saa, mitä haluaa.\n\nÄiti, vastasi silloin nuorukainen, meidän Giannettamme suuri kauneus ja\nkiitettävät tavat ja se, etten ole voinut saada häntä huomaamaan enkä\nsäälimään rakkauttani, sekä myöskin, etten ole tohtinut ilmaista sitä\nkenellekään, ovat minut saattaneet tilaan, jossa minut näette. Ja ellei\nse, mitä olette minulle luvannut, tavalla tai toisella toteudu, niin\nolkaa varma, että elämäni on lyhyt.\n\nÄiti, josta hetki näytti soveliaammalta lohdutuksiin kuin moitteihin,\nvastasi hymyillen: Ah, poikani, tämänkö tähden sinä siis rupesit\nkärsimään? Ole rauhallinen ja jätä kaikki minun huolekseni, niin pian\nparanet.\n\nNuorukainen, jonka nyt täytti toivo, osoitti silloin lyhyessä ajassa\nvaltavia toipumisen merkkejä. Siitä oli äiti hyvin tyytyväinen ja\npäätti siis koettaa, miten hän voisi toteuttaa sen, mitä oli luvannut.\nJa hän kutsui eräänä päivänä Giannettan luokseen ja kysyi häneltä,\nikäänkuin leikillä, sangen kohteliaasti, oliko hänellä ollenkaan\nrakastajaa.\n\nGiannetta, joka tuli aivan punaiseksi, vastasi: Madonna, sellaisen\nköyhän ja kotoaan karkoitetun tytön kuin minä olen, joka elää toisten\npalveluksessa, niinkuin minä teen, ei pidä eikä ole hyvä ajatella\nrakkautta.\n\nSiihen sanoi ylimysnainen: No, jos teillä ei ole, niin me annamme\nteille erään, jonka kanssa voitte elää tyytyväisenä ja iloita enemmän\nkauneudestanne. Sillä ei ole sopivaa, että niin kaunis tyttö kuin te\nelelee ilman rakastajaa.\n\nSiihen Giannetta vastasi: Madonna, te olette ottanut minut isäni\nköyhyydestä ja kasvattanut minua kuin omaa tytärtänne, ja siksi minun\ntulisi täyttää kaikki teidän toiveenne. Mutta tässä en voi niitä\ntäyttää, ja uskon tekeväni siinä oikein. Jos te haluaisitte antaa\nminulle miehen, niin häntä tahtoisin rakastaa, mutta muita en. Sillä\nkun minulle ei ole isiltäni jäänyt muuta perintöä kuin siveys, niin\nsitä aion suojella ja varjella niin kauan kuin elämääni riittää.\n\nNämä sanat tuntuivat ylimysnaisesta aivan vastaisilta sille asialle,\njohon hän aikoi päästä, voidakseen täyttää lupauksensa pojalle, joskin\nhän älykkäänä naisena ihailikin suuresti tytön menettelyä. Siksi hän\nsanoi: Kuinka, Giannetta? Jos itse kuningas, joka on nuori herra, kuten\nsinä olet sangen kaunis tyttö, toivoisi sinulta jotakin rakkauden\nsuosiota, niin kieltäisitkö häneltä?\n\nSiihen vastasi Giannetta heti: Väkivaltaa voisi kuningas minulle tehdä,\nmutta minun suostumuksellani ei hän saisi koskaan minulta muuta kuin\nmikä on kunniallista.\n\nYlimysnainen ymmärsi nyt, millainen tyttö oli mieleltään, ja siksi hän\nsäästi sanoja ja päätti panna hänet kokeesen. Ja niinpä hän sanoi\npojallensa, että kun hän paranee, hän toimittaa Giannettan hänen\nkanssaan samaan kamariin ja että pojan on koetettava saada häneltä,\nmitä haluaa, sillä hänestä ei näyttänyt kunnialliselta saarnata kuin\nparittaja poikansa puolesta ja rukoilla hänen ihailtuansa. Siihen ei\nnuorukainen ollut millään muotoa tyytyväinen ja hän tuli yhtäkkiä taas\npaljoa huonommaksi. Tämän nähdessään äiti ilmaisi Giannettalle\naikeensa, mutta kun hän huomasi hänet entistään jyrkemmäksi, niin\nkertoi hän miehellensä, mitä oli tehnyt. Ja vaikka se tuntuikin heistä\nraskaalta, niin päättivät he yksimielisesti antaa Giannettan pojalleen\nvaimoksi, haluten mieluummin pitää poikansa elävänä ja vaimon seurassa,\njoka ei ollut hänelle sopiva, kuin kuolleena ja ilman vaimoa. Ja niin\nhe monien puheiden jälkeen tekivät.\n\nGiannetta oli tähän hyvin tyytyväinen ja kiitti hurskain mielin\nJumalaa, joka ei ollut häntä unohtanut. Mutta kuitenkaan ei hän koskaan\nnimittänyt itseään muuksi kuin Picardien tytöksi.\n\nNuorukainen parani ja vietti niin iloiset häät, ettei vertaa, ja alkoi\nkulutella aikojansa Giannettan kanssa.\n\nPerotto, joka oli jäänyt Walesiin Englannin kuninkaan marsalkan luokse,\noli samoin kasvanut ja voittanut herransa suosion ja tullut niin\nkauniiksi muodoltaan ja reippaaksi, että koko saarella oli vähän\nsellaisia; eikä maassa ollut ainoaakaan, joka olisi turnauksessa ja\nkamppailussa ja minkäänlaisessa muussa aseleikissä ollut niin mainio\nkuin hän. Ja siksi oli hän, jota he kutsuivat nimeltä Picardien\nPerotto, kaikkialla tunnettu ja kuuluisa. Ja niinkuin Jumala ei ollut\nunohtanut hänen sisartaankaan, niin näytti hän sittemmin pitävänsä\nmielessään häntäkin. Sillä sille seudulle tuli ruttomainen kuolettava\ntauti, joka riisti sieltä melkein puolet ihmisiä, puhumattakaan, että\nsuurin osa eloonjääneistä pakeni pelosta toisille seuduille, joten koko\nmaa näytti hyljätyltä. Siinä rutossa kuoli marsalkka, Perotton isäntä,\nja tämän puoliso ja yksi hänen poikansa ja paljon hänen veljiään ja\nlankojaan ja sukulaisiaan, eikä jäänyt muita kuin yksi naimaikäinen\ntytär hänen perheestään sekä eräiden palvelijain joukossa Perotto. Ja\ntämän otti mainittu tytär, kun rutto jonkun ajan päästä lakkasi, omasta\ntahdostaan, koska hän oli uljas ja mainio mies, ja eräiden harvain\neloon jääneiden seutulaisten neuvosta mieheksensä, ja teki hänet kaiken\nomaisuutensa herraksi, joka oli hänelle perintönä joutunut. Eikä\nkulunut pitkää aikaa, niin Englannin kuningas kuuli, että marsalkka oli\nkuollut, ja koska hän tunsi Picardien Perotton arvon, niin asetti hän\nhänet vainajan seuraajaksi ja teki hänet marsalkakseen.\n\nJa näin kävi, lyhyesti kerrottuna Antwerpenin kreivin kahden viattoman\nlapsen, jotka hän jätti ikäänkuin hukkaan.\n\nOli jo kulunut kahdeksastoista vuosi siitä, kun Antwerpenin kreivi\nlähti pakoon Parisista. Silloin tuli hänelle, joka oleskeli Irlannissa\nja joka oli kärsinyt siellä paljon sangen surkeissa oloissaan, halu,\njos mahdollista nähdä, koskapa hän huomasi olevansa jo vanhakin, mitä\nhänen lapsistaan oli tullut. Ja kun hän näki muuttuneensa koko\nmuodoltaan toiseksi kuin hän ennen oli ollut, ja tunsi pitkässä työssä\ntulleensa vankemmaksi kuin hän oli nuorena ja mukavuudessa eläessään,\nniin erosi hän sangen köyhänä ja huonossa asussa siitä, jonka luona hän\noli kauan ollut, ja kulki Englantiin ja meni siellä sinne, jonne hän\noli jättänyt Perotton, ja tapasi hänet marsalkkana ja suurena herrana\nja näki hänet terveenä ja voimakkaana ja muodoltaan kauniina miehenä.\nSiitä hän iloitsi kovasti, mutta ei kuitenkaan tahtonut ilmaista\nitseänsä, ennenkuin oli saanut tietoja Giannettasta. Niin ollen hän\nlähti matkalle eikä seisattunut ennenkuin saapui Lontoosen; ja siellä\ntiedusteli hän varovasti sitä ylhäisnaista, jolle hän oli tyttärensä\njättänyt, sekä tämän kohtaloa, ja kuuli Giannettan olevan sen naisen\npojan vaimona. Tämä miellytti häntä suuresti, ja kaikki hänen entiset\nvastoinkäymisensä tuntuivat hänestä pieniltä, koska hän oli löytänyt\nlapsensa elossa ja hyvissä oloissa. Häntä halutti kuitenkin tytärtänsä\nnähdä, ja siksi hän alkoi seisoskella usein köyhän miehen tavalla hänen\ntalonsa luona. Siellä näki hänet eräänä päivänä Giachetto Lamiens,\nsillä se oli Giannettan mies nimeltänsä, ja sääli häntä, kun huomasi,\nettä hän oli köyhä ja vanha, ja käski erään palvelijan viedä hänet\nsisään ja antaa hänelle armeliaisuuden nimessä ruokaa. Ja sen teki\npalvelija mielellään.\n\nGiannettalla oli Giachetton kanssa jo monta lasta, joista vanhin ei\nollut kuin kahdeksan-vuotias, ja ne olivat kauneimpia ja suloisimpia\nlapsia maailmassa. Nämä kun näkivät kreivin syömässä, tulivat kaikki\nhänen ympärilleen ja ihastuivat siinä häneen, aivan kuin olisivat\nsalaisen voiman koskettamina aavistaneet, että hän oli heidän vaarinsa.\nHän jälleen, joka tiesi heidät lapsen-lapsikseen, alkoi osoittaa heille\nrakkauttaan ja hyväillä heitä. Ja sen vuoksi eivät lapset tahtoneet\nlähteä hänen luotaan, vaikka se, joka heitä kasvatti, kutsui heitä.\nTämän kuuli Giannetta, ja hän astui huoneestaan ja tuli sinne, missä\nkreivi istui, ja uhkasi lyödä lapsiaan, elleivät he tekisi niinkuin\nheidän opettajansa tahtoi. Lapset alkoivat silloin itkeä ja sanoivat,\nettä he tahtovat olla tämän hyvän miehen luona, joka rakastaa heitä\nenemmän kuin koulumestari. Ja sille sekä ylimysnainen että ukko\nnauroivat.\n\nKreivi oli noussut paikaltaan osoittamaan kunnioitustaan tyttärelleen,\nei väinkään isän tavalla, vaan kuin köyhä mies ainakin ylhäiselle\nrouvalle. Ja ihmeellistä tyydytystä tunsi hän sielussaan hänet\nnähdessään. Mutta Giannetta ei silloin eikä vastakaan tuntenut häntä\nlaisinkaan, koska hän oli tavattomasti muuttunut siitä, millainen hän\nennen oli, sillä hän oli nyt vanha ja harmaa ja parrakas ja oli tullut\nlaihaksi ja ruskeaksi, niin että hän näytti keneltä hyvänsä, mutta ei\nkreiviltä. Ja kun ylimysnainen näki, etteivät lapset tahtoneet erota\nhänestä, vaan itkivät, kun heitä tahdottiin ottaa pois, niin hän sanoi\nopettajalle, että annettakoon heidän vielä vähän olla.\n\nKun nyt lapset siis olivat tuon hyvän miehen luona, niin sattui, että\nGiachetton isä tuli kotiin, ja kuuli opettajalta tämän tapahtuman. Ja\nsilloin hän, joka oli Giannettalle karsas, sanoi: Anna siis, hiisi\nvieköön, heidän siellä olla, siten he näyttävät, millaisia ovat\nsyntyisin. He ovat äidin puolelta sukuaan kerjäläisiä, ja siksi ei sovi\nihmetellä, että he ovat mielellään kerjäläisten seurassa!\n\nKreivi kuuli nämä sanat ja ne karvastelivat häntä; mutta kuitenkin hän\nkohautti vain olkapäitään ja kärsi tämän solvauksen niinkuin hän oli\nmonta muuta kärsinyt. Mutta Giachetto, joka oli kuullut, mikä ilo\nlapsilla oli tuosta hyvästä miehestä, nimittäin kreivistä, rakasti\nlapsiaan niin suuresti, että hän ei voinut nähdä heidän itkuaan, vaan\nkäski sanomaan kunnon miehelle, niin vastenmielistä kuin se hänestä\nolikin, että jos hän haluaa jäädä heille johonkin palvelukseen, niin\nhänet otetaan. Tämä vastasi, että hän jää sinne mielellään, mutta ettei\nhän osaa tehdä muuta kuin hoidella hevosia, jota hän oli tehnyt kaiken\nikänsä. Hänen haltuunsa annettiin siis hevonen, ja aina kun hän oli\nsaanut pidetyksi huolen siitä, alkoi hän leikitellä lasten kanssa.\n\nSillä aikaa, kun kohtalo kerrotulla tavalla johti Antwerpenin kreiviä\nja hänen lapsiaan, tapahtui, että Ranskan kuningas, joka oli solminut\nmonet aselevot Saksalaisten kanssa, kuoli ja hänen sijaansa kruunattiin\npoika, jonka vaimona se nainen oli, jonka tähden Antwerpenin kreivi oli\najettu maanpakoon. Tämä kuningas aloitti, kun viimeinen aselepo oli\nloppunut, taas kiivaan sodan Saksalaisia vastaan, jolloin Englannin\nkuningas, joka oli hänelle uusi sukulainen, lähetti hänelle avuksi\npaljon väkeä, marsalkkansa, Perotton, sekä Giachetto Lamiensin, toisen\nmarsalkkansa pojan, johdolla. Viimemainitun kanssa lähti tuo hyvä\nmieskin, nimittäin Antwerpenin kreivi, ja oleskeli leirissä kenenkään\ntuntematta hyvät ajat tallirenkinä. Ja siellä hän, joka oli pystyvä\nmies, vaikutti sekä neuvoilla että töillä enemmän hyvää kuin häneltä\nsaattoi odottaakaan.\n\nSodan aikana tapahtui, että Ranskan kuningatar sairastui vaarallisesti;\nja kun hän tunsi kuolemansa lähestyvän, niin hän ripitytti syntiensä\npainamana hurskaasti itsensä Rouenin arkkipiispalla, jota kaikki\npitivät sangen pyhänä ja hyvänä ihmisenä. Ja muitten syntiensä mukana\nhän kertoi, mitä suurta vääryyttä Antwerpenin kreivi oli hänen tähtensä\nsaanut kärsiä. Eikä hän tyytynyt sanomaan hänelle ainoastaan tätä, vaan\nkertoi monien muiden arvokkaiden miesten kuullen kaikki, miten se oli\ntapahtunut, ja pyysi heitä kuninkaan kanssa toimimaan niin, että\nkreivi, jos hän eli, tai joku hänen lapsistaan, ellei hän itse elänyt,\nasetettaisiin entiseen arvoonsa. Eikä hän kauan sen jälkeen elänytkään,\nvaan lähti tästä maailmasta ja hänet haudattiin kunniakkaasti.\n\nKun tästä ripistä kerrottiin kuninkaalle, niin hän huokaisi suruissaan\nkunnon miehelle tehdyn vääryyden tähden ja huudatti sitten heti koko\nsotajoukossa ja sitäpaitsi monissa muissa paikoissa, että se, joka\nantaa hänelle tietoja Antwerpenin kreivistä tai jostakusta hänen\nlapsistaan, saa häneltä tavattoman palkinnon kustakin heistä, sillä hän\noli kuningattaren ripistä nähnyt hänet syyttömäksi siihen, jonka tähden\nhän oli mennyt maanpakoon, ja aikoi palauttaa hänet entiseen arvoonsa\nja vielä suurempaankin.\n\nKun kreivi, tallirengin muodossa, tämän kuuli ja ymmärsi, että se oli\ntäyttä totta, niin hän meni heti Giachetton luokse ja pyysi häntä\ntulemaan kanssaan Perotton puheille, sillä hän tahtoi ilmaista heille\nmiehen, jota kuningas haeskeli. Ja kun he sitten olivat kolmin yhdessä,\nniin kreivi sanoi Perottolle, joka oli jo aikeissa ilmaista itsensä:\nPerotto, tällä Giachettolla, joka on tässä, on sinun sisaresi vaimona,\nmutta hän ei ole saanut lainkaan myötäjäisiä. Ja ettei sisaresi jäisi\nmyötäjäisittä, minä tahdon, että Giachetto eikä kukaan muu, saa sen\nsuuren palkinnon, jonka kuningas lupaa sinusta; hän ilmoittakoon siis\nsinut Antwerpenin kreivin pojaksi, ja Violanten vaimokseen ja sinun\nsisareksesi, ja minut Antwerpenin kreiviksi, joka olen teidän isänne.\n\nTämän kuultuansa Perotto katsoi häntä tarkasti ja tunsi hänet heti ja\nheittäytyi itkien hänen jalkoihinsa ja syleili häntä ja sanoi: Isäni,\nolkaatte hyvin tervetullut.\n\nKun Giachetto kuuli, mitä kreivi oli sanonut, ja näki, mitä Perotto\nteki, valtasi hänet samalla kertaa sellainen hämmästys ja sellainen\nilo, että hän tuskin tiesi, mitä tehdä. Mutta sitten hän uskoi\nkuulemansa ja häpesi suuresti loukkaavia sanoja, joita hän oli\nkäyttänyt kreiviä kohtaan, kun tämä oli tallirenkinä, lankesi itkien\nhänen jalkoihinsa ja pyysi häneltä nöyrästi kaikkia entisiä\nsolvauksiaan anteeksi. Ja kreivi antoi hänelle sangen suopeasti\nanteeksi ja nosti hänet ylös maasta.\n\nJa kun he sitten kaikki kolme olivat kertoneet toisillensa monituisia\nkokemuksiaan ja paljon itkeneet ja paljon iloinneet yhdessä, niin\ntahtoivat Perotto ja Giachetto puettaa kreivin, mutta siihen tämä ei\nmillään muotoa suostunut, vaan tahtoi, että Giachetton oli sitten, kun\nhän oli saanut varmasti tietää saavansa luvatun palkinnon, esitettävä\nhänet kuninkaalle tällaisena ja tallirengin puvussa, tuottaakseen\nhänelle enemmän häpeää. Giachetto lähti siis kreivin ja Perotton\nseuraamana kuninkaan eteen ja tarjoutui ilmaisemaan hänelle kreivin ja\nhänen lapsensa, jos kuningas antaisi hänelle palkinnon, niinkuin oli\nkuulutettu. Kuningas tuotatti heti kaikista heistä määrätyt palkinnot,\njotka olivatkin Giachetton silmistä ihmeelliset nähdä, ja sanoi, että\nhän saa viedä ne heti, jos ilmaisee todella kreivin ja hänen lapsensa,\nniinkuin oli luvannut.\n\nSilloin Giachetto käännähti ja asetti kreivin, tallirenkinsä, ja\nPerotton eteensä ja sanoi: Armollinen herra, tässä on isä ja poika.\nTytär, joka on minun vaimoni, ei ole täällä, mutta Jumalan avulla\nsaatte hänet pian nähdä.\n\nKun kuningas tämän kuuli, niin hän katseli kreiviä, ja vaikka tämä oli\npaljon muuttunut siitä, mitä hän oli ollut ennen, niin tunsi kuningas\nhänet kuitenkin, jonkun aikaa häntä katseltuaan. Ja melkein vesissä\nsilmin nosti hän kreivin, joka oli polvillaan, ylös maasta ja suuteli\nja syleili häntä. Ja hän otti ystävällisesti vastaan myöskin Perotton,\nsekä käski, että kreiville oli heti toimitettava sellaiset vaatteet ja\npalkolliset ja hevoset ja muut varustukset kuin hänen arvonsa vaatii,\nmikä heti tapahtuikin. Paitsi sitä osoitti kuningas myöskin\nGiachettolle suurta kunnioitustaan ja tahtoi saada tietää kaikki hänen\nentiset vaiheensa.\n\nJa kun Giachetto otti ne kalliit lahjat siitä, että oli ilmaissut\nkreivin ja hänen lapsensa, niin sanoi kreivi hänelle: Ota nämä herramme\nja kuninkaamme anteliaisuuden lahjana ja muista sanoa isällesi,\netteivät sinun lapsesi, hänen ja minun lapsenlapseni, ole äidin\npuolelta syntyisin kerjäläisiä.\n\nGiachetto otti lahjat ja noudatti vaimonsa ja hänen anoppinsa Parisiin,\njonne myöskin Perotton vaimo tuli. Ja siellä riemuittiin suuresti\nkreivin seurassa, jolle kuningas oli antanut kaikki hänen omaisuutensa\ntakaisin ja tehnyt hänet ylhäisemmäksi mieheksi kuin hän oli ikänään\nollut.\n\nSitten palasi kukin kuninkaan luvalla kotiinsa, mutta kreivi eli\nkuolemaansa saakka Parisissa kunniakkaampana kuin koskaan ennen.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS KERTOMUS.\n\n\n      Genovalainen Bernabò menettää Ambrogiuolon petoksen kautta\n      vetonsa ja antaa käskyn, että hänen viaton vaimonsa on\n      surmattava. Tämä pelastuu ja astuu miehen puvussa sultaanin\n      palvelukseen. Hän tapaa pettäjän ja toimittaa Bernabòn\n      Aleksandriaan, ja kun petturi siellä on rangaistu, pukeutuu\n      jälleen naisen vaatteihin ja palaa miehensä kanssa rikkaana\n      Genovaan.\n\nParisissa, eräässä majatalossa oli kerran muutamia rikkaita\nitalialaisia kauppiaita, yksi yhdessä ja toinen toisessa liikeasiassa,\nniinkuin sellaisten tapana on. Ja kun he eräänä iltana olivat syöneet\nhauskasti yhdessä illallista, niin alkoivat he keskustella\nmonenmoisista asioista, ja siirtyessään puheesta toiseen johtuivat he\njuttelemaan myöskin vaimoistansa, jotka oli jätetty kotiin. Ja eräs\nalkoi pilallansa puhua: En tiedä, mitä minun vaimoni nyt tehnee, mutta\nsen tiedän hyvin, että kun täällä saan käsiini tytön, joka minua\nmiellyttää, niin pistän syrjään rakkauden, jota tunnen vaimoani\nkohtaan, ja hankin tästä täällä niin paljon huvitusta kuin taidan.\n\nToinen vastasi: Ja minä teen samalla tavalla. Sillä jos luulen, että\nvaimoni hankkii itselleen jonkun seikkailun, niin hän sen tekee, ja jos\nen sitä usko, niin hän tekee sen kuitenkin. Ja siksi on parasta mitata\nsamalla mitalla; niinkuin aasi potkii, niin seinä vastaa.\n\nJa kolmas johtui puheessaan melkein samaan päätelmään. Ja lyhyesti\nsanoen: kaikki näyttivät olevan yhtä mieltä siitä, etteivät vaimot,\njotka he olivat jättäneet yksin kotiin, kuluta suinkaan hukkaan\naikaansa.\n\nAinoastaan yksi heistä, genovalainen, jonka nimi oli Bernabò Lomellino,\nväitti toista ja vakuutti saaneensa Jumalan erityisestä armosta\nvaimokseen naisen, joka oli täydellisin kaikissa avuissa, mitä naiselta\nvoi vaatia, vieläpä kohtuullisessa määrin ritariltakaan tai\nylimysnuorukaiselta, joten tuskin koko Italiassa oli hänen vertaistaan.\nSillä hän oli kaunis ruumiiltaan, ja vielä aivan nuori ja virkeä, ja\nnotkea vartaloltaan. Eikä ollut mitään, mikä naisen tehtäviin kuuluu,\nkuten esimerkiksi töiden valmistaminen silkistä ja muut sellaiset,\njoita hän ei olisi osannut tehdä paremminkin kuin kukaan toinen. Ja\nsitäpaitsi hän ei sanonut tietävänsä ainoaakaan pöytäpoikaa tai\npalvelijaa, tai miksi sellaista sanoisi, joka tarjoilisi\nhuomaavaisemmin pöydässä herralleen kuin hänen vaimonsa teki, sillä hän\noli ylen kohtelias ja älykäs ja sävyisä.\n\nSen jälkeen hän kehui, että hänen vaimonsa osaa ratsastaa paremmin\nhevosella, ohjata haukkaa, lukea ja kirjoittaa ja laatia laskuja kuin\njos hän olisi kauppamies. Ja tästä ja monista muista kehumisista hän\njoutui viimein siihen asiaan, josta siellä keskusteltiin, ja vannoi\nvalalla, ettei voi olla kunniallisempaa eikä siveellisempää vaimoa kuin\nhän. Ja siksi hän uskoi varmasti, että jos hän olisi kotoa poissa\nvaikka kymmenen vuotta tai aina, niin hänen vaimonsa ei antautuisi\nkoskaan sellaisiin kujeihin toisten miesten kanssa.\n\nNäiden kauppiaiden joukossa, jotka siten pakinoivat, oli eräs nuori\nkauppias Piacenzasta nimeltä Ambrogiuolo, ja kun hän kuuli tämän\nviimeisen ylistyksen, jonka Bernabò viritti vaimolleen, niin puhkesi\nhän maailman valtavampaan nauruun ja kysyi häneltä pilkalla, keisariko\nhänelle oli antanut tämän erikoisoikeuden, jota ei kenelläkään muilla\nmiehillä ollut.\n\nBernabò vastasi hiukan suutuksissaan, ettei keisari, vaan itse jumala,\njoka voi tehdä hieman enemmänkin kuin keisari, oli hänelle sen armon\nantanut.\n\nSilloin sanoi Ambrogiuolo: Bernabò, en ollenkaan epäile, että sinä\nluulet puhuvasi totta; mutta, mikäli minusta tuntuu, olet sinä liian\nvähän ottanut huomioon asiain todellista luonnetta; sillä jos sen\nolisit tehnyt, niin enpä luulisi sinua niin paksujärkiseksi, ettet\nolisi huomannut tässä asiassa seikkoja, jotka panisivat sinut puhumaan\nmoisista aiheista hiukan varovaisemmin. Ja ettet luulisi, että me,\njotka olemme puhuneet vaimoistamme hyvin vapaasti, uskoisimme\nvaimojamme toisenlaisiksi tai toisesta aineesta tehdyiksi kuin sinun,\nvaan että me puhumme luonnollisesta asiantuntemuksesta, niin tahdonpa\nhiukan selitellä sinulle tätä asiaa. Minä olen aina kuullut, että mies\non kuolevaisten joukossa kaikkein jaloin olento, mitä Jumala on luonut,\nja jota sitten seuraa nainen. Ja tosiaan on mies, niinkuin yleensä\nuskotaan ja teoissa nähdään, heistä täydellisempi; ja koska hän on\ntäydellisempi, niin epäilemättä hänellä on enemmän vakavuutta ja\nluonteenlujuutta, kun taas naiset yleensä ovat häilyväisempiä. Ja miksi\nniin on, sen voisi todistaa monilla luonnollisilla esimerkeillä, jotka\nkuitenkin aion nyt jättää luettelematta. Jos nyt siis mies, joka on\nvakavampi, ei voi hillitä itseään, vaan taipuu, tuskin kannattaa\nmainitakaan, jo senkin tahtoon, joka häneltä rakkautta pyytää, ja sitä\nenemmän haluaa sitä naista, joka häntä miellyttää; eikä ainoastaan\nhalua, vaan tekee minkä voi saadakseen olla sen kanssa yhdessä, ja kun\ntällaista ei tapahdu ainoastaan kerta kuussa, vaan tuhannenkin kertaa\npäivässä: niin kuinka saatat toivoa, että jo luonnostaan häilyvä nainen\nvoisi vastustaa niitä rukouksia ja imarruksia ja lahjoja ja muita\ntuhansia keinoja, joita viisas mies, joka häntä rakastaa, käyttää?\nLuuletko, että hän voi hillitä tunteitaan? Toden totta, vaikka sinä\nniin vakuuttaisit, minä en uskoisi, että sinä itsekään sitä uskot. Ja\nsinä itsehän sanot, että vaimosi on nainen ja että hän on lihaa ja\nverta niinkuin muutkin naiset. Mutta jos niin on, niin hänellä on kai\nmyöskin samat pyyteet ja samat voimat näiden luonnollisten halujensa\nvastustamiseksi kuin muilla naisilla. Siksi on mahdollista, olkoon hän\nmiten kunniallinen tahansa, että hän tekee samaa, mitä muutkin naiset\ntekevät. Eikä mitään mahdollista sovi niin kiivaasti kieltää tai\nväittää sen vastaista, kuin sinä teit.\n\nBernabò sanoi: Minä olen kauppias, enkä filosofi, ja vastaan sinulle\nniinkuin kauppias. Ja siksi sanon, että tiedän kyllä sellaista kuin\nsinä puhut voivan tapahtua typerille naisille, joilla ei ole yhtään\nhäpyä. Mutta ne, jotka ovat älykkäitä, ovat niin huolehtivia\nkunniastaan, että tulevat sitä varjellakseen vielä voimakkaammiksi kuin\nmiehet, jotka eivät siitä liioin välitä. Ja sellainen on myöskin minun\nvaimoni.\n\nAmbrogiuolo vastasi: Tosiaankin, jos naisille joka kerta, kun he\nsellaisiin antautuvat, kasvaisi otsaan aika sarvi, joka todistaisi,\nmitä he ovat tehneet, niin luulenpa, että heissä olisi vähän niitä,\njotka niihin antautuisivat. Mutta heille ei kasva sarvea, eikä niihin,\njotka ovat viisaita, tule mitään jälkeä eikä merkkiä. Ja koska häpeää\nja kunnian-menetystä ei ole olemassa, ellei asia tule ilmi, niin\ntekevät he sitä aina, milloin voivat salaa tehdä, tai jättävät sen\ntekemättä tyhmyydestä. Ja ole varma siitä, että ainoastaan se nainen on\nsiveä, jota ei kukaan koskaan viekoitellut tai jota ei ole kuultu, jos\nhän itse pyysi. Ja vaikka tiedän jo luonnollisista ja todellisista\nsyistä, että asia on siten, niin en kuitenkaan puhuisi siitä näin\nvarmasti kuin nyt puhun, jos en olisi monta kertaa ja monista naisista\nsitä kokenut. Ja sanonpa sinulle, että jos minä olisin lähellä tuota\nsinun kaikkein pyhintä vaimoasi, niin luulisin lyhyessä ajassa saavani\nhänet siihen, johon olen jo muutkin naiset saanut.\n\nBernabò vastasi vihastuneena: Sanoilla taistelemista voisi kestää\nvaikka kuinka kauan. Sinä sanoisit, ja minä sanoisin, eikä lopulta\nselviäisi mitään. Mutta koska sinä väität, että kaikki naiset ovat niin\ntaipuvaisia ja että sinun älysi on niin suuri, niin olen valmis,\ntodistaakseni sinulle, että minun vaimoni on kunniallinen, antamaan\nvaikka hakata pääni poikki, jos tässä asiassa saat hänet johonkin\nsellaiseen, mitä haluaisit. Ja jos et sitä voi tehdä, en vaadi sinua\nmenettämään muuta kuin tuhannen kulta-florinia.\n\nMyöskin Ambrogiuolo oli puhuessaan tulistunut ja vastasi: Bernabò, en\ntiedä, mitä minä sinun verelläsi tekisin, jos voittaisin! Mutta jos\nhaluat nähdä todisteita siitä, mitä olen väittänyt, niin pane\npuolestasi viisituhatta kulta-florinia, jotka kai sinusta ovat\nhalvemmat kuin pääsi, tuhatta vastaan minun rahojani. Ja koska et ole\nasettanut mitään määräaikaa, niin minä sitoudun lähtemään Genovaan ja\nkolmen kuukauden kuluttua siitä päivästä, jolloin lähden täältä,\ntaivuttamaan vaimosi tahtooni. Ja todistukseksi siitä tuon tänne\neräitä hänen rakkaimpia esineitään ja niin paljon sellaisia\ntodistuskappaleita, että sinä itse myönnät sen todeksi, kunhan\nainoastaan lupaat valallasi minulle, ettet tule sen ajan kuluessa\nGenovaan etkä kirjoita mitään tästä asiasta vaimollesi.\n\nBernabò sanoi, että hän suostuu siihen. Ja vaikka toiset kauppiaat,\njotka olivat siellä, koettivat estää tätä tekoa, aavistaen, että siitä\nvoisi koitua paljon pahaa, olivat näiden kahden kauppiaan mielet niin\ntulistuneet, että he sitoutuivat toisten tahtoa vasten toinen\ntoiselleen oikein omakätisillä papereilla. Ja kun sitoumus oli tehty,\nniin Bernabò jäi Parisiin ja Ambrogiuolo matkusti niin pian kuin voi\nGenovaan.\n\nMutta kun hän oli oleskellut siellä jonkun päivän ja tiedustellut hyvin\nvarovasti naisen olinpaikan nimeä ja hänen tapojaan, niin kuuli hän\nhänestä samaa ja vieläpä parempaa kuin hän oli kuullut Bernabòlta. Ja\nsentähden hänestä tuntui, että hän oli ryhtynyt hulluun yritykseen.\nMutta kuitenkin hän tekeysi erään köyhän vaimon tutuksi, joka kävi\nusein kauppiaan vaimon kotona ja jota tämä suuresti suosi, ja koska ei\nmuuten saanut eukkoa taipumaan, lahjoi hän hänet rahalla ja kannatti\nitsensä hänen avullaan taitavasti tehdyssä arkussa, joka hänen\ntarkoituksiinsa sopi, ei ainoastaan rouvan kotiin, vaan jopa hänen\nmakuuhuoneesensa. Ja sinne pyysi tuo kelpo vaimo, Ambrogiuolon antaman\nkäskyn mukaan, saada jättää arkun muutamaksi päiväksi, niinkuin hän\nolisi ollut aikeissa lähteä jonnekin.\n\nKun arkku siis jätettiin siihen huoneesen ja kun yö oli tullut, niin\navasi Ambrogiuolo, hetkellä, jolloin arveli rouvan jo nukkuvan, eräiden\navaintensa avulla arkun ja nousi hiljaa huoneesen, jossa paloi\nkynttilä. Tämän valossa alkoi Ambrogiuolo katsella, miten kamari oli\nrakennettu, ja maalauksia ja kaikkia muita mainittavia esineitä, mitä\nsiinä oli, ja painoi ne mieleensä.\n\nSitten hän lähestyi vuodetta, ja kun hän näki, että rouva ja pikku\ntyttö, joka oli hänen vieressään, nukkuivat sikeästi, niin hän veti\nhiljaa peiton hänen päältään ja näki, että hän oli yhtä kaunis alasti\nkuin vaatteissa. Mutta mitään merkkiä, johon hän olisi voinut vedota,\nei hän huomannut, paitsi yhtä ainoaa, joka oli naisen vasemman rinnan\nalla, ja se oli luomi, jonka ympärillä oli muutamia kullankellertäviä\nhaivenia. Tämän nähtyään hän peitti hänet hiljaa jälleen, vaikka hänen\nkyllä teki mielensä, kun näki, miten kaunis nainen oli, uskaltaa\nhenkensä vaaraan ja laskeutua hänen viereensä. Mutta koska hän oli\nkuullut, miten ankara ja kiivas rouva oli näissä asioissa, niin ei hän\nuskaltanut. Sen sijaan Ambrogiuolo, joka sai olla suurimman osan yötä\nmielensä mukaan kamarissa, otti rouvan lippaasta kukkaron ja\npäällysvaipan sekä yhden sormuksen ja vyön ja vei ne kaikki arkkuunsa\nja meni siihen takaisin itsekin ja lukitsi sen niin, että se oli kuin\nennenkin. Ja sillä tavalla hän teki kahtena yönä, eikä rouva mitään\nhuomannut.\n\nKolmantena päivänä palasi köyhä vaimo, niinkuin oli sovittu, noutamaan\narkkuaan ja vei sen sinne, mistä oli sen tuonutkin, ja Ambrogiuolo\nnousi siitä ja palasi, maksettuaan naiselle lupauksensa mukaan, niin\nnopeasti kuin voi noine tavaroineen Parisiin jo ennen määräajan loppua.\nSiellä hän kutsui kokoon ne kauppiaat, jotka olivat olleet läsnä\nväiteltäessä ja lyötäessä vetoa ja sanoi Bernabòn läsnäollessa\nvoittaneensa vetorahat, sillä hän oli tehnyt sen, mitä oli kehunut. Ja\nnäyttääkseen, että se oli totta, kuvaili hän ensin kauppiaan vaimon\nkamaria ja sen maalauksia ja näytti sitten tavarat, jotka hän oli\ntuonut mukaansa, väittäen saaneensa ne Bernabòn vaimolta.\n\nBernabò tunnusti kamarin olevan sellaisen kuin Ambrogiuolo sanoi ja\nsitäpaitsi myöskin tuntevansa, että nuo tavarat olivat olleet hänen\nvaimonsa; mutta jatkoi, että Ambrogiuolo oli voinut saada joltakin\ntalon palvelijalta tiedot huoneen rakenteesta ja samalla tapaa\ntavaratkin, joten hän, jos ei Ambrogiuololla ollut muuta sanottavaa, ei\npitänyt näitä riittävinä tekemään häntä voittajaksi.\n\nSilloin sanoi Ambrogiuolo: Tosiaan tämän olisi jo pitänytkin riittää.\nMutta koska tahdot, että minun pitää puhua vielä enemmän, niin minä\npuhun. Sanonpa sinulle, että madonna Zinevralla, sinun vaimollasi, on\nvasemman rinnan alla isonlainen luomi, jonka ympärillä on noin kuusi\nkullankeltaista haiventa.\n\nKun Bernabò tämän kuuli, niin tuntui hänestä kuin häntä olisi pistetty\npuukolla sydämeen, sellainen oli hänen tuskansa. Ja hänen kasvonsa\nmuuttuivat, ja vaikkei hän olisi sanonut sanaakaan, olisi hänestä\nhuomannut sangen selvästi, että se, mitä Ambrogiuolo puhui, oli totta.\nJa jonkun ajan kuluttua hän sanoi: Herrat, se, mitä Ambrogiuolo sanoi,\non totta. Ja koska hän siis on voittanut, niin tulkoon luokseni koska\nhaluaa, niin minä maksan hänelle.\n\nJa tosiaan sai Ambrogiuolo seuraavana päivänä koko summan.\n\nBernabò lähti nyt Parisista ja matkasi, sielussaan vaimolleen\nkatkerana, Genovaan. Mutta kun hän lähestyi kaupunkia, ei hän tahtonut\nsinne mennä, vaan jäi hyvinkin kahdenkymmenen miglion päähän siitä\nmaatilalleen, ja lähetti erään palvelijansa, johon hän luotti suuresti,\nkahdella hevosella viemään kirjettä Genovaan, kirjoittaen vaimolleen,\nettä hän oli palannut ja että vaimon oli tultava palvelijan kanssa\nhäntä vastaan. Mutta palvelijalleen antoi hän salaisesti käskyn, että\nkun hän tulee rouvan kanssa sellaiselle paikalle, joka näyttää hänestä\nsopivalta, on hänen armotta rouva surmattava ja palattava sitten hänen\nluokseen.\n\nKun palvelija saapui Genovaan ja oli antanut rouvalle kirjeen ja\ntäyttänyt tehtävänsä, niin otti tämä hänet kovin iloissaan vastaan. Ja\nseuraavana aamuna nousi hän palvelijan kanssa satulaan ja lähti\nmatkalle maatilaansa kohti. Sillä tavoin yhdessä ratsastaen ja puhellen\nkaikenlaisista asioista he sitten saapuivat erääseen sangen syvään ja\nyksinäiseen laaksoon, jota korkeat kalliot ja puut ympäröivät, ja se\nnäytti palvelijasta sopivalta paikalta, jossa hän voi vaarattomasti\ntäyttää herransa käskyn. Hän veti siis esiin väkipuukkonsa ja tarttui\nrouvaa käsivarteen ja sanoi: Madonna, rukoilkaa nyt Jumalaa sielunne\npuolesta, sillä kauemmaksi ette mene, vaan teidän täytyy kuolla.\n\nKun nainen näki puukon ja kuuli nämä sanat, sanoi hän kauhuissaan:\nArmoa, Jumalan tähden. Ennenkuin minut surmaat, sano edes, miten minä\nolen sinua loukannut, ettäs tahdot minut tappaa?\n\nMadonna, vastasi palvelija, minua te ette ole loukannut millään\ntavalla. Mutta miten olette loukannut puolisoanne, siitä en tiedä\nmitään muuta kuin että hän käski minun armotta tappaa teidät tällä\nmatkalla. Ja jos en sitä tee, uhkasi hän minut hirtättää. Te tiedätte\nhyvin, missä kiitollisuudenvelassa minä olen hänelle ja etten voi\nkieltäytyä mistään, mihin hän minua käskee. Jumala tietää, että minun\non teitä surku, mutta minä en voi muuta.\n\nNainen sanoi itkien: Oi armoa, Jumalan nimessä, älä rupea ihmisen\nmurhaajaksi, joka ei ole mitenkään sinua loukannut, ainoastaan\ntehdäksesi toiselle palvelusta. Jumala, joka näkee kaikki, tietää,\netten minä ole koskaan tehnyt mitään, josta minun tulisi saada\nmieheltäni tällainen palkka. Mutta jättäkäämme se asia. Sinä voit, jos\ntahdot, samalla kertaa täyttää Jumalan ja herrasi ja minun tahtoni, ja\nsillä tavalla, että lahjoitat minulle ainoastaan jakkusi ja\nhuppuvaippasi ja otat nämä minun vaatteeni, jotka sinä viet palatessasi\nherrallesi ja minun herralleni ja sanot, että olet minut surmannut.\nMinä vannon sen hengen kautta, jonka siten minulle lahjoitat, että\nhäviän täältä ja menen niin kauas, ettei hän etkä sinä eikä kukaan\ntällä seudulla saa minusta koskaan mitään tietää.\n\nPalvelija, joka olisi tappanut hänet vastenmielin, tuli helposti\nsääliväiseksi. Hän otti siis rouvan vaatteet ja antoi hänelle\njakku-pahaisensa ja vaippansa sekä lisäksi ne vähät rahat, mitä\nrouvalla oli mukanaan. Ja sitten hän pyysi häntä häviämään niiltä\nseuduilta ja jätti hänet seisomaan laaksoon ja meni herransa luo ja\nsanoi hänelle, että hän oli paitsi täyttänyt hänen tahtonsa myöskin\nheittänyt ruumiin susien syötäväksi.\n\nBernabò palasi jonkun ajan kuluttua Genovaan, ja kun hänen tekonsa\nsaatiin tietää, niin häntä moitittiin suuresti.\n\nNainen, joka jäi yksin ja lohduttomana paikalle, tekeytyi, kun yö tuli,\nsiinä määrin kuin voi tuntemattomaksi ja meni lähellä olevaan\ntalonpoikaistaloon. Siellä hän hankki eräältä vanhalta naiselta, mitä\ntarvitsi, ja sovitti jakun vartalonsa mukaiseksi, teki paidastansa\nitselleen miehen housut ja leikkasi sitten tukkansa lyhyeksi ja lähti\naivan merimieheksi muuttuneena meren rannalle. Siellä hän tapasi\nsattumalta erään katalonialaisen ylimyksen, jonka nimi oli senyor\nEncararch ja joka oli astunut maihin Alban kohdalla, sieltä jonkun\nmatkan päässä olevasta laivastaan, virvoitellakseen eräällä lähteellä.\nTämän kanssa ryhtyi hän pakinoihin, ja pestautui hänen palvelukseensa\nja nousi hänen laivaansa, sanoen nimensä olevan Sicurano da Finale.\nSitten ylimys puetti hänet parempiin vaatteihin, ja hän palveli häntä\nniin hyvin ja säntillisesti, että tämä mielistyi häneen tavattomasti.\n\nLyhyen ajan kuluttua siitä tapahtui, että tämä katalonialainen purjehti\nAleksandriaan, kuljettaen lastin tavaraa, ja vei joitakuita harvinaisia\nhaukkoja sultaanille ja antoi ne hänelle lahjaksi. Ja kun sultaani\nkutsui jonkun kerran katalonialaisen luokseen aterialle ja näki silloin\nSicuranon tavat, joka kulki aina isäntäänsä palvelemassa, miellyttivät\nne häntä niin, että hän pyysi katalonialaiselta Sicuranoa itselleen. Ja\ntämä luovutti hänet sultaanille, joskin raskain mielin.\n\nSicurano saavutti lyhyessä ajassa hyvällä käytöksellään sultaanin\nsuosion ja rakkauden aivan yhtä suuressa määrin kuin oli saavuttanut\nkatalonialaisenkin. Ja sentähden tapahtui jonkun ajan kuluttua\nseuraavaa. Koska Acriin, joka oli sultaanin herruuden alainen,\nkokoontui eräänä vuoden aikana, ikäänkuin messuun, suuri joukko sekä\nkristittyjä että saraseenilaisia kauppiaita, niin oli sultaanilla\ntapana, turvatakseen kauppiaita ja tavaroita, lähettää aina sinne\npaitsi tavallisia virkailijoitaan myöskin jonkun huomattavimmista\nmiehistään sekä väkeä, joka teki vartiatointa. Ja siinä tarkoituksessa\npäätti sultaani, kun nyt tuo aika läheni, lähettää sinne Sicuranon,\nsillä tämä osasi jo oivallisesti kieltäkin. Ja niin hän teki.\n\nSicurano tuli siis Acriin, kauppiaiden ja tavarain vartioston herrana\nja päämiehenä, ja täytti siellä hyvin ja huolellisesti kaikki, mitä\nhänen virkaansa kuului. Ja kulkiessaan kaikkialla tarkastamassa ja\nnähdessään paljon sisilialaisia, piisalaisia, genovalaisia ja\nvenezialaisia sekä muita italialaisia kauppamiehiä, hän seurusteli\nmielellään heidän kanssaan, muistellen omaa kotipaikkaansa.\n\nNiinpä kerrankin tapahtui, että kun hän tuli venezialaisten\nkauppaholviin, hän näki muiden kalleuksien joukossa rahakukkaron ja\nvyön, jotka hän heti tunsi niiksi, jotka olivat olleet hänen omiaan, ja\nhän hämmästyi. Mutta muotoaan muuttamatta hän kysyi vain kohteliaasti,\nkenenkä ne olivat ja olivatko ne kaupan. Sinne oli tullut Piacenzasta\nAmbrogiuolo, tuoden paljon kauppatavaraa eräällä venezialaisten\nlaivalla, ja kun hän nyt kuuli, että vartioston päällikkö kysyi, kenen\nne esineet olivat, niin hän astui esille ja sanoi naurahtaen: Herrani,\nne tavarat ovat minun, mutta en myö niitä. Mutta jos ne miellyttävät\nteitä, niin lahjoitan ne mielelläni teille.\n\nKun Sicurano näki hänen nauravan, niin hän pelkäsi, että tuo oli hänet\nehkä jostakin eleestä tuntenut. Mutta kuitenkin hän piti kasvonsa\njäykkinä ja sanoi: Sinä naurat luultavasti sitä, että näet sotilaan\nkulkevan kyselemässä tällaisia naisten kapineita?\n\nAmbrogiuolo vastasi: Herrani, en naura sitä, vaan tapaa, jolla ne sain\nomakseni.\n\nSilloin kysyi Sicurano: Ah, Jumalan nimessä, jos suinkin soveltuu, niin\nkerro, miten ne sait.\n\nHerrani, sanoi Ambrogiuolo, nämä lahjoitti minulle muiden joukossa\nGenovassa eräs hieno rouva nimeltä madonna Zinevra, Bernabò Lomellinon\nvaimo, eräänä yönä, kun minä makasin hänen kanssaan, ja pyysi minua\nsäilyttämään ne hänen rakkautensa muistoksi. Ja nyt minä nauroin, koska\nmuistui mieleeni Bernabòn tuhmuus, hän kun oli niin hullu, että\nveikkasi viisituhatta kulta-florinia tuhatta vastaan, etten minä muka\nsaisi hänen vaimoaan suostumaan toivomuksiini. Jonka minä tein ja\nvoitin vedon. Mutta hän, jonka olisi pitänyt kurittaa paremminkin\nitseään oman tyhmyytensä tähden kuin vaimoaan, joka teki ainoastaan\nsitä, mitä kaikki naiset tekevät, palasi Parisista Genovaan ja antoi,\nmikäli olen kuullut, surmata vaimonsa.\n\nKun Sicurano tämän kuuli, ymmärsi hän heti, mistä syystä Bernabò oli\nhänelle niin vihastunut, ja tiesi selvästi, että tämä mies oli koko\nhänen onnettomuutensa syy. Ja itsekseen hän ajatteli, ettei hän jätä\nsitä rankaisematta.\n\nSentähden oli Sicurano olevinaan hyvin mielistynyt tähän tarinaan ja\nsolmi ovelasti Ambrogiuolon kanssa niin läheisen ystävyyden, että tämä\nlähti messun jälkeen hänen kehoituksestaan hänen mukaansa kaikkine\ntavaroineen Aleksandriaan. Ja siellä Sicurano hankki hänelle\nkauppaholvin ja antoi hänelle käytettäväksi paljon omia rahojaan, joten\nAmbrogiuolo oleskeli siellä mielellään, koska näki, että siitä oli\nhänelle suurta hyötyä.\n\nMutta Sicurano ajatteli ainoastaan, miten voisi todistaa Bernabòlle\nviattomuutensa, eikä levännyt ennen kuin sai eräiden venezialaisten\nkauppiaiden avulla, jotka kävivät Aleksandriassa, keksimillään syillä\ntuotetuksi myöskin Bernabòn sinne. Ja koska Bernabò oli nyt sangen\nköyhissä oloissa, niin majoitti Sicurano hänet salaisesti erään\nystävänsä luo siksi aikaa, kunnes hetki näyttäisi hänestä soveliaalta\ntehdä mitä hän aikoi.\n\nSicurano oli jo antanut Ambrogiuolon kertoa sultaanille tuon tarinan ja\ntuottanut sillä hänelle huvitusta. Mutta kun hän tiesi Bernabòn olevan\nsiellä, niin hän ajatteli, ettei nyt enää ollut tarpeellista viivytellä\nasiaa, ja valiten sopivan hetken hän pyysi sultaanilta, että tämä\ntuottaisi eteensä Bernabòn ja Ambrogiuolon ja pakoittaisi Ambrogiuolon\nBernabòn läsnäollessa kovalla, ellei pelkkä hyvyys auttaisi,\nilmaisemaan totuuden, kuinka sen asian laita oli, jota hän kerskui\nBernabòn vaimosta.\n\nNiinpä käski sultaani, kun Ambrogiuolo ja Bernabò olivat tulleet,\nmonien läsnäollessa ja ankarin kasvoin Ambrogiuoloa kertomaan totuuden,\nkuinka hän oli voittanut Bernabòlta nuo viisituhatta kulta-florinia. Ja\nläsnä oli myöskin Sicurano, johon Ambrogiuolo luotti suuresti, mutta\nhän oli nyt vielä tuimemman näköinen ja uhkasi kovilla kidutuksilla\nhäntä, ellei hän sitä sanoisi. Ja siksi Ambrogiuolo, jota peloiteltiin\npuolelta ja toiselta ja joka oli nyt hiukan tyrmistynyt, kertoi\nBernabòn ja monien muiden läsnäollessa selvästi kaikki, miten asia\ntodella oli tapahtunut, sillä hän ei odottanut muuta rangaistusta kuin\nettä hänen oli annettava takaisin nuo viisituhatta kulta-florinia ja\nkorut.\n\nJa kun Ambrogiuolo oli kertonut, niin Sicurano kääntyi ikäänkuin\nsultaanin toimimiehenä Bernabòn puoleen ja sanoi: Ja sinä, mitä teit\nsinä tuon valheen tähden vaimollesi?\n\nBernabò vastasi hänelle: Minä, vihan vallassa rahojeni menettämisestä\nja raivoissani häpeästä, jonka luulin vaimoni minulle tehneen,\nsurmautin hänet eräällä palvelijallani; ja mikäli hän minulle ilmoitti,\nolivat hänet useat sudet heti syöneet.\n\nNämä seikat puhuttiin sultaanin läsnäollessa ja hän kuuli ja ymmärsi\nkaikki, mutta ei tiennyt vielä, mihinkä Sicurano, joka tämän oli\njärjestänyt ja tätä anonut, oikeastaan pyrki, kunnes Sicurano sanoi\nhänelle: Herrani, tästä voitte selkeästi nähdä, millaisesta\nrakastajasta ja puolisosta tuo vaimo-raukka saattoi ylpeillä; sillä\nrakastaja riistää yhtaikaa häneltä kunnian, tahraten hänen maineensa\nvalheilla, ja tuhoaa hänen miehensä; ja mies taas uskoo houkkamaisesti\nenemmän muiden valheita kuin totuutta, joka hänen olisi pitänyt tuntea\npitkästä kokemuksesta, ja surmauttaa ja antaa hänet susien syötäväksi.\nJa sitäpaitsi on se hyvyys ja rakkaus, jota ystävä ja puoliso tuntevat\nhäntä kohtaan, niin suuri, etteivät he, jotka ovat olleet kauan hänen\nseurassaan, edes tunne häntä. Mutta että vielä paremmin huomaisitte,\nmitä kumpikin näistä on ansainnut, niin hankin minä, jos sitten\ntahdotte osoittaa minulle sen erityisen armon, että rankaisette\npetturia ja annatte petetylle anteeksi, vaimon tänne teidän ja heidän\njoukkoonsa.\n\nSultaani, joka oli taipuisa olemaan tässä asiassa kaikin puolin\nSicuranon mieliksi, sanoi, että hän suostuu ja että Sicurano saa\nnoudattaa vaimon sisään.\n\nBernabò, joka uskoi vaimonsa varmaan kuolleen, ihmetteli suuresti. Ja\nAmbrogiuolo, joka aavisti tuhoaan, pelkäsi jo pahempaakin kuin rahain\nmaksamista eikä tiennyt, mitä toivoa tai mitä peljätä, jos nainen\ntosiaan tulee sinne. Ja suuresti hämmästyneenä odotti hän naisen\nsaapumista.\n\nKun sultaani antoi Sicuranolle luvan, niin tämä heittäytyi itkien\nsultaanin eteen polvilleen ja luopui samalla hetkellä sekä\nmiehenäänestä että halusta esiintyä miehenä ja sanoi: Herrani, minä\nolen se onneton Zinevra-parka, joka olen harhaillut kuusi vuotta miehen\nhahmossa maailmaa, ja jota tuo petturi, Ambrogiuolo, on syyttömästi ja\nkurjasti häväissyt, ja jonka tämä julma ja väärintekijä puoliso on\njättänyt palvelijansa surmattavaksi ja sutten syötäväksi.\n\nJa hän repäisi auki vaatteensa edestä ja paljastaen rintansa ilmaisi\nsultaanille ja kaikille muille, että hän oli nainen. Sitten hän\nkääntyi Ambrogiuolon puoleen ja kysyi häneltä sättivällä tavalla,\nmilloinka hän, niinkuin Ambrogiuolo ennen kerskui, oli maannut hänen\nkanssaan. Tämä, joka hänet jo tunsi ja oli tullut häpeästä melkein\nmykäksi, ei vastannut mitään.\n\nSultaani oli aina luullut Sicuranoa mieheksi, ja kun hän tämän näki ja\nkuuli, niin valtasi hänet sellainen hämmästys, että hän vähän väliä\narveli sitä, mitä näki ja kuuli, paremminkin uneksi kuin todeksi. Mutta\nkun hämmästys haihtui ja hän huomasi asian olevan totta, niin ylisti\nhän korkeimmilla kiitoksilla Zinevraa, jota siihen asti oli kutsuttu\nSicuranoksi, ja hänen elämäänsä ja horjumattomuuttaan ja tapojaan ja\nkuntoaan. Ja hän käski tuoda Zinevralle kunnialliset naisen vaatteet ja\nnaisia, jotka pitäisivät hänelle seuraa, ja antoi hänen pyynnöstään\nBernabòlle anteeksi ja säästi hänet ansaitusta kuolemasta. Bernabò\ntaas, kun hän tunsi vaimonsa, heittäytyi itkien hänen jalkoihinsa ja\npyysi häneltä anteeksi, ja Zinevra antoi sen suopeasti hänelle, vaikkei\nmies juuri sitä ansainnutkaan, nosti hänet ylös ja syleili häntä\nhellästi kuin puolisoaan ainakin.\n\nSenjälkeen sultaani määräsi, että Ambrogiuolo on heti sidottava\njonnekin kaupungin korkealle paikalle paaluun, hunajalla voideltuna\nauringon paisteesen, eikä häntä saanut ottaa sieltä ennenkuin hän\nitsestään luhistuisi. Ja se tehtiin. Ja sitten hän määräsi, että\nkaikki, mikä oli ollut Ambrogiuolon omaa, oli annettava Zinevralle; ja\nsitä ei ollutkaan vähempää kuin yli kymmenentuhannen dublonin arvosta.\nJa sultaani järjesti sitten ihanat juhlat ja osoitti niissä\nkunnioitustaan Bernabòlle, madonna Zinevran puolisona, ja itselleen\nZinevralle, joka oli niin urhea nainen. Ja hän lahjoitti Zinevralle\njalokiviä ja kultaisia ja hopeaisia astioita ja rahaa, niin paljon,\nettä niiden arvo oli enemmänkin kuin toiset kymmenentuhatta dublonia.\nJa hän varusti heitä varten laivan ja antoi sitten, kun juhlat oli\npidetty, heille luvan palata Genovaan, milloin halusivat. Ja he\npalasivat sinne sangen rikkaina ja riemuissaan, ja heidät otettiin\nsuurin kunnioituksin vastaan, ja varsinkin madonna Zinevra, jota kaikki\nolivat luulleet kuolleeksi. Ja koko elinaikansa pidettiin häntä hänen\nsuuren kuntonsa vuoksi kaikkialla suuressa kunniassa.\n\nAmbrogiuolon tappoivat suuria tuskia tuottaen jo samana päivänä,\njolloin hänet sidottiin paaluun ja voideltiin hunajalla, kärpäset ja\npaarmat ja vaapsahaiset, joita siinä maassa on sangen runsaasti, jopa\nsöivät hänet aina luihin saakka. Nämä jäivät valkeina ja jänteiden\nkoossa pitäminä vielä pitkäksi aikaa koskematta paikoilleen, kertoen\nsille, joka ne näki, hänen kataluudestaan.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS PÄIVÄ\n\n\n\n\nKOLMAS KERTOMUS.\n\n\n      Ripin varjolla ja puhtaalla omallatunnolla saa muuan erääsen\n      nuorukaiseen rakastunut nainen ankaran munkin menettelemään\n      niin, että tämä tietämättään antaa hänelle tilaisuuden\n      toteuttaa täydellisesti toiveensa.\n\nKaupungissamme, jossa on enemmän vilppiä kuin rakkautta ja\nuskollisuutta, oli muutama vuosi sitten vallasnainen, jonka luonto oli\nvarustanut paremmin kauneudella ja viehättävillä tavoilla ja hengen\nlahjoilla ja hienolla älyllä kuin harvat muut. Hänen nimeään, enemmän\nkuin kenenkään muunkaan, jotka tässä kertomuksessa esiintyvät, en aio\nilmaista, vaikka ne tiedänkin, koska on vielä elossa niitä, jotka\nsaattaisivat siitä pahastua eivätkä osaisi sivuuttaa sitä pelkästään\nnaurulla. Tämä nainen, joka tiesi olevansa ylhäistä juurta, oli\nnaitettu eräälle villakankurille, eikä hän voinut masentaa\nhalveksumistaan sitä seikkaa kohtaan, että mies oli pelkkä\nkäsityöläinen, sillä hänen mielestänsä ei halpasyntyinen mies ansainnut\naatelisnaista, vaikka hän olisi ollut miten rikas. Ja kun hän lisäksi\nnäki, ettei kankuri kaikilla rikkauksillaankaan ollut päässyt sen\npitemmälle kuin puhumaan sekakuteista tai panemaan kangasta taikka\nkinastelemaan kehruunaisen kanssa langoista, niin päätti hän olla\nhuolimatta hänen halauksiansa, paitsi silloin, kun ei voinut niitä\nhäneltä kieltää, ja samalla etsiä oman makunsa mukaan itselleen jonkun\ntoisen, joka olisi ansiollisempi sellaiseen kuin tuo kankuri hänestä\nnäytti olevan. Ja niinpä rakastui hän erääsen keski-ikäiseen ja sangen\nylhäiseen mieheen siinä määrin, että jos hän ei nähnyt häntä päivällä,\nei hän voinut viettää seuraavaa yötä muuten kuin vaivassa.\n\nMutta aatelismies ei sitä huomannut eikä siis ollut millänsäkään; ja\nrouva, joka oli hyvin varovainen, ei uskaltanut ilmoittaa siitä hänelle\nminkään naislähettilään avulla eikä kirjeellä, sillä hän pelkäsi\nvaaroja, joita sellaisesta mahdollisesti seuraisi.\n\nMutta sitten hän huomasi, että nuorukainen seurusteli paljon erään\nhengenmiehen kanssa, jolla oli melkein kaikkialla, vaikka hän olikin\nkömpelö ja tuhma ihminen, mallikelpoisen munkin maine, siitä syystä,\nettä hän vietti sangen pyhää elämää. Ja hänestä arveli nyt rouva\nsaavansa parhaan välittäjän itselleen ja rakastajalleen. Ja kun hän oli\nmielessään miettinyt, millä tavalla hänen oli meneteltävä, niin hän\nlähti sopivalla hetkellä kirkkoon, jossa munkki oleskeli, ja kutsutti\nhänet puheilleen ja sanoi, että hän haluaisi, jos sopisi, ripittää\nitsensä hänellä.\n\nMunkki, joka hänet nähdessään huomasi hänet ylhäisnaiseksi, kuunteli\nhäntä mielellään. Ja ripin jälkeen rouva sanoi: Isäni, minun täytyy\nturvautua teihin saadakseni apua ja neuvoa asiassa, jonka heti\nkuulette. Tiedän, että te tunnette jo siitä, mitä olen teille puhunut,\nminun sukuni sekä mieheni, joka rakastaa minua enemmän kuin omaa\nhenkeänsä. Eikä minulla ole toivetta, jota hän ei heti täyttäisi, sillä\nhän on sangen rikas ja voi sen hyvin tehdä. Mutta kaiken tuon tähden\nrakastan minäkin häntä enemmän kuin omaa itseäni, ja jos edes\najattelisinkin, saatikka sitten tekisin mitään, joka olisi hänen\nkunniaansa tai mieltänsä vastaan, niin eipä olisi niin katalaa naista,\njoka paremmin ansaitsisi joutua tuleen kuin minä. Mutta kuitenkin\nnäyttää nyt eräs herra, jonka nimeä minä en edes tiedä, mutta joka on\nmielestäni ylhäisen näköinen, ja, ellen erehdy, seurustelee paljon\nteidän kanssanne, sekä on kaunis ja vartaloltaan kookas ja puettu\nruskeihin ja sangen hienoihin vaatteihin, ryhtyneen minua suorastaan\npiirittämään, luultavasti aavistamatta, että minun luonnonlaatuni on\nsellainen kuin se on. Sillä minä en voi mennä ovelle enkä ikkunaan,\nenkä astua ulos kotoani, hänen ilmestymättä heti eteeni, ja\nihmettelenpä, ettei hän ole nyt täälläkin. Ja siitä minä olen hyvin\ntuskissani, sillä moinen menettely saattaa usein turmella viattomasti\nkunniallisten naisten maineen. Minä aioin jo kerran antaa veljieni\nsanoa tämän hänelle, mutta sitten ajattelin, että miehet vievät joskus\nmoiset terveiset sellaisella tavalla, että siitä seuraa pahat\nvastaukset, joista syntyy kiistaa, ja sanoista joudutaan tekoihin.\nSiksi olen minä, ettei syntyisi pahennusta ja häväistystä, vaiennut ja\npäättänyt puhua asiasta mieluummin teille kuin muille, koska näytätte\nolevan hänen ystävänsä, ja koska myöskin teidän sopii nuhdella ei\nainoastaan ystäviä, vaan vieraitakin. Sentähden rukoilen teitä Jumalan\nnimessä, että nuhtelisitte häntä ja pyytäisitte, ettei hän enää\njatkaisi noita kujeita. Onhan täällä tarpeeksi muita naisia, jotka ovat\naina valmiit noihin asioihin ja mielellään antavat hänen itseään\ntähystellä ja silmillään hyväillä, kun se taasen minusta on sangen\nkiusallista, sillä olen nainen, joka en ole millään tavoin sellaiseen\nkallistuvainen.\n\nJa sen sanottuaan rouva loi kasvonsa maahan ikäänkuin ruveten itkemään.\n\nPyhä mies huomasi heti, että rouva tarkoitti todella sitä henkilöä,\njosta hän näytti puhuvan, ja hän kiitteli suuresti tätä hänen hyvää\npäätöstään, koska näet uskoi aivan todeksi, mitä rouva oli sanonut. Ja\nhän lupasi menetellä niin, ettei tuo herra enää häntä häiritseisi.\nMutta koska hän tiesi rouvan sangen rikkaaksi, niin hän ylisteli\nhänelle laupeuden töitä ja almujen antamista ja kertoi hänelle omatkin\npuutteensa.\n\nSilloin sanoi rouva hänelle: Ja jos hän tämän kieltää, niin pyydän\nteitä Jumalan tähden sanomaan hänelle suoraan, että minä kerroin sen\nteille ja tulin siitä valittamaan. Ja kun rouva oli tehnyt rippinsä ja\nsaanut katumustyöt, niin muisti hän, miten munkki oli ylistänyt almujen\nantoa, ja täytti sentähden salaa hänen kouransa rahoilla, pyytäen häntä\nlukemaan messuja hänen kuolleitten omaistensa puolesta; ja nousi sitten\nmunkin jalkain juuresta ja palasi kotiin.\n\nLyhyt aika sen jälkeen tulikin aatelismies tapansa mukaan hurskaan\nveljen luokse, ja kun he olivat tuokion puhelleet yhtä ja toista, niin\nvei munkki hänet syrjemmälle ja moitti häntä sangen kohteliaalla\ntavalla keikailemisesta ja tähystelemisestä, sillä hän luuli hänen\nkäyttäytyvän tuota naista kohtaan siten kuin rouva oli hänelle\nselittänyt.\n\nAatelismies hämmästyi, sillä hän ei ollut koskaan katsellut tuota\nnaista, ja ani harvoin hänellä oli tapana kulkea hänen talonsa ohitse.\nNiinpä hän alkoi itseänsä puolustella, mutta munkki ei antanut hänen\npuhua, vaan sanoi: Älä olekaan hämmästyvinäsi äläkä tuhlaa sanoja\nkieltoon, sillä sitä sinä et voi tehdä. Minä en ole kuullut tätä\nnaapurien naisilta, ei: hän itse kertoi sen minulle, kovasti\ntuskissaan. Ja paitsi että narrittelut eivät ollenkaan sovi sinulle,\nvoin sanoa hänestä sen verran, että jos koskaan olen nähnyt naista,\njota sellaiset hullutukset inhoittavat, niin on se juuri hän. Ja siksi\npyydän sinua, sekä oman kunniasi että hänen onnensa tähden, heitä ne\npois ja anna hänen olla rauhassa.\n\nAatelismies, joka oli älykkäämpi kuin hurskas veli, arvasi kohta rouvan\noveluuden. Siksi hän oli hiukan häpeävänään ja sanoi, ettei hän vasta\nsellaisiin antaudu. Ja munkin luota lähdettyään hän meni kankurin\ntalolle, jossa rouva seisoi aina pienen ikkunaisen ääressä\ntähystelemässä, kulkiko ylimys siitä ohitse. Ja kun hän huomasi hänen\ntulevan, näytäikse hän hänelle niin iloisena ja suloisena, että\nnuorukainen saattoi huomata sangen hyvin ymmärtäneensä munkin sanoista\ntoden. Ja siitä päivästä alkaen ryhtyi hän kulkemaan hyvin\nvarovaisesti, ikäänkuin siihen olisivat olleet syynä muut asiat, omaksi\nmielihyväkseen ja rouvan suurimmaksi iloksi ja onneksi sen kadun\nkautta.\n\nMutta rouva, joka huomasi vähän ajan kuluttua miellyttävänsä\naatelismiestä yhtä paljon kuin tämä häntä, halusi nyt yhä häntä\ntulistaa ja vakuuttaa hänelle yhä enemmän rakkauttaan, jota hän tunsi\nhäntä kohtaan. Ja siksi hän valitsi sopivan tilaisuuden ja hetken ja\nmeni taas pyhän munkin luokse ja asettui kirkossa hänen jalkainsa\njuureen ja rupesi itkemään.\n\nTämän nähdessänsä munkki kysyi säälivästi, mitä uutta hänellä oli\nsanottavaa.\n\nRouva vastasi: Isä, ne sanottavat, mitä minulla on, ovat taas tuosta\nJumalan hylkäämästä, teidän ystävästänne, josta jo kerran teille\nvaikeasti valitin, sillä minusta tuntuu, kuin hän olisi syntynyt\nsuurimmaksi kiusanhengekseni ja johdattamaan minua tekemään jotakin\nsellaista, jonka tähden en sitten voisi koskaan enää olla iloinen enkä\ntohtisi asettua teidän jalkojenne juureen.\n\nKuinka! sanoi munkki, eikö hän ole lakannut sinua kiusaamasta?\n\nEipä lainkaan, vastasi rouva, päinvastoin hän on kulkenut sen jälkeen,\nkun teille siitä valitin, ikäänkuin uhmalla, ohitsemme jokaisen kerran\nasemasta, mitä hän ennen kulki, nyt hyvinkin seitsemän kertaa, kai\npannen pahakseen, että minä hänestä teille kantelin. Ja jos Jumala\nolisi suonut, että hän olisi edes tyytynyt siitä kulkemaan ja\ntähystelemään minua, mutta ei, hän on tullut niin rohkeaksi ja\nhävyttömäksi, että lähetti eilen luokseni erään naisen tuomaan\nterveisiä ja mairituksia, ja ikäänkuin minulla ei olisi tarpeeksi\nkukkaroita ja vöitä, lähetti minulle kukkaron ja koruvyön. Ja siitä\nminä pahastuin ja olen vieläkin niin pahastunut, että jos en olisi\nvaronut syntiä ja ajatellut teidän hyvyyttänne, olisin tehnyt\nsuorastaan piruja; mutta sain hillityksi itseni enkä tahtonut tehdä\nenkä sanoa mitään, ennenkuin annan teille siitä tietää. Ja vielä\nlisäksi: minä annoin jo kerran kukkaron ja vyön takaisin sille\nnaiselle, joka ne oli tuonut, vietäväksi hänelle takaisin, ja sanoinpa\nhänelle rumat jäähyväiset; mutta sitten minä pelkäsin, että hän pitää\nehkä ne itse ja sanoo herralleen, että minä olen ne ottanut vastaan,\nniinkuin luulen sellaisten usein tekevän. Ja siksi minä huusin hänet\ntakaisin ja otin ne kiukuissani hänen kädestään ja tuon ne nyt teille,\njotta antaisitte ne hänelle itselleen ja sanoisitte, että minä en hänen\nkalujaan tarvitse, sillä minulla on, Jumalan ja puolisoni kiitos,\nkukkaroita ja vöitä niin paljon, että vaikka hänet niiden alle\ntukehduttaisin. Ja pyydän anteeksi teiltä, sillä tehän olette minulle\nkuin oma isä, mutta ellei hän nyt jo heitä moista pois, niin minä\nkerron sen miehelleni ja veljilleni, ja tulkoon sitten, mitä tulkoon.\nSillä minusta on paljon parempi, että hän saa siitä haukut, koska hän\nne ansaitsee, kuin että minua panetellaan hänen tähtensä, kas niin se\nnyt on, rippi-isä!\n\nJa tämän sanottuaan veti rouva katkerasti itkien päällysvaippansa alta\nsangen kauniin ja kalliin kukkaron ja hienon ja arvokkaan vyön ja\nheitti ne munkin helmaan, joka uskoi, täydellisesti, mitä nainen puhui,\notti ne häneltä haltuunsa ja sanoi mahdottoman suuttuneena: Tyttäreni,\nsitä, että olet näistä asioista harmissasi, en ihmettele, enkä voi\nsinua siitä moittia; päinvastoin kiitän sinua suuresti, että olet\nnoudattanut tässä minun neuvoani. Minä haukuin häntä tuonnottain siitä,\nja näin huonosti hän on pitänyt minulle lupauksensa! Mutta luulenpa\nnyt, että minä sekä sen entisen että tämän tähden, mitä hän on viimeksi\ntehnyt, kuumennan hänen korvansa niin, ettei hän enää tuota sinulle\nharmia. Mutta sinä, turvaa Jumalan apuun äläkä anna vihasi voittaa\nniin, että kertoisit tästä jollekin omaisistasi, sillä siitä voisi\nseurata sangen paljon pahaa. Äläkä pelkää, että saisit tästä osaksesi\nmoitetta, sillä minä olen Jumalan ja ihmisten edessä sinun\nkunniallisuutesi luja todistaja.\n\nRouva oli hiukan rauhoittuvinaan ja lakkasi puhumasta tästä. Ja kun hän\ntiesi tämän ja muiden munkkien ahneuden, niin hän sanoi: Arvoisa isä,\nnäinä öinä on minulle ilmestynyt useita kuolleita sukulaisiani, ja\nminusta näytti, että he ovat sangen kovissa vaivoissa eivätkä he anele\nmitään muuta kuin almua, ja etenkin äitini, joka näytti niin\ntuskaiselta ja huonolta, että oli sääli häntä nähdä. Minä luulen hänen\nolevan sangen huolissaan siitä, että näkee tuon Jumalan vihamiehen\nkiusaavan minua, ja siksi minä toivoisin, että te lukisitte heidän\nsielujensa puolesta neljäkymmentä pyhän Gregoriuksen messua ja omia\nrukouksianne, jotta Jumala vapauttaisi heidät tuosta vaivan tulesta. Ja\nniin sanoen hän pisti munkin käteen florinin.\n\nPyhä mies otti sen ilolla vastaan ja vahvisti hyvillä sanoilla ja\nmonilla esimerkeillä hänen hurskauttaan, ja annettuaan hänelle\nsiunauksensa, laski hänet menemään.\n\nKun rouva oli lähtenyt, niin munkki, joka ei huomannut, että häntä\nvedettiin nenästä, lähetti noutamaan ystäväänsä. Ja kun tämä tuli ja\nnäki hänet niin suutuksissaan, aavisti hän heti saavansa uutisia\nrakastetultaan, ja odotti, mitä munkki sanoisi. Tämä toisti hänelle jo\nennen lausumansa sanat ja haukkui häntä uusilla kiukkuisilla ja\nkiivailla sanoilla siitä, mitä rouva oli väittänyt hänen tehneen.\nAatelismies, joka ei ensin ymmärtänyt, mihin munkki tähtäili, kielsi\nmelkoisen kylmästi lähettäneensä mitään kukkaroa tai vyötä, niin ettei\nmunkki lakkaisi uskomasta sitä asiaa, jos rouva todella oli hänelle ne\ntuonut.\n\nMutta siitä tulistui munkki suuresti ja sanoi: Kuinka voit sen vielä\nkieltää, kelvoton mies? Kas tässä, hän toi ne itse minulle itkien\ntakaisin; katsopas, tunnetko niitä?\n\nAatelismies oli suuresti häpeävinään ja sanoi: No, tunnenhan ne, ja\ntunnustan, että tein siinä pahasti. Mutta nyt vannon teille, kun kerran\nnäen, että hän on sen luontoinen, ettei teidän tarvitse enää vasta\nkuulla tästä asiasta sanaakaan.\n\nNyt seurasi paljonkin sanoja, ja viimein veli Pässi antoi kukkaron ja\nvyön ystävälleen, ja neuvoskeli häntä kauan ja pyysi, ettei hän enää\nmoista jatkaisi; ja kun toinen lupasi, laski hän hänet menemään.\n\nAatelismies oli kovin iloissaan sekä siitä, että arveli nyt saaneensa\nvarman tiedon rouvan rakkaudesta, että kauniista lahjoista, ja hän meni\nheti munkin luota lähdettyään sellaiselle kohdalle, josta hän saattoi\nvarovaisesti näyttää rouvalle, että oli saanut nuo molemmat esineet.\nSilloin rouva oli sangen tyytyväinen, ja vielä tyytyväisempi, koska\nhänen suunnitelmansa näytti edistyvän yhä paremmin.\n\nJa kun hän ei enää odottanut mitään muuta kuin että hänen puolisonsa\nlähtisi jonnekin, voidakseen täyttää työnsä, niin tapahtuikin, että\nmiehen täytyi lyhyt aika tämän jälkeen jostakin syystä matkustaa\nGenovaan saakka. Ja tuskin mies aamulla nousi ratsaille ja lähti pois,\nniin rouva meni pyhän munkin luokse ja vaikeroitsi katkerasti ja sanoi\nitkien hänelle: Isä, nyt minä en voi muuta kuin sanoa teille, että minä\nen jaksa enää sitä kärsiä. Mutta koska minä tuonnottain lupasin teille,\netten tee mitään, ennenkuin olen aikeistani ilmoittanut teille, niin\ntulin puolustamaan itseäni. Ja että uskoisitte, että minulla on syytä\nitkeä ja valittaa, niin tahdon sanoa teille, minkä tuo ystävänne, tai\nparemminkin ilmeinen paholainen, teki minulle tänä aamuna vähän ennen\naamukellojen soittoa. En tiedä, mikä onneton sattuma lie saattanut\nhänen tietoonsa, että mieheni matkusti eilisaamuna varhain Genovaan,\nmutta tänä aamuna, sillä hetkellä kuin teille sanoin, hän tuli minun\npuutarhaani ja kiipesi erästä puuta myöten kamarini ikkunan kohdalle,\njoka on puutarhaan päin. Ja hän oli jo avannut ikkunan ja aikoi astua\nkamariini, kun minä heräsin ja nousin nopeasti vuoteesta, ja aloin\nhuutaa, ja olisin huutanut, ellei hän, joka ei vielä ollut sisällä,\nolisi rukoillut minulta Jumalan ja teidän tähden armoa ja sanonut\nminulle, kuka hän oli. Kun minä sen kuulin, vaikenin minä, teidän\nhyvyytenne tähden, ja juoksin niin alasti kuin olin syntyessäni lyömään\nikkunan kiinni hänen nenänsä edessä. Ja hän meni kai lemmolle,\nluullakseni, sillä en häntä sen perästä nähnyt. Onko tämä nyt enää\nkaunista ja siedettävää, sen näette itse; minä puolestani en aio enää\nsitä suvaita, olenpa jo teidän tähtenne liiaksikin sitä kärsinyt.\n\nKun munkki tämän kuuli, vihastui hän niin, ettei vertaa maailmassa,\neikä tiennyt, mitä sanoa, kysyi vaan häneltä monta kertaa, oliko hän\nihan varmaan tuntenut, ettei se ollut joku muu.\n\nSiihen rouva vastasi: Taivaan Jumala, ettäkö minä en eroittaisi häntä\nmuista. Sanon teille, että se oli juuri hän, ja jos hän sen kieltää,\nniin älkää häntä uskoko.\n\nSilloin sanoi munkki: Tyttäreni, tähän ei ole muuta sanomista kuin että\nse oli liian julkea ja sangen paha teko, ja sinä teit aivan niinkuin\npiti, kun annoit hänelle sellaisen kyydin kuin annoit. Mutta kuitenkin\nrukoilen sinua, koska nyt Jumala varjeli sinua tästä häpeästä, että\nniinkuin olet jo kahdesti noudattanut neuvoani, tekisit sen vielä\ntämänkin kerran, nimittäin, ettet valita asiasta omaisillesi, vaan\nluotat minuun, niin minä koetan, enkö voi hillitä tuota irtipäässyttä\nperkelettä, jota minä luulin oikeaksi pyhimykseksi! Ja jos saan sen\naikaan, että hän luopuu tuosta hurjasta himosta, niin on hyvä. Mutta\njollen sitä voi tehdä, niin annan jo nyt sinulle siunaukseni ohella\nluvan, että saat sitten tehdä, minkä mielestäsi oikeimmaksi havaitset.\n\nNo hyvä, sanoi nainen, tällä kerralla en vielä tahdo pahoittaa\nmieltänne enkä olla tottelematon. Mutta tehkääkin niin, että hän\nkarttaa minua vasta kiusaamasta, sillä sen sanon, että en palaa enää\nluoksenne tästä syystä.\n\nJa sanomatta sanaakaan lisää rouva lähti, muka hyvin vihoissaan, munkin\nluota.\n\nTuskin hän oli ehtinyt kirkosta, niin tuli aatelismies sinne, ja munkki\nkutsui hänet luokseen ja, vietyään hänet syrjään, haukkui häntä\npahimmilla herjauksilla, mitä kellekään koskaan lie sanottu, nimittäen\nhäntä valhettelijaksi, valapatoksi ja petturiksi.\n\nAatelismies, joka oli kokenut jo kaksi kertaa, mitä munkin sättimiset\ntarkoittivat, kuunteli tarkkaavasti ja koetti saada hämärillä\nvastauksilla hänet puhumaan, ja sanoi ensin: Mistä soima, herraseni?\nOlenko minä naulinnut Kristuksen ristiin!\n\nMunkki vastasi hänelle: Kas, sitä hävytöntä! Kuulesta, mitä hän sanoo!\nPuhuu, niinkuin siitä olisi kulunut vuosi tai kaksi, ja hän olisi ajan\npituuden tähden typerät työnsä ja hävyttömyytensä unohtanut. Onko\nhaihtunut jo tästä aamusta tähän hetkeen mielestäsi, että loukkasit\nerästä ihmistä? Missä olit tänä aamuna vähän ennen päivän valkenemista?\n\nAatelismies vastasi: En tiedä, missä lienen ollut. Ainakin te olette\nsaanut siitä hyvin pian sanan.\n\nAivan totta, vastasi munkki, minä olen saanut siitä sanan. Arvaanpa,\nettä luulit nyt, kun mies ei ole kotona, rouvan heti ottavan sinut\nsyliinsä. Hihii, hyvä herra! Se on kunniallinen mies! On ruvennut\nyö-kulkijaksi, puutarhain avaajaksi, puun-kiipeejäksi. Luulitko\nyllätyksellä voittavasi tämän siveän naisen, koska yöllä kiipeät puita\nmyöten hänen ikkunaansa? Ei ole mitään maailmassa, jota hän inhoaisi\nniinkuin sinua; ja kuitenkin sinä yrität. Toden totta, puhumattakaan\nsiitä, että hän on itse sen monella tavalla sinulle osoittanut, mutta\nnäinkö hyvin sinä olet minun nuhteistani parantunut! Ja sen minä\nsinulle sanon: hän on tähän saakka, ei rakkaudesta sinuun, vaan minun\nhartaitten pyyntöjeni tähden, ollut puhumatta siitä, mitä olet tehnyt.\nMutta nyt hän ei enää aio vaieta: minä olen antanut hänelle luvan, että\njos sinä olet häntä kohtaan vähänkin epämiellyttävä, niin hän saa tehdä\nsinulle mitä parhaaksi näkee. Mitä sinä sitten teet, jos hän sanoo\ntämän veljillensä?\n\nAatelismies, joka jo ymmärsi, mitä tarvitsi, rauhoitti nyt munkkia\nlujilla lupauksilla miten parhaiten voi, ja lähti sitten hänen luotaan.\n\nMutta kun seuraavan yön aamuhetki tuli, niin hän meni tuohon puutarhaan\nja kiipesi puuta myöten ylös, ja kun hän näki ikkunan auki, astui\nkamariin ja riensi niin kiireesti kuin voi asettumaan kauniin\nlemmittynsä syliin. Tämä, joka oli suurella halulla häntä odottanut,\notti hänet iloisesti vastaan ja sanoi: Suuret kiitokset herra munkille,\njoka neuvoi niin hyvin sinulle tien tänne. Ja sitten he iloitsivat\ntoinen toisestansa ja puhelivat keskenään ja nauroivat makeasti hölmön\nmunkin tuhmuudelle ja moitiskelivat keriä ja sukia ja karstoja ja\nhuvittelivat yhdessä suuresti.\n\nSenjälkeen järjestivät he asiansa niin, että he, tarvitsematta enää\nkäydä herra munkin luona, kohtasivat toisiaan monina muinakin öinä yhtä\nsuuressa ilossa.\n\nJa rukoilen Jumalaa, että hän pyhän laupeutensa tähden johtaisi\nminutkin ja kaikki kristityt, jotka sitä haluavat, mitä pikimmin\nsellaiseen iloon.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS KERTOMUS.\n\n\n      Ferondo haudataan, kun hän on syönyt erästä pulveria,\n      kuolleena, ja apotti, joka huvittelee hänen vaimollaan,\n      ottaa hänet haudasta, panee vankilaan ja uskottelee\n      hänelle, että hän on kiirastulessa. Sitten hänet herätetään,\n      ja hän elättää omanaan poikaa, joka hänen vaimollansa\n      on apotin kanssa.\n\nToscanassa oli ja on vieläkin luostari, sellaisella paikalla, jossa\nniitä usein näemme ja jossa ihmiset eivät paljon käyneet. Ja siinä oli\napottina munkki, joka oli kaikissa asioissa tavattoman pyhä, paitsi\nnaispuuhissa, ja tätä hän osasi harjoittaa niin salaisesti, ettei juuri\nkukaan siitä tiennyt, ei edes aavistanut, koska häntä pidettiin ylen\npyhänä ja rehellisenä joka asiassa. Nyt sattui, että apotin kanssa\nseurusteli paljon eräs tavattoman rikas talonpoika, jonka nimi oli\nFerondo, mahdottoman kömpelö ja raaka mies, jonka seura ei miellyttänyt\napottia muun kuin sen vuoksi, että hän saattoi silloin tällöin\nhuvitella hänen tyhmyytensä kustannuksella. Ja silloin huomasi apotti,\nettä Ferondolla oli vaimona erittäin kaunis nainen, johon hän rakastui\nniin palavasti, ettei ajatellut muuta yöllä eikä päivällä. Mutta hän\nkuuli, että vaikka Ferondo oli kaikessa muussa suhteessa tuhma ja\nyksinkertainen, niin tätä vaimoaan rakastamaan ja hyvin vartioimaan hän\noli aivan älykäs, ja siksi apotti joutui melkein epätoivoon. Mutta\nkoska hän oli hyvin ovela, sai hän kuitenkin Ferondon niin pitkälle,\nettä tämä tuli vaimonsa seurassa jonkun kerran hiukan huvikseen\nluostarin puutarhaan. Ja siellä puheli hän heidän kanssaan iankaikkisen\nelämän autuudesta ja monien kuolleiden miesten ja naisten pyhistä\ntöistä niin herättävästi, että vaimolle tuli halu ripittää itsensä\napotilla, ja hän pyysi siihen lupaa Ferondolta ja sai. Kun nainen\nsitten tuli apotin luo, tämän suureksi mielihyväksi, itseään\nripittämään ja asettui hänen jalkainsa juureen istumaan, alkoi hän,\nennenkuin tuli muuta sanoneeksi: Messere, jos Jumala olisi antanut\nminulle oikean miehen tai ei olisi antanut minulle miestä ollenkaan,\nniin ehkä olisi minun ollut helppo päästä teidän opetuksellanne sille\ntielle, joka, kuten olette puhunut, vie meitä iankaikkiseen elämään.\nMutta kun ajattelen, millainen Ferondo on, ja hänen tuhmuuttaan, niin\nvoinpa sanoa itseäni leskeksi ja kuitenkin olen naimisissa, koska en\nhänen eläessään voi saada toista miestä. Sillä hän on, senkin hullu,\naivan syyttä niin mahdottoman mustasukkainen minusta, etten senvuoksi\nvoi elää hänen kanssaan muuta kuin vavistuksessa ja onnettomuudessa. Ja\nsentähden minä, ennenkuin ryhdyn muuhun rippiin, pyydän teitä niin\nnöyrästi kuin voin, että suvaitsisitte antaa minulle tässä suhteessa\njonkin neuvon, sillä jos ei siitä lähdetä antamaan syytä minulle\noikeaan elämään, niin vähän minua hyödyttävät ripit tai muut hyvät.\n\nTämä puhe kosketti sangen miellyttävästi apotin sydäntä, ja hänestä\nnäytti siltä, kuin olisi onni nyt raivannut tien hänen suurimmalle\nhalulleen, ja hän sanoi: Tyttäreni, minä uskon, että niin kauniille ja\nherttaiselle naiselle, kuin te olette, on suureksi suruksi, että\nhänellä on miehenä tuhmuri, mutta paljon suuremmaksi suruksi\nluulen olevan, jos hän on mustasukkainen. Ja koska teillä on\nkummankin laatuinen, niin helposti uskon, että se, mitä puhuitte\nahdistuksestanne, on totta. Mutta tässä en, lyhyesti sanoen, näe muuta\nneuvoa enkä keinoa kuin yhden ainoan, joka on se, että Ferondon on\nparannuttava tuosta mustasukkaisuudesta. Lääkkeen, joka hänet parantaa,\nminä osaan aivan hyvin tehdä, jos teillä vaan on mieltä pitää se\nsalassa, mitä teille nyt puhun.\n\nVaimo vastasi: Isäni, älkää epäilkö sitä, sillä ennen antaisin itseni\ntappaa kuin puhuisin mitään muille siitä, josta te minulle sanotte,\netten sitä saa kertoa. Mutta miten sen voi tehdä?\n\nApotti vastasi: Jos toivomme, että hänestä tulee terve, on\nvälttämätöntä, että hän joutuu kiirastuleen.\n\nJa kuinka, sanoi nainen, hän voi joutua sinne elävänä?\n\nApotti vastasi: Hänen täytyy ensin kuolla ja sitten hän sinne joutuu.\nJa kun hän on kärsinyt niin paljon rangaistusta, että hän parantuu\ntästä mustasukkaisuudestaan, niin anomme eräillä rukouksilla Jumalalta,\nettä Hän antaa hänen palata takaisin tähän elämään, ja Hän sen tekee.\n\nJa minun täytyy jäädä leskeksi? sanoi nainen.\n\nNiin, vastasi apotti, joksikin ajaksi, ja silloin teidän on tarkoin\nvarottava, ettette anna naittaa itseänne toiselle, sillä Jumala\npahastuisi siitä suuresti, ja kun Ferondo tulee takaisin ja teidän\ntäytyy mennä jälleen hänelle, niin olisi hän mustasukkaisempi kuin\nkoskaan ennen.\n\nNainen vastasi: No kunpa hän vaan tästä pahasta paranee, ettei minun\naina tarvitse olla kuin vankilassa, niin olen tyytyväinen. Tehkää kuten\nhaluatte.\n\nSilloin apotti sanoi: Ja minä teen sen. Mutta minkäs palkkion minä olen\nsaava teiltä sellaisesta palveluksesta?\n\nIsäni, sanoi nainen, mitä vaan tahdotte, jos minä voin sen antaa. Mutta\nmitä voisi minunlaiseni tehdä, joka kelpaisi sellaiselle miehelle kuin\nte olette?\n\nSiihen apotti sanoi: Hyvä emäntä, te voitte tehdä yhtä paljon minulle\nkuin minä tahdon tehdä teille. Sillä niinkuin minä ryhdyn nyt\nyritykseen, joka on oleva teille hyväksi ja lohdutukseksi, niin voitte\ntekin tehdä sellaista, joka olisi minun elämäni onni ja pelastus.\n\nSilloin sanoi nainen: Jos niin on, niin olen minä valmis.\n\nLahjoittakaa siis, sanoi apotti, minulle rakkautenne ja tyydyttäkää\nminua itsellänne, jonka tähden minä aivan palan ja riudun.\n\nKun nainen kuuli tämän, vastasi hän tyrmistyneenä: Voi minua, isäni,\nmitäs te minulta pyydätte? Minä luulin, että te olitte pyhimys. Sopiiko\nnyt pyhien miesten pyytää naisilta, jotka tulevat heiltä neuvoa\nkysymään, sellaisia asioita?\n\nSiihen sanoi apotti: Armahaiseni, tätä älkää ihmetelkö, sillä siitä ei\npyhyys tule vähemmäksi, sillä se asustaa sielussa, ja se, jota minä\nteiltä pyydän, on vain ruumiillista syntiä. Mutta olkoon kuinka\ntahansa: sellainen voima on vaan teidän suloisella kauneudellanne\nollut, että rakkaus pakoittaa minut menettelemään näin. Ja sanon\nteille, että voitte olla kauneudestanne ylpeämpi kuin kukaan muu\nnainen, jos ajattelette, että se on miellyttänyt pyhimyksiäkin, vaikka\nhe ovat tottuneet näkemään taivaallisia kauneuksia. Ja sitäpaitsi, jos\nolenkin apotti, niin olen myöskin mies kuin muutkin, ja, kuten näette,\nen ole vielä vanhakaan. Eikä teistä pitäisi olla vaikeaa tätä tehdä,\njopa tulisi teidän sitä toivoakin, sillä sen aikaa, kun Ferondo on\nkiirastulessa, annan minä teille, tullen seuraksenne yöllä, sitä\nlohdutusta, jota hän olisi teille antava. Eikä tätä kukaan huomaa,\nsillä jokainen uskoo minusta sitä samaa ja paljon parempaakin kuin te\njoku aika sitten minusta uskoitte. Älkää hyljätkö armoa, jonka Jumala\nteille tarjoaa, sillä niitä naisia on kyllin, jotka haluaisivat sitä,\njota te nyt voitte saada ja saatte, jos luotatte älykkäästi minun\nneuvooni. Ja sitäpaitsi on minulla kauniita ja kalliita koristuksia,\njotka aion antaa teille, en kenellekään muulle. Tehkää siis, suloisin\ntoiveeni, minulle samaa, jonka minä mielelläni teen teille.\n\nEmäntä käänsi kasvonsa alas eikä tiennyt, miten häneltä kieltää, ja\nmyöntyminen ei tuntunut hänestä hyvältä teolta. Kun apotti nyt näki\nhänen näitä sanoja kuunnelleen ja viivyttelevän vastausta, niin huomasi\nhän hänet jo puolittain käännyttäneensä, joten hän jatkoi monin sanoin\näskeistä puhettansa. Ja ennenkuin hän lakkasi, oli hän saanut ajetuksi\nnaisen päähän, että se oli oikeutettu teko. Ja senvuoksi sanoi nainen\nhämillään, että hän on valmis täyttämään kaikki hänen käskynsä, mutta\nettei hän voi sitä kuitenkaan tehdä, ennenkuin Ferondo on\nkiirastulessa.\n\nSilloin sanoi apotti ylen tyytyväisenä: No me toimitamme hänet sinne\nmenemään heti. Pitäkäähän vain huolta siitä, että hän tulee huomenna\ntai ylihuomenna tänne seurustelemaan minun kanssani.\n\nJa sen sanottuaan pisti hän salaa naisen sormeen hyvin kauniin\nsormuksen ja laski hänet menemään.\n\nNainen oli iloissaan lahjasta ja odottaen toisia sellaisia alkoi hän\nystävätärtensä luokse palattuaan kertoa ihmeellisiä satuja apotin\nhurskaudesta, ja meni heidän seurassaan kotiinsa.\n\nParin päivän päästä siitä tuli Ferondo luostariin, ja tuskin apotti\nhänet näki, niin hän päätti lähettää hänet kiirastuleen. Siksi hän otti\neräänlaista pulveria, jolla oli ihmeellinen voima ja jonka hän oli\nsaanut Levantissa eräältä suurelta ruhtinaalta, joka vakuutti Vuoren\nukon sitä käyttäneen, kun tahtoi lähettää jonkun unessa paratiisiinsa\ntai palauttaa hänet sieltä takaisin. Tämä pulveri vaivutti, ollenkaan\nvahingoittamatta, antoipa sitä paljon tai vähän, henkilön, joka sitä\notti, pitkäksi tai lyhyeksi ajaksi sellaiseen uneen, ettei kukaan olisi\nvoinut sanoa hänessä olevan henkeä, niin kauan kuin pulverin voima\nvaikutti. Ja tätä pulveria apotti otti nyt sen verran, että se riitti\npitämään Ferondoa unessa kolme päivää, ja antoi hänen juoda sen\npikarillisessa viiniä, joka ei ollut vielä selvää, kammiossaan ja\nFerondon mitään huomaamatta. Ja sitten hän vei hänet ristikäytävään,\njossa alkoi monien muiden munkkien kanssa ilveillä hänellä ja hänen\ntuhmuutensa kustannuksella.\n\nKauan ei kestänyt, niin pulveri vaikutti ja Ferondon päähän iski\nyhtäkkiä niin kiivas unisuus, että hän nukkui seisoallensa ja kaatui\nnukuksissa maahan. Apotti oli tapahtumasta tyrmistyvinään ja antoi\navata hänen vaatteensa, tuotti kylmää vettä ja vihmotti sillä hänen\nkasvojaan, ja käytti monia muita keinojansa, ikäänkuin hänelle olisi\ntullut vatsan pöhötys tai muuta sellaista ja kuin hän olisi tahtonut\nherättää hänessä paenneen elämän ja tajunnan. Mutta kun apotti ja\nmunkit näkivät, ettei hän kaikesta tästä vironnut, ja kun he\nkoskettivat hänen valtasuontaan eivätkä huomanneet siinä elon merkkiä,\nniin oli heistä kaikista varma, että Ferondo oli kuollut.\n\nSentähden lähettivät he sanan hänen vaimolleen ja sukulaisilleen, jotka\ntulivat kaikki kiireesti sinne. Ja kun vaimo ja omaiset olivat häntä\nhetken itkeneet, antoi apotti laskea hänet, niin puettuna kuin hän oli,\nerääsen hautaholviin.\n\nVaimo palasi kotiin ja sanoi päättäneensä, ettei hän koskaan eroa pikku\npojasta, joka hänellä oli Ferondosta. Ja niin ollen hän jäi kotiin ja\nalkoi hoitaa poikaa ja rikkauksia, jotka olivat olleet Ferondon.\n\nApotti ja eräs bolognalainen munkki, johon hän suuresti luotti ja joka\noli samana päivänä tullut Bolognasta, nousivat yöllä hiljaa ylös ja\nvetivät Ferondon haudasta ja kantoivat hänet erääsen kellariin, johon\npäivän sädekään ei päässyt ja joka oli valmistettu sellaisten munkkien\nvankilaksi, jotka tekivät rikoksia. Ja siellä riisuivat he hänen yltään\nvaatteet, pukivat hänet munkiksi ja asettivat olkikuvolle ja jättivät\nsinne makaamaan siksi aikaa, kunnes hän tointuisi. Ja bolognalainen\nmunkki, jolle apotti sillä välin oli neuvonut, mitä hänen piti tehdä,\nalkoi, kenenkään muun siitä mitään tietämättä, odottaa Ferondon\nvirkoamista.\n\nSeuraavana päivänä lähti apotti eräiden munkkien kanssa ikäänkuin\nvierailulle Ferondon vaimon taloon ja näki hänet mustiin puettuna ja\nmurheissaan. Ja kun hän oli naista hiukan lohduttanut, pyysi hän häntä\nhiljaa täyttämään lupauksensa.\n\nKun nainen nyt näki olevansa vapaa ja ettei häntä estellyt Ferondo\neivätkä muutkaan, ja koska hän huomasi apotin sormessa vielä toisenkin\nkauniin sormuksen, niin sanoi hän olevansa valmis. Ja he sopivat, että\napotti tulee sinne seuraavana yönä.\n\nKun yö oli tullut, niin apotti pukeutui Ferondon vaatteihin ja lähti\nmunkkinsa saattamana sinne ja makasi aamuun saakka, suurimmaksi\nilokseen ja mielihyväkseen, vaimon kanssa ja meni sitten takaisin\nluostariin. Sitten hän kulki saman tien sangen usein sellaisella\nasialla, ja kun joku hänet jonkun kerran kohtasi, hänen sinne\nmennessään tai sieltä palatessaan, niin luultiin, että Ferondo kuljeksi\nniillä paikoin katumusta tekemässä. Ja senjälkeen puhui kylän tyhmä\nväki monta kertaa tästä keskenään ja leskellekin, joka hyvin tiesi,\nmitä se merkitsi.\n\nKun Ferondo tointui ja näki olevansa kellarissa eikä tiennyt, miten hän\nsinne oli tullut, niin bolognalainen munkki astui sisään pitäen kauheaa\nääntä ja raipat kainalossa, tarttui Ferondoon ja antoi hänelle\nkunnollisesti selkään. Ferondo itki ja huusi ja kysyi kysymistään:\nMissä minä olen?\n\nMunkki vastasi hänelle: Sinä olet kiirastulessa.\n\nMitä, sanoi Ferondo, olenko minä sitten kuollut?\n\nTietysti, sanoi munkki.\n\nSilloin rupesi Ferondo valittelemaan omaa, vaimonsa ja poikansa\nkohtaloa ja puhui maailman hassuimpia asioita.\n\nSitten toi munkki hänelle vähän ruokaa ja juomaa. Ja kun Ferondo näki\nsen, sanoi hän: Häh? Syövätkös kuolleetkin?\n\nMunkki sanoi: Syövät. Ja nämä, joita sinulle tuon, ovat niitä, jotka\nsinun entinen vaimosi lähetti tänä aamuna kirkkoon, sitä varten, että\nluettaisiin messuja sielusi puolesta. Mutta Isä Jumala tahtoi, että ne\non tuotava tänne sinulle.\n\nSilloin sanoi Ferondo: Jumala siunatkoon vaimoani hyvällä vuodella.\nMutta olin minäkin hänelle hyvä, ennenkuin kuolin, niin että pidin\nhäntä kaiken yötä sylissäni enkä muuta tehnyt kuin suutelin häntä, ja\nteinpä muutakin, kun halu tuli.\n\nJa sitten hän alkoi syödä ja juoda, sillä hänellä oli kova nälkä. Mutta\nkun viini ei tuntunut hänestä liioin hyvältä, sanoi hän: Jumala\nrangaiskoon häntä, ettei hän antanut papille viiniä muurin vieressä\nolevasta tynnyristä.\n\nKun hän oli syönyt, niin munkki tarttui häneen uudestaan ja antoi\nsamoilla raipoilla hänelle kelvollisesti selkään. Ferondo huusi kovasti\nja sanoi sitten: Ai, miksi sinä teet näin minulle?\n\nMunkki vastasi: Siksi, että Isä Jumala on käskenyt tekemään sitä kaksi\nkertaa päivässä. Ja minkä tähden? kysyi Ferondo. Munkki sanoi: Sen\ntähden, että sinä olit mustasukkainen, vaikka sinulla oli vaimona paras\nnainen, mitä seudullasi oli.\n\nOi voi, sanoi Ferondo, puhut totta. Ja kaikkein suloisin, hän oli\nsuloisempi kuin sokeri. Mutta minä en tiennyt, että Isä Jumala\npahastuu, jos mies on mustasukkainen, muuten en olisi sellainen ollut.\n\nMunkki vastasi: Tämä olisi sinun ollut huomattava silloin, kun olit\nsiellä, ja tehtävä parannus. Ja jos käy niin, että vielä sinne palaat,\nniin paina mieleesi, mitä nyt sinulle teen, niin ettet ole enää koskaan\nmustasukkainen.\n\nFerondo kysyi: Häh, palaakos sitten sinne kukaan, joka on kuollut?\n\nPalaa, sanoi munkki, jos Jumala niin tahtoo.\n\nOi, sanoi Ferondo, jos minä sinne palaan, niin minä olen paras aviomies\nmaailmassa. Minä en häntä lyö, enkä hauku, muusta kuin vähän viinin\ntähden, jota hän lähetti meille tänä aamuna, eikä lähettänyt edes\nkynttilää, joten sain syödä pimeässä!\n\nMunkki sanoi: Teki hän senkin, mutta ne paloivat messussa.\n\nAhaa, sanoi Ferondo, sinä puhut totta. Ja jos minä sinne palaan, niin\nminä annan varmasti hänen tehdä, mitä hän vain tahtoo. Mutta sanopas,\nkuka sinä olet, joka teet minulle tällaista?\n\nMunkki vastasi: Minä olen kuollut minäkin, ja olin kotoisin\nSardiniasta. Mutta kun kehuin suuresti erästä isäntääni siitä, että hän\noli mustasukkainen, niin tuomitsi Jumala minut tähän rangaistukseen:\nantamaan sinulle ruokaa ja juomaa ja selkään, siihen saakka, kunnes hän\npäättää sinusta ja minusta toisin.\n\nFerondo kysyi: Eikö täällä ole ketään muita kuin me kaksi.\n\nMunkki vastasi: On, tuhansittain, mutta sinä et voi nähdä etkä kuulla\nheitä, eivätkä he sinua.\n\nSilloin sanoi Ferondo: Ja kuinka kaukana me ollaan sieltä meidän\npuolesta?\n\nHohoi, vastasi munkki, ei jaksa lentää lintu, joka laulaa, vaikk'ei ole\npäätä, ei kaulaa!\n\nNo älähän, se on pitkä matka, sanoi Ferondo. Sitten me taidetaankin\nolla, mikäli minusta näyttää, ihan maailman lopussa, niin sinne on\nmatkaa.\n\nNäillä ja muilla samanlaisilla pakinoilla, ruualla ja selkäsaunoilla\npidätettiin Ferondoa siellä kymmenen kuukautta, joiden kuluessa apotti\nkävi sangen usein hyvän onnen suosimana kauniin vaimon luona ja vietti\nhänen kanssaan aikaansa maailman hauskimmalla tavalla.\n\nMutta, niinkuin onnettomuuksia usein sattuu, niin tuli vaimo raskaaksi\nja ilmoitti siitä heti, kun sen huomasi, apotille. Ja senvuoksi\narvelivat he molemmat, että Ferondo on viipymättä palautettava\nkiirastulesta takaisin elämään sekä vaimonsa luokse, jotta vaimo saisi\nsanoa olevansa raskaana hänestä.\n\nApotti antoi siis seuraavana yönä kutsua Ferondoa teeskennellyllä\näänellä vankilassa ja sanoa hänelle:\n\nFerondo, rohkaise itsesi, sillä Jumala tahtoo, että sinun on palattava\nmaailmaan. Sinne palattuasi saat sinä vaimostasi pojan, jonka nimen\nsinun pitää kutsuman Benedictus, sillä Jumala antaa sinulle tämän armon\nhurskaan apottisi ja vaimosi rukousten tähden sekä rakkaudesta pyhään\nBenedictukseen.\n\nKun Ferondo tämän kuuli, tuli hän hyvin iloiseksi ja sanoi: Se on\nminusta mieleen. Jumala siunatkoon hyvällä vuodella, herraa Herra\nJumalaa ja apottia ja pyhää Benedictusta ja minun omaa suloista\nvaimoani, juustovelliäni, mesikakkuani.\n\nApotti antoi nyt juottaa hänelle viinissä, jota oli hänelle lähettänyt,\nsitä entistä pulveria sen verran, että se nukutti hänet noin neljäksi\ntunniksi, ja vei hänet jälleen omiin vaatteihinsa puettuna hiljakseen\ntakaisin siihen hautaan, johon hänet oli haudattu.\n\nAamulla päivän tullessa Ferondo tointui ja näki eräästä holvin aukosta\nvaloa, jota hän ei ollut nähnyt hyvinkään kymmeneen kuukauteen. Ja\nkoska hän tunsi olevansa elävä, niin hän alkoi huutaa: Avatkaa,\navatkaa! Ja samassa hän itse puskemaan päällään holvin luukkua niin\nlujasti, että sai sen liikkumaan, sillä se oli helppo siirtymään. Ja\nhän alkoi juuri lykätä sitä kokonaan pois, kun munkit, jotka olivat\nolleet aamumessussa, juoksivat sinne ja tunsivat Ferondon äänen ja\nnäkivät hänen jo astuvan ulos kammiosta. Tästä oudosta tapauksesta he\npeljästyivät niin, että juoksivat pakoon ja menivät apotin luo.\n\nApotti oli muka juuri nousemaisillaan rukoilemasta ja sanoi: Lapset,\nälkää peljätkö, ottakaa ristinmerkki ja pyhää vettä ja tulkaa minun\nperästäni; katsokaamme, mitä Jumala väkevyydessään tahtoo meille\nnäyttää! Ja he tekivät niin.\n\nFerondo oli astunut ulos haudasta, aivan kalpeana, koska hän ei ollut\nnähnyt taivaan valoa pitkään aikaan. Ja kun hän näki apotin, heittäysi\nhän hänen jalkoihinsa ja sanoi: Isäni, mikäli minulle on ilmoitettu,\novat teidän ja pyhän Benedictuksen ja vaimoni rukoukset lunastaneet\nminut kiirastulen vaivoista ja palauttaneet takaisin elämään, jonka\ntähden minä rukoilen Jumalaa, että hän antaisi teille hyvän vuoden ja\niloisia päiviä, nyt ja iankaikkisesti.\n\nApotti sanoi: Kiitetty olkoon Jumalan kaikkivalta! Ja nyt, poikani,\nkoska Jumala on sinut lähettänyt tänne takaisin, mene kotiisi ja\nlohduta vaimoasi, joka on aina siitä asti, kun sinä lähdit tästä\nelämästä, kylpenyt kyyneleissä. Ja ole vasta Jumalan ystävä ja\npalvelija.\n\nFerondo vastasi: Isäni, niin sanottiin minulle sielläkin, olkaa te\nhuoletta, sillä kun hänet tapaan, muiskaan heti hänelle suuta, niin\nhyvä hän minusta on.\n\nApotti oli munkkiensa seuraan jäätyään suuresti ihmettelevinään tätä\ntapausta ja käski laulamaan hurskaasti Misereren.\n\nFerondo palasi kyläänsä, ja kaikki, jotka hänet siellä näkivät, menivät\nhäntä pakoon, niinkuin on tapana peljätä hirmuisia asioita, mutta\nFerondo huusi heitä takaisin ja vakuutti nousseensa ylös kuolleista. Ja\nhänen vaimonsakin pelkäsi ensin häntä. Mutta kun ihmiset hänen\nsuhteensa jonkun verran rauhoittuivat ja näkivät, että hän oli elävä,\nniin he kysyivät häneltä monia asioita. Ja hän vastasi heille kaikille,\nikäänkuin olisi viisaana sinne palannut, ja kertoi heille uutisia\nheidän omaistensa sieluista, ja keksi omasta päästään maailman\nkauneimpia satuja kiirastulesta. Ja hän kuvaili kokoontuneelle kansalle\nilmoitusta, jonka hän oli saanut enkeli Aprielin suun kautta ennen\nylösnousemustaan.\n\nSitten hän palasi vaimonsa kanssa kotiinsa ja ryhtyi hoitamaan\nomaisuuttaan, ja teki mielestään vaimonsa raskaaksi. Ja onneksi\ntapahtui, että vaimo synnytti oikeaan aikaan, niiden hullujen\nmielipiteen mukaan, jotka luulevat, että nainen kantaa tasan yhdeksän\nkuuta, poikalapsen, joka sai nimen Benedictus Ferondi.\n\nFerondon palaaminen ja hänen sanansa lisäsivät, koska melkein jokainen\nuskoi, että hän oli noussut ylös kuolleista, tavattomasti apotin\npyhyyden mainetta. Ja Ferondo, joka oli saanut mustasukkaisuuden tähden\npaljon selkäänsä, ei ollut enää mustasukkainen, vaan oli siitä\nparantunut, niinkuin apotti oli hänen vaimolleen luvannutkin. Tähän oli\nvaimo tyytyväinen, ja eli sitten kunniallisesti niinkuin ennenkin\nmiehensä kanssa, tavaten tosin kuitenkin, milloin vaan säädyllisesti\nsen voi, mielellään apottia, joka oli auttanut häntä niin hyvin ja\nhartaasti hänen suurimmassa tarpeessaan.\n\n\n\n\n\n\nNELJÄS PÄIVÄ\n\n\n\n\nENSIMÄINEN KERTOMUS.\n\n\n      Tancredi, Salernon ruhtinas, surmaa tyttärensä rakastajan\n      ja lähettää hänen sydämensä tyttärelle kultaisessa maljassa.\n      Tämä kaataa sydämen päälle myrkkyvettä, juo sen ja kuolee.\n\nTancredi, Salernon ruhtinas, olisi ollut sangen inhimillinen ja\nlempeäluontoinen herra, ellei hän vanhoilla päivillään olisi tahrannut\nkäsiään rakastavain verellä. Hänellä oli koko elämänsä aikana\nainoastaan yksi tytär, mutta onnellisempi olisi hän ollut, ellei\nhänellä olisi ollut sitäkään.\n\nIsä rakasti tuota tytärtään niin hellästi kuin koskaan mikään isä\nlienee tytärtään rakastanut; mutta tämän hellän rakkauden vuoksi ei hän\nvoinut hänestä erota eikä naittanut häntä, vaikka Ghismonda, se oli\ntytön nimi, oli jo monta vuotta ohi sen iän, jolloin hänen olisi tullut\nsaada mies. Vihdoin hän kuitenkin antoi hänet eräälle Capuan herttuan\npojalle, mutta tämän kanssa eli tytär ainoastaan lyhyen aikaa, jäi\nleskeksi ja palasi isänsä luokse.\n\nGhismonda oli ruumiiltaan ja kasvoiltaan niin kaunis kuin nainen\nkoskaan ollut lienee, ja nuori ja voimakas ja älykkäämpi kuin naiselta\nsaatettiin vaatia. Ja koska hän eli hellän isänsä luona ylhäisenä\nnaisena monissa mukavuuksissa ja kuitenkin näki, että isä, rakkauden\ntähden, jota hän tunsi tytärtään kohtaan, piti vähän huolta siitä, että\nhänet olisi naitettu uudestaan, ja hän itse taas ei pitänyt soveliaana\npyytää sitä isältään, niin hän päätti hankkia itselleen salaa, jos\nmahdollista, oivallisen rakastajan.\n\nJa kun hän näki isänsä hovissa käyvän paljon mieshenkilöitä, niin\nylimyksiä kuin muitakin, kuten tiedämme hoveissa oleskelevan, ja\narvosteli heidän käytöstään ja tapojaan, niin miellytti häntä muiden\njoukossa suuresti eräs hänen isänsä nuori hovimies nimeltä Guiscardo,\njoka oli tosin aivan halpasyntyinen, mutta mieleltään ja käytökseltään\nylevämpi kuin yksikään noista muista. Ja kun hän sai usein nähdä\nGuiscardoa, syttyi hän salaa julmasti häneen ja ihaili hänen olemustaan\nyhä enemmän. Nuorukainen, joka oli sangen tarkkanäköinen, huomasi\nmyöskin pian tämän, ja hän sulki silloin Ghismondan niin kiihkeästi\najatuksiinsa, että käänsi mielensä pois kaikesta muusta paitsi\nrakkaudesta häneen.\n\nSillä tavoin he nyt rakastivat salaisesti toisiaan, eikä nuori nainen\ntoivonut mitään niin suuresti kuin saada jo olla Guiscardon kanssa\nkahden kesken; mutta kun hän ei tämän rakkautensa vuoksi voinut uskoa\naikomuksiaan kenellekään, niin mietti hän ovelan keinon, jolla hän\nsaattoi ilmaista asiansa hänelle.\n\nGhismonda kirjoitti kirjeen ja neuvoi siinä nuorukaiselle, mitä tämän\noli tehtävä, jos tahtoi huomenna tulla hänen luokseen, ja pani sitten\nkirjeen ruokotorveen ja antoi sen kujeillen Guiscardolle ja sanoi: Anna\ntämä tänä iltana palkeeksi palvelijattarellesi, kun hän sytyttää\nvalkean.\n\nGuiscardo otti sen ja ajatteli, ettei nainen kai antanut hänelle sitä\nlahjaa ilman tarkoitusta eikä syyttä niin sanonut, ja lähti sieltä. Ja\nkun hän tuli kotiin, tarkasteli hän ruokoa ja huomasi, että se oli\nhalkaistu, ja kun hän sen avasi, niin hän löysi sisästä kirjeen\nGhismondalta. Ja hän luki sen ja ymmärsi hyvin, mitä hänen oli tehtävä,\nja oli nyt tyytyväisempi kuin ihminen koskaan on ollut, ja ryhtyi\ntoteuttamaan aiettaan: mennä Ghismondan luokse sillä tavalla kuin tämä\noli hänelle neuvonut.\n\nRuhtinaan palatsin vieressä oli vuoreen kaivettu luola, ammoisia aikoja\nsitten tehty, johon kallion läpi koverrettu aukko antoi heikkoa valoa;\nmutta koska luolaa ei enää yhtään käytetty, peittivät aukon melkein\nkokonaan sen päälle kasvaneet orapensaat ja ruohot. Ja tähän luolaan\nsaattoi mennä salaportaita myöten kamarista, joka oli palatsin\nalakerrassa ja jossa juuri Ghismonda asui, joskin sangen luja ja\nlukittu ovi sulki pääsyn portaille. Ja niin olivat nämä portaat\nunohtuneet kaikkien mielestä, koska niitä ei oltu ammoisiin aikoihin\nkäytetty, että tuskin kukaan muisti niitä olemassakaan olleen.\n\nMutta lemmen silmillehän ei ole mikään niin salaista, ettei niiden\nkatse siihen ulottuisi, ja niinpä se johdatti nyt nuo portaat\nrakastuneen naisen mieleen. Tämä vaivasi monta päivää itseään ja\nkoetteli avaimia silloin, kun sitä ei kukaan huomannut, ennenkuin hänen\nonnistui avata ovi. Ja kun se viimein aukesi, laskeutui hän yksinään\nluolaan ja näki reiän katossa, ja sitä tietä hän sitten pyydätti\nGuiscardoa koettamaan tulla hänen luokseen, ja ilmoitti hänelle, miten\nylhäällä aukko oli maasta.\n\nTätä varten nuorukainen hankki itselleen nopeasti köyden, johon laittoi\nsolmuja ja silmukoita, niin että sen avulla voi laskeutua alas ja\nkiivetä ylös. Ja kun hän oli pukeutunut nahkoihin, varjellakseen\nitseään okailta, niin hän meni seuraavana yönä, hiiskumatta kellekään\nkoko asiasta, luolan aukolle, kiinnitti köyden toisen pään lujaan puun\nrunkoon, joka oli kasvanut aukon suulle, ja laskeutui köyttä myöten\nsitten luolaan naista odottamaan.\n\nSeuraavana päivänä Ghismonda teeskenteli haluavansa nukkua ja lähetti\npois seuranaiset luotaan ja sulkeutui yksinään lukon taakse\nhuoneesensa. Ja sitten hän avasi salaoven ja laskeutui luolaan, ja\nkoska hän tapasi Guiscardon jo siellä, syntyi heidän keskensä\nihmeellinen riemu. Sen jälkeen menivät he yhdessä Ghismondan kamariin\nja viettivät siellä suurimman osan päivää tavattomaksi mielihyväkseen;\nja kun he olivat älykkäästi järjestäneet asiansa sillä tavalla, että\nheidän rakkautensa pysyisi salassa, niin Guiscardo palasi luolaan ja\nGhismonda sulki oven ja tuli takaisin seuranaistensa luo.\n\nSeuraavana yönä Guiscardo nousi köyttä pitkin pois aukosta, josta oli\nsinne tullutkin, ja meni kotiin. Mutta kun hän kerran oli tämän tien\noppinut, tuli hän sinne ajan kuluessa vielä monta kertaa takaisin.\n\nMutta onni, joka kadehti niin pitkää ja suurta iloa, muutti surkealla\ntapahtumalla rakastavaisten riemun katkeriksi kyyneleiksi.\n\nTancredilla oli tapana tulla jonkun kerran yksinään tyttärensä kamariin\nja oleskella ja jutella siellä hänen kanssaan jonkun aikaa ja sitten\nlähteä pois. Niinpä hän eräänäkin päivänä meni päivällisten jälkeen\nsinne alas, sillaikaa kun tytär Ghismonda oli lähtenyt kaikkien\nseuranaistensa kanssa puutarhaan. Ja kun hän oli kenenkään näkemättä ja\nkuulematta tullut kamariin eikä tahtonut vaatia Ghismondaa pois hänen\nhuvistaan, ja koska hän näki, että ikkuna oli suljettu ja sängyn verhot\nlaskettu alas, niin hän asettui istumaan sängyn jalkapäähän jakkaralle\nnurkkaan, kallisti päänsä vuodetta vasten ja veti verhot eteensä,\nikäänkuin tahallaan sinne piiloutuen, ja nukahti.\n\nKun hän nyt siinä nukkui, niin astui Ghismonda, joka kovaksi onneksi\noli juuri sinä päivänä kutsunut Guiscardon luokseen ja oli nyt\nsenvuoksi jättänyt naisensa puutarhaan, hiljaa kamariinsa. Ja kun hän\noli lukinnut oven takanaan, avasi hän, huomaamatta, että kamarissa oli\nketään, oven Guiscardolle, joka jo häntä odotti, ja he menivät tapansa\nmukaan vuoteesen; mutta juuri kun he leikitsivät ja huvittelivat\nkeskenään, tapahtui, että Tancredi heräsi ja kuuli ja näki, mitä\nGuiscardo ja hänen tyttärensä tekivät. Siitä hän tuli suunnattoman\npahoilleen ja aikoi ensin purkaa vihansa suoraan, mutta malttoi\nkuitenkin mielensä ja vaikeni ja pysyi piilossa niinkuin voi,\nsaattaakseen sitä ovelammin ja itselleen häpeää tuottamatta täyttää ne\naikeet, jotka jo olivat hänen mieleensä johtuneet ja jotka hän päätti\ntoteuttaa.\n\nRakastavaiset olivat pitkän aikaa yhdessä, kuten heidän tapansa oli,\neivätkä huomanneet Tancredia. Ja kun heidän mielestään oli aika erota\nja he nousivat vuoteesta, niin Guiscardo palasi luolaan ja Ghismonda\npoistui kamarista, josta sitten myöskin Tancredi, vaikka oli vanha\nmies, laskeutui ikkunasta ulos puutarhaan ja meni sieltä kenenkään\nhuomaamatta ja kuolemaan saakka murheissaan huoneesensa. Ja hänen\nkäskystään otti kaksi miestä Guiscardon seuraavana yönä, kun hän ensi\nunen hetkellä nousi luolasta ylös, kiinni, sillä nahkatamineet olivat\nhänelle haitaksi, ja veivät hänet salaa Tancredin eteen.\n\nMelkein itkien sanoi tämä, kun hänet näki: Guiscardo, minun hyvyyteni\nsinua kohtaan ei olisi ansainnut sitä loukkausta ja häpeää, jonka minun\nkodilleni tuotit, niinkuin tänään omilla silmilläni näin.\n\nTähän Guiscardo ei vastannut muuta kuin: Rakkauden voima oli väkevämpi\nkuin sekä teidän että minun.\n\nTancredi käski sitten, että häntä oli vartioitava salaa siellä eräässä\nhuoneessa; ja niin tehtiin.\n\nSeuraavana päivänä, kun Ghismonda ei vielä tiennyt mitään tästä, lähti\nTancredi tapansa mukaan, mietittyään monenlaisia eri aikeita,\npäivällisen jälkeen tyttärensä kamariin ja kutsutti hänet sinne ja\nsulkeutui hänen kanssaan lukon taakse ja alkoi itkien: Ghismonda,\nluulin tuntevani sinun kuntosi ja kunniasi eikä olisi mieleeni\njohtunut, vaikka minulle olisi vakuutettu, jos en olisi nähnyt sitä\nomin silmin, että sinä voisit edes ajatuksin, vielä vähemmin teoin,\nantautua yhteyteen miehen kanssa, joka ei ole puolisosi. Ja sitä olen\nminä koko sen vähäisen elämäni, mitä vanhuus minulle enää täällä suo,\naina murehtiva, milloin sitä muistan. Ja jospa Jumala olisi edes\nsallinut, kun sinun kerran piti tällaiseen häpeään pyrkiä, että olisit\nvalinnut itsellesi miehen, joka olisi ollut sinun aatelisi arvon\nmukainen. Mutta niistä kaikista, jotka hovissani oleskelevat, sinä\nvalitsit Guiscardon, halpasyntyisimmän nuorukaisen, jota on kasvatettu\nhovissamme pienestä pojasta aina tähän päivään saakka melkein armosta.\nSiten tuotit sinä minulle niin suuren sieluntuskan, etten tiedä, mikä\npäätös minun nyt on tekeminen. Mitä minä teen Guiscardolle, jonka\nannoin ottaa kiinni viime yönä, kun hän tuli ulos aukosta, ja jota nyt\npidän vankilassa, sen olen jo päättänyt. Mutta, kautta Jumalan, en\ntiedä, mitä minun on sinulle tehtävä. Toisaalle minua vetää\nisänrakkaus, jota olen aina tuntenut sinua kohtaan lujemmin kuin mikään\nisä tytärtään kohtaan, ja toisaalle taas oikeutettu viha tämän sinun\nsuuren hullutuksesi tähden. Toinen tahtoo, että minun on annettava\nsinulle anteeksi, ja toinen vaatii, että minun on luontoani vastaan\noltava sinulle julma. Mutta ennenkuin teen päätökseni, haluan kuulla,\nmitä sinulla on puolestasi sanottavaa.\n\nJa näin puhuttuaan isä painoi kasvonsa alas ja itki kuin kovaa\nkuritusta saanut lapsi.\n\nKun Ghismonda kuuli isänsä sanat ja huomasi, että salainen rakkaus oli\ntullut ilmi, vieläpä Guiscardo joutunut kiinni, niin tunsi hän\nsanomatonta tuskaa ja oli vähällä ilmaista sen valituksilla ja\nkyyneleillä, niinkuin naiset yleensä tekevät. Mutta hänen ylpeä\nmielensä masensi sellaisen arkamaisuuden, ja ihmeellisellä voimalla\npiti hän kasvonsa lujina, ja hän päätti, että hän lähtee mieluummin\nvaikka tästä elämästä kuin rukoilee sanallakaan puolestaan, sillä hän\npiti jo Guiscardoakin kuolleena.\n\nJa niinpä hän vastasi isälle, ei suinkaan kuin sureva ja rikoksensa\nrangaistuksen kärsivä nainen, vaan huolettomasti ja uljaasti,\nkyynelettömin kasvoin ja aivan levollisen näköisenä: Tancredi, en aio\nkieltää tekoani enkä pyytää armoa, sillä toinen niistä ei minua nyt\nauttaisi ja toisesta en apua itselleni tahdo. Enkä myöskään millään\ntavoin koeta taivutella sinun lempeyttäsi ja isänrakkauttasi\npuolelleni, vaan tahdon tunnustaa totuuden ja samalla ensin puhdistaa\nselvillä syillä kunniani ja sitten voimakkaalla teolla toteuttaa sen,\nmitä suuri sieluni haluaa. Totta on, että olen rakastanut ja rakastan\nGuiscardoa, ja niin kauan kuin elän, ja sitä ei kestä kauan, olen häntä\nrakastava; ja jos vielä kuoleman jälkeen toinen toista rakastaa, niin\nen häntä rakastamasta lakkaa. Mutta pelkkä naisellinen heikkous ei\nminua vietellyt siihen, vaan enemmänkin sinun huono huolenpitosi, kun\net naittanut minua, ja Guiscardon omat avut. Olisihan sinun, Tancredi,\npitänyt ymmärtää, että kun kerran itse olet lihaa ja verta, niin on\nsiittämäsi tytärkin lihaa ja verta, eikä puuta tai kiveä, ja sinun\nolisi pitänyt ja pitää muistaa, vaikka oletkin jo vanha, millä tavalla\nja muodolla ja voimalla nuoruuden lait oikeutensa ottavat. Ja vaikka\noletkin miehenä viettänyt parhaat vuotesi asetoimissa, niin olethan\nkuitenkin kokenut, millä tavoin joutenolo ja mukavuus vaikuttavat yksin\nvanhoihinkin, puhumattakaan nuorista. Minä olen siis, sinun lapsenasi,\nlihaa ja verta, mutta olen kuitenkin saanut elää vasta niin vähän, että\nvoin pitää itseäni vielä aivan nuorena, ja näistä molemmista syistä\nolen lihallisille himoille sangen altis. Ja niille lisäsi vielä\ntavatonta voimaa se seikka, että sain jo naimisissa ollessani kokea,\nmiten suloista on tyydyttää sellaisia himoja. Tuota voimaa minä en\njaksanut vastustaa, vaan päätin minä, koska olin nuori ja nainen,\nseurata sitä sinne, mihin se minua tahtoi, ja rakastuin. Mutta\ntotisesti ponnistin kaikki voimani, ettei siitä, johon minun\nluonnollinen synnillisyyteni minut veti, koituisi häpeää ei sinulle\neikä minulle, mikäli minä suinkin saatoin. Ja armahtava rakkaus ja hyvä\nonni keksivät ja neuvoivatkin minulle silloin salapolun, jota myöten\npääsin ainoankaan tietämättä toivojeni määrään, enkä sitä, olkootpa sen\nnyt näyttäneet sinulle muut tai tiesitpä sen itsestäsi, kiellä. En\nottanut Guiscardoa sattumasta, niinkuin monet tekevät, vaan valitsin\nhänet vakaasti harkiten kaikkia muita parempana, ja varovasti ja\najattelevasti johdin hänet luokseni ja kauan olen nyt, jolloin molemmat\nmeistä noudattivat sitkeästi älyä, nauttinut haluni tyydyttämisestä.\nMutta lisäksi näytät sinä, seuraten enemmän yleistä arvostelua kuin\ntotuutta, soimaavan minua, paitsi tuosta rakkauden synnistä, myöskin ja\nerikoisen katkerasti siitä, että olen alentunut alhaiselle miehelle,\nikäänkuin sinun ei olisi tarvinnut suuttua, jos minä olisin valinnut\njonkun aatelisen. Mutta tällä sinä et oikeastaan soimaa minun syntiäni,\nvaan rikollista kohtaloa, joka niin usein nostaa arvottomat korkealle\nja jättää alas kaikkein arvokkaimmat. Mutta heittäkäämme nyt tämä ja\nkatso kaiken olevaisen alkua, niin huomaat, että meillä kaikilla, jotka\nolemme lihaa ja verta, oli alussa samanlainen veri, ja että yhteinen\nJumala antoi kullekin sielulle samanlaiset voimat, samanlaiset kyvyt ja\nsamanlaisen älyn. Ainoastaan kunto eroitti meidät, jotka synnyimme ja\nyhä synnymme kaikki yhdenlaisina, ja niitä, joilla oli kuntoa enemmän\nja sitä käyttivät, sanottiin ylhäisiksi, mutta muut jäivät alhaisiksi.\nJa vaikka aivan päinvastainen tapa tämän lain sitten on peittänyt, niin\nei se silti ole poistettu eikä kadonnut luonnosta eikä hyvien tapojen\njoukosta. Ja siksi se, joka elää kunnokkaasti, osoittaa ilmeisesti\nolevansa ylhäinen, ja virheen tekee se, joka muuksi häntä nimittää,\neikä hän, jota muuksi nimitetään. Katso vaan kaikkia ylimyksiäsi ja\narvostele heidän tekojaan ja tapojaan ja vertaa sitten heihin\nGuiscardoa, niin sinä sanot, jos tuomitset ilman vihaa, että Guiscardo\non kaikista aatelisin ja sinun ylimyksesi ovat kaikki alhaisia.\nGuiscardon kuntoa ja luonnetta arvostellessani en luottanut kenenkään\nmuun tuomioon kuin sinun sanojesi ja omien silmieni. Ken häntä on\nylistänyt enemmän kuin sinä ylistit kaikista niistä kiitettävistä\nseikoista, joiden tähden kunnon miestä tulee kehua? Ja oikeassa sinä\nolitkin. Sillä elleivät silmäni pettäneet, et ole lausunut hänestä\nainoatakaan kiitosta, jota en olisi hänen nähnyt teoillaan ansaitsevan,\nvieläpä paljon ihmeellisemmässä määrin kuin sinun sanasi voivat sitä\nilmaista. Jos olisin jossakin suhteessa erehtynyt, niin itsepä sinä\njohdit minua harhaan. Ja sinä sanot, että minä olen alentunut\nalhaiselle miehelle. Se ei ole totta. Mutta jos edes sanoisit:\nköyhälle, niin voisin omaksi häpeäksesi myöntää, että sellaiseen\nkomeaan asemaan sinä olet tiennyt auttaa kelvollisen miehen ja\npalvelijasi. Mutta köyhyyshän ei riistä keltään aateluutta, joskin\ntekee varattomaksi. Monet kuninkaat, monet mahtavat ruhtinaat ovat\naikoinaan olleet köyhiä, ja monet sellaiset, jotka kuokkivat maata ja\npaimentavat lampaita, ovat olleet ennen hyvinkin rikkaita; ja niin on\nvieläkin. Karkoita siis viimeinenkin epäilys, mitä sinun on tehtävä\nminulle, jos haluat vanhuutesi viimeisessä iässä tehdä sellaista, jota\nsinun ei ollut tapana nuorena tehdä, nimittäin julmuuksia. Ja anna\nvimmasi purkautua minuun, kun kerran olen suurin vikapää tähän syntiin,\njota en aio sanallakaan anteeksi rukoilla, jos se mikä synti on. Sillä\nminä vakuutan sinulle, että minkä sinä Guiscardolle olet tehnyt tai\nteet, sen olen tekevä, jos et tee samaa minulle, itselleni omilla\nkäsilläni! Ja nyt, mene naisten kanssa kyyneleitä valuttamaan ja käytä\njulmuutta ja tapa meidät samalla iskulla molemmat, jos luulet meidän\nsen ansaitsevan.\n\nRuhtinas tunsi kyllä tyttärensä luonteen suuruuden, mutta ei kuitenkaan\nuskonut, että hän oli niin lujasti kuin hänen sanansa soivat, päättänyt\ntehdä sen, mitä sanoi. Sentähden hän Ghismondan luota lähdettyään,\nvaikka olikin hyljännyt ajatuksen osoittaa tyttärelleen itselleen\njollakin tavoin julmuuttaan, päätti jäähdyttää hänen rakkauttaan tuon\ntoisen tuholla. Ja hän antoi niille kahdelle, jotka vartioivat\nGuiscardoa, käskyn, että heidän oli meteliä nostamatta Guiscardo\nseuraavana yönä kuristettava, otettava hänen sydämensä ja tuotava\nhänelle. Nämä tekivät niinkuin heitä oli käsketty.\n\nKun sitten seuraava päivä tuli, niin ruhtinas tuotatti itselleen suuren\nja kauniin kultaisen maljan ja pani siihen Guiscardon sydämen, ja\nlähetti uskotuimman palvelijansa viemään sitä tyttärelle, käskien hänen\nsitä antaessaan sanoa: Isäsi lähettää tämän sinulle, ilahduttaakseen\nsinua sillä, jota sinä enimmän rakastat, niinkuin sinäkin lohdutit\nhäntä sellaisella, jota hän enimmän rakasti.\n\nGhismonda, joka ei horjunut hirveässä päätöksessään, oli kohta, kun isä\nlähti hänen luotaan, tuottanut itselleen myrkyllisiä juuria ja yrttejä,\njotka hän liuensi veteen jo valmiiksi siltä varalta, että se, mitä hän\npelkäsi, tapahtuisi. Ja kun palvelija tuli ja toi lahjan ja lausui\nhänelle ruhtinaan sanat, Ghismonda otti maljan vastaan lujin kasvoin;\nja kun hän sen avasi ja näki sydämen, ymmärsi hän nuo sanat ja tiesi\naivan varmasti, että se oli Guiscardon sydän.\n\nSiksi käänsi hän kasvonsa palvelijan puoleen ja sanoi: Ei ollutkaan\nkultaa halvempi hautakammio kyllin arvokas sellaiselle sydämelle kuin\ntämä on; isäni on menetellyt siinä asiassa sangen älykkäästi.\n\nJa niin sanoen hän kohotti maljan huulilleen ja suuteli sydäntä ja\nsanoi sitten: Aina ja joka suhteessa tähän elämäni viimeiseen hetkeen\nsaakka olen huomannut isäni rakkauden ylen helläksi minua kohtaan,\nmutta kaikkein enimmin juuri nyt; ja vie hänelle siksi viimeiset\nkiitokseni, mitä hänelle koskaan enää annan, tästä näin suuresta\nlahjasta.\n\nNäin hän sanoi; ja kumartuen maljan puoleen, jota hän käsillään\npuristi, hän katsoi sydäntä ja lausui: Oi kaikkien ilojeni armahin\nasunto, kirottu olkoon sen miehen julmuus, joka näyttää nyt sinut\nnäille ruumiillisille silmilleni! Olisi minulle riittänyt katsella\nsinua sielunikin silmin joka hetki. Sinä olet nyt matkasi vaeltanut ja\neronnut sillä tavalla kuin kohtalo osaksesi sääsi: päässyt olet päähän,\njohon jokainen rientää. Jättänyt olet maailman surkeudet ja vaivat, ja\nonpa vielä vihamiehesi lahjoittanut sinulle hautakammion, jonka sinun\narvosi ansaitsee. Mitään muuta ei sinun hautajaisjuhlistasi puuttunut\nkuin hänen kyyneleensä, jota sinä niin suuresti eläessäsi rakastit, ja\nettä ne saisit, johdatti Jumala armottoman isäni mieleen, että hänen on\nlähetettävä sinut minulle. Ja minä annan ne sinulle, vaikka olinkin\npäättänyt, että olen kuoleva selkein silmin ja mitään pelkäämättömin\nkasvoin. Ja kun olen ne sinulle antanut, niin viivyttelemättä teen sen,\nmikä yhdistää minun sieluni siihen sieluun, jonka uskollinen vartia\nsinä, oi sydän, olit. Ja kenenpä seurassa voisin tyytyväisempänä ja\nturvallisempana mennä tuntemattomille maille kuin rakastettuni sielun?\nOlen varma, että hän vieläkin on tuossa sydämessä ja silmäilee tätä\nhänen ja minun ilojeni asuntoa. Ja minä tiedän, että hän, joka minua\nrakastaa, odottaa sieluani, joka häntä rakastaa yli kaiken.\n\nNiin sanoen hän kallisti kasvonsa maljan yli ja alkoi naisellisesti\nvaikertelematta vuodattaa kyyneleitä, kuin hänen silmissään olisi ollut\nhyrskyvä lähde, ja itki niin, että sitä oli ihme nähdä, ja suuteli\nlukemattomia kertoja elotonta sydäntä.\n\nHänen naisensa, jotka seisoivat ympärillä, eivät ymmärtäneet, mikä\nsydän se oli, eivätkä, mitä hänen sanansa tarkoittivat, mutta sääli\nvaltasi heidät niin, että he kaikki itkivät ja kyselivät häneltä\nhellästi syytä hänen itkuunsa, mutta turhaan. Ja sitten koettivat he,\nmikäli tiesivät ja taisivat, häntä lohdutella. Mutta kun Ghismonda\narveli kyllin itkeneensä, kohotti hän päänsä ja kuivasi silmänsä ja\nsanoi: Oi suuresti rakastettu sydän, kaikki velvollisuuteni sinua\nkohtaan on täytetty, ei jäänyt muuta tekemättä kuin kiirehtiä sieluani\nsinun sielusi seuraan.\n\nJa niin sanoen hän käski antamaan itselleen sen pullon, johon hän oli\nedellisenä päivänä valmistanut myrkkyvettä, ja kaatoi sen maljaan,\njossa tuo hänen monilla kyynelillä kirkastamansa sydän oli. Ja\npelottomasti hän vei maljan huulilleen ja tyhjensi sen pohjaan. Ja kun\nhän oli sen juonut, nousi hän malja kädessä vuoteelleen ja asettui\nsiihen niin siveästi kuin saattoi, sijoittaen rakkaan vainajan sydämen\noman sydämensä kohdalle, ja odotti sanaakaan lausumatta kuolemaa.\n\nSeuranaiset, jotka näkivät ja kuulivat nämä asiat, vaikkeivät tienneet,\nmitä vettä se oli, jota hän oli juonut, lähettivät kertomaan kaiken\ntämän Tancredille. Tancredi aavisti jo sitä, mitä sitten tapahtuikin,\nja riensi nopeasti tyttärensä kamariin, jonne hän saapui silloin, kun\nGhismonda asettui vuoteelleen. Ja liian myöhään isä koetteli häntä\nlohdutella suloisilla sanoilla, ja kun hän näki, missä tilassa tytär jo\noli, alkoi hän itkeä katkerasti.\n\nGhismonda lausui hänelle: Tancredi, säästä kyyneleesi vähemmän\ntoivottua kohtaloa varten kuin tämä, äläkä uhraa niitä minulle, joka en\nniitä kaipaa. Onko kukaan koskaan nähnyt muiden paitsi sinun itkevän\nsellaista, jota itse halusi? Mutta kuitenkin, jos sinussa kytee vielä\nkipinäkin sitä rakkautta, jota ennen tunsit minua kohtaan, niin salli\nminulle vielä viimeinen lahja, ja koska sinusta ei ollut mieleen, että\nminä salaa ja hiljaisuudessa Guiscardon kanssa elin, niin anna minun\nruumiini nyt levätä julkisesti hänen ruumiinsa kanssa, minne sen lienet\nheittänytkin.\n\nRuhtinas ei voinut kyyneleiltään ja tuskaltaan vastata. Ja Ghismonda,\ntuntien jo loppunsa lähestyvän, lausui elotonta sydäntä poveaan vasten\npainaen: Jääkää Jumalan huomaan, sillä minä lähden. Ja hänen silmänsä\nkalsenivat, ja tiedottomaksi mennen hän erosi tästä raskaasta elämästä.\n\nNiin onnettomasti päättyi Ghismondan ja Guiscardon rakkaus, kuten\nolette kuulleet. Ja kun Tancredi oli heitä katkerasti itkenyt, katuen\nliian myöhään julmuuttaan, antoi hän haudata heidät kunniakkaasti,\nkaikkien salernolaisten surressa, yhteiseen hautakammioon.\n\n\n\n\nTOINEN KERTOMUS.\n\n\n      Alberto munkki uskottelee eräälle venezialaiselle rouvalle,\n      että enkeli Gabriel on häneen rakastunut, ja makaa siinä\n      muodossa monta kertaa hänen kanssaan. Sitten hän syöksyy\n      rouvan sukulaisia peljäten ulos hänen kodistaan ja pakenee\n      erään köyhän miehen taloon. Tämä vie hänet seuraavana päivänä\n      metsäläisenä torille, jossa hänet tunnetaan, ja luostariveljet\n      ottavat hänet ja panevat vankeuteen.\n\nOlipa ennen Imolassa elämältään jumalaton ja turmeltunut mies, jonka\nnimi oli Berto della Massa ja jonka häpeälliset teot kaikki imolaiset\ntunsivat. Ja ne veivät hänet niin pitkälle, ettei Imolassa ollut\nketään, joka olisi uskonut, mitä totta hän puhui, saatikka sitten hänen\nvalheitaan. Kun hän niin ollen huomasi, etteivät hänen petoksensa\nsiellä enää käyneet päinsä, niin muutti hän melkein epätoivoissaan\nVeneziaan, tuohon kaiken saastan tyyssijaan, ja päätti keksiä siellä\npahanilkistä elämäänsä jatkaakseen jonkin uuden tavan, jota hän ei\nollut koetellut muualla. Ja hän tekeytyi, ikäänkuin olisi omatunto\nkalvanut häntä ennen tehtyjen pahojen töiden tähden, sellaiseksi kuin\nsuurin nöyryys olisi hänet vallannut ja tuli katolilaisemmaksi kuin\nkukaan ja meni ja rupesi minoriittimunkiksi ja otti nimekseen Imolan\nAlberto veli. Ja siinä puvussa hän alkoi näön vuoksi viettää ankaraa\nelämää ja ylisteli suuresti katumusta ja pidättyväisyyttä eikä syönyt\nkoskaan lihaa eikä juonut viiniä, ellei saanut sellaista, joka oli\nhänestä hyvää.\n\nJa tuskin lie ollut koskaan ketään, joka olisi tullut varkaasta ja\nparittajasta, väärentäjästä ja murhamiehestä niin yhtäkkiä hartaaksi\nsaarnamieheksi kuin hän, luopumatta silti entisistä paheistansa,\nmilloin vaan voi niitä salaisesti toteuttaa. Ja sitäpaitsi rupesi hän\npapiksi ja itki aina alttarin ääressä, milloin toimitti siinä\npalvelusta ja jos häntä näkemässä oli paljon väkeä, Vapahtajan\nkärsimyksiä, sillä hänelle eivät kyyneleet paljon maksaneet, kun hän\nniitä tarvitsi. Ja sanalla sanoen: saarnoillaan ja kyyneleillään osasi\nhän pimittää venezialaiset niin, että hän tuli melkein joka testamentin\ntodistajaksi ja valtuutetuksi, mitä siellä tehtiin, monien ihmisten\nrahojen hoitajaksi ja melkein kaikkien miesten ja naisten rippi-isäksi\nja neuvonantajaksi. Ja sillä tavalla menetellen hän oli muuttunut\nsudesta paimeneksi, ja hänen pyhyytensä maine oli siellä paljon\nsuurempi kuin Assisin pyhän Fransiskuksen oli koskaan ollut.\n\nNyt tapahtui, että tämän pyhän veljen luo tuli toisten naisten kanssa\nitseänsä ripittämään eräs nuori, yksinkertainen ja tyhmä nainen, jota\nkutsuttiin Caquerinon Lisettaksi, rikkaan kauppiaan vaimo, sillaikaa\nkun mies oli lähtenyt kaleirineen Flanderiin. Ja kun rouva nyt istui\nmunkin jalkain juuressa ja teki hänet, kuin veneziatar ainakin, ja ne\novat kaikki suuria hanhia, osalliseksi salaisuuksistaan, niin veli\nAlberto kysyi häneltä, oliko hänellä ketään rakastajaa.\n\nSiihen vastasi rouva närkästynein kasvoin: Hm, herra frater, eikö\nteillä ole silmiä päässä? Näytänkö minä kauneuden puolesta\nsamanlaiselta kuin muutkin naiset? Liikaakin minä lemmityisiä saisin,\njos tahtoisin; mutta minun kauneuteni ei olekaan sellainen, että\nantaisin kenen tahansa itseäni rakastella. Montako olette nähnyt\nsellaisia, jotka ovat yhtä kauniita kuin minä? Minä olisin kaunotar\nvaikka paratiisissa.\n\nJa sitten hän jatkoi niin paljon tuosta kauneudestaan, että oli\ninhoittavaa kuulla.\n\nVeli Alberto huomasi heti, että hän haiskahti hupakolta, ja koska hän\nnäytti olevan juuri sitä maata, joka hänelle sopi, niin rakastui hän\nhäneen kohta suunnattomasti. Kuitenkin hän säästi imartelut mukavampaan\nhetkeen ja alkoi, näyttääkseen oikein pyhältä, sillä kertaa muka\nmoitiskella häntä ja sanoa, että tuo nyt on turhamaisuutta, ja puhui\nmuuta sellaista. Mutta silloin rouva sanoi hänelle, että hän on elukka\nja ettei hän ymmärrä eroittaa, mikä on kauniimpaa kuin muu. Sentähden\nveli Alberto, joka ei tahtonut häntä liiaksi suututtaa, päätti ripin ja\nlaski hänet menemään toisten naisten kanssa.\n\nMutta jonkun päivän kuluttua hän otti mukaansa erään luotettavan\nkumppanin ja meni madonna Lisettan kotiin. Ja kun hän oli vetäytynyt\nhänen kanssaan sivummalle erääsen saliin, jossa heitä ei voinut kukaan\nnähdä, niin hän lankesi polvilleen rouvan eteen ja sanoi: Madonna, minä\nrukoilen teitä Jumalan tähden, antakaa minulle se anteeksi mitä minä\nviime sunnuntaina sanoin, teidän puhuessanne minulle kauneudestanne,\nsillä seuraavana yönä minua kuritettiin sen tähden niin julmasti, etten\nsiitä saakka ole voinut nousta vuoteesta kuin vasta tänään.\n\nSilloin sanoi naishupakko: Ja kuka teitä niin kuritti?\n\nVeli Alberto vastasi: Minä kerron sen teille. Kun minä yöllä olin\nrukoilemassa, niinkuin minun aina on tapana tehdä, näin yhtäkkiä\nkammiossani kirkkaan valkeuden, enkä ehtinyt kääntyä katsomaan, mikä se\noli, kun näin ylläni sangen kauniin nuorukaisen paksu keppi kädessä. Ja\ntämä otti minua hupusta kiinni ja veti maahan ja antoi minulle niin,\nettä ruhjoi koko ruumiini. Kun minä sitten kysyin, minkätähden hän sitä\nteki, niin hän vastasi: Sentähden, että sinä julkenit tänään moittia\nmadonna Lisettan taivaallista kauneutta, jota naista minä, lähinnä\nJumalaa, rakastan enemmän kuin mitään muuta. Ja minä kysyin silloin:\nKukas te olette? Johon hän vastasi, että hän on enkeli Gabriel. Voi\nherra, sanoin minä silloin, minä pyydän teitä, antakaa minulle\nanteeksi. Ja hän vastasi: Minä annan, sillä ehdolla, että menet hänen\nluokseen niin pian kuin saatat ja pyydät häneltä itseltänsä anteeksi.\nJa jos hän ei anna, niin tulen tänne takaisin ja lyön sinua niin, että\nsaat sitä surra niin kauan kuin täällä elät. Ja mitä hän sitten sanoi,\nen tohdi teille kertoa, ennenkuin annatte minulle anteeksi.\n\nRouva Lampaanpää, jossa ei ollut paljon muuta kuin pehmeitä paikkoja,\nnautti suuresti näitä sanoja kuullessaan ja luuli, että ne olivat aivan\ntotta. Ja siksi hän sanoi tuokion kuluttua: Sanoinhan minä, frater\nAlberto, että minun kauneuteni on taivaallinen. Mutta Jumala paratkoon,\nminun käy sääliksi teitä, ja siksi saatte anteeksi tällä kertaa, ettei\nteille kävisi vielä pahemmin; jos nimittäin kerrotte, mitä enkeli\nsitten teille sanoi?\n\nVeli Alberto vastasi: Koska olette antanut minulle anteeksi, niin\nmielelläni sen sanon. Mutta yhtä seikkaa huomautan teille: että\nvaroisitte kertomasta kenellekään ihmiselle maailmassa sitä, mitä nyt\nteille sanon, ellette tahdo turmella omaa asiaanne, te, joka olette nyt\nonnellisin vaimo, mitä maan päällä olla saattaa. Tuo enkeli Gabriel\nsanoi minulle, että minun on sanottava teille hänen olevan teihin niin\nmieltyneen, että olisi jo monta kertaa tullut yöksi teidän luoksenne,\njos ei olisi ajatellut teitä peljästyttävänsä. Nyt hän lähetti minut\nteille sanomaan, että hän aikoo jonakin yönä tulla teidän luoksenne ja\nolla hieman teidän seurassanne. Mutta koska hän on enkeli ja te ette\nvoisi häntä koskea, jos hän enkelin olotilassa tulisi, niin hän sanoo,\nettä hän tahtoo tulla teidän iloksenne jonkun ihmisen muodossa. Ja\nsiksi hän virkkoi, että teidän on lähetettävä hänelle sana, milloin\ntahdotte hänen tulevan ja kenenkä hahmossa, niin hän tulee. Ja siitä\nsyystä voitte pitää itseänne autuaimpana naisena, mitä maailmassa olla\nsaattaa.\n\nRouva Lampaanpää sanoi silloin, että hänestä oli hyvin mieleistä, että\nenkeli Gabriel rakasti häntä. Sillä hänkin rakasti enkeliä eikä hän\nmilloinkaan unohtanut sytyttää neljän soldon talikynttilää hänen\neteensä, kun näki hänet missä maalattuna. Joten jos enkeli nyt tahtoisi\ntulla hänen luokseen, hän olisi tervetullut ja tapaisi hänet aivan\nyksinään kamarissaan. Mutta sillä ehdolla, ettei hän saisi enää\nantautua Neitsyt Maarian pariin, sillä Lisettalle oli kerrottu, että\nenkeli piti kovasti siitä neitsyestä, ja siitähän asia näyttikin, sillä\njoka paikassa, missä enkelin näki, oli hän polvillansa Neitsyt Maarian\nedessä. Mutta muuten riippuisi enkelistä itsestään, tulipa hän missä\nmuodossa tahtoi, kunhan Lisetta ei vaan peljästyisi.\n\nSilloin sanoi veli Alberto: Madonna, te puhutte älykkäästi, ja minä\ntoimitan kyllä hänelle tiedoksi, mitä minulle sanoitte. Mutta te voitte\ntehdä minulle suuren mielihyvän, joka ei maksa teille mitään, ja tämä\nmielihyvä on se, että pyydätte hänen tulemaan tässä minun ruumiissani.\nJa kuulkaa, missä suhteessa te sen hyvän minulle teette: enkeli vetää\nsielun pois minun ruumiistani ja vie sen paratiisiin ja menee itse\nminuun. Ja sillaikaa, kun hän on teidän luonanne, saa minun sieluni\nolla paratiisissa.\n\nSilloin sanoi herkkäuskoinen nainen: Se on minusta sopivaa, ja minä\nsuon teille tämän lohdutuksen selkäsaunan edestä, jonka saitte minun\ntähteni.\n\nNyt veli Alberto sanoi: No pitäkää sitten ensi yönä huoli talonne\novesta, niin että hän saattaa tulla siitä sisään, sillä kun hän tulee\nihmisen olemuksessa, kuten aikoo, niin ei hän voi päästä sisään muuten\nkuin ovesta.\n\nRouva vastasi tekevänsä sen. Ja veli Alberto lähti, ja rouva jäi\nsellaiseen riemuun, että hänestä tuntui aika pitkältä kuin tuhat\nvuotta, odottaessaan enkeli Gabrielin tuloa luokseen.\n\nMutta veli Alberto, joka ajatteli, että hänen tulee olla ensi yönä\nritari eikä enkeli, alkoi vahvistaa itseänsä makeisilla ja muulla\nhyvällä, ettei häntä helposti suistettaisi satulasta. Ja loman saatuaan\nmeni hän erään kumppanin kanssa, kun yö tuli, erään ystävättärensä\ntaloon. Ja sieltä hän lähti, kun hetki näytti hänestä sopivalta,\ntuntemattomana rouvan talolle, ja muutti sisään mentyään kaikenlaisilla\nvaatevehkeillä, jotka oli tuonut muassaan, itsensä enkeliksi. Ja hän\nnousi portaat ja astui rouvan kamariin.\n\nTämä kun näki tuon valkean, polvistui hänen eteensä, ja enkeli siunasi\nhäntä ja nosti hänet ylös ja antoi hänelle merkin, että hänen oli\nmentävä vuoteesen.\n\nNainen, joka oli valmis tottelemaan, teki tämän kiireesti, ja enkeli\nvetäytyi makaamaan hurskaan palvelijansa kanssa.\n\nVeli Alberto oli ruumiiltaan kaunis ja voimakas mies, sekä jaloilta\nvankka ja varrelta muhkea, ja sentähden Lisetta ylisti itseänsä sangen\ntyytyväiseksi. Ja sitäpaitsi kertoi hän rouvalle paljon taivaan\nkunniasta. Mutta kun päivä läheni, niin enkeli lupasi tulla vielä\nuudestaan, ja meni vehkeineen ulos ja palasi kumppaninsa luo, jolle\nhyvä talonemäntä, ettei hän olisi peljännyt yksin nukkuessaan, oli\npitänyt ystävällisesti seuraa.\n\nKun rouva oli syönyt aamiaisen, otti hän mukaansa erään seuranaisen ja\nmeni veli Alberton luokse ja kertoi hänelle uutiset enkeli Gabrielista\nja mitä hän oli saanut kuulla enkeliltä iankaikkisen elämän kunniasta,\nja mitä siellä oli tapahtunut, ja lisäsi sitäpaitsi ihmeellisiä\ntarinoita omasta päästään.\n\nSiihen veli Alberto sanoi: Madonna, en tiedä, millaista teillä oli\nhänen seurassaan. Mutta sen minä tiedän, että kun hän viime yönä tuli\nluokseni ja minä toimitin hänelle teidän asianne, niin hän vei heti\nsieluni sellaisten kukkain ja sellaisten ruusujen joukkoon, etten ole\nnähnyt niin paljoa koskaan täällä, ja minä oleskelin niin viehättävissä\npaikoissa kuin olla saattaa, aina tähän aamuun ja messuun saakka. Miten\nruumiilleni lie käynyt, en tiedä.\n\nEnkö sanonut sitä teille? sanoi rouva, teidän ruumiinnehan oli koko yön\nminun sylissäni enkeli Gabrielin kanssa. Ja jos ette usko minua, niin\nkatsokaapa vasenta rintanne alustaa, johon minä annoin enkelille niin\nvoimallisen muiskun, että merkki näkyy siinä vielä monet päivät.\n\nSiihen sanoi veli Alberto: No täytyypä tehdä tänään seikka, jota en ole\ntehnyt enää pitkään aikaan, nimittäin riisuutua ja katsoa, puhutteko\ntotta.\n\nJa paljon loruttuaan palasi rouva kotiinsa, jossa veli Alberto kävi\nsitten enkelin muodossa monta kertaa, kohtaamatta mitään estettä.\n\nMutta tapahtuipa eräänä päivänä, että madonna Lisetta oli erään tätinsä\nseurassa, ja kun he väittelivät kauneusasioista, niin sanoi Lisetta,\nkorottaakseen omaa kauneuttaan kaikkein parhaimmaksi, kovin\nyksinkertainen kun oli: Jospa tietäisitte, kuka minun kauneuteeni on\nmieltynyt, niin ette puhuisi mitään muista!\n\nTäti oli utelias kuulemaan lisää, koska hän tunsi Lisettan hyvin, ja\nsanoi: Madonna, voitte olla oikeassa, mutta kun ei tiedä, kuka se mies\nmahtaisi olla, niin eipä ole helppoa muuttaa mielipidettänsä.\n\nSilloin tuo nainen, jonka turhamaisuutta oli helppo ärsyttää, sanoi:\nTäti, siitä ei saa puhua, mutta minun heikko paikkani on enkeli\nGabriel, joka rakastaa minua enemmän kuin omaa itseään, siksi, että\nminä, niinkuin hän sanoo, olen kaunein nainen mitä koko maailmassa ja\nMaremman soilla olla saattaa.\n\nTätiä tahtoi silloin kovin naurattaa, mutta hän hillitsi itsensä,\nsaadakseen hänet puhumaan lisää, ja sanoi: Kautta Jumalan, madonna, jos\nenkeli Gabriel on heikko paikkanne ja on sen itse teille sanonut, niin\nkai se on niin. Mutta minä en luullut, että enkelitkin ovat sellaisia.\n\nLisetta vastasi: Täti, te olette erehdyksessä. Ja koska minä olen\nhänestä paljoa kauniimpi kuin ainoakaan niistä naisista, jotka ovat\ntaivaassa, niin rakastui hän minuun ja tulee nyt sangen usein\noleilemaan kanssani. Siitä sen nyt näette!\n\nTäti lähti madonna Lisettan luota, ja hänestä tuntui aika pitkältä kuin\ntuhat vuotta, kunnes hän pääsi paikkaan, jossa hän voi tämän kertoa\nmuille. Ja hän kokosi kekkereihin suuren joukon naisia ja jutteli\nheille perinpohjin uutisen. Nämä naiset kertoivat sen miehilleen ja\ntoisille naisille ja nämä taas toisille, niin ettei kahta päivää\nkulunut, kun siitä puhui koko Venezia.\n\nMutta niiden joukossa, joiden korviin tämä joutui, olivat rouvan\nlangot, jotka silloin päättivät, mitään aikeestaan puhumatta, etsiä\ntätä enkeliä ja nähdä, osasiko tuo tosiaan lentää. Ja he olivat monta\nyötä väijyksissä. Sattumalta tuli tästä pahasta seikasta jotain veli\nAlbertonkin korviin ja hän meni eräänä yönä Lisettan luokse häntä\ntorumaan; mutta tuskin hän oli riisuutunut, niin rouvan langot, jotka\nolivat nähneet veli Alberton tulon, ilmestyivät Lisettan ovelle sitä\navaamaan. Sen kuullessansa aavisti veli Alberto, mitä se oli, ja nousi\nylös, ja kun hänellä ei ollut muuta pakopaikkaa, avasi ikkunan, joka\noli Canale Grandelle päin, ja hyppäsi siitä kanavaan.\n\nKanava oli siltä kohtaa syvä ja hän osasi uida hyvin, joten hänelle ei\ntullut mitään vahinkoa. Ja uituaan kanavan toiselle puolelle hän meni\nnopeasti erääsen taloon, jonka ovi oli auki, ja rukoili erästä\nkunnonmiehen näköistä, joka siellä oli, pelastamaan Jumalan tähden\nhänen henkensä, ja sepusti hänelle tarinan, miksi hän oli siellä tähän\naikaan ja alasti. Miehen valtasi sääli ja hän heitti hänet omaan\nvuoteesensa, koska hänen itsensä oli mentävä askareihinsa, ja sanoi,\nettä hänen on oltava siinä, kunnes hän tulee takaisin. Ja mies lukitsi\noven ja meni asioilleen.\n\nMadonna Lisettan langot näkivät kamariin päästyään, että enkeli Gabriel\noli lentänyt pois, jättäen sinne ainoastaan siipensä. Siitä he\nnolostuivat suuresti ja sättivät rouvaa karkeasti, ja jättivät hänet\nviimein lohduttomana sinne ja menivät kotiinsa vieden enkelin asun\nmukaansa.\n\nSillävälin valkeni päivä, ja kun se kunnon mies, joka otti veli\nAlberton luokseen, oli Rialto-sillalla, kuuli hän kerrottavan, että\nenkeli Gabriel oli mennyt viime yönä makaamaan madonna Lisettan kanssa,\nmutta langot olivat nähneet hänet ja hän oli peloissaan heittäytynyt\nkanavaan, eikä sitten tiedetty, miten hänen oli käynyt. Silloin mies\naavisti heti, että se oli sama, joka oli hänen kotonaan. Ja hän meni\nsinne ja tunsi veli Alberton ja sopi paljon väiteltyään hänen kanssaan,\nettä jos ei munkki halunnut miehen antavan häntä rouvan lankojen\nkäsiin, niin oli hänen hankittava hänelle viisikymmentä dukaattia. Ja\nniin tehtiin.\n\nMutta kun veli Alberto sitten halusi lähteä sieltä, niin sanoi kunnon\nmies hänelle: Ei ole mitään muuta keinoa, ellette tahdo suostua erääsen\nja ainoaan. Me vietämme tänään juhlat, ja sinne vie kuka ihmisen\npuettuna karhuksi, kuka toisen puettuna metsäläiseksi ja kuka minkin\nnäköiseksi puetun. Ja sitten pidetään San Marcon torilla metsästys, ja\nkun se on lopussa, päättyvät juhlat. Ja sen jälkeen menee kukin otuksen\nkanssa, jonka sinne vei, minne haluaa. Jos tahdotte, ennenkuin saadaan\nurkituksi teidän olevan täällä, että minä vien teidät sinne jollakin\nsanotulla tavalla, niin minä voin saattaa teidät minne tahdotte. Muuten\nen tiedä, miten täältä voisitte päästä niin, ettei teitä tunnettaisi,\nvarsinkin, kun naisen langot aavistavat, että te olette jossakin täällä\nlähistöllä, ja ovat asettaneet kaikkialle vartioita teitä kiinni\nottamaan.\n\nVaikka veli Albertosta tuntuikin katkeralta lähteä sillä tavalla, niin\nhän, koska pelkäsi rouvan sukulaisia, taipui ja sanoi miehelle, minne\nhänet oli vietävä, ja olevansa tyytyväinen, miten mies häntä veikin.\n\nTämä voiteli nyt hänet yltäänsä hunajalla ja riputti täyteen untuvia ja\npani hänelle ketjut kaulaan ja naamarin silmille ja antoi toiseen\nkäteen paksun kepin ja toiseen kaksi suurta koiraa, jotka hän oli\ntuonut teurastuspaikasta; ja lähetti sitten kuuluttamaan Rialtolle,\nettä kuka tahtoi nähdä enkeli Gabrielia, menköön San Marcon torille. Ja\nse oli venezialaista rehellisyyttä.\n\nJa kun tämä oli tehty, vei hän hänet tuokion päästä ulos ja pani hänet\nkulkemaan edeltä ja astui itse perästä pitäen ketjuista. Ja kuljetti\nhänet suuressa hälinässä, sillä kaikki sanoivat: Mikä se? Mikä se?\ntorille, jonne tuli väkeä suunnattomasti, sekä niitä, jotka olivat\nseuranneet jäljestä, että sellaisia, jotka olivat kuulutuksen kuultuaan\ntulleet Rialtolta. Ja sinne saavuttuaan kytki hän metsäläisensä\nkorkealle paikalle pilariin, ollen odottavinaan metsästystä; jollaikaa\nkärpäset ja paarmat tuottivat kytketylle, koska hän oli hunajalla\nvoideltu, suurta kiusaa.\n\nMutta kun mies näki torin olevan täynnä väkeä, niin aikoi hän muka\npäästää metsäläisensä ketjuista, mutta vetikin naamarin pois veli\nAlberton kasvoilta ja sanoi: Hyvät herrat, koskei metsästettävää sikaa\nnyt tule eikä metsästystä toimiteta, tahdon näyttää teille, ettette\nolisi saapuneet tänne turhaan, enkeli Gabrielin, joka öisin laskeikse\nmaahan taivaasta lohduttamaan Venezian rouvia.\n\nKun naamari poistettiin, niin tunsivat kaikki heti veli Alberton. Ja\nkaikki alkoivat huutaa hänelle ja sanoivat hänelle häpäisevämpiä ja\npahempia herjauksia kuin millekään roistolle koskaan sanotaan. Ja\nsitäpaitsi nakkelivat he hänelle vasten kasvoja mikä mitäkin likaa. Ja\nsiten he pitelivät häntä pitkän aikaa, kunnes hänen luostariveljensä\nsaivat siitä sattumalta kuulla, ja heitä lähti noin kuusi ja tuli\nsinne, jossa he heittivät kaavun hänen ympärilleen ja päästivät hänet\nketjuista ja veivät, tavaton melu takanaan, hänet luostariinsa. Siellä\npanivat he hänet tyrmään, missä hänen luullaan surkean elämän jälkeen\nkuolleen.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS KERTOMUS.\n\n      Simona rakastaa Pasquinoa. He ovat yhdessä eräässä puutarhassa;\n      Pasquino hieroo hampaitaan salvian lehdellä ja kuolee. Simona\n      vangitaan, mutta kun hän tahtoo näyttää tuomarille, miten\n      Pasquino kuoli, hieroo hänkin hampaitaan samanlaisella lehdellä,\n      ja kuolee samalla tavalla.\n\nOli kerran, ei kauan aikaa sitten, Firenzessä sangen kaunis ja\nsäätyynsä katsoen viehättävä tyttö, köyhän isän tytär nimeltä Simona.\nJa vaikka hänen täytyi hankkia omilla käsillään leipä, jota hän söi, ja\nelättää henkeään villan-kehruulla, niin ei hän silti ollut mieleltä\nniin köyhä, ettei hän olisi uskaltanut ottaa vastaan Amoria sydämeensä.\nTämä olikin näyttänyt jo kauan tahtovansa mennä sinne erään nuorukaisen\nmiellyttävän käytöksen ja sanain avulla, joka nuorukainen ei ollut\nkorkeampaa säätyä kuin hänkään ja jonka hänen isäntänsä, kutomomestari,\nlähetti usein tuomaan hänelle villoja kehrättäväksi.\n\nKun hän siis oli ottanut vastaan Amorin miellyttävän nuorukaisen\nmuodossa, jota hän rakasti ja jonka nimi oli Pasquino, niin halusi hän\nsuuresti mennä pitemmällekin, mutta ei uskaltanut. Ja siksipä hän\nkehrätessään huokaisikin joka langan kierroksella, minkä hän pyöräytti\nrullalle, tuhansia tulta kuumempia huokauksia, kun muisteli häntä, joka\noli villat hänelle kehrättäviksi antanut. Pasquino oli taas toisaalta\ntullut sangen huolehtivaksi siitä, että hänen mestarinsa villat\nkehrättäisiin hyvin, ja tarkasti ne kehruut, joita Simona kehräsi,\nuseammin kuin muut, ikäänkuin niiden olisi ollut riitettävä kaikkiin\nkankaihin.\n\nTällä tavalla, kun nyt toinen tarkasti ja toinen iloitsi siitä, että\nhäntä tarkastettiin, tapahtui, että poika tuli rohkeammaksi kuin hänen\ntapansa oli ollut ja tyttö suisti paljon pelkoaan ja häveliäisyyttään,\njoihin hän oli tottunut, niin että he viimein yhtyivät yhteisiin\niloihin. Ja niin he puolelta ja toiselta näihin ihastuivat, ettei\ntoinen suinkaan odottanut toisen niihin häntä kutsuvan, vaan he\nriensivät toistensa mieltä noudattamaan yhtaikaa toisiaan pyytäen. Ja\nkun tämä heidän huvinsa siten jatkui päivä päivältä ja tuli jatkuessaan\nyhä kuumemmaksi, niin sattui, että Pasquino sanoi Simonalle haluavansa\nkaikin mokomin, että tyttö keksisi keinon tullakseen erääsen\npuutarhaan, jonne hän tahtoi hänet viedä, sillä siellä he voisivat olla\nmukavammin ja epäluuloa herättämättä yhdessä.\n\nSimona sanoi, että se on hänestä mieleen. Ja hän uskotteli isälleen\neräänä sunnuntaina aterian jälkeen, että hän aikoo mennä anejuhlaan San\nGalloon, mutta menikin erään ystävättärensä kanssa nimeltä Lagina\npuutarhaan, jonka Pasquino oli hänelle neuvonut. Sinne tuli sitten\nPasquino ja eräs hänen toverinsa, jonka nimi oli Puccino, mutta jota\nsanottiin Strambaksi eli Länkisääreksi. Ja kun siellä oli tehty uusi\nlemmenliitto Stramban ja Laginan välillä, niin Pasquino ja Simona\nmenivät huvittelemaan yhteen puutarhan osaan ja jättivät Stramban ja\nLaginan toiseen.\n\nSiinä puutarhan osassa, johon Pasquino ja Simona olivat menneet, oli\nhyvin suuri ja kaunis salviapensas, jonka juurelle he asettuivat\nistumaan. Ja kun he olivat huvitelleet melkoisen aikaa keskenään ja\npuhelleet ateriasta, jonka he aikoivat siinä puutarhassa kaikessa\nrauhassa nauttia, niin Pasquino kääntyi suureen salviapensaasen päin ja\notti siitä yhden lehden ja alkoi hieroa sillä hampaitaan ja ikeniään\nsanoen, että salvia puhdistaa hyvästi ne kaikesta, mitä niihin jää, kun\non syöty. Ja kun hän oli jonkun aikaa siten hieronut, niin alkoi hän\njälleen puhua ateriasta, josta oli äsken puhunut.\n\nMutta kauan hän ei ollut puhellut, ennenkuin hän alkoi kasvoiltaan\nmuuttua, ja tämän muutoksen jälkeen ei kulunut pitkää aikaa, kun\nhäneltä meni näkö ja puhelahja, ja vähän ajan päästä hän kuoli.\n\nKun Simona tämän näki, niin alkoi hän itkeä ja huutaa ja kutsua\nStrambaa ja Laginaa paikalle. Nämä juoksivat kiireesti sinne, ja kun he\nnäkivät, että Pasquino oli ei ainoastaan kuollut, vaan jo aivan\npöhöttynytkin ja saanut sekä kasvonsa että koko ruumiinsa täyteen\nmustia pilkkuja, niin Stramba huusi heti: Voi sinua kelvoton nainen,\nsinä olet hänet myrkyttänyt!\n\nJa hän nosti suuren melun, niin että monet, jotka asuivat lähellä\npuutarhaa, sen kuulivat. Nämä juoksivat hätään, ja kun he tapasivat\nPasquinon kuolleena ja pöhöttyneenä ja kuulivat Stramban valittavan ja\nsyyttävän Simonaa, että hän oli muka petollisesti hänet myrkyttänyt, ja\nkun Simona, joka oli joutunut melkein suunniltaan tuskasta ja tästä\näkillisestä tapahtumasta, joka oli riistänyt häneltä hänen\nrakastettunsa, ei osannut itseään puolustaa, niin kaikki uskoivat, että\noli tosiaan niinkuin Stramba sanoi. Sentähden otettiin Simona, joka\nitki yhä katkerasti, vangiksi ja vietiin podestan, kaupungin voudin\npalatsiin.\n\nSiellä kiirehtivät Stramba ja Atticciato Paksu ja Malagevole Häijy,\nPasquinon toverit, jotka olivat saapuneet paikalle, erästä tuomaria\nniin, että hän ryhtyi tätä tapausta viivyttelemättä tutkimaan. Mutta\nkun hän ei voinut ymmärtää, miten Simona olisi tässä asiassa menetellyt\npahassa aikomuksessa ja miten hän voisi olla syyllinen, niin tahtoi hän\nSimonan läsnäollessa nähdä vainajan ruumiin ja paikan ja tavan, miten\nkuolema oli hänen kertomansa mukaan tapahtunut, sillä hänen sanoistaan\nei tuomari sitä ymmärtänyt tarpeeksi hyvin.\n\nHän antoi siis minkäänlaista melua herättämättä viedä Simonan sinne,\njossa Pasquinon ruumis vielä makasi, paisuneena kuin tynnyri; ja meni\nitse perästä ja kummasteli, millainen ruumis oli, ja kysyi sitten\nSimonaita, miten se oli tapahtunut.\n\nTämä lähestyi salviapensasta, ja kun hän oli kertonut koko äskeisen\ntarinansa, niin hän, tehdäkseen tuomarille aivan selväksi tapauksen,\njoka oli sattunut, hieroi hampaitaan yhdellä noista salvian lehdistä\nniinkuin Pasquinokin oli tehnyt. Stramba ja Atticciato ja muut\nPasquinon ystävät ja toverit pilkkasivat tuomarin läsnäollessa Simonan\nsanoja ja menettelyä turhiksi ja perättömiksi ja syyttivät häntä\nentistä kiivaammin katalaksi olennoksi ja pyysivät ainoastaan yhtä\nseikkaa, nimittäin että Simona tuomittaisiin sellaisesta kataluudestaan\nrangaistukseksi tuleen. Mutta silloin sattui, että tuon onnettoman,\njoka seisoi paikallaan jäykistyneenä tuskasta, koska oli rakastettunsa\nkadottanut, ja Stramban vaatiman rangaistuksen pelosta sekä siksi, että\noli hieronut salvialla hampaitaan, tapasi yhtäkkiä sama kohtalo, joka\noli äsken tullut Pasquinolle, kaikkien läsnäolijain suureksi ihmeeksi.\n\nOi te onnelliset sielut, joiden osaksi tuli samana päivänä päättää\ntulinen rakkautenne ja maallinen elämänne, ja vielä onnellisimmat, jos\nvaelsitte yhdessä samaan olinpaikkaan! ja iki-onnelliset, jos toisessa\nelämässä saa yhä rakastaa ja te rakastatte toisianne siellä niinkuin\ntäälläkin teitte. Mutta kaikkein onnellisinta oli Simonan sielulle,\nmikäli me, jotka elämme ja jäimme tänne hänen jälkeensä, ymmärrämme,\nettei kohtalo sallinut hänen viattomuutensa sortua Stramban ja\nAtticciaton ja Malagevolen todistuksiin, miesten, jotka olivat ehkä\nvain pelkkiä villankarstaajia tai vieläkin halvempia. Se avasi hänelle\nkunniakkaamman tien ja johti Simonan, pelastaen hänet samalla\nkuolemalla kuin hänen rakastettunsakin heidän hävyttömyydestään,\nseuraamaan Pasquinonsa sielua, sen, jota hän oli niin suuresti\nrakastanut.\n\nTuomari oli niinkuin kaikki, jotka siellä olivat, melkein tyrmistynyt\ntästä tapahtumasta eikä tiennyt mitä siitä sanoa. Hän seisoi kauan\nneuvotonna, kunnes viimein alkoi sitä tajuta ja sanoi: Tämä salvia\nnäyttää olevan myrkyllinen, seikka, joka ei ole salvialle tavallista.\nMutta ettei se voisi tuottaa kenellekään samanlaista turmiota, on se\nhakattava juurta myöten poikki ja heitettävä tuleen.\n\nSen teki kohta tuomarin läsnäollessa se henkilö, joka oli puutarhan\nvartiana, ja tuskin hän oli kaatanut suuren pensaan maahan, niin\nilmestyikin onnetonten rakastavaisten kuoleman syy.\n\nTämän salviapensaan alla oli nimittäin ihmeteltävän suuri konna,\njonka myrkyllisestä hengityksestä arvattiin sen salvian tulleen\nmyrkylliseksi. Ja kun kellään ei ollut uskallusta lähestyä konnaa, niin\ntehtiin sen ympärille valtava risurovio ja poltettiin se siihen samalla\nkuin salviakin.\n\nJa niin päättyi herra tuomarin tutkinto Pasquino poloisen kuolemasta.\nJa Stramba ja Atticciato ja Guccio Tuhrus ja Malagevole hautasivat\nsitten Pasquinon ja hänen Simonansa, sellaisina pöhöttyneinä kuin he\nolivat, San Paolon kirkkoon, johon seurakuntaan he kuuluivat.\n\n\n\n\nKYMMENES KERTOMUS.\n\n\n      Erään lääkärin rouva panee unijuomalla huumatun rakastajansa\n      arkkuun, ja kaksi koronkiskuria kantaa hänet siinä kotiinsa.\n      Hän herää ja häntä luullaan varkaaksi. Rouvan palvelijatar\n      sanoo oikeudelle piiloittaneensa hänet tuohon kiskurien\n      varastamaan arkkuun, ja niin pelastuu hän hirrestä; mutta\n      koronkiskurit tuomitaan arkun-varkaudesta sakkoihin.\n\nTietäkää, että kauan ei ole kulunut vielä siitä, kun Salernossa oli\nsuuri haavalääkäri nimeltä Mazzeo della Montagna, joka, vaikka oli jo\näärimmäisen vanhuuden iässä, oli ottanut vaimokseen erään kauniin ja\nviehättävän tytön kotikaupungistaan. Tämän varusti hän komeilla ja\nkalleilla vaatteilla ja muilla koristuksilla ja kaikella sellaisella,\nmikä saattaa naista miellyttää, niin hyvin, ettei hänellä ollut koko\nkaupungissa vertaistansa, mutta siitä huolimatta on totta, että\nvaimolla oli enimmät ajat nuha, sillä vanha tohtori-mestari piteli\nhäntä huonosti peiton alla vuoteessa. Hän näet koetteli todistaa, että\nkun on maannut naisen vieressä yhden kerran, niin tarvitsee sen jälkeen\nen muistakaan kuinka monta päivää voimistuakseen, ja muuta sellaista\nlorua. Tähän oli rouva sangen vähän tyytyväinen, mutta koska hän oli\nälykäs ja rohkea nainen, niin hän päättikin säästää talon varoja ja\nheittäytyä kadulle ja käyttää toisten tavaraa.\n\nHän alkoi niin ollen tarkastella sangen monia nuoriamiehiä, ja viimein\nhän mielistyi erääsen, johon hän kohdisti kaiken toivonsa ja koko\nonnensa kaipuun. Ja kun nuorukainen sen huomasi, ja rouva oli hänestä\nsangen miellyttävä, niin suuntasi hän samoin häneen koko rakkautensa.\n\nTämä nuorukainen oli nimeltänsä Ruggieri da Jeroli, ylhäistä sukua,\nmutta niin paha tavoiltaan ja moitittava elämältään, ettei hänellä\nollut enää ainoatakaan omaista tai ystävää, joka olisi toivonut hänelle\nhyvää tai tahtonut häntä nähdä; ja koko Salernossa hän oli kuuluisa\nvarkauksista ja muista törkeistä teoista. Mutta siitä ei rouva paljoa\nvälittänyt, sillä nuorukainen miellytti häntä aivan toisista syistä, ja\nniinpä hän järjesti palvelijattarensa kanssa asiat sille tolalle, että\nhe saivat kerran olla yksissä. Ja kun he olivat jonkun aikaa nauttineet\niloa yhdessä, niin nainen alkoi moitiskella nuorukaista hänen entisen\nelämänsä tähden ja pyytää häntä, hänen rakkautensa nimessä, jättämään\npois sellaiset teot. Ja antaakseen hänelle tilaisuuden menetellä vasta\ntoisin, alkoi hän tukea häntä rahalla, milloin milläkin määrällä.\n\nJa kun he täten jatkoivat salaisesti seurusteluaan, niin tapahtui, että\nlääkärin käsiin joutui kerran sairas, jonka toinen jalka oli vialla.\nKun tohtori oli tutkinut tuon vian, sanoi hän sairaan omaisille, että\njos ei kaiveta pois erästä pilaantunutta luuta, joka jalassa on, niin\ntäytyy leikata pois koko jalka taikka mies kuolee; ja jos luu\npoistetaan, niin hän ehkä paranee, mutta kuitenkaan ei tohtori mennyt\nhänen hengestään takuusen. Sukulaiset suostuivat viimemainittuun\nyritykseen ja antoivat sairaan leikattavaksi, aivan kuin jo kuolleena.\n\nTohtori, joka huomasi, ettei sairas jaksaisi nukuttamatta kestää\ntuskia eikä antaisi itseään käsitellä ja jonka täytyi sentähden\nlykätä toimitus iltapuoleen päivää, eroitutti aamulla eräästä\nlääkesekoituksesta vettä, joka oli vaivuttava sairaan, kun hän sitä\njoi, uneen siksi aikaa, minkä tohtori luuli tarvitsevansa leikkauksen\nsuorittamiseen. Ja tämän unijuoman hän tuotatti kotiinsa ja asetti\nhuoneesensa sanomatta kenellekään, mitä se oli.\n\nMutta kun iltapuoli tuli ja mestarin oli mentävä sairaan luo, niin toi\nlähetti eräiltä hänen parhaimmilta ystäviltään Amalfista sanan, että\nhänen oli heti lähdettävä sinne eikä annettava minkään asian estää\nitseänsä, sillä siellä oli ollut suuri tappelu, jossa monta oli\nhaavoittunut. Lääkäri lykkäsi niin ollen jalan leikkaamisen vielä\nseuraavaan aamuun ja astui venheesen ja meni Amalfiin.\n\nHänen vaimonsa tiesi, ettei mies palaa kotiin koko yönä, ja siksi\nkutsutti hän nyt salaa tapansa mukaan Ruggierin luoksensa ja pani hänet\nmiehensä huoneesen ja lukitsi hänet sinne siksi aikaa, kunnes eräät\nmuut talossa asuvat menivät nukkumaan. Mutta kun Ruggieri siellä\noleskeli ja rouvaa odotteli, niin tuli hänelle, joko sen päivän\nponnistusten tähden tai siksi, että hän oli syönyt suolaista ruokaa,\ntai ainoastaan tavan vuoksi, ankara jano. Hän näki silloin ikkunalla\nveden, jonka lääkäri oli valmistuttanut sairasta varten, ja kun hän\nluuli sitä juomavedeksi, nosti hän pullon huulillensa ja joi sen\ntyhjäksi. Eikä kulunut kauan, niin hänet voitti raskas uni ja hän\nnukkui.\n\nRouva tuli niin pian kuin pääsi siihen huoneesen, ja kun hän näki\nRuggierin nukkuvan, niin hän nykäisi häntä ja sanoi hiljaisella\näänellä, että nouskoon ylös. Mutta se oli turhaa, nuorukainen ei\nvastannut eikä liikahtanutkaan. Silloin rouva hiukan suuttui ja\npudisteli häntä kovemmin ja sanoi: Nouse ylös, unikeko, sillä jos aioit\nnukkua, olisit mennyt kotiisi, etkä tullut tänne. Siitä pudistuksesta\nRuggieri putosi maahan arkulta, jolla hän istui, eikä antanut elon\nmerkkiä enempää kuin kuollut ruumis.\n\nSiitä rouva hiukan peljästyi ja alkoi nostaa häntä ylös ja pudistella\nkovemmin ja nykiä nenästä ja vetää parrasta, mutta mikään ei auttanut:\nhän oli kytkenyt aasinsa lujaan paaluun. Ja siksi alkoi rouva peljätä,\nettä hän on kuollut; mutta kuitenkin hän nipisteli häntä vielä aroista\npaikoista ja poltteli palavalla kynttilällä; vaan sekin oli turhaa.\nSilloin hän, joka ei lääketaitoa ymmärtänyt, vaikka hänen miehensä\nolikin tohtori, uskoi varmasti, että Ruggieri on kuollut.\n\nJa koska hän rakasti nuorukaista enemmän kuin mitään muuta, niin eipä\ntarvitse kysyä, oliko hän suruissaan; ja kun hän ei tohtinut nostaa\nmelua, niin alkoi hän hiljaa hänen ääressään itkeä ja tuskitella\ntällaista onnettomuutta. Mutta hetken kuluttua hän, joka pelkäsi\nsaavansa vahingon lisäksi häpeänkin, ajatteli, että oli keksittävä\nviipymättä keino, jolla hän saisi ruumiin pois talosta; ja kun hän ei\nitse tiennyt, mitä tehdä, niin kutsui hän hiljaa palvelijatartaan ja\nnäytti tälle onnettomuutensa ja kysyi häneltä neuvoa.\n\nPalvelijatar kummastui kovasti ja hänkin pudisteli ja nyki nuorukaista,\nmutta kun näki, että tämä oli aivan tunnoton, sanoi hän samaa, mitä\nrouvakin sanoi, nimittäin, että Ruggieri on tosiaan kuollut, ja neuvoi\ntoimittamaan ruumiin pois talosta.\n\nSiihen rouva sanoi: Mutta minne hänet voimme panna, niin ettei\nhuomisaamuna, kun hänet nähdään, epäiltäisi, että hänet on tuotu ulos\nmeiltä?\n\nTyttö vastasi hänelle: Rouva, minä näin tänä iltana myöhään naapurimme,\npuusepän, puodin edessä kooltaan melkoisen arkun, ja jos mestari ei ole\nkorjannut sitä sisään, niin se on meille hyvään tarpeesen. Sillä me\nvoimme panna kuolleen arkkuun ja antaa hänelle pari kolme puukonpistoa\nja jättää sitten sinne. Kun joku hänet siitä löytää, niin enpä ymmärrä,\nmiksi hän ajattelisi, että se on tuotu siihen juuri täältä, eikä\nmuualta. Paremminkin luullaan, että koska hän oli kunnoton nuorukainen,\nniin oli hän menossa tekemään jotain pahaa, jolloin jokin vihamies\nsurmasi hänet ja pani sitten arkkuun.\n\nRouvasta oli tytön neuvo hyvä, paitsi ruumiin haavoittaminen, josta hän\nsanoi, ettei hänen sydämensä millään ehdolla jaksa suvaita sellaista\ntekoa. Ja hän lähetti katsomaan, oliko arkku vielä siellä, jossa\npalvelijatar oli sen nähnyt; ja tämä tuli takaisin ja sanoi, että se\noli.\n\nSilloin nosti tyttö, joka oli nuori ja voimakas, rouvan avulla\nRuggierin hartioilleen, ja rouva meni edeltä tähystämään, tuliko\nketään; ja kun he pääsivät arkun luo, panivat he nuorukaisen siihen ja\nsulkivat sen ja menivät tiehensä.\n\nNiinä päivinä oli sinne lähistölle erääsen taloon muuttanut kaksi\nnuorta miestä, jotka lainasivat korolle ja himoitsivat paljon voittoa\nja tahtoivat itse kuluttaa vähän varojaan. Ja koska he tarvitsivat\ntalouskaluja ja olivat nähneet edellisenä päivänä tuon arkun, niin\npäättivät he keskenään viedä sen kotiinsa, jos se jäisi siihen vielä\nyöksi. Ja kun puoliyö läheni, menivät he ulos ja löysivät arkun, ja\nkantoivat sen kiireesti ja sitä mitenkään tarkastelematta, vaikka se\ntuntuikin hiukan raskaalta, asuntoonsa. Ja he sijoittivat sen siellä\nviereiseen huoneesen, jossa naiset nukkuivat, huolimatta asettaa sitä\nedes vakavasti paikoillensa, ja jättivät sen siihen ja menivät\nnukkumaan.\n\nRuggieri, joka oli nukkunut sangen pitkän aikaa ja kuluttanut juoman,\nniin että sen voima loppui, heräsi aamun lähetessä. Ja vaikka uni oli\nhaihtunut ja aistit saivat takaisin voimansa, oli hänen aivoissaan\nvielä kuitenkin eräänlainen raskaus, joka piti häntä puolihuumeissa ei\nainoastaan sen yötä, vaan monta päivää jälkeenpäinkin. Ja kun hän avasi\nsilmänsä eikä nähnyt mitään, ja ojenteli käsiään sinne tänne ja huomasi\nolevansa arkussa, niin hän koetteli muistella asioita ja sanoi\nitsekseen: Mitä tämä on? Missä minä olen? Nukunko minä vai olenko\nvalveilla? Minä muistan ainoastaan, että tulin tänä iltana rakastettuni\nhuoneesen, ja nyt tuntuu minusta siltä kuin olisin arkussa. Mitä tämä\nmerkitsee? Olisikohan tohtori tullut takaisin tai muuta odottamatonta\ntapahtunut, joten rouva pani minut nukkuessani tähän piiloon? Niin\nluulen, ja varmaan on asianlaita sellainen.\n\nJa siksi hän oli aivan hiljaa ja kuunteli, kuuluisiko mitään. Mutta kun\nhän oli pitkän aikaa ollut sillä tavalla, tuli hänen kovin epämukava\narkussa, joka oli ahdas, ja rupesi koskemaan siihen kylkeen, jolla hän\nmakasi. Silloin hän päätti kääntyä toiselle, mutta teki sen niin\ntaitavasti, että töytäisi lonkallaan arkun toista laitaa, joka ei ollut\ntasavalle paikalle asetettu, ja horjautti arkkua niin, että se putosi\nkovalla kolinalla lattialle.\n\nNaiset, jotka nukkuivat vieressä, heräsivät ja peljästyivät suuresti,\nmutta olivat pelon tähden vaiti. Myöskin Ruggieri joutui arkun\npudotessa kovan pelon valtaan, mutta kun hän huomasi, että arkku oli\npudotessa auennut, niin hän tahtoi mieluummin olla arkusta poissa kuin\nsen sisässä, jos vielä jotain tapahtuisi. Ja koska hän ei tiennyt,\nmissä oli, alkoi hän esineesen jos toiseenkin kolahdellen kulkea ja\nhapuilla huoneessa, koetellen, eikö hän löytäisi portaita tai ovea,\njosta pääsisi ulos. Mutta tuon hapuilemisen kuullessaan alkoivat\nnaiset, jotka olivat valveilla, kysellä: Kuka se on? Ruggieri ei\ntuntenut heitä äänestä, joten hän ei vastannut; ja siksi huusivat\nnaiset niitä kahta nuorukaista, mutta nämä nukkuivat paljosta\nvalvonnasta niin sikeästi, etteivät tienneet menosta mitään, ja siitä\npelästyivät naiset yhä enemmän. He nousivat ja menivät ikkunaan ja\nalkoivat huutaa: Varkaita, varkaita!\n\nUseita naapureita juoksi silloin eri paikoista sinne, yksi kattojen\nyli, yksi yhtäältä, toinen toisaalta, ja he tunkeutuivat taloon. Ja\nnuorukaisetkin heräsivät siihen meluun ja nousivat ylös.\n\nRuggieri, joka oli hämmästyksestä aivan suunniltaan, kun näki olevansa\nsiellä, eikä tiennyt, minne päin pitäisi tai sopisi paeta, otettiin\nkiinni ja annettiin sen paikan käskynhaltian vartiain käsiin, jotka\nolivat jo juosseet meteliin.\n\nNämä veivät hänet käskynhaltian eteen, ja kun kaikki tiesivät Ruggierin\nsangen kelvottomaksi ihmiseksi, niin pantiin hänet kohta kidutuslavalle\nja hän tunnusti menneensä rahanlainaajien taloon varastamaan. Silloin\nkäskynhaltia ajatteli, että hänet pitää viivyttelemättä hirtättää.\n\nAamulla kulki koko Salernossa tieto, että Ruggieri oli vangittu\nkoronkiskurien talossa varkauden tähden. Ja kun rouva ja hänen\npalvelijattarensa tämän kuulivat, valtasi heidät sellainen uusi\nihmetys, että he melkein uskoivat, etteivät olleetkaan tehneet sitä,\nmitä viime yönä tekivät, vaan olivat ainoastaan unissa nähneet moista\ntekevänsä. Ja rouva oli niin tuskissaan vaarasta, joka Ruggieria\nuhkasi, että oli melkein tulla hulluksi.\n\nLyhyt aika tämän jälkeen, yhdeksännellä hetkellä, tuli haavalääkäri\nkotiin Amalfista ja pyysi tuomaan valmistamansa veden, sillä hän aikoi\nryhtyä nyt sairasta parantamaan. Ja kun hän näki, että pullo oli tyhjä,\nnosti hän kovan metelin, että hänen talossaan ei mikään saa olla\npaikallaan. Rouva, joka oli kiihdyksissä aivan toisenlaisesta tuskasta,\nvastasi ärtyisesti ja sanoi: Mitähän sanoisitte, messere, suuremmasta\nasiasta, kun pidätte kaadetusta vesitilkasta niin kovaa melua? Eikö nyt\nvettä enää maailmassa ole.\n\nSiihen vastasi lääkäri: Vaimo, sinä luulit, että se oli pelkkää vettä;\nsitä se ei ollut, vaan se oli nukutusta varten valmistettua univettä!\n\nJa hän kertoi vaimolleen, mistä syystä hän oli sitä teettänyt.\n\nTuskin rouva tämän kuuli, niin hän arvasi, että Ruggieri oli juonut\nsitä ja näyttänyt sen vuoksi heistä kuolleelta. Ja hän sanoi: Messere,\nemme sitä tienneet, valmistakaa siis uutta.\n\nJa kun tohtori näki, ettei muu auttanut, niin hän valmistutti uutta.\n\nVähän sen jälkeen palasi myöskin palvelijatar, joka oli rouvan käskystä\nmennyt tiedustelemaan, mitä Ruggierista puhuttiin, ja sanoi: Madonna,\nRuggierista puhuvat kaikki pahaa, ja mikäli minä voin huomata, ei ole\nsukulaista eikä ystävää, joka olisi noussut tai haluaisi nousta häntä\npuolustamaan. Ja siksi uskotaan varmasti, että tuomari hänet huomenna\nhirtättää. Ja sitäpaitsi tuon merkillisiä uutisia, joista minun\nmielestäni voi käsittää, kuinka hän joutui koronkiskurien taloon. Ja\nkuulkaa kuinka: tehän tiedätte sen puusepän tässä vastapäätä, jonka se\narkku oli, johon me panimme Ruggierin. Hän oli äsken maailman\nankarimmassa kiistassa erään miehen kanssa, joka näytti siltä kuin se\narkku olisi ollut hänen omansa, sillä hän vaati rahojansa takaisin, ja\nmestari vastasi, ettei hän ollut sitä arkkua myynyt, vaan se oli\nhäneltä viime yönä varastettu. Siihen tuo toinen sanoi: Se ei ole\ntotta, sinä möit sen kahdelle nuorelle rahanlainaajalle, kuten he itse\nsanoivat minulle viime yönä, kun minä näin sen heidän asunnossaan,\nsilloin kun Ruggieri otettiin kiinni. Mutta siihen puuseppä sanoi: He\nvalehtelevat, sillä minä en ole sitä heille koskaan myynyt, mutta he\novat sen menneenä yönä minulta varastaneet. Mennään heidän luokseen..\nJa niin he lähtivät sovinnossa koronkiskurien taloon, ja minä tulin\ntänne. Ja sillä tavalla, minun ymmärtääkseni, niinkuin itsekin\nhuomaatte, Ruggieri joutui sinne, josta hänet tavattiin. Mutta kuinka\nhän nousi ylös kuolleista, sitä minä en voi käsittää.\n\nRouva ymmärsi nyt mainiosti, miten asianlaita oli, ja kertoi tytölle,\nmitä hän oli kuullut tohtorilta, ja pyysi häneltä apua, niin että\nRuggieri pelastuisi; sillä jos hän tahtoisi, hän voisi samalla kertaa\nvapauttaa Ruggierin ja pelastaa emäntänsä kunnian.\n\nPalvelijatar sanoi: Madonna, neuvokaa minulle miten, niin minä teen\nkaikki mielelläni.\n\nRouva, jolla oli hätä kintereillä, keksi nopeasti neuvon, mitä oli\ntehtävä, ja selitti tarkasti asian tytölle.\n\nTyttö meni ensiksikin tohtorin luokse ja alkoi itkeä ja sanoi: Herra\ntohtori, minun täytyy pyytää teiltä anteeksi erästä suurta hairahdusta,\njonka olen tehnyt teitä kohtaan.\n\nTohtori kysyi: Ja mitä hairahdusta?\n\nTyttö ei lakannut vieläkään itkemästä ja vastasi: Messere, tehän\ntiedätte, millainen nuorukainen Ruggieri da Jeroli on. Ja koska hän\npitää minusta, täytyi minun äskettäin pelosta ja rakkaudesta ruveta\nhänen ystäväkseen. Ja kun hän eilis-iltana sai tietää, että te ette\nollut kotona, houkutteli hän minua niin kauan, kunnes minä toin hänet\ntänne taloonne, kamariini kanssani nukkumaan. Ja kun hänelle tuli jano\nja minä en heti tiennyt, mistä ottaa vettä taikka viiniä, enkä\ntahtonut, että teidän rouvanne, joka oli salissa, näkisi minut, niin\nminä, joka muistin nähneeni kamarissanne vesipullon, juoksin ottamaan\nsen ja annoin hänelle juoda, ja panin pullon jälleen siihen, josta olin\nsen ottanut. Ja nyt minä kuulin, että te olette nostanut talossanne\nsiitä asiasta suuren melun; ja minä kyllä tunnustan, että tein pahasti,\nmutta kukapa ei sitä joskus tekisi? Minä olen hyvin pahoillani, että\nsen tein, mutta en niin paljon itse teostani, kuin siitä, mitä teosta\nseurasi, nimittäin että Ruggieri voi sentähden menettää henkensä.\nSentähden pyydän teiltä, niin nöyrästi kuin voin, anteeksi ja anon\nsaada mennä auttamaan mikäli taidan Ruggieria.\n\nKun lääkäri tämän kuuli, vastasi hän, niin vihainen kuin olikin,\nilveillen: Sinä olet jo itse hankkinut anteeksiantosi, koska luulit\nsaavasi viime yöksi nuoren miehen, joka oikein hyvin pöyhisi turkkiasi,\nmutta saitkin unikeon. Mene siis ja koeta pelastaa lemmittysi, mutta\nvaro vasta kuljettamasta häntä kotiini, muuten annan sinulle sekä tästä\nkerrasta että tulevasta.\n\nTyttö, joka arveli suorittaneensa ensi tempun hyvin, juoksi nyt niin\nnopeasti kuin voi vankilaan, jossa Ruggieri oli, ja houkutteli vartiaa,\nkunnes tämä antoi hänen puhella Ruggierin kanssa. Ja kun hän oli\nneuvonut, mitä hänen oli vastattava tuomarille, jos aikoi henkensä\npelastaa, hankki hän pääsyn itse tuomarin eteen. Mutta ennenkuin tämä\ntahtoi hänen mieltään noudattaa, halusi hän, koska tyttö oli kukoistava\nja raikas, eräällä koukulla punnita hänen kristillisyyttään ja tyttö ei\nkursaillutkaan, koska toivoi sitten tulevansa paremmin kuulluksi. Ja\nnoustuaan jauhatukselta häh sanoi: Herra, te olette ottanut Ruggieri da\nJerolin varkaana kiinni, mutta hän ei ole varas. Ja hän kertoi alusta\nloppuun koko tarinan, miten hän oli vienyt lemmittynsä lääkärin taloon,\njossa oli hänelle antanut nukutusainetta, sitä siksi arvaamatta, ja\nluullen Ruggierin kuolleeksi pannut hänet arkkuun. Ja sitten hän kertoi\nhänelle, mitä oli kuullut puuseppä-mestarin ja arkun omistajan\njuttelevan keskenään, ja selitti tällä tavalla, kuinka Ruggieri oli\njoutunut koronkiskurien taloon.\n\nTuomari, josta näytti helpolta tutkia, oliko tämä, totta, kysyi ensin\nlääkäriltä, oliko siinä, mikä koski unijuomaa, perää, ja kuuli silloin,\nettä asianlaita oli niin. Ja sitten antoi hän kuulustella puuseppää ja\nsitä miestä, jonka arkku oli, sekä koronkiskureita, ja huomasi pitkien\npuheitten jälkeen, että kiskurit olivat varastaneet edellisenä yönä\narkun ja kuljettaneet sen kotiinsa. Vihdoin noudatti hän Ruggierin\neteensä ja kysyi häneltä, missä hän oli majaillut edellisenä iltana.\n\nRuggieri vastasi, että missä hän oli majaillut, ei hän tiennyt, mutta\nsen hän muisti hyvin, että hän oli lähtenyt majailemaan tohtori Mazzeon\npalvelijattaren luokse, jonka kamarissa hän oli juonut kovaan janoonsa\nvettä. Mutta kuinka hänen sitten kävi, ei hän tiennyt, paitsi että hän\noli herännyt koronkiskurien talossa ja nähnyt olevansa arkussa.\n\nTuomarista olivat nämä asiat sangen hauskoja kuulla, joten hän antoi\ntytön ja Ruggierin ja puusepän ja kiskurien kertoa ne itselleen moneen\nkertaan. Ja koska hän viimein huomasi Ruggierin viattomaksi, tuomitsi\nhän koronkiskurit, jotka olivat arkun varastaneet, kymmenen florinin\nsakkoihin ja Ruggierin hän vapautti.\n\nMiten mieleistä tämä oli Ruggierista, ei tarvitse kysyäkään, ja hänen\nrakastettunsa oli siitä kuvaamattoman onnellinen. Ja monta kertaa rouva\nsitten naureskeli ja ilakoi nuorukaisen ja kelpo palvelijattarensa\nkanssa, joka oli tahtonut pistää Ruggieria puukolla, tälle asialle, kun\nhe jatkoivat rakkauttaan ja huviaan yhä entistäänkin paremmin.\n\nJa niin soisin itsellenikin käyvän, mutta arkkuun en tahtoisi joutua.\n\n\n\n\n\n\nVIIDES PÄIVÄ\n\n\n\n\nENSIMÄINEN KERTOMUS.\n\n\n      Cimone tulee järkiinsä, kun on rakastunut, ja ryöstää merellä\n      ihailemansa Efigenian. Rodon saarella hänet pannaan vankeuteen,\n      josta Lisimaco pelastaa hänet, ja he ryöstävät yhdessä uudestaan\n      Efigenian sekä Cassandran keskellä näiden hääkemuja. Sitten he\n      pakenevat Kretaan naisineen, joista tulee siellä heidän vaimonsa,\n      ja palaavat jälleen kotimaahansa, sinne kutsuttuina.\n\nKypron saarella eli muinoin, niinkuin kyprolaisten vanhoista\nhistorioista olemme lukeneet, erittäin jalosukuinen mies, jonka nimi\noli Aristippo ja jolla oli enemmän kuin yhdelläkään ainoalla hänen\nkansalaisistaan ajallista hyvyyttä. Ja ellei kohtalo yhdessä suhteessa\nolisi tuottanut hänelle surua, olisi hän voinut olla tyytyväisempi kuin\nkukaan muu.\n\nJa tämä seikka oli se, että hänellä oli monista pojistaan yksi, joka\ntosin oli kasvunsa ja ruumiillisen kauneutensa puolesta kaikkia muita\nnuorukaisia ehompi, mutta melkein heikkopäinen, niin ettei hänestä\nollut toiveita. Hänen nimensä oli oikeastaan Galeso, mutta kaikki\nkutsuivat häntä pilkalla Cimoneksi (joka sikäläisten kielessä vastaa\nyhtä kuin meidän kielessämme elukka), siksi, ettei hänen päähänsä\nmillään opettajan ponnistuksilla, isän houkutteluilla tai kurituksilla\neikä muidenkaan keksinnöillä saatu menemään tietoja tai ihmistapoja,\njoten hän, jonka äänikin oli karkea ja raaka, käytökseltään oli\nparemminkin eläin kuin ihminen.\n\nTämä hukkaan mennyt elämä tuotti isälle ankarinta surua, ja kun häneltä\noli kadonnut kaikki toivo pojasta, niin hän, päästäkseen aina näkemästä\ntuota tuskansa syytä silmäinsä edessä, määräsi, että Cimonne oli\nmentävä maalle ja oltava siellä hänen työväkensä parissa.\n\nSiitä tuli Cimone sangen hyvilleen, sillä karkeain ihmisten tavat ja\nelämä olivat hänestä paljon mieleisempiä kuin konsanaan\nkaupunkilaisten.\n\nKun Cimone nyt siis meni maalle ja askarteli siellä töissä, jotka\nmaaelämään kuuluivat, niin sattui eräänä päivänä, keskipäivän jälkeen,\nettä kun hän kulki maatilalta toiselle sauva olalla, niin hän tuli\nmetsikköön, joka oli sillä seudulla kauneimpia ja täydessä\nlehtivihannassa, koska oli juuri toukokuu. Ja hänen siellä kulkiessaan\nsattui, että hän joutui, ikäänkuin hyvän onnensa opastamana, korkeain\npuiden ympäröimälle niitylle, jonka toisella liepeellä oli ylen kaunis\nja kylmä lähde. Ja lähteen partaalla Cimone näki vihannalla nurmella\nnukkumassa kauniin tytön, jonka pukimet olivat niin ohuet, että ne\ntuskin kätkivät mitään hänen valkeasta ruumiistaan, sillä häntä verhosi\nvyötäröiltä jalkoihin ainoastaan aivan valkea ja ohut vaippa. Ja hänen\njaloissaan nukkui samoin pari naista sekä muuan mies, tuon tytön\npalvelijoita.\n\nKun Cimone hänet näki, pysähtyi hän sauvansa nojaan, aivan kuin ei\nkoskaan ennen olisi nähnyt naisolentoa, ja alkoi katsella tyttöä,\nmitään virkkamatta ja tarkasti ja rajattomasti ihaillen. Ja tuossa\nkarkeassa povessa, johon ei tuhansilla opetuksilla oltu saatu\nkaupunkilaisia mieltymyksiä, tunsi hän nyt heräävän aatoksen, mikä pani\nhänet viljelemättömässä, yksinkertaisessa mielessään ajattelemaan, että\ntämä oli ihaninta, mitä kuolevainen koskaan oli nähnyt.\n\nJa sitten hän alkoi tarkastella tytön ruumiinosia yksitellen, ihaillen\nhiuksia, joita hän vertasi kultaan, otsaa, nenää ja suuta, kaulaa ja\nkäsivarsia ja erityisesti rintaa, joka vasta vähän kaartui. Ja muuttuen\nyhtäkkiä talonpojasta kauneudentuomariksi hän toivoi nyt kiivaasti\nsaada nähdä tytön silmätkin, joita tyttö piti suljettuina, koska niitä\nsyvä uni painosti. Ja niitä nähdäkseen teki Cimonen mieli jo monta\nkertaa herättää hänet, mutta kun hän näytti hänestä monin verroin\nkauniimmalta kuin kaikki muut naiset, joita hän oli ennen nähnyt, niin\nhän ajatteli, että ehkä se on jokin jumalatar. Ja niin paljon älyä\nhänellä toki oli, että hän ymmärsi jumalallisten seikkain ansaitsevan\nkunnioitusta enemmän kuin maallisten, ja siksi hän malttoi mielensä ja\nodotti, kunnes tyttö itsestään heräisi. Ja vaikka odotus tuntuikin\nhänestä hyvin pitkältä, ei hän kuitenkaan voinut, tavattoman\nihastuksensa vallassa, paikaltaan poistua.\n\nTapahtui sitten, että neito, jonka nimi oli Efigenia, heräsi pitkän\najan perästä, ennen kaikkia seuralaisiaan, ja kun hän, kohottaen\npäätänsä ja avaten silmänsä, huomasi edessään Cimonen sauvansa nojassa\nseisomassa, niin hän kummastui suuresti ja sanoi: Cimone, mitä sinä\ntähän aikaan täällä metsässä haeskelet?\n\nMelkein jokainen näillä seuduilla tunsi Cimonen sekä hänen muotonsa ja\ntuhmuutensa että hänen isänsä ylhäisen suvun ja rikkauksien vuoksi.\n\nCimone ei vastannut mitään Efigenian sanoihin, mutta heti, kun hän näki\nneidon silmät avoinna, alkoi hän tuijottaa niihin ylen tarkasti, ja\ntunsi niistä hohtavan itseensä sellaisen sulon, ettei hän sen vertaista\nollut ikinä kokenut. Mutta kun tyttö tämän näki, alkoi hän peljätä,\nettä moinen tiukka tähystely voisi johtaa hänen moukkamaisuutensa\njohonkin sellaiseen, joka saattaisi tuottaa katseltavalle häpeää. Ja\nniinpä Efigenia herätti palvelijansa, nousi ylös ja sanoi: Cimone, jää\nhyvästi.\n\nSiihen Cimone vastasi: Minä tulen sinun kanssasi.\n\nJa vaikka Efigenia kielsi Cimonea tulemasta kanssaan, koska hän yhä\nhäntä pelkäsi, niin ei hän voinut eroittaa häntä itsestään, ennenkuin\nCimone oli saattanut hänet kotiin.\n\nSieltä meni Cimone isänsä luo ja vakuutti, ettei hän enää millään\nehdolla mene takaisin maalle. Ja vaikka tämä oli isästä ja sukulaisista\ntukala asia, niin sallivat he kuitenkin hänen olla niinkuin tahtoi,\nodottaen, mikä hänet oli saanut tällä tavalla mieltään muuttamaan.\n\nKun nyt Cimonen sydämeen, johon ei opin murentakaan voinut tunkeutua,\noli aivan tuokiossa päässyt Amorin nuoli Efigenian kauneuden\nlennättämänä, niin alkoi hän kehittyä nopeasti yhdestä järkiaatoksesta\ntoiseen ja hämmästytti siten isänsä ja omaisensa ja kaikki muut, jotka\nhänet tunsivat. Ensin hän pyysi, että isä antaisi hänen esiintyä yhtä\nkauneissa vaatteissa kuin hänen veljilläänkin oli, ja muutenkin yhtä\nsomistettuina kuin he, ja tähän isä suostui kovin mielellään.\n\nSitten hän alkoi seurustella hienojen nuorten miesten kanssa, ja\nkuulusteltuaan heiltä, mikä ylimyksille ja varsinkin rakastuneille\nsopii, hän oppi sangen lyhyessä ajassa, kaikkien suureksi ihmeeksi, ei\nainoastaan tieteiden ensi alkeet, vaan tulipa hänestä etevä\nfilosofikin.\n\nJa sitä mukaa (tähän kaikkeen oli syynä hänen rakkautensa Efigeniaan)\nmuuttui hänen karkea ja talonpoikainen äänensä sivistyneeksi ja\nkaupunkilaiseksi ja hänestä tuli mestarillinen laulaja sekä\nsoittoniekka, jopa taitava ratsastaja ja kokenut ja urhea\nsota-asioissakin niin maalla kuin merellä. Ja lyhyesti sanoen, ettei\ntarvitsisi kaikkia hänen avujaan yksitellen luetella: ei ollut kulunut\ntäyttä neljää vuotta Cimonen ensimäisestä rakastumisen päivästä, kun\nhänestä jo tuli hauskin, hienotapaisin ja suurimmilla hyveillä\nvarustettu nuorukainen, mitä Kypron saarella oli.\n\nMitä arvella, herttaiset naiset, nyt Cimonesta? Ei todellakaan muuta,\nkuin että kade kohtalo oli kytkenyt ja sulkenut ne korkeat avut, jotka\ntaivas oli tälle kunnon sielulle antanut, johonkin aivan pieneen\nkolkkaan hänen sydämessään arvottomilla kahleilla, jotka kaikki Amor,\ntuo kohtaloakin väkevämpi, nyt rikkoi ja katkoi ja herätti nukahtaneet\nvaistot ja jalot avut, jotka olivat olleet julmassa pimeydessä ja\nhorteessa, ja johti ne voimallaan kirkkaasen valkeuteen. Sitenpä hän\nselvästi näytti, mistä hän voi alamaistensa sielut pelastaa ja mihin\nhän ne valollaan johtaa.\n\nMonesti meni Cimone rakkaudessaan Efigeniaan eräissä suhteissa\nliiallisuuksiinkin, kuten nuoret rakastuneet hyvin usein tekevät, mutta\nkun Aristippo ajatteli, että rakkaushan oli muuttanut hänet, hölmön,\nmieheksi, niin salli hän sen maltillisesti, jopa suorastaan rohkaisikin\nhäntä menettelemään tässä asiassa kaikkien halujensa mukaan.\n\nCimone, joka ei enää sallinut kutsuttavan itseään Galesoksikaan, kun\nmuisti, että Efigenia oli kutsunut häntä siksi, tahtoi nyt päästä\nkunniallisesti halujensa määrään ja lähetti siis useamman kerran\npyytämään Efigeniaa vaimokseen hänen isältään Cipseolta. Mutta Cipseo\nvastasi Cimonelle aina, että hän oli jo luvannut Efigenian eräälle\nnuorelle rodolaiselle ylimykselle nimeltä Pasimunda, eikä aikonut\nperuuttaa sanaansa.\n\nKun sitten Efigenian sovittu hääaika tuli ja sulhanen laittoi noutamaan\nmorsianta luokseen, niin sanoi Cimone itselleen: Nyt on aika näyttää,\noi Efigenia, miten suuresti sinua rakastan. Sinun tähtesi on minusta\ntullut ihminen, ja jos sinut saan, niin en epäile, että saavutan\nkunniaa kuin mikä jumala. Ja varmasti minä sinut otan taikkapa kuolen.\n\nJa näin sanottuaan hän pyysi salaisesti avukseen eräitä nuoria\nylimyksiä, jotka olivat hänen ystäviään, ja varusti kaikessa\nhiljaisuudessa laivan hyvään kuntoon meritappelua varten ja lähti\nmerelle odottamaan sitä laivaa, jonka oli määrä viedä Efigeniaa hänen\nsulhaselleen Rodon saarelle.\n\nKun isä oli osoittanut monella muotoa kunnioitustaan Efigenian sulhasen\nystäville, astui neito laivaan, keula käännettiin Rodoa kohti ja\nlähdettiin matkaan.\n\nMutta Cimone, joka ei nukkunut, yllätti matkalaiset laivallaan\nseuraavana aamuna ja huusi purtensa keulasta ankarasti niille, jotka\nolivat Efigenian laivassa: Pysähtykää, laskekaa purjeet alas, tai\nvalmistukaa tulemaan voitetuiksi ja heitetyiksi mereen.\n\nCimonen viholliset olivat jo tuoneet aseita kannelle ja hankkiutuivat\npuolustukseen. Mutta Cimone otti nuo sanat huudettuaan rautaisen\nvaltaushaan ja iski sen rodolaisten laivan perään, vaikka he täyttä\nvauhtia pakoon painoivat, ja kytki heidän laivansa väkivallalla oman\npurtensa keulaan. Ja sitten hän karkasi hirmuisena kuin jalopeura,\nilman yhdenkään toverinsa seuraa, rodolaisten aluksen kannelle, aivan\nkuin pitäen arvottomina heitä kaikkia. Ja koska Amor häntä kannusti,\nsyöksyi hän ihmeellisellä voimalla väkipuukko kädessä keskelle\nvihollisten parvea ja haavoitti heitä milloin oikealle, milloin\nvasemmalle ja kaasi heitä kuin lampaita. Tämän nähdessään nakkasivat\nrodolaiset aseensa maahan ja huusivat melkein yhtä suuta, että he\nantautuvat vangeiksi.\n\nCimone sanoi silloin heille: Nuoret miehet, ei saaliin himo eikä viha\nmikään saanut minua lähtemään Kyprolta ja karkaamaan teidän kimppuunne\nkeskellä merta asekädessä. Minut toi tänne eräs muu haluttava, joka\nminun on ehdottomasti saatava valloitetuksi, ja teidän on varsin\nhelppoa luovuttaa se minulle kaikessa rauhassa. Ja se on Efigenia, jota\nminä rakastan yli kaiken. Kun minä en voinut häntä saada ystävänä ja\nsovussa hänen isältään, niin pakoitti minut Amor riistämään hänet\nteiltä vihamiehenä ja aseilla. Minun aikomukseni on näet olla hänelle\nsama, joksi teidän Pasimundanne piti hänelle tulla. Antakaa hänet\nminulle ja jatkakaa matkaanne Jumalan nimessä.\n\nNuorukaiset, joita paremminkin väkivalta kuin aulius pakoitti,\nluovuttivat itkevän Efigenian Cimonelle. Mutta kun Cimone näki neidon\nitkevän, sanoi hän: Jalo neito, älä ole tuskissasi, minä olen sinun\nCimonesi ja olen pitkäaikaisella rakkaudella ansainnut sinut paljoa\nparemmin kuin Pasimunda saamallaan lupauksella.\n\nSitten palasi Cimone, johdettuaan Efigenian laivaansa ja koskematta\nmihinkään rodolaisten omaisuuteen, toveriensa luokse ja antoi\nrodolaisten jatkaa matkaansa.\n\nNyt oli Cimone maailman tyytyväisin ihminen niin kalliin saaliin\nsaamisesta ja piti velvollisuutenaan lohduttaa jonkun aikaa itkevää\nEfigeniaa, jonka jälkeen hän päätti toveriensa kanssa, että parhainta\non nyt olla heti palaamatta Kyproon. Sentähden käännettiin\nyksimielisesti laivan keula Kretaa kohti, jossa melkein kaikki heistä\nja varsinkin Cimone Efigenian kanssa uskoivat saavansa turvaa vanhojen\nja uusien sukulaisten ja lukuisien tuttujen luona.\n\nMutta onni, joka oli niin suopeasti antanut Cimonen vallata naisen, ei\nollut nytkään vakaa, vaan muutti yhtäkkiä rakastuneen nuorukaisen\nrajattoman ilon murheeksi ja katkeriksi kyyneleiksi.\n\nEi ollut kulunut vielä neljää tuntia siitä, jolloin Cimone erosi\nrodolaisista, kun sen yön tullessa, jota Cimone odotti ihanampana\nkaikista ennen kokemistaan, nousi myöskin hirmuinen ja myrskyinen ilma,\njoka täytti taivaan pilvillä ja meren raivoisilla tuulilla, niin ettei\nyksikään enää tiennyt, mitä tehdä tai kunne mennä, eikä laivalla kukaan\nvoinut pysyä pystyssä täyttämässä velvollisuuksiaan.\n\nKuinka tuskissaan Cimone tästä oli, ei tarvitse kysyä. Hänestä tuntui,\nkuin olisivat jumalat suoneet hänen toteuttaa halunsa ainoastaan sen\nvuoksi, että kuolema olisi hänelle nyt sitä raskaampi, kun hän taas\nennen olisi siitä sangen vähän välittänyt.\n\nHänen kumppaninsa olivat samoin tuskissaan, mutta eniten kaikista\nEfigenia, joka itki ja pelkäsi jokaista aallon jysähdystä. Ja\nitkiessään hän syytteli katkerasti Cimonen rakkautta ja sadatti hänen\nhuimuuttaan, väittäen, ettei tämä hirveä ilma ollut noussut minkään\nmuun vuoksi kuin siksi, etteivät jumalat sallineet miehen, joka vastoin\nheidän neuvoaan koetti ottaa itselleen vaimoa, nauttia tuon uhkapäisen\nhalunsa hedelmistä, vaan että Cimone, nähtyään ensin Efigenian\nkuolevan, oli itsekin surkeasti hukkuva.\n\nNäin ja vieläkin haikeammin valitellen ja tietämättä, mitä tehdä,\najausivat merenkulkijat, kun myrsky joka hetki yhä yltyi, Rodon saaren\nlähistölle. Ja kun he eivät nähneet tai älynneet, mihin he menivät,\nniin eivät he myöskään tunteneet, että maa oli Rodos, vaan ponnistivat\nhenkensä pelastukseksi viimeisetkin voimansa päästäkseen, jos\nmahdollista, maihin.\n\nOnni olikin heille suotuisa ja johdatti heidät pieneen meren lahteen.\nMutta siihen olivat tuokiota ennen heitä saapuneet laivallaan myöskin\nne rodolaiset, jotka Cimone oli vapauteen päästänyt. Nämäkään eivät\nhuomanneet laskeneensa ankkuria Rodon luokse, ennenkuin aamurusko\nsyttyi ja taivas hiukan kirkastui, jolloin he näkivät, että olivat noin\njousenkantaman päässä laivasta, josta olivat eilen eronneet.\n\nSiitä kauhistui Cimone sanomattomasti, ja peljäten sitä, joka sitten\nhänelle tulikin, hän komensi, että oli kaikin mokomin koetettava päästä\ntäältä pois, ajelkoon onni sitten kunne tahansa, sillä pahemmassa\npaikassa kuin tämä eivät he missään olisi.\n\nSieltä koetettiinkin suurilla voiman ponnistuksilla päästä pois, mutta\nturhaan. Kova tuuli nousi vastaan, niin etteivät he voineet päästä\nulapalle pienestä lahdesta, vaan ajausivat päinvastoin, tahtoivat tai\nei, yhä enemmän maihin. Ja kun he sinne saapuivat, tunsivat heidät\nlaivastaan maihin astuneet rodolaiset merimiehet. Joku heistä juoksi\nsilloin heti läheiseen kylään, jonne ylhäiset rodolaiset nuorukaiset jo\nennen olivat lähteneet, ja kertoi, että Cimone ja Efigenia olivat\nsattumalta tulleet laivallaan samaan paikkaan kuin hekin.\n\nTämän kuullessaan ihastuivat rodolaiset ylimykset suuresti, kokosivat\npaljon miehiä kylästä ja kiiruhtivat rannalle. Cimone, joka oli jo\nväkineen noussut maalle, oli päättänyt paeta johonkin läheiseen\nmetsään, mutta nyt otettiin hänet kaikkien kumppaniensa ja Efigenian\nkanssa vangiksi ja vietiin kylään. Ja sieltä kuljetettiin Cimone, kun\nLisimaco (joka oli sinä vuonna rodolaisten ylimpänä järjestyksen\npitäjänä) oli saapunut suuri asejoukko mukana paikalle, kaikkine\ntovereineen vankeuteen, niinkuin Pasimunda, saatuaan näistä\ntapahtumista jo tiedon, oli Rodon senaatilta valitellen anonut.\n\nTällä tavalla menetti onneton ja rakastunut Cimone Efigeniansa, jonka\nvasta äsken oli saavuttanut, hyötymättä hänestä mitään muuta kuin\nparisen suudelmaa. Efigenian ottivat monet rodolaiset ylimysnaiset\nhoitoonsa ja toinnuttelivat häntä sekä äskeisen vangitsemisen\npeljästyksestä että myrskyisen meren tuottamista vaivoista. Ja heidän\nluokseen hän jäi aina sovittuun hääpäiväänsä saakka.\n\nCimone ja hänen toverinsa armahdettiin, koska he olivat eilen\npäästäneet nuoret rodolaiset vapauteen, ja heidät tuomittiin ainoastaan\niäkseen vankeuteen, vaikka Pasimunda koettikin parhaansa mukaan saada\nheidät tuomituiksi kuolemaan. Vankilassa he istuivat sitten murheissaan\neivätkä enää toivoneet koskaan mitään iloja. Mutta Pasimunda kiirehti\nminkä ennätti tulevia häitä.\n\nSilloin onni taas, ikäänkuin katuen hetkellistä väärintekoaan Cimonea\nkohtaan, keksi uuden seikan hänen edukseen.\n\nPasimundalla oli veli, Ormisda nimeltä, tosin ikävuosilta nuorempi\nhäntä, mutta ei kunnossa häntä huonompi. Tämä Ormisda oli jo kauan\nhankitellut ottaa vaimokseen erästä ylhäistä, kaunista kaupungin neittä\nnimeltä Cassandra, jota myöskin Lisimaco tulisesti rakasti. Mutta\nOrmisdan naimakaupat olivat monta kertaa menneet milloin minkin esteen\nvuoksi myttyyn. Kun nyt Pasimunda näki, että hänen täytyy suurilla\njuhlilla viettää häitään, niin arveli hän, että olisi viisainta, jos\nhän saisi samoissa juhlissa myöskin Ormisdan menemään naimisiin, sillä\nniin vältettäisiin uudet juhlat ja kulut. Sen vuoksi Pasimunda ryhtyi\nuudelleen puheisiin Cassandran vanhempien kanssa ja pääsi hyviin\ntuloksiin. Ja hän, hänen veljensä ja Cassandran vanhemmat päättivät\nkeskenään, että samana päivänä, jolloin Pasimunda pitää häitä Efigenian\nkanssa, vietetään myöskin Ormisdan ja Cassandran häät.\n\nTämä tieto oli Lisimacosta hyvin vastenmielinen, sillä hän näki sen\npistävän toivonsa, joka oli, että jollei Ormisda ota Cassandraa, niin\njoutuu neito varmaan hänelle itselleen. Mutta älykkäänä miehenä hän\nsalasi harminsa ja alkoi miettiä keinojakin, millä tavalla voisi estää\nsellaiset aikeet toteutumasta. Eikä hän huomannut muuta neuvoa kuin\nsen, että Cassandra oli ryöstettävä.\n\nTämä näytti hänestä helpolta virkamahdin avulla, joka hänellä oli,\nmutta samalla julkeammalta kuin se olisi ollut, ellei hän olisi ollut\ntuossa virassa. Mutta lopulta, pitkän ajattelun perästä, väistyi\nkunniantunto rakkauden tieltä ja hän päätti ryöstää Cassandran, tuli\nmitä tuli. Ja miettiessään, millaisia tovereita hän tässä yrityksessä\ntarvitsisi ja millä menetelmällä hän sen suorittaisi, johtui hänen\nmieleensä Cimone, jota hän piti tovereineen vankeudessa! Ja hän\najatteli, ettei hän mistään saisi parempaa ja uskollisempaa apulaista\ntässä asiassa kuin Cimone.\n\nSen vuoksi noudatti hän seuraavana yönä Cimonen salaa kammioonsa ja\nalkoi puhua hänelle näin: Cimone, jumalat ovat ihmisille parhaita ja\nanteliaimpia lahjojen jakajia, mutta samalla he tietävät myös koetella\nheidän kuntoaan. Ja niitä, jotka he näkevät lujiksi ja vakaiksi\nkaikissa onnen käänteissä, pitävät he korkeimpain palkintojen arvoisina\nheidän uljuutensa vuoksi. Sinun kunnostasi he tahtoivat varmempaa\nnäytettä kuin olisit voinut antaa kotonasi, isäsi luona, jonka minä\ntiedän mahdottoman rikkaaksi. Kalvavilla rakkauden suruilla tekivät he\nensin sinusta, älyttömästä eläimestä, mikäli olen kuullut, ihmisen;\nsitten he tahtoivat kovilla vastoinkäymisillä ja nyt raskaalla\nvankeudella tietää, muuttuiko luontosi siitä, mitä se oli silloin, kun\nsait tuokion iloita ansaitsemastasi saaliista. Ja jos tosiaan ennallasi\nolet, niin eivät he koskaan tarjonneet sinulle niin suurta iloa kuin\nminkä he nykyhetkellä aikovat sinulle lahjoittaa. Ja että tavalliset\nvoimasi palaisivat ja rohkaisisit mielesi, aion nyt sinulle sen asian\ntodistaa. Pasimunda, joka iloitsee onnettomuudestasi ja koettaa\nkiivaasti saada sinut hengiltä, kiirehtii nyt minkä voi häitään sinun\nEfigeniasi kanssa, valmistautuen nauttimaan saaliista, jonka onni\nsinulle ensin suopeasti antoi ja sitten sinulta nurjasti riisti. Kuinka\ntuskallisesti tämä sinuun koskee, jos rakastat niin suuresti kuin\nluulen, arvaan itsestänikin, sillä minua uhkaa Ormisda, Pasimundan\nveli, tuona samana päivänä samanlaisella vääryydellä, sillä hän aikoo\nviedä minulta Cassandran, jota minä rakastan enemmän kuin mitään muuta.\nJa tällaista kohtalon vääryyttä ja nurjuutta välttääksemme en näe sen\njättäneen meille muuta keinoa kuin henkemme voiman ja oikeat kätemme,\njoihin kalpa kiintyköön avaamaan meille tietä, sinulle neitosi toiseen\nryöstöön, minulle ensimäiseen. Jos siis sinulla on hyvä halu, en tahdo\nsanoa vapauteesi, sillä siitä välität luullakseni ilman rakastettuasi\nsangen vähän, vaan saamaan naisesi uudestaan, niin nyt ovat jumalat\nhänet käsiisi antaneet, jos seuraat minua minun hankkeissani.\n\nNuo sanat palauttivat täydellisesti rohkeuden Cimonen sieluun ja kauan\nvitkailematta hän vastasi: Lisimaco, et löydä innokkaampaa etkä\nuskaliaampaa toveria siihen työhön kuin minä, jos siten saavutan sen,\nmitä nyt minulle lupaat. Käske siis ainoastaan, mitä minun on tehtävä,\nja saat nähdä, että tottelen ihmeellisellä voimalla.\n\nSilloin Lisimaco lausui: Kolmen päivän päästä tästä noudetaan nuoret\nvaimot ensi kertaa miestensä taloon. Silloin on meidän, sinun\nasestettuna kumppaniesi kanssa ja minun eräiden ystävieni seurassa,\njoihin täysin luotan, mentävä illan tullessa sinne ja ryöstettävä\nnaiset vierasten keskeltä laivaan, jonka minä olen salaa antanut\nvarustaa. Ja surmaamme sen, joka vastaamme tohtii asettua.\n\nCimonesta oli neuvo hyvä, ja hän jäi rauhallisena vankeuteen sovittuun\nhetkeen saakka.\n\nHääpäivä tuli sitten, juhlat olivat suuret ja mainiot, ja veljesten\ntalon joka kolkassa vallitsi riemu.\n\nSilloin Lisimaco, joka oli varustautunut kaikin puolin kuntoon, jakoi\nmielestään otollisella hetkellä Cimonen ja hänen toverinsa sekä samoin\nomat ystävänsä, joilla kaikilla oli aseet vaatteiden alla, kolmeen\nosastoon, kun ensin oli tulistanut heitä monilla sanoilla yritykseen.\nNäistä osastoista hän lähetti varovaisesti yhden satamaan, ettei kukaan\nvoisi estää heitä pääsemästä laivaan, sitten kun se oli oleva tarpeen,\nja kahden muun kanssa hän meni Pasimundan talolle. Siellä hän jätti\ntoisen osastoistaan ovelle, ettei heitä voitaisi sulkea sisään ja estää\npaluutietä. Ja viimeisten miesten ja Cimonen kanssa hän alkoi nousta\nportaita.\n\nKun he tulivat saliin, jossa morsiamet istuivat jo monien muiden\nnaisten kanssa järjestyksessä aterialla, niin he karkasivat päin,\npaiskasivat pöydät kumoon, kumpikin heistä otti omansa ja antaen ne\ntoveriensa syliin käskivät viemään ne heti valmiiksi varustettuun\nlaivaan.\n\nMorsiamet alkoivat itkeä ja huutaa, ja samoin muutkin naiset ja\npalkolliset, ja pian kaikui joka paikka pelkkää melskettä ja\nvaikerrusta. Mutta Lisimaco ja Cimone ja heidän toverinsa sivalsivat\nsäilät huotrasta ja kulkivat ilman vähintäkään vastarintaa portaille,\nkaikkien antaessa heille tietä. Mutta kun he laskeusivat alas, juoksi\nPasimunda, joka oli melskeen kuullut, heitä vastaan paksu sauva\nkourassa. Cimone iski häntä silloin niin lujasti, että halkaisi melkein\npuolitiehen hänen päänsä ja kaatoi hänet hengetönnä jalkoihinsa.\n\nOnneton Ormisda juoksi veljensä avuksi, mutta hänkin sai surmansa\nCimonen lyönnistä, ja Lisimacon ja Cimonen kumppanit haavoittivat ja\nlöivät takaisin eräät muut, jotka vielä aikoivat lähestyä.\n\nRyöstäjät saapuivat nyt, jätettyään talon veren ja sekasorron,\nvaikerruksen ja surun valtaan, ilman estettä kiireesti saaliineen\nlaivalle. Ja kun he olivat vieneet naiset laivaan ja itsekin nousseet\nsinne tovereineen, työnsivät he airot veteen ja lähtivät iloisesti\nmatkoihinsa, kun ranta jo oli täynnä asestettuja miehiä, jotka olivat\ntulleet naisia vapauttamaan.\n\nSitten Lisimaco ja Cimone purjehtivat Kretaan, jossa monet ystävät ja\nsukulaiset ottivat heidät ilolla vastaan, ja he menivät naimisiin\nrakastettujensa kanssa, valmistaen suuret juhlat ja nauttien iloisesti\nryöstönsä hedelmistä.\n\nKyprolla ja Kretalla nousi tämän heidän tekonsa vuoksi hälinää ja\nsuuria häiriöitä, joita kesti pitkän aikaa. Mutta viimein rupesivat\nheidän ystävänsä ja sukulaisensa, jotka näillä saarilla asuivat,\nsovittajiksi ja saivat asiat niin hyvin selvitetyksi, että Cimone voi\npalata, jonkun aikaa maanpakoa kärsittyään, iloisesti Efigenian kanssa\nKyproon ja samoin Lisimaco Cassandran kanssa Rodoon.\n\nJa sitten eli kumpikin heistä tyytyväisenä kauan aikaa vaimonsa kanssa\nomalla maallaan.\n\n\n\n\nTOINEN KERTOMUS.\n\n\n      Gostanza rakastaa Martuccio Gomitoa ja kun kuulee, että hän\n      on kuollut, heittäytyy epätoivoissaan yksinään venheesen,\n      jonka tuuli vie Susaan. Hän löytää Martuccion elävänä Tunisissa,\n      näyttäytyy hänelle, ja Martuccio, joka on älykkäillä neuvoillaan\n      saavuttanut kuninkaansa suuren suosion, ottaa Gostanzan\n      vaimokseen ja palaa rikkaana hänen kanssaan Lipariin.\n\nTietäkää nyt, rakastettavat naiset, että lähellä Sisiliaa on pieni\nsaari nimeltä Lipari, ja siellä eli joku aika sitten erittäin kaunis\nnuori neito nimeltä Gostanza, syntyisin sangen kunnioitetusta saaren\nsuvusta. Häneen rakastui eräs saman saaren nuorukainen nimeltä\nMartuccio Gomito, sangen hienotapainen, kohtelias ja ammatissaan\nkykenevä. Ja myöskin neito rakastui nuorukaiseen niin tulisesti, ettei\nhän tuntenut itseään onnelliseksi muulloin kuin nähdessään Martuccion.\nJa koska Martuccio toivoi Gostanzaa vaimokseen, niin lähetti hän\npyytämään häntä hänen isältään, mutta isä vastasi, että Martuccio on\nköyhä ja senvuoksi ei hän tahdo hänelle tytärtään antaa.\n\nMartuccio, vihastuneena siitä, että näki itseään köyhyyden tähden\nsyrjäytettävän, vannoi silloin sukulaisilleen ja tuttavilleen, ettei\nhän palaa Lipariin koskaan, ellei voi sitä tehdä rikkaana miehenä. Ja\nhän lähti saarelta ja alkoi risteillä merirosvoutta harjoittaen\nBarberian rannikoilla, ryöstäen jokaisen, kuka ei jaksanut pitää\npuoliaan häntä vastaan. Siinä olisikin onni ollut hänelle hyvin\nsuosiollinen, jos hän olisi onnenpyyteessään pysynyt kohtuuden rajojen\nsisällä. Mutta kun Martuccio ei tyytynyt siihen, että hän ja hänen\ntoverinsa olivat lyhyessä ajassa tulleet sangen rikkaiksi, vaan kun he\nkoettivat saada määrättömiä rikkauksia, niin kävi niin, että kerran\neräät saraseenilaivat ottivat pitkän vastarinnan jälkeen hänet ja hänen\ntoverinsa vangiksi ja ryöstivät heidät. Suurimman osan heistä\nsaraseenit surmasivat, laiva upotettiin, ja Martuccio itse vietiin\nTunisiin, jossa hänet pantiin vankeuteen ja pidettiin kauan sellaisessa\nsurkeudessa.\n\nLiparille toivat monet, ei vain pari henkilöä, tiedon, että saraseenit\nolivat hukuttaneet kaikki ne, jotka olivat Martuccion kanssa laivassa.\n\nKun Gostanza, joka jo Martuccion lähtiessä oli surrut sanomattomasti,\nnyt kuuli hänen kaikkine tovereineen kuolleen, niin hän itki kauan ja\npäätti viimein, että nyt hän ei enää tahdo elää. Ja koska hänen\nsydämensä ei sietänyt, että hän olisi itse väkivaltaisesti päättänyt\npäivänsä, niin hän mietti jotakin uutta tapaa, joka riistäisi häneltä\npakosta hengen. Ja eräänä yönä hän astui salaa ulos isänsä talosta ja\nsaavuttuaan satamaan löysi siellä sattumalta, jonkun matkan päässä\nmuista laivoista, pienen kalastaja-venheen, jossa oli vielä masto,\npurjeet ja airot paikoillaan, sillä sen omistajat olivat vasta äsken\nlähteneet siitä maihin. Gostanza astui nopeasti venheesen ja\nsoudettuaan vähän matkaa merelle päin (sillä hän ymmärsi hiukan\nmerimiehenkin ammattia niinkuin yleensä kaikki sen saaren naiset) nosti\npurjeen ja heitti pois airot ja peräsimen ja antautui aivan tuulen\najeltavaksi, ajatellen, että tuuli joko kaataa lastittoman ja\nohjattoman aluksen taikka heittää sen sirpaleiksi johonkin kariin,\njolloin hän ei voisi, vaikka tahtoisikin, pelastua kuolemasta, vaan\nhukkuisi pakostakin. Ja peittäen päänsä vaippaan hän asettui itkien\nvenheen pohjalle.\n\nMutta aivan toisinpa kävikin kuin hän luuli. Sillä tuuli, joka leyhyi,\noli pohjoinen ja sangen lievä, meri melkein laineeton ja venhe suoraan\nkulkeva, ja niinpä neito sitä yötä seuraavana päivänä, jolloin oli\nastunut venheesen, joutui iltasella vesperin aikaan noin sadan miglion\npäähän Tunisista, rannikolle lähelle Susan kaupunkia.\n\nGostanza ei tiennyt, oliko hän maalla vai merellä, sillä hän ei ollut\nkoko matkalla kohottanut päätään venheen pohjasta eikä aikonutkaan\nkohottaa. Mutta sattumalta oli, kun venhe karahti rantaan, siellä köyhä\nkalamuija, joka nosteli miesten verkkoja auringon paisteesta, ja kun\nhän huomasi venheen, ihmetteli hän, minkätähden sen oli annettu ajautua\nrantaan täysissä purjeissa. Ja arvellen, että ehkä kalastajat ovat\nsiihen nukahtaneet, hän meni venhettä katsomaan, mutta ei nähnyt siinä\nmuita kuin nuoren tytön, joka oli sikeään uneen vaipunut. Muija huusi\nhänelle silloin monta kertaa, ja kun sai hänet viimein hereille ja\ntunsi hänet vaatteiden kuosista kristityksi, kysyi häneltä\nitaliankielellä, kuinka hän oli joutunut tänne näin yksinään venheellä.\n\nNeito, kuullessaan puhuttavan äidinkieltään, peljästyi, että kunpa ei\nvaan toinen tuuli liene ajanut häntä takaisin Liparille. Ja hän nousi\nkiireesti ylös ja katsoi ympärilleen, mutta kun ei tuntenut seutua ja\nkun näki kuitenkin maalla olevansa, niin hän kysyi kunnon vaimolta,\nmissä hän oli.\n\nSiihen kunnon vanhus vastasi: Tyttöseni, sinä olet lähellä Susaa\nBarberiassa.\n\nKun tyttö tämän kuuli, niin hän tuskaili, ettei Jumala ollut antanut\nhänen kuolla, ja peljäten häväistystä ja tietämättä, mitä nyt tehdä,\nhän asettui maahan venheen viereen ja alkoi itkeä.\n\nKun kunnon vanhus tämän näki, heräsi hänessä sääli ja hän pyyteli\nneitoa, kunnes sai viedä hänet majaansa, ja houkutteli siellä häntä\nniin kauan, että Gostanza kertoi, miten hän oli tänne joutunut.\n\nKertomuksesta huomasi kunnon nainen, ettei vieras ollut syönyt pitkään\naikaan, ja nyt hän toi hieman kovaa leipäänsä, jonkun kalan sekä vettä\nja pyyteli Gostanzaa, kunnes tämä viimein maistoi vähän ruokaa. Sen\njälkeen kysyi Gostanza vanhukselta, kuka hän oli, koska hän puhui niin\nhyvin italiaa, johon vanhus vastasi olevansa Trapanista kotoisin ja\nnimeltänsä Carapresa sekä palvelevansa täällä eräitä kristityitä\nkalastajia.\n\nKuullessaan nimen Carapresa, joka merkitsee hyvää löytöä, tuntui se\nneidosta keskellä suurinta suruakin ikäänkuin hyvältä enteeltä, vaikkei\nhän tiennytkään, mitä syytä hänellä siihen oli; ja hän alkoi toivoa\njotain, voimatta tietää, mitä toivoi, ja kuoleman-halu rupesi\nvähenemään. Ja ilmaisematta, kuka hän oli ja mistä, hän rukoili\nsydämensä pohjasta, että kunnon nainen armahtaisi Jumalan nimessä\nhäntä, nuorta onnetonta, ja antaisi hänelle jonkun hyvän neuvon, että\nhän pelastuisi väkivallasta ja häpeästä.\n\nCarapresa, kunnon naisen tavoin, jätti tämän kuultuaan hänet majaansa,\nja koottuaan nopeasti verkot hän palasi takaisin ja kietoi Gostanzan\nhuolellisesti omaan vaippaansa ja lähti hänen kanssaan Susaan. Ja sinne\nsaavuttaessa hän sanoi: Gostanza, minä vien sinut erään oivallisen\nsaraseenilaisvaimon luokse, jota minä usein auttelen minkä missäkin\ntehtävissä. Hän on iäkäs, armelias nainen, ja minä puhun hänelle\npuolestasi parhaani mukaan, ja on varma, että hän ottaa sinut\nmielellään luokseen ja kohtelee sinua kuin omaa tytärtään. Ja sinä\ntaas, koettele hänen luonaan palvella häntä kaikin tavoin, niin että\nsaavutat hänen suosionsa, kunnes Jumala kovan onnesi kääntää. Ja vanhus\nteki niinkuin sanoi.\n\nKun saraseenilaisnainen, joka oli jo vanha, kuuli Carapresan\nkertomuksen, katseli hän ensin Gostanzaa kasvoihin ja rupesi sitten\nitkemään ja syleili neitoa ja suuteli häntä otsalle. Ja sitten otti hän\nGostanzaa kädestä ja vei hänet kotiinsa, jossa hän asui eräiden toisten\nnaisten kanssa, ilman miestä, tehden kaikenlaisia käsitöitä, esineitä\nsilkistä, palmunlehdistä ja nahkasta.\n\nNäiltä naisilta tyttö oppi muutamassa päivässä tekemään joitakin töitä,\nja alkoi työskennellä yhdessä heidän kanssaan. Ja saraseenilaisvaimo ja\nne toiset naiset ihastuivat ja rakastuivat häneen niin, että oli ihme,\nja lyhyessä ajassa hän oppi heidän kielensäkin, kun he häntä neuvoivat.\n\nKun nyt neitonen oleskeli näin Susassa, ja kotona jo itkettiin häntä\nikipäiviksi kadonneena ja kuolleena, niin tapahtui, että Tunisin\nsilloista kuningasta vastaan, jonka nimi oli Mariabdela, marssi\nvaltavan määrän väkeä koottuaan eräs korkeasukuinen ja mahtava\nnuorukainen, joka asui Granadassa, sanoen, että Tunisin kuningaskunta\non hänen, ja aikoen karkoittaa Tunisin kuninkaan pois hänen\nvaltakunnastaan.\n\nTämä tieto tuli vankilaan Martuccio Gomiton korviin, joka osasi sangen\nhyvin saraseenien kieltä, ja kun hän sai kuulla, että Tunisin kuningas\nvarustautui kiivaasti puolustukseen, niin sanoi hän eräälle niistä,\njotka häntä ja hänen toverejaan vartioivat: Jos minä pääsisin kuninkaan\npuheille, niin uskon varmaan, että voisin antaa hänelle neuvon, jonka\navulla hän suoriutuisi sodasta voittajana.\n\nVartia ilmoitti nämä sanat esimiehelleen, joka taas kohta vei ne\nkuninkaalle. Kuningas käski sentähden tuomaan Martuccion luokseen, ja\nkun hän kysyi vangilta, mikä hänen neuvonsa on, niin Martuccio vastasi:\nArmollinen herra, mikäli olen ennen, kun liikuin täällä teikäläisten\nseuduilla, tarkannut tapaa, jota te noudatatte taisteluissanne, niin\nluulen huomanneeni, että te täällä ratkaisette ottelut enemmän\njousimiesten voimalla kuin muiden. Jos nyt siis keksittäisiin keino,\nmillä saataisiin vihollistenne jousimieheltä nuolet loppumaan kesken ja\nteillä taas olisi niitä yltäkyllin, niin arvelen, että teidän\nsotajoukkonne voittaisi.\n\nKuningas vastasi hänelle: Aivan niin, jos sen tuuman voisi toteuttaa,\nniin uskoisin voittavani.\n\nMartuccio sanoi: Herrani, jos tahdotte, niin sen voi helposti\ntoteuttaa, ja kuulkaa millä tavalla. Teidän tulee teettää\njousimiestenne kaariin paljon ohuemmat jänteet kuin ne ovat, joita\ntavallisesti käytetään, ja sitten valmistuttaa nuolia, joiden\nuurteisiin eivät sovellu mitkään muut kuin tällaiset hienot jänteet. Ja\ntämä on tehtävä niin salaisesti, ettei vihollisenne saa siitä\nvihiäkään, muuten se keksisi puolestaan jonkun varokeinon. Ja syy,\njonka vuoksi minä tätä ehdotan, on tällainen. Kun teidän vihollistenne\njousimiehet ovat ampuneet loppuun nuolensa ja samoin teidän väkenne,\nniin täytyy, sen tiedätte, teidän vihollistenne alkaa koota taistelussa\nniitä nuolia, joita teidän miehenne ovat ampuneet, ja teidän miestenne\nheidän nuoliaan. Mutta viholliset eivät voikaan käyttää teidän\nampumianne nuolia, kapeiden uurteiden tähden, joihin jänteet eivät\nmahdu. Sitävastoin te voitte ampua vihollista sen omilla nuolilla,\nkoska hieno jänne ottaa oivallisesti vastaan nuolen, jossa on leveä\nuurre. Ja näin on teidän miehillänne nuolia kyllin, kun taas vastustaja\nkärsii niiden puutetta.\n\nKuningasta, joka oli viisas mies, miellytti Martuccion neuvo ja kun hän\nnoudatti sitä tarkalleen, niin selvisi hän voittajana sodasta. Mutta\nMartuccio pääsi siten kuninkaan erinomaiseen suosioon ja sai palkaksi\ntietysti korkeita arvoja ja rikkauksia.\n\nTästä levisi maine kautta maan, ja myöskin Gostanzan korviin tuli, että\nMartuccio Gomito vielä eli, vaikka hän oli luullut häntä kauan sitten\nkuolleeksi. Ja silloin rakkaus, joka oli jo alkanut neidon sydämessä\njäähtyä, leimahti uudestaan liekkiin ja herätti entistä kiivaampana\nkuolleen toivonkin. Senvuoksi ilmaisi hän hyvälle emännälleen, jonka\nluona oleskeli, vaiheensa kokonaan ja sanoi tahtovansa lähteä Tunisiin,\ntyydyttääkseen silmiään sen näkemisellä, jota haluamaan korvat olivat\nne kuulemillaan uutisilla saaneet.\n\nKunnon nainen kiitti hänen aikomustaan suuresti ja astui, niinkuin\nolisi ollut hänen oma äitinsä, venheesen ja lähti neidon kanssa\nTunisiin, jossa eräs hänen naissukulaisensa otti hänet ja Gostanzan\nkunnioittavasti vastaan. Ja kun Carapresa oli otettu mukaan, niin\nlähetti saraseenilaisnainen hänet kuulustelemaan kaikkia tietoja, mitä\nhän Martucciosta voisi saada. Ja koska Carapresa palatessaan toi\nsellaiset sanomat, että Martuccio oli tosiaan elossa ja ylhäisessä\nasemassa, niin halusi ylevä nainen olla itse se henkilö, joka ilmoittaa\nMartucciolle, että hänen Gostanzansa oli tullut tänne hänen luokseen.\nJa eräänä päivänä hän lähti sinne, jossa Martuccio oli ja sanoi:\nMartuccio, minun talossani on eräs palvelijoistasi, joka tuli Liparista\nja tahtoisi täällä puhella salaa sinun kanssasi; ja kun hän ei\ntahtonut, että uskoisin asiaa kellekään syrjäiselle, niin tulin itse\ntätä sinulle ilmoittamaan.\n\nMartuccio kiitti ja lähti naisen mukana hänen taloonsa.\n\nKun Gostanza näki Martuccion, niin oli hän melkein kuolla ilosta, ja\nvoimatta itseään hillitä hän juoksi kiireesti syli auki Martuccion\nkaulaan ja syleili häntä. Ja muistaen samalla entiset onnettomuudet ja\nnykyhetken ilon rupesi hän, voimatta virkkaa sanaakaan, liikutettuna\nitkemään.\n\nNeidon nähdessään Martuccio seisoi hämmästyneenä hyvän aikaa paikallaan\nja sanoi sitten huokaisten: Oi kallis Gostanza, elätkö vielä? Kauan on\nsiitä, jolloin kuulin, että sinä olit kadonnut, eikä meidän puolessa\nole tiedetty sinusta sitten mitään.\n\nJa sen sanottuaan hän itki, syleili ja suuteli hellästi rakastettuaan.\n\nGostanza kertoi sitten hänelle kaikki vaiheensa ja miten\nkunnioittavasti ylevä nainen, jonka luona hän oli asunut, oli häntä\ntäällä kohdellut.\n\nPuheltuaan kauan Gostanzan kanssa erosi sitten Martuccio hänestä ja\nlähti herransa ja kuninkaansa luo, jolle hän kertoi kaikki, omansa ja\nneidon asian, lisäten lopuksi, että hän, kuninkaan luvalla, aikoi ottaa\nGostanzan vaimokseen meidän lakiemme mukaan.\n\nKuningas ihmetteli suuresti näitä asioita, ja kun hän kuuli myöskin\nGostanzalta, jonka hän oli noudattanut puheilleen, että asia oli siten\nkuin Martuccio oli kertonut, niin hän sanoi: Sinä olet tosiaankin\nansainnut hänet mieheksesi.\n\nSitten käski hän tuomaan kalliita ja hienoja lahjoja ja antoi niistä\nosan Gostanzalle ja osan Martucciolle sekä samalla luvan, että he\nsaavat keskenään päättää, millaiseksi he kumpikin tahtovat\ntulevaisuutensa.\n\nMartuccio osoitti nyt suurta kunnioitustaan ylevälle naiselle, jonka\nluona Gostanza oli asunut, ja kiittäen häntä kaikesta, mitä hän\nGostanzan hyväksi oli tehnyt, antoi hänelle hänen jalomielisyytensä\nveroiset lahjat, sekä toivottaen hänelle Jumalan siunausta erosi\nhänestä, Gostanzan vuodattaessa viljavia kyyneleitä. Sitten astuivat he\nkuninkaan luvalla laivaan, ja ottaen mukaansa Carapresan, purjehtivat\nonnellisella tuulella Lipariin, jossa heidän paluustaan nousi niin\nsuuri ilo, ettei kuvata taida.\n\nSiellä nai Martuccio Gostanzan, piti suuret ja kauniit häät, ja kauan\nhe sitten nauttivat keskenään levossa ja rauhassa rakkaudestaan.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS KERTOMUS.\n\n\n      Nastagio degli Onesti rakastaa erästä Traversarien sukuun\n      kuuluvaa naista ja kuluttaa kaiken omaisuutensa saamatta\n      vastarakkautta. Hän lähtee sukulaisten ja ystäväin pyynnöstä\n      Chiassiin, jossa näkee erään ritarin pyydystelevän nuorta\n      tyttöä ja tappavan hänet sekä koirien hänet syövän. Nastagio\n      kutsuu sukulaisensa ja rakastettunsa luokseen päivällisille,\n      jolloin neito näkee, miten tuo toinen tyttö surmataan. Ja\n      peljäten itse joutuvansa samanlaisen kohtalon uhriksi hän\n      ottaa Nastagion miehekseen.\n\nRavennassa, ikivanhassa Romagnan kaupungissa eli muinoin sangen\nylhäisiä ja jaloja miehiä ja niiden joukossa eräs nuorukainen nimeltä\nNastagio degli Onesti, joka oli isänsä ja erään sedän kuollessa saanut\nmahdottoman suuret rikkaudet. Hänen kävi niinkuin nuorten miesten\ntavallisesti käy: hän, jolla ei ollut vaimoa, rakastui, ritari Paolo\nTraversarin tyttäreen. Tämä oli paljon hienompaa sukua kuin hän itse,\nmutta tavoillaan ja töillään toivoi Nastagio voivansa voittaa hänen\nrakkautensa. Hänen tekonsa olivatkin suurenmoisia, kauniita ja\nkiitettäviä, mutta niistäpä ei koitunutkaan mitään hyötyä, päinvastoin\nne näyttivät häntä vahingoittavan, niin tyly, kova ja karsas oli\nhänelle tuo rakastettu tyttö, joka lienee tullut harvinaisesta\nkauneudestaan ja hienosta suvustaan niin ylpeäksi ja halveksivaksi,\nettei Nastagio itse eikä mikään, mistä tuo ylimys piti, ollut hänestä\nmieleen.\n\nTämä oli Nastagiosta niin raskasta sietää, että hän monta kertaa,\nvaikeroituaan ankarissa tuskissa, aikoi lopettaa itsensä. Mutta sitten\nhän taas malttoi mielensä ja päätti sydämessään, että hän joko jättää\nnaisen tai rupeaa, jos voi, häntä vihaamaan niinkuin neitokin\nrakastavaa miestä vihasi. Mutta turhaan hän sellaisia päätöksiä teki,\nsillä kuta enemmän hänen toivonsa raukesi, sitä enemmän tuntui hänestä\nhänen rakkautensa lisääntyvän.\n\nKun nyt nuorukainen rakasti ja tuhlasi perintöään taukoamatta kuin\nennenkin, näytti eräistä hänen ystävistään ja sukulaisistaan siltä,\nettä hän tuhoaa tällä tavalla pian sekä itsensä että omaisuutensa. Ja\nsiksi he monta kertaa pyysivät ja neuvoivat häntä lähtemään pois\nRavennasta ja matkustamaan joksikin aikaa jonnekin muualle; sillä niin\nmenetellen hän taltuttaisi rakkauttaan ja vähentäisi menojaan.\n\nTätä neuvoa Nastagio monta kertaa vain ivaili, mutta viimein, kun he\nyhä häntä kehoittivat, ei hän voinut kieltääkään, vaan sanoi, että hän\nsen tekee. Ja hän antoi ryhtyä suurenmoisiin matkavarustuksiin,\nikäänkuin olisi aikonut matkustaa Ranskaan, Espanjaan tai jonnekin\nmuulle kaukaiselle seudulle, nousi ratsaille ja lähti lukuisain\nystäviensä saattamana Ravennasta. Ja siten hän tuli paikkaan, joka on\nnoin kolmen miglion päässä Ravennasta ja nimeltään Chiassi. Silloin hän\ntuotatti telttoja ja majoja ja sanoi niille, jotka olivat häntä\nsaattaneet, että tänne hän nyt tahtoo jäädä ja he saavat palata\nRavennaan.\n\nSinne leiriin asettuen alkoi Nastagio sitten viettää vielä loistavampaa\nja komeampaa elämää kuin ennen, kutsuen milloin ketäkin vieraikseen\npäivällisille tai illallisille niinkuin hänellä oli tapana.\n\nSilloin sattui, että hän kerran toukokuun tullessa, kun ilma oli ylen\nkaunis, vaipui ajattelemaan julmaa ihailtuaan ja käski kaiken joukkonsa\njättää hänet yksin, ja voidakseen antaa ajatustensa kulkea mielensä\nmukaan lähti harhailemaan minne jalka vei ja joutui sillä tavoin\najatuksissaan erääsen piiniametsään.\n\nPäivän viides hetki oli jo melkein mennyt, ja Nastagio kulkenut\nhyvinkin puolen miglioa metsän sisään, muistamatta ruokaa tai muuta,\nkun hän yhtäkkiä oli kuulevinaan kiivasta itkua ja kovaa naisen\nvaikeroimista. Silloin hän, heräten suloisista ajatuksistaan, kohotti\npäätään nähdäkseen, mikä se oli, ja hämmästyi suuresti, kun huomasi\nolevansa piiniametsässä. Ja sitäpaitsi näki hän eteenpäin katsellessaan\nmelkoisen tiheästä metsiköstä ja orjantappurapensaista juoksevan\nhurmaavan kauniin ja alastoman neidon sitä paikkaa kohti, jossa hän\nseisoi, hiukset hajallaan ja iho oksain ja okaiden repimänä, itkien ja\nhuutaen surkeasti armoa. Ja vielä näki hän tytön kintereillä kaksi\njulman isoa ja vihaista verikoiraa, jotka ajoivat häntä raivoissaan\ntakaa ja purivat häntä niin usein kuin kiinni saivat. Ja tytön jälkeen\nnäki hän laukkovan paikalle mustan ratsun seljässä mustaverisen\nritarin, kasvot hurjina vihasta, miekka kädessä ja huutaen kauhein ja\nherjaavin sanoin kuoleman-uhkauksia neidolle.\n\nTätä Nastagio samalla kertaa sekä kummastui että peljästyi, ja viimein\nhänet valtasi onnetonta naista kohtaan sääli, josta syntyi halu\npelastaa, jos suinkin voisi, hänet moisesta kidutuksesta ja kuolemasta.\nMutta kun hänellä ei ollut mukana mitään asetta, juoksi hän tempaamaan\npuunoksaa kepiksi ja aikoi hyökätä koiria ja ritaria vastaan.\n\nMutta ritari, joka huomasi tämän, huusi hänelle kaukaa: Nastagio, älä\nsekaannu asiaan, anna koirien ja minun kohdella tätä kelvotonta naista\nhänen ansionsa mukaan! Ja kun hän sen sanoi, niin koirat pysäyttivät\ntytön iskien hänen kupeisiinsa, ja ritari ehti paikalle ja laskeusi\nalas ratsunsa seljästä.\n\nNastagio meni hänen luokseen ja sanoi: En tiedä, kuka sinä olet, joka\nminut näin tunnet. Mutta sen minä sanon sinulle, että surkean\nraukkamaista on asestetun soturin ahdistaa alastonta naista tappaakseen\nja usuttaa koirat hänen kimppuunsa, niinkuin hän olisi mikä metsänpeto.\nSiksi minä totisesti varjelen häntä minkä suinkin voin!\n\nRitari vastasi siihen: Nastagio, minä olin muinoin samasta kaupungista\nkuin sinäkin, ja sinä olit vielä pieni poika, kun minä, nimeltäni\nmesser Guido degli Anastagi, olin rakastunut tähän naiseen vielä\ntuimemmin kuin sinä nyt voit olla tuohon neitoon Traversarien suvusta.\nJa hänen ylpeytensä ja julmuutensa tähden kasvoi onnettomuuteni niin\nsuureksi, että minä kerran tällä samalla miekalla, jonka nyt näet\nkädessäni, epätoivoissani tapoin itseni ja jouduin iankaikkiseen\nkadotukseen. Ei kulunut pitkää aikaa, kun sitten tämäkin nainen, joka\niloitsi sanomattomasti kuolemastani, kuoli. Ja julmuutensa synnin\ntähden ja siksi, että hän oli tuskistani vain riemuinnut, kirottiin\nhänetkin helvetin rangaistukseen, jossa hän nyt on, sillä hän ei\nsyntiään katunut, koska ei luullut siinä asiassa rikkoneensa, vaan\nsiitä ylpeilikin. Ja kohta, kun hän astui alas vaivan paikkaan,\ntuomittiin minut ja hänet sellaiseen rangaistukseen, että hänen on\npaettava edestäni, ja minun, joka häntä niin suuresti rakastin, täytyy\najaa häntä takaa kuin verivihollista, eikä kuten rakastaja seuraa\nlemmittyään. Ja jok'ainoa kerta, kun saan hänet kiinni, tapan hänet\ntällä samalla miekalla, jolla surmasin itseni, viillän auki hänen\nkupeensa ja riistän hänen ruumiistaan tuon kovan ja kylmän sydämen,\njohon eivät rakkaus eikä sääli voineet päästä, sekä muut sisälmykset,\nniinkuin kohta näet, ja heitän ne ruuaksi näille koirilleni. Mutta\nkauan ei kestä, kun hän jo, niinkuin Jumalan vanhurskaus ja kaikkivalta\nvaatii, kavahtaa jälleen ylös, niinkuin ei olisikaan kuollut, ja alkaa\nuudestaan tuskallisen pakonsa, ja minä koirineni ajan taas häntä takaa.\nJa joka perjantai tähän aikaan saavutan hänet ja raatelen häntä tässä\nniinkuin kohta näet. Äläkä luule, että me lepäämme muinakaan päivinä;\nsilloin tavoitan hänet toisilla paikoilla, joilla hän oli minulle julma\najatuksissa tai teoissa. Näin on, niinkuin huomaat, rakastajasta tullut\nvihollinen, ja minun täytyy ajaa häntä tällä tavoin takaa niin monta\nvuotta kuin hän kuukausia kohteli minua julmasti. Anna siis minun\ntäyttää jumalallinen tuomio äläkä koeta vastustaa sitä, jota et\nkuitenkaan vastustamaan pysty!\n\nNastagio kauhistui tätä kuullessaan niin, että joka karva hänen\npäässään nousi pystyyn, ja hän väistyi syrjään. Ja katsellen onnetonta\nnais-raukkaa hän odotti peloissaan, mitä ritari tälle tekisi.\n\nSanat lausuttuaan ritari syöksyikin, kuin raivostunut koira, miekka\nkädessä neidon kimppuun, joka polvillaan maassa ja koirien siinä\nlujasti pitämänä huusi häneltä armoa. Mutta ritari sysäsi koko\nvoimallaan miekkansa keskelle hänen rintaansa, niin että kärki tunkihe\nselästä läpi.\n\nTämän sysäyksen saatuaan neito suistui heti suulleen maahan, yhä\nitkien ja vaikeroiden. Mutta ritari otti puukkonsa, halkaisi hänen\nsydänalansa ja raastoi esiin sydämen ja muut sisälmykset ja heitti ne\nverikoirilleen, jotka ahmivat ne heti nälkäiseen kitaansa. Kauan ei\nsitten kestänyt, ennenkuin tyttö kavahti taas jaloilleen, ikäänkuin ei\nkerrotusta olisi mitään tapahtunut, ja alkoi paeta merta kohti,\nkintereillään koirat, jotka raatelivat häntä koko ajan. Ja ritari\nhyppäsi hevosen selkään ja tarttuen jälleen miekkaansa alkoi ajaa häntä\ntakaa ja tuossa tuokiossa he häipyivät niin, ettei Nastagio enää voinut\nheitä eroittaa.\n\nTämän nähtyään seisoi Nastagio pitkän aikaa paikallaan säälin ja kauhun\nvallassa. Mutta sitten hänen päähänsä pälkähti, että tästä seikasta\nvoisi olla hänelle suurta hyötyä, koska se uudistui joka perjantai.\n\nHän pani siis tarkasti mieleensä sen paikan ja palasi väkensä luo, ja\nkun sitten näki ajan soveliaaksi, lähetti hakemaan useita sukulaisiaan\nja ystäviään Chiassiin ja sanoi heille: Te olette jo kauan aikaa\nvaatineet minua lakkaamaan rakastamasta tuota vihollistani ja\nlopettamaan tuhlaamiseni, ja minä olen valmis tekemään sen, jos ensin\nhankitte minulle erään suosionosoituksen. Se on sellainen, että\ntulevana perjantaina toimitatte messer Paolo Traversarin ja hänen\nvaimonsa ja tyttärensä sekä kaikki hänen naissukulaisensa ja muitakin\nnaisia, ketä haluatte, tänne luokseni päivälliselle. Sitten kyllä\nnäette, minkätähden tätä tahdon.\n\nTuo oli Nastagion ystävistä varsin helppo tehtävä; ja Ravennaan\npalattuaan he kutsuivat ajan tullen päivälliselle kaikki ne, joita\nNastagio oli pyytänyt, ja vaikka Nastagion rakastamaa neitoa oli\nvaikeaa saada sinne lähtemään, niin viimein hän kuitenkin lähti toisten\nnaisten kanssa.\n\nNastagio varusti komean aterian ja katatti pöydät piiniain alle juuri\nsen paikan ympärille, jossa oli nähnyt kidutettavan tuota julmaa\ntyttöä. Ja määräyttäessään herroille ja naisille kullekin heidän\npaikkansa, hän sovitti niin, että hänen rakastamansa neito asetettiin\nistumaan juuri vastapäätä sitä kenttää, jossa kohtaus oli tapahtuva.\n\nKun sitten jo viimeinen ruokalaji oli kannettu pöytään, niin kajahti\nahdistetun tytön epätoivoinen huuto kaikkien korviin.\n\nTätä hämmästyi jokainen suuresti ja kysyi toisilta, mikä se oli, mutta\nkukaan ei sitä tiennyt. Ja kaikki nousivat ylös ja katselivat, mitä se\nmahtoi olla, ja silloin he näkivät onnettoman tytön ja ritarin ja\nkoirat, eikä kauan kestänyt, niin ne olivat juhlavieraiden keskellä.\nAlettiin kovasti meluta sekä koirille että ritarille, ja monet\njuoksivat jo auttamaankin tyttöä. Mutta silloin ritari puhui heille\nsamaa kuin Nastagiollekin ja sai siten heidät väistymään takaisin, jopa\nsuurimman pelon ja hämmästyksen valtaan.\n\nSitten ritari teki tytölle samoin kuin viime kerrallakin oli tehnyt, ja\nsilloin kaikki naiset, mitä siellä oli (joista sangen monet olivat\nonnettoman tytön tai ritarin sukuakin ja muistivat hyvin nuorukaisen\nrakkauden ja kuoleman) itkivät ja parkuivat aivan kuin olisivat nähneet\nheitä itseään näin kohdeltavan. Ja kun tapahtuma päättyi ja neito ja\nritari poistuivat, niin syntyi siitä niiden kesken, jotka sen olivat\nnähneet, monenmoisia keskusteluja. Mutta kaikkein kauhistunein oli\nNastagion julma lemmityinen, joka oli nähnyt ja kuullut kaikki\ntarkalleen, ja tunsi nyt, että tämä koski häntä enemmän kuin ketään\nmuuta läsnäolijoista. Ja muistaessaan, miten kovasydäminen hän oli aina\nollut Nastagiota kohtaan, hän oli jo näkevinään itsensä pakenemassa\njulmistuneen rakastajan edessä koirat kintereillä.\n\nJa niin suuri oli hänessä tästä herännyt kauhu, että hän, tällaista\nkohtaloa välttääkseen, muutti vihansa rakkaudeksi ja lähetti\nensimäisessä sopivassa tilaisuudessa (joka tuli jo samana iltana) salaa\nNastagion luo uskotun palvelijattarensa, joka pyysi hänen puolestaan,\nettä ylimys suvaitsisi tulla hänen luokseen, sillä hän oli valmis\ntäyttämään kaikki, mitä Nastagio toivoi.\n\nNyt lähetti Nastagio vastauksen, että hän oli tästä sangen hyvillään,\nmutta että hän, jos se neitoa miellytti, halusi saada ilonsa ainoastaan\nmuistaen neidon kunniaa ja tahtoi siis ottaa hänet vaimokseen.\n\nNeito, joka tiesi, että riippui ainoastaan hänestä itsestään, ettei hän\njo paraikaa ollut Nastagion puoliso, lähetti vastauksen, että hän on\nsiihen suostuvainen.\n\nJa ruveten itse puhemiehekseen hän ilmoitti isälleen ja äidilleen, että\nhän halusi nyt tulla Nastagion puolisoksi. Siitä vanhemmat ihastuivat\nsuuresti, ja jo tulevana pyhänä Nastagio nai hänet ja vietettiin häät.\nJa kauan eli sitten Nastagio onnellisena puolisonsa kanssa. Eikä tämä\npelko ollut syynä pelkästään tähän hyvään, sillä kaikki muutkin\nRavennan naiset säikähtivät silloin niin suuresti, että he sen jälkeen\ntulivat paljon taipuvaisemmiksi miesten tuumiin kuin olivat sitä ennen\nolleet.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS KERTOMUS.\n\n\n      Federigo degli Alberighi rakastaa saamatta vastarakkautta ja\n      hävittää, kohteliaisuuksiin tuhlaten, omaisuutensa niin, että\n      hänelle jää ainoastaan yksi haukka. Sen antaa hän, koska\n      hänellä ei ole muuta, rakastetulleen ruuaksi, kun tämä tulee\n      hänen kotiinsa. Ja kun nainen sen kuulee, muuttaa hän mieltään,\n      ottaa Frederigon miehekseen ja tekee hänet rikkaaksi.\n\nTeidän tulee tietää, että meidän kaupungissamme oli ja on ehkä vielä\nmeidänkin päivinämme sangen kunnioitettu ja arvossa pidetty herra\nnimeltä Coppo di Borghese Domenichi, joka on ansainnut paremminkin\ntavoillaan ja kunnollaan kuin verensä jaloudella ikuisen ja kirkkaan\nmaineen. Hän huvitteli usein, kun hän oli jo iäkäs, puhelemalla\nnaapuriensa ja muiden kanssa menneistä asioista, ja tämän osasi hän\ntehdä paremmin ja sopivammassa järjestyksessä ja seikat selvemmin\nmuistaen sekä kaunosanaisemmin kuin kukaan muu.\n\nHänellä oli tapana kertoa muiden kauniiden tarinain muassa, että\nFirenzessä oli ennen nuorukainen nimeltä Federigo, messer Filippo\nAlberighin poika, jota pidettiin asetaitonsa ja hienojen tapainsa\ntähden suuremmassa arvossa kuin ketään muuta aatelisnuorukaista koko\nToscanassa. Tämä rakastui, niinkuin enimpäin aatelismiesten käy,\naateliseen naiseen nimeltä monna Giovanna, jota aikoinaan pidettiin\nmelkein kauneimpana ja suloisimpana naisena, mitä Firenzessä oli. Ja\nvoidakseen saavuttaa hänen rakkautensa Federigo pani toimeen\naseleikkejä, turnajaisia ja juhlia ja jakeli lahjoja ja tuhlasi\nomaisuuttaan hillittömästi. Mutta nainen, joka ei ollut vähemmän\nkunniallinen kuin kaunis, ei välittänyt lainkaan siitä, mitä hänen\ntähtensä tehtiin, eikä hänestä, joka näitä teki.\n\nKun nyt Federigo tuhlasi yli voimiensa eikä saavuttanut sillä mitään,\nniin rikkaudet hupenivat tyhjiin, niinkuin helposti tapahtuu, ja hän\ntuli niin köyhäksi, ettei hänelle jäänyt muuta kuin yksi pikku tila,\njonka tuloilla hän vaivoin eli, sekä sitäpaitsi yksi haukka, joka oli\nkaikkein parhaita maailmassa. Sentähden ei hän, vaikka hän oli\nrakastuneempi kuin koskaan ennen, arvellut voivansa jäädä enää\nkaupunkilaiseksi, kuten olisi halunnut, vaan meni oleksimaan Campiin,\nmissä tuo hänen pieni tilansa oli. Ja siellä hän kantoi köyhyyttään\nkärsivällisesti ja niin hyvin kuin voi, linnustellen ja pyytämättä\nkeneltäkään mitään.\n\nMutta nyt tapahtui eräänä päivänä, että kun Federigo oli joutunut\näärimmäiseen puutteesen, monna Giovannan mies sairastui ja koska hän\nnäki kuolemansa lähestyvän, teki testamenttinsa. Ja kun hän oli ylen\nrikas, niin määräsi hän siinä jo melkoisen varttuneen poikansa\nperijäkseen. Ja toiseksi perijäksi asetti hän, joka rakasti suuresti\nmonna Giovannaa, vaimonsa, siltä varalta, että poika sattuisi kuolemaan\nilman laillista jälkeläistä. Ja tämän jälkeen hän kuoli.\n\nMonna Giovanna jäi siis leskeksi, ja hän meni sitten, niinkuin\nnaisillamme on tapana, kesän ajaksi tämän poikansa kanssa maalle,\neräälle tilallensa, joka oli aivan lähellä Federigon taloa. Ja\nsentähden kävi niin, että tuo nuori poika alkoi seurustella tämän\nFederigon kanssa ja huvitella linnuilla ja koirilla. Ja kun hän oli\nnähnyt monta kertaa Federigon haukan ajavan, mielistyi hän siihen niin\ntavattomasti, että tahtoi sitä omakseen, mutta ei tohtinut kuitenkaan\npyytää sitä, kun näki, miten rakas haukka Federigosta oli.\n\nTällä tolalla olivat nyt asiat, kun tapahtui, että tuo poika sairastui.\nÄiti, joka oli siitä kovin tuskissaan, sillä hänellä ei ollut muita\nlapsia ja hän rakasti poikaansa minkä suinkin voi, oli kaiket päivät\nhänen luonaan eikä lakannut häntä lohduttamasta. Ja hän kysyi pojaltaan\nmonta kertaa, eikö ollut mitään sellaista, jota hän haluaisi, ja\nrukoili häntä sanomaan sen hänelle, sillä jos sitä suinkin olisi\nmahdollista saada, niin hän sen hänelle varmaan hankkisi.\n\nKun poika oli kuullut monta kertaa näitä tarjouksia, sanoi hän: Äiti,\njos te hommaatte minulle Federigon haukan, niin luulen pian paranevani.\n\nKun äiti tämän kuuli, niin hän hiukan peljästyi ja alkoi ajatella, mitä\nhänen nyt oli tehtävä. Hän tiesi, että Federigo oli kauan häntä\nrakastanut, mutta ei ollut saanut häneltä koskaan yhtään katsettakaan;\nja siksi hän sanoi itsekseen: Kuinka voin minä lähettää tai mennä\npyytämään häneltä tätä haukkaa, joka on, mikäli olen kuullut, niin hyvä\najamaan, ettei vertaa, ja joka yksin sitäpaitsi pitää häntä hengissä?\nJa kuinka voin olla niin törkeä, että tahdon ylimykseltä, jolle ei ole\njäänyt mitään muuta huvia, riistää tämänkin?\n\nJa sellaisiin ajatuksiin sekautuneena ei monna Giovanna, vaikka oli\nvarma, että hän saisi haukan, jos sitä pyytäisi, vastannut mitään\npojalleen, koska ei tiennyt, mitä sanoa, vaan vaikeni. Viimein\nkuitenkin voitti hänessä rakkaus poikaan siinä määrin, että hän päätti\npojan halua tyydyttääkseen mennä noutamaan haukkaa, eikä lähettää\nmuita, tapahtuipa sitten mitä tahansa. Ja hän vastasi pojalleen:\nPoikani, ole huoletta ja koeta kaikin voimin parantua, sillä minä\nlupaan sinulle, että ensimäinen työ, mitä teen huomisaamuna, on mennä\nhaukkaa noutamaan ja tuomaan sen sinulle.\n\nSiitä tuli poika niin iloiseksi, että hän näytti jo samana päivänä\njonkun verran paranevan.\n\nSeuraavana aamuna otti monna Giovanna erään naisen seurakseen ja meni\nikäänkuin huviksensa Federigon pienen talon luo ja antoi pyytää häntä\ntulemaan luokseen. Koska silloin ei ollut sopiva linnustamisaika\neikä sitä ollut niinä päivinäkään ollut, niin oleskeli Federigo\npuutarhassaan ja teetti eräitä pieniä töitään. Ja kun hän kuuli, että\nmonna Giovanna tiedusteli häntä ovella, niin hän ihmetteli suuresti ja\njuoksi iloissaan sinne.\n\nKun monna Giovanna näki hänen tulevan, meni hän naisellisen suloisesti\nhäntä vastaan, ja sanoi sitten, kun Federigo oli häntä kunnioittavasti\ntervehtinyt: Toivotan hyvää vointia, Federigo. Minä olen tullut\nkorvaamaan sinulle vahinkoja, joita olet minun tähteni kärsinyt, koska\nolet rakastanut minua enemmän kuin sinun olisi tarvinnut. Ja korvaus on\nsellainen, että aion tämän toverin kanssa jäädä tuttavallisesti\nkanssasi aterialle tänä aamuna.\n\nSiihen Federigo vastasi nöyrästi: Madonna, mitään vahinkoa en koskaan\nmuista kärsineeni teidän tähtenne, mutta kyllä saaneeni niin paljon\nhyvää, että jos olen milloin ollut jonkin arvoinen, niin olin sitä\nteidän ylevyytenne ja sen rakkauden tähden, jota tunsin teitä kohtaan.\nJa totisesti on tämä teidän vapaaehtoinen tulonne minusta paljoa\nkalliimpi kuin se olisi ollut, että olisin saanut uudestaan uhrata\nvarojani yhtä paljon kuin jo ennen olen uhrannut; vaikka nyt olettekin\ntullut köyhän isännän luo.\n\nJa niin sanoen Federigo otti häveliäästi hänet vastaan huoneihinsa ja\nvei hänet sieltä puutarhaan. Ja koska siellä ei ollut ketään muutakaan,\njonka hän olisi voinut jättää pitämään vieraalle seuraa, niin hän\nsanoi: Madonna, kun täällä ei ole muita, niin tämä kunnon nainen, tuon\ntyömiehen vaimo, pitää teille seuraa sillaikaa, kun minä menen\njärjestämään pöytää.\n\nVaikka Federigon köyhyys oli kovin suuri, ei hän kuitenkaan vielä ennen\nollut nähnyt siinä määrin kuin hänen olisi pitänyt, miten määrättömästi\nhän oli rikkauksiaan tuhlannut. Mutta kun hän tänä aamuna ei löytänyt\nmitään, jolla hän olisi voinut kunniakkaasti kestitä sitä naista, johon\nrakastuneena hän ennen oli osoittanut kunnioitustaan lukemattomille\nmiehille, niin silloin hän sen näki kokonaan. Ja siitä hän oli\ntavattomasti tuskissaan ja kirosi itsekseen kovaa onneaan ja juoksi\nmilloin sinne, milloin tänne kuin mies, joka on suunniltaan joutunut,\nmutta ei löytänyt ei rahaa eikä mitään pantattavaakaan. Ja kun hetki\noli jo myöhäinen ja häntä kuitenkin halutti suuresti tarjota jotakin\njalolle naiselle, mutta hän ei tahtonut pyytää apua edes omalta\ntyömieheltäänkään, saatikka sitten muilta, niin silloin sattui hänen\nsilmiinsä hänen oiva haukkansa, jonka hän näki istuvan pienessä\nsalissaan puikollaan. Ja koska hänellä ei ollut muuta, mihin turvautua,\nniin otti hän sen, ja kun hän huomasi, että se oli lihava, arveli hän\nsitä kyllin arvokkaaksi ruuaksi sellaiselle naiselle. Ja sentähden hän\nenempää arvelematta kiersi siltä niskat nurin ja antoi erään\npalvelijattarensa kiireesti sen kyniä ja puhdistaa ja panna vartaasen\nja paistaa huolellisesti. Ja kun hän sitten oli verhonnut pöydän\nvalkeilla liinoilla, joita hänellä oli vielä muutamia jäljellä, niin\npalasi hän iloisin kasvoin ylimysnaisen luokse puutarhaan ja sanoi,\nettä ateria, sellainen, mitä hän voi tarjota, oli valmis.\n\nYlimysnainen ja hänen seuralaisensa nousivat niin ollen ylös ja menivät\npöytään. Ja tietämättä, mitä he saivat, he söivät Federigon kanssa,\njoka palveli heitä aivan tarkkaavasti, sen oivallisen haukan.\n\nJa kun he sitten olivat nousseet pöydästä ja seurustelleet Federigon\nkanssa miellyttävästi pakinoiden jonkun aikaa, niin näytti monna\nGiovannasta olevan hetki ilmoittaa, mille asialle hän oli tänne tullut.\nJa siksi hän kääntyi ystävällisesti Federigon puoleen ja alkoi puhua:\nFederigo, kun muistat mennyttä elämääni ja minun siveyttäni, jota ikävä\nkyllä olet luullut kovuudeksi ja julmuudeksi, niin en lainkaan epäile,\nettä nyt väkisinkin ihmettelet minun vaatimustani, kun kuulet, mitä\nvarten minä oikeastaan olen tänne tullut. Mutta jos sinulla olisi\nlapsia, tai olisi niitä ollut, niin voisit ymmärtää, mikä voima sillä\nrakkaudella on, jota niitä kohtaan tuntee, ja uskottavasti olisi\nvarmaa, että sinä antaisit minulle ainakin osaksi anteeksi; mutta\nsinulla ei niitä ole. Kuitenkaan en minä, jolla on yksi poika, voi\nkiertää kaikkien äitien yleistä lakia, vaan täytyy minun sen\nvaltaan alistuen vasten haluani ja kaikesta soveliaisuudesta ja\nvelvollisuudesta huolimatta pyytää sinulta erästä lahjaa, jonka tiedän\nolevan sinusta tavattoman rakkaan; ja syystä kyllä, koska kova\nkohtalosi ei ole jättänyt sinulle mitään muuta huvia, mitään muuta\najanviettoa eikä lohdutusta kuin sen. Ja se on sinun haukkasi, johon\nminun poikani on niin kovasti ihastunut, että jos minä en sitä hänelle\nvie, niin pelkään, että hän tulee taudissaan, jota hän nyt sairastaa,\nniin huonoksi, että siitä seuraa seikka, jonka tähden hänet menetän. Ja\nsiksi minä rukoilen sinulta, en rakkauden nimessä, jota tunnet minua\nkohtaan ja jonka tähden et ole mistään minulle velkapää, vaan\nylevyytesi tähden, joka on kohteliaisuuden harjoituksissa näyttäytynyt\nsuuremmaksi kuin yhdenkään muun, että suvaitsisit lahjoittaa haukan\nminulle, niin että voisin sanoa saaneeni siinä lahjassa takaisin\npoikani hengen ja olisin siitä sinulle aina kiitollisuuden velassa.\n\nKun Federigo kuuli, mitä ylimysnainen anoi, ja samalla tiesi, ettei hän\nvoinut hänen pyyntöään täyttää, koska oli antanut linnun hänelle\nruuaksi, niin alkoi hän hänen läsnäollessaan itkeä, jopa niin, ettei\nvoinut vastata hänelle sanaakaan.\n\nMonna Giovanna luuli ensin, että tämä itku johtui paremminkin siitä,\nettä hänen täytyi erota hyvästä haukastaan, kuin muista seikoista, ja\nhän aikoi melkein jo sanoa, ettei hän sitä tahdokaan. Mutta kuitenkin\nmalttoi hän ja odotti vastausta Federigolta, joka itkettyänsä puhui\nnäin: Madonna, siitä saakka, kun Jumala sääsi, että kohdistin teihin\nrakkauteni, olen huomannut, että onni on ollut minulle monissa asioissa\nvastainen, ja olen sitä surrut. Mutta kaikki ne asiat ovat olleet\nhelppoja kantaa sen rinnalla, jonka se nyt minulle tekee, sillä en\nkoskaan voi tyytyä kohtalooni, kun ajattelen, että silloin, kun te nyt\nolette tullut köyhään majaani, jotavastoin ette suvainnut tulla sinne\nsiihen aikaan, kun se oli vielä rikas, ja tahdotte minulta pientä\nlahjaa, minä en voi, kohtaloni tähden, sitä teille antaa. Ja miksi se\non mahdotonta, kerron nyt teille lyhyesti: Kun minä kuulin, että te\nhyvyydessänne aioitte aterioida minun kanssani, niin ajattelin, ottaen\nhuomioon teidän korkeutenne ja jaloutenne, sopivaksi ja arvolliseksi\ntarjota teille mahdollisuuksieni mukaan kalliimpaa ruokaa kuin ne,\njoita tavallisesti annetaan muille henkilöille. Ja koska silloin\nmuistui mieleeni haukkani, jota nyt minulta pyydätte, ja sen\noivallisuus, niin ajattelin, että se on kyllin arvokasta ruokaa teille,\nja niinpä olette saanut sen tänä aamuna paistettuna lautasella, ja\nluulin, että se olisi tullut parhaiten käytetyksi sillä tavalla. Mutta\nkun nyt näen, että olisitte halunnut sitä toisella tavalla, niin olen\nsiitä, etten voi sitä teille tarjota, niin suuressa tuskassa, että en\nusko saavani rauhaa koskaan. Ja sen sanottuaan antoi Federigo heittää\nlinnun höyhenet ja jalat ja nokan todisteiksi monna Giovannan eteen.\n\nTämän seikan nähdessään ja kuullessaan ylimysnainen moitti ensin\nFederigoa siksi, että tämä oli tappanut sellaisen haukan antaakseen sen\nruuaksi naiselle; mutta sitten hän ihaili itsekseen suuresti hänen\nsielunsa ylevyyttä, jota ei köyhyys ennen eikä nytkään ollut voinut\nmasentaa.\n\nSen jälkeen hän, kun toivo haukan saamisesta oli pettänyt, joten hän\njoutui arveluihin poikansa parantumisesta, lähti sangen alakuloisena\nsieltä ja palasi poikansa luo. Ja tuskin oli montakaan päivää kulunut,\nniin tämä lähtikin, joko mielipahasta, kun ei voinut saada sitä\nhaukkaa, tai ehkä sairaus sai hänet siihen tilaan. Ja kun monna\nGiovanna oli jonkun aikaa viettänyt kyynelin ja katkerassa surussa,\nniin alkoivat veljet, koska hän oli jäänyt miehensä kuoltua sangen\nrikkaaksi ja oli vielä nuori, kehoitella häntä menemään uusiin\nnaimisiin.\n\nMonna Giovanna, joka ei olisi tahtonut sitä tehdä, mutta näki kuitenkin\nveljiensä häntä alinomaa siihen vaativan, muisti silloin Federigon\njalouden ja hänen viimeisen ylevän tekonsa, että hän oli surmannut\nsellaisen haukan osoittaakseen hänelle kunnioitustaan, ja sanoi viimein\nveljilleen: Mielelläni jäisin, jos sen suvaitsisitte, leskeksi. Mutta\njos sittenkin tahdotte, että minun on otettava mies, niin totisesti en\nhuoli koskaan ketään muutakaan, ellen saa Federigo Alberighia.\n\nSilloin veljet pilkkasivat häntä ja sanoivat: Hullu, mitä sinä puhut.\nKuinka tahdot sinä häntä, jolla ei ole mitään maailmassa?\n\nMutta hän vastasi heille: Veljeni, minä tiedän hyvin, että asianlaita\non niin kuin te sanotte. Mutta minä otankin mieluummin miehen, joka\ntarvitsee rikkauksia, kuin rikkaudet, jotka tarvitseisivat miestä.\n\nJa kun veljet kuulivat, mitä mieltä hän oli, ja tunsivat Federigon\nkelvolliseksi mieheksi, vaikka hän olikin köyhä, niin he antoivat monna\nGiovannan, kuten tämä itse tahtoi, kaikkine rikkauksineen hänelle.\n\nKun Federigo näki, että hän oli saanut vaimokseen moisen naisen, jota\nhän oli niin suuresti rakastanut ja joka sitäpaitsi oli sangen rikas,\nniin eli hän sitten hänen kanssaan, entistä paremmin omaisuuttaan\nhoitaen, ilossa päiväinsä päähän.\n\n\n\n\n\n\nKUUDES PÄIVÄ\n\n\n\n\nNELJÄS KERTOMUS.\n\n\n      Chichibio Currado Gianfigliazzin kokki, kääntää onnellisella\n      ja nopealla vastauksella Curradon vihan nauruksi ja pelastuu\n      siten pahasta, jolla Currado oli häntä uhannut.\n\nCurrado Gianfigliazzi, kuten te jokainen olette voineet kuulla ja\nnähdä, oli tunnetun kaupunkimme jalo kansalainen, antelias ja mainio.\nJa hän vietti ritarillista elämää ja oli alinomaa huvitettu koirista ja\nlinnuista, jättääksemme tällä hetkellä hänen suuremmat avunsa\nmainitsematta.\n\nHän sai eräänä päivänä haukkansa avulla lähellä Peretolaa tapetuksi\nkurjen, ja koska hän näki, että se oli lihava ja nuori, lähetti hän sen\nhyvälle kokilleen, joka oli nimeltään Chichibio ja syntyisin\nvenezialainen, ja käski sanoa hänelle, että hän paistaisi sen ja\nvalmistaisi hyvin vieraspitoja varten illalliseksi.\n\nChichibio, joka oli huikenteleva otus ja näyttikin siltä, muokkasi\nkurjen, pani sen tulelle ja alkoi huolellisesti sitä paistaa.\n\nMutta kun se oli melkein kypsä ja levitti voimakasta tuoksua, niin\ntapahtui, että muuan lähellä asuva nainen, jonka nimi oli Brunetta ja\njohon Chichibio oli hyvin rakastunut, astui keittiöön. Ja kun hän tunsi\npaistin hajun ja näki kurjen, niin pyysi hän mairitellen, että\nChichibio antaisi hänelle siitä toisen kynkän.\n\nChichibio vastasi hänelle laulaen ja sanoi: Ei, ei, et sitä minulta\nsaa, Brunetta rukka, et sitä saa.\n\nSiitä Brunetta suuttui ja sanoi hänelle: Taivaan Jumala, jos et sitä\nminulle anna, niin et saa koskaan minultakaan mitään, mitä haluat.\n\nJa siinä väiteltiin hyvän aikaa. Viimein Chichibio, joka ei halunnut\nloukata kultastaan, irroitti kurjesta toisen kynkän ja antoi sen\nhänelle.\n\nKun sitten kurki vietiin ilman kynkkää Curradon ja erään hänen\nmuukalaisen vieraansa eteen, niin Currado hämmästyi, kutsutti luokseen\nChichibion ja kysyi häneltä, mihin kurjen toinen kynkkä oli joutunut.\n\nVenezialainen valehtelija vastasi hänelle heti: Herrani, kurjella ei\nole kuin yksi kynkkä ja yksi jalka.\n\nCurrado sanoi silloin suuttuneena: Mitä hittoa, eikö ole kuin yksi\nkynkkä ja yksi jalka? Enkö minä muka ole nähnyt useampia kurkia kuin\ntämän?\n\nChichibio jatkoi: Niin on, herrani, kuin sanon. Ja jos suvaitsette,\nniin näytän teille vaikka elävinä sellaisia.\n\nCurrado ei tahtonut, kohteliaisuudesta muukalaista kohtaan, joka oli\nhänen luonaan, jatkaa enää kiistaa, vaan virkkoi: Koska sanot voivasi\nnäyttää minulle sellaisia elävinä, seikka, jota en ole milloinkaan\nnähnyt enkä kuullut puhuttavankaan, niin tahdon niitä nähdä varhain\nhuomisaamuna, ja jos näen, olen tyytyväinen. Mutta vannon Kristuksen\nruumiin kautta, että jos on toisin, niin annan rusikoida sinut niin,\nettä muistat ikäväksesi minun nimeni niin kauan kuin elät.\n\nNiin päättyi sananvaihto sinä iltana. Seuraavana aamuna, kun päivä\nvalkeni, nousi Currado, jonka viha ei ollut nukkuessakaan lakannut,\naivan kiukuissaan ylös ja käski tuomaan hevoset. Ja kun hän oli\npakoittanut Chichibion nousemaan hevosen selkään, vei hän hänet eräälle\njoelle, jonka rannalla tavallisesti päivän valjetessa näkyi kurkia, ja\nsanoi: Pian nähdään, kuka eilisiltana valehteli, sinäkö vai minä!\n\nKun Chichibio näki, että Curradon vihaa yhä riitti ja että hänen täytyi\nnyt todistaa valheensa, eikä tiennyt, miten sen tehdä, niin ratsasti\nhän Curradon perästä maailman suurimmassa pelossa, ja hän olisi\nmielellään paennut, jos olisi voinut. Mutta kun hän ei sitä voinut,\nkatseli hän milloin eteensä, milloin taakseen ja kupeilleen, ja kaiken,\nmitä hän näki, luuli hän olevan kurkia, jotka seisoivat kahdella\njalalla.\n\nMutta kun he tulivat lähelle jokea, huomasi hän nopeammin kuin kukaan\nsaattaa rannalla noin kaksitoista kurkea, jotka seisoivat kaikki\nyhdellä jalalla, niinkuin niiden tapana on nukkuessaan tehdä. Sentähden\nosoitti hän niitä nopeasti Curradolle ja sanoi: Nyt voitte aivan hyvin\nnähdä, herrani, että puhuin eilisiltana totta, ettei kurjilla ole kuin\nyksi kynkkä ja yksi jalka, jos katsotte noita, jotka tuolla seisovat.\n\nKun Currado ne näki, sanoi hän: Odotappas, niin näytän sinulle, että\nniillä on kaksi.\n\nJa hän meni hiukan lähemmäksi niitä ja huusi: -- Hehei! -- Ja sen\nhuudon kuullessaan kurjet sysäsivät toisen jalkansa alas ja alkoivat\njonkun askelen kuljettuaan paeta.\n\nCurrado kääntyi silloin Chichibion puoleen ja sanoi: Mitäs nyt arvelet,\nvintiö? Näyttääkö niillä olevan kaksi?\n\nChichibio oli aivan tyrmistynyt, mutta vastasi, tietämättä, mistä se\nvastaus tuli: Niin, herra; mutta te ette huutanutkaan hehei! sille\nkurjelle eilisiltana. Jos olisitte huutanut niin, olisi sekin sysännyt\nnäkyviin toisen kynkän ja toisen jalan niinkuin nämä tekivät.\n\nCurradoa miellytti tämä vastaus niin, että hänen koko vihansa kääntyi\nnauruksi ja iloksi, ja hän sanoi: Chichibio, sinä olet oikeassa, se\nminun olisi tosiaan pitänyt tehdä.\n\nNäin siis Chichibio pelastui nopealla ja leikillisellä vastauksella\npahasta ja teki sovinnon herransa kanssa.\n\n\n\n\nKUUDES KERTOMUS.\n\n\n      Michele Scalza todistaa eräille nuorukaisille, että Baroncit\n      ovat koko maailman ja Maremman soiden hienoin ylimyssuku, ja\n      voittaa siten itselleen illalliset.\n\nEi ole vielä paljon aikaa mennyt siitä, kun kaupungissamme oli\nnuorukainen nimeltä Michele Scalza, joka oli miellyttävin ja iloisin\nihminen maailmassa ja jolla oli aina tarjolla kaikkein ihmeellisimpiä\ntarinoita. Tämän vuoksi oli nuorista firenzeläisistä sangen mieleistä\nsaada hänet seuraansa, kun he viettivät aikaansa yhdessä.\n\nNyt tapahtui kerran, että kun hän oli eräiden muiden kanssa Mont\nUghissa, heidän välillään syntyi seuraavanlainen väittelykysymys: Mikä\non Firenzen jaloin ja vanhin ylimyssuku.\n\nSilloin sanoivat toiset heistä, että Ubertit, toiset taas Lambertit, ja\nkuka yksiä ja kuka toisia, sen mukaan, mikä ketäkin miellytti.\n\nKun Scalza heitä kuuli, alkoi hän irvistellä ja sanoi: Menkää nyt jo,\nmenkää, hassut, mitä olette, te ette tiedä, mitä sanotte. Kaikkein\nhienoin ja vanhin ylimyssuku ei ainoastaan Firenzessä, vaan koko\nmaailmassa ynnä Maremman soilla ovat Baroncit. Ja siitä ovat yhtä\nmieltä kaikki filosofit ja jokainen, joka heidät tuntee yhtä hyvin kuin\nminä. Ja ettette luulisi minun tarkoittavan muita, niin sanon, että ne\nBaroncit, jotka asuvat naapureinanne Santa Maria Maggioren luona. Kun\nnuorukaiset, jotka odottivat, että hän sanoisi aivan muuta, kuulivat\ntämän, niin he ilveilivät hänelle ja sanoivat: Pidät meitä narreinasi,\nikäänkuin me ei tunnettaisi Baronceja yhtä hyvin kuin sinä.\n\nScalza sanoi: Kautta sieluni autuuden, sitä en tee, vaan puhun totta.\nJa jos täällä on joku, joka tahtoo panna vetoon illalliset, jotka hänen\non annettava sille, joka voittaa, ja kuudelle hänen toverilleen, jotka\nhäntä enimmän miellyttävät, niin minä panen puolestani ne mielelläni.\nJa vieläpä teen enemmänkin, sillä minä alistun sen tuomioon, ketä vain\nhaluatte.\n\nSilloin sanoi eräs heistä, jonka nimi oli Neri Mannini: Minä olen\nhalukas voittamaan nämä illalliset.\n\nJa he sopivat keskenään valita tuomariksi Piero di Fiorentinon, jonka\ntalossa he asuivat, ja menivät hänen luokseen, ja kaikki muut heidän\njäljestään, näkemään, miten Scalza menettää vetonsa, ja ilveilläkseen\nhänelle. Ja he kertoivat Pierolle kaikki, mitä oli puhuttu.\n\nPiero, joka oli älykäs nuorukainen, kuunteli ensin Nerin perusteluita\nja kääntyi sitten Scalzan puoleen ja sanoi: Ja kuinka sinä voit\ntodistaa sen, mitä vakuutat?\n\nScalza vastasi: Kuinka? Minä todistan sen sellaisella tavalla, ettet\nainoastaan sinä, vaan jokainen muukin, joka sen kieltää, sanoo, että\nminä puhun totta. Tehän tiedätte, että mitä vanhempia ylimyssuvut ovat,\nsitä hienompia ne ovat, ja niin sanoivat nuokin täällä äsken. Ja\nBaroncit ovat vanhempia kuin ketkään muut ihmiset, ja siksi he ovat\nkaikkein hienompia. Ja jos todistan, että he ovat kaikkein vanhimpia,\nniin epäilemättä voitan vedon. Teidän tulee tietää, että Isä Jumala\nteki Baroncit siihen aikaan, jolloin hän vasta alkoi opetella\npiirustamaan, vaan muut ihmiset tehtiin sitten, kun Isä Jumala jo osasi\npiirustaa. Ja että puhun totta, muistuttakaa vain mieleenne Baronceja\nja verratkaa heitä muihin ihmisiin. Kun näette, että kaikilla muilla on\nhyvin muovatut ja sopivaisen suhteelliset kasvot, niin voitte huomata,\nettä Baronceilla taas on toisilla naama liian pitkä ja litteä, toisilla\nyli ääriensä leveä, yhdellä kovin pitkä nenä ja toisella liian lyhyt,\njoillakuilla leuka ulkoneva ja ylöspäin käyristyvä, ja leukaluut, jotka\nmuistuttavat aasin leukoja. Ja on joku, jolla on toinen silmä isompi\nkuin toinen, ja sellainenkin, jolla on toinen silmä ylempänä kuin\ntoinen. Aivan niinkuin ne kuvat tavallisesti ovat, joita lapset\ntekevät, ennenkuin ovat oppineet piirustamaan. Sentähden on, kuten jo\nsanoin, aivan selvää, että Isä Jumala teki heidät silloin, kun hän\nvasta opetteli piirustamaan. Joten he ovat vanhempia kuin muut, ja siis\nmyöskin kaikkein hienoimpia.\n\nKun Piero, joka oli tuomarina, ja Neri, joka oli pannut illalliset\nvetoon, ja kaikki muut tätä ajattelivat ja kuulivat Scalzan hupaisen\ntodistelun, niin he alkoivat kaikki nauraa ja vakuuttivat, että Scalza\noli oikeassa ja että hän oli voittanut illalliset, sillä tosiaan\nBaroncit olivat kaikkein hienoin ja vanhin ylimyssuku, ei ainoastaan\nmitä oli Firenzessä, vaan koko maailmassa ja Maremman soillakin!\n\n\n\n\nKYMMENES KERTOMUS.\n\n\n      Veli Cipolla lupaa näyttää eräille maalaisille enkeli Gabrielin\n      sulan, mutta kun hän tapaa sen paikalla hiiliä, niin hän sanoo,\n      että ne ovat niitä hiiliä, joiden päällä Pyhä Laurentius\n      paistettiin.\n\nCertaldo, kuten ehkä mahdollisesti olette kuulleet, on linnakylä\nElsa-laaksossa, kaupunkimme alueella, jossa, vaikka se onkin pieni,\nasui ennen ylhäisiä ja varakkaita ihmisiä. Sinne, koska se oli hyvää\nlaidunmaata, piti pitkät ajat tapanaan tulla eräs pyhän Antoniuksen\nveli nimeltä Cipolla, keräämään almuja, joita hassut munkeille antavat.\nHäntä nähtiin siellä aina mielellään, eikä suinkaan vähemmän nimensä\nkuin muun hurskautensa tähden, sillä Cipolla merkitsee sipulia, ja se\nseutu kasvattaa koko Toscanan kuuluisimmat sipulit.\n\nTämä veli Cipolla oli vartaloltaan pieni, hänellä oli punainen tukka ja\niloinen naama, ja muuten hän oli suurin vekkuli koko maailmassa. Ja\nsitäpaitsi oli hän, vaikkei hänellä ollut mitään tietoja, niin\noivallinen ja nopsa sanoiltaan, että se, joka ei häntä tuntenut, olisi\npitänyt häntä vallan suurena puhujana, jopa sanonut, että hän on\nTullius Cicero tai itse Quintilianus. Ja hän oli melkein kaikkien\nseutulaisten kummi tai ystävä taikka suosija.\n\nKerran tapansa mukaan meni hän jälleen sinne elokuussa ja astui\nsunnuntai-aamuna, kun kaikki ympäristön kylien hurskaat miehet ja\nnaiset olivat saapuneet kirkkoon messuun ja kun hetki näytti hänestä\nsoveliaalta, esiin ja puhui:\n\nHerrat ja rouvat, kuten tiedätte, teillä on ollut tapana lähettää joka\nvuosi jalosukuisen paroonin Pyhän Antoniuksen köyhille ohrianne ja\nvehniänne, kuka enemmän, kuka vähemmän, aina varojensa ja hurskautensa\nmukaan, jotta pyhä Antonius pyhimys sitten kaitsisi teidän sonnejanne\nja aasejanne ja sikojanne ja lampaitanne. Ja sitäpaitsi on teillä ollut\ntapana, ja erittäinkin niillä, jotka on kirjoitettu veljeskuntaamme,\nsuorittaa se vähäinen maksu, joka kannetaan kerta vuodessa. Ja näitä\nsaatavia kokoamaan on nyt esimieheni, se on herra apotti, minut\nlähettänyt. Tulkaa senvuoksi Jumalan avulla yhdeksän jälkeen, kun\nkuulette kellojen soivan, tänne kirkon ulkopuolelle, niin minä pidän\ntavanmukaisen saarnan ja te saatte suudella ristiä. Ja päälle\npäätteeksi minä, koska tiedän, että te kaikki olette erittäin hurskaita\njalosukuisen herran, pyhän Antoniuksen palvelijoita, näytän teille\nerikoisesta armosta erään ylen pyhän ja kauniin pyhäinjäännöksen, jonka\nminä itse toin pyhistä maista merten takaa. Ja se on yksi enkeli\nGabrielin sulkia, joka jäi neitsyt Maarian kamariin silloin, kun enkeli\nkävi hänen luonaan ilmoitusta tuomassa Natsaretissa.\n\nJa tämän sanottuaan hän vaikeni ja palasi messuun.\n\nKun veli Cipolla näitä puhui, oli monien muiden joukossa kirkossa kaksi\nsangen veitikkamaista nuorukaista, toinen nimeltä Giovanni del\nBragoniera ja toinen Biagio Pizzini. He nauroivat hetkisen keskenään\nmakeasti veli Cipollan pyhäinjäännökselle, ja vaikka he olivatkin hänen\nhyviä ystäviään ja seuraveikkojaan, päättivät he tehdä veli Cipollalle\njonkin kepposen tuolla sulalla.\n\nHe olivat saaneet kuulla, että veli Cipolla meni päivälliselle linnaan\nerään ystävänsä luokse, ja kun he tiesivät, että hän istui paraikaa\npöydässä, menivät he kadulle ja majataloon, jossa munkki asui, ja\nsopivat, että Biagio rupeaa juttusille Cipollan palvelijan kanssa ja\nviivyttelee häntä, ja Giovanni etsii munkin kapineista sillaikaa sulan,\nolipa se millainen tahansa, ja vie sen häneltä, jotta sitten\nnähtäisiin, mitä hän tästä asiasta kansalle sanoo.\n\nVeli Cipollalla oli palvelija, jota toiset sanoivat Guccio eli Hinttu\nRasvamahaksi, toiset Hinttu Töhräkintuksi ja muutamat Sika-Guccioksi.\nJa hän oli niin kelvoton mies, ettei voi olla totta, että Lippo\nTopokaan olisi koskaan ollut hänen vertaisensa. [Lippo Topo,\nluultavasti jokin maalari. Hänestä kerrotaan, että hän testamentissaan\nteki lahjoituksia monen tuhannen taalarin arvosta, joita hänellä ei\nollut. Ja kun häneltä kysyttiin, mitenkä tuon hänen tahtonsa voi saada\ntäytäntöön, vastasi hän: \"Siitä on kysymys\" (Rui sto il punto).\nSuomentaja.] Hänen kustannuksellaan oli veli Cipollalla usein tapana\nlaskea toveriensa seurassa leikkiä ja sanoa: Minun palvelijallani on\nyhdeksän sellaista ominaisuutta, että jos yksikin niistä olisi ollut\nSalomolla tai Aristoteleella tahi Senecalla, niin se yksinään olisi\nkyennyt turmelemaan heidän kaiken kuntonsa, kaiken viisautensa ja\nnuhteettomuutensa. Ajatelkaa siis, millainen mies hän onkaan, kun\nhänellä ei ole rahtuakaan kuntoa, ei älyä eikä hurskautta, mutta noita\nmuita ominaisuuksia yhdeksän.\n\nJa jos häneltä joskus kysyttiin, mitkä nuo yhdeksän ominaisuutta\nolivat, niin hän vastasi, runoksi asian sovitellen: Sanon sen teille:\nhän on valhettelija ja likarahjus, uhmapäinen ja tuhmapäinen,\nkielikello, niskuri ja laiminlyöjä, naisten häntyri ja suursyöjä. Ja on\nhänessä sitäpaitsi joku muukin vikaläiskä, josta on siistintä olla\npuhumatta. Ja mikä hänen menoistaan on naurettavinta, on se, että hän\nkoettaa joka paikassa ottaa itselleen vaimon ja vuokrailee taloa; ja\nkoska hänellä on tuuhea ja musta ja rasvainen parta, niin luulee hän\nolevansa niin kaunis ja suloinen, että kuvittelee kaikkien naisten,\njotka hänet vaan näkevät, rakastuvan häneen. Ja jos sallittaisiin,\njuoksisi hän naisten perästä niin, ettei huomaisi, vaikka housunsa\nputoaisivat. Mutta totta on, että hän on minulle suureksi avuksikin,\nsillä koskaan ei kukaan voi niin salaisesti puhua kanssani, ettei\nhänkin yrittäisi kuulla siitä osaansa, ja jos silloin sattuu, että\nminulta kysytään jotain, pelkää hän, etten minä muka osaa vastata, niin\nettä vastaa heti puolestani ei tai jaa, aina sikäli, mikäli soveliaaksi\nnäkee.\n\nTämän palvelijansa oli veli Cipolla nyt jättänyt majataloon ja käskenyt\nhäntä vartioimaan hyvin, ettei kukaan saisi koskea hänen kapineihinsa,\nja varsinkaan hänen haarapussiinsa, sillä siinä olivat pyhät esineet.\n\nMutta Hinttu Töhräkinttu oli halukkaampi oleksimaan keittiössä kuin\nsatakieli vihreällä oksalla, ja varsinkin, jos huomasi siellä jonkun\npiian. Ja nyt hän oli nähnyt majatalossa erään semmoisen, paksun ja\nlihavan ja pienikokoisen ja ruman, jolla oli rinnat kuin kaksi\nlantakoria ja naama kuin jollakin Baronceista: hikinen, rasvainen ja\nnokinen. Siksi hän nyt riensi tämän luokse alas, ikäänkuin haukka iskee\nraadon kimppuun, ja jätti veli Cipollan kamarin ja kaikki hänen\nkapineensa oman onnensa nojaan.\n\nJa vaikka oli elokuu, asettui hän istumaan aivan tulen ääreen ja rupesi\npakinoimaan piikaisen kanssa, jonka nimi oli Nuta, ja sanoi hänelle,\nettä hänpä se vasta on aatelismies ja hänellä on florineja senkin\nseitsemänkymmentä tuhatta, paitsi niitä, jotka hän on velkaa muille, ja\nniitä on enemmän kuin vähemmän, ja että hän taitaa ja tietää niin\nmonenmoista, että herrat varjelkoon!\n\nJa muistamatta kaapunsa huonoutta, jossa oli niin runsaasti rasvaa,\nettä siitä olisi voinut vääntää keitonhöystettä vaikka Altopascion\nmuurikattilan täyteen, ja repaleista ja paikattua takkiaan, jonka\nkauluksen ympärys ja kainalot olivat liasta jäykät ja jossa oli enemmän\nläikkiä ja värejä kuin koskaan tatarilaisissa tai indialaisissa\nkankaissa, ja rikkinäisiä kenkiään ja riekaleisia sukkiaan, hän puhui\nNutalle ikäänkuin olisi ollut Kastilian kuningas, ja sanoi, että hän\nantaa hänelle uudet vaatteet ja koristuksia ja pelastaa hänet täältä\nhuonoista oloista, toisia palvelemasta ja varattomuudesta, niin että\nhän voi toivoa parempia päiviä; ja paljon muuta sellaista. Mutta vaikka\nhän esitti näitä sangen hartaasti, menivät hänen sanansa kuitenkin kuin\ntuuleen, niinkuin useimmat hänen yrityksistään muulloinkin tyhjiin\nraukenivat.\n\nNuo kaksi nuorukaista näkivät siis Sika-Hintun Nutan kimpussa, ja siitä\nolivat he mielissään, sillä siten heiltä oli vähennyt puolet vaivaa. Ja\nhe menivät kenenkään vastustamatta veli Cipollan huoneesen, jonka ovi\noli auki, ja ensimäinen esine, joka joutui etsittäessä heidän\nsaaliikseen, oli juuri se matkapussi, jossa sulkaa säilytettiin. Sen he\navasivat ja löysivät suuren silkkikangaskäärön ja siihen kiedotun\npienen rasian, ja kun he avasivat tämänkin, oli siinä papukaijan\npyrstöstä otettu sulka. Ja he arvasivat, että tämä se nyt oli se, jonka\nveli Cipolla oli luvannut näyttää certaldolaisille.\n\nJa sellaista olikin siihen aikaan helppo ihmisille uskotella, sillä\nsilloin eivät vielä kaikenlaiset Egyptin hepennykset olleet\ntunkeutuneet Toscanaan muuta kuin pienessä määrin, eikä niinkuin nyt,\njolloin ne ovat tulleet koko Italian turmelukseksi. Ja jos ne\nyleensäkin olivat harvinaisia, niin tuon seudun asukkaat niistä\ntiesivät tuskin mitään, sillä siellä vallitsi vielä entisaikain\nyksinkertainen kunniallisuus, joten he eivät liene juuri kuulleet\npapukaijoista puhuttavankaan, saati sitten olivat niitä nähneet.\n\nNuorukaiset olivat siis tyytyväisiä, kun olivat sulan löytäneet,\nottivat sen, ja ettei rasia jäisi tyhjäksi, täyttivät sen hiilillä,\njoita löysivät kamarin nurkasta. Sitten he sulkivat rasian ja asettivat\nkaikki paikoilleen niinkuin olivat esineet tavanneetkin, ja menivät\niloissaan ulos kenenkään näkemättä, ja odottivat, mitä Cipolla sanoo,\nkun löytääkin sulan paikalla hiiliä.\n\nKun nuo yksinkertaiset miehet ja naiset, jotka olivat kirkossa,\nkuulivat, että he saavat kello yhdeksän jälkeen, jolloin messu on\nluettu, nähdä enkeli Gabrielin sulan, menivät he kotiinsa ja kertoivat\nasian naapuri naapurille ja emäntä emännälle; ja kun sitten kukin\nheistä oli syönyt päivällisensä, juoksi linnakylään niin paljon miehiä\nja naisia, että tuskin kaikki sinne mahtuivat, ja odottivat hartaasti\nsaada nähdä tuota sulkaa.\n\nVeli Cipolla söi hyvin ja nukkui jonkun aikaa ja nousi sitten kohta\nyhdeksältä ylös. Ja kun hän kuuli, että sangen paljon maalaisia oli\ntullut näkemään sulkaa, lähetti hän sanan Hinttu Töhräkintulle, että\ntämän oli tultava hänen luokseen ja tuotava ne kellot ja se haarapussi.\nPalvelija erosi sangen väkinäisesti keittiöstä ja Nutasta ja läksi\nviemään pyydettyjä tavaroita linnaan, jonne hän saapui huohottaen,\nsillä vedenjuonti kai oli hänen ruumistaan suuresti paisuttanut, ja\nmeni sitten veli Cipollan käskystä kirkon ovelle ja alkoi kovasti\nsoittaa kelloja.\n\nKun kaikki kansa oli sinne kokoontunut, niin alkoi Cipolla, joka ei\nhuomannut, että mihinkään hänen tavaroihinsa oli koskettu, saarnansa ja\npuhui sangen laajalti sellaista, joka hänen asiaansa soveltui. Ja kun\nsitten tuli hetki, jolloin enkeli Gabrielin sulka oli näytettävä,\nlausui hän sangen juhlallisesti synnintunnustuksen ja antoi sytyttää\nkaksi vahakynttilää, otti kalotin päästään ja aukoen verkalleen\nsilkkikääröä veti esiin rasian. Sitten hän lausui ensin joitakuita\nsanoja enkeli Gabrielin ja hänen pyhän jäännöksensä kiitokseksi ja\nylistykseksi ja avasi rasian.\n\nKun hän näki, että se oli täynnä hiiliä, ei hän tosin luullut, että\nGuccio Rasvamaha olisi sen tehnyt, sillä hän tiesi, ettei tämä niin\npaljoon pystynyt, eikä sadatellut häntä, vaikka hän oli vartioinut\nesineitä niin huonosti, että muut saivat semmoisen tehdä. Vaan hän\nsadatteli hiljaa itseään, että oli uskonut tavaroittensa vartioimisen\nhänelle, vaikka tunsi hänet, kuten sanottu, uhmapäiseksi ja\ntuhmapäiseksi, niskuriksi ja laiminlyöjäksi. Mutta kuitenkin kohotti\nhän karvaansa muuttamatta katseensa ja kätensä taivasta kohti ja sanoi\nniin, että kaikki sen kuulivat: Oo Jumala, ylistetty olkoon alati sinun\nkaikkivaltasi.\n\nSitten hän sulki rasian ja kääntyen kansan puoleen alkoi: Herrat ja\nrouvat, tietäkää nyt, että kun minä olin vielä hyvin nuori, niin\nlähetti esimieheni minut niille main, josta aurinko nousee, ja antoi\nminulle erikoisen käskyn etsiä niin kauan, kunnes löytäisin\nPorsaslinus-etuoikeudet, jotka, vaikkei niistä tarvitse maksaa\nleimaveroa, ovat vielä paljoa hyödyllisemmät muille kuin meille.\nSentähden minä läksin matkaan ja aloitettuani Veneziasta ja\ntaivallettuani Borgode Grecin kautta ynnä sieltä ratsain\nkuningaskuntiin Abrakadabra ja Babel saavuin Parionelle [paikkoja\nmuinaisessa Firenzessä], josta jälleen, kurkku yhä kuivanlaisena,\nSardiniaan. Mutta miksi luettelen maita, jotka olen tutkinut ja\nmutkinut? Minä saavuin, mentyäni Pyhän Yrjänän [kirkko Firenzessä]\nsiipien kautta, Huijaukseen ja Puijaukseen, jotka ovat sangen asuttuja\nja paljoväkisiä maita; ja sieltä jouduin Valhetten valtaan, missä\ntapasin monta meidän veljeskuntamme munkkia ja muita kirkonmiehiä; he\nkarttoivat siellä kaikkea pinnistystä ja ponnistusta rakkaudesta\nHerraan ja välittivät vähät muiden huolista, ellei niistä ollut\nheille itselleen etua, eivätkä maksaneet laskujaan muulla kuin\nleimaamattomalla rahalla, joka Tuollapuolen on kurssissa. Ja sitten\nminä tulin Abruzzin maahan, jossa miehet ja naiset kulkevat vuorilla\npuukengässä ja pukevat sikoja niiden omilla suolilla. [S.o. valmistavat\nsian suolista makkaroita.] Ja vähän loitompana näin ihmisiä, jotka\nkantoivat leipää kepissä ja viiniä säkissä. Ja sieltä saavuin Toukkain\nvuorille, jossa kaikki vedet juoksevat alaspäin, ja lyhyessä ajassa\npääsin Palsternakka-Indiaan saakka, jossa, vannon sen puvun kautta,\njota päälläni kannan, kehrääjät lensivät; uskomaton seikka sille, joka\nei ole sitä nähnyt. Mutta siitä voitte kysyä totuuden Maso del\nSaggiolta [Firenzeläinen hulivili, tuttu musita B:n tarinoista], jonka\ntapasin siellä suurena kauppiaana ja joka särki pähkinöitä ja möi\nkuoret kyynärittäin. Mutta kun en löytänyt sieltä sitä, mitä etsin, ja\nkoska sieltä kuljetaan eteenpäin vettä pitkin, niin käännyin ympäri ja\nsaavuin noihin pyhiin maihin, jossa jäähdytetty leipä kesä-aikaan\nmaksaa neljä denaaria, mutta lämmintä saa ilmaiseksi. [Palestinaan\nmuka, jossa on kesällä kova helle. Suom.] Ja siellä minä tapasin\nkunnioitettavan isän ja mestarin Nolaus Noinmokoman, Jerusalemin\narvoisan patriarkan, joka tahtoi, kunnioituksesta jalosukuisen herran,\npyhän Antoniuksen pukua kohtaan, jota olen aina kantanut, että minun\noli nähtävä kaikki pyhät jäännökset, jotka hänellä oli hallussaan. Ja\nniitä oli niin paljon, että jos aikoisin ne kaikki teille luetella, en\npääsisi päähän muutamiin peninkulmiin. Mutta en kuitenkaan tahdo\ntuottaa teille sellaista surua, vaan mainitsen joitakuita niistä.\nEnsinnäkin hän näytti minulle Pyhän Hengen sormen, joka oli niin\ntuore ja terve kuin olla voi; ja Serafinin otsatupsun, joka ilmestyi\npyhälle Fransiscukselle, ja Kerubinin kynnen; ja yhden tilapäisesti\nlihaksi tulleen Sanan kylkiluista; ja joitakuita pyhän ja ainoan\nautuaaksitekevän uskon vaatteita; ja muutamia säteitä tähdestä, joka\nilmestyi Tietäjille Itäiseltä maalta; ja pullon pyhän Mikaelin hikeä,\njota hän hikoili soteissaan perkeleen kanssa; kuoleman kidan, josta\nLatsarus pelastui, ja monia muita. Ja kun minä olin kohtelias ja\nkäänsin hänelle hyvän kappaleen Monte Morelloa [vuori lähellä Firenzeä]\nja eräitä kapittelejä Capreziosta, joita hän oli kauan etsiskellyt,\nniin teki hän minut osalliseksi pyhistä jätteistään, lahjoittaen\nminulle yhden Pyhän Ristin [Santa Croce, kirkko Firenzessä] haaran ja\npullossa pikkusen Salomonin temppelin kellonsoittoa, ja enkeli\nGabrielin siipisulan, josta olen teille jo kertonut, ja Pyhän Gherardo\nVillamagnan toisen puukengän, jonka minä, lyhyt aika sitten, lahjoitin\nFirenzessä Gherardo de Bonsille, joka sitä pitää erittäin suuressa\nkunniassa. Ja sitäpaitsi hän antoi minulle hiiliä, joiden päällä\nkaikkein pyhin Laurentius martyyri paistettiin, ja kaikki nämä minä\nkuljetin hartaasti sieltä kotimaahan ja ne ovat minulla kaikki\ntallella. Esimieheni ei tosin ole kertaakaan sallinut, että minä niitä\nnäyttäisin, ennenkuin hän saisi todistukset, ovatko ne oikeita vai\neivät. Mutta koska siitä nyt eräiden ihmetöitten avulla, joita ne ovat\nitse tehneet, ja Jerusalemin patriarkalta tulleista kirjeistä on päästy\nvarmuuteen, niin antoi hän minulle luvan näyttää niitä teille. Mutta\nminä, peljäten uskoa niitä kenenkään haltuun, kuljetan niitä aina\nmukanani. Niinpä säilytän minä Gabriel enkelin sulkaa rasiassa, jottei\nse tärveltyisi, ja toisessa hiiliä, joiden päällä Pyhä Laurentius\npaistettiin; mutta nämä rasiat ovat niin toistensa näköisiä, että olen\nmonta kertaa erehdyksessä ottanut toisen, kun piti ottaa toinen. Ja\nniin on minulle käynyt tälläkin kertaa, sillä kun luulin tuoneeni tänne\nrasian, jossa sulka oli, niin toinkin rasian, jossa on hiiliä. Mutta\noikeastaan minä en pidäkään tätä minään erehdyksenä, vaan minusta\nnäyttää varmalta, että se on ollut Jumalan tahto ja että Hän itse on\npannut tämän hiilirasian minun käteeni, sillä nyt muistankin, että\nmeillä on kahden päivän päästä Pyhän Laurentiuksen juhla. Jumala\nnähtävästi tahtoi, että minun on, näyttämällä teille hiiliä, joilla\npyhimys paistettiin, sytytettävä teidän sieluunne sitä kunnioitusta,\nmikä teillä tulee häntä kohtaan olla, ja siksi ei hän sallinut minun\nottaakaan sulkaa, kuten aioin, vaan nämä siunatut hiilet, jotka tuon\npyhän ruumiin mehut ovat sammuttaneet. Ja sentähden, tulkaa, lapset,\nHerran siunatut, ottakaa lakki päästänne ja lähestykää hurskain mielin\nnäitä katselemaan! Mutta ensin ilmoitan vielä, että jokainen, johon\nnäillä hiilillä koskien tehdään ristimerkki, saa olla varma, ettei\nhäntä polta tuli koko tänä vuonna hänen sitä tuntematta.\n\nJa tämän sanottuaan hän viritti kiitosvirren Pyhälle Laurentiukselle ja\nnäytteli hiiliä. Typerä lauma katseli niitä jonkun aikaa hartaasti ja\nihmetellen, mutta sitten hyökkäsivät kaikki tavattomana tungoksena veli\nCipollan luo ja tarjosivat parempia lahjoja kuin heillä oli ennen ollut\ntapana, ja jokainen pyysi, että isä koskettaisi häntä hiilillä. Niin\nollen otti veli Cipolla noita hiiliä käteensä ja alkoi vedellä heidän\nvalkeihin paitoihinsa ja naisten röijyihin ja huntuihin niin suuria\nristejä kuin niihin suinkin mahtui, vakuuttaen, että mikäli ne näitä\nristejä tehtäessä vähenevät, sikäli niitä sitten perästäpäin kasvaa\nrasiaan, kuten hän monta kertaa oli kokenut.\n\nSillä tavalla risti hän, ja suureksi hyödykseen, kaikki certaldolaiset\nja saattoi nopsalla älykkyydellään ne pitkälle nenin, jotka olivat\naikoneet nolata hänet viemällä häneltä sulan. Nämä olivat läsnä hänen\nsaarnatessaan, ja kun he kuulivat, minkä hauskan neuvon hän keksi ja\nmiten keveästi ja laajasti ja millä sanoilla hän sen esitti, nauroivat\nhe niin, että luulivat leukainsa ratkeavan. Ja kun rahvas oli\npoistunut, menivät he veli Cipollan luo ja kertoivat hänelle maailman\nsuurimmalla riemulla, mitä olivat tehneet, ja antoivat hänelle sulan\ntakaisin.\n\nJa se oli hänelle seuraavana vuonna yhtä tuottava kuin hiilet olivat\nsinä päivänä olleet.\n\n\n\n\n\n\nSEITSEMÄS PÄIVÄ\n\n\n\n\nNELJÄS KERTOMUS.\n\n\n      Tofano jättää eräänä yönä vaimonsa ulos, ja kun tämä ei pääse\n      pyynnöillä sisään, niin hän on hukuttautuvinaan kaivoon heittäen\n      siihen ison kiven. Tofano menee ulos ja juoksee paikalle, mutta\n      silloin vaimo tulee sisään, sulkee hänet lukitun oven taakse ja\n      haukkuu ja häpäisee häntä.\n\nArezzossa oli kerran rikas mies, jota kutsuttiin nimeltä Tofano. Tämä\noli saanut vaimoksi erään sangen kauniin naisen nimeltä Ghita, josta\nhän tuli yhtäkkiä, tietämättä miksi, mustasukkaiseksi. Kun Ghita sen\nhuomasi, niin hän pahastui siitä, ja kun hän oli kysynyt monta kertaa\nmieheltään, mikä oli hänen mustasukkaisuutensa syy, eikä Tofano osannut\nvetää esiin mitään muita kuin tuollaisia ylimalkaisia ja huonoja, niin\npälkähti vaimon päähän antaa hänen läkähtyä siihen pahaan, jota hän\nsuotta pelkäsi.\n\nJa kun hän huomasi, että muuan nuorukainen, joka oli hänen arvostelunsa\nmukaan sangen nuhteeton, haaveksi hänestä, niin ryhtyi hän hänen\nkanssaan salaisesti välejä pitämään. Ja kun sitten hänen ja nuorukaisen\nvälillä asiat olivat niin pitkällä, ettei puuttunut muuta kuin ryhtyä\ntoteuttamaan teoissa sanoja, niin päätti Ghita keksiä keinon tähänkin.\n\nHän tiesi, että hänen miehellään oli muiden pahojen tapain joukossa\nsekin, että hän rakasti juomista, ja nyt alkoi Ghita ei ainoastaan\ntuota hänen tapaansa hyväksyä, vaan sangen usein miestään siihen\nkavalasti yllytelläkin. Ja niin pitkälle vaimo ajoi asiansa, että sai\nmelkein joka kerta, kun hänen aikeensa sitä vaativat, miehensä\njohdetuksi juomisesta juopumukseen. Ja kun hän näki, että Tofano oli\nhyvin päissään, niin hän pani hänet nukkumaan ja lähti sitten\nkohtaamaan rakastajaansa, ja jatkoi sittemmin huolettomasti monta\nkertaa näitä kohtauksiaan hänen kanssaan. Ja niin suuresti hän alkoi\nluottaa Tofanon juopumukseen, että hän uskalsi ei ainoastaan kuljettaa\nrakastajan kotiinsa, vaan lähti joskus viettämään suuren osan yöstä\nhänen taloonsakin, joka ei ollut sieltä kaukana.\n\nMutta kun rakastunut nainen tähän tapaan jatkoi niin sattui poloinen\nmies kerran huomaamaan, ettei Ghita, vaikka yllytteli häntä juomaan,\njuonutkaan itse mitään. Siitä heräsi Tofanon epäluulo, että ehkäpä oli\nasianlaita niinkuin se olikin, nimittäin, että vaimo juottaa hänet\nhumalaan voidakseen sitten toteuttaa halujaan, sillaikaa kun hän\nnukkuu. Ja koska hän tahtoi koettaa, oliko asia siten, niin tekeytyi\nhän eräänä iltana, vaikkei ollut sinä päivänä juonut, niin humalaiseksi\nsekä puheissaan että käytöksessään kuin olla saattaa. Vaimo uskoi tämän\nja arveli, ettei miehen tarvitse enempää juoda, ja pani hänet hyvin\nkiireesti nukkumaan. Ja sen tehtyään hän, niinkuin hänen tapansa oli\nollut joskus tehdä, lähti ulos ja meni rakastajansa taloon ja viipyi\nsiellä aina keskiyöhön saakka.\n\nKun Tofano kuuli, ettei vaimo enää ollut kotona, niin hän nousi ylös,\nmeni ovelle ja lukitsi sen sisältä. Ja sitten hän asettui ikkunaan,\nnähdäkseen vaimonsa palaavan ja osoittaakseen hänelle, että hän oli\nhuomannut hänen tapansa. Ja niin kauan hän siinä oli, kunnes vaimo\npalasi.\n\nKun Ghita tuli kotiin ja näki olevansa suljettu ulos, niin joutui hän\nsuureen tuskaan ja koetteli, eikö hän saisi ovea auki väkivallalla.\n\nTofano salli tätä jonkun aikaa ja sanoi sitten: Vaimo, sinä ponnistat\nvoimiasi turhaan, sillä tänne sisälle et voi päästä. Mene, palaja\nsinne, missä olet tähän saakka ollut, ja ole varma, ettet tule tänne\nenää milloinkaan, ennenkuin olen antanut sinulle tästä asiasta\nsukulaistesi ja naapurien läsnäollessa sen kunnian, minkä sinä\nansaitset!\n\nVaimo alkoi silloin Jumalan armon tähden rukoilla, että Tofano\nsuvaitsisi avata hänelle, sillä hän ei ollut muka tullut sieltä, josta\nmies luuli, vaan öitsimästä erään naapurin naisen luota, koska yöt\nolivat pitkät eikä hän voinut nukkua eikä valvoa yksinään kotona.\n\nMutta rukouksista ei ollut mitään hyötyä, sillä tuo elukka miehekseen\noli päättänyt, että kaikkien arezzolaisten oli saatava tietää heidän\nhäpeänsä, jota ei kukaan vielä tiennyt.\n\nKun vaimo näki, ettei rukoileminen auttanut häntä, niin turvautui hän\nuhkauksiin ja sanoi: Jos et sinä avaa minulle, niin teen sinut\nonnettomimmaksi ihmiseksi, mitä maailmassa on.\n\nTofano vastasi hänelle: Ja mitä sinä voit minulle tehdä?\n\nGhita, jonka järjen Amor oli jo neuvoillaan teroittanut, vastasi:\nEnnenkuin kärsin häpeää, jonka sinä vääryydellä tahdot minulle tehdä,\nheittäydyn tähän kaivoon, joka on tässä lähellä. Ja kun minut sitten\nlöydetään siitä kuolleena, niin ei ole ainoatakaan, joka uskoisi muuta\nkuin että sinä olet juovuksissa heittänyt minut sinne. Ja silloin sinun\njoko täytyy paeta ja kadottaa kaikki, mitä sinulla on, ja elää\nmaanpaossa, tai sinulta leikataan murhaajana pää poikki, niinkuin\ntodellakin olet.\n\nNämä sanat eivät kääntäneet Tofanoa mitenkään hänen typerästä\naikeestaan. Sentähden vaimo sanoi: Kas niin, nyt en voi enää kärsiä\ntätä sinun kiusantekoasi! Jumala antakoon sinulle anteeksi. Korjaa pois\nedes värttinäni, jonka jätän tänne.\n\nJa tämän sanottuaan meni Ghita yössä, joka oli niin pimeä, että tuskin\nolisi voinut nähdä kadulla toinen toistaan, kaivoa kohti, otti\nmahdottoman suuren kiven, joka oli kaivon vieressä, ja pudotti sen\nkaivoon huutaen: Jumala antakoon minulle anteeksi.\n\nKun kivi ehti veteen, sai se aikaan kovan loiskauksen, ja kun Tofano\nkuuli tämän, uskoi hän varmasti, että Ghita oli heittäytynyt kaivoon.\nSiksi otti hän sangon ja köyden ja syöksyi nopeasti ulos häntä\nauttamaan ja juoksi kaivolle. Mutta kun vaimo, joka oli piilossa\nlähellä talon ovea, näki hänen juoksevan kaivolle, niin hän pujahti\nsisään, lukitsi oven ja meni ikkunaan ja sanoi: Viini sopisi miedontaa\nvedellä silloin, kun sitä juodaan, eikä vasta yöllä.\n\nTämän kuullessaan Tofano huomasi, että häntä oli vedetty nenästä,\npalasi ovelle, ja kun hän ei päässyt sisään, niin hän alkoi pyytää,\nettä Ghita avaisi hänelle.\n\nMutta silloin Ghita heitti hiljaiset puheet, kuten oli siihen saakka\ntehnyt, ja alkoi melkein huutaen: Kautta pyhäin haavain, sinä kelvoton\njuoppo, et pääse tänne sisään tänä yönä. Minä en voi enää kärsiä näitä\nsinun tapojasi, minun täytyy näyttää koko maailmalle, millainen sinä\nolet ja mihin aikaan sinä palaat yöllä kotiin.\n\nTofano, joka oli puolestaan kiivastunut, alkoi käyttää karkeita sanoja\nja huutaa. Ja silloin naapurit, jotka kuulivat melun, nousivat ylös ja\ntulivat, sekä miehet että naiset ikkunoihin, ja kysyivät, mikä siellä\noli.\n\nGhita alkoi itkeä ja sanoi: Se on tuo kurja mies, joka tulee illoin\njuopuneena luokseni kotiin tai nukkuu kapakoihin ja palaa sitten tähän\naikaan. Kun minä olen kärsinyt sitä kauan eikä siitä ole ollut apua ja\nkoska en voi enää kärsiä, niin tahdoin tehdä hänelle tämän häpeän ja\nsulkea hänet ulos, nähdäkseni, parantuuko hän.\n\nTofano-elukka sanoi taas toisaalta, miten asia oli, ja uhkasi vaimoaan\nkovasti. Mutta silloin vaimo sanoi naapureille: Nyt näette, millainen\nmies hän on! Mitä sanoisitte, jos minä olisin tuolla kadulla niinkuin\nhän on, ja hän olisi täällä kotona niinkuin minä nyt olen? Kautta\nJumalan, en usko, että te luulisitte hänen siellä puhuvan totta. Tästä\nvoitte hyvin arvata hänen luontonsa. Hän sanoo näet, että minä olen\ntehnyt sitä, mitä minä uskon juuri hänen itsensä tehneen. Hän luuli\npeloittavansa minua heittämällä jotain, en tiedä mitä, kaivoon. Mutta\nkunpa Jumala olisi suonut, että hän olisi todellakin heittäytynyt sinne\nja hukkunut! Siten olisi viini, jota hän on juonut liiaksi, tullut\nkerrankin vedellä laimennetuksi.\n\nNaapurit, sekä miehet että naiset, alkoivat kaikki sättiä Tofanoa ja\nsanoivat häntä syylliseksi ja haukkuivat häntä siitä asiasta, mistä hän\nmoitti vaimoaan. Ja lyhyessä ajassa levisi meteli naapurista naapuriin,\nniin että viimein Ghitan sukulaisetkin saivat siitä tiedon. Nämä\ntulivat paikalle, ja kun he olivat kuulleet asian yhdeltä ja\ntoiseltakin naapurilta, ottivat he Tofanon ja antoivat hänelle\nsellaisia iskuja, että hän oli kuin ruhjottu.\n\nSitten he menivät sisään, ottivat Ghitan tavarat ja palasivat hänen\nkanssaan kotiinsa, uhaten Tofanoa vielä pahemmalla.\n\nKun Tofano näki, miten hullusti hänen oli käynyt ja että hänen\nmustasukkaisuutensa oli huono opas, niin hän pyysi eräitä ystäviä\nvälittäjiksi, koska hänen rauhansa riippui hänen vaimostaan. Ja hän\nonnistuikin saamaan kaikessa sovussa vaimonsa takaisin kotiinsa ja\nlupasi hänelle, ettei hän enää koskaan ole mustasukkainen. Ja\nsitäpaitsi hän antoi Ghitalle luvan täyttää kaikki mielihalunsa, kunhan\ntekisi sen niin viisaasti, ettei mies sitä huomaisi. Ja niin kävi\nhänelle kuin tuhmalle talonpojalle, joka selkäänsä saa ja kättä antaa.\n\nEläköön siis rakkaus ja kuolkoot riidan paholaiset ja kaikki hänen\njoukkionsa.\n\n\n\n\n\n\nKAHDEKSAS PÄIVÄ\n\n\n\n\nKOLMAS KERTOMUS.\n\n\n      Calandrino, Bruno ja Buffalmacco menevät Mugnonen notkoon\n      etsimään heliotrooppia, ja Calandrino luulee sen löytäneensä\n      ja palaa kotiin kantaen taakan kiviä. Hänen vaimonsa pilkkaa\n      häntä, jolloin hän suuttuu ja pieksää vaimoaan ja kertoo\n      tovereilleen asioita, jotka nämä tietävät paremmin kuin\n      hän itse.\n\nKaupungissamme, jossa on aina ollut yltä kyllin merkillisiä eläjiä ja\ntyhmiä olennoita, eli, eikä siitä kauan vielä olekaan, maalari nimeltä\nCalandrino, yksinkertainen ja tavoiltaan lystikäs mies, joka vietti\nsuurimman osan aikaansa kahden muun maalarin seurassa, joista toisen\nnimi oli Bruno ja toisen Buffalmacco. Nämä olivat sangen iloisia\nmiehiä, mutta sangen älykkäitä ja nokkelia, ja he seurustelivat\nCalandrinon kanssa senvuoksi, että voivat usein huvitella suuresti\nhänen tuhmuutensa kustannuksella.\n\nSamoin oli Firenzessä siihen aikaan eräs tavattoman miellyttävä\nnuorukainen, älykäs ja kekseliäs kaikessa, mihin hän ryhtyi, nimeltä\nMaso del Saggio. Tämä kuuli puhuttavan minkä mitäkin Calandrinon\nyksinkertaisuudesta ja hän päätti hullutella hänen älynsä\nkustannuksella, tekemällä hänelle jonkin pilan ja uskottelemalla\nhänelle jotakin merkillistä asiaa. Sattumalta huomasi hän eräänä\npäivänä Calandrinon S. Giovannin kirkossa ja näki hänen tarkkaavasti\nkatselevan pyhimysarkun maalauksia ja leikkauksia, joka arkku on\nmainitun kirkon alttarilla ja oli siihen lyhyt aika sitten asetettu. Ja\nsilloin ajatteli hän, että nyt hän oli saanut hetken ja tilaisuuden\ntoteuttaakseen aikeensa. Hän ilmaisi niin ollen eräälle toverilleen,\nmitä hän aikoi tehdä, ja sitten he lähestyivät yhdessä sitä paikkaa,\njossa Calandrino yksinään istuskeli, ja alkoivat ikäänkuin eivät olisi\nhäntä huomanneet puhella keskenään, erilaisten kivien sala-voimista,\njoista asioista Maso del Saggio puheli niin varmasti kuin olisi hän\nollut etevä ja mainio kivenhioja.\n\nNäille puheille Calandrino kallisti korvaansa ja nousi jonkun ajan\npäästä ylös, kun näet huomasi, etteivät he puhuneet salaisuuksia, ja\ntuli heidän luokseen. Tämä oli Maso del Saggiosta suuresti mieleen, ja\nkun hän jatkoi kertomustaan, niin Calandrino kysyi, missä näitä niin\nvoimallisia kiviä oli.\n\nMaso vastasi, että niitä oli enimmäkseen Berlinzonessa,\nBasliskien maassa, eräällä seudulla nimeltä Himmerkki, jossa\nviiniköynnökset sidotaan makkaroilla, ja ankan saa kolikolla ja pojan\nkaupanpäälliseksi; ja siellä oli kokonainen vuori jauhetusta Parman\njuustosta, jonka päällä asui ihmisiä, jotka eivät tehneet muuta kuin\nmakaronia ja lihakokkareita ja keittelivät ne salvokukon liemessä ja\nheittelevät sitten alas, ja kuka enimmän otti, se enimmän sai. Ja\nsiellä lähellä juoksi joki, joka oli valkoviiniä, parasta, mitä\nmilloinkaan on juotu, eikä siinä ollut pisaraakaan vettä.\n\nOhoo, sanoi Calandrino, se on hyvä maa. Mutta sanopas, mitä he tekevät\nsalvokukoilla, joita he keittävät?\n\nMaso vastasi: Basliskit syövät ne suuhunsa.\n\nSilloin Calandrino sanoi: Oletko sinä koskaan siellä käynyt?\n\nMaso vastasi: Kysytkö, olenko siellä käynyt? Olen käynyt yhtä monta\nkuin senkin seitsemänkymmentä kertaa!\n\nJa montako peninkulmaa sinne on? kysyi Calandrino silloin.\n\nOn sinne tuhatkunta, minkä riittää unta, vastasi Maso.\n\nSilloin sanoi Calandrino: Niin ollen se on kauempana kuin Abruzzit.\n\nOnpa kyllä, vastasi Maso, kukon askelen.\n\nKun Calandrino-tyhmyri näki Mason vakavin kasvoin ja nauramatta sanovan\nnämä sanat, niin hän uskoi niitä kuten ainoastaan selvintä totuutta\nvoidaan uskoa. Ja koska hän piti niitä tosina, niin hän sanoi: Liian\nkaukana se on meikäläiselle. Mutta jos se olisi täällä lähempänä, niin\nsanonpa sinulle, että tulisin sinne kerran kanssasi, katsomaan, miten\nnuo makaronit luirivat alas ja saadakseni niitä mahallisen. Mutta\nsanopas, jos suvaitset olla niin hyvä, eikö täällä näillä seuduillakin\nole yhtään niin voimallisia kiviä?\n\nSiihen Maso vastasi: Onpa kyllä; kaksi lajia täällä on sangen\nvoimallisia kiviä. Toinen laji on nuo Settignanon ja Montiscin\nlouhoskivet, joiden voimalla, kun ne on valmistettu myllynkiviksi,\ntehdään jauhoja. Ja siksi sanotaankin niillä mailla, että Jumalalle\nkiitos jyvistä, Montiscille myllynkivistä. Mutta näitä kiviä on niin\npaljon, että niille annetaan meillä yhtä vähän arvoa kuin heillä\nsmaragdeille, joita on siellä kokonaisia vuoria, suurempia kuin Monte\nMorello, ja ne paistavat keskellä yötä, että voi sun taivahan valkeus!\nJa tiedä, että se, joka tekisi oikein kauniita myllynkiviä ja juottaisi\nniitä sormuksiin, ennenkuin niihin on kaivettu reikä, ja veisi\nsultaanille, saisi häneltä mitä vaan mielensä tekisi. Toinen laji on\neräs kivi, jota me kivenhiojat sanomme heliotroopiksi, erittäin\noivallinen kivi; sillä henkilöä, joka sitä kantaa, ei näe kukaan sillä\naikaa, kun se hänellä on siellä, missä hän ei ole.\n\nSilloin sanoi Calandrino: Ne ovat hyviä ominaisuuksia. Mutta missä tätä\ntoista kiveä on?\n\nMaso vastasi, että tuolta Mugnonen rannalta sitä usein on löydetty.\n\nCalandrino kysyi: Minkä kokoinen se kivi on? Ja minkä värinen?\n\nMaso vastasi: Sitä on eri kokoa, sillä toinen on suurempi, toinen\npienempi. Mutta kaikki ne ovat väriltään pikimmittäin kuin mustia.\n\nCalandrino painoi nämä seikat mieleensä, ja sanoi sitten, että hänellä\noli muka muuta tekemistä, ja lähti Mason luota, päättäen itsekseen\nryhtyä etsimään tätä kiveä. Mutta kuitenkin hän ajatteli, ettei hän tee\nsitä Brunon ja Buffalmaccon tietämättä, joita hän rakasti erikoisen\nsuuresti.\n\nHän lähti siis hakemaan heitä, mennäkseen viipymättä ja ennenkuin muut\nheidän kanssaan etsimään kiveä, ja kulutti koko loppuosan sitä aamua\nheitä haeskellessaan. Viimein, kun kello oli jo yli kolmen, hän muisti,\nettä he työskentelivät naistenluostarissa Faenzassa. Siksi hän jätti\nkaikki muut tehtävänsä ja meni, vaikka helle oli suurimmillaan, melkein\njuosten heidän luokseen, kutsutti heidät puheilleen ja sanoi heille:\nKumppanit, jos tahdotte uskoa minua, niin me voidaan nyt tulla Firenzen\nrikkaimmiksi miehiksi, sillä minä olen kuullut luottamuksen arvoiselta\nihmiseltä Mugnonessa olevan erään sellaisen kiven, ettei sitä, jolla se\non mukana, näe kukaan. Ja siksi pitäisi meidän minun mielestäni mennä\nviivyttelemättä, ennenkuin kukaan muu sinne menee, sitä etsimään. Me\nlöydämme sen varmaan, sillä minä tunnen sen. Ja kun olemme sen saaneet,\nniin mitä tarvitsee meidän muuta tehdä kuin panna se rahapussiin ja\nmennä rahanvaihettajain pöytäin luo, jotka, kuten tiedätte, ovat aina\nkuormatut florineilla ja grosseilla, ja ottaa niitä itsellemme niin\npaljon kuin tahdomme: kukaan ei meitä näe! Ja niin me voimme rikastua\nyhtäkkiä tarvitsematta kaiken päivää tuhria seiniä niinkuin etanat.\n\nKun Bruno ja Buffalmacco tämän kuulivat, alkoivat he itsekseen nauraa,\nkatsoivat toinen toiseensa ja olivat suuresti hämmästyvinään ja\nkehuivat Calandrinon neuvoa. Mutta kysyipä Buffalmacco sitten, mikä\ntuon kiven nimi on.\n\nCalandrinon mielestä oli nimi jo haihtunut, koska hän oli melkoisen\ntuhma, ja siksi hän vastasi: Mitä meillä on nimen kanssa tekemistä, kun\nvaan tiedämme sen ominaisuuden. Ja minun mielestäni meidän pitää vaan\nnyt mennä sitä etsimään kauempaa viivyttelemättä.\n\nHyvä, sanoi Bruno, millainen se sitten on?\n\nCalandrino vastasi: Niitä on monenlaisia, mutta kaikki ne ovat melkein\nmustia. Ja siksi pitää meidän minun mielestäni koota kaikki mustat,\nmitä näemme, kunnes osumme saamaan sen oikean. Ja siksi, elkäämme\nhukatko aikaa, vaan menkäämme!\n\nSiihen sanoi Bruno: Odotapas vähän. Ja kääntyen Buffalmaccon puoleen\nhän jatkoi: Minun mielestäni Calandrino on oikeassa. Mutta minusta ei\ntämä tunnu soveliaalta hetkeltä siihen työhön, sillä aurinko on\nkorkealla ja paistaa suoraan Mugnonen notkoon ja on kuivannut kaikki\nkivet, niin että ne, mitä siellä on, näyttävät nyt valkeilta, kun ne\ntaas aamulla ennenkuin aurinko on ne kuivannut näyttävät mustilta. Ja\nsitäpaitsi on tänään, joka on arkipäivä, Mugnonen notkossa monesta\nsyystä paljon ihmisiä, jotka näkisivät meidät ja voisivat arvata, mitä\nme teemme siellä ja rupeaisivat ehkä tekemään hekin samaa. Ja kivi\nvoisi joutua heidän käsiinsä, ja niin menisi meiltä kana munan tähden.\nMinun mielestäni, jos te suostuisitte, tämä on työ, joka olisi tehtävä\naamulla, jolloin eroittaa paremmin mustat kivet valkeista kivistä, ja\njonakin juhlapäivänä, jolloin siellä ei ole ketään meitä näkemässä.\n\nBuffalmacco kiitti Brunon neuvoa, ja Calandrino taipui siihen, ja he\npäättivät, että he kaikki kolme kokoontuvat sunnuntai-aamuna etsimään\nsitä kiveä. Mutta Calandrino rukoili heitä kaikella muotoa, etteivät he\nsaisi puhua tästä asiasta kellekään maailmassa, sillä se oli uskottu\nhänelle salaisuutena. Ja sen sanottuaan hän kertoi heille kaikki, mitä\nhän oli kuullut Himmerkin seudusta, ja vahvisti valalla, että se on\ntotta.\n\nKun Calandrino lähti heidän luotaan, niin nämä sopivat keskenään, mitä\nheidän oli tässä asiassa tehtävä.\n\nCalandrino odotti suurella halulla sunnuntai-aamua. Ja kun se oli\ntullut, niin hän nousi ylös päivän valjetessa, kutsui seuraansa\ntoverinsa, ja he lähtivät San Gallon portista ulos, laskeutuivat\nMugnonen notkoon ja alkoivat kulkea joen vartta alas, etsien kiveä.\n\nCalandrino, joka oli halukkain, kulki ensimäisenä ja hyppäsi nopeasti\nmilloin sinne ja milloin tänne, ja missä näki mustan kiven, heittäysi\nsinne, otti sen maasta ja pisti povelleen. Toverit astelivat perästä ja\npoimivat milloin yhden, milloin toisen.\n\nMutta Calandrino ei ollut pitkää matkaa kulkenut, niin hänellä jo oli\npovi täynnä kiviä, ja siksi hän nosti ylös mekkonsa helmat, joka ei\nollut Hainaultin kuosia, ja teki niistä avaran säkin, kiinnittäen ne\njoka taholta vyönsä alle, ja täytti sen vähän ajan kuluttua. Ja samoin\nhän teki jonkun hetken päästä vaipastaankin pussin ja täytti sen\nkivillä.\n\nKun nyt Bruno ja Buffalmacco näkivät, että Calandrino oli kuormattu ja\nettä ruoka-aika läheni, niin sanoi Bruno, tehdyn sopimuksen mukaan,\nBuffalmaccolle: Missä Calandrino on?\n\nBuffalmacco, joka näki olevansa aivan lähellä Calandrinoa, kääntyi\nympäri, katseli sinne ja tänne ja sanoi: En tiedä, mutta aivan äsken\nhän oli tässä meidän edessämme.\n\nBruno sanoi: Kyllä kai, aivan äsken! Mutta minusta on ihan varma, että\nhän on nyt kotonaan suuruksella ja on jättänyt meidät narreinaan tänne\netsimään mustia kiviä Mugnonen rannalta.\n\nAh, miten oikein hän teki, sanoi silloin Buffalmacco, kun piti meitä\npilkkanaan ja jätti meidät tänne, koska olimme niin hulluja, että\nuskoimme häntä. Kuules nyt, kuka muu olisi ollut niin hassu kuin me,\nettä olisi uskonut Mugnonessa olevan niin arvokkaita kiviä.\n\nKun Calandrino nämä sanat kuuli, kuvitteli hän, että se kivi oli\njoutunut hänen käsiinsä ja että se juuri vaikutti, etteivät nuo toiset\nhäntä nähneet, vaikka hän oli heidän keskellään. Hän oli siis\ntavattoman iloinen sellaisesta onnesta, ja päätti palata kotiin heille\nmitään sanomatta. Ja hän käänsi kulkunsa takaisin ja alkoi nousta\nrannalta.\n\nTämän nähdessään Buffalmacco sanoi Brunolle: Mitä me nyt teemme? Emmekö\nmene täältä pois?\n\nBruno vastasi hänelle: Mennään vaan. Mutta sen minä vannon Jumalan\nkautta, ettei Calandrino minulle enää koskaan tätä tee! Ja jos minä\nolisin häntä yhtä lähellä kuin olen ollut kaiken aamua, niin antaisin\ntästä kivestä häntä anturoille niin, että hän muistaisi ehkä kuukauden\ntämän pilan.\n\nJa näiden sanain sanominen, kiven kaappaaminen ja heittäminen\nCalandrinon kintuille oli tuokion asia.\n\nCalandrino nosti iskun tuntiessaan jalkaansa korkealle ja alkoi\npuuskuttaa, mutta vaikeni kuitenkin ja jatkoi matkaansa.\n\nBuffalmacco otti käteensä yhden kivistä, jotka oli koonnut, ja sanoi\nBrunolle: Ah, katsoppas, miten sievä kivi, kunpa se nyt voisi osua\nCalandrinoa lonkkaan! Ja hän lennätti kiven ja antoi Calandrinolle\ntosiaan lonkkaan aika moukun.\n\nLyhyesti sanoen: sillä tavalla he kivittivät Calandrinoa, milloin\nniitä, milloin näitä piloja lasketellen, Mugnonen notkosta aina San\nGallon portille saakka.\n\nSiellä heittivät he pois kivet, joita olivat koonneet, ja pysähtyivät\nvähän pakisemaan tullimiesten kanssa. Näille olivat he selittäneet\nasian jo ennen, joten nämä eivät olleet Calandrinoa muka näkevinään,\nvaan antoivat hänen mennä portista, nauraen itse niin, ettei maailmassa\nvertaa.\n\nCalandrino saapui pysähtymättä kotiinsa, joka oli lähellä Myllyn\nkulmausta. Ja niin suopea oli onni tälle pilalle, ettei Calandrinolle,\nkun hän tuli joelta ja kulki kaupungin läpi, ainoakaan henkilö sanonut\nsanaakaan, ja että hän tapasi ainoastaan harvoja, koska melkein kaikki\nolivat ruualla.\n\nCalandrino astui siis näin kuormattuna kotiinsa. Sattumalta oli hänen\nvaimonsa, jonka nimi oli monna Tessa, kaunis ja kelpo nainen, portaiden\nyläpäässä. Ja kun hän näki hänen tulevan, niin alkoi hän, jonkun verran\nvihoissaan hänen viipymisestään, pilkata häntä ja sanoa: Kas herraa,\njokos piru sinut tuo kotiin! Kaikki ihmiset ovat jo syöneet, kun sinä\npalaat suurukselle.\n\nKun Calandrino tämän kuuli ja huomasi, että hänet nähtiin, niin alkoi\nhän kiukuissaan ja pahoilla mielin sanoa: Voi sinua, kelvoton nainen,\ntulitko sinä siihen! Nyt sinä olet syössyt minut perikatoon, mutta\nkautta Jumalan, sinä saat sen maksaa!\n\nJa hän nousi erääsen pieneen saliinsa ja heitti sinne kivet, jotka oli\ntuonut, juoksi vimmoissaan vaimonsa luo ja ottaen häntä palmikosta\nnakkasi hänet jalkainsa juureen ja antoi hänelle koko ruumiisen niin\npaljon iskuja ja potkuja, minkä ehti käsiään ja jalkojaan liikuttaa,\neikä jättänyt hänen päähänsä hiusta repimättä eikä ruumiisen nikamaa\nkolhimatta. Eikä hyödyttänyt lainkaan rukoilla häneltä armoa kädet\nristissä.\n\nKun Bruno ja Buffalmacco olivat tullimiesten kanssa portilla hyvän\naikaa naureskelleet, alkoivat he verkkaisin askelin seurata jonkun\nmatkan päässä Calandrinoa, ja saapuessaan hänen ovelleen he kuulivat\nkauheat iskut, joita hän antoi vaimolleen. Ja he huusivat Calandrinoa,\nollen saapuvinaan Mugnonelta nyt vasta.\n\nCalandrino ilmestyi ikkunaan aivan hiessään, punaisena ja puuskuttaen\nja pyysi heitä tulemaan ylös hänen luokseen.\n\nHe tekeytyivät hiukan suuttuneen näköisiksi, mutta menivät kuitenkin\nylös, ja näkivät salin täynnä kiviä ja vaimon yhdessä nurkassa tukka\nhajallaan ja revittynä ja kasvot kalpeina ja kolhittuina surkeasti\nitkemässä; ja toisella puolella Calandrinon istumassa vyöttömänä ja\nläähättäen lopen väsyneen ihmisen tavalla.\n\nKun he olivat vähän aikaa katselleet ympärilleen, sanoivat he: Mitäs\ntämä on, Calandrino? Aiotkos ruveta muurariksi, koska me näemme täällä\nniin paljon kiviä?\n\nJa paitsi tätä he lisäsivät: Ja mikäs monna Tessalla on? Näyttääpä\nsiltä, kuin sinä olisit häntä lyönyt? Mitä tyhmyyksiä tämä on?\n\nCalandrino oli niin väsynyt kivien painosta ja vaimonsa raivokkaasta\npieksämisestä ja surusta, kun luuli niin suuren onnen kadottaneensa,\nettei saanut henkeä sisästään antaakseen edes sanan vastaukseksi. Kun\nhän siis viivytteli, niin alkoi Buffalmacco uudestaan: Calandrino, jos\nsinulla olikin muut vihan syyt, niin ei sinun silti pitänyt puijata\nmeitä niinkuin teit. Sillä kun sinä ensin olit vienyt meidät etsimään\nkanssasi arvokasta kiveä, niin sinä, toivottamatta meitä edes Jumalan\nhaltuun tai hiiteen, jätit meidät Mugnonen notkoon kuin kaksi pässiä,\nja tulit itse tänne. Sen me panimme suuresti pahaksemme. Mutta\ntotisesti se on viimeinen pila, minkä meille koskaan teet!\n\nNäihin sanoihin Calandrino sai vastatuksi vaivoin: Kumppanit, elkää\nsuuttuko, asia on toisin kuin te luulette. Minä, onneton! olin sen\nkiven jo löytänyt. Ja tahdotteko kuulla, puhunko totta? Kun te ensin\nkyselitte toisiltanne minua, olin minä tuskin kymmenen jalan päässä\nteistä. Ja kun minä huomasin, että te tulitte minua kohti ettekä\nnähneet minua, niin minä tulin tänne päin ja koko ajan minä kuljin\nvähän matkaa teidän edeltänne tänne.\n\nJa hän alkoi kertoa heille yhdestä päästä loppuun saakka, mitä he\nolivat tehneet ja sanoneet, ja näytti heille selkänsä ja kupeensa,\nmiten kivet olivat niitä kolhineet, ja jatkoi: Ja sanon teille, että\nkun tulin sisään portista, povellani kaikki nämä kivet, jotka näette\ntässä, niin ei minulle sanottu mitään, ja tehän tiedätte, miten\nepämiellyttäviä ja sietämättömiä nuo vartiat tavallisesti ovat\ntahtoessaan kaikkea katsella. Ja sitäpaitsi kohtasin kadulla useita\nkuomiani ja ystäviäni, joilla on aina tapana puhutella minua ja kutsua\njuomaan, mutta ei ollut ainoatakaan, joka olisi sanonut minulle\npuoltakaan sanaa, sillä eiväthän he nähneet minua. Mutta viimein, kun\ntulin kotiin, tämä kirottu akka paholainen ilmestyi vastaani ja näki\nminut, ja, kuten tiedätte, naiset hävittävät joka seikasta tehokkuuden.\nJa niinpä minä, joka äsken voin sanoa itseäni Firenzen onnellisimmaksi\nihmiseksi, olen nyt tullut kaikkein onnettomimmaksi. Ja sentähden minä\nhäntä pieksinkin niin kauan kuin voin käsiäni liikuttaa, enkä tiedä,\nmikä minua pidättää, etten puhkaise häneltä vielä suonia, sillä kirottu\nolkoon se hetki, jolloin hänet ensi kertaa näin ja jolloin hän tuli\nminulle ja tähän taloon.\n\nJa taas syttyi hänen vihansa niin, että hän aikoi nousta ylös ja mennä\nuudestaan lyömään vaimoaan.\n\nKun Buffalmacco ja Bruno tämän kuulivat, olivat he suuresti\nhämmästyvinään ja vahvistivat usein todeksi, mitä Calandrino sanoi, ja\nheillä oli niin suuri halu nauraa, että olivat haljeta. Mutta kun he\nnäkivät hänen nousevan raivoissaan ylös lyödäkseen vaimoaan\ntoistamiseen, niin he asettuivat häntä vastaan ja pidättivät häntä,\nsanoen, ettei tässä asiassa ollut vaimossa mitään syytä, vaan hänessä\nitsessään, joka tiesi, että naiset hävittävät kaikista seikoista\ntehokkuuden, eikä ollut sanonut vaimolleen, että tämä varoisi\nilmestymästä hänen eteensä sinä päivänä. Mutta tämän varovaisuuden oli\nJumala häneltä riistänyt, joko siksi, ettei se onni ollut hänelle\ntuleva, tai sentähden, että hän aikoi pettää tovereitaan, joille hänen,\nkun hän näki kiven löytäneensä, olisi pitänyt siitä ilmoittaa.\n\nJa kun he olivat monilla sanoilla eikä vähällä vaivalla saaneet\nonnettoman vaimon sovitetuksi hänen kanssaan, niin he jättivät hänet\nalakuloisena kotiinsa, joka oli täynnä kiviä, ja menivät pois.\n\n\n\n\nKUUDES KERTOMUS.\n\n\n      Bruno ja Buffalmacco varastavat Calandrinolta sian. He teettävät\n      hänellä sen löytymiseksi kokeen inkiväärä-pillereillä ja\n      valkoviinillä ja antavat hänelle kaksi kertaa toisensa jälkeen\n      koiran-inkiväärää ja aloeta, jolloin näyttää siltä, kuin hän\n      itse olisi varastanut sikansa. Ja he vaativat häneltä lahjukset,\n      etteivät kerro asiaa hänen vaimolleen.\n\nKetkä Calandrino, Bruno ja Buffalmacco olivat, ei minun tarvitse teille\nselittää, sillä heistä on kuultu kyllin puhuttavan. Siksi minä sanon,\nsuoraan asiaan käyden, että Calandrinolla oli lähellä Firenzeä eräs\npieni tila, jonka hän oli saanut vaimonsa myötäjäisinä ja josta hän,\npaitsi muuta, mitä hän siitä korjasi, sai joka vuosi sian. Ja hänen\ntapansa oli lähteä aina joulukuussa vaimoineen maalle ja teurastaa ja\nsuolauttaa se siellä.\n\nNyt tapahtui kerran, ettei hänen vaimonsa ollut aivan terve, ja niinpä\nCalandrino lähti yksin sitä sikaa tappamaan. Mutta tuskin Bruno ja\nBuffalmacco tämän kuulivat ja tiesivät, ettei vaimo mennyt hänen\nkanssaan, niin he lähtivät erään papin luo, joka oli heidän parhaita\nystäviään ja asui lähellä Calandrinoa, aikailemaan muutamaksi päiväksi.\nCalandrino oli sen päivän aamuna, jolloin he saapuivat, teurastanut\nsikansa, ja kun hän näki heidät papin seurassa, niin hän huusi heille\nja sanoi: Terve tulemaan! Nyt pitää teidän näkemän, millainen isäntä\nminä olen.\n\nJa hän vei heidät kotiin ja näytti heille sitä sikaa. Nämä näkivät,\nettä sika oli sangen kaunis, ja kuulivat Calandrinolta, että hän aikoi\nsuolata sen perhettään varten.\n\nSilloin sanoi Bruno: Oh, miten tuhma sinä olet. Myy se ja pidetään\nhauskaa rahoilla. Ja vaimollesi sano, että se on sinulta varastettu.\n\nCalandrino vastasi: Enkä, hän ei sitä uskoisi, vaan ajaisi minut pois\nkotoani. Älkää vaivatko itseänne, sillä sitä minä en tee koskaan.\n\nSanoja vaihdettiin paljonkin, mutta ne eivät auttaneet mitään;\nCalandrino pyysi tosin heitä jäämään illalliselle, mutta niin\ntöykeästi, etteivät he tahtoneet siellä illallista, vaan lähtivät hänen\nluotaan.\n\nJa Bruno sanoi Buffalmaccolle: Eikö varasteta häneltä tänä yönä sitä\nsikaa?\n\nBuffalmacco vastasi: Niin, mutta kuinka me sen voimme tehdä?\n\nBruno sanoi: Minulla on jo tiedossa, kuinka, jos hän ei vaan muuta sitä\npois sieltä, jossa se oli äsken.\n\nSitten me se tehdään, sanoi Buffalmacco. -- Miksipä me ei sitä\ntehtäisi? Ja nautimme sitten siitä täällä herra pastorin kanssa.\n\nPappi sanoi puolestaan, että se oli hänestä hyvin mieleen.\n\nSen jälkeen sanoi Bruno: Tässä täytyy käyttää hiukan viekkautta. Sinä\ntiedät, Buffalmacco, miten saita Calandrino on ja kuinka mielellään hän\njuo silloin, kun muut maksavat. Menkäämme ja viekäämme hänet kapakkaan,\nja siellä on pappi maksavinaan kaikki meidän kunniaksemme, eikä anneta\nCalandrinon maksaa mitään. Hän juo itsensä juovuksiin, ja kaikki käy\nsitten sangen hyvin, koska hän on yksin tilallaan.\n\nJa tehtiin niinkuin Bruno sanoi.\n\nKun Calandrino näki, ettei pappi antanut toisten maksaa, ryhtyi hän\njuomaan, ja jos hän ei paljoa tarvinnutkaan, pian hän oli hyvässä\nlastissa. Ja oli jo myöhä yö, kun hän lähti kapakasta ja meni,\nhaluamatta enää illallista, kotiinsa. Ja luullen sulkeneensa oven hän\njättikin sen auki ja meni vuoteesen. Buffalmacco ja Bruno lähtivät\npapin kanssa illalliselle, ja kun he olivat aterioineet, ottivat he\neräitä työkapineita päästäkseen Calandrinon taloon ja menivät sitten\nhiljaa sinne, jonne Bruno oli heitä neuvonut. Mutta kun he näkivät oven\nauki, astuivat he sisään, päästivät sian irti ja kantoivat sen papin\ntaloon. Ja kun he olivat panneet sen piiloon, menivät he maata.\n\nAamulla, kun viini oli haihtunut Calandrinon päästä, nousi hän ylös. Ja\nkun hän meni alas katsomaan sikaansa ei hän sitä nähnytkään, ja ovi oli\nauki. Sen vuoksi Calandrino kyseli yhdeltä ja toiselta, tiesivätkö he,\nkuka sian oli ottanut. Ja kun hän ei sitä löytänyt, niin nosti hän\nsuuren metelin. Voi häntä, voi kurjaa häntä, häneltä oli varastettu\nsika!\n\nKun Bruno ja Buffalmacco olivat nousseet ylös, menivät he Calandrinon\ntalolle kuulemaan, mitä hän sanoi siasta. Ja tuskin Calandrino heidät\nnäki, huusi hän heitä melkein itkien ja sanoi: Voi minua, kumppanit,\nminulta on varastettu se minun sikani!\n\nBruno lähestyi häntä ja sanoi hänelle hiljaa: Ihme, että olet ollut\nkerrankin viisas!\n\nVoi minua, vastasi Calandrino, minä puhun aivan totta!\n\nSano vaan niin, sanoi Bruno, huuda kovasti, että näyttää siltä kuin\nolisi käynytkin niin.\n\nCalandrino huusi silloin kovemmin ja sanoi: Kaikkivaltias Jumala, minä\npuhun totta, se on minulta varastettu.\n\nMutta Bruno sanoi: Kas niin, aivan niin. Noin sinun pitää sanoa. Huuda\nkovasti, anna äänesi kuulua, niin sitä luullaan todeksi.\n\nSinä tahtoisit minua huutamaan sieluni paholaiselle, sanoi Calandrino.\nMinä sanon, vaikket minua usko, että menen vaikka hirteen, jos se ei\nole minulta varastettu!\n\nSilloin kysyi Bruno: Mitä? Kuinka se voisi olla mahdollista? Näinhän\nminä vielä eilen sen täällä. Luuletko sinä voivasi uskotella minulle,\nettä se on varastettu?\n\nNiin vaan on kuin minä sanon, vastasi Calandrino.\n\nOh, sanoi Bruno, voiko se olla mahdollista?\n\nAivan varmaan, vastasi Calandrino, se on niin. Ja siitä minä olen\nonneton, enkä tiedä, miten nyt palata kotiin. Vaimo ei minua usko, ja\nvaikka uskoisikin, en saa enää koko vuonna rauhaa häneltä!\n\nSilloin sanoi Bruno: Jumaliste, se oli paha teko, jos se on totta.\nMutta sinä muistat, Calandrino, että minä eilen neuvoin sinua sanomaan\nnäin. Minä en tahtoisi, että sinä yhtaikaa kujeilisit vaimosi ja meidän\nkustannuksellamme.\n\nCalandrino alkoi taas huutaa ja sanoa: Ja miksi te pakotatte minut\nepätoivoon ja vannomaan kautta Jumalan ja pyhimysten ja kaikkien\nluotujen kappalten. Minä sanon teille, että sika on minulta viime yönä\nvarastettu.\n\nSilloin sanoi Buffalmacco: Jos niin on, täytyy miettiä, emmekö keksi\nkeinoa, jolla saadaan se takaisin.\n\nJa minkä keinon me voisimme keksiä? kysyi Calandrino.\n\nBuffalmacco sanoi silloin: Varmaankaan ei kukaan lndiasta ole tullut\nottamaan sinulta sikaa. Joku näistä sinun naapureistasi sen on täytynyt\nolla. Ja tosiaan, jos sinä voisit saada ne koolle, niin minä osaisin\ntehdä taian leivällä ja juustolla, niin näkisimme kohta, kuka sen on\nvienyt.\n\nNiin kai, sanoi Bruno, tee vaan se leivällä ja juustolla näille tämän\nseudun herroille, sillä olen varma, että joku heistä on sen vienyt,\nmutta he ymmärtäisivät tarkoituksen eivätkä tulisi tänne.\n\nMitenkä se sitten olisi tehtävä? kysyi Buffalmacco.\n\nBruno vastasi: Se olisi tehtävä hyvillä inkivääräpillereillä ja\nvalkoviinillä ja kutsuttava heidät sitä juomaan. Sitä eivät he\nepäilisi, vaan tulisivat. Ja voidaanhan inkivääräpillerit taikoa\nsamalla tavalla kuin leipä ja juustokin.\n\nTodellakin, sanoi Buffalmacco, sinä olet oikeassa. Ja sinä, Calandrino,\nmitäs sanot? Tehdäänkö niin?\n\nCalandrino vastasi: Minä suorastaan pyydän sitä, Jumalan tähden, sillä\njos edes tietäisin, kuka sen on vienyt, niin olisin jo puolta\nrauhallisempi.\n\nNo niin, sanoi Bruno, minä olen valmis tämän tähden ja sinua\nauttaakseni lähtemään Firenzeen saakka, jos annat minulle rahaa.\n\nCalandrinolla oli noin neljäkymmentä soldoa, jotka hän nyt antoi\nBrunolle. Bruno meni Firenzeen erään tutun apteekkarin luo ja\nosti naulan hyviä inkivääräpillerejä, mutta teetti myöskin kaksi\nkoiran-inkiväärästä, jotka hän leivotti tuoreen aloen sisään. Sitten\nhän antoi valmistaa niihin sokeripäällykset niinkuin toisissakin oli,\nja teetti niihin pienen merkin, ettei erehtyisi tai vaihtaisi niitä\nmuihin, vaan tuntisi ne oikein hyvin. Ja ostettuaan pullon hyvää\nvalkoviiniä hän palasi maalle Calandrinon luo ja sanoi hänelle: Kutsu\nnyt huomenna kanssasi juominkeihin ne, joita sinä epäilet. Silloin on\njuhlapäivä, ja kaikki tulevat mielellään, ja minä taion tänä yönä\nBuffalmaccon kanssa pillerit ja tuon ne sinulle kotiisi varhain\nhuomen-aamuna. Ja rakkaudesta sinuun minä otan jakaakseni ne itse ja\nteen ja sanon kaikki, mitä siinä on sanottava ja tehtävä.\n\nCalandrino teki niin.\n\nKun sitten seuraavana aamuna oli kokoontunut hyvä joukko nuoria\nfirenzeläisiä, jotka myöskin olivat täällä maalla, ja työmiehiä kirkon\nedustalle jalavan ympärille, niin tulivat Bruno ja Buffalmacco paikalle\nja toivat rasiallisen inkivääräpillereitä ja pullon viiniä. Ja kun väki\noli asetettu piiriin, puhui Bruno: Herrat, minun täytyy sanoa teille\nsyy, miksi seisotte täällä, niin ettette vihoittelisi minulle, jos\ntapahtuisi sellaista, joka ei teitä miellyttäisi. Calandrinolta, joka\non tässä, on toissa yönä viety kaunis sika, eikä hänellä ole\naavistusta, kuka sen on ottanut. Ja koska sitä ei ole voinut häneltä\nviedä kukaan muu kuin joku meistä, jotka olemme tässä, niin antaa hän\nteille yhdelle toisensa jälkeen näitä inikivääräpillerejä ja juoda\npäälle, nähdäkseen, kenellä se on. Ja tietäkää jo kohta, että se, joka\non sian ottanut, ei voi pilleriään niellä, vaan maistuu se hänestä\nkatkerammalta kuin myrkky ja hän sylkee sen pois. Ja ettei sille\nhenkilölle tulisi moista häpeää kaikkien läsnäollessa, niin on ehkä\nparasta, että se, jolla se mahdollisesti on, tunnustaa asian ripillä\nherra papille, niin minä luovun tästä toimituksesta.\n\nMutta kaikki, jotka siellä olivat, sanoivat, että he syövät mielellään.\nSilloin Bruno järjesti heidät riviin, asetti Calandrinon joukkoon ja\nryhtyi toisesta päästä alkaen jakamaan heille kullekin pillerejä. Ja\nkun hän tuli Calandrinon kohdalle, otti hän toisen niistä\nkoiraninkiväärästä tehdyistä ja pani sen hänen käteensä.\n\nCalandrino pisti sen kiireesti suuhunsa ja alkoi maiskuttaa. Mutta\nheti, kun hän tunsi aloen kielellään, sylkäisi hän sen pois, voimatta\nsietää karvautta.\n\nKaikki katselivat toisiaan kasvoihin nähdäkseen, kuka sylkee pillerinsä\npois. Eikä Bruno ollut vielä lopettanut jakeluansa, vaan jatkoi\nikäänkuin ei olisi mitään huomannut, kun hän kuuli takanaan sanottavan:\nHeh, Calandrino, mitäs tämä merkitsee?\n\nBruno kääntyi silloin nopeasti, ja kun hän näki, että Calandrino oli\nsylkenyt omansa pois, niin hän sanoi: Odotappas, ehkä sai jokin muu syy\nsinut sen sylkemään pois. Kas tässä on toinen.\n\nJa Bruno otti sen toisen ja pisti Calandrinon suuhun ja jakeli edelleen\nniitä, jotka hänellä oli vielä jaettavana.\n\nJos jo ensimäinen oli tuntunut Calandrinosta katkeralta, niin tämä\ntuntui vielä paljoa katkerammalta. Mutta koska hän häpesi sylkeä sitä\npois, niin piti hän sitä suussaan ja pureskeli hiukan, kunnes hänen\nsilmistään siinä alkoivat vuotaa kyyneleet suuret kuin pähkinät. Ja\nviimein hän ei enää voinut, vaan heitti sen pois kuin edellisenkin.\n\nBuffalmacco ja Bruno juottivat joukolle viiniä, ja kun he toisten\nkanssa tämän näkivät, niin he sanoivat, että varmaan Calandrino on\nvarastanut sikansa itse. Ja oli niitäkin, jotka haukkuivat häntä siitä\nsyystä ankarasti. Ja kun sitten muut olivat lähteneet pois ja Bruno ja\nBuffalmacco olivat jääneet Calandrinon seuraan, alkoi Buffalmacco:\nOlinhan minä koko ajan varma, että juuri sinä itse olit sen varastanut\nja koetit uskotella meille, että se oli sinulta viety, päästäksesi\njuottamasta meitä edes yhden kerran, rahoilla, jotka siitä sait.\n\nCalandrino, joka ei ollut vielä saanut sisästään aloen katkeruutta,\nalkoi vannoa, että hän ei ollut sitä vienyt. Silloin sanoi Buffalmacco:\nPaljonko sinä siitä sait, poika, puhu nyt totta. Saitko kuusi florinia?\n\nCalandrino joutui tämän kuullessaan aivan epätoivoon. Mutta Bruno sanoi\nsilloin hänelle: Kuules tosiaan, Calandrino, täällä joukossa oli eräs,\njoka söi ja joi meidän kanssamme ja sanoi minulle, että sinulla on\ntäällä muuan nuori tyttö, jota sinä pidät luonasi ja annat hänelle\nkaikki, mitä saat kähmityksi. Ja hän oli varma, että sinä olet\nlähettänyt sen sian hänelle. Sinäkös olet oppinut ilveilijäksi. Sinä\nveit meidät kerran Mugnonen uomaan, kokoamaan mustia kiviä, ja kun olit\npannut meidät juoksemaan joutavan jäljillä, niin menit itse pois. Ja\nsitten koetit meille uskotella, että olit löytänyt kiven. Ja nyt luulet\nsaavasi vannomalla meidät samoin uskomaan, että sika, jonka sinä itse\nolet lahjoittanut tai myynyt, on sinulta varastettu. Me olemme jo\ntottuneet kujeihisi ja tunnemme ne. Nyt et voi enää tehdä meille\nsellaista. Ja suoraan sanoen, me otimme tehdäksemme taian siinä\nluulossa, että sinä lahjoittaisit meille kaksi paria salvokukkoja. Jos\net sitä tee, niin me kerromme Tessa rouvalle kaikki!\n\nCalandrino näki, ettei häntä uskottu, ja koska hän mielestään\noli jo saanut kylliksi harmia eikä hän tahtonut lisäksi vielä\nkorvankuumennusta vaimoltaan, niin hän antoi heille kaksi paria\nsalvokukkoja. He taas suolasivat sian ja palasivat Firenzeen, jättäen\nmaalle Calandrinon, joka sai pitää vahingon ja pilan hyvänään.\n\n\n\n\n\n\nYHDEKSÄS PÄIVÄ\n\n\n\n\nENSIMÄINEN KERTOMUS.\n\n\n      Madonna Francesca, jota eräs Rinuccio ja eräs Alessandro\n      rakastavat, ei rakasta heitä kumpaakaan. Hän panee ovelasti\n      toisen menemään kuolleena hautaan ja toisen tuomaan ruumiin\n      haudasta, ja kun he eivät voi tehdä sitä työtä loppuun,\n      niin hän karistaa heidät kimpustaan.\n\nKerronpa nyt, että Pistojan kaupungissa oli ennen sangen kaunis\nleskinainen, jota kaksi meidän firenzeläistämme, jotka oleskelivat\nsiellä maanpaossa, toinen nimeltä Rinuccio Palermini ja toinen\nAlessandro Chiarmontesi, rakastivat tavattomasti, sattumalta häneen\ntutustuneina ja tietämättä mitään toisistaan. Ja kumpikin heistä\ntoimiskeli salaa mikäli suinkin voi saavuttaaksensa hänen rakkautensa.\n\nTätä ylimysnaista, jonka nimi oli Francesca de' Lazari, suututtivat he\nkumpikin sangen usein lähettämällä hänen luokseen pyytelijöitä ja\nhänelle kirjeitä, joille hän varomattomasti kyllä kallisti ensin\nkorvaansa. Mutta kun hän sitten tahtoi viisaasti peräytyä, eikä muuten\nvoinut, niin johtui hänen mieleensä heidän kiusastaan päästäkseen\nviimein eräs hyvä ajatus. Ja se oli, että hän päätti vaatia heiltä\npalvelusta, jota hän ei arvellut heidän kummankaan hänelle tekevän,\nvaikka se olisikin mahdollinen. Ja elleivät he sitä tekisi, niin olisi\nhänellä kunniallinen tai todennäköinen tekosyy olla heidän anomuksiaan\nkuuntelematta. Ja suunnitelma oli seuraava:\n\nSinä päivänä, jolloin hänen mieleensä johtui tämä ajatus, oli\nPistojassa kuollut mies, jota, vaikka hänen esi-isänsä olivatkin\naatelisia, pidettiin huonoimpana ihmisenä mitä lienee elänyt ei\nainoastaan Pistojassa, vaan koko maailmassa. Ja sitäpaitsi oli hän\neläessään niin rujo ja kasvoiltaan ruma, että se, joka ei häntä\ntuntenut, olisi peljännyt häntä ensi kertaa hänet nähdessään. Ja tämä\nmies oli haudattu erääsen hautaan minoriittien kirkon ulkopuolelle.\n\nSen seikan arveli nyt leskivaimo olevan suureksi eduksi hänen\naikeelleen.\n\nSiksi sanoi hän eräälle palvelijattarelleen: Sinä tiedät harmin ja\nvaivan mitä nuo kaksi firenzeläistä, Rinuccio ja Alessandro, minulle\njoka päivä tuottavat pyynnöillään. Mutta minä en ole taipuvainen\nantamaan heille rakkauttani, ja karistaakseni heidät kimpustani sekä\nniiden suurten vakuutusten vuoksi, joita he tekevät, olen nyt päättänyt\nkoetella heitä eräässä asiassa, jota he uskoakseni varmasti eivät tee.\nJa niin pääsen tästä kiusaamisesta. Ja kuule, millä tavoin. Sinä\ntiedät, että tänä aamuna haudattiin minoriitti-munkkien kirkon luo\nScannadio eli Jumalan-kaulan-leikkaaja (se oli nimeltään tuo kelvoton\nmies, josta yllä olemme puhuneet). Häntä pelkäsivät jo elävänäkin,\nsaati sitten kuolleena, tämän kaupungin rohkeimmatkin miehet, kun he\nhänet näkivät. Ja sentähden mene ensin salaa Alessandron luo ja sano\nhänelle: Madonna Francesca lähetti sanomaan, että nyt on hetki tullut,\njolloin sinä voit saada hänen rakkautensa, jota olet niin kauan\nhimoinnut, ja päästä, jos tahdot, hänen luokseen, seuraavalla tavalla.\nEräs hänen sukulaisensa kuljettaa jostakin syystä, jonka sitten saat\ntietää, tänä yönä hänen taloonsa Scannadion ruumiin, joka tänä aamuna\nhaudattiin. Sitä ei madonna Francesca, joka pelkää Scannadiota,\nruumiina kun hän on, tahtoisi, ja sentähden pyytää hän sinulta suurena\npalveluksena, että suvaitsisit mennä tänä iltana ensi unen aikaan\nsisälle siihen hautaan, johon Scannadio on haudattu, ja pukea hänen\nvaatteensa yllesi ja olla siellä kuin olisit itse kuollut, kunnes sinua\ntullaan noutamaan. Sitten annat nostaa mitään sanomatta tai paikalta\nliikahtamatta itsesi sieltä ja viedä madonna Francescan taloon, jossa\nhän ottaa sinut vastaan. Sen jälkeen saat jäädä hänen luokseen ja\nlähteä pois aivan mielesi mukaan, jättäen kaiken muun hänen huolekseen.\nJa jos Alessandro lupaa sen tehdä, niin hyvä on. Mutta jos hän sanoisi,\nettei hän tahdo sitä tehdä, niin sano hänelle minun puolestani, että\nälköön enää ilmestykö sinne, missä minä olen, ja varokoon, jos henkensä\non hänelle kallis, lähettämästä minulle kirjeitä ja tervehdyksiä. Ja\nsen jälkeen sinä menet Rinuccio Palerminin luo ja sanot hänelle näin:\nMadonna Francesca sanoo, että hän on valmis täyttämään kaikki sinun\nhalusi, jos sinä teet hänelle erään suuren palveluksen, nimittäin,\nmenet ensi yönä puoliyön aikaan hautaan, johon Scannadio tänä aamuna\nhaudattiin, ja otat hänet, sanomatta sanaakaan siitä, mitä näet tai\nkuulet, hiljaa sieltä ja kannat madonna Francescan kotiin. Siellä näet,\nmiksi hän sitä tahtoo, ja saat häneltä, mitä haluat. Mutta jos et\nsuvaitse tätä tehdä, niin älä enää koskaan lähetä hänelle kirjeitä\näläkä puhuttelijoita.\n\nPiika meni heidän kumpaisenkin luokse ja sanoi täsmällisesti\nmolemmille, mitä oli käsketty. Ja he molemmat vastasivat, että he\nmenevät vaikka helvettiin, ei ainoastaan hautaan, jos madonna Francesca\ntahtoo. Tyttö vei vastauksen ylismysnaiselle, joka alkoi nyt odottaa,\nolivatko he niin hulluja, että sen tekevät. Kun siis yö tuli ja oli\nensi unen hetki, niin Alessandro Chiarmontesi riisuutui jakkusilleen ja\nlähti kotoaan asettuakseen Scannadion sijaan hautaan. Mutta matkalla\ntuli hänen mieleensä sangen pelokkaita ajatuksia, ja hän sanoi\nitsekseen: Oh, mikä nauta minä olen? Minnekä minä menen? Tai tiedänkö\nminä, vaikka hänen sukulaisensa olisivat huomanneet, että häntä\nrakastan, ja luulevat sellaista, jota ei vielä ole tapahtunut, ja\nteettävät hänellä tämän surmatakseen minut hautaan? Jos se niin\ntapahtuisi, kohtaisi paha minua, eikä saataisi vähintäkään maailmassa\ntietää mitään, joka vahingoittaisi heitä. Tai mistä tiedän, ehkä on\njoku vihamiehistäni, jota Francesca rakastaa ja jolle hän tahtoo tehdä\ntällaisen palveluksen, tämän minulle varustanut. Ja sitten hän sanoi:\nMutta olettakaamme, ettei mitään tällaista tulisi ja että vain hänen\nsukulaisensa aikovat kantaa minut hänen taloonsa, niin täytyy minun\nkuitenkin uskoa, etteivät he tahdo Scannadion ruumista pitääkseen sitä\nsylissään tai antaakseen sen Francescan syliin, vaan on paremminkin\nluultavaa, että he tahtovat jotenkin rusikoida sitä, siksi, että\nScannadio ehkä joskus teki heille jotain pahaa. Hän sanoi, että mitä\nkuulenkin, en saa puhua sanaakaan. Entä jos pistäisivät minulta silmät\npuhki tai kiskoisivat hampaat suusta tai ruhjoisivat käteni tai\ntekisivät jotain muuta sellaista pilaa, niin mihin joutuisin? Miten\npysyä tyynenä? Ja jos puhun, niin he joko minut tuntevat ja ehkä\ntekevät minulle pahat, tai jos eivät sitä teekään, niin en minäkään saa\nmitään aikaan, sillä he eivät laske minua madonna Francescan pariin. Ja\nnainen sanoo sitten, että olen rikkonut hänen käskynsä, eikä ole\nkoskaan minulle mieliksi.\n\nJa näin pakinoiden oli hän melkein kääntyä takaisin kotiinsa. Mutta\nsuuri rakkaus ajoi häntä kuitenkin eteenpäin vastakkaisilla syillä ja\nsellaisella voimalla, että sai hänet johdetuksi haudan luo. Hän avasi\nsen, ja kun hän oli mennyt sisään ja riisunut Scannadion ja pukeutunut\nitse ja sulkenut kannen ja asettunut Scannadion paikalle, niin\njohtui hänen mieleensä taas, millainen tuo mies oli ollut, ja muuta,\nmitä hän oli kuullut tapahtuneen yöllä, ei ainoastaan kuolleitten\nhautajaisissa, vaan muuallakin. Ja silloin alkoivat kaikki karvat\nhänen päässään nousta pystyyn ja hän arveli joka hetki, että nyt\nJumalan-kaulan-katkaisija kohoaa paikaltaan ja leikkaa häneltä kaulan.\nMutta tulisen rakkauden avulla hän voitti nämä ja muut pelokkaat\najatukset, makasi paikoillaan kuin olisi ollut kuollut ja alkoi\nodottaa, mitä hänelle piti tapahtuman.\n\nKun keskiyö lähestyi, lähti Rinuccio kotoansa tekemään sitä, jonka\nhänen ihailtunsa oli ilmoittanut hänelle. Ja kulkiessaan hän joutui\nmoniin ja monenlaisiin ajatuksiin siitä, mitä hänelle mahdollisesti\nsaattaisi tapahtua, niinkuin että hän Scannadion ruumis seljässään\nvoisi joutua signorian palvelijain käsiin ja tuomittaisiin noitana\npoltettavaksi, tai jos tästä tulisi tieto, vainajan sukulaiset\nalkaisivat häntä vihata, ja muihin samantapaisiin ajatuksiin, jotka\nolivat hänet melkein pysäyttää. Mutta sitten hän taas kääntyi ja sanoi:\nAh, kieltäydynkö täyttämästä ensimäistä työtä, jota tämä ylimysnainen,\njota olen niin suuresti rakastanut ja rakastan, minulta pyytää, ja\nvarsinkin, kun voin täten ansaita hänen suosionsa. Ei, vaikka minun\npitäisi nyt kuolla, minäkö en täytä sitä, mitä olen luvannut.\n\nJa sitten hän kulki edelleen ja tuli haudan luo ja avasi sen helposti.\n\nAlessandroa, kun hän kuuli kantta avattavan, peloitti suuresti, mutta\nkuitenkin hän oli hiljaa.\n\nRinuccio astui sisään ja luullen ottavansa Scannadion ruumiin tarttui\nAlessandron jalkoihin ja veti hänet ulos, nosti selkäänsä ja alkoi\nkulkea ylimysnaisen taloa kohti. Ja siten kulkiessaan ja välittämättä\nmuusta hän kolautteli usein Alessandroa milloin yhden, milloin toisen\npenkin kulmaan, joita oli tien varrella, sillä yö oli niin synkkä ja\npimeä, ettei hän voinut eroittaa, mihin astui. Mutta kun Rinuccio jo\noli ylimysnaisen oven kynnyksellä, tämän seistessä palvelijansa\nkanssa ikkunassa kuuntelemassa, toisiko Rinuccio Alessandroa ja\nvarustautuneena ajamaan heidät molemmat tiehensä, niin sattui, että\nsillä paikalla olevat signorian palvelijat, jotka odottivat hiljaa\npiilossa erästä roistoa ottaakseen hänet kiinni, kuulivat töminän, jota\nRinuccio piti jaloillaan. Ja he vetivät heti esiin lyhdyn, nähdäkseen\nmitä oli tehtävä, minne mentävä, ja heiluttaen kilpiään ja keihäitään\nhuusivat: Kuka siellä on?\n\nKun Rinuccio tämän kuuli, eikä hänellä ollut aikaa paljoon\naprikoimiseen, niin hän heitti Alessandron maahan ja juoksi pois minkä\njaloistaan pääsi.\n\nAlessandro nousi nopeasti ylös, ja vaikka hänellä oli yllään kuolleen\nvaatteet, jotka olivat sangen pitkät, niin pääsi hän kuitenkin pois.\n\nYlimysnainen oli signorian palvelijain ottaman lyhdyn valossa nähnyt\noivallisesti Rinuccion ja Alessandron hänen seljässään ja oli samoin\nhuomannut että Alessandro oli puettu Scannadion vaatteihin, ja hän\nihmetteli suuresti heidän kummankin suurta rohkeutta. Mutta\nhämmästyksestä huolimatta hän nauroi makeasti, kun näki Rinuccion\nheittävän maahan Alessandron, ja hänen sitten pakenevan. Hän oli tästä\nsattumasta sangen iloinen, ja ylistäen Jumalaa, joka oli vapauttanut\nhänet noiden kiusasta, kääntyi sisään ja meni huoneesensa, ollen\npalvelijattarensa kanssa vakuutettu, että molemmat heistä rakastivat\nkieltämättä häntä suuresti, koska he olivat tehneet, kuten näytti, sen,\nmitä hän oli heidän työkseen määrännyt.\n\nRinuccio, joka oli suruissaan ja kirosi onnettomuuttaan, ei vielä näin\nvähästä palannut kotiin, vaan meni sitten, kun yövartiat paikalta\npoistuivat, sinne, minne oli heittänyt Alessandron, ja alkoi hapuilla\nja etsiä, eikö hän löytäisi häntä, suorittaakseen palveluksensa. Mutta\nkun hän ei häntä löytänyt, vaan arveli, että signorian palvelijat\nolivat hänet sieltä vieneet, niin hän palasi murheissaan kotiinsa.\n\nAlessandro meni samoin, tietämättä, mitä muutakaan tehdä ja tuntematta,\nkuka häntä oli kantanut, tästä onnettomuudesta suruissaan kotiinsa.\n\nKun aamulla Scannadion hauta nähtiin auki eikä häntä itseään siinä,\nsillä Alessandro oli vierittänyt hänet aivan pohjalle, niin koko\nPistoja alkoi aprikoida jos jotakin, ja hullut arvelivat, että pirut\nolivat hänet vieneet.\n\nSiitä huolimatta kumpikin rakastunut selitti ylimysnaiselle, mitä oli\ntehnyt ja mikä oli tullut esteeksi. Ja he puolustivat sillä itseään,\nkun eivät olleet täyttäneet täydellisesti hänen käskyään, ja anoivat\nhänen suosiotaan ja rakkauttaan. Mutta madonna Francesca ei ollut\nuskovinaan heidän kummankaan sitä tehneen, vaan antoi heille jyrkän\nvastauksen, ettei hän koskaan tee mitään, mitä he tahtovat, koska he\neivät olleet tehneet sitä, mitä hän pyysi. Ja niin hän karisti heidät\nkimpustaan.\n\n\n\n\n\n\nKYMMENES PÄIVÄ\n\n\n\n\nKOLMAS KERTOMUS.\n\n\n      Mitridanes on kateellinen Nathanille hänen jaloutensa tähden\n      ja menee häntä surmaamaan. Hän tulee Nathania tuntematta hänen\n      luokseen, ja tämä itse neuvoo hänelle tavan, miten hän sen voi\n      tehdä. He kohtaavat Nathanin neuvon mukaan toisensa eräässä\n      metsässä, Mitridanes tuntee Nathanin, häpeää ja tulee hänen\n      ystäväkseen.\n\nAivan varmaa on, että Kiinan puolella, jos voi uskoa genovalaisten ja\nmuiden niillä seuduilla käyneiden sanoja, oli ennen ylhäissyntyinen ja\nverrattoman rikas mies nimeltä Nathan. Hänellä oli asunto lähellä\ntietä, jota jokaisen, joka tahtoi matkustaa itämailta länteen tai\nlännestä itään, täytyi melkein pakosta kulkea. Ja koska hän oli\nluonteeltansa ylevä ja antelias ja halusi, että hänet tunnettaisiin\nhänen teoistaan, niin hän teetti sinne, koska siellä oli paljon\nmestareita, lyhyessä ajassa niin kauniin ja suuren ja kallisarvoisen\npalatsin kuin koskaan on nähty, ja antoi varustaa sen oivallisesti\nkaikella sellaisella, mitä tarvittiin ylimysten vastaanottoa ja\nkestitsemistä varten. Ja kun hänellä oli sitäpaitsi suuri ja hieno\ntalonväki, niin antoi hän ottaa miellyttävästi ja juhlallisesti vastaan\nja osoittaa kunnioitusta jokaiselle, joka sinne tuli tai sieltä lähti.\nJa niin pitkälle hän meni tässä kiitettävässä menettelyssään, ettei\nainoastaan itä, vaan melkein koko länsikin tunsi hänet maineelta.\n\nJa kun hän sitten oli jo vanha, mutta ei silti väsynyt\nkohteliaisuuteensa, tapahtui, että hänen maineensa tuli erään\nnuorukaisen korviin nimeltä Mitridanes, joka oli kotoisin melkoisen\nläheltä hänen paikkaansa. Ja tämä, joka tiesi, etteivät hänen\nrikkautensa olleet vähemmät kuin Nathaninkaan ja joka oli tullut\nkateelliseksi Nathanille hänen maineensa ja ylevyytensä tähden, päätti\njoko tuhota tai pienentää Nathanin kunnian vielä suuremmalla\nanteliaisuudella.\n\nNiinpä hän teetti samanlaisen palatsin kuin Nathanillakin oli ja alkoi\nharjoittaa niin rajatonta kohteliaisuutta kuin kukaan saattaa kaikkia\nkohtaan, jotka sitä kautta menivät tai tulivat. Ja kieltämättä hänestä\ntuli lyhyessä ajassa sangen kuuluisa mies.\n\nMutta eräänä päivänä tapahtui, että kun nuorukainen oleskeli aivan\nyksin palatsinsa pihalla, niin yhdestä palatsin portista tuli sisään\neräs eukko ja pyysi häneltä almua ja sai sen. Ja kun hän tuli sitten\ntakaisin toisesta portista hänen luokseen, niin hän sai uudestaan, ja\nsitä tehden perätysten kaksitoista kertaa. Mutta kun hän palasi\nkolmannentoista kerran, niin Mitridanes sanoi: Kunnon nainen, sinä olet\nsangen ahkera pyytämään. Ja antoi kuitenkin hänelle almun. Mutta kun\nvanhus nämä sanat kuuli, niin hän sanoi: Voi Nathan, miten ihmeellinen\nsinun anteliaisuutesi on! Sillä kahdenneljättä portin kautta, jotka\nhänen palatsissaan niinkuin tässäkin on, minä kuljin ja pyysin häneltä\nalmua, eikä hän kertaakaan tuntenut minua niin, että olisi sen\nosoittanut, ja aina häneltä sain. Ja täällä en kulkenut vielä kuin\nkolmentoista kautta, niin minut tunnettiin ja minua torutaan.\n\nJa niin sanoen vaimo lähti eikä enää palannut.\n\nKun Mitridanes kuuli vanhuksen sanat, niin hän joutui raivoisan vihan\nvaltaan, ikäänkuin se, mitä hän kuuli Nathanin maineesta, olisi\nvähentänyt hänen kunniaansa. Ja hän sanoi: Voi minua onnetonta. Milloin\npääsen Nathanin veroiseksi anteliaisuudessa edes suurissa asioissa,\nsaati sitten hänet voitan, niinkuin yritän, kun en pienimmässäkään voi\nhäntä lähestyä. Totisesti minä ponnistan turhaan, ellen saa raivatuksi\nhäntä maan päältä. Ja koskei vanhuus häntä korjaa, niin täytyy minun\nviipymättä tehdä se omin käsin.\n\nJa tällaisen kiivastuksen vallassa hän kavahti ylös ja ilmaisematta\nkenellekään aiettaan nousi pienen saattueen keralla hevosen selkään ja\nsaapui kolmen päivän kuluttua sinne, missä Nathan asui.\n\nHän antoi tovereilleen määräyksen, että heidän oli meneteltävä niin,\nkuin eivät olisi hänen seuralaisiaan eivätkä häntä tuntisi, ja\nhankittava itselleen huone, kunnes hänestä jotain kuulisivat. Ja kun\nhän illan tullen saapui sinne ja oli yksin, niin kohtasi hän lähellä\nkaunista palatsia Nathanin aivan yksinään. Tämä, joka oli huvikseen\nkävelemässä, ei ollut lainkaan komeassa puvussa, ja koska Mitridanes ei\nhäntä tuntenut, niin kysyi hän häneltä, voisiko hän neuvoa, missä\nNathan asui.\n\nNathan vastasi hänelle iloisesti: Poikani, tällä seudulla ei ole\nketään, joka voisi sanoa sinulle sen paremmin kuin minä. Ja siksi minä,\njos tahdot, opastan sinut sinne.\n\nNuorukainen sanoi, että tämä olisi hänestä hyvin mieleen, mutta ettei\nhän, jos se kävisi päinsä, tahtonut Nathanin häntä näkevän ja tuntevan.\n\nSiihen Nathan sanoi: Ja senkin minä teen, koska sitä haluat.\n\nMitridanes laskeusi niin ollen satulasta ja kulki Nathanin kanssa,\nantautuen pian miellyttäviin pakinoihin, aina tämän palatsin luo\nsaakka. Siellä Nathan käski erään palvelijansa ottamaan nuorukaisen\nhevosen ja lähestyen häntä ja puhuen hänen korvaansa määräsi, että hän\nilmoittaisi kaikille talossa, ettei kukaan saisi sanoa nuorukaiselle\nhänen olevan Nathanin. Ja se tapahtui.\n\nMutta kun he tulivat palatsiin, niin Nathan vei Mitridaneen sangen\nkauniisen kamariin, jossa häntä ei voinut nähdä kukaan muu kuin ne,\njotka hän oli määrännyt häntä palvelemaan. Ja siellä antoi hän kestitä\nhäntä komeasti ja piti hänelle itse seuraa.\n\nHänen kanssaan ollessaan Mitridanes alkoi kunnioittaa häntä kuin omaa\nisäänsä. Mutta kuitenkin hän kysyi häneltä, kuka hän oli.\n\nSiihen vastasi Nathan: Minä olen Nathanin vähäpätöinen palvelija, ja\nolen ollut lapsuudesta vanhaksi saakka hänen parissaan, mutta hän ei\nole ylentänyt minua sen korkeammalle kuin näet, joten minä en voi,\nmiten kaikki muut häntä kehukootkin, häntä paljoa kiittää.\n\nNämä sanat herättivät Mitridaneessa toivon, että hän voisi nyt\ntoteuttaa äskeistä mukavammin ja vaarattomammin kieron aikeensa.\n\nNathan kysyi häneltä puolestaan kohteliaasti, kuka hän oli ja mille\nasialle hän oli tänne tullut, ja tarjosi hänelle neuvoaan ja apuaan\nkaikessa, missä hän voi. Mitridanes vitkasteli jonkun aikaa\nvastaamasta, mutta viimein hän päätti uskoa aikeensa hänelle, ja pyysi\nkiertäen kaartaen hänen luottamustaan ja sitten hänen neuvoaan ja\napuaan, sekä ilmaisi hänelle täydellisesti, kuka oli ja mitä varten\ntänne tullut ja millaisista vaikutteista.\n\nKun Nathan kuuli Mitridaneen puheet ja hurjan aikeen, niin hän aivan\ntyrmistyi; mutta kauan vitkastelematta hän kuitenkin vastasi hänelle\nlujamielisesti ja tyynin kasvoin: Mitridanes, jalo mies oli sinun\nisäsi, jota huonompi sinä et tahdo olla, koska olet tehnyt niin korkean\npäätöksen, nimittäin olla antelias kaikille. Ja minä kiitän suuresti\nkateuttasi, jota kannat Nathanin avuja kohtaan, sillä jos sellaista\nolisi paljon, niin maailma, joka nyt on kovin kurja, tulisi pian\nhyväksi. Aikeesi, jonka minulle ilmaisit, pysyy epäilemättä salassa, ja\nsiinä saatan minä antaa sinulle paremminkin hyödyllisen neuvon kuin\nsuurta apua. Ja neuvoni on tämä. Sinä voit nähdä täältä noin puolen\npeninkulman päässä metsikön, jossa Nathan kävelee melkein joka aamu\naivan yksin, viipyen siellä huvikseen melkoisen ajan. Siellä on sinun\nhelppo löytää hänet ja tehdä hänelle, mitä haluat. Ja kun hänet tapat,\nniin älä mene, jotta voisit palata esteettömästi kotiisi, sitä tietä,\njota tulit, vaan sitä, jonka näet vasemmalta tulevan metsästä. Sillä\nvaikka tämä tie on hiukan huonompi, kulkee se lähempää kotiasi ja on\nsinulle turvallisempi.\n\nKun Mitridanes oli saanut tämän neuvon ja Nathan lähtenyt hänen\nluotaan, niin ilmoitti hän salaa tovereilleen, jotka myöskin nyt siellä\nolivat, missä heidän piti odottaa häntä seuraavana päivänä.\n\nMutta kun seuraava päivä tuli, niin meni Nathan, joka ei ollut\nmitenkään muuttanut mieltään, mitä tulee neuvoon, jonka oli antanut\nMitridaneelle, yksin metsikköön kuolemaansa kohti.\n\nMitridanes otti herättyään jousensa ja miekkansa, sillä muita aseita ei\nhänellä ollut, nousi hevosen selkään ja ajoi siihen metsikköön, jossa\nhän näki jo kaukaa Nathanin aivan yksinään kävelemässä. Mutta koska hän\ntahtoi nähdä hänet ja kuulla hänen puhuvan ennen tappamista, niin hän\nkarahutti häntä vastaan, tarttui kääreesen, joka hänellä oli päässä, ja\nsanoi: Vanhus, sinä olet kuoleman oma!\n\nSiihen ei Nathan vastannut muuta kuin: Kai minä olen sen ansainnut.\n\nKun Mitridanes kuuli hänen äänensä ja katsahti hänen kasvoihinsa, niin\ntunsi hän hänet yhtäkkiä samaksi mieheksi, joka oli ottanut hänet niin\nystävällisesti vastaan, tuttavallisesti opastanut ja rehellisesti\nneuvonut. Ja silloin hänen raivonsa heti raukesi ja viha muuttui\nhäpeäksi. Ja hän heitti pois miekan, jonka oli jo paljastanut Nathania\ntappaakseen, laskeusi hevosen selästä, lankesi itkien Nathanin\njalkoihin ja sanoi: Selvästi nyt näen, rakas vanhus, teidän\nanteliaisuutenne, kun ajattelen, miten viisaasti olette tullut tänne\nantamaan minulle henkenne, jota minä, ilman mitään syytä, ilmaisin\nteille himoitsevani. Mutta Jumala, joka piti parempaa huolta minun\nvelvollisuuksistani kuin minä itse, avasi sillä hetkellä, jolloin se\noli enimmän tarpeen, järkeni silmät, jotka kurja kateus oli sokaissut.\nJa siksi tunnen minä nyt, kuta valmiimpi te olette ollut haluani\ntäyttämään, sitä syvemmin velvollisuuteni katua hairahdustani. Kostakaa\nsiis minulle niinkuin arvelette rikokseni ansainneen.\n\nNathan nosti Mitridaneen maasta ja syleili ja suuteli häntä hellästi ja\nsanoi: Poikani, yritystäsi, miksi sitä kutsutkaan, pahaksi tai muuksi,\nei tarvitse pyytää eikä antaa anteeksi, sillä sinä et aikonut sitä\ntoteuttaa vihassa, vaan siksi, että tahdoit itseäsi pidettävän\nparempana muita. Elä siis minun puolestani rauhassa ja ole varma, ettei\nole toista ihmistä, joka rakastaisi sinua niin kuin minä. Sillä minä\nnäen sinun sielusi korkeuden, koska et ole antautunut kokoamaan rahaa,\nniinkuin kurjimukset tekevät, vaan jakelemaan jo koottua. Äläkä häpeä\nsitä, että olet aikonut surmata minut kuuluisaksi tullaksesi, äläkä\nusko, että minä sitä ihmettelen. Korkeimmilla keisareilla ja\nsuurimmilla kuninkailla ei ole juuri mitään muuta ammattia kuin tappaa,\neikä pelkästään yhtä ihmistä, niinkuin sinä aioit, vaan lukemattomia,\nja polttaa ja hävittää kaupunkeja laajentaakseen valtakuntiaan ja siten\nlopullisesti omaa mainettaan. Sinä et siis siinä, että tahdoit itsesi\nkuuluisaksi tehdäksesi surmata ainoastaan minut, tehnyt mitään\nihmeellistä tai uutta, vaan jotain sangen tavallista.\n\nMitridanes ei kaunistellut kieroa haluaan, vaan kiitti Nathania hänen\nkeksimästään jalosta puolustuksesta. Ja puhellessaan johtui hän\nsanomaan ihmettelevänsä tavattomasti, kuinka Nathan oli voinut alistua\nsellaiseen ja häntä siihen neuvoa ja opastaa. Siihen Nathan vastasi:\nMitridanes, en tahdo, että sinä ihmettelet minun neuvoani ja\npäätöstäni, sillä siitä ajasta, jolloin tulin omaksi herrakseni ja\npäätin tehdä samaa kuin sinä olet alkanut tehdä, ei talooni ole tullut\nkoskaan ketään, jota minä en olisi vointini mukaan tyydyttänyt niissä\nasioissa, mitä hän minulta anoi. Sinä tulit tänne haluten henkeäni,\njoten minä, kun kuulin pyyntösi, päätin kohta sen sinulle lahjoittaa,\nettet sinä olisi ainoa, joka lähtisi täältä saamatta pyyntöään\ntäytetyksi. Ja jotta sinä sen saisit, annoin sinulle sellaisen neuvon,\njota pidin hyvänä, että voisit ottaa henkeni kadottamatta samalla\nomaasi. Ja siksi sanon sinulle vieläkin ja pyydän, että sen ottaisit,\njos sitä tahdot, ja tyydyttäisit sillä itseäsi. En tiedä, miten sen\nparemmin voisin antaa. Minä olen käyttänyt sitä ja kahdeksankymmentä\nvuotta omaksi ilokseni ja onnekseni ja tiedän, että minulle luonnon\njärjestyksen mukaan, jota ihmiset ja kaikki muu noudattavat, on suotu\nenää ainoastaan vähän aikaa. Siksi pidän paljon parempana lahjoittaa\nsen pois, kuten olen aina aarteitani lahjoitellut ja käyttänyt, kuin\nsäilyttää sitä siksi, kunnes luonto ryöstää sen vasten tahtoani\nminulta. Vähäpätöinen lahja olisi antaa toiselle satakin vuotta. Kuinka\npaljon vähäpätöisempi on siis lahjoittaa ne kuusi, kahdeksan vuotta,\nmitä minulla enää on täällä oltavaa. Ota se nyt vaan, jos sitä\ntarvitset, pyydän sitä sinulta, sillä sinä aikana, minkä olen elänyt,\nen ole tavannut ketään, joka olisi halunnut sitä, enkä tiedä, voinko\nenää tavatakaan sellaista, joka sitä pyytäisi, jollet sinä nyt sitä\nota. Ja vaikkapa sattuisikin niin, että jonkun sellaisen tapaisin, niin\ntunnen, että kuta kauemmin sitä säilytän, sitä arvottomammaksi se\ntulee. Ja siksi, ota se nyt, ennenkuin se tulee vielä joutavammaksi,\nsitä pyydän.\n\nMitridanes sanoi kovasti häveten: Jumala varjelkoon minua edes\nhaluamasta sellaista kalleutta, kuin teidän henkenne on, kuten vähän\naikaa sitten tein, saatikka sitä ottamasta, kun te sitä tarjoatte. Sen\nikävuosia en tahtoisi vähentää, vaan lisäisin niitä mielelläni\nomillani.\n\nSilloin sanoi Nathan nopeasti: Ja jos sen voisit, tahtoisitko niitä\nlisätä ja antaa minun tehdä sinulle sellaista, jota en ole koskaan\ntehnyt kellekään, nimittäin ottaa sinulta jotain, jota en ole koskaan\nmuilta ottanut? Tahtoisin, vastasi Mitridanes heti. No tee sitten,\nsanoi Nathan, niinkuin pyydän. Sinä jäät nuorena miehenä, niinkuin\nolet, tänne talooni ja käytät nimeä Nathan. Ja minä menen sinun kotiisi\nja otan iäksi nimekseni Mitridanes.\n\nSilloin Mitridanes vastasi: Jos minä osaisin elää niin hyvästi kuin te\nosaatte ja olette osannut, niin ottaisin kauan mietiskelemättä vastaan\nsen, mitä tarjoatte. Mutta kun minusta näyttää olevan sangen varmaa,\nettä minun tekoni vähentäisivät Nathanin kunniaa, ja koska en tahdo\nturmella toiselta sellaista, jota en osaa itselleni hankkia, niin en\nsitä ota.\n\nTällaisia ja monia muita miellyttäviä sanoja keskenään vaihtaen\npalasivat he Nathanin toivon mukaan yhdessä palatsiin, jossa Nathan\nosoitti monta päivää suurenmoista kunnioitusta Mitridaneelle ja\nvahvisti häntä kaikin keinoin ja tiedoillaan hänen suuressa ja ylevässä\naikeessansa. Ja kun Mitridanes tahtoi seuralaisineen palata kotiin, ja\nNathan oli osoittanut hänelle sangen selvästi, ettei hän koskaan voisi\npäästä anteliaisuudessa hänen edelleen, niin hän laski hänet menemään.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS KERTOMUS.\n\n\n      Messer Torello kestitsee Saladinia kauppiaana. Ristiretki\n      aloitetaan. Messer Torello määrää puolisolleen ajan, milloin\n      hän saa mennä uusiin naimisiin, ja joutuu vangiksi sekä haukan\n      kesyttäjänä sultaanin tietoon. Saladin tuntee hänet, ilmaisee\n      itsensä hänelle ja osoittaa hänelle suurta kunnioitusta.\n      Messer Torello sairastuu, ja hänet viedään taikatempuilla\n      yhtenä yönä Paviaan. Siellä hänen vaimonsa tuntee hänet häissä,\n      kun häntä naitetaan uudelleen, ja he palaavat yhdessä kotiinsa.\n\nNyt kerron teille, että, mikäli muutamat vakuuttavat, kristityt tekivät\nkeisari Fredrik Ensimäisen aikana yleisen ristiretken valloittaakseen\nPyhää maata. Tästä sai Saladin, joka oli voimakas herra ja silloin\nBabylonin sultaani, jonkun verran aikaisemmin kuulla, ja hän päätti\nnähdä omin silmin kristittyjen herrain valmistukset tätä retkeä varten,\nvoidakseen itse paremmin valmistautua. Ja järjestettyään kaikki asiansa\nEgyptissä hän oli aikovinaan toivioretkelle ja lähti matkalle kauppiaan\nasussa, seuranaan kaksi korkeimpia ja kaikkein älykkäimpiä miehiään ja\nainoastaan kolme palvelijaa.\n\nKun hän siten oli matkustanut monien kristittyjen maakuntain kautta ja\nratsasti Lombardiassa, aikoen jatkaa retkeä vuorten toiselle puolelle,\nniin tapahtui, että kun hän kulki Milanosta Paviaan ja oli jo\niltapuoli, niin hän ja hänen seurueensa kohtasivat tiellä erään\nylimyksen nimeltä messer Torello d' Istria. Tämä oli kotoisin Paviasta\nja oli nyt menossa palvelijoineen ja koirineen ja haukkoineen eräälle\nkauniille tilalleen, joka hänellä oli Ticinon varrella.\n\nKohta kun Torello näki heidät, huomasi hän, että he ovat ylimyksiä ja\nmuukalaisia, ja halusi osoittaa heille kunnioitustaan. Ja siksi hän,\nkun Saladin kysyi eräältä hänen palvelijaltaan, pitkäkö matka täältä\nvielä oli Paviaan ja ehtisivätkö he sinne enää oikeaan aikaan, ei\nantanut palvelijan vastata, vaan vastasi itse: Herrat, te ette voi\nehtiä Paviaan enää niin aikaisin, että pääsisitte sisään.\n\nSuvaitkaa siis, sanoi Saladin, neuvoa meille, koska olemme muukalaisia,\npaikka, johon parhaiten voimme majoittua.\n\nMesser Torello sanoi: Sen minä teen mielelläni. Minä olin juuri\naikeissa lähettää yhden näistä miehistäni lähelle Paviaa eräälle\nasialle. Minä annan hänet teidän mukaanne, ja hän opastaa teidät\nerääsen paikkaan, johon voitte majoittua sangen mukavasti.\n\nJa hän meni älykkäimmän palvelijansa luo ja määräsi, mitä oli tehtävä,\nja lähetti hänet heidän kanssaan. Mutta itse hän kiiruhti tilalleen ja\nvalmistutti niin hyvän ja kauniin illallisen kuin taisi ja antoi\nasettaa pöydät puutarhaan, ja tämän tehtyään hän meni portille heitä\nodottamaan.\n\nPalvelija vei ylimyksiä, jutellen heidän kanssaan kaikenlaisista\nasioista, eräitä syrjäteitä myöten, kunnes toi heidät, heidän sitä\nhuomaamatta, herransa olinpaikkaan. Ja kun messer Torello heidät näki,\nniin hän asteli heitä vastaan ja sanoi hymyillen: Herrat, te olette\nsuuresti tervetulleet.\n\nSaladin, joka oli sangen älykäs mies, ymmärsi ritarin peljänneen sitä,\nettä he eivät olisi ehkä suostuneet kutsuun, jos hän olisi pyytänyt\nheitä silloin, kun heidät kohtasi; siksi oli hän viekkaudella opastanut\nheidät kotiinsa, niin etteivät he voisi kieltäytyä viettämästä iltaa\nhänen kanssaan. Ja vastaten hänen tervehdykseensä Saladin sanoi:\nHerrani, jos ihminen voisi valittaa sitä, että on kohteliaita miehiä,\nniin täytyisi meidän tehdä se valitus teitä vastaan, joka olette,\npuhumatta siitä, että estitte meitä hieman matkallamme, pakoittanut\nmeidät ottamaan vastaan sellaisen kohteliaisuuden-osoituksen kuin\nteidän on, ansaitsematta hyväntahtoisuuttanne muulla kuin tavallisella\ntervehdyksellä.\n\nÄlykäs ja kaunosanainen ritari vastasi: Herrat, se kohteliaisuus, mitä\nte meidän puoleltamme saatte, on köyhää sen rinnalla, jota te, jo\nsenkin mukaan, mitä voin ulkonäöstänne päättää, ansaitsisitte. Mutta\ntosiaan ette olisi voinut Pavian ulkopuolella löytää paikkaa, joka\nolisi ollut hyvä. Älkää niin ollen pahastuko, vaikka olettekin\nkulkeneet hieman syrjään tiestä, saadaksenne hiukan vähemmän\nepämukavuuksia.\n\nJa kun hän oli näin sanonut, tulivat palvelijat vieraiden ympärille ja\nottivat heidän hevosensa hoitoonsa, kun he olivat laskeutuneet\nsatulasta. Ja sitten Torello vei nuo kolme ylimystä kamareihin, jotka\noli heille varustettu ja riisutti siellä heiltä jalkineet ja virvoitti\nheitä raikkailla viineillä ja piti heille itse ystävällisin puhein\nseuraa siihen saakka, kunnes voitiin syödä illallista.\n\nSaladin ja hänen toverinsa ja palvelijansa osasivat kaikki italiaa,\njoten he ymmärsivät ja heitä ymmärrettiin sangen hyvin, ja jokaisesta\nheistä tuntui tämä ritari maailman miellyttävimmältä ja hienoimmalta\nmieheltä ja puheissa taitavammalta, mitä he koskaan olivat vielä\nnähneet. Messer Torello toisaalta taas ajatteli, että he olivat\nmainioita miehiä ja paljon arvokkaampia kuin hän ensin oli luullut,\njoten hän pahoitteli suuresti itsekseen, ettei voinut kestitä heitä\ntänä iltana muullaisella seuralla eikä komeammilla kemuilla. Mutta hän\npäätti parantaa puutteen seuraavana päivänä, ja neuvottuaan eräälle\npalvelijalleen, mitä aikoi tehdä, lähetti hän hänet puolisonsa luo,\njoka oli sangen viisas ja jalo nainen, läheiseen Paviaan, jonka\nportteja ei lainkaan suljettu. Ja tämän tehtyään vei hän ylimykset\npuutarhaan ja kysyi heiltä kohteliaasti, ketä he olivat.\n\nSaladin vastasi hänelle: Me olemme kyprolaisia kauppiaita ja tulemme\nKyprosta ja menemme asioillemme Parisiin.\n\nSilloin sanoi messer Torello: Jumala suokoon, että tämä meidän seutumme\nkasvattaisi sellaisia aatelismiehiä kuin näen Kypron kauppiaiden\nolevan.\n\nKun tähän tapaan oli juteltu jonkun aikaa, tuli illallishetki; silloin\npyysi hän heitä itseään valitsemaan paikkansa pöydässä, ja sitten\npalveltiin heitä sangen hyvin ja järjestyksessä, vaikka se olikin\nainoastaan tilapäinen ateria. Ja kun he olivat nousseet pöydästä, niin\nei kulunut kauan, ennenkuin Torello, ajatellen heidän olevan uupuneita,\nvei heidät sangen kauniisiin vuoteihin lepäämään, ja meni itsekin vähän\nsen jälkeen nukkumaan.\n\nPaviaan lähetetty palvelija vei sanan messer Torellon vaimolle, joka\noli varustettu paremminkin kuninkaallisella kuin naisellisella\nmielenlaadulla. Tämä kutsutti luokseen useita miehensä ystäviä ja\npalvelijoita, ja antoi valmistaa kaikki, mitä tarvittiin suuriin\npitoihin, ja kutsutti soihtujen valossa paljon kaikkein ylhäisimpiä\nkaupunkilaisia juhliin, ja antoi varustaa liinoja ja verhoja ja nahkoja\nsekä panna kaikki täydellisesti kuntoon, mistä hänen miehensä oli\nlähettänyt hänelle sanan.\n\nKun päivä tuli ja ylimykset nousivat ylös, asettui messer Torello\nheidän kanssaan hevosen selkään ja tuotettuaan haukkansa vei heidät\nläheiselle suolle, ja näytti, miten haukat ajoivat. Mutta kun Saladin\ntiedusteli jotakuta, joka opastaisi hänet Paviaan ja sen parhaasen\nmajataloon, niin messer Torello sanoi: Minä tulen itse oppaaksi, sillä\nminun täytyy lähteä sinne. He uskoivat häntä ja olivat tyytyväisiä ja\nlähtivät hänen kanssaan matkalle.\n\nKello oli yhdeksän tienoilla aamulla, kun he saapuivat kaupunkiin, ja\nluullen, että heidät oli tuotu sen parhaasen majataloon, joutuivat\nmesser Torellon kanssa hänen talonsa luo. Sinne oli jo tullut hyvinkin\nviisikymmentä arvokkainta kaupunkilaista ottamaan vastaan ylimyksiä,\njoiden suitsia ja jalustimia pitämään he riensivät heti heidän\nympärilleen.\n\nTämän nähdessään Saladin ja hänen toverinsa ymmärsivät kohta, mitä se\nmerkitsi, ja sanoivat: Messer Torello, tämä ei ole sitä, mitä me teiltä\npyysimme. Te teitte kylliksi jo menneenä yönä, ja paljon enemmänkin\nkuin me toivoimme, joten olisitte hyvin voinut antaa meidän jatkaa\nmatkaamme.\n\nMutta messer Torello vastasi: Herrat, siitä, mitä minä eilen illalla\nteille tein, olen minä kiitollinen enemmän sattumalle kuin teille,\nkoska se yllätti teidät tiellä sellaiseen aikaan, että teidän oli\ntarpeellista tulla minun pieneen kotiini. Mutta tämän-aamuisesta on\nminulla teitä kohtaan velvollisuuksia ja samoin kaikilla näillä\nylhäisillä herroilla, jotka ympärillämme seisovat. Jos teistä siis\nnäyttää kohteliaalta kieltäytyä aterioimasta heidän kanssaan, niin\nvoitte sen tehdä, jos haluatte.\n\nSaladin ja hänen toverinsa alistuivat ja laskeusivat satulasta, ja\nylimykset ottivat heidät iloisesti vastaan ja veivät huoneihin, jotka\noli heitä varten varustettu komeasti kuntoon. Ja kun he olivat\nriisuneet pois matka-asut ja hiukan virkistelleet, tulivat he saliin,\njossa oli kaikki loisteliaasti valmistettu. Sitten tuotiin\nkättenpesuvettä, ja kun heidät oli sijoitettu hyvässä ja kauniissa\njärjestyksessä pöytään, niin palveltiin heitä, monia ruokalajeja\ntarjoten, niin oivallisesti, että vaikka keisari olisi tullut, ei\nhänelle olisi voitu osoittaa enemmän kunnioitusta. Ja vaikka Saladin ja\nhänen toverinsa olivat suuria herroja ja tottuneet näkemään valtavia\nasioita, niin siitä huolimatta he ihmettelivät suuresti tätä, mikä oli\nheistä sitäkin jalompaa, kun otti huomioon ritarin aseman, sillä he\ntiesivät, ettei hän ollut ruhtinas, vaan ainoastaan kaupunkilainen.\n\nKun oli syöty ja pöydät korjattu, niin keskusteltiin jonkun verran\nmuistakin asioista. Ja koska oli kova helle, niin menivät kaikki Pavian\nylimykset levolle, mutta hän itse jäi heidän kolmen seuraan ja astui\nheidän kanssaan erääsen kamariin ja kutsutti sinne, ettei heiltä jäisi\nmitään hänen kalleuksiaan näkemättä, oivallisen puolisonsa. Tämä, joka\noli sangen kaunis ja kookas ja kalliilla vaatteilla koristettu, astui\nkahden lapsensa keskellä, jotka olivat kuin enkeleitä, heidän eteensä\nja tervehti heitä suopeasti. Kun vieraat hänet näkivät, niin he\nnousivat ylös ja ottivat hänet kohteliaasti vastaan, pyysivät häntä\nseuraansa istumaan ja juttelivat iloisesti hänen kahden suloisen\nlapsensa kanssa.\n\nMutta sitten, kun rouva oli päässyt heidän kanssaan miellyttävään\nkeskusteluun ja messer Torello lähtenyt vähäksi aikaa kamarista, kysyi\nrouva rakastettavasti heiltä, mistä he olivat ja minne menossa. Johon\nylimykset vastasivat samoin kuin olivat messer Torellolle vastanneet.\n\nSilloin sanoi rouva iloisin kasvoin: Siispä minä näen, että naisellinen\naikeeni oli hyödyllinen, joten pyydän teitä osoittamaan minulle sen\nerikoisen suosion, ettette kieltäydy ottamasta vastaan ettekä halveksu\nsitä pientä lahjaa, jonka teille nyt tuotan, vaan, ottaen huomioon,\nettä naiset antavat pienen sydämensä mukaan pieniä lahjoja, katsotte\nenemmän sen mielenlaatuun, joka antaa, kuin itseensä lahjaan, ja\nhuolitte sen.\n\nJa hän tuotti jokaiselle heistä kaksi päällysvaatetta, toisen vuoratun\nveralla, toisen kärpännahkalla, jotka eivät olleet suinkaan porvareille\ntai kauppiaille soveltuvia, vaan suurille herroille, sekä kolme\nsilkkistä jakkua ja liinaisia ja sanoi: Ottakaa nämä. Minä olen pukenut\ntällaisilla vaatteilla kuin teidät miehenikin. Ne saattavat olla, niin\nhalpoja kuin ne ovatkin, teille hyödyksi, jos ottaa huomioon, että te\nolette kaukana vaimojenne luota ja että jo kuljettu ja vielä kuljettava\nmatka on pitkä, kuin myöskin, että kauppiaat ovat hienoja ja siistiä\nmiehiä.\n\nYlimykset ihmettelivät ja näkivät selvästi, ettei messer Torello\nmissään suhteessa tahtonut laiminlyödä kohteliaisuutta heitä kohtaan,\nja epäilivät, kun näkivät noiden kauppiaille soveltumattomain pukujen\nhienouden, että ehkä messer Torello oli tuntenutkin heidät. Mutta\nkuitenkin vastasi yksi heistä rouvalle: Nämä ovat, madonna, ylen\nkallista tavaraa ja sellaisia, ettei niitä sopisi halpojen ottaa,\nelleivät teidän pyyntönne, joihin ei voi vastata kieltävästi, meitä\nsiihen pakoittaisi.\n\nTämän tehtyään, ja kun messer Torello oli jo palannut, toivotti rouva\nheidät Jumalan huomaan ja lähti heidän luotaan ja toimitti\npalvelijoillekin samantapaisia, mutta heidän asemansa mukaisia\ntavaroita.\n\nMesser Torello sai monilla rukouksilla heidät suostumaan siihen, että\nhe oleksivat hänen luonaan koko sen päivän. Ja senvuoksi pukeutuivat he\nvähän nukuttuaan vaatteihinsa ja lähtivät messer Torellon kanssa hiukan\nratsastamaan kaupungille. Ja kun illallishetki oli tullut, aterioivat\nhe komeasti monien arvokkaiden toverien kanssa.\n\nMakuuajan tullen he menivät levolle, mutta kun päivä koitti ja he\nolivat nousseet ylös, niin näkivät he väsyneiden hiirakkojensa paikalla\nkolme suurta ja hyvää ratsuhevosta, ja samoin uudet vankat hevoset\npalvelijoitaan varten. Ja kun Saladin tämän huomasi, niin hän kääntyi\ntoveriensa puoleen ja sanoi: Vannon kautta Jumalan, ettei ole koskaan\nollut täydellisempää, kohteliaampaa ja älykkäämpää miestä kuin tämä. Ja\njos kristityt kuninkaat ovat maassaan moisia kuninkaita kuin tämä\nritari, niin ei Babylonin sultaanilla ole voimaa vastustaa heistä\nainoatakaan, saati sitten niin monia kuin ne, joiden näemme\nvarustautuvan karkaamaan hänen kimppuunsa!\n\nMutta kun hän tiesi, ettei auttanut vastustaa messer Torelloa, niin hän\nkiitti häntä sangen kohteliaasti ja nousi tovereineen hevosten selkään.\n\nMesser Torello saattoi heitä useiden toverien kanssa pitkän matkaa\nkaupungin ulkopuolelle. Ja vaikka Saladinin oli ylen vaikeaa erota\nmesser Torellosta, siksi mielistynyt oli hän häneen, niin kuitenkin\npyysi hän häntä palaamaan takaisin, koska hänen itsensä täytyi\nkiiruhtaa. Ja messer Torello, joskin hänestä oli raskasta erota heistä,\nsanoi: Herrat, minä teen sen, kun niin tahdotte. Mutta sen minä teille\nsanon: en tiedä, ketä te olette, enkä kysy sitä enempää, koska ette\nsitä halua. Mutta olkaa ketä hyvänsä, niin älkää luulko tällä kertaa,\nettä minä uskon teitä kauppiaiksi. Ja Jumalan haltuun vaan!\n\nSaladin, joka oli jo hyvästellyt kaikkia messer Torellon seuralaisia,\nvastasi hänelle sanoen: Messere, saattaa vielä tapahtua, että me\nnäytämme teille kauppatavaroitamme ja vahvistamme siten uskonne. Ja\nmenkää nyt, Jumala kanssanne.\n\nSaladin lähti siis nyt toveriensa kanssa, sillä vahvalla päätöksellä,\nettä jos hänelle ikää riittää, eikä sota, jota hän odotti, sitä tuhoa,\nniin hän osoittaa vielä suurempaa kunnioitusta messer Torellolle kuin\ntämä oli hänelle osoittanut. Ja paljon hän puheli toveriensa kanssa\nhänestä ja hänen vaimostaan ja tavaroistaan ja menoistaan ja teoistaan,\nylistellen kaikkea suuresti.\n\nMutta kun hän oli kierrellyt suuret vaivat kestäen kaikki lännen maat,\nniin hän meni toveriensa kanssa merelle ja palasi Aleksandriaan, ja\nvarustautui, kaikki tarkoin tietäen, puolustukseen.\n\nMesser Torello meni takaisin Paviaan, ja kauan hän aprikoi mielessään,\nketä nuo kolme miestä olivat olleet, mutta ei päässyt koskaan\ntotuudesta läheskään perille.\n\nKun ristiretken aika oli tullut ja kaikkialla tehtiin suuria\nvarustuksia, niin päätti messer Torello, puolisonsa rukouksista ja\nkyyneleistä huolimatta, lähteä mukaan. Ja järjestettyään kaikki\nvalmiiksi ja aikoessaan juuri nousta ratsun selkään, hän sanoi\nvaimolleen, jota hän suuresti rakasti: Vaimo, niinkuin näet, minä\nlähden tälle retkelle sekä ruumiillisen kunniani että sieluni autuuden\ntähden. Minä jätän nyt sinun hoitoosi meidän tavaramme ja kunniamme. Ja\nkun olen tosin varma menosta, mutta koska minulla ei ole, tuhansista\nsyistä, joita voi sattua, mitään varmuutta paluusta, niin pyydän\nsinulta erästä suosionosoitusta. Ja se on, että odotat minua, mitä\nminulle sattuikaan, yhden vuoden ja kuukauden ja päivän, tästä päivästä\nlukien, jolloin lähden, menemättä uusiin naimisiin, ellet saa varmaa\ntietoa minun elämästäni.\n\nVaimo, joka itki kovasti, vastasi: Messer Torello, minä en tiedä,\nkuinka jaksan kantaa surun, johon minut jätätte matkustaessanne pois.\nMutta jos elämäni olisi lujempi kuin murheeni, ja teille tapahtuisi\njotain, niin eläkää ja kuolkaa varmana siitä, että minä elän ja kuolen\nmesser Torellon vaimona, taikka hänen muistollensa.\n\nSiihen sanoi messer Torello: Vaimo, olen vakuutettu, että se, mitä\nminulle lupasit, tapahtuu, mikäli asia sinusta riippuu. Mutta sinä olet\nnuori nainen, ja olet kaunis ja suurta sukua, ja kuntosi on oivallinen\nja kaikkialla tunnettu. Ja siksi minä pelkään, että monet suuret ja\nylhäiset herrat tulevat pyytämään sinua, ellei minusta mitään kuulu,\nveljiltäsi ja suvultasi. Heidän yllytyksiään vastaan et sinä voi\npuolustautua, miten tahtoisitkin, vaan sinun täytyy pakosta mukautua\nheidän tahtoonsa. Ja siitä syystä pyydän sinulta tätä odotusaikaa, enkä\nsuurempaa.\n\nVaimo sanoi: Minä teen mikäli voin sen, mitä olen teille sanonut. Ja\njos minun kuitenkin täytyisi tehdä toisin, niin tottelen teitä varmaan\nsiinä asiassa, mitä minulta nyt pyydätte. Mutta rukoilen Jumalaa, että\nhän varjelisi teitä ja minua sellaisesta asemasta sillä ajalla.\n\nSiihen loppuivat hänen sanansa, ja hän syleili itkien messer Torelloa\nja veti sormestaan sormuksen ja antoi sen hänelle sanoen: Jos sattuisi\nniin, että kuolisin ennenkuin saan nähdä taas teidät, niin muistelkaa\nminua, kun tätä katselette.\n\nJa messer Torello otti sormuksen ja nousi satulaan ja lähti retkelleen,\nsanottuaan kaikille hyvästit.\n\nTultuaan tovereineen Genovaan astui hän erääsen kaleiriin ja kulkien\nsillä edelleen hän saapui lyhyessä ajassa Acriin ja liittyi muuhun\nkristittyjen sotajoukkoon. Mutta siinä alkoi melkein heti kohta suuri\nrutto ja kuolema, jonka kestäessä Saladin, olipa se sitten hänen\ntaitonsa tai onnensa, otti miekan iskutta vangiksi melkein kaikki\nsäilyneet kristityt, ja hajoitti heidät moniin kaupunkeihin ja piti\nvankeinaan. Ja näiden vangittujen joukossa oli messer Torello, joka\nvietiin Aleksandriaan.\n\nKun kukaan ei häntä siellä tuntenut ja koska hän pelkäsi itseään\nilmaista, niin ryhtyi hän hädän pakoittamana opettamaan ajolintuja,\njossa taidossa hän oli suuri mestari. Siten hän tuli Saladinin tietoon,\nja tämä otti hänet vankilasta ja itselleen haukkavoudiksi.\n\nMesser Torello, jota Saladin ei kutsunut muulla nimellä kuin Kristitty,\nkoska ei tuntenut häntä eikä hän sultaania, kaipasi alinomaa Paviaan,\nja hän oli monta kertaa koettanut paeta, mutta ei ollut onnistunut. Ja\nsiksi hän, kun eräitä genovalaisia tuli lähettiläinä Saladinin luo\nlunastamaan eräitä kaupunkilaisiaan ja he olivat lähdössä takaisin,\npäätti kirjoittaa vaimolleen, että hän oli elossa ja palaisi hänen\nluokseen heti kun voisi, joten vaimon oli odotettava häntä. Ja niin hän\nteki. Ja sitten hän pyysi hartaasti erästä lähettilästä, jonka hän\ntunsi, toimittamaan kirjeen \"Kultataivaan Pyhän Pietarin\" luostarin\napotin käsiin, joka oli hänen enonsa.\n\nJa tällaisessa asemassa oli messer Torello, kun tapahtui, että\nSaladinin puhellessa eräänä päivänä hänen kanssaan linnuistaan, messer\nTorello rupesi hymyilemään ja teki silloin suullaan eräänlaisen\nliikkeen, jonka Saladin oli usein huomannut käydessään hänen kotonaan\nPaviassa. Tämän liikkeen vuoksi johtui Saladinin mieleen messer Torello\nja hän alkoi katsoa häntä tarkasti, ja koska hän näytti samalta\nmieheltä, niin Saladin keskeytti äskeisen puheen ja kysyi: Sanoppas,\nKristitty, mistä maasta olet sieltä Lännestä?\n\nHerrani, sanoi messer Torello, minä olen lombardialainen, eräästä\nkaupungista nimeltä Pavia, köyhä mies ja halpaa sukua.\n\nKun Saladin tämän kuuli, niin oli hän melkein varma siitä, mitä\naavisti, ja sanoi itsekseen iloissaan: Nyt on Jumala antanut minulle\ntilaisuuden näyttää tuolle miehelle, miten mieluisa minulle oli hänen\nvieraanvaraisuutensa.\n\nJa sanomatta muuta hän antoi sijoittaa kaikki pukunsa erääsen\nhuoneesen, vei hänet sinne ja sanoi: Katsopas, Kristitty, onko näiden\nvaatteiden joukossa mitään, jonka olet ennen nähnyt.\n\nMesser Torello rupesi niitä katselemaan ja näki ne, jotka hänen\nvainionsa oli Saladinille lahjoittanut, mutta ei luullut mahdolliseksi,\nettä nämä olisivat samat. Kuitenkin hän vastasi: Herrani, en tunne\nnoista yhtään, vaikka tosin nuo kaksi muistuttavatkin niitä pukuja,\njollaisia minä ja kolme kauppiasta, jotka tulivat minun talooni, kerran\npidimme yllämme.\n\nSilloin ei Saladin enää voinut hillitä itseänsä, vaan syleili häntä\nhellästi ja sanoi: Te olette messer Torello Istriasta, ja minä olen\nyksi niitä kauppiaita, joille vaimonne lahjoitti nämä puvut, ja nyt on\ntullut aika varmistaa luulonne siitä, mikä minulla oli kauppatavarana,\nniinkuin teille sanoin lähtiessäni voivan tapahtua.\n\nKun Messer Torello tämän kuuli, tuli hän ylen iloiseksi ja alkoi\nhävetä: iloiseksi siitä, että hänellä oli ollut sellainen vieras, ja\nhävetä, kun oli mielestään ottanut hänet vähäpätöisesti vastaan. Mutta\nSaladin sanoi hänelle: Messer Torello, koska Jumala on lähettänyt\nteidät tänne minulle, niin huomatkaa, että tästä hetkestä en minä ole\ntäällä herrana, vaan te.\n\nJa heidän molempain ilonsa oli suuri, ja Saladin puetti hänet\nkuninkaallisiin vaatteihin ja vei hänet kaikkien korkeimpain\nvasalliensa eteen ja, ylistettyään monin sanoin hänen arvoaan, käski,\nettä jokaisen, jolle hänen suosionsa oli kallis, oli kunnioitettava\nmesser Torelloa kuin häntä itseään. Sen teki siitä alkaen jokainen\nheistä, mutta paljon hartaammin kuin muut ne kaksi herraa, jotka olivat\nolleet Saladinin tovereina käydessään hänen talossaan.\n\nKunnian korkeus, johon messer Torello näki yhtäkkiä joutuneensa,\nhaihdutti jonkun verran hänen mielestään Lombardian asioita, varsinkin,\nkun hän uskoi lujasti, että kirjeensä oli saapunut perille enolle.\nMutta leirissä tai kristittyjen armeijassa oli sinä päivänä, jolloin\nSaladin otti sen vangiksi, kuollut ja haudattu eräs halpa\nprovencelainen ritari, jonka nimi oli messer Torello de Dignes; ja kun\nmesser Torello d' Istria oli jaloutensa vuoksi tunnettu koko\nsotajoukossa, niin jokainen, joka kuuli, että messer Torello on\nkuollut, ajatteli, että vainaja oli messer Torello d'Istria, eikä\nse Digneksestä kotoisin oleva. Ja lisäksi ei hänen vangiksi\njoutumisensakaan ollut omiaan näyttämään erehtyneiden erehtyneen, ja\nsentähden veivät monet italialaiset tämän uutisen kotimaahansa, ja\nniissä oli niinkin löyhäpuheisia, että uskalsivat sanoa nähneensä hänet\nkuolleena ja olleensa mukana hautajaisissa.\n\nKun messer Torellon vaimo ja sukulaiset saivat tämän kuulla, niin\nherätti se ei ainoastaan heissä, vaan jokaisessa, joka oli hänet\ntuntenut, suurta ja kuvaamatonta surua. Pitkäksi kävisi kuvailla,\nmillainen ja miten suuri oli hänen vaimonsa tuska ja suru ja itku.\nMutta kun hän oli muutamia kuukausia viettänyt alinomaisessa surussa ja\nalkoi jo surra vähemmän, niin rupesivat veljet ja sukulaiset, koska\nmonet Lombardian mahtavimmat miehet pyysivät häntä puolisokseen,\nyllyttämään häntä menemään uusiin naimisiin. Tästä kieltäytyi hän tosin\nmonta kertaa katkerasti itkien, mutta viimein täytyi hänen suostua\npakosta siihen, mitä hänen omaisensa tahtoivat, kuitenkin sillä\nehdolla, että hän saisi olla naimattomana sen ajan kuin hän oli messer\nTorellolle luvannut.\n\nKun vaimon asiat Paviassa olivat tällä tolalla ja jo viimeiset\nkahdeksan päivää määräajasta, jolloin hänen oli mentävä miehelään,\nlähestyivät, sattui, että messer Torello näki Aleksandriassa eräänä\npäivänä erään miehen, jonka hän oli nähnyt astuvan genovalaisten\nlähettiläiden kanssa siihen kaleiriin, joka lähti Genovaan. Tämän\nkutsutti hän puheilleen ja kysyi häneltä, millainen matka heillä oli\nollut ja milloin he olivat saapuneet Genovaan.\n\nMies vastasi hänelle: Herrani, huonon matkan teki se kaleiri, mikäli\nkuulin Kretassa, jonne minä jäin. Sillä kun se oli lähellä Sisiliaa,\nnousi vaarallinen pohjoistuuli, joka syöksi sen Barberian särkille\nniin, ettei päätäkään pelastunut, ja muiden joukossa hukkui siellä\nkaksi veljeäni.\n\nMesser Torello uskoi tuon miehen sanat, jotka olivatkin aivan totta, ja\nkun hän muisti, että se määräaika, jonka hän oli pyytänyt vaimoltaan,\nloppui muutaman päivän kuluttua, ja ajatteli, ettei hänen kohtalostaan\ntiedetä Paviassa mitään, niin piti hän varmana, että hänen vaimonsa\npakoitetaan uusiin naimisiin. Ja silloin joutui hän sellaisen tuskan\nvaltaan, että menetti ruokahalun ja asettui vuoteesen ja päätti kuolla.\n\nKun Saladin, joka rakasti häntä suuresti, tämän kuuli, tuli hän hänen\nluokseen, ja saatuaan monilla ja hartailla rukouksilla tietää hänen\nmurheensa ja sairautensa syyn, hän torui häntä kovasti siitä, ettei\nmesser Torello ollut ennen sitä hänelle sanonut. Ja sitten hän pyysi\nhäntä olemaan rauhallisella mielellä ja vakuutti, että jos messer\nTorello niin tekee, niin hän toimittaa hänet määrättynä aikana Paviaan,\nsekä sanoi hänelle, millä tavalla.\n\nMesser Torello, joka uskoi Saladinin sanat ja oli monta kertaa kuullut\npuhuttavan, että sellainen oli mahdollista ja tapahtunut sangen usein,\nalkoi silloin rauhoittua ja yllyttää Saladinia täyttämään aikomuksensa.\n\nSaladin käski erästä taikuriaan, jonka taidon hän oli jo ennen kokenut,\nmiettimään jonkin keinon, miten toimittaa messer Torello yhtenä yönä\nvuoteessaan Paviaan. Siihen taikuri vastasi, että sen voi tehdä, mutta\nettä messer Torello on oman etunsa tähden silloin nukutettava.\n\nTämän asian järjestettyään Saladin palasi messer Torellon luo, ja kun\nhän näki hänen ehdottomasti tahtovan päästä määräajan kuluessa Paviaan,\njos se olisi mahdollista, taikka kuolla, ellei se kävisi päinsä, sanoi\nhän: Messer Torello, siitä, että te rakastatte hellästi vaimoanne ja\npelkäätte hänen joutuvan toiselle, en voi, Jumala sen tietää, teitä\nvähintäkään moittia. Sillä miten paljon naisia olenkaan nähnyt, on hän\nniistä se, jonka tavat, olemus ja käytös, puhumattakaan kauneudesta,\njoka on kuihtuva kukka, näyttävät minusta kiitettävimmiltä ja suurimman\nrakkauden arvoisilta. Minusta olisi ollut sangen mieleistä, jos\nolisimme saaneet, koska kerran kohtalo lähetti teidät tänne, elää tässä\nvaltakunnassa, jonka hallitus on minun käsissäni, saman arvoisina\nherroina ne ajat, mitä te ja minä vielä elämme. Mutta kun Jumala kerran\nei sitä minulle suonut, koska te saitte päähänne joko kuolla tai saapua\nmääräaikana Paviaan, niin olisin edes toivonut, että olisin tiennyt sen\najoissa, jotta olisin voinut toimittaa teidät kotiinne sillä kunnialla,\nniin loistavasti ja sellaisen seurueen saattamana kuin arvonne vaatisi.\nMutta kun ei sitäkään sallittu ja kun te yhä toivotte pääsevänne sinne\nnyt heti, niin lähetän teidät sinne niinkuin voin, sillä tavalla kuin\nteille olen kertonut.\n\nSiihen messer Torello sanoi: Herrani, tekonne ovat jo ilman\nsanojannekin näyttäneet teidän suopeutenne, jota minä en olisi\nmitenkään niin suuressa määrin ansainnut, joten minä elän ja kuolen\nvarmana siitä, mitä vakuutatte, vaikkette olisi sitä sanonutkaan. Mutta\nkoska nyt olen tehnyt päätökseni, niin rukoilen teitä, että se, mitä\nsanotte minulle tekevänne, tapahtuisi pian, sillä huomenna on viimeinen\npäivä, jolloin minua enää odotetaan.\n\nSaladin vastasi, että se asia on aivan tarkoin järjestetty. Ja\nseuraavana päivänä hän, aikoen lähettää messer Torellon matkaan\ntulevana yönä, antoi varustaa erääsen suureen saliin ylen kauniin ja\nkallisarvoisen vuoteen patjoista, jotka olivat kaikki sikäläiseen\ntapaan samettia ja kultakangasta, ja antoi asettaa niiden päälle\npeitteen, johon oli kirjailtu eräänlaisia kuvioita mahdottoman isoista\nhelmistä, ja kalliista jalokivistä, jotka sitten arvioitiin\näärettömäksi aarteeksi, sekä kaksi sellaiseen vuoteesen sopivaa\npielusta.\n\nTämän tehtyään hän käski, että messer Torello, joka oli jo voimissaan,\noli puettava saraseenilais-kuosiseen pukuun, kallisarvoisempaan ja\nkauniimpaan kuin kukaan lie milloinkaan nähnyt, sekä kiedottava hänen\npäähänsä yksi hänen pisimpiä liinojaan, sikäläiseen tapaan.\n\nJa kun oli jo myöhäinen hetki, niin Saladin meni useiden vasalliensa\nkanssa siihen huoneesen, missä messer Torello oli, asettui istumaan\nhänen viereensä ja alkoi melkein kyyneliä vuodattaen puhua: Messer\nTorello, hetki, jolloin minun täytyy erota teistä, lähestyy, ja koska\nen voi teitä saattaa enkä lähettää saattojoukkoa, sillä sen tien laatu,\njota tulette matkustamaan, ei sitä salli, niin täytyy minun hyvästellä\nteitä jo tässä huoneessa, ja sitä tarkoitusta varten tänne tulin. Ja\nsentähden minä pyydän teitä, ennenkuin jätän teidät Jumalan huomaan,\nettä muistelisitte minua, sen rakkauden ja ystävyyden tähden, joka on\nvälillämme. Ja jos on mahdollista, tulkaa katsomaan, kun olette\njärjestänyt asianne Lombardiassa, ainakin kerta minua ennenkuin aikamme\nloppuu, niin että voisin silloin, teidän näkemisestänne iloiten,\nkorjata sen virheen, joka minun nyt täytyy teidän kiireenne tähden\ntehdä. Ja siihen tuloon saakka älköön olko epämieluista teille\ntervehtiä minua kirjeillä ja anoa minulta kaikkea sellaista, mitä vaan\ntoivotte. Sillä minä teen varmaan teille palveluksia mieluummin kuin\nainoallekaan muulle kuolevaiselle.\n\nMesser Torello ei voinut pidättää kyyneleitään ja niiden estämänä hän\nvastasi ainoastaan muutamalla sanalla, että mahdotonta oli hänen\nmilloinkaan unohtaa Saladinin hyviä töitä ja jaloutta, ja että hän\nvarmasti tekee sen, mitä Saladin käskee, jos luoja hänelle aikaa antaa.\n\nSitten Saladin syleili ja suuteli häntä hellästi ja sanoi kyyneleitä\nvuodattaen: Jumala matkallanne! sekä poistui huoneesta. Ja sen jälkeen\nottivat muut vasallit jäähyväiset ja menivät Saladinin kanssa siihen\nsaliin, johon tämä oli valmistanut vuoteen.\n\nMutta kun oli jo myöhä ja taikuri toivoi lähtöä ja kiiruhti, niin astui\nsisään lääkäri ja toi jotakin juomaa, jonka hän juotti messer\nTorellolle, uskotellen antavansa sitä hänelle vahvistukseksi. Eikä\nkauan kestänyt, niin messer Torello nukkui. Ja siten nukutettuna\nkannettiin hänet Saladinin käskystä sille kauniille vuoteelle, ja\nSaladin asetti siihen suuren, kauniin ja kallisarvoisen kruunun, johon\nhän teki sellaisen merkin, että ymmärrettiin selvästi Saladinin\nlähettäneen sen messer Torellon vaimolle. Sitten hän sovitti messer\nTorellon käteen sormuksen, johon oli juotettu niin loistava rubini,\nettä se näytti palavalta soihdulta; sen arvoa saattoi tuskin arvata.\nSen jälkeen antoi hän vyöttää hänen vyölleen sapelin, jonka kahvan\nkaunistuksia ei olisi helppo arvioida. Ja sitäpaitsi hän antoi\nkiinnittää hänen rintaansa soljen, jossa oli sellaisia helmiä, ettei\nniitä ole ennen nähty, ja paljon kalliita kiviä. Ja viimein hän\ntuotatti hänen kummallekin kupeelleen kaksi valtavaa kultamaljakkoa,\njotka olivat täynnä dukaatinrahoja, sekä hänen ympärilleen helminauhoja\nja sormuksia ja vöitä ja muita kalleuksia, joita kävisi pitkäksi\nluetella. Ja tämän tehtyään hän suuteli vielä kerran messer Torelloa ja\nsanoi taikurille, että hänen on nyt saatettava hänet kotiin. Ja samassa\nvuode Saladinin läsnäollessa katosi, ja Saladin jäi puhelemaan\nvasalliensa kanssa messer Torellosta.\n\nHänet oli jo asetettu, niinkuin hän oli pyytänyt, \"Kultataivaan Pyhän\nPietarin\" kirkkoon Paviassa kaikkine yllämainittuine jalokivineen ja\nkaunistuksineen, ja nukkui vielä, kun suntio aamumessuun soitettuaan\nastui kirkkoon kynttilä kädessä. Ja kun hän näki yhtäkkiä kalliin\nvuoteen, niin hän ei ainoastansa hämmästynyt, vaan peljästyi suuresti,\nja kääntyi takaisin ja pakeni. Apotti ja muut munkit näkivät hänen\npakenevan ja kummastelivat sitä ja kysyivät häneltä syytä. Suntio sanoi\nsen. Oh, vastasi apotti, ethän ole enää lapsi, etkä ensi kertaa tässä\nkirkossa, antaaksesi itseäsi niin helposti peloitella. Menkäämme nyt\nkatsomaan, mikä häntä säpsähytti.\n\nHe siis sytyttivät lisää kynttilöitä, ja kun apotti kaikkien munkkiensa\nkanssa meni kirkkoon, näkivät he sen ihmeellisen ja kalliin vuoteen ja\nsiinä ritarin nukkumassa. Ja kun he epäröiden ja arkoina katselivat\njalokiviä, lähestymättä vuodetta vähääkään, niin tapahtui, että\nunijuoman voima loppui ja messer Torello heräsi ja huoahti syvään. Sen\nnähdessään munkit ja apottikin peljästyivät ja pakenivat kaikki\nhuutaen: Herra armahda!\n\nMesser Torello avasi silmänsä ja katseli ympärilleen, ja kun hän\nhuomasi selvästi olevansa siellä, minne oli pyytänyt Saladinilta\npäästä, niin hän oli hyvin tyytyväinen. Sitten hän nousi istualleen ja\nkatseli yksitellen, mitä hänellä oli ympärillään, ja jos hän jo\nennenkin oli tuntenut Saladinin jalomielisyyden, niin nyt se näytti\nentistäkin suuremmalta ja hän huomasi sen uudessa muodossa. Sitten hän\nkuuli munkkien pakenevan, ja arvaten syyn, alkoi paikaltaan liikkumatta\nkutsua apottia nimeltä, ja pyysi, ettei hän pelkäisi, sillä hän oli\nmesser Torello, hänen sisarenpoikansa. Tämän kuullessaan apotti\npeljästyi yhä enemmän, sillä hän oli kuullut messer Torellon kuolleeksi\nmonta kuukautta sitten. Mutta vähän ajan kuluttua hän rauhoittui tosi\npäätelmiä tehden, ja kun hän kuuli itseään yhä huudettavan, teki hän\npyhän ristinmerkin ja meni hänen luokseen.\n\nHänelle sanoi messer Torello: Oi, isäni, mitä te pelkäätte. Minä elän,\nJumalan kiitos, ja olen palannut tänne meren takaa.\n\nVaikka messer Torellolla oli iso parta ja arabialainen puku, niin tunsi\napotti kuitenkin hänet jonkun ajan päästä, ja kun hän tuli asiasta\naivan varmaksi, otti hän häntä kädestä ja sanoi: Poikani, ole\ntervetullut! Ja jatkoi: Sinun ei pidä ihmetellä meidän pelkoamme, sillä\ntässä kaupungissa ei ole ainoatakaan ihmistä, joka ei uskoisi varmasti,\nettä sinä olet kuollut. Ja tiedän sanoa senkin, että madonna Adalieta,\nsinun vaimosi, on joutumassa sukulaisten pyyntöjen ja uhkausten vuoksi\nja vasten tahtoaan uusiin naimisiin, ja tänä aamuna solmitaan\navioliitto, ja häät ja kaikki, mitä juhliin tarvitaan, on valmistettu.\n\nMesser Torello nousi kalliista vuoteestaan ja iloitsi tavattomasti\napotin ja munkkien kanssa, mutta pyysi jokaista heistä, ettei tästä\nhänen paluustaan puhuttaisi kenellekään, ennenkuin hän oli toimittanut\nerään asian. Sitten hän antoi panna kalliit jalokivet säilöön ja kertoi\napotille, mitä hänelle oli tähän hetkeen saakka tapahtunut. Apotti\niloitsi hänen onnestaan ja kiitti hänen kanssaan Jumalaa.\n\nJa sen jälkeen messer Torello kysyi, kuka se hänen vaimonsa uusi\nsulhanen oli. Apotti sanoi sen. Silloin messer Torello sanoi: Ennenkuin\nsaadaan tietää minun paluustani, aion nähdä, millainen on puolisoni\nkäytös näissä häissä. Ja siksi toivon, vaikkei olekaan tapana\nhengellisten miesten mennä sellaisiin pitoihin, että minun tähteni\njärjestätte asiat niin, että menemme sinne.\n\nApotti sanoi, että hän tekee sen mielellään. Ja kun päivä valkeni, niin\nhän lähetti sanan sulhaselle, että hän haluaa tulla erään toverinsa\nkanssa hänen häihinsä. Ja ylimys vastasi, että se oli hänestä oikein\nmieleen.\n\nKun sitten tuli aterioimisen hetki, niin messer Torello lähti apotin\nkanssa, siinä puvussa, jossa hän oli, uuden sulhasen taloon. Siellä\nkatsoivat kaikki, jotka hänet näkivät, häntä ihmetellen, mutta kukaan\nei häntä tuntenut. Ja apotti sanoi kaikille, että hän oli\nsaraseenilainen lähetti, jonka sultaani oli lähettänyt Ranskan\nkuninkaan luokse.\n\nMesser Torello sijoitettiin sitten erääsen pöytään, joka oli juuri\nvastapäätä hänen vaimoansa, ja tätä katseli mies tavattomalla\nmielihyvällä, sillä hän näytti olevan suruissaan näiden häiden tähden.\nVaimokin katseli jonkun kerran häntä, ei kuitenkaan niinkuin olisi\nhänet tuntenut, sillä sitä ei sallinut messer Torellon iso parta ja\nouto puku ja se varma luulo, että hänen miehensä oli kuollut.\n\nMutta kun messer Torellosta näytti olevan sopiva hetki koettaa,\nmuistaisiko vaimo vielä häntä, niin hän otti käsille sormuksen, jonka\nAdalieta oli lahjoittanut hänelle silloin, kun hän lähti matkalle,\nkutsutti luokseen pojan, joka palveli pöydässä Adalietaa, ja sanoi\nhänelle: Sano puolestani morsiamelle, että meidän maassa on sellainen\ntapa, että jos joku ulkomaalainen, kuten minä olen täällä, aterioi\nnuoren parin pöydässä, niin on morsiamen, merkiksi siitä, että vieraan\ntulo pöytään miellyttää häntä, lähetettävä hänelle se malja, josta hän\nitse juo, viinillä täytettynä. Kun sitten vieras on juonut maljasta,\nminkä haluaa, sulkee hän kannen, ja morsian juo loput.\n\nPoika vei sanan rouvalle, ja hienona, älykkäänä naisena, ja luullen,\nettä vieras oli jokin mahtava herra, tahtoi tämä nyt osoittaa, että\nhänen tulonsa oli hänestä mieleen. Ja siksi hän käski pesemään suuren\nkultamaljan, joka oli hänen edessään, täyttämään sen viinillä ja\nviemään ylimykselle. Ja niin tapahtui.\n\nMesser Torello oli pistänyt vaimonsa sormuksen suuhunsa ja juodessaan\nhän teki niin, että pudotti sen kenenkään huomaamatta maljaan. Sitten\nhän jätti siihen vähän viiniä, sulki kannen ja lähetti maljan\nmorsiamelle.\n\nMadonna Adalieta otti sen ja noudattaakseen vieraansa maan tapaa\naukaisi kannen ja nosti maljan huulilleen ja näki sormuksen, ja katsoi\nmitään sanomatta sitä jonkun aikaa. Ja tunnettuaan, että se oli sama,\njonka hän oli antanut messer Torellolle tämän lähtiessä, hän otti ja\nkatsoi tarkoin miestä, jota hän oli luullut muukalaiseksi, ja tunsi\nhänet. Ja kuin heikkopäiseksi tullen hän kaatoi pöydän, joka oli hänen\nedessään, ja huusi: Tuo on minun herrani, tuo on varmasti messer\nTorello! Ja juoksi pöydän luo, jonka ääressä ritari istui, ja\nvälittämättä vaatteistaan ja esineistä, jotka olivat pöydällä, hän\nheittäytyi pöydän toiselle puolelle ja syleili messer Torelloa niin\nhurjasti, ettei kukaan niistä jotka siellä olivat, saanut sanoilla eikä\nmillään häntä irti miehensä kaulasta, ennenkuin messer Torello sanoi\nhänelle, että hän malttaisi nyt hiukan mieltään, sillä hän saisi pian\ntarpeeksi aikaa häntä halaella.\n\nSilloin madonna Adalieta suoristihe, ja kun häät oli aivan keskeytyneet\nja samalla tulleet osaksi entistään iloisemmiksi, koska oli saatu\ntakaisin sellainen ritari, niin messer Torello pyysi hiljaisuutta, ja\nkaikki tyyntyivät.\n\nMesser Torello kertoi nyt kaikille, mitä hänelle oli tapahtunut\nlähtöpäivästä tähän hetkeen saakka, ja lopetti pyytämällä, ettei\nylimys, joka oli ottanut hänen naisensa vaimokseen, koska oli luullut\nhänen kuolleen, pahastuisi, jos hän itse nyt elossa olevana ottaakin\nhänet takaisin.\n\nÄskeinen sulhanen, vaikka olikin hiukan nolattu, vastasi reippaasti ja\nystävällisesti, että messer Torellolla oli valta tehdä sille, mikä\nhänen omaansa oli, mitä hän halusi.\n\nSilloin antoi madonna Adalieta äskeiselle sulhaselle takaisin sormuksen\nja kruunun, jotka oli häneltä saanut, ja sovitti käteensä sen, jonka\noli maljasta ottanut, sekä päähänsä sultaanin lähettämän kruunun. Ja\nsitten lähtivät he pois siitä talosta, jossa olivat, ja menivät\ntäydellä hääloistolla messer Torellon taloon. Ja siellä ilahuttivat he\npitkällä ja riemullisella juhlalla äsken surreita ystäviään,\nsukulaisiaan ja kaupunkilaisia, jotka katselivat messer Torelloa kuin\nihmettä.\n\nMesser Torello antoi sitten osan saamistaan kalliista aarteista\nherralle, joka oli saanut kustantaa häät, sekä apotille ja lukuisille\nmuille. Ja kun hän oli useammallakin tavalla ilmoittanut Saladinille\nonnellisesta paluustaan isänmaahansa, pysyen hänen ystävänään ja\npalvelijanaan, niin eli hän vielä monta vuotta kelpo vaimonsa kanssa,\nharjoittaen anteliaisuutta enemmän kuin ikinä ennen.\n\nNäin loppuivat siis messer Torellon ja hänen kalliin vaimonsa\nkärsimykset, ja sellainen oli heidän iloisen ja alttiin\nkohteliaisuutensa palkka. Niin koettavat monet muutkin tehdä, mutta\nvaikka heillä on siihen keinoja, tekevät he sen niin huonosti, että\nsaamme maksaa heidän kohteliaisuudestaan paljon enemmän kuin se\nansaitseekaan, ennen kuin he sitä meille suovat. Jos he siis eivät\nsaakaan palkkaa työstään, ei sitä sovi heidän itsensä eikä muidenkaan\nkummastella.\n\n\n\n\nKYMMENES KERTOMUS.\n\n\n      Saluzzon maakreivi on alustalaistensa pyyntöjen tähden\n      pakoitettu ottamaan vaimon, ja saadakseen sen mieleisensä,\n      hän ottaa erään talonpojan tyttären, jonka kanssa hänelle\n      syntyy kolme lasta. Hän uskottelee vaimolleen, että on\n      surmauttanut nuo lapset. Sitten hän on kyllästyvinään vaimoonsa\n      ja ottavinaan uuden, ja antaa tyttärensä palata kotiin muka\n      sinä uutena ja karkoittaa vaimonsa paitasillaan pois. Mutta\n      kun hän huomaa vaimonsa kaikissa kohtaloissa kärsivälliseksi,\n      ottaa hän hänet rakkaampana kuin koskaan ennen takaisin kotiin,\n      näyttää hänelle hänen suuret lapsensa ja kunnioittaa ja vaatii\n      muitakin kunnioittamaan häntä markiisittarena.\n\nJo kauan aikaa sitten oli Saluzzojen maakreivillisen suvun päämiehenä\nnuorukainen nimeltä Gualtieri, joka, eläen ilman vaimoa ja lapsia, ei\nkäyttänyt aikaansa mihinkään muuhun kuin linnustukseen ja metsästykseen\neikä aikonutkaan ottaa vaimoa ja saada lapsia. Jossa suhteessa hän\nolikin sangen viisas.\n\nMutta se seikka ei miellyttänyt hänen vasallejaan, jotka monta kertaa\npyysivät, että hän ottaisi vaimon, ettei hän jäisi perillisettä ja he\nitse ilman lääninherraa. Ja he tarjoutuivat etsimään hänelle vaimoa ja\nsellaisesta isästä ja äidistä polveutuvaa, että hän voi toivoa hänestä\nhyvää ja olla häneen aivan tyytyväinen. Mutta Gualtieri vastasi heille:\nYstäväni, te pakoitatte minua sellaiseen, jonka minä olin tosiaan\npäättänyt olla aina tekemättä, ajatellen kuinka vaikea asia on löytää\nsellaista, joka on tavoiltaan sovelias, ja miten suuri joukko\npäinvastaista lajia on, sekä kuinka kovaa on sen miehen elämä, joka\nyhtyy hänelle soveltumattomaan naiseen. Ja jos sanotte, että uskotte\ntuntevanne tyttäret isistä ja äideistä, ja päättelette siitä, että\nvoitte antaa minulle sellaisen, joka minua miellyttää, niin\nhulluttelette. Sillä enpä ymmärrä laisinkaan, miten te voisitte tuntea\nisät tai tyttärien äitien luonteen salaisuudet; ja vaikkapa ne\ntuntisittekin, useinpa ovat tyttäret erilaisia kuin isät ja äidit.\nMutta koska te välttämättä haluatte kietoa minut näihin kahleihin, niin\ntahdon taipua. Ja etten saisi syyttää muita kuin itseäni, jos huonosti\nonnistun, niin tahdon olla itse valitsijana. Mutta vakuutan samalla,\nettä jos sitten ette kunnioita häntä, otinpa millaisen tahansa, kuin\nherratartanne ainakin, niin saatte omaksi vahingoksenne kokea, miten\nraskasta minun oli ottaa vaimo teidän pyynnöstänne vasten tahtoani.\n\nJalot vasallit vastasivat, että he ovat tyytyväisiä, kun hän vaan\npäättäisi ottaa vaimon.\n\nGualtieria olivat jo hyvän aikaa miellyttäneet erään köyhän tytön\ntavat, joka oli kotoisin eräästä hänen kartanonsa läheisestä kylästä.\nJa koska tyttö oli tarpeeksi kaunis, niin hän ajatteli, että tuon\nkanssa hänen elämänsä pitäisi olla onnellista. Ja sentähden hän, sen\nenempää etsimättä, päätti naida sen tytön, ja kun hän oli kutsuttanut\nluokseen hänen isänsä, sopi hän tämän kanssa, joka oli hyvin köyhä\nmies, että hän ottaa hänen tyttärensä vaimokseen.\n\nTämän tehtyään kokosi Gualtieri kaikki seudulla olevat ystävänsä ja\nsanoi heille: Ystäväni, teistä on ollut ja on mieleistä, että minä otan\nitselleni vaimon, ja minä olen nyt päättänyt sen tehdä, enemmän\nollakseni teidän mieliksenne kuin omasta vaimon omistamisen halusta. Te\ntiedätte, mitä minulle lupasitte, nimittäin olla tyytyväisiä ja\nkunnioittaa herrattarena sitä, jonka minä otan, olipa hän mikä tahansa.\nJa siksi on tullut aika, jolloin minä voin täyttää lupaukseni teille ja\njolloin tahdon, että tekin pidätte sen minulle. Minä olen löytänyt\nsydämeni mukaisen tytön, aivan täältä läheltä, jonka minä aion ottaa\nvaimokseni ja tuoda jonkun päivän päästä kotiini. Ja siksi ajatelkaa\nkauniiden häiden valmistusta ja millä tavoin otatte hänet kunnioittaen\nvastaan, niin että saatan olla teidän lupaukseenne yhtä tyytyväinen\nkuin te voitte olla minun.\n\nKunnon vasallit vastasivat kaikki iloissaan, että se on heistä mieleen\nja että, olipa tyttö kuka tahansa, he ottavat hänet rouvana vastaan ja\nkunnioittavat häntä joka suhteessa herrattarenaan. Tämän jälkeen he\nryhtyivät kaikki järjestämään kauniita, suuria ja iloisia juhlia, ja\nsamoin teki myöskin Gualtieri. Hän valmistutti suurelliset ja kauniit\njuhlat ja kutsutti niihin paljon ystäviään ja tuttujaan ja\naatelismiehiä ja muuta ympäristön väkeä. Ja sitäpaitsi hän antoi\nleikata ja tehdä paljon kauniita ja komeita pukuja, erään tytön\nmitalla, joka näytti hänestä saman kokoiselta kuin se tyttö, jonka hän\noli päättänyt naida. Ja paitsi tätä hän hankki koruvyöt ja sormukset ja\nkalliin ja kauniin kruunun ja kaikkea muuta, mitä morsiamen\nvarustuksiin kuuluu.\n\nJa kun tuli päivä, jolloin hän oli päättänyt viettää häänsä, nousi hän\nnoin kaksi ja puoli tuntia auringon noususta ratsun selkään, ja samoin\nkaikki muut, jotka olivat tulleet hänelle osoittamaan kunnioitusta; ja\nkun kaikki oli tarpeelliseen kuntoon varustettu, sanoi hän: Herrat,\naika on mennä morsianta noutamaan. Ja hän lähti koko seurueineen\nmatkalle, ja he tulivat kylään sekä tytön isän talolle ja löysivät\ntytön, joka juuri palasi kiireesti kaivolta vettä noutamasta,\nmennäkseen sitten muiden naisten kanssa katsomaan Gualtierin morsiamen\ntuloa.\n\nKun Gualtieri hänet näki, niin huusi hän häntä nimeltä, joka oli\nGriselda, ja kysyi, missä hänen isänsä oli. Siihen tyttö vastasi\nhäveliäästi: Herrani, hän on tuolla kotona.\n\nSilloin Gualtieri laskeusi satulasta, käski kaikkien odottaa häntä ja\nmeni yksin kurjaan majaan, jossa tapasi tytön isän, nimeltään\nGiannucolo, ja sanoi hänelle.\n\nMinä olen tullut ottamaan vaimokseni Griseldaa, mutta ensin tahdon\nkysyä häneltä jotain sinun läsnäollessasi.\n\nJa sitten hän kysyi, koettaisiko Griselda, jos hän ottaisi hänet\nvaimoksensa, aina olla hänen mielikseen eikä närkästyä mistään\nseikasta, mitä mies sanoisi ja tekisikin, ja olisiko hän tottelevainen,\nja paljon muita sellaisia kysymyksiä, joihin kaikkiin tyttö vastasi:\nLupaan!\n\nSilloin Gualtieri otti Griseldaa kädestä ja vei hänet ulos ja riisutti\nkoko seurueensa ja kaikkien muiden läsnäollessa hänet alastomaksi; ja\ntuotettuaan ne vaatteet, jotka hän oli teettänyt, puetti heti Griseldan\nniihin ynnä jalkineihin, ja käski asettamaan hänen päähänsä, joka oli\naivan sukimaton, kruunun ja sanoi tämän jälkeen kaikkien kummaksi:\nHerrat, tässä on se, jonka minä aion tehdä vaimokseni, jos hän tahtoo\nminut miehekseen. Ja sitten hän kääntyi tytön puoleen, joka seisoi\nhäpeissään ja arastellen paikallaan, ja sanoi hänelle: Griselda,\ntahdotko minut mieheksesi? Johon tämä vastasi: Herrani, tahdon. Ja\nGualtieri sanoi: Ja minä tahdon sinut vaimokseni! Ja hän solmi kaikkien\nläsnäollessa kihlauksen tytön kanssa.\n\nJa kun hän oli nostattanut morsiamensa ratsun selkään, vei hän hänet\nkunniakkaassa saatossa kotiinsa. Siellä vietettiin kauniit ja suuret\nhäät ja sellaiset juhlat, kuin Gualtieri olisi ottanut Ranskan\nkuninkaan tyttären.\n\nNuori vaimo näyttikin siltä, kuin hän olisi pukujen keralla muuttunut\nsekä mieleltään että tavoiltaan. Hän oli, kuten jo sanoimme, kasvultaan\nja muodoltaan kaunis, ja niinkuin hän oli kaunis, samoin muuttui hän\nmiellyttäväksi, herttaiseksi ja hienotapaiseksikin, joten hän ei\nnäyttänyt suinkaan Giannucolon tytöltä ja entiseltä lammaspaimenelta,\nvaan jonkun aatelisen herran tyttäreltä. Siten hämmästytti hän kaikki,\njotka olivat hänet ennen tunteneet. Ja sitäpaitsi oli hän niin\ntottelevainen ja alamainen miehellensä, että Gualtieri piti itseään\ntyytyväisimpänä ja onnellisimpana ihmisenä koko maailmassa. Ja samoin\noli hän miehensä alustalaisille niin ystävällinen ja niin lempeä, ettei\nollut ketään, joka ei olisi häntä rakastanut enemmän kuin itseään ja\nmielellään kunnioittanut, ja kaikki rukoilivat hänelle hyvää ja onnea\nja lisääntyvää arvoa. Ja nyt sanottiin, vaikka ennen oli ollut tapana\nsanoa, että Gualtieri ei tehnyt oikein viisaasti, kun otti hänet\nvaimokseen, että Gualtieri oli viisain ja selvänäköisin mies koko\nmaailmassa, sillä kukaan muu kuin hän ei olisi koskaan tainnut huomata\nGriseldan jaloja avuja, jotka olivat kätketyt huonoihin vaatteihin ja\ntalonpoikaiseen asuun.\n\nJa hyvinkin pian rouva sai aikaan sen, että ei ainoastaan hänen\nmaakreivikunnassaan, vaan kaikkialla, ennenkuin pitkä aika oli kulunut,\npuhuttiin hänen kunnostaan ja hyvästä käytöksestään; ja jos hänen\nmiestään oli jotenkin silloin moitittu, kun hän otti Griseldan\nvaimokseen, niin kääntyi sen puheen laatu nyt päinvastaiseksi.\n\nHän ei ollut elänyt kauan Gualtierin kanssa, kun hän tuli raskaaksi ja\nsynnytti ajallansa tytön, josta Gualtieri oli sangen iloissaan. Mutta\npian tämän jälkeen tuli Gualtierin mieleen omituinen ajatus, nimittäin\nkoetella pitkällisellä kokeella ja sietämättömällä tavalla Griseldan\nkärsivällisyyttä. Ensin hän pisteli häntä puheilla, ollen muka\nkyllästynyt ja sanoen, että hänen vasallinsa ovat hyvin tyytymättömiä\nGriseldaan hänen sukuperänsä vuoksi, ja varsinkin nyt, kun he näkevät,\nettä Griselda saa lapsia. Ja tytöstä, joka oli syntynyt, olivat he muka\nkovin harmissaan eivätkä osanneet siitä muuta kuin nurista.\n\nNämä sanat kuullessaan vastasi vaimo, muuttamatta ilmettä tai hyvää\nkäytöstään millään tavalla: Herrani, tee minulle, mitä luulet kunniasi\nja rauhasi vaativan, sillä minä olen kaikkeen tyytyväinen, koska tiedän\nolevani halpa heidän rinnallaan ja etten ollut kelvollinen tähän\nkunniaan, johon sinä hyvyydessäsi minut korotit.\n\nTämä vastaus oli Gualtierista hyvin mieleinen, sillä hän huomasi, ettei\nGriselda ollut tullut lainkaan ylpeäksi kunniasta, jota hän ja muut\nolivat hänelle osoittaneet.\n\nVähän aikaa sen jälkeen hän puhui ylimalkaisin sanoin vaimolleen,\netteivät alamaiset voineet sietää tuota Griseldan synnyttämää tyttöä,\nja lähetti sitten Griseldan luo neuvomansa palvelijan, joka sanoi hyvin\nsurullisen näköisenä: Madonna, jos en tahdo kuolla, niin täytyy minun\ntehdä niinkuin herrani minua käskee. Hän on käskenyt minun ottaa tämän\nteidän tyttärenne, joka ... minun ... eikä sanonut muuta.\n\nKun vaimo kuuli nämä sanat ja näki palvelijan kasvot sekä muisti\nmiehensä puheet, ymmärsi hän, että palvelijaa oli käsketty tappamaan\nhänen lapsensa. Siksi hän otti sen heti kehdosta ja, suudeltuaan ja\nsiunattuaan sitä, laski sen, vaikka tunsikin sydämessään suurta tuskaa,\nilmettä muuttamatta palvelijan syliin ja sanoi: Kas tässä, täytä\ntäsmällisesti se, mistä sinun ja minun herrani on sinulle käskenyt.\nMutta älä heitä sitä paikkaan, jossa pedot ja linnut sen syövät, jollei\nhän nimenomaan niin käskenyt.\n\nKun palvelija oli ottanut lapsen ja ilmoittanut Gualtierille, mitä\nnainen oli sanonut, niin lähetti tämä, ihmetellen Griseldan\nkestävyyttä, hänet viemään sitä Bolognaan eräälle naissukulaiselleen,\njonka hän pyysi sitä huolellisesti hoitamaan ja kasvattamaan, sanomatta\nkoskaan, kenen lapsi se oli.\n\nTämän jälkeen tapahtui, että vaimo tuli uudestaan raskaaksi ja synnytti\najallansa poikalapsen, joka oli Gualtierista hyvin rakas. Mutta hänelle\nei vielä riittänyt se, mitä hän oli tehnyt, vaan hän kidutti yhä\njulmemmilla puheilla vaimoaan, ja sanoi vihaisen näköisenä hänelle\neräänä päivänä: Vaimo, sitten kun sinä sait tämän poikalapsen, en ole\nsaanut enää tuokioksikaan rauhaa alustalaisiltani, niin kovasti he\nvalittavat, että Giannucolon tyttärenpoika tulee minun jälkeeni heidän\nherrakseen. Siksi minä pelkään, että jos en tahdo itse tulla\nkarkoitetuksi, minun on pakko tehdä sama kuin jo kerran ennen tein, ja\nviimein hyljätä sinut ja ottaa toinen vaimo.\n\nVaimo kuunteli häntä kärsivällisellä mielellä eikä vastannut muuta\nkuin: Herrani, ajattele tyydyttää itseäsi ja omia toivomuksiasi, minua\nälä lainkaan ajattele, sillä minusta ei ole mikään seikka mieluista,\nellen näe sen olevan sinulle mieliksi.\n\nMuutamien päivien päästä Gualtieri lähetti ottamaan pojan, samalla\ntavalla kuin oli lähettänyt ottamaan tytönkin, ja uskotellen, että oli\nlapsen surmauttanut, toimitti sen samalla tavoin kasvatettavaksi\nBolognaan niinkuin oli tehnyt tytöllekin. Tästä seikasta ei rouva\nnäyttänyt ilmettäkään eikä sanonut muuta kuin oli tytöstä sanonut.\nGualtieri ihmetteli tätä kovasti ja oli vakuutettu, ettei kukaan muu\nnainen olisi voinut tehdä sitä, mitä Griselda teki. Ja ellei hän olisi\nitse nähnyt, miten hellästi hän lapsiaan rakasti silloin, kun se oli\nhänen miehensä mieleen, niin olisi hän luullut, että Griselda teki\nvälinpitämättömyydestä näin. Mutta nyt hän tiesi hänen tekevän sen\nälykkäänä naisena.\n\nGualtierin alustalaiset, jotka luulivat, että hän oli surmauttanut\nlapsensa, moittivat häntä kovasti ja pitivät julmana ihmisenä, mutta\nsäälivät vaimoa sangen suuresti. Mutta tämä ei kuitenkaan sanonut\nkoskaan naisille, jotka surkuttelivat häntä kuolleiden lasten tähden,\nmuuta kuin että hänestä oli se soveliasta samoin kuin siitäkin, joka\nlapset siittänyt oli.\n\nMutta kun useita vuosia oli kulunut tyttären syntymästä, näytti\nGualtierista olevan aika asettaa Griseldan kärsivällisyys viimeiselle\nkoetukselle. Sentähden hän sanoi monien vasalliensa kuullen, ettei hän\nmillään tavalla enää voi sietää Griseldaa vaimonansa, ja että hän tunsi\nnyt tehneensä pahoin ja lapsellisesti silloin, kun oli hänet ottanut.\nJa siksi hän aikoi kaikin mokomin vaikuttaa paaviin, että tämä antaisi\nhänen ottaa toisen vaimon ja hyljätä Griseldan.\n\nSiitä monet kelpo miehet moittivat häntä ankarasti, mutta hän ei\nvastannut heille muuta kuin että niin tulee käydä.\n\nKun vaimo kuunteli näitä seikkoja ja kun häntä näytti odottavan paluu\nisän kotiin, ehkäpä paimentamaan lampaita niinkuin hän ennenkin oli\ntehnyt, vieläpä sekin, että hänen oli nähtävä toisen omana mies, jolle\nhän toivoi pelkkää hyvää, niin hän suri itsekseen kovasti. Mutta\nniinkuin hän oli kärsinyt muutkin kohtalon vääryydet, niin päätti hän\nkestää tämänkin tyynin kasvoin.\n\nJonkun ajan päästä Gualtieri hankki väärennetyt kirjat Roomasta ja\nilmoitti alamaisilleen, että paavi oli niissä antanut hänelle luvan\nottaa toisen vaimon ja jättää Griseldan. Siksi hän, kutsuttuaan\nGriseldan eteensä, sanoi monien läsnäollessa hänelle: Vaimo, paavin\nminulle antamalla luvalla saan ottaa toisen vaimon ja hyljätä sinut. Ja\nkoska minun esi-isäni ovat olleet näiden seutujen korkeaa aatelia ja\nherroja, kun taas sinun ovat aina olleet talonpoikia, niin tahdon,\nettet sinä enää ole minun vaimoni, vaan menet takaisin Giannucolon\nluokse, niine myötäjäisinesi, jotka minulle toit. Ja minä otan sitten\ntänne toisen, jonka olen nähnyt itselleni soveliaammaksi.\n\nKun nainen nämä sanat kuuli, pidätti hän suurella ponnistuksella,\nvastoin naisen luonnetta, kyyneleensä ja vastasi: Herrani, minä olen\naina tuntenut, ettei minun halpa säätyni sovi millään tavalla teidän\naateluuteenne, ja siitä, että olen ollut luonanne, kiitän teitä ja\nJumalaa, enkä ole koskaan ottanut enkä pitänyt sitä lahjana, vaan\nainoastaan lainana. Teistä on soveliasta nyt ottaa se takaisin, ja\nminusta täytyy olla ja on soveliasta se teille antaa. Tässä on sormus,\njolla minut kihlasitte, ottakaa se. Käskette, että minun on vietävä\nmukaani ne myötäjäiset, jotka teille toin; siihen ette tarvitse\nmaksajaa enkä minä kukkaroa ja kantajaa, sillä en ole unohtanut, että\nalastonna minut saitte. Ja jos teistä on kunniallista, että kaikki\nnäkevät sen ruumiin, jossa kannoin teidän siittämiänne lapsia, niin\nlähden alasti; mutta minä rukoilen teiltä, palkinnoksi neitsyydestä,\njonka tänne toin, mutta jota en vie pois, että suvaitsisitte minun\nottaa ainoastaan yhden paidan myötäjäisteni päällisiksi mukaani.\n\nGualtieri, jolla oli suurempi halu itkeä kuin mitään muuta, piti\nkuitenkin kasvonsa kylminä ja vastasi: No, ota sitten yksi paita.\n\nMikä oli väkeä ympärillä, kaikki rukoilivat Gualtieria, että hän\nlahjoittaisi Griseldalle yhden puvun, niin ettei naisen, joka oli ollut\nkolmetoista vuotta ja kauemminkin hänen vaimonaan, nähtäisi lähtevän\nniin köyhänä ja häpeällisesti hänen kodistansa, ainoastaan paita yllä.\nMutta hukkaan menivät rukoukset, ja Griselda poistui Gualtierin kodista\npaitasillaan ja avojaloin ja avopäinkin, toivottaen kaikki Jumalan\nhaltuun, ja palasi isänsä luokse, kaikkien niiden vuodattaessa\nkyyneleitä ja valittaessa, jotka hänet näkivät.\n\nGiannucolo, joka ei ollut koskaan voinut uskoa todeksi, että Gualtieri\npitäisi hänen tytärtään aina vaimonaan, vaan oli joka päivä tätä\nodottanut, oli säilyttänyt ne vaatteet, jotka Griselda oli riisunut\nsinä aamuna, jolloin Gualtieri oli hänet ottanut vaimokseen. Niin ollen\ntoi isä ne hänelle takaisin, ja kun Griselda oli pukeutunut niihin,\nryhtyi hän jälleen isän kodin pikku askareihin, joita hän tavallisesti\nennenkin teki, ja kesti lujamielisesti tämän vainoavan kohtalonsa\nhurjan hyökkäyksen.\n\nKun Gualtieri oli tämän tehnyt, uskotteli hän omaisilleen, että hän oli\nnyt ottanut erään Panagon kreivin tyttären. Ja teettäen suuria\nvalmistuksia häitä varten lähetti hän sanomaan Griseldalle, että tämä\ntulisi hänen luoksensa, ja ilmoitti hänelle, kun hän oli tullut: Minä\ntuon nyt vaimokseni sen naisen, jonka olen äskettäin valinnut, ja aion\nosoittaa hänelle kunnioitusta hänen ensi kertaa tänne tullessaan. Ja\nsinä tiedät, ettei minulla ole täällä naisia, jotka osaisivat järjestää\nkamareita eikä tehdä monenmoista muuta, mitä sellaisiin juhliin\ntarvitaan. Ja siksi sinä, joka tunnet nämä kotiasiat paremmin kuin\ntoiset, valmistu tekemään, mitä siinä tehtävää on, ja kutsuta naisia,\njotka parhaiksi näet, ja ota heitä vastaan niinkuin olisit täällä\nemäntänä. Sitten, häitten jäljestä, voit jälleen mennä kotiisi.\n\nVaikka nämä sanat olivat kuin puukonpistoja Griseldan sydämeen, koska\nhän ei ollut voinut masentaa rakkauttaan Gualtieria kohtaan niinkuin\noli luopunut ulkonaisesta onnestansa, niin vastasi hän: Herrani, minä\nolen siihen aivan valmis. Ja hän tuli talonpoikaisissa ja karkeissa\nvaatteissaan taloon, josta oli vähän ennen paitasillaan lähtenyt, ja\nalkoi lakaista ja järjestellä huoneita ja antoi asettaa vuoteet ja\nverhoja saleihin ja huolehti keittiöstä ja ryhtyi käsiksi kaikkeen\nikäänkuin olisi ollut talon halpa piika. Eikä hän hellittänyt,\nennenkuin oli kaikki varannut ja järjestänyt niinkuin piti. Ja tämän\njälkeen hän kutsutti Gualtierin puolesta kaikki seudun vallasnaiset, ja\nalkoi odottaa juhlia. Ja kun hääpäivä tuli, niin otti hän, vaikka\nhänellä olikin yllään vain köyhän vaatteet, hienosti, ylhäisen tavoin\nja iloisin kasvoin vastaan kaikki naiset, jotka sinne tulivat.\n\nGualtieri oli antanut kasvattaa huolellisesti lapsiansa Bolognassa\nerään naissukulaisen luona, joka oli naimisissa Panagon kreivin\nsuvussa, ja tyttö oli nyt kahdentoista vuoden iässä ja niin kaunis,\nettei ole nähty missään vertaa, ja poika kuusi-vuotias. Ja Gualtieri\noli lähettänyt sanan Bolognaan serkulleen ja pyytänyt, että hän\nsuvaitsisi tulla hänen tyttärensä ja poikansa kanssa Saluzzoon ja\ntoimittaisi mukaansa matkaamaan kauniin ja arvokkaan seurueen. Ja\nserkun oli kaikille sanottava, että hän vei tyttöä Gualtierin vaimoksi,\neikä millään tavalla ilmaistava kellekään, kuka tyttö oikeastaan oli.\n\nYlimys teki niinkuin maakreivi oli häntä pyytänyt ja lähti matkalle\nsekä saapui jonkun päivän kuluttua tytön ja hänen veljensä ja ylhäisen\nseurueen kanssa päivällisaikaan Saluzzoon, jossa hän näki kaikki\nmaalaiset ja paljon ympäristön naapureja odottamassa tämän Gualtierin\nuuden vaimon tuloa.\n\nKun rouvat olivat ottaneet tyttären vastaan ja astuivat saliin, johon\npöydät oli asetettu, niin tuli Griselda, siinä asussa kuin hän oli,\niloisesti tyttärensä luo ja sanoi: Tervetuloa, minun rouvani! Naiset,\njotka olivat pyytäneet hartaasti, mutta turhaan, Gualtieria, antamaan\nGriseldan olla jossakin kamarissa tai lainaamaan hänelle jonkin hänen\nentisistä puvuistaan, niin ettei hän esiintyisi tuollaisena vierasten\nedessä, sijoitettiin sitten pöytään ja alettiin heitä palvella. Tytärtä\nkatselivat kaikki, ja jokainen sanoi, että Gualtieri oli tehnyt hyvän\nvaihtokaupan. Mutta toisten keralla kiitteli Griseldakin häntä paljon\nja samoin hänen pikku veljeänsä. Gualtieri arveli nyt täydellisesti\nnähneensä kaiken sen kärsivällisyyden, mitä hän vaimoltaan toivoi,\nsillä hän huomasi, ettei uusi asiain tila häntä lainkaan muuttanut,\nsekä oli varma, ettei tämä johtunut järjen heikkoudesta, koska hän\ntunsi Griseldan hyvin älykkääksi naiseksi. Ja siksi näytti hänestä\nolevan aika päästää Griselda siitä katkeruudesta, jota hän varmaankin\nsydämeensä kätki, vaikka ulkomuoto olikin luja. Hän kutsutti siis\nGriseldan eteensä ja sanoi hymyillen hänelle kaikkien kuullen: Mitäs\npidät meidän vaimostamme?\n\nHerrani, vastasi Griselda, minusta hän on sangen hyvä, ja jos hän on\nyhtä viisas kuin kaunis, kuten luulen, niin epäilemättäkin voitte elää\nhänen kanssaan maailman onnellisimpana miehenä. Mutta minä rukoilen\nteitä niin paljon kuin taidan, ettette tuottaisi tälle sellaisia tuskia\nkuin tuotitte sille, joka oli ennen vaimonanne. Sillä melkein luulen,\nettei hän jaksaisi niitä kestää, koska hän on nuorempi ja sitäpaitsi\nkasvatettu hyville päiville, kun taas se toinen oli lapsesta saakka\ntottunut vaivoihin.\n\nKun Gualtieri näki, että Griselda luuli ihan varmasti tytärtänsä hänen\ntulevaksi vaimokseen, eikä kuitenkaan puhunut millään lailla pahemmin\nkuin ennen, niin kutsui hän hänet viereensä istumaan ja sanoi:\nGriselda, nyt on sinun aika nauttia pitkän kärsivällisyytesi hedelmistä\nja muiden, jotka ovat minua pitäneet julmana ja kierona ja petomaisena,\nnähdä, että minä tein sen, mitä tein, aiotussa tarkoituksessa. Sillä\nminä tahdoin opettaa sinua olemaan vaimona, ja heitä vaimoa ottamaan ja\npitämään, sekä luoda itselleni ainaisen rauhan niin kauan kuin sinun\nkanssasi elän. Sitä en laisinkaan uskonut silloin saavani, kun otin\nvaimon, ja siksi minä, todistusta hankkiakseni, kidutin ja kiusasin\nsinua kaikilla niillä tavoilla kuin tiedät. Mutta koska nyt en\nmilloinkaan ole huomannut sinun poikenneen sanoilla tai teoilla minun\ntahdostani, joten luulen saavani sinusta sen lohdutuksen, jota toivoin,\nniin aion antaa sinulle yhdessä tuokiossa takaisin kaiken, mitä monina\nsinulta riistin, ja korvata suurimmalla hellyydellä vaivat, joita\nsinulle tuotin. Ota siis iloisella mielellä tämä, jota luulit\nvaimokseni, sekä hänen veljensä, sinun ja minun lapsinamme. Ne ovat ne,\njotka sinä ja monet muut uskoitte minun kauan sitten julmasti\nsurmauttaneen. Ja minä olen sinun miehesi, joka rakastan sinua enemmän\nkuin mitään muuta, ja luulen voivani kehua, ettei ole ketään, joka\nvoisi olla vaimoonsa niin tyytyväinen kuin minä.\n\nJa tämän sanottuaan hän syleili ja suuteli Griseldaa ja nousi hänen\nkanssaan, joka ilosta itki, ja meni sinne, jossa hänen tyttärensä\nistui, aivan hämmästyneenä siitä, mitä hän nyt oli kuullut. Ja he\nsyleilivät tytärtään hellästi ja samoin hänen veljeään ja päästivät\nhänet ja monet, jotka siellä olivat, harhaluulosta.\n\nNaiset nousivat ylen iloissaan pöydästä ja menivät Griseldan kanssa\nkamariin, jossa riisuivat häneltä, nyt hyvillä enteillä, huonot\nvaatteet ja pukivat hänet yhteen hänen parhaita pukujaan sekä veivät\nhänet takaisin saliin ylhäisenä rouvana, jolta hän tosin näytti\nryysyissäkin. Ja siellä syntyi lasten kanssa ihme riemu, ja kun kaikki\nolivat ylen iloisia tällaisesta tapahtumasta, niin jatkettiin huvia ja\njuhlaa monta päivää ja moninkertaisesti. Ja kaikki kiittivät Gualtieria\nsangen viisaaksi, vaikka pitivätkin hänen kokeilujaan vaimollaan\nkarvaina ja sietämättöminä, ja Griseldaa he pitivät älykkäämpänä kuin\nketään muuta.\n\nPanagon kreivi matkusti jonkun päivän kuluttua Bolognaan. Ja Gualtieri\notti Giannucolon pois maantyöstä ja toimitti hänet appenaan parempaan\nasemaan, joten hän voi elää arvokkaasti ja tyytyväisenä, kunnes hän\nvanhana kuoli. Ja hän itse taas, naitettuaan ylhäiselle miehelle\ntyttärensä, eli Griseldan kanssa, jota hän kunnioitti aina niinkuin\nsuinkin voi, pitkän aikaa ja tyytyväisenä.\n\nMitä voi tästä muuta sanoa kuin että köyhiinkin majoihin laskeikse\ntaivaasta joskus jumalallista henkeä, yhtä hyvin kuin kuninkaallisiin\nperheisiinkin, jotka monesti sopisivat paremmin kaitsemaan sikoja kuin\nhallitsemaan ihmisiä. Kuka muu kuin Griselda olisi voinut kestää ei\nainoastaan kyynelettömin, vaan jopa iloisinkin kasvoin Gualtierin\nankaria ja ennenkuulumattomia kokeita? Tuolle miehelle ei olisi ehkä\nollut pahimmaksi, jos hän olisi tavannut sellaisen naisen, että kun hän\nolisi ajanut hänet kotoa paitasillaan pois, hän olisi antanut toisen\npöyhiä turkkiaan sillä tavalla, että siitä olisi ilmaantunut kaunis\nhamonen.\n\n\n\n"]