[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fJuUxyqbp_1hVTXpYLt4awK63H5qMzticzvq0ERdapSM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":8,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},795,"Totuus","Zola, Émile",1840,1902,"795-zola-emile-totuus","795__Zola_Émile__Totuus",null,"romaani",[14],"rikos",[16],"ranskalainen","fi",1903,168218,1124276,false,46929,[24,25,26],"Death -- Fiction","France -- Fiction","Villages -- France -- Fiction",[28,29,30],"Crime, Thrillers and Mystery","French Literature","Novels","\"Totuus\" by Émile Zola is a novel written in the late 19th century. This work explores the intertwining lives of characters in the backdrop of a small town, particularly focusing on the family of Markus Froment, a teacher, and his wife Geneviève. As they return to Maillebois for a holiday with relatives, the narrative hints at deeper societal issues heightened by a shocking crime that shapes the events ahead.  At the start of the novel, Markus, along with his wife and daughter, arrives at Maillebois, where they are met with both familial warmth and lingering tensions. As a storm rages outside, their domestic life takes center stage, revealing the complexity of relationships among the elderly women of the family and the young couple. However, the atmosphere changes dramatically when they hear the devastating news of a young boy, Zéphirin, being found murdered in his home. This incident introduces a sense of dread and urgency that infiltrates the community, suggesting that the events will unravel hidden truths and challenge the characters’ moralities in the ensuing narrative. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Warén, Reijo",212,"Zolan viimeiseksi jäänyt romaani sijoittuu ranskalaiseen pikkukaupunkiin, jossa nuoren pojan murha käynnistää oikeusprosessin. Dreyfusin tapauksen innoittama teos seuraa totuuden etsintää ja vastakkainasettelua kirkon ja valtion hallitseman koulujärjestelmän välillä.","Émile Zolan 'Totuus' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 795. E-kirja on\npublic domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","TOTUUS\n\nKirj.\n\nÉmile Zola\n\n\nReijo Warénin suomennos alkukielestä [\"Vérité\"].\n\n\n\nEero Erkko, Helsinki, 1902.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN KIRJA.\n\n\n\n\nI.\n\n\nEdellisenä iltana, keskiviikkona, oli Markus Froment, opettaja\nJonvillessä, vaimonsa Genevièven ja tyttärensä Louisen kanssa saapunut\nMailleboisiin, jossa hän tavallisesti vietti kuukauden lomastaan\nvaimonsa isoäidin ja äidin, rouva Duparquen ja rouva Berthereaun luona,\njoita paikkakunnalla kutsuttiin vain vanhoiksi rouviksi. Maillebois,\npiirikunnan pääpaikka, jossa oli kaksi tuhatta asukasta, sijaitsi\nainoastaan kymmenen kilometrin matkan päässä Jonvillen kylästä ja kuuden\nkilometrin päässä Beaumontista, suuresta, vanhasta yliopistokaupungista.\n\nElokuun ensi päivät olivat tukehduttavat. Sunnuntaina koululasten\npalkintojenjaon aikana oli ollut kauhea rajuilma. Viime yönä vielä oli\nkello kahden aikaan ollut ankara rankkasade, eikä taivas vieläkään ollut\nkirkastunut, vaan pysyi yhä pilvisenä, matalana, keltaisena ja\nlyijyraskaana. Vanhat rouvat, jotka olivat nousseet ylös kello kuudelta\nmennäkseen kello seitsemän messuun, olivat jo pienessä, maakerroksessa\nsijaitsevassa ruokasalissa ja odottivat nuorta pariskuntaa, joka ei\nollenkaan näyttänyt pitävän kiirettä.\n\nNeljä kuppiparia oli asetettu valkealla pöytäliinalla verhotulle\npöydälle ja Pélagie tuli sisään kahvikannu kädessä. Hän oli pieni ja\npunakka, nenä suuri ja huulet ohuet, ja hän oli ollut rouva Duparquen\npalveluksessa kaksikymmentä vuotta, joten hän sai puhua vapaasti\nkaikesta.\n\n-- No niin! sanoi hän, kahvi jäähtyy, eikä se ole minun syyni.\n\nPélagien mentyä takaisin keittiöön mutisten hiljaa itsekseen, rouva\nDuparquekin lausui ilmi tyytymättömyytensä.\n\n-- Se on sietämätöntä, voisi luulla että Markus täällä ollessaan\nhuvikseen estää meitä ajoissa joutumasta messuun.\n\nMutta sävyisämpi rouva Berthereau uskalsi hiljaa puolustaa heitä.\n\n-- Rajuilma on ehkä estänyt heitä nukkumasta, mutta nyt kuuluu että he\nkiiruhtavat minkä ennättävät siellä ylhäällä.\n\nRouva Duparque, joka oli kuudenkymmenenkolmen vuotias nainen, hyvin\npitkä, hiukset vielä aivan mustat, kasvot syvien sopusuhtaisten ryppyjen\nuurtamat, silmät totiset, nenä voimakas, oli kauan aikaa pitänyt\n\"Suojelusenkeli\" nimistä muotikauppaa vastapäätä Beaumontin\ntuomiokirkkoa. Miehensä äkillisen kuoleman jälkeen, johonka sanottiin\nerään katolisen pankin vararikon olleen syynä, oli hän ollut kyllin\nviisas lopettamaan kauppansa ja muuttamaan kuuden tuhannen markan\nkorkojen omistajana Mailleboisiin, jossa hänellä oli pieni talo. Siitä\noli kulunut jo lähes kaksitoista vuotta, ja hänen tyttärensä, rouva\nBerthereau, joka myöskin oli jäänyt leskeksi, oli muuttanut hänen\nluokseen pienen tyttärensä, silloin kymmenvuotiaan Genevièven kanssa.\nVävyn äkillinen kuolema oli uusi suru. Hän oli ollut virkamies\nraha-asiainhallituksessa, ja rouva Duparque oli toivonut hänelle hyvää\ntulevaisuutta. Hän kuoli kumminkin köyhänä ja jätti vaimonsa ja\ntyttärensä anoppinsa elätettäviksi. Siitä alkaen molemmat lesket olivat\neläneet yhdessä tuossa pienessä synkässä talossa, ahdasta, ummehtunutta\nelämää, joka vähitellen kangistui mitä ankarimpiin uskonnollisiin\nkaavoihin. Mutta rouva Berthereau, jota hänen miehensä oli syvästi\nrakastanut, oli säilyttänyt olennossaan jotain vienoa lempeyttä. Hän oli\npitkä ja tumma kuten äitinsä, kasvonsa olivat kuihtuneet ja surulliset,\nsilmät alakuloiset ja väsynyt ilme suun ympärillä, jossa välistä saattoi\nnähdä merkkiä salaisesta kadotetun onnen kaipuusta.\n\nEräs Berthereaun ystävä, Salvan, entinen koulunopettaja Beaumontissa,\nsilloinen kansakoulun tarkastaja, nykyinen normaalikoulun johtaja oli\nvälittänyt naimiskaupan Markuksen ja Genevièven välillä, jonka\nviimemainitun holhoja hän oli. Berthereau oli ollut hyvin vapaamielinen\nmies, ei välittänyt kirkosta eikä ripistä, mutta ei kieltänyt niitä\nvaimoltaan; alkoipa hän vielä lopulta seurata vaimoaan messuunkin,\nmukaantuen tämän pyyntöihin. Salvan, jolla oli vielä vapaammat\nmielipiteet ja joka ei uskonut muuta kuin mikä voitiin todistaa, oli\nparhaassa tarkoituksessa tuonut Markuksen tähän ankarasti uskonnolliseen\nperheeseen, ajattelematta mahdollisia ristiriitaisuuksia. Molemmat\nnuoret rakastavat toisiaan tulisesti; asiat järjestyisivät kyllä\njollakin tavalla. Ja niinä kolmena vuonna, jotka he olivat olleet\nnaimisissa, oli Geneviève, entinen Beaumontin luostarikoulun oppilas,\nvähitellen laiminlyönyt uskonnolliset velvollisuutensa siihen määrin,\nettei hän enää edes rukoillut, niin oli rakkaus mieheensä hänet\nvallannut. Rouva Duparque oli siitä hyvin pahoillaan, vaikkakin nuori\nrouva, ollessaan lomaa viettämässä Mailleboisissa häntä miellyttääkseen\nsäännöllisesti seurasi häntä kirkkoon. Ankara isoäiti, joka oli\nvastustanut tätä avioliittoa, vihasi salaa Markusta, jota hän syytti\nsiitä että oli menettänyt tyttärentyttärensä sydämen.\n\n-- Neljännestä vailla seitsemän, sanoi hän itsekseen kuullessaan\nläheisen kirkonkellon lyövän kolme neljännestä. Emmehän tule koskaan\nvalmiiksi.\n\nJa hän meni ikkunan luo ja katsoi Kapusiinitorille. Pieni talo, jossa he\nasuivat, oli tämän torin ja Kirkkokadun kulmassa. Se oli\nkaksikerroksinen talo: alakerroksessa keskikäytävän oikealla ja\nvasemmalla puolella oli ruokahuone ja sali, perällä taas keittiö ja\npesuhuone homehtuneelle ja synkälle pihalle päin; toisessa kerroksessa\noikealla kaksi huonetta rouva Duparquelle, vasemmalla kaksi huonetta\nrouva Berthereaulle; ja vihdoin ullakolla vastapäätä Pélagien kamaria\nvielä kaksi pientä huonetta, jotka olivat sisustettu Genevièvelle hänen\nollessaan nuori tyttö, ja joihin hän taas riemuiten asettui tullessaan\nmiehineen Mailleboisiin. Mutta siellä vallitsi haudantapainen kosteus,\nsynkkä hämärä ja syvä hiljaisuus. Kirkkokatu, joka alkoi Saint-Martin\nkirkon päästä, oli niin kapea, ettei sitä voitu ajaa, se oli hämärä\nkeskellä päivääkin, rakennukset olivat rappeutuneen näköisiä ja\nkatukivitys sammaloitunut, likavesistä haiseva. Pohjoispuolella oli\naivan puuton Kapusiinitori ja sitä pimitti korkea vanha\nluostarirakennus, jonka kapusiinimunkit ja kristillisten koulujen veljet\nolivat ottaneet haltuunsa. Edelliset toimittivat jumalanpalvelusta\nsuuressa kauniissa kappelissa, jälkimmäiset olivat sijoittaneet hyvin\nsuositun koulun luostarin sivurakennuksiin.\n\nHetkisen rouva Duparque katseli tuota autiota toria, jossa kirkollinen\nrauha vallitsi, jossa liikkui ainoastaan aaveentapaisia munkkeja ja jota\nvain veljien oppilaat elähyttivät säännöllisten väliaikojen kuluttua.\nHitaasti kaikuivat kirkonkellon lyönnit syvässä hiljaisuudessa ja hän\nkääntyi kärsimättömänä ympäri, mutta samassa ovi aukeni ja Geneviève\nastui sisään.\n\n-- Vihdoinkin! sanoi isoäiti. Syökäämme nopeaan, kerran on jo soitettu.\n\nGeneviève, joka oli vaalea, kookas ja hieno, ja jolla oli ihailtava\ntukka ja iloiset, isää muistuttavat kasvot, nauroi lapsellisesti niin\nettä valkeat hampaat näkyivät, vaikka hän oli jo kahdenkymmenenkahden\nvuotias. Mutta kun rouva Duparque huomasi hänen olevan yksin, huudahti\nhän:\n\n-- Mitä, eikö Markus olekaan valmis?\n\n-- Hän tulee jälestä, isoäiti, hän tuo Louisen alas.\n\nJa ensin ääneti syleiltyänsä äitiänsä, hän lausui ilonsa siitä, että\nnaituna taas sai olla nuoruutensa rauhallisessa kodissa. Tuolla\nKapusiinitorilla hän tunsi jokaisen katukiven, hän tervehti vanhana\nystävänä pienintäkin ruohomätästä! Ja ikäänkuin ollakseen kohtelias ja\nvoittaakseen aikaa hän jäi ihastuneena seisomaan ikkunan ääreen, ja\nhuomasi torilla kaksi tuttua mustaa varjoa.\n\n-- Kas! isä Philibin ja veli Fulgentius, mihinkähän he näin varhain\nmenevät?\n\nKaksi munkkia kulki hitaasti poikki torin, joka ikäänkuin pimeni heidän\nmustista kauhtanoistaan matalan ja myrskyisen taivaan alla.\nTalonpoikaissukuinen isä Philibin, jolla oli neliskulmaiset hartiat,\npaksut, pyöreät ja punakat kasvot, suuret silmät, suuri suu ja jykevät\nleukapielet, oli neljänkymmenen vuotias ja oli Valmarie-nimisen,\njesuiittain omistaman suuremmoisen maatilan koulun ylitarkastaja. Veli\nFulgentius joka oli samanikäinen, mutta pieni, musta ja laiha mies,\njohti kolmen muun veljen kanssa pitämäänsä kristillistä koulua.\nKerrottiin hänen olevan hulluinhuoneessa kuolleen mielenvikaisten\nlääkärin ja heikkohermoisen, kiihottuneen ja kunnianhimoisen\npalvelustytön avioton poika. Hän näkyi puhuvan kovalla äänellä tehden\nsuuria liikkeitä.\n\n-- Tänään iltapäivällä, selitti rouva Duparque, jaetaan koulussa\npalkinnot. Ja isä Philibin, joka suuresti rakastaa kunnon veljiämme, on\nvarmaankin suostunut johtamaan palkinnonjakoa. Hän tulee nyt luultavasti\nValmariesta, ja minä otaksun, että hän on menossa veli Fulgentiuksen\nkanssa järjestämään joitakin yksityisseikkoja.\n\nMutta hän tuli keskeytetyksi, Markus saapui vihdoin, sylissä tuskin\nkaksivuotias tyttärensä Louise, joka pienet kädet kiedottuina hänen\nkaulaansa, leikki ja nauroi ylen onnellisena.\n\n-- Hopsis! Hopsis! huusi Markus astuessaan sisään. Me tulemme junalla,\nhei! sen pikemmin ei voi joutua!\n\nMarkus Froment oli lyhempi kuin hänen kolme veljeänsä, Matheus, Luukas\nja Johannes; hänen kasvonsa olivat pitemmät ja laihemmat ja erittäin\nhuomattava oli hänessä korkea otsa, hänen sukunsa tornin muotoinen otsa.\nMutta ennen kaikkea olivat hänelle omituisia silmät ja viehättävä ääni,\nkirkkaat, lempeät silmät, jotka katsoivat sielun syvyyteen ja puoleensa\nvetävä, miellyttävä ääni, joka valloitti mielet ja sydämet. Viiksien ja\npienen parran lomasta näkyi hiukan ankara ja lujapiirteinen, mutta\nsamalla hyvänsävyinen suu. Niinkuin kaikki Pierre ja Marie Fromentin\npojat oli hänkin oppinut käsityötä, nimittäin kivipiirustusta, ja\nsuoritettuaan tutkintonsa kahdeksantoista vuotiaana hän saapui\nBeaumontiin täydentämään taitoansa Papon-Larochen työpajassa, jossa\nvalmistettiin maantieteellisiä karttoja ja koulutauluja melkein kaikkiin\nRanskan kouluihin. Täällä hän innostui opetukseen siinä määrin, että\nsuoritti alkeisopettajan tutkinnon päästäkseen siten Beaumontin\nnormaalikouluun, josta hän kahdenkymmenen ikäisenä pääsi ulos\nvarustettuna apuopettajan todistuksella. Myöhemmin saatuaan arvonimen ja\ntodistuksen kasvatusopin taidostaan nimitettiin hänet opettajaksi\nJonvilleen. Silloin meni hän naimisiin Genevièven kanssa hyvän ystävänsä\nSalvanin välityksellä; tämä oli nimittäin vienyt hänet vanhojen rouvien\nperheeseen ja nuorten kaunis rakkaus liikutti häntä. Kolme vuotta olivat\nnyt Markus ja Geneviève varattomina, kaikenlaisten rahallisten huolien\nja taloudellisten selkkauksien kiusaamina viettäneet ihanteellista\nrakkauselämää tuskin kahdeksansataa asukasta sisältävässä kylässään.\n\nRouva Duparque ei, tyytymätönnä kun oli, välittänyt mitään isän ja\ntyttären iloisesta leikistä.\n\n-- Tuo junanne, sanoi hän, ei vedä vertoja minun nuoruuteni aikaisille\npostivaunuille... Kas niin, syökäämme nopeaan, muuten emme joudu\nkoskaan.\n\nHän oli istuutunut ja kaatoi jo maitoa kuppeihin. Sillaikaa kun\nGeneviève asetti pikku Louisen korkean tuolin itsensä ja äitinsä väliin\nvoidakseen valvoa lasta, koetti Markus, joka oli sopuisa luonteeltaan,\npyytää anteeksi.\n\n-- Minä olen viivyttänyt teitä, eikö niin?... Se on teidän syynne,\nisoäiti, on liian hyvä nukkua teidän luonanne, on niin rauhallista!\n\nRouva Duparque, joka paraillaan tyhjenti kuppiansa, ei kiireissään\nsuvainnut vastata. Mutta rouva Berthereau katsoi pitkään tytärtään\nGenevièveä, joka näytti niin onnelliselta miehensä ja tyttärensä\nvälissä, ja hän hymyili väsyneesti. Hiljaisella äänellä, ikäänkuin\ntahtomattaan hän sanoi katsahtaen hitaasti ympärilleen.\n\n-- Niin kyllä, rauhallista, niin rauhallista, ettei tunne elävänsäkään.\n\n-- Torilta kuului sentään, jatkoi Markus, melua kello kymmenen aikana.\nGeneviève ei voinut sitä käsittää. Yöllistä hälinää Kapusiinitorilla!\n\nHän epäonnistui taaskin hyvässä tarkoituksessaan saada muut nauramaan.\nTällä kertaa isoäiti vastasi loukatun näköisenä.\n\n-- Ihmiset tulivat ulos Kapusiinikappelista. Eilen illalla kello\nyhdeksän oli siellä pyhän sakramentin palvelus. Veljet veivät sinne ne\noppilaista, jotka tänä vuonna ovat käyneet ensi kerran ripillä, ja nämä\nlapset uskalsivat hiukan keskustella ja nauraa torilla kulkiessaan... Ja\nse on sentään parempaa kuin moraalia ja uskontoa vailla olevain lasten\ninhottavat leikit.\n\nYht'äkkiä syntyi syvä ja kiusallinen hiljaisuus huoneessa. Kuului\nainoastaan lusikoiden kalina kuppeja vastaan. Syytös inhottavista\nleikeistä tarkoitti Markuksen koulua ja hänen maallista opetustapaansa.\nMutta kun Geneviève loi häneen rukoilevan katseen, ei hän suuttunut,\nvaan alkoi pian uudelleen keskustelun. Hän puhui rouva Berthereaun\nkanssa heidän elämästään Jonvillessä, hän puhui oppilaistaankin niinkuin\npuhuu opettaja, joka rakastaa heitä, jolle he tuottavat tyydytyksen ja\nilon. Kolme heistä oli juuri saanut päästötodistuksensa.\n\nSilloin kuului taas autiossa, synkässä kaupunginosassa kellon soitto,\njonka hitaat lyönnit ikäänkuin valittaen kaikuivat raskaassa ilmassa.\n\n-- Viimeinen soitto, huudahti rouva Duparque, sanoinhan minä jo, että me\nemme ehdi!\n\nHän nousi, ja kiirehti tytärtään ja tyttärentytärtään, jotka vielä\njoivat kahviaan, mutta silloin ilmestyi Pélagie vapisten kauhistuksesta\nsanomalehti \"le Petit Beaumontais\" kädessään.\n\n-- Voi, voi, rouva! kuinka kauheaa!... Poika, joka toi sanomalehden\nkertoi minulle...\n\n-- Mitä sitten? Joutukaa!\n\nPalvelijatar oli tukehtumaisillaan.\n\n-- Pikku Zéphirin, koulun opettajan veljenpoika on löydetty murhattuna\ntäällä, aivan lähellä, huoneessaan.\n\n-- Mitä! murhattuna?\n\n-- Niin, rouva, ensin oli tehty kaikenlaisia ilkitöitä ja sitten hänet\noli kuristettu!\n\nHirveä väristys valtasi kaikki, rouva Duparque vapisi hänkin.\n\n-- Pikku Zéphirin, Simonin, juutalaisen opettajan veljenpoika, tuo\nraajarikkoinen mutta niin kaunis lapsi; ja hän oli katolilainen,\nhän kävi veljien koulua, eilen illalla hän varmaankin oli\njumalanpalveluksessa, sillä hän oli juuri äsken käynyt ripillä. Sanokaa\nmitä tahdotte! löytyy kirottuja perheitä.\n\nMarkus oli kuunnellut jäykistyneenä, kauhuissaan. Ja hän huudahti, tällä\nkertaa arkailematta.\n\n-- Simon, minä tunnen Simonin! Hän oli normaalikoulussa samaan aikaan\nkuin minäkin, hän on ainoastaan kaksi vuotta minua vanhempi. En ole\nkenessäkään nähnyt selvempää järkeä ja hellempää sydäntä. Hän oli\nottanut lapsi raukan, katolilaisen veljenpojan luokseen, ja\nharvinaisesta arkatuntoisuudesta hän antoi tämän käydä veljien koulua...\nKamala onnettomuus on kohdannut häntä!\n\nMarkus oli vapisten noussut ylös ja lisäsi.\n\n-- Menen häntä etsimään... Minä tahdon tietää, tahdon olla häntä\ntukemassa hänen surussaan.\n\nRouva Duparque ei kuullut enää. Hän työnsi rouva Berthereaun ja\nGenevièven ulos, tuskin antaen heille aikaa panna hattua päähänsä,\nViimeinen soitto oli vaiennut, ja vanhat rouvat kiiruhtivat kirkkoa\nkohden aution kaupunginosan raskaassa, uhkaavassa hiljaisuudessa Ja\nuskottuaan pikku Louisen Pélagien hoitoon läksi Markus vuorostaan ulos.\n\nMailleboisin aivan uusi alkeiskoulu, johon kuului kaksi rakennusta,\ntoinen pojille ja toinen tytöille, sijaitsee République-torin varrella\nvastapäätä raatihuonetta, joka myöskin on uusi ja samaa tyyliä; Isokatu,\ntie Beaumontista Jonvilleen kulkee poikki torin ja eroittaa toisistaan\nnämä kaksi liidunkarvaista rakennusta, joista paikkakunta ylpeilee. Tämä\nIsokatu, jonka varrella alempana kohosi myöskin Saint-Martin kirkko, oli\nväkirikas, ja siellä liikkui lakkaamatta edestakaisin kävelijöitä ja\najajia. Mutta koulun takana vallitsi yksinäisyys ja hiljaisuus ja ruohoa\nkasvoi katukivien välillä. Lyhytkatu, jonka varrella oli ainoastaan\npappila ja rouva Milhommen paperikauppa, yhdisti République-torin\naurinkoisen kulman Kapusiinitoriin. Markuksella oli siis ainoastaan pari\naskelta kuljettavanaan.\n\nMolemmat leikkipihat olivat Lyhyellekadulle päin, ja niitä erotti\ntoisistaan kaksi kapeata puutarhaa, toinen opettajain toinen\nopettajattarien. Poikien rakennuksen maakerroksessa, pihan nurkassa oli\nSimon, ottaessaan pikku Zéphirinin luokseen antanut hänelle ahtaan\nhuoneen. Lapsi oli hänen vaimonsa, Rachel Lehmannin veljenpoika, ja\nhänen isoisänsä oli Lehmann, köyhä juutalainen räätäli, joka omisti\npienen, mustan talon Trou-kadun, Mailleboisin kurjimman kadun varrella.\nIsä, Daniel Lehmann, oli viisitoista vuotta nuorempi veljeään, räätäliä,\nja oli ammatiltaan koneseppä. Hän oli rakkaudesta nainut katolilaisen\norpotytön Marie Prunierin, jonka nunnat olivat kasvattaneet ja joka oli\nompelijatar. Nuoret jumaloivat toisiaan, ja kun pieni Zéphirin syntyi,\nei häntä kastettu, hän ei kuulunut mihinkään uskontoon, sillä isä ja\näiti eivät tahtoneet tuottaa surua toisilleen antamalla lasta omalle\njumalalleen. Mutta kuusi vuotta myöhemmin tapahtui onnettomuus: Daniel\njoutui hirveän kuoleman uhriksi. Hän jäi hammasrattaiden väliin ja\nmurskautui vaimonsa silmien edessä, silloin kun tämä oli tuomassa\nhänelle ruokaa työpajaan. Marie kauhistuneena palasi nuoruutensa\nuskontoon, pitäen onnettomuutta Jumalan rangaistuksena siitä, että hän\noli rakastanut juutalaista, ja antoi kastaa poikansa, pannen hänet\nveljien kouluun. Pahinta oli että lapsi koukistui, tuli kyttyräseläksi\njonkun perinnöllisen sairauden vaikutuksesta. Äiti luuli siinäkin\nhuomaavansa taivaan leppymättömän koston, ja hän vihasi itseään, sillä\nhän ei voinut riistää sydämestään miehensä ihailtua muistoa. Tämä tuska,\ntämä salainen taistelu ja sen yhteydessä alituinen ompeleminen tekivät\nhänestä vihdoin lopun. Hän kuoli siihen aikaan jolloin Zéphirinin\nyhdentoista vuotiaana piti ensikerran päästä ripille. Ja silloin Simon,\njoka itsekin oli hyvin köyhä, otti pojan luokseen, ettei tämä joutuisi\nhänen vaimonsa sukulaisten elätettäväksi, ja ollen hyvä ja\nsuvaitsevainen hän antoi hänelle asunnon ja ruoan sekä salli hänen käydä\nripillä ja jatkaa opintojaan läheisessä veljien koulussa.\n\nHuone, jossa Zéphirin nukkui, entinen romuhuone, oli häntä varten\nsisustettu hyvin siististi. Sen ikkuna oli melkein maanrajassa koulun\ntakana, torin yksinäisimmässä kulmassa. Kun nuori apuopettaja Mignot,\njoka asui ensimmäisessä kerroksessa, puheena olevana aamuna läksi ulos,\nhuomasi hän että ikkuna oli selko selällään. Mignot, innostunut\nkalastaja kun oli, tahtoi käyttää hyväkseen ensimmäisiä lupapäiviä ja\nmeni onkivapa olallansa kalastamaan Vervillelle, pienelle joelle, joka\nvirtaa läpi Mailleboisin tehdaskaupunginosan. Hän oli talonpojan poika\nja oli mennyt Beaumontin normaalikouluun aivan samoin kuin hän olisi\nvoinut mennä hengelliseen seminaariinkin, päästäkseen raskaista\nmaatöistä. Hän oli vaalea, tukka lyhyeksi leikattu, kasvot suuret ja\nrokonarpiset, mikä teki hänet kovan näköiseksi, vaikka hän pohjaltaan ei\nollut paha, vaan koetti ainoastaan välttää kaikkea mikä estäisi hänen\nkohoamistaan virassa. Vaikka hän oli jo kahdenkymmenenviiden vuotias ei\nhän kiirehtinyt menemään naimisiin, vaan odotti mitä olosuhteet hänestä\ntekisivät. Zéphirinin avoin ikkuna hämmästytti häntä siihen määrään,\nettä hän lähestyi ja katsahti huoneeseen, vaikkakaan asiassa ei ollut\nmitään tavatonta, sillä pienokainen tavallisesti nousi sangen varhain.\n\nKauhistuneena Mignot pysähtyi ja huusi hirveän pelästyksen valtaamana:\n\n-- Hyvä Jumala! lapsi raukka!... Hyvä Jumala! mitä tämä on? mikä hirveä\nonnettomuus!\n\nPienessä, vaaleilla tapeteilla varustetussa huoneessa vallitsi\nhiljaisuus ja rauha. Pöydällä oli pieni värillinen pyhän neitsyen\nveistokuva, muutamia kirjoja ja huolellisesti järjestettyjä pyhimysten\nkuvia. Pieni, valkea vuode oli koskematon, lapsi ei ollut mennyt\nnukkumaan. Lattialla oli ainoastaan kaatunut tuoli. Ja matolla vuoteen\nedessä makasi Zéphirin raukan pieni ruumis, puettuna paitaan, kasvot\nsinertävinä, kuristettuna, kaula, jossa näkyi inhottavan murhaajan\nsormenjäljet, paljaana. Rikkirevityn, likaisen paidan alta näkyivät\nlaihat, väkivaltaisesti väännetyt jalat, asennossa, joka selvään osoitti\nluonnottoman ilkityön tapahtuneen. Mutta pää oli, huolimatta\nsinertävästä kalpeudestaan suloinen ja kaunis, vaalea, kiharainen\nenkelinpää, kasvot hennot kuin tytön, siniset silmät, hieno nenä ja\npieni, ihastuttava suu sekä hymykuopat poskissa.\n\nKauhistuneena Mignot huusi lakkaamatta:\n\n-- Oi! Hyvä Jumala! oi! Hyvä Jumala! hirveä tapaus!... Oi! Hyvä Jumala!\napuun, tulkaa apuun!\n\nNeiti Rouzaire, opettajatar, kiiruhti paikalle kuullessaan huudot. Hän\noli varhain aamulla mennyt puutarhaan katsomaan kasviksiaan, jotka\nankaran sateen jälkeen olivat virkistyneet. Hän oli kolmenkymmenenkahden\nvuoden ikäinen, punakka, suuri ja tukeva eikä juuri kaunis. Hänellä oli\npyöreät kesakkoiset kasvot, suuret harmaat silmät, väritön ja terävä\nnenä, joka ilmaisi viekasta ja saitaa kovuutta. Vaikka hän oli ruma,\nkerrottiin alkeiskoulujen tarkastajan, kauniin Mauraisinin mieltyneen\nhäneen, mikä seikka takasi hänelle varman ylenemisen. Hän oli muuten\ntäydellisesti isä Quandieun, seurakunnan kirkkoherran, Kapusiinimunkkien\nja vieläpä veljienkin vallassa, ja hän vei itse oppilaansa\nkatkismuskuulusteluihin ja jumalanpalvelukseen.\n\nNähdessään kamalan näyn, alkoi hän vuorostaan huutaa.\n\n-- Laupias Jumala! armahda meitä!... Se on murha, teurastus, perkeleen\nteko, oi Jumala armahda!\n\nNähdessään että Mignot aikoi hypätä sisään ikkunasta, esti hän häntä.\n\n-- Ei, ei! älkää menkö, täytyy kutsua ihmisiä ensin.\n\nMutta juuri kun hän kääntyi mennäkseen hakemaan ihmisiä, huomasi hän isä\nPhilibinin ja veli Fulgentiuksen, jotka tulivat Lyhyeltä kadulta, missä\nGeneviève ja vanhat rouvat olivat nähneet heidän kulkevan. Hän tunsi\nheidät ja nosti kätensä taivasta kohden ikäänkuin itse Jumala olisi\nilmestynyt.\n\n-- Oi! isäni, oi! veljeni, tulkaa pian, pahahenki on käynyt täällä!\n\nMunkit lähestyivät ja heidät valtasi hirveä väristys. Samalla kun\nlujatahtoinen ja päättäväinen isä Philibin pysyi äänettömänä, puhkesi\nherkkätuntoinen veli Fulgentius huudahduksiin, aina haluten pistäytyä\nesiin.\n\n-- Lapsi raukka!... Mikä kirottu rikos! niin suloinen lapsi, niin hyvä,\nparas oppilaamme ja niin hurskas, niin harras!... Meidän täytyy tutkia\nasiaa, emme voi jättää sitä tähän.\n\nJa ilman että neiti Rouzaire uskalsi vastustaa harppasi hän ensimmäisenä\nikkunalaudan yli isä Philibinin seuraamana, joka, huomattuaan ruumiin\nvieressä paperipallon, meni heti ja otti sen ylös. Opettajatar ei mennyt\nsisään. Pelosta tai ennemmin varovaisuudesta ei opettajatar mennyt\nsisään, ja hän pidätti Mignotakin vielä vähän aikaa. Se mitä Jumalan\npalvelijat saattavat tehdä, ei ehkä ole soveliasta yksinkertaisille\nopettajille. Sillä aikaa kun veli Fulgentius hyöri uhrin ympärillä\nkoskematta siihen ja, päästäen yhä uusia huudahduksia, otti isä Philibin\npaperikäärön ja näytti tarkasti tutkivan sitä. Hän seisoi selkä ikkunaan\npäin, ja ulos ei näkynyt muuta kuin kyynäspäiden liikkeet, eikä\nensinkään paperia, jonka kahinaa vaan kuului. Tätä kesti muutamia\nsilmänräpäyksiä. Ja kun Mignot vuorostaan hyppäsi huoneeseen huomasi\nhän, että paperikäärö oli tehty sanomalehdestä, ja että sanomalehden\nsisässä oli kapea, valkoinen, rutistunut ja tahrattu paperiliuska.\n\n-- Mitä se on?\n\nJesuiitta katseli apulaista ja sanoi rauhallisesti, paksulla,\nverkkaisella äänellään:\n\n-- Se on eilispäivän, elokuun toisen päivän \"Petit Beaumontais\" ja\nomituista on, että lehden sisässä on rutistuneena kirjoituskaava...\nKatsokaahan hieman.\n\nHän ei voinut olla paperia näyttämättä, koska Mignot oli jo huomannut\nsen. Ja hän piti sitä paksuilla sormillaan, antamatta näkyä muuta kuin\nsanat: \"Rakastakaa toinen toistanne\", kirjoitettuina kauniilla\nkäsialalla, englantilaiseen tapaan. Kaava oli likainen ja riekaleina.\nApuopettaja ehti ainoastaan vilkaista siihen, sillä ulkoa kuului uusia\nkauhun huudahduksia.\n\nMarkus saapui ja hänessä pienen, kurjan ruumisraukan näkeminen herätti\nkauhua ja suuttumusta. Kuuntelematta opettajattaren selityksiä, hän\ntyönsi hänet pois tieltä ja harppasi ikkunalaudan yli, tahtoen tutkia ja\nsaada selvitystä asiaan. Munkkien läsnäolo kummastutti häntä, ja\napuopettaja kertoi että hän itse ja neiti Rouzaire olivat kutsuneet\nheidät, kun he kulkivat ohi juuri silloin kun rikos keksittiin.\n\n-- Älkää koskeko mihinkään, älkää muuttako mitään, huusi Markus. Jonkun\ntäytyy heti juosta pormestarin luo ja santarmihallitukseen.\n\nIhmisiä alkoi kokoontua, eräs nuori mies otti viedäkseen sanan ja läksi\njuoksemaan minkä ehti, sillä aikaa kun Markus tarkasti huonetta. Ruumiin\nvieressä hän näki veli Fulgentiuksen, aivan suunniltaan\nmielenliikutuksesta. Tämä näky liikutti Markusta, hän oli itsekin\npöyristyksissään näkemistään yksityiskohdista, jotka selvästi näyttivät\nkamalan, inhoittavan ja luonnottoman rikoksen laadun. Silmänräpäykseksi\ntuntui hänestä kuin olisi hänellä koko asia selvillä, ja tämä ajatus oli\nmyöhemmin palaava uudestaan. Mutta tunne katosi, ja hän näki ainoastaan\nisä Philibinin, joka yhä seisoi surullisen rauhallisena ja piti\nkädessään sanomalehteä ja kirjoituskaavaa. Jesuiitta oli kääntynyt\nhetkeksi selin ikäänkuin katsoakseen vuoteen alle, sitten hän palasi\nlähelle Markusta.\n\n-- Katsokaa! sanoi hän, näyttäen sanomalehteä ja kaavaa, tämän löysin\nlattialta, palloksi käärittynä; aivan varmaan on murhaaja koettanut\npistää sen lapsen suuhun estääkseen häntä huutamasta. Kun hän ei siinä\nonnistunut, kuristi hän lapsen... Te näette, että sylen tahraamassa\npaperissa on pienokaisraukan hampaanjälkiä... Eikö niin? herra Mignot,\nkäärökin oli tuossa pöydän jalan vieressä, Te näitte sen.\n\n-- Kyllä, aivan varmaan, sanoi apuopettaja. Minä huomasin sen heti.\n\nKun hän lähestyi vielä kerran tarkastaakseen kirjoituskaavaa, valtasi\nhänet epäselvä hämmästyksen tunne, sillä hän näki että oikeanpuoleinen\nyläkulma oli pois revitty. Hän tiesi varmasti, ettei hän ollut huomannut\nrevittyä paikkaa silloin, kun jesuiitan ensi kerran oli täytynyt näyttää\nhänelle paperia. Mutta paksut sormet, jotka pitelivät kapeaa liuskaa,\nolivat kai epäilemättä peittäneet sen silloin. Hänen muistonsa\nhämmentyi, hän ei tiennyt enää mitä uskoa, ei enää ollut varma asiasta.\n\nMarkus oli silläaikaa ottanut kirjoituskaavan, jota hän nyt tutki,\nlausuen itsekseen.\n\n-- Niin, niin, tätä on purtu ... oh! tästä todistuksesta ei ole paljon\nhyötyä, sillä näitä kaavoja löytyy myytävänä, niitä näkyy kaikkialla.\nPainettu kirjoitus on persoonatonta... Kas! mutta tässä alhaalla on\njonkunlainen nimimerkki, pari kirjainta, joita ei voi lukea.\n\nIsä Philibin lähestyi hitaasti.\n\n-- Nimikirjoitus, niinkö luulette? Minusta se näytti mustetahralta,\njonka sylki ja hampaat ovat puoleksi hävittäneet. Hampaat ovat tuossa\nvieressä puhkaisseet paperin.\n\n-- Mustetahrako, ei! Ne ovat kirjaimia, mutta niistä ei todellakaan saa\nselvää.\n\nSitten Markus huomasi revityn paikan.\n\n-- Tuosta on pois se yksi kulma. Epäilemättä sekin hampaiden repimä...\nOletteko löytäneet palasen.\n\nIsä Philibin sanoi, ettei hän ollut etsinyt sitä. Ja hän aukaisi\nuudelleen sanomalehden ja tutki sitä tarkasti, samalla kun Mignot\nkumartui katsomaan lattialta. Ei löydetty mitään. Sitä pidettiin\nsitäpaitsi aivan merkityksettömänä. Markus ja munkit olivat yhdessä\narvelleet, että murhamies, kauhun valtaamana, oli kuristanut lapsen,\nkoetettuaan ensin turhaan tukahduttaa sen huutoja pistämällä\npaperikäärön sen suuhun. Merkillisintä oli vaan tuo sanomalehteen\nkääritty kirjoituskaava. Päivän numero \"Petit Beaumontais\"-lehteä voi\nselvästikin olla vaikka kenen taskussa. Mutta tuo kaava, mistä se tuli,\nmiten se oli rutistuneena ja kokoonpuristuneena joutunut sanomalehden\nsisään? Kaikellaiset arvelut olivat mahdollisia, ja oikeuden asia oli\npanna toimeen tutkimus, jotta totuus tulisi ilmi.\n\nMarkuksesta tuntui kuin olisi murheen henki huokunut näytelmän\npimeydessä, kuin kamala yö olisi peittänyt kaikki.\n\n-- Oh! lausahti hän tahtomattaan, siinä on hirviö vaanimassa pimeän\nluolansa pohjalla!\n\nIhmisiä alkoi sillävälin pysähtyä akkunan eteen. Siellä olivat läheisen\npaperikaupan omistajat rouvat Milhomme, jotka olivat jättäneet\nmyymälänsä nähdessään kansanjoukon. Vaalea, pitkä, lempeännäköinen rouva\nAlexandre ja yhtä pitkä, mutta tumma ja ankara rouva Edouard, olivat\nsitä enemmän kauhuissaan kun jälkimmäisen poika Viktor kävi veljien\nkoulua, jota vastoin Sébastien, edellisen poika, oli Simonin oppilas. He\nkuuntelivat neiti Rouzaireä, joka joukon keskellä kertoi\nyksityisseikkoja tapahtumasta, sillä aikaa kun odotettiin pormestarin ja\nsantarmien tuloa.\n\n-- Olin eilen illalla Kapusiinikappelissa, tuossa liikuttavassa\njuhlallisuudessa, ja Zéphirin oli myöskin siellä muutamien\nkoulutoveriensa, vuoden ensimmäisten rippilasten kanssa. Me ihailimme\nhäntä kaikki, hän näytti pieneltä enkeliltä.\n\n-- Minun poikani Viktor ei ollut siellä, hän on vasta yhdeksän vuotias,\nsanoi rouva Edouard. Mutta oliko Zéphirin aivan yksin siellä? Eikö\nkukaan saattanut häntä kotiin?\n\n-- Oh! selitti opettajatar, tästä on vaan muutama askel kappeliin. Minä\ntiedän että veli Gorgiaan toimena on saattaa kotiin ne lapset, joiden\nvanhemmat eivät voi tulla heitä hakemaan, ja jotka asuvat kauempana.\nSitä paitsi oli rouva Simon pyytänyt minua pitämään huolta Zéphirinistä,\nja minä toin hänet kotiin. Hän oli hyvin iloinen, hän aukasi akkunan\nluukut, jotka hän oli ainoastaan työntänyt kiinni, ja hyppäsi akkunasta\nsisään, nauraen, laskien leikkiä ja sanoen, että se tie oli paljon\nlyhempi ja mukavampi. Jäin hetkeksi odottamaan että hän sytyttäisi\nkynttilän.\n\nMarkus oli lähestynyt ja kuunteli tarkkaavaisesti. Hän kysyi:\n\n-- Mitä kello oli silloin?\n\n-- Täsmälleen kymmenen, vastasi neiti Rouzaire. Saint-Martinin kello löi\njuuri.\n\nIhmisiä värisytti. Se että poikaraukka oli hypännyt sisään huoneeseen,\njossa hän pian oli saava niin surkean lopun, liikutti sydämiä. Ja rouva\nAlexandre teki lempeästi huomautuksen, joka hänelle johtui mieleen.\n\n-- Ei ollut ollenkaan varovaista, että lapsi sai nukkua yksin tässä\nsyrjäisessä, kadunpuoleisessa huoneessa. Luukut olisi pitänyt teljetä\nyöksi.\n\n-- Oh! hän kyllä sulki ne, sanoi neiti Rouzaire.\n\nMarkus sekaantui taas keskusteluun.\n\n-- Sulkiko hän ne eilen illalla teidän läsnäollessanne?\n\n-- Ei, en voi sanoa sitä. Kun jätin hänet mennäkseni huoneeseeni, oli\nhän sytyttänyt kynttilän ja järjesteli kuvia pöydällä, avonaisen akkunan\nedessä.\n\nMignot vuorostaan puuttui puheeseen.\n\n-- Tämä akkuna huolestutti herra Simonia, hän olisi suonut voivansa\nantaa pienokaiselle toisen huoneen. Hän kehoitti usein lasta sulkemaan\nhuolellisesti akkunaluukut. Mutta minä luulen, ettei hän totellut häntä.\n\nMunkit olivat päättäneet lähteä huoneesta. Isä Philibin oli, pantuaan\nsanomalehden ja kirjoituskaavan pöydälle, seisonut äänettömänä,\nkatsellut ja kuunnellut, seuraten etenkin Markuksen jokaista sanaa,\njokaista liikettä. Veli Fulgentius oli silläaikaa yhä antanut valitusten\nkaikua. Jesuiitta, joka näytti haluavan lukea nuoren opettajan silmistä\nhänen ajatuksiaan, sanoi vihdoin.\n\n-- Te pidätte siis mahdollisena, että joku yökuleksija nähdessään lapsen\nyksinään huoneessa on tullut sisään ikkunasta?\n\nMarkus oli niin varovainen, ettei ilmaissut mielipidettään.\n\n-- Oh! minä en ajattele mitään, oikeuden tehtävä on syyllisen etsiminen\nja löytäminen... Muuten on vuode koskematon, lapsi oli jo riisuutunut ja\noli luultavasti juuri nukkumaan menossa, tämä näyttää todistavan että\nrikoksen on täytynyt tapahtua hyvin vähän kymmenen jälkeen. Otaksukaamme\nettä lapsi järjesteli kuviansa neljännestunnin, korkeintaan puoli\ntuntia. Sitten hän varmaankin olisi huutanut nähdessään tuntemattoman\ntunkeutuvan sisään, ja joku olisi epäilemättä kuullut sen... Te ette\nkuulleet mitään, neiti?\n\n-- En mitään, vastasi opettajatar. Itse minä paneuduin levolle puoli\nyksitoista. Kadulla oli kaikki aivan rauhallista. Heräsin vasta yhden\naikaan aamulla rajuilmasta.\n\n-- Kynttilä on palanut ainoastaan vähäsen, huomautti Mignot. Murhaaja\npuhalsi sen varmaankin sammuksiin poistuessaan ikkunan kautta, jonka hän\njätti selko selälleen, niinkuin se oli silloin kun minä tulin paikalle.\n\nTämä huomautus, joka jonkun verran vahvisti arveluita että hurja ja\nväkivaltainen yökuleksija oli kuristanut kuoliaaksi lapsen, antoi\najattelemista kauhistuneelle joukolle, Mutta kukaan ei tahtonut saattaa\nitseään selkkauksiin, jokainen piti mietteensä mahdottomuuksista ja\nepätodenmukaisuuksista omana salaisuutenaan. Kun pormestari ja santarmit\nviipyivät, kysyi isä Philibin hetken äänettömyyden jälkeen.\n\n-- Herra Simon ei siis ole Mailleboisissa?\n\nMignot, joka ei voinut tointua peljästyksestään, katseli häntä\nkauhistuneena. Myöskin Markus hämmästyi ja kysyi.\n\n-- Simon on luultavasti kotonaan... Eikö hänelle sitten ole ilmoitettu?\n\n-- Ei, toden totta! huudahti opettaja. Minä olen kokonaan päästä\npyörällä!... Herra Simonilla oli eilen pidot Beaumontissa, mutta hän\npalasi aivan varmaan yöllä takaisin. Hänen vaimonsa on hiukan sairas, he\neivät varmaankaan ole nousseet vielä.\n\nKello oli jo puoli kahdeksan, mutta myrskyinen taivas oli yhä niin\nraskas ja matala, että tässä yksinäisessä torin kulmassa oli kuin aamu\nolisi vasta hämärtänyt. Apuopettaja läksi Simonia hakemaan. Kaunis\nherääminen siitä tulee, sanoi hän, ja olikin se hauska sanoma, joka\nhänen oli vietävä esimiehelleen. Simon oli pienen juutalaisen kellosepän\npoika Beaumontista ja hänellä oli kolmea vuotta vanhempi veli David. Hän\noli viidentoista ja hänen veljensä kahdeksantoista vuotias, kun heidän\nisänsä, joka oikeusjutuissa oli menettänyt omaisuutensa, kuoli äkkiä.\nKolme vuotta myöhemmin kuoli äitikin suuressa puutteessa. Simon meni\nnormaalikouluun ja päästyään sieltä hyvillä todistuksilla varustettuna,\nrupesi hän apuopettajaksi Dherbecourtiin, suureen, läheisyydessä olevaan\nlinnoitukseen, missä hän viipyi lähes kymmenen vuotta. Siellä hän\nkahdenkymmenenkuuden vuoden vanhana nai rakkaudesta Rachel Lehmannin,\nTrou-kadun varrella asuvan räätälin tyttären. Räätälillä oli\nMailleboisissa jotakuinkin suuri ostajakunta. Rachel oli erinomaisen\nkaunis, tummaverinen nainen, hiuksensa olivat komeat, silmänsä suuret ja\nhyväilevät, ja hänen miehensä rakasti häntä tulisella jumaloimisella.\nKaksi lasta heillä oli, pieni neljänvuotias poika Josef ja kaksivuotias\ntyttönen Sarah. Simon oli hyvin ylpeä siitä että hänellä\nkolmenkymmenenkahden vuoden ikäisenä oli virka Mailleboisissa, jossa hän\njo oli ollut kaksi vuotta, sillä niin nopea yleneminen oli harvinaista\nopettajien joukossa.\n\nMarkus ei suosinut juutalaisia, ja se johtui jostakin perinnöllisestä\nepäluulosta ja vastenmielisyydestä, joiden syytä hän ei koskaan\nollut koettanutkaan selvittää itselleen huolimatta suuresta\nvapaamielisyydestään. Mutta kuitenkin hän normaalikoulun ajoilta\nmuisteli ystävyydellä Simonia, jota hän kutsui sinuksi. Hänen mielestään\nSimon oli erittäin etevä, hyvä opettaja, ja tunsi täydellisesti\nvelvollisuutensa. Mutta Markus piti häntä liian pelkurimaisena, liian\npuustaviin kiintyneenä sääntöjen orjana, joka liian tarkasti noudatti\nmääräyksiä, aina pelkäsi joutuvansa huonoihin kirjoihin ja tekevänsä\nsellaista, joka ei ollut esimiesten mieleen. Hän huomasi Simonissa hänen\nrodulleen ominaisen nöyryyden, arkuuden ja pelon, joka johtui\nvuosisatoja kestäneestä vainosta. Simonilla olikin syytä olla\nvarovainen, sillä hänen nimityksensä Mailleboisiin, tähän pieneen\npapilliseen kaupunkiin, jossa oli veljien koulu ja mahtava Kapusiinien\nveljeskunta, oli melkein ollut häväistys. Ja hän saikin anteeksi sen\nettä oli juutalainen ainoastaan ehdottoman nuhteettomalla esiintymisellä\nja tuomalla ilmi hartaan isänmaallisuutensa, siten että hän oppilailleen\nylisteli asestettua Ranskaa ennustaen sille mainetta ja maailman valtaa.\n\nSimon ilmestyi yhtäkkiä Mignotin seuraamana. Hän oli pieni, laiha ja\nhermostunut mies, ja hänellä oli lyhyeksi leikattu, punertava tukka ja\nohut parta. Hänen siniset silmänsä olivat lempeät, suu oli hieno, nenä\nsuuri ja kapea juutalaisnenä; mutta kasvot olivat jotakuinkin\nilmeettömät, epämääräiset ja rauhattomat, mitättömän näköiset. Tällä\nhetkellä oli hän niin typertynyt kamalasta uutisesta, että häntä olisi\nvoinut luulla juopuneeksi, kun hän saapui hoiperrellen, änkyttäen,\nvapisevin käsin.\n\n-- Onko se mahdollista, suuri Jumala! moinen julmuus, tuollainen\nilkityö!\n\nTultuaan akkunan eteen, pysähtyi hän aivan murtuneena, tuijottaen\npieneen ruumiiseen, voimatta lausua sanaakaan. Koko hänen ruumiinsa yhä\nvapisi. Paikalle saapuneet ihmiset, munkit, paperikauppiaat ja\nopettajatar katselivat häntä ääneti, ihmetellen sitä ettei hän itkenyt.\n\nMarkus sääli häntä sydämensä pohjasta ja tarttui hänen käsiinsä.\n\n-- Kas niin, toveri, sinun täytyy rohkaista mieltäsi, tarvitset kaiken\nvoimasi.\n\nMutta kuuntelematta häntä kääntyi Simon apuopettajan puoleen.\n\n-- Rukoilen teitä, Mignot, menkää vaimoni luokse. En tahdo, että hän saa\nnähdä tätä. Hän rakasti suuresti veljenpoikaansa, ja hän on niin sairas\nettei hän voi kestää tätä kamalaa näkyä.\n\nNuoren miehen lähdettyä jatkoi hän murtuneella äänellä.\n\n-- Oi! mikä herääminen! Sattumalta makasimme myöhäiseen. Rachel raukkani\nnukkui: ja kun en tahtonut häiritä hänen lepoaan, makasin silmät auki,\nmietiskellen, uneksien loma-ajan iloista... Yöllä olin herättänyt hänet\ntullessani kotiin, eikä hän rajuilman vuoksi ollut saanut unta ennen\nkello kolmea.\n\n-- Milloinka tulit sitten kotiin? kysyi Markus.\n\n-- Täsmälleen kahtakymmentä minuuttia vailla kaksitoista. Vaimoni kysyi\nminulta kelloa ja minä katsoin.\n\nNeiti Rouzaire näytti hämmästyneeltä ja huomautti ääneen.\n\n-- Mutta siihen aikaan ei Beaumontista tule mitään junaa.\n\n-- Minä en palannutkaan junalla, selitti Simon. Pidot kestivät kauemmin,\nminä myöhästyin puoli yhdentoista junasta ja päätin kulkea jalkaisin nuo\nkuusi kilometriä, etten olisi ollut pakotettu odottamaan kahdentoista\njunaa... Minulla oli kiire vaimoni luo.\n\nIsä Philibin oli yhä ääneti ja yhtä tyynen näköisenä; mutta veli\nFulgentius ei voinut kauempaa hillitä itseään ja hän alkoi kysellä.\n\n-- Kahtakymmentä minuuttia vailla kaksitoista, rikos oli varmaankin\ntehty silloin... Ettekö nähneet tai kuulleet mitään?\n\n-- En mitään. Tori oli autio, rajuilma pauhasi jo etäisyydessä... Minä\nmenin sisään tapaamatta ketään ihmistä. Koko talo oli hiljainen.\n\n-- Teille ei siis johtunut mieleen mennä katsomaan oliko Zéphirin raukka\nonnellisesti palannut kappelista ja nukkuiko hän? Teillä ei siis ollut\ntapana pistäytyä hänen luonaan iltasilla.\n\n-- Ei. Lapsi kulta oli jo aika neuvokas poika, me annoimme hänelle niin\nsuuren vapauden kuin mahdollista. Kaikki näytti sitäpaitsi niin\nrauhalliselta, että en voinut ajatellakaan mennä, häntä häiritsemään.\nNousin suoraan huoneeseemme koettaen olla niin hiljaa kuin voin.\nSuutelin nukkuvia lapsiani, paneuduin heti maata ja puhelin hiljaa\nvaimoni kanssa iloisena siitä, että hän oli vähän parempi.\n\nIsä Philibin nyökäytti myöntävästi päätään ja sanoi vihdoin.\n\n-- Tämä kaikki on aivan selvää.\n\nKaikki läsnäolevat näyttivät pitävän uskottavampana sitä arvelua, että\njoku yökuleksija on puoli yhdentoista aikana tehnyt tämän työnsä, tullut\nsisään akkunasta ja paennut samaa tietä. Se mitä Simon kertoi, vahvisti\nneiti Rouzairen tiedonantoja. Ja molemmat neidit Milhomme väittivätkin\niltayöstä nähneensä erään epäilyttävän näköisen miehen kuleksivan\ntorilla.\n\n-- Kaduilla kulkee niin paljon huonoja ihmisiä! päätti jesuiitta-isä.\nToivokaamme että poliisi saa kiinni murhaajan, vaikka se tehtävä ei\nolekaan helppo.\n\nMarkus yksin oli epätietoinen ja tyytymätön. Vaikka hän ensimmäiseksi\nlausui arvelun, että murhaaja olisi tuntematon yökuleksija, oli hän\nsittemmin huomannut sen olevan hyvin vähän todenmukaista. Olihan\nluultavampaa että murhaaja tunsi lapsen ja puhutteli häntä ensin\nmairitellen ja rauhoittaen. Sitten oli varmaankin inhoittava kiusaus\nsyntynyt ja hurja ilkityö, väkivaltaisuus ja murha olivat olleet\nseurauksena. Mutta tämä kaikki oli niin hämärää että Markus äkkiä taas\nvaipui epätietoisuuteen, vastakkaisten arvelujen tuskalliseen\nristiriitaisuuteen. Hän sanoi Simonille ainoastaan häntä\ntyynnyttääkseen.\n\n-- Kaikki todistukset käyvät samaan suuntaan, totuus on pian tuleva\nilmi.\n\nNyt palasi Mignot, saatuaan rouva Simonin pysymään huoneessaan. Samassa\nsaapui myöskin pormestari Darras, muassaan kolme santarmia.\nMuurausurakoitsija Darras, joka oli saavuttamaisillaan sievän\nvarallisuuden, oli neljänkymmenenkahden vuoden vanha, hänen kasvonsa\nolivat pyöreät, heikosti punertavat ja parrattomat, hiuksensa vaaleat ja\nlyhyeksi leikatut. Hän antoi heti sulkea akkunaluukut, asetti kaksi\nsantarmia akkunan eteen, ja kolmannen sisäänkäytävään vartioimaan\nhuoneen ovea, joka oli yksinkertaisella salvalla suljettu. Zéphirin ei\nkoskaan pannut sitä lukkoon. Pormestari oli heti sähköttänyt Beaumontin\noikeusistuimelle, ja nyt odotettiin tuomareita, joiden piti saapua\nensimmäisellä junalla. Kun isä Philibin ja veli Fulgentius puhuivat\npalkintojen jaosta, jonka piti tapahtua iltapäivällä, kehoitti Darras\nheitä toimittamaan kaikki valmiiksi ja sitten tulemaan takasin, sillä\nvaltion prokuraattori varmaankin tahtoisi kysellä heiltä jotain\nsanomalehdestä ja kirjoituskaavasta, jotka löydettiin ruumiin vierestä.\nSilläaikaa kun santarmit suurella vaivalla hillitsivät yhä kasvavaa,\nkiihoittunutta ja räyhäävää ihmisjoukkoa, odottivat Simon, Darras,\nMarkus, neiti Rouzaire ja Mignot suuressa koulusalissa, jonne aurinko\npaistoi leveästä leikkipihalle päin olevasta akkunasta.\n\nKello kahdeksan alkoi yhtäkkiä ankarasti sataa. Sitten taivas selkeni ja\ntuli ihana päivä. Tuomarit saapuivat vasta yhdeksän aikaan. Itse valtion\nprokuraattori Raoul de la Bissonnière saapui paikalle, tutkintotuomari\nDaixin seuraamana. Molemmat olivat hämmästyksissään rikoksen\nsuuruudesta, ja he aavistivat tästä kehittyvän suuren jutun. La\nBissonnière, joka oli pieni, siro ja tumma mies ja jolla oli\nkeikarimaiset, säännöllisen poskiparran ympäröimät kasvot, oli\näärettömän kunnianhimoinen eikä voinut neljänkymmenenviiden vuoden\nikäisenä tyytyä nopeaan ylenemiseensä, vaan vaani aina huomiota\nherättäviä oikeusjuttuja, joiden avulla hän voisi päästä muuttamaan\nPariisiin. Siellä hän toivoi saavuttavansa korkean aseman notkean\ntaitavuutensa ja sen kunnioituksen avulla, jota hän kaikkia mahtavia\nkohtaan aina osoitti. Daix sitä vastoin oli suuri ja kuiva mies ja hänen\nkasvonsa olivat terävät kuin veitsen terä. Hän oli erittäin tarkka\ntutkintotuomari ja kokonaan kiintynyt toimeensa. Hän oli levoton ja arka\nluonteeltaan, ja hänen ruma, keikaileva ja tuhlaavainen vaimonsa, jota\nheidän köyhyytensä suututti, kiusasi ja vaivasi häntä katkeruudellaan ja\nmoitti hänen kunnianhimonpuutettaan. Molemmat saapuivat kouluun ja\ntahtoivat heti mennä huoneeseen, jossa rikos oli tapahtunut tutkiakseen\nsen ensin, ennenkuin ryhtyivät mihinkään kuulusteluihin.\n\nSimon ja Darras saattoivat heitä, jota vastoin Markus, neiti Rouzaire ja\nMignot jäivät odottamaan suureen saliin, jonne isä Philibin ja veli\nFulgentius taaskin pian saapuivat. Kun tuomarit palasivat, olivat he jo\ntutkineet kaikki rikokseen kuuluvat seikat, heille oli kerrottu\npienimmätkin tunnetut yksityiskohdat. Ja he toivat mukanaan huoneesta\nlöydetyn sanomalehden ja kirjoituskaavan, jota he näyttivät pitävän\nerityisen tärkeänä. Istuuduttuaan opettajan pöydän ääreen alkoivatkin he\nheti tutkia niitä, jutellen keskenään, ja he näyttivät kaavaa molemmille\nopettajille Simonille ja Markukselle, samoinkuin myöskin\nopettajattarelle ja munkeille. Tämä kaikki tapahtui ainoastaan asian\nselvittämiseksi, koska saapuvilla ei ollut kirjuria, joka olisi pitänyt\npöytäkirjaa.\n\n-- Nämä kaavat, sanoi Markus, ovat käytännössä kaikissa kouluissa, sekä\nmaallisissa että hengellisissä.\n\n-- Aivan niin, myönsi veli Fulgentius, niitä käytetään meillä ja samoin\nluultavasti täälläkin.\n\nLa Bissonnière tahtoi tietää tarkemmasti.\n\n-- Muistatteko, kysyi hän Simonilta, antaneenne oppilaillenne\nkirjoitettavaksi tämän kaavan: \"Rakastakaa toinen toistanne\", te\nolisitte varmaankin huomannut sen?\n\n-- Tätä kaavaa ei ole koskaan käytetty minun luokallani, vastasi Simon\nsuoraan. Niinkuin sanoitte, herra, minä kyllä muistaisin sen.\n\nProkuraattori teki saman kysymyksen veli Fulgentiukselle ja hän vastasi\nhieman epäillen.\n\n-- Minulla on apunani kolme veljeä, Isidore, Lazarus ja Gorgias ja minun\non siis vaikea sanoa mitään.\n\nSitten lisäsi hän syvän hiljaisuuden vallitessa.\n\n-- Ei, ei, tämä kaava ei ole koskaan ollut meillä käytännössä, minä\nolisin kyllä nähnyt sen.\n\nTuomarit eivät puhuneet siitä sen enempää, sillä he eivät tahtoneet\nnäyttää kuinka suuri merkitys heidän mielestään tällä asialla todellakin\noli. He lausuivat kuitenkin kummastelevansa sitä ettei revittyä kulmaa\noltu löydetty.\n\n-- Eikö joskus ole tapana, kysyi Daix, painaa kirjoituskaavojen kulmaan\nkoulun leima?\n\n-- Kyllä joskus, täytyi veli Fulgentiuksen vastata.\n\nMutta Markus huudahti:\n\n-- Minä puolestani en ole koskaan leimannut kirjoituskaavoja. Meillä ei\nkoskaan tehdä sitä.\n\n-- Anteeksi, selitti Simon tyynesti, minulla on ollut tapana käyttää\nleimalla varustettuja kirjoituskaavoja. Mutta niissä on leima alhaalla,\ntässä paikassa.\n\nHuomatessaan tuomarien silminnähtävän neuvottomuuden, naurahti isä\nPhilibin, joka siihen asti oli ääneti kuunnellut.\n\n-- Tämä todistaa kuinka vaikeaa on saada totuus selville... Katsokaahan\nherra prokuraattori esimerkiksi tuota mustetäplää. Jotkut ovat jo olleet\nhuomaavinaan siinä epäselviä kirjaimia, jonkunlaisen nimimerkin. Minä\npuolestani luulen sitä mustetahraksi, jota oppilas on koettanut raapia\npois sormellaan.\n\n-- Onko sitten tavallista että opettajat panevat nimimerkin kaavoihin.\n\n-- Kyllä, myönsi veli Fulgentius, se on meillä tapana.\n\n-- Me taasen, sanoivat yhtaikaa Simon ja Markus, me emme\nkunnalliskouluissa sitä tee.\n\n-- Te erehdytte, sanoi neiti Rouzaire. minä puolestani panen niihin\njoskus nimikirjaimeni, vaikka en merkitsekään niitä koulun leimalla.\n\nLa Bissonnière lopetti keskustelun, sillä hän tiesi kokemuksesta mihin\nkinasteluihin tällaiset vähäpätöiset kysymykset voivat viedä. Asia oli\ntutkittava oikeudessa. Sitten hän kuunteli kertomusta siitä kuinka rikos\noli keksitty. Mignot kertoi kuinka avonainen akkuna oli herättänyt hänen\nhuomiotansa, ja kuinka hän oli huutanut nähdessään pienen, julmasti\nrääkätyn ruumiin. Neiti Rouzaire selitti kuinka hän oli rientänyt\npaikalle, ja kertoi sitten kaikki yksityisseikat edellisen päivän\njumalanpalveluksesta, kuinka hän oli saattanut Zéphirinin ikkunan luo ja\nkuinka tämä oli siitä hypännyt sisään. Isä Philibin ja veli Fulgentius\nvuorostaan kertoivat kuinka he sattumalta olivat tulleet paikalle,\nkuvailivat minkälainen huone oli ollut heidän saapuessaan ja osoittivat\ntarkasti paikan missä oli ollut paperikäärö, jonka he aivan\nyksinkertaisesti olivat aukaisseet ja sitten panneet pöydälle. Ja Markus\ntaas luetteli ne muutamat havainnot, jotka hän oli tehnyt, tultuaan\nmuiden jälkeen paikalle.\n\nSitten La Bissonnière kysyi kääntyen Simonin puoleen.\n\n-- Sanoitte, että palasitte kotiin kahtakymmentä vailla kaksitoista, ja\nettä koko talo teistä näytti rauhalliselta... Vaimonne nukkui.\n\nMutta Daix uskalsi keskeyttää.\n\n-- Herra prokuraattori, eikö olisi tarpeellista että rouva Simon olisi\nläsnä? Eikö hän voisi tulla alas hetkeksi?\n\nLa Bissonnière nyökäytti myöntävästi päätään, ja Simon meni hakemaan\nvaimoansa, jonka kanssa hän pian palasi takasin.\n\nPuettuna hyvin yksinkertaiseen aamupukuun oli Rachel niin kaunis, että\nkaikkien täytyi ihailla häntä kun hän syvän hiljaisuuden vallitessa\nastui sisään. Hän oli täysin kehittynyt juutalainen kaunotar, hänen\nkasvonsa olivat hienot, hiukset mustat ja komeat, kasvojen väri kullan\nhohtava, silmät suuret hyväilevät, huulet punaiset ja hampaat loistavan\nvalkoiset. Hän oli luonteeltaan vähän veltto ja oli sulkeutunut kotiinsa\nmiehensä ja lastensa seuraan niinkuin itämaalainen nainen sulettuun\npuutarhaansa. Simon oli panemaisillaan ovea kiinni, kun heidän kaksi\nvahvaa, reipasta lastansa Joseph ja Sarah, joista toinen oli neljän ja\ntoinen kahden vuoden vanha, tunkeutuivat sisään huolimatta siitä, että\nheitä oli kielletty tulemasta alas; he koettivat piiloutua äitinsä\nhameisiin ja tuomarit kehoittivat jättämään heidät rauhaan.\n\nKohtelias La Bissonnière, johon näin suuri kauneus ei voinut olla\nvaikuttamatta, alkoi huilunheleällä äänellä kysellä.\n\n-- Rouva, oliko kello kahtakymmentä minuuttia vailla kaksitoista kun\nteidän miehenne saapui kotiin?\n\n-- Oli, herra, tullessaan hän katsoi seinäkelloa; ja kun kello löi\nkaksitoista oli hän paneutunut maata ja me keskustelimme puoliääneen\netteivät lapset heräisi.\n\n-- Mutta ettekö te, rouva, ennen puolisonne tuloa, puoli yhdestätoista\npuoli kahteentoista, kuulleet mitään askeleita, ääniä, taistelun melua\ntai tukahutettuja huutoja.\n\n-- En, herra, en niin mitään. Minä nukuin, puolisoni vasta herätti minut\nastuessaan huoneeseen... Minä olin hänen lähtiessään ollut jotakuinkin\nsairas, ja hän oli iloinen siitä että olin parempi, hän nauroi ja laski\nleikkiä niin että minun täytyi pyytää häntä olemaan hiljaa, ettei hän\nhäiritsisi muita, sillä niin hiljaista oli kaikkialla... Oh! kukapa\nolisi aavistanut että niin hirveä onnettomuus oli meitä kohdannut!\n\nHän oli ankarassa mielenliikutuksessa, kyyneleet virtasivat pitkin hänen\nposkiaan ja hän kääntyi miehensä puoleen ikäänkuin häneltä hakien voimaa\nja lohdutusta. Ja Simon itki myöskin nähdessään vaimonsa itkevän, unohti\nmissä he olivat ja otti hänet syliinsä ja suuteli häntä hellästi. Lapset\nkatselivat heihin levottomina, ja hetkeksi valtasi kaikki syvä liikutus\nja sääli.\n\n-- Olin vähän ihmeissäni siitä, että mieheni tuli siihen aikaan, jatkoi\nrouva Simon. Päästyään vuoteeseen kertoi hän minulle asian laidan.\n\n-- Minä en voinut olla menemättä pitoihin, selitti Simon; ja olin niin\nharmissani kun näin puoli yhdentoista junan jättävän, että päätin heti\nlähteä jalkaisin kotiin, sillä muutoin olisi minun täytynyt odottaa\npuoliyön junaa. Yö oli hyvin lämmin ja kaunis... Yhden tienoissa, kun\nrajuilma jo oli alkanut, kerroin kuinka olin viettänyt iltani ja puhelin\nhiljaa vaimoni kanssa, hän kun ei voinut saada unta. Tämän vuoksi olimme\nvielä vuoteessa tänä aamuna kuoleman ollessa vieraana talossa.\n\nRachel oli taas ruvennut itkemään ja Simon syleili häntä uudelleen.\n\n-- No niin, rakkaani! Me rakastimme pienokaista koko sydämestämme, me\nkohtelimme häntä niinkuin omaa lastamme, omatunto ei voi mistään\nnuhdella meitä tässä kauheassa onnettomuudessakaan.\n\nSe oli läsnäolioidenkin mielipide. Pormestari Darras sanoi suuresti\nkunnioittavansa Simonia opettajana. Mignot ja neiti Rouzaire, vaikkakaan\nhe eivät ollenkaan pitäneet juutalaisista, olivat yhtä mieltä siitä,\nettä Simon kaikin voimin koetti saada syntyperänsä anteeksi\nkäyttäytymällä moitteettomasti. Isä Philibin ja veli Fulgentius\npuolestaan pysyivät puolueettomina, ikäänkuin olisivat asiaan\nkuulumattomia, ja he vaan äänettöminä katselivat terävillä silmillään\nympärilleen, tutkien henkilöitä ja asioita. Tuomarit, joista asia näytti\npimeältä kuin yö, lukuunottamatta sitä arvelua että joku tuntematon\nhenkilö oli akkunan kautta päässyt sisään ja paennut jälleen, saivat\ntyytyä siihen mitä olivat huomanneet. Ainoastaan se oli varma että rikos\ntapahtui puoli yhdentoista ja yhdentoista välillä; itse tämä inhoittava\nja raaka rikos oli täydelleen pimeyden peitossa.\n\nMarkus jätti virkamiehet järjestämään joitakuita yksityisseikkoja ja\nlähti syömään aamiaista syleiltyään veljellisesti Simonia. Äskeinen\nkohtaus Simonin ja hänen vaimonsa välillä ei ollut mitään uutta hänelle,\nsillä hän tiesi, kuinka syvästi he rakastivat toisiaan. Mutta hänelle\noli tullut kyyneleitä silmiin kun hän näki niin paljon rakkautta ja\nhyvyyttä. Saint-Martinin kello löi juuri kahtatoista, kun hän saapui\ntorille, missä tungos oli jo niin suuri että hänen oli vaikea raivata\nitselleen tietä. Sitä mukaa kuin tieto rikoksesta levisi, tuli\nkaikkialta joukottain ihmisiä, jotka tungeskelivat suljetun ikkunan\nedessä, niin että santarmeilla oli täysi työ sitä suojellessaan.\nTäydellisesti vääristyneet, liioitellut ja kamalat kertomukset\nkiertelivät suusta suuhun, herättivät vihaa ja yllyttivät kiihoittunutta\nkansajoukkoa. Kun Markus vihdoin pääsi tungoksen läpi, puhutteli häntä\neräs pappi.\n\n-- Tulette koululta, herra Froment, ovatko kaikki nuo hirvittävät seikat\ntosia?\n\nSe oli abotti Quandieu, Saint-Martinin kirkkoherra, neljänkymmenenkolmen\nvuotias suuri ja vahva mies, jonka kasvot olivat lempeät ja hyvät,\nsilmät kirkkaan siniset, posket pyöreät ja leuka pehmeä. Markus oli\ntutustunut häneen rouva Duparquen luona, jonka ystävä ja rippi-isä hän\noli; ja vaikka Markus ei ylipäänsä pitänyt papeista tunsi hän tätä\nkohtaan jonkun verran kunnioitusta, sillä hän tiesi hänen olevan\nsuvaitsevaisen ja oikeamielisen miehen ja sitä paitsi enemmän\ntunteellisen kuin järkevän.\n\nMuutamin sanoin Markus kertoi asiat, jotka jo itsessäänkin olivat\ntarpeeksi kauheat.\n\n-- Herra Simon raukka, sanoi kirkkoherra säälivällä äänellä, mikä suru\nse mahtaakaan olla hänelle, sillä hän rakasti suuresti veljenpoikaansa\nja kohteli tätä erittäin hyvin! Minä olen itse nähnyt todistuksia siitä.\n\nTämä vapaaehtoinen arvostelu miellytti Markusta, joka vielä hetken\nkeskusteli papin kanssa. Silloin lähestyi eräs kapusiinimunkki, isä\nTheodosius, sen pienen veljeskunnan esimies, joka hoiti\njumalanpalvelusta läheisyydessä sijaitsevassa kappelissa. Hän oli komea\nmies, kasvonsa olivat kauniit, silmänsä suuret ja tuliset ja mahtava\nparta teki hänet majesteetillisen näköiseksi. Hän oli suosittu\nrippi-isänä ja salaperäisesti vaikuttava kaunopuhuja, jonka lämmittävää\nääntä kuuntelemaan kaikki uskovaiset riensivät. Vaikkakin hän oli\nsalaisessa taistelussa kirkkoherra Quandieun kanssa, osoitti hän\nnuorempana ja halvempana Herran palvelijana tälle nöyrää kunnioitusta.\nHän alkoi heti puhua mielenliikutuksestaan ja surustaan. Lapsi raukka\noli edellisenä iltana kappelissa herättänyt hänen huomiotansa! Kuinka\nsyvä olikaan hänen hartautensa ollut, hän oli oikea taivaan enkeli,\nkiharatukkainen vaalea kerubiini! Markus oli heti isä Theodosiuksen\npuheen alussa sanonut jäähyväiset, sillä hän tunsi häntä kohtaan\nvoittamatonta vastenmielisyyttä ja epäluottamusta. Taas läksi hän kotiin\npäin, mutta hänet pysäytettiin uudelleen. Ystävällisesti lyötiin häntä\nolalle.\n\n-- Kas! Férou!... Tekö Mailleboisissa.\n\nFérou oli opettajana Moreuxissa, pienessä neljän kilometrin päässä\nJonvillestä olevassa yksinkertaisessa kunnassa, jossa ei edes ollut omaa\nkirkkoherraa, vaan jossa sielunhoitajan virkaa toimitti Jonvillen\nkirkkoherra, apotti Cognasse. Férou viettikin siellä vaimonsa ja kolmen\ntyttärensä kanssa mitä kurjinta elämää. Hän oli pitkä, hintelä mies ja\nhänen vaatteensa näyttivät aina liian lyhyiltä. Hänen ruskeat hiuksensa\nseisoa törröttivät pitkässä luisevassa päässä, nenä oli hänellä käyrä,\nsuu leveä ja leuka esiin pistävä, eikä hän koskaan tiennyt mitä tehdä\nsuurilla jaloillaan ja suurilla käsillään.\n\n-- Tiedättehän, että vaimoni täti on maustekauppiaana Mailleboisissa. Me\nolemme täällä häntä tervehtimässä. Mutta kuinka halpamainen onkaan tuon\npienen kyttyräselän murha! Siinäpä vasta tapaus, joka antaa tuolle\nkurjalle pappijoukolle tilaisuuden ruoskia meitä, kansan turmelijoita ja\nmyrkyttäjiä!\n\nMarkus piti häntä hyvin terävänä miehenä, joka oli paljon lukenut, mutta\ntuskastunut ainaiseen köyhyyteen, tullut katkeraksi, ja jonka ajatukset\nsenvuoksi mitä rajuimmalla tavalla liikkuivat kostontuumissa. Hän\nhämmästyi kuitenkin tämän huudahduksen katkeruutta.\n\n-- Kuinka, ruoskiako meitä? kysyi hän. Minä en ymmärrä mitä meillä on\ntämän kanssa tekemistä?\n\n-- Mitäkö on! te olette lapsellinen. Te ette tunne heitä; mutta kyllä\nsaatte vielä nähdä kaikki mustatakit, kaikki hyvät isät ja rakkaat\nveljet toimessa... Sanokaa minulle, eivätkö he jo ole viitanneet\nsinnepäin että Simon itse on murhannut veljenpoikansa?\n\nSilloin Markus suuttui. Férou meni todellakin liian kauas vihassaan\nkirkkoa kohtaan!\n\n-- Mutta tehän olette mieletön! Kukaan ei epäile, eikä uskaltaisikaan\nepäillä Simonia. Kaikki tunnustavat hänen rehellisyytensä. Kirkkoherra\nQuandieu juuri sanoi usein nähneensä todistuksia hänen isällisestä\nkohtelustaan poika raukkaa kohtaan.\n\nVäkinäinen nauru tärisytti Féroun laihaa ja suurta ruumista, ja hiukset\nhänen pitkässä, hevosmaisessa päässään nousivat vielä enemmän pystyyn.\n\n-- Oh! te olette kovin naurettava. Luuletteko että he välittävät\nkurjasta juutalaisesta! Ansaitseeko saastainen juutalainen oikeutta?\nTeidän Quandieunne ja koko joukkio on sanova, mitä heidän on sanottava,\njos tulee tarpeelliseksi että saastainen juutalainen tulee syylliseksi\nyhdessä kaikkien meidän jumalattomien, isänmaattomien, Ranskan nuorison\nturmelijoiden kanssa.\n\nJa kun Markus, jonka sydäntä alkoi kouristaa, yhä väitti vastaan, jatkoi\nFérou vielä kiivaammasti.\n\n-- No, te tiedätte hyvin mitä Moreuxissa tapahtuu. Minä näen siellä\nnälkää, minua halveksitaan, pidetään huonompana kuin kurjaa tientekijää,\njoka hakkaa piikiviä teillä. Apotti Cognasse sylkäisisi minua, jos hän\nkohtaisi minut mennessään messuun. Minulla ei ole joka päiväksi\nleipääkään, koska olen kieltäytynyt laulamasta kirkossa ja soittamasta\nkelloja... Te tunnette apotti Cognassen, te olette melkein nöyryyttäneet\nhänet täällä Jonvillessä saatuanne pormestarin puolellenne. Mutta\nsittenkin te saatte taistella joka päivä, ja hän musertaisi teidät, jos\nvoisi sen tehdä... Opettaja on vetojuhta, kaikkien palvelija, talonpojat\nhäntä epäilevät, ja papit haluaisivat polttaa hänet roviolla saadakseen\nkoko maan katkismuksen vallanalaiseksi.\n\nYhtä katkerasti hän jatkoi puhettaan ja luetteli kirottujen\nalkeisopettajien, kuten hän heitä kutsui, kaikki kärsimykset ja\npuutteet. Hän oli paimenen poika, oli kyläkoulussa osoittanut taipumusta\nlukemiseen ja myöhemmin saanut normaalikoulusta erinomaiset\npäästötodistukset. Hän oli aina kärsinyt rahanpuutetta, sillä ollessaan\napuopettajana Mailleboisissa oli hän tehnyt sen tyhmyyden, että oli\nrehellisyydessään nainut erään yhtä köyhän puotineidin, ensin tehtyään\nhänet raskaaksi. Mutta oliko edes Markus, jonka vaimon isoäiti yhtä\nmittaa antoi heille lahjoja, paljon onnellisemmassa asemassa Jonvillessä\nvelkojen aina uhkaamana ja alituisessa taistelussa kirkkoherran kanssa\nsäilyttääkseen arvonsa ja riippumattomuutensa? Kaikeksi onneksi oli\nhänellä apunaan tyttökoulun opettajatar, terävä-älyinen ja hyväsydäminen\nneiti Mazeline. Tämä oli auttanut häntä saamaan puolelleen\nkunnallisneuvosten ja koko kaupungin. Tapaus oli ehkä ainoa koko\nmaakunnassa ja oli seurauksena onnellisista asianhaaroista. Ja\nolosuhteet Mailleboisissa, nehän täydensivät kuvaa! Siellähän oli neiti\nRouzaire, joka oli kokonaan pappien ja munkkien vallassa, joka vei\noppilaansa koulutunneilla kirkkoon, joka niin hyvin täytti sisarten\ntehtävät että veljeskunta piti tarpeettomana perustaa Mailleboisiin omaa\ntyttökoulua! Ja sitten Simon raukka, joka kyllä oli kunnon mies, mutta\njoka pelkäsi huonoa kohtelua senvuoksi että oli juutalainen ja sitä\nvälttääkseen mielitteli kaikkia ja kumarsi syvään papeille, jotka\nmyrkyttivät maan!\n\n-- Saastainen juutalainen hän on, lopetti Férou kiivaasti, eikä ole\nkoskaan oleva muuta! Opettaja ja juutalainen samalla kertaa, se on jo\nliikaa! Saattepa nähdä, saattepa nähdä!\n\nJa hän katosi väkijoukkoon tehden rajuja liikkeitä, jotka saivat\nhorjumaan koko hänen suuren ruumiinsa.\n\nMarkus jäi seisomaan katukäytävän reunalle ja kohautti olkapäitään\npitäen häntä puolihulluna; sillä tämä kuvaus oli todellakin hänen\nmielestään suuresti liioiteltu. Mitä olisi hyödyttänyt vastaaminen\ntuolle miesraukalle, jonka järjen kurjuus lopulta oli hämmentävä? Ja hän\nläksi taas kulkemaan Kapusiinitorille päin, mutta kumminkin levottomana\nja voimatta unhoittaa mitä oli kuullut.\n\nKello oli neljännestä vailla kaksitoista kun hän saapui kotiin, pieneen\ntaloon Kapusiinitorin varrella. Vanhat rouvat ja Geneviève olivat\nodottaneet häntä neljännestunnin ajan pienessä ruokasalissa katetun\npöydän ääressä. Rouva Duparque oli suutuksissaan tästä uudesta\nmyöhästymisestä. Hän ei puhunut mitään, mutta se tapa, jolla hän\nistuutui ja hermostuneesti aukaisi ruokaliinansa, osoittivat selvästi\nkuinka moitittavana hän piti tällaista epäsäännöllisyyttä.\n\n-- Pyydän anteeksi, sanoi Markus, minä olin pakoitettu odottamaan\ntuomareita, ja torilla oli sellainen tungos etten enää tahtonut päästä\nkulkemaan.\n\nVaikka isoäiti oli päättänyt olla puhumatta, ei hän voinut pidättää\nhuudahdusta.\n\n-- Toivon että te ette ainakaan aio puuttua tähän inhoittavaan juttuun.\n\n-- Minä myöskin toivon, vastasi Markus yksinkertaisesti, ettei minun\ntarvitsisi puuttua siihen ellei velvollisuuteni sitä vaadi.\n\nSittenkun Pélagie oli tarjonnut omelettia, paistettua lampaan lihaa ja\nperunakeittoa, kertoi hän kaikki mitä tiesi, luetteli kaikki\nyksityisseikat. Geneviève kuunteli vapisten kauhusta ja säälistä, ja\nhänen äitinsä, rouva Berthereau oli myöskin hyvin liikutettu. Hän koetti\npidättää kyyneleitään heittäen tuontuostakin salaisen katseen rouva\nDuparqueen, ikäänkuin kysyäkseen mihin saakka hänen mielenliikutuksensa\nsaisi mennä. Mutta tämä oli jälleen tullut äänettömäksi ja osoitti siten\npaheksuvansa kaikkea säännöttömyyttä. Hän sanoi vihdoin.\n\n-- Muistan selvästi että nuoruudessani eräs lapsi katosi Beaumontista.\nSe löytyi Saint-Maxentiuskirkon käytävän alta leikattuna neljään\nkappaleeseen: sydän vaan oli poissa... Epäiltiin että juutalaiset olivat\ntarvinneet sydämmen happamatonta leipäänsä varten pääsiäisenä.\n\nMarkus katseli häntä silmät selällään.\n\n-- Te laskette leikkiä, isoäiti, te ette itsekään usko noihin\nhäpäiseviin tyhmyyksiin.\n\nIsoäiti katsoi häneen kylmillä, kirkkailla silmillään ja sanoi,\nvastaamatta suoraan kysymykseen.\n\n-- Se on vaan vanha muisto, joka johtui mieleeni... En tietysti syytä\nketään.\n\nMutta Pélagie, joka juuri toi jälkiruokaa pöytään, uskalsi puuttua\nkeskusteluun vanhan palvelijan tuttavallisuudella.\n\n-- Rouva on oikeassa kun ei syytä ketään, ja ihmisten pitäisi tehdä\nsamoin kuin rouva... Koko kaupunki on kuohuissaan rikoksesta, ja on\nmahdoton aavistaakaan, mitä hirveitä kertomuksia liikkuu, ja minä kuulin\njuuri erään työmiehen huutavan, että veljien koulu olisi poltettava.\n\nNämä sanat synnyttivät syvän hiljaisuuden. Markus teki hämmästyksissään\nvilkkaan liikkeen, jonka hän heti hillitsi, pitäen parhaana salata\najatuksensa. Ja Pélagie lisäsi.\n\n-- Laskeeko rouva minut iltapäivällä palkintojenjakoa katsomaan. En\nluule että veljenpoikani Polydor saa mitään, mutta minusta olisi\nkuitenkin hauskaa olla siellä... Oi! Veli raukoille ei juhla varmaankaan\ntuota paljon iloa, nyt kun heidän paras oppilaansa on murhattu.\n\nRouva Duparque antoi suostumuksensa nyökäyttämällä päätään, ja sitten\nalettiin puhua muista asioista. Aamiaisen loppupuolta ilahutti\nnaurullaan pikku Louise, joka oli ihmeissään katsellut isän ja äidin\ntavallisesti kirkkaita ja hymyileviä, mutta nyt levottomia kasvoja.\nLopulla perhe jo keskusteli sydämmellisen ystävällisesti.\n\nIltapäivällä tapahtuva palkintojenjako veljien koulussa herätti suurta\nmielenkiintoa. Tämä juhlallisuus ei ollut milloinkaan ennen saanut\nkootuksi niin suurta väkijoukkoa. Ensiksikin se seikka, että isä\nPhilibin, Valmarien kolleegion tarkastaja, johti toimitusta, antoi sille\nerityisen loiston. Saman kolleegion rehtori, jesuiitta-isä Crabot, joka\noli kuuluisa vaikutusvallastaan seuraelämässä sekä siitä merkityksestä,\njoka hänellä luultiin olevan aikansa tapahtumiin nähden, oli myös siellä\nosoittaakseen julkisesti veljeskunnalle kunnioitustaan. Sitten oli\nsiellä vielä eräs maakunnan vanhoillinen edusmies kreivi Hector de\nSangleboeuf, joka vaimonsa, suuren juutalaisen pankkiirin, parooni\nNathanin tyttären kautta oli tullut muutamien miljoonien markkojen sekä\nkauniin Désiraden linnan ja siihen kuuluvan maatilan omistajaksi. Mutta\netupäässä kiihoitti mieliä aamulla keksitty rikos, ja juuri se täytti\nkuumeisella kohinalla tavallisesti niin aution ja rauhallisen\nKapusiinitorin. Murhattu lapsiraukka oli ollut veljien oppilas. Ja hän\noli ikäänkuin läsnä kaikkialla varjokkaassa pihassa, johon lava oli\nrakennettu ahtaiden tuolirivien eteen, hän oli läsnä isä Philibinin\npitäessä ylistyspuhettaan laitokselle, sen erinomaisen etevälle\njohtajalle veli Fulgentiukselle ja hänen kolmelle apulaiselleen veli\nIsidorille, Lazarukselle ja Gorgiaalle. Tämä tunnelma kävi vieläkin\nselvemmäksi kun laiha ja luiseva veli Gorgias, jolla oli matala ja\nankara otsa, musta kihara tukka, suuri kotkannenä, ulkonevat poskipäät\nja paksujen huulien välistä näkyvät valkeat sudenhampaat, nousi\nlukeakseen luetteloa palkinnonsaaneista. Zephirin oli paras oppilas\nluokallaan ja oli saanut palkinnon kaikissa aineissa, niin että hänen\nnimeänsä mainittiin lakkaamatta; mustaan kauhtanaan ja valkeaan\nkaulukseen puettu veli Gorgias osasi niin hitaalla ja synkällä tavalla\nlausua tämän nimen, että joka kerta kasvava väristys puistatti\nkuulijoita. Joka kerralla tuntui kuin kuollut pienokaisraukka kutsua\ntotellen olisi astunut esiin vastaanottamaan seppelettään ja\nkultalaitaista kirjaansa. Seppeleet ja kirjat kasautuivat pöydälle, ja\nyhä kamalammalta tuntui se tyhjyys ja hiljaisuus, joka seurasi jokaista\nhuutoa, sillä makasihan vähän matkan päässä tämä erinomainen oppilas\nhäväistynä ruumiina. Läsnäolijoiden liikutus kasvoi yhä, nyyhkytyksiä\nalkoi kuulua, samalla kun veli Gorgias yhä toisti tuota nimeä kohottaen\nhuultaan tapansa mukaan niin että vasemmalla puolella valkeat hampaat\npilkoittivat esiin puoleksi ivallisesti irvistäen.\n\nJuhlallisuuden lopussa vallitsi ikävä mieliala. Huolimatta mahtavista\nvieraista, jotka olivat saapuneet osoittamaan veljille kiitollisuuttaan,\noli ahdistus yhä lisääntynyt, ja levottomuus oli vallannut kaikki\nikäänkuin jonkun vaaran uhatessa etäisyydessä. Pahin kaikesta oli\nkuitenkin poislähtö, jolloin sai kuulla kuinka torille keräytyneet\njoukot talonpoikia ja työmiehiä uhkailivat ja sadattelivat. Ne kamalat\nkertomukset, joista Pélagie oli puhunut, kiertelivät suusta suuhun\nkauhun valtaamassa joukossa. Muisteltiin erästä ilkeää juttua veljestä,\njonka hänen esimiehensä olivat kätkeneet tietämättömiin, jotta hän ei\njoutuisi oikeuden eteen. Ja nyt kerrottiin kaupungilla kaikellaisia\nkauheita juttuja niistä julmuuksista, joita muka koulussa tapahtui,\nmutta joista lapset eivät uskaltaneet puhua. Nämä jutut olivat tietysti\nyhä suurentuneet kierrellessään miehestä mieheen. Torilla tungeskelevain\nihmisjoukkojen suuttumus näistä huhuista luonnollisesti yhä kiihtyi,\nkunnes he viimein alkoivat joutua vimmoihinsa. Syytökset alkoivat tulla\nvarmemmiksi, kostonhimoisia huutoja kuului; pitiköhän syyllisen tälläkin\nkertaa päästä rangaistuksetta? eikö tuota veristen ilkitöiden\npesäpaikkaa vieläkään suljeta? Ja kun mahtavat herrat kulkivat ohitse,\nkun munkinviitat ja papinkauhtanat alkoivat näkyä, heristettiin heille\nnyrkkiä, kuolemanuhkauksia kuului ja pilkkaava joukko ahdisti ivasanoja\nsyytäen isä Crabotia ja isä Philibiniä, jotka kalpeina ja levottomina\nkulkivat ohi; veli Fulgentius antoi tarkasti sulkea koulunsa ovet.\n\nMarkus oli uteliaana katsellut tätä menoa eräästä akkunasta rouva\nDuparquen pienessä talossa; hetkeksi oli hän mennyt ulos kynnyksellekin\nparemmin kuullakseen ja nähdäkseen. Férou oli täydellisesti erehtynyt\nennustaessaan, että juutalaista syytettäisiin rikoksesta, että\nmaallikko-opettaja joutuisi koko raivostuneen papiston uhriksi. Aivan\npäinvastoin näyttivät asiat kääntyvän veljille vahingoksi. Kansan\nlisääntyvä suuttumus ja kuolemanhuudot osoittivat, että tapauksen\nseuraukset voivat ulottua hyvinkin laajalle, ne voivat levitä\nsyyllisestä koko veljeskuntaan ja tulisi vaarallisiksi itse kirkollekin,\njos syyllinen todellakin oli sen jäseniä. Markus mietti asiaa, mutta ei\npäässyt varmaan vakuutukseen, sillä hänestä tuntui pieninkin epäileminen\nliian rohkealta ja kunniattomalta. Isä Philibin ja veli Fulgentius\nolivat hänen mielestään käyttäytyneet aivan moitteettomasti ja täysin\nlevollisesti. Hän koetti olla oikein suvaitsevainen ja oikeudenmukainen,\nsillä täydellisenä vapaa-ajattelijana vältti hän tunteitten valtaan\njoutumista. Ja hän odotti saavansa lisää tietoja tästä peloittavan\nsalaperäisestä murhatapauksesta.\n\nMutta hänen seistessään siinä saapui pyhävaatteisiin puettu Pélagie,\nmukanaan veljenpoikansa, yksitoistavuotias Polydor Souquet, jolla oli\nkaunis, kultakantinen kirja kainalossa.\n\n-- Se on palkinto hyvästä käytöksestä! selitti Pélagie ylpeästi. Se on\nvielä parempi kuin palkinto luku- tai kirjoitustaidosta, eikö ole?\n\nAsia oli niin että tyynen ja umpimielisen Polydorin laiskuus kummastutti\nitse veljiäkin. Hän oli kalpea ja suurikasvuinen lapsi, hänen hiuksensa\nolivat vaaleat, kasvonsa pitkät ja tylsät. Hän oli juopon tientekijän\npoika, ja hänen äitinsä oli kuollut varhain joten hän jäi elämään aivan\nomin valloin, silläaikaa kun isä hakkasi piikiviä teillä. Hän vihasi\nkaikkea työtä ja pelkäsi että hänenkin vuorostaan täytyisi ruveta\npiikiviä hakkaamaan, hän antoi sentähden tätinsä Pélagien uneksia että\nhänestä kerran tulisi munkki, ja hän kävi usein hänen kyökissään toivoen\nsieltä saavansa jotakin syötävää.\n\nHuolimatta ilostaan oli Pélagie kiukuissaan torilla olevalle\nihmisjoukolle.\n\n-- Kuuletteko, herra, kuuletteko noita anarkisteja! Kohdella sillä\ntavoin veljiä, jotka ovat niin alttiiksi-antavaisia, jotka niin\nrakastavat lapsia, jotka hoitavat heitä niin äidillisesti!...\nKuulkaahan! Polydor asuu isänsä kanssa Jonviilen tien varrella,\nkilometrin päässä täältä. No! Eilen illalla kirkonmenojen jälkeen tuli\nveli Gorgias häntä saattamaan portille asti, peläten että hänelle jotain\npahaa tapahtuisi... Eikö niin Polydor?\n\n-- Niin. vastasi poika lyhyesti, kumealla äänellään.\n\n-- Ja heitä nyt syytetään ja uhkaillaan! jatkoi palvelijatar.\nAjatelkaahan esimerkiksi veli Gorgias raukkaa, joka kulkee nuo kaksi\nkilometriä edestakaisin pimeässä yössä, ettei tälle pojalle mitään pahaa\ntapahtuisi. Eipä tosiaankaan luulisi tekevän mieli olla hyvä, kun saa\nsyytöksiä ja uhkauksia palkakseen.\n\nMarkus tarkasteli lasta ja häntä kummastutti sen äänettömyys ja\nulkokullattu uneliaisuus, johon se näytti olevan vaipunut kuin suloiseen\nlepoon. Hän ei kuunnellut enää Pélagieta, jonka pakinoista hän\ntavallisuuden mukaan ei välittänyt. Hän palasi takaisin pieneen saliin,\njossa Geneviève luki jotain kirjaa ja rouva Duparque sekä rouva\nBerthereau olivat ryhtyneet tavalliseen kutomistyöhönsä jotain\nuskonnollista tarkoitusta varten. Nähdessään vaimonsa tuli Markus\nlevottomaksi, sillä hän oli pannut kirjan pois ja oli sangen\nkiihtyneessä mielentilassa sen johdosta mitä ulkona tapahtui. Hän tuli\nmiestään vastaan ja melkein heittäytyi hänen kaulaansa, hän oli\nihastuttavan kaunis mielenliikutuksessaan.\n\n-- Mitä siellä tapahtuu? kysyi hän. Rupeavatko ne tappelemaan?\n\nMarkus rauhoitti häntä. Silloin nosti rouva Duparque katseensa työstään\nja toisti vakavasti mitä ennen oli sanonut,\n\n-- Markus, minä toivon että te ette puutu tähän ilkeään juttuun...\nEpäillä ja herjata veljiä, se on todellakin mieletöntä! Jumala on\nkostava omiensa puolesta.\n\n\n\n\nII.\n\n\nYöllä ei Markus voinut nukkua. Edellisen päivän tapahtumat kiusasivat\nhäntä ja tuon kamalan ja salaperäisen murhan ongelma piti häntä\nvalveella. Silläaikaa kun hänen vaimonsa lepäsi rauhallisesti hänen\nvierellään, ja pienestä lastensängystä kuului rakastetun Louisen\nsäännöllinen hengitys, kävi hän uudelleen läpi jokaisen yksityisseikan,\nluokitti ja järjesti sen mitä oli tullut selville, koetti tunkea\nsalaisuuden läpi ja saada selville totuuden.\n\nMarkuksella oli johdonmukainen ja selvä järki. Hänen kirkas ja terävä\nälynsä pyrki aina varmuuteen, ja siitä seurasi hänen rajaton\ntotuudenrakkautensa. Hänen mielestään ei oikeata lepoa, todellista onnea\nvoinut olla kuin varmuudessa, silloin kun se täydellisenä ja\nratkaisevana oli hänen omassa olemuksessaan. Hän ei ollut suuri oppinut,\nmutta sen mitä hän tiesi tahtoi hän tietää varmasti, niin ettei hänen\ntarvinnut epäillä tietävänsä totuuden, kokeisiin perustuvan,\nhorjumattoman totuuden. Hänen kärsimyksensä loppui samassa kun hänen\nepäilyksensä, ja silloin hän tuli jälleen iloiseksi ja onnelliseksi.\nHänen totuudenrakkaudelleen veti vertoja vain hänen halunsa opettaa\nmuille totuutta, opettaa kaikkia totuutta rakastamaan ja ymmärtämään.\nSilloin tulivat näkyviin hänen suuret lahjansa ja hänen opetustapansa,\njoka teki selväksi, järjesti ja valaisi kaikki. Hänen tyyni\nvakuutuksensa tarttui muihin, hämärät käsitteet selkenivät ja näyttivät\nhelpoilta ja yksinkertaisilta. Hän sai viehätystä ja elämää\nkuivimpiinkiin aineisiin. Hän saattoi innostua kielioppiin ja laskentoon\nja voi tehdä ne oppilailleen yhtä jännittäviksi kuin kertomukset. Hän\noli todellakin opettajaksi syntynyt.\n\nTämän opettajataipumuksensa oli hän huomannut silloin, kun hän\nseitsemäntoista vuotiaana saapui täydentämään kivipiirustus-taitoaan\nPapon-Larochen luokse Beaumontiin. Hänen toimekseen oli annettu\nkoulutaulujen valmistaminen, ja hän koetti tehdä ne vielä entistä\nyksinkertaisemmiksi. Hän olikin saanut aikaan mestariteoksia mitä\nselvyyteen ja täsmällisyyteen tulee, ja siten hänelle selvisi että hänen\nelämäntehtävänsä, joka tuottaisi hänelle onnen, oli lasten opettaminen.\nPapon-Larochen luona oli hän myöskin tutustunut normaalikoulun johtajaan\nSalvaniin, ja tämä oli, huomattuaan hänen taipumuksensa, kehoittanut\nhäntä täydellisesti antautumaan opettajatoimeen. Hän olikin nyt\nalkeisopettaja ja oli vakuutettu tehtävänsä jaloudesta, sekä tunsi\nitsensä onnelliseksi saadessaan täyttää sitä vähäpätöisessä kylässä. Hän\nrakasti niitä, joissa kehitysmahdollisuus vielä uinui heräämättömänä, ja\nse rakkaus ratkaisi hänen elämänsä. Tässä vaatimattomassa toimessa\nkasvoi hänen totuudenrakkautensa yhä ja tuli hänelle välttämättömäksi\ntarpeeksi. Se oli hänen terveytensä, hänen olemassaolonsa ehto, hänen\nsäännöllinen elämänsä vaati sitä. Kun hän joskus ei tuntenut totuutta\njostakin kysymyksestä, joutui hän ahdistukseen ja tuskaan, hänet valtasi\nehdoton tarve saada totuus kokonaan selville ja saattaa se muidenkin\ntietoon. Muuten ei hän voinut elää, hänen päivänsä kuluivat\nsietämättömässä henkisessä ja ruumiillisessakin ahdistuksessa. Tästä\njohtui epäilemättä sekin levottomuus, joka nyt piti häntä valveilla. Hän\nkärsi siitä että ei tiennyt tuon hirveän lapsenmurhan salaisuutta. Tässä\nei myöskään ollut kysymyksessä ainoastaan halpamainen rikos, vaan hän\naavisti että sen takana uhkasi kamala, vaarallinen kuilu. Pitikö hänen\ntällä tavoin kärsiä kunnes totuus tulisi ilmi, ja tulisiko se koskaan\nilmi tuosta pimeydestä, joka näytti yhä synkkenevän, kuta enemmän hän\nkoetti haihduttaa sitä? Epävarmuuden ja pelon vallassa hän toivoi että\npäivä jälleen koittaisi jotta hän voisi niin pian kuin mahdollista\njälleen ryhtyä totuutta etsimään. Hänen vaimonsa naurahti unissaan; hän\nnäki epäilemättä iloisia, rakkaita unia; toiselta puolen muistui\nMarkuksen mieleen isoäiti, ja hän oli kuulevinaan tämän kieltävän häntä\npuuttumasta tuohon ilkeään juttuun. Riitaantuminen Genevièven perheen\nkanssa näytti hänestä välttämättömältä, ja hän tuli yhä levottomammaksi\nja onnettomammaksi. Tähän saakka ei ainoatakaan varsinaista ikävyyttä\nollut hänelle tullut siitä että hän oli ottanut tästä ankaran\nuskonnollisesta perheestä nuoren tytön puolisokseen ja elämänsä\ntoveriksi, hän, joka ei uskonut mihinkään, joka ei ottanut osaa\nuskonnollisiin menoihin, oli vapautunut kaikesta uskonnosta. Vaikka hän\nei ollutkaan siinä määrin suvaitsevainen että olisi seurannut vaimoaan\nkirkkoon, kuten tämän isä, vapaa-ajattelija Berthereau oli tehnyt, oli\nhän kuitenkin antanut kastaa tyttärensä Louisen, sillä hän ei välittänyt\nmitään uskonnollisesta kysymyksestä, vaan toivoi ainoastaan saavansa\nolla sovussa vanhain rouvien kanssa. Ja koska hänen vaimonsakin\nrakkaudesta mieheensä oli lakannut käymästä kirkossa, ei heidän\nvälilleen ollut ilmaantunut ainoatakaan väärinkäsitystä. Välistä Markus\nkuitenkin huomasi vaimossaan pitkän katolisen kasvatuksen vaikutusta,\nhuomasi hänessä mielipiteitä, jotka erosivat hänen ajatustavastaan,\ntaikauskoa ja halua turvautua itsekkääseen ja julmaan Jumalaan. Ja tämä\nkaikki häntä kauhistutti. Mutta ne olivat vähäpätöisyyksiä: hän uskoi\nheidän rakkautensa kyllin vahvaksi voittamaan nämä erimielisyydet, ja he\ntunsivat jälleen kuuluvansa yhteen oltuaan hetken vieraat toisilleen,\nikäänkuin olisivat tulleet kahdesta eri maailmasta. Geneviève oli ollut\nnunnakoulun parhaita oppilaita, ja hän oli päässyt oppilaitoksesta\nopettajatartutkinnon suoritettuansa, ja silloin oli hänkin ensin aikonut\nruveta opettajattareksi. Mutta kun hän ei voinut saada paikkaa\nJonvillessä, jossa yleisesti suosittu neiti Mazeline hoiti tyttökoulua\nilman apulaista, ei hän tietysti tahtonut jättää miestään; ja nyt kun\nhänellä oli taloustoimet ja pieni tyttärensä hoidettavanaan, oli hän\njättänyt ne tuumat toistaiseksi, luultavasti ijäksi. Olihan hän nyt\nsaavuttanut onnen ja rauhan, jota mikään myrsky ei voinut rikkoa! Jos\nBerthereaun uskollinen ystävä Salvan valitessaan hänen tyttärelleen,\njonka isoäiti ja äiti olivat kasvattaneet mitä suurimmassa\njumalanpelvossa, mieheksi tämän vapaamielisen nuorukaisen, oli\nhetkeäkään epäillyt heidän tulevaa onneaan ja ajatellut vastustaa heidän\nsyvää rakkauttaan, oli hän varmaankin rauhoittunut nähdessään heidän\nrakkautensa olevan yhtä lämpimän kolme vuotta kestäneen avioliiton\njälkeen. Tänä yönä, vaimon uneksiessa ilosta ja rakkaudesta, valtasi\nmiehen levottomuus kun hän ajatteli tuota omantunnonkysymystä ja arvasi\njoutuvansa riitaan vanhojen rouvien kanssa ja siten saavansa aikaan\nkaikellaisia ikäviä tapauksia perheessään, jos antaisi myöten\ntotuudenrakkaudelleen.\n\nMarkus nukkui kuitenkin vihdoin hyvään uneen, ja kun hän heräsi\nkirkkaana ja iloisena aamuna, kummastuttivat häntä nuo yölliset\npainajaiset. Se tuli varmaankin siitä että tuo hirveä rikos aina pysyi\nhänen mielessään. Geneviève alkoi ensiksi siitä puhua, hän oli yhä\nmielenliikutuksissaan ja syvän säälin valtaamana.\n\n-- Simon raukka on varmaankin suuressa tuskassa. Sinä et voi jättää\nhäntä auttamatta. Neuvon sinua menemään hänen luokseen nyt aamulla ja\ntarjoutumaan hänen avukseen.\n\nMarkus syleili häntä onnellisena nähdessään hänen olevan niin hyvän ja\nrohkean.\n\n-- Mutta isoäiti voisi taaskin suuttua, silloin tulee elämä täällä\nsietämättömäksi.\n\nGeneviève naurahti ja kohautti hieman olkapäitään.\n\n-- Oh! isoäiti on riidassa itse enkelienkin kanssa. Kun tekee puoletkaan\nsiitä, mitä hän tahtoo, niin siinä on aivan kylliksi.\n\nTämä huvitti heitä molempia; ja kun Louisekin samassa heräsi, viettivät\nhe muutaman ihanan hetken leikkimällä pienokaisen vuoteen vieressä.\n\nMarkus päätti siis lähteä jatkamaan tutkimustaan heti aamulla. Hän\nmietiskeli pukeutuessaan asiaa tyynesti ja selvästi. Hän tunsi tarkasti\nsuuren Mailleboisin kauppalan, jossa oli kaksituhatta asukasta, ja jonka\nväestön muodostivat pikkuporvarit, pikkukauppiaat ja noin kahdeksansataa\ntyömiestä. Työmiehet kuuluivat neljän tai viiden tehtailijan tehtaisiin,\njotka kaikki menestyivät hyvin Beaumontin läheisyyden tähden. Nämä\nmolemmat väestön osat taistelivat ylivallasta, ja kunnallisneuvosto oli\ntarkka kuva tästä taistelusta. Sekin oli jakautunut kahteen osaan. Nämä\nosat, toinen kirkollinen ja vanhoillinen, toinen tasavaltalainen ja\nedistystä harrastava, olivat alituisessa taistelussa keskenään. Siellä\nei vielä ollut kuin pari kolme sosialistia, ja nekin olivat niin muuhun\njoukkoon hävinneet, että heidän työnsä ei mitään merkinnyt. Pormestari,\nmuurausurakoitsija Darras oli kuitenkin innokas tasavaltalainen, olipa\nhänellä antiklerikaalisia mielipiteitäkin; hänen olikin valitsemisestaan\nkiittäminen sitä tasapainoa, joka vallitsi kunnallishallituksessa\nmolempien puolueiden välillä. Kahden äänen enemmistöllä oli hän tullut\nvalituksi. Hän oli rikas ja toimelias mies, ja hänellä oli\npalveluksessaan satakunta työmiestä, jotavastoin hänen kilpailijansa\nPhilis oli koroillaan elävä entinen nahkatehtailija, jolla oli kymmenen\ntai kahdentoistatuhannen markan vuotuiset korot, mutta vietti\nahdasmielistä ja uskonnollista elämää täydellisessä kirkon orjuudessa.\nDarrasin täytyi siis olla äärettömän varovainen, sillä olihan hänen\nasemansa vain kahden äänen varassa! Jospa hänellä vain olisi ollut\nvankka tasavaltalainen enemmistö puolellaan, kuinka rohkeasti hän\nolisikaan toiminut vapauden, totuuden ja oikeuden puolesta, sen sijaan\nettä hänen nyt täytyi tarkoin ottaa lukuun kaikki asianhaarat.\n\nMarkus tiesi myöskin, että Mailleboisin jakautuminen kahteen\nvastakkaiseen puolueeseen oli vaarassa kirkollisen puolueen kasvavan\nmahtavuuden tähden, joka uhkasi vallata koko seudun. Kymmenen vuotta oli\npieni Kapusiiniveljeskunta asustanut entisessä luostarissa, josta se oli\nantanut osan kirkollisten koulujen käytettäväksi, ja tämä munkkikunta\noli harjoittanut yhä rohkeampaa Pyhän Antonius Padualaisen palvelusta\nsellaisella menestyksellä, että tulot siitä nousivat vihdoin aivan\ntavattomiin. Samalla kun koulu myöskin sai hyötyä tästä menestyksestä\nvaurastuen ja täyttyen yhä suuremmalla oppilastulvalla kappelin\nturvissa, käyttivät kapusiinimunkit kappeliansa niinkuin käytetään\nviinatehdasta, he valmistivat siinä kaikkia mahdollisia myrkkyjä.\nPyhimyksen kuva seisoi kulta-alttarillaan, joka aina oli kukilla\nkoristettu ja hohti vahakynttiläin valossa. Kaikkialle oli asetettu\nlaatikoita almuja varten, ja sakaristossa oli vakinainen kauppatoimisto,\njossa ostajia seisoi aamusta iltaan. Pyhimys ei ainoastaan hankkinut\ntakaisin kadonneita esineitä, se oli laajentanut liikettään ja auttoi\nmuutamista markoista pahimmankin pöllöpään tutkintojen läpi, saattoi\nhuonot asiat jälleen kuntoon, vapauttipa se sotapalveluksestakin\nisänmaallisten perheiden rikkaita lapsia, puhumattakaan lukuisista\ntodellisista ihmeistä, sairaiden ja raajarikkojen parantamisesta,\nkuoleman ja onnettomuuden torjumisesta alkaen, erään kaksi päivää\nkuolleena olleen tytön eloon herättämiseen saakka. Jokaisen sellaisen\nuuden kertomuksen jälkeen tuli tietysti rahaa yhä enemmän,\navunhakijoiden joukkoon liittyi paitsi vanhoillista Mailleboisia,\nporvareita ja kauppiaita, myöskin tasavaltalaisen Mailleboisin jäseniä,\ntyömiehiä, joihin myrkky viimein alkoi vaikuttaa. Saint-Martinin\nkirkkoherra, isä Quandieu saarnasi kyllä joka sunnuntai voimakkaasti\ntämän taikauskon vaaraa vastaan, mutta häntä ei kuunneltu. Hänen uskonsa\noli valistuneempi, ja häntä suretti häpeä, jota veljesten saaliinhimo\ntuotti uskonnolle. Ensiksikin veljet saattoivat hänet häviöön;\nseurakunnan kirkon tulot loppuivat nimittäin, kun kaikki almut ja lahjat\nmenivät munkeille. Sitten oli siitä jalompaakin surua, nimittäin sitä\nsurua, jonka tämä väärinkäyttö tuotti papille, joka ei kumartanut edes\nRoomaa, ja joka vielä uskoi että riippumaton ja vapaamielinen Ranskan\nkirkko oli mahdollinen uudenaikaisen kansanvaltaisuuden suuren liikkeen\nyhteydessä. Hän oli siis taistelussa temppelikauppiaitten kanssa, jotka\ntappoivat Jesuksen toistamiseen, ja sanottiin että Beaumontin\narkkipiispa, hänen ylhäisyytensä Bergerot oli samaa mieltä kuin hän,\nmutta se ei estänyt kapusiinimunkkeja saavuttamasta uusia voittoja,\nvalloittamasta Mailleboisia ja muuttamasta sitä pyhäksi paikaksi, missä\nihmeitä tapahtui.\n\nMarkus tiesi vielä, että joskin hänen ylhäisyytensä Bergerot oli\nkirkkoherra Quandieun puolella, oli kapusiinimunkkien ja veljien\nkannattajana sen sijaan kaikkivaltias isä Crabot, Valmarien kuuluisan\nopiston rehtori. Niinpä olikin saman koulun tarkastaja, isä Philibin\nollut läsnä palkintojenjaossa antaakseen laitokselle julkisen osoituksen\nsiitä kunnioituksesta ja korkeasta suojeluksesta, joka sillä oli.\nJesuiitat olivat osallisia yrityksessä, sanoivat ilkeät ihmiset. Näihin\nsekaviin riitoihin, näiden raivoavien uskonnollisten intohimojen\nkeskelle oli siis juutalainen opettaja joutunut ja juuri tällä\nvaarallisella hetkellä, jolloin voiton oli saava se, joka osasi olla\njulkein. Kaikki olivat rauhattomat, pieninkin kipinä oli riittävä\nsaamaan kaikki mielet kuohuksiin. Kunnan maallikkokoulu ei ollut\nkuitenkaan vielä menettänyt ainoatakaan oppilasta, vaan se pysyi\noppilasmääräänsä ja menestykseensä nähden veljien hengellisen koulun\ntasalla; ja tästä oli sen epäilemättä kiittäminen Simonin viisasta\nmenettelytapaa. Hän pysytteli kaikkien suosiossa, ja häntä kannatti\nsitäpaitsi julkisesti Darras ja salaa Quandieu. Mutta juuri koulualalla\nvarmaankin oli varsinainen taistelu tapahtuva ja ennemmin tai myöhemmin\nratkaisu tehtävä, sillä molemmat koulut eivät voineet elää vierekkäin,\ntoisen täytyi välttämättömästä hävittää toinen. Kirkko ei voi elää\nsilloin kun se menettää opettamisen mahdollisuuden ja siten parhaimman\nkeinon herruutensa säilyttämiseen.\n\nSyödessään vanhojen rouvien kanssa ensimmäistä aamiaista pienessä\nsynkässä ruokasalissa tunsi Markus yhä suurempaa ahdistusta, sillä nämä\nmietteet olivat taas tehneet hänet huolestuneeksi. Rouva Duparque kertoi\nrauhallisesti, että Polydorin palkinnostaan tuli kiittää Pélagien\nhurskasta varokeinoa. Tämä oli nimittäin antanut markan Pyhälle Antonius\nPadualaiselle. Rouva Berthereau osoitti hyväksymisensä varmalla\npäännyökäyksellä. Ei edes Geneviève hymyillyt, vaan kuunteli\ntarkkaavaisesti näitä ihmeellisiä juttuja. Isoäiti kertoi edelleen\nkuinka omaisuuksia ja ihmishenkiä oli tullut pelastetuksi siten, että\nkapusiinimunkkien toimistoon oli annettu kaksi tahi kolme markkaa. Ja\nsiitä saattoi ymmärtää kuinka kultaa oli alkanut tulvia heille,\nvähitellen, pienissä summissa kerrallaan, ihmisten tyhmyyden ja tautien\nverona.\n\nMutta silloin saapui yöllä painettu \"Petit Beaumontais\", ja Markus oli\niloinen kun pitkässä kertomuksessa murhasta sai lukea hyvin suosiollisen\narvostelun Simonista. Siinä kerrottiin että kaikkien kunnioittama\nopettaja oli saanut osakseen mitä liikuttavinta myötätuntoisuutta\nsuuressa onnettomuudessaan. Kirjoituksen oli nähtävästi joku\nkirjeenvaihtaja kirjoittanut edellisen illan metelien jälkeen,\nnähdessään minnepäin asiat kallistuivat. Kukaan ei voinut erehtyä siitä\nettä yleinen mielipide oli saanut veljille vihamielisen käänteen, ja\nkaikki salaiset huhut, kaikki ennen tukahutetut ilkeät jutut pahensivat\nnyt heidän asiaansa, uhkasivat keräytyä hirveäksi häväistykseksi, johon\nkoko katolilainen vanhoillinen puolue voisi suistua.\n\nMarkusta kummastuttikin sentähden se että Pélagie näytti niin iloiselta\nja voitonriemuiselta, kun hän tuli ruokaa korjaamaan. Markus jäi\nruokasaliin ja sai palvelijattaren puhumaan.\n\n-- Oi, herra, minulla on hyviä uutisia. Tänä aamuna käydessäni\nostoksilla minä vasta sain kuulla asioita! Tiesin kyllä, että\neileniltaiset anarkistit, jotka herjasivat veljiä, olivat\nvalhettelijoita.\n\nJa Pélagie kertoi kaikki jutut, joita hän oli kuullut kaduilla ja\nporteilla. Siinä kauhussa ja hirvittävässä salaperäisyydessä, joka\npainosti kaupunkia, versoivat kaikellaiset järjettömät kuvittelut. Oli\nikäänkuin outo kasvullisuus olisi itänyt yön aikana. Ensin ne olivat\nvain epävarmoja arveluja, ikäänkuin tuulenhenkäyksiä, jotka tuskin maata\nhiipaisivat. Sitten umpimähkäiset selitykset tulivat varmuudeksi,\nepävarmat jutut muuttuivat pian kumoamattomaksi totuudeksi. Ja\nhuomattavaa on, että kaikki tämä salainen työ tapahtui veljien hyväksi\nSimonia vastaan. Mielipiteet muuttuivat hiljaa mutta varmasti. Ei\ntiedetty mistä tämä käänne oli saanut alkunsa, mutta se voitti yhä\nenemmän alaa, se toi epäilystä ja levottomuutta mieliin.\n\n-- Tehän tiedätte, herra, että opettaja ei ollenkaan pitänyt\nveljenpojastaan. Hän piteli häntä pahoin, ihmiset ovat kyllä nähneet\nsen... Sitäpaitsi suututti häntä se, ettei lapsi ollut hänen koulussaan.\nJa kun pienokainen pääsi ripille, ei opettaja ollut hänelle\nystävällinen, vaan näytti hänelle nyrkkiään pilkaten Jumalaa... Se on\nhyvin kummallista, että joku on voinut murhata tuon pienen enkelin,\nmelkeinpä juuri kun hän tuli herranehtoolliselta, kun Jumala vielä asui\nhänessä.\n\nMarkuksen sydäntä kouristi, kun hän hämmästyneenä kuunteli\npalvelijatarta.\n\n-- Mitä tarkoitatte? syytetäänkö Simonia veljenpoikansa murhasta?\n\n-- Jumal'auta! monet uskovat, että niin on asian laita... Ja tuntuuhan\ntämä epäilyttävältä: mies menee pitoihin Beaumontiin, myöhästyy\npuoliyhdentoista junasta ja palaa kotiin jalan. Hän sanoo tulleensa\ntakaisin kahtakymmentä minuuttia vailla kaksitoista. Mutta kukaan ei ole\nnähnyt häntä, hän on aivan hyvin voinut tulla junalla tuntia\naikaisemmin, juuri silloin kun rikos tapahtui. Tehtyään murhan on hän\nvoinut sammuttaa kynttilän ja jättää akkunan auki, jotta luultaisiin\nmurhaajan tulleen ulkoa... Neiti Rouzaire kuuli juuri neljännestä vailla\nyhtätoista koulusta ääniä, valituksia, huutoja sekä melua ovien\nsulkemisesta ja avaamisesta.\n\n-- Kuinka, neiti Rouzaire? huudahti Markus. Hän ei hiiskunutkaan tästä\nensimmäisessä kuulustelussa. Minä olin läsnä.\n\n-- Pyydän anteeksi, herra. Neiti Rouzaire kertoi sen juuri äsken\nteurastajan luona jokaiselle, ja minäkin kuulin sen.\n\nKauhistuneena Markus antoi hänen jatkaa.\n\n-- Apuopettaja, herra Mignot sanoi myöskin hämmästyneensä koulun\njohtajan raskaasta unesta aamulla; ja se on todellakin omituista, että\nmiestä täytyy käydä herättämässä juuri sinä aamuna, jolloin talossa on\ntapahtunut murha. Puhumattakaan siitä, että hän ei kuulu ollenkaan\nolleen liikutettu katsoessaan pientä ruumista, vaan oli vapissut kuin\nhaavanlehti.\n\nTaas tahtoi Markus väittää vastaan. Mutta Pélagie jatkoi ilkeästi ja\nitsepäisesti.\n\n-- Sitä paitsi on hän aivan varmaan murhaaja koska lapsen suusta löytyi\nkirjoituskaava, jota oli käytetty hänen luokallaan. Eikö totta? tuo\nkaava voi olla ainoastaan opettajan taskussa. Kerrotaanpa, että siinä\noli hänen nimimerkkinsäkin. Ja eräs rouva kertoi hedelmäkauppiaan luona\nettä tuomarit olivat hänen laatikostaan löytäneet joukon aivan\nsamallaisia kaavoja.\n\nTällä kertaa Markus selitti totuuden, hän puhui epäselvästä\nnimimerkistä, kertoi kuinka Simon oli vakuuttanut, ettei kysymyksessä\noleva kaava koskaan ole hänen käsissään ollut, vaikka sen käytäntö oli\nniin yleinen, että se olisi voinut olla missä koulussa hyvänsä. Mutta\nkun Pélagie yhä väitti, että laillisessa tutkimuksessa oli löytynyt\nraskauttavia todistuksia, valtasi hänet vihdoin suuri levottomuus, hän\nlakkasi vastustamasta tuntien kaiken väittelyn olevan hyödytöntä, koska\nkaikki olivat joutuneet niin hämmennyksiin.\n\n-- Nähkääs. herra, kun on kysymys juutalaisesta, niin voi odottaa mitä\ntahansa. Maitokauppias sanoi minulle juuri äsken: tuollaisilla ihmisillä\nei ole perhettä, eikä isänmaata, he seurustelevat ainoastaan paholaisen\nkanssa, he ryöstävät ja tappavat ilman syyttä, tekevät pahaa huvin\nvuoksi... Teidän selityksenne ovat turhat, te ette voi estää ihmisiä\nuskomasta, että tuo juutalainen on tarvinnut lapsen henkeä johonkin\nilkeään kauppaan paholaisen kanssa, ja että hän on viekkaasti odottanut\nveljenpoikansa ensimmäistä ripilläkäyntiä häväistäkseen ja murhatakseen\nhänet, kun hän vielä oli aivan puhtaana ja tuoksuvana hostiasta.\n\nSiinä oli taas syytös uskonnollisesta murhasta, siinä ilmeni tuo\nvuosisatoja vanha kansan harhaluulo, joka aina ilmaantui heti jonkun\nsuuren onnettomuuden jälkeen syyttämään juutalaisia kaivojen\nmyrkyttämisestä tai pienten lasten murhasta.\n\nKaksi kertaa oli Geneviève, joka kärsi nähdessään Markuksen niin\nkauhistuneena, tahtonut puuttua puheeseen pitääkseen hänen puoltaan.\nMutta hän oli pysynyt vaiti peläten suututtavansa isoäitiä, sillä hän\noli huomannut tämän olevan hyvillään palvelijattaren juoruista ja\nmyöntymykseksi silloin tällöin nyökäyttävän päätään. Rouva Duparque\nriemuitsi; huolimatta enää saarnata tyttärentyttärensä miehelle, jonka\nhän luuli olevan voitetun, hän vaan sanoi äänettömälle rouva\nBerthereaulle.\n\n-- Se on aivan samallainen tapaus kuin Saint-Maxentiuksen käytävän alta\nlöydetyn lapsen murha: eräs vaimo, joka palveli juutalaisten luona, oli\nvähällä tulla tuomituksi heidän sijastaan, sillä kukaan muu kuin\njuutalainen ei voinut olla murhaaja. Kun on heidän kanssaan tekemisissä,\nsaa lakkaamatta pelätä Jumalan rangaistusta.\n\nMarkus piti parhaana olla vastaamatta ja läksi ulos melkein heti. Mutta\nhänen levottomuutensa oli suuri, ja viimein pujahti hänen mieleensä\npieni epäilys: olikohan mahdollista että Simon oli syyllinen? Tämä\najatus valtasi hänet kuin paha kuume, jota epäterveellinen ilmanala\nedistää; ja hän tunsi tarvitsevansa miettiä ja rauhoittua, ennenkuin\nmenisi opettajaa tapaamaan. Kauan aikaa hän käveli; hän kulki pitkin\nautiota Valmarien tietä, muistellen eilistä päivää ja tutkien tapahtumaa\nja ihmisiä. Ei, ei! Simonia ei voitu syystä epäillä. Kaikkialla voi\nhuomata todistuksia siitä. Ensiksikin hänellä ei näyttänyt olevan mitään\nsyytä tehdä tätä halpamaista rikosta, sen otaksuminen näytti\nepäjohdonmukaiselta ja mahdottomalta. Simon oli terve sekä sielun että\nruumiin puolesta, hänellä ei ollut mitään luonteenvirhettä, hän oli\nlempeäniloinen, mikä osoitti sielun toiminnan säännöllisyyttä. Hänellä\noli kaunis vaimo, jota hän jumaloi, jonka kanssa hän eli täydellisessä\nsopusoinnussa, ja joka heidän rakkautensa hedelmänä oli lahjoittanut\nhänelle kauniita lapsia, joissa heidän rakkautensa ikäänkuin tuli\neläväksi. Kuinka voisi hetkeksikään otaksua, että tämä mies matkalla\nkotiinsa rakastetun, odottavan vaimonsa ja nukkuvien lastensa luo, äkkiä\nolisi antautunut inhoittavan hulluuden valtaan? Sitäpaitsi oli tuossa\nmiehessä, jota niin moni vihollinen väijyi, täydellisen vilpittömyyden\nja totuuden leima, Hän rakasti sankaruuteen saakka ammattiaan ja tyytyi\nköyhyyteensä milloinkaan valittamatta. Hänen kertomuksensa illan\ntapauksista oli aivan selvä, hänen vaimonsa ilmoitti oikeiksi\ntunnit, joista hän oli puhunut, eikä ainoakaan hänen antamistaan\ntiedoista tuntunut epäilyttävältä. Ja vaikka epäselvyyttä olikin,\nvaikka rutistunut, tukuksi kääritty kirjoituskaava ja \"Petit\nBeaumontais\"-lehden numero pysyivätkin ratkaisemattomina arvoituksina,\nsanoi kaikkivaltias järki että selitystä siihen oli haettava muualta.\nSimonin todistivat syyttömäksi hänen olemuksensa, elämänsä ja\nolosuhteensa. Tämä seikka muodostui silloin Markuksen mielessä\ntodistuksiin nojautuvaksi varmuudeksi, horjumattomaksi totuudeksi, koska\nse perustui huomioihin ja järkiperäisiin päätelmiin. Tästälähin hänellä\noli horjumaton vakuutus, hänellä oli varmoja peruskohtia, joihin hän\naina vetoaisi; ja mitä erehdyksiä, mitä valheita tulisikaan esiin,\nkarkoittaisi hän ne kaikki mielestään, jos ne eivät soveltuisi siihen\ntotuuteen, joka hänelle jo oli tunnettu ja todistettu.\n\nIloisena ja keventynein mielin Markus palasi Mailleboisiin, kulkien\nrautatieaseman sivu, juuri kun ihmiset astuivat ulos eräästä äsken\nsaapuneesta junasta. Hän näki sieltä tulevan alkeiskoulujen tarkastajan,\nkauniin Mauraisinin. Tämä oli pienikasvuinen kolmenkymmenenkahden vuoden\nikäinen, keikaileva ja hyvin tummaverinen mies, jonka kapeata suuta\npeitti huolellisesti hoidettu parta, ja jonka vilkkaita silmiä aina\nsuojelivat silmälasit, Hän oli entinen normaalikoulun opettaja, kuului\nuuteen nousukaspolveen ja vaani aina mahdollisuuksia virkaylennykseen,\npyrkien yksinomaan pääsemään etevimpien rinnalle. Hänen kerrottiin\ntoivoneen normaalikoulun johtajan virkaa, joka joutui Salvanille, ja hän\nvihasi salaa viimemainittua, mutta oli aina hänelle kohtelias, sillä hän\ntiesi kuinka suuri vaikutusvalta Salvanilla oli akatemian tarkastajaan\nLe Barazeriin, josta hän itse oli riippuvainen. Tähän asti oli hän\ntaitavasti pysynyt taistelevien puolueiden ulkopuolella pitämällä\nmielipiteensä salassa, vaikka hän itse asiassa piti enemmän\nkirkollisista, papeista ja munkeista, joiden hän tapasi sanoa olevan\npirullisen vahvoja. Markus arvasi, että Le Barazer, jonka suuren\nälykkäisyyden hän tunsi, oli lähettänyt Mauraisinin Simonia auttamaan\ntässä hirveässä onnettomuudessa, joka uhkasi syöstä perikatoon\nMailleboisin opettajan ja hänen koulunsa,\n\nMarkus kiiruhti askeleitaan tahtoen tervehtiä Mauraisinia, mutta eräs\nkohtaus pysäytti hänet. Muuan pappi tuli näkyviin läheisellä kadulla, ja\nhän tunsi itse Valmarien kolleegion rehtorin, isä Crabotin. Hän oli\nsuuri ja kaunis mies, eikä hänellä ollut ainoatakaan harmaata karvaa\nhiuksissaan, vaikka jo oli täyttänyt neljäkymmentäviisi vuotta. Hänen\nkasvonsa olivat leveät ja säännölliset, nenä suuri, silmät ystävälliset\nja huulet paksut. Hän oli seuraelämään osaaottava kirkonmies, ja hänen\nelintapaansa, jota hän koetti saada ylimykselliseksi, soimattiin liian\ntuhlaavaiseksi. Mutta hänen valtansa oli vaan kasvanut, häntä sanottiin\nsyystä kyllä maakunnan varsinaiseksi päämieheksi ja yleensä oltiin sitä\nmieltä että kirkon arvattavasti piankin tapahtuva voitto riippui\nainoastaan hänestä.\n\nMarkus hämmästyi ja tuli levottomaksi nähdessään hänet jo näin varhain\naamulla Mailleboisissa, Hän oli siis lähtenyt Valmariesta hyvin\naikaisin. Mitkähän tärkeät asiat, mitkä kiireelliset toimet saattoivat\nhänet näin rientämään? Mistä hän tuli ja mihinkä hän aikoi mennä\nkulkiessaan huhuista ja juoruista kuohuksissaan olevan kauppalan katuja\ntervehtien ja hymyillen joka taholle. Yhtäkkiä Markus näki hänen,\nnähtyään Mauraisinin, seisahtuvan ja ojentavan tälle kätensä\nmiellyttävällä sydämmellisyydellä. Keskustelu ei ollut pitkä, lausuttiin\nepäilemättä tavalliset kohteliaisuudet; mutta molemmat miehet näyttivät\nerittäin hyvin ymmärtävän toisiaan, olevan salaisessa ja ikäänkuin\nitsestään ymmärrettävässä liitossa toistensa kanssa; ja kun alkeiskoulun\ntarkastaja erosi jesuiitasta, oikaisi hän lyhyen vartalonsa nähtävästi\nsangen ylpeänä tästä kädenpuristuksesta. Näytti siltä kuin olisi hänessä\nsyntynyt ajatus, jota hän ehkä vielä epäili noudattaa. Jatkaessaan\nmatkaansa isä Crabot huomasi Markuksen, johon hän oli tutustunut rouva\nDuparquen luona, missä hän joskus suvaitsi pistäytyä, ja hän tervehti\nkomeasti nostaen hattuaan. Markuksen täytyi katukäytävän reunalla\nseisoen vastata kohteliaisuuteen, ja hän näki papin kulkevan edelleen\nkauhtana kadun leveydeltä liehuen. Mailleboisilaiset olivat tyytyväisiä\nja ylpeitä tästä vieraasta.\n\nHitaasti läksi Markus astumaan koululle päin. Hänen mietteensä olivat\nmuuttuneet, ne synkistyivät uudelleen, ikäänkuin olisi hän joutunut\nsaastutettuun, myrkylliseen ja vihamieliseen ympäristöön. Talot eivät\nnäyttäneet samoilta kuin edellisenä päivänä, ja varsinkin ihmiset olivat\nmuuttuneet. Kun hän saapui Simonin luokse, hämmästyi hän nähdessään\nhänet rauhallisena perheensä keskuudessa järjestämässä papereitaan.\nRachel istui akkunan ääressä, lapset leikkivät huoneen nurkassa. Jos ei\nheissä olisi huomannut syvää surumielisyyttä, olisi voinut luulla, ettei\nmitään tavatonta ollut tapahtunut talossa.\n\nSimon tuli häntä vastaan, puristi syvästi liikutettuna hänen molempia\nkäsiään, tuntien kuinka suurta ystävyyttä ja uskollisuutta tämä käynti\nosoitti. Aamullinen tutkimus tuli heti puheeksi.\n\n-- Kävikö poliisi täällä? kysyi Markus.\n\n-- Kyllä, sehän on aivan luonnollista, minä odotinkin sitä. Hän ei\ntietysti löytänyt mitään, sai mennä tyhjin toimin takaisin.\n\nMarkus vältti osoittamasta hämmästystään. Mitä olikaan hänelle kerrottu?\nMitä varten tuo melu raskauttavista todistuksista, mitä varten muun\nmuassa puheet aivan samallaisista kirjoituskaavoista kuin oli löydetty\nrikospaikalta? Oli siis valehdeltu.\n\n-- Sinä näet, että järjestän hiukan papereitani, jotka he panivat aivan\nepäjärjestykseen. Mikä kamala tapaus, emme tiedä oikein, elämmekö.\n\nPikku Zéphirinin ruumiinavauksen piti tapahtua aamulla, ja\noikeusistuimen lähettämää lääkäriä odotettiin jo. Hautajaiset voisivat\nepäilemättä olla vasta seuraavana päivänä.\n\n-- Ymmärräthän että minusta tuntuu kuin painajainen minua ahdistaisi,\nkysyn itseltäni, onko näin suuri onnettomuus mahdollista. Eilisaamun\njälkeen en voi ajatella muuta, alan aina saman kertomuksen\npalaamisestani jalkaisin kotiin, myöhäisestä tulostani nukkuvaan taloon\nja hirveästä heräämisestä seuraavana aamuna!\n\nKun tilaisuus oli sopiva, luuli Markus uskaltavansa tehdä muutamia\nkysymyksiä.\n\n-- Etkö tavannut ketään tiellä? Eikö kukaan; nähnyt sinun menevän sisään\nmainitsemallasi hetkellä?\n\n-- Ei, toden totta! En tavannut ketään ja luulen ettei kukaan nähnyt\nminun menevän sisään taloon. Siihen aikaan yöstä on Maiilebois aivan\nautio.\n\nOli hetken hiljaisuus.\n\n-- Mutta koska et tullut takaisin junalla, et tietysti tarvinnut\npaluupilettiä. Onko se sinulla vielä tallessa?\n\n-- Paluupilettikö? ei! olin niin suutuksissani nähdessäni puoli\nyhdentoista junan lähtevän silmieni edestä, että heitin sen aseman\npihalle päättäessäni lähteä jalkaisin.\n\nTaas syntyi hiljaisuus, jonka kestäessä Simon katseli tarkasti\nystäväänsä.\n\n-- Miksi kyselet minulta näitä asioita?\n\nMarkus tarttui lempeästi hänen käsiinsä ja piti niitä omissaan päättäen\nvaroittaa häntä vaarasta ja sanoa hänelle kaikki.\n\n-- Olen pahoillani siitä, ettei kukaan nähnyt sinua ja vielä enemmän\npahoillani siitä, ettet tallettanut paluupilettiäsi. On niin paljon\ntyperiä ja ilkeitä ihmisiä. Kerrotaan että poliisi on löytänyt luotasi\nraskauttavia todistuksia, samallaisia kirjoituskaavoja kuin löytyi\nmurhatun huoneesta; kerrotaan että Mignot ihmettelee sitä että nukuit\nniin raskaasti sinä aamuna, ja että neiti Rouzaire nyt muistaa\nneljännestä vailla yksitoista kuulleensa ääniä ja askeleita, niinkuin\njoku olisi tullut sisään.\n\nOpettaja oli hyvin kalpea mutta rauhallinen; hän hymyili kohauttaen\nolkapäitään.\n\n-- Vai niin, minua siis epäillään. Nyt minä ymmärrän miksi ohikulkijat\naamusta alkain niin omituisesti ovat katsoneet tänne päin!... Mignot,\njoka pohjaltaan on kunnon poika, on sanova samaa kuin muutkin, sillä hän\npelkää että hänen luultaisiin olevan juutalaisen puolella. Mitä neiti\nRouzaireen tulee, uhraa hän minut vaikka kymmenenkin kertaa, jos hänen\nrippi-isänsä on viitannut sinnepäinkään, ja jos hän tästä kauniista\nteosta saa palkinnoksi jonkunlaisia etuja tai edes kunnioitusta... Oh!\nminua epäillään, ja koko pappilauma on saaliin ajossa!\n\nHän miltei nauroi. Mutta Rachel heräsi äkkiä tavallisesta\nvelttoudestaan, jota suuri suru näytti vielä lisäävän, ja hänen\nkauniissa kasvoissaan ilmeni tuskallinen vastalause tälle\notaksumallekin.\n\n-- Sinua, sinua epäillään moisesta halpamaisuudesta, sinua, joka eilen\nillalla tulit kotiin niin hyvänä ja lempeänä, joka syleilit minua\nlausuen niin helliä sanoja! Se on ääretöntä mielettömyyttä. Eikö ole\nkylliksi että minä kerron totuuden, sanon ajan, jolloin sinä palasit.\n\nHän heittäytyi itkien miehensä kaulaan, heikkona kuin rakkauden\nhemmoittelema nainen ainakin. Simon painoi häntä rintaansa vasten ja\nkoetti tyynnyttää ja rauhoittaa häntä.\n\n-- Älä ole levoton, rakkaani! Nuo jutut ovat järjettömiä, niissä ei ole\nmitään perää. Minä olen aivan rauhallinen; kääntäkööt täällä kaikki\nylösalaisin, tutkikoot elämääni, he eivät tule löytämään ainoatakaan\nrikoksellista tekoa. Minun ei tarvitse sanoa muuta kuin totuuden, eikä\nmikään voi vastustaa totuutta; se on suuri ja voittaa aina.\n\nSitten lisäsi hän ystävänsä puoleen kääntyneenä:\n\n-- Eikö niin, hyvä Markus, se, jolla on totuus puolellaan, on\nvoittamaton?\n\nJos ei Markuksen vakuutus olisi ollut varma, olisi tämä liikuttava\nkohtaus hävittänyt hänen viimeisetkin epäilyksensä. Hän antoi myöten\ntunteelleen ja syleili koko perhettä ikäänkuin antautuen kokonaan\nheille, sitoutuen auttamaan heitä kovina aikoina, joiden hän aavisti\nolevan tulossa. Ja tahtoen ryhtyä toimeen käänsi hän taas keskustelun\nkirjoituskaavaan, sillä hän tiesi hyvin, että se oli ainoa tärkeä\ntodistus, jolle koko juttu oli perustuva. Mutta kuinka epämääräinen\nolikaan tuo todistus, tuo rutistunut, pureksittu kaava, josta lapsen\nhampaat olivat repäisseet kulman, joka oli aivan syljellä tahrattu, ja\njonka yhdessä kulmassa oli nimimerkki tai puoleksi poiskulunut\nmustepilkku! Kauniilla, persoonattomalla kirjoituksella painetut sanat:\n\"Rakastakaa toinen toistanne\", tuntuivat hirveältä ivalta. Mistä se oli\ntullut? kumpiko, lapsiko vai murhaaja oli tuonut sen mukanaan? kuinka\nvoi päästä selville siitä, kun rouvat Milhomme, läheisen paperikaupan\nomistajat, myövät samallaisia kaavoja kaikille. Eikä Simon voinut muuta\nkuin yhä vakuuttaa, ettei hän koskaan ollut käyttänyt sitä luokallaan.\n\n-- Kaikki oppilaani voivat sanoa sen, he eivät koskaan ole nähneet tätä\nkaavaa.\n\nTämä oli kallisarvoinen tieto Markukselle.\n\n-- Silloinhan he voivat todistaa sen, huudahti hän. Koska levitetään\nsellaisia huhuja, että poliisi muka olisi löytänyt luotasi raskauttavia\ntodistuksia, aivan samallaisia kirjoituskaavoja kuin kysymyksessä oleva,\non totuus heti saatava ilmi. Lasten täytyy vanhempiensa läsnäollessa\nlausua todistuksensa, ennenkuin heidän heikko muistinsa hämärtyy... Sano\nminulle muutamien oppilastesi nimet, minä otan sen toimekseni, teen sen\njo iltapäivällä.\n\nSimon kieltäytyi, hän oli vahva viattomuudessaan. Vihdoin suostui hän\nkumminkin nimittämään maanviljelijä Bongardin, joka asui Désiraden tien\nvarrella, työmies Masson Doloirin, Plaisirkadun varrella ja virkamies\nSavinin, Fauchekadun varrella. Nämä kolme riittäisivät, ellei hän\ntahtoisi käydä myöskin paperikauppiaiden, Milhomme-rouvien luona.\nSovittiin kaikesta, ja Markus meni syömään aamiaista luvaten palata\nillalla kertomaan retkiensä tuloksista.\n\nMutta ulkona torilla Markus taas näki kauniin Mauraisinin. Tällä kertaa\nalkeiskoulujen tarkastaja oli tärkeässä keskustelussa neiti Rouzairen\nkanssa. Hän oli tavallisesti sangen tarkka ja varovainen käytöksessään\nopettajattaria kohtaan, senjälkeen kun eräs nuori apuopettajatar oli\nollut vähällä tuottaa hänelle suuria ikävyyksiä huutaessaan täyttä\nkurkkua, kun hän oli tahtonut suudella häntä. Sanottiin että neiti\nRouzaire, vaikka olikin ruma, ei huutanut. Se selittikin hänen\nerinomaiset arvosanansa ja sen pikaisen ylenemisen, joka epäilemättä oli\ntuleva hänen osalleen. Hän seisoi pienen puutarhansa portilla, puhui\nnopeasti ja teki vilkkaita liikkeitä osoittaen viereistä poikakoulua, ja\nMauraisin kuunteli tarkasti päätänsä puistaen. Sitten molemmat astuivat\npuutarhaan, ja portti sulkeutui arkaluontoisesti ja varovaisesti. Hän\nkertoi nähtävästi rikoksesta ja askeleista ja äänistä, joita hän nyt\nsanoi kuulleensa. Markuksen valtasi aamullinen väristys, häntä ahdisti\ntässä vihamielisessä ympäristössä, ja hän aavisti pimeyden valtain\nmuodostavan salaista liittoa. Se oli kuin nouseva rajuilma, josta ilma\nsynkistymistään synkistyi. Alkeiskoulun tarkastajalla oli todellakin\nomituinen tapa auttaa vaarassa olevaa opettajaa ottamalla ensin selkoa\nkaikkien kadehtijain ja vihollisten mielipiteistä.\n\nKello kahden aikaan oli Markus Désiraden tiellä, Mailleboisin portilla.\nBongardilla oli pieni maatila, muutamia peltoja, joita hän itse suurella\nvaivalla viljeli, ja joista hän omien sanojensa mukaan töin tuskin sai\njokapäiväisen leipänsä. Markus tapasi hänet juuri kun hän palasi\nkotiinsa heinärattaita vetäen. Bongard oli iso, punatukkainen, kömpelö\nja vahva mies, kasvot olivat hänellä ilmeettömät ja rauhalliset, silmät\npyöreät, hänen partansa oli ajettu, mutta kuitenkin aina sängellä. Rouva\nBongard oli myöskin näkösällä, hän laittoi ruokaa lehmilleen. Hän oli\nvaalea, luiseva ja päättäväisen näköinen nainen, eikä mikään kaunotar.\nHänen poskipäänsä olivat punaiset ja kasvonsa kesakkoiset. Molemmat\nkatsoivat epäluuloisesti vierasta herraa, joka tuli heidän pihaansa.\n\n-- Olen opettaja Jonvillestä. Teillähän on pieni poika, joka käy\nMailleboisin kunnankoulussa?\n\nTiellä leikkivä poika, Fernand riensi hänen luokseen. Hän oli\nyhdeksänvuotias, suurikasvuinen ja niinkuin puusta veistetty, otsa oli\nmatala, kasvonpiirteet raskaat. Häntä seurasi hänen seitsenvuotias\nsisarensa Angèle, jolla oli samallaiset karkeapiirteiset, mutta vähän\niloisemmat kasvot. Hänen silmänsä olivat vilkkaat ja niissä ilmeni\nheräävä ymmärrys. Hän oli kuullut mistä oli kysymys ja huusi kimakalla\näänellä.\n\n-- Minä käyn neiti Rouzairen luona ja Fernand käy herra Simonin luona.\n\nBongard oli todellakin pannut lapsensa maallikkokouluihin; ensiksikin\nkoska se ei maksanut mitään ja toiseksi, koska hän vaistomaisesti ei\npitänyt papeista. Muulla tavoin hän ei koettanutkaan sitä selittää. Hän\nei ottanut osaa uskonnollisiin menoihin, ja hänen vaimonsa kävi kirkossa\nvaan tavan vuoksi ja huvikseen. Hän oli kokonaan oppimaton, osasi tuskin\nlukea ja kirjoittaa, ja hän kunnioitti vielä sivistymättömämmässä\nvaimossaan ainoastaan vetojuhdantapaista kestävyyttä. Tämä voi nimittäin\nvalittamatta työskennellä aamusta iltaan. Hän ei välittänytkään mitään\nlastensa edistymisestä. Pikku Fernand oli hyvin ahkera ja teki ankarasti\ntyötä, mutta ei saanut mitään päähänsä tarttumaan. Angèle ponnisteli\nvieläkin enemmän ja oli keskinkertainen oppilas. Olisi voinut luulla\nheitä raaoiksi ihmisaluiksi, joissa järki herää hitaasti ja\ntuskallisella ponnistuksella.\n\n-- Olen herra Simonin ystävä, jatkoi Markus ja tulen hänen puolestaan\nerästä asiaa kysymään. Olettehan kuulleet puhuttavan rikoksesta?\n\nHe olivat kuulleet siitä. Yhtäkkiä heidän levottomat kasvonsa tulivat\nvielä salaperäisemmiksi eikä niissä ilmennyt enää mitään ajatusta tai\ntunnetta. Miksi tultiin kyselemään heiltä tällä tavoin? Heidän\najatuksensa asiasta eivät liikuttaneet muita. Ja tämmöisissä tapauksissa\ntäytyi olla varovainen, sillä usea oli tullut tuomituksi yhdestä\nainoasta sanasta.\n\n-- Minä tahtoisin tietää, jatkoi Markus, onko pieni poikanne nähnyt\nkoulussa tällaista kirjoituskaavaa.\n\nHän oli kirjoittanut paperipalalle sanat: \"Rakastakaa toinen toistanne\",\nkauniilla englantilaisella kirjoitustavalla. Selitettyään asian näytti\nhän paperin Fernandille, joka tyhmistyneenä katseli sitä, sillä hänen\nhidas ymmärryksensä ei voinut heti käsittää, mistä oli kysymys.\n\n-- Katso tarkasti, pieni ystäväni, oletko nähnyt sellaista kaavaa\nkoulussa?\n\nMutta ennenkuin poika ehti vastata sanoi Bongard varovaisesti.\n\n-- Ei lapsi tiedä sitä, kuinka voitte vaatia, että hän tietäisi?\n\nJa rouva Bongard toisti.\n\n-- Tuollainen lapsi ei tietysti voi sitä tietää.\n\nKuuntelematta heitä kyseli Markus yhä ja pani kaavan Fernandin käteen,\njoka peljäten rangaistusta suurella vaivalla sai sanotuksi.\n\n-- Ei, herra, en ole nähnyt sitä.\n\nHän kohotti päätään ja kohtasi isänsä katseen, joka niin ankarasti\ntuijotti häneen, että hän kiireesti lisäsi änkyttäen.\n\n-- Ehkä sentään olen nähnyt. En minä tiedä.\n\nEikä häneltä millään saanut tietää muuta. Markus sai häneltä ainoastaan\nkatkonaisia vastauksia, samalla kun vanhemmat umpimähkään vastasivat\nmyöntävästi tai kieltävästi, sen mukaan kuin luulivat etunsa vaativan.\nBongardilla oli viisaasti kyllä tapana päätään nyökäyttäen aina myöntyä\nsen mielipiteisiin, jonka kanssa hän keskusteli, ettei itse joutuisi\npulaan. Niin, niin, rikos oli kauhea ja jos syyllinen saataisiin kiinni,\nolisi aivan oikein leikata häneltä kaula poikki. Jokaisella on oma\nammattinsa, santarmit osaavat omansa; kaikkialla on kurjia ihmisiä. Mitä\npappeihin tulee, on heissä hyvääkin, mutta ihmisellä on kuitenkin oikeus\ntehdä mielensä mukaan. Ja Markuksen täytyi lähteä pois. Lapset katsoivat\nhäntä uteliaasti, ja hän kuuli kauvas pikku Angèlen kimakan äänen, kun\nhän alkoi laverrella veljensä kanssa, sittenkun vieras herra ei enää\nollut kuuntelemassa.\n\nPalatessaan Mailleboisiin hän vaipui surullisiin ajatuksiin. Hän oli\ntavannut törkeätä tietämättömyyttä, äärettömästi sokean ja kuuron\njoukon, joka vielä eli aineellisuuden orjuudessa. Bongardien\ntapaan pysyivät kaikki maanviljelijät itsepäisesti synkässä\ntietämättömyydessään. Siinä oli kokonainen kansa kasvatettavana, jos\nmieli saada sitä heräämään totuuteen ja oikeuteen. Mutta mikä suunnaton\ntyö olikaan suoritettava ennenkuin saisi sen kohotetuksi loasta, jossa\nse rypi, kuinka monta sukupolvea tarvittaisiinkaan ennenkuin tämä rotu\npääsisi vapautumaan pimeyden vallasta. Tällä hetkellä vielä oli suurin\nosa yhteiskuntaa lapsuudentilassa, alkuperäisessä tietämättömyydessä.\nBongard ja hänen kaltaisensa olivat ihmisen ensimmäisiä alkeita,\nkykenemättömiä kaikkeen oikeudenmukaisuuteen, koska he eivät tienneet\nmitään eivätkä tahtoneet mitään tietää.\n\nMarkus poikkesi vasemmalle ja kuljettuaan Isonkadun poikki saapui hän\nMailleboisin köyhään kaupunginosaan. Ilman pilasivat siellä kaikellaiset\ntehtaat, kapeilla kaduilla liikkui joukottain työväkeä, ja talot olivat\nlikaiset. Muurari Doloir asui erään Plaisirkadulla olevan talon\nensimmäisessä kerroksessa, jossa oli neljä jotakuinkin suurta huonetta,\nja jonka alapuolella alakerroksessa oli viinikauppa. Markus ei heti\nlöytänyt hänen asuntoaan, ja etsiessään sitä näki hän joukon muuraria,\njotka kävivät työssä eräässä läheisessä rakennuksessa ja nyt olivat\nviinikaupassa juomassa lasin viiniä. He puhuivat rikoksesta.\n\n-- Minä sanon sinulle että juutalainen voi tehdä mitä tahansa, huusi\neräs kookas, vaaleaverinen mies. Sotaväessä oli eräs juutalainen, joka\nvarasti, mutta se ei estänyt häntä tulemasta korpraaliksi, sillä\njuutalaiset pelastavat aina nahkansa.\n\nEräs pieni ja tummaverinen muurari kohautti olkapäitään.\n\n-- Juutalaiset eivät ole paljon arvoiset, mutta papit eivät myöskään ole\njuuri paremmat.\n\n-- Oh! sanoi toinen, niitä on hyviä ja niitä on huonoja, ja ne ovat\nainakin ranskalaisia, mutta juutalaiset, mokomatkin saastaiset elukat,\novat kahdesti myöneet Ranskan ulkomaalaisille.\n\nJa kun toinen epäillen kysyi oliko hän lukenut sen \"Petit\nBeaumontaisista\" vastasi tämä.\n\n-- En minä, minä en juuri välitä sanomalehdistä. Mutta toverit ovat\nkertoneet sen minulle, kaikki sen tietävät.\n\nSilloin muurarit uskoivat, syntyi hetken hiljaisuus, ja he tyhjensivät\nhitaasti lasinsa. He tulivat juuri ulos viinikaupasta, kun Markus\nlähestyi heitä ja kysyi tuolta suurelta vaaleaveriseltä mieheltä muurari\nDoloirin asuntoa. Työmies purskahti nauruun.\n\n-- Minä olen juuri Doloir, herra, asun täällä, nuo kolme ikkunaa\nkuuluvat minulle.\n\nSuurta, vahvaa miestä, jonka ryhdissä oli jotain sotilasmaista, näytti\ntämä tapaus suuresti huvittavan. Hänen tuuheiden, vaaleiden viiksiensä\nalta näkyivät valkeat hampaat, hänen kasvonsa olivat punakat, silmät\nsuuret, siniset ja rehelliset.\n\n-- Ette olisi voineet kääntyä sopivamman puoleen, herra. Mitä haluatte\nminusta.\n\nMarkus katseli miestä ja tunsi myötätuntoisuutta häntä kohtaan, vaikka\nolikin kuullut hänen ilkeät sanansa. Doloir, joka monta vuotta oli ollut\nurakoitsija Darrasin työssä, oli jotakuinkin hyvä työmies. Hän joi kyllä\nvälistä lasin liikaa, mutta toi aina säännöllisesti palkkansa\nvaimolleen. Hän moitti mielellään isäntiään kutsuen heitä halpamaiseksi\njoukkioksi ja sanoi itseään sosialistiksi tietämättä juuri mitä se\nmerkitsi; ja kuitenkin hän kunnioitti Darrasia, joka ansaitsi paljon,\nmutta joka kuitenkin koetti pysyä toverillisella kannalla työmiestensä\nkanssa. Ne kolme vuotta, jotka hän oli elellyt kasarmissa, olivat ijäksi\npainaneet leimansa häneen. Sotapalveluksen loppuessa oli hän ollut\nhurjan iloinen vapautuksestaan ja oli sadatellut sotamiehen\nvastenmielistä ammattia, jossa ei voinut olla ihminenkään. Tämän ajan\njälkeen oli hän lakkaamatta muistossa elänyt uudelleen nuo kolme vuotta;\nei päivääkään kulunut ilman että hän olisi muistanut jotakin tapausta\ntältä ajalta. Pyssy oli ikäänkuin turmellut hänen kätensä niin, että\nmuurarin lasta tuntui raskaalta, ja hän ryhtyi työhön veltosti,\ntottumaton kun oli. Hänen tahtonsa oli murtunut, ruumis oli tottunut\nlaiskuuteen sotaharjoitusten välillä. Hänestä ei enää koskaan tullut\nentistä oivallista työmiestä. Lisäksi hän aina puhui sotilasasioista,\nsotki niitä kaikkeen mitä kuuli, ja hänen lörpöttelynsä oli sekavaa ja\njärjetöntä. Hän ei lukenut mitään, eikä tiennyt mitään, hän oli vaan\nitsepäinen ja järkähtämätön isänmaan ystävä, ja isänmaanrakkaus oli\nhänen mielestään siinä että saatiin juutalaiset estetyksi myymästä\nRanskaa ulkomaalaisille.\n\n-- Teillä on kaksi lasta kunnankoulussa, sanoi Markus, ja minä tulen\nopettajan, toverini Simonin puolesta, saadakseni tietää erään asian...\nMutta huomaan ettette ole juutalaisten ystävä.\n\nDoloir nauroi.\n\n-- Aivan oikein, herra, Simon on juutalainen, mutta minä olen kuitenkin\npitänyt häntä kunnon miehenä tähän saakka... Mistä asiasta on kysymys.\nherra?\n\nJa kuullessaan, että Markus ainoastaan tahtoi näyttää pienokaisille\nkirjoituskaavaa saadakseen tietää, olivatko he käyttäneet sitä koulussa,\nhuudahti hän.\n\n-- Se käy helposti päinsä, herra, jos se on teille hyödyksi... Tulkaa\nhetkeksi ylös meille, lapset ovat varmaankin kotona.\n\nRouva Doloir tuli avaamaan. Hän oli pieni, tumma ja karkeatekoinen\nnainen, hänen kasvonsa olivat vakavat ja itsepäiset, otsa oli matala,\nsilmissä vilpitön ilme ja leukapielet kulmikkaat. Vaikka vasta\nkahdenkymmenenyhdeksän vuotias, oli hän jo kolmen lapsen äiti ja oli\nsitäpaitsi juuri raskaudentilassa, mikä kumminkaan ei estänyt häntä\naamulla nousemasta ensimmäisenä ja illalla viimmeisenä paneutumasta\nlevolle, sillä hän oli hyvin uuttera ja säästäväinen. Kolmannen lapsen\nsynnyttyä oli hän lakannut käymästä ompelemassa, hän ei enää toiminut\nmuuta kuin hoiti talouttaan, mutta ansaitsi sittenkin hyvin leipänsä.\n\n-- Tämä herra on koulunopettajan ystävä ja tahtoo puhua lasten kanssa,\nselitti Doloir.\n\nMarkus astui pieneen huoneeseen. Se oli hyvin siisti ruokahuone.\nVasemmalla oli kyökki, jonne vievä ovi oli selällään. Vastapäätä oli\nvanhempien ja lasten huoneet.\n\n-- Auguste! Charles! kutsui isä.\n\nPojat tulivat esiin, toinen oli kahdeksan, toinen kuuden vuotias. Heitä\nseurasi heidän pieni sisarensa Lucile, joka oli neljän vuoden vanha. He\nolivat kauniita, suurikasvuisia lapsia, ja heidän kasvoissaan voi\nhuomata sekä isän että äidin piirteitä, nuorempi oli pienempi ja\nviisaamman näköinen kuin vanhempi, tyttö oli sievä vaaleaverinen\nsuloinen lapsi.\n\nMutta kun Markus näytti pojille kirjoituskaavaa ja alkoi kysellä heiltä,\nkeskeytti hänet rouva Doloir, joka ei vielä ollut lausunut ainoatakaan\nsanaa, ja joka väsyneesti nojasi tuoliin.\n\n-- Pyydän anteeksi, herra, minä en tahdo, että lapseni vastaavat teille.\n\nHän sanoi tämän aivan kohteliaasti ja tyyneesti, velvollisuutensa\ntekevän, hyvän perheenäidin tavalla.\n\n-- Miksi ette tahdo? kysyi Markus ihmeissään.\n\n-- Koska emme tahdo sekaantua asiaan, joka näyttää kääntyvän hyvin\npahaksi. Tuo juttu soi eilisestä asti korvissani, enkä tahdo olla\nmissään tekemisissä sen kanssa, siinä kaikki.\n\nJa kun Markus koetti puolustaa Simonia, sanoi hän.\n\n-- En puhu pahaa herra Simonista, lapsilla ei ole koskaan ollut syytä\nvalittaa. Jos häntä syytetään, niin puolustautukoon, se on hänen\nasiansa. Minä olen aina kieltänyt miestäni puhumasta politiikkaa, ja jos\nhän tottelee minua, pysyy hän nytkin vaiti ja tarttuu lastaansa\nvälittämättä juutalaisista enempää kuin papeistakaan. Sillä kaikki tämä\non oikeastaan politiikkaa.\n\nHän ei käynyt koskaan kirkossa, vaikka olikin antanut kastaa lapsensa,\nja vaikka olikin vahvasti päättänyt antaa heidän käydä ripillä. Se\nkuului asiaan. Hän oli vaistomaisesti vanhoillinen, hyväksyi sen, mitä\noli olemassa ja toimi omissa ahtaissa oloissaan alituisesti peläten\ntapauksia, jotka riistäisivät leivän hänen perheeltään. Hän lisäsi vielä\nitepäisesti.\n\n-- En tahdo, että meille tulisi mitään ikävyyksiä.\n\nSe oli tärkeä syy, joka taivutti Doloirinkin. Vaikka hän antoi vaimonsa\njohtaa kaikissa asioissa, ei hän kuitenkaan tavallisesti pitänyt siitä,\nettä hän vieraiden nähden käytti valtaansa.\n\nMutta tällä kertaa hän taipui.\n\n-- En tullut sitä ajatelleeksi, herra, sanoi hän, hän on aivan oikeassa.\nMeidän kaltaisemme köyhät raukat tekevät viisaimmin kun pysyvät\nalallaan. Sotaväessä oli muuan, joka tiesi juttuja kapteenista. Mutta se\nei vedellyt, siitä syystä joutui hän monasti kiikkiin.\n\nMarkuksen täytyi vuorostaan taipua; ja hän luopui aikeestaan, sanoen.\n\n-- On mahdollista, että lapsilta oikeuden edessä kysytään sitä, mitä\nminä olisin tahtonut kysyä heiltä. Silloin heidän ainakin täytyy\nvastata.\n\n-- Hyvä, sanoi rouva Doloir siihen tyynellä tavallaan, kysyköön heiltä\noikeus ja saamme nähdä mitä he tekevät. He vastaavat tai ovat\nvastaamatta, lapset ovat minun, minusta se riippuu.\n\nMarkus kumarsi ja läksi pois Doloirin seuraamana, joka kiiruhti\ntyöhönsä. Kadulla muurari melkein pyysi anteeksi: vaimoni ei aina ole\nmyöntyväinen, mutta kun hän on oikeassa, niin hän on oikeassa.\n\nJäätyään yksin kysyi Markus masentuneena itseltään hyödyttikö mitään\nmennä kolmanteen paikkaan virkamies Savinin luokse. Doloirin luona ei\nhän kuten Bongardin luona tavannut törkeää tietämättömyyttä. Oltiin yhtä\nastetta ylempänä, ihminen oli jo kohonnut alkuperäisestä raakuudestaan.\nVaikkakin tämä mies ja vaimo olivat oppimattomia, olivat he kuitenkin\ntekemisissä muiden säätyjen kanssa ja tiesivät jo vähän elämästä. Mutta\nkuinka hämärä aamunkoitto se vielä olikaan, kuinka pitkä matka olikaan\nvielä kuljettavana tietämättömän itsekkäisyyden kautta, ja mikä\nturmiollinen erehdys olikaan yhteistunteen puute köyhillä ihmisillä! Se\nettä he eivät olleet onnellisemmassa asemassa, tuli siitä, että he eivät\ntunteneet kansalaiselämän ehtoja, muiden onnen välttämättömyyttä heidän\nomalle onnelleen. Ja Markus ajatteli tuota inhimillistä rakennusta,\njonka ovia ja akkunoita on vuosisatoja koetettu pitää täydellisesti\nsuljettuina, silloin kun niiden olisi pitänyt olla selko selällään, niin\nettä raitis ilma, lämpö ja valo pääsisivät virtaamaan sisään.\n\nSilläaikaa oli hän poikennut Plaisir-kadulta ja oli nyt Fauche-kadulla,\nmissä Savin asui. Hän häpesi mielensä masentumista ja meni heidän\nluokseen. Rouva Savin tuli hänen soitettuaan aukaisemaan ovea.\n\n-- Puolisoni on kotona, hänellä oli kuumekohtaus tänä aamuna, niin ettei\nhän voinut mennä virastoon. Ehkä tahdotte seurata minua.\n\nRouva Savin oli suloinen, tumma, hento ja iloinen nainen, hän nauroi\nherttaisesti ja oli vielä nyt, kahdenkymmenenkahdeksan vuoden vanhana\nniin nuoren näköinen, että häntä olisi voinut luulla neljän lapsensa\nvanhimmaksi sisareksi. Hänelle oli ensin syntynyt tyttö, Hortense,\nsitten kaksoiset, Achille ja Philippe ja sitten taas poika Jules, jota\nhän vielä imetti. Kerrottiin että hänen miehensä oli hirveän\nmustasukkainen, epäili ja väijyi häntä ainaisen, häijyn levottomuuden\nvallassa ja sitäpaitsi aivan syyttä. Hän oli ollut köyhä orpotyttö, ja\nSavin oli nainut hänet hänen kauneutensa tähden, kun hän oli tätinsä\nkuollessa jäänyt aivan yksin. Hän oli siitä miehelleen kiitollinen ja\nkäyttäytyi rehellisesti, oli hyvä puoliso ja hyvä äiti.\n\nViedessään Markuksen viereiseen huoneeseen näytti hänet äkkiä valtaavan\nepäilys. Hän pelkäsi varmaankin suututtavansa Savinia, joka aina etsi\nriitoja ja oli kotonaan kiusallinen, ja jonka tahtoon hänen sopuisa ja\nsuloinen vaimonsa aina taipui säilyttääkseen kotirauhan.\n\n-- Kenen saan ilmoittaa?\n\nMarkus mainitsi nimensä ja asiansa. Notkealla ja sirolla liikkeellä hän\npujahti ovenraosta. Markus jäi odottamaan ja tarkasteli silläaikaa\nahdasta eteistä, jossa hän seisoi. Asuntoon kuului viisi huonetta,\nja se täytti koko kerroksen. Savinin, joka oli konttoristi\nveronkantovirastossa, täytyi esiintyä arvokkaasti, ja hän luuli olevansa\npakoitettu ulkonaiseen ylellisyyteen. Hänen vaimonsa oli puettu hattuun,\nja hän itse kävi ulkona vain pitkään takkiin puettuna. Pahinta oli se\ntukala varattomuus, joka kätkeytyi tuon ulkonaisen ylellisyyden alle.\nHänen mielensä katkeruus tuli siitä, että hän nyt kolmenkymmenenyhden\nvuoden ikäisenä tunsi olevansa sidottu huonoon virkaansa, ollen ilman\nmitään toivoa ylenemisestä, koko elämäkseen pakoitettu pysymään\ntoimessa, josta hän sai juuri niin paljon tuloja, ettei kuollut nälkään.\nHänen terveytensä oli huono, ja hän oli aina huonolla tuulella, ollen\nsamalla kertaa nöyrä ja kiivas. Hän pelkäsi alituisesti herättävänsä\nesimiestensä tyytymättömyyttä. Virastossaan hän oli matelevainen ja\nnöyrä, kotonaan kiusasi hän vaimoaan sairaan lapsen tapaisella\nkärsimättömyydellä. Hänen vaimonsa vain hymyili herttaisesti ja ehti\nvielä, pidettyään huolta lapsistaan ja taloudestaan, valmistaa\nhelmikukkia erääseen kauppaan Beaumontissa. Se oli hienoa työtä, josta\nmaksettiin hyvin, ja hän kustansi niillä tuloillaan perheen vähäisen\nylellisyyden. Mutta Savin, jota vaivasi yläluokan ylpeys, ei tahtonut\nettä sanottaisiin hänen vaimonsa olevan pakoitettu tekemään työtä, ja\nsiksi hänen täytyi tehdä työnsä lukittujen ovien takana ja viedä salaa\ntilaukset Beaumontiin.\n\nYhtäkkiä Markus kuuli vihaisen, kimakan äänen. Sitten kuului lempeä\nkuiskaus, tuli hiljaisuus, ja rouva Savin ilmestyi uudestaan.\n\n-- Olkaa hyvä, astukaa sisään.\n\nSavin tuskin nousi ylös nojatuolistaan, jossa hän hoiteli\nkuumekohtaustaan. Kyläkoulun opettajasta ei hänen mielestään tarvinnut\nvälittää, Hän oli pieni ja kaljupäinen mies, kasvot olivat hänellä\nkalpeat kuin kuolleella, piirteet mitättömät ja veltot, silmät vaaleat\nja parrassa siellä täällä likaisen keltaisia pilkkuja. Kotonaan hän\nkäytti vanhoja nuttujaan. Värillinen kaulahuivi, joka hänellä tänään oli\nkaulassa, teki hänet tautien rasittaman ja huonosti hoidetun vanhuksen\nnäköiseksi.\n\n-- Vaimoni kertoi, että tulette tuon inhoittavan jutun tähden, johon\nolen kuullut koulunopettaja Simonin sotkeutuneen, ja ensimmäinen\najatukseni oli, sen tunnustan, olla teitä vastaanottamatta...\n\nHän keskeytti puheensa. Hän oli huomannut pöydällä helmikukat, joita\nhänen vaimonsa oli valmistanut, samalla kun hän luki vieressä \"Petit\nBeaumontaisia\". Hän heitti vaimoonsa vimmastuneen silmäyksen, ja tämä\nymmärsi sen ja heitti kiireesti sanomalehden työn päälle.\n\n-- Älkää luulko, että vastustan asiatanne. Olen tasavaltalainen, enkä\nminä salaa sitä, esimieheni tietävät sen aivan hyvin. Kun palvelee\ntasavaltaa, vaatii yksinkertainen rehellisyys olemaan tasavaltalainen,\neikö totta? Olen siis kaikessa hallituksen puolella.\n\nPakoitettuna kuuntelemaan kohteliaasti, tyytyi Markus myöntävästi\nnyökäyttämään päätään.\n\n-- Ajatukseni uskonnosta on hyvin yksinkertainen: pappien tulee pysyä\nalallaan. Olen antiklerikalisti yhtä hyvin kuin tasavaltalainen... Mutta\nlisään heti, että lapsilla ja naisilla täytyy olla jonkullainen uskonto,\nja niin kauan kun katolinen usko on maan uskonto, niin minusta nähden\nyhtä hyvin se kuin joku muu!... Niinpä olen vaimolleni, jonka näette\ntässä, selittänyt, että on sopivaa ja tarpeellistakin hänen ikäiselleen\nja hänen asemassaan olevalle naiselle käydä kirkossa, niin että hänellä\nmaailman silmissä on jonkullainen siveellinen ojennusnuora, jonka\njälkeen elää. Hän käy siis kapusiinien kirkossa.\n\nRouva Savin joutui hämilleen, hän punastui ja käänsi katseensa maahan.\nKysymys hartauden harjoittamisesta oli kauan aikaa ollut perheen suurena\nriitakysymyksenä. Hän vastusti sitä kaikella suloisella lempeydellään,\nherttaisen ja vilpittömän sydämmensä koko voimalla. Raivoisan\nmustasukkainen mies, joka epäili häntä lakkaamatta uskottomuudesta, piti\nsynnintunnustusta ja ripillä käymistä ainoastaan moraalisena siteenä,\njoka olisi erinomaisen sopiva estämään häntä uskottomuudesta. Ja hänen\noli täytynyt taipua, hän oli ottanut rippi-isäkseen miehensä valitseman\nisä Theodosiuksen, jota hän salaa kammosi. Nytkin hän loukattuna ja\npunastuen kohautti olkapäitään ja totteli niinkuin ainakin\nsäilyttääkseen kotirauhan.\n\n-- Mitä taas lapsiini tulee, ei minulla ole varaa lähettää kaksoisia,\nAchillea ja Philippea kolleegioon ja olen siis pannut heidät\nmaallikkokouluun koska olen virkamies ja tasavaltalainen. Tyttäreni\nHortense käy samasta syystä neiti Rouzairen koulua; mutta oikeastaan\nolen hyvin iloinen siitä, että neiti Rouzaire on uskonnollinen, ja että\nhän vie oppilaitaan kirkkoon, sillä se on hänen velvollisuutensa ja\nolisin pahoillani, jos hän ei sitä tekisi... Pojat aina jollakin tavalla\npääsevät eteenpäin maailmassa. Ja kuitenkin, jos minun ei tarvitsisi\ntehdä tiliä töistäni esimiehilleni, niin ettekö luule, että olisi ollut\nviisaampaa panna heidät hengelliseen kouluun?... Silloin heitä myöhemmin\nkannatettaisiin ja heille hankittaisiin virkoja, jota vastoin he nyt\nsaavat viettää toimetonta elämää, niinkuin minäkin olen saanut tehdä.\n\nHänen katkeruutensa nousi huippuunsa, ja hän hiljensi äänensä salaisen\npelon valtaamana.\n\n-- Nähkääs, papit ovat mahtavammat, heidän puolellaan olisi kuitenkin\nviisainta olla.\n\nMarkus tunsi sääliä tuota viheliäistä miesraukkaa kohtaan, joka\nkeskinkertaisuudessaan ja typeryydessään näytti hänestä surkuteltavalta.\nHän nousi ylös odottaen kaikkien näiden puheiden loppupäätöstä.\n\n-- Sallitteko minun tehdä lapsillenne tuota kysymystä?\n\n-- Lapset eivät ole kotona, vastasi Savin. Eräs rouva, meidän\nnaapurimme, on vienyt heidät kävelemään... Mutta vaikka he olisivatkin\nkotona, tulisiko minun antaa heidän vastata, kysyn teiltä sitä?\nVirkamies ei missään tapauksessa voi ryhtyä tuohon asiaan. Minulla on\naivan kylliksi ikävyyksiä virastossani, enkä tahdo mitään\nvastuunalaisuutta tuossa ilkeässä jutussa.\n\nKun Markus kumarsi, sanoi hän vielä.\n\n-- Vaikka juutalaiset raatelevat maaraukkaamme, ei minulla ole mitään\nherra Simonia vastaan, muuta kuin että juutalaiset eivät ylipäänsä\nollenkaan saisi olla opettajina. Toivon, että \"Petit Beaumontais\"\nkirjoittaa joskus tästä asiasta... Vapaus ja oikeus kaikille, se olkoon\nkaikkien tasavaltalaisten tunnuslause. Mutta isänmaa ennen kaikkia! eikö\nniin? isänmaa yksin, kun se on vaarassa!\n\nRouva Savin, joka ei enää ollut avannut suutansa, saattoi Markuksen\novelle yhä vielä hämillään. Hän alistui hymyillen, vaikka olikin\nkorkeammalla asteella kuin kova herransa. Kun Markus saapui kadulle,\ntapasi hän lapset, jotka naapurin rouva toi kotiin. Yhdeksänvuotias\nHortense oli jo kaunis ja keikaileva tyttönen, hänen silmänsä olivat\nluodut alas, ja ne loistivat veitikkamaisesti, kun hän ei peittänyt\nniitä teeskennellen hartautta, jonka hän oli oppinut neiti Rouzairen\nluona. Achille ja Philippe miellyttivät Markusta vähemmän. He olivat\nlaihoja, kalpeita ja sairaloisia niinkuin isänsäkin, ja köyhyys oli\ntehnyt heidät umpimielisen ja tylyn näköisiksi. He työnsivät sisarensa\nkäsipuuta vasten, niin että hän oli vähällä kaatua. Kun he olivat\nnousseet portaita ylös, ja kun ovi aukeni, kuului sieltä kimakoita\nkapalolapsen huutoja.\n\nNe olivat pikku Léonin, joka oli herännyt, ja jota äiti jo alkoi\nimettää.\n\nKadulla Markus huomasi puhuvansa aivan ääneen. Siinä oli kaunis\nkokonaisuus, alkaen tietämättömästä talonpojasta, pikkumaiseen ja\npelkuriin virkamieheen saakka, ja niiden välillä yksinkertainen työmies,\nkasarmin ja palkkasysteemin pilaantunut hedelmä. Ylemmällä asteella ei\nollut sen parempaa, tietämättömyyteen yhtyi ahdas itsekkäisyys ja halpa\nraukkamaisuus. Vaikka pimeys olikin synkkä kaikkialla, tuntui\nkuitenkin siltä kuin olisi ilman johdonmukaisuutta saavutetusta\npuolisivistyksestä, jolla ei ollut mitään vakavaa tieteellistä perustaa,\nollut seurauksena järjen myrkytys ja vieläkin suurempi turmeluksen tila.\nSivistys, niin, tietysti! mutta täydellinen, ulkokultaisuudesta ja\nvalheesta vapaa sivistys, joka johtaa kaikki totuuteen! Ja Markus, joka\ninnokkaasti oli ryhtynyt toimeen auttaakseen toveriaan, vapisi\nnähdessään tuon tietämättömyyden, erehdysten ja pahuuden kuilun\navautuvan edessään. Hänen levottomuutensa kasvoi kasvamistaan. Mikä\nhirveä pettymys olikaan seurauksena, jos noita ihmisiä joskus\ntarvittaisiin totuutta ja oikeutta puolustamaan! Nuo ihmiset, ne olivat\nRanska, suuri, raskas, tarmoton joukko, jossa epäilemättä oli paljon\nkunnon miehiä, mutta joka lyijypainon tavalla kiinnitti kansan maahan,\nniin ettei se voinut elää parempaa elämää, ei voinut olla vapaa, ei\noikeudenmukainen eikä onnellinen, koska se oli tietämätön ja\nturmeltunut.\n\nMarkuksen hitaasti suunnatessa kulkuaan koulua kohden, kertoakseen\nystävälleen Simonille käyntinsä surulliset tulokset, muistui hänelle\näkkiä mieleen, ettei hän ollutkaan käynyt Milhomme-rouvien, Lyhyenkadun\npaperikauppiaiden luona. Ja vaikka hän ei siltäkään taholta mitään\nodottanut, tahtoi hän kuitenkin loppuun asti täyttää tehtävänsä.\n\nNäiden naisten miehet olivat olleet kaksi veljestä Mailleboisista,\nVanhempi heistä, Edouard, oli sedältään perinyt pienen paperikaupan,\njossa hän vaimonsa kanssa vietti hyvin vaatimatonta elämää, jota vastoin\nnuorempi, Alexandre, joka oli rauhaton ja kunnianhimoinen luonteeltaan,\noli tulemaisillaan rikkaaksi matkustaessaan ympäri maata\nkauppamatkustajana. Mutta kuolema kohtasi heitä molempia; vanhempi\njoutui ensiksi surkean onnettomuuden uhriksi: hän putosi erään holvin\npohjaan; nuorempi sai kuusi kuukautta myöhemmin verensyöksyn ollessaan\nmatkalla toisessa päässä Ranskaa. Vaimot jäivät siten leskiksi, toiselle\njäi pieni kauppa, toiselle noin kaksikymmentätuhatta markkaa,\nensimmäiset säästöt toivotusta omaisuudesta. Rouva Edouard, joka oli\npäättäväinen ja kekseliäs nainen, kehoitti kälyään, rouva Alexandrea\nrupeamaan hänen yhtiöosakkaakseen ja panemaan kaksikymmentätuhatta\nmarkkaansa paperikauppaan, joten he voisivat ottaa myydäkseen myöskin\nkirjallisuutta ja koulutarpeita. Kummallakin oli poika ja tästä ajasta\nalkaen rouva Edouard ja hänen pieni poikansa Victor, sekä rouva\nAlexandre ja hänen pieni poikansa Sébastien kuuluivat samaan perheeseen\nja elivät yhdessä huolimatta heidän aivan vastakkaisista luonteistaan.\n\nRouva Edouard ei käynyt kirkossa sentähden, että hän olisi ollut\nerittäin uskonnollinen, mutta kaupan edut sitä vaativat sillä hänen\nostajapiirinsä oli uskonnollinen, eikä hän voinut saattaa sitä\ntyytymättömäksi. Rouva Alexandre sitä vastoin oli avioliitossaan\nateistin ja elostelijan kanssa lakannut käymästä kirkossa, eikä hän\nmyöhemminkään käynyt siellä. Tälläkin kertaa teräväpäinen ja\nvaltioviisas rouva Edouard käytti kekseliäästi hyväkseen tätä\neroavaisuutta. Heidän ostajapiirinsä laajentui, heidän kauppansa\nsijaitsi hyvällä paikalla veljien koulun ja maallikkokoulun välillä, ja\nsen klassillinen kirjallisuus, koulukirjat, taulut ja kuvat kelpasivat\nmolemmille, puhumattakaan vihoista, teräskynistä ja lyijykynistä. He\npäättivätkin kumpikin pysyä omissa mielipiteissään, toinen pappien\npuolella, toinen vapaa-ajattelijain, joten he tyydyttivät kumpaakin\npuoluetta; ja ikäänkuin julkiseksi vahvistukseksi, niin että kaikki sen\ntietäisivät, pantiin Sébastien maallikkokouluun, juutalaisen Simonin\noppilaaksi ja Victor veljien kouluun. Näin järjestettynä ja taitavan\njohdon alaisena yhtiö menestyi ja paperikaupassa kävi ostajia enemmän\nkuin missään muussa kaupassa Mailleboisissa.\n\nMarkus pysähtyi Lyhyellekadulle, jossa oli ainoastaan kaksi taloa,\npaperikauppa ja pappila, ja katseli hetken tuota kauppaa, jonka\nikkunassa oli sekaisin pyhimysten kuvia ja tasavaltaa ylistäviä tauluja,\njota vastoin ovi oli ripustettu täpösen täyteen kuvalehtiä. Hän aikoi\njuuri astua sisään, kun rouva Alexandre ilmestyi kynnykselle. Hän oli\nsuuri, vaalea ja hyvin lempeännäköinen nainen, hänen kasvonsa olivat jo\nkuihtuneet, vaikka hän vasta oli kolmenkymmenen ikäinen, ja niitä\nvalaisi aina vieno hymy. Hänen helmoissaan riippui hänen pieni poikansa\nSébastien, jota hän jumaloitsi. Sébastien oli seitsemän vuoden vanha,\nlempeä ja vaalea kuin äitinsäkin, Hän oli hyvin kaunis lapsi, hänen\nsilmänsä olivat siniset, nenä hieno ja suu miellyttävä.\n\nRouva Alexandre tunsi Markuksen ja rupesi heti puhumaan hänelle tuosta\nhirveästä rikoksesta, joka tuntui olevan hänellä alituisesti mielessä.\n\n-- Oi, mikä tapaus, herra Froment. Ajatelkaahan että se on tapahtunut\nniin lähellä meitä! Pikku Zéphirin raukka, minä näin hänen aina kulkevan\nohi tästä mennen tullen koulusta, ja hän kävi niin usein meillä\nostamassa vihkoja ja kyniä... En ole voinut nukkua ollenkaan sen\njälkeen, kun melkein ensimmäisenä näin hänen ruumiinsa.\n\nSitten hän puhui sääliväisesti Simonista ja hänen suuresta surustaan.\nHän piti Simonia erinomaisen hyvänä ja kunnollisena miehenä, koska hän\noli mieltynyt pikku Sébastieniin, joka oli hänen parhaimpia ja etevimpiä\noppilaitaan. Hän ei koskaan voinut uskoa, että opettaja olisi voinut\ntehdä niin hirveän teon. Kirjoituskaava, josta niin paljon puhuttiin ei\ntodistanut mitään, vaikka olisikin koulusta löydetty samallaisia.\n\n-- Meillä on kirjoituskaavoja myytävänä, herra Froment, ja minä\ntarkastelin niitä, jotka olivat puodissa. Yhdessäkään niissä ei ollut\nsanoja: \"Rakastakaa toinen toistanne.\"\n\nSilloin Sébastien, joka oli kuunnellut tarkkaavaisesti, kohotti päätään.\n\n-- Minäpä olen nähnyt sellaisen, serkkuni Victor oli tuonut sen veljien\nluota.\n\nÄiti hämmästyi.\n\n-- Mitä sanot? et ole kertonut siitä mitään minulle!\n\n-- Ethän sinä ole kysynytkään mitään. Sitä paitsi Victor kielsi minua\npuhumasta siitä, koska kaavoja ei saa viedä mukanaan.\n\n-- Missä tuo kaava sitten on?\n\n-- Sitä minä en tiedä. Victor kätki sen jonnekin, ettei häntä\ntoruttaisi.\n\nMarkus kuunteli keskustelua ilon valtaamana, sydän toivosta sykkien.\nTulisiko totuus vihdoinkin ilmi lapsen suun kautta? Tämä saattoi olla\npieni valonsäde, joka vähitellen laajenee ja kasvaa loistavaksi valoksi.\nHän alkoi jo tehdä Sébastienille selviä, ratkaisevia kysymyksiä. Mutta\nsilloin saapui rouva Edouard Victorin seuraamana. Hän oli käynyt veli\nFulgentiuksen luona jostakin tilauksesta puhumassa.\n\nHän oli vielä pitempi kuin kälynsä, rouva Alexandre, ja oli tumma ja\nmiesmäinen, kasvot olivat hänellä suuret ja kulmikkaat, liikkeet\näkkinäiset ja ääni meluava. Pohjaltaan oli hän hyvänsävyinen ja omalla\ntavallaan rehellinen, niin ettei hän olisi penninkään vertaa tehnyt\nvääryyttä ostajilleen. Hän oli mies heidän perheessään, eikä toisella\nollut puolustuksekseen muuta kuin lempeytensä, jota hän käytti viikkoja,\nkuukausia ja sai siten usein voiton. Yhdeksän vuotias Victor oli myöskin\nkookas ja karkeatekoinen lapsi, hänen päänsä oli iso ja tumma ja\nkasvonsa karkeapiirteiset, hän oli serkkunsa Sébastienin täydellinen\nvastakohta.\n\nKuultuaan mistä oli kysymys rouva Edouard katsoi vakavasti poikaansa.\n\n-- Mitä, kaavako? sinäkö olet varastanut kaavan veljiltä ja tuonut sen\ntänne?\n\n-- En ole, äiti!\n\n-- Oletpas, herraseni! koska serkkusi on nähnyt sen. Hänellä ei ole\ntapana valehdella.\n\nLapsi lakkasi vastaamasta, luoden serkkuunsa vihaisia silmäyksiä: tällä\nei ollut hyvä olla, sillä hän tunsi leikkitoverinsa ruumiillisen voiman.\nHän oli tavallisesti voitetun ja kuritetun vihollisen asemassa, kun he\nyhdessä leikkivät sotaa. Victorin johdolla tehtiin peloittavia\nratsastusretkiä läpi koko talon ja Sébastien joka oli hiljainen ja\nlempeä, otti niihin osaa ihastuksen sekaisella pelolla.\n\n-- Hän ei varmaankaan ole varastanut sitä, huomautti rouva Alexandre\nlempeästi. Ehkä hän on tuonut sen erehdyksestä kotiin.\n\nJa saadakseen serkultaan anteeksi varomattomuutensa kiiruhti Sébastien\nvahvistamaan tätä luuloa.\n\n-- Niin se aivan varmaan on, en ole sanonut hänen varastaneen sitä.\n\nRouva Edouard tyyntyi, eikä vaatinut enää vastausta Victorilta, joka yhä\npysyi vaiti ja itsepäisesti kieltäytyi tunnustamasta. Rouva Edouard oli\nvarmaankin huomannut, että ei ollut varovaista kuulustella tätä asiaa\nloppuun vieraan kuullen, ennenkuin oli punninnut kaikki sen vakavat\nseuraukset, Hän ajatteli, että jos hän menisi jommallekummalle puolelle,\nniin suututtaisi hän joko veljien koulun tai maallikkokoulun ja\nkadottaisi silloin yhdellä iskulla toisen puolen ostajapiiriänsä; hän\nheitti käskevän silmäyksen rouva Alexandreen ja sanoi pojalleen.\n\n-- Ole hyvä, astu sisään, herraseni, me selvitämme heti tämän asian.\nAjattele asiaa, ja jos et tunnusta totuutta, joudut minun kanssani\ntekemisiin.\n\nSitten lisäsi hän Markukseen kääntyneenä.\n\n-- Me kerromme sen teille sitten, herra, ja voitte olla varma siitä että\nhän puhuu, ellei tahdo saada selkäsaunaa, jota hän on kauvan aikaa\nmuistava.\n\nMarkuksen täytyi tyytyä siihen huolimatta kiihkeästä halustaan saada\nheti tietää täydellinen, varma totuus, kertoakseen sen Simonille\nvapahtavana sanomana. Hän ei kuitenkaan enää epäillyt että hänellä nyt\noli käsissään ratkaiseva todistus, jonka sattumalta oli saanut, ja hän\nriensi heti ystävänsä luo tekemään tiliä iltapäivästään, pettymyksistään\nBongardin, Doloirin ja Savinin luona sekä odottamattomasta löydöstään\nMilhomme-rouvien luona. Simon kuunteli rauhallisena osoittamatta suurta\niloa, niinkuin Markus oli odottanut. Vai niin! veljien luona oli\nsamallaisia kaavoja. Se ei häntä ihmetyttänyt. Miksi hän puolestaan\nolisi pelännyt, koska hän kerran oli syytön?\n\n-- Kiitän sinua kaikesta vaivastasi, hyvä ystäväni, lisäsi hän. Ymmärrän\ntäydellisesti lapsen tiedonannon tärkeyden. Mutta, näetkö, en voi\nkäsittää, että kohtaloni riippuisi siitä, mitä sanotaan tai ollaan\nsanomatta, koska kerran en ole mihinkään syypää. Se on minun mielestäni\npäivänselvää.\n\nMarkus hymyili iloissaan. Hänelläkin oli nyt sama vakaa luottamus. Ja\nkeskusteltuaan vähän aikaa läksi hän kotiinsa, mutta palasi hetken\nkuluttua uudelleen ja kysyi.\n\n-- Onko kaunis Mauraisin vihdoinkin käynyt täällä?\n\n-- Ei vielä.\n\n-- Silloin, ystäväni, on hän ensin tahtonut tutustua Mailleboisin\nmielipiteeseen. Minä näin hänet tänä aamuna ensin isä Crabotin ja sitten\nneiti Rouzairen seurassa. Ja nyt iltapäivällä kulkiessani kaupungilla\nluulen taas nähneeni hänet salaa hiipivän Kapusiinikadulla ja sitten\nmenevän pormestarin luo... Hän tutkii asioita, ettei sitten tarvitsisi\nkatua sitä, ettei ollut vahvempien puolella.\n\nSimon, joka tähän saakka oli ollut niin rauhallinen, tuli levottomaksi,\nsillä hän kunnioitti ja pelkäsi esimiehiään. Koko onnettomuudessa hän\nenimmin pelkäsi sitä, että tällainen suuri häväistysjuttu voisi viedä\nhäneltä viran tai ainakin saattaa hänet huonoihin kirjoihin. Hän aikoi\njuuri tunnustaa tämän pelkonsa, kun Mauraisin saapui kylmän ja\nhuolestuneen näköisenä. Vihdoinkin hän uskalsi tehdä sen.\n\n-- Niin, herra Simon, riensin tänne tuon kauhean jutun tähden. Olen\nepätoivoissani koulun tähden, teidän tähden ja meidänkin tähtemme. Se on\nhyvin vakavaa, hyvin vakavaa.\n\nAlkeiskoulun tarkastaja oikaisi lyhyen vartalonsa lausuen nuo sanat yhä\nsuuremmalla vakavuudella. Hän oli kuivasti kätellyt Markusta, josta hän\ntiesi esimiehensä, akateemian tarkastajan Le Barazerin paljon pitävän.\nMutta hän katsoi karsaasti häneen silmälasiensa läpi ikäänkuin\nkehoittaen häntä poistumaan. Markus ei voinut viipyä kauemmin, vaikka\nhänestä oli ikävä jättää Simon, jonka hän näki kalpenevan esimiehensä\nedessä, vaikkakin hän aamusta alkain oli osoittanut niin suurta\nrohkeutta. Hän läksi siis kotiinsa. Mauraisinin kanta kysymyksessä teki\nhänet levottomaksi, sillä hän epäili häntä kavaltajaksi.\n\nIlta oli hyvin rauhallinen vanhojen rouvien luona. Rouva Duparque ja\nrouva Berthereau eivät kumpikaan puhuneet rikoksesta; ja pieni talo\nvaipui takaisin kuolleeseen rauhaansa niinkuin ei kamalasta tapauksesta\nkoskaan olisi siellä puhuttukaan. Markus piti siis parhaana olla\nsanaakaan hiiskumatta, eikä hän myöskään puhunut mitään toimistaan\niltapäivällä. Illalla maata mennessään sanoi hän vaimolleen ainoastaan,\nettä hän nyt oli aivan rauhallinen ystävänsä Simonin kohtalosta.\nGeneviève oli iloinen siitä, ja he keskustelivat myöhäiseen, sillä he\neivät saaneet koskaan olla kahdenkesken, he olivat kuin vieraat\ntoisilleen tässä talossa, jossa he eivät saaneet puhua vapaasti. Aamulla\nMarkus surukseen löysi \"Petit Beaumontaisista\" halpamaisen kirjoituksen\nSimonia vastaan. Hänelle muistui mieleen edellisen päivän myötätuntoinen\nkirjoitus, jossa opettajaa ylenmäärin ylistettiin; ja nyt oli yksi päivä\nollut kylliksi, mielipiteet olivat täydellisesti muuttuneet, juutalainen\noli raakamaisesti uhrattu, häntä suorastaan syytettiin inhoittavasta\nrikoksesta tavattoman viekkailla arveluilla ja väärillä selityksillä.\nMitä oli sitten tapahtunut, mikä mahtava valta oli ollut toimessa, mistä\noli kotoisin tuo myrkyllinen kirjoitus, joka oli niin huolellisesti\nmuodostettu ja laadittu tekemään juutalaisen ijäksi syylliseksi\ntietämättömän kansan silmissä, joka ahnaasti kuunteli valheita?\nLopetettuaan lukemisen hänestä tuntui kuin jonkun äärettömän työpajan\npimeydessä salaperäiset kädet olisivat eilisestä illasta alkaen\ntyöskennelleet saattaakseen viattoman turmioon ja siten pelastaakseen\ntuntemattoman syyllisen.\n\nMitään uutta ei kuitenkaan ollut tapahtunut, tuomarit eivät olleet\ntulleet uudestaan, santarmit vaan vartioivat rikoshuonetta, jossa pieni\nruumis raukka odotti hautaamistaan. Edellisenä päivänä tapahtunut\nruumiinavaus oli ainoastaan todistanut murhan raakuuden ja tuonut ilmi\nsaastaisia yksityisseikkoja. Zéphirin oli kuoliaaksi kuristettu, jonka\nmyöskin todistivat kymmenen sormen jäljet, kymmenen sinertävää kuoppaa\nhänen kaulassaan. Hautajaiset oli määrätty iltapäiväksi, ja ne aijottiin\nkostoksi tehdä tavattoman juhlallisiksi. Kerrottiin että\nkaupunginhallitus aikoi olla niissä läsnä, ja samoin myöskin kaikki\nmurhatun toverit, koko veljien koulu.\n\nMarkus oli taas huolissaan. Hän ei heti mennyt Simonin luokse, vaan\npäätti lähteä sinne vasta hautajaisten jälkeen. Hän käveli vaan ympäri\nkaupunkia, joka hänen mielestään oli ikäänkuin uupunut ja kokonaan\nkauhuisan odotuksen vallassa. Hän oli jo vähän tyyntynyt ja söi juuri\naamiaista vanhojen rouvien kanssa pikku Louisen iloisesti leperrellessä,\nkun Pélagie tuodessaan sisään jälkiruoan, iloisesti sanoi.\n\n-- Tiedättekö, rouva, tuo juutalaisheittiö aijotaan vangita... Eikö se\nole suuri vahinko!\n\nMarkus kysyi aivan kalpeana.\n\n-- Simonko vangita? Mistä sen tiedätte?\n\n-- Kaikki ihmiset puhuvat siitä. Teurastaja juoksi jo katsomaan.\n\nMarkus heitti pois ruokaliinansa, nousi ja läksi ulos, koskematta\njälkiruokaan. Vanhat rouvat olivat loukkautuneet ja kauhistuksissaan\ntuollaisesta epäkohteliaisuudesta. Genevièvekin näytti tyytymättömältä.\n\n-- Hän tulee hulluksi, sanoi rouva Duparque kuivasti. Niin! rakas\nlapseni, sanoinhan minä sen sinulle. Missä ei ole uskontoa, siellä ei\nvoi olla onnea.\n\nKadulla Markus todellakin huomasi, että jotakin erinomaista oli\ntekeillä. Kaikki kauppiaat seisoivat puotiensa ovilla, ihmiset\njuoksivat, kuului huudahduksia ja hälinää. Hän kiiruhti Lyhyenkadun\nkautta. Siellä huomasi hän Milhomme-rouvat lapsineen paperikaupan\nkynnyksellä, hekin odottivat jännityksellä suurta tapausta. Heti hän\nmuisti että siinä oli hyvä todistus, joka hänen täytyi saada.\n\n-- Onko totta, kysyi hän heiltä, että Simon vangitaan?\n\n-- Kyllä, herra Froment, vastasi rouva Alexandre lempeällä tavallaan. Me\nnäimme juuri poliisikomisariuksen menevän sivu tästä.\n\n-- Muistattehan, sanoi rouva Edouard vuorostaan, katsoen häntä suoraan\nsilmiin odottamatta kysymystä, jonka hän luki jo hänen katseessaan,\nmuistattehan tuon kirjoituskaavan, on aivan varmaa, ettei se koskaan ole\nollut Victorin käsissä. Olen kysynyt häneltä ja olen vakuutettu siitä,\nettei hän valehtele.\n\nLapsi kohotti kulmikkaan leukansa ja suuret hävyttömän rauhalliset\nsilmänsä.\n\n-- Se on varma, etten valehtele.\n\nMarkus hämmästyi, kylmä väristys valtasi hänet, ja hän kääntyi rouva\nAlexandren puoleen.\n\n-- Mutta, rouva, mitä teidän poikanne sitten sanoi? Hän oli nähnyt tuon\nkaavan serkullaan, hän myönsi sen.\n\nLevottoman näköinen äiti ei vastannut heti. Hänen pieni, arka\nSébastieninsa oli paennut hänen helmoihinsa ikäänkuin sinne kätkeäkseen\nkasvonsa; ja vapisevalla kädellä silitti hän koneentapaisesti poikansa\nhiuksia, hän näytti tahtovan suojella häntä.\n\n-- Epäilemättä, herra Froment, oli hän nähnyt sen tai luullut sen\nnähneensä. Mutta nyt hän ei enää ole varma siitä, hän pelkää\nerehtyneensä. Ei siis ole mitään puhumista tästä asiasta, ymmärrättehän\nsen.\n\nTahtomatta kauemmin kysellä asiasta rouvilta, kääntyi Markus suoraan\npienen pojan puoleen.\n\n-- Onko aivan varma, ettet ole nähnyt kaavaa? Lapseni, ei mikään ole\nniin paha kuin valhe.\n\nMitään vastaamatta Sébastien painoi kasvonsa vielä syvemmälle äitinsä\nhelmoihin ja purskahti katkeraan itkuun. Oli silminnähtävää, että rouva\nEdouardin tahto oli voittanut, sillä hyvänä kauppiaana pelkäsi hän\nkadottavansa jommankumman ostajapiireistään, jos hän menisi toisen\npuolelle. Hän oli kuin kivestä, häneltä ei enää saanut mitään tietää.\nHän suvaitsi kuitenkin varovaisesti selittää syitään.\n\n-- Jumalani! herra Froment, me emme voi olla ketään vastaan, me jotka\nkauppamme tähden tarvitsemme kaikkia ihmisiä... Se täytyy kuitenkin\nsanoa, että kaikki todistukset ovat herra Simonia vastaan. Esimerkiksi\nse, että hän sanoo myöhästyneensä junasta, heittäneensä paluulipun\nrautatieaseman pihalle ja palanneensa kotiin jalkaisin, ilman että\nkukaan olisi nähnyt häntä tuolla kuuden kilometrin matkalla. Sitäpaitsi\ntiedättehän, että neiti Rouzaire kuuli melua noin kahtakymmentä\nminuuttia vailla yksitoista, jotavastoin hän sanoo palanneensa vasta\ntuntia myöhemmin. Selittäkäähän minulle vielä kuinka on mahdollista,\nettä herra Mignotin täytyi mennä häntä herättämään kahdeksan aikaan,\nvaikka hän tavallisesti nousee varhain aamulla... Ehkä hän voi puhdistaa\nitsensä, toivokaamme sitä hänen puolestaan.\n\nMarkus keskeytti hänet. Hän vaan toisti, mitä oli lukenut \"Petit\nBeaumontaisista\", ja Markus oli kauhistuksissaan siitä. Hän katseli\ntarkoin molempia naisia kiireestä kantapäähän, toisen ulkomuoto todisti\nitsepäistä tunnottomuutta, toisen oli vallannut väristys, kun hän\najatteli heidän suurta valettaan, jonka seuraukset voisivat olla\nhyvinkin vaikeat. Markus jätti heidät ja kiiruhti Simonin luo.\n\nUmpinaiset ajopelit seisoivat portin edessä, jota kaksi poliisia\nvartioi. Käsky oli ankara, mutta Markus pääsi vihdoin sisään. Kaksi\nmuuta poliisia vartioi Simonia koulusalissa ja poliisikomisarius, jolla\noli mukanaan tutkintotuomari Daixin allekirjoittama vangitsemiskäsky,\ntoimitti paraikaa uutta, tarkkaa tutkimusta läpi koko talon, etsien\nluultavasti kuuluisaa kirjoituskaavaa. Mutta hän ei löytänyt mitään, ja\nkun Markus uskalsi kysyä toiselta poliisilta oliko samallaista\ntutkimusta toimitettu kristillisten koulujen veljeskunnan luona, katsoi\ntämä häneen tyrmistyneenä: tutkimus veljien luona, mutta minkä vuoksi?\nMarkus hymyili itsekin lapsellisuudelleen, he olisivat aivan hyvin\nvoineet tehdä sen, veljet olivat varmaankin aikoja sitten polttaneet ja\nhävittäneet kaikki. Hän pidätti itseään ryhtymästä vastustukseen, hän\noli epätoivoissaan siitä ettei voinut mitään tehdä totuuden\nilmisaamiseksi. Tunnin ajan täytyi hänen odottaa etehisessä, kunnes\nkomisariuksen tarkastus oli loppunut. Silloin sai hän vähäisen tavata\nSimonia, jota poliisit kuljettivat. Rouva Simon ja hänen kaksi lastansa\nolivat myöskin siellä, ja rouva heittäytyi nyyhkyttäen miehensä kaulaan,\nsillä aikaa kun komisarius, juro, mutta kunnon mies, oli antavinaan\nviimeisiä määräyksiä. Se oli sydäntäsärkevä kohtaus.\n\nSimon koetti olla rauhallinen, vaikka oli kalmankalpea ja murtunut tästä\nvirkauransa katkeamisesta.\n\n-- Älä nyt sure, armaani. Tämä ei voi olla muuta kuin erehdys, kauhea\nerehdys. Kaikki on tietysti selviävä, kun minua kuulustellaan, ja minä\npalajan luoksesi.\n\nMutta Rachel nyyhkytti yhä katkerammin, hänen kauniit kasvonsa olivat\nkosteat kyynelistä, ja hän nosti vuorotellen Josephia ja Sarahta, että\nhän suutelisi heitä vielä kerran.\n\n-- Niin, niin, lapsi rakkaat, rakasta heitä, hoida heitä hyvin, siihen\nasti kun palajan... Pyydän sinua, älä itke enää, sinä viet kaiken\nrohkeuteni.\n\nHän irtautui vaimonsa syleilystä. Kun hän huomasi Markuksen, loisti\nhänen silmistään ääretön ilo. Lämpimästi tarttui hän tämän käteen ja\nsanoi.\n\n-- Oi! toverini, kiitos! Ilmoita heti veljelleni Davidille ja sano\nhänelle, että olen viaton. Hän on etsivä kaikkialta, hän on löytävä\nsyyllisen, hänelle uskon kunniani ja lasteni kunnian.\n\n-- Ole levollinen, vastasi Markus yksinkertaisesti, liikutuksen\nvaltaamana, minä olen auttava häntä.\n\nKomisarius palasi ja lopetti kohtauksen; rouva Simon vietiin murtuneena\npois, silloin kun Simon läksi pois kahden poliisin välissä. Sitten\nseurasi hirveä kohtaus. Pikku Zéphirinin hautajaiset oli määrätty kello\nkolmeksi, ja vangitsemisen piti tapahtua kello yksi, jotta ei mitään\nikävää yhteensattumista tapahtuisi. Mutta tutkimus oli kestänyt niin\nkauvan, että sitä ei voitu välttää. Kun Simon ilmaantui pienelle\netehiselle, oli tori jo täynnä uteliaita, jotka olivat rientäneet\nsaattoa katsomaan. Tämä \"Petit Beaumontaisin\" juttujen kiihoittama\njoukko alkoikin huutaa heti kun se huomasi opettajan, kirotun\njuutalaisen, pienten lasten murhaajan, joka noitatemppuihinsa tarvitsi\nheidän viatonta, hostian pyhittämää vertaan. Tuo kertomus, jota\ntästälähin oli mahdoton hävittää, kierteli suusta suuhun, yhä\nkiihoittaen rähisevää, uhkaavaa joukkoa.\n\n-- Kuolema, kuolema murhaajalle, häväisijälle!... Kuolema, kuolema,\njuutalaiselle!\n\nJähmettyneenä, kalpeana ja jäykkänä Simon huusi portailta vastauksen,\njoka sittemmin yhä oli kaikuva hänen huuliltaan niinkuin omantunnon\nääni.\n\n-- Olen viaton! olen viaton!\n\nSilloin joukko joutui raivoon, huudot pauhasivat kuin myrsky, ja ääretön\naalto nousi anastaakseen onnettoman ja raastaakseen hänet kappaleiksi.\n\n-- Kuolema, kuolema juutalaiselle!\n\nNopeasti työnsivät poliisit Simonin vaunuihin ja ajuri pani hevosensa\nlaukkaamaan, samalla kun Simon väsymättä huusi äänellä, joka kaikui yli\nmelun.\n\n-- Olen viaton! olen viaton! olen viaton!\n\nPitkin koko Isoakatua juoksi joukko vaunujen perästä, ulvoen yhä\nkovemmasti. Markus jäi paikalle huumautuneena, sydän ahdistettuna, ja\nhän muisteli aivan vastaisia mielenosoituksia, vihaista melua ja\nvimmastuneita huudahduksia, joilla palkintojenjako oli vastaanotettu\nedellisenä iltana. Kahdessa päivässä oli yleinen mielipide ehtinyt\nkääntyä. Häntä kauhistutti se verraton taito ja hirveä nopeus, millä\nsalaperäiset kädet olivat toimineet, kootessaan yhteen niin paljon\npimeyttä. Hänen toiveensa olivat kukistuneet, hän tunsi, että totuus oli\npimentynyt, voitettu ja katoamaisillaan.\n\nMutta kulkue alkoi järjestäytyä pikku Zéphirinin hautajaisia varten.\nMarkus näki että neiti Rouzaire, joka johti luokkansa pieniä tyttöjä,\noli katsellut Simonin kuolemantuomiota osoittamatta vähintäkään\nmyötätuntoisuuden merkkiä, hänen kasvonsa ilmaisivat ainoastaan\nvirallista hartautta. Mignot, jonka ympärillä seisoi muutamia oppilaita,\nei myöskään ollut puristanut esimiehensä kättä. Hän näytti jöröltä ja\nkiusaantuneelta, kärsien epäilemättä taistelusta hyvän sydämensä ja\netunsa välillä. Vihdoin läksi tavattoman loistava kulkue liikkeelle,\nsuunnaten kulkunsa Saint-Martin kirkkoon päin. Siinäkin huomasi kuinka\nhuolellisesti taitavat kädet olivat kaiken järjestäneet, niin että\nkansan sääli ja kostonhimo kiihtyisi. Pienen arkun ympärillä olivat\nensiksikin ne Zéphirinin toverit, jotka äskettäin samaan aikaan kuin\nhänkin, olivat käyneet ripillä. Sitten seurasivat pormestari Darras ja\nkaupungin hallitusmiehet. Senjälkeen tulivat kaikki muut veljien\noppilaat veli Fulgentiuksen ja hänen kolmen apulaisensa, veljien\nIsidoren, Lazaruksen ja Gorgiaksen johtamina. Selvästi huomasi veli\nFulgentiuksen suuren merkityksen, hän kulki edestakaisin, komensi ja\nmeni toimeliaisuudessaan niin pitkälle, että järjesteli neiti\nRouzairenkin tyttösiä, ikäänkuin he olisivat olleet hänen\nkäskettävinään. Sitten oli vielä kapusiinimunkkeja isä Theodosiuksen\njohdolla, Valmarien kolleegiosta tulleita jesuiittoja sekä heidän\nrehtorinsa isä Crabot, pappeja oli tullut kaikkialta, oli niin paljon\npapinviittoja ja kauhtanoita, että olisi luullut koko kirkon olevan\nliikkeellä ollakseen varma voitostaan.\n\nKaikki ihmiset nyyhkyttivät: hurjat äänet huusivat.\n\n-- Kuolema juutalaiselle! kuolema juutalaiselle!\n\nLopuksi näki Markus, jonka sydän oli täynnä katkeruutta, vielä yhden\nkohtauksen. Hän huomasi joukossa alkeiskoulun tarkastaja Mauraisinin,\njoka epäilemättä oli tullut Beaumontista, niinkuin edellisenäkin\npäivänä, lisätäkseen ansioluetteloaan. Kun isä Crabot kulki kansan\nohitse, huomasi Markus selvästi heidän hymyilevän toisilleen, vaihtavan\nsalaisen tervehdyksen, niinkuin ainakin miehet, jotka ymmärtävät\ntoisensa. Kaikki se hirveä vääryys, jota noina kahtena päivänä oli\nsalassa kudottu, ikäänkuin ilmaantui hänelle nyt keskellä kirkasta\npäivää, samalla kun Saint-Martinin kellot soivat pienen vainajan\nkunniaksi, vainajan, jonka surullista kuolemaa nyt aijottiin käyttää\nhyväkseen.\n\nSilloin löi joku kovasti Markusta olkapäähän, ja raivoisan ivallinen\nääni sai hänen kääntämään päätään.\n\n-- No! viaton ja rehellinen virkaveljeni, mitä minä sanoin teille? Nyt\non todistettu että saastainen juutalainen on häväissyt ja kuristanut\nveljenpoikansa ja silläaikaa kun hän ajaa Beaumontin vankilaa kohden,\nriemuitsevat veljet!\n\nSe oli opettaja Férou, vimmastunut nälkäkurki, vielä hintelämpänä kuin\nennen ja hiukset epäjärjestyksessä.\n\n-- Kuinka heitä voitaisiin syyttää, koska pieni vainaja on heidän,\nheidän ainoastaan ja heidän hyvän Jumalansa? Ha! ha! kukaan ei tietysti\nuskalla heitä syyttää, nyt kun koko Maillebois on nähnyt heidän pitävän\nhänelle niin suuret hautajaiset... Kaikkein hulluinta on tuon\nnaurettavan kärpäsen surina, tuon typerän veli Fulgentiuksen, joka\npuuhaa kaikkien ihmisten kanssa. Siinä on liiaksi intoa! Näittehän isä\nCrabotin, joka hymyili niin hienosti. Hienon hymyn takana taitaa piillä\naikalailla yksinkertaisuutta, vaikka hän on kuuluisa taitavuudestaan.\nMutta muistakaa, mitä sanon teille, vahvin, ainoa vahva heidän\njoukossaan on isä Philibin. Saatte etsiä häntä tänään, ei tarvitse\npelätä, että hän on täällä. Hän on piiloutunut johonkin ja olkaa varma,\nettä hän toimittaa siellä jotain kaunista työtä... Oi! minä en tiedä\nkuka on syyllinen, ei kukaan näistä luultavasti, mutta hän kuuluu samaan\nseuraan, se on päivän selvää, ja he kääntävät maailman nurin ennenkuin\nantavat syyllisen esille.\n\nNähdessään, että Markus alakuloisena ja äänettömänä kohautti olkapäätään\njatkoi hän.\n\n-- Tässä on siis hyvä tilaisuus musertaa maallikot. Alkeiskoulun\nopettajana miehen raiskaaja ja murhaaja! hei! mikä erinomainen sodan\naihe, kuinka meitä tullaankaan löylyttämään, meitä kaikkia, jotka olemme\nilman jumalaa ja isänmaata. Kuolema lahjotuille ja kavaltajille! kuolema\njuutalaisille!\n\nJa hän katosi tungokseen heilutellen pitkiä käsivarsiaan. Hänellä oli\ntapana katkeralla ivalla sanoa, että hänestä oli yhden tekevää kuoliko\nhän roviolla, puettuna veripaitaan tai nälkään kurjassa Moreuxin\nkoulussa.\n\nIltapäivä pienessä, kylmässä talossa oli ikävä, ja kun Markus ja\nGeneviève illalla olivat menneet levolle, huomasi viimemainittu että\nhänen miehensä oli epätoivoissaan, ja hän syleili häntä hellästi\npuhjeten kyyneliin. Markus oli syvästi liikutettu, sillä hän oli sinä\npäivänä tuntenut ensimmäisen heikon alun erimielisyyteen heidän\nvälillään. Hän painoi vaimoaan rintaansa vastaan, ja he itkivät yhdessä\nkauan aikaa sanaakaan puhumatta.\n\nVihdoin sanoi Geneviève hiukan epäilevällä äänellä.\n\n-- Kuule, rakas Markus, minä luulen, että olisi parasta ettemme enää\nviipyisi isoäidin luona. Lähtekäämme huomenna.\n\nHyvin hämmästyneenä Markus kysyi.\n\n-- Olisiko hän jo väsynyt meihin? onko sinua pyydetty sanomaan sitä\nminulle?\n\n-- Oi! ei, ei!... Se päinvastoin surettaisi äitiä. Meidän täytyisi\nkeksiä joku tekosyy, toimittaa niin, että meille lähetettäisiin\nkutsumakirje.\n\n-- No, mutta miksi emme olisi täällä kuukauden loppuun niinkuin\ntavallisesti! Epäilemättä on ollut jonkun verran epäsopua, mutta minä en\nvälitä siitä.\n\nGeneviève oli hetken hämillään, eikä uskaltanut tunnustaa salaista\nlevottomuuttaan siitä, että kokonaisen illan oli tuntenut itsensä vähän\nvieraaksi miehelleen ollessaan sen uskonnollisen vihamielisyyden\nvaikutuksen alaisena, joka isoäidin läheisyydessä vallitsi. Hänestä oli\ntuntunut kuin olisivat hänen nuoruutensa ajatukset ja tunteet palanneet\nja joutuneet ristiriitaan hänen jokapäiväisen elämänsä kanssa puolisona\nja äitinä. Mutta se oli vaan hieno aavistus, ja hän tuli jälleen\niloiseksi ja luottavaiseksi kun Markus häntä hyväili. Pienestä kätkyestä\nvierestään kuuli hän Louisensa suloisen säännöllisen hengityksen.\n\n-- Sinä olet oikeassa, jääkäämme tänne ja täytä velvollisuutesi niinkuin\nsinusta on oikein. Me rakastamme toisiamme niin, että aina voimme olla\nonnellisia.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nTästä alkaen ei vanhojen rouvien pienessä talossa enää puhuttu Simonin\nasiasta. Vältettiin pienimpiäkin viittauksia siihen, ettei mitään ikäviä\nriitoja syntyisi. Aterioiden aikana puhuttiin ainoastaan kauniista\nilmasta, ikäänkuin oltaisiin tuhannen penikulman päässä Mailleboisista,\nmissä intohimot yhä hurjempina raivosivat, missä mielipiteet niin\nankarasti törmäsivät toisiansa vastaan, että kolmekymmentä vuotta vanhat\nystävät ja kokonaiset perheetkin riitaantuivat keskenään. Ja Markus,\njoka kotona Genevièven sukulaisten luona oli niin äänetön ja\nvälinpitämätön, oli ulkopuolella kaikkein kiivain ja sankarillisin\ntotuuden ja oikeuden puoltaja.\n\nSen päivän iltana, jolloin Simon vangittiin, toimitti Markus rouva\nSimonin lapsineen muuttamaan isänsä ja äitinsä luo, joka asui pienessä,\nsynkässä talossa Trou-kadun varrella. Oli lupa-aika, koulu oli suljettu\nja apuopettaja Mignot jäi taloa vartioimaan, kokonaan kiintyneenä\nkalastusretkiinsä läheiselle Verpille-joelle. Neiti Rouzairekin oli tänä\nvuonna luopunut tavallisesta matkastaan kaukana asuvan tätinsä luokse,\nsillä hän tahtoi olla läsnä oikeudenkäynnissä, jossa hänen todistuksensa\ntulisi niin paljon merkitsemään. Rouva Simon oli jättänyt kaikki\nhuonekalunsa entiseen asuntoonsa, ettei luultaisi hänen suin päin\npaenneen ja siten tunnustaneen rikoksen, toivomatta enää saavansa\npalata. Hän oli siis vienyt Josephin ja Sarahin vanhempiensa luo,\nmukanaan yksi ainoa matkalaukku, niinkuin olisi hän mennyt sinne vaan\nkesää viettämään muutamiksi viikoiksi.\n\nTästä lähtien ei kulunut ainoatakaan päivää niin, ettei Markus olisi\nkäynyt räätäli Lehmannin luona. Trou-katu, joka päättyi Plaisir-katuun,\noli köyhän kaupunginosan kurjimpia katuja, ja siinä yksikerroksisessa\ntalossa, jossa räätäli Lehmann asui, oli ainoastaan pimeä puoti ja vielä\npimeämpi puotikamari kellarikerroksessa ja niiden yläpuolella kolme\nhuonetta, joihin veivät pimeät portaat, ja sitäpaitsi vielä tilava\nullakko, ainoa huone, johon joskus aurinko pilkisti. Kellarintapainen\npuotikamari oli samalla kertaa keittiö ja ruokahuone. Rachel muutti\nentiseen synkkään kamariinsa ja vanhan pariskunnan täytyi tyytyä yhteen\nainoaan huoneeseen antaakseen kolmannen huoneen lapsille, jotka onneksi\nvoivat saada suuresta ullakosta sangen iloisen ja tilavan leikkipaikan.\nMarkus ihmetteli lakkaamatta kuinka niin ihailtava ja harvinaisen kaunis\nnainen oli voinut kasvaa tällaisen kurjuuden keskellä, köyhille\nvanhemmille, joihin vaivaloinen köyhyys kauan aikaa oli taannuttavasti\nvaikuttanut. Viidenkymmenenviiden vuotias isä Lehmann oli tyypillinen\njuutalainen, pieni ja laiha mies, nenä suuri, silmät vilkkuvat, suu\npaksun harmaan parran peitossa. Räätälinammatissaan oli hänen toinen\nolkapäänsä kohonnut korkeammalle kuin toinen, ja se teki hänen\nennestäänkin nöyrän ryhtinsä vielä enemmän tuskallisen pelokkaaksi.\nHänen vaimonsa, joka myöskin aamusta iltaan ompeli, oli laiha kuin\nvarjo, ja ollen vielä nöyrempi eli hän alituisessa pelossa ja\nvavistuksessa. Heidän elämänsä oli ahdasta ja vaikeaa, ja he ansaitsivat\nvain vaivaloisesti jokapäiväisen leipänsä sitkeällä työllä, hitaasti\nhankitun ostajapiirin avulla, johon kuuluivat seudun harvat varakkaat\njuutalaiset sekä muutamia kristittyjä, jotka tahtoivat saada vaatteensa\nhuokealla. Ranskan kulta, jota juutalaiset vihamiestensä sanojen mukaan\nahmivat, ei ainakaan tänne ollut kasautunut, ja syvä sääli täytti\nsydämen, kun näki nämä kaksi vanhusta, jotka alati pelkäsivät, että\nheiltä riistettäisiin vaivaloisesti hankkimansa leipä.\n\nLehmannin luona Markus tutustui Davidiin, Simonin veljeen. Hän oli\nkiiruhtanut Mailleboisiin saadessaan vangitsemispäivänä lähetetyn\nkirjeen. Hän oli kolme vuotta veljeään vanhempi sekä myöskin pitempi ja\nvoimakkaampi. Kasvot olivat hänellä täyteläiset ja lujapiirteiset,\nsilmät kirkkaat ja nerokkaat. Isänsä beaumontilaisen kellosepän kuoltua\naivan varattomana, ja nuoremman veljen, Simonin mentyä normaalikouluun,\noli David astunut sotapalvelukseen, jossa hän oli kaksitoista vuotta.\nHän oli luutnantti ja juuri tulemaisillaan kapteeniksi lukemattomia\ntaisteluja ja kärsimyksiä kestettyään. Mutta silloin pyysi hän eroa,\nsillä hänellä ei enää ollut rohkeutta vastustaa solvauksia, joita hänen\nsyntyperänsä tuotti hänelle toveriensa ja esimiestensä puolelta. Siitä\noli nyt viisi vuotta. Simon oli silloin juuri aikeessa naida Rachel\nLehmannin, jonka kauneus äkkiä oli herättänyt hänen rakkautensa.\nNaimattomaksi jäänyt toimelias ja ponteva David oli tuuminut ruveta\nharjoittamaan kaivosliikettä eräällä laajalla hiekka- ja\npiikivialueella, joka siihen saakka oli ollut käyttämättä. Se kuului\nDésiraden linnaan, joka siihen aikaan vielä kuului rikkaalle\npankkiirille parooni Nathanille; tämä suostuikin halvasta hinnasta\nvuokraamaan sen kolmeksikymmeneksi vuodeksi uskolaiselleen, jonka\nyritteliäisyys ja työkyky olivat hänelle mieleen. Näin oli siis David\nsaavuttamaisillaan omaisuuden, sillä hän oli jo kolmessa vuodessa\nansainnut satatuhatta markkaa, sekä oli nyt johtajana suuressa\nliikkeessä, johon hän käytti kaiken aikansa.\n\nArvelematta hän kumminkin jätti liikkeen erään luotettavan työnjohtajan\nhaltuun. Keskusteltuaan Markuksen kanssa tuli hän heti vakuutetuksi\nveljensä viattomuudesta. Hän ei ollut sitä koskaan epäillytkään, sillä\nhän huomasi heti mahdottomaksi, että sellainen mies olisi tehnyt\nsellaisen rikoksen, mies, jonka hän tunsi paremmin kuin kenenkään muun\nmaailmassa, ja johon hän luotti kuin omaan itseensä. Tämä oli hänelle\nniin varmaa kuin valo täydessä auringonpaisteessa. Huolimatta tyynestä\nrohkeudestaan, noudatti hän suurta varovaisuutta, sillä hän ei tahtonut\nvahingoittaa veljensä asiaa, tuntien, kuinka heitä juutalaisina\nvihattiin. Siitä syystä David, kun Markus kiivaasti lausui epäilevänsä\nerästä kristillistä veljeä ehdottomasti syylliseksi, koetti rauhoittaa\nhäntä, ja vaikka hän oikeastaan oli samaa mieltä, tahtoi hän, että\nruvettaisiin hakemaan tuota yökuljeksijaa, joka muka oli mennyt sisään\nakkunasta ja samaa tietä paennut. Hän pelkäsi yleisen mielipiteen vielä\nenemmän kiihoittuvan todistamattomasta syytöksestä, hän aavisti, että\nylivoimaiset vastustajat musertaisivat hänet, jos hän esiintyisi ilman\nratkaisevaa todistusta. Ja sitä odotettaessa täytyi Simonin saada\nkäyttää hyväkseen tuomariensa epäilystä, jota varten olisi parasta\njälleen otaksua tuntematonta kuljeksijaa syylliseksi murhaan, niinkuin\nkaikki olivat tehneet silloin kun rikos keksittiin. Se oli erinomainen\ntoimenpide, koska veljet olivat niin varovaisia, ja koska heillä oli\nniin suuri kannattajajoukko että taistelu suoraan heitä vastaan olisi\nepäilemättä kääntynyt syytetyn itsensä vahingoksi.\n\nDavid oli vihdoin onnistunut saamaan luvan tavata Simonia\ntutkintotuomari Daixin läsnäollessa, ja he olivat pitkään toisiaan\nsyleillessään tunteneet, että heillä oli sama sydän ja sama sitkeä ja\nluja tahto. David oli nähnyt häntä sittemmin vankilassa, ja tiedot,\njotka hän toi häneltä olivat aina samat: suuri epätoivo, lakkaamaton ja\nhuolestuttava aivojen ponnistus arvoituksen selittämiseksi, tavaton\nkestäväisyys lastensa ja oman kunniansa puolustamisessa. Kun David\npienessä, pimeässä puodissa kertoi käynnistään, tunsi Markus syvää\nsääliä nähdessään rouva Simonin äänettömänä itkevän. Hän oli niin kaunis\nja surkuteltava turvattomuudessaan. Hänen vanhempansa eivät myöskään\nvoineet muuta kuin huokailla syvässä epätoivossaan, taipuen ylenkatseen\nalle. He jatkoivat yhä ompelemistaan vakuutettuina hekin vävynsä\nviattomuudesta, mutta uskaltamatta lausua tätä vakuutusta ostajilleen\npeläten vahingoittavansa hänen asiaansa ja kadottavansa leipänsä.\nPahinta oli, että levottomuus Mailleboisissa yhä kasvoi, ja että\nrähisevä joukko eräänä iltana oli särkenyt puodin akkunat. Oli täytynyt\nkiireesti sulkea akkunaluukut. Pienissä käsinkirjoitetuissa lehdissä\nkehoitettiin isänmaanystäviä polttamaan koko talon. Ja eräänä päivänä\nKapusiinien kappelissa vietetyn uskonnollisen juhlallisuuden jälkeen\nkohosi juutalaisviha siihen määrään, että pormestari Darrasin täytyi\npyytää poliisivoimia Beaumontista, sillä hän piti tarpeellisena\nvartioida Trou-katua estääkseen laittomuuksia tapahtumasta.\n\nHetki hetkellä asia muutti muotoaan, tuli yhteiskunnalliseksi\ntaistelukentäksi, jossa puolueet ratkaisevasti törmäsivät yhteen.\nTuomari Daix oli epäilemättä saanut käskyn toimittaa tutkimus nopeasti.\nVähemmässä kuin kuukaudessa hän kutsui kokoon ja kuulusteli kaikki\ntodistajat, Mignotin, neiti Rouzairen, isä Philibinin, veli\nFulgentiuksen, koululapset ja rautatien-virkamiehet. Veli Fulgentius,\njoka niinkuin tavallisesti osoitti liikaa intoa, vaati, että veljet\nIsidore, Lazarus ja Gorgias myöskin otettaisiin kuulusteltaviksi; hän\ntahtoi myöskin että hänen koulussaan toimitettaisiin tarkastus\nkirjoituskaavan tähden, jolloin tietysti ei mitään löydetty. Mutta Daix\npiti velvollisuutenaan erityisen tarkasti etsiä tuota otaksuttua\nyökuljeksijaa, joka olisi keskiviikon ja torstain välisenä yönä voinut\nkäydä murhatun luona. Jokaisessa kuulustelussa oli Simon lakkaamatta\nvakuuttanut viattomuuttaan ja käskenyt hakemaan syyllistä. Ja Daix oli\nlähettänyt kaikki maakunnan santarmit maanteille, oli vangittu ja\njälleen vapautettu noin viisikymmentä kulkulaista, saamatta vähääkään\nvihiä asiasta. Eräs kulkukauppias oli ollut kolme päivää lukon takana,\nturhaan. Daix oli siis pakoitettu luopumaan tästä arvelusta, eikä\nhänellä taaskaan ollut muuta lähtökohtaa kuin kirjoituskaava, jolle koko\nsyytös oli perustettava. Markuksen ja Davidin mielet olivatkin\nvähitellen rauhoittuneet, sillä heistä tuntui mahdottomalta, että mitään\ntodellista syytöstä voitaisiin perustaa tälle epäiltävälle\ntodistukselle. Davidin oli tapana sanoa, että vaikka tuota kuljeksijaa\nei oltukaan löydetty, oli sen olemassaolo kuitenkin mahdollinen. Ja jos\ntähän lisättiin todistuksien puute Simonia vastaan, siveelliset\nepätodenmukaisuudet, hänen lakkaamaton viattomuutensa vakuuttaminen,\nkuinka voi silloin uskoa, että tutkintotuomari, jolla oli vähääkään\noikeudentuntoa, tuomitsisi hänet syylliseksi? Asia oli aivan varmaan\nraukeava, niin uskoivat he lopulta molemmat.\n\nVälistä kuitenkin Markus ja David, jotka toimivat veljellisesti yhdessä,\nkadottivat tämän vahvan luottamuksensa. He kuulivat pahoja huhuja senkin\njälkeen, kun jutun raukeaminen jo näytti terveen järjen mukaan varmalta.\nJos viaton tuomittaisiin, olisi syyllinen ainiaaksi suojattu. Ja papisto\npuuhasi epätoivoisesti. Oli nähty isä Crabotin käyvän yhä useammin\nBeaumontissa, syövän päivällistä hallituksen jäsenten ja oikeusistuimen\njäsenten kanssa, käyvän yliopistossakin. Kaikkialla taistelu kiihtyi\nkuta enemmän toiveita oli juutalaisen vapaaksi laskemisesta. Silloin\njohtui Davidin mieleen herättää parooni Nathanin, rikkaan pankkiirin ja\nDésiraden entisen omistajan harrastus hänen veljensä asiaan. Hän oli\nsaanut tietää että parooni oli kesää viettämässä tyttärensä kreivitär\nSangleboeufin luona, joka oli tuonut miehelleen myötäjäisinä\nkuninkaallisen Désiraden ynnä kymmenen miljoonaa. Eräänä kirkkaana\nelokuun iltapäivänä David siis läksi sinne Markuksen seurassa, joka\nmyöskin tunsi paroonin. Se oli viehättävä kävelymatka: Désirade sijaitsi\nnimittäin korkeintaan kahden kilometrin päässä Mailleboisista.\n\nKreivi Hector de Sangleboeuf, viimeinen eräästä Ludvig pyhän\naseenkantajasta polveutuvaa Sangleboeuf-sukua, oli kolmenkymmenenkuuden\nvuoden ikäisenä joutunut aivan perikadon partaalle tehtyään lopun niistä\nomaisuuden pirstaleista, jotka hänen isältään olivat jääneet\nhävittämättä. Hän oli ennen ollut kyrassieriupseeri, mutta oli ottanut\neron väsyneenä sotilaselämään ja eli nyt yhdessä markiisitar de Boisen,\nerään häntä kymmentä vuotta vanhemman lesken kanssa, joka ei kumminkaan\ntahtonut mennä naimisiin hänen kanssaan, sillä hän rakasti liiaksi\nmukavuutta ja pelkäsi onnetonta tulevaisuutta, jos he molemmat\nyhdistäisivät kurjuutensa. Kerrottiin hänen saaneen aikaan avioliiton\nkreivin ja pankkiiri Nathanin tyttären, Lian välillä, joka oli nuori\nkahdenkymmenen vuotias, upporikas kaunotar. Nathan oli tehnyt kaupan\ntuntien tarkoin kaikki asianhaarat ja kadottamatta mitään tavallisesta\ntarkkanäköisyydestään. Hän tiesi aivan täydellisesti mitä antoi ja mitä\nsai takaisin, ostaessaan tyttärellään ja kymmenellä miljoonalla, jotka\nläksivät hänen rahastostaan, vävykseen vanhasta aatelissuvusta\npolveutuvan kreivin, ja siten saaden pääsön hänelle siihen saakka\nsuljettuun maailmaan. Hän itse oli äsken nimitetty parooniksi ja oli\nsiis vihdoin päässyt vapaaksi siitä satavuotisesta ja yleisestä\nylenkatseesta, joka häntä kauhistutti. Hän oli rahakauppiaana kerännyt\nitselleen kosolta kultaa, ja hänellä oli ainoastaan kiihkeä halu saada\nkatolilaisten rahakauppiaitten tavalla osakseen kunniaa ja valtaa, olla\nkumarrettu, kunnioitettu ja ihailtu raharuhtinas ja ennen kaikkia\nvapautua kiusallisesta ylenkatseen ja sorron pelosta. Hän olikin\nriemuissaan asettuessaan asumaan vävynsä luokse, sekä vieraantui niin\ntäydellisesti syntyperästään, että seurusteli kiivaimpien\njuutalaisvihollisten kanssa, ja oli sitä paitsi tullut hartaaksi\nkuningaspuolueen jäseneksi, isänmaan ystäväksi ja Ranskan pelastajaksi.\nHienon ja hymyilevän markiisitar de Boisen täytyi hillitä häntä.\nMarkiisitar oli puolestaan tästä tarkasti harkitusta kaupasta saanut\nkaiken sen hyödyn, mitä oli odottanutkin ystävälleen, Hector de\nSangleboeufille ja itselleen.\n\nNaimiskauppa ei muuten ollut olosuhteita muuttanut; kaunis Lea oli\nainoastaan tullut lisäksi markiisittaren ja kreivin vanhaan talouteen.\nMarkiisitar, joka oli vielä viehättävä, vaalea, uhkea kaunotar, ei ollut\nmustasukkainen sanan ahtaassa merkityksessä; hän oli siksi järkevä, että\nmielellään yhdisti rikkauden tuottamat nautinnot heidän rauhallisen\nyhteiselämänsä onneen. Hän tunsi sitäpaitsi Lian, tuon ihailtavan\nmarmorikuvan, itsekkään ja yksinkertaisen epäjumalan, joka oli\nonnellinen saadessaan olla pyhätössä, missä ympäristö ihaili häntä\nolematta liiaksi väsyttävä. Hän ei edes lukenut mitään, sillä hän väsyi\nheti jos joskus alotti. Hän istui hyvin mielellään koko päivän\nkohteliaan huomaavaisuuden esineenä, ajatellen ainoastaan itseään. Kauan\nei häneltä voinut olla salassa markiisittaren todellinen suhde hänen\npuolisoonsa: mutta hän karttoi ikäviä ajatuksia tämän asian johdosta, ja\nviimein hän ei enää voinut tulla toimeen ilman tätä ystävätärtä, joka\naina häntä hyväili, jolla alituisesti oli ihailun sanoja kielellään, ja\njoka tuhlasi hänelle helliä nimityksiä: kaunis kultaseni, rakas\naarteeni. Ei ole koskaan nähty liikuttavampaa ystävyyttä; markiisitar\nsai pian Désiradessa oman huoneen ja oman paikan pöydässä. Sitten hän\nsai uuden nerokkaan ajatuksen, hän alkoi opettaa Lialle katolista\nuskontoa. Tämä oli siitä ensiksi kauhistuksissaan, peläten että hänet\najettaisiin pois uskonnonharjoituksista. Mutta kun asia uskottiin isä\nCrabotille, tasoitti hän vaikean tien miellyttävällä, hienolla\ntavallaan. Parooni Nathan sai vihdoin tyttärensä suostumaan, sillä hän\noli sangen ihastunut markiisittaren tuumaan, ikäänkuin olisi hän\ntoivonut itsekin hiukan puhdistuvansa häpeällisestä juutalaisuudestaan\ntämän kasteen kautta. Kastejuhlallisuudet hämmästyttivät Beaumontin\nylhäisöä, ja tapausta pidettiin suurena voittona kirkolle.\n\nViimein oli markiisitar de Boise, joka äidillisesti johti Hector de\nSangleboeufiä niinkuin suurta, ymmärtämätöntä ja kuuliaista lasta,\nsaanut hänet valituksi Beaumontin edusmieheksi, hänen vaimonsa suuren\nmaa-alueen ja miljoonain avulla. Hän vaati lisäksi häntä liittymään\ntasavaltalaisiin yhtyneeseen vanhoillisten pieneen ryhmään, toivoen että\nhän siten voisi kerran päästä johonkin korkeaan asemaan; huvittava\nsattuma oli se, että juutalainen parooni Nathan, joka tuskin oli päässyt\nvapaaksi sukunsa häpeästä ja muuttunut suvaitsemattomaksi\nkuningaspuoluelaiseksi, oli kuningasmielisempi kuin hänen vävynsä,\nLudvig pyhän aseenkantajasta polveutuva ylimys. Parooni riemuitsi\ntyttärensä kääntymisestä, ja oli itse valinnut hänelle nimen Marie, jota\nnimeä hän suurella mielihyvällä aina käytti. Hän riemuitsi myöskin siitä\nettä hänen vävynsä oli edusmies, toivoen epäilemättä voivansa käyttää\nhäntä hyväkseen; hänelle tuotti tavatonta iloa asuminen tässä hienossa\ntalossa, joka nyt oli täynnä pappeja, ja jossa nyt puhuttiin ainoastaan\nmarkiisitar de Boisen ja Marien yhä hellemmässä ja lämpimämmässä\nkeskinäisessä sovussa tekemistä hurskaista töistä.\n\nKun Markus ja David, jotka portinvartija päästi sisään, tulivat\nDésiraden puistoon, hiljensivät he askeleitaan nauttien ihanasta elokuun\npäivästä ja ihaillen suurten puitten kauneutta, nurmikenttien pehmeyttä\nja purojen suloista raikkautta. Se oli ruhtinaallinen asumus; puisto oli\nihastuttavan rehevä ja kaunis, ja sen perällä näkyi komea\nrenässanssityyliin rakennettu linna. Nähdessään tämän juutalaisen miehen\nmiljoonien synnyttämän paratiisin, tämän suuremmoisen rikkauden, jonka\njuutalainen rahakauppias Nathan oli ansainnut, muisti Markus pimeää\npuotia surkeassa hökkelissä Trou-kadun varrella, jonne aurinko ei\npäässyt paistamaan, ja jossa ilma oli turmeltunut. Siellä oli\njuutalainen Lehmann kolmekymmentä vuotta ommellut, siten töin tuskin\nansaiten leipänsä. Kuinka monta muuta vieläkin kurjempaa juutalaista\nkuolikaan nälkään inhoittavissa katuojissa! Ja heitä oli ääretön\nenemmistö. Juutalaisvihollisten törkeä valhe, kokonaisen kansan\nsyyttäminen yleisestä omaisuuden anastamisesta, se ilmeni selvästi siinä\nettä tähän kansaan kuului niin paljon köyhiä työmiehiä, yhteiskunnan\nuhreja, jotka ovat sortuneet rahan, olipa se sitten juutalaisen tai\nkatolilaisen, kaikkivallan alle. Heti kun juutalainen tuli\nraharuhtinaaksi, osti hän itselleen paroonin arvonimen, naitti\ntyttärensä jollekin vanhaan ylhäiseen sukuun kuuluvalle kreiville, oli\nolevinaan kuningasmielisempi kuin itse kuningas, ja tuli lopulta\nluopioksi, kiivaaksi juutalaisviholliseksi, kieltäen ja sortaen omia\nkansalaisiaan. Juutalaiskysymyksen ytimenä oli kysymys rahasta,\nyhteiskunnan myrkyttäjästä ja turmelijasta.\n\nKun Markus ja David saapuivat linnan eteen, huomasivat he suuren tammen\nvarjossa parooni Nathanin, hänen tyttärensä ja vävynsä, sekä markiisitar\nde Boisen ja erään munkin, jonka he tunsivat itse isä Crabotiksi. Hyvä\nnaapuri, Valmarien kolleegion rehtori oli kutsuttu perheaamiaisille,\nmolemmat alueet olivat nimittäin ainoastaan kolmen kilometrin päässä\ntoisistaan: ja jälkiruokaa syötäessä oli epäilemättä puhuttu vakavista\nasioista. Sitten oli tultu tänne tammen varjoon nauttimaan kauniista\niltapäivästä. Istuttiin puutarhatuoleissa lähellä marmoriallasta, johon\nsiro luonnotar lakkaamatta kaatoi kristallikirkasta vettä uurnastaan.\n\nHeti tunnettuaan tulijat, jotka hienotunteisesti olivat seisahtuneet\nvähän matkan päähän, astui parooni esiin, vei heidät syrjään, pyysipä\nheitä istumaankin tuoleille, jotka olivat asetetut toiselle puolelle\nallasta. Hän oli pieni, koukistunut ja aivan kaljupäinen mies, kasvot\nolivat hänellä keltaiset, nenä paksu, ja hänen mustat ja saaliinhimoiset\nsilmänsä olivat tuuheiden kulmakarvojen varjossa. Hänen kasvonsa\nilmaisivat surumielistä myötätuntoisuutta, ikäänkuin surisivat hänen\nvieraansa jotain läheistä sukulaista. Käynti ei häntä ihmetyttänyt, hän\noli sitä varmaankin odottanut,\n\n-- Oi! David raukkani, kuinka minä teitä surkuttelen! Olen paljon teitä\najatellut onnettomuuden jälkeen... Te tiedätte kuinka teitä kunnioitan\nnerokkaan yritteliäisyytenne ja toimeliaisuutenne tähden... Mutta minkä\njutun, minkä ilkeän jutun veljenne Simon onkaan pannut niskoillenne! Hän\ntuottaa teille häpeää, saattaa teidät perikatoon, David raukkani!\n\nSyvän surun valtaamana hän nosti ylös vapisevat kätensä ja lisäsi\nikäänkuin kauhistuen nähdessään entisen vainoomisen alkavan uudestaan.\n\n-- Hän tuottaa meille kaikille häpeää, tuo onneton!\n\nSilloin David tyynesti ja rohkeasti puolusti veljensä asiaa, sanoi\nvarmasti uskovansa hänen viattomuuteensa ja luetteli ne siveelliset ja\nasialliset todistukset, jotka hänen mielestään olivat kumoamattomat.\nSillä aikaa Nathan kuivasti puisteli päätään.\n\n-- Aivan niin, aivan niin, se on aivan luonnollista, että te uskotte\nhänen viattomuuteensa, minäkin tahdon uskoa siihen vielä. Pahaksi\nonneksi ei minun vakuutukseni merkitse mitään; kaikki riippuu\noikeusistuimen vakuutuksesta, ja myöskin tuon raivostuneen kansan\najatuksesta, joka voi meitä kaikkia vahingoittaa, jos häntä ei\ntuomita... Ei, nähkääs, minä en koskaan ole antava veljellenne anteeksi,\nettä hän on saanut tuollaisen jutun meidän niskoillemme!\n\nKun David selitti hänelle tulleensa hänen luokseen pyytämään hänen\napuaan totuuden ilmaisemiseksi, hän kun oli niin mahtava, tuli hän\nkylmemmäksi, ja ilme hänen kasvoillaan tuli vähitellen yhä suletummaksi.\n\n-- Herra parooni, te olette aina osottaneet hyvyyttä minua kohtaan...\nMinä toivoin voivani saada teiltä tietoja, koska te olette kutsuneet\noikeusistuimen jäseniä luoksenne. Tehän tunnette muun muassa\ntutkintotuomari Daixin, joka toivoakseni on julistava jutun rauenneeksi.\nTeillä on ehkä tietoja tästä asiasta, ja sitäpaitsi on yksikin sananne\nkallisarvoinen, ellei päätöstä vielä ole tehty.\n\n-- Ei! ei! huudahti Nathan, en tiedä mitään, en tahdo mitään tietää!...\nMinulla ei ole mitään virallisia tuttavuuksia, ei mitään vaikutusvaltaa;\nja sitten sitoo minut se, että kuulun samaan uskontoon kuin hänkin, minä\njoutuisin vaan itse selkkauksiin hyödyttämättä teitä laisinkaan...\nOdottakaa, kutsun tänne vävyni.\n\nMarkus oli äänettömänä kuunnellut, sillä hän oli tullut ainoastaan\ntukemaan Davidin pyyntöä, opettajana ja Simonin virkaveljenä. Hän\nkatseli myöskin naisia, jotka istuivat tammen alla, kreivitär Marieta,\njoksi kaunista Leaa kutsuttiin, ja markiisitar de Boisea. Heidän\nvälissään istui isä Crabot tanakassa nojatuolissa, kreivi Hector de\nSangleboeuf oli jäänyt seisomaan ja pureskeli sikarinpätkää. Hieno ja\nkaunis markiisitar, jolla oli puuteroidut vaaleat hiukset, piti suurta\nmelua auringon säteestä, joka hiveli kreivittären niskaa; tumma ja\nveltto kaunotar koetti turhaan häntä rauhoittaa ja vakuuttaa, ettei se\nhäntä vaivannut; markiisitar pakoitti hänen vihdoin vaihtamaan kanssaan\npaikkaa, kutsuen häntä tavallisilla hyväilynimillään, pikku kissani,\nkultaseni, aarteeni. Isä Crabot oli hyvin tyytyväinen suvaitsevaisen\nrippi-isän asemassaan, ja hän hymyili lempeästi molemmille. Ja\nkristallikirkas vesi, jota siro luonnotar kaatoi uurnastaan\nmarmorialtaaseen, soi kuin huilunääni.\n\nAppensa kutsuessa astui Sangleboeuf hitaasti lähemmäksi. Hän oli\npunatukkainen ja suuriruumiinen mies, hänen kasvonsa olivat täyteläiset\nja verevät, otsa kapea, hiukset kankeat ja lyhyeksi leikatut, silmät\nolivat suuret ja sameansiniset, nenä pieni ja hento ja suu suuri,\nahneennäköinen ja puoleksi tuuheiden viiksien peitossa. Kun parooni\nselitti, mitä David oli pyytänyt, suuttui hän ja puhui raa'asti samalla\nteeskennellen sotilasmaista suoruutta.\n\n-- Minäkö sotkeutuisin tähän juttuun, oh! en! siitä ei tule mitään!...\nSuonette anteeksi, herra, että käytän vaikutusvaltaani edusmiehenä\nselvempien ja puhtaampien asioiden hyväksi. Tahdon mielelläni uskoa,\nettä te olette kunnon mies. Mutta teidän on todellakin vaikea puolustaa\nveljeänne... Sitä paitsi me olemme vihamiehiä, niinkuin kaikki sanovat.\nMiksi käännytte meidän puoleemme?\n\nHän katsoi Markukseen sameilla, vihaisilla silmillään ja alkoi sättiä\njumalankieltäjiä, isänmaanpetturia, armeijan herjaajia. Hän oli liian\nnuori ollakseen ottanut osaa vuoden 70 sotaan, eikä ollut palvellut kuin\nvaraväessä. Mutta hän oli sittenkin omien sanojensa mukaan kyrassieri\nkiireestä kantapäähän. Ja hän sanoi panneensa vuoteensa yläpuolelle\nkaksi vertauskuvaa, nimittäin ristinmerkin ja sotalipun, jonka puolesta\nhän pahaksi onneksi ei ollut saanut kuolla.\n\n-- Nähkääs, sittenkun olette jälleen pystyttäneet ristin kouluihinne,\nkun teidän opettajanne kasvattavat kristittyjä kansalaisten asemasta,\nsilloin vasta voitte turvata meihin tarvitessanne meidän palvelustamme.\n\nDavid oli tullut kalpeaksi ja jäykäksi ja antoi hänen puhua, viitsimättä\nkeskeyttää häntä, Sitten sanoi hän tyynesti.\n\n-- Mutta, hyvä herra, enhän ole teiltä mitään pyytänytkään. Herra\nparoonin puoleen olen luullut voivani kääntyä.\n\nKun Nathan huomasi kohtauksen alkavan tulla liian vilkkaaksi, keskeytti\nhän keskustelun ja vei pois Davidin ja Markuksen ikäänkuin näyttääkseen\nheille puistoa. Kuullessaan kreivin äänen oli isä Crabot hetkeksi\nkohottanut päätänsä; sitten oli hän jälleen antautunut miellyttävään,\nkeveään keskusteluun kreivittären ja markiisittaren, rakkaimpien\nrippilastensa kanssa. Sangleboeufin yhdyttyä heihin kuului selvästi\nheidän naurunsa, kun he iloitsivat siitä karvaasta opetuksesta, jonka\nluulivat antaneensa kahdelle saastaiselle juutalaiselle.\n\n-- Minkä sille tekee? he ovat kaikki tuollaisia, selitti Nathan\nDavidille ja Markukselle matalalla äänellä, päästyään muutaman kymmenen\naskeleen päähän seurasta. Kutsuin vävyni, jotta itse voisitte päättää\nmimmoisessa mielentilassa maakunta on, tarkoitan yläluokkia, edusmiehiä,\nkorkeampia virkamiehiä ja oikeusistuimen jäseniä. Kuinka siis voisin\nteitä hyödyttää? Kukaan ei kuuntelisi minua.\n\nMutta tämä teeskennelty hyväntahtoisuus, jonka alla piili vuosisatoja\nvanha perinnöllinen pelko, alkoi hänestä itsestäänkin tuntua\nraukkamaiselta.\n\n-- He ovat sitäpaitsi oikeassa, minä kuulun heihin: ennen kaikkea\nRanska, sen kunniakas menneisyys ja sen vanhojen muistojen yhteys. Me\nemme voi antaa sitä vapaamuurarien ja kosmopoliittien käsiin...\nMalttakaa, rakas Davidini, minä en päästä teitä ennenkuin olen antanut\nteille hyvän neuvon. Jättäkää tämä juttu oman onnensa nojaan, te tulette\nmenettämään siinä kaikki. Veljenne selviää kyllä yksinkin, jos hän on\nviaton.\n\nSe oli hänen viimeinen sanansa, hän puristi heidän kättään ja kääntyi\nrauhallisesti takaisin, silläaikaa kun he äänettöminä poistuivat\npuistosta. Mutta ulkopuolella he katsoivat toisiinsa melkein\nhuvitettuina, kohtaus oli heistä ollut siihen määrin kuvaava ja sattuva.\n\n-- Kuolema juutalaisille! huusi Markus ivaten.\n\n-- Hyi! saastainen juutalainen! sanoi David, samoin katkeraa leikkiä\nlaskien. Hän neuvoi minua suoraan heittämään veljeni oman onnensa\nnojaan, eikä hän itse epäilisi tehdessään niin! Hän on hylännyt veljensä\nja tulee vastedeskin hylkäämään!... Minun ei tarvitse kolkuttaa\nmahtavien uskonveljieni oville. Pelko tekee heidät raukoiksi.\n\nVaikka tutkintotuomari Daix oli jouduttanut tutkimusta, viivytteli hän\nnyt päätöksen julistamista. Epäiltiin hänen olevan yhä suurenevan\nneuvottomuuden vallassa. Hän oli kyllin teräväjärkinen aavistaakseen\ntotuutta, mutta oli toiselta puolen yleisen mielipiteen orja ja kokonaan\nvaimonsa vallassa. Jumalinen, ruma ja keikaileva rouva Daix, joka\nmyöskin oli isä Crabotin rakas rippilapsi, oli erittäin kunnianhimoinen,\nsillä häntä vaivasi heidän kotinsa köyhyys, ja hän haaveksi pääsevänsä\nPariisiin, voivansa pukeutua hienosti ja päästä seuraelämään jonkun\nhuomiota herättävän jutun avulla. Ja nyt hänellä oli tuo juttu; hän\ntoisti lakkaamatta miehelleen, että tämä olisi hyvin tyhmä, ellei nyt\nkäyttäisi tilaisuutta hyväkseen, sillä jos hän olisi kyllin lapsellinen\npäästääkseen saastaisen juutalaisen vapaaksi, sai hän varmaankin kuolla\nvaivaistalossa. Daix taisteli kuitenkin vielä rehellisesti vastaan,\nmutta hän epäili jo, eikä enää pitänyt kiirettä, toivoen että joku\nsattuma tulisi auttamaan häntä velvollisuutensa ja etunsa\nyhteensovittamisessa. Uudet viivytykset olivat Markuksen mielestä hyviä\nenteitä. Hän tiesi hyvin missä tuskassa tuomari oli, mutta hän toivoi\nparasta ja uskoi totuuden vastustamattomalla voimalla voivan taivuttaa\nkaikki sydämmet.\n\nHän kävi usein Beaumontissa tervehtimässä vanhaa ystäväänsä\nnormaalikoulun johtaja Savinia. Tämä tunsi tarkalleen asiat, ja Markus\nsai keskusteluista hänen kanssaan uskoa ja rohkeutta. Sitäpaitsi olivat\nnormaalikoulun rakennukset, joissa hän oli viettänyt kolme vuotta,\ntulleet hänelle rakkaiksi. Hänelle muistuivat mieleen lukuisat eri\nopetustunnit, huoneet, jotka he itse saivat järjestää, huvitukset ja\nkävelyretket ruokatunneilla. Koulu sijaitsi pienen, yksinäisen torin\nvarrella, République-kadun päässä; ja kun Markus astui johtajan\nhuoneeseen, joka oli ahtaalle puutarhalle päin, tuntui hänestä nyt kuin\nolisi hän ollut levollisessa piilopaikassa ja onnellisessa turvassa.\n\nMutta kun Markus eräänä päivänä meni sinne, oli Salvan levoton ja\ntoivoton, aivan vasten tavallisuutta. Hänen täytyi ensin odottaa hetken\netuhuoneessa; hän tervehti vierasta, joka pian tuli ulos\nvastaanottohuoneesta. Se oli opettaja Doutrequin, jolla oli matala ja\nitsepäinen otsa ja leveät, sileäksi ajetut kasvot. Astuessaan vuorostaan\nsisään ihmetteli hän Salvanin mielenliikutusta. Tämä sanoi heti,\nkohottaen kätensä.\n\n-- No! ystäväni, oletteko kuulleet kauheaa uutista?\n\nHän oli keskikokoinen vaatimaton ja jäntevä mies, kasvot olivat hänellä\npyöreät, iloiset ja avomieliset, ja hänen tavallisesti hymyilevät\nsilmänsä katsoivat suoraan kasvoihin. Tällä kertaa hänen silmistään\nleimusi jalo suuttumus.\n\n-- Mitä on tapahtunut? kysyi Markus levottomana.\n\n-- Oi! te ette tiedä vielä... Kuulkaa siis, ystäväni, nuo lurjukset ovat\nsittenkin uskaltaneet; Daix on eilen illalla julistanut päätöksen: hän\naikoo jatkaa tutkimuksia.\n\nMarkus kalpeni ja pysyi vaiti, silläaikaa kun Salvan, osoittaen\nkirjoituspöydälle levitettyä \"Petit Beaumontais\"-lehteä, lisäsi.\n\n-- Doutrequin, joka äsken läksi täältä, toi minulle tämän inhoittavan\nlehden, jossa tuo uutinen on. Hän vahvisti sen sitäpaitsi itse, sillä\nhän tuntee erään oikeudenkirjurin.\n\nHän otti lehden, rutisti sen kokoon, heitti sen inholla huoneen nurkkaan\nja sanoi.\n\n-- Oi! tämä saastainen lehti on myrkky, joka mädättää ja turmelee koko\nkansan. Jos vääryys tulee mahdolliseksi, on se seurauksena siitä, että\ntämä lehti valheillaan myrkyttää vielä tietämättömän Ranskan kansan,\njoka niin mielellään uskoo sen alhaisia intohimoja tyydyttäviä\nkertomuksia... Pahinta on, että tuo lehti ensin levisi kaikkialle,\npujahti kaikkien käsiin, pysymällä puolueettomana, kuulumatta\nkummallekaan puolelle, sisältäen ainoastaan kaunokirjallisuutta, pieniä\ntietoja ja hauskoja kertomuksia, joita yksinkertaisinkin voi käsittää.\nVuosien kuluessa se näin tuli ystäväksi, jokapäiväiseksi leiväksi\ntietämättömille ja köyhille, koko sille joukolle, joka ei itse voi\najatella. Ja silloin alkaa se käyttää väärin tavatonta asemaansa,\nääretöntä lukijakuntaansa, rupeaa vanhoillisen, hairahtuneen puolueen\npalvelukseen, voittaen rahaa kaikista vääristä valtiovarain käytöistä ja\nkaikista hämäristä valtiollisista selkkauksista... Mitä puoluelehdet\nvalehtelevat, on melkein yhdentekevää. Ne kannattavat jotakin puoluetta,\nne tunnetaan ja niitä luetaan nimensä mukaan. Niin on \"Croix de\nBeaumont\" kirjoittanut raivoisan kirjoituksen ystäväämme Simonia,\nmyrkyttäjää ja lapsenmurhaajaa vastaan; eikä se minua ensinkään\nliikuttanut. Mutta se että \"Petit Beaumontais\" on julkaissut tuollaisia\nhalpamaisia ja raukkamaisia kirjoituksia, ilmiantoja ja alhaisia\nherjauksia, se on rikos, se on kansan salaista myrkyttämistä. Se on\nensin hyvänsävyisyydellään hankkinut itselleen kansan suosion, ja sitten\nsekoittanut myrkkyä jokaiseen ruokaan, saattanut kansan raivoon,\nyllyttänyt sitä hirveihin tekoihin, enkä minä tiedä sen suurempaa\nrikosta... Sillä jos tuomari Daix ei ole julistanut juttua rauenneeksi,\non siihen epäilemättä syynä se, että hän on myöntynyt yleisen\nmielipiteen painon alle, hän on surkuteltava, köyhä mies, jonka\noikeudentunto on horjuva, ja jonka vaimo myöskin on hirveä myrkyttäjä:\nyleinen mielipide on \"Petit Beaumontais\", joka muodostaa sen, on kaiken\nvääryyden juuri, tietämättömyyden ja julmuuden siemen, joka on kylvetty\nkaikkialle syviin riveihin, ja jonka hirveän hedelmän me piakkoin saamme\nnähdä.\n\nSalvan heittäytyi nojatuoliinsa epätoivoisen tuskan valtaamana. Oli\nhetken hiljaisuus, jolla aikaa Markus käveli edes takaisin hitain\naskelin, hänkin samojen ajatusten valtaamana. Hän pysähtyi ja kysyi.\n\n-- On kuitenkin päätettävä, mitä meidän on tehtävä? Otaksukaamme heidän\nryhtyvän tuohon kohtuuttomaan oikeusjuttuun; Simon ei sittenkään voi\ntulla tuomituksi, se olisi liian kauheaa. Emmekä mekään istune kädet\nristissä, luullakseni... Kun David raukka saa tietää tämän kamalan\niskun, tahtoo hän toimia. Mitä neuvotte meitä tekemään?\n\n-- Oi! ystäväni, huudahti Salvan, kuinka mielelläni toimisin\nensimmäisenä, jos vaan antaisitte minulle keinoja!... Käsitättehän että\nkoko maallikko-opettajakuntaa vainotaan ja koetetaan musertaa\nonnettoman Simonin kanssa yhdessä. Meidän rakas normaalikoulumme on\njumalankieltäjien ja isänmaanpetturien kasvatuslaitos, ja he tahtovat\nhävittää sen; minä itse, sen johtaja, olen jonkunlainen pahahenki ja\nkasvatan jumalaakieltäviä lähetyssaarnaajia, joiden perikatoa he kauvan\novat toivoneet. Mikä voitto pappilaumalle, jos joku entisistä\noppilaistamme nousisi mestauslavalle syyllisenä niin inhoittavaan\nrikokseen!... Oi! kouluraukkaani, jonka minä toivoin tulevan niin\nhyödylliseksi, niin suureksi, niin välttämättömäksi maan kohtalolle;\nmitä hirveitä hetkiä se onkaan saava kokea!\n\nKoko hänen harras uskollisuutensa kauniissa toimessaan ilmeni\nnäissä liikutetuissa sanoissa. Entisellä opettajalla ja\nalkeiskouluntarkastajalla oli, tultuaan normaalikoulun johtajaksi, ollut\nainoastaan yksi tarkoitusperä: valmistaa hyviä opettajia, jotka\nharrastavat kokeisiin perustuvaa tiedettä, Rooman vallasta vapautettuja\nopettajia, jotka kykenevät opettamaan kansalle totuutta ja tekemään sen\nvapaaksi, oikeudenmukaiseksi ja rauhaa rakastavaksi. Koko kansallinen ja\ninhimillinen tulevaisuus oli siinä.\n\n-- Me keräydymme kaikki teidän ympärillenne, sanoi Markus, me emme\nsalli, että teidät keskeytetään työssänne, joka on nykyhetken tärkein ja\nylevin pelastustyö.\n\nSalvan hymyili surumielisesti.\n\n-- Oi! kaikki ystäväni! kuinka monta teitä sitten on ympärilläni?... Te\nolette niitä, ja niitä oli myös onneton Simon, josta toivoin niin\npaljon. Vielä on neiti Mazeline, teidän toverinne Jonvillessä. Jos\nmeillä olisi muutama tusina hänen kaltaisiaan, saisi tuleva sukupolvi\nvihdoinkin nähdä pappien vallasta vapautettuja kansalaisia, vaimoja ja\näitejä. Férou taas turmelee itsensä kurjuudessa ja raivossa, katkeruus\non myrkyttänyt hänen mielensä... Sitten tulemme välinpitämättömään,\nitsekkääseen, kaavoihin jäykistyneeseen joukkoon, jonka ainoana\ntarkoituksena on esimiesten liehakoiminen päästäkseen suosioon.\nOttamatta lukuun luopioita, niitä meikäläisistä, jotka ovat menneet\nvihollisen puolelle, kuten neiti Rouzaire, joka yksinään täyttää\nkymmenen sisaren tehtävän, ja joka Simonin jutussa on ollut niin\nhalpamainen. Olin unohtaa Mignot raukan, hän oli parhaita oppilaitamme,\neikä ole pohjaltaan paha, mutta on taipuvainen luonne, joka on hyvä tai\npaha vaikutuksen mukaan.\n\nHän innostui ja jatkoi pontevammin.\n\n-- Ja kuulkaa! Eikö tuon Doutrequininkin tila ole kovin surkea? Hän on\nopettaja ja opettajan poika, oli viidentoista vuotias vuonna 70 ja tuli\nnormaalikouluun kolme vuotta myöhemmin, vielä aivan kuohuksissaan\nvihollisten maahanhyökkäyksestä, vihan ja kostonhimon kasvattamana.\nSilloin oli koko koulun tarkoitus herättää isänmaallista innostusta.\nTahdottiin saada ainoastaan sotureita, sotajoukko muuttui temppeliksi,\npyhätöksi, tuo sotajoukko, joka kolmekymmentä vuotta odotti valmiina\ntaisteluun, ja joka on niellyt miljaardeja. Meillä onkin nyt sotainen\nRanska, edistyksen, totuuden, oikeuden ja rauhan Ranskan asemasta,\njoka voisi pelastaa maailman... Niinpä on siis Doutrequin\nhyvä tasavaltalainen, entinen Gambettan ystävä, äsken vielä\nkirkollisten vastustaja, mutta jonka isänmaallisuus jo on muuttanut\njuutalaisvihaajaksi, ja jonka se pian on muuttava kirkon ystäväksi. Hän\npiti minulle juuri äsken eriskummallisen esitelmän, joka oli kaikua\n\"Petit Beaumontaisin\" kirjoituksista; Ranska ennen kaikkea, juutalaisten\nkarkoittamisen välttämättömyys, armeijan kunnioittaminen korotettava\nuskonkappaleeksi, opetusvapautta vieläkin laajennettava, joten\nopetusveljeskunnat saisivat vapaasti johtaa kansaa harhaan. Se on\nensimmäisten isänmaallisten tasavaltalaisten perikato... Doutrequin on\nkuitenkin kunnon mies, erinomainen opettaja, jolla on viisi apulaista,\nja jonka koulu on parhaita Beaumontissa. Kaksi hänen pojistaan on jo\napuopettajina maaseudulla, ja minä tiedän, että heillä on samat\nmielipiteet kuin isälläkin. Mihin joudumme jos moinen henki vastakin\ninnostuttaa alkeisopettajiamme?... On todellakin aika kasvattaa\ntoisellaisia miehiä, lähettää tietämättömälle kansa raukallemme\njoukottain vapaita, järkeviä opettajia, opettamaan sille totuutta, joka\non ainoa oikeuden, hyvyyden ja onnen lähde!\n\nHän oli lausunut viimeiset sanat niin innokkaasti, että Markus tuli\niloiseksi.\n\n-- Kas niin, rakas opettaja, nyt tunnen teidät jälleen, te ette heitä\ntehtäväänne, ja te olette voittava, koska totuus on teidän puolellanne.\n\nIloisena Salvankin tunnusti hetkeksi antaneensa toivottomuuden saada\nvaltaa; kohtuuton oikeudenkäynti, jolla Simonia uhattiin, oli saattanut\nhänet suunniltaan.\n\n-- Neuvo? Te pyysitte minulta neuvoa toiminnallenne?... Katsokaamme\nhiukan, tutkikaamme yhdessä asemaa.\n\nEnsiksikin on rehtori Forbes, tuo lempeä ja ystävällinen, hyvin oppinut,\nhyvin viisas mies, joka kumminkin on vaipunut vanhanajan historian\ntutkimiseen siinä määrin että hän salaa halveksii nykyisiä aikoja, vain\nratas yliopiston johtajan ja henkilökunnan välillä. Mutta\nakatemiantarkastaja Barazer oli Salvanin toivo.\n\nHänen rohkeutensa ja viisautensa avulla toivoi Salvan kerran\nvoittavansa. Hän oli tuskin viidenkymmenen vuotias, ja oli tasavallan\nsankariaikojen miehiä. Siihen aikaan huomattiin maallikkokoulun\nvälttämättömyys vapaan ja oikean kansanvallan perustana. Hän oli\nsäilyttänyt vihansa kirkollisuutta vastaan, ja hänen vakuutuksensa oli,\nettä papit olivat kiellettävät opettamasta, mielet vapautettavat\nvalheellisesta uskonkappaleiden vallasta jos mielittiin saada vahva\nkansa, joka tietää jotain ja pystyy johonkin. Mutta ikä, kohtaamansa\nesteet, ja kirkon sitkeä vastustus olivat lisänneet hänen\ntasavaltalaiseen innostukseensa suuren varovaisuuden, taitavan ja\nnotkean menettelytavan; hän käytti heti hyödykseen pienenkin alan, jonka\noli voittanut, ja asetti itsepäisen taipumattomuuden vastustajiensa\nhyökkäyksiä vastaan, kun ei voinut käyttää voimaansa. Hän oli ennen\nollut sijaisprofessorina Pariisissa ja käytti nyt kaikkea\nvaikutusvaltaansa tarkastajana, antautumatta koskaan julkiseen\ntaisteluun prefektin, edusmiesten tai senaattorien kanssa, vaikka hän\nsamalla kieltäytyikin antamasta myöten. Häntä tuli Salvanin kiittää\nsiitä, että oli, huolimatta klerikaalisen puolueen raivokkaista\nhyökkäyksistä, saanut verrattain rauhassa jatkaa työtään, uuden puolueen\nkasvattamista, alkeiskoulujen opettajakunnan uudistamista; ja hän yksin\noli varmaankin jossakin määrin auttava Simonin puolustamista omaa\nkäskynalaistaan, alkeiskouluntarkastaja Mauraisinia vastaan. Sillä\nkaunis Mauraisin uhkasi pettää yliopiston. Hän oli mennyt kirkon puolelle\nvakuutettuna siitä, että se tulisi voittamaan ja maksaisi paremmin\npalvelijoilleen.\n\n-- Oletteko kuulleet hänen todistuksestaan? jatkoi Salvan. Hän kuuluu\nhirveästi syyttäneen Simonia. Ja tuollaisille jesuiitoille uskotaan\nkoulujemme tarkastus!... Aivan samallainen on Beaumontin lyseon rehtori\nDepinvilliers, joka jokaisena sunnuntaina käy Saint-Maxentiuksen\nkappelissa messua kuulemassa vaimonsa ja kahden ruman tyttärensä kanssa.\nJokainen saa tietysti ajatella mitä tahtoo. Mutta jos hän saakin käydä\nmessussa, ei hän silti saane jättää jesuiittain valtaan yhtä\noppikouluistamme. Isä Crabot hallitsee lyseossamme, samoinkuin hän\nhallitsee Valmarien kolleegiossa; eikö ole harmillista ivaa, että tuo\nmaallikkolyseo, tasavaltalainen lyseo, välistä on vastustavinaan\nkilpailijaansa, hengellistä koulua, mutta oikeastaan on sen häpeällinen\nhaaraosasto?... Oi! meidän tasavaltamme tekee viisaasti, se uskoo\nitsensä varmoihin ja uskollisiin käsiin, ja minä ymmärrän hyvin, että\nMauraisin työskentelee toisen puolueen hyväksi, joka lakkaamatta on\ntoimessa ja maksaa hyvin!\n\nMarkuksen sanoessa jäähyväisiä virkkoi Salvan.\n\n-- Minä menen siis Le Barazerin luo... Älkää te tehkö sitä, on parempi\nettä minä puhun hänelle, koska hän niin pontevasti on minua ennenkin\ntukenut. Häntä ei mikään saa kiirehtimään, hän ymmärtää itse milloin ja\nmillä tavoin hänen on toimittava; ja hän on ainakin pitävä Mauraisinin\nalallaan, ellei hän voi tehdä Simonille suoranaisempaa palvelusta...\nMutta minä kehoitan teitä menemään puhuttelemaan Lemarroisia,\npormestariamme ja edusmiestämme, Berthereaun, vaimonne isän entistä\nystävää, jonka kai tunnette aivan hyvin, vai kuinka? Hän saattaisi olla\nteille hyödyllinen.\n\nTultuaan kadulle Markus päätti heti lähteä Lemarroisin luo. Kello löi\njuuri yksitoista, hän olisi varmaankin kotona. Pitkin Gambetta-katua,\njoka jakoi Beaumontin kahteen osaan, kulkien lyseosta raatihuoneelle,\nsaapui hän Jaffres-kadulle, kuuluisalle kävelypaikalle, joka kulkee läpi\nkaupungin toiseen suuntaan, maaherranvirastosta tuomiokirkolle. Tällä\nkadulla, keskellä ylhäisön kaupunginosaa, omisti Lemarrois loistavan\npalatsin, missä hänen kaunis, pariisilainen vaimonsa piti juhlia. Hän\noli jo rikas ja kuuluisa lääkäri, kun hän vaimoineen muutti Pariisista\nharjoittamaan tointaan syntymäkaupungissaan, ja hänen sanottiin olevan\nkunnianhimoinen mies. Aivan nuorena, lääketiedettä tutkiessaan, oli hän\nsattumalta joutunut Gambettan tuttavuuteen ja elänyt läheisessä\nyhteydessä hänen kanssaan, innostuneena ja luotettavana tasavaltalaisena\nja tuon suuren miehen lempioppilaana. Beaumontissa häntä pidettiinkin\nporvaritasavallan pylväänä; hänellä oli miellyttävä vaimo, ja hän itse\noli köyhien suosiossa, sillä hän hoiti heitä ilmaiseksi ja oli\npohjaltaan älykäs ja kunnon mies. Hänen valtiollinen menestyksensä\ntulisi varmaankin olemaan nopea, hän oli ensin ollut kunnallisneuvos,\nsitten yleisneuvos ja viimein edusmies ja pormestari. Kaksitoista vuotta\noli hän ollut pormestarina ja edusmiehenä. Hän oli vielä kaupungin\nepäämätön hallitsija ja maakunnan edusmiesten johtaja, vaikka näiden\njoukossa oli vanhoillisiakin.\n\nNähdessään Markuksen astuvan sisään komeasti sisustettuun työhuoneeseen,\ntuli hän häntä vastaan kädet ojennettuina, hymyilevän ja ystävällisen\nnäköisenä. Vaikka hän läheni viidettäkymmentä ikävuottaan, olivat hänen\nruskeat hiuksensa vain hiukan harmaantuneet, hänellä oli suuri pää, ja\nkirkkaat, vilkkaat silmät.\n\n-- Tekö, ystäväni? olen ihmetellyt, kun en ole nähnyt teitä, ja arvaan\nettä tulette tänne jonkun asian tähden... Oi! kuinka kauhea juttu, tuo\nSimonin juttu! Mies raukka on viaton, sen näkee selvästi siitä vimmasta,\nmillä häntä syytetään... Olen teidän puolellanne, oi! olen täydestä\nsydämmestä teidän puolellanne.\n\nIloisena tästä hyvästä vastaanotosta tunsi Markus lohdutusta tavatessaan\nvihdoinkin oikeudenmukaisen miehen, ja hän kiiruhti selittämään\ntulleensa pyytämään hänen kaikkivaltiasta apuaan. Hän voisi varmaankin\ntehdä jotakin asian hyväksi, olihan mahdotonta sallia viatonta\ntuomittavan. Mutta Lemarrois nosti jo kätensä taivasta kohden.\n\n-- Toimia, toimia, tietysti!... Mutta mitä tehdä vasten yleistä\nmielipidettä, kun jo koko maakunta on sen vallassa?... Tiedättehän\nvaltiollisen aseman täällä tulevan hetki hetkeltä tukalammaksi. Yleiset\nvaalit ovat ensi toukokuussa, tuskin yhdeksän kuukauden päästä! Oletteko\najatelleet kuinka äärettömän varovaisia meidän täytyy olla, ellemme\ntahdo tasavallan joutuvan tappiolle?\n\nHän oli istuutunut ja leikitteli norsunluisella paneriveitsellä. Hänen\nkasvonsa olivat äkkiä tulleet huolestuneen näköisiksi, ja hän kertoi\npelkonsa, kertoi kuinka levoton maakunta oli, jossa sosialistit\npuuhasivat ja voittivat alaa. Hän ei kyllä niitä pelännyt, sillä\nainoakaan sosialistien ehdokas ei vielä voinut tulla valituksi; mutta\nsosialistien sivuhyökkäykset olivat syynä siihen että viimeisissä\nvaaleissa oli kaksi vanhoillista, niiden joukossa Sangleboeuf tullut\nvalituksi. Tulevassa toukokuussa tulisi taistelu olemaan ankarampi. Ja\nsana \"sosialistit\" oli hänen huulillaan katkera syytös, siinä\nilmeni porvaritasavallan pelko ja suuttumus valtaan pyrkivän\nsosialistitasavallan hidasta, mutta vastustamatonta voimaa vastaan.\n\n-- Ystäväni, kuinka siis voitte vaatia, että teitä auttaisin? Minulla on\njalat ja kädet sidottuina, sillä meidän täytyy pitää lukua yleisestä\nmielipiteestä... Oi! en puhu teille omasta puolestani, olen varma\nvalitsemisestani; mutta minun täytyy pysyä virkaveljieni puolella, niin\netteivät he jää puille paljaille... Ja sen lisäksi, ymmärrättehän? Jos\nolisi kysymys vain minun valtakirjastani, uhraisin sen heti totellakseni\nainoastaan omaatuntoani, huutaisin korkealla äänellä ilmi sen, mikä\nminun mielestäni on totuus. Vaan tässä on itse tasavalta kysymyksessä,\nmeidän tulee katsoa, ettei sitä meidän persoonissamme poljeta... Oi!\njospa tietäisitte kuinka hirveitä ristiriitoja syntyy välistä!\n\nSitten alkoi hän moittia prefekti Hennebisea, tuota kaunista miestä,\njolla on silmälasit, ja joka aina on hyvästi puettu ja hyvästi kammattu,\nja joka ei auttanut häntä ollenkaan, peläten vaan suututtavansa\nministeriänsä tai jesuiittoja, mielitteli molempia ja toisteli\nlakkaamatta levottoman näköisenä: \"Oh! ei hätää!\" Hän kallistui aivan\nvarmaan papiston ja sotaväen puolelle, ja häntäkin vielä täytyi valvoa,\nsamalla kun hyväksyikin hänen viisaan ja varovaisen menettelytapansa.\n\n-- Teillä on siis, ystäväni, edessänne epätoivoinen mies, joka yhdeksänä\nkuukautena on pakoitettu punnitsemaan jokaisen askeleensa, jokaisen\nsanansa, ellei hän tahdo suoda pappilaumalle sitä iloa, että \"Petit\nBeaumontaisin\" lukijat viheltävät hänet ulos. Simonin juttu sattuu toden\ntotta sopimattomaan aikaan... Oi! jospa vaalit eivät olisi tulossa! Niin\nsilloin toimisin heti!\n\nTavallisesti hän oli tyyni, mutta nyt hän suuttui äkkiä.\n\n-- Ja lisäksi ei teidän Simoninne tyydy siihen, että on näin\nvaarallisella hetkellä hankkinut moisen jutun niskoillemme, vaan\nvalitsee vielä asianajajakseen Delbosin, sosialisti Delbosin, jota koko\noikein ajatteleva maailma kammoo. Se vielä puuttui, teidän Simoninne\nnäyttää todella tahtovankin tulla tuomituksi.\n\nMarkus oli tähän saakka kuunnellut ahdistuksen valtaamana, tuntien\nsaavansa vielä yhden pettymyksen. Hän tiesi Lemarroisin kunnon mieheksi,\nja hän oli usein nähnyt todistuksia hänen horjumattomasta\nuskollisuudestaan tasavallalle!\n\n-- Mutta, sanoi hän vihdoin, Delbos on hyvin taitava, ja Simon raukkamme\non valinnut hänet pitäen, niinkuin mekin, häntä kykenevänä toimeen. Hän\nei sitäpaitsi tiennyt olisiko joku muu ottanutkaan tätä tehtävää\nvastaan... Aika on todella kauhea, kaikki ihmiset tulevat\nraukkamaisiksi.\n\nLemarrois tunsi iskun sattuvan. Hän teki vilkkaan liikkeen, vaan ei\nkiivastunut. Ja hän hymyilikin.\n\n-- Teidän mielestänne olen kovin varovainen, eikö totta? nuori ystäväni.\nKunhan vanhennutte saatte nähdä, ettei valtiollisessa elämässä aina ole\nhelppoa sovittaa yhteen tekojaan ja vakuutustaan... Mutta miksi ette\nkäänny virkaveljeni Marcillyn, nuoren edusmiehenne puoleen, joka on koko\nmaakunnan sivistyneen nuorison toivo ja suosikki? Minä kuulun jo\nvanhoihin, kuluneihin ja varovaisiin, se on selvä... Marcilly sitä\nvastoin, hän, jonka katsantotapa on niin laaja ja vapaa, on aivan\nvarmaan kulkeva teidän etupäässänne... Menkää hänen puheillensa, menkää\nhänen puheillensa.\n\nJa hän saattoi Markuksen etehiseen saakka, puristi uudelleen hänen\nkäsiään ja lupasi auttaa häntä niin paljon kuin voi, heti kun\nasianhaarat sen sallisivat.\n\nMiksi ei hän todellakin menisi Marcillyn luo? Tämä asui myös\nJaffres-kadulla muutaman askeleen päässä, eikä kello ollut vielä lyönyt\nkahtatoista. Markus voi kyllä mennä sinne, sillä hän oli toiminut\nvaalissa hänen asiamiehenään; hän oli nimittäin suuresti kiintynyt tähän\nmiellyttävään ja kirjallisesti sivistyneeseen mieheen. Marcilly oli\nsyntynyt Jonvillessä, oli ollut etevä oppilas ylemmässä normaalikoulussa\nja sittemmin pitänyt kaksi vuotta luentoja Beaumontin tiedekunnassa;\ntäällä oli hän ruvennut ehdokkaaksi, haettuaan ensin eron virastaan. Hän\noli lyhytkasvuinen, vaalea ja hieno mies, kasvot olivat hänellä\nystävälliset, ja hymyilevät; hän valloitti kaikkien naisten sydämet ja\nmiehetkin ihailivat häntä, sillä hänellä oli harvinainen taito sanoa\njokaiselle oikea sana, osoittaa jokaiselle kohteliaisuutta. Mutta\nnuorisolle teki hänet rakkaaksi ennen kaikkea hänen oma nuoruutensa, hän\noli tuskin kolmenkymmenenkahden vuotias, sekä hänen onnistuneet\npuheensa, joissa hän laajasti ja taitavasti osasi käsitellä erilaisia\nkysymyksiä, osoittaen perinpohjaista asiain ja ihmisten tuntemusta.\nIloittiin siitä että vihdoin saataisiin nuori edusmies, johon voitaisiin\nluottaa. Hän uudistaisi politiikan, hän toisi siihen nousevien\nsukupolvien verta, niin toivottiin, ja suosiota lisäsi vielä hänen\nvirheetön puhetapansa, joka oli seuraus hyvän kirjallisuuden\nlukemisesta. Kolmen vuoden kuluessa oli hän todella saanutkin yhä\ntärkeämmän aseman kamarissa. Hänen arvonsa kasvoi lakkaamatta, oli jo\naiottu antaa hänelle ministerinvirkakin, huolimatta hänen nuoruudestaan.\nJa varma oli, että joskin Marcilly väsymättömällä huolella ajoi\nvalitsijainsa asioita, ajoi hän vielä paremmin omiaan, käyttäen\npienintäkin tilaisuutta hyväkseen, ikäänkuin mukavaa porrasta,\ntunkeutuakseen esiin niin luonnollisesti ja taitavasti, ettei kukaan\nvielä ollut voinut pitää häntä tavallisena onnenonkijana.\n\nHuoneusto oli hienosti sisustettu ja koristettu, ja Marcilly vastaanotti\nMarkuksen ikäänkuin tämä halpa kyläkoulunopettaja olisi ollut hänen\nlähin toverinsa yliopistosta. Hän alkoi heti puhua Simonista\nliikutetulla äänellä; hän sanoi sydämmestään ottavansa osaa onnettoman\nmiehen surulliseen kohtaloon. Tietysti hän ei kieltäydy auttamasta\nhäntä, hän tahtoo puhua hänen puolestaan, valita tarpeellisia miehiä\nhänen asiaansa ajamaan. Mutta lopuksi hän erittäin kohteliaasti kehoitti\nsuureen varovaisuuteen läheisten vaalien tähden. Se oli oikeastaan sama\nvastaus kuin Lemarroisin antamakin, ainoastaan kauniimmassa muodossa,\nsen määräsi salainen halu olla mitään tekemättä, että ei vahingoittaisi\nehdokkaitten pyhää liittoa. Näiden molempien suuntien oli turha esiintyä\nerillään, vanha oli raaempi, nuori oli kohteliaampi, mutta molemmat he\nsamalla tavalla riippuivat kiinni saavuttamansa vallan siekaleissa.\nSilloin Markus ensi kerran tunsi, että Marcilly saattoi olla ainoastaan\nparhaan laatuinen onnenonkija, joka mistään huolimatta tahtoo päästä\ntarkoituksensa perille. Markuksen täytyi kuitenkin kiittää häntä\nlähtiessään, sillä nuori edusmies vannoi auttavansa häntä, lupautui\nhänen käytettäväkseen, tuhlaten suloisia sanoja.\n\nKun Markus sinä päivänä palasi Mailleboisiin, oli hänet vallannut pelko\nja huoli. Ja kun hän iltapäivällä meni rohkaisemaan Lehmannia, tapasi\nhän perheen katkerasti itkemässä. He olivat niin toivoneet että juttu\nraukeaisi. David oli aivan hämmennyksissään huonosta uutisesta, mutta\nhän tahtoi vielä uskoa, että joku ihme estäisi kohtuuttoman oikeusjutun.\nMutta seuraavina päivinä asiat kehittyivät nopeasti, omituinen kiire\nnäytti vallanneen tuomarit, ja oikeus määräsi jutun käsittelyn\nseuraavaksi syyskuuksi. Silloin David sai takaisin kaiken sankarillisen\npontevuutensa, päättäväisyytensä ja palavan uskonsa veljensä\nviattomuuteen. Oikeudenkäynti oli siis alkava, koska tuota häpeää ei\noltu voitu välttää. Mutta missä oli sellainen tuomioistuin, joka\nuskaltaisi tuomita Simonin ilman minkäänlaisia todistuksia? Tuomion\najatteleminenkin tuntui kauhealta, mahdottomalta. Vankilassa vakuutti\nSimon väsymättä viattomuuttansa; hänen tyyni odotuksensa, hänen uskonsa\npikaiseen vapautukseen vahvistivat ja innostuttivat hänen veljeään joka\nkäynnillä. Lehmannien luona tehtiin jo matkasuunnitelmia. Rouva Simon\naikoi lähteä miehensä ja lastensa kanssa yhdeksi kuukaudeksi lepäämään\njonnekin Provencen kulmaan, missä heillä oli hyviä tuttuja. Tähän aikaan\nvei David Markuksen Beaumontiin Delbosin luo puhumaan lähemmin asiasta.\n\nTämä nuori asianajaja asui Fontanier-kadun varrella kauppiasten\nkaupunginosassa. Hän oli talonpojan poika lähiseuduilta ja oli tutkinut\nlakitiedettä Pariisissa, missä hän oli seurustellut sosialistisen\nnuorison kanssa. Tähän saakka hän ei oikeastaan ollut kuulunut\nkumpaankaan puolueeseen, sillä hänelle ei vielä ollut sattunut mitään\nsellaista huomattavampaa oikeusjuttua, että hänet jo olisi voitu\nluokittaa. Ottaessaan hoidettavakseen Simonin jutun, jota hänen\nvirkaveljensä kammosivat, oli hän tehnyt ratkaisevan päätöksen koko\nelämäkseen. Hän tutki sitä, hän innostui tuntiessaan tulevansa yhä\nlähemmä sitä julkista valtaa, niitä vanhoillisia voimia, jotka,\npelastaakseen vanhaa, mädännyttä yhteiskunnallista rakennusta\nkukistumasta, liittoutuivat tuottamaan häviötä eräälle onnettomalle. Ja\ntaisteleva sosialismi oli astunut eturiviin, siinä oli maan ainoa\npelastus, siinä oli viimeinkin vapautetun kansan voima.\n\n-- No! tämä on taistelua! huusi hän iloisesti vierailleen, ottaessaan\nvastaan heidät pieneen työhuoneeseensa, joka oli täynnä kirjoja ja\nasiapapereita. Oi! en tiedä tulemmeko voittamaan, mutta kaikissa\ntapauksissa teemme heille vahinkoa.\n\nHän oli pieni, tumma ja kuivahko mies, hänellä oli leimuavat silmät ja\ntulinen, harvinaisen hyvä kaunopuheisuuden lahja, samalla kertaa\ninnokas, johdonmukainen ja täsmällinen, sekä lämpimän lennokas.\n\nDavidia kummastutti ainoastaan se, että Delbos näytti epäilevän\nvoitosta. Ja hän toisti, mitä hän viikon päivät oli sanonut.\n\n-- Tietysti me tulemme voittamaan. Mikähän tuomioistuin uskaltaisi\ntuomita veljeni ilman minkäänlaisia todistuksia?\n\nDelbos katsoi häneen ja rupesi sitten rauhallisesti nauramaan.\n\n-- Ystävä raukka, menkäämme alas kadulle, kaksitoista ensimmäistä\nkansalaista, jotka saisimme kootuiksi, sylkisivät teitä vasten kasvoja\npitäen teitä saastaisena juutalaisena. Ette todellakaan näy lukeneen\n\"Petit Beaumontaisia\", ettekä tunne aikalaisianne. Eikö totta, herra\nFroment, kaikki unelmat ovat vaarallisia ja vääriä?\n\nJa kun Markus kertoi kuinka hänen käyntinsä mahtavien henkilöiden luona\nolivat epäonnistuneet, tekeytyi Delbos vielä kovemmaksi, tahtoen saattaa\nDavidin pois erehdyksestä. Simonin puolella oli kyllä kunnon Salvan,\nmutta hän oli itse vaarassa ja tarvitsi ennemmin toisten apua. Le\nBarazer taas antaisi Simonin tulla uhratuksi, käyttäen vaan kaiken\nvaltansa maallikkokoulujen puolustamiseen. Kunnon Lemarrois, tuo\nlahjomaton tasavaltalainen, oli tietämättään joutunut epävarmuuden ja\nvarovaisuuden tielle, joka vei vanhoillisuuteen. Mutta varsinkin hän\ntulistui Marcillyn nimeä mainitessaan. Kas niin! tuo suloinen Marcilly,\nsivistyneen nuorison toivo, joka mielisteli kaikkia eteenpäin meneviä\npuolueita! siinä oli mies, johon ei voinut ollenkaan luottaa, joka oli\nvalehdellut eilen ja aina, ja josta huomenna saattoi tulla petturi ja\nluopio! Kaikilta näiltä miehiltä ei ollut odotettavissa muuta kuin\nkauniita sanoja, ei ainoatakaan tekoa, ei suoruutta, ei rohkeutta.\n\nArvosteltuaan näin yliopistollista ja valtiollista maailmaa, tuli Delbos\noikeusistuimen jäseniin. Hän oli vakuutettu siitä, että tutkintotuomari\nDaix oli arvannut asian oikean laidan, mutta hän karttoi totuutta\npeläten alituisia perheriitoja, joilla hänen vaimonsa häntä kiusasi,\nestääkseen häntä laskemasta vapaaksi \"saastaista juutalaista\"; ja\nvarmaankin hänellä oli alituisia omantunnon vaivoja, sillä hän oli\ntarkka tehtävässään ja pohjaltaan kunnon mies. Toiselta puolen oli\npelättävä valtion prokuraattoria Raoul de la Bissonnièrea, jonka\nsyytöskirja varmaankin tulisi olemaan ankara, vaikka hänen tapansa\nmukaan suloisten sanojen koristama. Hän kuului turhamaiseen\npikkuaateliin ja luuli tehneensä suuren uhrauksen tasavallalle\nruvetessaan sen palvelukseen, hän odottikin saavansa palkaksi siitä\nnopean virkaylennyksen, jota hän parhaansa mukaan koetti jouduttaa,\nollen samalla kertaa hallituksen ja kirkon ystävä, isänmaanystävä ja\nkiivas juutalaisvihollinen. Ja mitä presidentti Gragnoniin tulee, oli\nhän taasen leikkisä mies, suuri juoppo, suuri metsästäjä, tyttöjen\nihailija ja sukkeluuksien laskija; hän teeskenteli tylyyttä ja oli\ntäydellinen epäilijä, jolla ei ollut sydäntä eikä uskoa, ja joka aina\noli vahvemman puolella. Ja viimeksi valamiehet, joista ei mitään voinut\ntietää, mutta joiden ajatustavan helposti voi arvata, muutamia\nkauppiaita, yksi tahi pari virasta eronnutta kapteenia, ehkä kaksi tai\nkolme arkkitehtiä, tai lääkäriä, alempia virkamiehiä, koroillaaneläjiä\nja tehtailijoita, jotka kaikki pelkäsivät omaa nahkaansa ja antoivat\nyleisen mielettömyyden vaikuttaa itseensä.\n\n-- Te näette siis, lopetti Delbos katkerasti, että veljenne, joka on\nkaikkien hylkäämä, oltuaan niin taitamaton, että tarvitsee apua\nhetkellä, jolloin lähestyvät vaalit pysäyttävät ja herpaisevat kaikki\ntotuuden ja oikeuden ystävätkin, saa tuomarikseen kauniin kokoelman\ntyhmyyttä, itsekkäisyyttä ja raukkamaisuutta.\n\nJa kun David tuskissaan pysyi vaiti, lisäsi hän.\n\n-- Oh! me emme huutamatta salli itseämme raadeltavan. Minusta vain on\nparempi näyttää teille asiat sellaisina kuin ne ovat... Tarkastakaamme\nnyt itse kysymystä lähemmin.\n\nHän tiesi edeltäkäsin syytöksen sisällön. Kaikilta puolin oli todistajia\nhirveästi hätyytetty. Paitsi yleistä mielipidettä, joka heitä kaikkialla\nympäröi niinkuin kulkutaudin turmelema ilma, vaikuttivat heihin\nepäilemättä salaiset voimat, jotka muodostivat heidän mielipiteensä ja\nsepittivät heidän vastauksensa tuomarille. Neiti Rouzaire oli aivan\nvarmasti sanonut kellon olleen neljännestä vailla yksitoista, silloin\nkun hän väitti kuulleensa Simonin tulevan kotiin. Mignotkin luuli nyt\nkuulleensa melua samaan aikaan. Mutta etenkin oli vaikutettu Simonin\noppilaihin, Bongardin. Doloirin, Savinin ja Milhommen lapsiin, joiden\nsaapumisen oikeuden eteen sanottiin suuresti liikuttaneen yleisöä. Heitä\nkoetettiin saada antamaan syytetylle vahingollisia vastauksia. Pieni\nSébastien Milhomme oli katkerasti nyyhkyttäen selittänyt, ettei hän\nkoskaan ollut serkullaan Victorilla nähnyt veljien koulusta tuotua\nsamallaista kirjoituskaavaa kuin rikospaikalta oli löydetty. Tämän\nyhteydessä kerrottiin, että paperikauppiaan, rouva Edouard Milhommen\nluona oli aivan odottamatta käynyt hänen pikkuserkkunsa kenraali\nJarousse, Beaumontin sotilasosaston päällikkö, joka nyt oli äkkiä\nmuistanut tämän ennen kokonaan laiminlyödyn sukulaisuuden ja tullut\nystävällisesti vierailulle, paperikauppiaitten hämmästykseksi ja iloksi.\nMuuten puhuttiin kanteessa paljon murhaajaksi ensin otaksutun\nkulkulaisen turhasta hakemisesta; siinä sanottiin myöskin, että oli\nturhaan etsitty todistajaa, vartijaa tai jotain muuta kulkijaa, joka\nolisi nähnyt Simonin palaavan jalkaisin Beaumontista, niinkuin hän itse\nväitti. Toiselta puolen ei myöskään oltu voitu näyttää toteen hänen\npalanneen rautateitse, sillä ainoakaan rautatievirkamies ei muistanut\nnähneensä Simonia, ja useampia paluulippuja oli puuttunut sinä iltana,\nvaikka ei voitu saada selville niiden omistajia. Veli Fulgentiuksen ja\nisä Philibinin tiedonannot tuntuivat myöskin olevan hyvin painavia,\netenkin viimemainitun, jonka sanottiin voivan todistaa, että\nkirjoituskaava oli kotoisin Simonin koulusta. Ja lopuksi olivat\ntuomioistuimen valitsemat asiantuntijat herrat Badoch ja Trabut\nepäselvästä nimimerkistä saaneet selville Simonin alkukirjaimet suuren\nE:n ja S:n.\n\nSiitä alkaen syytös tuli suoranaisemmaksi. Simon valehteli, hän oli\naivan varmaan palannut Beaumontista puoliyhdentoista junalla, joka\nsaapui Mailleboisiin kahdessatoista minuutissa. Kello oli siis\ntäsmälleen neljännestä vailla yksitoista, kun hän palasi kotiinsa; ja\njuuri tähän aikaan sanoi neiti Rouzaire kuulleensa hänen aukaisevan\novia, kulkevan ympäri ja puhuvan. Toiselta puolen tuntui varmalta että\npieni Zéphirin, palattuaan kappelista ei ollut heti paneutunut maata,\nvaan leikitellyt ensin pyhimystenkuvien kanssa, jotka olivat jääneet\nhyvään järjestykseen pöydälle; siten voitiin sanoa murhan tapahtuneen\nneljännestä vailla yhdentoista ja yhdentoista välillä. Tapahtumat\nselitettiin aivan luonnollisesti. Simon huomasi tulta veljenpoikansa\nhuoneessa, meni sisään, näki hänen riisuutuneen ja olevan vuoteeseen\nmenossa. Epäilemättä oli hän, nähdessään tuon pikku enkelin, jonka\nruumis oli laiha ja vaivainen, joutunut eroottisen hulluuden valtaan;\nmutta näytettiin myös toteen että hän vihasi lasta, oli vimmoissaan\nsiitä, että se oli katolilainen; viitattiinpa rituaalisen murhankin\nmahdollisuuteen, tuohon inhoittavaan taruun, joka on juurtunut kansan\nmieleen. Näin pitkällekään menemättä oli helppo selittää, miten kaikki\noli tapahtunut: luonnoton, saastainen teko, lapsen vastustus, taistelu,\nhuudot, rikoksentekijä joutuu raivoon, työntää lapsen suuhun mitä käteen\nsattuu saadakseen sen vaikenemaan ja sitten kauhistuksissaan, mieletönnä\nkuristaa sen, kun tilapäinen suukapula on irtaantunut ja huudot\nuudistuvat yhä kamalampina. Ei ollut yhtä helppoa selittää kuinka\nSimonille oli sattunut käteen \"Petit Beaumontais\" ja kirjoituskaava,\nyhteenkäärittyinä. Sanomalehden oli täytynyt olla hänen taskussaan,\nsillä se ei voinut mitenkään olla lapsen huoneessa. Kirjoituskaavan\nsuhteen taas syytös oli epävarma: se saattoi yhtä hyvin olla lapsen luona\nkuin Simonin taskussa; viimeinen arvelu hyväksyttiin viimein\njohdonmukaisempana, sillä asiantuntijain lausunto oli todistanut, että\nkaava oli opettajan, koska siinä oli hänen nimensä alkukirjaimet.\nRikoksen tapahduttua kaikki kävi kuin itsestään. Simon jätti pienen\nruumiin maahan, ei järjestänyt mitään huoneessa, aukaisi vain ikkunan\nselälleen, jotta luultaisiin murhamiehen tulleen ulkoa. Hän oli vaan\nollut niin uskomattoman ajattelematon, että ei ollut vienyt pois ja\nhävittänyt sanomalehteä ja kaavaa, jotka olivat jääneet vuoteen viereen,\nmikä seikka todisti hänen ääretöntä hämmennystään. Senpätähden hän ei\nluultavasti heti mennytkään vaimonsa luokse, joka oli ilmoittanut hänen\npalanneen kahtakymmentä vailla kaksitoista, vaan oli varmaankin hetken\naikaa istunut portailla, rauhoittuakseen vähäisen. Syytös ei siihen\nmäärin pahentanut asioita, että olisi epäillyt rouva Simonia\nosallisuudesta rikokseen; se viittasi kuitenkin siihen ettei hän pysynyt\ntotuudessa puhuessaan miehensä tyyneydestä ja iloisesta hellyydestä\nkysymyksessä olevana yönä; tätä otaksumaa vahvisti Mignotin todistus;\nhän oli nimittäin kummastellut sitä, että opettaja seuraavana päivänä\nnousi niin myöhään ylös, ja hän väitti Simonin olleen kalpean, vapisseen\nja tuskin pysyneen pystyssä, kun hän meni häntä herättämään kertoakseen\nhänelle hirveän uutisen. Neiti Rouzaire, veli Fulgentius ja isä Philibin\nolivat kaikki kolme yhtä mieltä siitä, että Simon oli ollut\npyörtymäisillään pienen ruumiin ääressä, vaikka hän samalla osoitti\ninhoittavaa sydämmettömyyttä. Ja olihan sekin jo sitova todistus? Ilkiön\nsyyllisyyttä ei kukaan voinut enää epäillä.\n\nKun Delbos näin oli esittänyt kanteen sisällön, jatkoi hän.\n\n-- Siveelliset mahdottomuudet siinä ovat niin kouraantuntuvat\nettei kukaan, jolla on vähääkään tervettä järkeä, voi uskoa\nSimonia syylliseksi; ja sitten siinä ilmaantuu asiallisiakin\nepätodenmukaisuuksia. Mutta me emme voi salata itseltämme sitä, että\ntämä kauhea juttu on kyllin todennäköinen vallatakseen joukon\nmielikuvituksen ja tullakseen tuollaiseksi tarumaiseksi legendaksi, joka\nsaa järkähtämättömän totuuden voiman... Ja meidän heikkoutemme on siinä,\nettemme voi asettaa todellista kuvausta tapahtumasta muodostumaisillaan\nolevaa legendaa vastaan. Tuo arvelu yöllisestä kuleksijasta, josta\nnäytte pitävän kiinni, kelpaa ainoastaan herättämään epäilystä\nvalamiesten mielessä; sillä sitäkin vastaan voi lausua sangen päteviä\nväitteitä. Ketä tulee siis syyttää, ja minkälaisen tulee minun\npuolustussuunnitelmani olla.\n\nMarkus, joka siihen saakka oli tarkkaavaisesti kuunnellut, ei voinut\npidättää huudahdusta, jossa hänen vähitellen muodostunut vakuutuksensa\npuhkesi ilmi.\n\n-- Minä olen varma siitä, että joku veljistä on murhaaja!\n\nDelbos teki tyytyväisenä varman, myöntävän liikkeen ja sanoi vuorostaan.\n\n-- Aivan niin, minunkin vakuutukseni on siinä suhteessa järkähtämätön.\nMitä enemmän tutkin asiaa, sitä enemmän tuntuu se minusta ainoalta\nmahdolliselta totuudelta.\n\nKun David huolestuneena puisti päätään, sanoi hän.\n\n-- Niin, minä tiedän, että jonkun munkin syyttäminen ilman täydellistä\ntodistusta näyttää teistä äärettömän vaaralliselta veljenne kohtalolle.\nJa te olette toden totta oikeassa, sillä jos emme täydellisesti voisi\nnäyttää toteen, että meidän syyttämämme munkki on murhaaja, huononisi\nmeidän asiamme vielä kunnian loukkauksesta, joka tulisi meille kalliiksi\nnäinä typerän, kirkollisen taantumuksen aikoina... Minun täytyy\nkuitenkin puolustaa häntä, ja eikö paras keino todistaa veljenne\nviattomuutta ole juuri näyttää kuka on oikea syyllinen? Te sanotte, että\ntäytyy varmaan tietää kuka se on, ja minä tahtoisinkin puhua juuri siitä\nperinpohjaisesti teidän kanssanne.\n\nKeskustelua jatkui. Markus selitti syyt vakaumukseensa, että ainoastaan\njoku veljien koulun jäsen voi olla syyllinen. Ensiksikin oli\nkirjoituskaava silminnähtävästi sieltä, sen todisti selvästi tapaus\nMilhomme-rouvien luona: Sébastienin tunnustus ja sanansa peruuttaminen;\nsen lisäksi tuli vielä nimimerkki, kaavan kadonnut kulma, joka ehkä oli\nsalaa revitty irti, joka oli täydellinen selittämätön arvoitus, mutta\njossa hän tunsi totuuden piilevän. Ratkaisevana siveellisenä\ntodistuksena oli se tavaton puuha, johon veljeskunta oli yhtynyt\nsaadakseen Simonin syytetyksi ja tuomituksi. Se ei olisi näin kääntänyt\nkoko maailmaa nurin, jollei sillä olisi ollut oma nahka vaarassa.\nSamalla kertaa se tosin kyllä tahtoi myös hävittää koko\nmaallikko-opetuksen, saavuttaa kirkolle voiton. Lopuksi oli tuo raiskaus\nja murha kuin leimalla varustettu, siinä ilmenevä julma ja salainen\nsadismi, halpamaisuuden ja uskonnollisuuden sekoitus ilmaisivat munkin.\nMutta nämä yksinkertaisen johdonmukaisuuden ja ajattelemisen avulla\nsaadut todistukset eivät voineet riittää. Markus tunnusti sen\nmielellään, ja hän oli epätoivoissaan siitä, että hänen oli täytynyt\ntoimittaa tutkimuksensa sellaisessa pimeydessä, keskellä hämmennystä ja\nkauhua, joita taitavat ja näkymättömät kädet näyttivät päivä päivältä\nenentävän.\n\n-- Kuulkaapas, sanoi Delbos, ettekö epäile veli Fulgentiusta tai isä\nPhilibiniä?\n\n-- Oi! en, vastasi Markus. Näin heidät ruumiin ääressä sinä aamuna,\njolloin rikos keksittiin. Veli Fulgentius meni torstai-iltana aivan\nvarmaan kapusiinien kappelista suoraan kouluunsa. Hän on kyllä\nturhamainen ja turmeltunut mies, mutta en luule, että hän olisi voinut\ntehdä noin hirveitä tekoja. Isä Philibinin suhteen taas on todistettu,\nettä hän koko sen illan oli Valmarien kolleegiossa. Sen lisäksi hän\ntuntuu minusta pohjaltaan rehelliseltä, kunnon mieheltä, vaikka onkin\nhiukan juonikas.\n\nSyntyi hetken hiljaisuus. Miettiväisenä katsoen etäisyyteen Markus\njatkoi.\n\n-- Tuona aamuna tapahtui kuitenkin minun saapuessani paikalle jotain,\njota en voi selittää itselleni. Isä Philibin oli ottanut lattialta\n\"Petit Beaumontaisin\" ja kirjoituskaavan, jotka olivat sylen tahraamat\nja pureskellut, ja minä kysyn itseltäni eikö hän silloin käyttänyt\nhetkeä hyväkseen repiäkseen irti ja kätkeäkseen tuon kirjoituskaavan\nkulman, jossa olisi voinut olla jonkunlainen tunnusmerkki. Apuopettaja\nMignot vakuuttaa kyllä nyt että kulma oli alkuaan ollut poissa, vaikka\nhän ensin epäilikin sitä.\n\n-- Entäs kolme apulaisveljeä, Isidor, Lazarus ja Gorgias? kysyi Delbos\nuudelleen.\n\nDavid, joka omalla tahollaan ihailtavalla innolla, nerolla ja\nkärsivällisyydellä lakkaamatta tutki asiaa, puisti päätään.\n\n-- Kaikki kolme voivat omaistensa avulla todistaa olleensa muualla\nrikoksen tapahtuessa, puhumattakaan siitä että uskovaiset kaikki pitävät\nheidän puoltaan tuomioistuimen edessä. Näyttää siltä kuin kaksi\nensinmainittua olisivat johtajansa, veli Fulgentiuksen seurassa\npalanneet kouluun. Veli Gorgias taas meni saattamaan erästä lasta; mutta\npuoli yksitoista sanotaan hänenkin olleen koulussa, minkä koko\nveljeskunta todistaa, samoinkuin muutkin todistajat, tosin kyllä veljien\nystäviä nekin, jotka sanovat nähneensä hänen palaavan.\n\nMarkus puuttui taas puheeseen miettiväisen näköisenä, katse luotuna\netäisyyteen.\n\n-- Veli Gorgias ei miellytä minua, olen paljon ajatellut häntä... Lapsi,\njota hän saattoi, oli pikku Polydor, Pélagien, vaimoni sukulaisten\nkeittäjättären veljenpoika: minä koetin saada häntä puhumaan, mutta hän\non umpimielinen, valehtelija ja laiska, enkä voinut saada häneltä muuta,\nkuin vielä enemmän hämmennystä... Niin, veli Gorgiaan kasvot ja olemus\neivät mene mielestäni. Hänen sanotaan olevan raa'an, aistillisen ja\nkyynillisen, hänen jumalisuutensa on ylenpalttinen, uskontonsa ankara ja\nsuvaitsematon. Toiselta puolen on minulle kerrottu, että hän ennen on\nollut tekemisissä isä Philibinin sekä itse isä Crabotinkin kanssa...\nVeli Gorgias, ah! jonkun aikaa luulin jo hänen olevan se, jota haemme...\nEikä minulla sitten ollut muuta kuin arveluja.\n\n-- Veli Gorgias, sanoi David yhä puistaen päätään, ei todellakaan tee\nhyvää vaikutusta, minulla on aivan sama tunne kuin teilläkin. Mutta onko\nviisasta syyttää häntä, kun meillä on ainoastaan arveluita, niinkuin\nsanoitte, häntä vastaan esiin tuotavina? Emme saisi ainoatakaan\ntodistajaa puolellemme, kaikki kannattaisivat veljeä, puhdistaisivat\nhänet meidän jumalattomista syytöksistämme.\n\nDelbos oli kuunnellut tarkkaavaisesti.\n\n-- Minun on mahdotonta puolustaa veljeänne, toisti hän, jos emme vie\ntaistelua vihollisen alueelle... Ja huomatkaa, että ainoa apu, josta\nvoitte toivoa jotain hyötyä, on ehkä tuleva kirkolta itseltään; sillä\nyleisesti kerrotaan että vanha riita piispamme, hänen ylhäisyytensä\nBergerotin ja kaikkivaltiaan isä Crabotin välillä on muuttunut sangen\nkatkeraksi juuri Simonin jutun tähden... Minä luulen, isä Crabotin\nolevan se salainen voima, se näkymätön käsi, josta te olette puhuneet,\nja joka johtaa koko juttua. En tietysti syytä häntä itseään; mutta hän\non aivan varmaan se tahto ja voima, joka suojelee syyllistä. Ja\nahdistaessamme häntä, tähtäämme oikeaan... Ottamattakaan lukuun sitä,\nettä silloin saamme piispan puolellemme, ei tosin julkisesti, mutta eikö\nmoinen tuki merkitse jotain, vaikka salaisenakin?\n\nMarkus hymyili epäilevästi, ikäänkuin olisi hän tahtonut sanoa, ettei\nkirkolta milloinkaan saanut apua totuuden ja inhimillisen oikeuden\ntöihin. Muuten oli hänenkin mielestään isä Crabot vihollinen; ja tämän\nmiehen ahdistaminen, hänen kukistamisensa, se oli todellista taistelua.\nHe keskustelivat siis isä Crabotista ja hänen menneisyydestään, jota\nkaunisti eräs salaperäinen tarina. Häntä luultiin erään kuuluisan\nkenraalin, erään ensimmäisen keisarikunnan aikuisen prinssin pojaksi, ja\ntämä levitti hurskaan papin ympärille isänmaallisten sielujen silmissä\nsotaisen kunnian loistavan sädekehän. Mutta kertomus hänen\nkääntymisestään, ne romanttiset asianhaarat, jotka liittyivät hänen\npapiksi rupeamiseensa, liikuttivat vielä enemmän uskovaisten sydämmiä.\nOllessaan kolmenkymmenen vuotias, rikas, kaunis ja miellyttävä mies,\naikoi hän naida erään viehättävän lesken, rikkaan ja korkeasukuisen\nruhtinattaren. Mutta silloin säälimätön kuolema korjasi parhaimmassa\nkukoistuksessaan olevan ruhtinattaren. Hänen omien sanojensa mukaan oli\ntämä kauhea isku johdattanut hänet Jumalan luokse, näyttämällä hänelle\ntämän mailman ilojen katkeran turhuuden. Ja tällä oli hän saavuttanut\nkaikkien naisten sääliväisen rakkauden; he olivat hänelle äärettömän\nkiitollisia siitä, että hän turvautui Jumalaan menettäessään ainoan\nrakastamansa naisen. Toinen juttu Valmarien kolleegion perustamisesta\nteki hänet vieläkin rakkaammaksi seudun naisille. Valmarien tilukset\nomisti silloin vanha kreivitär de Quédeville, joka nuoruudessaan oli\nollut kuuluisa huikentelevaisuudestaan ja rakkausseikkailuistaan, ja\njoka oli tullut sinne loppuijäkseen puhdistumaan synneistään ankarissa\nuskonnon harjoituksissa. Hänen poikansa ja miniänsä olivat eräällä\nmatkalla joutuneet tapaturmaisen kuoleman uhriksi, ja hänellä oli\nluonaan pojanpoikansa ja ainoa perillisensä Gaston, yhdeksän vuotias,\ntavattoman pahankurinen lapsi, joka alituisesti käytti törkeitä sanoja\nja oli kovin raju leikeissään. Kun kreivitär ei ollut saanut häntä\ntottelemaan eikä uskaltanut lähettää häntä kasvatuslaitokseen, oli hän\npäättänyt ottaa pojan kasvattajaksi nuoren jesuiitan, isä Philibinin,\njoka silloin oli kahdenkymmenenkuuden vuotias, talonpoikainen suvultaan\nja käytökseltään, mutta jota hänelle oli suositeltu suuren\nmielenlujuutensa tähden. Tämä kasvattaja oli nähtävästi tuonut isä\nCrabotin kreivittären luo. Isä Crabot oli viisi tai kuusi vuotta isä\nPhilibiniä vanhempi ja oli täydessä pyhyydenloistossaan tuon\nrakkaushistorian tähden, joka oli saanut niin surullisen ja hurskaan\nlopun. Kuusi kuukautta myöhemmin isä Crabot ystävänä ja rippi-isänä\nhallitsi Valmariessa, oli tiluksien todellinen herra ja muutamien\npahojen ihmisten puheiden mukaan myöskin kreivittären rakastaja; tämä\noli muka huolimatta korkeasta ijästään langennut takaisin entiseen\nirstauteensa. Hetkeksi näytti siltä kuin olisi vallaton Gaston häirinnyt\nonnellista rauhaa tässä ruhtinaallisessa linnassa vanhoine puineen,\npuroineen, äärettömine, viheriäisine ruohokenttineen, ja silloin\naijottiin lähettää hänet jesuiittain luo Pariisiin. Hän kiipesi\npoppelien latvaan särkemään korpinpesiä, heittäytyi vaatteet päällä\njokeen pyydystämään ankeriaita, tuli sisään vaatteet repaleisina, kädet\nja jalat mustelmilla, kasvot verissä eikä isä Philibinin kuuluisa\nankaruus voinut häneen mitään vaikuttaa. Mutta äkkiä saivat asiat\nsurullisen ratkaisun. Gaston hukkui ollessaan kävelemässä isä Philibinin\nseurassa. Tämä kertoi hänen pudonneen johonkin vaaralliseen kuoppaan,\njosta eräs toinen viisitoistavuotias nulikka, Georges Plumet, linnan\npuutarhurin poika ja Gastonin vallattomuustoveri, ei ollut voinut vetää\nhäntä ylös juostessaan apuun, kun oli kaukaa nähnyt onnettomuuden. Surun\nmurtamana kreivitär kuoli seuraavana vuonna antaen Valmarien ja kaiken\nomaisuutensa perinnöksi isä Crabotille, tai oikeastaan eräälle\nkirkollismieliselle pankkiirille Beaumontissa, joka vaan nöyrästi\nlainasi nimensä ja sai määräyksen perustaa tiluksille jesuiitoille\nuskotun kolleegion. Myöhemmin tuli isä Crabot sinne rehtoriksi, ja\nkolleegio oli nyt kymmenen vuotta toiminut hänen johtamanaan. Hän\nhallitsi siellä taas, asuen pienessä kolkossa kammiossa, jossa seinät\nolivat paljaat, huonekaluina ainoastaan pieni makuulavitsa, pöytä ja\nkaksi tuolia, ja jonka hän itse siivosi. Hän ripitti naisia kappelissa,\nmutta miehiä tässä kammiossa ikäänkuin ylpeillen siitä köyhyydestä ja\nyksinäisyydestä, jossa hän eli ankarissa uskonnon harjoituksissa,\njättäen isä Philibinille jokapäiväiset huolet laitoksen oppilaista.\nMutta vaikka hän heille näyttäytyikin vain harvoin, oli hänellä määrätyt\nvastaanottopäivät; hän kävi usein perheissä etenkin aatelissukuisten\nrouvien ja nuorten tyttöjen luona, huolehti rakkaiden poikiensa ja\nrakkaiden tytärtensä tulevaisuudesta, solmiten avioliittoja, hankkien\nhyviä paikkoja, käyttäen tätä ylhäistä maailmaa Jumalan ja oman\nveljeskuntansa kunniaksi. Ja tällä tavoin oli hän tullut\nkaikkivaltiaaksi.\n\n-- Oikeastaan, jatkoi Delbos, tuntuu isä Crabot minusta\nkeskinkertaiselta kyvyltä, jonka kaikki voima riippuu ihmisten\ntyhmyydestä; minä epäilen enemmän isä Philibiniä, jota te kutsutte\nkunnon mieheksi, mutta joka minuun tekee omituisen vaikutuksen, suorine,\ntylyine käytöksineen... Heidän kertomuksensa kreivitär de Quédevillen\najoista on hyvin hämärä, samoinkuin tuo lapsen kuolema ja heidän\ntuskinpa aivan lailliset toimensa saadakseen haltuunsa alueen ja\nomaisuuden. Ja pahinta on, että hukkumisen ainoa todistaja, puutarhurin\npoika Georges Plumet on juuri veli Gorgias, jota isä Philibin oli\nruvennut suuresti rakastamaan, ja josta hän teki munkin. Ja nykyisissä\nhämärissä tapauksissa nämä kolme miestä toimivat taas yhdessä, sillä jos\nveli Gorgias on syyllinen, saisivat kahden muun ponnistukset häntä\npelastaakseen selityksensä tärkeistä persoonallisista syistä: heillä on\nehkä omallatunnollaan murha ja he pelkäävät, että veli Gorgias ilmaisisi\nsen, jos hänet jätettäisiin auttamatta... Pahaksi onneksi nämä kaikki\novat, niinkuin jo sanoitte, pelkkiä arveluita ja otaksumisia, jota\nvastoin me tarvitsisimme varmoja, todistettuja tosiasioita. Siis\netsikäämme vielä, puolustaminen on mahdollinen ainoastaan siinä\ntapauksessa, sanon sen vielä kerran, että minulla on kylliksi aseita\nollakseni syyttäjä ja kostaja.\n\nDavid ja Markus saivat tästä keskustelusta uutta intoa. Ja niinkuin he\nolivat aavistaneetkin, saivat he ilokseen nähdä sisäisen riidan\npuhkeavan kirkollisten leirissä. Mailleboisin kirkkoherra isä Quandieu\nei ollut salannut uskoaan Simonin viattomuuteen. Hän ei kuitenkaan\nmennyt niin kauas, että olisi epäillyt jotakin veljistä, vaikka hän\nhyvin tunsi kaikki heidän häpeälliset tekonsa. Mutta käytöksellään hän\nilmaisi paheksuvansa veljien ja kapusiinien ankaraa taistelua\nvoittaakseen puolelleen koko seudun; sillä paitsi sitä, että hän kadotti\nyhden lampaistaan jokaisessa munkkien voitossa, oli hän siksi valistunut\nja ajatteleva, että suri itse uskonnon tähden tätä mitä alhaisimman\ntaikauskon voittoa. Yleisen mielipiteen tultua harhaan viedyksi, oli hän\npysynyt puolueettomana, puhumatta enää sanaakaan näistä asioista. Hän\noli huolissaan nähdessään kirkkonsa tyhjenevän ja köyhtyvän, peläten\nhurskaassa jumalisuudessaan, että lopuksi häväistäisiin ja\nkuoletettaisiin hänen lempeä Herransa, hänen laupias ja rakastavainen\nJumalansa, ja tehtäisiin hänestä valheen ja vääryyden Jumala. Ja silloin\nhänen ainoa lohdutuksensa oli se, että hän oli samaa mieltä kuin hänen\nylhäisyytensä Bergerot, joka rakasti häntä, ja jonka luona hän usein\nkävi. Samoin kuin häntä itseäänkin, syytettiin hänen ylhäisyyttään\nhuolimatta hänen suuresta jumalisuudestaan gallikaanisuudesta, mikä\naivan yksinkertaisesti merkitsi sitä, että hän ei kumartanut Roomaa, ja\nettä hän puhdasuskoisena vastusti kuvainpalvelusta ja väärien ihmeiden\njulkeata kauppaa. Piispa Bergerot seurasikin alakuloisena kapusiinien\nvalloituksia Mailleboisissa, ja sitä julkeata rahan keräämistä, jota he\ntoimittivat kappeliinsa sijoittamansa Pyhän Antonius Padualaisen avulla.\nSe oli hirveätä ja petollista kilpailua, jossa Saint-Martinin kirkko ja\nsen kirkkoherra Quandieu joutuivat tappiolle. Piispan huolta lisäsi\nvielä se, että hän kapusiinien apulaisiksi huomasi jesuiitat, kaikki\nhänen vihollisensa isä Crabotin tottuneet joukot, ja hän sai kaikkialla\nnähdä hänen vaikutustaan vastustamassa hänen toimiaan ja pyrkimässä\nhänen sijassaan hiippakunnan hallitsijaksi. Hän syytti jesuiittoja\nsiitä, että he pakoittavat Jumalan tulemaan ihmisten luo sen sijaan,\nettä ihmisten pitäisi antautua Jumalalle, hän piti heitä\nmaallismielisyyden ja uskosta luopumisen levittäjinä ja siten kirkon\nhävittäjinä. Nähdessään heidän niin kiukkuisesti vainoovan onnetonta\nSimonia, olikin hänessä herännyt epäilyksiä ja hän oli itse\nhuolellisesti tutkinut asiaa apotti Quandieun kanssa, joka oli\ntapahtumien läheisyydessä. Silloin oli hän varmaankin saanut varmuutta\nepäilyksiinsä, ehkä hän tunsi syyllisen nimenkin. Mutta mitä hän\npäättäisi tehdä, kuinka uskaltaisi hän syyttää munkkeja, pelkäämättä\nvahingoittavansa myöskin kirkkoa? Siihen ei hänen rohkeutensa voinut\nriittää. Ja hän tunsi varmaankin suurta katkeruutta pakollisesta\nvaitiolostaan, levottomana hänkin siitä hirveästä ja surullisesta\nkohtalosta, joka tulisi hänen uneksimansa hyvän, rauhallisen ja\noikeudenmukaisen kirkon osaksi.\n\nHänen ylhäisyytensä Bergerot ei kuitenkaan täydellisesti taipunut.\nAjatus, että hänen rakastamansa apotti Quandieu auttamattomasti joutuisi\nhäviöön noiden temppelikauppiaiden kautta, oli hänelle sietämätön. Ja\nhän käytti hyväkseen tarkastusmatkaa ja saapui Mailleboisiin, missä hän\nitse aikoi toimittaa jumalanpalveluksen, osoittaakseen kunnioitustaan\nvanhalle, kauniille Saint-Martin kirkolle, jonka laiva oli rakennettu\nneljännellätoista vuosisadalla. Saarnassaan uskalsi hän moittia alhaista\ntaikauskoa, puhuipa hän suoraan siitä kaupasta, jota kapusiinit\nharjoittivat kappelissaan, ja joka oli vilkasta kuin hyvässäkin\nkauppapuodissa. Kukaan ei erehtynyt, kaikki huomasivat, ettei isku\ntarkoittanut ainoastaan isä Theodosiusta, vaan hänen takanaan itse isä\nCrabotia. Ja kun hänen ylhäisyytensä lopuksi lausui toivonsa, että\nRanskan kirkko pysyisi kaiken totuuden ja kaiken oikeuden puhtaana\nlähteenä, tuli kiukku vieläkin suuremmaksi, sillä kaikki ymmärsivät\nhänen tarkoittaneen Simonia, ja häntä syytettiin siitä, että hän piti\nveljiä juutalaisten, petturien ja luopioiden vertaisina. Palattuaan\npiispanpalatsiinsa hän varmaankin kauhistui rohkeuttaan nähdessään\nkuinka ylenmääräistä katkeruutta se herätti, ja kerrottiin että apotti\nQuandieun käydessä häntä kiittämässä, piispa ja halpa kirkkoherra olivat\nitkeneet yhdessä.\n\nBeaumontissa mieltenkuohu yhä kasvoi, kuta enemmän rikosasiain oikeuden\nistunto lähestyi. Syyttäjävirasto oli lähettänyt asiakirjan takaisin\nvaltion asianajotoimistoon, ja juttu oli määrätty maanantaiksi lokakuun\n20 päiväksi. Piispan käytös kiihoitti vielä enemmän intohimoja.\n\"Petit Beaumontais\" kylvi vihaa joka aamu valheellisilla\nhäväistyskirjoituksillaan. Se raivosi piispaa vastaan enemmän kuin itse\n\"la Croix de Beaumont\", joka kumminkin oli jesuiittain käsissä.\nSimonistit olivat saaneet uutta toivoa hänen ylhäisyytensä Bergerotin\nodottamattomasta kannatuksesta. Mutta antisimonistit käyttivät sitä\nhyväkseen myrkyttääkseen yleistä mielipidettä uusilla jutuilla, he\nolivat muun muassa keksineet sen, että oli perustettu juutalainen\nliitto, jonka tarkoitus oli miljoonilla lahjoa kaikki tämän mailman\nmahtavat. Niinpä oli hänen ylhäisyytensä Bergerot muka saanut kolme\nmiljoonaa. Siitä alkaen koko kaupunki oli kuin raivossa. Yhteiskunnan\nalimmista kerroksista alkaen ylimpiin saakka, Mauviotista, työmiesten\netukaupungista, Jaffres-kadulle, ylhäisön kaupunginosaan asti,\nsamoinkuin Fontanier-kadulla ja sen läheisillä kapeilla syrjäkaduilla\nkiihtyi taistelu yhä, harvalukuiset simonistit hävisivät yhä kasvavaan,\nvimmastuneeseen antisimonistijoukkoon. Aijottiin viheltää normaalikoulun\njohtajalle, Salvanille, jota epäiltiin simonistiksi, jota vastoin lyseon\nrehtoria Depinvilliersiä, juutalaisvihollista ja isänmaanystävää\ntervehdittiin ihastushuudoilla. Palkatut joukkiot, joihin\nkirkollismielinen nuoriso yhtyi, kuljeskelivat kaduilla ja uhkailivat\njuutalaisia kauppoja. Ja surullista oli nähdä kuinka tasavaltalaiset\ntyömiehet ja sosialistit vähitellen tulivat välinpitämättömiksi tai\nmenivät oikeuden vastustajien puolelle. Silloin vallitsi pelko,\nraukkamaisuus kasvoi suunnattomaksi, ja kaikki yhteiskunnalliset voimat\nliittoutuivat yhteen onnetonta syytettyä vastaan, joka vankilassaan\nlakkaamatta vakuutti viattomuuttaan. Yliopisto, rehtori Forbes\netunenässä, ei tehnyt enää mitään hänen hyväkseen, peläten tuottavansa\nitselleen häpeää. Hallitus, jota edusti prefekti Hennebise, oli alusta\nalkaen pysynyt välinpitämättömänä, tahtomatta joutua ikävyyksiin.\nValtiollinen piiri, edusmiehet ja senaattorit, oli, niinkuin Lemarrois\noli ennustanut, ollut vaiti, peläten ettei heitä valittaisi uudelleen,\njos he sanoisivat toista kuin heidän valitsijansa. Kirkko, johon piispa\nei enää kuulunut, ja jonka todellinen pää oli isä Crabot, vaati että\nkaikki juutalaiset, protestantit ja vapaamuurarit hävitettäisiin.\nSotajoukkokin vaati kenraali Jaroussen kautta maan puhdistamista,\nkeisarin tai kuninkaan valitsemista, sitten kun isänmaanpetturit ja\njumalankieltäjät ensin oli hakattu maahan. Sitten oli vielä\ntuomioistuin, johon kaikki katseet toivovina olivat kääntyneet, sillä\nolihan sillä vallassaan ratkaisu, saastaisen juutalaisen tuomitseminen,\njoka olisi Ranskan ainoa pelastus. Presidentti Gragnon ja valtion\nprokuraattori Raoul de la Bissonnière olivat näin tulleet mahtaviksi\nhenkilöiksi, joita kukaan ei epäillyt, sillä kaikki tiesivät heidän\nvastustavan Simonia sekä ennen kaikkea toivovan ylenemistä ja kansan\nsuosion saavuttamista.\n\nKun valamiesten nimet tulivat tunnetuiksi, yltyivät juonet ja raivo yhä.\nValamiesten joukossa oli useita kauppiaita, muutamia tehtailijoita,\nkaksi virasta eronnutta kapteenia, yksi lääkäri ja yksi arkkitehti. Ja\nheti alkoi sota, heihin koetettiin vaikuttaa mitä hirveimmällä tavalla;\n\"Petit Beaumontais\" julkaisi heidän nimensä ja osoitteensa, jättäen\nheidät kansan vimman uhriksi, elleivät he tuomitsisi. He saivat\nnimettömiä kirjeitä, he saivat hämmästyksekseen ottaa vastaan\nodottamattomia vieraita, ja heidän ympäristönsä rukoili heitä\najattelemaan vaimojaan ja lapsiaan. Jaffres-kadun salongeissa\nhuviteltiin koettamalla arvata kunkin valamiehen mielipidettä.\nTuomitsisiko valamiehistö, vaiko ei? se oli seuraleikkinä. Etenkin\nkauniin rouva Lemarroisin vastaanottopäivänä, lauantaina, ei muusta\npuhuttu kuin siitä. Ja hänen luonaan kävivät pieni, ruma ja tummaverinen\nkenraalinrouva Jarousse, jonka ihmiset sanoivat inhoittavalla tavalla\nolevan kenraalille uskoton; komea presidentinrouva Gragnon, hiutuva\nkaunotar, jota kaikki nuoret viransijaiset rakastivat; prefektinrouva\nHennebise, hieno ja varovainen pariisitar, joka puhui vähän ja kuunteli\npaljon, siellä kävi myöskin ankara rouva Daix, tutkintotuomarin vaimo,\nsekä joskus rouva de la Bissonnière, valtion prokuraattorin vaimo, joka\noli lempeä ja vaatimaton ja kävi harvoin vieraissa. Kaikki nämä olivat\nsaapuneet Désiradeen erääseen juhlaan, jonka Sangleboef parooni\nNathanin neuvosta pani toimeen. Parooni Nathan oli saanut tyttärensä\nLean, nykyisen katolilaisen Marien, luopumaan tavallisesta\nvälinpitämättömyydestään, antautuakseen jonkun hyvän asian palvelukseen,\nniinkuin muutkin naiset. Naisten osa tässä jutussa oli todellakin suuri:\nhe olivat kokonaisen sotajoukon arvoiset, niinkuin nuori edusmies\nMarcilly sanoi, joka itse oli milloin simonisti milloin antisimonisti.\nHämmentämään ihmisten mieliä syntyi vielä viimeinen riita sen johdosta\nettä \"Petit Beaumontais\" eräänä aamuna vaati osan todistajain\nkuulustelusta tapahtuvaksi lukittujen ovien takana. Lehti ei varmaankaan\nollut keksinyt tätä aivan yksin, siinä huomasi syvää kansajoukkojen\ntuntemusta, ja se perustui toivoon että tuollainen salaperäisyys tekisi\nsyytöksen vieläkin kamalammaksi, ja sitä paitsi olisi helppo puolustaa\nsyyttömän tuomitsemista todistuksilla, joita yleisö ei tuntenut.\nSimonistit huomasivat vaaran, vastustivat ehdotusta ja vaativat\ntäydellistä julkisuutta; jota vastoin antisimonistit pyhällä harmilla\nhuusivat, että se oli häväistys, kysyivät aiottiinko kunnollisten\nihmisten korvia saastuttaa semmoisilla inhoittavilla yksityisseikoilla\nkuin esimerkiksi lääkärin tiedonannolla, jossa ruumiinavauksen tulokset\nluetellaan, ja jota on mahdoton antaa naisten kuulla. Viimeisellä\nviikolla vallitsi Beaumontissa siten hirveä sekasorto.\n\nVihdoin saapui tuo suuri päivä, 20 päivä lokakuuta. Kouluajan alkaessa\noli Markuksen täytynyt muuttaa takaisin Jonvilleen vaimonsa Genevièven\nja tyttärensä Louisen kanssa, jotka rouva Duparque ja rouva Berthereau\nolivat tahtoneet pitää luonaan koko lupa-ajan. Markus oli suostunut\nsiihen mielellään, sillä asuessaan Mailleboisissa voi hän suoranaisemmin\ntoimittaa tutkimisiaan, joista pahaksi onneksi ei ollut mitään tulosta.\nHän oli kuitenkin siksi paljon kärsinyt vaikeasta asemastaan vanhojen\nrouvien luona, jossa ei sanaakaan mainittu kuuluisasta jutusta, että\ntunsi itsensä onnelliseksi päästessään takaisin rauhalliseen kouluunsa,\nleikkivien lasten joukkoon, joista muutamat olivat tulleet hänelle\nsangen rakkaiksi. Hän oli kutsuttu todistajaksi, ja hän odotti juttua\nsuurella mielenliikutuksella, uskoen taas itsepäisesti totuuden ja\noikeuden voittoon, ja toivoen Simonin julistamista syyttömäksi. Hänestä\ntuntui mahdottomalta, että meidän päivinämme vapaassa ja jalomielisessä\nRanskassa joku voitaisiin tuomita ilman todistuksia. Hänen\nmaanantaiaamuna saapuessaan Beaumontiin, oli kaupunki kuin\npiiritystilassa. Sotajoukkoja oli käsketty olemaan valmiina, santarmit\nja sotamiehet vartioivat oikeuspalatsin ympäristöjä; ja kun Markus\ntahtoi mennä sisään, oli hänellä kaikellaisia vastuksia voitettavanaan,\nvaikka hänellä oli manuukirja. Sisällä olivat portaat ja käytävät samoin\ntäynnä sotaväkeä. Suuri ja aivan uusi istuntosali loisti kullasta ja\nkeinotekoisesta marmorista, ja sitä valaisi kuusi suurta akkunaa. Se oli\ntäpö täynnä ihmisiä jo kaksi tuntia ennen tutkinnon alkamista: koko\nBeaumontin ylhäisö istui tuomarien nojatuolien takana: hienosti puettuja\nnaisia siellä täällä, todistajien istuimillakin; seisomapaikoilla oltiin\njo hyvin meluavia, siellä oli erityisesti valittu yleisö, jossa tunsi\nkäskyläisten kasvoja, kadulta palkattuja huutajia, ja muutamia\nkatolilaisia vallattomia nuorukaisia. Odotus oli pitkä. Markuksella oli\naikaa tutkia kasvoja, tuntea millaisten vihamielisten intohimojen\nvallitessa juttu oli tuleva esiin.\n\nOikeusistuimen jäsenet tulivat esiin, Gragnon ja hänen asessorinsa,\nvaltion prokuraattorin La Bissonnièren seuraamina. Ensimmäiset\nmuodollisuudet toimitettiin nopeasti. Kerrottiin, että juryn arpominen\noli ollut vaikea, sillä useat valamiehistä olivat tahtoneet tulla\njulistetuiksi esteellisiksi, siihen määrin pelkäsivät he saavansa\njonkunlaista vastuunalaisuutta jutussa. Vihdoin saapuivat nuo\nkaksitoista valamiestä ja asettuivat paikoilleen. Heitä oli viisi\nkauppiasta, kaksi tehtailijaa, kaksi koroillaan eläjää, yksi lääkäri,\nyksi arkkitehti ja yksi entinen kapteeni; arkkitehti Jaquin, joka oli\nhurskas mies ja työskenteli piispan hyväksi, astui ensimmäisenä esiin,\nollen juryn johtaja. Puolustajat eivät olleet päästäneet häntä jurystä,\nsillä häntä pidettiin rehellisenä ja oikeudenmukaisena miehenä. Kun nämä\nmiehet, joiden tuloa niin kiihkeästi on odotettu, ja joiden nimet\nkiertelivät suusta suuhun, astuivat sisään, valtasi antisimonistit\nepämääräinen pettymyksen tunne. Jotkut heistä näyttivät epäilyttäviltä,\ntoivottiin että valamiehistö olisi ollut varmempi, olisi tuominnut jo\nennakolta.\n\nSitten syntyi syvä hiljaisuus, Simonin tutkiminen alkoi. Hänen\nulkomuotonsa ei aluksi miellyttänyt, hän oli mitättömän ja kömpelön\nnäköinen. Kun hän sitten suoristi vartalonsa, näytti hän hävittömältä\nvastatessaan rauhallisesti ja kuivasti kysymyksiin. Presidentti Gragnon\nistui paikallaan ivallisen näköisenä niinkuin suurina päivinä ainakin,\nkatsellen pienillä, harmailla silmillään asianajaja Delbosia,\nanarkistia, joksi häntä nimitti, ja jota hän oli luvannut hillitä\npaljaalla sormensa viittauksella. Sillävälin laski hän leikkiä ja koetti\nsaada ihmisiä nauramaan, tullen kumminkin vähitellen hämilleen Simonin\ntyynestä käytöksestä, hän kun ei voinut puhua ristiin, koska hän puhui\ntotta. Presidentti rupesi hävyttömäksi ja koetti turhaan saada Delbosia\nvastustamaan, mutta tämä tunsi miehen, hymyili vain ja vaikeni.\nEnsimmäinen päivä tuotti toivoa simonisteille ja teki vastustajat\nlevottomiksi, syytetty oli selvillä selityksillään tarkasti määrännyt\nhetken, jolloin hän palasi Mailleboisiin, selittänyt kuinka hän meni\nsuoraan vaimonsa luo, eikä presidentti voinut asettaa näitä selityksiä\nvastaan ainoatakaan todistettua tosiasiaa. Poislähdettäessä\nvihellettiin puolustaville todistajille, ja tappelu oli syntyä\noikeuspalatsin portailla.\n\nTiistaina oli todistajien kuulusteluun saapunut vielä enemmän ihmisiä.\nEnsimmäinen todistaja, apuopettaja Mignot ei ollut yhtä varma asiastaan\nkuin valmistavassa tutkinnossa, ei uskaltanut enää tarkasti määrätä\nhetkeä, jolloin oli kuullut ääniä ja askeleita ikäänkuin olisi tämän\nyksinkertaisen kunnon miehen omatunto tullut levottomaksi, kun sellaisen\ntodistuksen hirveät seuraukset alkoivat käydä hänelle selviksi. Mutta\nneiti Rouzaire oli säälimättömän kova ja varma; tyynesti hän sanoi\nkellon olleen täsmälleen neljännestä vailla yksitoista, ja hän lisäsi\nvielä tunteneensa aivan hyvin Simonin äänen ja askeleet. Sitten seurasi\npitkä jono rautatievirkamiehiä, tullivirkamiehiä ja tavallisia\nkävelijöitä, joiden tuli selvittää oliko syytetty tullut puoli\nyhdentoista junalla, niinkuin kanteessa väitettiin, vaiko jalkaisin\nomien sanojensa mukaan: loppumattomia, epäselviä ja ristiriitaisia\ntodistuksia, jotka tekivät pikemmin syytetylle suotuisan vaikutuksen.\nSen jälkeen tulivat isä Philibinin ja veli Fulgentiuksen jännityksellä\nodotetut todistukset. Edellisen hyvin lyhyt tiedonanto tuotti\npettymystä, sillä jesuiitta kertoi muutamilla lyhyillä sanoilla, kuinka\nhän oli löytänyt lapsen ruumiin lattialta vuoteen vierestä. Veli\nFulgentius sitä vastoin huvitti koko salia sillä raivokkaalla\nkertomistavalla, millä hän esitti saman asian, tehden mielettömiä\nliikkeitä, niinkuin nuorasta vedettävä paperiukko: hän iloitsi suuresti\nkertomuksensa vaikutuksesta, hän oli jutun alusta alkaen lakkaamatta\nsotkenut ja pahentanut asioita. Vihdoin kutsuttiin esiin veljet Isidore,\nLazarus ja Gorgias, jotka puolustaja erityisesti oli vaatinut\ntodistajiksi. Delbos teki kahdelle ensimmäiselle ainoastaan mitättömiä\nkysymyksiä, mutta kun veli Gorgias tuli esiin, nousi hän seisomaan ja\npysyi sitten koko ajan seisomassa. Veli Gorgias oli voimakas, laiha ja\nluiseva mies, hänen otsansa oli matala ja kova, poskipäät esiin\npistävät, huulet paksut ja nenä suuri niinkuin kotkalla. Hänen mustissa\nja parrattomissa kasvoissaan oli ylähuuli ikäänkuin suonenvetoisesti\nkohonnut samalla kertaa ivalliseen ja julmaan irvistykseen, niin että\nhänen vahvat hampaansa aina näkyivät. Kun hän tuli esiin, puettuna\nvanhaan, mustaan kauhtanaansa, kaulassa valkea, tahraantunut kaulus,\nvaltasi koko kuulijakunnan omituinen väristys, jonka syytä ei tiedetty.\nJa asianajajan ja veljen välillä alkoi heti kaksintaistelu; siinä sateli\nkysymyksiä, teräviä kuin miekan iskut ja vastauksia, tuimia kuin\niskunväistöt, murha-illasta, ajasta, jolloin todistaja oli saattanut\npikku Polydoria, ja milloin hän oli palannut kouluun. Hämmästyneenä\nyleisö kuunteli, käsittämättä kyselyn ratkaisevaa tärkeyttä, sillä\nhenkilö oli uusi sille. Julman ja ivallisen näköisellä veli Gorgiaalla\noli aina vastaus valmiina, hän toi esiin todistuksia ja näytti toteen,\nettä hän puoli yhdentoista aikana oli nukkunut kammiossaan; veljet\nIsidore ja Lazarus kutsuttiin takaisin, samoin tuotiin esille koulun\nportinvartija ja kaksi Mailleboisin asukasta, jotka olivat olleet\nmyöhään kävelemässä: kaikki vannoivat todeksi munkin tiedonannot. Tämän\nkaksintaistelun kuluessa presidentti Gragnon käytti tilaisuutta\nhyväkseen keskeyttääkseen Delbosia, sanoen hänen kysymyksillään\nsolvaisevan Gorgiasta. Delbos vastasi, esitti johtopäätöksiä, teki\ntäydellisen vastaväitöksen, jonka aikana veli Gorgias näytti\nriemuitsevan ja katsoi halveksivasti ympärilleen, ikäänkuin julkeasti\nsanoakseen, ettei hän mitään pelännyt, sillä häntä suojeli hänen ankara\nja kova Jumalansa, joka oli hirveä kaikille uskottomille. Mutta vaikka\nDelbos ei saavuttanutkaan mitään suoranaisesti hyödyllistä tulosta, oli\nvastaväitös kuitenkin herättänyt suurta levottomuutta, ja muutamat\npelkäsivät jo, että Simon pääsisi vapaaksi valamiehissä heränneiden\nepäilysten avulla. Sama pelko näytti vallanneen koko kirkollisen\npuolueen, sillä he tekivät uuden väitteen, sittenkun asiantuntijat,\nherrat Badoche ja Trabut olivat yleisen hämmästyksen vallitessa\nselittäneet löytäneensä Simonin alkukirjaimet kirjoituskaavassa, jossa\nkukaan muu ei niitä nähnyt. Kirjoituskaava olikin oikeastaan ainoa\ntodistuskappale, koko juttu perustui siihen, ja näiden kummallisten\nasiantuntijain todistus oli siis äärettömän tärkeä. Se tuottaisi Simonin\ntuomion; ja silloin isä Philibin, joka koko ajan oli tarkkaavaisesti\nseurannut kuulustelua, pyysi tulla kutsutuksi esiin. Ja hän, joka ensin\noli tahallaan välttänyt kaikkea huomiota, kertoi nyt kaikuvalla äänellä\nja lyhyesti eräästä Simonin kirjeestä ystävälleen, jonka kirjeen hän oli\nnähnyt, ja joka oli varustettu samalla nimimerkillä. Kun Gragnon tahtoi\nsaada lähempiä selityksiä, kohotti hän kätensä Kristuksen kuvaa kohden\nja selitti teaatterimaisesti, että se oli rippisalaisuus, josta hän ei\ntahtonut enempää puhua. Toinen istunto päättyi näin, kuumeisen\nsekasorron vallitessa.\n\nKeskiviikkona tuli kysymys salaisesta tutkinnosta. Oli kuultavana\nlääkärin tiedonanto ja lasten todistukset. Presidentillä oli oikeus\nvaatia salaista tutkintoa. Kieltämättä häneltä tätä oikeutta, pyysi\nDelbos puhevuoroa ja osoitti mikä vaara olisi tällaisesta\nsalaperäisyydestä ja teki lopuksi uusia johtopäätöksiä. Siitä huolimatta\nantoi Gragnon tyynesti käskyn, jonka santarmit panivat toimeen,\ntyöntämällä yleisön ulos salista. Syntyi tavaton mielenliikutus, ihmiset\ntulvasivat pois salista tyrkkien toisiaan ja käytävissä keskusteltiin\nkiivaasti. Kuulustelu sulettujen ovien takana kesti enemmän kuin kaksi\ntuntia, ja sillä ajalla kiihtymys yhä lisääntyi. Joukossa kierteli yhtä\nmittaa hirveitä uutisia ja tietoja ikäänkuin se, mitä istuntosalissa\nsanottiin olisi tiukkunut seinien läpi. Ensiksi kerrottiin lääkärin\ntiedonannon sisältö, jokaista sanaa siinä selitettiin, siihen lisättiin\nhirveitä yksityisseikkoja, joita siihen saakka ei oltu tunnettu, ja\njotka todistavat täydellisesti Simonin syyllisyyden. Sitten seurasivat\nhänen oppilastensa, Bongardin, Doloirin, Savinin ja Milhommen lasten\ntodistukset. Heidän kerrottiin sanoneen asioita, joita he eivät koskaan\nolleet voineet sanoa. Saatiin tietää, että hän oli heidät kaikki\nhäväissyt: mentiinpä vihdoin niinkin pitkälle, että huolimatta Delbosin\nvastaväitteistä, joiden sanottiin olleen pelkkää teeskentelyä,\nväitettiin simonistien itse vaatineen salaista kuulustelua,\npelastaakseen maallikkokoulun moisista häväistyksistä. Ja silloinhan\ntuomio oli varma. Sillä niille, joita riittävien todistusten puute\nZéphirinin rääkkäämisen ja murhan suhteen epäilyttäisi, voitaisiin\nhuomauttaa siitä, mitä oli saatu ilmi salaisessa kuulustelussa, ja jota\nhe eivät tienneet. Kun ovet uudelleen avattiin, ryntäsi joukko\ntuulispäänä sisään, vainusi ilmassa niitä hirveitä asioita, joita se\nkuvitteli mielessään. Mutta istunnon lopussa kuulusteltiin ainoastaan\nmuutamia puolustajan kutsumia todistajia, joiden joukossa oli myöskin\nMarkus, ja jotka kaikki kertoivat kuinka lempeä ja hyvä mies Simon oli,\nja kuinka hän rakasti ja jumaloi vaimoaan ja lapsiaan. Yksi ainoa näistä\ntodistajista herätti hetkeksi huomiota. Se oli alkeiskoulun tarkastaja\nMauraisin, jonka Delbos tahallaan oli hänen suureksi harmikseen\nkutsuttanut todistamaan. Mauraisin, yliopiston julkinen edustaja, joka\nsamalla sekä tahtoi miellyttää antisimonisteja, että pelkäsi\nsuututtavansa esimiestään, akatemian tarkastajaa Le Barazeriä, jonka hän\ntiesi salaiseksi simonistiksi, oli pakoitettu ensin tunnustamaan\nantaneensa Simonista erinomaisen arvolauseen, eikä hän voinut parantaa\nasiaansa muulla kuin epäselvillä viittauksilla ihmisluonteen\nsalaperäisyydestä ja uskonnollisten intohimojen raivoisuudesta.\n\nTorstaina ja perjantaina tapahtui La Bissonièren loppuvaatimus ja\nDelbosin puolustuspuhe. Tutkinnon aikana oli La Bissonnière puhunut niin\nvähän kuin mahdollista, tehden muistiinpanoja ja katsellen kynsiään.\nOikeastaan hänelläkin oli vähän paha olla, hän kysyi itseltään eikö hän\ntulisi pettämään hänelle osoitettua luottamusta, kun todistukset olivat\nniin mitättömiä. Hänen loppuvaatimuksensa olikin hyvin vähäpätöinen. Hän\nkannatti vain syytöstä ja osoitti rikollisuuden todennäköisyyden. Ja\nlopuksi hän aivan yksinkertaisesti vaati, että lakia käytettäisiin. Hän\npuhui tuskin kahta tuntia, ja hänen menestyksensä oli keskinkertainen ja\nlevottomuus oikeussalissa suuri. Istunnon loppu ei riittänyt Delbosille,\nhän lopetti puolustuspuheensa vasta seuraavana päivänä. Hän oli\npuheessaan hyvin tyyni, kuiva ja ponteva; hän antoi ensiksi kuvan\nSimonista, kertoi kuinka hän työskenteli koulussaan, kunnioitettuna ja\nrakastettuna opettajana, kuinka hänellä kodissaan oli ihailtava vaimo ja\nsuloisia lapsia. Sitten hän kuvaili halpamaisen rikoksen koko\npetomaisuuden, hän kysyi oliko mahdollista, että tällainen mies oli\ntehnyt moisen rikoksen. Hän otti yksitellen esiin syyttäjäin esiintuomat\ntodistukset ja näytti niiden mahdottomuuden ja arvottomuuden. Etenkin\nkirjoituskaavan ja asiantuntijoiden tiedonannon suhteen oli hän ankara,\nhän näytti toteen, ettei tätä ainoata todistuskappaletta voitu käyttää\nSimonia vastaan, osoittaen kuinka typerä herrojen Badochen ja Trabutin\ntiedonanto oli. Hän väitteli, hän teki tyhjäksi kaikki todistukset,\nnekin, jotka oli lausuttu lukittujen ovien takana ja sai siitä taas\nmuistutuksen Gragnonilta, heidän välillään syntyi oikein riita. Ja tästä\nalkaen hän sai joka hetki pelätä että häntä kiellettäisiin puhumasta;\nhän muuttui puolustajasta syyttäjäksi, hän veti oikeuden eteen veljet,\nkapusiinit ja itse jesuiitatkin. Hän tarkoitti silminnähtävästi isä\nCrabotia osuakseen pahuuden alkujuureen niinkuin hän tahtoi. Joku\nveljistä yksin oli voinut tehdä rikoksen, hän osoitti että se oli veli\nGorgias mainitsematta kuitenkaan hänen nimeään, hän luetteli kaikki\nsyyt, joihin hän perusti vakaumuksensa, hän ilmitoi sen salaisen\nvehkeilyn, sen laajan kirkollismielisten liiton, jonka uhriksi Simon oli\njoutunut, osoitti, että viattoman tuomitsemista välttämättömyydellä\nvaadittiin, jotta syyllinen voitaisiin pelastaa. Ja kääntyen valamiesten\npuoleen huusi hän lopuksi, että yleisö nähtävästi ei vaatinut heitä\ntuomitsemaan pikku Zéphirinin murhaajaa, vaan maallikko-opettajaa ja\njuutalaista. Puolustuspuheen loppua, jota keskeyttivät lakkaamatta\npresidentin vastaväitteet ja yleisön viheltäminen, pidettiin ylipäänsä\nkaunopuheisuuden huippuna, ja se asetti Delbosin parhaiden asianajajien\njoukkoon, mutta se oli hänen puolustettavalleen epäilemättä tuottava\npikaisen tuomion. La Bissonnière olikin heti tekeytynyt surullisen ja\nloukkaantuneen näköiseksi lausuakseen vastaväitteen. Ennen kuulumaton\nhäväistys oli tapahtunut, puolustaja oli uskaltanut syyttää yhtä\nveljistä, vaikkei hänellä ollut ainoatakaan oikeaa todistusta. Hän oli\ntehnyt vielä enemmän, oli julistanut hänen rikostovereikseen hänen\nesimiehensä, toisia munkkeja, vieläpä erään korkean henkilönkin, jonka\nedessä kaikki kunnon ihmiset nöyrästi kumarsivat. Uskontoa oli solvattu,\nanarkistiset intohimot oli päästetty valloilleen, isänmaanpetturit ja\njumalankieltäjät olivat saattaneet koko maan perikadon partaalle. Lähes\nkolme tuntia hän näin raivosi yhteiskunnan vihollisia vastaan, käyttäen\nhyvin koristettua kieltä, ojentaen pientä vartaloaan, ikäänkuin tuntien\nnousevansa toivomaansa suurta tulevaisuutta kohden. Lopuksi hän kysyi\nivallisesti, oliko juutalaisuus tarpeeksi aina todistamaan viattomuutta\nja pyysi valamiehiä käyttämään kaikkea ankaruuttaan ja tuomitsemaan\nkuolemaan kurjan häväisijän ja lapsenmurhaajan. Yleisö puhkesi\nraivokkaisiin kättentaputuksiin, ja Delbos, joka vastasi kiivaasti ja\nkatkerasti, sai siitä palkakseen herjauksia ja uhkauksia.\n\nKello oli jo seitsemän illalla kun jury vetäytyi keskusteluhuoneeseensa.\nKoska oikeusistuimen sille asettamia kysymyksiä ei ollut monta,\ntoivottiin heidän suoriutuvan niistä yhdessä tunnissa, niin että\npäästäisiin syömään päivällistä. Oli tullut pimeä, ja muutamille\npöydille asetetut lamput valaisivat niukasti laajaa salia.\nSanomalehdistön penkille, jolla vielä työskenteli kaikkialta saapuneita\nsanomalehtimiehiä, oli asetettu muutamia kynttilöitä. Ilma huoneessa,\njossa liikkui suuria, jylhiä varjoja, oli huumava ja kuuma, mutta ei\nainoakaan naisista lähtenyt pois, joukko pysyi itsepäisesti paikallaan,\nja epätasainen valaistus teki sen aavemaisen näköiseksi. Intohimot\nolivat päässeet valloilleen, keskusteltiin kovalla äänellä, huoneessa\nvallitsi huumaava melu, mielet olivat kuohuksissa, sali oli kuin kiehuva\nkattila. Harvalukuiset simonistit riemuitsivat, he vakuuttivat, että\njury ei voinut tuomita. Huolimatta pauhaavasta suosionosoituksesta, joka\noli tullut La Bissonnièren vastauksen osaksi, olivat antisimonistit,\njoita huone oli täynnä, niinkuin presidentti Gragnon viisaasti kyllä oli\njärjestänyt, kuitenkin hermostuneita, he pelkäsivät uhrin pääsevän\nheidän käsistään. Kerrottiin arkkitehti Jaquinin, juryn esimiehen,\nsanoneen jollekin, että häntä kauhistutti tuomitseminen, kun ei ollut\nminkäänlaisia todistuksia. Mainittiin kolme muutakin valamiestä, joiden\nkasvot tutkinnon aikana olivat ilmaisseet myötätuntoisuutta syytettyä\nkohtaan. Syyttömäksi julistaminen alkoi näyttää mahdolliselta. Silloin\nalettiin raivostua odottamiseen, joka vastoin kaikkia arveluja venyi\ntavattoman pitkäksi. Kello löi kahdeksan, löi yhdeksän, mutta jury ei\npalannut. Kaksi pitkää tuntia olivat he neuvotelleet, varmaankin\npääsemättä yksimielisyyteen. Tämä lisäsi vain epävarmuutta. Vaikka\nkeskusteluhuoneen ovet olivat tarkasti suljetut, kuului sieltä melua,\nsaatiin salaperäisellä tavalla tietoja, jotka vielä enemmän hämmensivät\nnälistynyttä, väsynyttä ja kärsimätöntä joukkoa. Äkkiä saatiin kuulla,\nettä juryn esimies toveriensa nimessä oli pyytänyt presidenttiä heidän\nluokseen. Toiset taas sanoivat, että presidentti itse oli tarjoutunut\nvalamiesten käytettäväksi, tahtoen välttämättömästi päästä heidän\npuheilleen, mutta tämä ei tuntunut oikeudenmukaiselta. Sitten alkoi\nodotus uudelleen, kului vielä pitkiä minuutteja. Mitä tekemistä\npresidentillä saattoi olla valamiesten luona? Lain mukaan ei hän saanut\nneuvoa heitä muussa kuin lain sovelluttamisessa, jos he eivät luulleet\ntietävänsä äänestyksensä seurauksia. Tällaisen selityksen olisi hän\nvoinut tehdä paljon lyhyemmässä ajassa, ja Gragnonin tuttujen seassa\nlevisi uusi huhu, jota he huolimatta sen mahdottomuudesta eivät näkyneet\nepäilevän: presidentti olisi muka valamiehille antanut jonkun\nlisätiedon; tutkinnon loputtua oli muka tullut ilmi uusi todistus, joka\nhänen mielestään välttämättömästi oli annettava valamiesten tiedoksi,\npuolustajalle ja syytetylle siitä mitään ilmoittamatta. Ja kello löi\nkymmenen kun jury palasi saliin.\n\nSali tuli äkkiä äänettömäksi, kun oikeusistuimen jäsenet astuivat\nsisään, heittäen häilyviä, punaisia varjoja pimeyteen. Arkkitehti\nJaquin, juryn esimies nousi ylös. Hän oli hyvin kalpea, sen näki\nselvästi lampun valossa. Ja hiukan heikolla äänellä lausui hän\nvalankaavan. Jury vastasi myöntävästi kaikkiin kysymyksiin; mutta se\nmyönsi myöskin vähän epäjohdonmukaisesti, että lieventäviä asianhaaroja\noli olemassa. Tämän se teki ainoastaan päästäkseen tuomitsemasta\nkuolemaan. Rangaistus oli elinkautinen vankeus. Sen julisti presidentti\nGragnon tyytyväisen ja ivallisen näköisenä, tapansa mukaan puhuen\nnenäänsä. Valtion prokuraattori kokosi kiireesti paperinsa, niin kuin\nmies, joka on onnellinen saatuaan toiveensa täytetyksi. Kuulijakunta\npuhkesi heti raivoisiin kättentaputuksiin, se ulvoi kuin nälistynyt\nkoiraparvi, jolle vihdoin heitetään saaliin höyryävät sisukset. Se\nraivosi kuin lauma ihmissyöjiä, joka ahmii ihmisen lihaa. Keskellä tätä\nkauhistuttavan raakaa meteliä kuului kuitenkin huuto, joka kaikui yli\npetomaisen mylvinän, se oli Simonin lakkaamaton huuto: \"Olen viaton!\nolen viaton!\" ja tämä väsymätön huuto kylvi totuuden siemenen muutamiin\nrehellisiin sydämiin. Silläaikaa asianajaja Delbos kyyneleitä vuodattaen\nkumartui syytetyn puoleen ja syleili häntä veljellisesti.\n\nDavid, joka oli jäänyt pois istunnosta, ettei hänen läsnäolonsa vielä\nenemmän kiihoittaisi juutalaisvihollisten vihaa, odotti päätöstä\nDelbosin kotona. Kymmeneen saakka oli hän laskenut hetket kauhean\nlevottomuuden vallassa, tietämättä pitikö hänen iloita vai pelätä moisen\nviivytyksen johdosta. Vähän väliä kumartui hän ulos akkunasta\nkuunnellakseen etäistä melua. Ohikulkijain huudot olivat jo tuoneet\nhänelle huolettavan uutisen, kun Markus saapui uupuneena ja nyyhkyttäen,\nsekä todisti sen oikeaksi. Markuksen mukana seurasi Salvan, jonka hän\noli tavannut syvästi liikutettuna seisomassa palatsin portailla, ja joka\ntahtoi tulla hänen mukanaan. Tunti kului äärettömässä epätoivossa,\nheistä tuntui kuin kaikki hyvyys ja oikeus olisi ijäksi kadonnut. Kun\nDelbos, saatettuaan ensin Simonin vankilaan, vuorostaan saapui\nmurtuneena, mutta kuitenkin rauhallisena, ei hän voinut muuta kuin\nheittäytyä Davidin kaulaan ja syleillä häntä niinkuin hän oli syleillyt\nveljeä istuntosalissa.\n\n-- Oi! itkekää, ystäväni! huusi hän. Se on vuosisadan suurin vääryys.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nMuutettuaan koulun aljettua takaisin Jonvilleen, oli Markuksella, paitsi\nSimonin jutun tuottamaa levottomuutta ollut toinenkin taistelu\nkestettävänään. Kirkkoherra, apotti Cognasse oli päättänyt voittaa\npuolelleen pormestarin, maanviljelijä Martineaun, hänen vaimonsa,\nkauniin rouva Martineaun avulla, voidakseen siten tuottaa suuria\nikävyyksiä opettajalle.\n\nApotti Cognasse oli hirveän näköinen, laiha, suuri ja kulmikas mies,\njonka leuka oli itsepäinen, nenä terävä, otsa matala ja tukka karkea,\npaksu ja ruskea. Hänen silmissään paloi kamala tuli, hänen kätensä\nolivat luiset ja pesemättömät ja ikäänkuin tehdyt vääntämään niskat\nnurin kaikilta niiltä, jotka uskaltaisivat vastustaa häntä. Hän oli itse\nneljänkymmenen vuotias, ja hänellä oli ainoana palvelijanaan\nkuudenkymmenen ikäinen vanhapiika, Palmyre, joka oli vähän\nkyttyräselkäinen ja vielä hirveämpi kuin isäntänsä, kova, saita ja koko\nseudun kauhu. Hän vartioi ja puolusti isäntäänsä kynsin hampain,\nniinkuin verikoira. Apottia pidettiin elämältään puhtaana, mutta hän söi\npaljon ja joi paljon, tulematta koskaan juovuksiin. Hän oli\nyksinkertainen ja itsepäinen talonpojan poika, seurasi tyystin\nkatkismuksen puustavia, johti ankarasti seurakuntalaisiaan ja piti\ntarkasti huolta oikeuksistaan, vaatien etenkin täyden palkkansa\nantamatta köyhimmällekään ainoatakaan penniä anteeksi. Hän oli\ntahtonutkin saada valtaansa pormestari Martineaun ollakseen siten kunnan\ntodellinen herra, mikä samalla kun se oli uskonnon hengen mukaista,\nvarmaankin tuottaisi hänelle suuria etuja. Riita apotin ja Markuksen\nvälillä oli syntynyt kolmenkymmenen markan suuruisesta summasta, jonka\nkunta ennen oli maksanut koulunopettajalle kirkonkellojen soittamisesta,\nja jonka Markus yhä sai, vaikka hän oli kieltäytynyt niitä soittamasta.\n\nMutta Martineauta ei ollut helppo voittaa, kun hänellä oli kannattajia.\nHän oli saman ikäinen kuin apotti, kasvonsa olivat kulmikkaat ja\nverevät, hiukset punaset ja silmät kirkkaat, hän puhui vähän ja epäili\nkaikkia. Häntä pidettiin seudun rikkaimpana maanviljelijänä, oli hyvin\narvossa pidetty laajojen peltojensa tähden ja oli ollut kymmenen vuotta\nJonvillen pormestarina. Hän oli aivan oppimaton, osasi tuskin lukea ja\nkirjoittaa, eikä mielellään lausunut mielipidettään kirkon ja koulun\nsuhteen, pitäen viisaimpana pysyä koko asian ulkopuolella, vaikka hän\naina lopuksi meni sen puolelle, joka noista kahdesta näytti vahvemmalta.\nJa salaisuudessa hän oli koulunopettajan puolella, sillä hänellä oli\nveressä talonpojan satavuotinen viha ja epäluulo laiskaa, hekumallista\npappia vastaan, joka anastaa hänen vaimonsa ja viettelee hänen\ntyttärensä näkymättömän, kateellisen ja pahan Jumalansa nimessä. Mutta\nvaikka hän ei käynyt kirkossa, ei hän myöskään koskaan vastustanut\nkirkkoherraa, ajatellen että nuo kirkolliset sentään olivat kamalan\nvahvoja. Markuksen oli täytynyt panna kaikki rauhallinen\ntahdonlujuutensa, pontevuutensa ja älykkäisyytensä liikkeelle,\nsaadakseen Martineaun omalle puolelleen. Hän antoi sittenkin Markuksen\ntoimia yksin välittämättä paljon asioista.\n\nSilloin juolahti apotti Cognassen mieleen ajatus käyttää hyväkseen\nkaunista rouva Martineauta, joka kyllä ei ollut hänen rippilapsiaan,\nsillä hänkään ei harjoittanut uskonnollisia menoja, mutta jonka hän näki\nsäännöllisesti käyvän kirkossa sunnuntaisin ja juhlapäivinä. Hän oli\nhyvin tumma, silmät olivat hänellä suuret, suu tuore ja hänen sanottiin\nolevan keikailevan luonteeltaan ja se olikin totta, hänestä oli hauska\nsaada uusi puku, käydä ulkona pitsihattu päässä, koristaa itseään\nkultaisilla koruillaan. Hän kävi niin ahkerasti kirkossa siitä syystä,\nettä kirkko oli tullut hänelle huvitukseksi, ainoaksi paikaksi, jossa\nhän voi käydä hienosti puettuna, jossa häntä nähtiin ja hän sai nähdä\nmuita ja tarkastaa naapuriensa pukuja. Tässä kahdeksansataa asukasta\nsisältävässä kylässä, jossa ei ollut mitään yhtymäpaikkaa eikä mitään\ntilaisuutta juhliin, oli pieni, kostea kirkko ja nopeasti toimitettu\nmessu samalla kertaa salonkina, teaatterina, kävelypaikkana ja huvitusta\nhaluavien naisten ainoana ja yhteisenä huvitilaisuutena, ja samoin kuin\nkauniilla rouva Martineaulla oli useimmilla muillakin siellä käyvillä\nnaisilla ainoana tarkoituksenaan päästä juhlatuulelle ja saada\nnäyttäytyä. Kun äidit olivat lakanneet siitä, alkoivat tyttäret, se tuli\ntavaksi, kuului asiaan. Rouva Martineau, jota apotti Cognasse oli\nhoukutellut ja imarrellut, koetti siis vakuuttaa miehelleen, että\nkirkkoherra oli oikeassa tuossa kolmenkymmenen markan jutussa. Mutta\nMartineau käski hänen olemaan vaiti ja pysymään lehmiensä luona, sillä\nhän kuului vielä vanhaan polveen, eikä sallinut naisten sekaantua\nmiesten asioihin.\n\nItsessään oli juttu noista kolmestakymmenestä markasta hyvin\nyksinkertainen. Niin kauan kun Jonvillessä oli ollut opettaja, oli hän\nsaanut kolmekymmentä markkaa vuodessa kirkonkellon soittamisesta. Ja\nMarkus, joka ei tahtonut soittaa kelloa, oli kehoittanut\nkunnallisneuvostoa käyttämään kysymyksessä olevan summan toiseen\ntarkoitukseen, sanoen että kirkkoherra, jos hän välttämättömästi tahtoo\nsoittajan, voi aivan hyvin itse maksaa hänelle. Sitäpaitsi Jonvillen\nvanha, rappeutunut tornikello kävi hyvin huonosti ja oli aina jälessä;\neräs maalle muuttanut entinen kelloseppä oli luvannut kolmenkymmenen\nmarkan vuotuisesta palkasta korjata ja pitää sen kunnossa. Markus oli\nensin ikäänkuin hiukan kiusallaan puoltanut hänen tarjoustaan,\ntalonpojat taas olivat vain neuvottomina tuumineet, oliko\ntarpeellisempaa, että heitä soitettaisiin messuun tai että tornikello\nosoittaisi heille ajan kulun; toisen kolmenkymmenen markan suuruisen\nsumman määräämistä he eivät edes ajatelleetkaan, sillä heillä ei ollut\ntapana lisätä kunnan kulunkiarviota turhilla menoilla. Siitä syntyi kova\ntaistelu, jossa kirkkoherra ja opettaja koettelivat voimiaan. Opettaja\npääsi ratkaisevasti voitolle, sillä apotti Cognassen täytyi vihdoin\nväistyä, huolimatta jyrisevistä saarnoistaan ja kirouksistaan\njumalattomia vastaan, jotka tahtovat saada Jumalan äänen vaikenemaan.\nOltuaan kuukauden vaiti alkoi kirkonkello eräänä kauniina\nsunnuntaiaamuna äkkiä raivokkaasti soida. Vanha palvelijatar Palmyre\nsitä vimmoissaan kaikin voimin soitti.\n\nSiitä alkaen apotti Cognasse, huomattuaan että pormestari oli\npääsemäisillään hänen käsistään, muuttui varovaiseksi ja alkoi käyttää\nkaikkea papillista notkeuttansa, vaikka hän koko ajan kiehui vihasta. Ja\nMarkus tunsi olevansa voittaja; Martineau kysyi häneltä yhä useammin\nneuvoa, sen mukaan kun hän huomasi, kuinka vahva se mies oli, johon hän\nturvasi. Pormestarin sihteerinä Markus lopulta salaisesti johti koko\nkunnallisneuvostoa; hän pysyi itse varjossa, mutta oli kumminkin se äly,\nse järki, se terve ja vakaa tahto, joka sai liikkeelle rauhaa ja\nmenestystä haluavat talonpojat. Hänen avullaan oli vapautuksen työ\nalkanut, sivistys levisi nopeasti, tuoden mukanaan valoa kaikkialle,\nhävittäen yksinkertaisen taikauskon, karkoittaen tietämättömyyden mukana\nkurjuuden ja likaisuuden köyhistä asumuksista, sillä ainoastaan siellä,\nmissä on tietoa, voi olla rikkautta, Jonville ei ollut vielä koskaan\nollut näin korkealla asteella, se oli tulemaisillaan koko maakunnan\nonnellisimmaksi ja varakkaimmaksi kunnaksi. Tässä työssä oli hänellä\nsuurena apuna opettajatar neiti Mazeline, joka opetti tyttöjä samassa\nrakennuksessa, missä hän itse opetti poikia. Hän oli pieni, tumma\nnainen, tosin ei kaunis, mutta erinomaisen miellyttävä, hänen kasvonsa\nolivat leveät, suu suuri ja hyväntahtoinen, mustat, ihanat silmät\nilmaisivat hellyyttä ja itsensä kieltämistä, otsa oli korkea ja kaareva.\nHänellä oli terve järki ja vilpitön tahto, joten hän oli ikäänkuin luotu\nhänelle uskottujen tyttöjen kasvattajaksi ja vapauttajaksi. Hän oli\nkäynyt Fontenay-aux-Rosesin normaalikoulussa, jonka etevä ja\nhyväsydäminen johtaja oli jo ehtinyt kasvattaa kokonaisen joukon hyviä\ntyöntekijöitä tulevaisuuden puolisoiden ja äitien kasvattajiksi. Neiti\nMazelinen älykkäät esimiehet, Salvan ja Le Barazer olivat antaneet\nhänelle vakinaisen paikan, vaikka hän vasta oli kahdenkymmenenkuuden\nvuotias, sillä he toivoivat hänestä paljon. He koettelivat häntä ensin\ntässä syrjäisessä kylässä, hiukan levottomina hänen vapaiden\nmielipiteittensä tähden, peläten hänen suututtavan lasten vanhempia\nvapaamielisellä opetustavallaan ja palavalla vakuutuksellaan siitä, että\nnainen on tuova onnen maailmaan niin pian kun hän vapautuu kirkon\nvallasta. Mutta hän teki tämän kaiken hyvin taitavasti; ja vaikka hän ei\nvienytkään tyttöjään kirkkoon, kohteli hän heitä niin äidillisesti,\nopetti ja hoiti heitä niin hellästi, että talonpojat lopulta alkoivat\njumaloida häntä. Hän oli siis suureksi avuksi Markukselle osoittaessaan\nihmisille, että voi olla käymättä messussa, uskoa vähemmän Jumalaan kuin\ntyöhön ja inhimilliseen omaantuntoon, ja olla kuitenkin mitä parhain,\nälykkäin ja kunnollisin nainen maan päällä.\n\nJouduttuaan tappiolle Jonvillessä, ja tultuaan pakoitetuksi taipumaan\nopettajan tahdon alle, purki apotti Cognasse vihansa ja katkeruutensa\nMoreuxissa, pienessä, neljän kilometrin päässä sijaitsevassa\nnaapurikunnassa, jolla ei ollut omaa kirkkoherraa, ja jossa hän sen\nvuoksi hoiti sielunpaimenen virkaa. Moreux, jonka asukasmäärä ei ollut\nkoskaan noussut kahteen sataan, oli piilossa vuorten keskellä. Tiet\nsinne olivat vaivaloiset, joten se oli kokonaan erotettu muusta\nmaailmasta. Mutta se ei kuitenkaan ollut köyhä, siellä ei ollut\nainoatakaan kerjäläistä, jokainen perhe omisti viljavia maita ja eli\ntilallaan tottumuksen uneliaassa levossa. Kylän pormestari Saleur oli\nsuuri, tanakka mies, hänen leukansa oli paksu, ja päänsä syvällä\nolkapäiden välissä. Hän oli ennen ollut karjakauppias ja oli rikastunut\nmyydessään niittynsä, metsänsä ja elukkansa eräälle yhtiölle, joka otti\nhaltuunsa karjakaupan koko piirissä. Tämän kaupan jälkeen muutti hän\ntalonsa komeaksi huvilaksi, asettui itse elämään koroillaan ja pani\npoikansa Beaumontin lyseoon, aikoen sitten lähettää hänet jatkamaan\nopintojaan Pariisiin. Ja vaikka häntä paljon kadehdittiin ja vähän\nrakastettiin, valitsivat kyläläiset hänet joka vaalissa pormestariksi,\nsiitä yksinkertaisesta syystä, että hänen arveltiin hyvin joutavan\nhuolehtimaan kunnan asioista, koska hänellä ei ollut mitään muutakaan\ntekemistä. Hän puolestaan jätti nämä tehtävät opettaja Féroulle, jolle\npormestarin sihteerintoimi tuotti satakahdeksankymmentä markkaa\nvuodessa, ja jonka tästä palkasta täytyi toimittaa melkoinen työ,\nkirjoittaa kirjeitä, tiedonantoja, asiakirjoja ja olla puuhassa\nalituisesti. Saleur oli aivan oppimaton mies, hän osasi tuskin\nkirjoittaa oman nimensä, oli hidas ja yksinkertainen, vaikkakaan ei\npohjaltaan ilkeä; hän kohteli Férouta kuin kirjoituskonetta, halveksi\nhäntä, niinkuin ainakin mies, jonka ei ole tarvinnut tietää niin paljoa\nansaitakseen omaisuuden ja elääkseen komeasti. Sitäpaitsi hän oli\nFéroulle vihoissaan siitä, että tämä oli riitaantunut apotti Cognassen\nkanssa, kieltäytyessään viemästä oppilaitaan kirkkoon ja laulamasta\nsiellä; hän ei kumminkaan itsekään täyttänyt uskonnollisia\nvelvollisuuksia ja kävi messussa ainoastaan hyvän järjestyksen vuoksi.\nSamoin teki hänen laiha, punatukkainen, mitättömän näköinen vaimonsa,\njoka ei ollut keikaileva eikä jumalinen, mutta joka piti kirkossa\nkäymistä rouvaksi tulleen talonpoikaisvaimon velvollisuutena. Saleurin\nsuuttumuksen syynä oli se, että opettajan vastustus vielä kiihoitti\nJonvillen kirkkoherran ja Moreuxin asukasten välisiä riitoja.\nJälkimmäiset valittivat alituiseen, että heitä kohdeltiin huonosti, että\nhe saivat ainoastaan lyhyitä messuja, ikäänkuin armosta, että heidän\ntäytyi lähettää lapsensa Jonvilleen katkismusta oppimaan päästäkseen\nensimmäiselle ripille, ja pappi vastasi äkäisesti, että hankkikoot oman\npapin, jos tahtovat sellaisia etuja itselleen. Moreuxin kirkko oli koko\nviikon suljettuna, ja se oli silloin kuin tyhjä ja synkkä lato. Apotti\nCognasse pistäytyi siellä puoleksi tunniksi joka sunnuntaina, peloittaen\nkaikki oikuillaan ja kiivaudellaan.\n\nMarkus, joka täydellisesti tunsi asiaintilan, ajatteli Férouta suurella\nsäälillä ja myötätuntoisuudella. Tuossa hyvinvoivassa Moreuxissä\nopettaja yksin näki nälkää. Hänen surkea kohtalonsa oli surullinen\nesimerkki köyhästä alkeisopettajasta. Kahdenkymmenenneljän vuotiaana oli\nhän Mailleboisissa alkanut uransa apuopettajana yhdeksänsadan markan\npalkalla. Kuusi vuotta työskenneltyään oli hän nyt päässyt vakinaiseksi,\nmutta katkeran luonteensa tähden oli hänet lähetetty syrjäiseen\nMoreuxiin, eikä hänellä vieläkään ollut tuloja kuin tuhat markkaa\nvuodessa ja kumminkin oli hänellä vaimo ja kolme pientä tyttöä\nelätettävänä. Vanhassa kosteassa hökkelissä, jossa koulu sijaitsi,\nvallitsi synkkä kurjuus, heidän ruokansa ei olisi kelvannut\nkoirillekaan, pienokaiset olivat ilman kenkiä, äiti ilman hametta. Heitä\nuhkasi yhä kasvavat velat, nuo kauheat velat, jotka ovat niin monen\nalhaisen virkamiehen perikato! Kuinka suurta rohkeutta tarvittiinkaan\ntätä kurjuutta salaamaan, kuluneeseen takkiin puettuna ylläpitämään\noppineen herran arvoa, jolta ohjesääntö kieltää kaiken kaupan\nharjoittamisen ulkopuolella koulua! Joka päivä alkoi uudestaan taistelu,\njohon tarvittiin äärettömästi tarmoa ja tahdonlujuutta. Férou, jonka\nvilkas henki oli säilyttänyt synnynnäisen riippumattomuutensa, täytti\ninnokkaasti, vaikkakin joskus kärsimättömyydellä tehtävänsä. Hänen\nvaimonsa, suurikasvuinen, miellyttävä ja vaaleaverinen entinen\npuotineiti, auttoi häntä kyllä vähäisen, opettamalla pieniä tyttöjä\nlukemaan ja ompelemaan, jota vastoin hänellä itsellään oli\nkasvatettavanaan pahankuriset, kovapäiset ja ilkeät poikanulikat. Kuinka\nolisikaan hänen mielensä voinut olla masentumatta tässä kiittämättömässä\ntoimessa? Hän oli syntynyt köyhänä, oli aina kärsinyt köyhyyttä, elänyt\nhuonolla ruoalla ja saanut käydä kuluneissa ja paikatuissa vaatteissa;\nja nyt kun hän oli herra, oli köyhyys tullut hänelle hirveän katkeraksi.\nHänen ympäristössään oli ainoastaan onnellisia ihmisiä, maataomistavia\ntalonpoikia, joilla oli ruokaa kylliksi, ja jotka ylpeilivät\nkokoamistaan rahoista. Suurin osa heistä oli aivan oppimattomia,\nosasivat tuskin laskea kymmeneen, tarvitsivat häntä pienintäkin kirjettä\nkirjoittamaan. Ja hänellä, joka oli ainoa sivistynyt ja oppinut mies\nkoko kylässä, ei ollut varaa ostaa itselleen kaulusta tai korjauttaa\nrikkinäisiä kenkiään. Talonpojat kohtelivat häntä kuin palvelijaa,\nhalveksivat häntä hänen repaleisen pukunsa tähden, vaikka he oikeastaan\nkadehtivat häntä. Kun he vertailivat opettajaa ja kirkkoherraa\ntoisiinsa, oli se edelliselle tappioksi: toisella puolella oli\nhuonopalkkainen, kurja opettaja, jota oppilaat eivät kunnioittaneet ja\nvanhemmat halveksivat, jota esimiehet tuskin ollenkaan kannattivat, ja\njolla ei ollut mitään vaikutusvaltaa; toisella puolen taas oli\nrunsaspalkkainen kirkkoherra, joka sitä paitse sai kaikenlaisia lahjoja,\njota piispa kannatti ja uskovaiset hemmottelivat, ja joka puhui ukkosen,\nsateen ja auringon ankaran herran nimessä. Näin siis apotti Cognasse yhä\nhallitsi Moreuxissä, vaikkakin hän oli alituisessa riidassa sen\nasukasten kanssa, jotka olivat kokonaan lakanneet uskomasta Jumalaan ja\nlaiminlöivät uskonnon harjoitukset. Näin oli siis köyhä, katkera ja\nsosialistinen Férou joutunut epäsuosioon, kun oli pitänyt mullistavia\npuheita yhteiskunnallisesta järjestyksestä, joka antoi hänen,\nsivistyneen ja nerokkaan miehen nähdä nälkää, samalla kun hänen typerä\nja tietämätön ympäristönsä sai nauttia rikkautta ja onnea.\n\nTalvi oli tavattoman ankara, Jonvillessä ja Moreuxissa satoi lumen jo\nmarraskuussa. Markus sai kuulla, että kaksi Féroun tyttäristä oli\nsairastunut kylmyydestä, eikä Férou voinut antaa heille kunnollista\nruokaa. Markus koetti auttaa heitä, mutta hän oli itse niin köyhä, että\nhänen täytyi pyytää neiti Mazelinelta apua. Hänelläkin oli ainoastaan\ntuhannen markan palkka, mutta hänen sihteerintoimestaan oli suuremmat\ntulot ja koulurakennus, jossa hän asui, oli erinomainen terveydellisessä\nsuhteessa. Tähän saakka ei hän kuitenkaan ollut voinut tulla toimeen\nmuuten kuin rouva Duparquen avulla, joka oli lahjoittanut pukuja\nlapselle, liinavaatteita äidille ja pieniä rahasummia juhlapäivinä.\nSimonin jutun jälkeen ei hän enää antanut mitään, ja Markus oli melkein\niloinen siitä, sillä hän oli syvästi kärsinyt niistä kovista sanoista,\njoilla hän höysti lahjansa. Mutta kuinka paljon vaikeampaa olikaan nyt\ntulla toimeen, kuinka paljon enemmän työtä, rohkeutta ja säästäväisyyttä\nhän tarvitsikaan voidakseen kyllin arvokkaana pysyä paikallaan! Markus,\njoka rakasti tointansa, oli ryhtynyt siihen tuskallisella innolla, ja\nnähdessään hänen luokillaan täsmällisesti täyttävän velvollisuutensa, ei\nkukaan olisi voinut aavistaa sitä synkkää surua ja kauheaa epätoivoa,\njoka asui hänen rauhallisen ulkomuotonsa alla. Simonin tuomio oli\nhämmästyttänyt ja kauhistuttanut häntä; hän ei voinut toipua\nmielenliikutuksesta, jonka tuo hirveä vääryys oli hänessä herättänyt.\nVähän väliä hän vaipui synkkiin mietteihinsä, ja Geneviève kuuli hänen\nusein huudahtavan: \"Se on kamalaa, luulin tuntevani maani, enkä sitä\ntuntenutkaan!\" Niin, kuinka oli moinen häväistys voinut tapahtua\nRanskassa, samassa Ranskassa, joka oli pannut toimeen suuren\nvallankumouksen, ja jota hän tähän saakka oli pitänyt maailman luvattuna\nvapauttajana. Hän rakasti sitä kiihkeästi sen jalomielisyyden, sen\nriippumattomuuden, kaiken vapaan, ylevän ja suuren tähden, jota sen piti\ntehdä. Ja se oli sallinut, oli vaatinut viattoman tuomitsemista; se\npalasi takaisin entiseen tietämättömyyteen ja raakuuteen! Siitä oli suru\nja häpeä, joita hän ei voinut unhottaa, jotka vaivasivat häntä niinkuin\noma rikos. Sen lisäksi hän rakasti intohimoisesti totuutta, ja hän tunsi\nsietämätöntä tuskaa nähdessään valheen voittavan, voimatta kukistaa ja\nhävittää sitä huutamalla korkealla äänellä julki kauan etsityn totuuden!\nHän kävi uudelleen läpi koko jutun, etsi lakkaamatta selvitystä\nvyyhtiin, jonka näkymättömät kädet olivat sotkeneet. Ja silloin hän\nusein illalla, kovan työpäivän jälkeen, oli niin alakuloinen ja\ntoivoton, että Geneviève, joka myöskin oli istunut ääneti, meni hiljaa\nhänen luokseen, painoi häntä rintaansa vastaan ja suuteli häntä\nhellästi, koettaen lohduttaa häntä.\n\n-- Ystävä raukkani, sinä teet itsesi sairaaksi, älä ajattele enää noita\nsurullisia asioita.\n\nMarkus sai kyyneleet silmiinsä, ja hän syleili vuorostaan vaimoaan\nhellästi.\n\n-- Niin, niin, sinä olet oikeassa, täytyy olla rohkea. Mutta enhän voi\nolla ajattelematta, se on niin tuskallista.\n\nSilloin Geneviève hymyillen vei hänet Louisen pienen vuoteen luo.\n\n-- Ajattele ainoastaan lemmikkiämme, sano itsellesi, että teemme työtä\nhänen tähtensä. Hän on onnellinen, silloinkun mekin olemme onnellisia.\n\n-- Niin, niin, se olisi viisainta. Mutta eikö meidänkin onnemme riipu\nmuiden onnesta.\n\nGeneviève oli ollut hyvin ymmärtäväinen ja osaaottavainen Simonin jutun\naikana. Hän oli kärsinyt siitä kylmyydestä, jolla vanhat rouvat, etenkin\nisoäiti, kohtelivat hänen miestään. Palvelijatar Pélagiekin piti\nvelvollisuutenaan olla hänelle puhumatta. Kun nuori perhe lähti pienestä\ntalosta Kapusiinitorin varrelta, erottiinkin sangen kylmästi; ja sen\njälkeen Geneviève kävi vaan silloin tällöin vanhoja rouvia tervehtimässä\nettei välit kokonaan rikkoutuisi. Palattuaan Jonvilleen oli hän jälleen\nlakannut käymästä kirkossa, sillä hän ei tahtonut, että apotti Cognasse\nsaisi hänen uskonnollisuudestaan aseita Markusta vastaan. Joskaan hän ei\nnäyttänyt välittävän riidasta koulun ja kirkon välillä, oli hän yhä\ntäydestä sydämmestään kiintynyt rakastettuun mieheensä, oli koko\nolemuksellaan hänen, silloinkin kun perityt mielipiteet ja katolilainen\nkasvatus estivät häntä täydellisesti hyväksymästä miehensä mielipiteitä.\nSimonin jutussa Geneviève ei ehkä ajatellut samoin kuin miehensä,\nmutta hän tiesi tämän niin vilpittömäksi, jalomieliseksi ja\noikeudenmukaiseksi, ettei hän voinut soimata häntä siitä, että hän toimi\nomantuntonsa mukaan. Ymmärtäväisenä vaimona hän ainoastaan joskus pyysi\nhäntä olemaan varovainen. Mihin he olisivat joutuneet lapsensa kanssa,\njos olisivat menettäneet virkansa? He olivat tähän saakka rakastaneet\ntoisiaan niin paljon, että ei ainoatakaan vakavaa erimielisyyttä tai\nriitaa ollut voinut heidän välillään syntyä.\n\nSimonin juttu oli aina Markuksen mielessä; hän oli vannonut että ei\nennen levähtäisi, kun oli löytänyt syyllisen. Kun hänellä torstaisin oli\nvapaa iltapäivä, kiiruhti hän Maillehoisiin Lehmannien luo, synkkään\nikävään kauppaan Trou-kadun varrella. Simonin tuomitseminen oli iskenyt\nsinne kuin salama, yleinen kirous näkyi kohdanneen rangaistusvangin\nperhettä, sekä niitä hänen ystäviään ja tuttaviaan, jotka vielä pysyivät\nhänelle uskollisina. Juutalaisen räätälin ostajapiiri oli hyljännyt\nhänet, ja vanhukset olisivat kuolleet nälkään, ellei heidän olisi\nonnistunut saada työtä suurista Pariisin myymälöistä. Mutta etenkin\nrouva Simon, surumielinen Rachel ja hänen lapsensa, Josef ja Sarah\nkärsivät hirveästi siitä raa'asta vihasta, jolla heitä kohdeltiin.\nLapset eivät voineet käydä koulussa, sillä katupojat herjasivat heitä ja\nheittivät heitä kivillä. Äiti oli pukeutunut suruun, ja musta puku teki\nhänen kauneutensa vielä loistavammaksi. Hän itki päivät päästään, eikä\ntoivonut pelastusta muuten kun ihmeen kautta. Hävitetyssä talossa, jossa\nkaikki olivat antautuneet surun valtaan, pysyi David yksin\nlannistumattomana. Hän etsi yhä ja toivoi yhä. Hän oli ottanut\ntehtäväkseen veljensä pelastamisen ja hänen kunniansa puhdistamisen, ja\nviimeisen kerran häntä tavatessaan oli hän vannonut elävänsä tästä lähin\nainoastaan tunkeakseen hirveän salaisuuden perille, löytääkseen oikean\nmurhaajan ja saattaakseen totuuden päivän valoon. Hän oli uskonut\nhiekka- ja piikivikaivostensa hoidon kokonaan eräälle luotettavalle\nmiehelle, sillä hän ymmärsi ilman rahaa olevansa aivan voimaton. Hän\npyhitti kaiken elämänsä totuuden etsimiseen, vaanien lakkaamatta\npienimpiäkin jälkiä, hakien uusia todistuksia. Ja jos hänen intonsa\nolisi laimentunut, olisivat kirjeet, joita hänen kälynsä silloin tällöin\nsai mieheltään, ja jotka olivat päivätyt Cayennessa, riittäneet\nuudestaan kiihoittamaan häntä. Saapui kirjeitä, jotka hallitus oli\ntutkinut, mutta joissa jokaisen lauseen takana tunsi sietämättömien\nkidutusten pusertaman huudon, huomasi kuinka syytön lakkaamatta mietti\nrikosta, josta häntä syytettiin, voimatta käsittää miksi hänen täytyi\nsovittaa toisen rikoksen. Eikö tämä raateleva tuska viimein päättyisi\nhulluuteen? Simon puhui lempeästi tovereistaan, varkaista ja\nmurhaajista, ja hän vihasi, sen voi arvata, vartijoita, noita julmuria,\njotka sivistyneen maailman ulkopuolella kenenkään estämättä huvikseen\ntuottivat onnettomille kärsimyksiä. Siellä asui vain ihmiskunnan\nhylkiöitä, ja eräs vapautettu rangaistusvanki kertoi elämästä siellä\nDavidille hirveitä yksityisseikkoja.\n\nMutta David ja Markus eivät saaneet mitään aikaan, vaikka he\nitsepäisesti jatkoivat tutkimustaan. He olivat päättäneet tarkasti pitää\nsilmällä veljien koulua ja etenkin veli Gorgiasta, jota he yhä\nepäilivät. Mutta kuukausi oikeusjutun jälkeen katosivat apulaiset,\nveljet Isidore, Lazarus ja Gorgias paikkakunnalta: heidät oli lähetetty\njohonkin muuhun luostarikuntaan toiseen päähän Ranskaa; ja ainoastaan\njohtaja, veli Fulgentius oli jäänyt paikalleen saaden kolme uutta\nmunkkia apulaisikseen. David ja Markus eivät voineet siitä tehdä mitään\njohtopäätöksiä, sillä siinä ei ollut mitään luonnotonta: veljet\nsiirtyivät usein toisesta luostarista toiseen. Sitäpaitsi oli mahdoton\nsaada tietää kenen vuoksi muutto tapahtui koska kaikki kolme olivat\nmuuttaneet. Pahinta oli että Simonin tuomio oli ollut kova isku\nmaallikkokoululle, useat perheet olivat ottaneet lapsensa pois sieltä,\npannakseen heidät veljien kouluun. Uskovaiset naiset pitivät suurta\nmelua inhoittavasta jutusta, ikäänkuin olisi opetus ilman Jumalaa syynä\nkaikkiin häväistyksiin ja rikoksiin. Veljien koulu ei ollut koskaan\nkukoistanut niinkuin nyt, kirkollinen puolue oli täydellisesti voitolla\nja Mailleboisissa näki ainoastaan voitonriemuisten munkkien ja pappien\nkasvoja. Kaiken tämän lisäksi ei Simonin paikalle nimitetty opettaja,\npieni, kalpea ja kurjannäköinen mies, nimeltä Méchain näyttänyt\nollenkaan voivan taistella ylivoimaa vastaan. Hänen sanottiin olevan\nrintatautisen, hän kärsi paljon ankarasta talvesta ja antoi useimmiten\nluokkansa apuopettaja Mignotin haltuun, joka, kun hänellä ei ollut muuta\nohjaajaa, kuunteli neiti Rouzairen neuvoja ja kallistui yhä enemmän\nvallassaolevien kirkollisten puolelle. Ja siitä tulikin palkkana\nmelkoisia lahjoja oppilaiden vanhemmilta, ja sitäpaitsi Mauraisinin\nsuosio ja varma yleneminen. Neiti Rouzaire oli taivuttanut hänet viemään\noppilaansa messuun ja ripustamaan uudelleen luokan seinälle suuren,\npuisen ristiinnaulitun kuvan. Korkeammassa paikassa annettiin tämän\nkaiken tapahtua, toivottiin ehkä sen miellyttävän vanhempia, joten he\nehkä panisivat lapsensa takaisin sinne. Epäilemätöntä oli, että koko\nMaillebois vähitellen meni kirkollisten puolelle, aika oli äärettömän\nvakava.\n\nMarkuksen suru kasvoikin joka kerta kun hän huomasi, mikä hirveä\ntietämättömyys vallitsi maassa. Simonin nimikin oli muuttunut\nsellaiseksi kauheaksi kummitukseksi, että sen pelkkä mainitseminenkin\nsaattoi ihmiset mielettömiksi vihasta ja pelosta. Tuo kirottu nimi toi\nonnettomuutta mukanaan, se sisälsi, kansan mielestä, kaikki inhimilliset\nrikokset. Siitä ei saanut puhua, ei viitata sinne päinkään, muutoin\njoutuisi isänmaa pahimpien onnettomuuksien uhriksi. Oikeusjutun jälkeen\noli kyllä ollut joitakuita ymmärtäväisiä ja oikeudenmukaisia ihmisiä,\njotka lausuivat arvelun, että tuomittu ehkä sentään oli viaton; mutta\nraivoisan enemmistön tähden he eivät uskaltaneet enää suutansa avata ja\nneuvoivat muitakin pysymään vaiti; mitä hyötyä oli vastustamisesta ja\noikeuden vaatimisesta? miksi antautua itse vaaraan, saattaa itsensä\nperikatoon, kun ei siitä kuitenkaan ole toisillekaan hyötyä? Markus\ntapasi sattumalta peräkkäin maanviljelijä Bongardin, työmies Doloirin ja\nvirkamies Savinin, ja hän huomasi että kaikkia kolmea suuresti halutti\nottaa lapsensa maallikkokoulusta ja panna ne veljien kouluun, mutta he\neivät uskaltaneet, sillä he pelkäsivät hämärästi joutuvansa mahtavien\nepäsuosioon. Bongard oli umpimielinen eikä tahtonut puhua jutusta: se ei\nhäntä liikuttanut, nykyään ei enää tiennyt pitikö olla pappien vai\nhallituksen puolella; vihdoin hän kuitenkin kertoi että juutalaiset\nolivat tuoneet taudin karjaan, hän tiesi sen aivan varmasti, sillä hänen\nlapsensa Fernand ja Angèle olivat nähneet erään miehen heittävän\nvalkoista jauhoa kaivoon. Doloir kiivastui, puhui sotajoukosta, jonka\nisänmaan petturit tahtoivat hävittää, eräs entinen rykmenttiläinen oli\nnimittäin kertonut hänelle Simonin jutun johdosta, että oli muodostettu\nkansainvälinen liitto, jonka tarkoituksena oli myödä Ranska Saksalle;\nsitten hän vannoi antavansa korvapuustin uudelle opettajalle, jos hänen\npienokaisensa, Auguste ja Charles vaan kertoisivat hänelle jotakin pahaa\ntuosta onnettomasta koulusta, jossa lapset turmeltuivat. Savin oli\nkylmempi ja katkerampi, hän oli saanut päähänsä, että oli joutunut\nvaikeaan asemaan siksi, että oli kieltäytynyt rupeamasta\nvapaamuurariksi, hän katui salaa ettei ollut mennyt kirkon puolelle ja\nhuomautti siitä kuinka sankarillisesti hän uhrautui tasavallan puolesta\nollessaan vastaanottamatta vaimonsa rippi-isän tarjoamia etuja; mitä\ntaas juttuun tulee, tiesivät kyllä kaikki, että se oli vaan\nteeskentelyä, se oli yhden ainoan uhraaminen Ranskan kouluissa, niin\nhyvin maallisissa kun hengellisissä tapahtuvien häväistysten\nsalaamiseksi; hän olikin ajatellut ottaa lapsensa pois koulusta ja antaa\nheidän kasvaa ilman opetusta luonnon mukaan. Markus kuunteli pää\npyörällä, sydän kouristuksissa, voimatta ymmärtää kuinka järkevät\nolennot, jotka eivät olleet aivan raakalaisia, voivat joutua sellaiseen\nhairahdukseen. Sellaiset mielipiteet saattoivat hänet epätoivoon,\nhänestä se oli kauheampaa kuin synnynnäinen tietämättömyys. Kuinka saada\ntämä myrkytetty kansa henkisesti ja siveellisesti terveeksi? Mutta\netenkin tunsi Markus syvää mielenliikutusta mennessään eräänä päivänä\nMilhomme-rouvien paperikauppaan ostamaan erästä teosta. He olivat siellä\nmolemmat poikineen. Rouva Edouard teki hänen kanssaan kaupan. Nähdessään\nMarkuksen yhtäkkiä tulevan sisään, hämmästyi hän hieman, mutta tointui\npian, ja syvä ryppy hänen otsallaan ilmaisi ankaraa tahdon voimaa. Rouva\nAlexandre oli vapisten noussut ylös ja vei Sébastienin toiseen\nhuoneesen, muka pestäkseen hänen käsiään. Tästä paosta Markus huomasi\nettä viattoman tuomitseminen oli pienessä talossa herättänyt suurta\nlevottomuutta. Tulisiko totuus kerran ilmi tästä pienestä myymälästä?\nHän poistui levottomampana kuin koskaan. Rouva Edouard, joka tahtoi\npeittää kälynsä heikkoutta, oli vuorostaan kertonut hänelle kummallisia\njuttuja; kuinka eräs vanha rouva usein näki unessa pikku Zéphirinin,\nSimonin uhrin, marttyyripalmu kädessä; kuinka veljien koulua, sen\njälkeen kun sitä oli epäilty, oli ukkonen väistänyt, vaikka salama kolme\nkertaa oli iskenyt lähiseutuun.\n\nMarkuksen täytyi kerran mennä erään hallinnollisen asian takia tapaamaan\nDarrasia, ja hän huomasi pormestarin hämmästyvän hänet nähdessään.\nDarrasia oli aina pidetty taattuna simonistina, olipa hän julkisestikin\nnäyttänyt myötätuntoisuuttansa oikeusjutun aikana. Mutta olihan hän\nvirkamies, olihan hänellä julkinen toimi, joka pakoitti hänen\ntäydelliseen puolueettomuuteen? Joku määrä pelkuruutta vielä lisäsi\nhänen varovaisuuttaan, pelko suututtaa valitsijamiestensä enemmistöä ja\nkadottaa pormestarin virkansa, josta hän ylpeili. Järjestettyään asiansa\nteki Markus hänelle jonkun kysymyksen. Darras vastasi olevansa asemansa\nvuoksi sidottu, sillä kunnallisneuvostossa tulisivat kirkolliset\nenemmistöön ensi vaaleissa, jos kansaa vielä kiihoitettaisiin. Ja hän\nvalitti sitä että Simonin onneton juttu oli tuottanut kirkolle\nerinomaisen tilaisuuden, joka auttaisi heitä saavuttamaan helppoja\nvoittoja tietämättömän, valheiden ja erehdysten myrkyttämän rahvaan\nkeskuudessa. Niin kauan kun tämä hulluus oli vallalla, ei voinut mitään\ntoimittaa, täytyi painaa päänsä alas ja antaa rajuilman mennä ohitse.\nDarras vaati Markukselta lupauksen, ettei hän kellenkään kertoisi, mitä\nhän nyt oli kuullut. Sitten saattoi hän Markuksen ovelle saakka\nnäyttääkseen oikein selvästi salaista myötätuntoisuuttaan ja vielä\nkerran rukoillakseen häntä pysymään alallaan ja odottamaan parempia\naikoja.\n\nMarkuksella oli vain yksi turvapaikka, jossa hän sai lohdutusta. Hän\nmeni aina epätoivoissaan Salvanin luo. Etenkin oli hän usein käynyt\nsiellä kovina talvikuukausina, kun Férou Moreuxissa oli nälkään\nkuolemaisillaan, saaden lakkaamatta taistella apotti Cognassen\nkanssa. Hän oli keskustellut ystävänsä kanssa tuon köyhän,\nvähäpalkkaisen opettajan sydäntä särkevästä kurjuudesta, vastakohtana\nrunsaspalkkaiselle kirkkoherralle. Ja Salvan oli hänen kanssaan yhtä\nmieltä siitä, että tähän kurjuuteen oli suureksi osaksi syynä se\nhalveksiminen, jonka alaiseksi alkeisopettajan toimi oli joutunut.\nAlkeisopettajien niukka palkka ei houkutellut ketään sille alalle\npyrkimään, ja sentähden oli vaikea saada oppilaita normaalikouluihin.\nOli liiaksi puhuttu toimen vastuksista, rasituksista ja\nala-arvoisuudesta. Talonpoikaisnuorukaiset, jotka tahtoivat päästä auran\nkurjesta, ja joista normaalikoulut samoin kuin seminaaritkin saivat\nsuurimman osan oppilaitaan, rupesivat nykyään mieluummin alemmiksi\nvirkamiehiksi sekä siirtyivät kaupunkeihin. Sitoutumalla kymmeneksi\nvuodeksi opettajaksi pääsi nuorukainen vapaaksi sotapalveluksesta ja\nainoastaan tämä houkutteli heitä antautumaan tuohon kurjaan ammattiin,\njosta oli vähän tuloja ja vähän kunniaa, paljon vaivaa ja paljon\nylenkatsetta odotettavana. Oppilaiden hankkiminen normaalikouluihin oli\nkuitenkin pääkysymys, josta riippui maan kehitys, sen voima ja sen\npelastus. Löytyi vain yksi toinen yhtä tärkeä kysymys, ja se oli näiden\nopettajien kasvattaminen. Enemmän opettajia voitiin saada ainoastaan\nsiten, että palkka kohotettiin kohtuulliseksi, niin että sillä voi elää\narvokkaasti, ja että toimi sai sen kunnian, joka sille oli tuleva;\nopettajakokelaiden kasvatus ja opetus sitävastoin vaati aivan uuden\nohjelman. Salvan sanoi aivan oikein, että opettajan hyvyydestä riippui\nhänen opetuksensa hyvyys ja myöskin Ranskan nousevan sukupolven laatu.\nSe oli kysymys elämästä ja kuolemasta. Salvan oli ottanut tehtäväkseen\nvalmistaa opettajia vapautustyöhön. Tähän saakka heitä ei oltu kyllin\ntarmokkaasti opetettu luopumaan uskonopin säännöistä, kaikista\nvalheellisista pyhimystaruista, kaikista niistä erehdyksistä, jotka\nvuosisatoja ovat pitäneet kansaa kurjuudessa ja orjuudessa. He olivat\nsuureksi osaksi kunnon miehiä ja hyviä tasavaltalaisia ja siksi\noppineita, että voivat opettaa sisälukua, kirjoitusta, vähän laskentoa\nja vähän historiaa, mutta he olivat kykenemättömiä kasvattamaan\nkansalaisia ja miehiä. Onnettomassa Simonin jutussa saatiin nähdä heidän\nmelkein kaikkien rupeavan kirkollisten valheiden kannattajiksi, sillä he\neivät itse kyenneet ajattelemaan. He eivät osanneet rakastaa totuutta,\nheille oli sanottu, että juutalaiset olivat myyneet Ranskan Saksalle ja\nhe vimmastuivat. Oi! missä oli se alkeisopettajien pyhä parvi, jonka\ntuli johdattaa koko Ranskan kansaa tieteellisesti todistetun totuuden\nkirkkauteen, vapauttaa se vuosisatoja kestäneestä pimeydestä ja opettaa\nsitä rakastamaan totuutta, vapautta ja oikeutta.\n\nEräänä aamuna sai Markus kirjeen Salvanilta, joka pyysi häntä mitä\npikemmin tulemaan keskustelemaan eräästä asiasta. Seuraavana torstaina\nhän siis lähti Beaumontiin.\n\nJohtaja odotti häntä pienelle puutarhalle päin olevassa työhuoneessaan,\njota huhtikuun aurinko valaisi lämpimillä säteillään.\n\n-- Hyvä ystäväni, näin on asianlaita... Te tiedätte kuinka valitettava\nMailleboisin tila nykyään on. Uusi opettaja, Méchain, jota ei olisi\npitänyt nimittää sinne niin vakavien asianhaarojen vallitessa, ei ole\nmikään kunnoton mies, luulempa melkein, että hän on meidän puolellamme;\nmutta hän on heikko, muutamissa kuukausissa on hän taipunut ylivoiman\nalle ja sen lisäksi on hän sairas. Hän on nyt pyytänyt, että hänet\nmuutettaisiin etelään... Mailleboisissa tarvittaisiin teräväjärkistä,\nlujatahtoista miestä, opettajaa, jolla olisi nykyisessä tilassa\ntarvittava äly ja tarmo. Ja silloin ajateltiin teitä.\n\nEhdotus tuli niin äkkiä, niin odottamatta, että Markus huudahti.\n\n-- Mitenkä, minua!\n\n-- Niin, te yksin tunnette oivallisesti kaupungin, ja sen hirveän\nkäänteen, johon se on joutunut. Simon raukan tuomitsemisen jälkeen\nalkeiskoulu on kuin kirottu, se menettää joka vuosi oppilaitaan, jota\nvastoin veljien koulu pyrkii sen paikalle, vahvistuen sen häviöstä. Ja\nse on yhä laajeneva klerikalismin, alhaisen taikauskon ja vanhoillisen\ntyperyyden pesäpaikka, joka vihdoin on nielaseva kaikki, ellemme nouse\ntaistelemaan sitä vastaan. Rahvas on jo vaipunut takaisin alhaisiin\nintohimoihin, me tarvitsemme sinne tulevaisuuden työntekijän, hyvän\nsiemenen kylväjän, joka uudestaan kohottaisi koulumme kukoistukseensa,\nmuuttaisi sen siksi, mitä sen tulee olla, vapaaksi ja oikeudenmukaiseksi\nRanskan kansan kasvattajaksi ja vapauttajaksi. Teitä siis ajateltiin.\n\n-- Mutta, keskeytti Markus jälleen, onko tämä vain teidän yksityinen\ntoiveenne, vai onko teitä pyydetty kysymään minulta?\n\nSalvan hymyili.\n\n-- Oh! minä olen ainoastaan halpa virkamies, olisi liian suuremmoista,\njos kaikki minun toiveeni täyttyisivät. Minun toimekseni on, niinkuin\nsanoitte, annettu tiedustella teidän ajatustanne asiasta. Tiedetään,\nettä olen ystävänne. Le Barazer kutsui minut maanantaina prefektin\nvirkataloon. Ja keskustellessamme asiasta, syntyi meissä ajatus tarjota\nteille paikka Mailleboisissa.\n\nMarkus ei voinut pidättää äkkinäistä liikettä, hän kohautti olkapäitään.\n\n-- Tosin, jatkoi Salvan, ei Le Barazer osoittanut suurta rohkeutta\nSimonin jutussa. Hän olisi voinut toimia paremmin. Mutta meidän täytyy\ntyytyä ihmisiin sellaisina kuin he ovat. Sen voin kuitenkin teille\nluvata, että hän tästedes, vaikkei julkisesti seisoisikaan teidän\nvierellänne, on oleva teille salainen tuki, johon pelotta voitte\nnojautua. Hän arvosteli sittenkin oikein prefekti Hennebisea, joka niin\nkammoo huomiota herättäviä juttuja; ja kunnon rehtori Forbes tyytyi\njohtajan arvoon ilman valtaa. Kaikki vaara tulee tuon jesuiitan\nMauraisinin puolelta, jota hänen esimiehensä Le Barazer\nvaltioviisaudesta luulee täytyvänsä suosia... No, eihän taistelu teitä\npelottane!\n\nMarkus oli vaiti, katse maahan luotuna. Hän näytti epäilysten valtaamana\nvaipuneen levottomiin mietteisiin. Ja Salvan, joka tuntien hänen\nperhesuhteensa osasi arvata hänen ajatuksensa, tarttui hyvin\nliikutettuna hänen molempiin käsiinsä.\n\n-- Minä tiedän mitä teiltä pyydän, ystäväni... Olin Berthereaun,\nGenevièven isän hyvä ystävä. Hänellä oli hyvin vapaat mielipiteet ja\nterävä järki, mutta hän oli tuntehikas luonne ja taipui vihdoin käymään\nvaimonsa kanssa messussa. Myöhemmin olin hänen tyttärensä, teidän\nnykyisen vaimonne holhooja ja kävin usein pienessä talossa\nKapusiinitorin varrella, jossa ankaran jumalinen ja itsevaltias rouva\nDuparque hallitsi, taivuttaen tahtonsa alle tyttärensä, surumielisen ja\nnöyrän rouva Berthereaun ja tyttärentyttärensä suloisen Genevièven. Ehkä\nolisi minun mennessänne naimisiin pitänyt enemmän varoittaa teitä, sillä\nteidänlaisenne miehen on aina vaarallista joutua jumaliseen perheeseen\nja ottaa vaimokseen nuoren tytön, joka niin kuin hän, lapsuudesta saakka\non tottunut mitä hartaimpaan uskonnollisuuteen. Tähän saakka ei minun\nole tarvinnut soimata itseäni siitä, koska te olette onnellisia... Mutta\naivan varmaan te tulette olemaan alituisessa ristiriidassa vanhojen\nrouvien kanssa, jos otatte vastaan paikan Mailleboisissa. Sitähän\najattelette, eikö niin?\n\nMarkus katsoi ylös.\n\n-- Niin, minä tunnustan että pelkään onneni tähden... Te tiedätte etten\nole kunnianhimoinen, ja vaikka nimitys Mailleboisiin olisi minulle\ntoivottava yleneminen, olen kumminkin täydellisesti tyytyväinen asemaani\nJonvillessä, jossa olen onnistunut edistämään tarkoitustamme... Ja nyt\nvaaditte minua jättämään tämän varman aseman, pannakseni alttiiksi\nkaiken rauhani!\n\nOli hetken hiljaisuus, sitten Salvan kysyi hiljaa.\n\n-- Epäilisittekö Genevièven rakkautta?\n\n-- Oi, en! huudahti Markus.\n\nOli taaskin hetken hiljaisuus, mutta sitten jatkoi Markus.\n\n-- Kuinka voisin häntä epäillä? hän rakastaa minua suuresti. Mutta te\nette voi ajatellakaan minkälaista elämää me vietimme vanhojen rouvien\nluona, Simonin jutun aikana. Se oli aivan sietämätöntä, olin siellä\naivan kuin vieras, palvelijakaan ei puhutellut minua. Niiden harvojen\nsanojen alla, joita vaihdoimme, piili vihamielisyys aina valmiina\npuhkeamaan katkeriin riitoihin. He olivat kuin toisesta maailmasta\nkotoisin, eikä minulla ollut mitään yhteistä heidän kanssaan. Se oli\ntäydellinen jyrkkä ero... Ja vanhat rouvat alkoivat turmella minun\nGenevièveänikin, hän muuttui taas nunnien oppilaaksi. Hän oli itsekin\nalkanut pelätä ja oli ylen onnellinen kun palasimme Jonvilleen omaan\npieneen pesäämme.\n\nHän keskeytti puheensa vapisten: sitten huudahti hän vielä.\n\n-- Ei, ei! antakaa minun jäädä sinne missä olen! Siellä teen\nvelvollisuuteni, siellä toimitan tehtävää, joka minusta on hyvä. Kukin\ntyömies voi ainoastaan tuoda oman kivensä rakennukseen.\n\nSalvan käveli hitaasti edestakaisin huoneessaan. Sitten hän pysähtyi\nMarkuksen eteen.\n\n-- Ystäväni, en tahtoisi kehoittaa teitä uhrautumaan. Jos teidän onnenne\ntulisi kärsimään, jos ulkoa tulevat katkeruudet myrkyttäisivät teidän\nkotilietenne, tuottaisi se minulle kuolettavaa surua. Mutta minä tiedän,\nettä olette sellaista ainesta, josta sankareita tehdään... Älkää vielä\nantako minulle ratkaisevaa vastausta, Ottakaa viikko ajatusaikaa, ja\ntulkaa ensi torstaina luokseni. Silloin keskustelemme vielä ja teemme\npäätöksen.\n\nMarkus palasi Jonvilleen ajatuksiinsa vaipuneena, punniten mielessään\nSalvanin ehdotusta. Tuliko hänen olla kuuntelematta epäilyksiä, joita\nhän tuskin uskalsi itselleenkään tunnustaa, antautua vaimonsa isoäidin\nja äidin kanssa taisteluun, johon koko hänen elämänsä onni voisi hävitä?\nHän aikoi ensin puhua suoraan Genevièven kanssa asiasta, mutta hän ei\nsitä uskaltanut, hän tiesi aivan hyvin että Geneviève pyytäisi häntä\ntekemään oman tahtonsa ja velvollisuudentuntonsa mukaan. Markus ei edes\npuhunut hänelle Salvanin tarjouksesta, hänet valtasi yhä kasvava\nahdistus, hän oli tyytymätön itseensä. Kaksi päivää kului epäilyksessä,\nsitten hän tarkasti asemaa, punnitsi asiaa joka haaralta.\n\nEnsin näki hän edessään pienen kaupungin, jonka hän niin hyvin tunsi\nSimonin jutun ajoilta. Hän näki pormestari Darrasin, joka oli\nvapaamielinen kunnon mies, mutta joka ei enää julkisesti uskaltanut\nosoittaa oikeudentuntoaan, peläten kadottavansa pormestarin virkansa ja\nmenettävänsä suuren omaisuutensa. Hän näki ennen kaikkea Bongardit,\nDoloirit, Savinit ja Milhommet, kaikki nuo järjeltään ja luonteeltaan\nkeskinkertaiset olennot, hän muisti heidän eriskummallisen puheensa,\njoissa julmuus ja typeryys kilpailivat keskenään voitosta; heidän\ntakanaan oli ääretön kansan paljous, vielä naurettavampien juttujen\nsaaliina, harjoittaen vielä suurempaa julmuutta. Siinä oli raakalaisten\ntaikauskoa, villikansojen intohimoa, se piti murhaa ja varkautta\nkunnianaan, eikä sillä ollut suvaitsevaisuutta, ei järkeä, eikä\nhyvyyttä. Siitä johtui itsestään kysymys: miksi oli se näin vaipunut,\nmiksi viipyi se mielellään tuossa valheen ja tietämättömyyden sumussa?\nmiksi se ikäänkuin vaistomaisesti pelkäsi kaikkea ajattelemista, aivan\nkuin olisi se kammonnut kaikkea puhdasta, yksinkertaista ja selvää?\nmiksi sulki se silmänsä kirkkaalta auringonvalolta ottamatta sitä\nvastaan? miksi oli se Simonin jutussa osoittautunut kansaksi, jolta\npuuttuu hienotunteisuus ja ajatuskyky, joka ei tahdo nähdä eikä\nymmärtää, joka ei tahdo tuntea totuutta, joka luo ympärilleen niin\npaljon pimeyttä kun mahdollista, ollakseen näkemättä selvästi,\nvoidakseen huutaa kuolemaa taikauskon ja harhaluulojen yössä. Tätä\nkansaa oli tosin myrkytetty; sellaiset sanomalehdet kuin \"Croix de\nBeaumont\" ja \"Petit Beaumontais\" tarjoovat sille joka aamu inhoittavan\njuoman, joka turmelee ja kiihoittaa. Yksinkertaisten lasten aivot,\npelkurien sydämmet, orjuuden ja köyhyyden lannistamat kärsivät ja halvat\njoutuvat helposti saaliiksi semmoisille, jotka käyttävät väärin yleistä\nherkkäuskoisuutta. Kaikkina aikoina ovat maailman herrat, kirkot,\nkeisarit ja kuninkaat hallinneet yksinkertaista joukkoa ainoastaan\nmyrkyttämällä heidät, pitämällä heitä alituisessa kauhussa ja\nharhauskojen palveluksessa. Mutta myrkyttäminen ei yksin riittänyt\nselittämään kansan omantunnon ja järjen uinumista. Se, että kansa niin\nhelposti antoi myrkyttää itsensä, todisti täydellistä vastustuskyvyn\npuutetta. Myrkky vaikuttaa etenkin tietämättömiin, niihin, jotka ovat\nkykenemättömiä arvostelemaan, tutkimaan ja vastaanväittämään. Kaiken\ntuskan, kaiken vääryyden ja kaiken halpamaisuuden perustana on siis\ntietämättömyys, ihmiskunnan pitkän kärsimyksen ensimmäinen ja ainoa syy,\nse on myöskin syynä siihen, että kulku valoa kohden on niin vaikea ja\nhidas ja käy kaikkien historiassa mainittujen rikosten ja\nhalpamaisuuksien kautta. Tästä perustasta pitäisi siis kansojen\nvapautuksen ja syvien rivien opetuksen alkaa, sillä äskeinenkin tapaus\noli uusi todistus siitä, että tietämätön kansa ei kykene olemaan\noikeudenmukainen, totuus yksin tekee sen kykeneväksi siihen.\n\nJouduttuaan näin pitkälle mietteissään, valtasi Markuksen kummastus.\nKuinka oli mahdollista, että Ranskan kansa, maanviljelijäin ja\ntyömiesten taajat joukot vielä olivat näin ainaisella ja raa'alla\nkannalla? Olihan Ranska ollut tasavaltana jo kolmanneksen vuosisataa,\nolivathan sen perustajat selvästi tunteneet uuden ajan tarpeet,\nperustaessaan vapaan valtakunnan uuden koululaitoksen perustalle,\nasettaessaan maallikkojen hallussa olevan alkeiskoulun arvoon ja\nvaltaan, ja määrätessään että se oli oleva maksuton ja pakollinen. He\nolivat ehkä silloin luulleet, että työ oli täytetty ja tasavalta\nturvattu. Itsetietoinen, vuosisatojen erehdyksistä ja valheista\nvapautettu kansanvalta oli kohoava Ranskan maaperästä. Kymmenen vuoden,\nkahdenkymmenen vuoden kuluttua näiden koulujen kasvattamat, totuuden\ntuntoon päässeet sukupolvet irtautuisivat yhä enemmän entisistä\nkahleistaan, ja muodostaisivat yhä vapaamman kansan, jolla olisi järkeä,\nja joka olisi kypsynyt vakavuuteen ja oikeuteen. Kolmekymmentä vuotta\noli nyt kulunut siitä, ja pieninkin yleinen hämminki näytti\ntekevän mitättömäksi koko edistyksen ja saavan kansan palaamaan\nentiseen typeryyteensä ja järjettömyyteensä, esi-isien synkkään\ntietämättömyyteen! Mitä oli sitten tapahtunut? mikä salainen vastustus,\nmikä maanalainen voima lamautti näin äärettömän ponnistuksen, jolla oli\nkoetettu vapauttaa halpoja ja kärsiviä ihmisiä heidän pimeästä\norjuudestaan? Tehdessään tämän kysymyksen näki Markus selvästi että\nvihollinen, tietämättömyyden ja kuoleman levittäjä oli kirkko. Kirkko\noli salaisesti, kärsivällisellä itsepäisen työmiehen menettelytavalla,\nsulkenut kaikki tiet, yksitellen voittanut takaisin pimeydelle mielet,\njoita oli koetettu riistää sen vallasta. Se oli aina ymmärtänyt, että\nsille oli välttämätöntä saada olla opetuksen ohjaajana, saada tapansa\nmukaan levittää pimeyttä ja valhetta, jos mieli sielujen ja ruumiiden\npysyä sen orjina. Koulun alalla oli se taaskin kerran taistellut\nihailtavalla ulkokullatulla notkeudellaan, tekeytyen tasavaltalaiseksi,\nkäyttäen vapaita lakeja säilyttääkseen opinlauseittensa vankeudessa\nmiljoonia lapsia, joita nämä samat lait koettivat vapauttaa. Niin monta\nkuin oli nuoria ihmisalkuja joutunut valheen valtaan, niin monta\nsotilasta oli saatu hävityksen ja julmuuden jumalalle, sille jumalalle,\njoka hallitsee nykyistä inhoittavaa yhteiskuntaa. Valtioviisas paavi\njohti tätä taistelua, tätä salakavalaa työtä, jonka tarkoitus oli\nkarkoittaa vallankumous kodistaan, Ranskanmaasta, ottaen muka vapauden\nnimessä omakseen sen voitot. Silloin olivat äskeiset tasavaltalaiset\nniin yksinkertaisia, että antoivat kirkon näennäisen aseidenriisumisen\npettää itsensä, rauhoittuivat ja hymyilivät sille äkillisen\nsuvaitsevaisuuden valtaamina! He iloitsivat siitä, että rauha ja sopu\nvallitsi, että kaikki eri mielipiteet yhtyivät kansalliseen ja\nisänmaalliseen uskoon. Koska tasavalta oli voitolla, miksei se ottaisi\nvastaan kaikkia lapsiaan, kapinoitseviakin, jotka aina olivat tahtoneet\nhävittää sitä? Mutta tämän jalomielisyyden palkaksi kirkko yhä jatkoi\nmaanalaista työtään, karkoitetut munkkikunnat palasivat vähitellen,\nalituinen valloitus- ja orjuuttamistyö jatkui hetkeäkään lepäämättä,\njesuiittain, dominikaanein ja muiden veljeskuntien oppilaat ja holhokit\ntäyttivät hallituksen, oikeuslaitoksen ja sotajoukon, samalla kun\nveljien ja sisarten koulut tunkeutuivat maksuttomien ja pakollisten\nmaallikkokoulujen sijaan. Ja kun kansa äkkiä heräsi, huomasi se koko\nmaan olevan kirkon käsissä, kirkon miehiä oli parhaissa valtionviroissa,\nmaan tulevaisuus, sen nouseva polvi, sen talonpojat, sen työmiehet ja\nsen sotilaat olivat munkkien vallassa.\n\nSunnuntaina sai Markus nähdä eriskummallisen näyn, joka todisti\nräikeästi hänen mietteensä oikeaksi. Hän epäröi yhä ottaisiko vastaan\nSalvanin tarjouksen vai eikö. Tuona sunnuntaina oli hän mennyt\nMailleboisiin tapaamaan Davidia ja oli sattumalta joutunut suureen\nuskonnolliseen juhlaan ja uteliaisuudesta päättänyt olla läsnä siinä.\nKahden viikon ajan olivat \"Croix de Beaumont\", ja \"Petit Beaumontais\"\npuhuneet tästä juhlasta leimuavissa kirjoituksissa; ja koko seutu oli\nkuin kuumeessa. Kapusiinien kappeliin oli aikomus lahjoittaa kuuluisa\npyhimysarkku, joka sisälsi kappaleen Pyhän Antonius Padualaisen\npääkallosta, ja joka oli verraton, uskovaisten, kuten kerrottiin,\nkymmenellätuhannella markalla ostama aarre. Arkun asettaminen\npyhimyskuvan juurelle oli syynä tähän juhlallisuuteen, jota hänen\nylhäisyytensä Bergerot oli suostunut kunnioittamaan läsnäolollaan. Tästä\npiispan armosta ihmiset innoissaan puhuivat; sillä ei kukaan ollut\nunohtanut kuinka rohkeasti hän oli puolustanut seurakunnan kirkkoherraa\napotti Quandieutä kapusiinien väärinkäyttöä vastaan, he kun rahanhimosta\nhoukuttelivat kaikki sielut ja kaikki tulot itselleen. Muisteltiin,\nkuinka ankarasti piispa tarkastusmatkallaan oli puhunut temppelin\nkauppiaista, jotka Jesus uudestaan olisi ajanut ulos. Ja sitäpaitsi oli\nhäntä aina pidetty taattuna simonistina. Aikoiko hän nyt julkisesti\nosoittaa myötätuntoisuuttaan kapusiineille, kunnioittaen läsnäolollaan\nheidän myymäläänsä tässä juhlallisessa tilaisuudessa? Oliko hän siis\nalistunut, olivatko mahtavat vaikuttimet taivuttaneet hänet, koska hän\nmuutamien kuukausien kuluttua näin peruutti sanansa, mikä varmaankin oli\nhänestä vaikeaa?\n\nMarkus meni kappeliin suuren ihmisjoukon kanssa: ja siellä hän kahden\ntunnin aikana sai nähdä mitä kummallisimpia asioita. Kauppa, jota pieni\nkapusiiniveljeskunta kävi Mailleboisissa Pyhän Antonius Padualaisen\navulla, oli tullut melkoisen suureksi, siinä liikkui satojatuhansia\nmarkkoja pienissä, muutamien markkojen suuruisissa summissa. Kaunis,\napostolin näköinen isä Theodosius, josta uskovaiset naiset haaveilivat,\noli osoittautunut nerokkaaksi keksijäksi ja kauppiaaksi. Ensin oli\nkappelissa ollut ainoastaan huono kuva Pyhästä Antoniuksesta, ja pyhimys\nsilloin vielä vain toimitti takaisin kadonneita esineitä, joka jo kauvan\noli ollut hänen erikoisalansa. Sittenkun rahaa muutamien pienten\nmenestysten jälkeen alkoi runsaammin tulvia, sai isä Theodosius\nnerokkaan ajatuksen laajentaa pyhimyksen ihmetöiden alaa, sovittaa\nsiihen kasvavan ostajapiirin kaikki tarpeet ja toiveet, Parantumattomat,\nlääkärien hylkäämät sairaat, sekä myöskin hiukan pahoinvoivat,\npäänkivistyksen tai vatsanväänteen vaivaamat ihmiset, pulaan joutuneet\npikkukauppiaat, joilla ei ollut rahaa maksupäivinä eivätkä saaneet\nkaupaksi pilaantuneita tavaroitaan, arveluttaviin yrityksiin antautuneet\nkeinottelijat, joiden omaisuus ja oma nahka olivat vaarassa,\nsuuriperheiset äidit, jotka eivät olleet rumille, köyhille tyttärilleen\nvoineet hankkia miestä, kurjat viran hakiat, jotka väsyksiin saakka\nolivat etsineet tointa, ja jotka ainoastaan ihmeen kautta odottivat\nitselleen elatuskeinoa, perijät, jotka olivat epätietoisia\nkuolemaisillaan olevien sukulaistensa mielentilasta, ja jotka sen vuoksi\ntoivoivat Jumalan apua ollakseen varmoja testamentista, tyhmät\nkoulupojat, yksinkertaiset koulutytöt, laiskurit, jotka ilman taivaan\nmyötävaikutusta eivät voineet päästä läpi tutkinnoistaan, onnettomat\nihmiset, jotka kykenemättöminä tahtomaan ja ponnistamaan, ilman työtä\nodottivat korkeimmalta vallalta mahdotonta, ansaitsematonta onnea,\nkaikki nämä voivat kääntyä pyhimyksen puoleen, uskoa hänelle asiansa ja\npitää häntä kaikkivaltiaana välittäjänä Jumalan luona, jolla tilaston\nosottamien numeroiden mukaan oli kuusi menestymisen mahdollisuutta\nneljää vastaan. Ja siitä alkaen liike laajeni, vanhan kuvan siaan\nasetettiin uusi, paljon suurempi ja kauniimpi, rahalaatikoita pantiin\nkaikkialle, uuden kuosisia kaksiosaisia rahalaatikoita, toinen osa\nrahaa, toinen pyhimyksille osoitettuja kirjeitä varten, joissa toiveet\nselitettiin. Kenenkään ei tietysti ollut pakko maksaa; mutta oli\nhuomattu, että pyhimys kuuli ainoastaan niiden rukoukset, jotka antoivat\nalmun, olipa se sitten kuinka pieni tahansa. Näin oli kokemuksen avulla\nsyntynyt hintaluettelo: yksi tahi kaksi markkaa pienemmistä\narmonosoituksista, viisi tahi kymmenen markkaa suuremmista. Jos ei\nannettu kylliksi, ilmaisi pyhimys sen siten, ettei auttanut, ja silloin\ntäytyi antaa kaksinkertainen tai kolminkertainenkin almu. Niille\nostajille, jotka tahtoivat maksaa vasta avun saatuansa, saattoi\ntapahtua, ettei heidän rukoustaan koskaan kuultu. Mutta Jumala pidätti\nitselleen täyden toimintavapauden, valitsi suosikkinsa sanomatta\nsyitään, joten ostajilla yksin oli velvollisuuksia sitoumuksissaan\npyhimyksen kanssa, jonka taasen ei tarvinnut tehdä tiliä töistään. Juuri\ntuo uhkapeli, jumalallisissa arpajaisissa saatu hyvä tai huono arpa,\njoka kiihoitti joukkoja, saattoi heidät tunkeilemaan rahalaatikkojen\nympärillä, antamaan markan, kaksi markkaa, kymmenen markkaa,\nnarrimaisesti uskoen saavansa suuren arvan, rajattoman, odottamattoman\nonnen, kuten hyvän naimiskaupan, korkean viran tai suunnattoman\nperinnön. Se oli mitä julkeinta yleisen typeryyden väärinkäyttöä,\nhävittömintä keinottelua ihmisten yksinkertaisuudella, laiskuudella ja\nhimoilla. Se teki ihmiset kykenemättömiksi ponnistamaan voimiaan, kun he\nilman mitään ansiota odottivat onnea ivan ja vääryyden Jumalan oikun\nmukaan.\n\nYmpäröivien joukkojen kuumeisesta innostuksesta Markus huomasi, että\nliike tulisi vieläkin laajenemaan, myrkyttäisi koko seudun tuon kullatun\nja kirjaillun hopea-arkkusen avulla, jonka sisällä oli kappale\npyhimyksen pääkallosta. Se oli isä Theodosiuksen viimeinen keksintö, se\noli vastaus muiden veljeskuntien kilpailuun, jotka olivat Beaumontiin\nkaikkialle pystyttäneet pyhimyskuvia ja rahalaatikoita, kutsuen ihmisiä\nkoettamaan ihmeen uhkapeliä. Mutta nyt oli erehdys mahdoton, hänellä\nyksin oli pyhä luu, häneltä yksin voivat avunpyytäjät varmimmasti toivoa\nihmettä. Kirkon seinät olivat täynnä ilmoituksia, joissa vakuutettiin,\nettä pyhäinjäännös täydellisesti takasi onnistumisen, selitettiin\netteivät hinnat sittenkään olleet kohonneet ja annettiin avunpyytäjille\nneuvoja, ettei heidän ja pyhimyksen välillä jälestäpäin syntyisi mitään\nriitaisuuksia. Markuksen valtasi tuskallinen mielenliikutus, kun hän\nkappelissa näki neiti Rouzairen, joka toi alkeiskoulun tytöt\njuhlatilaisuuteen niin rauhallisesti kuin tämä olisi kuulunut\nkoulujärjestykseen. Hän hämmästyi vielä enemmän nähdessään suurimman\ntytöistä kantavan valkeaa silkkilippua, johon kullalla oli ommeltu sanat:\n\"Kunnia Jesukselle ja Marialle\". Kun joku neiti Rouzairen oppilaista\naikoi ottaa päästötutkinnon, käski tämä aivan julkisesti häntä käymään\nripillä ja panemaan kaksi markkaa Pyhän Antoniuksen rahalaatikkoon,\njotta Jumala auttaisi häntä tutkinnossa; jos oppilas oli erityisen\nyksinkertainen, neuvoi hän panemaan viisi markkaa, sillä silloin\npyhimyksellä varmaankin oli enemmän vaivaa. Hän antoi myöskin\noppilaittensa pitää muistikirjaa synneistään ja antoi heille hyviä\nnumeroita rukoilemisesta ja messussa käymisestä. Neiti Rouzairen\nalkeiskoulu oli todellakin kummallinen maallikkokoulu! Tytöt asettuivat\nriviin kirkon vasemmalle puolelle, vastapäätä veljien koulun pieniä\noppilaita, jotka seisoivat oikealla, häärivän ja puuhaavan veli\nFulgentiuksen johdolla. Isä Crabot ja isä Philibin olivat jo kuorissa,\nhekin olivat tahtoneet kunnioittaa juhlaa läsnäolollaan. Ehkä he myöskin\ntahtoivat nauttia hänen ylhäisyydestään Bergerotista saamastaan\nvoitosta, sillä kaikki ihmiset tiesivät että Valmarien rehtori oli\nsuuresti puoltanut Pyhän Antonius Padualaisen palvelusta; tämä riemuitsi\nnyt siitä, että oli voinut pakottaa piispan julkisesti pyytämään\nanteeksi alhaisesta taikauskosta lausumansa ankarat sanat. Ja kun hänen\nylhäisyytensä Bergerot astui sisään seurakunnan kirkkoherran apotti\nQuandieun seuraamana, valtasi Markuksen hämärä häpeän tunne, sillä hän\nluuli lukevansa heidän kalpeista ja vakavista kasvoistaan, kuinka\nvaikeaa tämä pakollinen alistuminen heistä oli.\n\nAsia oli aivan yksinkertainen, ja Markus arvasi sen helposti:\nuskovaisten vimma ja heidän vastustamattomat vaatimuksensa olivat\nvihdoin taivuttaneet kirkkoherran ja piispan. Jonkun aikaa oli apotti\nQuandieu vastustanut, kieltäytyen panemasta kirkkoonsa Pyhän Antonius\nPadualaisen rahalaatikkoa, sillä hän ei tahtonut antaa kannatustaan\nsille, mitä hän piti epäjumalan palveluksena ja uskonnon hengen\nturmelemisena. Mutta huomatessaan mikä häväistys siitä syntyi, kuinka\nhän päivä päivältä jäi yhä enemmän yksin, valtasi hänet ahdistus ja hän\nkysyi itseltään, eikö hän suvaitsemattomuudellaan vahingoittaisi\nuskontoa, ja hän oli silloin taipunut peittämään uuden vääryydenkin\npyhällä papin kauhtanallaan. Eräänä päivänä oli hän mennyt piispan luo\nkertomaan epäilyksistään ja taisteluistaan, ja hänen ylhäisyytensä\nBergerot, joka oli samaa mieltä kuin hän ja pelkäsi samoin, että kirkon\nvalta vähenisi, jos hän tunnustaisi sen virheet ja mielettömyydet, oli\nsyleillyt häntä itkien ja luvannut saapua juhlallisuuteen, jossa sovinto\nvahvistettaisiin. Mutta, minkä katkeruuden, minkä salaisen surun se\ntuottikaan näille molemmille papeille, piispalle ja pienen kaupungin\nhalvalle kirkkoherralle, joita sama usko yhdisti! He kärsivät\nvoimattomuudestaan, välttämättömästä raukkamaisuudestaan, tappiosta,\njoka tuotti heille niin paljon tuskaa ja häpeää; he kärsivät vieläkin\nenemmän siitä, että heidän ihanteensa oli tahrattu, että ihmisten\ntyperyys ja ahneus polkivat sitä, että heidän uskoaan häväistiin. Oi!\nkuinka kurjan lopun saavatkaan kristinusko, joka alussaan oli niin\npuhdas, jonka kauniina tarkoituksena oli ihmisten veljeyttäminen ja\nvapauttaminen, ja korkealentoinen katolilaisuus, tuo mahtava sivistyksen\nlevittäjä, jos niiden näin sallitaan vaipua inhoittavien kaupustelijain\nkäsiin, joutua alhaisten intohimojen saaliiksi, valheen ja\ntietämättömyyden levittäjiksi! Madot alkoivat niitä jäytää niin kuin\nkaikkea muutakin vanhaa, ja mädäntyminen, lopullinen hajoaminen oli\nlähellä, ja silloin niistä ei olisi muuta jälellä kuin tomua ja tuhkaa.\n\nJuhla oli suuremmoinen. Kynttilät loistivat kuin tähdet\npyhäinjäännös-arkun ympärillä, joka siunattiin, ja jolle suitsutettiin\npyhää savua. Puheita ja rukouksia pidettiin, virsiä veisattiin urkujen\njuhlallisesti soidessa. Kirkossa oli niin tukehduttavaa että moni\nnainen pyörtyi, ja yksi neiti Rouzairen tytöistä oli vietävä kesken\npois. Ja kun isä Theodosius nousi saarnatuoliin tekemään tiliä\npyhimyksen ihmetöistä, ei innostuksella enään ollut rajoja:\nsatakaksikymmentäkahdeksan kadonnutta esinettä oli löydetty;\nviisikymmentä epäilyttävää kauppayritystä oli saatettu hyvään loppuun;\nkolmekymmentä kauppiasta pelastettu vararikosta siten, että vanhat,\nvarastohuoneisiin jääneet tavarat äkkiä olivat menneet kaupaksi;\nyhdeksänkymrnentäkolme sairasta, rampaa, hivutustautista, syöpää\nsairastavaa ja luuvaloista, oli saanut terveytensä jälleen;\nkaksikymmentäkuusi köyhää tyttöä oli naitettu, kolmekymmentä vaimoa oli\nkivutta synnyttänyt pojan tahi tytön oman valintansa mukaan;\nsadallekolmelle virkamiehelle oli hankittu hyvä paikka ja toivomansa\npalkka; kuusi aivan odottamatonta perintöä oli äkkiä hankittu;\nseitsemänkymmentäseitsemän oppilasta, tyttöä ja poikaa, oli autettu\ntutkinnosta vasten opettajien luuloa; sen lisäksi kaikenlaisia muita\narmonosoituksia: laittomia avioliittoja muutettu laillisiksi, uskottomat\nkuolleet kristillisesti, oikeusjuttuja voitettu, huonoja maita myyty ja\nkymmenen vuotta vuokraamatta olleita asuntoja vuokrattu. Jokaista uutta\nihmettä mainittaessa kuului joukosta ahnas hyminä. Isä Theodosiuksen\nkaikuvalla äänellä kertoessa pyhimyksen armonosoituksista muuttui hyminä\npian tyydytetyn intohimon pauhinaksi ja lopuksi syntyi täydellinen\nraivo, uskovaiset nousivat seisomaan, ulvoen ja ojentaen suonenvedon\ntapaisesti käsiään, ottaakseen vastaan voittoarpoja, jotka putosivat\ntaivaasta.\n\nMarkus ei voinut jäädä sinne kauvemmaksi, sillä viha ja inho olivat\nsiinä määrin vallanneet hänet. Hän oli nähnyt hänen ylhäisyytensä\nBergerotin suosiollisesti hymyilevän isä Crabotille ja sitten\nystävällisesti keskustelevan hänen kanssaan, minkä kaikki olivat\nhuomanneet; apotti Quandieu hymyili myöskin, mutta hänen suupielissään\noli katkeran surun ilme. Se oli täytetty, veljien ja munkkien,\nkatolilaisen epäjumalanpalveluksen ja orjuuttamisen voitto oli\ntäydellinen. Ja hän läksi kappelista tukehtumaisilllaan, auringon ja\nraittiin ilman tarpeessa.\n\nMutta Kapusiinitorillekin pyhimys seurasi häntä. Uskovaiset seisoivat\nsiellä pienissä parvissa puhellen vilkkaasti, aivan samoin kuin ennen\narpajaistoimistojen ulkopuolella.\n\n-- Oi! sanoi eräs suuri ja lihava vaimo, minulla ei ole onnea, en voita\nkoskaan pelissä. Sentähden ei Pyhä Antonius varmaankaan kuule minun\nrukoustani koskaan. Kolme kertaa olen antanut kaksi markkaa, ensi kerran\nsairaan vuoheni tähden, joka kuitenkin kuoli, toisen kerran kadonneen\nsormukseni tähden, jota en kuitenkaan löytänyt, kolmannen kerran\nmätänevien omenieni tähden, mutta ne mätänivät kumminkin... Se on\ntodellakin onnetonta!\n\n-- Oi! hyvä ystävä, te olette aivan liian kärsivällinen, vastasi pieni\nnäivettynyt vanha vaimo. Jos ei Pyhä Antonius tahdo kuulla minua, niin\npakotan hänet siihen.\n\n-- Kuinka se on mahdollista, ystäväni?\n\n-- Minä rankaisen häntä!... Kuulkaahan! minulla oli pieni talo, jota\nkukaan ei tahtonut vuokrata, sillä kaikki sanoivat sitä niin kosteaksi,\nettä lapset kuolisivat siellä. Silloin annoin kolme markkaa ja odotin:\nei mitään, ei vieläkään vuokraajia. Annoin toiset kolme markkaa: ei\nvieläkään mitään. Silloin suutuin ja löin pyhimyksen kuvaa, joka minulla\non huoneessani kaapin päällä. Mutta kun hän ei ollut tietääkseenkään,\nkäänsin hänet seinään päin, että hän saisi miettiä asiaa. Näin hän sai\nseista yhden viikon: ei vieläkään mitään. Se ei ollut kylliksi\nnöyryyttävää, minun täytyi pehmittää häntä enemmän, koska hänellä oli\nniin vähän intoa, ja minä panin hänet yökaappiini, jossa hän vietti\ntoisen viikon, yhä vaan turhaan. Olin raivoissani, panin hänet viimein\nkaivoon riippumaan nuorasta pää alaspäin... Oh! rakas ystävä, tällä\nkertaa ymmärsi hän ettei minun kanssani ollut leikkimistä, ja hän oli\nollut siellä tuskin kaksi tuntia, kun hyyryläiset ilmestyivät ja\nvuokrasivat pienen taloni.\n\n-- Otitteko hänet silloin pois kaivosta?\n\n-- Tietysti heti, panin hänet takaisin kaapilleni, pyyhin hänet\npuhtaaksi ja pyysin anteeksi... Me emme suuttuneet toisillemme,\npäinvastoin. Kun kerran on maksanut, täytyy myöskin vaatia.\n\n-- Hyvä! rakas ystävä, minä koetan... Minulla on ollut ikävyyksiä\nrauhantuomarin kanssa, nyt annan kaksi markkaa pyhimykselle, ja jos ei\nhän auta, osoitan hänelle tyytymättömyyteni.\n\n-- Tehkää niin, rakas ystävä. Ripustakaa hänelle kivi kaulaan, tai\nkäärikää hänet likaiseen paitaanne. Ei sekään ole hänelle mieluista.\nKyllä se auttaa.\n\nHuolimatta katkerasta mielialastaan ei Markus voinut olla hymyilemättä.\nHän jäi vielä kuuntelemaan, ja hän näki vieressään parven vakavia\nmiehiä, joiden joukossa hän tunsi kunnallisneuvos Philisen, pormestari\nDarrasin kirkollismielisen kilpailijan. Tämä valitti sitä, ettei\nainoakaan kunta sillä seuduin ollut antautunut Jesuksen Pyhän Sydämen\npalvelukseen. Pyhän Sydämen palvelus oli toinen nerokas keksintö, vielä\nvaarallisempi kun Pyhän Antonius Padualaisen ihmeet. Sen tarkoituksena\noli Ranskan valloittaminen takaisin Jumalalle. Rahvas ei siitä vielä\nvälittänyt, sillä siinä ei ollut tuota ihmetyön houkuttelevaa uhkapeliä.\nMutta kumminkin uhkasi yhtä suuri vaara siitä, että asetettiin\nepäjumalaksi Jesuksen sydän ja pantiin se näytteille punaisena ja\nvertavuotavana, niinkuin vielä sykähtelevä, avonaisesta rinnasta revitty\nsydän teurastajan pöydällä. Tästä verisestä sydämestä tahdottiin tehdä\nnykyisen Ranskan vertauskuva, ommella se silkillä ja kullalla\nkansallislippuun. Siinä ilmeni yhä sama menettelytapa: maan\norjuuttaminen; tahdottiin valloittaa kansa halpamaisen taikauskon ja\nvalheiden avulla, tahdottiin painaa se takaisin tietämättömyyteen ja\norjuuteen, vaikuttamalla sen hermoihin ja lapsellisiin intohimoihin.\nJesuiitat olivat järjestäneet. Pyhän Sydämen palveluksen samoin kuin\nPyhän Antonius Padualaisenkin palveluksen, he väärensivät vanhan\nkatolilaisuuden siihen määrin, että vanha jumalanpalvelus vähitellen\nsuli uuteen, häväisten uskontoa raakamaisilla menoilla.\n\nMarkus läksi pois, hän oli taas tukehtumaisillaan, hän tunsi\ntarvitsevansa yksinäisyyttä ja vapaata ilmaa. Geneviève oli seurannut\nhäntä Mailleboisiin viettääkseen iltapäivän isoäitinsä ja äitinsä luona.\nRouva Duparque, jolla oli luuvalon kohtaus, ei voinut liikkua, joka\nselitti hänen poissaolonsa juhlasta. Koska Markus ei enää käynyt\nvaimonsa sukulaisten luona, olivat he päättäneet yhtyä rautatien\nasemalla, kello neljän junan lähtiessä. Kello oli vasta kolme, ja hän\nkulki hitaasti ja koneellisesti puiden ympäröimälle torille saakka,\njonka varrella asema oli. Siellä hän heittäytyi istumaan yksinäiselle\npenkille. Hänen mietteensä jatkuivat, hän oli ratkaisevan sisällisen\ntaistelun raatelemana, niin ettei huomannut mitään ympärillään.\n\nÄkkiä kaikki selvisi hänelle. Eriskummallinen näytelmä, jota hän oli\nollut katsomassa, kaikki mitä hän oli nähnyt ja kuullut herättivät\nhänessä sen kauhistuttavan vakuutuksen, että kansan kärsimys, sen\njoutuminen hirvittävän vaaralliseen käännekohtaan, Ranskan jakautuminen\nkahteen vihamieliseen puolueeseen, jotka tulivat yhä vieraammiksi\ntoisilleen ja olivat valmiit hävittämään toisensa, että kaikki tämä\njohtui aivan yksinkertaisesti siitä, että Rooma oli siirtänyt\ntaistelunsa Ranskaan. Ranska oli viimeinen suurista katolisista\nvalloista; sillä yksin oli vielä tarvittavat miehet ja rahat, sillä\nyksin oli voima, joka voisi valloittaa maailman takaisin katolisuudelle:\nja silloin voi hyvästi ymmärtää että Rooma siellä oli tahtonut taistella\nviimeisen taistelunsa, toivoen saavuttavansa jälleen maallisen\nvaikutusvoimansa, jonka avulla se voisi toteuttaa vuosisatoja vanhan\nhaaveensa maailman vallasta. Koko Ranska oli samassa asemassa kuin\nsellaiset rajamaat, pellot, viinimäet ja viljavat hedelmäpuutarhat,\njoissa kaksi sotajoukkoa ryntää toisiaan vastaan ratkaistakseen suuret\nriitansa: hyökkäävät ratsujoukot tallaavat viljan, tykistöt hävittävät\nviinimäet ja hedelmätarhat, pommit räjähyttävät ilmaan kylät,\npyssynkuulat riistävät lehdet puista, muuttavat maan kuolleeksi\nerämaaksi. Nykyajan Ranskaa raatelee ja hävittää tällainen sota, kirkon\nsota vallankumousta, vapautta ja oikeutta vastaan, säälimätön ja kauhea\nhävityssota, sillä kirkko tietää hyvin, että ellei se voita\nvallankumousta on vallankumous voittava sen. Tästä on saanut alkunsa tuo\nraivokas taistelu kaikilla aloilla, kaikissa kansanluokissa, myrkyttäen\nkaikki kysymykset, yllyttäen kansalaisriitoja, muuttaen isänmaan\ntaistelukentäksi, jossa pian on oleva jälellä ainoastaan soraa ja\nraunioita. Siinä oli kamala vaara, siinä uhkasi varma kuolema, sillä jos\nkirkko voittaisi, painaisi se Ranskan takaisin menneisyyden\ntietämättömyyteen ja kurjuuteen, tekisi siitä rappeutuneen, kurjuuteen\nvaipuneen kansan, niin kuin oli käynyt kaikille muillekin katolisille\nmaille.\n\nSilloin ne ajatukset, jotka olivat tehneet Markuksen niin neuvottomaksi,\nilmestyivät jälleen, mutta uudessa, kirkkaassa valaistuksessa. Hän näki\nkirkon puolivuosisataa kestäneen, maanalaisen työn, ensiksi viisaasti\nkeksityn hengellisen opetuksen, jonka avulla se sai valtaansa lapset ja\nsamalla tulevaisuuden, sitten Leo XIII:nen politiikan, joka hyväksyi\ntasavallan, anastaakseen ja kukistaakseen sen. Voltairen ja Diderotin\nRanskan, vallankumouksen ja kolmen tasavallan Ranskan muuttumiseen\nnykyiseksi hämmentyneeksi ja harhaan joutuneeksi Ranskaksi, joka taantui\nsen sijaan että olisi edistynyt, oli syynä se että jesuiitat ja muut\nopetusveljeskunnat olivat ottaneet lapset haltuunsa, kolmessakymmenessä\nvuodessa lisänneet oppilaittensa luvun kolminkertaiseksi ja perustaneet\nmahtavia laitoksiaan kaikkialle maahan. Ja äkkiä kirkko, joka luuli\nolevansa voitolla, asianhaarojen pakottamana paljasti työnsä kaikkien\nnähtäväksi ja tahtoi olla kansan ylimmäinen herra. Kaikki sen\nsaavuttamat voitot ilmestyivät kauhistuneiden ihmisten silmien eteen:\nkorkeat yhteiskunnalliset asemat, sotajoukko, oikeuslaitos, hallitus,\npolitiikka olivat sen kasvattamien ja muodostamien miesten käsissä,\nennen vapaa, uskonnosta irtautunut ja vastustava porvaristo oli\ntaantumishengen vallassa, johon sen oli saattanut pelko kadottaa\nomaisuutensa tai väistyä nousevan rahvaan tieltä; syvät rivitkin olivat\nalhaisen taikauskon myrkyttämät, kirkko piti niitä törkeän\ntietämättömyyden ja valheen vallassa, jotta se aina voisi sortaa ja\npettää sitä mielensä mukaan. Ja kirkko ei enää edes toiminut salassa,\nvaan jatkoi julkisesti valloituksiaan, se asetti Pyhän Antonius\nPadualaisen rahalaatikoita kaikkialle, jakoi kunnille Pyhän Sydämen\nverisillä vertauskuvilla koristettuja lippuja, perusti hengellisiä\nkouluja maallikkokoulujen viereen ja anasti viime mainitutkin, joiden\nopettajat ja opettajattaret usein olivat sen kätyreitä, työskentelivät\nsen hyväksi raukkamaisuudesta tai omanvoitonpyynnöstä. Se oli nyt\njulkisesti taistelussa yhteiskunnan kanssa. Se haali kaikin keinoin\nrahaa voidakseen käydä sotaa; veljeskunnat olivat ruvenneet\nharjoittamaan teollisuutta ja kauppaa, yksi ainoa tällaisista\nliikkeistä, Hyvä Paimen, ansaitsi kaksitoista miljoonaa markkaa\nvuodessa. Sillä oli neljäkymmentäseitsemäntuhatta työmiestä, jotka\ntyöskentelivät kahdessasadassa työhuoneessa. Se möi kaikkia, viinejä ja\nkenkiä, lääkkeitä ja huonekaluja, ihmeitä tekeviä vesiä ja kirjailtuja\nyöpaitoja. Se ansaitsi kaikella, se veroitti yleistä typeryyttä ja\nherkkäuskoisuutta väärillä ihmetöillä, valeparatiisinsa houkutuksilla,\noikullisella ja ilkeällä Jumalallaan. Se omisti miljaardeja ja\näärettömiä maa-alueita, sillä oli niin paljon rahaa, että se voi ostaa\nsillä kaikki puolueet, kiihoittaa ne toisiaan vastaan ja riemuita\nvoitoistaan kansalaissodan raivotessa. Taistelu oli Markuksen silmissä\nhirveä ja ratkaiseva, eikä hän ollut koskaan niin selvästi tuntenut,\nettä Ranskalle oli välttämätöntä hävittää kirkko, ellei se itse tahtonut\ntulla hävitetyksi.\n\nÄkkiä näki hän edessään Bongardit, Doloirit, Savinit ja Milhommet, hän\nkuuli heidän sopertavan raukkamaisten sydäntensä ja myrkytettyjen\njärkiensä keksimiä syitä, turvautuvan törkeään tietämättömyyteensä ja\nhalpamaiseen itsekkäisyyteensä. Tuo oli Ranska, tuo yksinkertainen\ntylsistynyt ennakkoluulojen valtaan joutunut joukko, jota kirkollinen\ntyperyys piti kahleissaan. Sen pikaiseksi turmioksi oli keksitty\ninhoittava juutalaisviha, oli herätetty uskonnolliset intohimot.\nJuutalaisviha, esi-isäin intohimojen väärin käyttäminen, oli ainoastaan\nalku, tarkoituksena oli saada kansa uudelleen ikeen alle,\ntietämättömyyteen ja entiseen orjuuteen. Tulevaisuuden Ranskaa\nvaivuttaisivat vielä syvemmälle entistä tylsistyneemmät, entistä enemmän\nvalheen ja pimeyden valtaan joutuneet Bongardit, Doloirit. Savinit ja\nMilhommet, jos heidän lapsensa nyt jätettäisiin veljien ja jesuiittain\nkäsiin, istumaan hengellisten koulujen penkeille. Mutta näiden koulujen\nsulkeminenkaan ei vielä riittäisi, täytyisi myöskin puhdistaa, kohottaa\noikeaan asemaansa maallikkokoulut, nuo kunnalliskoulut, joihin kirkon\nsalainen työ lopulta oli ulottunut, lamauttaen niiden vapaan opetuksen,\nasettaen niihin vanhoillisia opettajia ja opettajattaria, joiden opetus\nja esimerkki ainoastaan lisäsivät tietämättömyyttä. Jos löytyikin joku\nFéroun tapainen selväjärkinen ja rohkea, mutta kurjuuden katkeroittama\nopettaja, joku neiti Mazelinen kaltainen mainio järjen ja sydämmen\nkasvattaja, niin oli heitä vastassa peloittava joukko kykenemättömiä,\nyksinkertaisia, harhateille joutuneita ja vihollisen lahjomia opettajia,\nsellaisia kuin kunnianhimoinen, vahvimman puolta pitävä neiti Rouzaire,\njoka oman etunsa vuoksi on kiivas kirkollinen, sellaisia kuin Mignot,\njoka ilman johtajaa menee sinne mihin ympäristö häntä vie, ja sellaisia\nkuin kunnon Doutrequin, eilinen tasavaltalainen, joka ylenpalttisesta\nisänmaallisuudesta muuttui juutalaisvihaajaksi ja vanhoilliseksi; ja\nheidän tavallaan oli koko maan alkeisopetus turmeltunut ja pilaantunut,\npoikennut oikealta tieltään, syöksemäisillään perikatoon sille uskotut\nlapset, tulevat sukupolvet. Markuksen sydäntä kouristi, vaara, joka\nkansaa uhkasi ei koskaan ollut hänestä näyttänyt niin peljättävältä ja\nläheiseltä.\n\nTaistelu oli tapahtuva alkeiskoulun alalla, sillä ainoa tärkeä kysymys\noli, minkälaista opetusta annettaisiin kansalle, joka vähitellen oli\nriistävä porvaristolta sen väkivallalla anastaman vallan. Vuonna 1789\noli porvaristo voittanut henkitoreissaan olevan aateliston ja kohonnut\nsen sijaan: ja yhden vuosisadan oli Se pitänyt hallussaan kaiken\nsaaliin, antamatta kansalle sen oikeutettua osaa. Nyt oli sen tehtävä\nloppunut, se tunnusti sen itsekin, mennessään vanhoillisten puolelle,\npeläten nousevaa kansanvaltaa, joka oli kukistava sen. Eilen se oli\nvoltairelainen, luullessaan täydessä rauhassa saavansa nauttia, tänään\nkirkollinen kutsuen levottomana avukseen vanhoillisuuden. Se oli enää\nvaan kulunut koneisto, joka vallan väärinkäyttämisen kautta oli\nturmeltunut, ja joka pian oli häviävä aina työssä olevien\nyhteiskunnallisten voimain tieltä. Ja silloin oli tulevaisuuden työkyky\nkansassa, kansassa oli ääretön määrä miehiä, neroa ja tahdonvoimaa,\njotka vielä eivät olleet heränneet. Markuksen ainoana toivona olivatkin\nkansan lapset, jotka hänelle olivat uskotut, ja joita kaikki Ranskan\nalkeiskoulut olivat täynnänsä. He olivat tulevaisuuden kansan\nraaka-aine, heidät tuli kasvattaa vapaiksi itsetietoisiksi\nkansalaisiksi, jotka ovat vapautetut järjettömien opinlauseitten\nvallasta, turmiota tuottavista uskonnollisista erehdyksistä, kaiken\nvapauden ja ihmisarvon hävittäjistä. Siveellistä ja aineellista onnea\nvoi olla ainoastaan siellä, missä on tietoja. Evankeliumin sana: Autuaat\novat hengellisesti vaivaiset, oli mitä kauheinta erehdystä, ja se oli\nvuosisatoja pitänyt ihmiskuntaa kurjuuden ja tietämättömyyden rapakossa.\nEi, ei! hengellisesti vaivaiset joutuvat pakosta orjuuteen ja\nkärsimyksiin. Niin kauan kun on miljoonittain hengellisesti vaivaisia,\nniin kauan tulee olemaan miljoonittain kurjia vetojuhtia, joita pieni\nvähemmistö varkaita ja väärintekijöitä sortaa ja ryöstää. Onnellinen\nihmiskunta on oleva ihmiskunta, joka tietää ja tahtoo. Raamatun synkästä\npessimismistä oli maailma vapautettava, kauhistunut, kaksituhatta vuotta\nsorrettu maailma, joka elää ainoastaan kuolemaa varten. Ei ole mitään\nniin vanhentunutta ja turmiollista, kuin tuo vanha semiläinen\nevankeliumi, jota vieläkin pidetään ainoana siveellisenä, ja\nyhteiskunnallisena lakina. Ei! Onnellisia ovat ne, jotka tietävät,\nonnellisia ovat järkevät, lujatahtoiset ja työkykyiset ihmiset, sillä\nheidän on maan valtakunta! Tämä huudahdus kohosi Markuksen huulille,\nkoko hänen olemuksestaan ja hänet valtasi syvä uskon innostus.\n\nSilloin hänen päätöksensä oli tehty, hän ottaisi vastaan Salvanin\ntarjouksen, hän tulisi Mailleboisiin alkeisopettajaksi, taistelemaan\nkirkkoa ja sitä kansan myrkyttämistä vastaan, joka tämän iltapäivän\njuhlallisuudessa oli kohonnut huippuunsa, Hän työskentelisi halpojen\nvapauttamiseksi, hän koettaisi tehdä heistä tulevaisuuden vapaita\nkansalaisia. Tämä kansa, jonka hän oli nähnyt rypevän tietämättömyydessä\nja valheessa, kykenemättömänä noudattamaan oikeutta, oli kasvatettava\nopettamalla lapsia ja lapsenlapsia, siitä oli vähitellen tehtävä\ntotuutta rakastava kansa, sillä ainoastaan silloin se voisi olla\noikeudenmukainen. Siinä oli korkein velvollisuus, kiireellisin tehtävä,\nsiitä riippuisi kansan pelastus, voima ja kunnia, kansan, jonka\ntarkoituksena oli vapauden ja oikeuden levittäminen kaikkiin aikoihin ja\nkansallisuuksiin. Siihen että hän nyt yhdessä hetkessä oli voinut tehdä\ntuon päätöksen oltuaan kolme päivää epäilyksen ja ahdistuksen vallassa,\npeläten häiritsevänsä oman kotinsa onnea, siihenhän oli syynä se, että\nkysymys naisesta, kirkon järjettömästä hävitysvälikappaleesta, oli\ntullut hänellekin läheiseksi. Minkälaisia puolisoita, minkälaisia äitejä\ntulisi noista tytöistä, joita neiti Rouzaire käytti kapusiinien\nkappelissa? Kun kirkko kerran saisi heidät valtaansa heidän heikkoutensa\nja kärsimystensä avulla, ei se enää päästäisi heitä, se käyttäisi heitä\nhirveinä välikappaleina miehen ja kansan turmelukseksi. Niinkauan kun\nnainen, jatkaen taisteluaan miehen kanssa vääristä laeista ja tavoista,\npysyisi kirkon omaisuutena ja aseena, niin kauan olisi yhteiskunnallinen\nonni mahdoton, sotaa kestäisi molempien sukupuolten välillä. Silloin\nvasta olisi nainen vapaa olento, miehen vapaa seuralainen, voisi käyttää\nitseään ja onneaan miehensä ja lapsensa onneksi, kun hän ei enää olisi\npapin, nykyisen hävittävän ja turmelevan herransa vallassa. Oliko\nMarkus, itselleenkään sitä tunnustamatta, salaa pelännyt läheistä,\nmahdollista onnettomuutta, joka hävittäisi hänen oman kotinsa, oliko hän\nsentähden vapissut ja vitkastellut täyttämästä velvollisuuttaan. Hänen\näkillisen päätöksensä seurauksena saattoi olla taistelu hänen omassa\nperheessään, saattoi tapahtua, että hän saisi täyttää velvollisuutensa\nvertavuotavin sydämin. Hän tiesi sen nyt, hänen tekonsa oli\nsankarillinen, ja hän täytti sen yksinkertaisesti innostuksesta\ntehtävään. Korkein ja jaloin toimi syntyvässä kansanvallassa on\nalkeisopettajan köyhä, halveksittu toimi, jonka tarkoituksena on\nhalpojen opettaminen ja kasvattaminen tulevaisuuden onnellisiksi\nkansalaisiksi, oikeuden ja rauhan kaupungin perustajiksi. Hänen\ntehtävänsä selvisi hänelle äkkiä, hänen tuli olla totuuden apostoli,\nsillä hänellä oli aina ollut kiihkeä tarve tuntea varma totuus ja\nopettaa sitä kaikille.\n\nKun Markus katsoi ylös, näki hän aseman kellon olevan jo yli neljän.\nNeljän juna oli lähtenyt, heidän täytyisi odottaa kuuteen asti. Melkein\nsamassa saapui Geneviève aivan onnettomana, kantaen pikku Louisea\nsylissään joutuakseen pikemmin.\n\n-- Oi! ystäväni, anna anteeksi, en ollenkaan muistanut katsoa kelloa...\nIsoäiti pidätti minua, hän näytti loukkaantuneelta nähdessään kuinka\nikävöin päästä takaisin luoksesi, niin että lopuksi en ollenkaan tiennyt\nkuinka aika kului.\n\nHän oli istuutunut Markuksen viereen, pitäen yhä Louisea sylissään.\nMarkus kumartui hymyillen ja suuteli lasta, joka pienillä kätösillään\noli tarttunut hänen partaansa. Hän sanoi rauhallisesti.\n\n-- Me odotamme kuuden junaa, rakkaani. Kukaan ei meitä häiritse,\njääkäämme tähän... Minulla onkin sinulle puhuttavaa. Mutta Louise ei\nollut tähän ollenkaan tyytyväinen, hän heittäytyi isänsä kaulaan ja\npotki hänen reisiään.\n\n-- Onko hän ollut kiltti?\n\n-- Oi! hän on aina kiltti isoäidin luona, sillä hän pelkää toruja...\nNäetkö, nyt hän korvaakin vahingon.\n\nSaatuaan lapsen takaisin syliinsä kysyi Geneviève.\n\n-- Mitä sinulla on minulle sanottavaa?\n\n-- Se on eräs asia, josta en vielä ole puhunut, koska en ollut tehnyt\npäätöstäni... Minulle on tarjottu opettajan paikka täällä\nMailleboisissa, ja minä otan sen vastaan. Mitä siitä ajattelet?\n\nGeneviève katseli häntä hämmästyneenä, voimatta heti vastata. Markus\nnäki selvästi hänen silmissään ensin iloisen hämmästyksen ja sitten yhä\nkasvavaa levottomuutta.\n\n-- Niin, mitä siitä ajattelet?\n\n-- Ystäväni, sehän on yleneminen, jota et niin pian odottanut... Mutta\nasemasi ei tule olemaan helppo täällä raivoisien intohimojen keskellä,\nkun kaikki sitäpaitsi tuntevat mielipiteesi.\n\n-- Olen kyllä sitä ajatellut, mutta olisi raukkamaista kieltäytyä\ntaistelusta.\n\n-- Ja lisäksi, ystäväni, sanoakseni sinulle kaikki ajatukseni, pelkään,\nettä jos otat vastaan toimen niin riitaudumme kokonaan isoäidin kanssa.\nÄidin kanssa aina tulee toimeen, mutta isoäiti on, niin kuin tiedät,\ntaipumaton, hän on luuleva, että tulet tänne antikristuksen työtä\ntekemään. Silloin välimme täydellisesti rikkoontuisi.\n\nHe olivat hämillään hetken ääneti. Silloin sanoi Markus.\n\n-- Sinä kehoitat minua siis kieltäytymään, sinä paheksuisit minua etkä\nolisi tyytyväinen, jos tulisin tänne.\n\nGeneviève katsoi taas häneen, silmissä totisen vilpittömyyden ilme.\n\n-- Minäkö paheksuisin sinua, ystäväni, oi! miksi sanot niin, se surettaa\nminua? Tee omantuntosi mukaan, täytä velvollisuutesi, niinkuin sinusta\non oikein. Sinä yksin voit oikein päättää ja kaikki, mitä teet, on hyvin\ntehty.\n\nMarkus kuuli kuitenkin, että hänen äänensä vapisi, ikäänkuin olisi hän\npelännyt vaaraa, jonka läheisyyden hän jo tunsi. He olivat taas ääneti,\nja Markus tarttui hellästi hyväillen Genevièven molempiin käsiin,\nrauhoittaakseen häntä.\n\n-- Olet siis peruuttamattomasti päättänyt, ystäväni?\n\n-- Aivan peruuttamattomasti, minun mielestäni olisi väärin tehdä toisin.\n\n-- No niin! koska juna lähtee vasta puolentoista tunnin kuluttua pitäisi\nmeidän heti mennä isoäidin luo kertomaan hänelle päätöksestäsi... Minä\ntoivon että puhut suoraan etkä salaa mitään häneltä.\n\nGeneviève katsoi häneen yhä, ja Markus luki hänen silmissään\nuskollisuutta, mutta myöskin vähän surumielisyyttä.\n\n-- Olet oikeassa, rakkaani, menkäämme heti isoäidin luo.\n\nHe läksivät hitaasti kävelemään Kapusiinitoria kohti: Louise, jota äiti\ntalutti, hidastutti heitä. Huhtikuun ilta oli ihana ja he kulkivat tuon\nlyhyen matkan sanomatta sanaakaan, vaipuneina vakaviin mietteisiin. Tori\noli autio ja vanhojen rouvien talo näytti tavallisuuden mukaan autiolta.\nRouva Duparque istui pienessä salissa maakerroksessa, jalka ojennettuna\ntuolille, kutoen sukkaa johonkin uskonnolliseen tarkoitukseen; rouva\nBerthereau istui akkunan luona ja teki koruompelusta.\n\nIsoäiti, joka suuresti hämmästyi nähdessään Genevièven palaavan\nMarkuksen seurassa, pudotti kutomuksensa ja odotti, pyytämättä heitä\nedes istumaan. Kun Markus selitti hänelle asiansa, sanoi päättäneensä\nottaa vastaan opettajan toimen Mailleboisissa ja tahtoneensa heti\nilmoittaa sen hänelle, säpsähti hän ja kohautti olkapäitään.\n\n-- Mutta, poikani, sehän on mieletöntä. Te ette pysyisi kuukauttakaan\nsiinä virassa.\n\n-- Miksi en?\n\n-- Koska ette ole sellainen opettaja, jota me tarvitsemme. Tunnettehan\nseudun, jossa kirkko on saanut niin suuria voittoja. Teidän asemanne\nolisi mahdoton, vallankumouksellisine ajatuksinenne joutuisitte heti\ntaisteluun koko kansan kanssa.\n\n-- Mitäpä siitä! silloin taistelisin. Paha kyllä, ei voi voittaa\ntaistelematta.\n\nSilloin alkoi isoäiti suuttua.\n\n-- Älkää puhuko tyhmyyksiä! Aina te ylpeilette ja vastustatte Jumalaa!\nTe olette vaan hiekkajyvänen, poika raukkani, ja minä säälin teitä, kun\nluulette olevanne kyllin vahva voittamaan taistelussa, jossa taivas itse\nteidät musertaa.\n\n-- En minä ole voimakas, vaan järki ja totuus.\n\n-- Niin, niin, kyllä tiedän ... mutta vähät siitä, teidän täytyy kuulla\nminua, en tahdo, että tulette tänne opettajaksi, sillä haluan olla\nrauhassa ja säilyttää hyvän maineeni, sillä meidän Genevièvemme\nnäkeminen jumalattoman ja isänmaattoman miehen vaimona, miehen, joka\nolisi pahennukseksi kaikille uskovaisille, tuottaisi minulle liiaksi\nsurua ja häpeää... Sanon teille, että olette mieletön; teidän täytyy\nkieltäytyä.\n\nRouva Berthereau, jota tämä äkillinen riita kauhistutti, oli painanut\npäänsä alas, ettei hänen tarvitsisi sekaantua asiaan. Geneviève seisoi\nsuorana, mutta oli aivan kalpea, pitäen kädestä pikku Louisea, joka\npeloissaan oli kätkenyt kasvonsa äidin helmaan. Markus oli päättänyt\npysyä tyyneenä, ja hän vastasi lempeästi, korottamatta ääntään.\n\n-- En, en voi kieltäytyä, päätökseni on tehty ja tahdoin ainoastaan\nilmoittaa sen teille.\n\nSilloin rouva Duparque, jonka luuvalokohtaus oli pakoittanut olemaan\nliikkumattomana, menetti kaiken malttinsa. Kukaan ei ennen ollut\nuskaltanut häntä vastustaa, ja hän oli raivoissaan täytyessään taipua\ntämän tyynen tahdon alle. Ja hirveässä vihassaan tuli hän sanoneeksi\nsen, mitä hän ei olisi tahtonut sanoa, mistä hän oli päättänyt olla\npuhumatta.\n\n-- No, sanokaa kaikki, tunnustakaa, että tulette tänne ainoastaan\nvoidaksenne suoranaisemmin ryhtyä tuohon inhoittavaan Simonin juttuun.\nNiin, te pidätte noiden kurjien juutalaisten puolta, te aiotte uudelleen\nnostaa esiin tuon häväistyksen, koettaa löytää jonkun viattoman,\nlähettääksenne hänet rangaistussiirtolaan saastaisen murhamiehenne\nsijaan, jonka tuomitseminen oli aivan oikea, Ja tuon viattoman tahdotte\netsiä, eikö niin, Jumalan parhaimpien palvelijoiden joukosta...\nTunnustakaa, tunnustakaa heti!\n\nMarkus ei voinut olla hymyilemättä; sillä hän huomasi aivan hyvin, että\naiheena vihaan, joka oli tullut hänen osakseen, oli ainoastaan Simonin\njuttu, pelättiin että hän ryhtyisi siihen uudelleen ja onnistuisi\nkeksimään oikean syyllisen. Hän arvasi että rouva Duparquen takana oli\nhänen rippi-isänsä, isä Crabot; sieltä saivat alkunsa kaikki\nponnistukset estää hänen muuttoaan Mailleboisiin, siellä ei aiottu\nsuvaita opettajaa, joka ei olisi kirkon vallassa.\n\n-- Tietysti, vastasi hän rauhallisesti, olen yhä vakuutettu toverini\nSimonin viattomuudesta ja olen tekevä kaikki saadakseni sen ilmi.\n\nRouva Duparque kääntyi kiivaasti rouva Berthereaun ja sitten Genevièven\npuoleen.\n\n-- Te kuulette, ettekä sano mitään! Meidän nimemme aiotaan sotkea tuohon\ninhoittavaan juttuun. Me saamme nähdä tyttäremme yhteiskunnan ja\nuskonnon vihollisten leirissä... Oi! sano sinä, joka olet hänen äitinsä,\nettä se on mahdotonta, että hänen täytyy estää moinen häpeä, oman\nkunniansa, meidän kaikkien kunnian tähden!\n\nHän puhui rouva Berthereaulle, joka kauhistuksissaan oli vapisevista\nkäsistään pudottanut työnsä. Rouva Berthereau oli hetken ääneti, sillä\nhänen oli vaikea irtaantua tavallisesta pelokkaisuudestaan. Sitten sanoi\nhän.\n\n-- Isoäiti on oikeassa, tyttäreni, sinun velvollisuutesi on estää\ntekoja, joista sinun täytyy vastata Jumalan edessä. Jos puolisosi\nrakastaa sinua, on hän kuuleva sinua, sinä oletkin ainoa, joka voit\npuhua hänen sydämmelleen. Isäsi ei koskaan olisi omantunnon asioissa\ntehnyt vasten minun tahtoani.\n\nSyvästi liikutettuna kääntyi Geneviève Markuksen puoleen, painaen\nLouisen rintaansa vasten. Koko hänen olentonsa oli pois tasapainosta,\nmuistot hänen olostaan nunnien oppilaana ja ankarasti uskonnollisen\nkasvatuksen vaikutukset heräsivät hänessä jälleen eloon ja tekivät hänet\nlevottomaksi, hänen päätään huimasi; mutta kuitenkin sanoi hän, mitä jo\noli sanonut miehelleen.\n\n-- Markus yksin voi oikein päättää, hän tehköön niinkuin hänen\nvelvollisuutensa vaatii.\n\nRouva Duparque nousi raivostuneena seisomaan, huolimatta sairaasta\njalastaan.\n\n-- Tällainenko on vastauksesi! Sinä, jonka me olemme kristillisesti\nkasvattaneet, joka olet ollut Jumalan rakastettu lapsi, sinä tahdot nyt\nkieltää hänet, elää ilman uskontoa niinkuin luontokappaleet! Sinä menet\nsaatanan puolelle, sen sijaan, että koettaisit kukistaa hänet! Hyvä!\nsinun miehesi on syynä siihenkin, niin! hän on saava siitäkin\nrangaistuksen, te saatte molemmat rangaistuksen ja kirous on kohtaava\nlastannekin!\n\nHän ojensi kätensä, hän seisoi heidän edessään niin pelättävänä, että\npikku Louise kauhun valtaamana alkoi nyyhkyttää. Silloin Markus nosti\nhänet syliinsä, painoi häntä sydämmelleen ja tyttönen kietoi kätensä\nhänen kaulaansa, ikäänkuin turvaa hakien. Geneviève tuli myöskin\nlähemmäksi, nojautuen siihen mieheen, jolle hän oli antanut elämänsä.\n\n-- Menkää tiehenne, menkää tiehenne kaikki kolme! huusi rouva Duparque.\nMenkää mielettömyyteenne ja ylpeyteenne, se on oleva kadotuksenne...\nKuuletko, Geneviève, kaikki on lopussa meidän välillämme, siihen saakka\nkunnes itse palaat meidän luoksemme, sillä sinä palaat kerran meidän\njoukkoomme, olet liian kauan kuulunut Jumalalle, ja minä olen rukoileva\nhäntä niin väsymättömästi, että hän on ottava sinut takaisin aivan\nkokonaan... Menkää, menkää, en tahdo teitä enää tuntea!\n\nTuska sydämmessä, vuodattaen kyyneleitä katsoi Geneviève syvästi\nliikutettua äitiään, joka itki hiljaa. Hän näytti taasen epäilevän,\nsillä kohtaus oli hirveä, mutta silloin Markus tarttui lempeästi hänen\nkäteensä ja vei hänet pois. Rouva Duparque heittäytyi takaisin\ntuoliinsa, ja pieni talo vaipui kylmään, synkkään hiljaisuuteensa.\n\nSeuraavana torstaina Markus meni Beaumontiin, ilmoittamaan Salvanille\npäätöksensä. Ja toukokuun ensi päivinä sai hän nimityksen, jätti\nJonvillen ja asettui Mailleboisiin alkeiskoulun opettajaksi.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN KIRJA.\n\n\n\n\nI.\n\n\nEräänä aurinkoisena toukokuun aamuna opetti Markus ensi kerran\nMailleboisissa. Suuressa, äsken rakennetussa koulusalissa oli torille\npäin kolme korkeaa ikkunaa, joiden kiillottomista ruuduista virtasi\nhuoneeseen kirkas, valkoinen ja iloinen valo. Vastapäätä opettajan\npöytää, joka oli kolmen portaan korkuisella lavalla, olivat oppilaiden\npienet kahdenistuttavat pulpetit pitkittäin neljässä, poikittain\nkahdeksassa rivissä.\n\nSuuri melu vallitsi ja naurua kuului, sillä yksi oppilaista oli\ntahallaan kaatunut mennessään paikalleen.\n\n-- Lapseni, sanoi Markus rauhallisesti, teidän tulee olla siivoja. Minä\nen aio teitä rangaista, mutta te tulette huomaamaan, että on teille\nitsellenne paljon edullisempaa ja hauskempaa käyttäytyä hyvin... Herra\nMignot, olkaa hyvä, toimittakaa nimenhuuto.\n\nHän oli tahtonut apuopettaja Mignotin olemaan läsnä ensimmäisellä\ntunnilla; tämä osoitti käytöksellään vihamielisyytensä ja ivallisen\nhämmästyksensä siitä, että hänelle oli johtajaksi annettu mies, joka oli\nsekaantunut viime häväistysjuttuun. Olipa hän mennyt niinkin pitkälle,\nettä oli nauranut oppilaitten kanssa, kun yksi heistä muita\nhuvittaakseen oli heittäytynyt lattialle. Nimenhuuto alkoi.\n\n-- Auguste Doloir.\n\n-- Täällä! huusi iloisen näköinen poika niin korkealla äänellä, että\nkoko luokka taas purskahti nauruun.\n\nSe oli muurarin poika, sama, joka oli kompastunut, yhdeksän vuotias\nterävännäköinen veitikka, jonka kujeet häiritsivät koko koulun\njärjestystä.\n\n-- Charles Doloir.\n\n-- Täällä!\n\nTällä kertaa vastasi edellisen kahta vuotta nuorempi veli niin kimeällä\näänellä, että naurunrähäkkä alkoi uudelleen. Charles oli hiljaisempi ja\nhienompi, mutta seurasi kuitenkin aina veljensä jälissä.\n\nKärsivällisenä salli Markus kaiken tämän tapahtua, sillä hän ei tahtonut\nrangaista. Sillä aikaa kun nimenhuutoa jatkui, tarkasti Markus avaraa\nsalia, jossa hän tulisi työskentelemään tuon pienen mellastavan joukon\nhyväksi. Jonvillessä ei ollut näin monta mustaa taulua, siellä ei ollut\nnäin kauniita värillisiä kuvia, joissa esitettiin mitat ja painot,\nkivikunta, eläinkunta, hyödylliset ja vahingolliset hyönteiset sekä\nhyvät ja huonot sienet, ottamatta lukuun suuria ja lukuisia\nmaantieteellisiä karttoja. Eräässä kaapissa oli täydellinen kokoelma\nstereometrisiä kuvioitakin ja muutamia fysikaalisia ja kemiallisia\nkoneita. Mutta ympäristössään hän ei tavannut samaa iloista luottamusta,\nsamaa rakkautta kun Jonvillessä. Edellisen opettajan, sairaan ja heikon\nMéchainin välinpitämättömyys oli nähtävästi jouduttanut koulun\nrappiotilaa. Siinä oli ennen ollut hiukan yli viisikymmentä oppilasta,\nnyt oli tuskin neljääkymmentä jälellä. Tässä oli menetetty asema\ntakaisin voitettava, koulu oli kohotettava entiseen kukoistukseensa ja\nhyvään järjestykseensä.\n\n-- Achille Savin, huusi Mignot.\n\nKukaan ei vastannut ja hänen täytyi lausua nimi uudelleen. Erään\npulpetin ääressä istuivat kumminkin molemmat pienet Savinit, virkamiehen\nkaksoispojat päät kumarassa, umpimielisen näköisinä. Vaikka vasta\nkahdeksan vuoden ikäisiä, näyttivät he jo varovaisilta ja\nulkokullatuilta.\n\n-- Achille ja Philippe Savin, toisti Mignot katsoen heihin.\n\nSilloin sanoivat he yhtaikaa hätäilemättä.\n\n-- Täällä!\n\nHämmästyneenä kysyi Markus, miksi he eivät vastanneet vaikka olivat\nkuulleet. Mutta hän ei voinut saada heiltä mitään selvää vastausta,\npoikanulikat katsoivat häntä epäluuloisesti niinkuin vihollista.\n\n-- Fernand Bongard, jatkoi Mignot.\n\nTälläkään kertaa ei kukaan vastannut. Fernand, maanviljeliä Bongardin\ntukeva kymmenvuotias poika, joka nojasi tylsän näköisenä kyynäspäihinsä,\nnäytti nukkuvan silmät auki. Erään toverin täytyi nykäistä häntä,\nsilloin huusi hän pelästyneenä.\n\n-- Täällä!\n\nToverit pelkäsivät hänen kovia nyrkkejään, eikä kukaan uskaltanut\nnauraa. Hiljaisuuden vallitessa lausui Mignot viimeisen nimen.\n\n-- Sébastien Milhomme. Markus tunsi ensimmäisessä rivissä\npaperikauppiaan hennon, teräväpäisen pojan, lempeine kasvoineen. Ja hän\nhymyili hänelle, iloiten noista viattomista lapsen silmistä, ja hän\nluuli jo löytäneensä yhden sielun, jonka hän voisi herättää.\n\n-- Täällä! vastasi Sébastien kirkkaalla, iloisella äänellä, joka oli\nkuin soittoa noiden karkeiden, pilkallisten äänten joukossa.\n\nNimenhuuto loppui. Mignotin viittauksesta nousi koko luokka seisomaan\nrukousta varten. Simonin lähdön jälkeen oli Méchain, noudattaen neiti\nRouzairen neuvoa, ottanut rukouksen uudelleen käytäntöön koulutuntien\nalussa ja lopussa, sillä neiti Rouzaire sanoi kokemuksesta huomanneensa,\nettä Jumalan pelko teki tytöt tottelevaisemmiksi. Sitäpaitsi miellytti\nse vanhempia ja alkeiskoulun tarkastaja Mauraisiniä, vaikka se ei enää\nkuulunut koulun ohjelmaan. Markus teki asiasta lyhyen lopun, sanoen\nrauhallisesti ja päättäväisesti.\n\n-- Istukaa lapseni. Ette ole tulleet tänne rukoilemaan. Sen saatte tehdä\nkotona, jos isänne ja äitinne sitä toivovat.\n\nÄllistyneenä katsoi Mignot häneen uteliaasti ja ivallisesti. Kas vaan!\ntuo opettaja ei tule kauan pysymään Mailleboisissa, jos hän heti alussa\npoistaa rukoukset! Markus ymmärsi hänet täydellisesti, sillä hän tiesi\nyleisen mielipiteen olevan, että hän pian joutuisi täydellisesti\ntappiolle. Salvan olikin varoittanut häntä ja kehoittanut suureen\nvarovaisuuteen ja kärsivällisesti odottamaan sopivaa tilaisuutta\nuudistuksilleen. Rukousten poistaminen olikin vaan ensimmäinen, tarkoin\nmietitty koetus. Hän olisi heti tahtonut viedä pois suuren\nristiinnaulitun kuvan, jonka Méchain välinpitämättömyydestä oli jättänyt\nriippumaan seinälle, taulun yläpuolelle. Mutta hän tunsi, että hänen\nensin täytyi hankkia itselleen vakava asema; sillä voidakseen taistella,\ntäytyi hänen ennen kaikkea olla herra alueellaan. Neljä kirkkaasti\nvalaistua taulua vaivasi häntä myöskin. Ne olivat pyhä Genoveva Pariisia\nvapauttamassa, henkien kuiskeita kuunteleva Jeanne d'Arc, sairaita\nparantava pyhä Ludvig ja taistelukentällä ratsastava Napoleon. Aina\nasetetaan ihme ja voima, uskonnollinen valhe ja sotainen julmuus\nesimerkiksi lapsille, tulevaisuuden kansalaisille! Olihan tämä kaikki\nmuutettava! Olihan välttämätöntä perustuksiaan myöten uudistaa opetus ja\nkasvatus, opettamalla totuutta ja yhteistunnetta, jos vihdoinkin\ntahdottiin kasvattaa järkeviä, vapaita ja oikeudenmukaisia ihmisiä!\n\nNäin kului ensimmäinen tunti. Tyynesti ja vakavasti astui Markus\nvirkaansa uutten oppilasten keskeen, jotka ottivat hänet vastaan\nuteliaina ja vastustavina. Nyt alkoi se työ, jolla hän tahtoi valloittaa\nheidän järkensä ja sydämmensä, ja se jatkui sitten opetustunnista\nopetustuntiin. Alussa hänet joskus valtasi salainen katkeruus, hän\nkaipasi usein entisiä rakkaita oppilaitaan, joihin hän jo oli istuttanut\noman henkensä leiman, ja jotka nyt olivat epäluotettavan opettajan,\nhänen entisen toverinsa Jauffren hallussa. Hän tunsi Jauffren\nvehkeilevän luonteen ja sammumattoman halun päästä ylenemään virassa.\nHänellä oli tunnonvaivoja siitä, että oli jättänyt työnsä hedelmät\nseuraajalle, johon hän ei voinut luottaa; ja rauhoittuakseen täytyi\nhänen ajatella tulleensa Mailleboisiin täyttämään vieläkin tärkeämpää\ntehtävää. Mutta sen mukaan kun päivät kuluivat, tunnit seurasivat\ntuntia, innostui hän yhä enemmän, antautui kokonaan työhönsä, lujasti\nuskoen tehtäväänsä.\n\nYleisten vaalien jälkeen, jotka tapahtuivat puolivälissä toukokuuta,\ntuli kaikki yhtäkkiä rauhalliseksi. Siihen saakka oli sanottu\nvälttämättömäksi pysyä vaiti, ettei kansan kiihoittuminen pääsisi\nvaikuttamaan noihin hirveihin vaaleihin, jotka olivat niin tärkeät\ntasavallalle; sittenkun vaaleissa oli valittu kamariin kaikki entiset\njäsenet, keksittiin uusi syy vaitioloon, ei nimittäin tahdottu viivyttää\nluvattuja parannuksia, nostamalla sopimattomia kysymyksiä. Oikea syy oli\nse, että voittajat tahtoivat kovien vaalitaistelujen jälkeen rauhassa\nnauttia vaikeasti saavutetuista asemistaan. Beaumontissa Lemarrois ja\nMarcilly eivät tahtoneet mainita edes Simonin nimeäkään, vaikka he\nolivat luvanneet toimia heti, kun olivat saaneet valtakirjansa\nuudistetuiksi, ja kun heidän ei enää tarvinnut pelätä yleistä\nmielipidettä. Simon oli tuomittu ja oikein tuomittu: olisi\nepäisänmaallista hiukan viitatakin hänen juttuunsa. Mailleboisissa oli\nasianlaita tietysti sama, ja vielä pahempikin, niin että pormestari\nDarras rukoili Markusta tuomitun ja hänen omaistensa edun vuoksi\npysymään alallaan ja odottamaan yleisen mielipiteen muutosta. Asia oli\nkuin unohduksissa, siitä oli sovittu olla puhumatta, ikäänkuin ei enää\nolisikaan simonisteja eikä antisimonisteja. Markuksen täytyi taipua\nnöyrien ja huolestuneiden Lehmannien ja Davidin pyynnöistä, sillä\nDavidkin oli huomannut välttämättömäksi olla kärsivällinen. Hän oli\nkuitenkin erään tärkeän seikan jälillä, hän oli syrjästä, ilman varmoja\ntodistuksia saanut kuulla että presidentti Gragnon keskustelusalissa\nlaittomasti oli antanut tietoja juryn jäsenille; tämän tiedon avulla\nvoisi päätöksen kumota, jos hänen vaan onnistuisi näyttää sen toteen.\nMutta hän tunsi kuinka paljon vaikeuksia hänellä tällä hetkellä oli\nvoitettavana, ja hän jatkoi salassa tutkimuksiaan, tahtomatta antaa\nniistä tietoa vastustajilleen. Markuskin, vaikka oli malttamattomampi,\ntaipui lopulta tähän menettelytapaan, suostuen teeskentelemään\nvälinpitämättömyyttä. Simonin juttu vaipui siten unohduksiin, se näytti\npäättyneen, mutta salaisena tautina se yhä jäyti yhteiskunnallista\nruumista, se oli kuin myrkytetty ja parantumaton haava, joka lakkaamatta\nuhkaa ankaralla, kuolettavalla kuumekohtauksella. Yksi ainoa vääryys\nriittää vähitellen tappamaan kansan, joka sen on tehnyt.\n\nMarkus saattoi siis joksikin ajaksi kokonaan antautua koulutyöhönsä\nvahvasti uskoen, että ainoa tapa hävittää vääryys maailmasta oli opin\nlevittäminen, totuuden kylväminen tulevaisten sukupolvien sydämmiin.\nMutta se oli ankara työ, jonka hirveitä vaikeuksia hän ei tähän määrin\nkoskaan ollut tuntenut. Hän näki olevansa aivan yksin, hän tunsi, että\nhäntä vastustivat sekä lapset ja heidän vanhempansa että hänen\napulaisensa Mignot ja neiti Rouzaire. Toiselta puolen oli aikakin\nonneton, veljien koulu oli viimeisinä kuukausina voittanut vieläkin\nviisi oppilasta maallikkokoululta. Viimemainittu oli joutunut\ntäydellisesti kansan epäsuosioon, vanhemmat veivät lapsensa munkkien\nhoitoon pelastaakseen heidät tuolta uudelta opettajalta, joka heti\nensimmäisellä tunnilla oli poistanut rukoukset. Veli Fulgentius oli\nvoitonriemuissaan kutsunut takaisin veli Gorgiaan ja veli Isidoren,\njotka Simonin jutun jälkeen olivat kadonneet paikkakunnalta. Tämän oli\nhän epäilemättä tehnyt näyttääkseen, ettei veljeskunta enää pelännyt\nmitään epäluuloja; veli Lazaruksen poisjäämiseen oli aivan\nyksinkertaisesti syynä se, että hän oli kuollut. Mailleboisissa olivat\npapit täydellisesti vallalla, kaduilla ei enää nähnyt muuta kuin\npapinkauhtanoita. Mutta kaikkein pahinta Markukselle oli se, että nämä\nihmiset kohtelivat häntä ivallisella ylenkatseella. He eivät viitsineet\nedes ankarasti taistella häntä vastaan, odotettiin, että hän jollakin\nsuurella tyhmyydellä tekisi itsensä mahdottomaksi. Mignotin käytös\nensimmäisenä päivänä oli samoin kuin kaikkien muidenkin käyttäytyminen\nosoittanut pahansuopaa uteliaisuutta, kaikki olivat vakuutetut siitä,\nettä hän pian joutuisi häpeällisesti tappiolle. Neiti Rouzaire oli\nsanonut: \"Kahdessa kuukaudessa hän tekee itsensä mahdottomaksi.\" Tämän\nvastustajiensa toiveen huomasi hän selvästi etenkin tavasta, jolla\nalkeiskoulun tarkastaja Mauraisin puhutteli häntä ensi kerran käydessään\nhänen koulussaan. Hän tiesi Salvanin ja esimiehensä, akatemian\ntarkastaja Le Barazerin kunnioittavan Markusta ja kohteli häntä\nivallisella sääliväisyydellä, antaen pienten virheiden jäädä huomaamatta\nja vaanien vain vakavaa virkavirhettä, joka antaisi hänelle tilaisuuden\npyytää hänen muuttamistaan toiseen paikkaan. Hän ei muistuttanut mitään\nedes rukousten poistamisesta, hän tahtoi jotain suurempaa, useampia\npainavia todistuksia. Hänen nähtiin nauravan sitä suosikkinsa neiti\nRouzairen kanssa; ja siitä alkaen Markusta ympäröivät lakkaamatta\nurkkijat ja vakoilijat, valmiina ilmiantamaan hänen ajatuksensa ja\ntekonsa.\n\n-- Olkaa varovainen, ystäväni, kehoitti Salvan yhtä mittaa, joka kerran\nkun Markus tuli hänen luokseen lohdutusta saamaan. Le Barazer sai\neilenkin nimettömän kirjeen, jossa teitä kutsutaan myrkyttäjäksi ja\nhelvetin lähettilääksi. Te tiedätte, että kärsimättömästi odotan\nonnellista ratkaisua; mutta minä luulen, että kaikki menee hukkaan, jos\ntahdomme voittaa kaikki yhdellä kertaa... Tehkää itsenne ensin\ntarpeelliseksi ja rakastetuksi, kohottakaa koulu takaisin\nkukoistukseensa.\n\nJa Markus, joka oli ollut katkeralla mielellä, tuli taas iloiseksi.\n\n-- Olette oikeassa, rakkaudella ja varovaisuudella tässä on voitettava.\n\nHän oli vaimonsa Genevièven ja tyttärensä Louisen kanssa asettunut\nasumaan Simonin entiseen asuntoon. Se oli paljon suurempi ja mukavampi\nkuin heidän asuntonsa Jonvillessä: kaksi makuuhuonetta, ruokahuone ja\nsali, ottamatta lukuun keittiötä ja ulkohuoneita. Kaikki oli puhdasta,\niloista ja aurinkoista. Huoneet olivat joltisenkin suurelle puutarhalle\npäin, jossa kasvoi vihanneksia ja kukkia. Mutta heidän pieni\nhuonekalustansa näytti kovin vieraalta tässä komeassa huoneustossa; ja\njouduttuaan riitaan rouva Duparquen kanssa oli heidän vaikea tulla\ntoimeen niukalla palkallaan. Palkka oli nyt tuhat kaksisataa markkaa,\nmutta se oli aivan sama kuin tuhat markkaa Jonvillessä, sillä hänellä ei\nollut enää kahtasataa sihteerintoimesta. Kuinka tulla toimeen sadan\nmarkan kuukausipalkalla tässä pienessä kaupungissa, jossa elämä oli\nkalliimpaa? Kuinka ylläpitää arvoansa, käydä siististi puettuna, asettaa\nniin, että talous näyttäisi hyvinvoivalta? Siinä vaikea tehtävä, jonka\nsuorittamiseen tarvittiin ihmeteltävää säästäväisyyttä, todellista\nsankarillisuutta elämän vähäpätöisissä pikkuseikoissa. He söivät usein\nvain kuivaa leipää voidakseen hankkia itselleen kunnollisia vaatteita.\n\nGeneviève oli silloin kallisarvoisena apuna ja hyvänä toverina\nMarkukselle. Hän oli ihmeellisen taitava talouden hoidossa eikä antanut\nkoskaan näkyä kuinka vaikeaa se usein oli. Hän teki itse kaikki, pesi ja\npaikkasi vaatteita ja piti pikku Louisen aina sievästi puettuna pieniin,\nvaaleihin mekkoihin. Jos opettaja Mignot tapansa mukaan olisi syönyt\njohtajansa luona, olisi maksu siitä hiukan auttanut Genevièveä. Mutta\nMignot, jolla oli huone etehisen toisella puolen, tahtoi mieluummin\nsyödä läheisessä ravintolassa, ehkä osoittaakseen vihamielisyyttään ja\nvälttääkseen joutumasta ikävyyksiin seurustelemalla miehen kanssa, jolle\nneiti Rouzaire ennusti kaikkein pahimpia onnettomuuksia. Hän vietti\nnuorten apuopettajien tavallista kurjaa elämää, hänellä oli\nseitsemänkymmentä yksi markkaa kaksikymmentäviisi penniä palkkaa kuussa,\nhän kävi huonosti puettuna, söi huonoa ruokaa, eikä hänellä ollut muuta\nhuvitusta kuin kalastaminen torstaisin ja sunnuntaisin. Hän tuli siitä\nvieläkin vihaisemmaksi ja epäluuloisemmaksi, ikäänkuin Markus olisi\nollut syynä hänen ravintolansa huonoon ruokaan. Geneviève oli hänelle\nkuitenkin sangen ystävällinen: hän oli tarjoutunut korjaamaan hänen\nliinavaatteensa, ja kerran kun hänellä oli yskä oli hän tahtonut laittaa\nhänelle kauravettä. Mignot ei pohjaltaan ollut paha, hän oli ainoastaan\njoutunut huonojen neuvonantajien valtaan; ja hän voisi varmaan tulla\nparemmaksi, jos häntä kohdeltaisiin hyvin ja oikeudenmukaisesti.\n\nMutta Geneviève ei, peläten tuottavansa surua Markukselle, koskaan\nuskaltanut sanoa, että riita rouva Duparquen kanssa etenkin tuotti\nsuurta haittaa taloudessa. Ennen piti isoäiti huolta Louisen vaatteista,\nantoi lahjoja ja auttoi kuukauden lopussa, vaikeuksien sattuessa. Ja nyt\nkun he kaikki asuivat Mailleboisissa melkein vierekkäin, olisi hän\nvoinut olla suureksi avuksi. Lisäksi oli kovin vaikeaa tietää hänen\nolevan lähellä ja kuitenkin kääntää päänsä pois, kun hänet tapasi! Kaksi\nkertaa oli pikku Louise, joka ei mitään ymmärtänyt, tavatessaan heidät\nkadulla, ojentanut pienet kätösensä ja huutanut heitä. Niinpä tapahtui,\nettä Geneviève eräänä päivänä palasi kotiin sangen liikutettuna: hän ja\nLouise olivat tavanneet Kapusiinitorilla hänen isoäitinsä ja äitinsä, ja\nLouise oli viattomasti juossut heidän syliinsä, eikä hänkään ollut\nvoinut vastustaa haluaan syleillä heitä.\n\nKun hän oli tunnustanut kaikki Markukselle, syleili tämä häntä\nvuorostaan ja sanoi hymyillen.\n\n-- Sehän oli hyvä, rakkaani, olen hyvin iloinen tästä sovinnosta, sinun\npuolestasi ja Louisen puolesta. Sen täytyi kerran tapahtua, etkä kai\nluule minua niin julmaksi, että vaatisin teitä olemaan epäsovussa\nvanhojen rouvien kanssa sentähden, että minä olen?\n\n-- En tietysti, ystäväni. Se on vain niin ikävää kun vaimo käy\nsellaisessa paikassa, missä hänen miehensä ei voi olla mukana.\n\n-- Miksi se on ikävää? Rauhamme vuoksi on parempi, etten enää tapaa\nisoäitiä, jonka kanssa en kuitenkaan voisi sopia. Mutta sinua ja lasta\nei mikään estä käymästä silloin tällöin häntä katsomassa.\n\nGeneviève oli tullut vakavaksi, ja näytti miettivän, silmät alas\nluotuina. Hän vapisi.\n\n-- Olisin mieluummin menemättä isoäidin luo ilman sinua. Tunnen itseni\nvarmemmaksi, kun sinä olet kanssani... Mutta olet oikeassa, ymmärrän,\nkuinka vaikea sinun olisi tulla mukaani; ja toisaalta olisi minun vaikea\nnyt enää olla sinne menemättä.\n\nAsiat järjestyivät niin, että Geneviève kävi ainoastaan kerran viikossa\nvanhojen rouvien luona. Hän otti Louisen mukaansa, ja he viettivät\nsiellä yhden tunnin silläaikaa kun Markus oli koulussa. Markus taas\nainoastaan tervehti vanhoja rouvia tavatessaan heidät kadulla.\n\nKahdessa vuodessa oli Markus äärettömällä kärsivällisyydellä ja\nhyvyydellä voittanut oppilaittensa suosion, lukemattomien ikävyyksien\njälkeen. Siinä ilmeni hänen erityinen neronsa, hän oli syntynyt\nopettajaksi, hän osasi asettua lasten kannalle ja sai siten heidät\nymmärtämään itseään. Hän oli aina iloinen, leikki mielellään heidän\nkanssaan ja oli heille kuin toveri, kuin vanhempi veli. Hänen voimansa\noli siinä, että hän voi unohtaa tieteensä, puhua niin, että lasten\nuinuva järki voi käsittää häntä, ja hän löysi juuri ne sanat, jotka\nselittivät kaikki, ikäänkuin hän olisi itse ollut tietämätön ja iloinnut\nheidän kanssaan opista. Heidän oppiohjelmansa oli sangen laaja. Siihen\nkuului sisälukua, kaunokirjoitusta, kielioppia, oikokirjoitusta,\nainekirjoitusta, laskentoa, historiaa, maantiedettä, laulua,\nvoimistelua, maanviljelystä, käsityötä, siveysoppia ja yhteiskuntaoppia,\nja hän koetti opettaa niin, ettei mikään näistä aineista jäisi\ntakapajulle. Hän koetti ennen kaikkea opettaa niin, ettei mitään\nopetuksesta menisi hukkaan, että lapset täydellisesti ja varmasti\nvoisivat sulattaa sen, että totuus vaikuttaisi omalla voimallaan,\nravitsisi heidän laajenevaa järkeänsä. Kuinka innokkaasti hän hoitikaan\ntätä totuuden kylvämistä ja viljelemistä! Ja mikä oli sitten tämä\ntotuus, sillä kaikki erehdyksethän kutsuvat itseään totuudeksi? Eikö\nkatolinen kirkkokin, joka perustuu järjettömiin opinlauseisiin, vaadi\nitselleen ainoan totuuden arvoa? Kaikkein ensiksi opettikin hän, että\ntotta oli ainoastaan se, mitä järki, johdonmukaisuus ja ennen kaikkea\nkokemus todeksi todisti. Talonpojan tai työmiehen poika, jolle sanotaan\nettä maa on pallonmuotoinen ja pyörii avaruudessa, uskoo sen, samoin kun\nhän uskoo katkismuksen kertomukset Jumalan kolmesta persoonasta, lihaksi\ntulemisesta ja ylösnousemuksesta. Hänelle täytyy kokeiden avulla\nosoittaa sen tieteellinen varmuus, jotta hän ymmärtäisi eroituksen.\nKaikki yliluonnollisesti saatu totuus on valhetta, kokeisiin perustuva\ntotuus on ainoa oikea, täydellinen ja iankaikkinen. Tästä johtui\nensimmäinen tarve asettaa katolista katkismusta vastaan tieteellinen\nkatkismus, jossa maailma ja ihminen selitetään tieteen avulla sellaisena\nkuin ne todella ovat, lakkaamattomine kulkuineen yhä täydellisempää\ntulevaisuutta kohden. Todellista parantumista, vapautusta ja onnea voi\nolla ainoastaan totuudessa, ihmisen olemassaolon ja edistyksen ehtojen\ntuntemisessa. Kaikkia näitä terveyden ja onnen saavuttamiseksi\ntarvittavia tietoja koetti hän jakaa oman järjestelmänsä mukaan, hän\ntahtoi antaa heidän käsityksensä vapaasti laajentua, hän tahtoi muuttaa\ntieteen kuolleesta puustavista elämän lähteeksi, luonteen ja tahdon\nkehittäjäksi. Opettaessaan hän jättikin kirjat syrjään niin paljon kuin\nmahdollista, pakottaakseen oppilaansa itse ajattelemaan. Hän ei vaatinut\nheitä mitään uskomaan ennenkuin kokeiden avulla oli todistanut todeksi\nilmiön. Kaikki todistamattomat seikat jätettiin vastaiseksi, ikäänkuin\nsäästäin tulevia tutkimuksia varten; ja täten saavuttamillaan tiedoilla\nvoivat he jo rakentaa itselleen suuren ja kauniin rakennuksen, jossa\nveljellisyys ja turvallisuus vallitsee. Koko hänen opetusjärjestelmänsä,\nainoa, joka voi kasvattaa miehiä, oli siinä, että hän antoi\noppilaittensa itse ajatella, itse tulla vakuutetuksi siitä, mitä oli\nuskottava, kehittää järkeään ja yksilöllisyyttään olemassaolon ja\ntoiminnan perusteiden mukaan.\n\nMutta pelkkä oppi ei riittänyt, tarvittiin yhteiskunnallinen side, vahva\nyhteistunne. Ja siksi tahtoi Markus asettaa oikeuden. Hän oli huomannut\nkuinka kiihkeästi lapsi, jonka oikeutta oli loukattu, huusi: \"Se ei ole\noikein!\" Kaikki vääryys herättää heidän pienissä sieluissaan ankaran\nmyrskyn, josta he kovasti kärsivät. Tämä tulee siitä, että heidän\noikeuskäsitteensä on ehdoton. Hän käytti hyväkseen tätä oikeudentunnon\nvilpittömyyttä, lapsen synnynnäistä totuuden ja oikeuden tarvetta, jota\nelämä ei vielä ollut taivuttanut valheellisiin ja vääriin myönnytyksiin.\nTotuuden kautta oikeuteen kävi hänen suora tiensä, jolle hän johti\noppilaansa, antaen heidän itse olla omina tuomareinaan silloin kun he\nolivat tehneet väärin. Jos he olivat valehdelleet, pakoitti hän heidät\ntunnustamaan kuinka väärin he olivat tehneet tovereitaan ja itseään\nkohtaan. Jos he olivat häirinneet järjestystä tai tulleet liian myöhään\ntunnille, osoitti hän heille, että he saivat siitä itse ensin kärsiä.\nUsein syyllinen itse syytti itseään ja sai siten anteeksi. Vihdoin\nsyntyi luokalla todellinen kilpailu siitä, kuka voisi olla\noikeudenmukaisempi, he koettivat tehdä kaikki kunnollisesti, noudattaen\ntarkoin oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan. Tämä ei tietysti voinut käydä\nilman vaivoja ja vastuksia, sillä sehän oli vasta alku, tarvittaisiin\nmonta sukupolvea ennenkuin koulu tulisi terveen ja onnellisen elämän\ntodelliseksi kodiksi. Markus iloitsi kuitenkin pienimmistäkin\ntuloksista, sillä hänen vakuutuksensa oli, että joskin tieto oli kaiken\nedistyksen ensimmäinen ehto, niin eivät ihmiset kumminkaan voi saada\nmitään onnea, ellei heillä ole oikeudentuntoa. Miksi oli enemmän oppia\nsaanut porvarissääty niin pian joutunut lopullisen hävityksen valtaan?\nEikö siihen ollut syynä se vääryys, rikos oikeutta vastaan, jonka se oli\ntehnyt kieltäytyessään antamasta takaisin ryöstettyjä etujaan, jotka\nkuuluivat köyhille ja kärsiville? Ihmiset tuomitsivat oppia keskisäädyn\nhäviön nojalla, sanoen opin saattavan ihmisiä luopumaan säädystään ja\nlisäävän pahuutta ja surua. Niinkauan kun yhteiskunta on täynnä valhetta\nja vääryyttä, näyttää tieto todellakin vain lisäävän turmelusta. Tieteen\ntulisi työskennellä oikeuden hyväksi, sen tarkoituksena tulisi olla\nvapauden ja rauhan saavuttaminen ihmiskunnalle, tulevaisen\nveljellisyyden kaupungin perustaminen.\n\nMutta pelkkä oikeuskaan ei riittänyt; Markus vaati oppilailtaan myöskin\nhyvyyttä ja rakkautta. Mikään ei voinut itää eikä kukoistaa ilman\nrakkautta. Koti, maailman keskusta, perustui siihen. Jokaisella oli\nvälttämätön tarve sulautua toisten joukkoon: ja persoonallista\ntoimintaa, välttämätöntä yksilöllisyyttä ja jokaisen vapautta voi\nverrata yhteisen ruumiin eri elimiin. Yksinäisellä ihmisellä on tahtoa\nja kykyä, mutta hänen toimillaan on merkitystä vasta silloin, kun ne\nvaikuttavat muihin ihmisiin. Rakastaa, tehdä itsensä rakastetuksi ja\ntehdä kaikki rakastetuiksi: opettajan tehtävä sisältyi näihin kolmeen\nsanaan, ne olivat inhimillisen opetuksen kolme astetta. Rakastaa: Markus\nrakasti oppilaitaan kaikesta sydämmestään, hän oli kokonaan antautunut\nheille, tietäen että hänen, voidakseen opettaa täytyi rakastaa heitä,\nsillä rakkaus yksin voi liikuttaa, vakuuttaa. Tehdä itsensä\nrakastetuksi: hän käytti siihen jokaisen hetken, oli kuin veli\npienokaisille, koettamatta koskaan saada heitä pelkäämään häntä, vaan\npäinvastoin pyrkien voittamaan heidät rakkaudella. Tehdä muut\nrakastetuiksi: se oli hänen alituinen huolensa, hän muistutti\nlakkaamatta, että jokaisen yksityisen onni riippui kaikkien onnesta.\nJokapäiväisenä esimerkkinä siitä oli kunkin oppilaan edistyminen ja ilo,\nkun koko luokka oli hyvin työskennellyt. Koulun tuli tietysti olla\ntahdonvoiman kasvattaja, yksilön vapauttaja ja kehittäjä, lapsen tuli\najatella ja toimia ainoastaan itsenäisesti, niin että hän mieheksi\ntultuaan voisi toteuttaa personallisuutensa täyden sisällön. Mutta\nlisäisihän tämän voimakkaan kasvatuksen hedelmä myöskin kaikkien\nyhteistä aarretta, voihan ajatella että suuren kansalaisen toiminta,\ntuottaessaan hänelle itselleen kunniaa, myöskin on muille onneksi.\nOpetuksen ja kasvatuksen välttämättömänä tarkoituksena oli yhteistunteen\nvahvistaminen, niin että ihmiskunta vähitellen sulaisi yhdeksi ainoaksi\nperheeksi. Ja Markus tahtoi ainoastaan myötätuntoisuutta ja hellyyttä,\nhän tahtoi koulun iloiseksi, veljelliseksi ja päiväpaisteiseksi, tahtoi\nkuulla siellä naurua ja laulua, tahtoi opettaa lapsia olemaan\nonnellisia, elämään tiedon, totuuden ja oikeuden elämää, jonka\nlopulliseksi toteuttamiseksi tarvittaisiin monen sukupolven työ.\n\nMarkus koetti alusta alkaen hävittää lapsille annetun väärän kasvatuksen\nvaikutuksia. Kirjojen, kuvien ja opetusten kautta oli teroitettu heidän\nmieliinsä vahvemman oikeutta, heille oli kerrottu tappeluista,\nverilöylyistä ja hävitetyistä kaupungeista. Historiasta luettiin\nkaikkein tarkimmin veriset sivut, sodat, valloitukset ja\nsotapäällikköjen nimet. Pienokaisten mielikuvitusta kiihoitettiin\nkertomuksilla aseidenkalskeesta ja verisistä teurastuksista. Oppilaille\nannetut palkintokirjat, heitä varten toimitetut kuvalehdet ja heidän\nvihkojensa kannetkin kuvasivat ainoastaan toisiaan hävittäviä\nsotajoukkoja ja tuleen sytytettyjä laivoja, todistaen ihmisten\npetomaisuudesta. Ja jos ei ollut kysymys taistelusta, niin oli kysymys\nihmeestä tai jostain järjettömästä pyhäintarusta: pyhimyksestä, joka\nrukouksensa voimalla vapautti maan, Jesuksesta tai Mariasta, jotka\nturvaavat rikkaille tämän maailman omistusoikeuden, jostain papista,\njoka tekemällä ristinmerkin ratkaisee yhteiskunnallisia ja valtiollisia\npulmia. Aina vaadittiin tottelevaisuutta ja alempiarvoisten alistumista,\nsamalla kun julman ja ilkeän Jumalan ukkonen jyrisee myrskyisellä\ntaivaalla. Kauhu vallitsi, peljättiin Jumalaa, peljättiin saatanaa, ja\ninhoittava, raukkamainen pelko painoi ihmistä syntymästä hautaan saakka\nläpi tietämättömyyden ja valheen synkän yön. Tällä tavoin kasvatettiin\nainoastaan orjia, jotka taipuvat noudattamaan hallitsijan oikkuja, ja\nsitä varten oli välttämätöntä tämä kasvatus sokeaan uskoon, sillä siten\nluotiin sotilaita, jotka aina olivat valmiit puolustamaan entistä asiain\njärjestystä. Mutta kuinka vanhentunut olikaan käsitys, että inhimillistä\nkykyä oli kehitettävä ainoastaan sotaa varten! Se voi sopia aikoina,\njolloin miekka yksin ratkaisi kysymykset eri kansojen, sekä kuninkaan ja\nalamaisten välillä. Mutta kuka voi nykyään olla huomaamatta, että\ntulevaisuuden voittaja on voittava taloudellisella alalla, järjestämällä\nuudelleen työn ja hankkimalla ihmiskunnalle enemmän oikeutta ja onnea?\nVallankumouksen tehtävän täyttäminen ja maailman vapautus olivat ainoat\nRanskalle kyllin arvokkaat tehtävät. Tuo ahdas mielipide että kaikesta\nhuolimatta oli kasvatettava ainoastaan sotamiehiä, herättikin\nMarkuksessa surua ja suuttumusta. Meidän onnettomuuksiemme jälkeisenä\naikana oli sellainen ohjelma vielä anteeksiannettava; ja kuitenkin oli\nkaikki nykyinen hätä ja se kauhea käänne, jonka alaisena kansa oli,\nseurauksena siitä, että sotajoukkoa pidettiin korkeimpana toivona ja\nettä valta oli kansalta riistetty ja annettu sotaherrojen käsiin. Jos\nvielä oli välttämätöntä olla varuillaan aseilla varustettujen naapurien\ntähden, niin oli vieläkin välttämättömämpää olla työntekijöitä, vapaita\nja oikeudenmukaisia kansalaisia, joille tulevaisuus on kuuluva. Kun koko\nRanska on tiedossaan ja tahdossaan varma, kun sen kansa on vapautettu,\nsilloin haarniskoidut keisarikunnat saavat alistua sen edessä, sen\ntotuuden ja oikeuden hengen valtaamina, joka on saava aikaan mitä\nsotajoukot ja kanuunat koskaan eivät tule toimittamaan. Toinen kansa\nherättää toisen, ja sinä päivänä, jolloin kaikki kansat toistensa\nesimerkkiä noudattaen ovat nousseet, on rauha voittava ja sodat lopussa.\nMarkus ei voinut ajatella maalleen kauniimpaa ja suurempaa tehtävää kuin\nkaikkien maiden sulattaminen yhdeksi inhimilliseksi isänmaaksi. Ja siksi\nhän piti tarkasti silmällä kaikkia kirjoja ja kuvia, jotka joutuivat\nhänen oppilaittensa käsiin, karttaen valheellisia ihmeitä ja verisiä\nteurastuksia, asettaen niiden sijaan niin paljon kuin voi tieteelliset\ntotuudet ja ihmisen hedelmää tuottavat työt. Ainoa tarmon lähde on työ\nonnea varten.\n\nToisen vuoden kuluessa alkoivat hyvät tulokset jo tuntua. Markus oli\njakanut koulunsa kahteen luokkaan ja oli ottanut ensimmäisen luokan,\njonka oppilaiden ikä vaihteli yhdeksästä vuodesta kolmeentoista, omaan\nhaltuunsa, jota vastoin Mignot hoiti toisen luokan kuuden ja yhdeksän\nvuotiaita oppilaita. Markuksella oli myöskin tapana antaa oppilaiden\nkuulustaa toistensa läksyjä, joten säästyi paljon aikaa ja lasten\nvälillä syntyi terveellinen kilpailu. Hetkeäkään ei mennyt hukkaan,\nkirjoitukset, suulliset läksyt ja selitykset taululla kävivät kaikki\nyhtäaikaa säännöllisesti ja hyvässä järjestyksessä; ja kuitenkin antoi\nhän heille suuren vapauden, keskusteli heidän kanssaan, kiihoitti heitä\ntekemään väitteitä, tahtomatta vaikuttaa heihin opettajan vallallaan ja\ntoivoen, että he itse muodostaisivat vakaumuksensa; näin vallitsi\nkoulussa aina vapaa iloisuus, se säilytti aina viehätysvoimansa elävän\nja lakkaamatta vaihtelevan opetuksen kautta, joka johdatti nuorten\njärjen löydöstä löytöön. Hän vaati heiltä ainoastaan siisteyttä, vei\nlapset kaivolle niin kuin leikkiin ja piti ikkunoita auki tunnin\nkeskellä ja sen jälkeen. Ennen hänen tuloaan oli oppilaiden ollut tapana\nlaasta luokkahuoneet ja siten nostaa terveydelle vaarallista pölyä:\nmutta hän oli opettanut heitä käyttämään pesusientä ja antoi heidän\npestä kaikki paikat, mikä oli heille hyvin hauskaa ja virkistävää.\nAurinkoisina päivinä vallitsi avarassa, valoisassa ja puhtaassa\nkouluhuoneessa, joka oli täynnä tervettä ja iloista pientä joukkoa,\nalituinen hilpeys.\n\nEräänä kauniina toukokuun aamuna kaksi vuotta Markuksen Mailleboisiin\nmuuton jälkeen, saapui alkeiskoulun tarkastaja Mauraisin aivan\nodottamatta koululle, toivoen saavansa opettajan kiinni jostakin\nvirheestä. Tähän saakka oli hän turhaan vaaninut; Markuksen varovaisuus\noli tehnyt hänet neuvottomaksi ja saattanut hänet raivoon siitä, ettei\nhän voinut löytää mitään syytä, jonka nojalla olisi voinut pyytää\nMarkuksen siirtämistä muualle. Tuo haaveilija, tuo ilkeä\ntasavaltalainen, jonka ei pitäisi saada olla puolta vuottakaan\npaikassaan, tulisi nähtävästi pysymään koko ikänsä siinä kaikkien\nihmeeksi ja suuttumukseksi.\n\nOppilaat pesivät juuri luokkaa, kun kaunis Mauraisin, loistavana ja\nhienosti puettuna saapui; hän päästi hämmästyneen huudahduksen.\n\n-- Mitä tämä on? Onko täällä vedenpaisumus?\n\nKun Markus selitti terveydellisistä syistä asettaneensa pesemisen\nlakaisun sijaan, kohautti tarkastaja olkapäitään ja sanoi.\n\n-- Taaskin uutuuksia! Teidän olisi pitänyt antaa tieto hallitukselle.\nSitäpaitsi tämä veden paljous ei voi olla terveellistä, siitä voi syntyä\ntauteja... Olkaa hyvä ottakaa lakaiseminen takaisin käytäntöön, siksi\nkunnes olette saaneet luvan käyttää pesua.\n\nLyhyen väliajan kestäessä tutki hän tarkasti kaikki paikat, menipä\nniinkin pitkälle, että katsoi kaappien sisäänkin, oliko kaikki siellä\njärjestyksessä. Hän toivoi varmaankin löytävänsä huonoja kirjoja tai\nanarkistisia lentokirjasia. Hän arvosteli kaikkea, muistutti\npienimmistäkin huolimattomuuksista ja puhui koko ajan oppilaiden\nkuullen, koettaen nöyryyttää opettajaa heidän edessään. Vihdoin lapset\nasettuivat jälleen paikoilleen ja suullinen tarkastus alkoi.\n\nEnsin hän kävi Mignotin kimppuun, kun pieni kahdeksan vuotias Charles\nDoloir ei voinut vastata erääseen kysymykseen, jota hän ei vielä ollut\noppinut.\n\n-- Silloinhan te olette jälellä ohjelmasta? Oppilaittenne olisi jo kaksi\nkuukautta sitten pitänyt tietää se!\n\nMignot, joka kunnioittavasti kuunteli, mutta jota tarkastajan kiukkuinen\nääni nähtävästi suututti, kääntyi ainoastaan Markuksen puoleen.\nViimemainittuun Mauraisin tähtäsikin ja tämä vastasi lopuksi.\n\n-- Anteeksi, herra tarkastaja, minä olen pitänyt tärkeänä muuttaa\nmuutamia kohtia ohjelmassa suuremman selvyyden saavuttamiseksi. Eikö\nolekin parempi vähemmin orjallisesti seurata kirjoja, ja ennemmin pitää\nhuolta siitä että vuoden opetukset tulevat eläviksi oppilaissa?\n\nMauraisin oli olevinaan aivan kauhistuksissaan.\n\n-- Kuinka, herra, te uskallatte koskea ohjelmiin, te päätätte aivan\nyksin, mitä niistä on otettava ja mitä jätettävä! Te asetatte omat\nhoureenne esimiestenne viisauden sijaan! Hyvä, he saavat tietää kuinka\ntäällä ollaan takapajulla.\n\nHuomattuaan sitten toisen Doloirin, kymmenvuotiaan Augusten, alkoi hän\nkysellä häneltä vallankumouksen hirmuvallan historiasta ja antoi hänen\nluetella johtajat, Robespierren, Dantonin ja Maratin.\n\n-- Oliko Marat kaunis, lapseni?\n\nAuguste, jota Markus hiukan oli saanut hillityksi, oli kuitenkin yhä\nvallaton, luokan hulivili. Kukaan ei voinut sanoa osoittiko hänen\nvastauksensa tietämättömyyttä vai vallattomuutta, kun hän sanoi.\n\n-- Oi, hän oli hyvin kaunis!\n\nKoko luokka nauroi.\n\n-- Eihän toki, eihän toki, lapseni, Marat oli kauhean näköinen, hänen\nkasvoillaan oli kaikkien paheiden ja kaikkien rikosten leima.\n\nHän kääntyi Markuksen puoleen ja lisäsi, typerästi kyllä.\n\n-- Minä otaksun, ettette te ole kertoneet heille Maratin kauneudesta?\n\n-- En, herra tarkastaja, vastasi Markus hymyillen.\n\nOppilaat purskahtivat uudelleen nauruun. Mignotin täytyi kulkea penkkien\nvälissä, saadakseen heidät jälleen järjestykseen ja Mauraisin kyseli\nkiusaantuneena yhä itsepäisesti Maratista ja joutui puhumaan Charlotte\nCordaystä. Kova onni johdatti hänet kääntymään Fernand Bongardiin, joka\noli suurikasvuinen, yksitoista vuotta täyttänyt poika, ja jota hän\nvarmaankin luuli ymmärtäväisimmäksi.\n\n-- Te, suuri poika siellä takana, voitteko sanoa minulle kuinka Marat\nkuoli?\n\nHänen kysymyksensä sattui onnettomasti. Fernandin oli sangen vaikea\noppia, hänellä oli huono pää eikä erityistä haluakaan oppimiseen.\nHistorialliset nimet ja vuosiluvut etenkin olivat aivan sekaisin hänen\npäässään. Hän nousi ja seisoi tyhmistyneenä, silmät pyöreinä.\n\n-- No, no, rauhoittukaa, lapseni. Eikö Marat kuollut erityisten\nasianhaarain vallitessa?\n\nFernand oli yhä vaiti, suu ammollaan. Eräs sääliväinen toveri kuiskasi\nhänelle takaapäin: \"Kylvyssä.\" Silloin vastasi hän kovalla äänellä.\n\n-- Marat hukkui, ollessaan kylvyssä.\n\nTällä kertaa lapset olivat pakahtua naurusta, mutta Mauraisin kiivastui.\n\n-- Nämä lapset ovat todella yksinkertaisia... Maratin tappoi, hänen\nistuessaan kylpyammeessa, Charlotte Corday, eräs innostunut nuori tyttö,\njoka uhrautui vapahtaakseen Ranskan verenhimoisesta hirviöstä... Eikö\nteille sitten opeteta mitään, koskette osaa vastata näin yksinkertaisiin\nkysymyksiin?\n\nHän kyseli sitten Achille ja Philippe Savinilta uskonsodasta ja sai\ntyydyttäviä vastauksia. Veljeksistä ei pidetty, he olivat umpimielisiä\nja epärehellisiä; he kantelivat opettajalle toveriensa virheet ja\nkertoivat isälleen kaikki, mitä koulussa tapahtui. Tarkastaja, jota\nheidän tekopyhyytensä miellytti, asettikin heidät muille esimerkiksi.\n\n-- Nämä lapset tietävät edes jotakin.\n\nSitten kääntyi hän uudestaan Philippen puoleen ja kysyi.\n\n-- Voitteko sanoa minulle vielä kuinka uskontoa tulee oikein harjoittaa?\n\n-- Tulee käydä messussa, herra.\n\n-- Tietysti, mutta se ei riitä, täytyy tehdä kaikki, mitä uskonto\nopettaa. Kuuletteko, lapseni, kaikki mitä uskonto opettaa.\n\nHämmästyneenä katsoi Markus häneen. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään,\nsillä hän arvasi, että tarkastaja tällä omituisella kysymyksellä tahtoi\nhoukutella häntä lausumaan joitakuita varomattomia sanoja. Samassa\naikomuksessa jatkoi Mauraisin uhkaavalla äänellä, kääntyen Sébastien\nMilhommen puoleen.\n\n-- Sanokaa te, pieni valkotukkainen poika, mitä uskonto opettaa.\n\nSébastien nousi ällistyneen näköisenä eikä vastannut mitään. Hän oli\nluokan paras oppilas, teräväjärkinen ja luonteeltaan tunteellinen ja\nlempeä. Hän sai kyyneleet silmiinsä kun ei voinut tyydyttää herra\ntarkastajaa. Tätä hänelle ei oltu opetettu, hän ei edes ymmärtänyt,\nmistä oli kysymys, sillä hän oli vasta yhdeksän vuotias.\n\n-- No! mitä katselette minua, pikku raukka, kysymykseni on selvä!\n\nMarkus ei voinut enää pidättää itseään. Hänen rakkaimman oppilaansa pula\noli hänelle sietämätön. Ja hän tuli hänelle avuksi.\n\n-- Anteeksi, herra tarkastaja, se, mitä uskonto opettaa, on\nkatkismuksessa, eikä katkismus kuulu ohjelmaan. Kuinka voitte vaatia,\nettä he voisivat sellaiseen vastata?\n\nTätä oli Mauraisin odottanutkin. Hän oli suuttuvinaan.\n\n-- Teidän ei tarvitse opettaa minua, herra opettaja. Minä tiedän, mitä\nteen. Jokaisessa hyvin hoidetussa koulussa voi oppilas yleisesti vastata\nkysymykseen maansa uskonnosta.\n\n-- Sanon teille vielä kerran, herra tarkastaja, selitti Markus selvällä\näänellä, jossa alkoi kuulua vähän suuttumusta, ettei minun asiani ole\nopettaa heille katkismusta. Te olette erehtyneet, te ette ole veljien\nluona, jotka pitävät katkismusta opetuksensa perustuksena. Te olette\ntasavaltalaisessa maallikkokoulussa, joka on aivan ulkopuolella kirkkoa,\nperustaen tietonsa ainoastaan järkeen ja tieteeseen. Ja jos on\nvälttämätöntä, vetoan johtajiini.\n\nMauraisin ymmärsi menneensä liian pitkälle. Joka kerran kun hän oli\nkoettanut vahingoittaa Markusta, oli hän tuntenut esimiehensä,\nakatemiantarkastaja Le Barazerin olevan salaa tämän puolella ja\nkieltäytyvän ilman vakavia syitä ryhtymästä toimimaan häntä vastaan; hän\ntunsi myöskin esimiehensä mielipiteen koulun täydellisestä\npuolueettomuudesta uskonnollisissa asioissa. Enempää puhumatta asiasta\njouduttikin hän tarkastustaan, moittien yhä, sillä hän oli vahvasti\npäättänyt olla kaikkeen tyytymätön. Oppilaatkin pitivät häntä\nnaurettavana ja tekivät pilaa pienen, turhamaisen miehen raivostuneesta\nulkonäöstä. Ja kun hän läksi, kohautti Mignot olkapäitään, sanoen hiljaa\nMarkukselle.\n\n-- Me saamme huonon arvostelun, mutta te olitte oikeassa, kyllä on\ntyperä tuo mies.\n\nViime aikoina oli Mignot taipunut Markuksen puolelle, hänen vakavan ja\nlempeän käytöksensä vaikutuksesta; hän ei vielä tosin kaikissa asioissa\nollut samaa mieltä hänen kanssaan, huolehtien yhä ylenemisestään, mutta\nkun hän pohjaltaan oli kunnon mies, antautui hän vähitellen hyvän\njohtajansa valtaan.\n\n-- Oh, huono arvostelu, toisti Markus iloisesti, hän ei uskalla tehdä\nmuuta kuin turhanpäiväisiä syytöksiä... Katsokaa! nyt hän menee neiti\nRouzairen luo, siellä hän on kuin taivaassa. Pahinta on, että hän\nkäyttäytyy näin ainoastaan valtioviisaudesta, hän tahtoo päästä\neteenpäin maailmassa.\n\nJokaisella tarkastusretkellään Mauraisin kiitti ylenmäärin neiti\nRouzaireä. Tämä vei oppilaansa kirkkoon, opetti heille katkismusta ja\nsalli hänen kysyä heiltä uskonnosta niin paljon kuin hän vaan halusi.\nHänellä oli etenkin yksi erinomainen oppilas, pieni Hortense Savin, joka\nvalmistautui ensimmäiselle ripilleen, ja joka hämmästytti tarkastajaa\nraamatunhistorian tuntemisellaan. Angèle Bongard, kovapäinen samoin kuin\nveljensäkin, ei yhtä hyvin tuntenut uskonnon asioita, vaikka hän\nankarasti ponnisteli oppiakseen. Kuusi vuotias Lucile Doloir, joka aivan\näsken oli tullut kouluun, osoitti sen sijaan olevansa hyvin viisas\npienokainen ja hänestä toivottiin myöhemmin tulevan suloisen kirkon\npalvelijan. Tunnin loputtua näki Markus neiti Rouzairen saattavan\nMauraisiniä koulun kynnykselle saakka. Siinä he lopettivat\nkeskustelunsa, näyttäen täydellisesti ymmärtävän toisensa. Varmaankin he\nvalittivat surkeaa tilaa poikakoulussa, jossa tuo häpeää tuottava\nopettaja yhä itsepäisesti pysyi, vaikka he jo kaksi vuotta olivat\nkoettaneet karkoittaa häntä.\n\nKun Mailleboisissa jonkun aikaa oli odotettu, että Markus äkkiä\nmuutettaisiin muualle, alettiin siellä vähitellen tottua häneen.\nPormestari Darras oli ollut tilaisuudessa julkisesti ylistämään häntä\neräässä kunnallisneuvoston istunnossa, ja hänen asemansa oli vieläkin\nvakaantunut erään huomattavan tapauksen johdosta: kaksi oppilasta oli\nnimittäin muuttanut veljien koulusta takaisin kunnankouluun. Se osoitti\nselvästi, että perheet alkoivat rauhoittua, tyytyivät Markukseen; ja se\noli sitäpaitsi tappio tähän saakka niin kukoistavalle ja voitolliselle\nhengelliselle koululle. Varovaisuudella ja rakkaudella, niinkuin oli\naikonutkin, pyrki hän kohottamaan maallikkokoulun entiseen kunniaansa,\nasettamaan sen oikealle paikalleen eturiviin. Levottomuus oli varmaankin\nvallannut papit ja munkit ja koko kirkollisen puolueen. Ja heidän\nhyökkäyksensä oli niin omituinen että Markus hämmästyi. Mauraisin oli,\njättäen kysymyksen katkismuksesta syrjään, puhunut pormestarille ja\nvähän kaikille ainoastaan tuosta kuuluisasta pesemisjutusta; ja\nkertoessaan siitä oli hän nostanut kätensä taivasta kohden muka\nkauhistuksissaan lasten terveyden tähden. Silloin syntyi tärkeä kysymys:\ntuliko pestä vai tuliko laasta? Maillebois jakautui heti kahteen eri\npuolueeseen, jotka kiivaasti väittelivät keskenään. Vanhemmilta etenkin\nkysyttiin neuvoa; virkamies Savin vastusti niin ankarasti pesua, että\nluultiin hänen ottavan poikansa pois kunnankoulusta. Mutta Markus kysyi\nesimiestensä mielipidettä asiassa ja pyysi heitä asettamaan valiokunnan,\njohon kuuluisi lääkäreitä ja terveydenhoidon tutkijoita. Sitten seurasi\nvakava tutkimus, pitkä keskustelu, ja peseminen sai lopulta voiton. Se\noli suuri voitto opettajalle, vanhemmat taipuivat yhä enemmän hänen\npuolelleen. Itse Savininkin, joka tavallisesti oli niin taipumaton,\ntäytyi peruuttaa sanansa. Veljien koulusta erosi taas yksi oppilas, ja\nalettiin kertoa, että siellä vallitsi inhoittava epäsiisteys.\n\nMutta huolimatta kaikesta tästä myötätuntoisuudesta ei Markuksella\nkuitenkaan ollut turhia toiveita, hän tunsi suosion epävarmuuden. Vuosia\nkuluisi ennenkuin maa voisi vapautua kirkollisesta myrkystä. Hän jatkoi\nyhä varovaisesti valloitustyötään, onnellisena pienimmästäkin\nmenestyksestä. Hän oli mennyt niin pitkälle rauhan toivossaan, että oli\nGenevièven pyynnöstä tehnyt sovinnon vanhojen rouvienkin kanssa; tämä\ntapahtui kuuluisan pesukysymyksen aikana, jolloin he vastoin\ntavallisuutta olivat hänen puolellaan. Hän kävi silloin tällöin vaimonsa\nja tyttösensä kanssa tervehtimässä rouva Duparquea pienessä talossa\nKapusiinitorin varrella. Vanhat rouvat ottivat hänet juhlallisesti\nvastaan ja välttivät huolellisesti arkoja keskusteluaineita, joten\nseurustelu ei voinut tulla tuttavalliseksi. Geneviève oli kuitenkin ylen\nonnellinen sovinnosta, sillä nyt hän oli vapautettu epämiellyttävästä\ntunteesta, joka aina valtasi hänet kun hän yksin, ikäänkuin salaa\nmieheltään kävi isoäitinsä ja äitinsä luona. Tämän jälkeen tapasi hän\nheidät melkein joka päivä, hän jätti joskus Louisen koko päiväksi heidän\nluokseen ja kulki lakkaamatta toisesta kodista toiseen, eikä se Markusta\nhuolettanut, hän oli onnellinenkin vaimonsa ilosta: vanhat rouvat\nantoivat taas hänelle pieniä lahjoja ja muita ystävyyden osoituksia.\n\nEräänä sunnuntaina ollessaan erästä ystäväänsä tervehtimässä\nJonvillessä, josta hän oli ollut poissa kaksi vuotta, huomasi Markus,\nvertaillessaan näitä kahta paikkakuntaa toisiinsa, kuinka suuren alan\nhän jo oli voittanut Mailleboisissa. Hän ei ollut koskaan selvemmin\nhuomannut opettajan suurta vaikutusta, joka on onnea tuottava silloin\nkun opettaja on totuutta ja edistystä rakastava, mutta turmiollinen, kun\nhän antautuu valheen ja jokapäiväisen tottumuksen valtaan. Samalla kun\nMaillebois hiljalleen kohosi suurempaan oikeudenmukaisuuteen ja\nkukoistavaan terveyteen, vaipui Jonville takaisin synkkään pimeyteen,\nköyhyyteen ja tietämättömyyteen: Markuksen valtasi syvä suru, kun hän\nhuomasi, että hänen alkamansa hyvä työ oli jo melkein hävinnyt. Ja syynä\nkaikkeen tähän oli ainoastaan uuden opettajan huono vaikutus, tuon\nJauffren, jonka ainoana huolena oli hänen oma menestyksensä. Hän oli\npieni, tummaverinen, vilkas ja teräväsilmäinen mies, ja hän sai kiittää\nonnestaan kotikylänsä kirkkoherraa, joka oli ottanut hänet hänen isänsä,\nhevosenkengittäjän pajasta ja antanut hänelle ensimmäisen opetuksen.\nMyöhemmin oli eräs toinen kirkkoherra hankkinut hänelle varoja\nnaittamalla hänelle erään leipurin pienen, tumman tyttären, joka toi\nhänelle myötäjäisinä kahdentuhannen markan vuotuiset korot. Hänen\nvakuutuksensa olikin, että täytyi olla pappien puolella, jos tahtoi\ntulla vaikuttavaksi henkilöksi ja saavuttaa hyvän aseman. Kahdentuhannen\nmarkan vuotuiset korot tekivät hänet jo kunnioitettavaksi, hänen\nesimiehensä etenkin pitivät häntä suuressa arvossa, sillä häntä ei\nvoinut kohdella miten tahansa, niinkuin esimerkiksi Féroun tapaista\nköyhää raukkaa, hän kun voi elää ilman virkaansakin. Tällä alalla,\nniinkuin muillakin, joutuivat kaikki edut rikkaille, eivät koskaan\nköyhille. Hänen omaisuuttaan liioiteltiin, kaikki talonpojat nostivat\nhänelle hattua. Hän täydensi valloituksensa heidän seassaan hankkimalla\nitselleen kaikenlaisia etuja, kaikki hänen pyrintönsä olivat\nsuunnattuina rahanhankkimiseen, ja hänellä oli erityinen kyky käyttää\njokaista henkilöä ja asianhaaraa omaksi edukseen. Mikään vilpitön usko\nei häntä haitannut, hän oli tasavaltalainen, hyvä isänmaanystävä ja hyvä\nkatolilainen, mutta ainoastaan siinä määrin kuin hänen etunsa vaati. Hän\nolikin kyllä heti saavuttuaan käynyt tervehtimässä apotti Cognassea,\nmutta ei ollut paikalla antanut kouluaan hänen valtaansa, sillä hän oli\nhuomannut, että koko kunta ei ollut kirkollismielinen; vasta vähitellen\noli hän salaa, vastustaen kunnallisneuvoston ja pormestarin tahtoa\nantanut kirkkoherran tulla kaikkivaltiaaksi. Martineau, joka oli ollut\nvahva ja rohkea, niin kauvan kun Markus oli ollut hänen tukenaan, oli\nalkanut horjua, jäätyään yksin toimimaan opettajaa, kunnan todellista\nherraa vastaan. Hän oli luonteeltaan epäluuloinen ja tietämätön, eikä\nuskaltanut lausua mielipidettään, sillä hän pelkäsi alinomaa joutuvansa\nselkkauksiin, ja niinpä hän lopuksi mukautui opettajan tahtoon, ja pian\nkävi koko kunnalle samalla tavalla. Kuuden kuukauden kuluttua luovutti\nopettaja vapaaehtoisesti Jonvillen kirkkoherran haltuun.\n\nJauffren menettelytapa huvitti Markusta jesuiittamaisena\nmestariteoksena. Hän sai tarkkoja tietoja siitä neiti Mazelineltä, jonka\nluona hän pistäytyi. Teräväjärkinen opettajatar oli lohduton siitä,\nettei yksinään menestyksellä voinut taistella tässä kunnassa, joka\nvähitellen kokonaan joutui turmeluksen valtaan. Hän kertoi alusta\nloppuun Jauffren viekkaat toimet. Ensi alussa oli pormestari Martineau\nvastustanut jotain kirkkoherran tekemää vääryyttä, johon opettaja häntä\noli salaisesti yllyttänyt. Jauffre oli silloin ollut riitaantuvinaan\npormestarin kanssa ja oli syyttänyt vaimoaan; ankarasti uskonnollinen\nrouva Jauffre antoi muka apotti Cognassen johtaa itseään. Jauffre ja\nhänen vaimonsa olivat aina yhtä mieltä ja olivat keksineet tämän keinon\npäästäkseen vastuunalaisuudesta. Martineau saatiinkin pian voitetuksi,\netenkin sitten kun kaunis rouva Martineau, joka niin rakasti\nuskonnollisia menoja saadakseen niissä näyttää uusia pukujaan, oli\ntullut rouva Jauffren ystäväksi. Jauffre oli huolimatta enää\nteeskennellä, ruvennut kirkonkellojen soittajaksi, joka ennen olikin\nollut opettajan toimena, mutta jota Markus oli kieltäytynyt täyttämästä.\nToimi ei kyllä tuottanut kuin kolmekymmentä markkaa vuodessa, mutta\nkolmekymmentä markkaakin oli hyvä olemassa. Markuksen toimesta oli tämä\nsumma annettu entiselle kellosepälle, joka siitä palkasta korjasi ja\npiti kunnossa rappeutuneen tornikellon, nyt kello rappeutui uudestaan,\neivätkä talonpojat enää koskaan tienneet ajan kulusta, sillä kellot\nkulki milloin edellä milloin jälessä. Neiti Mazeline sanoikin\ntoivottomasti hymyillen, että kello oli kuva koko seudusta, jossa kaikki\nkulki vasten tervettä järkeä ja johdonmukaisuutta.\n\nPahinta oli, että apotti Cognassen voiton seuraukset tuntuivat\nMoreuxissakin, jonka pormestariin Saleuriin, entiseen karjakauppiaaseen,\ntapaukset Jonvillessä vaikuttivat, ja joka peläten menettävänsä asemansa\nmeni kirkon puolelle, vaikka hän ei ollenkaan pitänyt papeista. Onneton,\nraivostunut opettaja Férou sai eniten kärsiä tästä sovinnosta. Kun\napotti Cognasse nyt tuli Moreuxiin jumalanpalvelusta pitämään, osoitti\nhän röyhkeää voiton riemua ja nöyryytti kaikella tapaa opettajaa, jonka\ntäytyi tyytyä siihen, sillä pormestari ja kunnallisneuvosto olivat\nhyljänneet hänet. Miesraukka ei ollut koskaan ollut näin raivoissaan,\nhän, ainoa järkevä ihminen kaiken tuon tietämättömyyden ja ilkeyden\nkeskessä, oli yhä kasvavan kurjuutensa tähden joutunut äärimmäiseen\nhurjuuteen. Hänen raskaista töistä uupunut vaimonsa ja hänen kolme\nkalpeaa, kivuloista tytärtänsä näkivät nälkää. Vaikka hänellä oli\nvelkoja korvia myöten ja vaikka hän oli pakoitettu käymään kuluneissa\nvaatteissa, ei hän sittenkään alistunut, vaan kieltäytyi yhtä katkerasti\nviemästä oppilaitaan messuun, mutisipa hän kirouksiakin kirkkoherran ohi\nkulkiessaan. Lopullinen ratkaisu oli lähellä, virastaeroittaminen näytti\naivan varmalta, ja lisäksi tuli vielä, että tuon onnettoman, jolla vielä\noli kaksi vuotta jälellä kymmenen vuoden sitoumuksestaan, täytyisi siinä\ntapauksessa mennä sotapalvelukseen. Mihin joutuisivat vaimo raukka ja\nkolme tytärtä, kun isä vietäisiin kasarmiin?\n\nKun Markus lähti Jonvillestä, tuli neiti Mazeline häntä saattamaan\nasemalle saakka, ja he sattuivat kulkemaan kirkon sivu juuri kun\niltajumalanpalvelus loppui. Palmyre, apotti Cognassen hirvittävä\npalvelijatar, seisoi kynnyksellä ankarana tarkastajana, pannen muistiin\nkaikki hyvät kristityt. Jauffre astui ulos kirkosta ja kaksi hänen\noppilaistaan, jotka kulkivat ohi, tervehtivät häntä sotilaallisella\ntavalla, nostamalla käden hatun reunaan; hän vaati tällaista\nkohteliaisuutta, se miellytti hänen isänmaallista tunnettaan. Sitten\ntulivat rouvat Jauffre ja Martineau sekä Martineau itse ja hänen\njälestään joukko talonpoikia ja talonpoikaisvaimoja. Markus kiirehti\naskeleitaan, ettei häntä tunnettaisi ja ettei hänen tarvitsisi lausua\nääneen suruaan. Hän huomasi hämmästyksekseen, että pieni kaupunki näytti\nvähemmän hyvinvoivalta, siinä näkyi jo selvästi rappeutumisen ja\nvähenevän varallisuuden merkkejä. Ja niinhän oli lakikin, henkinen\nköyhyys synnyttää aina aineellista köyhyyttä. Likaisuus ja köyhyys ovat\ntäyttäneet kaikki maat, joissa katolinen usko on ollut vallalla, se on\nkoskettanut niitä kaikkia kuin kuoleman hengähdys, tehden maan\nhedelmättömäksi, painaen ihmiset laiskuuteen ja synkkään\ntietämättömyyteen! sillä se kieltää elämän, tappaa kansat hitaasti mutta\nvarmasti vaikuttavan myrkyn tavalla.\n\nKun Markus seuraavana päivänä jälleen oli luokallaan, niiden lasten\nkeskellä, joiden sydämmiä ja ymmärryksiä hän koetti herättää, tunsi hän\nlohdutusta. Hänen työnsä edistyi tosin sangen hitaasti, mutta sen\npienistä tuloksista sai hän voimaa jatkamaan. Voiton voi saada\nainoastaan kestävällä rohkeudella ja ponnistuksilla. Pahaksi onneksi\neivät perheet ollenkaan auttaneet häntä, hän olisi päässyt nopeammin\neteenpäin, jos koulutunnit olisivat ikäänkuin jatkuneet kodeissa. Joskus\ntapahtui aivan päinvastoin: Savinin lapsissa esimerkiksi hän tunsi\nheidän isänsä äreän ja kateellisen katkeruuden. Hän oli vaan vähäisessä\nmäärin voinut parantaa heitä, hän oli koettanut poistaa heistä\nvalheellisuuden, viekkauden ja taipumuksen kielimiseen. Sama oli laita\nAuguste ja Charles Doloirin kanssa, toinen oli vallaton ja riitainen,\ntoinen välinpitämätön, kulki välinpitämättömästi aina veljensä jäljissä,\nviitsimättä parantaa itseään, vaikka oli siksi teräväpäinen, että olisi\nvoinut oppia, jos olisi tahtonut. Fernand Bongard tuotti vaivaa toisessa\nsuhteessa: häntä oli äärettömän vaikea saada ymmärtämään ja muistamaan\npienintäkään asiaa. Koko viisikymmentä oppilasta sisältävän luokan\nedistys oli keskinkertainen, jos tarkastettiin jokaista oppilasta\nerikseen. Mutta kokonaisuudessaan tämä tulevaisuuden kansa oli jo\nparempaa, sitten kun Markus oli johdattanut sen totuuden ja järjen\nvaltakuntaan. Sitä paitsi ei hän toivonutkaan, että maailma muuttuisi\nyhdessä sukupolvessa. Näiden lapset ja lastenlapset vasta vapautuisivat\nvuosisatoja vanhoista erehdyksistä ja kykenisivät siten olemaan\noikeudenmukaisia.\n\nKuinka vaatimaton, kuinka kärsivällisyyttä ja itsensäkieltämistä kysyvä\nonkaan alkeisopettajan toimi. Markus tahtoi antaa esimerkin elämästä,\njoka kokonaan oli pyhitetty tulevaisuuden muodostamisen maineettomaan\ntehtävään. Jos kaikki täyttäisivät velvollisuutensa hänen tavallaan\nvoisi Ranska kolmessa tai neljässä sukupolvessa muuttua maailman\nvapauttajaksi ja kohottajaksi. Hän ei halunnut mitään välitöntä\npalkintoa, ei mitään menestystä itselleen, mutta hän sai kuitenkin\nponnistustensa palkaksi tuntea suloista tyydytystä, jonka hänelle tuotti\neräs hänen oppilaistaan, pieni Sébastien Milhomme. Tämä herttainen,\nteräväpäinen lapsi oli oppinut totuutta rakastamaan. Hän ei ollut\nainoastaan ensimmäinen oppilas luokallaan, vaan hän osoitti myös\nlapsellisen ankaraa vilpittömyyttä ja suoruutta. Toverit ottivat hänet\nusein riidan ratkaisijaksi; ja kun hän oli tuominnut, vaati hän että\ntuomiota tarkoin noudatettiin. Markus oli onnellinen nähdessään hänen\nistuvan penkillään, pitkulaisine, hiukan miettiväisine kasvoineen, joita\nvaaleat kiharat ympäröivät, ja kauniine sinisilmineen, jotka ilmaisten\nharrasta opinhalua olivat suunnatut opettajaan. Markus ei rakastanut\nhäntä ainoastaan hänen nopean edistyksensä vuoksi, hän rakasti häntä\nvieläkin enemmän siksi, että hän huomasi hänessä niin paljon hyvää ja\njaloa. Hän oli harvinainen poika, jonka lapsellisessa sielussa hyvät\najatukset ja hyvät teot jo alkoivat puhjeta.\n\nEräänä iltapäivänä oli luokalla ikävä kohtaus. Fernand Bongard, jota\ntoverit hänen yksinkertaisuutensa tähden kiusasivat, oli huomannut, että\nlippa hänen hatustaan oli revitty pois; hän puhkesi kyyneliin sanoen,\nettä äiti varmaankin löisi häntä. Markus, jonka täytyi ryhtyä\nvälittämään, tahtoi tietää kuka oli syypää tähän ilkeään kepposeen.\nKaikki nauroivat, Auguste Doloir julkeammin kuin muut, vaikka ilkityö\nnäytti olevan hänen tekemänsä. Markus aikoi jättää koko luokan istumaan,\nsiksi kunnes syyllinen tunnustaisi, mutta silloin Achille Savin antoi\nilmi vierustoverinsa Augusten, vetämällä hänen taskustaan kysymyksessä\nolevan lipan. Tässä oli Markukselle sopiva tilaisuus puhua niin\npontevasti valhetta vastaan, että syyllinenkin itki ja pyysi anteeksi.\nMutta etenkin Sébastien Milhommen mielenliikutus oli tavaton, hän jäi\nviimeiseksi tyhjään luokkaan ja seisoi katsoen opettajaa.\n\n-- Onko teillä mitään sanottavaa minulle, lapseni? kysyi Markus.\n\n-- On, herra.\n\nHän pysyi kuitenkin vaiti, huulet vapisevina herttaiset kasvot punaisina\nmielenliikutuksesta.\n\n-- Onko sitä vaikea sanoa?\n\n-- On, minä olen kerran valehdellut teille, ja se tekee minut\nonnettomaksi.\n\nMarkus hymyili, hän luuli sen olevan jonkun pienen virheen, jonkun\nlapsellisen omantunnonvaivan.\n\n-- Sanokaa minulle totuus, se tuo teille helpoitusta.\n\nSyntyi taas pitkä hiljaisuus, lapsi taisteli itsensä kanssa, minkä\nMarkus saattoi lukea hänen kirkkaista, sinisistä silmistään ja hänen\npuhtailta huuliltaan. Vihdoin Sébastien rohkaisi mielensä.\n\n-- Näin se oli, minä valehtelin teille kerran, kun olin pieni tietämätön\npoika, valehtelin teille sanoessani, että en ollut nähnyt serkullani\nVictorilla kirjoituskaavaa, muistattehan, tuota kirjoituskaavaa josta\nniin paljon puhuttiin. Hän antoi sen minulle, sillä hän pelkäsi kun oli\ntuonut sen veljien luota, eikä tahtonut pitää sitä itsellään. Ja silloin\nkun sanoin teille etten tiennyt edes mistä oli kysymys, olin juuri\nkätkenyt kaavan vihkooni.\n\nLiikutettuna kuunteli Markus. Oli kuin Simonin juttu olisi kohonnut\nunesta, johon se näytti vaipuneen. Hän koetti salata vavistuksen, joka\nhänet oli vallannut.\n\n-- Oletko varma siitä ettet erehdy tällä kertaa, oliko kaavassa nämä\nsanat: \"Rakastakaa toinen toistanne?\"\n\n-- Oli, herra,\n\n-- Oliko alareunassa nimimerkki? Olenhan selittänyt teille mikä\nnimimerkki on.\n\n-- Oli, herra,\n\nMarkus oli hetken ääneti, hänen sydämmensä sykki ankarasti, hän pelkäsi\nettä ei voisi pidättää huudahdusta. Sitten tahtoi hän saada lisää\nvarmuutta.\n\n-- Mutta, lapseni, miksi ette tähän saakka ole puhuneet asiasta, ja mikä\nsaattoi teidät tänä iltana sanomaan totuuden?\n\nSébastien, joka jo tunsi helpoitusta, katsoi häntä viattoman\nherttaisesti silmiin. Hän hymyili suloisesti ja kertoi, kuinka hänen\nomatuntonsa oli herännyt.\n\n-- Oi! herra, en sanonut teille totuutta, koska en tuntenut mitään\ntarvetta tehdä sitä. En edes enää muistanut valehdelleeni, siitä on jo\nniin kauan aikaa. Kun te sitten eräänä päivänä selititte kuinka paha\nvalhe on, muistin sen jälleen, ja se alkoi vaivata minua. Joka kerran\nkun puhuitte kuinka hyvä on aina puhua totta, kärsin yhä enemmän... Ja\ntänään oli sydämmeni niin täysi, että minun täytyi puhua.\n\nMarkuksen sydän heltyi ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä. Hänen\nopetuksensa olivat siis itäneet tässä pienessä sielussa, ja hän sai\nnauttia ensimmäiset hedelmät siitä; ja kuinka kallisarvoinen olikaan\ntämä totuus! totuus, jonka avulla hän ehkä saisi hiukan oikeutta aikaan\nmaailmassa. Hän ei ollut koskaan toivonut näin pikaista ja mieluista\npalkintoa, Syvä mielen liikutus valtasi hänet, heltyneenä kumartui hän\nalas ja suuteli lasta.\n\n-- Kiitos, pieni Sébastien, te teitte minulle suuren ilon, ja minä\nrakastan teitä kaikesta sydämmestäni.\n\nLiikutus oli vallannut myöskin lapsen.\n\n-- Oi! minä rakastan myös teitä, herra. Muuten en olisikaan uskaltanut\nsanoa teille kaikkea.\n\nMarkus vastusti haluaan kysellä enemmän, päättäen mennä puhuttelemaan\nhänen äitiään, rouva Alexandrea. Hän pelkäsi että sanottaisiin hänen\nkäyttäneen väärin valtaansa opettajana suurentaakseen oppilaansa\ntunnustuksen merkitystä. Hän sai tietää ainoastaan, että rouva Alexandre\noli ottanut kirjoituskaavan pojaltaan, eikä tämä tiennyt mitä hän oli\nsillä tehnyt, sillä hän ei ollut koskaan sittemmin puhunut siitä. Hän\nyksin voisi siis antaa sen, jos se vielä oli hänen hallussaan; ja kuinka\nkallisarvoinen todistus olisikaan tämä uusi ilmisaanti, jonka avulla\nSimonin perhe varmaankin voisi vaatia väärän oikeusjutun uudestaan\ntarkastamista! Jäätyään yksin valtasi Markuksen ääretön ilo. Hän olisi\ntahtonut heti rientää Lehmannien luo, kertoakseen heille hyvän uutisen,\nviedäkseen vähän iloa tuohon surevaan taloon, jota kansan kirous painoi.\nVihdoin pilkoitti siis valon säde vääryyden synkässä yössä! Hän riensi\nvaimonsa luokse, huusi innoissaan jo kynnykseltä, tahtoen purkaa\ntäysinäisen sydämmensä.\n\n-- Tiedätkö, Geneviève, minulla on todistus Simonin viattomuudesta...\nOi! oikeus voittaa, me voimme toimia!\n\nHän ei ollut huomannut rouva Duparquea, joka sovinnon jälkeen joskus\nsuvaitsi käydä katsomassa tyttärentytärtään. Hän säpsähti ja sanoi\nkuivalla äänellään.\n\n-- Mitä! Simonin viattomuudesta! oletteko vielä yhtä mieletön...\nTodistus, mikä todistus? Hyvä jumala!\n\nKun Markus kertoi, mitä hän oli saanut kuulla, pikku Milhommelta suuttui\nhän.\n\n-- Lapsen todistus, mitä se merkitsee! hän sanoi valehdelleensa viime\nkerralla, mistä tiedätte, että hän ei nytkin valehtele?... Joku veljistä\non siis syyllinen? Sanokaa koko ajatuksenne, teillä ei ole muuta\ntarkoitusta kuin syyttää veljiä, eikö niin? Voi teidän jumalatonta\nraivoanne!\n\nMarkus oli joutunut hiukan hämilleen huomatessaan vanhan rouvan, ja\ntahtoen säästää vaimoltaan surua uudesta riidasta sanoi hän ainoastaan\nsäveästi.\n\n-- Isoäiti, en tahdo kiistellä teidän kanssanne... Aijoin vaan kertoa\nGenevièvelle uutisen, jonka toivoin häntä ilahduttavan.\n\n-- Eihän teidän uutisenne häntä ilahduta, huusi rouva Duparque. Katsokaa\nhäntä.\n\nHämmästyneenä kääntyi Markus vaimonsa puoleen, joka seisoi akkunan\nääressä. Hän oli todellakin vakava, kauniit silmät olivat synkistyneet\nikäänkuin lähenevä yö olisi luonut varjonsa niihin.\n\n-- Onko se totta Geneviève, eikö oikeudenmukainen työ tuottaisi sinulle\niloa?\n\nHän ei vastannut heti, hän oli kalpea ja hämillään, tuskallisen\nepäilyksen vallassa. Markus uudisti kysymyksensä tuntien hänkin\nahdistusta, mutta Geneviève pelastui vastaamasta, sillä samassa astui\nrouva Alexandre kiireesti huoneeseen. Sébastien oli rehellisesti\nkertonut äidilleen tunnustaneensa, että kirjoituskaava oli ollut\nhänellä. Rouva Alexandre ei ollut voinut nuhdella häntä tämän kauniin\nteon tähden. Mutta peläten, että opettaja tulisi vaatimaan häneltä\nselitystä, kyselemään häneltä ja pyytämään kaavaa hänen ankaran kälynsä,\nrouva Edouardin läsnä ollessa, joka aina piti tarkkaa huolta heidän\npienen kauppansa eduista, oli hän päättänyt ennemmin itse mennä koululle\ntekemään heti lopun asiasta.\n\nKun rouva Alexandre saapui koululle, tuli hän kumminkin hämilleen. Hän\noli lähtenyt kuin tuuliaispää ajattelematta mitä sanoisi; ja nyt seisoi\nhän sammaltaen oven suussa. Etenkin Genevièven ja rouva Duparquen\nläsnäolo vaivasi häntä, sillä hän oli toivonut saavansa salaa\nkeskustella Markuksen kanssa.\n\n-- Herra Froment, Sébastien on kertonut minulle... Ja minä tahdoin heti\nselittää teille käytökseni. Ymmärrättehän kuinka tuollainen juttu olisi\nvahingoittanut kauppaamme, joka käy niin huonosti... No niin, minulla\noli todella tuo paperi, mutta nyt sitä ei enää ole olemassa, minä\nhävitin sen.\n\nHäneltä pääsi helpotuksen huokaus, keksittyään millä tavalla helpoimmin\npääsisi kaikesta levottomuudesta.\n\n-- Olette hävittäneet sen! ... huudahti Markus tuskallisesti. Oi! rouva\nAlexandre!\n\nHän joutui taas hämilleen ja tapaili sanoja.\n\n-- Se oli ehkä väärin... Mutta ajatelkaahan asemaamme. Me olemme kaksi\nnaisraukkaa ilman tukea. Ja sitäpaitsi olisi ollut ikävää jos lapsemme\nolisivat sekaantuneet tuohon inhoittavaan juttuun... Minä en tahtonut\nsäilyttää tuota paperia, joka vei minulta kaiken unen, ja niin poltin\nsen.\n\nHän oli niin liikutettu että Markus katsoi häneen ihmeissään. Tuo suuri,\nvaalea, lempeäkasvoinen nainen näytti kärsivän jostakin salaisesta\nlevottomuudesta. Markuksessa heräsi epäluulo, hän kysyi itseltään\nvoisiko olla mahdollista että hän valehteli. Ja hän tahtoi koetella\nhäntä.\n\n-- Hävittäessänne tuon paperin te, rouva Alexandre, tuomitsitte\ntoistamiseen viattoman... Ajatelkaa mitä kaikkea hän saa kärsiä\nrangaistussiirtolassa. Jos näkisitte hänen kirjeensä, niin ette voisi\nolla itkemättä. Ei voi ajatella kovempaa kärsimystä, kuolettava\nilmanala, vartijain julmuus ja kaiken tämän lisäksi vielä tunne siitä,\nettä on viaton, ja hirveä pimeys, jossa saa taistella... Mikä hirveä\npainajainen teille, jos tulisitte ajatelleeksi, että se on teidän\nansionne!\n\nRouva Alexandre oli tullut aivan kalpeaksi, hän teki tahtomattaan\nliikkeen kädellään, ikäänkuin häätääkseen hirveää näkyä. Hän oli\nluonteeltaan hyväntahtoinen ja heikko, eikä Markus tiennyt vapisuttiko\nhäntä omantunnon vaiva vaiko ankara taistelu. Hetken seisoi hän\nhämmentyneenä, sitten sammalsi hän ikäänkuin apua pyytäen.\n\n-- Lapsiraukkani, lapsiraukkani...\n\nJa tuo lapsi pikku Sébastien, jota hän jumaloi, jolle hän olisi kaikki\nuhrannut, ilmaantui varmaankin hänen eteensä tuoden hänelle uutta\nvoimaa.\n\n-- Oi! herra Froment, te olette säälimätön, te teette minut niin\nonnettomaksi... Mutta mitä vaaditte minulta, mikä on tehty se on tehty,\nenhän voi etsiä tuota paperia tuhasta.\n\n-- Mutta rouva Alexandre, oletteko varma siitä, että poltitte sen?\n\n-- Tietysti, koska kerran olen sanonut sen... Minä poltin sen, sillä\npelkäsin että pienokainen joutuisi selkkauksiin, joista hän saisi koko\nelämänsä kärsiä.\n\nHän oli lausunut viimeisen lauseen kiivaalla äänellä, ikäänkuin tehden\nlujan päätöksen. Markus tuli vakuutetuksi, ja toivottomuus valtasi\nhänet, totuuden voitto siirtyi kauemmaksi, meni tyhjäksi vielä kerran.\nSanomatta sanaakaan saattoi hän ovelle saakka rouva Alexandren, joka\ntaas oli tullut hämilleen, tietämättä kuinka sanoisi jäähyväiset\nläsnäoleville naisille. Hän sopersi anteeksipyyntöjä ja läksi ulos\nkumartaen. Hänen lähdettyään vallitsi huoneessa syvä hiljaisuus.\n\nGeneviève ja rouva Duparque eivät olleet puuttuneet puheeseen, molemmat\nseisoivat liikkumattomina ja jähmettyneen näköisinä. He olivat yhä\nvaiti, ja Markus käveli hitaasti edestakaisin pää kumarassa, kokonaan\nsurunsa vallassa. Vihdoin rouva Duparque nousi lähteäkseen. Kynnyksellä\nvirkkoi hän.\n\n-- Tuo nainen on hullu... Hänen kertomuksensa hävitetystä paperista\ntuntuu minusta naurettavalta, jota kukaan ei uskoisi. Teidän on aivan\nturha puhua siitä, se ei parantaisi teidän juttuanne... Hyvää yötä,\nolkaa järkeviä.\n\nMarkus ei edes vastannut. Hän kulki yhä edestakaisin hitaasti ja raskain\naskelin. Ilta oli tullut ja Geneviève sytytti lampun. Hän kattoi pöydän\nlampun himmeässä valossa, eikä Markus pyytänyt häneltä selitystä, sillä\nhän tahtoi välttää uutta surua siitä, että ehkä olisi huomannut\nGenevièven olevan eri mieltä hänen kanssaan monessa asiassa.\n\nMutta seuraavina päivinä olivat rouva Duparquen viimeiset sanat alinomaa\nhänen mielessään. Jos hän koettaisi käyttää hyväkseen uutta tietoa,\njonka hän niin onnellisesti oli saanut, uskoisiko yleisö siihen\ntodellakin? Hänellä oli tosin Sébastienin todistus, lapsi kertoisi\nkyllä, että hän oli nähnyt kirjoituskaavan, jonka hänen serkkunsa Victor\noli tuonut veljien luota. Mutta se olisi ainoastaan kymmenvuotiaan pojan\ntodistus, ja hänen äitinsä koettaisi vielä vähentää sen merkitystä.\nHänen olisi pitänyt tuoda esiin itse paperi, sillä jos hän sanoisi, että\nse oli poltettu, eikö hänen juttunsa silloin taas menisi myttyyn? Mitä\nenemmän hän ajatteli, sitä enemmän tuli hän vakuutetuksi siitä, että\nvielä täytyi odottaa, että uutta tietoa ei voinut sellaisenaan käyttää.\nKuinka kallisarvoinen se kuitenkin olikaan hänelle! Se teki hänen\nuskonsa horjumattomaksi, se todisti todeksi kaikki hänen\njohtopäätöksensä. Joku veljistä oli syyllinen, ja tästä oli vaan yksi\naskel varmuuteen siitä kuka heistä se oli; oikeudenmukainen tutkija\nolisi heti keksinyt hänet. Hänen täytyi taas malttaa mielensä, luottaa\ntotuuden voimaan, joka oli liikkeellä, ja joka ei pysähtyisi ennen kun\nkaikki oli tullut ilmi. Mutta hänen tuskansa suureni, taistelu hänen\nomassatunnossaan kävi päivä päivältä ratkaisevammaksi. Hän tiesi, että\nviaton kärsi rangaistussiirtolassa kauheata kidutusta, että oikea\nsyyllinen oli täällä, harjoitti yhä julkeasti lapsien turmelemista, eikä\nhän voinut ilmoittaa sitä muille, ei voinut sitä todistaa, sillä kaikki\nyhteiskunnalliset voimat olivat itsekkäiden etujensa vuoksi yhtyneet\nhalpamaiseen liittoon suojellakseen hirveätä vääryyttä! Hän ei saanut\nunta öisin, salaisuus oli kuin miekan kärki, joka lakkaamatta muistutti\nhäntä velvollisuudestaan edistää oikeutta. Joka hetki ajatteli hän\ntehtäväänsä epätoivoissaan, sydän verta vuotavana, kun ei voinut\njouduttaa sen täyttämistä.\n\nMarkus ei kertonut edes Lehmanneille pikku Sébastienin tunnustuksesta.\nMiksi olisi hän antanut noille ihmisraukoille epävarmaa toivoa? Heidän\nelämänsä oli yhä raskasta, heitä painoi samalla kertaa häpeä ja suru\nonnettoman rangaistusvangin tähden, jonka nimen mainitsemistakin ihmiset\npitivät suurimpana solvauksena. Vanhan Lehmannin ostajapiiri oli\nentisestäänkin pienentynyt; Rachel, joka aina kävi surupukuun puettuna\nniinkuin leski, ei uskaltanut käydä ulkonakaan, ja hän kauhistui\najatellessaan, että lapset kasvettuaan suuremmiksi pian ymmärtäisivät\nonnettomuutensa. Markus ilmoitti asian ainoastaan Davidille, joka yhä\npysyi vahvana päätöksessään saada veljensä viattomuus todistetuksi ja\ntunnustetuksi. Hän pysyi syrjässä, tuntemattomana, ja vältti\nhuolellisesti kaikkea huomion herättämistä; mutta hetkeäkään ei hän\nlaiminlyönyt työskentelyä veljensä kunnian puhdistamiseksi, joka oli\ntullut hänen elämänsä ainoaksi päämääräksi. Hän mietti, tutki ja seurasi\njälkiä, jotka hänen kumminkin useimmiten täytyi jättää jo heti alussa.\nKaksi vuotta oli hän lakkaamatta etsinyt, löytämättä mitään ratkaisevaa\nseikkaa. Hänen epäilyksensä presidentti Gragnonin laittomasta\ntiedonannosta juryn jäsenille oli muuttunut varmuudeksi; mutta kaikki\nhänen ponnistuksensa hankkia todistus siitä olivat tähän saakka\nrauenneet tyhjiin, hän ei edes aavistanut mitä tietä hän voisikaan saada\nsen todistetuksi. Tämä ei kumminkaan lannistanut hänen rohkeuttaan, jos\nniin tarvittaisiin, oli hän valmis käyttämään kymmenen tai vaikka\nkaksikinkymmentä vuotta elämästään löytääkseen oikean syyllisen.\nMarkuksen tiedonanto lisäsikin vain hänen rohkeuttaan ja\nkärsivällisyyttään. Hän piti samoin viisaimpana salata pikku Sébastienin\ntunnustuksen, koska sitä ei voitaisi käyttää ennenkuin löydettäisiin\njoku asiallinen todistus, joka vahvistaisi sitä. Se lisäsi kuitenkin\nvoiton toivoa. Ja hän alkoi taas etsiä, rauhallisesti ja tarmokkaasti,\ntoimien hätäilemättä, varovaisesti ja lakkaamatta.\n\nEräänä aamuna ennen koulutuntia päätti Markus vihdoin ottaa pois\nristiinnaulitun kuvan, jonka hän tähän saakka oli antanut riippua\nseinällä pöytänsä takana. Kaksi vuotta oli hän odottanut pääsevänsä niin\nvakavalle kannalle, että voisi tällä teolla osoittaa maallikkokoulun\nriippumattomuuden kirkosta. Tähän saakka oli hän mielellään seurannut\nSalvanin viisaita neuvoja, ymmärtäen, että hänen ensin täytyi pitää\nkiinni paikastaan, jos sittemmin tahtoi saada siitä itselleen\ntaisteluasema. Nyt tunsi hän olevansa kyllin vahva, hän voi ryhtyä\ntaisteluun: olihan hän kohottanut kunnan koulun entiseen\nkukoistukseensa, voittamalla sille takaisin oppilaat, jotka olivat\nmenneet veljien kouluun! olihan hän vähitellen saavuttanut lasten\nkunnioituksen ja rakkauden, vanhempien luottamuksen sekä itselleen\nvakavan aseman! Sitäpaitsi oli häntä yllyttänyt toimimaan käynti\nJonvillessä, tuossa ennen niin edistyneessä kunnassa, jonka apotti\nCognasse nyt painoi takaisin tietämättömyyteen, sekä myöskin Sébastienin\ntunnustuksen herättämä levottomuus ja viha sitä halpamaisuutta vastaan,\njonka hän aavisti vallitsevan ympäristössään, kirkollisen puolueen\norjuuttamassa ja myrkyttämässä Mailleboisissa.\n\nKysymyksessä olevana aamuna oli hän noussut tuolille ottaakseen alas\nkuvan. Samassa tuli Geneviève luokkahuoneeseen taluttaen kädestä pikku\nLouisea. sanoakseen, että hän aikoi viedä lapsen koko päiväksi isoäidin\nluo. Hän hämmästyi suuresti.\n\n-- Mitä sinä teet?\n\n-- Niinkuin näet otan alas ristiinnaulitun kuvan ja sitten vien sen itse\napotti Quandieulle, pankoon hän sen takaisin kirkkoon, josta sitä\nkoskaan ei olisi pitänyt viedä pois... Kas niin, auta minua, ota se!\n\nMutta Geneviève ei ojentanut kättänsä eikä liikahtanut paikaltaan. Hän\noli tullut aivan kalpeaksi ja katseli miehensä toimia, ikäänkuin jotain\nkiellettyä ja vaarallista tekoa, joka kauhistutti häntä. Markuksen\ntäytyi ilman hänen apuaan laskeutua alas tuolilta käsissä raskas\nristiinnaulitun kuva, jonka hän heti pani erään kaapin alahyllylle.\n\n-- Etkö tahdo auttaa minua?... Mikä sinulla on? paheksutko minua?\n\nHuolimatta mielenliikutuksestaan vastasi hän selvästi.\n\n-- Niin, minä paheksun sinua.\n\nMarkus hämmästyi, väristys valtasi hänet samoinkuin Genevièvenkin. Hän\nei ollut koskaan ennen puhutellut miestään näin suuttuneella ja\nuhkaavalla äänellä. Markus tunsi heidän välillään olevan syntymässä\nerimielisyyden, joka ennusti täydellistä epäsopua. Ja hän katsoi\nhämmästyneenä ja levottomana vaimoaan, jonka ääni oli kuulunut\nvieraalta, ikäänkuin vieras ihminen olisi puhunut hänelle.\n\n-- Kuinka, sinä paheksut minua! Sinäkö todellakin sanot niin?\n\n-- Niin, minä. Se mitä teet on väärin.\n\nSe oli todellakin hän. Hän seisoi siinä miehensä edessä korkeana ja\nhienona, vaaleine ystävällisine kasvoineen ja iloisine katseineen,\njoissa loisti hiukan isältä perittyä aistillista intohimoa. Se oli\ntodellakin hän; eikä kumminkaan hän, sillä jotakin oli jo muuttunut\nhänen olemuksessaan, hänen suurissa sinisissä silmissään, joissa ilmeni\nlevottomuutta ja salaperäistä himmeyttä. Markus hämmästyi, hänen\nsydäntänsä kouristi äkkiä, kun hän huomasi tämän muutoksen. Mitä oli\nsitten tapahtunut, miksi ei hän enää ollut sama? Hän tahtoi välttää\nselityksiä ja lisäsi ainoastaan.\n\n-- Tähän saakka olet silloinkin, kun ehkä et ajatellut samoin kuin minä,\naina kehoittanut minua tekemään omantuntoni mukaan ja niin tein nytkin.\nSinun soimauksesi surettaa minua syvästi... Me tulemme puhumaan siitä\nenemmän.\n\nGeneviève oli yhä kylmä ja suuttunut.\n\n-- Tehkäämme niin, jos sitä toivot... Sillä aikaa vien Louisen isoäidin\nluo, joka varmaankin pitää hänet luonaan koko päivän.\n\nÄkkiä selveni Markukselle kaikki. Rouva Duparque juuri oli\nriistämäisillään häneltä Genevièven ja epäilemättä viimein Louisenkin.\nHän oli tehnyt väärin ollessaan välinpitämätön ja antaessaan vaimonsa ja\nlapsensa niin usein käydä tuossa jumalisessa talossa, jota kappeli\nvarjosti. Hän ei ollut huomannut sitä salaista työtä, jonka alaisena\nhänen vaimonsa kaksi vuotta oli ollut, hän ei ollut huomannut hänen\nuskonnollisen nuoruutensa ja kasvatuksensa häviämättömien vaikutuksien\nuudestaan heräämistä, joka vei Genevièven vähitellen takaisin kirkon\nhaltuun, ja jonka hän jo oli luullut, kukistaneensa rakkautensa ja\njärkensä voimalla. Hän ei tosin vielä ollut ruvennut harjoittamaan\nuskonnollisia menoja, mutta Markus tunsi hänen hitaasti kulkevan\ntakaisin menneisyyteen, ja tunsi jokaisen askeleen eroittavan heidät yhä\nenemmän toisistaan.\n\n-- Rakkaani, sanoi hän surullisesti, me emme siis enään ole samaa\nmieltä?\n\nJa Geneviève vastasi suoraan.\n\n-- Emme, ja tiedätkö, Markus, isoäiti oli oikeassa, kaikki paha tulee\ntuosta inhoittavasta jutusta. Siitä alkaen kun rupesit puolustamaan\ntuota miestä, joka on rangaistussiirtolassa, ja joka kyllä on ansainnut\nkärsimyksensä, on onnettomuus tullut taloomme ja lopuksi on sopumme\nhäviävä.\n\nMarkus huudahti epätoivoissaan.\n\n-- Sinäkö sanot näin! Sinä olet nyt totuutta ja oikeutta vastaan!\n\n-- Minä olen eksyneitä ja pahoja ihmisiä vastaan, joiden huonot\nintohimot ryntäävät uskonnon kimppuun. He tahtovat kukistaa Jumalan.\nVaikka eroaakin kirkosta, täytyy kumminkin kunnioittaa sen palvelioita,\njotka tekevät niin paljon hyvää.\n\nTällä kertaa Markus oli ääneti, hän tunsi kuinka hyödytön tällainen\nriita oli, nyt juuri kun oppilaat saattoivat tulla millä hetkellä\ntahansa. Oliko paha siis jo ehtinyt näin syvälle? Häntä suretti etenkin\nse, että tämän erimielisyyden pohjalla oli Simonin juttu, tehtävä, jonka\nhän oli ottanut itselleen; sillä kaikki myöntyväisyys hänen puoleltaan\noli nyt mahdoton, minkäänlaista sopimusta ei voitaisi saada aikaan.\nKaksi vuotta oli juttu ollut kaikkien kysymysten juurena, ikäänkuin\nmyrkytetty lähde, joka turmeli ihmiset ja asiat, siihen asti kun oikeus\nvoittaisi. Ja hänenkin perheeseensä oli myrkky jo vaikuttanut.\n\nNähdessään hänen olevan ääneti kääntyi Geneviève ovea kohden ja sanoi\nrauhallisesti.\n\n-- Minä vien Louisen isoäidin luo.\n\nSilloin tarttui Markus nopeasti lapseen ikäänkuin syleilläkseen häntä.\nTäytyisikö hänen luopua tästä tyttösestäkin, joka oli lihaa hänen\nlihastaan? eikö hänen tullut suojella häntä, pelastaa hänet\nkuolettavasta tarttumasta? Hetken katseli hän lasta. Vaikka vasta viisi\nvuotias, oli hän jo solakka ja pitkä kuten äitinsä, isoäitinsä ja\nisoäitinsä äiti. Mutta hänen hiuksensa eivät olleet niin vaaleat kuin\nheidän, ja hänellä oli Fromentien korkea otsa, järjen ja viisauden\nvalloittamaton linnoitus. Hän kietoi herttaiset kädet isänsä kaulaan ja\nnauroi iloisesti.\n\n-- Isä, kun tulen kotiin, niin kuulustat minun kertomukseni, minä osaan\nsen hyvin.\n\nMarkus tahtoi taas välttää riitaa ja antoi tytön takaisin äidille, joka\nvei hänet mukanaan. Oppilaatkin alkoivat saapua ja luokka täyttyi\nnopeaan. Mutta opettajan sydäntä ahdisti tuska, kun hän ajatteli\ntaistelua, johon hän oli päättänyt ryhtyä, ottaessaan ristiinnaulitun\nkuvan pois seinältä. Tämä taistelu tuntuisi hänenkin kodissaan. Hän ja\nhänen omaisensa saisivat vuodattaa kyyneleitä. Sankarillisella\nponnistuksella hillitsi hän tuskansa ja kutsui pikku Sébastienin, joka\ntällä kertaa oli kuulustelija, valvomaan lukemista, samalla kun hän itse\niloisena opetti taululla. Ja auringon valaisemassa luokassa vallitsi\nhilpeä iloisuus.\n\n\n\n\nII.\n\n\nKolme päivää myöhemmin illalla, kun Geneviève jo oli vuoteessa, kertoi\nMarkus hänelle saaneensa tärkeän kirjeen Salvanilta, joka odotti häntä\nluokseen seuraavana päivänä sunnuntaina. Sitten hän lisäsi.\n\n-- On epäilemättä kysymys tuosta ristiinnaulitun kuvasta, jonka otin\npois koulun seinältä. Vanhemmat ovat varmaankin valittaneet, tästä\nnäyttää tulevan suuri juttu. Sitä minä odotinkin.\n\nGeneviève, joka painoi päätänsä tyynyyn, ei vastannut. Mutta kun Markus\noli päässyt vuoteeseen ja sammuttanut tulen, tunsi hän suloiseksi\nhämmästyksekseen, että Geneviève hellästi syleili häntä ja kuiskasi\nhänelle hiljaa korvaan.\n\n-- Puhuin sinulle tylysti joku päivä sitten, ja on kyllä totta että\nmielipiteeni eivät ole samat kuin sinun, ei uskonnon eikä tuon jutun\nsuhteen; mutta minä rakastan sinua yhä, rakastan sinua kaikesta\nsydämmestäni. Markus oli sangen liikutettu sillä oli tuntunut kuin olisi\ntäydellinen epäsopu vallinnut heidän välillään.\n\n-- Mutta nyt, jatkoi hän hellästi, koska sinä saat ikävyyksiä, niin en\ntahdo, että luulet minun olevan suutuksissani. Ihmisillä voi olla\nerilaiset mielipiteet, mutta he voivat kuitenkin rakastaa toisiaan, eikö\nniin? ja jos sinä olet minun, niin minäkin olen kokonaan sinun, rakas\npieni puolisoni.\n\nKiihkeässä syleilyssä veti Markus hänet luokseen ja suuteli häntä\nintohimoisesti.\n\n-- Oi! rakas vaimoni, niin kauvan kuin rakastat minua, olet sinä minun,\nenkä minä ole pelkäävä niitä vaaroja, jotka meitä ympäröivät.\n\nGeneviève painautui väristen häntä vastaan, hurmaantuneena ilosta\nsaadessaan rakastaa. Hetken tunsivat he olevansa kokonaan yhtä; se oli\ntodellinen sovinto. Sopu nuorten aviopuolisoiden välillä, jotka\nrakastavat toisiaan ja joka ilta yhtyvät vuoteessaan, on todella\nvaarassa vasta silloin kun heidän välillään syntyy alkoovikina. Niin\nkauvan kun puolisot kaipaavat toisiaan, pysyvät he hyvässä sovussa\npahimpienkin erimielisyyksien sattuessa. Ja sen, joka tahtoo eroittaa\nheidät, täytyy ensin riistää heiltä kaipuu toisiinsa.\n\nSuudellessaan häntä viimeisen kerran ennenkuin antoi hänen nukkua,\ntahtoi Markus vielä rauhottaa häntä.\n\n-- Minä lupaan sinulle olla oikein varovainen koko tämän jutun aikana.\nOikeastaan olen maltillinen ja järkevä mies, senhän tiedät.\n\n-- Oi! tee niin kuin tahdot, sanoi Geneviève lempeästi. En pyydä\nenempää, kuin että olet minun ja että me rakastamme toisiamme.\n\nSeuraavana päivänä Markus meni Beaumontiin, onnellisena kiihkeästä\nhellyydestä, jota hänen vaimonsa oli osoittanut hänelle. Hän sai siitä\nuutta rohkeutta, ja hymyillen, taistelunhaluisen näköisenä astui hän\nSalvanin luo, normaalikouluun.\n\nHe puristivat ystävällisesti toistensa kättä, mutta johtajan ensimmäiset\nsanat hämmästyttivät Markusta.\n\n-- Sanokaahan toki, hyvä ystäväni, oletteko siis vihdoin löytäneet tuon\npaljon etsityn todistuksen Simon raukkamme viattomuudesta, niin että nyt\nvoimme vaatia jutun tarkastamista?\n\nMarkus oli odottanut, että heti olisi tullut kysymys ristiinnaulitun\nkuvasta. Hän oli hetken ääneti, tietämättä pitikö hänen edes Salvanille\nkertoa suora totuus, jonka hän kaikilta muilta oli salannut. Vihdoin\nsanoi hän hitaasti tapaillen sanoja.\n\n-- Uusi todistus ... ei, en ole vielä saanut mitään ratkaisevaa.\n\nSalvan ei huomannut hänen epäröimistään.\n\n-- Sitä minä ajattelinkin, sillä te olisitte tietysti ilmoittaneet\nminulle, eikö niin? Sellainen huhu on kuitenkin liikkeellä, että te muka\nolette löytäneet jotakin, jonkun äärettömän tärkeän todistuskappaleen,\njoka sattumalta on joutunut käsiinne, että teillä nyt on salama, joka\nuhkaa oikeaa syyllistä ja hänen rikostovereitaan, maan koko\npappijoukkoa.\n\nHämmästyneenä kuunteli Markus yhä. Kuka oli voinut sen kertoa, kuinka\noli pikku Sébastienin tunnustus ja hänen äitinsä, rouva Alexandren\nmenettely näin liioiteltuna voinut tulla tiedoksi? Silloin teki hän\npäätöksensä, hän huomasi välttämättömäksi kertoa kaikki ystävälleen ja\nneuvonantajalleen, tuolle rohkealle ja viisaalle miehelle, johon hän\ntäydellisesti luotti. Ja hän kertoi Salvanille asian oikean laidan,\nkuinka hän oli saanut tietää, että veljien koulusta oli tuotu\nkirjoituskaava, joka oli aivan samanlainen kuin rikospaikalta löydetty\nja että tämä kaava nyt oli hävitetty:\n\nSalvan nousi syvästi liikutettuna. -- Siinä oli todistus! huudahti hän.\nMutta te teitte oikein pysyessänne vaiti ja alallanne, koska meillä ei\nole mitään aineellista todistusta. Täytyy odottaa... Nyt ymmärrän, mistä\ntulee salainen pelko, joka muutamia päiviä on vallinnut vastustajiemme\nleirissä. Joku on sattunut lausumaan muutamia sanoja, tiedättehän kuinka\nselittämättömästi välistä voi tapahtua, sattumalta lausuttu sana leviää\nsitten kaikkiin suuntiin. On myöskin mahdollista, ettei ole mitään\nsanottu, joku salaperäinen voima päästää ilmi salaisuudet suurentaen ne\nsamalla... Isku sattui kaikissa tapauksissa, syyllinen ja hänen\nrikostoverinsa tunsivat maan huojuvan jalkainsa alla. He kauhistuivat,\nsehän on aivan luonnollista, sillä heillä on rikos salattavanaan.\n\nSitten ryhtyi hän siihen asiaan, joka oli aiheuttanut Markuksen\nkutsumisen.\n\n-- Tahdoin puhua teidän kanssanne asiasta, josta kaikki ihmiset puhuvat,\nnimittäin tuosta ristiinnaulitun kuvasta, jonka te otitte pois koulunne\nseinältä... Te tunnette minun mielipiteeni, koulun tulee olla kokonaan\nmaallinen, ja te teitte hyvin poistaessanne koulusta kaikki\nuskonnolliset vertauskuvat. Mutta ette voi aavistaakaan minkälaisen\nmyrskyn tekonne on nostava... Pahinta on, että teidän asemanne\nkukistaminen on niin välttämätön veljille ja heidän kannattajilleen\njesuiitoille, sillä he pelkäävät niitä aseita, joiden he luulevat olevan\nteidän käsissänne. Ja samassa kun te annatte siihen tilaisuutta,\nhyökkäävät he kimppuunne.\n\nSilloin Markus ymmärsi. Hän teki rohkeutta ilmaisevan liikkeen,\nikäänkuin osoittaakseen olevansa valmis taisteluun.\n\n-- Enkö ole ollut varovainen, teidän hyviä neuvojanne noudattaen? enkö\nole odottanut kaksi pitkää vuotta, ennenkuin otin pois tuon ristin, joka\nSimonin tuomion ja lähdön jälkeen ripustettiin luokan seinälle,\nikäänkuin merkiksi siitä, että voittanut kirkko oli ottanut haltuunsa\nmeidän kunnankoulumme? Minä olen kohottanut tuon epäluulon ja epäsuosion\nalaisen kouluraukan entiseen kukoistukseen ja vapauteen, ja eikö ole\naivan oikein että ensimmäinen tekoni voittajana oli sen vapauttaminen\nkaikista vertauskuvista, sen saattaminen jälleen uskonnolliseen\npuolueettomuuteen, josta sen ei olisi koskaan tullut luopua?\n\nSalvan keskeytti hänet.\n\n-- Sanon vielä kerran etten moiti teitä. Te olette olleet kärsivällinen\nja suvaitsevainen. Mutta teidän tekonne sattuu sittenkin hirveällä\nhetkellä. Minä pelkään puolestanne ja tahdoin että täydellisesti\nymmärtäisimme toisemme, jotta voisin väistää vaaran, jos se on\nmahdollista.\n\nHe istuutuivat ja keskustelivat kauvan asiasta. Valtiollinen asema\nmaakunnassa oli yhä huono. Uudet vaalit oli toimitettu, ja ne olivat\nolleet taaskin yksi askel eteenpäin kirkollisen taantumisen tiellä.\nNiissä oli huomattu eräs omituinen ilmiö: pormestari Lemarrois,\nGambettan entinen ystävä, jonka tuleminen Beaumontin edusmieheksi tuntui\nitsestään selvältä, oli saanut kilpailijan sosialistisesta asianajaja\nDelbosista, joka esiintymisensä kautta Simonin puolustajana oli tullut\ntutuksi esikaupunkien vallankumouksellisille asukkaille: Lemarrois oli\nvoittanut asianajajan ainoastaan tuhannen äänen enemmistöllä. Samalla\noli monarkillinen ja katolinen taantumispuolue myöskin voittanut alaa,\nHector de Sangleboeuf oli onnistunut auttamaan läpi ystävänsä, erään\nkenraalin, pitämällä komeita juhlia Désiradessa ja jakamalla auliisti\nappensa, parooni Nathanin juutalaista kultaa. Kohtelias Marcilly,\nkirjallisuutta harrastavan nuorison entinen toivo oli, tullakseen\nuudestaan valituksi, taitavasti kääntänyt takkinsa tuulen mukaan ja\nmennyt kirkon puolelle, joka oli uudestaan tehnyt sovinnon porvariston\nkanssa, voidakseen sen avulla vastustaa sosialismin nopeaa levenemistä.\nPorvaristo, joka oli hyväksynyt valtiollisen tasa-arvoisuuden, ei\nsuostunut taloudelliseen tasa-arvoisuuteen, sillä se tahtoi säilyttää\nanastamansa vallan, eikä suostunut antamaan pois hiukkaakaan siitä, mitä\nse omisti, ja se yhtyi entisiin vastustajiinsa, voidakseen vastustaa\nalhaalta päin tulevia virtauksia. Voltairelaisesta muuttui se\nmystikoksi, se alkoi huomata, että uskonnossa oli hyvääkin, että se oli\nvälttämätön vartija, ja salpa, joka yksin kykeni vielä hillitsemään\nkansan suurenevia vaatimuksia. Se vaipui näin vähitellen militarismiin,\nnationalismiin, antisemitismiin, kaikkiin noihin ulkokullattuihin\nkatsantotapoihin, joiden suojassa voitollinen kirkollispuolue hiipi.\nSotajoukko oli sen raa'an voiman kannattaja, joka pyhittää vuosisatoja\nvanhat anastukset, se oli valloittamaton pistinmuuri, jonka takana\nomaisuus ja pääoma rauhassa säilyvät. Kansa, isänmaa oli vääryyksistä ja\nväärinkäytöistä muodostettu kokonaisuus, johonka ei voinut koskea\ntekemättä rikosta, se oli hirveä yhteiskunnallinen rakennus, josta ei\nsaanut muuttaa pienintäkään kiveä, sillä pelättiin sen silloin kokonaan\nkukistuvan. Juutalaisvihaa käytettiin samoin kuin keskiajalla\nkiihoittamaan laimeata uskoa, se oli esi-isiltä perityn intohimon\nhirveätä väärinkäyttöä, julman kansalaissodan siemen. Ja tämän laajan\ntaantumisliikkeen alkuna oli ainoastaan kirkon salainen työ, kirkon,\njoka käyttäen hyväkseen tilaisuutta koetteli valloittaa takaisin vanhan\nmaailman jäiden sulaessa, vallankumouksen vapauttavan tuulen puhaltaessa\nmenettämänsä maat. Vallankumouksen henki oli hävitettävä valloittamalla\ntakaisin porvaristo, jonka vallankumous oli kohottanut valtaan, ja joka\nnyt oli valmis kavaltamaan sen, voidakseen säilyttää laittoman valtansa,\njosta sen tuli tehdä tili kansalle. Samalla kun porvaristo palaisi\ntakaisin kirkon helmaan, tulisi kansakin valloitetuksi, sillä kirkon\ntarkoituksena oli ottaa haltuunsa lapset jo koulupenkillä ja painaa ne\ntakaisin opinlauseitten pimeyteen. Syynä siihen että Voltairen Ranska\noli tulemaisillaan Rooman Ranskaksi, oli että opetusveljeskunnat olivat\nanastaneet lapset. Ja taistelu kiihtyi; kirkko riemuitsi jo voitostaan\ntasavallan ja tiedon yli, ylpeänä luuli se voivansa pysäyttää\nvoittamattoman, estää vallankumousta täyttämästä työnsä, jonka\ntarkoituksena oli kansan kohottaminen porvariston tasalle vallassa ja\nkoko kansallisuuden vapauttaminen.\n\n-- Asema huononee siis päivä päivältä, päätti Salvan. Te tiedätte kuinka\nraivokkaasti meidän alkeisopetustamme vastaan taistellaan. Beaumontissa\nuskalsi eräs pappi toissa sunnuntaina saarnatuolista sanoa, että\nmaallikko-opettaja oli opettajaksi muuttunut saatana; ja hän huusi:\n\"Isät ja äidit, teidän tulee ennemmin toivoa kuolemaa lapsillenne, kuin\nnähdä heidät sellaisessa kadotuksessa\"... Korkeampi opetus on samoin\nmitä pahimman kirkollisen taantumisen vallassa. En puhu ainoastaan\nhengellisten koulujen, sellaisten kun Valmarien kollegion, yhä\nkasvavasta menestyksestä, joissa kouluissa jesuiitat turmelevat\nporvariston pojat, tulevat upseerimme ja virkamiehemme. Mutta meidän\nlyseoissammekin on pappi kaikkivaltias. Täälläkin esimerkiksi lyseon\nrehtori, uskonnollismielinen Depinvilliers ottaa kodissaan julkisesti\nvastaan isä Crabotin, joka luullakseni on hänen vaimonsa ja hänen\ntyttäriensä rippi-isä. Äskettäin hän pyysi saada koululleen innokkaamman\npapin, sillä hän oli tyytymätön vanhaan, kunnon apotti Lericheen, joka\nmuka liian laimeasti hoiti virkaansa. Uskonnolliset harjoitukset ovat\ntosin vapaaehtoiset; mutta oppilas pääsee niistä ainoastaan vanhempiensa\npyynnöstä, ja silloin hän tietysti joutuu epäsuosioon, hänet\nsyrjäytetään ja häntä vainotaan kaikella tavalla... Vaikka Ranska on\nollut kolmekymmentä vuotta tasavaltana ja vaikka enemmän kuin vuosisata\non ponnisteltu vapauden aatteen hyväksi, on kirkko siis yhä lastemme\nopettaja ja kasvattaja, itsevaltias hallitsija, joka tahtoo pitää\nmaailman vallassaan, muodostamalla vanhojen kaavojen mukaan orjuudessa\nja erehdyksissä miehiä, joita se tarvitsee voidakseen hallita. Kaikki\nmeidän nykyinen kurjuutemme tulee siitä.\n\nMarkus tunsi nämä asiat. Hän kysyi lopuksi.\n\n-- Mutta, ystäväni, mitä kehoitatte minua tekemään? Tuleeko minun nyt\nperäytyä alettuani jo työni?\n\n-- Oi! ei mitenkään. Jos olisitte ilmoittaneet minulle aikeenne, olisin\nehkä pyytänyt teitä vielä odottamaan. Mutta koska olette ottaneet pois\ntuon ristin koulunne seinältä, täytyy meidän puolustaa tekoanne,\nmuodostaa se järjen voitoksi... Sen jälkeen kun kirjoitin teille, olen\ntavannut ystäväni Le Barazerin, akatemian tarkastajan, ja olen hiukan\nrauhallisempi. Tunnettehan hänet, on hyvin vaikea tietää mitä hän\najattelee, hän on valtioviisas mies, hän käyttää toisten tahtoa\nhyväkseen saadakseen oman tahtonsa voittamaan. Luulen että hän\noikeastaan on meidän puolellamme ja minua kummastuttaisi suuresti, jos\nhän ajaisi vihollistemme asiaa... Kaikki riippuu teistä, teidän\nvastustusvoimastanne, teidän asemanne vahvuudesta Mailleboisissa. Minä\naavistan, että veljet, kapusiinit ja jesuiitat tulevat hurjasti\ntaistelemaan siellä, sillä te ette ole ainoastaan maallikko-opettaja,\nsaatana, te olette ennen kaikkea Simonin puolustaja, soihdun kantaja,\ntotuuden ja oikeuden mies, jonka suu on tukittava. Olkaa siis aina\nvarovainen, hyvä ja rohkea!\n\nSalvan nousi ja tarttui Markuksen molempiin käsiin, hetken seisoivat he\nnäin käsi kädessä ja katselivat toisiaan hymyillen, silmät loistaen\nrohkeudesta ja uskalluksesta.\n\n-- Te ette ainakaan ole toivoton, ystäväni?\n\n-- Toivoton, poikani? oi, en koskaan! Voitto on varma; en tosin tiedä\nmilloin se tapahtuu, mutta varmaan se kerran tapahtuu... Löytyy enemmän\nraukkamaisia ja itsekkäitä kuin ilkeitä ihmisiä. Kuinka monta onkaan\nesimerkiksi yliopistossa sellaisia, jotka eivät luonteeltaan ole\nvarsinaisesti hyviä eikä huonoja, vaan ovat kumminkin pohjaltaan\noikeastaan hyviä. He ovat virkamiehiä, siinä vika, ja he hoitavat\nvirkansa. He hoitavat virkansa totuttuun tapaan, he hoitavat sen myöskin\nylennyksen tähden, sehän on aivan luonnollista... Meidän rehtorimme\nForbes on hiljainen ja hyvin oppinut mies, joka tahtoo ainoastaan\nrauhassa saada harjoittaa vanhanajan historian tutkimuksia. Ja minä\nepäilen melkein, että hän salaa halveksii nykyisiä pahoja aikoja ja\nsentähden huolellisesti pysyy ainoastaan hallinnollisena rattaana\nministerin ja yliopiston henkilökunnan välillä. Itse Depinvillierskin on\nkirkon puolella vain siksi, että hänellä on kaksi rumaa tyttöä\nnaitettavanaan ja toivoo isä Crabotin hankkivan heille rikkaat kosijat.\nKelvoton Mauraisin taasen on ilkeä ihminen, jota teidän on syytä\nepäillä: hän tahtoisi saada minun paikkani ja tulisi heti teidän\npuolellenne, jos hän luulisi teidän voivan antaa se hänelle... Niin,\nniin, kaikki ovat he ahnaita raukkoja tai heikkoja luonteita, jotka\ntulevat meidän puolellemme ja auttavat meitä, silloin kun olemme\nvoittaneet.\n\nHän nauroi sääliväisesti, ja lisäsi sitten tullen uudelleen vakavaksi.\n\n-- Sitäpaitsi on työ. jota täällä toimitan, liian korkea voidakseni\njoutua epätoivoon. Tiedättehän poikani, että koetan saada itseni\nunohdetuksi tänne soppeeni: mutta ei kulu päivääkään etten\nhiljaisuudessa koettaisi muodostaa tulevaisuutta. Me olemme sanoneet sen\nkymmeniä kertoja toisillemme: tulevaisuuden koulujen merkitys riippuu\nopettajien arvosta. Maallikko-opettaja, totuuden ja oikeuden ase yksin\nvoi pelastaa kansan, kohottaa sen oikeaan arvoonsa maailmassa... Ja se\nonnistuu, se onnistuu, sen voin teille vakuuttaa. Olen sangen\ntyytyväinen oppilaihin. Opettajaksi haluavia on tosin vielä jotakuinkin\nvähän, ammatti on vielä siksi epäkiitollinen, huonopalkkainen ja\nhalveksittu, siihen antauminen on sama kuin varma köyhyys. Tänä vuonna\noli kuitenkin enemmän hakijoita. Toivotaan että kamarit vihdoin\näänestäisivät kohtuullisia palkkoja, joiden avulla halvimmatkin\nopettajat voisivat elää arvokkaasti... Ja saattepa nähdä, saattepa\nnähdä, kun täältä vähitellen lähtee opettajia, jotka ovat kasvatetut\njärjen ja oikeuden apostoleiksi, leviävät he maaseuduille ja\nkaupunkeihin vieden mukanaan vapautuksen hyvän sanoman, hävittäen\nkaikkialla erehdykset ja valheen; he ovat uuden ihmiskunnan\nlähetyssaarnaajia! Silloin on kirkko voitettu, sillä se voi elää ja\nhallita ainoastaan tietämättömyyden varassa, ja koko kansa on lähtevä\nliikkeelle ilman esteitä tulevaista rauhan ja veljellisyyden valtakuntaa\nkohden.\n\n-- Oi! vanha ystäväni, huudahti Markus, se on suuri toivo, siitä me\nsaamme voimaa ja uskallusta toimittamaan työtämme... Kiitos\nluottamuksesta, jota olette herättäneet minussa, koetan olla varovainen\nja rohkea.\n\nYstävykset puristivat voimakkaasti toistensa käsiä, ja Markus palasi\nMailleboisiin, jossa häntä odotti mitä raivokkain taistelu, todellinen\nsota.\n\nPahinta oli että valtiollinen asema siellä huononi samoin kuin\nBeaumontissakin. Edusmiesvaalia seuranneiden kunnallisvaalien\ntulokset olivat myöskin olleet turmiolliset. Darras oli uudessa\nkunnallisneuvostossa joutunut vähemmistöön, ja klerikaalinen Philis,\nvanhoillisten tuki, oli valittu pormestariksi. Markus tahtoikin kaikkein\nensiksi tavata Darrasia, saadakseen tietää, missä määrin tämä vielä\nvoisi kannattaa häntä. Markus meni eräänä iltana tapaamaan häntä, hänen\nkomeaan taloonsa, jonka tuo rikastunut urakoitsija oli antanut rakentaa\nitselleen. Hän kohotti heti opettajan nähtyään kätensä taivasta kohden\nja huudahti.\n\n-- No, rakas herra opettaja, nyt on lauma laskettu kimppuunne! Minä olen\npuolustava teitä, luottakaa minuun, nyt kun olen voitettu, enkä voi\ntehdä muuta kuin vastustaa... Kun olin pormestari, oli minun sangen\nvaikea aina olla samaa mieltä kanssanne; sillä minulla oli, niinkuin\ntiedätte, ainoastaan kahden äänen enemmistö, minun oli joskus mahdoton\ntoimia. Usein vastustin teitä, vaikka sydämessäni täydellisesti\nhyväksyin tekonne... Mutta nyt voimme lähteä liikkeelle, koska minulla\nei ole muuta tekemistä kuin taistella kukistaakseni Philisin ja\npäästäkseni jälleen pormestariksi. Te teitte oikein ottaessanne\njumalankuvan pois seinältä, jossa se ei riippunut Simonin aikana, ja\njossa sen ei koskaan olisi pitänyt riippua.\n\nMarkus hymyili:\n\n-- Joka kerta kun puhuin teille ristin poistamisesta, kauhistuitte te ja\nsanoitte, että varovaisuus oli välttämätön, että lasten vanhemmat\nsaattaisivat säikähtyä ja että vastustajamme siitä saisivat aseita\nhävittääkseen meidät.\n\n-- Johan tunnustin teille millaisessa pulassa olin! Ajatelkaa vain, ei\nole helppo hallita Mailleboisin tapaista kaupunkia, jossa puolueet tähän\nsaakka ovat pysyneet tasapainossa, ja jossa ei tiedä kumpainenko saisi\nvoiton, vapaa-ajattelijat vaiko papit... Tällä hetkellä eivät asiamme\ntosin ole loistavalla kannalla. Vähät siitä, ei pidä kadottaa\nrohkeuttaan, kyllä me vielä annamme heille iskun, niin että me\nratkaisevasti tulemme maan herroiksi.\n\nKunnianhimoisen kunnon urakoitsijan rohkeus ihastutti Markusta.\n\n-- Se on varma, myönsi hän.\n\n-- Sillä, jatkoi Darras, samoin kuin minun mitätön kahden äänen\nenemmistöni teki minut araksi, samoin ei Philiskään ole uskaltava mitään\nsuurempaa, sillä hänelläkin on ainoastaan kahden äänen enemmistö. Hän on\npakoitettu pysymään alallaan, hän on alituisesti pelkäävä pienimpiäkin\nmuutoksia, jotka saattaisivat viedä hänet vähemmistöön. Minä tunnen sen.\n\nDarras nauroi äänekkäästi. Hän, joka itse oli suuri, hyvinvoipa mies, ja\njonka sekä aivot että vatsa olivat hyvässä kunnossa, vihasi Philisiä,\nhäntä suututti uuden pormestarin pienuus ja laihuus, synkät, ankarat\nkasvot, terävä nenä ja kapea suu. Philis, entinen tervakangastehtaan\nomistaja, oli vaimonsa kuoleman jälkeen lopettanut liikkeensä, ja\nhänellä oli nyt omaisuus, josta oli noin kymmenen tuhannen markan\nvuotuiset korot, mutta jonka alkuperä oli hämärä. Hän eli sangen\nyksinäistä elämää, ja hänellä oli yksi ainoa suuri vaaleaverinen\npalvelijatar, jota ilkeät ihmiset kutsuivat \"vuoteen lämmittäjäksi\",\nsillä he kertoivat hänen joka ilta täyteläisellä ruumiillaan\nlämmittävän isäntänsä vuoteen ja sitten jäävänkin siihen. Philisin\nkahdentoistavuotias tytär. Octavie oli nunnien oppilaana Clermontissa ja\nkymmen vuotiaan poikansa oli hän pannut Valmarien kolleegioon, josta\ntämä aikoi mennä Saint-Cyrin sotakouluun. Päästyään näin vapaaksi\nlapsistaan, vietti hän suljettua ja ummehtunutta elämää ankarimmassa\nuskonnollisuudessa, alinomaa neuvotellen mustatakkien kanssa ja ollen\nheidän kuuliainen käskyläisensä. Hänen valitsemisensa pormestariksi\nosoitti kuinka ratkaisevaan kohtaan uskonnollinen liike oli kehittynyt\nMailleboisissa, jossa raivosi taistelu tasavallan ja kirkon välillä,\n\n-- Minä, sanoi Markus, voin siis toimia, te ynnä neuvoston vähemmistö\nkannatatte minua, eikö niin?\n\n-- Aivan varmaan, huudahti Darras. Mutta olkaa kuitenkin kohtuullinen,\nälkää heittäkö liian suurta juttua niskoillemme.\n\nJo seuraavana päivänä alkoi taistelu Mailleboisissa. Virkamies Savin,\nAchillen ja Philippen isä, näkyi saaneen ensimmäisen iskun tehtäväkseen.\nPuettuna ahtaaseen takkiinsa saapui hän virkatuntiensa jälkeen koululle\nmoittimaan opettajaa.\n\n-- Te tiedätte kuka olen, eikö totta? herra Froment. Olen kiivas\ntasavaltalainen, eikä kukaan voi minua epäillä siitä, että olisin\nliitossa pappien kanssa. Kuitenkin tulen pyytämään, useiden vanhempain\nnimessä, että ripustaisitte uudelleen koulunne seinälle tuon ristin,\nsillä uskonto on välttämätön lapsille samoinkuin naisillekin...\nPappia ei tarvita koulussa, se on kyllä totta; mutta Kristus,\nKristus, ajatelkaa toki! hän on ensimmäinen tasavaltalainen ja\nvallankumouksellinen.\n\nMarkus tahtoi tietää, keitä muita vanhempia hän edusti.\n\n-- Jos ette puhu ainoastaan omassa nimessänne, niin sanokaa minulle,\nmitkä perheet ovat valtuuttaneet teidät.\n\n-- Oh! valtuuttaminen ei tapahtunut aivan säännöllisesti. Tapasin\nmuurari Doloirin ja maanomistaja Bongardin ja huomasin, että he\npaheksuivat tekoanne samoin kuin minäkin. Mutta vastalauseen tekeminen\nja nimimerkkinsä antaminen tuottaa aina ikävyyksiä. Minä esimerkiksi\npanen paljon alttiiksi asettuessani etunenään... Mutta tunnollisena\nperheen isänä en voi olla vaiti. Sanokaa minulle, mitä tekisin poika\nlurjuksillani, Achillellä ja Philippellä. jotka ovat umpimielisiä ja\ntottelemattomia, jos ei heitä peloiteta vähäisen kertomuksella hyvästä\nJumalasta ja hänen helvetistään? Aivan toisellainen on suuri tyttäreni\nHortense, jota koko Maillebois ihmetteli, kun hän ensi kerran pääsi\nripille. Neiti Rouzaire on todella uskonnollisella kasvatustavallaan\ntehnyt hänet aivan täydelliseksi... Pyydän teitä vertaamaan omaanne ja\nneiti Rouzairen työtä, minun kahta poikaani ja tytärtäni. Siinä on\ntuomionne, herra Froment.\n\nMarkus hymyili rauhallista hymyään. Tuo rakastettava Hortense, kaunis,\npikkuvanha kolmentoistavuotias tyttö, jonka vartalo jo oli täysin\nkehittynyt, oli neiti Rouzairen suosikkeja. Hän kuljeskeli joskus\nmolempien leikkipihojen väliaidan seutuvilla ja unehtui nurkkien taakse\nkeskustelemaan ikäistensä poikien kanssa. Usein oli Markus vertaillut\ntoisiinsa omia oppilaitaan, noita miehenalkuja, joiden järkeä ja\ntotuudenrakkautta hän vähitellen oli kehittänyt ja opettajattaren\noppilaita, kirkollisen hengen valheellisuudessa ja ulkokultaisuudessa\nkasvatettuja, sokerinsuloisia tyttösiä. Oi! kuinka mielellään hän\nolisikaan tahtonut yhdessä poikiensa kanssa opettaa noita tyttöjä, joita\nkasvatettiin erikseen, joilta huolellisesti peitettiin kaikki, ja joissa\nsiten herätettiin kaikellaisia salaperäisiä aavistuksia. Silloin he\neivät enää olisi kuljeskelleet pitkin aitoja, saavuttaakseen sitä, mitä\nheille sanottiin synniksi, suloista, mutta kiellettyä hedelmää.\nTulevaisuuden vapaalle ja onnelliselle kansalle oli ainoastaan\nyhteiskoulu terveellinen ja sopiva.\n\nMarkus vastasi ainoastaan:\n\n-- Neiti Rouzaire täyttää omantuntonsa mukaan velvollisuutensa; samoin\nteen minäkin... Jos perheet auttaisivat minua, edistyisi kasvatus ja\nopetustyö nopeammin.\n\nSilloin pikku Savin suuttui ja sanoi oikaisten lyhyttä vartaloaan.\n\n-- Tahdotteko sanoa, että olen huonona esimerkkinä lapsilleni?\n\n-- Oh en suinkaan. Tarkoitan ainoastaan, että kaikki mitä lapset näkevät\nympärillään on ristiriidassa opetuksieni kanssa. Totuuden ilmilausumista\npidetään vaarallisena uhkarohkeutena, järjen sanotaan olevan\nriittämättömän kasvattamaan kunnon miehiä.\n\nMarkus tunsi aina suurta surua huomatessaan, että vanhemmat vastustivat\nhäntä, hän kun toivoi heidän apuaan vapautustyössään. Jos hänen\nopetuksiaan olisi lasten kotona toteutettu, jos siellä olisi sovitettu\nkäytäntöön yhteiskunnalliset oikeudet ja velvollisuudet, joita hän\nkoetti heille selittää, kuinka helpoksi ja nopeaksi kulku parempaan päin\nsilloin olisikaan käynyt! Tämä yhteistyö oli välttämätönkin, löytyi\npaljon sellaisia kaikkein arkatuntoisimpia ja tarpeellisimpia opetuksia,\njoita opettaja ei voinut antaa, elleivät vanhemmat täydentäneet hänen\ntyötänsä ja jatkaneet sitä samassa vapautuksen hengessä. Opettajien ja\nvanhempien olisi tullut kulkea käsi kädessä oikeuden ja totuuden\npäämäärää kohden. Ja kuinka surullista! sen sijaan, että olisivat\nauttaneet, hävittivät he senkin vähän, mitä hän sai aikaan, sillä he\nolivat melkein aina itse tietämättömiä ja heidän elämänsä ja\nmielipiteensä olivat johdonmukaisuutta vailla.\n\n-- Lyhyesti, sanoi Savin, teidän täytyy ripustaa tuo risti koulunne\nseinälle, herra Froment, jos tahdotte tehdä meille kaikille mieliksi ja\nelää hyvässä sovussa meidän kanssamme, jota me puolestamme toivomme,\nsillä te ette ole huono opettaja.\n\nMarkus hymyili taas.\n\n-- Kiitän teitä... Mutta sanokaa minulle, miksi rouva Savin ei ole\nmukananne? Häntä ainakin tämä asia olisi koskenut, sillä minä tiedän,\nettä hän harjoittaa uskonnollisia menoja.\n\n-- Hän on uskonnollinen niinkuin kaikkien kunnon vaimojen tulee olla,\nvastasi virkamies kuivasti. Minusta on parempi, että hän käy kirkossa\nkuin että hän ottaisi itselleen rakastajan.\n\nSavin katsoi epäluuloisesti Markusta, sillä sairaloinen mustasukkaisuus\nvaivasi häntä aina, niin että hän jokaisessa miehessä näki mahdollisen\nkilpailijan. Miksi opettaja kaipasi hänen vaimoaan? olihan tämä kaksi\nkertaa ollut käynyt koululla muka selittämässä Achillen ja Philippen\npoissaoloa? Hän oli viime aikoina pakoittanut vaimonsa kerran viikossa\ntunnustamaan syntinsä isä Theodosiukselle, kapusiinien esimiehelle,\najatellen, että tunnustuksen pelko estäisi hänet tekemästä syntiä.\nVaikka rouva Savin ensialussa oli käynyt kirkossa ainoastaan\nsäilyttääkseen kotirauhan, ilman minkäänlaista uskoa, meni hän nyt\nhiukan hartaampana syntejään tunnustamaan, sillä isä Theodosius oli\nkomea ja miellyttävä mies, josta kaikki nuoret uskovaiset uneksivat.\n\nMarkus lisäsi hänen kiusallaan.\n\n-- Viime torstaina tapasin suureksi ilokseni rouva Savinin, joka juuri\ntuli kapusiinikappelista, ja me keskustelimme hetken. Hän puhui minulle\nsangen suosiollisesti, sen tähden olisin toivonut hänen olevan\nkanssanne.\n\nMies teki tuskaa ilmaisevan liikkeen. Alituisen ja väärän epäluulonsa\ntähden oli hän ruvennut itse viemään määräpaikkaansa ne pienet\nhelmityöt, joita hän antoi vaimonsa salaa valmistaa, lisätäkseen pieniä\ntulojaan. Heidän kodissaan vallitsi vähäpalkkaisten virkamiesten\ntavallinen salattu kurjuus, lapsia oli paljon, mies katkeroittunut\nsietämätön itsevaltias, vaimo lempeä, kaunis ja tyytyväinen kohtaloonsa\nsiihen saakka kunnes löytää salaisen lohdutuksen.\n\n-- Vaimollani ei ole eikä saa olla erilaisia mielipiteitä kuin minulla,\nselitti Savin lopuksi. Hänen nimessään samoin kuin omassani ja useiden\nmuiden vanhempien nimessä, sanon sen vielä kerran, olen ottanut tämän\naskeleen... Nyt on teidän asianne päättää onko teidän pidettävä siitä\nlukua. Miettikää ensin.\n\nMarkus, joka taas oli tullut vakavaksi, vastasi.\n\n-- Olen miettinyt, herra Savin. Ottaessani pois tämän ristin tiesin\ntarkoin mitä tein; ja koska se ei enään ole siellä, en minä ainakaan\npane sitä takaisin.\n\nSeuraavana päivänä liikkui kaupungilla huhu, että joukko vanhempia, isiä\nja äitejä oli käynyt opettajan luona, josta oli seurannut myrkyllinen\nkeskustelu, hirveä häväistys. Mutta Markus ymmärsi, mistä isku tuli, kun\nhän sattumalta sai tietää oikean syyn Savinin käyntiin. Kaunis rouva\nSavin, jolle asia oli niin yhden tekevä ja jonka kokonaan täytti onnen\nkaipuu, oli sittenkin ollut isä Theodosiuksen välikappaleena: sillä\nhänen toimestaan oli hänen miehellään ja kapusiinimunkilla ollut\nsalainen keskustelu, jossa viime mainittu oli kehoittanut häntä menemään\nopettajan luo ja tekemään lopun asiain tilasta, joka oli hyviä tapoja ja\nperheiden hyvää järjestystä vastaan. Sillä jos risti poistettaisiin\nkoulusta, olisi siitä seurauksena poikien tottelemattomuus ja tytärten\nja äidin kevytmielisyys? Ja pieni, laiha Savin, tasavaltalainen ja\nkirkollisten vastustaja, jonka hukkaan kulunut elämä ja järjetön\nmustasukkaisuus tekivät sairaaksi, oli toiminut siveyden puolesta\nikäänkuin mitä piintynein katolilainen, joka uneksii inhimillistä\nparatiisia ihmisen masentamiseksi ja tallaamiseksi valmistetuksi\nvankilaksi.\n\nIsä Theodosiuksen takana Markus helposti arvasi olevan veli\nFulgentiuksen ynnä hänen apulaisensa veli Gorgiaan ja Isidoren, jotka\nolivat raivoissaan maallikkokoululle siitä, että tämä vei heiltä\noppilaita. Näiden takana olivat vielä Valmarien kolleegion johtaja isä\nPhilibin ja rehtori, isä Crabot, nuo mahtavat henkilöt, joiden taitavat,\nnäkymättömät kädet olivat johtaneet taistelua hirveästä Simonin jutusta\nalkaen. Rikos oli kaiken pohjalla, ja rikostoverit, tuo salainen,\ntuntematon, epäilty joukko, näytti päättäneen puolustaa sitä uusilla\nrikoksilla. Markus oli heti arvannut, missä joukko, halvimmasta\nkorkeimpaan, lymysi. Mutta kuinka saisi hän heidät kiinni ja syyllisiksi\ntodistetuiksi? Samalla kun kohtelias isä Crabot yhä puuhasi Beaumontin\nylhäisön piirissä, johtaen rippilapsiaan ja pitäen huolta entisten\noppilaittensa menestyksestä, näytti hänen käskynalaisensa isä Philibin\nkokonaan kadonneen, hän oli yksinomaan antautunut vaikeaan tehtäväänsä\nValmarien kolleegion todellisena johtajana. Mikään ei ilmaissut\nkiireellistä työtä, jota salaisuudessa lakkaamatta toimitettiin hyvän\nasian voitoksi. Markus oli vain huomannut, että häntä vakoiltiin: häntä\nvartioitiin papillisella taitavuudella, mustia varjoja liikkui\nlakkaamatta hänen ympärillään. Joka ainoa käynti Lehmannien luona, joka\nainoa keskustelu Davidin kanssa oli varmaankin huomattu. Ja hänessä\nvainottiin, niinkuin Salvan oli sanonutkin, totuuden apostolia, tulevaa\ntuomaria, todistajaa, jonka käsissä arvattiin olevan vaarallisia\npapereita, ja jonka kurkkuun kostonhuuto tahdottiin tukehuttaa,\nmusertamalla hänet. Pappi- ja munkkijoukko puuhasi sitä kasvavalla\nrohkeudella, apotti Quandieunkin täytyi taipua, epätoivoissaan siitä,\nettä uskontoa käytettiin moisen vääryyden palveluksessa, mutta totellen\nonnetonta piispaansa hänen ylhäisyyttään Bergerotia, jonka\npiispallisessa palatsissa Beaumontissa hän joka viikko kävi saamassa\nmääräyksiä ja lohduttamassa esimiestään hänen surussaan. Sekä piispa\nettä kirkkoherra peittivät kirkon kuuliaisina lapsina papinkauhtanallaan\näärettömän vääryyden, ja he salasivat surunsa ja pelkonsa tahtomatta\ntunnustaa kuinka suureen vaaraan he näkivät kirkon joutuvan.\n\nEräänä iltana sanoi Mignot, joka juuri tuli leikkipihasta, raivostuneena\nMarkukselle.\n\n-- Tiedättekö, se on inhoittavaa, näin taas neiti Rouzairen seisovan\ntikapuilla ja vakoilevan meitä.\n\nOpettajattarella oli todellakin tapana, luullessaan olevansa yksin,\npystyttää tikapuut väliaitaa vasten ja niiltä tarkastaa, mitä\npoikakoulussa tapahtui: ja Mignot sanoi hänen joka viikko lähettävän\nsalaisia tiedonantoja alkeiskouluntarkastaja Mauraisinille.\n\n-- Mikä vakoilija! sanoi Markus iloisesti. Aivan turhaan hän väsyttää\njalkojaan tikapuilla. Minä aukaisen portin selkoselälleen, jos hän vaan\ntahtoo.\n\n-- Oh! sitä minä en tekisi! huudahti apuopettaja. Pysyköön kukin\nkotonaan. Jos vielä näen hänet niin vedän hänet alas jaloista.\n\nMarkus oli vähitellen valloittanut Mignotin: hänestä tuntui kuin olisi\nhän pelastanut ihmisen, ja hän oli siitä hyvin onnellinen. Simonia oli\nMignot aina epäillyt. Hän oli talonpojan poika ja oli ruvennut\nopettajaksi ainoastaan päästäkseen maatyöstä; hänen järkensä ja\nluonteensa olivat keskinkertaiset, eikä hän ajatellut muuta kuin omaa\netuaan; ja kun hän ei uskonut mitään hyvää juutalaisista piti hän\nparhaana pysyä erillään hänestä. Niinpä hän oikeusjutun aikana oli ollut\nsiksi rehellinen, ettei ollut tahtonut syyttää viatonta, mutta ei\nmyöskään ollut antanut totuuden mukaista todistusta, joka olisi voinut\npelastaa Simonin. Markuksen suhteen oli hän alussa asettunut\nvastustavalle kannalle, siinä oli taas muuan, jonka kanssa ei pitänyt\nryhtyä tekemisiin, jos tahtoi päästä ylenemään! Lähes vuoden oli hän\nsiten osoittanut vihamielisyyttään, syönyt ravintolassa, auttanut\nvastenmielisesti johtajaansa ja näyttänyt käytöksellään paheksumisensa.\nSiihen aikaan kävi hän usein neiti Rouzairen luona ja näytti olevan\ntaipuvainen rupeamaan hengellisten käskyläiseksi. Mutta Markus ei\nnäyttänyt siitä välittävän, hän oli ystävällinen apulaiselleen ikäänkuin\ntahtoen antaa hänelle aikaa miettiä ja ymmärtää, että hänelle todella\noli edullisinta olla totuuden ja oikeuden puolella. Ja olihan tuo suuri\nrauhallinen poika, jonka ainoa intohimo oli onkiminen, kylläkin\nhuvittava ala kokeiluille. Tulevaisuuden ajatteleminen teki hänet\nraukkamaiseksi, ympäristön säälimätön itsekkäisyys oli hiukan turmellut\nhänet, mutta pohjaltaan hän ei ollut paha, hän tulisi varmaankin\nhyväksi, jos hän joutuisi hyviin käsiin. Hän oli niinkuin suuri osa\nihmisistä, luonteeltaan keskinkertainen, ei parhaimpia eikä huonoimpia,\nmuuttuen olosuhteiden mukaan. Hänellä oli kylliksi tietoja, joten\nhänestä olisi voinut tulla erinomainen opettaja ja myöskin\noikeudenmukainen ihminen siinä tapauksessa, että hänellä aina olisi\nollut tukenaan lujatahtoinen ja ymmärtäväinen ystävä. Tämä kokeilu, tämä\npelastaminen oli houkutellut Markusta, joka oli onnellinen askel\naskeleelta voittaessaan hänen luottamuksensa ja rakkautensa, sekä\nsaadessaan todistuksen siitä totuudesta, jolle hänen suuri toivonsa\ntulevasta vapautuksesta perustui, nimittäin että jokaisesta\nturmeltuneestakin ihmisestä voi saada edistyksen työmiehen. Mignot oli\nsaavuttanut toimeliaan iloisuuden ja hyväätekevän oikeuden ja totuuden\nrakkauden, jotka ikäänkuin säteilivät hänen koko olennostaan. Nyt\napuopettaja söi johtajansa kodissa ja kuului ikäänkuin perheeseen.\n\n-- Te teette väärin, kun ette ole varovainen neiti Rouzairen suhteen,\nlisäsi hän. Ette voi aavistaakaan, mitä kaikkea hän voi tehdä... Hän\npettäisi teidät kymmenen kertaa päästäkseen Mauraisininsä suosioon.\n\nJa kun hän kerran oli ruvennut tunnustamaan, kertoi hän kuinka neiti\nRouzaire monta kertaa oli käskenyt häntä kuuntelemaan ovilla. Hän tunsi\nopettajattaren, siinä oli hirveä nainen, jonka ylenmääräisen\nkohteliaisuuden alla piili kovuutta ja ahneutta; ja vaikka hän ei ollut\nkaunis, vaan suuri, luiseva, kesakkoinen ja litteänaamainen, viehätti\nhän lopulta kaikki ihmiset. Itsekin hän ylpeili siitä että osasi\nkäyttäytyä viisaasti. Kirkon vastustajille, jotka suuttuivat siitä, että\nhän niin usein vei lapsia kirkkoon, vastasi hän olevansa pakoitettu\nseuraamaan vanhempien tahtoa, sillä muuten ottaisivat he pois lapsensa.\nKirkollisille antoi hän vahvimmat vakuutukset ja kallistui\nsilminnähtävästi heidän puolelleen, varmasti uskoen olevansa\nmahtavampien puolella, joista maallikko-opettajienkin hyvät paikat\nriippuivat. Hän katsoi ainoastaan omaa etuaan ja oli Jumalan lapsi vaan\nsiksi, että tämä sitten pitäisi huolta hänen asioistaan. Hän oli\nhedelmämyyjättären tytär Beaumontista, ja hänen luonteeseensa oli siitä\njäänyt jotain kauppiasmaista. Hän ei ollut mennyt naimisiin sillä hän\ntahtoi elää oman mielensä mukaan, ja ellei hän pappien kanssa ollutkaan\nsuhteissa, niinkuin ilkeä huhu tiesi kertoa, niin se oli ainakin varma,\nettä hän miellytti pientä, kaunista Mauraisiniä. joka aina ihastui\nsuuriin naisiin. Ei hän myöskään koskaan ollut humalassa vaikka hän\nsuuresti rakasti liköörejä: syynä siihen, että hän joskus\niltapäivätuntien alussa oli hyvin punainen, oli hänen vankka ateriansa\nja hänen huono ruuansulatuksensa.\n\nMarkus teki välinpitämättömän liikkeen.\n\n-- Hän ei hoida niinkään huonosti kouluansa, sanoi hän. Se minua\nainoastaan surettaa, että hän opettaa niin ahtaasti uskonnollisessa\nhengessä. Täällä ei poikia ja tyttöjä eroita ainoastaan seinä; heitä\neroittaa syvä kuilu. Ja kun he koulusta päästyään yhtyvät naimisiin\nmennäkseen, ovat he kuin kahdesta eri maailmasta tulleita... Ja onhan\nnäin ollut ammoisista ajoista asti, taistelu sukupuolten välillä tulee\nsuureksi osaksi siitä.\n\nHän ei kertonut kuinka hän vihasi neiti Rouzairea, eikä syytä, miksi hän\noli karttanut häntä, niin että lähestyminen heidän välillään oli\nmahdoton, joka syy oli tämän naisen inhoittava käytös Simonin jutun\naikana. Markus muisti aina, kuinka hän oikeuden edessä oli ladellut\nvääriä syytöksiä viatonta vastaan, kertonut hänen antaneen\nepäsiveellisiä ja epäisänmaallisia opetuksia oppilailleen ja\nrauhallisella julkeudella ajanut kirkollisten asiaa. Markuksen muuton\njälkeen Mailleboisiin olivatkin he osoittaneet toisilleen ainoastaan\njäykkää kohteliaisuutta, joka heidän läheisen naapuruutensa tähden oli\nvälttämätön. Kun hänen asemansa oli vahvistunut, ja kun neiti Rouzaire\nhuomasi, ettei Markus joutunutkaan häviölle, niin kuin hän oli toivonut,\noli hän koettanut saada lähentymistä aikaan, sillä hän ei suinkaan\ntahtonut olla epäsovussa voittajien kanssa. Etenkin koetti hän päästä\nGenevièven suosioon, mutta tämä piti häntä etäällä, ollen saman mieltä\nkuin puolisonsakin.\n\n-- Sanon sen vielä kerran, päätti Mignot, olkaa varovainen. Jos olisin\nnoudattanut hänen tahtoaan olisin pettänyt teidät jo kaksikymmentä\nkertaa. Hän kyseli minulta alinomaa teistä ja sanoi minulle, että olen\nhullu ja etten koskaan tulisi miksikään... Te olette olleet niin hyvä\nminulle, ette voi aavistaakaan, mistä kaikesta olette pelastaneet minut,\nsiliä noita veijaria, jotka lupaavat kaikellaista menestystä, kuuntelee\nniin helposti. Ja koska olen uskaltanut puhua teille näistä, niin\nantakaa minulle anteeksi, että rohkenen antaa teille neuvon. Teidän\ntulisi varoittaa rouva Fromentia.\n\n-- Mitä, varoittaa?\n\n-- Niin, niin, onhan minulla silmät päässä ja minä olen nähnyt neiti\nRouzairen viime aikoina alinomaa kiertelevän vaimonne ympärillä. Milloin\nhän hyväilee, milloin kutsuu rakkaaksi rouvaksi, siitä voi syntyä\nystävyys, jota teidän siassanne pelkäisin.\n\nMarkus oli hämmästynyt ja koetti nauraa.\n\n-- Oh! vaimollani ei ole mitään peljättävää, hän on kyllä varovainen.\nMutta hänen on vaikea osoittaa epäkohteliaisuutta naapurille, johon\nyhteiset tehtävät yhdistävät meidät.\n\nMignot ei sanonut enempää. Mutta hän puisti päätään eikä näyttänyt\ntahtovan sanoa kaikkea, sillä ollessaan ikäänkuin perheeseen kuuluva oli\nhän huomannut, mitä siellä salaisuudessa tapahtui. Markus oli myöskin\nvaiti, hänet oli vallannut salainen pelko, tunnustamaton heikkous, joka\nlamautti hänet joka kerta kun hän ajatteli, että Genevièven ja hänen\nvälillä voisi syntyä taistelu. Kirkollisten hyökkäys, jota hän\nBeaumontissa käynnistään alkaen oli odottanut, tapahtui äkkiä. Taistelun\naloitti Mauraisinin virallinen ilmianto, jossa hän mainitsi ristin\nottamisen pois koulun seinältä ja suuttumuksen, jonka tämä uskonnollista\nsuvaitsemattomuutta osoittava teko herätti vanhemmissa. Siinä kerrottiin\nvirkamies Savinin vastalauseesta ja selitettiin että Doloirin ja\nBongardin perheet samoin olivat lausuneet paheksumisensa. Moisella\nteolla saattoi olla arvaamattoman vakavat seuraukset pienessä\nkirkollismielisessä kaupungissa, jossa kävi sangen paljon\npyhiinvaeltajia, ja jossa maallikkokoulun täytyi tehdä paljon\nmyönnytyksiä ellei se tahtonut antaa hengellisen koulun päästä voitolle;\nja lopuksi pyysi Mauraisin, että opettaja, joka oli pahimpia\nkiihkoilijoita, muutettaisiin muualle, koska hän näin taitamattomasti\noli saattanut koulun häpeään, Lisäksi täydensi syytöstä joukko pieniä\ntodistuksia neiti Rouzairen jokapäiväisen vakoilun tuloksia: tämän\nkuulijaisia tyttöjä, jotka kävivät messussa, lukivat katkismusta,\nottivat osaa juhlakulkueihin ja kantoivat pyhiä lippuja, oli myöskin\nverrattu anarkistisen opettajan laiskoihin, vastustushaluisiin poikiin,\njotka eivät uskoneet Jumalaan eivätkä perkeleeseen.\n\nKolme päivää myöhemmin sai Markus kuulla että katolinen edusmies, kreivi\nHector de Sangleboeuf oli kahden virkaveljensä seuraamana käynyt\ntärkeällä asialla prefekti Hennebisen luona. Hän oli nähtävästi tuntenut\nMauraisinin tiedonannon, ellei hän itse ynnä isä Crabot, joka oli hyvin\ntuttu Désiradessa, olleet auttaneetkin häntä sen laatimisessa; ja he\nnojautuivat tähän tiedonantoon vaatiessaan opettajan muuttamista.\nHennebise, jonka valtioviisautena oli elää sovussa kaikkien kanssa, ja\njonka tapana oli lakkaamatta toistaa: \"Oh! ei mitään melua!\" piti asiaa\nvarmaankin sangen ikävänä, sillä hän aavisti, että siitä tulisi olemaan\nturmiollisia seurauksia. Sydämmessään hän oli Sangleboeufin puolella,\nmutta oli vaarallista julkisesti yhtyä vanhoillisiin. Vaikka hän siis\noli samaa mieltä kuin kiivas, juutalaisvihollinen edusmies, parooni\nNathanin vävy, selitti hän, ettei hän yksin voinut ratkaista kysymystä,\nsillä laki määräsi nimenomaan, että hän voi muuttaa opettajan ainoastaan\nakatemiantarkastaja Le Barazerin ehdotuksesta, Opettajille oli\nmyönnetty tämä takaus riippumattomuudesta. Päästen siten hetkeksi\nrauhaan lähetti Hennebise siis herrat tarkastajan luo, ja he menivätkin\nsuoraan tätä etsimään hänen vastaanottohuoneeseensa prefektin\nvirastossa. Le Barazer, entinen sijaisprofessori, josta oli tullut\nvarovainen diplomaatti, otti heidät vastaan ja kuunteli heidän asiaansa\nkohteliaalla tarkkaavaisuudella. Hänellä oli leveät ja punakat kasvot ja\nhuolimatta hänen viidestäkymmenestä ikävuodestaan ainoastaan hiukan\nharmahtava tukka. Lapsuudesta asti oli hän vihannut keisarikuntaa ja oli\nensimmäisiä tasavaltalaisia, jotka pitivät alkeisopetusta tasavallan\nvarsinaisena perustuksena. Kaikin keinoin koetti hän kukistaa\nhengelliset koulut, jotka hävittävät vapaan Ranskan. Mutta kokemuksesta\noli hän huomannut minkä vaaran väkivaltainen toiminta tuotti, ja hän\nseurasi hitaasti ja taitavasti tarkoin mietittyä suunnitelmaa, niin että\nkiihkoilijat pitivät häntä laimeana. Hänen tyyni luonteensa ja\nrauhallinen, sitkeä tahtonsa olivat tietysti myöskin suurena syynä hänen\nmenettelytapaansa. Kerrottiin hänen vuosia kestävillä, salaisilla,\nvastustamattomilla ponnistuksillaan saavuttaneen tavattomia voittoja.\nAlussa näytti hän paheksuvan Markuksen tekoa, ristin poisottamista, joka\nhänestä oli hyödytön mielenosoitus. Mutta samalla huomautti hän, että\nlaki ei millään tavalla pakoittanut opettajaa suvaitsemaan uskonnollisia\nvertauskuvia koulunsa seinällä. Se oli vaan tullut tavaksi, ja hän\nosoitti varovaisesti paheksuvansakin tuota tapaa. Kun Sangleboeuf\nsilloin kiivastui, ja puhui ankarasti kirkon puolustajana, kutsuen\nopettajaa mieheksi, joka tuotti häpeää ja yllytti koko Mailleboisin\nvastaansa, lupasi tarkastaja säveästi tarkastaa asiaa niin suurella\nhuolella kuin se vaati. Eikö hän sitten ollut saanut tiedonantoa\nkäskynalaiseltaan Mauraisinilta? eikö tiedonanto kyllin selvästi\nosoittanut kuinka vakavaa laatua oli tuo myrkky, jonka peljättävä\nleveneminen oli pysäytettävä pikaisella opettajan vaihdolla? Kun\nedusmies teki tämän kysymyksen oli Le Barazer suuresti hämmästyvinään:\nmikä tiedonanto? oh, aivan oikein! alkeiskouluntarkastajan\nneljännesvuoden kertomus! Kuinka he siitä tiesivät? Mutta näiden\npuhtaasti hallinnollisten kertomusten tarkoituksena oli ainoastaan\nylimalkaisten tietojen antaminen akatemiantarkastajalle, ja hänen\nvelvollisuutensa oli itse ottaa selkoa asiasta. Hän antoi herrojen\nmennä, luvaten vielä kerran panna suurta arvoa heidän käyntiinsä.\n\nKuukausi kului. Markus odotti joka päivä kutsua prefektin virastoon,\nmutta mitään ei kuulunut. Le Barazer noudatti epäilemättä tavallista\nmenettelytapaansa, antoi jutun joutua unohduksiin, voittaakseen aikaa ja\ntaivuttaakseen ihmisten mieliä. Opettaja oli siis saanut hänen salaisen\nkannatuksensa, niinkuin Salvan, hänen ystävänsä ja työtoverinsa oli\nsanonut. Mutta jutun ei pitäisi pahentua, kasvavan häväistyksen ei\npitäisi tulla niin suureksi, että hänen puuttumisensa asiaan tulisi\nvälttämättömäksi; sillä ne, jotka tunsivat hänet ymmärsivät, ettei hän\npuolustaisi Markusta enemmän kuin oli mahdollista, hän panisi hänet\naivan varmaan pois Mailleboisista, jos tätä uhrausta tarvittaisiin\npelastamaan hänen hitaisempaa ja ajalle sopivampaa työtään hengellisiä\nkouluja vastaan. Hänen luonteessaan ei ollut mitään vallankumouksellista\nuljuutta, semmoinen oli hänelle vastenmielistäkin. Pahinta oli, että\ntila Mailleboisissa yhä huononi. Helposti arvattavalta taholta tulleesta\nkehoituksesta, kävi \"Petit Beaumontais\" lehti kiivasta sotaa Markusta\nvastaan. Alussa oli siinä tavan mukaan ollut ainoastaan lyhyitä ja\nepämääräisiä uutisia: pienessä naapurikaupungissa tapahtui hirveitä\nasioita ja niistä puhuttaisiin tarkemmin, jos tultaisiin pakoitetuksi\nsiihen. Sitten mainitsi se suoraan opettaja Fromentin ja antoi melkein\njoka päivä tietoja \"Mailleboisin häväistyksistä\", julaisten\neriskummallisia juoruja; oppilaita ja heidän vanhempiaan oli muka\ntutkittu ja opettaja oli todistettu syypääksi mitä mustimpiin rikoksiin.\nKauhistunut kansa kiivastui, veljet ja kapusiinit yllyttivät kauhua,\njokainen uskovainen teki ristinmerkin kulkiessaan ohi kunnalliskoulun,\njossa moisia ilkitöitä harjoitettiin. Silloin Markus tunsi olevansa\nsuuressa vaarassa. Mignot laittoi uljaasti matkalaukkunsa valmiiksi,\nvarmana siitä että hänen johtajansa onnettomuus ulottuisi häneenkin,\nkoska hän oli mennyt hänen puolelleen. Neiti Rouzaire oli jo\nvoitonriemuisen näköinen kun hän sunnuntaisin ylpeänä vei oppilaansa\nmessuun. Isä Theodosius kappelissaan ja apotti Quandieukin\nSaint-Martinin kirkossa ennustivat, että Jumala pian kohotettaisiin\nentiseen arvoonsa uskottomien joukossa, ja se merkitsi että\nristiinnaulittu Jesus juhlallisesti ripustettaisiin takaisin\nmaallikkokoulun seinälle. Kaikkien näiden onnettomuuksien lisäksi tunsi\nMarkus tavatessaan Darrasin, että tämä oli sangen kylmä ja varmaankin\naikoi jättää hänet oman onnensa nojaan, sillä hän pelkäsi menettävänsä\nkunnallisneuvoston vähemmistönkin.\n\n-- Mitä tahdotte, ystäväni? Te olette menneet liian pitkälle, me emme\nvoi seurata teitä tällä hetkellä... Tuo ulkokullattu Philis vaanii minua\nja minä jäisin ilman puoluelaisia jos liittoutuisin teihin, mikä on\naivan tarpeetonta.\n\nMarkus meni toivottomana Salvania tapaamaan. Hän oli viimeinen varma\ntuki, joka pysyi hänelle uskollisena. Mutta hänkin oli huolestunut,\nsynkkä, melkein hämillään.\n\n-- Asiat ovat sangen huonosti, poikani. Le Barazer on äänetön,\nmiettiväisen näköinen ja pelkään hänen lopulta jättävän teidät, sillä\nhänen ympärillään käydään tuimaa taistelua. Te olitte ehkä liian\nhätäinen.\n\nSuru valtasi Markuksen, sillä hän luuli, että Salvankin hylkäsi hänet ja\nhän huudahti:\n\n-- Tekin, tekin, opettajani! Mutta Salvan tarttui syvästi liikutettuna\nhänen käsiinsä.\n\n-- Ei, ei, poikani, älkää epäilkö minua, minä olen kaikesta sielustani\nja kaikesta mielestäni teidän puolellanne. Mutta te ette voi\naavistaakaan mitä vaikeuksia teidän yksinkertainen ja oikeutettu\ntekonne on tuottanut kaikille. Minun normaalikouluani epäillään, sitä\nsanotaan jumalattomuuden ahjoksi. Rehtori Depinvilliers käyttää sitä\nhyväkseen ylistääkseen lyseonsa saarnaajaa, joka muka on edistänyt\npuolueiden sovintoa kirkon helmassa. Kaikki ovat levottomia,\nrehtoriimme, tyyneeseen Forbesiin saakka, joka pelkää kaduttavansa\nrauhansa... Le Barazer on sangen taitava, mutta onko hänellä oleva\nkylliksi vastustusvoimaa?\n\n-- Mitä on sitten tehtävä?\n\n-- Ei mitään, on ainoastaan odotettava. Olkaa vain varovainen ja rohkea,\nsanon sen vielä kerran. Syleilkäämme toisiamme ja uskokaamme totuuden ja\noikeuden voimaan.\n\nSeuraavana kahtena kuukautena Markus osoitti ihailtavaa uljuutta ja\nmielentyyneyttä, huolimatta solvauksista, joita joka päivä sateli hänen\npäällensä. Hän ei näyttänyt tietävän mitään saastaisista aalloista,\njotka löivät hänen oveaan vastaan. Hän hoiti koulutyötään ihmeteltävällä\niloisuudella ja huolella. Suurempaa, hyödyllisempää tehtävää ei hän\nollut koskaan täyttänyt, hän antautui kokonaan oppilailleen, hän opetti\nheille sanalla ja esimerkillä työn välttämättömyyttä, totuuden ja\noikeuden rakkautta pahimpienkin onnettomuuksien sattuessa. Kaiken\nkatkeruuden ja häväistyksen, jota ihmiset syytivät hänen päälleen,\npalkitsi hän lempeydellä, hyvyydellä ja uhrautuvaisuudella. Hän koetti\ntehdä lapset paremmiksi kuin heidän isänsä, hän kylvi surkeaan\nnykyisyyteen onnellista tulevaisuutta, sovittaen toisten rikoksen oman\nonnensa hinnalla. Hänelle uskottujen pienten nerontaimien keskellä\nvetosi hän heidän viattomuuteensa ja puhtauteensa ja käyttäen hyväkseen\nheidän tiedonjanoansa opetti heille kaikki maailman salaisuudet,\npaljasti sen heille kaikessa kauneudessaan, toivottaen, että ihminen\neläisi siinä veljeydessä ja ilossa, kun hän kerran tietäisi siitä\nkylläksi voidakseen elää varmuudessa, viisaudessa ja rakkaudessa,\ntehtyään luonnonvoimat itselleen alamaisiksi. Tämän pienen väen\npelastaminen erehdyksen ja valheen vallasta antoi hänelle rauhaa ja\nvoimaa. Ja hän odotti tyynesti hymyillen iskua, joka häntä uhkasi ja\njoka ilta tunsi hän tyytyväisenä ja varmana täyttäneensä\nvelvollisuutensa.\n\nEräänä aamuna ilmoitti \"Petit Beaumontais\"-lehti että \"Mailleboisin\nhalpamainen myrkyttäjä\", joksi se opettajaa kutsui, oli päätetty\neroittaa virastaan. Edellisenä iltana Markus oli saanut kuulla, että\nkreivi de Sangleboeuf oli uudelleen käynyt prefektin virastossa, eikä\nhänellä enää ollut vähintäkään toivoa, hän piti perikatoaan varmana.\nIlta oli vaikea. Koulutuntien jälkeen, kun hymyilevät, vaaleat tai\nruskeat päät eivät enää olleet puhumassa hänelle paremmasta\ntulevaisuudesta, vaipui hän surumielisyyteen, jota vastaan hän koetti\ntaistella, voidakseen seuraavana päivänä olla rohkea niinkuin\ntavallisesti. Mainittuna iltana hän olikin erityisen katkeralla\nmielellä. Hän ajatteli säälimättömästi keskeytettyä työtään, rakkaita\npoikiaan, joita hän oli opettanut ehkä viimeisen kerran ja joiden\nvapauttamista hänen ei sallittu viedä loppuun. Nuo lapset otettaisiin\npois häneltä ja annettaisiin jonkun luonteen ja järjen turmelijan\nkäsiin. Levolle mennessään oli hän niin synkännäköinen, että Geneviève\nhiljaa syleili häntä puolison hellyydellä, niinkuin hänen vielä joskus\noli tapana tehdä.\n\n-- Sinä suret jotakin, ystävä raukkani?\n\nMarkus ei vastannut heti. Hän tiesi, että Genevièven mielipiteet yhä\nenemmän erosivat hänen omistaan, ja hän vältti yhä tuskallisia\nselityksiä, vaikka hän tunsi salaisia tunnonvaivoja antaessaan hänen\nvieraantua itsestään, koettamatta millään tavalla voittaa häntä\ntakaisin. Vaikka hän uudelleen lakkasi käymästä vanhojen rouvien,\nisoäidin ja äidin, luona, ei hänellä kuitenkaan ollut rohkeutta kieltää\nvaimoaan menemästä tuohon pieneen, kylmään taloon, josta hän aavisti\nsuuren vaaran uhkaavan hänen onneaan. Joka kerran kun Geneviève kävi\nsiellä tunsi Markus hänen yhä enemmän liukuvan käsistään. Viime aikoina,\nkun koko kirkollisten lauma oli hyökännyt hänen kimppuunsa, oli hän\nsaanut kuulla että vanhat rouvat kaikkialla kielsivät hänet, punastuivat\nhänen tähtensä, ikäänkuin olisi hän ollut vieras häpeäpilkku heidän\nperheensä kunniassa.\n\n-- Miksi et vastaa minulle, armaani? etkö sitten usko, että sinun surusi\non myöskin minun?\n\nMarkus heltyi ja syleili häntä, sanoen:\n\n-- Niin, minulla on suruja. Mutta ne ovat asioita, joista me ajattelemme\nerilailla, enkä minä tahdo soimata sinua siitä. Miksi minä sitten\nuskoisin ne sinulle?... Pelkään, ettemme kauan saa olla täällä.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Minut tullaan luultavasti muuttamaan muualle, ehkäpä eroittamaan\nvirastakin. Kaikki on lopussa... Ja meidän täytyy lähteä täältä, enkä\ntiedä minne.\n\nGeneviève huudahti iloisena.\n\n-- Oi! rakkaani, sitä parempi! paremmin meille ei voisi käydä.\n\nMarkus, joka ei heti käsittänyt, kysyi häneltä hämmästyneenä, mitä hän\ntarkoitti. Hän näytti vähän hämmentyneeltä ja koetti peräyttää sanansa.\n\n-- No, hyvä jumala! sanoin niin, sillä minusta olisi aivan yhtä hauska\nlähteä, sinun ja Louisemme kanssa tietysti. Kaikkialla voi olla\nonnellinen.\n\nKun Markus yhä kyseli sanoi hän.\n\n-- Siellä ei olisi kaikkia noita ilkeitä juttuja, jotka ehkä lopulla\nrikkovat sopumme. Olisin niin onnellinen jos vielä saisimme olla yksin\njossain syrjäisessä sopukassa, missä kukaan ei tunkeutuisi väliimme,\neikä mikään ulkoa tuleva este erottaisi meitä toisistamme... Oi!\narmaani, lähtekäämme jo huomenna!\n\nUseampia kertoja oli Markus huomannut hänessä samallaista eroamisen\npelkoa, halua ja tarvetta pysyä täydellisesti hänen omanaan. Hän tahtoi\nikäänkuin sanoa hänelle: \"Pidä minut aina painettuna sydäntäsi vastaan.\nVie pois minut, niin ettei kukaan saa riistää minua sinun sylistäsi.\nMinä tunnen, että minua joka päivä irroitetaan sinusta, minä pelkään\nsitä kylmyyttä, joka minua värisyttää, kun minä en enää ole sinun.\" Ja\ntämä teki hänet epätoivoisemmaksi kuin mitkään muut uhkaukset.\n\n-- Lähteäkö, armaani, se ei yksinään riittäisi. Mutta kuinka iloiseksi\nteet minut ja kuinka kiitän sinua tästä suuresta lohdutuksesta!\n\nPäivät kuluivat yhä eikä pelättyä kirjettä prefektin virastosta\nkuulunut. Syynä tähän oli varmaankin se, että eräs uusi tapahtuma, joka\nnyt kiihoitti mieliä, oli kääntänyt huomion pois Mailleboisin\nmaallikkokoulusta. Viime aikoina oli Jonvillen kirkkoherra, apotti\nCognasse, jonka voitto oli täydellinen, miettinyt suurta yritystä; hän\ntahtoi nimittäin taivuttaa pormestari Martineaun antamaan suostumuksensa\nsiihen, että hänen kuntansa pyhitettäisiin Jesuksen Pyhälle Sydämmelle.\nAate ei varmaankaan ollut hänen omansa, sillä hänet oli kuukauden ajan\nnähty joka torstaiaamu menevän Valmarien kolleegioon, jossa hänellä oli\npitkiä neuvotteluja isä Crabotin kanssa. Ja eräs Féroun, Moreuxin\nopettajan, lause kierteli miehestä mieheen, herättäen toisissa\nsuuttumusta, toisissa naurua.\n\n-- Jos nuo saastaiset jesuiitat tuovat tänne verisen häränsydämensä,\nniin minä sylkäsen heitä vasten silmiä.\n\nKristuksen oppi suli vähitellen kokonaan Pyhän Sydämmen palvelukseen,\njoka lopulta oli kuin Jesuksen toinen lihaantuleminen, uusi\nkatolilaisuus. Tuo hysteerisen naisen, kiihkoisen ja onnettoman Marie\nAlacoquen sairaloinen näky, tuo todellinen, vertavuotava, avonaisesta\nrinnasta puoleksi revitty sydän tuli vertauskuvaksi alhaisemmalle\nuskolle, joka tarvitsi aistimellista tyydytystä. Näytti siltä kuin\npuhdistettu usko aineettomaan Jesukseen, joka asui taivaassa Isän\nvieressä, olisi ollut liian hieno nykyajan ihmisille, jotka halusivat\nmaallisia nautintoja; ja Jesuksen liha, hänen lihallinen sydämmensä,\nasetettuna näytteille taivaalliselle teurastuspöydälle tahdottiin antaa\nuskovaisille kansoille jokapäiväiseksi ravinnoksi, joka levittäisi\ntaikauskoa ja tietämättömyyttä. Olisi voinut sanoa, että se oli tarkoin\nmietitty ihmisjärjen murha, että ehdoin tahdoin koetettiin alentaa\nentistä, jo itsessäänkin hämärää uskontoa, niin että suuret uskovaisten\njoukot painuisivat vieläkin syvemmälle valheeseen, tulisivat vielä\ntyperämmiksi, vielä orjallisemmiksi. Pyhän Sydämmen palvelus oli\ntodellista epäjumaloimista ja uskovaiset joutuivat palvelemaan\nteurashuoneesta saatua jäännöstä ja kantamaan sitä tangon päässä\nniinkuin lippua. Siinä ilmeni koko jesuiittain nero, uskonto oli tehty\ninhimilliseksi, Jumala tuli ihmisen luokse, koska vuosisatojen\nponnistukset eivät olleet voineet saattaa ihmistä Jumalan luo.\nTietämättömälle kansalle täytyi antaa sellainen Jumala, jota se ymmärsi,\nsen itsensä mukaan tehty, verinen ja kärsivä niinkuin sekin,\nräikeävärinen epäjumalankuva, jonka törkeä aineellisuus muuttaisi\nuskovaiset järjettömäksi karjalaumaksi. Ymmärryksen vähentäminen on\nmyöskin vapauden vähentämistä, ja kirkon täytyi alentaa Ranska raakaan\nPyhän Sydämmen palvelukseen, jos se tahtoi saada sen järjettömien\nopinlauseittensa valtaan. Suuren tappion jälkeen, maan surressa kahden\nmaakuntansa menettämistä tehtiin yritys; kirkko käytti hyväkseen yleistä\nhämmennystä, koettaakseen saada syntejään katuvaa Ranskaa, jota Jumalan\nkäsi niin ankarasti oli rangaissut, pyhitetyksi Pyhälle Sydämmelle.\nSuuren, vallankumouksellisen Pariisin korkeimpaan torniin oli se\nkohoittanut sykähtelevän, punaisen Pyhän Sydämmen, sellaisen, joita\nnäkee riippumassa teurastajan koukuissa. Sieltä vuosi sen veri koko\nmaahan, kaukaisimpiin seutuihin saakka; ja kun se siellä Montmartressa\nherätti ihailua naisissa ja herroissa, jotka kuuluivat hallitukseen,\noikeuslaitokseen tai armeijaan, kuinka syvästi se liikuttaisikaan\nyksinkertaisten olentojen, kylien tietämättömien, uskovaisten ihmisten\nmieliä! Se oli katumuksen ja kirkon käsiin antaumisen kansallinen\nvertauskuva, se ommeltiin keskelle kolmiväristä lippua, jonka värit nyt\nmerkitsivät taivaan sineä, neitsyen liljoja ja marttyyrien verta. Ja\nsuurena, paksuna ja verta vuotavana riippui se siellä turmeltuneen\nkatolilaisuuden uutena Jumalana, orjuutetun Ranskan alhaisen taikauskon\nesineenä.\n\nIsä Crabot oli ensin aikonut näyttää valtaansa itse Mailleboisissa,\nmaakunnan pääpaikassa, pyhittämällä sen Pyhälle Sydämmelle. Mutta sitten\nhän ei ollut uskaltanut, se kun oli tehdaskaupunki, jonka muutamat sadat\ntyömiehet lähettivät sosialisteja kunnallisneuvostoon: huolimatta\nveljistä ja kapusiineista oli hän peljännyt siellä joutuvansa\nhäpeällisesti tappiolle. Hän olikin päättänyt toimia Jonvillessä, jossa\nmaa-ala näytti erinomaisen sopivalta; jos hän onnistuisi, voisi hän\nmyöhemmin koettaa samaa laajemmalla näyttämöllä. Apotti Cognasse\nhallitsi nyt aivan yksin Jonvillessä, jonka opettaja Jauffre kokonaan\noli luovuttanut hänelle, heittämällä, hänen käsiinsä ihmiset ja asiat,\nkaiken vallan, jonka Markus ennen niin uljaasti oli voittanut itselleen.\nJauffren teoriia oli yksinkertainen: täytyi olla hyvissä suhteissa\nvanhempien, pormestarin ja ennen kaikkea kirkkoherran kanssa. Miksi ei\nhän olisi mennyt kirkon puolelle, koska kirkolliset olivat vallalla\nmaassa? Eikö hän sitä tietä helpoimmin pääsisi jonkun suuren koulun\njohtajaksi Beaumontiin? Ja rikas Jauffre oli, annettuaan ensin vaimonsa\nlähestyä kirkkoherraa, täydellisesti alistunut, hän soitti kelloja,\nlauloi jumalanpalveluksessa ja vei oppilaansa joka sunnuntai kirkkoon.\nPormestari Martineau, joka Markuksen aikana oli ollut kirkollisten\nvastustaja, oli ensin suuttunut uuden opettajan toimista. Mutta mitä\nsanoa opettajalle, joka ei ollut köyhä, ja joka kaikenlaisilla syillä\nosasi todistaa, että pappien vastustaminen aina oli väärin. Epäillen oli\nMartineau ensin antanut asiain mennä menojaan; sitten oli hän kauniin\nrouvansa vaikutuksesta kunnallisneuvostossa selittänyt, että kuitenkin\noli edullisinta elää sovussa kirkkoherran kanssa. Ja yhdessä vuodessa\ntuli apotti Cognasse kunnan itsevaltiaaksi hallitsijaksi, nyt kun ei\nopettajakaan häntä enää ollut vastustamassa, vaan sen sijaan mielellään\nsuostui häntä tottelemaan, varmana siitä, että saisi hyvän palkan\nalistumisestaan.\n\nKun ryhdyttiin Jonvillen pyhittämiseen Pyhälle Sydämmelle, herätti se\nkuitenkin vähän hämmästystä ja vastustusta. Kukaan ei tiennyt mistä tuo\naate oli kotoisin, eikä kukaan olisi voinut sanoa, ken siitä ensiksi oli\npuhunut. Mutta apotti Cognasse otti sen heti omaksi asiakseen, katsoen\nsuureksi kunniaksi itselleen, jos hän niillä seuduin ensimmäisenä\nvoittaisi kokonaisen kunnan Jumalalle. Hän piti sellaista melua, että\nhänen ylhäisyytensä Bergerot kutsui hänet Beaumontiin, tyytymättömänä ja\nepätoivoisena tästä uudesta taikauskosta, tästä alhaisesta epäjumalan\npalveluksesta, joka uhattiin tuoda maahan, ja joka syvästi suretti\nhäntä; kerrottiin, että kohtaus heidän välillään oli ollut surkuteltava\nja hirveä, piispan täytyi taipua vielä kerran. Jonvillessä oli kaksi\nmyrskyistä kunnallisneuvoston istuntoa, jäsenet tahtoivat tietää mitä\nheille oikeastaan tarjottiin. Hetken oli voinut luulla, että asia menisi\nmyttyyn. Mutta silloin Jauffre, joka myöskin oli käynyt Beaumontissa,\nvaikka kukaan ei tarkalleen tiennyt ketä hän siellä oli tavannut, ryhtyi\nvälittäjäksi kirkkoherran ja kunnallisneuvoston välillä. Oli\nosoitettava, mitä kunta voittaisi tullessaan pyhitetyksi Pyhälle\nSydämmelle; ensiksi ilmoitti hän, että Beaumontin rouvat olivat\nluvanneet lahjoittaa kunnalle hopeisen kalkin, alttariliinan,\nkukkavaaseja ja suuren Jesuksen kuvan, jonka rintaan oli maalattu\nhehkuva, verta vuotava sydän. Sitten annettaisiin ansiokkaimmalle\nNeitsyen tyttärelle viidensadan markan myötäjäiset hänen mennessään\nnaimisiin. Mutta etenkin näkyi neuvostoon vaikuttavan se, että luvattiin\nperustaa Hyvän Paimenen haaraosasto, jossa kaksisataa naista saisi\ntyötä, ja jossa valmistettaisiin hienoja liinavaatteita, paitoja,\nalushameita ja naisten housuja Pariisin suuriin myymälöihin. Talonpojat\nnäkivät jo hengessä kaikki tyttärensä hyvien sisarten luona, ottamatta\nlukuun sitä rahan paljoutta, jonka tällainen laitos tuottaisi kunnalle.\n\nVihdoin määrättiin juhlallisuus sunnuntaiksi, kesäkuun 10 päiväksi, eikä\nkauniimpi auringonpaiste koskaan ollut suosinut suurta juhlaa, niinkuin\napotti Cognasse huomautti. Kolme päivää oli hänen palvelijansa, hirveä\nPalmyre, rouva Jauffren ja kauniin rouva Martineaun auttamana,\nkoristanut kirkkoa vihreillä kasveilla ja verhoilla, joita oli lainattu\nkaupunkilaisilta. Beaumontin naiset, presidentin rouva Gragnon,\nkenraalin rouva Jarousse, prefektin rouva Hennebise ja myöskin rouva\nLemarrois, pormestarin, radikaalisen edusmiehen vaimo, olivat\nlahjoittaneet komean kolmivärisen lipun, johon oli ommeltu pyhä sydän\nsekä sanat: Jumala ja Isänmaa. Jauffre itse kantaisi tätä lippua\nJonvillen pormestarin oikealla puolella. Harvinainen valikoima\nhuomattavia henkilöitä saapui jo aamulla: Beaumontin arvokkaimmat miehet\nynnä ne rouvat, jotka olivat antaneet lahjat: Mailleboisin pormestari,\nPhilis, neuvoston klerikaalisen enemmistön seuraamana; sitten koko parvi\npappeja, munkkeja, hänen ylhäisyytensä valtuuttama edustaja, isä\nTheodosius ja joukko kapusiineja, veli Fulgentius ja hänen kolme\napulaistaan, isä Philibin sekä viimeksi itse isä Crabot, jota kaikki\nliehakoivat ja nöyrästi kumarsivat. Apotti Quandieu ei ollut saapuvilla,\nhän oli viime hetkessä saanut ankaran luuvalokohtauksen.\n\nKello 3 alkoi soittokunta Kirkkotorilla puhaltaa sotaista marssia.\nKunnallisneuvosto saapui juhlapukuisen pormestari Martineaun johtamana;\nopettaja Jauffre kantoi molemmin käsin Pyhän Sydämmen lippua. Kulkue\npysähtyi hetkeksi ja odotti soiton loppuun. Ääretön joukko\npyhävaatteisiin puettuja talonpoikaisperheitä ja loistava pukuisia\nnaisia tungeskeli odottaen torilla. Äkkiä kirkon suuri ovi aukeni ja\nkomeaan papinkauhtanaan verhottu apotti Cognasse ilmaantui lukuisten\nlähiseuduilta saapuneiden pappien seuraamana. Kuoripoikien laulaessa ja\nläsnäolijoiden hartaina polvistuessa siunattiin lippu juhlallisesti.\nSitten seurasi mieltäliikuttava hetki, pormestari Martineau ynnä\nkunnallisneuvosto laskeutuivat polvilleen vertauskuvallisen lipun\njuurelle, jonka vartta Jauffre taivutti alaspäin, jotta sen kolme väriä\nja verinen sydän paremmin näkyisivät Pormestari lausui korkealla äänellä\nsanat, joilla Jonvillen kunta virallisesti pyhitettiin Pyhälle\nSydämmelle.\n\n-- Minä tunnustan Jesuksen Kristuksen oikeudet kaikkiin kansalaisiin,\njoiden valtuuttama minä olen, heihin itseensä, heidän perheisiinsä ja\nheidän omaisuuteensa. Jesus Kristus on oleva heidän ensimmäinen, heidän\nainoa herransa ja vastedes on hän määräävä kaikki meidän kunnallisen\nhallituksemme toimet meidän eduksemme ja omaksi kunniakseen.\n\nNaiset itkivät, miehet taputtivat käsiään. Heidät valtasi autuaallinen\ninnostus samalla kun torvet ja rummut uudelleen alkoivat soittaa\nvoitonriemuista marssia. Kulkue astui kirkkoon, papit, pormestari ja\nkunnallisneuvosto, jota opettaja yhä seurasi lippuineen. Kirkossa\nsiunattiin pyhä sakramentti, joka alttarilla vahakynttilöiden\nympäröimänä loisti kuin tähti, ja jonka edessä neuvosto taaskin\nhartaasti polvistui. Sitten apotti Cognasse puhui hehkuvalla\nkaunopuheisuudella, hän iloitsi nähdessään maallisen vallan hakevan\nsuojaa Pyhän Sydämmen kansallisen lipun juurella, polvistuvan pyhän\nsakramentin edessä, laskien kaiken ylpeytensä Jumalan käsiin ja uskoen\nhänelle Ranskan hallituksen ja pelastuksen. Eikö tämä ollut kaiken\njumalattomuuden loppu, eikö kirkko tästä lähin olisi sielujen ja\nruumiiden hallitsija, ainoa voiman ja vallan edustaja maan päällä? Pian\nse kohottaisi onneen rakastetun vanhemman tyttärensä, joka vihdoinkin\nkatui erehdyksiään, alistui ja toivoi ainoastaan pelastustansa. Kaikki\nkunnat seuraisivat Jonvillen esimerkkiä, koko isänmaa antautuisi\ntaivaalliselle Sydämmelle, Ranska tulisi jälleen maailman valtijaaksi,\nJesuksen lipuksi muuttunutta kansallista lippua seuraamalla. Läsnäolijat\nhuusivat pyhän huumauksen valtaamina, ja suuremmoinen juhlallisuus\npäättyi sakastissa, jonne kunnallisneuvosto meni pormestarin johtamana,\nallekirjoittamaan virallista ja lainmukaista asiakirjaa, jonka\npergamentille oli kirjoitettu, että Jonville pyhitti itsensä kokonaan ja\nkaikiksi ajoiksi Pyhälle Sydämmelle, merkiksi siitä, että maallinen\nvalta nöyrästi taipui taivaallisen vallan alle.\n\nMutta kirkosta lähdettäessä tapahtui häväistys. Férou, Moreuxin\nopettaja, oli joukossa kurjempana ja raivostuneempana kuin koskaan,\npuettuna repaleiseen takkiin. Velat rasittivat häntä yhä enemmän, häntä\nahdistettiin viidenkymmenen pennin lanteista, eikä hänelle annettu\nvelaksi edes leipää, jota hän joka päivä tarvitsi ankarassa työssä\nrasittuneen vaimonsa ja kolmen laihan, kivulloisen tyttärensä\nelatukseksi. Yhä laajeneva velkojen kuilu nieli edeltäpäin hänen kurjan\nkuukausipalkkansa ja pientä maksua, jonka hän sai sihteerin toimestaan,\nvastustettiin alinomaa. Kunnan talonpojat, jotka kaikki olivat\nvarakkaita, olivat ruvenneet halveksimaan opettajaa hänen alinomaisen,\nyhä kasvavan kurjuutensa tähden, he epäilivät myöskin oppia, koska se ei\nvoinut elättää miestä, jonka tehtävänä oli sen levittäminen. Ja Férou,\nainoa ymmärtäväinen, ainoa sivistynyt tämän törkeän tietämättömyyden\nkeskellä, tuli päivä päivältä katkerammaksi köyhyytensä tähden, hän,\njolla oli tietoja, oli köyhä, samalla kuin tietämättömät olivat\nrikkaita! Tämä yhteiskunnallinen vääryys saattoi hänet raivoon,\nomaistensa kärsimykset vimmastuttivat häntä ja hän tahtoi\nväkivaltaisesti hävittää tämän kurjan maailman, rakentaakseen sen\nraunioille totuuden ja oikeuden kaupungin. Hän huomasi Saleurin,\nMoreuxin pormestarin, joka oli saapunut juhlaan puettuna aivan uuteen\npukuun, sillä hän tahtoi miellyttää apotti Cognassea, nyt kun tämä oli\npäässyt voitolle. Moreuxissa vallitsi nyt rauha kunnan ja kirkkoherran\nvälillä, vaikka viimemainittu lakkaamatta olikin pahalla tuulella ja\nnurisi siitä, että hänen täytyi kulkea neljä kilometriä mokomienkin\nseurakuntalaisten tähden, jotka aivan hyvin olisivat voineet kustantaa\nitselleen oman kirkkoherran. Kaiken sen kunnioituksen, jonka laiha,\nkalpea, huonopalkkainen ja velkojen rasittama opettaja oli menettänyt,\noli saanut tukeva, kukoistava pappi, jolla oli paljon suurempi palkka ja\nlisäksi vielä tulot ristiäisistä, häistä ja hautajaisista. Tämä\nepätasainen taistelu saattoi opettajan raivoon, hänhän siinä\nauttamattomasti joutui tappiolle.\n\n-- No! herra Saleur, täällähän on oikeat karnevaalit! ettekö häpeä,\nottaa osaa moisiin halpamaisuuksiin?\n\nSaleur, joka oikeastaan ei pitänyt papeista, suuttui tästä. Hän piti\nsitä hyökkäyksenä hänen, rikastuneen härkäkauppiaan porvarillista asemaa\nvastaan, hänen, joka eli koroillaan kauniissa, vartavasten korjatussa ja\nöljyvärillä maalatussa talossaan... Ja hän haki kyllin arvokkaita sanoja\nvastatakseen.\n\n-- Te tekisitte parhaiten jos olisitte vaiti, herra Férou. Niillä on\nsyytä hävetä, jotka eivät kykene hankkimaan itselleen riippumatonta\nasemaa.\n\nFérou aikoi kiivastuneena vastata, sillä hän huomasi näissä sanoissa\nilmaantuvan kaiken sen halpamaisen siveysopin, jonka tähden hän sai\nkärsiä, mutta silloin astui Jauffre vuorostaan kirkosta, ja hänen\nvihansa kääntyi tähän.\n\n-- Kas vain! tekin, virkaveljeni, kannatte valheen ja tietämättömyyden\nlippua! Kaunis tehtävä tasavaltamme pienten ja halpojen kasvattajalle!\nPitäisihän teidän kuitenkin tietää, että minkä kirkkoherra voittaa, sen\nopettaja menettää.\n\nMutta Jauffre, joka oli rikas, ja joka oli hyvin tyytyväinen tekoonsa,\nosoitti hänelle musertavaa sääliväisyyttä ja ylenkatsetta.\n\n-- Toveri raukka, ennenkuin tuomitsette muita, tulisi teidän voida\nhankkia edes paitoja tyttärillenne.\n\nSilloin Férou kadotti kaiken malttinsa. Raivostuneena, heiluttaen pitkiä\nkäsivarsiaan huusi hän:\n\n-- Te ilveilijät; te jesuiitat! kuljettakaa vaan, jumaloikaa vaan tuota\nhärän rinnasta revittyä sydäntänne, syökää se vaikka raakana ja tulkaa\nsiitä jos voitte vielä epäinhimillisemmiksi ja vielä typerämmiksi!\n\nKansaa oli kokoontunut Jumalan pilkkaajan ympärille, joukosta kuului\nivaa ja uhkauksia ja hänen olisi voinut käydä huonosti ellei varovainen\npormestari Saleur, levottomana kuntansa hyvästä maineesta, olisi\ntarttunut hänen käsivarteensa ja vienyt häntä pois vihamielisestä\njoukosta.\n\nSeuraavana päivänä oli tapausta jo suurennettu, kaikkialla puhuttiin\nhirveästä pyhyyden häväistyksestä. \"Petit Beaumontais\" kertoi, että\nMoreuxin opettaja oli sylkäissyt Pyhän Sydämmen kansallista lippua juuri\nsilloin, kun kunnianarvoinen apotti Cognasse siunasi tätä katuvan ja\npelastetun Ranskan taivaallista vertauskuvaa. Seuraavassa numerossa\nilmoitti se, että opettaja Férou oli eroitettu virastaan. Jos uutinen\noli tosi, tulisi tällä virkaerolla olemaan vakavat seuraukset\nopettajalle, hänen täytyisi nimittäin viipymättä suorittaa kolmivuotinen\nsotapalveluksensa, sillä hänen kymmenen vuotta kestävä sitoumuksensa ei\nvielä ollut päättynyt, hänen olisi täytynyt palvella vielä kolme vuotta\nkoulussa ennen kun hän täydellisesti olisi päässyt vapaaksi siitä. Ja\nminne joutuisivat sillä aikaa hänen vaimonsa ja kolme tytärtänsä, joiden\ntoimeentulosta hän ei nytkään voinut huolta pitää, ja jotka hänen\nlähdettyään varmaankin kuolisivat nälkään?\n\nKun Markus sai kuulla tämän, kiiruhti hän heti Salvanin luo Beaumontiin.\nTällä kertaa \"Petit Beaumontais\" ei ollut valehdellut, virkaero oli\ntodella allekirjoitettu, Le Barazer oli taipumaton. Kun Markus pyysi\nvanhaa ystäväänsä vielä kerran koettamaan taivuttaa häntä, kieltäytyi\ntämä alakuloisena.\n\n-- Ei, ei, se on hyödytöntä. Le Barazer ei voi tehdä toisin; hän ainakin\non vakuutettu siitä, hänen opportunistinen valtioviisautensa toivoo\nsillä keinoin pääsevänsä nykyisistä vaikeuksista... Älkää olko kovin\nonneton, sillä hän iskee Férouta voidakseen säästää teidät.\n\nMarkus ei tahtonut kuullakaan tällaisesta ratkaisusta, hän sanoi kuinka\nse häntä suretti.\n\n-- Te ette ole vastuunalainen, rakas poikani. Hän heittää kirkollisille\ntämän saaliin, koska heidän kerran täytyy saada joku, ja hän toivoo näin\nvoivansa pelastaa teidät, hyvän työmiehensä. Se on erinomaisen nerokas\nratkaisu, niinkuin joku selitti minulle eilen... Niin, niin, kuinka\npaljon kyyneleitä, kuinka paljon verta vuotaakaan pienimpienkin\nedistysaskeleiden tähden ja kuinka moni onneton saakaan ruumiillaan\ntäyttää vallihaudan ennen kuin sankarit voivat kulkea siitä yli!\n\nSalvanin ennustukset kävivät täydellisesti toteen. Férou eroitettiin\nkaksi päivää myöhemmin; mutta hän ei tahtonut antautua sotapalvelukseen\nvaan pakeni mieluummin Belgiaan raivoissaan vääryydestä, jota hän oli\nsaanut kärsiä. Hän toivoi Brysselissä saavansa sen verran tuloja, että\nvoisi kutsua vaimonsa ja tyttärensä luokseen ja perustaa siellä\nhävitetyn kotinsa uudelleen. Hän sanoi olevansa onnellinenkin, kun pääsi\nvapaaksi yliopistollisesta vankilasta, ja hän hengitti täysin keuhkoin,\ntuntien vihdoinkin olevansa vapaa mies, joka sai ajatella ja tehdä\nniinkuin tahtoi. Hänen vaimonsa oli silläaikaa tyttärineen muuttanut\nMailleboisiin, kahteen pieneen, likaiseen huoneeseen, ja hän oli heti\nrohkeasti ruvennut työhön voimatta sittenkään ansaita jokapäiväistä\nleipäänsä. Markus kävi hänen luonaan ja auttoi häntä ja hänen\nsydämmeensä koski tämä suuri kurjuus. Hänellä oli omantunnon vaivojakin\nsiitä, sillä ristiinnaulitun kuva näytti unohtuneen siinä suuressa\nkiihtymyksessä, jonka Jonvillessä tapahtunut pyhyyden häväistys ja sitä\nseuraava virkaero olivat synnyttäneet. \"Petit Beaumontais\" riemuitsi ja\nkreivi de Sangleboeuf kulki Beaumontissa kuin voittaja, ikäänkuin\nveljet, kapusiinit, ja jesuiitat, veli Fulgentius, isä Philibin ja isä\nCrabot äkkiä olisivat tulleet maakunnan herroiksi. Ja taistelu alkoi\nuudelleen, yhtä heltymättömänä, vaikka toisella alalla.\n\nEräänä sunnuntaina Markus hämmästyi nähdessään vaimonsa tulevan sisään\nmessukirja kädessä.\n\n-- Kuinka, käytkö sinä kirkossa? kysyi hän.\n\n-- Käyn, vastasi Geneviève suoraan. Tulen juuri ripiltä.\n\nMarkus katsoi häneen kalveten, hänet valtasi kylmä väristys, jota hän\nkoetti salata.\n\n-- Sinä käyt kirkossa, etkä ole sanonut sitä minulle?\n\nGeneviève oli nyt vuorostaan hämmästyvinään ja hän vastasi tyyneesti ja\nlempeästi niinkuin ainakin.\n\n-- Sanonut sinulle? miksi olisin sen tehnyt? tämähän on omantunnon\nasia... Minä annan sinun toimia mielipiteittesi mukaan, luullakseni saan\nitse tehdä samoin.\n\n-- Tietysti, olisin kumminkin hyvän sopumme tähden tahtonut tietää sen\nedeltäpäin.\n\n-- No, nythän tiedät sen. En tee mitään salaa sen näet... Toivon, että\ntästä huolimatta olemme hyviä ystäviä.\n\nHän ei sanonut muuta, eikä Markuksella ollut voimaa sanoa kaikkea mitä\nhänen sisässään liikkui, pyytää selitystä, jota hän tunsi tarvitsevansa.\nMutta päivä kului raskaassa äänettömyydessä, jotakin katkeraa oli nyt\nheidän välillään.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nKuukaudet kuluivat ja Markus tunsi joka päivä kuinka tuo peljättävä\nkysymys suureni ja vaati vastausta: miksi oli hän ottanut vaimokseen\nnaisen, jolla ei ollut samaa uskoa kuin hänellä? Tulisivathan he\nmolemmat äärettömästi kärsimään tästä erimielisyydestä, tästä syvästä\nkuilusta, joka eroitti heidät ikäänkuin olisivat he tulleet kahdesta\ntoisilleen vihamielisestä maailmasta. Hän oli jo tullut siihen\nvakaumukseen, että samoin kuin perheen terveyttä varten alettiin vaatia\nruumiillista tutkimusta, todistusta siitä ettei kummallakaan ollut\nmitään ruumiillista virhettä, olisi myöskin pitänyt vaatia todistusta\nsiitä että järki toimii säännöllisesti ja että sydän ja luonne olivat\nvapaat kaikista perinnöllisistä tai kasvatuksen tuottamista virheistä.\nKaksi olentoa, jotka eivät ollenkaan tunne toisiaan, jotka tulevat\nkahdesta eri isänmaasta, varustettuina vastakkaisilla käsityksillä, ja\njoista toinen kulkee totuutta kohden ja toinen on erehdysten vallassa,\nvoivat ainoastaan joutua ristiriitaan, kiduttaa ja musertaa toisensa.\nMutta kuinka paljon verukkeita löytävätkään ihmiset ensimmäisessä,\nsokeassa rakkaudessaan, ja kuinka vaikea olikaan vastata tähän\nratkaisevaan kysymykseen, kun tultiin erityiseen, kaikkein kauneimpaan,\nkaikkein hellimpään tapaukseen!\n\nSitä paitsi Markuksen täytyi ottaa lukuun poikkeus, joka oli hänen\nsuhteensa olemassa. Hän ei vielä vähääkään syyttänyt Genevièveä, hän\npelkäsi ainoastaan, että hänestä tulisi kuolettava ase noiden pappien ja\nmunkkien käsissä, joita vastaan hän taisteli. Koska kirkon ei ollut\nonnistunut kukistaa häntä hänen esimiestensä kautta, alkoi se varmaankin\nnyt särkeä hänen kotionnensa, iskeä häntä sydämmeen. Se oli todella\njesuiittamainen yritys, rippi-isänä ja omientuntojen johtajana toimivan\nmunkin ikivanha menettelytapa, munkin, joka viekkaasti levittää\nkatolilaista valtaa hyvänä ihmistuntijana, jolle intohimot eivät ole\nvieraat, ja joka ymmärtää niiden suuren merkityksen ja käyttää niitä\nKristuksen voitoksi, mielitellen ihmistä, tyydyttäen hänen himonsa,\nvoidakseen sitten musertaa hänet. Hiipiä perheeseen, tunkeutua\npuolisoiden väliin, ottaa vaimo valtaansa hänen kasvatuksensa ja\nuskonnollisen entisyytensä kautta ja saattaa näin epätoivoon ja häviöön\nmies, josta tahdotaan päästä vapaaksi, tämä on mukavin ja yleisin\nmenettelytapa rippituolien pimeässä, kuiskailevassa maailmassa. Markus\noli näkevinään apotti Quandieun, isä Theodosiuksen ja veli Fulgentiuksen\nmustien viittojen takana isä Crabotin ystävälliset piirteet.\n\nHeti alussa otti kirkko naisen valtaansa ymmärtäen, että hän oli\nmahtavin ase kirkon opin ja orjuuden levittämiseksi. Mutta samassa\nsyntyi myös vaikeus. Olihan nainen inhoittava, syntinen ja kauhea\nolento, jota kaikki pyhät pelkäsivät! Häneen on saastainen luonto pannut\npaulansa, hän on elämän lihallinen lähde, hän on itse elämä, jota\nkatolinen oppi käskee halveksimaan.\n\nJonkun aikaa kirkko kielsikin sielun tältä irstaiselta olennolta, jota\npuhtaat miehet pakenivat erämaihin, varmoina siitä, että lankeisivat,\njos tuuli toisi heille edes hänen hiustensa tuoksun. Koska kaikki\nkauneus ja kaikki hekuma oli tuomittu tässä maailmassa, oli nainen maan\npäällä ainoastaan kirottu kauneus ja hekuma, joita pidettiin saatanan\njuonina ja joita vastaan kehoitettiin rukoilemaan ja lihaansa\nkiduttamaan. Tahdottiin hävittää sukupuoli naisessa, ihannenainen oli\nsukupuoleton, taivaan valtaistuimella istui neitsyt, joka järjettömän\nihmeen avulla oli synnyttänyt pojan, pysyen kumminkin neitseenä. Sitten\nkirkko huomasi naisen vastustamattoman vallan mieheen ja huolimatta\nsiitä vastenmielisyydestä ja kammosta, jota se tunsi hänen sukupuoltaan\nvastaan, otti se vihdoin naisen palvelukseensa voittaakseen ja\nkahlehtiakseen miehen uudelleen. Sillä oli täydellinen sotajoukko\nalentavan kasvatuksen heikontamia naisia, jotka pelkäsivät helvettiä, ja\njotka papin kovuus ja viha oli tehnyt orjiksi; ja koska mies oli\nlakannut uskomasta, tahdottiin valloittaa hänet takaisin käyttämällä\ntähän tarkoitukseen naisen vastustamatonta ja saatanallista\nviehätysvoimaa: naisen tarvitsisi ainoastaan kieltäytyä, niin mies\nseuraisi häntä ristin juurelle saakka. Siveetön epäjohdonmukaisuus oli\ntässä tosin suuri, mutta olihan katolilaisuus kadottanut alkuperäisen\nankaruutensa ja olivathan jesuiitat syntyneet taistelemaan kasuistiikan\nalalla ja tekemään myönnytyksiä maailmalle. Tämän jälkeen oli kirkko\nkohdellut naista lempeämmin ja taitavammin. Vaikka se yhä työnsi hänet\nluotaan puolisona, tuntien pelkurimaista vastenmielisyyttä kirottua\nnautintoa kohtaan, käytti se tätä nautintoa omaksi voitokseen. Se tahtoi\nensiksikin pitää naisen kokonaan vallassaan, jättämällä hänet ainiaaksi\ntietämättömyyteen ja lapsellisuuden tilaan. Sitten teki se hänestä\nitselleen sota-aseen, varmana siitä, että jumalinen nainen voittaisi\nepäuskoisen miehen. Hänen kauttaan voi se vaikuttaa kodeissakin\nalkooviin saakka, kun se tahtoi saattaa miehen kaikkein suurimpiin\nahdistuksiin. Ja nainen oli siis yhä irstainen olento, mutta papit\nkäyttivät häntä nyt vahvistaakseen Jumalan valtaa.\n\nMarkus voi helposti arvata minkälaisissa olosuhteissa Geneviève oli\nkasvanut. Ensimmäiset vaikutuksensa oli hän saanut ystävällisestä\nVisitationisisarten luostarista, josta hänellä oli kaikenlaisia suloisia\nmuistoja: iltasin hän rukoili polvillaan pienessä, valkoisessa\nvuoteessaan; hänelle puhuttiin hyvästä Jumalasta, joka pitää isällistä\nhuolta kuuliaisista lapsista; säteilevässä kappelissa kertoi\nkunnianarvoisa kirkkoherra hänelle kauniita kertomuksia kristityistä,\njoita jalopeurat eivät vahingoittaneet, suojelusenkeleistä, jotka\nvalvoivat kehdon ääressä ja veivät puhtaat Jumalan rakastamat sielut\ntaivaaseen. Sitten seurasi ensimmäinen ripillä käynti ja siihen\ntarvittiin vuosia kestäviä taitavia valmistuksia, katkismuksen\nsalaisuudet opetettiin hirveässä pimeydessä, niin että ne ainiaaksi\nhämmensivät järjen ja sytyttivät salaperäisen uteliaisuuden turmelevan\nkuumeen. Siitä alkaen on lapsi, joka on muuttumaisillaan nuoreksi\ntytöksi ja ihastuksissaan valkeasta puvustansa, ensimmäisestä\nhääpuvustaan, kihlattu Jesukselle, yhdistetty taivaalliseen\nrakastajaansa, jonka keveään orjuuteen hän ainaiseksi antautui; nyt\nsaattoi mies tulla, hän oli jo toisen oma, taivaallinen rakastaja\nvaatisi hänet omakseen muistojen vastustamattomalla voimalla. Pitkin\nkoko elämäänsä näkisi hän vahakynttilöiden loistavan, tuntisi pyhän\nsavun huumaavan tuoksun ja vaipuisi uudelleen taivaalliseen hekumaan,\njoka valtasi hänet rippituolin salaperäisessä pimeydessä ja pyhän\naterian liikutuksissa. Hän kasvoi kaikenlaisissa harhaluuloissa,\njokapäiväisenä ravintona oli hänellä vuosisatoja vanhat erehdykset ja\nvalheet ja tarkasti pidettiin huolta, ettei todellisesta maailmasta\nvoinut mitään tunkeutua hänen tietoonsa. Päästessään Visitationisisarten\nluota oli kuusitoista vuotias nuori tyttö niin turmeltu ja tietämätön\nkuin mahdollista, hän ei käsittänyt tehtäväänsä, ei tuntenut itseään\neikä muita ja paitsi kauneuttaan ei hän tuonut kotiinsa muuta kuin tuon\nuskonnollisen myrkyn, kaikkien häiriöiden ja kärsimysten alun.\n\nSitten näki Markus Genevièven pienessä, jumalisessa talossa,\nKapusiinitorin varrella. Siellä oli hän oppinut tuntemaan hänet hänen\nisoäitinsä, rouva Duparquen ja äitinsä, rouva Berthereaun luona, jotka\nvalppaalla hellyydellä koettivat täydentää luostarin työtä, häätäen\nnuoren tytön luota kaiken, mikä olisi voinut kehittää hänessä totuuden\nkaipuuta ja järkeä. Kun hän vaan täytti uskonnolliset velvollisuutensa\nkuuliaisena seurakuntalaisena, ei hänen tarvinnut välittää mistään\nmuusta, hänet opetettiin elämään tietämättä mitään elämästä. Markuksen\ntäytyi jo hiukan ponnistaa muistaakseen hänet sellaisena, jollaisena hän\noli häntä ensi näkemästä saakka rakastanut, suloisena, vaaleakutrisena\nimpenä, jonka kasvot olivat lempeät ja hienopiirteiset, ja joka\nnuoruuden loistossaan, rakkaudesta tuoksuvana oli niin toivottava, että\nhän ei enää tarkoin muistanut minkälaista järkeä ja ymmärrystä hän\nsilloin oli osoittanut. Heidän välillään oli heti syttynyt intohimo,\njonka Markus oli tuntenut polttavan Genevièveä samoin kuin itseään,\nsillä Geneviève oli huolimatta ankarasta kasvatuksestaan säilyttänyt\nisältä perityn rakkauden tarpeen. Hän ei tietysti ollut missään\nsuhteessa yksinkertainen; Markus arvasi hänen olevan samallaisen kuin\nmuutkin nuoret tytöt, joista hän ei mitään tietänyt; hän oli luvannut\nitselleen ottaa siitä selkoa myöhemmin, kun he olisivat naimisissa ja\nkun hän olisi kokonaan hänen. Mutta kun hän nyt muisteli heidän\nensimmäisiä vuosiaan Jonvillessä, huomasi hän kuinka vähän hän oli\nkoettanut oppia paremmin tuntemaan ja enemmän valloittamaan vaimoaan.\nNämä vuodet kuluivat molemminpuoleisessa ihastuksessa, sellaisessa\nhurmauksessa, etteivät he edes huomanneet henkisiä eroavaisuuksia, jotka\nsaattoivat eroittaa heidät. Geneviève oli todella älykäs, eikä Markus\nhäntä liioin moittinut niistä omituisista aukoista, joita hän välistä\nhuomasi vaimonsa käsityksessä. Kun hän lakkasi käymästä kirkossa, luuli\nMarkus taivuttaneensa hänet omiin vapaisiin aatteisiinsa, eikä huolinut\nedes opettaa hänelle niitä. Hän epäili kyllä, että siinä hänen\npuoleltaan saattoi myöskin olla hiukan leväperäisyyttä, hänestä oli\nikävää ruveta uudestaan kasvattamaan vaimoaan, ja hän pelkäsi ehkä\nkohtaavansa vaikeuksia, häiritsevänsä heidän ihanaa rakkauden-onneaan.\nMutta koska heidän elämänsä oli onnellinen näinkin, miksi ryhtyisi hän\nsellaiseen, josta ehkä seuraisi riitoja, kun hän kerran oli varma siitä,\nettä heidän syvä rakkautensa aina riittäisi ylläpitämään yksimielisyyttä\nheidän välillään?\n\nJa nyt oli uhkaava käänne tullut. Kun Salvan oli välittänyt avioliittoa,\nei hän ollut salannut Markukselta levottomuuttaan kahden niin erilaisen\npuolison tulevaisuudesta. Rauhoittaakseen itseään oli hän, sitten\nyhdessä Markuksen kanssa, tehnyt sen johtopäätöksen, että jos puolisot\nrakastavat toisiaan, niin mies voi muodostaa vaimon oman mielensä\nmukaan. Tottahan mies, jolle on uskottu nuori, tietämätön tyttö, voi\nmuuttaa häntä millaiseksi vaan tahtoo, jos tämä tyttö häntä rakastaa!\nHän on jumala, hän voi luoda hänet uudelleen rakkautensa voimalla. Mutta\nvelttous, sokeus valtaa hänet itsensä, ja Markus oli vasta myöhemmin\nhuomannut kuinka vähän hän todella tiesi Genevièvensä ajatuksista, jotka\nolivat kuin vieraan, hänelle vihamielisen naisen ajatukset, ja jotka\nolosuhteiden painosta hitaasti nousivat unestaan esiin. Varhaisimman\nnuoruuden vaikutukset heräsivät hänessä, hän oli yhä sama kuin lapsena\npolvistuessaan pienessä valkeassa vuoteessaan, suojelusenkelin siipien\nsuojassa, sama kuin rippilapsena, valkoisiin puettuna Jesuksen\nkihlattuna, nuorena tyttönä, joka pyörtyi kappelissa, rippituolin\nvarjossa, pää vielä sekaisin syntientunnustuksesta. Lämmin\nuskonnollisuus, jossa hän oli kasvanut, oli häviämätön, kirkko painoi\nlapseen ainiaaksi leimansa, eikä mikään voinut poistaa urkujen soiton,\njuhlamenojen huumaavan loiston ja kirkonkellojen runollisuuden tekemää\nvaikutusta. Vanhentunut nainen vielä palasi lapsuuteensa, tuuditti\nitsensä onnelliseen rauhaan katkismuksen lapsellisessa järjettömässä\nuskossa. Jumaloitu Geneviève, jonka Markus luuli kokonaan omistavansa,\nosoittikin jo olevansa toisen oma, menneisyyden häviämättömien\nvaikutusten vallassa, menneisyyden, johon hän ei kuulunut, eikä voinut\nkuulua. Kauhistuneena alkoi hän huomata, ettei heillä ollut mitään\nyhteistä, että hän oli voinut elää yhdessä Genevièven kanssa muuttamatta\nmitään hänen sisällisessä olemuksessaan, jonka taitavat kädet kätkyestä\nsaakka olivat hämmentäneet. Kuinka hän nyt katuikaan, ettei alusta\nalkaen, hetkinä, jolloin he täydellisesti antautuivat toisilleen, ollut\nkoettanut tunkeutua hänen ajatuksiinsa saakka, valloittaa hengen, joka\npiili noiden suloisten kasvojen takana, joita hän peitti suuteloillaan!\nHänen ei olisi tullut uinua onnessaan, hänen olisi pitänyt kasvattaa\nuudelleen tuo suuri lapsi, joka niin hellästi rakasti häntä. Koska hän\ntahtoi tehdä hänet omakseen, miksi ei hän ollut tehnyt sitä viisaan ja\njärkevän miehen tavoin, joka ei anna rakkauden ilon himmentää\nymmärrystään? Hän kärsi nyt turhamaisesta unelmastaan, laiskuudestaan ja\nitsekkäisyydestään, kun ei ollut toiminut vaan raukkamaisesti pelännyt\nturmelevansa onnensa.\n\nMutta nyt oli vaara niin suuri, että hän päätti taistella. Yksi ainoa\nsyy oli hänellä enää, joka esti häntä ankarasti sekaantumasta asiaan; se\noli muiden vapauden kunnioitus ja kaiken vilpittömän uskon suvaitseminen\nsillä naisella, jonka on kerran valinnut elämäntoverikseen. Samoin kuin\nhän rakastuneen miehen heikkoudesta oli suostunut antamaan vihkiä\nitsensä kirkossa ja kastaa tyttärensä Louisen, samoin ei hänellä nytkään\nollut voimaa kieltää vaimoaan käymästä kirkossa tunnustamassa syntejään\nja nauttimasta herranehtoollista, jos hänen uskonsa kerran sitä vaati.\nAjat olivat kumminkin muuttuneet, hän olisi voinut puolustaa\nvälinpitämättömyyttään häittensä ja tyttärensä syntymisen aikana, jota\nvastoin hän nyt oli yhä enemmän vapautunut ja varmistunut ottaessaan\ntehtäväkseen totuuden opettamisen tämän maailman pienille. Nyt oli hänen\nvelvollisuutensa antaa hyvää esimerkkiä, hän ei voinut sallia omassa\nkodissaan sitä, minkä hän tuomitsi muiden kodeissa. Varmaankin häntä,\nmaallikko-opettajaa, joka niin kiivaasti vastusti papin sekaantumista\nlasten opetukseen, soimattaisiin, jos hän sallisi vaimonsa käydä joka\nsunnuntai messussa ja viedä mukanaan heidän pienen Louisensa, joka jo\nluki ulkoa pitkiä rukouksia! Eikä hänellä sittenkään mielestään ollut\noikeutta estää tätä kaikkea tapahtumasta, niin syvä oli hänen\nsynnynnäinen kunnioituksensa omantunnonvapautta kohtaan, jota hän\nitsekin tahtoi saada täydellisesti nauttia. Kun hän nyt siis tunsi\npakoittavan tarpeen puolustaa onneaan, ei hän voinut käyttää muita\naseita, etenkin omassa kodissaan, kuin keskustelua, vakuuttamista ja\njokapäiväistä opetusta terveen ja johdonmukaisen elämän vaatimuksista.\nJa nyt tahtoi hän koettaa sitä, minkä hänen heti naimisiin mentyään\nolisi pitänyt tehdä täydellisesti valloittaakseen Genevièvensä, eikä\nainoastaan kohottaakseen hänet terveeseen inhimilliseen totuuteen, mutta\nmyöskin estääkseen heidän rakasta Louiseansa seuraamasta äitiään\nkuolettavaan katoliseen erehdykseen.\n\nLouisen tila ei kuitenkaan ollut yhtä vaarallinen. Markus oli mielestään\npakoitettu odottamaan, vaikka hänen vakuutuksensa oli, että lapsen\nensimmäiset vaikutukset olivat syvimmät ja pysyväisemmät. Hänen oli\ntäytynyt panna tyttösensä viereiseen kouluun, neiti Rouzairen luo, joka\njo syötti hänelle pyhää historiaa. Hänen täytyi myöskin ottaa osaa\naamu- ja iltarukouksiin, jumalanpalvelukseen sunnuntaisin ja kaikenlaisiin\nkulkueisiin ja juhlallisuuksiin. Opettajatar oli tosin hienosti\nhymyillen myöntynyt, kun Markus oli vaatinut häneltä lupauksen, ettei\nhänen tytärtään pakoitettaisi harjoittamaan mitään uskonnollisia menoja.\nMutta lapsi oli vielä niin pieni, tuntui naurettavalta suojella häntä\nnäin huolellisesti, eikä hän voinut aina olla läsnä tarkastamassa\nrukoiliko hän muiden mukana, vaiko ei. Neiti Rouzairen kirkollinen into\noli hänelle vähemmän vastenmielinen, kuin hänen ulkokultaisuutensa, kuin\nse itsekäs omanvoitonpyyntö, joka määräsi kaikki hänen tekonsa. Tämä\ntodellisen uskon puute, jumalisen hartauden teeskenteleminen ilmaantui\nniin selvästi, että se loukkasi Genevièveäkin, jonka rehellisyys vielä\noli saastuttamaton. Mignotin pelko ei siis ollutkaan toteutunut,\nGeneviève oli työntänyt luotaan kaikki ystävyyden tarjoukset, joilla\nneiti Rouzaire häntä kiusasi tahtoen tunkeutua tämän perheen keskuuteen,\nsillä hän aavisti siinä mahdollisesti syntyvän murhenäytelmän. Mikä\nvahingonilo hänelle ja mikä kunnia, jos hän sielläkin olisi voinut\ntoimia kirkon hyväksi, tehdä hengellisille sen palveluksen, että saisi\nvaimon eroitetuksi miehestään, osoitetuksi kuinka Jumalan käsi raskaasti\npainaa maallikko-opettajaa, musertaen hänet hänen omassa kodissaan! Hän\nyritteli kyllä uutterasti, oli sangen ystävällinen ja mairitteleva ja\nvaaniskeli lakkaamatta väliaidan takana sopivaa tilaisuutta voidakseen\nsekaantua perheen asioihin, lohduttaa pientä, sorrettua vaimo raukkaa;\njoskus hän uskalsi tehdä viittauksia, näyttää osanottoaan ja antaa\nneuvoja: on niin surullista kun aviopuolisoilla ei ollut sama usko,\nihminen ei kuitenkaan voinut antaa sielunsa joutua kadotukseen, silloin\noli parasta vastustaa lempeästi. Hän oli suureksi ilokseen pari kertaa\nnähnyt Genevièven itkevän. Sitten oli tämä vastenmielisyyden valtaamana\npitänyt varansa, välttäen uusia yhteensattumuksia. Tuo mielistelevä,\nhusaarimainen, likööriä juova nainen, omituisine puheineen papeista,\njotka eivät oikeastaan olleet kummempia kuin muutkaan miehet, ja joiden\nsoimaaminen oli hyvin väärin, herätti hänessä voittamatonta\nvastenmielisyyttä. Loukattuna alkoi neiti Rouzaire vielä enemmän vainota\nnaapurin perhettä, jolle hän voi tuottaa harmia käyttämällä\nopettajavaltaansa pikku Louisen tuon etevän oppilaan ylitse, jonka\nuskonnollisesta kasvatuksesta hän piti huolta, vasten isän nimenomaista\nkieltoa.\n\nMutta vaikka ei hänen tyttärensä tila vielä vakavasti huolettanutkaan\nMarkusta, ymmärsi hän, että oli välttämätöntä kiireellisesti toimia,\njotta äitiä, hänen rakastettua Genevièveänsä ei kokonaan riistettäisi\nhäneltä. Kerran ennenkin oli hän tuntenut sen selvästi, ja nyt se oli\ntullut silminnähtäväksi: isoäitinsä rouva Duparquen luona, pienessä,\njumalisessa talossa Kapusiinitorin varrella oli Geneviève tuntenut\nperinnöllisen katolilaisuutensa, lapsuutensa ja nuoruutensa\nuskonnollisten vaikutusten heräävän. Siellä oli ikäänkuin salaperäisen\nruton pesäpaikka, jossa kytevä usko syttyi uudestaan, oltuaan\nsammuksissa maallisen rakkauden ensimmäisten ilojen alla. Markus käsitti\nkyllä, että jos he olisivat jääneet Jonvilleen, olisi hän heidän\nrauhallisessa yksinäisyydessään voinut tyydyttää Genevièven levotonta\nintohimoa. Mailleboisissa sitävastoin oli vieraita aineksia tunkeutunut\nheidän väliinsä, etenkin tuo hirveä Simonin juttu, joka ensiksi oli\nsärkenyt heidän sopunsa, ja sitten vielä sen yhä vaikeammiksi käyvät\nseuraukset, taistelu hänen ja kirkollisen puolueen välillä, vapautustyö,\njonka hän oli ottanut tehtäväkseen. He eivät enää olleet yksin, ihmisten\nja asioiden muodostama juopa heidän välillään oli vähitellen\nlaajentunut, ja he tunsivat että se päivä oli lähellä, jolloin he\nhuomaisivat olevansa täydellisesti vieraat toisilleen. Geneviève tapasi\nrouva Duparquen luona Markuksen kiivaimmat vastustajat. Markus oli\nsaanut kuulla että kova ja itsepäinen isoäiti oli monivuotisten nöyrien\nrukousten jälkeen saavuttanut sen suuren armon että oli rippi-isäkseen\nsaanut isä Crabotin. Tavallisesti Valmarien rehtori säästi itseään\nBeaumontin ylhäisille naisille, ja hänelle oli varmaankin ollut sangen\ntärkeitä syitä päättäessään ottaa haltuunsa tuon vanhan alhaiseen\nporvaristoon kuuluvan naisen. Eikä hän ainoastaan ottanut rouva\nDuparquea vastaan Valmarien kappelissa ripityspäivinään, vaan kunnioitti\nmyöskin käynnillään hänen pientä taloaan Kapusiinitorin varrella, kun\nluuvalokohtaus kahlehti hänet nojatuoliin. Hän tapasi siellä valikoiman\npappeja ja munkkeja, apotti Quandieun, isä Theodosiuksen, veli\nFulgentiuksen y.m., jotka olivat hyvin iloisia tästä hiljaisesta,\nsyrjäisestä sopesta, tästä pienestä suljetusta talosta, jossa heidän\nsalaiset kokouksensa voivat kenenkään huomaamatta tapahtua. Huhu tiesi\ntosin kertoa, että siellä oli kirkollisen puolueen salainen\nyhtymäpaikka, jossa kaikki vakavat päätökset saivat alkunsa. Mutta kuka\nolisi voinut epäillä kahden vanhan naisen vaatimatonta asuntoa, heillä\noli tietysti oikeus ottaa kodissaan vastaan ystäviä, joiden nähtiin\nhiipivän sisään kuin varjojen. Palvelijatar Pélagie sulki hiljaa portin,\nikkunoissa ei näkynyt kasvoja, eikä vähintäkään kuiskausta kuulunut\npienestä uinuvasta asunnosta. Ja kaikki kunnioittivat tätä arvossa\npidettävää taloa.\n\nSilloin Markus katui että hän ei useammin ollut käynyt vanhojen rouvien\nluona. Olihan hän tehnyt suuren erehdyksen kun oli antanut Genevièven ja\npikku Louisen yksin viettää siellä pitkiä päiviä? Hänen pelkkä\nläsnäolonsa olisi estänyt tarttumaa, se olisi hillinnyt salaista\ntaistelua, jota hän tunsi siellä käytävän hänen aatteitaan ja häntä\nitseään vastaan. Ikäänkuin Geneviève vielä olisi tuntenut vaaran, joka\nuhkasi rauhaa hänen kodissaan, vastusti hän joskus, hän ei tahtonut\njoutua riitaan puolisonsa kanssa, jota hän yhä rakasti. Niinpä oli hän\nruvetessaan harjoittamaan uskonnollisia menoja valinnut rippi-isäkseen\napotti Quandieun isä Theodosiuksen asemasta, jota rouva Duparque koetti\ntyrkyttää hänelle. Hän tunsi, että sotaista ankaruutta piili tuossa\nmustapartaisessa, loistavasilmäisessä kapusiinissa, josta kaikki\nuskovaiset naiset uneksivat, jota vastoin apotti oli lempeä ja viisas\nmies, isällinen ripittäjä, jossa hän aavisti ystävän, joka kärsi\nveljessodista ja toivoi rauhaa kaikille uutterille työmiehille.\nGenevièven vähitellen hämärtyvä järki oli vielä levoton, ennenkuin se\nkokonaan vaipui uskonnollisen intohimon pimeyteen. Hyökkäykset häntä\nvastaan tulivat päivä päivältä ankarammiksi, hän antautui yhä enemmän\nvanhojen rouvien hämmentävän vaikutuksen alaiseksi, ja heidän hyväilevät\nsanansa ja hartaat liikkeensä uuvuttivat hänet ikäänkuin horrostilaan.\nTurhaan Markus rupesi käymään useammin heidän luonaan, hän ei enää\nvoinut estää myrkkyä tekemästä tehtäväänsä.\n\nMitään ankaruutta tai pakkoa ei vielä käytetty. Genevièveä houkuteltiin\nainoastaan, häntä mairiteltiin ja hyväiltiin lempein käsin. Ainoatakaan\npahaa sanaa ei vielä oltu lausuttu hänen puolisostaan, hän oli\npäinvastoin hyvin surkuteltava mies, syntinen, jota tahdottiin pelastaa.\nTuo onneton ei tiennyt kuinka äärettömän paljon pahaa hän tuotti\nisänmaalleen, kuinka monta lapsen sielua hän saattoi kadotukseen, kun\nitsepäisesti pysyi kapinallisessa ylpeydessään. Sitten selitettiin\nhänelle mitä häneltä vaadittiin, ensin epämääräisesti, sitten yhä\nselvemmin, häntä kehoitettiin ottamaan tehtäväkseen ihana työ, syntisen\npelastaminen, rikollisen miehen lunastaminen, miehen, jota hän\nheikkoudessaan yhä rakasti. Mikä ilo ja kunnia hänelle, jos hän voisi\nohjata tuon miehen Jumalan luo, hillitä hänen hävitysvimmansa,\npelastamalla hänet ja siten myös hänen viattomat uhrinsa iankaikkisesta\nkadotuksesta! Useita kuukausia oli häntä suurella taidolla valmistettu\ntähän tehtävään: oli yllytetty toisiaan vastaan nuo kaksi vastakkaista\nperiaatetta, ikivanhaan erehdykseen piintynyt menneisyyden nainen\nvapaa-aatteista, tulevaisuutta kohden kulkevaa miestä vastaan, ja\ntoivottiin että epäsopu aviopuolisoiden välillä tulisi täydelliseksi. Ja\ntämä toivo täyttyikin.\n\nMarkuksen ja Genevièven koti, jossa ennen oli vallinnut niin lämmin\niloisuus, tuli nyt päivä päivältä synkemmäksi. He eivät vielä\nriidelleet; mutta jäädessään kahden, niin ettei muiden henkilöiden\nläsnäolo vetänyt heidän huomiotaan puoleensa, joutuivat he hämilleen\nikäänkuin peläten etteivät pienimmänkään erimielisyyden sattuessa voisi\nhillitä itseään. He tunsivat, että heidän välilleen tunkeutui jotain\noutoa, josta he eivät puhuneet mitään toisilleen, mutta joka yhä enemmän\njähmetytti heidät, teki heidät vihamiehiksi. Markuksen valtasi yhä\nkasvava tunne siitä, että hänellä jokapäiväisessä elämässään ja\nvuoteessaan, sylissään oli vieras nainen, jonka mielipiteitä ja tunteita\nhän piti väärinä; Genevièveä taas vaivasi se kiusallinen ajatus, että\nhäntä pidettiin tietämättömänä, yksinkertaisena lapsena, jota vielä\nrakastettiin, mutta rakkaudella, johon oli sekaantunut surumielistä\nsääliväisyyttä. Ensimmäinen riita oli lähellä.\n\nEräänä iltana kun lamppu oli sammutettu ja he makasivat vuoteessaan\nsyleili Markus äänettömänä Genevièveä, niinkuin suuttunutta lasta, ja\nsilloin purskahti tämä äkkiä nyyhkytyksiin.\n\n-- Oi, sinä et rakasta minua enää!\n\n-- Minäkö en sinua rakastaisi, armaani! Miksi sanot niin?\n\n-- Jos rakastaisit minua, tuottaisitko minulle silloin näin hirveätä\nsurua?... Joka päivä irtaannut minusta yhä enemmän. Pidät minua\nymmärtämättömänä, niinkuin olisin sairas tai mielipuoli. Minun\nsanoillani ei ole mitään merkitystä, sinä melkein kohautat niille\nolkapäitäsi... Tunnen aivan hyvin, että olet kärsimätön, minä tuotan\nsinulle surua ja vaivaa.\n\nMarkus, jonka sydäntä kouristi, ei keskeyttänyt, hän tahtoi kuulla\nkaikki.\n\n-- Niin, pahaksi onneksi näen selvästi. Pienimmästäkin oppilaastasi\nvälität enemmän kuin minusta. Alhaalla heidän kanssaan olet innostunut,\nponnistat voimiasi pienintäkin asiaa heille selittäessäsi, sinä leikit\nja naurat heidän kanssaan, kuin vanhempi veli, kuin itsekin olisit\nlapsi. Mutta palatessasi tänne tulet synkäksi, sinulla ei ole mitään\nminulle sanottavaa, olet onnettoman näköinen, niinkuin mies, jota hänen\nvaimonsa huolettaa ja väsyttää... Jumalani! kuinka olen onneton!\n\nJa hän purskahti uudelleen kyyneliin. Silloin sanoi Markus lempeästi.\n\n-- Ystävä raukkani, en uskaltanut sanoa sinulle syytä surumielisyyteeni;\nmutta jos kärsin, niin kärsin siksi, että sinussa olen huomannut kaiken\nsen mistä minua soimaat. Sinä et enää milloinkaan ole kanssani. Sinä\nolet kaiket päivät ulkona, ja kun palaat, olet niin kylmän ja onnettoman\nnäköinen että kotiraukkamme siitä tulee ikäänkuin autioksi. Sinähän et\nkoskaan puhu minulle, ja kun olet täällä, kun ompelet, tarjoat ruokaa\ntai hoidat Louiseamme, ovat ajatuksesi aina muualla, harhailevat\nhämärässä etäisyydessä. Sinä itse kohtelet minua kärsivällisellä\nsääliväisyydellä, ikäänkuin olisin syyllinen mies, joka ehkä ei tunne\nrikostaan, ja sinä itse kohta lakkaat minua rakastamasta, elleivät\nsilmäsi aukene näkemään selvää totuutta.\n\nGeneviève katkaisi jokaisen lauseen hämmästyneillä kiivailla\nvastalauseilla.\n\n-- Minäkö! minuako syytät moisista asioista! sinä et rakasta minua enää\nja sitten sanot että minun rakkauteni pian sammuu!\n\nJa pidättämättä enää itseään tunnusti hän jokapäiväiset ajatuksensa.\n\n-- Oi! kuinka onnellisia ovat ne vaimot, joiden miehillä on sama usko\nkuin heillä! Olen nähnyt aviopuolisoiden yhdessä käyvän kirkossa ja\nkuinka suloista mahtaa olla yhdessä antautua Jumalan käsiin! Sellaisilla\nsiunatuilla perheillä on todellakin yksi sielu, ja taivas tekee heidän\nonnensa monenkertaiseksi.\n\nMarkus ei voinut pidättää lempeää ja surumielistä hymyilyä.\n\n-- Vaimo raukkani, sinähän koetat kääntää minua.\n\n-- Mitä pahaa siinä olisi? vastasi Geneviève innokkaasti. Etkö usko\nminun rakastavan sinua siksi paljon, että nyt jo tunnen kauheata tuskaa\najatellessani kuinka suuressa vaarassa olet? Sinä et tosin usko tulevaa\nrangaistusta, sinä uhmaat taivaallista vihaa. Mutta ei kulu päivääkään\netten rukoilisi Jumalaa valistamaan mieltäsi, ja antaisin kymmenen\nvuotta elämästäni, oi! kaikesta sydämestäni, jos siten voisin aukaista\nsilmäsi ja pelastaa sinut hirveistä onnettomuuksista, jotka sinua\nuhkaavat... Oi! jospa rakastaisit minua, jospa kuulisit minua ja jospa\nseuraisit minua iankaikkisen autuuden maahan!\n\nKoko hänen ruumiinsa vapisi, hänet oli vallannut niin kiihkeä\nyli-inhimillinen toivo, että Markus hämmästyi, hän ei ollut luullut että\npaha oli jo niin syvälle vaikuttanut, Geneviève opetti häntä nyt, ja hän\nhäpesi, sillä tekihän hänen vaimonsa sitä, joka olisi ollut hänen\nensimmäinen velvollisuutensa? Hän lausui ääneen ajatuksensa ja sitä\nhänen ei olisi pitänyt tehdä.\n\n-- Sinä et puhu omasta puolestasi, sinulle on annettu tämä toimi, joka\nvoi tulla hyvin vaaralliseksi meidän onnellemme.\n\nSilloin Geneviève alkoi suuttua.\n\n-- Sinä loukkaat minua kun luulet, etten mitään voi tehdä muitten\nkehoittamatta, vakuutuksesta ja rakkaudesta. Olenko sitten aivan\njärjetön, kone, joka ei voi mitään itse ajatella? Ja jos syvästi\nkunnioitettavat henkilöt, joiden jaloa luonnetta arvostelet väärin,\nhuolehtivat sinusta, puhuvat sinusta veljellisin sanoin niin että\nhämmästyisit jos sen kuulisit, niin tulisihan sinun heltyä siitä ja olla\niloinen niin suuresta taivaallisesta hyvyydestä!... Jumala, joka voisi\nmusertaa sinut, ojentaa sinulle kätensä, ja kun hän käyttää aseenaan\nminua ja minun rakkauttani vetääkseen sinut luoksensa, lasket sinä\nleikkiä ja pidät minua pienenä ymmärtämättömänä tyttönä, joka lukee\nulkoa mitä hänelle on opetettu!... Me emme enää voi ymmärtää toisiamme,\nsentähden minä olen niin onneton.\n\nHänen puhuessaan tunsi Markus pelkonsa yhä suurenevan.\n\n-- Se on totta, toisti hän hitaasti, me emme enää voi ymmärtää\ntoisiamme. Sanoilla ei enää ole sama merkitys meillä, ja kaikesta mistä\nminä sinua soimaan, soimaat sinä minua. Kumpi meistä on väärässä? kumpi\nrakastaa toista ja tekee työtä toisen onneksi?... Oi! minä olen\nsyyllinen ja pelkään että on liian myöhäistä korjata vikani. Minun olisi\npitänyt osoittaa sinulle, missä totuus ja oikeus ovat.\n\nGeneviève kiivastui yhä enemmän näistä sanoista.\n\n-- Niin, aina minä olen typerä oppilas, joka ei tiedä mitään, ja jonka\nsilmät täytyy aukaista... Ja minähän kuitenkin tiedän, missä oikeus ja\ntotuus ovat. Sinulla ei ole oikeutta lausua noita sanoja.\n\n-- Eikö minulla ole oikeutta?\n\n-- Ei, sinä olet antautunut tuohon hirveään erehdykseen, tuohon\nsaastaiseen Simonin juttuun ja viha kirkkoa vastaan tekee sinut sokeaksi\nja vääryyden puolustajaksi. Kun sinun kaltaisesi mies joutuu\nhalveksimaan totuutta ja oikeutta, voidakseen vahingoittaa ja halveksia\nJumalan palvelijoita, niin on parempi uskoa että hän on kadottanut\njärkensä.\n\nTässä oli Markuksen ja Genevièven riidan todellinen juuri, Simonin juttu\noli aiheuttanut kaiken sen taitavan ja salaisen työn, jonka tulokset hän\nnäki tässä. Vanhat rouvat tahtoivat valloittaa takaisin Genevièven,\nkäyttää häntä kuolettavana aseena Markusta vastaan etenkin siksi, että\nhän oli totuuden työmies, tuleva tuomari. Hänet oli raivattava pois\ntieltä, hänen kukistamisensa yksin voi turvata todelliset syylliset.\nSyvä suru saattoi hänen äänensä vapisemaan.\n\n-- Oi! Geneviève, tämä on vakavata, se olisi sopumme loppu, jos emme\nolisi yhtä mieltä näin selvästä ja yksinkertaisesta asiasta... Etkö siis\nenään ole minun puolellani tässä surullisessa jutussa?\n\n-- En!\n\n-- Pidätkö onnetonta Simonia syyllisenä?\n\n-- Siitä ei ole epäilemistäkään? Kaikki syyt, joilla puolustatte hänen\nviattomuuttaan ovat perustuksettomia. Minä toivoisin että saisit kuulla\nhenkilöiden, joiden puhdasta elämää uskallat epäillä, keskustelevan\ntästä asiasta. Kun näin suuresti erehdyt aivan selvässä asiassa, kuinka\nvoit vaatia että vähääkään uskoisin muihin aatteisiisi, haaveksittuun\nyhteiskuntaasi, jossa kaikkien ensiksi murhaat Jumalan?\n\nMarkus sulki hänet jälleen syliinsä, painoi häntä kiihkeästi rintaansa\nvasten. Heidän epäsopunsa oli saanut alkunsa erimielisyydestä tuon\ntotuuden ja oikeuden kysymyksen suhteen. Genevièven käsitys siitä oli\nmyrkytetty, jotta he murtuisivat toisiaan vastaan.\n\n-- Kuule, Geneviève, ei ole kuin yksi totuus ja yksi oikeus, sinun\ntäytyy ymmärtää minua niin että voimme tehdä sovinnon.\n\n-- Ei, ei!\n\n-- Geneviève, sinä et voi jäädä tuollaiseen pimeyteen, kun minä olen\ntäydessä valossa. Silloin eroaisimme ainiaaksi.\n\n-- Ei, ei! anna minun olla. Minua väsyttää, minä en tahdo enää kuulla\nsinua.\n\nJa hän irtautui miehensä syleilystä ja vetäytyi kauvemmaksi hänestä,\nkääntäen hänelle selkänsä. Turhaan koetti Markus sulkea hänet uudelleen\nsyliinsä, lausuen hänelle helliä sanoja ja suudellen häntä. Hän\nkieltäytyi, eikä edes enää vastannut. Oli ikäänkuin rakkausvuode olisi\njäätynyt. Ja huone oli aivan pimeä, tuskallisen liikkumattomana odottaen\ntulevaa onnettomuutta.\n\nSiitä päivästä alkaen kävi Genevièven käytös hermostuneemmaksi ja\närtyisemmäksi. Vanhojen rouvien luona säästettiin hänen miestään yhä\nvähemmän, uskallettiin yhä ankarammin moittia häntä Genevièven kuullen,\nsen mukaan kun huomattiin hänen hellyytensä vähenevän. Siitä miehestä,\njota hän rakasti, tehtiin vähitellen julkinen pahantekijä, kirottu\nihminen, jumalankieltäjä. Jokainen tällainen uusi hyökkäys tuntui\nmyöskin hänen kodissaan, siellä kuului yhä katkerampia sanoja. Kylmyys\nja epäsopu enenivät. Tuontuostakin alkoi heidän riitansa uudelleen ja\nmelkein aina illalla heidän levolle mentyään, sillä päivällä he tuskin\nkoskaan näkivät toisiaan; Markuksella oli nimittäin paljon työtä\nkoulussaan, Geneviève taas oli alati ulkona, isoäitinsä luona tai\nkirkossa. Heidän hellä suhteensa alkoi kylmetä, Geneviève oli sangen\nkiivas ja Markuskin, joka tavallisesti oli niin suvaitsevainen, tuli\njoskus kärsimättömäksi.\n\n-- Rakas ystävä, tarvitsisin apuasi koulussa huomenna iltapäivällä.\n\n-- Huomenna en voi tulla, apotti Quandieu odottaa minua. Tästä lähtien\nen tahdo auttaa sinua missään työssä.\n\n-- Etkö enää tahdo auttaa minua?\n\n-- En, minä paheksun kaikkea mitä teet. Mene kadotukseen, jos sinua\nhaluttaa. Minä ainakin ajattelen pelastustani.\n\n-- Me kuljemme siis molemmat omaa tietämme?\n\n-- Kuten tahdot.\n\n-- Oi! armaani, armaani, sinäkö sanot noin? Hämmennettyään ensin\njärkesi, ovat he siis muuttaneet sydämesikin!... Sinä olet kokonaan\nturmelijoiden ja myrkyttäjien puolella!\n\n-- Ole vaiti, ole vaiti, onneton!... Sinun työsi se on valhetta ja\nmyrkkyä. Sinä pilkkaat Jumalaa puhuessasi saastaisesta totuudestasi ja\noikeudestasi ja pahahenki, niin! pahahenki juuri opettaa koulussasi\nnoita onnettomia lapsia, joita en edes surkuttele enää, niin typeriä\novat he jäädessään sinne.\n\n-- Ystävä raukkani, sinä olit ennen niin järkevä, kuinka voit nyt puhua\nmoisia tyhmyyksiä?\n\n-- Kun naiset ovat tyhmiä, annetaan niiden olla.\n\nJa Markus, joka vuorostaan alkoi suuttua antoi hänen todellakin olla,\neikä koettanut lepyttää häntä hyväilyillä, niin kuin ennen muinoin.\nUsein he eivät saaneet unta, he makasivat kumpainenkin silmät auki\ntuijottaen pimeään huoneeseen. He tiesivät hyvin ettei toinenkaan\nnukkunut, ja he valvoivat näin äänettöminä ja liikkumattomina, ikäänkuin\nse kapea ala, joka heidät eroitti, olisi ollut pohjaton kuilu.\n\nEtenkin suretti Markusta Genevièven kasvava viha hänen kouluaan ja\nrakkaita lapsia kohtaan, joiden opetukseen hän oli niin innostunut.\nJokaisessa keskustelussa osoitti Geneviève katkeruuttansa siitä, hän\nnäytti olevan kateellinen noille pienille olennoille, nähdessään\nmiehensä olevan niin hellän heitä kohtaan, niin innokkaasti koettavan\ntehdä heistä järjen ja rauhan miehiä. Heidän riidallaan ei oikeastaan\nollutkaan muuta syytä, sillä hänkin oli vain lapsi, jonka henki oli\nkehitettävä ja vapautettava ja joka vastusti ja itsepäisesti pysyi\nvuosisatoja vanhassa erehdyksessä. Varastihan Markus häneltä kaiken sen\nhellyyden, jota hän osoitti oppilailleen. Niin kauvan kun hän\nisällisesti piti huolta heistä ei Geneviève saisi häntä takaisin,\nei voisi johdattaa häntä tuohon suloiseen, taivaalliseen\nyksinkertaisuuteen, johon hän olisi tahtonut uinahtaa miehensä sylissä.\nTaistelu muuttui kokonaan tälle alalle ja aina kun Geneviève kulki\nluokkahuoneen sivu, teki hänen mieli tehdä ristinmerkki, niin\nkauhistuksissaan oli hän pahan hengen työstä, jota siellä toimitettiin,\nja suutuksissaan siitä ettei voinut riistää tästä jumalattomasta\ntehtävästä miestänsä.\n\nKuukaudet ja vuodet kuluivat, taistelu Genevièven ja Markuksen välillä\nkiihtyi vähitellen, sillä vanhojen rouvien luona ei asioita pilattu\nturhalla kiireellä: kirkko ei ole koskaan hätäinen, se odottaa vaikka\niankaikkisesti. Ottamatta lukuun levotonta ja turhamaista veli\nFulgentiusta, olivat isä Theodosius ja etenkin isä Crabot siksi\ntottuneita sieluja johtamaan, että he ymmärsivät olevan välttämätöntä\ntoimia varovasti, kun oli kysymyksessä intohimoinen nainen, jonka järki\noli ollut niin selvä ennenkuin salaperäinen turmelus oli alkanut\nhämmentää sitä. Niin kauan kun hän rakasti miestään, niinkauan kun\nheidän välillään oli aviollinen yhteys, ei heitä voitaisi kokonaan\neroittaa toisistaan, vaimo ei olisi täydellisesti heidän vallassaan eikä\nmies sellaisen kurjuuden ja perikadon tilassa, johon he hänet tahtoivat.\nNäin suuren inhimillisen rakkauden hävittäminen juuria myöten naisen\nsielusta ja ruumiista, niin ettei se koskaan enää voisi syttyä\nuudelleen, vaati paljon aikaa. He jättivätkin Genevièven apotti\nQuandieun käsiin, jotta hän vähitellen tulisi sopivaan mielentilaan\nennenkuin he ryhtyisivät pontevampiin toimenpiteisiin hänen suhteensa:\nnyt he ainoastaan pitivät häntä tarkoin silmällä.\n\nVielä eräs tapaus häiritsi perheen rauhaa. Markus piti suurta huolta\nrouva Fèrousta, Moreuxin entisen opettajan vaimosta, jonka mies oli\neroitettu virastaan, koska oli käyttäytynyt häväisevästi Jonvillen\nkuntaa vihittäessä Pyhälle Sydämmelle. Fèrou oli paennut Belgiaan,\npäästäkseen kaksivuotisesta sotapalveluksesta, jota häneltä vaadittiin,\nja hänen onneton vaimonsa ja kolme tytärtään olivat nälkään\nkuolemaisillaan ja asuivat Mailleboisissa eräässä kurjassa hökkelissä.\nRouva Fèrou koetti hankkia itselleen ompelutyötä, odottaessaan että\nhänen miehensä saisi Brüsselissä jonkun paikan ja voisi kutsua heidät\nluokseen. Mutta päivät kuluivat; Férou ei itsekään ollut voinut elää\nsiellä, hän oli jo aivan uupunut turhista ponnistuksista. Ero omaisista\nja katkera maanpakolaisuus olivat siihen määrin vieneet hänen voimansa,\nettei hän enää tiennyt mitä teki ja niin oli hän eräänä iltana palannut\nMailleboisiin aivan julkisesti, uhkamielisenä kuin ainakin mies, jota\nkurjuus on hätyyttänyt siihen määrin, ettei hän enää välitä, mitä\nhänelle tapahtuu. Seuraavana päivänä oli hänet annettu ilmi, hän oli\njoutunut karkulaisena sotaoikeuden käsiin ja Salvanin oli täytynyt panna\nkaikki voimansa liikkeelle, ettei häntä heti olisi lähetetty\nrangaistussiirtolaan. Nyt oli hän varaväessä, toisessa päässä Ranskaa,\neräässä pienessä kaupungissa Alpeilla, ja hänen vaimonsa ja kolme\ntytärtänsä, joilla tuskin oli vaatteita ja kattoa päänsä päällä, näkivät\nsilläaikaa nälkää Mailleboisissa.\n\nMarkus oli myöskin puuhannut Fèroun hyväksi hänen vangitsemisensa\naikana. Hän oli hetken aikaa puhunut hänen kanssaan eikä voinut enää\nunohtaa tuota synkkää, raivostunutta mies raukkaa, joka hänen silmissään\noli koko yhteiskunnallisen kurjuuden uhri. Hän oli tosin tehnyt itsensä\nmahdottomaksi, niinkuin Mauraisin sanoi: mutta kuinka paljon\npuolustuksia olikaan tuolla opettajaksi ruvenneella paimenen pojalla,\njoka oli nähnyt nälkää, jota kaikki olivat halveksineet hänen\nköyhyytensä tähden ja joka oli joutunut äärimmäisiin mielipiteisiin\nhuomatessaan kuinka hänellä, nerokkaalla ja oppineella miehellä ei ollut\nomaisuutta eikä mitään iloja elämässä, kun sitä vastoin tietämättömät\nraakalaiset hänen ympärillään olivat rikkaita ja saivat nauttia\nonnestaan! Ja tämän äärettömän vääryyden huippuna oli tuo säälimätön\nsiirto kasarmiin kauas omaisista, joita nälkäkuolema uhkasi.\n\n-- Onhan se ääretön vääryys! oli hän sanonut Markukselle säkenenöivin\nsilmin ja heiluttaen pitkiä, laihoja käsivarsiaan. On kyllä totta, että\nolen allekirjoittanut kymmenvuotisen sitoumuksen, joka vapautti minut\nsotapalveluksesta, jos uhraisin kymmenen vuotta elämästäni opetukselle.\nJa sekin on totta, etten ollut opettajana kuin kahdeksan vuotta, sillä\nminuthan erotettiin virastani, kun lausuin ääneen ajatukseni heidän\ninhoittavasta epäjumalan palveluksestaan. Mutta tahdoinko minä rikkoa\nsitoumustani? ja eikö ole hirveätä, että minulta, kun ensin olen tullut\nsäälimättömästi ajetuksi maantielle ilman ainoatakaan toimeentulon\nmahdollisuutta, vaaditaan maksu tuosta vanhasta velasta, joten vaimoni\nja lapseni jäävät ilman tukea, ilman miestä, joka ansaitsee heidän\nleipänsä? Kahdeksan vuotta koulun orjuudessa, jossa totuutta rakastavat\nmiehet eivät voi lausua julki ajatuksiaan, eivätkä toimia, eivät\nriittäneet heille: he tahtovat ryöstää minulta vielä kaksi vuotta, he\ntahtovat viedä minut rautaiseen ja veriseen vankilaansa, jossa\nhävityksen ja verityön oppimiseen tarvitaan tuota ehdotonta\nkuuliaisuutta, ja jonka pelkkä ajatteleminenkin saattaa minut raivoon.\nOh! ei, se on liikaa! olen antanut kylliksi itsestäni ja he tekevät\nminut hulluksi jos vaativat enemmän!\n\nMarkus oli sangen levoton nähdessään hänet näin kiihottuneena ja koetti\nrauhoittaa häntä, luvaten pitää huolta hänen vaimostaan ja tyttäristään.\nKahden vuoden kuluttua hän palaisi, hänelle hankittaisiin joku virka ja\nhän voisi alkaa uudestaan elämänsä. Mutta hän pysyi synkkänä ja sanoi\nsuuttuneena:\n\n-- Ei, ei! minä olen mennyttä miestä, en voi tyynesti kestää noita kahta\nvuotta. He tietävät sen ja lähettävät minut sinne, tappaakseen minut\nniin kuin hullun koiran.\n\nSitten tahtoi Fèrou tietää kuka oli tullut hänen siaansa Moreuxiin.\nKuullessaan, että siellä oli Brevannesin, suuren naapurikunnan entinen\napuopettaja Chagnat, nauroi hän katkerasti. Chagnat, pieni, musta mies,\njolla oli matala otsa, sisään painunut suu ja pakeneva leuka, oli\ntäydellinen käskyläinen, ei edes samanlainen kuin ulkokullattu Jauffre,\njoka käytti Jumalaa hyväkseen päästäkseen ylenemään, vaan yksinkertainen\nuskovainen, niin typerä, että uskoi papin turhanpäiväisimpiinkin\njaarituksiin. Hänen vaimonsa, suuri, punakka nainen oli vielä typerämpi\nkuin hän. Fèrou nauroi yhä katkerammin saadessaan kuulla, että\npormestari Saleur kokonaan oli antautunut tuon yksinkertaisen Chagnatin\nkäsiin, jota apotti Cognasse käytti uskollisena lukkarinaan ja jonka\nhaltuun hän oli antanut seudun hallitsemisen.\n\n-- Kun kerran sanoin teille, että tuo inhoittava joukkue, papit,\nmunkkiveljet ja sisaret, nielaisisivat meidät yhtenä suupalana ja\ntulisivat koko seudun herroiksi, ette tahtoneet uskoa minua ja sanoitte\nminua mielipuoleksi... No! tässä nyt ollaan, he ovat herroja, ja saatte\nnähdä mihin saastaiseen lätäkköön he teidät kuljettavat. Minua inhoittaa\nolla mies, koiratkaan eivät ole niin surkuteltavia... Ei, ei! olen\nsaanut kyllikseni, minä teen tästä lopun, jos minua vielä suututetaan!\n\nFérou oli lähtenyt rykmenttiin, kolme kuukautta oli kulunut siitä ja\nonnettoman rouva Féroun kurjuus oli yhä kasvanut. Hän oli ennen ollut\nniin vaalea ja kaunis, pyöreine, raittiine ja iloisine kasvoineen, mutta\nnyt hän näytti kymmentä vuotta vanhemmalta, ankara työ oli vanhentanut\nhänet ennen aikojaan ja hänen silmänsä olivat himmentyneet alituisesta\nompelemisesta. Hänen oli vaikea saada työtä ja kokonaisen talvikuukauden\nsai hän olla lämmittämättä huonettaan ja melkein ilman leipää. Kaiken\nonnettomuuden lisäksi sairastui vanhin tyttäristä lavantautiin, ja hän\nmakasi kuolemaisillaan jääkylmässä ullakkohuoneessa, johon tuuli puhalsi\nakkunan ja oven raoista. Silloin Markus, joka jo oli vienyt heille\npientä apua, pyysi vielä vaimoaan antamaan onnettomalle jotain työtä.\n\nGeneviève oli heltynyt, kuullessaan kerrottavan niin suuresta\nkurjuudesta, vaikka hän puhuikin Férousta ankaralla suuttumuksella,\nniinkuin vanhojen rouvienkin luona tehtiin. Hän oli häväissyt Pyhää\nSydäntä, hän oli siis Jumalan herjaaja.\n\n-- Kyllä, lupasi hän Markukselle, Louise tarvitsee puvun, minulla on\nkangasta ja minä vien sen hänelle.\n\n-- Kiitos hänen puolestaan, minä tulen kanssasi, vastasi Markus.\n\nSeuraavana päivänä he menivät yhdessä rouva Féroun luo, hänen kurjaan\nasuntoonsa, josta talonomistaja uhkasi ajaa hänet ulos, ellei hän heti\nmaksaisi vuokraa. Hänen vanhin tyttärensä oli kuoleman kielissä. Kun he\nsaapuivat huoneeseen vallitsi siellä hirveä epäjärjestys, äiti nyyhkytti\nja molemmat nuoremmat tyttäret, jotka olivat puetut ryysyihin, itkivät\nmyöskin niin että sydän oli pakahtua. Markus ja Geneviève jäivät\nhämmästyneinä ovelle seisomaan, voimatta ymmärtää syytä suruun.\n\n-- Ettekö tiedä, ettekö tiedä? huusi rouva Férou vihdoin, no, nyt se on\ntehty, he tappavat hänet. Oi! hän arvasi sen, hän sanoi, että nuo\nroistot lopulta veisivät häneltä hengen!\n\nHän alkoi taas vaikeroida, lausuen katkonaisia sanoja ja Markus sai\nvihdoin selville sydäntä särkevän kertomuksen. Rykmentissä oli Férou\ntietysti ollut huono sotamies. Hän oli päällikköjen epäsuosiossa, häntä\npidettiin vallankumouksen miehenä ja lopuksi hän joutui riitaan\nkorpraalinsa kanssa ja kuritti häntä aika lailla. Tästä teosta\ntuomittiin hänet Algeriaan erääseen rangaistuskomppaniaan, jossa vielä\nkäytettiin hirveitä kidutuksia.\n\n-- Hän ei koskaan palaa, he murhaavat hänet, jatkoi rouva Férou\nhurjasti. Hän kirjoitti minulle sanoakseen jäähyväiset, sillä hän tietää\naivan hyvin että hän on kuoleman oma... Ja minne minä joudun? minne\njoutuvat lapsiraukkani? Voi, noita ilkiöitä, noita ilkiöitä!\n\nMarkus kuunteli verta vuotavin sydämin, löytämättä ainoatakaan\nlohdutuksen sanaa, mutta Geneviève sitävastoin alkoi tulla\nkärsimättömäksi.\n\n-- Mutta, rakas rouva Férou, miksi sanotte että miehenne murhataan?\nUpseerien ei ole tapana murhata sotamiehiään... Te vaan lisäätte\nkärsimyksiänne kun väärin tuomitsette.\n\n-- He ovat ilkiöitä! toisti onneton yhä raivokkaammin. Férou raukkani on\nnähnyt nälkää kahdeksan vuotta, hänet otetaan sotapalvelukseen kahdeksi\nvuodeksi, häntä kohdellaan niinkuin pahantekijää, sillä hän on\nuskaltanut puhua järkeä; ja nyt kun käy niinkuin välttämättömästi oli\nkäyvä, lähetetään hänet rangaistussiirtolaan, ja lopuksi hänet\nmurhataan, kun ensin on ajettu onnettomuudesta onnettomuuteen!... Ei,\nei! minä en siedä sitä, minä huudan heille kaikille että he ovat\nilkiöitä, ilkiöitä!\n\nMarkus koetti rauhoittaa häntä. Tämä ääretön yhteiskunnallinen vääryys\ntärisytti koko hänen olemustaan. Mutta mitä voivat viimeiset uhrit, äiti\nja lapset säälimättömälle kohtalolle, joka myllynkiven tavoin musersi\nheidät?\n\n-- Olkaa järkevä, me koetamme toimia, me emme hylkää teitä.\n\nGeneviève seisoi jäykkänä, kurja asunto, tuskissa käsiään vääntelevä\näiti ja viheliäiset, valittavat lapset eivät enää herättäneet hänessä\nvähääkään sääliä. Sairas lapsi, joka makasi repaleisen peitteen alla,\ntuijotti suurilla, kuoppaan painuneilla silmillään huoneeseen jaksamatta\nedes itkeä. Geneviève pysyi ankarana, hän piti yhä kädessään Louisen\npukukangasta, jonka hän oli aikonut antaa rouva Féroun ommeltavaksi.\n\n-- Teidän täytyy uskoa itsenne Jumalan haltuun, sanoi hän hitaasti.\nÄlkää pilkatko häntä, muuten rankaisee hän teitä vielä kovemmin.\n\nRouva Fèrou purskahti kamalaan nauruun.\n\n-- Oh! Jumalalla on kylliksi tekemistä rikkaiden kanssa, hän ei välitä\nköyhistä... Hänen nimessään ovat he syösseet meidät kurjuuteemme ja\nhänen nimessään he tappavat mies raukkani.\n\nÄkillinen suuttumus valtasi Genevièven.\n\n-- Te pilkkaatte Jumalaa, te ette ansaitse apua. Jos te olisitte\nuskovainen, olisi teitä jo autettu.\n\n-- Mutta, rouva, enhän pyydäkkään teiltä mitään... Niin, kyllä tiedän,\nminua on kielletty auttamasta koska en käy syntiäni tunnustamassa; eikä\narmelias isä Quandieukään uskalla ottaa minua köyhiensä joukkoon... Minä\nen ole ulkokullattu, minä koetan rehellisellä työllä ansaita leipäni.\n\n-- Hyvä! pyytäkää työtä niiltä mielettömiltä, jotka kutsuvat pappeja ja\nupseereja ilkiöiksi.\n\nGeneviève läksi vimmastuneena tiehensä ja vei pukukankaan mukanaan.\nMarkuksen täytyi seurata häntä. Mutta hän oli kauhistunut, suuttumus oli\nvallannut hänet. Portaissa hän ei voinut hillitä itseään.\n\n-- Sinä teit pahasti.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Jos hyvä Jumala olisi olemassa, armahtaisi hän kaikkia. Vihan ja\nrangaistuksen Jumala, johon sinä uskot, on ainoastaan hirveä\nmielikuvitus... Sen joka kärsii, täytyy tulla autetuksi, hänen ei enää\ntarvitse nöyryyttää itseään.\n\n-- Ei, ei! ne, jotka ovat tehneet syntiä, ansaitsevat rangaistuksensa.\nKärsikööt niin kauvan kun pysyvät jumalattomuudessaan. Minä en saa tehdä\nmitään heidän hyväkseen.\n\nIltasella levolle mentyä alkoi riita uudelleen: ja Markus oli ensi\nkertaa vuorostaan ankara. Hän ei voinut antaa anteeksi tuota\narmeliaisuuden puutetta, joka kauhistutti häntä. Tähän saakka oli hän\nluullut, että Genevièven ymmärrys ainoastaan oli vaarassa. Turmelisiko\nmyrkky nyt hänen sydämmensäkin? Tuona iltana lausuttiin kovia,\nperuuttamattomia sanoja, puolisot huomasivat kuilun, jota näkymättömät\nkädet lakkaamatta kaivoivat heidän väliinsä. Sitten vaikenivat molemmat\nja syvä hiljaisuus vallitsi pimeässä, synkässä huoneessa, eivätkä he\nseuraavanakaan päivänä puhuneet sanaakaan toisilleen.\n\nViimein heidän välilleen ilmaantui ratkaiseva riidan syy, joka oli\ntekevä heidän epäsopunsa täydelliseksi. Vuodet olivat kuluneet, Louise\noli täyttänyt kymmenen vuotta ja oli tullut puheeksi hänen\nlähettämisensä apotti Quandieun luo katkismusta oppimaan, jotta hän\nvalmistuisi ensimmäiseen ripille käyntiin. Markus, joka oli\npyytänyt neiti Rouzairea vapauttamaan hänen tyttärensä kaikista\nuskonnonharjoituksista, oli kyllä huomannut että opettajatar ei siitä\nvälittänyt, vaan rauhallisesti syötti lapselle rukouksia ja virsiä\nniinkuin muillekin oppilailleen; hänen oli täytynyt sulkea silmänsä,\nsillä hän tunsi, että neiti Rouzaire heti vetoisi äitiin, ihastuksissaan\nsiitä että siten voi tuottaa ikävyyksiä heille. Kun tuli kysymys\nkatkismuksen lukemisesta, tahtoi Markus kuitenkin olla järkähtämätön,\nhän odotti sopivaa tilaisuutta voidakseen Genevièven kanssa puhua\nasiasta. Sopiva tilaisuus ilmaantuikin luonnollisesti, kun Louise eräänä\npäivänä tullessaan koulusta sanoi hänen läsnäollessaan:\n\n-- Äiti, neiti Rouzaire sanoi minulle, että sinun täytyi mennä apotti\nQuandieun luo, ilmoittamaan minua katkismuskouluun.\n\n-- Hyvä, lapseni, minä menen huomenna.\n\nMarkus luki erästä kirjaa ja kohotti päätään.\n\n-- Anna anteeksi, armaani, sinä et mene huomenna apotti Quandieun luo.\n\n-- Miksikä en?\n\n-- Siksi etten aijo sallia Louisen lukea katkismusta, enkä mennä\nripille.\n\nGeneviève ei suuttunut vielä, hän nauroi vain pilkallisen sääliväisesti.\n\n-- Sinä olet mieletön, ystäväni. Kuinka aijot naittaa tytön, joka ei\nolisi käynyt ripillä? minkä halveksitun erikoisaseman tahdot antaa\nhänelle maailmassa?... Ja sitäpaitsi olet antanut kastaa hänet, olet\nantanut opettaa hänelle raamatunhistoriaa ja rukouksia, olisi siis\nsuorastaan epäjohdonmukaista, jos nyt kieltäisit häntä oppimasta\nkatkismusta ja käymästä ripillä.\n\nMarkus ei myöskään vielä suuttunut.\n\n-- Sinä olet oikeassa, olen ollut heikko ja siksi juuri olen nyt\npäättänyt tehdä lopun siitä. Niin kauan kun lapsi vielä oli pieni ja\nriippui helmoissasi olen voinut suvaita uskojasi. Sanotaan, että tytön\netenkin täytyy kuulua äidille, ja minä suostun siihen, mutta ainoastaan\nsiihen saakka, että tulee kysymys lapsen henkisestä elämästä, koko\ntulevaisuudesta... Silloin on mielestäni isälläkin oikeus sekaantua\nasiaan.\n\nGeneviève teki kärsimättömän liikkeen ja hänen äänensä alkoi vapista.\n\n-- Minä tahdon että Louise lukee katkismusta. Sinä et sitä tahdo. Ja jos\nmeillä molemmilla on yhtä suuret oikeudet pienokaiseen, voimme\nloppumattomasti riidellä siitä, pääsemättä koskaan ratkaisuun. Kuinka\naijot järjestää tämän asian? Se mitä minä tahdon, on sinusta järjetöntä\nja mitä sinä tahdot, on minusta inhoittavaa.\n\n-- Oh! mitä minä tahdon ja mitä minä tahdon! minä tahdon ainoastaan\nettei tytärtäni estetä itse kerran päättämästä... Tahdotaan käyttää\nhyväkseen hänen nuoruuttaan, kasvattaa väärään hänen järkensä ja\nsydämmensä, myrkyttää hänet mitä pahimmilla valheilla, pimittää hänen\njärkensä ja tehdä hänet kykenemättömäksi ihmisyyteen. Ja tätä minä en\ntahdo... Mutta minä en myöskään tahdo pakoittaa häntä seuraamaan omaa\ntahtoani, tahdon vaan suojella hänen tahtoaan.\n\n-- Kuinka aijot sitten tämän järjestää? mitä on tytön kanssa tehtävä?\n\n-- Hänen on annettava kasvaa. Häntä on opetettava, hänen silmänsä on\navattavat näkemään totuutta. Ja kun hän on täyttänyt kaksikymmentä\nvuotta saa hän itse päättää kumpi on oikeassa, sinäkö vai minä, hän saa\nlukea katkismusta ja käydä ripillä, jos se hänen mielestään on järkevää\nja johdonmukaista.\n\nSilloin Geneviève kiivastui.\n\n-- Sinä olet aivan hullu. Sinä sanot lapsen kuullen semmoisia asioita\nettä saan hävetä puolestasi, niin järjettömiä ne ovat.\n\nMarkus kadotti vuorostaan kärsivällisyytensä.\n\n-- Järjettömiä, vaimo raukkani, sinun oppisi ovat järjettömiä. Ja minä\nen salli lapseni ymmärrystä turmeltavan moisilla järjettömyyksillä.\n\n-- Ole vaiti, ole vaiti! huusi Geneviève. Et tiedä mitä riistät minulta\npuhuessasi noin. Oi, kaiken rakkauteni sinuun, kaiken onnemme, jota\nvielä koetin pelastaa!... Kuinka voimme ymmärtää toisiamme, jos sanoilla\non eri merkitys meille, jos se mitä sinä pidät järjettömänä minun\nsilmissäni on taivaallista, iankaikkista?... Missä on nyt sinun\njohdonmukaisuutesi? Kuinka voi Louise valita meidän mielipiteittemme\nvälillä, jos et salli minun nyt selittää hänelle niitä?... Minä en\nkiellä sinua opettamasta häntä mielesi mukaan, mutta tahdon myös antaa\nlukea katkismusta.\n\nMarkus alkoi jo horjua.\n\n-- Tunnen teoriian: lapsi on isän ja äidin, mutta hänelle täytyy samalla\nsäilyttää oikeus vapaaseen valintaan myöhemmin. Mutta pysyykö tämä\noikeus koskemattomana kun uskonnollinen kasvatus, joka lisää\nperinnöllisen katolilaisuuden vaikutusta, tekee hänet kykenemättömäksi\najattelemaan ja toimimaan vapaasti? Isälle tehdään vääryyttä, hän saa\nturhaan puhua järkeä ja totuutta pienelle olennolle, jonka ymmärrys ja\nsydän turmellaan; ja kun hän kerran on kasvanut kirkon loiston\nympäröimänä, kun hänelle on syötetty hirveitä, salaperäisiä\njärjettömyyksiä, silloin on myöhäistä koettaa herättää hänessä tervettä\njärkeä, hänen ymmärryksensä on ijäksi turmeltu.\n\n-- Jos sinulla on isän oikeus, toisti Geneviève kiivaasti, niin on\nminulla äidin oikeus, eikö niin? Sinä et saa riistää minulta tytärtäni\nkymmenvuotiaana, kun hän vielä tarvitsee minua. Se olisi hirveää, minä\nolen kunniallinen nainen ja minä tahdon kasvattaa Louisen myös\nkunnialliseksi naiseksi... Hänen täytyy mennä rippikouluun. Minä vien\nhänet itse sinne, jos ei muu auta.\n\nMarkus oli noussut seisomaan ja hän teki kiivasta vastustusta ilmaisevan\nliikkeen, mutta sai hillityksi vihastuneet sanat, joiden seurauksena\nolisi ollut täydellinen ero. Mitä sanoa ja mitä tehdä? Hän antoi myöten\nniin kuin aina ennenkin, ajatellessaan hävitetyn kotinsa hirveätä\nkurjuutta, alituiseksi kidutukseksi muuttunutta onneaan. Hän rakasti yhä\ntuota naista, joka osoitti olevansa ahdasmielinen ja ennen kaikkea\nitsepäinen, hän tunsi yhä huulillaan hänen suudelmansa, eikä hän voinut\ntehdä olemattomiksi heidän avioliittonsa ensimmäisiä onnellisia aikoja,\nkaikkia niitä vahvoja, häviämättömiä siteitä, jotka he silloin olivat\nsolminneet, lasta, jossa he molemmat ikäänkuin olivat sulautuneet\nyhdeksi, joka nyt oli heidän riitojensa aiheena. Tässä oli umpisokkelo,\njosta hän ei päässyt mihinkään, samoin kuin oli käynyt monen ennen\nhäntä. Ellei hän tahtonut käyttäytyä säälimättömästi, riistää tytärtä\näidiltä, kärsiä joka päivä uudistuvaa surua ja hävittää kotinsa, ei\nhänellä ollut ainoatakaan mahdollista ja käytännöllistä toimintakeinoa.\nHänen hyvä ja lempeä luonteensa oli kykenemätön osoittamaan tuohon\ntaisteluun tarvittavaa kylmää tahdonlujuutta, taisteluun, jossa hänen ja\nhänen omaistensa sydämmet vuotaisivat verta. Tällä alalla hän tunsi\nolevansa edeltäpäin voitettu.\n\nLouise oli tähän saakka ääneti ja liikkumatta kuunnellut äitinsä ja\nisänsä riitaa keskeyttämättä. Huomatessaan että hänen vanhempansa eivät\nenää olleet sovussa keskenään, oli hän suurilla ruskeilla silmillään\nkatsellut vuorotellen kumpaistakin ja hänen katseissaan oli ilmaantunut\nyhä kasvava tuskallinen hämmästys.\n\n-- Mutta, isä, sanoi hän vihdoin, katkaisten rasittavan hiljaisuuden,\nmiksi et tahdo antaa minun mennä rippikouluun?\n\nHän oli sangen suuri ikäisekseen, hänen kasvonsa olivat lempeät ja\nrauhalliset ja niissä oli sekä Duparquein että Fromentien piirteitä.\nEnsinmainituilta oli hän saanut pitkulaiset kasvot ja itsepäisen, vahvan\nleuvan, jälkimmäisiltä taas korkean otsan, järjen ja terveen tahdon\ntuntomerkin. Hän oli vasta lapsi, mutta hänessä ilmaantui jo vilkas\nkäsityskyky ja totuuden rakkaus, joka saattoi hänet lakkaamatta\nkyselemään isältään kaikenlaisista asioista. Hän jumaloi isäänsä ja\nrakasti myös suuresti äitiään, joka piti hellää huolta hänestä.\n\n-- Luuletko sitten, isä, jatkoi hän, että uskoisin jos minulle\nkerrottaisiin järjettömiä asioita rippikoulussa?\n\nMarkus ei voinut pidättää hymyilyä.\n\n-- Sinun täytyy uskoa niitä, olkoot ne sitten järjettömiä tai ei.\n\n-- Mutta sinähän selität minulle ne?\n\n-- Ei, lapseni, ne ovat ja niiden täytyy olla selittämättömiä.\n\n-- Selitäthän sinä minulle kaikki mitä kysyn sinulta kun tulen neiti\nRouzairen luota ja kun en ole ymmärtänyt... Sinun avullasi olen päässyt\nensimmäiseksi luokallani.\n\n-- Kun palaat apotti Quandieun luota, en voi mitään sinulle selittää,\nsillä katkismuksen totuudeksi väitettyjen oppien ytimenä on se, että\njärkemme ei voi niitä käsittää.\n\n-- Oh! sehän on kummallista!\n\nLouise oli hetken ääneti, katseet luotuina etäisyyteen seisoi hän\nvaipuneena syviin mietteisiin. Sitten lausui hän ääneen ajatuksensa,\n\n-- Se on kummallista, kun minulle ei ole selitetty jotakin, ja kun en\nole ymmärtänyt sitä, en muista siitä mitään, on aivan niinkuin sitä ei\nolisikaan. Minä suljen silmäni, enkä näe mitään, kaikki on mustaa.\nSilloin minun onkin turha ponnistella, jään kumminkin viimeiseksi.\n\nHän oli suloinen totisine ilmeineen. Vaikka vasta lapsi kulki hän\nvaistomaisesti kaikkea hyvää, selvää ja järkevää kohden. Kun tahdottiin\npainaa hänen mieleensä asioita, joita hän ei käsittänyt tai jotka\nhänestä tuntuivat pahoilta, oli hänellä tapana hymyillä rauhallisesti,\nettei loukkaisi ihmisiä, mutta oli kuitenkin varmasti päättänyt olla\nmuistamatta niitä.\n\nGeneviève keskeytti hänet tyytymättömänä ja hiukan hermostuneesti.\n\n-- Jos ei isäsi tahdo selittää sinulle katkismusta, niin teen sen minä.\n\nLouise meni heti äitinsä luo ja syleili häntä hellästi ikäänkuin peläten\nloukanneensa häntä.\n\n-- Niin, äiti, sinä kyselet minulta läksyni. Sinä tiedät, että\nmielelläni tahdon oppia.\n\nSitten lisäsi hän iloisella äänellä, kääntyen isänsä puoleen.\n\n-- Kas niin, isä, sinä voit laskea minut rippikouluun ja saatpa nähdä,\nettä osaan käyttää sitä hyväkseni, sinähän olet itse sanonut, että\ntäytyy oppia kaikki, jotta voimme paremmin valita.\n\nMarkus antoi taas myöten, sillä hänellä ei ollut voimaa eikä keinoa\ntehdä toisin. Hän moitti heikkouttaan, mutta ei voinut lakata\nrakastamasta ja olemasta heikko vielä hävitetyssä kodissaankin, jossa\ntaistelu päivä päivältä tuli kiivaammaksi. Hiukan toivoa herätti hänessä\nvielä Louise, joka oli niin järkevä, niin hellä ja joka koetti estää\nriitoja isänsä ja äitinsä välillä. Mutta voiko hän luottaa siihen mitä\nsellainen lapsi sanoi, joka oli vielä liian nuori voidakseen punnita\nsanojaan? Eikö häntä lopuksi riistettäisi häneltä, niinkuin niin usein\ntapahtui? Ja hän suri, hän kidutti itseään, ja oli etupäässä\nsuutuksissaan itselleen ajatellessaan peloittavaa tulevaisuutta.\n\nPian oli sattuva tapaus, joka oli tekevä eron täydelliseksi. Vuodet\nolivat vierineet ja Markuksen kouluun oli tullut uusia oppilaita. Hänen\nlempioppilaansa Sébastien Milhomme, joka jo oli täyttänyt viisitoista\nvuotta, valmistautui hänen neuvostaan Beaumontin normaalikouluun,\nsaatuaan päästötodistuksen. Neljä muuta oppilasta oli myöskin päässyt\nkoulusta tällä todistuksella varustettuina, molemmat Doloirit, Auguste\nja Charles ja molemmat Savinit, kaksoispojat Achille ja Philippe.\nAuguste oli ruvennut muurariksi niin kuin isänsä, Charles taas oli\nmennyt lukkosepän oppiin. Savin ei ollut tahtonut kuulla Markusta, joka\nkehoitti häntä antamaan poikiensa tulla opettajiksi, sillä hän ei\nsanonut tahtovansa nähdä heidän kuolevan nälkään tuossa\nkiittämättömässä, häpeällisessä ja halveksitussa ammatissa; ja hän oli\nollut hyvin ylpeä pannessaan Achillen työhön erään kaupungin\nkäsityöläisen luo ja hän toivoi löytävänsä toisen pienen toimen\nPhilippelle. Kovapäinen Fernande Bongard ei ollut saanut todistusta ja\noli rauhallisesti ryhtynyt maatyöhön isänsä tilalla, mutta hän oli\nkumminkin valistuneempi kuin vanhempansa. Useita tyttöjä oli samoin\npäässyt neiti Rouzairen koulusta: veljeänsä etevämpi Angèle Bongard oli\nsaanut päästötodistuksen, hän oli kunnianhimoinen ja viekas ihminen,\nosasi hyvin laskea ja toivoi voivansa parantaa asemaansa: kuusitoista\nvuotias Hortense Savin ei ollut vielä saanut todistustaan, hän oli\nkaunis, tumma tyttö, sangen jumalinen ja umpimielinen, hän oli Neitsyt\nMarian tytär, ja isä haaveksi hänelle rikasta kosijaa. Huhu tiesi kertoa\nhänestä ikäviä juttuja, sanottiinpa hänen olevan raskaanakin ja\nsaattavan päivä päivältä yhä vaikeammin salata sitä. Uusia oppilaita oli\ntullut Markukselle vanhojen sijaan, sukupolvien lakkaamatta nousevassa\nvirrassa; pieni Léon Savin, jota rakastettava rouva Savin oli imettänyt\nSimonin jutun aikana, ja Jules Doloir, joka oli syntynyt jutun jälkeen\nja nyt äskettäin oli täyttänyt seitsemän vuotta. Myöhemmin tulisivat\nvuorostaan hänen kasvattamiensa lasten lapset, ja jos hänen annettaisiin\nolla paikallaan, kasvattaisi hän vielä ehkä heitäkin ja veisi siten\nedistyvän ihmiskunnan vielä yhden askeleen eteenpäin opin tiellä.\n\nMutta eräs uusi oppilas, jonka Markus oli tahtonut kouluunsa, tuotti\nhänelle paljon ikävyyksiä. Se oli pieni yksitoista vuotias Joseph,\nSimonin poika. Ensi alussa hän ei ollut uskaltanut panna tätä alttiiksi\ntoisten lasten pahoille sanoille ja lyönneille. Mutta vihdoin oli hän,\ntoivoen että intohimot jo olisivat tyyntyneet, päättänyt koettaa, hän\noli pyytänyt häntä rouva Simonilta ja Lehmanneilta ja luvannut tarkasti\npitää silmällä heidän rakasta pienokaistaan. Siitä oli nyt kulunut kolme\nvuotta ja hän oli vihdoin saanut aikaan toverillisen suhteen Josephin ja\nmuiden oppilaittensa välille, vaikka nämä alussa olivat kaikella tavalla\nvainonneet häntä. Markus oli asettanut hänet eläväksi esimerkiksikin,\nopettaakseen kärsivällisyyttä, arvokkaisuutta ja hyvyyttä. Joseph oli\nsangen kaunis lapsi, hänessä yhtyivät äidin tavaton kauneus ja isän\nterävä järki ja hän oli vakava ja suljettu, ikäänkuin ennen aikojaan\nkypsynyt tuon hirveän jutun kautta, josta hänelle oli täytynyt kertoa.\nHän työskenteli synkällä innolla, ikäänkuin olisi hän tahtonut aina olla\nensimmäinen luokallaan, voidakseen tämän voiton avulla kohota\nhäväistysten yläpuolelle. Hänen unelmansa, hänen nimenomainen toivonsa,\njota Markus kaikin tavoin koetti vahvistaa, oli kerran tulla\nopettajaksi, tällä tavoin ikäänkuin puhdistaakseen isänsä kunnian. Tuon\nteräväpäisen ja kauniin lapsen salainen into ja vakavuus olivat\nvarmaankin liikuttaneet pikku Louisea. Joseph oli täsmälleen kolme\nvuotta häntä vanhempi ja he tulivat pian parhaiksi ystäviksi, molemmat\nolivat onnellisia saadessaan olla yhdessä. Joskus Markus piti pojan\nluonaan koulutuntien jälkeen ja joskus hänen sisarensa Sarah tuli häntä\nhakemaan, jolloin Sébastien Milhomme, joka myöskin oli jäänyt sinne,\nyhtyi heidän seuraansa. Nuo neljä lasta leikkivät yhdessä joutumatta\nkoskaan riitaan, he olivat aina samaa mieltä kaikista asioista. Useita\ntuntia saattoivat nuo kaksi pientä paria lukea toisilleen kertomuksia,\nleikata kuvia ja juosta ympäri niinkuin irti päässeet vasikat.\nKymmenvuotias Sarah, jota äiti ei uskaltanut laskea kouluun, oli\nsuloinen, lempeä ja hyvä tyttö: viisi vuotta häntä vanhempi Sébastien\noli hänelle niinkuin hellä vanhempi veli, ja hän nauroi iloisesti kun\nSarah hyppäsi hänen selkäänsä tahtoen häntä hevosekseen. Geneviève yksin\noli vihainen siitä että lapset tulivat hänen kotiinsa. Hän sai siitä\nuuden vihan syyn puolisoaan vastaan. Miksi toi hän koko tuon\njuutalaisjoukkueen heidän kotiinsa? Hänen tyttärensä ei tarvinnut\ntuottaa itselleen häpeää seurustelemalla inhoittavan pahantekijän lasten\nkanssa. Siinä oli uusi riidan syy puolisoiden välillä.\n\nEräänä iltana kun lapset leikkivät yhdessä koulutuntien jälkeen, tapasi\nSébastienin äkillinen pahoinvointi. Markus vei hänet kotiin ja hän\nhoiperteli kuin juopunut. Seuraavana päivänä täytyi hänen jäädä\nvuoteeseen ja hän sai ankaran lavantaudin, joka kolmen viikon ajalla\npiti häntä elämän ja kuoleman rajalla. Hänen äitinsä, rouva Alexandre,\nsai viettää hirveitä hetkiä, hän ei liikahtanutkaan rakkaan poikansa\nsairasvuoteen äärestä eikä käynyt enään kaupassa. Sitä paitse hän olikin\nSimonin jutun jälkeen yhä enemmän vetäytynyt pois siitä, antaen kälynsä,\nrouva Edouardin, molempien eduksi hoitaa yhteisiä asioita.\nViimemainittu, joka oli mies heidän yhtiössään, olikin kirkollisten\nvoiton jälkeen ikäänkuin itsestään joutunut johtajaksi. Samalla kun\nrouva Alexandre ja hänen poikansa Sébastien, joka valmistautui\nnormaalikouluun, riittivät turvaamaan paperikaupalle alkeiskoulun\nostajapiirin, koetti hän voitokkaasti laajentaa heidän toista\nostajapiiriään, uskonnollista enemmistöä, käyttäen apunaan poikaansa\nVictoria, joka oli päässyt veljien koulusta. Kirjakauppa klassillisine\nteoksineen, koulutauluineen, rukouskirjoineen, kuvineen ja\nsanomalehtineen oli siis avoinna kaikille puolueille. Seitsemäntoista\nvuotias Victor, joka ei ollut saanut päästötodistusta, oli suuri,\nhartiakas poika, hänellä oli suuri pää, kovat kasvot ja tuimat silmät.\nHän oli aina ollut huono oppilas ja hän tahtoi mennä sotapalvelukseen ja\ntulla kenraaliksi, niinkuin lapsuudessaan, kun hän leikki sotamiestä ja\nryntäsi serkkunsa Sébastienin kimppuun. Odottaessaan laillista ikää\neleli hän tyhjäntoimittajana ja koetti välttää äitinsä valvontaa, sillä\nhän inhosi paperin ja kynien kauppaa ja kuljeskeli mieluummin pitkin\nMailleboisin katuja, mukanaan eräs toinen veljien oppilas. Polydor,\ntientekijä Souquetin poika ja Pélagien, rouva Duparquen vanhan\npalvelijattaren veljenpoika. Viimemainittu kalpea, umpimielinen ja\ntavattoman laiska poika, aikoi ruveta munkiksi ollakseen mieliksi\ntädilleen, jolta hän siten sai kaikellaisia makupaloja. Samalla piti hän\nsitä erinomaisena keinona, millä pääsi särkemästä kiviä teillä, niinkuin\nhänen isänsä teki ja etenkin vapautui sotapalveluksesta, joka häntä\nkauhistutti. Victorilla ja Polydorilla, jotka muuten olivat niin\nerilaisia, oli yhteistä se, että he tahtoivat aamusta iltaan kuljeskella\nkädet housuntaskuissa, puhumattakaan pienistä tehtaantytöistä, joita he\ntapasivat Verpillen rantojen pitkässä ruohikossa. Sébastienin\nvaarallisen sairauden aikana ei hänen äitinsä, rouva Alexandre, enää\nollenkaan käynyt puodissa, jossa rouva Edouard yksin, tietämättä missä\npoikansa Victor oleskeli, hoiti innokkaasti kauppaa, ja iloitsi hyvistä\ntuloista.\n\nJoka ilta Markus kävi tiedustelemassa rakkaimman oppilaansa vointia ja\nhän sai siten päivä päivältä seurata tärisyttävää näytelmää, äidin\nkauheata tuskaa kun tämä joka hetki näki kuoleman uhkaavan lastaan.\nKalpeakasvoinen, lempeä rouva Alexandre, joka intohimoisesti oli\nrakastanut miestään, oli leskeksi tultuaan ikäänkuin sulkeutunut\nluostariin, tuhlaten kaiken intohimonsa tuolle lapselle, joka oli vaalea\nja lempeä kuin hän itse. Ja äitinsä hyväilemä ja hemmottelema Sébastien\nrakasti puolestaan häntä, osoitti hänelle lapsellista jumaloimista,\nniinkuin taivaalliselle äidille, jonka suuria hyviätöitä hän ei koskaan\nvoinut palkita. Heitä yhdisti vahva hellyyden side, tuollainen ääretön\nrakkaus, jossa kaksi olentoa sulautuu toisiinsa siihen määrin, että\ntoinen ei voi jättää toista riistämättä häneltä sydäntä rinnasta. Kun\nMarkus saapui pieneen, välikerroksessa sijaitsevaan, synkkään ja kuumaan\nhuoneeseen, huomasi hän rouva Alexandren olevan syvästi liikutetun ja\nitkemäisillään, mutta koettavan kuitenkin hymyillä pojalleen, joka oli\nlaihtunut ja aivan polttavan kuuma.\n\n-- No, rakas Sébastien, voitte kai paremmin tänään?\n\n-- Oi, en, herra Froment, en voi hyvin, en ollenkaan hyvin.\n\nHän jaksoi tuskin puhua, ja ääni oli hiljainen ja lyhyt. Mutta vapiseva\näiti huudahti iloisesti:\n\n-- Älkää uskoko häntä, herra Froment, hän voi paljon paremmin, pian hän\ntulee terveeksi.\n\nSaattaessaan opettajaa käytävään hän puhkesi sanomaan, suljettuaan oven:\n\n-- Oi! Jumalani! hän on mennyttä, lapsi raukkani on mennyttä! Eikö se\nole hirveätä, niin kaunis ja vahva poika? Voi kuinka hän on muuttunut,\nkasvoissa ei ole enää muuta jälellä kuin silmät!... Jumalani! Jumalani!\nminä tunnen kuolevani hänen kanssaan!\n\nHän tukahutti huutonsa, kuivasi kiireesti kyynelensä ja palasi,\ntavallinen hymynsä huulilla, sairaan huoneeseen, jossa hän vietti kaiken\naikansa aivan yksin, ummistamatta silmiään, taistellen kuoleman kanssa.\n\nKun Markus eräänä iltana astui sairaan huoneeseen, makasi äiti\npolvillaan vuoteen vieressä ja nyyhkytti, kasvot kätkettyinä lakanaan.\nHänen poikansa ei enää voinut kuulla häntä, sillä hän oli edellisestä\nillasta ollut tajutonna, tauti oli voittanut hänet. Ja hillitsemättä\nitseään vaikeroi äiti hirveässä tuskassaan.\n\n-- Lapseni, lapseni!... Mitä olen tehnyt, miksi ryöstetään minulta\nlapseni?... Lapsi, joka oli niin hyvä, joka oli minulle kaikki kaikessa,\nsamoin kuin minä olin hänelle... Mitä olen tehnyt? mitä olen tehnyt?\n\nHän nousi, tarttui Markuksen käsiin ja puristi niitä kiihkeästi.\n\n-- Sanokaa minulle te, joka olette niin oikeudenmukainen... Onhan\nmahdotonta että täytyy kärsiä näin, jos ei ole mihinkään syypää... Olisi\nhirveää tulla näin rangaistuksi, kun ei ole mitään pahaa tehnyt... Eikö\ntotta, eikö totta? Tämä ei voi olla muu kuin sovitusuhri, ja jos se\nolisi totta, Jumalani! jospa tietäisin, jospa tietäisin!\n\nHän näkyi olevan hirveän sisällisen taistelun vallassa. Viime aikoina\noli alituinen tuska ahdistanut häntä. Kysymyksessä olevana päivänä hän\nei kuitenkaan vielä puhunut, mutta seuraavana riensi hän Markusta\nvastaan, ikäänkuin pian tehdäkseen lopun ahdistuksestaan. Sébastien\nmakasi vuoteellaan tuskin hengittäen.\n\n-- Kuulkaa, herra Froment, minun täytyy tunnustaa teille. Lääkäri läksi\njuuri täältä, lapseni on kuoleva, hän voi pelastua ainoastaan ihmeen\nkautta... Minun paha työni tukehuttaa minut. Olen ruvennut uskomaan että\nitse murhaan lapseni, että minua hänen kuolemallaan rangaistaan siitä\nettä muinoin valehtelin ja myöhemmin pysyin valheessani saadakseni olla\nrauhassa, samalla kun viaton kärsi kauheinta kidutusta... Oi! mikä\ntaistelu onkaan raadellut minua viime päivinä!\n\nMarkus kuunteli hämmästyneenä, uskaltamatta vielä ymmärtää.\n\n-- Se koskee, herra Froment, onnetonta opettaja Simonia, joka tuomittiin\npikku Zéphirinin raiskauksesta ja murhasta. Hän on ollut nyt enemmän\nkuin kahdeksan vuotta rangaistussiirtolassa ja te olette usein kertoneet\nminulle, kuinka hän saa kärsiä siellä julmuuksia, joista kuuleminen jo\ntekee minut aivan sairaaksi... Olisin tahtonut puhua, niin! minä\nvakuutan teille, useita kertoja olin keventämäisilläni sydäntäni, sillä\nomantunnon vaivat ahdistivat minua. Mutta olin raukkamainen, ajattelin\nlapseni rauhaa ja kaikkia ikävyyksiä, joita hänelle tuottaisin...\nKylläpä olin ymmärtämätön, minä olin vaiti hänen onnensa tähden ja nyt\nvie hänet kuolema minulta, aivan varmaan sen vuoksi, että en puhunut!\n\nHän teki epätoivoisen liikkeen ikäänkuin ikuinen oikeus olisi musertanut\nhänet.\n\n-- Minun täytyy saada se teille sanotuksi, herra Froment. On ehkä vielä\naikaa, ehkä säälii oikeus minua, kun korjaan vikani... Muistattehan tuon\nkirjoituskaavan, jota on niin paljon etsitty. Rikoksen jälkeisenä\npäivänä Sébastien sanoi teille, että hän oli nähnyt sellaisen serkullaan\nVictorilla, joka vasten kieltoa oli tuonut sen veljien koulusta: ja se\noli totta. Mutta samana päivänä meitä peloitettiin siihen määrin, että\nkälyni pakoitti Sébastienin valehtelemaan ja sanomaan että hän oli\nerehtynyt... Kauvan aikaa myöhemmin löysin tuon kaavan, joka oli\nunehtunut vanhan vihon sisään ja samaan aikaan Sébastien, jota valhe oli\nruvennut vaivaamaan, tunnusti sen teille. Kun hän kertoi minulle\ntunnustuksestaan, valtasi minut pelko ja minä valehtelin vuorostani,\nvalehtelin hänelle rauhoittaakseni hänen mieltänsä ja sanoin, että\npaperia ei enää ollut olemassa, että olin hävittänyt sen. Ja tämä on\nvarmaan se pahatyö, josta minua rangaistaan; paperi on vieläkin\ntallessa, sillä en koskaan uskaltanut hävittää sitä, sen verran oli\nminulla rehellisyyttä jälellä. Odottakaa, herra Froment, annan sen\nteille! vapauttakaa minut tuosta hirveästä paperista, se juuri tuottaa\nonnettomuutta ja kuolemaa taloomme!\n\nHän riensi kaapille ja otti sieltä liinakasan alta Victorin vanhan\nkirjoitusvihon, jonka sisässä kirjoituskaava oli kahdeksan vuotta ollut\npiilossa. Selvästi liikutettuna Markus katseli sitä. Tuossa oli siis\npaperi, jonka hän oli luullut hävitetyksi, tuossa oli vihdoinkin kauan\netsitty todistuskappale! Hänellä oli kädessään aivan samanlainen\nkirjoituskaava, kuin se joka oli esiintynyt oikeusjutussa. Siihen oli\npainettu sanat: \"Rakastakaa toinen toistanne\", ja sitäpaitsi oli siinä\nepäselvä nimimerkki, jossa asiantuntijat olivat huomanneet Simonin\nalkukirjaimet. Olisi nyt vaikea väittää, että kirjoituskaava ei muka\nollut veljien koulusta, sillä se oli jäljennetty Victorin vihkoon hänen\nomalla käsialallaan. Mutta äkkiä Markus tuli kuin häikäistyksi: vasemman\npuoleisessa yläkulmassa, samassa, joka puuttui rikospaikalta löydetystä\nkaavasta, näkyi aivan selvästi leima, jolla veljien oli tapana merkitä\nkaikki heidän koululleen kuuluvat esineet. Äkkiä selveni juttu, joku oli\nrepinyt pois kulman Zéphirinin luota löydetystä kaavasta, poistaakseen\nleiman ja saattaakseen siten oikeuden väärille jälille.\n\nVapisten tarttui Markus rouva Alexandren käsiin kiitollisuuden ja\nmyötätuntoisuuden valtaamana.\n\n-- Oi! rouva, te teette tässä suuren ja kauniin työn, olkoon kuolema\narmias ja antakoon teille poikanne takaisin!\n\nSamassa huomasivat he, että Sébastien, joka edellisestä illasta saakka\noli ollut tajuttomana, oli aukaissut silmänsä ja katseli heitä. He\nhämmästyivät siitä. Sairas tunsi Markuksen, mutta hän houraili vielä ja\nsopersi matalalla äänellä: -- Herra Froment, kuinka kaunis ilma! minä\nnousen ylös ja tulen kanssanne koululle auttamaan teitä opetuksessa.\n\nSyvästi liikutettuna suuteli äiti häntä.\n\n-- Oi! parantunut, parantunut, lapseni! ja tästä lähtien emme koskaan\nvalehtele, olemme aina hyviä ja rehellisiä.\n\nKun Markus läksi huoneesta, huomasi hän että rouva Edouard, kuullessaan\npuheltavan, oli tullut yläkertaan ja oli kuullut koko kohtauksen. Hän\noli nähnyt Markuksen pistävän Victorin vihon ja kirjoituskaavan\npovitaskuunsa. Äänettömänä hän laskeutui alas portaita, mutta puodissa\nhän pysäytti Markuksen.\n\n-- Olen hyvin pahoillani herra Froment. Te teette väärin jos tuomitsette\nmeitä, me olemme vain kaksi yksinäistä naisraukkaa, ja ansaitsemme\nsuurella vaivalla vähän vanhainpäivien varaa... En pyydä teiltä takaisin\ntuota paperia. Te tulette käyttämään sitä hyväksenne, enkä minä voi\nvastustaa sitä, sen hyvin ymmärrän. Mutta siitä tulee hirveä onnettomuus\nmeille... Pyydän teitä vielä kerran, älkää luulko minua ilkeäksi, jos\nkoetankin suojella kauppaamme.\n\nHän ei todellakaan ollut ilkeä, vaikka hänellä ei ollut muuta uskoa eikä\ntoivoa kuin pienen paperikaupan menestys. Hän ajatteli jo itsekseen,\nettä jos maallikkokoulu pääsisi voitolle, vetäytyisi hän syrjään, jota\nvastoin rouva Alexandre pitäisi kauppaa, palvelisi ostajia. Mutta se\nolisi kuitenkin kova kolaus hänen kauppanerolleen ja hänen\nvallanhimolleen. Ja hän koetti voimiensa mukaan torjua onnettomuutta.\n\n-- Te voisitte tyytyä pelkkään kaavaan, näyttämättä poikani vihkoa...\nMinun mieleeni juolahtaa toinenkin ajatus. Ettekö tahtoisi hiukan\nparantaa asiaa, sanoa esimerkiksi että minä olen löytänyt kaavan ja\nantanut sen teille, me tulisimme edulliseen valoon... Silloin me\nloistolla siirtyisimme teidän puolellenne, varmoina voitostanne.\n\nHuolimatta mielenliikutuksestaan ei Markus voinut olla hymyilemättä.\n\n-- Totuudessa, rouvaseni, on vieläkin helpointa ja kunniallisinta pysyä.\nTe tulette kaikissa tapauksissa sangen kiitettävään valoon.\n\nRouva Edouard näytti hiukan rauhoittuvan.\n\n-- Onko se todella teidän mielipiteenne... Minä puolestani en mitään\ntoivo hartaammin kuin että totuus tulee ilmi, jos me vaan emme saa siitä\nkärsiä.\n\nMarkus oli kohteliaasti vetänyt taskustaan paperit, tahtoen näyttää mitä\noli saanut ja rouva Edouard sanoi täydellisesti tuntevansa ne. Samassa\nsaapui Victor, ystävänsä Polydor Souquetin seuraamana tavallisilta\nretkiltään. Nuorukaiset, jotka kävelivät huolimattomasti ja\nnaureskelivat jollekin yhteiselle kepposelle, vilkaisivat ohikulkiessaan\nkirjoituskaavaan. Polydor hämmästyi suuresti.\n\n-- Kas! huusi hän -- paperi!\n\nMarkus kohotti nopeasti päätään kuullessaan tämän huudahduksen, tuntien\nettä tässäkin voisi saada lisää selvyyttä. Mutta silloin nuorukainen\nkoetti tehdä tunnustuksensa tyhjäksi, muuttuen taas ulkokullatun ja\nunisen näköiseksi.\n\n-- Mikä paperi, te siis tunnette sen?\n\n-- Minäkö, en... Minä sanoin sitä paperiksi kun se oli paperi.\n\nMarkus ei voinut saada tietää häneltä enempää. Victor taas naureskeli\nyhä, häntä näytti huvittavan tuo vanha juttu. Aivan oikein, tuossa oli\nkirjoituskaava, jonka hän ennen muinoin oli tuonut koulusta ja josta\npieni, typerä Sébastien oli tehnyt suuren asian. Kun Markus läksi pois,\nsaattoi rouva Edouard hänet kadulle saakka ja pyysi häntä vielä\npelastamaan heidät kaikista ikävyyksistä. Hän oli muistanut kenraali\nJaroussea, heidän serkkuaan, joka varmaankaan ei olisi tähän\ntyytyväinen. Hän oli muinoin kunnioittanut heidän taloaan käynnillään,\nselittääkseen heille, että valhe oli parempi ja kunniakkaampi kuin\ntotuus, jos isänmaa saisi vahinkoa totuudesta. Jos kenraali Jarousse\nsuuttuisi, niin miten kävisi silloin hänen pojalleen Victorille, joka\ntoivoi setänsä avulla kerran pääsevänsä kenraaliksi niinkuin tämäkin?\n\nIllalla piti Markuksen syödä päivällistä rouva Duparquen luona, jossa\nhän yhä kävi, sillä hän ei tahtonut antaa vaimonsa aina mennä sinne\nyksin. Polydorin sana ei mennyt hänen mielestään, hän tunsi että varma\ntotuus piili sen takana: ja kun hän Genevièven ja Louisen kanssa saapui\nvanhojen rouvien luo, näki hän keittiön perällä nuorukaisen ja hänen\ntätinsä Pélagien innokkaasti kuiskailevan keskenään. Vanhat rouvat\nottivat hänet niin kylmästi vastaan, että hän arvasi jotakin olevan\ntulossa. Viime vuosien tapausten jälkeen oli rouva Berthereau,\nGenevièven äiti, suuresti heikontunut, hän oli melkein aina sairas ja\noli vaipunut toivottomaan surumielisyyteen. Mutta isoäiti, rouva\nDuparque oli, huolimatta seitsemästäkymmenestäyhdestä ikävuodestaan, yhä\ntaistelunhaluinen ja ankara ja leppymätön uskossaan. Kun Markus oli\npäivällisillä hänen luonaan, ei hän koskaan kutsunut muita vieraita,\nsillä hän tahtoi näyttää millaisessa erikoisasemassa hän Markusta piti.\nettä yhtäaikaa hänen kanssaan oli mahdotonta kutsua kunniallisia\nihmisiä. Tällä kertaa niinkuin ennenkin otti siis päivällisiin osaa\nainoastaan perhe, ja rasittava hiljaisuus vallitsi. Vihamielisistä\nliikkeistä ja etenkin siitä tuimasta tavasta, millä Pélagie tarjosi\nruokaa, arvasi Markus että rajuilma uhkasi.\n\nJälkiruokaan saakka rouva Duparque kuitenkin hillitsi itseään, sillä\nkunnon porvarinaisena tahtoi hän moitteettomasti täyttää perheen emännän\ntoimen. Kun Pélagie tarjosi hedelmiä, sanoi hän tälle:\n\n-- Te voitte antaa veljenpojallenne päivällistä, minä annan siihen\nluvan.\n\nVanha palvelijatar vastasi kiukkuisella äänellä.\n\n-- Niin, lapsi raukka, hän tarvitseekin hiukan virkistystä, sen\nväkivaltaisen kohtelun jälkeen, joka on tullut hänen osakseen!\n\nNyt Markus käsitti asian: vanhat rouvat tiesivät että hän oli löytänyt\nkirjoituskaavan, Polydor oli heti rientänyt tätinsä luo kertomaan\nkaikki, tarkoituksessa, jota Markus ei ymmärtänyt, eikä hän voinut\npidättää naurua.\n\n-- Oh, oh! kuka on väkivaltaisesti kohdellut Polydoria?... Olinkohan se\nminä Milhomme-rouvien luona, jossa tuo poikakulta aikalailla petkutti\nminua tekeytymällä tyhmäksi?\n\nMutta rouva Duparque ei hyväksynyt sitä pilkallista tapaa, jolla Markus\nkäsitteli näin vakavaa asiaa. Osoittamatta suuttumusta alkoi hän puhua\nkylmällä ankaruudellaan ja tavallisella päättäväisyydellään, joka ei\nsallinut edes puolustautumista. Oliko mahdollista että hänen\nGenevièvensä mies vielä tahtoi nostaa kysymyksen inhoittavasta Simonin\njutusta? Mokomakin saastainen murhaaja, joka oli oikein tuomittu, joka\nei ansainnut vähintäkään sääliä ja jolta olisi pitänyt hakata pää poikki\nettä vihdoinkin olisi päästy tuosta jutusta!... Kuinka väärä olikaan\nhuhu hänen viattomuudestaan, jota pahat ihmiset tahtoivat käyttää\nhyväkseen hävittääkseen uskonnon ja heittääkseen Ranskan juutalaisten\nkäsiin! Ja nyt Markus, joka itsepäisesti kaiveli tuossa saastaisuuden\nläjässä, väitti löytäneensä tuon kuuluisan uuden todistuksen, josta niin\npaljon oli puhuttu! Tuo paperipala oli todella erinomainen keksintö,\njosta kukaan ei tiennyt mistä ja kuinka se oli löydetty, valehtelevien\ntai erehtyneiden lapsien juoni.\n\n-- Isoäiti, vastasi Markus tyynesti, me olimme sopineet olla puhumatta\nnäistä asioista ja nyt te itse aloitatte, minun tekemättä pienintäkään\nviittausta sinne päin. Mitä hyötyä on tästä riidasta? minun vakuutukseni\non horjumaton.\n\n-- Tunnette siis oikean syyllisen, te aijotte ilmiantaa hänet? kysyi\nvanha rouva, joka oli aivan suunniltaan.\n\n-- Se on selvä.\n\nSilloin Pélagie, joka juuri korjasi pois ruokaa, ei voinut kauvempaa\npidättää itseään.\n\n-- Veli Gorgias ei ainakaan ole syyllinen, siitä minä vastaan!\n\nAsia selvisi Markukselle äkkiä ja hän kääntyi vanhan palvelijattaren\npuoleen.\n\n-- Mistä sen tiedätte?\n\n-- Sillä rikosiltana oli veli Gorgias saattamassa veljenpoikaani\nPolydoria hänen kotiinsa saakka Jonvillen tiellä, ja hän palasi takaisin\nkoululle ennen yhtätoista, Polydor ja muut silminnäkijät todistivat sen\noikeuden edessä.\n\nMarkus katseli häntä tarkasti ja hänen aivonsa olivat ankarassa työssä.\nHänen epäilyksensä muuttuivat varmuudeksi. Hän oli näkevinään veli\nGorgian saattavan Polydoria, palaavan takaisin lämpimässä yössä, ja\npysähtyvän Zéphirinin avonaisen ikkunan eteen: hän oli kuulevinaan hänen\nkeskustelevan jo puoleksi riisuutuneen lapsen kanssa; sitten veli\nharppasi matalan akkunalaudan yli varmaankin katsellakseen kuvia; ja\näkillinen mielettömyys valtasi hänet nähdessään pienen enkelimäisen\nraajarikon lapsen valkean ruumiin, hän hyökkäsi lapsen kimppuun, heitti\nhänet maahan, koettaen estää häntä huutamasta: raiskattuaan ja\ntukehdutettuaan lapsen läksi hän pois akkunan kautta ja jätti sen auki.\nTaskustaan oli hän ottanut Petit Beaumontais-lehden, tehdäkseen siitä\ntukon lapsen suuhun, eikä hämmennyksissään ollut huomannut että\nkirjoituskaava oli lehden sisässä. Seuraavana päivänä oli isä\nPhilibinin, kun hän ei voinut hävittää koko kaavaa, jonka apuopettaja\nMignot jo oli nähnyt, täytynyt tyytyä repäsemään siitä ainoastaan\nkulman, poistamaan ainakin leiman, täten hävittääkseen varman merkin\nkaavan omistajasta. Hitaasti ja vakavasti lausui Markus.\n\n-- Veli Gorgias on syyllinen, kaikki todistaa sen, ja minä voin sen\nvannoa!\n\nKauhistunut vastaväite kuului pöydän ympäriltä. Rouva Duparque oli\ntukehtumaisillaan. Rouva Berthereau, joka surullisilla silmillään\nkatseli vuorotellen tytärtään ja vävyään, peläten heidän joutuvan\nepäsopuun, teki ääretöntä epätoivoa osoittavan liikkeen. Ja samalla kun\npikku Louise tarkasti kuunteli isänsä sanoja, nousi Geneviève kiivaasti\npöydästä, sanoen.\n\n-- Tekisit paremmin jos olisit vaiti... Pian on minun mahdoton olla\nkanssasi, sillä sinä pakoitat minut vihaamaan itseäsi.\n\nIltasella, Louisen ja hänen vanhempiensa mentyä levolle, vallitsi\npimeässä huoneessa syvä hiljaisuus. Päivällisen jälkeen eivät kumpikaan\nolleet lausuneet sanaakaan toisilleen. Markus leppyi kuitenkin ensiksi:\nniinkuin aina ennenkin hänen sydämmensä heltyi, sillä hän kärsi kovin\nheidän epäsovustaan. Mutta kun hän tahtoi hellästi ottaa Genevièven\nsyliinsä, työnsi tämä hänet hermostuneesti luotaan, jonkunmoisen\nvastenmielisyyden valtaamana.\n\n-- Ei, anna minun olla!\n\nLoukattuna vetäytyi Markus pois. Ja raskas hiljaisuus alkoi taas. Pitkän\najan kuluttua sanoi Geneviève.\n\n-- En ole vielä kertonut sinulle erästä asiaa... Luulen olevani\nraskaana.\n\nSyvä, onnellinen mielenliikutus valtasi Markuksen, hän lähestyi\npuolisoaan ja koetti vielä kerran vetää hänet rinnalleen.\n\n-- Oi! rakas vaimoni, mikä hyvä uutinen! Me olemme siis taas toistemme\nomat!\n\nSilloin Geneviève irroitti itsensä vielä kärsimättömämmällä liikkeellä,\nikäänkuin olisi häntä vaivannut tuo mies, tuo puoliso, joka lepäsi hänen\nvieressään.\n\n-- Ei, ei! anna minun olla... Minun on oikein vaikea olla, enkä\nvarmaankaan saa unta, pieninkin liike kiusaa minua... Jos tätä kestää\nkauemmin, luulen, että meidän täytyy tehdä kaksi vuodetta.\n\nHe eivät vaihtaneet enää sanaakaan, he eivät puhuneet enää Simonin\njutusta eivätkä tuosta niin odottamatta ilmoitetusta raskaudesta. Heidän\nraskas hengityksensä ainoastaan kuului huoneen kuolleessa pimeydessä. Ei\nkumpainenkaan nukkunut, mutta heidän levottomat ja tuskalliset\najatuksensa pysyivät niin vieraina toisilleen, kuin olisivat he\nkuuluneet kahteen eri maailmaan, joita tuhannet penikulmat eroittavat\ntoisistaan. Oli ikäänkuin hiljaisia nyyhkytyksiä olisi kuulunut kaukaa\nsynkästä yöstä, joka itki heidän rakkauttaan.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nMietittyään muutamia päiviä mitä tekisi kirjoituskaavalla, päätti Markus\npyytää Davidia tulemaan eräänä iltana Lehmannien luo, Trou-kadulle.\n\nLähes kymmenen vuotta olivat Lehmannit eläneet yleisen kirouksen\nalaisena pienen, kostean ja ikäänkuin kuolleen talonsa turvassa. Kun\njuutalaisviholliset ja kirkolliset roskajoukot uhkasivat heidän\nkauppaansa, sulkivat he akkunaluukut, työskennellen kahden savuavan\nlampun valossa. Kaikki heidän Mailleboisissa asuvat entiset ostajansa,\nheidän omat uskolaisensakin olivat hyljänneet heidät ja he elivät\nainoastaan valmistamalla vaatteita Pariisin suurille myymälöille: tätä\nraskasta ja huonopalkkaista työtä varten täytyi vanhan Lehmannin ja\nhänen surkean vaimonsa istua kumarassa työpöydällään neljätoista tuntia\npäivässä, ja he saivat siitä tuskin leivän itselleen, tyttärelleen\nRachelille ja Simonin lapsille; kaikki viisi elivät he synkässä\nkurjuudessa ilman iloa, ilmaa toivoa. Nytkin vielä, näin monen vuoden\nkuluttua sylkäsivät ohikulkijat heidän porttinsa ulkopuolella, inhoten\nja kammoen tuota saastaista luolaa, jonne huhun mukaan Zéphirinin veri\noli tuotu aivan lämpimänä, jotakin noitatemppua varten. Tätä hirveää\nkurjuutta, tätä suurta tuskaa lisäsivät vielä Simonin, onnettoman\nrangaistusvangin kirjeet, jotka tulivat yhä harvinaisemmiksi ja yhä\nlyhyemmiksi, osoittaen että viaton hitaasti läheni loppuaan.\n\nNämä kirjeet yksin voivat vielä irroittaa Rachelin siitä horrostilasta,\njossa hän tavallisesti vietti aikansa. Hänen suuresta kauneudestaan ei\nollut muuta jälellä kuin kyynelten hävittämät rauniot. Ainoastaan lapset\nkiinnittivät hänet vielä elämään: Sarah, jota hän vielä piti luonaan,\nuskaltamatta panna häntä alttiiksi pahojen ihmisten häväistyksille: ja\nJoseph, joka jo ymmärsi kaikki ja jota Markus suojeli koulussaan. Kauvan\naikaa oli isän hirveää kohtaloa pidetty heiltä salassa. Mutta vihdoin\noltiin pakoitettuja sanomaan heille totuus, jotta heidän ei tarvitsisi\ntuskallisilla arveluilla vaivata pientä päätään. Ja kun nyt saapui kirje\nrangaistussiirtolasta, luettiin se heidän kuullen; tässä ankarassa\nkoulussa kehittyi heidän heräävä ymmärryksensä. Kirjeen luettua syleili\näiti heitä aina ja kertoi heille ettei koko maailmassa ollut\nrehellisempää, jalompaa, suurempaa miestä kuin heidän isänsä. Hän vannoi\nheille hänen viattomuutensa, hän kertoi heille niistä hirveistä tuskista\njoita hän sai kärsiä, hän ennusti heille että hän kerran pääsisi\nvapaaksi, saisi takaisin kunniansa ja otettaisiin riemuhuudoilla\nvastaan; ja tämän päivän tähden pyysi hän heitä rakastamaan ja\nkunnioittamaan isäänsä, osoittamaan hänelle hellyyttä, joka saisi hänet\nunohtamaan vuosia kestävät kidutukset. Mutta eläisikö hän tuohon\ntotuuden ja oikeuden päivään saakka? Sekin oli jo ihme, että hän ei\nvielä ollut sortunut eläessään noiden raakalaisten joukossa. Siihen oli\ntarvittu tavatonta siveellistä pontevuutta, koko hänen kylmäverinen\nvastustusvoimansa ja tasapainoinen ja johdonmukainen luonteensa.\nViimeiset kirjeet olivat kuitenkin huolestuttavampia, hänen voimansa\nolivat lopussa, hän oli murtunut ja sairasti kuumetta. Rachelin pelko\nlisääntyi siihen määrin, että hän, vaikka tavallisesti olikin niin\ntoimeton, päätti keneltäkään neuvoa kysymättä eräänä aamuna lähteä\nparooni Nathanin luo, joka oli kesää viettämässä Sangleboeufien luona\nDésiradessa. Hän oli ottanut miehensä viimeisen kirjeen mukaansa ja\naikoi näyttää sitä paroonille, pyytäen häntä, kunnioitettua juutalaista\nraharuhtinasta, käyttämään korkeaa vaikutusvaltaansa kidutetun\nrangaistussiirtolan kärsimysten johdosta kuolemaisillaan olevan\njuutalaisen hyväksi. Hän palasi sieltä itkien ja vavisten, ikäänkuin se\nolisi ollut häikäisevä ja peljättävä paikka. Hän ei edes tarkalleen\nmuistanut, mitä hänelle oli tapahtunut. Parooni oli ottanut hänet\nvastaan ankara ilme kasvoillaan, vihoissaan hänen rohkeudestaan. Hän oli\nehkä ollut tyttärensä, kalpean ja jäykkäkasvoisen kreivitär\nSangleboeufin seurassa. Rachel ei olisi tarkoin voinut sanoa kuinka\nhänet oli ajettu pois, häntä oli kohdeltu kuin kerjäläisvaimoa, jolle ei\nmitään anneta. Sitten oli hän huomannut olevansa ulkona, silmät niiden\näärettömien rikkauksien huikaisemana, joita hän oli nähnyt\nihmeteltävässä Désiradessa, komeine saleineen, suihkulähteineen ja\nkauniine kuvapatsaineen. Tämän onnistumattoman yrityksen jälkeen oli hän\nvaipunut takaisin synkkään odotukseensa, ja surupuvussaan, ihmisten ja\nolosuhteiden vainoomana, näytti hän olevan ainoastaan elävä, äänetön\nvastalause kaikkeen tähän vääryyteen! Tässä kärsimysten ja kurjuuden\nrasittamassa talossa toivoi Markus apua ainoastaan Davidilta, jonka\njärki oli niin selvä ja luonne niin totinen ja luotettava. Veljensä\ntuomion jälkeen, siis lähes kymmenen vuotta, oli hän työskennellyt\nkärsivällisesti ja uupumatta koskaan epätoivoon, vaikka hänen työnsä oli\ntäynnä vaikeuksia. Hän oli yhä vakuutettu Simonin viattomuudesta ja hän\nuskoi varmasti että se kerran tulisi ilmi; ja hän toimitti tehtäväänsä\ntäydellisessä salaisuudessa, ihailtavalla selvyydellä ja\njohdonmukaisuudella, käyttäen viikkoja, kuukausia päästäkseen\naskeleenkaan eteenpäin, antamatta minkään häiritä itseään. Hän oli heti\nkäsittänyt että hän tehtäväänsä tarvitsi jonkun verran rahaa. Hän olikin\njakanut elämänsä kahteen osaan, ryhtyen myöskin käyttämään hyväkseen\nparooni Nathanilta vuokraamiaan hiekka- ja piikivikaivoksia. Kaikki\nihmiset luulivat että hän itse hoiti liikettään, vaikka se\ntodellisuudessa olikin luotettavan työnjohtajan käsissä. Taitavasi\nkäytettyinä nämä tulot riittivät hänen toiseen ja todelliseen\ntehtäväänsä, lakkaamattomaan totuuden etsimiseen. Häntä pidettiin\nsaitanakin, häntä syytettiin siitä että ei auttanut kälyään eikä\npuutteen alaisia Lehmanneja, vaikka ansaitsi suuria summia. Kerran oli\nhän vähällä menettää kaivosalueensa: Sangleboeufit uhkasivat häntä\nnimittäin oikeusjutulla, johon heitä silminnähtävästi oli isä Crabot\nkehoittanut: sillä hän tahtoi karkoittaa maasta tai ainakin tehdä\nvaarattomaksi tuon äänettömän ja toimeliaan Davidin jonka hän aavisti\nsalaisuudessa lakkaamatta toimivan. Kaikeksi onneksi oli parooni\nNathanin tekemä vuokrasitoumus olemassa, ja David voi jatkaa piikivien\nja hiekan kaivattamista, josta hän sai tehtäväänsä tarvittavat varat.\nHänen ponnistuksensa olivat kauvan aikaa tarkoittaneet presidentti\nGragnonin laitonta tiedonantoa valamiehille neuvottelusalissa.\nLoppumattomien tutkimusten jälkeen oli hän suunnilleen päässyt selville\ntapauksesta: epäilyksiin joutuneet valamiehet olivat kutsuttaneet\nluokseen presidentin, tahtoen kysyä hänen neuvoaan rangaistuksen\nmääräämisen suhteen; hän oli silloin heidän epäilyksiään poistaakseen\nluullut voivansa näyttää heille erään Simonin vanhan kirjeen, jonka hän\njuuri silloin oli saanut käsiinsä: tämän eräälle ystävälle osoitetun\nkirjeen sisältö oli aivan merkityksetön, mutta siinä oli jälkikirjoitus,\njonka alla sanottiin olevan aivan samallaisen nimimerkin kuin\nkirjoituskaavassa. Tämä todistus, joka oli ilmestynyt viimeisessä\nhetkessä syytetyn ja hänen puolustajansa tietämättä, oli aivan varmaan\naiheuttanut tuomion. Mutta kuinka voisi David näyttää kaiken tämän\ntodeksi? Kuinka saattaa jonkun valamiehistä ilmaisemaan totuuden,\njolloin juttu aivan varmaan olisi otettu uudestaan esille? Sitä paitsi\noli David vakuutettu siitä, että jälkikirjoitus ja nimimerkki olivat\nväärät. Hän oli kauvan aikaa koettanut vaikuttaa juryn esimieheen\narkkitehti Jacquiniin, joka oli horjumattoman rehellinen ja\nuskonnollinen mies; ja hän luuli vihdoin onnistuneensa herättämään\nepäilyksiä hänen mielessään, osoittamalla hänelle että tiedonanto\nsellaisten asianhaarojen vallitessa oli laiton. Jos hän voisi todistaa\nettä jälkikirjoitus oli väärä, ilmoittaisi hän heti asian. Kun Markus\ntuli Trou-kadulle tapaamaan Davidia, oli kauppapuoti suljettu ja talo\nkuin kuollut. Varovaisuuden vuoksi oli perhe vetäytynyt puotikamariin,\njossa Lehmann ja hänen vaimonsa vielä työskentelivät lampun valossa:\ntäällä Markus kertoi suuren uutisensa, jota Rachel vavisten ja lapset\nloistavin silmin kuuntelivat.\n\nEnnenkuin hän puhui, tahtoi Markus kuitenkin tietää, kuinka Davidin\ntutkimukset olivat edistyneet.\n\n-- No! ne menevät eteenpäin, sanoi tämä, vaikka yhä hitaasti! Jacquin on\nnoita hyviä kristityitä, jotka rakastavat lempeätä ja vanhurskasta\nJesusta; ja jos hetken pelkäsinkin, kuullessani kuinka isä Crabot kaikin\nkeinoin koettaa vaikuttaa häneen, olen taas levollinen, sillä tiedän\nettä hän on noudattava ainoastaan omaatuntoaan... Vaikeinta on saada\nkirje asiantuntijain tutkittavaksi.\n\n-- Gragnon ei siis ole hävittänyt tuota todistuskappaletta? kysyi\nMarkus.\n\n-- Näyttää siltä kuin hän ei olisi sitä tehnyt. Näytettyään sen\nvalamiehille, ei hän ole uskaltanut hävittää sitä, ja on varmaankin\nliittänyt sen muiden asiakirjain joukkoon, jossa se vielä on tallella.\nDelbos on tullut vakuutetuksi siitä saatuaan muutamia tietoja. Nyt olisi\nsiis kirje saatava arkistosta, mutta sen ei hän luule helposti käyvän\npäinsä... Asiat edistyvät kaikissa tapauksissa...\n\nSyntyi raskas hiljaisuus, jonka hän keskeytti sanoen.\n\n-- Entä te, ystäväni, onko teillä joku hyvä uutinen?\n\n-- On, hyvä ja suuri uutinen.\n\nMarkus kertoi hitaasti koko tapauksen, pikku Sébastienin sairauden,\nrouva Alexandren epätoivon, hänen ankarat tunnonvaivansa, kuinka hän oli\nantanut kirjeen hänelle ja kuinka kaavassa oli veljien koulun leima ja\nveli Gorgiaan nimimerkki.\n\n-- Katsokaa! tässä se on... Leima on tuossa kulmassa, samassa, joka oli\nrevitty pois Zéphirinin luota löydetystä kaavasta. Me luulimme että uhri\noli purrut pois sen. Mutta isä Philibin onkin repinyt irti kulman,\napulaiseni Mignot muistaa selvästi nähneensä sen... Katsokaa nyt\nnimimerkkiä. Se on tässä kaavassa paljon selvempi, vaikka muuten\nsamanlainen. Siinä voikin aivan hyvin erottaa toisiinsa kiedotun F:n ja\nG:n veli Gorgiaan alkukirjaimet, joita nuo eriskummalliset asiantuntiat,\nherrat Badoche ja Trabut uskomattomasta erehdyksestä pitivät L:nä ja\nS:nä... Minun vakuutukseni on nyt horjumaton, veli Gorgias on syyllinen.\n\nInnokkaasti katselivat nyt kaikki pientä kellastunutta paperia lampun\nhimmeässä valossa. Vanhat Lehmannit jättivät työnsä ja kurottivat\nkuihtuneita kasvojaan, ikäänkuin saaden hiukan uutta elämää. Mutta\nRachel, joka oli herännyt horrostilastaan, vapisi, ja hänen lapsensa,\nJoseph ja Sarah, tunkeutuivat loistavin silmin lähemmäksi paremmin\nnähdäkseen. Syvän hiljaisuuden vallitessa surevassa talossa otti David\npaperin, käänteli ja tutki sitä.\n\n-- Niin, niin, toisti hän, minun vakuutukseni on sama kun teidänkin.\nMeidän epäilyksemme muuttuvat tänään varmuudeksi. Veli Gorgias on\nsyyllinen.\n\nSitten seurasi pitkä keskustelu, he muistuttivat mieleensä kaikki\nasianhaarat, yhdistivät ne täydelliseksi kokonaisuudeksi, joka\nsilminnähtävästi oli todenmukainen. He täydensivät toistensa muistoja ja\ntulivat kaikki samaan päätökseen. Paitsi asiallisia todistuksia, joita\nheillä jo alkoi olla, voi asian ratkaista järjenkin avulla, niinkuin\nmatemaattisen tehtävän. Pari kolme kohtaa oli vielä epäselvää: kuinka\noli kaava joutunut veljen taskuun, ja kuinka oli leimalla varustettu\nkulma hävinnyt? Mutta kuinka selvästi järjestyikään kaikki muu, veli\nGorgiaan palaaminen, osuminen Zéphirinin valaistun akkunan luo, kiusaus,\nmurha, sitten seuraavana päivänä toinen sattuma, isä Philibin ja veli\nFulgentius kulkevat ohi, sekaantuvat näytelmään, ovat pakoitetut heti\ntoimimaan pelastaakseen toverinsa! Ja mikä todistus olikaan nyt tuo\nrevitty kulma, kuinka kieltämättömästi se osoittikaan syyllisen, jonka\nilmaisi myöskin raivoisa taistelu, kirkon ponnistukset hänen\nsalaamisekseen ja saadakseen viaton tuomituksi hänen siastaan! Selvyys\ntuli yhä suuremmaksi, valheen ääretön rakennus oli pian kukistuva.\n\n-- Nyt on siis kurjuus lopussa! sanoi vanha Lehmann ilon valtaamana. Ei\ntarvitse kuin näyttää tuo paperi niin me saamme heti Simonin takasin.\n\nLapset hyppivät ilosta ja lauloivat riemuissaan.\n\n-- Oi! isä tulee kotiin! isä tulee kotiin!\n\nMutta David ja Markus pysyivät vakavina. He tiesivät kuinka vaikea ja\nvaarallinen asema vielä oli. Peloittavina nousivat kysymykset: kuinka\noli käytettävä tätä uutta todistusta? mitä tietä oli vaadittava jutun\ntarkastamista? Ja Markus lausui hiljaa.\n\n-- Täytyy miettiä, täytyy odottaa.\n\nSilloin Rachel purskahti itkuun ja sopersi nyyhkytyksien välissä.\n\n-- Mitä vielä odotetaan? sitäkö että mies raukka kuolisi kidutuksiin,\njoita hän saa kärsiä!\n\nJa pieni synkkä talo vaipui takasin kurjuuteensa. Kaikki tunsivat ett'ei\nonnettomuus vielä ollut loppunut. Hetken suuri ilo väistyi jälleen\nhirveän tuskan tieltä.\n\n-- Delbos yksin voi neuvoa meitä, päätti David. Jos suostutte, Markus,\nniin menemme hänen luokseen torstaina.\n\nTehkäämme niin, tulkaa hakemaan minua torstaina.\n\nAsianajaja Delbosin asema Beaumontissa oli näinä kymmenenä vuotena\nsuuresti muuttunut. Simonin juttu oli ratkaissut hänen tulevaisuutensa,\ntuo vaarallinen juttu, jota kukaan hänen virkaveljistään ei ollut\nhuolinut ja jonka hän niin rohkeasti oli ottanut vastaan. Hän oli\nsilloin ainoastaan talonpojan poika, jolla oli kansanvaltaisia\nmielipiteitä ja suuri kaunopuheisuuden lahja. Mutta tutkiessaan juttua,\ntullessaan vähitellen innokkaaksi totuuden puolustajaksi, hän oli\ntuntenut läheisyydessään kaikki porvariston voimat liittoutuneina\nvalheen hyväksi ylläpitämään yhteiskunnallisia vääryyksiä, ja hän oli\nmuuttunut taistelevaksi sosialistiksi, oli tullut vakuutetuksi\nsiitä, että kansassa oli maan ainoa pelastus. Kaupungin koko\nvallankumouksellinen puolue oli vähitellen kokoutunut hänen ympärilleen.\nHän oli viime vaaleissa kilpaillut radikaalisen Lemarroisin kanssa, joka\nkaksikymmentä vuotta oli ollut edusmiehenä. Ja jos hänen suoranaiset\netunsa vielä kärsivätkin siitä että hän oli puolustanut suuresta\nrikoksesta syytettyä juutalaista, valloitti hän hitaasti ihailtavan\naseman horjumattoman uskonsa ja toimiensa tyynen rohkeuden avulla.\n\nKun Markus näytti Delbosille rouva Alexandrelta saamansa\nkirjoituskaavan, huudahti tämä ilosta.\n\n-- Vihdoinkin on se meidän!\n\nKääntyen Davidin puoleen lisäsi hän.\n\n-- Tässä on meillä toinen todistus... Ensimmäinen on kirje, joka\nlaittomasti on näytetty valamiehille ja joka luultavasti on väärä. Me\nkoetamme hankkia sen käsiimme... Ja toinen on veljien koulun leimalla ja\nveli Gorgian nimimerkillä varustettu kaava. Minä luulen että tätä\ntodistusta voi helpommin ja suoranaisemmin käyttää.\n\n-- Mitä neuvotte minun sitten tekemään? kysyi David. Minun aikomukseni\noli kälyni nimessä kirjoittaa ministerille kirje, lainmukainen ilmianto\nveli Gorgiasta vastaan, syyttää häntä pikku Zèphirinin raiskaamisesta ja\nmurhasta ja pyytää veljeni oikeusjutun tarkastamista.\n\nMutta Delbos oli uudelleen tullut huolestuneen näköiseksi.\n\n-- Tätä tietä olisi epäilemättä noudatettava. Mutta kysymys on yhä\nsangen arkaluontoinen, me emme saa millään lailla hätäillä... Palaan\njälleen kirjeen laittomaan näyttämiseen valamiehille, jota meidän on\nsangen vaikea saada todistetuksi niin kauan kun emme ole taivuttaneet\narkkitehti Jacquiniä keventämään omaatuntoaan. Te muistanette isä\nPhilibinin todistuksen, hän puhui epämääräisesti jostain paperista,\njossa muka oli teidän veljenne nimimerkki, aivan samanlainen kuin\nkaavassa, mutta josta rippisalaisuus esti häntä tarkemmin puhumasta.\nMinä olen varma siitä, että hän tarkoitti kirjettä, jonka presidentti\nGragnon viime hetkessä sai käsiinsä, ja sentähden epäilen että se on\nväärä. Mutta nämä ovat kaikki vain otaksumisia, järkijohdelmia ja meidän\ntäytyisi välttämättömästi saada joku todistus... Siis jos tällä hetkellä\ntyydymmekin todistukseen, jonka tuo kirjoituskaava leimoineen ja selvine\nnimimerkkeineen antaa meille, on jutussa vielä paljon huolestuttavaa\nepäselvyyttä. Viipymättä kauvempaa siinä asianhaarassa, että on hiukan\nvaikea selittää kuinka tuollainen paperi oli voinut joutua veljen\ntaskuun murhailtana, tahdon sanoa, että olen sangen pahoillani leimalla\nvarustetun kulman häviämisestä ja tämän kulman tahtoisin saada käsiini\nennen kuin ryhdyn mihinkään, sillä minä arvaan millä syillä he tahtovat\nvastustaa meitä ja tehdä jutun hämäräksi.\n\nMarkus katsoi häneen hämmästyneenä.\n\n-- Mitä, etsiä tuo kulma? Se tulee olemaan vaikea tehtävä. Mehän pidimme\nmahdollisena, että uhri oli repinyt sen hampaillaan.\n\n-- Oh! se ei ole luultavaa, vastasi Delbos. Siiloin olisi se löytynyt\nlattialta. Mutta koska mitään ei ole löytynyt on se tahallaan revitty.\nTässä taas isä Philibin sekaantuu asiaan, teidän apulaisenne Mignothan\nmuistaa, että kaava hänestä ensin näytti eheältä ja että että hän\nhämmästyi nähdessään sen vähän aikaa sen jälkeen revittynä jesuiitan\nkädessä. Isä Philibin on repinyt kulman, siitä ei ole epäilystäkään.\nHän, aina hän ratkaisevina hetkinä, kun on pelastettava syyllinen!...\nSen tähden tahtoisin saada täydellisen todistuksen, paperipalasen, jonka\nhän vei mukanaan.\n\nDavid vuorostaan huudahti ihmeissään.\n\n-- Luuletteko että hän on säästänyt sen?\n\n-- Luulen hänen sen tehneen. Kaikissa tapauksissa oli hän voinut säästää\nsen. Tuo Philibin on hiljainen mies, jonka näennäisen kömpelyyden alla\npiilee suuri taitavuus. Hän on varmaankin säästänyt kulman, saadakseen\nsiitä erinomaisen keinon, millä pitää rikostoverinsa kurissa. Minä alan\nepäillä että hän on koko tämän vääryyden alkuunpanija, vaikkakin hänen\ntarkoituksensa vielä on epäselvä. Ehkä oli siihen syynä uskollisuus\nesimiehelle, isä Crabotille, ehkä joku yhteinen rikos, tuo hämärä juttu\nValmarien lahjoituksesta, ehkä myös yksinkertainen usko, halu hyödyttää\nkirkkoa. Hän on hirveä mies kaikessa tapauksessa, mies, joka osaa tahtoa\nja toimia, täydellinen vastakohta typerälle ja turhamaiselle veli\nFulgentiukselle!\n\nMarkus oli vaipunut mietteisiin.\n\n-- Isä Philibin, isä Philibin... Niin, olen perin pohjin pettynyt hänen\nsuhteensa. Vielä oikeusjutun jälkeen luulin häntä kunnon mieheksi, jonka\nympäristö oli johtanut väärille teille... Niin, niin, hän olisi siis\nsuuri syyllinen, hirveä vääryyden ja valheen työntekijä.\n\nDavid kysyi taas Delbosilta.\n\n-- Vaikkakin otaksuisimme että hän on säilyttänyt tuon revityn kulman,\nniin ette kai toivone, että hän antaisi teille sen jos pyydätte?\n\n-- Oh! en, vastasi asianajaja nauraen. Mutta ennenkuin ryhdymme\nmihinkään ratkaisevaan, tahtoisin miettiä emmekö millään keinoin voisi\nsaada jotain kumoamatonta todistusta käsiimme. Jutun tarkastamisen\npyyntö on sitä paitse sangen vakava asia, me emme saa jättää mitään\nsattuman valtaan... Sallikaa minun täydentää asiakirja, antakaa minulle\nmuutamia päiviä aikaa, ehkä kaksi tai kolme viikkoa, jos se on\nvälttämätöntä, ja sitten toimikaamme.\n\nHeti seuraavana päivänä Markus ymmärsi vaimonsa käytöksestä, että vanhat\nrouvat olivat puhuneet asiasta ja että kirkollinen puolue, isä\nCrabotista halvimpaan munkkiin, oli selvillä siitä. Juttu heräsi äkkiä\nunestaan, syntyi hirveä mieltenkuohu, jonka salaisen täristyksen hän\ntunsi ympäristössään. Saatuaan tietää että kirjoituskaava oli löydetty,\nhuomattuaan syyttömän perheen koettavan saada ilmi totuutta, ja odottaen\njoka hetki että veli Gorgias ilmi annettaisiin, ryhtyivät syylliset,\nveli Fulgentius, isä Philibin ja itse isä Crabot taisteluun, koettivat\npeittää entisen rikoksensa uusilla rikoksilla. He arvasivat tuon\nvaivaloisesti rakennetun vääryyden mestariteoksen, jota he niin\npontevasti olivat puolustaneet, olevan suuressa vaarassa, ja he olivat\npelastaakseen sen valmiit kaikkein pahimpiinkin tekoihin, sillä valhe\nsynnyttää välttämättömästi toisia valheita. Eivätkä he yksin olleet\nvaarassa, kirkonkin pelastus riippui heidän voitostaan. Tulisihan koko\nhengellinen puolue haudatuksi tuon halpamaisuuksien rakennuksen alle,\njos se kukistuisi! Silloin veljien koulu joutuisi häviölle,\nsuljettaisiin, jota vastoin maallikkokoulu kohoaisi arvoon ja\nkukoistukseen, kapusiinien kauppa huonontuisi, he saisivat ainoastaan\nmitättömän voiton Pyhän Antonius Padualaisensa avulla; Valmarien\nkollegio joutuisi vaaraan, jesuiittain täytyisi jättää maa, jossa he yhä\nhoitivat opetusta naamari kasvoillaan; silloin vähenisi katolilaisuuden\nvalta, aukko kirkon rintamassa laajenisi ja vapaalle ajattelulle\naukenisi tie tulevaisuutta kohden. Kuinka epätoivoiseen vastustukseen\nnousikaan koko klerikaalinen sotajoukko, puolustaakseen valtaansa sen\nerehdyksiin ja kärsimyksiin vaipuneen joukon yli, jota se vuosisatoja\noli pitänyt orjuudessa.\n\nEnnenkuin veli Gorgias oli ilmi annettukaan, ryhtyivät hänen esimiehensä\npuolustamaan häntä. Hänet oli pelastettava mistä hinnasta tahansa,\nhyökkäys oli torjuttava keksimällä todistuksia hänen viattomuudestaan.\nEnsi alussa syntyi kuitenkin hirveä sekasorto, veljen nähtiin\nsäikähtyneenä pitkillä, laihoilla säärillään mittailevan Mailleboisin\nkatuja ja teitä ympäristöllä. Kotkan nenä ulkonevien poskipäiden välissä\nja syvät mustat silmät, joita varjostivat tuuheat kulmakarvat, tekivät\nhänet julman petolinnun näköiseksi. Hänet nähtiin samana päivänä\nkulkevan Valmarien tiellä, sitten tulevan pormestari Philisin luota ja\nviimein astuvan junasta, joka toi hänet Beaumontista. Kaupungissa ja sen\nympäristöllä huomattiin myöskin paljon pappeja ja munkkeja, joiden\npäätön hyörinä osoitti mitä suurinta kauhistusta. Seuraavana päivänä\nhuomattiin näiden puuhien tulos: \"Petit Beaumontaisissa\" oli kirjoitus,\njossa ilmoitettiin raivokkain sanoin, että saastaisen juutalaisen\nystävät taas aikoivat tuottaa levottomuutta seutuun, syyttämällä\nkunnianarvoista munkkia, maailman pyhintä miestä. Veli Gorgiasta ei\nmainittu; mutta siitä alkaen oli lehdessä joka päivä kirjoitus; ja\nvähitellen tuli esiin kokonaisuudessaan veljen esimiesten laatima\nselitys asiasta vastaväitteenä Davidin selitykselle, jonka sisällön he\njo aavistivat, vaikkei hän ollut julkaissut sitä. Tahdottiin kukistaa\nhänet edeltäpäin. He kielsivät kaikki: veli Gorgias ei ollut voinut\npysähtyä Zéphirinin akkunan eteen, sillä todistajat olivat nähneet hänen\npalaavan koululle puoliyksitoista; kaavan nimimerkki ei ollut hänen\ntekemänsä koska asiantuntiat nimenomaan olivat tunteneet siinä Simonin\nkäsialan. Ja silloin oli kaikki selvää. Hankittuaan itselleen kaavan oli\nSimon jäljentänyt veljen nimimerkin, jonka hän oli nähnyt Zéphirinin\nvihossa. Tietäen että kaavoissa oli leima oli hän repinyt siitä kulman,\ntodellakin pirullisella viekkaudella, jotta sitä luultaisiin murhamiehen\nvarokeinoksi. Kaiken tämän oli hän tehnyt siinä helvetillisessä\ntarkoituksessa, että rikoksesta ruvettaisiin epäilemään\nherranpalvelijaa, siten tyydyttääkseen vihaansa kirkkoa kohtaan. Tämä\neriskummallinen juttu, joka oli joka aamu luettavana sanomalehdessä,\nmuuttui pian yksinkertaisten, valheen myrkyttämien lukijoiden\nuskonkappaleeksi.\n\nEnsialussa löytyi kumminkin hiukan eriäviä mielipiteitä, toisia\nselityksiä liikkui kaupungilla, veli Gorgias itse näytti tehneen\nhuolestuttavia tunnustuksia. Tuo veli Gorgias, josta ennen tuskin\ntiedettiin ja joka nyt oli joutunut yleisen huomion esineeksi, oli\nomituinen ilmiö. Hänen isänsä oli ollut salametsästäjä Jean Plumet,\njosta kreivitär de Quèdeville, Valmarien entinen omistaja, oli tehnyt\nmetsänvartijan. Hän ei ollut koskaan tuntenut äitiään, jotain\nkulkutyttöä, joka eräänä iltana oli ilmestynyt ja lapsen synnyttyä taas\nhävinnyt. Tämä lapsi, Georges, oli kahdentoista vuotias kun eräs\nsalametsästäjä ampui hänen isänsä. Hän jäi Valmariehen, pääsi\nkreivittären suosioon ja hänen pojanpoikansa, Gastonin leikkitoveriksi.\nHän tunsi varmaankin tarkalleen kaikki asianhaarat, jotka liittyivät\nnuorukaisen tapaturmaiseen kuolemaan hänen ollessaan kävelemässä\nkotiopettajansa, isä Philibinin kanssa, samoin kuin sitä seuranneet\ntapaukset viimeisen Quèdeville-suvun jäsenen kuoleman aikana ja myöskin\nalueen lahjoittamisen tämän rippi-isälle Crabotille. Jesuiitta-isät\npitivät kaikissa tapauksissa tämän jälkeen erityistä huolta hänestä ja\nheidän välityksellään kerrottiin hänen, huolimatta vaikeista esteistä,\npäässeen munkiksi: tästä olivat ilkeät ihmiset alkaneet epäillä että\nesimiehillä ja käskynalaisella oli yhteinen rikos salattavanaan. Veli\nGorgiasta pidettiin kuitenkin erinomaisena, Jumalalle otollisena\nmunkkina. Hänellä oli tuo synkkä ja raaka usko, joka heittää heikon\nsyntisen ihmisen itsevaltaisen herran, vihan ja rangaistuksen kuninkaan\nkäsiin. Jumala yksin hallitsi, kirkko oli hänen rangaistuksiensa\ntoimeenpanija, muun maailman tuli ainoastaan taipua loppumattomaan\norjuuteen, joka kestäisi ylösnousemukseen saakka taivaallisen\nvaltakunnan ilossa. Hän teki usein syntiä, mutta tunnusti sitten\nvikansa, osoittaen ankaraa katumusta, lyöden nyrkillä rintaansa ja\nnöyryyttäen itsensä tomuun ja tuhkaan; silloin oli hän vapaa synneistään\nja rauhallinen, hänen omatuntonsa oli puhdas. Hän oli maksanut, eikä\nollut enään mitään velkaa kunnes tekisi uuden synnin, johon lihan\nheikkous pian saattoi hänet lankeemaan. Lapsena hän kuljeskeli pitkin\nmetsiä, varasteli ja ahdisti jo silloin tyttöjä. Tultuaan munkiksi oli\nhän pilkallinen ja uhkaileva kun häntä soimattiin jostain liian\njulkeasta kepposesta: tekiväthän kaikki syntiä! Tarvitsivathan kaikki\nanteeksiantoa! Hän huvitti esimiehiään, mutta piti heitä alituisessa\npelossa, he antoivat hänelle anteeksi, sillä hänen tunnonvaivansa\nnäyttivät niin äärettömiltä ja totisilta: menipä hän niinkin pitkälle\nettä tuomitsi itsensä viikoksi paastoomaan ja kantamaan rautapiikeillä\nvarustettua jouhipaitaa. Näistä syistä olivat esimiehet aina suosineet\nhäntä, he huomasivat hänessä oikean uskonnollisen hengen: munkin\nirstaiset paheet, jotka hän sovitti kostavalla katumusruoskalla.\n\nEnsi kerran puhuessaan \"Petit Beaumontaisin\" toimittajien kanssa oli\nveli Gorgias siis tunnustanut liian paljon. Hänen esimiehensä eivät\nvarmaankaan vielä olleet ilmoittaneet hänelle selitystään, ja hän oli\nsiksi järkevä että huomasi sen täydellisen mahdottomuuden. Uuden, hänen\nnimimerkillään varustetun kaavan löydettyä näytti hänestä mahdottomalta\nkieltää että tuo nimimerkki oli hänen kirjoitustaan. Se oli niin päivän\nselvää että eivät mitkään asiantuntijat voisi sitä muuksi muuttaa. Hän\noli siis antanut oman selityksen, joka oli järjellisempi ja jossa hän\ntunnusti osan totuudesta, sen että oli pysähtynyt Zéphirinin akkunan\neteen, keskustellut ystävällisesti pienen raajarikon kanssa ja\ntorunutkin häntä huomatessaan pöydällä kirjoituskaavan, joka luvatta oli\ntuotu koulusta; sitten alkoi valhe taas, hän läksi matkaansa, lapsi\nsulki akkunan, Simon teki saastaisen rikoksen, hän käytti pirullisen\nmielenjohteen mukaan kaavaa hyväkseen ja aukaisi akkunan, jotta\nluultaisiin murhaajan paenneen sitä tietä. Mutta tämä selitys, jonka\nlehti ensimmäisenä päivänä sanoi saaneensa varmoista lähteistä,\nväitettiin seuraavana päivänä pontevasti valheeksi, veli Gorgias itse\nmeni lehden toimitukseen antamaan vastalauseensa. Evankeliumin kautta\nvannoi hän että rikosiltana oli palannut suoraan koululle ja että\nnimimerkki oli väärä, niin kuin asiantuntijat olivat todistaneet. Hänen\ntäytyi hyväksyä esimiestensä keksintö, jos tahtoi että he auttaisivat ja\npelastaisivat hänet. Hän kiroili sitä itsekseen ja kohautti olkapäitään\nsen typeryydelle; mutta hän taipui kuitenkin, vaikka hän aavisti että\nsen oli mahdotonta pysyä pystyssä. Tällä hetkellä veli Gorgias oli\ntodella suuri pilkallisessa julkeudessa ja sankarillisessa valheessa.\nOlihan hänellä Jumala takanaan! valehtelihan hän pyhän kirkon hyväksi ja\nsiis varmana synninpäästöstä! Uneksipa hän marttyyrikruunustakin,\njokainen hurskas rikos tuottaisi hänelle lisää taivaallista iloa. Siitä\nalkaen oli hän ainoastaan tottelevainen ase veli Fulgentiuksen käsissä,\njonka takana toimi isä Philibin, isä Crabotin salaisia käskyjä\nnoudattaen. Heidän suunnitelmansa oli kieltää kaikki, sekin, mikä oli\nsilminnähtävää, sillä he pelkäsivät että pieninkin aukko kirkon pyhässä\nmuurissa aiheuttaisi välttämättömän häviön: ja heidän järjetön\nselityksensä voi kyllä johdonmukaisista ihmisistä näyttää typerältä,\nmutta se pysyisi sittenkin kauvan aikaa vielä ainoana totuutena\nyksinkertaisen kansan silmissä, ja he päättivät uskaltaa kaikki, tuntien\nsen rajattoman, pohjattoman herkkäuskoisuuden.\n\nKirkolliset olivat siis ryhtyneet puolustukseen, odottamatta edes\nilmiantoa, jolla veli Gorgiasta uhattiin, ja etenkin koulun johtaja,\nveli Fulgentius, osoitti ylenmääräistä intoa. Kun suuri mielenliikutus\nvaltasi hänet, oli ikäänkuin hänen isänsä, hulluinhuoneessa kuolleen\nmielenvikaisten lääkärin luonne olisi herännyt hänessä. Hän antautui\naina ensimmäisen vaikutuksen valtaan, hänen aivonsa hämmentyivät,\nturhamaisuus ja kunnianhimo alkoivat häntä vaivata ja hän toivoi\nvoivansa tehdä kirkolle jonkun suuren palveluksen, joka kohottaisi hänet\nmunkkikuntansa esimieheksi. Heti Simonin jutun alussa olikin hän jo\nkadottanut vähäisenkin järkensä, luullen siinä saavuttavansa odottamansa\nkunnian: ja kun juttu heräsi uudestaan, joutui hän taas kuin kuumeeseen.\nKaikkialla Mailleboisin kaduilla nähtiin pienen, laihan ja mustan veljen\nliikkuvan, viitan liepeet liehuen kuin rajutuulessa. Hän puolusti\nkiihkeästi kouluaan, vannoi Jumalan kautta apulaisveljiensä enkelimäisen\npuhtauden. Inhoittavat jutut, jotka olivat kertoneet apulaisveljien\njoutuneen niin häväiseviin selkkauksiin että heidät oli täytynyt\nkiireimmiten lähettää muualle, olivat saatanan juonia. Näitä valheita\nkiihkeästi vakuuttaessaan tosiksi oli hän ehkä itsekin alkanut uskoa\nniitä, siihen määrin eli hän mielikuvituksen maailmassa. Hän oli\njoutunut valheen valtaan, hänen täytyi siis jatkaa valehtelemistaan ja\nhän teki sitä nyt jonkunmoisella uskonnollisella vimmalla, valehdellen\nylen määrin -- rakkaudesta Jumalaan. Olihan hän itse siveä! Olihan hän\naina taistellut häpeällisiä kiusauksia vastaan. Ja hän piti\nvelvollisuutenaan vannoa kaikkien munkkikuntansa jäsenien täydellisen\nsiveyden, hän kielsi maallikoilta oikeuden tuomita veljiä, sillä he\nkuuluivat siihen suureen laumaan, joka ei tiennyt mitään temppelistä.\nJos veli Gorgias oli tehnyt syntiä, tuli hänen tehdä tiliä siitä\nainoastaan Jumalalle, eikä ihmisille. Munkkina hänen ei tarvinnut taipua\ninhimillisen oikeuden alle. Kunnianhimoinen veli Fulgentius puuhasi\nnäin, ja taitavat salaiset kädet johtivat häntä, kooten hänelle kaiken\nvastuunalaisuuden.\n\nHänen takanaan oli helppo aavistaa isä Philibinin, joka taas oli isä\nCrabotin ase. Mutta mikä notkea ja vahva ase, joka totellessaankin\nsäilytti yksilöllisyytensä! Hän puhui mielellään talonpoikaisesta\nsyntyperästään ja oli olevinaan yksinkertaisen hyvänsävyinen, niinkuin\nvasta maalta tullut kansanlapsi ja tämän karkean kuoren alla piili mitä\nliukkainta kavaluutta, hän johti tavattoman varmalla kädellä ja\nkärsivällisesti suuria hankkeitaan. Aina oli hän toimessa jotain hämärää\ntarkoitusta varten, mutta ilman melua, ilman itsekästä kunnianhimoa,\nnauttien itsekseen kun näki toimensa onnistuvan. Hän saattoi olla\nuskovainen ja taisteli silloin halpana soturina, joka tahtoi ainoastaan\npalvella esimiehiään ja kirkkoa. Valmarien opintojen johtajana valvoi\nhän kaikkea, piti huolta kaikesta, näki kaikki ja oli sangen sukkela\nhuolimatta kömpelönnäköisestä ruumiistaan. Tuo suuri, leveäharteinen ja\nsuurikasvoinen mies otti iloisesti osaa oppilastensa leikkeihin, oli\nlakkaamatta heidän joukossaan, vakoili heitä, tutki heitä ja otti selkoa\nkaikesta, heidän sukulaisistaan ja ystävistäänkin. Hänen silmänsä\nhuomasi kaikki, hänen järkensä paljasti kaikkien ajatukset ja tunteet.\nSitten sanottiin hänen sulkeutuvan huoneeseensa rehtorin, isä Crabotin\nkanssa, joka oli johtavinaan laitosta, milloinkaan suoranaisesti\npuuttumatta oppilastensa asioihin, ja isä Philibin näytti hänelle\nmuistiinpanonsa ja tietonsa jokaisesta oppilaasta. Ne olivat täydellisiä\nasiakirjoja, joissa oli mainittu kaikki pienimmätkin yksityisseikat.\nVäitettiin myöskin, ettei isä Crabot. joka varovaisen periaatteen mukaan\nei säilyttänyt ainoatakaan paperia, vaan hävitti kaikki, hyväksynyt tätä\nasiakirjojen säilyttämis- ja luokittamisjärjestelmää. Hän salli sen\nkuitenkin tapahtua isä Philibinin monien, suurien palvelusten tähden ja\nluuli olevansa johtava käsi, terävä ymmärrys, joka käytti hyväkseen\nhäntä. Hänhän juuri jylhästä kammiostaan hallitsi maakunnan koko\nylhäistä seurapiiriä! Kuuluivathan kaikki naiset, joita hän ripitti,\nkaikki perheet, joiden lapsia hän opetti, hänelle, hänen pyhän virkansa\nvoimasta! Ja hän luuli itse kutovansa laajaa verkkoa, johon hän toivoi\nkoko maan tarttuvan, vaikka oikeastaan isä Philibin useimmiten salaa\nvalmisti hyökkäykset ja hankki voitot. Simonin jutussa etenkin näytti\nhän olevan salainen alkuunpanija, joka ei kammonnut mitään halpamaisia\nja kavaloita tekoja, hän oli valtioviisaudesta pysynyt ystävänä\nentiselle pahankuriselle pojalle, joka tunsi heidän salaisuutensa,\nnykyiselle hirveälle veli Gorgiaalle, oli seurannut häntä elämässä,\nsuojellut häntä yhtä vaarallisena kuin hyödyllisenä henkilönä ja\nkoettanut pelastaa hänet tuosta kauheasta jutusta, jotta ei itse samassa\nkukistuisi ja hänen kanssaan voittoisa isä Crabot, joka oli kirkon\nkunnia.\n\nMailleboisin valtasi taas levottomuus. Mutta vielä liikkui ainoastaan\nhuhuja, kirkolliset olivat kylväneet mieliin hämärää kauhua, pelättiin\njuutalaisten rikollisia hankkeita, joiden tarkoituksena oli saada kurjan\nSimonin sijaan tuomituksi kunnianarvoisa veli Gorgias, pyhä mies, jota\nkoko seutu kunnioitti. Oppilasten vanhempien ympärillä, niidenkin,\njoiden lapset kävivät maallikkokoulua, toimitettiin kummallista työtä,\nheitä saatettiin ilmituomaan paheksumisensa. Kaikki puhuivat kuin\nolisivat salaiset roistojoukot, Jumalan ja Ranskan viholliset kaivaneet\nkatujen alle ruutihautoja, jotka he aikoivat räjähyttää ilmaan heti kun\nkäsky saapuisi ulkomaalta. Eräässä kunnallisneuvoston istunnossa uskalsi\npormestari Philis viitata tuohon epämääräiseen vaaraan, joka kaupunkia\nuhkasi; hän puhui myöskin juutalaisten kullasta, salaperäisestä\nkassasta, johon oli koottu miljoonia pahanhengen työtä varten. Selvemmin\nruoski hän opettajan jumalattomia toimia, tuota Markus Fromentia, josta\nhänen ei vielä ollut onnistunut vapauttaa kaupunkilaisiaan. Hän vaani\nhäntä yhä, hän toivoi tällä kertaa voivansa pakoittaa akatemian\ntarkastajan tekemään sen. \"Petit Beaumontaisin\" antamat selitykset\nolivat hämmentäneet mielet. Oli tosin kysymys jostain Milhomme-rouvien\nluota löydetystä todistuskappaleesta; mutta toiset puhuivat uudesta\nSimonin tekemästä väärennyksestä, toiset taas vaarallisesta paperista,\njoka todisti isä Crabotin osallisuuden rikokseen. Ainoa, mitä varmasti\ntiedettiin, oli se, että kenraali Jarousse oli taas käynyt\npikkuserkkunsa, rouva Edouardin, köyhän sukulaisensa luona, jonka\nolemassaolon hän mielellään kokonaan unhotti. Hänen oltiin eräänä aamuna\nnähty kiivaasti ryntäävän ahtaaseen kauppaan ja puoli tuntia myöhemmin\ntulevan ulos aivan punaisena. Tämän myrskyisen käynnin seurauksena oli,\nettä rouva Alexandre ja hänen poikansa seuraavana päivänä lähtivät\netelään, jotta Sébastien virkistyisi ankaran lavantautinsa jälkeen;\nrouva Edouard poikansa Victorin kanssa sitävastoin jäi hoitamaan\nliikettä, ja antoi täydellisen tyydytyksen klerikaaliselle\nostajapiirilleen sekä sanoi kälynsä poissaolon syyksi äidillisen huolen\nja rakkauden. Mutta hän oli kuitenkin valmis kutsumaan hänet takaisin\nkaupan edun tähden, jos maallikkokoulu voittaisi suuressa, lähestyvässä\ntaistelussa.\n\nAnkaraa myrskyä ennustavan jyryn kuuluessa koetti Markus täyttää\nopettajan tehtäväänsä täydellisellä tarkkuudella. Juttu oli nyt Davidin\nkäsissä, Markus voi auttaa häntä enää vain todistuksellaan. Hän ei ollut\nvielä koskaan niin täydellisesti antautunut koulutyöhönsä, lapsille,\njoista hän tahtoi tehdä hyviä ja järkeviä ihmisiä. Hänen osansa\nvuosisadan hirveimmän vääryyden korjaamisessa oli ikäänkuin lisännyt\nhänen innostustaan. Genevièven kanssa karttoi hän huolellisesti\nkoskettamasta heidän epäsopunsa aiheita, hän oli aina hellä ja oli\najattelevinaan ainoastaan elämän jokapäiväisiä, tärkeitä pikkuseikkoja.\nMutta kun hän vaimonsa kanssa palasi vanhojen rouvien luota, tunsi hän\ntämän olevan hermostuneen, kärsimättömän ja yhä katkeramman häntä\nkohtaan, huomasi hänen päänsä olevan täynnä hänen vihollistensa kertomia\njuttuja. Eikä hän aina voinut välttää riitoja, jotka vähitellen tulivat\nkatkeriksi ja murhaaviksi.\n\nEräänä iltana syntyi taistelu onnettoman Féroun tähden. Markus oli\npäivällä saanut kuulla hirveän uutisen; Férou oli murhattu, eräs\nkersantti, jolle hän oli tehnyt vastarintaa, oli ampunut hänet\nrevolverilla. Markus oli käynyt rouva Féroun luona, joka oli itkenyt\nkamalan kurjuuden ympäröimänä, toivottaen kuolemaa ottamaan hänet ja\nhänen nuoremmat tyttärensä, niinkuin jo oli hänen vanhimmalle\ntyttärelleen tapahtunut. Se oli hirvittävä, mutta aivan johdonmukainen\nratkaisu: köyhä, halveksittu opettaja katkeroittuu siihen määrin että\nnousee vastarintaan, ajetaan virastaan, pakenee maasta, kun ei tahdo\nkasarmissa maksaa velkaa, jonka jo osaksi on suorittanut koulussa, näkee\nnälkää, palaa takaisin omaistensa kutsusta, viedään väkisin\nsotapalvelukseen ja kuolee niinkuin raivoon joutunut koira etelän kuuman\ntaivaan alla, rangaistuskomppanian kidutuksiin. Ja nähdessään tuon\nnyyhkyttävän vaimon ja hänen tylsistyneet tyttärensä, nuo kurjat raukat,\njotka yhteiskunnallinen vääryys oli syössyt suurimpaan kurjuuteen, tunsi\nMarkus koko veljellisen ihmistuntonsa nousevan kiihkeään vastustukseen.\n\nHän ei ollut tyyntynyt vielä illallakaan, eikä muistanut olla\nvaruillaan, vaan puhui siitä Genevièvelle, kun tämä vielä liikkui heidän\nyhteisessä huoneessaan ennen kuin vetäytyi pieneen, viereiseen\nhuoneeseen, jossa hän oli päättänyt nukkua.\n\n-- Tiedätkö uutisen? muuan kersantti on eräässä riidassa tappanut Féroun\nAlgeriassa.\n\n-- Oh!\n\n-- Olin rouva Féroun luona iltapäivällä, hän menettää siitä järkensä...\nSe on aivan varmaan tahallinen edeltäpäin mietitty murha. En tiedä voiko\nkenraali Jarousse, joka on ollut niin kova tässä asiassa, nukkua tänä\nyönä. Hänen kätensä ovat tahratut tuon onnettoman miesraukan verellä.\n\nGeneviève vastasi nopeasti, ikäänkuin nämä sanat olisivat loukanneet\nhäntä.\n\n-- Kenraalilla ei ole syytä nukkua huonosti. Féroulle ei olisi voinut\nmuuten käydä.\n\nMarkus teki surua ja suuttumusta osoittavan liikkeen. Mutta sitten hän\nhillitsi itseään ja katui että oli puhunut kenraalista, joka oli isä\nCrabotin rakkaimpia rippilapsia ja jota kerran oli aijottu käyttää\neräässä sotilasvaltiokaappauksessakin. Hänen sanottiin olevan\nbonapartelaisen, hän oli sangen ankara sotamiehiään kohtaan, mutta\nhyvänsävyinen pohjaltaan, rakasti hyvää ruokaa ja tyttöjä; mutta\nkeskustelujen jälkeen oli hänet varmaankin huomattu tuohon\nvaltiokaappaukseen liian typeräksi. Ja hän oli kirkolle nyt hätävarana,\njota vielä mieliteltiin.\n\n-- Moreuxin kurjassa koulussa ollessaan, sanoi Markus lempeästi, oli\nFérou, kuten tiedämme, niin köyhä ja työn ja huolien rasittama, että en\nvoi ajatella tuota opettajaa, jota on hätyytetty kuin metsänotusta,\ntuntematta sydämmessäni ääretöntä tuskaa ja sääliä.\n\nSilloin Genevièven suuttumus muuttui hermostuneeksi katkeruudeksi ja hän\npuhkesi kyyneliin.\n\n-- Niin, niin, kyllä ymmärrän sinut, olen sydämmetön, sitähän tarkoitat?\nOlet pitänyt minua tyhmänä ja nyt pidät minua ilkeänäkin. Kuinka voimme\nrakastaa toisiamme, kun minä mielestäsi olen yksinkertainen ja\nkovasydämminen nainen?\n\nMarkus tahtoi rauhoittaa häntä, hämmästyneenä ja onnettomana tämmöisestä\nkäänteestä. Mutta hän kiihtyi yhä enemmän.\n\n-- Ei, ei, kaikki on lopussa välillämme. Koska päivä päivältä yhä\nenemmän halveksit minua, olisi parempi erota heti, ennenkuin pahempaa\ntapahtuu.\n\nHän meni kiivaasti omaan huoneeseensa ja lukitsi oven vihaisesti. Markus\nseisoi suljetun oven takana epätoivoissaan ja kyyneleitä vuodattaen.\nTähän saakka oli ovi aina ollut selkoselällään, puolisot olivat\nkeskustelleet ja olleet yhdessä, vaikka lepäsivät eri vuoteissa. Nyt oli\nero täydellinen, mies ja vaimo eläisivät tämän jälkeen aivan vieraina\ntoisilleen.\n\nSeuraavina öinä Geneviève samoin sulki oven. Ja kun se kerran oli tullut\ntavaksi, näyttäytyi hän Markukselle ainoastaan täysin puettuna ja\nkammattuna, ikäänkuin pieninkin epäjärjestys puvussa olisi saattanut\nhänet hämilleen. Hän oli ollut seitsemän kuukautta raskaana ja oli ensin\ntätä tilaansa käyttänyt hyväkseen keskeyttääkseen kaiken aviollisen\nlähenemisen; ja sitä mukaa kuin synnyttäminen lähestyi osoitti hän yhä\nenemmän kammoavansa hyväilyjä, pienimmästäkin kosketuksesta peräytyi hän\nlevottomana ja äreänä, hän joka ennen oli ollut niin hellä ja\nintohimoinen. Kummastuneena oli Markus ensi alussa pitänyt tätä\nraskauden aiheuttamien omituisten häiriöiden seurauksena, ja hän oli\nalistunut siihen, veljellisesti odottaen kaipuun heräämistä. Mutta hänen\nihmettelynsä kasvoi yhä, kun hän huomasi vastenmielisyyden, melkein\nvihan valtaavan Genevièven, sillä hän oli luullut että uuden lapsen\nsyntyminen päinvastoin lähentäisi heidät toisiinsa, yhdistäisi heidät\nvielä likemmin. Ja toisaalta hänen levottomuutensa kasvoi, hän tiesi\nmikä hirveä vaara nyt seurasi riidoista ja epäsovusta: niin kauan kun\nmies ja vaimo pysyvät toistensa omina, ovat he samaa lihaa, ero heidän\nvälillään on mahdoton, pahimmatkin riidan syyt hupenevat suudelmiin:\nmutta kun syntyy vuode-ero on pieninkin riita vaarallinen, ja sovinto\nmahdoton. Niinkauvan kuin Geneviève oli ollut kiintynyt Markukseen,\njumaloiden ja rakastaen häntä, ei hän ollut pelännyt taistelua, jonka\ntarkoituksena oli riistää häneltä hänen vaimonsa. Hän tiesi hänet\nomakseen, mikään voima maailmassa ei voisi voittaa kaikkivaltiasta\nrakkautta. Mutta jos Geneviève ei enää rakastanut häntä, niin voihan\nolla mahdollista että hänen vastustajiensa raivoisa ponnistus viimein\nonnistuisi! Ja nähdessään hänen tulevan yhtä kylmemmäksi, tunsi hän että\nonnettomuus oli mahdollinen, hänen sydän raukkaansa kouristi kasvava,\nsietämätön tuska.\n\nEräs tapaus valaisi Markukselle hetkeksi rakastetun vaimonsa hämärää\narvoitusta, vaimon, joka oli tulemaisillaan äidiksi ja jonka rakkaus\nnäytti sammuneen. Hän sai kuulla että Geneviève oli vaihtanut\nrippi-isää, jättänyt lempeän apotti Quandieun ja valinnut hänen sijaansa\nisä Theodosiuksen, apostolinnäköisen kapusiinien esimiehen, joka\nerinomaisesti osasi panna toimeen Pyhän Antonius Padualaisen ihmeitä.\nSyyksi vaihtoon sanoi hän alituisen ahdistuksen, sammumattoman nälän,\njota Saint-Martinin kirkkoherra ei voinut tyydyttää ollen liian laimea\nhänen kiihkeälle uskolleen: kaunis, innokas isä Theodosius sitä vastoin\nvarmaankin ravitsisi häntä sillä salaperäisellä leivällä, jota hän\ntarvitsi. Itse asiassa oli isä Crabot, vanhojen rouvien itsevaltias\nhallitsia, saanut aikaan vaihdoksia jouduttaakseen varmaa voittoa, jota\nniin taitavasti ja hitaasti oli valmistettu. Markus ei hetkeäkään\nepäillyt Genevièveä halpamaisista vehkeistä komean kapusiinin kanssa,\njonka suuret leimuavat silmät ja kiharainen parta lumosivat uskovaisia\nnaisia; hän tunsi hänen uskollisuutensa ja arvokkaisuutensa, hän tunsi\ntuon ruumiin arvokkaisuuden, sillä sen hän oli tuntenut niinäkin\nhekumallisina hetkinä, jolloin hän antoi koko olentonsa. Mutta voihan,\nmenemättä niinkään pitkälle, otaksua että Theodosiuksen valtaan ijältään\nvielä nuoren naisen ylitse osaksi oli syynä kauniin miehen aistillinen\nvaikutus, miehen, joka oli kuin Jumala ja jota oli toteltava kuin\njumalaa! Uskonnollisten keskustelujen ja etenkin pitkien\nsynnintunnustuksien jälkeen hän palatessaan miehensä luo aivan vapisi ja\noli syvästi liikutettu, jota Markus ei koskaan ollut huomannut, kun hän\npalasi apotti Quandieun luota. Hänessä heräsi siellä varmaankin joku\nsalaperäinen intohimo, hän sai lemmen kaipuulleen muuta tyydytystä, joka\nraskauden synnyttämän kummallisen häiriötilan aikana korvasi puolison\nhyväilyt. Kenties koetti munkki myöskin kauhistuttaa Genevièveä\npuhumalla siitä, että hän nyt kantoi tuomitun miehen lasta. Useita\nkertoja oli Geneviève epätoivoissaan puhunut tuosta pienestä olennosta\njonkunmoisen kauhun valtaamana niinkuin välistä tapahtuu äideille, jotka\npelkäävät synnyttävänsä hirviön. Ja jos lapsi syntyisi terveenä, kuinka\nvoisi hän suojella sitä ympäröivältä synniltä, minne veisi hän sen isän\njumalattomasta asunnosta? Tästä Markus osaksi ymmärsi, miksi Geneviève\noli vaatinut itselleen oman huoneen, häntä vaivasi epäilemättä\ntunnonvaivat siitä, että synnyttäisi lapsen epäuskoiselle miehelle, hän\noli vannonut että ei koskaan enää synnyttäisi, hänen rakkautensa oli\nturmeltunut ja katkeroittunut ja hän tahtoi tästedes tyytyä elämään\nilman intohimoa. Mutta kuinka paljon epäselvyyttä olikaan vielä, kuinka\näärettömästi Markus kärsikään kun hän ei ymmärtänyt ja kun joka hetki\ntunsi luisuvan käsistään rakastetun vaimon, jonka kirkko riisti häneltä,\nmusertaakseen hänet ja hänen tehtävänsä, ihmiskunnan vapauttamisen!\n\nPalatessaan kerran isä Theodosiuksen luota sanoi Geneviève Louiselle\nsamalla kertaa innostuneen ja murtuneen näköisenä.\n\n-- Huomenna kello viisi saat mennä kapusiinien kappeliin tunnustamaan\nsyntisi. Ellet tunnusta syntejäsi, ei sinua oteta enää rippikouluun.\n\nMutta Markus tuli päättäväisesti väliin. Hän oli antanut Louisen käydä\nrippikoulua. Mutta tähän saakka oli hän vastustanut synnintunnustusta.\n\n-- Louise ei mene kapusiinien luo, sanoi hän vakavasti. Tiedäthän sen,\narmaani, olen taipunut kaikkeen, mutta nyt en sitä tee.\n\nHilliten vielä itseään, kysyi Geneviève:\n\n-- Miksi et tahdo taipua?\n\n-- En voi sanoa sitä lapsen kuullen. Mutta sinä tunnet syyni, en tahdo\nettä tyttäreni luonne turmellaan, muka päästämällä hänet lapsellisista\nsynneistä, jotka kotona voidaan korjata.\n\nMarkus oli todella selittänyt hänelle syynsä: hänestä oli inhottavaa,\nettä mies, jonka siveydenlupaus voi saattaa kaikkiin sukupuolielämän\nluonnottomuuksiin ja hairahduksiin, johdattaa nuoren tytön ajatukset\nsalaperäisille aloille. Jos kymmentä varovaista pappia vastasi yksikään\nturmeltunut, riitti se tekemään koko synnintunnustuksen saastaisuudeksi,\njonka alaiseksi hän ei tahtonut päästää tytärtään. Tuo salainen\nkeskustelu pimeässä ja kappelin salaperäinen kiihoitus eivät ainoastaan\nolleet solvaus ja mahdollinen turmelus pienelle kahdentoista vuotiaalle\nnaiselle, jossa juuri vaistot alkoivat herätä elämää varten; vaan se oli\nmyöskin ikäänkuin nuoren tytön, tulevan puolison ja äidin omakseen\nottaminen, hän kuului sen jälkeen aina tuolle herranpalvelijalle, jonka\nkysymykset, saastuttaen hänen puhtautensa, kihlasivat hänet\nmustasukkaiselle Jumalalle. Hän oli tunnustustensa kautta rippi-isän\nomaisuus, hänen vapiseva ja tottelevainen orjansa, aina valmis olemaan\nhänen käsissään valloittamisen ja orjuuttamisen aseena.\n\n-- Jos tyttäremme on tehnyt väärin, toisti Markus, tulee hänen tunnustaa\nse sinulle tai minulle, siiloin kun hän tuntee siihen tarvetta. Se on\njohdonmukaisempaa ja puhtaampaa.\n\nGeneviève kohautti olkapäitään, hänen mielestään tämä ratkaisu oli\njumalaton ja luonnoton:\n\n-- En tahdo enää kiistellä kanssasi, ystävä raukkani... Sano minulle\nainoastaan, kuinka voi Louise mennä ripille kun et salli hänen tunnustaa\nsyntejään?\n\n-- Ripillekö? emmekö sitten ole suostuneet odottamaan siksi kun hän\ntäyttää kaksikymmentä vuotta? Olen antanut hänen lukea katkismusta\nsamoin kun hän lukee historiaa ja muita aineita, jotta hän myöhemmin\nvoisi itse arvostella ja päättää.\n\nSilloin suuttui Geneviève. Hän kääntyi lapsen puoleen.\n\n-- Entä sinä Louise, näinkö sinäkin ajattelet, tätäkö sinäkin tahdot?\n\nLiikkumattomana ja ääneti oli lapsi kuunnellut isäänsä ja äitiänsä. Kun\ntuollaisia riitoja syntyi, koetti hän silminnähtävästi pysyä\npuolueettomana, peläten pahentavansa niitä. Hänen viisaat silmänsä\nkatselivat vuoroon kumpaistakin, ikäänkuin pyytäen että he eivät\ntuottaisi tuskaa toisilleen hänen tähtensä, epätoivoissaan siitä että\noli joutunut alituiseksi riidan syyksi. Hän oli sangen ystävällinen ja\nhellä äidilleen: mutta tämä tunsi kuitenkin hänen kallistuvan isänsä\npuoleen, jota hän jumaloi ja jolta hän oli perinyt terävän järjen ja\ntotuuden ja oikeuden rakkauden.\n\nHetken katseli Louise heitä hellästi. Sitten sanoi hän hiljaa.\n\n-- Minä ajattelisin ja tahtoisin niin mielelläni sitä, mitä te molemmat\najattelette ja tahdotte!... Onko isän toivo sinusta niin järjetön? Miksi\nemme odottaisi vähäsen?\n\nÄiti, joka oli pois suunniltaan, ei voinut enää kuunnella.\n\n-- Se ei ole mikään vastaus, tyttäreni... Ole isäsi kanssa, koska et\nenään kunnioita ja tottele minua. Te ajatte minut vielä pois täältä.\n\nHän meni huoneeseensa ja paiskasi oven vihaisesti kiinni, niin kuin\nhänellä oli tapana tehdä, jos häntä vähäisenkin vastustettiin. Sillä\ntavoin hän lopetti riidat: ja joka kerta näytti hän joutuvan kauvemmaksi\nentisestä rakkaasta kotiliedestään.\n\nEräs tapaus saattoi hänet uskomaan että koetettiin vähentää hänen\nvaikutustaan tyttäreensä. Neiti Rouzaire oli pitkien ja taitavien\ntoimiensa avulla vihdoinkin saavuttanut ensimmäisen opettajattaren\npaikan, jota hän kauvan oli toivonut. Akatemian tarkastaja Le Barazer\noli taipunut Hector de Sangleboeufin johtamien klerikaalisten\nsenaattorien ja edusmiesten pyyntöihin. Mutta valtiolliseksi\nkorvaukseksi ja tehden kiusaa niin kuin hänellä oli tapana, oli Le\nBarazer nimittänyt Mailleboisiin neiti Rouzairen entiselle paikalle\nneiti Mazelinen, Jonvillen opettajattaren ja Markuksen entisen\ntyötoverin, jonka selvää järkeä ja totuuden ja oikeuden rakkautta tämä\nniin syvästi kunnioitti. Ehkä oli akatemian tarkastaja, joka salaa\nkannatti Markusta, myöskin tahtonut asettaa hänen viereensä ystävän,\njoka tekisi työtä saman tarkoituksen hyväksi, eikä joka hetki\nvastustaisi häntä niinkuin neiti Rouzaire oli tehnyt; ja hän oli\nhämmästyvinään kun pormestari Philis, kunnallisneuvoston nimessä,\nuskalsi valittaa tällaista valintaa, joka saattaisi Mailleboisin tytöt\nuskottoman käsiin: olihan hän täyttänyt Hector de Sangleboeufin pyynnön!\nVoitiinko häntä moittia siitä että hallinnollisen järjestyksen vuoksi\noli valinnut yhden ansiokkaimmista opettajista, josta ei kukaan vielä\nollut valittanut? Neiti Mazelinen ensimmäinen esiintyminen\nMailleboisissa oli todella hyvin onnistunut, hänen rauhallinen\niloisuutensa ja äidillinen tapansa, jolla hän heti valloitti\noppilastensa rakkauden, miellytti kaikkia. Hänen lempeytensä ja intonsa\noli ihailtava, hän koetti tehdä tytöistään niinkuin hän heitä kutsui,\nkunnon naisia, vapaita puolisoja ja äitejä, jotka synnyttävät vapaita\nihmisiä. Mutta hän ei enää vienyt tyttöjä messuun, eikä\njuhlakulkueisiin, hän oli poistanut rukoukset ja katkismuksen lukemisen\nja Geneviève, joka tunsi hänet hyvin Jonvillen ajoilta, suuttui ja\nvastusti samoin kuin jotkut muut klerikaaliseen puolueeseen kuuluvat\nvanhemmat. Vaikka hän ei ollut pitänyt neiti Rouzairesta, jonka salaiset\nvehkeet olivat häirinneet hänen perheensä rauhaa, näytti hän nyt\nkaipaavan häntä, hän piti uutta opettajatarta epäluulon alaisena,\nkykenevänä kaikkein pahimpiinkin juoniin.\n\n-- Kuuletko, Louise, jos neiti Mazeline pitää teille sopimattomia\npuheita, kerrot sinä sen heti minulle. En tahdo että minulta riistetään\ntyttäreni sydän.\n\nKärsimättömänä Markus ei voinut olla tulematta väliin.\n\n--- Sehän on mieletöntä, neiti Mazelinekö ryöstäisi sydämmiä! Sinä\nihailit häntä ennen niinkuin minäkin, kellään ei voi olla selvempää\njärkeä, eikä hellempää sydäntä.\n\n-- Oh! ystäväni, tietysti sinä häntä kannatat. Te olette luodut\ntoisianne ymmärtämään. Mene sitten hänen luokseen, anna hänelle\ntyttäremme, koska minusta ei enää mitään välitetä.\n\nJa taas riensi Geneviève omaan huoneeseensa itkemään ja pikku Louisen\ntäytyi itkeä ja rukoilla hänen vieressään monta tuntia, ennenkuin hän\njälleen ryhtyi pitämään huolta taloudesta.\n\nÄkkiä saatiin kuulla eräs uskomaton uutinen, joka herätti suurta\nhuomiota. Asianajaja Delbos oli matkustanut Pariisiin, käynyt\nministerien luona ja näyttänyt kuuluisaa kirjoituskaavaa; eikä tiedetty\nminkä vaikuttavan henkilön avulla hän vihdoin oli saanut aikaan sen,\nettä laillinen tarkastus pidettiin Valmariessa, isä Philibinin luona.\nMutta omituinen oli tuo tutkimus. Poliisikomisarius saapui odottamatta,\nalkoi tutkia opiston johtajan monilukuisia asiakirjoja ja löysi erään\nkäärön sisästä kellastuneen paperin, jossa oli huolellisesti\nsäilytettynä tuo revitty kulma. Ei voinut olla erehdystä, palanen sopi\ntarkalleen uhrin luota löydetyn kaavan repeämään. Lisättiin vielä, että\nisä Philibin, jota hänen esimiehensä isä Crabot heti tutki asiasta, oli\nsuoraan tunnustanut hämmentyneensä tällaisesta tapauksesta. Ainoaksi\nselitykseksi sanoi hän, että hänet, nähdessään kaavassa veljien koulun\nnimimerkin oli vallannut sellainen vaistomainen levottomuus, että hänen\nkätensä oli toiminut nopeammin kuin hänen ajatuksensa. Myöhemmin oli hän\npysynyt vaiti siksi että tarkoin tutkittuaan juttua oli tullut siihen\nvarmaan vakaumukseen että Simon oli syyllinen ja että hän jättäessään\nrikospaikalle tuon törkeän väärennyksen oli tahtonut vahingoittaa\nuskontoa. Isä Philibin piti siis tekoaan kunniana itselleen, sillä\nkulman repäiseminen ja asian salaaminen tekivät hänestä sankarin, joka\nkorotti kirkon inhimillisen oikeuden yläpuolelle. Olisihan tavallinen\nrikostoveri hävittänyt palasen! koska hän oli säilyttänyt sen, niin\npitihän siis ymmärtää että hän aikoi kaiken kertoa aikanaan! Oikeana\nsyynä tähän selittämättömään varomattomuuteen pitivät jotkut hänen\nkeräämisintoaan, tai ehkä hän myöskin toivoi siitä mahtavaa asetta\nitselleen. Sanottiin että isä Crabot, joka itse hävitti saamansa\nkäyntikortitkin, oli raivoissaan tästä järjettömästä asiakirjojen,\npaperilappujen ja luettelojen keräämisestä. Mentiinpä niinkin pitkälle\nettä väitettiin hänen ensimmäisessä vimmastuneessa hämmästyksessään\nhuutaneen: Mitä! minä käskin hänen kaikki polttamaan ja hän on säästänyt\ntämän! Mutta heti löydön tapahduttua katosi isä Philibin, jota\nvangitsemiskäsky ei vielä ollut kohdannut. Ja kun uskovaiset\nhuolestuneina kysyivät hänen kohtaloaan, vastattiin heille että isä\nPoirier, Beaumontin hengellisen maakunnan esimies, oli lähettänyt hänet\nerääseen italialaiseen luostariin, joka hautasi hänet ijäiseen\nvaitioloon.\n\nNyt näytti Simonin oikeusjutun tarkastaminen välttämättömältä.\nRiemuissaan kutsui Delbos heti Davidin ja Markuksen luokseen,\npäättääkseen heidän kanssaan, missä muodossa anomus oli lähetettävä\noikeusministerille. Delbos oli ensin aavistanut että veljien koulun\nleimalla varustettu kulma saattoi olla tallella ja hän oli saanut aikaan\nlöydön, oli hankkinut uuden todistuksen, joka riitti kumoamaan\nBeaumontin oikeusistuimen päätöksen. Ja hän oli sitä mieltä, että oli\naluksi tyydyttävä ainoastaan tähän todistukseen ja vähäksi aikaa\njätettävä syrjälle presidentti Gragnonin laiton tiedonanto valamiehille,\njota vielä oli vaikea näyttää toteen ja johon oikeudenkäynti varmaankin\ntuottaisi valoa. Hänen mielestään oli viisainta käydä suoraan veli\nGorgiaan kimppuun, nyt kun totuus oli tullut ilmi, tehdä tyhjäksi\nasiantuntijain ilmoitus, osoittaa päivän selvästi mistä kaava oli\nkotoisin ja tehdä isä Philibinkin syylliseksi salaamiseen ja valheeseen.\nKun David ja Markus läksivät Delbosin luota, oli päätös tehty. David\nkirjoitti seuraavana päivänä lainmukaisen ilmiantokirjeen ministerille,\nsyyttäen veli Gorgiasta pikku Zéphirinin raiskaamisesta ja murhasta,\nsamasta rikoksesta, jonka vuoksi hänen veljensä Simon oli kymmenen\nvuotta ollut rangaistussiirtolassa.\n\nSilloin nousi mielten kuohu huippuunsa. Kun kulma löydettiin isä\nPhilibinin paperien joukosta, valtasi uupumus ja toivottomuus hetkeksi\nkiihkeimmätkin kirkon puolustajat. Tällä kertaa näytti puolue olevan\nhukassa ja \"Petit Beaumontaisissa\" oli kirjoitus, jossa jesuiitta-isän\ntekoa selvästi moitittiin. Mutta kaksi päivää myöhemmin olivat\nkirkolliset jälleen toipuneet, sama lehti julisti pyhäksi varkauden ja\nvalheen, puhui pyhästä Philibinistä, joka oli sankari ja marttyyri.\nHänestä ilmestyi sädekehällä ja palmuilla koristettuja kuvia. Syntyi\nlegenda, joka kertoi kuinka tämä isä syrjäisessä Apenniinivuorten\nluostarissa, aarniometsien keskellä rukoili yöt ja päivät, kantoi\njouhipaitaa ja uhrasi itsensä maailman syntien tähden: ja kaupungilla\nkierteli pieniä pyhiä kuvia, joissa hän oli polvillaan ja joiden\ntoisella puolella oli rukous. Julkinen syytös veli Gorgiasta vastaan\nantoi klerikaaleille takaisin kaiken heidän hurjan raivonsa, sillä\nheidän vakuutuksensa oli että juutalaisen voitto ärsyttäisi koko\nkirkollista puoluetta, olisi isku itse kirkon sydämmeen. Kaikki entiset\njuutalaisviholliset nousivat taisteluun entistä vielä leppymättömämpinä,\npäättivät voittaa tai kuolla. Ja Mailleboisissa, Beaumontissa, koko\nmaassa, alkoi sama taistelu uudelleen, toisella puolella olivat\nvapaa-ajattelijat, totuuden ja oikeuden puolustajat, jotka kulkivat\ntulevaisuutta kohden, toisella taas taantumuksen miehet,\nauktoriteettiuskoiset, jotka olivat vihan Jumalan vallassa ja tahtoivat\npelastaa maailman sotamiesten ja pappien avulla. Mailleboisin\nkunnallisneuvosto joutui taas ankaraan riitaan opettajan suhteen,\nperheissä syntyi epäsopua, Markuksen oppilaat ja veljien oppilaat\nheittivät toisiaan kivillä République-torilla, tullessaan koulusta.\nBeaumontin ylhäisö etenkin kauhistui, levottomuus valtasi kaikki\nensimmäisen jutun osanottajat, tuomarit ja muut virkamiehet, jotka\npelkäsivät joutuvansa vaaraan, jos alettaisiin tutkia tuota hirveätä,\npimeyteen haudattua juttua. Salvan iloitsi Markuksen kanssa joka kerran\nkun he tapasivat toisensa, mutta kuinka paljon olikaan sellaisia, jotka\neivät saaneet unta öisin, ajatellessaan vaarallisia ruumiita, jotka\nuhkasivat nousta haudoistaan! Politikoitsijat pelkäsivät läheisissä\nvaaleissa menettävänsä asemansa: radikaalinen Lemarrois, joka ennen oli\nollut varma pormestarin virastaan, näki kauhulla Delbosin suosion\nlisääntyvän; ystävällinen Marcilly, joka alinomaa vaani tilaisuuksia\nmenestykseen, kadotti varmuutensa eikä tiennyt mille puolelle kallistua;\nvanhoilliset edusmiehet ja senaattorit rajun Hector de Sangleboeufin\njohtamina, tekivät epätoivoisesti vastarintaa, tuntien että oli\nnousemassa myrsky, joka veisi heidät kaikki mukanaan. Hallituksessa ja\nyliopistossa oli pelko yhtä suuri, prefekti Hennebise vaikeroi kun ei\nvoinut tukehuttaa juttua, rehtori Forbes työnsi kaiken vastuunalaisuuden\nakatemiantarkastaja Le Barazerille, joka yksin oli tyyni ja rauhallinen\nkaiken sekasorron keskellä. Rehtori Depinvilliers taas vei yhä, mistään\nvälittämättä, tyttärensä messuun ja tarkastaja Mauraisin kysyi\nkauhistuneena ja hämmästyneenä asiain käänteestä itseltään eikö ollut\naika ruveta vapaamuurariksi. Mutta etenkin oikeuston jäsenien joukossa\noli levottomuus suuri, sillä tulisihan vanhan jutun tarkastamisesta uusi\njuttu ensimmäisen tuomareita vastaan, ja mitä hirveitä asioita\ntulisikaan ilmi, jos asiakirjat aukaistaisiin! Tutkintotuomari Daix. tuo\nrehellinen mutta onneton mies, jota omatunto soimasi siitä että oli\nantanut myöten vaimonsa kiihkeälle kunnianhimolle, kulki kalpeana ja\näänettömänä oikeuspalatsissa. Siro valtionprokuraattori Raoul de La\nBissonnière sitä vastoin oli aina hyvällä tuulella ja ylenmäärin\niloinen, josta arvasi hänen kaikin voimin koettavan peittää pelkoaan. Ja\npresidentti Gragnon, joka oli kaikkein suurimmassa vaarassa, näytti\näkkiä vanhentuneen, hän laahasi suurta ruumistaan, kasvot olivat paksut\nja raskaat, hartiat koukistuneet näkymättömän painon alla ja kun hän\ntunsi jonkun katsovan itseään suoristi hän vartalonsa vilkaisten salaa\nsilmillään. Näiden herrojen vaimotkin alkoivat taas salongeissaan kutoa\nvehkeitä, harjoittaa kiihoitusta ja yllytystä. Ja levottomuus siirtyi\nporvariperheistä palvelijoihin, palvelijoista käsityöläisiin,\nkäsityöläisistä työmiehiin ja koko kansa joutui yleisen mielettömyyden\nvaltaan.\n\nÄkkiä huomattiin että isä Crabot. jonka hieno käytös ja komeat puvut\nolivat yleisesti tunnetut Jaffreskadun salongeissa, ei enään\nnäyttäytynyt siellä ja tätä yksinäisyyden tarvetta pidettiin\nhienotunteisuuden ja syvän uskonnollisuuden todistuksena, ja siitä\npuhuivat hänen ystävänsä hartaalla liikutuksella. Isä Philibin oli\nkadonnut, jälellä oli vain veli Fulgentius, joka aina oli innossaan\nliiallinen, oli niin kömpelö kaikissa toimissaan että kirkollisten\njoukossa alkoi liikkua pahoja huhuja: Valmariessa oli varmaankin\npäätetty uhrata hänet. Mutta päivän sankari, päivä päivältä yhä\nhämmästyttävämpi ilmiö, oli veli Gorgias, joka vastusti syytöstä\nihmeteltävällä rohkeudella. Samana päivänä, jolloin Davidin\nilmiantokirje julkaistiin riensi hän \"Petit Beaumontaisin\" toimistoon\nvastaamaan, hän herjasi juutalaisia, keksi eriskummallisia juttuja,\nväärensi totuuden nerokkailla valheilla, jotka voivat hämmentää\nselvimmänkin järjen: hän laski leikkiä, kysyi oliko opettajien tapana\nkulkea kirjoituskaava taskussa; hän kielsi kaikki, sekä nimimerkin että\nleiman, selittäen että Simon, joka oli jäljentänyt hänen käsialaansa,\noli myöskin aivan hyvin voinut itselleen hankkia veljesten koulun leiman\ntai teettääkin itselleen sen. Se oli mieletöntä, mutta hän julisti tätä\nselitystä niin kaikuvalla äänellä, tehden niin pontevia liikkeitä, että\nuuteen selitykseen pian uskottiin, se muuttui julkiseksi totuudeksi.\nSilloin ei \"Petit Beaumontais\" enää epäillyt, se omaksui tuon jutun\nväärästä nimimerkistä, se selitti että Simon oli edeltäpäin miettinyt\nkaikki, ja tehdessään rikoksen koettanut helvetillisen kavalasti panna\nsen pyhän munkin syyksi häväistäkseen siten kirkkoa. Tämä järjetön juttu\nkiihoitti yksinkertaista kansaa, jota katkismus ja orjuus olivat\nvuosisatoja turmelleet, veli Gorgias kohosi uskon marttyyrin arvoon, isä\nPhilibinin rinnalle. Kun hän näyttäytyi, otettiin hänet vastaan\nriemuhuudoilla, naiset suutelivat hänen viittansa liepeitä, lapset\npyysivät hänen siunaustaan ja julkeana, voitonriemuisena piti hän\npuheita joukoille, teki eriskummallisia temppuja kansan epäjumalana,\nvarmana siitä että ne kiitollisesti otettaisiin vastaan. Mutta tämän\nvarmuuden alla näkivät ihmiset, jotka tunsivat totuuden, onnettoman\nsuuren tuskan kun hänen täytyi näytellä osaa, jonka mahdottomuuden hän\nitse paraiten tunsi; oli silminnähtävää että hän oli ainoastaan\nnäyttelijä, onneton nukke, jonka näkymättömät kädet panivat liikkeelle.\nTurhaan katosi isä Crabot, hautautuen nöyrästi kylmään ja alastomaan\nkammioonsa Valmariessa, hänen tumma varjonsa liikkui lakkaamatta\nnäyttämöllä, ja voi helposti arvata että hänen taitavat kätensä pitivät\nlankoja, panivat liikkeelle kaikki nuket ja työskentelivät kirkon\nkunniaksi.\n\nKovimman kiihoituksen vallitessa ja huolimatta yhdistyneiden\nvanhoillisten voimien vastustuksesta täytyi oikeusministerin jättää\nylioikeuteen tarkastusanomus, jonka David oli rouva Simonin ja hänen\nlastensa nimessä tehnyt. Se oli ensimmäinen totuuden voitto ja\nkirkollinen puolue näytti hetkeksi lannistuneen. Mutta jo seuraavana\npäivänä alkoi taistelu uudelleen, itse ylioikeutta häväistiin ja\nsoimattiin, sen sanottiin olevan myydyn juutalaisille. \"Petit\nBeaumontais\" ilmoitti tarkasti summat, solvasi presidenttiä, yleistä\nsyyttäjää ja neuvoksia, kertoen inhoittavia keksittyjä juttuja heidän\nyksityiselämästään. Jutun tarkastaminen kesti kaksi kuukautta, ja koko\nsillä ajalla ei saastaisuuksien virta lakannut juoksemasta, ei\nainoatakaan keinoa, ei valhetta eikä rikosta jäänyt käyttämättä, jotta\nvoitaisiin pysähdyttää lahjomatonta oikeutta kulussaan. Muistettavien\nkeskustelujen jälkeen, joissa muutamat tuomarit huolimatta riehuvista\nintohimoista antoivat kauniin todistuksen terveestä järjestä ja\nrohkeasta oikeudenmukaisuudesta, tehtiin vihdoinkin päätös ja vaikka\nsitä edeltäpäin oli aavistettu vaikutti se kuitenkin kuin salaman isku.\nOikeus hyväksyi anomuksen, sanoi että oli syytä tarkastukseen ja päätti\nitse ottaa huolekseen tutkimuksen.\n\nTuona iltana käveli Markus koulutuntien loputtua yksin pienessä\npuutarhassaan lauhkeassa keväthämärässä. Louise ei vielä ollut palannut\nkoulusta, sillä neiti Mazeline, jonka lempioppilas hän oli, pidätti\nhänet joskus luonaan. Geneviève oli heti aamiaisen jälkeen lähtenyt\nisoäidin luo: missä hän nykyään vietti melkein kaikki päivänsä. Raitis\nsyreenien tuoksu täytti lämpimän ilman, mutta Markusta kidutti\nkatkera tuska hävitetyn kotinsa tähden. Hän ei ollut taipunut\nsynnintunnustuskysymyksessä ja hänen tyttärensä ei enää käynyt\nrippikoulussakaan, sillä pappi ei tahtonut ottaa häntä vastaan ellei hän\ntunnustaisi syntejään. Mutta hänen täytyi taistella aamusta iltaan\nvaimoaan vastaan, joka oli kauhistuksissaan ajatellessaan Louisen\nkadotusta ja joka piti itseään syypäänä siihen, kun ei hänellä ollut\nvoimaa ottaa lastaan syliinsä ja itse kantaa häntä kirkkoon. Hän muisti\nomaa ihanaa herran ehtoollistaan, hänen elämänsä kauneinta päivää,\njolloin hän puettuna valkoiseen pukuun, pyhän savun ja kynttilöiden\nkeskellä valitsi lempeän Jesuksen yljäkseen, ainoaksi puolisokseen,\ntaivaalliseksi rakkaudekseen, jonka suloisuutta yksin hän nyt vannoi\nnauttivansa. Hänen tyttäreltäänkö siis riistettäisiin tämä autuus, hän\nvaipuisi luontokappaleiden kannalle, joilla ei ole uskontoa? Ja hän\nkäytti hyväkseen jokaista tilaisuutta riistääkseen puolisoltaan\nsuostumuksen, muuttaen kodin alituiseksi taistelukentäksi, jossa\npienimmätkin asianhaarat synnyttivät loppumattomia riitoja.\n\nViihdyttävä hämärä saapui hitaasti, Markuksen valtasi suuri väsymys ja\nhän ihmetteli kuinka oli voinut vastustaa rohkeudella, joka oli niin\njulma heille kaikille. Kaikki hänen entinen suvaitsevaisuutensa palasi;\nkun hän oli antanut kastaa tyttärensä, niin voisihan hän antaa hänen\nmennä myöskin ripille! Hänen vaimonsa luettelemat syyt, joihin hän niin\nkauan oli taipunut, eivät olleet mitättömiä: yksilöllisen vapauden\nkunnioitus, äidin oikeudet ja omantunnonoikeudet. Kodissa oli äiti\npakostakin kasvattaja, johdattaja, etenkin kun oli kysymys tytöistä. Jos\nei mitään välittänyt hänen mielipiteistään, jos toimi vastoin hänen\ntahtoaan ja sydäntään, oli siitä seurauksena täydellinen ero. Heidän\nvälillään ei enää ollut mitään sidettä, onni oli hävitetty, vanhemmat ja\nlapsi joutuivat tuohon hirveään, sisälliseen taisteluun, josta hänen\nennen niin rauhallinen ja lämmin kotinsa nyt kärsi. Ja hän asteli yhä\npimeässä pitkin pienen puutarhan kapeita käytäviä, kysyen itseltään,\nmillä tavoin hän vielä voisi taipua, saadakseen hiukan rauhaa ja onnea.\n\nEräs seikka häntä etenkin vaivasi: olihan hän itse syyllinen\ntähän suureen onnettomuuteen! Hän oli jo ennenkin huomannut\nvastuunalaisuutensa, hän oli joskus kysynyt itseltään, miksi ei hän\nheidän avioliittonsa alussa ollut koettanut valloittaa Genevièveä omalle\nuskolleen. Silloin oli hän kuulunut hänelle täydellisesti, oli\nantautunut hänelle niin luottavaisena, niin valmiina olemaan yhtä hänen\nkanssaan ruumiin ja sielun puolesta. Hän tuolla ainoalla hetkellä olisi\nvoinut riistää vaimon pappien käsistä, tekemällä kadotuksen pelon\nrasittamasta lapsesta itsetietoisen elämäntoverin itselleen, vapaan\nnaisen, joka rakastaisi totuutta ja oikeutta. Heidän ensimmäisissä\nriidoissaan oli Geneviève huutanut hänelle: \"Jos kärsit nähdessäsi, että\nme emme ajattele samalla tavalla, niin on oma syysi. Miksi et opettanut\nminua. Minä olen se, miksi minut on tehty, ja onnettomuus on siinä,\nettet osannut luoda minua uudelleen\". Nyt hän ei enää horjumattomassa\nuskonylpeydessään myöntänyt että Markus olisi voinut vaikuttaa häneen.\nTämä muisti vain katkerasti tuota kadotettua tilaisuutta, katui\nitsekästä rakkauttaan heidän onnensa suloisessa keväässä, jolloin hän\nvain ihaili sen kauneutta, piti sitä täydellisenä, tuntematta tarvetta\ntutkia ja valaista vaimonsa mieltä. Sitä paitsi hän ei siihen aikaan\nvielä ollenkaan aikonut totuuden työmieheksi, jonka vuoksi hän oli\ntehnyt myönnytyksiä, luullen olevansa kyllin rakastettu, kyllin vahva\npysyäkseen herrana. Ja kaikki tämä nykyinen tuska tuli hänen\nturhamaisuudestaan, rakkautensa sokeasta heikkoudesta.\n\nMarkus pysähtyi kukkivan, vahvatuoksuisen syreenipensaan eteen ja\ninnostus, taistelun tarve valtasi hänet uudelleen. Hän ei ollut muinoin\nkoettanut vapauttaa tuota erehdysten läpitunkemaa järkeä, joka oli\nuskottu hänelle, mutta estikö se häntä tekemästä sitä nyt, pelastamasta\ntytärtä siitä kadotuksesta, johon äiti oli joutunut? Vika olisi vieläkin\nanteeksiantamattomampi nyt kun hänellä oli elämäntehtävä. Hän oli\nottanut toimekseen muiden lasten pelastamisen vuosisataisen valheen\nvallasta, ja hänkö siis näyttäisi ettei voinut varjella siitä omaa\nlastaan? Se että yksinkertainen perheenisä saadakseen rauhaa suostui\nuskovaisen vaimonsa tahtoon ja salli tyttärensä noudattaa alhaisia ja\nvaarallisia tapoja, oli vielä anteeksi annettavaa. Mutta hän! hän, joka\noli ottanut ristiinnaulitun kuvan pois koulustaan, joka vaati\ntäydellistä maallikko-opetusta, joka julkisesti opetti että oli\nvälttämätöntä riistää nainen kirkon vallasta, jos vihdoinkin tahdottiin\nrakentaa onnellinen yhteiskunta! Olisihan se suurin voimattomuuden\ntunnustus, suurin tappio? Se kieltäisi, se tekisi tyhjäksi koko hänen\ntehtävänsä. Hän kadottaisi kaiken vallan, hän ei voisi vaatia muilta\nsitä, mitä ei kyennyt toteuttamaan kotonaan, jossa hänen järkensä ja\nsydämmensä olisi pitänyt ensin voittaa. Ja minkä ulkokullatun ja heikon\nkasvatuksen saisikaan hänen tyttärensä, joka tunsi hänen mielipiteensä\nja uskonsa, tiesi hänen vastustavan synnintunnustusta ja rippiä, ja\nkysyisi itseltään miksi hänen isänsä suvaitsi kotonaan sen, minkä hän\nehdottomasti tuomitsi muiden luona! Hän ajatteli siis toisella lailla ja\ntoimi toisella! Ei, ei! suvaitsevaisuus oli mahdoton, hän ei voinut enää\ntaipua, muuten koko hänen vapautustyönsä kukistuisi yleisen\nhalveksumisen alle.\n\nMarkus alkoi uudelleen kävellä, ensimmäisten tähtien syttyessä\ntummenevalle taivaalle. Yksi kirkon voitoista oli se, että\nvapaa-aatteiset vanhemmat eivät uskaltaneet ottaa lapsiaan sen vallasta,\npeläten häpeää ja uskaltamatta rikkoa yleisiä tapoja. Kuka sitten\nalkaisi, pelkäämättä sitä, että pojat eivät saisi paikkoja ja\ntytöt pääsisi naimisiin, elleivät he täyttäisi uskonnollisia\nvelvollisuuksiaan, vaikkapa vain muodollisesti? Täytyisi varmaankin\nodottaa vielä kauankin, siksi kunnes tiede hävittäisi uskonkappaleet,\nkukistaisi käytännössä, mitä se jo oli kukistanut käsityksessä. Mutta\nuskaliaiden ihmisten tuli ensin olla esimerkkinä. Markusta kummastutti\netenkin nykyisen kirkon ponnistukset saadakseen valtaansa naiset, joita\nse on vuosisatoja sortanut ja häväissyt, kohdellut pahanhengen lapsina,\nsyypäinä kaikkiin maailman synteihin. Jesuiittoja, joiden nerontuotteena\noli Jumalan sovittaminen ihmisten intohimojen mukaan, piti hän tämän\nsuuren liikkeen työmiehinä, liikkeen, joka on tehnyt naiset\nvaltiollisiksi ja yhteiskunnallisiksi aseiksi pappien käsissä. He olivat\nkironneet rakkauden ja nyt he käyttävät sitä hyväkseen. He olivat\nkohdelleet naista saastaisena olentona, jota pyhät eivät saaneet edes\nkoskettaa ja nyt he hyväilevät häntä, imartelevat häntä, tekevät hänestä\nkirkon koristuksen ja tuen, nyt kun he tahtovat käyttää hänen\nkaikkivaltaansa mieheen. Naisen sukupuoli loistaa alttarin kynttilöiden\nkeskellä, he hyväksyvät sen armontienä, he käyttävät sitä ansana, jonka\navulla he toivovat valloittavansa ja kukistavansa miehen. Tulivathan\nkaikki nykyisen yhteiskunnan eripuraisuudet, kaikki sen onnettomat\nriidat tästä erosta puoleksi vapautuneen miehen ja orjaksi jääneen,\nkuolevan, katolilaisuuden lumooman naisen välillä! Kysymys oli juuri\nsiinä, ei pitänyt antaa kirkon käyttää hyväkseen tuota myöhään\nilmestynyttä hellyyttä, jolla se vaivuttaa uneen tyttäremme ja\npuolisomme, siltä oli riistettävä ansio valevapautuksesta jonka se\nheille antaa, heidät oli todella vapautettava ja otettava sen vallasta,\nkoska he ovat meidän, samoinkuin me olemme heidän. Kolme voimaa oli\nolemassa mies, nainen ja kirkko, ja kirkko ja nainen eivät saaneet olla\nmiestä vastaan, vaan mies ja nainen kirkkoa vastaan. Ovatpa aviopuolisot\nsitäpaitsi yksi! Mies ja vaimo eivät voi mitään ilman toisiaan.\nYhdistettyinä ruumiin ja sielun puolesta olivat he voittamattomat, itse\nelämän voima, luonnollisessa tilassa saavutettu onni. Ja äkkiä näki\nMarkus totuuden, ainoan ratkaisun: nainen oli opetettava, hänelle oli\nannettava vertaisen ja toverin asema meidän rinnallamme, sillä\nvapautettu nainen yksin voi vapauttaa miehen.\n\nKun Markus rauhoittuneena ja vahvistuneena oli koonnut kaikki\nrohkeutensa taistellakseen vielä, kuuli hän Genevièven palaavan kotiin\nja hän tapasi hänet puolihämärässä luokkahuoneessa. Hän seisoi keskellä\nlattiaa suorana ja korkeana, silmät niin säkenöivinä, asento niin\nuhkaavana, että Markus tunsi viimeisen myrskyn olevan tulossa.\n\n-- No, sanoi Geneviève kovalla äänellä, oletko nyt tyytyväinen?\n\n-- Mistä olisin tyytyväinen, armaani?\n\n-- Oh! et siis tiedä vielä... Minä saan siis ensiksi kertoa sinulle\nsuuren uutisen... Teidän sankarilliset ponnistuksenne ovat onnistuneet,\ntieto siitä on juuri saapunut. Ylioikeus on päättänyt tarkastaa jutun.\n\nMarkus huudahti rajattoman ilon valtaamana, tahtomatta huomata\nraivokkaan ivallista ääntä, jolla hänen vaimonsa ilmoitti tämän voiton.\n\n-- Vihdoinkin löytyy siis oikeita tuomareita! viattoman ei enää tarvitse\nkärsiä!... Mutta onko uutinen aivan varma?\n\n-- On, on, aivan varma, sain kuulla sen rehellisiltä ihmisiltä, joille\nse on sähköitetty. Ilkityö on täytetty, sinä voit siis iloita!\n\nTämä katkera mielenkuohu oli epäilemättä kaikua raivokkaasta\nkohtauksesta vanhojen rouvien luona: joku pyhä mies, pappi tai munkki,\nisä Crabotin uskotuista oli varmaankin rientänyt sinne kertomaan\nonnettomuudesta, joka saattoi Jumalan vaaraan.\n\nIloisesti aukaisi Markus sylinsä vaimolleen, tahtomatta vieläkään\nymmärtää.\n\n-- Kiitos, minulle ei olisi voinut olla rakkaampaa hyvän sanoman tuojaa.\nSyleile minua!\n\nGeneviève työnsi hänet luotaan vihaa ilmaisevalla liikkeellä.\n\n-- Miksi syleilisin sinua? siksikö että olet ollut osallisena\ninhoittavassa työssä, siksikö että iloitset tästä rikoksellisesta\nvoitosta kirkkoa vastaan? Hävität ja häväiset maasi, perheesi ja itsesi,\npelastaaksesi saastaisen juutalaisen, maailman suurimman konnan.\n\nLempeästi Markus koetti vielä rauhoittaa häntä.\n\n-- Oi, armaani, älä sano niin. Kuinka voit sinä, joka ennen olit niin\njärkevä ja hyvä, puhua noin hirveästi? Se on siis totta, että erehdys on\ntarttuvaa siihen määrin että se himmentää selvimmänkin järjen?...\nMieti, sinä tunnet jutun, Simon on syytön, hänen jättäminen\nrangaistussiirtolaan on hirveä vääryys, joka turmelevan myrkyn tavoin on\nlopuksi tappava koko kansallisuuden.\n\n-- Ei, ei! huusi Geneviève salaperäisen kiihtymyksen valtaamana. Simon\non syyllinen, hän on peruuttamattomasti tuomittu, pyhät miehet ovat\nsyyttäneet ja vieläkin syyttävät häntä, ja jos hän on viaton, niin ei\nvoisi enää uskoa uskontoon, täytyisi pitää itse Jumalaa erehtyväisenä.\nEi, ei! hänen täytyy jäädä rangaistussiirtolaan; sinä päivänä, jona hän\nsieltä pääsee olisi kaikki mikä on kunnioitettavaa ja taivaallista\ntäältä maanpäältä kadonnut.\n\nVähitellen tuli Markus kärsimättömäksi.\n\n-- En voi ymmärtää kuinka niin selvä totuuden ja oikeuden kysymys voisi\neroittaa meidät. Taivaalla ei ole mitään tämän kanssa tekemistä.\n\n-- Anteeksi, ei totuutta eikä oikeutta ole muualla kuin taivaassa.\n\n-- Oh! nyt sanoit sanan, joka selittää meidän erimielisyytemme ja\ntuskamme. Sinä ajattelisit vieläkin niinkuin minä, jos et olisi pannut\ntaivasta väliimme, ja sinä olet jälleen minun silloin kuin järkesi tulee\nterveeksi ja sydämmesi toverilliseksi. On ainoastaan yksi totuus ja yksi\noikeus, ne, jotka tiede on vahvistanut.\n\nGenevièvekin kiivastui.\n\n-- Selvittäkäämme nyt kerran välimme, sinä tahdot siis hävittää minun\nuskontoni ja minun Jumalani.\n\n-- Niin, huusi Markus, katolilaisuutta vastaan minä taistelen, sen\nopetuksen järjettömyyttä, sen menettelytavan ulkokultaisuutta, sen\njumalanpalveluksen turmiollisuutta, sen kuolettavaa vaikutusta lapseen\nja naiseen ja sen yhteiskunnallista vahingollisuutta vastaan. Katolinen\nkirkko on vihollinen, joka meidän ensin on kukistettava. Tärkeämpi\nyhteiskunnallista kysymystä, tärkeämpi valtiollista kysymystä on\nuskonnollinen kysymys, joka sulkee kaikki tiet. Me emme koskaan pääse\naskeltakaan eteenpäin, ellemme ensin voita kirkkoa, turmelijaa,\nmyrkyttäjää, murhaajaa... Ja kuule minua tarkoin! tällainen on syy,\nmiksi en salli Louisen tunnustaa syntejään ja mennä ripille. Silloin en\nmielestäni täyttäisi velvollisuuttani, se olisi täydellisessä\nristiriidassa mielipiteitteni ja opetuksieni kanssa; ja minun täytyisi\nheti jättää tämä koulu, lakata opettamasta muiden lapsia, koska minulla\nei ollut voimaa johdattaa omaa lastani totuutta, ainoaa oikeata, ainoaa\nhyvää kohden... Minä en taivu, tyttäremme saa itse päättää, kun hän on\ntäyttänyt kaksikymmentä vuotta.\n\nRaivostuneena aikoi Geneviève vastata, mutta samassa saapui Louise.\nKoulutuntien jälkeen oli neiti Mazeline pitänyt häntä kauvan aikaa\nluonaan ja hän tuli saattamaankin, selittääkseen iloisesti kuinka hän\noli opettanut lapselle vaikean käsityön. Hän oli pieni ja hoikka, ei\nkaunis, mutta erinomaisen miellyttävä, hänellä oli leveät kasvot, suuri,\nhelläilmeinen suu ja mustat, ihanat silmät, joissa paloi harras\nmyötätuntoisuus. Hän huusi heti ovelta.\n\n-- Mitä, eikö teillä vielä ole tulta?... Minä olisin tahtonut näyttää\nteille pienen, taitavan tyttönne kauniin käsityön!\n\nMitään vastaamatta Geneviève kutsui heti lasta tylyllä äänellä.\n\n-- Sinäkö se olet Louise. Tule lähemmäksi... Isäsi kohtelee minua taas\nraa'asti sinun tähtesi. Hän on varmasti päättänyt, että et saa mennä\nripille... Minä taas vaadin, että teet sen tänä vuonna. Sinä olet\ntäyttänyt kaksitoista vuotta, etkä voi viipyä kauvempaa saamatta\nhäpeää... Ja ennen kuin päätän mitään tahdon tuntea sinun mielipiteesi.\n\nLouise oli suuri ikäisekseen, hänen vartalonsa oli jo muodostunut, hän\noli melkein pieni nainen, ymmärtäväisine kasvoineen, joissa äidin hienot\npiirteet näyttivät sulavan isältä perityn terveen järjen ilmeeseen. Hän\nvastasi kiirehtimättä, hellästi ja säveästi.\n\n-- Minunko mielipiteeni, oi äiti, eihän minulla voi olla omaa\nmielipidettä. Mutta minä luulin, että asia jo oli päätetty, koska isä\ntoivoo ainoastaan että odotetaan minun täysi-ikäisyyttäni... Silloin\nsanon sinulle mielipiteeni.\n\n-- Tämäkö on vastauksesi, onneton lapsi? huudahti äiti, jonka suuttumus\nkasvoi. Odottaa, kun minulle on päivän selvää, että isäsi hirveät\nopetukset joka päivä turmelevat sydäntäsi ja riistävät sinut minulta.\n\nSilloin neiti Mazeline, varomattomasti kyllä, rupesi välittäjäksi, sillä\nhänen hyvä sydämensä kärsi tästä surullisesta näytelmästä kodissa, jonka\nonni ennen oli liikuttanut häntä.\n\n-- Oi! rakas rouva Froment, teidän Louisenne jumaloi teitä, ja se mitä\nhän sanoi, on sangen järkevää.\n\nKiivaasti kääntyi Geneviève hänen puoleensa.\n\n-- Te, neiti, pitäkää huolta omista asioistanne. En tahdo sanoa mikä on\nteidän syynne kaikessa tässä; mutta opettakaa toki oppilaanne\nkunnioittamaan Jumalaa ja vanhempiaan... Pysyköön kukin omassaan, eikö\nniin?\n\nOpettajatar läksi suruissaan pois, sanaakaan sanomatta, tahtomatta\npahentaa riitaa, ja äiti kääntyi taas tyttärensä puoleen.\n\n-- Kuuntele minua Louise... Ja sinäkin Markus, kuuntele minua\ntarkasti... Olen saanut kylliksi, vakuutan teille, että olen saanut\nkylliksi ja se mikä tänä iltana on tapahtunut, se mikä täällä on sanottu\ntäyttää mitan ääriään myöten... Te ette rakasta minua enää, te kidutatte\nminua, te tahdotte ajaa minut kotoa.\n\nSuuren, pimeän huoneen perällä itki tyttö lohduttomana,\nhämmästyksissään, ja puolison sydän vuoti verta tämän eron tähden. He\nhuudahtivat yhtä aikaa.\n\n-- Sinutko ajaa kotoa!\n\n-- Niin! te koetatte kaikin voimin tehdä sen minulle sietämättömäksi...\nNo niin! minun on mahdotonta viipyä kauvempaa tässä häpeän, erehdyksen\nja jumalattomuuden pesässä, jossa jokainen sana, jokainen liike loukkaa\nja vastustaa minua. Minulle on lukemattomia kertoja sanottu, että ei\ntämä ollut minun paikkani, enkä minä tahdo joutua kadotukseen teidän\nkanssanne ja minä menen tieheni, palaan sinne, mistä olen tullutkin.\n\nHän oli lausunut tämän tavattoman voimakkaasti.\n\n-- Isoäitisi luo, vai kuinka?\n\n-- Niin, isoäitini luo! Se on turvapaikka, jossa vallitsee häiriytymätön\nrauha. Siellä minua ainakin ymmärretään ja rakastetaan. Minun ei koskaan\nolisi pitänyt jättää lapsuuteni pyhää kotia... Hyvästi! ei sieluni eikä\nruumiini pidätä minua täällä!\n\nJa kiivaasti kääntyi hän ovea kohden, käydessään hiukan horjuen\nraskauden vaikutuksesta. Louise itki yhä. Mutta Markus teki vielä\nviimeisen ponnistuksen, koettaen sulkea häneltä tien.\n\n-- Minä vuorostani pyydän sinua kuuntelemaan... Se ei minua kummastuta,\nettä tahdot palata sinne, mistä olet tullutkin, sillä minä tiedän sen,\nsiellä on koetettu kaikin keinoin voittaa sinut takaisin, riistää sinut\nminulta. Se on surun ja koston talo... Mutta sinä et ole yksin, sinulla\non lapsi, jota kannat ja jota et voi näin viedä minulta, antaaksesi sen\nmuille.\n\nGeneviève oli pysähtynyt puolisonsa eteen ja nojautui ovenpieleen. Hän\nnäytti kasvavan, tulevan pitemmäksi ja itsepäisemmäksi ja hän sanoi\nhänelle vasten silmiä:\n\n-- Minä lähden juuri viedäkseni sen pois sinulta, pelastaakseni hänet\nsinun inhoittavasta vaikutuksestasi. En voi sallia että hänestäkin teet\npakanan, että turmelet hänenkin järkensä ja sydämmensä, niin kuin tämän\nonnettoman tytön. Hän on luullakseni vielä minun, etkä varmaankaan\nväkivallalla vaatine häntä omaksesi... Väisty tieltäni, anna minun\nmennä.\n\nMarkus ei vastannut, hän teki yli-inhimillisen ponnistuksen, jotta ei\nkäyttäisi väkivaltaa. Hetken katselivat he toisiaan puolipimeässä\nsalissa.\n\n-- Väisty ovelta, toisti Geneviève tylysti. Ymmärrä toki että päätökseni\non horjumaton. Ethän tahdo saada aikaan häväistystä, vai kuinka? Sillä\net mitään voittaisi, sinut eroitettaisiin virasta, et saisi täyttää\nniinkutsuttua tehtävääsi, opettaa lapsia, joita olet rakastanut enemmän\nkuin minua ja joista kauniit opetuksesi kasvattavat roistoja... Mene,\nsäästä itsesi kirottua kouluasi varten ja anna minun palata Jumalani\nluo, joka kerran on rankaiseva sinua.\n\n-- Oi! vaimo raukkani, sanoi Markus hiljaa, haavoitettuna sydämmeen\nasti, onneksi sinä et puhu itsestäsi; nuo kurjat ihmiset käyttävät sinua\nmurhaavana aseena minua vastaan; ja minä tunnen heidän sanansa, he\ntoivovat saavansa aikaan häväistyksen, jotta minut eroitettaisiin\nvirastani, jotta kouluni suljettaisiin ja tehtäväni raukeaisi tyhjiin.\nMinussa tahdotaan kukistaa oikeuden tekijä, Simonin ystävä, joka on\nsaamaisillaan ilmi hänen viattomuutensa, vai kuinka?... Sinä olet\noikeassa, en tahdo nostaa häväistystä, joka tuottaa iloa niin monelle.\n\n-- Anna minun sitten mennä, sanoi Geneviève itsepäisesti.\n\n-- Kyllä, aivan heti... Sitä ennen tahdon sanoa että rakastan sinua yhä,\nenemmänkin kuin ennen, rakastan sinua niin kuin sairasta lapsiraukkaa,\njoka on saanut tarttuvan, hitaasti paranevan kuumeen. Mutta minä en ole\ntoivoton, sillä sinun luonteesi on pohjaltaan hyvä ja terve, olet\njärkevä ja rakastava nainen ja olet kerran heräävä pahasta unestasi...\nMe olemme sitä paitsi eläneet lähes neljätoista vuotta yhdessä, minä\nolen tehnyt sinut naiseksi, puolisoksi ja äidiksi ja vaikka teinkin\nväärin, kun en kokonaan luonut sinua uudestaan, olen kuitenkin tuonut\nsinuun niin paljon uusia aineksia että ne yhä edelleenkin vaikuttavat...\nSinä olet palaava luokseni, Geneviève.\n\nGeneviève nauroi uhkamielisesti.\n\n-- Sitä en luule.\n\n-- Sinä olet palaava luokseni, toisti Markus varmalla äänellä. Kun saat\ntietää totuuden, on rakkaus minuun tekevä loput; ja sinä olet lempeä, et\nvoi kauan puolustaa vääryyttä... En ole koskaan käyttänyt väkivaltaa\nsinua kohtaan, olen aina kunnioittanut tahtoasi, mene siis hulluuteesi,\ntyhjennä se pohjaa myöten, koska et muilla keinoin parane siitä.\n\nHän väistyi ovelta ja antoi vaimolleen tietä. Hetken näytti tämä\nepäilevän, ajatellessaan kylmää pimeyttä, joka täytti rakkaan talon,\nitkevän kodin. He eivät enää nähneet hänen kasvojaan, joissa miehen\nsanat olivat herättäneet syvän tuskan ilmeen. Äkkiä teki hän päätöksen\nja huusi tukahutetulla äänellä. --\n\n-- Hyvästi!\n\nMutta Louise, joka oli seisonut pimeän huoneen perällä, riensi esiin ja\nkoetti vuorostaan estää häntä lähtemästä.\n\n-- Oi! äiti, et voi jättää meitä näin, meitä, jotka niin suuresti\nrakastamme sinua ja toivomme ainoastaan sinun onneasi.\n\nOvi oli sulkeutunut, kiireisten askelien lomasta kuului ainoastaan\nviimeinen, pidätetty huuto. --\n\n-- Hyvästi! hyvästi!\n\nSilloin Louise vaipui nyyhkyttäen isänsä syliin ja he itkivät kauan\nyhdessä, istuen pienellä koulupenkillä. Yö oli tullut, suuressa,\npimeässä salissa kuului ainoastaan heidän hiljaiset nyyhkytyksensä.\nTyhjässä talossa vallitsi surun ja yksinäisyyden syvä hiljaisuus. Vaimo,\näiti oli lähtenyt, hänet oli ryöstetty mieheltä ja lapselta, jotta nämä\njoutuisivat tuskaan ja epätoivoon. Koko laaja salavehkeiden verkko tuli\nselväksi Markukselle, hän näki kavalan maanalaisen työn, joka\nriistämällä hänen rakastetun Genevièvensä tahtoi heikontaa häntä, tahtoi\nkiihoittaa häntä äkilliseen vastarintaan, joka veisi hänet itsensä sekä\nhänen tehtävänsä perikatoon. Ja hänellä oli ollut voimaa vastaanottaa\nristinsä, eikä kukaan saisi tietää hänen tuskistaan, sillä ei kukaan\nnähnyt hänen itkevän tyttärensä kanssa aution kotinsa hämärässä. Hän oli\nköyhä mies, jolla ei ollut muuta kuin tämä lapsi ja hän pelkäsi että\nsekin häneltä kerran riistettäisiin.\n\nSamana iltana oli Markuksella iltakoulu, neljä kaasuliekkiä sytytettiin,\nluokka tuli valoisaksi ja täyttyi ihmisillä. Useimmat hänen entisistä\noppilaistaan, työmiehiä ja konttoristeja, kävivät ahkerasti näillä\ntunneilla, joilla hän opetti historiaa, maantiedettä, fysiikkaa ja\nluonnontieteitä. Istuen pulpettinsa ääressä puhui Markus puolitoista\ntuntia erinomaisen selvästi, taisteli erehdystä vastaan ja koetti\nopettaa hiukan totuutta yksinkertaisille oppilailleen. Ja koko ajan\nkidutti häntä hirveä tuska, hänen kotinsa oli ryöstetty ja hävitetty,\nhänen rakkautensa itki rakastettua ja puolisoa, joka ei enää\nvastaanottaisi häntä nyt kylmässä, mutta ennen hellyydestä niin\nlämpimässä huoneessa. Mutta rohkeasti, tuntemattomana sankarina, täytti\nhän siitä huolimatta tehtävänsä.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS KIRJA.\n\n\n\n\nI.\n\n\nHeti kun ylioikeus oli alkanut tutkia juttua, päättivät David ja Markus\neräänä iltana Lehmannien pienessä, pimeässä kaupassa että tästä lähtien\noli viisainta jättää kaikki toimiminen ja pysyä erillään. Suuri ilo ja\nsuuri toivo rohkaisivat perhettä, nyt kun tarkastuksen anomus oli\nhyväksytty. Jos oikeus toimitti laillisen tutkimuksen, tulisi Simonin\nviattomuus epäilemättä tunnustetuksi, vapaaksi julistaminen olisi varma;\nheidän tarvitsi siis ainoastaan olla varuillaan, pitää silmällä asiain\nkulkua, osoittamatta epäilevänsä maan korkeimpien tuomarien omaatuntoa\nja oikeudenmukaisuutta. Yksi ainoa huoli vähensi ihmisraukkojen iloa;\ntiedot Simonin terveydestä eivät olleet hyviä, voisihan hän sortua\nkärsimyksiinsä ennen voittoa. Oikeus oli selittänyt että ei ollut syytä\ntuoda häntä Ranskaan ennen lopullista päätöstä ja tutkimus uhkasi kestää\nuseampia kuukausia. Mutta David oli kaikesta huolimatta täynnä uljasta\nluottamusta, hän uskoi veljensä tähän saakka osoittamaan tavattomaan\nvastustusvoimaan. Hän tunsi hänet, hän rauhoitti heitä kaikkia ja sai\nheidät kuuntelemaan juttuja hänen nuoruudestaan, piirteitä säntillisestä\nja arkatuntoisesta Simonista, joka osoitti tavatonta tahdonlujuutta\npitäessään huolta arvostaan ja omaistensa onnesta. Erotessa päätettiin\nettä ei osotettaisi minkäänlaista levottomuutta eikä kärsimättömyyttä,\nikäänkuin voitto olisi saavutettu.\n\nTästä lähtien Markus sulkeutui kouluunsa, omisti kaiken aikansa\noppilailleen, osoittaen itsensäkieltäymystä ja alttiiksiantavaisuutta,\njotka näyttivät vaan kasvavan esteistä ja kärsimyksistä. Ollessaan\nluokassa, oppilastensa keskuudessa ja koettaessaan jakaa heille tiedon\nleipää ja totuutta, unhoitti hän hiukan kärsimyksensä, tunsi vähemmän\ntuskaa haavasta sydämmessään. Mutta kun hän illalla oli rakkautensa\ntyhjässä kodissa, vaipui hän hirveään epätoivoon, kysyi itseltään kuinka\nhän voisi elää yksinäisyytensä kylmässä pimeässä. Louise, joka palasi\nneiti Mazelinen luota, toi hänelle hiukan lohdutusta; mutta kun lamppu\noli sytytetty illallista varten, syntyi pitkiä äänettömyyksiä isän ja\ntyttären välillä, jotka kumpikin tunsivat lohduttoman kurjuutensa, he\najattelivat lakkaamatta puolisoa ja äitiä, joka oli jättänyt heidät. He\nkoettivat puhua päivän tapahtumista, mutta kaikki johtivat häneen,\nlopuksi puhuivat he vaan hänestä, siirtyivät lähemmäksi toisiaan ja\ntarttuivat toistensa käsiin, ikäänkuin lämmittääkseen itseänsä\nyksinäisyydessään; ja kaikki heidän iltansa päättyivät näin, tytär istui\nisänsä polvilla, käsi hänen kaulallaan, molemmat kyynelissä ja väristen.\nKoti oli kuollut, poissa oleva oli vienyt sieltä elämän, lämmön ja\nvalon.\n\nMarkus ei kuitenkaan tehnyt mitään pakoittaakseen Genevièveä palaamaan,\nhän ei tahtonut käyttää valtaansa. Häväistyksen, julkisen riidan\najatuskin oli hänestä inhoittava; hän ei tahtonut tarttua ansaan, jonka\nvaimonryöstäjät olivat virittäneet hänelle, toivoen varmaankin että\nsyntyisi perhenäytelmä, jonka vuoksi he voisivat eroittaa hänet\nvirastaan; ja hän pani kaiken toivonsa rakkauden voimaan. Geneviève oli\najatteleva asiaa ja hän palaisi aivan varmaan kotiinsa. Markuksesta\ntuntui mahdottomalta, että hän pitäisi vaan itsellään lapsen, jota hän\nkantoi, hän toisi sen isälle heti kun se oli syntynyt, koska se oli\nheidän molempien. Jos kirkko olikin onnistunut turmelemaan hänessä\nrakkauden, ei se varmaankaan voisi tappaa äitiä: ja tultuaan näin kotiin\njäisi äiti sinne lapsen kanssa. Oli siis vain yksi kuukausi\nodotettavana, sillä synnytys oli läheinen. Ensi alussa oli hän\nlohdutuksekseen toivonut tätä ratkaisua, mutta vähitellen rupesi hän\npitämään sitä varmana ja hän odotti synnyttämistä niin kuin olisi se\nollut heidän kärsimystensä loppu. Ja kun hän kunnon miehenä ei tahtonut\neroittaa tytärtä äidistä, antoi hän Louisen viettää torstai- ja\nsunnuntai-iltapäivät Genevièven luona pienessä synkässä talossa, joka jo\noli tuottanut hänelle niin paljon kärsimyksiä. Ehkä oli se myöskin hänen\ntietämättään viimeinen, surumielinen tyydytys, viimeinen side hänen ja\npoissaolevan välillä. Louise toi joka kerta hänelle hiukan Genevièvestä,\nja kun hän oli viettänyt useampia tuntia äitinsä luona, piti isä häntä\nkauemmin polvellaan, kyseli häneltä, tahtoen tietää ja kärsiä.\n\n-- Lapseni, millainen oli hän tänään? Nauraako hän, näyttääkö hän\ntyytyväiseltä? Leikkiikö hän kanssasi?\n\n-- Ei, ei, isäni... Tiedäthän ett'ei hän enää pitkään aikaan ole\nleikkinyt, mutta täällä hän oli vielä hiukan iloinen, nyt taas on hän\naina alakuloinen, sairaan näköinen.\n\n-- Sairaan!\n\n-- Oi, ei niin sairas että hänen täytyisi olla vuoteessa. Hän ei\npäinvastoin voi olla hetkeäkään paikallaan, hänen kätensä polttavat kuin\nkuumeessa.\n\n-- Mitä te teitte, lapseni!\n\n-- Me kävimme iltakirkossa, niinkuin joka sunnuntai. Sen jälkeen söimme\nillallista. Siellä oli eräs munkki, jota en tuntenut, joku\nlähetyssaarnaaja, hän kertoi juttuja villeistä.\n\nSilloin vaikeni Markus hetken suuren katkeruuden valtaamana, tahtomatta\ntuomita äitiä tyttären kuullen, eikä hän myöskään tahtonut käskeä tätä\nolemaan tottelematon äidilleen ja kieltäytymään seuraamasta häntä\nkirkkoon. Lempeästi jatkoi Markus. --\n\n-- Puhuiko hän sinulle minusta, lapseni?\n\n-- Ei, ei, isäni... Kukaan ei minulle puhu sinusta tuossa talossa; ja\nkun sinä sanoit, etten koskaan saisi puhua ensiksi, käy kaikki niinkuin\nei sinua olisikaan.\n\n-- Eihän isoäiti sentään ole paha sinulle?\n\n-- Isoäiti Duparque ei edes katso minuun ja se onkin minusta parempi,\nsillä minä pelkään hänen silmiään, kun hän joskus toruu minua... Isoäiti\nBerthereau sitä vastoin on ystävällinen silloin kun ei ketään ole\nnäkemässä. Hän antaa minulle makeisia, ottaa minut syliinsä ja suutelee\nminua.\n\n-- Isoäiti Berthereauko?\n\n-- Niin. Ja eräänä päivänä sanoi hän että minun tuli rakastaa sinua\nkaikesta sydämmestäni. Hän yksin on puhunut minulle sinusta.\n\nTaas oli Markus vaiti, sillä hän ei tahtonut näin varhain ilmoittaa\nlapselle elämän kurjuutta. Hän oli aina epäillyt että surumielinen ja\nhiljainen rouva Berthereau, jota hänen miehensä oli ympäröinyt niin\nintohimoisella hellyydellä, kärsi suuresti äitinsä, ankaran rouva\nDuparquen jumalisesta hallituksesta. Ja hän tunsi hänessä mahdollisen\nliittolaisen, mutta niin murtuneen, ettei hän koskaan rohkenisi puhua\ntai toimia.\n\n-- Ole hellä häntä kohtaan, sanoi Markus lopuksi. Minä luulen että hän,\ntunnustamatta sitä, kärsii niinkuin mekin... Ja syleile äitiä meidän\nkummankin puolesta, hän on tunteva minutkin sinun hyväilyssäsi.\n\n-- Sen teen, isäni.\n\nNäin kuluivat illat katkerina ja hiljaisina hävitetyssä kodissa. Kun\ntytär sunnuntaina toi huonoja uutisia, kertoi että äidillä oli\npäänkivistystä tai hermostuneita kohtauksia, oli Markus siitä levoton\ntorstaihin saakka. Nämä häiriöt eivät kummastuttaneet häntä, hän pelkäsi\nvaimo raukan kokonaan turmelevan terveytensä järjettömässä\nuskonnollisessa innostuksessaan. Jos tyttö sitten seuraavana torstaina\nkertoi että äiti oli hymyillyt ja kysynyt heidän pienestä kissastaan,\nsai Markus jälleen toivoa, hän nauroi itsekin rauhoittuneena. Ja hän\nalkoi taas odottaa rakasta poissa olevaa, joka oli palaava hänen\nluokseen, äsken syntynyt povellaan.\n\nGenevièven lähdettyä oli neiti Mazelinesta pakostakin tullut Markuksen\nja Louisen uskottu ja ystävä. Melkein joka ilta tuli hän lasta\nsaattamaan ja teki pieniä palveluksia kodissa, jossa ei ollut emäntää.\nOpettajan ja opettajattaren asunnot olivat aivan lähellä toisiaan,\nniiden välillä oli ainoastaan pieni piha; ja puutarhatkin olivat\nyhteydessä toistensa kanssa veräjän kautta. Heidän suhteensa tulikin yhä\nläheisemmäksi, sillä Markus tunsi harrasta myötätuntoisuutta tätä\nrohkeaa, ihailtavaa naista kohtaan. Jo Jonvillessä oli hän oppinut\nkunnioittamaan häntä, nähdessään hänen vapautuneen uskonnollisista\nerehdyksistä ja koettavan kasvattaa oppilaistaan selväjärkisiä ja\nhelläsydämisiä ihmisiä. Nyt Mailleboisissa oli hänessä herännyt harras\nystävyys opettajatarta kohtaan, siihen määrin toteutti tämä hänen\nihanteensa naisesta kasvattajana ja opettajana, joka yksin voi vapauttaa\ntulevaisuuden yhteiskunnan. Hänen vakuutuksensa oli, ettei mitään\ntodellista edistystä voinut tapahtua, ellei nainen seurannut miestä,\nkulkenut hänen edelläänkin onnellista yhteiskuntaa kohden. Ja kuinka\nlohduttavaa olikaan tavata edes yksi järkevä, vaatimaton ja hyvä\ntulevaisuuden nainen, joka toimitti pelastustyötänsä rakkaudesta\nyhteiskuntaan! Neiti Mazeline oli Markukselle iloinen ja rauhallinen\nystävä ja lohduttaja hänen surussaan.\n\nEnsimmäisenä aiheena tähän oli ilo, jonka Markus tunsi kun Louise ei\nenään ollut neiti Rouzairen käsissä. Hän ei voinut ottaa lasta pois\nnaapurikoulusta ja hän kärsi tietäessään tämän olevan kunnianhimoisen\nuskovaisen huostassa, joka vei oppilaansa messuun, päästäkseen\nylenemään. Lisäksi tuotti tämä naapuri hänelle muitakin hankaluuksia,\nhän itse johti poikakoulua kaikkien uskonnollisten käsitteiden\nulkopuolella, jota vastoin tytöt ottivat osaa juhlakulkueihin,\ntunnustivat syntinsä ja kävivät ripillä. Molemmat opetustavat joutuivat\nristiriitaan, vahingoittivat toisiaan ja aiheuttivat perheissä\nloppumattomia riitoja. Koko Ranska oli näin jakautunut kahteen\nvihamieliseen puolueeseen, jotka lakkaamatta taistelivat keskenään,\nlisäten yhteiskunnallista kurjuutta. Kuinka voisivat veli ja sisar, mies\nja vaimo, poika ja äiti koskaan ymmärtää toisiaan, kun heille kätkyestä\nalkaen muodostettiin erilaiset käsitykset, niin etteivät ajatukset\neivätkä sanat olleet heille saman arvoiset? Samalla kuin kunnon Salvan,\ntyöskennellessään neiti Mazelinen nimityksen hyväksi oli tahtonut\npäästää Markuksen huolesta, jota tämä tunsi tietäessään tyttärensä\nolevan jumalisen neiti Rouzairen käsissä, oli akatemian tarkastaja Le\nBarazer, allekirjoittaessaan tämän nimityksen, etupäässä halunnut\ntoteuttaa erästä salaisista toiveistaan, hän tahtoi nimittäin sulattaa\nyhteen alkeisopetuksen niissä kunnissa, joissa oli sekä poika- että\ntyttökoulu. Opettaja ja opettajatar voivat tehdä hyötyä ainoastaan\nkulkiessaan rinnakkain, saman hengen ja saman uskon elähyttäminä,\nopettaen samoja totuuksia. Ja nyt kun Markus ja neiti Mazeline sopivat\nniin hyvin yhteen, kulkivat yhdessä samaa tulevaisuutta kohden, alkoi\nhyvä siemen vihdoinkin itää Mailleboisissa, pienet miehet ja pienet\nnaiset kasvoivat yhdessä tulevaisuuden suurta elonkorjuuta varten.\n\nMarkusta liikutti myöskin syvästi neiti Mazelinen huomaavainen ja lämmin\nkäytös Genevièven lähdön jälkeen. Opettajatar puhui hänelle lakkaamatta\npoissa olevasta levottomalla hellyydellä, puolustaen häntä, selittäen\nhänen käytöksensä niin kuin järkevä nainen, joka tuntee lempeää\nmyötätuntoisuutta muiden järjettömyyttä kohtaan. Hän rukoili että Markus\nei olisi ankara, itsekäs ja mustasukkainen puoliso, joka pitää vaimoa\norjanaan. Ja epäilemättä oli suureksi osaksi hänen ansionsa että Markus\nkäyttäytyi niin tyynesti ja kärsivällisesti, antoi järjen ja rakkauden\nrauhassa vaikuttaa Genevièveen, saadakseen hänet kerran takaisin. Ja\nvielä lisäksi koetti neiti Mazeline olla Louiselle äidin siaisena ja hän\nteki tämän kaiken niin hienotuntoisesti ja hellästi, että toi hiukan\niloa synkkään kotiin, jossa isä ja tytär värisivät yksinäisyydessään.\n\nEnsimmäisinä kauniina kevätpäivinä Markus ja Louise istuivat joka ilta\nneiti Mazelinen kanssa pienessä puutarhassaan koulun takana.\nOpettajattaren tarvitsi ainoastaan aukaista molemmin puolin salvalla\nvarustettu väliportti ja hän laiminlöi oman puutarhansa opettajan\npuutarhan tähden, jossa oli pöytä ja muutamia tuoleja syreenipensaan\nalla. He laskivat siitä leikkiä, he kutsuivat sitä metsäksi, olivat\nistuvinaan suurten tammien varjossa metsän keskellä. Huono nurmikko\nmuuttui laajaksi niityksi ja kaksi kukkapenkkiä venyivät\nruhtinaalliseksi kukkamaaksi. Kovan päivätyön jälkeen viettivät he\nherttaisia hetkiä iltapäivän rauhassa.\n\nEräänä iltana kysyi Louise äkkiä miettiväisen näköisenä. --\n\n-- Neiti, miksi ette ole menneet naimisiin.\n\nOpettajatar naurahti.\n\n-- Oh! rakkaani, etkö ole koskaan katsonut minua! Minun suuri nenäni ja\npieni vartaloni eivät miellytä kosijoita.\n\nHämmästyneenä tarkasti lapsi häntä, sillä hänen mielestään ei\nopettajatar koskaan ollut näyttänyt rumalta. Hän ei tosin ollut pitkä,\nhänellä oli liian suuri nenä, leveät kasvot, kaareva otsa ja ulkonevat\nposkipäät. Mutta hänen ihanat silmänsä hymyilivät niin hellästi että\nkasvot siitä saivat syvän viehätyksen.\n\n-- Te olette hyvin kaunis, sanoi Louise vakuutettuna. Jos minä olisin\nmies tahtoisin minä naida juuri teidät.\n\nTämä huvitti suuresti Markusta, mutta neiti Mazelinen valtasi\nmielenliikutus, jossa oli hiukan surumielisyyttä.\n\n-- Miehillä ei näy olevan sama maku kuin sinulla, sanoi hän, tullen\njälleen iloiseksi. Kahdenkymmenen ja kahdenkymmenenviiden vuoden välillä\nolisin mielelläni mennyt naimisiin, mutta en tavannut ketään, joka olisi\nhuolinut minusta. Ja nyt kolmenkymmenenkuuden vuotiaana en enään menisi\nnaimisiin.\n\n-- Miksi ette? kysyi Markus.\n\n-- Oh! se aika on jo ohi... Halpa alkeiskoulun opettajatar, jolla on\nköyhät vanhemmat, ei houkuttele kosijoita. Kukapa mies tahtoisi ottaa\nitselleen toverin, joka ansaitsee vähän, jolla on raskaita\nvelvollisuuksia ja joka on pakoitettu elämään kaukana maan sydämessä.\nJos ei hän satu saamaan miehekseen opettajaa, jonka kanssa hän voi jakaa\nkurjuutensa, jää hän välttämättömästi naimattomaksi... Minä olen surrut\naikani, olen kuitenkin onnellinen.\n\nSitten lisäsi hän vilkkaasti. --\n\n-- Naiminen on tietysti tarpeellinen, naisen tulee mennä naimisiin,\nsillä hän ei ole elänyt, hän ei ole täyttänyt tarkoitustaan, ellei hän\nole ollut puoliso ja äiti. Inhimillinen olento voi nauttia onnea ja\nterveyttä ainoastaan täydellisessä kukoistuksessaan. Minä en koskaan\nunhoita opettaissani tyttöjäni, että heillä kerran tulee olla puoliso ja\nlapsia... Sen, joka on joutunut unehduksiin ja osattomaksi, täytyy\ntyytyä kohtaloonsa. Siksi olenkin ottanut itselleni tehtävän, enkä\nliioin valita, minä olen sittenkin äiti, koska minulla on muiden lapsia,\nnuo rakkaat pienokaiset, joita hoidan aamusta iltaan. En ole yksin,\nminulla on suuri perhe.\n\nHän nauroi, hän ilmaisi vaatimattomasti suuren uhrautuvaisuutensa,\nikäänkuin hän olisi ollut kiitollisuuden velassa koulutytöille, jotka\nsuostuivat olemaan hänen järkensä ja sydämensä lapsia.\n\n-- Niin, päätti Markus, kun elämä on kova meitä kohtaan, täytyy\nosattoman olla hyvä sitä kohtaan. Se on ainoa tapa, jolla hän voi torjua\nonnettomuuden.\n\nMutta useimmiten puhuivat Markus ja neiti Mazeline pienessä puutarhassa\nGenevièvestä etenkin niinä iltoina, jolloin Louise, oltuaan iltapäivällä\nrouva Duparquen luona, toi heille tietoja äidistään. Eräänä päivänä\npalasi hän sieltä sangen levottomana: äiti, jonka kanssa hän oli ollut\nKapusiinien kappelissa, Pyhän Antonius Padualaisen kunniaksi vietetyssä\njuhlassa, oli pyörtynyt siellä; ja hänet oli viety kotiin\nhuolestuttavassa tilassa.\n\n-- He tappavat hänet vielä, sanoi Markus epätoivoisena.\n\nLohduttaakseen häntä katsoi neiti Mazeline tahallaan asioita\nparhaimmassa valossa.\n\n-- Ei, ei, teidän Genevièvellänne on vain sairas mieli terveessä ja\nvahvassa ruumiissa. Saattepa nähdä, ystäväni, että järki sydämmen\nauttamana kerran pääsee voitolle... Mutta hän kärsii luostarissa\nsaamansa katolisen kasvatuksen ja opetuksen seurauksia ja noista\nluostareista tulee kaikki naisen onnettomuudet ja nykyajan avioliiton\nkurjuus, niinkauan kuin niitä ei suljeta. Hänelle täytyy antaa anteeksi,\nhän ei ole oikea syyllinen, hän kärsii esi-isiensä tähden, jotka kauan\naikaa ovat olleet kirkon vallassa ja joita se on pitänyt pelossa ja\ntietämättömyydessä.\n\nMarkus, jonka mieli oli aivan lannistunut, valitti hiljaisella äänellä,\nhäneltä pääsi tahtomattaan tunnustus tyttärensä kuullen.\n\n-- Oi! sekä hänen että minun onneni vuoksi olisi ollut parempi että emme\nkoskaan olisi yhtyneet. Hän ei voinut olla minun toverini, toinen oma\nitseni.\n\n-- Mutta kenen olisitte silloin naineet? kysyi opettajatar. Mistä\nolisitte löytäneet porvariperheissämme nuoren tytön, jota ei olisi\nkasvatettu katolisessa uskossa, joka ei olisi ollut erehdysten ja\nvalheen myrkyttämä? Ystävä raukkani, vaimo, joka olisi sopinut teille,\nvapaa-ajattelijalle, tulevaisuuden työmiehelle, niin! se vaimo on vielä\nluomatta. Niitä on ehkä muutamia, mutta nekin perinnöllisten virheiden\nja väärän kasvatuksen turmelemia.\n\nSitten hän lisäsi, naurahtaen lempeällä ja rohkealla tavallaan. --\n\n-- Tiedättehän että koetan kasvattaa näitä tovereita uskonkappaleiden\nvallasta vapautuneille, totuutta ja oikeutta janoaville miehille, koetan\nluoda muutamia tovereita kunnon pojille, joita te omassa koulussanne\nkasvatatte... Te olette syntyneet liian varhain, siinä kaikki, ystäväni.\n\nOpettaja ja opettajatar, halvat tulevaisen yhteiskunnan rakentajat,\nunohtivat suuren, kolmetoista vuotiaan lapsen, joka kuunteli heitä\näänettömänä. Jonkunmoinen arkatuntoisuus oli tähän saakka pidättänyt\nMarkusta suoranaisesti opettamasta tytärtään. Hän oli vain neuvonut\nesimerkillä; olemalla hyvä, vilpitön ja oikeudenmukainen oli hän\nsaavuttanut tyttärensä ihailun. Suuri tyttö, jonka järki vähitellen oli\nherännyt, ei vielä uskaltanut sekaantua isänsä ja neiti Mazelinen\nkeskusteluihin; mutta aivan varmaan oli niistä hänelle hyötyä, vaikka\nhän oli kuin ei olisi ymmärtänyt eikä kuullut mitään, niinkuin lasten on\ntapana silloin kun aikaihmiset heidän kuullen puhuvat asioista, joiden\nkatsotaan olevan yläpuolella heidän käsityspiiriään. Katseet harhaillen\netäisyydessä, suupielet hiukan värisevinä hän oppi, järjesti pienessä\npäässään kaikki aatteet, mitkä hän kuuli noilta kahdelta, joita hän\näitinsä ohella rakasti eniten maailmassa. Eräänä iltana, tällaisen\nkeskustelun jälkeen hän äkkiä lausui, ikäänkuin syvistä ajatuksista\nheräten, mietteen, joka osoitti, että hän täydellisesti ymmärsi.\n\n-- Kun minä menen naimisiin, niin tahdon miehen, jolla on samat\nmielipiteet kuin isällä, niin että voimme selittää ajatuksemme ja\nymmärtää toisiamme. Oi! jos ajattelemme samalla lailla, niin käy kaikki\nhyvin.\n\nTällaisen kysymyksen ratkaiseminen huvitti suuresti neiti Mazelinea.\nMutta Markus oli heltynyt, hän tunsi tyttäressään hiukan omaa totuuden\njanoaan ja tervettä ja selvää järkeään. Lapsen epämääräisistä mietteistä\nei tosin ollut helppo arvata eikä päättää, millaisia tulisivat kypsyneen\nja toimivan naisen ajatukset olemaan. Hän luuli kuitenkin aavistavansa,\nettä hänestä tulisi järkevä, terve ja monista erehdyksistä vapautunut\nnainen. Ja sitä oli hänestä suloista ajatella, hän ikäänkuin odotti\ntästä vielä niin lapsellisesta tytöstä itselleen auttajaa, hellää\nvälittäjää, joka toisi takaisin poissa olevan ja solmisi uudelleen\nkaikki katkenneet siteet.\n\nTiedot, joita Louise toi pienestä talosta Kapusiinitorin varrella\ntulivat yhä huonommiksi. Sitä mukaa kuin synnyttäminen lähestyi, vaipui\nGeneviève yhä synkempään surumielisyyteen, oli niin oikukas ja äreä,\nettä joskus työnsi luotaan tyttärensäkin hyväilyt. Hänellä oli ollut\nuusia pyörtymyskohtauksia, hän näytti heittäytyvän kasvavan\nuskonnollisen kiihtymyksen valtaan, niinkuin muutamat sairaat, jotka\nhuomatessaan huumausaineen tehottomuuden, ottavat sitä yhä enemmän ja\nsaavat siten lopuksi kuolettavan myrkytyksen. Eräänä iltana huolettivat\nLouisen tuomat uutiset siihen määrin neiti Mazelinea että hän teki\nMarkukselle ehdotuksen, sanoen:\n\n-- Ystäväni, tahdotteko että menen katsomaan vaimoanne? Hän osoitti\nminulle ennen ystävyyttä, ehkä kuulee hän minua, jos puhun hänelle\njärkevästi.\n\n-- Mitä sitten sanoisitte hänelle, ystäväni?\n\n-- Sanoisin että hänen paikkansa on teidän rinnallanne, että hän yhä\nrakastaa teitä tietämättään, ymmärtämättä mikä hirveä väärinkäsitys on\nsyynä hänen kärsimykseensä, ja että hän tulee terveeksi vasta silloin\nkun tuo teille rakkaan lapsen, joka tunnonvaivan tavoin tuottaa hänelle\ntuskaa.\n\nKyyneleet nousivat Markuksen silmun nämä sanat kuullessaan. Louise\npuuttui vilkkaasti puheeseen.\n\n-- Oi! ei, neiti, älkää menkö äidin luo.\n\n-- Miksi en menisi, rakkaani?\n\nSilloin tyttönen punastui ja meni hämilleen. Hänestä oli vaikea sanoa\nkuinka halveksivin sanoin opettajattaresta puhuttiin pienessä talossa\nKapusiinitorin varrella. Mutta tämä ymmärsi ja sanoi lempeästi, sillä\nhän oli tottunut häväistyksiin. --\n\n-- Eikö äitisi pidä minusta enää? Pelkäätkö, että hän kohtelisi minua\nepäystävällisesti?\n\n-- Oh! äiti ei puhu mitään, tunnusti Louise vihdoin, vaan toiset.\n\nMarkus oli hillinnyt mielenliikutuksensa.\n\n-- Lapsi on oikeassa, ystäväni, teidän käyntinne voisi olla tuskallinen.\nEikä siitä varmaankaan olisi mitään hyötyä. Kiitän teitä kuitenkin\nhyvyydestänne, tunnen teidän hellän sydämmenne.\n\nSeurasi pitkä hiljaisuus. Taivas oli ihailtavan puhdas, syvä rauha\nvallitsi ja äärettömässä sinessä sammui aurinko hitaasti suureen\nvaaleanpunaiseen valoon. Pienen puutarhan neilikat ja leukoijat\ntäyttivät lämpimän ilman tuoksullaan. Tuona iltana ei enään puhuttu,\nihanan illan surumielisyys oli vallannut kaikki.\n\nSe mikä oli välttämätöntä tapahtui. Geneviève oli tuskin ollut\nviikkoakaan poissa Markuksen luota kuin koko Maillebois puhui\nhäpeällisestä suhteesta opettajan ja opettajattaren välillä. He jättivät\nvähän väliä luokkansa tavatakseen toisiaan; olivatpa he niinkin rohkeita\nettä viettivät iltansa yhdessä opettajan puutarhassa, jossa kaikki\nihmiset voivat nähdä heidät lähitalojen akkunoista; ja kaikkein\nkauheinta oli että pikku Louise oli aina näkemässä heidän\nhäpeämättömyyttään. Mitä törkeimpiä yksityisseikkoja kierteli miehestä\nmieheen, ohikulkijat väittivät Répuhlique-torilla kuulleensa heidän\nnauravan ja laulavan rivoja lauluja. Varmana totuutena kerrottiin että\nGeneviève oli jättänyt kotinsa oikeutetusta harmista ja\nvastenmielisyydestä, tehdäkseen tilaa toiselle, tuolle jumalattomalle\nnaiselle, joka turmeli hänen haltuunsa uskotut lapset. Louise oli\nannettava takaisin äidilleen ja opettaja ja opettajatar olivat ajettavat\npois kaupungista, jotta Mailleboisin lapset pelastuisivat hirveästä\nkadotuksesta.\n\nMuutamat huhut joutuivat Markuksenkin korville. Mutta hän vaan kohautti\nolkapäitään, sillä niiden järjettömästä raivosta arvasi hän heti mistä\nne olivat kotoisin. Ne olivat jatkoa kirkollisten sotaan häntä vastaan.\nKun nämä huomasivat että se arvokas tapa, jolla Markus kantoi surunsa,\nteki tyhjäksi toivotun häväistyksen Genevièven lähdön jälkeen, alkoivat\nhe salaa panetella. Koska he eivät vaimon ryöstämisellä voineet saada\nhäntä eroitetuksi virastaan, koettivat he tehdä sen toimittamalla\nhänelle rakastajattaren. Se häväisisi ja vahingoittaisi itse\nmaallikkokoulua, siinä ilmeni kirkollisten tavallinen kavaluus, joka\nvalheella levitti Jumalan valtaa. Jos isä Crabot Simonin jutun uudelleen\ntultua esille viettikin suljettua elämää, ikäänkuin saavuttamattomassa\npyhätössä, puuhasivat sen sijaan muut papit ja munkit Mailleboisissa.\nHän näytti olevan liian korkealla keksiäkseen moisia inhoittavia\njuttuja, mutta veljet ja kapusiinit kulkivat kuitenkin mustina\nparvittain edestakaisin Valmarien tiellä. He palasivat sieltä sangen\ntoimessaan ja sitten seurasi kaikissa rippituoleissa, kappelin nurkissa\nja vastaanottohuoneissa lakkaamattomia kuiskailuja kiihtyneiden\nuskovaisten kanssa, jotka olivat kauhuissaan moisista asioista. Ja\nsieltä levisivät kauhistuttavat tiedot puolinaisina viittauksina\nvanhemmille, käsityöläisille ja työmiehille, tulivat jumalisten vanhojen\npiikojen alituiseksi päänvaivaksi. Ainoa mikä Markusta vihastutti oli\nettä vanhat rouvat varmaankin säälimättömästi kuiskailivat hänen\nGenevièvensä korvaan noita saastaisia juttuja, eroittaakseen heidät\nainiaaksi.\n\nVihdoin kuukausi kului, synnytyksen aika läheni. Markus, joka\nkuumeisessa odotuksessa oli laskenut päiviä, ihmetteli kun ei vielä\nollut saanut mitään tietoa. Silloin saapui Pélagie eräänä torstaiaamuna\nkoululle ja ilmoitti kuivasti, ettei Louise neiti iltapäivällä saisi\ntulla äitiään katsomaan. Kun Markus, vanhan palvelijattaren äänen\nkuultuaan, riensi paikalle ja vaati selitystä, kertoi tämä vihdoin että\nrouvalle oli syntynyt lapsi maanantai-iltana ja että hän ei voinut\nollenkaan hyvin. Sitten kiiruhti Pélagie pois pahoillaan siitä että oli\npuhunut, häntä oli nähtävästi kielletty mitään virkkamasta. Hetken\nseisoi Markus masentuneena siitä että tahdottiin toimia niinkuin häntä\nei olisikaan. Hänelle oli syntynyt lapsi eikä kukaan ilmoittanut sitä\nhänelle. Silloin heräsi hänessä sellainen suuttumus, sellainen\nvastustuksen tarve että hän otti hattunsa ja läksi suoraan vanhojen\nrouvien luo.\n\nPélagie, joka aukaisi hänelle, kauhistui moisesta rohkeudesta. Mutta\nMarkus työnsi hänet tieltään ja astui sanaakaan sanomatta suoraan\npieneen saliin, jossa rouva Duparque tapansa mukaan kutoi sukkaa akkunan\nääressä ja rouva Berthereau hiukan taaempana hitaasti ompeli jotain\nkorutyötä. Huoneessa oli entinen kostea ja homehtunut tuoksunsa, siellä\nvallitsi niinkuin ennenkin syvä hiljaisuus torilta tulevassa synkässä\nvalossa. Mutta hänet nähdessään oli isoäiti hypähtänyt ylös\nhämmästyneenä ja loukkaantuneena.\n\n-- Mitä! te uskallatte, herra... Mitä tahdotte? mitä teillä on täällä\ntekemistä?\n\nTämä uskomattoman raivokas vastaanotto nyt, kun hänellä itsellään oli\nniin oikeutettu vihan syy, pysäytti hänet, teki hänet jälleen tyyneksi.\n\n-- Tulen katsomaan lastani... Miksi ei minulle ole mitään ilmoitettu?\n\nVanha nainen seisoi yhä ankarana ja hänkin näytti ymmärtävän että\nkiivastuminen saattaisi hänet alakynteen.\n\n-- Minun asiani ei ollut teille ilmoittaa... Odotin että Geneviève\npyytäisi minun tekemään sitä.\n\n-- Eikö hän ole tehnyt sitä?\n\n-- Ei.\n\nSilloin luuli Markus ymmärtävänsä. Kirkko ei ollut koettanut tappaa\nainoastaan rakkautta hänen vaimossaan, se oli myöskin tahtonut tappaa\näidin. Koska tämä ei ennen synnytystä ollut palannut hänen luokseen\nniinkuin hän oli toivonut, koska hän oli ikäänkuin piilottanut itsensä,\nhäpeissään siitä että synnyttäisi hänelle, oli tuota onnetonta lasta\nvarmaankin sanottu hänelle rikokseksi. Pitääkseen hänet vallassaan\nolivat he varmaankin tehneet sen hänelle peloksi ja kauhistukseksi,\nsynniksi, jota hän ei saisi anteeksi ellei katkaisisi kaikkia lihan\nsiteitä itsensä ja tuon pahan hengen välillä.\n\n-- Onko se poika? kysyi Markus.\n\n-- On.\n\n-- Missä se on? minä tahdon nähdä ja suudella sitä.\n\n-- Se ei ole enää täällä?\n\n-- Mitä, eikö enää täällä?\n\n-- Ei, se ristittiin eilen autuaan pyhän Clémentin nimellä ja sitten\nvietiin se imettäjälle.\n\nÄkillinen tuska pusersi huudon Markukselta.\n\n-- Te olette tehneet rikoksen. Lasta ei saa ristiä ilman isän\nsuostumusta, sitä ei saa ryöstää näin... Geneviève, Geneviève, joka\nimetti Louisea niin suuren äidillisen ilon valtaamana, ei tahdo imettää\npientä Clémentiään!\n\nRouva Duparque pysyi koko ajan tyyneenä ja hän tunsi salaista\nvahingoniloa nähdessään Markuksen kärsivän. Hän vastasi. --\n\n-- Katolinen äiti saa antaa kastaa lapsensa, etenkin jos hän pelkää\ntämän saavan kärsiä isän jumalattomuuden tähden. Sen tänne jäämistä ei\nvoinut edes ajatellakaan, sillä siitä ei varmaankaan olisi ollut mitään\nhyötyä, ei sille eikä muille.\n\nMarkus oli arvannut oikein; pahanhengen lasta oli odotettu niinkuin\nantikristusta, joka heti oli kastettava ja vietävä pois niin pian kuin\nmahdollista, jos tahdottaisiin välttää suuria onnettomuuksia. Myöhemmin\notettaisiin hänet takaisin, hänet pyhitettäisiin Jumalalle, hänestä\ntehtäisiin pappi, jotta taivaan viha lauhtuisi. Silloin ei pienen,\njumalisen talon Kapusiinitorin varrella tarvitsisi pitää sitä\nsuojassaan, sen isä ei saastuttaisi sitä läsnäolollaan tullessaan\nkatsomaan sitä, ja ennen kaikkia sen äiti pääsisi alituisesti näkemästä\nlasta, joka tuotti hänelle tunnonvaivoja.\n\nMarkus, joka oli hillinnyt vihansa, sanoi päättäväisesti:\n\n-- Tahdon nähdä Genevièven.\n\nMutta rouva Duparque vastasi yhtä päättäväisesti:\n\n-- Sitä ette voi.\n\n-- Tahdon nähdä Genevièven, toisti hän. Missä hän on? ylhäällä,\nentisessä huoneessaanko? Minä kyllä löydän hänet.\n\nHän astui jo ovea kohden, mutta isoäiti sulki häneltä tien.\n\n-- Te ette saa mennä sinne, se on mahdotonta... Ettehän tahtone tappaa\nhäntä, teidän näkeminen tuottaisi hänelle aivan varmaan suurimman\nmielenliikutuksen. Hän oli kuolemaisillaan synnytyksessä. Kaksi päivää\noli hän ollut aivan kalpea ja äänetön, pieninkin levottomuus tekee hänet\nkuin mielipuoleksi, meidän täytyi viedä lapsi pois näyttämättä sitä\nhänelle... Oi! te voitte olla ylpeä työstänne, taivas musertaa kaikki\nmitä olette saastuttaneet.\n\nSilloin Markus, hillitsemättä enään itseään, kevensi sydäntään sanomalla\nhiljaisella ja värisevällä äänellä:\n\n-- Te ilkeä nainen, joka olette vanhentuneet Jumalanne synkässä\njulmuudessa ja joka muserratte kaikki jälkeentulevaisenne... Teidän\ntyötänne on meidän kärsimyksemme ja tuskamme. Te vainootte sukuanne niin\nkauan kun sillä on hiukkaakaan inhimillisiä tunteita ja inhimillistä\nhyvyyttä... Tyttärenne jouduttua leskeksi olette kieltäneet häneltä\nsuloisen elämän, olette riistäneet häneltä kaiken voiman, niin että hän\nei enää voi puhua, ei valittaa. Ja sekin on teidän syynne että\ntyttärentyttärenne kärsii tuolla ylhäällä, kun hänet on ryöstetty\npuolisoltaan ja lapseltaan, sillä te olette olleet tämän inhoittavan\nrikoksen alkuunpanijain aseena... Niin, onneton, rakastettu Genevièveni,\nkuinka paljon valheita, kuinka paljon kauhistuttavia erehdyksiä onkaan\ntarvittu riistämään häntä minulta! Täällä sitten ovat teidän uskontonne\nja järjettömät hartaudenharjoituksenne siihen määrin myrkyttäneet ja\nturmelleet hänet, että hän ei enää ole nainen, ei puoliso, eikä äiti.\nHänen miehensä on pahahenki, jonka pelkkä näkeminenkin syöksisi hänet\nhelvettiin, hänen lapsensa on peljättävä synnin hedelmä, joka veisi\nhänet kadotuksen vaaraan, jos hän imettäisi sitä... Mutta pankaa\nmieleenne, tuollaiset ilkityöt eivät menesty loppuun saakka. Niin, elämä\nvoittaa aina, se haihduttaa pimeyden ja sen huumaavat unet aina uuden\nauringon noustessa. Te tulette voitetuksi, siitä olen aivan varma ja te\nherätätte minussa vielä enemmän sääliä kuin kauhua, onneton vanha\nnainen, jolla ei ole järkeä eikä sydäntä. Rouva Duparque oli kuunnellut,\nylpeän vakavuuden ilme kasvoillaan, koettamatta edes keskeyttää häntä.\n\n-- Onko siinä kaikki? kysyi hän. Tiedän kyllä että teillä ei ole\nkunnioitusta mitään kohtaan. Kuinka voisitte te, joka kiellätte Jumalan,\nantaa arvoa vanhuksen valkeille hiuksille?... Mutta näyttääkseni teille\nkuinka suuresti erehdytte sanoessanne, että pidän Genevièveä täällä\nvankina, tahdon antaa teille tietä... Menkää hänen luokseen, tappakaa\nhänet, jos teitä haluttaa, te yksin olette vastuunalainen siihen\nhirveään käänteeseen, johon olette syöksevä hänet.\n\nHän väistyi todellakin ovelta ja meni takaisin istumaan akkunan ääreen,\njossa hän taas ryhtyi kutomaan, ilman että hänen kätensä vähääkään\nvapisivat.\n\nHetken seisoi Markus liikkumattomana ja hämmästyneenä, tietämättä mitä\ntehdä. Menisikö hän Genevièven luo, puhuisi hänelle, koettaisi voittaa\nhänet takaisin ja viedä hänet mukanaan, mutta onnistuisiko se\ntällaisella hetkellä? Hän tunsi kuinka epäotollinen, kuinka\nvaarallinenkin tämä koe voisi olla. Hitaasti ohjasi hän askeleensa ovea\nkohden, sanomatta sanaakaan jäähyväisiksi. Sitten muisti hän jotakin ja\nkääntyi takasin.\n\n-- Koska pieni Clément ei enää ole täällä, niin sanokaa minulle\nimettäjän osoite.\n\nRouva Duparque ei vastannut, hänen pitkät, luiset sormensa liikuttivat\nvain säännöllisesti puikkoja.\n\n-- Ettekö aijo sanoa minulle imettäjän osotetta?\n\nUuden hiljaisuuden jälkeen vastasi hän vihdoin.\n\n-- Minun asiani ei ole antaa osoitetta. Menkää kysymään Genevièveltä.\nkoska kerran tahdotte tappaa lapsiraukan.\n\nMarkus raivostui. Yhdellä harppauksella hän palasi takaisin ja huusi\nvasten isoäidin liikkumattomia kasvoja:\n\n-- Sanokaa minulle heti imettäjän osoite!\n\nMykkänä vastusti tämä häntä yhä, katsellen häntä kirkkailla silmillään,\nmutta silloin rouva Berthereau syvästi liikutettuna puuttui puheeseen.\nRiidan alussa oli hän itsepäisesti pitänyt päätään kumartuneena\nkäsityönsä yli, sillä taipuessaan kohtalonsa alle oli hän tullut\nraukkamaiseksi ja pelkäsi tuottavansa itselleen suuria ikävyyksiä. Mutta\nkun Markus, soimatessaan isoäitiä hänen ankarasta jumalisesta\nitsevaltaisuudestaan, oli viitannut siihen mitä hän leskeksi tultuaan\noli saanut kärsiä tässä hurskaassa talossa, oli hänet vallannut kasvava\nmielenliikutus ja kauvan aikaa pidätetyt kyyneleet alkoivat virrata. Hän\nunohti äänettömän arkuutensa, kohotti päätään, kiivastui ensi kerran\nmoneen vuoteen. Ja kun hän kuuli äitinsä kieltävän kidutetulta\nmiesraukalta hänen lapsensa imettäjän osoitteen, valtasi hänet\nvihdoinkin vastustushalu ja hän huusi:\n\n-- Imettäjä on eräs rouva Delorme Dherbecourtista lähellä Valmarieta.\n\nSilloin ponnahti rouva Duparque ylös tuoliltaan ja hän musersi\nliikkeellään uhkarohkean tyttärensä, jota hän yhä kohteli kuin lasta,\nvaikka tämä jo oli yli viisikymmentä vuotta vanha.\n\n-- Kenenkä luvalla puhut, tyttäreni?... Aijotko taas palata entiseen\nheikkouteesi? Eivätkö vuosia kestävät parannustyöt voi korjata\njumalattoman avioliiton seurauksia? Ole varoillasi, synti on yhä\nsinussa, tunnen sen, huolimatta näennäisestä nöyryydestäsi... Miksi\npuhut ilman lupaa?\n\nRouva Berthereau vastusti hetken, vielä aivan vapisevana hellyydestä ja\nsäälistä.\n\n-- Minä puhuin, sillä sydämeni vuotaa verta ja vastustaa vihdoinkin.\nMeillä ei ole oikeutta salata Markukselta imettäjän osoitetta... Niin,\nniin! se mitä teemme on kauhistuttavaa.\n\n-- Ole vaiti! huusi isoäiti raivoissaan.\n\n-- Sanon että on kauhistuttavaa eroittaa ensin vaimo miehestään ja\nsitten lapsi heistä molemmista. Berthereau vainajani, joka niin hellästi\nrakasti minua, ei olisi sallinut tällaista rakkauden murhaa, jos hän\nolisi elänyt.\n\n-- Ole vaiti! ole vaiti!\n\nVanha nainen, jonka seitsemänkymmentäkolme vuotias kuiva ja voimakas\nvartalo näytti kasvavan, lausui tämän niin käskevällä äänellä, että\nhänen valkohapsinen tyttärensä kauhistuneena taipui ja kumartui\nuudelleen käsityönsä yli. Seurasi raskas hiljaisuus, suonenvetoinen\nvavistus tärisytti rouva Berthereauta ja kyyneleet virtasivat hitaasti\npitkin hänen laihoja poskiaan, joita salaiset kyyneleet niin usein\nolivat: huuhtoneet.\n\nMarkus oli syvästi liikutettu tämän sydäntäsärkevän perhenäytelmän\näkillisestä ilmipuhkeamisesta: tähän saakka hän oli ainoastaan\naavistanut sitä. Hän tunsi ääretöntä myötätuntoisuutta onnetonta leskeä\nkohtaan, jota kateuden ja koston jumalan nimessä harjoitettu äidillinen\nitsevalta kymmenen vuotta oli tylsyttänyt ja masentanut. Ja vaikka ei\nvaimoraukka ollutkaan puolustanut hänen Genevièveänsä, vaikka hän oli\njättänyt heidät alttiiksi hirveän isoäidin synkälle raivolle, antoi\nMarkus anteeksi tämän pelkurimaisen arkuuden, sillä siihen määrin näki\nhän hänen itsensä kärsivän.\n\nRouva Duparque oli hillinnyt itsensä.\n\n-- Siinä sen näette, herra, teidän läsnäolonne täällä saa aikaan\nhäväistyksiä ja riitaa. Kaikki mihin koskette, turmeltuu, teidän\nhengityksenne myrkyttää ilman siellä missä olette. Tyttäreni ei ole\nkoskaan ennen uskaltanut kohottaa ääntänsä minua vastaan ja heti kun te\ntulette, lankee hän tottelemattomuuteen ja alkaa moittia... Menkää,\nherra, menkää saastaiseen työhönne. Jättäkää rehelliset ihmiset rauhaan\nja koettakaa vapauttaa rangaistussiirtolasta saastaista juutalaistanne,\njoka on menehtyvä siellä, sen teille ennustan, sillä jumala ei ole\nsalliva oikeiden palvelijoittensa joutuvan häpeään.\n\nMarkus ei voinut olla hymyilemättä, huolimatta syvästä\nmielenliikutuksestaan.\n\n-- Oh! siinä nyt olemme, sanoi hän lempeästi, tuo juttu yksin on kaiken\ntämän pohjalla, eikö niin? Simonin ystävä ja puolustaja,\noikeudenkäyttäjä, tahdotaan raivata tieltä henkisellä vainoomisella ja\nkidutuksella... Mutta olkaa varma siitä, totuus ja oikeus saavat\nennemmin tai myöhemmin voiton, Simon on pääsevä takaisin\nrangaistussiirtolasta, hän on kerran riemuitseva, ja oikeat syylliset,\nvalehteliat, totuuden ja kuoleman työmiehet pyyhkäistään pois samalla\nkuin heidän temppelinsäkin, jossa he vuosisatoja ovat pitäneet\nihmiskuntaa kauhistuksessa ja tietämättömyydessä.\n\nSitten hän lisäsi vielä lempeämmällä äänellä, kääntyen rouva Berthereaun\npuoleen, joka uudelleen oli vaipunut äänettömään nöyryyteensä.\n\n-- Minä odotan Genevièveä, sanokaa hänelle silloin kun hän voi ymmärtää\nteitä että odotan häntä. Minä odotan häntä siksi kun hän palaa luokseni.\nHän on kerran palaava luokseni kulukoonpa siihen vaikka vuosia, sen\ntiedän... Täytyy paljon kärsiä ennenkuin pääsee voitolle ja saa kokea\nvähän onnea.\n\nSitten läksi hän, sydän murtuneena, katkerana, mutta kuitenkin rohkeana.\nRouva Duparque oli taas alkanut kutoa ja Markuksesta tuntui kuin pieni\ntalo taas olisi vaipunut kylmään pimeyteensä kirkon juurella.\n\nKuukausi kului. Markus sai kuulla että Geneviève hitaasti toipui\ntaudistaan. Eräänä sunnuntaina tuli Pélagie hakemaan Louisea; ja illalla\nkertoi lapsi että äiti oli ollut ylhäällä, sangen laihtunut ja murtunut,\nmutta kuitenkin voinut istua pöydässä pienessä ruokasalissa. Silloin sai\nhän uutta toivoa, hän luuli Genevièven palaavan kotiin, heti kun kykeni\nkulkemaan jalan Kapusiinitorilta koululle. Hän oli varmaankin miettinyt,\nhänen sydämmensä oli varmaankin herännyt kärsimyksissä, ja Markus\nsäpsähti pienimmästäkin melusta, luullen vaimonsa palaavan. Mutta viikot\nkuluivat, näkymättömät kädet, jotka olivat häneltä riistäneet\nGenevièven, salpasivat varmaankin ovet ja akkunat pitääkseen häntä vielä\nvallassaan. Markus vaipui suureen synkkämielisyyteen, kadottamatta\nkuitenkaan voittamatonta uskoaan totuuden ja rakkauden voittoon. Hänen\nlohdutuksenaan olivat käynnit pikku Clémentiä katsomassa imettäjän\nluona, kauniissa Dherbecourtin kylässä, joka niin raikkaana sijaitsi\nkeskellä Verillen rantaniittyjä, poppelien ja pajujen ympäröimänä.\nSiellä vietti hän suloisia hetkiä, toivoen ehkä että onnellinen sattuma\nantaisi hänen tavata Genevièven pienokaisen kehdon ääressä. Kerrottiin\nettä tämä vielä oli niin heikko, että ei voinut käydä lasta katsomassa\nja että imettäjä vei sen kerran viikossa hänen luokseen.\n\nSiitä alkaen Markus odotti. Lähes vuosi sitten oli ylioikeus alkanut\ntutkimuksen, jota kaikenlaiset selkkaukset olivat viivyttäneet ja\nlakkaamattomat vastukset vaikeuttaneet; ja nämä vaikeudet syntyivät\nalinomaa uudestaan pahojen voimien maanalaisen työn aiheuttamina.\nLehmannit. joissa tutkimuksen myöntäminen oli herättänyt niin suurta\niloa, alkoivat taas joutua epätoivoon moisesta hitaisuudesta, kun tiedot\nSimonista yhä olivat huonoja. Oikeus, joka oli pitänyt tarpeettomana\ntuoda häntä heti Ranskaan, oli kyllä ilmoittanut hänelle, että se\ntarkasti hänen juttuaan. Mutta missä tilassa oli hän palaava? Voisivatko\nhänen suuret kärsimyksensä tehdä hänestä lopun ennen sitä? Rohkea ja\njärkähtämätön Davidkin oli levoton. Ja koko maa oli saman tuskallisen\nodotuksen vallassa kuin David ja Markuskin. Etenkin Mailleboisia rasitti\nse kuin uuvuttava taudinkäänne, joka herpaisi yhteiskunnallisen elämän.\nLopuksi alkoivat juutalaisviholliset, jotka olivat toipuneet hirveän\nlöydön tuottamasta tappiosta, käyttää sitä hyväkseen. Vähitellen\nrupesivat he vitkallisten muodollisuuksien ja väärien tietojen tähden,\njotka aiheutuivat tutkimuksen salaisuudesta, taas teeskentelemään\nvoitonriemua ja julistamaan simonistien varmaa tappiota. \"Petit\nBeaumontaisin\" halpamaisissa kirjoituksissa ilmaantuivat jälleen entiset\nvalheet ja häväistykset. Kuultiin isä Theodosiuksen eräässä Pyhän\nAntonius Padualaisen kunniaksi vietetyssä juhlassa uskaltavan\nsaarnatuolista viitata Jumalan pikaiseen voittoon Judaksen kirotun rodun\nylitse. Veli Fulgentiuksen nähtiin taas toimessaan hyörivän kaduilla ja\ntoreilla, niin ihastuneen näköisenä, kuin olisi hän vetänyt jäljessään\nkirkon juhlavaunuja. Veli Gorgiasta taas, jota kirkolliset alkoivat\npitää sangen vaarallisena, koetettiin niin paljon kuin mahdollista\nsulkea luostariin, vaikka häntä ei uskallettu vielä kokonaan piiloittaa\njohonkin varmaan turvapaikkaan, niinkuin isä Philibinille oli tehty.\nMutta häntä ei ollut helppo pidellä, hän tahtoi mielellään näyttäytyä ja\nihmetyttää ihmisiä pyhällä käytöksellä. Kaksi kertaa teki hän\nhäväistyksen, antamalla korvapuustia lapsille, jotka eivät hänen\nkoulustaan lähtiessään olleet kyllin hartaan näköisiä. Ja pormestari\nPhilis, jonka säännönmukaista uskonnollisuutta kauhistutti veljen\nkummallinen ja väkivaltainen hurskaus, piti velvollisuutenaan puuttua\nasiaan itse uskonnon edun vuoksi. Se tuli puheeksi myöskin\nkunnallisneuvostossa, jossa Darrasilla yhä oli muutamien äänten\nvähemmistö, niin että hän oli aivan voimaton ja sitäkin varovaisempi kun\nvielä toivoi pääsevänsä pormestariksi ja saavansa suuremman enemmistön,\njos Simonin jutun kävisi hyvästi. Sitä odottaessaan vältti hän siitä\npuhumasta, levottomana huomatessaan munkkien ja pappien puuhaavan\nMailleboisissa niin kuin olisi se tästä lähtien ollut täydellisesti\nheidän vallassaan.\n\nMutta Markus tahtoi pakottaa itseään toivomaan huolimatta huonoista\nuutisista. Häntä kannatti nyt uskollisesti hänen kunnon apulaisensa\nMignot, joka päivä päivältä antautui yhä enemmän hänen johdettavakseen\nja otti osaa hänen uhrautuvaan elämäänsä ja taisteluihinsa. Omituinen\nsielullinen ilmiö oli tapahtunut hänessä, mestarin hitainen vaikutus\nopetuslapseen, joka ensin vastustaa ja sitten taipuu ja omistaa\nitselleen mestarin mielipiteet. Ennen ei kukaan olisi voinut aavistaa\nmillainen sankari Mignotista oli tuleva. Hän oli käyttäynyt\nhalpamaisesti Simonin jutussa, syyttäen johtajaansa, tahtomatta itse\njoutua mihinkään selkkauksiin. Hän näytti pitävän huolta ainoastaan\nomasta ylenemisestään, ei ollut pohjaltaan hyvä eikä paha, vaan valmis\ntulemaan hyväksi tai pahaksi ihmisten ja olosuhteiden mukaan. Silloin\nsaapui Markus, ymmärtäväinen ja lujatahtoinen mies, ja se ratkaisi hänen\nkohtalonsa, puhdisti hänet ja kohotti hänet totuuteen ja oikeuteen.\nSiinä oli päivän selvä ja varma todistus siitä, että sankarin esimerkki\nja opetus riittävät nostamaan toisia sankareita keskinkertaisen joukon\nhämärästä helmasta. Kymmenen vuoden kuluessa oli Mignotia kahteen\nkertaan tahdottu nimittää opettajaksi pieneen naapurikylään, mutta hän\noli kieltäytynyt, hän jäi mieluummin Markuksen luo, jonka vaikutus\nhäneen oli tullut niin suureksi että hän ei koskaan aikonut jättää\nhäntä, vaan tahtoi uskollisena opetuslapsena voittaa tai menettää\nmestarinsa kanssa. Hän oli myöskin päättänyt olla naimatonna, sanoen\nolevansa liian vanha ja että oppilaat olivat nyt hänellä perheenä. Hän\nsitäpaitsi söi Markuksen Luona, jossa häntä kohdeltiin kuin veljeä ja\njonka kotia hän piti omanaan, nauttien siellä kaikkein vahvimman\nystävyydensiteen suloisuutta, siteen, joka vahvistuu sitä mukaa kuin\najatukset ja tunteet muuttuvat samanlaisiksi. Vitkallinen ero\naviopuolisoiden välillä, jota hän oli seurannut, olikin tuottanut\nhänelle suurta surua; ja Genevièven lähdön jälkeen oli hän\nepätoivoissaan, hänen täytyi syödä pienessä läheisessä ravintolassa,\njotta ei lisäisi emännättömän talouden vaikeuksia. Mutta hänen\nkunnioittava rakkautensa Markukseen eneni, hän koetti lohduttaa\njohtajaansa tämän onnettomuudessa. Syynä siihen ettei hän joka ilta\npäivällisen jälkeen tullut pitämään seuraa tälle, oli arka\nhienotunteisuus, hän tahtoi jättää isän yksin tyttärensä kanssa,\nymmärtäen että tämän seura oli hänelle kylliksi. Hän väistyi myöskin\nneiti Mazelinen tieltä, joka enemmän voi hyödyttää hyljättyä miestä ja\ntaitavammin sitoa haavat sisaren keveällä kädellä. Kun hän näki\nMarkuksen tavallista synkempänä, antautumaisillaan kärsimyksen valtaan,\noli hänellä vain yksi keino tehdä hänet jälleen iloiseksi ja toivovaksi,\nse että alkoi soimata itseään entisestä todistuksestaan Simonin jutussa\nja lupasi tulevassa jutussa julkisesti keventää omaatuntoaan huutamalla\njulki totuuden. Niin, niin, hän vannoisi Simonin viattomuuden, josta hän\nnyt oli vakuutettu, sillä kirkas valo oli selvittänyt hänen muistinsa!\n\nYlioikeuden hitaisuus kiihoitti yhä juutalaisvihollisten hurjaa\ntaistelua ja he alkoivat taas raivokkaasti panetella Markusta, jonka he\ntahtoivat kukistaa tehdäkseen varmaksi veljien koulun voiton\nmaallikkokoulun raunioilla. Jos kirkko antoi sopivan tilaisuuden luisua\npois käsistään, tunsi se itse joutuvansa vaaraan, se saisi kuolettavan\nhaavan, jos siltä riistettäisiin opetusoikeus, jos ei sen sallittaisi\nmuodostaa tulevia sukupolvia tarkoituksensa mukaisiksi. Eräänä aamuna\nlevisi siis Mailleboisissa huhu, että neiti Mazeline oli tavattu\nmakaamasta Markuksen kanssa vieläpä Louisen huoneen vieressä, eikä\nväliovi ollut edes suljettu. Lisäksi kerrottiin inhoittavia\nyksityisseikkoja, joiden saatanallinen hävyttömyys selvästi osoitti että\nne olivat syntyneet ylenmäärin kiihoittuneiden uskovaisten\nmielikuvituksessa, Ja juttu pysyi, oli mahdotonta löytää todistajaa ja\nvastakkaiset selitykset seurasivat toisiaan yhä kauheampina, suurentaen\nhäväistystä. Suuresti levottomana uskalsi Mignot vihdoin ilmoittaa\nMarkukselle häväistyksen suuruuden, eikä tämä tällä kertaa voinut\nkohdata halpamaisuutta ylenkatseen ylpeällä hiljaisuudella. Yhden päivän\nvietti hän ankarassa sisällisessä taistelussa, sydän murtuneena uuden\nuhrauksen tähden, jota hänen tehtävänsä vaati häneltä. Ja kun hämärä\ntuli, oli hän tehnyt päätöksensä, hän meni tapansa mukaan pieneen\npuutarhaan, jossa hän joka ilta vietti suloisen ja lohduttavan hetken\nneiti Mazelinen seurassa. Hänen saapuessaan puutarhaan istui tämä jo\nsyreenipensaan juurella, miettiväisen ja murheellisen näköisenä, ja\nMarkus nosti tuolin vastapäätä opettajatarta ja katseli häntä hetken\npuhumatta mitään.\n\n-- Ystävä raukkani, sanoi hän viimein, minulla on suuri suru ja tahdon\nkeventää sydäntäni ennenkuin Louise saapuu... Me emme voi enää tavata\ntoisiamme joka päivä. Luulenpa melkein että olisi viisainta, jos tästä\nlähtien katkaisisimme kaiken yhteyden välillämme... Nämä ovat oikeat\njäähyväiset. Meidän täytyy erota, ystäväni.\n\nNeiti Mazeline oli kuunnellut hämmästymättä, ikäänkuin olisi hän\nedeltäpäin tietänyt mitä Markuksella oli sanottavaa. Ja hän sanoi\nsamalla kertaa rohkealla ja surullisella äänellä:\n\n-- Niin, ystäväni, jäähyväisiä varten tulin minäkin vielä tänä iltana\nistumaan tänne. Teidän ei tarvitse vakuuttaa sitä minulle, minä tunnen\nsamoin kuin tekin, että eromme on välttämätön... Minulle on kerrottu\nkaikki. Moisia halpamaisuuksia vastaan ei meillä ole muita aseita kuin\nkieltäytyminen ja alistuminen.\n\nSyntyi pitkä hiljaisuus ja päivä sammui hitaasti avaralla, rauhallisella\ntaivaalla. Leukoijista kohosi läpitunkeva tuoksu ja auringon lämmittämä\nnurmikko näytti hiukan tuoreemmalta.\n\nMarkus lausui puoliääneen, ajatuksiinsa vaipuneena.\n\n-- Nuo onnettomat, joissa luonto ja terve järki on turmeltu, eivät voi\nmilloinkaan koskettaa miehen ja naisen suhteeseen saastuttamatta sitä\nheti synnin ajatuksen pilaamalla mielikuvituksellaan. Nainen muuttuu\npahaksi hengeksi, jonka kosketus myrkyttää kaikki, hellyyden, rakkauden,\nystävyyden... Aavistin kyllä mitä oli tapahtuva, mutta en ollut\nhuomaavinani sitä, en tahtonut tuottaa heille sitä iloa, että saisivat\nnähdä minun pitävän lukua heidän panetteluistaan. Mutta jos minä voinkin\nkohauttaa heille olkapäitäni, niin te, ystäväni, ja ennen kaikkea\nLouise, ette sitä voi, tuo loka tahraa teidät... He ovat siis taas\nvoitolla, he saavat ilokseen lisätä vielä suuren surun kaikkiin meidän\nsuruihimme.\n\nSyvästi liikutettuna neiti Mazeline vastasi.\n\n-- Minulle se on kaikkein kovinta... Minä en kadota ainoastaan\nherttaisia iltakeskustelujamme, se tuottaa minulle vielä senkin surun,\nettä en enää voi olla teille hyödyksi, että te jäätte vielä enemmän\nyksin ja vielä onnettomammaksi. Suokaa minulle anteeksi tämä pieni\nturhamaisuus, ystäväni, olin niin onnellinen voidessani auttaa teitä\ntyössänne, uskoessani että voin hiukan lohduttaa ja tukea teitä! Kun\ntästä lähin ajattelen teitä, näen teidät aina hyljättynä, yksinäisenä,\nilman ainoatakaan ystävää... Oi! on todella ilkeitä ihmisiä!\n\nMarkus teki vapisevan liikkeen, joka ilmaisi hänen tuskaansa.\n\n-- Sitä he juuri tahtovatkin, he tahtovat eroittaa minut kaikista,\nriistää minulta kaikkien rakkauden. Ja minä voin tunnustaa teille, että\nse onkin ainoa haava, josta todella kärsin. Kaikki muu, suoranaiset\nhyökkäykset, häväistykset, uhkaukset vaan huumaavat minua, antavat\nminulle taistelun intoa. Mutta jos minua isketään omaisissani, jos näen\nheidät saastutettuina, myrkytettyinä, taistelun julmuuden ja\nhäpeällisyyden uhreina, silloin olen muserrettu ja tulen pelkuriksi...\nHe ovat ottaneet minulta vaimoraukkani, nyt eroittavat he teidät minusta\nja aavistan että he kerran riistävät minulta tyttärenikin.\n\nNeiti Mazeline, jonka silmät täyttyivät kyynelillä, pyysi häntä\nvaikenemaan.\n\n-- Olkaa varuillanne, ystäväni, tuolla tulee juuri Louise.\n\nMarkus vastasi vilkkaasti.\n\n-- Minun ei tarvitse olla varuillani, minä odotin häntä, hänen täytyy\ntietää kaikki.\n\nJa kun lapsi hymyillen lähestyi ja istuutui heidän viereensä, sanoi\nMarkus hänelle.\n\n-- Rakkaani, poimi pieni kukkavihko neidille. Minä tahdon antaa hänelle\nmuutamia kukkia, ennen kuin lukitsen portin puutarhojemme välillä.\n\n-- Lukitset portin! miksi niin isä?\n\n-- Sillä neiti ei saa enään tulla tänne... He riistävät meiltä ystävän,\nniin kuin jo ovat riistäneet äitisi.\n\nLouise seisoi hetken miettiväisenä ja vakavana syvän hiljaisuuden\nvallitessa. Hän katsoi ensin isäänsä ja sitten neiti Mazelineä, eikä\npyytänyt mitään selitystä. Mutta hän näytti ymmärtävän, kaikenlaiset\najatukset kulkivat keveinä varjoina hänen korkealla, puhtaalla\notsallaan, jonka hän oli perinyt isältään, ja suuri, surunvoittoinen\nlempeys loisti hänen silmistään.\n\n-- Minä teen kukkavihkon, vastasi hän vihdoin, ja sinä, isä, annat sen\nneidille.\n\nJa sillä aikaa kuin lapsi, etsien tuoreimpia kukkia kulki edestakaisin\npitkin kukkasarkaa, viettivät he vielä muutamia surumielisiä ja suloisia\nhetkiä. He eivät puhuneet enää mitään, mutta he ajattelivat samaa,\najattelivat ainoastaan muiden onnea, aikaa, jolloin sukupuolet tekevät\nsovinnon keskenään, jolloin tietorikas ja vapautettu nainen vuorostaan\nvapauttaa miehen. Heitä yhdisti suuri, inhimillinen veljellisyys,\nkaikki, mitä sydämmellistä ja puhdasta ystävyys voi solmita kahden\nolennon, miehen ja naisen välille, ulkopuolella rakkautta. Markus oli\nhänen veljensä, hän oli Markuksen sisar. Ja hämärä, joka verhosi\nvähitellen pienen, tuoksuvan puutarhan, jakoi tyynnyttävää\nvilpoisuuttaan heidän suruunsa.\n\n-- Isä, tässä on vihko, minä sidoin sen heinänkorrella.\n\nNeiti Mazeline nousi ja Markus antoi hänelle kukat. Sitten kaikki kolme\nkulkivat portille. Sen eteen seisahtuivat he vielä hetkeksi, puhumatta\nmitään, onnellisina kun voivat vielä viivyttää eronhetkeä. Vihdoin\nMarkus aukasi portin, neiti Mazeline astui omaan puutarhaansa ja kääntyi\nvielä katsoakseen viimeisen kerran isää, jota tytär syleili, painaen\npäätään hänen rintaansa vasten.\n\n-- Hyvästi, ystäväni.\n\n-- Hyvästi, ystäväni.\n\nMuuta he eivät sanoneet ja portti sulkeutui hitaasti. Sitten vedettiin\nkummallakin puolella salvat hiljaan eteen; mutta ne olivat ruostuneet ja\nvingahtivat valittavasti. Suuri suru vallitsi, sokea viha oli tappanut\njotain hyvää ja lohduttavaa.\n\nTaas kului kuukausi. Markuksella oli enään vain tyttärensä; hän tunsi\nturvattomuuden ja yksinäisyyden piirin sulkeutuvan yhä ahtaammalle\nympärilleen. Louise kävi koulua neiti Mazelinen luona, joka uteliaiden\noppilaiden nähden koetti kohdella häntä niinkuin muitakin oppilaita.\nLapsi ei enään viipynyt hänen luonaan koulutuntien jälkeen, hän kiiruhti\nheti kotiin isänsä luo. Jos opettaja ja opettajatar sattumalta tapasivat\ntoisensa, vaihtoivat he ainoastaan tervehdyksen, eivätkä puhutelleet\ntoisiaan muuta kuin toimiensa sitä vaatiessa. Mailleboisissa herätti\nheidän käytöksensä suurta huomiota ja siitä keskusteltiin ahkerasti.\nJärkevät ihmiset olivat heille kiitollisia, kun he näin vastasivat\nliikkeelle pantuihin pahoihin huhuihin. Mutta toiset pilkkasivat ja\nriemuitsivat: oli kyllä viisasta säilyttää varjo, mutta se ei estänyt\nrakastavaisia tapaamasta toisiaan öisin, ja tyttönen sai varmaankin\nkuulla kaikellaista, jos hän nukkui keveästi. Kun Markus Mignotilta sai\nkuulla näistä uusista halpamaisuuksista, valtasi hänet suuri katkeruus.\nOli hetkiä, jolloin hänen rohkeutensa lannistui; minkä vuoksi tuhota\nelämänsä, kieltäytyä kaikesta onnesta, kun uhraukset eivät merkinneet\nmitään pahoille ihmisille? Hänen yksinäisyytensä ei koskaan ollut\ntuntunut hänestä niin myrkytetyltä ja niin raskaalta. Kun hän iltasin\noli yksinään Louisen kanssa kylmässä ja autiossa asunnossaan vaipui hän\nvoittamattomaan epätoivoon ajatellessaan että hänellä, jos hän kerran\nkadottaisi tyttärensä, ei enään olisi ketään, joka häntä rakastaisi ja\nlämmittäisi hänen sydäntään.\n\nTyttönen sytytti lampun ja istuutui pienen työpöytänsä ääreen.\n\n-- Isä, minä luen historian läksyni ennenkuin menen levolle.\n\n-- Tee niin rakkaani.\n\nAhdistus oli vallannut Markuksen tyhjän talon. Hän ei voinut enää\nkorjata oppilastensa kirjoituksia, hän nousi ja alkoi raskain askelin\nkulkea edestakasin huoneessa. Kauan aikaa asteli hän näin pimeässä,\nulkopuolella lampun ahdasta valokehää. Kulkiessaan tyttärensä ohi\nkumartui hän joskus tämän yli ja suuteli kiireesti hänen hiuksiaan\nsilmät kyynelissä.\n\n-- Oi! isäni, mikä sinun on? sanoi tytär. Joko taas olet alakuloinen!\n\nHän oli tuntenut kuuman kyyneleen putoavan otsalleen. Hän kääntyi,\nkietoi hyväillen kätensä hänen kaulalleen ja pakotti hänet istuutumaan\nviereensä,\n\n-- Ei ole järkevää, isäni, että aina antaudut toivottomuuteen kun olemme\nyksin. Voisi luulla että sinä, joka päivällä olet niin rohkea, pelkäät\nillalla, aivan niinkuin minä ennen kun en uskaltanut olla pimeässä...\nKun sinulla on työtä, pitäisi sinun tehdä sitä.\n\nMarkus koetti nauraa.\n\n-- Sinä pieni aikaihmiseni... Tietysti minun pitäisi ryhtyä toimeen.\n\nMutta katsellessaan lasta, himmentyivät hänen silmänsä uudelleen ja hän\nalkoi taas kiihkeästi suudella hänen hiuksiaan.\n\n-- Mitä? mitä? sopersi lapsi, jonka silmät vuorostaan täyttyivät\nkyynelillä. Miksi syleilet minua niin kovasti?\n\nJa vapisevana tunnusti Markus pelkonsa, ilmaisi, minkä uhkauksen hän\ntunsi ympäröivässä pimeydessä.\n\n-- Kunhan sinä vain pysyisit luonani, lapsi, kunhan vain sinuakin ei\nriistettäisi minulta!\n\nLouise oli vaiti, hän hyväili isäänsä ja he itkivät yhdessä, Kun hän oli\nsaanut tämän uudelleen istumaan vihkojen ääreen, ryhtyi hän itse taas\nhistorian läksyynsä. Näin kului muutamia hetkiä, sitten valtasi\nlevottomuus Markuksen uudelleen ja hänen täytyi vielä kerran nousta\nkävelläkseen, kävelläkseen... Hän ikäänkuin ajoi takaa onnea hävitetyn\nkotinsa hiljaisuudessa ja pimeässä.\n\nLähestyi aika, jolloin lapsia päästettiin Herran Ehtoolliselle. Louise\noli täyttänyt kolmetoista vuotta ja koko uskovainen Maillebois kammosi\ntuota suurta tyttöä, jolla ei ollut uskontoa, joka ei tunnustanut\nsyntejään eikä edes käynyt messussa. Äidin lähdön jälkeen etenkin\npuhuttiin hänestä suurella säälillä, sillä häntä kuvailtiin onnettomaksi\nuhriksi isän raa'an vallan alla, isän, joka aamuin illoin pakoitti häntä\nsylkemään ristiinnaulitun kuvaa. Neiti Mazeline samoin opetti hänelle\nvarmaankin saatanallista irstaisuutta. Olihan rikos jättää tuo\nsieluraukka kadotukseen, tuon syntisen parin valtaan, jonka yleisesti\ntunnettu huono käytös loukkasi kaikkia ihmisiä. Tahdottiin toimia, saada\naikaan mielenosoituksia, jotka pakottaisivat luonnottoman isän antamaan\ntyttärensä äidille, tuolle pyhälle vaimolle, jonka hän oli pakoittanut\npakenemaan, siihen määrin oli hänen elämänsä inhoittava halpamaisuus\nloukannut tätä.\n\nTottuneena häväistyksiin, oli Markus levoton ainoastaan niiden\nraivokkaiden kohtauksien johdosta, joita Louise sai kärsiä jokaisella\nkäynnillään vanhojen rouvien luona. Hänen äitinsä, joka yhä oli heikko\nja parantui sangen hitaasti taudistaan, kohteli häntä kylmästi, oli\näänetön ja synkkä, ja antoi rouva Duparquen, hirveän isoäidin, pauhata\nvihan Jumalan nimessä, kiihoittaa saatanan kattiloiden alla palavia\nhelvetillisiä liekkejä. Pitihän suuren, neljännellätoista olevan tytön\nhävetä eläessään niinkuin raakalainen, niinkuin koirat, jotka eivät\ntiedä mitään Jesuksesta ja jotka ajetaan ulos kirkosta! Eikö hän\npelännyt iankaikkista rangaistusta, kiehuvaa öljyä, rautatankoja,\ntulikuumia koukkuja, joilla hänen kirottua lihaansa keitettäisiin,\npaistettaisiin, revittäisiin miljoonia vuosisatoja? Kun Louise illalla\npalasi kotiin ja kertoi kaikki isälleen, vapisi tämä nähdessään kuinka\nhänen lastaan koetettiin myrkyttää pelolla ja hän koetti lukea tytön\nsilmistä horjuiko tämä.\n\nHän oli joskus liikutettu, mutta niinpä hänelle kerrottiinkin\ninhoittavia juttuja. Silloin sanoi hän rauhallisella ja järkevällä\ntavallaan.\n\n-- Se on kummallista, isäni, tuo hyvä Jumalako olisi niin ilkeä! Isoäiti\nväitti tänään, että jos kerrankin olen poissa messusta, niin on perkele\nleikkelevä iankaikkisesti jalkojani pieniksi palaiseksi... Se ei ole\noikeudenmukaista, eikä se minusta tunnu mahdolliseltakaan.\n\nMarkus rauhoittui hiukan. Peläten vaivaavansa liiaksi tuota heräävää\nymmärrystä, ei hän suorastaan tahtonut väitellä vanhojen rouvien luona\nsaatuja kummallisia opetuksia vastaan, hän tyytyi ainoastaan\nylimalkaiseen, järkeen perustuvaan opetukseen ja vetosi lakkaamatta\ntotuuteen ja hyvyyteen. Ja hän oli ihastuksissaan huomatessaan\ntyttäressään terveen järjen varhaisen heräämisen, johdonmukaisuuden ja\nvarmuuden synnynnäisen tarpeen, jonka lapsi varmaankin oli perinyt\nhäneltä. Kuinka iloinen hän olikaan nähdessään hennosta tytöstä, joka\nvielä oli ikänsä heikkouksien ja lapsellisuuden saaliina, kehittyvän\nselväjärkisen ja lämminsydämmisen naisen! Hän pelkäsi ainoastaan että\nnämä kauniit tulevaisuudenlupaukset hävitettäisiin. Mutta kun lapsi yhä\nhämmästytti häntä järkevillä ja kehittyneillä ajatuksillaan, oli hän\naina levollisempi.\n\n-- Minä, jatkoi Louise, olen tietysti sangen kohtelias isoäidille. Minä\nvastaan hänelle että en tunnusta syntejäni, enkä mene ripille, koska\ntahdon odottaa kunnes täytän kaksikymmentä vuotta, niinkuin sinä\npyysit... Se on minusta hyvin järkevää. Ja siinä minä pysyn vahvana,\nsillä kun on oikeassa, niin on aina vahva, vai kuinka?\n\nVälistä laski hän lempeää leikkiä, huolimatta rakkaudestaan äitiään\nkohtaan.\n\n-- Muistathan, isäni, että äiti sanoi minulle: \"Minä selitän sinulle\nkatkismusta\". Ja minä vastasin: \"Niin, sinä kuulustat minulta läksyni ja\ntiedäthän että mielelläni tahdon oppia.\" Kun minä sitten en ymmärtänyt\nmitään katkismuksesta, tahtoi äiti todellakin selittää minulle; mutta\npahaksi onneksi en nytkään ymmärrä mitään... Ja minä olen sangen pahassa\npulassa. Pelkään tuottavani hänelle huolta, ja sentähden olen äkkiä\nymmärtävinäni jotakin. Mutta olen varmaankin silloin niin typerän\nnäköinen, että hän aina keskeyttää opetuksen suuttuneen näköisenä,\npitäen minua yksinkertaisena... Eräänä päivänä oli kysymys\nlihaksitulemisen ihmeestä, hän sanoi minulle että tässä ei tarvinnut\nymmärtää, vaan uskoa; ja kun minä onnettomuudeksi satuin vastaamaan että\nen voinut uskoa ymmärtämättä, sanoi hän että se oli sinun lausetapojasi,\nisäni, ja että pahahenki on ottava meidät molemmat... Oi! minä itkin,\nitkin!\n\nNyt hän kuitenkin hymyili ja lisäsi hiljempaa.\n\n-- Katkismus on yhä enemmän vieroittanut minua äidin mielipiteistä.\nSiinä on niin paljon sellaista, joka kiusaa minua... Äiti tekee hyvin\nväärin kun kaikesta huolimatta koettaa ahtaa sitä päähäni.\n\nIsä olisi tahtonut syleillä häntä. Saisiko hän kokea sen suuren ilon,\nettä hänen tyttärensä olisi poikkeus, että hän olisi noita\ntasapainoisia, hyvissä ajoin kehittyneitä luonteita, joissa järki\nnäyttää kasvavan kuin suotuisassa maa-alassa? Muut tytöt ovat siinä\nijässä vielä niin lapsellisia, kaikellaisten aavistusten ja\nsalaperäisten haaveiden uhreja! Mikä harvinainen onni, jos hänen\ntyttärensä välttäisi niiden toveriensa yhteisen kohtalon, jotka pappi\ntuolla kehityksen tärkeällä hetkellä valloittaa kirkolle! Hän oli suuri,\nvahva ja terve ja oli ruumiiltaan muodostunut ilman onnettomuuksia.\nMutta vaikka hän välistä tuntui jo pieneltä naiselta, niin oli toisia\npäiviä, jolloin hän vielä oli hyvin lapsellinen, iloitsi tyhjästä, sanoi\nsuuria tyhmyyksiä ja leikki nukeilla, pitäen niiden kanssa kummallisia\nkeskusteluja. Noina päivinä tunsi hänen isänsä levottomuutta, vavisten\nnoin suurta lapsellisuutta, kysyen itseltään eivätkö he vielä ryöstäisi\nhäneltä lastakin, eivätkö he lopuksi himmentäisi tätäkin järkeä, joka\nnyt koitti niin kirkkaana ja tuoreena.\n\n-- Niin, isäni, nukke on sanonut minulle hirveitä tyhmyyksiä. Mutta\nminkä sille voi? hän ei ole vielä ymmärtäväinen!\n\n-- Etkö luule että saat hänet vähitellen ymmärtäväiseksi, rakkaani?\n\n-- Enpä tiedä. Hänellä on niin kova pää! Raamatun historia vielä menee;\nsen osaa hän sanasta sanaan. Mutta kieliopissa ja laskennossa hän on\noikea pöllöpää.\n\nJa sittenkös naurettiin! Vaikka koti olikin tyhjä ja kylmä, täytti hän\nsen silloin tällöin lapsellisella riemullaan, niinkuin keväisellä\nsoitolla.\n\nMutta sitä mukaa kuin päivät kuluivat tuli hän vakavammaksi ja\nmiettiväisemmäksi. Kun hän torstaisin ja sunnuntaisin palasi\nkäynneiltään äitinsä luota oli hän ajattelevan näköinen ja vaipui\npitkäksi aikaa äänettömäksi. Iltaisin työskennellessään lampun valossa\nunehtui hän joskus kauaksi aikaa katselemaan isäänsä, silmissä\nsurumielinen hellyyden ilme. Ja se, mikä oli välttämätöntä, tapahtui\nviimein.\n\nOli lämmin ilta ja mustat ukkospilvet peittivät uhkaavina taivaan. Isä\nja tytär työskentelivät tapansa mukaan lampun ahtaassa valokehässä; ja\navonaisesta akkunasta, josta näkyi pimeä ja uneen vaipunut Maillebois,\nlentivät sisään yöperhoset, häiriten syvää hiljaisuutta siipiensä\nheikolla suhinalla. Tyttönen, joka oli viettänyt iltapäivän\nKapusiinitorin varrella, näytti väsyneeltä, otsaa painoivat liian\nraskaat ajatukset. Hän oli kumartuneena vihkonsa yli, mutta ei\nkuitenkaan kirjoittanut, hän mietti. Vihdoin pani hän pois kynän ja\npuhui talon surunvoittoisessa rauhassa.\n\n-- Isäni, minun on sinulle sanottava eräs asia, joka surettaa minua\nsyvästi. Minä tuotan sinulle varmaankin suurta tuskaa ja siksi en ole\nennen uskaltanut tehdä sitä. Mutta nyt olen luvannut itselleni etten\nennen mene levolle kuin olen sinulle ilmoittanut päätökseni, joka\nminusta on sangen järkevä ja tarpeellinen.\n\nMarkus oli kiireesti kohottanut päätään, pelko kouristi hänen sydäntään,\nlapsen vapisevasta äänestä oli hän arvannut että viimeinen onnettomuus\noli tulossa.\n\n-- Mitä se on, rakkaani?\n\n-- Kuule, isäni, olen miettinyt, olen vielä tämänkin päivän punninnut\npienessä päässäni tuota asiaa, ja minusta tuntuu, että minun, jos olet\nsamaa mieltä kanssani, tulee jättää sinut ja muuttaa äitini luokse,\nisoäidin kotiin.\n\nMarkus kauhistui, hän vastusti ensin kiivaasti.\n\n-- Mitä, samaa mieltä kanssasi! Minä en sitä salli! Kaikin voimieni\ntahdon pitää sinua kiinni, estää sinua vuorostasi jättämästä minua.\n\n-- Oi! isäni, kuiskasi Louise epätoivoisena, ajattele vain vähäsen, niin\nnäet ettet ole oikeassa.\n\nMarkus ei kuunnellut lasta, hän oli noussut ja käveli kiivaasti\nedestakaisin puolipimeässä huoneessa.\n\n-- Minulla ei ole enää muita kuin sinä, ja sinäkö lähtisit! Minulta on\nryöstetty vaimo ja nyt ryöstettäisiin minulta tytär, minut jätettäisiin\nyksin, alastomaksi, hyljätyksi, ilman hellyyttä! Oi! minä tunsin tuon\narmoiskun tulevan, minä aavistin kyllä että hirveät pimeyden kädet\nriistäisivät viimeisenkin siekaleen sydämmestäni. Ei, ei! se on liikaa,\nen koskaan ole suostuva tähän eroon!\n\nJa äkkiä pysähtyen tyttärensä eteen hän jatkoi kovalla äänellä.\n\n-- Sinunkin sydämmesi ja järkesi on siis turmeltu, jotta et enää\nrakastaisi minua? Jokaisella vierailullasi ovat he käyneet sotaa minua\nvastaan, ovat kertoneet sinulle inhoittavia juttuja, eroittaakseen sinua\nminusta, eikö niin? He tahtovat vapauttaa sinut kirotun ja tuomitun\nisäsi vaikutuksesta, vai kuinka? ja saattaa sinut vanhojen rouvien\nhyvien ystävien valtaan, jotka tekevät sinusta ulkokullatun ja\njärjettömän ihmisen... Ja sinä kuuntelet vihollisiani, sinä aijot antaa\nmyöten heidän alituiselle kiusaamiselleen, ja jättää minut yksin!\n\nEpätoivoissaan kohotti lapsi rukoilevasti kätensä häntä kohden, silmät\nkyynelissä.\n\n-- Isäni, isäni, rauhoitu... Minä vakuutan että erehdyt, äiti ei ole\nkoskaan sallinut minun kuulteni sanottavan pahaa sinusta. Isoäiti ei\ntosin rakasta sinua ja hän tekisi usein paremmin, jos olisi vaiti minun\nläsnäollessani. Valehtelisin jos sanoisin ettei hän tee kaikkea\nvoitavaansa saadakseen minut muuttamaan äidin luo. Mutta sen vannon\nsinulle, ei hän eivätkä muut ole mitään vaikuttaneet päätökseeni... Sinä\ntiedät kyllä että en milloinkaan valehtele. Minä yksin olen miettinyt ja\ntullut siihen vakuutukseen että teemme hyvin ja viisaasti jos eroamme.\n\n-- Tekisitkö hyvin jos lähdet! Minä kuolisin siitä.\n\n-- Ei, sinä kyllä ymmärrät ja sinä olet niin rohkea... Istu tähän,\nkuuntele minua.\n\nLouise pakoitti isänsä lempeästi istuutumaan eteensä. Hän tarttui\npienillä, hyväilevillä käsillään Markuksen käsiin ja selitti hänelle\nsyynsä, aivan kuin pieni, ymmärtäväinen aikaihminen.\n\n-- Isoäidin luona ovat kaikki vakuutetut siitä, että sinä yksin johdatat\nminut pois uskonnosta. Sinä muka ahdistat minua, väkivallalla tyrkytät\nminulle mielipiteesi ja jos pääsisin sinun vallastasi, niin heti muka\ntunnustaisin syntini ja menisin ripille... Miksi emme näyttäisi heille\nettä he erehtyvät? Huomenna muutan isoäidin luo ja he saavat nähdä,\nheidän on täytyminen tunnustaa suuren erehdyksensä, sillä muutto ei ole\nestävä minua antamasta heille aina samaa vastausta: \"Minä olen luvannut\nettä en mene ripille ennenkuin olen täyttänyt kaksikymmentä vuotta,\nvoidakseni silloin täydellisesti ottaa edesvastuulleni moisen teon, ja\nminä aijon pitää lupaukseni ja odottaa.\"\n\nMarkus puisti epäilevästi päätään.\n\n-- Lapsi raukkani, sinä et tunne heitä, he murtavat ja valloittavat\nsinut muutamissa viikoissa. Sinä olet vain pieni tyttö.\n\nSilloin Louise vuorostaan loukkaantui.\n\n-- Oi! sinä et ole ollenkaan kiltti, isäni, kun luulet minua niin\nmitättömäksi! Olen tosin pieni tyttö, mutta olen sinun pieni tyttösi ja\npidän sitä kunniana!\n\nHän sanoi tämän niin lapsellisella rohkeudella että Markus ei voinut\nolla hymyilemättä. Tuo pienokainen teki hänen sydämmensä lämpimäksi,\npienokainen, jossa hän välistä tunsi aivan kokonaan oman intohimoisen ja\nsamalla järkevän ja johdonmukaisen luonteensa. Hän katseli lasta, joka\nhänen mielestään oli sangen kaunis ja viisas, lujine ja ylpeine\nkasvoineen ja kirkkaine, ihailtavan avomielisine silmineen. Ja hän\nkuunteli häntä yhä, samalla kun Louise, pitäen hänen molemmat kätensä\nomissaan, selitti hänelle mitkä syyt olivat saaneet hänet päättämään\nmuuttaa äitinsä luo, pieneen jumaliseen taloon Kapusiinitorin varrella.\nKoskettamatta vähääkään kauheisiin panetteluihin hän antoi ymmärtää,\nkuinka kiitollisia heille oltaisiin jos he eivät kauempaa vastustaisi\nyleistä mielipidettä. Kaikkialla sanottiin, että hänen paikkansa oli\nvanhojen rouvien luona, hän suostui siis menemään sinne ja vaikka hän\nolikin vain kolmetoista vuotias, olisi hän kuitenkin järkevin heistä ja\nsaataisiinpa nähdä että hän saisi siellä hyvää aikaan.\n\n-- Vähät siitä, lapseni, sanoi Markus viimein väsyneesti, sinä et\nkoskaan saa minua uskomaan että ero meidän välillämme olisi\ntarpeellinen.\n\nLouise tunsi että hänen vastustuksensa heikkeni.\n\n-- Eihän se ole mikään ero, isäni. Minä kävin äidin luona kaksi kertaa\nviikossa ja minä tulisin sinua katsomaan vielä useammin... Vihdoin,\nymmärrätkö? äiti kuulisi ehkä minua vähäisen, kun olisin hänen luonaan.\nSilloin puhuisin hänelle sinusta, kertoisin hänelle kuinka paljon vielä\nrakastat ja itket häntä. Kukaties tulee hän järkiinsä ja minä tuon hänet\njälleen sinulle.\n\nSyvästi liikutettuina itkivät he toistensa sylissä, Isä ihmetteli syvää\nsuloa tytössä, jossa suureen lapsellisuuteen yhtyi niin paljon järkeä,\nhyvyyttä ja toivoa. Ja lapsi painautui isänsä rintaa vasten, hän oli\nkuin ennenaikaisesti kypsynyt noista asioista, jotka hän epämääräisesti\ntunsi, mutta joita hän ei olisi voinut mainita.\n\n-- Tee niinkuin tahdot, sanoi Markus vihdoin nyyhkytyksien lomassa.\nMutta vaikka annankin myöten, en voi hyväksyä tekoasi, koko olentoni\nnousee sitä vastaan.\n\nTällainen oli viimeinen ilta, jonka he viettivät yhdessä. Yö oli kuuma\nja pilkkopimeä, eikä tuntunut tuulenhenkäystäkään. Avonaisesta akkunasta\nei kuulunut minkäänlaista melua uneen vaipuneesta kaupungista. Hiljaiset\nperhosparvet vain lensivät sisään ja polttivat itsensä lampussa,\nRajuilma ei puhjennut, isä ja tytär istuivat sangen myöhäiseen\näänettöminä vastapäätä toisiaan, onnellisina saadessaan vielä olla\nyhdessä, äärettömän rauhan vallitessa.\n\nMutta kuinka hirveä olikaan seuraava ilta Markukselle! Hänen tyttärensä\noli lähtenyt, hän oli yksin tyhjässä ja synkässä asunnossaan. Ensin\nvaimo ja sitten lapsi, hänellä ei ollut enää ketään, joka olisi\nrakastanut häntä, häneltä oli pala palalta riistetty sydän rinnasta.\nJotta hänelle ei jäisi edes ystävää lohdutukseksi, oli hänet sitä ennen\npakoitettu katkaisemaan yhteys ainoan naisen kanssa, jonka sisarellinen\nsydän olisi voinut tukea häntä. Se oli täydellinen häviö, jonka hän\nkauan aikaa oli tuntenut tulevan, salainen hävitystyö, jonka hirveät,\nnäkymättömät kädet olivat toimittaneet, kukistaakseen hänet ja hänen\ntehtävänsä. Nyt luulivat he onnistuneensa, hän vuosi verta sadoista\nhaavoista, oli kidutettu, hyljätty, virui voimattomana hävitetyssä,\nsaastutetussa ja autiossa kodissaan. Ensimmäisenä iltana oli hän\ntodella voitettu, vihamiehet olisivat luulleet hänen olevan heidän\nvallassaan jos he olisivat nähneet hänen kulkevan horjuvin askelin\nedestakaisin harmaassa hämärässä, niinkuin haavoitettu eläin, joka etsii\npimeää soppea kuollakseen siellä.\n\nAika oli todella hirveä. Mitä huonoimpia uutisia oli saatu ylioikeuden\ntutkimuksesta, se näytti hitaisuudellaan tahtovan saada jutun\nunohduksiin. Turhaan oli Markus tähän saakka koettanut pakoittaa itseään\ntoivomaan, päivä päivältä kasvoi hänen pelkonsa että Simon kuolisi,\nennenkuin jutun tarkastus edes oli myönnetty. Noina synkkinä päivinä\npiti hän kaikki menetettynä, tarkastusta ei myönnettäisi, hänen suuret\nponnistuksensa olisivat hyödyttömät, totuus ja oikeus lopullisesti\nhävitetyt, koko isänmaa sortuisi tuohon hirveään yhteiskunnalliseen\nrikokseen. Hänet valtasi kauhu, kammon väristys jääti hänet. Ja tämän\nyleisen onnettomuuden rinnalla oli vielä hänen yksityinen\nonnettomuutensa, jonka painon hän tunsi entistä enemmän. Nyt kun Louise\nei enää ollut läsnä lohduttamassa häntä sulollaan, herättämässä hänessä\nuskoa ymmärrykseensä ja varhain kypsyneeseen uljuuteensa, hän kysyi\nitseltään kuinka oli voinut olla niin mieletön, että oli laskenut tytön\nmenemään vanhojen rouvien luo. Hän oli vain lapsi, kaikkivaltias kirkko\nvalloittaisi hänet muutamissa viikoissa. Hänet oli riistetty isältä,\neikä häntä koskaan annettaisi takaisin: Markus ei edes saisi nähdä häntä\nenää. Ja hän itse oli lähettänyt tämän uhrin valheen valtaan\npuolustamatta häntäkään, ja hän vaipui katkeraan toivottomuuteen,\nhänestä tuntui kuin hänen tehtävänsä, hän itse ja hänen omaisensa\nolisivat joutuneet häviöön.\n\nKello löi kahdeksan, Markus ei ollut voinut yksin istuutua pöytään\nsyömään päivällistä pimeässä huoneessa. Silloin kolkutti joku arasti\novea ja hämmästyneenä näki hän että tulija oli Mignot, jolla ensin oli\nhiukan vaikea selittää asiaansa,\n\n-- Nähkääs, herra Froment... Kun tänä aamuna ilmoititte minulle että\npieni Louisenne oli lähtenyt, juolahti mieleeni, eräs ajatus ja se on\nkoko päivän pyörinyt päässäni... Ja nyt iltasella, ennenkuin menen\npäivälliselle ravintolaani...\n\nHän pysähtyi hakien sanoja.\n\n-- Mitä! huudahti Markus, ettekö vielä ole syöneet päivällistä, Mignot?\n\n-- En, herra Froment... Minä aijoin tulla teidän luoksenne syömään\npäivällistä, ollakseni teille hiukan seuraksi; mutta sitten epäröin ja\nmenetin aikaa... Jos siitä olisi teille huvia, niin voisin nyt kun\nolette yksin taas ruveta syömään luonanne. Kaksi miestä tulevat aina\ntoimeen yhdessä. Me voisimme, totta vieköön, aivan hyvin pitää huolta\ntaloudesta!... Tahdotteko? se tekisi minut niin onnelliseksi.\n\nMarkus tuli hiukan iloisemmaksi. Hän hymyili liikutettuna.\n\n-- Tahdon mielelläni... Te olette kunnon poika, Mignot... Olkaa hyvä,\nistukaa, syökäämme yhdessä päivällistä.\n\nJa he istuivat vastapäätä toisiaan, johtaja vaipuneena katkeruuteensa ja\napuopettaja koettaen olla häntä häiritsemättä, illan surumielisen rauhan\nvallitessa.\n\n\n\n\nII.\n\n\nYlioikeuden tutkimus kesti vielä pitkiä kuukausia ja Markuksen täytyi\ntaas sulkeutua kouluunsa, antautua ruumiineen ja sieluineen työhönsä,\nopettamaan halpoja, tekemään heitä kykeneviksi ymmärtämään totuutta ja\noikeutta. Sitä mukaa kun uutiset olivat hyviä tai huonoja valtasi hänet\nvuorotellen toivo ja epätoivo; mutta etenkin eräs ajatus vaivasi häntä\nlakkaamatta. Heti jutun alussa kysyi hän itseltään, miksi ei koko Ranska\nnoussut vaatimaan viattoman vapautusta. Yksi hänen rakkaita haaveitaan\noli: jalomielinen ja oikeudenmukainen Ranska, joka niin monta kertaa oli\nnoussut taisteluun oikeuden puolesta ja joka taaskin kerran oli antava\ntodistuksen jaloudestaan, koettamalla korjata tämän kauhean erehdyksen.\nJa tuskallinen hämmästys, jonka hän oli tuntenut nähdessään sen pysyvän\nvälinpitämättömänä Beaumontin oikeusjutun jälkeen, suureni, tuli päivä\npäivältä yhä kiduttavammaksi; sillä silloin voi hän vielä antaa sille\nanteeksi, huomaten että se ei tuntenut tosiasioita, oli valheiden\nmyrkyttämä; mutta nyt kun niin paljon totuutta jo oli tullut ilmi ja\nniin paljon valoa saatu asiaan, ei hän enää voinut selittää moista\nraskasta ja häpeällistä unta vääryydessä. Oliko Ranska sitten muuttunut?\neikö se enää ollutkaan vapauttaja? Koska se nyt tiesi totuuden, miksi se\nei sitten noussut yhtenä miehenä, sen sijaan että yhä oli esteenä,\nsokeana ja kuurona joukkona sulki tien?\n\nHän tuli aina samaan kohtaan, mistä oli lähtenyt silloinkuin halvan\nopettajatoimen tärkeys oli ilmaantunut hänelle. Jos Ranska yhä oli\nvaipuneena raskaaseen välinpitämättömyyden uneensa, oli siihen aivan\nyksinkertaisesti syynä se, että Ranska ei vielä tiennyt kylliksi. Kauhu\nvaltasi hänet: kuinka monta sukupolvea, kuinka monta vuosisataa\ntarvittaisiin ennenkuin kansa, jolle opetetaan totuutta, kykenisi\nolemaan oikeudenmukainen? Lähes viisitoista vuotta oli hän koettanut\nkasvattaa oikeudenmukaisia ihmisiä, kokonainen sukupolvi oli jo kulkenut\nhänen käsiensä kautta ja hän voi huomata sen kulun tulevaisuutta kohden;\nja usein kysyi hän itseltään minkä matkan se todella oli ehtinyt? Hän\nkoetti tavata entisiä oppilaitaan, ihmeissään kun ei tuntenut heidän\nahtaammin liittyvän häneen. Nähdessään heitä keskusteli hän mielellään\nheidän kanssaan, hän vertasi heitä vanhempiin, jotka olivat vähemmin\nirtaantuneet alkuperäisestä raakuudesta, ja nykyisiin oppilaihinsa,\njotka hän toivoi vapauttavansa hiukan enemmän. Siinä oli suuri tehtävä,\njonka hän eräänä ratkaisevana hetkenä oli valinnut, ja jota hän oli\ntoimittanut kaikista kärsimyksistään huolimatta; hän voi epäillä sitä\nväsymyksen hetkinä, mutta ryhtyi siihen seuraavana päivänä uudella\nluottamuksella.\n\nEräänä kirkkaana elokuun iltana joutui hän kävelyretkellään Valmarien\ntiellä Bongardien maatilalle saakka ja huomasi Fernandin, entisen\noppilaansa juuri palaavan elonkorjuusta, viikate olallaan. Fernand oli\nnainut muurari Doloiren tyttären Lucilen, oli itse kahdenkymmenen viiden\nja Lucile yhdeksäntoista vuotias. He olivat olleet tovereita ja\nleikkineet yhdessä koulusta tultuaan. Nuori vaimo, joka oli pieni,\nvaaleaverinen, iloisen ja lempeän näköinen, oli myöskin näkösällä, hän\nistui pihalla, korjaten liinavaatteita.\n\n-- No, Fernand, oletteko tyytyväinen, onko vilja hyvää tänä vuonna?\n\nFernandilla oli samat paksut kasvot, matala ja kova otsa ja hidas puhe\nkuin ennenkin.\n\n-- Oh! herra Froment, ei sitä koskaan voi olla tyytyväinen, tuosta\nsiunatusta maasta on niin paljon ikävyyksiä, se vetää enemmän kuin se\nantaa.\n\nHänen isänsä, joka tuskin oli viisikymmen vuotias, tunsi jo kipujen\nruntelemat säärensä raskaiksi: ja palattuaan sotapalveluksesta oli\nFernand päättänyt ruveta auttamaan häntä, sen sijaan että olisi mennyt\nmuualle työhön. Heillä oli yhä entinen ankara taistelu taisteltavanaan\nmaakaistaleella, jossa perhe eli isästä poikaan itsepäisesti pitäen\nkiinni vanhasta maanviljelystavasta, tahtomatta mitään tietää\nedistyksestä.\n\n-- No, sanoi Markus iloisesti, ettekö vielä ollenkaan ajattele pientä\nmiestä, joka vuorostaan on tuleva kuluttamaan housujaan minun kouluni\npenkeillä?\n\nLucile punastui kuin nuori tyttö ja Fernand vastasi:\n\n-- Luulenpa melkein, herra Froment, että hän jo on kasvamassa. Mutta\nteidän kouluunne hän ei niinkään pian joudu ja kukapa tietää missä me\nkaikki olemme silloin kuin tuo nulikka opettelee aakkosia!... Ettekä te\nolisi hänen tyytyväinenkään, te, joka olette niin oppinut!\n\nMarkus tunsi näissä sanoissa huonon, kovapäisen oppilaan pilkallista\nylenkatsetta. Hän huomasi niissä myöskin varovaisen viittauksen\ntapauksiin, joista koko maa oli kuohuksissa, ja käytti heti tilaisuutta\nhyväkseen tutkiakseen entisen oppilaansa mielentilaa. Mikään kysymys\nmaailmassa ei innostuttanut häntä niinkuin tämä.\n\n-- Oh! minä olen aina tyytyväinen, sanoi hän taas naurahtaen, kun\npoikaseni jotakuinkin täyttävät velvollisuutensa eivätkä valehtele\nliiaksi. Senhän tiedätte vanhastaan... Ja lisäksi olen tänä päivänä\nsaanut hyviä uutisia jutusta, joka niin kauvan aikaa on ollut huolenani.\nNiin, onnettoman ystäväni Simonin viattomuus on tuleva tunnustetuksi.\n\nFernand joutui hämilleen, hänen kasvonsa tulivat vielä ilmeettömämmiksi\nja silmänsä sammuivat.\n\n-- Niin eivät ainakaan ihmiset sano.\n\n-- Mitä he sitten sanovat?\n\n-- He sanovat että tuomarit ovat löytäneet uusia todistuksia opettajaa\nvastaan.\n\n-- Mitä todistuksia?\n\n-- Oh, kaikenlaisia?\n\nVihdoin suostui hän selittämään mitä tarkoitti ja kertoi naurettavan\njutun. Juutalaiset olivat antaneet suuren rahasumman, viisi miljoonaa,\nuskolaiselleen Simonille. jotta tämä toimittaisi mestattavaksi jonkun\nkristillisten koulujen veljistä. Mutta kun Simon ei onnistunut, jäivät\nnuo viisi miljoonaa johonkin piilopaikkaan ja juutalaiset koettivat nyt\nsaada veli Gorgiasta lähetetyksi rangaistussiirtolaan, jotta Simon\npääsisi pois sieltä kaivamaan aarteen salaisesta paikasta, jonka hän\nyksin tunsi.\n\n-- Mutta, poikani, huudahti Markus tyrmistyneenä, te ette voi uskoa\nmoisia järjettömyyksiä.\n\nNuori talonpoika katseli häntä pyöreillä silmillään.\n\n-- No, miksi en?\n\n-- Pitäisihän teidän järkenne nousta vastarintaan... Te osaatte lukea,\nte osaatte kirjoittaa, minä luulin hiukan herättäneeni teidän\nymmärrystänne opettaessani teitä eroittamaan totuutta valheesta...\nSanokaa, ettekö sitten muista mitään siitä, mitä opitte luonani?\n\nFernand teki liikkeen, joka ilmaisi väsymystä ja välinpitämättömyyttä.\n\n-- Oh! Jos kaikki pitäisi muistaa niin olisipa silloin pää täynnä...\nMinä toistan teille vaan mitä muut kaikkialla sanovat. Viisaammat kuin\nminä vakuuttavat sen kunniasanallaan... Ja sitä paitsi luin jotakin\nsinne päin toissapäiväisessä \"Petit Beaumontaisessa\". Koska se oli\npainettu, täytyi siinä siis olla perää.\n\nMarkus teki epätoivoisen liikkeen. Vuosia kestävillä ponnistuksilla\nhänen ei ollut tämän enemmän onnistunut karkoittaa tietämättömyyttä! Tuo\nnuorukainen joutui vielä näin helposti valheen saaliiksi, hän uskoi\njärjettömimmätkin sepustukset, hänellä ei ollut senkään vertaa tervettä\njärkeä ja johdonmukaisuutta että olisi voinut arvostella sanomalehtensä\njuttuja. Hänen herkkäuskoisuutensa oli niin suuri että hänen vaimonsa,\nvakaa Lucilekin näytti kärsivän siitä.\n\n-- Oh! sanoi hän, kohottaen katseensa työstään, viisi miljoonaa markkaa,\nse on paljon.\n\nHän oli neiti Rouzairen keskinkertaisia oppilaita ja vaikka hän ei ollut\nsaanut parasta päästötodistusta, näytti hänen ymmärryksensä heränneeltä.\nKerrottiin hänen olevan uskovaisen, opettajatar mainitsi häntä muinoin\njonkinmoisella ylpeydellä, sillä hän osasi virheettömästi ulkoa pitkän\nKristuksen kärsimisen historian. Mutta jouduttuaan naimisiin ei hän enää\ntäyttänyt uskonnollisia velvollisuuksiaan, säilyttäen kuitenkin\nkäytöksessään kirkon valloittaman naisen ulkokullattua nöyryyttä ja\nalamaisuutta.\n\n-- Viisi miljoonaa kätkössä, toisti Markus, viisi miljoonaa seisoisi\nsiellä käyttämättöminä, odottamassa Simon raukan paluuta, sehän on\nmieletöntä!... Entä mitä arvelette uusista löydöistä, kaikista\ntodistuksista, jotka osoittavat veli Gorgiaan syylliseksi?\n\nLucile tuli rohkeammaksi. Hän naurahti herttaisesti ja sanoi:\n\n-- Hän ei todellakaan ole paljon arvoinen. Hänellä saattaa olla yhtä ja\ntoista omallatunnolla, mutta hänet pitäisi kuitenkin jättää rauhaan\nuskonnon tähden... Minäkin olen lukenut ja se panee minut miettimään.\n\n-- Kas vain! sanoi Fernand, jos luettuaan vielä pitäisi miettiä, niin\nsiitä ei koskaan tulisi loppua. Parempi on pysyä tyynenä nurkassaan.\n\nMarkus aikoi taas väittää vastaan, mutta silloin askelten ääni sai hänet\nkääntymään. Siinä saapuivat isä Bongard ja hänen vaimonsa, jotka\ntyttärensä Angèlen kanssa myöskin palasivat pellolta. Bongard oli\nkuullut poikansa sanat ja hän kääntyi opettajan puoleen.\n\n-- Mitä poika sanoo on aivan totta, hra Froment. Parasta on ettei\nhalkaise päätään lukemalla kaikellaisia juttuja... Minun aikanani ei\nsanomalehtiä luettu, emmekä me olleet siitä onnettomampia. Eikö totta,\nvaimo?\n\n-- Totta, totta, vahvisti Bongardin emäntä pontevasti.\n\nMutta Angèle, joka huolimatta kovasta päästään oli tarmonsa avulla\nsaavuttanut parhaan päästötodistuksen, hymyili, valpas ilme kasvoillaan.\nHänellä oli lyhyt nenä ja suuri suu ja hänen kasvojaan näytti silloin\ntällöin kirkastavan sisäinen valo, joka taisteli puhkaistakseen paksun\naineen. Seuraavassa kuussa aikoi hän mennä naimisiin Auguste Doloiren,\nkälynsä veljen kanssa. Auguste oli vahva nuorukainen, muurari samoin\nkuin isänsäkin ja Angèle mietti hänelle suurta tulevaisuutta, jotain\nyritystä, jota hän itse johtaisi. Hän sanoi ainoastaan:\n\n-- Minä puolestani tahdon mieluummin tietää. Kun ei tiedä mitään niin ei\npääse mihinkään maailmassa. Kaikki ihmiset pettävät ja varastavat\ntietämättömältä... Eilenkin olisit sinä, äiti, antanut viisitoista\npenniä liikaa tinaajalle, jos minä en olisi lukenut laskua.\n\nKaikki puistivat päätään, Markus jatkoi miettiväisenä matkaansa. Tämä\nmaatalo, jonka pihalla hän oli seisonut muutaman hetken, ei ollut\nvähääkään muuttunut siitä ajasta, jolloin hän oli käynyt siellä Simonin\nvangitsemispäivänä, etsimässä suosiollisia todistuksia. Bongardit olivat\nmyöskin pysyneet samoina törkeässä tietämättömyydessään, epäluuloisina,\nvaiteliaina, kurjina olentoina, jotka tuskin olivat irtaantuneet\nalkuperäisestä raakuudestaan ja alituisesti pelkäsivät joutuvansa\nmahtavampien ja vahvempien saaliiksi. Siellä ei ollut muuta uutta kuin\nlapset, jotka hekin olivat vain vähän edistyneet. Heillä oli tosin\nenemmän tietoja, mutta epätäydellinen opetus oli ikäänkuin heikontanut\nheidät, oli syössyt heidät toisiin järjettömyyksiin. He olivat kuitenkin\nedistyneet, pieninkin askel eteenpäin inhimillisyyden pitkällä tiellä\nherättää toivoa.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin kävi Markus Doloiren luona puhumassa tälle\neräästä tuumasta, joka oli hänellä sydämmen asiana. Muurarin vanhempien\npoikien, Augusten ja Charlesin jälkeen oli hänellä ollut koulussaan\nnuorin poika Jules, joka oli saavuttanut siellä suuren menestyksen.\nTeräväjärkinen poika oli saanut päästötodistuksensa kahdentoista\nvuotiaana ja hänen tuli nyt lopettaa koulunsa. Markus oli sangen\nsuruissaan, sillä hän toivoi pojasta opettajaa, yhä pitäen huolta hyvien\nalkeisopettajien hankkimisesta, josta hänen ystävänsä Salvan joskus\npuhui niin suurella levottomuudella.\n\nMuurarin asunnossa viinikaupan yläpuolella, Plaisir-kadun varrella\ntapasi hän rouva Doloirin yksin Julesin kanssa. Miehet eivät olleet\nvielä tulleet työstä. Rouva Doloir kuunteli häntä tarkkaavaisesti,\ntavallinen vakava ja hiukan ahdasmielinen ilmeensä kasvoillaan.\n\n-- Oi! herra Froment, se ei käy laatuun. Me tarvitsemme Julesia, me\npanemme hänet heti oppiin. Mistä saisimme rahat jotta hän voisi jatkaa\nlukujaan? Se maksaa liiaksi silloinkin kun se ei maksa mitään.\n\nKääntyen lapsen puoleen hän lisäsi:\n\n-- Sinäkin rupeat mieluummin mylläriksi, eikö niin? Minun isäni oli\nmylläri.\n\n-- Oi en! äiti! Olisi niin hauskaa, jos saisin oppia enemmän!\n\nMarkus aikoi tulla hänelle avuksi, mutta silloin saapui Doloir molempien\npoikiensa seuraamana. Auguste työskenteli samassa työpajassa kuin\nisänsäkin ja he olivat ohi kulkiessaan hakeneet Charlesin läheisen\nlukkosepän luota. Saatuaan kuulla mistä oli kysymys isä heti yhtyi\nvaimonsa mielipiteeseen, sillä vaimolla oli perheessä valta, hän oli\nvanhojen tapojen suojelija ja puolustaja. Hän oli pohjaltaan rehellinen\nja kunnollinen nainen, mutta oli itsepäisesti piintynyt vanhoihin\nkaavoihin ja ahtaan itsekäs. Ja mies taipui hänen tahtoonsa, vaikka\nkoetti osoittaa entisen soturin uhkamielisyyttä.\n\n-- Ei, ei, herra Froment, se ei käy laatuun.\n\n-- No. keskustelkaamme asiasta, sanoi Markus kärsivällisesti. Minä otan\ntoimekseni Julesin valmistamisen normaalikouluun. Sitten\nnormaalikoulussa hankimme hänelle apurahan. Se ei siis tule mitään\nmaksamaan teille.\n\n-- Entä hänen elatuksensa siihen saakka? kysyi äiti.\n\n-- Mutta taivaan nimessä, yhden hengen elatus perheessä, jossa ennestään\non useampia, ei maksa paljoa... Voitte aivan hyvin uhrata jotakin\nlapsenne tähden, kun hänestä on niin suuria toiveita.\n\nVanhemmat veljet rupesivat nauramaan, heitä huvitti nuorimman veljen\nsamalla kertaa tuskallinen ja ylpeä ilme.\n\n-- Kuuleppas. poika, virkkoi Auguste, sinustako tulee perheen suuri\nmies? Älä sentään pöyhkeile, mekin saimme päästötodistuksen. Mutta se\nolikin meille kylliksi, me olimme aivan täynnä noita juttuja, joita on\nkirjoissa ja joista ei koskaan tule loppua... Mieluummin minä sentään\nsekoitan saveani.\n\nSitten hän lisäsi iloisesti, kääntyen opettajan puoleen:\n\n-- Oi! herra Froment, kyllä minä tuotin teille vaivaa! En voinut koskaan\nistua alallani, muistan kuinka joskus panin koko luokan\nepäjärjestykseen. Onneksi Charles oli hiukan järkevämpi.\n\n-- Niin olin, sanoi Charles nauraen, mutta lopuksi kuitenkin seurasin\nsinua, sillä pelkäsin että minua muuten luultaisiin pelkuriksi tai\ntyperäksi.\n\nJa Auguste päätti:\n\n-- Typeriä me emme olleet, vaan vallattomia ja laiskoja... Nyt, herra\nFroment, pyydämme teiltä anteeksi. Ja minä olen samaa mieltä kuin tekin,\njos Julesilla on taipumuksia, niin on hänen annettava jatkaa. Lempo\nsoikoon! täytyyhän olla edistyksen mukana.\n\nNämä sanat tuottivat suurta iloa Markukselle, jonka täytyi tyytyä siihen\ntällä kertaa ja jättää toistaiseksi isän ja äidin täydellinen\ntaivuttaminen. Hän keskusteli vielä hetken Augusten kanssa, kertoi tälle\ntavanneensa edellisenä iltana hänen morsiamensa, Angèle Bongardin, joka\nnäytti päättäneen päästä eteenpäin tässä elämässä. Ja nähdessään että\nnuorukainen taas nauroi sangen mielissään, hän tahtoi jatkaa kokeitaan,\nsaada tietää millä kannalla tämä entinen oppilaansa oli siihen\nkysymykseen nähden, joka häntä innostutti.\n\n-- Fernand Bongard, Angèlen veli, Fernand, joka on nainut sisarenne\nLucilen, muistattehan millainen hän oli koulussa...\n\nVeljekset naurahtivat taas.\n\n-- Oh, Fernand oli oikea visapää!\n\n-- No niin, Fernand uskoo että juutalaiset ovat kätkeneet jonnekin\nviiden miljoonan suuruisen aarteen, jonka onneton Simon saa heti kun\nhänet on vapautettu rangaistussiirtolasta ja hänen sijaansa lähetetty\nsinne joku kristillisten koulujen veljistä.\n\nRouva Doloir tuli äkkiä vakavaksi ja suljetun näköiseksi. Suuri,\nvaaleaverinen Doloir teki ikävästyneen liikkeen. Hän oli siihen saakka\nollut vaiti ja virkkoi hampaittensa välistä:\n\n-- Taas noita juttuja, vaimoni on oikeassa kun ei tahdo että niistä\npuhutaan.\n\nMutta Auguste huudahti huvitettuna:\n\n-- Niin, kyllä tiedän, juttu aarteesta oli \"Petit Beaumontaisissa\".\nMinua ei ihmetytä että Fernand uskoo moisia juttuja... Viisi miljoonaa\nmaahan kaivettuina, oh, ei, se on liikaa!\n\nIsä näytti kiivastuvan ja unohti varovaisuutensa.\n\n-- Aarre, mitä mahdotonta se on?... Luulet itseäsi liian viisaaksi,\npoikaseni. Et tiedä mitä kaikkea juutalaiset voivat tehdä. Sotaväessä\ntutustuin erääseen korpraaliin, joka oli palvellut juutalaista\npankkiiria. Ja hän oli nähnyt pankkiirin joka lauantai lähettävän\nSaksaan tynnyrittäin kultaa, kaiken Ranskan kullan, niinkuin hän\nsanoi... Me olemme myödyt, se on varma.\n\n-- Elä, elä! isä, keskeytti Auguste, ei juuri kunnioittavasti, elä\nlatele meille noita sotaväen juttuja. Minä olen itse juuri palannut\nkasarmista ja tiedän minkälaista siellä on!... Sen saat sinäkin pian\nnähdä, Charles raukkani.\n\nHän oli todella vastikään palannut sotapalveluksesta ja hänen veljensä\nCharlesin piti vuorostaan lähteä lokakuussa.\n\n-- Ymmärrätte siis, jatkoi hän, etten enään usko moisia järjettömyyksiä,\nviisi miljoonaa kätkettyinä maahan puun juurelle, josta niitä on mentävä\nkaivamaan kuunvalossa... Mutta siitä huolimatta minusta on parhainta\nettä Simon jätetään sinne, missä hän on, eikä enää vaivata meidän\npäitämme hänen viattomuudellaan.\n\nTämä odottamaton päätös hämmästytti Markusta, joka jo oli iloinnut\nkuullessaan entisen oppilaansa puhuvan niin järkevästi.\n\n-- Kuinka niin? kysyi hän. Jos hän on viaton, niin ajatelkaa mikä\nkidutus! Emme koskaan voisi kyllin runsaasti korvata sitä.\n\n-- Niin, viaton! se on vielä todistettava. Mitä enemmän luen\nkirjoituksia siitä, sitä enemmän kaikki hämmentyy päässäni.\n\n-- Se tulee siitä että luette ainoastaan valheita, Mutta tarkastakaamme\nyhdessä asiaa, on näytetty toteen että kirjoituskaava oli kotoisin\nveljien koulusta. Isä Philibinin luota löydetty kulma todistaa sen ja\nasiantuntijain törkeä erehdys on myöskin osoitettu, nimimerkki on\nvarmasti veli Gorgiaan kirjoittama.\n\n-- Oh! minä en ole tiennyt tätä, kuinka voitte vaatia että lukisin\nkaikki mitä on painettu? Olen sanonut sen teille, mitä enemmän minulle\ntahdotaan selittää asiaa, sitä vähemmän ymmärrän. Koska asiantuntijat ja\noikeusistuin ovat päättäneet kirjoituskaavan olevan tuomitun oman, on\nyksinkertaisinta uskoa että se on hänen.\n\nJa siinä hän pysyi Markuksen ponnistuksista huolimatta. Tämä oli\nepätoivoissaan huomatessaan oppilaansa vielä olevan niin ahdasmielisen,\nniin vähän ymmärtävän totuutta, vaikka hän hetken oli luullut häntä\nvapaammaksi.\n\n-- Nyt on kylliksi siitä asiasta! sanoi vihdoin rouva Doloir,\nyksinkertaisen ja varovaisen vaimon pontevuudella. Antanette minulle\nanteeksi, herra Froment, jos pyydän teitä ettette enään puhuisi jutusta\nmeidän luonamme. Te teette niinkuin hyväksi näette, eikä minulla ole\nsiihen mitään sanottavaa. Mutta me köyhät ihmiset teemme viisaimmin kun\nemme sekaannu asioihin, jotka eivät meitä liikuta.\n\n-- Mutta, rouva, jos teiltä otettaisiin joku pojistanne, jos hänet\nlähetettäisiin viattomana rangaistussiirtolaan, niin se asia liikuttaisi\nteitä. Me taistelemme ainoastaan estääksemme vastaisuudessa samallaisia\nhirveitä vääryyksiä tapahtumasta.\n\n-- Mahdollista, herra Froment. Mutta minun poikiani ei tulla ottamaan,\nsillä minä koetan juuri olla sovussa kaikkien kanssa, vieläpä\npappienkin. Näettekö, papit ovat sangen mahtavia! Minä en tahdo joutua\npahoihin väleihin heidän kanssaan.\n\nDoloir tahtoi tulla väliin innokkaana isänmaanystävänä.\n\n-- Pyh! papeista minä en välitä! Isänmaata, sitä tulee puolustaa, ja\nhallitus aikoo nöyryyttää sitä englantilaisten edessä.\n\n-- Ole sinäkin hyvä ja pysy vaiti, jatkoi hänen vaimonsa. Viisainta on\njättää sekä hallitus että papit rauhaan. Koettakaamme ansaita leipämme,\nsekin on jo sangen hyvä.\n\nJa Doloiren täytyi taipua, vaikka hän toveriensa kuullen oli olevinaan\nsosialisti, ymmärtämättä kumminkaan paljon mitä se merkitsi. Auguste ja\nCharles, jotka kuuluivat valistuneempaan sukupolveen, olivat kuitenkin\nsamaa mieltä kuin äitinsä, huonosti sulanut puolisivistys oli melkein\nturmellut heidät, he olivat tulleet ikäänkuin vielä epäileväisemmiksi ja\nitsekkäämmiksi, sillä he olivat vielä liian tietämättömiä hyväksyäkseen\ninhimillisen solidariteetin lakia, joka vaatii että jokaisen yksityisen\nonni riippuisi kaikkien onnesta. Ja yksin pieni Jules, jolla oli niin\nkiihkeä opinhalu, innostui, odotti levottomana miten asiat kääntyisivät.\n\nMarkus, joka ymmärsi että keskusteleminen ei mitään hyödyttänyt, kääntyi\nalakuloisena ovea kohden. Jäähyväisiä sanoessaan virkkoi hän vaan:\n\n-- Hyvästi, rouva, me tapaamme vielä toisemme, me keskustelemme vielä\nasiasta ja toivon saavani teidät suostumaan siihen että Julesista tulee\nopettaja.\n\n-- Olkoon niin, herra Froment. Mutta te tiedätte ettei se saa tulla\nmeille maksamaan penniäkään.\n\nPäästyään kotiinsa Markus vaipui katkeriin mietteisiin. Niinkuin\nBongardien, oli tämä käynti Doloirienkin luona ollut aivan samanlainen\nkuin ennen Simonin vangitsemispäivää. Ja nuo surkeat olennot,\nyhteiskunnallisessa alennustilassaan tuomittuina kohtuuttomaan työhön,\nluullen puolustavansa itseään pysymällä välinpitämättöminä pimeydessään,\neivät olleet muuttuneet, eivät tahtoneet mitään tietää, peläten\njoutuvansa vielä suurempaan kurjuuteen. Heidän lapsensa tiesivät tosin\nenemmän, mutta liian epämääräisesti eivätkä kylliksi ollakseen mukana\ntotuuden työssä. Fernand Bongardin rinnalla, joka vielä oli melkein\nalkuperäisellä kannalla, olivat Auguste ja Charles Doloir jo tosin\nhiukan kehittyneemmät, alkoivat itse ajatella, eivät enää uskoneet\nkaikkia järjettömiä juttuja, mutta kuinka pitkä tie heidän lapsillaan\nolikaan kuljettavanaan ennen kuin he täydellisesti vapautuisivat! Noin\nhitainen kulku oli sangen masentavaa ja siihen täytyi kuitenkin tyytyä,\njos tahtoi saada rohkeutta jatkamaan opetuksen ja vapautuksen raskasta\ntyötä.\n\nEräänä toisena päivänä Markus tapasi konttoristi Savinin, jonka kanssa\nhänellä oli ollut ikäviä riitoja siihen aikaan kun kaksi poikaa,\nkatkeroituneen miesraukan kaksoset, Achille ja Philippe kävivät hänen\nkoulussaan. Savin oli silloin kirkollisten pelkurimainen ase, alinomaa\npeläten suututtavansa esimiehiään ja luullen olevansa pakoitettu\nvaltioviisaudesta palvelemaan kirkkoa, vaikka hän julkisesti,\noikeauskoisena ja äreänä tasavaltalaisena, oli olevinaan välittämättä\nsiitä. Mutta sitten häntä kohtasi toinen toisensa jälkeen kaksi iskua,\njotka tekivät hänen katkeruutensa ylenmääräiseksi. Ensiksi hänen\ntyttärensä, kaunis Hortense, mallioppilas, jonka hehkuva hartaus\nensimmäisellä herranehtoollisella ja suloinen tekopyhyys olivat\ntuottaneet kunniaa neiti Rouzairelle, oli kuudentoista vuotiaana\nantautunut ensimmäiselle poikanulikalle, naapuriston maitopojalle; ja\nepätoivoisena, kunnianhimon raatelemana oli isän, nähdessään hänet\nraskaana, täytynyt naittaa hänet tuolle ala-arvoiselle, isän, joka oli\nuneksinut tyttärelleen tämän kauneuden tähden jonkun esimiehensä poikaa.\nSitten oli hänelle tuottanut vielä myrkyllisemmän haavan hänen vaimonsa\nuskottomuus, tuon hienon ja hellän Margueriten, jonka hän sairaloisen\nmustasukkaisuuden valtaamana oli pakoittanut harjoittamaan uskonnollisia\nmenoja tämän vastenmielisyydestä huolimatta, sillä hän piti uskontoa\ntarpeellisena keinona hillitsemään naisen turmelusta. Hän oli siis\nmäärännyt vaimolleen rippi-isäksi kapusiinien esimiehen isä\nTheodosiuksen, tuon ruskean Jesuksen, josta uskovaiset naiset uneksivat.\nKoskaan ei tarkalleen saatu tietää asian laitaa, mutta huhu kertoi että\nmies oli eräänä talvi-iltana, mennessään hakemaan vaimoansa kappelista,\nnähnyt tämän pimeässä nurkassa rippi-isän sylissä ja molemmat olivat\nkiihkeästi suudelleet toisiaan. Raivon ja pelon raatelemana hän ei ollut\ntehnyt julkista häväistystä, kärsien kovimmin kohtalon ivasta: hänen\npuolisonsa oli tähän saakka ollut uskollinen ja hän itse oli\njärjettömässä mustasukkaisuudessaan syössyt hänet lankeemukseen. Ja\nhänen kerrottiin hirveästi kostavan onnettomalle heidän kodissaan, joka\noli muuttunut kauheaksi helvetiksi. Vihassaan pappeja ja munkkeja\nvastaan oli Savin alkanut lähestyä Markusta. Ja kun hän tylsänä ja\nkatkerana palasi virastostaan, näytti hän heräävän huomatessaan\nopettajan.\n\n-- Kas, herra Froment, sepä hauska että teidät tapasin... Teidän pitäisi\ntulla luokseni, sillä poikani Philippen suuri laiskuus tuottaa minulle\nlevottomuutta ja te voisitte saarnata hänelle hiukan.\n\n-- Mielelläni, vastasi Markus, joka aina halusi nähdä ja tehdä\nhuomioita.\n\nFauche-kadulla, pienessä ikävässä asunnossa tapasivat he rouva Savinin,\njoka vielä neljänkymmenen neljän vuotiaana oli viehättävä, ahkerasti\nvalmistamassa helmikukkia, joiden piti tulla valmiiksi vielä samana\niltana. Onnettomuuden jälkeen ei Savin enää näyttänyt häpeävän sitä että\nhänen vaimonsa teki työtä niinkuin halpa työläisnainen, ikäänkuin hän\nsiten olisi sovittanut rikostaan. Nyt sai hän kernaasti käyttää\nesiliinaa ja auttaa perheen ylläpidossa, hän, josta hänen miehensä ennen\noli ollut niin ylpeä, kun hän kävi ulkona hieno hattu päässään: sitä\npaitsi ei Savin enään itsekään välittänyt puvustaan: heti tultuaan huusi\nhän raa'asti:\n\n-- Oletko taas ottanut koko huoneen haltuusi! minne minä nyt pyydän\nherra Fromentin istumaan?\n\nLempeänä, pelkääväisenä ja hiukan punastuen rouva Savin kiiruhti\nkorjaamaan keränsä ja laatikkonsa.\n\n-- Mutta, ystäväni, kun teen työtä tarvitsen sentään hiukan tilaa. En\nodottanut sinua näin pian.\n\n-- Niin, niin, ethän sinä koskaan minua odota.\n\nNämä sanat, jotka saattoivat sisältää julman viittauksen tekivät\nMargueriten vielä enemmän hämilleen. Savin ei voinut antaa hänelle\nanteeksi, että oli tavannut hänet kauniin miehen sylistä, jota vastoin\nhän itse tunsi olevansa niin pieni ja ahtaan konttorielämänsä rasittama,\nilman minkäänlaista ylenemisen tai varallisuuden toivoa. Sairaloisena,\noikukkaana ja kateellisena hän raivostui, lukiessaan vaimonsa kirkkaissa\nsilmissä hänen puolustuksensa: hänen heikko, rakkautta kaipaava lihansa\noli langennut kiusaukseen, kun hän oli verrannut laihaa ja viheliäistä\nmiestään tuohon kukoistavaan munkkiin, jota tämä itse oli pakoittanut\nhänet lähestymään. Rouva Savin painoi päänsä alas, koettaen tehdä\nitsensä niin pieneksi kuin voi.\n\n-- Istukaa, herra Froment, jatkoi Savin. Niinkuin jo sanoin teille, tuo\npoika saattaa minut epätoivoon. Kahdenkymmenenkahden vuotiaana on hän\nkoettanut jo paria, kolmea ammattia, eikä kelpaa muuhun kuin katselemaan\näitinsä työtä ja pujottamaan hänelle helmiä.\n\nPhilippe istui nurkassa äänettömänä ja surkean näköisenä. Rouva Savin\noli nöyryytettynä luonut häneen hellän katseen, johon hän oli vastannut\nheikolla hymyllä, ikäänkuin lohduttaakseen häntä. Äidin ja pojan välillä\nvallitsi yhteisten kärsimysten luoma ystävyys. Entinen umpimielinen,\npelkurimainen ja epärehellinen koulupoika näytti muuttuneen kalpeaksi,\nkivulloiseksi ja tarmottomaksi mieheksi, joka pakeni vielä niin\nnuorekkaan äitinsä turviin, niinkuin kärsivän ja sääliväisen sisaren\nluo.\n\n-- Miksi ette seuranneet neuvoani, sanoi Markus. Olisimme tehneet\nhänestä opettajan.\n\nMutta Savin huudahti:\n\n-- Kaikkea vielä! Mieluummin pysyköön aina minun elätettävänäni... Onpa\nsekin toimi, ensin vaivata päätään kouluissa kahdenteenkymmenenteen\nikävuoteensa saakka, ansaitakseen vähän yli kuusikymmentä markkaa\nkuukaudessa ja kymmeniä vuosia palveltuaan vihdoin saada sata...\nOpettajaksi! eihän kukaan ihminen enää tahdo siksi ruveta, halvimmat\ntalonpojatkin hakkaavat mieluummin piikiviä teillä!\n\nMarkus ei vastannut suoraan.\n\n-- Minä luulin taivuttaneeni teidät poikanne Léonin suhteen. Ettekö siis\naijokkaan tehdä hänestä opettajaa?\n\n-- Kunniani kautta, en! Olen pannut hänet kemiallisten lannoitusaineiden\nkauppiaan luo. Hän on tuskin kuudentoista vuotias ja ansaitsee jo\nkaksikymmentä markkaa... Hän on vielä kiittävä minua siitä.\n\nMarkus ilmaisi surunsa liikkeellä. Hän muisti pikku Léonin kapalolapsena\näidin sylissä. Ja myöhemmin oli poika ollut hänen oppilaanaan kuuden\nvuotiaasta kolmentoista vuotiaaseen. Hän oli ollut paljon lahjakkaampi\nkuin vanhemmat veljensä, ja Markus toivoi hänestä paljon. Rouva Savin\notti varmaankin osaa opettajan suruun, nähdessään nuorimpansa\nkeskeyttävän lukunsa, sillä hänen kauniissa silmissään ilmeni taas\nsalainen ja surumielinen katse.\n\n-- No, jatkoi Savin, minkä neuvon annatte minulle? Ja ensiksi pyydän\nteitä saattamaan tuon suuren laiskurin häpeämään nykyistä elämäänsä. Hän\nehkä kuulee teitä, joka olette hänen entinen opettajansa.\n\nMutta samassa saapui Achille kaupunginpalvelijan luota, Hän oli mennyt\nsinne viidentoista ikäisenä ja oli ollut siellä lähes seitsemän vuotta\neikä vieläkään ansainnut elatustaan. Hän oli vielä kalpeampi ja laihempi\nkuin veljensä, oli pysynyt parrattomana nulikkana ja oli yhtä\numpimielinen ja raukkamainen kuin koulupoikana, joka aina oli valmis\nmyymään toverinsa päästäkseen itse rangaistuksesta. Hän näytti\nhämmästyvän nähdessään entisen opettajansa, ja tervehdittyään kertoi\nhän, epäilemättä ilkeyksissään, uutisia.\n\n-- Mitähän uutta \"Petit Beaumontaisissa\" lienee. Ihmiset tappelevat\nsiitä Milhomme-rouvien kaupassa. Se on varmaankin taas tuosta\nsaastaisesta jutusta.\n\nMarkus tunsi kirjoituksen, siinä puhdistettiin veli Gorgiasta tavattoman\njulkeilla valheilla, Ja hän käytti hyväkseen tilaisuutta tutkiakseen\nnuorukaisten ajatuksia. Hän sanoi.\n\n-- Turhaan \"Petit Beaumontais\" keksii juttuja maahan kaivetuista\naarteista ja väittää valheeksi selvään todistettuja tosiasioita, kaikki\nihmiset alkavat siitä huolimatta tunnustaa Simonin viattomuuden.\n\nKaksoiset kohauttivat hieman olkapäitään. Achille vastasi\npitkäveteisellä äänellä.\n\n-- Oh. heidän maahan kaivetut aarteensa kelpaavat yksinkertaisille, on\nkyllä totta että he valehtelevat liiaksi, se alkaa pistää silmiin. Mutta\nmitä se meihin kuuluu?\n\n-- Mitäkö se teihin kuuluu? kysyi opettaja hämmästyneenä, voimatta\nymmärtää.\n\n-- Niin, tarkoitan mitä se meitä liikuttaa, tuo juttu, jolla jo niin\nkauan on meitä kiusattu?\n\nSilloin Markus hiukan kiivastui.\n\n-- Poika raukat, te suretatte minua... Te tunnustatte siis Simonin\nviattomaksi?\n\n-- Tunnustan, hyvä Jumala. Kaikki ei ole selvää; mutta kun on\ntarkkaavaisesti seurannut asioita, voi sanoa että hän ainakin saattaa\nolla viaton.\n\n-- Ettekö sitten tunne suuttumusta tietäissänne hänen olevan\nrangaistussiirtolassa?\n\n-- Oh, hänelle se ei varmaankaan ole hauskaa. Mutta on niin paljon\nmuitakin viattomia rangaistussiirtolassa. Jääköön hän vaan sinne, minä\nen ainakaan nouse vastustamaan. Ja sitä paitsi ihmisellä on kylliksi\nomissa huolissaan, miksi vaivata itseään vielä toistenkin\nonnettomuudella?\n\nPhilippe vuorostaan lausui mielipiteensä lempeämmällä äänellä.\n\n-- Minä en puutu tähän juttuun, sillä se tuottaisi minulle liian suurta\nsurua. Jos on vaikutusvaltaa, silloin ymmärrän että on velvollisuus\ntoimia. Mutta kun ei voi mitään, eikö silloin ole parasta olla\ntietämättä ja pysyä tyynenä.\n\nTurhaan Markus nousi vastustamaan tuollaista välinpitämättömyyttä ja\nraukkamaista itsekkäisyyttä, joka hänen mielestään oli huonoin\npakopaikka. Kaikkien, halvimpienkin, heikoimpienkin vastalauseesta\nmuodostui tuo suuri ääni, vastustamaton kansan tahto. Kukaan ei saanut\nlaiminlyödä velvollisuuttaan, yksityinen teko voi muuttaa sallimuksen.\nSitä paitsi oli väärin ajatella että vain yhden ainoan kohtalo riippui\ntästä taistelusta, kaikki kansan jäsenet olivat solidarisia, jokainen\npuolusti vapautta. Ja mikä erinomainen tilaisuus yhdellä iskulla täyttää\nvuosisadan vaivaloinen, valtiollinen ja yhteiskunnallinen edistystyö.\nToisella puolella kaikki vanhoilliset vallat liittoutuneina viatonta\nvastaan, ainoana tarkoituksenaan vanhan katolisen ja yksinvaltaisen\nrakennuksen ylläpitäminen: toisella kaikki tulevaisuuden miehet, kaikki\njärjen ja vapauden sanansaattajat, saapuneina kaikista ilmansuunnista,\nyhdistyneinä totuuden ja oikeuden nimessä: ja jälkimmäisten ponnistukset\nriittäisivät varmaankin kukistamaan edelliset madonsyömän ja lahonneen\nrakennuksen raunioiden alle. Juttu laajeni, ei ollut enää kysymys\nainoastaan viattomasta, väärintuomitusta mies raukasta. Siihen sisältyi\nitse ihmiskunnan kärsimys, ihmiskunnan, joka oli vapautettava\nvuosisataisesta vankilastaan. Simonin vapauttaminen merkitsi suurempaa\nvapautta koko Ranskan kansalle, edistystä suurempaa arvokkaisuutta ja\nonnea kohden.\n\nÄkkiä Markus vaikeni, huomaten että Achille ja Philippe tyrmistyneinä\nkatselivat häntä himmeillä, vilkkuvilla silmillään.\n\n-- Oo, herra Froment, mitä kerrotte meille? Jos panette noin suuren\nmerkityksen juttuun, niin emme aijo teitä seurata, se on varma. Me emme\ntiedä, emme voi.\n\nIvallisena oli Savin kuunnellut tahtomatta keskeyttää. Vihdoin puhkesi\nhän sanoihin kääntyen opettajan puoleen.\n\n-- Kaikki nämä ovat tyhmyyksiä, sallikaa minun sanoa se teille, herra\nFroment. Simonin viattomuus on asia, jota epäilen! Minä en salaa sitä,\nolen vielä samaa mieltä kuin ennenkin, enkä tahdo mitään lukea, ennemmin\nkuolen kuin luen riviäkään siitä sekasotkusta, jota julkaistaan. Ja\nJumalan kiitos! en puhu näin rakkaudesta pappeihin! Niin! nuo saastaiset\nelukat, rutto tappakoon heidät kaikki! Mutta kun kerran on uskonto, niin\non uskonto. Se on, samoin kuin sotaväkikin, Ranskan veri. Olen\ntasavaltalainen, olen vapaamuurari, uskallanpa sanoa olevani\nsosialistikin, sanan hyvässä merkityksessä; mutta ennen kaikkea olen\nranskalainen, enkä tahdo että kosketaan siihen, mikä on isänmaani\nsuuruus. Simon on siis syyllinen, kaikki sen todistaa, yleinen\nmielipide, oikeusistuimen esiintuomat todistukset, hänen tuomionsa,\nhalpamaiset yritykset, joita juutalaiset ovat tehneet ja vieläkin\ntekevät, pelastaakseen hänet. -- Ja jos hän ihmeen kautta ei olisikaan\nsyyllinen, olisi se suuri onnettomuus maalle, hänen täytyy\nvälttämättömästi olla rikollinen.\n\nNäin suuren sokeuden ja typeryyden edessä täytyi Markuksen taipua. Hän\noli juuri lähdössä, mutta silloin saapui Hortense seitsenvuotiaan\ntyttärensä Charlotten kanssa. Se ei ollut enään entinen kaunis Hortense.\nJouduttuaan naimisiin viettelijänsä, maitomiehen kanssa, vietti hän\nvaivaloista, työlästä elämää köyhässä kodissaan. Savin otti hänet\nvastaan kylmästi, häveten tuota avioliittoa, josta hänen parantumaton\nalhaisen virkamiehen ylpeytensä kärsi. Tarvittiin kaikki pikku\nCharlotten suloisuus ja vilkas ymmärrys lieventämään näin suurta\nkatkeruutta.\n\n-- Hyvää päivää, isoisä, hyvää päivää, isoäiti... Olin taas ensimmäinen\nsisäluvussa, neiti Mazeline antoi minulle kunniarahan.\n\nHän oli suloinen, rouva Savin jätti työnsä, otti lapsen syliinsä ja\nsuuteli häntä lohdutettuna ja onnellisena. Tyttönen kääntyi vielä\nMarkuksen puoleen, jonka hän hyvin tunsi.\n\n-- Tiedättehän, herra Froment, olin ensimmäinen. On hyvä olla\nensimmäinen!\n\n-- Niin on, pienokainen, se on sangen hyvä. Ja tiedän myös että olet\nsangen viisas... Sinun tulee aina kuulla neiti Mazelinea, sillä hän\ntekee sinusta järkevän ja valistuneen pienen naisen, joka on tuleva\nsangen onnelliseksi ja joka on tuottava onnea kaikelle ympäristölleen.\n\nHortense oli istunut vaivatun näköisenä ja veljekset Achille ja Philippe\nneuvottelivat katseillaan, haluten lähteä ulos päivälliseen saakka.\nMutta Savin alkoi taas hiljaa nurista: onnea kaikelle ympäristölleen,\noh! se olisi todella uutta, sillä isoäiti ja äiti eivät kumpikaan olleet\ntuottaneet sitä hänelle; ja jos neiti Mazeline saisi sen ihmeen aikaan,\nettä tekisi tytöstä jotain kunnollista ja hyödyllistä, niin hän menisi\nkertomaan sen neiti Rouzairelle. Sitten kiukustui hän nähdessään\nvaimonsa nauravan, ikäänkuin lapsi olisi tehnyt hänet nuoremmaksi ja\nkauniimmaksi, ja pakoitti hänet uudelleen ryhtymään työhönsä niin\nankaralla sanalla että vaimo kyynelsilmin painoi päänsä alas.\n\nKun Markus nousi, sanoi Savin taas.\n\n-- Teillä ei ole siis mitään neuvottavaa tuon Philippe-laiskurin\nsuhteen... Herra Salvanin kautta, joka on herra Le Barazerin ystävä,\nvoisitte ehkä hankkia hänelle pienen toimen prefektin virastossa.\n\n-- Sitä voisi todella koettaa. Minä lupaan teille puhua siitä herra\nSalvanille.\n\nKadulla Markus kulki pää kumarassa hitain askelin ja teki itselleen\nselkoa näiden kolmen käyntinsä tuloksista entisten oppilastensa\nvanhempien luona. Achillen ja Philippen, konttoristi Savinin poikien\njärki oli tosin ollut kypsyneempi ja vapaampi kuin muurari Doloiren\npoikien, Augusten ja Charlesin, jotka taas olivat vapautuneet Fernandin,\nmaanviljelijä Bongardin pojan törkeästä herkkäuskoisuudesta. Savinien\nluona oli hän taaskin huomannut isän sokean itsepäisyyden, isän, joka ei\nollut mitään oppinut eikä mitään unohtanut ja joka rypi samassa\njärjettömien erehdysten suossa: ja lapset olivat vain hiukan edistyneet\njärkeä ja johdonmukaisuutta kohden. Pieni askel oli otettu, ja hänen\ntäytyi tyytyä siihen. Mutta kuinka surullista olikaan verrata hänen\nviisitoista vuotta kestäneitä ponnistuksiaan saavutettuihin pieniin\ntuloksiin! Häntä kauhistutti ajatellessaan sitä väsymätöntä työtä,\nuhrautuvaisuutta ja uskoa, jota vaadittiin halvoilta alkeisopettajilta\nennen kuin heidän onnistuisi muuttaa tylsistyneet, orjuutetut,\nsaastutetut ihmislapset itsetietoisiksi ja vapaiksi ihmisiksi. Siihen\ntarvittaisiin sukupolvia. Simon raukka oli lakkaamatta hänen mielessään,\nhän suri sitä että ei ollut voinut kasvattaa totuuden ja oikeuden\nkansaa, joka olisi noussut vastustamaan muinoista vääryyttä ja korjannut\nsen. Kansa kieltäytyi yhä olemasta jalo, ylevämielinen ja\noikeudenmukainen, jollaiseksi hän niin kauan oli luullut sitä. Ja se\nahdisti hänen järkeään ja sydäntään, hän ei voinut tottua pitämään\nRanskaa järjettömänä ja kiihkoisena. Sitten oli hän näkevinään iloisen\nnäyn, hän näki edessään pienen Charlotten, niin valppaana, niin\nonnellisena siitä että oli ensimmäinen ja hän alkoi taas toivoa,\ntulevaisuus oli lapsen, miksi eivät nuo pienet, suloiset olennot kulkisi\njättiläisaskelin eteenpäin, kun tervejärkiset ja vilpittömät ihmiset\njohtaisivat heitä valoa kohden.\n\nPaluumatkalla odotti häntä taas sydäntäsärkevä yhtymys. Rouva Férou\nkulki ohi, kädessä käärö, vieden kotiin ompeluksia. Hän oli kadottanut\nvanhemman tyttärensä, joka oli suuria ja kovia kärsimyksiä kestettyään\nkuollut enemmän kurjuudesta kuin kuumeesta. Äiti eli nuorimman kanssa\nviheliäisessä hökkelissä koettaen ankaralla työllä hankkia leipää\nsammuttaakseen nälkäänsä.\n\nMarkus pysäytti hänet, nähdessään hänen hiipivän ohi, katse maahan\nluotuna, häveten köyhyyttään. Se ei ollut enään entinen vaaleaverinen,\nmiellyttävä, mehevähuulinen ja kirkassilmäinen nainen, vaan kuihtunut,\nennen aikaansa vanhentunut vaimoraukka.\n\n-- Kas, rouva Férou, kuinka ompeleminen luistaa?\n\nRouva Férou sammalsi, mutta rauhoittui sitten.\n\n-- Oi, herra Froment, ei se koskaan luista, vaikka kuinka ahkerasti\nompelemme emme yhdessä voi ansaita enempää kuin markan päivässä.\n\n-- Entä kuinka kävi avun pyynnön, jonka lähetitte prefektille opettajan\nleskenä?\n\n-- Oi, herra Froment, meille ei edes vastattu. Ja kun itse uskalsin\nmennä sinne, luulin jo että minut vangittaisiin. Eräs suuri,\nkomeapartainen herra kysyi minulta olinko aivan hullu kun uskalsin\nmuistuttaa miehestäni, sotaoikeuden tuomitsemasta karkurista ja\nanarkistista, joka oltiin pakoitettu tappamaan niinkuin hullun koiran.\nMinä peljästyin niin että vieläkin vapisen kun ajattelen sitä.\n\nKun Markus syvästi liikutettuna pysyi vaiti, tuli hän yhä rohkeammaksi.\n\n-- Jumalani! Férou raukkaniko hullu koira! Te tunsitte hänet kun asuimme\nMoreuxissa. Hän haaveili ainoastaan itsensäkieltäymyksestä,\nveljellisyydestä, totuudesta, oikeudesta, ja kurjuus, sorto ja vääryys\nne tekivät hänet vihdoin hulluksi... Jättäessään minut ainiaaksi sanoi\nhän minulle: \"Ranska on mennyt maa, täydellisesti pappien turmelema,\nsaastaisten sanomalehtien myrkyttämä ja vaipunut niin syvälle\ntietämättömyyden ja herkkäuskoisuuden liejuun, ettei sitä sieltä koskaan\nvoi nostaa ylös\"... Ja näittehän, herra Froment, että hän oli oikeassa.\n\n-- Ei. ei, rouva Férou, hän ei ollut oikeassa. Ei koskaan saa joutua\nepätoivoon maansa suhteen.\n\nMutta nyt rouva Férou kiivastui ja huusi:\n\n-- Minä sanon teille että hän oli oikeassa!... Eikö teillä sitten ole\nsilmiä nähdäksenne? Eikö se mikä tapahtuu Moreuxissa ole häpeällistä,\ntuo Chagnat, pappien käskyläinen, koettaa vain tehdä lapset\ntietämättömiksi, niin että siellä ei kukaan moneen vuoteen ole saanut\npäästötodistusta. Ja herra Jauffre, teidän seuraajanne Jonvillessä,\ntekee myöskin kaunista työtä miellyttääkseen kirkkoherraansa, apotti\nCognassea! Sillä tavoin toivovat he kymmenessä vuodessa saavansa\nranskalaiset unohtamaan luku- ja kirjoitustaitonsa.\n\nVaimoraukka, jonka yhteiskunnallinen vääryys oli musertanut, suoristi\nvartalonsa, ennusti synkässä vihassaan:\n\n-- Kuuletteko, herra Froment, mennyt maa, joka ei kykene mihinkään\nhyvään ja oikeaan, joka on muuttuva kuolleeksi kansaksi niinkuin muutkin\nkansat, jotka katolisuus on turmellut ja mädättänyt!\n\nVapisevana tästä mielenpurkauksesta, peläten puhuneensa liikaa, hän\nhiipi pois, levottoman ja nöyrän näköisenä ja hän palasi kurjaan\nkotiinsa, jossa hänen kalpea ja äänetön tyttärensä häntä odotti.\n\nMarkuksesta tuntui kuin olisi hän kuullut Féroun äänen, joka haudasta\nhuusi julki synkän pessimisminsä, halvan, murtuneen opettajan hurjan\nvastalauseen. Ja jos siitä otettiin pois raivostunut liioittelu, oli se\naivan totta: Chagnat tylsistytti Moreuxilaisia, Jauffre jatkoi\nkuolemantyötään Jonvillessä itsepäisen ja ahdasjärkisen apotti Cognassen\njohdon alla, vaikka hän salaa kiehui vihasta kun ei hänen palveluksiaan\nvieläkään tunnustettu, nimittämällä häntä johtajaksi johonkin Beaumontin\nkouluun. Eikä kansanopetuksen suuri työ edistynyt paremmin muuallakaan\nmaassa. Melkein kaikki Beaumontin koulut olivat vielä raukkamaisten\nopettajien ja opettajatarten käsissä, jotka ajattelivat ainoastaan\nylenemistään ja mielittelivät kirkkoa. Neiti Rouzairen uskonnollinen\ninto saavutti siellä suurta menestystä. Nyttemmin syrjään vetäytynyt\nDoutrequin, tuo ensiaikojen tasavaltalainen, jonka isänmaalliset\nennakkoluulot olivat vähitellen vieneet vanhoillisuuteen, oli yhä\nkaikkivaltias, suuri mies, jota mainittiin esikuvana vastatulleille.\nKuinka olisivat nuoret opettajat voineet uskoa Simonin viattomuuteen ja\njatkaa hengellisten koulujen kukistamista kun moinen mies, 1870 luvun\nsoturi, tasavallan perustajain ystävä asettui hengellisten puolelle\njuutalaisten uhkaaman isänmaan nimessä? Kuinka monta pelkuria ja\nkavaltajaa vastasikaan yhtä neiti Mazelinea, joka niin tarmokkaasti\ntoimitti järjen ja hyvyyden tehtävää, yhtä Mignotia, joka esimerkin\nvaikutuksesta oli yhtynyt hyvään taisteluun, ja kuinka hitaasti\nalkeisopettajien parvi edistyikään vapaa-aatteisuudessa,\njalomielisyydessä, alttiiksi antavaisuudessa, vaikka se joka vuosi sai\nlisiä normaalikoulusta! Ja kuitenkin Salvan innokkaasti toimitti siellä\nuudistustyötään, vakuutettuna siitä, että halpa alkeisopettaja yksin\npelastaisi maan synkästä klerikaalisesta häviöstä, silloin kuin opettaja\nitse vapautuisi, tulisi kykeneväksi opettamaan totuutta ja oikeutta. Hän\ntoistikin lakkaamatta: sellainen kuin on alkeisopettaja, sellainen on\noleva kansa. Koska edistys kulki niin hitaasti täytyi siis kehitystyön\nvaikuttaa useihin sukupolviin ennenkuin kasvaisi hyviä opettajia, samoin\nkuin tarvittaisiin useita oppilassukupolvia ennenkuin syntyisi\noikeudenmukainen, valheen ja erehdyksen vallasta vapautettu kansa.\n\nOnneton tutkimus ja Féroun haudasta kuulunut epätoivon huuto\nkiihdyttivät siis vain Markuksen taisteluintoa. Viime aikoina oli hän\netenkin toiminut ulkopuolella koulua, pitääkseen yllä yhteyttä\nopettajien ja heidän entisten oppilaittensa välillä, jotka jo\nkolmentoista vuotiaina riistettiin heidän vaikutuksestaan.\nYstävyysseuroja perustettiin kaikkialla ja mietittiin saman\narrondissementin, saman maakunnan, koko Ranskan ystävyysseurojen\nliittymisestä yhteen. Lisäksi perustettiin isäntäyhdistyksiä,\nvakuutusyhdistyksiä, eläke- ja apuyhdistyksiä. Mutta iltakurssien\nantaminen koululla tuntui hänestä etenkin toivottavalta hänen\ntarkoitukselleen. Neiti Mazeline oli jo antanut oivallisen esimerkin,\njoka saavutti suurta menestystä, opettamalla muutamina iltoina viikossa\ntaloudenhoitoa, terveysoppia ja sairashoitoa entisille oppilailleen. Ja\nkun näitä saapui runsaasti, uhrasi hän vihdoin sunnuntainsakin,\nvoidakseen antaa tuntia iltapäivällä niille, joiden oli vaikea päästä\nvapaaksi illalla. Hän sanoi usein olevansa niin onnellinen kun sai\nauttaa tyttöjään, opetettuaan heille niin paljon totuutta kuin oli\nvoinut, olemaan hyviä puolisoja ja äitejä, kykeneviä hoitamaan taloutta,\nlevittämään ympärilleen iloa, terveyttä ja onnea. Ja Markus toimi samoin\nkuin hänkin, piti koulua taas illalla kolme kertaa viikossa, kutsui\nsinne pojat, jotka olivat jättäneet hänet, koetti täydentää heidän\ntietojansa kaikilla käytännöllisen elämän aloilla. Hän kylvi hyvää\nsiementä näihin nuoriin aivoihin, ajatellen, että olisi kyllin palkittu\nvaivoistaan, jos yksikään jyvä sadosta itäisi ja kantaisi hedelmää.\nEtenkin piti hän huolta niistä harvoista oppilaista, jotka sai\ntaivutetuksi antautumaan opettajan alalle, hän kutsui heitä luokseen,\nvalmisti heitä normaalikoulun tutkintoa varten. Näihin erityisiin\ntunteihin pyhitti hän sunnuntai-iltapäivät ja oli niihin ihastunut kuin\nhuvittavimpiin ajanviettoihin.\n\nVihdoin sai Markus rouva Doloirin taivutetuksi siihen, että tämä salli\nhänen jatkaa pikku Julesin valmistamista normaalikouluun. Yksi hänen\nentisistä oppilaistaan oli jo siellä, hänen rakkain oppilaansa Sébastien\nMilhomme, jonka äiti, rouva Alexandre, oli jälleen ryhtynyt hoitamaan\npaperikauppaa kälynsä rouva Edouardin kanssa, silloin kuin taas oli\ntullut kysymys Simonin viattomuudesta. Mutta hän pysyi vielä\nvarovaisesti varjossa, jotta ei karkoittaisi kirkollismielistä\nostajapiiriä, joka yhä oli voiton puolella. Sébastien oli jo toista\nvuotta normaalikoulussa ja oli tullut sangen rakkaaksi myöskin\nSalvanille, joka iloitsi tietäessään hänestä saavansa hyvän sanoman\nsaattajan. Suureksi ilokseen oli Markus saanut uskoa vanhan ystävänsä\nkäsiin vielä yhden oppilaistaan, Josef Simonin, joka oli päättänyt\nruveta opettajaksi niinkuin isänsäkin, kaikista suurista vastuksista\nhuolimatta, tahtoen voittaa missä tämä niin surkeasti oli sortunut.\nSébastien ja Josef tapasivat siis taas toisensa saman innon ja saman\nuskon elähyttäminä ja solmivat vielä vankemmaksi entisen ystävyyden\nsiteensä. Ja kuinka hauskoja hetkiä he viettävätkään kun joskus\nlupapäivinä voivat tulla Mailleboisiin puristamaan entisen opettajansa\nkättä!\n\nAsioiden näin hitaasti kehittyessä Markus yhä odotti, välistä joutuen\nepätoivoon ja seuraavana päivänä taas toivoen. Turhaan oli hän toivonut\nettä Geneviève vihdoin käsittäisi, vapautuisi myrkystä ja palaisi hänen\nluokseen: ja hänen ainoa lohdutuksensa, ainoa toivonsa oli Louisen\nrauhallinen horjumattomuus. Tämä kävi lupauksensa mukaan torstaisin ja\nsunnuntaisin hänen luonaan, aina iloisena ja lempeän päättäväisenä.\nMarkus ei uskaltanut kysyä häneltä äidistä, sillä lapsi ei puhunut\nhänestä mitään, pitäen varmaankin ainetta tuskallisena, kun hänellä ei\nkuitenkaan ollut hyviä uutisia kerrottavana. Hän tuli pian kuudentoista\nvuotiaaksi ja ymmärsi yhä paremmin syvän haavan, josta he kaikki kolme\nkärsivät, sitä mukaa kun hän tuli vanhemmaksi, ja hän olisi niin\nmielellään tahtonut olla sovittaja, parantaja, yhdistää jälleen\nrakastetut vanhemmat! Mutta kun hän huomasi kärsimätöntä tuskaa isänsä\nkatseessa, kosketteli hän varovasti hirveätä tilaa, joka lakkaamatta oli\nheidän mielessään, mutta josta he eivät puhuneet.\n\n-- Äiti on vielä kovin sairas, täytyy olla sangen varovainen, en uskalla\nvielä puhua hänelle niin kuin ystävälle. Minulla on kuitenkin toivoa,\njoskus ottaa hän minut syliinsä ja painaa minua rintaansa vasten silmät\nkyynelissä. Toisin ajoin hän tosin on kova ja kohtuuton, hän syyttää\nminua siitä että en muka rakasta häntä, hän valittaa että ei kukaan\nkoskaan ole häntä rakastanut... Näethän, isä, täytyy olla hyvä hänelle,\nsillä hän kärsii varmaan hirveästi luullessaan että ei koskaan enään\nsaisi tyydyttää rakkauttaan.\n\nSilloin Markus kiihtyi ja huudahti:\n\n-- Miksi ei hän sitten palaa tänne? Minä rakastan häntä yhä kuolemaan\nsaakka ja jos hän vielä rakastaa minua olisimme niin onnellisia!\n\nLempeästi ja hyväilevästi sulki Louise kädellään hänen suunsa.\n\n-- Ei, ei! isä, älkäämme puhuko siitä. Tein väärin, kun alotin, se\ntuottaa vaan meille enemmän tuskaa. Täytyy odottaa... Nythän minä olen\näidin luona ja hän on kyllä kerran ymmärtävä että me yksin rakastamme\nhäntä. Hän on kuuleva minua, hän on seuraava minua.\n\nJoskus tuli tyttö isänsä luo silmät loistavina, ryhti päättäväisenä\nikäänkuin taistelun jälkeen. Markus ymmärsi mitä se merkitsi ja kysyi:\n\n-- Onko sinun taas täytynyt riidellä isoäidin kanssa?\n\n-- Oh, mistä sen näet? Hän puhui taas minulle tänä aamuna kokonaisen\ntunnin ensimmäisestä ripilläkäynnistä, saattaakseen minut häpeämään ja\nkauhistumaan. Hän puhuu minulle kuin huonolle luontokappaleelle, hän\nkuvailee minulle helvetin hirveät kidutukset, hämmästyneenä siitä mitä\nhän kutsuu minun käsittämättömäksi itsepäisyydekseni.\n\nSilloin Markus rauhoittui hetkeksi. Hän oli niin suuresti pelännyt että\nhänen tyttärensä taipuisi niinkuin muutkin tytöt! hän oli niin\nonnellinen nähdessään lapsensa horjumattomuuden ja selvän järjen nytkin\nkun hän ei enään ollut tukemassa häntä! Sitten valtasi hänet sääli, hän\nkuvaili lastaan kaikenlaisten kiusaamisten, torumisten ja riitojen\nympäröimänä, joilla häntä varmaankin joka hetki vaivattiin.\n\n-- Lapsi raukkani, kuinka paljon tarvitsetkaan rakkautta! Kuinka\ntuskallisia lienevätkään nuo alituiset riidat sinulle.\n\nMutta Louise hymyili rauhallisesti.\n\n-- Riidatko, ei, isäni, minä kohtelen isoäitiä liian suurella\nkunnioituksella riidelläkseni hänen kanssaan. Hän se aina suuttuu ja\nraivoaa minua vastaan. Minä kuuntelen kohteliaan näköisenä, lausumatta\npienintäkään vastalausetta. Kun hän on lopettanut, sanon minä vaan\ntyynesti: \"Tiedättehän, isoäiti, että olen luvannut isälle odottavani\nsiksi kunnes olen täyttänyt kaksikymmentä vuotta ennenkuin päätän\nmenenkö ripille vai enkö, ja minä pysyn sanassani, koska kerran olen\nluvannut\". Tästä lauseesta en horju en sinne enkä tänne, osaan sen ulkoa\nja toistan sen joka kerta sanasta sanaan. Se juuri tekee minut\nvoittamattomaksi. Minä alan oikein sääliä isoäiti raukkaa, hän joutuu\nniin raivoihinsa ja paiskaa oven kiinni nenäni edessä heti kun alotan\ntämän lauseen.\n\nOikeastaan Louise kärsi tästä alituisesta sodasta. Mutta nähdessään\nisänsä iloisena, heittäytyi hän hänen kaulaansa.\n\n-- Ole levollinen! minä olen sinun tyttäresi. Kukaan ei voi taivuttaa\nminua tekemään sitä, mitä olen päättänyt olla tekemättä.\n\nHänen täytyi myöskin taistella ankara taistelu saadakseen jatkaa\nlukujaan, hän kun oli varmasti päättänyt pyhittää elämänsä opetukselle.\nHän tahtoi tulla opettajaksi ja hänellä oli onneksi puolellaan äiti,\njoka kannatti tätä tuumaa, peläten epävarmaa tulevaisuutta, kun näki\nrouva Duparquen tulevan yhä saidemmaksi ja panevan koko pienen\nomaisuutensa uskonnollisiin tarkoituksiin. Hän vaati äidiltä ja\ntyttäreltä maksua heidän elatuksestaan, tehdäkseen kiusaa Markukselle,\njonka täten täytyi maksaa raskasta veroa niukasta palkastaan. Isoäiti\noli ehkä toivonut häväistystä, ja häntä olivat varmaankin neuvoneet\nsiihen hänen hyvät ystävänsä, joiden näkymättömät kädet johtivat\nkaikkea. Mutta Markus oli heti suostunut, onnellisena kun vieläkin sai\nolla ikäänkuin perheenisä, työntekijä ja tuki. Suuri taloudellinen\nahdinko teki hänen yksinäisyytensä vieläkin tukalammaksi, Mignotin ja\nhänen ateriat olivat perin niukat. Mutta hän ei siitä välittänyt, hän\noli tyytyväinen tietäessään että Geneviève oli ollut liikutettu hänen\nuhraavaisuudestaan ja että siinä oli ollut vielä yksi syy, joka sai\nhänet hyväksymään Louisen kutsumuksen, tahtoen hänelle varman\ntulevaisuuden. Louise työskenteli siis edeskinpäin neiti Mazelinen\njohdolla, hän oli jo saavuttanut alemman todistuksen ja valmistautui nyt\nylempää tutkintoa varten. Tästä syntyi uusia ikäviä riitoja rouva\nDuparquen kanssa; hän oli raivoissaan kaikesta tuosta opista, mitä nyt\nannettiin nuorille tytöille, joille hänen mielestään olisi katkismuksen\npitänyt riittää. Ja kun Louise vastasi hänelle aina kohteliaasti: \"Niin,\nisoäiti ... tietysti, isoäiti...\" raivostui tämä vielä enemmän ja alkoi\nsyyttää Genevièveä, joka joskus suuttuneena vastusti häntä.\n\nKun Markus eräänä päivänä kuunteli tyttärensä kertomusta, valtasi hänet\nhämmästys ja hän kysyi:\n\n-- Onko äiti sitten riidellyt isoäidin kanssa?\n\n-- Sen hän on tehnyt, isäni, vieläpä kaksi tai kolme kertaa. Ja\ntiedäthän että ei äiti silloin kursaile. Hän kiivastuu heti, huutaa ja\nmenee sitten suutuksissaan omaan huoneeseensa, niinkuin hän teki\ntäälläkin ennen lähtöään.\n\nMarkus kuunteli, tahtomatta ilmaista salaista iloaan ja toivoa, joka\njälleen heräsi hänessä. Hän kysyi vielä:\n\n-- Eikö rouva Berthereau koskaan sekaannu näihin riitoihin?\n\n-- Oi, isoäiti Berthereau ei koskaan puhu mitään. Luulen että hän on\näidin ja minun puolella: mutta hän ei uskalla auttaa meitä, peläten\nsaavansa ikävyyksiä... Hän näyttää kovin sairaalta ja surulliselta.\n\nMutta kuukausia kului vielä eikä ainoakaan Markuksen toiveista näyttänyt\ntoteutuvan. Kyselyssään tyttäreltään oli hän sangen varovainen, sillä\nhänestä oli vastenmielistä pitää tyttöä ikäänkuin vakoojana, joka kertoi\nhänelle kaikki mitä tapahtui pienessä, synkässä talossa Kapusiinitorin\nvarrella. Kun tämä ei itsestään puhunut, vaipui hän välistä useiksi\nviikoiksi tuskalliseen tietämättömyyteensä ja kadotti jälleen kaiken\ntoivonsa. Hänen ainoana lohdutuksenaan olivat silloin herttaiset\ntorstai- ja sunnuntai-iltapäivät, jotka hän vietti tyttärensä kanssa.\nUsein saapuivat silloin ystävykset Josef Simon ja Sébastien Milhomme\nkolmen junassa Beaumontista ja olivat Mailleboisissa kuuteen saakka,\nonnellisina tavatessaan entisen pikku ystävänsä Louisen, joka niinkuin\nhekin väräjöi nuoruudesta, rohkeudesta ja luottamuksesta. Heillä oli\nsilloin suuria, iloisen naurun elähyttämiä keskusteluja, joista jäi iloa\nkoko viikoksi synkkään ja yksinäiseen asuntoon. Nämä iltapäivät\nvahvistivat Markusta, hän pyysi joskus Josefin tuomaan mukaansa\nsisarensa Sarahin Lehmannien luota, joita hän aina ensin kävi\ntervehtimässä. Markus sanoi myös Sébastienille että hän olisi onnellinen\njos rouva Alexandrekin tulisi hänen luokseen. Hän olisi tahtonut kerätä\nympärilleen kaikki kunnon ihmiset, kaikki tulevaisuuden voimat. Tämän\nsydämellisen yhdessäolon aikana muuttui ystävyys Sébastienin ja Sarahin,\nJosefin ja Louisen välillä yhä hellemmäksi ja vahvemmaksi ja Markus,\njoka toivoi voittoa ainoastaan tulevaisuuden pienen kansan avulla, antoi\nhymyillen luonnon hyvää tekevän rakkauden vaikuttaa.\n\nKun ylioikeuden hitaisuus jo kokonaan oli masentanut Davidin ja\nMarkuksen rohkeuden, saivat he eräänä päivänä kirjeen Delbosilta, joka\nkertoi heille suuren uutisen ja pyysi heitä tulemaan luokseen. He\nriensivät sinne. Suuri uutinen, joka niinkuin salama oli iskenyt\nBeaumontiin, oli että Jacquin, hiippakunnan arkkitehti, entisen juryn\nesimies vihdoinkin päätti, pitkän ja ankaran taistelun jälkeen,\nhuojentaa omaatuntoaan. Tämä syvästi uskonnollinen mies, joka kävi\nripillä ja tunnustamassa syntejään ja joka oli perinpohjin rehellinen,\noli alkanut tulla levottomaksi pelastuksestaan, kysyen itseltään voiko\nhän, kun kerran tunsi totuuden, salata sitä kauempaa joutumatta\nijankaikkisen kadotuksen vaaraan. Kerrottiin että hänen rippi-isänsä\nneuvottomana, uskaltamatta sanoa mielipidettään oli kehottanut häntä\nmenemään isä Crabotin puheille; ja syynä siihen että arkkitehti vielä\nuseita kuukausia oli pysynyt vaiti, sanottiin olleen jesuiittaisän\nvaikutuksen, joka esti häntä puhumasta kirkon edun nimessä. Mutta\nJacquin ei kauemmin voinut säilyttää hirveää salaisuuttaan, sillä hän\ntunsi ahdistusta kristittynä, joka uskoo Kristuksen jumaluuteen ja että\nhän oli tullut maan päälle taistellakseen totuuden ja oikeuden puolesta.\nTotuus, jonka tunteminen häntä nyt poltti oli se, että presidentti\nGragnon oli näyttänyt valamiehille todistuskappaleen, jota eivät\nsyyttäjät eivätkä puolustajat tunteneet. Presidentti, jonka valamiehet\nolivat kutsuneet neuvottelusaliin selittämään heille rangaistuksen\nsovittamista, oli näyttänyt heille keskustelun loputtua saamansa\nkirjeen, tuon Simonin kuuluisan kirjeen, jossa oli jälkikirjoitus ja sen\nalla aivan samanlainen nimimerkki kuin kirjoituskaavassa. Tähän\nkirjeeseen oli isä Philibin viitannut huomiota herättävässä puheessaan,\nkun hän oli sanonut nähneensä todistuksen Simonin syyllisyydestä,\nvoimatta selittää sitä tarkemmin sillä häntä sitoi muka rippisalaisuus.\nJa nyt oli todistettu että joskin itse kirje oli Simonin kirjoittama,\nolivat jälkikirjoitus ja nimimerkki hävyttömästi ja törkeästi\nväärennetyt, minkä lapsikin voi huomata.\n\nDavid ja Markus tapasivatkin Delbosin voitonriemuisena.\n\n-- No! enkö jo sanonut sitä teille? Nyt on laiton osananto todistettu!\nJacquin on kirjoittanut ylioikeuden presidentille, tunnustaen totuuden\nja pyytäen tulla kuulluksi... Minä tiesin että Gragnon ei ollut\nuskaltanut hävittää Simonin kirjettä, vaan että se oli asiakirjoissa.\nMutta kuinka vaikea minun olikaan saada se sieltä ja toimittaa se\ntoisten asiantuntiain tutkittavaksi! Minä aavistin että se oli väärennys\nja tunsin siinä hirveän isä Philibinin käden... Kuta enemmän tutkin\njuttua sitä selvemmin huomaan että tuo mies, joka näytti niin kömpelöltä\nja yksinkertaiselta, on oikea nero viekkaudessa ja kavaluudessa.\nNäettehän, hän ei tyytynyt ainoastaan repimään leimattua kulmaa\nkirjoituskaavasta, vaan hän väärensi myöskin Simonin kirjeen ja toimitti\nsen viime hetkessä juryn nähtäväksi, sillä väärennys on aivan varmaan\nhänen tekonsa.\n\nDavid, joka niin monta kertaa oli pettynyt, epäili vielä.\n\n-- Mutta, kysyi hän, oletteko aivan varma siitä että tuo Jacquin, tuo\npappien vallassa oleva arkkitehti pysyy vahvana loppuun saakka?\n\n-- Olen, aivan varma... Te ette tunne Jacquiniä. Hän ei ole pappien\nvallassa, hän on noita harvoja kristittyjä, jotka seuraavat ainoastaan\nomaatuntoaan. Minulle on kerrottu kummallisia juttuja hänen\nkeskusteluistaan isä Crabotin kanssa. Jesuiitta luuli ensin saavansa\nhänet taivutetuksi, puhuessaan kaikkivaltiaan Jumalansa nimessä, joka\nantaa anteeksi ja pyhittää pahimmatkin teot kun on kysymyksessä kirkon\netu. Mutta Jacquin vastasi myöskin Jumalansa nimessä, hyvyyden ja\noikeuden Jumalan, joka ei hyväksy erehdystä, ei valhetta eikä rikosta,\nse oli kaunis taistelu, jota minä olisin tahtonut olla näkemässä,\nyksinkertaisen uskovaisen ja kukistuvan kirkon valtioviisaan asiamiehen\nvälillä. Ja minulle on kerrottu että jesuiitta vihdoin nöyrtyi ja\nrukoili polvillaan rehellistä miestä, voimatta estää häntä täyttämästä\nvelvollisuuttaan.\n\n-- Kyllä hän sentään kauan mietti ennenkuin huojensi omaatuntoaan,\nvirkkoi Markus.\n\n-- Oh, enhän sanokaan että hän heti huomasi velvollisuutensa. Ensin hän\nei moneen vuoteen tiennyt että Gragnonin osananto valamiehille oli\nlaiton. Melkein kaikki valamiehet ovat samalla kannalla, eivät tiedä\nmitään laista ja uskovat kaikki mitä korkeat tuomarit sanovat. Sitten\nepäröi hän, se on selvää, hän kantoi varmaankin vuosimääriä omantunnon\nepäilyksiä, peläten häväistystä. Emmekö koskaan ole tunteneet\nsamanlaista ahdistusta ja taistelua kuin tuo mies, joka kärsi ripillä ja\ntunnusti syntinsä, kadotuksen kauhu sydämessään? Mutta vakuutan teille,\nettä heti kun hän varmasti sai tietää kirjeen olevan väärennetyn ei hän\nhetkeäkään epäillyt, hän päätti puhua, vaikka Saint-Mascencen\ntuomiokirkko siitä kukistuisi, vakuutettuna että hän silloinkin\npalvelisi Jumalaansa.\n\nSitten Delbos iloisesti teki selkoa asemasta, niin kuin mies, joka\npitkien ponnistusten jälkeen vihdoin oli päässyt tarkoituksensa perille.\n\n-- Minä pidän tarkastuksen myöntämisen varmana. Meillä on nyt nuo kaksi\nuutta todistusta, joita tarvitsimme ja joita meidän on ollut niin vaikea\nhankkia. Ensiksikin kirjoituskaava on kotoisin veljien koulusta,\nnimimerkki ei ole Simonin kirjoittama. Toiseksi presidentti Gragnon on\nlaittomasti näyttänyt valamiehille väärän todistuksen. Näin ollen täytyy\noikeuden kumota päätös.\n\nDavid ja Markus palasivat kotiin ilosta loistavina. Mutta Beaumontissa\nsyntyi hirveä melu, kun saatiin tietää Jacquinin kirje, hänen\ntunnustuksensa ja todistuksen tarjoumuksensa. Presidentti Gragnon, jota\npersonallisesti syytettiin, sulkeutui kotiinsa, kieltäytyi vastaamasta\nsanomalehtimiehille ja näytti kääriytyvän ylhäisen äänettömyyden\nvaippaan. Hänen kerrottiin olevan aivan masentunut, unohtaneen kokonaan\nleikillisen ivallisuutensa tuon onnettomuuden tähden, joka uhkasi häntä\njuuri kun hän aikoi erota ja toivoi saavansa kommendöörin arvon. Hänen\nvaimonsa, kaunis rouva Gragnon, joka jo oli liian vanha lukeakseen\nrunoja kenraali Jaroussen nuorten upseerien kanssa, oli kääntänyt hänet\nuskonnolliseksi, varmaankin todistamalla hänelle jumalisen vanhuuden\nedut; ja hän seurasi vaimoaan, kävi ripillä, tunnusti syntinsä ja\nosoitti harrasta kohteliaisuutta, mikä selitti isä Crabotin innokkaat\nponnistukset estää Jacquiniä huojentamasta omaatuntoaan. Jesuiitta\ntahtoi ennen kaikkea pelastaa Gragnonin, tuon arvossa pidettävän\nuskovaisen, josta kirkko ylpeili. Kaikki Beaumontin oikeusistuimen\njäsenet yhtyivät sitä paitsi presidenttiin, puolustivat entistä päätöstä\nkuin omaa mestariteostaan, jonka pelkkä koskettaminen oli rikos\nisänmaata vastaan. Tämän ylevän suuttumuksen alla piili raukkamainen,\nhirveä pelko, rangaistussiirtolan ja santarmien pelko, jotka tulevat\nillalla ja laskevat raskaat kätensä mustille tai punaisille, hermeliinin\nsisustamille viitoille. Entinen valtion prokuraattori, kaunis Raoul de\nLa Bissonnière ei enään ollut Beaumontissa, hänet oli nimitetty samaan\nvirkaan Mornayssa, ja hän tuli yhä katkerammaksi kun häntä ei vieläkään\noltu ylennetty Pariisiin, hänen notkeasta taitavuudestaan huolimatta\nkaikkien ministeristöjen aikana. Tutkintatuomari Daix, joka oli tullut\nneuvokseksi, ei ollut muuttanut kaupungista ja häntä kidutti yhä hirveä\nrouva Daix, jonka kunnianhimo ja sammumaton ylellisyyden tarve kulutti\nheidän köyhää talouttaan; ja pahinta oli että Daixin kerrottiin,\nsamoinkuin Jacquininkin, olevan omantunnonvaivojen uhrina ja aikovan\nvaimonsa kiukusta huolimatta tunnustaa kuinka hän muinoin\nraukkamaisuudesta kuunteli tätä silloin kuin hänen olisi tullut antaa\njutun rauveta todistusten puutteessa. Koko oikeuspalatsi oli\nsekasorrossa, siellä vallitsi vuorotellen viha ja kauhu, tuota hirveätä\nvedenpaisumusta odotettaessa, joka kukistaisi inhimillisen oikeuden\nvanhan, madonsyömän rakennuksen.\n\nBeaumontin valtiollinen maailma oli yhtä levoton ja pois suunniltaan.\nEdusmies Lemarrois, kaupungin pormestari, tunsi asemansa radikaalisena\ntasavaltalaisena horjuvan, olevan kukistumaisillaan ratkaisevassa\nkäänteessä, joka tärisytti puolueita ja kohotti näköpiiriin kansan\nnuoret voimat. Älykkään rouva Lemarroisin paljon käydyssä salongissa\nalkoi yhä enemmän ilmaantua vanhoillisuuteen kääntyminen. Siellä nähtiin\nusein Marcilly, kirjallisesti sivistyneen nuorison edusmies,\nranskalaisen hengen toivo, joka oli joutunut valtiolliseen\nhervottomuuteen kun ei enään tiennyt mikä oli hänelle itselleen\nedullista ja alinomaa peläten että ei häntä enään valittaisi. Siellä\ntapasi myöskin kenraali Jaroussen, joka sen jälkeen kun häntä ei enään\najateltu sotilasvaltiokaappausta varten, käyttäytyi typerän uhkaavasti\nikäänkuin vaimonsa, pienen ja tumman rouva Jaroussen alituisen\nkirkumisen kannustamana, joka rouva oli niin kuivettunut että hänen jo\nsanottiin tulleen viisaaksi. Prefekti Hennebise kävi siellä myöskin\njoskus, levollisen rouva Hennebisen seuraamana, molemmat tahtoivat vaan\nelää rauhassa kaikkien kanssa, sillä se oli hallituksen toivo: ei mitään\njuttuja, ei muuta kuin kädenpuristuksia ja hymyilyjä. Peljättiin\nsuuresti huonoja vaaleja, sillä Simonin jutun esille ottaminen oli\npannut koko maakunnan kuumeeseen, ja Marcilly sekä itse Lemarroiskin\nolivat tunnustamatta sitä vakavasti päättäneet salaa yhtyä vanhoillisiin\nvirkaveljiinsä, joita Hector de Sangleboeuf johti, musertaakseen heidän\nkanssaan sosialistiset ehdokkaat, etupäässä Delbosin, jonka menestys oli\nvarma, jos hän voittaisi marttyyrijutun. Tämä oli syynä hämmennykseen,\njonka Jacquinin teko sai aikaan, sillä se teki jutun tarkastamisen\nvälttämättömäksi. Simonistit riemuitsivat, antisimonistit olivat\nmuutamia päiviä aivan masennuksissaan. Taaskaan ei Jaffres-kadulla,\nylhäisön kävelypaikalla puhuttu muusta: ja turhaan \"Petit Beaumontais\",\ntyydyttääkseen lukijoitaan, joka aamu kirjoitti että jutun tarkastuksen\nanomus hyljättäisiin kahden kolmasosan enemmistöllä, kirkon ystävien\nlevottomuus ei siitä vähentynyt.\n\nYliopistossa oli ilo varovainen. Melkein kaikki olivat simonisteja.\nmutta he olivat niin usein toivoneet turhaan että eivät uskaltaneet\nliiaksi iloita. Rehtori Forbes etenkin tunsi suurta huojennusta toivoen\npääsevänsä vaikeuksista, joita hänelle tuotti Mailleboisin opettaja, tuo\nMarkus Froment, sillä vanhoilliset voimat tekivät lakkaamatta\nhyökkäyksiä hänen tähtensä. Vaikka rehtori tahtoi olla mihinkään\nsekaantumatta, jättää kaikki akatemiantarkastajan Le Barazerin\nratkaistavaksi, oli hänen nyt täytynyt sanoa tälle että oli\nvälttämätöntä ryhtyä johonkin. Le Barazerkaan ei kauvempaa voinut\nvastustaa, hän aavisti että pian tulisi hetki, jolloin hänen taitava\npolitiikkansa pakottaisi hänet uhraamaan Markuksen; hän oli ilmoittanut\nsen Salvanille ja tämä oli syvästi suruissaan siitä.\n\nKuinka iloisesti ja voitonriemuisesti kunnon Salvan ottikaan vastaan\nMarkuksen, voidessaan kertoa hänelle sen suuren uutisen että\ntarkastuksen myöntäminen oli varma. Hän syleili häntä, ilmoitti hänelle\nsuuren vaaran, josta hänet voi pelastaa ainoastaan ylioikeuden suotuisa\npäätös.\n\n-- Rakas lapseni, jos tarkastusta ei olisi myönnetty, olisi teidät aivan\nvarmaan erotettu virastanne, sillä tällä kertaa olette liian kovasti\nkiinni, koko vanhoillinen puolue vaatii teidän kukistustanne... Minä\nolen siis tyytyväinen, te ja maallikkokoulu olette voittaneet.\n\n-- Se olikin suureen tarpeeseen, sanoi Markus, niin pieni on vasta\nvalheelta ja tietämättömyydeltä voitettu ala, huolimatta teidän\nponnistuksistanne antaa maalle hyviä opettajia.\n\nSalvan teki horjumatonta luottamasta ilmaisevan liikkeen.\n\n-- Siihen tarvitaan tietysti monta ihmisikää. Mutta vähät siitä, me\nedistymme, me pääsemme kerran perille.\n\nEttä hän todella oli voittanut, huomasi Markus etenkin tavasta, jolla\nalkeiskoulun tarkastaja, kaunis Mauraisin riensi hänen luokseen kun hän\nkysymyksessä olevana päivänä astui ulos normaalikoulusta.\n\n-- Oi, rakas herra Froment, sepä oli hauskaa että tapasin teidät! On\nniin vähän tilaisuuksia tavata toisiaan virkatoimien ulkopuolella!\n\nJutun uudestaan tultua esille oli Mauraisiniä vaivannut huolettava\nlevottomuus. Kirjoituskaavan löytö, isä Philibinin repimä kulma ja uuden\nväärennyksen keksiminen olivat saattaneet hänet hirveästi pelkäämään\nkulkeneensa väärää tietä. Siihen saakka oli hän julkisesti yhtynyt\nantisimonisteihin, tuumien että papit kyllä pääsisivät voitolle. Vaan\njos he häviäisivät, miten suoriutuisi hän asiasta, hän hämmentyi\najatellessaan että ehkä ei ollutkaan vahvempien puolella?\n\nHän kumartui Markuksen puoleen kuiskatakseen hänen korvaansa, vaikka ei\nainoatakaan ihmistä näkynyt kadulla:\n\n-- Tiedättehän, rakas Froment, minä en koskaan ole epäillyt Simonin\nviattomuutta. Minä olen oikeastaan aina ollut vakuutettu siitä. Mutta\nmeidän julkisten miesten täytyy olla niin varovaisia, eikö niin?\n\nMauraisin oli kauan aikaa toivonut pääsevänsä Salvanin seuraajaksi; ja\njos simonistit pääsisivät voitolle oli hänen mielestään viisasta\nmielitellä heitä, olla heidän puolellaan jo ennen voittoa. Mutta hän ei\nollut vielä niin varma tästä voitosta, että olisi liiaksi näyttäytynyt\nheidän seurassaan. Hän kiiruhtikin jättämään Markuksen, kuiskaten\nhänelle vielä viimeisen kerran, puristaessaan hänen kättään:\n\n-- Simonin voitto on myöskin meidän kaikkien voittomme.\n\nPalattuaan Mailleboisiin Markus huomasi, että sielläkin oli jotain\nmuuttunut. Entinen pormestari Darras, jonka hän tapasi, ei tyytynyt\nainoastaan varovaisesti tervehtimään, niinkuin hän tavallisesti teki.\nHän pysähytti Markuksen keskellä Suurtakatua ja keskusteli hänen\nkanssaan enemmän kuin kymmenen minuuttia kovalla äänellä laskien leikkiä\nja nauraen. Hän oli alusta alkaen ollut simonisti; mutta tultuaan\npakotetuksi luovuttamaan pormestarin asemansa kirkollismieliselle\nPhilisille, jonka hän yhä toivoi voivansa karkottaa, kätki hän värinsä,\npysyi valtioviisaasti vaiti ja ilmaisi ajatuksensa ainoastaan lukittujen\novien takana. Syynä siihen että hän näin keskellä päivää unohti\nvarovaisuutensa ei voinut olla muu kuin että hänestä Simonin syyttömäksi\njulistaminen näytti varmalta. Ja kun kirkollismielinen Philis juuri\nsattui kulkemaan ohi kiirein askelin, pää kumarassa ja silmät vilkkuen,\nnaurahti Darras ja sanoi Markukselle, silmää iskien:\n\n-- Niin, rakas herra Froment, se mikä on toisille ilo, tuottaa surua\ntoisille. Jokainen vuorostaan.\n\nSuuri muutos oli todella tapahtunut yleisössä. Seuraavina aikoina Markus\nsaattoi päivä päivältä huomata asiansa saavuttavan yhä suuremman\nmenestyksen. Mutta valloitetun alan suuren arvon huomasi hän etenkin\nsaadessaan eräänä päivänä kirjeen parooni Nathanilta, joka asui taas\nDésiradessa vävynsä Hector de Sangleboeufin luona, ja pyysi häntä\ntulemaan luokseen keskustelemaan eräästä palkintorahastosta, jonka hän\naikoi perustaa maallikkokoululle. Markus aavisti heti että se oli vain\ntekosyy. Parooni oli jo pari kolme kertaa antanut sata markkaa\njaettaviksi säästöpankkikirjoina parhaille oppilaille. Ja Markus läksi\nDésiradeen kummissaan ja uteliaana.\n\nHän ei ollut käynyt siellä sitten kuin muinoin Davidin kanssa, joka\ntahtoi taivuttaa kaikkivaltiaan paroonin vangitun ja syytetyn veljensä\npuolelle. Ja hän muisti tuon käynnin pienimpiä yksityisseikkoja myöten,\nmuisti kuinka mahtava juutalainen raharuhtinas, Sangleboeufin appi, oli\nkarkoittanut luotaan köyhän, yleisen kirouksen painaman juutalaisen.\nDésirade oli tullut vieläkin majesteetillisemmaksi ja kauniimmaksi,\näskettäin oli pantu yksi miljoona kukkasarkoihin ja altaihin, jotka\ntekivät pengermät linnan edessä kuninkaallisen suuremmoisiksi.\nSuihkulähteiden ja luonnotarten täyttämän puiston kautta saapui hän\nvihdoin portaille, joilla kaksi kultavihreään livreaan puettua\npalvelijaa odotti häntä. Toinen heistä saattoi hänet pieneen salonkiin,\nhän jäi sinne hetkeksi yksin ja kuuli epäselvää keskustelua, joka\nepäilemättä tuli jostain viereisestä huoneesta. Kaksi ovea suljettiin,\nsyntyi hiljaisuus ja parooni Nathan astui sisään, käsi ojennettuna.\n\n-- Suokaa anteeksi että olen vaivannut teitä, rakas herra Froment, mutta\ntiedän kuinka te uhraudutte oppilaillenne ja minä tahtoisin lisätä\nsummaa, jonka viime vuosina olen antanut. Te tunnette kyllä vapaat\nmielipiteeni ja tiedätte että tahdon palkita ansion, missä muodossa se\nilmaantuneekin, välittämättä valtiollisista ja uskonnollisista\nkysymyksistä... Niin, minä en tee eroa hengellisten ja maallisten\nkoulujen välillä, minä katson vain Ranskan parasta.\n\nJa hän jatkoi yhä puhettaan, jollaikaa Markus tarkasti hänen pientä,\nhiukan kumaraista vartaloaan, hänen keltaisia kasvojaan, kaljua päätään\nja suurta petolinnun nenäänsä. Markus tiesi hänen äskettäin\nsiirtomaa-kaupassa voittaneen sata miljoonaa, äärettömän ryöstösaaliin,\njonka hänen oli täytynyt jakaa erään katolilaisen pankin kanssa. Hän\nolikin muuttunut raivokkaaksi vanhoillisuuden mieheksi, tuntien yhä\nenemmän, sitä mukaa kuin uusia miljoonia kasautui entisten miljoonain\npäälle, papit ja sotamiehet tarpeellisiksi puolustamaan hänen koottua\nomaisuuttaan. Nyt hän ei enää tyytynyt siihen että oli tyttärensä kautta\npäässyt jäseneksi vanhaan Sangleboeufien sukuun, vaan hän kielsi\nsukuperänsä, oli kiivas antisemiitti, kuningasmielinen, militaristi ja\njuutalaisten sortajien kunnioittava ystävä. Ja nähdessään hänet\näärettömien rikkauksiensa ympäröimänä Markus ihmetteli hänen\nsynnynnäistä nöyryyttään, hänen levottomissa silmissään ilmaantuvaa\nisiltä perittyä kauhua, silmissä, jotka lakkaamatta vilkuivat oviin,\nikäänkuin hän aina olisi ollut valmis piiloutumaan pöydän alle\nvähimmänkin vaaran uhatessa.\n\n-- Se on siis päätetty, sanoi hän kaikellaisten epäselvien selitysten\njälkeen, te menettelette mielenne mukaan noilla kahdellasadalla\nmarkalla, sillä luotan täydellisesti teidän älyynne.\n\nMarkus kiitti ymmärtämättä vieläkään. Pelkkä poliittinen tarve\nmielitellä kaikkia, halu olla hyvissä väleissä voittajien kanssa ei\nriittänyt selittämään tätä imartelevaa ja hyödytöntä kutsua ja kovin\nystävällistä vastaanottoa Désiradessa. Poislähtiessään sai hän vihdoin\nselityksen.\n\nParooni Nathan, joka oli saattanut häntä salongin ovelle saakka, pidätti\nhäntä siinä hienosti hymyillen, ikäänkuin jotain äkkiä olisi muistunut\nhänen mieleensä.\n\n-- Rakas herra Froment, nyt olen hiukan epähieno. Kun minulle tultiin\nilmoittamaan että olitte saapunut, olin erään sangen vaikuttavan\nhenkilön seurassa, joka huudahti: \"Oh! herra Froment, olisin ylen\nonnellinen, jos saisin hetken keskustella hänen kanssaan!\" Se huudahdus\ntuli todella sydämestä.\n\nHän vaikeni hetkeksi, toivoen että Markus kysyisi häneltä. Mutta kun\nMarkus pysyi ääneti, naurahti hän ja käänsi asian leikiksi.\n\n-- Te hämmästyisitte suuresti jos sanoisin teille tuon henkilön nimen.\n\nJa kun Markus yhä pysyi vakavana puolustusasemassa, kertoi hän kaikki.\n\n-- Isä Crabot, -- sitä ette odottaneet vai kuinka?... Niin, isä Crabot\ntuli sattumalta meille aamiaiselle. Te tiedätte, että hän rakastaa\nsuuresti tytärtäni ja kunnioittaa usein hänen taloaan käynnillään. No\nniin, isä Crabot ilmaisi minulle haluavansa keskustella kanssanne.\nUlkopuolella mielipiteitä, jotka voivat eroittaa teidät, on hän\nharvinaisen ansiokas mies. Miksi kieltäytyisitte tapaamasta häntä?\n\nNyt Markus vihdoinkin ymmärsi ja uteliaisuuden valtaamana hän vastasi\ntyynesti:\n\n-- Tietysti en kieltäydy tapaamasta isä Crabotia. Jos hänellä on jotakin\nminulle sanottavaa niin kuuntelen häntä mielelläni.\n\n-- Sangen hyvä, sangen hyvä! huudahti parooni ihastuksissaan juonensa\nmenestyksestä, minä menen heti ilmoittamaan hänelle.\n\nKaksi ovea aukaistiin toinen toisensa jälkeen ja epäselvää puhelua\nkuului pieneen salonkiin saakka. Sitten kaikki vaipui jälleen\nhiljaisuuteen ja Markus sai odottaa jotensakin kauan. Lähestyessään\nakkunaa näki hän henkilöiden, joiden äänet hän oli kuullut, astuvan\nläheiselle penkereelle. Hän tunsi Hector Sangleboeufin ja hänen\nvaimonsa, vieläkin kauniin Lean sekä heidän hyvän ystävänsä markiisitar\nde Boisen, joka viidestäkymmenestäseitsemästä ikävuodestaan huolimatta\noli vielä upea vaaleaverinen kaunotar. Sitten Nathan vuorostaan\nilmaantui ja isä Crabotin jalot, tummat piirteet häämöittivät suuren\nsalongin ovi-ikkunan takana. Hän keskusteli vilkkaasti isäntiensä\nkanssa, jotka olivat onnelliset kun hän otti heidän luonaan vieraita\nvastaan niinkuin kotonaan. Markiisitar de Boise etenkin näytti olevan\nsangen huvitettu tapauksesta. Hän oli kokonaan asettunut asumaan\nlinnaan, vaikka oli itselleen luvannut kadota täytettyään viisikymmentä\nvuotta, sillä hän ei tahtonut että Hectorilla olisi liian vanha\nrakastajatar. Mutta koska kaikki sanoivat että hän yhä oli ihastuttava.\nmiksi ei hän edeskinpäin olisi tuottanut onnea perheelle, Hectorille,\njonka hän viisaudessaan oli naittanut, sen sijaan että olisi vetänyt\nhänet synkkään kurjuuteen kanssansa, ja Lealle, jolle hän oli tullut\nhelläksi ystäväksi vapauttamalla tuon velton, ainoastaan itseänsä\nihailevan naisen liian raskaista toimista? Onni viihtyi siis yhä\nDésiraden loistavassa ylellisyydessä, isä Crabotin hienojen hymyilyjen\nja hurskaiden siunausten suojaamana.\n\nPunakkakasvoisen ja matalaotsaisen Sangleboeufin liikkeistä Markus luuli\nymmärtävänsä hänen surkuttelevan moista valtioviisautta, pitävän liian\nsuurena halvalle anarkistiselle opettajalle osoitettua kunniaa. Vaikka\nhän kyrassierina ollessaan ei koskaan ollut taistellut, puhui hän\nlakkaamatta ihmisten maahan hakkaamisesta. Ja markiisitar oli,\ntoimitettuaan hänet edusmieheksi, turhaan saattanut hänet yhdistymään\ntasavaltaan paavin nimenomaisesta käskystä, hän kertoi yhä juttuja\nrykmentistään ja intoili sotalipun nimessä. Kuinka monta tyhmyyttä hän\nolisikaan tehnyt, ellei olisi ollut tuota hyvää, ymmärtäväistä\nmarkiisitarta ja se oli yksi syy, jolla tämä puolusti sitä että ei ollut\nvoinut jättää Hectoria. Tälläkin kertaa täytyi hänen tulla väliin ja\nviedä hänet lempeästi pois, sipsuttaen pienillä askelilla puistoa kohden\nhänen ja hänen vaimonsa keskessä, sangen iloisena ja äidillisenä heitä\nkumpaakin kohtaan.\n\nParooni Nathan astui nopeasti takaisin suureen salonkiin, jonka oven hän\nsulki; ja melkein samassa tuli hän Markusta hakemaan.\n\n-- Rakas herra Froment, tahtoisitteko seurata minua.\n\nHän kuljetti Markuksen biljaardisalin läpi. Sitten hän aukaisi suuren\nsalongin oven ja pyysi hänen astumaan sisään, ikäänkuin ihastuneena\noutoon osaan, jota hän näytteli selkä kumarassa. Raharuhtinaan asennossa\nilmaantui hänen sorretun rotunsa nöyryys.\n\n-- Olkaa hyvä astukaa sisään, teitä odotetaan.\n\nItse hän ei tullut mukaan, vaan sulki varovaisesti oven ja katosi, jota\nvastoin Markus ällistyneenä huomasi olevansa yksin isä Crabotin kanssa,\njoka pitkään, mustaan viittaan puettuna seisoi keskellä suurta, komeasti\nsisustettua huonetta. Syntyi hetken hiljaisuus.\n\nYleväpiirteinen ja hienokäytöksinen jesuiitta näytti hänestä\nvanhentuneen, harmaantuneen, hänen kasvoissaan huomasi jälkiä hirveästä\nlevottomuudesta, joka viime aikoina oli vaivannut häntä. Mutta hänen\näänensä oli yhtä hyväilevä, siinä oli sama vakava ja lumoava kaiku.\n\n-- Koska asianhaarat ovat samaan aikaan tuoneet meidät tähän taloon,\nsuonette minulle anteeksi, että olen toimittanut yhtymyksen, jota kauan\nolen toivonut. Tunnen teidän ansionne ja kykenen antamaan arvoa kaikille\nvakuutuksille, kun ne vaan ovat vilpittömät, rehelliset ja todelliset.\n\nHän jatkoi hitaasti ja tuhlasi ylenmäärin ylistyksiä vastustajalleen,\nikäänkuin huumatakseen hänet ja voittaakseen hänet puolelleen. Mutta\nkeino oli liian tunnettu ja lapsellinen ja Markus, joka ensin\nkohteliaisuudesta oli kumartanut, odotti tyynesti, koettaen salata\nsuurta uteliaisuuttaan, sillä tuollaisella miehellä täytyi olla tärkeä\nsyy ennenkuin hän ryhtyi moiseen keskusteluun.\n\n-- Kuinka surkuteltavaa, huudahti isä Crabot vihdoin, että ajan\nonnettomuudet eroittivat toisistaan miehet, jotka järkensä puolesta\nolisivat kyllin arvokkaat ymmärtämään toisiaan! Meidän erimielisyytemme\nuhrit ovat todella surkuteltavia. Ja esimerkiksi presidentti Gragnon...\n\nMutta hän oikasi sanansa, huomatessaan kuinka opettaja tahtomattaan teki\nvilkkaan liikkeen.\n\n-- Minä mainitsen hänet, koska tunnen hänet hyvin. Hän on rippilapseni,\nystäväni. Kellään ei voi olla jalompaa, suorempaa eikä vakavampaa\nluonnetta. Ja te tunnette hyvin hänen kauhean tilansa, syytöksen\nvirkarikoksesta, joka uhkaa koko hänen virkauraansa. Hän ei enään voi\nnukkua öisin, te säälisitte häntä, jos näkisitte hänen tuskansa...\n\nVihdoinkin Markus ymmärsi. Tahdottiin pelastaa Gragnon, kirkon ennen\nkaikkivaltias poika, kirkon, joka itse tunsi kadottavansa valtansa, jos\nhänet kukistettaisiin.\n\n-- Ymmärrän kyllä hänen ahdistuksensa, vastasi Markus, mutta hän kärsii\ntekonsa rangaistusta. Tuomarin tulee tuntea laki, ja laittomalla\nosanannolla, johon hän on tehnyt itsensä syypääksi, on ollut hirveitä\nseurauksia.\n\n-- Oi, ei, minä vakuutan teille, että hän teki sen aivan tietämättään,\nhuudahti jesuiitta. Tuo kirje, jonka hän sai viime hetkessä, oli hänen\nmielestään merkityksetön. Se oli hänen kädessään kun hän valamiehien\npyynnöstä meni neuvottelusaliin eikä hän enää edes tiedä kuinka hän tuli\nnäyttäneeksi sen heille.\n\nMarkus kohautti hieman olkapäitään.\n\n-- Siinä tapauksessahan hänen ei tarvitse muuta kuin kertoa se uusille\ntuomareille, jos juttu otetaan jälleen esille... En oikein ymmärrä miksi\nkäännytte minun puoleeni. Minä en voi mitään.\n\n-- Oi, älkää sanoko niin! Me tunnemme, mikä suuri vaikutusvalta teillä\non, huolimatta vaatimattomasta asemastanne. Siksi olen ajatellut teitä.\nTe olette ollut ajatteleva ja toimiva sielu jutussa. Te olette Simonin\nperheen ystävä, se tekee mitä neuvotte, ettekö sitten tahtoisi säästää\nonnetonta, jonka perikato ei ole teille välttämätön?\n\nHän pani kätensä ristiin, hän rukoili vastustajaansa niin\nhartaasti, että tämä kummastuneena kysyi itseltään miksi oli\notettu näin epätoivoinen askel, miksi oltiin näin taitamattomia ja\nepävaltioviisaita. Aavistiko jesuiitta sitten että hänen asiansa oli\nhukassa? oliko hän saanut erityisiä tietoja, niin että hän voi pitää\ntarkastusta myönnettynä? Hän astui itse taisteluun ja hylkäsi entiset\nkätyrinsä, jotka nyt olivat paljastettuja. Veli Fulgentius raukka oli\nkunnianhimon turmelema luonne ja hänen toimillaan oli ollut turmiollisia\nseurauksia. Onneton isä Philibin oli tosin aina ollut uskovainen munkki,\nmutta hänessä oli niin paljon puutteita. Mitä taas turmiotatuottavaan\nveli Gorgiakseen tuli, hänet heitti isä Crabot kokonaan oman onnensa\nnojaan, hän oli noita kadotettuja, hurjapäitä kirkon lapsia, jotka\ntuottavat sille suurimman vaaran. Jos hän ei mennytkään niin pitkälle\nettä tunnusti Simonin syyttömyyden, ei hän ollut kaukana uskomasta veli\nGorgiasta kykeneväksi kaikkiin rikoksiin.\n\n-- Näette siis, rakas herra Froment, etten ollenkaan petä itseäni, mutta\non toisia, joita olisi julmaa rangaista liian ankarasti pienistä\nerehdyksistä. Auttakaa meitä pelastamaan heitä, niin me korvaamme sen\nteille siten että lakkaamme taistelemasta teitä vastaan muissa asioissa.\n\nMarkus ei koskaan ollut selvemmin tuntenut voimaansa, itse totuuden\nvoimaa. Hän puhui, hän ryhtyi pitkään väittelyyn, tahtoen päästä\ntäydellisesti selville isä Crabotin arvosta. Ja hänen hämmästyksensä\nkasvoi yhä, huomatessaan kuinka tietämätön, kuinka tavattoman köyhä\nvastaväitteistä jesuiitta oli, niinkuin ainakin mies, joka ei ole\ntottunut vastustukseen. Tuoko siis oli syvämielinen valtioviisas, jonka\nviekasta neroa kaikki pelkäsivät ja jonka käden luultiin vaikuttavan\nkaikkiin tapauksiin, johtavan maailmaa? Tässä kurjasti valmistetussa\nkohtauksessa käyttäytyi hän päinvastoin niinkuin hätääntynyt miesraukka,\nollen syyttä liian avomielinen, kykenemätön puolustamaan vakuutustaan\njärkevää ja johdonmukaista puhekumppaliaan vastaan. Hän oli vain\nkeskinkertainen ihminen, joka ulkonaisten ominaisuuksiensa loistolla\nhäikäisi katsojat. Hänen todellinen voimansa perustui ainoastaan lauman\nyksinkertaisuuteen ja uskovaisten nöyrään alistuvaisuuteen, jotka\nuskovaiset vastaanväittämättä taipuivat hänen tahtoonsa. Tästä\nkeskinkertaisuudesta Markus ymmärsi että hänellä oli edessään vain\nmitätön korujesuiitta, jonka veljeskunta salli asettua eturiviin,\nloistaa ja viehättää, samalla kuin muut jesuiitat, esimerkiksi isä\nPoirier, Rozaniin sijoitettu maakunnan hengellinen esimies, jonka nimeä\nei koskaan mainittu, johti kaikkea piilopaikastaan, tuntemattoman ja\nkaikkivaltiaan neronsa voimalla.\n\nIsä Crabot ymmärsi kuitenkin vihdoin että hänen ponnistuksensa Markuksen\nsuhteen olivat turhat ja hän koetti niin hyvin kuin voi valloittaa\ntakaisin kadotetun alueen. Lopuksi lausuttiin kylmiä kohteliaisuuksia\nkummaltakin puolen. Sitten parooni Nathan, joka varmaankin oli\nkuunnellut oven takana, ilmestyi uudelleen, hänkin nolostuneen\nnäköisenä, silminnähtävästi tahtoen mitä pikemmin päästä tuosta pienestä\nopettajasta, joka oli niin typerä ettei ymmärtänyt omaa etuaan. Hän\nsaattoi vierastaan portaille saakka ja katsoi hänen lähtöään. Kun Markus\nkulki yli penkereen, suihkulähteiden ja marmoriluonnotarten lomitse,\nnäki hän kaukana puiston siimeksessä markiisitar de Boisen, joka\nhellästi hymyillen kulki hyvän ystävättärensä Lean vieressä.\n\nSaman päivän iltana Markus meni Trou-kadulle, Lehmannien luo, jossa hän\noli päättänyt yhtyä Davidin kanssa. Siellä vallitsi suuri riemu. Eräs\nPariisissa asuva ystävä oli sähköteitse ilmoittanut heille, että\nylioikeus vihdoinkin oli antanut päätöksensä, yksimielisesti kumoten\nBeaumontin tuomioistuimen päätöksen ja lähettäen Simonin Rozanin\nassisioikeuden tutkittavaksi. Siitä sai hän valoa asiaan, isä Crabot ei\nenää näyttänyt yhtä anteeksiantamattoman typerältä: hän tunsi jo\nepäilemättä uutisen ja koska tarkastus kerran oli myönnetty, tahtoi hän\nainoastaan pelastaa, mitä vielä luuli pelastettavissa olevan. Lehmannien\nluona itkettiin ilosta, pitkä kurjuus oli lopussa, Josef ja Sarah\nsyleilivät innokkaasti äitiään, vanhentunutta ja kuihtunutta puolisoa,\nkauan surrun ja kaivatun isän ja miehen pikainen kotiintulo oli\nikäänkuin huumannut heidät. He unhoittivat häväistykset ja kidutukset,\nsillä syyttömäksi julistaminen näytti nyt varmalta, kukaan ei enään\nepäillyt sitä ei Mailleboisissa eikä Beaumontissa. David ja Markus,\noikeuden hyvät työntekijät syleilivät samoin toisiaan suuren ilon\nvaltaamina. Mutta seuraavina päivinä alkoi levottomuus uudelleen. Simon\noli rangaistussiirtolassa tullut niin vaarallisesti sairaaksi että häntä\noli moneen aikaan mahdoton kuljettaa Ranskaan. Useita kuukausia vierisi\nehkä ennenkuin uusi juttu voisi alkaa Rozanissa. Ja vääryydellä oli siis\nriittävästi aikaa itämään ja kasvamaan uudelleen joukkojen halpamaisessa\ntietämättömyydessä.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nKului vielä tuskainen vuosi täynnä ahdistusta ja taistelua ja kirkko\nteki sen kuluessa viimeisen ponnistuksen voittaakseen takaisin valtansa.\nRatkaisevampaa ja uhkaavampaa hetkeä ei se koskaan ollut kokenut kuin\nnyt, taistellessaan epätoivoista taistelua, joka, jos se sen voittaisi,\nvarmaankin pidentäisi sen valtaa vuosisadalla tai ehkä parilla. Tätä\nvarten täytyi sen saada edeskinpäin olla ranskalaisen nuorison\nopettajana ja kasvattajana, pitää vallassaan lapsi ja nainen ja pysyttää\ntietämättömyydessä pienet ja halvat, muodostaakseen ne mielensä mukaan,\ntehdäkseen niistä herkkäuskoisen ja orjuutetun kansan, jota se tarvitsi\nhallitakseen. Se päivä, jona se kiellettäisiin opettamasta, jona sen\nkoulut suljettaisiin ja hävitettäisiin, olisi sen läheisen lopun, sen\nvälttämättömän perikadon alku, uuden, vapautetun kansan keskellä, joka\non kasvanut ulkopuolella sen valheita, ja jonka ihanne on järkevä ja\nvapaa ihmiskunta. Ja hetki oli vakava, tuo Simonin juttu saattoi tuottaa\nhirveän iskun hengelliselle koululle, tuottamalla kunniaa\nmaallikkokoululle. Isä Crabot, joka tahtoi pelastaa presidentti\nGragnonin, oli itse niin suuressa vaarassa että hän kokonaan katosi\nylhäisestä maailmasta ja vietti kaiket päivänsä kammiossaan kalpeana ja\nvapisevana. Hautautuneena johonkin Rooman luostariin isä Philibin yhä\nharjoitti katumustöitä ellei hän jo ollut kuollut. Veli Fulgentiuksen\nolivat hänen esimiehensä muuttaneet muualle rangaistukseksi äänettömästä\nepäluottamuksesta, joka oli kohdannut veljien koulua Mailleboisissa ja\nvähentänyt sen oppilasmäärää kolmannella osalla, ja hänen sanottiin\nolevan vaarallisesti sairaana jossain kaukaisessa kaupungissa. Veli\nGorgias vihdoin oli paennut, peläten vangitsemista ja levottomana\ntuntiessaan että esimiehet jättivät hänet oman onnensa nojaan, valmiina\nuhraamaan hänet sovintouhriksi. Ja tämä pako oli kohottanut huippuunsa\nkirkon puolustajien hädän, heidän ainoa ajatuksensa oli, huolimatta näin\nmonista levottomuuden syistä, ryhtyä viimeiseen, säälimättömään\ntaisteluun, silloinkuin Simonin juttu joutuisi Rozanin assisioikeudessa\nkäsiteltäväksi.\n\nMarkuskin, jota suuresti suretti se ettei Simonia, hänen huonon\nterveytensä tähden, vielä voitu tuoda Ranskaan, otti osaa tähän\ntaisteluun, jonka ratkaisevan merkityksen hän täydellisesti käsitti.\nMelkein joka torstai kävi hän Beaumontissa, joskus Davidin kanssa, usein\nyksin haluten seurata asiain kulkua. Hän kävi Delbosin luona, toi\nhänelle uusia aatteita, ja kyseli häneltä viikon pienimmistäkin\ntapauksista. Sitten hän meni Salvanin luo, joka antoi hänelle tietoja\nkaupunkilaisten mielipiteistä.\n\nEräänä torstaina palatessaan normaalikoulusta näki hän Jaffres-kadun\npäässä, lähellä Saint-Maxencen tuomiokirkkoa erään henkilön, jonka\ntapaaminen syvästi liikutti häntä. Autiolla syrjäkäytävällä, jossa\nkukaan ihminen ei liikkunut kello neljän jälkeen, istui Geneviève\neräällä penkillä, väsyneen ja hyljätyn näköisenä, tuomiokirkon kylmässä\nvarjossa, joka kasvatti viheriäistä sammalta vanhojen jalavien\nrunkoihin.\n\nHetken seisoi Markus liikkumattomana, sykkivin sydämin. Hän oli silloin\ntällöin nähnyt vaimoaan Mailleboisissa, mutta tämä oli aina ollut rouva\nDuparquen seurassa, menossa johonkin hartauden harjoitukseen, katse\npoissaolevana. Tällä kertaa he olivat kahdenkesken täydellisessä\nyksinäisyydessä, kukaan ei voinut eroittaa heitä, Geneviève oli nähnyt\nhänet, hän katseli häntä ja Markus luuli voivansa hänen silmissään lukea\nsuurta kärsimystä, tunnustamatonta avuntarvetta. Ja hän lähestyi, hän\nuskalsi istuutua penkille jonkun matkan päähän hänestä, ikäänkuin\npeläten suututtavansa häntä ja ajavansa hänet pakosalle.\n\nSuuri hiljaisuus vallitsi. Oltiin kesäkuussa, aurinko laski puhtaalta\ntaivaalta, sirotellen puiden lehvien välitse pieniä kultalevyjä.\nHarhailevat tuulenhengähdykset vilvoittivat kuumaa iltapäivää. Ja Markus\nkatseli yhä Genevièveä mitään virkkamatta, hänen sydämensä suli,\nnähdessään kuinka laihtunut ja kalvennut hän oli, ikäänkuin olisi vasta\nparantunut kovasta taudista, joka oli tehnyt hänen kauneutensa vieläkin\nhenkevämmäksi. Hänen kauniiden, vaaleiden kiharoiden ympäröimät\nkasvonsa, ennen niin iloisine ja intohimoisine silmineen, ilmaisivat nyt\nkiihkeätä levottomuutta, polttavaa janoa, jota mikään ei voinut\nsammuttaa. Hänen silmäluomensa räpyttivät, kaksi kyyneltä, joita hän\nturhaan koetti pidättää, vieri alas pitkin poskia. Markus puhui,\nkoettaen rauhoittaa häntä.\n\n-- Kuinka pieni Clémentimme voi?\n\nGeneviève ei vastannut heti, varmaankin peläten ilmaisevansa\nmielenliikutuksen, joka kouristi häntä. Lapsi, joka oli täyttänyt neljä\nvuotta, ei enää ollut Dherbecourtissa. Otettuaan hänet imettäjältä piti\näiti hänet luonaan, isoäidin salaisesta nurinasta huolimatta.\n\n-- Hän voi sangen hyvin, sanoi Geneviève vihdoin hiukan vapisevalla\näänellä, suostuen hänkin jonkunmoiseen välirauhaan.\n\n-- Entä Louisemme, kysyi Markus, oletko tyytyväinen häneen?\n\n-- Olen, hän ei vieläkään noudata tahtoani, sinä olet yhä hänen tahtonsa\nherra, mutta hän on kiltti ja hyvä, hän tekee työtä ahkerasti, minulla\nei ole mitään valittamista hänen suhteensa.\n\nSyntyi taas hiljaisuus, he olivat molemmat hämillään vaiti. Ei tarvittu\nmuuta kuin noin pieni viittaus hirveään riitaan, joka oli heidät\neroittanut, riitaan heidän tyttärensä ripilläkäynnistä. Mutta tämä\nepäsovun syy tuli kuitenkin päivä päivältä pienemmäksi, sillä lapsi oli\nottanut kaiken vastuunalaisuuden itselleen, rauhallisesti pysyessään\npäätöksessään odottaa kahdettakymmenettä ikävuottaan ennenkuin suostui\ntuohon uskonnon harjoitukseen. Hän oli lempeästi uuvuttanut äitinsä ja\ntämä oli puhuessaan siitä tehnyt väsyneen liikkeen, ikäänkuin puhuisi\nkauan toivotusta onnesta, jonka täyttymistä hän ei enää odottanutkaan.\n\nHetken kuluttua uskalsi Markus hellästi tehdä hänelle vielä yhden\nkysymyksen.\n\n-- Entä sinä, ystäväni, olet ollut niin sairas, kuinka nyt on laitasi?\n\nGeneviève teki toivottoman liikkeen ja kaksi kyyneltä vierähti taas\nhänen poskilleen.\n\n-- Oh, minä en enään tiedä kuinka minun laitani on. Se ei tee mitään,\nminä kannan kärsivällisesti elämääni, koska Jumala antaa minulle voimia\nsiihen.\n\nMarkuksen sydämen täytti säälivä rakkaus, kun hän näki noin suurta\nkärsimystä, eikä hän voinut pidättää huolestunutta huudahdusta.\n\n-- Geneviève, oma Genevièveni, mikä sinua vaivaa, mikä sinua ahdistaa,\nsano minulle? jospa voisin lohduttaa ja parantaa sinut!\n\nMutta Geneviève siirtyi jo edemmäksi, nähdessään että Markus läheni\nhäntä penkillä, niin että hän jo kosketti hänen hameensa poimuja.\n\n-- Ei, ei, meillä ei ole enään mitään yhteistä, sinä et voi tehdä mitään\nminun hyväkseni, ystäväni, sillä me kuulumme kahteen eri maailmaan...\nOi! jos kertoisin sinulle! Mitä se hyödyttäisi? sinä et kuitenkaan\nymmärtäisi.\n\nJa hän puhui kuitenkin, hän kertoi päivä päivältä suurenevan tuskansa ja\nkärsimyksensä lyhyissä, kuumeentapaisissa lauseissa, huomaamatta edes\nettä hän tunnusti, hänellä oli tuollainen synkkä hetki, jolloin sydän\nitsestään avautuu. Hän kertoi kuinka hän eräänä iltapäivänä oli rouva\nDuparquen tietämättä tullut Beaumontiin puhuakseen erään kuuluisan\nlähetyssaarnaajan, isä Athanasiuksen kanssa, jonka hurskaat neuvot\nsiihen aikaan saivat kaikki Beaumontin uskovaiset naiset intoihinsa. Hän\noli vain käymässä kaupungissa ja hänen vakuutettiin saaneen aikaan\nihmeellisiä parantumisia, siunauksella ja rukouksella antaneen\njanoaville naissieluille, joita kidutti tyydyttämätön Jesuksen\nhalajaminen, pyhien enkelien hymyilevän rauhan. Ja hän oli ollut\nviereisessä tuomiokirkossa, oli rukoillut siellä kaksi tuntia,\ntunnustettuaan ensin sammumattoman, taivaallisen onnen janonsa pyhälle\nmunkille, joka vain oli antanut hänelle synninpäästön siitä, mitä hän\nkutsui liiaksi ylpeydeksi ja inhimilliseksi intohimoksi ja käskenyt\nhäntä parannustöinä harjoittamaan halpoja toimia, esimerkiksi pitämään\nhuolta köyhistä ja sairaista. Ja hän oli turhaan nöyryyttänyt itseään\nSaint-Maxencen kirkon pimeimmässä ja yksinäisimmässä nurkassa, hän ei\nollut ensinkään rauhoittunut, ei ravittu, häntä kalvoi yhä sama\ntyydytyksen tarve, hän oli tahtonut kokonaan antautua Jumalalle,\nlöytämättä hänessä koskaan onnellista rauhaa ruumiilleen ja sielulleen.\n\nSilloin Markus aavisti totuuden ja huolimatta surusta, jonka Geneviève\nraukan kurjuus herätti hänessä, valtasi hänet taas toivo.\nSilminnähtävästi ei apotti Quandieu, eikä edes isä Theodosius ollut\ntyydyttänyt hänen kiihkeää rakkauden tarvettaan. Hän oli tuntenut\nrakkauden, hänen täytyi aina rakastaa miestä, puolisoa, josta hän oli\neronnut ja joka jumaloi häntä. Kalpean Jesuksen salaperäinen,\nkristillinen rakkaus ei tyydyttänyt, ainoastaan kiihoitti häntä. Nyt hän\nvaan ylpeydestä riippui kiinni katolisuudessa, hän harjoitti yhä\nankarampia uskonnollisia menoja, ikäänkuin tarviten yhä vahvempia\nnukutusaineita kuolettaakseen tuskan yhä suurenevasta pettymyksestä.\nSitä osoitti myöskin äidintunteen herääminen niin, että hän otti pikku\nClémentin luokseen ja piti huolta hänestä. Hellästi valtioviisas Louise\noli jälleen hänen lohdutuksensa, vaikutti häneen parantavasti\nlähentämällä häntä joka päivä yhä enemmän isään ja puolisoon. Lisäksi\noli hän alkanut riidellä hirveän isoäidin kanssa eikä hän enään tahtonut\nvoida elää pienessä talossa Kapusiinitorin varrella, jonka kylmyys,\nhiljaisuus ja synkkyys näännyttivät hänet. Ja hänen viimeinen toivonsa\noli ollut tuo kaikkivaltias lähetyssaarnaaja, johon hän oli luottanut\nkun ei apotti Quandieu, eikä isä Theodosius olleet voineet antaa hänelle\nJesusta ja hän oli rientänyt ihmeellisen ripittäjän luo salaa, että ei\nkukaan kieltäisi häntä siitä, ja ainoaksi huojennukseksi oli häntä\nneuvottu harjoittamaan lapsellisia toimia!\n\n-- Mutta Genevièveni, huudahti Markus kiihkeästi, kadottaen kaiken\nvarovaisuutensa, meidän kotiammehan sinä kaipaat, koska olet noin avuton\nja ahdistuksessa! Sinä olet kovin onneton, tule luokseni, tule luokseni,\nminä rukoilen sinua!\n\nGeneviève jäykistyi ylpeydessään ja toisti:\n\n-- Ei, ei! en koskaan palaa luoksesi... Minä en ole onneton, se ei ole\ntotta. Minä saan kärsiä siksi että olen rakastanut sinua, siksi että\nolen ottanut osaa sinun elämääsi ja rikokseesi. Kun heikkoudessani\nvalitan, tekee isoäiti oikein muistuttaessaan minulle siitä. Minä\nsovitan sinun syntiäsi, minua Jumala kurittaa rangaistakseen sinua ja\nsinun myrkkysi polttaa minua, eikä ole mitään toivoa huojennuksesta.\n\n-- Vaimo raukka, tuo mitä sanot on hirveätä. He tekevät sinut hulluksi.\nOn varma että olen kylvänyt sinuun uutta siementä ja juuri tähän kylvöön\nluotan, siitä on meidän onnemme kerran nouseva. Niin, me olemme liiaksi\nsulautuneet toisiimme, olet kerran palaava luokseni, lapsemme tuovat\nsinut takasin. Tuo myrkky, josta järjetön isoäiti puhuu, on juuri meidän\nrakkautemme, se vaikuttaa sinun sydämessäsi ja se johdattaa sinut\ntakasin!\n\n-- Ei koskaan!... Jumala musertaisi meidät molemmat. Sinä ajoit minut\nluotasi pilkkaamalla Jumalaa. Jos olisit rakastanut minua, et olisi\nriistänyt minulta tytärtäni kieltämällä häntä menemästä ripille. Kuinka\nluulet että palaisin jumalattomaan kotiin, jossa en edes saisi\nrukoilla?... Oi! kuinka kovaa, kukaan ei rakasta minua enään eikä\ntaivaskaan tahdo aueta!\n\nHän puhkesi kyyneliin. Markus, jonka tämä hirveä valitushuuto saattoi\nepätoivoon, tunsi että oli hyödytöntä kiduttaa häntä enempää. Aika ei\nollut vielä tullut. Taas syntyi hiljaisuus ja kaukaa Jaffres-kadulta\nkuului leikkivien lasten huutoja illan kirkkaassa ilmassa.\n\nInnokkaasti keskustellessaan olivat he hiukan lähestyneet toisiaan\nyksinäisellä penkillä. Nyt näyttivät he molemmat miettivän, katseet\nluotuina laskevan auringon säteissä tanssivaan pölyyn. Markus katkaisi\nensiksi hiljaisuuden ikäänkuin lausuen ääneen ajatuksensa.\n\n-- Sinä, ystäväni, et tietysti hetkeäkään ole uskonut noihin\ninhoittaviin juttuihin, joilla jotkut ovat tahtoneet häväistä minua,\nneiti Mazelinen ja minun välillä vallitsevan veljellisen suhteen\njohdosta?\n\n-- Oi en, vastasi Geneviève innokkaasti, tunnen sinut ja tunnen hänet.\nÄlä luule minua niin tyhmäksi että uskon kaikki mitä minulle kerrotaan.\n\nHän epäili hiukan ja jatkoi sitten:\n\n-- Minun laitani on sama kuin sinunkin, minun väitetään kuuluvan\nlaumaan, josta isä Theodosius muka on tehnyt itselleen jonkunmoisen\nlempiseuran. Ensiksikään en tunnusta tuon seuran olemassaoloa, isä\nTheodosius on ehkä vähän liiaksi tyytyväinen omaan itseensä, mutta minä\nluulen että hänen uskonsa on vilpitön. Ja sitäpaitsi olisin kyllä voinut\npuolustaa itseäni sitä et varmaankaan epäile.\n\nSurustaan huolimatta Markus ei voinut pidättää hymyilyä. Genevièven\nsilminnähtävä hämmennys ilmaisi hänelle että kapusiini varmaankin oli\ntehnyt jonkun epäonnistuneen yrityksen ja silloin Markus täydellisesti\nymmärsi vaimonsa katkeran pettymyksen ja hänen toivonsa vaihtaa\nrippi-isää.\n\n-- Sitä en suinkaan epäile, vastasi hän. Minäkin tunnen sinut ja tiedän\nett'et voi tehdä mitään halpamaista... Isä Theodosius ei pelota minua\nsinun suhteesi, vaikka tiedän erään miehen tavanneen vaimonsa rakkaassa\nkeskustelussa hänen kanssaan... Minä vaan suren että jonkun huonon\nneuvon johdosta jätit hyvän apotti Quandieun ja antauduit tuon kauniin\nmunkin johdettavaksi.\n\nHaihtuva puna Genevièven poskilla ilmaisi että hän oli arvannut oikein.\nIsä Crabot oli tarkasti tuntenut nuoren naisen, rakkautta kaipaavan ja\nkatuvaisen, kehoittaessaan rouva Duparquea ottamaan tyttärentyttärensä\napotti Quandieun käsistä ja antamaan hänet isä Theodosiuksen huostaan.\nSyyksi sanottiin vanhan apotin kykenemättömyyttä ja liian suurta\nsuvaitsevaisuutta tätä kiihoittunutta sielua kohtaan, joka vaati\njäntevää johtoa. Kauniilla kapusiinilaismunkilla olisi tuohon\narkaluontoiseen tehtävään tarvittava vaikutusvoima, jonka tarkoituksena\noli täydentää Jesus, saattaa nainen rakastamaan häntä, riistämällä\nhäneltä rakkauden puolisoon, joka vielä täytti hänet kokonaan. Katoliset\nlääkärit tietävät kyllä, että rakkaus yksin voi kuolettaa rakkauden,\nihminen, joka rakastaa muita kuin Kristusta ei koskaan ole Kristuksen\noma. Geneviève lankeisi välttämättömästi entiseen syntiinsä, ellei hän\nlakkaisi rakastamasta tai ellei hän rakastaisi jotakuta toista. Mutta\nisä Theodosius, joka huonona ihmistuntijana erehtyi tämän intohimoisen\nja vilpittömän rippilapsensa suhteen, oli varmaankin toiminut liian\nvaromattomasti. Ja hän oli näin jouduttanut käännettä, herättänyt syvän\nvastenmielisyyden onnettomassa vaimo raukassa, joka, vaikk'ei vielä\npalannutkaan järkiinsä, näki lapsuutensa Jumalan salaperäisen ja\nkunniakkaan ilmalinnan kukistuvan.\n\nOnnellisena uudesta oireesta, jonka hän luuli huomanneensa, sanoi Markus\nhiukan veitikkamaisesti:\n\n-- Eikö isä Theodosius sitten enään olekaan sinulla rippi-isänä?\n\nGeneviève katseli häntä kirkkailla silmillään ja vastasi suoraan.\n\n-- Ei, isä Theodosius ei miellytä minua ja minä käännyin jälleen apotti\nQuandieun puoleen, joka, niinkuin isoäiti sanoo, on liian laimea, mutta\njonka suuri hyvyys joskus tyynnyttää minua.\n\nHetken näytti hän miettivän. Sitten teki hän puoliääneen uuden\ntunnustuksen.\n\n-- Oi, miesraukka ei tiedä kuinka suuresti hän on lisännyt ahdistustani\npuhuessaan minulle tuosta inhoittavasta jutusta...\n\nHän keskeytti puheensa ja Markuksen, joka innostui kun hän kosketti\ntuota ainetta, täytyi jatkaa.\n\n-- Simonin jutusta... Apotti Quandieu uskoo Simonin viattomuuteen, eikö\nniin?\n\nHitaasti loi Geneviève katseensa maahan ja vaikeni. Sitten hän sanoi\naivan hiljaan:\n\n-- Niin, hän pitää Simonia viattomana, hän sanoi sen minulle suurena\nsalaisuutena kirkkonsa kuorissa, ristin juurella kuuntelevan Herramme\nedessä.\n\n-- Sanopa minulle Geneviève, uskotko sinä nyt Simonin viattomuuteen?\n\n-- En, minä en usko siihen, en voi uskoa. Sinun täytyy muistaa ett'en\nkoskaan olisi jättänyt sinua, jos olisin pitänyt häntä viattomana, sillä\njos hän olisi viaton olisivat Jumalan puolustajat syyllisiä, ja sinä\nitse, puolustaessasi häntä, syytit Jumalaa erehdyksestä ja valheesta.\n\nMarkus muisti täydellisesti. Hän muisti kuinka Geneviève kertoi hänelle\nuutisen tarkastuksesta, raivostuen hänen ilostaan, huutaen ett'ei\ntotuutta eikä oikeutta ollut muualla kuin taivaassa ja vihdoin lähtien\npois talosta, jossa hänen katolista uskoaan häväistiin. Ja nyt kun\nMarkus luuli hänen horjuvan, tahtoi hän uudestaan koettaa saada häntä\nvakuutetuksi Simonin viattomuudesta, tuntien että hän voittaisi hänet\ntakaisin, kun vaan pääsisi selville totuudesta.\n\n-- Vielä kerran, Geneviève, oma Genevièveni, sinä joka olet niin suora,\nniin vilpitön ja jonka järki on niin selvä silloinkuin lapsuutesi\ntarinat eivät hämmennä sitä, sinä et voi uskoa noin törkeitä valheita.\n\n-- Minä vakuutan sinulle ystäväni, että olen selvillä asiasta, olen\nlukenut kaikki.\n\n-- Oletko lukenut julaistut asiakirjat, koko ylioikeuden tutkimuksen?\n\n-- Kyllä, olen lukenut kaikki mitä on ollut \"Petit Beaumontaisissa\"\ntiedäthän että isoäiti ostaa lehden joka aamu.\n\nKiivaalla liikkeellä Markus ilmaisi suuttumuksensa ja\nvastenmielisyytensä.\n\n-- Kylläpä sitten tunnet asian, rakkaani! Tuo halpamainen lehti on\nyleisen turmeluksen likaviemäri, joka kuljettaa vaan saastaisuutta ja\nvalheita. Se väärentää asiakirjat, se karsii sisällön, se syöttää\njärjettömiä juttuja pienille ja halvoille ... ja sinä olet myrkytetty\nniinkuin niin moni muukin ihminen!\n\nGenevièvekin oli epäilemättä tuntenut että se oli liian mieletöntä ja\njulkeata, sillä hän loi taas hämillään katseensa maahan.\n\n-- Kuule, jatkoi Markus, salli minun lähettää sinulle julaistut\nasiakirjat täydellisinä ja lupaa minulle lukea kaikki tarkkaavaisesti ja\noikeudenmukaisesti.\n\nMutta Geneviève kohotti nopeasti ylös päänsä.\n\n-- Ei, ei, älä lähetä minulle mitään, minä en tahdo.\n\n-- Miksi et?\n\n-- Sillä se on hyödytöntä. Minun ei tarvitse mitään lukea.\n\nMarkus katseli häntä masentuneena ja surullisena.\n\n-- Sanot minulle ett'et tahdo mitään lukea!\n\n-- Hyvä Jumala! no, jos niin haluat, en tahdo mitään lukea... Mitä\nhyötyä siitä olisi? niinkuin isoäiti sanoo. Eikö ihmisen aina tule\nepäillä järkeään?\n\n-- Sinä et tahdo mitään lukea, koska pelkäät tulevasi vakuutetuksi\nSimonin viattomuudesta, koska jo epäilet entistä vakuutustasi.\n\nGeneviève teki vain liikkeen, joka ilmaisi väsymystä ja katkeraa\nvälinpitämättömyyttä.\n\n-- Sinä ajattelet apotti Quandieun sanoja ja kysyt kauhistuneena\nitseltäsi kuinka pyhä pappi voi uskoa viattomuuteen, joka pakoittaisi\nsinut kieltämään ne erehdyksen vuodet, joilla olet kiduttanut itseäsi ja\nmeitä.\n\nTällä kertaa ei Geneviève tehnyt edes liikettä, hän ei näyttänyt enään\ntahtovan kuunnella. Hetken tuijotti hän maahan ja sanoi sitten hitaasti:\n\n-- Miksi kiusaat minua enempää? meidän elämämme on särkynyt, sitä ei voi\nmuuttaa, pitäisin itseäni vielä syyllisempänä, jos palaisin luoksesi. Ja\nmikä huojennus se olisi sinulle jos luulisit minun erehtyneen, jos en\nolisikaan isoäidin kodissa löytänyt sitä rauhaa ja uskoa, jota olin\ntoivonut? Minun vaivani ei parantaisi sinun vaivaasi.\n\nTämä oli melkein täydellinen tunnustus, että hän salaa katui pakoaan,\noli vajonnut tuskalliseen epäilykseen. Markus tunsi sen ja huudahti\nuudelleen.\n\n-- Mutta jos olet onneton, niin sano se minulle! ja palaa luokseni, tuo\nlapset mukanasi, koti odottaa teitä yhä! se olisi suuri ilo, suuri onni.\n\nGeneviève oli noussut, hän toisti soinnuttomalla äänellään, itsepäisesti\npysyen sokeana ja kuurona!\n\n-- Minä en ole onneton, Jumala kurittaa minua ja kärsin loppuun saakka\nrangaistukseni. Ja jos hiukkaakaan säälit minua, niin jää tähän istumaan\nkoettamatta seurata minua, käännä pääsi poispäin jos vielä satut\ntapaamaan minua, sillä kaikki on kuollutta meidän välillämme.\n\nJa hän läksi pois laskevan auringon kalpeassa valossa pitkin autiota\nkatua. Hän oli aivan tummassa puvussa, hoikka ja pitkä ja hänen\nkauneudestaan ei näkynyt muuta kuin komeat, vaaleat hiuskiharat, joita\nlaskevan auringon viimeiset säteet kultasivat. Ja Markus totteli, eikä\nliikahtanut paikaltaan, seurasi vain häntä katseillaan, toivoen\nviimeistä tervehdystä. Mutta Geneviève ei kääntynyt, hän katosi puiden\nsekaan, samalla kuin iltatuuli jäisenä viimana kulki siimeksessä.\n\nKun Markus vuorostaan nousi vaivaloisesti, näki hän ihmeekseen kunnon\nSalvanin edessään, onnellinen hymy huulilla.\n\n-- Kas vaan rakastavaisia, jotka salaa tapaavat toisiaan yksinäisissä\npaikoissa! Minä huomasin teidät kauan aikaa sitten ja odotin, tahtomatta\nhäiritä teitä... Tämän tähden te siis olitte niin vähän aikaa luonani\niltapäivällä!\n\nMarkus pudisti surullisesti päätään ja läksi astumaan vanhuksen\nvieressä.\n\n-- Ei, ei, me tapasimme toisemme aivan sattumalta, ja sydämeni on\nsärkynyt.\n\nSitten hän kertoi kuinka hän oli kohdannut Genevièven, keskustellut\nhänen kanssaan kauvan aikaa ja tullut siitä vielä onnettomammaksi, vielä\nvarmemmaksi siitä, että ero oli täydellinen. Salvan oli aina katunut\nsitä, että oli ollut rakentamassa liittoa, joka ensin oli ollut niin\nintohimoinen, niin onnellinen ja joka oli loppunut niin huonosti. Hän\nsyytti itseään varomattomuudesta kun oli yhdistänyt vapaan ajatuksen\nkirkon kanssa. Hän kuuntelikin nyt tarkasti, eikä enään hymyillyt, vaan\noli kuitenkin tyytyväisen näköinen.\n\n-- Mutta, sanoi hän vihdoin, eihän tämä ole niinkään huonoa. Ette kai\ntoivoneet että Geneviève raukkamme olisi heittäytynyt kaulaanne, ja\nrukoillut teitä ottamaan hänet takaisin. Nainen, joka on antautunut\nJumalalle, on liian ylpeä tunnustaakseen että Jumala on jättänyt hänet\nhätään ja ahdistukseen. Minun mielipiteeni on, että hän kaikesta\nhuolimatta on käännekohdassa ja voi minä hetkenä hyvänsä palata\nluoksenne... Jos hän saisi tietää totuuden, vaikuttaisi se\nratkaisevasti. Hän on vielä liian järkevä voidakseen olla vääryyden\nmukana.\n\nHän vilkastui ja tuli taas iloiseksi.\n\n-- En ole koskaan kertonut teille, ystäväni, mitä viime vuosina olen\ntoiminut rouva Duparquen luona. Kun siitä ei ollut mitään hyötyä en ole\nvoinut kehua siitä teille... Niin. kun vaimonne sai tuon kummallisen\npäähänpiston, luulin että velvollisuuteni vaati minua puhumaan hänelle\nhänen isänsä vanhana ystävänä; ja olinhan sitäpaitsi hänen entinen\nholhoojansa. Tällä oikeudella pääsin tietysti sisään tuohon suljettuun\nja synkkään taloon Kapusiinitorin varrella. Mutta voitte arvata kuinka\nkylmästi hirveä isoäiti otti minut vastaan. Hän ei jättänyt minua\nhetkeksikään yksin Genevièven kanssa, hän katkaisi jokaisen sovittavan\nlauseen kiroamalla teitä. Luulen kuitenkin sanoneeni kaikki mitä minulla\noli sanottavaa... Mutta lapsi raukka oli todellakin sellaisessa tilassa\nett'ei voinut seurata neuvojani. On hirveätä millaisen hävityksen\nuskonnollinen kiihko saa aikaan naisessa, joka on saanut katolisen\nkasvatuksen. Puheena oleva nainen näytti tasaiselta ja terveeltä, eikä\ntarvittu muuta kuin tuo onneton Simonin juttu saamaan hänessä aikaan\ntäydellisimmän sekasorron. Hän ei edes tahtonut kuulla minua, hän\nvastasi minulle mielettömimpiä hullutuksia... Jouduin siis tappiolle.\nMinua ei tosin suorastaan heitetty ulos ovesta. Mutta tehtyäni pitkien\nväliaikojen kuluttua kaksi muuta yritystä, täytyi minun luopua\naikeestani tuoda tuohon järjettömään taloon hiukan johdonmukaisuutta.\nOnneton rouva Berthereau yksin näytti siellä säilyttäneen hiukan\ntervettä järkeä ja kärsivän siitä suuresti.\n\nMarkus pysyi yhä synkkänä.\n\n-- Näette siis että kaikki on hukassa. Ihmisiä, jotka ovat menneet niin\npitkälle, ei voi saada järkiinsä kun he itsepäisesti pysyvät\ntietämättömyydessään.\n\n-- Miksi ei voisi?... Minä olen voitettu, se on totta. Minun ei\nhyödyttäisi tehdä uutta koetta, he tukkisivat itseltään silmät ja korvat\nedeltäpäin, jotta eivät näkisi eivätkä kuulisi mitään. Mutta teillä on\nsiellä kaikkivoipa auttaja, parhain asianajaja, nerokkain valtiomies,\ntaitavin kapteeni, suurin voittaja.\n\nHän nauroi ja innostui.\n\n-- Niin, niin, teidän herttainen Louisenne, jota rakastan ja ihailen\nviisauden ja sulouden mestariteoksena... Tyttösen horjumaton ja lempeä\nkäytös kahdennestatoista ikävuodestaan saakka on todella sankarillinen.\nEn ole koskaan nähnyt mitään ylevämpää enkä liikuttavampaa, Hän on\nosoittanut ymmärrystä ja rohkeutta, jota olisi vaikea löytää hänen\npienissä tovereissaan... Ja kuinka ystävällinen, kuinka hellä hän onkaan\nollut tyynesti vastustaessaan äitinsä tahtoa, kun hän kerran oli teille\nluvannut ettei kävisi ripillä ennenkuin täytettyään kaksikymmentä\nvuotta! Nyt kun hän on saanut oikeuden pitää lupauksensa, on hauskaa\nnähdä kuinka vakavasti ja näppärästi hän toimii, valloittaa tuon talon,\njossa kaikki on hänelle vihamielistä, väsyttää itse isoäidin nurinan.\nMutta ihailtava on hän etenkin hellästi vaikuttaessaan äitiinsä, jota\nhän ympäröi palvelevalla rakkaudella, niinkuin paranevaa sairasta,\nuudistaakseen hänen henkiset ja ruumiilliset voimansa ja tehdäkseen\nhänet kykeneväksi taas ryhtymään elämään. Hän puhuu teistä sangen\nharvoin, mutta hän totuttaa äitiään elämään teidän tavallanne, teidän\najatuksenne mukaan, teidän rakkaudestanne. Hän on siellä niinkuin te\nitse, hän käyttää jokaisen hetken johdattaakseen takaisin puolison ja\näidin, sitoen hyväilevillä käsillään katkenneen siteen. Ja jos vaimonne\nkerran palaa luoksenne, ystäväni, niin on lapsi tuova hänet takaisin,\nkaikkivaltias lapsi, kodin terveys ja rauha.\n\nMarkus kuunteli syvästi liikutettuna ja tunsi toivon taas heräävän.\n\n-- Oi jospa olisitte oikeassa! Mutta Geneviève raukkani on vielä hyvin\nsairas.\n\n-- Antakaa pienen parantajanne toimia, hänen jokapäiväinen suudelmansa\ntuo äidille elämän takaisin... Genevièven suuri tuska tulee siitä, että\nelämä taistelee hänessä, parantaa hänet vähän joka päivä tuosta kuoleman\ntaudista, johon hän oli vähällä sortua. Heti kun terve luonto voittaa\nsalaperäisen, hirveän järjettömyyden, palaa hän luoksenne lastenne\nkanssa... Olkaa siis rohkea, ystäväni! Kun olette antaneet Simon raukan\ntakaisin omaisilleen, olisi hyvin kovaa ellei totuuden ja oikeuden\nvoitto tuottaisi onnea teidänkin kotiinne.\n\nHe puristivat veljellisesti toistensa käsiä ja Markus palasi\nMailleboisiin hiukan rohkeampana ja heti seuraavana päivänä joutui hän\nkeskelle taistelua.\n\nEtenkin Mailleboisissa raivosi klerikaalisten intohimojen myrsky kirkon\nponnistaessa viimeisiä voimiaan pelastaakseen ja kohottaakseen kunniaan\nhengellisen opetuksen. Veli Gorgiaan paolla oli ollut turmiollinen\nvaikutus ja Simonin jutun suuret päivät alkoivat uudelleen. Ei ollut\nainoatakaan taloa missä ei olisi kiistelty hirveän veljen mahdollisesta\nsyyllisyydestä, jonka veljen haamu muuttui suunnattoman suureksi.\n\nVeli Gorgias oli kadotessaan tavallisella hävyttömyydellään kirjoittanut\n\"Petit Beaumontaisille\" kirjeen, jossa hän selitti, että koska hänen\nesimiehensä raukkamaisesti olivat jättäneet hänet vihollistensa valtaan,\npiti hän viisaimpana matkustaa turvalliseen paikkaan, voidakseen\nvapaasti puolustautua oman mielensä mukaan. Mutta kirjeen suuri merkitys\noli siinä, että hän siinä antoi uuden selityksen kuuluisan\nkirjoituskaavan löytymisestä Zéphirinin luota. Hän oli varmaankin aina\npitänyt järjettömänä tuota monimutkaista juttua väärennyksestä, jonka\nhänen esimiehensä olivat keksineet, sillä he eivät tahtoneet tunnustaa\nedes sitä, että kaava saattoi olla kotoisin veljien koulusta. Hänen\nmielestään oli typerää kieltää tätä samoinkuin nimimerkin\noikeaperäisyyttä. Kaikki maailman asiantuntijat voivat sanoa nimimerkin\nolevan Simonin käsialaa, rehelliset ihmiset huomaisivat siinä kaikesta\nhuolimatta hänen, Gorgiaan käsialan. Mutta kun hänen esimiehensä\nvälttämättömästi tahtoivat, uhaten jättää hänet oman onnensa nojaan\nellei hän hyväksyisi heidän selitystään, oli hän taipunut ja luopunut\nomastaan. Mutta nyt hän taas pysyi omassa selityksessään, pitäen toista\nnaurettavana ja mahdottomana, kun isä Philibinin luota oli löydetty\nleimalla varustettu kulma. Nyt oli todella liian typerää väittää,\nniinkuin kirkolliset tahtoivat, että Simon oli hankkinut itselleen\nsinetin tai teettänyt itselleen sellaisen kukistaakseen kilpailevan\nveljienkoulun. Tuntiessaan että esimiehet hylkäsivät hänet, pitäen häntä\nliian paljastettuna, vapautui hän heistä ja koetti pitää heitä\nvallassaan tunnustamalla osan totuudesta. Hänen uusi selityksensä, joka\nnykyään hämmästytti \"Petit Beaumontaisin\" herkkäuskoisia lukijoita,\nsisälsi siis, että kirjoituskaava tosin oli kotoisin veljien koulusta ja\nettä siinä oli hänen nimimerkkinsä, mutta Zéphirin varmaankin oli tuonut\nsen kotiinsa samoin kuin Victor Milhomme oli tehnyt, kiellosta\nhuolimatta, ja että Simon oli löytänyt sen murhayönä pöydältä uhrin\nhuoneessa.\n\nPari viikkoa myöhemmin julkaisi lehti uuden kirjeen veli Gorgiaalta.\nHänen kerrottiin paenneen Italiaan. Mutta hän ei ilmoittanut kellekään\noikeaa osoitettaan ja lupasi tulla todistamaan uudessa oikeusjutussa,\njos nimenomaan sitouduttiin antamaan hänen olla vapaudessa. Hän kutsui\nyhä Simonia saastaiseksi juutalaiseksi, sanoi voivansa tuoda esille\nselvän todistuksen hänen syyllisyydestään, jonka hän antaisi ainoastaan\nassisioikeuden edessä. Tämä ei estänyt häntä puhumasta esimiehistään\netenkin isä Crabotista uhkaavin ja häväisevin sanoin, ennen tunnustetun,\nmutta nyt kielletyn ja hyljätyn kanssarikollisen katkeralla\nsuuttumuksella. Eikö heidän juttunsa väärästä sinetistä ollut järjetön?\nMikä kurja valhe, kun niin helposti voi tunnustaa totuuden! He olivat\ntyperiä ja raukkamaisia, sillä eivätkö he olleet osoittaneet suurinta\nraukkamaisuutta hyljätessään hänet, Jumalan uskollisen palvelijan,\nuhrattuaan ensin sankarillisen isä Philibinin ja onnettoman isä\nFulgentiuksen. Säälivän halveksivasti hän puhui viimemainitusta,\npuolihöperöstä, turhamaisesta miesraukasta, joka raivattiin pois tieltä\nlähettämällä hänet muka sairauden tähden johonkin kauvas, sitten kun\nhänen ensin oli annettu mielin määrin paljastaa itsensä. Isä Philibiniä\ntaas ylisti hän taivaaseen saakka, kutsui häntä ystäväkseen ja\nuskonsankariksi, joka ehdottomasti totteli esimiehiään, jota nämä\nkäyttivät pahimpiin tarkoituksiin ja joka muserrettiin sitten kun heille\noli edullisinta että hän pysyi ääneti. Hän kuvaili häntä kärsivänä\nsankarina, uskon marttyyrinä Apenniinien luostarissa, niin kuin kiivaat\nantisimonistit olivat esittäneet häntä pienissä kuvissa sädekehällä ja\nmarttyyrikruunulla varustettuna. Ja siitä lähti hän kirkastamaan itseään\ntavattomalla voimalla ja julkealla hävyttömyydellä. Hän oli siinä\ntodella mainio, siinä ilmeni sellainen sekoitus vilpittömyyttä ja\nvalhetta, pontevuutta ja viekkautta että kunnoton lurjus hänessä aivan\nvarmaan olisi voinut muuttua suureksi mieheksi jos kohtalo olisi\ntahtonut. Hän oli, niinkuin hänen esimiehensä vielä suvaitsivat\ntunnustaa, mallimunkki, hänen uskonsa oli ihailtava, täydellinen, hän\nantoi kirkolle taivaan ja maan kuninkuuden ja piti itseään sotilaana,\njoka sai tehdä mitä tahansa puolustaessaan sitä. Ensiksikin oli Jumala,\nsitten olivat hänen esimiehensä ja hän; ja kun hän oli tehnyt tiliä\ntöistään esimiehilleen ja Jumalalle, täytyi muun maailman tyytyä siihen.\nEsimiehetkään eivät merkinneet mitään, jos hän piti heitä arvottomina.\nSilloin oli hän yksin Jumalan edessä, ei ollut enään muuta kuin hän ja\nJumala. Niinä päivinä, joina hän oli tunnustanut syntinsä ja saanut ne\nJumalalta anteeksi olikin hän puhdas, hänen ei tarvinnut kellekään tehdä\ntiliä töistään, oli inhimillisten lakien yläpuolella. Eikö se ollut\noikea katoolinen totuus että kirkonpalvelijat riippuvat ainoastaan\ntaivaallisesta vallasta? ja eikö kaikki isä Crabotin maallinen\nraukkamaisuus ilmennyt siinä, että hän pelkäsi inhimillistä oikeutta ja\njoukkojen typerää mielipidettä?\n\nToisessa kirjeessään veli Gorgias lisäksi tunnusti täydellä\nhävyttömyydellään, että hänkin voi tehdä syntiä. Hän löi ankarasti\nrintaansa, hän huusi olevansa ainoastaan saastainen sika ja hän\nheittäytyi nöyrästi tomuun Jumalansa jalkojen juuressa. Maksettuaan\nsyntivelkansa alkoi hän taas yhtä tyynesti ja hartaasti palvella\nkirkkoa, kunnes lihan heikkous syöksi hänet uuteen saastaisuuteen ja\nteki uuden synninpäästön välttämättömäksi. Mutta vilpittömänä\nkatolilaisena hän uskalsi tunnustaa ja jaksoi kärsiä rangaistuksensa,\njotavastoin korkeat papiston jäsenet, veljeskuntien esimiehet, joita hän\nniin katkerasti soimasi, olivat valehtelijoita ja raukkoja, vapisivat\nsyntiensä tähden, salasivat ne halpoina tekopyhinä ja heittivät ne\ntoisten syyksi, peläten seurauksia ja ihmisten arvosteluja. Ensin ei hän\nnäissä kiivaissa syytöksissä ollut näyttänyt muuta kuin vihansa siitä\nettä hänet niin kurjasti oli hyljätty, oltuaan vain kuuliainen ase ja\noli yhdistänyt omaansa isä Philibinin ja veli Fulgentiuksen kohtalot,\nkutsuen heitä ja itseään hirveimmän kiittämättömyyden uhreiksi. Mutta\nviime aikoina oli näihin syytöksiin sekaantunut salaperäisiä uhkauksia.\nJos hän hyvänä kristittynä oli maksanut velkansa, oli vielä toisia,\njoiden täytyi ansaita syntinsä anteeksi julkisella rangaistuksella.\nMiksi he eivät maksaneet? He saisivat kyllä kerran maksaa jos he\nsuututtaisivat pitkämielisen Jumalan, niin että hän nostaisi esiin\nkostajan, joka huutaisi julki heidän tunnustamattomat ja\nrankaisemattomat rikoksensa. Hän viittaili silminnähtävästi isä\nCrabotiin, hän tahtoi puhua salaperäisestä jutusta, josta ennen oli\nliikkunut useita epäselviä huhuja: kreivitär Quèdevillen äärettömän\nomaisuuden anastamisesta, tuosta mahtavasta Valmarien alueesta, minne\nmyöhemmin oli perustettu jesuiittakolleegio. Muistettiin muutamia\nyksityisseikkoja: vaaleaverinen, vielä kuudenkymmenen ikäisenä komea\nkreivitär, joka kauvan aikaa oli ollut kuuluisa kevytmielisestä\nelämästään ja sitten yhtäkkiä muuttunut ankaran uskonnolliseksi: hänen\nluokseen oli isä Philibin tullut aivan nuorena kasvattajaksi hänen\npojanpojalleen, yhdeksän vuotiaalle Gastonille, viimeiselle\nQuèdevillelle, jonka vanhemmat olivat saaneet tapaturmaisen kuoleman:\nsitten oli isä Crabot, jonka surullisesti päättynyt rakkaus juuri\näskettäin oli tehnyt uskonnolliseksi, saapunut linnaan ja hänestä oli\nvähitellen tullut kauniin kreivittären rippi-isä, ystävä ja muutamien\nluulon mukaan rakastaja; vihdoin seurasi pienen Gastonin tapaturmainen\nkuolema, hän oli hukkunut ollessaan kävelemässä kasvattajansa kanssa ja\ntämän kuoleman jälkeen oli kreivitär voinut testamentata alueen ja\nomaisuuden isä Crabotille mitättömän klerikaalisen pankkiirin kautta,\njoka oli määrätty ainoaksi perijäksi ja jonka toimeksi oli\nannettu linnan ja puiston muuttaminen ylemmäksi kirkolliseksi\nkasvatuslaitokseksi. Muistettiin myöskin että pienen Gastonin\nleikkitoverina oli ollut entisen salametsästäjän, sittemmin metsänvahdin\npoika Georges Plumet, jota Valmarien jesuiitat myöhemmin olivat\nsuosineet ja auttaneet ja joka ei ollut kukaan muu kuin itse veli\nGorgias. Viimemainitun ankarat sanat ja uhkaava käytös herättivätkin\nihmisten mielissä kaikki nämä muistot menneisyydestä, antamalla uutta\nvahvistusta vanhalle epäluulolle että halvalla metsänvartian pojalla ja\nmahtavilla kirkonmiehillä, maanvaltiailla, saattoi olla yhteinen rikos\nsalattavanaan. Eikö tämä olisi selittänyt sitä että he niin kauvan aikaa\nolivat suosineet häntä ja vihdoin puoltaneet ja suojelleet häntä tässä\npelättävässä vaarassa? He tahtoivat tietysti ensi siassa pelastaa\nkirkon; mutta he olivat sitten tehneet kaikki puhdistaakseen hirveän\nmunkin; ja syynä siihen että he vihdoin olivat uhranneet hänet oli, että\nheistä näytti mahdottomalta puolustaa häntä kauvempaa. Ehkä tahtoi veli\nGorgias vain peloittaa heitä saadakseen heiltä kaiken hyödyn mikä vielä\noli mahdollista. Ja he pelkäsivät häntä, se oli varma, sillä kuka\nhyvänsä saattoi nähdä että he olivat kauhuissaan tuon hirveän\nlörpöttelijän kirjeistä ja kirjoituksista, lörpöttelijän joka aina oli\nvalmis lyömään rintaansa ja huutamaan julki omansa ja muiden synnit. Ja\nvaikka he näennäisesti jättivät hänet oman onnensa nojaan, saattoi\narvata että he yhä mahtavasti suojelivat häntä, samoin olisi muutamia\nviikkoja kestävästä vaitiolosta aivan varmaan voinut päättää että\nhänelle lähetettiin hyviä sanoja ja rahaa.\n\nMutta minkä sekasorron veli Gorgiaan tunnustukset ja uhkaukset\nsalvatkaan aikaan kirkollisessa puolueessa! Se oli temppelin häväistys,\ntabernaakelin salaisuudet oli annettu alttiiksi uskottomien\nepäterveelliselle uteliaisuudelle. Monet pysyivät kuitenkin uskollisina\nhänelle, innostuivat hänen katolisesta suvaitsemattomuudestaan, joka\nluotti yksin Jumalaan, tahtomatta tunnustaa ainoatakaan inhimillisen\nyhteiskunnan oikeuksista. Miksi ei sitä paitsi olisi hyväksytty hänen\nselitystään, jonka mukaan hän todella oli leimannut kirjoituskaavan,\nZéphirin vienyt sen koulusta ja Simon käyttänyt sitä pirullisessa\ntarkoituksessa? Se ei ollut niin järjetön kuin ensimmäinen, se selitti\nisä Philibininkin käytöksen, kun hän hätääntyneenä repi leimalla\nvarustetun kulman sokeasta rakkaudesta pyhään kirkkoon. Suurin osa\ntosin, isä Crabotin uskotut, ja melkein kaikki papit ja munkit pysyivät\nitsepäisesti kiinni ensimmäisessä selityksessä, jota vielä oli korjattu\nsiten, että Simonin sanottiin merkinneen kaavan väärällä nimimerkillä ja\nleimanneen sen väärällä sinetillä. Se oli mieletöntä ja \"Petit\nBeaumontaisin\" lukijat kiihtyivät siitä yhä enemmän, ikäänkuin\nihastuksissaan uudesta keksinnöstä, joka teki jutun vielä\nepätodenmukaisemmaksi. Joka aamu vakuutti lehti horjumattomalla\nvarmuudella, että oli löydetty selviä todistuksia sinetin\nvalmistamisesta ja että kukaan ei enään voinut epäilläkään Simonin\nuudestaan tuomitsemista. Tunnussana oli annettu, kaikki oikein\najattelevat ihmiset olivat uskovinaan että veljienkoulu varmasti pääsisi\nvoitolle, sitten kun onnettoman veli Gorgiaan jumalattomat vastustajat\nolisivat kukistetut. Koulu olikin suuresti menestyksen tarpeessa, sillä\nse oli taas kadottanut kaksi oppilasta salaisen epäluottamuksen tähden,\njoka puolinaisten tunnustusten ja harmillisten löytöjen vuoksi oli\nkohdannut sitä. Simonin lopullinen kukistus yksin voi kohottaa sen\nentiseen loistoonsa, hävittämällä toisen kerran maallikkokoulun. Ja oli\npäivän selvää että veli Fulgentiuksen seuraajan tehtävänä oli pysyä\nvarjossa, kärsivällisesti odottaa siihen saakka, jota vastoin\nkapusiinien johtaja, isä Theodosius häviössäkin taitavasti käytti\nhyväkseen asemaa, kehoittaen uskovaisia säännöllisesti uhraamaan Pyhälle\nAntonius Padualaiselle kaksi markkaa kuukaudessa, jotta hän tukisi\nveljienkoulua Mailleboisissa.\n\nHuomattavin tapaus oli että Saint-Martinin kirkkoherra, apotti Quandieu\neräänä päivänä jälleen osoitti suruaan ja suuttumustaan\nsaarnatuolissaan. Kauan aikaa oli häntä pidetty salaisena simonistina ja\nsilloin sanottiin että piispa, hänen ylhäisyytensä Bergerot. oli hänen\ntakanaan, samoinkuin isä Crabot oli kapusiinien ja kristillisten\nkoulujen veljesten takana. Siinä olivat vastakkain papit ja munkit, nuo\nkaksi joukkoa, jotka lakkaamatta uhkasivat joutua käsikähmään, koska\npappi ei voinut sallia munkin sortavan häntä, kääntävän omaksi edukseen\njumalan palveluksen ja tulot; ja tällä kertaa niinkuin ainakin oli pappi\noikeassa, omistaen oikeamman ja inhimillisemmän käsityksen Kristuksen\nuskonnosta. Sitten muistettiin että apotti Quandieun, -- totellen hänen\nylhäisyyttään Bergerotia, joka oli ollut pakoitettu antamaan myöten\nyleiselle taikauskolle, peläten muuten menettävänsä hiippakuntansa, --\noli täytynyt alistua, pyytää julkisesti anteeksi olemalla läsnä\njumalattomassa juhlallisuudessa kapusiinien kappelissa. Senjälkeen oli\nhän vetäytynyt syrjään, antautunut ainoastaan toimensa täyttämiseen\nkastaen, ripittäen, vihkien ja haudaten seurakuntalaisiaan huolellisena\nvirkamiehenä, joka ei kellekään näyttänyt sydämensä katkeruutta ja\nepätoivoa. Mutta kun isä Philibin todistettiin syypääksi valheeseen ja\nväärennykseen, kun veli Fulgentius, tehtyään tyhmyyksiä hävisi ja veli\nGorgias melkein tunnusti tekonsa ja pakeni, oli Mailleboisin kirkkoherra\njälleen tullut vakuutetuksi Simonin viattomuudesta. Vielä olisi hän ehkä\npysynyt vaiti kuuliaisuudesta esimiehiään kohtaan, ellei Jonvillen\nkirkkoherra, hirveä apotti Cognasse, olisi eräässä saarnassaan selvästi\nviitannut häneen, pappiin, joka oli hyljännyt uskonsa ja joka petti\nJumalansa ja isänmaansa. Silloin syttyi uudelleen hänen uskonnollinen\nintonsa, hän ei voinut kauempaa salata suruaan nähdessään temppelin\nkauppiaiden hallussa, joiksi hän heitä kutsui, toistamiseen pettävän ja\nristiinnaulitsevan Jesuksen, totuuden ja oikeuden Jesuksen. Seuraavana\nsunnuntaina hän puhui saarnassaan turmiollisista henkilöistä, jotka\nolivat saattamaisillaan kirkon perikatoon, kun tekivät itsensä syypäiksi\nrikoksellisuuteen inhoittavimpien pahantekijöiden kanssa. Voi helposti\nkuvailla mielessään häväistystä ja hurjaa hämmennystä kirkollisessa\nmaailmassa, joka jo oli niin levoton Simonin jutun tähden. Ja pahinta\noli, että hänen ylhäisyytensä Bergerotin sanottiin taas olevan apotti\nQuandieun takana ja varmasti päättäneen että ei tällä kertaa sallisi\nraivostuneen uskonkiihkon saattaa uskontoa vaaraan.\n\nNäiden irtipäässeiden intohimojen raivotessa alkoi siis vihdoin uusi\noikeusjuttu Rozanin assisioikeudessa. Simon oli tuotu Ranskaan, vaikkei\nhän vielä ollut parantunut vaarallisesta kuumetaudista, joka oli\nviivyttänyt hänen tuloaan lähes vuoden. Matkalla meren ylikin oli\nepäilty saataisiinko hänet elävänä perille. Epäjärjestyksen,\nväkivaltaisuuksien ja häväistysten pelosta oli täytynyt salata hänen\nmaalle nousupaikkansa ja tuoda hänet Rozaniin yöllä, pitkin kiertoteitä,\njoita ei kukaan tuntenut. Ja tällä hetkellä oli hän oikeuspalatsin\nlähellä sijaitsevassa vankilassa, joten hänen tarvitsi kulkea ainoastaan\nkadun yli mennäkseen tuomariensa eteen ja häntä vartioitiin\nhuolellisesti kuin vaarallista ja huomattavaa henkilöä, josta koko\nkansan kohtalo riippui.\n\nHänen vaimonsa Rachel sai ensiksi tavata häntä, syvästi liikutettuna\njälleennäkemisestä niin monen hirveän vuoden jälkeen. Hän ei ollut\nottanut mukaansa lapsiaan Josefia ja Sarahia, jotka olivat jääneet\nMailleboisiin Lehmannien luo. Oi, kuinka he syleilivät toisiaan! Ja\nRachel läksi pois kyyneleitä vuodattaen, sillä hänen miehensä oli niin\nlaihtunut ja heikontunut ja hänen hiuksensa olivat tulleet valkeiksi.\nHän oli tuntunut kummalliselta, ei ollut vielä tiennyt mitään, sillä\nylioikeus oli vaan lyhyesti, mainitsematta yksityisseikkoja, ilmoittanut\nhänelle, että oikeusjuttu pian otettaisiin tarkastettavaksi. Vihdoinkin\npäätetty tarkastus ei ollut kummastuttanut häntä, hän oli alusta alkaen\nollut varma siitä että se kerran tapahtuisi ja oli pysynyt pystyssä,\njulmista kidutuksista huolimatta, voittaen kuoleman viattomuutensa\nvoimalla. Hän tahtoi elää ja hän eli, nähdäkseen lapsensa ja antaakseen\nheille tahrattoman nimen. Mutta mikä hirveä tuska häntä olikaan\nahdistanut, kun hän lakkaamatta mietiskeli tuomionsa peljättävää\nsalaisuutta, voimatta löytää selitystä siihen! Eikä hän vieläkään\ntiennyt mitään varmasti, hänen veljensä David ja asianajaja Delbos,\njotka olivat rientäneet hänen luokseen, selittivät hänelle vihdoin asian\ntilan, kertoivat mikä hirveä taistelu vuosimääriä oli hänen asiansa\ntähden raivonnut noiden kahden leppymättömän vihollisen välillä,\nauktoriteettiuskoisten, jotka puolustivat menneisyyden mädännyttä\nrakennusta ja tulevaisuutta kohden kulkevien vapaan ajatuksen miesten.\nSilloin vasta hän ymmärsi ja hän piti omia kärsimyksiään vain\nmitättömänä sattumana, jonka ainoa merkitys oli siinä, että ne olivat\nsaaneet aikaan oikeuden heräämisen, mikä hyödytti koko ihmiskuntaa.\nMuuten hän ei mielellään puhunut kärsimyksistään, hän oli kärsinyt\nvähemmin toveriensa, varkaiden ja murhamiesten, kuin vartijoittensa,\njulmien raakalaisten tähden, jotka oli jätetty omaan valtaansa ja\npirulliseksi nautinnokseen kiduttivat ja tappoivat rankaisematta. Ellei\nhänellä olisi ollut hänen rodulleen ja kylmälle johdonmukaiselle\nluonteelleen ominaista vastustusvoimaa olisi hän jo satoja kertoja\nantanut tappaa itsensä revolverilla. Hän puhui näistä asioista aivan\nrauhallisena ja osoitti lapsellista hämmästystä kuullessaan\nkummallisista selkkauksista tuossa hirveässä näytelmässä, jonka uhri hän\noli.\n\nMarkus, joka oli tarjoutunut todistajaksi, sai luvan koulusta ja\nmatkusti Rozaniin muutamia päiviä ennen oikeusjutun alkua. Hän tapasi\nsiellä jo Davidin ja Delbosin täydessä ja ankarassa taistelussa.\nTavallisesti niin rauhallisen ja rohkean Davidin hermostuminen ja\nhuolestuneet kasvot hämmästyttivät häntä. Delbos näytti myöskin\nmiettiväiseltä, tavallisesta iloisesta rohkeudestaan huolimatta. Asia\nolikin hänelle sangen tärkeä, siinä oli vaarassa koko hänen uransa\nasianajajana, hänen kasvava kansansuosionsa sosialistisena ehdokkaana\ntulevissa vaaleissa. Jos hän voittaisi jutun, kukistaisi hän aivan\nvarmaan Lemarroisin Beaumontissa. Mutta joka hetki ilmaantui\nkaikenlaisia huolestuttavia enteitä, niin että Markuskin ennen pitkää\ntuli levottomaksi tässä uudessa ympäristössä, johon hän niin\ntoivorikkaana oli astunut. Muualla, vieläpä Mailleboisissakin pitivät\nkaikki ihmiset, joilla oli vähänkään tervettä järkeä, Simonin\nviattomaksi julistamista varmana. Omassa piirissään eivät isä Crabotin\nkäskyläiset salanneet toisiltaan kuinka vaarallisena he pitivät asemaa.\nParhaat uutiset tulivat Pariisista, ministerit sanoivat olevansa varmat\nasian oikeudenmukaisesta ratkaisusta, heidän asiamiestensä kertomukset\ntuomioistuimesta ja jurystä olivat herättäneet heissä vahvan\nluottamuksen. Mutta Rozanissa oli mieliala aivan toinen. Valheen ja\npetoksen henki täytti ilman ja tunkeutui ihmisten sydämmiin. Rozan,\nentinen maakunnan pääkaupunki, joka oli kadottanut suurimman osan\nentisestä merkityksestään, oli säilyttänyt kuningasmielisen ja katolisen\nuskonsa ja menneisyyteen kuuluvan uskonkiihkon, joka muualla jo oli\nhaihtunut. Se olikin kirkollisille erinomainen alue ja he koettivat\nsiellä saavuttaa ratkaisevan voiton, joka oli heille välttämätön, jos\ntahtoivat säilyttää opetusoikeutensa, tuon voiman, joka teki heidät\ntulevaisuuden herroiksi. Jos Simon julistettaisiin viattomaksi, silloin\nolisi maallikkokoulu voittanut, vapaa ajatus saisi valtaansa lapsen,\nvapauttaisi sen erehdyksestä, sonnustaisi sen totuudella, tekisi siitä\ntulevaisen, veljellisyyden ja rauhankaupungin kansalaisen. Jos Simon\ntuomittaisiin uudelleen, silloin olisi veljienkoulu pelastettu, se saisi\njatkaa sortoaan, saisi lapsen kautta vielä yhden tai pari vuosisataa\nlevittää taikauskoista tietämättömyyttä ja halpamaista orjuutta vanhan\nkatolisen ja monarkillisen yhteiskuntarakennuksen turvissa. Markus ei\nollut koskaan selvemmin tuntenut kuinka tärkeätä Roomalle oli voittaa\ntässä taistelussa, hän ei ollut koskaan näin selvästi huomannut että se\noli pienienkin yksityisseikkojen toimeenpanijana loppumattomassa ja\nhirveässä jutussa, tuo paavillinen Rooma, joka itsepäisesti riippui\nkiinni unelmassaan maailman vallasta ja jonka hän joka askeleella\nhuomasi Rozanissa kuiskaavana, toimivana, valloittavana.\n\nDelbos ja David kehoittivat häntä suureen varovaisuuteen. Poliisit\nvartioivat heitä itseään, peläten jotain salavehkeitä; ja seuraavana\npäivänä huomasi Markuskin ympärillään salaperäisiä haamuja, Eikö hän\nollut Simonin seuraaja, maallikko-opettaja, kirkon ilmeinen vihollinen,\njoka sen oli raivattava pois tieltään jos se tahtoi voittaa? Tuo äänetön\nviha, jonka hän tunsi ympäröivän itseään, nuo uhkaukset salakavalasta\nhyökkäyksestä selittivät hänelle mistä tulivat hänen vastustajansa,\nsokean raivon täyttämät miehet, jotka halki vuosisatojen ovat polttaneet\nja murhanneet, mielettömyydessään tahtoen pysäyttää ihmiskunnan\nedistyksen. Silloin käsitti hän kauhun, joka painoi kaupunkia, talojen\nsynkän muodon, joiden akkunanluukut olivat suljetut kuin ruton\nraivotessa; Rozan oli ainakin hiljainen, mutta nyt se näytti vielä\ntyhjemmältä. Auringonpaahteissa kaduilla kulkivat ihmiset kiirein\naskelin, katseet levottomina, kauppiaat tarkastelivat akkunoistaan katua\nikäänkuin peläten verilöylyä. Etenkin juryn valitseminen oli\nkauhistuttanut vapisevia asukkaita. Valamiesten nimiä mainittiin\nsurumielisesti päätä puistaen ja suurena onnettomuutena pidettiin jos\njoku heistä kuului perheeseen. Melkein kaikki koroillaaneläjät,\ntehtailijat, kauppiaat tässä klerikaalisessa kaupungissa harjoittivat\nuskonnollisia menoja, julkisesti tunnustettua uskonnon puutetta\npidettiin häpeällisenä tahrana ja oli suureksi haitaksi menestykselle.\nVoi helposti kuvailla mielessään kuinka kiihkeästi äidit ja puolisot\nkoettivat vaikuttaa valamiehiin lukemattomien kirkkoherrojen, apottien\nja munkkien johtamina, jotka täyttivät kaupungin kuusi seurakuntaa ja\nkolmekymmentä luostaria aina soivine kelloineen. Beaumontissa oli kirkon\nvielä täytynyt noudattaa jonkunlaista varovaisuutta salaisessa\ntyössään, sillä siellä oli entinen voltairelainen porvaristo ja\nvallankumouksellisia esikaupunkeja. Mutta mitä olisi häikäilty\nRozanissa, vanhassa unisessa kaupungissa, joka ammoisista ajoista oli\nollut uskonnollinen? Työmiesten vaimot kävivät messussa, porvarinaiset\nkuuluivat kaikki hengellisiin seuroihin ja nyt syntyi siis oikea pyhä\nristiretki eikä kukaan kieltäytynyt taistelusta saatanaa vastaan.\nViikkoa ennen oikeusjutun alkua muuttui koko kaupunki sotakentäksi,\njokaisessa talossa ryhdyttiin taisteluun hyvän asian puolesta,\nonnettomat valamiehet sulkeutuivat huoneisiinsa uskaltamatta lähteä\nulos, sillä kaduillakin tuntemattomat pysäyttivät heitä, kauhistuttivat\nheitä katseillaan ja huusivat ohi kulkiessaan ankaria sanoja, uhaten\nkostaa heille, elleivät he täyttäisi hyvän katolilaisen velvollisuutta\ntuomitsemalla juutalaisen uudestaan.\n\nMarkus tuli vielä levottomammaksi saadessaan tietoja neuvos\nGuybaraudista, jonka tuli johtaa juttua assisioikeudessa, ja\nvaltionprokuraattori Pacartista, jonka tuli esiintyä syyttäjänä.\nEdellinen oli entinen Valmarien jesuiïttain oppilas ja sai heitä kiittää\nnopeasta ylenemisestään. Hän oli nainut sangen rikkaan kyttyräselkäisen,\njonka myöskin jesuiitat olivat hankkineet hänelle. Jälkimmäinen, entinen\nkansan yllyttäjä, joka oli sekaantunut johonkin häpeälliseen\npelijuttuun, oli sittemmin muuttunut kiivaimmaksi juutalaisvihaajaksi ja\nyhdistynyt kirkkoon, toivoen sen avulla saavansa jonkun viran\nPariisissa. Markus epäili etenkin viimemainittua, nähdessään\nantisimonistien olevan pelkäävinään hänen käytöstään oikeusjutussa,\nikäänkuin he olisivat olleet levottomia hänen vallankumouksellisen\nmenneisyytensä tähden. Samalla kun he eivät voineet kyllin ylistää\nGuybaraudin ylevää velvollisuudentuntoa ja jaloa luonnetta, puhuivat he\nPacartista hiukan epäilevästi, pitäen hänen juutalaisvihaansa\nriittämättömänä. Näin tahtoivat he epäilemättä valmistaa hänelle\nsankarillisen osan rehellisenä miehenä, joka totuuden läpitunkemana\npyytäisi Simonin tuomitsemista. He kulkivat siis kaikkialla Rozanissa\nlevottoman näköisinä ja kertoivat kaikille ettei Pacart ollut heidän\npuolellaan. Tästä heräsi Markuksen epäluulo, sillä hän tiesi varmoista\nlähteistä että kysymyksessä oleva henkilö oli lahjottavissa ja että hän\noli valmis pahimpiin tekoihin kun vaan pääsisi johonkin korkeaan virkaan\nmissä voisi puhdistaa kunniansa. Rozanissa näytti koko kiihkeä ja\nratkaiseva taistelu toista oikeusjuttua varten tapahtuvan maan alla.\nSiellä ei olisi, niin kuin Beaumontissa ensimmäisen jutun aikana\ntavannut kauniin rouva Lemarroisin salonkia, jossa rakastettava edusmies\nMarcilly, varovainen prefekti Hennebise, kunnianhimoinen kenraali\nJarousse, yliopiston opettajat, virkamiehet ja oikeuston jäsenet\ntapasivat toisensa ja kevyesti ajoivat asiaa naisten hymyilyjen lomassa.\nSamoin ei enään ollut kysymystä vapaamielisestä kirkonmiehestä,\nsellaisesta kuin hänen ylhäisyytensä Bergerot, joka piti aisoissa\nhengellistä puoluetta, peläten kirkon hukkuvan nousevaan halpamaisten\ntaikauskojen tulvaan. Taistelu raivosi tällä kertaa hirveässä\npimeydessä, jossa suuret yhteiskunnalliset rikokset lymyilevät; ja se\njatkui murhaavana kuolleen kaupungin synkässä rauhassa eikä pinnalla\nnäkynyt muuta kuin epäselvä kuohuminen, tuo kauhu, joka liikkui ilmassa\nikäänkuin kaupunki olisi ollut ruton saastuttama. Markuksen ahdistus\nsyntyi juuri siitä, ettei hän nähnyt simonistien ja antisimonistien\nmeluavia yhteentörmäyksiä, vaan huomasi ainoastaan salakavaloita\nvalmistuksia pimeään tekoon, jonka täyttäjiksi Guybaraud ja Pacart\ntuntuivat hänestä vartavasten valituilta.\n\nDavid ja Delbos tapasivat toisensa joka ilta Markuksen luona tämän\nvuokraamassa suuressa huoneessa yksinäisen kadun varrella, ja kaikkiin\nluokkiin kuuluvia innokkaita ystäviä ympäröi heitä. Se oli pieni pyhä\njoukko, jokainen jakoi siellä uutisiaan, aatteitaan ja rohkeuttaan. Ei\ntahdottu antautua epätoivon valtaan ja erotessa oltiin taas iloisia ja\nrohkaistuja, valmiita uusiin taisteluihin. Markus ja kaikki muutkin\ntiesivät että viholliset pitivät salaisia kokouksiaan erään läheisen\nkadun varrella presidentti Gragnonin langon luona. Gragnon, jonka\nsyyttäjä oli kutsunut todistajaksi, asui siellä ja otti siellä vastaan\nkaupungin taistelevat antisimonistit. Heti kun pimeä tuli, nähtiin\npappien ja munkkien pitkässä jonossa varovaisesti pujahtavan sinne. Isä\nCrabotin sanottiin käyneen siellä kahtena yönä ja sitten taas palanneen\nValmariehen, jossa hän harjoitti katumustöitä, osoittaen suurinta\nnöyryyttä. Epäiltäviä henkilöitä kuljeskeli tuossa autiossa\nkaupunginosassa, kadut eivät olleet varmat. Kun David ja Delbos yöllä\nläksivät Markuksen luota, saattoivatkin ystävät heitä joukossa heidän\nasunnoilleen saakka. Eräänä iltana kuului pyssyn laukaus, eivätkä\npoliisit voineet saada ketään kiinni. Mutta klerikaaliset käyttivät\nvieläkin useammin aseenaan myrkyllistä panettelua, henkistä murhaa.\nTällä kertaa joutui Delbos sen uhriksi samana päivänä, jolloin\noikeusjutun tuli alkaa. \"Petit Beaumontais\" lehti, joka saapui\nkysymyksessä olevana aamuna, sisälsi inhoittavan ilmiannon,\nhäpeällisesti väärennetyn jutun asianajajan isästä erään tapahtuman\njohdosta, josta jo oli kulunut puoli vuosisataa. Delbosin isää, joka oli\nollut kultaseppä ja asunut lähellä Beaumontin piispan asuntoa,\nsyytettiin siinä korjattavaksi annettujen pyhien astioiden\nvarastamisesta. Asian oikea laita oli, että kultasepältä itseltään oli\neräs vaimo varastanut astiat ja kun hän ei tahtonut antaa ilmi vaimoa\noli hänen täytynyt korvata kadonneet tavarat; asiaa ei ollut tarkemmin\ntutkittu ja se oli jäänyt hämäräksi. Kun luki tuon inhoittavan lehden\nsaattoi ymmärtää kuinka syvälle jotkut ihmiset voivat vaipua vihassa ja\nhalpamaisuudessa. Isälle sattunut ikävä onnettomuus, joka aikoja sitten\noli unohtunut, haudattu, heitettiin pojalle vasten silmiä kaunistettuna\nvalheellisilla yksityisseikoilla ja inhoittavilla mielikuvituksilla ja\nkaikki tämä saastaisuutta ja häväistyksiä uhkuvalla kielellä. Haudan\nhäväisijä oli varmaankin saanut julaistut asiakirjat itse isä\nCrabotilta, jolle epäilemättä joku papillinen arkistonhoitaja oli ne\nantanut. Tällä odottamattomalla iskulla toivoivat he kohtaavansa\nDelbosin sydämmen, murhaavansa hänet henkisesti, saattavansa hänet\nasianajajana epäluottamukseen ja musertavansa hänet siihen määrin ett'ei\nhänellä Simonia puolustaessaan olisi tarpeellista voimaa puhuakseen eikä\nsaadakseen äänensä kuuluvaksi.\n\nOikeusjuttu alkoi eräänä maanantaina, kuumana heinäkuun päivänä.\nSyytetyn puolesta oli paitsi Gragnonia, jota tahdottiin kuulustella\nyhdessä Jacquinin, entisen juryn puheenjohtajan kanssa, kutsuttu useita\ntodistajia. Luettelossa oli Mignot, neiti Rouzaire, tutkintotuomari\nDaix, Mauraisin, Salvan, Sébastien ja Victor Milhomme, Polydor Souquet\nsekä Bongardien, Doloirien ja Savinien lapset. Isä Crabot, isä Philibin,\nveli Fulgentius ja veli Gorgias olivat myös kutsutut, mutta tiedettiin\nettä kolme viimeksimainittua eivät saapuisi. Valtion prokuraattori\nPacart oli puolestaan tyytynyt kutsumaan ainoastaan ne todistajat, jotka\nsyyttäjä ensimmäisessäkin oikeusjutussa oli kutsunut. Rozanin kadut\nalkoivat vihdoinkin vilkastua tästä todistajien, sanomalehtimiesten ja\nuteliaiden tulvasta, johon joka junassa saapui lisiä. Oikeuspalatsin\nympärillä tunkeili joukkoa jo kuudesta aamulla kiihkeästi haluten nähdä\nSimonia. Mutta suuri määrä sotamiehiä oli käsketty liikkeelle ja ne\ntyhjensivät kadun. Simon kulki kahden tiheän sotilasrivin välitse, niin\nettä ei kukaan voinut eroittaa hänen piirteitään. Kello oli kahdeksan.\nTämä varhainen hetki oli valittu koska tahdottiin välttää suurta\nkuumuutta, raskaita ja tukahuttavia istuntoja.\n\nTäällä ei ollut enään Beaumontin assisioikeuden aivan uutta\nistuntosalia, jonka kullatut koristeet kiilsivät korkeiden akkunoiden\nräikeässä valossa. Rozanin assisioikeus oli sijoitettu vanhaan\nfeodaalilinnaan ja istuntosali oli pieni, pitkä ja matala huone, jonka\nseiniä pitkin kulki tammipaneeli ja johon syvistä akkunoista tuli vain\nniukasti valoa. Se muistutti tuollaista mustaa kappelia, jossa\ninkvisitsionioikeus julisti päätöksensä. Ainoastaan muutamia naisia oli\npäässyt sisään ja kaikilla oli sitäpaitsi tummat puvut. Todistajat\nolivat anastaneet suurimman osan penkeistä, seisovalle yleisölle\nvarattua pientä tilaa oli täytynyt vieläkin supistaa. Kuulijakunta, joka\nseitsemästä oli odottanut tässä synkässä ja painostavassa huoneessa, oli\nverrattain hiljaa, kaikkia värisytti salainen levottomuus, silmät\npaloivat ja liikkeet olivat hillityt. Näytti siltä kuin intohimot\nolisivat hautautuneet, kaiken tuli tapahtua salassa, kaukana päivän\nvalosta, herättämällä niin vähän melua kuin mahdollista.\n\nHeti kun Markus oli istunut penkilleen Davidin viereen, joka oli tullut\nsisään todistajien kanssa, valtasi hänet ahdistus, hän pelkäsi\ntukehtuvansa, ikäänkuin seinät olisivat uhanneet kukistua hänen\npäällensä. Hän oli nähnyt että kaikkien katseet suuntautuivat heihin.\nDavid etenkin herätti suurta uteliaisuutta. Sitten saapui Delbos\nkalpeana ja päättäväisenä ja melkein kaikki tarkastivat häntä vihaisin\nsilmäyksin, tahtoen tietää kuinka kovasti halpamainen kirjoitus oli\nkoskenut häneen. Mutta Delbos, joka oli ikäänkuin pukeutunut ylenkatseen\nja rohkeuden haarniskaan, jäi pitkäksi aikaa seisomaan hymyilevänä ja\nvoimakkaana. Nyt alkoi Markus tarkastaa juryä, hän tutki jokaisen\nvalamiehen kasvoja, koettaen niistä lukea millaisille miehille suuri työ\noli uskottu. He olivat kaikki mitättömän näköisiä pikku kauppiaita,\npikku porvareita, yksi oli apteekkari, yksi eläinlääkäri ja kaksi\nvirastaan eronnutta kapteenia. Ja kaikkien kasvoilla ilmeni sama synkkä\nlevottomuus ja halu tarkoin salata sisäistä taisteluaan. Heidän\nulkomuodostaan saattoi huomata kuinka heitä oli kiusattu sen jälkeen\nkuin heidän nimensä olivat tulleet tunnetuiksi. Useilla oli kalpeat,\nparrattomat kasvot, ne olivat tekopyhiä pappien käskyläisiä, tottuneita\nkirkon ulkokullattuun varovaisuuteen, jota vastoin toiset olivat lihavia\nja punakoita, ja näyttivät ottaneen kaksinkertaiset aamuryypyt\nrohkaistakseen mieliään. Heidän takanaan aavisti koko vanhan,\nklerikaalisen ja sotilaallisen kaupungin luostareineen ja kasarmeineen\nja levottomuus valtasi mielen kun ajatteli, minkä oikeudentyön olivat\nsaaneet tehtäväkseen nuo miehet, joiden ymmärryksen ja omantunnon\nympäristö oli turmellut, myrkyttänyt.\n\nMutta silloin kulki kohaus halki koko salin ja Markus sai tuntea\nelämänsä tärisyttävimmän mielenliikutuksen. Hän ei ollut vielä nähnyt\nSimonia ja nyt huomasi hän äkkiä hänet Delbosin takana syytetyn penkin\nvieressä. Ja se oli hirveä näky, tuo pieni, laiha ja kumarainen mies,\nkuihtuneine kasvoineen ja paljaine päineen, jota tuskin muutamat valkeat\nhiussuortuvat peittivät. Mitä! tuoko murtunut, viheliäinen vanhus oli\nhänen entinen toverinsa, jonka hän oli tuntenut niin hienona ja\nvilkkaana! Hänellä ei tosin koskaan ollut suuria ulkonaisia etuja, hänen\näänensä oli heikko, liikkeensä kuivat, mutta hänessä oli palava\nnuoruuden ja uskon ahjo. Ja tuollaisena kurjana, masentuneena\nmiesraukkana rangaistussiirtola antoi hänet takaisin, ihmisrauniona,\njonka suurista säteilevistä silmistä loisti kaikki tahdonlujuus ja\nvoittamaton rohkeus mitä hänellä vielä oli jälellä! Näistä silmistä\nyksin voi hänet tuntea ja niistä löysi myöskin selityksen hänen pitkään\nvastustusvoimaansa ja lopulliseen voittoonsa, joka tuli siitä että hän\naina oli elänyt puhtaan aatteen ihannemaailmassa. Kaikkien katseet\nolivat suunnattuina häneen eikä hän näyttänyt edes huomaavan sitä,\nhänellä oli tavaton kyky unhottaa ympäristönsä ja hän katseli\nihmisjoukkoa hajamielisin silmäyksin. Sitten ilmaantui hänen huulilleen\nääretöntä hellyyttä osoittava hymy; hän oli huomannut veljensä Davidin\nja Markus tunsi että tämän koko ruumis vapisi.\n\nKello oli neljännestä yli kahdeksan kun vahtimestari antoi merkin ja\noikeuston jäsenet astuivat sisään. Salissa olijat nousivat seisomaan ja\nistuutuivat sitten uudelleen. Markus, joka muisti raivokkaan, meluavan\nja räyhäävän kuulijakunnan Beaumontissa, ihmetteli nyt vallitsevaa\nraskasta levollisuutta, jonka alla hän aavisti samat kiihkeät intohimot\nja äänettömän murhanhalun väijyvän ikäänkuin pimeän luolan pohjalla.\nUhrin näkeminen oli saanut aikaan vain tukahutetun murinan; ja oikeuston\njäsenien asettuessa paikoilleen vaipui yleisö jälleen synkkään\nodotukseen. Verrattuna raakaan ja leikilliseen presidentti Gragnoniin\nherätti samoin huomiota presidentti Guybaraud, joka oli erittäin\nkohtelias, jonka liikkeet olivat juhlalliset ja puhe mairitteleva. Hän\noli pieni, hymyilevä ja lempeä mies, josta levisi vieno kirkon tuoksu,\nmutta hänen harmaat silmänsä olivat terävät ja kylmät kuin teräs.\nVastakohta oli yhtä silmiinpistävä entisen valtionprokuraattorin,\nloistavan Raoul de La Bissonnièren ja Pacartin, nykyisen\nvaltionprokuraattorin välillä, joka oli pitkä, laiha ja kuiva,\nkeltakasvoinen ja jota alituisesti näytti polttavan halu pyyhkiä pois\nepäilyttävä menneisyytensä, ansaitsemalla itselleen korkean aseman.\nPresidentin oikealla ja vasemmalla puolella istuivat molemmat assessorit\nhuolettoman näköisinä niin kuin ainakin miehet, joilla ei ole mitään\ntekemistä eikä mitään vastuunalaisuutta. Valtionprokuraattori oli heti\nlevittänyt eteensä äärettömän asiakirjavihon ja hän käänteli sen lehtiä\nkovalla ja säntillisellä kädellä. Ensimmäisten muodollisuuksien jälkeen\nkutsui kirjuri ulos todistajat, jotka kaikki yksitellen poistuivat;\nMarkuksen täytyi mennä muiden mukana. Sitten alkoi presidentti Guybaraud\nkiirehtimättä kuulustella Simonia. Hän teki kysymyksensä värittömällä\näänellä, joka oli kuin kylmä, murhaavalla taidolla ja tarkkuudella\nkäytetty puukon terä. Loppumaton kuulustelu viivähti entisen jutun\npienimmissäkin yksityisseikoissa, kohdistui itsepäisesti ylioikeuden\nkumoamaan syytökseen ja herätti siten suurta kummastusta. Oli odotettu\nvain ylioikeuden asettamien kysymysten tutkimista ja nyt saatiinkin heti\nhuomata että Rozanin assisioikeus ei aikonut vähääkään välittää\nedellisen todistamista tosiasioista ja että presidentti aikoi käyttää\nvaltaansa ja alkaa Simonin jutun aivan alusta. Pian saattoi myöskin\ntehdyistä kysymyksistä ymmärtää, ettei mitään oltu jätetty pois\nensimmäisestä kanteesta, jossa Simonin sanottiin palanneen Beaumontista\njunalla, olleen Mailleboisissa jo kahtakymmentä minuuttia vailla\nyksitoista, menneen katsomaan Zéphiriniä. joka oli menossa levolle,\nraiskanneen ja kuristaneen hänet äkillisen mielettömyyden valtaamana:\ntässä vasta ilmaantui uusi selitys, jonka isä Philibinin luota löydetty,\nveljienkoulun leimalla varustettu kirjoituskaavan kulma oli tehnyt\nvälttämättömäksi: nyt väitettiin lisäksi että Simon oli hankkinut\nitselleen tuon kaavan, teettänyt väärän sinetin leimatakseen sen ja\nvihdoin itse kirjoittanut siihen veli Gorgiaan alkukirjaimet. Se oli tuo\nlapsellinen juttu, jonka järjettömyyden viime mainittu oli käsittänyt ja\npitänyt sitä niin mahdottomana, että hän tunnusti kaavan ja\nnimimerkkinsä olevan väärentämättömät. Mitään ei oltu siis jätetty pois\nensimmäisestä kanteesta, siihen oli vielä lisättykin uusi törkeä\nkeksintö ja ainoana perustuksena oli yhä asiantuntijain, herrojen\nBadochen ja Trabutin kuuluisa todistus, jotka herrat, veli Gorgiaan\nnimenomaisesta tunnustuksesta huolimatta, itsepäisesti pysyivät kiinni\nensimmäisessä mielipiteessään. Ja jotta ei kukaan jäisi epätietoiseksi\nhänen käytöksensä suhteen, puuttui valtionprokuraattori Pacartkin\nkuulusteluun, tahtoen saada syytettyä tarkemmin selittämään muutamia\nväärää sinettiä koskevia kysymyksiä.\n\nSimonin käytöstä tämän pitkän kuulustelun aikana pidettiin surkeana.\nMonet hänen parhaista ystävistäänkin olivat kuvailleet häntä tuomariksi,\njoka salama aseenaan, kostajana nousisi haudasta, minne hänet\nvääryydellä oli kaivettu. Ja kun hän vastasi kohteliaalla, kuumeesta\nvapisevalla äänellä, ilman voimaa, tuotti hän suuren pettymyksen. Hänen\nvihollisensa alkoivat taas sanoa että hän itse tunnusti rikoksensa,\njonka halpamaisuuden leima näkyi hänen epämiellyttäviltä kasvoiltaan.\nAinoastaan kerran hän kiivastui, silloin kun presidentti kysyi häneltä\nväärästä sinetistä, josta hän ensi kerran kuuli puhuttavan. Siitä ei\nollut mitään todistusta, kerrottiin ainoastaan että tuntematon työmies\noli puhunut eräälle vaimolle salaa tehneensä Mailleboisin opettajalle\nkummallista työtä. Huomatessaan Simonin kiivastuvan ei presidentti sen\nenempää puhunut asiasta, etenkin kun Delbos oli noussut, valmiina\nväittämään vastaan. Valtionprokuraattori lisäsi ainoastaan että vaikka\nei tuntematonta työmiestä ollutkaan löytynyt, hän ei kuitenkaan voinut\nolla pitämättä seikkaa sangen vakavana. Kun David iltasella kertoi\nensimmäisen istunnon tuloksista, valtasi Markuksen suuri sydämmen\nahdistus, varmuus siitä että suurinta rikosta valmisteltiin. Häntä ei\nSimonin rauhallinen ja mitätön käytös hämmästyttänyt, hän tiesi hänen\nluottavan viattomuutensa voimaan, eikä voivan ulkonaisesti osoittaa\nmielenliikutuksiaan. Mutta Markus ymmärsi täydellisesti kuinka huonon\nvaikutuksen se oli tehnyt: ja etenkin presidentin uhkaava kylmyys ja\nsuuri merkitys, minkä hän pani mitättömimpiinkin kysymyksiin herätti\nhänessä tuskallisen tunteen, hän oli melkein varma uudesta\ntuomitsemisesta. David, jolle hän luuli täytyvänsä ilmoittaa\nlevottomuutensa, voi tuskin pidättää kahta suurta kyyneltä, sillä hänkin\noli toivottomana, hirveän epätoivon valtaamana.\n\nSeuraavat päivät, jotka kokonaan olivat omistetut todistajain\nkuulustelulle, antoivat heille hiukan rohkeutta ja toivoa, saattamalla\nheidät täyteen taisteluun. Ensiksi kuulusteltiin entisiä syyttäjän\nkutsumia todistajia ja taas saatiin nähdä pitkä jono rautatievirkamiehiä\nja tullivirkamiehiä, jotka antoivat ristiriitaisia tietoja siitä miten\nSimon oli palannut Mailleboisiin, puoliyhdentoista junalla vaiko\njalkasin. Markus, joka niin pian kuin mahdollista tahtoi päästä saliin,\noli pyytänyt Delbosia kutsumaan hänet heti esille. Hän kertoi millä\ntavoin Zéphirinin pieni ruumis oli löydetty ja sitten meni hän jälleen\nistumaan Davidin viereen todistajille varatun pienen tilan nurkkaan. Hän\nsai siis olla läsnä kun asianajaja, joka huolimatta kauheasta\nahdistuksestaan oli tyyni ja rohkea, ensi kerran aukaisi suunsa. Hän\nvaati isä Philibinin, veli Fulgentiuksen ja veli Gorgiaan tuomista\noikeuden eteen, koska heidät laillisesti oli kutsuttu. Presidentti\nselitti lyhyesti asian: Isä Philibin ja veli Gorgias eivät olleet\nvoineet saada haastetta, sillä molemmat olivat Ranskan rajojen\nulkopuolella ja heidän olinpaikkansa oli tuntematon; veli Fulgentius\ntaas oli vaarallisesti sairastunut ja hän oli lähettänyt\nlääkärintodistuksen. Delbos ei tyytynyt tähän viimemainitun suhteen ja\nsai aikaan että valan tehnyt lääkäri lähetettiin tutkimaan häntä. Ja\nsitten hän ei tahtonut tyytyä pelkkään kirjeeseen isä Crabotilta. joka\nvetosi töihinsä ja velvollisuuksiinsa rippi-isänä, selittäen samassa\nettä hän ei mitään tiennyt jutusta: ja Delbos sai vielä aikaan sen että,\nhuolimatta valtionprokuraattorin kiivaasta vastalauseesta, Valmarien\nrehtori vielä kerran kutsuttiin todistamaan. Mutta tämä ensimmäinen\nyhteentörmäys kiihoitti vihaa, presidentti ja asianajaja olivat siitä\nalkaen lakkaamatta riidassa. Ja sinä päivänä istunto loppui suureen\nmielten kuohuun, jonka apuopettaja Mignotin odottamaton todistus\nherätti. Neiti Rouzaire oli taas sangen varmasti vakuuttanut\nkahtakymmentä minuuttia vaille yksitoista kuulleensa Simonin askeleet ja\näänen, kun tämä palasi kotiin ja keskusteli Zéphirinin kanssa, todistus\njoka niin suuresti oli vaikuttanut tuomioon ensimmäisessä jutussa.\nMignot, joka hänen jälkeensä kutsuttiin esille, peruutti kokonaan\nentisen todistuksensa tavattomalla suoruudella: hän ei ollut mitään\nkuullut, hän oli nyt täydellisesti vakuutettu Simonin viattomuudesta,\nminkä hän mitä selvimmin todisti. Neiti Rouzaire kutsuttiin takaisin ja\nsyntyi huomiota herättävä kuulustelu, jossa hän vihdoin kadotti\njalansijan, sotkeutuen aikaa määrätessään ja voimatta selittää kuinka\nhän omasta huoneestaan oli saattanut kuulla mitä pikku Zéphirinin luona\ntapahtui. Markuksen täytyi tulla tukemaan Mignotin todistusta, ja joutui\nsilloin hetkeksi vastakkain alkeiskoulun tarkastajan Mauraisinin kanssa,\njoka, pyydettynä lausumaan mielipiteensä syytetystä ja todistajista,\nluuli helpoimmin pääsevänsä asiasta siten että piti innokkaan\nylistyspuheen neiti Rouzairen ansioista, eikä lausunut mitään Mignotia,\nMarkusta eikä edes Simonia vastaan, hän kun ei vielä tiennyt kuinka\nasiat kääntyisivät.\n\nKaksi seuraavaa istuntoa olivat syytetylle vieläkin edullisemmat.\nKysymystä salaisesta kuulustelusta, joka ensimmäisen oikeusjutun aikana\noli kiihoittanut ihmisten mieliä, ei nyt edes mainittukaan, sillä\npresidentti ei uskaltanut puhua siitä. Hän kuulusteli siis julkisesti\nSimonin entisiä oppilaita, jotka nyt olivat nuoria miehiä ja melkein\nkaikki naimisissa. Fernand Bongard, Auguste ja Charles Doloir, Achille\nja Philippe Savin tulivat perättäin esille ja kertoivat sen vähän minkä\nmuistivat ja mikä oli verrattain suotuisaa syytetylle; ja näin kukistui\nsalaisen kuulustelun hyväksi keksitty inhoittava juttu, että muka lapset\nolivat kertoneet niin kauheita yksityisseikkoja ettei niillä voinut\nsaastuttaa kuulijakunnassa olevien naisten korvia. Istunnon huomiota\nherättävät todistukset olivat Sébastien ja Victor Milhommen.\nKahdenkymmenenkahden vuotias Sébastien selitti liikutetulla äänellä\nkuinka hän lapsena oli valehdellut, kuinka hänen äitinsä oli hätäillyt\nja kuinka he vihdoin olivat sovittaneet väärän todistuksen kauvan aikaa\nkärsittyään omantunnonvaivoja. Ja hän kertoi nähneensä serkullaan\nVictorilla kirjoituskaavan, joka sitten oli hävinnyt, löytynyt jälleen\nja vihdoin annettu Markukselle, kun hänen äitinsä, poikansa\nsairasvuoteen ääressä, oli luullut saaneensa rangaistuksen pahasta\nteostaan. Victor taas, tahtoen miellyttää äitiään, joka ennen kaikkea\nkatsoi paperikaupan parasta, sanoi unohtaneensa kaikki ja oli olevinaan\nyksinkertainen nuorukainen, joka ei mitään muistanut. Luultavasti oli\nhän tuonut kirjoituskaavan veljien koulusta, koska se oli löytynyt hänen\nvihostaan; mutta hän ei tiennyt mitään muuta, ei voinut mitään sanoa.\nLopuksi astui esille toinen veljien oppilas. Polydor Souquet, rouva\nDuparquen vanhan palvelijattaren veljenpoika ja Delbos teki hänelle\npitkän sarjan tärkeitä kysymyksiä tavasta, jolla veli Gorgias\nrikosiltana oli saattanut hänet kotia, tapauksista matkan varrella,\nheidän keskustelustaan ja ajasta. Markus oli neuvonut asianajajaa\nkutsumaan tämän todistajan, sanoen yhä vieläkin olevansa vakuutettu että\ntuo umpimielinen lurjus, joka nyt palveli eräässä Beaumontin\nluostarissa, tiesi osan totuudesta. Mutta Delbos sai häneltä ainoastaan\nkiertäviä vastauksia, samalla kun hän loi ympärilleen katseita, joissa\nilmeni typeryyttä ja pahanilkisyyttä. Kuka voi muistaa sellaista niin\nmonen vuoden kuluttua? Syy oli sangen mukava ja valtionprokuraattori\nosoitti levotonta kärsimättömyyttä, kun taas yleisö, joka, vaikka ei\nymmärtänytkään miksi asianajaja niin itsepäisesti kyseli tuolta\nmitättömältä todistajalta, tunsi kuitenkin ilmassa totuuden, joka vielä\npakeni.\n\nSeuraava istunto toi mukanaan uuden mielenliikutuksen. Ensin oli\nloppumattomia keskusteluja molempien asiantuntijain, herrojen Badochen\nja Trabutin välillä, jotka vastustaen itse veli Gorgiasta itsepäisesti\nväittivät että kirjoituskaavassa ei ollut hänen alkukirjaimiaan F.G.,\njoissa he yksin huomasivat Simonin nimimerkin, yhteen kietoutuneen E--n\nja S--n, tosin sangen epäselvinä. Enemmän kuin kolmen tunnin aikana\ntoivat he esiin syitä ja todistuksia. Ja ihmeellisintä oli, että\npresidentti salli heidän jatkaa, vieläpä kuuntelikin heitä\nsilminnähtävällä mielihyvällä, samalla kuin valtionprokuraattori, ollen\ntekevinään muistiinpanoja, antoi heidän tarkemmin selittää muutamia\nyksityiskohtia, ikäänkuin syytös vieläkin olisi tehty heidän\nmielipiteensä nojalla. Tämän kohtauksen aikana alkoivat järkevät\nihmisetkin taas epäillä: miksi ei se voisi olla niin? kun on kysymys\nkirjoituksesta, niin ei koskaan voi tietää varmasti. Mutta istunnon\nlopulla eräs tapaus, joka ei kestänyt kymmentäkään minuuttia, tärisytti\nmieliä. Sisään astui todistajaksi kutsuttu, entinen tutkintotuomari\nDaix, kokonaan mustaan puettuna. Hän oli tuskin viittäkymmentäkuutta\ntäyttänyt ja näytti seitsemänkymmenen vuotiaalta, oli laihtunut ja\nkumarainen, hiukset olivat aivan valkeat, kasvoista ei ollut muuta\njälellä kuin kapea nenä. Hän oli kadottanut hirveän vaimonsa ja\nkerrottiin kuinka tuo kunnianhimoinen, ruma ja keikaileva nainen oli\nkiduttanut häntä, nähdessään että mikään ei korottanut heitä\nkeskinkertaisesta asemastaan, ei edes juutalaisen Simonin tuomitseminen,\njosta hän niin paljon oli toivonut. Levoton, arkaluontoinen Daix, joka\noikeastaan oli kunnon mies, tahtoi keventää omaatuntoaan, nyt kun hänen\nvaimoaan ei enään ollut olemassa, sillä teot, joihin hän heikkoudessaan\noli suostunut, tahtoen saada rauhaa kotiinsa, vaivasivat häntä. Hän ei\npuhunut suoraan näistä asioista, hän ei edes tunnustanut että hänen\nolisi tullut antaa jutun raueta silloin kuin se oli hänen käsissään. Hän\nantoi vain Delbosin kuulustella itseään ja kun häneltä kysyttiin\nnykyistä mielipidettään vastasi hän suoraan, että ylioikeuden tutkimus\nkukisti hänen työnsä, entisen syytöskirjan ja että hän nyt oli\nvakuutettu Simonin viattomuudesta. Sitten hän poistui äänettömän\nhämmästyksen vallitessa. Tuon surupukuisen miehen näkeminen ja\ntunnustus, jonka hän oli tehnyt hitaalla ja surullisella äänellä, oli\nliikuttanut kaikkien sydämiä.\n\nTuona iltana ilmaisivat Delbos ja David Markuksen suuressa huoneessa,\njossa jokaisen istunnon jälkeen yhdyttiin keskustelemaan, suuren ilonsa,\nhe olivat melkein varmat lopullisesta voitosta, siihen määrin näytti\nDaixin todistus vaikuttaneen valamiehiin. Markus pysyi kuitenkin\nhuolestuneena. Hän kertoi heille mitä huhuja liikkui entisen presidentti\nGragnonin salaisista toimista, hänen sanottiin ahkerasti käyvän\nmaanalaista taistelua Rozanissa. Samalla kuin ystävät kokoontuivat\nMarkuksen luokse, tiesi tämä Gragnonin luona myöskin pidettävän\nkokouksia joka ilta suuressa salaisuudessa; ja siellä varmaankin\npäätettiin kuinka seuraavana päivänä oli meneteltävä, siellä keksittiin\nvastaukset ja siellä ennen kaikkea valmisteltiin todistukset edellisen\nistunnon tuloksien mukaan. Jos tätä istuntoa pidettiin turmiollisena\nsyyttäjälle saattoi olla varma että seuraavan istunnon alussa joku\nankara isku kohtaisi syytettyä. Isä Crabotin oli taas nähty pujahtavan\nGragnonin luokse. Useat henkilöt vakuuttivat tunteneensa nuoren\nPolydorin hänen tullessaan sieltä. Toiset väittivät tavanneensa kadulla\nsangen myöhään erään naisen ja herran, jotka ihmeteltävästi muistuttivat\nneiti Rouzairea ja Mauraisiniä, Mutta pahinta oli että taattujen\nklerikaalisten valamiesten ympärillä toimitettiin salaperäistä työtä,\njosta Markukselle oli puhuttu, vaikka ei oltu voitu antaa varmaa tietoa\nsiitä. Gragnon ei ollut niin typerä että olisi houkutellut heidät\nluokseen tai edes itse kääntynyt heidän puoleensa; mutta hän antoi\nmuiden käydä heidän luonaan, hän antoi näyttää heille, niin kerrottiin,\nkumoamattoman todistuksen Simonin syyllisyydestä, todistuksen, jota hän\nei painavien syiden tähden voinut tuoda julkisuuteen ja jota hän\nkuitenkin käyttäisi, jos ei mikään muu auttaisi. Markusta huolestutti\nuusi ilkityö, jonka hän aavisti olevan tekeillä ja hän ennusti että he\nDaixin syyttäjälle turmiollisen todistuksen tähden seuraavana päivänä\nsaisivat kestää ankaran hyökkäyksen.\n\nSeuraavan päivän istunto oli todella mitä vakavin ja jännittävin.\nJacquin, entisen juryn johtaja, tuli nyt vuorostaan keventämään\nomaatuntoaan. Hän kertoi aivan yksinkertaisesti kuinka presidentti\nGragnon, jonka valamiehet olivat kutsuneet, haluten saada neuvoa\nrangaistuksen sovittamisessa, oli astunut sisään kirje kädessään\nliikutetun näköisenä ja näyttänyt heille kirjeen, jonka Simon muka oli\nallekirjoittanut ja jonka jälkikirjoituksessa oli aivan samanlainen\nnimimerkki kuin kirjoituskaavassa. Silloin useat valamiehet, jotka vielä\nepäilivät, olivat tulleet vakuutetuiksi syyllisen rikollisuudesta. Hän,\nJacquin, ei ollut enään epäillyt ja oli ollut sangen iloinen tästä\nvarmuudesta tunnonrauhansa tähden. Silloin ei hän vielä tiennyt että\ntuollainen osananto oli laiton. Vasta myöhemmin oli se alkanut vaivata\nhäntä, kunnes hän, sitten kun jälkikirjoitus ja nimimerkki olivat\ntodistetut väärennetyiksi, oli päättänyt hyvänä kristittynä sovittaa\nrikoksensa, joskin vastoin tahtoaan tapahtuneen. Eräs yksityisseikka,\njonka hän kertoi rauhallisella äänellään, tärisytti kuulijoita: Jesus\nitse oli käskenyt häntä puhumaan, kun hän eräänä iltana tunnonvaivojen\nahdistamana oli polvistunut Saint-Maxencen pimeässä kappelissa. Gragnon,\njoka sitten kutsuttiin esille, tahtoi ensin käsitellä asiaa entisellä\nkarkealla suoruudellaan. Hän oli vielä lihava, vaikka pelko oli\nkalventanut hänet ja hän koetti peittää ahdistustaan elostelijan\nraa'alla ivallisuudella. Hän ei sanonut mitään muistavansa mitättömistä\nyksityisseikoista, niin, hän luuli kyllä menneensä neuvottelusaliin\nkädessään kirje, jonka hän juuri oli saanut. Se oli suuresti\nhämmästyttänyt häntä ja hän oli näyttänyt sen mielenliikutuksen\nvaltaamana, tekemättä itselleen selkoa teostaan, tahtoen vain saada ilmi\ntotuuden. Tuo osananto ei ollut edes koskaan huolestuttanut häntä,\nniin varma oli hän ollut jälkikirjoituksen ja nimimerkin\nväärentämättömyydestä: sitä paitsi hänen mielestään ei vielä oltu\ntodistettu että ne olivat väärennetyt. Kun hän sitten suorastaan syytti\nJacquiniä siitä että tämä oli lukenut kirjeen ääneen valamiehille,\nkutsuttiin tämä takaisin ja heidän välillään syntyi vilkas väittely.\nVihdoin sai Gragnon arkkitehdin kiinni erehdyksestä tai unohduksesta tuon\nääneenlukemisen suhteen. Sitten hän riemuitsi, ja kuulijakunta vihelsi\nkunnon miehelle, jota tästä lähtien pidettiin juutalaisten lahjomana.\nTurhaan oli Delbos useita kertoja sekaantunut väittelyyn, koettaen saada\nGragnonia kiivastumaan, paljastaakseen hänet, toivoen että hän toisi\nesiin tuon kuuluisan todistuskappaleen, jonka sanottiin olevan\nkumoamattoman. Tämä pysyi tyynenä ja oli tyytyväinen, päästyään tällä\nkertaa uhkaavasta vaarasta saattamalla vastustajansa uskottavuuden\nepäilyksen alaiseksi ja antoi sitten vaan kiertäviä vastauksia.\nHuomattiin kuitenkin että eräs valamies antoi tehdä hänelle kysymyksen,\njota kukaan ei ymmärtänyt: Eikö hän tuntenut erästä toista keinoa, jota\nSimon oli käyttänyt saadakseen kirjoituskaavan oikeaperäisyyden niin\nuskottavaksi kuin mahdollista? Hän vastasi arvoituksenkaltaisesti\npysyvänsä siinä, mitä ennen oli sanonut; eikä tahtovansa ryhtyä\nmihinkään uuteen asian äänestykseen, niin varmat kuin ne saattoivatkin\nolla. Sanalla sanoen, päivä, joka alussa näytti kokonaan kumoovan\nsyytöksen, olikin sille suotuisa. Illalla alettiin Markuksen luona taas\npelätä.\n\nTodistajien kuulustelua kesti vielä muutamien istuntojen aikana.\nLääkäri, joka oli lähetetty veli Fulgentiuksen luo tutkimaan hänen\nterveydentilaansa, oli palannut ja selittänyt hänen sairautensa niin\nvakavaksi että hänen kuljettamisensa Rozaniin oli aivan mahdoton. Isä\nCrabotin oli samoin onnistunut päästä saapumasta oikeuteen, sillä hänen\njalkansa oli muka nyrjähtänyt. Turhaan koetti Delbos saada aikaan että\nhäntä kuulusteltaisiin kotona: presidentti Guybaraud, joka alussa oli\nollut niin rauhallinen, ratkaisi nyt kaikki jyrkästi, haluten\nsilminnähtävästi pian päästä loppuun. Hän tiuski Simonillekin. kohteli\nhäntä aivan kuin hän jo olisi tuomittu, syytetyn levollisen käytöksen\nrohkaisemana. Simon näet kuunteli todistajia uteliaana ja hämmästyneenä,\nikäänkuin hänelle olisi kerrottu jonkun toisen kummallisista\nseikkailuista. Ainoastaan pari kolme kertaa oli hän vähällä kiivastua\nkovin valheellisista todistuksista: useimmiten hän hymyili ainoastaan\ntai kohautti olkapäitään. Vihdoin alkoi valtionprokuraattori Pacart\npuhua. Hän oli suuri ja laiha, hänen liikkeensä olivat hitaat ja\nväsyneet, ja hän teeskenteli korutonta, matemaattisen täsmällistä\nkaunopuheisuutta. Hänen tehtävänsä ei ollut helppo, kun ylioikeuden\npäätös oli niin päivän selvä. Mutta hänen menettelytapansa oli sangen\nyksinkertainen, hän ei välittänyt siitä vähääkään, ei edes viitannut\npitkään tutkimukseen, jonka seurauksena oli ollut jutun lähettäminen\nuuteen assisioikeuteen. Rauhallisesti seurasi hän entistä syytöskirjaa,\nnojausi asiantuntijain tiedonantoon ja päätti lopuksi Simonin olevan\nsyyllisen, hyväksyen myöskin uuden selityksen kirjoituskaavasta, jonka\nensin sanottiin olevan vain väärällä nimimerkillä varustetun, mutta nyt\nmyöskin väärällä sinetillä leimatun. Uskalsipa hän sinetin suhteen tehdä\nkummallisia viittauksiakin, ikäänkuin hänellä olisi ollut varmoja\ntodistuksia sen käyttämisestä, vaikka hän ei voinut tuoda niitä esiin.\nVeli Gorgias oli hänen mielestään vain onneton, kenties sairas sekä\naivan varmaan puutteenalainen ja kiivasluontoinen mies raukka, jonka\njuutalaiset olivat lahjoneet ja joka aina oli ollut vaarallinen ja\nhurjapäinen kirkon lapsi. Ja lopuksi pyysi hän valamiehiä pian tekemään\nlopun tästä jutusta, joka oli niin haitallinen koko maan siveelliselle\nrauhalle ja osoittamaan vielä kerran missä syyllinen oli, anarkistien ja\nkosmopoliittien, jotka tahtoivat hävittää Jumalan ja isänmaan, vaiko\nuskon ja traditsioonin miesten joukossa, jotka halki vuosisatojen olivat\nylläpitäneet Ranskan suuruutta.\n\nSitten puhui Delbos kahden istunnon aikana. Katkerasti ja pontevasti,\nintohimoisella kaunopuheisuudella, ryhtyi hänkin juttuun aivan alusta.\nMutta hän teki sen kukistaakseen entisen syytöksen ylioikeuden\ntutkimuksen esiintuomien todistusten avulla. Ei ainoakaan paikka siinä\npysynyt pystyssä: oli todistettu että Simon palasi kotiin jalkasin,\nsaapui Mailleboisiin kahtakymmentä minuuttia vailla kaksitoista, kun\ntaas rikos oli tapahtunut tuntia aikasemmin; ja ennen kaikkea oli\ntodistettu että kirjoituskaava oli leimattu veljesten koulussa ja että\nsiinä oli veli Gorgiaan väärentämätön nimimerkki, viimemainitun\ntunnustus ei edes ollut välttämätön, koska kuuluisat asiantuntijat\nolivat todistaneet vääräksi herrojen Badochen ja Trabutin\neriskummallisen lausunnon. Sitten tarkasti hän uutta selitystä,\netupäässä tuon väärän sinetin suhteen. Siitä ei ollut ainoatakaan\ntodistusta, mutta hän puhui siitä kuitenkin, aavistaen epäilyttävien\ntoimien, vakuutusten ja salaviittausten takana piilevän vielä viimeisen\nkonnantyön. Joku vaimo, niin oli sanottu, oli sairaalta työmieheltä\nkuullut hämärän jutun Mailleboisin opettajalle valmistetusta sinetistä.\nMissä oli tuo vaimo? mitä hän teki? ja kun kukaan ei voinut tahi ei\ntahtonut vastata, oli hänellä oikeus pitää juttua järjettömänä valheena,\njommoisia \"Petit Beaumontais\"-lehti niin usein oli julkaissut. Mutta\njoskin hän oli voinut selittää kuinka koko rikos oli tapahtunut, kuinka\nveli Gorgias palatessaan Polydoria saattamasta oli kulkenut Zéphirinin\navonaisen akkunan ohi, lähestynyt sitä, keskustellut lapsen kanssa,\nlopuksi hypännyt huoneeseen ja joutunut hirveän hulluuden valtaan,\nnähdessään pienen raajarikon niin herttaisena ja hymyilevänä,\nvaaleakiharaisine enkelipäineen, hän tunnusti kuitenkin että yksi aukko\noli olemassa -- mistä oli veli Gorgias saanut kirjoituskaavan? sillä hän\noli oikeassa ivallisesti kysyessään oliko opettajilla tapana iltasin\nkävellä kirjoituskaavat taskussaan. \"Petit Beaumontais\"-lehti oli aivan\nvarmaan ollut siellä ja sieltä hän oli sen ottanut tukkiakseen uhrinsa\nsuun. Kaavan täytyi myös olla siellä, mutta kuinka? Delbos aavisti mistä\nhänen tuli etsiä totuutta, hän oli niin innokkaasti kuulustellut\nPolydoria ainoastaan saadakseen hänet tunnustamaan sen, mutta hän ei\nollut mitään saanut tietää nuorukaisen ulkokullatun typeryyden tähden.\nJa mitä merkitsikään tämä yksi epäselvä kohta? eikö veli Gorgiaan\nsyyllisyys ollut silminnähtävä siitä huolimatta? Hän oli tosin väittänyt\nolleensa muualla rikoksen tapahtuessa, mutta siitä oli ainoastaan vääriä\ntodistuksia. Kaikki todisti hänen syyllisyyttään, hänen pakonsa, hänen\npuolinaiset tunnustuksensa, rikolliset keinot, joilla häntä oli koetettu\npelastaa, ja hänen rikostoveriensa hajoaminen -- isä Philibin oli\nhautautunut johonkin Italian luostariin, veli Fulgentius oli sopivaan\naikaan sairastunut ja Crabotille oli taivas lähettänyt terveellisen\nnyrjähdyksen. Eikö presidentti Gragnonkin ollut häntä pelastaakseen\ntehnyt tuon laittoman osanannon, jonka arkkitehti Jacquin nyt oli\ntodistanut? Yksin tämän rikoksen olisi luullut voivan aukaista\nennakkoluuloisimmankin silmän. Sitten kuvaili hän Simonin hirvittävät\nkärsimykset rangaistussiirtolassa noina viitenätoista vuotena, jotka hän\noli viettänyt siellä kauheimmissa ruumiillisissa ja henkisissä\nkidutuksissa, lakkaamatta vakuuttaen viattomuuttaan. Lopuksi sanoi hän\nvielä yhtyvänsä valtionprokuraattorin ilmilausumaan toiveeseen että tämä\njuttu pian loppuisi, mutta että se loppuisi Ranskan kunniaksi ja\noikeuden voitoksi, sillä jos viaton uudestaan tuomittaisiin olisi se\nmaalle sanoin selittämätön häpeä, toisi mukanaan arvaamattoman paljon\npahaa.\n\nHänen puheeseensa ei vastattu mitään, istunto loppui ja jury vetäytyi\nneuvottelusaliin. Kello oli yksitoista aamulla ja heinäkuun auringon\npolttavat säteet kuumensivat hirveästi huonetta akkunaverhoista\nhuolimatta. Odotusta kesti korkeintaan tunnin; ja mykkä, tuskainen\nkuulijakunta ei vähääkään muistuttanut meluavaa, raivokasta\nkuulijakuntaa Beaumontissa. Liikkumaton, lyijynraskas ilma täytti\nhuoneen. Kukaan ei puhunut, simonistit ja antisimonistit vain silloin\ntällöin vilkaisivat toisiinsa. Salia olisi voinut sanoa sairashuoneeksi,\njossa päätettiin elämästä tai kuolemasta, kokonaisen kansan\ntulevaisuudesta. Vihdoin ilmaantuivat valamiehet uudelleen, oikeuden\njäsenet astuivat sisään ja kamalan hiljaisuuden vallitessa nousi juryn\njohtaja seisomaan. Hän oli pieni, harmaa ja laiha mies, eräs kaupungin\nkultaseppä, jonka ostajapiiri oli kirkollismielinen. Hänen kimeä äänensä\nkuului selvästi kaikkialle. Enemmistön vastaus kysymykseen\nsyyllisyydestä oli myöntävä; ja kaikki valamiehet yksimielisesti\nmyönsivät että lieventäviä asianhaaroja oli olemassa. Ennen Beaumontissa\nolivat kaikki olleet yksimielisiä syyllisyydestä, jota vastoin\nainoastaan pieni vähemmistö oli äänestänyt lieventäviä asianhaaroja.\nSilloin presidentti Guybaraud, nopeasti toimitettuaan muodollisuudet\njulisti rangaistuksen: kymmenen vuotta vankeutta. Sitten hän läksi pois\nja valtionprokuraattori Pacart seurasi häntä, kumarrettuaan valamiehille\nikäänkuin kiittääkseen heitä.\n\nMarkus oli katsonut Simonia eikä ollut huomannut hänen liikkumattomilla\nkasvoillaan muuta kun jonkunlaisen heikon hymyn, huulien tuskallisen\nvärähdyksen. Delbos oli pois suunniltaan ja puristi raivokkaasti kätensä\nnyrkkiin. David oli niin liikutettu että ei ollut tullut sisään, vaan\nodotti uutista ulkona. Isku oli sattunut, Markus tunsi kuolettavan\nkylmän jäätävän hänen verensä, kauhun hengähdyksen kulkiessa ohi. Se oli\nsuurin vääryys, jota oikeudenmukaiset ihmiset eivät voineet uskoa,\nrikosten rikos, joka vielä aamulla oli näyttänyt mahdottomalta, jota\njärki ei voinut käsittää, ja joka äkkiä oli muuttunut hirveäksi\ntodellisuudeksi. Eikä täällä kuulunut niin kuin Beaumontissa hurjia\nriemuhuutoja, ei näkynyt ihmissyöjiä, jotka hyökkäävät verisiin\npitoihinsa: vaikka sali oli täynnä kiivaita antisimonisteja, vallitsi\nsiellä kuitenkin yhä kamala hiljaisuus ja kauhu, joka tunki luihin ja\nytimiin. Hiljainen väristys vaan kuului ilmassa tukahutettuna kuiskeena.\nJa ihmiset poistuivat salista ilman hiiskaustakaan, ilman tungosta, se\noli kuin sureva, mielenliikutuksen kouristama, kauhun valtaama joukko.\nUlkona Markus tapasi Davidin, joka itki.\n\nKirkko pääsi siis voitolle, veljienkoulu nousisi jälleen kukoistukseen\nsamalla kuin maallikkokoulu taas muuttuisi helvetin etehiseksi, hornan\nluolaksi, jossa lasten ruumiit ja sielut saastutetaan. Munkkien ja\nmelkein koko papiston epätoivoinen, jättiläismäinen ponnistus oli\nonnistunut vielä viivyttämään heidän kukistustaan, joka kuitenkin kerran\noli tapahtuva. Vuosikausiksi jäisivät nuoret sukupolvet vielä erehdysten\nja valheiden valtaan. Ihmiskunnalta suljettaisiin taas edistyksen tie\nsiihen saakka, kunnes vapaa ajatus voittamattomana, kaikesta huolimatta,\nvapauttaisi kansan tieteen avulla, joka yksin voi tehdä sen kykeneväksi\nymmärtämään totuutta ja oikeutta.\n\nSeuraavan päivän iltana palasi Markus Mailleboisiin murtuneena,\nrikkirevityin sydämmin, ja häntä oli odottamassa kirje Genevièveltä,\njoka sisälsi ainoastaan seuraavat kolme riviä: \"Olen lukenut kaikki\nasiakirjat, olen seurannut juttua. Kauhein rikos on tapahtunut, Simon on\nviaton.\"\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKun Markus seuraavana päivänä, torstaina, nousi ylös, valvottuaan\nmelkein koko yön alakuloisena ja hirveiden Rozanin päivien\nkatkeruuden valtaamana, tuli hänen tyttärensä Louise tavalliselle\naamutervehdykselleen hänen luokseen. Louise oli saanut tietää että hänen\nisänsä oli palannut ja hän oli hetkeksi pujahtanut rouva Duparquen\npienestä talosta. Hän heittäytyi kiihkeästi Markuksen kaulaan.\n\n-- Oi! isä, isä, kuinka paljon lienet saanutkaan kärsiä ja kuinka\nonnellinen olen syleillessäni sinua!\n\nHän oli nyt iso tyttö, tunsi kokonaan Simonin jutun ja hänellä oli sama\nusko, sama rakkaus oikeuteen kuin ihaillulla isällään ja opettajallaan,\njonka korkea äly oli hänen oppaansa. Hänen huudahduksessaan ilmeni\nkaikki suuttumus ja epätoivo, jonka Rozanin assisioikeuden hirveä päätös\noli herättänyt hänessä. Mutta nähdessään hänet ja syleillessään häntä,\najatteli Markus Genevièven kirjettä.\n\n-- Tiedätkö että äitisi on kirjoittanut minulle ja että hän nyt on samaa\nmieltä kuin mekin.\n\n-- Kyliä, kyllä, isä, tiedän sen... Hän puhui minulle siitä. Ja jospa\ntietäisit kuinka hän on riidellyt isoäidin kanssa, kun tämä näki hänen\nalkavan lukea asiakirjoja, joita koskaan ennen ei oltu nähty talossa,\njoka päivä käyvän ostamassa itselleen tietoja uudesta oikeusjutusta.\nIsoäiti tahtoi polttaa kaikki, mutta äiti sulkeutui omaan huoneeseensa\nja vietti siellä kaiket päivänsä... Minäkin luin kaikki, äiti antoi\nminun lukea. Oi! isä, kuinka hirveä juttu, voi tuota miesraukkaa, tuota\nviatonta, jota ilkeät ihmiset vainoovat! jos voisin, rakastaisin sinua\nvieläkin enemmän siksi että olet rakastanut ja puolustanut häntä!\n\nHän heittäytyi taas isänsä kaulaan ja syleili häntä innokkaasti. Ja\ntuskastaan huolimatta hymyili Markus ikäänkuin suloinen palsami olisi\nhiukan lieventänyt polttoa hänen avonaisissa haavoissaan. Hän kuvaili\nkuinka hänen vaimonsa ja tyttärensä lukivat asiakirjoja, saivat vihdoin\ntietää kaikki ja palasivat hänen luokseen ja siksi hän hymyili.\n\n-- Hänen kirjeensä, hänen rakas kirjeensä, toisti Markus puoliääneen,\nminkä lohdutuksen, minkä toivon hän on antanut minulle! Saisinko vielä\nkokea sellaista iloa niin monien onnettomuuksien jälkeen?\n\nLevottomana alkoi hän kysellä Louiselta.\n\n-- Onko äitisi sitten puhunut minusta? Ymmärtääkö hän, katuuko hän\nmeidän kärsimyksiämme? Olen aina luullut että hän palaisi luokseni heti\nkun saisi tietää totuuden.\n\nMutta nuori tyttö pani lempeästi kätensä hänen huulilleen ja hymyili\nvuorostaan.\n\n-- Oi, isäni, älä pyydä minua sanomaan sellaista mitä en vielä voi. En\npuhuisi totta jos kertoisin sinulle liian hyviä uutisia. Meidän asiamme\non hyvällä kannalla, siinä kaikki... Ole vielä kärsivällinen, luota\ntyttäreesi, joka koettaa olla yhtä järkevä ja yhtä hellä kuin sinäkin.\n\nSitten antoi hän huolestuttavia tietoja rouva Berthereaun terveydestä.\nVuosikausia oli tämä sairastanut sydäntautia, jota viime aikojen\ntapahtumat näyttivät äkkiä pahentaneen. Rouva Duparquen melkein\nalituinen paha tuuli ja äkilliset puuskat, joilla hän tärisytti pientä,\nsynkkää taloa, saivat hänet lakkaamatta säpsähtämään ja tuottivat\nhänelle puistutus- ja tukehtumiskohtauksia, joista hänen oli sangen\nvaikea taintua. Välttääkseen tämmöistä hermostunutta pelkoa ei hän enään\nkoskaan tullut alas pieneen saliin. Hän vietti päivänsä omassa\nhuoneessaan, loikoen makuutuolillaan, katsellen aamusta iltaan autiota\nKapusiinitoria surumielisillä silmillään, jotka niin paljon olivat\nitkeneet kadotettuja iloja.\n\n-- Siellä ei ole juuri hauskaa, niin kuin näet, jatkoi Louise. Äiti\nhuoneessaan, isoäiti Berthereau omassaan ja isoäiti Duparque kulkee\nedestakaisin, paukuttelee ovia ja riitelee Pélagien kanssa, kun hänellä\nei ole muita toruttavinaan... Mutta minä en valita, minä sulkeudun\nmyöskin huoneeseeni ja työskentelen. Tiedäthän että äiti on suostunut\nsiihen että puolen vuoden kuluttua tarjoudun normaalikouluun ja toivon\nettä minut otetaan vastaan.\n\nSamassa saapui Sébastien Milhomme Beaumontista, tahtoen hänkin syleillä\nentistä opettajaansa, jonka hän tiesi palanneen. Melkein heti tulivat\nJosef ja Sarah samoin kiittämään Markusta hänen ponnistuksistaan ja\nhyödyttömästä sankaruudestaan, heidän äitinsä ja Lehmannien nimessä,\njotka Simonin uusi tuomitseminen oli kokonaan masentanut. He kertoivat\nkuinka hirveä isku taaskin oli kohdannut kurjaa kauppaa Trou-kadun\nvarrella, kun David edellisenä iltana Rozanista oli sähköittänyt kauhean\nuutisen. Rouva Simon oli tahtonut odottaa sitä kotonaan, vanhempiensa ja\nlastensa luona ja paennut vihamielisestä klerikaalisesta kaupungista,\njossa hän sitä paitsi ei vähillä varoillaan voinut viipyä. Onneton talo\noli kokonaan surun vallassa, se tunsi ainoastaan päätöksen eikä vielä\nmitä oli tapahtuva ja odotti Davidia, joka oli jäänyt veljensä luo\nottaakseen selkoa tapahtumista.\n\nKohtaus näiden neljän toverin välillä, jotka olivat tutustuneet\ntoisiinsa koulussa ja yhä vieläkin tapasivat toisiaan ja rakastivat\ntoisiaan, oli liikuttava. Josefin ja Sarahin silmät olivat vielä täynnä\nkyyneliä, he olivat viettäneet kuumeisen yön, saamatta hetkeäkään lepoa\nja he alkoivat taas itkeä puhuessaan isästään. Silloin Sébastien syleili\npikku ystäväänsä Sarahia voimatta vastustaa sydämmensä halua, ja Louise\ntarttui Josefin käsiin itkien itsekin ja sanoi viattomasti kuinka hän\nrakasti häntä, tahtoen siten lohduttaa häntä. Hän oli seitsemäntoista\nvuotias ja toinen kaksikymmentä. Sébastien oli täyttänyt\nkaksikymmentäyksi ja Sarah kahdeksantoista. Kun Markus näki heidät niin\nnuorina, järkevinä ja hyvinä tuli hän liikutetuksi. Hänet täytti\nsuloinen toivo, joka ennenkin oli ilahuttanut häntä hänen katsellessaan\nheidän entisiä leikkejään. Eivätkö he saattaneet olla määrätyt pareiksi,\njotka kasvoivat tulevaisuuden onnellista elonkorjuuta varten ja\nkäyttäisivät laajentuneen sydämmensä ja vapautetun järkensä\ntulevaisuuden suuressa työssä?\n\nJoskin hänen tyttärensä käynti ja toivo, jonka hän oli herättänyt, oli\ntuottanut Markukselle suloista lievitystä hänen katkeruudessaan, valtasi\nhänet seuraavina päivinä epätoivo, kun hän näki myrkytetyn maaraukkansa\nhäpeän. Rikosten rikos oli siis tapahtunut eikä Ranska noussut\nvastarintaan! Pitkän tarkastuksenkaan aikana ei hän ollut tuntenut siinä\nenään jaloa ja ylevämielistä Ranskaa, vapauttajaa ja oikeuden\nsanansaattajaa, jota hän ennen niin intohimoisesti oli rakastanut. Mutta\nhän ei olisi uskonut että se voisi langeta niin syvälle, että se olisi\ntuo kuuro, kova, välinpitämätön Ranska, joka oli vaipunut häpeän ja\nvääryyden uneen. Kuinka monta vuotta ja sukupolvea tarvittaisi ennenkuin\nse heräisi tästä hirveästä unesta? Hetken oli hän aivan toivoton, hän\nluuli kaiken olevan hukassa ja oli kuulevinaan haudasta Féroun\nkiroukset: mennyt maa, kokonaan pappien turmeleva, saastaisten\nsanomalehtien myrkyttämä ja vaipunut niin syvälle tietämättömyyden ja\nherkkäuskoisuuden liejuun, että ei sitä koskaan enään voida nostaa\nsieltä. Hirveän Rozanin päätöksen jälkeen oli hän kuvaillut että se\nheräisi, oli odottanut rehellisten omientuntojen, terveiden ymmärryksien\nnousevan vastarintaan yleisen kauhun vallitessa. Mutta mikään ei\nliikkunut, rohkeimmatkin näyttivät piiloutuneen nurkkiinsa, suurin\nkonnantyö sai tapahtua yleisen typeryyden ja raukkamaisuuden tähden.\n\nMailleboisissa Markus näki Darrasin, joka oli aivan epätoivoissaan\nnähdessään pormestarin viran taaskin luisuvan käsistään ja\nkirkollismielisen Philisin pääsevän voitolle. Mutta entisten oppilasten\nFernand Bongardin, Auguste ja Charles Doloirin, Achille ja Philippe\nSavinin tapaaminen tuotti hänelle vielä enemmän surua, sillä hän huomasi\nselvästi kuinka vähän hän oli voinut istuttaa heihin yhteiskunnallista\noikeudenmukaisuutta ja kansalaisrohkeutta. Fernand ei tiennyt mitään,\nkohautti vain olkapäitään. Auguste ja Charles olivat uudelleen alkaneet\nepäillä Simonin viattomuutta. Kaksoiset Achille ja Philippe olivat kyllä\nyhä vakuutetut hänen viattomuudestaan, mutta mitä se hyödytti? Eiväthän\nhe yksin voineet tehdä vallankumousta; ja sitä paitsi yksi juutalainen\nenemmän tai vähemmän ei paljon merkinnyt. Pelko vallitsi kaikkialla,\njokainen pysyi kotonaan ja oli varmasti päättänyt että ei enään\nsaattaisi itseään vaaraan. Vielä huonompi oli tila Beaumontissa, jonne\nMarkus epätoivoissaan matkusti koettaakseen herättää muutamien mahtavien\nmiesten omiatuntoja ja taivuttaa heitä tekemään viimeisen ponnistuksen,\njotta rikoksellinen päätös heti saataisiin kumotuksi. Lemarrois, jonka\npuoleen hän uskalsi kääntyä, näytti pitävän häntä hulluna. Hän vastasi\nsuoraan melkein epäkohteliaasti tavallisesta hyväntahtoisuudestaan\nhuolimatta, että juttu nyt oli päättynyt ja että olisi mieletöntä ryhtyä\nsiihen uudelleen kun koko maa sen tähden oli kuohuksissa, levoton ja\nsairas. Valtiolliselta kannalta katsottuna oli se aivan mahdoton ja\ntasavaltalainen puolue joutuisi aivan varmaan tappiolle tulevissa\nvaaleissa, jos kirkolliselle taantumispuolueelle vielä annettaisiin\ntilaisuutta käyttää sitä hyväkseen. Tulevat vaalit! ne sanat ilmaisivat\nkaikki, siinä oli taas syy kaikkeen ja tunnussana oli haudata viimeinen\nvääryys syvimpään hiljaisuuteen ja sitä noudatettiin vielä tarkemmin\nkuin ensimmäisen oikeusjutun jälkeen. Edusmiehet, senaattorit, prefekti\nHennebise, kaikki hallituksen jäsenet, kaikki perustuslailliset\nvirkakunnat vaipuivat, tarvitsematta sitä yhdessä päättää, täydelliseen\nhiljaisuuteen, levottomina viattoman tähden, joka oli tuomittu kaksi\nkertaa ja jonka nimeäkään ei saatu mainita sillä pelättiin haamua, jonka\nse loihti esiin. Ja entiset tasavaltalaiset, entiset voltairelaiset,\nsellaiset kuin Lemarrois lähestyivät yhä enemmän kirkkoa, luulivat\ntarvitsevansa sitä voidakseen vastustaa enenevää sosialismia, peläten\nhuomispäivää, joka uhkasi riistää porvaristolta sen anastaman vallan.\nLemarrois ei varmaankaan ollut surrut sitä että Delbos, hänen\nvastustajansa vaaleissa, jonka sosialistiset äänet lisääntyivät joka\nvaalissa, oli joutunut tappiolle Rozanissa; ja hänen pelkurimaiseen\näänettömyyteensä oli suureksi osaksi syynä halu antaa jutun sankarien\nhukkua. Tämän yleisen sekasorron aikana Marcilly yksin pysyi yhtä\nhymyilevänä ja rakastettavana ja oli sangen tyytyväinen, sillä hän oli\njo ollut opetusasiain ministerinä radikaalisessa ministeristössä ja\ntoivoi varmasti pian tulevansa siksi maltillisessa ministeristössä. Niin\nvarmasti uskoi hän notkeutensa ja ainaisen kohteliaisuutensa\nvastustamattomaan voimaan että hän yksin otti Markuksen hyvin vastaan ja\nlupasi tekevänsä kaikki, jos hän kerran kohoaisi valtaan, tekemättä\nkuitenkaan mitään varsinaista sitoumusta.\n\nMutta kirkolliset riemuitsivat, ylpeillen voitostaan. Kuinka lohduttavaa\nolikaan tietää että isä Crabot ynnä hänen rikostoverinsa ja\nkäskyläisensä nyt olivat pelastetut! Presidentti Gragnonin luona\npidettiin suuret päivälliset, joissa tungeskeli suuri joukko oikeuston\njäseniä, korkeita virkamiehiä ja yliopistonopettajiakin. Siellä\nhymyiltiin, siellä puristettiin käsiä, onnellisina siitä että oltiin\nelossa tuon suuren vaaran jälkeen. \"Petit Beaumontais\" ylisti joka aamu\nJumalan ja isänmaan uljaiden soturien voittoa. Sitten sekin vaipui\nsuureen äänettömyyteen, saatuaan varmaankin käskyn ylhäältä. Asian laita\noli se, että jokainen alkoi jo, voitonriemusta huolimatta, tuntea\nsiveellisen tappion; tulevaisuuden pelko palasi ja pidettiin parhaana\njohtaa ajatukset muualle. Valamiehet olivat puhuneet, nyt tiedettiin\nettä he olivat tuominneet Simonin ainoastaan yhden äänen enemmistöllä.\nSitä paitsi olivat kaikki istunnon loputtua allekirjoittaneet\narmahdusanomuksen. Selvemmin he eivät olisi voineet tunnustaa hirveätä\nahdinkoaan, julmaa välttämättömyyttä, joka pakoitti heidät vahvistamaan\nBeaumontin valamiesten tuomion, vaikka he eivät vähääkään epäilleet\nsyytetyn viattomuutta. Tämä viattomuus selvisi kaikille juryn omituisen\nkäytöksen kautta, se kun samalla kertaa tuomitsi ja antoi anteeksi\nselittämättömällä epäjohdonmukaisuudella. Armahdusta pidettiin niin\nvarmana, jokainen tunsi sen niin tarpeelliseksi ja välttämättömäksi että\nei kukaan enään hämmästynyt kun se muutamia päiviä myöhemmin\nmyönnettiin. \"Petit Beaumontais\"-lehti luuli täytyvänsä vielä viimeisen\nkerran herjata \"saastaista juutalaista;\" mutta siltäkin pääsi\nhelpoituksen huokaus päästessään vihdoin inhoittavasta osastaan. Mutta\narmahdus tuotti Davidille vielä viimeisen ahdistuksen, hirveän\nomantunnon taistelun. Hänen veljensä voimat olivat lopussa, taudit ja\nmuut vaivat olivat saattaneet hänet sellaiseen ruumiilliseen ja\nhenkiseen lamautumistilaan että hän varmaankin kuolisi jos hänet\nvietäisiin takaisin vankilaan. Itkevä vaimo ja lapset odottivat häntä,\ntoivoivat hellyydellään ja huolenpidollaan voivansa pelastaa hänet. Ja\nkuitenkin hylkäsi David ensin armahduksen, tahtoen puhua Markuksen,\nDelbosin, kaikkien viattoman sankarillisten puolustajien kanssa,\nymmärtäen hyvin että joskaan armahdus ei riistänyt Simonilta oikeutta\nsaada kerran viattomuutensa tunnustetuksi, riistäisi se heiltä heidän\nmahtavimman aseensa: Simon ei enään olisi marttyyri, joka yhä kärsi\nkidutuspaikassaan ja herätti sääliä ja suuttumusta kaikkialla\nmaailmassa. Kaikki taipuivat kuitenkin murtunein mielin ja David otti\nvastaan armahduksen. Mutta Markus ja Delbos tunsivat että kirkollisilla\nnyt todella oli syytä riemuita, sillä Simonin juttu oli loppunut kun se\nei enään vaivannut joukkojen oikeudentuntoa ja jalomielisyytä.\n\nSimonin kohtalo oli pian järjestetty. Häntä oli mahdoton viedä\nMailleboisiin, mutta päätettiin että rouva Simon jäisi sinne vielä\nmuutamiksi päiviksi Lehmannien luo, samoin kuin hänen lapsensa Josef ja\nSarah, jotka odottivat läheisten normaalikoulujen alkamista. Taaskin\nDavid uhrautui. Hän oli jo kauvan aikaa sitten tehnyt suunnitelmansa,\nhän aikoi luopua hiekka- ja piikivikaivoksestaan, joka nyt oli erään\nluottamusmiehen hallussa, ostaa sen sijaan marmorikaivoksen eräässä\nautiossa Pyreneiden laaksossa ja viedä sinne Simonin, jonka hän ottaisi\nyhtiömiehekseen ja jonka terveyden vuoriston ilma ja toimelias elämä\nmuutamissa kuukausissa palauttaisivat entiselleen. Heti muuton\ntapahduttua matkustaisi rouva Simon puolisonsa luo ja lapsetkin voisivat\nviettää lopun lupa-ajastaan isänsä kanssa. Kaikki tämä toimitettiin\nhämmästyttävän täsmällisesti ja nopeasti. Simon vietiin pois kenenkään\ntietämättä. Hän jätti vielä levottoman Rozanin eikä kukaan voinut\naavistaakaan että hän oli lähtenyt. Hän matkusti tuntemattomana, hän\nikäänkuin hävisi Davidin kanssa tuohon kaukaiseen, korkeiden vuorten\nympäröimään laaksoon. Eräästä sanomalehtikirjoituksesta saivat ihmiset\ntietää sen verran, että hän asui perheensä kanssa yhdessä. Sen jälkeen\nhävisi hän kokonaan, hänen muistonsakin haihtui täydellisesti.\n\nSamana päivänä, jona Simonin perheen jäsenet vihdoinkin yhtyivät\nrauhallisen laaksonsa yksinäisyydessä, syvän hellyyden valtaamina, sai\nMarkus kiireellisen kutsun Salvanilta ja matkusti heti hänen luokseen\nnormaalikoululle. Tervehdittyään toisiaan alkoivat he heti puhua siitä,\nhe kuvailivat mielessään liikuttavaa ja ihanaa kohtausta kaukana heistä,\ntoisessa päässä Ranskaa.\n\n-- Tämä on oleva meidän palkintomme, sanoi Salvan. Ellemme olekaan\nsaaneet jutusta sen suurta yhteiskunnallista tulosta, olemme ainakin\nluoneet tuon onnen, antaneet marttyyrin takaisin vaimolleen ja\nlapsilleen.\n\n-- Niin, sanoi Markus, tuo kuva on koko päivän ollut mielessäni. Näen\nheidän rauhallisina ja hymyilevinä sinisen taivaan alla. Ja kuinka\nihanaa lieneekään hänestä miesraukasta, joka niin kauan on kitunut\nvankeudessaan, kulkea vapaasti, hengittää lähteitten raikkautta, puiden\nja kukkien puhdasta tuoksua! Lasten ja vaimon unelma on nyt toteutunut,\nhe ovat saaneet hänet vihdoinkin takasin, he saavat kuljettaa häntä\nkaikkialla niin kuin suurta lasta, joka paranee vaarallisesta taudista,\nja hymyillä hänelle nähdessään hänen vahvistuvan... Te olette oikeassa,\nse on meidän ainoa palkintomme.\n\nHän vaikeni ja lisäsi sitten hiljempaa äänellä, jossa ilmeni soturin\nsalainen katkeruus siitä että näkee aseensa katkenneena kädessään.\n\n-- Meidän osamme on loppunut... Armahdus oli epäilemättä välttämätön,\nmutta se on riistänyt meiltä kaiken toiminnan mahdollisuuden... Nyt ei\nmeillä ole muuta tekemistä kuin odottaa kylvämämme hyvän siemenen\nitämistä, jos edes sekään menestyy kivisessä maassa, johon olemme sen\nkylväneet.\n\n-- Kyllä se menestyy, elkää epäilkö sitä, ystäväni! huudahti Salvan. Me\nemme koskaan saa olla toivottomia suuren maaraukkamme suhteen. Se voi\ntulla petetyksi ja erehtyä, mutta se on kuitenkin aina palaava totuuteen\nja oikeuteen. Olkaamme tyytyväiset työhömme, se kantaa itsessään\ntulevaisuutta.\n\nHän vaikeni vuorostaan huolestuneen näköisenä.\n\n-- Mutta oikeastaan ajattelen niin kuin tekin, me emme saa voittoa\nhuomispäivänä. Nykyhetki on todella vaikea, emme ole koskaan kokeneet\nlevottomampaa emmekä uhkaavampaa. Pyysin teidät luokseni juuri siksi\nettä halusin keskustella kanssanne huolestuttavasta asemastamme.\n\nSitten kertoi hän Markukselle kaikki mitä tiesi. Rozanin päätöksen\njälkeen olivat kaikki tunnustetut simonistit, kaikki viattoman rohkeat\npuolustajat alttiina kirkollisten kostolle ja itsekkään ja raukkamaisen\nkansan vihalle. He saisivat kalliisti maksaa sen että olivat asettuneet\nerikseen totuuden ja oikeuden nimessä.\n\n-- Oletteko kuulleet että Delbosia ei enään tervehditä oikeuspalatsissa?\nHäneltä on otettu pois puolet asioista, asianajajan tarvitsijat pitävät\nhäntä liian vaarallisena. Hänen on luotava uudestaan koko asemansa ja\npahinta on että hän varmaankin on joutuva tappiolle tulevissakin\nvaaleissa, kun sosialistinenkin puolue on jutun tähden jakautunut\nkahteen osaan... Minä puolestani tulen luultavasti menettämään\nvirkani...\n\nHämmästyksen ja surun valtaamana keskeytti Markus hänet.\n\n-- Tekö! tekö!\n\n-- Niin, minä, ystäväni... Tiedättehän että Mauraisin kauvan aikaa on\nhalunnut päästä tämän koulun johtajaksi. Kaikki hänen toimensa ovat\ntarkoittaneet samaa, hän on tahtonut ajaa minut paikaltani päästäkseen\nitse sijaan. Hän on aina ollut kirkon puolella vain päästäkseen sen\navulla tarkoituksensa perille silloin kun se pääsisi voitolle.\nYlioikeuden tutkimuksen jälkeen tuli hän kuitenkin levottomaksi ja alkoi\nsanoa aina uskoneensa Simonin viattomuuteen. Mutta nyt on Simon tuomittu\nja Mauraisin on taas yhtä klerikaalisen puolueen kanssa, tällä kertaa\nvarmana siitä että Le Barazer on pakoitettu eroittamaan minut\nvoitollisten vanhoillisten voimain pakoituksesta... Olisin sangen\nihmeissäni jos vielä lokakuun alussa olisin täällä.\n\nMarkus oli epätoivoissaan.\n\n-- Mitä! te, joka olette niin välttämätön alkeisopetukselle, te joka\nolette tehneet niin suuria palveluksia kasvattaessanne maallikkokoululle\nkokonaisen lauman ennakkoluuloista vapaita, selväjärkisiä opettajia! Se\non, niin kuin te olette sanonut, kysymys elämästä ja kuolemasta, vapaan\najatuksen lähetyssaarnaajia on lähetettävä kaikkialle maahan\nmuodostamaan Ranskaan järjen ja yksimielisyyden hengen, pelastamaan\norjuutetun lauman vuosisataisesta valheesta ja herkkäuskoisuudesta,\nviemään totuutta kärsiville ja halvoille. Ranskan tulevaisuus riippuu\nalkeisopettajista ja tekö lähtisitte ennenkuin olette täyttäneet\ntehtävänne, ja kun vielä niin paljon on toimitettavaa? Ei, ei! se on\nmahdotonta, Le Barazer oli oikeastaan meidän puolellamme, vaikka hän ei\nkoskaan tunnustanutkaan sitä suoraan, hän ei ole koskaan tekevä sitä.\n\nSalvan hymyili hiukan surumielisesti.\n\n-- Kukaan ihminen ei ole korvaamaton, jos minä katoan, nousee toisia\nsijaani jatkamaan aloitettua työtä. Tulkoon vaan Mauraisin minun\npaikalleni, minä tiedän varmasti että hän ei voi vaikuttaa siinä\npaljonkaan pahaa, sillä hän on pakoitettu kulkemaan minun jäljissäni.\nNähkääs, ystäväni, on olemassa tehtäviä, jotka kerran aloitettuina\ntäyttyvät inhimillisen kehityksen voimasta, ihmisistä huolimattakin...\nVoisi luulla että ette tunne Le Barazeriä. Me emme merkitse mitään hänen\ntaitavan valtioviisautensa päätöksissä. Hän on ollut meidän puolellamme,\nse on varma ja olisi vieläkin, jos olisimme voitolla. Mutta meidän\ntappiomme saattaa hänet hirveään ahdinkoon. Oikeastaan hänellä on vain\nyksi toivo, hän tahtoo pelastaa työnsä, pakollisen maallikko-opetuksen,\njota hän oli luomassa tasavaltaraukkamme sankariaikoina, mikä tasavalta\nniin hitaasti kulkee järjen aikaa kohti. Ja kun kirkko nyt on taas\nhetkeksi päässyt valtaan ja uhkaa hävittää hänen työnsä, on hän tekevä\nsille tarpeelliset uhraukset, odottaen aikaansa päästäkseen taas\nvuorostaan herraksi. Ihminen on sellainen, me emme voi muuttaa häntä.\n\nHän jatkoi ja luetteli kaikki vallat ja mahtavat miehet, jotka koettivat\nvaikuttaa häneen. Rehtori Forbes, tuo välinpitämätön oppinut, joka ei\nhalunnut muuta kuin rauhaa, oli suoraan käskenyt häntä tyydyttämään\nvastapuolueen edusmiesten vaatimukset, peläten muuten saavansa\nikävyyksiä ministerinsä kanssa. Nämä edusmiehet, joiden johtaja kreivi\nHector de Sangleboeuf osoitti erityistä kiivautta, ryhtyivät yhteen\ntoimenpiteeseen toisensa jälkeen saadakseen kaikki hallitukseen ja\nyliopistoon kuuluvat simonistit eroitetuiksi: ja tasavaltalaiset\nedusmiehet, itse radikaalinen Lemarroiskin pysyivät liikahtamatta,\nsuostuivat uhriin päästäkseen yleisön suosioon niin että eivät\nmenettäisi liiaksi valitsijoita. Professorit ja opettajat seurasivat nyt\nprofessori Depinvilliersin esimerkkiä, kävivät joka sunnuntai kirkossa\nvaimoineen ja tyttärineen. Lyseossa hallitsi pappi, uskonnon\nharjoitukset tulivat jälleen pakollisiksi, oppilas, joka kieltäytyi\nniitä noudattamasta, joutui huonoihin kirjoihin, häntä kiusattiin ja\nvainottiin siihen määrin että hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin erota.\nIsä Crabotin vaikutusvalta siellä kasvoi yhä samaan vanhoilliseen\nsuuntaan, jota hän osoitti Valmarien kolleegion johtamisessa. Yksi ainoa\nseikka olisi riittänyt todistamaan kirkollisten enenevää rohkeutta:\nviimeksi mainittuun laitokseen otettiin julkisesti jesuiittoja\nopettajiksi, jota vastoin heidän siihen saakka oli, kiertääkseen lakia,\ntäytynyt kulkea tavallisten pappien nimellä. -- Nyt kun Simon on\nuudestaan tuomittu, päätti Salvan, ovat he herroja, he voivat tehdä mitä\ntahansa yleisen typeryyden ja raukkamaisuuden tähden. Meidät raivataan\naivan varmaan pois tieltä, jotta heidän käskyläisensä pääsisivät meidän\nsijallemme... On jo puhuttu siitä että neiti Rouzaire pantaisiin\nBeaumontin parhaan koulun johtajaksi. Samoin tullee Jauffre, Jonvillen\nopettaja nimitetyksi tänne, sillä hän kuuluu uhanneen ruveta\nvastustamaan apotti Cognassea, ellei hänen palveluksiaan viipymättä\npalkittaisi. Lisäksi oli Doutrequin, entinen tasavaltalainen, joka\nsurkuteltavasta isänmaallisesta erehdyksestä oli yhtynyt kirkkoon,\nonnistunut hankkimaan pojilleen kaksi koulua etukaupungissamme ja nämä\npojat ovat kiivaita natsionalisteja ja juutalaisvihaajia; maa on siis\ntaas täyden taantumuksen vallassa, mutta toivon että pian on tuleva\npäivä, jolloin se oksentaa sisästään tuon kuolettavan myrkyn... Jos siis\nminä kaadun, arvaatte tietysti, ystäväni, että te tulette kaatumaan\nkanssani.\n\nMarkus katsoi häneen hymyillen, hän ymmärsi vihdoin miksi Salvan oli\nniin kiireellisesti kutsunut hänet luokseen.\n\n-- Minä olen siis tuomittu?\n\n-- Pelkään että niin on asian laita tällä kertaa ja tahdoin heti\nilmoittaa sen teille... Oh! sitä ei ole vielä päätetty, Le Barazer on\näänetön, hän on odottavinaan sopivaa hetkeä, eikä puhu mitään\naikeistaan. Mutta te ette voi aavistaakaan kuinka häntä kiusataan\netenkin teidän suhteenne. Teidät he tietysti heti tahtovat kukistaa ja\neroittaa virastanne. Mainitsin juuri äsken tuon suuren houkkion\nSangleboeufin, jota vanha markiisitar de Boise johtaa ja joka saattaa\nhänet epätoivoon kömpelyydellään. Hän on jo kolme kertaa käynyt\nprefektin virastossa ja uhannut tehdä interpellatsioonin kamarissa,\nellei Le Barazer suostuisi prefekti Hennebisen kanssa kukistamaan\nteidät. Minä luulen että te jo olisitte kaatuneet, jos he eivät olisi\ntoimineet näin väkivaltaisesti... Mutta, ystävä raukkani, Le Barazer ei\nvoi kauempaa vastustaa. Emmekä me saa edes moittia häntä siitä.\nMuistakaa kuinka sitkeästi ja valtioviisaasti hän kaiken aikaa on\ntukenut teitä. Hän keksi aina keinoja pelastaakseen teidät, luvaten\nkorvauksia vastustajillenne. Mutta nyt hän ei voi enään, en ole edes\nmaininnut teitä hänelle, kaikki puhuminen on hyödytöntä. Meidän täytyy\nantaa hänen toimia, hän viivyttää varmaan päätöstään ainoastaan\nkeksiäkseen jonkun nerokkaan ratkaisun, sillä hänestäkään ei ole hauska\njoutua tappiolle eikä hän koskaan ole hylkäävä työtään, pakollista\nmaallikko-opetusta, joka yksin voi luoda Ranskalle uuden tulevaisuuden.\n\nMarkus ei enään hymyillyt. Syvä surumielisyys oli vallannut hänet,\n\n-- Se on oleva minulle sangen katkeraa, sanoi hän. Paras osa itsestäni\njää tähän vaatimattomaan kouluun, rakkaitten oppilasteni joukkoon, jotka\novat olleet minulle kuin omia lapsia. Koko sydämmeni ja kaikki\najatukseni ovat täällä. Ja millä sitten täyttäisin murtuneen elämäni? En\nkykene mihinkään hyödylliseen toimeen, olin ottanut tämän tehtäväkseni\nja kuinka surullista luopua siitä, jättää se kesken, nyt juuri kun\ntotuus niin kipeästi kaipaa vankkoja työmiehiä!\n\nMutta Salvan vuorostaan rohkaisi mielensä ja tarttui Markuksen käsiin.\n\n-- Kas niin, elkää antako rohkeutenne lannistua. Meillä on kyllä\nmuutakin tekemistä, kuin istua kädet ristissä.\n\nLohdutettuna Markus vastasi hänen kädenpuristukseensa.\n\n-- Te olette oikeassa. Kun teidän kaltaistanne miestä kohtaa isku, voi\nhäntä mielellään seurata epäsuosioon. Tulevaisuus on meidän.\n\nMuutamia päiviä kului vielä. Mailleboisissa puuhasivat kirkolliset\nahkerasti käyttäen hyväkseen voittoaan. Suuri ponnistus oli tehty\nveljien koulun kohottamiseksi entiseen kukoistukseensa. Sitä varten\nkäyttivät he hyväkseen maallikkokoulun häpeää ja ylistivät hengellisen\nkoulun erinomaisuutta, jossa koulussa kukoistivat ainoastaan\nvaatimattomuus ja viattomuus; ja useat perheet tulivat vakuutetuiksi,\nveljet saivat lukukauden alussa kymmenkunnan uusia oppilaita. Mutta\nkapusiinien kekseliäisyys ja rohkeus olivat vielä hämmästyttävämmät.\nEikö Pyhä Antonius Padualainen oikeastaan ollut johtanut kaikkea, saanut\nkaikkea hyvältä Jumalalta? Sillä ei kukaan voinut kieltää että häntä\nyksin oli kiittäminen Simonin tuomitsemisesta, hän oli toimittanut sen\nniiden markan ja kahden markan kappalten tähden, joita uskovaiset\nihmiset olivat panneet hänen rahalaatikkoonsa rukoillen häntä kokonaan\nkukistamaan juutalaisen. Siinä oli uusi ihme, hänen valtansa ei ollut\nkoskaan selvemmin ilmaantunut ja uhrit lisääntyivät, niitä virtasi\nkaikkialta. Tästä rohkaistuna sai isä Theodosius äkkiä nerokkaan aatteen\nansaitakseen pyhimyksen avulla uusia summia. Hän aloitti\nhämmästyttävän afäärin, päästi liikkeeseen viiden markan arvoisia\nhypoteekkiobligatsiooneja, paratiisi vakuutena. Kaikkialle ilmestyi\nkiertokirjeitä, joissa selitettiin kuinka tämä taivaallisen autuuden\nosakkeille paneminen oli järjestetty. Jokainen obligatsiooni oli jaettu\nkymmeneen, viidenkymmenen pennin arvoiseen kuponkiin, ja niillä oli sama\nmerkitys kuin hyvillä töillä, rukouksilla ja pyhillä messuilla, kaikki\noli maksettava puhtaassa rahassa täällä alhaalla ja saatava takaisin\ntaivaassa, ihmeitä tekevän pyhän Antoniuksen kassasta. Ostajien\nhoukuttelemiseksi oli sitä paitsi erityisiä lahjapalkintoja,\nkaksikymmentä osaketta oikeutti saamaan värillisen veistokuvan\npyhimyksestä ja sata osaketta tuotti vuotuisen messun. Vihdoin\nkiertokirje selitti että osakkeille oli annettu nimeksi Pyhän\nAntoniuksen obligatsioonit, koska pyhimys oli rahaston hoitaja, jonka\ntuli maksaa ne satakertaisina toisessa maailmassa. Se päättyi\nseuraavilla lauseilla: \"Nämä yliluonnolliset takuut tekevät näistä\nobligatsiooneista täydellisesti varmoja hypoteekkiobligatsiooneja.\nMikään finanssikeikaus ei voi uhata niitä. Maailman katoaminen aikojen\nlopussa ei vaikuttaisi niihin mitään, tai oikeammin saattaisi heti\nostajan tilaisuuteen nauttia omaisuudestaan.\"\n\nYritys saavutti ääretöntä menestystä. Tuhansittain obligatsiooneja\nlevisi muutamissa viikoissa. Köyhät uskovaiset liittyivät yhteen,\npanivat kukin markan ja jakoivat sitten kupongit keskenään. Kaikki\nherkkäuskoiset ja kärsivät ihmiset uhrasivat rahansa noihin uusiin\narpajaisiin, joiden suuri voitto oli kaikille niin rakas unelma,\niankaikkinen autuus. Huhu tiesi kuitenkin kertoa että hänen\nylhäisyytensä Bergerot oli sangen suruissaan siitä ja että hän aikoi\nkieltää tuon hävyttömän keinottelun, joka loukkasi järkeviä\nkatolilaisia. Mutta sitten hän ei uskaltanut tehdä sitä, sillä\nsimonistien tappio oli saattanut hänet vaikeaan asemaan, hänen kun\nsanottiin simonisteja aina salaa kannattaneen. Hän ei ollut koskaan\nuskaltanut vastustaa kaikkivaltiaita munkkeja, hän kun ei ollut varma\npapistostansakaan, mutta hän oli epätoivoissaan siitä että oli\npakoitettu jättämään kirkon enenevän taikauskon valtaan. Vanhentuessaan\nhän oli tullut vieläkin heikommaksi, eikä voinut enään muuta kuin\npolvistua ja rukoilla Jumalaltaan anteeksi sitä että oli antanut\nkauppiaiden anastaa temppelin, pelastaakseen temppelin itsensä, jonka\nuskovaiset olisivat jättäneet aivan tyhjäksi, elleivät he olisi saaneet\nkeinotella siellä sieluillaan. Mutta Saint-Martinin kirkkoherra, apotti\nQuandieu ei voinut sietää sitä kauvempaa. Tällä kertaa oli Simonin\ntuomitseminen koskenut häntä sydämmeen, hän oli epätoivoissaan\nnähdessään kirkon osallisena tuommoiseen rikokseen. Hän oli koko ajan\nollut vakuutettu Simonin viattomuudesta, eikä hän salannut suruaan siitä\nettä papit ja Kristuksen, hyvyyden, totuuden ja oikeuden Jumalan\npalvelijat vimmatusti ajoivat hirveimmän vääryyden, raakuuden ja valheen\nasiaa. Hän uskoi että tämä synti saisi ankaran rangaistuksen, sillä\nkirkko, joka jo oli niin suuressa vaarassa, hävitti itseään omilla\nkäsillään, joudutti kukistustaan. Hänen vanha unelmansa riippumattomasta\nja vapaamielisestä Ranskan kirkosta, joka edistäisi vuosisadan suurta\nkansanvaltaista liikettä, näytti nyt aivan mahdottomalta. Toisaalta\nkapusiinimunkit tekivät hänen elämänsä sietämättömäksi, heidän\nkappelinsa, jossa kauppa kävi niin erinomaisesti, hävitti kokonaan\nseurakunnan kirkon ja apotti Quandieu näki rakkaan Saint-Martin\nkirkkonsa tulevan päivä päivältä autiommaksi ja köyhemmäksi. Uhrit ja\nmessut vähenivät yhä, siirtyivät kaikki voittoisalle Pyhälle Antonius\nPadualaiselle. Hänellä itsellään oli sangen vaatimattomat ja\nyksinkertaiset elämäntavat ja hän kyllä tyytyi pienentyneihin\ntuloihinsa. Mutta hän kärsi nähdessään köyhiensä joutuvan kurjuuteen,\nsitten kun hän oli antanut heille kaikki mitä oli voinut.\nHypoteekkiobligatsioonien kauppa täytti silloin hänen surunsa mitan ja\nhän kiivastui kaikesta kristillisestä kärsivällisyydestä huolimatta. Se\noli liian julkeaa väärinkäyttöä ja hän uskalsi saarnatuolista ilmaista\nsuuttumuksensa Kristuksen pappina, lausua kuinka häntä suretti suuren\nkristinuskon hirveä alennustila, kristinuskon, joka oli uudistanut\nmaailman ja jonka niin monet jalot henkilöt olivat korottaneet\npuhtaimman ihanteen huipuille. Sitten hän meni viimeiselle käynnille\nentisen kannattajansa, piispansa ja ystävänsä, hänen ylhäisyytensä\nBergerotin luo. Ja tuntien tämän kykenemättömäksi jatkamaan taistelua,\nhuomaten itsensä voitetuksi ja voimattomaksi, pyysi hän eroa\nkirkkoherran virastaan ja muutti asumaan pieneen taloon etukaupungissa,\njossa hän toivoi voivansa elää mitättömän pienillä koroillaan\nulkopuolella kirkkoa, jonka alhaiseksi taikauskoksi muuttunutta oppia\nhän ei enään voinut palvella.\n\nKapusiinit pitivätkin tilaisuutta sopivana uudelle riemujuhlalle. Isä\nTheodosius keksi millä tavoin oli vietettävä heidän entisen\nvastustajansa pakoa, joksi hän sitä nimitti. Taitavien vehkeiden avulla\noli piispa saatu nimittämään Mailleboisin virkaatekeväksi kirkkoherraksi\nerään nuoren papin, isä Crabotin käskyläisen, ja nerokas tuuma oli\njärjestää yhdessä uuden kirkkoherran kanssa juhlallinen kulkue, jossa\nkapusiinien kappelilta kuljetettaisiin komea, punaisen ja kullan kirjava\nPyhän Antoniuksen kuva seurakunnan kirkkoon, jonne se sitten\njuhlallisesti asetettaisiin. Se olisi loistava kuva ratkaisevasta\nvoitosta, se olisi kruunaus, apoteosi, se osoittaisi että munkit olivat\nvoittaneet papiston, että he olivat kaikkivaltiaita herroja, jotka\nkaikkialle pystyttivät epäjumalan kuvansa ja jotka niiden avulla\ntoivoivat voivansa nylkeä kansaa ja painaa sen pimeyteen, niin että se\njälleen muuttuisi tietämättömäksi orjalaumaksi. Ja kulkue oli todella\nkomea, kaikki ympäristön papit ottivat siihen osaa ja ääretön joukko\nihmisiä oli koko maakunnasta rientänyt katsomaan sitä. Kappelin eroitti\nSaint-Martinin kirkosta ainoastaan Kapusiinitori ja lyhyt katu; mutta\ntehtiin pitkä kierros, kuljettiin poikki République-torin ja pitkin\nIsoakatua, Pyhää Antoniusta kannettiin halki koko kaupungin. Pormestari\nPhilis, neuvoston klerikaalisen enemmistön ympäröimänä, seurasi\nmaalattua kuvaa, jota kannettiin punaisella samettityynyllä. Koko\nveljien koulu oli liikkeellä, huolimatta lupa-ajasta oli lapsia haalittu\nkokoon, heidät oli puettu ja heille oli annettu kynttilät käteen. Sitten\nseurasivat neitsyt Marian tyttäret, veljeskuntia, uskovaisten seuroja,\nloppumaton jono jumalisia naisia, ottamatta lukuun hyviä sisaria, ja\nkokonaisia luostareita, jotka olivat saapuneet Beaumontiin. Ei puuttunut\nmuita kuin hänen ylhäisyytensä Bergerot, joka muutamia päiviä ennen oli\nsairastunut. Mailleboisissa ei ollut vielä koskaan vallinnut näin\nkiihkeää uskonnollista innostusta. Ihmiset polvistuivat katukäytävillä,\nmiehet itkivät, kolme nuorta tyttöä sai hermokohtauksen ja vietiin\napteekkarin luo. Siunaus illalla Saint-Martinin kirkossa kellojen\nsoidessa oli häikäisevä. Kaikki tunsivat nyt että Maillebois\nvihdoinkin oli puhdistettu ja saanut anteeksi. Jumala oli tämän\nsuuremmoisen juhlallisuuden kautta vapauttanut sen juutalaisen Simonin\nhäpäisemästä muistosta.\n\nKysymyksessä olevana päivänä oli Salvan saapunut Mailleboisiin\ntervehtimään rouva Berthereauta. jonka terveydentilasta hän oli saanut\nmitä huolestuttavimpia uutisia. Astuessaan ulos pienestä talosta\nKapusiinitorin varrella huomasi hän Markuksen, joka palasi Lehmannien\nluota ja jonka loppumaton kulkue oli pysäyttänyt. Molempien miesten\ntäytyi siis odottaa jotensakin kauan, äänettöminä puristettuaan\ntoistensa käsiä. Kun viimeinen munkki oli kulkenut ohi kullatun ja\npunaiseksi maalatun epäjumalansa jälkeen, katsoivat he vaan toisiinsa ja\nkulkivat muutamia askelia äänettöminä.\n\n-- Olin teille menossa, sanoi Salvan vihdoin.\n\nMarkus luuli hänen tulevan kertomaan että virkaero vihdoin oli päätetty.\n\n-- Se on siis päätetty? kysyi hän hymyillen, joko saan panna kokoon\ntavarani?\n\n-- Ei, ei, ystäväni, Le Barazer ei ole vielä antanut elonmerkkiä. Hän\nvalmistaa jotain, en tiedä mitä... Oh! Meidän eromme on varma, odottakaa\nvaan kärsivällisesti.\n\nSitten hän lakkasi puhumasta leikkiä ja hänen kasvonsa tulivat äkkiä\nsurullisiksi:\n\n-- Ei, sain kuulla että rouva Berthereau oli sangen huonona ja tahdoin\nkäydä häntä katsomassa... Tulen juuri hänen luotaan, olen kovin\nhuolestunut, loppu on lähellä.\n\n-- Louise kertoi sen minulle eilen illalla, sanoi Markus. Olisin\ntahtonut tehdä niinkuin tekin, mennä heti kuolevan luo. Mutta rouva\nDuparque on julistanut heti poistuvansa talosta jos minä uskaltaisin\nastua sinne jalallani minkä syyn nojalla hyvänsä. Ja rouva Berthereau,\njoka aivan varmaan tahtoisi tavata minua, ei uskalla lausua ilmi\ntoivoaan, sillä hän ei tahdo saada aikaan häväistystä kuolinvuoteensa\nympärillä... Oi! ystäväni, uskovaisen viha on todella leppymätön.\n\nTaas kulkivat he äänettöminä. -- Niin. rouva Duparque on hyvä vartia,\nvirkkoi Salvan, luulin ensin että ei hän päästäisi minuakaan tyttärensä\nluo. Hän ei jättänyt minua hetkeksikään, ja kuunteli tarkasti jokaista\nsanaa, jonka lausuin sairaalle tai vaimollenne... Hän tuntee varmaankin\nvaltansa heikontuvan ja pelkää että jotakin odottamatonta saattaisi\ntapahtua kuoleman jälkeen.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Sitä en voi selittää, minusta vaan tuntuu siltä. Rouva Berthereau,\nhänen tyttärensä, pääsee nyt vihdoin hänen vallastaan kuoleman kautta,\nja hän pelkää ehkä että Genevièvekin, hänen tyttärentyttärensä on\nvapautumaisillaan siitä.\n\nMarkus pysähtyi ja katseli häntä tutkivasti.\n\n-- Oletteko sitten huomanneet mitään enteitä?\n\n-- No, olkoon menneeksi! Olen. Mutta olin päättänyt että en puhuisi\nsiitä teille, sillä en tahtoisi herättää teissä turhaa toivoa... Se\nkoskee tätä juhlakulkuetta, tätä epäjumalanpalvelusta, jota juuri saimme\nkatsella. Näyttää siltä kuin vaimonne olisi kieltäytynyt ottamasta\nsiihen osaa. Ja sentähden tapasin rouva Duparquenkin kotonaan, muuten\nolisi hän tietysti tahtonut näyttäytyä ensimmäisenä uskovaisten naisten\njoukossa. Mutta jos hän olisi hetkeksikään poistunut kotoaan olisi hän\npelännyt että joku saatana, te eli joku muu sielujen varastaja olisi\npujahtanut hänen taloonsa ja ryöstänyt hänen tyttärentyttärensä. Hän jäi\nsiis kotiin, mutta ette voi kuvailla kuinka raivostuneena, hänen kylmät\nsilmänsä iskivät minuun niinkuin terävät miekat.\n\nMarkus, joka kuunteli hartaasti, ihastui.\n\n-- Oi! Geneviève kieltäytyi ottamasta osaa tuohon kulkueeseen. Hän on\nsiis ymmärtänyt sen pahan vaikutuksen, alhaisuuden ja typeryyden, hän on\nsiis saanut takaisin entisen terveen järkensä?\n\n-- Epäilemättä, jatkoi Salvan. Nuo paratiisin hypoteekkiobligatsioonit\novat etenkin loukanneet häntä, niin luulen... No ystäväni, eikö se ole\nerinomaista? Suurempi uskonnollinen hävyttömyys ei ole koskaan\nväärinkäyttänyt suurempaa inhimillistä typeryyttä.\n\nHitaasti suuntasivat ystävykset askeleensa rautatien asemaa kohden,\nsillä Salvan aikoi palata junalla Beaumontiin. Ja Markuksessa oli taas\nherännyt toivo.\n\nRouva Duparquen pienessä talossa, jonka uhkaaja kuolema teki vieläkin\nkylmemmäksi ja synkemmäksi, oli Geneviève todellakin uuden käänteen\nalaisena, joka hitaasti mullisti hänen luonteensa, muutti hänet\nkokonaan. Ensin oli totuus ikäänkuin musertanut hänet, lukiessaan\nasiakirjoja oli hän tullut vakuutetuksi Simonin viattomuudesta ja\nhirveässä valossa nähnyt niiden pyhien miesten halpamaisuuden, joita hän\ntähän saakka oli kunnioittanut omantuntonsa ja sydämmensä ohjaajina. Ja\nsilloin valtasi epäilys hänen mielensä, usko katosi, hän ei voinut olla\najattelematta, punnitsematta, vapaasti arvostelematta jokaista asiaa.\nIsä Theodosius oli herättänyt hänessä vastenmielisyyttä, hän tunsi\nepämääräistä häpeää siitä että oli ollut hänen puolellaan silloin kuin\nhän oli tekemäisillään huonon teon. Ja nuo obligatsioonit, tuo yleisen\nherkkäuskoisuuden halpamainen väärinkäyttö lisäsi vielä Genevièven\nvastenmielisyyttä kapusiinimunkkia kohtaan, osoittamalla hänelle äkkiä\nentisen rippi-isänsä todellisen luonteen. Eikä ainoastaan munkin arvo\nalentunut hänen silmissään, vaan myöskin sen opin, jota hän edusti, tuon\nuskonnon, jota hän niin kauan oli ihaillut salaperäisen ja suloisen\ntoivon huumauksessa. Mitä? tuohonko halpamaiseen kauppaan, tuohonko\nepäjumalalliseen taikauskoon hänen tuli ottaa osaa, jos hän tahtoi pysyä\nuskovaisena katolilaisena? Kauan oli hän alistunut uskoon ja\nsalaperäisyyteen, silloinkin kun hänen luonnollinen järkensä salaa\nvastusti; mutta hänen alistumisellaankin oli rajansa, hän ei voinut\nhyväksyä tuota taivaan osakkeille panemista, hän kieltäytyi kulkemasta\npunaisen ja kullankirjavan Pyhän Antoniuksen jälessä, jota kuljetettiin\nkaikkialla niin kuin mitäkin ilmoitusta, houkuttelemaan osakkeille uusia\nostajia. Hänen järkensä vastarintaa lisäsi etenkin apotti Quandieun\nvirasta eroaminen, tuon lempeän ja ihmisellisen rippi-isän, jonka\npuoleen hän jälleen oli kääntynyt isä Theodosiuksen epäilyttävien\nystävyyden osoitusten johdosta. Koska sellainen mies ei enään voinut\nelää kirkon yhteydessä, eikä hyväksyä klerikaalista vihan ja vallanhimon\npolitiikkaa, eikö hyvien ja oikeudenmukaisten ihmisten silloinkin ollut\nvaikea pysyä siinä?\n\nMutta Geneviève ei varmaankaan pelkästä olosuhteiden voimasta olisi niin\npian vapautunut, ellei valmistavaa työtä hitaasti olisi tapahtunut\nhänessä hänen tietämättään. Selvästi ymmärtääkseen ensimmäiset syyt\ntäytyy tuntea hänen elämäänsä alusta alkaen. Hän oli perinyt isältään\nhellän, iloisen ja intohimoisen luonteen, hänessä oli herännyt rakkaus\nMarkukseen ja hän oli kiintynyt häneen siinä määrin että suostui elämään\nyksinäisessä kylässä tuon halvan alkeisopettajan kanssa. Haluten\nvapautta, kyllästyneenä rouva Duparquen synkkään kotiin, oli hän hetken\nnäyttänyt vapautuneen uskonnollisen kasvatuksensa vaikutuksesta, hän oli\nantautunut puolisolleen sellaisella nuoruuden alttiudella että tämä oli\nvoinut luulla omistavansa hänet kokonaan. Ja joskin salainen pelko\njoskus oli vallannut Markuksen, oli hän työntänyt sen luotaan, oli\nluullut olevansa kyllin vahva muodostaakseen hänet oman kuvansa mukaan\nja onnensa huumauksessa jättänyt henkisen valloituksen myöhemmäksi.\nSitten oli entinen viha uudelleen ilmaantunut hänessä ja Markus oli taas\nollut heikko ja tahtoen kunnioittaa hänen omantunnon vapauttaan ei hän\nvieläkään ollut toiminut, vaan sallinut vaimonsa jälleen ruveta\nnoudattamaan uskonnollisia menoja, käymään kirkossa ja unohtumaan sinne.\nKoko hänen nuoruutensa, kaikki tuo salaperäinen myrkky, jota vielä ei\noltu poistettu, alkoi vaikuttaa hänessä ja tuota erehdyksessä ja\nvalheessa kasvatettujen naisten välttämätöntä käännettä, jonka alaiseksi\nhän joutui, vaikeutti hänelle vielä uskonnollisen ja vallanhimoisen\nisoäidin läsnäolo. Olosuhteet, Simonin juttu ja Louisen ripilläkäynnin\nsiirtäminen olivat silloin jouduttaneet eroa puolisojen välillä. Hänessä\npaloi etenkin kiihkeä toivo löytää taivaassa sen rajattoman taivaallisen\nonnen, joka hänelle nuorena tyttönä oli luvattu; ja hänen rakkautensa\nMarkukseen oli himmentynyt kun hän ajatteli autuutta, jota virret\nylistävät, tuota korkeampaa ja puhtaampaa taivaallista rakkautta. Mutta\nturhaan oli häntä kiihoitettu, turhaan hänelle valehdeltu, turhaan häntä\nkäsketty vastustamaan miestään, lupaamalla kohottaa hänet korkeimpaan\ntotuuteen, täydelliseen onneen. Hänen onnettomuutensa syynä oli ollut\nse, että hän hylkäsi ihmisen ainoan luonnollisen ja mahdollisen onnen,\nsillä hän ei ollut koskaan enää tuntenut itseään tyydytetyksi, hän oli\nelänyt enenevässä ahdistuksessa ilman rauhaa ja ilman iloa, vaikka hän\nitsepäisesti väitti olevansa onnellinen. Nytkään vielä hän ei\ntunnustanut kuinka tyhjiltä olivat tuntuneet pitkät rukoukset kappelien\nkylmillä kivilattioilla ja hyödyttömät herranehtoolliset, joissa hän\nturhaan toivoi saavansa vihdoinkin tuntea lihassaan ja veressään\nJesuksen lihan ja veren ijäisessä ja autuaassa yhteydessä. Mutta luonto\nvalloitti hänet vähitellen, palautti hänet terveyteen, inhimilliseen\nrakkauteen, samalla kuin vanha salaperäinen myrkky poistui hänestä yhä\nenemmän sitä mukaa kuin uskonnollinen valhe ilmaantui hänelle. Suuressa\ntuskassaan noudatti hän vielä, huumatakseen itseään, joitakuita\nuskonnollisia merioja sillä hän ei tahtonut ymmärtää että rakkaus\nMarkukseen oli herännyt hänessä, että hän tunsi äärettömän halun levätä\nhänen sylissään, tuossa ainoassa ja ikuisessa totuudessa, joka tekee\nmiehen ja naisen terveeksi ja onnelliseksi.\n\nSilloin oli syntynyt riitoja rouva Duparquen ja Genevièven välillä ja ne\ntulivat yhä lukuisammiksi ja kiivaammiksi. Isoäiti tunsi että hänen\ntyttärentyttärensä luisui hänen käsistään. Ja hän vartioi häntä\ntarkasti, piti häntä melkein vankina; mutta pienimmänkin riidan jälkeen\nsaattoi Geneviève sulkeutua huoneeseensa, siellä sai hän ainakin\najatella rauhassa, eikä hän enää vastannut edes silloinkaan kun hirveä\nesi-äiti nyrkillään löi ovea. Kahtena sunnuntaina sulkeutui hän näin ja\nkieltäytyi seuraamasta häntä iltamessuun, rukouksista ja uhkauksista\nhuolimatta. Seitsemänkymmenenkahdeksan vuotias rouva Duparque oli ankara\nuskovainen, jommoiseksi hänet oli muodostanut pitkä elämä täydellisessä\nkirkon orjuudessa. Hänet oli kasvattanut ankara äiti ja sitten hän oli\njoutunut naimisiin Duparquen kanssa, joka ei välittänyt muusta kun\nkaupastaan, oli raaka eikä pitänyt hellistä hyväilyistä, hänen\nintohimonsa nukkuivat, ja heräsivät vasta myöhemmin. Lähes\nkaksikymmentäviisi vuotta oli heillä vastapäätä Saint-Maxencen\ntuomiokirkkoa uutuuksien kauppa, jonka ostajapiiriin kuului\npääasiallisesti munkkeja ja pappeja. Ja kun hän oli saanut kokea niin\nvähän rakkautta, kun hänen puolisonsa niin vähän tyydytti hänen sieluaan\nja ruumistaan, antautui hän siellä yhä enemmän uskonnollisuuteen, sillä\nhän oli liian rehellinen ottaakseen itselleen rakastajaa. Hän hillitsi\naistillisuuden tarvettaan, hänen onnistui pettää se, tyydyttää se\njumalanpalveluksen menoissa, pyhän savun tuoksussa, kiihkeissä\nrukouksissa ja salaperäisissä keskusteluissa pyhienkuvien vaalean\nJesuksen kanssa. Kun hän ei ollut tuntenut rakastajan intohimoista\nsyleilyä, saattoi hän pitää riittävänä lohdutuksena pappien keveää\nkosketusta, pappien, joiden läheisyydessä ei tee syntiä silloinkaan kuin\nelää heidän hengityksessään, antautuu heidän kanssaan lihalliseen\nyhteyteen. Hänen rippi-isänsä juhlalliset liikkeet ja hyväilevät sanat\ntuottivat hänelle ainaista iloa, ja hänen ankaruutensakin, hänen\nuhkauksensa ja hänen kertomuksensa helvetistä ja hirveistä tuskista\nherättivät hänen kuritetussa lihassaan suloisen väristyksen. Ja sokea\nusko, ankarimpiin uskonnon harjoituksiin mukautuminen ei ainoastaan\ntyydyttänyt hänen kuoletettuja himojaan, hän löysi niissä myöskin\nojennusnuoran, tuen, hallitsijan, jota hänen naisellinen heikkoutensa\nkaipasi. Kirkko tietää että ei se voi valloittaa naista ainoastaan\njumalanpalveluksen hekumallisuudella, se ottaa hänet haltuunsa\nkohtelemalla häntä raa'asti ja peloittamalla häntä, se pitää häntä kuin\norjaa, joka halki vuosisatojen on tottunut ruoskaan ja joka vihdoin on\nruvennut rakastamaan orjuuden katkeraa nautintoa. Rouva Duparque, joka\nkätkyestä saakka oli oppinut tottelemaan, oli kuuliainen kirkon tytär,\njota se epäilee, jonka se ottaa aseekseen ja jonka avulla se voi miehen\nvuorostaan valloittaa. Jouduttuaan leskeksi, myi hän pienen omaisuutensa\nja muutti Mailleboisiin, missä hänellä joutilaassa elämässään ei ollut\nmuuta tointa, muuta harrastusta kuin tuo ankara uskonnollisuus, jolla\nhän koetti täyttää hukkaan menneen elämänsä, korvata kaikki luonnolliset\nnautinnot, kaiken inhimillisen onnen, jota hän ei ollut saanut\ntuntea. Suurena syynä siihen että hän niin ankarasti tyrkytti\ntyttärentyttärelleen Genevièvelle ahdasta ja kylmää uskoaan oli\nvarmaankin rakkauden onnen kaipuu, viha tuohon naisen vapautumiseen,\njonka hän olisi tahtonut kieltää lapsen lapseltaan, niin kuin\ntuntemattoman, vaikka suloisen helvetin, johon hän itse ei koskaan saisi\nastua sisälle. Mutta isoäidin ja tyttärentyttären, ankaran jumalisen ja\nvapautumaisillaan olevan uskovaisen välillä oli äiti, surumielinen rouva\nBerthereau. Päältäpäin katsoen oli tämäkin vain kaavoihin piintynyt\njumalinen, joka syntymästään saakka oli kuulunut kirkolle. Hän ei ollut\nedes päivääkään laiminlyönyt uskonnollisia velvollisuuksiaan, sillä\nhänen puolisonsa, vapaa-ajattelija Berthereau, Salvanin ystävä, meni\nniin pitkälle heikkoudessaan että seurasi häntä messuun rakkaudesta\nhäneen. Mutta hän oli tuntenut intohimoisen rakkauden, jolla tuo\nerinomainen mies joka hetki oli ympäröinyt hänet ja se täytti hänet yhä\nvieläkin. Vaikka hänen miehensä oli kuollut niin kauvan aikaa sitten oli\nhän yhä hänen, eli yksinomaan hänen muistostaan, viettäen loppuikänsä\nikäänkuin hänen rakkaan haamunsa sylissä. Tämä selitti hänen pitkät\nvaitiolonsa, hänen kohtaloonsa alistuneen, vaatimattoman elämänsä\npienessä, synkässä talossa, johon hän tyttärensä kanssa oli vetäytynyt\nniinkuin luostariin. Hän ei ollut hetkeäkään ajatellut uusiin naimisiin\nmenemistä, hänestä oli tullut toinen rouva Duparque, ankaran\nuskonnollinen ja jumalaapelkääväinen, hän kävi aina mustaan puettuna,\nkasvot olivat vahankarvaiset, käytös nöyrä ja masentunut ankaran\nisoäidin vallan alla, joka painoi koko taloa. Joskus vain näkyi hänen\nvelton suunsa ympärillä katkera piirre, hänen nöyrissä silmissään\nvälähti vastustus, kun hänessä heräsi ääretön entisen rakkauden onnen\nkaipuu, tuon kylmän, uskonnonharjoitusten täyttämän tyhjyyden pohjalla,\njossa hän niin kauvan oli kitunut. Viime aikoina oli hänen tyttärensä\nGenevièven hirveä ahdistus, vaimon taistelu papin ja puolison välillä\nherättänyt hänet raukkamaisesta välinpitämättömyydestään niin että hän\noli uskaltanut vastustaa itse hirveää isoäitiäkin.\n\nNyt oli rouva Berthereau kuolemaisillaan ja iloitsi omasta puolestaan\ntästä vapautuksesta. Mutta huomatessaan voimiensa päivä päivältä\nvähenevän tunsi hän yhä suurempaa surua siitä että Geneviève jäisi yksin\nkärsimään, kokonaan rouva Duparquen valtaan. Miten kävisi hänen\nlapsiraukkansa ankarassa orjuudessa, tässä kuolleessa talossa, jossa hän\nniin paljon oli kärsinyt, kun hän ei enään olisi täällä? Hänen oli\nmahdoton lähteä täältä tekemättä mitään, sanomatta mitään, joka voisi\npelastaa hänet, auttaa häntä saavuttamaan edes hiukan terveyttä ja\nonnea. Se oli lakkaamatta hänen mielessään ja hän uskalsi tehdä sen\neräänä iltana, jolloin hän vielä jaksoi puhua, vaikkakin hyvin hiljaa ja\nhitaasti.\n\nOli syyskuun ilta, lämmin ja sateinen. Yö läheni, pieni luostarin\ntapaisesti sisustettu huone, vanhoine pähkinäpuuhuonekaluineen,\npimeni vähitellen. Sairas, joka ei voinut maata saamatta heti\ntukehtumiskohtauksia, istui lepotuolillaan tyynyjen nojassa. Vaikka hän\noli tuskin viidenkymmenenkuuden ikäinen näyttivät hänen surumieliset,\nkuihtuneet kasvonsa jo sangen vanhoilta, hänen elämänsä tyhjyys oli\nikäänkuin kalventanut ne. Geneviève istui lähellä häntä nojatuolissa ja\nLouise oli juuri tuonut kupillisen maitoa, ainoa mitä sairas vielä\nsaattoi nauttia. Raskas hiljaisuus painoi taloa, Kapusiinien kappelin\nviimeinen kellonsoitto oli juuri kaikunut pienen, aution torin\nkuolleessa ilmassa.\n\n-- Tyttäreni, sanoi rouva Berthereau hitaasti, heikolla äänellään, koska\nolemme yksin, pyydän että kuuntelet minua, sillä minulla on jotain\nsanottavaa sinulle ja on jo aika kiirehtiä.\n\nHämmästyneenä tahtoi Geneviève keskeyttää hänet, peläten sairaan\nrasittuvan tästä viimeisestä ponnistuksesta. Mutta kun tämä teki\npäättäväisen liikkeen, kysyi hän ainoastaan:\n\n-- Äiti, tahdotko puhua minulle yksin? tuleeko Louisen poistua?\n\nRouva Berthereau oli hetken ääneti. Hän oli luonut katseensa pitkään ja\nkauniiseen nuoreen tyttöön, joka hellästi katseli häntä avomielisillä\nsilmillään. Hän kuiskasi vihdoin:\n\n-- Minusta on parempi että Louise jääpi. Hän on seitsemäntoista vuotias,\nhänenkin täytyy tietää... Rakas pienokaiseni, istu tähän viereeni.\n\nLouise istuutui hänen viereensä tuolille ja sairas tarttui hänen\nkäteensä.\n\n-- Tiedän kuinka järkevä ja rohkea olet ja jos joskus olenkin paheksinut\nkäytöstäsi, annan kuitenkin arvoa suoruudellesi... Nyt viimeisellä\nhetkelläni uskon ainoastaan hyvyyteen.\n\nHän kokosi ajatuksiaan vielä hetken, hän katsoi avonaisesta akkunasta\ntummenevaa taivasta, ikäänkuin lukeakseen koko pitkän, surullisen\nelämänsä auringon viimeisissä säteissä. Sitten siirtyi hänen katseensa\njälleen tyttäreensä, jota hän katseli kauan aikaa sanomattoman säälin\nilme silmissään.\n\n-- Geneviève, minun on niin vaikea jättää sinut niin onnettomaksi... Ei,\nelä kiellä, joskus yöllä kuulen sinun nyyhkytyksesi tuolta ylhäältä\npääni päältä, kun et voi nukkua. Ja minä tunnen tuskasi, tunnen kuinka\ntaistelut raatelevat sinua... Vuosikausia olet kärsinyt, eikä minulla\nole ollut rohkeutta auttaa sinua.\n\nKyyneleet vuosivat Genevièven silmistä. Hänen omien kärsimyksiensä\nmainitseminen tällä surullisella hetkellä koski häneen.\n\n-- Äiti, minä pyydän, älä ajattele minua. Minulla ei ole kuin yksi suru,\nse että kadotan sinut.\n\n-- Ei, ei, tyttäreni, jokainen lähtee täältä vuorostaan, tyytyväisenä\ntai epätoivoisena, riippuen siitä millaiseksi hän on osannut muodostaa\nelämänsä. Mutta ne, jotka jäävät tänne, eivät saa turhaan tuottaa\nitselleen kärsimyksiä, kun he vielä voivat olla onnellisia.\n\nHän pani kätensä ristiin ja kohotti ne ylös, hartaasti rukoilevalla\nliikkeellä:\n\n-- Oi! tyttäreni, elä jää päiväksikään tähän taloon. Kiiruhda, ota\nlapset mukaasi ja palaa puolisosi luo.\n\nGeneviève ei ennättänyt edes vastata. Suuri musta varjo ilmestyi\nhuoneeseen, rouva Duparque oli hiljaa astunut sisään. Hän kulki\nlakkaamatta huoneesta huoneeseen, oli heti levoton kun ei tiennyt missä\nGeneviève ja Louise olivat, epäillen heitä alinomaa. Koska he\npiiloutuivat, eivätkö he silloin tehneet pahaa? Etenkään hän ei pitänyt\nsiitä että he olivat kauvan aikaa yhdessä rouva Berthereaun luona,\npeläten lakkaamatta että he puhuisivat siellä jotain kiellettyä. Hän oli\nsiis varovaisesti hiipinyt ylös portaita ja eroitettuaan muutamia sanoja\noli hän varovasti aukaissut oven, saadakseen heidät kiinni teosta.\n\n-- Mitä sanot, tyttäreni? kysyi hän käskevästi, kuivalla, vihasta\nvapisevalla äänellään.\n\nEnnestäänkin kalpea sairas tuli vielä kalpeammaksi, Geneviève ja Louise\nhämmästyivät ja odottivat levottomina mitä seuraisi.\n\n-- Mitä sanot tyttäreni? Etkö tiedä että Jumala kuulee sinut?\n\nRouva Berthereau oli heittäytynyt tyynyä vasten, sulkien silmänsä,\nikäänkuin kootakseen kaiken rohkeutensa. Hän olisi niin mielellään\ntahtonut puhua Genevièvelle yksin eikä antautua taisteluun peljättävän\nisoäidin kanssa. Koko elämänsä oli hän karttanut tätä yhteentörmäystä,\ntätä taistelua, jossa hän jo edeltäpäin tunsi tulevansa voitetuksi.\nMutta nyt hänellä oli vain muutamia tunteja jälellä ollakseen rohkea ja\nhyvä, hän aukasi silmänsä ja uskalsi vihdoin puhua.\n\n-- Jumala kuulkoon minut, äitini! Luulen täyttäväni velvollisuuteni kun\nkehoitan tytärtäni ottamaan lapsensa ja palaamaan puolisonsa luo, sillä\nhänen terveytensä ja hänen ainoa onnensa ovat siellä, tuossa kodissa,\njonka hän niin ajattelemattomasti jätti.\n\nRouva Duparque oli heti alussa tahtonut keskeyttää hänet raivokkaalla\nliikkeellä. Sitten antoi hän sairaan jatkaa, kenties tuntien kuoleman\nmajesteetin, joka jo täytti huoneen henkäyksellään, hämillään tuosta\nhuudosta, joka puhkesi orjuutetun ihmisraukan huulilta kun hänen\njärkensä ja rakkautensa vapautuivat viimeisellä hetkellä. Ääretön\nahdistus vallitsi huoneessa, jossa neljä naista, neljä sukupolvea olivat\nyhdessä.\n\nKaikki neljä olivat toistensa näköisiä, kookasvartaloisia,\npitkäkasvoisia, komeanenäisiä. Mutta seitsemänkymmenenkahdeksan vuotias\nrouva Duparque, vahvoine leukoineen ja jäykkien ryppyjen uurtamine\nposkineen oli laihtunut ja kuivettunut ankarissa uskonnon\nharjoituksissaan; rouva Berthereau sitä vastoin, joka äskettäin oli\ntäyttänyt viidennenkymmenennenkuudennen ikävuotensa, oli sairaudestaan\nhuolimatta lihavampi ja notkeampi ja hänen kalpeille kasvoilleen oli\npainanut leimansa tuo lyhyt rakkauden onni, jota hän aina oli kaivannut.\nNäistä kahdesta tummasta ja vakavasta naisesta oli Geneviève syntynyt,\nmutta hänessä huomasi myöskin isän vaikutusta. Hän oli vaalea, iloinen,\nrakastava ja suloinen vielä kolmenkymmenenseitsemän vuoden ikäisenä; ja\npian kahdeksantoista vuotias Louise oli taas tumma, mutta hänen\nhiuksensa olivat kullanruskeat niinkuin Markuksella, jolta hän myös oli\nsaanut leveän otsansa ja suuret, loistavat silmänsä, joissa paloi\ntotuuden rakkaus. Henkisessä suhteessa oli tapahtunut samallainen\nkehitys: isoäiti oli kokonaan kirkon orja, hänen sielunsa ja ruumiinsa\noli kukistettu, hän oli erehdyksen ja orjuuden tottelevainen levittäjä;\ntytär täytti vielä uskonnolliset velvollisuutensa, oli yhä kirkon\nvallassa, mutta levottomana, kidutettuna, sillä hän oli tuntenut\ninhimillisen onnen; tyttärentyttären onnettomassa sydämmessä ja järjessä\nkävi katolilaisuus viimeistä taisteluaan, hänestä taistelivat hänen\nmystillinen ja valheellinen kasvatuksensa sekä puolison rakkauden ja\näidin hellyyden elävä todellisuus ja hän tarvitsi kaikki voimansa\nvapautuakseen: tyttärentyttären tytär oli vihdoinkin vapautunut, oli\npäässyt irti papin vallasta ja palannut onnelliseen luontoon, auringon\nhyväätekevään valoon.\n\nRouva Berthereau jatkoi hitaasti, matalalla äänellään.\n\n-- Kuule, Genevièveni, älä jää tänne kauemmaksi. Kun minä en enää ole\ntäällä, niin lähde heti... Minun onnettomuuteni alkoi silloin kun\nkadotin isäsi. Hän rakasti minua, minä olen elänyt ainoastaan niinä\nhetkinä, jotka vietin hänen läheisyydessään, hänen sylissään. Olen usein\nkatunut että en silloin nauttinut niistä syvemmin, sillä en\njärjettömässä erehdyksessäni ymmärtänyt niiden arvoa, en tuntenut kuinka\nsuloisia, kuinka verrattomia ne olivat ennen kun leskenä muutettuani\ntänne, jossa ei ollut rakkautta ja jossa olin eroitettuna maailmasta...\nVoi tämän talon jäistä kylmyyttä, jossa olen värissyt, sen hiljaisuutta\nja synkkyyttä, jossa joka hetki olen kitunut, uskaltamatta edes aukaista\nakkunaa hengittääkseni elämää, niin järjetön ja raukkamainen olin!\n\nRouva Duparque seisoi liikkumattomana eikä keskeyttänyt. Kuullessaan\ntuon tuskan huudon teki hän kuitenkin vastustavan liikkeen.\n\n-- Tyttäreni, en kiellä sinua puhumasta, vaikka olisi parasta kutsua\ntänne isä Theodosius, jos sinulla on jotain tunnustettavaa... Koska et\nollut kokonaan Jumalan, miksi tulit sitten luokseni? Tiesit kyllä että\ntäällä tapaisit yksin Jumalan.\n\n-- Olen tunnustanut syntini, vastasi kuoleva lempeästi, en ole lähtevä\ntäältä saamatta viimeistä voitelua, sillä olen kokonaan Jumalan, en voi\nmuuta kuin kuulua hänelle nyt... Vaikka olenkin niin paljon surrut\npuolisoni kuolemaa, en ole koskaan katunut sitä että tulin tänne. Minne\nolisin mennyt? Minulla ei ollut muuta turvapaikkaa, minä olin liiaksi\nuskonnon läpitunkema, koettaakseni kertaakaan hakea onnea muualta. Olen\nsiis elänyt niinkuin minun täytyi elää... Mutta tyttäreni kärsii nyt\nliiaksi vuorostaan, ja hän on vapaa, hänellä on puoliso, joka rakastaa\nhäntä, enkä minä tahdo että minun surullinen kohtaloni tällaisessa\ntyhjyydessä tulee hänenkin osakseen. Sinä seuraat neuvoani, eikö niin,\ntyttäreni.\n\nHellällä, rukoilevalla liikkeellä oli hän ojentanut vahankarvaiset\nkäsiraukkansa tytärtään kohden ja Geneviève heittäytyi polvilleen hänen\nviereensä, sydänjuuriaan myöten liikutettuna tästä harvinaisesta\nkohtauksesta, rakkauden heräämisestä kuolemassa, ja suuret kyyneleet\nvierivät pitkin hänen poskiaan.\n\n-- Äiti, äiti, rukoilen sinua, älä kärsi noin paljon minun tähteni.\nTuotat minulle tuskaa ajatellessasi ainoastaan minua, kun meidän\nkaikkien ainoa toivomme on tuottaa sinulle hiukan iloa, sinulle, joka\ntahdot lähteä täältä niin epätoivoisena.\n\nMutta rouva Berthereaun valtasi yhä kasvava innostus. Hän otti\ntyttärensä pään käsiensä väliin ja katseli häntä silmiin.\n\n-- Ei, ei, kuule minua vielä... Jättäessäni sinut, ei minulla enää voi\nolla muuta iloa kun varmuus siitä että et tahdo alkaa täällä uudestaan\nminun kärsimyksiäni ja ahdistustani. Anna minulle tämä viimeinen\nlohdutus, anna minulle ennen lähtöäni varma lupaus... Kuuletko, minä\nvaadin sitä sinulta, niin kauvan kuin minulla on vähääkään voimaa puhua.\nPelasta itsesi tästä valheen ja kuoleman talosta, palaa kotiisi,\npuolisosi luo. Vie hänelle lapsensa takaisin, rakastakaa toisianne koko\nsielustanne. Se on elämä ja totuus ja onni... Minä rukoilen sinua,\ntyttäreni, lupaa minulle, vanno minulle noudattavasi viimeistä toivoani!\n\nKun Geneviève nyyhkytysten tukahduttamana ei vastannut, kääntyi hän\nLouisen puoleen, joka myöskin syvästi liikutettuna oli polvistunut\nlepotuolin toiselle puolelle.\n\n-- Auta sinä minua, hyvä lapseni. Minä tunnen ajatuksesi, olen kyllä\nhuomannut kuinka olet tehnyt työtä ja ponnistellut saadaksesi äitisi\ntakaisin kotiin. Sinä olet pikku haltija, sangen ymmärtäväinen pieni\nihminen, joka on tehnyt paljon tuottaakseen meille kaikille neljälle\nhiukan rauhaa... Sinun äitisi täytyy luvata, eikö niin? Käske hänen\ntekemään minulle suuren ilon lupaamalla tulla onnelliseksi!\n\nLouise oli tarttunut murheellisen naisen käsiin ja hän suuteli niitä\nsopertaen:\n\n-- Oi! isoäiti, isoäiti, kuinka hyvä olet ja kuinka sinua rakastan!...\nÄiti on muistava sinun viimeistä tahtoasi. Hän on ajatteleva, hän on\nseuraava sydämmensä ääntä, ole varma siitä.\n\nRouva Duparque seisoi jäykkänä, liikahtamatta. Hänen syvien ryppyjen\nuurtamissa, jähmettyneissä kasvoissaan elivät ainoastaan silmät ja\nraivokas viha oli syttynyt niissä kun hän koetti hillitä itseään jottei\nkohtelisi ankarasti kuolevaa. Vihdoin hän murisi vihaisesti:\n\n-- Olkaa vaiti kaikki kolme! Te olette onnettomia syntisiä,\njotka vastustatte Jumalaa ja jotka helvetin liekeissä saatte\nrangaistuksenne... Olkaa vaiti, en tahdo kuulla sanaakaan enää! Enkö\nsitten enää ole herra täällä, isoäiti? Sinut tyttäreni, on sairaus\nhämmentänyt, tahdon uskoa sen; sinussa tyttärentyttäreni on pahahenki,\nannan anteeksi sinulle että et vielä kokonaan ole voinut karkoittaa sitä\nkatumuksestasi huolimatta; ja sinut tyttärentyttärentyttäreni, toivon\nyhä voivani pelastaa kadotuksesta, kun vaan kerran saan kasvattaa\nsinua... Olkaa vaiti, tyttäreni, te, joita ilman minua ei olisi\nolemassa! Minä se olen, joka käsken ja se olisi vielä yksi kuoleman\nsynti, jos ette tottelisi minua!\n\nHän oli ikäänkuin kasvanut, hän puhui ankarasti, vihan ja koston\nJumalansa nimessä. Mutta hänen tyttärensä, joka tunsi että lähenevä\nkuolema jo oli vapauttanut hänet, uskalsi jatkaa kiellosta huolimatta.\n\n-- Enemmän kuin kaksikymmentä vuotta olen vaijennut, ja jos ei viimeinen\nhetkeni olisi tullut, olisin ehkä niin raukkamainen että tottelisin ja\nvaikenisin vieläkin... Se on liikaa. Kaikki mikä on kiduttanut minua,\nkaikki mitä olen jättänyt sanomatta vaivaisi minua haudassakin. En voi\nviedä sitä mukanani sinne. Kaikesta huolimatta on kauvan tukehutettu\nhuuto pääsevä huuliltani... Oi! tyttäreni, minä rukoilen sinua, lupaa\nminulle, lupaa minulle!\n\nRaivostuneena toisti rouva Duparque kovemmalla äänellä:\n\n-- Geneviève, minä, isoäitisi, kiellän sinua puhumasta.\n\nKun Louise näki äitinsä yhä nyyhkyttävän, hirveimmän taistelun\nraatelemana, kasvot kätkettyinä peitteeseen, uskalsi hän vastata\npäättäväisellä mutta kohteliaalla tavallaan.\n\n-- Isoäiti, täytyy olla hyvä isoäiti Berthereaulle, joka on niin sairas.\nÄiti on myöskin heikko ja on julmaa saattaa häntä noin liikutetuksi...\nEikö jokaisen tule noudattaa omaatuntoaan?\n\nSilloin Geneviève, antamatta rouva Duparquelle aikaa taas keskeyttää,\nkohotti päänsä ja syleili kiihkeästi kuolevaa, sydän heltyneenä\ntyttärensä lempeästä rohkeudesta.\n\n-- Äiti, äiti, nuku rauhassa, en tahdo että sinä minun tähteni kärsit...\nMinä lupaan muistaa viimeistä toivoasi, lupaan tehdä kaikki, mitä\nrakkauteni sinuun kehoittaa... Niin, niin, ei ole muuta kuin hyvyys, ei\nmuuta kuin rakkaus, se on ainoa totuus.\n\nJa kun rouva Berthereau uupuneena, mutta kasvot taivaallisen hymyn\nkirkastamina, painoi tytärtään rintaansa vasten, teki rouva Duparque\nviimeisen uhkaavan liikkeen. Pimeä oli tullut, huonetta valaisi\nainoastaan heikko valo puhtaalta taivaalta, jolla ensimmäiset tähdet\nsyttyivät; ja avonaisesta akkunasta levisi huoneeseen pienen, aution\ntorin syvä hiljaisuus, jota häiritsi ainoastaan lapsen nauru. Tässä\nläheisen kuoleman majesteettisen hengähdyksen täyttämässä rauhassa sanoi\nitsepäinen, sokea ja kuuro isoäiti vielä:\n\n-- Te ette enään ole minun, ei tytär, ei tyttärentytär, eikä tyttären\ntyttärentytär. Te kuljette kaikki iankaikkista kadotusta kohden. Menkää,\nmenkää! Jumala hylkää teidät, ja minä hylkään teidät!\n\nSitten hän läksi ja sulki vihaisesti oven. Pimeään, hiljaiseen\nhuoneeseen jäi ainoastaan kuoleva äiti tyttärensä ja tyttärentyttärensä\nväliin, yhdistyneinä yhteen ainoaan syleilyyn. Hitaasti virtasivat\nkaikkien silmistä kyyneleet, samalla kertaa suloiset ja katkerat.\n\nKaksi päivää myöhemmin rouva Berthereau kuoli hyvänä katolisena, saatuaan\nviimeisen voitelun niin kuin oli toivonut. Kirkossa huomattiin syvään\nsuruun pukeutuneen rouva Duparquen vakava käytös. Louise yksin oli hänen\nmukanaan, sillä Genevièven oli täytynyt jäädä vuoteeseen hermokohtauksen\ntähden, joka oli niin ankara, että hän ei näyttänyt näkevän, eikä\nkuulevan. Kolme päivää makasi hän vielä samalla lailla kasvot seinään\npäin, tahtomatta vastata kellekään, ei edes tyttärelleen. Hän kärsi\nvarmaankin hirveästi, syviä huokauksia pääsi hänen rinnastaan ja itkun\nkohtaukset tärisyttivät koko hänen ruumistaan. Kun isoäiti tuli\nhuoneeseen ja viipyi siellä useita tuntoja saarnaten hänelle ja koettaen\ntodistaa että oli välttämätöntä lepyttää Jumalan vihaa, joutui hän vielä\nankarampien kohtauksien uhriksi, huusi ja sai suonenvedon. Louise, joka\ntahtoi äidiltään poistaa edes tämän tuskan viimeisessä taistelussa, joka\nraateli häntä, sulki vihdoin oven eikä laskenut ketään huoneeseen.\n\nNeljäntenä päivänä tapahtui ratkaisu. Pélagie yksin pääsi huoneeseen\ntalousaskareidensa nojalla. Hän oli kuudenkymmenen vuotias ja hänen\nepämiellyttävät kasvonsa, suurine nenineen ja ohuine huulineen olivat\nvieläkin laihtuneet, ikäänkuin kuivettuneet. Viime aikoina hän oli\ntullut aivan sietämättömäksi, mutisi lakkaamatta vihaisia sanoja, piti\nkurissa itse hirveää emäntäänsä ja heitti ulos ovesta vaimot, jotka tämä\noli uskaltanut ottaa hänelle avuksi. Mutta rouva Duparque piti hänet\npalveluksessaan niinkuin vanhan työaseen, joka aina oli ollut hänen\nkäytettävänään, luullen että ei voisi elää ellei hänellä olisi tätä\nkäskyläistä, tätä orjaa, jonka avulla hän levitti valtansa kaikkeen mikä\nympäröi häntä. Hän käytti vanhaa palvelijaa vakoojanaan, halpojen\nmielijohteittensa toimeenpanijana ja hänen täytyi vuorostaan kärsiä\nhänen valtaansa, sietää hänen huonoja tuuliaan, ikävyyksiä ja riitoja,\njoilla hän täytti talon.\n\nNeljännen päivän aamuna, ensimmäisen suuruksen jälkeen Pélagie, joka oli\nollut korjaamassa ruokaa Genevièven huoneesta, juoksi kauhistuneena\nemäntänsä luo ja sanoi:\n\n-- Tietääkö rouva mitä ylhäällä tehdään? He täyttävät matkalaukkujaan.\n\n-- Äiti ja tytärkö?\n\n-- Niin, rouva. Eivätkä he ollenkaan salaa sitä, tyttö käy omassa\nhuoneessaan, tuo sieltä sylittäin liinavaatteita... Jos rouva tahtoo\nmennä katsomaan, niin ovi on selko selällään.\n\nSanaakaan sanomatta, jähmettyneen näköisenä rouva Duparque meni\nyläkertaan. Ja hän tapasi todella Genevièven ja Louisen täyttämässä\nmatkalaukkujaan, ikäänkuin aikoisivat heti lähteä ja kuusivuotias pikku\nClément istui sangen viisaan näköisenä tuolilla katsellen valmistuksia.\nHe kohottivat vaan hiukan päätään ja jatkoivat työtään.\n\nHetken hiljaisuuden kuluttua rouva Duparque kysyi vielä kylmempänä ja\njäykempänä kuin tavallisesti eikä ainoakaan ryppy hänen kasvoissaan\nliikkunut:\n\n-- Voit siis paremmin Geneviève?\n\n-- Kyllä, isoäiti. Minulla on vielä kuumetta, mutta minä en parantuisi\nkoskaan, jos jäisin tänne.\n\n-- Olet päättänyt mennä muualle, näen sen. Minne menet?\n\nGeneviève kohotti taas päätään, silmät vielä kyynelissä, koko ruumis\nvapisevana.\n\n-- Menen sinne minne lupasin äidilleni. Neljä päivää olen taistellut ja\nkärsinyt sen tähden.\n\nSyntyi hiljaisuus.\n\n-- Minä en pitänyt lupausta sitovana, luulin että teit sen vaan\nlohduttaaksesi häntä... Palaat siis tuon miehen luo. Sinulla näyttää\ntodella olevan hyvin vähän ylpeyttä.\n\n-- Oi ylpeyttä! niin, kyllä tiedän, ylpeyden avulla olet kauan\npidättänyt minua... Minä olen ollut niin ylpeä että olen itkenyt monta\nyötä tahtomatta tunnustaa erehdystäni... Ja vihdoin selvesi minulle\ntämän ylpeyden järjettömyys, kurjuuteni on suuri.\n\n-- Onneton, ei katumus eivätkä rukoukset ole siis voineet poistaa\nsinusta myrkkyä? Myrkky täyttää sinut uudelleen ja syöksee sinut viimein\niankaikkiseen rangaistukseen, jos lankeat uudelleen inhoittavaan\nsyntiisi.\n\n-- Mistä myrkystä puhut? Puolisoni rakastaa minua ja kaikesta huolimatta\nrakastan minäkin häntä yhä: Tämäkö se on tuo myrkky?... Olen taistellut\nviisi vuotta, olen tahtonut kokonaan antautua Jumalalle, miksi ei Jumala\nsitten ole täyttänyt hirveää tyhjyyttä sielussani, josta olen koettanut\npoistaa kaiken muun, tehdäkseni hänet sen ainoaksi kaikkivaltiaaksi\nherraksi? Uskonto ei ole korvannut minulle puolison onnea eikä äidin\nhellyyttä ja jos palaan takaisin tähän onneen ja tähän hellyyteen,\ntapahtuu se siksi että tuo taivas, josta olen löytänyt ainoastaan\npettymyksiä ja valhetta, on kadonnut minulta.\n\n-- Sinä pilkkaat Jumalaa, tyttäreni, ja olet saava kärsiä siitä\nkauheimpia tuskia... Ellei myrkky, joka on kiduttanut sinua, tullut\nsaatanalta, olisi se siis tullut Jumalalta. Sinun uskosi häviää, sinä\nolet Jumalan kieltämisen ja täydellisen kadotuksen tiellä.\n\n-- Se on totta, viime aikoina olen joka päivä kadottanut uskoani. En\nuskaltanut tunnustaa sitä itsellenikään, mutta kärsimyksieni ohella on\nminussa tapahtunut vitkallinen työ, joka on puhaltanut pois lapsuuteni\nja nuoruuteni uskon... Onko se kummallista! Haaveellisen lapsuuteni ja\njumalisen nuoruuteni muistot heräsivät minussa salaperäisine\naavistuksineen, uskonnollisine menoineen ja samalla heräsi kiihkeä\nJesuksen kaipuu, silloin tulin tänne. Ja kun taas sain vaipua tuohon\nsalaperäiseen maailmaan, kun tahdoin antautua Jesukselle laulun ja\nkukkien tuoksun täyttämässä kappelissa, kalpenivat nuo unelmat\nvähitellen, muuttuivat pettäviksi mielikuviksi, joissa mikään elävästä\nolennostani ei löytänyt tyydytystä... Niin, myrkky oli siis tuo\nensimmäinen kasvatus, tuo erehdys, jota lapsuudesta saakka tyrkytettiin\nminulle, jonka vaikutuksen heräämisestä myöhemmin niin paljon sain\nkärsiä ja josta voin parantua vasta silloin kuin huono hapatus kokonaan\non poistettu minusta... Parantunenko milloinkaan? olen vielä niin\nmuserrettu!\n\nRouva Duparque hillitsi itseään, ymmärtäen että kiivastuminen hänen\npuoleltaan tekisi eron täydelliseksi hänen ja noiden kahden naisen,\nhänen ainoitten elossa olevien sukulaistensa sekä tuon pienen pojan\nvälillä, joka istui tuolilla kuunnellen tarkkaavaisesti vaikka mitään\nymmärtämättä. Hän teki vielä viimeisen ponnistuksen, kääntyen Louisen\npuoleen.\n\n-- Sinä, lapsi raukka, olet enin surkuteltava ja minä vapisen\najatellessani millaiseen synnin kuiluun syökset... Jos olisit käynyt\nripillä, olisi kaikki nämä onnettomuudet vältetty. Jumala rankaisee\nmeitä siitä että emme kyenneet voittamaan sinun hurjaa vastustustasi. Ja\nvieläkin on aika; kuinka suuren armon tuottaisitkaan koko talolle, jos\nalistuisit, jos lähestyisit pyhää pöytää Jesuksen nöyränä palvelijana!\n\nNuori tyttö vastasi lempeästi:\n\n-- Miksi palaat tähän, isoäiti. Tiedät kyllä mitä olen luvannut\nisälleni. Vastaukseni ei voi vaihdella, olen tekevä päätökseni\nkahdenkymmenen vuotiaana, silloin tutkin onko minulla uskoa.\n\n-- Mutta, onneton tyttö, jos palaat tuon miehen luo, joka on teidät\nmolemmat syössyt kadotukseen, on vastauksesi jo edeltäpäin varma, olet\njäävä ilman uskoa ja ilman uskontoa niin kuin luontokappale!\n\nÄidin ja tyttären vaietessa ja jälleen ryhtyessä työhönsä, isoäiti\nlausui viimeisen toivonsa.\n\n-- No, jos molemmat olette päättäneet lähteä, niin jättäkää minulle\nainakin tuo pieni poika, jättäkää minulle Clément. Hän on oleva teidän\nmielettömyytenne sovitusuhri, minä kasvatan hänet Jumalan rakkaudessa,\nteen hänestä pyhän papin ja meitä on oleva kaksi rukoilemassa että\ntaivaallinen viha säästäisi teidät peljättävän tuomion päivänä.\n\nGeneviève oli nopeasti kohonnut pystyyn.\n\n-- Jättää sinulle Clément! hänhän on juuri suurin syy lähtööni. En tiedä\nenää kuinka häntä kasvattaa, tahdon viedä hänet isänsä luo, yhdessä\nkoettaaksemme tehdä hänestä kunnon miehen... Ei, ei, minä vien hänet\nmukanani.\n\nLouise astui myöskin lähemmäksi, hellänä ja kunnioittavaisena.\n\n-- Miksi sanot jääväsi yksin isoäiti! Me emme tahdo hyljätä sinua, me\nkäymme usein sinua katsomassa, joka päivä, jos sallit. Ja me rakastamme\nsinua suuresti, me koetamme osoittaa sinulle kuinka hartaasti haluamme\ntehdä sinut onnelliseksi.\n\nSilloin rouva Duparque ei enää voinut pidättää itseään; vihan tulva,\njota hän niin suurella vaivalla oli saanut hillityksi, virtasi yli\näyräittensä eikä hän voinut estää raivokkaita sanoja.\n\n-- Siinä on kylliksi! olkaa vaiti, en tahdo enää kuulla teitä! Te olette\noikeassa, täyttäkää joutuin matkalaukkunne ja menkää tiehenne, menkää\ntiehenne kaikki kolme, minä ajan teidät luotani!... Menkää kirotun\nilkiönne luo, joka on heittänyt lokaa Jumalan ja hänen palvelijainsa\npäälle pelastaakseen kahteen kertaan tuomitun, saastaisen juutalaisen!\n\n-- Simon on viaton, huusi Geneviève kiivastuneena vuorostaan, ja ne\njotka ovat tuominneet hänet ovat valehtelijoita ja väärentäjiä.\n\n-- Niin, kyllä tiedän, tuo juttu se on saattanut sinut kadotukseen ja\neroittaa meidät. Sinä uskot juutalaista viattomaksi etkä voi enää uskoa\nJumalaan. Sinun mieletön oikeutesi on taivaallisen vallan kieltämistä...\nSiksi on kaikki meidän välillämme loppunut. Mene tiehesi, mene ja ota\nlapset mukaasi. Älkää saastuttako enää tätä taloa, älkää kauempaa tehkö\nsitä taivaan vihalle alttiiksi. Te olette syy kaikkiin sen\nonnettomuuksiin... Älkää koskaan enää astuko tänne jalallanne, minä ajan\nteidät ulos, minä karkoitan teidät ainiaaksi. Astuttuanne sen kynnyksen\nyli, älkää koskaan enää palatko kolkuttamaan sen ovea, se ei kuitenkaan\naukenisi. Minulla ei enää ole lapsia, olen yksin maailmassa, olen elävä\nja kuoleva yksin.\n\nJa tuo lähes kahdeksankymmenen vuotias nainen ojensi raivokkaalla\npontevuudella kookkaan vartalonsa, hänen äänensä oli vielä voimakas ja\nryhtinsä käskevä. Hän kirosi, hän rankaisi ja tuomitsi niin kuin vihan\nja kuoleman Jumala. Sitten palasi hän säälimättömänä alakertaan ja\nsulkeutui huoneeseensa odottamaan että hänen viimeiset lapsensa\nlähtisivät ainiaaksi.\n\nJuuri samana päivänä tuli Salvan tapaamaan Markusta, jonka hän kohtasi\nsuuressa, kirkkaan syysauringon valaisemassa luokkahuoneessa. Kesälupa\nloppuisi kymmenen päivän kuluttua; ja vaikka Markus joka hetki odotti\nvirastaan eroittamista, tarkasti hän kuitenkin vihkojaan ja\nmuistiinpanojaan, ikäänkuin valmistuakseen uutta lukuvuotta varten.\nMutta hän ymmärsi heti normaalikoulun johtajan vakavan, vaikka\nhymyilevän kasvojen ilmeen.\n\n-- Tällä kertaa se on tapahtunut, vai kuinka?\n\n-- Niin, ystäväni, nyt se on tapahtunut... Le Barazer on tehnyt\ntäydellisen mullistuksen... Jauffre jättää Jonvillen ja muuttaa\nBeaumontiin. Klerikaalinen Chagnat joutuu Moreuxista Dherbecourtiin,\nmikä on häpeällistä, hän kun on niin typerä... Minut puolestani on aivan\nyksinkertaisesti pantu eläkkeelle, jättääkseni paikkani Mauraisinille.\njoka riemuitsee... Ja te ystäväni...\n\n-- Minut on erotettu.\n\n-- Ei, ei, te joudutte epäsuosioon. Teidät lähetetään Jonvilleen.\nJauffren paikalle ja apuopettaja Mignot, jota isku myöskin kohtaa,\njoutuu Moreuxiin täyttämään Chagnatin tehtävää.\n\nMarkus oli hämmästynyt ja huudahti onnellisena:\n\n-- Minä olen ihastuksissani.\n\nJa Salvan, joka vartavasten oli kiiruhtanut tuomaan uutista, nauroi\niloisesti.\n\n-- Se on Le Barazerin politiikkaa! Tätä hän valmisti, kun hän tapansa\nmukaan koetti voittaa aikaa. Hän tyydytti vihdoin hirveän Sangleboeufin\nja koko maakunnan taantumuspuolueen, kutsuessaan Mauraisinin minun\nseuraajakseni ja ylentäessään Jauffren ja Chagnatin. Tämän kautta voi\nhän pelastaa teidät ja Mignotin, jota hän näyttää paheksuvan, mutta jota\nhän ei kuitenkaan kokonaan tahdo hyljätä. Muuten on hän jättänyt tänne\nneiti Mazelinen ja nimittänyt teidän sijallenne Joulicin, erään\nparhaista oppilaistani, jonka ymmärrys on mitä vapain ja tervein. Näin\novat siis Maillebois. Jonville ja Moreux tästä lähin erinomaisten\ntulevaisuuden työmiesten käsissä... Enkö ole sanonut teille että kukaan\nei voi muuttaa Le Barazeriä, häneen täytyy tyytyä sellaisenaan,\nonnellisena tästäkin puolinaisesta toimenpiteestä.\n\n-- Olen ihastuksissani, toisti Markus. Surin juuri sitä että minun\ntäytyisi jättää opetustoimi. Aamusta asti olen murheellisena ajatellut\nlukukauden alkua. Minne olisin lähtenyt? mitä olisin tehnyt? Tietysti\nminun on vaikea jättää tänne lapset, joita rakastan. Mutta lohdutukseni\non, että siellä saan toisia rakastaakseni. Mitä huolin koulun\nhalpuudesta, kunhan vaan voin jatkaa siellä elämäni tehtävää, hyvän\nsiemenen kylvämistä, josta yksin voi kasvaa tuleva totuuden ja oikeuden\nvilja!... Oi! minä palaan niin mielelläni Jonvilleen, uudella toivolla\nvarustettuna.\n\nIloisesti kulki hän edestakaisin valoisassa ja aurinkoisessa luokassa\nikäänkuin uudelleen omistaakseen opettajan toimen, josta eroaminen olisi\nollut niin raskasta hänelle. Sitten hän heittäytyi poikamaisen hilpeästi\nSalvanin kaulaan ja syleili häntä. Samassa Mignot, joka myöskin, varmana\nsiitä että hänet erotettaisiin, oli alkanut hakea itselleen tointa,\npalasi epätoivoissaan, saatuaan taaskin kieltävän vastauksen erään\nläheisen tehtaan johtajalta. Saatuaan kuulla että hänet oli nimitetty\nMoreuxiin ihastui hän vuorostaan.\n\n-- Moreux, Moreux, oikea raakalaismaa. Mutta mitä siitä, koetetaan\nsivistää heitä hiukan ja sitten meidän ei tarvitse erota, neljä\nkilometriä vain välillämme. Tiedättekö, se ilahuttaa minua kaikkein\nenemmän.\n\nMarkus oli tyyntynyt, tuska heräsi hänessä, synkistytti taas hänen\nsilmänsä. Syntyi hiljaisuus, molemmat muut olivat tunteneet ilmassa\nväristyksen pettyneitä toiveita ja avonaisista haavoista näiden monien\nraunioiden keskellä. Kuinka ankaraa taistelua tarvittaisiinkaan vielä,\nkuinka paljon kyyneliä vuotaisikaan ennenkuin kadotettu onni löytyisi\nuudelleen! He vaikenivat kaikki kolme ja Salvan, joka seisoi\naurinkoisen, torille avautuvan akkunan ääressä, näytti vaipuneen\nsurumielisiin mietteihin tuntiessaan kykenemättömyytensä luomaan enemmän\niloa.\n\n-- Kas! huudahti hän äkkiä, odotatteko ketään!\n\n-- Mitä, josko odotan ketään? sanoi Markus.\n\n-- Niin, tuossa on pienet käsirattaat täynnä matkalaukkuja.\n\nOvi aukeni ja he kääntyivät katsomaan. Samassa astui Geneviève sisään,\ntaluttaen pikku Clémentiä kädestä, Louise toisella puolellaan. Hämmästys\nja mielenliikutus olivat niin suuret ettei kukaan ensin puhunut\nsanaakaan. Markus vapisi. Geneviève virkkoi vihdoin katkonaisella\näänellä:\n\n-- Hyvä Markukseni, minä tuon sinulle poikasi takaisin. Niin, minä annan\nhänet takaisin sinulle, hän on sinun, hän on meidän molempien.\nKoettakaamme kasvattaa hänestä kunnon mies.\n\nLapsi oli ojentanut pienet kätensä ja isä nosti hänet syliinsä, painoi\nhänet kiihkeästi rintaansa vastaan, samalla kuin äiti, puoliso lausui:\n\n-- Ja minä palaan sinun luoksesi hänen mukanaan, hyvä Markukseni.\nSinähän sanoitkin minulle että toisin hänet takaisin sinulle ja että\nitsekin palaisin... Totuus se ensin voitti minut. Sitten sinun kylvösi\nvarmaankin iti minussa, eikä minussa nyt enään ole ylpeyttä ja olen\ntässä, koska rakastan sinua yhä... Olen turhaan etsinyt onnea muualta,\nsinun rakkautesi yksin on elävä. Ulkopuolella meitä kahta ja meidän\nlapsiamme ei ole kuin mielettömyyttä ja kurjuutta... Ota minut, hyvä\nMarkukseni, minä annan itseni niin kuin sinäkin itsesi.\n\nHitaasti hän oli lähestynyt ja aikoi kietoa käsivartensa miehensä\nkaulaan, mutta silloin kuului Louisen iloinen ääni.\n\n-- Entä minä, entä minä, isä? Älkää unhottako minua.\n\n-- Oi! niin, rakas pienokaisemme! sanoi Geneviève. Hän on tehnyt niin\npaljon tämän onnen hyväksi, hän on ollut niin hellä ja ymmärtäväinen!\n\nHän oli ottanut Louisen syleilyynsä, hän puristi heitä, häntä ja\nMarkusta, joka painoi Clémentiä rintaansa vasten. Kaikki neljä olivat\nvihdoinkin yhtyneet, heidät sitoi toisiinsa sama hellyyden side, heillä\noli vain yksi sydän, yksi hengitys. Ja mikä syvän inhimillisyyden,\nhedelmällisen ja terveen ilon väristys täyttikään tuon suuren, niin\nalastoman ja tyhjän koulusalin, joka odotti lapsilauman palaamista!\nSuuret liikutuksen kyyneleet täyttivät Salvanin ja Mignotin silmät.\n\nVihdoin voi Markus puhua ja koko hänen sydämmensä nousi hänen\nhuulilleen.\n\n-- Oi! rakas vaimo, olet siis terve, koska palaat luokseni. Tiesin sen\nkyllä: sinä käytit yhä ankarampia uskonnollisia menoja niinkuin yhä\nvaikuttavampia huumausaineita, vaivuttaaksesi luonnon itsessäsi uneen;\nja hyvä luonto poisti kaikesta huolimatta myrkyn, silloin kun uudestaan\ntunsit olevasi puoliso ja äiti... Niin, niin, sinä olet oikeassa,\nrakkaus on vapauttanut sinut, sinä olet päässyt tuon erehdyksen ja\nkuoleman uskonnon vallasta, joka kahdeksantoista vuosisataa on\nrasittanut yhteiskuntiamme.\n\nMutta Geneviève alkoi vavista levottomana, ahdistettuna.\n\n-- Oi! ei, oi! ei, hyvä Markukseni, älä sano niin. Kuka tietää olenko jo\nparantunut? Luultavasti en koskaan tule täydellisesti terveeksi...\nMeidän Louisemme vasta on kokonaan vapautuva. Tunnen että vika minussa\non parantumaton, minä pelkään lakkaamatta vaipuvani tuohon salaperäiseen\nhaaveiluun... Minä palaan tänne, minä antaudun uudelleen etsiäkseni\nturvaa sinun rinnaltasi jotta sinä lopettaisit alotetun työn. Varjele\nminua, paranna minut, älä anna meidän enää koskaan erota.\n\nHe syleilivät toisiaan vielä kiinteämmin, yhdeksi ainoaksi olennoksi\nsulautuneina. Eikö se ollut hänen suuri tehtävänsä? vaimon ottaminen\nkirkolta ja korottaminen oikealle paikalleen miehen rinnalle äitinä ja\ntoverina, sillä vapautettu nainen yksin voi vapauttaa miehen. Hänen\norjuutensa on meidän.\n\nLouise, joka hetki sitten oli kadonnut, aukasi äkkiä oven, tuoden\nmukanaan hengästyneen ja hymyilevän neiti Mazelinen.\n\n-- Äiti, neidin täytyy myös ottaa osaa iloomme. Jospa tietäisit kuinka\nhän on rakastanut minua ja kuinka hyvä ja hyödyllinen hän on ollut\ntäällä!\n\nGeneviève oli astunut opettajatarta vastaan ja syleillyt häntä hellästi.\n\n-- Kyllä tiedän... Kiitos, ystäväni, kaikesta mitä olette tehneet meille\nsurujemme aikana.\n\nHyvä neiti Mazeline nauroi kyyneleet silmissä.\n\n-- Oi! älkää nyt minua kiittäkö, ystäväni. Minähän teille saan olla\nkiitollinen kaikesta siitä onnesta, jonka tuotatte minulle tänään.\n\nSalvan ja Mignot nauroivat nyt myöskin. Kädenpuristuksia vaihdettiin\nvielä. Ja kun Salvan kaikkien yhtä aikaa puhuessa selitti\nopettajattarelle uudet virkanimitykset, huudahti Geneviève ilosta:\n\n-- Mitä, me palaamme Jonvilleen, onko se oikein totta?... Oi! Jonville,\ntuo yksinäinen ja viehättävä soppi, jossa me niin paljon rakastimme\ntoisiamme ja jossa me alotimme elää niin onnellisina! Mikä hyvä enne,\nkun saamme palata sinne, alottaa siellä uuden elämän rakkaudessa ja\nrauhassa!... Maillebois pelotti minua, Jonvillessä olen levollinen.\n\nUusi rohkeus, rajaton luottamus tulevaisuuteen valtasivat Markuksen.\n\n-- Rakkaus on palannut luoksemme, nyt olemme kaikkivaltiaat. Turhaan\nvalhe, vääryys, rikos riemuitsevat, meidän on sittenkin ikuinen voitto\ntulevaisuudessa.\n\n\n\n\n\n\nNELJÄS KIRJA.\n\n\n\n\nI.\n\n\nLokakuussa Markus muutti tyynellä ja iloisella mielellä Jonvilleen,\nentiseen vaatimattomaan alkeisopettajan paikkaansa. Suuri rauha oli\ntäyttänyt hänet, uusi rohkeus ja toivo seurasivat väsynyttä\ntoivottomuutta, johon hän hirveän Rozanin päätöksen johdosta oli\nvaipunut.\n\nKoko ihanne ei koskaan toteudu samalla kertaa ja hän melkein soimasi\nitseään siitä että oli toivonut ratkaisevaa voittoa. Ihmiskunnan edistys\nei käy niin mahtavin harppauksin ja loistavin teaatteritempuin. Oli\nturhamaista uskoa että miljoonat suut yhtaikaa tunnustaisivat oikeuden,\nkuvailla mielessään että viattoman paluuta vietettäisiin suurena\nkansallisjuhlana, joka tekisi kaikki maan asukkaat veljiksi. Pieninkin,\noikeutetuinkin edistys on saavutettu vasta vuosisatoja kestävän\ntaistelun jälkeen. Ihmiskunnan jokainen askel eteenpäin on vaatinut\nvirrottain verta ja kyyneleitä, sadottain uhreja, jotka ovat antaneet\nhenkensä tulevien sukupolvien onnen tähden. Tässä ainaisessa taistelussa\npahoja voimia vastaan oli siis järjetöntä odottaa ratkaisevaa voittoa,\njoka yhdellä kertaa toteuttaisi kaiken toivon, kaikki unelmat\nveljellisestä ja oikeudenmukaisesta ihmiskunnasta.\n\nHän oli sitä paitsi vihdoin käsittänyt kuinka huomattava askel oli\notettu vaivaloisella ja vaarallisella edistyksen tiellä. Taistelun\ntuoksinassa, häväistyksille ja haavoille alttiina ei aina huomaa\nvalloitettua alaa. Luulee olevansa voitettu ja onkin kulkenut paljon\neteenpäin, on lähestynyt päämäärää. Joskin Simonin toinen tuomitseminen\nRozanissa oli tuntunut hirveältä tappiolta, ei hänen puolustajiensa\nsiveellinen voitto silti ollut vähäarvoisempi. Paljon hyvää oli\nsaavutettu, vapaa-aatteiset ja jalosydämmiset ihmiset olivat enemmän\nliittyneet yhteen, inhimillinen yhteistunne oli laajentunut: kaikkialla\nmaailmassa oli tehty totuuden ja oikeuden kylvö, joka kerran kasvaisi\nvaikkakin hyvän siemenen täytyisi itää vaossa monen pitkän talven\naikana. Suurella vaivalla olivat vanhoilliset luokat vielä joksikin\naikaa pelastaneet menneisyyden rappeutuneen rakennuksen valheiden ja\nrikosten avulla. Mutta se oli sittenkin mädäntynyt joka paikasta,\nsaamansa hirveä isku oli halkaissut sen ylhäältä alas ja tulevat iskut\nkukistaisivat sen kokonaan, musertaisivat sen inhoittavaksi soraläjäksi.\n\nHänen ainoa surunsa olikin enää se että ei ollut ihmeellisestä Simonin\njutusta voinut saada semmoista opetusta, joka salaman välähdyksenä olisi\naukaissut kansan silmät. Toista niin täydellistä, niin ratkaisevaa\ntapausta ei luultavasti koskaan enää ilmaantuisi: kaikki mahtavat,\nkaikki sortajat liittyivät siinä musertaakseen viattoman miesraukan,\njonka viattomuus saattoi vaaraan tämän maailman mahtavien tekemän\nsopimuksen: siinä oli todistettu rikoksesta pappi, sotamies, tuomari ja\nministeri, jotka koettaakseen vielä pettää kansaa olivat keränneet\neriskummallisen kasan halpamaisuuksia, heidät oli saatu kiinni valheesta\nja murhasta; ja vihdoin koko maa oli jakautunut kahteen leiriin,\ntoisella puolella vanha, rappeutunut ja tuomittu auktoriteettiuskoinen\nyhteiskunta, toisella nuori, jo vapautunut tulevaisuuden yhteiskunta,\njoka lakkaamatta kulkee suurempaa totuutta ja rauhaa kohden. Jos Simonin\nviattomuus olisi tunnustettu, silloin olisi vanhoillinen menneisyys\nyhdellä iskulla tullut kukistetuksi, iloinen tulevaisuus ilmaantunut\nyksinkertaisimmillekin. Vallankumouksen kirves ei olisi koskaan syvemmin\niskenyt vanhaan madonsyömään yhteiskunta-rakennukseen. Vastustamaton\ninnostus olisi kohottanut kansan tulevaisuuden kaupunkia kohden.\nMuutamissa kuukausissa olisi Simonin juttu vaikuttanut enemmän kansan\nvapautuksen ja oikeuden voiton hyväksi kuin vuosisadan taitava\nvaltioviisaus. Suru siitä että kaikki tämä meni hukkaan, että ihailtava\ntyö murtui heidän käsissään jäisi ainiaaksi taistelijoiden sydämmiin.\n\nMutta elämä jatkui, täytyi taistella vielä, taistella aina. Yksi askel\noli otettu, toisia oli otettava. Katkerassa ja tuntemattomassa\ntodellisuudessa vaati velvollisuus joka päivä uudelleen antamaan verensä\nja kyyneleensä, valloittamaan alaa askel askeleelta, vaikka ei koskaan\npalkinnoksi saisi nähdä voittoa. Markus taipui tähän uhraukseen\ntoivomatta enää saavansa nähdä sitä päivää, jolloin Simonin viattomuus\nlaillisesti tunnustettaisiin, tulisi koko kansalle selväksi. Hän tunsi\nettä oli mahdotonta uudelleen ryhtyä juttuun silloisten intohimojen\nraivotessa, hän oli varma siitä että syntyisi samat julmat taistelut ja\nettä juutalainen taas tuomittaisiin muutamien tahdosta ja suurimman osan\nraukkamaisuuden tähden. Epäilemättä täytyi odottaa juttuun kuuluneiden\nhenkilöiden kuolemaa, puolueiden muuttumista, toista valtiollista hetkeä\nennenkuin hallitus uskaltaisi toisen kerran jättää jutun ylioikeuteen,\npoistaakseen maan historiasta tämän häpeällisen lehden. David ja\nSimonkin näyttivät olevan sitä mieltä yksinäisessä Pyreneain\nlaaksossaan, josta he kuitenkin lakkaamatta vaanivat onnellista sattumaa\ntai löytöä, mutta heidän kätensä olivat sidotut, he tunsivat että heidän\ntäytyi odottaa, elleivät tahtoneet sytyttää uudelleen hyödytöntä ja\nvaarallista sotaa. Ja pakoitettuna odottamaan Markuskin palasi\ntoimeensa, ainoaan tehtävään, johon hän luotti, pienten ja halpojen\nopettamiseen, hän tahtoi levittää totuutta tiedon avulla, joka yksin voi\ntehdä kansan oikeudenmukaiseksi. Vähäisestä saavutetusta edistyksestä\ntuli hänen kiittää opetustyötään; näiden lasten lastenlapset\ntulisivat tiedon kautta hiukan oikeudenmukaisemmiksi; ja heidän\nlastenlastenlapsensa olisivat ehkä kylliksi erehdyksistä vapautuneet,\nkyllin oikeudenmukaiset korjatakseen rikoksen kohottamalla viattoman\nkunniaan. Suuri rauha oli vallannut hänet, hän käsitti että\ntarvittaisiin sukupolvia ennenkuin Ranska virkoisi unestaan, ennenkuin\nkaikki myrkyt poistuisivat siitä, että tarvittaisiin kokonaan uusi veri,\njoka vasta voisi luoda siitä hänen entisten unelmainsa jalomielisen\nRanskan, vapauttajan ja oikeuden sanansaattajan.\n\nTotuus, totuus! ei hän koskaan vielä ollut rakastanut sitä niin\nintohimoisesti. Ennen oli se hänelle ollut niin välttämätön kuin ilma,\njota hengitämme, hän ei voinut elää ilman sitä, hänet valtasi tuska,\nsietämätön ahdistus heti kuin se ei ollut hänen hallussaan. Nyt kun hän\noli nähnyt sen niin hurjasti ahdistettuna, kiellettynä, haudattuna\nsyvimpään valheeseen, niinkuin kuolleen, joka ei koskaan heräisi, uskoi\nhän siihen vielä enemmän, tunsi että se oli vastustamaton, että se\nkykeni räjähyttämään ilmaan koko maailman silloin kun tahdottiin kaivaa\nse maan alle. Se vaikutti hetkeäkään lepäämättä, se kulki valon\npäämäärää kohden eikä mikään voisi pysäyttää sitä. Hän kohautti\nolkapäitään ivallisesti ja halveksivasti nähdessään syyllisten luulevan\nhävittäneensä totuuden, polkevansa sitä jaloillaan niinkuin sitä ei enää\nolisikaan. Kun hetki tulee, välähtäisi totuus esiin, hajoittaisi heidät\nniinkuin tomun, rauhallisena ja säteilevänä. Ja varmuus siitä että\nhänellä oli puolellaan aina elävä ja voitollinen totuus antoi hänelle\nvoimaa ryhtyä toimeensa ja odottaa iloisesti varmaa voittoa, tulkoonpa\nse vaikka hänen olemassaolonsa loputtua.\n\nSimonin jutun hirveä näytelmä oli vahvistanut hänen vakuutuksensa,\nlaajentanut hänen uskonsa. Hän tuomitsi jo porvariston, anastetun vallan\nväärinkäytöstä uupuneen vapaamielisen säädyn, joka oli muuttunut\nvanhoilliseksi, siirtynyt vapaa-aatteisuudesta alhaisimpaan\nklerikalismiin huomatessaan kirkossa ryöstösaaliidensa ja nautintojensa\npuolustajan. Nyt oli hän nähnyt sen toimessa, raukkamaisena ja\nvalheellisena, heikkona ja julmana, oli nähnyt sen kieltävän oikeuden\nviattomalta, taipuvan kaikkiin rikoksiin suojellakseen miljooniaan,\npeläten vähitellen heräävää kansaa, joka alkoi vaatia osaansa. Ja kun\nhän huomasi sen turmeltuneemmaksi ja rappeutuneemmaksi kuin oli\nluullutkaan, tuomitsi hän sen pikaiseen häviöön, ellei kansa tahtonut\nkuolla parantumattomaan ruttoon. Ainoa pelastus oli nyt kansassa, tuossa\nuudessa voimassa, jossa oli ehtymätön varasto miehiä, työtä ja tarmoa.\nHän tunsi sen lakkaamatta nousevan, niin kuin moni uudistettu\nihmiskunta, joka toi yhteiskunnalliseen elämään äärettömän voiman kohota\nsuurempaa totuutta, oikeutta ja onnea kohden. Ja tämä todisti oikeaksi\nhänen valitsemansa tehtävän, tuon näöltään niin vaatimattoman\nkyläopettajan tehtävän, joka oikeastaan oli uudenaikainen apostolin\ntoimi, ainoa tärkeä tehtävä, josta syntyisi tulevaisuuden yhteiskunta.\nEi ollut jalompaa työtä kuin kirkon erehdyksen hävittäminen,\ntieteellisen totuuden asettaminen sen sijalle ja ihmiskunnan rauhan\nrakentaminen tiedosta ja yhteistunteesta. Tuleva Ranska kasvoi\nvainioilla, halvemmassakin kylässä ja siellä oli toimittava ja\nvoitettava.\n\nMarkus ryhtyi heti toimeen. Oli korjattava vahinko, jonka Jauffre oli\nsallinut tapahtua luovuttaessaan Jonvillen kirkkoherra Cognassen\nmielivaltaan. Mutta minkä ilon ensimmäiset muuttopäivät tuottivatkaan\nsovinnon tehneelle perheelle, kun se sai entisessä köyhässä pesässään\nalkaa uuden elämänsä. Kuluneina kuutenatoista vuotena ei siinä ollut\nmitään muuttunut, siellä oli sama pieni koulu, sama ahdas asunto\npuutarhoineen. Seinät oli puhdistettu, kaikki oli melkein siistiä,\nGenevièven toimeenpaneman suuren pesun jälkeen ja hän kutsui Markusta\nlakkaamatta luokseen herättääkseen hänen muistonsa, onnellisena nauraen\nkaikelle, mikä kertoi menneisyydestä.\n\n-- Oi! tule katsomaan hyödyllisten hyönteisten taulua, jonka ripustit\nluokan seinälle. Se on siinä vieläkin... Entä nämä minun asettamani\nnaulat lapsien lakkeja varten... Ja tuolla kaapin pohjassa pyökkipuiset\ngeometriset kuviot, jotka sinä itse teit.\n\nMarkus riensi paikalle, iloitsi hänen kanssaan. Sitten hän vuorostaan\nkutsui Genevièveä.\n\n-- Tule tänne, tule pian tänne!... Katso, näetkö tuolla alkoovin\nseinällä puukolla kaiverrettua päivänmäärää? Muistathan että kaiversin\nsen sinä päivänä, jolloin Louise syntyi... Ja muistatko halkeamaa\nkatossa, me katselimme sitä maatessamme, laskimme leikkiä ja sanoimme\nettä tähdet tulivat meitä katselemaan ja meille hymyilemään.\n\nSitten molemmat kulkiessaan pienessä puutarhassa löysivät uusia\nmuistoja, iloitsivat yhdessä.\n\n-- Katsohan vanhaa viikunapuuta! se on aivan samallainen, ikäänkuin\nolisimme eilen nähneet sen... Noiden hierakoiden sijassa meillä oli\nmansikkarivi, sellaisen me istutamme uudelleen... Pumppu on korjattu, se\nei ole vahinko. Tällä voi ehkä kastella puutarhaa... Penkkimme, oi!\nmeidän penkkimme villiviiniköynnöksen varjossa! Siihen meidän täytyy\nistua ja syleillä toisiamme. Nykyhetken lämmin suudelma saattaa\nunohtamaan kaikki nuoruusajan suudelmat.\n\nHe olivat heltyneet kyyneliin ja painoivat toisiaan rintaansa vasten\nuudestaan alkavassa onnessaan. Suuri luottamus valtasi heidät tässä\nystävällisessä ympäristössä, johon heiltä ei ollut jäänyt ainoatakaan\nkyyneltä, kaikki lähensi heitä siellä toisiinsa ja lupasi heille\nvoittoa.\n\nHeti ensimmäisinä päivinä täytyi heidän erota Louisesta, joka läksi\nFontenayn alkeisnormaalikouluun, missä hän oli oppilaana. Hän tahtoi\nomasta halustaan ja rakkaudesta isäänsä tulla opettajattareksi, samoin\nkuin tämä oli halpa kyläopettaja. Markus ja Geneviève, jotka jäivät\nyksin pienen Clémentin kanssa, tulivat kaikesta huolimatta alakuloisiksi\nhänen lähdettyään ja painautuivat vielä lähemmäksi toisiaan että eivät\nniin paljon tuntisi hänen jättämäänsä tyhjyyttä. Heillä oli kuitenkin\nClément, hän antoi heille työtä, alkoi muuttua pikku mieheksi, jonka\njärjen heräämistä he hellästi valvoivat. Sitä paitsi Markus oli saanut\nGenevièven ottamaan huostaansa tyttöjen koulun, pyydettyään ensin\nSalvania taivuttamaan Le Barazerin nimittämään hänet tähän toimeen.\nLuostarista päästessään oli Genevièvellä jo tietotodistus ja\nopettajatodistus; ja syynä siihen että hän ei silloin kuin hänen\nmiehensä nimitettiin Jonvilleen itse ottanut tyttöjen koulua oli se että\nneiti Mazeline johti sitä. Mutta nyt kun Jauffren ja hänen vaimonsa\nyleneminen oli jättänyt vapaaksi molemmat paikat, oli mukavinta uskoa\nmolemmat koulut uuden perheen haltuun, pojat miehelle, tytöt vaimolle,\njota tapaa hallitus viisaasti kyllä noudattaa. Markuksen mielestä oli\nsiitä kaikellaisia etuja, johto joutuisi yksiin käsiin, hän saisi\nhartaan työtoverin, joka työskentelisi saman tarkoituksen hyväksi,\nauttaisi eikä vastustaisi häntä kulussaan tulevaisuutta kohden. Ja\nlisäksi (vaikka Geneviève ei mitenkään huolestuttanut häntä), eikö tämä\npakottaisi häntä kokonaan valloittamaan takaisin järkensä, tekemällä\nhänestä kasvattajan, pienten naisten, tulevien puolisojen ja äitien,\nhienotuntoisuuden ja järjen vartijan? Ja eikö se vielä enemmän\nyhdistäisi heitä, sulattaisi heitä kokonaan toisiinsa, jos he yhdessä\nkaikesta uskostaan, kaikesta rakkaudestaan harjoittaisivat samaa pyhää\ntehtävää, pienten ja halpojen opetusta, josta tulevaisuuden onni oli\nsyntyvä? Kun nimitys saapui tuotti se heille uuden ilon, ikäänkuin he\nolisivat tunteneet että heillä oli sama sydän ja sama järki.\n\nKuinka kurjassa ja rappeutuneessa tilassa Markus tapasikaan entisen\nrakkaan Jonvillensä! Hän muisti ensimmäiset taistelunsa opettajana\nhirveätä kirkkoherra Cognassea vastaan ja kuinka hän vihdoin oli päässyt\nvoitolle saatuaan puolelleen pormestari Martineaun, rikkaan,\noppimattoman, mutta järkevän talonpojan, jolla oli rotunsa perinnöllinen\nviha laiskaa pappia, naisten viettelijää vastaan, ja yhdessä olivat he\nalkaneet tarmokkaasti vapauttaa kuntaa kirkon vallasta: opettaja ei\nlaulanut enään kirkossa, ei soittanut kelloja, ei seurannut oppilaitaan\nkatkismuksen kuulusteluun; samalla kun pormestari ja koko\nkunnallisneuvosto vapautuivat vanhoista tavoista, suosivat koulua, niin\nettä se pääsi voitolle kirkosta. Vähässä ajassa Markus oli\nvaikutuksellaan lapsiin ja vanhempiin sekä pormestarin virastoon, jonka\nsihteerinä hän oli, saanut aikaan vilkkaan edistyksen kaikilla aloilla,\nvalloittaen samalla itselleen kuuluvan aseman. Mutta kun hän oli\nlähtenyt Mailleboisista oli Martineau, jouduttuaan Markuksen seuraajan,\nkirkollismielisen Jauffren käsiin, pian heikontunut, kykenemätön kun oli\ntoimimaan, jollei hänellä ollut tukenaan lujatahtoista miestä.\nTalonpojan varovaisuus esti häntä lausumasta julki mielipiteitään, hän\noli kirkkoherran tai opettajan puolella, sen mukaan kumpi heistä oli\nvahvempi. Ja samalla kuin Jauffre vetäytyi syrjään, pitäen huolta\nainoastaan omasta ylenemisestään, laulaen, soittaen kelloja ja käyden\nripillä, tuli apotti Cognasse uudelleen kunnan herraksi, sai valtaansa\npormestarin ja kunnallisneuvoston, salaiseksi iloksi kauniille rouva\nMartineaulle, joka olematta uskovainen mielellään näytteli uusia\npukujaan juhlapäivien suurissa jumalanpalveluksissa. Ei oltu koskaan\nnähty selvempää todistusta totuudesta: millainen on opettaja, sellainen\non koulu ja millainen on koulu, sellainen on kunta. Muutamassa vuodessa\nMarkuksen aikaansaama edistysaskel oli hävinnyt ja Jonville taantui,\nenenevä voimattomuus herpaisi yhteiskunnallisen elämän senjälkeen kuin\nJauffre oli luovuttanut Martineaun ja hänen kuntalaisensa voittoisan\nCognassen valtaan.\n\nKuusitoista vuotta kului näin ja se oli suuri onnettomuus. Siveellinen\nja henkinen rappeutuminen tuo välttämättömästi mukanaan myöskin\naineellista kurjuutta. Jokainen maa, jossa kirkko on hallinnut\nrajattomana valtijaana, on kuollut. Tietämättömyys, erehdys, halpa\nherkkäuskoisuus painavat ihmisen täydelliseen voimattomuuteen. Mitä\nhyödyttää tahtominen, toimiminen, edistyminen, kun on Jumalan käsissä\nvain lelu, jota hän käyttää oikkujensa mukaan? Jumala riittää, on\nkylläksi kaikkeen. Tuollainen uskonto, joka opettaa kaiken maallisen ja\ninhimillisen turhuutta, ei voi muuta tuottaa kuin järjettömyyttä,\ntoimettomuutta, sallimukseen turvaumista, pellot viljellään tavan\nvuoksi, asukkaat vaipuvat laiskuuteen ja köyhyyteen. Jauffre ahtoi\noppilaihinsa raamatun historiaa ja katkismusta, vanhemmista kaikki uusi\nviljelystapa näytti epäiltävältä. Ei tiedetty mitään eikä tahdottu\nmitään tietää. Monet pellot jäivät viljelemättä, monet sadot menivät\nhukkaan järkevän hoidon puutteessa. Kaikki ponnistukset tuntuivat\nliioilta, hyödyttömiltä ja seutu köyhtyi, tuli kuin autioksi, kun ei\ntunnettu eikä kunnioitettu auringon, elämän jumalan kaikkivaltiasta\nhedelmällisyyttä. Etenkin sen jälkeen kun kirkkoherra Cognasse oli\nsaanut heikon pormestari Martineaun suostumaan kunnan pyhittämiseen\nPyhälle Sydämmelle, alkoi maan rappiotila selvästi tulla näkyviin.\nMuisteltiin vielä loistavaa juhlallisuutta, jossa opettaja oli kantanut\nverisellä sydämmellä koristettua kansallislippua, johon ottivat osaa\njuhlapukuiset virkamiehet ja suuri määrä pappeja kauniiden\ntalonpoikaisnaisten joukossa, jotka onnellisina näyttivät uusia\npukujaan. Mutta nyt vielä talonpojat odottivat Pyhältä Sydämmeltä hyviä\nvuoden tuloja ja toivoivat että hän erityisestä armosta häätäisi\nraesateen ja antaisi päivänpaistetta ja sadetta oikeassa määrässä.\nEnsimmäisinä päivinä Markus tunsi syvää surua kun hän kävelyretkillään\nGenevièven kanssa näki kaikkialla vallitsevan huolettomuuden ja\nkurjuuden, huonosti hoidetut pellot ja rappiolla olevat tiet. Eräänä\naamuna joutuivat he retkellään Moreuxiin saakka ja siellä he tapasivat\nMignotin, joka juuri oli asettumaisillaan asumaan synkkään kouluunsa,\nepätoivoissaan samoin kuin hekin maan kurjasta tilasta.\n\n-- Te, hyvät ystäväni, ette voi aavistaakaan millaisen hävityksen tuo\nhirveä Cognasse on saanut aikaan täällä! Jonvillessä hän vielä hiukan\nhillitsee itseään. Mutta tämän yksinäisen kylän kaksisataa asukasta ovat\nliian saitoja palkatakseen itselleen oman kirkkoherran ja tänne hän\ntulee kuin tuulispää kauhistuttaen kaikkia ja lyöden maahan kaikki. Kun\nsitten Chagnot tuli ja alkoi palvella häntä nöyränä käskyläisenä,\nhallitsivat he yhdessä ja ottivat pois vallan pormestari Saleurilta,\njoka oli tyytyväinen kun hänet vaan uudestaan valittiin jokaisessa\nvaalissa, joka jätti virkatoimensa sihteerin huoleksi ja joka antoi\ntämän kuljettaa itseään messuunkin, haluten siellä näyttää rikastuneen\nkarjakauppiaan mahtavuutta, vaikka hän oikeastaan ei pitänyt papeista...\nOi! kuinka hyvin ymmärrän surkuteltavan ja onnettoman Féroun\nkärsimykset, kuinka hyvin käsitän hänen raivostumisensa ja hulluuden\npuuskan, joka teki hänestä marttyyrin!\n\nVapisevalla liikkeellä Markus ilmaisi kuinka syvästi onnettoman Féroun\nmuisto koski häneenkin.\n\n-- Niin, kun astuin tähän kurjaan kouluun näin heti hänen haamunsa\nedessäni. Hän kärsi täällä nälistyneenä, omaamatta muuta kuin pienen\npalkkansa, jolla hänen tuli elättää vaimonsa ja tyttärensä, hän kärsi\nsiitä, että tunsi olevansa ainoa järkevä ja oppinut varakkaiden\ntyhmyrien joukossa, jotka halveksivat ja pelkäsivät häntä ikäänkuin\nvoimaa, jonka he tunsivat nöyryyttävän heitä... Tämä selittää myöskin\nChagnotin vaikutuksen pormestariin, joka tahtoi nauttia rauhassa\nkorkojaan veltossa uneliaisuudessa tyydytettyään kaikki himonsa.\n\n-- Koko kunta on samanlainen, sanoi Mignot. Täällä ei ole ainoatakaan\nköyhää, jokainen maanviljelijä tyytyy leipään minkä saa pellostaan, ei\njärkevyydestä, vaan jonkunmoisesta itsekkäisyydestä, tietämättömyydestä\nja laiskuudesta. Syynä siihen että he alinomaa ovat riidassa\nkirkkoherran kanssa on, että tämä heidän mielestään ei kohtele heitä\nkyllin kunnioittavasti, eikä pidä heille messuja ja juhlamenoja, joita\nheillä on oikeus vaatia. Chagnatin toimesta saatiin kuitenkin hiukan\nsopua aikaan ja on mahdotonta aavistaa mitä kaikkea täällä on sanottu ja\ntehty Pyhän Antonius Padualaisen kunniaksi... Tulokset ovat\nsurkuteltavat, tullessani tänne oli koulu likainen kuin läävä, olisi\nluullut että Chagnotin perhe oli laskenut asuntoonsa kaikki seudun\nelukat ja minun täytyi ottaa eräs vaimo avukseni lipeällä pesemään ja\nsiivoomaan kaikki.\n\nGeneviève oli seisonut miettiväisenä, muistoihinsa vaipuneena.\n\n-- Oi! Férou raukka! Minä en ole aina kohdellut hyvin häntä ja hänen\nomaisiansa. Se on yksi tunnonvaivoistani. Kuinka voi korvata näin suuria\nkärsimyksiä ja onnettomuuksia? Me olemme vielä niin heikot ja\nvähälukuiset. Välistä joudun aivan epätoivoon.\n\nSitten hän äkkiä heräsi ja sanoi, painautuen hymyillen miestänsä\nvastaan:\n\n-- Niin, niin, hyvä Markukseni, älä toru minua, olen väärässä. Sinun\ntäytyy antaa minulle aikaa tullakseni pelottomaksi ja moitteettomaksi\nniinkuin sinä... Me ryhdymme työhön ja pääsemme voitolle, se on\npäätetty.\n\nKaikki kolme tulivat iloisiksi ja Mignot, joka tahtoi lähteä saattamaan\nheitä, saapui keskustellen melkein Jonvilleen saakka. Tien varrella oli\nsuuri nelikulmainen rakennus, Beaumontin Hyvän Paimenen haaraosasto,\njoka oli luvattu kunnalle silloin kuin se pyhitti itsensä Pyhälle\nSydämmelle ja joka oli ollut toimessa useita vuosia. Kirkollinen maailma\noli pitänyt suurta melua varallisuudesta, jonka tuollainen laitos\nepäilemättä tuottaisi kunnalle, kaikki talonpoikaistytöt saisivat paikan\nja tulisivat taitaviksi työntekijöiksi; suurempi siveellisyys pääsisi\nvallalle, laiskat ja kylänkulkijat parantuisivat; syntyisi liike, joka\najan pitkään voisi synnyttää paikkakunnalle teollisuuden. Hyvä Paimen\nvalmisti erityisesti Pariisin suuriin myymälöihin naisten hameita,\nhousuja ja paitoja, kaikkia hienoja ja kauniisti koristettuja\nliinavaatteita. Kymmenkunnan sisaren johdon alla oli siellä kaksisataa\ntyöntekijää, jotka aamusta iltaan rasittivat silmiään komeiden, oudoissa\njuhlissa käytettävien alusvaatteiden valmistamisessa, joista juhlista\ntyttöraukoilla ehkä oli salaisia ja kiihkeitä unelmia; ja nämä\nkaksisataa pientä liinaompelijatarta olivat ainoastaan mitätön osa\nkaikista yhtä onnettomista palkkalaisista, sillä veljeskunnalla oli\nhaaraosastoja kaikkialla Ranskassa, lähes viisikymmentätuhatta tyttöä\ntyöskenteli sen työpajoissa ja tuotti sille miljoonia, saaden itse\ntuskin mitään palkkaa, huonosti kohdeltuina ja huonosti ravittuina.\nJonvillessä etenkin oli pettymys suuri, sillä ainoakaan kauniista\nlupauksista ei toteutunut, laitos oli kuin pohjaton kuilu, johon seudun\nviimeiset voimat katosivat. Maatalojen työntekijättäret menivät sinne\nkaikki tyyni, talonpojat eivät saaneet pitää tyttäriään, jotka halu\npäästä neidiksi viekoitteli keveään istumatyöhön. Pian he kuitenkin\nkatuivat, ei voinut olla ankarampaa päivätyötä kuin pitkät tunnit\nliikkumattomana tarkassa ja huolellisessa työssä, vatsa tyhjänä, pää\nraskaana, kesällä unetta, talvella lämpimättä. Se oli vankila, jossa\narmeliaisuuden ja hyviä tapoja edistävän työn varjolla hirveimmällä\ntavalla käytettiin väärin naisen voimia, niin että hänen ruumiinsa\nmurtui, ymmärryksensä tylsyi, ja hän muuttui vetojuhdaksi, jonka avulla\nkoetettiin ansaita niin paljon rahaa kuin mahdollista.\n\nJa Jonvillessä tapahtui useita häväistyksiä, muuan tytöistä melkein\nkuoli kylmään ja nälkään, toinen tuli puolihulluksi ja kolmas heitettiin\nkadulle aivan rahattomana, oltuaan vuosikausia ankarassa työssä, kun hän\nvihdoin oli noussut vastarintaan uhaten sisaria huomiotaherättävällä\noikeusjutulla.\n\nMarkus pysähtyi tiellä ja katseli suurta rakennusta, joka oli äänetön\nkuin vankila, kuollut kuin luostari ja jossa niin moni nuori elämä\nkuihtui, eikä mikään ylistänyt onnellista ja hedelmällistä työtä.\n\n-- Tämäkin on, sanoi hän, yksi kirkon voima, joka on niin yksinkertainen\nkäytännössä. Se noudattaa uudenaikaisia vaatimuksia, lainaa meiltä aseet\nkukistaakseen meidät. Se on nykyään tehtailija, kauppias, kaikkia\njokapäiväisen elämän tarpeita se valmistaa ja myy vaatteista\npöytäviineihin saakka. Monet veljeskunnat ovat vain teollisuusyhtiöitä,\njotka voivat tehdä työtä halvalla ne kun saavat työvoimansa melkein\nilrnaseksi ja käyvät siten petollista kilpailua etukaupunkiemme pienten\ntehtailijoiden kanssa. Ansaitut miljoonat kootaan pimeisiin rahastoihin\nja niiden avulla käydään meitä vastaan hävityssotaa, ne lisäävät\nmiljardeja, jotka jo ovat veljeskuntien hallussa ja jotka vielä tekevät\nne niin peljättäviksi.\n\nGeneviève ja Mignot kuuntelivat. Syntyi raskas hiljaisuus illan\nrauhassa, laskevan auringon valaistessa vaaleanpunaisella loimollaan\nHyvän Paimenen suljettua ja synkkää rakennusta.\n\n-- Kas niin, nyt näyttää siltä kuin minäkin joutuisin epätoivoon! jatkoi\nMarkus iloisesti. He ovat vielä sangen mahtavat, se on totta. Mutta\nmeillä on aseenamme kirja, alkeisopetuksen pieni kirja, joka levittää\ntotuutta ja joka viimein on voittava heidän vuosisatoja vanhat\nvalheensa... Nähkääs, Mignot, siinä on koko meidän vastustamaton\nvoimamme. Turhaan he kokoovat tänne raunioita, hävittävät sen vähän\nminkä olimme saaneet aikaan: kunhan ryhdymme tiedon ja edistyksen\ntyöhön, niin voitamme takaisin menetetyn alan ja me kuljemme lakkaamatta\neteenpäin veljellisyyden ja rauhan valtakuntaa kohti. Hyvän Paimenen\nvankila on kukistuva niinkuin muutkin vankilat, heidän Pyhä Sydämmensä\non häviävä niinkuin antiikki Phallus ja muut kuolleiden uskontojen\ntörkeät epäjumalat... Huomatkaa tämä, Mignot, jokainen oppilas, jolle\nopetatte totuutta, lisää oikeuden kansalaisten lukua. Työhön, työhön!\nvoitto on varma, olkootpa vaikeudet ja kärsimykset matkan varrella\nkuinka vaikeat tahansa!\n\nTämä kaunis luottamuksen ja horjumattoman toivon huudahdus kaikui\nvapaasti yli korjattujen vainioiden, tyynessä auringonlaskussa, joka\nennusti kirkasta huomispäivää. Mignot palasi rohkeana työhönsä\nMoreuxiin, samalla kuin Markus ja Geneviève ryhtyivät alkamaan työtänsä\nJonvillessä.\n\nSe oli vaivaloinen, lujaa tahtoa ja kärsivällisyyttä kysyvä työ, sillä\njärjen avulla oli uudestaan päästävä voitolle, oli riistettävä\npormestari, kunnallisneuvosto ja koko seutu itsepäisen kirkkoherran\nvallasta, joka viimeiseen saakka oli päättänyt taistella sen edestä. Kun\nuuden opettajan nimitys tuli tunnetuksi, kohautti apotti Cognasse\nsuurinta ylenkatsetta osoittaen olkapäitään, sen sijaan että olisi\nilmaissut vihaa ja pelkoa hänelle lähetetyn vaarallisen vastustajan\njohdosta. Hän alkoi kaikkialla sanoa että tuo voitettu, keskinkertainen\nja epäsuosioon joutunut opettaja, joka Simonin jutussa oli menettänyt\nkunniansa, ei pysyisi puolta vuottakaan Jonvillessä, minne hänen\nesimiehensä olivat lähettäneet hänet tehdäkseen hänestä lopun, kun eivät\nyhdellä iskulla tahtoneet musertaa häntä. Sydämmessään apotti Cognasse\nei varmaankaan ollut rauhallinen, hän tunsi miehen, joka totuuden\nrakkaudessaan oli niin tyyni ja vahva; sitä että hän selvästi ymmärsi\nvaaran osoitti varovaisuus ja kylmäverisyys, jota hän itse koetti\nnoudattaa, peläten menettävänsä kaikki, jos hän niinkuin ennen\nantautuisi vihansa valtaan. Aivan odottamatta saatiin nähdä\nvaltioviisaan ja ylpeän Cognassen jättävän itse Jumalan huoleksi\nvihollisensa kukistamisen. Hänen vanha palvelijansa Palmyre ei kyennyt\nnoudattamaan isäntänsä mykkää ylenkatseellisuutta, niin että tämä eräänä\npäivänä julkisesti moitti häntä siitä että oli väittänyt uuden opettajan\nvarastaneen hostian Mailleboisissa, häväistäkseen sitä oppilastensa\nnähden. Siitä ei ollut todistuksia, samoinkun ei siitäkään jutusta, että\nMarkus muka oli lainannut helvetistä pahanhengen, joka hänen käskystään\ntuli seinän lävitse luokkaan ja auttoi häntä opetuksessa. Mutta\nsuljettujen ovien takana kirkkoherra ja palvelijatar olivat sangen\nhyvässä sovussa, molemmat olivat tavattoman ahneet ja saidat, toinen\nkeräsi niin paljon messuja kuin mahdollista, toinen piti kirjaa tuloista\nja suuttui ellei rahaa kerääntynyt. Silloin alkoi apotti Cognassen\npuolelta salainen ja myrkyllinen taistelu, hän käytti kaikkia aseita\nkukistaakseen opettajan ja koulun ja saadakseen siten edeskinpäin\nhallita kuntaa, jonka keskuksena, ainoana uskonnollisena ja\nyhteiskunnallisena hallitsijana seurakunnan kirkon tuli pysyä.\n\nMarkus puolestaan toimi niinkuin kirkkoa ei olisi ollutkaan.\nVoittaakseen Martineaun, saadakseen puolelleen kunnallisneuvoston ja\nkaikki asukkaat hän käytti ainoastaan yhtä taistelutapaa, hän opetti\ntotuutta, jotta järki vähitellen voittaisi järjettömät opinlauseet. Hän\ntahtoi että koulu olisi keskus, yhteinen koti, josta veljellisyys, voima\nja elämänilo, oikea ja onnellinen tulevaisuuden yhteiskunta saisivat\nalkunsa. Hän antautui siis kokonaan opettajan ja kasvattajan tehtävään,\nvarmana siitä että oikea ja hyvä voittaisivat sinä päivänä, jona ihmiset\nolisivat muuttuneet niin että heidän sydämmensä ja järkensä kykenisivät\nymmärtämään ja tahtomaan totuutta. Siihen kohdistui kaikki hänen uskonsa\nja ponnistuksensa. Hänen oli taas täytynyt ottaa sihteerin toimi\npormestarin virastossa ja siellä hän tyytyi varovaisesti neuvomaan\npormestari Martineauta, joka oikeastaan iloitsi hänen palaamisestaan.\nMartineau oli jo kerran riidellyt vaimonsa kanssa laulumessuista, joista\napotti Cognassen oli täytynyt luopua kun Chagnat ei enää ollut\nlaulamassa. Syntyi vanha riita tornikellon johdosta, joka ei enää ollut\nkunnossa; ja ensimmäinen toimi, mistä ymmärrettiin että Jonvillessä\njotain oli muuttunut oli että kunnallisneuvosto äänesti kolmensadan\nmarkan summan uuden kellon ostamista varten, joka kello oli asetettava\npormestarin viraston otsikkoon. Nyt saataisiin vihdoin tietää oikea\naika, koska kirkon vanha ruostunut kello ei enää sanonut sitä... Siitä\nlaskettiin myös leikkiä: nyt ei enää kirkko osoittaisi aikaa vaan\npormestarinvirasto. Mutta Markus ei vielä riemuinnut, sillä hän tiesi\nettä tarvittaisiin vuosia ennenkun kadotettu ala saataisiin takaisin.\nJokainen päivä toisi mukanaan uuden edistysaskeleen, hän kylvi\nkärsivällisesti tulevaisuutta, varmana siitä että voittaisi puolelleen\nraukkamaiset ja itsekkäät talonpojat, jotka eivät enää uskoneet ja jotka\njulkisesti tulisivat menemään totuuden puolelle, kunhan vaan oppivat\nymmärtämään että se on ainoa terveyden, varallisuuden ja rauhan lähde.\n\nNyt seurasi Markukselle ja Genevièvelle työstä ja onnesta rikkaita\nvuosia. Markus ei koskaan ollut näin rohkea ja vahva. Hänen vaimonsa\npalaaminen, ja heidän täydellinen yhteensulaumisensa niin että heillä\nmolemmilla oli yksi sydän ja yksi järki, tuotti hänelle uutta voimaa,\nhänen elämänsä ja työnsä olivat sopusoinnussa keskenään. Ennen hän oli\nkärsinyt äärettömästi opettaessaan muille totuutta, voimatta vaikuttaa\nedes elämäntoveriinsa, rakastettuun vaimoonsa, lastensa äitiin, hän oli\ntuntenut itsensä heikoksi ja voimattomaksi riistämään toisia erehdyksen\nvallasta, kun hän heikkoudesta tai voimattomuudesta suvaitsi erehdystä\nomassa kodissaan, mutta nyt hänellä oli hyvän esimerkin vastustamaton\nvoima, hän oli toteuttanut onnen omassa kodissaan, täydellisen sovun\nyhteisen uskon kautta. Ja mikä terveen ilon aihe, mikä hyvä tehtävä kun\nmies ja vaimo saivat edistää samaa työtä, toimien yhdessä, mutta\nkumpikin vapaasti omaa yksilöllisyyttään noudattaen! Jos Geneviève vielä\njoskus tunsi uskonsa heikontuvan ei Markus enää tullut hänelle avuksi,\nantoi hänen mieluummin itse katua ja korjata menneisyydestä aiheutuvat\nlevottomuuden hetket. Joka ilta poikien ja tyttöjen lähdettyä tapasivat\nopettaja ja opettajatar toisensa pienessä asunnossaan; ja he\nkeskustelivat heidän huostaansa uskotuista lapsista, tekivät tiliä\npäivän työstä ja sopivat seuraavan päivän tehtävästä, sitoutumatta\nkuitenkaan samallaisiin ohjelmiin. Tunteellinen Geneviève uskoi vähemmin\nkirjoihin, tahtoi ennen kaikkia tehdä tytöistään vilpittömiä ja\nonnellisia, vapauttaen heidät entisestä orjuudesta ainoastaan järjen\navulla ja rakkautta varten, peläten että he muuten tulisivat ylpeiksi ja\njäisivät yksin. Markus olisi ehkä mennyt kauemmaksi, olisi mielellään\nantanut tytöille ja pojille samat tiedot ja jättänyt elämäntehtäväksi\nopettaa kummallekin sukupuolelle heidän yhteiskunnallisen tehtävänsä.\nHeidän suuri surunsa oli että eivät saattaneet johtaa yhteiskoulua\nniinkuin Mignot Moreuxissa, jonka kaksisataa asukasta lähettivät kouluun\nainoastaan toistakymmentä poikaa ja yhtä paljon tyttöjä. Lähes\nkahdeksansataa asukasta sisältävässä Jonvillessä opettajalla oli noin\nkolmekymmentä poikaa ja opettajattarella noin kolmekymmentä tyttöä. Mikä\nkaunis luokka heistä olisikaan syntynyt yhdistettyinä ja Markus olisi\nollut johtaja, Geneviève apuopettajatar! He eivät olisi tahtoneet\neroittaa enää tyttöjä pojista, vaan uskoa koko tuo pieni maailma yhdelle\nperheelle, isälle ja äidille, jotka olisivat opettaneet ja kasvattaneet\nheitä yhdessä niinkuin omaa perhettään. He toivoivat siitä kaikenlaisia\netuja, se olisi oikeampi valmistus elämää varten, syntyisi oivallinen\nkilpailu, tavat tulisivat suoremmiksi ja lempeämmiksi. Vaimon\nasettamisesta miehensä apulaiseksi toivoivat he etenkin hyviä tuloksia.\nHeistä tuntui surkuteltavalta järjettömyydeltä että ohut seinä eroitti\nheidän luokkansa ja mikä ilo olisikaan ollut hävittää tuo seinä, niin\nettä heillä olisi ollut vain yksi koulu, täydellinen pieni maailma,\njohon Markus olisi kylvänyt miehekkyytensä ja johon Geneviève olisi\ntuonut hellyytensä ja minkä hyvän työn he olisivat tehneet antautuessaan\nkokonaan tulevaisuuden pienten avioparien kasvattamiseen heidän, suuren\navioparin, helmassa, joka oli vain yksi ruumis ja yksi sielu!\n\nMarkus ryhtyi siis työhönsä samalla tavoin kun viitenätoista vuotena\nMailleboisessa. Täällä hänen luokkansa oli vähälukuisempi, hänen\napukeinonsa heikommat. Mutta täällä hän sai toimia ikäänkuin perheen\nkeskuudessa, hänen tehtävänsä oli supistunut, oli suoranaisempi ja sen\ntulokset selvemmät. Mitäpä siitä että oppilaita oli vähemmän, että hän\nvain paristakymmenestä lapsesta kasvatti miehiä! Jos opettajat Ranskan\nkaikissa pienissä kunnissa olisivat seuranneet hänen esimerkkiään,\nantaneet kansalle kaksikymmentä järkevää ja oikeudenmukaista miestä,\nolisi tämä tullut maailman vapauttajaksi ja oikeuden sanansaattajaksi.\nSuuri onni oli myöskin että uusi alkeiskoulun tarkastaja herra Mauroy,\neräs ystävä, jonka Le Barazer oli nimittänyt tähän toimeen, antaen\nhänelle erityisiä salaisia ohjeita, antoi Markukselle melkein\ntäydellisen vapauden. Kunta oli niin mitätön, Markus voi unhoittua\nsinne, toimia siellä melkein niinkun tahtoi, joten hän siellä voi\nsovittaa käytäntöön järjestelmänsä, tulematta liian paljon häirityksi.\nEnsin hän taas hävitti kaikki uskonnolliset vertauskuvat, kaikki taulut,\nvihot ja kirjat, joissa yliluonnollisista asioista puhuttiin, joissa\nsotaa, verenvuodatusta ja kapinaa kunnioitettiin voiman ja kauneuden\nihanteena. Hänen mielestään oli rikoksellista myrkyttää näin lapsen\nymmärrys, hämmentää ainiaaksi hänen järkensä ihmeuskon avulla, opettaa\nhänelle miehen ja isänmaanystävän ensimmäisenä velvollisuutena raakaa\nvoimaa, murhaa ja varkautta. Sellaisesta opetuksesta ei voinut syntyä\nmuuta kuin järjettömän toimettomuuden yhteiskunta, joka välistä puhkesi\nrikoksellisiin hurjuuksiin ja jossa vallitsi vääryys ja kurjuus. Hän\nsitä vastoin tahtoi näyttää oppilailleen sellaisia kuvia, jotka\nesittävät työtä ja rauhaa, järkeä maailman ainoana hallitsijana,\noikeuden perustamaa veljellisyyttä ihmisten kesken, sotaisten aikojen\nraakuutta tuomittuna ja sen sijalla kaikkien kansojen yhteiset\nponnistukset yhä suurempaa onnea kohden. Poistettuaan koulusta\nentisyyden myrkylliset hapatukset, opetti hän erityisellä huolella\nkansalaisvelvollisuuksia, koettaen tehdä jokaisesta lapsesta\nkansalaisen, joka tunsi tarkasti maansa, kykeni sitä palvelemaan ja\nrakastamaan kylliksi, niin että ei eroittaisi sitä muusta ihmiskunnasta.\nRanskan ei enää pitänyt toivoa maailman valloittamista aseilla, vaan\naatteen vastustamattomalla voimalla, sen täytyi hankkia itselleen niin\npaljon vapautta, totuutta ja oikeutta että se voisi vapauttaa kaikki\nkansat ja saisi sen suurimman kunnian että perustaisi niiden kanssa\nvapaiden ja veljellisten kansojen suuren liiton.\n\nMuuten Markus koetti niin paljon kuin mahdollista seurata\nopetusohjelmaa, välistä kuitenkin poiketen siitä kun siinä oli liikoja\nvaatimuksia, Hänen pitkä kokemuksensa oli opettanut hänelle että ei\ntietäminen merkinnyt mitään sille, joka ei ymmärtänyt, eikä voinut\nkäyttää hyödykseen tietojaan. Markus antoikin suuren sijan suulliselle\nselitykselle, elävälle ja eletylle opetukselle, sulkematta kuitenkaan\npois kirjaa, joka yhä pysyi perustana. Tässä hänen synnynnäinen\nopettajalahjansa teki ihmeitä, oli kuin hänen kestämänsä taistelut ja\nkärsimykset olisivat vielä lähentäneet häntä pieniin ja halpoihin, hän\noli onnellinen saadessaan palata lasten joukkoon, joiden heräävä\nymmärrys oli niin tuore ja niin kiihkeästi janosi varmuutta. Hän ei\nollut koskaan iloisemmin leikkinyt heidän kanssaan, ei koskaan helpommin\nasettunut heidän kannalleen, hän oli kuin vanhempi veli, joka näytti\nunohtaneen kirjaimetkin saadakseen oppia ne uudelleen, tavaillen niitä\nyksitellen kuusivuotiasten poikasten kanssa. Samoin teki hän\nopettaessaan kielioppia, laskentoa, historiaa ja maantiedettä, hän\nnäytti itse tekevän huomioita, etsi totuutta oppilaittensa kanssa,\nikäänkuin hän ei koskaan olisi tuntenut sitä, ja ihastui sitten kun\nlöysi sen heidän avullaan; ja tämä antoi viehätystä joka tunnille,\noppilaat innostuivat siihen kuin hauskimpaan leikkiin ja rakastivat\nhäntä samalla, kun hän osasi olla niin hyvä toveri. Lapset voi taivuttaa\noman mielensä mukaan myötätuntoisuuden lämmöllä, sitä, joka rakastaa\nheitä, kuuntelevat ja ymmärtävät he. Sitten hän koetti elämässä näyttää\nheille mitä opetti, hän selitti heille maatöitä pelloilla, hän vei\nheidät myllärien, seppien ja muurarien luo, antaakseen heille\nensimmäiset oikeat käsitykset ruumiillisista töistä. Hänen mielipiteensä\noli että voimistelun tuli sulautua yhteen leikkien kanssa, väliajat\nolivat luonnollisesti ruumiinharjoituksia varten. Hän oli myöskin\noppilastensa tuomari, hän pyysi heitä kertomaan hänelle kaikki heidän\npienet riitansa ja hän piti tarkinta huolta siitä että tuomiot aina\nolivat oikeat ja molempien riitapuolten hyväksymät, sillä hän ei\nainoastaan horjumattomasti uskonut totuuden hyväätekevään vaikutukseen\nnuorten ymmärrykseen, hän oli myöskin vakuutettu siitä, että oikeus oli\nvälttämätön sitä tyydyttämään ja kypsyttämään. Totuuden ja oikeuden\nkautta rakkauteen. Lapsesta, jolle ei koskaan valehdella ja jota aina\nkohdellaan oikeudenmukaisesti, kasvaa ystävällinen, ymmärtäväinen,\njärkevä ja terve ihminen. Ja sen tähden hän niin tarkasti piti huolta\nkirjoista, jotka opetusohjelma pakoitti hänen antamaan oppilailleen,\nsillä hän tiesi että parhaimmassakin tarkoituksessa kirjoitetut kirjat\nvielä ovat täynnä vuosisataisia valheita, kertomuksia historian\npyhittämistä suurista vääryyksistä. Joskin hän pelkäsi korulauseita ja\nsanoja, joiden merkitystä talonpoikaislapset eivät ymmärtäneet ja joskin\nhän koetti tulkita ne selvin ja yksinkertaisin sanoin, pelkäsi hän vielä\nenemmän vaarallisia pyhäintaruja, uskonkappaleiksi muuttuneita\nerehdyksiä, valheellisen uskonnon ja väärän isänmaallisuuden nimessä\nannettuja inhoittavia opetuksia. Munkkien veljienkoulua varten\nkirjoittamat kirjat ja ne, jotka yliopiston opettajat olivat\ntoimittaneet maallikkokouluille, eivät usein eronneet missään suhteessa,\nedellisten itsetietoiset erehdykset olivat nimittäin sanasta sanaan\ntoistettuina jälkimmäisissä; ja kuinka olisikaan Markus voinut olla\npuuttumatta niihin, valaistakseen niitä ja suullisilla selityksillään\npoistaakseen niiden vaikutuksen, hän, jonka tehtävä oli kirkollisen\nopetuksen, kaiken valheen ja kaiken kurjuuden lähteen hävittäminen?\n\nNeljä vuotta Markus ja Geneviève työskentelivät vaatimattomasti mutta\nvaikuttavasti. Ahtaalla alueella koettivat he hiljaisuudessa edistää\nhyvää tehtäväänsä. Lapsipolvet seurasivat toisiaan ja heillä oli tapana\nsanoa että maailma ehtisi uudistua viidessäkymmenessä vuodessa, jos\njokainen lapsi aikaihmiseksi kasvettuaan saavuttaisi hiukan enemmän\ntotuutta ja oikeutta. Neljän vuoden ponnistukset eivät tosin vielä\npaljon tuntuneet, mutta he iloitsivat kuitenkin, hyviä enteitä ilmaantui\njo, tulevaisuus iti hedelmällisessä maassa, johon he sitä väsymättömästi\nolivat kylväneet.\n\nSalvan, joka oli pantu eläkkeelle, oli muuttanut Jonvilleen, pieneen\nserkultaan perimäänsä taloon. Hän eli siellä vaatimattomasti pienellä\neläkkeellään, joka juuri riitti hänen tarpeisiinsa ja muutamien kukkien\nviljelemiseen. Puutarhassa hänellä oli leinikkö- ja ruusulehtimajassa\nsuuri kivipöytä ja sen ympärillä hän mielellään sunnuntai-iltoina näki\nystävänsä, entiset oppilaansa normaalikoulusta, joiden kanssa hän\nkeskusteli ja rakensi kauniita tulevaisuudentuumia. Hän oli patriarkka,\nhän iloitsi rohkeiden työmiesten kanssa, jotka jatkoivat hänen\nalkamaansa uudistustyötä. Joka sunnuntai tuli Markus sinne ja hänen\nilonsa oli täydellinen kun hän tapasi siellä Joulicin, Mailleboisin\nopettajan, joka kertoi hänelle uutisia vanhasta rakkaasta koulustaan.\nJoulic oli pitkä, laiha ja vaalea nuorukainen, luonteeltaan lempeä ja\nlujatahtoinen ja oli omasta halustaan ruvennut opettajaksi päästäkseen\nmasentavasta konttorielämästä, josta hän oli nähnyt isänsä, pienen\nvirkamiehen koko ikänsä kärsivän.\n\nHän oli Salvanin parhaita oppilaita, oli täydellisesti vapautunut\njärjettömistä opinkappaleista ja noudatti yksinomaan kokeisiin\nperustuvaa opetustapaa. Ja hän saavutti suurta menestystä Mailleboisissa\nsuuren älykkäisyyden ja rauhallisen mielenlujuuden avulla, joka vaikutti\nilman väkivaltaisuutta ja hän vältti kaikki paulat, joihin kirkolliset\nolivat koettaneet kietoa hänet. Aivan äskettäin hän oli mennyt naimisiin\npienen, vaaleaverisen opettajan tyttären kanssa, joka oli lempeä kuin\nhän itse ja joka oli tehnyt koulun täydelliseksi ilon ja rauhan kodiksi.\n\nKun Markus eräänä sunnuntaina saapui pieneen puutarhaan tapasi hän jo\nJoulicin keskustelemassa Salvanin kanssa kivipöydän ääressä, kukkivassa\nleinikkö- ja ruusu-lehtimajassa. Molemmat ihastuivat huomatessaan hänet.\n\n-- Tulkaa, tulkaa tänne, ystäväni, huusi Salvan. Joulic on juuri\nkertonut että veljien koulu on taas kadottanut oppilaita. Ihmiset\nsanovat meitä voitetuiksi, me teemme työtä hiljaisuudessa ja meidän\ntehtävämme laajenee ja pääsee voitolle vuosi vuodelta.\n\n-- Niin, vahvisti opettaja, kaikki käy hyvin Mailleboisissa, jota\npidettiin mädäntyneen klerikalismin linnoituksena... Veli Joachim, veli\nFulgentiuksen seuraaja, on sangen taitava mies, yhtä notkea ja\nvarovainen kuin hänen edeltäjänsä oli kömpelö ja hurja. Mutta hän ei voi\nsaavuttaa perheiden luottamusta, yleinen mielipide on kääntynyt\nhengellisiä kouluja vastaan, joissa opetus on keskinkertaista ja tavat\nhuolestuttavat. Turhaan Simon tuomittiin toistamiseen, Gorgiaan hirveä\nhaamu kummittelee yhä hänen saastuttamissaan luokissa, nekin, jotka\nraivokkaasti puolustivat häntä, kammovat hänen rikostaan. Näin minä siis\nperin jokaisen lapsen, jonka munkit kadottavat.\n\nMarkus oli istuutunut raikkaaseen ja tuoksuavaan puutarhaan. Hän iloitsi\nja kiitti nuorta toveriaan.\n\n-- Hyvä Joulic, ette tiedä kuinka suuren ilon tuotatte minulle. Kun\nminun täytyi lähteä Mailleboisista jäi sinne osa sydämmestäni. Oli niin\nkatkeraa jättää kesken viidentoista vuoden kuluessa täyttämäni tehtävä,\nkun en tiennyt kuinka sille tulisi käymään. On aivan kuin kertoisitte\nettä kaukana asuva lapseni olisi menestynyt, kasvaisi voimassa ja\nkauneudessa... Mutta sitä te ette sano että te itse juuri olette niin\nväsymättömästi jatkanut tätä työtä ja tehnyt sen lujemmaksi ja\nlaajemmaksi. Levottomuuteni katosi jo kauan aikaa sitten, minä tiedän\nmissä käsissä entinen kouluni on; ja jos hiukan myrkkyä poistuu\nMailleboisista, jos totuuden voima tuo sinne enemmän oikeutta niin on\nsiihen syynä se että oppilaat, jotka joka vuosi valmistuvat teidän\nhoidossanne, tulevat järkeviksi ja oikeudenmukaisiksi miehiksi...\nKysykää opettajaltanne Salvanilta mitä hän teistä ajattelee.\n\nMutta Joulic keskeytti kaikki ylistykset.\n\n-- Ei, ei, minä olen vain yksi soturi hyvässä taistelussa, ja minä olen\nse miksi minut on tehty, kaikki ansio on opettajamme ... sitä paitsi en\nole yksin Mailleboisissa, neiti Mazeline on minulle kallisarvoisin apu,\nsanoisinpa melkein vahvin tuki. Hän on usein lohduttanut ja rohkaissut\nminua. Ette voi aavistaakaan mikä siveellinen tarmo piilee tuossa\nlempeässä ja järkevässä naisessa ja häntä saamme varmaan kiittää\nsuuresta osasta menestykseemme, sillä hän se on vähitellen valloittanut\nperheet kasvattamiensa hyvien puolisoiden ja hyvien äitien kautta...\nNainen on suuri voima, kun hän on totuus, oikeus ja rakkaus.\n\nSamassa saapui Mignot. Hän oli reippaasti kulkenut jalan neljä\nkilometriä Moreuxista Jonvilleen. Nämä sunnuntaiseurat olivat hänelle\nkuin suloinen lepo. Hän oli kuullut Joulicin viimeiset sanat ja hän\nvirkkoi heti:\n\n-- Oi! neiti Mazeline, tiedättekö että tahdoin kerran naida hänet? En\nole koskaan hiiskunut siitä kellekään, mutta nyt voin sen kertoa\nteille... Vaikka hän ei ollut ollenkaan kaunis uneksin hänestä\nMailleboisissa, nähdessäni kuinka hyvä, viisas ja ihailtava hän oli.\nEräänä päivänä tunnustin siis hänelle ajatukseni ja olisittepa nähneet\nmiten vakavaksi hän tuli ja kuitenkin hymyili hän liikutettuna ja\nsisarellisena! Hän selitti minulle asemansa, sanoi olevansa jo liian\nvanha, kolmenkymmenenviiden vuotias, aivan minun ikäiseni. Sitten hänen\ntyttönsä olivat muuttuneet hänen perheekseen, hän oli jo kauan sitten\nkieltäytynyt elämästä itseään varten. Ja kuitenkin luulen että minun\nehdotukseni herätti hänen sydämmessään entisen kaipuun, muistot\nsurullisesta menneisyydestä... Nyt olemme kuitenkin hyviä ystäviä ja\nminäkin päätin jäädä poikamieheksi vaikka siitä joskus on haittaa\nMoreuxissa, pienten koulutyttöjen tähden, joita nainen paremmin osaisi\nhoitaa.\n\nSitten hänkin kertoi hyviä uutisia kuntansa tilasta, Törkeä\ntietämättömyys ja herkkäuskoisuus, joiden hänen edeltäjänsä Chagnot\nehdoin tahdoin oli antanut kasaantua, alkoivat haihtua. Pormestari\nSaleurillä oli ollut suuria ikävyyksiä poikansa Honorén, Beaumontin\nlyseon oppilaan tähden, johon oppilaitoksen pappi oli ahtanut enemmän\nuskontoa, kun jos hän olisi ollut seminaarissa. Honoré oli nimittäin\nnimitetty erään pienen katolisen pankin johtajaksi Pariisiin ja siellä\nhän oli mennyt nurin ja ollut joutumaisillaan oikeuden käsiin.\nKoroillaan elävä karjakauppias, joka hevoshuijarista oli muuttunut\nporvariksi, ei ennenkään ollut pappien ystävä ja nyt hän lakkaamatta\nraivosi tuota mustaa laumaa vastaan, vimmastuneena poikansa\nonnettomuudesta, joka häiritsi hänen mukavaa elämäänsä rikastuneena\ntalonpoikana. Hän menikin opettaja Mignotin puolelle jokaisessa riidassa\napotti Cognassen kanssa, vieden mukanaan kunnallisneuvoston ja uhaten\njättää kirkon aivan autioksi, jos kirkkoherra yhäkin kohtelisi heitä\nkuin mitäkin karjalaumaa. Moreux, tuo yksinkertainen ja rauhallinen\nsoppi, jossa ei ollut ainoatakaan köyhää, ei ollut vielä koskaan näin\nvapaasti ollut alttiina uudelle tuulahdukselle. Tämä tuli suureksi\nosaksi siitä että opettajille muutama vuosi sitten oli valmistettu\nonnellisempi ja arvokkaampi asema. Heistä pidettiin lakkaamatta huolta,\nheidän olojaan parantavia lakeja säädettiin, niin että pienin palkka oli\nmäärätty tuhanneksikahdeksisadaksi markaksi. Seurauksia ei kauvan\ntarvittu odottaa: joskin huonopalkkainen, repaleinen ja kurja Férou oli\nsaanut osakseen talonpoikien ylenkatseen, kun he vertasivat häntä\nsivutuloista ja lahjoista rikastuneeseen apotti Cognasseen, jota he\nkunnioittivat ja pelkäsivät, kohosi Mignot nyt heidän silmissään, sillä\nhän voi elää arvonsa mukaisesti ja saavuttaa oikean paikkansa. Koko\nmaassa syntyi vilkkautta, vuosisatoja vanhassa taistelussa kirkon ja\nkoulun välillä kiiruhtivat kaikki jälkimmäisen puolelle, jonka voitto\nnyt näytti varmalta.\n\nOi! jatkoi Mignot, he ovat vielä hyvin tietämättömiä, ette voi edes\nkuvailla mielessänne kuinka saamattomia ja kaavoihin jäykistyneitä\nsiellä ollaan. Heillä on maita, he ovat aina saaneet kylliksi leipää ja\nhe antaisivat vielä mielellään sortaa itseään niinkuin ennenkin, sillä\nhe pelkäävät uutuuksia ja tulevaisuutta. Mutta jotain siellä on jo\nmuuttunut, huomaan sen tavasta, jolla he tervehtivät minua ja koulun yhä\nkasvavasta merkityksestä... Kuulkaahan! tänä aamuna kun apotti Cognasse\ntuli messua pitämään, tapasi hän kirkossa täsmälleen kolme naista ja\nyhden poikanulikan; ja lähtiessään paiskasi hän kiinni sakastin oven,\nuhaten vastaisuudessa pysyvänsä pois sieltä. Miksi vaivaisi hän turhaan\nhyvää Jumalaa ja itseään?\n\nMarkus naurahti.\n\n-- Niin, kyllä ymmärrän, hän alkaa taas kiivastua Moreuxissa. Täällä hän\nvielä hillitsee itseään, hän koettaa taistella suurella valtioviisaalla\ntaidolla, etenkin naisten kanssa, sillä hänen mestarinsa ovat varmaankin\nopettaneet hänelle että hän ei joudu tappiolle niin kauan kun naiset\novat hänen puolellaan. Kerrotaan hänen usein käyvän Valmariessa ja\nsiellä hän tapaa isä Crabotin suuressa yksinäisyydessä, johon tämä\nkoettaa hautautua. Siellä hän varmaankin on oppinut nuo juhlalliset\nliikkeet ja hyväilevän käytöksen naisia kohtaan, joka niin suuresti on\nminua ihmetyttänyt hänen tapaisessaan raa'assa miehessä. Jos hän\nuudelleen joutuu vihansa valtaan on hän hukassa... Muuten käy kaikki\nhyvin Jonvillessä. Me voitamme hiukan alaa joka vuosi, kunta kohoaa\njälleen kukoistukseen ja terveyteen. Talonpojat eivät enää laske\ntyttäriään Hyvän Paimenen työhuoneeseen viimeisten häväistysten tähden.\nKunnallisneuvosto, Martineau etupäässä, näyttää äärettömästi katuvan\ntyperää heikkouttaan, jonka valtaan apotti Cognasse ja Jauffre olivat\nsaaneet sen niin että se antoi pyhittää kunnan Pyhälle Sydämmelle. Minä\nhaen sopivaa tilaisuutta poistaakseni tuon ikävän muiston ja olen kyllä\nkerran löytävä sen.\n\nSyntyi lyhyt hiljaisuus. Ilma oli suloisen lämmin. Salvan, joka\ntyytyväisenä oli kuunnellut, sanoi lopuksi iloisella ja rauhallisella\ntavallaan:\n\n-- Kaikki tämä on rohkaisevaa, nyt ovat Maillebois, Jonville ja Moreux\nkulussa parempia aikoja kohden, joiden puolesta me niin ankarasti olemme\ntaistelleet. He luulivat voittaneensa meidät, masentaneensa meidät\nainiaaksi; me olimme kauan aikaa kuin kuolleet; ja nyt heräämme\nhitaasti, kylvö on itänyt maassa, meidän ei tarvinnut muuta kuin hiljaa\nryhtyä työhön ja hyvä siemen alkoi orastaa ja kukkia. Nyt ei mikään enää\nvoi haitata tulevaa satoa. Me olemme totuus, eikä mikään voi hävittää\nsitä, mikään ei voi estää sitä säteilemästä... Asiat eivät tosin vielä\nkäy hyvin Beaumontissa. Doutrequinin, tuon kirkolliseen vanhoillisuuteen\nvaipuneen sankariaikojen tasavaltalaisen pojat ovat saaneet\nvirkaylennystä, samalla kuin neiti Rouzaire yhä myrkyttää tyttöjään\nraamatunhistorialla ja katkismuksella. Kaupungin henki muuttuu kuitenkin\nvähitellen. Mauraisin ei menesty normaalikoulussa, oppilaani ovat\nnauraen kertoneet että minun haamuni kummittelee siellä ja saattaa hänet\nsalaisen kauhun valtaan. Kulku opettajan täydellistä vapautumista varten\noli siksi voimakkaalla alulla että ei hän voinut sitä keskeyttää ja minä\ntoivon että meidät pian vapautetaan hänestä... Ja nähkääs, paras enne on\nse että Mailleboisin, Jonvillen ja Moreuxin takana on lukemattomia\ntoisia kuntia, joissa opettaja on voittamaisillaan kirkkoherran,\nkohottamaisillaan maallikkokoulun arvoonsa hengellisen koulun\nraunioilla. Dherbecourtissa, Juilleroyssa, Rouvillessä, Bordesissa on\njärki voitolla, totuus ja oikeus saavat yhä enemmän alaa. Se on yleinen,\nvastustamaton liike, joka kuljettaa Ranskaa vapauttajatehtäväänsä\nkohden.\n\n-- Ja se on teidän työnne, kaikki tämä! huudahti Markus innokkaasti.\nJokaisessa mainitsemassanne kunnassa on teidän entisiä oppilaitanne.\nTässä läsnä oleva Joulic toimittaa uudistustyötä Mailleboisissa, sillä\nte olette antaneet hänelle tietonne ja uskonne. Kaikki toiset ovat myös\nteidän sydämmenne ja järkenne lapsia, lähetyssaarnaajia, jotka te olette\nlähettänyt kaikkialle maahan opettamaan totuuden ja oikeuden uutta\nevankeliumia. Ja jos kansa vihdoin herää, kohoaa ihmisarvoon, kykenee\nmuodostumaan oikeudenmukaiseksi, vapaaksi ja terveeksi kansanvallaksi,\nniin tulee siitä kiittää teidän oppilaitanne, jotka opettavat kouluissa,\nkasvattavat pienokaisista kansalaisia. Te olette hyvä työmies, edistys\non mahdollinen ainoastaan tiedon ja järjen avulla.\n\nJoulic ja Mignot innokkaasti yhtyivät häneen.\n\n-- Niin, niin, te olette ollut isä, me olemme kaikki teidän lapsianne,\nkansa on se miksi opettaja tekee sen ja opettaja ei voi olla muuta kun\nmiksi normaalikoulut tekevät hänet.\n\nSalvan, syvästi liikutettuna keskeytti heidät vaatimattomalla\nhyvänsävyisyydellään.\n\n-- Mutta lapseni, sellaisia miehiä kuin minä, on kaikkialla kun heidän\nvaan sallitaan toimia. Mauraisin itse on melkein pakoitettu jatkamaan\ntyötäni, sillä kehitys vie hänet mukanaan, aloitettu työ ei keskeydy\nenään. Ja kerran saatte nähdä Mauraisinin seuraajan kasvattavan vielä\nvapautetumpia opettajia kuin minun käsistäni lähteneet... On vielä eräs\nasia, joka suuresti ilahduttaa minua ja josta te ette mitään puhu ja se\non että normaalikouluihin nykyään saa paljon helpommin oppilaita kuin\nennen. Silloin olin usein levoton huomatessani kuinka huonopalkkainen ja\nvähän kunnioitettu opettajantoimi oli saanut osakseen epäluottamusta ja\nylenkatsetta. Mutta nyt kun palkat ovat koroitetut ja halvempiakin\nopettajia pidetään kunniassa, saapuu ehdokkaita kaikkialta ja voidaan\nvalita erinomainen oppilaskunta!... Ja jos olen tehnyt joitakuita\npalveluksia, niin olen saanut siitä yllin kyllin palkkani, nähdessäni\ntehtäväni toteutettuna ja jatkettuna. En tahdo enää olla muuta kuin\nkatsoja, iloitsen teidän ponnistuksistanne ja olen niin onnellinen\nrauhallisessa, yksinäisessä puutarhassani, jossa ainoa iloni on elää\nkaikkien muiden unhoittamana, paitsi teidän, lapseni.\n\nYstävykset suuren kivipöydän ympärillä tulivat liikutetuiksi ja\nlehtimajan ruusut täyttivät ilman tuoksullaan. Kauniissa,\nviheriöitsevässä puutarhassa ja koko seudussa vallitsi ääretön rauha.\n\nLouise vietti kaikki lupa-ajat vanhempiensa luona Jonvillessä.\nPäästessään rakkaasta normaalikoulustaan, jossa hänen terve järkensä ja\nselvä ymmärryksensä yhä lisääntyivät, olivat nuo kaksi kuukautta kotona\nClémentin, isän ja äidin luona hänelle suloisin lepo. Clément oli pian\nkymmenvuotias ja Markus piti häntä omassa koulussaan, antoi hänelle\nensin alkeisopetuksen, jonka hän olisi tahtonut tehdä yleiseksi, ulottaa\nsen kaikkiin lapsiin säätyeroituksesta huolimatta, ja jolle sitten olisi\nperustunut kunkin taipumuksien mukaan korkeampi yleinen ja maksuton\nopetus. Sitten toivoi hän poikansa meneväksi Beaumontin normaalikouluun,\nsillä vielä kauan aikaa olisi todellinen pelastustyö toimitettava\nhalvoissa kyläkouluissa. Louisenkin ainoa kunnianhimo oli tulla\nvaatimattomaksi alkeisopettajaksi. Ja päästyään Fontenayn koulusta,\nvarustettuna tiedetodistuksella ja opettajatodistuksella, oli hän\nihastuksissaan kun hänet nimitettiin apuopettajaksi Mailleboisiin, neiti\nMazelinen, hänen entisen rakkaan opettajansa kouluun.\n\nLouise oli silloin yhdeksäntoista vuotias. Salvan oli käyttänyt\nvaikutustaan Le Barazeriin saadakseen aikaan tämän nimityksen, joka\nmuuten ei herättänyt juuri minkäänlaista huomiota. Ajat muuttuivat päivä\npäivältä, ei enää oltu siinä hurjassa ajanjaksossa, jolloin pelkkä\nSimonin ja Fromentin nimen mainitseminen nosti hirmumyrskyn. Puoli\nvuotta myöhemmin uskalsi Le Barazer tästä rohkaistuna antaa Joulicille\napulaiseksi Josefin, Simonin pojan. Josef, joka kaksi vuotta sitten oli\npäässyt Beaumontin normaalikoulusta erinomaisilla arvosanoilla, oli\nalkanut uransa Dherbecourtissa. Virkaylennys ei ollut suuri, mutta oli\ntarvittu rohkeutta häntä muuttamaan Mailleboisin kouluun, sillä tämä\nnimitys oli ensimmäinen alku hänen isänsä kunnian puhdistamiseen.\nHuudettiin tosin vähäsen, munkit koettivat yllyttää vanhempia, mutta\nsitten nuoren opettajan hienotunteinen, lempeä ja vakava käytös lapsia\nkohtaan miellytti kaikkia. Samaan aikaan sattui myöskin eräs tapaus,\njoka osoitti kuinka yleinen mielipide kehittyi: Milhommen paperikaupassa\ntapahtui pieni sisäinen vallankumous. Eräänä päivänä nähtiin rouva\nEdouardin, entisen rajattoman hallitsijan väistyvän rouva Alexandren\ntieltä ja katoavan puotikamariin, jossa jälkimmäinen niin monta vuotta\noli pysynyt. Rouva Alexandre asettui konttoriin ja palveli ostajakuntaa;\nja tämä merkitsi, että ostajakunta muuttui, osoitti maallikkokoulun\nvähitellen pääsevän voitolle hengellisestä koulusta: sillä rouva\nEdouard, joka ennen kaikkea piti huolta kaupastaan, tahtoi aina olla\nostajiensa enemmistön puolella; ja hän oli siksi lujatahtoinen että voi\nluovuttaa paikkansa kälylleen, kun oli kysymyksessä tulojen\npelastaminen. Näin oli siis rouva Alexandren ilmestyminen paperikaupan\nkonttoriin varma merkki kaikille että veljien koulu oli lähellä\nloppuaan. Rouva Edouardilla oli sitä paitsi ollut suurta huolta\npojastaan Victorista, joka oli käynyt tässä koulussa ja joka tultuaan\nkersantiksi, oli joutunut häpeällisiin selkkauksiin; kun sitä vastoin\nrouva Alexandre saattoi ylpeillä pojastaan Sébastienista, Simonin ja\nMarkuksen entisestä oppilaasta, joka oli ollut Josefin toverina\nBeaumontin normaalikoulussa ja sittemmin apuopettajana Rouvillessa.\nKaikki nämä nuorukaiset, Sébastien. Josef ja Louise, kasvettuaan\nyhdessä, joutuivat näin tosielämään, ja toivat laajentuneen ymmärryksen,\nkyynelten kypsyttämän rakastettavaisuuden ja järjen jatkaakseen\ntehtävää, jossa heidän vanhempansa olivat saaneet kokea niin paljon\nvastustusta.\n\nVuosi kului; Louise oli äskettäin täyttänyt kaksikymmentä vuotta. Joka\nsunnuntai hän kävi Jonvillessä, vietti koko päivän isänsä ja äitinsä\nluona. Siellä hän usein kohtasi Josefin ja Sébastienin, jotka yhä olivat\nparhaita ystäviä ja tulivat yhdessä tervehtimään entisiä opettajiaan,\nMarkusta ja Salvania. Usein myöskin Sarah seurasi veljeään Josefia,\nsaadakseen viettää päivän raikkaassa ilmassa, rakkaiden ystävien luona.\nHän oli kolme vuotta sitten tahtonut jäädä isovanhempiensa Lehmanien\nluo, joiden ompeluliikettä hän oli alkanut johtaa ja tehnyt sen niin\ntoimeliaasti ja taitavasti että hiukan varallisuutta kasvoi kurjaan\nasuntoon Trou-kadunkin varrella. Osa ostajapiiristä oli palannut ja hän\npiti myöskin tilaukset Pariisin suuriin myymälöihin, otti lisää\ntyöntekijättäriä ja perusti heidän kanssaan jonkunlaisen osuusliikkeen.\nRouva Lehmann oli kuollut ja vanhalla Lehmannilla, joka jo oli\nkuudenkymmenenviiden vuotias, ei ollut kuin yksi suru, se että hän oli\nliian vanha voidakseen toivoa näkevänsä Simonin kunnian puhdistamisen.\nJoka vuosi vietti hän muutamia päiviä viimemainitun luona Pyreneiden\nlaaksossa; hän syleili tytärtään Rachelia, syleili Davidia ja palasi\nonnellisena siitä että oli tavannut kaikki kolme työssä rauhallisessa\nyksinäisyydessään, mutta samalla alakuloisena tuntiessaan että he eivät\nvoineet saada onnea ennen kuin hirveä Rozanin päätös oli kumottu.\nTurhaan Sarah koetti taivuttaa häntä jäämään tyttärensä luo, hän tahtoi\nitsepäisesti pysyä pienessä kaupassaan, sanoen vielä voivansa hyödyttää\npitämällä hänkin huolta liikkeestä. Tämän tähden saattoikin nuori tyttö\njoskus pitää lomaa, tuntiessaan itsensä väsyneeksi, jos edellisenä\npäivänä oli seurannut veljeään.\n\nTämä uusi lähentyminen, nämä hauskat yhteiset retket saivat aikaan\naavistetut avioliitot. Siitä saakka kun he lapsena olivat yhdessä\nleikkineet, olivat nuo kaksi kaunista paria alinomaa tavanneet toisensa,\nikäänkuin rakkauden yhdistäminä. Ensin tuli kysymys Sébastienin ja\nSarahin häistä, joiden ilmoittaminen ei ketään hämmästyttänyt.\nTuumattiin vain että jos Milhommen poika nai Simonin tyttären, äitinsä\nja ennen kaikkea tätinsä suostumuksella, niin oli se taas uusi merkki\nmuuttuneista ajoista. Mutta kun sitten häät siirrettiin muutamia\nkuukausia eteenpäin, niin että Louise ja Josef voisivat viettää omansa\nyhtaikaa, alkoi Maillebois tulla hiukan levottomaksi; sillä tällä kertaa\noli kysymyksessä tuomitun poika ja hänen rohkeimman puolustajansa tytär,\npoika, joka oli apuopettajana samassa koulussa, missä hänen isänsä oli\njoutunut tappiolle ja tytär, joka myöskin oli apuopettajana entisen\nopettajansa neiti Mazelinen luona; ja jännitystä lisäsi vielä se seikka\nettä jokainen koetti arvata mitä rouva Duparque, Louisen äidinäidinäiti\nsanoisi tällaisesta liitosta. Kihlattujen onni, heidän ihanat retkensä\nsunnuntaisin Jonvillen köyhään kouluun, entiset tuskalliset taistelut ja\nentinen sankarillisuus, jotka heissä ikäänkuin yhtyivät, liikuttivat\npian sydämmiä, saivat hiukan rauhaakin aikaan asukasten mielissä. Mutta\nuteliaisuudella kuitenkin odotettiin ottaisiko isoäiti Louisen vastaan\npienessä talossaan Kapusiinitorin varrella, josta hän ei kolmeen vuoteen\nollut astunut ulos. Häät lykättiin vielä kuukausi eteenpäin, rouva\nDuparquen päätöstä odotettaessa.\n\nLouise oli täyttänyt kaksikymmentä vuotta, eikä hän vieläkään ollut\nkäynyt ripillä ja oli suostuttu että ei kumpaistakaan paria vihittäisi\nkirkossa. Turhaan hän kirjoitti rouva Duparquelle, hän rukoili tätä\naukaisemaan ovensa, saamatta edes vastausta. Tämä ovi ei ollut auennut\nGenevièvelle eikä hänen lapsilleen sen päivän jälkeen, jolloin he olivat\npalanneet puolison ja isän luo. Isoäiti oli lähes kolme vuotta pitänyt\nhirveän valansa, elänyt kuin luostarissa, ilman perhettä, yksin\nJumalansa kanssa. Geneviève oli tosin koettanut lähestyä häntä, sillä\nhäneen koski syvästi että tuo kahdeksankymmenen vuotias nainen vietti\nniin hiljaista ja synkkää elämää. Häntä oli aina kohdannut taipumaton\nitsepäisyys. Ja kuitenkin Louise tahtoi koettaa vielä kerran,\nlohduttomana kun ei kaikki hänen omaisensa ottaneet osaa hänen onneensa.\n\nEräänä iltana päivän laskiessa soitti hän siis kelloa pienessä talossa,\njoka jo oli hämärään verhoutunut. Hänen suureksi hämmästyksekseen ei\nkuulunut mitään soittoa; kellonauha oli varmaankin katkaistu. Silloin\nuskalsi hän kolkuttaa ovea ensin varovasti, sitten voimakkaammin.\nVihdoin kuului pientä kolinaa, oviluukku oli varmaankin aukaistu, aivan\nniinkuin muutamissa luostareissa.\n\n-- Tekö siellä olette Pélagie?... kysyi Louise. Vastatkaa minulle.\n\nHänen täytyi painaa korvansa melkein luukkua vasten voidakseen kuulla\npalvelijattaren kumean, melkein tuntemattomaksi muuttuneen äänen.\n\n-- Menkää tiehenne, menkää tiehenne, rouva käskee teidän mennä heti\ntiehenne.\n\n-- Ei. Pélagie, minä en mene. Sanokaa isoäidille että en lähde täältä\novelta ennenkun hän itse tulee vastaamaan minulle.\n\nHän odotti kymmenen minuuttia, neljännestunnin. Tuontuostakin hän\nkolkutti hiljaa, kunnioittavasti ja hellästi mutta samalla itsepäisesti.\nÄkkiä luukku aukesi taas, mutta jyristen ja peljättävä, ikäänkuin\nmaanalainen ääni huusi:\n\n-- Miksi tulet tänne?... Sinä olet kirjoittanut minulle uudesta\nkauhistuksesta, avioliitosta, joka tappaa minut häpeään!... Mitä\nhyödyttää siitä puhuminen? Voitko sinä mennä naimisiin? Oletko käynyt\nripillä? Et, vai kuinka? Sinä olet tehnyt pilkkaa minusta, sinun piti\nmennä ripille täytettyäsi kaksikymmentä vuotta ja nyt sinä varmaankin\nolet päättänyt olla sitä koskaan tekemättä... Mene siis tiehesi, minä\nolen kuollut sinulle.\n\nLouise, joka oli kauhistuksissaan ja vapisi ikäänkuin kuoleman hengähdys\nolisi pyyhkäissyt hänen kasvojaan, ehti kuitenkin huutaa:\n\n-- Isoäiti, minä odotan vielä, palaan tänne kuukauden kuluttua.\n\nMutta luukku paiskattiin raivokkaasti kiinni, pieni, pimeä ja äänetön\ntalo näytti vaipuvan mustaan yöhön.\n\nViimeisenä viitenä vuotena oli rouva Duparque vähitellen katkaissut\nkaikki siteet maailman kanssa. Rouva Berthereaun kuoleman ja Genevièven\nlähdön jälkeen oli hän ensin ainoastaan kieltäytynyt vastaanottamasta\nomaa perhettään ja seurustellut yksinomaan hurskasten ystävättärien,\nmunkkien ja tuttujen pappien kanssa. Saint-Martinin uusi kirkkoherra,\napotti Coquard oli ankara, synkkäuskoinen pappi, jonka uhkauksia ja\nkertomuksia palavasta helvetistä, tulikuumista pihdeistä ja kiehuvasta\nöljystä hän mielellään kuunteli. Hänet näki aamusta iltaan matkalla\nseurakunnan kirkkoon, Kapusiinien luo tai jonnekin missä pidettiin\njumalanpalveluksia tai juhlallisuuksia. Sitten hän alkoi käydä ulkona\nvähemmän ja vähemmän, lopuksi hän ei koskaan enää astunut kynnyksensä\nyli, oli ikäänkuin pimeys ja hiljaisuus vähitellen olisivat haudanneet\nhänet. Eräänä päivänä pienen talon akkunaluukutkin, jotka tähän saakka\naamuin illoin oli aukaistu ja suljettu, pysyivät kiinni: ja rakennuksen\nkatuseinä oli tullut sokeaksi, talo oli kuin kuollut, sieltä ei enää\nnäkynyt mitään valoa, ei kuulunut ainoatakaan elonmerkkiä. Sitä olisi\nvoinut luulla asumattomaksi, autioksi, ellei sinne pimeän tultua olisi\nvarovasti pujahtanut joitakuita pappeja ja munkkeja. Apotti Coquard, isä\nTheodosius, joskus itse isä Crabotkin kävivät häntä tervehtimässä. Pieni\nomaisuus, kaksi tahi kolmetuhatta markkaa, jotka hän oli päättänyt\nlahjoittaa puoleksi Valmarien kollegiolle ja kapusiinien kappelille, ei\nehkä olisi riittänyt selittämään heidän uskollisuuttaan rouva Duparquea\nkohtaan: joksikin syyksi siihen oli myös otaksuttava hänen\nyksinvaltaista luonnettaan, joka taivutti tahtonsa mukaan mahtavammatkin\nhenkilöt, levottomia kun olivat, tietäessään hänet kykeneväksi\nkaikenlaisiin hurjuuksiin. Kerrottiin hänelle luvatun että hän saisi\nkuulla messun ja käydä ripillä omassa kodissaan ja sentähden hän\nvarmaankaan ei enää käynyt ulkona, koska hän hurskautensa voimalla oli\npakoittanut itse Jumalan tulemaan luokseen, jottei hänen itsensä\ntarvitsisi vaivautua Jumalan luokse. Katujen, ohikulkevien, koko tuon\njumalattoman ajan ja pyhän kirkon kukistumisen näkeminen tuotti hänelle\nsellaista tuskaa että hän, niin väitettiin, antoi sulkea akkunaluukut ja\ntukkia kaikki raot, jotta ei ainoakaan melu, ei ainoakaan valonsäde\nulkoa tunkeutuisi hänen huoneeseensa.\n\nSe oli viimeinen käänne. Hän vietti päivät päästään rukouksissa. Hänestä\nei enää ollut kylliksi se että hän oli eronnut jumalattomasta ja\ntuomitusta perheestään, hän pelkäsi omankin autuutensa olevan vaarassa,\npelkäsi olevansa vastuunalainen omaistensa kadotuksesta. Hänen\ntyttärensä, rouva Berthereaun jumalaton vastarinta kuolinvuoteella\nvaivasi häntä, saattoi hänet uskomaan että onneton oli joutunut\nkiirastuleen, ehkäpä helvettiinkin. Sitten tuli Genevièven lopullinen\nlankeaminen, Genevièven, jota pahahenki oli kiusannut niin että hän oli\npalannut takaisin erehdykseensä ja saastaisuuteensa. Ja kaiken tämän\nlisäksi vielä Louise, täydellinen pakana ja jumalanpilkkaaja, joka oli\nhyljännyt Jesuksen taivaallisen ruumiinkin. Molemmat jälkimmäiset\nkuuluivat ruumiineen ja sieluineen saatanalle; ja joskin hän antoi lukea\nmessuja ja polttaa vahakynttilöitä vainajan sielun autuudeksi, oli hän\njättänyt molemmat elossa olevat vihan ja rangaistuksen Jumalan\noikeudenmukaiselle kostolle alttiiksi. Mutta hänen levottomuutensa ja\ntuskansa olivat siitä huolimatta ankarat, hän kysyi itseltään miksi\ntaivas rankaisi häntä näin hänen jälkeentulevaisissaan, hän koetti\nhuomata siinä hirveän koettelemuksen, josta hänen pyhyytensä kohoaisi\nkirkkaana, voitokkaana. Taloonsa sulkeumista, kokonaan uskonnon\nharjoituksiin pyhitettyä elämäänsä piti hän välttämättömänä\nsovitusuhrina, josta hän saisi palkakseen iankaikkisen autuuden. Hän\nkärsi näin sukunsa hirveän synnin, vapaamielisyyteen syypäiden naisten\ntähden, jotka kolmessa polvessa olivat eronneet kirkosta, joutuakseen\nvihdoin inhimillisen veljellisyyden mielettömään uskontoon. Ja tahtoen\nsovittaa kirottujen jälkeläistensä uskottomuuden, piti hän kunnianaan\nitse nöyryytyksen, tahtoi elää ainoastaan palvellakseen Jumalaa ja\ninhoten saastaista sukupuoltaan halusi hän ainoastaan rangaista sitä,\ntappamalla senkin vähän, mitä hänessä vielä oli jälellä naisesta.\n\nHän muuttui vähitellen uskossaan niin ankaraksi ja synkäksi että nekin\nmuutamat papit ja munkit, jotka vielä sitoivat hänet maailmaan,\nvähitellen väsyivät. Hän tunsi kyllä kirkon alennustilan, hän huomasi\nkatolilaisuuden kukistuvan tuon saatanallisen ajan ponnistuksista ja hän\nvetäytyi pois elämästä pannakseen vastalauseen saatanan voittoa vastaan,\nkieltäytymällä näkemästä sitä. Ehkä hänen kieltäymyksensä, se, mitä hän\npiti marttyyrisuutenaan, antaisi uutta voimaa Kristuksen sotureille. Hän\ntahtoi että he olisivat olleet yhtä kiivaita, yhtä päättäväisiä ja\nankaria kuin hänkin, että he hänen esimerkkiä noudattaen olisivat\ntarkasti pitäneet kiinni opinlauseista, taistelleet tulella ja miekalla\nuskottomia vastaan ja auttaneet hävityksen Jumalaa valloittamaan\nkansansa takaisin ukkosen iskuilla. Hän ei ollut enää koskaan\ntyytyväinen, hänen mielestään isä Crabot, isä Theodosius ja itse synkkä\napotti Coquardkin olivat aivan liian laimeita. Hän soimasi heitä siitä\nettä tekivät myönnytyksiä, inhoittavalle maailmalliselle hengelle, sanoi\nheidän omin käsin jouduttavan kirkon häviötä sovittamalla Jumalan ajan\nmaun mukaan. Hän määräsi heille heidän velvollisuutensa, yllytti heitä\njulkiseen ja hurjaan taisteluun. Yksinäisyys oli tehnyt hänet melkein\nhourupäiseksi, eikä hän koskaan tuntenut tyydytystä, ankarista\nkatumustöistä huolimatta, joita he määräsivät hänelle. Isä Crabot\nväsyi ensiksi tähän kummalliseen katumuksentekijään, joka\nkahdeksankymmenenkolmen vuotiaana oli niin ankara itseään kohtaan ja\njonka katolilainen suvaitsemattomuus tuomitsi hänen veljeskuntansa\npitkät ponnistukset verenvuodatuksen ja polttorovioiden hirveän Jumalan\nihmistyttämiseksi. Hän alkoi käydä harvemmin ja lakkasi vihdoin kokonaan\ntulemasta, pitäen epäilemättä toivomaansa perinnönosaa liian\nvähäpätöisenä alinomaa antautuakseen vaaroihin, joihin seurustelu\ntuollaisen hurjan uskovaisen kanssa hänet saattoi. Muutamien kuukausien\nkuluttua apotti Coquard vuorostaan katosi, ei halpamaisesta ikävyyksien\npelosta, vaan siksi että kaikki hänen keskustelunsa vanhan rouvan kanssa\nmuuttuivat ankariksi taisteluiksi. Hän tahtoi säilyttää itsellään\npapillisen kaikkivaltansa, ollen luonteeltaan yhtä despoottinen ja\ntaipumaton kuin rouva Duparquekin; ja eräänä päivänä hän suuttui, ei\nenää tyytynyt vaihtuneihin osiin eikä suostunut kuuntelemaan kuinka\nnainen pauhasi Jumalan nimessä ja soimasi häntä toimettomuudesta,\nsamalla kun hän itse seisoi nolona kuin rikoksesta tavattu kurja\nsyntinen. Ja sitten nähtiin lähes vuoden ajan isä Theodosiuksen yksin\nhämärässä pujahtavan pieneen, äänettömään ja suljettuun taloon\nKapusiinitorin varrella.\n\nIsä Theodosiuksesta rouva Duparquen vaatimaton omaisuus varmaankin oli\nhyvä paremman puutteessa, sillä ajat olivat huonot pyhälle Antonius\nPadualaiselle. Turhaan hän levitti uusia hintaluetteloja, rahalaatikot\neivät enää täyttyneet, niinkuin entisinä hyvinä aikoina, jolloin hän oli\nantanut hänen ylhäisyytensä Bergerotin siunata pyhimyksen luita\nsisältävän arkkusen. Silloin ihmearpajaiset kiihoittivat joukkoja,\nkaikki sairaat, laiskat ja köyhät toivoivat voittavansa taivaalta onnen\nmuutamalla pennillä. Mutta sitä mukaa kuin koulu levitti yhä enemmän\ntotuutta ja järkeä tulivat ostajat harvinaisemmiksi, kapusiinien\nkappelissa käyty halpamainen kauppa näyttäytyi häpeällisessä\njärjettömyydessään. Isä Theodosiuksen toinen neronleimaus, paradiisin\npaneminen hypoteekkiobligatsiooneille oli taas hetkeksi kiihoittanut\nheikkoja ja kärsiviä, jotka niin innokkaasti halajavat onnea edes haudan\ntuolla puolla, koska maa on heille niin julma; ja useita kuukausia oli\npetettyjen raha taas virrannut kappeliin. Vihdoin oli isä Theodosius,\nnähdessään kasvavan uskottomuuden ja huomatessaan kuinka vaikea oli\nsaada kaupaksi obligatsiooneja, saanut vielä kolmannen neronleimauksen,\nkeksinyt pienet, yksityisille varatut puutarhat autuaiden alati\nkukkivilla kedoilla. Oli kysymys ihanista alueista ijäisyydessä, joissa\noli kauneimpia ruusuja ja liljoja, silmien iloksi sovitettuja siimeksiä\nsekä erinomaisen puhtaita ja kirkkaita lähteitä. Pyhän Antonius\nPadualaisen avulla saattoi niitä tilata edeltäpäin, hankkia sellaisen\nitselleen iankaikkiseksi omaisuudeksi: mutta tämä oli tietysti sangen\nkallista, etenkin jos tahtoi jotain laajempaa ja mukavampaa; niitä oli\nnimittäin kaiken hintaisia, komeuden, aseman, enkelien ja Jumalan\nläheisyyden mukaan. Kaksi vanhaa rouvaa oli jo jättänyt omaisuutensa\nperinnöksi kapusiineille, jotta ihmeitätekevä pyhimys varaisi heille\nparhaimmat käytettävinä olevista puutarhoista, toinen halusi vanhojen\nranskalaisten puistojen tapaisen, toinen taas jotain runollisempaa,\nlabyrinttejä ja putouksia. Rouva Duparquenkin kerrottiin jo valinneen\nitselleen kultaluolan taivaansinisen vuoren kupeessa, myrtti- ja\nlaakerilehdossa.\n\nIsä Theodosius yksin kävi siis yhä hänen luonaan, kärsien hänen huonot\ntuulensa, palaten aina takaisin silloinkin kun vanha rouva oli ajanut\nhänet luotaan, raivostuneena hänen laimeudestaan ja nöyrästä\nalistumisestaan kirkon vihollisten voittoon. Vihdoin oli hän saanut\ntalon avaimenkin, joten hän pääsi sisään milloin tahtoi, tarvitsematta\nsoittaa kauan aikaa niinkuin usein oli tapahtunut, sillä Pélagie raukka\noli tullut kuuroksi, eikä aina tullut aukaisemaan. Silloin nuo kaksi\nyksinäistä naista leikkasivat poikki kellonauhan; mihinkä he tarvitsivat\ntuota sidettä ulkomaailman kanssa? ainoalla elävällä olennollahan, jonka\nhe vielä ottivat vastaan, oli avain, eikä heidän enää tarvitsisi kuulla\nhermostuttavaa kellonsoittoa, johon he eivät tahtoneet vastata. Pélagie\noli tullut yhtä hurjaksi ja suvaitsemattomaksi kuin emäntänsä, ahdas\nuskonnollisuus oli tylsyttänyt hänet. Hän oli ensin lakannut\nkeskustelemasta kauppiaiden kanssa ja kulkiessaan kaupungissa hiipinyt\nkuin varjo pitkin seiniä. Sitten hän oli alkanut käydä ostoksilla\nainoastaan kahdesti viikossa, hänen emäntänsä ja hän kun olivat\ntuominneet itsensä syömään kovaa leipää ja vihanneksia, aivan niinkuin\nerakot luolissaan. Ja nyt toivat kauppiaat itse lauvantaisin päivän\nlaskettua heille ruokaa korissa, jonka he seuraavana lauvantaina saivat\ntakaisin tyhjänä sekä vanhaan sanomalehtipalaseen käärityn rahan. Mutta\nPélagiella oli suuri suru veljenpojastaan Polydorista, joka oli päässyt\npalvelijaksi erääseen luostariin Beaumontissa ja joka tuontuostakin\nkauhistutti häntä hirveillä uhkauksilla saadaksensa rahaa. Hän pelkäsi\npoikaa niin että ei uskaltanut jättää häntä oven ulkopuolelle, tietäen\nettä hän voisi saattaa koko kaupungin raivoon, särkeä oven ja tunkeutua\nsisään, ellei hän heti aukaisisi. Mutta kun Polydor oli päässyt sisään\npelkäsi Pélagie vielä enemmän, tietäen hänet kykeneväksi mihin tahansa,\njos hän kieltäisi häneltä kymmenen markkaa. Kauan aikaa oli hänen\nlempiunelmansa ollut käyttää kaikki säästönsä, noin kymmenentuhatta\nmarkkaa, hankkiakseen niillä taivaallista autuutta toisessa maailmassa;\nja syynä siihen että hän vielä viivytteli, että aarre yhä oli kätkettynä\nhänen olkipatjaansa oli että hän vielä epäili mikä tapa olisi paras ja\ntehokkain, alituiset sielumessut, vaiko pieni vaatimaton puutarha hänen\nemäntänsä komean puutarhan vieressä. Silloin tapahtui onnettomuus:\neräänä iltana oli hänen täytynyt päästää sisään Polydor, konna ei\ntappanut häntä, vaan särki kaikki huonekalut, halkaisi lopuksi patjan\npäällisen ja pakeni, mukanaan kymmenentuhatta markkaa. Pélagie oli\nkaatunut sängyn eteen ja ulvoi epätoivosta nähdessään roistomaisen\nsukulaisensa vievän mukanaan tuon siunatun rahan, jolla hän oli toivonut\nsaavansa pyhältä Antonius Padualaiselta iankaikkisen autuuden.\nJoutuisiko hän nyt kadotukseen kun ihmearpajaiset olivat hänelle\nsuljetut? Hän kuoli siitä kaksi päivää myöhemmin, ja isä Theodosius\nlöysi hänen kylmän ruumiinsa alastomalta ja likaiselta ullakolta, jonne\nmunkki oli mennyt katsomaan levottomana ja hämmästyneenä, kun ei vanhaa\npalvelijaa missään näkynyt. Hänen täytyi pitää huolta kaikesta, hommata\nhautajaiset, järjestää pienen, suljetun talon ainoan asukkaan elämä, nyt\nkun hänellä ei enää ollut ketään, joka hoitaisi ja palvelisi häntä.\n\nRouva Duparque oli useita viikkoja ollut pakoitettu pysymään\nvuoteessaan, hänen jalkansa kun eivät enää kannattaneet. Mutta\nvuoteessakin hän yhä istui sangen suorana ja korkeana, pitkät, syvien\nsäännöllisten ryppyjen uurtamat kasvot liikkumattomina, ohuet huulet\nkokoonpuristettuina. Henkiheitollaan hän vielä hallitsi itsevaltiaasti\ntyhjää, äänetöntä ja synkkää taloa, josta hän oli karkoittanut omaisensa\nja jossa nyt oli kuollut ainoa olento, jonka hän suvaitsi luonaan. Ja\nkun isä Theodosius, palattuaan Pélagien hautajaisista, koetti puhutella\nhäntä saadakseen tietää hänen aikomuksensa, millä tavoin hän tahtoi\njärjestää elämänsä, ei hän saanut edes vastausta. Isä Theodosius koetti\nvielä aivan neuvottomana, hän tarjoutui lähettämään sairaan luo jonkun\nsisaren: sillä eihän hän voinut itse pitää huolta itsestään, hoitaa\ntaloutta ja laittaa ruokaa, koska hän ei edes päässyt ylös vuoteeltaan.\nSilloin vanha rouva suuttui, murisi kuin kuolettavan haavan saanut\neläin, joka ei salli rauhaansa häirittävän. Epäselviä sanoja pääsi hänen\nkurkusta, kaikki olivat pelkureita, kaikki pettivät Jumalansa, kaikki\nolivat nautinnonhimoisia, jotka hylkäsivät kirkon etteivät itse\nmusertuisi sen holvien alle, Nyt isä Theodosius suuttui vuorostaan ja\nläksi pois, luvaten seuraavana päivänä palata katsomaan, eikö hän\nsilloin olisi järkevämpi.\n\nYksi yö ja yksi päivä kuluivat näin, kapusiinien esimies tuli takaisin\nvasta kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua, hämärässä. Yhden yön ja\nyhden päivän rouva Duparque oli yksin, aivan yksin pimeässä huoneessaan,\njonka luukut oli vedetty eteen ja raot akkunoissa ja ovissa tukittu,\nniin että ei pienintäkään ääntä, ei pienintäkään valonsädettä päässyt\nsinne tunkeutumaan. Kauan aikaa hän oli tätä halunnut, katkaisten kaikki\nsiteet itsensä ja omaistensa välillä, vetäytyen pois maailmasta,\npannakseen vastalauseensa tuota kauheata yhteiskuntaa vastaan, jossa\nsynti hallitsi. Antauduttuaan kokonaan kirkolle ja tuntien oman\nsukupuolellisen kelvottomuutensa, oli hän kuitenkin huomannut että\npapeilta puuttui taisteleva usko, että munkeilla ei ollut sankarillista\nrohkeutta ja että kaikki olivat maallismielisiä ja nautinnonhimoisia. Ja\nhän oli ajanut heidät vuorostaan ulos, oli jäänyt yksin Jumalan kanssa,\nleppymättömän ja itsepäisen Jumalansa, joka hallitsi itsevaltiaasti\nhävittäjänä ja kostajana. Valo oli kuollut, elämä oli kuollut, tuossa\nsynkässä ja kylmässä, kaikkialta suljetussa haudassa istui vielä\nkahdeksankymmenen vuotias nainen yksin vuoteellaan jäykkänä, silmät\ntuijottaen pimeään, odottaen että hänen kateellinen Jumalansa veisi\nhänen sielunsa, näyttääkseen laimeille uskovaisille kuinka oikean\nkristityn oli kuoltava. Kun isä Theodosius illan suussa saapui, huomasi\nhän suureksi ihmeekseen että ovi vastusti, ei auennut. Avain kääntyi\nkuitenkin lukossa, olisi luullut että salpa oli vedetty eteen. Mutta\nkuka olisi vetänyt sen? ketään ei ollut talossa, eikä sairas voinut\nnousta vuoteeltaan. Hän teki vielä turhia ponnistuksia, alkoi vihdoin\npelätä ja riensi pormestarin virastoon kertomaan asian laidan, tuntien\nettä ei ollut hyvä ottaa omalle vastuulleen enempää. Vietiin heti sana\nLouiselle, neiti Mazelinen luo ja sattumalta olivat Markus ynnä\nGeneviève juuri saapuneet Jonvilleen, levottomina viimeisten uutisten\njohdosta.\n\nKoko perhe läksi Kapusiinitorille. Kun ei ovi vieläkään auennut,\nkutsuttiin lukkoseppä, joka selitti ettei hän voinut mitään toimittaa,\nkoska salpa nähtävästi oli vedetty eteen. Täytyi lähettää noutamaan\nmuuraria, joka irroitti saranat vasarallaan. Äänetön talo kumahti\njokaisesta iskusta kuin muurattu hauta. Ja oven auettua astuivat Markus\nja Geneviève sekä Louise kylmän väristyksen valtaamana tuohon kotiin,\njosta heidät oli ajettu pois. Siellä vallitsi jäinen kosteus, he eivät\ntahtoneet saada kynttilää syttymään. Korkealla vuoteella he tapasivat\nrouva Duparquen ruumiin yhä suorana, nojautuneena tyynyjä vasten,\npitkillä, laihoilla sormillaan puristaen suurta ristiinnaulitun kuvaa.\nHän oli varmaankin yli-inhimillisellä ponnistuksella päässyt vuoteestaan\nja käynyt panemassa salvan eteen, jotta ei kukaan ihminen, ei edes\npappi, pääsisi häiritsemään hänen viimeistä yhteyttään Jumalansa kanssa.\nSitten oli hän palannut takaisin vuoteeseensa ja kuollut. Isä Theodosius\noli heittäytynyt vavisten polvilleen ja koetti sopertaa rukousta. Mutta\nhän oli yhä kauhistunut, sillä hän ymmärsi että tämä ei ollut ainoastaan\nhirveän vanhan naisen kuolema, naisen, joka oli ollut jylhän suuri\nleppymättömässä uskossaan, vaan että se oli myös koko suvaitsemattoman\ntaikauskon ja valheen uskonnon loppu. Markus, jonka syliin Geneviève ja\nLouise kauhistuneina olivat paenneet, tunsi ikäänkuin raikkaan\ntuulahduksen; ijäisen elämän syntyvän tästä kuolemasta.\n\nHautajaisten jälkeen, jotka perhe jätti apotti Coquardin toimeksi, ei\nlöydetty mitään vainajan laatikoista, ei testamenttia, eikä\nminkäänlaisia arvopapereita. Isä Theodosiusta ei voitu epäillä niiden\nanastamisesta, hän kun ei enää ollut käynyt talossa. Oliko vainaja\neläessään lahjoittanut kaikki hänelle tai muille? Vai oliko hän\nhävittänyt ne, tehdäkseen tyhjäksi nuo katoavat tavarat, joita hän ei\ntahtonut suoda omaisilleen? Tätä arvoitusta ei voitu koskaan selittää,\nei penniäkään löydetty. Jäi siis ainoastaan pieni talo, joka myytiin ja\njosta saadut rahat Geneviève antoi jakaa köyhille, sanoen siten\ntahtovansa noudattaa isoäitinsä varmaa tahtoa.\n\nPalattuaan kotiin hautajais-iltana heittäytyi hän miehensä kaulaan ja\naukaisi hänelle sydämmensä syvästi liikutettuna.\n\n-- Jos tietäisit... Kun sain kuulla isoäidin olevan aivan yksin, niin\nuljaana ja suurena itsepäisessä uskossaan, aloin taas horjua. Niin,\nkysyin itseltäni, eikö oikea paikkani ollut hänen luonaan, olinko tehnyt\nhyvin jättäessäni hänet... Minkä sille voin? minä en koskaan tule\nterveeksi, aina on olemukseni pohjalle jäävä jotain entisestä\nuskostani... Mutta, suuri Luoja! kuinka kamala olikaan tuo kuolema, ja\nkuinka oikeassa oletkaan halutessasi elämää, tahtoessasi vapauttaa\nnaisen ja korottaa hänet oikeaan asemaansa, miehen vertaiseksi ja\ntoveriksi, rakastaessasi kaikkea hyvää, kaikkea totta ja kaikkea oikeaa!\n\nKuukausi myöhemmin vihittiin molemmat parit siviiliavioliittoon, Louise\nnai Josefin ja Sarah Sébastienin. Markus näki siinä alun voittoon.\nTulevaisuuden vilja, joka niin suurella vaivalla oli kylvetty vainojen\nja häväistysten keskellä, iti ja orasti jo.\n\n\n\n\nII.\n\n\nVuodet kuluivat, kuudenkymmenen vuotias Markus jatkoi työtään,\nhorjumattomana, kiihkeästi rakastaen totuutta ja oikeutta, niin kuin\nsuuren taistelun alussa. Eräänä päivänä kun hän oli pistäytynyt\nBeaumontiin Delbosia tapaamaan, huudahti tämä hänet nähdessään:\n\n-- Kuulkaa, mikä kummallinen yhteensattumus minua kohtasi... Eräänä\niltana palasin kotiin pimeän tultua ja huomasin muutamia askeleita\nedelläni Jaffres-kadulla teidän ikäisenne, kurjan ja nälistyneen\nnäköisen miehen... Ja Gambettakadun kulmassa sijaitsevan leipurinakkunan\nvalossa luulin tuntevani ystävämme Gorgiaan.\n\n-- Mitä, Gorgiaan?\n\n-- Aivan niin, veli Gorgiaan, ei enää munkin kaapussa, vaan vanhassa\ntahraisessa takissa hiipien pitkin seiniä varovaisesti kuin vanha,\nnälkäinen susi... Hän on ehkä salaa palannut kaupunkiin ja elää jossain\npimeässä sopessa, koettaen vielä peloittaa entisiä rikostovereitaan ja\nsaada heistä jotain hyötyä.\n\nHämmästynyt Markus epäili koko asiaa.\n\n-- Te olette varmaankin erehtynyt. Gorgias on siksi arka nahastaan että\nei hän tule Beaumontiin, josta hän heti joutuisi kaleereihin, kun me\nvaan jonkun uuden todistuskappaleen avulla saisimme Rozanin päätöksen\nkumotuksi.\n\n-- Siinä olette väärässä, ystäväni, selitti Delbos. Miehellä ei enää ole\nmitään peljättävää, rikos vanhentuu kymmenessä vuodessa, ja pikku\nZéphirinin murhaaja voi nyt levollisesti kulkea keskellä päivää... On\nkuitenkin mahdollista että olen erehtynyt. Gorgiaan palaaminen ei sitä\npaitsi missään suhteessa meitä liikuttaisi, sillä eihän meillä ole\nmitään hyvää tai hyödyllistä häneltä odotettavana.\n\n-- Ei mitään. Hän on valehdellut niin paljon, että jos hän puhuisi,\nvalehtelisi hän vieläkin... Kauan toivottu, ja kauan etsitty totuus ei\nvoi tulla ilmi hänen kauttaan.\n\nTuon tuostakin kävi Markus näin Delbosin luona keskustelemassa\nainaisesta Simonin jutusta, joka niin monta vuotta syövän tavoin oli\nkalvanut maan sydäntä. Turhaa oli sitä kieltää, olla siitä puhumatta,\npaha teki siitä huolimatta hävitystyötään, niinkuin salainen myrkky,\nelämän turmelija. Kaksi kertaa vuodessa David jätti autiot vuorensa ja\nriensi tapaamaan Delbosia ja Markusta, sillä hän ei ollut, armahduksesta\nhuolimatta, hetkeksikään lakannut ponnistuksistaan saada veljensä\nsyyttömäksi julistetuksi. He kolme olivat horjumattomasti vakuutetut\nsiitä että he kerran saisivat kumotuksi hirveän päätöksen ja juttu\nloppuisi välttämättömästi viattoman voitoksi; mutta niinkuin muinoin,\nennen ensimmäistä tarkastusta, niin he nytkin saivat taistella\nselviämättömien valheiden keskellä. Heidän ensin jonkun aikaa oltua\nkahden vaiheella, mitä jälkiä oli seurattava, valitsivat he entisen\npresidentin Gragnonin uuden rikoksen, jota he Rozanissa olivat\naavistaneet ja josta he nyt olivat varmat. Gragnon oli aivan\nyksinkertaisesti taas käyttänyt vanhaa keinoaan, laitonta tiedonantoa:\nmutta nyt ei ollut kysymyksessä, niinkuin Beaumontissa Simonin kirje,\nkuuluisan kirjoituskaavan nimimerkillä varustettu, väärennetty\njälkikirjoitus; vaan erään työmiehen kirjoittama tunnustus, joka työmies\nmuka oli valmistanut Mailleboisin opettajalle väärän sinetin ja joka\neräässä sairaalassa ennen kuolemaansa oli antanut sen muutamalle\nsisarelle. Gragnon oli varmaankin Rozanissa kulkenut tuo tunnustus\ntaskussaan ja tarkoittanut sitä, puhuessaan kumoamattomasta\ntodistuksesta, jonka hän toisi esiin, jos hänet pakotettaisiin\näärimmäisyyteen, näyttäen tai antaen muiden näyttää sitä muutamille\nvalamiehille, uskovaisille ja yksinkertaisille, ja sanoen että ei hän\nmitenkään tahtoisi julkisesti sotkea pyhää sisarta häväistykseen. Tämä\nselitti kaikki, asetti parempaan valoon valamiesten halpamaisen\nkäytöksen heidän toistamiseen tuomitessaan syyttömän: nuo miehet, joiden\nymmärrys oli keskinkertainen ja rehellisyys välttävä, olivat\nnoudattaneet salaisia syitä, petettyinä omissatunnoissaan, aivan\nsamoinkuin ensimmäiset valamiehet Beaumontissa. Markus ja David\nmuistivat vielä muutamia valamiesten tekemiä kysymyksiä, jotka heistä\nolivat tuntuneet naurettavilta. Nyt he ymmärsivät, valamiehet\nviittasivat kumoamattomaan todistuskappaleeseen, jota salaa oli näytelty\nja josta oli viisainta olla mainitsematta! Ja niin he olivat tuominneet.\nDelbos perusti siis toimensa tähän uuteen tosiasiaan, koetti hankkia\nlaillista todistusta toisesta rikoksellisesta osanannosta, jonka avulla\nhe heti saisivat päätöksen kumotuksi. Mutta vaikeampaa tehtävää heillä\ntuskin olisi saattanut olla ja kaikki kolme olivat vuosikausia turhaan\nponnistaneet voimiaan löytääkseen varmaa, ratkaisevaa todistusta. Yksi\nainoa toivo heillä enää oli jälellä, erästä valamiehistä, entistä\nlääkäriä nimeltä Beauchamp, oli, niin sanottiin, tunnonvaivat alkaneet\nrunnella niinkuin muinoin arkkitehti Jacquiniä, hän oli nimittäin\npäässyt varmuuteen siitä että sairaalassa kuolleen työmiehen luultu\ntunnustus oli törkeä väärennys. Hän ei tosin itse ollut klerikaalinen,\nmutta hänellä oli ankaran uskonnollinen vaimo, jolle hän ei tahtonut\ntuottaa surua keventämällä omaatuntoaan. Täytyi siis odottaa.\n\nSitä mukaa kuin vuodet vierivät muuttui aika yhä suotuisammaksi. Laaja\nyhteiskunnallinen kehitys tapahtui ja sen suuret tulokset alkoivat\nilmaantua opinlauseista vapautuneen, voittoisan maallikko-opetuksen\nkautta. Koko Ranska uudistui, aivan uusi kansa kohosi tuhansista\nkunnankouluista, halvat alkeisopettajat saivat aikaan sen ihmeen, että\nloivat kansan uudelleen, tulevia, totuuden ja oikeuden suuria tehtäviä\nvarten. Kaikki oli lähtevä koulusta, se oli äärettömien edistysten\nhedelmällinen pelto, siitä sai alkunsa jokainen uudistus, jokainen askel\nveljellisyyttä ja rauhaa kohden. Se, mikä eilen oli tuntunut\nmahdottomalta, kävi helposti paremman, valheen ja erehdysten vallasta\nvapautuneen kansan keskuudessa, jolla oli tietoja ja joka kykeni\ntahtomaan.\n\nNäin saattoi siis tapahtua että Delbos toukokuun vaaleissa vihdoinkin\nvoitti Lemarroisin, radikaalisen edusmiehen, joka niin monta vuotta oli\nollut Beaumontin pormestarina. Ennen näytti siltä kuin viimeksimainittu,\nGambettan entinen ystävä, ei koskaan tulisi karkoitetuksi tältä\nasemalta, sillä hän tuntui niin täydellisesti vastaavan silloista\nranskalaista keskimittaa. Mutta senjälkeen olivat tapaukset vinhasti\nseuranneet toisiaan, porvaristo oli kavaltanut vallankumouksellisen\nmenneisyytensä, liittoutumalla kirkkoon, tahtoen olla luovuttamatta\nhituistakaan anastamastaan vallasta. Se tahtoi pitää kaikki hankkimansa\netuoikeudet, ei suostunut jakamaan valtaansa eikä rahaansa, valmiina\nennemmin käyttämään kaikkia vanhoillisia voimia, painamaan takaisin\norjuuteen heränneen, oppia saaneen kansan, jonka nouseva tulva\nkauhistutti sitä. Ja Lemarrois oli tyypillinen esimerkki eilispäivän\ntasavaltalaisesta porvarista, joka, luullen täytyvänsä puolustaa\nsäätyään, melkein tahtomattaan joutui vanhoillisuuteen ja samassa sai\ntuomionsa, joutui osalliseksi porvariston välttämättömään kukistukseen,\njoka porvaristo sata vuotta tehtyään kauppaa ja nautittuaan rikkauksiaan\nnopeasti oli lahonnut. Kansa oli välttämättömästi kohoava etupäähän heti\nkun se käsittäisi kaikkivaltansa, ymmärtäisi mitkä ehtymättömät\ntyökyvyn, neron ja tahdon aarteet siinä uinuivat, eikä varmaankaan\ntarvittaisi muuta kuin että koulu vapauttaisi sen, herättäisi sen\nraskaasta tietämättömyyden unesta, niin se valloittaisi oikean paikkansa\nja uudistaisi kansallisuuden. Porvaristo oli kuoleva, kansa oli siis\ntulevaisuuden Ranska, vapauttaja ja oikeuden sanansaattaja. Näitä\nasioita ikäänkuin ennusti Delbosin, Simonin vainotun ja häväistyn\nasianajajan voitto Beaumontin vaaleissa, joissa hän tähän saakka oli\nsaanut muutamien sosialistien äänet, jotka vähitellen olivat kasvaneet\nmusertavaksi enemmistöksi.\n\nToinen todistus kansan valtaankohoamisesta oli Marcillyn täydellinen\nkääntyminen. Hän oli kerran kuulunut radikaaliseen ministeristöön;\nSimonin toisen tuomitsemisen jälkeen oli hän astunut maltilliseen\nministeristöön: ja nyt julisti hän innokkaasti sosialistista\nuskontunnustusta ja oli onnistunut vieläkin tulla valituksi,\nvaljastamalla itsensä Delbosin voittovaunujen eteen. Muuten ei voitto\nmaakunnassa vielä ollut täydellinen, kreivi Hector de Sangleboeuf oli\nmyös valittu uudelleen, taipumattomana vanhoillisena, josta hän sai\nkiittää sitä ilmiötä että levottomina aikoina ainoastaan äärimmäiset,\nsuorat ja selvät mielipiteet pääsevät voitolle. Ainiaaksi tappiolla oli\nentinen vapaamielinen porvaristo, jonka itsekkäisyys ja pelko tekivät\nvanhoilliseksi, joka hätääntyneenä oli poikennut tieltään, vailla\njohdonmukaisuutta ja voimaa, valmiina kukistumaan. Ja nouseva luokka,\nosattomien ääretön joukko oli tietysti ottava porvariston paikan,\npaikan, joka kuului sille, koska se viimeisellä ponnistuksella oli\nvoittanut kirkon harvat, sitkeät puolustajat.\n\nMutta Delbosin valitseminen etenkin oli noiden isänmaanpetturien\nensimmäinen loistava voitto, noiden petturien, jotka julkisesti olivat\ntunnustaneet Simonin viattomuuden. Rozanin hirveän päätöksen jälkeen\nolivat kaikki tunnetut simonistit joutuneet epäsuosioon ja he itse ynnä\nheidän ulkonaiset etunsa olivat saaneet kärsiä siitä rikoksesta että\nolivat tahtoneet totuutta ja oikeutta. Häväistykset ja sorto olivat\nkohdanneet heitä. Delbosille ei enää kukaan uskaltanut jättää juttuaan\najettavaksi, Salvan oli pantu eläkkeelle, Markus joutunut epäsuosioon ja\nlähetetty pieneen mitättömään kuntaan opettajaksi; ja näiden enin\ntunnettujen takana oli paljon muita, heidän vanhempansa, heidän\nystävänsä, jotka joutuivat suuriin ikävyyksiin, vieläpä aineelliseen\nhäviöönkin sen vuoksi että olivat uskaltaneet käyttäytyä kunnon miehen\ntavoin! Silloin olivat he, surren tätä yleistä hairahdusta, tuntien että\noli hyödytöntä vastustaa, ryhtyneet rohkeasti työhön, sillä aikaa kun\nodottivat hetkeä, jolloin järki ja oikeus pääsisivät voitolle. Nyt\nnäytti tämä hetki vihdoinkin tulevan. Delbos, yksi jutun tärkeimmistä\nhenkilöistä, oli jo voittanut Lemarroisin, joka raukkamaisessa\nvaltioviisaudessaan oli koettanut pysyä puolueettomana Simonin jutun\nsuhteen, alinomaa peläten että häntä ei enää valittaisi uudelleen.\nYleinen mielipide oli siis muuttunut, eikö se todistanut että oli päästy\nsuuri askel eteenpäin? Salvan sai myöskin lohdutuksen: normaalikoulun\njohtajaksi valittiin eräs hänen entisistä oppilaistaan, sitten kun\nMauraisin oli melkein ajettu pois yleisesti tunnetun kykenemättömyytensä\ntähden; ja pienessä kukkivassa puutarhassa asuvan vanhuksen ilo oli\nsuuri, ei siksi että hän oli voittanut vastustajansa vaan siksi että hän\nnyt tiesi työnsä olevan uskollisen ja kunnollisen jatkajan käsissä.\nVihdoin Le Barazer kutsui Markuksen luokseen ja tarjosi hänelle johtajan\ntoimen Beaumontissa, tuntien että hän nyt voi korjata tämänkin entisen\nvääryyden. Akatemiantarkastajan, varovaisen valtiomiehen puolelta oli\ntämä tarjous niin merkillinen että Markus siitä suuresti ihastui; mutta\nhän ei ottanut sitä vastaan, hän ei tahtonut jättää Jonvilleä, jossa\nhänen tehtävänsä ei ollut päättynyt. Lisäksi ilmaantui vielä\nkaikenlaisia hyviä enteitä. Prefekti Hennebisen sijaan oli nimitetty\nnerokas ja toimelias mies, joka heti oli eroittanut virasta rehtori\nDepinvilliersin, koska lyseo hänen johtonsa alla oli muuttunut\njonkunmoiseksi pieneksi seminaariksi. Itse rehtori Forbesin, joka ei\nvälittänyt muusta kuin vanhanajan historian tutkimuksista, oli täytynyt\nryhtyä toimeen, eroittaa virasta koulupappeja, poistaa luokista\nuskonnolliset vertauskuvat, maallistuttaa korkeampi opetus samoin kuin\nalkeisopetuskin. Kenraali Jarousse oli pantu eläkkeelle ja vaikka hänen\nvaimollaan oli pieni talo Beaumontissa oli hän päättänyt muuttaa sieltä,\nraivostuneena kaupungissa vallitsevasta uudesta hengestä ja tahtomatta\njoutua tekemisiin seuraajansa, tasavaltalaisen kenraalin kanssa, jota\nväitettiin sosialistiksikin. Entinen tutkintotuomari Daix oli kuollut,\nkurjana ja hirveiden näkyjen vaivaamana, huolimatta myöhäisestä\ntunnustuksestaan Rozanissa, ja entinen valtionprokuraattori Raoul de la\nBissonnière, joka vihdoin oli saanut korkean aseman Pariisissa, menetti\nsen taas äärettömän huijausliikkeen kukistuessa, jota liikettä hän oli\nsuosinut. Ja vielä viimeinen hyvä enne: entistä presidenttiä ei enää\ntervehditty Jaffres-kadulla, hän hiipi pitkin seiniä levottoman\nnäköisenä, pää kumarassa, laihtuneena ja kalpeana, vilkaisten salaa\nohikulkijoihin, ikäänkuin peläten että nämä sivumennessään sylkäisivät\nhäneen.\n\nMailleboisissa, missä Markus usein kävi tervehtimässä Louisea ja\nJosefia, jotka olivat asettuneet Mignotin pieneen asuntoon\nkunnankoululla, alkoivat maallikko-opetuksen onnelliset tulokset myöskin\ntuntua. Se ei enää ollut entinen pieni klerikaalinen kaupunki, jonka\npormestariksi kirkolliset olivat saaneet valituksi oman käskyläisensä,\nentisen tehtailijan Philisin, jonka ihmiset sanoivat viettävän huonoa\nelämää palvelijansa kanssa. Etukaupungin kahdeksansataa työmiestä eivät\nolleet saaneet valituksi kunnallisneuvostoon kuin muutamia\ntasavaltalaisia, jotka olivat pakoitetut toimettomuuteen. Ja nyt\nviimeisissä vaaleissa olivat kaikki tasavaltalaiset ja sosialistiset\nehdokkaat tulleet valituiksi suurella enemmistöllä, joten urakoitsija\nDarras vihdoinkin voitti kilpailijansa Philisin ja nimitettiin taas\npormestariksi kauan aikaa odotettuaan tätä hyvitystä. Hänen ilonsa siitä\nettä taas pääsi pormestarin virkaan, josta papit olivat karkoittaneet\nhänet Simonin jutun jälkeen, oli sitäkin suurempi kun hänellä nyt oli\nsuuri enemmistö, niin että hän voi toimia vapaasti, tarvitsematta\nalinomaa tehdä myönnytyksiä.\n\nMarkus tapasi hänet aivan säteilevänä.\n\n-- Niin, niin, kyllä muistan, sanoi hän hyvänsävyisellä tavallaan, te\nette varmaankaan ole pitänyt minua juuri rohkeana. Minä olin vakuutettu\nonnettoman Simonin viattomuudesta ja sentään kieltäydyin toimimasta,\nsilloin kun tulitte puhuttelemaan minua pormestarinvirastoon. Mutta mitä\nolisinkaan voinut tehdä? minulla oli tuskin kahden äänen enemmistö,\nkunnallisneuvosto uhkasi alinomaa ajaa minut virastani, jonka se vihdoin\ntekikin... Oi! olisipa minulla ollut nykyinen enemmistö! Mutta nyt\nolemme herroja, nyt voimme toimia arastelematta, sen lupaan teille.\n\nMarkus kysyi hymyillen, miten oli käynyt Philisin, joka viime vaaleissa\noli tullut voitetuksi.\n\n-- Oh, Philis raukalla on ollut suuri suru, hän on äskettäin kadottanut\ntuon henkilön, tiedätte ketä tarkoitan. Silloin täytyi hänen tyytyä\nasumaan yhdessä tyttärensä Octavien, sangen jumalisen neiden kanssa,\njoka ei tahdo mennä naimisiin. Hänen poikansa Raymond on meriupseeri ja\naina poissa kotoa, joten talo ei varmaankaan tunnu hänestä hauskalta\nkuolemantapauksen jälkeen, ellei hän jo ole löytänyt uutta lohdutusta;\nminä olen nimittäin nähnyt siellä uuden palvelijattaren, suuren,\ntodellakin vahvan ja reippaan tytön.\n\nDarras nauroi kovaäänisesti. Hän oli myynyt urakoitsijaliikkkeensä\nansaittuaan sillä sievän omaisuuden, ja he elivät täydellisessä sovussa\nvaimonsa kanssa, surren ainoastaan sitä ettei heillä ollut lapsia.\n\n-- No, sanoi Markus, nyt ei siis Joulicin tarvitse pelätä vastusta...\nTiedättehän kuinka paljon vastuksia ja vaivoja hänellä on ollut,\nennenkun hän on saanut koulunsa siksi hyväksi maaksi, josta on voinut\nnousta uusi Maillebois, joka on valinnut teidät.\n\n-- Oi! huudahti Darras, te olitte ensimmäinen suuri työmies, minä en\nunohda teidän suuria palveluksianne... Ja olkaa levollinen, Joulicia ja\nneiti Mazelinea ei kukaan tästä lähin ole saava häiritä, minä puolestani\ntahdon kykyni mukaan auttaa heitä, jouduttaakseni heidän hyvää työtään,\njonka tuloksena on, niinkuin teidän on tapana sanoa, uusi ja yhä\nvalistuneempi, yhä vapautetumpi Maillebois... Nythän sen lisäksi teidän\ntyttärenne Louise ja Josef, onnettoman Simonin poika, vuorostaan\nuhrautuvat jatkaakseen vapauttamistyötä. Kaikki teidän perheenne jäsenet\novat sankarillisia ja vaatimattomia työmiehiä ja me olemme kaikki sille\nsuuressa kiitollisuuden velassa.\n\nHetken aikaa he keskustelivat siitä kaukaisesta ajasta, jolloin Markus\noli astunut Mailleboisin kunnankoulun opettajanvirkaan niin vaikeiden\nolosuhteiden vallitessa, Simonin ensimmäisen tuomitsemisen jälkeen.\nSiitä oli enemmän kuin kolmekymmentä vuotta. Kuinka paljon sitten\nolikaan tapahtunut, ja kuinka paljon oppilaita olikaan istunut koulun\npenkeillä, saaden siellä uuden hengen! Markuksen mieleen muistuivat\nhänen ensimmäiset oppilaansa. Fernand Bongard, kovapäinen talonpoika oli\nnainut Lucile Doloirin, älykkään tytön, jonka neiti Rouzaire oli\nkasvattanut jumalisuudessa, ja heillä oli nyt yksitoista vuotias tytär\nClaire. Hän oli jo lahjakkaampi ja neiti Mazeline koetti vapauttaa hänet\nyhä enemmän klerikaalisesta orjuudesta. Tottelemattomalla ja laiskalla\nAuguste Doloirilla ja hänen vaimollaan, itsepäisellä ja\nkunnianhimoisella Angèle Bongardilla oli viidentoista vuotias poika\nAdrien, huomattava miehen alku, jota opettaja Joulic suuresti ylisti.\nAugusten veli, lukkoseppä Charles Doloir, joka oli ollut yhtä huono\noppilas kuin veljensäkin, oli tullut hiukan paremmaksi naituaan\nmestarinsa tyttären Marthe Dupuisin. Heidän vahva kolmentoista vuotias\npoikansa Marcel oli äskettäin päässyt koulusta erinomaisilla\narvosanoilla varustettuna. Sitten oli vielä Jules Doloir, joka Markuksen\ntoimesta oli ruvennut opettajaksi. Hän oli ollut Salvanin parhaita\noppilaita ja piti nyt koulua Bordesissa, vaimonsa, Juliette Hochardin\nkanssa. Tämän terveen, järkevän ja iloisen parin onnea lisäsi vielä\npieni nelivuotias poikanen Edmond, joka oli sangen viisas ikäisekseen ja\ntunsi jo kirjaimet. Lisäksi tulivat molemmat Savinit, entinen\numpimielinen ja epärehellinen Achille, joka myöhemmin oli pantu erään\nkaupunginpalvelijan luo ja samoin kuin isänsäkin tylsistynyt ahtaassa\nkonttorielämässä, oli nainut erään virkaveljensä sisaren, vaalean,\nlaihan ja mitättömän näköisen Virginie Deschampsin ja heillä oli\nsuloinen tyttö Leontine, joka oli ollut neiti Mazelinen lempi-oppilaita\nja saanut päästötodistuksen yhdentoista vuotiaana: Philippe oli kauan\naikaa ollut ilman paikkaa ja alituiset taistelut olivat tehneet hänet\nparemmaksi, nyt hän oli mallitilan johtaja, oli jäänyt naimattomaksi ja\nottanut yhtiömieheksi nuorimman veljensä Léonin, -- lahjakkain heistä\nkolmesta, -- joka oli ruvennut maanviljelijäksi sekä nainut\ntalonpoikaisnaisen Rosalie Boninin. Heidän vanhin poikansa Pierre oli\nkuuden vuoden vanha ja oli äskettäin alkanut käydä Joulicin koulussa.\nMarkuksen ajatellessa Savinin perhettä muistui hänen mieleensä myöskin\nheidän tyttärensä Hortense, neiti Rouzairen hurskas lempilapsi, joka oli\ntullut vietellyksi ja kuudentoista vuotiaana synnyttänyt tytön\nCharlotten, joka taas oli ollut neiti Mazelinen rakkaimpia oppilaita.\nHortense oli myöhemmin mennyt naimisiin erään puukauppiaan kanssa ja\nhänelle oli äskettäin syntynyt tyttö, joka varmaankin tulisi kokonaan\nvapautetuksi. Sukupolvet seurasivat näin sukupolvia, jokainen kulki\nsuurempaa sivistystä, laajempaa ymmärrystä, enempää totuutta ja oikeutta\nkohden, ja tästä lakkaamattomasta kehityksestä opetuksen kautta oli\nsyntyvä tulevaisuuden kansojen onni.\n\nMutta enin oli Markus kiintynyt tyttärensä Louisen ja Josefin, sekä\nrakkaimman oppilaansa Sébastien Milhommen ja Sarahin perheisiin. Ja kun\nhän puheena olevana päivänä erosi Darrasista, kiiruhti hän suoraa päätä\nkunnankoululle, tytärtään tervehtimään. Neiti Mazeline, joka jo oli yli\nkuudenkymmenen ikäinen, oli, uhrattuaan neljäkymmentä vuotta elämästään\nalkeisopetukselle, muuttanut hänkin Jonvilleen, aivan pieneen taloon,\nSalvanin kauniin puutarhan läheisyydessä. Hän olisi vieläkin jaksanut\npalvella, mutta hänen näkönsä oli heikontunut, hän oli melkein sokea;\ntämän pakollisen eron teki hänelle helpommaksi se seikka, että hän sai\njättää koulunsa johdon apulaisensa, Louisen käsiin, joka oli nimitetty\nopettajaksi hänen sijaansa. Joulicille taas toivottiin johtajan paikkaa\nBeaumontissa, joten hänen apulaisensa Josef samoin saisi seurata häntä:\nja silloin aviopuolisot siis jakaisivat keskenään Mailleboisin\nkoulun, jossa Simonin ja Markuksen nimet vielä kaikuivat. Poika\nja tytär jatkaisivat siellä isiensä hyvää työtä. Louise oli jo\nkolmenkymmenenkahden vuoden vanha ja oli lahjoittanut Josefille pojan\nFrançoisin, joka kahdentoista vuotiaana ihmeteltävästi muistutti\nisoisäänsä Markusta. Tuo suuri, kirkassilmäinen ja korkeaotsainen poika\naikoi normaalikouluun, tahtoen hänkin tulla alkeisopettajaksi.\n\nOli torstaipäivä, ja Markuksen saapuessa oli Louise juuri lopettanut\noppitunnin taloudenhoidossa, jota hän antoi tytöilleen kaksi kertaa\nviikossa säännöllisten tuntien ulkopuolella. Josef ja hänen poikansa\nynnä muutamia oppilaita olivat menneet pienelle geologiselle ja\nkasviopilliselle retkelle pitkin Verpillen rantoja. Mutta Sarah oli\nkälynsä Louisen luona, jota hän suuresti rakasti ja jota hän aina kävi\ntervehtimässä tullessaan Mailleboisiin Rouvillestä, missä hänen miehensä\nSébastien nyt oli opettajana.\n\nHeillä oli yhdeksän vuotias, ihmeteltävän suloinen tyttö, Thérèse, joka\noli perinyt kaiken isoäitinsä Rachelin kauneuden. Sarah matkusti kolme\nkertaa viikossa Rouvillestä Mailleboisiin, tuskin kymmenen minuutin\nmatka rautatiellä, pitääkseen silmällä ompeluliikettä, jota vanha\nLehmann yhä johti Trou-kadulla. Mutta hän alkoi tulla kovin vanhaksi,\noli jo yli kahdeksankymmentä vuotta, ja Sarah tuumi myydä liikkeen, jota\nhänen oli vaikea itse hoitaa.\n\nMarkus syleili ensin Louisea ja puristi sitten Sarahin molempia käsiä.\n\n-- Kuinka voi uskollinen Sébastienini ja teidän tyttönne Thérèse ja te\nitse, rakas lapseni?\n\n-- Kaikki voivat erinomaisesti, vastasi Sarah iloisesti, isoisä\nLehmanniin saakka, joka on vahva kuin tammi, ijästään huolimatta. Ja\nsitten olen saanut hyviä uutisia Pyreneistä, David-setä kirjoittaa\nmeille ja kertoo että isäni on parantunut kuumekohtauksesta, joka vielä\njoskus vaivaa häntä.\n\nMarkus pudisti hiljaa päätään.\n\n-- Niin, niin, haava ei ole vielä parantunut. Sitä ei voi täydellisesti\nparantaa muu kuin tuo kauan toivottu kunnianpuhdistus, jota on niin\nvaikea saada aikaan. Mutta me olemme hyvällä alulla, toivon yhä, sillä\nvoiton aika lähestyy... Ja sanokaa se vielä kerran Sébastienille,\njokainen lapsi, josta hän kasvattaa miehen, lisää totuuden ja oikeuden\ntyömiesten lukumäärää.\n\nHän viipyi vielä hetken, puhellen Louisen kanssa, antoi hänelle tietoja\nneiti Mazelinesta, joka vietti hyvin hiljaista elämää Jonvillessä, kukat\nja linnut seuranaan. Hän pyysi Louisen lähettämään pikku Françoisin\nsunnuntaiksi heidän luokseen, sillä isoäiti oli niin iloinen saadessaan\npitää lapsen koko päivän luonaan.\n\n-- Tule sinäkin ja pyydä Josefia tulemaan, niin menemme sitten kaikki\nyhdessä tervehtimään Salvania, hän on ihastuva kun saa nähdä nämä kunnon\nopettajien jälkeentulevaiset, joiden isä hänkin on vähäsen. Otamme neiti\nMazelinen mukaamme... Ja te, Sarah, tulkaa itse ja tuokaa myös Sébastien\nja tyttösenne Thérèse. Silloin on ilo täydellinen... Se on siis\npäätetty, kaikki tulevat! Näkemiin.\n\nHän suuteli kumpaakin nuorta naista ja kiiruhti sitten matkaan, tahtoen\nehtiä kuuden junalle. Mutta hän oli vähällä myöhästyä, sillä kummallinen\nyhtymys viivytti häntä hiukan. Hän kääntyi juuri isonkadun kulmasta,\nseuratakseen rautatien puistokäytävää, kun huomasi tiheän pensaan takana\nkaksi miestä, jotka kiivaasti puhuivat keskenään. Toinen heistä oli noin\nneljänkymmenen vuotias ja hänen pitkät, kalpeat ja tylsännäköiset\nkasvonsa, vaaleine silmineen herättivät Markuksen huomiota. Missä\nolikaan hän ennen nähnyt nuo yksinkertaisuutta ja paheita ilmaisevat\nkasvot? Äkkiä hän muisti: sehän oli Polydor. Pélagien veljenpoika.\nEnempään kuin kahteenkymmeneen vuoteen hän ei ollut nähnyt miestä; mutta\nhän tiesi että lurjus, sen jälkeen kun hänet oli ajettu Beaumontin\nluostarista, eli missä sattui ja oli vaipunut epäilyttävien\nkaupunginosien paheisiin. Polydor, joka epäilemättä oli huomannut ja\ntuntenut häntä tarkastavan ohikulkijan, vei heti pois seuralaisensa; ja\nkun Markus silloin katsoi tätä, säpsähti hän hämmästyksestä. Likaiseen\ntakkiin puetun, viheliäisen ja kurjan näköisen miehen levottomat kasvot\nmuistuttivat vanhaa petolintua. Sehän oli veli Gorgias! Markus muisti\nheti mitä Delbos oli kertonut hänelle, ja tahtoen saada varmuutta hän\nkoetti saavuttaa miehet, jotka olivat pujahtaneet pienelle syrjäkadulle.\nHän tarkasti sitä katseillaan, mutta ei nähnyt ketään, Polydor ja toinen\nolivat kadonneet johonkin noista epäilyttävän näköisistä taloista, jotka\nreunustivat katua. Hän alkoi taas epäillä, oliko se ollut Gorgias, hän\nei olisi voinut sanoa varmasti, peläten erehtyneensä.\n\nJonvillessä oli Markus nyt kokonaan voitolla. Siellä niinkuin kaikkialla\noli hitaasti edistytty totuuden ja opetuksen avulla, joka oli voittanut\ntietämättömyyden. Muutamissa vuosissa oli korjattu se vahinko, jonka\nopettaja Jauffre oli tahallaan saanut aikaan jättämällä kunnan\nkirkkoherra Cognassen käsiin. Sitä mukaan kuin terveitä ja järkeviä\nmiehiä kasvoi Markuksen koulussa, uudistui koko seudun henki, muodostui\nvähitellen valheen vallasta vapautettu, järkevä väestö: eikä kasvanut\nainoastaan henkinen rikkaus, johdonmukaisuus, vilpittömyys ja\nveljellisyys, kehittyi myös aineellinen vaurastus, sillä maan\nvarallisuus, onni riippui yksinomaan sen hengen sivistyksestä ja\nsiveellisestä luonteesta. Hyvinvointi palasi jälleen puhtaisiin ja\nsiisteihin asumuksiin, pellot antoivat mainioita satoja, joista oli\nkiittäminen uusia viljelystapoja, seutu oli taas kaunis katsella\nkirkkaassa kesäauringon paisteessa.\n\nPormestari Martineaun oli Markus jälleen voittanut puolelleen ja hänen\nmukanaan koko kunnallisneuvoston. Muutamat tapaukset olivat jouduttaneet\ntätä hyvää sopua opettajan ja hallitusmiesten välillä, joka teki\nmahdolliseksi nopean edistyksen toivottavien uudistusten tiellä. Apotti\nCognasse oli, Valmariessa saamiansa neuvoja noudattaen, ensin tosin\nkoettanut hillitä itseään, tahtoen pitää naiset vallassaan, sillä hän\ntiesi että kellä on naiset puolellaan se on voittamaton. Mutta pian\npalasi hän entisiin väkivaltaisiin tapoihinsa, aivan raivostuneena\nnähdessään että naisetkin luopuivat hänestä, niin taitamattomasti hän\nkoetti heitä pitää kiinni. Ja hän meni vihdoin raakamaisuuksiin saakka\nkostavana Jumalan palvelijana, joka hävittää ja tappaa, jakaen hirveitä\nijankaikkisia kärsimyksiä pienimmistäkin rikoksista. Eräänä päivänä hän\nruoski veriin asti pikku Moulinin, siitä että tämä oli vetänyt hameesta\npappilan vanhaa palvelijatarta, hirveätä Palmyrea, jolla oli tapana\njakaa runsaasti korvapuusteja ja selkäsaunoja. Toisen kerran löi hän\nnuorta Catherinea, joka nauroi kirkossa hänen itsensä niistäessä\nnenäänsä alttarilla. Eräänä sunnuntaina hän kaiken tämän lisäksi,\nvimmoissaan, kun koko seutu luisui hänen vallastaan, oli potkaissut\njalallaan pormestarin rouva Martineauta, luullen että tämä tahtoi\nkiusata häntä, kun ei kyllin nopeasti väistynyt hänen tieltään. Tämä\nmeni todella liian pitkälle ja Martineau teki valituksen, haastoi\noikeuteen kirkkoherran, joka siitä alkaen jatkoi hurjasti taistelua,\nlukemattomien oikeusjuttujen hätyyttämänä.\n\nMutta tehdäkseen työnsä täydelliseksi oli Markuksella eräs tuuma, jonka\nhän vihdoin voi toteuttaa. Uusien lakien johdosta olivat Hyvän Paimenen\nsisaret olleet pakoitetut jättämään Jonvillen, jonka asukkaista\nkaksisataa nuorta tyttöä heidän työhuoneissaan kuihtui liiasta\nrasituksesta ja nälästä. Heidän poistumisensa oli suuri helpotus maalle,\nyksi häpeällinen onnettomuus vähemmän. Markus oli taivuttanut\nkunnallisneuvoston ostamaan huutokaupalla myydyt laajat rakennukset.\nHänen tuumansa oli muuttaa nämä rakennukset, nämä suuret työhuoneet\nyhteiseksi taloksi, johon voitaisiin varojen mukaan järjestää leikki- ja\ntanssisali, kirjasto, museo sekä maksuton kylpylaitoskin. Markus tahtoi\nnäin vastapäätä kirkkoa perustaa jonkunmoisen kansalaispalatsin, jossa\ntyöntekijät saisivat olla yhdessä ja virkistyä. Koska naiset jo monta\naikaa olivat käyneet kirkossa ainoastaan saadakseen näyttää omiaan ja\nnähdä muiden pukuja, tulisivat he tästälähin mieluummin tähän iloisen\nveljellisyyden palatsiin, jossa heitä odotti terveellinen huvi.\nJuhlasalin vihkiäiset, jotka ensiksi vietettiin, antoivat aihetta\nsuureen kansalliseen juhlaan.\n\nTahdottiin ennen kaikkea tehdä mitättömäksi, korvata kunnan pyhittäminen\nPyhälle Sydämmelle, jota sekä pormestari että kunnallisneuvosto olivat\nkatkerasti katuneet tultuaan jälleen järkiinsä. Martineau, tahtoen\ntavallisella varovaisuudellaan puhdistaa itsensä, syytti opettaja\nJauffrea siitä että tämä oli jättänyt hänet apotti Cognassen käsiin,\ntehtyään hänet levottomaksi uhkaamalla Jonvilleä ja häntä itseään\nkaikenlaisilla epämääräisillä vaaroilla, ellei hän kokonaan antautuisi\nkirkolle, joka aina oli pysyvä voimakkaimpana, ihmisten ja omaisuuksien\nhaltijana. Nyt kun Martineau aivan hyvin näki että se ei ollutkaan\ntotta, koska kirkko oli joutumaisillaan tappiolle ja koko maa alkoi yhä\nenemmän vaurastua, sitä mukaa kun se erosi siitä, tahtoi hän kaikin\nmokomin palata voittajien puolelle, sillä hän oli käytännöllinen\ntalonpoika, jolla oli järkevät ajatukset vaikka ei hän paljon\npuhunut. Hän olisi siis toivonut jonkunlaista juhlaa, jossa hän\nkunnallisneuvoston etunenässä saisi pyhittää kunnan järjen ja totuuden\npalvelukselle, niin että unehtuisi tuo toinen juhla, jossa se oli\ntunnustanut järjettömyyden ja valheen verisen epäjumalan. Tämän juhlan\noli Markus tahtonut saada aikaan antaessaan pormestarin ja\nkunnallisneuvoston vihkiä leikki- ja juhlasalin yhteisessä talossa,\njossa kaikki seudun asukkaat sunnuntaisin yhtyisivät viettämään\nkansalaisjuhlia.\n\nSuuria valmistuksia tehtiin. Markuksen ja Genevièven oppilaat\nnäyttelisivät erään pienen kappaleen, tanssisivat ja laulaisivat\nyhdessä. Seudun nuorukaiset olivat muodostaneet soittokunnan. Nuoret\ntytöt, valkeaan puettuina niinkuin ennen Pyhän Neitsyen tyttäret,\nlaulaisivat ja tanssisivat hekin, maatöiden ja elämänilon kunniaksi.\nElämää, terveesti ja täydesti elettyä elämää, yltäkylläistä elämää\nvelvollisuuksineen ja nautinnoineen siellä ennen kaikkea juhlittaisiin.\nSitten kaikki leikkipaikat, voimistelukentät ja nurmikot läheisessä\npuutarhassa jätettäisiin lasten käytettäviksi, jotka joka viikko\nyhtyisivät siellä. Hauskoja siimespaikkoja järjestettäisiin naisille,\npuolisoille ja äideille, jotka tulisivat lähemmäksi toisiaan nyt kun\nheillä oli oma kokoushuone ja huvipaikka. Vihkiäisjuhlallisuutta varten\noli sali koristettu kukilla ja lehvillä ja Jonvillen juhlapukuinen kansa\ntäytti aamusta varhain kadut riemullaan.\n\nPuheenalaisena sunnuntaina Mignotkin toi Markuksen pyynnöstä ja\nvanhempien suostumuksella oppilaansa Moreuxista juhlaan. Koska sama\nkirkkoherra tähän saakka oli riittänyt Jonvillelle ja Moreuxille,\nvoisivat ne aivan hyvin tulla toimeen yhteisellä leikki- ja\njuhlasalilla. Markus tapasi Mignotin kirkon edustalla, juuri kun vanha\nPalmyre raivoissaan sulki sen oven kahteen lukkoon. Aamulla apotti\nCognasse oli messunnut tyhjille penkeille; ja hän se oli hurjan\nvihanpuuskan valtaamana käskenyt palvelijattarensa salpaamaan\njumalanhuoneen: kukaan ei enää saisi astua sen sisään, koska tuo\njumalaton kansa aikoi uhrata inhimillisen raakuuden epäjumalille. Apotti\nitse oli kadonnut, eli varmaankin hautautuneena pappilaan, jonka\npuutarha sijaitsi yhteiselle talolle vievän tien varrella. Hän ei\nerehtynyt sanoessaan että ihmiset häväisivät Pyhää Sydäntä, Jonville\nvapautui tästä uudesta uskosta, Jesuksen uudesta ja viimeisestä\nlihaantulemisesta.\n\n-- Tiedättehän, sanoi Mignot Markukselle, ettei hän enää kahteen\nsunnuntaihin ole käynyt Moreuxissa. Ja hän saattaa olla oikeassa\nväittäessään että hänen ei tarvitse kulkea neljää kilometriä lukeakseen\nmessun parille kerjäläisakalle ja kolmelle pienelle tytölle. Koko kylä\non noussut häntä vastaan, sittenkun hän ajoi takaa ja pieksi pikku\nSouvardia, joka näytti hänelle kieltään. Hän on aivan mieletön raivosta\ntuntiessaan itsensä voitetuksi, ja minun täytyy nyt puolustaa häntä\nsillä pelkään että loukattu kansa muutoin saattaisi tehdä hänelle mitä\ntahansa.\n\nMignot nauroi ja Markuksen kysellessä kertoi hän toisia yksityiskohtia.\n\n-- Niin, Saleur, meidän varovainen pormestarimme aikoi haastaa hänet\noikeuteen ja kirjoittaa piispalle. Toden totta, jos minun ensin olikin\nvaikea vetää Moreux tietämättömyyden ja herkkäuskoisuuden loasta, johon\nedeltäjäni klerikaalinen Chagnat oli kokonaan upottanut sen, ei minun\ntästedes tarvitse muuta kuin antaa tapauksien puhua puolestaan. Kaikki\nasukkaat tulevat minun puolelleni, koulu on pian hallitseva ilman\nkilpailijaa ja kirkko sulkeutuu, se on lopussa.\n\n-- Me emme vielä kuitenkaan ole niin pitkällä, sanoi Markus iloisesti.\nTäällä apotti Cognasse on vastustava niin kauan kun hän saa palkan\nvaltiolta ja vallan Roomasta. Olenkin aina arvellut että sellaiset\npienet yksinäiset kunnat, kun Moreux, etenkin ne, joissa elämä on\nhelppoa, ensimmäiseksi vapautuisivat papin vallasta, sillä sieltä hän\nvoi kadota järkyttämättä missään suhteessa yhteiskunnallista elämää.\nSiellä hänestä ei ollenkaan pidetty, siellä harjoitettiin yhä vähemmän\nja vähemmän uskonnollisia menoja, ja kun hän lähtee, ei kukaan ole\nkaipaava häntä, niin pian kuin kansalaisside tulee kyllin vahvaksi,\nluoden uuden liiton ihmisten välille ja toisia eläviä ja varmoja\nonnenlähteitä.\n\nMutta juhlan piti kohta alkaa, Markus ja Mignot suuntasivat askeleensa\nyhteistä taloa kohden, jossa heidän oppilaansa jo olivat. He tapasivat\nsiellä Genevièven Salvanin ja neiti Mazelinen seurassa; molemmat olivat\ntulleet ottamaan osaa tähän maallikkojuhlaan, johon hekin olivat hiukan\nvaikuttaneet, se oli kuin heidän pitkän opetustoimensa voitto. Ja\njuhlassa oli kaikki sangen yksinkertaista, veljellistä ja iloista.\nHallitusmiehet, virkapukuinen Martineau kunnallisneuvoston etunenässä,\nottivat haltuunsa tämän Kansanpalatsin, edustamansa kunnan nimessä.\nSitten koululapset näyttelivät ja lauloivat, aukaisivat oven hyvän työn\nja onnellisen rauhan tulevaisuuteen viattomilla, terveillä ja puhtailla\nkäsillään, iloisen naurun raikuessa. Lapsi, ikuinen nuoruus, se\nvoittaisi viimeiset vastukset tulevaista valtakuntaa kohden vievällä\ntiellä. Se, mitä nykyajan lapsi ei voisi tehdä, sen on tekevä\ntulevaisuuden lapsi. Kun lapset olivat kajahuttaneet toivonhuutonsa,\nnuoret tytöt ja nuoret pojat astuivat esiin, ikäänkuin hento lupaus\npikaisesta hedelmästä. Sitten ilmestyi keski-ikä kaikessa kypsyydessään,\nmiehet ja isät, vaimot ja äidit, koko ihmiskunta täydessä työssä, joiden\njälkeen tulivat vanhukset, heltyvä muisto, onnellinen elämänilta, kun\nelämä on oikein eletty. Ihmiskunta sai takaisin itsetietoisuutensa ja\nasetti entisen taivaallisen ihanteen sijalle maallisen elämän esikuvan,\njonka tarkoituksena oli järjen, totuuden ja oikeuden kautta kulkea\nihmisten veljellisyyttä, rauhaa ja onnea kohden. Nyt olisi Jonvillellä\nkokoushuoneena tämä ilon ja terveyden veljellinen koti, jossa kenenkään\nei tarvitsisi pelätä uhkauksia, eikä rangaistuksia ja jossa aurinko\nilahuttaisi kaikenikäisiä. Siellä ei hämmennettäisi ihmisten sydäntä\neikä järkeä, siellä ei myytäisi alueita valeparatiisissa. Sieltä\nkansalaiset palaisivat virkistyneinä, onnellisina elämään itse elämän\niloisuuden vuoksi. Ja opinlauseiden julma järjettömyys kukistui tämän\nilon ja terveellisen valon vaikutuksesta.\n\nKarkeloa kesti iltaan saakka. Kylän kauniit talonpoikaisnaiset eivät\nolleet koskaan ottaneet osaa moiseen juhlaan. Kaikki huomasivat kauniin\nrouva Martineaun hymyilevät kasvot, sillä hän oli ollut apotti Cognassen\nviimeisiä uskollisia, vaikka oli käynyt kirkossa ainoastaan näyttääkseen\nuusia pukujaan. Hänellä oli nytkin uusi puku ja hän oli ihastuksissaan\nkun sai levitellä sitä, tarvitsematta pelätä että se likaantuisi\nkostealla kivilattialla. Täällä hän myöskin tiesi että ei kukaan häntä\npotkaisisi, jollei hän kyllin nopeasti väistyisi tieltä. Jonvillessä oli\nsiis vihdoinkin paikka, jossa voitiin tavata toisiaan, keskustella ja\nvähän huvitella.\n\nKummallinen tapaus päätti tämän suuren päivän. Markus ja Geneviève\njohtivat oppilaitaan kotiin ja samoin teki Mignot: heidän seurassaan\nolivat myös Salvan ja neiti Mazeline, kaikki iloisina, leikkiä laskien\nja nauraen. Samassa tuli vielä rouva Martineau kylän vaimojen\nympäröimänä, joille hän kertoi kuinka hänen miehensä kirkkoherraa\nvastaan nostama juttu tuon kuuluisan potkun johdosta oli päättynyt.\nOikeuden edessä oli esiintynyt viisitoista vierasmiestä ja kiivaan\nväittelyn jälkeen oli tuomari määrännyt apotti Cognassen maksamaan\nkaksikymmentäviisi markkaa sakkoa; ja tämä selitti hirveän kiukun, jonka\nvallassa apotti viime päivinä oli ollut. Kulkiessaan pappilan puutarhan\nohi lausui rouva Martineau kovalla äänellä että se oli aivan oikein ja\nsilloin nähtiin äkkiä apotti Cognassen pään kohoavan pienen muurin\nyläpuolelle ja hän alkoi huutaa solvauksia.\n\n-- Haa! sinä turhamielinen, haa, valehtelija! minä tukin vielä sinulta\nsuun käärmekielelläsi, joka herjaa hyvää Jumalaa!\n\nKuinka sattui hän siihen juuri tällä hetkellä? Oliko hän vaaninut\npuutarhamuurin takana juhlasta paluuta? Oliko puutarhaan vartavasten\nlaitettu tikapuut, jotta hän voisi nähdä muurin yli. Kun hän huomasi\nkauniin rouva Martineaun uudessa puvussa ja hänen ympärillään kaikki nuo\njuhla-asuiset naiset, jotka olivat lakanneet käymästä kirkossa,\nmennäkseen jumalattomaan juhlaan pahanhengen talossa, menetti hän kaiken\nmielenmalttinsa.\n\n-- Te irstaiset vaimot, joiden tähden enkelit vuodattivat kyyneleitä,\nkirotut vaimot, jotka myrkytätte koko maan saastaisuudellanne,\nodottakaa! odottakaa! minä luettelen muutamia ansioitanne, ennenkun\nsaatana tulee noutamaan teidät.\n\nJa sitten hän, raivostuneena kun eivät edes naiset enää olleet hänen\npuolellaan, nuo kurjat, kirkon kammomat ja kiroomat naiset, jotka se\nkuitenkin pitää hallussaan vallitakseen heidän kauttaan, tempasi kiviä\nrappeutuneesta muurinkatoksesta ja heitti ne naisten päälle kaikesta,\nkuivien ja mustien kättensä voimasta.\n\n-- Tästä saat sinä, Mathurine, joka annat kaikkien miehesi palvelijain\nmaata vuoteessasi!... Sinä, Durande, joka varastit sisareltasi hänen\nosansa isänne perinnöstä!... Sinä, Désirée, joka et ole maksanut poikasi\nsielun autuudeksi lukemiani kolmea messua!... Ja sinä, sinä Martineaun\nvaimo, joka olet syyttänyt Jumalaa, minun persoonassani, yksi kivi,\nkaksi kiveä, kolme kiveä, odota! odota! yhtä monta kiveä, kuin\nkahdessakymmenessä viidessä markassa on markkoja!\n\nHäväistys oli suunnaton, kahteen naiseen kävi kivi, ja maapoliisi, joka\noli paikalla, puuttui heti asiaan. Huutojen ja uhkausten kaikuessa\napotti Cognasse näytti äkkiä tulevan järkiinsä. Hän teki viimeisen\nhurjan liikkeen, koston Jumalan tavoin uhaten hävittää koko uuden\nmaailman ja sitten hän katosi, niinkuin piru laatikkoonsa. Siitä hän sai\ntaas oivan jutun niskoilleen, nouseva haasteiden tulva uhkasi kokonaan\nhukuttaa hänet.\n\nSeuraavana torstaina Markus, käydessään Mailleboisissa, sai aivan\nodottamatta varmuutta epäilyksiin, jotka viime päivinä olivat vaivanneet\nhäntä. Hän kulki juuri pienen Kapusiinitorin yli, kun hänen huomionsa\nherätti eräs musta, huonosti puettu mies, joka liikkumattomana seisoi\nveljienkoulun edessä ja tarkasti sitä tuijottavin katsein. Hän tunsi\nheti miehen samaksi, jonka hän kuukautta ennen oli nähnyt Polydorin\nseurassa, rautatien puistokäytävällä. Ja nyt hän ei enää epäillyt,\nvoidessaan mielensä mukaan tarkastaa miestä päivän valossa: se oli\ntodella veli Gorgias, likaiseen, vanhaan takkiin puettu, iän runtelema\nveli Gorgias, kasvot sisään painuneet ja jäsenet koukistuneet, mutta\nhänet tunsi kuitenkin suuresta petolinnunnenästä ja ulkonevista\nposkipäistä. Delbos ei ollut erehtynyt, veli Gorgias oli kuin olikin\npalannut ja epäilemättä jo useita kuukausia kierrellyt seutua.\n\nHänen seisoessaan syviin mietteisiin vaipuneena tuolla unisella, melkein\naina autiolla torilla, hän varmaankin tunsi katseen, joka oli kiintynyt\nhäneen. Hän kääntyi hitaasti ja hänen silmänsä kohtasivat muutaman\naskeleen päähän seisahtuneen ohikulkijan silmät. Hänkin tunsi\nepäilemättä Markuksen, mutta sen sijaan että olisi säikähtänyt tai\npaennut niinkuin edellisellä kerralla, hänen huulensa vain vääntyivät\ntavalliseen, puoleksi ivalliseen puoleksi julmaan irvistykseen, niin\nettä hänen sudenhampaansa hiukan paljastuivat vasemmalla puolella.\nSitten hän puhui aivan tyynesti, osoittaen kädellään veljien koulun\nrappeutuneita seiniä.\n\n-- No! herra Froment, iloitsette varmaankin nähdessänne nämä rauniot,\nvai kuinka... Minut nähkääs, minut saattaa se aivan raivoon, tahtoisin\nsytyttää ne tuleen, polttaakseni nuo viimeiset pelkurit.\n\nKun ei Markus, hämmästyneenä siitä että roisto uskalsi puhutella häntä,\nkyennyt vastaamaan, vääntyivät hänen kasvonsa hirveään, äänettömään\nnauruun.\n\n-- Teitä kummastuttaa kun juuri teille kerron ajatukseni?... Te olette\nolleet pahin viholliseni. Mutta miksi olisin teille siitä suutuksissa?\nte ette olleet mitään minulle velkaa, te taistelitte aatteidenne\npuolesta... Minä vihaan, minä vainoon kuolemaan saakka esimiehiäni,\nveljiäni Jesuksessa Kristuksessa, kaikkia niitä, joiden piti suojella\nminua, pelastaa minut ja jotka heittivät minut kadulle, toivoen että\nkuolisin siellä häpeään ja nälkään... Ja minä edes olen vain syntinen\nihminen, mutta nuo kurjat raukat ovat myöneet ja pettäneet itse Jumalan,\nsillä se on heidän syynsä, se on heidän typerän heikkoutensa syy, jos\nkirkko joutuu tappiolle ja jos tuo kurja koulu kokonaan kukistuu...\nKuinka erilainen asema sillä olikaan minun aikanani! Me olimme voitolla,\nme olimme melkein kokonaan masentaneet teidän maallikkokoulunne. Ja nyt\non se koulu voitolla, pian on se yksin hallitseva. Sydämmeni on täynnä\nsurua ja raivoa.\n\nMutta samassa kaksi vanhaa vaimoa kulki ohi, eräs kapusiini-isä astui\nulos läheisestä kappelista ja veli Gorgias lisäsi nopeasti matalammalla\näänellä, vilkaisten ympärilleen:\n\n-- Kuulkaa, herra Froment, jo kauan aikaa olen halunnut puhua kanssanne.\nMinulla on paljon kerrottavaa teille. Jos suvaitsette, tulen jonakin\npäivänä luoksenne Jonvilleen yön tultua.\n\nHän meni tiehensä, katosi Markuksen ehtimättä lausua sanaakaan.\nViimemainittu ei puhunut kohtauksesta kellekään, paitsi vaimolleen, joka\ntuli siitä levottomaksi. He suostuivat keskenään että eivät ottaisi\nvastaan miestä, sillä hänen käyntinsä oli ehkä joku salajuoni, joku uusi\nkavala konnankoukku. Mies oli aina valehdellut ja hän valehtelisi\nvieläkin; mitä syytä oli toivoa häneltä tuota kauan etsittyä uutta\ntodistuskappaletta? Mutta kuukausia kului, eikä häntä näkynyt; ja\nMarkus, joka ensin oli aikonut sulkea häneltä oven, rupesi\nihmettelemään, tulemaan kärsimättömäksi kun ei veli Gorgiasta näkynyt\ntulevaksi. Hän koetti arvaella, mitä mies oli aikonut hänelle kertoa, ja\nvihdoin häntä alkoi vaivata vastustamaton halu saada tietää mitä se oli.\nMiksi hän ei oikeastaan olisi ottanut häntä vastaan? Vaikka hän ei\nsaisikaan tietää mitään hyödyllistä, hän pääsisi ainakin paremmin\nselville miehestä, Ja siitä alkaen hän odotti lakkaamatta tätä\nmyöhästynyttä käyntiä.\n\nVihdoin eräänä rankkasateisena talvi-iltana veli Gorgias ilmestyi\nkoululle, kääriytyneenä vanhaan viittaan, josta virtanaan valui lokaa ja\nvettä. Heti kun hän oli riisunut päältään vaaterepaleen, Markus kutsui\nhänet kouluhuoneeseen, joka vielä oli lämmin ja jonka uunissa tuli\nhiljaa sammui. Pieni öljylamppu vain valaisi himmeästi suurta, hiljaista\nhuonetta. Geneviève oli levottomana jäänyt oven taakse kuuntelemaan,\nepämääräisesti peläten ilkityötä.\n\nVeli Gorgias jatkoi heti Kapusiinitorilla keskeytynyttä puhettaan,\nikäänkuin olisi alkanut sen samana päivänä.\n\n-- Nähkääs, herra Froment, kirkko kukistuu sen vuoksi että sillä ei enää\nole päättäväisiä pappeja, valmiita puolustamaan sitä tulella ja\nmiekalla, jos tarvitaan. Ei yksikään noista kurjista tomppeleista,\nnoista ruikuttavista tolvanoista rakasta, eikä edes tunne todellista\nJumalaa, sitä, joka hävitti kansat pienen tottelemattomuuden tähden ja\njoka hallitsi sielujen ja ruumiiden ylitse itsevaltiaana herrana, salama\naseenaan... Mitenkä käykään maailman, kun ei hänen palvelijoinaan ole\nmuita kuin typeriä pelkureita?\n\nSitten ryhtyi hän yksitellen esimiehiinsä, veljiinsä Jesuksessa\nKristuksessa, niinkuin hän heitä nimitti, ja siitä syntyi todellinen\nverilöyly. Hänen ylhäisyytensä Bergerot, joka äskettäin oli kuollut\nlähes kahdeksankymmenenseitsemän vuoden ikäisenä, oli aina ollut\nvapiseva ja epävarma miesraukka, eikä ollut uskaltanut erota Roomasta,\nperustaakseen tuon kuuluisan, vapaamielisen ja ratsionalistisen Ranskan\nkirkon, joka ei olisi ollut muuta kuin uusi protestanttisuuden lahko.\nNoiden oppineiden piispojen, noiden vapaa-aatteisten epäilijöiden heikot\nkädet, joista he olivat pudottaneet aseensa salaman, ne ne sallivat\nuskottomien joukon jättää temppelit autioiksi, sen sijaan että olisivat\narmotta musertaneet heidät iankaikkisella helvetin kauhulla. Mutta\nkiihkeimmin hän vihasi apotti Quandieuta, joka vielä oli elossa vaikka\nyli kahdeksankymmenen vuotias. Entistä Saint-Martinin kirkkoherraa\nMailleboisissa, piti hän yhä valapattona, luopiona, huonona pappina,\njoka oli häväissyt uskontoaan, puolustaessaan julkisesti Jumalan\nvihollisia Simonin jutun aikana. Se oli selvästi tullut näkyviin\nmyöhemmin kun hän oli eronnut papin virasta ja vetäytynyt asumaan\npieneen puutarhan ympäröimään taloon, autiossa kaupunginosassa. Hän\nsanoi inhoavansa viimeisten uskovaisten halpaa taikauskoa, hän meni niin\npitkälle röyhkeydessään että kutsui munkkeja, \"temppelin kauppiaita\",\nitsetiedottomiksi hävittäjiksi, jotka jouduttivat kirkon kukistumista.\nMutta hän itse oli hävittäjä, jonka kavalluksesta katolisuuden\nvastustajat saivat uuden aseen, hän oli inhoittava esimerkki miehestä,\njoka kieltää koko elämänsä, rikkoo lupauksensa ja pitää mukavaa ja\nhäpeällistä vanhuutta marttyyrin kärsimyksiä parempana. Ja hänen\nseuraajansa, Saint-Martinin uusi kirkkoherra, vakavan ja ankaran\nnäköinen apotti Coquard taas oli, tästä erinomaisesta ulkomuodosta\nhuolimatta, ainoastaan typerä miesraukka.\n\nTähän saakka Markus oli kuunnellut äänettömänä; hän oli päättänyt olla\nkeskeyttämättä. Mutta ankara hyökkäys apotti Coquardia vastaan herätti\nhänen suuttumuksensa.\n\n-- Te ette tunne tätä pappia, sanoi hän tyynesti, te puhutte hänestä\nvihan sokaisemana vastustajana... Hän oli ainoa pappi tässä maassa, joka\nheti alussa ymmärsi minkä hirveän vahingon kirkko teki itselleen,\njulkisesti ja kiihkeästi ruvetessaan vastustamaan totuutta ja oikeutta.\nKirkko, joka sanoo edustavansa maan päällä oikeuden, totuuden ja\nhyvyyden Jumalaa, ja jonka perusaate on kärsivien ja halpojen\nylentäminen, yhdistyy sortajiin, valehtelijoihin ja väärentäjiin\nsäilyttääkseen ajallisen valtansa! Tällaisen teon seuraukset täytyivät\npakostakin tulla peljättäviksi sille sinä päivänä, jolloin totuus ja\noikeus voittaisivat, jolloin Simonin viattomuus tulisi ilmi. Se teki\ntodellisen itsemurhan, se valmisti omin käsin tuomionsa, se ei enää\nkoskaan olisi totuuden, oikeuden, iankaikkisen puhtauden ja hyvän\nasunto! Ja sen rikoksien sovitus on tuskin alkanut, se on hitaasti\nkuoleva tuon kauhean vääryyden tähden, johonka se on tehnyt itsensä\nsyypääksi ja joka kalvavan koin tavoin runtelee sen ruumista... Niin,\nQuandieu oli kyllin tarkkanäköinen aavistaakseen ja lausuakseen julki\nkaiken tämän. Ja se on valhe että hän muka raukkamaisuudesta pakeni\nkirkosta, häh erosi siitä itkien, vertavuotavin sydämin, ja hän päättää\nsurussa katkeran ja kurjan elämänsä.\n\nVeli Gorgias osoitti kiivaalla liikkeellä ettei hän tahtonut väitellä.\nHän oli kärsimättömästi odottanut saada jatkaa raivokasta hyökkäystään,\nkuunteli tuskin toisen puhetta, seisoessaan siinä omiin katkeriin\najatuksiinsa vaipuneena, säkenöivät silmät luotuina etäisyyteen.\n\n-- Hyvä, hyvä, sanon vain mitä ajattelen enkä estä teitä ajattelemasta\nmitä tahdotte... Mutta on toisia tyhmiä pelkureita, joita te ainakaan\nette puolusta. Esimerkiksi tuo kurja isä Theodosius, jumalisten naisten\nihanne ja paradisin epärehellinen rahastonhoitaja.\n\nHän alkoi uudelleen ja hyökkäsi verenhimoisella raivolla kapusiinien\nesimiehen kimppuun. Hän ei mitenkään moittinut pyhän Antonius\nPadualaisen palvelusta, vaan päinvastoin ylisti sitä, hänen ainoa\ntoivonsa oli ihme, hän olisi tahtonut että kaikki ihmiset olisivat\ntuoneet pyhimykselle yhden markan tai kaksi markkaa, pakoittaakseen\nJumalaa polttamaan salamallaan kaikki jumalattomat kaupungit. Mutta isä\nTheodosius oli vain tunnoton ilveilijä, joka keräsi rahaa ainoastaan\nitselleen ja kieltäytyi auttamasta hädänalaisia Herran palvelijoita.\nEnnen, kun hänen rahalaatikkonsa tuottivat satojatuhansia markkoja, ei\nhän kertaakaan olisi ottanut niistä edes viiden markan rahaa\nhelpoittaakseen hiukan naapuriensa, kristillisten kouluveljien\nvaivaloista elämää. Nyt, lahjojen vuosi vuodelta vähentyessä, oli\nvieläkin surkeampaa, hän ei ollut auttanut häntä, Gorgiasta, eräässä\nhirveässä pulassa, jolloin kymmenen markkaa olisi voinut pelastaa hänen\nelämänsä. Kaikki luopuivat hänestä, niin, kaikki, tuo irstas, rahanahne\nkeinottelija, isä Theodosius, puhumattakaan toisesta, korkeimmasta\njohtajasta, suurimmasta syyllisestä, joka oli yhtä tyhmä kuin\nkonnamainenkin! Ja lopuksi hän mainitsi isä Crabotin nimen, joka pitkän\naikaa oli pyörinyt hänen kielellään, mutta jota ilmilausumasta häntä oli\nestänyt jonkunmoinen pyhän kauhistuksen jäännös. Niin! isä Crabot, isä\nCrabot! hän oli ennen pitänyt häntä epäjumalanaan, nöyränä polvistunut\nhänen edessään, ja ollut rakkaudessaan valmis vaikka rikoksiin. Hän oli\nsilloin nähnyt hänessä sangen nerokkaan ja rohkean kaikkivaltiaan\nherran, jonka kanssa Jesus seurusteli ja jolle Jumala oli luvannut\nijankaikkisen voiton maan päällä. Isä Crabotista luuli hän saavansa\nturvan kaikkia pahoja ihmisiä vastaan ja hänen avullaan uskoi hän\nonnistuvansa vaikeimmissakin yrityksissään. Ja tuon kunnioitetun herran\npelastukseksi oli hän hukannut elämänsä, tuo jalo isä Crabot hylkäsi\nhänet nyt, jätti hänet leivättä ja asunnotta. Hän teki vielä enemmänkin,\nheitti hänet suojatta, niinkuin vaarallisen rikosveljen, josta tahdotaan\npäästä. Eikö hän sitä paitsi aina ollut osoittanut hirveintä\nkiittämättömyyttä? eikö hän jo ollut uhrannut isä Philibin raukkaa, joka\näskettäin oli kuollut samassa italialaisessa luostarissa, missä hän niin\nmonta vuotta oli ollut hautautuneena? Isä Philibin oli sankari, uhri,\njoka ei koskaan ollut tehnyt muuta kuin totellut esimiehiään ja joka oli\nuhrautunut siihen määrin että yksin oli kärsinyt hänen toimitettavikseen\nmäärättyjen ja hiljaisuudessa täyttämiensä töiden seuraukset.\nHurjapäinen veli Fulgentius oli myöskin uhri; hän oli tosin järjeltään\nyksinkertainen, mutta oikeastaan syytön, eikä ollut ansainnut tulla\najetuksi johonkin tuntemattomaan soppeen, missä hän nyt varmaankin\nvähitellen läheni loppuaan. Mitä hyödytti moinen halpamaisuus ja\nkiittämättömyys? eikö isä Crabot tehnyt yhtä tyhmästi kuin ilkeästikin,\nhyljätessään entiset ystävänsä, jotka olivat auttaneet hänet valtaan?\neikö hän saattanut omaa asemaansa horjumaan musertaessaan heidät, ja\neikö hän peljännyt että joku heistä saattaisi väsyä, nousta\nalennuksestaan ja huutaa hirveitä totuuksia hänelle vasten naamaa?\n\n-- Sen sanon teille, huusi Gorgias, että hänen ylhäisen katsantonsa ja\nhänen ylistetyn valtioviisautensa alla piilee ääretön typeryys. Ihmisen\ntäytyy olla tyhmä kuin nauta voidakseen käyttäytyä minua kohtaan\nniinkuin hän on tehnyt. Mutta varokoon itseään, varokoon itseään! olen\nkerran puhuva...\n\nHän ei lopettanut lausetta ja Markus, joka kuunteli jännityksellä,\ntahtoi saada häntä jatkamaan.\n\n-- Mitä, mitä teillä on sanottavaa?\n\n-- Ei mitään, ne asiat koskevat ainoastaan häntä ja minua, enkä minä\ntunnusta niitä kuin Jumalan edessä, rippisalaisuutena.\n\nSitten hän jatkoi katkeraa arvosteluaan.\n\n-- Ja sitten lopuksi tuo veli Joachim, jonka he ovat asettaneet veli\nFulgentiuksen sijaan, johtajaksi kouluumme Mailleboisissa; hänkin on\nyksi isä Crabotin käskyläisistä, taitavuutensa ja liukkautensa tähden\nvalittu tekopyhä, joka luulee olevansa suuri mies kun hän ei vedä\nkorvista likaisia koululapsia. Te voitte jo nähdä kauniit seuraukset,\nkoulu on pian suljettava oppilaiden puutteessa. Potkuilla ja\nnyrkiniskuilla -- kas sillä tavoin tahtoo Jumala että nuo kirotut sikiöt\nkasvatetaan, jos tahtoo saada heistä edes hiukan kunnollisia ihmisiä...\nJa tahdotte tietää minun mielipiteeni? Koko maassa on ainoastaan yksi\njotakuinkin kunnollinen kirkkoherra, Jumalan mielen mukainen pappi; ja\nse on apotti Cognasse. Taistelun ollessa ankarimmillaan meni hän\nniinkuin muutkin kysymään neuvoa Valmariesta, ja he olivat vähällä\nturmella hänetkin kehottamalla häntä olemaan liukas ja valtioviisas.\nMutta hän rupesi pian noudattamaan entistä tapaansa, kivenheitolla hän\nvainoaa kirkon vihollisia, ja niin käyttäytyvätkin kaikki oikeat pyhät,\nniin on Jumala varmaankin kerran valloittava takaisin maailman.\n\nHän pui raivokkaasti nyrkkejään suuressa, rauhallisessa koulusalissa,\njohon pieni lamppu levitti himmeää valoa. Hetkeksi syntyi syvä\nhiljaisuus, ei kuulunut muuta kuin sateen rapina akkunanruutuja vastaan.\n\n-- Kaikissa tapauksissa, sanoi Markus hieman ivallisesti, näyttää siltä\nkuin Jumala olisi hyljännyt ja uhrannut teidät, samoinkuin\nesimiehennekin.\n\nVeli Gorgias katsahti kurjia vaatteitaan ja laihtuneita käsiään, jotka\nkertoivat hänen kärsimyksistänsä.\n\n-- Se on totta, Jumala on hirveän ankarasti rangaissut minua, omieni ja\nmuiden syntien tähden. Minä alistun hänen tahtoonsa, hän tarkoittaa\nparastani. Mutta minä en koskaan unohda, en koskaan anna anteeksi\nmuille, että he ovat lisänneet kärsimyksiäni. Voi, kuinka hirveään\nelämään nuo ilkiöt tuomitsivatkaan minut, pakoittaessaan minut jättämään\nMailleboisin, ja kuinka kurjassa tilassa olenkaan palannut sinne\nsaadakseni heiltä edes leipäkannikan, jonka he ovat minulle velkaa!\n\nHän ei tahtonut kertoa enempää, mutta hänen surkean elämäntarinansa\nsaattoi lukea hänen nälistyneestä ulkomuodostaan, joka oli kuin\nhätyytetyn metsäeläimen. Hänen munkkikuntansa oli varmaankin lähettänyt\nhänet paikasta paikkaan ja aina köyhimpiin ja yksinäisimpiin, kunnes\nhänet vihdoin ajettiin ulos liian vaarallisena, jolloin hän luopui\nmunkinkaapustaan ja kuljeskeli pitkin maita karkoitettuna munkkina.\nMissä kaukaisissa maissa hän sitten oli käynyt, kuinka kurjaa ja\nepävarmaa elämää hän oli viettänyt, mihin seikkailuihin, joita on\nmahdoton edes kuvailla mielessään, ja millaisiin inhoittaviin paheisiin\nhän oli antautunut, se ei koskaan tulisi tiedoksi, sen saattoi\nainoastaan hiukan aavistaa hänen kasvojensa nahankaltaisesta ihosta ja\nilmeestä hänen silmissään, jotka paloivat vihasta ja kärsimyksistä.\nParhaana apulähteenä olivat varmaankin kauan aikaa olleet hänen entiset\nrikostoverinsa, jotka maksoivat hänelle että hän pysyi poissa ja oli\nääneti. Kun hän oli kirjoittanut kirjeen toisensa jälkeen, ja alkoi\nuhkailla, sai hän silloin tällöin pieniä rahasummia ja saattoi siten\nvielä muutamia kuukausia jatkaa kurjaa elämäänsä kaikkien halveksimana.\nSitten oli tullut aika, jolloin hän ei enää saanut vastausta; hänen\nkirjeensä ja uhkauksensa eivät mitään vaikuttaneet; entiset esimiehet\nolivat väsyneet hänen äärettömiin vaatimuksiinsa, ehkä hän ei enää ollut\nheistä vaarallinenkaan, kun niin monta vuotta jo oli kulunut. Ja hän oli\ntodella ollut kyllin järkevä ymmärtääkseen että hänen tunnustuksensa\neivät enää tuottaisi heille mitään mainittavaa vahinkoa, vaan että ne\nsen sijaan riistäisivät häneltä viimeisen mahdollisuuden saada heiltä\njotain rahaa. Mutta hän oli päättänyt palata Mailleboisiin, tuntien lain\nja tietäen että hänen rikoksensa oli vanhentunut. Useita kuukausia hän\nsiis oli elänyt kaupungin seutuvilla, saaden silloin tällöin\nkiristetyksi muutamia markkoja Simonin syyttäjiltä, jotka yhä olivat\nlevottomia Rozanin hirveän voiton tähden. Hän oli heidän paha\nomatuntonsa, heidän rangaistuksensa, joka seisoi heidän ovensa\nulkopuolella ja ennusti heille häpeän, joka kerran kohtaisi heitä. He\nalkoivat varmaankin taas väsyä tähän kotirasitukseen, sillä Gorgias\nkiehui vihasta, hän ei olisi niin katkerasti moittinut heitä, jos he\nedellisenä päivänä olisivat sallineet hänen ammentaa heidän\nkukkaroistaan, ostaakseen vielä hänen vaitiolonsa.\n\nMarkus ymmärsi täydellisesti. Veli Gorgias tuli esiin siitä pimeydestä,\njohon hautautuneena hän nykyään eli, vasta kulutettuaan saamansa rahat\ninhoittavissa huvituksissa. Että hän tällaisena talvi-iltana,\nrankkasateessa oli saapunut Markuksen luokse, osoitti selvästi että\nhänen taskunsa olivat tyhjät ja että hän toivoi tästä käynnistä jotakin\nhyötyä itselleen. Mutta mitä hyötyä? minkä vuoksi nämä pitkät ja\nraivokkaat syytökset kaikkia noita miehiä vastaan, joiden kuuliainen ase\nhän vain sanoi olleensa?\n\n-- Asutteko Mailleboisissa? kysyi Markus, joka ei voinut hillitä\nuteliaisuuttaan.\n\n-- Ei. en Mailleboisissa ... asun missä sattuu.\n\n-- Luulen jo kerran nähneeni teidät siellä, ennen yhtymystämme\nKapusiinitorilla... Te olitte, luullakseni, erään entisen oppilaanne,\nPolydorin seurassa.\n\nVäsynyt hymy ilmaantui veli Gorgiaan laihoille kasvoille.\n\n-- Polydor, niin, niin, hänestä minä paljon pidin. Hän oli hurskas ja\nhiljainen poika. Myöhemmin on hän, samoin kuin minäkin, saanut kärsiä\nihmisten pahuuden tähden. Häntä on syytetty kaikenmoisista rikoksista,\nhänetkin on syyttömästi ajettu ulos, sillä kukaan ei ole käsittänyt\nhänen luonnettaan. Ja olin sangen onnellinen kun palatessani tänne\ntapasin hänet taas, kaksi kurjaa olemme ruvenneet yhteen, olemme\nlohduttaneet toisiamme ja turvautuneet Herramme Jesuksen Kristuksen\ntaivaalliseen apuun... Mutta Polydor on nuori, hän kohtelee minua\nniinkuin muutkin, kokonaisen kuukauden on hän ollut kateissa ja minä\nolen turhaan etsinyt häntä. Oi! kaikki käy huonosti, parempi olisi tehdä\nloppu kaikesta!\n\nKäheä valitushuuto oli päässyt hänen huuliltaan ja Markusta kauhistutti,\nniin kiihkeä hellyys ilmeni tuon vanhan, hirveiden intohimojen kalvaman\nmiehen, entisen lapsenraiskaajan särkyneessä äänessä hänen puhuessaan\nPolydorista. Markus ei kuitenkaan ehtinyt nähdä syvemmälle tähän\nhirveään intohimojen kuiluun, sillä karkoitettu munkki lähestyi häntä\nnopeasti ja sanoi:\n\n-- Kuulkaa minua, herra Froment, minä olen saanut kylliksi siitä, olen\ntullut tänne kertoakseni teille kaikki... Niin, jos lupaatte kuulla\nminua niinkuin rippi-isä, niin sanon teille tällä kertaa totuuden,\noikean totuuden. Te olette ainoa ihminen, jolle voin tehdä tämän\ntunnustuksen, ilman että arvoni tai ylpeyteni siitä kärsii, sillä te\nolette aina ollut epäitsekäs ja oikeudenmukainen vastustaja... Ottakaa\nsiis vastaan luottamukseni ja sitoutukaa ainoastaan pitämään ne\nsalaisuutena siksi kunnes annan teille luvan julkaista ne.\n\nMarkus keskeytti hänet nopeasti.\n\n-- Ei, ei, en tahdo tehdä sellaista sitoumusta. Minä en ole pyytänyt\nteitä tunnustamaan, olette tullut tänne omasta halustanne, kertokaa\nminulle mitä itse tahdotte. Jos todella ilmoitatte minulle totuuden,\nniin tahdon saada käyttää sitä omantuntoni mukaan.\n\nVeli Gorgias epäili vain hetken.\n\n-- No, olkoon menneeksi, minä luotan teidän omaantuntoonne.\n\nMutta hän ei puhunut heti, syntyi taas hiljaisuus. Sade valui yhä\nvirtanaan pitkin akkunanruutuja ja tuuli vinkui autioilla kaduilla;\npienen lampun liekki oli liikkumaton ja suora ja savusi hiukan\nhiljaisessa, puolipimeässä salissa. Markus tuli vähitellen levottomaksi,\nhäntä vaivasi tuo mies, jonka läsnäolo herätti hänessä kaikenlaisia\nepäselviä ja inhoittavia ajatuksia, ja hän loi huolestuneen katseen\noveen päin, mihin hän tiesi Genevièven jääneen. Kuuliko hän? Kuinka\ntuskallista hänellekin, kun kaikki tuo vanha saasta taas kaivettiin\nesiin!\n\nOltuaan kauan aikaa vaiti, tahtoen sitten tehdä tunnustuksensa\njuhlallisemmaksi, veli Gorgias kohotti kätensä taivasta kohden, ja\nvaiettuaan vielä hetken, lausui hän hitaasti ja karkealla äänellä:\n\n-- Se on totta, Jumalan edessä tunnustan että olin pikku Zéphirinin\nhuoneessa rikosiltana.\n\nVaikka Markus sangen epäilevänä oli odottanut tunnustusta, varmana\nedeltäpäin, että saisi kuulla uuden valheen, ei hän voinut pidättää\nväristystä ja hän nousi tuoliltaan tahtomattaan kauhistuneena. Mutta\nGorgias viittasi häntä heti istuutumaan.\n\n-- Olin huoneessa, tai oikeammin nojasin ulkopuolelta akkunanlautaa\nvastaan, mutta tämä tapahtui kaksikymmentä minuuttia vailla kymmenen,\nennenkuin rikos tapahtui. Tämän tahdon kertoa teille, huojentaakseni\nomaatuntoani... Tullessani ulos kapusiinien kappelista oli yö pilkkosen\npimeä ja olin luvannut saattaa pikku Polydorin isänsä, tientekijän luo,\nJonvillen tielle, ettei hänelle mitään tapahtuisi. Kapusiinien\nkappelista läksimme kello kymmenen, kymmenen minuuttia kesti menomatka,\nsaman verran tulomatka, näette siis että kello oli noin kaksikymmentä\nyli kymmenen... Kun paluumatkalla kuljin koulun sivu, pitkin pientä,\nautiota toria, kummastuin suuresti huomatessani pikku Zéphirinin akkunan\nolevan auki ja kirkkaasti valaistun. Menin lähemmäksi ja näin lapsen\nseisovan paitasillaan pöydän ääressä ja järjestävän pyhimysten kuvia,\njotka hän oli saanut lahjaksi rippikoulutovereiltaan; ja minä nuhtelin\nhäntä siitä, että hän ei ollut sulkenut ikkunaansa, sillä se oli aivan\nmaan rajassa, niin että kuka tahansa saattoi yhdellä harppauksella tulla\nhuoneeseen. Mutta hän nauroi herttaisesti, hän sanoi, että huone oli\nliian kuuma, yö oli todella painostava, niinkuin ehkä muistatte... Minä\nkäskin hänen mennä heti levolle, mutta samassa huomasin pöydällä\npyhimyskuvien vieressä kirjoituskaavan, joka kuului minun luokkaani ja\njossa oli koulun leima sekä minun nimimerkkini. Silloin todella suutuin\nja muistutin hänelle, että oppilaita oli ankarasti kielletty\nkuljettamasta kotiinsa koulutarpeita. Hän tuli aivan punaiseksi, pyysi\nanteeksi ja selitti tahtoneensa kotona lopettaa kiireellisen tehtävän.\nSitten pyysi hän minulta, että saisi pitää kaavan seuraavaan päivään,\nlupasi silloin tuoda sen takaisin ja antaa sen minulle itselleni... Hän\nsulki akkunan ja minä jatkoin matkaani. Se on totuus, koko totuus, sen\nvannon Jumalan edessä.\n\nMarkus oli rauhoittunut. Hän katseli Gorgiasta tarkasti, näyttämättä\nhänelle ajatuksiaan.\n\n-- Tiedättekö varmasti, että hän sulki akkunan teidän lähdettyänne?\n\n-- Aivan varmasti, minä kuulin hänen panevan kiinni haat.\n\n-- Te väitätte siis yhä, että Simon on syyllinen, sillä kukaan ei enää\nvoinut tulla sisään ulkoa, ja teidän ajatuksenne on siis yhä, että Simon\nrikoksen jälkeen aukaisi akkunan, jotta alettaisiin epäillä jotain\ntuntematonta kuleksijaa.\n\n-- Niin, minä pidän Simonia syyllisenä. On kuitenkin mahdollista, että\npikku Zéphirin kuumuuden rasittamana jälleen aukaisi akkunan minun\nlähdettyäni.\n\nMarkus ei vähääkään välittänyt tästä uudesta otaksumisesta, joka olisi\nvoinut johtaa uuteen ratkaisuun. Hän kohautti hiukan olkapäitään,\nymmärtäen heti minkä arvoinen tunnustus oli, kun mies yhä syytti toista\nrikoksestaan. Tämä alituinen totuuden ja valheen sekoitus, toi kuitenkin\nhiukan valoa asiaan ja hän tahtoi käyttää sitä hyväkseen.\n\n-- Miksi ette sanoneet tätä assisioikeuden edessä. Suuri vääryys olisi\nehkä tullut estetyksi.\n\n-- Miksikö en sanonut sitä? Siksi että silloin olisin turhaan saattanut\nitseni vaaraan! Kukaan ei olisi uskonut minun täydellistä\nviattomuuttani. Olin ja olen vieläkin varmasti vakuutettu Simonin\nsyyllisyydestä, vaitioloni oli aivan luonnollinen... Muuten sanon teille\nvielä kerran, että näin kirjoituskaavan pöydällä.\n\n-- Kyllä kuulen, mutta nythän tunnustatte, että kaava oli teidän\nkoulustanne ja varustettu teidän leimallanne ja nimimerkillänne, sitä\nette ole aina sanoneet.\n\n-- Niin, nuo pöllöpäät, isä Crabot ja muut pakoittivat minut hyväksymään\nheidän järjettömän juttunsa ja tukeakseen mahdotonta väitettään keksivät\nhe Rozanissa vielä typerämmän jutun väärästä sinetistä. Minä tahdoin\nheti tunnustaa kirjoituskaavan oikeaksi. Sehän oli päivän selvää. Mutta\nminun täytyi taipua, hyväksyä heidän naurettavat keksintönsä, muuten he\nolisivat jättäneet minut oman onneni nojaan. Ennen Rozanin\noikeudenkäyntiä, kun he aikoivat heittää minut pulaan ja kun minä\nvihdoin tunnustin nimimerkin kaavan alareunassa omakseni, näitte itse\nkuinka he raivostuivat minuun, he tahtoivat pelastaa onnettoman\nPhilibinin, he luulivat olevansa kyllin vahvat poistaakseen kirkolta\nepäilyksen varjonkin ja siksi eivät he vieläkään anna minulle anteeksi\nsitä, että lakkasin valehtelemasta.\n\nMarkus sanoi vielä, ikäänkuin ajatellen ääneen, nähdessään että Gorgias\nvähitellen kiivastui:\n\n-- Oli sentään hyvin kummallista, että kirjoituskaava oli lapsen\npöydällä.\n\n-- Kummallista, kuinka niin? Sattui hyvin usein että lapsi vei kotiinsa\nkaavan. Sitäpaitsi pieni Victor Milhomme oli myöskin tehnyt niin, ja se\nseikka varmaan saattoi teidät aavistamaan totuutta... Te siis vieläkin\npidätte minua murhaajana ja luulette, että minun oli tapana kuljeskella\nkirjoituskaava taskussa. Tuntuuko se teistä otaksuttavalta?\n\nHän sanoi tämän niin raivokkaan ivallisesti, suu vääntyneenä tavalliseen\nirvistykseen, joka paljasti hänen sudenhampaansa, että Markus ei oikein\ntiennyt mitä ajatella. Vaikka hän oli täydellisesti vakuutettu miehen\nsyyllisyydestä, oli kirjoituskaavan tapaaminen murhapaikalta aina ollut\nhänestä hämärä kohta. Oli hyvin vähän todennäköistä, niinkuin munkki\nlakkaamatta toistikin, että hänellä tuona iltana, juhlamenojen jälkeen\nolisi ollut paperi taskussaan. Mistä se sitten tuli? Kuinka voi hän\nsaada sen käsiinsä samassa kun \"Petit Beaumontais\" lehden? Jos Markus\nolisi voinut päästä tämän salaisuuden perille ei koko jutussa enää olisi\nollut mitään epäselvää. Ja salatakseen suuttumustaan, keksi hän nopeasti\nvastaväitteen.\n\n-- Sen ei tarvinnut olla teidän taskussanne, koska se oli pöydällä,\njossa sanoitte sen nähneenne.\n\nMutta veli Gorgias hypähti pystyyn, joko tavallisesta kiivaudestaan,\ntaikka lopettaakseen vaikuttavalla tavalla keskustelun, joka varmaankaan\nei tuottanut toivottua tulosta. Synkkänä ja köyryisenä hän kulki\nedestakasin hämärässä huoneessa, tehden liikkeitä kuin mielipuoli.\n\n-- Pöydällä, aivan niin, minä näin sen pöydällä. Minä sanon sen, koska\nminulla ei ole mitään peljättävää tällaisesta tunnustuksesta. Jos olisin\nsyyllinen en tietysti antaisi teille asetta käteen, sanomalla, mistä\nolisin voinut ottaa kaavan... Se oli pöydällä. Minä olisin siis ottanut\nsen siitä, sitten olisin ottanut sanomalehden taskustani ja rutistanut\nne yhteen tehdäkseni niistä tukon. Kuinka kaikki kävikään luonnollisesti\nja yksinkertaisesti!... Ei, ei! jos lehti oli taskussani, täytyi kaavan\nmyös olla siellä. Näyttäkää toteen että se oli siellä, muutoin teillä ei\nole mitään varmaa eikä ratkaisevaa... Se ei ollut taskussa, koska minä\nnäin sen pöydällä, vannon sen vielä kerran Jumalan edessä!\n\nHän lähestyi Markusta ja huusi tälle hurjasti vasten silmiä nämä\nuhkarohkeat sanat, joissa hän julkeasti tunnusti totuuden otaksumisien\nmuodossa, valheilla niukasti verhoten hirveän kohtauksen, jonka hän\nparaikaa mielikuvituksessaan eli uudelleen, tuntien varmaankin\nsaatanallista nautintoa.\n\nMarkuksen oli taas vallannut ahdistava epävarmuus ja hän tahtoi tehdä\nlopun keskustelusta, varmana siitä että hän ei mitään hyödyllistä saisi\ntietää.\n\n-- Miksi uskoisin teitä? Olette tässä kertoneet minulle jutun ja se on\nkolmas tapa, jolla selitätte asian... Ensin väitätte, niinkuin yleinen\nsyyttäjäkin, että kaava on kotoisin maallikkokoulusta, että te ette ole\npannut siihen nimimerkkiänne, vaan että Simon on jäljitellyt tätä\nnimimerkkiä, heittääkseen rikoksen teidän hartioillenne. Kun sitten\nleimalla varustettu kulma, jonka isä Philibin oli repinyt irti, löytyy\ntämän paperien joukosta, huomaatte että teidän on mahdotonta kauempaa\nsaada turvaa asiantuntijain typerästä lausunnosta, te tunnustatte\nolevanne nimimerkin kirjoittaja ja kaavan kulkeneen käsienne kautta. Ja\ntänään vihdoin teette, kukaties mistä syystä, minulle taas uuden\ntunnustuksen, kerrotte nähneenne pikku Zéphirinin huoneessaan muutamaa\nminuuttia ennen rikosta, ja hänen pöydällään kirjoituskaavan, sitten\nsanotte nuhdelleenne häntä ja hänen sulkeneen akkunan... Ajatelkaa\nhiukkasen, minulla ei ole mitään syytä uskoa että tämä selitys on\nviimeinen ja minä odotan yhä puhdasta totuutta, jos te ehkä kerran\nsuvaitsette kertoa senkin.\n\nVeli Gorgias oli pysähtynyt keskelle salia ja seisoi siinä säkenöivin\nsilmin ja laihat kasvot vääristyneinä ilkeään nauruun. Hän ei vastannut\nheti. Vihdoin hän sanoi ivallisella äänellä:\n\n-- Niinkuin tahdotte, herra Froment. Tulin ystävänä kertomaan teille\nmuutamia yksityiskohtia tuosta jutusta, joka yhä kiinnittää mieltänne,\nkoska ette vieläkään ole luopuneet toivostanne saada Simoninne kunnia\npuhdistetuksi. Voitte käyttää hyödyksenne näitä yksityisseikkoja, minä\nannan teille luvan tehdä ne tunnetuiksi. Mutta teidän ei tarvitse\nkiittää minua, sillä minä en enää välitä ihmisten kiitollisuudesta.\n\nSitten hän kietoutui ryysyiseen kauhtanaansa ja meni matkoihinsa\nsamoinkuin oli tullutkin, aukaisten itse ovet, kertaakaan taakseen\nkatsomatta. Ulkona jäinen sade yhä valui virtanaan ja tuuli ajoi vinkuen\nautioilla kaduilla. Hän katosi kuin varjo kammottavaan pimeyteen.\n\nGeneviève oli aukaissut oven, jonka takana hän koko ajan oli kuunnellut.\nHän oli levoton ja hämmästynyt kaikesta, mitä oli kuullut ja hän katseli\nhetken liikkumattomana Markusta, joka ei tiennyt pitikö hänen nauraa vai\nsuuttua.\n\n-- Hänhän on hullu, ystäväni! Minä en sinun sijassasi olisi jaksanut\nkuunnella näin kauan. Hän valehtelee nyt niinkuin aina ennenkin.\n\nKun hän huomasi että Markus aikoi katsoa asiaa naurettavalta kannalta\nsanoi hän:\n\n-- Ei, se ei ole niinkään hauskaa. Minä olen sairas kaikista noista\ninhoittavista muistoista. Ja sitten olen levoton, kun en ymmärrä mitä\nasiaa hänellä oli meille. Miksi teki hän tuon niin kutsutun\ntunnustuksensa ja miksi valitsi hän juuri sinut?\n\n-- Sen minä luulen tietäväni... Isä Crabot ja muut eivät varmaankaan\nenää anna hänelle penniäkään, paitsi pientä summaa kuukausittain, jonka\nhe ovat sitoutuneet antamaan hänelle. Mutta koska lurjuksella on\nsuunnattomat tarpeet, koettaa hän silloin tällöin pelottaa heitä,\nkiristääkseen heiltä jonkun suuremman summan. Minä olen ottanut selkoa\nasiasta, he ovat kaikin keinoin koettaneet karkoittaa hänet uudelleen\nmaasta; kaksi kertaa ovat he jo saaneet hänet poistumaan täyttämällä\nhänen taskunsa; mutta kun taskut ovat tyhjenneet, on hän joka kerran\npalannut. He eivät uskalla kääntyä poliisilaitoksen puoleen, muuten\nolisivat santarmit kauan sitten vapauttaneet heidät hänestä. Nyt on hän\ntaas epäilemättä saanut heiltä kieltävän vastauksen ja tahtoen\nkunnollisesti pelottaa heitä, uhannut kertoa kaikki minulle. Kun he yhä\npysyivät taipumattomina, tuli hän tänne ja kertoi minulle osan\ntotuudesta, mutta myös vielä paljon valhetta, siinä toivossa että minä\npuhuisin ja että hänen esimiehensä kauhuissaan antaisivat hänelle vielä\nrahaa estääkseen häntä tunnustamasta kaikkea.\n\nTämä johdonmukainen selitys rauhoitti Genevièveä ja hän lisäsi vain:\n\n-- Oikeaa, puhdasta totuutta hän ei ole koskaan tunnustava.\n\n-- Ken tietää? sanoi Markus. Hän tarvitsee paljon rahaa, mutta hänen\nsydämmessään on vielä enemmän vihaa. Ja hän on rohkea, hän antaisi oman\nverensä voidakseen kostaa entisille rikostovereilleen, jotka niin\nraukkamaisesti ovat kieltäneet hänet. Ja ennen kaikkea hän rakastaa\ntodella, rikoksistaan huolimatta, julmaa ja kuluttavaa Jumalaansa,\nhänessä palaa synkkä usko, joka saattaa hänet kykeneväksi tulemaan\nmarttyyriksi, jos hän siten luulisi voittavansa autuuden itselleen ja\nsyöksevänsä vihamiehensä helvetin kidutukseen.\n\n-- Aijot siis koettaa saada jotain hyötyä hänen tunnustuksestaan?\n\n-- Ei, sitä en luule. Puhun kuitenkin Delbosin kanssa asiasta, mutta\ntiedän että hän on vahvasti päättänyt olla toimimatta, niin kauan kun ei\nmitään ratkaisevaa ole löydetty... Oh! Simon raukka, nyt en enää voi\ntoivoakaan saavani nähdä hänen kunniansa puhdistettuna, olen liian\nvanha.\n\nMutta äkkiä löytyi tuo niin kauan odotettu uusi tosiasia ja Markus näki\nelämänsä hartaimman toiveen toteutuvan. Delbos, joka ei tahtonut luottaa\nveli Gorgiaan mahdolliseen apuun, oli sen sijaan pannut kaiken toivonsa\nRozanin lääkäriin, Beauchampiin, joka oli ollut valamiehenä\njälkimmäisessä oikeusjutussa, jolle Gragnon oli tehnyt toisen laittoman\ntiedonantonsa ja jonka kerrottiin kärsivän ankaroita tunnonvaivoja. Hän\nseurasi tätä jälkeä äärettömän kärsivällisesti, piti lakkaamatta\nsilmällä lääkäriä, tietäen että häntä esti puhumasta hänen sangen\nuskovainen ja sangen kivuloinen vaimonsa, jonka kuolemaa häväistys olisi\njouduttanut. Aivan odottamatta sai Delbos kuulla että vaimo oli kuollut\nja silloin hän oli varma menestyksestään. Siihen kului kuitenkin vielä\npuoli vuotta, hän onnistui pääsemään suoranaiseen seurusteluun\nBeauchampin, levottoman, epäröivän ja epäilysten kalvaman miehen kanssa,\njoka kuitenkin vihdoin suostui antamaan hänelle kirjallisen ja\nallekirjoitetun kertomuksen siitä, kuinka Gragnon erään ystävän luona\noli antanut näyttää hänelle tunnustuksen, jonka muka eräs sisar oli\nkirjoittanut sairashuoneessa makaavan, kuolevan työmiehen puolesta, ja\njossa tämä tunnusti valmistaneensa väärän sinetin Mailleboisin\nopettajalle. Ja allekirjoittaja lisäsi että tämä salainen tiedonanto\nyksin oli saanut hänet tuomitsemaan Simonin, sillä hän oli epävarmana,\ntodistusten puutteessa aikonut julistaa hänet viattomaksi.\n\nDelbosin saatua käsiinsä tämän ratkaisevan todistuskappaleen, odotti hän\nvieläkin jonkun aikaa. Hän keräsi lisää tietoja, joiden avulla hän voi\nnäyttää toteen että Gragnon oli näyttänyt väärennyksensä muillekin\nvalamiehille, kaikki tyyni kunnollisia ja hämmästyttävän herkkäuskoisia\nihmisiä. Ja se se oli ihmeellisintä että entinen presidentti uskalsi\nRozanissa käyttää vanhaa juontaan, jonka avulla hän oli pelastunut\nBeaumontissa, kulkea kaupungilla törkeä väärennys taskussa, näyttää sitä\nsalaa ja käyttää hyväkseen ihmisten typeryyttä, Kummallakin kerralla oli\njuoni onnistunut, Gragnon oli etenkin toisella kertaa pelastunut\nvankilasta suuren rikoksentekijän rohkeudella. Nyt hän jo oli turvassa\nkaksinkertaisen rikoksensa seurauksilta, sillä hän oli äskettäin\nkuollut, kuivettuneena, kasvot ikäänkuin näkymättömien kynsien\nraatelemina; tämä kuolema oli epäilemättä osaltaan vaikuttanut tohtori\nBeauchampin päätökseen. Markus ja David olivat kauan arvelleet että\nSimonin juttu selviäisi, kunhan vaan siihen sotkeutuneet henkilöt\nolisivat hävinneet. Entinen tutkintotuomari Daix oli myös kuollut;\nentinen valtionprokuraattori Raoul de la Bissonnière oli loistavan\nvirkauran jälkeen saanut eron ja kommendöörinristin. Asessori Guybaraud,\njoka Rozanissa oli ollut assisioikeuden puheenjohtajana, oli tullut\nhalvatuksi ja läheni loppuaan rippi-isänsä ja emännöitsijänsä hoitamana,\nkun taas Pacart, entinen kansanyllyttäjä, joka oli päässyt\nvaltionprokuraattoriksi epäilyttävästä pelijutusta huolimatta, oli\nluopunut tuomioistuimesta ja muuttanut Roomaan, hoitamaan jotain\nsalaperäistä tointa munkkikuntien lainoppineena neuvonantajana. Samoin\noli laita Beaumontissa, valtiollinen, hallinnollinen, kirkollinen, jopa\nyliopistollinenkin maailma oli kokonaan muuttunut, toiset olivat\nseuranneet Lemarroisia, Hennebisea, Bergerotia, Forbesia ja Mauraisinia.\nJa kun varsinaisista rikoksellisista isä Philibin oli kuollut\nsalaperäisellä tavalla ja veli Fulgentius kadonnut, tai ehkä hänkin\nkuollut, ei heistäkään ollut muita jälellä kuin isä Crabot, ylin\njohtaja, mutta hän oli kadonnut elävien joukosta, hänen sanottiin\nhautautuneen yksinäiseen kammioon, jossa hän harjoitti ankaraa\nkatumustyötä.\n\nYhteiskunnallisen ympäristön kokonaan muututtua, aivan toisenlaisella\nvaltiollisella hetkellä, jolloin intohimot eivät enää olleet samat,\nryhtyi Delbos vihdoin pontevasti toimeen, heti kun hän oli saanut\nkäsiinsä paperin, jonka hän tarvitsi aseekseen. Hän oli saanut\nvaikuttavan aseman kamarissa, hän antoi asiakirjat oikeusministerille ja\nsai tämän heti ilmoittamaan asiasta uudelle kassatsioonioikeudelle.\nMinisteri tuli tosin interpellatsioonin esineeksi kamarissa; mutta hän\ntyytyi vastaamaan, että asia oli kokonaan lainopillista laatua ja ettei\nhallitus voinut enää sallia, että siitä taaskin tehtäisiin valtiollinen\nkysymys; ja suuri enemmistö äänesti hänelle luottamuslausetta,\nniin välinpitämättömiä olivat puolueet nyt Simonin jutusta.\nKassatsioonioikeudessa, joka vielä oli suutuksissaan saamastaan\nkorvapuustista, meni juttu tavattoman nopeasti. Se kumosi Rozanin\npäätöksen, lähettämättä entistä syytettyä toisen oikeuden eteen. Se oli\nvaan kuin yksinkertainen muodollisuus, joka kauvan aikaa oli ollut\nvälttämätön ja muutamin sanoin se pyyhkäsi pois kaiken vääryyden.\n\nNäin yksinkertaisesti tunnustettiin ja julistettiin Simonin viattomuus\nja kirkas totuus pääsi vihdoinkin voitolle niin monien valheiden ja\nrikosten jälkeen.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nSimonin viattomaksi julistaminen herätti suurta mieltenkuohua\nMailleboisissa. Se ei ollut kummastusta, sillä monet olivat jo\nvakuutetut hänen syyttömyydestään. Mutta tämä laillinen, täydellinen\nkunnianpuhdistus teki siitä huolimatta syvän vaikutuksen kaikkiin. Ja\nsama ajatus tuli kaikkien mieleen ja ihmiset sanoivat toisilleen:\n\n-- Emmekö millään tavoin voisi antaa hyvitystä onnettomalle, joka on\nniin paljon kärsinyt? Ei tosin mikään, ei raha, eikä kunnia voi korvata\nhänen kauheita kärsimyksiään. Mutta kun koko kansa on tehnyt kammottavan\nerehdyksen, kun se on muuttanut miehen näin surkuteltavaksi olennoksi,\ntäytyy sen tunnustaa vikansa ja oikeudenmukaisuuden nimessä antaa tälle\nmiehelle loistava julkinen hyvitys, osoittaakseen siten että totuus ja\noikeus tulevaisuudessa hallitsevat.\n\nTämä ajatus levisi sitten vähitellen koko maahan. Saatiin kuulla eräs\njuttu, joka syvästi liikutti sydämmiä. Sillaikaa kun ylioikeus tutki\nlaitonta tiedonantoa koskevia asiakirjoja, teki vanha, yhdeksänkymmenen\nvuotias Lehmann kuolemaa kurjassa talossaan Trou-kadun varrella, jota\nniin kauan suru ja kyyneleet olivat synkentäneet. Hänen tyttärensä\nRachel oli kiiruhtanut turvapaikastaan, Pyreneistä, ottaakseen vastaan\nhänen viimeisen hengenvetonsa; ja joka aamu näytti hän tahtonsa voimalla\nvirkistyvän uudelleen, sillä hän ei sanonut tahtovansa kuolla ennenkun\noikeus oli antanut kunnian takaisin hänen vävylleen ja lapsenlapsilleen.\nSaatuaan tiedon viattomaksijulistamisesta kuolikin hän ilosta\nloistavana. Hautajaisten jälkeen Rachel matkusti viipymättä erämaahansa\nSimonin ja Davidin luo, jotka tarkasti punnittuaan asiaa olivat\npäättäneet jäädä sinne vielä neljäksi tai viideksi vuodeksi, ennenkun he\nmuuttaisivat rahaksi pienen omaisuutensa, myymällä marmorikaivoksen,\ntuon pienen, yksinäisen sopen, jossa he olivat saaneet odottaa oikeutta.\nJa silloin tapahtui että pieni talo Trou-kadun varrella purettiin,\nkunnallisneuvosto oli nimittäin viisaasti kyllä päättänyt tehdä\nterveelliseksi koko tuon epäsiistin kaupunginosan, aukaisemalla sen\nhalki leveän kadun ja istuttamalla sinne puiston työmiesperheiden lapsia\nvarten. Sarah, jonka mies Sébastien äskettäin oli nimitetty erään\nalkeiskoulun johtajaksi Beaumontiin, oli myynyt ompeluliikkeensä\nmuutamalle rouva Savinille, samojen Savinien sukulaiselle, jotka muinoin\nolivat kivittäneet häntä ja hänen veljeään Josephia. Nyt ei siis enää\nollut merkkiäkään paikoista, missä Simonin perhe oli niin paljon itkenyt\nnoina kaukaisina aikoina, jolloin jokainen kirje viattomalta, kertoen\nhänen kärsimyksistään, lisäsi sen tuskaa. Vapaassa ilmassa, kirkkaan\nauringon paisteessa kasvoivat siellä nyt puut, kukat lemusivat\nnurmikentillä ja tuntui siltä kuin tästä raikkaasta luonnosta, tästä\nhedelmällisestä maasta myöskin olisi kasvanut ja lisääntynyt\nMailleboisin tunnonvaivat, halu korvata sen muinoin tekemä,\nkauhistuttava vääryys.\n\nNämä tuumat eivät kuitenkaan vielä moneen aikaan toteutuneet. Neljä\nvuotta kului ilman että mitään yleistä liikettä syntyi. Sukupolvet\nolivat seuranneet toisiaan, Simonin ristiinnaulitsijoiden lapset,\nlapsenlapset ja lapsenlapsenlapset. Koko Maillebois olikin vähitellen\nmuuttunut, siellä asui aivan uusi kansa. Suuren yhteiskunnallisen\nliikkeen uutta yhteiskuntaa kohden täytyi varmaankin kokonaan tapahtua\nennenkun kauan sitten kylvetystä hyvästä siemenestä kasvaisi\nerehdyksistä ja valheesta vapautettuja kansalaisia, jotka vihdoin\nkykenisivät täyttämään oikeuden vaatimuksen.\n\nJa sill'aikaa aika vieri edelleen, rohkeat työntekijät, jotka olivat\ntäyttäneet tehtävänsä, luovuttivat työnsä lapsilleen, tulevaisuuden\ntyöntekijöille. Markus ja Geneviève olivat lähes seitsemänkymmenen\nvuotiaina eronneet toimestaan ja Jonvillen alkeiskoulu, sekä pojat että\ntytöt, joutui heidän poikansa Clémentin ja hänen vaimonsa huostaan.\nKolmenkymmenenneljän vuotias Clément oli nainut Charlotten, Hortense\nSavinin tyttären, joka samoinkuin miehensäkin oli antautunut opettajan\nalalle. Samoinkuin Markus, joka aina oli kieltäytynyt jättämästä\ntointaan Jonvillessä, sanoen siellä voivansa hyödyttää, oli hänkin\ntahtonut jäädä sinne: ja näin jatkui vapautustyö isästä poikaan, samalla\nintohimoisella totuudenrakkaudella, samalla vaatimattomalla\nsankarillisuudella. Mignot oli myös jättänyt Moreuxin, missä hänen\nsijansa täytti eräs Salvanin entinen oppilas, ja hän oli asettunut\nasumaan Jonvilleen, lähelle Markusta ja Genevièveä, jotka asuivat\npienessä talossa, entisen koulunsa vieressä; he eivät nimittäin olleet\ntahtoneet muuttaa kauas siitä. Sinne oli siis muodostunut ikäänkuin\npieni siirtola kaikista suuren työn ystävällisistä alkuunpanijoista,\nsillä Salvan ja neiti Mazeline elivät yhä, iloisina ja hyvinä. Simonin\nja Markuksen entistä koulua Mailleboisissa johtivat nyt, kun Joulic oli\nnimitetty koulunjohtajaksi Beaumontiin, heidän lapsensa, Joseph\npoikia, Louise tyttöjä. Hekään eivät enää olleet nuoria, mies\nneljänkymmenenneljän, vaimo neljänkymmenenkahden ikäinen, ja heillä oli\nkahdenkymmenenkahden vuotias poika, François, joka oli naimisissa\nsamanikäisen serkkunsa, Thérèsen, Sébastienin ja Sarahin tyttären\nkanssa, ja jolla hänen kanssaan oli tuskin vuoden vanha tyttönen Rose,\nsuloinen, pieni enkeli. He olivat samoin päättäneet etteivät koskaan\njättäisi Mailleboisia ja he laskivat hyvänsävyistä leikkiä Sébastienista\nja Sarahista ja heidän suuresta tulevaisuudestaan, sillä oli\nkysymyksessä antaa Sébastienille johtajantoimi normaalikoulussa, jossa\nSalvan oli vaikuttanut niin hyvin ja jossa hänen rakas oppilaansa\nvaikuttaisi samoin. François ja Thérèse, jotka ikäänkuin perinnöllisestä\nkutsumuksesta myös olivat ruvenneet opettajiksi, olivat syyslukukauden\nalusta olleet apuopettajia Dherbecourtissa. Ja mikä joukko hyviä\ntotuuden kylväjiä, kun koko perhe joskus sunnuntaisin kokoontui\nJonvilleen, isovanhempien, Markuksen ja Genevièven ympärille, jotka\nolivat liikutetut ja ihastuksissaan järjessä ja totuudessa kasvaneista\njälkeentulevaisistaan! Siinä olivat Sébastien ja Sarah Beaumontista,\nJosef ja Louise Mailleboisista, François ja Thérèse, sekä heidän pieni\ntyttärensä Rose Dherbecourtista ynnä Clément ja Charlotte Jonvillestä\nsekä myös heidän tyttärensä Lucienne, suuri seitsenvuotias tyttönen. Ja\nkuinka pitkä pöytä tarvittiinkaan näille neljälle sukupolvelle, etenkin\nkun hyvät ystävät naapurista, Salvan, Mignot ja neiti Mazeline yhtyivät\nseuraan, juodakseen maljan tietämättömyyden, kaiken pahan ja kaiken\norjuuden äidin poistamiselle!\n\nInhimillisen vapautuksen kuumeentapaisesti odotettu aika oli nyt\nvihdoinkin tullut. Hirveä isku oli kohdannut kirkkoa, viimeinen kamari\noli vihdoin päättänyt eroittaa täydellisesti kirkon valtiosta ja\nmiljoonat, jotka ennen oli annettu papeille, jotta he ylläpitäisivät\nkansassa vuosisataista tyhmyyttä ja vahingollista vihaa tasavaltaa\nvastaan, käytettäisiin vastedes parempaan tarkoitukseen, niillä\nlisättäisiin alkeisopettajien palkkaa. Asema muuttui yhdellä iskulla,\nopettaja ei enää ollut kurja raukka, huonopalkkainen palvelija, jota\nkaikki talonpojat halveksivat verratessaan häntä parempiosaiseen,\nsivutuloistaan ja uskovaisten lahjoista rikastuneeseen kirkkoherraan.\nViimemainittu lakkasi olemasta valtionpalkkaama virkamies, jota sekä\nprefekti että piispa kannattivat; ja samalla hän kadotti kaiken vallan\ntalonpoikien ylitse, hän ei maamiehissä herättänyt enää pelkoa, ei\nkunnioitusta, hän oli ainoastaan jonkunlainen kirkonpalvelija, josta\nviimeiset uskovaiset saivat pitää huolta maksaen hänelle silloin tällöin\njostain messusta. Kirkot muuttuivat, aivan niinkuin teatterit,\njulkisiksi näyttämöiksi, joita maksavat katselijat, viimeiset\njuhlamenojen harrastajat ylläpitivät. Ei ollut epäilemistäkään siitä\nettä monen täytyisi sulkea ovensa, muutamilla taas oli huonot asiat,\nolivat lähellä vararikkoa. Kuvaavampaa asemaa ei voinut ajatellakaan\nkuin apotti Cognassen, joka niin kauan oli kiusannut Moreuxia ja\nJonvilleä kiukkuisuudellaan. Hänen oikeusjuttunsa olivat kaikkialla\nkuuluisat, ja hän oli saanut maksaa määrättömiä summia sakkorahoiksi,\npuoleksi irtirevityistä pojankorvista, naisten potkaisemisesta ja kivien\nheittämisestä ohikulkijoiden päälle, jotka eivät tehneet ristinmerkkiä\nmennessään pappilan ohi. Tästä haasteiden tulvasta huolimatta pysyi hän\npystyssä, sillä häntä ei voitu erottaa virasta, ja hän harjoitti\nvaltionpalkkaamaa tointa. Kun hän sitten äkkiä joutui edustamaan pelkkää\nmielipidettä, uskoa, jota ylläpitämään kansassa häntä ei valtio\npalkannut, ei hän enää ollut mitään, häntä ei edes tervehditty enää.\nSilloin hän muutamissa kuukausissa jäi melkein yksin vanhan palvelijansa\nPalmyren kanssa, vähitellen tyhjentyneeseen kirkkoonsa. Turhaan Palmyre\nsoitti kirkonkelloja laihoilla käsillään, viisi tai kuusi vaimoa saapui\nvielä, sitten ne supistuivat kolmeen, sitten yhteen. Tämä viimeinen\npysyi onneksi uskollisena ja apotti Cognasse oli sangen tyytyväinen\nsaadessaan hänelle toimittaa jumalanpalveluksen, sillä hän pelkäsi että\nJonvillessä kävisi yhtä surkeasti kuin Moreuxissa. Lähes kolme kuukautta\noli hän joka sunnuntai käynyt Moreuxissa pitämässä jumalanpalvelusta,\nsaamatta edes ketään poikaa avukseen, niin että hänen täytyi kuljettaa\nmukanaan pieni kuoripoikansa Jonvillestä. Kolmena kuukautena ei\nainoakaan ihminen ollut tullut häntä kuulemaan, hän oli lukenut messun\naivan tyhjässä, ummehtuneessa ja pimeässä kirkossa; ja lopuksi hän\ntietysti lakkasi tulemasta sinne, suljettu kirkko lahosi ja muuttui\nvähitellen raunioksi. Kun joku laitos häviää yhteiskunnallisesta\nelämästä, häviävät myös sen jäsenet, jotka ennen olivat tarpeelliset,\nmutta nyt olivat tulleet tarpeettomiksi. Ja apotti Cognasse eli\nalituisessa pelossa, ajatellessaan että hänen ainoa kuulijansa saattaisi\njäädä pois, jolloin kirkko ei enää ansaitsisi penniäkään, olisi\npakoitettu sulkeutumaan ja rikkaruoho kasvaisi sen umpeen.\n\nMailleboisissa kirkon eroittaminen valtiosta antoi viimeisen iskun\nkristillisten kouluveljien ennen niin kukoistavalle koululle. Simonin\njutun aikoina se oli ollut voitolla maallikkokoulusta, vaan vaipunut\nsitten hitaasti epäsuosioon, sitä mukaa kuin totuus vähitellen tuli\npäivänvaloon. Mutta se oli yhä olemassa, pysyi pystyssä oikein\nklerikaalisella sitkeydellä, vaikka sillä oli ainoastaan neljä tai viisi\noppilasta, joita niitäkin oli sangen vaikea saada kerätyiksi, vasta\nuudet lait ja munkkilaitoksen hajoittaminen pakoittivat sen lopullisesti\nsulkemaan ovensa. Kirkko oli karkoitettu kansallisesta opetuksesta, ne\nkuusitoistasataa tuhatta oppilasta, jotka vuosittain turmeltiin\nhengellisissä kouluissa, saivat tästedes puhtaan maallikkokasvatuksen.\nUudistus jatkui alkeiskouluista ylempiin kouluihin, kuuluisa Valmarien\nkolleegiokin, joka jo oli suuresti heikontunut jesuiittojen\nkarkoittamisen tähden, sai vihdoin kuolinhaavan laajan koulu-uudistuksen\nkautta, jota paraikaa valmistettiin. Täydellisen ja maksuttoman\nopetuksen välttämättömyyttä kaikille, säätyeroituksesta huolimatta\nalettiin jo periaatteena tunnustaa. Miksi piti olla kaksi Ranskaa? minkä\ntähden kaksi luokkaa, joista toinen oli tuomittu tietämättömyyteen,\ntoinen etuoikeutettu saamaan oppia ja sivistystä? eikö se ollut\njärjetöntä, väärin ja vaarallista kansanvaltaisessa maassa, jonka\nkaikkien lasten tulisi olla kutsuttu lisäämään kansan älykkäisyyttä ja\nvoimaa? Läheisessä tulevaisuudessa kaikki Ranskan lapset veljellisyyden\nsiteen yhdistäminä, alkaisivat kunnankouluissa ja jatkaisivat sitten\nylemmissä kouluissa ja korkeakouluissa, kunkin taipumusten, valinnan ja\nlahjojen mukaan. Tämä oli välttämätön uudistus, suuri ja kunniakas\npelastustyö, jonka tarpeellisuuden niin selvästi osoitti samanaikainen,\nlaaja sosialistinen liike, väsyneen ja kuluneen porvariston\nrappeutuminen ja kansan, tulevaisuuden voimien, vastustamaton\nesiinpyrkiminen. Kansasta tästä lähin ammennettaisiin, se oli kuin\nääretön säiliö, johon oli kokoontunut tulevaisuuden voima, siitä\nnousisivat järjen, totuuden ja oikeuden miehet, jotka onnen ja rauhan\nnimessä rakentaisivat tulevan yhteiskunnan. Mutta ennen kaikkea opetuksen\ntäydellinen maksuttomuus, kansallinen kasvatus, joka annettaisiin\nkaikille kansanlapsille, niinkuin vesi ja ilma, jota he tarvitsevat\nvoidakseen elää, hävittäisivät täydellisesti n.k. vapaat koulut, nuo\nklerikaalisen tarttuman pesäpaikat, missä tehdään työtä ainoastaan\norjuuden ja kuoleman levittämiseksi. Ja samoin kuin Mailleboisin veljien\nkoulu, joka jo kauan aikaa oli ollut tyhjä ikään kuin kuollut, samoin\nkuin Valmarien kolleegio, jonka laajat rakennukset ja komea puisto pian\nmyytäisiin, häviäisivät myös viimeiset munkkikunnat, niiden\noppilaitokset, työpajat, kaikenlaiset tehtaat ja ruhtinaalliset alueet,\nkaikki nuo miljaardit, jotka ihmisten typeryys oli tuottanut heille ja\njoiden avulla ihmislaumaa koetettiin pitää sokeassa orjuudessa\nteurastajan puukon alla.\n\nMutta Mailleboisissa, lähellä synkkää veljienkoulua, suljettuine\nakkunaluukkuineen ja autioine saleineen, joissa hämähäkit kutoivat\nverkkojaan, toimittivat kapusiinit yhä jumalanpalvelusta pyhälle\nAntoniukselle pyhitetyssä kappelissaan, missä pyhimyksen maalattu ja\nkullattu kuva yhä oli pystyssä. Sangen iäkäs isä Theodosius oli niitä\nharvoja, jotka olivat eläneet sankariajalla, silloin kuin pyhimys\nihmetöillään ansaitsi suuria summia. Mutta turhaan hänen hedelmällinen\nfinanssineronsa keksi yhä kummallisempia suunnitelmia, pani Jumalan\nköyhimpienkin saataviin; into oli kuollut, ani harvoin joku uskovainen\nnainen pisti muutamia kolikoita pölyisiin rahalaatikoihin. Huhu tiesi\nkertoa että pyhimys oli kadottanut voimansa. Se ei löytänyt enää edes\nhävinneitä esineitä. Muuan vanha vaimo nousi eräänä päivänä tuolille ja\nantoi sille korvapuustin, se kun ei ollut parantanut hänen toista\nvuohtaan, vaan sen sijaan antanut kumpaisenkin kuolla. Törkeä taikausko\npäättyi ivalliseen välinpitämättömyyteen ja siitä oli kiittäminen\nyleisön tervettä järkeä, jonka oikea opetus vihdoin oli herättänyt. Ja\nvanhassa, kunnianarvoisassa Saint-Martinin seurakunnan kirkossa sai\napotti Coquard kokea samaa kuin apotti Cognasse Jonvillessä; hän tunsi\nitsensä yhä hyljätymmäksi, näytti siltä kuin hän pian saisi toimittaa\njumalanpalveluksen autiossa ja pimeässä hautakappelissa. Hän oli jäykkä,\näänetön ja alakuloinen, eikä tehnyt itseään syypääksi kiukkuisuuteen,\nvaan näytti synkkänä ja taipumattomana viettävän uskonnon hautajaisia,\nantamatta pienintäkään myönnytystä jumalattomalle ajalle. Hän oli\nhakenut lohdutusta innokkaassa Pyhän Sydämmen palveluksessa, oli\nripustanut kirkkoonsa kaikki liput, joita naapurikunnat eivät enää\nhuolineet, suuret, sinipunavalkeat liput, kullalla ja punaisella\nsilkillä ommeltuneine, verisine sydämmineen. Eräs alttari oli lisäksi\naivan täynnä kultaisia, hopeisia, porsliinisia, kankaasta tehtyjä,\nnahkaisia, pahvisia sydämmiä, kaiken kokoisia ja laatuisia sydämmiä,\nrinnasta revittyjä, vielä lämpimiä ja sykähteleviä, ikäänkuin puukolla\nhalkaistuja, niin että lihansyyt näkyivät ja haavoista tippui\nverikyyneleitä, se oli oikea teurastusnäyttely. Mutta tämä törkeä\nJesuksen lihaksituleminen ei vaikuttanut enää kansanjoukkoihin, jotka jo\nalkoivat käsittää että onnettomuuksien sortama kansa voi nousta\nainoastaan oman työnsä ja järkensä avulla, eikä suinkaan kautta\nkatumuksen eriskummallisten epäjumalien jalkain juuressa. Sitä mukaa\nkuin uskonnot vanhentuvat, vaipuvat aineelliseen ja alhaiseen epäjumalan\npalvelukseen, näyttävät ne lahoavan itsestään, muuttuvat vähitellen\ntomuksi ja tuhaksi. Ja syynä siihen että katolinen kirkko nyt oli\nkuolemaisillaan oli, apotti Quandieun sanojen mukaan, että se oli tehnyt\nitsemurhan, asettuessaan vääryyden ja valheen puolelle, vaikka se sanoi\npalvelevansa iankaikkisen totuuden ja oikeuden Jumalaa. Kuinka se ei\nollut aavistanut yhtyessään valehtelijoihin ja väärentäjiin että sen\ntäytyisi hukkua heidän häpeäänsä sinä päivänä, jona viaton pääsisi\nvoitolle? Sen oikea herra ei enää ollut viattomuuden, lempeyden ja\narmahtavaisuuden Jesus, jonka se niin julkisesti oli kieltänyt ja\nkarkoittanut temppelistään; sillä oli hänestä jälellä ainoastaan tuo\naineellinen sydän, tuo pakannallinen fetishi, jonka se taistelu-iltana\noli korjannut kuolevan Jumalansa hajallaan olevien jäsenten joukosta,\ntoivoen sillä voivansa vaikuttaa yksinkertaisten heikkoihin hermoihin.\nApotti Quandieu oli ijän ja katkeruuden rasittamana äskettäin kuollut\nyksinäisyydessään ja hänen viimeiset sanansa olivat: \"He ovat tuominneet\nja ristiinnaulinneet Jesuksen toistamiseen, se tuo kirkolle kuoleman.\"\nJa se toi kirkolle kuoleman.\n\nMutta se ei hukkunut yksin, myöskin aatelisto ja porvaristo, joihin se\noli turhaan koettanut turvautua, kukistuivat ja veivät sen mukanaan.\nKoko vanha ylimys- ja sotilassääty, sekä myös kaikki raharuhtinaat\nhajosivat tomuksi, hävittivät toisensa, voimattoman raivon valtaamina,\nkun uudestaan järjestetty työ jakoi oikein kansallisomaisuuden.\nDésiradessa oli sattunut kuvaavia tapauksia, jotka osoittivat kuinka\nkurjan lopun saivat nuo rikkaat ja mahtavat, joidenka raukeiden sormien\nlävitse miljoonat olivat virranneet niinkuin kirkas vesi. Ensiksi Hector\nde Sangleboeuf kadotti sijansa kamarissa, kun koulun valistama ja\njalostuttama valitsijakunta hylkäsi kaikki vanhoilliset ehdokkaat. Mutta\nsuurin onnettomuus Désiraden omistajille oli markiisitar de Boisen\nkuolema, tuon erinomaisen ja älykkään naisen, joka niin kauan oli\nylläpitänyt sopua ja rauhaa perheessä, pysymällä edeskinpäin miehen\nrakastajattarena ja tulemalla samalla vaimon helläksi ystävättäreksi.\nHänen kuolemansa jälkeen alkoi typerä ja turhamainen Sangleboeuf viettää\nhurjaa elämää, kadotti pelissä suuria summia ja antautui häpeällisiin\nrakkausseikkailuihin, niin että hän kerran kannettiin kotiin pahoin\npiestynä, koko ruumis ruhjoutuneena; hän kuoli kolmen päivän kuluttua,\nilman että uskallettiin ilmoittaa asiasta poliisille, sillä peljättiin\nhäpeällisiä paljastuksia. Hänen vaimonsa, entinen kaunis ja veltto Lea,\nnykyinen hurskas ja uninen Marie, eli siitä saakka yksin loistavassa\nlinnassaan. Hänen isänsä paroni Nathan, juutalainen raharuhtinas, joka\nhalvattuna asui komeassa palatsissaan Champs-Elyséessä ja oli uudestaan\ntullut lapseksi, ei enää pitkään aikaan ollut käynyt tytärtään\nkatsomassa, kun hän äkkiä kuoli, jättäen hänelle ainoastaan pienen osan\nmiljoonistaan; hän oli lahjoittanut niitä kaikenlaisiin ylimyksellisiin\ntarkoituksiin sekä myöskin korkeasukuisille naisille, jotka hänen\nviimeisinä vuosinaan olivat saaneet hänet uskomaan, että hän vihdoin\nkuului heihin ja oli kokonaan puhdistunut juutalaisuudestaan. Väsynyt\nLea, joka koskaan ei ollut tuntenut intohimoa, ei edes rahaa kohtaan,\nkunnioitti siitä huolimatta kuolleen isänsä muistoa, antoi lukea messuja\nhänen puolestaan, tahtoen siten pakoittaa taivaan portteja aukenemaan\nhänelle. Hän oli, niin kuin tytär usein sanoi, tehnyt siksi suuria\npalveluksia katoliselle kirkolle että hän ansaitsi paikan Jumalan\noikealla puolella. Lea itse jäi asumaan Désiradeen, välinpitämättömänä\nkuin koristettu epäjumalankuva; hän ei liikkunut enää mihinkään\nlepotuoliltaan ja kaikki näytti kuolevan tuossa ihanassa linnassa, jonka\nmuurit ja ristikkoportit eroittivat muusta maailmasta niin kuin\nkielletyn paratiisin. Huhu tiesi kuitenkin kertoa että hän, Valmarien\nsulkemisen jälkeen, oli ottanut luokseen vanhan isä Crabotin.\nJesuiittaisä oli vain muuttanut toiseen kammioon, hänen kerrottiin\nasuvan pienessä ullakkokamarissa, joka ennen oli ollut palvelijan huone\nja jossa huonekaluina oli rautasänky, maalaamaton pöytä ja olkituoli.\nMutta siitä huolimatta hän hallitsi itsevaltiaasti koko linnaa; ja\nainoat vieraat, mitkä siellä oli huomattu, olivat munkkeja tai pappeja,\njoiden kaaput ja kauhtanat varovasti hiipivät pitkin pensasaitoja, sivu\nvalkeiden marmoriallasten. Yhdeksänkymmenvuotias naisten lumooja\ntoimitti täällä uudestaan saman nerotyön, jonka hän oli tehnyt\nnuoruudessaan. Joskin hän oli menettänyt Valmarien, rakastuneen\nkreivitär de Quédevillen kuninkaallisen lahjan, saisi hän nyt pian\nDésiraden kauniilta Lealta, jota hän intohimoisesti kutsui \"sisarekseen\nJesuksessa Kristuksessa.\" Emäntänsä almujenjakajana oli hän jo pannut\nsuuren osan tämän omaisuudesta uskonnollisiin tarkoituksiin ja\nlahjoittanut etenkin suuria summia vanhoillisen puolueen\nrahankeräyksiin, joiden avulla ylläpidettiin raivokasta taistelua\ntasavaltaa ja sen laitoksia vastaan. Ja kun kreivitär eräänä iltana\ntavattiin kuolleena lepotuoliltaan, oli hän kaikki menettänyt, hänen\nmiljoonansa olivat joutuneet mustiin kassakirstuihin, jälellä oli\nainoastaan Désirade. jonka isä Crabot yksin sai periä, sillä ehdolla\nettä perustaisi sinne jonkun kristillisen laitoksen.\n\nMutta ne olivat vanhan maailman viimeisiä kuolonkouristuksia, ja\nMaillebois joutui kokonaan noille sosialisteille, joita hurskaat naiset\nmuinoin pitivät roistoina, taskuvarkaina ja maantienrosvoina. Entisessä\npienessä klerikaalisessa kaupungissa vallitsi nyt vapaa-aatteisuus ja\njärki, siihen määrin että sen kunnallisneuvostossa ei enää ollut\nainoatakaan vanhoillista jäsentä. Kaukana oli se aika, jolloin Darras\nvalitti ettei hänellä ollut edes tasavaltalaista enemmistöä, eikä yksin\npappien pormestari Philis unhoitettuna levännyt hautausmaalla, vaan\nmyöskin Darras, lahjottujen ja isänmaattomien pormestari oli kuollut,\njättäen jälkeensä muiston epäröivästä ja omituisen pelkurimaisesta\nmiehestä. Hänen sijaansa oli pormestariksi valittu erinomaisen\nselväjärkinen ja työkykyinen mies, Léon Savin, kaksoispoikien Achillen\nja Philippen nuorin veli. Naituaan tavallisen talonpoikaistytön, Rosalie\nBoninin, hän oli rohkeasti ryhtynyt työhön, oli viidessätoista vuodessa\nluonut maatilastaan oivallisen mallitilan, joka teki täydellisen\nmullistuksen koko seudun maanviljelyksessä ja enensi sen varallisuuden\nkymmenkertaiseksi.\n\nVaikka hän oli vasta neljänkymmenen vuotias oli hänellä suuri\nvaikutusvalta kaupungissa, mutta hän oli hiukan itsepäinen ja antoi\nmyöten ainoastaan pätevistä syistä. Hänen ollessa puheenjohtajana sai\nkunnallisneuvosto jälleen harkittavakseen Simonille aijottua, julkista\nhyvitystä koskevan ehdotuksen; kysymys siitä oli jonkun aikaa levännyt,\nmutta heräsi nyt uudella voimalla.\n\nUseita kertoja, oli jo Markukselta kysytty neuvoa ja joka kerran kun hän\ntuli Mailleboisiin, puhuivat ihmiset hänelle suuresta aikeesta. Eräs\nyhtymys teki häneen erityisen vaikutuksen, se oli Adrien Doloirin,\nAuguste Doloirin ja Angèle Bongardin pojan tapaaminen. Tämä oli suurella\nmenestyksellä käynyt Julicin koulun läpi ja oli nyt sangen taitava\narkkitehti. Kahdenkymmenen kahdeksan vuotiaana oli hänet valittu\nkunnallisneuvostoon, jonka nuorin jäsen hän oli; ihmiset sanoivat tosin\nettä hänen mielipiteensä olivat hiukan rohkeat, mutta hän oli kuitenkin\nkäytännöllinen mies.\n\n-- Kas, herra Froment, sepä hauskaa että teidät tapasin! Olin juuri\naikonut jonakuna aamuna tulla Jonvilleen keskustelemaan kanssanne.\n\nHän seisoi hymyilevänä ja kunnioittavana Markuksen edessä, jota kaikki\nnuoret rakastivat ja kunnioittivat niinkuin patriarkkaa, sankariaikojen\nsuurta totuuden ja oikeuden työmiestä. Itse hän oli ollut Markuksen\noppilaana ainoastaan varhaisemmassa lapsuudessaan, mutta hänen veljensä\nja hänen setänsä olivat kaikki kasvaneet hänen koulunsa penkeillä.\n\n-- Mitä haluatte sitten, poikani? kysyi Markus iloisena ja liikutettuna,\nniin kuin ainakin kun hän tapasi entisiä oppilaitaan.\n\n-- Onko totta että Simonin perhe pian palaa Mailleboisiin? Kerrotaan\nettä Simon ja hänen veljensä ovat päättäneet vihdoin jättää Pyreneiden\nlaakson ja muuttaa takaisin tänne... Te kyllä tiedätte asian oikean\nlaidan.\n\nMarkus hymyili yhä hyväntahtoisesti.\n\n-- Se on todella heidän aikomuksensa. En kuitenkaan luule että voimme\nodottaa heitä ennen kuin vuoden kuluttua; sillä vaikka he ovatkin\nmyyneet marrnorikaivoksensa, ovat he sitoutuneet jatkamaan työtä siellä\nsiihen saakka. Lisäksi on kaikenlaisia asioita järjestettävä, eivätkä\nedes vielä tiedä mihin muuttavat asumaan.\n\n-- Jos meillä on vaan vuosi aikaa, huudahti Adrien innokkaasti, ehdimme\ntuskin toteuttaa aijettani... Tahdon ensin esittää sen teille, minä\npäivänä voin tulla luoksenne Jonvilleen?\n\nMarkus, joka aikoi viettää koko päivän Mailleboisissa, tyttärensä\nLouisen luona, sanoi että oli parasta puhua samana päivänä; ja hän\ntahtoi välttämättömästi käydä Adrieniä tervehtimässä iltapäivällä, ja\nniin päätettiinkin.\n\nAdrien Doloir asui Mailleboisin ulkopuolella, Désiraden tiellä,\npienessä, sievässä talossa, jonka hän itse oli rakentanut heidän\nisovanhempiensa Bongardien entiselle maatilalle. Nämä olivat kauan aikaa\nsitten kuolleet ja tila oli jäänyt heidän poikansa Fernandin, Clairen\nisän käsiin.\n\nMitkä tunteet heräsivätkään Markuksen mielessä kun hän soitti pienen\ntalon porttikelloa, reippaasti kuljettuaan vanhojen rakennusten sivu!\nSiellähän hän neljäkymmentä vuotta sitten oli käynyt Simonin\nvangitsemispäivänä, tapaamassa maanviljelijä Bongardia, koettaessaan\nkerätä suotuisia todistuksia ystävälleen! Hänen mieleensä muistui\nhartiakas ja ahdasjärkinen talonpoika sekä hänen laiha ja epäluuloinen\nvaimonsa, jotka eivät tahtoneet mitään sanoa hänelle peläten joutuvansa\nvaaraan, hän näki heidän takanaan koko tuon äärettömän joukon vaipuneena\ntörkeään tietämättömyyden uneen. Ja hän muisti että ei hän ollut saanut\nmitään tietää noilta kurjilta olennoilta, jotka eivät kyenneet olemaan\noikeuden mukaisia, koska eivät tienneet mitään eivätkä tahtoneet mitään\ntietää.\n\nAdrien odotti häntä vanhan omenapuun alla, jonka tuuheat, hedelmistä\nnotkuvat oksat varjostivat pöytää ja muutamia puutarhatuoleja.\n\n-- Oi, rakas opettajani, kuinka suuren kunnian teettekään minulle\ntullessanne luokseni! Teidän täytyy suudella pikku Georgetteani, se\ntuottaa hänelle onnea.\n\nHänen vaimonsa Claire, joka oli tuskin kahdenkymmenenneljän vuotias,\nvaalea ja iloisen näköinen, älykkäine ja ystävällisine silmineen, oli\nmyöskin siinä. Hän talutti Markuksen luo suloisen tyttösen, joka oli\nvaaleakiharainen niinkuin hänkin ja sangen viisas viiden vuotiaaksi.\n\n-- Kultaseni, sinun tulee aina muistaa että herra Froment on suudellut\nsinua ja että saat olla ylpeä siitä koko ikäsi.\n\n-- Kyllä tiedän äiti, minä olen usein kuullut sinun puhuvan hänestä.\nTuntuu siltä kuin aurinko paistaisi ja katselisi minua.\n\nKaikki nauroivat. Samassa saapuivat Clairen isä ja äiti Fernand Bongard\nja Lucile Doloir; he olivat saaneet kuulla että Mailleboisin entinen\nopettaja oli siellä ja he tahtoivat osoittaa kohteliaisuutta hänelle.\nVaikka Fernand oppilaana ei ollut tuottanut suurta iloa Markukselle oli\nhän kuitenkin iloinen tavatessaan hänet.\n\n-- Nyt olette varmaan tyytyväinen, Fernand. On ollut hyvä viljavuosi.\n\n-- Niin, herra Froment, mutta oikein hyvää vuotta ei ole koskaan. Jos\nkäy hyvin toisella taholla niin toisella käy huonosti. Sitä paitse\ntiedättehän että ei minulla koskaan ole ollut onnea.\n\nHänen vaimonsa Lucile, joka oli paljon heränneempi, puuttui puheeseen:\n\n-- Hän sanoo näin, herra Froment, siksi että hän aina oli viimeinen\nluokallanne, ja hän luulee olevansa loihdittu, sillä eräs mustalaisvaimo\noli muka hänen pienenä ollessaan heittänyt häntä kivillä. Loihdittu,\nkaikkea vielä! Jos hän edes uskoisi paholaiseen, niin kuin minä teen!\nNeiti Rouzaire, jonka paras oppilas olin, näytti minulle sen kerran,\nennenkuin olin käynyt ripillä.\n\nClaire nauroi ja pikku Georgettekin hymyili nenäkkäästi paholaiselle.\n\n-- Niin, tyttäreni, sinä et usko mihinkään, nykyajan nuorisolla ei ole\nmitään uskontoa, neiti Mazeline on tehnyt teistä kaikista\nvapaa-ajattelijoita. Siitä huolimatta näytti neiti Rouzaire meille\nvarjon seinällä, sanoen että se oli paholainen. Ja se oli hän.\n\nAdrien keskeytti hiukan hämillään anoppinsa ja alkoi puhua asiasta,\njonka tähden Markus oli tullut.\n\nKaikki istuutuivat, Claire otti Georgetten polvilleen, hänen isänsä ja\näitinsä pysyivät hiukan syrjemmällä, toinen polttaen piippuaan, toinen\nkutoen sukkaa.\n\n-- Monet meistä nuorista ovat sitä mieltä että suuri häpeä painaa\nMailleboisia, niin kauan kun se ei parhaansa mukaan ole korvannut\nhirveätä vääryyttä, jonka se salli tapahtua ja johon se teki itsensä\nsyypääksikin myöntyessään Simonin tuomioon. Laillinen viattomaksi\njulistaminen ei riitä, meidän, hänen teloittajiensa lasten ja\nlastenlasten velvollisuus on tunnustaa ja korjata isiemme erehdys...\nEilen illalla isäni luona, jossa olivat myös isoisäni ja setäni, sanoin\nheille taas: \"Kuinka voittekaan tehdä itsenne osalliseksi moiseen, yhtä\ntyperään kuin hirvittävään halpamaisuuteen, kun pieni määrä tervettä\njärkeä olisi varmaan voinut ehkäistä sen?\" Ja he vastasivat minulle,\nniinkuin ennenkin, etteivät he mitään tienneet, eivät voineet mitään\ntietää.\n\nSyntyi hiljaisuus, kaikkien silmät kääntyivät Fernandiin, joka kuului\nrikolliseen sukupolveen. Hän näytti olevan hämillään, otti piipun\nsuustaan ja teki epäävän liikkeen.\n\n-- Tietysti emme tienneet mitään, kuinka olisimme voineetkaan tietää?\nIsäni ja äitini osasivat tuskin kirjoittaa nimensä, eivätkä olleet niin\nvaromattomia että olisivat sekaantuneet naapurien asioihin, josta\nolisivat voineet saada rangaistuksen. Minä olin tosin saanut oppia\nenemmän, mutta en ollut minäkään juuri terävä, ja olin lisäksi\nepäluuloinen, ainahan sitä on levoton omasta nahastaan ja rahoistaan,\nkun tuntee olevansa tietämätön raukka... Niin, teistä on helppoa olla\nrohkea ja järkevä nyt kun teistä on kaikista tehty oppineita. Mutta\nolisinpa tahtonut nähdä kuinka olisitte käyttäytyneet, jos ei teillä\nolisi ollut keinoa millä saada selkoa asiasta, kun jokainen selitti sen\nerilailla, eikä kukaan tiennyt mikä oli totta, mikä valhetta.\n\n-- Niin se on, vahvisti hänen vaimonsa Lucile. En ole koskaan pitänyt\nitseäni typeränä, mutta en kuitenkaan paljon ymmärtänyt tuosta asiasta,\npäätinpä olla sitä ajattelemattakin, sillä äitini sanoi aina että\nköyhien ihmisten ei pidä milloinkaan sekaantua rikkaiden asioihin,\nelleivät tahdo saattaa itseään vielä suurempaan köyhyyteen.\n\nMarkus kuunteli äänettömänä ja vakavana. Koko menneisyys heräsi hänen\nmuistossaan, hän luuli kuulevansa vanhan Bongardin vaimoineen\nkieltäytyvän vastaamasta hänelle, sillä noiden oppimattomien\ntalonpoikien ainoana huolena oli unisen leponsa säilyttäminen; hän\nmuisti kuinka heidän poikansa Fernand, joka kuitenkin oli hiukan enemmän\nvapautunut, vielä Rozanin oikeudenkäynnin jälkeen kohautti vain\nolkapäitään, itsepintaisesti pysyen tietämättömyydessään. Ja kuinka\nmonta vuotta olikaan tarvittu, kuinka kauan olikaan täytynyt kasvattaa\nihmisiä selväjärkisyyteen ja kansalaisrohkeuteen, ennen kun uusi polvi\nvihdoin aukaisi silmänsä näkemään totuutta ja uskalsi tunnustaa sen! Hän\nnyökäytti päätään ikäänkuin osoittaakseen että hänestä oikeastaan\nFernandin selitykset olivat päteviä, hän oli jo valmis suomaan anteeksi\nentisille kiusaajille, joiden rikoksena etupäässä oli tietämättömyys. Ja\nhän hymyili pikku Georgettelle, kukkivalle tulevaisuudelle, joka aukasi\nselälleen kauniit silmänsä, odottaen varmaankin jotain hauskaa satua.\n\nMinun ehdotukseni on aivan yksinkertainen, jatkoi Adrien. Niinkuin\ntiedätte, on tehty paljon työtä, jotta saataisiin Mailleboisin vanha\nkaupunginosa terveelliseksi. Leveä puistokatu on poistanut nuo kaksi\nlikaviemäriä, Plaisir-kadun ja Fauche-kadun; ja sille paikalle, missä\nennen oli roskainen Trou-katu, istutetaan paraikaa puistoa, jonka\nkaupunginosan pienokaiset jo täyttävät naurullaan ja leikeillään...\nVastapäätä tätä puistoa on rakennustonttien joukossa sekin, jolla ennen\nsijaitsi Lehmannien kurja talo, tuo sureva talo, jota vanhempamme\nkivittivät ja joka ikäänkuin musertui heidän kiroustensa alle. Minä\ntahtoisin siis ehdoittaa kunnallisneuvostolle, että se rakennuttaisi\npaikalle toisen talon -- ei mitään palatsia, ainoastaan vaatimattoman,\nvaloisan ja kodikkaan asunnon -- ja lahjoittaisi sen Simonille kaupungin\nnimessä, jotta hän päättäisi siellä päivänsä, kansalaistensa\nkunnioittamana ja rakastamana... Lahja ei olisi kallisarvoinen, mutta se\nolisi kuitenkin hienotunteisin ja veljellisin kunnianosoitus.\n\nKyyneleet olivat nousseet Markuksen silmiin, niin syvästi liikutti häntä\ntämä ystävällinen aije hänen toverinsa, viattoman uhrin iloksi.\n\n-- Hyväksyttekö tuumani? kysyi Adrien, joka itsekin tuli liikutetuksi\nnähdessään Markuksen kyyneleet.\n\nMarkus nousi ja syleili häntä.\n\n-- Kyllä, poikani, minä hyväksyn sen, ja te tuotatte minulle tässä yhden\nelämäni suurimmista iloista.\n\n-- Kiitos, opettajani, mutta siinä ei ole kaikki... Odottakaa, näytän\nteille talon piirustukset, jotka jo olen tehnyt, minä olisin nimittäin\nsangen onnellinen jos saisin johtaa töitä maksutta ja olen varma että\nurakoitsijat ja työmiehet suostuvat auttamaan minua niin huokealla kuin\nvoivat.\n\nHän poistui hetkeksi ja palasi sitten kädessä piirustukset, jotka hän\nlevitti puutarhapöydälle, vanhan omenapuun varjoon. Kaikki tulivat\nlähemmäksi ja kumartuivat katsomaan. Se oli todella aivan\nyksinkertainen, mutta kodikas, kaksikerroksinen talo, jossa oli valkea\nkatuseinä ja ympärillä puutarha. Oven yläpuolella oli marmorilevy.\n\n-- Tuleeko tuohon joku kirjoitus? kysyi Markus.\n\n-- Tietysti, koko talo on rakennettu kirjoituksen tähden... Näin\nkuuluvan aion minä ehdoittaa kunnallisneuvostolle: \"Mailleboisin\nkaupungilta opettaja Simonille, totuuden ja oikeuden nimessä,\nkorvauksena hänen kärsimyksistään.\" Ja alle kirjoitetaan: \"Hänen\nteloittajiensa lapsenlapset.\"\n\nFernand ja Lucile tekivät levottoman ja vastustavan liikkeen ja\nkatselivat tytärtään Clairea. Se oli todella liikaa: hän ei voinut\nsallia miehensä antauvan moiseen vaaraan. Mutta Claire hymyili ja\nnojautui hellästi Adrienin olkapäätä vastaan. Hän vastasi epäsuorasti\nisänsä ja äitinsä hämmästyneeseen äänettömyyteen:\n\n-- Herra Froment, minä olen auttanut kirjoituksen kokoonpanossa, tahdon\nettä se tulee tiedoksi.\n\n-- Kyllä sen kerron kaikille, huudahti Markus iloisena. Mutta tuo\nkirjoitus täytyy tulla hyväksytyksi. Ja talo ensin, vai kuinka?\n\n-- Tietysti, sanoi Adrien. Tahdoin näyttää teille suunnitelmani,\nsaadakseni ensin teidän hyväksymisenne ja pyytääkseni sitten teitä\nauttamaan minua sen toteuttamisessa. Menot eivät tule huolestuttamaan\nkunnallisneuvostoa, pelkään enemmän kohtaavani jonkunlaisia epäilyksiä,\nentisen hengen viimeisiä vastustuksia. Se ei auta että kaikki\nneuvostossa olemme vakuutetut Simonin viattomuudesta, siellä on\nkuitenkin heikkoja luonteita, jotka taipuvat ainoastaan yleisen\nmielipiteen painosta. Ja pormestarimme Léon Savin, jolle olen uskonut\ntuumani, sanoi minulle heti että meidän täytyy saada yksimielinen\nhyväksyminen, kun panemme asian äänestyksen alaiseksi, ja siinä hän\nonkin oikeassa.\n\nHän lisäsi, ikäänkuin äkkiä olisi keksinyt jotain:\n\n-- Kuulkaa, opettajani, koska olitte niin ystävällinen että tulitte\ntänne saakka, ettekö tahtoisi tehdä vielä enemmän ja tulla kanssani nyt\nheti Léon Savinin luo. Hänkin on ollut teidän oppilaanne ja minä olen\nvarma siitä, että asiamme edistyisi suuresti, jos te keskustelisitte\nsiitä hetken hänen kanssaan.\n\n-- Sen teen mielelläni, vastasi Markus. Lähtekäämme, menen minne vain\ntahdotte.\n\nFernand ja Lucile eivät enää vastustaneet; Fernand etenkin oli vaipunut\nahdasjärkiseen välinpitämättömyyteen, käsittämättä vähääkään uusia\naikoja. Mutta Clairen täytyi pelastaa piirustukset pikku Georgetten\nkäsistä, joka tahtoi anastaa itselleen kauniin kuvan. Hänen isänsä oli\nkertonut että se oli leikkitalo, jossa kiltit lapset saisivat palkkansa.\nSitten Markus ja Adrien sanoivat sydämmelliset jäähyväiset ja poistuivat\nyhdessä.\n\nAmettesin kartano, jossa Léon Savin asui, sijaitsi toisella puolella\nMailleboisia ja heidän täytyi kulkea uuden kaupunginosan kautta, vasta\nistutetun puiston läpi. He pysähtyivät hetkeksi tarkastamaan arkkitehdin\nvalitsemaa tonttia, johon hän tahtoi rakentaa aiotun talon.\n\n-- Se täyttää, niinkuin näette, kaikki ehdot... Hän keskeytti puheensa\nnähdessään erään kookkaan miehen lähestyvän hymy huulillaan.\n\n-- Kas, Charles setä... Eikö niin, setä? kun rakennamme tähän talon,\njosta olen puhunut, Simonille, marttyyrille, otat sinä tehtäväksesi\nsepäntyöt, ilman mitään voittoa.\n\n-- Sen teen, poikani, jos se sinua ilahuttaa... Ja teen sen myös teidän\ntähtenne, herra Froment, sillä minulla on paha omatunto, kun niin usein\nkouluajalla suututin teidät.\n\nCharles, joka oli nainut mestarinsa tyttären Marthe Dupuisin, oli jo\nkauan aikaa hoitanut appensa liikettä. Hänellä oli Adrienin ikäinen\npoika Marcel, joka oli nainut erään puusepän tyttären Laure Dumentin ja\noli itse rakennusmestari.\n\n-- Minä menen isäsi luokse, jatkoi hän kääntyen veljensäpojan puoleen.\nMarcel ja minä olemme päättäneet siellä tavata toisemme puhuaksemme\ntöistä. Tule sinäkin mukaan, koska sinullakin on työtä annettava\nheille... Ja tulkaa tekin, herra Froment, teistähän on aina hauska\ntavata entisiä oppilaitanne.\n\nHän puhui leikillisesti ja huudahti nauraen:\n\n-- Se on todella suurin iloni. Tehkäämme siellä kustannusarvio.\n\n-- Oh, kustannusarvio, sanoi Adrien, niin pitkällä emme vielä ole. Ja\nminun isäni sitä paitse ei ole innokkaimpia... Se ei tee mitään, tulen\nmielelläni häntä tervehtimään.\n\nEntisen pormestari Darrasin avulla oli Auguste Doloir myöskin tullut\nmuurausurakoitsijaksi. Isänsä kuoleman jälkeen hän oli ottanut äitinsä\nluokseen ja he asuivat nyt, kun Plaisir-katua ei enää ollut, uuden\npuistokadun varrella, yksinkertaisessa talossa, jonka edessä oli laaja\npiha, missä hän säilytti varastonsa. Asunto oli sangen siisti,\nterveellinen ja aurinkoinen.\n\nKun Markus astui sisään valoisaan ruokahuoneeseen, jossa hän tapasi\nvanhan rouva Doloirin, heräsi hänessä taas vanhoja muistoja. Rouva\nDoloir oli kuudenkymmenenyhdeksän vuoden vanha ja näytti niinkuin\nennenkin järkevältä ja hyvältä talon emännältä, joka vaistomaisesti on\nvanhoillinen eikä salli miehensä ja lastensa sekaantuvan politiikkaan.\nMarkus muisti myös muurari Doloirin, oppimattoman työmiehen, joka\noikeastaan oli kunnon mies, mutta jonka kasarmielämä oli turmellut ja\njoka uskoi kaikenlaisia järjettömiä juttuja, niinkuin esimerkiksi että\nisänmaan petturit tahtoivat hajoittaa sotajoukon ja että juutalaiset\nolivat myyneet Ranskan ulkomaalaisille. Eräänä päivänä oli hänet\nkuolleena kannettu kotiin, hän oli pudonnut rakennustelineiltä; sinä\npäivänä oli hän varmaankin ollut päissään, mutta rouva Doloir ei koskaan\ntahtonut myöntää sitä, sillä hän oli niitä ihmisiä, jotka eivät tunnusta\nomaistensa virheitä. Nähdessään Markuksen, hän sanoi heti:\n\n-- Oh, herra Froment, me emme enää ole nuoria, olemme vanhoja tuttuja...\nAuguste ja Charles olivat ainoastaan kahdeksan ja kuudenvuotiaita, kun\nensi kerran näin teidät.\n\n-- Aivan niin, rouva... Olin tullut pyytämään teiltä toverini Simonin\nnimessä että antaisitte lastenne sanoa totuuden, jos heiltä\nkysyttäisiin.\n\nVielä niin monen vuoden kuluttua tuli rouva Doloir äkkiä totiseksi ja\nepäluuloiseksi ja vastasi:\n\n-- Tuo juttu ei meitä liikuttanut ja minä tein oikein kun en antanut\nlasteni sekaantua siihen, sehän on tuottanut kaikille onnettomuutta.\n\nMutta Charles huusi veljeään Augustea, huomatessaan hänet pihalla\nMarcelen kanssa.\n\n-- Tule sisään, minä olen tuonut erään tuttavan luoksesi ja sitä paitse\npoikasi Adrien tahtoo antaa meille tilauksen.\n\nAuguste, joka oli suuri ja vahva niinkuin isänsä, puristi voimakkaasti\nMarkuksen kättä.\n\n-- Oh, herra Froment... Charles ja minä puhumme usein teistä kun\nmuistelemme kouluaikaa. Minä olin hyvin huono oppilas ja sitä olen\njoskus jälkeenpäin katunut. Nyt en kuitenkaan ole teille varsin suureksi\nhäpeäksi, vai kuinka? Ja poikani Adrien alkaa varmaankin olla mielenne\nmukainen.\n\nSitten hän lisäsi nauraen:\n\n-- Niin, Adrienin tilaus, sen kyllä tunnen! Hän tahtoo rakentaa talon\nSimonillenne... Se on sentään vähän liikaa: talo entiselle\nrangaistusvangille.\n\nÄänen hyvänsävyisestä leikillisyydestä huolimatta teki muistutus\nMarkukseen tuskallisen vaikutuksen.\n\n-- Vieläkö uskotte Simonia syylliseksi? Yhteen aikaan olitte vakuutettu\nhänen viattomuudestaan. Rozanissa annetun hirveän päätöksen jälkeen\naloitte taas epäillä sitä.\n\n-- Tuhat tulimaista, herra Froment, kun mies tuomitaan kahteen kertaan\ntekee se vaikutuksen kehen tahansa, etenkin kun on muuta\najattelemista... Ei, ei, en sano enää että hän on syyllinen; ja\noikeastaan se onkin meille yhden tekevää onko hän syyllinen vai eikö, me\nsuostumme siihenkin että hänelle annetaan lahja, kunhan siitä sitten\nkerran tulee loppu eikä meitä enää vaivata tuolla vanhalla jutulla, vai\nkuinka, veli?\n\n-- Niin se on, myönsi Charles. Jos uskomme omia poikiamme, niin olemme\nme oikeat ja ainoat syylliset, me, jotka muka suostuimme vääryyteen. Se\nalkaa jo suututtaa minua. Tulkoon siitä vihdoinkin loppu!\n\nSerkukset Adrien ja Marcel, jotka kumpikin olivat yhtä innostuneet\nasiasta, riemuitsivat.\n\n-- Se on siis päätetty, isä, huudahti Marcel taputtaen isäänsä olalle.\nSinä otat huoleksesi sepäntyöt, Auguste setä muuraustyöt, minä\npuusepäntyöt ja silloin tulee teidän osanne rikokseen, niinkuin sinä\nsanot, korvatuksi. Me emme enää puhu teille siitä, sen voimme vannoa.\n\nAdrien nauroi myöskin ja nyykäytti päätään, mutta silloin isoäiti rouva\nDoloir, joka koko ajan oli seisonut ääneti ja vakavana, puuttui\npuheeseen.\n\n-- Augustella ja Charlesilla ei ole mitään korvattavana, me emme koskaan\nsaa tietää oliko Simon syyllinen vaiko ei, köyhien ihmisten, sellaisten\nkuin meidän, ei tarvitse sekaantua hallituksen asioihin... Ja minä\nsäälin teitä, pienokaiseni, niin teitä, Adrien ja Marcel, jotka luulette\nvoivanne siirtää vaikka Jumalan paikaltansa. Te luulette nyt tietävänne\nkaikki, ettekä tiedä niin mitään. Kuollut miesraukkani, teidän\nisoisännehän tiesi että juutalaiset miljoonan omistajat joka lauvantai\npitävät yleisen kokouksen Pariisissa eräässä maanalaisessa salissa\nlähellä linnoituksia, joissa kokouksissa he päättivät kuinka suuria\nsummia annettaisiin kavaltajille, myydäkseen Ranskan Saksalle. Ja hän\noli aivan varma jutusta, sillä hänen kapteeninsa oli kertonut sen\nhänelle ja vannonut että se oli tosi.\n\nMarkus katsoi häneen kummastuneena, hänestä tuntui kuin olisi hän äkkiä\npalannut neljäkymmentä vuotta takaperin. Hän tunsi tuon eriskummallisen\njutun, jonka muurari Doloir oli tuonut mukanaan sotaväestä, oltuaan\nkolme vuotta sotapalveluksessa. Auguste ja Charles olivat kuunnelleet\näitiään vakavina ja joutumatta hämilleen, he kun olivat lapsuudesta\nsaakka tottuneet noihin järjettömiin juttuihin. Mutta Adrien ja Marcel\neivät voineet pidättää hymyilyä, kunnioittavasta rakkaudestaan\nhuolimatta.\n\n-- Juutalaiskokous kellarissa, oi, isoäiti! sanoi Adrien lempeästi.\nEihän juutalaisia ole ollut enää moneen aikaan, koska pian ei enää ole\nkatolilaisiakaan... Kirkon häviäminen on kaikkien uskonsotien loppu.\n\nMutta nyt tuli hänen äitinsä sisään ja hän meni tervehtimään häntä.\nAngèle Bongard, ymmärtäväinen talonpoikaistyttö neiti Rouzairen entinen\noppilas, oli suuresti vaikuttanut miehensä menestykseen, vaikka hän oli\nvain keskinkertaisen lahjakas. Hän kysyi kuinka jaksoivat hänen veljensä\nFernand, kälynsä Lucile ja heidän tyttärensä Claire, josta oli tullut\nhänen miniänsä. Sitten koko perhe tiedusteli äsken syntyneen Célestinin\nvointia, jonka Marcelin vaimo kaksi viikkoa sitten oli synnyttänyt.\n\n-- Nyt olen toisen kerran isänisänäiti, herra Froment, huomautti rouva\nDoloir. Georgette, Célestin -- niin se käy. Nuorimmallani Julesilla on\nmyös kahdentoista vuotias poika Edmond, mutta hän on vaan pojanpoikani.\nHän ei tee minua yhtä vanhaksi.\n\nHän puhui ystävällisesti, tahtoen hiukan parantaa äskeistä jyrkkyyttään.\n\n-- Niin, herra Froment, tuntuu siltä kuin emme koskaan voisi olla samaa\nmieltä ja kuitenkin täytyy minun kiittää teitä siitä että melkein\npakotitte minut tekemään Julesista opettajan. Minä en tahtonut, sillä\nopettajan toimi ei siihen aikaan näyttänyt houkuttelevalta, ja silloin\nte uhrasitte aikanne ja annoitte Julesille opetusta, niin että hänellä\nnyt, ennen neljättäkymmenettä ikävuottaan, on oivallinen asema.\n\nHän oli sangen ylpeä tästä pojastaan, joka Sébastien Milhommen tultua\nnimitetyksi normaalikoulun johtajaksi, oli saanut hänen entisen\njohtajanvirkansa Beaumontissa. Hänen vaimonsa, opettajatar Juliette\nHochard oli myös kutsuttu Beaumontiin, neiti Rouzairen sijalle. Heidän\nvanhin lapsensa Edmond kävi lyseossa ja edistyi siellä nopeasti.\n\nAdrien suuteli äitiään, iloiten siitä että tämä tahtoi miellyttää hänen\nentistä opettajaansa. Hän sanoi leikillisesti:\n\n-- Isoäiti, sepä hauskaa että olet samaa mieltä kuin herra Froment... Ja\ntiedäpäs, kun Simon palaa, niin valitsemme sinut antamaan hänelle\nkukkavihon asemalla.\n\nMutta rouva Doloir tuli heti vakavaksi ja epäluuloiseksi.\n\n-- Ei, siihen en suostu. En tahdo hankkia itselleni ikävyyksiä. Te\nolette kaikki hulluja, uusine aatteinenne.\n\nSanottiin jäähyväiset, nauraen ja leikkiä laskien ja Adrien ja Markus\nläksivät vihdoin pormestari Léon Savinin luo. Amettesin maatila, jota\nhän hoiti, oli yli kuudenkymmenen hehtaarin suuruinen ja sijaitsi\nMailleboisin reunassa, uuden kaupunginosan toisella puolen. Äitinsä\nkuoleman jälkeen hän oli ottanut luokseen seitsemänkymmenenyhden\nvuotiaan isänsä, entisen konttoristin; hänen vanhemmista veljistään,\nAchillesta ja Philippestä oli jälkimmäinen kuollut ja edellinen, joka\nmyöskin oli ollut konttoristi ja saanut halvauksen kirjoituspöydän\nääressä istuessaan, oli niin heikko terveydeltään ja niin köyhä että\nJulesin oli täytynyt antaa hänellekin pieni tila kodissaan. Markus oli\nmuuten sukuakin perheelle, hänen poikansa Clément kun oli nainut\nCharlotten, Hortense Savinin tyttären. Mutta avioliitto oli solmittu\nvastoin hänen tahtoaan ja vaikka hän olikin antanut Clémentin seurata\nsydämmensä ääntä, oli hän tahtonut pysyä loitommalla. Hän oli liian\nvapaamielinen syyttääkseen Charlottea hänen äitinsä kevytmielisyydestä,\njoka äiti oli tullut vietellyksi kuudentoista vuotiaana, mennyt sitten\nnaimisiin, kadonnut tietämättömiin ja kuollut jossain kaukana. Mutta hän\ntunsi kuitenkin jonkunmoista vastenmielisyyttä ja hänen oli täytynyt\nvoittaa sisimmät tunteensa, kun Adrien oli pyytänyt häntä kanssansa\nAmettesiin. Léon ei ollut kotona, mutta hän palasi pian. He tapasivat\nvanhan Savinin, joka oli jäänyt hoitamaan poikaansa Achillea, sillä tämä\nei itse päässyt liikkumaan, vaan vietti kaiken aikansa nojatuolissa,\npienen salin akkunan ääressä. Huone oli ahdas ja sijaitsi\nasuinrakennuksen pohjakerroksessa. Kun Savin huomasi Markuksen huudahti\nhän ihmeissään:\n\n-- Kas, herra Froment, luulin teidän olevan suuttunut meille! Se oli\noikein että tulitte meitä tervehtimään.\n\nHän oli vielä yhtä laiha ja surkea ja yski niin että luuli hengen\nlähtevän; ja kuitenkin hän oli saattanut hautaan kauniin, lihavan ja\nkukoistavan vaimonsa. Hän, joka mustasukkaisuudessaan oli pitänyt\nuskontoa tarpeellisena siveellisenä ojennusnuorana naisille, oli\ntappanut vaimonsa jokapäiväisillä riidoilla ja viittauksilla tavattuaan\nhänet eräänä iltana hänen rippi-isänsä Theodosiuksen sylistä. Katkera\nmuisto oli jäänyt hänelle tästä, ja se teki hänet vielä\nraivostuneemmaksi papeille, vaikka hän samalla pelkäsi heitä sitä\nenemmän.\n\n-- Suuttunut, toisti Markus tyynesti, miksi olisin teille suuttunut,\nherra Savin?\n\n-- Mielipiteittemme vuoksi, jotka eivät koskaan ole olleet samat kuin\nteidän... Teidän poikanne on nainut minun tyttärentyttäreni, mutta se ei\ntodista että mielipiteemme sopivat yhteen... Se, esimerkiksi, on hyvin\npaha, että te karkoitatte papit ja munkit kaikkialta, siitä syntyy vielä\nsuurempi kevytmielisyys. Jumala tietää etten minäkään rakasta heitä,\nminä vanha tasavaltalainen ja sosialisti, niin, herra Froment! Mutta\nnaiset ja lapset tarvitsevat jotakin, joka estää heitä tekemästä väärin,\nsen olen aina tahtonut sanoa.\n\nMarkus hymyili tahtomattaan muistaessaan menneisyyttä.\n\n-- Uskonto poliisivoimana, tunnen teidän oppinne. Mutta kuinka saattaa\nuskonto olla voima, kun ei enää uskota ja kun ei enää tarvitse peljätä\npappeja?\n\n-- Ei peljätä, hyvä Jumala kuinka erehdytte!... Minä olen aina ollut ja\nolen vieläkin heidän uhrinsa. Jos olisin ollut heidän puolellaan,\nluuletteko että silloin olisin saanut koko ikäni ahertaa mitättömänä\nkonttoristina ja että nyt olisin poikani Léonin rasituksena,\nkadotettuani vaimoni, joka kuoli kaikellaisista puutteista? Ja onneton\npoikani Achille tässä on myös pappien uhri. Minun olisi pitänyt panna\nhänet yliopistoon, hän olisi nyt prefekti tai tuomioistuimen\npresidentti, sen sijaan että on saanut kolmekymmentä vuotta ponnistella\nkonttorissa, niin että hän nyt ei voi liikkua, eikä itse edes syödä\nruokaansa. Eikö niin, Achille, papit ovat kirottua joukkoa, mutta on\nkuitenkin parempi olla heidän puolellaan kuin heitä vastaan.\n\nSairas oli tervehtinyt entistä opettajaansa ystävällisesti päätään\nnyökäyttäen, ja hän sanoi hitaasti ja hiukan kankeasti:\n\n-- Papit ovat tosin olleet kaikkivaltiaita, mutta nyt aletaan sentään\ntulla toimeen ilman heitä... Tästälähin onkin helppo tehdä heistä tilit\nja ruveta tuomariksi.\n\nHän katseli Adrienia, joka oli pysynyt vaiti ja jota tämä viittaus\nvarmaankin tarkoitti. Hänen ikävä asemansa, hänen vaimonsa Virginien\nkuolema ja riitaantuminen hänen tyttärensä Léontinen kanssa, joka oli\nnainut rautakauppiaan Beaumontista, tekivät hänet katkeraksi. Ja hän\njatkoi, selittäen tarkemmin:\n\n-- Muistattehan, herra Froment, kun Simon toisen kerran tuomittiin\nRozanissa, sanoin teille että aina olin ollut vakuutettu hänen\nviattomuudestaan. Mutta olisinko yksin voinut saada aikaan\nvallankumouksen? Parasta oli pysyä vaiti... Ja nyt kutsuu joukko nuoria\nherroja meitä pelkureiksi ja tahtoo antaa meille opetuksen;\npystyttämällä kunniaportteja marttyyrille. Sepä vasta rohkea teko!\n\nAdrien ymmärsi tästä, että Léon Savin varmaankin oli kotonaan puhunut\nsuuresta tuumasta ja hän puhui ystävällisesti ja sovinnollisesti:\n\n-- Kaikki ihmiset ovat rohkeita kun he ovat oikeudenmukaisia... Tiedän\nkyllä että te aina olette kuulunut ymmärtäväisiin ja minun täytyy\ntunnustaa että muutamat oman perheeni jäsenistä ovat olleet ja ovat\nvieläkin paljon sokeampia ja itsepäisempiä. Tästä lähin tulee kaikkien\npyrkiä liittymään yhteen ja kilpailla veljellisyydessä ja\noikeudenmukaisuudessa.\n\nSavin kuunteli hämmästyneenä, hän ymmärsi äkkiä, miksi Markus ja Adrien\nolivat tulleet ja miksi he odottivat hänen poikaansa Léonia. Ensin hän\noli luullut että he olivat tulleet vain kohteliaisuudesta.\n\n-- Vai niin, teidän käyntinne tarkoittaa tuota typerää hyvitysjuttua...\nMutta minä en tahdo ottaa siihen osaa, yhtä vähän kuin teidän\nsukulaisenne, jotka äsken mainitsitte. Poikani Léon tekee tietysti\nniinkuin tahtoo, vaan se ei estä minua olemasta toista mieltä...\nJuutalaiset, herra, juutalaiset ja aina vaan juutalaiset!\n\nAdrien vuorostaan katsoi häneen hämmästyneenä. Juutalaiset, miksi puhui\nhän vielä juutalaisista? Juutalaisviha oli kuollut niin täydellisesti,\nettä uusi polvi ei voinut käsittää kun juutalaisia syytettiin kaikista\nrikoksista. Asia oli niinkuin hän äsken oli sanonut isoäidilleen, rouva\nDoloirille: juutalaisia ei enää ollut, koska tästedes oli ainoastaan\nopinlauseista vapautuneita kansalaisia. Katolinen kirkko oli käyttänyt\nhyväkseen typerää ja katkeraa juutalaisvihaa, saadakseen uudelleen\nvaltoihinsa uskottoman kansan; ja juutalaisviha oli kadonnut samalla\nkuin katolilaisuus oli vaipunut kuolevien uskontojen pimeyteen.\n\nMarkus seurasi jännityksellä kohtausta, menneisyyden muistot seurasivat\nhäntä yhä ja hän vertasi entisiä aikoja nykyisyyteen, koetti muistaa\njokaisen liikkeen, jokaisen sanan kuluneelta neljältäkymmeneltä\nvuodelta, voidakseen ymmärtää nykyhetken liikkeiden ja sanojen\nmerkityksen. Mutta Léon Savin saapui vihdoin suuren, kuudentoista\nvuotiaan poikansa Robertin seuraamana, jota hän jo alkoi totuttaa\nmaatalon hoitoon. Kun hän sai kuulla heidän käyntinsä tarkoituksen, tuli\nhän etenkin liikutetuksi Markuksen tulosta; hän kohteli entistä\nopettajaansa suurella kunnioituksella.\n\n-- Herra Froment, te tiedätte että mielelläni tahdon tuottaa teille\niloa. Te olette nyt meille kaikille vanhurskas ja kunnianarvoisa\nmestari... Ja sitäpaitsi ystäväni Adrien on jo varmaankin sanonut\nteille, etten suinkaan vastusta hänen aiettaan, vaan että päinvastoin\nolen parhaani mukaan kannattava sitä, sillä olen aivan samaa mieltä kuin\nhän: Maillebois ei saa takaisin kunniataan ennenkun se on korjannut\nerehdyksensä... Sen vain tahdon vieläkin sanoa että meidän täytyy olla\nvarmat neuvoston yksimielisestä suostumuksesta, sitä koetan saada aikaan\nja pyydän teitä auttamaan minua siinä.\n\nHuomatessaan että vanha Savin nauroi ivallisesti, hän sanoi hänelle\nhymyillen.\n\n- No. älä nyt tee itseäsi itsepäisemmäksi kuin olet, joku päivä\nsittenhän myönsit Simonin syyttömäksi.\n\n-- Syytön ... sen kyllä uskon. Minä olen myös syytön, eikä kukaan\nrakenna minulle taloa.\n\nLéon vastasi hiukan jyrkästi:\n\n-- Sinulla on minun taloni.\n\nEnin kaikesta loukkasi vanhaa Savinia se, että hänen täytyi nauttia\nvieraanvaraisuutta poikansa luona, poikansa, joka omilla\nponnistuksillaan oli hankkinut itselleen yhteiskunnallisen aseman ja\nosoittanut siten turhiksi hänen alituiset valituksensa siitä että ei hän\nollut pitänyt pappien puolta, vaikka hän kiihkeästi vihasi heitä. Hän\nsuuttui ja huusi:\n\n-- Rakentakaa minusta nähden vaikka tuomiokirkko Simonillenne. Minä\npysyn ainakin erilläni.\n\nAchille raukka ei voinut pidättää valitusta, sillä tuska hänen\njaloissaan oli sietämätön.\n\n-- Oi! minunkin täytyy pysyä erilläni. Mutta jos en olisi sidottuna\ntähän nojatuoliin, seuraisin sinua rakas Léon, sillä minä kuulun\nsukupolveen, joka ehkä ei ole täyttänyt velvollisuuttaan, mutta joka\nkyllä tiesi sen ja on nyt valmis täyttämään sen.\n\nSitten Markus ja Adrien läksivät iloisina kotiinsa, varmoina\nmenestyksestä. Kun Markus jäi yksin ja kulki pitkin uuden kaupunginosan\nleveitä katuja, eli hän uudelleen kaikki mitä oli nähnyt ja kuullut ja\nmenneisyyden muistot auttoivat häntä tajuamaan kuinka paljon oli\nkuljettu eteenpäin. Koko hänen elämänsä, hänen ponnistuksensa, hänen\nvoittonsa esiintyi hänelle. Ensin, neljäkymmentä vuotta sitten oli hän\nBongardeissa Doloiressa ja Savineissä tavannut ainoastaan\ntietämättömyyttä, joka talonpojassa oli ollut aivan raaka, työmiehessä\nhiukan valistuneempi, mutta kaikissa kolmessa se oli synnyttänyt sokeaa\nitsekkäisyyttä, tyhmyyttä ja raukkamaisuutta. Sitten oli seurannut\ntoinen polvi, jonka järkiperäinen opetus oli tehnyt järkevämmäksi ja\nrohkeammaksi, mutta joka ei vielä kyennyt ajattelemaan ja toimimaan\nterveesti. Sitten olivat lastenlapset, kehittyen yhä suurempaan\njohdonmukaisuuteen ja varmuuteen, astuneet ulos koulusta vapautuneina\nvalheesta ja erehdyksistä, ja kyllin vahvoina ryhtyäkseen inhimillisen\nvapautuksen suureen työhön. Ja näiden lapset, jotka paraikaa kasvoivat,\nnäyttivät muodostuvan yhä voimakkaammiksi ja tietoisemmiksi aseiksi\ntässä työssä. Hän oli siis selvästi tajunnut aseman sanoessaan Simonin\njutun johdosta, että syynä siihen että Ranska ei yhtenä miehenä noussut\nvastustamaan vääryyttä oli, että kansa vielä oli vaipunut\ntietämättömyyteen, uskonnollisen hulluuden tylsyttämänä ja myrkyttämänä,\nepärehellisten ja rahanhimoisten sanomalehtien ylläpitäessä sen\nlapsellista taikauskoa. Hän oli myös selvästi oivaltanut ainoan\nlääkkeen, vapauttavan opetuksen, joka tappaisi valheen, hävittäisi\nerehdykset ja kukistaisi kirkon mahdottomat opinlauseet, sen helvetin\nsen paratiisin ja sen yhteiskunnalliseen kuolemaan johtavat opetukset ja\njoka kasvattaisi veljellisiä kansalaisia, varustettuina järkevällä\nelämänrohkeudella. Tätä hän oli toivonut, hänen työnsä se nyt oli\ntäyttymäisillään, kansa vapautui alkeiskoulun kautta, kaikki kansalaiset\ntulivat vihdoin kykeneviksi totuutta ja oikeutta ymmärtämään.\n\nJa suuri rauha täytti Markuksen mielen. Hänen sydämmessään asui\nainoastaan anteeksiantavaisuus, suvaitsevaisuus ja hyvyys. Ennen hän oli\npaljon kärsinyt, oli usein kiivastunut ihmisille nähdessään heidät niin\nitsepäisesti pysyvän pahuudessaan. Fernand Bongardin ja Achille Savinin\nsanat eivät menneet hänen mielestään. He olivat tosin suvainneet\nvääryyttä, mutta sen he olivat tehneet tietämättömyydestä tai siksi että\neivät olleet tunteneet itsellään voimaa sitä vastustamaan. Noita\ntietämättömiä raukkoja ei voinut tuomita siitä että heidän järkensä\nvielä nukkui. Ja hän antoi mielellään anteeksi heille kaikille, hän ei\nvihannut edes niitä, jotka itsepäisesti pysyivät tietämättömyydessään,\nhän olisi tahtonut että Simonin takaisin tuloa vietettäisiin suurena\nsovintojuhlana, jossa koko Maillebois yhtyisi veljesliittoon\ntyöskennelläkseen ainoastaan kaikkien onneksi.\n\nMarkuksen palatessa tyttärensä Louisen luo koululle, jossa hänen\nvaimonsa oli odottanut häntä ja jossa he aikoivat syödä päivällistä\nClémentin, Charlotten ja Luciennen kanssa, tapasi hän siellä suureksi\nilokseen Sébastienin ja Sarahin, jotka juuri olivat tulleet\nBeaumontista, päivällisille hekin. Koko perhe oli siis kokoontunut, ja\npöytää täytyi pidentää. Siinä olivat ensin Markus ja Geneviève, sitten\nClément ja Charlotte, sekä heidän seitsenvuotias tyttösensä Lucienne,\nsitten Josef Simon ja Louise, sitten Sébastien Milhomme ja Sarah,\nsitten François Simon ja Thérèse Milhomme, serkukset, jotka olivat\nmenneet naimisiin ja joilla jo oli pieni lähes kahden vuotias tyttö\nRose: kaikkiaan kaksitoista pöytäkumppania ja kaikilla oli hyvä terveys\nja hyvä ruokahalu.\n\nKun Markus pöydässä kertoi iltapäivästään ja Adrienin ehdotuksesta ja\nsanoi olevansa varma sen menestyksestä, huudahtivat kaikki ilosta. Josef\nnäytti kuitenkin epäilevältä, eikä pitänyt varmana pormestarin\nsuostumusta. Silloin Charlotte puuttui puheeseen:\n\n-- Te erehdytte, Léon setä on täydellisesti meidän puolellamme. Hän on\nainoa omaisistani, joka oli hyvä minua kohtaan.\n\nHänen äitinsä Hortensen paettua rakastajan kanssa, oli hän jäänyt\nisoisänsä elätettäväksi, sillä hänen isänsä oli viety erääseen juoppojen\nkotiin. Hän oli silloin saanut paljon kärsiä, sekä kovaa kohtelua että\nnälkääkin. Savin, joka ei näyttänyt muistavan neiti Rouzairen hurskasten\nopetusten surkuteltavia seurauksia hänen tyttärelleen Hortenselle,\nsoimasi tyttärentytärtään Charlottea jumalankieltäjäksi, itsepäiseksi\nvastustajaksi, jonka neiti Mazelinen opetukset olivat tehneet\nepämiellyttävimmäksi olennoksi. Charlotte oli kuitenkin ihastuttava,\nvapautunut väärästä ujoudesta, mutta terve, vahva ja rehellinen tyttö,\nsekä samalla järkevä ja helläluonteinen. Clément oli rakastunut häneen\nja mennyt naimisiin hänen kanssaan kaikista vastuksista huolimatta, ja\nhän oli onnellinen tavatessaan hänessä oikean toverin, joka kokonaan\nantautui kodilleen; he viettivät onnellista elämää, auttaen pikku\nLucienneä kasvamaan rakkaudessa ja vapaassa totuudessa.\n\nMarkus puolusti myös pormestari Léonia.\n\n-- Charlotte on oikeassa, hän on meidän puolellamme. Ja tiedättekö,\nkauneinta koko tuumassa on se että tuon talon, joka aiotaan lahjoittaa\nSimonille, ottavat rakentaakseen molemmat Doloirit, muurari Auguste ja\nseppä Charles, puhumattakaan siitä että Fernand Bongard ja Achille Savin\nsukulaisuuden kautta myöskin tulevat siihen osallisiksi. Rakas ystäväni\nSébastien, kuka olisi uskonut tätä, silloin kun istuitte noiden\npoikaveitikoiden kanssa minun kouluni penkeillä.\n\nHän hymyili lempeästi ja Sébastien Milhomme purskahti nauruun. Mutta\nhänen mieltään painoi vielä eräs surullinen tapaus hänen perheessään.\nEdellisenä keväänä oli hänen tätinsä, rouva Edouard äkkiä kuollut,\njättäen Courte-kadun paperikaupan kälylleen, rouva Alexandrelle. Sitten\nkun hänen poikansa oli kadonnut, oli hän alkanut riutua, eikä enää\nvälittänyt edes kaupastaan, jota hän ennen oli niin innokkaasti\nhoitanut, sitäpaitsi tunsi hän itsensä kuin eksyneeksi, ei ymmärtänyt\nollenkaan uusia aikoja. Rouva Alexandre jatkoi, yksin jäätyään,\nliikettä, sillä hän ei tahtonut joutua poikansa Sébastienin\nrasitukseksi, vaikka tällä kyllä oli hyvä asema. Mutta äkkiä tuli Victor\ntakaisin. Hän oli saanut tiedon äitinsä kuolemasta ja sukelsi heti esiin\nepäilyttävästä pimeydestä, jossa hän oli viettänyt irstaista elämää, hän\nilmaantui kurjana ja likaisena, vaati jyrkästi että paperikauppa\nmyytäisiin ja purki vanhan yhtiön, saadakseen sitten oman osansa. Näin\ntuli loppu Courte-kadun pienestä kaupasta, josta koulupoikasukupolvi\ntoisensa jälkeen oli ostanut vihkonsa ja kynänsä. Jonkun aikaa nähtiin\nVictor Mailleboisin kaduilla, paremmin puettuna juhlia viettäen ja aina\nvanhan ystävänsä Polydor Souquetin seurassa, joka oli vaipunut lokaan.\nEräänä iltana Markus tapasi heidät molemmat huonomaineisessa\nkaupunginosassa ja heidän mukanaan oli musta varjo, jossa hän luuli\ntuntevansa veli Gorgiaan. Noin viikko sen jälkeen poliisi löysi erään\nepäiltävän talon edustalta miehen ruumiin, jonka pää oli halkaistu. Se\noli Victor. Murhan alla piili varmaankin joku häpeällinen salaisuus,\nmutta se ei koskaan tullut julkisuuteen.\n\n-- Niin, niin, sanoi Sébastien hitaasti, minä näen vielä edessäni kaikki\nentiset toverit; ja muutamia onnettomia lukuun ottamatta, eivät he ole\nniinkään huonosti kehittyneet... Mutta elämässä on myrkkyjä, joita ei\nvoi välttää.\n\nAsiasta ei puhuttu enempää, häneltä kysyttiin kuinka hänen äitinsä voi,\njonka hän oli ottanut luokseen Beaumontin normaalikouluun ja joka\nkorkeasta iästään huolimatta vielä oli sangen hyvissä voimissa. Hänen\nuusi johtajantoimensa antoi hänelle paljon tehtävää, sillä hän tahtoi\njatkaa kunnioitetun opettajansa työtä ja valmistaa yhä laajenevaa\nalkeisopetusta varten opettajia, jotka kykenivät suureen tehtäväänsä.\n\n-- Oi! sanoi hän vielä, julkinen hyvitys Simonille, tuo halvan\nalkeisopettajan kirkastaminen on oleva suuri ilo meille kaikille. Minä\ntahdon että oppilaani viettävät sitä ja hankin heille luvan siksi\npäiväksi.\n\nMarkus, joka oli iloinnut hänen johtajaksinimityksestään aivan kuin\nomasta voitostaan, hyväksyi hänen aikeensa.\n\n-- Niin, ja me tuomme mukanamme vanhukset, Salvanin, neiti Mazelinen ja\nMignotin. Me kutsumme esiin Férou raukankin, jotta hänen muistonsa olisi\nläsnä... Jos lasketaan ainoastaan meidät, jotka olemme tässä, niin mekin\nolemme jo suuri joukko.\n\nKaikki nauroivat, pöydässä istui todella pelkkiä opettajia ja\nopettajattaria. Clément ja Charlotte johtivat yhä Jonvillen koulua.\nJosef ja Louise olivat päättäneet koko ijäkseen jäädä Mailleboisin\nkouluun. Sébastien ja Sarah, jotka rouva Alexandren kanssa olivat\nasettuneet Salvanin entiseen asuntoon, eivät aikoneet muuttaa sieltä\nennenkuin Sébastien ottaisi eron. Ja nuori pari taas, serkukset François\nja Thérèse, olivat äskettäin nimitetyt Dherbecourtin kouluun, missä\nheidän vanhempansa muinoin olivat alkaneet. François, joka oli sekä\nJosefin että Louisen näköinen, oli myös perinyt isoisältään Markukselta\nkorkean otsan ja kirkkaat silmät, mutta niissä paloi intohimoinen tuli,\nThérèsessä oli hänen äitinsä Sarahin suuri kauneus tullut ikäänkuin\nlämpimämmäksi ja vienommaksi Sébastienin älykkään hienouden kautta, ja\nheidän tyttärensä Rose, viimeksi syntynyt, jota koko perhe jumaloi, oli\nkuin tulevaisuus nupussaan.\n\nPäivällisillä vallitsi herttainen ja hilpeä mieliala. Kuinka suuren ilon\ntuottikaan Josefille ja Sarahille, hirveätä vääryyttä kärsineen\nviattoman lapsille, tuo hyvitysjuhla, jota valmistettiin! Ja tässä\nkunnianosoituksessa olisivat läsnä myöskin heidän lapsensa, ja heidän\nlapsenlapsensakin, kaikki tuo veri, johon oli sekaantunut Markuksen,\nmarttyyrin uljaimman puolustajan veri. Neljä sukupolvea viettivät\nyhdessä totuuden voittojuhlaa ja kulkueen muodostaisivat kaikki hyvät\ntyömiehet, jotka olivat kärsineet sen puolesta ja jotka nyt saisivat\nriemuita sen kanssa.\n\nYhä vielä naurettiin. Geneviève, isoäidinäiti, oli ottanut Rosen\nviereensä pitääkseen huolta hänestä ja kutsui nyt avukseen Louisen ja\nThérèsen, sillä tyttönen pisti kätensä kaikkiin jälkiruokiin.\n\n-- Tulkaa auttamaan, minä en enää tule toimeen tytön kanssa, semmoinen\npieni herkkusuu!\n\nHänen poikansa tytär Lucienne, pieni ymmärtäväinen seitsenvuotias auttoi\nhäntä pitämään silmällä Rosea, sillä hän leikki mielellään emäntää ja\nkohteli jo sangen äidillisesti nukkejaan. Juotiin malja Simonin\npikaiselle kotiin tulolle ja kello löi kymmenen, mutta onnellinen perhe\nei ilossaan sitä huomannut, unohtaen junat, joiden tuli kuljettaa toiset\nBeaumontiin, toiset Jonvilleen.\n\nSiitä alkaen onnelliset tapahtumat kehittyivät odottamattoman nopeasti.\nAdriennen ehdotus hyväksyttiin kunnallisneuvostossa yksimielisesti, niin\nkuin pormestari Léon Savin oli toivonut. Kaunista kirjoitusta, jonka\ntuli ilmaista lahjoittajien tarkoituksen ei kukaan vastustanut. Ja tämä\nnopea tulos saatiin tavattoman helposti, tuuman alkuunpanijoiden ei\ntarvinnut ryhtyä mihinkään suuriin ponnistuksiin, niin kuin ensin olivat\nluulleet. Ajatus, jolle he olivat antaneet muodon, iti jo kaikkien\nmielessä kalvavana omantunnon vaivana, levottomuutena muinoisen suuren\nvääryyden tähden ja vastustamattomana tarpeena parantaa haava kansan\nkunnian tähden. Kaikki tunsivat nyt että oli mahdoton elää onnellisena\nellei ollut yhteistunnetta kansalaisten välillä, sillä kansalla voi olla\nkestävä onni ainoastaan jos se on oikeuden mukainen. Keräyslistat\ntäyttyivätkin muutamissa viikoissa. Kun tarvittava summa oli verrattain\npieni, kolmisenkymmentätuhatta markkaa, sillä kunta oli antanut tontin,\nmerkitsivät ihmiset tahallaan vain kaksi, kolme, korkeintain viisi\nmarkkaa, jotta saataisiin niin paljon nimiä kuin mahdollista.\nEtukaupunkien työmiehet ja lähiseutujen talonpojat panivat viisikymmentä\npenniä tai markan. Työt alkoivat heti, maaliskuun lopussa. Tahdottiin\nettä kaikki olisi valmista ja maalaukset kuivaneet syyskuun puoliväliin,\nsillä silloin piti Simonin palata. Ja niin kävi siis että muurari\nAuguste ja lukkoseppä Charles poikansa ja veljenpoikansa Adrienin\npiirustusten mukaan ja puuseppä Marcelinin avulla, kaikki Doloirein ja\nBongardien sukulaisia, rakensivat lahjatalon opettaja Simonille,\npormestari Léon Savinin valvonnan alla.\n\nSyyskuussa kohosi yksinkertainen ja hauska talo keskellä puutarhaa,\njonka puistosta eroitti rauta-aita. Hartaasti odotettu isäntä saattoi\ntulla milloin tahansa. Siitä ei puuttunut mitään. Marmorilevy oven\npäällä vain oli peitetty vaatteella ikäänkuin se ei olisi ollut valmis.\nSe paljastettaisiin vasta viime hetkellä. Adrien oli matkustanut\nPyreneihin, Simonin ja Davidin luo, järjestääkseen kaikki edeltä käsin.\nOli päätetty että rouva Simon, joka vielä eli, vaikka sangen heikkona ja\nsairaana, muuttaisi ensiksi lastensa Josefin ja Sarahin avulla.\nMäärättynä päivänä saapuisi sitten Simon sekä hänen veljensä David,\notettaisiin julkisesti vastaan asemalla ja saatettaisiin sitten\nasuntoonsa, jonka hänen kansalaisensa olivat lahjoittaneet\nhänelle ja jossa hänen vaimonsa ja lapsensa häntä odottaisivat.\nKahdentenakymmenentenä päivänä syyskuuta, lämpimänä ja raikkaana\nsunnuntaina, säteilevän auringon heloittaessa tapahtui juhlallisuus.\nMailleboisin kadut olivat lipuilla koristetut, kesän viimeiset kukat oli\nlevitetty juhlakulkueen tielle. Junan piti saapua vasta kello kolme,\nmutta kansa oli aamusta varhain liikkeellä, kuljeskeli pitkin katuja\nlaulaen ja nauraen, ja onnellinen juhlapukuinen joukko kasvoi\nlakkaamatta naapurikunnista rientävien katsojien tulvasta. Puolipäivän\naikaan ei enää voinut liikkua talon edessä suurella uudella torilla,\njonka keskellä oli puisto. Kaupunginosan työmiesperheet olivat\nvalloittaneet tuon puiston. Kaikki läheiset akkunat olivat täynnä,\najotienkin sulki intohimoisten katsojien joukko, joka tahtoi nähdä ja\nhuutaa julki oikeudenintonsa. Ei voi kuvailla mielessään mitään\nliikuttavampaa ja suuremmoisempaa.\n\nVarhain aamulla olivat Markus ja Geneviève tulleet Jonvillestä, poikansa\nClémentin, Charlotten ja pikku Luciennen kanssa. Heidän kaikkien piti\nodottaa Simonia puutarhassa, kerääntyneinä rouva Simonin, hänen lastensa\nJosefin ja Sarahin, hänen lastenlastensa Françoisin ja Thérèsen sekä\nhänen lapsenlapsenlapsensa Rosen ympärille. Louise seisoisi tietysti\nmiehensä Josefin ja Sébastien vaimonsa Sarahin vieressä. Siinä oli neljä\npolvea, kaikki mitä oli versonut viattoman ja oikeudenpuolustajan\nverestä. Paikkaa oli varattu myöskin niille, jotka vielä elivät\nsankariajoilta, ensimmäisille puolustajille Salvanille. neiti\nMazelinelle ja Mignotille, samoin kuin niille, jotka innokkaasti\nolivat edistäneet hyvityshanketta, Bongardin, Doloirin ja Savinin\nperheiden jäsenille. Huhu kertoi että Delbos, entinen asianajaja,\nmolempien oikeusjuttujen sankari, joka neljä vuotta oli ollut\nsisäasiainministerinä, oli matkustanut Simonia ja Davidia vastaan.\nPormestari ja kunnallisneuvoston lähetystö vastaanottaisivat veljekset\nasemalla ja saattaisivat heidät sitten lipuilla ja köynnöksillä\nkoristettuun taloon, jossa koko juhla vietettäisiin. Tätä ohjelmaa\nnoudattaen Markus siis perheineen jäi häntä puutarhaan odottamaan,\nvaikka hän kärsimättömästi odotti hetkeä, jolloin saisi syleillä\nvoittajaa.\n\nKello löi kaksi, vielä kokonainen tunti odotettavana. Ihmisjoukko\nlisääntyi yhä. Markus oli lähtenyt puutarhasta ja sekaantunut joukkoon,\ntahtoen kuulla mitä sanottiin. Puhuttiin ainoastaan tuosta kummallisesta\njutusta, joka sukelsi esiin hämärästä menneisyydestä, viattoman\ntuomitsemisesta, joka uusista sukupolvista tuntui käsittämättömältä ja\nhirveältä. Nuoret lausuivat kauhistuneina ilmi hämmästyksensä ja vanhat,\njotka olivat suostuneet vääryyteen, koettivat häpeissään puolustaa\nitseään epämääräisillä liikkeillä ja noloilla selityksillä. Nyt kun\ntotuus ilmeni päivän selvänä, voittamattoman varmana, eivät lapset ja\nlapsenlapset voineet ymmärtää kuinka isät ja isoisät olivat voineet\nmennä niin pitkälle typerässä sokeudessa ja ilkeässä itsekkäisyydessä\netteivät olleet niin selvää asiaa käsittäneet. Moni heistä itsestäänkin\nihmetteli sitä nyt, ei voinut selittää omaa herkkäuskoisuuttaan. Ja\nheidän paras vastauksensa oli että oli täytynyt elää näinä aikoina\nvoidakseen käsittää kuinka valhe voi vaikuttaa tietämättömyyteen. Eräs\nvanhus pyysi anteeksi, eräs toinen kertoi kuinka hän oli viheltänyt\nSimonille tämän vangitsemispäivänä, ja kuinka hän nyt kaksi tuntia oli\nodottanut syytöntä, tervehtiäkseen häntä riemuhuudoilla, sillä hän ei\ntahtonut kuolla sellainen rikos omallatunnollaan; ja eräs nuori poika,\nhänen pojanpoikansa, heittäysi hänen kaulaansa ja syleili häntä nauraen\nja itkien yhtaikaa. Markus kulki edelleen syvästi liikutettuna katsellen\nja kuunnellen yhä.\n\nMutta äkkiä hän pysähtyi. Hän oli tuntenut Polydorin ryysyihin puettuna,\nkasvot kuluneina ja vielä päissään yöllisten retkiensä jälkeen. Markus\nhämmästyi vielä enemmän huomatessaan hänen vieressään veli Gorgiaan\nmustassa, tahraisessa takissaan, ilman paitaa. Mutta äänetön ja synkkä\nGorgias ei ollut juovuksissa, hän seisoi siinä suorana, katsellen\njoukkoa palavilla silmillään. Markus kuuli Polydorin juopuneen typerällä\nitsepäisyydellä laskevan hänen kanssaan leikkiä tuosta jutusta, josta\nkaikki puhuivat heidän ympärillään. Sylki valui hänen suustaan, hän\nsammalsi:\n\n-- Sano, vanha veli, kirjoituskaava... Tiedäthän? kirjoituskaava...\nMinähän sen olin ottanut, se oli minulla ja minä olin niin typerä että\nannoin sen sinulle kun olit minua saattamassa... Kirottu kirjoituskaava!\n\nÄkkiä selvesi Markukselle kaikki. Nyt tunsi hän koko totuuden. Ainoa\naukko, joka vielä joskus oli kiusannut häntä, oli nyt täytetty. Tämä\nkirjoituskaava, jonka Gorgias oli samana iltana ottanut Polydorilta, oli\nollut hänen taskussaan ja sen hän oli saanut käteensä \"Petit\nBeaumontais\"-lehden kanssa, kun hän kauhistuksissaan uhrinsa huudoista\noli etsinyt nenäliinaa tai jotain muuta, millä tukkia lapsen suu.\n\n-- Mutta, vanha veli, sopersi Polydor vielä, sitä oltiin hyviä ystäviä,\nei hiiskuttu asiasta kellekään... Jos olisin lörpötellyt, mitä luulet\nettä Pélagie täti olisi sanonut!\n\nHän nauroi tylsästi, inhoittavasti, huomaamatta edes että ihmisiä oli\nhänen ympärillään, ja veli Gorgias viitsi tuskin kääntyä häneen päin,\nluodakseen häneen halveksivan katseen, jossa kuitenkin oli ikäänkuin\nhyväilevää hellyyttä. Mutta hän ymmärsi varmaankin että Markus oli\nkuullut juopon tunnustuksen ja hän käski tämän vaikenemaan ankaralla ja\nmatalalla äänellä.\n\n-- Ole vaiti, juoppolalli! ole vaiti, raato! Sinä syökset minut\nkadotukseen puhumalla noista asioista! Ole vaiti, minä tahdon itse\npuhua, niin, minä huudan julki rikokseni, jotta Jumala antaisi minulle\nanteeksi!\n\nSitten hän kääntyi Markuksen puoleen, joka yhä kuunteli äänettömänä ja\nhämmästyneenä:\n\n-- Te kuulitte, vai kuinka, herra Froment, ja kaikkien täytyy kuulla.\nKauan aikaa on minua jo kalvanut halu tunnustaa ihmisille, niinkuin jo\nolen tunnustanut Jumalalle, ansaitakseni vielä paremmin autuuteni.\nSitäpaitsi tämä ihmisjoukko saattaa minut raivoon, se ei tiedä mitään\nihmisistä eikä tapauksista, se lausuu nimeni inhoten, aivan kuin minä\nolisin ainoa syyllinen; mutta se saa nähdä ettei asia ole niin, minä\nkerron kaikki!\n\nSeitsemästäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta hän hyppäsi ristikkoaidan\nkivialustalle lahjatalon eteen, jonka kynnyksellä viaton pian viettäisi\nriemujuhlaa. Pitäen toisella kädellä kiinni ristikkoaidasta, hän kääntyi\näärettömään kuulijakuntaansa päin. Hän oli todellakin kuljeskellessaan\nihmisjoukossa kuullut nimensä kaikkialla mainittavan kirottuna ja\ninhottuna. Hänet valtasi vähitellen synkkä kiihtymys, tuollainen hurjan\npahantekijän rohkeus, pahantekijän, joka ei kiellä ainoatakaan\nteoistaan, joka tahtoisi huutaa ne julki kaikille ihmisille,\nmielettömänä ylpeillen siitä että on uskaltanut tehdä ne. Mutta enin\nkaikesta suututti häntä se että hän kaikkialla kuuli vain oman nimensä,\nettä hän yksin sai kantaa yleisen kirouksen, samalla kun toiset, hänen\nrikostoverinsa näyttivät jo aivan unohtuneen. Edellisenä iltana oli hän,\nkaikki rahansa menetettyään, tahtonut tunkeutua isä Crabotin luo\nDésiradeen ja hänet oli heitetty ulos, saatuaan kahdenkymmenen markan\nrahan, viimeisen, niin oli hänelle sanottu. Kukaan ei huutanut isä\nCrabotin nimeä. Miksi ei isä Crabotin täytynyt sovittaa syntejään, koska\nhänkin oli valmis sovittamaan omansa? Jos hän kertoisi kaikki ei hän\ntosin enää saisi rahaa tuolta raukalta; mutta hänen vihansa oli\noikeastaan suurempi kuin hänen rahanhimonsa ja hän syöksisi vihamiehensä\nhelvetin liekkeihin ja voittaisi itselleen paratiisin autuuden tämän\njulkisen tunnustuksen kautta, jota hän jonkun aikaa oli hautonut\nmielessään.\n\nSilloin alkoi odottamaton ja omituinen näytelmä. Veli Gorgias näytti\nraivokkaalla liikkeellä tahtovan vetää huomion puoleensa. Sitten hän\nhuusi kimeällä, vielä voimakkaalla äänellä:\n\n-- Kuulkaa minua, kuulkaa minua, minä kerron teille kaikki!\n\nMutta ensin ei kukaan kuunnellut häntä. Hänen täytyi toistaa sama huuto\nkaksi, kolme, kymmenen kertaa, kasvavalla voimalla, väsymättömästi.\nVähitellen huomattiin hänet ja tultiin levottomaksi ja kun vanhat olivat\ntunteneet hänet, kun hänen nimensä oli kiertänyt suusta suuhun, valtasi\nkauhun väristys koko joukon ja kuolemanhiljaisuus levisi avaran torin\nyli.\n\n-- Kuulkaa minua, kuulkaa minua, minä kerron teille kaikki!\n\nHän seisoi siinä auringon valaisemana, kaikkien nähtävissä, pitäen\ntoisella kädellä kiinni aidasta ja teki yhä toisella hurjia liikkeitä\nikäänkuin heiluttaen ilmassa miekkaa. Tuo kuluneeseen takkiin puettu,\nkuivettunut ja laiha mies mustanpuhuvine kasvoineen ja suurine\npetolinnun nenineen oli kamalan näköinen, aivan kuin haamu\nmenneisyydestä, jonka silmissä paloi inhoittavien muistojen tuli.\n\n-- Te puhutte totuudesta ja oikeudesta, vaikka ette tiedä mitään, ettekä\nole oikeudenmukaisia... Te kirootte kaikki minua, te pidätte minua\nainoana syyllisenä, vaikka muut ovat tehneet enemmän syntiä. Minä olen\nehkä rikollinen, mutta toiset ovat tahtoneet minua tekemään rikokseni,\novat salanneet sen ja jatkaneet sitä... Ja nyt saatte nähdä että\nrohkeasti tunnustan syntini, niin kuin rippituolissa. Mutta miksi olen\ntäällä yksin tunnustamassa syntejäni? Miksi ei tuo toinen, herrani ja\nmestarini, kaikkivaltias isä Crabot tule tänne nöyryyttämään itsensä ja\nkertomaan kaikki? Saapukoon hänkin, mentäköön häntä etsimään\ntavallisesta piilopaikasta, jossa hän lymyy, tunnustakoon hänkin\nihmisille ja tehköön parannusta minun kanssani!... Muutoin puhun minä,\nhuudan julki hänen syntinsä samoin kuin omanikin, sillä Jumala asuu\nminussa, joka olen halvin ja kurjin syntisistä ja Jumala vaatii minua ja\nhäntä katumuksen tekoon!\n\nHän jatkoi katkerasti syyttäen kaikkia esimiehiään ja etenkin isä\nCrabotia, kutsuen heitä turmeltuneiksi katolilaisiksi, nautinnonorjiksi\nja pelkureiksi. He tappoivat kirkon raukkamaisuudellaan, tinkimällä\nmaailman velttouden ja turhamaisuuden kanssa. Hänen mielilauseensa oli\nettä oikea uskonnollinen henki oli hävinnyt munkeista, papeista ja\npiispoista, joiden olisi tullut yllä pitää Jesuksen valtaa tulella ja\nmiekalla. Maa ja ihmiset kuuluivat yksin Jumalalle, ja Jumala oli\nantanut ne kirkolleen, kaikkivaltiaalle käskynhaltijalleen. Sillä oli\nsiis myöskin omistusoikeus kaikkeen, täydellinen valta kaikkien\nolentojen ja kaikkien esineiden yli. Se omisti rikkaudet, rikkaita voi\nolla ainoastaan sen suostumuksella. Se oli itse elämänkin herra,\njokainen elävä ihminen oli sen alamainen, jonka se antoi elää, tai jonka\nse uhrasi, sen mukaan mitä taivaan etu vaati. Sellainen oli oppi, josta\noikeat pyhät eivät koskaan olleet poikenneet. Hän, halpa munkki oli aina\nsaarnannut ja noudattanut sitä, ja hänen esimiehensä, jotka muuten\nolivat tehneet niin paljon vääryyttä häntä kohtaan, tunnustivat vielä\nhänet yhdeksi niistä harvoista, joilla vielä oli oikea uskonnollinen\nhenki; kun taas he itse, Crabotit, Philibinit, Fulgentiukset olivat\nkadottaneet uskontonsa tahtoessaan viekastella vapaa-ajattelijoiden,\njuutalaisten, protestanttien ja vapaamuurarien kanssa. Vähitellen he,\ntahtoen miellyttää kaikkia, hylkäsivät opinlauseet, peittivät opin\nankaruuden, silloin kun heidän olisi täytynyt julkisesti taistella\njumalattomuutta vastaan, kuristaa ja polttaa luopiot. Hän itse olisi\ntahtonut rakentaa keskelle Pariisia äärettömän polttorovion ja heittää\nsiihen koko synnillisen kansan, jotta liekit ja löyhkä miljoonista\nruumiista nousisi punaiselle taivaalle saakka, huvittamaan ja\nlepyttämään Jumalan.\n\nHän huusi:\n\n-- Heti kun syntinen on tunnustanut ja tehnyt katumuksen, ei hän enää\nole syyllinen, hän saa armon taivaalliselta herraltaan!... Kuka ihminen\nei tee syntiä? Kaikki liha on heikko, munkin, jonka eläimellinen luonto\nsaattaa tekemään rikoksen, tarvitsee ainoastaan tunnustaa samoin kuin\nmaallikonkin; ja jos hän saa synninpäästön, jos hän sovittaa rikoksensa\ntodellisella katumuksella, on hän taas lunastettu, hän on lumivalkea ja\noikeutettu pääsemään taivaaseen, neitsyt Marian ruusujen ja liljojen\njoukkoon... Minä olin tunnustanut rikokseni isä Theodosiukselle, joka\noli antanut minulle synninpäästön, enkä ollut enää kellenkään velkaa,\nkoska kaikkivaltias ja kaikkitietävä Jumala oli antanut minulle anteeksi\npalvelijansa kautta. Ja siitä päivästä alkaen olen aina kun olen\nvalehdellut, aina kun esimieheni ovat pakoittaneet minua valehtelemaan,\ntaas mennyt rippituoliin ja puhdistanut sieluni kaikesta saastasta,\njolla inhimillinen heikkous oli tahrannut sen... Oi! olen paljon, olen\nusein syntiä tehnyt, sillä Jumala on koetellakseen minua antanut\nsaatanan kiusata minua kaikilla helvettinsä liekeillä. Mutta minä olen\nnyrkeilläni lyönyt rintaani, olen verille saakka kuluttanut polveni\nkappelien kivilattialla. Olen maksanut, sanon vielä kerran etten ole\nmitään velkaa, parvi arkkienkeleitä kuljettaisi minut paratiisiin jos\ntällä hetkellä kuolisin, ennen kuin olen uudelleen ehtinyt langeta\nsyntiin... En ainakaan ihmisille ole mitään velkaa, enkä koskaan ole\nollut heille velkaa, rikokseni ei voi liikuttaa muita kun minua ja\nJumalaa, jonka palvelija olen. Hän on antanut minulle anteeksi, ja että\nnyt puhun, tulee siitä että itse tahdon puhua, että tahdon lisätä\ntaivaalliseen armoon vielä marttyyrin nöyryytyksen astuakseni voittajana\nparatiisiin, jossa katumustöitteni tähden saan nauttia taivaallista iloa\nkurjuudestani huolimatta, ja johon te ette koskaan pääse, te uskottomat\nja Jumalan pilkkaajat, jotka kaikki olette tuomitut helvettiin!\n\nGorgias teki vielä pilaakin synkässä raivossaan, hurjassa\nuskoninnossaan, joka saattoi hänet yksin ja häpeämättä seisomaan kaikkea\nkansaa vastaan. Ja hänen huulensa vääntyivät samalla kertaa ivalliseen\nja julmaan irvistykseen, niin että hampaat hiukan näkyivät vasemmalta\npuolelta. Polydor oli hetken peljästyneenä katsonut häneen pyöreillä,\nsameilla silmillään, sitten hän vaipui aidan viereen nukuksiin ja\nkuorsasi jo. Joukko, joka kärsivällisenä odotti luvattua tunnustusta,\noli tähän saakka pysynyt ääneti. Mutta se alkoi väsyä tuohon\nsanatulvaan, missä se tunsi kirkonmiehen lannistumattoman ylpeyden ja\nröyhkeyden, kirkonmiehen, joka luulee olevansa kaikkivaltias ja\nloukkaamaton, kun hänellä on Jumala puolellaan. Mitä hän tahtoi sanoa?\nmiksi ei hän suoraan kertonut kaikkea? mitä hyödyttivät nuo pitkät\nvalmistukset, kun kymmenen sanaa olisi ollut kylliksi? Nurinaa kuului ja\nGorgias olisi varmaankin vedetty alas korkealta paikaltaan, ellei\nMarkus, joka koko ajan oli kuunnellut tyynenä ja tarkkaavaisena, olisi\nnäyttäytynyt ja viittauksella hillinnyt kansan enenevää kärsimättömyyttä\nja vihaa. Mutta Gorgias huusi yhä järkähtämättömänä, keskeytyksistä\nhuolimatta, kimakalla äänellään, että hän oli ainoa pelkäämätön, ainoa\noikea Jumalan lapsi, mutta että nuo muut, nuo raukkamaiset pelkurit,\nsaisivat myöskin kärsiä rangaistuksensa, sillä Jumala oli kutsunut\nhänet, jotta kaikkien syntisten tunnustus tapahtuisi julkisesti\nviimeisenä sovituksena, josta kelvottomien johtajien vaaraan saattama\nkirkko kohoaisi nuortuneena ja iankaikkisena voittajana.\n\nÄkkiä muuttui hänen äänensä valittavaksi ja itkuiseksi, hän löi\nnyrkeillään hurjasti rintaansa, ikään kuin kauheimpien tunnonvaivojen\nvaltaamana.\n\n-- Oi, Jumalani, minä olen tehnyt syntiä! oi Jumalani, anna minulle\nanteeksi! oi Jumalani, pelasta minut saatanan kynsistä, siunatakseni\nsinun pyhää nimeäsi!... Minun Jumalani tahtoo että sen teen! kuulkaa\nminua, kuulkaa minua, minä kerron teille kaikki!\n\nJa hän paljasti itsensä kokoontuneen kansan edessä, kertoi mitään\nsalaamatta pohjattomista himoistaan, millainen syömäri ja juomari hän\noli ja kuinka hän lapsuudesta saakka oli ollut saastaisten halujen\nvallassa. Lapsena ollessaan ei hän tehnyt työtä, vaikka oli terävä\njärjeltään, vaan kierteli mieluummin ympäri seutua kaikellaisilla\nseikkailuilla, varastellen ja hätyytellen jo pieniä talonpoikaistyttöjä.\nHänen isänsä Jean Plumet oli entinen salametsästäjä, josta kreivitär de\nQuèdeville oli tehnyt metsänvartijan. Hänen, Georges Plumetin äiti oli\nollut maankuljeksija, joka sitten taas oli kadonnut ja jättänyt\njälkeensä lapsen. Hän muisti vielä aivan selvästi kuinka hänen isänsä\nkuolleena kannettiin Valmarien kartanolle, rinnassa kaksi luotia, jotka\noli ampunut eräs salametsästäjä, vainajan entinen toveri. Senjälkeen hän\noli kasvanut yhdessä kreivittären vallattoman pojanpojan Gastonin\nkanssa, joka myöskin mieluummin haki seikkailuja pienten tyttöjen\nkanssa, kiipesi korkeisiin poppeleihin särkemään harakan pesiä ja\nkahlasi aivan alastomana joen pohjassa krapuja etsimässä, kuin luki\nläksyjä kotonaan. Silloin hän oli tutustunut isä Philibiniin, Gastonin\nopettajaan ja isä Crabotiin, joka siihen aikaan oli voimansa ja\nloistonsa kukkuloilla, kreivitär de Quèdevillen jumaloima ja silloin jo\nValmarien itsevaltias isäntä. Ja sitten hän äkkiä, raaoin sanoin kertoi\nGastonin, Valmarien ainoan perijän kuolemasta; hän oli kaukaa nähnyt\nkoko tapauksen, lapsi oli tyrkätty jokeen hänen ollessa kävelemässä,\nhukkunut ikäänkuin tapaturmaisesti: ja muutamia kuukausia myöhemmin oli\nkreivitär määrännyt Isä Crabotin laajan alueen perijäksi.\n\nGorgias löi rintaansa vielä hurjemmasti ja jatkoi katumuksen kyynelten\nsortamalla äänellä:\n\n-- Olen tehnyt syntiä, olen tehnyt syntiä, oi Jumalani!... Ja esimieheni\novat tehneet syntiä vielä kauheammin, oi Jumalani! antamalla minulle\nhuonoa esimerkkiä... Mutta, oi Jumalani! koska minä nyt teen parannusta\nheidän puolestaan ja omasta puolestani, tunnustamalla kaikki, niin sinä\nannat heillekin anteeksi, oi Jumalani! äärettömässä hyvyydessäsi, niin\nkuin sinä minullekin anteeksi annat.\n\nJoukon läpi kulki ikäänkuin suuttumuksen ja inhon laine. Nyrkit\nkohosivat, kostonhuutoja kuului, mutta Gorgias jatkoi puhettaan, kertoi\nkuinka isä Crabot ja isä Philibin siitä saakka olivat pitäneet huolta\nhänestä, sillä heidät sitoi häneen rikos, he luottivat häneen, samoin\nkuin hän heihin. Se oli tuo vanha liitto, jonka Markus oli aavistanut:\nGorgias oli annettu kirkolle, hänestä oli tullut munkki, Jumalan hirveä\nlapsi, jonka syntisessä ruumiissa palava, oikea kristillinen henki sekä\nkauhistutti että ihastutti hänen esimiehiään. Hänen ruumistaan tärisytti\nkatkera nyyhkytys, hän tuli nyt inhoittavaan rikokseensa.\n\n-- Oi Jumalani! pieni enkeli oli siinä... Se on puhdas totuus, minä olin\nsaattanut toisen oppilaan kotiin ja kuljin juuri pilkkopimeän torin\npoikki, kun huomasin tuon pienen enkelin avonaisen akkunan ääressä,\nvalaistussa huoneessaan... Sinä, oi Jumalani, joka silloin näit\nsydämmeeni, tiedät ettei minulla mennessäni lähemmäksi ollut mitään\nsaastaisia aikomuksia, olin vain utelias ja tahdoin isällisesti nuhdella\nlasta siitä että oli jättänyt akkunan auki. Sinä tiedät myöskin että\nhetken aikaa keskustelin ystävällisesti ja pyysin nähdäkseni\npyhimyskuvia, jotka olivat levällään pöydällä, kauniita ja hurskaita\nkuvia, vielä aivan tuoksuvia pyhästä savusta... Mutta miksi, oi\nJumalani, annoit silloin saatanan kiusata minua, miksi jätit minut\nkiusaajan valtaan, joka saattoi minut hyppäämään huoneeseen, katsoakseni\nmuka lähempää pyhiä kuvia, sydän jo sykkivänä, veri kiehuvana kuin\nkaikki helvetin liekit olisivat polttaneet suoniani... Oi Jumalani, oi\nJumalani! sinun tiesi ovat tutkimattomat ja hirveät.\n\nNyt vallitsi taas kuolonhiljaisuus torilla, kansanjoukon jännitys kasvoi\nsitä mukaa kuin kammottava kertomus edistyi. Ei kuulunut enää\nhenkäystäkään, ääretön kauhu painoi liikkumatonta joukkoa, joka kammolla\nodotti, mitä se aavisti tulevan. Ja Markus seisoi kalpeana ja\nhämmästyneenä tuntiessaan totuuden vihdoinkin tulevan ilmi, niin monien\nvalheellisten selitysten jälkeen. Hän kuvaili mielessään kohtausta\nsellaisena kun hän jo oli sen aavistanut ja katseli tuijottaen\nluonnotonta rikoksentekijää, joka entisen raivonsa valtaamana teki\nhurjia liikkeitä, suonenvetoisten nyyhkytysten kouristaessa hänen\nruumistaan.\n\n-- Oi Jumalani, sinä olit luonut niin suloiseksi tuon lapsen,\nvaaleakiharaisine enkelinpäineen. Ja hänellä näytti olevan aivan kuin\nkeruubeilla uskonnollisissa tauluissa, ainoastaan tuo enkelinpää ja\nkaksi siipeä, niin hieno ja hento oli hänen pieni, vaivainen ruumiinsa,\npienen paidan alla... Tappaa hänet, oi Jumalani! eihän minulla ollut\nniin julmaa aikomusta? Sano se, sinä, joka näet sydämmeeni. Hän oli niin\nkaunis, minä rakastin häntä niin, että en olisi tahtonut hiuskarvaakaan\nhänen päässänsä vahingoittaa... Mutta silloin tuli synti, himo poltti\nminua ja minä tahdoin hyväillä häntä, aivan hiljaa, epäilevin sanoin ja\nliikkein, jotka tuskin uskalsivat... Minä istuuduin pöydän ääreen ja\nkatselin pyhiä kuvia. Minä vedin hänet luokseni, panin hänet polvelleni,\nkatsellaksemme niitä yhdessä. Hän oli ensin aivan tyyni ja taipuisa;\nmutta kun saatana sai minut valtoihinsa, sokaisi minut, peljästyi hän ja\nalkoi huutaa, huutaa, huutaa... Oi Jumalani! nuo huudot kaikuvat vielä\nkorvissani, ne tekevät minut hulluksi!\n\nHän sai jonkummoisen kohtauksen, hänen silmänsä paloivat, hänen kasvonsa\nvääntyivät ja suunpielissä näkyi vaahtoa. Suonenvetoiset kouristukset\ntärisyttivät hänen laihaa ja koukkuista ruumistaan. Silloin valtasi\nhänet viimeinen raivo ja hän ulvoi kuin tuomittu, jota saatana\nhaarukallaan kohentaa helvetin liekeissä:\n\n-- Ei, ei, se ei vielä ole puhdas totuus, se on väärennetty ja\nkaunistettu... Tahdon sanoa kaikki, tahdon sanoa kaikki, sillä hinnalla\nvasta saan nauttia paratiisin iankaikkista autuutta.\n\nNyt seurasi saastainen ja kauhistuttava kuvaus. Hän kertoi kaikki\nraaoin, inhoittavin sanoin, tehden liikkeitä, jotka selvästi kuvasivat\nkamalan kohtauksen. Hän kertoi kuinka hän oli paiskannut maahan pikku\nZéphirinin; raiskannut hänet, repinyt rikki hänen paitansa ja koettanut\nkääriä sen hänen päänsä ympäri, estääkseen häntä huutamasta. Hän kertoi\nkoko tapauksen salaamatta ainoatakaan pikkuseikkaa, siitä syntyi\nkauhistuttava kuvaus, jossa ilmeni luostarien pimeydessä kasvaneiden ja\nturmeltuneiden intohimojen koko luonnoton saastaisuus. Hän kuvaili\nraukkamaisen pelkonsa, kuullessaan lapsen huudot, kertoi kuinka hän\ntahtoi salata rikosta ja kuinka hänen päänsä meni sekaisin, ja\nsurisevissa korvissaan jo luuli kuulevansa santarmien kiiruhtavan häntä\nkiinniottamaan. Hän kertoi kuinka hän hämmennyksissään oli etsinyt\njotain esinettä, koettanut taskujaan, saanut käsiinsä jotakin paperia ja\ntyöntänyt ne vaikeroivan uhrinsa suuhun, ajattelematta ollenkaan mitä\nteki, haluten vain tukahuttaa nuo hirveät huudot. Ja lopuksi hän kuvasi\nmurhan, kuristuksen, kuinka hänen suurten, kuivien, karvaisten käsiensä\nkymmenen sormea olivat puristuneet niinkuin rautaköydet hennon kaulan\nympärille, tunkeutuneet lihan sisään ja jättäneet siihen syviä, mustia\njuovia.\n\n-- Oi Jumalani! minä olen sika, minä olen verenhimoinen peto, jonka\njäsenet ovat veren ja loan tahraamat... Ja minä pakenin niinkuin kurja\npelkuri, kykenemättä ajattelemaan, tylsänä ja kauhistuneena, minä jätin\nakkunan auki, mikä todistaa kuinka yksinkertainen olin ja kuinka viaton\nolisin ollut, ellei saatana odottamatta olisi hyökännyt kimppuuni... Nyt\nolen kertonut kaikki ihmisille, oi Jumalani, aukaiskoon sinun hyvyytesi\nparannustyöni tähden minulle taivaan ovet!\n\nMutta nyt oli kauhistuneen joukon kärsivällisyys lopussa. Sen\njähmettynyttä ja mykkää hämmästystä seurasi vastustamaton raivo. Pitkä\nsadatusten pauhu vyöryi torin toisesta laidasta toiseen, se paisui kuin\nääretön aalto, syöksyi eteenpäin ja uhkasi aitaa vastaan musertaa\nhäpeämättömän konnan, luonnottoman katumuksentekijän, joka\nuskonnollisessa mielettömyydessään uskalsi asettaa rikoksensa kaikkien\nnähtäväksi. Ihmisjoukko huusi: \"Kuolema raiskaajalle! kuolema\nmurhaajalle! kuolema, kuolema lasten tappajalle ja häväisijälle!\" Markus\nhuomasi hirveän vaaran, joukko repisi kappaleiksi tuon miehen, tuntien\nluonnollisen tarpeen heti tuomita syyllisen ja koko hyvyyden ja\nveljellisyyden juhlan totuuden ja oikeuden voiton tahraisi ja\nsynkistäisi tuo rikollisen rankaiseminen, jonka rikollisen jäsenet\nhajautuisivat kaikkiin ilmansuuntiin. Hän riensi Gorgiaan luo ja tahtoi\nriistää hänet alas aidalta, mutta hän sai taistella tätäkin vastaan,\njoka itsepäisesti ja hurjasti väitti että hänellä vielä oli puhuttavaa.\nVihdoin sai hän muutamien voimakkaiden miesten avulla hänet irti aidasta\nja kannetuksi puutarhaan, jonka portti suljettiin. Olikin aika, sillä\nraivostunut joukko hyökkäsi jo aitaa vastaan, mutta se oli onneksi uusi\nja vahva. Gorgias oli nyt turvassa, tuossa talossa, mikä oli lahjoitettu\nviattomalle, jolle hän oli tuottanut onnettomuuden. Mutta heti kun\nkantajat päästivät hänet irti, luullen että hän jo oli masentunut,\nhyppäsi hän pystyyn, kiipesi aidalle ja alkoi taas puhua turvassa\nrautatankojen takana, joita vastaan kansan vimmastuneet hyökylaineet\nmurtuivat.\n\n-- Oi Jumalani! sinä näit ensimmäisen synninsovitukseni, kun yhtä\ntyperät kuin raukkamaisetkin esimieheni hylkäsivät minut maanpaossa.\nSinä näit kuinka kurjiin ammatteihin he pakoittivat minut, mihin\ninhoittaviin rikoksiin he johtivat minut. Sinä tunnet myös heidän\nhalpamaisen itaruutensa, tiedät että he kielsivät ja vieläkin kieltävät\nminulta kurjan leipäpalasen, vaikka koko elämäni ovat olleet minun\nneuvonantajiani ja rikostovereitani... Sillä sinä olit aina läsnä, oi\nJumalani, he olivat tehneet liiton kanssani, rikoksen jälkeen olen\nainoastaan totellut heitä, ainoastaan heidän kauttaan ja heidän tähtensä\nolen pahentanut sitä toisilla rikoksilla. Tarkoituksena oli tosin sinun\npyhän kirkkosi pelastaminen häväistyksestä, ja minä olisin antanut\nvereni, henkeni. Mutta he tahtoivat ennen kaikkea pelastaa oman nahkansa\nja se saattoi minut raivoon ja tunnustamaan kaikki... Ja nyt, oi\nJumalani, kun minä olen ollut sinun oikeutesi sanansaattaja, kostoa\nhuutava suu, jonka olet aukaissut julistamaan julki heidän salaiset ja\nrankaisemattomat rikoksensa, katso nyt itse tahdotko antaa heille\nanteeksi, vaiko vihallasi musertaa heidät tämän sikalauman edessä, joka\nteeskentelee unohtaneensa sinun nimesi, jonka kirottuja ruumiita\nhelvetin liekit iankaikkisesti ovat korventavat.\n\nHirvittävä rähinä keskeytti hänet joka lauseelta, kiviä kulki kädestä\nkäteen ja alkoi jo lennellä hänen päänsä ympärillä. Aita ei varmaankaan\nolisi voinut kauempaa vastustaa, viimeinen jättiläisponnistus oli\nvähällä kaataa sen, mutta silloin saivat Markus ja hänen apulaisensa\nGorgiaan uudelleen käsiinsä ja veivät hänet talon taakse. Siellä oli\ntoinen portti autiolle syrjäkadulle päin ja hetken kuluttua talutettiin\nkonna ulos ja ajettiin pois.\n\nMutta nurisevan ja suuttuneen joukon rauhoittivat äkkiä riemuisat\nilohuudot, jotka pian voittivat vihaisen räyhinän, tullessaan yhä\nlähemmäksi pitkin uutta, aurinkoista puistokatua. Simon, jota\nrautatiellä oli vastaanottanut kunnallisneuvoston lähetystö, saapui\nsuurissa vaunuissa, hän ja hänen veljensä David istuivat peräistuimella\nja heitä vastapäätä asianajaja Delbos ynnä pormestari Léon Savin.\nVaunujen hitaasti vieriessä eteenpäin täyteenahdettuja katuja pitkin,\ntervehtivät häntä kaikkialla suuremmoiset mielenosoitukset, Äskeinen\ninhoittava näytelmä, jonka vaikutuksesta kaikki vielä vapisivat, teki\ninnostuksen ylenpalttiseksi, riemuja eläköönhuudoista uhrille ei\ntahtonut loppua tulla, sillä hänen viattomuutensa, kärsimyksensä ja\nsankarillisuutensa ilmaantuivat monin verroin loistavimpina nyt kun\nsyyllinen, inhoittavana ja mielettömänä jylhässä suuruudessaan oli\ntehnyt julkisen tunnustuksen. Naiset itkivät ja nostivat ylös lapsensa\nnäyttääkseen heille sankarin. Miehet tahtoivat riisua hevoset valjaista;\nja he riisuivat ne ja voimakkaat kädet vetivät vaunut lahjatalolle\nsaakka, Pitkin tietä oli maa kukilla peitetty ja toisia kukkia\nheitettiin vielä akkunoista, joissa nenäliinat ja liput liehuivat. Eräs\nnuori, sangen kaunis tyttö nousi vaunun astinlaudalle ja seisoi siinä\nkuin elävä kuva nuoruudesta, lisäten kauneudellaan marttyyrin\nvoittokulun loistoa. Suudelmia lenteli ilmassa, rakkauden ja\nkunnioituksen sanoja sateli kaikkialta vaunuihin kukkavihkojen mukana.\nSyvempi liikutus ei koskaan ole täyttänyt kansan mieltä, kaikkien\nsydämmet hehkuivat kun he ajattelivat tuota ääretöntä vääryyttä, ja\nkoettaessaan etsiä jotain hyvitystä huomasivat he voivansa ainoastaan\nlahjoittaa hänelle sydämmensä ja rakkautensa kokonaan, ehdottomasti.\nKunnia viattomalle, jonka kansa oli saattamaisillaan kuolemaan, ja jolle\nkansa ei koskaan voi tuottaa kylliksi iloa! Kunnia marttyyrille, joka on\nniin paljon kärsinyt väärin ymmärretyn, kuristetun totuuden tähden ja\njonka voitto on samalla valheesta ja erehdyksestä vapautuneen\nihmishengen voitto! Kunnia opettajalle, jonka tointa on koetettu\nvahingoittaa, joka on saanut kärsiä siksi että koetti levittää valoa ja\njonka kunnia nyt on sitä suurempi kun hän tuskalla on maksanut jokaisen\nköyhille ja tietämättömille jakamansa totuuden kipinän!\n\nMarkus seisoi siinä hurmaantuneena onnesta nähdessään voittokulun\nlähestyvän kansan riemuhuutojen vastaanottamana ja hän ajatteli Simonin\nvangitsemista tuona hirveänä päivänä, jolloin hänet oli kuljetettu\nMailleboisista samaan aikaan kun pikku Zéphiriniä haudattiin.\nRaivostunut kansanjoukko ryntäsi onnetonta kohden, anastaakseen hänet ja\nraastaakseen hänet kappaleiksi. Hurjia huutoja kuului: \"Kuolema, kuolema\nmurhaajalle, häväisijälle! kuolema juutalaiselle!\" Ja rähisevä joukko\njuoksi vaunujen jäljessä, ei tahtonut päästää saalistaan, samalla kun\nSimon, kalpeana ja jähmettyneenä vastasi alituisella huudollaan: \"Olen\nviaton! olen viaton! olen viaton!\" Ja nyt kun hänen viattomuutensa näin\nmonien vuosien kuluttua tuli ilmi, mikä ääretön muutos olikaan\ntapahtunut! Kansa oli nuortunut ja ikäänkuin kirkastunut, entisten\nsokeiden häväisijäin lapset ja lastenlapset olivat vähitellen kasvaneet\ntotuudessa, muuttuneet innokkaiksi ystäviksi ja sovittivat nyt isiensä\nrikoksen vilpittömällä rakkaudellaan.\n\nMutta vaunut pysähtyivät ristikkoportin eteen ja kansan mielenliikutus\nkasvoi vielä kun se näki Simonin astuvan alas niistä nojautuen veljeensä\nDavidiin, joka oli vahvempi ja reippaampi. Simon oli laihtunut ja\nheikontunut, ikä oli tehnyt lempeämmiksi hänen kasvonsa, joita hienot\nlumivalkeat hiukset ympäröivät. Hän hymyili Davidille kiitokseksi\navusta, ja kansan myrskyiset riemuhuudot kaikuivat uudelleen kun se näki\nnuo kaksi veljestä, jotka niin ihmeellinen sankarillisuus oli\nyhdistänyt, onnettoman veljen, joka ei koskaan ollut epäillyt veljensä\nuhraavaisuutta ja ihailtavan veljen, joka kokonaan oli uhrautunut\nveljensä kunnian ja elämän puolesta. Riemuhuudot jatkuivat kun Delbos\nvuorostaan astui alas pormestari Léon Savinin kanssa, suuri Delbos,\nniinkuin häntä kansan joukossa kutsuttiin. Beaumontin ja Rozanin\nsankari, joka oli uskaltanut huutaa julki totuuden, silloin kun sen\ntunnustaminen saattoi jokaisen hirvittävään vaaraan ja joka sittemmin\nniin uljaasti oli taistellut tulevaisuuden yhteiskunnan puolesta. Markus\noli sillä aikaa rientänyt Simonia, Davidia ja Delbosia vastaan ja nuo\nneljä miestä seisoivat hetken talon kynnyksellä. Innostus nousi\nkorkeimmilleen, ihmiset valtasi oikea riemun huumaus kun he näkivät\nkaikki neljä vierekkäin, kolme sankarillista puolustajaa ja viattoman,\njonka he olivat pelastaneet kauheimmista kärsimyksistä.\n\nSyvästi liikutettuna Simon heittäytyi Markuksen kaulaan ja tämä puristi\nhäntä rintaansa vasten. Molemmat itkivät. He saivat sanotuksi ainoastaan\nmuutamia katkonaisia sanoja, melkein samat, jotka he olivat lausuneet\nhirveän eron hetkenä.\n\n-- Kiitos, kiitos, toverini. Sinä olet ollut toinen veljeni, sinä ja\nDavid olette pelastaneet minun ja lasteni kunnian!\n\n-- Niin, toverini, minä olen ainoastaan auttanut Davidia ja totuus yksin\non voittanut... Katso, tuossa ovat lapsesi, he ovat omasta voimastaan\nkasvaneet järkeviksi ja vahvoiksi.\n\nKoko perhe seisoi viheriöivässä puutarhassa, neljä sukupolvea odotti\nkunnianarvoisaa isää, joka niin monta vuotta kärsittyään vihdoin oli\nsaanut voiton. Rachel, puoliso ja Geneviève, ystävän vaimo, pysyttelivät\nvierekkäin. Sitten seurasivat heidän yhdistyneet lapsensa Josef ja\nLouise, Sarah ja Sébastien, ja heidän vieressään François ja Thérèse\nperheen nuorimman jäsenen, pikku Rosen kanssa. Clément ja Charlotte ynnä\nLucienne olivat myöskin siellä. Kaikkien silmät olivat kyynelissä ja\nsuudelmia vaihdettiin loppumattomiin.\n\nMutta nyt kuului raikas, sulosointuinen laulu. Molempien koulujen\nlapset, Josefin ja Louisen oppilaat, tervehtivät laululla Mailleboisin\nentistä opettajaa. Se oli herttaista ja liikuttavaa, tuo pieni,\nlapsellinen laulu, joka kertoi lämpimästä hellyydestä ja myös hiukan\nhymyilevästä tulevaisuudesta, suloisinta ja puhtainta lääkettä vanhan\nmaailman haavoille. Sitten astui pieni poikanen esiin ja tarjosi\nSimonille kukkavihon poikakoulun nimessä.\n\n-- Kiitos, pieni ystäväni. Voi kuinka olet kaunis!... Kuka sinä olet?\n\n-- Minä olen Edmond Doloir, opettaja Jules Doloirin poika. Isäni on\ntuolla herra Salvanin vieressä.\n\nSitten tuli pieni tyttö antamaan vihon tyttökoulun puolesta.\n\n-- Oi pikku kultaseni! Kiitos, kiitos... Kuka sitten olet?\n\n-- Minä olen Georgette Doloir, Adrien Doloirin ja Claire Bongardin tytär\nja tuolla ovat isä ja äiti isoisän ja isoäidin ja setien ja tätien\nkanssa.\n\nMutta Lucienne Froment toi vielä vihon Rose Simonin puolesta, jota hän\nkantoi sylissään.\n\n-- Minä olen Lucienne Froment, Clément Fromentin ja Charlotte Savinin\ntytär ja tämä on Rose Simon, teidän pojanpoikanne Françoisin tytär,\nteidän poikanne Josefin pojantytär, teidän pojanpoikanne tytär, samoin\nkun hän on ystävänne Markus Fromentin tyttärenpojan tytär, isoäitinsä\nLouisen kautta.\n\nSimon otti vapiseviin käsiinsä pienen, suloisen olennon, joka ei vielä\nosannut puhua.\n\n-- Oi, kallehin aarteeni, liha minun lihastani, sinä olet kuin\nliitonarkki, koko sovitus on sinussa toteutunut!... Kuinka hyvä ja\nvoimakas elämä onkaan ollut, kuinka väsymättömällä rohkeudella se onkaan\ntehnyt työtä, koska se meistä on antanut kasvaa näin paljon vahvoja ja\nviehättäviä olentoja! Ja kuinka suuresti edistyykään jokainen sukupolvi,\nkuinka paljon totuutta, oikeutta ja rauhaa elämä tuokaan ikuisessa\ntyössään!\n\nKaikki tunkeilivat hänen ympärillään, esittelivät itsensä, puristivat\nhänen käsiään, syleilivät häntä. Siinä olivat Savinit, Léon ja hänen\npoikansa Robert, pormestari, joka niin innokkaasti oli puuhannut\nhyvitystä ja joka koko Mailleboisin nimessä oli ottanut hänet vastaan\nrautatiellä. Siinä olivat Doloirit, Auguste, joka oli rakentanut talon,\nAdrien, joka oli tehnyt piirustukset, Charles, joka oli ottanut\nhuolekseen sepäntyöt ja Marcel, joka oli toimittanut puusepäntyöt. Siinä\nolivat Bongardit, Fernand ja hänen vaimonsa Lucile, sekä heidän\ntyttärensä Claire, kaikki nyt naimisten kautta sukua toisilleen, niin\nettä he muodostivat yhden ainoan perheen; ja Simonin oli vaikea tuntea\nkaikkia. Mutta hänen entiset oppilaansa sanoivat nimensä, hän huomasi\nheidän vanhentuneissa kasvoissaan entisten lasten puhtaat piirteet ja\nsyleilyä jatkui, niistä ei tahtonut tulla loppua mielenliikutuksen yhä\nkasvaessa. Äkkiä hän joutui vanhan, mutta yhä vielä hymyilevän Salvanin\neteen. Hän heittäytyi vanhuksen syliin.\n\n-- Oi mestarini, teitä saan kiittää kaikesta, teidän työnne se on\npäässyt voitolle, uljaiden työmiesten kautta, jotka te olette\nkasvattaneet ja lähettäneet maailmaan.\n\nSitten hän suuteli iloisesti neiti Mazelinea molemmille poskille. Mignot\npurskahti itkuun kun hän häntäkin syleili.\n\n-- Oletteko antaneet minulle anteeksi, herra Simon?\n\n-- Teille anteeksi, vanha Mignot! Te olette ollut jalo ja rohkea. Kuinka\nhauskaa tavata näin!\n\nMutta yksinkertainen ja suuremmoinen juhlallisuus läheni loppuaan.\nYstävällinen lahjatalo, joka kohosi Trou-kadun entisen kurjan hökkelin\nsijalla, seisoi auringonpaisteessa hymyilevänä ja iloisen näköisenä,\nkukka- ja lehtiköynnöksillä koristettuna. Äkkiä poistettiin vaate, joka\nvielä peitti kirjoituksen oven päällä, marmorilevy tuli näkyviin ja\nkultaisin kirjaimin loistivat siinä sanat: \"Mailleboisin kaupunki\nopettaja Simonille, totuuden ja oikeuden tähden, hänen kärsimystensä\nkorvaukseksi.\" Sitten seurasi allekirjoitus, vielä korkeampana ja\nsilmiinpistävämpänä: \"Hänen teloittajiensa lastenlapset.\" Ja avaralta\ntorilta, läheiseltä puistokadulta, akkunoista ja katoilta kohosi vielä\nviimeinen, ääretön riemuhuuto, jyristen kuin ukkonen, ja siihen vihdoin\nyhdistyi kaikki kansa, ei yksikään ihminen uskaltanut nousta\nvastustamaan voittavaa totuutta ja oikeutta.\n\nSeuraavana päivänä oli \"Petit Beaumontais\"-lehdessä innokas selonteko\njuhlasta. Kauan aikaa sitten oli inhoittava lehti muuttunut uuden hengen\nvaikutuksesta, joka kohotti sen lukijoiden siveellisen ja henkisen\nkatsantokannan. Oli täytynyt laasta ja puhdistaa sen toimitus niinkuin\nlikaviemäri, siihen määrin oli sinne vuosien kuluessa kerääntynyt\nkaikellaista myrkkyä. Sanomalehdistöstä tulee varmaankin erinomainen\nsivistysvälikappale, kun se ei enää ole valtiollisten ja\nfinanssiroistojen käsissä, jotka sen avulla tylsyttävät ja ryöstävät\ntilaajiaan. Uudistettu ja nuortunut \"Petit Beaumontais\"-lehti teki jo\nsuuria palveluksia, levitti joka päivä enemmän valoa, järkeä ja\nhyvyyttä.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin hävitti hirveä rajuilma kapusiinien kappelin,\ntuollainen syyskuun rajuilma, joka murskaa kaikki mitä eteen sattuu.\nKappeli oli ainoa, joka vielä oli auki ja siellä kävi melkoinen joukko\nuskovaisia naisia. Jonvillen kirkkoherra, apotti Cognasse oli äskettäin\nlöydetty kuolleena sakastista, hän oli saanut aivohalvauksen hirveän\nvihanpuuskan johdosta; ja kirkko, joka kauan aikaa oli ollut tyhjänä,\nsuljettiin kokonaan. Mailleboisissa apotti Coquard ei enää edes\naukaissut Saint-Martin kirkon ovia, vaan toimitti yksinään\njumalanpalveluksen, saamatta kuoripoikaakaan avukseen. Ja pieni\nkapusiinien kappeli riitti siis niille harvoille, jotka vielä kävivät\nkirkossa, ja sai loppuun saakka pitää maineensa ihmekauppana, suurine\npyhän Antonius padualaisen kuvineen, joka seisoi siellä kullattuna ja\nmaalattuna keinotekoisten kukkien ja vahakynttilöiden ympäröimänä.\n\nSinä päivänä vietettiin juhlaa pyhimyksen kunniaksi ja se oli\nhoukutellut kirkkoon satakunnan uskovaisia. Isä Theodosiuksen hartaasta\npyynnöstä oli isä Crabot, joka ei enää koskaan jättänyt Désiradea, minne\nhänen piti perustaa hengellinen laitos, suostunut kunnioittamaan juhlaa\nläsnäolollaan; ja he olivat molemmat kappelissa, toinen toimitti\njumalanpalveluksen, toinen istui samettinojatuolissa suuren pyhimyskuvan\njuurella, ja sitä rukoiltiin ihmeitätekevällä voimallaan taivuttamaan\nJumalaa lähettämään jonkun suuren mullistuksen, joka yhdellä iskulla\nhävittäisi jumalattoman ja häpeällisen uuden yhteiskunnan. Silloin oli\nrajuilma puhjennut, kammottava, pikimusta pilvi peitti Mailleboisin,\nsalamat näyttivät aukaisevan helvetin tulikidat, ukkosenjyrinä, kova\nkuin jättiläistykistön ampuminen, pommitti maata. Isä Theodosius oli\nkäskenyt soittaa kelloja ja ne kaikuivat koko ajan ikäänkuin\nosoittaakseen Jumalalle hänen huoneensa, jotta hän suojelisi sitä. Mutta\nse juuri sai aikaan hävityksen, hirvittävä salama iski kelloon, seurasi\nnuoraa ja räjähti kappelissa semmoisella jyryllä kuin taivas olisi\nhaljennut. Isä Theodosius syttyi tuleen alttarilla ja paloi kuin\ntulisoihtu. Messupaita, pyhät astiat, itse tabernaakeli sulivat,\nmuuttuivat tomuksi. Mutta suuri pyhä Antonius kukistui ja peitti\npirstoillaan isä Crabotin, josta ei jäänyt jälelle muuta kuin mustunut\nja vääristynyt luuranko kaiken tuhan alle. Ja ikään kuin nuo kaksi\nherranpalvelijaa eivät olisi riittäneet, kuoli vielä viisi jumalista\nnaista, mutta muut pakenivat parkuen, etteivät musertuisi holvin alle,\njoka ryski ja kukistui äärettömäksi soraläjäksi.\n\nKoko Mailleboisin valtasi hämmästys. Kuinka saattoi katolisten Jumala\nerehtyä näin? Se oli tuo huolestuttava kysymys, joka muinoin heräsi joka\nkerran kun salama iski kirkkoon ja torni syöksyi papin ja polvistuvan\nseurakunnan päälle. Tahtoiko Jumala sitten tehdä lopun uskonnostaan? Vai\njohtuiko se, niinkuin järkevämmät uskoivat, siitä ettei mikään\njumalallinen käsi ohjannut ukkosta, luonnonvoimaa, joka tuottaisi onnea\nihmisille kun he oppivat sitä käyttämään palveluksessaan? Mutta silloin\nilmestyi veli Gorgias ja hänet nähtiin juoksevan pitkin Mailleboisin\nkatuja huutaen että Jumala ei tällä kertaa ollut erehtynyt. Jumala oli\nkuullut häntä, oli musertanut hänen tyhmät ja raukkamaiset esimiehensä,\nantaakseen opetuksen kirkolleen, joka voi kohota kukoistukseen\nainoastaan tulen ja miekan kautta. Kuukautta myöhemmin löydettiin veli\nGorgias itse pää halkaistuna, ruumiissa jälkiä inhoittavasta\npahoinpitelystä, pahamaineisen talon edustalta, mistä Victor Milhommekin\noli tavattu.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nVuosia kului vielä ja elämä näytti tahtovan palkita Markusta siitä että\nhän oli niin paljon rakastanut ja niin paljon hyödyttänyt, antamalla\nhänen ja hänen Genevièvensä pysyä täysissä voimissaan voittoisina\nkatsojina, niin että hän kahdeksankymmenen vuotiaana sai kokea sen\nsuuren ilon että sai nähdä unelmansa yhä enemmän toteutuvan.\n\nSukupolvet seurasivat toisiaan yhä valistuneempina, vapautuneempina ja\npuhdistuneempina. Ennen oli ollut kaksi Ranskaa, jotka kumpikin olivat\nsaaneet erilaisen opetuksen, olivat kasvatetut erikseen eivätkä siis\ntunteneet toisiaan, vaan inhosivat ja vastustivat toisiansa. Kansan\nsyviä rivejä, maalaisväestön äänetöntä enemmistöä varten oli olemassa\nainoastaan alkeisopetus, se sai oppia lukemaan, kirjoittamaan, hiukan\nlaskemaan, ensimmäiset alkeet, niin että ihminen hiukan saattoi kohota\neläintä ylemmäksi. Porvaristolle, pienelle, valitulle vähemmistölle,\njoka oli päässyt mahtavuuteen ryöstämällä itselleen rahat ja vallan,\nolivat avoinna ylemmät oppilaitokset ja yliopistot, kaikki tiet\nsivistykseen ja valtaan. Tällainen oli hirveä yhteiskunnallinen vääryys,\nraskas kahle sitoi köyhät ja halvat tietämättömyyteen, heitä oli\nkielletty oppimasta, hankkimasta itselleen tietoja, tulemasta\noppineiksi, mahtaviksi, hallitseviksi. Välistä pääsi joku heistä\nvapaaksi ja kohosi korkeimpaan arvoon. Mutta se oli vain poikkeus, joka\nsuvaittiin ja jota ulkokullatusta mainittiin esimerkkinä, kaikki ihmiset\nolivat yhdenvertaisia, sanottiin, ja voivat siis kohota oman ansionsa\nmukaan. Ja kuitenkin kiellettiin suurimmalta osalta välttämätön opetus,\njärjen selvittäminen, joka oli kaikille kansan lapsille tuleva, sillä\npelättiin suurta totuuden ja oikeuden liikettä, joka siitä olisi\nseurauksena ja joka riistäisi porvaristolta väärän vallan ja ottaisi\nryöväreiltä pois varastetun kansallisomaisuuden, perustaakseen vihdoin\noikean työnjaon kautta veljellisyyden ja rauhan yhteiskunnan.\n\nNyt oli yhtenäinen Ranska muodostumaisillaan, pian ei enää olisi\nyläluokkaa ja alaluokkaa, sivistyneet eivät enää sortaisi ja\nväärinkäyttäisi sivistymättömiä veljessodassa, joka välistä tuli niin\nraivokkaaksi että veri punasi katukivet. Samallainen opetus kaikille oli\njo saatu aikaan, kaikkien Ranskan lasten täytyi käydä läpi maksuttoman\nja pakollisen alkeiskoulun, jossa kokeisiin perustuvat tosiasiat\nkieliopillisten sääntöjen sijaan olivat kaiken opetuksen perustana.\nTietojen hankkiminen ei sitä paitsi riittänyt, täytyi myös\noppia rakastamaan, sillä ainoastaan rakkaus tekee totuuden\nhedelmätäkantavaksi. Sitten tapahtui luonnollinen valinta oppilasten\nhalun, taipumusten ja lahjakkaisuuden mukaan; alkeiskoulusta siirtyivät\nhe erikoiskouluihin, jotka olivat järjestetyt tarpeen mukaan, käsittivät\nkaikki käytännölliset alat ja ulottuivat ihmishengen syvimpiin\nmietteihin. Laki sääsi ettei kansassa ollut ketään etuoikeutettua, että\njokainen syntyvä olento oli otettava vastaan mahdollisena voimana, jonka\nkehittämisen kansallisetu vaati. Tämä ei ollut ainoastaan\nyhdenvertaisuutta ja oikeudenmukaisuutta, se oli myös yhteisen\nomaisuuden viisasta käyttämistä, käytännöllinen menettelytapa, jotta ei\nhäviäisi mitään siitä, josta voisi koitua maalle suuruutta ja valtaa. Ja\nkuinka nopeasti heräsivätkään kerääntyneet voimat, jotka uinuivat\nmaaseutujen ja tehdaskaupunkien äärettömissä varastoissa! Ne saivat\naikaan henkisen kukoistuksen, syntyi aivan uusi sukupolvi, joka kykeni\najattelemaan ja toimimaan, ja uudisti vallan väärinkäytöstä kuluneiden,\nhallitsevien luokkien kuivuneen elämännesteen. Neroja versoi joka päivä\ntästä vihdoinkin raivatusta, hedelmällisestä maasta, suuri aika oli\ntulossa, ihmiskunnan uudestasyntyminen. Tämä kaikille yhdenmukainen\nopetus, jota hallitseva porvaristo niin kauan oli vastustanut, tuntien\nettä se hävittäisi entisen yhteiskuntajärjestyksen, oli todella\nhävittämäisillään sen, mutta pannakseen sen sijaan kaikkien henkisten ja\nsiveellisten voimien järkevimmän ja ihanimman kehityksen, joka on tekevä\nRanskasta maailman vapauttajan.\n\nNäin katosi tuo kahtiajaettu Ranska, jossa oli kaksi luokkaa, kaksi\nvihamielistä rotua alituisessa taistelussa keskenään, kasvatettuina\nkahdessa eri maailmassa, ikäänkuin heidän ei koskaan tarvitsisi yhtyä ja\nymmärtää toisiaan. Opettajatkaan eivät enää olleet jakautuneet kahteen\nmelkein vihamieliseen ryhmään, joista toista halveksittiin, ja toinen\nhalveksi, toisella puolella köyhät vähätietoiset alkeisopettajat, jotka\nusein olivat vain nimeksi vapautuneet synnynnäisestä raakuudesta, ja\ntoisella puolella opista ja kirjallisesta sivistyksestä loistavat\nlyseoiden ja erikoiskoulujen opettajat. Nyt annettiin alkeiskoulujen\noppilaille samat opettajat, jotka sitten seurasivat heitä kaikilla\nopetuksen asteilla. Käsitettiin että tarvittiin yhtä älykkäitä ja yhtä\nhyvän kasvatuksen saaneita opettajia herättämään lapsen sielua, antamaan\nsille ensimmäisen säännönmukaisuuden, johtamaan sen oikealle tielle,\nkuin pysyttämään sitä sillä ja kehittämään sitä. Virkavuorotteleminen\noli pantu toimeen, henkilökunta oli helppo hankkia ja se oli erinomaisen\ninnokas toimessaan, nyt kun opettajanvirka pidettiin ensimmäisinä\nammatteina maassa, oli hyväpalkkainen ja sangen kunnioitettu ja arvossa\npidetty. Kansa oli tullut ymmärtämään kaikilla asteilla maksuttoman ja\nkaikille yhteisen opetuksen edut ja välttämättömyyden; kuinka suuriksi\nkustannukset tulivatkin, eivät ne olleet miljaardeja, jotka kulutettiin\nvalheen ja murhan ylläpitämiseksi, ne olivat miljaardeja, jotka\nsynnyttivät taistelijoita rauhan ja onnellisuuden saavuttamiseksi.\nRunsaampaa satoa ei voinut kuvitellakaan, jokainen kulutettu penni teki\nkansan älykkäämmäksi ja vahvemmaksi, tulevaisuuden vallaksi. Suurin\nmoite tätä opetuksen yleistä leviämistä vastaan oli ollut se, että se\nmuka kasvatti säädystään eronneita kapinoitsijoita entisen yhteiskunnan\nahtaan rajoituksen sisäpuolella, mutta sen mitättömyys näkyi selvästi\nnyt kun tämä luokkarajoitus oli hävitetty ja sijaan astunut uusi\nyhteiskunta. Porvaristo kukistui samoin kuin kirkkokin, heti kun se ei\nenää yksin ollut oikeutettu saamaan oppia. Mutta joskin jokainen\ntalonpojan tai työmiehen poika, joka äkkiä oli kohonnut sivistykseen ja\noppiin, ilman rahaa, mutta kymmenkertaisesti nautinnonhimoisena, ennen\noli tuottanut häiriötä ja vaaraa yhteiskunnalle, koska hänen täytyi\nhankkia itselleen asema ja nautintoja muiden ihmisten kustannuksella,\noli tämä vaara nyt kokonaan kadonnut, nyt ei enää voinut olla säädystään\neronneita, koska ei enää ollut säätyjä, ei kapinoitsijoita, koska\nnormaalinen tila nyt oli siinä että jokainen kohoaisi niin korkeaan\nsivistykseen kuin hänelle on mahdollista, voidakseen tehdä suurinta\nhyötyä kansalaisena. Opetus oli täyttänyt vallankumouksellisen\ntehtävänsä ja se oli tästälähin kansan voima ja järjestys, valta, joka\nsamalla kertaa oli laajentanut ja sitonut lujemmin veljessiteen, kaikki\nolivat kutsutut tekemään työtä kaikkien onneksi, eikä ainoakaan voima\nvoinut unhottua tai joutua hukkaan.\n\nMutta tämä yleinen opetus, tämä koko kansan sivistyttäminen, joka antoi\nniin runsaan sadon, oli käynyt mahdolliseksi vasta sitten kun kirkko oli\nkarkoitettu opetuksesta. Kirkon eroittaminen valtiosta ja siitä seuraava\nkirkollisveron lakkauttaminen oli tosin vapauttanut maan ja tehnyt\nmahdolliseksi pitää parempaa huolta kouluista. Pappi lakkasi olemasta\nvirkamies, katolinen usko ei enää ollut lain säätämä, ainoastaan se,\njoka tahtoi ja maksoi, kävi kirkossa aivan niinkuin teaatterissa; ja\nkirkot olivat vähitellen tyhjenneet. Mutta syynä niiden tyhjentymiseen\noli ennen kaikkea se että ne eivät enää itse muodostaneet itselleen\nseurakuntaa, noita kurjia, tylsistyneitä olentoja, joita ne tarvitsivat\ntäyttääkseen heillä penkkinsä. Monta kovaa vuotta oli kulunut ennekuin\nlapsi oli saatu riistetyksi kirkolta, ikivanhalta myrkyttäjältä, joka\noli vallinnut valheen ja pelon kautta. Se oli heti käsittänyt että sen\ntäytyi tappaa totuus, ellei se itse tahtonut tulla tapetuksi; ja kuinka\nhurjasti se olikaan taistellut, kuinka itsepäisesti vastustanut,\nviivyttääkseen välttämätöntä tappiotaan, valon lopullista voittoa! Sitä\ntäytyi kohdella niinkuin tori-akkaa, joka myy myrkyllisiä ravintoaineita\nja jonka kauppaa poliisi lähetetään sulkemaan. Se, joka oli hallinnut\nopinlauseiden ja auktoriteetin avulla ja ylläpitänyt valtaansa tulella\nja miekalla Jumalansa esimerkkiä noudattaen, se uskalsi vedota vapauteen\nsaadakseen rauhassa jatkaa orjuutustyötään. Silloin olivat yhteiskuntaa\nsuojelevat lait tulleet välttämättömiksi, kirkko piti laillisella\ntavalla tehdä kykenemättömäksi, kieltämällä sen jäseniä, pappeja ja\nmunkkeja, opettamasta. Ja mikä melu siitä syntyikään! Koetettiin saada\naikaan kansalaissota, vanhempia kiihoitettiin ja kun veljeskunnat\najettiin ulos ovesta, tunkeutuivat ne sisään akkunasta sitkeällä\nitsepäisyydellä, luottaen iankaikkiseen herkkäuskoisuuteen, jonka he\nluulivat kylväneensä ihmiseen. Eivätkö he olleet itse inhimillinen\nerehdys, taikausko ja kurja raukkamaisuus ja eikö heillä siis ollut\niankaikkinen valta? Mutta sitä varten täytyi heidän saada edeskinpäin\npitää lapsi hallussaan ja pimittää tulevaisuus, mutta vähitellen\ntulevaisuus luikui heidän käsistään lapsen kanssa; se aika oli tullut,\njolloin kirkko virui kuolemaisillaan järjettömien, tieteen kukistamien\nopinlauseittensa raunioissa. Totuus oli voittanut, kaikille yhteinen\nkoulu kasvatti miehiä, joilla oli tietoja ja tahtoa.\n\nJoka päivä Markus huomasi uusia voittoja, järjen ja onnen lisääntymistä.\nHän yksin oli vielä elossa sankarillisesta polvesta, joka oli niin\npaljon taistellut ja kärsinyt. Kunnon Salvan oli kuollut ensiksi, neiti\nMazeline ja Mignot olivat seuranneet häntä. Mutta kaikista näistä\nkuolemantapauksista oli Markukseen syvimmin koskenut Simonin ja Davidin\nkuolema; tuoni oli korjannut heidät melkein samaan aikaan ja rouva Simon\noli lähtenyt hiukan ennen. Kaikki hirveän jutun osanottajat lepäsivät\nnyt maan povessa vierekkäin, hyvät ja pahat, sankarit ja rikolliset\niankaikkisessa hiljaisuudessa. Monet lapsista ja lapsenlapsistakin\nolivat kuolleet ennen isiä, sillä kuolema jatkoi väsymättä salaperäistä\ntointaan, niitti ihmisiä ikäänkuin tehdäkseen hedelmälliseksi maan,\njosta toisia ihmisiä kasvaisi. Markus oli muuttanut Jonvillestä ja\nasettunut Genevièven kanssa asumaan Mailleboisiin ensimmäiseen\nkerrokseen lahjatalossa, joka oli joutunut Simonin lasten, Josefin ja\nSarahin käsiin. Sarah ja hänen miehensä Sébastien asuivat yhä\nBeaumontissa, missä jälkimmäinen vielä johti normaalikoulua. Mutta\nJosefin, joka oli melkein rampa jaloistaan, oli täytynyt luopua\ntoimestansa: hänen vaimonsa Louise oli yhtäaikaa eronnut Mailleboisin\nkoulusta ja molemmat olivat muuttaneet lahjatalon toiseen kerrokseen,\njoten perhe jakoi sen keskenään, iloiten siitä että sai yhdessä viettää\nvanhuuden hiljaiset hetket, Heistä tuntui kuin eivät he kokonaan olisi\neronneet opetuksesta, he jatkoivat hyvää tehtävää jälkeläistensä kautta,\nsillä François ja Thérèse olivat nimitetyt opettajaksi ja\nopettajattareksi Mailleboisin kouluun, jossa siis kolme polvea oli\nseurannut toisiaan, lastenlapset vanhempien ja isovanhempien jälkeen.\n\nKaksi vuotta oli tätä onnellista elämää keskinäisessä rakkaudessa\nkestänyt, kun onneton tapaus tuotti surua perheelle. François, joka\ntähän saakka oli ollut niin hellä vaimolleen Thérèselle, rakastui\nkolmenkymmenenneljän vuotiaana hurjasti erääseen kauniiseen tyttöön, se\noli tuollainen mieletön intohimo, joka hävittää miehen elämän. Colette\nRoudille oli jo kahdenkymmenenkahdeksan vuotias ja äskettäin kuolleen\nsangen jumalisen lesken tytär; ja hänen sanottiin tulleen maailmaan isä\nTheodosiuksen, hänen äitinsä entisen rippi-isän toimesta, jota hän\npaljon muistutti; hänellä oli munkin kaunismuotoinen pää, veripunainen\nsuu ja säihkyvät silmät. Leski eli pienestä pääomasta, jota hänen vanhin\npoikansa Faustin, kaksitoista vuotta vanhempi kuin sisarensa, oli\nsuuresti kuluttanut niin että sisar nyt tuli vain niukasti toimeen.\nPieni jäännös mahtavasta klerikaalisesta puolueesta, joka ennen oli\nollut maan herrana, olikin ottanut hänet huolenpitoonsa, ja viimein\nhankkinut hänelle paikan Désiraden alueen hoitajana. Isä Crabotin\nkuoleman jälkeen oli siitä käyty alinomaa oikeutta ja naapurikunnat\naikoivat nyt ostaa sen ja tehdä siitä Kansantalon, lepopuiston\nparaneville sairaille, samallaisen kuin Valmarie, entinen\njesuiittakolleegio, joka jo oli muutettu ihanaksi turvapaikaksi, missä\nseudun työmiehenvaimot saivat levätä vaikeiden synnytysten jälkeen.\nColette asui siis yksin Mailleboisissa melkein vastapäätä koulua ja hän\noli hyvin vapaa käytökseltään; hänen silmiensä säihky ja hänen punaisten\nhuultensa hymy olivat varmaankin paljon vaikuttaneet intohimon puuskaan,\njoka riehui Françoisissa.\n\nKerran sai Thérèse hänet kiinni. Tuskallinen suuttumus valtasi hänet,\nsillä isku ei koskenut yksin häntä; eikö isän mielettömyys\nvahingoittaisi myös heidän tytärtään Rosea, joka pian täytti kaksitoista\nvuotta? Ensin aikoi hän vedota isäänsä ja äitiinsä, Sébastieniin ja\nSarahiin, antaakseen heidän päättää, mitä hänen oli tehtävä. Hän puhui\nerosta, hän tahtoi mieluimmin antaa vapauden miehelleen, joka ei enää\nrakastanut häntä, vaan valehteli hänelle. Mutta hän oli koko ajan aivan\ntyyni, lujamielinen ja järkevä ja hän ymmärsi että tällä kertaa oli\nviisainta antaa anteeksi. Markus ja Geneviève puolestaan olivat,\nepätoivoissaan tästä epäsovusta, kauan puhuneet Françoisille. Hän\nosoitti suurta surua, tunnusti kaikki virheensä ja otti vastaan\nankarimpia nuhteita; mutta kaikessa tässä oli surkeinta hänen\nhämmennyksensä ja toivoton ulkonäkönsä, hän pelkäsi silminnähtävästi\njoutuvansa uudelleen intohimon valtaan. Markus ei ollut koskaan\ntuskallisemmin tuntenut ihmisonnen katoavaisuutta. Ei siis ollut\nkylliksi että ihmiset saivat oppia, että heidät johdettiin\noikeudenmukaisuuteen totuuden tien kautta, koska intohimot siitä\nhuolimatta raastoivat heitä, kiihoittivat heitä toisiaan vastaan\nniinkuin kurjia mielettömiä. Koko elämänsä hän oli taistellut\npelastaakseen lapset valistuksen avulla pimeästä vankilasta, jossa isät\nolivat kituneet, ja hän luuli antaneensa omaisilleen enemmän onnea\nantaessaan sitä muille; ja nyt kohtasi hänen tyttärenpoikansa perhettä\ntoinen kärsimys: rakkauden ikuinen autuus ja ikuinen tuska! Ihminen ei\nsaanut ylpeillä opistaan eikä pitää sitä ainoana voimanaan. Täytyi vielä\nolla valmis kärsimään, karaista sydämmensä aina uhkaavia suruja vastaan,\neikä saanut uskoa että hyvän tekeminen suojelee pahan haavoista. Turhaan\nMarkus puhui näin itselleen, ajatteli nöyrästi täytettyä tehtäväänsä,\nhän oli siitä huolimatta syvästi suruissaan nähdessänsä kurjan\nihmiskunnan vapaaehtoisesti haavoittavan itsensä kaikkiin okaisiin tien\nvarrella.\n\nLupa alkoi ja äkkiä François katosi. Hän näytti odottaneen että pääsisi\nirti koulusta ja oli heti lähtenyt Coletten kanssa, jonka akkunat\nIsollekadulle päin olivat suljetut. Perhe tahtoi välttää häväistystä ja\nkertoi että François, joka oli hiukan heikko, oli erään ystävän kanssa\nmatkustanut ulkomaille erääseen ilmaparantolaan. Mailleboisissa olivat\nkaikki kuin äänettömästä sopimuksesta uskovinaan tähän selitykseen,\nmyötätuntoisuudesta Thérèseä, hyljättyä vaimoa kohtaan, josta paljon\npidettiin; mutta kaikki tiesivät oikean syyn hänen puolisonsa lähtöön.\nHän oli ihailtava vaikeassa asemassaan, hän ei koskaan ilmaissut\nsuuttumustaan, salasi kyyneleensä ja pysyi koko ajan arvokkaana. Hän oli\nennen kaikkea hellä ja lohduttava tyttärelleen Roselle, jolta hän ei\npahaksi onneksi voinut salata mitään, mutta jota hän koetti rakastaa\nkahden edestä ja jota hän opetti rakastamaan isäänsä tämän vioista\nhuolimatta.\n\nKuukausi kului ja onneton Markus kävi häntä joka päivä katsomassa.\nSilloin eräänä iltana tapahtui onnettomuus. Rose oli mennyt iltapäiväksi\nerään toverinsa luo ja Markus tapasi siis Thérèsen yksin kyyneleitä\nvuodattaen. Markus puhui hänelle kauan aikaa koettaen herättää hänessä\ntoivoa. Oli raskas, rajuilmaa uhkaava ilta ja kun pimeä tuli täytyi\nMarkuksen lähteä tapaamaan Rosea, joka viipyi pienen toverinsa luona.\nKun hän, kiiruhtaen Genevièvensä luo, koulun takana kulki poikki pienen\npimeän torin, jonka varrella oli Zéphirinin entisen huoneen akkuna,\nkuuli hän kumeaa melua, askeleita ja huutoja.\n\n-- Mitä se on? Mitä se on? kysyi hän, kiiruhtaen eteenpäin.\n\nHänen verensä hyytyi, eikä hän tiennyt mistä syystä. Se oli kuin kaukaa\ntuleva kauhu. Vihdoin hän huomasi pimeässä miehen, jonka hän tunsi\nMarsoullier nimiseksi, entisen pormestari Philisin serkuksi, joka oli\nkirkonvartijana Saint-Martinissa, missä muutamat uskovaiset vielä\nelättivät kirkkoherraa.\n\n-- Mitä se on? kysyi hän vielä kerran, kummastuneena kun näki miehen\ntekevän liikkeitä ja puhuvan yksinään.\n\nMarsoullier tunsi hänet vuorostaan.\n\n-- En tiedä, herra Froment, änkytti hän itsekin kauhistuneen näköisenä.\nKuljin tästä sivu, tulin Kapusiinitorilta ja silloin kuulin lapsen\npuoleksi tukahtuneita huutoja; ja kun kiiruhdin paikalle näin\nvilaukselta erään miehen, joka juoksi pakoon ja maassa makasi tämä pieni\ntyttö... Silloin huusin minäkin.\n\nMarkus eroitti todella maassa vaalean ja liikkumattoman olennon. Hänessä\nheräsi epäluulo: eikö Marsoullier itse ollut aikonut tehdä pahaa\nlapselle? Etenkin kun hän miehen kädessä huomasi jotain valkeaa,\nnenäliinan.\n\n-- Mikä nenäliina teillä on kädessä? kysyi hän vielä.\n\n-- Löysin sen uhrin vierestä. Mies tahtoi varmaankin tukahuttaa lapsen\nhuudot ja pudotti sen sitten paetessaan.\n\nMarkus ei kuunnellut enää. Hän oli nopeasti kumartunut tarkastamaan\npientä olentoa ja äkkiä huudahti hän kauhean tuskan valtaamana.\n\n-- Rose! meidän pieni Rosemme!\n\nUhri oli sama suloinen tyttö, joka kymmenen vuotta sitten Luciennen\nkantamana oli ojentanut kukkavihon Simonille. Hän oli tullut vielä\nkauniimmaksi ja suloisemmaksi, hänellä oli kuultavan valkeat, hymyilevät\nkasvot, pienet kuoppaset poskissa ja hienot, vaaleat, vallattomat\nkiharat. Oli helppo arvata kuinka rikos oli tapahtunut: lapsi oli pimeän\ntultua palannut kotiin aution torin kautta: joku ilkiö oli hyökännyt\nhänen päälleen, mutta kuullessaan jonkun tulevan, pelästynyt ja jättänyt\nuhrinsa siihen. Rose makasi siinä pyörtyneenä, liikkumattomana kuin\nkuollut, puettuna valkeaan, vaaleanpunakukkaiseen juhlaleninkiin, jonka\näiti oli antanut hänen panna päälleen, kun hän meni pientä toveriaan\ntervehtimään.\n\n-- Rose, Rose! huusi Markus epätoivoissaan. Miksi et vastaa minulle,\nkultaseni? Yksi sana, sano minulle yksi ainoa sana!\n\nHän hyväili lasta varovaisesti, peläten että hän alkaisi taas huutaa,\nuskaltamatta vielä nostaa häntä. Hän puhui itsekseen:\n\nHän on vaan pyörtynyt, minä kuulen hänen hengittävän. Mutta luulen että\njoku jäsen on katkennut... Oh, onnettomuus seuraa meitä, meitä on taas\nkohdannut hirveä kärsimys.\n\nSanomaton kauhu valtasi hänet, hänestä tuntui kuin hirveä menneisyys\nolisi alkanut uudelleen. Tässä, lähellä tuota huonetta, jossa hurja\nGorgias oli raiskannut ja tappanut pikku Zéphirinin, tapasi hän\ntyttärenpoikansa tyttären, rakkaan Rosensa, lumoavan kahdentoista\nvuotiaan pienen naisen samoin rääkättynä, haavoitettuna ja hänet oli\npelastanut ainoastaan sattumalta saapunut ohikulkija. Kuka oli nyt\ntehnyt tämän kamalan rikoksen ja mitä uusia kärsimyksiä siitä seuraisi?\nIkäänkuin häikäisevän salaman valossa näki hän tällä kauhealla hetkellä\nkoko elämänsä, hän eli uudelleen kaikki taistelunsa ja kärsimyksensä.\n\nMarsoullier seisoi sillä välin paikallaan nenäliina kädessä. Hän pisti\nsen vihdoin taskuunsa hyvin hämmentyneen näköisenä, ikäänkuin hän ei\nolisi sanonut kaikkea ja toivonut hartaasti ettei olisi sinä iltana\nkulkenut torin yli.\n\n-- On parasta että emme jätä häntä tähän kauemmaksi, herra Froment,\nsanoi hän vihdoin. Te ette ole kyllin vahva, mutta jos tahdotte niin\nkannan hänet äitinsä luo, joka asuu muutaman askeleen päässä.\n\nMarkuksen täytyi suostua. Hän seurasi kirkonvartijaa, joka oli hiljaa\nnostanut Rosen vahvoilla käsillään, herättämättä häntä tainnoksista.\nNäin saavuttiin äiti raukan luo; se oli sydäntä särkevää kun hänen rakas\nRosensa, hänen ainoa ilonsa kannettiin kotiin tunnottomana,\nkalmankalpeana ja kauniit hiukset valloillaan. Vaalea puku oli\nrepaleina, ja irtirevittyjä hiussuortuvia oli jäänyt pitsikaulukseen.\nTaistelu oli varmaankin ollut hirveä, sillä nyrkkiin puristetuissa\nkäsissä oli mustelmia ja oikea käsivarsi riippui hervotonna kuin\nkatkennut.\n\nThérèse oli pois suunniltaan ja toisti lakkaamatta kyynelten\ntukahuttamalla äänellä:\n\n-- Rose, oma pieni Roseni! he ovat tappaneet pienen Roseni!\n\nTurhaan Markus huomautti hänelle että lapsi hengitti, ettei hänen\npäällään ollut ainoatakaan veripisaraa. Marsoullier oli pannut tyttösen\nvuoteelle. Yhtäkkiä hän aukaisi silmänsä ja katsoi ympärilleen\nsanomattoman kauhun ilme silmissään. Sitten hän sopersi, väristen:\n\n-- Oi, äiti, äiti, ota minut, kätke minut, minä pelkään.\n\nThérèse vaipui istumaan vuoteen reunalle nähdessään hänen jälleen\nheräävän, kietoi kätensä hänen ympärilleen ja painoi hänet rintaansa\nvasten, niin liikutettuna ettei kyennyt sanaakaan lausumaan. Markus\npyysi paikalla olevan apuopettajattaren menemään lääkäriä noutamaan ja\nalkoi sitten kysellä lapselta tahtoen heti päästä selville asiasta:\n\n-- Kultaseni, mitä sinulle on tapahtunut, voitko kertoa sen meille?\n\nRose katsoi häneen hetken ikäänkuin tunteakseen ja sitten hänen\npeljästyneet silmänsä taas kääntyivät tarkastamaan huoneen pimeitä\nnurkkia.\n\n-- Minä pelkään, minä pelkään, isoisä!\n\nMarkus alkoi uudestaan varovasti kysellä, rauhoitettuaan häntä ensin.\n\n-- Eikö kukaan tullut saattamaan sinua palatessasi ystäväsi luota?\n\n-- Minä itse en antanut kenenkään tulla. Heidän talonsa oli niin\nlähellä, minulla oli vain muutama askel kuljettavana, sitäpaitsi olimme\nleikkineet liian kauan, enkä tahtonut enää viivytellä.\n\n-- Sinä siis juoksit kotiinpäin, kun joku hyökkäsi päällesi. Niinhän se\noli, kultaseni?\n\nMutta lapsi alkoi taas kauhistuneena vapista, eikä vastannut enää.\nMarkuksen täytyi toistaa kysymys.\n\n-- Joku hyökkäsi päällesi?\n\n-- Niin, niin, joku, sopersi hän vihdoin.\n\nMarkus salli hänen hetken rauhoittua, silitti kevyesti hänen hiuksiaan\nja suuteli häntä otsalle.\n\n-- Ymmärräthän että sinun tulee kertoa meille kaikki... Sinä tietysti\nhuusit ja ponnistit vastaan. Mies tahtoi sulkea suusi ja paiskasi sinut\nsitten maahan.\n\n-- Oi, isoisä, kaikki tapahtui niin nopeasti! Hän tarttui minun\nkäsivarsiini ja puristi niitä. Hän tahtoi varmaankin saada minut aivan\npyörryksiin, viedäkseen minut pois selässään. Se koski niin että luulin\nkuolevani ja sitten kaaduin maahan, enkä muista enempää.\n\nMarkus tunsi suurta huojennusta, hän oli nyt vakuutettu että lasta ei\noltu häväisty, koska Marsoullier sanoi rientäneensä paikalle huudot\nkuullessaan. Hän teki vielä viimeisen kysymyksen:\n\n-- Tuntisitko miehen, jos näkisit hänet?\n\nVäristys valtasi taas Rosen ruumiin, hänen silmiinsä tuli kauhistunut\nilme, ikäänkuin hirveä näky olisi pienimmästäkin muistosta kohonnut\nhänen eteensä. Sitten hän peitti kasvot käsillään ja vaipui itsepäiseen\näänettömyyteensä. Koska hän ei huutanut vaikka hänen katseensa olivat\nkiintyneet Marsoullieriin, sai Markus ainakin varmuuden siitä että oli\nerehtynyt, luullessaan häntä syylliseksi. Mutta hän tahtoi kuitenkin\nkuulustella tätä vuorostaan, sillä jos hän oli puhunut totta, jos hän\noli vain sattumalta kulkenut ohi ja rientänyt paikalle, tiesi hän ehkä\nvielä jotain.\n\n-- Te näitte siis miehen pakenevan. Ehkä tuntisitte hänet jos näkisitte?\n\n-- Oh, herra Froment, sitä en luule. Hän juoksi ohitseni, mutta oli jo\npimeä. Ja sitäpaitsi olin niin hämmentynyt.\n\nMutta kirkonvartija, joka vielä ei ollut oikein tointunut, puhui hiukan\nliikaa.\n\n-- Luulen sentään että hän ohikulkiessaan sanoi jotakin... \"Pöllö!\"\n\n-- Mitä? \"Pöllö!\" kysyi Markus suuresti kummastuneena. Miksi olisi hän\nsanonut teille niin?\n\nMutta Marsoullier, suutuksissaan siitä että oli maininnut tämän\nyksityisseikan ja ymmärtäen kuinka vaarallinen pieninkin tunnustus\nsaattoi olla, kiirehti ottamaan takaisin sanansa.\n\n-- En tiedä mitään varmasti, hän vain mutisi itsekseen... Ei, ei, en\nminä häntä tuntisi.\n\nKun Markus tahtoi häneltä nenäliinaa, otti hän sen hiukan\nvastahakoisesti taskustaan ja pani sen pöydälle. Se oli sangen\ntavallinen nenäliina, tuollaisia, joissa on koneella kirjailtu punainen\nnimikirjain. Kysymyksenalaisessa oli kirjain F. ja tieto oli jotakuinkin\nmerkityksetön sillä samallaisia käytettiin tusinoittain ja niitä myytiin\nkaikissa kaupoissa.\n\nThérèse kietoi taas kätensä Rosen ympäri ja syleili häntä sydämmellisen\nhellästi.\n\n-- Lääkäri saapuu pian, aarteeni, en tahdo liikuttaa sinua ennenkuin hän\non täällä... Ei se ole vaarallista. Koskeeko sinuun kovin, sano?\n\n-- Ei kovasti, äiti... Käsivartta vain polttaa ja olkapäätä painaa niin\nraskaasti.\n\nThérèse kyseli yhä häneltä matalalla äänellä, sillä tuo salaperäinen\nväkivallanteko oli saattanut hänet pois suunniltaan. Mitä oli tuo mies\ntahtonut, mitä oli hän tehnyt, minkä vuoksi oli hän hyökännyt lapsen\nkimppuun. Mutta joka kysymyksestä joutui Rose yhä enemmän hämilleen,\nsulki silmänsä ja painoi päänsä syvemmälle patjoihin, ikäänkuin olisi\ntahtonut päästä näkemästä ja kuulemasta. Erittäinkin vapisi hän, kun\nhänen äitinsä itsepintaisesti kysyi häneltä, eikö hän tiennyt kuka mies\noli, eikö hän voisi tuntea häntä. Ja yht'äkkiä purskahti hän\nsuonenvedontapaiseen itkuun, ja hän tunnusti kaikki, puoleksi pois\nsuunniltaan huusi hän korkealla läpitunkevalla äänellä, vaikka hän luuli\nkuiskaavansa sitä äitinsä korvaan:\n\n-- Oh, äiti, äiti, minä olen niin onneton! Minä tunsin hyvin hänen, se\noli isä, joka odotti minua ja syöksyi minun päälleni.\n\nThérèse nousi hämmästyneenä.\n\n-- Sinun isäsi! Mitä sanot sinä onneton lapsi?\n\nMarkus oli kuullut sen, sekä myöskin Marsoullier.\n\nHän lähestyi lasta osoittaen suurinta epäilystä.\n\n-- Sinun isäsi! Se on mahdotonta... Kas niin, kultaseni, sen sinä olet\nuneksinut.\n\n-- Ei, ei, isä odotti minua koulun takana, minä tunsin hänet aivan hyvin\nparrasta ja lakista... Hän koetti ottaa minut, ja kun minä en antanut\nhänen viedä pois itseäni, heitti hän minut maahan ja väänsi poikki\nkäsivarteni.\n\nHän pysyi itsepäisesti kiinni kertomuksessaan, todistusten\nmitättömyydestä huolimatta. Mies ei ollut virkkanut sanaakaan, Rose\npuhui koko ajan vain parrasta ja lakista, sillä hän ei muistanut mitään\nmuuta, ei edes kasvoja, jotka pimeys oli kätkenyt. Mutta se oli hänen\nisänsä. Tämä ajatus näkyi painajaisen tavoin vaivaavan häntä ja oli ehkä\nsaanut alkunsa siitä että hän näki äitinsä niin paljon kärsivän\nuskottoman miehensä lähdettyä.\n\n-- Se on mahdotonta, se on mieletöntä! toisti Markus sillä koko hänen\njärkensä nousi tuota selitystä vastaan. Jos François olisi tahtonut\nviedä tytön mukanaan, miksi hän olisi rääkännyt, melkein tappanut häntä.\nThérèsekin oli aivan tyyni ja varma.\n\n-- François ei kykene sellaiseen tekoon. Hän on voinut tuottaa minulle\npaljon surua, mutta minä tunnen hänet ja olen puolustava häntä jos\ntarvitaan... Sinä olet erehtynyt, Rose raukkani.\n\nHän otti nenäliinan, joka oli jäänyt pöydälle ja alkoi tarkastaa sitä,\neikä voinut pidättää tuskallista vavahdusta, sillä hän tunsi nenäliinan,\nhän oli itse ostanut tusinan sellaisia, isolla F-kirjaimella\nvarustettuja, Landois sisarusten kaupasta Isonkadun varrella. Hän\naukaisi heti piironginlaatikon, siellä oli vielä kymmenen samallaista\nnenäliinaa, François oli saattanut ottaa kaksi niistä mukaansa\npaetessaan. Mutta hän hillitsi kauhun, joka oli vallannut hänet ja sanoi\nyhtä varmasti ja tyynesti:\n\n-- Nenäliina saattaisi todella olla hänen... Mutta vähät siitä, se ei\nole hän, en koskaan usko että hän on syyllinen.\n\nTämä tapaus näytti saattaneen Marsoullierin aivan ymmälle. Hän pysyi\nsyrjemmällä, eikä näyttänyt tietävän kuinka poistua noiden murheellisten\nihmisten luota; kuullessaan lapsen kertomuksen jäi hän seisomaan silmät\nselällään ja nenäliinan tunteminen nosti silminnähtävästi hänen\nhämmästyksensä korkeimmilleen. Kun lääkäri vihdoin saapui\napuopettajattaren mukana, käytti hän tilaisuutta pujahtaakseen\nhuoneesta. Markus meni ruokahuoneeseen odottamaan lääkärin tutkimuksen\ntulosta. Rosen oikea käsi oli todella poikki, mutta luunmurto ei\nosoittanut mitään huolestuttavia oireita ja paitsi mustelmia ranteissa\nsekä muutamia ruhjevammoja, ei hänessä näkynyt mitään muita väkivallan\nmerkkejä. Enin peljättävä oli se hermotäristys, joka hänen ikäisillään\ntytöillä oli niin ankara. Lääkäri läksi vasta tunnin kuluttua,\nasetettuaan paikalleen taittuneen jäsenen ja nähdessään lapsen vaipuneen\nsyvään uneen.\n\nMarkus oli sillävälin lähettänyt sanan vaimolleen ja tyttärelleen,\nGenevièvelle ja Louiselle että eivät tulisi levottomaksi kun hän ei\npalannut. He saapuivat heti kauhistuneina ja epätoivoissaan\ntapahtumasta, joka muistutti heillekin tuosta vanhasta hirveästä\njutusta. Thérèse tuli heidän luokseen ja pidettiin pieni\nperheneuvottelu, samalla kun kaikki kolme tarkasti kuuntelivat\navonaisella ovella heräisikö pieni sairas. Markus puhui kauan ja\nkuumeentapaisesti. Miksi olisi François ryhtynyt moiseen tekoon? Hän oli\nsaattanut antautua mielettömän intohimon valtaan, paetessaan Coletten\nkanssa, mutta hän oli aina ollut hellä isä, hänen vaimollansakaan ei\nollut mitään valittamista miehensä käytöksestä häntä kohtaan, se oli\naina ollut arvokas, melkein kunnioittava. Mikä vaikutin olisi sitten\nsaanut hänet siihen? Ei voinut ajatellakaan että hänet, yksinäisessä\npiilopaikassaan, missä hän eli rakastajattaren kanssa, olisi äkkiä\nvallannut halu saada takaisin tyttärensä; ja minne hän olisi sitten\npannut lapsen? Ja jos otaksuikin että vaikuttimena oli saattanut olla\njulma halu tuottaa lisää surua vaimolle riistämällä häneltä tämän ainoan\nlohdutuksen, niin oli mahdotonta ajatella että isä, sen sijaan että\naivan yksinkertaisesti olisi vienyt tytön mukanaan, olisi pahoinpidellyt\nja haavoittanut häntä ja sitten heittänyt hänet pyörtyneenä paikalle!\nEi, ei! Rosen väitöksistä ja nenäliinan tuntemisesta huolimatta,\nFrançois ei ollut syyllinen, se oli siveellisesti mahdotonta, järki\nsanoi sen varmemmin kuin todistukset. Mutta ajatellessaan tätä uutta,\nvaikeaa arvoitusta, tätä totuutta, joka taas oli esiinurkittava ja\ntiedoksi annettava, sitten kun se ensin oli vapautettu salaperäisestä\nhämärästä, Markus ei salannut levottomuuttaan ja pelkoaan, sillä hän\nymmärsi hyvin että koko Maillebois jo seuraavana päivänä innokkaasti\npuhuisi asiasta, josta Marsoullier tietysti kertoisi kaikille. Kaikki\ntosiasiat näyttivät syyttävän Françoisia, kääntyisikö yleinen mielipide\nhäntä vastaan, niinkuin muinoin hänen isoisäänsä Simonia, juutalaista\nvastaan? Ja kuinka häntä siinä tapauksessa oli puolustettava, kuinka oli\nehkäistävä entinen hirveä vääryys uudistumasta?\n\n-- Se minua kuitenkin rauhoittaa, sanoi hän vihdoin, että ajat ovat\nmuuttuneet. Meillä on nyt edessämme uusi valistunut ja vapautunut kansa,\nja pettyisin suuresti elleivät kaikki auttaisi meitä totuuden\netsimisessä.\n\nSyntyi hiljaisuus. Thérèse sanoi päättäväisesti, vaikka vielä hiukan\nvapisevalla äänellä:\n\n-- Olette oikeassa, isoisä, meidän täytyy ennen kaikkea saada\ntodistetuksi Françoisin viattomuus, jota en epäile pahimmista\nsyytöksistä huolimatta. Minä unohdan, että hän on tuottanut minulle\npaljon surua, ja luottakaa minuun, minä autan teitä kaikin voimin.\n\nGeneviève ja Louise nyökäyttivät myöntävästi.\n\n-- Oi lapsiraukka! mumisi jälkimmäinen. Seitsemän vuotiaana hän\nheittäysi kaulaani ja huudahti: \"Pikku äiti, minä pidän sinusta niin\nkovasti!\" Hän on hellä ja intohimoinen luonne, jolle täytyy antaa paljon\nanteeksi.\n\n-- Niin, sanoi Geneviève vuorostaan, ei pidä koskaan olla toivotonna\nhelläluonteisten ihmisten suhteen. Heillä saattaa olla suuria vikoja,\nmutta rakkaus tasoittaa ne.\n\nSeuraavana päivänä oli, kuten Markus oli aavistanut, suuri hämminki\nMailleboisissa. Ei puhuttu muusta kuin lapsenryöstön yrityksestä,\nhaavoitetusta tytöstä, joka syytti isäänsä ja ohikulkijan löytämästä\nnenäliinasta, jonka äiti oli tuntenut. Marsoullier kertoi jutun\njokaiselle, joka vaan tahtoi kuulla -- koristellen sitä hiukan, hän kun\noli nähnyt kaikki. Marsoullier ei ollut mikään ilkeä ihminen, vaan\nturhamainen ja pelkuri, joka nautti siitä että oli tullut yhtäkkiä\nkuuluisaksi henkilöksi, mutta salaa pelkäsi ikävyyksiä jos juttu\nkääntyisi pahaan päin. Hän oli uskonnollisen Philisin sisarenpoika ja\neli kirkonvartijan toimesta, josta nyt oli sangen pieni palkka, kun yhä\npienempi uskovaisten joukko ylläpiti St. Martinin kirkkoa; sanottiin\nhänen olevan vapaa-ajattelijan vaan syövän ulkokultaisuuden leipää, kun\nei muuten voinut ansaita sitä itselleen. Mutta viimeiset\nkirkollismieliset, jotka maksoivat hänelle palkan, tappiostaan ja kirkon\nrappiotilasta katkeroituneet katolilaiset valtasivat heti hänen\njuttunsa, tahtoivat panna sen kiertämään, käyttääkseen hyväkseen tuota\nsopivaan aikaan sattunutta häväistystä, jonka Jumala varmaankin oli\nlähettänyt. He eivät olleet uskaltaneet toivoakaan näin hyvää\ntilaisuutta uuden taistelun alkamiseksi, nyt oli otettava vaari tästä\nsallimuksen lahjasta ja tehtävä viimeinen ponnistus. Taas nähtiin\nmustien kaapujen hiipivän pitkin katuja, vanhain naisten kuljettavan\nkaikkialle eriskummallisia juttuja. Eräs tuntematon henkilö sanoi\ntavanneensa Françoisin kysymyksessä olevana iltana kahden muun\nnaamioidun miehen, luultavasti vapaamuurarin, seurassa. Vapaamuurarit\ntarvitsivat, niinkuin kaikki tiesivät, \"mustaa messuaan\" varten nuoren\ntytön verta, ja nyt oli François arvanheitolla pakoitettu uhraamaan oman\ntyttärensä veren. Eikö tämä selittänyt kaikkea, lahkolaisen raakaa\njulmuutta, luonnotonta murhaa? Mutta järjettömän jutun keksijät eivät\nsaaneet mitään sanomalehteä painattamaan sitä, niin että heidän täytyi\nitsensä levittää sitä rahvaan keskuudessa. Samana iltana oli se jo\nkiertänyt koko kaupungin, siitä puhuttiin jo Jonvillessä, Moreuxissa ja\nkaikissa naapurikunnissa. Valhe oli kylvetty, nyt tarvitsi ainoastaan\nodottaa myrkytettyä satoa, joka kasvaisi kansan tietämättömyydestä.\n\nMutta Markus oli ollut oikeassa, ajat olivat muuttuneet. Kaikkialla\nvastattiin typerään juttuun ivallisilla olkapäänkohautuksilla. Siihen\naikaan, jolloin ihmiset olivat kuin pieniä lapsia ja halusivat kuulla\nsatuja, saattoi sellainen käydä laatuun. Nyt tiedettiin enemmän eikä\numpimähkään uskottu enää moista juttua. Kaikkein ensiksi saatiin tietää\nettei François ollut vapaamuurari. Toiseksi kukaan ei ollut nähnyt\nhäntä, tuntui varmalta että hän oli jossain kaukana tuon Coletten\nkanssa, joka oli kadonnut Mailleboisista samaan aikaan kuin hänkin.\nKaikenlaiset muutkin syyt puhuivat hänen viattomuutensa puolesta ja koko\nseutu oli samaa mieltä hänestä kuin omaisetkin: intohimoinen mies, joka\noli saattanut tulla mielettömän rakkauden saaliiksi, mutta hellä isä,\njoka ei voinut pahoinpidellä tytärtään. Kaikki ihmiset antoivat hänestä\nedullisia lausuntoja, hänen oppilastensa vanhemmat kertoivat hänen\nlempeydestään, naapurit todistivat kuinka hellä hän oli vaimolleen,\nhairahduksensakin aikana. Ja kuitenkin olisi yleinen mielipide voinut\nsaada tukea Rosen nimenomaisesta syytöksestä, nenäliinasta ja\nMarsoullierin lukemattomia kertoja toistamasta kertomuksesta; se oli\nkiihoittava salaisuus, jännittävä kysymys, joka vaati ratkaisua\njokaiselta, joka kykeni ajattelemaan ja arvostelemaan. Jos François ei\nollut oikea syyllinen, vaikka siltä näytti, niin oli se joku toinen, ja\nkuka se oli, kuinka oli hänet löydettävä?\n\nSillaikaa kun oikeus teki tehtäväänsä ja tutki asiaa, saatiin nähdä uusi\nilmiö, kansa itse auttoi sitä, koetti sanoa kaikki mitä se tiesi, kaikki\nmitä se oli nähnyt, kuullut ja ymmärtänyt. Ihmisillä, jotka nyt olivat\nsaaneet sivistystä, oli ikäänkuin yleinen oikeuden tarve, he pelkäsivät\nettä joku erehdys taas saattaisi tapahtua. Eräs Bongard tuli itsestään\ntodistamaan että hän samana iltana, jona ilkityö tapahtui, oli nähnyt\npormestarinviraston edustalla pelästyneen näköisen miehen, joka näytti\ntulevan Kapusiinitorilta, eikä se ainakaan ollut François. Eräs Doloir\ntoi piipunnysän, jonka hän oli löytänyt kahden katukiven välistä koulun\ntakapuolelta, huomauttaen samalla että se oli voinut pudota\nlapsenryöstäjän taskusta ja että François ei polttanut. Eräs Savin\nkertoi kuulleensa kahden vanhan rouvan keskustelun, josta hän oli\npäättänyt että syyllinen oli etsittävä Marsoullierin tuttavien joukosta,\nsillä tämä oli puhunut liikaa muutamille uskovaisille ystävättärilleen.\nMutta etenkin Landoisin sisarukset, joilla oli kauppa Isonkadun varrella\nolivat erittäin ymmärtäväisiä ja toimeliaita. He olivat neiti Mazelinen\nentisiä oppilaita, samoin kuin kaikki muutkin totuutta harrastavat\nvapaaehtoiset todistajat olivat maallikko-opettajien, Markuksen,\nJoulicin tai Josefin kasvattamia. Landoisin sisarukset katsoivat\nkirjoistaan kelle he olivat myyneet samanlaisia nenäliinoja kuin se,\njota mies turhaan oli koittanut käyttää suukapulana. He löysivät sieltä\naivan oikein Françoisin nimen; mutta vähän alempana, kaksi päivää\nmyöhemmin oli merkitty Faustin Roudillen, Coletten veljen nimi. Ja se\noli pieni viittaus, ensimmäinen säde, josta valo oli syntyvä.\n\nFaustin oli juuri kaksi viikkoa sitten jäänyt paikatta. Maillebois oli,\nsovittuaan naapurikuntien kanssa, vihdoinkin ostanut komean Désiraden\nmaatilan, perustaakseen sinne Kansantalon, äärettömän kävelypuiston,\njohon pääsisivät kaikki lähiseutujen työmiehet. Sen sijaan että joku\nveljeskunta, niinkuin isä Crabot oli toivonut, olisi muuttanut tähän\nihanaan paikkaan, näiden kuninkaallisten puiden varjoon, näiden\nlorisevien suihkulähteiden ja valkeitten marmorikuvapatsaitten joukkoon,\nsaivatkin rahvaaseen kuuluvat kihlautuneet parit, nuoret äidit lapsineen\nja lepoa kaipaavat vanhukset nauttia niiden ihanuudesta ja loistosta.\nEntinen vartija Faustin, viimeisten klerikaalisten käskyläinen, oli siis\nlähtenyt pois linnasta ja hänet nähtiin katkerana ja kiukkuisena\nkiertelevän Mailleboisin katuja, puhuen etenkin kovin kiukkuisesti\nsisarestaan Colettesta, jonka harha-askel muka tuotti hänelle häpeää.\nTätä äkillistä ankaruutta ihmeteltiin hiukan, sillä kaikki tiesivät että\nsisar ja veli tähän saakka olivat olleet erinomaisessa sovussa ja että\njälkimmäinen oli lainannut edelliseltä aina kun tällä oli rahoja.\nOlivatko he todella joutuneet riitaan, oliko Faustin ehkä suuttunut\nsiitä että Colette oli kadonnut juuri hänen jäädessään ilman paikkaa?\nVai teeskentelikö hän vain, oliko hän yhä sovussa sisarensa kanssa,\ntunsi hänen lymypaikkansa, teki salaa työtä hänen hyväkseen? Nämä seikat\nolivat vielä aivan hämärät, mutta Landoisin sisarusten keksintö, joka\njohti huomion Faustiniin, asetti kuitenkin kaikki hänen tekonsa ja\nsanansa päivänvaloon. Yhdessä viikossa oli tutkinto huomattavasti\nedistynyt.\n\nEnsiksikin oli Bongardin todistus tullut vahvistetuksi, useat henkilöt\nmuistivat nyt nähneensä hänet Isollakadulla ja levottomana kääntyvän\ntaakseen katsomaan ikäänkuin tahtoen tietää mitä koulun luona tapahtui;\nja se oli todella hän, vastaantulijat sanoivat tunteneensa hänet. Sitten\nDoloirin löytämä piipunnysä näytti olevan hänen, useat ihmiset sanoivat\nnähneensä sen hänellä. Ja vihdoin keskustelu, jonka Savin oli kuullut,\ntuo otaksuminen että miehen ja Marsoullierin välillä oli joku yhdysside,\nolisi toteutunut siinä tapauksessa että Faustin ja mies olisivat olleet\nsama henkilö sillä kirkonpalvelija ja Désiraden entinen vartija olivat\nsangen läheisiä tuttuja. Se oli ratkaiseva tosiasia, seurattava jälki,\njoka varmaankin johtaisi totuuteen. Markus, joka jännityksellä seurasi\ntutkintoa, ymmärsi sen heti. Hän ottikin toimekseen Marsoullierin\nkuulustelemisen; häntä kummastutti nyt suuresti viimemainitun käytös\nsilloin kun hän oli tavannut hänet uhrin vieressä miehen paettua. Hän\nmuisti kuinka hämillään ja levoton hän oli ollut ja kuinka\nvastahakoisesti hän antoi nenäliinan: hän muisti kuinka hän hämmästyi\nkun Rose oli syyttänyt isäänsä ja kun Thérèse oli ottanut laatikosta\nsamanlaisia nenäliinoja. Sitten hänen mieleensä muistui etenkin sana:\n\"Pöllö!\" jonka mies oli ärjäissyt kirkonvartijalle ja jonka tämä\nhämmennyksissään oli kertonut. Kaikki selvisi äkkiä, se oli ystävän\nhaukkumasana ystävälle, jonka sopimaton tulo pilasi kaikki. Ja Markus\nmeni Marsoullierin luo.\n\n-- Tiedättehän, ystäväni, että mitä raskauttavimpia todistuksia on\nkerääntynyt Faustinia vastaan, hänet vangitaan epäilemättä tänä iltana.\nEttekö pelkää sekaantuvanne juttuun?\n\nKirkonvartija kuunteli äänettömänä ja pää kumarassa kun Markus luetteli\nkaikki todistukset.\n\n-- Kas niin, myöntäkää pois että tunsitte hänet?\n\n-- Kuinka olisin voinut hänet tuntea, herra Froment, hänellä ei ole\npartaa ja hän käyttää lakkia, mutta tuo mies oli parrakas ja hänellä oli\npieni, pyöreä huopahattu.\n\nSamat huomiot oli Rosekin tehnyt, eikä niitä vielä voitu selittää.\n\n-- Oh, hän oli voinut hankkia itselleen valeparran ja hatun. Hän puhui\nsitä paitsi, senhän olette itse sanoneet minulle. Te tunsitte hänet\naivan varmaan äänestä kun hän huusi teille: \"Pöllö!\"\n\nMarsoullier nosti jo kätensä väittääkseen vastaan ja vannoakseen ettei\nmies ollut sanonut sanaakaan. Mutta hän ei voinut tehdä sitä, kun\nMarkuksen kirkas katse oli niin tutkivasti kiintynyt häneen. Ja kunnon\nmies, joka hän oikeastaan oli, alkoi joutua hämilleen eikä uskaltanut\nenää tehdä huonoa tekoa typerästä turhamaisuudesta.\n\n-- Minä olen tietysti, jatkoi Markus, ottanut selkoa teidän suhteistanne\nhäneen, minä tiedän että usein tapasitte toisenne ja että hänen oli\ntapana kutsua teitä pöllöksi kun teidän epäilyksenne suututtivat häntä.\n\n-- Se on totta, myönsi Marsoullier, hän kutsui minua pöllöksi eikä se\nollut ollenkaan hauskaa.\n\nJa kun Markus enemmän ahdisti häntä, pyysi häntä oman etunsa vuoksi\nhuojentamaan omaatuntoaan, ellei hän tahtonut saattaa oikeutta siihen\nluuloon että hänkin oli syyllinen, antoi hän vihdoin myöten yhtä paljon\npelosta kun totuudenrakkaudesta.\n\n-- Olkoon menneeksi, herra Froment, minä tunsin hänet... Kukaan muu kuin\nhän ei voi huutaa minulle \"pöllö\" sellaisella äänellä. Hän on sanonut\nsen minulle siksi monta kertaa että en voi erehtyä... Hänellä oli aivan\nvarmaan valeparta, jonka hän juostessaan otti pois ja pisti taskuunsa\nkoska ihmiset, jotka sitten tapasivat hänet Isonkadun kulmassa, näkivät\nhänet sellaisena kuin hän tavallisesti on, ilman partaa, mutta\nhuopahattu päässä.\n\n-- Tiesinhän että te olette kunnon mies.\n\n-- Kunnon mies kuinkas muuten... Nähkääs, herra Froment, minä olen herra\nJoulicin entinen oppilas; ja kun opettaja on sanonut että pitää rakastaa\ntotuutta, ei se koskaan mene mielestä. Jos tahtoo valehdella niin koko\nolento nousee vastustamaan. Ja kun osaa vähänkin käyttää järkeään on\nmahdotonta uskoa kaikkia niitä tyhmyyksiä, jotka kaupungilla\nliikkuvat... Sentähden minä olinkin aivan levoton, aivan onneton tuon\nikävän jutun tähden. Mutta minähän olen kurja raukka, minulla on vain\ntuo kirkonvartijan paikka, josta saan elatukseni, asemani pakoitti minut\nsanomaan niinkuin enoni Philisin entiset ystävät.\n\nHän keskeytti puheensa, tehden toivottoman liikkeen ja suuret kyyneleet\ntäyttivät hänen silmänsä.\n\n-- Nyt olen mennyttä miestä, he ajavat minut ulos kuolemaan nälkään\nkadulle.\n\nMarkus rauhoitti häntä luvaten hankkia hänelle jonkun paikan. Sitten hän\nkiiruhti kotiin ilmoittamaan Thérèselle käyntinsä tuloksen, tuon\nratkaisevan todistuksen, joka täydellisesti osoitti Françoisin\nviattomuuden. Kaksi viikkoa oli Thérèse istunut Rosen vuoteen vieressä,\nyhä vahvasti vakuutettuna miehensä viattomuudesta, mutta suruissaan\nsiitä että ei ollut saanut mitään tietoja hänestä, vaikka kaikissa\nsanomalehdissä puhuttiin huomiota herättävästä ilkityöstä; nyt kun lapsi\njo alkoi olla terveempi ja nousta vuoteestaan, näytti hän tulevan yhä\nalakuloisemmaksi ja liikkui äänettömänä ja surumielisenä autiossa\nkodissaan. Mutta samana iltana, juuri kun Markus iloisesti kertoi\nhänelle keskustelusta Marsoullierin kanssa, säpsähti hän äkkiä, hän näki\nFrançoisin astuvan sisään. Nyt seurasi liikuttava kohtaus, vaikka sanat,\njotka lausuttiin, olivat yksinkertaiset.\n\n-- Etkö ole luullut minua syylliseksi, Thérèse?\n\n-- En François, sen vannon sinulle.\n\n-- Tänä aamuna en vielä tiennyt mistään synkässä yksinäisyydessäni,\nmutta silloin satuin katsomaan erääseen vanhaan sanomalehteen... Riensin\nheti tänne. Kuinka voi Rose?\n\n-- Hän voi hyvin, hän on tuolla huoneessa.\n\nFrançois ei ollut uskaltanut syleillä Thérèsea. Tämä seisoi hänen\nedessään suorana ja vakavana, syvästä mielenliikutuksesta huolimatta.\nSilloin Markus nousi ja tarttui tyttärenpoikansa käsiin, lukien\nsurullisen tarinan hänen kalpeista ja kyynelten uurtamista kasvoistaan.\n\n-- Kas niin, poika raukkani, sano minulle kaikki.\n\nJa François kertoi avomielisesti ja muutamin vapisevin sanoin\nmielettömyydestään. Hän kuvasi äkillisen lähtönsä Mailleboisista\nColetten seurassa, joka teki hänet hulluksi; heidän piilopaikkansa\nBeaumontissa, eräässä kaukaisessa kaupunginosassa, pienen huoneen, josta\nhe tuskin hetkeksikään poistuivat; kuinka he olivat eläneet kaksi\nviikkoa sulkeutuneina tuohon huoneeseen, alituisten raivokkaiden\nkohtausten, tuon vallattoman raivottaren hurjien päähänpistojen,\nnuhteiden, kyynelten ja lyöntienkin seuratessa toisiaan. Sitten oli\nColette äkkiä paennut viimeisen kohtauksen jälkeen, jolloin hän oli\nheittänyt huonekaluja Françoisin päälle. Siitä oli nyt kolme viikkoa,\nhän oli ensin odottanut ja sitten hän oli ikäänkuin hautautunut tähän\nyksinäiseen huoneeseen, epätoivon ja tunnonvaivojen valtaamana,\nuskaltamatta ajatella kuinka hän palaisi Mailleboisiin, vaimonsa luo,\njota hän sanoi koko ajan rakastaneensa, silloinkin kun mieletön intohimo\nraivosi hänessä.\n\nHänen puhuessaan oli Thérèse kääntänyt pois päänsä, seisoen yhä\nliikkumattomana; kun François vaikeni virkkoi hän:\n\n-- En tahdo tietää mitään siitä... Minä ymmärrän ainoastaan että olet\ntullut takaisin vastataksesi syytöksiin, joita on tehty sinua vastaan.\n\n-- Oh, huomautti Markus lempeästi, niitä syytöksiä ei enää ole olemassa.\n\n-- Olen tullut katsomaan Rosea, selitti François, ja sanon vielä kerran\nettä olisin tullut seuraavana päivänä, jos olisin tietänyt asiasta.\n\n-- Se on hyvä, sanoi Thérèse. En estä sinua menemästä tytärtäsi\nkatsomaan, hän on tuolla, astu sisään.\n\nSilloin syntyi omituinen kohtaus, jota Markus seurasi henkeään\npidätellen. Rose istui nojatuolissa, käsi sidottuna, lukien jotain\nkirjaa. Oven auetessa hän nosti päänsä ja hänen huuliltaan kuului\nvapiseva huudahdus, johon sekaantui sekä pelkoa että iloa.\n\n-- Oi! isä!\n\nHän oli noussut ylös. Sitten hänet äkkiä näkyi valtaavan hämmästys.\n\n-- Ethän se ollutkaan sinä, sano, isä, tuona iltana?... Mies oli\npienempi ja hänellä oli erilainen parta.\n\nKummastuksessaan hän yhä tuijotti isäänsä, ikäänkuin tämä hänestä olisi\nollut erilainen kuin miksi hän oli häntä kuvaillut hänen lähtönsä\njälkeen ja kun hän oli nähnyt äitinsä niin paljon itkevän yksinään.\nOliko hän sitten luullut että hänen isänsä olisi tullut paksummaksi ja\nettä hänellä olisi häijyt ihmissyöjän kasvot? Nyt hän tunsi isänsä\nkauniin hymyn, jota hän niin rakasti; ja hän oli nyt varmaankin tullut\nkotiin ettei äidin enää tarvitsisi itkeä. Sitten hän alkoi vavista, hän\nymmärsi erehdyksensä hirveät seuraukset.\n\n-- Ja minä olen syyttänyt sinua, isä, olen niin itsepäisesti väittänyt\nettä sinä olit tuo mies!... Ei, ei, sinä se et ollut, minä olen\nvalehtelija, minä huudan sen santarmeille, jos he tulevat sinua\nottamaan!\n\nHän vaipui takaisin nojatuoliin, ja purskahti suonenvetoiseen itkuun;\nisän täytyi ottaa hänet syliinsä, suudella häntä hellästi, ja vakuuttaa\nettä nyt oli onnettomuus loppuva. Hän itsekään ei tahtonut voida puhua\nmielenliikutuksensa tähden. Hän oli siis ollut kovin sydämmetön, koska\nhänen kuvansa niin oli voinut muuttua hänen tyttärensä mielessä ja koska\ntämä oli voinut uskoa että isä voisi olla niin julma lastaan kohtaan?\n\nThérèse oli kuunnellut, koettaen pysyä tyynenä. Hän ei sanonut\nsanaakaan, François katseli häntä tuskaisena, ikäänkuin tahtoen tietää\nottaisiko hän hänet takaisin tähän kotiin, jonka hän oli hävittänyt. Kun\nMarkus näki että hän oli niin ankara, niin taipumaton antamaan anteeksi,\npiti hän parempana viedä tyttärenpoikansa kotiinsa odottamaan sopivampaa\nhetkeä.\n\nSamana iltana haki poliisi Faustinia, jota syytettiin lapsenryöstön\nyrityksestä ja väkivallasta pikku Rosea vastaan. Mutta häntä ei\nlöydetty, asunto oli suljettu ja mies oli kadonnut; kaikki etsiminen oli\nturha, häntä ei koskaan saatu kiinni ja vihdoin tultiin siihen\npäätökseen että hän oli matkustanut Amerikkaan. Hänen sisarensa Colette,\njota myöskin turhaan etsittiin, oli varmaankin seurannut veljeään, sillä\nhäntä ei koskaan enää nähty Beaumontissa eikä Mailleboisissa. Juttu\npysyi hämäränä, täytyi tyytyä arveluihin. Olivatko veli ja sisar\nrikostovereita? Oliko Colette pannut toimeen jonkun salajuonen\nviedessään pois Françoisin, vai oliko Faustin vain käyttänyt hyväkseen\ntämän pakoa? Mutta ennen kaikkea oliko hänen takanaan joku korkeampi\njärki ja tahto, joka oli kaikki suunnitellut ja valmistanut koettaakseen\nvielä viimeisen kerran vahingoittaa maallikkokoulua panemalla toimeen\nuuden Simonin jutun? Näitä saattoi otaksua, mutta tosiasiat pitivät\npaikkansa, eikä kukaan epäillyt etteikö pohjalla ollut kavalaa\nsalahanketta.\n\nKuinka suurta huojennusta Markus tunsikaan kun juttu raukesi, eikä enää\nvoinut tuottaa vahinkoa! Tämä vanhojen konnamaisuuksien uudistuminen,\ntämä viimeinen hyökkäys maallikkokoulua vastaan oli ensin suuresti\nhuolestuttanut häntä. Eikä hän voinut kyllin ihmetellä sitä nopeutta,\nmillä kansan terve järki oli tehnyt tehtävänsä, saattanut totuuden ilmi.\nTodistukset Françoisia vastaan olivat paljon raskauttavammat kuin\nmuinoin Simonia vastaan. Hänen tyttärensä syytti häntä, ja vaikka Rose\nolisikin ottanut takaisin sanansa, olisi sanottu että hän teki sen\nperheensä vaikutuksesta. Ennen ei ainoakaan todistaja, ei kukaan\nBongard, Doloir eikä Savin olisi uskaltanut sanoa mitä oli nähnyt tai\nkuullut, peläten joutuvansa ikävyyksiin. Ennen ei Marsoullier olisi\nhuojentanut omaatuntoaan, koska hän ensiksikään ei olisi tuntenut siihen\ntarvetta ja koska toiseksi kokonainen mahtava puolue olisi kannattanut\nhäntä ja ylistänyt hänen valhettaan. Silloin oli olemassa munkkikunta,\njoka myrkytti kaikki ja korotti erehdyksen opinlauseeksi, uskonnoksi.\nAuttaakseen Roomaa taistelussa vapaa-aatteisuutta vastaan, se käytti\ntunnottomasti hyväkseen valtiollisia puolueita, yllytti niitä, kiihoitti\nniitä toisiaan vastaan, siinä toivossa että syntyisi kansalaissota, joka\njakaisi kansan kahteen osaan ja tekisi sen enemmistön, köyhien ja\ntietämättömien, herraksi. Nyt kun Rooma oli voitettu, kun veljeskunnat\nolivat katoamaisillaan, kun ei yksikään jesuiitta saisi hämmentää\nihmisten järkeä eikä turmella heidän tahtoaan, toimi ihmisjärki yhä\nitsetietoisemmin ja vapaammin. Siinä oli selitys selvään ymmärrykseen ja\njohdonmukaisuuteen, jota jutun aikana oli osoitettu; valistunut ja\nvuosisataisista erehdyksistä vapautunut kansa kykeni vihdoin olemaan\ntotuuden- ja oikeudenmukainen.\n\nMutta yksi huoli oli vielä Markuksella keskellä voitonriemuaan, se oli\nFrançoisin ja Thérèsen epäsopu, tuo kysymys miehen ja naisen onnesta,\njonka he voivat saavuttaa ainoastaan täydellisessä sovussa. Hän ei ollut\nniin mieletön että toivoi voivansa hävittää intohimot, estää onnetonta\nihmiskuntaa verta vuotamasta himojen ruoskan alla; aina tulisi olemaan\nsärkyneitä sydämmiä ja mustasukkaisuuden kiduttamia ihmisiä. Mutta eikö\nsaattaisi toivoa että vapautunut nainen, kohottuaan miehen vertaiseksi,\ntekisi sukupuolisodan vähemmän katkeraksi, toisi siihen hiukan tyyntä\narvokkaisuutta. Jo äskeisessä häväistyksessä oli nähty kuinka\ntotuutta rakastavaisia naiset olivat ja kuinka he kaikin voimin olivat\nkoettaneet saada sitä ilmi! He olivat vapautuneet kirkosta, ei ollut\nenää halpamaista taikauskoa, ei helvetinkauhua, ei teeskentelevää\nnöyryyttä papin edessä, nainen ei ollut enää halpa palvelija, joka\ntomuun ja tuhkaan polvistuen näyttää tunnustavan saastaisuutensa ja joka\nkostaa nöyryytyksensä turmelemalla ja hävittämällä kaikki. He olivat\nlakanneet olemasta hirveä hekuman ansa, johon he rippi-isien salaisesta\nneuvosta koettivat pyydystää miehet, niin että uskonto pääsisi voitolle.\nHe olivat nyt oikeita puolisoja ja äitejä, kun heiltä oli riistetty\nturmiota tuottava taivaallinen puoliso Jesus, joka oli hämmentänyt niin\nmonen vaimoraukan järjen. Eivätkö he nyt veisi työtä loppuunsa,\nkäyttämällä viisaudella ja hyvyydellä saavuttamiaan oikeuksia ja\nsivistystä, joka teki heistä vapaita yksilöitä?\n\nSilloin Markus päätti kutsua koko perheen koululle, tuohon suureen\nsaliin, jossa hän itse oli opettanut, ja jossa Josef ja François olivat\nopettaneet hänen jälkeensä. Tämä kokous vietettiin jonkunmoisella\njuhlallisuudella eräänä iltapäivänä syyskuun lopulla, kirkkaan auringon\nvalaistessa lämpimillä säteillään opettajapöydän, koulupenkit, taulut ja\nseinille ripustetut kuvat. Sébastien ja Sarah tulivat Beaumontista,\nClément ja Charlotte saapuivat Jonvillestä, mukanaan tyttärensä\nLucienne. Ja Josef, jolle muutama päivä sitten oli lähetetty sana,\npalasi eräältä matkalta, syvästi liikutettuna kaikesta mitä hänen\npoissaollessaan oli tapahtunut. Markus ja Geneviève menivät\nkokouspaikkaan yhdessä Louisen ja Josefin kanssa ja ottivat mukaansa\nFrançoisin, jota hänen vaimonsa Thérèse ja tyttärensä Rose odottivat\nluokassa. Heitä oli kaikkiaan kaksitoista, ja ensin vallitsi syvä\nhiljaisuus.\n\n-- Rakas Thérèseni, sanoi Markus vihdoin, me emme tahdo mitenkään\npakottaa sinua, me olemme tulleet vain keskustelemaan asiasta kaikessa\nsovussa. Sinulla on tosin sydämmensuru. Mutta sinä et ole koskaan\ntuntenut sitä polttavaa tuskaa, kun mies ja vaimo näyttivät kuuluvan\nkahteen eri maailmaan ja kun he eräänä päivänä huomasivat että heidät\neroitti toisistaan kuilu, jonka yli he eivät koskaan luulleet\npääsevänsä. Kirkon käsissä oli vielä orjuutettu vaimo, hirveä kidutusase\njo vapautuneelle miehelle. Kuinka paljon kyyneleitä onkaan vuotanut,\nkuinka monta kotia hävitetty!\n\nHiljaisuus alkoi uudelleen, sitten Geneviève sanoi vuorostaan, syvästi\nliikutettuna:\n\n-- Niin. rakas Markukseni, minä tunsin sinut väärin, minä tuotin sinulle\npaljon tuskaa, ja sinä teet oikein muistuttaessasi noista pahoista\npäivistä, se ei loukkaa minua nyt, koska olen kyennyt vapautumaan\nmyrkystä. Mutta kuinka monta vaimoa onkaan jäänyt kuolemaan tuohon\nvanhaan vankilaan ja kuinka monta kotia onkaan sortunut suruun! Itsekään\nen koskaan ole kokonaan parantunut, olen aina pelännyt sairastuvani\nuudestaan, niin suuren vallan tunnen perinnöllisyydellä ja ensimmäisen\nkasvatuksen turmiollisilla vaikutuksilla olevan itseeni; ja sinua, sinun\nselvää järkeäsi ja valpasta rakkauttasi saan kiittää siitä että olen\npysynyt pystyssä... Kiitän sinua, rakas Markukseni.\n\nIlokyyneleet täyttivät hänen silmänsä, hän jatkoi enenevällä\nmielenliikutuksella:\n\n-- Voi, onnetonta isoäitiäni, voi äiti raukkaani!... Niin, minä säälin\nheitä, minä näin kuinka onnettomat he olivat, hävittävän myrkyn\nruntelemina, ikäänkuin eksyneinä naisen kutsumuksesta, vapaaehtoisina\nmarttyyreina. Isoäiti raukkani oli hirveä, mutta hän ei ollut saanut\nkokea ainoatakaan iloa, hän eli alituisessa tyhjyydessä, miksi ei hän\nolisi koettanut pakoittaa muita samaan tuskalliseen kieltäymiseen? Ja\näiti raukkani, hänen elämänsähän oli vain pitkä kuolonkamppaus, kun hän\nensin oli saanut nauttia rakkauden onnea ja sitten vaipui takaisin tähän\nvalheen ja kuoleman uskontoon, joka kieltää kaikki elämän voimat ja\nilot!\n\nOli kuin kaksi varjoa olisi kulkenut ohi, rouva Duparquen ja rouva\nBerthereaun kadonneet haamut, toisen ajan surkuteltavat jumaliset\nnaiset, joista toinen vielä kokonaan vanhan julman ja verenhimoisen\nkirkon orjuudessa, toinen jo lempeämpi, kuollen epätoivoissaan siitä\nettei ollut koettanut katkaista kahlettaan. Geneviève näytti katseellaan\nseuraavan heitä, hän, tyttärentytär ja tytär, jossa hirveä taistelu oli\npuhjennut ilmi; hän oli vielä väsynyt taistelusta, mutta niin onnellinen\nkun tunsi olevansa vapaa, palanneensa elämään ja terveyteen. Sitten\nhänen katseensa kiintyi Louiseen. hänen tyttäreensä, joka hymyili\nhänelle hellästi, kumartuen suutelemaan häntä.\n\n-- Äiti, sinun on suurin ansio, sillä sinä olet taistellut ja kärsinyt.\nSinua saamme kiittää voitosta, joka on maksanut niin paljon\nkyyneleitä... Kyllä muistan sen. Minulla, joka tulin sinun jälkeesi, ei\nole suurta ansiota siihen että vapauduin kokonaan menneisyydestä, ja jos\nolen ollut tyyni ja järkevä, jos vanhat erehdykset eivät milloinkaan ole\nvaivanneet minua, tulee se siitä että käytin hyväkseni hirveätä\nopetusta, jonka kaikki saimme kokea surun kohtaamassa kodissamme.\n\n-- Ole vaiti, imartelija! sanoi Geneviève, nauraen ja syleillen häntä\nvuorostaan. Sinä itse pelastit meidät, sinä selvä- ja teräväjärkinen\nlapsi, joka hellällä välitykselläsi voitit kaikki vastukset, Sinua on\nmeidän kiittäminen rauhastamme, sinä olet ensimmäinen, pieni vapautunut\nnainen, joka päätti hakea onneansa tästä maailmasta.\n\nSitten Markus taas puuttui puheeseen, kääntyen Thérèsen puoleen:\n\n-- Rakas lapseni, sinä et silloin vielä ollut syntynyt, etkä tunne näitä\nasioita. Sinä, joka tulit Louisen jälkeen ja olet vielä vapautuneempi,\nvapautunut kasteesta, ripistä ja herranehtoollisesta, sinusta tuntuu\naivan luonnolliselta elää vapaana, itsenäisenä ihmisenä, ilman muita\nsiteitä kuin uskonnollisista valheista ja yhteiskunnallisista\nennakkoluuloista riippumaton järki ja omatunto. Mutta ennenkuin sinä\nolet päässyt näin pitkälle, ovat äidit ja isoäidit saaneet kokea\nhirveitä kärsimyksiä, pahimpia mielettömyyksiä ja ahdistuksia... Opetus\noli ainoa ratkaisu tässä asiassa, samoinkuin kaikissa muissakin\nyhteiskunnallisissa kysymyksissä. Naisen on täytynyt sivistyä, jotta\nhänelle voitaisiin antaa oikea paikkansa miehen vertaisena ja toverina.\nSe oli ensimmäinen välttämättömyys, inhimillisen onnen ehto, sillä\nvapautunut nainen yksin voi vapauttaa miehen. Niin kauan kun hän oli\npapin orja ja rikostoveri, taantumuksen ja vakoilemisen välikappale,\njoka sai aikaan riitoja ja eripuraisuutta perheessä, oli mieskin\nkahlehdittu, kykenemätön toimimaan miehekkäästi ja ratkaisevasti. Voima,\njoka voi luoda paremman tulevaisuuden, on aviopuolisoiden täydellinen\nyksimielisyys... Ymmärrät siis kuinka suuri on surumme, rakas lapseni,\nkun näemme onnettomuuden taas palaavan tänne. Sinun ja Françoisin\nvälillä ei ole mitään kuilua, ei erilaista uskoa.. Te kuulutte samaan\nmaailmaan ja teillä on samat tiedot. Hän ei enää ole sinun herrasi\nlakien ja tapojen voimasta, etkä sinä enää ole hänen mateleva orjansa,\naina valmiina kostamaan. Sinulla on samat oikeudet ja saat itse määrätä\nelämäsi. Teidän sopunne perustuu ainoastaan järkeen, johdonmukaisuuteen\nja itse elämään, joka tahtoo että ihmiset elävät avioliitossa,\nvoidakseen elää eheästi ja terveesti. Ja nyt on tämä sopu taas särkynyt,\nihmisen ainaisen heikkouden tähden, ellei hyvyys auta teitä rakentamaan\nsitä uudelleen!\n\nThérèse oli kuunnellut tyynenä ja arvokkaana, syvän kunnioituksen ilme\nkasvoillaan.\n\n-- Tiedän kaiken tämän, isoisä, ja te erehdytte jos luulette minun sen\nunohtaneen... Mutta miksi on François asunut teillä viime päivät? Hän\nolisi voinut aivan hyvin jäädä tänne. Täällä on kaksi asuntoa, opettajan\nja opettajattaren, en estä häntä asettumasta edelliseen, minä sen sijaan\nasun jälkimmäisessä. Näin voi hän hoitaa tointaan, kun koulu muutamien\npäivien kuluttua alkaa. Me olemme, niinkuin sanoitte, vapaita ja minä\ntahdon pysyä vapaana. Hänen isänsä ja äitinsä, Sébastien ja Sarah\ntahtoivat hellästi välittää, Louise ja Charlotte, kaikki läsnäolevat\nnaiset hymyilivät hänelle, rukoilivat häntä silmillään. Hän ei tahtonut\nkuulla mitään, hän kieltäytyi päättäväisesti, mutta kiivastumatta.\n\n-- François on julmasti loukannut minua, luulin etten enää rakastaisi\nhäntä, enkä puhuisi totta jos sanoisin tällä hetkellä olevani varma\nrakkaudestani... Ettehän tahdo että valehtelen, että suostun\nyhdyselämään, joka olisi halpamainen ja epäsiveellinen.\n\nTähän saakka oli François kuunnellut äänettömänä, huomattavasti\nlevottomana. Nyt hän ei voinut pidättää huudahdusta:\n\n-- Mutta minä, Thérèse, minä rakastan sinua yhä, rakastan sinua niinkuin\nen vielä koskaan ole sinua rakastanut, sinä olet tietysti kärsinyt,\nmutta minä luulen tällä haavaa kärsiväni vielä enemmän!\n\nThérèse kääntyi hänen puoleensa ja puhui hänelle lempeästi.\n\n-- Sinä olet oikeassa luullakseni... Että rakastat minua, hulluuden\npuuskasta huolimatta, on hyvin mahdollista, sillä vaikka kuinka\nkaipaamme järkevyyttä, on ihmissydän raukka aina pysyvä\nparantumattomana. Ja jos kärsit niin paljon, niin kärsimme kumpikin\nhirveästi... Mutta minä en voi ruveta elämään kanssasi, jos en enää\nrakasta sinua. Se olisi alentavaa meille kummallekin, meidän\nonnettomuutemme tulisi siitä suuremmaksi eikä päinvastoin. Parasta on\nelää hyvinä naapureina ja hyvinä ystävinä, jotka ovat jälleen tulleet\nvapaiksi ja täyttävät kumpikin tehtävänsä.\n\n-- Entä minä, äiti! huudahti pikku Rose, silmät täynnä kyyneleitä.\n\n-- Sinä, rakkaani, rakastat vastedeskin meitä molempia, niinkuin olet\ntähänkin saakka rakastanut... Eläkä ole levoton, ne ovat asioita, joita\nlapset ymmärtävät vasta myöhemmin.\n\nMarkus kutsui Rosen hellästi luokseen, nosti hänet polvilleen ja aikoi\ntaas ruveta puhumaan Françoisin puolesta, mutta Thérèse ehätti ennen:\n\n-- Ei, isoisä, minä pyydän teitä, älkää enää puhuko siitä. Teidän\nsydämmenne puhuu nyt, eikä teidän järkenne. Jos saisitte minut\ntaipumaan, saattaisitte katua sitä myöhemmin. Antakaa minun olla viisas\nja luja... Tiedän kyllä että tahdotte säästää meiltä kärsimyksiä. Oi,\ntunnustakaamme että kärsimys on iankaikkinen. Se on meissä itsessämme,\nelämä käyttää sitä ehkä johonkin tarkoitukseen, jota emme tunne. Aina\nmeidän sydänraukkamme tulevat verta vuotamaan, me tulemme aina\nruntelemaan niitä sokean intohimon hetkinä, huolimatta kaikesta\nterveydestä ja selvästä järjestä, jonka olemme saavuttaneet. Se on ehkä\nvälttämätöntä, voidaksemme olla onnellisia.\n\nKylmä väristys tuntui ikäänkuin kalventavan auringonvalon, kaikki\ntunsivat sydämmessään tämän tunnustuksen surullisen suuruuden.\n\n-- Mutta vähät siitä, jatkoi hän. Älkää peljätkö, isoisä, me kannamme\nsen arvokkaasti ja rohkeasti. Kärsimys ei ole mitään, kun se vain ei tee\nmeitä sokeiksi ja ilkeiksi. Kukaan ei saa tietää että me kärsimme ja me\nkoetamme tulla siitä paremmiksikin, lempeämmiksi muita kohtaan,\nhalukkaammiksi lakkaamatta vähentämään maailmassa olevia surun syitä...\nJa sitten, isoisä, älkää surko, ajatelkaa, että olette tehnyt\nvoitavanne, toimittanut ihailtavan työn, joka antaa meille niin paljon\ninhimillistä onnea, kuin järki voi sitä vaatia. Kaikesta muusta\ntunne-elämästä pitää jokaisen yksilön rakkaus huolta hänen omalle\nosalleen, vaikka se joskus vaatii kyyneleitäkin. Antakaa meidän,\nFrançoisin ja minun elää ja kärsiäkin niinkuin itse tahdomme; sillä se\nkoskee ainoastaan meitä. Siinä on kylliksi että olette vapauttanut\nmeidät molemmat, tehnyt meidät itsetietoisiksi olennoiksi maailmassa,\njossa on mahdollisimman paljon totuutta ja oikeutta... Ja koska olette\nmeidät kutsunut tänne, isoisä, ei se saa olla tapahtunut siksi että\nestäisitte eron, josta ainoastaan aviopuolisot itse voivat päättää, vaan\nsiksi että me kaikki saisimme osoittaa teille kunnioitustamme, kertoa\nteille ihailumme ja kiitollisuutemme suuren työnne tähden.\n\nSilloin koko perhe taputti käsiään ilon valtaamana, ja tuntui siltä kuin\naurinko taas olisi saanut takaisin loistonsa ja virrannut kirkkaimpina\nkultalaineina suurista akkunoista. Niin, niin, se oli isoisän riemujuhla\ntässä salissa, jossa hän oli tulevaisuuden kansalle antanut mitä parasta\noli hänen sydämmessään ja ymmärryksessään. Kaikki olivat he hänen\noppilaitaan, lapset, lapsenlapset ja lastenlastenlapset, ja kaikki\nkeräytyivät hänen ympärilleen kuin kunnianarvoisen ja mahtavan\npatriarkan ympärille, joka oli luonut onnellisen tulevaisuuden. Hänellä\noli vielä sylissään pikku Rose, kukoistava neljäs sukupolvi, joka oli\nkietonut kätensä hänen kaulalleen ja suuteli häntä keskelle suuta. Hänen\npoikansa tytär Lucienne syleili häntä takaapäin, puhtailla nuoren tytön\nkäsivarsilla. Hänen tyttärensä, Louise, ja poikansa Clément olivat\nasettuneet hänen kummallekin puolelleen, samoinkuin Josef ja Charlotte.\nSébastien ja Sarah hymyilivät hänelle ja ojensivat hänelle kätensä,\nsamalla kuin Thérèse ja François, ikäänkuin tuo yhteinen hellyys jaloa\nvanhusta kohtaan olisi lähentänyt heitä toisiinsa, istuivat hänen\njalkainsa juuressa. Ja Markus, joka oli syvästi liikutettu kaikesta\ntästä rakkaudesta, koetti laskea leikkiä ja sanoi naurahtaen:\n\n-- Lapset, lapset, älkää tehkö minusta jumalaa. Tiedättehän että kirkot\nsuljetaan... Minä olen vain ahkera työmies, joka on lopettanut\npäivätyönsä. Enkä minä tahdo riemuita ilman hyvää Genevièveäni.\n\nHän veti hänet luokseen, otti hänen kätensä omaansa, ja kaikki\nsyleilivät häntäkin; ja niin kunnioitettiin tässä koulusalissa\nsopusointuista avioparia, tulevaisuuden onnen luojaa, koulusalissa,\njonka penkeillä tulisivat istumaan vielä lapsien lapset, onnellista\nyhteiskuntaa kohden kulkevat sukupolvet.\n\nTämä oli Markuksen palkinto kaikesta hänen rohkeudestaan ja\ntaisteluistaan. Hän näki työnsä. Rooma oli joutunut tappiolle, Ranska\noli pelastettu suuresta kuolemanvaarasta, rappiotilasta, johon katoliset\nkansat toinen toisensa jälkeen vaipuivat. Se oli vapautettu\nklerikaalisesta puolueesta, joka oli hävittänyt sen vainiot, myrkyttänyt\nsen kansan, koettanut luoda pimeyttä, saadakseen maailman uudelleen\nvaltaansa. Ranska ei enää ollut vaarassa hautautua kuolleen uskonnon\nraunioiden alle, se oli jälleen oma herransa, se voi kulkea vapauttajan\nja oikeuden sanansaattajan kutsumusta kohden. Ja se oli voittanut\nainoastaan alkeisopetuksen kautta, joka oli kohottanut halvat\nkansanlapset ajallisesta tietämättömyydestä ja kuolettavasta\ntyperyydestä, jossa katolisuus vuosisatoja oli antanut heidän kitua. Oli\nolemassa kauhea lause: \"Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset!\" ja\nkahdentuhannen vuoden kurjuus oli syntynyt tästä kuolemaa tuottavasta\nerehdyksestä. Tarina tietämättömyyden hyvistä töistä oli nyt\nnäyttäytynyt yhteiskunnalliseksi rikokseksi. Köyhyys, likaisuus,\nvääryys, taikausko, valhe, hirmuvalta, naisen sorto ja halveksittu\nasema, miehen tylsyttäminen ja polkeminen, kaikki henkinen ja\nruumiillinen kurjuus, oli seuraus tuosta tietämättömyydestä, joka\ntahallisesti oli pantu järjestelmäksi ja kaiken hallituksen politiikan\nja uskonnollisen poliisivoiman perustaksi. Ainoastaan tieto saattoi\nkukistaa valheelliset opinlauseet, hajoittaa ne, jotka niistä elivät,\nolla suurien rikkauksien lähde, yhtä hyvin maan runsaiden satojen kuin\nyleisen hengen kukoistuksen. Ei! onni ei ollut koskaan ollut\ntietämättömyydessä, se oli tiedossa, joka muuttaisi henkisen ja\naineellisen kurjuuden surkeat suot laajaksi, hedelmälliseksi pelloksi,\njonka viljeleminen vuosi vuodelta tekisi rikkauden kymmenkertaiseksi.\n\nNäin sai Markus, vuosien ja kunnian painamana, sen suuren palkinnon että\nsai elää kyllin kauan nähdäkseen työnsä. Ainoastaan totuudessa on\noikeutta, ainoastaan oikeudessa on onnea. Sitten kun perheet olivat\ntulleet lapsirikkaiksi ja uusi yhteiskunta syntynyt, tunsi kansa itsensä\nuudestaan perustetuksi, sen kautta että kaikki kansalaiset yhtäläisen\nharrastuksen kautta olivat tulleet kelvollisiksi totuuteen ja oikeuteen.\n\nLoppu.\n\n\n\n"]